Title: Hanna
Author: Canth, Minna
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hanna" ***


HANNA

Kirj.

Minna Canth


1917 (1886)



I.


Lasten kamarissa oli pimeä. Mutta ruokasalin ovi oli raollaan ja sieltä
loisti tuli.

Pikku Hanna oli nähnyt pahaa unta. Suuri, musta koira oli ajanut häntä
takaa ja oli juuri tarttua häneen kiinni, mutta kaikeksi onneksi hän
siihen heräsi. Nyt ei Hanna tahtonut enää nukkua, ettei tuota unta
jatkuisi.

Oli vähän kylmä. Hanna veti peitteen aina kaulaan saakka ja kyyristyi
kokoon. Sitten hän silmät seljallaan tuijotti valojuovaan, joka
ruokasalin ovenraosta kajastui seinään. Se ulottui lattiasta ylös
kattoon, ja vieläpä kattoakin pitkin kappaleen matkaa.

Kaikki oli niin hiljaa. Ei kuulunut muuta kuin Jussin tasainen ja
raskas hengitys toisesta sängystä. Lieneekö raukalla ollut edes peittoa
päällä.

Hanna nousi katsomaan. Niin, eikös arvannut oikein. Peite oli jaloissa
ja poikaparan sääret paljaina. Herran tähden, kuinka kylmät ne olivat!
Aivan kuin jääpalaset. Kun tuo raukka ei tulisi vaan kipeäksi tämän
perästä.

Hanna peitti hänet niin hyvin kuin ikään voi, ja pakkasi täkin reunan
polsterin ja sängyn laidan väliin, että se paremmin pysyisi. Sillä
Jussi oli paha potkimaan.

Mutta vilu alkoi jo Hannaakin pöyristää. Ja entä, jos tuolta sängyn
alta vielä juoksee hiiri ja puree häntä jalkaan. Hyi! Hanna hyppäsi
takaisin omalle vuoteelleen, peitteen alle.

Taas hän rupeaa katselemaan tuota valkean loistetta seinällä. Silmät
väkisenkin aina siihen kiintyivät. Oli juuri kuin turvallisempaa, kun
tiesi äidin valvovan viereisessä huoneessa. Ei mahtanut vielä ollakaan
kovin myöhäistä. Mitähän se äiti siellä teki?

Hanna kurotti päätään sängyn laidan yli ja koetti katsoa oven raosta.
Ei nähnyt mitään. Eikä kuulunut risahdustakaan. Entä kun lamppu
unohduksesta oli jäänyt palamaan. Uskaltaisiko hän mennä katsomaan?
Ellei vaan hiiret--? Siellähän jo rapisi yksi nurkassa. Kunhan eivät
tulisi sänkyyn. Hanna vetääntyi nopeaan takaisin ja painoi päänsä
tyynyyn. Parasta kun pitää silmänsä kiinni ja nukkuu pois. Ehkei tuo
paha uni enää tule vaivaamaan.

Hiljaista oli jälleen. Nurkastakaan ei enää kuulunut mitään. Liekö
hiiri juossut koloonsa takaisin tai jos siellä ei hiirtä ollutkaan.
Ehkä hän erehtyi. Niin, ei hän ihan varma ollut siitä, rapisiko siellä
äsken, vai ei. Saattoi se olla muukin kolina. Jussi esimerkiksi--?
Tosiaankin, eikö liene poika liikuttanut kättä tai jalkaa. Harvoinpa
hän juuri hiljaakaan makasi. Nyt se vähän valitti unissaan. Mikähän
raukkaa vaivasi?

Eipä Hannalle vaan tullut uni silmiin, vaikka uskollisesti koetti pitää
niitä kiinni. Teki mieli taas katsoa, oliko tuo valkoinen kajastus
vielä seinässä. Sielläpä hän oli. Mutta hiiskahdusta ei huoneesta
sittenkään kuulunut.

Hyvä Jumala, jos lamppu on jäänyt sinne yksin palamaan ja jos vielä
tuli pääsee irti, ja kaikki nukkuvat eivätkä tiedä vaarasta mitään,
palavat ehkä sisään. Eikös ollutkin jo savua huoneessa? Ihan selvään,
voi, voi--!

Hanna syöksi kuin nuoli ruokasalin ovelle ja tempasi sen auki.

»Ui, lapseni, kuinka sinä minua säikytit.» Äiti istui sohvalla ja kutoi
sukkaa, tyyneenä, hiljaisena. Väsyneeltä hän kuitenkin näytti ja silmät
veristivät. Mutta kädet taukoamatta liikuttivat sukkapuikkoja.

»Etkö saa unta? Oletko jo kauankin ollut hereillä?»

»Vähän aikaa. Minkätähden mamma valvoo?»

»Odotan pappaa.»

Niin, tuollahan oli illallinen pöydässä häntä varten.

»Paljonkohan kello on?»

»Kohta kaksi. Mene, lapseni, sänkyyn, ettet palellu.»

»Saanko jättää oven auki?»

»Peloittaako sinua?»

»Peloittaa vähän.»

»Jätä sitten. Ethän liene kipeä, Hannaseni?»

»En minä ole kipeä.»

»Näytät vähän kalpealta. Kun et vaan olisi sentään?»

»Mamma, minä näin niin pahaa unta. Kun suuri musta koira ajoi takaa ja
tahtoi purra.»

»Sitäkö rupesit pelkäämään? Vaikka tiesit, ettei se ollut muuta kuin
unta. Siunaa itsesi, lapskulta, ja nuku uudelleen.»

»Hyvää yötä, mamma!»

»Hyvää yötä!»

Hanna jätti oven selki seljalleen ja ryömi ylös vuoteelle jälleen. Nyt
hänen sopi nähdä äitiäkin avonaisesta ovesta. Siellä hän yhä istui
sohvalla, kirkkaassa lampun valossa ja kutoi niin ahkerasti. Tuo rakas,
rakas äiti! Kuinka lempeät ja kauniit hänen kasvonsa olivat. Ja puku,
kuinka siisti ja puhdas. Äidin vaatteissa olikin jotain erinomaista,
jotain hänestä itsestään. Aitassa käydessään täytyi Hannan usein
pysähtyä niitä hyväilemään, niin herttaisilta ne näyttivät riippuessaan
siellä naulassa. Kaikki muukin, mikä vaan oli äidin omaa, se Hannan
mielestä oli ikäänkuin pyhitettyä. Eiköhän äiti jollain tavalla
eroittunut muista ihmisistä ulkomuotonsakin puolesta? Eikö ollut
suloisempi, rakastettavampi kuin kukaan muu? Ja viisaampi hän ihan
varmaan oli. Äiti tiesi kaikki, ymmärsi kaikki. Teki aina oikein.
Lieneekö äidillä koskaan pahoja ajatuksia ollut ja lieneekö hän koskaan
lapsenakaan syntiä tehnyt. Ei suinkaan, mahdotonta vallan! Kunpa
hänestäkin kerran tulisi yhtä hyvä ihminen kuin äiti oli,--ei, niin
hyvää ei hän toki voinut toivoakaan itsestään, mutta vähän sinnepäin
edes. Siihenkin jo tyytyisi. Jos hän aina koettaisi seurata äidin
esimerkkiä ja pyytäisi neuvoa äidiltä kaikessa. Ehkä sitten vähitellen
tulisi yhä paremmaksi. Kun vaan koko ikänsä saisi olla äidin luona;
muuta hän ei toivoisi. Äiti ja isä,--ne olivat kuitenkin kalliinta
maailmassa. Ines raukka, hänellä ei ollut äitiä. Kuinka hän mahtoi olla
kauhean onneton. Että hän jaksoi elääkään. Hyvä, rakas Jumala, anna
papan ja mamman elää kauan, kauan, elä ota heitä pois, elä salli heidän
kuolla, rakas, rakas, armias isä taivaassa--!

Mikä se oli? Äiti säpsähti, pani sukan-neuleen pöydälle ja nousi
kuuntelemaan. Hevonen pysähtyi portille. Puhetta kuului ja--nyt ajoi
hevonen pois. Olikohan se isä? Raskaat askeleet nousivat portaita ylös.
Etehisen kello soi, äiti meni avaamaan. Hyvä toki, että isä tulee
kotiin ja äiti raukka pääsee levolle.

Tyytyväisenä kääntyi Hanna toiselle kyljelleen ja päätti nukkua.

»Täällä on ruokaa, Oskar, tule syömään.»

Äiti palasi ruokasaliin. Epävakaisia askeleita kuului, sitten töyttäys
pöydän syrjään ja vihaista murinaa.

Olikohan isä--?

Hanna nosti äkkiä päätään ja katsoi ruokasaliin, mutta äiti veti
samassa oven kiinni.

»Mitä helkkaria sinä katselet minua? Etkö tunne? Kamreeri Mellin minä
olen. En aave enkä kummitus.»

Sanat kuuluivat selvään, vaikka ovi oli kiinni.

»Minä en kärsi tuommoisia silmäyksiä, en, perhana vie, kärsikään.»

»Syö nyt vaan, en minä sinuun katso.»

»Katsotpas. Salaa aina katsot, etkös luule minun huomaavan. Ja sitten
sinä puhut niin saakelin surullisella äänellä. Niinkuin olisit muka
marttyyri. Kuule, Selma, tuo on minulle suuri loukkaus.»

»Puhu hiljempaa, ettei lapset herää.»

»Joko minua nyt kielletään puhumastakin omassa talossani. Niin, niin,
Selma, kyllä minä tiedän, sinä soisit pääseväsi minusta. Olen muka niin
heittiö mies, juomari, ja mitä kaikkia lienenkään. Sinä vihaat minua,
Selma, elä kielläkään, sinä vihaat minua.»

»Oskar hyvä, syö vähän pikemmin, että pääset nukkumaan. Kello käy jo
kolmatta.»

»Nukkumaan? Minkätähden nukkumaan? Taidat luulla, että minä olen
humalassa. Mutta siinäpä petyt. Minä en ole humalassa enempää kuin
sinäkään. Mitä roskaa tämä on?»

»Kylmää vasikan paistia.»

»Kylmää? Miks'ei lämmintä? Minä en huoli kylmästä.»

»Eihän näin keskellä yötä voi hellaan tulta laittaa. Lämmitetään sitten
aamiaiseksi.»

»Tuommoinen vaimo minulla on, joka ei anna edes kunnollista ruokaakaan.
Kyllä täällä itse syötte ja juotte, mutta minusta ei kukaan välitä.
Onko tämä laitaa? Kylmää vasikan paistia. Syö itse, minä en huoli.»

»Ehkä lähdet sitten levolle?»

»Anna sen lampun olla. Vai meinaatko jättää minut pimeään.»

»Enhän toki. Olisin vaan näyttänyt valkeata, jos olisit sänkykamariin
mennyt.»

»Minäpä en mene. En hievahdakaan tästä. Huokaile vaan, mitä huokailet.
Minä en lähde, en sittenkään. Kylmää vasikan paistia, kun mies
väsyneenä tulee kotia. Herra jesta! Ja tätä minun pitää kärsiä.» Hän
löi nyrkillä pöytään. »Tätä minun pitää kärsiä.» Ja taas hän löi
pöytään, että astiat kilisivät.

»Hyvä Oskar!»

»Ja tätä minun pitää kärsiä.» Uusi kolahdus.

»Oskar, herran tähden, sinä särjet astiat.»

»Särkykööt, minä vähät. Palasiksi menkööt kaikki.»

»Lapset peljästyvät. Malta mieltäsi, Oskar.»

»Tiehesi siitä. Minun rahallani ne ovat ostetut. Tiehesi, taikka minä
sinulle annan--!»

»Hyvä Jumala, lyökö hän mammaa?» Hanna töyttäsi ruokasaliin. Näki isän
tummanpunaisena istuvan tuolilla; silmät muljottivat pyöreänä päässä ja
nyrkki oli kohona äitiin päin, joka seisoi vieressä ja koetti estää
häntä pöytää hakkaamasta.

»Pappa, pappa, voi, voi, elä lyö mammaa, elä lyö, elä lyö!»

Hanna tarttui kiinni isään; hän vapisi kiireestä kantapäähän. Isän käsi
vaipui alas; tylsä katse kääntyi lapseen, joka oli siinä paidallaan,
kalpeana kuin kuolema.

»Pappa--pappa--elä--» soperteli Hanna; ei voinut enää puhua. Ruumis
vavahteli, silmät kääntyivät nurin ja sormet puristivat kankeina isän
nutun hiaa.

»Lapsi kulta, oma, rakas lapseni!»

Äidin lämpimät käsivarret kietoontuivat Hannan ympäri; hiljaa
irroitettiin jäykät sormet ja--niin, enempää hän ei tiennyt, mutta
sängyssä hän taas oli peitteihin käärittynä, kun tointui.

»Juo vähän vettä, Hannaseni. Kuinka sinun nyt on?»

»Hyvin, mamma.»

Äiti koetteli kädellä hänen otsaansa.

»Aivan sinä olet märkänä hiestä.» Hän puhui yhtä lempeällä ja tyynellä
äänellä kuin ennenkin.

»Kas tässä, lapseni, ota vähän rohtoja, ne rauhoittavat. Noin, ja nyt
muutamme kuivan paidan.»

Sitten äiti peitteli häntä niin huolellisesti ja suuteli poskelle.
Kuinka hyvälle tuo äidin hellä huolenpito tuntui.

»Saatkohan jo unta, lapseni?»

»Kyllä luulen.»

»Menisin auttamaan pappaa levolle, jos uskaltaisit jäädä tänne yksin.»

»Mamma menee vaan.»

»Vienkö lampunkin mukana, ehkä sitten paremmin nukut.»

»Niin, sama se on.»

Äiti suuteli häntä vielä kerran, pyyhki hiuksia otsalta, silitteli
poskea ja läksi sitten pois. Ruokasalin läpi hän meni sänkykamariin.
Pimeää oli ja hiljaista. Ei Hanna jaksanut paljon mitään ajatella,
häntä niin kummallisesti raukaisi. Kyynelet rupesivat valumaan
silmistä, noin vaan ihan itsestään, ja viljalta niitä tulvasikin. Ei
hänellä erittäin paha mieli ollut, vaikka itki, tuommoinen melkein
suloinen väsymys vaan tuntui pitkin ruumista. Välistä vielä pöyristytti
vähän, mutta harveni sekin harvenemistaan. Tyyny oli käynyt märäksi;
hän siirsi päänsä kuivalle kohdalle. Alkoi tuntua yhä rauhallisemmalta;
kyynelet herkesivät tulemasta, silmät painuivat umpeen.

Luuli Hanna vielä kuulevansa äidin hiljaisia askeleita ja näkevänsä
jotakin valoa; mutta ei hän jaksanut sitä tarkemmin katsoa eikä päässyt
enää oikein hereille. Uni oli niin makeata, niin makeata. Hän nukkui
yhtä mittaa aamuun saakka.

Oli jo valkoinen päivä. Hanna makasi hiljaa ja levollisena, ei
jäsentäkään hän liikuttanut. Äiti seisoi hetken vuoteen ääressä ja
katseli häntä, herätti sitten Jussin ja läksi rauhoitettuna takaisin
ruokasaliin.

»Hanna! Nouse ylös kuulustelemaan minun läksyjäni. Hanna, etkös ala
nousta.»

Jussi se oli, joka häntä pudisteli.

»Anna Hannan maata», puhui äiti ruokasalista. »Tule tänne, mamma
kuulustelee.»

»Saattaisi Hannakin jo nousta, kun kello on yli seitsemän.»

Jussi meni kuitenkin kirjoineen ruokasaliin.

Yli seitsemän? Täytyi kai sitten nousta, vaikkei vielä olisi oikein
jaksanut. Silmät puoliummessa kohosi Hanna istumaan, veti polvet
koukkuun ja kietoi kädet peitteen päällä niiden ympäri. Pää nyökkyi;
nukutti vielä kovin. Mutta mitenkäs olikaan? Tämän päivän läksyt?
Maantiedettä, ranskan kieltä--niin, jopa hän ne eilen luki. Ja osasi
myös jotakuinkin.

Sitä miettiessään Hanna vasta oikein heräsi. Yöllinen tapaus selveni
samassa hänen muistoonsa. Näki taas isän samassa uhkaavassa asemassa,
huulet turpeana, silmät vihaisina, näki äidin kalpeana, hätääntyneenä
vieressä. Äiti raukka!

Hanna tunsi itsensä kauhean onnettomaksi. Koko maailma oli äkkiä
muuttunut niin oudoksi ja kolkoksi.

Rintaa pakoitti,--ei se sairautta ollut, tuommoista tuskaa ja poltetta
vaan. Eikä huokuminen käynyt niinkuin ennen. Harvempaan ja syvempään
täytyi hänen vetää ilmaa, ja sitten taas olla vähän aikaa melkein
hengittämättä.

Vakavalla äänellä kertoi Jussi ruokasalissa Aaprahamin kutsumuksesta.
Lomassa aina kuului äidin vieno ääni, yhtä hiljaisena kuin ennenkin,
mutta suloisempana vielä ja rakkaampana jos mahdollista.

Puoli kahdeksan kello löi. Täytyi jo nousta pukeutumaan, että
ennättäisi kouluun. Kas, kuinka hän nyt tuntui heikolta. Ja päätä
huimasi, silmien edessä pyöri niin somia, täriseviä vinkuroita ja
korvissa soi, että kumisi. Parasta istua lattialla ja siinä hiljakseen
panna sukat, kengät jalkaan. Niin hän teki. Vähitellen sitten pukiessa
pää taas selveni ja voimat tulivat takaisin.

Aamiainen oli pöydässä. Siellä Jussi jo istui ja kuori suurta perunaa.
Äiti toi maitokannua kyökistä.

»Hanna kulta, tule syömään sinäkin.»

»Ei minua maita.» Oikein mieltä käänsi, kun vaan ajattelikin ruokaa.

Mutta äiti kävi niin huolestuneen näköiseksi.

»Taikka jos ottaisin sentään pienen voileivän.»

»Tee se, lapseni, niin vahvistut. Ja minä menen keittämään sinulle
yhden munan.»

»Minulle myös, koska Hannallekin.» Jussi katsoi vakaalla vaatimuksella
äitiin. »Koska Hannallekin.»

»Sinä olet terve, ethän sinä tarvitse. Ja näyttääpä sinua maittavan
muukin ruoka. Syöhän ensin kaikki nuo perunat, jotka olet kuorinut
talrikillesi.»

»Niin, Hannalle vaan aina, eikä minulle milloinkaan. En rupea syömään,
enpäs rupea. Enkä mene kouluun.»

Jussi laski veitsen ja kahvelin päättäväisesti pöydälle eteensä. Otsa
rypyssä, huulet pullollaan hän uhkaavana turrotti äitiin; hänelle oli
muka tehty suurta vääryyttä.

Äiti oli totinen, mutta ei virkkanut sanaakaan. Otti tyhjän karotin
pöydältä ja läksi kyökkiin.

»Kuinka sinä, Jussi, mammalle tuolla tavalla puhut», nuhteli Hanna
äidin poissa ollessa.

»Mitäs minulle ei keitetä munaa?» Jussi puri hammasta ja oli hirmuisen
vihainen.

Äiti tuli samassa takaisin peruna-vadin kanssa.

»Ei mamma huoli keittää minulle munaa; en minä kumminkaan jaksa syödä
muuta kuin tämän voileivän.»

Sekään ei tahtonut mennä alas. Pala tarttui kurkkuun jok'ainoan kerran.

»Etköhän jaksa? Minä annoin jo panna veden tulelle.»

»En minä.» Hanna nieli ja nieli. Niin väkinäistä oli tuo syöminen.

»Pikkuisen maitoa, jos mamma on hyvä ja kaataa. Puoli lasia vaan.
Kiitoksia, ei enää.»

Maidon avulla leipä helpommin painui ja sai kun saikin Hanna siitä
vihdoin lopun. Kädet ristiin vaan, sitten niiaus äidille.

»Kiitoksia, mamma!»

»Etkö enää syö?»

»En, kiitoksia!»

Niiaus taas; mutta äiti ei sitä enää nähnyt. Hän oli vaipunut
ajatuksiinsa ja katsoi alas talrikille. Mitä lienee miettinyt?
Muisteliko yöllistä ja oliko siitä murheissaan? Äiti raukka!

Hannan sydäntä pakoitti ja vedet tahtoivat nousta silmiin. Mutta hän
taisteli urhoollisesti vastaan, räpäytti luomia, karisti kurkkua ja joi
vettä. Ei nyt auttanut itkeä, täytyihän mennä jo kouluun. Kello
neljännestä vailla yhdeksän.

Vielä kerran hän katsahti äitiin. Hän istui yhä samalla lailla, pää
käden nojassa, silmät alas luotuina. Kuinka sileästi ja kauniisti hänen
mustat hiuksensa olivat kammatut ja otsa niiden alla, kuinka se oli
valkoinen ja puhdas.

»Jussi, syö pian, että joudut kouluun.» Hanna puhui hiljaa, hän ei
tahtonut äitiä häiritä.

Jussilla oli suu täpöisten täynnä. Hänen silmänsä kääntyivät kelloon,
noin rauhallisesti vaan. Eikä poika hätäillyt, vaikka pitkä viisari oli
kymmenen päällä, tyytyväisenä hän yhä jatkoi syömistään.

Hanna sieppasi toiselta pöydältä kirjat kainaloonsa ja läksi. Jalat
eivät liikkuneet nyt niin keveästi kuin ennen; mutta mitä se teki,
kovaa kiirettä ei vielä ollutkaan. Eikös tornin kello lyönytkin vasta
puoli? Heidän siis oli kahtakymmentä minuttia edellä. Hanna seisoi
hetken portailla ja hengitti raitista, virkistävää ilmaa. Sitten hän
verkalleen astui koululle päin, kukkatorin yläreunaa pitkin.

Puista karisseet keltaiset lehdet kahisivat hänen jaloissaan ja
ilmassakin niitä lennätteli tuuli. Syksyinen aurinko loi ystävällistä
valoa taivaalta; puiden lomista tunkivat säteet kirkkaina ja iloisina
esiin.

Varpuset hyppelivät kadulla ja noukkasivat aina vähän väliä maata.
Siirtyivät jonkun verran, kun Hanna heitä läheni, laskeutuivat alas
jälleen, sihersivät, hyppelivät, noukkivat ja taas sihersivät. Viimein
koko parvi äkkiä tohahti ylös, aivan kuin käskystä, ja lensi kauas
pois.

Hanna käveli eteenpäin; käveli puolittain kuin unessa; ei nähnyt eikä
huomannut paljon mitään. Käveli, käveli, ja kääntyi kirkon kulmasta
toiselle kadulle. Hän tunsi hyvin tämän tien, oli sitä polkenut monta
vuotta; ei hän hourupäisenäkään olisi harhaan mennyt.

»Hanna, Hanna, hyvää huomenta! Hanna kulta, päivää, päivää, mitä
sinulle kuuluu? Kerro jotain uutta, jos tiedät!»

Koko joukko toisia koulutyttöjä oli Hannan ympärillä. Iloisia,
huimapäisiä niinkuin ennenkin. »Kuules, Hanna, kuules, kun semmoinen
liuma lyseolaisia kävi äsken meidän ohitsemme ja nostivat lakkia ja
pysähtyivät sitten tuonne nurkalle meitä katselemaan. Me kävelimme niin
totisina heidän ohitsensa, ei yksikään meistä vetänyt suutansa nauruun.
Emmekä olleet heitä näkevinämme, mutta nyimme kaiken aikaa toisiamme
kyynäspäillä. Siinä oli Hjallakin ja Onni ja Armas ja Otto. Niin ja
kuule sinä, Hanna, arvaa, kuka vielä oli joukossa. Arvaa, arvaa!
Herranen aika, tyttö, onhan sinun hattusi väärin päin,--kukka takana.»
Se käännettiin.

»No, koetahan arvata, Hanna kulta. Kuule, tyttö, mitä sinä olet noin
totinen? Sano, sano! Vai sekö sinua surettaa, kun et Hanskia nähnyt?»

Kuinka vieraalta ja oudolta tuo riemu tuntui ja kuinka se Hannaa
vaivasi. Eilen hän vielä itsekin tuolla tavalla nauroi ja liverteli.
Oliko mahdollista? Eilen vielä? Ja se häntä tosiaan huvitti?
Kummallista! Nyt oli kaikki kuin unen-näköä, kaukaista ja hämärää.
Lehti oli kääntynyt, koko maailma muuttunut. Saattaisiko hän enää
koskaan olla iloinen ja nauraa niinkuin nuo toiset. Kuinka paljon
niillä riitti puhumista ja kuinka ne jaksoivat hyppiä ja meluta. Mutta
heillä onnellisilla ei ollutkaan semmoista suurta salaista surua kuin
Hannalla, semmoista, jota ei kukaan saanut aavistaakaan. Ei kukaan, ei
edes paras ystävä, ei Olga, ei Betty eikä yksikään. Sillä se koski isää
ja äitiä; heidän väliään, heidän onnetonta, särkynyttä väliään. Karvas
ahdistus nousi Hannan kurkkuun; muiden huomaamatta pyyhki hän pari
täyteläistä kyyneltä silmistään.

»Hanna rukka, mitä kirjoja sinä kannat kouluun? Nähkääs, tytöt, hänellä
on Tuomas a Kempis, Kristuksen seuraamisesta ja--mikä se on tämä
toinen--ruotsalainen »Det kristliga äret». Hanna rakas, kulta, naistako
sinä aiot lukea ranskaa ja maantiedettä?»

Ines'in iloinen nauru kaikui varmaan aina lyseolle saakka.

Äidin kirjat hän epähuomiosta oli ottanut. Täytyikö nyt mennä takaisin.

»Ei, ei, saat lainata minun kirjani. Ja minun--ja minun----»,
huudettiin hänen ympärillään.

Portaita ylös töyttäsi iloinen elämöivä joukko.

»Hss, hiljaa, tytöt, hiljaa, johtajatar!»

»Hyvää huomenta, lapset!» Johtajatar meni arvokkaana heidän ohitsensa
ja melu alkoi uudelleen.

»Mutta, mitä se on niin vakainen tänään, tuo pikku Hanna. Koetellaanpa,
tytöt, saammeko hänet nauramaan?»

»Voi, ei, päästäkää, antakaa minun olla. Aino, Aino!»

»Elkää kiusatko häntä, ehkei hän ole terve.» Olga se oli, joka tuli
hänelle avuksi.

»Hanna rukka, oletko sairas? Kivistääkö päätäsi? Sano, kulta, sano!»

»Hanna, elä sinä ole noin surullinen, minä kerron sinulle jotain
hauskaa. Tiedätkös, se on niin viisasta, et usko, kuinka viisasta.
Tulepas tänne.»

Ei Hanna tahtonut kuulla. Etehisen hälinästä hän vihdoin pääsi
onnellisesti pakenemaan luokalle. Sai Olgalta ranskan kieliopin ja meni
istumaan omalle paikalleen. Aukaisi kirjan, katseli, käänteli lehtiä.
Ne olivat niin kuolleita kaikki nuo kirjaimet. Tämän päivän läksy,--
tuostahan se alkoi. Hanna luki kertaalleen ensimmäisen kappaleen, luki
sen uudestaan, luki vielä kolmannenkin kerran. Ei tiennyt, mitä luki;
ajatukset olivat hajallaan, huomio tylsä.

Mitenkähän siellä kotona nyt oli? Vieläkö isä nukkui, vai oliko hän jo
noussut. Puhuiko yhtä vihaisesti äidille kuin yöllä? Jos hän edes
pyytäisi äidiltä anteeksi ja olisi sitten oikein, oikein hyvä, ettei
äiti enää olisi niin murheellinen. Mutta tavallisesti isä oli huonolla
tuulella näin aamusilla; ei puhunut paljon mitään, käveli vaan
huoneesta huoneesen, otsa rypyssä.

Rukouksiin soitettiin. Tytöt asettuivat paikoilleen, toiset
luokkalaiset pitkin seiniä seisoivat. Muutamilla oli virsikirjat
kädessä, muutamilla ei. Kaikki olivat jotenkin hiljaa.

Johtajatar oli pöytänsä luona ja katseli lasisilmien takaa vakavasti
ympärilleen. Virsikirja hänellä oli kädessä ja raamattu auki pöydällä.

»Otetaan virsi sata neljäkymmentä yhdeksän.»

Tuo rakas, tuttu, josta Hanna kaikkian enin piti.

Selailtiin kirjoja hetkinen; sitten raikkaat, lapsekkaat äänet alkoivat
virren harmonion säestäessä. Juhlallisempaa se oli ja kauniimpaa kuin
koskaan ennen. Hanna ei voinut laulaa; kurkusta ei saanut ääntä, se oli
täynnä pakahduttavaa karvautta. Mutta hän kuunteli sitä hartaammin. Ja
hänestä tuntui, kuin olisi sielu kohonnut ylös sävelten kantamana, aina
taivaasen saakka, jossa vaipui armiaan isän hellään, suojelevaan
syliin. Niin suloista se oli, niin turvallista.

»Rakas Jumala, rakas, armollinen Jumala, ettei pappa enää joisi, ettei
hän olisi paha mammalle, että mamma olisi onnellinen ja että kaikki
olisimme sinun omiasi. Ja hyvä, rakas isä taivaassa, elä salli heidän
koskaan kuolla, ei papan eikä mamman eikä Jussin.»

Voimattomuus hänet taaskin valtasi. Maailma musteni silmissä, laulu
kuului epäselvänä, kaukaisena huminana korviin. Päätä huumasi; hän
putosi alas tuolille istumaan ja painoi otsan pöytään. Kyynelet tulvana
valuivat silmistä; ensin hän hiljaa itki, sitten jo kovaa nyyhkyttäen.
Se helpoitti tuskaa, eikä hän tällä hetkellä välittänyt siitä, että ne
nyt kaikki häneen katsoivat.

Virsi oli loppunut. Rauhallisemmaksi kävi vähitellen Hannan mieli,
vaikka jäikin hän istumaan samalle asemalleen. Aivan kuin unessa kuuli
hän siinä johtajattaren tasaisen ja levollisen äänen lukevan raamattua
ja herran siunausta. Tuli sitten hetkinen hiljaisuus, jota seurasi
yleinen hälinä ja liike.

»Onko Hanna kipeä?» Johtajattaren käsi laskeutui hellästi hänen
kaulansa ympäri.

»Ei, en minä kipeä ole.»

»Kyllä hän on.»

»On, on», kuiskailivat tytöt ympärillä ja kerääntyivät niin likelle
kuin mahdollista.

»Hän ei ole puhunut paljo sanaakaan koko aamuna ja me huomasimme kohta,
kuinka hän oli kauheasti kalpea. Eikö totta, tytöt? Kyllä hän on hyvin
kipeä.» Niin päätti Siiri, ja toisetkin uskoivat samaa. Ja sitten he
jäivät kaikki siihen katsomaan, puoleksi uteliaina, puoleksi säälien.

»Ehkä Hanna menee kotiin. Taitaa olla parasta.»

»Kyllä minä jaksan olla, en minä ole kipeä. Saanko jäädä?»

Ja kouluun hän jäi, Seurasi tarkkaavana opetusta tunti tunnilta.
Virkistyikin tavallaan; vaikka polte rinnan alla vähän väliä muistutti
kotoisesta suuresta surusta.

Viimeinen tunti oli mennyt. Kilvassa tytöt kaikki etehiseen, hattu
toiseen käteen, toiseen nuttu ja sitten portaita alas, että jytisivät
seinät.

»Hiljaa, lapset, hiljaa», huusi johtajatar heidän jälkeensä, mutta kuka
joutui sitä kuulemaan.

Hanna oli jäänyt viimeiseksi. Seisoi siellä etehisessä vielä ja pani
sadenutun alempia nappia kiinni.

Otti sitten pöydältä äidin kirjat, niiasi johtajattarelle ja tarttui
oveen.

»Kuinka Hanna voi nyt?»

»Kiitoksia, hyvin.»

Hiljakseen astui hän alas kadulle. Lyseolta päin syöksyi pauhaava liuma
poikia, Jussi niiden joukossa.

»Osasitko läksysi, Jussi?»

»Osasin!»

»Eihän sinulta kysyttykään», muistutti Immo.

»Mutta olisin osannut, jos olisivat kysyneet. Pitkänen, Pitkäneen,
ptruuh! Mihinkä ajatte?»

»Ptruh, ptruh! Rantaan minä ajan. Tuleeko Jussi mukaan?»

Hevonen oli pysähtynyt. Pitkänen seisoi kärryillään ja katseli hymysuin
Jussiin olkapäänsä yli. Näyttivät olevan vanhoja tuttuja.

»Odottakaa! He, Hanna, pelasta kirjat!»

Kadulle hän ne viskasi, että lehdet huiskin, häiskin ympäri lensivät,
ja ylös hyppäsi poika kärryille.

»Jussi, sinä, voi, voi, tuota poikaa!»

Mutta Jussi ei kuullut mitään. Alas rantaan hän tärryytteli Pitkäsen
takana, piteli tätä molemmin puolin kupeista kiinni ja seisoi
tanakkana, vaikka tutisivatkin jalat.

Hanna kokoili kirjat kadulta, mikäs siinä muukaan auttoi, ja sitten hän
läksi astumaan kotia päin. Yksin käveli; ajatukset edeltä riensivät.
Onkohan siellä tapahtunut mitään tällä ajalla? Vieläköhän isä--?

Ahdistava tunne kourasi sydäntä. Hän kiirehti askeleitaan. Kotikartano
näkyi jo tuolla. Sama kuin ennen, eikä kuitenkaan sama. Ennen se aina
iloisena loisti vastaan, nyt jurotti niin synkkänä, että rintaa
kivisti. Ennen aina ikäänkuin luokseen houkutteli, nyt oudon kolkkona,
vaikenevana seisoi.

Likellä porttia tuli Mari vastaan paperilippu kädessä.

»Mihinkä Mari menee?»

»Apteekkiin.»

»Kuka on kipeänä? Kuka, sanokaa pian! Onko mamma?»

»Pappanne tuota lienee.»

»Oikeinko huonona?»

»Eiköhän, koska tohtoria haettiin.»

Mari veti huivin solmua kiinnemmäksi ja kääntyi apteekkiin päin.

Hanna juoksi portaita ylös; tuli etehiseen.

»En voi sanoa vielä mitään varmaa, hyvä rouva, täytyy tarkastaa ensin.
Huomenna saamme nähdä. Mutta jos erinomaisempaa sattuu, niin lähettäkää
minulle sana.»

Lääkäri se oli, joka hattu kädessä seisoi ruokasalin ovella ja puhui
äidille.

»Rohtoja annatte, niinkuin sanoin, tänä päivänä kahdesti ja aamulla
taas kerran. Hyvästi!» Hän kumarsi, painoi hatun päähänsä ja läksi.

»Onko pappa kovasti kipeä?» Hanna kuiskaamalla kysyi.

»Kyllä hän on, mutta ehkä se menee pian ohitse. Muistakaa vaan olla
hiljaa. Varoita, lapseni, Jussiakin.»

Niin hiljaa, niin hiljaa. Varpaillaan Hanna hiipi ruokasalin läpi
lastenkamariin ja vältti sielläkin huolellisesti kaikkea kolinaa.

Oliko Jumala kuullut hänen rukouksensa? Oliko tehnyt isän sairaaksi,
että saisi häntä katumaan ja parannusta tekemään?

Hanna seisahtui ikkunan eteen ja katsoi ylös taivasta kohden. Valkoiset
pilvihattarat siellä ajelivat toisiaan. Niiden välistä näkyi korkea,
sininen taivas ja siellä ylhäällä asui hän, joka kaikki voi, jolle ei
mikään mahdotonta ollut. Saattoi estää isää juomasta ja olemasta
äidille paha. Niin, saattoi hän senkin, jos vaan tahtoi. Ja miks'ei hän
tahtoisi? Kun häneltä sitä oikein ahkerasti ja oikein hartaasti
rukoilisi. Joka päivä, monta kertaa päivässä.

Muutamia viikkoja makasi isä vuoteen omana. Lääkäri kävi uutterasti
hänen luonaan ja määräsi vähän väliä toisia rohtoja.

Äiti alituisesti istui isän vuoteen ääressä. Kalpeaksi hän oli käynyt
ja hyvin väsyneeltä hän näytti, mutta toimessa hän kumminkin oli ja
piti huolta kaikesta, vaikk'ei itse joutunutkaan joka paikkaan nyt
niinkuin ennen. Hanna koetti auttaa, missä suinkin voi. Muistutti
Jussia lukemaan, kuulusteli hänen läksyjään ja oli aina valmis milloin
rukouksilla, milloin varoituksilla estelemään häntä pahanteosta, johon
pojalla oli erinomaisen hyvä taipumus. Harjoittikin hän sitä enimmiten
noin niinkuin ratokseen vaan, varsinkin tähän aikaan, kun äiti oli
sidottu isän sairashuoneesen ja vapaus niinmuodoin suurempi. Oli niin
hauskaa karata tuon tuostakin aina piikojen kimppuun kyökissä,
löylyttää niitä aika lailla ja tehdä kiusaa, minkä ennätti. Äkäisiä ne
olivat kuin pippurit ja uhkasivat mennä mammalle kaipaamaan, mutta
eivätpä sentään menneet. Eikä siitä Jussi suurta väliä pitänyt, vaikka
olisivat menneetkin, katsoi hän vaan valmiiksi, missä päin lakki oli,
että pääsi livistämään tiehensä, jos vaara tuli. Hanna se tavallisesti
pääsi väliin näissä kahakoissa ja asetti rauhan, ellei viljoin niin
vaivoin. Lepytteli piikoja, nuhteli Jussia, houkutteli ja selvitteli
parhaimman mukaan ja siihen se sitten tavallisesti jäi.

Vähitellen isäkin alkoi parantua. Istuskeli jo kiikkutuolissa yönuttuun
ja tohveliin puettuna ja poltti piippua. Äiti valmisteli hänelle
erikoisruokia kyökissä; laitteli ne somasti salvetin peittämälle
tarjottimelle ja kantoi itse sisään.

Minkätähden lieneekin kaikki äidin käsissä syntynyt paremmin kuin
kenenkään muun. Ruokakin näytti niin ihmeen siistiltä ja maukkaalta
tuossa, kun hän sitä vei Hannan ohitse, ja niin hyvältä se tuli, että
oikein rupesi mieli tekemään. Mutta sitä oli laitettu vaan papan
varalle, eikä Hanna toki muutenkaan olisi tahtonut noita herkkuja.
Äidille oli paremminkin tarpeen, jos jotain jäi, taikka sitten
Jussille, jolla aina oli kova ruokahalu.

Hanna katsoi kirjaansa.

»Pourquoi, minkätähden, pourquoi, minkätähden--»

Kuinka hauskaa, että isä tuli terveeksi, niin äitikin pääsi taas
oleskelemaan enemmän heidän kanssaan. Huoneet olivat niin tyhjät ja
kolkot ilman äitiä. Mikä kumma siinä lienee ollut, mutta heti kun äiti
tuli sisään, vaikka olisi mennyt suojan läpi vaan, se samassa muuttui
iloisemmaksi.

»Pourquoi, minkätähden, pourquoi, minkätähden--»

»Ankaraa dieettiä, kaikella muotoa, ei olutta eikä totia, korkeintaan
lasi punaista viiniä silloin, tällöin.»

Lääkäri ja äiti tulivat makuuhuoneesta ruokasaliin.

»Kiitoksia nyt hyvin paljon, tohtori», kuului äidin vieno ääni.

Etehiseen menivät. Siellä vielä puhetta jatkoivat, mutta Hanna ei
sanoja eroittanut.

Niin, kunhan isä vaan malttaisi olla totia ja olutta juomatta. Ehkä
sentään, kun lääkärikin kielsi. Olipa kumminkin hyvä, että hän sen
teki. Jumalaa siitä varmaan tuli kiittää. Hannan sydän kävi lämpimäksi.

Sitten isä jo sai liikkua muissakin huoneissa, mutta ulkona hän ei
vielä käynyt. Ensimmältä hän oli hiljaisempi kuin ennen ja
tyytyväisempi. Näyttipä viihtyvän kodissa jotenkin hyvin. Vaikk'ei äiti
mitään puhunut, ymmärsi Hanna kuitenkin, että hän toivoi isän
muuttuneen. Semmoinen tyyni, rauhallinen ilo koko hänen olennossaan
ilmestyi, ja kuinka hartaasti hän koetti isän mieltä noudattaa, missä
ikänä voi. Ihmeellisesti hän aina arvasikin isän kaikki halut ja
tarpeet, ennenkuin hän niitä ennätti vielä lausuakaan.

Mutta eihän tätä varsin kauan kestänyt. Sen mukaan kuin voimat
varttuivat, alkoi isä käydä tuskaisemmaksi. Punaista viiniä haettiin
yhä tiheämpään, pullo pullon jälkeen.

Eräänä sunnuntaina hän oli tavattoman levoton. Heittäytyi sohvalle ja
otti sanomalehden käteensä; viskasi sen samassa pois, nousi ylös taas
ja meni kyökkiin. Seisoi hetken ja katseli, kun äiti paistoi ohkaisia
pannukaakkuja. Tuli takaisin lastenkamariin, seisahtui ikkunan eteen,
pani kädet ristiin päänsä taakse ja katseli ulos kadulle. Haukotteli
pitkään.

Papalla on vissiin ikävä, arveli Hanna. Rupesi kertomaan kaikenmoista
koulusta, mutta huomasi, ettei se isää huvittanut. Mitä hänen piti
parempaa keksimän? Oli hetken ääneti ja mietti. Sitten huomasi.

»Pappa!»

»Hm?»

»Eikö pappa tahtoisi pelata mariaagia?»

»Osaatko sinä?»

»Kyllä minä osaan.»

»No, koetetaan pilanpäin.»

Näyttipä kohta virkistyvän. Hanna oli mielissään. Mentiin isän
huoneesen, kortit otettiin esiin ja peli alkoi. Hanna oli koko mestari,
missä lienee oppinutkin. Välistä hän kuitenkin pelasi hullusti, mutta
sen teki tahallaan, että isäkin voittaisi. Arveli hänen muuten tulevan
pahoilleen.

Puolisen syötyä jatkettiin peliä vielä. Äiti istui nojatuolissa siinä
vieressä ja katseli. Mutta illempana isä kyllästyi ja tahtoi lopettaa.
Nousi ylös, sytytti papyrossin ja lupasi mennä kävelemään. Sitä
sanoessaan hän vältti katsoa äitiin.

Ilta kului kulumistaan, mutta isää ei näkynyt takaisin tulevaksi. Hanna
luki läksyjään, äiti opetti Jussia ja loi tuon tuostakin silmänsä
kelloon. Niin teki Hannakin, ja varmaan he molemmat samaa ajattelivat.
Ei kuitenkaan toinen eikä toinen mitään virkkanut.

Oli niin tukalan ikävää. Pelko ensiksikin isän suhteen. Jos hän nyt
joutui johonkin olutta tai totia juomaan ja sairastuisi taas uudelleen.
Taikka tulisi humalassa kotiin ja kohtelisi äitiä samalla lailla kuin
silloinkin. Hannaa oikein pöyristytti.

Äiti raukka! Kuinka hän oli rauhaton. Hannan kävi häntä kovin, kovin
sääli. Teki mieli mennä syleilemään, suutelemaan, mutta ei sentään
kehdannut.

Jussi sitten kaiken lisäksi oli niin tavattoman äksy. Kärsivällisyyttä
muutenkin koetettiin hänen opettamisessaan, kovapäinen kun oli ja
haluton lukemaan. Mutta tänä iltana hän sitä paitse vielä juonitteli ja
oli oikein väsyttävä. Nukutti ja oli nälkä. Miks'ei annettu ruokaa, ja
miks'ei päästetty maata. Hän osasi kyllä, mamma oli vaan niin turhan
tarkka. Kysyy vaikka opettajilta, eikö hän aina osaa. Ja kun mamma
antaisi hänen olla rauhassa, hän lukisi paljon paremmin. Mutta kun
häntä yhä vaan kiusataan: »Jussi lukemaan, Jussi lukemaan.» Ei koskaan
saisi muuta tehdä. Eikä koskaan anneta leikkiä. Jos mamma ostaisi
hänelle edes koiran taikka hevosen, sitten hän rupeisi ahkeraksi. Mutta
kun koko talossa ei ollut muita elukoita kuin kissa ja sika. Eikä hän
niitäkään saanut hoitaa. Mari aina riiteli ja tiuski, kun hän kissalle
tahtoi maitoa antaa, taikka viedä pahnoja sian alle.

Näin Jussi intti, siksi kuin äiti vihdoin kyllästyi ja laski hänet
menemään.

Tänä iltana ei isää varten jätettykään ruokaa pöydälle, vaan antoi äiti
viedä sen tarjottimella hänen omaan kamariinsa. Ja Hannalle annettiin
käsky mennä levolle.

Sen hän teki. Mutta niin pian kuin pääsi vuoteelle, painoi hän kädet
ristiin ja luki kaikki rukoukset, jotka ulkoa muisti. Kappaleen toista
kymmentä niitä oli. Rukouksiinsa hän vihdoin nukkuikin. Kädet jäivät
ristiin, huulet puoliumpeen. »Ann' uskon kärsimystä Mun tulla osaksein.
Ja vihdoin hedelmänä Mun--luokses--kor--jaa pois.» Ne olivat hänen
viimeiset sanansa.

Eikä Hanna sitten ollenkaan tiennyt, kuinka myöhään isä viipyi poissa.
Mutta aamulla hän heti näki äidin kasvoissa tuon entisen surullisen
piirteen. Ja kun hän puhui, oli ääni aivan painuksissa.

Tämmöistä ei Hanna ennen tiennyt panna merkille. Nyt se ei koskaan
jäänyt huomaamatta. Eikä se hänen mielestään mennyt koko päivänä, oli
hän sitten koulussa tai missä muualla hyvänsä. Siitä syystä ei hän
pitkään, pitkään aikaan voinut olla oikein iloinen eikä leikkiä
täydestä sydämen halusta niinkuin ennen.

Talvi kului; kevät tuli ja koulusta saatiin lupa. Hanna oli päässyt
ensimmäisenä luokalta, mutta Jussi oli jäänyt peränpitäjäksi lyseoon.
Siitä poika oli äkeissään; paiskasi vihkot ja kirjat pöydälle, moitti
opettajia, moitti koko koulua ja uhkasi erota. Rupeisi ennen rengiksi
taikka menisi maanviljelys-kouluun.

»Ja hevosmiehenäkin on paljon parempi olla kuin herrana. Minä en rupea
lukemaan, en. Se on kerrassa sanottu. Vuurmanni minusta tulee.»

»Ohho, kovinpa alas se sitten meneekin», sanoi Miina, joka toisella
puolen huonetta nelinryömin lattiaa luuttusi. Ja Miina nauroi, että
valkoiset hampaat suusta kiilsivät, ja pyyhki nuttunsa hialla hiuksia
hikiseltä otsaltaan.

»Vai vuurmanni siitä Jussista paneksen.»

»Mikä sitten? Eikö se ole yhtä hyvä ammatti kuin joku muukin. Ja sillä
elää. Pitkänen saa välistä kuuskin markkaa päivässä, kun hyvin sattuu.»

Mari tyrski naurua yhä.

»Ei minun päiviäni! Onpa sitä vähän soma nähdä, kun tämä--Ai, ai, ai,
ai, hyvä isä siunatkoon!»

Jussi oli karannut hänen niskaansa.

»Ilkutkos vielä?» Miina makasi pitkin pituuttaan lattialla ja Jussin
kovat kourat uudestaan hänet paiskasivat alas, kun yritti vaan
nousemaan.

»Menetkös tiehesi, poika, taikka minä lyön sinua tällä märällä
luutulla.»

»Jussi, Jussi, ole tappelematta, mamma on ruokasalissa.»

Hannalla oli jo paha hätä.

»Minä häntä opetan», jupisi poika hammasta purren ja rutisti Miinaa
hartioista.

»Elä tapa, Jumalan luoma, elä, elä. Totteletkos!» Miina osui häntä
luutturievulla kasvoihin ja pääsi samassa käsistä.

Mutta Jussi siihen sijaan potkasi vesipytyn kumoon, että lattia
lainehti.

»Ähä--ähä kutti, muistat sinä vasta kertana--»

»Annahan olla, minä kantelen.»

»Jussi, hyvät vaatteesi kastuvat, tule pois. Ja missä sinun on
todistuksesi? Mene näyttämään mammalle.»

»Mene sinä. Siellä se on jossain kirjojen välissä.»

»Voi, kuinka huono. Nelosia ja viitosia.»

»Olkoon, vaikka ykkösiä. Minä vähät. Revin palaisiksi koko roskan.
Revinpäs, revinpäs, saat nähdä, että revin.»

Suuret vesikarpalot vierivät Jussi paralta alas poskia pitkin, mutta
kiukkuinen hän koetti olla vieläkin.

Mamman ääni kuului ruokasalista. Kutsui Jussia luokseen.

Jussi pyyhki vedet poskiltaan, niisti nenänsä ja otti todistuksen
käteensä. Tuntui vähän vaikealta viedä sitä äidille nähtäväksi.

»Jussi raukka, noin se nyt kumminkin kävi, vaikka aina kehuit
osaavasi.»

Vesi tippui taas Jussin silmistä. Mutta puoliaan hän urhoollisesti
koetti sittenkin pitää.

»Tarvitsi minua panna lyseoon. Olis antanut mennä kansakouluun. Minusta
ei kumminkaan tule lukumiestä. Enkä minä tahdo herraksi.»

»Täytyyhän talonpojankin osata lukea ja kirjoittaa.

»Mitä varten? Hevosta voi ajaa ja maata kyntää, vaikk'ei tuntisi yhtään
puustavia.»

»Pane kirjasi nyt talteen kaikki, että sitten löydät syksyllä taas.»

»Hanna, korjaa!»

»Etkö sitä voi itse tehdä? Aina vaan Hannaa komennat.»

»Sillä on hyvä aika.»

»Entä sinulla? Mitä kiirettä sinulla on?»

»Syömän pitää.»

»Ei, mutta Jussi--»

»Antaa hänen olla, mamma. Kyllä minä nämä laitan.» Hanna jo seisoi
tuolilla lasten kamarissa kirjat käsivarrella ja järjesteli niitä ylös
hyllylle.

»Mari, hoi! Sukkelasti tänne voitaleipää», äyski Jussi kyökissä. Ei se
sentään ruokasaliin asti kuulunut.

»Päivällinen on valmista tuossa paikassa. Ei nyt enää välipaloja
tarvitse.»

»Tuotkos, vai--? Noh, arvelematta!»

»Odota Jumalan luoma, kun kerkiän. Eihän sinulla hengen hätää ole.»

»Etkö sinä laita itseäsi--»

»Herra siunaa ja varjele, tuosta se ikuinen vastus on. Menenhän minä,
menen.» Mari sieppasi kiiruusti veitsen ja asetin pöydältä ja lähti
konttuoriin. »Mokomakin syöttiläs», mutisi hän vielä mennessään.



II.


Olikohan kaikilla muilla tytöillä onnellinen kotielämä? Semmoinen,
ettei tarvinnut toisilta ihmisiltä mitään peittää eikä mitään salata.
Taikka tiesivätkö ylipään maailmassa surua ja huolta olevankaan?

Sitä Hanna usein mietiskeli koulussa, kun hiljaisena seisoi syrjässä ja
katseli iloisten toverein leikkiä. Ja siihen päätökseen hän aina tuli,
ettei kellään muulla ollut mitään raskasta sydämellä. Hän oli ainoa.
Miksikähän Jumala juuri hänelle oli sen pannut?

Kumma kyllä, siihen sentään aikaa myöten niinkun vähän tottui. Sattuipa
joskus, että se vallan unohtuikin mielestä. Ja silloin oli Hanna
iloisempi ja elävämpi kuin yksikään niistä toisista.

Niinpä kerrankin, kun laskiais-tiistaina olivat Kotkan kalliolla mäkeä
laskemassa. Lyseolaiset sen retken panivat toimeen, ja hauskaa siellä
oli. Ensin laskettiin mäkeä, että hurisi pari kolme tuntia peräkkäin ja
sitten mentiin sisään tanssimaan. Välillä pojat aina lauloivat
neliäänisesti ja se kuului niin ihmeen kauniilta.

Siellä Hanna ensi kerran näki Woldemarin. He tanssivat yhdessä
franseesia ja vis-à-vis'nä oli heillä Olga ja Tirri. Niin kovin
miellyttäviä poikia ne molemmat olivat, ja erittäinkin Woldemar. Sen
Hanna franseesin lopetettua kuiskasi Olgalle salaa, muiden kuulematta.
Mutta Olgan mielestä Tirri oli vielä parempi kuin Woldemar. Sitä ei
Hanna voinut käsittää. Kyllähän Tirrikin, mutta Woldemar oli sentään
ihan toista. Ei hänen rinnalleen voinut yksikään tulla.

Kauan jälkeenkinpäin Hanna muisteli tätä päivää. Kertoi yhä uudelleen
mielessään kaikki, mitä Woldemar oli hänelle sanonut ja mitä hän
Woldemarille. Näki hänen niin ilmeisesti elävänä edessään, ihaili hänen
reipasta olentoaan, hänen komeata vartaloaan ja mustan kiiltäviä
hiuksiaan. Enin kaikesta kuitenkin hänen kauniita, sinisiä silmiään,
joiden katse oli jättänyt niin kummallisesti syvän vaikutuksen.

Näissä ajatuksissa Hannalta usein hetkeksi haihtui kaikki ikävyydet.
Jos äidin surulliset kasvot tulivatkin esiin, olivat ne ikäänkuin
hämärässä kaukaisuudessa, eivätkä sillä kertaa onnellisuuden tunnetta
karkoittaneet.

Mutta pitemmäksi aikaa pääsi hän huolestaan vapaaksi seuraavana vuonna,
kun heitä Olgan ja Betyn kanssa laitettiin maalle koko kesäksi.
Lääkärin käskystä se tapahtui; he olivat kaikki kolme käyneet kalpeiksi
ja heikoiksi paljosta istumisesta. Veren vähyys sanottiin heitä
vaivaavan. Kun ei kenenkään vanhemmat olleet tilaisuudessa jättämään
kaupunkia, löivät he tuumansa tukkoon ja päättivät lähettää tyttäret
omille hoteilleen Jynkän Pölläkkään. Sen niminen oli eräs mökki siellä
lähiseudussa, jossa asui tuttua ja luotettavaa väkeä.

Ja niinpä tytöt eräänä kauniina kesäkuun päivänä, vähää ennen
Juhannusta, istuivat veneessä matkalla Jynkkään. Anna Sohvi, Pölläkän
nuori, verevä tytär souti, vanha emäntä, Heta, piti perää. Aurinko
paistoi ja Kallavesi heitä iloisesti tuuditteli. »Tuolla tulee suuri
laine, tuolla, tuolla oikein vaahtopää.»

»Ei se meitä tavoita.»

»Tavoittaa, nyt, nyt.»

Hanna pidätti henkeään. Ylös keikahti vene, ja alas sitten taas. Hei,
kuinka tämä oli hauskaa! Saaret ja niemekkeet ystävällisesti
hymyilivät, ja tuonne etäälle ulottui avara selkä, niin kauas, niin
kauas, ettei silmä rantoja eroittanut. Sinne he katsoivat. Tuuli olikin
juuri sieltäpäin ja ilma virtasi heille vastaan täyteläisenä ja
raittiina. Syvään sitä hengittivät; rinta paisui, voimaa ja rohkeutta
siellä nousi. »Tuonne lähtään, tuonne!»

Mutta veneen kokka ei noille väljille vesille kääntynyt.

»Eihän tok'», sanoi Heta, »mihinkäs me sitten joutuisimme. Tuonne
meidän on mentävä, tuonne noin.» Ja hän osoitti sormellaan saarien
lomitse. »Sieltä pohjukasta tullaan sitten Jynkän lahteen.»

Kummallisen ruskea hipiä tuolla Hetalla. Ja niin pienet silmät, ettei
näkynyt kuin välkkyvä viiva, konsa hän vaan nauroi. Mutta
hyväntahtoinen hän tuntui olevan ja erinomaisen ystävällinen.

Anna Sohvi souti kuin tottunut ainakin. Vesi niin somasti molskahteli
airojen ympärillä ja jälkeen jäi joka kerran vaahtoinen sohiseva
pyörre. Valkeapohjainen karttuunihuivi oli pudonnut Anna Sohvin päästä
alas kaulalle, keltainen tukka kimalteli auringonpaisteessa ja posket
hohtivat tervettä punaa.

»Lauletaanpas vähäisen», sanoi Betty, jolla oli sangen hyvä ääni.

»Niin, tosiaankin. Mitä otetaan?»

»Kesäisen illan, esimerkiksi.»

»Se juuri. Anna ääntä, Betty.»

Betty hyräili miettivän näköisenä.

»E:stähän se alkaa?»

Niin muisteli Olgakin. Betty taas hyräili; jopa luuli löytäneensä e:n.
Ja nyt aljettiin. Olga ja Hanna lauloivat ensimmäistä ääntä, Betty
toista.

Ihanasti sointui laulu. Tyyneempänä lainehti järvi; tuulikaan ei enää
varsin kovaa käynyt, kun oli päästy saarien suojaan. Vedet kantoivat
äänet aina rantoihin saakka, josta taas heleänä kaikuna takaisin
tulivat. Puut heiluttivat oksiaan, lehdet tärähtelivät, heinät ja
kukkaiset nuokkuivat, kun he ohitse soutivat.

Anna Sohvi riemastui.

»Sepä vasta kaunista oli. Laulakaapas vieläkin.»

Ja tytöt lauloivat laulun toisensa jälkeen. Anna Sohvi katseli heitä
oikein ihmeekseen. Niin hyvästi osasivat laulaa, vaikka vielä olivat
noin nuoria. Ja taas hän uudelleen heitä katseli.

»Jokos näillä neitosilla sulhasia on?»

»Eihän nyt arvon!» Tytöt katsoivat toisiinsa, nauroivat ja kävivät
hämilleen.

»Olettekos miten vanhoja?»

»Olga ja minä olemme täyttäneet kuusitoista. Betty on meitä kahta
vuotta nuorempi.»

»Kuusitoista? Noo, ei sitten enää tarvitse kauan odottaa.»

»Hyvänen aika»,--tytöt käänsivät punastuen päänsä pois. »Vielähän me
käymme koulua.»

»Mitäs se estää, jos muuten kohdalle sattuu.»

»Eihän tämä Anna Sohvikaan ole kuin kahdeksantoista», sanoi Heta. »Ja
syksyllä vaan aikoo jo viettää häitä.»

Suurella kunnioituksella tytöt katsoivat Anna Sohviin, joka loistavin
silmin heille hymyili.

»Ja kaksi vuotta ennen hän sen jo olisi tehnyt, ellen minä pannut
vastaan. Hupsu! Tietäiskö sitä nuorra olleensakaan, jos kuudentoista
vanhana miehelle menisi. Ikään kuin ei siihen iloon vähemmällä
ennättäisi.»

Anna Sohvi se vaan nauroi ja kuunteli. Näki selvään, ettei äidin puhe
häntä ollenkaan säikyttänyt.

Tyttöjen silmissä hän oli käynyt merkilliseksi henkilöksi. Tarkkaan he
katselivat häntä ja ihmettelivät. Niin nuori ja nyt jo kihloissa! Ei
hän ollut ruma. Hyvin nätti suu, punaiset huulet ja valkoiset hampaat.
Veitikkamaiset, iloiset silmät. Kahdeksantoista vuoden vanha? Ja
syksyllä jo--? Minkähänlainen tuo sulhanen oli? Lieneekö kuinka kovasti
häneen rakastunut? Kylläpä tulee hauska nähdä heitä yhdessä.--Herranen
aika, sentään: kihloissa kahdeksantoista vanhana! Jos hekin jo kahden
vuoden päästä--? Eihän toki--hyi! Semmoista ei voinut ajatellakaan.
Anna Sohvi oli heitä paljon suurempi ja vanterampi. Oikeastaan olisi
luullut häntä koko joukon vanhemmaksi. Mutta eivät hekään sentään niin
aivan lapsia olleet enää. Kuusitoista vuotta--ensi kesänä
seitsemäntoista ja sitten vuoden päästä saman ikäisiä, kuin Anna Sohvi
nyt. Ja entä jos kumminkin silloin--? Toinen tai toinen. Oliko se niin
mahdotonta? Kuinka omituista ajatella. Että kahden vuoden päästä
saattaisivat jo olla kihloissa--ja sitten--aih, mitäs nyt semmoisia.

Vene töyttäsi rantaan. Eväsvakat ja vaatenyytit nostettiin maalle.
Virstan verran oli astuttava metsäpolkua, ennenkuin perille tultiin.

»Mitähän, jos riisuuntuisimme paljain jaloin?»

»Tosiaankin!»

Kiville istuttiin rannalla; yks' kaks' olivat sukat ja kengät jaloista
pois. Ne työnnettiin nyyttien sisään ja sitten koeteltiin astua.

»Ui, ui, ui, pistää, pistää.»

»Ei se mitään», kehoitti Anna Sohvi, »pian siihen tottuu».

Tytöt katselivat mielihyvällä valkoisia jalkojaan, joiden hohdetta
hienot, siniset suonet vaan lisäsivät.

»Ja tiedättekös, mitä vielä teemme?» Betty oli oikein vallattomalla
tuulella.

»Nooh?» Olga ja Hanna odottivat silmät pyöreinä uutta ehdotusta.

»Leningit otamme pois päältä ja kävelemme alushameessa.»

»Oletkos hullu?»

»Betty, mitä ihmettä sinä--»

»No, entä sitten? Kuka meitä täällä näkee.»

»Saattaisi joku herra olla metsästämässä, esimerkiksi. Ja yhtäkkiä
töytätä esiin pensaista, ettemme huomaisikaan. Hyvä Jumala, ajatteles,
mihinkä joutuisimme?»

»Metsästämässä? Kyllä kai. Mitä luulette, emäntä? Käyvätkö ne täällä
metsästämässä?»

»Eihän toki. Kiellettyä se on Rauhalahden maalla. Riisukaa vaan
leningit pois, jos mieli tekee. Ei täällä ole ristin sielua koko
matkalla.»

Ja tytöt riisuivat. Mitähän mamma tästä sanoisi, arveli Hanna avattuaan
napit ja vetäen käsivarsia hihoista. Mutta eipä se häntä sentään
suuresti huolettanut.

Paidat, pitsireunaiset, hienot, kuultivat lumivalkoisina suolivyölle
saakka. Ja jalatkin kun näkyivät nyt aina puolisääreen lyhkäisten
alushameiden alta. Ei, mutta tämähän oli hirveätä.

»Mitähän, jos kaupungin kadulla kävelisimme näin?»

»Ihmiset pyörtyisivät varmaan.»

»Ja meitä vietäisiin Niuvanniemeen.»

Kuinka kummallista olla näin vapaana, näin rajattoman vapaana!

Heta ja Anna Sohvi olivat valmiina. Korennoissa he kantoivat olkapäillä
kakskorvaista vakkaa ja suurta vaatenyyttiä. Tytöt ottivat laukkuja ja
muita pienempiä kannettavia. Lähdettiin. Polku vei kahden korkean
vuoren väliltä lehdikkometsään. Arastellen hyppivät tytöt edeltä. Risut
repivät verisiä naarmuja heidän jalkoihinsa. Parkaisivat silloin aina
hiukan, mutta nauroivat kohta taas. Tämä oli kuitenkin niin hauskaa,
niin äärettömästi hauskaa.

Aurinko paistoi ja linnut visertelivät. Oli eräs, joka niin somasti
pani. Tytöt arvelivat sitä leivoseksi, mutta Heta sanoi, ettei se ollut
kuin raunioruntti. Varikset he kyllä tunsivat, ne kun niin rumasti
rääkkyivät. Ja harakat myös. Mutta noita pienempiä oli niin vaikea
eroittaa toisistaan. Näyttivät juuri yhtä suurilta kaikki ja yhden
värisiäkin ne olivat.

Maassa sirkat sirisivät.

»Mutta jos täällä on sammakoita, taikka sisiliskoja, taikka käärmeitä.»
Olga katseli arasti nurmea eikä tahtonut uskaltaa astua eteenpäin.

»Huiui! Mihinkähän minä poljin? Tuntui niin kylmältä, eikö liene ollut
sisilisko.»

Hanna hyppäsi kivelle. Seisahtuivat kaikki kolme ja jäivät odottamaan
Hetaa ja Anna Sohvia.

»Emäntä, kuulkaa, onko täällä käärmeitä?»

»Eihän noista ole tiedetty näillä seuduin.»

»Entä sisiliskoja?»

»Ei ole niitäkään.»

Mentiin eteenpäin ja tultiin pian perille. Metsä loppui, niityn ja
ruispellon takaa näkyi Pölläkän mökki. Tyttöjen mielestä se oli niin
sievä, niin kovasti sievä. Pistettiin pensaiden takana leningit päälle
ja lähdettiin sitten ruispellon pientaretta myöten kartanolle.

Vasemmalle oli heillä ensiksikin kota, johon sivumennen täytyi
vilkaista sisään. Semmoinen soma laitos. Eihän tuossa ollut oikeita
seiniä edes eikä kattoa minkäänlaista. Pyöreitä puita vaan pystytetty
vinoon toisiaan vasten. Keskellä kotaa oli tulisija ja suuri musta
pata, joka riippui koukussa. Permantona ei ollut kuin kova maa, harmaa
ja nokinen.

Yhdellä sivulla oli kumminkin hirsinen seinä ja siinä ovi.

»Saunako tuolla takana?»

»Sauna», kuului Anna Sohvin vastaus.

»Siellä kylvömme joskus», päätti Betty.

»Käyhän se laatuun.»

»Tulkaa jo pois», kehoitti Heta ja tytöt tottelivat. Mutta silmät yhä
vilkkuivat ympäri.

Kanoja eikös ollut tarhassa, tuolla? Komea kukko, monta kanaa ja
poikasia hirmuinen joukko. Niitähän piti kaiken mokomin tarkemmin
katsoa.

»Tipo, tipo, tipo, tipo! Yks', kaks', kolme, neljä, viis'--lueppas
Betty, montako poikasta niitä on», kehoitti Hanna.

»Voi, eihän niistä saa selvää, kun eivät pysy paikoillaan. Näettekös,
tuolla yhdellä on siipienkin alla moniaita. Tipo, tipo, hellanen aika,
kuinka ne ovat nättiä, tipo, tipo!»

»Lähtekää nyt sisään», huusi Anna Sohvi porstuan kynnykseltä.

Niin, minkähän näköistä siellä oli? Mentiin portaille. Kamarin ovi
porstuassa oli selki seljallaan. Ja huone tyttöjen tulemaan koristettu
kuin parhaasen juhlaan ikään. Nurkissa komeita pihlajia, tuomen oksia
seinänraoissa ja havuja lattialla. Ikkunassa oli valkoiset uutimet ja
laudalla kukkiva verenpisara. Se oli istutettu tuohiseen, ei
saviruukkuun, niinkuin kaupungissa oli tapana. Oikealla seinällä oli
sänky, vasemmalla penkki, ikkunan alla pöytä ja sen kahden puolen
tuolit; siinä huoneen koko sisustus. Tytöt katselivat ihastuneina
ympärilleen ja Anna Sohvi oli tyytyväinen.

»Näinhän meillä on pienet paikat», hän puhui, »ja vaillinaista kaikin
puolin. Mutta ehkä hänessä toimeen tullaan yhtähyvin.»

Selvästi näkyi, ettei hän sitä epäillytkään.

Tyttöjen teki mieli mennä tupaa katsomaan.

»Mutta siellä on miehiä», muistutti Olga. »Ilkiämmekö mennä paljain
jaloin?»

»No mitä se tekee, tulkaa vaan pois», tuumaili Anna Sohvi.

»Ei, ei, pannaan jalkaan ensin», sanoivat sekä Hanna että Olga.

Betty ei välittänyt; hänen mielestään heillä oli semmoiset jalat, ettei
niitä hävetä tarvinnut. Menivät sitten sävyisästi tupaan, porstuan
toisella puolen. Kolme, neljä miestä siellä istui penkillä. Kaikilla
lakit päässä, piiput hampaissa. Lakit he kumminkin ottivat pois ja
laskivat ne viereensä penkille, kun tytöt sisään tulivat. Yksi miehistä
kutoi verkkoa pöydän päässä, toinen ei mitään tehnyt, istui vaan;
samoin kolmas ja neljäs. Kuka noista nyt lienee ollut sulhanen? Eiköhän
tuo, joka oli kauniin. Kumma, ettei Anna Sohvi häntä puhutellut, ei
edes katsonut häneen. Kuinka hän niin?

Eräs noin kymmenvuotias poika-veitikka oli lukevinaan, vaikk'ei
lukenutkaan; silmät tuon tuostakin kirjan yli tyttöihin vilkkuivat.
Nämä menivät kaikki kolme rinnan penkille istumaan tuvan toiseen
päähän. Ujostelivat vähän miehiä, kun nuo eivät mitään virkkaneet,
silloin tällöin vaan salavihkaa heitä sivultapäin tarkastivat. Heta
seisoi takan ääressä; hänellä oli kahvipannu tulella.

Jopa hoksasi Betty kankaan tuvan perä-nurkassa. Ja heti hän kapusi ylös
laudalle, painoi polkusen alas, työnsi toisella kädellä kaidetta
taaksepäin ja viskasi toisella sukkulaisen juoksemaan. Niin se meni,
että hurahti toiseen päähän. Ei muuta kuin pari läiskähdystä kaiteella,
sitten polkunen alas ja uudelleen sama temppu.

»Betty, Betty», varoitti Olga, »sinä turmelet kankaan».

»Antaa hänen kutoa», sanoi Heta, »ei se siitä pahene».

Ja Betty oikein innostui. Hän oli tunnettu erinomaisen käytännölliseksi
ja toimeliaaksi tytöksi.

Hanna meni rukin luokse ja alkoi tehdä käämiä. Polki ensin kainostellen
ja arasti, mutta sitten vähitellen yhä tiukemmin. Rukki surisi ja käämi
käämin perästä valmistui. Kaikki oli niin uutta ja niin hauskaa. Tähän
työhön ei ikipäivinä kyllästyisi.

Heta tarjosi heille kahvia. Miehet olivat alkaneet jutella keskenään ja
tytöt kuuntelivat molemmin korvin. Mikä lienee tullut Rissalan
isännälle, kun sitä ei kuulunut takaisin kaupungista. Toissa päivänä
meni, eikä pitänyt viipyä kuin muutaman tunnin. Emäntä oli tänä päivänä
lähtenyt hakemaan. Oli pelännyt, että kun sillä oli rahoja siellä
nostettavana, niin eikö liene vaan joutunut veijarien seuraan ja
juominkiin. Semmoista oli sille ennenkin tapahtunut. Kerran oli
hukannut viisikymmentä markkaa humalapäissään eikä tiennyt ei
kuolemakseen, mihinkä ne olivat joutuneet.

Näin puhelivat miehet ja tytöt kummastelivat. Ei Hanna kuitenkaan
erittäin; se vaan muistutti häntä jostakin ja herätti poveen
tuskallisen tunteen; mutta hän painoi sen takaisin ja käänsi ajatukset
toisaanne.

Anna Sohvi oli laittanut heille päivällistä ja kattanut pöydän
kamariin. Nyt hän posket hohtavina ja suu makeassa hymyssä ilmestyi
tuvan ovelle ja kutsui heitä ruoalle. Mentiin miehissä, tai paremmin
naisissa, sillä tytöthän ne vaan menivätkin.

Pöytä oli nostettu keskelle lattiaa. Sitä peitti sileäksi kaulattu,
valkoinen liina. Talrikit olivat asetetut kolmelle eri reunalle ja
niiden yläpuolelle veitset ja kahvelit; veitsi oikealle puolelle,
kahveli vasemmalle ja veitsen pää oli pistetty kahvelin keskimmäisen ja
ylimmäisen piikin väliin. Niistä taas ylempänä oli valkoiset
puulusikat, alaspäin, varret oikeaan. Ja pöydän keskellä, mikä paljous
siinä oli ruokia. Kori täpösen täynnä nuorta rukiista leipää,
kukkurainen asetti tuoretta, vastakirnuttua voita, talrikillinen
paistettua kalaa, toisella talrikilla höyryävä, pyöreä pannurieska ja
keskellä kaikkia näitä herkkuja mahdottoman suuri viilipytty.

Tytöt eivät ruoan paljoutta peljästyneet, vaan kävivät sen kimppuun
urhoollisella mielihalulla. Eikä sitä usko kukaan, miten hyvälle se
maistui. Pannurieska oikein suli suussa. Tähän saakka olivat niin
hartaasti syöneet, etteivät joutuneet mitään puhumaan. Mutta nyt Betty
tahtoi Anna Sohvilta tietää, kuinka tätä tämmöistä rieskaa laitettiin.
Ja Anna-Sohvi kertoi juurta jaksaen. Viiliin se oli tehty ohrajauhoista
ja mannaryyniä oli pantu sekaan, että tuli murakampaa. Voita sieti
runsaanlaisesti. Ei siinä suurempaa konstia ollut, mutta eivätpäs vaan
kaikki saaneet syntymään. Milloin polttivat, milloin laittoivat
taikinan liian sakeaksi, milloin taas tekivät jonkun muun vian. Mutta
Anna Sohvilta se aina lykästi. Niin oli Rauhalahdenkin tohtorinna
sanonut, ettei hän vielä tässä maailmassa ollut niin hyvää pannurieskaa
syönyt, kuin mitä Anna Sohvi heille tarjosi, kerran kun olivat
vieraineen lystäilemässä täälläpäin. Ja Anna Sohvi oikein loisti
iloisesta ylpeydestä sitä muistellessaan.

Tytöt söivät aikalailla ja Anna Sohvi pani sen merkille salaisella
mielihyvällä. Kaiketi aikoi hän siitä Aarolleenkin kerskailla. Toiset
palaset kun vielä ottivat, vaikka olivat niin suuria. Häpeä sanoa,
mutta Bettyä ihan jo röyhtäytti, ja sille hän vaan nauroi. Kaikki kävi
laatuun näin maalla, mikä kaupungissa olisi kauhean sopimattomaksi
nähty. Viilipiimään he sitten rieskan syötyä ryhtyivät ja pian syntyi
pytyn reunaan kolme kaarevaa aukkoa. Paksu kermainen päällys tarttui
lusikkaan ja lusikasta suupieliin ja huuliin. Kuinka lienee käynyt,
mutta sai sitä Betty nenän päähänkin pikkuisen. Sille he ilveilivät
ensin, mutta sitten Betty haki vaatevakasta pyyheliinan, josta kaikki
kolme tempasi itselleen nurkan, ja puhtaiksi hangattiin nyt yhtaikaa
suut. Niin meheviksi ja pehmeiksi olivat huulet kermasta ja rasvaisesta
rieskasta käyneet, että heidän toden totta teki mieli suudella
toisiaan, vaikka se tällä kertaa jäi sikseen, kun Anna Sohvi seisoi
siinä luona ja katseli. Ruotsin kielellä he siitä keskenään puhuivat,
ettei Anna Sohvi ymmärtäisi.

Heti ruoan jälkeen mentiin uimaan. Se tosin oli terveysopin sääntöjä
vastaan, mutta mitäpä he näistä säännöistä tiesivät. Tuskin olivat
koskaan kuulleet, että maailmassa jotain semmoista löytyi kuin
terveysoppi. Ilman pienintäkään epäilyä siis juoksujalkaa rantaan,
vaatteet kilvassa päältä pois ja sitten järveen! Mutainen oli pohja ja
sameata vesi, mutta ei se paljon haitannut. Mentiin syvemmälle, siellä
oli puhtaampaa. Uitiin ja melskottiin, kiruttiin ja naurettiin eikä
tultu ylös ennenkuin huulet olivat sinisinä ja hampaat suussa
kalisivat.

Mentiin nyt metsään kävelemään ja kaikki he siellä etsivät ja
valitsivat itselleen omat lempipaikat. Ne raivattiin risuista ja
kivistä puhtaiksi ja siinäpä aika kuluikin myöhään iltaan saakka.

Lehmät olivat jo kotona, kun he taas kartanolle saapuivat. Neljä
lypsävää, kaksi hiehoa. Ei ollut yksikään vihainen, huoletta saivat
mennä luokse. Lehmien nimet olivat: Mansikki, Torstikki, Kultaruusu ja
Punakorva. Hiehojen: Mulju ja Omena. Tytöt kohta nimittivät itselleen
yhden kukin, Olga otti Kultaruusun, Hanna Mansikin ja Betty tyytyi
vihdoin Torstikkiin, sitten kun ensin vähän aikaa oli Olgan kanssa
Kultaruususta riidellyt.

Sitä Anna Sohvi parastaikaa lypsi. Maito hurisemalla juoksi raintaan ja
vaahtoeli korkealle ylös. Betyn teki kovasti mieli koettaa eikö hänkin
osaisi, ja Anna Sohvi sen halusta soi. Betty kyykistyi lehmän vatsan
alle, asetti rainnan nojalle polviaan vasten, niinkuin Anna Sohvillakin
oli ollut ja nyt hän urhoollisesti ryhtyi toimeen. Hirvitti vähän, kun
se venyi niin pitkälle ja tuntui niin oudolta kouraan se tuo, josta
maitoa lähti. Eikä tullut ei pisaraakaan, vaikka kuinka olisi vetänyt.
Hän koetti toista, kolmatta, neljättä, ei sittenkään.

»Ööh», murisi lehmä, huiskasi hännällään ja nosti jalkaa. Betty
peljästyi, että oli vähällä kaataa koko rainnan; mutta Anna Sohvi häntä
rohkaisi, neuvoi heruttelemaan ja tarttumaan kovemmin kiinni. Niin hän
teki, ja nyt mikä ilo! Jo sirisi hieno, valkoinen maito-säde alas. Ja
kerran alkuun päästyä se kävi kuin mestarilta. Ei sihutellut enää,
kohisi vallan kovaa ja vaahtosi--vaahtosi ihan toden teolla, vaikka ei
niin paljoa kuin Anna Sohvin käsissä.

Olga ja Hanna seisoivat luona, katselivat ja ihmettelivät. Eipä ollut
ilman, ettei heidänkin tehnyt mieli. Mutta heiltä puuttui molemmilta
rohkeutta. Kuinka se Betty raahti niin kauhean kovaa pusertaa. Uiui,
uiui, eikö siihen raukkaan koskenut? Eivät he toki voisi, ei vaikka
mikä.

Bettykin jo taukosi, kun ei lähtenyt enää maitoa. Nousi ylös, suoristi
selkänsä ja pani kädet puuskaan. Loi silmät toisiin ja odotti, että
heidän piti jotakin sanoa. Tunnustaa kumminkin hänen etevyytensä.
Mimmoisia raukkoja ne olivat, nuo. Kun eivät uskaltaneet lehmän
kylkeäkään taputtaa muuta kuin kaukaa kurottamalla vaan.

»Ohho!» Betty meni ja tarttui molemmin käsin sen kaulaan kiinni.
Hyväili sitä ja hemmotteli: »piikani, piikani, oma Kultaruusuni, so,
soh! Itikatko ne kiusaavat? Ajetaan pois, ajetaan.» Lehmä vastasi:
»ööh!»

Näin se ensimmäinen päivä kului. Seuraavana järjestettiin talous. Betty
vapaaehtoisesti otti kaikki Marthan huolet ja toiset siihen suostuivat
ilman ehtoja. Kiittivät vaan, kun pääsivät ja olivat mielissään.

Saivat tytöt kerran elää niinkuin itse tahtoivat ja siitä he myös
osasivat nauttia. Leijailivat ulkona päivät päätään, valvoivat
iltasilla välistä päivän nousuun saakka, kulkivat paljain jaloin ja
muutenkin tavattoman helpossa vaateasussa. Hylkäsivätpä tykkänään erään
pukimen, jota paitse miehet eivät koskaan voi esiintyä. Heistä, näet,
oli paljon vilpoisempi niin. Ja paha kertoa, paha kertomattakin olla,
mutta mitäs tekivät Olga ja Hanna eräänä iltana, kun tiesivät, että
kaikki muut nukkuivat. Silloinkin juttelivat niin pitkään, etteivät
sitten enää saaneet unta. Rupesi heitä viimein hiukasemaan. Täytyi
nousta ylös hakemaan ruokaa. Pöytäkaappiin oli Betty aamiaista varten
tallentanut kolme keitettyä munaa, jotka jäivät illallispöydästä. Ne he
ryöstivät ynnä leipää, jota siellä myöskin oli. Hiljaa liikkuivat kuin
hiiret, ettei Betty heräisi. Sillä Betty oli tullut kovin tarkaksi
ruoan suhteen; sanoi sitä kuluvan niin hirveän paljon. Kummako se! He
söivät kaikki kuin metsämiehet.

Eivät uskaltaneet ruveta sisässä munia särkemään eikä kovaa leipää
nakertelemaan, vaan läksivät ulos portaille. Ja läksivät varsin
tahallaan juuri niinkuin olivat paljaalla paidallaan. Hyvä isä sentään,
jos nyt joku näkisi! Mutta eipä nähnyt, ei kukaan, paitsi Jumalan
ihana, vapaa luonto. Eikä se heitä vähääkään siitä soimannut.

Kun olivat ruokansa lopettaneet, pisti heidän päähänsä mennä vielä
soutelemaankin, aina vaan samassa asussa. Järvi oli ihmeen kaunis,
tyyni aivan ja kirkas kuin peili. Kuka tietää, milloin he olisivat
malttaneet pois tulla, ellei ruvennut jo vähäisen vilustamaan. Ei se
muuten olisi haitannut, mutta pelkäsivät ehkä sairastuvansa. Ja silloin
olisi heidän iloisesta maalla-olostaan tullut surkea loppu.

Seuraavana aamuna Olga ja Hanna vielä vetivät makeata unta, kun Betty
nosti suuren metelin. Rosvoja oli käynyt, munat oli viety kaapista ja
leipääkin oli hävinnyt. Betyn silmät olivat pyöreänä kauhusta. Olga ja
Hanna koettivat näyttää kummastusta. Mutta huulien ympärillä somasti
hytkähteli ja Betty sen pian älysi.

»Ettehän vaan te? Kyllä olette, minä sen näen silmistännekin.
Malttakaas!»

Hän sieppasi vitsan luudasta ja rupesi aika lailla hosumaan tyttöjen
sääriä. Huutaen, parkuen nämä ylös sängystä ja yksissä voimin
Betty-raukan kimppuun, että saivat hänen armottomasta kädestään
vitsan pois.

Noin viikkokauden kuluttua rupesi elämä muodostumaan vähän
toisenlaiseksi. Olga, näet, oli ottanut koko joukon romaaneja mukaansa
ja niihin hän nyt kiintyi eikä välittänyt enää muusta maailmasta
mitään. Toisia se harmitti, he nuhtelivat häntä, tekivät kiusaa,
eivätkä antaneet hänelle rauhaa. Välistä koettivat kätkeäkin hänen
kirjojaan. Mutta silloin keksi Olga keinon. Pujahti salavihkaa aina
metsään semmoiseen paikkaan, josta ne muut eivät häntä löytäneet ja
viipyi siellä siksi kuin nälkä vihdoin ajoi kotiin. Betty tästä monta
kertaa suuttui oikein toden-perään, erinomattain kun hän oli laittanut
jotain hyvää päivälliseksi, eikä Olgaa kuulunut syömään ennenkuin
kaikki oli joko jäähtynyt tai kuivanut. Ei se sitten enää, tietysti,
ollut minkään makuista.

Betty miltei itki, niin se häntä vihaksi pisti. Eikä auttanut, että
Olga söi enemmän kuin milloinkaan ja vakuutti Betyn laittavan parasta
ruokaa maailmassa. Hän leppyi vasta, kun Olga lupasi jättää lukemisen
vähemmälle, jonka lupauksen tämä tavallisesti jo seuraavana päivänä
unhotti.

Hanna puolestaan ei kauan surrut Olgan eriseurallisuutta, sillä hänessä
yhtäkkiä heräsi kummallinen halu oleskelemaan metsässä aivan yksin.
Kuunteli siellä lintujen laulua, katseli pilvien kulkua, ei ajatellut
paljon mitään, nautti vaan, nautti, oli onnellinen ja rakasti. Nautti
elämästä, rakasti luontoa; eikä luontoa ainoastaan, ihmisiä myös ja
eläimiä ja Jumalaa ja koko maailmaa. Puut, pensaat, ruohot, kukkaset,
ne olivat ystäviä kaikki, herttaisia, suloisia ystäviä. Ne hymyilivät
hänelle, iloitsivat olemisestaan niinkuin hänkin, puhuivat kieltä, jota
ei korva kuullut, jota ei ajatus käsittänyt, vaan jota sydän tunsi.
Kaukana erään niemen nenässä oli hänen rakkain lempipaikkansa. Siellä
hän istui usein tuntikaudet, eikä tietänyt ajan kulusta mitään. Järvi
lainehti edessä, kaukana toisella puolen vei kapea salmi väljemmille
vesille, oikeaan oli pieni, hauska mökki peltojen keskellä. Ihanan
ihana oli näköala. Kuva painui syvälle hänen mieleensä. Mutta sanoin ei
hän osannut selittää, mitä povessa liikkui eikä hän muille siitä
lainkaan puhunut.

Hiljaisena, tyyneenä Hanna tavallisesti palasi näiltä retkiltään. Kun
toiset kysyivät, missä hän oli ollut, mitä tehnyt, millä kumman lailla
oli saanut aikansa kulumaan, ei hän muuta kuin hymyili. Betty ei voinut
kylläksi ihmetellä. Olga vei edes kirjoja mukaansa, joita luki, mutta
Hannalla kun ei ollut kirjoja, ei käsityötä, ei kerrassa mitään.
Nukkuiko hän siellä, vai mitä kummaa? Vastausta ei tullut, hymyilyä
vaan. Betty vihdoin herkesi kyselemästä ja rupesi siihen sijaan
kertomaan, mitä kaikkia hän oli toimitellut. Ne eivät vähiä olleet.
Milloin oli hän kirnunnut voita, milloin kutonut kangasta, milloin
vienyt hevosia hakaan ja ajanut seljasta, milloin ollut talonväen
mukana heinässä ja milloin mitäkin.

Loppupuolella kesää meni isäntä kerran Anna Sohvin kanssa nuotalle.
Hanna pääsi matkaan, sai istua veneen kokassa. Aaro ja pikku Erkka
olivat menneet edeltä toisessa veneessä. Kalapaikkaan oli jotenkin
pitkältä; ennenkuin nuotta oli vedetty ja kotiapäin päästiin soutamaan,
oli jo myöhäinen yö. Mutta niin kaunis, niin kaunis, ettei Hanna sitä
ikinä voinut unhottaa. Kuu paistoi ja hopean hohtavana kimalteli järvi.
Rannikot tekivät ympärille pimeän monimutkaisen reunan; eikä kuulunut
liikettä, ei ääntä, ei hiiskahdusta mistään. Lähellä ja kaukana yhtä
hiljaista, yhtä tyyntä. Airojen tahdinmukainen polske ja veneet, jotka
tasaista suuntaansa kulkivat, olivat ainoat elonmerkit. Ei puhuttu
sanaakaan pitkään aikaan. Hanna nojasi veneen laitaa vasten; katseli
vuoron järveä, vuoron taivasta. Ei jäsentä hievahtanut, huokuikin
hiljaa, ihan hiljaa vaan. Ja toivoi, että kestäisi tätä hyvin kauan,
iänkaiken vaikka. Yön juhlallisuus lienee vaikuttanut isäntäänkin, joka
istui perässä. Hän alkoi laulun: »O Jumalan karitsa, joka pois otat
maailman synnit, Armahda meidän päällemme.» Vakavasti ja hartaasti hän
lauloi. Ääniväreet aaltoilivat veden ylitse kauas hiljaisia tienoita
kohti. Anna Sohvi herkesi soutamasta; toinenkin venhe pysähtyi. Vasta
sitten kuin viimeinen sävel oli kajahtanut, he taas jatkoivat matkaa.

Hanna oli niin valtavassa mielentilassa, että sydän vavahteli ja koko
ruumis. Koetti hillitä; ei voinut. Painui kokkaan alas ja joutui
toiseen maailmaan; ei tiennyt mihin eikä huolinut sitä selville
saadakaan. Isännän rauhalliseen puheesen hän vihdoin heräsi.

»Mikähän se liikkuu, tuolla rannalla?» He olivat jo kotia lähellä.

Anna Sohvi taukosi soutamasta ja kääntyi katsomaan taakseen. Hannakin
koetti teroittaa silmiään.

»Ihmisiäkö siellä on, vai elukoita?» kysyi isäntä vielä.

»Eikö liene», alkoi Anna Sohvi, mutta Hanna keskeytti huudahtaen:

»Olga ja Betty!»

Ne ne olivatkin. Mitä kummaa ne taas näin myöhään siellä keikkuivat.

Anna Sohvi veti kiivaammin airoja; vesi oikein sohisi kokkaa vasten.
Tultiin rantaan. Olga ja Betty tarttuivat veneen laitoihin ja auttoivat
heitä maalle.

»Pian, pian, Hanna, meillä on uutisia.»

»Vieraita, kuules, vieraita on tullut. Mutta arvaa keitä.»

»Nuoria herroja! Ajatteles, nuoria herroja!»

»Niin, nuoria herroja, kolme kappaletta. Woldemar, Tirri ja Alfred.»

»Hs, hiljaa, Betty, etteivät kuule. He nukkuvat tuolla aitassa.»

»Hyvänen aika!» Ei Hanna osannut mitään muuta.

Hiipien menivät tytöt aitan ohitse ja pujahtivat kamariinsa. Vasta
siellä pääsi puhe oikein irroilleen.

»Hanna kulta, sano, mitä me nyt teemme?» tutkisteli Olga.

»Kunko olemme ilman förkeliä.»

»Niin, herran tähden, kolme nuorta tyttöä.»

»Eikös Olga ole ihan hassu?» kysyi Betty. »Juuri kuin tuosta maailma
nurin kääntyisi. Minusta vaan on hauskaa, että tulivat.»

»Kyllä minustakin, mutta--»

»Mutta mitä ihmiset siitä sanovat?» keskeytti Olga. »Meidän maineemme
on mennyt.»

»Joutavia! Tarvitseeko kenenkään tietää. Pidetään salassa», neuvoi
Betty.

»Se olisi ainoa», arveli Olga.

»Sanoisimme mammoille vaan», ehdoitti Hanna.

»Mutta pojat itse», muistutti Olga. »He varmaan kertovat.»

»Me kiellämme.»

»Kuka sen tekee meistä? Sinäkö Betty?»

»Minä.»

»No, niin.» Olga vähän mietti. »Jokohan uskallamme?»

»Mikäs siinä», sanoi Betty. Hanna yhtyi häneen ja niin oli asia
päätetty.

Aamulla jotenkin varhain ajeli Betty heitä ylös. Huone oli saatava
siistiksi ja aamiainen pöytään. Pojat olivat jo ongella.

»Minkähän leningin minä panen?» kysyi Hanna toisilta.

»Ota sininen, se kaunistaa sinua», sanoi Olga, joka peilin edessä
laitteli hiuksiaan. Poltteli niitä maronki-neulalla.

Hanna jäi sitä katselemaan.

»Anna, minä käherrän sinunkin hiuksesi», ehdoitti Olga.

»En minä.»

Kyllä Hannan teki vähän mieli, mutta hän ei kehdannut, kun niitä ei
koskaan tätä ennen oltu käherretty.

»Hyvä ihme, ettekö te vielä ole puettuina?»

Betty tuli touhussa tuvan puolelta ja kantoi talrikkia koko kasan
käsivarrellaan.

»Pian, laittakaa itsenne pois täältä, että Anna Sohvi pääsee
lakaisemaan. Minulla on muikut paistettuina ja uusia perunoita
tulella.»

»Mitäs päivälliseksi saadaan?» kysyi Hanna.

»Muna-sekoitusta, viilipiimää, ja ohkaisia pannukaakkuja. Kelpaako?»

»Miks'ei.»

»Vallan hyvin», arveli Olga. »Kas niin, nyt minä olen valmis.»

»Minä myös.»

»Saatte sitten mennä ulos vähäksi aikaa, ettette ole tiellä.»

Ei, ulos eivät tahtoneet; siellä olivat pojat. Tupaan menivät ennemmin.
Katsoivat ikkunasta, joka oli rantaan päin, mutta vetääntyivät samassa
takaisin, sillä pojat juuri tulivat ylös kartanolle kaikki kolme,
onkivavat kädessä.

Kummallinen kainous tapasi Hannaa yhtäkkiä. Täytyi mennä penkille
istumaan, kauas, peränurkkaan aivan. Eikä hän nyt liikkuisi paikaltaan,
ei vaikka mikä olisi. Ei voisi, jos tahtoisikin, siltä ne jalat
tuntuivat.

Tuollahan jo ilmestyivät ovessa, loistavina ja iloisina kuin päivän
säteet. Woldemar varsinkin, joka edeltä tuli. Olga meni taitavasti
puoliväliin lattiata heitä vastaan, kätteli ja sanoi hyvää huomenta.
Kai Hannankin pitäisi, mutta, voi herra, kuinka se oli vaikeata. Pari
askelta sai otetuksi, kun pojat ennättivät luokse. Tervehtivät ja--mitä
lienevät sanoneet, ei Hanna kuullut. Kun sydän löi niin hirveästi ja
poskia poltti kuin tulessa. Ei olisi voinut katsoa heitä silmiin, ei
vaikka! Kiitti, kun pääsi takaisin entiseen paikkaansa.

Sinne tulivat lähelle istumaan muutkin. Olga alkoi keskustelua,
vapaasti ja tottuneesti, ihan kuin suuri ihminen, ja niinkuin hän oli
romaaneissa lukenut. Kumma, että hän osasi. Mahtoi olla luonnossa. Ei
Hanna suinkaan oppisi, ei ikinä. Hyvänen aika! Tällä hetkellä hän vaan
ei saisi sanaakaan suustansa. Mutta eipä sitä tarvittukaan. Olga kyllä
piti puhetta vireillä. Eikä pojat häneen enää katsoneetkaan.

Varmaan hän oli heidän mielestään typerä ja mitätön. Oikea nolla. Ja
ruma, onnettomasti ruma. Kylläpä hän sen tiesi itsekin. Ja nyt heräsi
äkkiä semmoinen halu päästä pois metsään aivan yksin, niemen nenään,
sinne kauas, jossa laineet loiskien tulivat rantaan. Mutta hän ei
millään tavalla kehdannut lähteä astumaan lattian yli, ne olisivat
kaikki silloin katsoneet häneen. Kiusaantui sitten ennemmin siinä,
missä oli.

Woldemar kääntyi nyt Hannaan, sillä Olga oli joutunut kiistaan Tirrin
kanssa.

»Onko teistä ollut hauska maalla?»

»On.»

»Ehk'ette enää tahtoisikaan kaupunkiin takaisin?»

»En.»

Hanna ei oikein tiennyt, mitä vastasi, eikä uskaltanut katsoa ylös,
vaan kierteli uskoa paperikäämiä polveaan vasten. Onneksi oli hän
sattunut saamaan sen käsiinsä. Mutta kyllä hän sittenkin tunsi, että
Woldemarin silmät olivat kiinni hänen kasvoissaan Ja siitä hän niin
kävi hämilleen, että puristi käämin yhteen myttyyn sormiensa välissä.

Betty tuli samassa kutsumaan heitä ruoalle, ja ne muut menivät kohta.
Hanna jättääntyi tahallaan vähän jälkeen, ettei tarvinnut kulkea siinä
poikien edellä.

Anna Sohvin peili riippui seinällä ikkunan lähellä. Täytyi katsoa,
olivatko hiukset hyvästi. Oikeastaan hän siihen salavihkaa tahtoi
silmäillä kasvojansa. Ja mielihyvällä hän huomasi, etteivät ne sentään
olleetkaan niin rumat. Posket hohtivat ja silmät loistivat. Paremman
näköinen hän oli kuin koskaan ennen, tai olisikohan Anna Sohvin peili
kaunistanut? Tuo lamaava ujous syystä tai toisesta nyt vähän antaantui
ja jotakuinkin rohkeana hän jo läksi muiden luokse kamariin.

Aamiaisten jäljestä mentiin vesille. Siellä tyttöjen yhteisen päätöksen
mukaan piti Betyn tuoman esiin tuo tärkeä ehdoitus pojille. Woldemar
istui perään, Alfred ja Tirri soutivat, tytöt istuivat veneen keskellä.

Oltiin alussa vähän juhlallisia. Olga ja Hanna tuon tuostakin loivat
silmänsä Bettyyn, jonka vakava katse osoitti hänen hyvin tietävän, mikä
painava tehtävä hänellä oli edessä.

Rykäsi hän siis hiljaisen hetken päästä ja alkoi näin:

»Meillä on teille eräs pyyntö.»

Poikien huomio oli vireillä. Alfred ja Tirri taukosivat soutamasta.
Olga ja Hanna katsoivat syrjään.

»Jota teidän tulee täyttää», jatkoi Betty. »Lupaatteko kunniasanalla?»

»Jos vaan voimme.»

»Kyllä te voitte.»

Pieni pysähdys. Pojat odottivat. Hanna silmäili järveä veneen laidan
ylitse ja selaili kädellään vedessä.

»Mitä se koskisi?» kysyi Woldemar.

»Sitä, ettette yhdellekään ihmiselle kertoisi täällä käynnistänne. Ei
vahingossakaan. Lupaatteko sen?»

»Lupaamme.»

Pojat kävivät totisiksi. He rupesivat aavistamaan, että olivat
saattaneet tytöt ehkä pahaankin pulaan tänne tulollaan.

Olga otti nyt puhuakseen.

»Te tiedätte, kuinka arka nuoren tytön maine on. Se usein riippuu
hiuskarvan nenässä.»

He sen tiesivät. Mutta heidän suhteensa saisivat olla huolettomat.
Eivät he kenellekään hiiskuisi sanaakaan.

Tytöt luottivat siihen, ja se oli oikein merkillistä, kuinka tämä
yhteinen salaisuus heitä liitti toisiinsa. Paljon suurempi
tuttavallisuus alkoi kohta välillä. Oltiin järvellä aina siksi, kuin
Betyn täytyi lähteä päivällispuuhiin. Laulettiin, puheltiin ja
naurettiin. Jälkeen puolisen juostiin hippasilla ja leikittiin »lainaa
tulta». Sitten illempana, kun Anna Sohvi sulhasineen ja pikku Erkka
tulivat mukaan, tanssittiin piirihyppyä ja sitä kesti myöhäiseen yöhön
asti. Oli niin hauskaa, niin hauskaa, ettei ennen milloinkaan. Kuinka
paljon tytöillä riitti puhumista, kun pääsivät kamariinsa! Varsinkin
Olgalla ja Hannalla; Betty sai niinkuin tavallisesti pikemmin unesta
kiinni, hän kun makasikin yksinään eri sängyssä. Mutta toiset valvoivat
kauan. Käsitysten, kaulatusten he olivat vuoteellaan, poski vasten
poskea. Ja kuiskaten he siinä toivat esiin sydämen salaisimpia
tunteita. Ei Hanna sentään ihan kaikkia, jotain hän tahtoi itselläänkin
pitää. Mutta Olga kertoi uskollisesti joka sanan, minkä Tirri oli
hänelle sanonut ja minkä hän Tirrille. Ja sitten hän tunnusti
rakastavansa Tirriä semmoisella äärettömän suurella rakkaudella, jota
kestäisi vielä haudan tuollakin puolen, iankaikkisuuteen asti. Hannaa
tuo oikein liikutti; hän puristi Olgaa hellästi rintaansa vasten. Ja he
päättivät pysyä ystävinä aina, niinkauan kuin elivät. Pitivät
toisistaan sanomattoman paljon, sanomattoman paljon. Syleilyllä ja
suutelulla sen yhä uudelleen vahvistivat.

Kääntyi sitten puhe taaskin poikiin. Tekivät heistä kaikenmoisia
havaintoja todistaakseen, kuinka hyviä he olivat. Reippaita, iloisia,
eteviä, kauniita. Niin, heidän vertaisiaan ei varmaan löytynyt koko
maailmassa. Ei ainakaan Tirrin, päätti Olga. Kyllä Hanna toki piti
Woldemarista vielä enemmän, mutta ei hän sentään virkkanut mitään.
Olgalle olisi tullut paha mieli. Täytyi hänen kumminkin puhua
Woldemarista, kiitellä häntä ja mainita tuon tuostakin hänen nimeään;
sillä se oli niin kaunis. Ihmetteli itsekseen, eikö se hänen suussaan
soinut toisella lailla kuin mikään muu nimi, ja eikö Olga sitä
huomannut. Mutta hänen ajatuksensa mahtoivat olla niin kokonaan Tirrin
luona, ettei hän joutanut semmoisia merkille panemaan.

Päivä valkeni, ennenkuin tytöt herkesivät juttelemasta. Sen jälkeenkin
vielä, vaikka silmät jo olivat ummessa, kaikui Hannan mielessä yhä:
»Woldemar, Woldemar, Woldemar.» Hän käänsi päänsä pois, ettei Olga
kuulisi, jos ne vahingossa sattuisi pujahtamaan hänen huuliltaan.
Sitten huoletta jatkoi:

»Woldemar, Woldemar, Woldemar.»--Pysähdys. Uni yritti tapaamaan. Mutta
valpastui hän vielä uudelleen hiukan. Ja taas:

»Woldemar, Woldemar, Woldemar ... Wol-de-mar ... Wol-de-mar...» Siihen
vaipui.

Tuli toinen päivä, se oli yhtä iloinen ja hauska. Meni kuin siivillä.
Samoin kolmas. Mutta neljännen päivän aamuna tapahtui jotakin
erinomaista, joka matkaansai suuren muutoksen. Betty ei tiennyt
mistään; hän oli siksi yötä mennyt Anna Sohvin aittaan, että saisi
kärpäsiltä rauhassa nukkua. Ja sitten hän makasi pitempään kuin
tavallista, sillä monen illan valvominen peräkkäin oli häntä
uuvuttanut.

Olga ja Hanna olivat juuri nousseet ja istuivat molemmat ikkunan luona.
Hanna neuloi pitsiä leninkinsä kaulukseen, Olga puki jalkaansa.
Ihmettelivät, ettei heille kahvia tuotu. Kello varmaankin oli jo
kahdeksan, koska Aaro tuli pellolta päin. Siihen aikaan perheelle
annettiin aamiaista tuvan puolella.

Taivas näytti olevan pilvessä; jokohan ilma muuttuisi sateiseksi? Olga
veti uutimet paremmin syrjään ja molemmat kallistuivat likemmäksi
ikkunaa, tarkastaakseen taivaan rantaa. Mutta kuinka he peljästyivät!
Kun samassa juuri pojat juoksevat ohitse ja vilkaisevat ylös. Heillä
arvon oli aamuhameet päällä, mutta itse nuo kelvottomat olivat
paitahioillaan ja paljain jaloin. Sillä lailla ilkesivät heille
näyttääntyä. Ja--uskalsivat! Se oli todella anteeksi-antamatonta.
Uimaan he arvatenkin vilistivät, mutta oliko pakko mennä heidän
ikkunansa alaitse, kosk'eivät kerran viitsineet oikein päällensä panna?
Mahtoivat kiertää tuolta, niityn ja peltojen takaa. Olga oli hirveästi
harmissaan.

»Luuletkos, Hanna, että olisivat noin tehneet neiti Munsterhjelm'ille
esimerkiksi?»

»Voi, enhän minä tiedä», huokaili Hanna.

»Taikka Emma Hartman'ille? Eivät olisi, siitä saat olla varma. Mutta he
eivät pidä meitä missään arvossa. Niin, siinäpä se juuri on: he eivät
pidä meitä arvossa. Minä sitä eilen jo epäilin, kun Woldemar pyöritti
sinua ringissä niin kovasti, että olit vähällä kaatua.»

»Olisit minulle sanonut silloin heti. Kun minä en semmoisia ymmärrä.»

Hannalle jo vedet nousivat silmiin; sydän oli täynnä tuskaa.

Olga vaikeni ja mietti. Sanoi sitten:

»Hullusti, että annoimme heidän jäädä tänne, vaikka tiesimme, kuinka se
oli sopimatonta. Nyt saamme pitää tämmöistä hyvänämme. Ihan vaan oma
syymme.»

»Emmekö voi sitä millään parantaa?»

»Tiedän minä yhden keinon. Rupeamme oikein totisiksi ja jyrkiksi heitä
kohtaan, että ymmärtävät pysyä jonkun verran loitompana. Näytetään
herroille, tokko tunnemme, mikä käy laatuun, mikä ei. Taikka saavatko
meitä kohdella, niin vaan kuin tahtovat.»

»Olga kulta, en minä osaa. Enkä jaksakaan, pääni on kipeä. Menen
ennemmin Anna Sohvin aittaan pitkälleni ja olen siellä koko päivän.»

»Ja jättäisit minut yksin heidän kanssaan. Kaunista! Tiedät hyvin,
ettei Betystä ole mitään apua tässä.»

»Ei minustakaan. Ei, ei minustakaan.»

»Täytyy koettaa, Hannaseni. Herkeä ensiksikin itkemästä ja vala
silmiäsi vedellä, etteivät veristä.»

Hanna kohta työtä käskettyä.

»Kas niin», sanoi Olga, »hyvä on. Pää pystyyn nyt vaan ja selkä
suoraksi, että näytät yhtä ylpeältä kuin neiti Munsterhjelm.»

»Ei se käy, kun minä en ole niin pitkäkään.»

»Ja kohtele heitä kylmästi. Elä katso niihin lainkaan.»

»En, en. Voi, kun menisivät jo pois.»

Ovelle koputettiin.

»Päästäkää sisään», kuului Betyn ääni ulkopuolelta. »Ooho! Joko te
olette täydessä asussa?»

Hän toi kahvin pöydälle ja tytöt istuivat ympärille juomaan.

»Ollaankos huonolla tuulella, vai?»

»Ei suinkaan.»

Olga iski salavihkaa Hannalle silmää; ei huolinut ruveta kertomaan
Betylle koko asiasta mitään.

Betty oli semmoinen lapsi, ettei hän kumminkaan olisi ymmärtänyt.

»Ehkä menemme tupaan, Hanna.»

»Ah, niin!» juohtui Betylle mieleen. »Siellä näkyi olevan
marjankauppias. Saattaisitte juuri ostaa päivälliseksi.»

Olga pysähtyi tuvan oven suuhun, jossa pieni tyttö seisoi marjatuohinen
kädessä. Hanna pakeni perälle, sillä hän oli porstuan yli tullessaan
kuullut poikien äänet pihalta. Meni ihan perimpään soppeen,
kangaspuiden taakse. Sieltä tuskin häntä huomasivatkaan. Iloisina ja
reippaina tulivat pojat sisään. Hiukset sileiksi kammattuina, kiilsivät
märkyydestä ja ihon tuoreus osoitti heidän hiljan käyneen järvessä.
Olivat aivan kuin ennen; eivät aavistaneet mitään pahaa. Olga seisoi
puoleksi selin ja puheli taukoomatta tytön kanssa. Ei luonut
vahingossakaan silmiään poikiin, jotka kärsivällisesti odottivat
syrjässä, sanoakseen hänelle hyvää huomenta. Vihdoin viimein hän
kääntyi. Mutta semmoinen kiire hänellä oli viemään marjoja Anna Sohvin
haltuun, ettei hän joutunut heihin paljon katsomaankaan. Pikkuisen vaan
sivumennen nyykäytti päätään.

Woldemarin silmät kiersivät tupaa siksi kuin tarkastavina pysähtyivät
kangaspuiden taakse.

»Hanna, sielläkö sinä olet?»

He olivat kaikki edellisenä päivänä tulleet sinuiksi keskenään.

Ennenkuin Hanna kerkesi mitään vastata, oli Woldemar jo hänen luonaan.
Pujotteli kangaspuiden ja penkin väliltä ihan likelle, sinne viereen.
Ei Hanna päässyt enää mihinkään, sillä seinä oli takana ja toisella
sivulla, edessä taas kangaspuut. Huomasi, kuinka Olga katsoi häneen
syrjästä, vähän niinkuin moittien. Mutta hyvänen aika, oliko se hänen
syynsä?

Woldemar sanoi hyvää huomenta ja tarjosi hänelle kättä. Saattoiko Hanna
muuta kuin antaa hänelle omansa. Eikä hän sille mitä voinut, että
Woldemar siihen niin tukevasti tarttui ja piti kauemmin kiinni, kuin
tarpeellista oli. Eikä sillekään, että veri taas lensi poskille ja
kuumensi ohauksia. Muistipa hän nyt kumminkin neiti Munsterhjelm'iä,
suoristi selkänsä ja nosti pystyyn päänsä, joka vahingossa oli painunut
niin alas, että leuka kosketti rintaa. Mutta kun hän samassa loi
silmänsä ylös, kohtasi häntä semmoinen lämmin ja luottava katse, että
se tuntui syvälle sydämeen saakka, ja sulatti kerrassa kaiken ylpeyden,
jonka hän vaivalla oli saanut kokoon.

»Hanna, tule pois sieltä», lausui Olga tuvan toisesta päästä.

Woldemarin täytyi väistyä edestä ja yhdessä he nyt tulivat muiden
luokse.

Olga katseli ikkunasta ulos eikä puhunut mitään. Hanna istui häntä
lähelle, otti nuppineulan rinnastaan ja piirteli sillä pöytään.

»Mitäs hauskaa me tänään keksisimme?» kysyi Woldemar.

»Lähdetään ongelle», ehdoitti Tirri.

»Suostutteko, tytöt?»

Woldemar sai vähän odottaa vastausta.

»Minua ei haluta», sanoi Olga viimein, kääntämättä päätään.

Hanna kiusaantui. Hän painoi kovemmin neulaa ja teki syviä naarmuja
pöytään, joka onneksi oli maalaamaton.

Pojat katsoivat toisiinsa. Nyt ei kaikki ollut oikein päin. Syntyi
pieni hiljaisuus. Woldemar koetti uudestaan.

»Jotain muuta sitten. Menemmekö kävelemään?»

Ei Olga ollut kuulevinaan. Hannan oli hirmuisen paha olla. Pureskeli
esiliinansa kulmaa; rutisti ja kasteli sen aivan märäksi. Olisi niin
mielellään sanonut jotain ystävällistä, vaan ei uskaltanut Olgalta.

Anna Sohvi ilmoitti aamiaisen olevan pöydässä.

»Herrat ovat niin hyvät», sanoi Olga ja nousi.

Ei, mutta mitäs tämä merkitsi? Mistä tuo äkkinäinen muutos? »Herrat»,
sanoi hän niin kylmästi kuin olisivat ventovieraita olleet.

Woldemar kohosi ylös, pisti kädet housun taskuihin, nytkäytti päätä
taakse, ja rypisti otsaa; Tirri nolostui ja loi silmänsä alas; Alfred
oli kuin elävä kysymysmerkki.

Aamiaista syötiin jokseenkin juhlallisessa äänettömyydessä. Betty
arveli, että ukkonen mahtoi olla ilmassa, koska tuntui niin
rasittavalta.

Ruoan jälkeen menivät pojat ulos ja pitivät pienen neuvottelun. Olga ja
Hanna panivat sen molemmat merkille. Sitten tulivat kaikki kolme,
Woldemar etupäässä, ja sanoivat jäähyväiset. Olivat viivytelleet liian
kauan; heidän olisi jo aikoja ennen pitänyt lähteä.

Betty vastusteli. Mikä heille nyt oli päähän pistänyt, kun eivät eilen
vielä mitään puhuneet poismenostaan. Ja mihinkä heillä oikeastaan oli
kiire. Eivätkö voisi viipyä muutamia päiviä siellä maalla ja nauttia
lupa-ajasta. Parin viikon päästähän tuo pitkä lukuvuosi taas alkaisi.

Mutta he eivät voineet viipyä, ei millään ehdolla. Olgalle antoivat
ensiksi kättä; hän ei sanonut heille mitään muuta kuin »hyvästi».
Lieneekö sentään lisännyt: »ei kestä», tai jotain sinnepäin, kun he
kiittivät. Yhtä vähäpuheinen oli Hanna, vaikka hänen katseessaan
olisivat voineet lukea pienen arastelevan anteeksi-pyynnön, jos
olisivat parempia ihmistuntijoita olleet.

Betty tahtoi ainakin lähteä heitä saattamaan, tuonne metsänrinteesen
saakka, ehkä vähän kauemmaksikin. Olga ja Hanna jäivät kamariin, mutta
ikkunasta he katsoivat heidän jälkeensä. Hannan sydäntä kivisti, eikä
Olgankaan ihan terve ollut. Mutta hän oli täydellisesti vakuutettu
siitä, että he olivat täyttäneet tärkeän velvollisuuden, ja se vähän
lohdutti.

Päivä rupesi niin pitkäksi, ettei tahtonut loppua tullakaan. Hanna sai
äkkiä hirveän koti-ikävän; äitiä ja isää ja Jussia, palvelijoita,
kissaa, koiraa, kamariansa ja koko kotikartanoa hän muisteli kipeällä
kaipauksella. Eikä auttanut, vaikka hän meni lempi-paikkaansakin,
niemen nenään, jossa ennen aina tunsi itsensä onnelliseksi. Olipa vaan
rauhattomampaa vielä siellä yksinäisyydessä, ja takaisin hän kiiruhti
heti toisten luokse. Olgan kirjan otti käteensä ja koetti lukea, mutta
pois täytyi panna, kovin oli kuiva. Ei ollut mikään mielelle käypää, ei
kerrassa mikään.

Betty oli äreä ja riiteli. Ruokavarat olivat lopussa, kissa oli syönyt
kerman, maito oli hapantunut. Eikä häntä enää haluttanut koko talouden
hoito, oli saanut mokomasta jo ihan kylläkseen. Ja Betty loikoili
nurmella, selki seljallaan, kädet ristissä pään alla, huolien viis'
siitä, tuliko sinä päivänä puolista, tai ei.

Olgalla ei enää ollut lukemista. Kaikki kirjat hän oli laskenut läpi,
muutamat kahteenkin kertaan. Neulomiseen hän myös oli väsynyt ja ilma
oli ruma, ettei voinut kävellä ulkona. Oikeastaan hän ei tiennyt,
minkätähden he vielä viipyivät maalla, kun kotona oli niin paljon
tekemistä; koulukin pian alkaisi, sitä varten tuli toimittaa yhtä ja
toista. Laittaa vaatteet kuntoon, koota vihkot ja kirjat, järjestää
kukat, joita olivat maalla ollessaan vähin keränneet ja paljon
muutakin. Kyllä Olgan mielestä heidän jo välttämättä pitäisi muuttaa
kaupunkiin.

Ihan samaa arvelivat Betty ja Hanna. Ruvettiin heti panemaan tavaroita
kokoon ja talonväelle ilmoitettiin, että aikomus oli lähteä jo
huomispäivänä pois. Tuvan puolella olivat kaikki siitä niin pahoillaan,
että tyttöjä oikein liikutti. Anna Sohvi miltei itkenyt. Olivat
tottuneet heihin, tulisi kovin ikävä. Niin herttaisia ja rakkaita he
olivat kaikki kolme ja niin ihmeen hyväluontoisia. Ylpeitäkään eivät
olleet, ei pikkuistakaan, pitivät heitä aivan kuin vertaisiaan. Ei
ollut koko kaupungissa niin hyviä herrasneitiä, siitä sai olla varma.

Isäntä siihen lopetti, sytytti piippunsa ja jäi totiseksi. Hetalle
vedet nousivat silmiin, mutta hän kääntyi selin ja hämmensi hierimellä
jauhoja puuro-pataan. Erkkakin oli mietteissään; kenenkähän kanssa hän
nyt juoksisi hippasilla tästä lähtein. Anna Sohvi teki käämiä, pyöritti
kiivaasti rukkia ja pyyhki vähän väliä nenäänsä esiliinan helmaan.

Tytöt istuivat rinnan sillä penkillä, joka oli pöydän edessä. Hiljaisia
he olivat ja vakavia; ikävää oli erota noista ystävällisistä ihmisistä;
mutta halu kotiin sai kuitenkin voiton. Ja niin päätettiin sitten, että
Heta ja Anna Sohvi aamulla varhain lähtisivät heitä viemään.



III.


Ja sitten hän oli kotona taas. Omassa kamarissaan, johon äiti sillä
välin oli antanut panna uudet tapetit seiniin ja uudet uutimet
ikkunoihin. Se oli entinen lastenhuone, ruokasalin vieressä. Jussi
poika majaili nyt pienessä suojuksessa etehisen toisella puolen, jota
ennen oli kahverina käytetty.

Hauskaa oli maalla ollut, mutta hauskaa oli tulla kotiinkin jälleen.
Turva, se oli heidän koiransa nimi, heilutteli ilosta häntäänsä ja
hyppeli vasten. Kukat olivat sillä aikaa tavattomasti kasvaneet;
kummako se, kun äiti niitä hoiti. Miina oli rukoustanut äidiltä parhaat
Hannan kamariin ja ruukkujen ympärille hän oli laittanut sievän sievät
paperikoristukset. Salin entiset käytävä-matot hän myöskin oli pannut
lattiaan; ne olivat valkoiset punaisilla reunoilla ja tekivät huoneen
hyvin iloisen näköiseksi. Jussi oli ongella, kun Hanna tuli kotiin, ja
isä missä lienee ollut; ei äiti tiennyt, mutta siinä hän juuri vähää
ennen oli lähtenyt.

Äiti oli voinut hyvin koko ajan ja Hannan mielestä hän näytti
virkeämmältä. Vai lieneekö muuten hänen tulemastaan tuo loiste silmiin
ilmestynyt. Päivällisiksi palasivat sitten kotiin isäkin ja Jussi;
pojalla oli pieniä ahvenia tuohisessa ja hänellä oli tulinen kiire
saada Maria heti niitä perkaamaan. Olipa se Jussikin kasvanut koko
lailla ja tullut niin miehekkään näköiseksi. Päivettynyt oli hirveästi;
käynyt niin ruskeaksi kuin mulatti juuri. Ja hiukset olivat lakin
alapuolelta palaneet ihan valkeiksi. Saappaat veneessä kastuneet;
äidille tuli hätä, kun hän niillä likasi kaikki ruokasalin matot. Poika
sai istua sohvaan ja siihen hänelle tuotiin puhtaat, kuivat sukat ja
toiset jalkineet.

»Niin, lystikö sinun oli?» hän kysyi Hannalta.

»Kovasti.»

»Sen arvaan. Ensi kesänä pitää minunkin päästä maalle koko lupa-ajaksi.
Ei auta mikään. Mutta kauemmas minä tahdon, kuka niin lähellä viitsisi
olla kuin Pölläkässä. Tuonne oikein sydänmaalle, Karjalaan.»

»Ehkä sinut pappa laskee», sanoi äiti, »jos luet ahkerasti, että pääset
luokalta».

Jussi puri hammasta.

»Minulle aina pannaan ehtoja», hän sanoi.

Ja suu jäi pullolleen; mutta enempää hän ei virkkanut, sillä isä tuli
samassa sisään. Hanna juoksi suoraapäätä hänelle kaulaan.

»Terveisiä, pappa, maalta.»

»Noo, johan sinä olet kotona.»

»Jo, ja nyt olen niin terve, etten varmaan koko vuonna lääkäriä
kaipaa.»

»Soo, sepä hyvä.»

Isä istui pöytään ja niin teki Jussi myös. Hannakin seurasi esimerkkiä,
samoin äiti, sitten kuin hän ensin oli käynyt kyökissä ja toimittanut
ruoat sisään.

»Jeekeli sentään--»

»No, Jussi, kuka noin sanoo?»

»Mitä pahaa siinä, mamma? Eihän sillä pirua tarkoiteta.»

»Et sinä milloinkaan opi ihmisiksi puhumaan.»

Jussi ei kerennyt vastaamaan, sillä häneltä oli pudonnut paistin rasvaa
pöytäliinalle ja työtä oli saada sitä veitsen kärjellä poiskaapituksi.

»Mutta mitä sinä yritit sanomaan?» kysyi isä.

»Niin että jeekeli sentään, kuinka tänä aamuna olisi tullut paljon
kaloja, ellei lierot loppuneet kesken. Kävittekös te, Hanna, usein
ongella siellä maalla?»

»Eihän me varsin usein. Välistä kumminkin.»

»Saittekos kaloja?»

»Aina vähän.»

»Mamma, minä olen nyt päättänyt, että rupeankin kalamieheksi.»

»Kaunista», hymyili isä. »Sitten minä saisin sanoa: poikani, kalamies.»

»Onpa se parempi kumminkin kuin renttu-herra, joka juo ja--»

»Jussi, syö nyt ja ole vaiti», sanoi äiti.

Isän oli otsa rypyssä ja Jussi himmeästi aavisti, että hän oli sanonut
jotain tyhmää. Hanna kiiruhti puhumaan muista asioista.

»Betty osasi laittaa meille niin hyvää ruokaa. Pojatkin sitä
kiittivät.»

»Ketkä pojat?»

Hanna hämmästyi ja lensi punaiseksi.

»Niin, mamma ei tiedäkään, että meillä oli vieraita, veljekset Stenberg
ja Tirri. Viipyivät siellä muutamia päiviä.»

»Teidän luonanne?» kysyi isä kummastuneena.

»Niin.»

»Olitteko kutsuneet niitä?»

»Emme.»

»Ja ne lurjukset uskalsivat tulla; tiesivät varmaan hyvin, ettei teillä
vanhempaa ihmistä ollut mukana. Kuinka rupesitte ottamaan heitä
vastaan. Olisitte käskeneet pois.»

Hanna vaikeni ja katui kovin varomattomuuttaan. Mutta äiti tuli hänelle
avuksi.

»Eikä tuo minusta niin vaarallista ollut; nuoret mielellään käyvät
maalla kesänajalla, luultavasti eivät tulleet ajatelleeksikaan, että
siinä mitään sopimatonta oli.»

Enempää ei asiasta puhuttu ja Hanna kiitti onneaan, kun pääsi niin
vähällä. Epähuomiosta hän oli sen ilmaissut, mutta kaikki hyväksi vaan,
sillä omatunto sai nyt olla rauhallinen.

Tuli syyskuun ensimmäinen päivä ja tytöt kerääntyivät kouluun; vihkot,
kirjat ja taulut mukana kaikilla. Viime lukukauden todistus myös,
varustettuna papan, mamman tai holhojan nimellä. Koulu surisi kuin
mehiläispesä. Pulpettia avattiin ja suljettiin, tuolia väistettiin ja
pöytiäkin siirrettiin paremmin kohdalleen. Valittiin paikkoja,
sopimuksia tehtiin; se tärkeä asia oli saatava selville, kenen viereen
istumaan pääsi. Ja ensi riviinkö, vai toiseen, vai tuonneko taakse,
ihan viimeiseen. Kuinka halutti itsekutakin, kuinka ennätti ja kuinka
jaksoi puoliaan pitää.

Yhdessä kohden ei paljon seisottu; mikä pyöri, mikä hyppi, mikä juoksi,
mikä hitaammin liikkui. Opettajattaret arvokkaina kulkivat kiehuvien
luokkien läpi, seisahtuivat, katselivat ympärilleen ja kehoittivat
korotetulla äänellä hiljaisuuteen. Surina vähän taukosi ja häilyvä
joukko asettui; mutta kohta kun opettajattaren selkä katosi toisesta
ovesta, alkoi kaikki uudelleen entistä kiivaammin.

Korkeimmalla luokalla oli kuitenkin vähemmän hälinää. Eihän heidän
sopinut, kun olivat jo suuria, täytyi pienemmille näyttää hyvää
esimerkkiä; eikä heitä toki haluttanutkaan.

Yksitoista heitä enää oli jäljellä kahdestakymmenestä viidestä; mihin
lienevät vuosien kuluessa riponneet. Mutta toverihenki oli heidän
luokalla aina ollut verrattoman hyvä; ei toisilla sinnepäinkään.
Semmoista yksimielisyyttä kuin heidän välillä sai etsiä; tuskin sitä
vaan lyseollakaan löytyi, vaikka pojat niin kerskuivat. Oliko vielä
koskaan luokalta mitään kerrottu? Tai olivatko koskaan kannelleet
toistensa päälle? Kaikki he yhdessä olivat kestäneet, myrskyt ja
päivänpaisteet; kun jotain tapahtui, ei syyllistä annettu ilmi, vaan
luokka otti kokonaisuudessaan siitä vastatakseen. Eikä toverista
sallittu pahaa puhuttavan, ei koulussa eikä koulun ulkopuolella. Vielä
vähemmän oli juoruja tai riitoja heidän kesken milloinkaan syntynyt.

Ja viimeistä lukuvuottaan he nyt alkoivat; eroisivat sitten,
hajautuisivat sinne, tänne. Miksi muuttuisi kohtalo itsekunkin? Mitä
toisi tulevaisuus heille mukanaan? Eihän tiennyt; se vaan oli varma:
vaikk'eivät tuon koomin näkisi toisiaan, eivät he kuitenkaan unhottaisi
eivätkä vieraantuisi. Elinkautinen side heitä yhdisti, vahvempi kuin
mikään maailmassa; ei aika eikä paikka sitä kulumaan saisi. Semmoisia
rakkaita muistoja kuin heillä tuskin vielä tätä ennen oli ihmisillä
ollut, tuskin vastedeskään tuli olemaan. Kun katseli noita toisia----

»Pois täältä!»

Ines se oli, joka hyppäsi alas pöydältä, jossa hän oli istunut, ja meni
töyttäämään ovesta takaisin erästä alemman luokan tyttöä, joka uskalsi
pistää päänsä sisään.

»Koettakaapas tulla», hän lisäsi ja sulki oven toisen nenän edessä.

Kun hän oli kiivennyt takaisin pöydälleen, jatkettiin keskustelua.

Eikö heidän pitäisi päättää tavata toisiaan muutamien vuosien kuluttua?
Määräisivät ajan ja paikan; esimerkiksi kymmenen vuotta juuri siitä
päivästä ja Puijon tornilla he yhtyisivät. Yleinen riemastus
ehdoitukseen; käden lyönnillä liitto vahvistettiin, ja muistomerkiksi
he teettäisivät hopeiset rahat, joihin antaisivat piirtää ristin,
ankkurin ja sydämen ynnä molemmat vuosiluvut. Koulusta menisivät
suoraan kultaseppään; mutta asia oli pidettävä salassa, ei
hievahdettaisi kenellekään mitään. Varottava oli erinomattain, ettei
alemman luokan tytöt saisi siitä vihiä.

»Tulee joku, tulee----»

Kaikki töyttäsivät huutaen ovelle.

»Ettekö te anna meidän olla rauhassa täällä?--Taivas, johtajatar!»

Tytöt siirtyivät hämmästyneinä pois ja johtajatar tuli hymyillen
sisään.

Hän määräsi heille läksyt huomiseksi omissa aineissaan, jakeli muutamia
ohjeita ja meni taas. Ines hiipi jäljessä, tirkisti vieläkö hän oli
likiseudulla ja painoi hiljaa oven kiinni. Sitten hän hyppäsi ylös
entiselle paikalleen, ja vapaus oli uudelleen yleinen. Puhetta riitti;
yksi tiesi yhtä, toinen toista. Joku kertoi, että lyseolaiset pitivät
itseään heitä viisaampina, ja sekös harmitti. Päätettiin lukea tänä
vuonna, niin että! Ja sitten he olivat sanoneet, ettei naisen
intelligenssi olisi yhtä suuri kuin miehen. Vaikka se oli paljon
suurempi, ihan vissiin, paaljon, paljon suurempi! Nähtiinhän selvästi
pikkulasten kouluissa, joissa oli sekä poikia että tyttöjä. Aina tytöt
etevämpiä, aina, aina! Ja nyt he oikein koettaisivat. Kun saisivat
jotain semmoista ainetta, jota lyseolla ei ollenkaan luettu.
Esimerkiksi filosofiaa. Niin, niin filosofiaa!

He hyppelivät ilosta ja taputtelivat käsiään. Ja he tarttuivat
toisiinsa kiinni ja syleilivät ja suutelivat. Filosofiaa, filosofiaa!
Voi, kuinka he sitten tulisivat viisaiksi, kuinka koko maailma heitä
ihmettelisi, ja kuinka poikien kävisi kateeksi. He raukat, kun eivät
filosofiasta mitään tienneet. Jäljelle jäisivät, jäljelle, ihan
armotta!

Mutta,--niin, nyt sieti taas miettiä. Kuka heille opettaisi? Pastori
Järveläkö? Hän kait, eikös se juuri sopinut uskontotuntiin? Missä hän
viipyi, kun ei jo tullut heille läksyjä antamaan?

Mentiin katsomaan, mutta samassa hän juuri ilmestyikin, herttaisena,
ystävällisenä niinkuin konsanaan ennen. Kaikki asettuivat paikoilleen;
tuolinsa takana seisoi itsekukin siivona ja tasaisena, aivan kuin
heidän ikäisilleen sopivaa olikin. Silmistä vaan vilkkui jotain muuta.
Vilkkui tuo sisällinen, vallaton, huimapäinen nuoruuden ilo, tuo
luontaisten tunteiden riemastus, joka pyrki vapaasti uhkumaan, vastoin
kaikkia säädyllisyyden määräämiä sääntöjä. Mutta he painoivat sen
väkisen alas; politiikki vaati, että olisivat oikein hiljaa, että
pastori heihin mielistyisi. Betty kumminkin äkkiä hoksasi, että jonkun
pitäisi nyt esittää asiaa. Hän kuiskasi sen hiljaa naapurilleen,
naapuri eteenpäin toisille. Pian se yleisesti tiedettiin. Mutta kuka
heistä puhuisi, kuka? Toinen nykäisi toistaan, kyynäspäät liikkuivat
ynnä jalat.

»Sano sinä!»

»Ei, ei, sano sinä!»

»En minä, en vaikka.»

Pastori selaili kirjan lehtiä. Huomasi jotain olevan mielissä, jota
aiottiin ilmoille. Katsahti hän pilanpäin silmälasien yli luokkaan ja
näki, kuinka vilkkaasti tytöt ajatuksia vaihtoivat keskenään, lähempää
kuiskaamalla, kauempaa merkeillä, silmäin iskulla, sormien liikkeillä
ja tuhansilla muilla keinoilla. Hän uppoontui kirjaansa taas ja odotti,
mitä tuleman piti.

Ja tytöt puolestaan olivat jo selvillä. Ines suoristui, otti vakavan
muodon ja rykäisi.

»Me pyytäisimme, että--jos pastori olisi niin hyvä----ja opettaisi
meille filosofiaa.»

Pastori laski kirjan pöydälle, korjasi silmälasiaan ja katsoi ylös.

»Filosofiaa! Vai niin! Vai filosofiaa te tahtoisitte lukea?»

Hänen suunsa meni hymyyn, noin ikäänkuin vastoin tahtoaan. Ja katse oli
vähän kummallinen. Eivät tytöt oikein varmasti tienneet päättää, mitä
ne merkitsivät. Mutta Ines ei hämmästynyt.

»Se on meidän yleinen toivomme.»

Ja hän katsoi ympärilleen, saadakseen puolta.

»On, on. Meidän yleinen toivomme», kaikui joka suusta.

»Hyvä!» lausui pastori. »Sopii juuri minunkin programmiini.»

Mikä ilo! Tytöt katsoivat toisiinsa. Ei tahtonut enää kukaan voida
hillitä itseään. Toinen puristi toisen käsivartta; puristi innossaan
vähän liiankin kovaa. Koski; pieni tukahdutettu parkahdus ja käsivarsi
temmattiin pois. Ja sitten naurettiin; koeteltiin näpistää takaisin.
Mutta, tss! Hiljaa! Pastori puhui.

»Otamme sitten filosofiaa uskonnon ohessa. Sen perustukselle. Käyhän se
vallan hyvin!»

Hän piti vähän lomaa joka lauseen välillä. Tyttöjen huulet olivat niin
makeassa hymyssä, etteivät varmaan pavut olisi suussa pysyneet. Pastori
oli ihan totinen. Ei hän leikkiä laskenut.

»Kristinopissa kumminkin parhaat elämänohjeet löytyvät ja tukevimmat
moraaliset totuudet. Niille kun rakentaa, ei hukkaan joudu.»

Koko luokka kuunteli nyt hartaasti. Mutta pastori ei enää jatkanut,
vaan näytti heille seuraavan päivän oppimäärän. Katkismus heillä oli
luettavana tänä vuonna. Ja ensimmäisestä käskystä oli aljettava.

Tytöt malttoivat tuskin katsoa. Mitä he tuosta; vanhaa ja tavallista.
Odottivat, että pastori määräisi jotain siitä toisesta aineesta,
filosofiasta. Mutta pastori ei ollut tietääkseenkään. Pani vaan
rauhallisesti kirjan kiinni ja teki lähtöä. Tytöille tuli hätä.

Entä filosofia? Mikä oppikirja siihen? Suhina kävi yli koko luokan, ja
Betty viimein lausui kysymyksen ääneen.

»Oppikirja?» sanoi pastori, ja huulille ilmestyi tuo äskeinen epäiltävä
hymy. »Mitäs me oppikirjalla? Ajattelemme itse. Koetamme, emmekö pääse
ominpäin selville.»

Tytöt taas silmäilivät toisiaan. Olivat vähän noloja.

»Emme luota muihin», jatkoi pastori, »veisivät meitä pian harhaan».

»Mutta vihkoja? Toisimmeko niitä mukaan?»

»Ei vihkojakaan. Filosofiassa tarvitaan vaan järkeä; hyvää, luontaista
järkeä ja ajatuskykyä; ei mitään muuta. Vihkot ja kirjat ihan
hyödyttömiä.»

Pastori nyökkäsi päätä, myhähti ja läksi. Tytöt jäivät hiukan ymmälle.
Kuinka he voisivat kotona valmistaa? Ilman kirjoja, ilman
muistoonpanoja? Ja niin vaikea aine, tunnillako he sitä vaan oppisivat?
Ei tullut mitään, pastori luotti heihin liian paljon. Mutta eikö hän
ollut taaskin hyvä, tuo pastori? Oli, oli, niin ihmeen hyvä! Hänen
vertaistaan ei missään, ei koko maailmassa. He rakastivat häntä kaikki
äärettömästi, niin juuri: ääääärettömästi he rakastivat pastoria,
ääääärettömästi!

Koettelivat kilvan, kuka pitemmältä osasi vetää äätä, se ehdottomasti
suurinta rakkautta osoitti. Kaikki yksitoista huusivat äätä, ja kauas
huuto kaikui toisiin luokkiin. Mutta sitä he eivät muistaneet;
innoissaan he unohtivat kokonaan arvonsakin korkeimman luokan
oppilaina. Toisiaan vasten he seisoivat ympyrässä, suut seljallaan, ja
äätä he vaan yhteen ääneen venyttivät. Ei kukaan kuullut, kun ovi
aukeni.

»So, so, tytöt!»

»Ääääääää----»

»Hiljaa! hiljaa!

»Äääääää-------»

»Hiljaa!»

Käsiään löi opettajatar yhteen. Se ääni viimeinkin kajahti tyttöjen
korviin. Tuli äkkinäinen hiljaisuus juuri kuin salama olisi huoneesen
iskenyt. Suut menivät kiinni ja päät painuivat alas. Mutta helpolla he
pääsivät, pienen nuhdesaarnan vaan saivat, eikä sen enempää.

Kotiin tultuaan meni Hanna isän kirjastoa tarkastamaan. Filosofia,
näet, pyöri mielessä. Löysi Kantin »Kritik der reinen Vernunft» ja
Hegelin teoksia myös. Ne hän otti haltuunsa; tiesi arvon sen verran,
että noita molempia juuri luettiin. Hän katseli niitä ja meni sitten
aarteineen Edlan luokse. Yhdessä kun lukisivat, niin ymmärtäisivät
paremmin.

Edla oli pahalla tuulella; veljet olivat häntä suututtaneet. Hän kun
koulusta tultuaan oli heille kertonut, että tyttökoulun korkeimmalla
luokalla tänä vuonna otettaisiin filosofiaa, ne ilkiöt olivat ruvenneet
nauramaan ja pilkkaamaan. Hekö filosofiaa, muka! Jotka eivät osanneet
ajatella ollenkaan. Eikä heitä edes opetettukaan ajattelemaan, sillä
heille se oli tarpeetonta. He poloiset olivat vaan miehiä varten
luodut; nuorina iloksi ja huviksi, vanhempina palvelijoiksi; vaikkei
heitä ihan sillä nimellä sanottu, etteivät olisi pahoillaan. Mutta
kumma, kun eivät sitä ymmärtäneet. Todisti juuri, kuinka vähän he
pystyivät itsenäisesti mitään arvostelemaan. Antoivat miesten vaan
vetää itseään nenästä, ja pitivät kaikki totena, mitä heille
uskoteltiin. Ei, toisenlaisia kouluja heille olisi laitettu, jos heistä
oikein järkeviä ihmisiä olisi aiottu. Matematiikkaa opetettu enemmän ja
logiikkaa. Mutta he tuskin tiesivät, mitä logiikka olikaan. Ja kun Edla
sitten ei todella tiennytkään, he hyvin mahdikkaasti selittävät, että
logiikka juuri oli ajatusoppia, ettei ilman sitä kukaan osannut oikein
johdonmukaisesti tulla premissistä päätökseen, ei sanalla sanoen
osannut ajatella.

Ei Edla tahtonut voida sitä unhottaa. Kauan aikaa Hanna sai puhua ja
näytellä kirjojaan, ennenkuin hänen huomionsa niihin viimeinkin
kiintyi. Mutta kun niin pitkälle oli päästy, heräsi myöskin jo
mielihalu. He alkaisivat kohta; Kantin teos otettiin ensimmäiseksi
esille. Sepä kumma, etteivät siitä selvää saisi. Rautaisella tahdolla
he tarttuivat työhön, ja jonkun verran matkaa luettiin hyvällä
luottamuksella. Mutta sitten alkoi jo hiukan epäillyttää. Aivoissa
tuntui niin kummalliselta, kun koettivat ajatuksella oikein seurata ja
ymmärtää. Se oli se logiikan puute. Jos heidän pitäisikin lukea sitä
ensin ja sitten vasta näitä?

Edla puikahti veljien huoneesen, sillä ne eivät tällä haavaa olleet
kotona. Kirjahyllylle hän meni suoraapäätä ja löysi kun löysikin sieltä
logiikan oppikirjan. Ohkainen, pieni kirja se oli. Pyh, tuo nyt olisi
päässä yks'kaks!

Mutta kotona ei sitä uskaltanut ruveta lukemaan. Veljet ehkä tulisivat
ja älyäisivät. Päätettiin mennä Väinölänniemelle; siellä he rauhassa
saisivat oikein jauhaa. Selailivat kirjan läpi, ja olivat hyvillään,
kun se oli niin lyhyt. Viikossa varmaankin ennättäisivät loppuun. Ja
nyt lähdettiin.

Ilma oli kaunis. Syksyisen auringon raukeat säteet loivat valoa ja
varjoa metsien kiuhtaavaan kirjavuuteen. Mentiin niemen nenään,
kalliolle, sinne jossa valkoinen laivamerkki seisoi pystyssä.
Istuttiin; ja uskoa siinä taottiin logiikan johdantoa lause lauseelta.
Päähän meni; kuinkas sitten. Olivatpa he koulun etevimpiä tyttöjä.
Kuulustelivat lopulta toisiaan, ja niin he osasivat kuin vettä
molemmat. Saattoivat nyt hyvällä omallatunnolla levähtää ja katsella
järveä ja saaria ympärillään.

Askeleita kuului takana; kalliolla ylempänä seisoi Lavonius, nuori
etevä lyseolainen kahdeksannelta luokalta. Edla pisti kirjan
sadenuttunsa alle piiloon.

Mitäkö täällä tekivät? Ei juuri mitään, ilman vaan istuivat, kun oli
kaunis ilma. Hän tuli alas heidän luokseen ja heittäytyi maahan
kyljelleen. Josko pelkäsivät muurahaisia? Kyllä vähän; mutta eihän
niitä tässä varsin paljon ollutkaan, tuolla etempänä niillä oli keko.
Olivatko lukeneet muurahaisista? Sepä kysymys. Tottahan nyt; viime
vuonna jo, neljännellä luokalla. Ja tunsivat? Tietysti, kuinkas muuten.
Latinalainen nimi, _formica rufa_, suuri pää, katkonaiset _antennit_,
kapea _thorax_, suuri _abdomen_.

Tytöt ylpeillen katsoivat häneen. Niinkö luuli, ettei muut osanneet
mitään, paitse lyseolaiset?

»Entäs vielä?»

No, eivät he juuri enempää. Niiden yhteiselämästä, eivätkö siitä mitään
tietäneet? Kyllä; niitä on uroksia, naaraksia ja työntekijöitä, ja ne
elävät keoissa.

Mutta Lavonius heille kertoi koko joukon uutta.

Niillä on kehittyneet hajuelimet, hän sanoi, joiden kautta puhelevat
keskenään, ne hoitavat erästä hyönteistä, _Aphis_, syöttävät ja
lypsävät sitä aivan kuin me ihmiset lehmää, ja työmuurahaiset ne pesän
rakentavat, hankkivat ruoan ja vaalivat koteloita, kantaen niitä
lämpimällä säällä keon pinnalle päivän paisteesen ja kylmällä taas alas
suojaisiin paikkoihin.

Tytöt kuuntelivat tätä kaikkea ja rupesivat seuraamaan noita pieniä
eläviä ympärillä, joista monet hinasivat eteenpäin mahdottoman suurta
taakkaa. Teki mieli nähdä kekoakin; mentiin luokse ja kaikki kolme
kumartuivat katselemaan kiehuvaa rikkaläjää. Lavonius pisti kepin
keskelle kekoa, ja muurahaisille tuli siitä hirveä hätä. Rajulla
vihalla ne ryntäsivät kepin kimppuun, ja antoivat varmaan
hajuelimillään sanan toisilleen, koska pitkien matkojen päässä tulinen
kiire syntyi.

»Darwin sanoo», jatkoi nyt Lavonius, »että muurahaisten aivot ovat
kummallisinta ainetta maailmassa, koko rakennus on vaan pieni
mikroskoopillinen hermosolmu, ja kuitenkin ne ovat niin viisaita».

»Darwin? Kuka on Darwin?» kysyi Hanna hiljaa Edlalta, sillä Lavonius
tarkasteli nyt muutamia muurahaisia vähän matkan päässä heistä.

»En tiedä», vastasi Edla yhtä hiljaa. »Mutta elä huoli; kysytään
huomenna maisterilta.»

Lavonius tuli vielä takaisin Darwiniin ja puhui jostain
kehitysteoriasta, joka tytöille oli niin vierasta, etteivät saaneet
siitä yhtä selvää. Mutta he olivat varoillaan; eivät virkkaneet
sanaakaan, ettei heidän tietämättömyytensä tulisi ilmi. Kovasti teki
mieli kysellä ja urkkia, sillä se oli niin hauskaa kaikki, että
värähteli oikein hermoissa. Ylpeys kuitenkin esti; ei he toki näyttäisi
tyhmyyttään, ei sittenkään.

He kulkivat kotiapäin ja Lavonius astui reippaasti rinnalla. Kepillään
hän pitkin matkaa huiski pieniä kiviä tieltä, että lensivät kauas pois,
toiselle ja toiselle sivulle. Ja hän jatkoi puhettaan yhä enenevällä
innolla:

»Darwinin kehitysoppi on niin suuri voitto ihmiskunnalle, ettei vielä
sen vertaista ole ollut. Se kerrassa repäisi halki verhon silmien
edestä ja avasi äärettömät näköalat joka haaralle. Tästäpäin sitä
mennään eteenpäin, varmoilla askeleilla ja voitonriemulla.
Luonnontutkijat käyvät edellä ja näyttävät tietä; muut tulevat
jäljessä.»

Hän pysähtyi; oli korkealla pilvissä älynnyt lintuparven, joka teki
muuttoa eteläänpäin. Niitä seurasi hän silmillään niinkauan kuin voi.
Tytöt odottivat. Viimein, kun lintuja ei enää eroittanut, kääntyi hän
pitkittämään matkaa. Mutta huokaus pääsi hänen rinnastaan, sanattomana
hän kulki nyt, ja alaspäin hän katseli; eikä häilynyt enää keppi niin
voimakkaasti kuin äsken.

Jäljellä he kuitenkin olivat monessa aineessa; siihen päätökseen tytöt
tulivat Lavoniusesta erottuaan. Mutta oliko se heidän syynsä. Miksei
opetettu paremmin. Nyt he panisivat maisterin tiukalle; eivät antaisi
hänelle rauhaa, ennenkuin oli selittänyt heille kaiken tuon, josta
Lavonius niin innostuneena heille puhui.

Näin lukuvuosi alkoi. Ja päivä meni, toinen tuli. Koulussa käytiin,
läksyt luettiin ja säännöllisesti tehtävät täytettiin. Eikä ikävästä
mitään tiedetty. Tunnit menivät kuin siivillä, ja lomahetkillä oli niin
paljon puhuttavaa. Opettajat pitivät heistä, sillä heillä oli palava
tiedon halu.

Nyt viimeisenä vuotena se oikein puhkesi kuin kuorestaan ja kasvoi
kiihkeäksi ehkä juuri siitä syystä, ettei jäljellä ollut kuin lyhyt
aika sen tyydyttämiseksi.

Tottelevaisia he myöskin olivat ylipäätään. »Koulun maine» oli heillä
omantunnon asiana, sillä johtajatar yhtenään heitä muistutti sen
tärkeydestä. Säädyllisiä heidän tuli olla, ei juosta eikä pauhata,
hiljaa vaan puhua. Lyseon pihasta ja torilta vapaahetkinä aina kuului
hirveä melu; pojille tuo kävi laatuun, mutta tytöille ei. Välistä
kumminkin valtasi heidät rajaton halu tekemään jotain tavatonta, jotain
semmoista, joka koko kaupungin panisi pyörälle, jos tiedoksi tulisi.
Elämän voima uhkui povissa ja pyrki vapaaksi kaikista siteistä.
Luokalla useinkin pieniä luvattomia temppuja tapahtui, mutta ne eivät
olleet juuri vaarallista laatua eikä ne myöskään ilmi tulleet. Mutta
kerran sattui kumman kummaa. Semmoista, jota varmaan ei koskaan
maailmassa ollut ennen tapahtunut, eikä luultavasti vastedeskään tulisi
tapahtumaan. Sillä se oli niin hirveätä. Ei siitä uskaltanut puhua kuin
hiljaa lukittujen ovien takana. Jos se vaan tulisi tiedoksi, he
olisivat onnettomia. Ja heidän koko elämänsä olisi sillä kertaa
menetetty.

Asia oli tämä. Heillä oli lukuseura. Lauantai-iltoina se oli koolla,
vuoronperään itsekunkin luona. Erään kerran he oikein herkesivät
vallattomiksi. Inesin luona silloin olivat, eikä tullut luvusta paljon
mitään. Nauroivat niin hirveästi kaiken aikaa ja vehkeilivät. Betty ja
Ines hyppivät harakkaa, ja narrasivat viimein toisiakin samaan
ilveilyyn. Ei se kuitenkaan vielä mitään, mutta sitten! Heidän piti
lähteä pois, oli jo sangen myöhäistä. Kello löi yhtätoista. Kuu
paistoi, taivas oli kirkas, maa jäässä. Ines saattoi heitä portaille.
Siinä he sen keksivät. Ei sitä jäljestäpäin enää saatu selville, ken
sen ensin julki lausui, mutta yksimieliset he kohta olivat; ei pannut
kukaan vastaan. Lähtisivät juoksemaan kilpaa kaupungin kaduille! Joka
kulmassa pysähdys, kunnes kaikki olivat ennättäneet kohdalle ja sitten
taas uusi rynnästys seuraavaan kulmaan. Tuumasta toimeen! Ines palasi
etehiseen ottamaan nuttua ja hattua, hänkin tahtoi olla mukana.
Kaduilla ei näkynyt ristinsielua; ikkunat olivat pimeät, uutimet
edessä; koko kaupunki nukkui vanhurskaan rauhallista unta. Yön syvässä
hiljaisuudessa vaan pienet pahantekijät olivat valloillaan.
Ensimmäisestä kulmasta he alkoivat; suunta määrättiin ja hiljaisuuteen
kehoitettiin. Ei saanut nauraa eikä kovaa puhua. Ja keveästi piti
juosta, ettei maa liian paljon tömissyt.

»Yks', kaks', kolme!»

Voi, herra, sitä vauhtia! Helmat hulmusivat ja liehuivat; jalat
nousivat ja laskivat. Ines ja Betty ensimmäisiksi ennättivät perille.
Mutta pian joutuivat muutkin. Sydäntään painoivat kaikki molemmin käsin
ja läähättivät. Ja nauraa heidän myöskin täytyi, olisivat menehtyneet
muuten. Hiljaa, hiljaa vaan! Joka ikinen varoitti toisia, mutta nauroi
kuitenkin samalla itse. Sitten uudistettiin leikki, ja uudistettiin
monta kertaa. Hauskaa se oli, selittämättömän hauskaa. Päättivät
kiertää koko kaupungin näin.

Ei ollut enää monta katua jäljellä, kaikki näytti käyvän hyvin. Ei
vaaraa minkäänlaista. Ei tullut kissaakaan vastaan. Eikä liikkunut
poliisia millään haaralla. Mutta silloin se tapahtui, se kauhea, joka
äkkiä lopetti heidän ilonsa. Seinän varjossa erään kadun kulmassa
seisoi kaksi herraa; eivätkä tytöt huomanneet heitä, ennenkuin olivat
ihan kohdalla. Ja juuri silloin he olivat kaikkien rajuimmat. Herrat
tulivat heitä aivan lähelle palavat papyrossit huulten välissä ja
koettivat katsoa heitä silmiin. Eivätkä he tyhmeliinit hoksanneet edes
heti lähteä pakoon, kun niin säikähtivät. Varmaan nuo herrat tunsivat
heidät koulutytöiksi, ja nyt he kertoisivat koko jutun, ja heidän
maineensa ja koulun maine! Ja mitä heille siitä seuraisikaan? Mitä
sanovat opettajat, kun saavat tietää? Heidät erotetaan koulusta, ja
siitä tulee iänikuinen häpeä.

Tätä kaikkea he tuskassaan puhuivat keskenään, astuessaan hiljaa ja
tasaisesti tuosta onnettomasta kulmasta pois. Ja mitä enemmän he pahoja
aavistuksiaan toisilleen ilmoittivat, sitä enemmän heidän pelkonsa
kasvoi ja sitä tukalammaksi kävi mieliala. Hirveätä kun vielä piti
erota; olisivat saaneet edes olla yhdessä, aina siksi kuin lähestyi
heitä tuo odotettu myrsky.

Jännitetyllä mielellä he tästä illasta saakka joka päivä tutkivat
johtajattaren kasvoja. Ja konsa niissä vaan totisuutta ilmestyi
tavallista enemmän, he jo luulivat kaikki olevan ilmi. Silloin he aina
pysyivät koossa, oli juuri kuin turvallisempaa niin. Ja tuli mitä tuli,
yhdessä he sen kestäisivät.

Mutta päiviä meni, jopa viikkojakin. Eikä vielä erinomaisempaa
kuulunut. Olisivatko nuo herrat kumminkin olleet niin jaloja, että
pitivät heidän tekonsa salassa? Eivät tunteneet edes heitä, että joskus
maailmassa olisivat voineet heille kiitollisuuttaan osoittaa. Aikaa
voittaen heidän pelkonsa asettui ja he uskalsivat vähin erin ruveta
toivomaan, ettei koko jutusta sen enempää tulisikaan.

Woldemaria ei Hanna syksyn kuluessa tavannut paljon muuta kuin sen,
minkä kadulla näki. Kouluun mennessä ja koulusta palatessa hän usein
sattui tulemaan vastaan. Ja vaikka se oli kovasti hauskaa ja vaikka
Hanna tunsi kaipausta kun joskus päivä meni, ettei häntä kuulunutkaan,
säikähti hän kuitenkin joka kerran kun kaukaa hänet huomasi. Jalat
olivat kuin poikkilyödyt, sydän tykytti ja veri lensi kasvoille. Täytyi
ponnistaa kaikki voimat, saattaakseen jotenkin taitavasti lähestyä ja
kulkea ohitse. Mutta jäljestäpäin oli sitten kuitenkin niin iloista
mielessä.

Eräänä aamuna Hannan kielioppi oli kateissa. Ei löytänyt, vaikka kuinka
olisi hakenut. Jussi istui ruokasalissa aamiaisella; kuuli kyllä, että
Hanna hääri huoneessaan edestakaisin ja tuskitteli itsekseen, sillä ovi
oli auki. Mutta ei hän tullut kysyneeksi syytä, hän vaan söi. Vihdoin
Hanna tuli kynnykselle ja kysyi:

»Oletko, Jussi, vienyt minun kielioppini?»

»Olen.»

Hän katsoi rauhallisesti Hannaan.

»Missä se on? Sano pian!»

Jussi vähän mietti ja nieli alas mitä oli purrut.

»Taisi jäädä kouluun.»

»Hyvänen aika! Nyt en voi lukea läksyjäni.»

»Lähetä lainaamaan.»

»Kun kello jo on niin paljon.»

»Asuuhan Olga tässä likellä.»

Mutta Olga tulikin samassa juosten portaita ylös ja etehisen kautta
suoraan ruokasaliin.

»Hanna, minulla on uutisia. Hyvää huomenta!»

Jussin läsnäolo nähtävästi häiritsi.

»Tule kamariisi.»

Sinne mentiin.

»Enkö minä saisi kuulla?» kysyi Jussi pöydän takaa.

»Ei, ei, meillä on salaisuuksia.»

Ovi painettiin kiinni ja kuiskaten nyt Olga kertoi, kuinka hän illalla
oli tavannut Tirriä ja kuinka Tirri oli hänelle uskonut, että Woldemar
pitää Hannasta, ja varoittanut, ettei hän sitä Hannalle ilmoittaisi. Ja
hän oli luvannut, vaan ei voinutkaan pitää sanaansa, täytyi heti tulla
kertomaan, kun se oli niin kovasti hauskaa. Mutta Hanna ei saisi olla
tietävinään koko asiasta, Tirri varmaan suuttuisi iäksi, jos saisi
kuulla.

Ei Hanna tietysti mitään sanoisi. Mutta, voi kuinka hän punastui ja
kuinka hän ujosteli ja oli onnellinen samalla. Kielioppi unohtui siihen
paikkaan. Mentiin yhdessä kouluun. Päivä paistoi kirkkaasti, yöllä oli
satanut lunta, mutta se oli nuoskeana maassa; ja puolittain jo sulana;
räystäät juoksivat. Hannan rinta kohosi; sydän vaati avarampaa tilaa,
sillä uudet tunteet sen täyttivät. Kukan nuppu kuin aukeaa, se
verholehdet painaa alas ja vapaasti silloin kehittyvät kaikki luonnon
antamat rikkaudet. Vaikka Hanna tunnilla oli vähän hajamielinen, kävi
häneltä kuitenkin hyvin; kumma kyllä, vastaukset tulivat kuin
itsestään. Ja kaikki aineet tuntuivat nyt hauskoilta; nekin, jotka
ennen hänen mielestään olivat hirveän ikäviä, niinkuin maantiede,
esimerkiksi. Pastori Järvelä antoi heille tavan mukaan paljon
ajattelemisen aihetta. Erimielisyyttä ja pitkiä väittelyjä syntyi
tunnin jälkeen tyttöjen kesken ja vaikutti sen, että he sitä
kiihkeämmin seuraavaa tuntia odottivat saadakseen kuulla, kuinka
pastori asian selitti. Uskonto oli muuttunut heille ikäänkuin sielun
luonnonhistoriaksi ja elämän korkeimpien totuuksien lähteeksi.
Epäilystä ei syntynyt minkäänlaista, sillä he luottivat sokeasti
opettajaansa eikä heidän lapsellinen järkensä ristiriitaisuuksia
huomannut.

Kevätpuoleen karttui töitä suuressa määrässä; käsityöt ja piirustukset
olivat valmistettavat tutkintoa varten. Hannalla oli sohvatyyny
ommeltavana; se oli kiinnitetty jaloilla seisoviin puittimiin, ja sen
vuoksi hankala kuljettaa väliajoiksi kotiin. Kiire tapasi siis häntä
erittäinkin, sillä muut kaikki olivat pitkin vuotta saaneet käyttää
pieniä joutohetkiään iltasilla koulutyön ompelemiseen. Mutta
pääsiäisluvaksi kannettiin Hannankin puittimet kotiin, ja nyt tuli
hänen olla ahkera, ei auttanut juhlapäiviäkään jouten viettää. Synnin
välttämiseksi hän asetti niin, että pyhinä luki, piirusti ja kirjoitti,
arkipäivinä ompeli tyynyänsä. Kihlatuorstaina hän nousi jo neljältä ja
istui melkein yhtä mittaa koko päivän puittimiensa ääressä. Rintaan
koski, sillä hänen täytyi nojata kovaa puuta vasten, ulottuakseen
kohdalle, selkä oli myöskin aivan katketa vinossa istumisesta. Vaan ei
hän sittenkään malttanut lopettaa. Voimisteli hiukan ja heittäytyi
hetkeksi lattialle pitkin pituuttaan, kun jostakin oli kuullut sen
olevan terveellistä. Nousi taas ja alkoi uudelleen. Kello oli kuusi,
kyllä hän vielä pari tuntia jaksaisi.

Mutta samalla tuli Jussi suurella touhinalla kyökin kautta sisään.

»Hanna, mene ottamaan vieraita vastaan. Joudu!»

»Keitä vieraita?»

»Woldemar ja Tirri siellä tulevat.»

»Valehtelet.» Hanna lensi punaiseksi ja pudotti neulan.

»No, kies' avita.»

»Hyi, sinua.»

»Mitäs sinä et usko. Kuule, soittavat jo.»

Hanna meni avaamaan, ja toden totta, nehän ne olivat. Hanna niin
hämmästyi, ettei osannut sanoa paljon mitään. Niiasi, vaikka olisi
pitänyt vaan nyökäyttää päätä. Sillä niin he koulussa olivat
päättäneet, ettei heidän enää sopinut niiata, ei varsinkaan
lyseolaisille, kun olivat jo suuria. Hoksasi hän kumminkin sitten
pyytää heitä sisään saliin. Ja nyt hän sai kuulla asian. Lyseolaiset
aikoivat panna toimeen hankiaisretken Kemilänmäelle seuraavana
lauantaina ja he olivat tulleet kutsumaan Hannaa mukaan. Kylläpä se
olisi ollut hauskaa, oikein ihmeen hauskaa, mutta--työt, työt! Ei hän
voinut lähteä, ei mitenkään. Woldemar kävi totiseksi. Tahtoi tietää
mitkä ne työt olivat, ja Hanna luetteli. Woldemar tarjoutui
kirjoittamaan hänen aineensa, vaan Hanna arveli, ettei tuo kävisi
laatuun. Kumminkin hän lopulta myönsi, kun pojat häntä houkuttelivat ja
vakuuttivat sen heillä olevan hyvin tavallista, että toinen auttoi
toista. Mutta sitten hän taas sai uusia epäilyksiä. Ainekirjoitus oli
pitkäperjantain osalle, lauantaina hänen piti ommella. Tuumaili sinne
tänne mitenkä asettaisi, kun pitkäperjantaina ei käynyt tekeminen
käsityötä; sai viimein selville. Valvoisi ensi yön aamuun saakka, ja
nukkuisi sitten huomenna vaikka koko päivän. No niin, nyt oltiin
tyytyväisiä. Pojat läksivät ja vakuuttivat Hannan kaiken mokomin
olemaan lauantai-aamuna kello täsmälleen viisi lyseon nurkalla. Sinne
oli päätetty kokoontua.

Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä ja Hanna vääntänyt avaimen
ympäri, jäi hän miettimään. Ensi kerran Woldemar heillä kävi, miltä
lienee hänestä näyttänyt? Pianon päällä oli ollut pölyä; Hannaa se
kauheasti harmitti. Poikien siellä ollessa hän siitä niin kiusaantui,
ettei sanoa voi. Mutta ehkeivät he huomanneet, kun istuivat syrjin.
Minkä vaikutuksen mahtoi muuten heidän salinsa vieraasen tehdä? Hän
meni kynnykselle tutkimaan. Olihan se sievä. Kasvit tuolla perällä,
uutimet ikkunoissa, taulut seinillä ja huonekalut, pöytä lamppuineen ja
korukirjoineen, kaikki oli somaa ja kaunista, siitä kynnykseltä katsoen
varsinkin. Kun tuo onneton piano vaan ei olisi sattunut olemaan
pölyinen. Hanna meni hakemaan riepua kyökistä.

»Miina kun ei ole tänäpäivänä pyyhkinyt pölyjä salissa.»

»Olenpahan. Ihan vissisti olen.»

»Koska pianon päällys on ihan harmaa.»

»No, sitä on karttunut päivän kuluessa, mutta kyllä minä aamulla
pyyhin.»

Ei Hanna siihen mitään; otti vaan rievun käteensä ja meni.

Lauantaina, huhtikuun 2 päivänä, herätti Miina suostumuksen mukaan
Hannan kello 4 aikaan aamulla. Kertoi, ettei hanki ollenkaan
kannattanut, ulkona oli ihan suoja ja räystäät tippuivat. Hanna arveli,
kuinka tehdä. Ei tiennyt, aikoivatko mennä yhtäkaikki ja kävellä
maantietä, vai lykkäisivätkö toiseksi päiväksi. Olga tuli samassa häntä
hakemaan ja yhdessä he päättivät lähteä ainakin katsomaan lyseon
nurkalle.

Siellä jo oli koolla joukko tyttöjä ja poikia, vaikka kello vielä oli
neljännestä vailla. Ilo loisti kaikkien kasvoista, eikä se seikka
vähääkään mieliä masentanut, että hiukan pisarteli. Kelkat olivat
mukana ja kun tornin kello löi viisi, lähti retkikunta liikkeelle.
Kuljettiin sitä katua, joka vei ylös pappilaan päin ja Kemilän mäelle.

Kaupunki vielä oli hiljaisena, aamu-untaan ihmiset nukkuivat.
Muutamista piipuista ensimmäiset savupatsaat pyrkivät nousemaan, mutta
lyötiin kohta alas, sillä ilma oli sumuinen ja sakea. Kyökeissä
vääntääntyi joku piioista ylös, istuen vuoteellaan, kynsi päätään ja
koetti saada turpeita silmiään auki. Nousi sitten lattialle seisomaan,
pidellen toisella kyynäspäällään pientä alushametta kiinni, ettei se
päässyt putoamaan, haukoitteli, ja meni vihdoin hoiperrellen
unenpöpperössä pistämään tulta hellaan. Kun oli saanut sen syttymään ja
laittanut kahvipannun reiälle, kiirehti hän takaisin sänkyyn peitteen
alle, mielissään että vielä sai vetää vähän unta, siksi kuin pannu
rupeisi kiehumaan.

Eräässä rakennuksessa likellä tulliporttia oli vinnikamari, jossa asui
lyseolaisia. Näistä oli yksi köyhyyden tähden jäänyt huviretkestä pois.
Kun toverit läksivät, ei hän enää saanut unta, vaan valvoi ja ajatteli
tämän maailman monia pahoja mutkia. Kuuli sitten iloisia ääniä kadulta
ja hyppäsi ikkunaan. Nosti valkoisen uutimen syrjää ja katseli
uteliaana lähestyvää joukkoa; vaan samassa sattui Ines luomaan silmänsä
ylös ja säikähtyen vetäisi hän pörröisen päänsä takaisin, pudottaen
uutimen nurkan äkkiä paikoilleen.

Olga ja Hanna kävelivät rinnan; Woldemar liittyi heihin kohta alussa ja
pian Tirrinkin askelet osuivat kohdalle. Woldemar kertoi Hannalle, että
hän jo oli kirjoittanut tuon aineen, mutta vasta takaisin tullessa hän
sen antaisi. Eikä Hanna saisi virkkaa siitä kenellekään mitään, ei
parhaalle ystävälleenkään, ja Hanna lupasi. He puhuivat puoliääneen;
Olga ja Tirri olivat silloin muissa asioissa, eivätkä kuulleet tästä
mitään.

Perille tultua laskettiin ensin mäkeä ja mentiin sitten tupaan, jossa
suuri, valkoisella liinalla katettu kahvipöytä odotti. Jokainen otti
kupin, tytöt luonnollisesti ensin; ja sillävälin kuin he joivat,
lauloivat pojat neliäänisesti. Maalaisia kerääntyi tuvan ovelle, joka
oli jätetty auki. Oli siinä muiden ohessa pieni, iloinen
kerjäläispoika, mahdottoman suuressa sarkanutussa, jota keskiruumiin
kohdalla vyö piti vähän koossa. Hän niin nautti laulusta, että suu oli
makeasta seljallaan ja silmät kiilsivät päässä kuin kaksi kultaista
käkeä. Kysyi, eikö annettaisi hänen laulaa. Siihen suostuttiin, ja
poika vietiin keskelle tuvan lattiaa, jossa hänen ympärilleen
kokoontuivat kaikki herrat ja naiset. Ja poika pisti peukalot vyön alle
kupeiden kohdalla, nojautui vasemmalle jalalle ja ojensi oikean,
risasaappaisen ulos lyödäkseen sillä tahtia. Näin hän lauloi:

    "Meri oli tyyni kun rannalta läksin,
    Ja huh, hah, hei, kun rannalta läksin,
    Vaan selällä nousi tuuli,
    Vaan selällä nousi tuuli."

    "Eikä tällä pojalla suruja ollut,
    Ja huh, hah, hei, ja suruja ollut
    Tähän päivään asti.
    Ja tähän päivään asti."

Värsy seurasi värsyn jälkeen, eikä tahtonut niistä loppua tullakaan.
Kimakalla äänellä poika nuottia veti; harras oli ja totinen, vaikka
ympärillä naurettiin. Ei se pikkuistakaan hämmentänyt, että kaikki
häneen katsoivat, ja viis välitti hän siitä, että likaiset ryysyt häntä
verhosivat, muita siistit, vartavasten tehdyt vaatteet.

Toinen kuppi vielä juotiin kahvia, sitten aljettiin piirihyppy.
Sattumalta, ihan sattumalta tulivat Woldemar ja Hanna toistensa
viereen, kun he molemmat olivat sillä rajalla, jossa poikien ja
tyttöjen puoli piiristä yhtyi. Hannan käsi mahtui niin hyvin Woldemarin
käteen; oli juuri kuin siihen luotu, ja Hanna toivoi sydämessään, ettei
kukaan ottaisi häntä eikä Woldemaria piiriin. Laulettiin: »Koska
neitoset häitä pitää, kuka sulhanen olla saa», ja tultiin sille
kohdalle, jossa oli sanat: »sinua minä rakastan». Woldemarin silmät
silloin etsivät Hannan silmiä ja käsi lujasti puristi kättä. Sähköinen
virta samassa hetkessä Hannan ruumiin kiersi, veri kuohahti ylös aina
otsaan saakka, sydän löi ja suonet paisuivat. Hän lakkasi kuin naulaan
laulamasta, toisten äänet kaukaisena huminana kohisivat hänen
korvissaan. Piiri ja pyörivät parit, tupa ja kansa, joka oven suussa
seisoi, kaikki katosi kuin sumuun. Tiesi vaan, että hänen kätensä oli
Woldemarin kädessä, että Woldemarin silmät olivat kiinnitetyt hänen
kasvoihinsa. Ja semmoinen autuaallinen tunne hänet valtasi, aivan jos
taivaan portit äkkiä olisivat auenneet eteen.

Kuinka kauan tätä lienee kestänyt, ei hän siitä oikein selvillä ollut
jäljestäpäin, mutta sillä lailla se loppui, että Olga otti Woldemarin
piiriin. Ei Hanna siitä vähääkään kiitollinen ollut Olgalle,
päinvastoin; kun Olga hetken päästä tuli hänen luokseen ja iloisesti
kuiskasi jotain hänen korvaansa, ei hän ollut kuulevinaan eikä
vastannut mitään. Vaikka pian tuo pikkuinen harmi sentään haihtui,
sillä hän oli niin äärettömän onnellinen.

Pitkään siellä viivyttiin, vasta kahdentoista aikaan tehtiin lähtöä
kotiin. Ei ollut enää sumun merkkiäkään; päivä paistoi, lumi suli ja
virtana lorisi vesi tienvieressä. Hannan helmat kastuivat korkealle ja
likaantuivat, mutta hän ei sitä huomannut. Rinnakkäin he taaskin
kulkivat Woldemarin kanssa tuommoisessa hiljaisessa äänettömyydessä,
joka puhuu niin paljon. Oli tultu sillalle mäen alla, sinne, jossa
koski kohisi ja jonka toisella puolen tie erosi ylös pappilaan.
Seisottiin vähän aikaa siinä ja katseltiin veden hulmuavaa liikettä.
Pieniä poikia leikitteli myllyn takana, mutta niitä he eivät nähneet.
Pojat huhuilivat, Woldemar luuli sitä käen kukunnaksi ja kysyi: »käki
harmaa, sanos varmaan, kuinka monta vuotta naimatonna käyn?» Ja käki
vastasi kolme. Sitten Woldemar kehoitti Hannaakin kysymään; hän nauroi
ja kävi hämilleen, mutta totteli kuitenkin. Taas tuli vastaukseksi
kolme. Jotain nämä molemmat ajattelivat yhtä haavaa, vaikka eivät siitä
mitään puhuneet. Välttivätpä vielä katsoakin toisiinsa.

Kaupungissa erosi kukin omalle haaralleen, mutta Woldemar meni Hannaa
saattamaan. Portilla hän jäähyväisiä ottaessaan antoi kokoon käärityn
paperin hänelle käteen.

»Tässä on tuo aine. Elä näytä kenellekään.»

Hän katsoi vähän kummasti sitä antaessaan, nosti sitten lakkia
uudelleen ja kääntyi menemään. Hanna pisti kiireesti paperin taskuunsa,
aavisti melkein, ettei se pelkkä aine ollut. Vähän levottomana nousi
hän portaita ylös; pelkäsi mitä äidin piti sanoa, kun olivat viipyneet
niin kauan. Entä helmat, nyt vasta hän älysi, kuinka pahaan siivoon ne
olivat tulleet.

»No, viimeinkin!» Isä seisoi ruokasalissa, kun Hanna tuli sisään; hän
katsoi kelloaan. »Onko tämä hankiaisilla oloa; puolipäivään asti. Eikä
se sovi, että koulupojat ja koulutytöt tuommoisia retkiä tekevät. Oliko
teillä edes vanhempaa ihmistä siellä mukana?»

»Oli, neiti Öller.»

»Neiti, mitä se semmoinen velvoittaa. Miks'ette pyytäneet jotakin
rouvaa?»

»Hän on jo vanha. Varmaan neljänkymmenen.»

»Vaikka.»

Ei Hanna virkkanut enää mitään. Arveli itsekseen, ettei se hänen
asiansa ollut, vaan niiden, jotka panivat retken toimeen. Mutta olisiko
isä ottanut sitä korviinsa tällä haavaa, vihainen kun oli. Nyt tuli
äitikin sisään kyökistä.

»Lapsi kulta, katsoppas helmojasi. Paras leninkisi, ihan turmiolla.»

Niin, kyllä Hanna itsekin oli pahoillaan, mutta minkä hän sille enää
voi. Päätti vastedes paremmin varoittaa. Kovaksi onneksi isän huomio
oli herännyt; hän loi niihin tarkastavan katseen. Ja seurasi sitä
saarna, jommoista Hanna tuskin ennen oli kuullut. Täysikasvanut tyttö,
eikä pitänyt enemmän huolta vaatteistaan. Sai tästä lähtein itse ruveta
niitä hankkimaan; hän, isä, ei antaisi enää penniäkään. Ei ihmettä,
että Jussi, joka oli poika, repi ja likasi, mutta Hanna! Pitäisi
häneltä toki voitaman vaatia hiukan tarkkuutta jo. Viimeinen kerta se
oli, kun hän pääsi lyseolaisten huviin, pankoon mieleensä. Ei ollut
pyytämistäkään vastedes.

Hanna kuunteli ja vaikeni. Ehkä olisi hän hyvinkin masentunut näistä
ankarista nuhteista, varsinkin kun isä puhui niin kovalla äänellä ja
niin vihaisesti häneen katsoi, mutta nyt oli taskussa jotain, joka piti
toivoa yllä. Mielipahan takana piili halu päästä lukemaan Woldemarin
kirjoitusta. Siihen tuli hänelle tilaisuutta, kun äiti lopettaakseen
isän torumisen, kehoitti häntä menemään kamariinsa hametta muuttamaan.
Niin pian kuin oli saanut oven kiinni jälkeensä, istui hän
pöydän viereen ja otti paperin esiin. Silmät sattuivat ensin
allekirjoitukseen. »Sinun Woldemarisi.»

Hannan posket paloivat kuin tulessa. Eikä posket ainoastaan, vaan
kaulakin ja ohavukset ja otsa. Hän luki kirjoituksen alusta loppuun,
luki uudestaan taas, ja vielä kerran ja monta monituista kertaa. Jo
osasi sen ulkoa aivan.

    "Jo vaipunut ol' sydämeni toivo,--
    Kuin yö ol' mielen' synkeä ja musta
    Ja tunnon aallot epäilyksen jäissä!

    Mä tulin luokses--poskes punastuivat!--
    Se oli lempen' armas aamurusko!
    Ja toivo sydämessän' heräs jälleen.

    Ja säde kirkas säihkyi silmistäsi!--
    Se oli lempen' ensi päivänkoitto!
    Ja pimeys sydämestäni haihtui.

    Sä sanan yhden virkoit ainokaisen!--
    Ja lemmen päivä kohos kokonansa!
    Ja nietokset mun sydämessän' suli."

Kun hän sitten nousi ylös, loistivat hänen silmänsä, koko huone loisti,
se oli täynnä onnea ja autuutta. Muutettuaan toisen puvun, istui hän
puittimiensa ääreen ikkunan luona. Katsahti ulos kadulle; siellä
aurinko paistoi ja taivas oli kirkas, eikä vielä koskaan ennen auringon
valo niin ihana ollut, eikä taivaan kirkkaus niin heleä. Iloa ja toivoa
säteili häntä vastaan, minne vaan silmänsä loi. Ja tuolla Woldemar! Hän
kulki ohitse, katsoi sisään ja nosti lakkia. Hanna seurasi häntä
ikkunasta kadun kulmaan saakka, josta kääntyi ja katosi, tarttui sitten
neulaan ja ompeli tyynyynsä ruusuja niin kauniita, punaisia sekä
valkoisia ja viheriöitä lehtiä niiden väliin.



IV.


Toisena pääsiäispäivänä läksi Hanna Edlan luokse, pyytämään sanakirjaa
lainaksi. Sattui niin hyvin, että hän tapasi Woldemarin kadulla, jota
hän juuri oli salaisesti toivonutkin. Kuljettiin yhtä matkaa eikä
puhuttu ensin pitkään aikaan, ei niin sanaa. Alkoivat jo lähestyä Edlan
kotia, kun Woldemar kysyi, oliko hän lukenut tuon kirjoituksen. Kyllä
hän oli. Ja mitä siihen vastaisi? Hannan pää painui alas ja silmät
kiintyivät maahan. Eihän ollenkaan ymmärtänyt mitä vastata. Eikä olisi
saanut sanaa suustansa, ei vaikka.

Woldemar kävi levottomaksi. Kysyi, oliko näyttänyt kenellekään.

»Ei, mutta----»

Hanna olisi mielellään tahtonut kertoa Olgalle. Olivathan luvanneet,
etteivät koskaan toisiltaan salaisi mitään.

»Mutta? Sano pian, tuolla tulee Ines?»

»Mutta--»

Ei hän voinut enempää, täytyi jättää siihen. Olivatkin jo portilla ja
Ines yhtyi heihin, hän oli myös Edlan luokse menossa. Woldemar otti
heiltä jäähyväiset ja Hanna huomasi, että hänen katseensa oli
surullinen. Hanna oli siitä vähän pahoillaan; heidän välinsä oli jäänyt
epäselväksi ja se oli hänen syynsä.

Sitten hän ei nähnyt Woldemaria kokonaiseen viikkoon. Ei kokonaiseen
viikkoon! Sunnuntaina pääsiäisen jälkeen hän ei voinut muuta ajatella
kuin sitä kummaa. Kertausta heillä oli historiassa maanantaina ja
kuudesta asti hän oli istunut kirja kädessä. Ei tahtonut oppia mitään,
sillä mieli oli niin hajaantunut, taikka oikeammin, se kääntyi väkisen
aina Woldemariin. Kello oli jo noin kahdentoista seuduissa; isällä oli
vieraita, viini-karahviini oli viety sisään. Kaksi herraa kertoi Miina
siellä olevan, Vaajasalon Sassa herra ja vallesmanni Dahlgren
Kiuruvedeltä. Äiti luki Nordbergin postillaa ruokasalissa, kun isä tuli
ilmoittamaan, että hän oli pyytänyt heitä jäämään päivälliselle. Ei se
ihan hyvin sopinut äidin mielestä, heillä sattui sinä päivänä olemaan
vähän liian yksinkertaista; vasikanpaistia tosin, mutta ei oikein
kunnollista, olisi sietänyt olla paremmin juotettua, ja liemiruokana
vaan veskunasoppaa, josta herrat tavallisesti eivät välitä. Mutta ehkä
hän saisi jotain kolmatta lajia lisäksi, kun tuumaisi Marin kanssa.
Äiti pani merkin postillaan ja läksi kyökkiin.

Vähän ajan päästä tuli isä uudelleen sille puolelle. Kutsui Hannaa
saliin, vieraat halusivat kuulla soittoa. Hanna hiukan vastusteli, ei
hän kehtaisi, kun ei osannut mitään. Mutta isä vaati ja hänen täytyi
mennä. Hän soitti »La prière d'une Vierge». Herra Wiik tai »Sassa
herra», joksi Vaajasalon isäntää kansan kesken yleisesti sanottiin,
seisoi pianon alapäässä, hypisteli kellon vitjojaan ja katseli Hannaa,
silmät puoliummessa. Posket hänellä olivat pulleat ja harmaan kalvakat,
huulet paksut ja leuka lihava. Hannaan hän nyt niinkuin ennenkin teki
vastenmielisen vaikutuksen. Mitä varten hänen vielä tarvitsi häntä
katsella niin yhtämittaa. Se varsinkin kiusasi tällä haavaa. Olisi
tahtonut kieltää, mutta eihän se käynyt laatuun. Pianoa hän siihen
sijaan löi, että kielet paukahtelivat, eikä hän silmäluomiaan
kertaakaan nostanut, ei harmistakaan.

Vallesmanni ja isä istuivat pöydän luona ja puhelivat kaiken aikaa. Kun
Hanna oli lopettanut kiittivät häntä molemmat vieraat; Sassa herra
sanoi hänen soittavan erinomaisen hyvin, olisi vaan halunnut kuulla
vähän enemmän. Hanna ei osannut muuta, ja sitten hänellä oli niin
paljon lukemista. Vaan isä ei antanut hänen mennä; soittakoon vielä,
täytyi hänen toki osata kun monta vuotta oli ottanut tuntia. Ja
uudelleen täytyi Hannan istua pianon eteen. Hän oli alkanut »Lieder
ohne Worte», kun ovi aukeni ja Olga katsoi sisään. Nähtyään vieraat,
vetääntyi hän takaisin etehiseen; mutta Hanna keskeytti soiton ja
juoksi hänen luokseen.

»Tule kävelemään», kuiskasi Olga puoliääneen. »Ne odottavat meitä
portilla.»

»Ketkä?»

»Woldemar ja Tirri.»

»Voi en minä pääse. Täytyy soittaa noille herroille,»

»Että sinä viitsit. Jätä heidät ja tule pois meidän matkaan.»

»En voi, en vaikka mikä olisi.»

»Sinulla on hauskempi heidän seurassaan, niin, tietysti. Hyvästi
sitten!»

»Olga, elä mene, hyi, kuinka sinä olet paha.»

Hanna riensi jäljessä portaille.

»Olga, Olga!»

Mutta Olga vaan meni; yhden kerran katsoi vielä taakseen ja huusi puoli
kiusalla, puoli leikillä:

»Kyllä sanon, mikä sinua estää tulemasta, kyllä sanon.»

Ja silloin hän jo katosi porttikäytävään. Hanna palasi sisään
jotensakin nolona ja soitti herroille »Lieder ohne Worte».

Kun vieraat päivällisen jälkeen sanoivat jäähyväisiä, pyysi herra Wiik
heitä seuraavana sunnuntaina Vaajasaloon; hän tulisi itse noutamaan.
Sunnuntai kaiketi sopivin siinä suhteessa, että Hanna olisi vapaa
koulusta.

Isä kohta hyväksyi kutsumuksen; äiti arveli, ettei hän ehkä voisi
jättää kotia, sillä palvelijat tahtoivat mielellään olla ulkona
sunnuntaisina. Hannalta ei erityisesti kysyttykään; seurasi niinkuin
itsestään, että hän tuli mukaan, silloin kuin otettiin. Eikä hän
uskaltanut panna vastaan, kun isä kerran niin määräsi.

Maanantaina Hanna kysyi Olgalta, mitä pojat olivat sanoneet, kun hän ei
tullut kävelemään. Eivät olleet virkkaneet siihen mitään, kertoi Olga.
Mutta heillä oli niin hauska; Ines oli haettu mukaan ja Puijon torniin
olivat menneet, jossa lauloivat ja hyppivät ja keikkuivat monta tuntia.
Ehkä siitä nyt syntyisi juttuja kaupungilla, mutta syntyköön vaan.
Ihmiset saivat puhua mitä hyvänsä, he eivät välittäisi, ei tippaakaan.
Ei tippaakaan, toisti Ines ja kehui sitten, kuinka Woldemar oli
miellyttävä ja kuinka hänellä oli kauniit silmät. Hän oli ehdottomasti
etevin kaikista tämän vuoden ylioppilas-kandidaateista. Muutkin sen
myönsivät; Hanna kuunteli ja vaikeni.

Ei historian kertaus sinä päivänä käynyt oikein hyvin. Koko luokka oli
vähäisen niinkuin väsynyt. Kevätilmako sen lienee vaikuttanut, vai
muutenko voimat riutuivat näin lukuvuoden lopussa.

Ei nähnyt Hanna tälläkään viikolla Woldemaria, ei vilahdukseltakaan.
Sunnuntaina, kenties, olisivat sattuneet jossakin yhteen, mutta silloin
täytyi lähteä Vaajasaloon. Edellä puolenpäivän herra Wiik jo tuli heitä
hakemaan. Kertoi äitinsä ja sisarensa odottavan heitä päivälliselle.

Hannalla oli hirveän suuri respekti tuota äitiä ja tuota sisarta, ja
ylipäätään kaikkia vanhempia naisia kohtaan. Ne olivat niin järin
nuhteettomia ja viisaita; tarkastivat heitä, taitamattomia tyttöparkoja
tutkivalla katseella ja löysivät varmaan aina jotain moitittavaa.
Pelvosta tulikin heidän seurassaan tavallista jäykemmäksi ja
harvapuheisemmaksi. Nyt häntä erittäin ahdisti kun äiti vielä jäi
kotiin, niinkuin oli uhannutkin; hänen kanssaan olisi sentään ollut
kuin turvan takana.

Isä ajoi edellä toisessa hevosessa, Hanna ja herra Wiik seurasivat
jäljessä. Keli oli huono, reki töyssähteli alituiseen kadulla.
Varovaisuuden vuoksi piti herra Wiik käsivarttansa selkälaudalla ja
Hanna koetti istua suorana ollakseen siitä kauempana; mutta joka kerran
kuin hevonen tempasi vauhtia, nytkähti hän taaksepäin ja tunsi aina
tuon vieraan käsivarren ympärillään. Kadunkulmassa kun käännettiin se
tukevasti tarttui häneen kiinni vyötäisten kohdalta, sillä reki vähän
luikui. Hannasta tuntui pahalta, hän väänsi päänsä syrjään ja katsoi
toisaanne. Samassa näki hän Woldemarin, joka seisoi kadun reunassa,
silmät kohtisuoraan heihin. Ei tervehtinyt; katsoi vaan. Eikö hän olisi
tuntenut? Mutta sehän oli mahdotonta, koska he olivat aivan likellä ja
siinä käänteessä juuri hiljempaa ajettiin. Hanna koetti katsoa
taakseen, vaan Woldemar oli jo silloin kadonnut. Renki nykäisi
ohjaksista ja hevonen vilisti eteenpäin.

Herra Wiik puhui kaikenlaista. Kyseli koulusta ja tovereista, ja
luetteli ketkä tytöt hänen mielestään olivat kauniimpia. Yksi oli, joka
kuitenkin vei voiton kaikista, mutta sen nimeä hän ei tahtonut mainita.
Kysyi, eikö Hanna arvannut, ja Hanna sanoi »ei», vaikka hyvin tiesi
Sassa herran häntä tarkoittavan. Hanna ei koko aikana voinut katsoa
herra Wiikiä silmiin, sillä hän oli niin inhoittava. Epäselvä, mutta
väkevä, fyysillinen vastenmielisyyden tunne pakoitti häntä painumaan
reen toiseen laitaan, niin kauas kuin saattoi vaan, ja kun Sassa herra
kumartui häntä kohti, tahtoi käsi väkisenkin työntää häntä pois, ja
haluttipa melkein antaa häntä korvalle välistä. Mutta hän malttoi
mielensä, rypisti otsaansa ainoastaan, puri hammasta ja aukaisi suunsa
vaan silloin, kun lyhyt vastaus johonkin suoraan kysymykseen oli
välttämätön. Matka oli pitkä ja kiusallinen. Keveämmin hän hengitti,
kun vihdoinkin hevonen pysähtyi Vaajasalon pihalla paraatiportaiden
eteen. Sassa hääri hänen ympärillään, auttoi häntä reestä ja otti
etehisessä päällysvaatteet huostaansa. Saattoi häntä sitten komeaan
saliin, jonka alaslasketut uutimet ja tummat tapetit tekivät
puolipimeäksi. Peräseinä oli täynnä korkeita kasveja; huonekalut, jotka
olivat asetetut ulommaksi lattialle tahalliseen säännöttömyyteen,
näyttivät peloittavan ylpeiltä silkkipäällyksineen korkealle
kohonevilla täytteillään. Salin ylhäinen isoisuus painoi Hannalta
kaiken rohkeuden alas; hän tunsi itsensä nyt mitättömän pieneksi eikä
halveksinut enää herra Wiikiä, joka liikkui luontevalla varmuudella
tämän komeuden keskessä. Molemmilla sivuseinillä olivat kaksipuoleiset
ovet auki toisiin huoneisiin, yhtä korskeasti sisustetut nekin. Neiti
Wiik tuli hymyillen vastaan ja vei häntä pöydän luokse istumaan. Isä
oli ennättänyt edeltä, Hanna kuuli hänen äänensä oikeanpuoleisesta
huoneesta, jonne herra Wiik nyt meni, jättäen hänet vastaiseksi
sisarensa huostaan. Hanna oli niin onneton siinä kun hän istui jäykkänä
ja suorana tuolin reunalla, uskaltaen tuskin sormeakaan vapaasti
liikuttaa. Levottomana laski hän itsekseen tuntimäärät siihen
pelastavaan hetkeen, jolloin hän taas istuisi reessä, matkalla kotiin.
Tuossa yhdeksän aikaan illalla otaksui hän sen viimeistään tapahtuvan.
Jos lähtisi isä ennen; mutta ei hän sitä juuri uskaltanut toivoa.
Kaiketi hän oli hyvin ikävä ja typerä neiti Wiikin mielestä, kun ei
hänellä ollut mitään puhuttavaa; eikä hän keksinyt semmoista sopivaa,
vaikka kuinka olisi päätänsä vaivannut. Saiko joskus sanan sanotuksi,
kuului ääni vieraalta ja kankealta omiinkin korviin. Neiti Wiik alkoi
keskustelua yhdestä ja toisesta aineesta, mutta aina se raukesi
sikseen, kun Hanna vaan mykkänä kuunteli eikä virkkannut mitään.
Kuvateoksia he vihdoin rupesivat katselemaan ja silloin Hannalle tuli
vähän helpompi olla, sillä ajatukset kääntyivät muuanne ja tuo kiusaava
kainous jäi taaemmaksi.

Mutta sitä tukalampaa oli taas päivällispöydässä, siihen kun paitse
talonväkeä ilmestyi vielä pari vierasta herraa, molemmat kaupungin
hienoimpia ja mahtavimpia, jotka olivat tulleet Vaajasaloon, ties'
milloin, ehkä jo edellisenä päivänä. Heidän ja neiti Wiik'in välillä
syntyi kohta vilkasta sananvaihtoa eikä Hanna osannut muuta kuin
ihmetellä, miten liukkaasti puhe sujui noilta seuraelämään tottuneilta
maailman ihmisiltä. Ei hän ikinä oppisi, niin Hanna itsekseen päätti,
eikä hän noin vapaata ja taitavaa käytöstapaa liioin pääsisi
omistamaan. Että hänen jo täytyikin tulla aikaihmiseksi niin pian;
olisi saanut edes olla lapsena ilmoisen ikänsä.

Iltapuoleen tuli vieraita kaupungista, herroja ja naisia, neiti
Munsterhjelm muiden muassa. Riemulla ne ajoivat pihaan, sisarukset
menivät kumpikin ulos portaille heitä vastaan. Hanna sai tilaisuuden
lähestyä isää ja kuiskaten kysyä häneltä, eivätkö jo kohta lähtisi
pois. Mutta isä sanoi, ettei toki vielä, pitihän heidän nyt olla siellä
vähän aikaa, kun kerran olivat tulleet. Hanna yritti mainita jotakin
läksyistä, vaan se hämmentyi siihen, kun vieraat samassa iloisella
pauhinalla tulvailivat etehisten. Naurua ja puhetta kaikui salin
painavaan jylhyyteen. Heillä oli ollut äärettömän hauska matka, mutta
vähän kylmä, ja nyt heidän täytyi heti tanssia, että lämpeneisivät.
Neiti Munsterhjelm, joka ensiksi oli saanut päältään, juoksi suoraan
pianon luokse ja soitti loistavan valssin: parittain tanssivat muut
jäljessä sisään sen mukaan kun naiset olivat valmiit. Ympäri huonetta
lensivät, Sassa siirsi muutamia huonekaluja tieltä pois ja tuli
pyytämään Hannaa, joka istui puoleksi piilossa kahden korkean kasvin
takana. Pariin kertaan kierrettiin sali, sitten vetääntyi Hanna
takaisin soppeensa ja Sassa meni kumartamaan muille. Kahvia ja punssia
tarjottiin, lasia kalisteltiin ja vietiin huulille, taas tanssittiin ja
naurettiin, leikkipuheita sateli, ilo nousi aina korkeammalle. Hannaa
pyydettiin soittamaan polkkaa; hän vähin vastusteli, pelkäsi ettei
osaisi pitää hyvää tahtia; mutta neiti Wiik väkisen vei häntä pianolle.
Se kävi mainiosti; kaikki tanssivat ja hän sai jatkaa, siksi kuin
lopulta jo halusivat lomaa, jolloin hänelle oikealta ja vasemmalta
kiitollisuutta osoitettiin. Neiti Wiik taputteli olkapäitä, herrat
joivat hänen maljaansa ja neiti Munsterhjelm nyykäytti päätä
suosiollisesti hymyillen.

Hanna meni jälleen entiseen paikkaansa, loi ohikäyden silmänsä herrojen
huoneesen ja näki pelipöydän olevan esillä. Hän huokasi, sillä nyt hän
varmaan tiesi, ettei isä hevillä malttaisi kotiin lähteä. Omiin
mietteihinsä hän sai vaipua, siellä missä istui kasvien takana, pieni,
hiljainen koulutyttö. Muut hänet pian unohtivat, ei tahallaan, mutta
huomaamattomuudesta. He olivat omassa maailmassaan ja nauttivat
seuraelämän hurmaavaa iloa; Hanna ei kuulunut heihin, ei sulanut tähän
henkeen, liukahti sen vuoksi yksin erilleen. Eikä häntä kukaan
muistanut kaivata, herra Wiik sen kenties olisi tehnyt, mutta hän oli
kiintynyt pelipöytään toisessa huoneessa.

Sieltä kasvien takaa hän katseli muita ja neiti Munsterhjelmiin
varsinkin hänen silmänsä kiintyivät. Kuinka hän oli miellyttävä, hieno
ja samalla vapaa käytöksessään, pieninkin liike niin pehmeä ja
viehättävä. Ei ollut kukaan niin kauniskaan kuin hän, Silmät loistivat
ja huulet melkein aina olivat suloisessa hymyssä. Jotain arvokasta
hänellä oli ruumiin koko asennossa, erinomattain siinä tavassa, jolla
hän kantoi päätään. Semmoiseksi, kun voisi tulla! Hanna ei voinut
silmiään hänestä kääntää, niin ihastunut hän oli. Joka kerran, kun
neiti Munsterhjelm lähestyi sitä nurkkaa, jossa hän istui, rupesi sydän
lyömään, hän ikäänkuin odotti jotain. Mutta neiti Munsterhjelm meni
ohitse, eikä nähnyt häntä ollenkaan.

Totitarjotinta vietiin salin läpi herrojen huoneesen. Hanna seurasi
sitä pelvolla ja nyt hänen koko huomionsa kääntyi sinne. Avonaisesta
ovesta hän näki, kuinka ne panivat sokuria lasiin, kaasivat kuumaa
vettä päälle ja hämmentivät lusikalla. Sitten karahviinista konjakkia.
Mitä, jos isä joisi itsensä humalaan!

Tuo ajatus sai veren jähmettymään hänen suonissaan. Mitä sanoisivat nuo
kaikki, hän näki jo selvästi heidän kauhistuksensa. Ja millä lailla
saisi hän isää hallituksi; entä sitten kotimatka! Yhä tuskallisemmaksi
hän tuli. Koetti taas katsoa herrojen huoneesen, mutta isä istui
syrjässä, ettei voinut häntä nähdä. Äänen kuuli. Eikö se ollut käheä ja
eikö hän jo puhunut sopertamalla? Hannaa melkein pyörrytti, ei tiennyt
mitä tehdä, oli aivan kuin tunnottomana. Silmät mustenivat, korvissa
suhisi. Sitten hän äkkiä syöksyi ylös ja meni suoraa päätä neiti Wiikin
luokse. Hän voi pahoin, oli sairas ja tahtoi kotiin. Jos neiti Wiik
olisi hyvä ja pyytäisi veljeään sanomaan isälle. Täytyisi heti päästä
lähtemään, hän muuten tukehtuisi. Naiset hämmästyivät. He hiljenivät
kaikki ja kokoontuivat hänen ympärilleen. Eikö olisi parempi, että hän
panisi vähäksi aikaa levolle sivuhuoneesen, ehkä se menisi pian ohitse,
arveli neiti Wiik. Mutta Hanna ei ottanut kuullakseenkaan, kotiin vaan
pyrki; neiti Wiik kutsui veljeään kynnykselle ja kertoi hänelle siinä
kuiskaamalla asian. Herra Mellin kuuli, nousi kohta pelipöydästä ja
jätti kortit toiselle. Sassa ja hän tulivat kiiruusti salin poikki
Hannaa katsomaan; isä koetteli hänen kättään, se oli kylmä ja jäykkä.
Joku muisto heräsi; hän pyysi Sassaa toimittamaan hevosta valjaisiin.
Naisista joka ikinen tarjosi apuaan, mikä toi vettä, mikä viiniä.
Hannalle tuo ystävällisyys teki hyvää; hän rupesi jo muutenkin
tointumaan ja katui vähän sitä häiriötä ja levottomuutta, minkä hän oli
matkaansaanut, sillä isä olikin vielä aivan selvä. Kotiin hän sentään
halusi yhä varovaisuuden vuoksi, eikä siitä syystä huolinut ilmoittaa,
että pahoinvointi oli melkein ohitse.

Kaikki osoittivat hänelle suurta hyväntahtoisuutta; Sassa haki
etehisessä päällysvaatteet esiin, auttoi häntä ja tuli lakittomin päin
pihalle peittelemään häntä rekeen. Hanna pyysi sydämessään anteeksi,
että oli tullessa halunnut antaa hänelle korvapuustin. Kuski sivalsi
hevosta piiskalla ja Hanna tunsi itsensä onnelliseksi, aivan kuin olisi
vankeudesta vapaaksi päässyt; päätti pyhästi, ettei hän milloinkaan
enää Vaajasaloon tulisi.

Isä piti hänestä hyvää huolta, kysyi kuinka hän voi, oliko jo parempi.
Kyllä hän oli. Hanna ei uskaltanut sanoa, ettei häntä enää vaivannut
mikään, että hän jo oli ihan terve; pelkäsi, että isä mahdollisesti
katuisi pikaista poislähtöä, hyvässä lykyssä antaisi vielä kääntää
hevosen takaisin.

Ilma oli leuto, mutta taivas kuitenkin tähdessä. Jäällä oli liukas
keli, hevosen kaviot kopisivat juostessa ja heittivät aina väliin
pieniä jääsirpaleita rekeen. Ympäristöä ei avaralta näkynyt, noin pari
syltä tai kolme vaan, sitten peittyi kaikki hämärään. Hanna nojautui
taakse ja loi silmänsä ylös avaruutta kohden, katseli tähtiä ja
ajatteli niitä suurina taivaankappaleina, jotka äärettömyydessä
määrättyä rataansa kiersivät. Ajatus pyrki tunkeumaan kauas, pyrki
käsittämään rajattomuutta ajassa ja paikassa, mutta väsyi pian ja
palasi takaisin omaan maapalloon ja siihen pieneen kohtaan, jossa he
kolme pientä ihmistä yhdessä ajoivat Kallaveden selkää. Kuski
moiskahutti suullaan hevoselle, isä hengitti raskaasti, hän oli
nukkunut; reki luisti eteenpäin ja jää ratisi jalaksien alla. Hannan
ajatukset kääntyivät Woldemariin...

Seuraavana päivänä hän astui hyvin hitaasti kouluun mennessä ja ehkä
vielä hitaammin sieltä palatessa. Pysähtyikin väliin, tähystellen katua
eteen ja taakse, joka kulmassa hän viivähti hiukan, että sai kaikki
neljä suuntaa tarkastetuksi. Ei näkynyt, ei kuulunut etsittyä missään.
Kukkatorin viimeisessä käänteessä hän seisahtui puhelemaan toverien
kanssa, joista hänen tässä piti erota. Pisti toisen jalkansa lirisevään
ojaan ja katseli, kuinka vesi huuhteli kalossista likaa pois. Sitten
silmät taas lensivät ympäri oikeaan ja vasempaan. Turha toivo, hän ei
tullut. Toverit sanoivat jäähyväiset ja erkanivat. Ei auttanut muu kuin
lähteä kotiin. Allapäin pahoillamielin hän astui lyhyen, jäljellä
olevan matkan. Mikä Woldemaria vaivasi? Oliko hän kipeä?

Päivä meni, toinen tuli. Koulussa käytiin, läksyjä luettiin. Kyllä
kaduilla aina oli ihmisiä, lyseolaisia ja muita, vaan sitä ainoata ei
näkynyt. Kerran Hanna noin sivumennen kysyi tovereilta, olivatko häntä
tavanneet. Eivät olleet; kandidaatit kuuluivat juuri niinä aikoina
kiusaantuvan hirveässä työssä, yhden aineen kun saivat tenteeratuksi,
tuli toinen. Woldemarilta oli ylipäätään käynyt hyvin, sen Olga tiesi.
Ja sitten hän jo eräänä päivänä kertoi kohdanneensakin häntä. Olivat
puhuneet Hannasta, mutta Olga ei tahtonut ilmoittaa mitä. Hanna sai
kauan häntä kiusata ja viimein se sitten tuli ulos. Woldemar oli
sanonut, ettei hän enää ollenkaan pitänyt Hannasta. Oli luullut hänestä
vallan toista, mutta oppinut vasta hiljan häntä paremmin tuntemaan. Kun
Olga oli koettanut Hannaa puolustaa, hän vaan oli nauranut ivallisesti
ja sanonut jotain niin pahaa, ettei Olga sitä mitenkään kertoisi, ei
vaikka Hanna kuinka pyytäisi.

Mutta Hanna ei pyytänytkään, hän oli kuullut tarpeeksi. Huulet
puristuivat kokoon, sydäntä vihlaisi pahasti, mutta sanaakaan
virkkamatta meni hän puittimiensa luokse. Käsityötunti alkoi.

Illalla sitten kotona, kun kaikki jo nukkuivat, istui Hanna yksin
huoneessaan. Liikkumattomana hän istui ja tuijotti raskaasti eteensä.
Kello napsutti seinällä, viisari verkalleen siirtyi, muuta ääntä ei
kuulunut huoneessa eikä koko talossa. Kauan hän oli tuossa istunut
osoittamatta mitään elonmerkkiä. Kynttilä paloi loppuun, valkea
leimahti vielä piipusta ylös muutaman kerran, porahti ja sammui. Hän
heräsi kuin unesta. Raapasi tikulla tulta ja sytytti uuden kynttilän.
Seisoi siinä hetken väsyneenä ja pyyhki käsivarrella hiuksia ylös.
Valittava huokaus nousi syvältä hänen rinnastaan. Sitten kädet ristissä
seisoi hiljaa taas. Silmät sattuivat paperiin, joka oli hänen edessään.
Sanat »sinun Woldemarisi» irvistivät siellä häntä vastaan. Hän otti
paperin, vei kulman siitä kynttilän tuleen ja viskasi sen palavana
uuniin. Katseli, miten valkea käärmeen tavoin kiersi ensin reunat
ympäri, sitten rehahtavalla ilolla otti kaikkityyni valtaansa.
Viimeiseksi hän vielä luki sanat: »elämä on koulu», mutta pian nekin
hävisivät liekin sisään. Kun tuli sammui, oli jäljellä vaan hieno,
musta levy, joka keveästi häilyi harmaalla tuhalla.

Lukukausi kallistui loppuaan kohden, aika läheni, jolloin
erotodistukset koulusta annettaisiin, ja toverit toisistaan
hajaantuisivat, yksi sinne, toinen tänne. Ikävällä mielellä he siitä
olivat useimmat. Tänä vuonna heissä vasta oli herännyt tiedon halu ja
järki oli ruvennut asioita käsittämään. Kiihkeällä innolla he pyrkivät
oppiaineissa eteenpäin, tunnit menivät kuin siivillä. Ja nyt se juuri
loppuisi, loppuisi koko ijäksi! Eikä heillä olisi enää tuota hauskaa
toverielämää, eivät näkisi toisiaan ehkä pitkään aikaan. Se niin
kummalliselta tuntui, ettei sitä voinut ajatellakaan. Mutta varma vaan
oli, että eivät he koskaan toisiaan unhottaisi, ei koskaan.

Noin puoli kuukautta ennen tutkintoa oli rippikoulu, jota viidennen
luokan tytöt kävivät kaikki, samoin kuin ylioppilaskandidaatitkin
useimmat, Woldemar niiden joukossa. Hanna ei sen jälkeen ollut häntä
nähnyt. Yhden ainoan kerran hän yritti tulemaan vastaan, mutta Hanna
kun huomasi, kääntyi äkkiä toiselle kadulle. Voimiaan täytyi hänen
silloin ponnistaa, ettei horjahtanut kumoon, niin hervottomat hänen
jalkansa olivat.

Toverien kanssa hän vältti mainita Woldemarin nimeä ja kun muut hänestä
puhuivat, joka usein tapahtui, näytti siltä kun Hanna ei olisi
kuunnellut. Ja nyt he koko viikon tulivat olemaan samassa huoneessa,
näkemään toisiaan joka päivä!

Hanna ei katsonut sinnepäin, ei vahingossakaan. Teroitti silmänsä
rovastiin ja piti varalla, ettei ainoakaan sana hänen huuliltaan
korvien ohi luiskahtanut. Ja ajatuksiaan hän myöskin koetti hallita;
mutta yhtähyvin hän aina tiesi säntilleen kohdan, missä Woldemar istui,
ja tunsi hänen läsnäolonsa joka hetki elävästi sielussaan. Se
väkisenkin häiritsi häntä ja esti täydellistä antaumista uskonnollisten
liikutusten valtaan. Siitä hänelle syntyi polttavia tunnonvaivoja,
varsinkin viimeisinä päivinä, kun rovasti heille niin kauniisti puhui
ja muut tytöt kaikki kauheasti itkivät. Kyllä hänkin itki, mutta ei
niin hartaasti kuin olisi pitänyt, eikä niin paljon kuin toiset, Olga
esimerkiksi ja Ines. Kuinka ne olivat onnellisia hänen mielestään ja
kuinka mahtoi Jumala olla heille suosiollinen. Hanna luki ahkerasti
rukouskirjoja ja saarnoja, makasi kädet ristissä kaiket yöt, että
Jumala antaisi hänelle anteeksi kovan, paatuneen sydämen ja pehmittäisi
sen, tekisi sen lumivalkeaksi.

Päivää ennen vannottamista oli Olga saanut selvän armonosoituksen
ylhäältä. Hän seisoi avonaisen ikkunan luona kamarissaan ja itki.
Silloin pääskynen lensi sisään, kiersi hänen päänsä ympäri ja pujahti
ulos taas. Ja hän kertoi siitä riemuten toisille; Hanna rukoili, että
Jumala antaisi hänellekin merkin, se olisi häntä suuresti lohduttanut.
Mutta turha oli hänen toivonsa, ei hän saanut ulkonaista eikä
sisällistä todistusta Jumalan mielisuosiosta. Ja kuitenkin oli hän
viimeisen yönseudun itkenyt, valvonut ja rukoillut yhtä mittaa.

Kun he sitten olivat alttarin ympärillä ja vannoivat uskossa lujana
pysyä elämänsä loppuun saakka, tunsi Hanna olevansa kelvottomin
kaikista, ei mahdollinen mihinkään. Muut olivat Jumalaa likempänä, hän
seisoi yksin taaimpana, kaukana heistä; sai iloita, jos löysi sen
verran armoa, ettei tänä tärkeänä hetkenä tykkänään heitetty pois
kaikkivaltiaan kasvojen edestä. Urut soivat, seurakunta alkoi lukkarin
johdolla virren: »Jesu ystävän on paras.» Rovasti antoi heille merkin
langeta polvillensa. Tytöt itkivät melkein ääneen, mutta Hanna vaan
vapisi. Virren sävelet täyttivät koko avaran kirkon; ehkä seurakunnan
esirukoukset jotain vaikuttaisivat heidän hyväkseen, hänenkin, joka
huonoin oli. Hanna tunsi harrasta kiitollisuutta kaikkia noita rakkaita
ihmisiä kohtaan, jotka istuivat penkeissä ja hänen puolestaan Jumalaa
lähestyivät. Äitikin oli siellä ja isä. Hiukan turvallisempana hän
uudelleen uskalsi kääntää sielunsa ylös korkeimman tykö, sulautuen
palavaan rukoukseen. Sälyttäköön hän, kaikkivaltias, ristin kuormaa
hänelle elämässä kannettavaksi, lähettäköön suruja ja murheita, mutta
elköön häntä hyljätkö. Lapsekseen ottakoon, tukekoon, auttakoon.
Jumalaa hän tahtoi palvella ja uskollinen olla aina kuolemaan saakka.

Oli niin juhlallista seuraavana aamuna. Aikaiseen Hanna jo istui
valkoisessa puvussaan ja luki virsikirjasta kaikki rukoukset syntein
anteeksi saamisesta ja ne, jotka herran ehtoollista koskivat. Isä ja
äiti tulivat myöskin ripille, molemmat olivat mustissa vaatteissa.
Aamiaista ei syöty, juotiin vaan kahvia leivän kanssa. Totisia olivat
kaikki, äiti luki, isä käveli, eikä puhunut paljon mitään. Kasvoissa
oli tuo puhdas ja sileä kuulle, joka saippuan ja partaveitsen jäljet
ilmoittaa. Kellot pamahtivat soimaan, nyt oli lähdettävä.

Rippilapsille oli sijaa säilytetty ensimmäisissä penkeissä alttarin
luona, pojille oikeaan, tytöille vasempaan. Kirkonpalvelija osoitti
heille paikat ja sulki penkkien ovet heidän jälkeensä. Hiljaisuus
vallitsi kirkossa, joskus kuului joku puoleksi tukahdutettu rykiminen,
joskus taas myöhempään tulevien hiipiviä askeleita. Kun tytöt olivat
siunanneet itsensä, lukivat he virsikirjaa ja katselivat toisin ajoin
alttaritaulua, joka kuvasi Kristusta ristinpuussa, sillä välin kuin
jumalanpalveluksen alkamista odottivat. Levollisempia he olivat
ensimmältä kumminkin; silloin ainoastaan sävähtivät kun pappi
alttarille tuli, kantaen kädessään hopeista astiaa, jonka päällä oli
purppuranpunainen, kultaompeleilla koristettu peite. Jännityksellä he
myöskin katselivat, kun hän kaasi viinin karahviinistä kalkkiastiaan,
josta sitten heille tarjottaisiin. Mutta kun pappi saarnan jälkeen
alkoi messun, silloin rivit painuivat alas, kasvot peittyivät
nenäliinoihin, hartiat nousivat ja laskivat; nyyhkytykset ja tärisevät
huokaukset yhtyivät urkujen hiljennettyyn soittoon ja papin ynnä
lukkarin vuorolauluun. Pojat sitä vastaan istuivat kuin kynttilät
penkissään ja tuijottivat vakavina kohtisuoraan eteensä. Ei heitä
semmoiset huolet vaivanneet kuin tyttöjä, eivätkä he oikein ymmärtäneet
heidän rajatonta mielenliikutustaan. Toisia se harmitti ja vaivasi,
toiset taas puoli ivalla, puoli säälillä sitä vaarinottivat. Olivat ne
tytöt sentään vähän kummallisia!

Tytöt puolestaan myöskin ihmettelivät poikia. Koko rippikoulu-ajalla he
eivät kertaakaan itkeneet; vähän totisempia olivat muutamat, ja
välttivät ne sentään kaikkikin vallatonta leikkipuhetta. Mutta
katuvaista mieltä, tuskaa, nöyryyttä, pelkoa ja parantumisen halua ei
heissä paljon huomannut. Juuri viimeisenä päivänä, heti sen jälkeen kun
rovasti heille niin liikuttavasti puhui, tiuskasi erään koulutoverin
veli: »mene hiiteen», kun sisar hänelle hiljaa jotain sanoi. Tytöt sen
kuulivat ja kauhistuivat. Minkä kirouksen hän, poloinen, vetäisi
ylitsensä, kun oli noin paatunut. Ja vähän he sivumennen sen ohessa
itsekseen arvelivat, että olivatkohan pojat yhtä otolliset herran
ehtoolliselle menemään kuin he, ja oliko Jumala heille suosiollinen,
vaikka noin kylmäkiskoisia olivat ja jäykkiä. Jotain ansiota he sentään
salaisesti ja puoleksi tietämättänsä toivoivat vuodattamista
kyyneleistään.

Mutta tällä hetkellä ei semmoisille ajatuksille vähääkään sijaa
löytynyt. Väristen he painoivat otsaa kirkon penkkiin jännitetyssä
odotuksessa. Ja nyt lukkari alkoi urkujen säestämänä: »O Jumalan pyhä
karitsa!» Ylös he nousivat kaikki, valkeiden karitsain kaltaiset hekin,
ja huojuvin askelin, epäilyksen ja toivon vaiheilla, he joukossa
alttarin eteen pyrkivät. Ei Hanna nähnyt mitään, sakeaan sumuun
peittyivät esineet hänen edessään. Mutta langetessaan polvilleen siellä
pyhimmän paikan luona, täytti yksi ainoa tunne hänen sielunsa, Jumalan
läsnäolon tunne. Kaikki muu katosi, ihmiset ympärillä, kirkko ja koko
maailma iloineen, suruineen; hän tiesi vaan olevansa likellä Jumalaa,
sai vakuutuksen siitä, että hän oli löytänyt armon ja otettiin lapsena
vastaan. Mikä suloinen lepo, mikä taivaallinen autuus! Viini, jonka hän
nautti, kiersi ympäri ruumiin, kuin virvoittava elämän neste. Kaikki
nousivat; ei hän vielä olisi tahtonut, tässä oli niin hyvä olla. Kuolla
kun olisi saanut, siirtyä pois, siinä juuri, maan tomusta ijäiseen
valoon. Askel ei pitkältä tuntunut, mutta ei hänen sallittu sitä ottaa;
palautua täytyi vielä tämän todellisen, jokapäiväisen elämän
rajoitettuun piiriin.

Hyvä päivällinen odotti heitä kotona. Pöytä oli valmiiksi katettu, kun
kirkosta tulivat; Jussi seisoi luona ja katseli sitä tyytyväisenä.
Heilläkin oli nälkä, paastoomisen jälkeen tuntui tyhjältä sisässä.
Istuttiin siis pöytään, salvetit pantiin leuan alle ja rohkeasti
käytiin ruokaan kiinni.



V.


Koulu oli loppunut; toverit olivat sanoneet viimeiset jäähyväiset ja
matkustaneet pois. Nekin, jotka kaupungista olivat, läksivät johonkin
muuanne kesää viettämään, Ines ja Edla kauemmaksi, sukulaisten luokse,
jossa aikoivat viipyä aina jouluun saakka. Olga taas toivoi tulevaksi
vuodeksi pääsevänsä Helsinkiin; äidin hän jo oli saanut puolelleen, ja
kun he yksissä tuumin isää houkuttelisivat, niin varmaan hän myöntyisi.
Tuli vaan olla varovainen ja viisas, valmistaa ensin vähitellen ja
sitten isän hyvällä tuulella ollessa äkkiä tehdä rynnäkkö. Sillä
tavalla he aina menettelivät, kun tahtoivat jotain perille viedä, ja
harvoinpa sattui, etteivät onnistuneet.

Hannallakin oli eräs salainen toivo, mutta ei hän vielä uskaltanut
siitä vanhemmille mitään puhua. Eikä äidin suostuminen olisi häntä
mihinkään auttanut, pikemmin vaan vahingoittanut. Jos äiti jotain
puolusti, silloin isä aina pani vastaan, ja isästä se kumminkin
riippui. Hän nimittäin haaveksi jotain elämän tehtävää, jotain
semmoista, joka hyötyä ja siunausta tuottaisi. Opettajattaren toimi
häntä eniten viehätti, ei tiennyt mitään muuta niin jaloa. Ihanassa
unelmassa näki hän tulevaisuutensa, näki kuinka hän kasvatti lapsia
hyviksi ihmisiksi, kuinka he toisiaan äärettömästi rakastivat, olivat
aina yksissä, työssä ja vapaudessa, kävelivät metsässä, soutelivat
järvellä, nauttivat luonnon kauneudesta ja ihailivat siinä Jumalan
suuruutta. Ja hän piirsi jo paperille koulukartanon valmiiksi, uusi
rakennus se oli, kaukana maalla, järven rannalla, ryytimaan
ympäröimänä. Suuri koulusali, pieni kamari vieressä ja kamarin takana
kyökki. Huonekalutkin hän asetteli kohdalleen, uutimet ikkunoihin,
valkoiset käytävämatot maalaamattomalle lattialle ja tuoreet katajat
uunin ympärille. Kaikki oli hohtavan puhdasta ja siistiä. Kyökissä
hääri askareissaan hänen erinomainen palvelustyttönsä, Anna hänen
nimensä oli; sielläkin vallitsi sama järjestys, uutta kaikki ja somaa,
vaikka yksinkertaista. Ryytimaan hän myös penkitti ja laittoi. Siellä
kasvoi mahdottoman paljon ruusuja ynnä muita kukkia, ja pensaita ja
puita. Aurinko paistoi, järvi oli tyyni, ilma raikas, taivaasta lankesi
juhlapäivän rauha yli koko seudun. Ja lasten vanhempia tuli hänen
luokseen, vakavia, ymmärtäväisiä ihmisiä, jotka olivat sanomattoman
hyväntahtoisia, hän puhui heille lasten kasvattamisesta, ja he
kuuntelivat hartaasti. Oli vahva side, joka heitä yhdisti: rakkaus
lapsiin. Ei hän sitä koskaan tullut ajatelleeksi, että välistä voisi
olla rumakin sää, pimeä ja kolkko, jolloin tuuli vinkui, taivas
uhkaavia kasvoja näytti ja järvi mustantympeänä kohisi. Eikä hän
muistanut, että ryytimaa jonakuna vuodenaikana tuli olemaan surkeassa
siivossa; maa märkänä, täynnä lakastuneita lehtiä ja viimeisten kasvien
mädänneitä varsia, pensaat onnettoman tyhjät ja koivujen oksat siinä
tilassa, jossa ne lasten kauhua herättävät. Muisti, että luonto elämää
herättää, mutta unohti että se myöskin elämää hävittää. Kaikkian vähin
hän voi kuvailla, että lapset saattaisivat olla pahankurisia ja
huono-oppisia taikka tuottaa hänelle minkäänlaista surua, enemmän kuin
sitäkään, että hän itse olisi joskus väsynyt, toivoton ja onnea
kaipaava. Olisiko hän silloin niin nauttinutkaan näistä tuuleen
rakentamista tuvistaan!

Siitä oli vaan kysymys, kuinka hän saisi nämä toteutumaan.
Sanomalehdistä hän luki kaikki avonaiset virat ja ilmoitukset, joissa
kotiopettajatarta haluttiin, paremman puutteessa nekin olisivat
kelvanneet. Mutta aina ilmestyi kaksi estettä. Hän oli liian nuori ja
häneltä puuttui tarpeellinen määrä oppia. Ei ne itse teossa olisi
haitanneet, harras into ne kyllä olisi tasoittanut, mutta hän ei voinut
suorittaa vaadittuja tutkintoja eikä lasten vanhemmat luottaisi häneen.
Siinäpä se paha mutka juuri oli. Täytyisi saada isältä rahaa ja päästä
jatkamaan joko Helsinkiin tai Jyväskylään. Mutta niin hän pelkäsi
kieltoa, ettei koko kesänä rohjennut ottaa asiaa puheeksi.

Kerran hän jo, mitään äidillekään virkkamatta, kirjoitti erään
ilmoituksen johdosta Dagbladetissa ja tarjoutui kotiopettajattareksi
jollekin herrasperheelle maalla, liitti siihen otteen
päästötodistuksestaan, joka oli sangen hyvä, ja mainitsi, että vaikka
hänen taitonsa tosin ei ollut suuri, koska hän vaan oli tavallisen
tyttökoulun läpikäynyt, niin hänen hyvä halunsa kumminkin opin puutteen
korvaisi. Itse hän oli vakuutettu siitä, ettei hänen vertaistaan
opettajatarta toista olisikaan, ja hän paloi halusta päästä sitä
näyttämään. Mutta ne hyvät ihmiset, joille hän tarjoutui, eivät
mahtaneet olla samaa mieltä, koska eivät edes vastanneet hänen
kirjeesensä. Monta viikkoa Hanna turhaan odotti; oli suurimmassa
jännityksessä varsinkin kaikki postipäivät, kunnes kiiltonappinen
laukkuineen ilmestyi ja taas tyhjäksi teki hänen toiveensa.

Sitten hän jo kerran, kun istuttiin ruokasalissa ja juotiin
iltapäiväkahvia, sanoi isälle, että hän oli päättänyt ruveta
opettajattareksi ja pitäisi hänen senvuoksi päästä jatkamaan lukujaan.
Mutta isä nauroi.

»Meinaatko sinä siis jäädä vanhaksi piiaksi?» hän kysyi.

Hanna punastui eikä virkkanut ensin mitään. Woldemar tuli hänen
mieleensä kuin salaman isku. Mutta samaa päätä hänet sieltä
karkoitettiin myös.

»Meinaan», sanoi hän.

Isä yhä enemmän nauroi.

»Elä, Hanna rukka, ole lapsellinen», lausui hän. »Mitä iloa sinä luulet
opettajattarilla olevan? Paljon työtä ja vähän palkkaa. Muutamassa
vuodessa ne kuihtuvat, poloiset, ja ovat sitten kuin haudasta nousseet
haamut. Minulla oikein on paha olla, kuin tuommoinen sattuu vastaani
tulemaan.»

Hannan mieli meni pahaksi; kyynelet alkoivat vieriä alas poskille.

»Ihmettä», sanoi isä. »Mikä sitä tyttöä vaivaa? Täällä häntä pidetään
kodissa kuin kukkaa kämmenellä, saa olla ja elää melkein niinkuin itse
tahtoo, eikä se kumminkaan kelpaa. On kaiketi kyllästynyt hyville
päivilleen.»

Isä oli jo vähän suutuksissa. Hanna koetti pyyhkiä kyyneleitä pois,
mutta niitä yhä runsaammin valui uusia sijaan.

»Kyllä isä on oikeassa», puuttui nyt äitikin puheesen, »siinä suhteessa
kumminkin, ettei sinun terveytesi kestäisi. Sinä olet ilmankin jo niin
heikko, Hannaseni.»

»Kun minulla olisi edes jotain tehtävää täällä kotona», sai Hanna
hetken päästä sanotuksi.

»Sitäkö sinä vaan kaipaat. No, työtä aina löytyy; alotetaan huomenna
Jussille paitoja. Poika onkin juuri tarpeessa.»

»Ja sitten, kun syksy tulee, sinä saat ruveta huvittelemaan, niinkuin
muutkin nuoret tytöt», jatkoi isä, pudistaen poroa papyrossistaan.
»Käydä tansseissa ja seuroissa, että opit tapoja.»

Tuo ei Hannaa ollenkaan haluttanut. Päätti itsekseen pysyä niistä pois,
»uhallakin». Hän oli näet, surunsa ohella myöskin vähän vihoissaan,
vaikkei sitä uskaltanut isälle näyttää. Äidille siihen sijaan
illemmalla poruttiin. Kaikki muut tytöt lähetettiin kotoa pois ja vaan
huvin vuoksi. Miks'ei sitten häntä, jolla oli totisempia tarkoituksia.
Tahdottiin tehdä hänestä tanssinukkea vaan, mutta siksi hän ei rupeisi,
ei sittenkään. Hän ei mene mihinkään seuroihin, eikä ole kenenkään
kanssa, ei käy ulkona ollenkaan; istuu yhdessä kohden kotona aina,
koska kerran tahdottiin.

»No, mutta Hanna», sanoi äiti vihdoin, »minä en sinua enää tunne».

Niin, Hanna oli itsekin kummastunut ja häpesi käytöstään. Noin hän oli
puhunut hyvälle äidilleen. Ei hän enää sanaakaan virkkanut, itki vaan
hiljaa nenäliinaansa.

»Et tiedä, lapsi kulta», jatkoi äiti, »kuinka kauan saat vanhempiasi
pitää ja heidän luonaan olla. Ehkä vielä monta kertaa elämässä
tahtoisit takaisin näitä päiviä.»

Hanna oli kovin muserrettu, sydän tahtoi pakahtua vallan. Äiti läksi
huoneesta pois ja jätti hänet yksin.

Toisena aamuna oli Hanna nöyrempi ja pyysi kauniisti äidiltä Jussin
paitavaatetta. Äiti, suopea niinkuin ennen, antoi kokonaisen pakan ja
neuvoi häntä leikkaamaan. Eilisestä ei sen koomin mitään puhuttu. Hanna
koetti olla ahkera. Aamusta iltaan hän istui ompelukoneen ääressä ja
ensimmältä se tuntuikin sangen hauskalta. Mutta paitoja oli koko
tusina, Hanna oli vielä tottumaton tähän työhön, ne valmistuivat
hitaasti. Usein täytyi hänen purkaakin, kun oli neulonut hullusti. Ja
hioja oli hirveän vaikea istuttaa, ei tahtonut mitenkään saada niitä
kainalon alta hyvästi. Sitten häntä rupesi jo niin väsyttämäänkin;
selkää kolotti ja hartioita, ja sydän-ala kävi kipeäksi. Lopulta täytyi
hänen taas tulla siihen päätökseen, ettei käsityö häntä huvittanut,
vaikka hän uskoa koetti itseään siihen pakoittaa. Sepä se juuri olikin
pahinta, kun halu puuttui!

Koulut alkoivat syksyllä niinkuin ennenkin. Jäljelle jääneet toverit
kulkivat kirjat kainalossa samaa katua, kääntyivät samasta ovesta
sisään ja nousivat niitä samoja portaita ylös. Hanna seurasi heitä
ajatuksillaan, siellä missä hän istui ompelukoneen luona. Hämyssä hän
välistä meni kävelemään. Kirkonmäellä oli eräässä käytävässä penkki,
johon koulukartano näkyi. Se oli hauska paikka, Hanna saattoi unohtua
tuntimääriksi siihen istumaan. Ja silloin hän melkein aina itki, eikä
tiennyt oikein, minkätähden hänellä oli paha mieli. Mutta koulun
ikkunoita hänen täytyi katsella ja kuvitella itselleen opettajia ja
oppilaita siellä sisässä. Kerran hän illalla pimeässä kulki ohitse
monta kertaa, ja kun kaikki oli hiljaista, uskalsi hän mennä oven
sisäpuolelle ja istahtaa portaille, seinän viereen. Sydän löi, hän
pelkäsi jonkun tulevan, tuntui juuri kuin olisi pahanteossa ollut.
Mutta koulu oli suljettu, johtajatar oleskeli suojassaan siellä
ylhäällä, Hannaa ei kukaan nähnyt. Kauan hän viipyi, liikkumattomana
istui ja nojautui kivistä muuria vasten. Viimein hänelle siinä äkkiä
juohtui mieleen, että voisi hän ruveta itsekseen kertomaan vanhoja
koulukirjoja. Olihan se hyvin tarpeellistakin, etteivät unohtuisi pois.
Ja logiikan hän myös lukisi uudestaan; vaikk'ei se heitä edellisenä
vuonna ollut vähääkään auttanut Kantia ja Hegeliä ymmärtämään.

Hän nousi seuraavana aamuna ylös kello viisi; luki ensin kolme tuntia
yhtä mittaa ja rupesi sitten vasta ompelemaan. Jussin paidat olivat jo
melkein valmiita. Päivällisen aikaan puuttui vaan napinreikiä
muutamista. Ikkunan luona hän istui, että paremmin näkisi, sillä nyt
alkoi jo vähän hämärtää ja hänen silmänsä olivat heikot. Kulmia
pakoitti; aina väliin täytyi hänen luoda katseensa ikkunan kautta
johonkin kaukaiseen kohtaan, siitä oli hän niille tuntenut ikäänkuin
lepoa. Jussi heitteli palloa pihassa. Oli hän kuitenkin hauska poika
kaikkine vikoineen, raikas, terve ja elävä. Kun hän ei vaan olisi ollut
niin hirveän vallaton; äitikään ei tahtonut enää saada häntä
tottelemaan. Ja mitäs hän siellä taaskin teki?

»Jussi, Jussi! Mamma, nyt hän kaasi vesitiinun maahan.»

»Voi, sitä poikaa.» Äiti laittoi Marin kutsumaan häntä sisään.

Jussi tuli; seisahtui oven suuhun ja oli vähän hämillään, hyvin vähän
tosin.

»Mitä varten heitit vesitiinun kumoon?»

»Niin, kun se meni.»

»Ei suinkaan itsestään.»

»Pikkuisen vaan panin kallelleen ja sillä kertaa topsahti.»

»Aina sinä olet pahan teossa.»

Jussi ei siihen mitään, heilutteli vaan lakkiaan.

»Minkätähden ne pojat lienevätkin niin ilkeitä?» tuumaili Mari, joka
toi iltapäiväkahvia sisään. »Ei tytöt sinnepäinkään.»

»Ilkeitä? Ole sinä vaiti.»

»No, Jussi!» Äiti sanoi sen painolla.

»Mitäs hän puhuu, kun ei tiedä. Tyhjää vouhkaa.»

»Niillä pitäisi olla ihan toisenlainen kuri», jatkoi vielä Mari,
»antaisivat siellä koulussa edes vähän selkään, että oppisivat».

»Oho! Tulkootpas! Kyllä pojat silloin näyttävät. Ei ne anna itseään
niin just' piekseä.»

»Minkähän nuo tuolle taitaisivat?»

»Kysyvät, että mikäs se on koulun laki? Osaa ne tok' sen verran
puoliaan pitää. Ei ne ole niinkuin tytöt. Ne kait itkeä tillittäisivät:
ui, ui, ui, ui, antaa rakas, kulta opettaja anteeksi, ui, ui, ui.»

»Jussi, oletkos siinä hiljaa.»

Ei äiti voinut olla ihan totinen, vaikka koetti.

Hanna ei tahtonut enää saada neulan silmään lankaa, oli liian pimeä.

»Jätä tuo», kehoitti äiti, »sinä turmelet silmäsi».

»Olisi pari napinreikää vielä.»

»Neulo ne ennemmin sitten lampun valolla.--Näetkös nyt, Jussi, kun
Hanna on laittanut sinulle koko tusinan paitoja.»

»Ovatko napit niin kiinni, etteivät heti pääse irti?»

»Pitäisi niiden olla.»

»Annas kun katson. Tuokaan ei kovin kauan kestä. Neulo ajoissa
paremmin. Noin! Nyt se jo läksi.»

»Mitäs sinä revit ja kiskot. Saahan ne tuolla tavalla irti, vaikka
olisivat kuinka lujassa.»

»Niidenpä pitää kestää, jos kovemminkin nykäisee.»

»Jussi», sanoi äiti, »kuinka sinä kehtaat, Hanna rukka sinun tähtesi on
niin paljon vaivaa nähnyt ja sinä vaan komentelet.»

»Mutta onkos parempi, että kohta tippuvat kaikki napit pois?»

Jussi oli topakkata. Katsoi järkähtämättä äitiä silmiin, vahvasti
vakuutettuna siitä, että oikeus oli hänen puolellaan. Sitten painoi hän
lakin päähänsä ja meni ulos.

Joitakuita aikoja, ehkä noin pari viikkoa, Hanna uskollisesti nousi
aamuisilla varhain lukemaan. Historian hän oli päässyt läpi ja saksan
kieliopin. Mutta siihen se myöskin jäi. Into laimeni vähitellen eikä
hän jaksanut enää. Olkoon, ajatteli hän ja rupesi nukkumaan pitempään,
meni välistä aina kahdeksaan. Ja kumma se oli, kuinka pian siihen
tottui. Ensimmältä vaan oli vähän tunnon vaivoja, erinomattainkin, kun
kuuli Jussin äänen ruokasalista.

Poika, näet, yhä vielä, vanhan tavan mukaan, varusti itsensä vahvalla
aamiaisella, ennenkuin kouluun läksi.

»Eihän sitä kukaan syömättä elä», sanoi hän usein ja jatkoi: »paitsi
tytöt; mutta nepä sitten ovatkin semmoisia kräpyjä.»

Ja tosi oli, ettei Hannalle ruoka paljon maittanut; enimmiten hän söi
vaan pikkuruisen ja senkin pakosta äidille mieliksi. Äiti oli hyvin
huolissaan siitä, että hän päivä päivältä kävi yhä kalpeammaksi ja
heikommaksi. Ajatteli usein kysyä lääkäriltä neuvoa, mutta se kuitenkin
jäi tekemättä, kun Hanna pani vastaan, väittäen ettei häntä vaivannut
niin mikään. Äiti antoi hänen maata aamuisilla niin pitkään, kuin vaan
halutti; varoitti vielä palvelijoitakin häntä herättämästä. Kun Hanna
lausui katumusta siitä, että oli nukkunut liiaksi, lohdutti häntä äiti.
Olihan se edes hyvä, että hän sai unta, siitä hän ehkä sentään
vahvistuisi. Ja koska se rupesi aina makeammalle maistamaan, ei Hanna
enää huolinut olla millänsäkään, vaikka niinkin sattui, että hän
kymmenen aikaan vielä oli sängyssä. Silloin hän jo piti kahdeksaa
vallan varhaisena; kun yhdeksältä nousi, katsoi hän täyttäneensä kaikki
mahdolliset velvollisuudet.

Mutta siltä se aina tuntui, ettei hän ollut tarpeeksi asti nukkunut.
Nouseminen oli niin vaikeata, niin kovin vaikeata. Eikä siitä
lopultakaan olisi mitään tullut, ellei Miina, äidin kiellosta
huolimatta, olisi yhtenään hoputtanut ja ajellut häntä ylös, että pääsi
huonetta siistimään. Usein teki vähän mieli suuttua häneen, mutta ei
viitsinyt sentään, kun hän muuten oli niin hyvä; passaili häntä niin
paljon kuin ikänä voi ja oli valmis menemään vaikka tuleen hänen
tähtensä. Hanna pitikin Miinasta paljon enemmän kuin Marista. Hän oli
hyväluontoisempi ja tyynempi. Mari sitä vastaan oli kiivasta sorttia ja
tohahti vähän väliä ylös kuin tuuliaispää. Miina rukka usein sai itkeä
hänen käsissään. Siitäkö syystä hän lieneekin viime aikoina käynyt niin
alakuloiseksi, hän joka ennen oli iloinen ja huoleton kuin taivaan
lintu. Hannan kävi häntä sääli. Kerran hän iltaisella istui ja katseli,
kun Miina laittoi vuodetta; huomasi silloin kuinka kummallisesti tämä
oli kasvoiltaan muuttunut viime aikoina.

»Miina, mikä teitä vaivaa?» kysyi hän, »ette varmaankaan ole terve.»

Miina lensi punaiseksi.

»Kuinka niin?» hän kysyi.

»Te näytätte niin kovasti huonolta.»

»Eikös mitä.»

»Ihan totta. Hyvänen aika, teidän pitää mennä tohtoriin. Jahkas minä
puhun mammalle.»

»Ette saa puhua mitään, enhän minä ole kipeä.»

»Mikäs teillä sitten on?--Miina kulta, sanokaa minulle.»

Hanna meni hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

»Sanokaa nyt!»

Miina heittäytyi poikkiteloin sängyn yli, kätki kasvonsa tyynyyn ja
puhkesi valtavaan itkuun. Eikä hän virkkanut sanaakaan, vaikka Hanna
kuinka olisi houkutellut. Hanna lopulta jo itki mukaan, vaan ei
auttanut sekään.

»Onko joku ollut teille paha? Sen verran voitte kumminkin ilmoittaa.
Ehkä Mari?» kysyi Hanna vielä.

»Eikä ole.»

Hän nousi, lakkasi itkemästä ja työnsi Hannan hiljaa luotaan. Enempää
puhumatta laittoi hän vuoteen valmiiksi, toimitti muut askareet kaikki
huoneissa ja läksi sitten toisiin töihin.

Hanna jäi yksin. Kynttilä paloi pöydällä, hänen silmänsä menivät
liekkiin. Katseli tuota mustaa, käyrää sydäntä ja sen tulipunaista
nenää, joka valon reunasta pisti ulos. Ei hän mitään ajatellut, katseli
vaan. Mutta silloin tuli kärpänen siihen lentäen; kierteli ensin ja
surisi; topsahti sitten äkkiä tuleen. Tyhmä raukka, mikä oli! Siinä se
nyt makasi kuolleena, kärventyneenä tulikuumassa steariinissa. Hanna
otti sen neulannupulla kynttilästä pois ja viskasi nurkkaan.

Paljon Hanna muuten mieltyi oleskelemaan kyökissä tähän aikaan. Oli
hauskaa katsella, kun tytöt siellä häärivät töissään, varsinkin kun ne
astioita pesivät. Se kävi niin tottuneesti; Mari tiskapytyssä niitä
ensin rievun kanssa hankasi, huuhtoi sitten toisessa vedessä,
tulikuumassa ja puhtaassa, josta narisevina otti ne ylös ja laski
kumoon pöydälle. Siitä ne vuorotellen joutuivat Miinan käsiin,
pyyheliinalla hangattaviksi. Kaikki kävi kuin tuulessa, mutta puhdasta
jälkeä kumminkin tuli eikä kolahtanut rikki paljon milloinkaan.

Sen ohessa aina juteltiin yhtä ja toista. Asioita kerrottiin, muun
muassa semmoisia, joita Hanna ei koskaan ennen ollut kuullut. Eikä hän
tahtonut ensin käsittää kaikkea, eikä uskoa, niin outoa ja niin pahaa
se oli, jota varsinkin Mari puhui. Miina enimmiten oli hiljaisempi
silloin, ei virkkanut mitään sinne eikä tänne. Kun Hanna tinkasi häntä
myöntämään, ettei se ollut totta, mitä Mari sanoi, vältti hän vastata
suoraan ja koetti päästä sillä, ettei hän muka tiennyt. Välistä oli
Hanna kauheassa tuskassa näistä kaikista, jotka tällä tavalla lykättiin
hänen sieluunsa; mihin hintaan hyvänsä hän olisi tahtonut kuulla niitä
valheiksi vakuutettavan; mutta ei ollut ketään, jolta hän olisi
kysynyt. Äidille ei hän kehdannut mitään puhua, eikä uskaltanut, sillä
äiti varmaan olisi häntä nuhdellut, kun hän semmoisia palvelijain
kanssa puhui. Monasti päättikin hän pysyä kyökistä pois, mutta kun
kovin ikävä tuli, eikä äidinkään kanssa aina riittänyt puhumista, meni
hän sinne taas. Sitä paitse siellä oli niin vapaata, melkein kuin ennen
toverein seurassa, sai empimättä sanoa mitä kulloinkin päähän pisti,
vaikk'ei se sitten ollutkaan erittäin viisasta eikä ylevää.

Kerran sattui niin, että hän kaasi vettä juomalasiin, joka oli kyökin
pöydällä, ja joi, huomaamatta, että sitä ennenkin oli käytetty. Mari
kun näki, sieppasi lasin hänen kädestään.

»Elkää juoko, se on herrojen lasi. Minä ikään toin pappanne kamarista
ja siellä oli vieraita.»

»Mitä pahaa siinä, jos herrojen lasista juo?»

»Hyvänen aika, vielä te kysytte.»

Ja nyt seurasi kauheita kertomuksia tarttuvista taudeista ja kuinka
viattomat usein onnettoman sattuman kautta tulevat saastutetuiksi.

Pöyristellen Hanna kuunteli. Hän oli jo ennättänyt juoda, mitä jos
häneen tarttui! Tuskan hiki nousi hänelle otsaan, ei hän tahtonut saada
sanaa suusta.

»Luuleeko Mari? Kun minä join--?»

»Ettäkö tarttuu? Niin, enhän minä tiedä, mutta elkää sitä vastedes enää
tehkö.»

»Koska se näyttäytyy, jos minussa jo on?»

»No, kai parin viikon sisään.»

Parin viikon! Niinkö kauan hänen piti epätiedossa kulkea. Kuinka hän
sitä kestäisi! Hanna koetti krakistamalla puhdistaa kurkkuaan, koko
illan hän ryki, mutta mitä enemmän ryki, sitä kuivemmaksi ja
karkeammaksi se kävi. Kohta herättyään hän seuraavana aamuna tunnusteli
kaulaansa ja huomasi kauhistuksella, että siellä jo oli kipua. Koski
vähän, kun nieli, ja kielen juuri tuntui hellältä. Suurimmassa sielun
vaivassa hän nousi ylös ja puki päälleen. Tohtoriin, tohtoriin, siinä
hänen ainoa ajatuksensa.

»Mamma», sanoi hän äidille, joka tuli ruokasalista hänen huoneesensa,
»minun pitää mennä kiiruusti tohtoriin, minun on kaulani kipeä».

»Oikeinko pahasti?»

Äiti katsoi häneen kummastuen, Hanna ei tavallisesti mielellään
tohtoriin kääntynyt, vaikka oli kovemminkin sairas.

»Kyllä jotenkin.» Hän nieli ja painoi sormellaan leuan alle. »Koskee
se, minun täytyy heti lähteä.»

»Mutta ei hän ota vastaan, ennenkuin tunnin päästä.»

»Mitä se tekee. Saahan tohtorin luokse mennä yölläkin, kun kova hätä
on.»

Äitiä taas kummastutti. Hän haki lusikan ja katsoi Hannaa kaulaan, vaan
ei nähnyt mitään erinomaista; ei se punoittanut eikä ollut turvoksissa.
Mutta sinne pisti, väitti Hanna. Malttoi hän sitten kumminkin odottaa,
siksi kuin vastaanottotunti alkoi.

Rauhoitettuna hän tohtorin luota vähän päästä palasi, resehti kädessä.
Kaulassa ei ollut mitään vikaa; hän oli vaan heikko ja arkahermoinen,
oli tohtori sanonut. Rautaa ja mitä muuta lienee antanut; »Bromkalium»,
hän luki receptistä. Äiti tunsi sen rohdon, samaa juuri oli hänkin
saanut, kun sydäntykytys häntä vaivasi. Se oli siihen aikaan, kun isä
ensi kertoja tuli pahemmin liikutettuna kotiin ja oli kohtuuton
moitteissaan ja vaatimuksissaan, niinkuin hän semmoisessa tilassa
sittemmin aina oli. Äiti ei enää koettanut salata näitä asioita
Hannalta, hän ne kumminkin aavisti, yhtähyvin saattoi sitten kaikkikin
kertoa. Vaikka ei sentään likimainkaan kaikkea; oli jotakin raskasta
sydämen pohjalla, joka makasi siellä kuin kivi, eikä koskaan huulille
noussut.

Yksitoikkoisesti ja hitaasti kuluivat päivät. Syksyiset rämehet
alkoivat; sadetta ja lokaa lakkaamatta, pilveä ja sumua, tuulta,
myrskyä. Puut seisoivat paljaina ulkona, pihlajoissa vaan muutamia
surkastuneita marjarypäleitä roikkui. Kallaveden aallot ajelivat
mustantympeinä toisiaan ja kohisivat vaahtoisina kiviseen rantaan.
Metsä vinkui, järvi huokaili, luonto valitti. Harmaata ja väritöntä oli
kaikkialla; päivät pimeät, kaksi hämärää vaan vastakkain. Ihmiset
vetääntyivät kotinurkkiin; panivat iltaisilla aikaiseen maata,
nukkuivat myöhään aamuun, puhuivat vähemmän vielä kuin ennen,
murjottivat ja olivat ikäviä. Muun ilon puutteessa syötiin vahvasti
tukevaa, karkeata ruokaa; siitä mieli kävi yhä raskaammaksi samoin kuin
ruumiskin. Eihän oikeastaan tiennyt mitä tehdä, ja senpätähden ei
tehtykään paljon mitään. Katsottiin ulos ikkunasta, tuommoisella
kärttyisellä, tyytymättömällä katseella, otsa vähän rypyssä, harmaat
silmät uniset ja elottomat, nenän juuri hiukan ylöspäin ja ylähuuli
mutkassa.

Sanottiin: »yhä siellä vaan sataa». Vastattiin: »no; yhä vaan», ja
siihen keskustelu päättyi.

Rouvat ostivat paljon lihoja, koska se tavara nyt oli huokeammillaan,
ja suuret tiinut täpötäyteen he niitä suolasivat talven varaksi. Taikka
piiat ne oikeastaan suolasivat, rouvat vaan käskivät ja katsoivat, että
se tuli tehdyksi. Mutta heillä on tapana sanoa, ja melkeinpä täydellä
vakuutuksella: minä suolasin, minulla oli pyykki, minä leivoin, minä
keitin, minä laitoin, vaikk'eivät itse olisi pikku sormeaankaan niissä
toimissa liikuttaneet. Se, näet, kuuluu niin hyvältä ja siinähän
pääasia. Pikkukaupungeissa varsinkin rouvat elävät »vaan kodille».
Eivät he sekaannu yleisiin asioihin, sillä se olisi epänaisellista. Kun
aika tulee pitkäksi, ja se tapahtuu miltei joka päivä, pannaan käsityö
laukkuun, määrätään kyökkipiialle, mitä puoliseksi laitetaan ja mennään
sitten jonkun tuttavan luokse, jossa kolme neljä tuntia kuluu, ettei
tiedäkään. Hämmästyksellä vasta huomaa, kun kellon viisari osoittaa
päivällistunnin olevan käsissä; kiireesti kootaan laukkuun taas neulat,
langat, sakset, sormistimet ynnä kaikki muut tavarat, ja pikaiset
jäähyväiset otettua riennetään nopein askelin kotiin, ettei mies ennätä
tuskastua odottaessaan. Muuten heillä ei mitään tunnon vaivoja voi
olla, sillä he eivät ole laiskoina istuneet; käsityötä he ovat saaneet
niin kosolta tehdyksi, ettei varmaan kotona olisi enempää tullut. Ja
sitten heillä on ollut niin hauska, on saanut kuulla niin paljon uutta
kaikenmoista. Pormestarissa oli hiljakkoin pidetty herrakestit ja
annettu hirveän yksinkertaista ruokaa illalliseksi; ei kuin kolmea tai
neljää lajia lämmintä ja viinapöydässä tuskin muuta kuin piirakaista ja
a la daube'a. Oli se kumma, että ne kehtasivat. Sitten tiedettiin myös
kertoa, että viime tanssiaisissa oli franseesissa ollut kolmekymmentä
kahdeksan paria, eli kahta vaille neljäkymmentä. Premièr'illä kymmenen
paria rivissään ja secundilla yhdeksän. Eikä luutnantti Limon enää
näyttänyt olleen neiti Galéniin ollenkaan ihastunut; kaksi polkkaa oli
vaan tanssinut hänen kanssaan ja yhden valssin. Ja neiti Galén oli
näyttänyt hyvin masentuneelta, erittäinkin kun luutnantti Limon vielä
lisäksi oli osoittanut suurta kohteliaisuutta neiti Strömille. Monta
muuta seikkaa oli heillä puheen alla ollut; niin oli esimerkiksi
nostettu kysymys siitä, kuinka tulisi pukeutua niihin pitoihin, joita
tiedettiin överstissä valmistettavan kuvernööriä varten. Ei sillä, että
kukaan läsnäolijoista luuli tulevansa kutsutuksi, mutta saattoihan
asiasta yhtäkaikki keskustella. Ja siihen päätökseen oli tultu, että
herrojen oli mentävä hännystakissa, naisten silkissä. Puvun
erityiskohdat tietysti riippuivat itsekunkin omasta mielestä ja hyvästä
aistista.

Herrat ne taas elivät omaa elämäänsä, naisten seurasta mieluimmin
erillään. Jos sattumalta joskus joutuivat heidän pariinsa, oli tilansa
kiusallisen tukala. Täytyi koettaa noudattaa seuraelämän tapoja, ja kun
niihin oli tottumaton, kävi se vaikeaksi. Ei tiennyt oikein, kuinka
istua, kuinka olla; mitä puhua, missä ja millä tavalla pitää käsiään.
Ja niin siinä hikoili ja puhkaili, että se vasta hirveätä. Muuttui
sitten vielä jäykäksi ja kankeaksi kuin puuhevonen. Oliko ihme, jos
karkasi sivuhuoneesen, niin pian kuin suinkin tilaisuus ilmestyi ja
helpoitetulla mielellä ensin lasia kallisti, sitten tupakkaan tarttui.

Ikävä tahtoi muuten herroille tulla pikkukaupungin ahtaissa oloissa,
erinomattain juuri niille, joiden halu ensimmältä korkeammalle pyrki.
Ei heitä huvittanut nuo päivän vähäiset tapaukset, joista naiset saivat
tarpeeksi asti sielun ravintoa, ja sieltä, ahjopaikasta, jossa elämä
hulmuaa ja kuohuu, he olivat viskatut kauas syrjään. Päivä toisen
perästä meni vanhaa tasaista jonoaan, ei ollut mitään, joka jännitti
mieltä, tai kiinnitti ajatusta. Hiljaisessa, matelevassa elämässä
tuntui kuin henki olisi surkastunut mitättömän pieneksi ja näköalan
rajat supistumistaan supistuneet. Tunteetkin tylsyivät ja mieli
raukeni. Muuttui melkein koneeksi, joka määrätyllä ajalla
mekaanillisesti toimitti määrätyn työn. Voimat sitten vähitellen
nuutuivat, jos vielä joskus tilaisuutta virkeämpään harrastukseen olisi
ilmestynytkin, ei enää viitsinyt, eikä jaksanut, eikä välittänyt. Tuli
n.s. vanhoillaolijaksi ja murisi, kun kuuli jonkun henkilön jossakin
paikassa suloista rauhaa häiritsevän uusilla aatteilla tai muilla
semmoisilla turhilla maailman parannuspuuhilla. He tyytyivät jo, kun
saivat iltaisella vistipöydän ääressä istua, totilasi edessä, kortit
kädessä.

Palvelijoilla siihen sijaan on syksy melkein hauskin aika vuodesta.
Köyrin tuloa odotetaan, suuret pyykit pestään, kellarit, aitat, kaikki
paikat siivotaan ja puhdistetaan. Sitten tulee toivottu vapaa- eli
kissaviikko, jolloin vietetään häitä, tanssissa käydään, vaatteita
korjataan ja uusia neulotaan, jos palkasta on sen verran jäljellä, että
jaksaa ainetta ostaa.

Seitsemän tai kahdeksan päivää tuota riemuaikaa kestää, jolloin aamusta
iltaan saa olla vapaana, tehdä mitä itse tahtoo, mennä mihin haluttaa,
olla ja elää juuri niinkuin lystää. Ei sanoin kertoa voi, kuinka tästä
lyhyestä lomaviikosta nauttii se, joka vuodet umpeen sillä välin toisen
orjana on ja leivän tähden hetki hetkeltä muiden käskyjä tekee. Ja
kuinka raskasta on, kun tuo kultainen aika loppuu ja lähteä täytyy
taloonsa taas uutta vuotta alkamaan. Mennään tavan mukaan illalla vasta
ja hyvin myöhään, ettei vuosi pitkäksi tulisi, se on vanha taika, jota
aina tarkoin noudatetaan.

Hannan kotona pestiin köyri-pyykkiä. Niiralan Leena oli apuna; aamusta
varhain he olivat Marin kanssa olleet täydessä touhussa alhaalla
tuvassa. Miina toimitti askareita, ja äiti kokoili vielä viimeisiä,
enimmiten puolipitoisia, vaatteita nyyttiin, jota sitten lähetti Hannan
viemään pyykkäreille. Kyökin läpi mennessä pyysi Miina häntä samalla
käskemään aamiaisille; ja kiireesti heidän oli tuleminen, perunat
muuten jäähtyivät.

Pihaan saakka kuului tuvasta hieromisen jyske, veden läiske ja tulen
rätinä pyykkipadan alta, sillä ovi oli porstuaan auki. Ylinnä kaikesta
kohosi kuitenkin Leenan ja Marin suuret äänet, taukoamattomassa
pälinässä.

Hanna pyyhkieli jalkojaan havuihin portaiden edessä.

»Tokko sillä Miinalla on paikkaa ensi vuodeksi?» kuului Leena kysyvän.

»Eikä ole. Enkä usko, että kykeneisikään, sanokaa minua
valehtelijaksi.»

»Ooho? Niinkö sen on hullusti asiat.»

»Antaahan olla, ajan kulua. Mutta kyllä minä vaan niin ennustan.»

»No, kukahan tuon on narrannut?»

Mari ei kerinnyt vastaamaan. Hanna tuli sisään.

»Yhäkö sieltä vaan kannetaan», hän sanoi nähdessään Hannan nyytin.

»Karttuu pyykkiä», lausui Leena. »Pianpa näitä on yhtä paljon kuin
Linteenissäkin tässä toisella viikolla.»

»Siellähän rouva kuuluu taas saaneen pieniä?» jatkoi Mari.

»Saihan se eilen.»

»Voi raukkaa! Monesko tuo jo onkaan?»

»Lieneekö kymmenes.»

»Herran tähden! Vai kymmenes. Eikä ne mahda siihen loppua, onhan se
rouva vielä nuori ihminen.»

»Mutta niin hirmuisen riutunut jo ja huono. Tokko vironnee siitä enää
elämäänkään.»

»Voi, synti sentään! Ja kun muistaa, kuinka ihana sekin rouva oli
tyttönä ollessaan. Kukoistava ja terve kuin ruusunnuppu. Sen minä
teille sanon, Hanna neiti, elkää ikinä menkö naimiseen. Elkää olko niin
hullu. Ajatelkaas, saada lapsia, joka toinen vuosi, taikka hyvästä
lykystä joka ikinen, ja imettää niitä sillä välin. Eihän sitä kestä
mikään. Toista on olla itsekseen. Ei itke lapset ympärillä, eikä
komenna mies.»

»Niin, ja kuinka sitä on huolettomat päivät sentään naimattomalla
aviovaimon suhteen. Ei tiedä maailman murheista mitään. Mutta ihme
kumma se on; sinne sitä vaan pitää pyrkiä yhtäkaikki jokaisen: Ei auta,
vaikka kyllä selvään näkee, mikä edessä on. 'Luonto se tikan pojan
puuhun vetää', sanoo sananlasku.»

Hanna seisoi luona ja katseli, kuinka ne hieroa jytkyttelivät kukin
punkkansa ääressä. Vesi roiski ympäri, saippuavaahto kuohui ja kuuma
höyry nousi pesijäin kasvoille, jotka hikisinä hohtivat varista ja
vaivasta. Kyynäspäihin saakka olivat hihat käärityt ylös ja tumman
punertavina muokkailivat turpeat kädet vaatteita kuumassa lipeässä.
Ilma oli harmaa ja höyryinen, ikkunat vetiset. Avonaisesta ovesta tuli
polville kylmää. Likaiset vaatteet olivat läjässä perempänä lattialla,
ja pöydälle oli pinottu kertaalleen hierotuita ja sitten kokoon
väännetyitä korkeaan kasaan.

»Eikö se Miina vielä anna meille aamiaista siellä?» kysyi Mari.

»Ah niin, minä unohdin. Menkää pian, ettei perunat jäähdy.»

»Oletteko täällä sen aikaa, ettei tupa jää yksin?»

»Kyllä.»

He kuivasivat kätensä vyötäisistä riippuviin pyyheliinoihin ja lähtivät
ulos toinen toisensa jäljessä, molemmilla hameet kahden puolen
ylähällä. Oven lykkäsivät kiinni mennessään ja tupaan jäi eloton
hiljaisuus. Muuripadasta vaan kuului pienenlainen porina. Hanna siirtyi
sen ääreen ja katseli, kuinka vesikuplat nousivat pohjalta ylös
pinnalle ja siinä hajosivat. Kellertävän harmaata vaahtoa kerääntyi
padan reunalle, mutta keskellä pulppusi vesi ja sakeana kohosi höyry
kattoa kohden. Kädet ristissä seisoi Hanna ja seurasi tätä kiehuntaa
silmillään, mutta epäselvästi, kuin hämärässä unessa vaan. Hän oli
väsynyt, maailma oli hänen mielestään kauhea ja elämä rumuutta täynnä.
Ei hän tiennyt, mitä nuo sanat Miinasta merkitsivät, mutta varma hän
oli siitä, että saisi taas jotain kamalan kamalaa kuulla, jos kysyisi.
Päätti olla kysymättä.

Iloisella melulla tulivat pyykkärit vihdoin ja viimein takaisin
aamiaiselta; Hanna oli jo arvellut, ettei siitä syömisestä ikinä loppua
tulisikaan, niin kauan he viipyivät.

»Sulhasiannehan te karkoitatte, kun vesipataa kiehutatte», sanoi Leena;
otti kiulun, ammensi padasta vettä punkkaansa, ja kantoi kylmää sijaan.
Hanna yritti lähtemään.

»Arvatkaas, kuka vieras siellä on pappanne luona», sanoi Mari.

»Se Vaajasalon herra taitaa teistä tykätä», lausui Leena, »niinpä minä
olen sitä vähän kuullut huhuiltavan».

»Elkää ottako Sassaa», varoitti Mari, »sillä on jo monta rouvaa
entistä».

»Tuolla Miina juosta hynttyyttää tänne», sanoi Leena, joka oli sattunut
kääntämään kasvonsa ikkunaan päin. »Katsopas!» Hän iski silmää Marille.

»No, olenko minä oikeassa, vai kuinka?»

»Ei uskoisi; niin siivolta ja hiljaiselta, kuin se ruoja näyttää.»

»Tyyneessä vedessä kalat kutevat.»

He hieroivat taas, että punkat jytisivät. Miina huohatti sisään.

»Pappanne kutsuu. Siellä on Sassa herra. Taitaa hakea teitä ajelemaan.»

»En minä tule. Sano papalle, että minä en tule.»

Hanna palasi takaisin muuripadan luo ja päätti jäädä tupaan, siksi kuin
Vaajasalon herra lähtisi pois. Miina vastusteli, hän ei olisi
uskaltanut viedä semmoista sanaa; mutta hänen täytyi viimein, kun Hanna
ei antanut myöten.

Taas katsoivat pyykkärit ikkunasta Miinan jälkeen, nauroivat ja
silmäilivät toisiaan.

»Ei se pitkälle enää menekään. Hyvä, kun pääsee köyriin.»

Hanna jo ymmärsi. Mutta hän ei uskonut, hän suuttui Miinan puolesta,
veri lensi kasvoille ja sydän rupesi lyömään. Kiivaita sanoja hän
lausui vedet silmissä; mutta ne hänelle vaan nauroivat, ja samassa tuli
Miina uudelleen tupaan.

»Joutukaa, neiti, pappanne muuten--»

Hän pysähtyi äkkiä; huomasi että hänestä juuri oli puhuttu. Koetti
vielä soperrella jotain, mutta hämmentyi yhä enemmän, kun kaikki niin
kummasti häneen katsoivat. Viimein hän pyörähytti ympäri lähteäkseen
pois; mutta siinä oli likaämpäri luona, hän kompastui ja kaatui. Ämpäri
meni kumoon, vesi hurahti pitkin lattiata ja Miinan päälle. Hän koetti
nousta: ei päässyt, siihen jäi.

Leena ja Mari taukosivat hieromasta, ja katsoivat häneen, siellä kuin
hän makasi kuraisella lattialla pitkin pituuttaan. Selkä kumarassa he
molemmat seisoivat, nojautuen käsiinsä, jotka punkan pohjaan vaatetta
painoivat.

»Taisi käydä hullusti?» sanoi Mari.

Miina pyrki ylös taas, mutta ei onnistunut. Takaisin hän putosi
vaikeroiden. Mari puristi käsistään veden punkkaan ja hieroi loput
kupeihinsa.

»Tule, Leena», hän sanoi, »nostetaan tuo poloinen edes vaatteille
tuonne».

Leena tarttui jalkoihin, Mari hartioihin ja niin he yhdessä häntä
raahasivat perälle vaatekasaa kohden. Hanna väistyi kauemmaksi.

»Tulkaa tasoittamaan noita vaatteita, Hanna neiti», rukoili Mari.

Mutta Hanna seisoi jäykkänä muuria vasten, ei liikuttanut jäsentäkään.
Kun hän ei tullut, työnsi Mari jalallaan niitä vähän kokoon; sitten
laskivat he kuormansa alas. Miina tarttui molemmin käsin penkin
jalkaan, joka oli siinä likellä; hänellä oli kovat tuskat.

»Mihin sinua koskee?» kysyi Mari. Mutta hän ei vastannut. Hetken
perästä näytti hänellä olevan helpompaa; ei hän sittenkään mitään
puhunut, itki vaan hiljaa.

Leena ja Mari katsoivat nyt vakavasti toisiinsa.

»Kuule», sanoi Leena, »kuinka sinun on asiasi? Eiköhän pitäisi hankkia
sijaa johonkin?»

Ei sanaakaan tullut huulilta, mutta huokauksia nousi povesta, syviä,
raskaita ja vaikeroivia.

Hanna yhä seisoi paikassaan ja katseli häntä, joka tuossa alhaalla
likaisten vaatteiden päällä vaivoissaan väänteli itseään. Ja hänen
silmissään asui kylmä inho, säälimätön ylenkatse. Ei armahtavaisuuden
tunne hivaltanutkaan elämää tuntemattomaan sydämeen.

»Rouvaa täytyy kutsua», sanoi Mari, kun Miinan tuskat taas lisääntyivät
siihen määrään, että hänen kätensä rutisivat penkin jalkaa puristaessa.

Hanna läksi ylös sanaa viemään. Äiti oli puurokattilaa hämmentämässä ja
kummasteli, mihinkä Miina jäi. Hanna lyhyesti kertoi hänelle tapaturman
ja kapustaan tarttuen, pyysi hän äitiä menemään alas. Rupesi voimainsa
takaa hämmentämään, ensin oikealla kädellä ja kun se väsyi, niin
vasemmalla. Sitten oikealla taas, sitten vasemmalla, ja viimein
molemmilla; eikä tahtonut enää mitenkään jaksaa. Kuuma puro roiski ja
poltti milloin käsivarsia, milloin silmiä; höyry nousi varina hänen
kasvoilleen, jotka ilmankin hehkuivat kuin tulessa. Nyt hän jo uupui
tykkänään, ei saanut kapustaa oikein pohjaan painetuksi eikä liikkumaan
paljon ollenkaan, vaikka kuinka olisi koettanut. Vielä vähemmin hän
kykeni nostamaan kattilaa tulelta, niin suuri kuin se oli.

Mutta Marin askeleet onneksi kuuluivat samassa portailta.

»Piispa on käynyt puurossa!» huusi hän kohta, temmattuaan oven auki ja
kerran nenäänsä vedettyä.

Hanna ei voinut sille mitään. Alakuloisena hän seisoi vieressä ja
katseli, kun Mari tempasi kattilan syrjään ja tukki reiän.

»Hyvä puuro pilalla; semmoinen vahinko», porusi Mari. »Ei teistä ole
tänne kyökkiin.»

Hannaa tuo vähän harmitti, mutta ei hän rohjennut itseään puolustaa,
kun juuri oli suurta kunnottomuutta osoittanut.

Mari tuoksutteli päälleen nuttua ja huivia. Hanna kysyi, mihin hänen
oli mentävä.

»Vossikkaa hakemaan ensinnäkin», sanoi Mari. »Miina viedään Leenan
kotiin. Ja sitten minun vielä pitää hankkia sinne kätilö, rouvan
tahdosta, juuri kuin ei välttäisi joku vanha akka, mokomalle.»

Mari oli äkeissään, kun heidän pyykkinsä keskeytyi. Siitä vielä pihalla
mennessäänkin riiteli, mutta kadulla hän hiljeni epäselvään murinaan.

Äiti tuli ylös, hyvin vakavan näköisenä. Ei hän mitään puhunut; mahtoi
olla pahoillaan siitä, että Hanna oli sattunut tuon kaiken näkemään.
Hanna yritti juuri kertomaan onnettomuudesta puuron kanssa, kun isä
aukaisi sisäovea, ja kysyi, minkätähden Hanna niin kauan antoi odottaa
itseään. Sassa pyysi häntä ajelemaan ja hevonen seisoi portilla.

Hanna ei tahtonut, ei millään ehdolla, oli itsepäinen vastustaessaan,
vaikk'ei tiennyt tuoda esiin minkäänlaista syytä. Äitikin pyysi häntä
menemään; oli epäkohteliasta kieltää, kun hän jo oli niin kauan
odottanut. Isä suuttui viimein.

»Sinä olet käynyt niin kummalliseksi, ettei sinua enää saa tottelemaan.
Lapsena olit ihan toisenlainen. Sinua on pidetty liian helpolla.»

Sitä sanoessaan hän loi nuhtelevan katseen äitiin. Tämä taas koetti
houkutella Hannaa.

»Mene edes tervehtimään ja kiittämään», sanoi hän.

Mutta Hanna ei sitäkään tahtonut. Ja kun isä kovemmalla äänellä
tiuskasi ja uhkasi viedä hänet väkisen, ellei hyvä puhe auttanut,
puhkesi Hanna itkemään. Nyt katsoi äiti parhaaksi jättää hänet rauhaan.

»Ehkei hän ole oikein terve», sanoi hän, »en voi muuta ymmärtää. Minä
tulen pyytämään anteeksi hänen puolestaan.»

Ja äiti viskasi esiliinan edestään pois, silitti kahden käden hiuksia
otsaltaan ja läksi isän jäljessä sisään. Isän oli otsa rypyssä ja
jotain hän vielä sanoi vihaisella äänellä mennessään, mutta Hanna ei
kuullut, mitä se oli. Hän itki hartaasti, oikein sydämen pohjasta, itki
koko päivän siksi kuin uupui vallan. Iltaisella hän sitten makasi
seljallaan kamarinsa sohvalla ja tuijotti kattoon. Ja siihen päätökseen
hän tuli, ettei tässä maailmassa ollut mitään iloa, eikä mitään hyvää,
miehet varsinkin olivat kauhean pahoja ja naiset myös. Mitä varten oli
äitikin lähettänyt Miinalle ruokaa ja liinavaatteita, lakanoita ja mitä
kaikkea siinä lienee ollut, tuommoiselle huonolle ihmiselle. Ja kun hän
muisti syleilleensä Miinaa vielä hiljan ja olleensa hänelle viimeiseen
asti niin ystävällinen, rupesi hän uudestaan itkemään ja tunsi, että
häntä oli petetty, että hän tietämättänsä oli koskenut johonkin
saastaiseen ja tahrannut itseään. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että
äidilläkin oli kaksi lasta, ja pani sen yhteyteen niiden tietojen
kanssa, joita hän Marilta oli saanut. Poveen nousi silloin raivon
tapainen inho ja kauhu, vihasta olisi hän tahtonut murtaa kaikki,
taikka ylenkatseesta heittää luotaan kauas pois. Oli kuin jok'ainoa
side hänen ja maailman välillä olisi katkennut. Eikä hän enää koskaan
tahtoisi mihinkään yhteyteen sen kanssa tulla. Miksi ei ollut tässä
maassa luostaria, semmoiseen olisi hän heti paennut ja siellä
yksinäisyydessä rauhan löytänyt.

Nyt juohtui hänen mieleensä, kuinka hän kerran lapsena ollessaan makasi
vatsallaan eräällä sillalla ja katseli alas kuohuvaan koskeen. Ja kun
hänelle oli sanottu, että kaikki, jotka lapsena kuolevat, pääsevät
taivaasen, oli hän ajatellut hypätä alas. Mitä kauemmin hän tuota
kohinaa kuunteli ja silmillään vaahtoavaa pyörrettä seurasi, sitä
enemmän se häntä puoleensa veti. Hetken tuskaa vaan, ja sitten hän
heräisi ijäiseen iloon, näkisi Jumalan ja kaikki pyhät silmästä
silmään. Päätös alkoi vakaantua hänessä; hän nousi ylös, katsoi kerran
taivasta kohden ja yritti heittäytymään. Mutta siinä äkkiä juohtui
hänen mieleensä, että itsemurha oli kauhea synti, ettei hän ehkä
ennättäisikään koskessa enää katumusta tehdä, vaan kuolisi ja joutuisi
kadotukseen. Kädet putosivat alas, kauhistus valtasi hänen sielunsa;
hän kääntyi ja juoksi pois, minkä ennätti. Eikä hän moneen aikaan sen
jälkeen uskaltanut koskea lähelle mennä. Kuinka hän silloin oli
yksinkertainen, kun ei asettunut sillalle niin, että vahingossa olisi
keikahtanut koskeen. Vai olisikohan sekin itsemurhaksi luettu?

Muisti hän vielä muutakin lapsuudestaan. Koulussa oli neljännen käskyn
johdosta selitetty, että Jumala kaikkian enin rakasti niitä, jotka hän
lapsena kutsui luokseen. Ja hän oli polvillaan rukoillut, itkenyt ja
rukoillut, ei muiden nähden, mutta yksikseen, että Jumala rakastaisi
häntäkin ja ottaisi hänet maailmasta pois, ettei hän vajoisi syntiin ja
eksyisi oikealta tieltä, niinkuin suurin osa ihmisistä teki. Aina kun
hän sitten tunsi vähän kipua, päänkivistystä, tai jotain muuta, ihastui
hän ja luuli, että nyt Jumala hänen rukouksensa täyttäisi. Vaan ohitse
se taas meni, ja elämään hän jäi...

Hannan nyyhkytykset harvenivat; silmät painuivat umpeen, hän nukkui. Kun
heräsi, oli sydänyö ja pilkkoisten pimeä. Hän haki tikkuja, vaan ei
löytänyt. Riisui sitten pimeässä päältään ja haparoitsi sänkyyn, jossa
pian uudelleen vaipui unen suloiseen helmaan.

Raukenivat tästä lähtein päivät raukenemistaan. Ei ollut mitään
toivottavaa, eikä mitään odotettavaa. Hiljakseen vieri aika eteenpäin,
yksitoikkoista, väsyttävää kulkua. Kaikki oli tyhjää, onttoa, elotonta.
Eikä ollut juuri mitään erityistä tehtävää; ei muuta kuin olla vaan ja
antaa päivän tulla, toisen mennä.

Marikin oli köyristä lähtenyt talosta pois, ja uudet palvelijat nyt
kyökissä hääräsivät. Niistä kyökkipiika oli karhakkaa laatua; ei hän
sallinut kenenkään töihinsä sekaantua. Tuskinpa uskalsi enää äitikään
hellan luokse mennä, vielä vähemmin Hanna. Pian sai kuulla, jos yritti,
ettei hänen paikkansa ollut kyökissä, pysyköön siellä omassa
huoneessaan.

Eikä Hanna hyvin halunnutkaan heidän tielleen mennä. Ompelutyö kädessä
hän istui aamusta iltaan, päivät pitkin. Ei se suuresti edistynyt,
sillä kädet vajosivat tuon tuostakin alas helmaan ja unohtuivat sinne
tuntimääriksi. Mutta eipä hän saisikaan työllä rasittaa itseään, sen
oli lääkäri sanonut. Voimat häneltä sittenkin menivät menemistään,
kolme satsia hän jo oli nauttinut noita samoja rohtoja, vaan ei niistä
vielä ainakaan tuntunut apua olevan.

Viikkokausiin hän ei usein käynyt portista ulkona. Ei jaksanut, eikä
tehnyt mieli. Kerran kun Jussi läksi luistelemaan ja kehui olevan hyvän
jään, meni Hannakin koettamaan. Mutta hänelle tuli melkein heti kylmä,
jo ennenkuin hän ehti luistimiakaan jalkaansa panna. Ja sitten hän
uupui melkein kohta ja kaatui vähän väliä. Eikä ollut tuttuja yhtään
koko jäällä, kaikki outoja vaan. Herrat kun luistivat ohitse, katsoivat
aina häneen. Ei tuo hauskaa ollut; kiitti kun pääsi pois. Eikä hän sen
koomin enää mennyt.

Jussi kaikessa vallattomuudessaan sittenkin oli ainoana virkistyksenä.
Kun hän tulla tohahti koulusta kotiin, oli kuin raitis tuulen puuska
olisi puhaltanut sisään. Mutta vähän hän malttoi yhdessä kohden istua,
tuskin muulloin kuin ruokapöydässä. Eikä hän paljon Hannan seurassa
viihtynyt, sillä tytöt olivat hänen mielestään niin ikäviä. Pojat, ne
vasta toista. Semmoisia mestareita olleti, kuin heidän luokalla, sai
hakea! Poliisikin niitä pelkäsi, ettei uskaltanut henkeä vetää, vaikka
pojat kuinka härnäsivät.

Erään kerran oli päivä taas kuoleman raukea ja niin onnettoman pitkä,
ettei luullut loppua tulevankaan. Oli hämärä; Hanna istui ikkunan
ääressä käsitöineen, paremmin nähdäkseen. Ulkona pyrytti ja tuuli
vinkui nurkissa. Ei kadullakaan kulkenut juuri ketään. Joku koulupoika
vaan, kirjat kainalossa ja nutun kaulus pystyssä, taikka palvelustyttö,
joka terhakasti vuovasi eteenpäin, vaikka pieksikin kova vastatuuli
helmoja säärien ympäri.

Hanna meni katsomaan, oliko Jussi kotona. Sielläpä poika arvon istui
nyt kamarissaan. Tikapuuhun vuoli poikkipuuta, hän oli telmätessään
katkaissut yhden ja pelkäsi isää. Ei pelännyt juuri, mutta toraa
välttääkseen tahtoi laittaa kumminkin. Hanna pyysi häntä kertomaan
jotain hauskaa ja Jussi lupasi, jos vaan odottaisi hetken. Hanna istui
kärsivällisenä pöydän luokse; kun Jussi oli työnsä lopettanut, sytytti
hän papyrossin ja laittoi itsensä mukavaan asemaan toiselle tuolille.

»Poltatko sinä, Jussi?» kysyi Hanna nuhdellen.

»Poltan», vastasi toinen tyyneesti ja kiikkui tuolissaan.

»Ai, ai, mitä pappa sanoo!»

»Ei mitään, kun ei tiedä.»

»Kerropas nyt se hauska.»

»Kyllä. Arvaa, mitä tapahtui koululla tänään!»

»Noh?»

»Mutta muista, ettet niin sanaa siitä hiisku, et mammallekaan.»

»En, en.»

»Kun pojat tekivät Pollelle semmoiset tepposet,--tiedäthän sinä, ketä
me Polleksi sanomme?»

»Tiedän.»

»Niin, kun oli asetettu ongen koukku langan nenään ja se pantiin
juoksemaan katosta alas juuri opettajan tuolin kohdalle. Pojat toisesta
päästä pitivät kiinni ja sitten kun sihattiin ja ongittiin, eikä ukko
paha aavistanut mitään vaaraa, ennenkuin peruukki yks kaks lentää
sävähytti ylös kattoon. Voi, helkkuna, kuinka Polle hämmästyi. Näes,
näinikään hän jäi tuijottamaan näin, suulaki tällä tavalla. Ja sitten
kun se klanipää hyppäsi ylös tuolilta ihan raivosta ja suoraa päätä
töyttäsi rehtorin luokse.»

Hän taukosi ja veti hymyillen pitkän savun. Hanna hämmästyi heidän
rohkeuttaan eikä osannut muuta kuin päivitellä. Mutta vähän päästä
Jussi jatkoi miehevällä välinpitämättömyydellä:

»Niin, siitä tietysti tulee ankara tutkinto.»

»Kuka sen teki, Jussi?»

»Sitä ei sanota. Koettakoot ottaa selvän, jos saavat. Näytetään onko
pojissa yksimielisyyttä ja toverihenkeä.»

»Ethän vaan ollut sinä, Jussi?»

»En sano.»

»Sen verran voit kumminkin ilmaista.»

»En, en vaikka. Elä pyydäkään.»

»Jussi, Jussi, sinä varmaan olit mukana. Ja nyt sinut eroitetaan
koulusta.»

»Kas niin, etköhän jo rupea itkemään. Tuommoinen sinä aina olet. Ei
sinulle pitäisi koskaan mitään kertoa.»

»Enhän minä itke.» Hanna hieroi silmiään ja koetti näyttää
urhoolliselta. »Mutta jos sinut eroitetaan koulusta?»

»Elä hätäile, ei ole vielä eroitettu. Eikä se niin pian tapahdukaan.»

Hän sammutti papyrossin pään ja viskasi sen sylkilaatikkoon.

»Pitää lähteä tästä vähän tuumittelemaan toverien kanssa.»

Jussi otti lakkinsa ja meni; Hanna palasi kamariinsa.

Levottomana hän seuraavana iltana odotti Jussia kotiin. Lyseolla oli
ollut lupa, ja kello kuudesta oli tutkinto alkanut opettajakunnan
koossaollessa. Pojat olivat kaiken päivää olleet touhakassa; Jussin
luona toveria juoksi yhtämittaa, mentiin ja tultiin, ankaran totisia
oltiin ja tärkeitä keskusteluita pidettiin. Ovi aina tarkasti
suljettiin kiinni, ja katsottiin, ettei ollut kuuntelioita takana.
Jotain erinomaista oli kysymyksessä, sen syrjästä katsoja helposti
olisi huomannut.

Mutta kukaan ei pannut sitä merkille, paitsi Hanna. Hänen mielensä
seurasi heitä lakkaamatta suurimmalla jännityksellä, varsinkin nyt,
tutkinnon aikana. Ja hartaasti hän toivoi, ettei opettajat mitään saisi
ilmi.

Tuossa yhdentoista seuduissa Jussi viimeinkin tulla kopisteli portaita
ylös. Vihainen hän oli; paiskasi lakkinsa pöydälle, että mustepullo
kaatui. Hannan täytyi pelastaa kirjat ja muut tavarat, ennenkuin
ehtivät tärvääntyä, sillä aikaa kun Jussi intoili. Peijuonit, nuo
opettajat! Niin kavalasti olivat heidät solminneet. Ja pojat, tolvanat,
antoivat vetää itseään nenästä muutamat. Kaikki oli tullut ilmi,
kymmenen sai arestia ja koko luokka vähennetyn käytöksen. Noo, kaks
siitä, arveli hän sitten kumminkin lopuksi ja sytytti papyrossin.
Siihen se juttu päättyi.



VI.


Muutamia viikkoja tämän jälkeen oli Hannalla virkeämpi aika. Isä oli
antanut hänelle rahaa joululahja-tarpeisiin ja palavalla halulla hän
nyt ompeli Jussille kirjoitusmattoa, isälle tohvelin-päällyksiä ja
äidille pyyheliinan-pidäkettä. Tätä ennen hänellä ei koskaan ollut niin
hyviä joululahjoja antaa. Hän kuvitteli jo edeltäpäin heidän kaikkien
ihastusta jouluiltana, kun nämä lahjat saisivat, ja nautti itse
monikertaisesti siitä ilosta, jota hän heille valmisti. Kauniit kaavat
oli hän onnistunut saamaan, oikein erittäin kauniit. Helmistä,
silkistä, kanavasta ja villalangoista hänen käsissään kasvoi työ, jota
mielihyvällä täytyi katsella. Iltaisilla hän tavallisesti neuloi
myöhään yöhön; päivillä ei uskaltanut, kun pian olisivat sattuneet
näkemään. Sitten kun kaikki oli valmiina, järjesti hän ne kauniisti
laatikkoonsa, isän tohvelit perimmälle, Jussin kirjoitusmatto ja äidin
pyyheliinan-pidäke eteen. Syrjään palvelijain sukkanauhat. Ja monta
kertaa päivässä hän kävi niitä ihailemassa, hymy silmissä ja
onnellisuuden tunne sydämessä, aina siksi kuin laitteli ne pakettiin,
lakkasi ja kirjoitti nimet päälle.

Ei ollut kuin kaksi päivää enää joulunaattoon. Äidin piti edeltä puolen
leipoa torttuja ja Hannan oli määrä tulla auttamaan. Taikina oli jo
päivää ennen laitettu valmiiksi ja Hanna sai tietää kaikki ainekset,
jotka siihen pantiin. Korttelille vettä, ryyppy viinaa, naula voita ja
vehnäjauhoja tarpeen mukaan.

Se oli hauska hetki, jolloin työ alkoi. Äiti leipomapöydällä kaulasi
taikinan ohueksi, käänsi sen sitten monimutkaisesti yhteen mykkyrään,
kaulasi uudelleen, taas kokoili, taas kaulasi ja sitä tekoa teki pitkän
aikaa. Hanna seisoi luona ja odotti pieni puukko kädessä ja talrikki
veskunatäytettä edessä, siksi kuin äiti, viimeisen kerran laitettuaan
taikinan jälleen tasaisesti ohueksi, suuremman kahvipannun kannella
otti siitä pyöreitä palasia, jotka jätti Hannan huostaan, näyttäen
kuinka hänen oli niiden suhteen menetteleminen. Panna täytettä
keskikohdalle, kääntää toinen puolisko palasesta täytteen päälle,
painaa reunat yhteen ja sitten veitsen kärjellä somasti koristella.
Liisa, se oli uuden kyökkipiian nimi, rasvasi pellit ja ripisteli
niihin jauhoja. Ensimmäiset eivät Hannalta oikein syntyneet, mutta
vähitellen hän opastui ja lopulta ne jo tulivat mainion komeita. Ja
sitten niitä siunautui niin paljon, kappaleen toista sataa hän laski
olevan pelleillä. Liisa tupsutteli viedä niitä pois konttuoriin siksi
kuin saisi uunin joutumaan. Hän oli äkeissään Liisa; tempoili, reuhkasi
ja toimitti työnsä yhdeksän miehen voimalla, mutta mykkänä aivan ja
syvästi sydämessään loukattuna, kun oli hänen alueelleen kuulumattomat
henkilöt tunkeutuneet.

Kaikki oli jo leivottuna, äiti meni sisään, Hanna huuhteli käsiään
pesuvadissa. Kuuli oven käyvän, vaan ei katsonut taakseen, luuli Liisan
palanneen konttuorista. Mutta joku tarttui häneen kiinni takaapäin,
suuteli, syleili, nauroi, ja taas suuteli.

Olga se oli, Olga, palannut Helsingistä! Iloa ja riemua, kysymyksiä,
vastauksia, naurua ja juttua. Sisään mentiin, Hannan kamariin. Sohvaan
istuttiin vierekkäin, kädet käsissä, silmät silmissä, ja sitten
aloitettiin alusta, ihan alusta. Helsingistä, tietysti, ensin. Siellä
oli ollut hauskaa, niin äärettömän hauskaa! Huvia huvien päälle,
teaatteria, konserttia, tanssia, naamiaisia ja jos jotakin. Kaikki
toisenlaista kuin täällä, elämää enemmän ja iloa. Sai aina nähdä uutta
ja kuulla uutta, ei mikään ennättänyt vanhentua, ennenkuin se
jo siirtyi syrjään ja sijaan tuli jotain muuta. Sitten olivat
ihmisetkin siellä paljon vilkkaampia, ei niin jörömäisen totisia ja
pannukaakkumaisia kuin pikkukaupunkilaiset. Hän oli saanut koko joukon
uusia tuttavuuksia, mutta niistä hän kertoisi tuonnempana. Nyt ensin
suuri, suuri salaisuus! Oliko varma, ettei kukaan heitä kuunnellut? Ei
kukaan, Hanna sen vakuutti. Ja Olga siirtyi vielä likemmäksi ja kertoi
puoleksi kuiskaamalla, kuinka hän ja Woldemar usein tapasivat toisiaan
Helsingissä, milloin kadulla, milloin tilaisuuksissa, kuinka Woldemar
silloin aina lyöttääntyi hänen seuraansa ja oli erinomaisen kohtelias
ja huomaavainen. Eikä Olga kumminkaan aavistanut mitään, ennenkuin hän
suomalaisessa seurassa kerran jo ilmoitti rakkautensa. Ja nyt he olivat
kihloissa, melkein kihloissa, vaikka salaisesti, ettei vanhemmatkaan
siitä vielä tienneet. Tulevaisuudelle täytyi heidän kaikki asettaa,
sillä Woldemarilla oli vielä pitkä lukujakso edessä. Mutta hän
koettaisi olla ahkera ja rientää. Sitten, ehkä noin kuuden vuoden
päästä voisivat viettää häitä.----

Hannan rintaa oli leikannut kuin veitsellä. Vihlaisevan kivun jälkeen
tuntui vielä polttava pakoitus, kun hän ponnistaen kaikki voimansa
tyyneellä äänellä kysyi, mihin Tirri oli jäänyt. Mutta Olga siihen
vähän naurahti vaan, heitti päätä taakse ja kohautti hartioita.
Semmoisia lapsellisuuksia! Ei hän Tirriä ollut koskaan rakastanut.
Erehtyi itsestään, ei ymmärtänyt silloin vielä, mitä rakkaus oli. Nyt
hän sen vasta tunsi, tämä oli sitä oikeata, tämä kestäisi elämän
loppuun saakka. Ja hän ylisteli onneaan; toivoi, että kaikki ihmiset
menisivät kihloihin, ei mikään maailmassa ollut hauskempaa.

Hannan ajatuksiin pyrki tapaus pyykkituvasta ja puheet, joita hän
pitkin syksyä oli kuullut. Mutta hän kiskaisi mielensä niistä irti, ei
tahtonut enää muistella semmoisia ikäviä. Ehkä tosiaankin olisi hauskaa
olla kihloissa, arveli hän, pieni kaipauksen tunne sydämessä.

Olga meni jo muihin asioihin ja Hanna koetti seurata. Matkatoveristaan
hän kertoi, ylioppilas Salmelasta. Se oli kunnon poika, vakava ja
totinen. Häneen pitäisi Hannan tutustua; sopisivat juuri hyvin yhteen,
sillä Salmela oli tuommoinen suuri idealisti, niinkuin Hannakin.
Hänestä varmaan tulisi jotain erinomaista. Papiksi hän aikoi ruveta,
mutta hän oli niin köyhä, ettei voinut olla yhtä mittaa Helsingissä,
vaan täytyi kesken lukujaan tulla tänne opettajan sijaiseksi lyseon
alemmilla luokilla.

»Hauskaa olisi häntä nähdä», sanoi Hanna, »mutta missäpä me sattuisimme
yhteen, minä kun en milloinkaan käy huveissa».

»Kuinka?» huusi Olga silmät pyöreinä ja vetääntyi kappaleen matkaa
hänestä pois. »Etkö käy huveissa! Mutta tottahan tulet toisena
joulupäivänä tanssiaisiin Väinölänniemellä?»

Ei Hannaa haluttanut, eikä hänellä ollut semmoista leninkiäkään;
väsyneenä pudisti hän päätään. Olga katsoi häneen, täynnä kummastusta.
Mikä Hannaan oli tullut, ei hän ollut niinkuin ennen. Olga lähestyi
uudelleen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. »Hanna, rakas, sinä olet
muuttunut, olet käynyt niin surulliseksi. Mitä varten, sano! Ovatko
ihmiset olleet sinulle pahoja? Elä huoli heistä, ollaan me vaan
yksissä, me vanhat ystävät ja toverit. Tiedätkö, että Edla ja Ineskin
ovat jo kotona? Kun me kaikki neljä yhtä haavaa ilmestymme kaupungin
seuraelämään, niin varmaan herätämme huomiota. Täytyy sinun tulla,
Hanna kulta, mukaan. Ei ole sopivaa leninkiä, sanot? Tuo tänne, niin
katsomme.»

»No, ja mikä tuotakin vaivaa», lausui hän, tarttuen erääsen vaalean
siniseen, jonka Hanna vaatekaapista veti esiin. »Ihan hyvä, ihan hyvä!
Se varmaan sinua kaunistaa, panehan päällesi.»

Hanna seisoi pian pukeutuneena Olgan edessä ja tottuneella silmällä
tarkasti tämä leninkiä joka haaralta.

»Ihan hyvä», uudisti hän, »poimut vaan muutettavat tynikassa, niitä ei
enää pidetä tuolla tavalla. Anna neulaa, lankaa ja sakset, minä ne
kohta laitan.» Polvilleen hän laskeutui Hannan viereen, ratkoi ensin ja
poimutteli sitten uudelleen. Varmalla kädellä hän neulaa käytti ja
terävä oli silmä huomaamaan, miten hyvä tuli. Kun sai kaikki valmiiksi,
nousi hän ylös ja astui muutaman askeleen etemmäksi, tutkiakseen miltä
puku vihdoin kokonaisuudessaan näytti.

Sievä oli, ei vikaa mitään, ei kerrassa mitään. Mutta hiukset täytyi
kammata toisella lailla, kävertää edestä ja vetää alas otsalle. Kyllä
hän, Olga, tulisi nekin laittamaan.

Olga laski nyt molemmat kätensä Hannan olkapäille ja katsoi häntä
hymyillen silmiin. Hanna hymyili vastaan; oli jo vallan taipuvainen.
Ehkäpä siellä sentään tulisi hyvinkin hauska.

Pienellä levottomuudella hän sitten kumminkin odotti tuota iltaa.
Pelkäsi, ettei hän osaisi oikein olla, näyttäisi kenties typerältä; ja
mitä hän ymmärtäisi puhella kavaljeerien kanssa franseesissa? Jos
lausuisi vielä vahingossa jotain sopimatonta.

Olga häntä neuvoi, siinä kun vähää ennen menoa kampaili hänen hiuksiaan
peilin edessä. Kevyttä puhetta vaan, salonki-kieltä semmoista; ei
syvempiä asioita, eikä liian totista. Vilkasta, iloista, pintapuolista,
mutta samalla sukkelaa ja nerokasta; siihen pian tottui. Mutta
varmuutta ennen kaikkea ja suurta itseluottamusta vaadittiin, ei
koskaan saisi hukata konseptiaan. Sattuiko rikkomaan seuraelämän tapoja
vastaan, tai tekemään jonkun muun tyhmyyden, ei pitänyt olla siitä
tietääkseenkään, sillä tavalla pääsi parhaiten pulasta. Hyvä, stiilinen
puku oli välttämätön, se kohotti arvoa ja antoi rohkeutta.

Hanna yhä enemmän rupesi epäilemään tätä kuullessaan. Häneltä juuri
puuttui kaikki tarpeelliset ominaisuudet. Ei ollut rohkeutta, ei
itseluottamusta, ei iloa, ei sukkeluutta, ei mitään. Mutta kun hänen
huolestuneet silmänsä tapasivat kuvan peilissä, miellyttävät, kauniit
kasvot, tunsi hän itsensä lohdutetuksi. Olga osasi todella laittaa
hänen hiuksensa somasti; nyt hän oli vallan toisen näköinen, ihanampi
paljon. Kuta kauemmin katse viipyi muodossa vastapäätä, sitä enemmän
pelko haihtui, ja rintaan iloista toivoa kasvoi.

Äiti ei tullut mukaan, Hanna sai seurata Olgaa ja hänen vanhempiaan.
Hirveätä oli astua salin poikki; aina varpaiden neniin saakka tuntui,
kuinka kaikkien silmät iskivät häneen kiinni. Onnellisesti hän
kumminkin pääsi tuolille istumaan Olgan viereen ja oli silloin kuin
turvan takana. Rohkeni katsella ympärilleen ja ihastui, kun näki Edlan
jonkun matkan päässä. Sitten ilmestyi jo Ineskin, hän tapasi
vuoronperään molempain silmät; he nyökkäsivät toisilleen ja hymyilivät.

Pitkissä riveissä istuivat naiset; mikä oli vanha, mikä nuori, mikä
ruma, mikä kaunis. Äideillä oli mustat harsomyssyt päässä ja tummat
leningit; pitsit kaulan ympärillä ja hiansuissa vähän niin, vähän näin;
varmaankin tyttärien hylkäämät, vanhat. Hansikkaista napit poissa ja
sormien päät kuluneet, mutta ne viat peitettiin joko nenäliinalla tai
muuten. Niin salaa kuin mahdollista he luomien alta tarkastivat
tyttäriään ja vertailivat heitä muihin. Erinomattainkin tehtiin
havaintoja pukujen suhteen, joita itsekukin oli muotilehtien ja
ompelijattarien avulla koettanut saada mitä parhaiten onnistuneiksi.

Jonkun verran matkaa bufetin ovesta seisoivat herrat ryhmässä, toinen
toisensa takana. Jokaikisen oli parta ajettu ja kasvatettu osa
huolellisesti siivottu. Posket ja otsa hohtivat puhtaudesta, hiukset
kiilsivät edestä, mutta niskasta ja korvien takaa ne olivat tarkkaan
leikatut. Paitain edustat ja kaulukset olivat kovat kuin kivet; huivien
solmut juuri säntiileen niinkuin niiden olla piti. Housut, nutut,
liivit harjatut ja saappaat kiilloitetut, sanalla sanoen: mies
kiireestä kantapäähän tuiki moitteeton. Senpä he hyvin tiesivätkin ja
siksi niin varmoja katseita heittivät naisten puolelle, etsien visusti
nuorimpia ja kauniimpia joukosta. Hansikkaita pujottelivat käsiinsä ja
musiikin ensi säveleitä odottaen, he valmistuivat kiidättämään lattian
yli kuin haukat suoraapäätä sen onnellisen luokse, joka armon oli
löytänyt heidän silmäinsä edessä.

Tytöt tunsivat hetken tärkeyden. Sydän parka vielä löi, vaikka olikin
hirmuvaltaisesti kokoon puristettu luiden ja lihaksien väliin.
Parastaan he olivat koettaneet; tarkan tutkimuksen jälkeen valinneet
pukuunsa ne värit, jotka kasvoille sopivat, ja keinoilla monenmoisilla
viehätysvoimaansa enentäneet. Siinä he nyt olivat nähtävinä,
ihailtavina, kuka suurimmassa määrässä toisen sukupuolen mieltymyksen
voittaisi, sen ilta oli ratkaiseva.

Kun ensimmäiseen valssiin soitettiin, pelkäsi Hanna, ettei hän saisi
ollenkaan tanssia, sillä kavaljeerien joukossa ei näkynyt ainoatakaan
tuttua. Mutta Olga, joka juuri oli kiertänyt salin pariin kertaan erään
pitkän ja hoikkavartaloisen herran kanssa, toi tätä hänen luokseen.
Esitteli: »herra Salmela, neiti Mellin». Herra Salmela kumarsi ja pyysi
valssiin; punastuen nosti Hanna kyynäspaänsä hänen käsivarrelleen ja
huimaavassa pyorinnössä he lensivät ympäri avaran salin. Kun
pysähtyivät, oli Hanna vähällä kaatua; häntä huimasi oudoksesta, kun ei
pitkään aikaan ollut tanssinut. Mutta herra Salmela piteli häntä vielä
kädestä ja kysyi jotakin. Hanna eroitti sanan »franseesi» ja kumarsi
päätään myönnytykseksi. Sitten vaipui hän alas tuoliin; silmiä hämärsi
ja sydän hakkasi kuin vasaralla. Ei hän kuitenkaan saanut kauan istua;
herrat olivat hänet huomanneet ja ihmetelleet hänen pieniä jalkojaan
tanssissa. Seurauksena oli, että noin kymmenkunta jo ensimmäisen
valssin ajalla antoi esittää itseään ja jokaisen kanssa hänen täytyi
lähteä lattialle.

Franseesi alkoi, ja Hanna seisoi rivissä herra Salmelan rinnalla.
Ujoudesta ei hän ensimmältä uskaltanut katsoa ylös ollenkaan. Kun
Salmela puhui, ei hän kuullut mitään, sillä musiikki pauhasi ja kaikki
sohisivat ympärillä. Mutta hän tekeytyi kuitenkin niinkuin olisi
erinomaisella tarkkuudella seurannut, ja sitä osoittaakseen hän aina
väliin äännähti; sanoi milloin »hm», milloin »niin», milloin »jaa»,
milloin »jaha»; aina sen mukaan kuin kulloinkin luuli soveltuvan. Ja
ilman että hän sitä juuri ajatteli, oli suu kohteliaassa hymyssä kaiken
aikaa, se kuului niinkuin asiaan. Sen ohessa hän toisella silmällään
tarkasti muita naisia ja koetti liikkeissään ja tavoissaan olla heidän
mukaan. Yhden ainoan keran hän katsoi Salmelaa oikein silmästä silmään;
hän oli pudottanut nenäliinansa lattiaan. Salmela nosti sen ylös ja
siinä heidän katseensa tapasivat toisiaan. Mistä lienee tullut, että
Hannan samassa juohtui mieleen Olgan sanat: »sopisitte juuri hyvin
yhteen».

Kuinka olikaan, niin franseesi sittenkin loppui Hannan mielestä liian
pian, ei hän ehtinyt vielä lainkaan tutustua Salmelaan, ja sitä hän
kuitenkin olisi halunnut. Kavaljeerit saattoivat naiset paikoilleen ja
syöksivät heti sen tehtyä kuin ammutut nuolet bufettiin, josta lasien
kilinää ja tupakan savua sekaisin totihöyryn kanssa saliin tunkeutui.
Entiseltä ilma jo oli raskas pölystä, hiestä ja kuumuudesta; naisten
viuhkat liikkuivat, lamput paloivat himmeästi. Vanhempain naisten
silmät alkoivat käydä kankeiksi ja kieli väsyi, yksi ja toinen
haukoitteli salavihkaa nenäliinaansa. Mutta nuorista oli uupumus
kaukana. Tutuimmat etsivät toisiaan, liittyivät yhteen, menivät
syrjähuoneisiin, puhelivat, nauroivat ja joivat vettä; sitä he
vartosivat, että musiikki taas alkaisi ja herrat näkisivät hyväksi
palata jälleen heidän luokseen.

Toisen franseesin Hanna tanssi erään lyseolaisen kanssa, joka oli
tottumaton ja ujo niinkuin hänkin. Mutta Hannapa silloin tunsi itsensä
paljon vapaammaksi. Melkein häntä vähän säälitti, kun näki, missä
tuskassa kavaljeerinsa oli puheenaineesta.

Näin hän alkoi. Rykäisi ensin; sitten:

»Täällä on paljon väkeä tänään.»

»On.»

»Ja kovasti kuuma.»

»Niin.»

»Mutta ulkona onkin niin leuto ilma nyt.»

»On.»

Pieni pysähdys; poika parka väänteli ja käänteli ruumistaan; tempoili
viatonta hansikastaan, hikoili ja puhkaili. Ja taas hän jatkoi:

»Tykkääkö neiti tanssista?»

»Kyllä.»

»Vai niin; minäkin tykkään.»

»Vai niin!»

»Mutta tykkääkö neiti onkimisesta?»

»Kuinka? Onkimisesta?»

»Niin. Tykkääkö neiti onkimisesta?»

»Kyllä. Jotenkin paljon. Taikka oikeammin järvellä olemisesta. En tiedä
mitään hauskempaa.»

Hän aikoi jatkaa; mutta pysähtyi, kun huomasi, ettei kavaljeeri
ollenkaan seurannut. Nähtävästi hän harkitsi uutta kysymystä. Hanna
odotti, mitä tuleman piti. Eikä aikaakaan, niin kuului:

»Tykkääkö neiti ajelemisesta?»

»Tykkään.»

»Uuden vuoden päivänä aiotaan pitää rekiretket.»

»Niin olen kuullut.»

»Semmoiset olisivat hauskat ylipään. Tahtovat vaan tulla niin hiton
kalliiksi.»

»Eikö niitä voisi laittaa yksinkertaisemmiksi?»

»Se on se hevonen, joka maksaa.»

»Niin, se on totta.»

»Voisihan meitä neljä viis miestä mennä yhteen rekeen. Sillä lailla
tulisi sentään vähän helpommaksi.»

»Sitten kai pitäisi naisten tehdä samoin?»

»Niin, eiköhän?»

Hanna nauroi ja kavaljeeri nauroi myös; mutta silloin katosikin
jäykkyys ja he pitkittivät puhetta lopun aikaa jotakuinkin
luonnollisesti.

Aamupuoleen yötä vasta lähdettiin kotia. Kun Hanna laskeutui
vuoteelleen, oli hänellä tuolilla vieressään kynttilä ja virsikirja
niinkuin ennenkin. Ja lukea hän aikoi; mutta ensin täytyi ajatella
muuta. Musiikki soi hänen korvissaan, hälinä ja puhe kaikui; herrat ja
naiset, tanssi, valo, kaikki tulvaili hänelle mieleen. Silmät kiinni
hymysuin hän makasi, toinen käsivarsi pään alla. Ja hän nautti
muistellessaan, kuinka usein Salmela pitkin iltaa oli pyytänyt häntä
tanssiin. Kerran, kun Hanna istui muutamain naisten takana, oli hän
kävellyt siellä ympäri ja etsinyt, Hanna hyvin arvasi ketä, mutta ei
huolinut tulla esiin. Seurasi häntä vaan silmillään ja hytkähteli
itsekseen, kun hän kulki aivan ohitse, eikä sittenkään huomannut.

Uni pyrki jo vaivuttamaan; mutta hän soti vastaan; ei tahtonut nukkua
ennenkuin iltarukouksen oli lukenut. Hän kääntyi syrjin, aukaisi kirjan
ja löysi ehtoosiunauksen sunnuntaina. Moneen kertaan hänen täytyi lukea
sama sivu, ennenkuin jaksoi sisältöä käsittää. Mutta loppuun hän pääsi;
kevennetyllä mielellä hän puhalsi kynttilän sammuksiin, painoi poskensa
pehmeään tyynyyn ja ummisti jälleen silmät. Ja ajatukset menivät
takaisin kuluneesen iltaan. Uudelleen hän kuvaili liitelevänsä suuren
salin lattiaa poikki ja pitkin, kavaljeerin käsivarren tukemana ja
soiton säveliä tahdissa seuraten. Muut parit pyörivät hänen ympärillään
kirjavassa sekamelskassa ja hälinässä, kunnes uni ilkkuen sai ne
valtaansa, hämmenteli vielä enemmän, laittoi niistä oudon kummia kuvia
ja lopetti vihdoin kaikki.

Toisena päivänä oli Hanna niin väsynyt, ettei tahtonut jaksaa mitään
tehdä. Eikä häntä haluttanutkaan. Sohvalla olisi vaan tahtonut
pitkällään venyä ja mielikuvailussa jatkaa eilisiä huvia. Äiti pyysi
häntä pienentämään sokuria; ei hän kehdannut kieltää, mutta
vastahakoista se oli. Leikkeli suuria palasia pikemmin päästäkseen.
Mutta kyllä sitä kesti kuitenkin, sillä puoli toppaa oli äiti antanut
hänelle huostaan. Silmäkulmat rypyssä ja huulet pitkällä hän teki
työtään, kun Olga arvon tuli hänen luokseen. Samassa olikin kaikki
harmi poissa, eikä uupumuksesta enää tiennyt mitään. Syrjään heitettiin
sokurilaatikot, ja sohvaan istuttiin juttelemaan, mukavaan asemaan,
toinen toiseen päähän, toinen toiseen, jalka alle ja selkä karmia
vasten.

»No, oliko sinulla hauska eilen?»

»Oli, hyvin hauska.»

»Näes nyt. Tästä lähtein tietysti tulet mukaan aina.»

»Kyllä. Ja tiedätkö, Olga, minä niin paljon pidin Salmelasta. Hänessä
on jotain niin vakavaa ja luotettavaa. Ja sitten kun hän aikoo papiksi,
se varsinkin todistaa hyvää. Etkö usko, Olga, että papit kumminkin ovat
parhaimpia ihmisiä. Niinkuin pastori Järvelä, esimerkiksi.»

»Minun mielestäni ne ovat liian pyhiä ja kunnioitettavia. En ikinä
saattaisi rakastua pappiin, enkä papin rouvaksi rupeisi. Pitäisi aina
olla niin ankaran totinen. Uh, kuka sitä jaksaisi, herra varjele.»

»Voi sinua, kuinka puhut. Minä kaikkian ennemmin menisin juuri papille.
Häneen kun aina voisi katsoa ylös, saada turvaa ja neuvoa joka hetki.
Ajatteles, että elämä on sentään niin totista.»

»Niin, niin, onhan se.»

»Ja sitten ei ole kellään niin jaloa tointa kuin papilla. Hän on
Jumalan palvelija.»

»Vaikka vaan, en minä sittenkään. Jumalan kiitos, ettei Woldemar ole
teoloogi. Mutta pidä sinä vaan omat ajatuksesi. Ehkä ennustukseni pian
käyvät toteen, siltäpä eilen jo näytti.»

»Oih, elä nyt joutavia.»

Olga hyräili ja soitteli sormillaan pöytään, joka oli sohvan edessä.

»Ajatteles kuinka hauskaa, kun olisimme molemmat kihloissa.»

Äiti tuli sisään katsomaan, joko sokuri oli hakattuna. Hannaa vähän
harmitti; miksi häntä piti häirittämän, ainoa kerta kun hänellä oli
vähän hauskaa. Mutta samassa hän jo taas soimasi itseään. Koko päivä
häneltä oli mennyt hukkaan, eikä tuo suurta ollut kuin äiti vaati.

Hän otti laatikon siihen rinnalleen ja rupesi pienentelemään.
Sydämessään hän toivoi, että äiti taas lähtisi ja jättäisi heidät
kahden Olgan kanssa, sillä äidin kuullen he eivät voisi näin vapaasti
puhua. Sitä toivoa seurasi kuitenkin tunnon vaivat ja hän keksi heti
sanoa jotain ystävällistä äidille.

Uuden vuoden päivänä pantiin todella rekiretket toimeen. Herra Salmela
oli pyytänyt Hannaa. Oli kaunis ilma ja hyvä keli, kun he pitkässä
jonossa läksivät reaalikoulun pihasta kaupungin katuja kiertämään. Tämä
Hannan mielestä oli kuitenkin vallan toista. Ajaminen, kulkusten helinä
ja iloinen, suuri seura karkoitti jäykkyyden pois; hän uskalsi vapaasti
ja luonnollisesti puhua, mitä tunsi ja mitä ajatteli.

»Kuinka nyt on kaunista», hän sanoi. »Minä aina niin mielelläni
katselen tähtiä, ja koettelen arvata, minkälaista elämää niissä mahtaa
olla.»

»En usko, että ihmisiä kumminkaan on muualla kun meidän
maapallollamme», sanoi herra Salmela.

»Olisi niin lohduttavaista ajatella tuolla kaukana jotain korkeampaa
olomuotoa kuin me ihmiset täällä.

»Mutta sehän on raamatun oppia vastaan, neiti Mellin. Ihmisen loi
Jumala omaksi kuvakseen, puhalsi häneen oman henkensä. Täydellisempää
ja korkeampaa ei luomisessa voi olla.»

»Miksi hän sitten on niin paha?»

»Tiedätte kai sen, neiti Mellin. Vai oletteko tekin noita, jotka
syntiinlankeemisen kieltävät.»

»Kieltävätkö ne syntiinlankeemisen?»

»Ettekö ole kuullut, kuinka nykyaikana juuri epäusko leviää kauheassa
määrässä ihmiskuntaan; kaikki revitään alas, mitä ennen on totuttu
pyhänä pitämään. Vanhat ideaalit paiskataan maahan eikä anneta mitään
uutta sijaan. Kirkko, valtio, yhteiskunta, koko sivistynyt maailma
häilyy pohjattoman syvyyden partaalla. Semmoinen, näettekös, on aika,
jossa me elämme. Ja se on tuo realistinen katsantotapa, joka tämän
häiriön matkaansaa. Tahdotaan tätä maailmaa vaan parantaa, tätä elämää
vaan korjata, eikä iankaikkisuudesta mitään välitetä.»

»Olen kuullut, että te aiotte ruveta papiksi?»

»Siksi minä pyrin. Olen pannut elämäni päämääräksi olla uskonnon
tukeena tähän aikaan, kun niin paljon vääriä oppia saarnataan ja kansa
niillä villitään.»

Hanna katsoi ihaillen häneen. »Kuinka te olette onnellinen», hän sanoi.
»Minäkin rupeisin papiksi, jos olisin mies. Naisena ei voi mitään.»

»Elkää sanoko, nainen vaikuttaa äärettömän paljon aviopuolisona ja
äitinä. Se on hänen jaloin kutsumuksensa, pysyköön vaan siinä
uskollisena.»

Hanna vaikeni.

Aviopuolisona, äitinä--? Mutta ellei hän naimiseen joutuisikaan, entäs
sitten? Hänelle juohtui mieleen vanha neiti Savenius, joka asui siellä
kaupungissa rännikadun varrella, pienessä matalassa kamarissa, ikkuna
melkein maan tasalla. Lapset häntä pelkäsivät, sillä hänen sanottiin
olevan vähän hupsun; ja kummalliselta hän todenperään näytti, kun mennä
leuhkasi kadulla, otti pitkiä askeleita ikäänkuin jotain paeten eikä
katsonut ihmisiin koskaan. Päässä hänellä tavallisesti oli
vanhanaikuinen silkkihattu, jommoista ei kukaan ihminen enää pitänyt,
ja hame, joka liehui ympärillä, oli varmaan mummo vainaan ajoilta.
Kammonsekaisella uteliaisuudella oli Hanna aina sivukulkeissaan
heittänyt silmänsä ikkunan kautta alas kamariin, mutta nopeampia
askeleita hän otti, jos tapasi sieltä terävän leuan ja kiikastavan
katseen nenälasien takaa. Sukanneule raukalla tavallisesti silloin oli
kädessä ja pienen pöydän luona hän istui ikkunan alla. Kasvava myrtti
oli hänen edessään pöydällä; muuten näytti huone surullisen elottomalta
ja yksinäiseltä.

Noinko elämä tulisi olemaan, ellei naimiseen joutuisi?

Hannaa pöyristytti.

»Niin, aviopuolisona ja äitinä nainen kyllä voi vaikuttaa. Mutta entä
kun jäisikin naimattomaksi?»

»Mitä semmoisia ajattelette, neiti. Te ette kumminkaan vanhana piikana
kuole. Vai olisitteko niin kylmä, ettei kukaan voittaisi suosiotanne?»

Hanna siihen vaan hymyili. He olivat tulleet alas jäälle, ja ajoivat
nyt Toivolaa kohden, joka oli rekiretken päämääränä. Hevonen oli heillä
huononlainen; muut vähitellen menivät ohitse, jättäen heidät kappaleen
matkaa jälkeen. Mutta sitä rauhallisemmin he saivat ajatuksia vaihtaa.
Salmela enimmiten puhui, Hanna kuunteli. Ja yhä suuremmaksi hänen
ihastuksensa kasvoi, sillä Salmela oli niin erinomaisen viisas hänen
mielestään ja otti kaikki asiat niin ylevältä kannalta. Ennenkuin he
Toivolaan tulivat, oli Hanna vakuutettu siitä, ettei Salmelan vertaista
ollut koko heidän paikkakunnallaan. Hän oli yli kaikkien muiden
herrojen.

Perillä ollessa syötiin, juotiin ja tanssittiin niinkuin ainakin
rekiretkillä. Vapaampia ja luonnollisempia he kumminkin olivat
keskenään kaikki; jäykkyys ja teeskenteleminen oli ainakin osaksi
jätetty kaupunkiin. Ei tykkänään tietysti, siihen he, lapsuudesta
saakka turmeltuneet ihmisraukat, olivat mahdottomat. Tavan mukaan oli
herroille sentään täälläkin laitettu sivuhuone, jossa naisten näkemättä
saivat kallistaa lasia ja vetää savua. Ja molemmat olivat heille täällä
niinkuin kaupungissakin välttämättömät jok'ainoan tanssin jälkeen.

Paluumatka oli hauskinta kaikesta. Salmela oli väsymätön
huolenpidossaan Hannan suhteen. Kyseli yhtenään, jos oli kylmä, suojeli
ja holhoili häntä kuin pientä lasta juuri. Hannasta oli niin suloista
ja turvallista istua tuossa hänen rinnallaan ja kuunnella, kun hän
taaskin puhui, selittäen hänelle tieteen jumalattomuudesta, joka ei
muuta tunnustanut todeksi, kuin minkä kokemus sille vahvisti, ja sitten
runouden taantumisesta, sekin realismin vaikutuksia. Runotar oli
syöksetty valtaistuimeltaan pois, luonnontiede oli astunut sijaan. Mitä
kaunista, mitä ylentävää oli tuossa luonnon kuvaamisessa, varsinkin kun
aivan tahallaan tuotiin vielä esiin kaikki rumuudet ja likaisuudet.
Ihmiset kuvailtiin huonoiksi siihen sijaan kuin runoilijan tulisi luoda
niistä esimerkiksi kelpaavia ihanteita. Tosin tämä osaksi meni Hannan
ajatuspiirin ulkopuolelle, mutta sitä sokeammin hän kaikkeen luotti,
aavistamatta että niitä asioita toiseltakin kannalta sopisi katsoa.
Mitä hän tiesi realistisesta kirjallisuudesta, hän kun oli lukenut vaan
Marlittia ja Marie Sofie Schwartzia. Tuskin hän oikeinpäin ymmärsi,
mitä realismilla tarkoitettiinkaan. Mutta Salmela hänen silmissään
nousi vaan yhä korkeammalle, kun hän näin tiesi ja tunsi semmoista,
josta Hanna vasta hänen puheensa kautta sai hämärän aavistuksen.

Usein he tämän jälkeen ja pitkin kevättä sitten toisiaan tapasivat,
milloin julkisissa tilaisuuksissa, milloin taas yksityisissä seuroissa.
Salmela aina saattoi Hannaa kotiin; portille saakka hän tuli, siinä
vielä hiukkasen seisahtuivat puhelemaan, sitten kädenlyönnillä
erosivat.

Salmelan miehiselle itsetietoisuudelle Hannan ehdoton luottamus tuntui
hyvältä. Semmoinen hauska tyttö, se Hanna hänen mielestään oli, ja
viisas sitä paitse, ymmärsi häntä niin hyvin. Ei hän kehenkään tuntenut
niin suurta vetovoimaa kuin Hannaan ja mitä enemmän he tutustuivat,
sitä lämpöisemmäksi hänen sydämensä Hannaa kohtaan kävi. Ennen kevättä
hän jo oli täydellisesti rakastunut, eikä muuta halunnut kuin saada
Hannaa omakseen. Tuommoinen vieno, suloinen luonne oli juuri sopiva
aviovaimolle. Hänen kanssaan mies onnelliseksi tulisi. Hän
ajatuksissaan kuvaili kotiaan, jossa hän, perheen tuki ja turva,
hallitsi ja ohjasi jokaisen elämää, hänen vaimonsa taas ihanana ja
valoisana hänen ympärillään hääri, häntä ihaili ja kunnioitti, hänen
mieltään kaikessa noudatti eikä muuta onnea kaivannut kuin hänen
suosiotaan. Ja hän rakastaisi pientä herttaista vaimoaan, kantaisi
häntä sylissään, istuttaisi häntä polvellaan, suutelisi--oh, he
eläisivät onnellisinta elämää maan päällä. Että Hanna häntä
äärettömästi rakasti ja ihaili, siitä hän oli ihan varma; että hän aina
tulisi niin tekemään, siitä hän oli yhtä varma. Hän päätti puhua niin
pian kuin sopivaa tilaisuutta siihen ilmestyisi.

Oltiin Toukokuussa. Jäät olivat lähteneet ja laivaliike oli alkanut.
Vilkkaammalta näytti kaupunki; päivä paistoi ja kaduilla käveli
ihmisiä. Aina kun suurempi laiva tuli rantaan, tulvailivat herrat ja
hattupäiset naiset sitä vastaan. Huivipäisillä ei siihen ollut aikaa.
Isvosikat ajoivat torin alanurkalta kilpaa pölypilvessä jalan kulkevien
ohitse; rientää kokivat nämätkin, minkä ennättivät. Laiva puhisi ja
jytkytti tullessaan; kapteini seisoi ylhäällä komantosillalla, touvit
heitettiin ulos ja nyt sillalla seisojat pääsivät lähemmin tarkastamaan
matkustajia, jotka kannelta heitä katselivat. Tutut tervehtivät
toisiaan, muut vaan jöröttivät.

Näiden joukossa oli Salmelakin kerran, kun »Elias Lönnrot» tuli
rantaan. Hänellä oli valkoinen ylioppilaslakki päässä ja hieno keppi
kädessä. Matkustajia vähän silmäiltyään, kääntyi hän tarkastelemaan
sillalla olijoita ja huomasi parven kaupungin nuoria neitosia siellä
lähellä vähän matkaa hänestä. Hanna oli niiden mukana. Hän meni
tervehtimään, ja puheli heidän kanssaan siksi kuin sekä ajurit että
jalkaväki olivat hajonneet pois. Hekin lähtivät hiljalleen kulkemaan
ylös, toiset edellä, Hanna ja Salmela jättääntyivät tahallaan jälkeen.
Ei ollut kuin viikko lukukauden loppuun, silloin oli Salmelan
matkustaminen pois, juuri tällä samalla laivalla.

Tätä he molemmat ajattelivat siinä kun äänettöminä kulkivat rinnakkain
kadunvierustaa pitkin. Usein he viime aikoina olivatkin puhumattomina
toisten seurassa, mutta äänettömyys heidän välillään oli täynnä
sisältöä, tuota sielujen sanatonta yhdyselämää.

»Ettekö lähde Alavalle päin kävelemään?» kysyi vihdoin Salmela, kun
olivat tulleet likelle Hannan kotia.

»Vaikkapa vaan, onhan nyt kaunis ilta», vastasi Hanna. »Kysymmekö noita
toisia, ehkä heitäkin haluttaa.»

»Ei, elkää kysykö, minä tahtoisin puhua teille vähän kahden kesken.»

Hanna aavisti, mitä hän puhuisi; pari kertaa oli hän jo sinne
viitannut. Sydän rupesi lyömään ja veri nousi poskille. Toiset
kääntyivät kirkonkulmasta oikeaan; antoivat heidän mennä ja kulkivat
kahden Etelävuorikatua suoraan ylös. Hiljaisina he taaskin astuivat;
Salmela mietti, kuinka hän puheensa asettaisi. Siellä hän perillä vasta
alkaisi, ei se näin kadulla käynyt.

Pumpputorin varrella leikitteli joukko lapsia, paljasjalkaisia,
ryysyisiä, mutta vilkkaita ja iloisia. He kirkuivat ja juoksivat. Eräs
valkotukkainen pieni poika hyppäsi keskikadulle, peljästyi hevosta ja
kaatui. Hevonen meni ohitse, mutta poika jäi vatsalleen hiekkaan ja
huusi minkä jaksoi. Toiset, suuremmat, seisoivat syrjässä ja
katselivat.

»Mitä sinä siellä, kah. Tule pois.» Mutta eihän se; siinä vaan
kelloitti ja parkui. Hanna kantoi hänet heidän luokseen. Poika kohta
lakkasi kuin naulaan itkustaan ja kun Hanna laski hänet sylistään
maahan hän jo nauroi. Muutkin tyrskivät, vaikka koettivat kädellään
painaa suutansa, minkä jaksoivat. Eivätkä he oikein tienneet, mille
nauroivat, mutta nauroivat kuitenkin. Hanna heille hymyili ja palasi
takaisin Salmelan luokse, joka seisoi ja odotti kadun toisella puolen.
He jatkoivat kulkuaan ja lapset jäivät katsomaan heidän jälkeensä.
Tytöt ihmettelivät Hannan kaunista hattua ja parasollia; leninkiäkin he
tarkastivat, se oli vaaleanpunainen, sievä, pumpulikankaasta. Helmat
niin somasti heiluivat kävellessä. Tytöt koettivat eikö heidänkin ja
kuroittivat katsomaan taakseen. Ja ihan ne olivat liikkuvinaan samalla
lailla, vaikkeivät liikkuneetkaan, kun olivat vanhuuttaan vetelät ja
löivät sääriin kiinni.

Hanna ja Salmela olivat likellä tulliporttia, kun eräs nainen tuli
heitä vastaan. Hanna tunsi hänet; se oli Miina. Huivi oli vedetty alas
silmille, mutta saattoipa yhtä kaikki nähdä, että hän oli punainen aina
otsaan saakka ja kiireesti hän astui. Juuri heidän kohdalleen kun oli
päässyt, hän tuota pikaa loi silmänsä Hannaan. Mutta Hanna käänsi
päänsä pois eikä tervehtinyt. Ennätti hän kuitenkin nähdä, kuinka
Miinan kasvoissa vavahti ja pää sen jälkeen vielä alemmaksi painui. Se
kuva jäi hänelle mieleen ja nousi usein äkkiä eteen ilman että hän
tiesi, minkätähden.

Alavan, tuon vanhan asumattoman herraskartanon portaille he istuivat.
Ryytimaa suorine käytävineen ja lehtivine pensaineen oli heidän
allansa. Korkeat riippakoivut sihisivät ja linnut visertelivät
läheisessä metsässä. Ilma oli täynnä kevään nuoruutta ja alkavan
kukoistuksen hienoa tuoksua.

Ja nyt se tapahtui; nyt Salmela toi Hannalle esiin sen puheen, jota hän
pitkin matkaa oli miettinyt ja tätä ennenkin jo monasti harkinnut.
Hiljaisella äänellä hän puhui, katkonaisissa lauseissa, pysähtyen aina
väliin. Ja koko ajan hän kepillään piirteli maahan, sanojako vai
kuvioita, ei hän sitä itsekään tiennyt, piirteli hän vaan, pyyhki pois
ja taas uudestaan piirteli. Sitten kun hän oli päässyt puhuttavansa
loppuun, hän kääntyi Hannaan, joka istui siinä hiljaisena, hehkuvin
poskin ja silmät alas luotuina; tarttui hänen käsiinsä kiinni, etsi
hänen katsettaan ja rukoili vastausta.

»Puhukaa, neiti Mellin. Lausukaa tuo sana, joka ratkaisee elämäni
onnen. Rakastatteko minua, tahdotteko tulla omakseni, tahdotteko jakaa
kanssani elämän surut ja ilot, olla minulle uskollinen kuolemaan
saakka?»

»Tahdon», kuului Hannan huulilta niin hiljaa, että sen silmä oivalsi
paremmin kuin korva.

Salmela veti hänet luokseen ja Hanna salli sen tapahtua. Hän oli
puolipyörryksissä, sisällinen outo, kummallinen häiriötila, sielun ja
ruumiin voimakas kuohahtaminen vei häneltä sillä hetkellä tiedon ja
tunnon. Hän heräsi vaan hiukan, kun Salmela painoi huulensa hänen
huuliaan vasten, kohotti siinä silmäluomiaan ja tapasi miehisen,
oudosti kiiltävän katseen ja pingoittuneet kasvot. Häntä vähän
pöyristytti; peljästyen hän painoi silmänsä umpeen ja tunsi samassa
jotain vierasta ja kylmää. Kummastuksella hän kysyi itseltään mitä se
oli, miksi hänen katseessaan juuri semmoinen outo ja vastenmielinen
kiilto ilmestyi. Mutta ei hän sitä kauan joutunut ajattelemaan. Salmela
oli täynnä riemuavaa onnea, sulki hänet syliinsä yhä uudelleen niin
väkevillä käsivarsilla, että oli vähällä rutistaa hänet ja suuteli
rajusti poskia, huulia, kaulaa. Hannalta putosi jo hattu maahan ja
hiukset menivät epäjärjestykseen. Mutta hän oli onnellinen itse ja
onnellisempi vielä Salmelan onnesta. Sitten he harjoittelivat sanomaan
toisiaan sinuksi ja ristimänimeltä.

»Kalle.»

Hanna ajatteli itsekseen, ettei se ollut kaunis nimi; mutta ehkä hän
vähitellen sentään oppisi siitä pitämään.

He olivat siis kihloissa, olivat tehneet liiton koko elämäniäksi! Se
varmuus heillä oli, kun yhdessä taas tuuheiden koivujen varjostamaa
tietä kotiapäin astuivat. Päättivät, etteivät vielä mitään sanoisi
vanhemmilleen. Sitten he vasta tuonnempana ilmoittaisivat, kun Kallella
olisi tutkinnot suoritettuina. Olgalle vaan uskoisivat, ei muille
kenellekään.

Tämän ainoan viikon he saivat olla yksissä ja nauttia nuorta onneaan.
Sitten oli Salmelan lähteminen pois; Joroisiin ensin köyhäin
vanhempainsa luokse kesäksi ja syksyllä Helsinkiin lukuja jatkamaan.
Mutta he kirjoittaisivat ahkeraan toisilleen, jokainoa viikko varmaan
ja pitkän pitkiä kirjeitä.

»Muistathan, Hannaseni, pikku sulo nuppuseni, että minulle ahkerasti
kirjoitat», sanoi Salmela, kun he viimeisenä iltana taas kahden
kävelivät ja rauhallista paikkaa etsiessään olivat nousseet ylös
Trobergin kallioille, linnaa lähellä.

»Muistan tok'», sanoi Hanna, »eipähän minulla muuta iloa tule
olemaankaan».

Salmela palkitsi häntä suuteluilla.

»Mutta tiedätkö, armas, mitä sinulta vielä pyytäisin?»

Hän pani toisen kätensä Hannan kaulan ympäri, nosti toisella hänen
leukaansa ylös ja katsoi häntä syvälle silmiin.

»Lupaatko täyttää?»

»Jos vaan voin. Mitä se on?»

»Elä käy varsin paljon seuroissa, eläkä tanssi. Nuorelle tytölle se ei
ole hyvä. Hänen sielunsa on kuin kirkas peili, joka himmenee, jos
maailma siihen henkeään puhaltaa.»

»Minä niin mielelläni pysyn poissa. Luuletko, että minua kovinkaan
haluttaa.»

Salmela taas häntä suuteli, pitkään ja hartaasti. Ja nytkin ilmestyi
hänen silmissään tuo samanen kiilto, joka aina kylmentäväisesti Hannaan
vaikutti; hän joka kerran kummastui sitä ja vaistomaisesti hän tunsi,
että Salmelassa jotain liikkui, jolle hän jäi vieraaksi. Mutta ei hän
sitä tarkempaan huolinut ajatella, eikä jäljestäpäin enempää muistella,
sillä epäselvästi hän pelkäsi sen takana piileilevän jotain rumaa, ja
hän tahtoi rakastetussaan nähdä vaan hyvää, kaunista ja ylevää.

Kauan aikaa he istuivat siellä ylhäällä kallioilla. Hanna jo monta
kertaa oli tahtonut pois, mutta Salmela ei ottanut sitä korviinsa.

»Rakas Kalle», hän taas sanoi, »meidän täytyy lähteä, mamma varmaan
minua kaipaa».

»Mitä se tekee, sano että olit kävelemässä.»

Hän puristi Hannaa niin lujasti käsivarrellaan, että oli vähällä häntä
tukehduttaa.

»Mutta ajatteles», uudisti Hanna, kun hetken päästä sai hiukan lomaa,
»jos sattuisi joku tulemaan meitä vastaan, kun kahden tulemme metsästä.
Silloin menee minulta maine.»

»Viivymme niin myöhään, ettei kukaan tule. Eikä täälläpäin paljo
ihmisiä liikukaan.»

Salmela puhui kuiskaavalla äänellä; hänen huulensa polttivat, hänen
hengityksensä oli lyhyt ja tiuha. Silmät paloivat, Hanna ei uskaltanut
niihin enää katsoa.

Hän koetti välttää ja päästä noista hyväilyistäkin, jotka kävivät yhä
rajummiksi. Ei hän tiennyt minkätähden, mutta ne tekivät hänet
tuskallisen levottomaksi.

»Kalle, lähdetään pois!» Hän pyysi niin kauniisti; oli itkemäisillään.
Mutta Salmela ei siitä huolinut, eikä laskenut häntä irti.

Kuului raskaita askeleita samassa ja metsästä läheltä tuli mies kulkien
heidän ohitsensa. Hän oli ehtinyt nähdä heitä sylekkäin, Hanna oli
siitä aivan varma. Ja kyynelet, jotka olivat pyrkineet esiin,
valahtivat nyt alas poskille.

Salmela koetti häntä lohduttaa.

»Ei hän nähnyt, elä ole lapsellinen. Ja mitä sitten, jos näkikin,----
luuletkos, että hän semmoista minäkään pitää. Outo mies, ei hän tunne
meitä eikä tiedä nimeämme. Mitä sinä suotta säikähdät, Hannaseni.»

Hän aikoi uudelleen vetää Hannaa luokseen.

»Ei enää, Kalle, ei enää.» Hanna nousi ylös ja teki lähtöä.

»Huomenna tulen saattamaan sinua laivalle, saammehan silloin vielä
tavata toisiamme.»

»Niin, mitä siitä on, kun tuskin uskallan kättäsikään puristaa.»

Salmelan täytyi kuitenkin antaa myöten, sillä Hanna ei millään ehdolla
enää suostunut viipymään. Hän oli kuin tulisilla hiilillä ja rauhoittui
vasta sitten, kun pääsivät alas avonaiselle maantielle. Verkalleen he
astuivat kaupunkiin päin ja puhelivat.

»Omani olet, pieni sirkkuseni, parin vuoden päästä, aviopuolisoni,
armaani, jota suojelen ja säilytän kaikilta maailman myrskyiltä, jota
rakastan ja käsilläni kantelen, puolustan henkeen ja vereen saakka.
Kunpa se aika jo pian tulisi----»

Siihen tapaan Salmela äänteli ja Hanna oli onnellinen hänen rinnallaan
taas, luotti ja turvasi häneen eikä muistanut enää lainkaan tuota
kummallista tuskaa, joka äsken metsässä oli häntä tavannut.

Tulliportin edessä oli joukko lehmiä, ruskeita toiset, toiset kirjavia.
Hanna niitä pelkäsi, mutta Salmela asettui sille puolelle, valmiina
keppineen turvaamaan häntä, vaikka koko sarvinen lauma yhtä haavaa
olisi ryntäissyt päälle. Mutta lehmät eivät olleetkaan vihaisia,
rauhallisesti vaan käänsivät päätään, katsoivat heihin suurilla
vakavilla silmillään, leukojaan taukoamatta liikutellen. Pieni tyttö
vitsa kädessä aukaisi heille verkalleen porttia ja sulki sen taas
heidän jälkeensä.



VII.


Elokuussa istui Hanna eräänä iltana kukkatorilla, keskiympyrän
kohdalla. Ihmisiä kulki edes takaisin torin poikki. Hän ei heitä
katsellut ja paremmin heitä välttääkseen painui hän penkin nurkkaan
syvälle, koivun alle. Hame vaan ja jalat jäivät näkyviin. Ilma oli
lämmin, ilta hämärä. Raukeina riippuivat lehdet puissa, raukealta
näytti heinäkin maassa. Hän vaipui unelmiin, vaikka valvoi...

Rakastaa ja olla rakastettu! Suurempaa onnea ei koko avarassa
maailmassa voinut olla. Luottaa, kunnioittaa, ihailla, rakastaa, antaa
kaikki sielunsa parhaimmat tunteet, enemmän se oli kuin onnea, se oli
autuutta!

Jumalaa tuli hänen tästä kaikesta kiittää. Jumala oli luonut miehen ja
vaimon avioelämään, hän sydämet hallitsi ja taivutti mielensä mukaan.
Hän oli ohjannut heidät yhteen, määrännyt heidät jo alusta alkaen
toisilleen. Ei voinut hän kyllin kiitollinen olla siitä että Kallen
rakkauden oli voittanut. Mutta koko ikänsä hän koettaisi palvella
Jumalaa ja noudattaa kaikessa hänen tahtoaan. Papin aviopuolisona hän
sitä saattoikin parhaiten tehdä; Kalle neuvoisi häntä ja opettaisi...

Tulevaisuus kuvautui hänelle eteen ruusunpunaisena ja kirkkaana. Hauska
koti heillä tulisi olemaan, jossa ilo, tyytyväisyys ja rauha vallitsi.
Sairaita siellä hoidettaisiin ja köyhiä ruokittaisiin. Siunaukseksi he
olisivat seurakunnalleen, kaikki rakastaisivat heitä ja he kaikkia.
Eikä hän ajatellut murheen päiviä koskaan tulevan, ei muistanut liioin
lukuun ottaa niitä vastuksia ja haittoja, joilla ihmisellinen
puuttuvaisuus jokaisen elämää rasittaa, kunnes viimein kuolema kaikesta
lopun tekee...

Hän nojasi päätään koivun valkoiseen runkoon. Ympärillä oli hiljaista,
väki oli hälventynyt kaduilta ja torin käytäviltä. Hämärä oli muuttunut
melkein pimeäksi. Torvisoittoa kuului jostain läheltä, mutta se oli
epävakaista harjoitusta vaan.

Ei hän malttanut vielä lähteä pois. Oli niin suloista uinailla tässä
armastaan ajatellen.

Vesimyymälästä päin kuului askeleita, jotka lähenivät keskitoria. Maa
tömisi kiireellisestä ja jäntevästä poljennasta. Hanna ei ollut
tietääkseenkään, istui rauhassa vaan ja käänsi päänsä pois. Pimeä jo
tosin oli, vaan mitä siitä. Hän päätti olla urhoollinen, vaikka sydän
vapisi pelvosta.

»Jaha, siinäpä sinä olet. Tule kotiin, mamma kaipaa.»

Jussi istui hänen viereensä penkille.

»Mitä sinä täällä teet, ihan yksin? Olga ja Ines kävivät sinua
hakemassa ja käskivät sanomaan, että sinun huomenna pitää tuleman
mukaan, kun »Savotar» tekee huvimatkan.»

»En minä.»

»Et sinä! Mikset?

»Mitä minä siellä?»

»Huvittelet, tietysti, niinkuin muutkin. Sinne tulee sotaväen
torvisoitto mukaan. Ja minä menen kanss'. Pappa jo antoi rahaa. Hullu
olet, jos jäät pois.»

»Menevätkö ne ihan varmaan, Ines ja Olga?»

»Lupasivat ainakin.»

Olisihan tuo ollut hauskaa, mutta hän oli Kallelle luvannut, ettei
seuroissa kävisi...

»Niin, en minä kuitenkaan.»

»Ole sitten poissa. Mutta lähde kotiin nyt, siellä illallinen odottaa,
paistetuita ahvenia näytti olevan ja uusia perunoita.»

»Ei minulla ole nälkä, mutta saatanhan kuitenkin tulla, kun on jo
myöhäistä.»

»Sinulla ei milloinkaan ole nälkä. Kävisit uimakoulua niinkuin me, niin
takaan, että ruoka maittaisi.»

»Joko sinä kohta tulet meri-maisteriksi?»

»Johan minä olen. Eilen ja tänään uin koko määrän. Ja näkisit kuinka
korkealta me hyppäämme. Herran poika, sinä pyörtyisit varmaan. Tulepas
katsomaan huomenna. Maisterimme sentään on paras kaikista. Mutta nyt
hänen on kätensä särkynyt.»

»Oikeinko pahasti?»

»Kyllä jotenkin, mutta kaks niistä! Ei miehet sen vertaisista mitään.
Tohtori kielsi kivenkovaan vaivaamasta, mutta jopa hän tänään taas oli
järvessä.»

»Hyvänen aika, vaikka tohtori oli kieltänyt?»

»Vaikka vaan, mekö pieniä kipuja sairastelisimme. Johan nyt. Emme
paljon piittaa, vaikka pää poikki menköön. Ensi talvena sitä pojat taas
voimistelevat Kuopiossa.»

»Mutta luvut, Jussi?»

»Luvuista vähät. Jääkööt naisille, nehän niitä tuntuvat tähän aikaan
niin haluavan. Miehillä on Suomessa parempaakin työtä. Maata pitää
viljellä, että leipää saadaan, ja siihen voimia tarvitaan. Antaahan
olla, ajan kulua. Nähdäänpäs, eikö tästä kasva toisenmoista sukupolvea,
kuin tuo entinen, valtion viroista vaan kiistelee. Kunnottomat! Eivät
jaksaneet maata kaivaa eikä itse leipäänsä hankkia, niin palkkalaisiksi
rupesivat, toisten elätettäviksi.»

»No, mutta Jussi! Tarvitaanhan virkamiehiäkin maassa.»

»Tehtäköön naisista virkamiehiä. Olisivat siksi juuri omiaan. Tulisivat
vähemmällä toimeen ja olisivat nöyriä ja tottelevaisia. Ymmärtäisivät
taikka elleivät ymmärtäisi, niin heitä opetettaisiin ymmärtämään, ettei
virkamies ole mikään herra, vaan että hän on kansan renki--»

»Jussi!»

--»ja että hänen kiltisti tulee kuulla sitä, joka hänelle leivän antaa.
Sen vaan sanon, että kun minä tästä ohjaksiin tartun, niin kerrassa se
mahti vähenee korkeilta herroilta. Antaahan olla! Vielä sitä minustakin
mies tulee.»

»Sinä olet aina niin raju. Eläkä luule, että naiset virkoihin haluavat.
He tietävät että heillä aviopuolisona ja äitinä on ihanin
vaikutusalansa.»

»Teitä Jumala näyttää siunanneen niin paljon maailmaan, että riittää
vaan jos johonkin.»

Illallisen syötyä kirjoitti Hanna pitkän kirjeen Kallelle. Kertoi siinä
rakkaudestaan, onnestaan ja heidän toivorikkaasta tulevaisuudestaan.
Salmela oli valittanut ikävyyttään; ei tiennyt, kuinka tulisi toimeen
kolme vuotta, jonka ajan kuluttua he vasta voisivat häitä pitää. Mutta
Hannan mielestä tuo aika oli lyhyt. Hän ei vielä likimainkaan ollut
valmis niin ankaran totiseen elämän muutokseen. Vakavasti hän koetti
edistyä ja kasvaa ennen kaikkea hyväksi ihmiseksi. Siinä hän toivoi
apua rakkaalta Kalleltaan, joka paremmin kuin hän ymmärsi eroittaa
hyvän ja pahan.

Oli jo myöhäinen yö, ennenkuin hän sai kirjeensä lopetetuksi. Kello
kävi kahta. Hän aikoi juuri ruveta riisumaan, kun raskaita askeleita
kuului portailta. Hanna säpsähti. Tiesipä hän hyvin, kuka siellä tuli.

Etehisen ovelle hän jäi, ei löytänyt varmaankaan avaimen reikää. Hanna
epäili, pitikö mennä aukaisemaan ja näyttämään tulta, vai ollako
menemättä. Ei hän millään ehdolla olisi tahtonut nähdä isää tuossa
tilassa; mutta äidillä oli ollut päänkivistystä, ehkä hän nyt nukkui ja
jos isä soittaisi, tulisi hänen unensa häirityksi. Hanna otti lampun
käteensä ja läksi.

»Vai niin, sinäkö, tyttöseni----arvasitko, että minulla--oli--oli
sinulle uu--uutisia----»

Isä oli niin humalassa, että hän tuskin jaloillaan pysyi, ja henki
löyhkäsi jo kaukaa väkevältä; mutta miksi oli hän nyt noin hyvällä
tuulella eikä äreä niinkuin tavallisesti muulloin?

Hanna aukaisi oven ruokasaliin ja valaisi tietä. Isä otti kädellään
tukea ensin uunista, sitten pöydästä ja kaapin nurkasta.

»Tule----tule----tänne kuu--kuule--le--maan----»

Häntä nikoitti aina välillä. Hanna seurasi jäljessä ruokasaliin. Isä
hoiperteli äidin sängyn reunalle.

»Mamma--elä nyt nuku--kuule kun minä kerron----kas kun posket punottaa
----juuri kun nuorella tytöllä----»

Hän taputteli äitiä ja kumartui alas häntä suutelemaan. Äiti vavahti,
käänsi päätään pois ja veti peitettä ylemmäksi.

»Sassa meinaa naida meidän Hannan----niin--mamma saa laittaa häitä----
tyttärelle häitä----»

Hän lopetti tyytyväiseen murinaan, samalla kun taaskin kumartui alas
painaen turpean suunsa äidin huulille. Äiti koetti sysätä häntä pois,
mutta isä ei siitä välittänyt. Hanna katsoi toisaanne.

»Hannaseni», sanoi äiti, »sytytä kynttilä ja lähde kamariisi».

»Elä pelkää, lapsi», lisäsi hän puoliääneen, nähdessään Hannan vaaleat
kasvot, »elä pelkää, minä tulen aamulla heti luoksesi».

Aamullako vasta? Miksei ennen, miksei nyt kohta? Eikö hän arvannut,
kuinka tuskallisen pitkäksi tämä yo kävisi.

Seitsemän aikaan aamulla tuli äiti hiljaa ruokasalin läpi, yöpuvussaan
vielä.

»Isä jäi nukkumaan», puhui hän kuiskaamalla, ikäänkuin peljäten hänen
pian kuulevan sinne kolmanteen huoneesen. »Et sinä Sassaa ota, tiedän
sen kysymättäkin; ja varjelkoon sinua rakas Jumala siitä kirouksesta,
johon huonon miehen vaimo on tuomittu. Lapsi kulta, sinä et voi
aavistaa----enkä minä voi kertoa----mutta elä mene naimiseen, ellet saa
toisenmoista miestä. Saastainen yhteys saastuttaa----ja saastainen on
se mies, joka huonosti elää, olkoon maailman silmissä kuinka kunnian
arvoinen hyvänsä. Ei rikkaus eikä loisto ihmistä semmoisesta puhdista.»

Hanna kietoi kätensä äidin kaulaan.

»Mamma--rakas--»

Hän oli vähällä kertoa jo salaisesta kihlauksestaan ja rakkaudestaan
Kalleen, joka oli niin hyvä, niin vakava ja luotettava, parhaimpia
miehiä, mitä olla voi. Mutta hän ei sentään uskaltanut, kun Kalle oli
kieltänyt.

»Mutta jos pappa pakoittaa?»

»Sitä hän ei saa tehdä. Anna kohta jyrkkä kielto, että pikemmin pääset.
Tänään kuuluu Sassa jo tulevan.»

»Jos mamma puhuisi hänelle minun puolestani.»

»Ei lapseni, itse sinun täytyy se tehdä. Ole kohtelias, mutta samalla
horjumaton.»

Isä soitti kelloa makuuhuoneessa, ja äiti riensi hänen luokseen jättäen
ovet auki mennessään.

»Toimittakaa tulta uuniin, täällä on niin kylmä», kuuli Hanna hänen
sanovan.

Äiti yritti tulemaan takaisin.

»Kyllä minä menen sanomaan», lausui Hanna ja kiirehti kyökkiin.

»Olisiko Liisa niin hyvä ja toisi sänkykamariin puita, papalla on
kylmä.»

»Kylmä? Mikä kylmä nyt kesällä on. Tyhjää siellä vaan juonittelee.»

Liisalla oli huivi sidottuna pään ympärille ja nutun hihat
ylöskäärittynä. Hän puuhaili taikinan laittamista. Pöydällä oli korkea
kasa sihtatuita ruisjauhoja, joita hän talrikilla ajoi penkillä
vieressä olevaan pyttyyn, otti sitten hierimen ja hämmenteli että
jytisi.

»Minä vähättelen koko kamreerista. Pitää humalapäissään aina semmoista
siivoa, että ylenannattaa korjatessa. Kuolisi, mokoma, kerrankin. Ihme
ja kumma, että se kamreerska jaksaa sitä kärsiä. Minä hänet olisin
tappanut aikoja sitten. En, jumaliste, huolisikaan, viereeni semmoista
porsasta--thyi!--iljettää jo ajatellakin--»

Hanna ei kuullut enempää; hän riensi itse puuliiteriin. Palatessaan,
puusylyys käsivarrella, hän sivumennen lausui:

»Pitäisi Liisan sentään vähän punnita puheitaan.»

»Ettäkö olen valhetellut, sitten?» huusi Liisa hänen jälkeensä. »Kun te
viitsitte vielä puolustaa tuommoista isää----»

Hanna laittoi puut uuniin, repi tuohia irti ja sytytti. Polvillaan hän
oli, selin isään, ja puhalteli valkeata, saadakseen sitä paremmin
palamaan.

»Et suinkaan sinä, Hanna, tuossa leningissä meinaa tänäpäivänä olla,
kun kosijoita odotat», sanoi isä.

»Onhan tämä hyvä», vastasi Hanna hiljaa.

»Muille ehkä, mutta ei Sassan morsiamelle. Etkös ole nähnyt, kuinka
hänen sisarensa käy puettuna.»

»Eipä Hanna vielä olekaan hänen morsiamensa», muistutti äiti.

»Melkeinpä voi sanoa että on, koska illalla jo puhuimme kaikki
valmiiksi. Annapas tuo papyrossipuntti tänne. Ja tikkuja kanssa. Sassa
kertoi jo pari vuotta pitäneensä Hannaa silmällä.»

Hanna oli yhä polvillaan uunin ääressä, nojasi taaksepäin, tueten
toisella kämmenellään lattiaan ja käänsi nyt kasvonsa isään. Hänen
huulensa vapisivat, mutta silmissä oli vakava katse.

»Pappa, en minä Sassalle mene.»

»Et mene? Et mene Sassalle, rikkaalle Vaajasalon herralle?»

»En.»

Isä katsoi äitiin.

»Mikä tyttöä riivaa? Kreiviäkö hän odottaa?»

»Ehkei Hanna rakasta häntä.»

»Ei, minä en rakasta.»

»Rakasta, hy! Että sinäkin viitsit löpistä, vanha ihminen. Hannaa en
ihmettele. Tuolla iällä vielä haaveksitaan yhtä, toista, milloin
ikuista rakkautta, milloin muuta. Ei, Hanna, mene sinä vaan naimiseen
Sassan kanssa, niin takaan, ettet kadu kauppojasi. Sassa on
hyväluontoinen mies, sitä paitse.»

»Mutta minä en kunnioita häntä, pappa.»

»Et kunnioita? Mistäsyystä, jos saan luvan kysyä?»

»Hän elää huonosti.»

»Ja kuinka sinä sen tiedät?»

Isä oli punainen ja katsoi niin vihaisesti, että Hannaa peloitti.

»Onhan se tunnettu asia», sanoi äiti.

»Vai niin, sinä, näemmä, aiot puolustaa tytärtäsi. Kuuntelette
juorupuheita ja sitten ... hyi, hävetkää Ja mitä se teitä liikuttaa,
kuinka hän ennen naimistaan on elänyt. Voi hänestä siltä uskollinen
aviomies tulla. Olkaa te sekaantumatta miesten asioihin, sen neuvon
minä annan teille.»

Isä viskasi papyrossilopun lattiaan ja jatkoi:

»Kaikista vähin sopii nuoren tytön puhua ja ajatella tuommoisia. Sinä
menet nyt kauniisti ottamaan toisen puvun päällesi ja odotat Sassaa.
Edeltäpuolen hän aikoi tulla.»

Hanna ei uskaltanut panna vastaan. Hän muutti toisen leningin
päällensä, mutta itki koko ajan kamarissaan, eikä voinut syödä sinä
päivänä ollenkaan.

Turhaan he kuitenkin Sassaa edeltäpuolen odottivat. Isä kummasteli ja
oli vähän suutuksissa; ei hän mitään puhunut, mutta se näkyi hänen
silmistään. Kohta päivällisen jälkeen toi kuitenkin pieni poika
kirjelappua Sassalta ja silloin isän kasvot kirkastuivat.

»Neljän aikaan tulet, Hanna, rantaan», hän sanoi, »lähdemme
purjeveneellä Vaajasaloon».

Hanna ei puhunut mitään, näytti vaan onnettomalta.

»Haudo silmiäsi vedellä, lapseni», sanoi äiti, kun isä oli mennyt
huoneesta. »Ja koeta olla rohkeampi. Ei sinua väkisen naimiseen
pakoiteta missään tapauksessa.»

Hanna käveli kuin unessa isän rinnalla alas rantaan, jossa iloinen
seura jo oli koolla. Neiti Munsterhjelm siellä oli ja kaikki nuo muut
vanhemmat naiset, jotka olivat niin vapaita olennossaan ja seuraelämään
tottuneita. Hanna tunsi itsensä vieraaksi heidän seassaan; eipä hän
heitä tuntenutkaan paljon muuta kuin nimeltä. Niillä puhetta riitti ja
naurua. Välistä he lauloivatkin sekaäänisesti ja hyvin se sointui.
Heillä oli harjaantuneet äänet, eivätkä he milloinkaan epäilleet. Kun
joskus meni väärin, he vaan nauroivat.

Päivä paistoi ja selällä kävi raikas tuuli. Sassa hoiti purjeita; vene
meni että hurisi eteenpäin. Mutta Hannan mieli ei sittenkään
keveämmäksi käynyt. Hän tunsi itsensä niin kovin yksinäiseksi, oli
juuri kuin kaukana kaikista, jotka siinä iloitsivat hänen ympärillään.
Eikä hän voinut käsittää, miksi Sassa juuri häneen oli mieltynyt,
vaikka hän niin mitätön oli noiden muiden rinnalla; ehkä isä kumminkin
oli erehtynyt, taikka Sassa humalapäissä puhunut semmoisia, joita ei
enää selvänä muistanutkaan.

Mutta siellä perillä hän tuli tietämään, ettei niin ollut.

He istuivat lehtimajassa kaikki, paitsi isä ja pari muuta vanhempaa
herraa, jotka löivät korttia sisässä. Sassa ja hänen sisarensa iskivät
silmää toisilleen. Neiti Wiik nousi ylös ja ehdoitti kävelyretkeä,
johon kaikki suostuivat. Hanna ajatteli ensin jäädä sinne lehtimajaan
yksikseen, mutta kun huomasi Sassankin jäävän, nousi hän ylös ja yritti
seurata toisia.

»Elkää menkö», kuiskasi Sassa, tarttuen hänen käsiinsä.

Ei auttanut mikään, hänen täytyi jäädä. Peljätty hetki oli tullut...

Kuinka vihainen isä sitten hänelle oli tämän päivän jälkeen! Ei
ystävällistä sanaa milloinkaan eikä lempeää katsetta. Mitä ikänä hän
teki tai puhui, se oli aina hullusti ja aina hän sai nuhteita. Hanna
kävi niin araksi, ettei enää tiennyt, kuinka olla; pelkäsi joka askelta
ottaessa, joka sanaa lausuessa. Ei hänellä entiseltäkään ollut paljon
itseluottamusta, mutta nyt se tyyten hävisi ja onnistumaton hän sitten
todenperään olikin kaikin puolin. Kun heillä oli vieraita ja hänen
täytyi tulla sisään, istui hän aina jäykkänä tuolin reunalla, puhui
vaan puoliääneen ja suurimmasta pakosta. Tyhmältä se kuului hänen omiin
korviinsakin, mitä hän sanoi. Kamarissaan hän enimmiten oleskeli, eikä
isä juuri usein sinne tullut. Mutta ruokapöydässä hän siihen sijaan sai
kiusaantua ja kestää noita ankaran tuimia katseita, jotka panivat
sydämmen jäätymään ja käden vapisemaan.

»Mitä sinä pidätät vatia sillä puolen», sanoi isä kerrankin, »anna
tänne, no, pikemmin! Se on niin hidas ja saamaton kaikessa. No,
pudotapas vielä käsistäsi. Ei sinusta, poloinen, ole ei mihinkään.»

»Hanna kuitenkin neuloo meille kaikille vaatteet, sitä ei joka tyttö
tee», muistutti äiti sävyisällä äänellään.

Hanna loi häneen kiitolliset silmät; tuo puolustus lämmitti hänen
sydäntään ja itsekseen hän nyt päätti tästä puolin kahta kiivaammin
polkea konettaan.

»Ompelijattareksi hän ehkä juuri on omansa, koska ei muuhun kelpaa.
Seuroissakin istuu kuin mikä nolla, että oikein harmikseen katselee.»

»Mutta ei se nyt olekaan kumma», puhkesi Jussi puhumaan, »niissä
melkein mieskin nollaksi muuttuu. Niinhän ne ovat hienoja, ne naiset,
ja yleviä, että tulepas vaan lähelle. Äh, Hannan sijassa antaisin hyvän
päivän koko joukolle.»

»Eipä sovi sanoa, että Hanna seuraelämässä paljon aikaansa viettää»,
lausui äiti.

»Kun toki huomaa, ettei hän siellä osaa käyttääntyä eikä olla niinkuin
muut», lisäsi isä.

Hanna oli kaiken aikaa katsellut alas talrikkiinsa ja koetti niellä
suuria palaisia, että kurkusta tuo vedontapainen pinnistys antaantuisi,
joka aina väkisen ajoi kyynelet silmiin. Mutta nyt hän tunsi, ettei
voinut enää estää niitä tulemasta.

»Mamma, saanko nousta ylös pöydästä», hän kysyi, »ei minun käy syönti».

Äiti näytti alakuloiselta.

»Nouse vaan», hän sanoi hiljaa.

Hanna meni kamariinsa, tarttui ompelukseensa ja istui taas koneensa
ääreen, josta oli päivällispöytään lähtenytkin. Suuret, täyteläiset
vesikarpalot valuivat poskia pitkin ja putosivat noille puolitekoisille
tyynyvaaruille hänen sylissään.

Mutta mieli kävi keveämmäksi, kun hän oli siinä vähän aikaa itkenyt.
Olipa hänellä Kalle ja Kallen rakkaus, mitä hän muusta välitti. Kalle
ei vaatinut, että hänen seuraelämässä tuli loistaa ja viehättää.
Hyväksi, kelpo vaimoksi hänen vaan oli valmistuminen, nöyräksi ja
ahkeraksi, joka löytäisi onnensa muiden onnessa. Jos nykyisyys olikin
tukalaa ja raskasta, mitä siitä! Pian kului kolme vuotta, sitten
muuttuisi kaikki. Ei vihaisia silmäyksiä enää, eikä tuommoista
ylenkatsetta. Kalle rakasti häntä semmoisena, kuin hän oli, ei
soimannut häntä milloinkaan vähäpätöisyydestään. Hän tiesi, ettei hän
Kallen mielestä vähäpätöinen ollutkaan, vaan juuri päin vastoin. Ja nyt
hän muisti, kuinka Kalle oli pitänyt häntä viehättävänä ja kauniina,
kuinka hän----

Kyynelet olivat jo kuivaneet, hän hymyili. Ja sitten hänen täytyi
nousta sieltä koneen äärestä ja katsastaa pikkuisen peiliin. Ettei hän
vaan vanhentuisi ja muuttuisi rumemmaksi, siksi kuin Kalle ensi kesänä
tulisi häntä tervehtimään, niinkuin kirjeessään oli luvannut. Hän
laitteli kiharoitaan otsalle ja hymyili uudelleen, sillä peili
vakuutti, ettei hän rumempi ollut kuin ennenkään. Isä sanoi, etteivät
ne seuroissa olleet hänestä tietävinään; mutta isä olikin nähnyt häntä
vaan tuommoisten vanhempain ihmisten joukossa, jossa kainous häntä aina
niin painoi. Olipa hän kyllä iloinen ja vapaa omien tuttujensa ja
ikäistensä parissa. Eivätkö olisi hänestä tietävinään! Kun Kalle aivan
toista pelkäsi ja sen vuoksi juuri oli pyytänyt häntä seuroja
välttämään. Ja hän päätti uskollisesti noudattaa Kallen toivomusta,
teki sen niin hartaasta halusta, sillä hänellä ei mitään hauskuutta
tanssista enää ollut. Kallea hän ainoastaan tahtoi miellyttää, häntä
varten ainoastaan olla kaunis ja viehättävä. Ei Sassaa eikä ketäkään
muuta.

Tuolit kolisivat, ruokasalissa noustiin pöydästä. Hanna kiirehti
jälleen työhönsä, sillä hän arvasi äidin tulevan häntä lohduttamaan,
eikä toki tahtonut, että äiti yhyttäisi häntä peilin äärestä.

Äiti tosiaan aukaisikin samalla ovea ja tuli huoneesen.

»Elä huoli olla pahoilla mielin, Hannaseni», sanoi hän, »vaikka pappa
onkin vihainen. Tämä kyllä menee ohitse, mutta onneton avioliitto olisi
murtanut koko elämäsi.»

Äiti otti molemmin käsin hänen päästään kiinni ja katsoi häntä silmiin.

»Eikö totta, lapseni!»

»Totta», vastasi Hanna hymyillen.

Illempana sai Hanna kirjeen Kallelta, joka nyt oli Helsingissä. Siitä
hänellä oli iloa ja lohdutusta taas moneksi päiväksi. Ei Kalle enää
joutunut kirjoittamaan niin ahkerasti kuin ennen, hänellä kun oli
paljon työtä tutkintoa varten, jonka hän aikoi jouluksi suorittaa.
Mutta Hanna kirjoitti hänelle uskollisesti kerran viikossa, eikä
tuskastunut, vaikka vastaukset viipyivätkin. Joskus hänestä Kallen
kirjeet tuntuivat kylmemmiltä, ja juuri kuin väkinäisesti
kirjoitetuilta, ja silloin aina kipeä pistos viilsi sydäntä. Mutta hän
karkoitti pois kaikki epäilykset, ei hän sallinut niiden tulla heidän
väliään hämmentämään. Arvattavasti oli Kalle väsynyt liiallisesta
lukemisesta eikä sen vuoksi jaksanut virkeämmästi kirjoittaa. Sitä
enemmän hän silloin kaipasi lohdutusta ja Hanna teki siinä suhteessa
mitä suinkin voi. Ei maininnut koskaan ikävyyksistään kotona sanaakaan,
ettei turhanpäin Kallen mieltä niillä raskauttaisi. Olipa hänellä
ainetta rakkaudessaan, joka kasvoi suuremmaksi, mitä enemmän hän siihen
kokosi kaikki ilonsa, toivonsa ynnä nykyisen ja tulevaisen onnensa.

Salmela oli kyllä kiitollinen tuosta luottavaisesta ja uskollisesta
rakkaudesta, joka antoi hänelle takeita siitä, että Hannasta tulisi
hyvä vaimo, niinkuin hän oli ajatellutkin, nöyrä, hiljainen ja
ystävällinen. Hän asetti Hannan kuvan sievään kehykseen pöydälleen,
suuteli sitä ensimmältä aamuin ja illoin, mutta vähitellen hän
kumminkin sen tavan jätti, kun rupesi pitämään sitä kovin lapsellisena.
Joka kerran kun hän Hannalta sai pitkän ja lämpimän kirjeen, päätti hän
viipymättä kirjoittaa yhtä pitkän vastaan, mutta eihän se tullut
tehdyksi. Aina ilmestyi esteitä, milloin oli toveria hänen luonaan,
milloin taas johonkin meno. Mutta eipä Hanna näyttänyt sitä pahaksi
panevan. Hän oli järkevä ja hyväluontoinen, oikein kelpo tyttö. Salmela
taaskin kerran monesta aikaa suuteli hänen kuvaansa.

Lukea hän aikoi ahkerasti tänä vuonna; mutta syyslukukausi kuitenkin
meni, ilman että aikomuksesta sen valmiimpaa tuli. Tuo kirottu
Helsingin elämä vei aikaa. Helmikuussa joulun jälkeen hän tarttui
kirjaan lujalla päätöksellä, otti avaimen suulta pois ja istui hiljaa,
kun oven takana kuuli toverein ääniä. Hän luki, joi virkistyksekseen
monta karahviiniä vettä päivässä, poltti puntin papyrossia
vuorokaudessa, käveli kamarinsa lattiaa edes takaisin nurkasta
nurkkaan, mutta pysyi rehellisesti kotona. Sitä kesti kaksi viikkoa
säntilleen. Silloin hän uupui, mieli kävi alakuloiseksi ja päätä
kivisti. Oli perjantai-päivä. Luku ei sujunut, puuttui sekä halua että
kykyä. Sohvallaan hän venyi, katsoi kelloa vähä väliin ja mietti, eikö
pitäisi kuitenkin mennä ulos virkistystä hakemaan. Kaksi viikkoa hän
oli paastonnut ja kiduttanut itseään, ei ollut viisasta liian paljon
ponnistaa voimiaan. Kukkarossa oli kolmekymmentä markkaa rahaa; lainaa
hänen kumminkin piti hankkia osakunnan kassasta tai muualta; yhden
tekevä tapahtui se sitten ennemmin tai myöhemmin. Hän hyppäsi ylös,
sammutti sylkemällä papyrossin pään ja pisti nutun päälleen. Hyräillen
otti hän lakkinsa, vilkaisi sivumennen sattumalta Hannan kuvaan ja
läksi.

Mieli tuntui kohta kevyemmältä, kun hän taas astui katua pitkin ja
katseli ihmisiä. Hullua, että hän niin yhtä mittaa oli aivojaan
vaivannut. Tästä puolin hän päätti lukea vaan aamupäivästä ja viettää
illat ulkona. Se oli paljon viisaampaa, ei rasittunut liiaksi eikä
suotta elämäänsä ikävöittänyt.

Ylioppilashuoneella hän tapasi muutamia toveria, joiden kanssa meni
kävelemään. Astuttiin katua ylös, toista alas, puheltiin niitä, näitä,
kuinka sattui. Erityisellä huomiolla he tarkastivat vastaantulevia
naisia, varsinkin niitä, jotka olivat sieviä ja kauniita. Kohteliaasti
nostettiin lakkia, jos sattuivat tuttuja olemaan, mutta ohi päästyä
lausuttiin irstaisia sanoja, varoittaen kuitenkin, etteivät naiset
niitä kuulleet. Ken roskaisimman sukkeluuden keksi, hänen parhaiten
onnistui toisia nauramaan saada. Eivätkä he sitä minäkään pahana
pitäneet, olihan tuo tavallista miesten kesken.

Osuivat he sitten kulkiessaan tulemaan »Uuden kuopan» kohdalle ja
samassa heräsi halu pistäytyä sisään. Ja portaita he vajosivat alas
kaikki neljä, eikä tuntikausien kuluessa näkynyt heistä ainoatakaan
takaisin tulevaksi...

Puoliyön aikaan huudettiin kuopan kohdalle isvosikkaa ja neljä herraa
hoiperteli rekeen. Käskettiin ajamaan »Tarkk'ampujan» kadulle erääsen
tunnettuun kartanoon. Isvosikka antoi hevosen juosta, hän tunsi hyvin
paikan, harva ilta, ettei hän sinne herroja kyydinnyt. Salmelan polvet
loukkua löivät, kun hän portin kohdalla kukkarostaan kaivoi pojalle
rahaa. Kaksimarkkainen tuli kouraan; puoli liikaa, mutta sama se, antoi
mennä kerran. Poika kiitti, ja hämärässäkin tiedossaan ymmärsi Salmela
arvonsa kohonneen tämän auliutensa kautta. Mielihyvällä hän kääntyi
portista sisään, toiset olivat jo menneet edellä. Hevonen ajoi pois ja
katu jäi tyhjäksi. Kartanon ikkunat olivat luukuilla peitetyt; ei
näkynyt eikä kuulunut mitään sen enempää...

Seuraavan aamun valjetessa tuli Salmela ulos samasta portista. Hän oli
riutunut ja harmaankalvakka kasvoiltaan, käynti oli ryhtiä vailla.
Vaatteet riippuivat nuojaantuneina hänen päällään, ruumiin rähjäisyys
tunki niiden läpi ja saastutti ilman hänen ympärillään. Inhotti häntä
itseäänkin ja ylenannatti; koetti päästä pois kortteeriinsa, ennenkuin
tuttuja kadulla liikkuisi. Päässä paukutti ja sydänalassa tuntui
pahalta, eikä vetelät jalat tahtoneet häntä oikein kantaa. Päästyään
kamariinsa, hän suoraapäätä meni sänkyyn, johon riisumatta heittäytyi.
Tuossa paikassa hän nukkui sikeään uneen. Kuorsaten hän veti henkeä
puoleksi sieramien, puoleksi avonaisen suun kautta, josta limainen
sylki valui alas tyynylle. Tylsissä kasvoissa ei sielun merkkiä
ilmestynyt, ruumiissa vaan veri kiersi ja työtään teki. Kun unta oli
kestänyt kuusi tuntia yhtämittaa, alkoi naljakkuus nenän ympäriltä
vähentyä ja ihon hikirei'istä lämmin kosteus huokua. Puolipäivän aikaan
hän viimeinkin heräsi. Raoitti turpeita silmäluomiaan, örisi ja pyyhki
huulensa kuivaksi. Kieli oli kovin paksuna suussa, seltterivettä teki
mieli, mutta kukkarossa ei enää ollut penniäkään. Harmissaan kääntyi
hän seljalleen, suoristi itsensä ja torkahti vielä uneen. Mutta jano
esti kuitenkin pitempää nukkumista; hän kahnusteli ylös pöydän luokse
ja joi karahviinista lämmintä vettä. Lasi oli vielä tyhjänä hänen
kädessään, kun silmät sattuivat pöydälle ilmestyneesen kirjeesen. Hän
katsoi siihen hetken, kaasi uudelleen vettä lasiin ja joi. Tarttui
sitten kirjeesen ja meni takaisin sänkyyn, joka entiseltä vielä
lämmintä höyrysi ja oli kuoppainen. Päällekirjoituksesta hän huomasi,
ettei kirje Hannalta ollut. Mutta keneltä sitten? Hän aukaisi ja
vilkaisi allekirjoitusta.

»Ahaa, setä Salmelalta Mikkelissä! Noo, mitä hän?»

  »Hyvä Kalle!

  Tämän kautta saan minä lähestyä sinua muutamalla rivillä ja tietä
  antaa, että me kaikki olemme voineet hyvin ja olleet tervennä, jota
  samaa Jumalan lahjaa myös sinulle toivon, rakas veljeni poika. Ja me
  olemme nyt mamman kanssa päättäneet lähettää Elman Helsinkiin, koska
  hänen tekee niin mielensä eikä, Jumalan kiitos, varojen puute esteenä
  ole. Hän tulee sinne parhaasta päästä pianon soittoa harjoittelemaan,
  johon hänellä näyttää olevan erinomaiset luonnonlahjat. Ja
  pyytäisimme, että tekisit hyvin ja menisit junalle häntä vastaan
  tämän kuun kahdeksantenatoista päivänä, ja pitäisit huolta sekä
  hänestä että hänen kapineistaan, elleivät sattuisi hänen
  kortteeripaikastaan ketään avuksi lähettämään. Eikä nyt muuta
  tällä erää, vaan jää herran haltuun, toivoo

                                 setäsi
                                   Petter Salmela.»

»Kahdeksastoista päivä? Sehän on juuri tänään», mutisi Kalle ja hyppäsi
ylös vuoteeltaan.

Hän alkoi kiireimmiten siistiä itseään, muutti paidan ja harjaili
vaatteitaan.

»Kunnon ukko tuo setä», ajatteli hän siinä pukiessaan, »semmoisen
varallisuuden kun on hankkinut itselleen. Kerjuupoikana meni Mikkeliin
ja eikö vaan liene siellä rikkaimpia kauppiaita tätä nykyä. Hauskaa
nähdä Elma serkkua. Kaunis tyttö, luulemma, helkkarin sievä hän oli jo
pari vuotta takaperin.»

Hän siinä keskeytti ajatusten juoksun, ja, pitäen päätään pesuvadin
ylitse, valeli hän kosolta vettä niskaan ja kasvoihin.

Siisti herra se oli, joka sinä iltana ajoi ylös junalta nuoren ja
miellyttävän neidin rinnalla.

»Sinä saat minusta paljon vastusta, serkku», puhui neiti, »tulet
olemaan oppaanani, sillä minä en osaa yksin mihinkään».

»Hyvä on», hymyili serkku ja auttoi häntä reestä.

»Huomenna täytyy sinun jo tulla mukaani ostoksia tekemään, kohta
aamusta päivin, muistatkos.»

»Kyllä.»

Hän oli erinomaisen viehättävä, Salmela vallan ihastui. Serkun
oikeudella hän tarjosi hänelle käsivartensa.

»Tuletko koko kevään olemaan Helsingissä, Elma?»

»Tietysti. Entä sinä?»

»Samoin.»

»Matkustammeko sitten yhdessä kotiin?»

»Ehkä.»

He olivat tulleet ovelle. Salmelan täytyi heittää irti tuo pieni,
hansikkainen käsi, mutta serkun oikeudella hän puristi sitä lämpimämmin
kuin muuten oli tavallista.

Kotiin tultua hän ensi työkseen korjasi Hannan kuvan pöydältä
laatikkoon. Elma varmaan tulisi katsomaan hänen asuntoansa, sen vuoksi
se oli pantava näkyvistä pois. Kirje velassakin hän taas oli Hannalle,
mutta eipä hänellä nyt ollut aikaa. Tuonnempana hän sitten kirjoittaisi
pitemmältä, kertoisi Elmastakin ja muusta kaikesta. Hanna rukka ehkä
odotti siellä ikävissään, mutta hänen täytyi oppia kärsimään. Siitä oli
hänellä hyötyä elämässä.

Näin Salmela mietiskeli, asetellessaan Hannan kuvaa pohjimmalle
laatikkoonsa, paperien ja kirjeiden alle. Ei hän aavistanut, että Hanna
juuri samana hetkenä istui kamarissaan hänen kuvaansa katsellen,
niinkuin hän tavallisesti teki joka ilta, ennenkuin levolle meni.

Mutta tällä kertaa hän katseli sitä kauan. Mieli oli surullinen, ei
tiennyt oikein itsekään, mistä syystä. Hän luki Kallen viimeisen
kirjeen, joka oli tullut pari viikkoa sitten, vaan ei hän siitäkään
lohdutusta saanut. Se tuntui kylmältä ja oli huolimattomasti
kirjoitettu. Ei siinä ollenkaan ollut sitä, jota Hanna kaipasi ja
odotti. Pelko, ettei Kalle häntä enää rakastaisi, oli yhä useammin
ruvennut häntä vaivaamaan. Ja nyt, hiljaisena iltayönä se melkein
varmuutena valtasi hänen mielensä. Eikä hän kuitenkaan tahtonut sitä
vielä uskoa, ei vielä viimeisestä toivosta luopua, sillä maailma olisi
silloin muuttunut järin pimeäksi. Häilyen näin toivon ja epäilyksen
vaiheilla hän kädet ristissä katseli kuvaa, joka oli pöydällä hänen
edessään. Kuinka se oli tyyni ja hiljainen, hymysuin vaan katseli häntä
vastaan, eikä välittänyt mitään hänen tuskastaan.

Hanna oli huolissaan oppinut aina Jumalaan turvaamaan, ja niin hän
nytkin teki. Painoi otsansa ristissä oleviin käsiin ja rukoili
hartaasti, ettei Jumala sallisi niin suurta onnettomuutta tapahtuvan,
vaan säilyttäisi hänelle ikuisiksi ajoiksi Kallen uskollisuuden ja
rakkauden. Olihan siinä hänen ainoa ilonsa elämässä, hänen ainoa
toivonsa, ei hänelle mitään jäisi, jos se otettaisiin pois.

»Rakas, armollinen Jumala, kuule rukoukseni, elä käännä kasvojasi
minusta, eläkä hylkää minua, katso, en minä jaksaisi sitä kestää.»

Kun hän jälleen nosti päänsä, olivat hänen kasvonsa kyyneleitä täynnä.
Mutta rauhallisempi hän kuitenkin oli, hiljainen toivo sai taas sijaa
sydämessä. Huomenna tuli posti, ehkä tulisi Kallelta kirje, tuo pitkä,
jota hän kauan oli luvannut.

Mutta turhaan hän sitä odotti. Viikko meni, meni toinenkin, eikä mitään
kirjettä kuulunut. Hanna kävi kalpeaksi ja heikoksi. Hän menetti
viimeisen ruokahalun ja kävi päivä päivältä hiljaisemmaksi. Sitä ei
kukaan kotona huomannut, sillä äitikin tähän aikaan sairasteli eikä
jaksanut olla ylhäällä paljon ollenkaan. Isä ei semmoisia merkille
pannut ja Jussilla oli muita hommia. Poika parhaasta päästä luisteli ja
voimisteli; kotona ollessaan ei hän malttanut siunaamahetkeä yhdessä
kohden viipyä, jos välistä juuri kamarissaan, mutta toisten parissa ei
ensinkään.

»Mitäs te olette niin ikäviä», hän intti, kun Hanna äidin tähden häntä
kerran siitä nuhteli, »niin helkkunan ikäviä. Pojat ovat ihan toista.
Niitten kanssa saa toki puhella ja telmiä ja niitä voi antaa vaikka
korvalle, kun vihaksi pistää. Mutta te kohta säikähdätte, jos kovemman
sanan vaan sanoo. Enkä minä malta kotinurkassa istua noin kuin sinä.»

Ei äiti ollut vaarallisesti kipeä, hän vaan oli niin voimaton, ettei
jaksanut paljon silmiään auki pitää. Makuuhuoneessa oli raskas ja
painava ilma, uutimet olivat alhaalla, joka nurkka oli täynnä
kärsimystä ja hämärää hiljaisuutta. Äiti vaivaantui pienimmästäkin
risahduksesta. Hanna liikkui hiljaa ja varovaisesti; mutta Jussi ei
tahtonut sitä milloinkaan muistaa eikä Liisa. Hän joka kerran tempasi
ovea auki semmoisella jyskeellä, että äiti vavahti sängyssä.

Eräänä torstai-aamuna Maaliskuun alkupäivinä oli äiti tavallista
heikompi. Hanna laitteli hänen vuodettaan ja auttoi hänen päälleen,
sillä äiti ei kumminkaan tahtonut päivillä olla peitteen alla.
Väsyneenä hän sitten vaipui takaisin vuoteelle, silmät painuivat kiinni
ja käsi putosi hervottomana syrjään. Niin hiljaa hän hengitti, että
Hanna sitä tuskin kuuli, liikkuessaan siinä varpaillaan vuoteen luona.

Mutta Liisa tohahti sisään.

»Mitäs tänään laitetaan päivälliseksi?»

Äiti äännähti ja repäisi silmänsä auki.

»Kuinka minä säikähdin», kuiskasi hän, painaen sydäntään.

»Liisa menee nyt pois, minä tulen heti», sanoi Hanna, ja annettuaan
äidille vettä juoda, meni hän Liisan jäljessä kyökkiin.

»Kumma, ettei Liisa koskaan opi varovaiseksi.»

Hanna ei voinut olla tätä sanomatta, vaikka hyvin tiesi, ettei asia
siitä enää paremmaksi tullut.

Liisa suuttui.

»Aina minä olen paha ja aina teillä on sanomista. Mutta kyllä minusta
pääsette, lähden tieheni, vaikka tänä päivänä. Ottakaa sitten Miina
takaisin, että saatte mieleisenne. Laittaa kamreerille toisen lapsen,
entinen onkin jo, kuulimma, kuollut.»

»Liisa!...»

Hanna oli kuin järjeltään. Hän tarttui Liisan hartioihin kiinni ja
puristi häntä vedontapaisesti. Silmät tuijottivat, huulet vapisivat.

»Se ei ole totta», läähätti hän, »se ei ole totta. Te valehtelette, Liisa.»

»Heittäkää irti, kah, hurjanako te olette. Minä en valehtele, kysykää
Marilta, jahka tulee täällä käymään.»

Hanna päästi hänet ja juoksi huoneesensa, josta ei liikkunut koko
päivänä, paitsi mitä joskus kävi äitiä katsomassa. Tuskallisena hän
käveli edes takaisin, väänteli käsiään, seisahtui aina väliin ikkunan
luokse ja painoi otsaansa välipuuhun. Hän katsoi ylös taivasta kohden,
se oli harmaa. Ja hän katsoi pihaan, siellä oli kaikki niinkuin ennen.
Vesi-tiinu oli paikoillaan ja tikapuut ja pienen ryytimaan aita. Hannan
mielestä oli jotain niin kauheata tapahtunut, että koko heidän talonsa
ja heidän perheensä olisi pitänyt vaipua syvälle maan alle.

Viikon päästä äiti tointui taas ja kävi ylhäällä. Niin Hannakin. Elämä
oli juuri samanlaista kuin se aina oli ollut, toinen päivä toisensa
kaltainen. Salmelalta ei kirjettä kuulunut. Hanna vakuutti itselleen,
ettei hän sitä enää odottanutkaan. Kuitenkin hänen sydämensä sävähti
joka kerran kuin posti tuli, hän odotti ja katsoi, mitä laukusta
annettiin esiin ja sitten meni mieli entistä alemmaksi taas.

Niin kului Maaliskuu ja Huhtikuu. Toukokuussa sai Olga kirjeen
Helsingistä, jossa kerrottiin Salmelan olevan julkikihloissa serkkunsa
Elma Salmelan kanssa. Olgaa se harmitti, hän oli luullut Salmelasta
vallan toista.

Hän ilmoitti asian Hannalle niin varovaisesti kuin suinkin voi.

»Onko se ihan varma?» kysyi Hanna.

»On, mutta elä sure, ei se kannata.»

»Enhän minä surekaan», sanoi Hanna ja nauroi.

Olga nauroi myöskin. Mutta kun Hanna yhä jatkoi, kävi hän levottomaksi.

»Hanna, kuita, lopeta jo. Mitä sinä oikeastaan naurat?»

Hanna ei osannut vastata. Hän piteli kahden käden sydänalastaan kiinni
ja nauroi vaan yhtä mittaa. Olga haki hänelle vettä juoda, rukoili
häntä rauhoittumaan ja uhkasi viimein hakea äitiä avuksi.

»Ei, elä hae», sanoi Hanna.

Nauru muuttui uikuttavaksi valitukseksi. Hän vaipui sohvalle hiljaa
itkien. Olga istui pallille hänen viereensä ja kietoi kätensä hänen
ympärilleen.

»Jätä minut yksin», sanoi Hanna. Ei Olga siihen mielellään suostunut,
mutta kun Hanna uudelleen pyysi, täytyi hänen kumminkin lähteä. Eikä
ilman ettei hän ollut vähän loukattu. Hanna oli käynyt niin
kummalliseksi viime aikoina, näytti melkein siltä, kuin hän olisi
tahtonut heitä toisia välttää. Eivät he koskaan enää saaneet häntä
mukaansa, kun minne läksivät, eikä hän liioin pyytänyt heitä käymään
luonaan. Olga päätti, ettei hän puolestaan vastedes olisi vaivaksi.

Kun Olga oli mennyt, makasi Hanna vielä hyvän aikaa sohvalla ja itki.
Mutta sitten hän kavahti ylös, pyyhki kyyneleensä ja rupesi
ajattelemaan.

Hän oli pettynyt, oli luullut hyvää ihmisestä, joka ei sitä ansainnut.
Hän oli heittänyt hellimmät tunteensa, uskonsa, luottamuksensa,
toivonsa lokaan kehnon miehen tallattavaksi. Häpeä ja katumus, viha ja
ylenkatse raivosivat hänen povessaan. Hän tunsi olevansa liian hyvä
vuodattamaan kyyneleitä Salmelan tähden. Kylläksi oli hän jo muutenkin
alentanut itsensä.

Hän otti hänen kuvansa, repi sen pieniksi palasiksi ja viskasi ne
uuniin. Samoin kaikki kirjeet, joita hän oli säilyttänyt. Ja sitten hän
nauroi taas, tuommoista kamalaa, soinnutonta naurua. Äkkiä hän
kuitenkin taukosi, ajatukset olivat menneet toiseen suuntaan. Hän
kauhistui, mutta ne menivät, ei hän voinut niitä estää.

Jumala ei välittänyt niistä vähääkään, ei kuullut koskaan hänen
rukouksiaan.

Kuinka hartaasti hän oli rukoillut, monta vuotta rukoillut isän tähden.
Eikä mitään parannusta seurannut, vaikka hän oli toivonut ja uskonut.
Ei merkkiäkään siitä, että muutosta milloinkaan tulisi. Ja kuitenkin
sanottiin, että Jumala rukouksen täyttää, jos hän sen meille
hyödylliseksi näkee. Eikö heille kaikille olisi hyödyksi ja onneksi
ollut, että isä olisi juomasta lakannut?

Kuinka hartaasti hän sitten oli anonut jotain siunausta tuottavaa
vaikutusalaa, ja kuinka hän oli ylistänyt onneaan, kun luuli semmoisen
saavuttaneensa. Kaikki oli rauennut turhaan, kaikki.

Tämän päivän jälkeen ei Hanna enää rukoillut, ei ottanut uskonnollista
kirjaa käteensä eikä käynyt kirkossa. Ompelukoneen ääressä hän istui
päivät päätään, oli hiljaisempi ja harvapuheisempi kuin ennen eikä
nuhdellut Liisaakaan, vaikka tämä tapansa mukaan pauhaili ja piti
suurta ääntä milloin mistäkin.

Viikot vierivät hiljaisessa, yksitoikkoisessa elämässä. Ei tapahtunut
milloinkaan mitään, ei ainakaan semmoista, jota olisi kannattanut
ajatella. Tuli kesä, kesän jälkeen syksy, sitten talvi ja kevät taas.
Luonto vaihteli, mutta Hannan päivät pysyivät entisellään.

»Ei Hannalla tule hätää olemaan, vaikka vanhaksi piiaksikin jäisi»,
sanoi isä kerran hyvällä tuulella ollessaan, »onpa hänellä pensiooni
minun jälkeeni. Ei se tosin suuri ole, mutta naiset tulevat niin
vähällä toimeen.»

Hyvähän tuo oli niinkin...

Hanna hymyili vähän katkerasti. Hän muisteli neiti Saveniusta
rännikadun varrella, hänen myrttiänsä ja pientä kamariansa, hänen
silmälasiansa ja terävää leukaansa.

Hyvähän tuo oli niinkin...

Hanna oli vähän muuttunut kasvoiltaan; otsassa silmäkulmien välillä oli
syvä ryppy ja huulien ympärille oli ilmestynyt jäykkiä piirteitä.

Ahkera hän oli käsityölle ja paljon hän vaatteita valmisteli. Mutta
ajatukset sen ohessa kävivät yhä raskaammaksi.

Mitä varten hän oli maailmaan tullut, mikä tarkoitus oli hänen
elämällään? Siinä kysymys, joka lakkaamatta häntä vaivasi ja jolle hän
ei vastausta saanut.

Sitten tuli toinen kysymys. Mitä varten oli maailma luotu, ja mitä
varten oli kaikki pyörimään pantu? Mitä varten tuo levoton, rientävä
kulku joka taholla, tuo rauhaton liike äärettömiin avaruuksiin saakka.
Hän olisi tahtonut pysähdyttää kaikki, vaivuttaa ne iankaikkiseen
uneen, tai hävittää ne olemattomuuden yöhön. Hän oli väsynyt, kuolemaan
asti väsynyt ja ihmetteli, kuinka muut niin hyörivät ja pyörivät turhan
voiton tähden. Mitä iloa heillä oli sen saavuttamisesta, tyydyttikö se
koskaan heidän hartaita halujaan. Muuttuvaista, puuttuvaista elämän
kaikki kohdat. Koko luomisessa kivet vaan onnellisia olivat, jotka
eivät mitään tunteneet, eivätkä mitään toivoneet.

Miksi Jumala ihmisen niin kurjan kurjaksi loi? Miksi hänet näin
mitättömään elämään kutsui, hyödytöntä tuskaa tuntemaan, valheellisesta
ilosta pettymään, kivun, vaivan ja kuoleman kärsimyksiä kokemaan.
Syntymättömänä, olemattomana ei hän onnea olisi kaivannut, eikä
saavuttamatonta toivonut.

Hän herkesi lähestymästä sitä Jumalaa, jonka töitä hän ei käsittämään
kyennyt. Mutta siihen mielentilaan päästyään oli kuin viimeinenkin
toivon kipinä olisi sammunut ja elämän halu tyyten loppuun rauennut...

Koneentapaisesti hän käveli, koneentapaisesti hän söi ja nukkui,
koneentapaisesti hän neulaansa liikutti.

Välistä hänestä tuntui siltä kuin olisi sielu karkoittunut pois
ruumiista. Hän näki esineet, kuuli äänet, toimitti tehtävänsä ja
vastasi kysymyksiin, mutta kaikki tapahtui kuin unessa vaan. Kauhistus
ja kummallinen pelko hänet silloin valtasivat. Aivoissa oli outo
kiristävä tunne, ajatuksen juoksu seisahtui ja sydän sykki
levottomasti, hiljeni, sykki kiivaammin ja hiljeni taas. Joku pimeyden
henki häntä vainosi, niin hänestä tuntui, uhaten joka hetki syöstä
hänet alas mustaan, toivottomaan syvyyteen.

Voimat vähenivät, rauhattomuus yltyi. Unettomat yöt ja ilottomat päivät
eivät sairaalle mielelle lepoa tuottaneet. Veri liikkui kummallisesti
hänen suonissaan, se milloin jytkytti ja löi, milloin taas kovin
hitaasti kulki. Kylmä hiki usein nousi hänen ruumiisensa, varsinkin
öisin kun hän hiukkasen unen hortoon meni.

Äiti ei mitään aavistanut, vielä vähemmin muut. Ei hän voinut siitä
kenellekään puhua, kärsi itsekseen vaan.

Oli Juhannuksen aika, pari vuotta edellisten tapausten jälkeen.
Yksikolmatta hän vasta oli täyttänyt ja näin surullisen kolkoksi elämä
oli muuttunut. Kaunis kesäinen päivä vietteli häntä ulos; monta viikkoa
oli kulunut siitä kun hän viimeksi oli portista kadulle astunut.
Honkaniemelle hän läksi ja istui siellä monta tuntia järven rannalla
huojuvien heinien keskellä. Ei ajatellut mitään, eikä tuntenut mitään,
lepäsi vaan ja kuunteli luonnon ääniä. Palatessaan hän poimi kukkia ja
laittoi niistä kimpun.

Rännikatua hän tuli kotiin, neiti Saveniusen asunnon ohitse. Ikkuna oli
auki; siellä istui raukka pöytänsä ääressä yksin. Terävä leuka nousi
ylös, silmälasit kiilsivät Hannaa kohden.

»Tahdotteko kukkia?» kysyi Hanna, kumartuen alas kadun tasalla olevaan
ikkunaan.

Vanha neiti hämmästyi, tempasi ensin taaksepäin, mutta lähestyi sitten
jälleen.

»Kiitoksia», lausui hän ja otti kukkaset käteensä. Hän vei niitä
kasvoilleen, ja Hanna läksi pois. Vanha neiti kurotti päänsä ikkunasta
ja katseli hänen jälkeensä aina siksi kuin Hanna kadun kulmasta kääntyi
ylöspäin.

Ja huomispäivänä hän taas alkoi neuloa paitoja, Jussille ensin, sitten
isälle. Jussi kiskoili nappia, koetellakseen, olivatko oikein lujassa,
ja isä väitti, ettei hänen istunut kaulan tienoolta ollenkaan hyvin.

[1886.]





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hanna" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.