Title: Työmiehen vaimo
Author: Canth, Minna
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Työmiehen vaimo" ***


TYÖMIEHEN VAIMO

Viisinäytöksinen näytelmä


Kirj.

MINNA CANTH


1885



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS


_Riston ja Johannan häähuone. Oikealla ovi sivuhuoneeseen, vasemmalla
ikkuna. Perällä ovi porstuaan. Huudetaan: »Morsian ulos!» Esirippu
nousee. Johanna seisoo morsiuspuvussa ikkunan edessä; Katri ja Laura
näyttävät valkeata molemmin puolin. Vappu seisoo etunäyttämöllä
oikealla. Taempana: Risto, Yrjö, Toppo, Kustaa, Heikki, Janne, Lotta,
Liisa, Leena-Kaisa ja Anna-Maija ym. häävieraita. Ikkunan takaa kaikuu
eläköönhuutoja._

RISTO. Mitä mietitte, Vappu? Eiköhän olisi hauskaa sentään olla tuolla
kohdalla.

VAPPU. Morsiamenako?

RISTO. Niin juuri. Kun vielä noin kunnioitetaankin. Seuratkaa pois
Johannan esimerkkiä ja ottakaa itsellenne mies tekin.

VAPPU. Enpä hänestä ole millänikään.

RISTO. Mutta minkätähden ei? Teille niitä kumminkin on tarjolla sulhasia
kuin kirjavia kissoja. Mikä arveluttaa?

VAPPU. Monta on mutkaa matkassa, monta Mattia maantiellä.

RISTO. Te olette liian varovainen.

VAPPU. Parempi katsoa kuin katua.

(_Eläköönhuutoja kaikuu uudelleen. Johanna nyökäyttää iloisesti
päätänsä_.)

JOHANNA. Näettekö tuota tyttöä, joka on kiivennyt ylös aidalle kadun
toisella puolen.

KATRI. Tuotako, joka tuolla kuutamossa seisoo ja niin armottomasti
huiskii käsillään? Ihme ja kumma, ettei hän keikahda sieltä alas nurin
niskoin.

JOHANNA. Eikö se ole Homsantuu?

KATRI. Toden totta. Hän se on.

LAURA. Aivan selvästi. Jo minäkin hänet tunnen.

LOTTA. Homsantuuko tuo? Ei ikipäivinä. Homsantuuta ei ole nähty
kaupungissa puoleen vuoteen, mistä hän nyt sitten niin äkkiä olisi
tuohon pyrähtänyt.

JOHANNA. Sitä en tiedä, mutta hän se vain on. Lähetä, Katri hyvä, joku
käskemään häntä sisään.

KATRI. Älähän nyt. Homsantuutako sisään? Semmoisissa ryysyissä, kun hän
luultavasti on.

JOHANNA. Niin, mitä se tekee. Eihän vaatteet ihmistä pahenna.

KATRI. No, eipä silti.

(_Menee ovensuuhun ja puhuttelee hiljaa Heikkiä, joka sen jälkeen lähtee
ulos. Teetä tarjotaan_.)

LAURA. Vielä sinä kadut, että haetit Homsantuun tänne. Saatpas nähdä,
hän käyttäytyy sopimattomasti taas niinkuin ainakin.

JOHANNA. Mitä turhia. Ei Homsantuu ole niinkään häijy, kun häntä vain
hyvästi kohdellaan.

RISTO. Tahtoisinpa kuulla, mitä kuokkijat tuolla ulkona sanovat
morsiamestani.

YRJÖ. Kuulemattakin sen tietää, että he kiittelevät Johannaa siellä.

RISTO. Ja kadehtivat minua. Niin, niin, Yrjö, kuinka lienee sinunkin
laitasi. Monta vuotta kerrotaan sinun pitäneen Johannaa silmällä, mutta
minä tulin ja sieppasin yks' kaks' tytön sinulta.

YRJÖ. Mitä puhumme siitä. Hänellä oli valta ottaa kenet tahtoi. Sen toki
sanon sinulle, Risto: parhaimman kulta-aarteen sinä Johannassa omaksesi
sait.

RISTO. No, sinä et pane liikoja ollenkaan. Tiedättekö mitä? Kuusisataa
markkaa hänellä on rahoja pankissa, ihan valehtelematta, ja korkoja
vielä lisäksi. Jahka teille näytän. Otin Johannalta pankin vastakirjan
jo omaan huostaani. Katsokaapas tätä.

KUSTAA. Kuusisataa on, totta maarin. Voi, miekkoista. Kelpaa sinun elää.
Kunpa olisin minäkin yhtä onnellinen. Kuulitkos, Toppo? Kuusisataa
markkaa tuo kullan poika sai vaimonsa myötäjäisiä. Emmekö lähde mekin
naimaan.

TOPPO. Helkkaria kanss'. Eihän niitä rikkaita tyttöjä kumminkaan joka
miehelle riitä. Toiset saavat tyytyä köyhempiin taikka olla ilman. Ja
minä puolestani olen ennemmin ilman, niin saan elää niinkuin itse
tahdon.

KUSTAA. Älä sano. Köyhänkin kun ottaa, niin saapa yhtäkaikki sen, joka
housut paikkaa, ettei tarvitse polvet ulkona käydä.  RISTO. Niin, ja
mikä siinä on, ettei mies saisi elää niinkuin itse tahtoo, vaikka
akankin ottaa. Loruja? Tupakkaa piippuun, miehet.

KUSTAA. Mutta kyllä minä sentään ennemmin rikasta haluaisin, minäkin.
Paha vain, ettei niitä ole juuri niin hyllyltä otettavissa, niillä kun
tavallisesti on monta pyytäjää. Millähän mahdilla sinä, Risto, sait tuon
Johannan taipumaan, olisipa hyvä tietää.

RISTO. Mitäs maksat, jos sanon sen sinulle?

TOPPO. Älä huoli luvata mitään, Kustaa. Minä tuon konstin neuvon sinulle
maksutta.

RISTO. Sinäkö? No, annahan kuulla.

TOPPO. Mitäs siinä muuta, kun vetää tyttöjä hiukan nenästä. Ja se on
helposti tehty, sillä maailman menosta ne poloiset eivät tiedä, ei
paljon mitään.

JOHANNA. Mutta muistakaa minun sanoneeni: Homsantuusta tulee vielä
ihminen, jahka aikaa kuluu.

LAURA. Tuosta hurjasta? Ei ikinä. Semmoinen se on kapine. Jota ei saa
työhön talttumaan, ei vaikka ihmeitä tekisi. Kerrankin, kun oli apunani
vaatteita huuhtomassa, niin alkoipa hyötä hyviään tanssia avannolla.
Mitä mustalaista lienee pannutkaan, mutta ei ruojalle olisi mikään
voinut nauramatta olla. Ajatelkaas, kun hame oli vyötäisistä saakka niin
jäässä, että seisoi kankeana ympärillä ja tämä vain lentää ja pyörii
pitkin iljannetta kuin tuulispää. Johan semmoisesta ihmistä tulisi.
Kyllä kai!

LIISA. Älä sano. Soisisen emäntä Riistavedeltä kehui Homsantuuta maasta
taivaaseen tässä tuonnoin. Kuuluu olleen heillä koko kesän ja tehneen
työtä kuin hevonen.

JOHANNA. Kas sitä vain.

LIISA. Mutta pilkkanaan olivat sittenkin pitäneet, tyttö parkaa,
varsinkin nuoret hurjapäät. Tietäähän niiden. Miten malttavat olla
ilkeyksiään tekemättä.

KATRI. Jospa hän antoi heille syytä.

LIISA. Vielä mitä. Hän oli vain ollut niin tarkka, ettei raahtinut
oikeinpäin syödäkään, kun, näet aikoo tänä syksynä mennä naimisiin.
Täällä kaupungissa on sanonut olevan itsellään sulhasen.

KATRI. Häntä varmaan on joku narrannut.

JOHANNA. Ei tiedä

KATRI. On kuin onkin. Kuka nyt tuommoista ottaisi.

LAURA. Mustalainen kun hän vielä on päälle päätteeksi.

LIISA. Eipäs olekaan, koska isä oli Tuusniemen Väänäsiä.

LAURA. Mutta äiti oli mustalaista sukuperää, ja semmoinen ylenannettu
kuuluu vielä olleenkin. Ei hän miehensäkään luona asettunut olemaan,
vaan karkasi pois, ja Homsantuun hän olisi vienyt mukanaan, mutta
Väänäsen sukulaiset ajoivat takaa ja ottivat lapsen pois. Sitten nuo
mustalaiset, kelvottomat, olivat vielä tehneet taikoja ja panneet
Väänäsen juomaan niin pahanpäiväisesti, että muutamassa vuodessa hävitti
talonsa ja kaikki. Viinaan hän viimein kuolikin.

JOHANNA. Ja jätti lapsensa turvattomana maailmanrantaa polkemaan.
Homsantuu parka! Ehkä hänellä kumminkin olisi ollut äidin luona parempi.

RISTO. Älä laske liikoja, Toppo. Minä en kuuna päivänä eukkoani pelkää,
jos juoda tahdon. Ohoh, jopa jotakin.

TOPPO. No, no, saadaan nähdä. Minkähän sille taidat, kun eukkosi sanoo:
rahat ovat minun, niitä et tuhlaakaan niin kuten itse tahdot.

RISTO. Minkäkö taidan? Heh, sepä kysymys. Kumpi omaisuutta hallitsee,
mies vai vaimo? Tunnetkos sen verran Suomen lakia, veli veikkoseni?

TOPPO. Kyllä minä tiedän, että laki antaa miehelle vallan, mutta näkyypä
ne eukot osaavan pitää puoliaan kuitenkin.

RISTO. Pahanilkisillä lienee jonkinlaisia konsteja ja koukkuja, mutta
Johannapa ei ole semmoinen.

(_Toppo hyräilee pilkallisesti ja panee tupakkaa piippuun_.)

RISTO. Niin, niin, naura sinä vain. Ettenkö minä Johannaa tuntisi. Ja
kohta saattekin nähdä, olenko minä mies vai kannanko suotta tämmöisiä
jaloissani. (_Johannan luokse_.) Koskas niitä juomia tuodaan sisään?

JOHANNA. Katri hyvä, mene kiirehtimään.

RISTO. Ja pankoot joutuun nyt. Mitä ihmettä ne siellä viivyttelevätkin
näin kauan. Aikoja sitten olisi miehille pitänyt väkeviä tarjota.
(_Katri menee oikeaan_.)

JOHANNA. Mitä arvelet Risto? Eikö tämä elämämme alku ole juuri kuin
keväisen päivän nousu?

RISTO. Siltäkö se sinusta tuntuu? Herran poika, kuinka kaunis sinä
oletkin tänä iltana. Oikein sinua ilokseen katselee. Ja tuo pukukin on
komea kuin rikkaan morsiamen ainakin. Kelpaa sinua näyttää omanaan, sen
sanon.

JOHANNA. Kunhan sinä vain olet tyytyväinen, muusta en välitä. Ja olethan
sinä, Risto?

RISTO. No, se on tietty. Vielä häntä kysyy. Niin minä olen kuin kolmen
markan hevonen. Arvaas, kuinka moni tänä iltana tahtoisi olla minun
sijassani. Kyllä maar poikain sydämiä kaivelee. Peijakas, kun sais noin
rikkaan ja kauniin tytön, ajattelee jok'ainoa itsekseen.

JOHANNA. Vähät heistä.

RISTO. Entäs seppä sitten! Usko pois, hän on haljeta harmiinsa, vaikka
koettaa sitä peittää. No, tuollahan viimeinkin tuodaan juomat.

(_Katri asettaa tarjottimen pöydälle. Risto kaataa laseihin_.)

KATRI. Mitäs ne tyttäret nyt noin toimessaan ovat? Tänä iltana täytyy
kaikkien olla iloisia. Ei näitä tänlaisia pitoja vietetä joka päivä.

LIISA. Tuleehan täällä tiedämmä tanssiakin, vai kuinka, Johanna?

JOHANNA. Tanssia saatte niin paljon kuin haluttaa. Risto on käskenyt
Hakalan Jannen tuomaan viulun mukanaan.

LIISA. Sepä vasta hauskaa. Minun jo varpaitani kutiaa hyppimisen
innosta. Näytänkö teille, kuinka vanhaa piikaa tanssitaan? Antakaahan
vähän tilaa.

(_Laulaa puoliääneen ja tanssii_.)

    Raatikkoon, raatikkoon, vanhat piiat pannaan;
    Tuon, tuon Kyöpelin vuoren taa,
    Ett'ei noita, ett'ei noita pojat naida saa.

LAURA. Oletkos siinä hurjastelematta. Kaikki katsovat tänne päin.
LIISA (_lopettaa tanssin_.) Katsokoot. Minä siitä viis!

JOHANNA. Sano Liisa: koska sitten saa tanssia ellei häissä.

LIISA. Näettekö, Janne ottaa jo viulunsa esiin. Kohta ilo alkaa. Ja
morsianta viedään ensimmäisenä lattialle. Mahdat sinä olla onnellinen
tänä iltana, Johanna?

JOHANNA. Onnelleni en tällä haavaa tiedä mittaa enkä määrää. Tänlaista
päivää en vielä ikänäni ole elänyt.

LIISA. Miekkonen. Koskahan tulee minun vuoroni?

JOHANNA. Sitten, Liisa kulta, kun se oikea ilmestyy, se jolle Jumala on
sinut määrännyt.

LIISA. Niin, kuka sen tietää. Ehkä minun osalleni ei ole luotukaan
ketään.

JOHANNA. On varmaan. Sinulle niinkuin mullekin.

RISTO. Terveydeksenne, hyvät vieraat. Tulkaapas maistamaan. Tänä iltana,
miehet, saatte juoda niin paljon kuin haluttaa. Minä takaan, ettei
meiltä tavarat kesken lopu. Noin. Antakaa mennä pohjaan saakka vaan
yksin tein. Kas, niin. Kaadetaanpas kohta toista. Minun häissäni ei pidä
kenenkään moittiman ryyppyjen välejä liian pitkiksi.

KATRI. Kun eivät vain joisi itseään pahasti humalaan tänä iltana.

JOHANNA. Eihän nyt toki. Kyllä Risto pitää varalla.

KATRI. Jos hän sen muistaa.

JOHANNA. Tietysti. Ei sitä tarvitse epäilläkään.

LIISA. Ja mitä sitten, vaikka nyt hiukan joisivatkin. Silloinhan miehet
aina ovat hauskimmillaan, kun ovat pikkuisen humalassa.

VAPPU. Ettet vähän ajattele, Liisa. Saisit vaan juopon miehen, niin
etköhän tuohon hauskuuteen pian kyllästyisi.

LAURA. Mutta tosi se on, ettei nykyiset miehet oikein roveissaan ole
muuta kuin pullon ääressä.

JOHANNA. Ei sitä kumminkaan sovi kaikista sanoa. On niitä vielä
siivojakin joukossa. Eikös ole, Vappu?

RISTO. Nyt ne ovat täytetyt uudelleen. Ottakaa, miehet. Juokaa, ja
juokaa vahvasti, juokaa siksi kuin maailma pyörii ympäri silmissänne, ja
korvissanne humisee ja pauhaa pahemmin kuin Tampereen puuvillatehtaassa.
Tiedätte silloin juoneenne Riston häitä.

TOPPO. Oikein puhuttu. Huonot pidot ne ovat, joista miehet selvinä kotia palaavat.

RISTO. Ja sitten aloitamme polskan. Eikö tuo viulusi ole jo viritetty,
Janne? Annapas sieltä tulla oikeata tanssin säveltä. Noin, noin, hei
vaan! Kyllä se Janne osaa. Pankaapa joutuun miehet. Ottakoon omansa
itsekukin ja minä otan kainaloisen kanani. (_Hyräillen Johannan
luokse_.) Kitkat, katkat, pitkät matkat. Sinä ja minä ja Sirkan Liisa,
Puntun Paavo ja Juortanen Jussi, Kapakka Lassi ja Myllärin Matti--

JOHANNA. Kuulehan, Risto. Pari sanaa ensin.

RISTO. Vaikka kolme. Vai niin. Oikeinko sitä mennään loitomma, ettei
muut kuule. No, mitä maailman päivinä sinulla nyt onkaan?

JOHANNA. Eihän täällä vain ruvettanekaan pitämään pahaa elämää tänä
iltana? Minua jo alkaa pelottaa.

RISTO. Pahaa elämää. Kissa vieköön. Sitäkö varten sinä noin totiseksi
kävit. Älä turhia. Mitä pahaa elämää täällä pidettäisiin.

JOHANNA. Jos miehet ryyppivät liiaksi ja humaltuvat.

RISTO. Entä sitten. Kerrankos semmoista tapahtuu. Olletikin tällaisissa
pidoissa. Eihän tuo niin kumma olisi.

JOHANNA. Se turmelisi meiltä koko hääilon. Risto kulta, olethan sinä
ainakin varuillasi.

RISTO. Niin minäkö? (_Hyräilee_.). Enkös minä häissäni sais' olla vähän
päissäni?--Ei se ole mies, eikä mikään, tiedätkös, joka ei koskaan
uskalla edes väkeviä nauttia.

JOHANNA. Hiljaa, hiljaa, älä puhu niin kovasti. Sinä lasket leikkiä,
Risto, et sinä tarkoita sitä, mitä sanot. Minä häpeäisin silmäni maalle,
jos sinä joisit itsesi humalaan.

RISTO. Kas vain! Näyttää siltä, kuin--Kuules, Johanna, älä sinä unohda,
mitä pappi meille äsken lausui.

JOHANNA. Mitä niin?

RISTO. Että mies on vaimon pää.

TOPPO. Mies on vaimon pää, niinkuin kissa on hiiren pää.

KUSTAA. Ja myöhä on hiiren haukotella, kun on puoliksi kissan suussa.

RISTO. Oikein, Kustaa, oikein, ha, ha, ha. Myöhä on hiiren haukotella,
kun on puoliksi kissan suussa. No, Johanna, jokos aloitamme?

JOHANNA (_laskee molemmat kätensä Riston käsiin_) Aloittakaamme!

(_Kaikki astuvat paikoilleen ja tanssivat polskaa. Tanssi käy yhä
vilkkaammaksi, ilo nousee korkeimmilleen. Silloin aukeaa ovi ja Heikki
raastaa sisään Homsantuuta, joka kaikin voimin panee vastaan. Tanssi
taukoaa; itsekukin jää paikoilleen_.)

HOMSANTUU. Minä en tahdo tulla, kuuletkos, minä en tahdo! Laske minut
irti! sinä pakanan pallinaama, taikka minä puren sormesi poikki.

RISTO. Kerttu! (_Vetäytyy syrjään_.) Mitä ihmettä tästä nyt tuleekaan.

HEIKKI. Siivolla, siivolla! Herran poika, niin hän riehuu kuin Penttinen
pappilan kaivossa. Kas, kas, kuinka terävät kynnet sillä on. Kiusan
kappale!

HOMSANTUU. Annatko mun olla.

HEIKKI. Älä siinä suotta hihise, tulla sinun kumminkin pitää. Ei auta
tässä velikullatkaan. Kustaa, ota sinä toisesta kädestä.

JOHANNA. Ei, ei, älkää häntä väkisin tuoko.

KUSTAA. Sittenpähän kumma lienee, ellei kaksi miestä tuommoista
tytöntypykkää voittaisi. (_Viskaavat hänet yhdessä tempauksessa keskelle
lattiaa_.) Kas noin! Semmoisia puhvia minä annan, sanoi Vallas, kun
päänsä lankkuun puski.

TOPPO. Mikä hiiden poropirkko tuo on?

(_Kaikki nauravat ja suhisevat; tytöt vetäytyvät kuiskutellen vasempaan.
Homsantuu seisoo jäykkänä, kädet nyrkissä kupeilla, katsellen tuimasti
ympärilleen_.)

JOHANNA. Tervetuloa, Kerttu!

HOMSANTUU. Tuli nyt nurkkihin nuhina, sekä soppihin sohina.

KUSTAA. Etkö kuule, Homsantuu, morsian puhuttelee sinua.

HOMSANTUU. Nimeni on Kerttu.

JOHANNA. Tervetuloa häihimme, Kerttu!

HOMSANTUU. Pilkkapuikoksenneko minut tänne haetitte? (_Kädet
lanteilla_.) Hyvä! Tässä olen nyt. Tehkää parastanne. Koettakaa saatteko
minusta enemmän kuin minkä kirves kivestä saa.

TOPPO. Ken on tuo satapaikkainen tytönhuitukka, jonka ikenet on
irvallaan ja silmät kiljan kaljallaan.

KUSTAA. Etkö sinä Homsantuuta ole ennen nähnyt? Hänet tuntee muuten koko
maailma.

HOMSANTUU. Sama juuri, jota kilvan olette kiehuttaneet
kielikattilassanne ja hautoneet hammastenne välissä. Paljonko siitä
työstänne lienette hyötyneet. Sanokaapa pilanpäiten. Syntiä saitte
sydämen täyden, mutta sitähän teillä oli yllin kyllin jo entuudeltakin.

TOPPO. Voi, saksan pukki, sitä sappea. Tohtiiko tuota ollenkaan lähelle
mennä, vai suihkuaako sen suusta tuli, lenteleekö kipinöitä kielen alta.

JOHANNA. Pois, Toppo! Kerttua ei saa kukaan pilkkanaan pitää, hän on
kutsuttu vieras, niinkuin kaikki muutkin. Ehkä tahtoisit tulla tuonne
toisten tyttöjen luokse, Kerttu?

HOMSANTUU. En.

JOHANNA. Minä takaan, että he kohtelevat sinua hyvin, jos vain sinä
puolestasi olet heille ystävällinen.

HOMSANTUU. Ennen minä kuusia kumarran, kuin kumarran kunnottomia; ennen
leppiä lepytän, kuin lepytän lempoloita.

LAURA. Tuo hävytön!

KATRI. Kuinka hän uskaltaakin!

KUSTAA. Emmeköhän sieppaa tyttöä uudelleen käsikynkästä ja vie häntä
samaa tietä jälleen pois.

HEIKKI. Ja samaa hamppua, jolla hänet toimmekin.

JOHANNA. Hiljaa! Ei saa noin katkeroittaa hänen mieltään. Kuulettehan,
se on kylläkin katkera jo ennestäänkin. Kerttu, lasi viiniä, jos saan
tarjota.

HOMSANTUU. En huoli.

TOPPO. Verkkasen tuli! Ei hän olekaan ruma, kun tarkemmin katson. Kaula
on kuin kanervan varsi, huulet kuin hunajametsä ja poskipäät kuin kaksi
puolikypsää puolukkaa. Vähällä pitää etten jo rupea häntä rakastamaan.

HOMSANTUU. Tule vain lähelle, niin revin sinulta silmät päästä.

TOPPO. No, no, ethän nyt kumminkaan. Saapa kattikin kuningasta katsoa,
ellei muualta, niin uunin päältä.  HOMSANTUU. Pakenetko, koira!

TOPPO (_kavahtaa takaisin_). Älä, luojan luoma.

HOMSANTUU (_jälleen kylmänä ja tyynenä_). Liekö minut luoja luonut,
vaiko synti synnyttänyt.

JOHANNA. Älä välitä heistä, Kerttu. He eivät saa sinulle tehdä mitään
pahaa, niin kauan kuin olet minun turvissani.

HOMSANTUU. Sinun turvissasi? Olenko minä mikään vaivainen, että minä
turvaa tarvitsen? Mene loitommalle minusta. Sinua vihaan vielä enemmän
kuin noita toisia.

JOHANNA. Tyttö parka! Mikä sinun nuoren sydämesi on noin koventanut?

HOMSANTUU. Kysy sitä noilta kylän herjoilta. Ja kysy sitä ennen kaikkea
omalta kurjalta sulhaseltasi, joka piilee tuolla toisten takana, eikä
uskalla tulla näkyviini.

JOHANNA. Ristoa et saa soimata. Hän ei ole sinulle tehnyt mitään pahaa.

HOMSANTUU. Mahdan sen tietää.

JOHANNA. Astu esiin, Risto. Älä anna hänen loukata kunniaasi ilkeillä
syytöksillään.

(_Risto tulee verkalleen esiin._)

JOHANNA. Näet, Homsantuu, eikö hän uskalla.

HOMSANTUU (_katselee hetken äänetönnä Ristoa, puhkeaa sitten raivosta
tukahdetulla äänellä puhumaan_). Petit vaivainen valasi, söit kuin koira
kunniasi.

RISTO. Valehtelee, hi, hi, hi. Voi, peijakas, kuinka hän osaakin omiansa
panna.

JOHANNA. Ja sitä sinä vain naurat, Risto.

HOMSANTUU (_menee lähemmäksi Ristoa, käsi ojennettuna_). Valehtelenko
minä? Katso minua suoraan silmiin ja sano vielä kerran se sana, jos
voit.

JOHANNA. Voithan sinä, Risto!

RISTO (_naurahtelee hiukan hämillään, kääntyy pois ja lausuu puoliääneen
miehille_). Joutuu sitä johonkin tässä maailmassa, minkä sittapörrö
seipääseen.

JOHANNA (_tukahduttaen heräävää tuskaa_). Tee, niinkuin hän käskee,
Risto. Minä tiedän, että sinä voit.  (_Hetken äänettömyys._)

JOHANNA. Katso häntä silmiin, Risto. Syytön sinä kumminkin olet.

HOMSANTUU. Käänny päin, jos uskallat, sinä kurja.

JOHANNA. Tuolla tavalla annat itseäsi herjata kaikkien kuullen. Olisinko
mies, kyllä häneltä suun tukkisin. En säälisi mokomaa ollenkaan.

HOMSANTUU. Joko paljastat kyntesi sinäkin, laupias samarialainen?
Mainiota! Tuota juuri halusinkin. Tulkaa nyt kimppuuni jok'ainoa, minä
en teitä pelkää. Minä huudan sittenkin, että kajahtaa korvissanne: Risto
on sanansa syöjä, valansa rikkoja, kunnottomin konna, pahin petturi
auringon alla.

JOHANNA. Suuri Jumala, etkö sinä puolusta itseäsi, Risto? Kiellä häntä
jo viimeinkin; masenna tuo käärme, joka sylkee maihin myrkkyänsä.

HOMSANTUU. Kiellä? Masenna? Minuako? Oho! Kiven alla on kieltäjäni, maan
alla masentajani.

RISTO. Mitä sinä nyt joutavia pauhaat, Kerttu. Sovitaan pois kaikki
vanhat vihat, syödään kissan kirppulihat. Ja sitten tanssimme polskaa,
se on toista kuin tyhjästä riiteleminen. Minä vielä kaadan sinulle
viiniäkin, Kerttu, tulepas juomaan.

HOMSANTUU. Kelvoton! Viinilläkö tahdot syntivelkaasi viruttaa?

RISTO. Olipa tämä nyt sitten hyvinkin suuri synti. Kantänka, sanoi
ruotsalainen. Kerrankos nuori mies hiukan narrailee kaunista tyttöä, ja
etenkin tuonlaista halvempaa naista, kuin sinä olet, Kerttu parka, ilman
että hänellä on sen totisempia aikomuksia. Eikös ryypätä, miehet?

HOMSANTUU (_melkein mieletönnä_). Seis! (_Tukahdetulla äänellä_.)
Minulla on vielä sana sanottavaa, ryyppää sitten vasta. Sinä
teeskentelit rakkautta, kun petos asui mielessäsi, sinä ehdollasi
syöksit minut turmioon. Niinpä sinun pitää myös ansaittu palkkasi
saaman. (_Ottaa povestaan sormuksen, jonka heittää Riston eteen_.) Tuon
kihlasormuksesi kanssa viskaan viimeisenkin hellemmän tunteen
sydämestäni. Tästä hetkestä lähtien leimuaa siellä vain vihan ja
kostonhimon liekit. Minun kiroukseni seuraa sinua aina kuolemaan
saakka, vielä haudan tuolle puolenkin se ulottuu. Se painaa hartioitasi
kuin vuori, se kalvaa rintaasi kuin mato, yötä päivää se sinulle
muistuttaa kenen onnen ja elämän olet sortanut.

JOHANNA. Auttakaa--minä pyörryn.

YRJÖ. (_vie häntä tuolille istumaan_). Vettä, tuokaa vettä.

VAPPU (_antaa Johannalle vettä ja hieroo hänen ohimoitaan_).

HOMSANTUU. Joko nyt surkastuu tuo lemmen kukka? Joko lakastuu tuo
kirkkokunnan kirkkain ja kansakunnan kaunein? Eihän vielä ole aika
tullut. Nauti ensin sitä onnea, jonka toisen kadotukselle olet
perustanut, nauti iloa ja lemmen ihanuutta niin kauan kuin voit. Minä
sillä välin kiertelen kuin huuhkain teidän onnenne majaa ja huudan:
kostoa, kostoa, kostoa! (_Syöksee ulos_.)

(_Äänettömyyttä ja hämmästystä_.)

VAPPU. Kuinka on sinun laitasi, Johanna?

YRJÖ. Varsin huonosti, pelkään.

JOHANNA. Ehkä se menee ohitse.--Olkaa tässä luonani te molemmat.

TOPPO. Mutta kas, siinä tytössä oli vasta pippuria. Oikein tulista
turkin pippuria. Voi, sen pahanen päivä! Niin seisoi Ristokin hänen
edessään kuin vaivainen syntinen, eikä saanut sanaakaan suustansa.

KUSTAA. Entä me muut sitten. Lempo vieköön, en ole minäkään usein niin
nolostunut kuin äsken.

LAURA. Siinä se nähtiin. Eikö käynyt aivan niinkuin minä jo sanoin.

KATRI. Tarvitsi Johannankin häntä tänne tahtoa. Tietäähän sen hyvin
entisestäkin, ettei Homsantuu osaa ihmisiksi olla.

RISTO. Uh, uh, totta toisen kerran. Tämä pöyristys ei lähde ruumiista
muulla kuin viinalla. (_Täyttää lasit_.) Mitä sinä sieltä haet, Toppo?

TOPPO. Katselen, mihin se sormus joutui, jonka tuo visapää heitti
maahan.

RISTO. Anna velikulta olla, ei se maksa vaivaa. Se oli vaan tuommoinen
vaskinen sormus: joutava, pahanpäiväinen, vaikka hän, hupakko, sitä
povellaan kantoi. Tule ennen ottamaan ryyppy. Maljanne, miehet!

(_Kolme kovaa lyöntiä kuuluu seinään. Kaikki säpsähtävät, varsinkin
naiset_.)

NAISET. Herra siunaa, mikä se oli?

LEENA-KAISA. Kalma löi.

ANNA-MAIJA. Vai lienee maailman loppu käsissä.

TOPPO (_katsoo ikkunasta_). Eikö lieto! Homsantuu se vain seinää
jymäytti, koska hän nyt tuolla nyrkkiä pui ja hyppää kuin villitty.

RISTO. Ulos miehet! Ottakaa kiinni se riivattu ja viekää
poliisikamariin.

JOHANNA. Ei, antakaa hänen olla rauhassa.

RISTO. Mitä vielä. Putkaan tyttö vain ja pian.

TOPPO. Myöhäistä! Hän juoksee pois, ette häntä enää kiinni saa. Tuolla
hän jo lentää niin kaukana, ettei koko tytöstä näy muuta kuin hame, joka
tuulessa liehuu.

RISTO. No, menköön sitten. Mutta peijakas hänet perii, jos hän vielä
kerran mailleni tulee.

LIISA. Semmoinen heittiö. Kun tärväsi koko ilomme. Saa nähdä, tuleeko
tästä enää tämän parempaa.

LAURA. Tuskin, koska morsiankin näyttää noin surkealta.

LOTTA. Nämäpä vasta häät. Totta tosiaankin. Kannatti näitä tämmöisiä
varten ostaa kukka rintaansa.

KATRI. Ja minun kun piti vielä sijainen toimittaa, kun ei rouva muuten
olisi laskenut.

VAPPU. Onko sinun jo helpompi olla, Johanna?

YRJÖ. Ehkä tahdotte vielä vähän vettä?

JOHANNA. En minä tarvitse enää mitään. Kun vain jaksaisin sen verran,
että pääsisin täältä pois.

RISTO. Johanna taisi säikähtyä vallan hukkaan. Älä huoli olla
milläsikään koko asiasta. Ei siitä semmoisesta kannata pahaa mieltä
pitää. Kuuletkos! Ei, mutta katsokaas, kuinka hän on lapsellinen. Itkee
nyt tuota.

VAPPU. Onko se ihme? Menköön kukin itseensä. Ei mahtaisi olla niinkään
hauskaa juuri hääiltana kuulla tuonlaisia sulhasestaan.

RISTO. Minkälaista?

VAPPU. Petoksia.

RISTO. Petoksia! Kaikkea mun pitää kuulla. Vai petoksia. Olette te
oikein hassuja. Petostako sekin on, jos tyttöjä hiukan narraa. Semmoista
aina tapahtuu.

TOPPO. Miesten narriksihan ne naiset on luotukin maailmaan. Eipä niillä
mitä virkaa liene muuta.

RISTO. Niinpä kyllä. Ja mitä pahaa siinä on, jos nuori mies kauniita
tyttöjä rakastelee. Ei hän silti voi kaikkien kanssa naimisiin mennä,
eipä vain.

VAPPU. Mutta olittehan kihlannut tuon tytön, sen kuin ymmärsin.
Minkätähden sitten jätitte hänen noin vain?

RISTO. Minkätähden, minkätähden! Sepä kysymys. Tietysti sentähden kun
sain paremman. Tottahan Johanna toista on kuin Kerttu, jolla
tyttöparalla ei ole kunnon hamettakaan, saatikka sitten rahoja pankissa
niinkuin tällä. Ennemminhän minä toki sinut otin, Johanna, etkä suinkaan
sinä minulle siitä vihaa kanna, vai kuinka, he he, he.

JOHANNA (_nousee_). Pois minun täytyy päästä,--pois vaikka mikä olisi.
Auttakaa minua, tytöt, irti näistä koristuksista.

RISTO. Mitä nyt? Mihin sinä aiot? Kesken kaikkea. Sano, hyvä ihminen.

JOHANNA. En tiedä, kun vain pääsen pois. Tottapahan sitten selviää. Sen
kumminkin tunnen, että me kaksi emme sovi yhteen.

RISTO. Herra tule ja puserra, onko hän menettänyt järkensä?

KATRI. Mitä sinä ajattelet, Johanna. Vallanhan sinä laitat itsesi
ihmisten naurettavaksi.

LAURA. Vastikään vihiltä päässyt ja nyt jo tahtoisi erota miehestään. Ei
semmoista ole ikipäivinä kuultu.

LOTTA. Ja mokomastakin syystä sitten. Hullun naikkosen tähden. Niin
juuri; eihän Homsantuuta kukaan ihminen pidä viisaana.

JOHANNA. Kuinka kovaan nuo neulat panittekaan. En saa niitä millään
lähtemään.

(_Repii kruunut ja harsot päästään.--Leena-Kaisa ja Anna-Maija tulevat
esiin ja asettuvat molemmin puolin Johannaa_.)

LEENA-KAISA. Katsokaa kuinka paha henki ihmistä riivaa, kun hänet vain
kerran saa pauloihinsa.

JOHANNA. Paha henki? Minua?

RISTO. Niin kyllä. Pahan hengen yllytyksiä tuo on, ei muuta. Ei totisesti olekaan.

VAPPU. Lieneehän, mitä lieneekin, mutta Johannan sijassa tekisin juuri
samoin.

LAURA. Toinen hyvä. Yllyttää vielä tuota hassua.

KATRI. Mitäs Vapusta. Ei hän olekaan niinkuin muut. Ajattelee aina
toisin kaikissa asioissa.

LEENA-KAISA. Vappu on maailman lapsi. Älä kuuntele häntä.

VAPPU. Mutta ajatelkaa, hyvät ihmiset, pikkuisen. Kuinka saattaisi elää
yhdessä semmoisen miehen kanssa, johon ei voi luottaa. Mahdotonta
suorastaan. Ennemmin toden totta menisin kaivoon.

JOHANNA. Niin se on. Ennemmin kaivoon taikka sikoja paimentamaan. Älkää
minua estelkö, vaan antakaa minun mennä.

ANNA-MAIJA. Onneton, näinkö pian sinä pyhän vihkivalasi unohdat?

JOHANNA. Vihkivalani? (_Painaa päänsä alas_.)

LEENA-KAISA. Näinkö sinä miehesi tahdolle olet alamainen? Näinkö häntä
miehenäsi ja herranasi kunnioitat?

ANNA-MAIJA. Emmekö kaikki olleet tässä todistajina äsken, kun sinut
Riston haltuun annettiin, ollaksesi häneen elinkautesi sidottuna?

LEENA-KAISA. Ja käyttäytyäksesi kaikessa niin, että miehellesi
kelpaisit.

RISTO. Että miehellesi kelpaisit.--Niin papin sanat kuuluivat.

ANNA-MAIJA. Kohta ensimmäisessä vastoinkäymisessä olet nyt kuitenkin
valmis luopumaan hänestä, jonka tähden luotu olet.--

RISTO.--sillä vaimo on luotu miehen tähden eikä mies vaimon
tähden.--Senkin pappi luki virsikirjasta.

ANNA-MAIJA.--olet valmis luopumaan hänestä, jonka tähden luotu olet,
seurataksesi pahan hengen houkutuksia ja omaa lihallista mieltäsi. Voi,
sitä kadotuksen syvyyttä, jonka partaalla sinä ihmisparka, seisot.

JOHANNA. Taidatte olla oikeassa. En tullut tuota ajatelleeksi. Hyvä
Jumala, mitä nyt teen?

LEENA-KAISA. Rukoile anteeksi mieheltäsi ja pyydä häntä kärsimään
heikkouttasi, muistaen, että hänet on varustettu vahvemmalla luonnolla
ja suuremmalla viisaudella.

RISTO. Kyllä,--kyllä minä sen muistan. Ja että minun tulee vaimoa
parhaakseni hallita. Kaikki se vihkimäluvussa sanotaan. Enkä minä
turhista vihaa pidä, vaan olen myös valmis antamaan Johannalle
anteeksi.

LAURA. Kuuletteko, kuinka hyväluontoinen hän on. Ei pahaa sanaa kaikesta
tästä.

KATRI. Noin ei olisi moni mies Riston sijassa tehnyt. Johanna saa
kiittää onneaan.

VAPPU. Lähde jo pois, Johanna. Minun luonani saat asua ensi aluksi.

JOHANNA. En minä voi erota miehestäni. Olisihan se suuri synti.

VAPPU. Ja mitä se olisi. Synti? Korjata erehdystä, jonka huomaa
tehneensä. En jaksa kuunnella.

JOHANNA. Sinä et muista, että pappi on meidät yhteen vihkinyt.

VAPPU. Vaikka kohta, mitä se tähän kuuluu.

LAURA. Siunaa ja varjele, minkälainen pakana hän on. (_Ulkona huudetaan:
Morsian ulos_!)

KATRI. Kas niin! Nyt tahdotaan taas morsianta ulos ja hänen pukunsa on
tuommoisessa epäjärjestyksessä.

LOTTA. Istu tähän tuolille, Johanna, niin laitamme kaikki kuntoon
jälleen tuota pikaa.

KATRI. Kuinka ne pauhaavat. Odottakaahan siellä nyt siunaama hetki ja
olkaa hiljempaa. Kyllä meitä vähemmälläkin saatte nähdä. No,--ehkä se jo
kelpaa. Kunhan on vähän sinnepäinkin. Lähdetään jo.

(_Menevät ikkunan eteen. Eläköön-huutoja kaikuu. Risto ryyppää ja
tarjoaa miehille_.)

VAPPU. Noinkohan sitä ennen Vanhan testamentin aikaan uhrilampaillekin
huudettiin, kun niitä teurastettaviksi vietiin. Mitä luulette,
Leena-Kaisa?

LEENA-KAISA. Sitä minä en tiedä. Mutta kuinka niin?

VAPPU. Muuten vain kysyn.

LEENA-KAISA. Taidat viisastella. Tuommoinen puhe on muuten hyvin
sopimatonta häävieraalle.

VAPPU. Poispa minä täältä lähdenkin.--Jää hyvästi, Johanna!

JOHANNA. Nytkö jo? Viivy vielä hetkinen, Vappu!

VAPPU. Ei, kiitos paljon. Hääilosta olen tällä kertaa saanut
tarpeekseni. Hyvästi vain kaikki. (_Menee_.)

RISTO. Olipa sillä helkkarin kiire. Hääilosta saanut tarpeekseen!
Vastahan se, tiedämmä, oikein alkaakin. Panepas polskaa, Janne taas,
niin pääsemme tanssimaan.

KATRI. Se oli hyvä sana. Tanssia meidän täytyy, että morsiamenkin
poskille tulee puna. Näettekö, kuinka kalpea hän on?

JOHANNA. Jättäkää tanssi tänä iltana, ei se enää käy.

RISTO. Mikäs sitä estää? Nyt se vasta käykin, kun on vähän lasia
kallisteltu. Ota sinä, Toppo, Johanna pariksesi, minä tanssin tuon
iloisen Liisan kanssa. (_Hyräilee_.) Likka nätti ja sorea, poika potra
ja korea, Likka tanssivi somasti, poika polkevi kovasti.--Eikös niin
Liisa?

TOPPO (_kumartaa Johannalle_). Saanko luvan.

JOHANNA. Minä istun ennemmin tässä ja katselen.

RISTO. Mitä nyt taas?

JOHANNA. En minä jaksa, Risto. Olen niin väsynyt, ja aivan kuin
kuumeessa. Varmaan kaadun, jos menen lattialle.

RISTO. Vieläkös vain. Tule pois joukkoon. Tietysti sinun täytyy tanssia,
kuinkas muuten.

TOPPO. No, Johanna! Anna huolia honkasien, surra suuren suopetäjän ja
tule sinä meidän kanssamme jalkoja heittelemään.

RISTO. Joutuun, joutuun, Johanna. Kas niin. Ja te muut myöskin. Älkää
viivytelkö noin, eihän tällä lailla ikinä pääse alkuun.

(_Janne soittaa; kaikki asettuvat paikoilleen_).

ANNA-MAIJA. Onneksi saimme Johannan järkiinsä sentään.

LEENA-KAISA. Jumalan kiitos, että kaikki päättyi näin hyvin. Minä jo
pelkäsin, mitä tästä piti tulemankaan.

(_Polska alkaa_.)


Esirippu.



TOINEN NÄYTÖS


_Kauppatori. Taempana vasemmalla muutamia kojuja ja pöytiä, täynnä
kaikenlaista tavaraa. Myyjiä ja ostajia. Oikealla poikia, reput
kainalossa, heittävät palloa. Perällä viisukauppias laulelee ja myy sen
ohessa arkkiviisuja ympärillä seisoville, joiden joukossa nähdään
Liisakin. Katri ja Laura ostavat vasemmalla kaaliksia. Etumaisena
eräässä kojussa vasemmalla on Vappu myymässä._

VIISUKAUPPIAS.

    Istuen ihanassa,
    raikkaassa lehdossa
    nyt Akseli ja Hilda,
    hänen morsiamensa,
    kauniina kesäyönä
    he rakkaudestaan
    puhuivat muistellen
    muinaista onneaan.

    Ja ikävä ja hauska
    se yö oli Hildalle,
    hän armastansa lempi
    ja nojas rinnalle,
    hän suruissansa lauloi
    ja huolin huokaili:
    hyvästi, kauniit lehdot,
    hyvästi, armaani!

JOHANNA (_tulee oikealta, pysähtyy epävakaisena; katselee vuoron rahaa
kädessään, vuoron myyjiä; itsekseen_). Yksi ainoa markka! Ei penniäkään
enempää. Eikä tietoa, mistä toista tulee. (_Katselee hetken äänetönnä
rahaansa_.) Mitä tällä nyt teen? Ostanko maitoa lapselle, vaiko leipää
meille kaikille?

(_Katri ja Laura tulevat häntä vastaan. Liisa huomaa heidät ja rientää
arkkiveisu kädessä ja koppa käsivarrella heidän luokseen_.)

KATRI. No, vielähän se Johannakin elää. Terve, terve! On siitä aikoja
kulunut, kun sinut viimeksi näin.

LAURA. Kuinka sinä olet hirmuisesti muuttunut. Ja vuosi on vasta
kulunut, kun häitäsi vietimme. Ei sinua tuntisi enää samaksi
ihmiseksikään.

JOHANNA. Makasin ensin kauan aikaa sairaana ja sitten on taas pieni
poikani ollut kipeänä. Kun kaiket yöt saa valvoa kätkyen ääressä, niin
kyllä kasvot kalpenevat.

LIISA. Vai niin, vai on sinulla jo poika. En minä ole tiennytkään. No, ei
tässä maailmassa. Joko hän on vanhakin? Kolmen kuukauden, sanot? Ja
kenenkä näköinen? Onko hän äitiinsä vai isäänsä? Minäpäs tulen häntä
katsomaan jonakin päivänä. Vai on sinulla poika!

JOHANNA. Hän on niin hento ja kivulias, lapsi raukka. Ehkä Herra hänet
piankin korjaa.

KATRI. Ei siihen ole taikaa. Kivuliaista lapsista usein tulee ihan
terveitä, kun niitä vain hoidetaan. Kyllä oli meidänkin Iigori pienenä
niin laiha ja huono, ettei suinkaan olisi luullut hänestä kalua
saatavan. Mutta annas, kun rouva rupesi syöttämään pojalle munia ja
hakattua tuoretta raavaan lihaa, niin heti se alkoi kasvaa ja lihoa
oikein silmissä. Näkisitte vain kuinka riski ja terve hän nyt on.
Posketkin niin punaiset ja paksut, että niitä ilokseen katselee.

LAURA. Meidän Eveliinaa taas pidettiin mallashauteissa. Pantiin koko
kappa maltaita aina kerrallaan korvoon. Koetapas sinäkin, Johanna, sitä
keinoa.

JOHANNA (_hymyillen_). Munia, lihaa, maltaita! Kyllä kuulee, että te
palvelette herrasväessä. Ei noita kaikkia meikäläisten varoilla osteta.

LAURA. No, hyvänen aika! Kaksi nuorta tervettä ihmistä ja yksi ainoa
lapsi. Totta nyt tuolle jaksaisi hankkia vaikka mitä. Eikä ne semmoiset
mallashauteet sitä paitsi koko maailmaa maksa. Mutta sinä olet vain niin
tarkka, Johanna, siinä koko asia.

LIISA. Olihan sinulla omia rahoja pankissa, osta niillä.

KATRI. Niin, tosiaankin. Omia rahoja on ihmisellä, ettei tarvitse
mieheltäänkään joka ropoa rukoilla, ja yhtäkaikki kehtaa varojen
vähyyttä syyttää. Kuka olisi ennen aikaan uskonut sinusta noin ahnasta
tulevan.

LIISA. Mikä sinun on, Johanna? Oletko sairas?

JOHANNA. Ei--en minä sairas ole. Välistä vaan ottaa niin pahasti
sydämestä.

KATRI. Ai, ai. Sinä näytät kovin huonolta. Jaksatko kävellä, vai tulenko
taluttamaan sinua? Ethän vain kaadu?

JOHANNA. Ei, anna minun olla. Kyllä se menee ohitse. Hyvästi nyt tällä
kertaa, tytöt. Hyvästi, Liisa! Tule sitten joskus katsomaan poikaani,
koska mielesi tekee.

LIISA. Hyvästi, hyvästi. Kyllä minä tulen. Kuule, Johanna, vielä kun
kysyn. Miltä sinusta nyt tuntuu miehelässä olo? Eikö se ole vähän
hauskaa sentään?

JOHANNA. Älä kaikkea kysele. Saat kai sen itsekin aikanaan kokea, lapsi
parka. (_Menee jonkun verran vasempaan, pysähtyy ja puhuu itsekseen_.)
Omia rahoja pankissa! Omia rahoja? Niin, olinhan ne rehellisesti saanut
kokoon kymmenvuotisessa palveluksessani. Mutta, hyvä Jumala, olivatko ne
sittenkään omiani? (_Menee Vapun luokse_.)

KATRI (_katselee Johannan jälkeen_). Mikä tuota vaimoa vaivaa? Ei hän
ole oikealla jäljellä, muistakaa minun sanoneeni.

LAURA. Kuka hänet tietää. Minä en ole voinut kärsiä koko ihmistä enää
sen jälkeen, kun hän niin tyhmästi käyttäytyi häissänsä. Vieläkö aiotte
viipyä täällä? Minun ainakin täytyy lähteä.

KATRI. Minun myös. Ei ole hyvä vitkastella, kun on toisen leivässä.

LIISA (_katsoo koppaansa_). Voi Taavetti! Enhän minä vielä ole
saanutkaan tarpeitani. Mahtaa rouvalla taas olla tortut lämpiminä, kun
kotia pääsen.

(_Liisa menee perälle tekemään ostoksia, Laura ja Katri menevät
oikealle_.)

VAPPU. Niinkuin sanoin, Johanna hyvä, nauloittain ei kannata myydä
leipää nyt alle kahdentoista pennin, kun jauhot ovat niin kalliita.
Mutta jos koko leiviskän ostat, saat vähän huokeammalla.

(_Risto ja Toppo ilmestyvät perälle_.)  JOHANNA. En voi. Minulla ei
tällä kertaa ole rahaa kuin yksi markka ja täytyy ostaa vähän maitoakin
lapselle.

VAPPU. Tuolla tulee miehesi; ehkä saat häneltä lisää.

JOHANNA (_säpsähtää, kätkee kätensä esiliinan alle ja väistyy jonkun
verran syrjään_).

RISTO. Niin, mitäs nyt teemme, Toppo? Ryyppy pitäisi saada näin
aamutuimaan, eikä ole rahaa. (_Vetää taskunsa nurin_.) Ei niin penniä.
Toinen tasku tyhjä, toisessa ei mitään. Sano, velikulta, mikä tulee
meille neuvoksi.

TOPPO. Näetkö vaimoasi?

RISTO. Johannaa? Onko hän täällä? No hitto, eukko ei ole tyhjin käsin
torille tullut.

TOPPO (_hyräilee_). Heijuu, ajunttanpoo, nostakaa ylös, laskekaa
jo.--Vaimolla rahaa, miehellä ei. Muistatkos vielä, mitä sinulle
häissäsi sanoin? Rahat ovat minun, niitä et tuhlaakaan niin juuri kuin
itse tahdot. Kävikö toteen?

RISTO. No, ei käynyt, ole siitä varma. Vai rahat ovat minun. Oho toki!
Älä usko, rakas sielu, että kissa lentää. Johanna aina pitää neuvonsa ja
hankkii itselleen jonkun pennin, mutta sekin kuuluu minulle, niin sanoo
laki ja asetus.

TOPPO. Mutta eukkosi, eikö hän ole toista mieltä?

RISTO. Vastoin lakia ja oikeutta maassa? Ehei! Ei sitä niin
sentään.--Elä maassa maan tavalla, taikka maasta pois.--Näetkös, kuinka
hän minua pelkää. Piiloittelee ja hiipii pakoon kuin varas juuri.
Todistus siitä, että hänellä on rahaa. Malta vähäisen, Toppo, kohta
saamme ryypyt. (_Rientää Johannan luokse_.)

TOPPO. Jokohan tuo tottakin onnistuu. En minä vain vaimon sijassa--

RISTO. Johanna, odota, älä mene. Kuule onko sinulla yhtään rahaa?

JOHANNA. Kuinka niin?

RISTO. Minä olisin tarvinnut. Anna tänne, äläkä tee verukkeita, näenhän
sen silmistäsikin, että sinulla on.

JOHANNA. On yksi ainoa markka, jonka sain kutomapalkkaa kahdesta
sukkaparista. En minä voi antaa sitä sinulle, Risto. Se täytyy panna
ruokaan, sillä lapsi itkee kotona nälissään.

RISTO. Joko sinä taas intät vastaan, vaikka hyvin tiedät, ettei se
mihinkään auta. Tuo nyt vain kauniisti raha tänne, niin pääset
vähemmällä vaivalla. Saat sinä aina toista sen verran kuin lapsen
ruokaan tarvitset.

JOHANNA. Kolme vuorokautta meni minulta ummelleen noita sukkia
kutoessani. Ennenkuin toisen markan ansaitsen, on lapsi kuollut nälkään.
Enkä minäkään enää kykene työhön, ellen saa leipää. Moneen päivään en
ole syönyt muuta kuin suolavettä ja perunoita. Lapsi kun sitten vielä
imee tyhjää rintaa, niin onko ihme, että voimat menevät. Tuskin enää
pysyn pystyssä.

RISTO. Kehtaat vielä valittaa. Eikö se ole oma syysi. Olisit mennyt
sepältä lainaamaan, niinkuin tuhannen kertaa olen sanonut. Hän sinulta
ei kumminkaan mitään kieltäisi.

JOHANNA. Enhän voi millään tavalla mennä velkaa tekemään, kun tiedän,
etten sitä koskaan saisi maksetuksi. Koetan sitten ennemmin hankkia
jollakin muulla keinolla taikka tulla ilman toimeen.

RISTO. Tee kuin tahdot, mutta syytä myös itseäsi, jos puutetta kärsit.
Ja vedä ja joutuin roposi esiin. Toppo tuolla nauraa, kun näin kauan
saan sinua rukoilla.

JOHANNA. En minä anna ainoata rahaani, en vaikka mikä olisi. Kuinka sinä
julkeatkin sitä minulta tahtoa. Eikä siinä kyllin, että olet juonut ja
tuhlannut kaikki entiset säästöni, vieläkö sinun lisäksi pitää penni
penniltä ryöstää minulta pienet ansionikin. Sinulla ei ole omaatuntoa,
ei hiventäkään. Onko tuo enää laitaa, ettei mies huoli käydä työssä enää
ollenkaan, juo vaan ja hurraa päivät päätään, siksi kun saa kaikki
hävitetyksi, mitä vaimo on koonnut. Ajattele sentään vähän, mikä meille
tulee eteen. Nyt olemme jo melkein maantiellä, eikä ole vielä kulunut
kuin vuosi siitä, kun yhteen menimme. Keppikerjäläisiä meistä tulee
tuossa paikassa, ei auta mikään.

RISTO. Oletkos huutamatta siinä. Kaiken näköisiä. Kun rupeaa pauhaamaan
keskellä toria aivan kuin hullu. Etkö sinä vähän häpeä. Ihmisetkin
sinuun katsovat kuin kummaan.

JOHANNA (_itkien_). Minkä sille taidan, kun olen näin onnettomaan tilaan
joutunut. En suinkaan minä itsestäni välittäisi, mutta lapsi raukka kun
saa kärsiä ja ihan nälkään nääntyä.

RISTO. Niin, itke siinä nyt vielä ja ruikuttele. Hyvästäkin asiasta
kuin yhdestä markasta. Luulisi jo olevan hengen hädässä.

JOHANNA. Yhdestä markasta! Onko tämä sitten ensikerran, kun minulta
väkisin otat hiellä ja vaivalla ansaitut pennini. Puhumattakaan niistä,
mitkä olin kerännyt ennen naimisiin menoani.

RISTO. Vai myötäjäisistäsi sinä tässä vielä rupeat ylpeilemään.
Mokomastakin summasta, kuin kuusisataa markkaa. Moni vaimo on tuonut
tuhansia ja kymmeniä tuhansia miehelleen eikä niistä sentään pitkiä
puheita pidä. Olet sinä se kapine, totta tosiaan.

JOHANNA. Ensi kerran niistä mainitsin ja olkoon myös viimeinen. En
tiedä, kuinka tuo pääsi suustani. Kun mieli on katkera, tulee ihminen
sanoneeksi paljon semmoista, jota ei tahtoisikaan.

RISTO. Niin, olkoon nyt; mutta tuo raha hyvällä jo tänne, taikka minä
käsken poliisia tuolta avukseni. Näytetään, saadaanko eukkoa
tottelemaan, vai ei. No, kuinka käy? Joko minä huudan? Hei, po--

JOHANNA. Ei, älä käske, tuossa on. Ottaisit henkesi samalla, että
pääsisin tästä kurjuudesta.

RISTO. Tästä kurjuudesta? Mikähän sinulla on hätänä siinä. Mene edes
kotia tillittelemään, ettet joudu vielä koko kaupungin pilkaksi. (_Menee
Topon luokse_.)

TOPPO. Noo, tuliko rahaa?

RISTO. Mikäs siinä oli. Näetkös tuota?

TOPPO. Hei, pullon hinta. Nytpä meidän kelpaa.

RISTO. Eukko minua vaan harmittaa. Kun pani vastaan, että pois tieltä.

TOPPO. Jo minä arvasin. Mutta ole mies, kärsi kaikki. Onhan jo
virsikirjassakin sanottu että miehen pitää usein vaimonsa heikkoutta
kärsimän. Ne, näet, kun ovat noita maailman hentoja astioita.

RISTO. Lähdemmekö sitten anniskeluun, vai kuinka?

TOPPO. Tietysti. Sinne menemme ja elämme taas niinkuin herrat vaan tämän
päivää. (_Laskee kätensä Riston kaulaan; laulaa_)--Ei saa moittia
juomari-poikaa, juomari-poikaa, juomari-poikaa, mies sen on paikallansa.
Ja mies se on paikallansa----(_Menevät oikealle_.)

VAPPU. Mihinkä sinä jäit, Johanna? Tule pois leipä-kauppaan tekemään.
JOHANNA. Toisen kerran, Vappu kulta. Nyt ei sovi.

VAPPU. Minkätähden ei? Hintaako moitit?

JOHANNA. Ei, en minä hintaa moiti, mutta tällä erää täytyy jättää
ostokset sikseen.

VAPPU. Tulehen kumminkin lähemmäksi, minulla olisi vähän muutakin
puhumista. Kuule, etkö sinä tahtoisi ruveta kutomaan kangasta? Vörskyn
rouva pyysi minua tässä tuonoin tiedustelemaan joltakulta luotettavaa
ihmistä, joka olisi taitava semmoiseen työhön. Ajattelin kohta sinua,
sillä muita en tunne, joiden rehellisyyttä voisin niin taata.

JOHANNA. Voi, kuinka mielelläni otan kankaan kutomista, jos vaan saan.
Sehän olisi minulle oikein suureksi avuksi näin tiukkana aikana, sillä
aina kankaalla kumminkin enemmän ansaitsee, kuin muulla käsityöllä. Joko
hän kuinka pian tahtoisi saada sen kuteille?

VAPPU. Mene kuulemaan. Sano, että minä sinut lähetin. Mutta yksi asia
vielä. Jos vain tahdot, niin saat minulta velaksi leipää. Tunnenhan
sinut sen verran. Maksat sitten kun voit.

JOHANNA. Tuhannen kiitosta! Nyt kun minulle tulee työtä, voin sen ehkä
piankin suorittaa.

VAPPU. Kas tässä on puoli leiviskää. Anna minä panen sen tuohon
vaatteeseen.

JOHANNA. Jumala palkitkoon sinulle hyvyytesi minua kohtaan, Vappu. En
taida sinua niin kiittää kaikesta kuin pitäisi. (_Sitoo nyyttinsä,
jättää hyvästi ja menee vasempaan_.)

HOMSANTUU (_tulee juosten oikealta ja lykkää yksipyöräisiä kärryjä,
joissa hänellä on perunoita.--Katupoikia seuraa häntä kintereissä_.)

POJAT. Homsantuu, mustalaistyttö! Homsantuu! Kenen perunamaassa olet
käynyt varkaissa?

HOMSANTUU (_torjuu poikia luotaan_). Oletteko siivolla siinä. Menkää
tiehenne mokomat.

POLIISI. Missä olet noita kasvattanut?

HOMSANTUU. En missään. Nostamapalkkaa olen saanut jok'ainoan. Mutta mitä
se sinuun kuuluu?

ENSIMMÄINEN POIKA. Sui muoria, onko muorilla vaaria?

TOINEN POIKA. Älkää menkö liian lähelle. Sillä on suu kuin syövällä sudella.

KOLMAS POIKA. Varikseltako sinä, Homsantuu, olet varren saanut, ja
korpiltako olet tuon nenän kopannut?

ENSIMMÄINEN POIKA. Kuinka sinusta tuli noin mustaverinen sitten vielä.
Lieköhän emosi sinut kekäleistä keräillyt, sysilöistä synnytellyt?

(_Risto ja Toppo tulevat perälle. Toppo estelee Ristoa menemästä
Homsantuun luokse_.)

TOINEN POIKA. Ettemmekö sinun sukuperääsi tuntisi, Homsantuu?
Mustalainen äitisi oli.

KOLMAS POIKA. Ruumenpurnu, tervatynnyri, sylttysammio--

RISTO (_repäisee itsensä irti Toposta ja ajaa pojat pois_). Kyllä minä
niille opetan. Pakenetteko siitä, vai? Semmoisia nulikoita. Koettakaapas
vielä tulla tänne. (_Takaisin Homsantuun luokse_.) Hyvää päivää, Kerttu,
taas pitkästä aikaa. Mitä sinulle kuuluu?

HOMSANTUU (_istuu kärryilleen ja viskelee perunoita palloina ylös
ilmaan. Ei ole Ristoa näkevinään_).

RISTO. Minä sinut pelastin noilta pojan pahuksilta.

HOMSANTUU. Turha vaiva. Niistä olisin kyllä itsekin selvinnyt.

TOPPO. Näet nyt, mitä sinä hänestä kostut. Kun viitsitkin tuon
turjakkeen jäljessä juosta. Tule pois anniskeluun takaisin. Panemme pari
peliä kontraa ja juomme pullon loppuun.

RISTO. Mene edellä, minä tulen jahka kerkiän. Täytyyhän miehen toki
entistä morsiantaan tervehtiä, vaikka ihme olisi, eikös niin, Kerttu?

HOMSANTUU. Pysy vaan erilläsi. Minulla ei ole sinun kanssasi mitään
tekemistä.

TOPPO. Siinä sen kuulit.

RISTO. Yhäkö sinä olet minulle äkeissäsi? Ja minussa, tiedätkös, tuo
vanha rakkaus syttyi uuteen tuleen heti kun anniskelun ikkunasta näin
sinun juoksevan ohitse.

HOMSANTUU (_hyppää ylös_). Pois luotani.

RISTO. No, no, hiljaa, hiljaa. Enhän minä sinulle pahaa tee.

TOPPO. Perhana, kuinka uljas. Sinuun täytyy väkisenkin mieltyä,
Homsaliisa, vai mikä sinä olet.

HOMSANTUU (_kääntyy väkijoukkoon_). Eikö kukaan tahdo ostaa perunoita?
Kaksikymmentäviisi penniä kappa.

TOPPO. Päästäpä, Risto, minua likemmäksi. Paremmin minä kumminkin osaan
tyttöjen kanssa leikkiä laskea kuin sinä.

HOMSANTUU. Perunat ovat hyviä. Tulkaa katsomaan.

TOPPO (_puoleksi laulaen_). Ofilia mansulalii, Ofilia
mansulalii.--Muistatko vielä sukusi kieltä, sinä mustasilmä
murheenlapsi? Ala bingelibii, ala dackeli dii, Saridoo! Ala hingeli bii,
ala danckeli dii, Saridoo! Ala baskusi, nellusi, vatsusi, Sulamala,
sulamala sumperin sutsatsii. Ofilia mansulalii, Simsilä, kimsilä,
rattentaal.

HOMSANTUU. Mitä siinä suotta leukojasi levittelet ja hampaitasi
harjoittelet.

TOPPO. Mustalaista se on, heimosi kieltä, etkö sitä tunne?--Ala bingeli
bii, ala danckeli dii vaktartaa. Konsunellos vad, ala vengos vad, ala
miira, miira Surted sudsura vaktartaa.

HOMSANTUU. Noin kiehunee kielesi vielä kerran pirun pihtienkin välissä.

TOPPO. Ei, Risto, lähdetään pois. Tuolle myrkkyhampaalle ei kannata
suutansa pieksää.

RISTO. Jahka minä koetan.--Kerttu kultani, kanamarjani, punakukkani,
sokeritokkani, tule paiskaamaan kättä ja sano: pois vihojen vimmaukset,
puhas siunaus sijahan!

HOMSANTUU. Herjetkää minua kiusaamasta, te kyykäärmeet; muutoin ei
kunnian kukko laula.

RISTO (_laulaa_). Heija, veija, voikkoset ja heija veija vennen; Missä
on se rakkaus, jok' oli meissä ennen--

HOMSANTUU. Olisi minulla vain ase, niin kuoliaaksi sinut löisin tuohon
paikkaan.

TOPPO. Siinä vasta on kiukkupussi.

RISTO. Karhun sappi sillä tytöllä on.

HOMSANTUU. Karhun sappi ja kynsissä kymmenen viikatetta. Tule vaan
lähelle, niin--

RISTO. Ettäkö sinua pelkäisin, sitten? Johan nyt. Syliini sinut
sieppaan, ennenkuin tiedät asiastakaan.

HOMSANTUU. Anna minun olla, taikka noidun sinut suin syteen, päin
saveen, jotta silmäsi kellelleen jäävät.

RISTO. Ethän sinä edes osaa noitua. (_Ottaa häntä vyötäisiltä_.)

HOMSANTUU (_repäisee itsensä irti ja viskelee häntä perunoilla_). Tuossa
saat, tuossa, tuossa ja tuossa--

RISTO. Voi, lasta. Perunoillako luulet aikamiehen voittavasi? (_Koettaa
taas ottaa hänestä kiinni_.)

HOMSANTUU (_ottaa hiekkaa maasta ja viskaa häntä silmiin_). Entäs
nyt--entäs nyt--?

RISTO. Älä hemmetissä! Pahus, kun sokaisi minulta silmät.

HOMSANTUU. Saitko vihdoinkin tarpeeksesi.

TOPPO. No, Risto, tappiollehan sinä taisit joutuakin.

RISTO. Ole ilkkumatta. Tässä on tosi edessä.

HOMSANTUU. Kunpa kirvelisikin vähän aikaa. Muistat silloin antaa minun
vastedes olla rauhassa.

TOPPO. Olisit totellut minua ja pysynyt anniskelussa.

RISTO. Auttakaa, hyvät ihmiset. Eikö kellään ole vettä tai maitopisaraa?

(_Ihmisiä kokoontuu ympärille. Homsantuu istuu kärryinsä reunalle_.)

ERÄS EUKKO. Mikä silmille on tullut?

RISTO. Tyttö tuolla viskasi ne täyteen hiekkaa ja multaa.

EUKKO. Kuka tyttö?

HOMSANTUU. Minä.

ÄÄNI VÄKIJOUKOSTA. Mustalainen, pakana.

TOINEN. Selkäsaunan sietäisit, mokoma.

EUKKO. Istu tuonne kärryille, niin saan katsoa niitä tarkemmin.

(_Homsantuu nousee ja antaa sijaa_.)

RISTO. Niin ne polttavat kuin tulessa.

EUKKO. Ihmekö se on. Hyvä Jumala, silkka verihän niistä lähtee. Elä mies
poloinen, hiero niitä enää. Voi, voi. Ei näistä ikinä kalua tule, näistä
silmistä.

TOPPO. Oho? Jokohan tottakin niin hullusti kävi.

EUKKO. Sokeaksi tulee mies parka auttamatta. Sanokaa minua
valehtelijaksi.

HOMSANTUU. Sokeaksi? Tuleeko hän sokeaksi?--Se ei ole totta.

ÄÄNI VÄKIJOUKOSTA. Kyllä Sauna-Anna tietää. Hän on hyvä silmäin katsoja.

HOMSANTUU. Eihän näkö niin vähästä voi mennä.

EUKKO. Tule katsomaan. Silmät ovat kuin veripallot juuri.

RISTO. Onko nyt mielesi hyvä, Kerttu? Voi, saakeli, kuinka niitä
kirveltää.

HOMSANTUU. Pankaa niihin jotakin.

EUKKO. Mitäs tässä nyt osaan niihin panna.

HOMSANTUU. Rohtoa, voidetta. Ettekö tiedä neuvoa mitään.

EUKKO. Kyllä, jos vain on rahaa.

HOMSANTUU. Sitä saadaan. Sitä hankin vaikka kiven kolosta. (_Ottaa
povestaan rahakukkaron_.) Tuossa aluksi. Lähettäkää joku apteekkiin.
Uuteen apteekkiin, joka on tässä lähinnä. Pian, pian! Minä sillä välin
toimitan enemmän rahaa. Eikö kukaan osta perunoita!

(_Eukko kuiskaa jotakin eräälle pojalle, joka lähtee menemään_.)

HOMSANTUU. Juokse, poika, juokse minkä ennätät.

RISTO. Tuska vaan nousee nousemistansa. Kyllä minulta nyt silmä-kullat
menivät.

HOMSANTUU. Älä hätäile vielä. Odotetaan. Kohta tuo poika rohdot. Ehkä
niistä on apua. Kun saat paljon rohtoja, oikein paljon. (_Juoksee
perälle, jossa muutamia herroja seisoo tupakkaa polttaen_.)

ÄÄNI VÄKIJOUKOSTA. Tulipas tytölle hätä.

TOINEN. Se on tietty. Johan nyt vähemmästäkin.

HOMSANTUU. Hyvät herrat, annatteko minulle rahaa? Minä tanssin teille
niin ihmeen kauniin mustalais-tanssin.

ENSIMMÄINEN HERRA. Tusan till vacker flicka.

TOINEN HERRA. Zigenerska, tror jag.

HOMSANTUU. Annatteko minulle rahaa?

ENSIMMÄINEN HERRA. Så innerlight hon ber.

KOLMAS HERRA. Nej, men se på de ögonen!

NELJÄS HERRA. Charmant!

HOMSANTUU. Hyvät herrat, saanko tanssia teille?

ENSIMMÄINEN HERRA. Vi låta henne dansa.

TOINEN HERRA. Ja, ja, naturligtvis.

KOLMAS HERRA. Ypperligt!

NELJÄS HERRA. Tanssi, tanssi. Sinä kaunis tyttö. Me anta raha! Kaunis
tyttö sa paljon raha. Paljon raha.

HOMSANTUU. (_viskaa kärryt tieltään_). TEHKÄÄ SIJAA JA LAULAKAA!

(_Väkijoukko laulaa. Homsantuu tanssii_.)

    Ilta on raitis,
    hauska on hyppely.
    Sävel on kaunis
    vilkas vippely.
    Tulkaapa tänne
    mua katsomaan,
    teille ma tanssin
    ja laulan vaan.
    Ma hyppelen ja laulelen.
    ma hyppelen ja laulelen.

    Musta mun tukka,
    kaunis mun vartalo.
    Köyhä oon raukka,
    kurja kohtalo,
    päivällä tanssin
    ja iloitsen,
    öisin ma itken
    ja huokailen.
    Niin öisin itken, huokailen,
    vaan nyt mä nauran tanssien.

(_Kokoaa rahaa esiliinaansa ja vie ne Ristolle_.)


Esirippu.



KOLMAS NÄYTÖS


_Metsäinen seutu. Oikealla heinälato. Kuu loistaa._

HOMSANTUU (_tulee oikealta_). Pois täältä, kauas kauas pois.--Aina
sinne, missä ei kuu kumota eikä aurinko paista. Taikka järven pohjaan
tuonne, niin syvälle mutaan, ettei aallotkaan sieltä kadonnutta
löytäisi. Mitä minä maailmassa teen? Ei minulla ole täällä sijaa; ei
yksikään ihminen minua kaipaa eikä itke. Miksi, Jumala, loit näin kurjan
olennon, josta ei kenellekään ole iloa, ja jota ei kukaan, kukaan, ei
kukaan rakasta. (_Heittäytyy puun juurelle vasempaan ja puhkeaa haikeaan
itkuun_.

--_Vasemmalta tulee mustalaisjoukko, Helka edellä, Hagert, Ilona ja
heidän kaksi lastansa jäljessä_.)

HELKA. Hei, tulkaa tänne! Täällä on lato, jossa saamme oivallisen
yösijan. Heinissä makaamme tuolla paremmin kuin höyhentyynyillä.

ILONA. Muori, näetkö tuolla on joku pitkällään puun alla.

HELKA. Totta maar', siellä on ihminen. Hei, kuka se?

HOMSANTUU. Maan mato, tuonen toukka, kalojen ruoka.

HELKA. Kies'avita, jopa sinä olet meitä melkein kurjempi. Mistä olet,
poloinen?

HOMSANTUU. Mistäkö olen? Niin, sanoisin, jos tietäisin. Onko
turvattomalla tupaa, onko onnettomalla katosta? Sorsalla on sijansa,
Allilla tyynet asunnot, mutta kovaosaisella on vaan korpi kotona, salo
saunana ja aidan soppi suojana.

ILONA (_Hagertille_). Kuuletko, Hagert, hänen puhettaan? Ei hänellä ole
kotoa enempää kuin meilläkään.

HAGERT. Ole hiljaa. Luuletko hänen sittenkään tahtovan tulla meidän
seuraamme.

HELKA. Kovin näytät vielä nuorelta ja kuitenkin olet jo noin onneton.
Eikö sinulla ole ketään maailmassa, joka sinusta pitäisi huolta?
Vanhempia, sukulaisia, taikka tuttuja edes?  HOMSANTUU. Ei ketään.
Äitini on tiellä tietymättömällä, isäni lepää nurmen alla kirkkomaassa.
Tuttuja ei ole muita kun taivaan tuiskut ja tuulet, ystäviä ei armaampia
kuin ahon ainaiset ahavat. Mutta mitäpä siitä. Ne eivät kumminkaan
suotta soimaa, eivätkä niin kovalasti petä kuin ihmiset.

HELKA. Totta, lapseni, totta!

HOMSANTUU. Tästä lähtien en enää menekään ihmisten ilmoille, sillä
heidän pariinsa en kumminkaan sovi. Yksin on hyvä olla. Ei ole kenenkään
tiellä, ei kenenkään pilkattavana, eikä turmele silmiä keltään.

ILONA. Voi, Hagert, minun käy niin sääli tuota onnetonta.

HAGERT. Anna nyt, kun äiti häntä puhuttelee.

HELKA. Mikä sinun on nimesi, tyttö raiska?

HOMSANTUU. Kerttu.

HELKA. Kerttu?--Kuuletko, Hagert, hänen nimensä on Kerttu. Entä
sukunimesi, sukunimesi, lapsi?

HOMSANTUU. Väänänen.

HELKA. Tuusniemeltä?

HOMSANTUU. Sieltä oli isäni.

HELKA. Ja äitisi, lapsi, kuka oli äitisi?

HOMSANTUU. Sanotaan hänen olleen teidän heimoanne, sanotaan hänen
jättäneen isäni, kun olin vielä pieni, vain kapalolapsi. Eikä hänestä
sittemmin ole mitään kuultu.

HELKA. Tule tänne sieltä puun varjosta, lapsi, tänne kuutamoon, että
näen silmäsi. Ooh, taivaan taatto, olethan sinä oma Ailini, ihka
elävänä. Hagert, katso noita silmiä, tuota otsaa, noita hiuksia. Totta
totisesti sinä olet minun lihaani ja vertani. Tule syliini, lapsi, tule
mummosi syliin.

HAGERT. Terve, Kerttu, tässä näet enosi.

ILONA. Ja tässä hänen naisensa. Nyt et enää ole yksin, Kerttu, sinulla
on sukulaisia ja ystäviä.

HOMSANTUU. Minulla sukulaisia, ystäviä? Onko se mahdollista? Entä
äitini, missä on hän?

HELKA. Maan povessa, lapsi. Heliät hiekat ovat hänen silmänsä peittäneet
jo ummelleen kuusitoista vuotta. Äitisi sai paljon kärsiä, Kerttu,
maailman rantaa vaeltaessaan. Kaikki tuimimmat tuulet antoi taivaan
taatto hänen ylitsensä käydä.  HOMSANTUU. Äiti raukkani!

HELKA. Näetkös, Kerttu, hän heitti heimonsa, hylkäsi oman sukunsa ja
siitä hänelle rangaistus koitui. Turvapaikan ja paremman elannon luuli
hän saavansa, kun meistä erosi, mutta silloin vasta poloisella apeat
mielialat alkoivatkin. Miehensä kodissa hän oli kuin karilla lokkien
seassa. Häntä vihattiin sukunsa tähden, sorrettiin ja vainottiin, siksi
kunnes hän, lapsi sylissä, pakeni jälleen luoksemme. Mutta nuo pedot
ajoivat häntä takaa ja riistivät sinut hänen rinnoiltaan, eikä siitä
hetkestä saakka äitisi enää tervettä päivää nähnyt. Kaiho kalvoi hänen
sydäntään ja vei koitopäiväisen viimein maailman vaivoista pois manalan
majaan.

HOMSANTUU (_hiljaa itkien_.) Onnellinen hän!

HELKA. Monta vuotta on siitä ajasta vierinyt, ja me yhä vain maita
mantereita kiertelemme. Mutta vasta nyt vei tiemme takaisin näille
kammotuille seuduille. Mikä ihmeellinen sattuma meitä lieneekin yhteen
johdattanut. Sinä tietysti tästä lähtien seuraat meitä, vai kuinka,
lapseni?

HAGERT. Totta vissiin, Kerttu. Älä ajattelekaan muuta.

ILONA. Me pysymme yhdessä aina kuolemaan saakka, eikö niin, Kerttu?

HELKA. Ja vaikkei olekaan tiluksia eikä kartanoita huostassamme, niin
onhan sen sijaan tuo kultainen vapaus. Mitä meiltä puuttuu, kun
samoilemme soita ja maita, kun metsissä käen kukuntaa kuuntelemme,
taikka kun marjaisilla ahoilla päivän paisteessa venyttelemme.
Maantiellä on majamme, turpeessa muut tupamme, ja lämmittävänä lietenä
kaikkialla rakkaus ja yksimielisyys. Ei, vaikka mikä olisi, tätä elämää
en vaihtaisi, en kuninkaan valtikkaan.

HOMSANTUU. Mummo, minä seuraan teitä. Voi, tästä syntyy uusi elämä. Ja
nuo lapset. Teidänhän ne ovat? Tulkaa syliini, pienokaiset, tulkaa. Minä
pidän teitä niin hyvänä, niin kovasti hyvänä. Saahan serkku kantaa teitä
sylissään aina matkalla, ja hoitaa ja vaalia teitä, saahan?

LAPSET. Saa, saa.

HOMSANTUU. Ja väliaikoina leikimme sokkosilla ja piilosilla ja
hippasilla. Ja sitten serkku opettaa teitä tanssimaankin,--kaakkuria,
köttöstä, pitkinsiltaa, kopukan vaihtoa ja hallin lumppua. Meille tulee
niin hauskaa, niin ihmeen hauskaa. Mutta eikö sinua palella, raukka,
kun kaulasi on noin avoinna. Näytäpäs, serkku sitoo huivin ympärillesi.
Kas niin, nyt on lapsella lämmin. Mikä sinun on nimesi, pikkuiseni?

TYTTÖ. Ilona minä olen niinkuin äitikin.

HOMSANTUU. Vai olet sinä äitisi kaima. Ja sinä, poikaseni, sinä varmaan
olet isäsi kaima.

POIKA. Ei, minulla on oma nimi: Herman Gabriel.

HOMSANTUU. Meistä varmaan tulee hyvät toverit, Herman, uskotko sen?

HERMAN. Kyllä. Ja minä osaan jo laittaa perunapaistikkaitakin, mutta
Ilona ei osaa. Mitäs ne tytöt semmoisiin pystyisivät.

HOMSANTUU. Niin--perunapaistikkaita--(_Irtautuu lapsista ja nousee
levottomana_.) Kuinka saatoinkaan sen unohtaa. Mummo, olethan sinä vanha
ja kokenut, varmaan tunnet paljon lääkkeitäkin. Etkö voisi laittaa
silmille semmoista voidetta, joka estää sokeaksi tulemasta. Minä
päivällä heitin multaa erään miehen silmiin ja siitä sanotaan hänen
tulevan sokeaksi! Ajatteles, sokeaksi, iäksi päiväksi sokeaksi! Ja minä,
kurja, hänet niin onnettomaksi tein. Mummo, jos suinkin voit, niin
paranna hänen silmänsä, muuten en koskaan enää saa rauhaa.

HELKA. Minkätähden sinä hänen silmiinsä multaa heitit, lapsi?

HOMSANTUU. Kun minulla on niin paha luonto, mummo. Minä vihasin häntä,
raivokkaasti aivan, ja minä tahdoin saattaa hänet turmioon. Olisi vain
ollut ase kädessäni, varmaan olisin hänet kuoliaaksi lyönyt. Minä olen
niin kiukkuinen ja minulla on niin kauhean häijy luonto.

HELKA. Ja minkä tähden sinä häntä vihasit, Kerttu?

HOMSANTUU. Minkätähden häntä vihasin? Niin, minkätähden! Kaiketi vain
sentähden, että häntä ennen niin äärettömästi rakastin.

HELKA. Oliko hän sinut pettänyt?

HOMSANTUU. Älä kysele kaikkia, mummo.

HELKA. Oliko hän sinut pettänyt, Kerttu? Minä tahdon sen tietää.

HOMSANTUU. Ja jos hän olisi sen tehnytkin, mitä sitten? Voiko häntä
soimata siitä, että hän jätti mustalaistytön, kun hänellä oli vara
valita parempia. Kaikki muut olisivat tehneet samoin.

HELKA. Tietysti, sehän on heidän tapansa. Ei se synti ole, jos mies
halpa-arvoisen naisen viettelee ja onnettomaksi saattaa. Tuhannet ovat
sen tehneet eikä sitä heille ole viaksi luettu. Ei heitä siitä sakoteta
eikä panna linnaan. Voi, teitä kristityitä, minkälaisia te olette.
Ulkokullatuita, tekopyhiä, ei muuta. Kyllä ovat hurskaita olevinaan, kun
pyhäisin istuvat kirkossa ja kuuntelevat pappinsa ikävää saarnaa, mutta
annas, kun selkänsä kirkkoon kääntävät, niin kohta susi astuu esiin
lampaan nahasta. Toisin ne kurjat opettavat, toisin ne elävät, se on
totinen tosi. Ja olen minä niin mustalainen kuin olenkin, mutta sen vaan
sanon: minua nuo ihmiset inhottavat.

HAGERT. Älä kaikkia sentää tuomitse, muori. On lampaan päässä hyviäkin
paikkoja.

HELKA. Minä en ole hyviä nähnyt, niin paljon kuin olenkin maailmaa
vaeltanut. Yhtäläisiä ovat kaikki, ei toinen ole toistaan parempi. Ja
meitä he sitten vielä hylkivät, pitävät meitä koiriaan halvempina.
Sanovat Jumalansa meitä kironneen ja ikuiseen maanpakoon tuominneen. Ja
yhtäkaikki pitäisi meidän käymän kirkossa, ja palveleman tuota Jumalaa.
Kyllä kai! Kuinka olikaan asia? Sinä tahdoit minua auttamaan sitä
miestä, joka sinut on pettänyt? Laittamaan voidetta hänen silmilleen?

HOMSANTUU. Niin, mummo, jos vain suinkin voit sen tehdä.

HELKA. Voisin kyllä, mutta minä en tahdo. Kuuletko, minä en tahdo.
Pikemminkin laittaisin hänelle sellaista voidetta, joka viimeisenkin
valkeuden hänen silmistään veisi. Niin siihen minulla, jumaliste,
olisikin halua.

HOMSANTUU. Sinä voisit parantaa hänen silmänsä etkä tahdo. Etkö
sittenkään, vaikka tiedät, että minun täytyy hukuttaa itseni, jos hän
tulee sokeaksi.

HELKA. Mitä hullua! Sinäkö hukuttaisit itsesi sen miehen tähden, joka
sinut on pettänyt? Sinä niin paljon säälisit noita petoja, jotka äitisi
kuolemaan saattoivat ja jotka heimoasi kiroavat. Ei! Niin mieletön ei
ole minun tyttäreni tytär. Sitä et saa minua uskomaan.

HOMSANTUU. Mummo, lyhyesti: parannatko hänen silmänsä, vai et?

HELKA. En! Ja vaikka hän iankaikkisesti pimeydessä vaeltaisi, en! En
sittenkään, en!

ILONA (_kietoo kätensä Homsantuun kaulaan_). Kerttu, älä tällä hetkellä
puhu mummolle enää mitään siitä asiasta. Odota siksi kuin hänen mielensä
lauhtuu.

HELKA. Mitä kuiskuttelet siellä, Ilona? Pois, latoon tuonne lapsinesi.
Ja heinille nukkumaan nyt kaikki. Sinä myöskin, Kerttu. Taikka
jäähdyttele vaan ensin luontoasi täällä ulkona, jos niin tahdot. Mutta
älä puhu minulle sanaakaan enää siitä miehestä, muista se. (_Menee
toisten jäljessä latoon_.)

HOMSANTUU. Hyvästi, mummo! Hyvästi, te kaikki. Minua ette enää näe.
Parempi olla järven pohjassa siikojen sisarena, kuin tuommoisten
kovasydämisten sukulaisten parissa. (_Aikoo lähteä_.)

RISTO (_oikealta_). No, hei! Sainpa kuin sainkin sinut käsiini. Jo minä
arvasin, ettei sinua muualta ollut etsiminen kuin Niittylän
heinäladosta.

HOMSANTUU. Kuinka on silmiesi laita, Risto? Tuletko tottakin sokeaksi?

RISTO. Pahaa pelkään. Eihän niitä tahdo kärsiä katsella paljon
ollenkaan. Varsinkaan tällä toisella.

HOMSANTUU. Mutta rohdot ja voiteet? Eikö niistä ole apua?

RISTO. Mitäs tyhjää. Kahta hullummin rupesi vain kirvelemään.

HOMSANTUU. Miksi et minulle kosta, Risto? Ottaisit puukkosi ja pistäisit
sen rintaani.

RISTO. Johan nyt. Siitäkö ne sitten paranisivat.

HOMSANTUU. Kun voisin edes jollakin tavalla tämän sovittaa sinulle,
Risto.

RISTO. Ja tahtoisit sen todellakin tehdä, Kerttu? Totta puhuen, siinä
toivossa tänne tulinkin jäljessäsi.

HOMSANTUU. Josko tahtoisin! Kysy sitä. Henkeni antaisin, kun vain saisin
sinulle näkösi jälleen.

RISTO. Se nyt on mahdotonta. Mutta voisithan minua hyvittää jollakin
muulla tavalla.

HOMSANTUU. Risto, minä tiedän! Itse et enää voi ansaita elatustasi, jos
tulet sokeaksi. Mutta minä teen työtä ja elätän sinua. Ja minä jaksan
tehdä, saatpa nähdä. Ei ole kellään niin paljon voimia kuin minulla.
Kuinka hullu olinkaan. Järveen päätin jo mennä, kun olin niin suuttunut
itseeni ja elämään. En tullut ajatelleeksikaan että voisin olla sinulle
avuksi ja hyödyksi.

RISTO. Saattaisihan tuo tosiaankin olla. Mutta naisen työstä maksetaan
niin vähän. Ei niillä tuloilla pitkälle juosta.

HOMSANTUU. Niinpä tiedän minä toisenkin neuvon. Kuljen markkinoilla ja
tanssin ja laulan. Ja herrojen juomatiloissa vielä paremmin. Ooh, kyllä
minä keinot keksin. Muistatko kuinka paljon rahaa nuot herrat tänäkin
päivänä antoivat minulle torilla.

RISTO. Niin, tuo ei ole hullumpi tuuma. Jotakin sinnepäin minäkin
ajattelin.

HOMSANTUU. Sinä elät kuin kreivi tästä lähtein, Risto. Aina vähän päästä
minä kannan sinulle rahoja. Ja silloin käy mielesi joka kerran
iloiseksi. Eikös niin, Risto?

RISTO. Se on tietty. Kun saan rahaa.

HOMSANTUU. Mikä hupakko minä olen. Itken ja nauran yhtäaikaa.--Tuntuu
niin hyvältä ja kevyeltä nyt, vaikka kyyneleet vielä silmissäni. Ihme,
etten kohta huomannut, millä tavalla voisin vähän parantaa tuota
onnetonta tekoani.

RISTO. Olet sinä yhtä kaikki oikein soma. Semmoinen kummallinen luonto.
Niin äkeissäsi vielä tänä aamuna ja nyt noin hyvä taas. Mihin sinun
kiukkusi joutui, kun siitä ei enää ole merkkiäkään jäljellä?

HOMSANTUU. Se vaipui kuin vaha tuleen. Katosi kuin kaste kankaalta. Älä
sitä enää muistele, Risto. Häpeän jo itsekin tyhmyyttäni.

RISTO. Mutta tiedätkö mitä, Kerttu?

HOMSANTUU. Anna kuulla.

RISTO. Ota minut mukaasi, niin kuljemme yhdessä markkinoilta
markkinoille ja kokoomme rahaa oikein kosolta.

HOMSANTUU. Yhdessä? Sinäkö ja minä?

RISTO. Niin, me molemmat juuri. Näes, minä kumminkin tunnen paremmin
herrojen kokouspaikat ja sen semmoiset. Et sinä niistä selkoa saa, ellen
minä tule sinua neuvomaan ja viemään.

HOMSANTUU. Mutta kuinka voit sen tehdä, jos sokeaksi tulet?

RISTO. Ehkä en sentään tulekaan. Niin, tarkoitan tietysti, etten aivan
umpisokeaksi tulisi.

HOMSANTUU. Entä Johanna?

RISTO. Jääköön tänne ja elättäköön itse henkensä. Ei hänellä ole
hätäpäivää. Työtä saa niin paljon kuin tahtoo tehdä.

HOMSANTUU. Niin, mutta--

RISTO. Ei hän minua kaipaa, älä sitä pelkää. Kiittää vain, kun pääsee.

HOMSANTUU. Sinusta miehestään! Kuinka se on mahdollista?

RISTO. Usko, jos tahdot, mutta niin on asiat. No, mitä tuumaat?
Lähdemmekö yhteen matkaan?

HOMSANTUU. Kun kysyn mummolta.

RISTO. Mummolta?

HOMSANTUU. Mummolta ja enolta, jotka nukkuvat tuolla ladossa. Heidän
seurassaan meidän kaiketikin tulisi vaeltaa.

RISTO. Helkkarissa! Vai on siellä ladossa ihmisiä. Puhutaan sitten
hiljaa. Tule istumaan tuonne puun juurelle, Kerttu, niin saamme
jutella,--tuonne vähän kauemmaksi.

HOMSANTUU. Miksi juuri sinne. Onhan tässäkin yhtä hyvä.

RISTO. Ei, tule tuonne, niin supatan jotakin korvaasi. No,--mitä sinä
epäilet?

HOMSANTUU. En tiedä. Nyt on jo yö ja siellä on niin pimeä.

RISTO. Älä ole lapsellinen, tule pois vain. (_Vetää Homsantuuta
kädestä_.)

HELKA (_huutaa ladosta_). Kerttu! Hei, Kerttu, oletko siellä ulkona?

HOMSANTUU (_vetää kätensä pois_). Laske minut, mummo huutaa. Ja mene
pian pois, Risto; mene mene, ettei mummo näe sinua.

RISTO (_tarttuu vielä uudelleen häneen_). Hiljaa!--Odotetaan pikkuisen,
ei suinkaan hän tänne tule.

HELKA. Kerttu, missä olet?

HOMSANTUU. Päästä minut, Risto, kyllä hän tulee. Parin päivän päästä
saat minusta tietoja, hyvästi siksi.

RISTO. Onko se varma?

HOMSANTUU. Luota siihen. Nyt hän jo tulee.

RISTO. Hyvästi sitten niin kauaksi! (_Menee_.)

HELKA (_katsoo ladon ovelta_). Mitä viivyt siellä niin myöhään? Tule
pois nukkumaan jo.

HOMSANTUU. Mummo, kuule! Rakastatko minua vähääkään?

HELKA. No, hei, lapsi! Miksi sitä noin rajusti kysyt. Tietysti minä
sinua rakastan. Olethan omaa sorrettua heimoamme, ja olethan omaa
lihaani ja vertani. Tietysti minä sinua rakastan.

HOMSANTUU. Sitten otat ystäväni myöskin omiesi joukkoon ja katsot häntä
samoin kuin minuakin sukuumme kuuluvaksi. Teethän sen, mummo?

HELKA. Tarkoitatko tuota miestä, joka sinut petti?

HOMSANTUU. Hän ei sitä enää tee.

HELKA. Ja ellen suostuisikaan ottamaan häntä mukaan, mitä sitten,
Kerttu?

HOMSANTUU. Niin vaellamme silloin omia teitämme.

HELKA. Lapsi, lapsi, sinä olet sokea, vaan ei tuo mies, jota ystäväksesi
sanot. Tule latoon nyt täältä yökylmästä. Ei ole terveellistä valvoa
öitä yksinäisyydessä, Kerttu. Äitisi noudatti sitä tapaa eikä se hänen
sydänsurujaan lieventänyt.

HOMSANTUU. Vastaa minulle ensin. Suostutko vai et?

HELKA. Täytyneehän mun. Mikä siinä muukaan auttaa.

HOMSANTUU. Kiitoksia, mummo!

HELKA. Mutta tiedä myöskin: jos hän vielä kerran sinut pettää, silloin
minä hänet surmaan.

HOMSANTUU. Jos hän vielä kerran minut pettää, niin _sinä_ et häntä
surmaa, vaan minä.


Esirippu.



NELJÄS NÄYTÖS


_Johannan ja Riston asuinhuone. Vasemmalla kangaspuut, joissa kuteilla
oleva kangas on kiinni. Oikealla kätkyt. Peräseinällä oikealla vuode;
keskikohdalla ovi porstuaan. Johanna istuu jakkaralla, tuudittaen lasta.
Risto on pitkällään vuoteella._

JOHANNA (_laulaa hiljalleen_).

    Tuuti lasta tuonelahan,
    tuonne kirkon kammiohon.
    Siell' on tupa turvekatto,
    hieno hiekka peltomaana.
    Tuonen viita, rauhan viita!
    kaukana on vaino, riita,
    kaukana kavala maailma--

RISTO (_kääntyy kärsimättömänä toiselle kyljelleen_). Oles tuossa
hiljaa, että saan maata.

JOHANNA (_lakkaa laulamasta. Liikuttelee vielä hetken kätkyttä
tarkastaa, onko lapsi nukkunut, ja nousee hiljaa_). Risto,--oletko
valveilla?

RISTO. Niin mitä sitten?

JOHANNA. Pyytäisin sinua pikkuisen aikaa kaitsemaan lasta. Minun täytyy
käydä Vörskyn rouvan luona saadakseni kuteita kankaaseen.

RISTO. Viivytköhän siellä kauankin?

JOHANNA. En kuin siunaaman hetken.

RISTO. Ihan olen hukassa, jos se sillä aikaa herää ja rupeaa huutamaan.
En minä sitä koskaan saa taukoamaan, koetan tai olen koettamatta.

JOHANNA. Tuskin hän herääkään tällä välin, kun vasta juuri nukkui.

RISTO. Saattaisit pyytää Vörskyn rouvalta pari markkaa rahaa työsi
päälle. Ei suinkaan hän sitä kiellä.

JOHANNA. Se on niin vaikeata, Risto. En minä voi mennä etumaksua
pyytämään. Eikä meillä tällä haavaa ole suurempaa tarvettakaan, kun on
leipää ja särvintä kotona.

RISTO. Tarvitaanhan sitä rahaa muuhunkin, ei vain ruokaan. Saappaanikin
ovat rikki, pitäisi viedä niitäkin paikattavaksi.

JOHANNA. Onhan sinulla toinen pari ehjiä. Pidä niitä siksi kuin saan
kankaan kudotuksi. (_Ovella_.) Kai sinä sitten olet kotona sen aikaa,
ettei lapsi jää yksin?

RISTO. Ala mennä; ehkäpä tuosta huolen pidän.

JOHANNA (_menee_).

RISTO (_huutaa_). Taikka,--joko se meni? Johanna! Kuules vielä kun
sanon, Jo-han-na!

JOHANNA (_aukaisee oven ja seisoo kynnyksellä_).

RISTO. Tuo sieltä nyt kumminkin vähän rahaa mukanasi, että saan edes
pullon olutta taas pitkästä aikaa.

JOHANNA. Mahdotonta! Mitä rouva sanoisi, jos pyytäisin häneltä rahaa
olueen?

RISTO. Onko sinun pakko sitä hänelle ilmoittaa, hupsu. Voithan sanoa
minun olevan sairaana, esimerkiksi, ja tarvitsevan rohtoja.

JOHANNA. En minä rupea valehtelemaan, Risto.

RISTO. Et rupea, et rupea! Tuommoinen sinä juuri olet. Aina ja aina
vastahankaan, ei koskaan myötä. Mene sitten tiehesi siitä, että kerran
takaisinkin joudut, mene joutuin.

JOHANNA (_menee_).

RISTO (_haukottelee pitkään ja nousee sitten istumaan_). Ei tästä ole.
Illat ikävät ja päivät pitkät kuin nälkävuodet. Eikä sitä
Homsantuutakaan kuulu tulevaksi, vaikka niin varmaan lupasi. Pitänee mun
lähteä häntä hakemaan taas.

TOPPO (_pistää päänsä ovesta sisään_). Morjens! Kotonahan sinä oletkin?

RISTO. Missäpäs sitten.

TOPPO. Vielä hän kysyy. Anniskelussa sinua enimmäkseen on tähän saakka
tavattu.

RISTO. Mitä siellä ihminen enää tekee, kun rahat ovat menneet
huithelkkariin.

TOPPO. Eikä ne sinun kynsissäsi kauan riittäneetkään, se täytyy
tunnustaa.

RISTO. Oliko kumma. Yksi kuusi sataa markkaa. Ei sillä pitkälle juosta.

TOPPO. No, eihän se niin suuri summa liene mennäkseen, vaikka kyllä saa
hikoilla, ennenkuin se koossa on.

RISTO. Kävitkö muuten anniskelussa?

TOPPO. Sieltä juuri tulen.

RISTO. Ja siellä oli miehiä?

TOPPO. Kuinkas sitten. Ainahan siellä väkeä on, oli aika päivästä mikä
hyvänsä.

RISTO. Päivästä taikka yöstä. Kyllä me sentään olemme niitä velikultia,
Toppo, kun kaikki ympäri käy.

TOPPO. Älä sano! Mehän tässä vasta parhaita miehiä olemmekin, jos oikein
ajattelet. Tuskin maailma pystyssä pysyisikään ilman meitä.

RISTO. Ole nyt! Ihanko sinä tuota tosissasi sanot?

TOPPO. No, kuulehan! Kenen hartiat täällä kuorman kantavat, herrainko
vai työväen? Kuka työn tekee, ja kuka työstä hedelmät nauttii, selitäpäs
se seikka.

RISTO. Niin, niin, voi olla. Mutta minä oikeastaan tarkoitinkin
tällaisia maailmanmattia, kuin sinä ja minä ja moni muu.

TOPPO. Jotka muka juomme. Vaan siinäpä se juuri onkin. Näes, tässä
maassa on meidän osamme niin ylen viisaasti järjestetty, ettemme missään
tapauksessa ole tarpeettomia jäseniä yhteiskunnassa. Elimme niin tai
näin, aina me vain autamme maan parasta. Jos teemme työtä, se on hyvä,
jos juomme, ei sekään ole paha. Ellei olisi viinan juojia, ei olisi
viinakeittimöitä, ellei olisi viinakeittimöitä, ei valtio saisi
viinaveroja. Ja millä se sitten kouluja ja rautateitä laittaisi?

RISTO. Tosiaankin! Kun minä en ole tullut tuota ajatelleeksi. Sinä et
ole mikään tyhmä mies, sinä, Toppo.

TOPPO. Mutta herrat sen sijaan! Juovat kalliita ulkomaan juomia, käyvät
ulkomaan verassa, ruoat, huonekalut ja vihon viimeisetkin tarpeettomat
tarpeet, kaikki vaan pitää ulkomailta tuotaman. Eikö tämä rasita maata?
Ja millä se korvataan, ellei juuri alhaisemman kansan hiellä ja työllä.

RISTO. Ja nälällä.

TOPPO. Niin kyllä, nälällä vielä lisäksi. Rehkiköön meikäläinen kuinka
paljon hyvänsä, niin eipä sittenkään saa sen vertaa, että sillä
kunnolleen toimeen tulisi. Hullu paljon työtä tekee, viisas elää
vähemmälläkin. Minä puolestani en huolikaan työllä liiaksi hartioitani
kiskoa, vaan juon ennemmin, koska sillä vielä jalommasti hyödytän tätä
ihmiskuntaa.

RISTO. Kuin työnteolla?

TOPPO. No, aivan. Katsos, nyt, eikö tämä ole selvä. Jos teen työtä,
rikastutan vain entisiä rikkaita, että pääsevät elämään yhä suuremmassa
ylellisyydessä, mutta jos juon, niin edistän sivistystä maassa, ja se,
tiedämmä, on vähän toista se. Kun tässä tuonnoin luin sanomista, kuinka
suuret voitot anniskelut viimekin vuonna olivat antaneet, ja kuinka
niitä varoja sitten riitti lukusaliin, kansankirjastoon, tyttökouluun ja
kaikenmoisiin hyviin laitoksiin, niin jopa arvelin itsekseni (_laulaa_):
Ei saa moittia juomaripoikaa, juomaripoikaa, juomaripoikaa. Mies se on
paikallansa ja mies se on paikallansa--(_Taukoaa äkkiä; puhuu_.) Tule,
velikulta, anniskeluun.

RISTO. Dengi nietu.

TOPPO. Eikö sinulla ole mitään pantattavaa täällä?

RISTO. Vänta! Totta toisen kerran, sinä sanoit sanan. Annahan olla.
Leikkaamme tuosta Johannan kankaan poikki ja viemme sen anniskeluun
pantiksi. Mitä luulet? Käykö laatuun?

TOPPO. Miksei se kävisi; mutta mitä vaimosi siitä sanoo?

RISTO. Minä Johannasta vähät. Minkä hän minulle voi? Itkeä tirauttelee
ensin, hankkii sitten rahaa ja lunastaa kankaan pois. Sillä se on tehty.
Tulepas neuvomaan, en tiedä oikein, kuinka tässä pitäisi menettelemän.

TOPPO. Älä niin täperältä leikkaa, jätä korttelin verran kudottua ja
anna sitten mennä tuota rantua pitkin. Noin ikään. Ja nythän se on
poikki. Tukista vain irti vielä. Hätäkös tässä. Kyllä tällaisella
kankaalla aina viinaa saa. (_Laulaa_): Mitäs minä muuta kuin juon ja
rallaan henttuni tavaralla ja ralla. Mitäs minä muuta kuin juon ja
rallaan henttuni tavaralla--

RISTO. Ole nyt jo rallattelematta ja auta kangasta kääröön sinäkin.
Hyvästä lykystä Johanna vielä tulee kotiin, ennenkuin ehdimme tästä
pois.

TOPPO (_lyö jalallaan tahtia_). Mitäs minä muuta kuin juon ja rallaan
henttuni tavaralla ja ralla. Mitäs minä muuta kuin juon ja rallaan
henttuni tavaralla--

RISTO. Sinä olet ihan hullu, taikka olet jo saanut muutamia ryyppyjä
liikaa tänä aamuna.

TOPPO. Mies syö ja mies saa, ja miehelle Jumalakin antaa. Eikös meille
nytkin siunaantunut kohta toista, kun entinen loppui. Olemmehan me niitä
onnen poikia sentään.

RISTO. Mutta minä olen vallan hukassa tämän kankaan kanssa, kun sitä
vielä on niin pitkältä. Enhän minä saa sitä kokoon. Ja sinäkin piekset
suutasi siinä tyhjään etkä kehtaa edes auttaa.

TOPPO. Olet sinä oikea pöhkelö. Näytäs tänne. Mikä konsti tässä on. Sinä
vain suotta hätäilet. Noin sen pitää käymän, noin, ja noin. Kas, tuossa
noin. Pane se kauniisti käsivarrellesi. Ja nyt turskisti anniskeluun.
Kannattaakin poikain ylpeillä, kun on tuommoinen kangaspakka hartioilla.

RISTO. Kun ei vain Johanna tulisi meitä tiellä vastaan. Syntyisi siinä
pieni kahakka, ennenkuin ohi pääsisimme.

TOPPO. Älä pelkää, ei hän tule. Seuraa meitä hyvä lykky sen verran.

(_Aikovat mennä, kun samassa ovi aukeaa ja Leena-Kaisa astuu sisään_.)

RISTO (_pelästyy, hyppää Topon taakse ja koettaa kätkeä kangasta_). Nyt
tuli kummat!

TOPPO. Hulipit, sanoi ryssä, kun parta paloi.

LEENA-KAISA. Jumalan terveeksi. Mitäs minua noin pelästytte?

RISTO. Luulin teitä Johannaksi. Hyvää päivää!

LEENA-KAISA. Mihinkäs ollaan menossa?

RISTO. Eipä paljon mihinkään. Ajattelimme vaan pikipäin pistäytyä tästä
kaupungilla.

LEENA-KAISA. Onko Johanna kotosalla?

RISTO. Ei ole. Hän lähti käymään Vörskyn rouvan luona. Jotakin asiaa,
luulemma.

LEENA-KAISA. Mutta kuinka sitten voitte mennä pois ja jättää lapsen
yksin?

RISTO. Helkkarissa! En muistanut koko lasta.

TOPPO. Ja miestenkö sitten pitäisi lapsia paimentaman? Jo nyt maailma
kääntyy nurin.

RISTO. Ehkä Leena-Kaisa istuu täällä pojan luona sen aikaa. Kyllä
Johanna pian tulee, ei hän kauan viivy.

LEENA-KAISA, Yhden tekevää. Saatanhan minä jäädä tänne, koska teillä on
johonkin mentävää.

RISTO. Niinpä me lähdemme, Toppo.

TOPPO. Napletsoo, mars! (_Menevät_.)

LEENA-KAISA. Mitä hän tuota kangaspakkaa noin selkänsä takana
piilotteli? Pelkäsikö minun silmieni siitä osaa vievän. (_Istuu
jakkaralle ja tuudittelee jalallaan kätkyttä; ottaa taskustaan
sukankutimen_.) Ei siitä Johannastakaan ole. Kun kehtaa jättää miehensä
lasta hoitamaan, sillä välin kun itse kylää hyppää. Jotakin asiaa, sanoi
Risto. Kyllä kai! Usko sitä. Tikusta pian asian laittaa, kun mieli
kaupungille tekee. Hohhoo sentään näitä ihmisiä. (_Laulaa hiljaisella
äänellä_.) Ah suruton! koskas synnistä lakkaat, Kuink' kauan synniss'
murheetonna makaat? Ah herää, aika on jo tull', Viel' tahtoo Jumal'
laupias olla sull'.

JOHANNA (_tulee_). Kas, Leena-Kaisa. Hyvää päivää!

LEENA-KAISA (_kääntyy_). Jumal' antakoon.

JOHANNA. Terve! Mitä kuuluu?

LEENA-KAISA. Ei entistä enempää. Mitä itsellesi?

JOHANNA. Kiitos kysymästä. Kyllä meilläkin Jumalan avulla päästään taas
vähän alkuun. Tiedättekö, kun minulla oli semmoinen onni, että sain
kankaan kutomista. Vappu sitä toimitti minulle Vörskyn rouvalta. Oikein
siunattu ihminen, se Vappu.

LEENA-KAISA. Paljonko Vörskyn rouva maksaa kyynärältä?

JOHANNA. Vain kaksikymmentä viisi penniä, mutta onhan sitä siinäkin. Kun
aamusta iltaan istuu kankaan ääressä, niin kutoopa neljä kyynärää ja se
tekee jo markan. Millä sitä meikäläinen senkään vertaa ansaitsee. Ja
sillä kaksi henkeä melkein leivässä pysyykin. Paha vain, etten saa
lapselta aina olleeksi niin uuttera.

LEENA-KAISA. Sinulle sen kautta muistutetaan, ettet liian paljon
rupeaisi ahnehtimaan tämän maailman hyvyyttä.

JOHANNA. Saattaa niin olla. Mutta kuulkaa, Leena-Kaisa. Ettekö tekin
usko minun tästä lähtien saavani työtä yltäkyllin, kun rouvat kerran
oppivat minut tuntemaan ja näkevät, minkälaisen vaatteen minä kudon.
Siitäkin asiasta olen ollut niin hyvilläni, etten sanoa taida.

LEENA-KAISA. Elä huoli liian paljon iloita semmoisista turhista. Ne
eivät sinua taivaaseen kumminkaan vie.

JOHANNA. Eihän ne sinne vie, kyllä se tosi on. Mutta kun tuo leivän
saantikin on niin työlästä, tahtoo siihen mieli väkisenkin
kiintyä.--Vörskyn rouva tulee tuossa paikassa tänne, kangastaan
katsomaan. Saat nähdä, mitä hän siitä pitää. Ei hän työtäni moittimaan
pysty, sen takaan.

LEENA-KAISA. Aina sinä vaan menet takaisin kankaaseesi. Tokko enää osaat
muusta puhuakaan.

JOHANNA. Niin, semmoinenhan minä olen, hupakko. Täytyy jo itsekin sille
nauraa. Mutta ei se kumma ole, kun oikein ajattelee. Täällä istuin yötä
päivää sukanneule kädessä ja olin vähällä kuolla nälkään lapsineni.
Kuinka rauhallisesti se nyt makaa, raukka, kun on saanut ruokaa.

LEENA-KAISA. Pidätkö sinä, ihmisparka, enää mitään huolta
kuolemattomasta sielustasi?

JOHANNA. Eipä siihen, Jumala paratkoon, tahdo paljon aikaa olla. Sitten
kun pojan sain, en ole päässyt edes kirkossa käymään.

LEENA-KAISA. Se on kovin surkeata. Ajatteles, jos tällä hetkellä
kuolisit, mihin silloin joutuisit?

JOHANNA. En suinkaan tiedä.

LEENA-KAISA. Pahaan paikkaan, ilman armoa.

JOHANNA. Varjelkoon hyvä Jumala meitä äkillisestä kuolemasta.

LEENA-KAISA. Vähitellen tulet niin paatuneeksi, ettei sinua enää
halutakaan tehdä parannusta eikä Jumalan sanaa kuulla.

JOHANNA. Kyllä minä sitä kotona sentään aina väliin luen, Leena-Kaisa.
Ja muistan myös kiittää Jumalaa siitä, että minulla näinkin hyvät päivät
on. Moni muu raukka saa paljon enemmän puutetta ja kurjuutta kärsiä kuin
minä.

LEENA-KAISA. Vai niin sinä olet tyytyväinen. Ei mahda sitten ollakaan
perää siinä, kun sanotaan Riston ruvenneen kovasti juomaan.

JOHANNA. Kaikkia ne ihmisetkin tietävät. No niin, eihän sitä auta
valheeksi juuri sanoa. Mutta juovathan ne muutkin. Ja Risto on kuitenkin
siitä hyvä, ettei hän viinapäissäänkään ole minulle ilkeä. Pahankuriset
miehet alinomaa pieksävät vaimoaan, mutta Risto ei vielä kertaakaan ole
minua lyönyt.

LEENA-KAISA. Olet sinä yhtäkaikki tullut paljon nöyremmäksi kuin mitä
ennen olit. Muistan vielä, kuinka sydämikkö sinä saatoit hääpäivänäsikin
olla.

JOHANNA. Maailman ranta neuvoo meitä itsekutakin, Leena-Kaisa.

LEENA-KAISA. Niinhän se on.--Mitä kangasta se Risto muuten kantoi äsken
kaupungille?

JOHANNA. Kangasta? En ollenkaan tiedä. Mutta ajattelin juuri kysyä,
vieläkö hän oli kotona, kun tänne tulitte?

LEENA-KAISA. Olivat siinä poislähdössä Topon kanssa. Töyttäsimme
vastakkain tuossa ovessa.

JOHANNA. Ja Ristolla oli kangas kainalossa?

LEENA-KAISA. Niin oli. Kaunista kangasta näytti olevankin. Valkopohjaa,
sinisillä ja punaisilla juovilla.

JOHANNA. Merkillistä. En voi käsittää, mitä kangasta se olisi
ollut.--Valkopohjaa, sanoitte, sinisillä ja punaisilla juovilla. (_Menee
kankaan luokse, huudahtaa ja putoo kangaspuihin istumaan_.)

LEENA-KAISA. Noh, mikä nyt on? Johanna, mikä sinulle tuli?

JOHANNA (_koettaa puhua, mutta ei voi_).

LEENA-KAISA. Onko jotain tapahtunut?

JOHANNA (_änkyttäen_). Hyvä Jumala, hyvä Jumala----

LEENA-KAISA. Kangas?

JOHANNA. He ovat vieneet minulta Vörskyn rouvan kankaan!--koko pitkän
kankaan--

LEENA-KAISA. Oikeinko totta? No, ilmankos Risto sitä niin piilottelikin
selkänsä taakse.

JOHANNA. Mitä minä teen? Mitä minä onneton nyt teen?

LEENA-KAISA. En ymmärrä. Mutta älähän sure noin? Ei se siitä kumminkaan
parane. Koetetaan ennemmin keksiä jokin neuvo.

JOHANNA. Jos tavoittaisimme heitä,--jos saisimme kankaan vielä pois.
Hyvä, rakas Leena-Kaisa, auttakaa minua. Näittekö minne päin he
lähtivät.

LEENA-KAISA. Älä mene. Et sinä heitä kumminkaan enää tapaa. Kyllä he sen
ovat jo myyneet. Ja mistäpä tietäisit heitä sitten etsiä?

JOHANNA. Anniskelusta, en suinkaan muualta.

LEENA-KAISA. Se on ihan turhaa, usko minua. Siellä syntyisi vain riita
välillenne ja semmoista on paras karttaa. Ilmankin ihmiset syyttävät
sinua siitä, että Risto niin juo.

JOHANNA. Minua?--Kuinka se minun syyni olisi?

LEENA-KAISA. En tiedä, mutta niin sitä vain sanotaan. Eivätkä ne taida
siinä niin varsin väärässä ollakaan; sillä--älä pane pahaksesi--mutta
aina siihen on vaimossa enemmän tai vähemmän syytä, kun mies juo. Jos
olisit toisenlainen--Aiotko sittenkin mennä?

JOHANNA. Kyllä minun täytyy. Ehkä saisin edes rahoja heiltä pois.

LEENA-KAISA. Ethän sinä, polinen, miten voi mennä tuollaisessa tilassa.
Olet juuri kuin kuolema. Ja aivanhan sinä horjut. Ei, jää nyt pois ja
koeta edes rauhoittua vähän. Minä saattaisin ennemminkin mennä heitä
hakemaan, mutta kun tiedän, ettei siitä ole mitään hyötyä.--Siunaa ja
varjele, mitä sinä teet.

JOHANNA. Minäkö? Enhän minä mitään tee.

LEENA-KAISA. Kun viskaat vaattesi kaikki laattiaan. Näes tuota nyt.

JOHANNA. Menivätkö ne laattiaan?--Hyvä Leena-Kaisa, minä olen hukassa,
ei minua pelasta mikään,--ei mikään.

LEENA-KAISA. Pahasti se oli tehty Ristolta, ei voi muuta sanoa.

JOHANNA. Jos hän olisi minut rammaksi ja vaivaiseksi pieksänyt, ei se
olis mitään ollut tämän rinnalla. Antaisin hakata itseni kuoliaaksi, kun
vain saisin kankaan takaisin.

LEENA-KAISA. Yhtä koetellaan yhdellä tavalla, toista toisella. Jumalalla
on niin monta vitsaa kuin lastakin.

JOHANNA. Kunpa voisinkin luottaa siihen, että tämä tulee Jumalalta.
Mutta eihän se niin ole. Jumala ei pannut heitä kangastani varastamaan.
Ennemmin se oli pahan henki.

LEENA-KAISA. Jumala sallii sen kumminkin tapahtua ja sinun tulee olla
nöyrä hänen tahdolleen. Ja mitä siitä, jos ihminen täällä murheen
laaksossa kärsii kuinka paljon hyvänsä. Tulevassa elämässä se kaikki
hänelle palkitaan. Niin kurit tääll' ja auta siell', laulamme
virressäkin. Paremmin sinun tulisi iloita, Johanna, sillä kruunuasi
tällä tavoin vaan kirkastetaan.

JOHANNA. Kuulitteko?--Joku ajoi pihaan.--Vörskyn rouva!

(_Menee vavisten nurkkaan_).--Hyvä Jumala----hyvä Jumala--

LEENA-KAISA (_katsoo ovesta_). Älä hätäile, ei täällä ole ketään.
Kadulta se varmaan kuului.--Tule, hyvä ihminen pois sieltä nurkasta.
Ihan sinä olet järjeltäsi, kun tuolla lailla murehdit turhanpäiväisiä
maallisia asioita.

JOHANNA. (_Pitelee päätään_). Kruunua tällä tavoin kirkastetaan,
sanoitte. Voi, minä tyytyisin paljon himmeämpään kruunuun, kun vain
Risto herkeäisi juomasta ja eläisi ihmisiksi,--ja kun Vörskyn rouva
saisi kankaansa takaisin.

LEENA-KAISA. Kyllä kuulee, kyllä kuulee, että olet suruton maailman
lapsi. Vielä sinua, vaimo parka, Jumala saa paljon kurittaa, ennenkuin
sinä oikealle tielle käännyt.

JOHANNA. Leena-Kaisa--nyt on joku porstuassa.

LEENA-KAISA (_katsoo ovesta_). Ei se ole kuin tuuli, joka jyskyttelee
ulko-ovea.

JOHANNA. Kohta hän kumminkin on täällä ja silloin--silloin olen hukassa.
Minä en kestä tätä, Leena-Kaisa, se on mahdotonta.

LEENA-KAISA. Joka panee kuorman päällemme, auttaa sitä myös kantamaan.

JOHANNA. Älkää Jumalaa syyttäkö tästä kuormasta. Riston hyvää työtä se
vaan on, mutta ei hän sitä kantamaan auta.

LEENA-KAISA. Taas sama virsi: ei Jumalalta, ei Jumalan syy. Kuinka
syvälle sinä raukka olet vaipunut epäuskon syntiin.

JOHANNA. Mutta sanoohan sen jo järkikin, ettei Jumala pakota ihmisiä
pahuuteen.

LEENA-KAISA. Missä on sinun järkesi? Sokea, pimitetty. Ei se käsitä
niitä, jotka Jumalan valtakuntaan kuuluvat. Järki tulee ottaa vangiksi
uskon kuuliaisuudelle, sanoo pyhä Paavali.

JOHANNA. Kun minulla olisi edes rahaa, että voisin maksaa Vörskyn
rouvalle tuon kankaan.

LEENA-KAISA. Eikö ole ketään, jolta voisit lainata?

JOHANNA. Ei ketään.--Malttakaahan--

LEENA-KAISA. Nooh--?

JOHANNA. Pyytäisinkö Yrjöltä?

LEENA-KAISA. Miksi ei? Sopiihan koettaa.

JOHANNA. Mutta sekin on niin vaikeata. Niin kovin vaikeata.

LEENA-KAISA. Eihän tuo mielestäni niin mitään olisi. Lupa kysyä,
antakoon sitten, jos tahtoo,

JOHANNA. Ei, ei--en minä voi hänen puoleensa kääntyä.

LEENA-KAISA. Pelkäätkö kieltävän?

JOHANNA. Ei sen vuoksi. Muuten se tuntuu niin mahdottamalta.

LEENA-KAISA. Niin, tee kuten tahdot. En käske, en kiellä. Mutta hyvä se
vain olisi, jos saisit Vörskyn rouvalle rahat käteen kohta kun tulee.

JOHANNA. Tietysti se hyvä olisi. Ehkei hän silloin niin
suuttuisikaan.--Eikös kuulu nyt askeleita ulkoa?

LEENA-KAISA (_hetkinen kuunneltuaan_). Ei, sinun korvasi valehtelevat.

JOHANNA. Niin, jos minulla olisi antaa rahat heti. Ehkä kumminkin--koska
se ei teidänkään mielestänne mitään olisi.--Hyvä Leena-Kaisa, menkää te
Yrjön luokse.

LEENA-KAISA. Kyllähän minä saatan mennä.

JOHANNA. Ehkä ennättäisitte vielä takaisin ennenkuin rouva tulee.

LEENA-KAISA. Kauankos minä siellä viivyn. (_Menee_.)

JOHANNA (_katsoo ikkunasta_). Ei näy kadulla ketään. (_Katsoo ovesta_).
Eikä täälläkään.--Ehkä hän ei vielä tule. Ehkä ei tule ollenkaan tänä
päivänä. Onhan voinut sattua esteitä. Vieraita tai muuta. (_Kuuntelee;
tukahdetulla huudolla_:) Hevonen ajoi portaiden eteen.--Se on hän--se on
hän.

ROUVA VÖRSKY (_tulee sisään_). Tässä minä vihdoinkin olen. Viivyin niin
kauan lankapuodissa, kun en oikein tietänyt mitä ottaisin kuteiksi.
Sillä toisenlaiseksi se nyt välttämättä täytyy muuttaa. Sanoittehan
olevan kaksikymmentäviisi kyynärää kudottuna? Niin, siitä tulee juuri
parahiksi minulle ja pikku Almalle. Enempää ei tarvitse. Täällä on
minulla muutamia uusia mallitilkkuja. Mitä sanotte tuosta esimerkiksi?

JOHANNA (_ottaa koneentapaisesti tilkun käteensä_).

ROUVA VÖRSKY (_antaa toisen tilkun_). Entä tuo? Ei sekään ole ruma.
Siinä tosin vähän erilaiset loimet, mutta ei se mitään tee. Ehkä tulee
vaan kauniimpaa vielä näihin loimiin. Vai kuinka luulette?

JOHANNA. Ehkä tulee.

ROUVA VÖRSKY. Kutokaa koetteeksi vähän matkaa niin saamme nähdä. Minä
istun täällä sen aikaa. (_Heittää päällysvaatteet pois; istuu_). Niin,
ja sitten minä voin kertoa teille jotakin hauskaa. Lankapuodissa tapasin
rouva Hanhisen, joka on naisyhdistyksen puheenjohtaja, ja hän lupasi
antaa teille työtä koko talveksi. Ei juuri kankaan kutomista, mutta
ompelutyötä, ja onhan se yhdentekevä, vai kuinka. Tietysti te osaatte
ommella? Niin, mitäs semmoista kysynkään. Naisyhdistys on, näettekäs
saanut suuret tilaukset kasarmilta, ja niitä varten tarvitaan taitavia
ja rehellisiä ompelijoita. No--mutta ettehän te virka mitään? Luulin
tekeväni teille suuren ilon, kun näin pian täytin pyyntönne.

JOHANNA. Hyvä rouva, jahka ensin kuulette. Jos uskaltaisin--

ROUVA VÖRSKY. Siihenkö luottaa? Varmaan, koska rouva Hanhinen kerran
lupasi.

JOHANNA. Ei, ei, mitäs minä siitä. Vaan jos uskaltaisin teille
ilmoittaa--

ROUVA VÖRSKY. Ilmoittaa? Mitä niin? Mikä teitä vaivaa, Johanna? Onko
jotain tapahtunut?

JOHANNA. On.

ROUVA VÖRSKY. Vahinkoa? Kankaalleko? Eihän nyt kumminkaan. (_Nousee ja
menee kankaan luokse_). Hyvänen aika, mitä tämä on? Oletteko leikannut
sen poikki?

JOHANNA. Poikki se on, rouva.

ROUVA VÖRSKY. Ja missä on kangas?

JOHANNA. Sehän on juuri pahinta, ettei sitä enää ole.

ROUVA VÖRSKY. Eikö ole? Kuinka?

JOHANNA. Se on viety. Enkä minä voi sille mitään, en niin mitään.

ROUVA VÖRSKY. Viety? Leikattu ja viety? Kaksikymmentä viisi kyynärää
kangasta. Ei, mutta tämähän on--. En tiedä enää, mitä ajattelenkaan.

JOHANNA. Olen ollut siitä niin suuressa tuskassa, rouva hyvä. Jos voisin
jollakin tavalla saada sen takaisin edes, mutta siihenkään ei ole mitään
toivoa.

ROUVA VÖRSKY. Semmoinen vahinko! Mitä nyt miehenikin sanoo. Voi, että
rupesin koko puuhaan.--Tämän jälkeen ette luultavasti saakaan mitään
työtä naisyhdistykseltä.

JOHANNA. Enkä keltään ihmiseltä, se on selvä. Kova onni minua vainoaa
kaikessa.

ROUVA VÖRSKY. Milloinka se vietiin sitten? Ettehän äsken vielä mitään
puhunut.

JOHANNA. Se tapahtui juuri sillä aikaa, kun oli luonanne, rouva.

ROUVA VÖRSKY. Ja kuinka pääsi varas sisään? Eikö ovi ollut lukossa?

JOHANNA (_on vaiti_).

ROUVA VÖRSKY. Eikö ovi ollut lukossa, minä kysyin.

JOHANNA. Ei.

ROUVA VÖRSKY. Aukiko sen jätitte? Minkätähden? Kuinka saatoitte olla
niin huolimaton?

JOHANNA (_on vaiti_).

ROUVA VÖRSKY. Varsinhan te sillä tavoin olette pyytänyt vahinkoa. Onko
ihme, jos varastetaan, kun ovi on auki eikä ketään huoneessa.

JOHANNA. Erehdytte, rouva--Ei se niin ollut.

ROUVA VÖRSKY. Vaan kuinka? Puhukaa sitten.

JOHANNA. Jos vain voisin sanoa totuuden. Mutta se on niin kauhean
vaikeata.

ROUVA VÖRSKY. En ymmärrä, kuinka voitte jättää lapsennekin yksin.
Tuommoisen pienen raukan. Sillä välin hän olisi voinut itkeä itsensä
kuoliaaksi. Ette mahda ollenkaan rakastaa lastanne.

JOHANNA. Voi, hyvä rouva. Kuka häntä rakastaisi, ellen minä.

ROUVA VÖRSKY. Mutta jätätte hänet kuitenkin yksin tuntikaudeksi.
Kaunista rakkautta!

JOHANNA. Ei hän ollut yksin.

ROUVA VÖRSKY. Eikö ollut yksin? Te puhutte ristiin. Ah--nyt selvenee
minulle kaikki. Te petätte minua, valehtelette minulle koko ajan. Itse
olette hävittänyt kankaan. Pelkonne ja vavistuksenne sen ilmaisee. Minä
poloinen, minkälaisten ihmisten pariin olenkaan joutunut.

JOHANNA. Älkää, rouva kulta, noin pahastuko. Antakaa, minä selvitän
teille kaikki alusta alkaen.

ROUVA VÖRSKY. Minä en tahdo kuulla mitään, enkä usko teitä enää
ollenkaan, koska olette noin kauhean kavala. Menen kohta ja kerron
asian miehelleni. Jätän kaikki hänen huostaansa. Niin, se onkin parasta,
sillä hieno ja sivistynyt nainen ei tule toimeen raakojen ja
epärehellisten ihmisten kanssa. Miehiä te kumminkin enemmän pelkäätte.
(_Pukee päällysvaatteet ylleen_.)

JOHANNA. Voi, rouva, viipykää hetki, että saan kertoa totuuden
mukaisesti teille tapauksen.

ROUVA VÖRSKY. Minä en teitä usko, johan sen sanoin. Kuinka voitte
semmoista odottaakaan enää sen jälkeen, kun olette näin palkinnut kaiken
hyvyyteni. Ja mitähän luulette tällä voittaneenne? Itsellenne teitte
paljon suuremman vahingon kuin minulle.

JOHANNA. Ellette olisi noin kiivas--

ROUVA VÖRSKY. Pois, älkää tulko lähelleni. Minun täytyy lähteä täältä,
muutoin tukehdun. (_Aukaisee oven; porstuasta näkyy Yrjö, joka väistyy
rouvan tieltä ja menee sisään senjälkeen kuin rouva on mennyt ulos_.)

JOHANNA. Yrjö, Jumalan kiitos! Teiltä saan apua. (_Porstuaan rouvan
jäljessä_.) Rouva, rouva, odottakaa, tulkaa takaisin.

ROUVA VÖRSKY. Te vaivaatte itseänne turhaan. Matti, kiiruusti nyt Vapun
luokse ensin ja sitten kotiin.

JOHANNA (_palaa_). Vapullekin hän nyt kertoo kaikki hullunpäin. Ei,
tästä ihminen tulee kohta aivan mielipuoleksi.

YRJÖ. Mitä teille on tapahtunut, Johanna? Minun täytyi tulla kuulemaan
sitä teiltä itseltänne, sillä Leena-Kaisan puheet olivat niin
kummallisia, etten voinut niitä kaikkia uskoa. Mutta tosia taisivat olla
sittenkin, koska olette noin täynnä tuskaa.

JOHANNA. Kaikki on hukassa. En jaksa enää ajatella sinne enkä tänne.

YRJÖ. Rauhoittukaa. Ehkä pääsemme tästä selville, kun yhdessä
tuumailemme.

JOHANNA. He luulevat minua varkaaksi. Tähän saakka kaikki ovat minuun
luottaneet, nyt ei enää kukaan. Tämä minut murtaa, en minä kestä enää.
Lapsi raukkani.

YRJÖ. Mutta kuulkaahan toki, Johanna. Tuolla tavalla ei ihminen saa
antaa surulleen valtaa. Se vahingoittaa terveyttä.

JOHANNA. Nyt hän varmaan on jo Vappua torumassa. Semmoisen palkan hän
saa hyvyydestään. Mitä hän minusta ajatteleekaan.

YRJÖ. Ei mitään. Tuntee hän teitä niin paljon. Minä menen ja puhun
hänelle asian.--Ei toden totta, tämä ei käy laatuun. Teidän täytyy
koettaa tointua, Johanna. (_Laskee kätensä hänen hartioilleen_.) Teillä
ei oikeastaan ole mitään hätää, kun tarkemmin ajattelette. Minä annan
rahaa, te maksatte täyden hinnan kankaasta ja silloin heillä ei ole
mitään sanomista. Kuuletteko?

JOHANNA. Kuulen. Mutta voinko ottaa teiltä rahaa, kun en tiedä millä
saan sen maksetuksi. En minä voi, en, en. Viekööt minut ennemmin
linnaan.

YRJÖ. Ei teitä missään tapauksessa linnaan viedä, siitä saatte olla
huoletta. Ja mitä maksuun tulee, niin sillä teidän ei liioin tarvitse
mieltänne rasittaa. Minä en siitä köyhemmäksi tule, vaikken koko rahaa
takaisin saisikaan. (_Kumartuu Johanna ylitse_.) Kas, niin, Johanna,
olkaa nyt järkevä. Tässä kukkaroni. Siinä on viisikymmentä markkaa,
enempää ei kangas varmaankaan maksa. No, Johanna, mitä epäilette?

HOMSANTUU (_tulee äkkiä ovesta, jää silmänräpäykseksi seisomaan_). Ohoo!
Risto oli siis oikeassa, kun sanoi, ettei häntä täällä kaivattaisi. No,
niin; mitä sitten arvelisinkaan enää.

JOHANNA. Kuka siellä?

YRJÖ. Tuo hupsu tyttö se vain on. Älkää pelästykö. Mitä asiaa?

HOMSANTUU. Mitäpä hupsun asioista. Tahdonhan vain ilmoittaa, ettei
teillä enää Ristosta tule vastusta olemaan. Kyllä minä hänestä nyt
huolen pidän. Hyvästi.

JOHANNA. Aikooko hän tehdä Ristolle pahaa?

YRJÖ. Vielä vain. Mitä tuon puolihullun puheista. Ja totta Risto pitää
itsestään vaaria; ajatelkaa te omia asioitanne. Minä panen väkisin tämän
kukkaron käteenne, ellette sitä hyvällä ota. Noin. Ja nyt teidän täytyy
pennin päälle maksaa tuolle rouvalle kankaan hinta, ettei hän enää pääse
solvaisemaan teitä. Ettekä saa näyttää noin pelokkaalta ja aralta. Olkaa
vaan rohkea, ettehän ole mitään pahaa tehnyt. Tässä maailmassa täytyy
pitää puoliaan, muuten ei tule toimeen.

JOHANNA. Hyvä teidän on sanoa, kun olette mies. Toista on meidän
vaimojen. Mitä me voimme.

YRJÖ. Koettakaa, koettakaa kumminkin. Ihmisiä tekin olette, älkää
unohtako sitä.--Tuollahan se ajaa pihaan taas. Ehkä on parasta kun minä
menen pois. Hänen ei tarvitse tietää, että minulta olette rahat saanut.
Hyvästi nyt Johanna. Älkää salliko hänen hyppiä nenällenne, muistakaa
se. Olkaa kerran tekin miestä puolestanne. Lupaatteko?

JOHANNA. Minä koetan.

YRJÖ. No, hyvä. Minä lähden sitten.

JOHANNA (_ottaa häntä vielä kädestä_). Yrjö, Jumala siunatkoon teitä!

YRJÖ. Kiitos! (_Menee_.)

(_Herra ja rouva Vörsky sekä rouva Hanhinen tulevat sisään_.)

ROUVA HANHINEN. Oliko tuo hänen miehensä.

ROUVA VÖRSKY. Ei; se oli joku toinen. Tule tänne katsomaan, Ville. Noin
se on leikattu poikki ja kangas viety. Kaksikymmentäviisi kyynärää.
Ajatelkaa mikä vahinko. Kaksikymmentäviisi kyynärää. Olen niin, niin
pahoillani, että tekisi mieli itkeä.

HERRA VÖRSKY. Tarvitseeko sitä luottaa kaikenmoisiin ihmisiin. Enkö minä
ole jo monta kertaa sinulle sanonut.

ROUVA VÖRSKY. Kuinka olisin saattanut tällaista epäillä, kun Vappu häntä
niin takasi.

HERRA VÖRSKY. Oikeutta myöten saisi Vappu nyt itse maksaa kankaan.

ROUVA HANHINEN. Mitä hän sanoo tästä, Vappu?

ROUVA VÖRSKY. Mitä hän! Pitää vain tuon ihmisen puolta eikä usko hänestä
mitään pahaa. Vähällä, ettei väittänyt minua valehtelijaksi.

HERRA VÖRSKY. Hän on kai viekastellut ja vetänyt Vappua nenästä niinkuin
sinuakin, arvaamma. Mahtaa olla koko kapine.

ROUVA HANHINEN. Semmoista se kaupungin huono väestä ylipäänsä on. Kyllä
ne oppii tuntemaan, kun on niiden kanssa tekemisissä niin paljon kuin
minä esimerkiksi.

HERRA VÖRSKY. Tuoko se juuri on, joka tuossa seisoo?

ROUVA VÖRSKY. Hän se on.

ROUVA HANHINEN. Kasvoista jo kohta näkee, ettei se mikään hyvä ihminen
ole. Tuommoinen levoton katse on aina pahan omantunnon merkki.

HERRA VÖRSKY (_katsoo tuikeasti Johannaan ja lähestyy häntä pari
askelta_).

ROUVA VÖRSKY. (_erikseen rouva Hanhiselle_). Uh, kuinka tämä on
tukalaa. Minua oikein vaivaa.

ROUVA HANHINEN. Älä ole milläsikään. Niitä sietää panna kovalle,
tuollaisia. Muuten oltaisiin hukassa.

HERRA VÖRSKY. Noo, eukko! Mihinkä sinä olet hävittänyt meidän kankaamme?

JOHANNA (_hätääntyy_). En minä ole--ei sitä--en minä--tuota--

HERRA VÖRSKY (_koputtaa keppiään lattiaan_). Selvä vastaus. Missä on
kangas?

JOHANNA (_änkyttäen_). En--tiedä, missä se on.

HERRA VÖRSKY. Etkö tiedä? Etkö?

JOHANNA. En.

HERRA VÖRSKY. Entä jos antaisin sinulle pienen selkäsaunan? Ehkä sitten
tiedät.

ROUVA VÖRSKY. Anna olla, Ville hyvä. Se tekee minulle niin pahaa.

HERRA VÖRSKY. Kyllä hänen täytyy saada vähän keppiä.

ROUVA VÖRSKY. Ei, ei, anna olla. Minun tähteni, Ville. Pelkään jo
ilmankin pahoja seurauksia terveydelleni kaikista näistä
mielenliikutuksista.

HERRA VÖRSKY. Mitäs tänne tulitkaan, kun kerran olet noin
heikkoluontoinen. Olisit pysynyt poissa.

ROUVA HANHINEN. Herra Vörsky, minäkin rukoilen tuon kurjan puolesta. Hän
tosin ansaitsisi oikein tuntuvaa kuritusta, ei se olisi liikaa
ollenkaan. Mutta meidän olisi niin vaikea sitä nähdä.

HERRA VÖRSKY. Teillä naisilla on liian hellä sydän. No, olkoon nyt
sitten. Saat kiittää näitä rouvia, että pääset selkäsaunasta. Vaan elä
luule, että tämä juttu tähän loppuu. Oikeuteen sinut vedän. Saat sakkoa,
että plaskahtaa. Ja sitten sinut vielä päälliseksi tuomitaan vankeuteen.
Pannaan vedelle ja leivälle. Niin! Kahleissa saat istua, sen lupaan.
Nähdään, tuletko toista kertaa pettämään parempia ihmisiä.

JOHANNA. Vankeuteen?--Rakas taivaallinen isä! Eikö loppua tulekaan
näille suruille.

HERRA VÖRSKY. Ahaa! Joko rupeat huomaamaan, että tässä on tosi edessä.

JOHANNA. Mistä syystä minua vankeuteen pannaan! En ole vielä eläessäni
kellekään vääryyttä tehnyt, en varastanut enkä pettänyt ketään.
Tiedustelkaa niiltä, jotka minut tuntevat, ellette minua usko.
Rehellisellä työllä olen aina koettanut pyrkiä eteenpäin, se heidän
täytyy todistaa.

ROUVA HANHINEN. Ei, mutta kuulkaa tuota hävyttömyyttä. Hän koettaa
vieläkin tehdä itseään syyttömäksi.

HERRA VÖRSKY. Uskallatko sinä yhä valehdella meille vasten silmiä. Kyllä
minä sinut opetan.

JOHANNA. Totuuden olisin teille kertonut. Olisin tunnustanut kaikki,
alusta loppuun, mutta ettehän ole sallineet sitä. Ette ole tahtoneet
kuulla mitään, jota voisin puolustukseksi tuoda esiin.

HERRA VÖRSKY. Lakkaa jo lavertelemasta siinä, taikka minä--

JOHANNA. Älkää manatko minua oikeuteen. Armahtakaa lapsiraukkaani edes.
Mihinkä hän joutuu, jos äitinsä viedään vankeuteen. Vieraanko varaan
tuommoinen pikkuinen, ei vielä neljän kuukauden vanha?

ROUVA VÖRSKY. Niin, ajatelkaa, hänellä on lapsikin. Minkälainen ihminen
siitä poloisesta maailmaan tulee, noin huonon äidin kasvattamana. Kun
pienestä asti saa nähdä vain pahuutta ympärillään.

ROUVA HANHINEN. Tekisimme oikein Jumalalle otollisen työn, jos voisimme
pelastaa hänet kurjan äitinsä käsistä. Minäpäs puhun asiasta
naisyhdistykselle.

JOHANNA. Lapsiko otettaisiin minulta pois? Ei kuuna päivänä, minä en
häntä anna. En vaikka koko maailma nousisi vastaan. Te olette julmia
petoja.--Ei, ei, minä olen pyörryksissä, en tiedä enää, mitä puhun.
Älkää pahastuko. Säälikää minua onnetonta.--Voi, niin, en ole
muistanutkaan. Onhan minulla tässä rahaa, viisikymmentä markkaa. Puolta
enemmän kuin kangas maksaa. Ottakaa ne, herra, ottakaa kaikki. Tehkää
sovinto. Jumalan tähden, antakaa sydämenne heltyä. Mitä hyötyä teillä
siitä on, jos minut panette vankilaan ja lapsen riistätte minulta. Hyvä
armollinen herra, tässä on kahta vertaa enemmän kuin kankaan hinta on.

HERRA VÖRSKY. Sitä sanatulvaa! Noo, kuinka teemme? Sovitaanko? Ja otanko
rahat? Sinä tiedät paremmin, riittävätkö vahingon korvaukseksi?

ROUVA VÖRSKY. Älä ota, ennekuin tiedät, mistä hän ne on saanut.

JOHANNA. En ole niitä varastanut, älkää pelätkö. Ottakaa, herra, vain.
Ei niitä kukaan tule teiltä perimään.

ROUVA HANHINEN. Minä aavistan jotakin.

ROUVA VÖRSKY. Minä myös, minä myös. Voi, voi, yhä kauheampaa, yhä
kauheampaa.

HERRA VÖRSKY. Kuinka? Ettäkö--?

ROUVA HANHINEN Tuolla ihmisellä varmaan on muitakin pahoja tapoja.

HERRA VÖRSKY. Aa! Hyvin luultavaa. Mikä se mieskin oli, joka täältä
äsken niin kiirehti meitä pakoon.

ROUVA HANHINEN. Sitäpä minä juuri. Uskokaa minua, häneltä nuo rahat
ovat.

ROUVA VÖRSKY. Kuinka äärettömän huono moraali! Ville kulta, lähdetään
pois! Minä rupean jo voimaan pahoin. Tuntuu kuin ilmakin olisi täällä
saastunut. Voithan sitten oikeuden kautta vaatia häneltä kaikki
saamiset.

ROUVA HANHINEN. Todella; ei täällä tee mieli olla kauemmin.

HERRA VÖRSKY. Niinpä me lähdemme. (_Rouvat menevät_.) Sinä kuulet meistä
vielä, eukko.

JOHANNA (_polvillaan_). Herra, herra, hyvä herra, älkää menkö ilman
sovintoa. Ottakaa rahat, vaatteet, kaikki mitä minulla on--

HERRA VÖRSKY (_ovessa mennessään_). Suus kiinni--portto!

JOHANNA. Ooh! ooh! (_Lankee ensin suulleen, vaan nousee taas äkkiä
ylös_.) Portto, hän sanoi. (_Katsoo kukkaroa kädessään_.) Portto ja
varas. (_Viskaa kukkaron kauas lattiaan_.) Onko jo Jumalakin minut
hylännyt? Eikö apua, eikö turvaa missään maailmassa? Näinkö minua kaikki
saavat sortaa ja polkea? Ja lapsenikin he ryöstävät. Oman kauniin
poikani. Ei--kautta taivaan ja maan. Sitä he eivät tee. Risto tulee
kotiin. Hän auttaa minua, hän on lapsen isä. Niin, niin! Häntä liikuttaa
tämä onnettomuus, johon hän on minut saattanut, ja hän auttaa, hän
puolustaa lasta ja minua. Kun hän vain tulisi pian. Tämä tuska--tämä
hss--hiljaa! Ääniä kuuluu kadulta. Jo tulee--jo tulee.

TOPPO (_laulaa, kulkiessaan ikkunan ohi porstuaan_). Kultani minust'
eron teki, teki toisen kanssa liiton. Enkä mä tuotakaan paljon surrut,
nauroin koko viikon. (_Tulee sisään_). Hyvää päivää, kappa räivää! Älkää
pahaksi panko, vaikka olen näin pienessä hutikassa. Olemme, näette,
juoneet läksiäisiä.

LEENA-KAISA (_tulee Topon jäljessä_). Niin, oletkos kummempaa kuullut
ennen, Johanna.

TOPPO. Tuohan se Leena-Kaisa minua tänne hilaa. Kertomaan terveisiä
Ristolta. Niin! Kultani minust' eron teki, toisen kanssa--

LEENA-KAISA. Olkaas tuossa ääneti, älkääkä noita renkutuksianne aina
laulelko.--Ei sinun määräsi vielä ole täysi, Johanna parka. Nyt vasta
pahin tulee. Jaksatko kuulla?

JOHANNA. Mitä? Sanokaa pian.

TOPPO. Risto paa helsa so mykky. Vara porta,--porta, porta! Kaukana jo
Homsantuun kanssa.

LEENA-KAISA. Ajatteles! Onko mies enää viisas. Kun hyötä hyviään menee
puolihullun naisen kanssa maata maailmaa vaeltamaan.

JOHANNA. Minkä naisen? Mitä te puhutte?

TOPPO. Hei, Homsantuun, ettekö ymmärrä. Terveisiä vaan paljon. Vaikkei
hän niitä oikeastaan lähettänyt. Ei muistanut enää mitään siinä ilossa,
kun pääsi vanhan henttunsa pariin. Niin, kyllä hän nyt teidät jätti oman
onnenne nojaan. Mutta älkää siitä millännekään olko. Laulakaa vaan että:
Kultani minust' eron teki, teki toisen kanssa liiton. Enkä mä tuotakaan
paljon surrut, nautoin koko viikon.

JOHANNA. Ristoko lähtenyt pois? Ei, se ei ole totta. Se ei voi olla
totta. Kuinka tekin, Leena-Kaisa olette niin valmis uskomaan humalaisen
lörpötyksiä.

LEENA-KAISA. Sitä kertoivat muutkin, ei Toppo ainoastaan. Oli hän vielä
tarjonnut siellä läksiäisiäkin miehille ja sanonut, ettei häntä pitkään
aikaan nyt täällä nähdä.--Niin, niin! Jumalan viha kohtaa sinua
ankarana, Johanna parka. Mutta ota kaikki nöyrällä sydämellä vastaan ja
muista, että hän vain rakkaudesta kurittaa.

JOHANNA (_vaipuu jakkaralle kätkyen ääreen_). Isä jätti meidät. Paha,
paha isä!

LEENA-KAISA. Ei sitä Ristoa sentään voi niin paljon syyttää. Tuo
naikkonen--en mä muuta sano--oli varta vasten mennyt anniskeluun häntä
houkuttelemaan. Kyllähän ne semmoiset osaavat paulojaan panna. Onko
sitten ihme, jos mies hullaantuu ja kadottaa järkensä.

(_Johanna voihkii lattialla_.)

LEENA-KAISA. Mutta älä nyt anna noin surulle valtaa, yhtäkaikki. Mitä
sinä lattialla virut. Kuule, hyvä ihminen, mikä sinun on?

JOHANNA. Ei mikään, ei mikään.

TOPPO (_katselee kangasta_). Herra ihme! Mikä leivän kontista vei,
illalla oli viis' ja nyt ei ole kuin kuus'. Älä ole tietävinäsikään,
Toppo. Ei niinä miehinäkään. Kultani minust' eron teki, teki toisen
kanssa liiton--

LEENA-KAISA. Hiljaa, Toppo! Katsokaas tänne. Täällä ei ole hyvin laita.
Nouse ylös, Johanna. Kuinka sinä tuolla tavalla--Nouse ylös.

JOHANNA. En pääse. Lattia niin pyörii.

LEENA-KAISA. Siinä se oli. Hän on sairas.

JOHANNA. En ole sairas. Päätä vain polttaa, kun kruunua kirkastetaan.
Ilmi tulessa koko pää. Viekää pois, pois.

LEENA-KAISA. Hän hourii. No, nyt ollaan hukassa.

JOHANNA. Rouvat--poikani, auttakaa! He ryöstivät lapseni. Tuolla,
tuolla. Juoksevat ja nauravat. Ottakaa kiinni. Minä en jaksa, en pääse.
Älkää lyökö, herra. Risto, Risto, tule auttamaan. Hänellä on niin paksu
keppi.

TOPPO. Ohho, onpa tuo surkeata.

JOHANNA. Pilkkosen pimeä. En löydä kotiin. Ristokin katosi. Jätti minut
yksin erämaahan, pimeään. Ryöväriä joka pensaassa. Eikö armahda kukaan?
Kuuletteko? Lapsi itkee. Herra pieksee sitä. Voi, voi, auttakaa, hyvät
ihmiset.

TOPPO (_pyyhkii silmiään_). Vaimo parka!

LEENA-KAISA. Tulkaa auttamaan häntä sänkyyn.

TOPPO. Minä tulen, minä tulen. Tiedätkö, Leena-Kaisa, kyllä me miehet
sentään olemme niin kelvottomia. Täytyy tunnustaa.

LEENA-KAISA. Huolikaa nyt siitä. Joutukaa vaan tänne avuksi, enhän minä
yksin saa häntä mihinkään.

TOPPO. Nostetaan yhdessä, nostetaan.

JOHANNA. Pois, pois. Älkää tehkö minulle pahaa.

TOPPO. Ei, älä pelkää. Me hiljaa vaan viemme sinua vuoteelle. Kas, noin.
Raukka! Lieneekö tuo lavantautia?

LEENA-KAISA. Kuka hänen tietää. Olisi se Risto edes kotona.

TOPPO. Niin, sanokaas muuta. Kun hänen piti lähteäkin juuri parahiksi.
Mutta mistä hän, poloinen, voi tätä arvata. Näettekös, täällä on
rahakukkaro lattialla. Eikö se tyhjä olekaan. Tuossa, ottakaa
huostaanne. Se on hyvään tarpeeseen, jos tulee lavantauti.

LEENA-KAISA. Tosiaankin! Taivaastako se lähetettiin.

JOHANNA. Polttaa--polttaa--

LEENA-KAISA. Juoskaa hakemaan lääkäriä, Toppo.

TOPPO. Kyllä, kyllä. Olenhan jo selvä mies. Ei suinkaan minusta enää
mitään huomaa. Kyllä minä tuon lääkärin tänne, Leena-Kaisa. Voi sentään
kuinka surkeata. (_Menee_.)

JOHANNA. Pois kruunu, pois! Polttaa--polttaa--polttaa.


Esirippu.



VIIDES NÄYTÖS


_Sama asunto. Leena-Kaisa järjestelee huonetta. Risto tulee ovesta._

LEENA-KAISA. No, tuossa hän nyt viimeinkin tulee, Jumalan kiitos!
Tiedätkös, mitä täällä on tapahtunut sillä aikaa.

RISTO. Johan talon lapset minulle kertoivat tuolla pihalla. Kuka
semmoista olis voinut aavistaa. Hän jäi terveeksi, kun lähdin kotoa.

LEENA-KAISA. Eihän sitä ihminen tiedä, koska hänen aikansa on tullut.
Tänäpän' terve, huomenna kirves ompi puun juureen pantu. Mutta olkoon
tämäkin meille varoitukseksi, ettemme armon päiviä täällä
suruttomuudessa viettäisi, vaan tyystin mieleen johtaisimme, kuinka
elämä on juur' vähä tomun tuoksu ja hekuma kuin liukas virran juoksu.

RISTO. Niin, ei maar Johannakaan olisi voinut uskoa näin pian
kuolevansa, kyllä se tosi on.

LEENA-KAISA. Älä tykkää pahaa, Risto, jos sen sinulle sanon, mutta ei
sinun olisi pitänyt häntä noin jättää.

RISTO. Jo sitä itsekin kaduin kohta kun kuulin, miten oli käynyt. Mutta
sille nyt ei enää mitään voi. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut.--Kai
siitä vainaja oli hyvin pahoillaan.

LEENA-KAISA. No, eipä sillä. Hän jo houraili, kun hänelle asiasta
kerrottiin. Tuskin hän sitä oikein tajusikaan.

RISTO. Olipa se edes hyvä.

LEENA-KAISA. Mutta kankaasta hän oli suuressa tuskassa. Pelkäsi rouvaa
vallan kauheasti.

RISTO. Niin, kangas, näet! Se oli totta, se. Vai oli hän siitä tuskassa.
No, olisihan se kyllä saanut olla meiltä tekemättä, kun tuon olisi
tiennyt. Mutta eikö hän, vainaja, voinut arvata, ettemme sitä myyneet
sentään, panttasimme ainoastaan.--Pelkäsi rouvaa, sanoitte? Niin, arvaan
sen. Johanna oli kovin arkaluontoinen ja hätäili ennen-aikojaan
kaikenmoisia joutavia. Hyvinkö hän oli minulle siitä vihainen?

LEENA-KAISA. Ei sentään pahasti. Siinä vähää ennen hän juuri kiitti
sinua. Sanoi ettet vielä kertaakaan ollut häntä lyönyt etkä pieksänyt,
niinkuin moni muu mies vaimolleen tekee.

RISTO. Sanoiko hän niin? Kyllä se totta onkin. Me elimme jokseenkin
hyvässä sovussa. Kovaa riitaa ei ollut koskaan välillämme.

LEENA-KAISA. Se on sinulle kunniaksi. Jos oletkin muussa suhteessa vähän
erehtynyt, täytyy se antaa anteeksi. Liha on heikko ja viettelykset ovat
suuret. Siitä ei sinun nyt kumminkaan tarvitse pahaa mieltä pitää, että
olisit vaimoasi kovuudella kohdellut, pieksenyt tai muuten rääkännyt,
niinkuin täällä, sen pahempi, usein nähdään ja kuullaan.

RISTO. Ei, arvon. Siitä minulla on hyvä luonto, etten minä kesken toista
ihmistä lyömään mene.--Ennen sairastumistaanko se Johanna siitä puhui?

LEENA-KAISA. Niin, siinä se oli pikkuista ennen. Sitten, hän poloinen,
ei enää joutunut muusta huolehtimaan kuin lapsestaan. Siitä hän houraili
ja se hänellä oli mielessään, kun pääsi vähän selvenemäänkin.

RISTO. Mutta tosiaan! Mikäs minulle tulee tässä eteen tuon lapsen
kanssa?

LEENA-KAISA. Sitä olen minäkin juuri miettinyt.

RISTO. Olisi hän edes vanhempi, mikä sitten olisi hätänä. Ajaisi häntä
kerjuulle, ellei muu auttaisi. Mutta tuommoinen raukka. Mitä osaan
hänelle tehdä? Ei, nyt on hukka peli.--Ottaisivatkohan ne tuota köyhäin
hoitoon? Kun koettaisi.

LEENA-KAISA. En usko, että ottavat. Mutta tiedätkös, mitä Johanna
toivoi?

RISTO. Sanokaa!

LEENA-KAISA. Että Vappu ottaisi pojan kasvatikseen.

RISTO. Jokohan tuo sen tekisi?

LEENA-KAISA. Sopii ainakin kysyä. Jos minä veisin lasta hänen luokseen
ja puhuisin siitä. Ei tiedä, vaikka hän armahtaisi.

RISTO. Se olisi mainio asia. Silloin saisin olla pojasta ihan
huoletonna.

LEENA-KAISA. Niinpä minä menen.

RISTO. Tehkää se. Minä tulen jäljessä niin pian kuin olen vähän
siistinyt itseäni.

LEENA-KAISA. Älä hyvin hätäile. Ellei Vappu ota asiaa korviinsa, tuon
minä lapsen heti pois. (_Ottaa lapsen syliinsä kätkyestä_.) Pikku
raukka! Onhan tämä niin kaunis lapsi.

RISTO. Kyllä Vappu hänet ottaa, saatte nähdä. Kouluttaapa vielä papiksi,
jos hyvin käy.

LEENA-KAISA. Kun nukkuu niin sikeästi, ettei herääkään. Hyvästi nyt
sitten vähäksi aikaa.

RISTO. Hyvästi, hyvästi! Onnea matkalle. Mutta kuulkaas vielä,
Leena-Kaisa. Tuota--noin--mitäs minun taas pitikään sanoman eikä
valehteleman. Niin! Jos sopii, niin mainitkaa Vapulle noin sivumennen,
kuinka hyvä minä olin entiselle vaimolleni.--Jos sopii, minä meinaan.

LEENA-KAISA. Miksei. Mutta joko sinä nyt toista ajattelet, vaikkei
entinen vielä kylmänä ole?

RISTO. No, huolikaa te siitä. Menkää vain ja tehkää niinkuin sanoin.
Minä tulen täältä myös tuossa paikassa.

LEENA-KAISA. Jos viivyn, niin arvaat siitä, että Vappu suostuu tuumaan
lapsen suhteen.

RISTO. Hyvä, hyvä! (_Aukaisee kaapin ovea, ottaa sieltä peilin ja
kamman, alkaa järjestellä pukuaan_.) Olenpa minä jotenkin pulska mies.
(_Katselee peiliin_.) Mikä siinä on, etten minä vielä naisille kelpaisi.
Saadaan nähdä vaan. (_Ikkunaan koputetaan_.) Kuka siellä? Ahaa, Toppo!
Tule sisään, lurjus.

TOPPO (_tulee_). Pianpa sinä palasit.

RISTO. Pian. Eihän siellä tehnyt mieli kuljeksia näin syysilmassa. Kovin
oli kurjaa.

TOPPO. Kas kun Homsantuu laski sinut pois.

RISTO. Minä karkasin. Luuletkos, että hänestä muulla tavalla olisin
erilleni päässyt. Kyllä kai! Semmoinen se on tyttökin.

TOPPO. Mutta hukka sinut perii, jos hän vielä tulee jäljessäsi.

RISTO. Koettakoonpas. Kyllä minä keinon keksin, kun hyvin rupeaa
kiusaksi. Toimitan yks' kaks' tytön linnaan irtolaisuudesta. Mutta ei
hän tulekaan. Minkä hän minulle voi, tietää hän sen verran.

TOPPO. Kiitä onneasi, jos pääset niin vähällä. Sillä tytöllä on tulinen
luonto. Pelkään, ettei ole hyvä laskea liian paljon leikkiä hänen
kanssaan.

RISTO. Pyh!

TOPPO. No, ja sinulta kuoli eukko sillä aikaa.

RISTO. Niin teki.

TOPPO. Et suinkaan sinä, hunsvotti, sitä kauan sure; otat toisen niin
pian kun vain saat.

RISTO. Se on tietty. Mitä se suremisesta paranee? Eikä siihen pitkiä
aikoja kulukaan, ennenkuin minulla on taas uusi.

TOPPO. Kuules poikaa! Etteikö hän vielä näytä meille ihmeitä.

RISTO. Vilkaisepa ikkunasta, näkyykö siellä Leena-Kaisaa tulevaksi.

TOPPO. Mitä? Häntäkös sinä nyt tuumailet?

RISTO. Leena-Kaisaa? Oletkos hullu.

TOPPO. No, johan minä ajattelinkin.--Ei täällä kadulla ainakaan ketään
näy.

RISTO. Hyvä juttu.

TOPPO. Mitä sinä puuhailet ja laittelet itseäsi niin hirveästi? Onko
johonkin meno?

RISTO. Arvelin lähteä tästä Vapun luona käymään.

TOPPO (_viheltää_). Ku-ku-ku-ku-kuule! Vai Vapun luona. Ei vähä mitään.
Korkeallepa siat tänä vuonna tonkivatkin, sanoi Lillqvisti laissa.

RISTO. Ole sinä vaiti. Rohkea ruokansa hakee. Ei tiedä yhtään kuinka
käy. Vaihdetaanpas nuttuja. Sinun on kumminkin siistimmän näköinen.

TOPPO. Saat sen. (_Vaihtavat_.) Mutta jo minä mahdan Matti olla, jos
Vappu sinusta huolii. En sitä ikinä usko.

RISTO. Ole uskomatta, ei siihen sinua kukaan pakota.--Voi, hitto! Ei
täällä ole veden pisaraa missään, ja olisihan minun pitänyt kasvonikin
pestä.

TOPPO. Kyllä minä haen vettä kaivosta. Onko sinulla pyttyä?

RISTO. Ei näy sitäkään. Katsele sieltä pihasta ja liiteristä, mistä vain
saat astian tapaista käteesi.

TOPPO (_menee_).

RISTO (_seisoo selin oveen ja katselee peiliin_.) Ei kuulu Leena-Kaisaa
takaisin. Lapsen hän siis kumminkin ottaa. Ja sittenpähän kumma lienee,
ellei hän suostuisi myös isään. (_Ovi aukeaa, Risto säpsähtää ja
kääntyy_.) No, joko se nyt tulee? Ei--Homsantuu.--Pahus!

(_Homsantuu seisoo äänettömänä_.)

RISTO. Mitä sinä täällä teet?

(_Homsantuu ääneti; puristaa revolveria kädessään_.)

RISTO. Mitä sinä täällä teet, minä kysyin?

HOMSANTUU. Tulin ottamaan sinulta jäähyväisiä, Risto.

RISTO. Jäähyväisiä? Vai niin. Olkoon sitten, koska et muuta tahdo.
Pahaan aikaan sinä vain saavuit.

HOMSANTUU. Kuinka niin?

RISTO. Olen tässä juuri poislähdössä.

HOMSANTUU. En minä sinua kauan viivytä.

RISTO. Etkö? No, se on toinen asia. Mutta sinä näytät niin oudolta.
Ja--mikä sinulla on kädessäsi?

HOMSANTUU. Enoni revolveri se on. Jotenkin hyvää tekoa.

RISTO. Minkätähden sitä mukanasi kuljettelet?

HOMSANTUU. Tällainen kalu on välistä tarpeellinen.

RISTO. Sinä pitelet sitä niin varomattomasti. Onko se latingissa?

HOMSANTUU. On.

RISTO. Pane se pois kädestäsi. Ampuma-aseilla ei saa noin leikkiä.

HOMSANTUU. Minkätähden ei?

RISTO. Ammut pian itsesi.

HOMSANTUU. Taikka sinut.

RISTO. Niin, taikka minut.

HOMSANTUU. Taikka meidät molemmat. Mihinkä lähdet?

RISTO. Käyn pikipäin vain ulkona. Kyllä tulen kohta takaisin.

HOMSANTUU. Jos paikaltasi hievahdat, laukaisen minä heti.

RISTO. Sinulla on paha mielessäsi, Kerttu.

HOMSANTUU. Koskapa siellä muuta on ollut?

RISTO. Sitä juuri pelkäsin. Sinussa alituiseen kiehuu ja kuohuu tuo
mustalais-veri. Koeta, Kerttu-kulta, kerran hillitä itseäsi, koeta
taivaan tähden.

HOMSANTUU. Turha vaiva. Taivasta ei kumminkaan ole minua varten tehty.

RISTO. Minä lupaan sinulle vaikka mitä, kun vain maltat mieltäsi.

HOMSANTUU. Lupauksiin en luota.

RISTO. Enkä minä aikonut sinua jättää, Kerttu, vaikka tulit ehkä siihen
luuloon, kun lähdin niin äkkipikaa. Niin pian kun Johannan olen hautaan
saanut, yhdyn sinuun jälleen, se on totinen tosi.

HOMSANTUU. Maan povessa yhdymme, kun multana olemme molemmat; ei ennen.

RISTO. Mutta ajatteles nyt sentään, Kerttu kulta. Kun minä veisin sinut
vihille, ja sinä tulisit kunniallisen miehen aviovaimoksi. Et olisikaan
enää koko maailman hylkynä, niinkuin tähän saakka.

HOMSANTUU. Kahdesti olet minut pettänyt. Kolmatta kertaa sitä et tee.

RISTO. Kuules vielä kun sanon. Älä, Jumalan tähden laukaise. Odota edes
siunaama hetki. Näethän, etten kumminkaan pääse tästä pois, jos
tahtoisinkin.

HOMSANTUU. Puhu sitten joutuin.

RISTO. Kun vain tietäisin, mitä sinä oikeastaan tahdot. Sieluni kautta,
nyt olisin valmis mihin hyvänsä. Sano, haluatko jotakin.

HOMSANTUU. Haluan.

RISTO. Mitä? Kerttu, mitä sinä haluat?

HOMSANTUU. Kostoa.

RISTO (_pyyhkii otsaansa; itsekseen_). Missä se Toppokin viipyy.

HOMSANTUU. Onko sinulla mitään muuta sanottavaa?

RISTO. On. On paljonkin. Mutta sinä panet minun niin pelkäämään, etten
voi mitään puhua. Laske vähäksi aikaa revolveri pois kädestäsi. Kerttu
kulta, tee se.

HOMSANTUU. En.

RISTO. Tuohon tuolille vaan, seiso itse vieressä.

HOMSANTUU. En siihen enkä muualle. Ja lopettakaamme jo. Aikaa menee
hukkaan.

RISTO. Ei, odota! (_Toppo tulee sisään_.) Jumalan kiitos. Viimeinkin
sinä tulit.

TOPPO. Olisit minulle sanonut, että ruumis on pantu liiteriin. En totta
maarin olisi sieltä mennyt astiaa hakemaan, jos olisin tiennyt.

RISTO. Oliko se siellä. Niin, niin, mihinkä sitä muuallekaan olisivat
vieneet.

TOPPO. Herra varjele, kuinka pahaa se teki. Menen sinne pimeään
nurkkaan ja yhtäkkiä on ruumis edessäni. Oikein sydämeni sävähti,
vaikken ole juuri mikään pelkuri. Entä kun sillä vielä on silmät auki,
sehän siinä on kaikkein kamalinta. Niin, älä minuun noin tuijota. Ei
minulla ole veden pisaraakaan. Kourassaniko sitä toin, kun en astiaa
löytänyt. Uhhuh, vieläkin pöyristyttää. Kuuluu tietävän pahaa, kun
ruumiin silmät jäävät auki. Hän toisia jälkeensä kutsuu, sanotaan.

HOMSANTUU. Juuri niin. Hän toisia jälkeensä kutsuu.

TOPPO. Kas, onko tuo täällä. No, Risto, mitä minä sanoin?

RISTO. Tulit parahiksi hätään. Hän aikoi tappaa minut täällä.

HOMSANTUU. Aikoo vieläkin ja tekee sen myös. (_Kohottaa revolveria_.)

RISTO. Toppo, Toppo, auta!

HOMSANTUU. Jos tulet väliin, ammun sinut ensiksi.

TOPPO. Kies avita, nyt ollaan hukassa. (_Pakenee ovelle_.)

RISTO. Älä mene pois, Toppo, älä mene. Ei hän sinua ammu.

TOPPO. Ei siitä hullusta tiedä.

HOMSANTUU. Korjaatko luusi, taikka--

(_Toppo rientää ulos_.)

HOMSANTUU. Oletko valmis, Risto?

RISTO (_polvillaan_). Armahda, minua, Kerttu! Mitä siitä hyödyt, jos
minut tapat. Armahda.

HOMSANTUU. Armahditko sinä minua, konna? Uuden kerran minut kavalasti
petit, viettelit pahemmin kuin ennen. Ajattelit: tuo on maailman hylky,
ei siitä rangaistusta tule, jos hänet turmelee. Mutta sinä erehdyt! Tämä
maailman hylky, jonka puolia ei kukaan pidä, kostaa sinulle itse.

RISTO. Kosta muulla tavalla. Säästä henkeäni.

HOMSANTUU. Ei, kuolla sinun täytyy. Ja minun myös.

RISTO. Armoa, armoa!

HOMSANTUU. Armoa ei sinulle eikä minulle.

RISTO. Varro! Salli minun edes rukoilla ensin.

HOMSANTUU. Se on suotta. Et sinä taivaaseen kumminkaan pääse sen enempää
kuin minäkään.

RISTO. Pääsen minä, en ole huonompi kuin muutkaan. Eikä ihmiseltä muuta
vaadita kuin uskoa. Ja minä uskon, uskon totisesti. Varmaan pääsen, jos
vain annat aikaa rukoilemiseen.

HOMSANTUU. Niinpä rukoile.

RISTO. Etkös laukaise ennenkuin olen sanonut amen?

HOMSANTUU. Aloita, muuten jo laukaisen.

RISTO. Minä aloitan, minä aloitan! Kun vain muistaisin jotakin ulkoa.
Ei--ei johdu mitään mieleen. Minä onneton.--Odota, jo tiedän: Koskan
kaikki päivät päätän, Ann' mun autuaast' nukkua. Hampaat kalisevat
suussani pelosta. Koskan kaikki päivät päätän, Ann' mun autuaast'
nukkua. Kuolon kautt'--Olet sinä sentään kauhean kovasydäminen,--ei,
ei, minä jatkan. Koskan kaikki päivät päätän, Ann' mun autuaast' nukkua.
Kuolon kautt' kosk' maailman jätän, pyhäis joukkoon joukkoon
joutua.--Kuinkas se sitten olikaan--pyhäis joukkoon--

(_Porstuasta kuuluu kolinaa, Homsantuu säpsähtää, katsoo oveen, josta
kaksi poliisia ynnä Toppo tulevat sisään; laukaisee. Risto parkaisee ja
kaatuu. Poliisi paiskaa revolverin Homsantuun kädestä ja tarttuu häneen
kiinni. Homsantuu vaipuu maahan_.)

ENSIMMÄINEN POLIISI. Aha, sudenpenikka; jouduit nyt satimeen.

TOPPO. Myöhästyimme, peijakas!

TOINEN POLIISI (_kumartuu Ristoa tarkastamaan_). Älkäähän hätäilkö.
Vielä tämä elää. Mihinkä paikkaan se kävi?

RISTO. En tiedä oikein.

TOINEN POLIISI. Koeta, pääsetkö ylös.

RISTO (_nousee poliisin avulla_). Ehk'ei se käynytkään. Taisin vaan
säikähtää.

TOPPO. Eikö osunut sinuun? No, olipa se helkkarin hyvä.

RISTO. Kiitoksia, Toppo. Tätä et minulle ilmaiseksi tehnyt.

TOPPO. Ei mitään kiittämistä. Ainahan mies miestä sen verran auttaa.
Mutta onpas tyttö kerrankin masentunut. Noin kalman karvaisena ei häntä
ole ennen nähty. Onko siinä enää henkeäkään koko ruumiissa?

ENSIMMÄINEN POLIISI. Kyllä hän siitä vielä virkoaa.

RISTO. Ettei hän vain pääse karkuun käsistänne. Pitäkää varanne.

ENSIMMÄINEN POLIISI. Ei vaaraa. Totta tuommoisen tyttöhuitukan aina
hallitsee.

RISTO. Mutta hänellä on yhdeksän miehen voima, kun raivoon rupeaa.

ENSIMMÄINEN POLIISI. Raivo ei auta, kun linnaan paiskataan. Pannaan vain
sitä kovempiin kahleisiin.

RISTO. Entä jos päästävätkin hänen vapaaksi. Silloin on taas henkeni
vaarassa.

ENSIMMÄINEN POLIISI. Ei hän kesken vapaaksi pääse, älä pelkää. Tunnen
minä lakia niin paljon. Ensin hänet tuomitaan murhayrityksestä moneksi
vuodeksi linnaan, ja sitten hänet määrätään pakkotyöhön. Sillä tätä
tällaista elävää ei kumminkaan kukaan ota suojelukseensa.

TOINEN POLIISI. Ei maarin. Kyllä hänestä kruunu saa pitää huolen tästä
lähtein.

RISTO. Hyvä! Onpa se yhtäkaikki siunattu asia, että maassa on laki ja
oikeus, joka varjelee ihmisten turvallisuutta. Mikä tässä tulisi
miehelle eteen, jos nuo tuollaiset saisivat olla irrallaan. Mutta kun
kohta otetaan korjuuseen--kun laki ja oikeus--

TOPPO. Mitä hän puhuu, kuunnellaanpas!

ENSIMMÄINEN POLIISI. Tyttökö? Ei suinkaan hän mitään puhunut.

TOPPO. Jotakin hän sanoi, koska huulet liikkuivat. Näettekö, taas!

ENSIMMÄINEN POLIISI. Huulet liikkuvat, mutta ei sieltä ääntä tule.
Nousepa jo pystyyn, tyttö, en minä sinua kantamaan kumminkaan rupea.
Kovin olet raskas. No, koettelehan nyt, kannattavatko jalkasi.

TOINEN POLIISI. Ja puhu selvemmin, jos sinulla jotakin sanottavaa on.

TOPPO. Niin, anna tulla suustasi kaikki, että mekin kuulemme. Älä
itseksesi höpise.

RISTO. Pian, pian!

HOMSANTUU. Teidän lakinne ja oikeutenne, ha, ha, ha, ha.

TOPPO. Lakinne ja oikeutenne. Mitä hän tarkoittaa?

HOMSANTUU. Niitähän minun pitikin ampua.

TOPPO. Hän on sekaisin päästään. Huh, huh, tämä alkaa tuntua kamalalta.
Näettekö, kuinka silmät pyörivät hänen päässään.

ENSIMMÄINEN POLIISI. Hulluna hän nyt todenperästa taitaa olla. Mutta
lieneekö tuo koskaan ollutkaan ihan viisas. (_Tarttuu Homsantuun
kainaloon_.)

HOMSANTUU. Teidän lakinne ja oikeutenne, ha, ha, ha--

TOINEN POLIISI (_tarttuu toiseen kainaloon_). Jokos sitä mennään?

HOMSANTUU. Niitähän minun pitikin ampua.

RISTO. Ettäkö hän hullu on, tuo. Vieläkös mitä. Rikkiviisas pakana.
Ähmissään vain herjaa yksin korkeata oikeuttakin. Suottakos hän
mustalainen olisi. Se muuten sopii panna rotakollaan, että hän on
uhannut lakia ja oikeutta.

HOMSANTUU. Teidän lakinne ja oikeutenne--

TOPPO. Onkohan tuo tarpeellista.

RISTO. Tietysti.

TOPPO. Hänpä kun tekee sen mielettömyydessään, poloinen.

HOMSANTUU. Teidän lakinne ja oikeutenne, ha, ha, ha, ha,--

ENSIMMÄINEN POLIISI. Lähdetään nyt!

HOMSANTUU. Niitähän minun pitikin ampua.

RISTO. Saanko luvan pyytää herroja anniskeluun, sitten kun olette tytön
korjuuseen vieneet. Tarjoisin teille edes ryypyt avustanne täällä.

POLIISIT. Paljon kiitoksia. Kyllä tullaan.

HOMSANTUU (_ovessa ja porstuassa_). Teidän lakinne ja oikeutenne, ha,
ha, ha, ha--

RISTO. Nyt siitä, Jumalan kiitos, päästiin.

TOPPO. Tyttö riepu. Ohraisesti hänelle kuitenkin kävi.

RISTO. Kenen syy? Olisi ollut ja elänyt ihmisiksi.--Mutta kuule. Miltä
minä nyt oikeastaan näytän?

TOPPO. Oletpahan kuin tuossa.

RISTO. Silmäni taitavat olla liassa?

TOPPO. No, kantänka, mitä se tekee.

RISTO. Älä hitossa. Eihän minusta Vappu silloin tykkää. Odota pikkuisen.
Menen kaivolle pesemään. (_Aukaisee oven porstuaan, mutta vetäytyy
samassa takaisin, kun Vappu tulee vastaan_.) Hei, täällähän Vappu jo
tuleekin.

VAPPU. Hyvää päivää!

RISTO. Päivää, päivää. Olin juuri teille lähdössä. Olkaa niin hyvä ja
käykää istumaan.

TOPPO. Vassakuu! Tässä on tuoli.

VAPPU. Jaksan minä seisoakin sen aikaa, kun täällä viivyn.

RISTO. Eihän toki, ei millään tavalla. Käykää tänne perälle. Ei teidän
paikkanne oven suussa ole.

VAPPU. Yhdentekevä, oli missä hyvänsä. Lapsestanne tahtoisin puhua pari
sanaa.

RISTO. Niin, lapsesta, näet. Niin, niin, siitähän minäkin.

VAPPU. Saanko hoitaa ja kasvattaa häntä aivan kuin omaani?

RISTO. Herran tähden, vielä häntä kysyy. Mitäs parempaa pyytäisinkään.

VAPPU. Niin, ettei itsellänne ole siinä suhteessa mitään sanomista?

RISTO. En puutu, en kajoa koko elävään, sen lupaan.

VAPPU. Hyvä! Siinä tapauksessa minä otan poikanne ja koetan Jumalan
avulla saada hänestä ihmistä.

RISTO. Mutta minulla oli vähän toistakin asiaa. Tulkaa nyt sentään
istumaan. Eikö? No, tehkää niinkuin tahdotte? Niin, minulla oli vähän
toistakin asiaa. Taidatte sen melkein arvatakin. Näette: minähän olen
leskimies tällä haavaa. Eikö ole miehen hyvä yksin olla, niinkuin luemme
sanassa. Eiköhän passaisi--mutta taitaa olla mielestänne liian aikaista.
Minusta nähden, joutaisihan olla valmiiksi puhuttuna yhtäkaikki.

VAPPU. Älkää lörpötelkö tyhjää. Minua ette kumminkaan saa vietellyksi.
Tyytykää siihen, että kahden naisen elämän jo olette turmellut. On sitä
siinäkin yhden miehen osaksi.

RISTO. Kahden naisen elämän turmellut! Mitä puhetta tuo on?

VAPPU. Vaimonne kuoli suruun ja huoleen teidän tähtenne.

RISTO. Kuka sen on sanonut?

VAPPU. Eikä siinä kyllin. Kahta kauheampaan tilaan olette vielä
saattanut tuon onnettoman tyttöparan, jota poliisit täältä kuljettivat
vastaani äsken.

RISTO. Niinkö Homsantuun? Olkaa huoletta. Hänen kanssaan menetellään
lain ja oikeuden mukaan.

VAPPU. Ja minkä mukaan menetellään _teidän_ kanssanne?

RISTO. Minun? Mistäs minua voitaisiin vetää edesvastaukseen?

VAPPU. Ei mistään, sehän on selvä. Ei mistään! Maailma on teistä saanut,
mitä on tahtonutkin, ei se teitä rankaise, eikä se teidän vikojanne
vikoina pidä. Yksin papit ja tuomaritkin ovat puolellanne, sillä synti
heidän silmänsä sokaisee. Pimeyden palvelukseen valon palvelijat
valtaansa käyttävät. Mutta siihen ei toki kaikki lopu. Viimeinen sana ei
vielä ole sanottu. Ja niin totta kuin herrallakin on herra ja
vaivaisella Jumala, niin totta on myös, että te ja kaikki teidän
vertaisenne kerran seisotte sen valtaistuimen edessä, johon ei ihmiset
pääsekään oikeutta ja totuutta mielensä mukaan väärentämään. Silloin
vasta teidän tuomionne langetetaan.

RISTO. Missä se on, se valtaistuin?

TOPPO. Niin, missä, minäkin kysyn.

VAPPU. Siellä, missä _vanhurskaus_ elää ja hallitsee nyt ja
iankaikkisesta iankaikkiseen. (_Menee pois_.)

RISTO. Mitä hän tarkoitti?

TOPPO. Eikö lie meinannut Jumalaa. Niin minä sen käsitin.

RISTO. Saattoi sitä puolta olla. No, mut' jokohan tuo tosiaankin--?
Eikö hiis'! En minä vielä säikähdä. Mistä Vappu sen asian tietää. Ei
suinkaan hän ole Jumalan puheilla käynyt. Yks' vaimoihminen.

TOPPO. Mutta, tiedätkös, kyllä minunkin kävi jo vähän sääli tuota tyttö
pahaa.

RISTO. Ole vaiti, velikulta. Älä rupea surkuttelemaan semmoista
kapinetta. Kuka hänen käski tulla toista tappamaan, kuka. Vielä sääliä
mokomaa. Kaikkea muuta.

TOPPO. Niin, hyvä sinun on sanoa; mutta, mutta--

RISTO. Mutta mitä?

TOPPO. Jos sinä olit toimittanut hänet--? Semmoisessa tilassa sanotaan
muutamain naisten olevan tykkänään suunnilta pois.

RISTO. Pyh, joutavia! Lähdetään me anniskeluun. (_Menevät_.)


Esirippu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Työmiehen vaimo" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.