Title: Herodias
Author: Flaubert, Gustave
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Herodias" ***


HERODIAS

Kirj.

GUSTAVE FLAUBERT

Ranskankielestä suomentanut

Jalmari Hahl



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1921.



1.


Makairoksen linnoitus kohosi Kuolleen meren itäisellä rannalla,
keilanmuotoisen basalttikallion huipulla. Neljä syvää laaksoa ympäröi
sitä, yksi molemmilla sivuilla, yksi vastapäätä, ja neljäs takana.
Taloja oli kasaantuneina sen juurella muurin suojassa, joka nousi
aaltoviivana epätasaisen alueen myötä, ja kalliolle johtavan
poikkeilevan tien kautta oli kaupunki linnoituksen yhteydessä, jonka
muurit olivat sadan kahdenkymmenen kyynärän korkuiset, monine
kulmauksineen, yläreunaan puhkaistuine ampumareikineen ja siellä täällä
esiin pistävine torneineen. Nämä olivat ikäänkuin kukkakoristeita tässä
kuilun yli riippuvassa kivikruunussa.

Linnoituksen sisällä oli pylväskäytävillä koristettu palatsi; tämän
katolla oli sykomoripuu-kaiteiden ympäröimä pengermä, jolle oli
pystytetty mastoja kannattamaan kangaskatosta.

Eräänä aamuna ennen päivännousua tetrarkka Herodes Antipas tuli sinne
ja laskeutui kyynäspäiden nojaan, katsellen ympärilleen.

Lähinnä alempana olevien vuorten harjat alkoivat jo näkyä, kun
sitävastoin niiden rungot aina kuilujen pohjaa myöten vielä olivat
varjojen peittämät. Sumu liiteli, sen harso repesi ja Kuolleen meren
ääriviivat tulivat näkyviin. Makairoksen takaa nouseva kajastus leimusi
punaisena. Se valaisi ennen pitkää rannikon hiedan, kukkulat, erämaan
ja kauempana kaikki Judean vuoret, jotka kallistelivat rosoisia,
harmaita rinteitään. Keskellä kuvastui Engeddin erämaa mustana juovana;
Hebron kaartui taustalla kupuna; Eskol-laaksossa kasvoi granaattipuita,
Sorekissa oli viinitarhoja, Karmelilla viheriöitsi seesameja, ja
Antonian torni hallitsi jättiläiskeilallaan Jerusalemia. Tetrarkka
käänsi siitä katseensa, silmäilläkseen sen oikealla puolella kohoavia
Jerikon palmulehtoja; ja hän ajatteli toisia Galileansa kaupunkeja:
Kapernaumia, Endoria, Natsaretia, Tiberiasta, jonne hän kenties ei enää
palaisi. Jordan virtasi kuivalla tasangolla. Aivan valkoisena se
häikäisi kuin lumikenttä. Järvi näytti nyt lasuurikiven karvaiselta; ja
sen eteläpohjukassa, Jemenin suunnalla, Antipas eroitti mitä ei olisi
tahtonut nähdä. Siellä oli joukko ruskeita telttoja; peitsimiehiä kulki
hevosten välissä, ja sammuvat tulet vilkkuivat kuin kipinät maassa.

Ne olivat Arabian kuninkaan joukkoja, jonka tytärtä hän oli
kieltäytynyt naimasta, ottaen vaimokseen Herodiaksen, erään veljensä
vaimon, joka valtaa vailla eli Italiassa.

Antipas odotti roomalaisilta apua; ja Syyrian maaherran Vitelliuksen
viipyminen täytti hänet kalvavalla levottomuudella.

Agrippa oli epäilemättä tärvellyt häneltä keisarin suosion? Filip,
hänen kolmas veljensä, Batanean hallitsija, varustautui salaa aseilla.
Juutalaiset eivät enää sietäneet hänen epäjumaluuteen kallistuvia
tapojaan, eivätkä muut hänen hallitustaan; lopulta hän nyt olikin jo
johtunut ajattelemaan kahta vaihtoehtoista suunnitelmaa: lepyttää
arabialaiset tai solmia liitto parttilaisten kanssa. Ja syntymäpäivänsä
viettämisen verukkeella hän oli kutsunut täksi päiväksi suureen juhlaan
sotajoukkojensa päälliköt, maatilojensa hoitajat ja Galilean
johtohenkilöt.

Tarkalla katseella hän tutki kaikkia teitä. Ne olivat tyhjät. Kotkia
leijaili hänen päänsä yläpuolella; sotilaat nukkuivat nojaten
suojamuuriin; ei mikään liikahtanut ilmassa.

Äkkiä kaukainen ääni, kuin lähteneenä syvältä maan alta, sai tetrarkan
kalpenemaan. Hän kumartui kuuntelemaan; se oli taas huvennut. Mutta se
kuului jälleen; ja lyöden yhteen kätensä hän huusi: "Manneas, Manneas!"

Esille ilmestyi mies vyötäisiin asti alastomana kuten kylpylaitosten
hierojat. Hän oli hyvin pitkä, vanha, luiseva, ja hänellä oli uumillaan
pronssihuotraan pistetty veitsi. Hiukset olivat suitut pystyyn ja
saattoivat otsan näyttämään tavattoman korkealta. Silmät olivat
unisuudesta himmeät, mutta hampaat kiilsivät, ja varpaat koskettelivat
kevyesti kivilaattoja, -- hänen koko ruumiinsa oli notkea kuin apinalla
ja hänen kasvonsa liikkumattomat kuin muumiolla.

"Missä hän on?" kysyi tetrarkka.

Manneas vastasi, osoittaen peukalollaan johonkin heidän taaksensa:

"Yhä vaan tuolla."

"Luulin kuulevani hänen äänensä."

Ja syvään henkäisten Antipas tiedusteli edelleen Johanneksesta, samasta
miehestä, jota latinalaiset sanovat Johannes Kastajaksi. Oliko
jälkeenpäin nähty noita kahta miestä, jotka, leväperäisesti kyllä,
viime kuulla oli päästetty hänen vankiluolaansa, ja oliko sittemmin
saatu tietää, mikä heidän asianaan oli ollut?

Manneas vastasi:

"He vaihtoivat hänen kanssaan salaperäisiä sanoja, samoin kuin varkaat
iltaisin teiden risteyksissä. Sitten he läksivät Ylä-Galilean
suunnalle, mainiten tuovansa mukanaan suuren uutisen."

Antipas painoi alas päänsä ja virkkoi sitten kauhistuneen näköisenä:

"Vartioi häntä visusti! Äläkä päästä ketään hänen luokseen. Sulje
tarkoin ovi! Peitä luolan suu. Ei kukaan saa edes aavistaa, että hän
elää."

Jo ilman näitä määräyksiäkin Manneas olisi sen tehnyt; sillä Johannes
oli juutalainen, ja hän inhosi juutalaisia kuten kaikki samarialaiset.

Näiden temppeliä Garizimilla, jonka Mooses oli määrännyt Israelin
keskukseksi, ei enää ollut Hyrkanos-kuninkaan jälkeen; ja Jerusalemin
temppeli sai heidät raivoihinsa, se kun heidän mielestään oli ainainen
solvaus ja vääryys. Manneas oli tunkeutunut sinne häpäisemään alttaria
kuolleiden luilla. Hänen tovereiltaan, jotka olivat vähemmän ketteriä,
oli katkaistu kaula.

Hän näki tuon temppelin, kahden kukkulan välisessä aukossa. Auringon
paisteessa sen valkeamarmoriset seinät ja katon kultaliistat
välkkyivät. Se oli kuin loistava vuori, kuin jotakin yliluonnollista,
joka musersi kaiken muun upeudellaan ja ylväydellään.

Silloin Manneas ojensi käsivarttaan Sioniin päin; ja vartalo suorana,
pää taaksepäin taivutettuna, kädet nyrkissä hän kirosi sen, luullen
että sanoilla oli tehoava voima.

Antipas kuunteli, osoittamatta paheksumista.

Samarialainen sanoi vielä:

"Väliin tuo mies on levoton, hän tahtoisi paeta, hän toivoo vapautusta.
Toiste hän on levollinen kuin sairas eläin; tai näen hänen astuvan
edestakaisin pimeässä, toistaen: 'Yhtä kaikki. Jotta hän voisi tulla
suureksi, minun täytyy pienetä!'"

Antipas ja Manneas vaihtoivat katseen. Mutta tetrarkka oli väsynyt
enempää ajatellakseen.

Kaikki nuo vuoret hänen ympärillään, kuin päälletysten ryhmittyneet
kivettyneet aallot, rantakallioiden kyljissä ammottavat mustat onkalot,
ääretön sinitaivas, päivän punasinervä valonhohde, kuilujen syvyys
saattoivat hänet levottomaksi. Ja ahdistus valtasi hänen mielensä, kun
hän katseli erämaata, joka näillä luonnonmullistusten muuttamilla
seuduilla näyttää siltä kuin se olisi täynnä teatterin pengerkatsomoja
ja linnoja. Kuuma tuulahdus toi rikinhajun mukana aivan kuin niiden
kirottujen kaupunkien henkäyksen, jotka rantaa matalammalla alueella
sijaitsevina oli sakea vesi peittänyt. Nämä kuolemattoman vihan merkit
pelästyttivät hänen ajatustaan; ja hän jäi siihen nojaamaan molemmin
kyynäspäin kaiteisiin, silmät tuijottavina ja ohimot käsien välissä.

Joku kosketti häntä. Hän kääntyi. Herodias seisoi hänen edessään.

Ohuesta purppurakankaasta tehty alusviitta verhosi hänet aina alas
sandaaleihin asti. Hän oli syöksynyt äkkiä ulos huoneestaan, niin että
hänellä ei ollut kaulahelyjä eikä korvarenkaita; tumma palmikko valui
hänen käsivarrelleen ja sen pää katosi hänen rintojensa syvennykseen.
Hänen liian korkeat sieramensa vavahtelivat; riemuvoiton ilo valaisi
hänen kasvojaan; ja kovalla äänellä hän virkkoi, ravistaen tetrarkkaa:

"Caesar rakastaa meitä! Agrippa on vankeudessa!"

"Kuka sen sinulle sanoi?"

"Tiedän sen."

Hän lisäsi:

"Se johtui siitä, että hän toivoi hallitsija-asemaa Gaiukselle!"

Vaikka hän elikin heidän armolahjoistaan, oli hän tavoitellut kuninkaan
nimeä, jota he mielivät samoin kuin hänkin. Mutta tästälähin ei enää
tarvinnut pelätä! -- "Tiberin vankilakopit aukenevat vaikeasti, ja
joskus olo niissä ei ole varma!"

Antipas ymmärsi häntä. Ja vaikka Herodias oli Agrippan sisar, tuntui
tämän naisen julma tarkoitus hänestä oikeutetulta. Nuo murhat olivat
seurauksia asioiden tilasta, kuningassukujen onnettomia kohtaloita.
Herodeksen suvussa niitä ei enää jaksanut laskea.

Sitten hän selosti yritystään; kuinka suojatit lahjottiin, kirjeitä
anastettiin, vakoilijoita saatiin joka ovelle, ja kuinka hän oli
ilmiantaja Eutykeksen saanut vietellyksi. -- "Ei mikään ollut minusta
liian kallista! Enkö muuten sinun tähtesi ole tehnyt enempääkin?...
Olenhan hylännyt tyttäreni."

Avioeronsa jälkeen hän oli jättänyt Roomaan tämän lapsensa, toivoen
saavansa toisia tetrarkasta. Hän ei koskaan puhunut siitä. Nyt
tetrarkka ihmetteli, mistä johtui tuo hellyyden puuskaus.

Kangaskatos oli levitetty, ja heille tuotiin nopeasti leveitä patjoja.
Herodias vaipui niille ja itki, kääntäen selkänsä. Sitten hän sipaisi
kädellä silmiään ja sanoi, ettei hän enää tahtonut ajatella sitä, --
että oli onnellinen; ja hän palautti tetrarkan mieleen heidän
keskustelujaan siellä kaukana palatsin sisäpihalla, heidän
kohtaamisiansa kylpylöissä, heidän pitkiä kävelyjään Pyhällä tiellä ja
iltaisin suurissa huviloissa, suihkulähteiden loristessa, kukkasholvien
alla, Rooman ympäristössä.

Hän katseli tetrarkkaa niinkuin ennen, painautuen hänen povelleen,
mairittelevin elein. -- Toinen työnsi hänet luotansa. Se rakkaus, jota
tuo nainen koetti jälleen elvyttää, oli nyt niin loitolla! Ja kaikki
hänen onnettomuutensa johtuivat siitä; sillä jo lähes kaksitoista
vuotta oli sotaa kestänyt. Hän oli saattanut tetrarkan vanhenemaan.
Hänen hartiansa köyristyivät tumman punasinervä-päärmeisen toogan alla,
hänen valkeat hiuksensa sekaantuivat partaan, ja kangaskatoksen lomitse
paistava aurinko valaisi kirkkaasti hänen huolestuneen otsansa.
Herodiaankin otsassa oli ryppyjä; ja siinä vastatusten he loivat
toisiinsa vauhkoja katseita.

Vuoritiet alkoivat vilkastua. Paimenet ajoivat pistinsauvoilla härkiä,
lapset taluttivat aaseja, ajomiehet jouduttivat hevosiaan. Makairoksen
takana olevien ylänköjen rinteitä alas laskeutuvat katosivat
linnoituksen taakse. Toiset nousivat vastapäätä olevaa rotkotietä ja
saavuttuaan kaupunkiin purkivat kuormansa pihoille. Nämä olivat
tetrarkan muonavarain hankkijoita ja palvelijoita, jotka saapuivat
ennen kutsuvieraita.

Mutta pengermän perältä vasemmalta tuli essealainen, valkoinen vaippa
yllä, avojaloin, stoalaisen näköinen. Manneas syöksyi oikealta
kohottaen väkipuukkoaan.

Herodias huusi hänelle: "Tapa hänet!"

"Seis!" sanoi tetrarkka.

Hän pysähtyi paikalleen, samoin toinenkin.

Sitten he vetäytyivät pois, kumpikin eri portaita, takaperin,
päästämättä toistansa näkyvistä.

"Tunnen hänet!" sanoi Herodias; "hänen nimensä on Fanuel, ja hän
koettaa päästä Johanneksen luo, kun sinä yhä sokeudessasi pidät miestä
hengissä!"

Antipas muistutti siihen, että se mies vielä kerran saattoi olla
hyödyllinen. Hänen Jerusalemia vastaan tekemänsä hyökkäykset saivat
heidän puolelleen muut juutalaiset.

"Ei!" väitti Herodias; "he hyväksyvät joka hallitsijan eivätkä kykene
luomaan itselleen isänmaata!" Mitä tuli siihen mieheen, joka pani
kansan tunteet kiihdyksiin aina Nehemiaan ajoilta säilyneillä
toiveilla, niin oli valtioviisainta raivata hänet pois tieltä.

Tetrarkan mukaan ei mikään kiirehdyttänyt. Johannesko vaarallinen!
Joutavia. Hän oli nauravinaan koko jutulle.

"Vaiti!" -- Ja Herodias kertoi uudelleen, miten häntä oli nöyryytetty
eräänä päivänä, kun hän meni Gala'adiin balsamin korjuuseen: "Joen
rannalla oli ihmisiä pukemassa ylleen vaatteita. Läheisellä matalalla
kummulla puhui mies. Hänellä oli kameelintalja vyötäisillään, ja hänen
päänsä muistutti jalopeurasta. Niin pian kun hän huomasi minut, syyti
hän minua vastaan kaikki profeettain kiroukset. Hänen silmänsä
salamoivat; hänen äänensä pauhasi; hän levitti käsivartensa kuin
temmatakseen alas ukonnuolen. Mahdotonta paeta! Pyörät olivat uponneet
hietaan napoja myöten; ja minä poistuin hitaasti, peittäen itseni
vaipallani, jähmettyneenä noista parjauksista, joita sateli kuin
vesipisaroita rajuilmalla."

Johannes tärveli koko hänen elämänsä. Kun hänet vangittiin ja sidottiin
köysiin, oli sotilasten käsketty tappaa hänet tikarilla, jos hän teki
vastarintaa; mutta hän oli alistunut säveänä. Oli pantu käärmeitä hänen
vankilaansa; ne olivat kuolleet.

Näiden salahankkeiden tehottomuus sai Herodiaan toivottomaksi. Mitä
muuten merkitsi tuon miehen taistelu häntä vastaan? Mitä etua hänellä
siitä oli? Ne puheet, jotka hän oli huutanut rahvaalle, olivat
levinneet, ne kiertelivät; Herodias kuuli niitä kaikkialla, ne
täyttivät ilman. Legionia vastustaessaan hän olisi ollut rohkea. Mutta
tuo miekkoja turmiollisempi voima, johon ei päässyt käsiksi,
tyrmistytti hänet; ja hän mitteli kiivain askelin pengermää, kalpeana
vihasta, löytämättä sanoja ilmaistakseen tukahduttavia tunteitaan.

Lisäksi juolahti hänen mieleensä, että tetrarkka peläten yleistä
mielipidettä kenties voisi hylätä hänet. Silloin kaikki olisi mennyttä.
Lapsuudesta asti hän oli mielessään hautonut hallitsijan unelmaa.
Saavuttaakseen sen hän oli jättänyt ensimäisen puolisonsa ja liittynyt
tähän mieheen, joka hänen käsittääkseen oli hänet pettänyt.

"Sainpa kauniin tuen, tullessani sinun sukusi jäseneksi!"

"Tämä suku on sinun sukusi veroinen!"

Herodias tunsi suonissaan kiehuvan esi-isiensä -- pappien ja
kuninkaitten -- veren.

"Mutta sinun isoisäsi lakaisi Askalonin temppelin lattiaa! Toiset
olivat paimenia, pahantekijöitä, karavaanien ohjaajia, Juudan
vallanalaisia aina kuningas Davidin ajoilta! Kaikki minun esi-isäni
ovat voittaneet sinun esi-isäsi! Ensimäinen makkabealainen karkoitti
teidät Hebronilta, Hyrkanos pakoitti teidät ympärileikkauttamaan
itsenne!"

Ja näin päästäen ilmoille patrisilais-halveksumisensa plebeijiä
kohtaan, Jaakobin vihan Edomia vastaan, Herodias soimasi häntä hänen
välinpitämättömyydestään solvauksiin nähden, hänen leväperäisyyttään
farisealaisia kohtaan, hänen raukkamaisuuttaan sen kansan edessä, joka
vihasi tetrarkan puolisoa.

"Sinä olet samanlainen kuin hän, tunnustathan! Ja sinä kaihoat tuota
arabialaista tyttöä, joka tanssii kivien ympärillä. Ota hänet! Mene
asumaan hänen kanssaan hänen kangasmajaansa! Syö hänen tuhassa
paistettua leipäänsä! Ahmi hänen lampaittensa hapanta maitoa! Suutele
hänen tummia poskiaan ja unhoita minut!"

Tetrarkka ei enää kuunnellut. Hän katseli erään talon parveketta, jolla
oli nuori nainen ja vanha vaimo; tällä oli kädessä ruusuvarsinen
päivänvarjo, pitkä kuin onkivapa. Keskellä mattoa oli avattu matkavasu,
sullottu täyteen vöitä, harsoja, metallisia korvarenkaita. Nuori nainen
kumartui silloin tällöin katselemaan kaikkia näitä esineitä, ja ravisti
niitä ilmassa.

Hän oli puettu roomalaisnaisten tavoin, yllään hienopoimuinen tunika ja
smaragdinvihreillä tupsuilla koristettu vaippa; siniset nauhat
kannattivat hänen hiuksiaan, jotka epäilemättä olivat liian raskaat,
sillä aika-ajoin hän kohenteli niitä käsillään. Päivänvarjo, joka
häälyi hänen yläpuolellaan, peitti hänet puolittain. Antipas näki pari
kolme kertaa hänen siron kaulansa, silmän sopen, pienen suun pielen.
Mutta hän saattoi nähdä lanteilta niskaan asti koko hänen vartalonsa,
joka kumartui taas kohotakseen joustavan notkeasti. Hän tähysteli
näiden liikkeiden toistumista, ja hänen hengityksensä kiihtyi; silmissä
syttyi hehku. Herodias piti häntä silmällä.

Hän kysyi: "Kuka tuo tyttö on?"

Herodias vastasi, ettei tiennyt hänestä mitään, ja poistui äkkiä
tyyntyneenä.

Tetrarkkaa odottivat pylväskäytävässä muutamat galilealaiset,
tilikirjojen pitäjä, laitumien vartija, suolalouhimojen tarkastaja ja
eräs Babylonista kotoisin oleva juutalainen, hänen ratsumiestensä
päällikkö. Kaikki tervehtivät häntä kunnioittavalla huudahduksella.
Sitten tetrarkka katosi sisähuoneisiin.

Fanuel ilmestyi hänen eteensä käytävän kulmauksessa.

"Kas! Taaskin sinä! Epäilemättä tahdot tavata Johanneksen?"

"Ja sinut! Minulla on kerrottavana tärkeä asia."

Ja seuraten Antipasta kintereillä hän astui pimeään huoneeseen.

Valo tunki sisään ristikko-aukosta, leviten pitkin kattoliistaa. Seinät
olivat maalatut mustanpunaisiksi. Perällä oli mustapuusta tehty vuode
härännahkaisine kannatinhihnoineen. Kultainen kilpi riippui sen
yläpuolella seinällä ja loisti kuin aurinko.

Antipas asteli huoneen poikki ja heittäytyi vuoteelle.

Fanuel seisoi hänen edessään. Hän kohotti kätensä ja virkkoi
haltioituneena:

"Kaikkivaltias lähettää joskus tänne maan päälle yhden pojistaan.
Johannes on yksi niitä. Jos sorrat häntä, tulet saamaan
rangaistuksesi."

"Hän päinvastoin vainoaa minua!" huudahti Antipas. "Hän vaati minulta
mahdotonta tekoa. Siitä saakka hän minua raatelee. Enkä minä alussa
ollut ankara. Onpa hän Makairoksesta lähettänyt miehiä, jotka
kiihoittavat maakuntieni väestöä! Kun hän ahdistaa minua, niin minä
puolustaudun!"

"Hänen vihansa on hirvittävä", huomautti Fanuel. "Yhtäkaikki! Hänet on
vapautettava."

"Raivoavia villipetoja ei päästetä vapaiksi!" sanoi tetrarkka.

Essealainen vastasi:

"Älä enää ole huolissasi! Hän on lähtevä arabialaisten, gallialaisten,
skyyttalaisten luo. Hänen toimintansa on ulottuva maailman ääriin."

Antipas näytti vaipuneen haaveisiin:

"Hänen voimansa on valtava!... Vastoin tahtoani rakastan häntä."

"Päästettäköön hänet siis vapaaksi."

Tetrarkka pudisti päätään. Hän pelkäsi Herodiasta, Manneasta ja
tuntematonta.

Fanuel koetti taivuttaa häntä, esittäen tuumiensa takeeksi essealaisten
alistumisen kuninkaan vallan alle. Kunnioitettiin noita köyhiä ihmisiä,
joita eivät rangaistukset voineet masentaa, jotka kävivät puettuina
liinavaatteisiin ja lukivat tulevia kohtaloita tähdistä.

Antipaan mieleen juolahti Fanuelin äsken lausumat sanat.

"Mikä on se seikka, jota mainitsit minulle tärkeäksi?"

Eräs neekeri syöksyi sisään. Hänen ruumiinsa oli valkean pölyn
peittämä. Hänen henkensä rohisi, eikä hän saanut sanotuksi muuta kuin:

"Vitellius!"

"Kuinka? Tuleeko hän tänne?"

"Näin hänet. Ennen kolmatta hetkeä hän on täällä."

Käytävien oviuutimet liehuivat kuin tuulen puhaltaessa. Melu täytti
linnan, hälinä, joka syntyi siitä, että palvelijoita juoksi
edestakaisin, huonekaluja laahattiin, hopea-astioita romahti alas; ja
tornien huipuista puhallettiin pasuunoihin, jotta hajaantuneet orjat
tiesivät kokoontua.



II.


Muurit olivat täynnä väkeä, kun Vitellius saapui pihalle. Hän nojasi
tulkkinsa käsivarteen, jälessään iso punainen kantotuoli, joka oli
koristettu töyhdöillä ja peilillä, ja yllään konsulin tunika, jalassa
puolisaappaat, ympärillään liktoreja.

He pystyttivät ovea vasten kaksitoista kimppuansa: yhteensidottuja
raippoja, kirves keskellä. Silloin kaikki värisivät Rooman kansan
majesteettisuuden edessä.

Kantotuoli, jota kahdeksan miestä liikutteli, pysähtyi. Siitä astui
alas nuorukainen, isomahainen, näppyläkasvoinen, sormet täynnä helmillä
koristettuja sormuksia. Hänelle tarjottiin tuoksuvalla viinillä
täytetty malja. Hän tyhjensi sen ja pyysi toisen.

Tetrarkka oli langennut polvilleen prokonsulin eteen, pahoitellen, niin
hän sanoi, ettei aikaisemmin ollut tiennyt hänen tulonsa tuottamasta
kunniasta. Muutoin hän olisi määrännyt toimeenpantavaksi pitkin teitä
kaiken, mikä kuului Vitellius-suvun jäsenelle. Tämä suku polveutui
kuningatar Vitelliasta. Tie, joka johti Janiculum-kukkulalta merelle,
kantoi vielä sen nimeä. Kvestorin- ja konsulinarvot olivat lukemattomat
tässä suvussa. Ja mitä tuli Luciukseen, tetrarkan vieraaseen, täytyi
häntä ylistää Klitein voittajana ja tuon nuoren Auluksen isänä, joka
näytti palaavan alueelleen, koska Itämaat olivat jumalien kotimaa. Tämä
liioitteleva kohteliaisuus lausuttiin latinaksi. Vitellius kuunteli
sitä välinpitämättömänä.

Hän vastasi, että suuri Herodes riitti yhden kansan kunnialle.
Atenalaiset olivat antaneet hänelle ylimmän valvonnan olympialaisissa
kisoissa. Hän oli rakentanut temppeleitä Augustuksen kunniaksi, ollut
kärsivällinen, nerollinen, peloittava, ja aina uskollinen Caesarille.

Metallilatvuksisten pylväiden välillä näki Herodiaan, joka lähestyi
keisarinnan ryhtisenä, kulkien naisten ja eunukkien keskellä;
punaisilla vadeilla kantoivat nämä sytytettyjä hajupölyjä.

Prokonsuli astui kolme askelta häntä kohti, ja tervehdittyään häntä
päännyökkäyksellä Herodias huudahti:

"Mikä onni, että Agrippa, Tiberiuksen vihamies, vastedes on kykenemätön
vahingoittamaan!"

Prokonsuli ei tiennyt tuosta tapauksesta; ja kun Antipas vannoi
tekevänsä keisarin hyväksi kaikkensa, virkkoi Vitellius:

"Toisten vahingoksikin?"

Hän oli ottanut parttilaisten kuninkaalta panttivankeja, eikä keisari
sitä enää ajatellut; sillä Antipas oli ollut läsnä neuvottelussa,
lisätäkseen vaikutusvaltaansa, ja oli heti levittänyt siitä tiedon.
Siitä johtui katkera viha, ja apulähetyksen viivyttely.

Tetrarkka soperteli.

Mutta Aulus sanoi nauraen:

"Rauhoitu, minä suojelen sinua!" Prokonsuli ei ollut kuulevinaan
mitään. Isän varallisuus riippui pojan häpeästä; ja tämä Caprean loassa
rypevä kukkanen tuotti hänelle niin melkoisia tuloja, että hän kohteli
sitä kunnioittaen, kuitenkin epäluuloisena, se kun oli myrkyllinen.

Portin edustalla syntyi melua. Siitä tuli sisään jono valkeita muuleja,
joilla ratsasti papilliseen vaatetukseen puettuja mieshenkilöitä. Ne
olivat sadukealaisia ja farisealaisia; näistä edelliset tahtoivat saada
uhripapin arvon, toiset taas säilyttää sen. Heidän kasvonsa olivat
synkät, varsinkin farisealaisten, jotka olivat Rooman ja tetrarkan
vihollisia. He takertuivat vaippansa liepeisiin tungoksessa; ja heidän
päähineensä huojuivat päässä nahkahihnojen varassa, joihin oli
piirretty kirjoituksia.

Melkein samaan aikaan saapuivat etujoukkojen soturit. He olivat panneet
kilpensä pusseihin, suojellakseen niitä pölyltä; ja heidän jälessään
tuli Marcellus, prokonsulin varapäällikkö publikaanien kanssa, joilla
oli kainalokuopissaan laudanpalasia.

Antipas mainitsi muutaman lähimmistään, joita olivat Tolmai, Kanthera,
Sehon, Ammonius aleksandrialainen, joka osti häneltä asfalttia,
Na'aman, hänen kevytaseisten jalkamiestensä päällikkö, ja Jacim
babylonialainen.

Vitelliuksen huomio oli kiintynyt Manneakseen.

"Kuka tuo mies on?"

Tetrarkka osoitti kädenliikkeellä, että hän oli pyöveli.

Sitten hän esitteli sadukealaiset.

Jonatan, lyhyt mies, vapaa käytökseltään, puhui kreikkaa ja pyysi
valtiasta kunnioittamaan heitä käynnillä Jerusalemissa. Hän itse arveli
sinne lähtevänsä.

Eleazar, käyränenäinen ja pitkäpartainen mies, vaati farisealaisille
ylipapin vaippaa, jota vallanpitäjät säilyttivät Antonian tornissa.

Sitten galilealaiset tekivät ilmiannon Pontius Pilatusta vastaan. Siinä
tilaisuudessa, jolloin eräs mielipuoli etsi David kuninkaan kultaisia
maljoja luolasta lähellä Samariaa, hän oli surmauttanut asukkaita; ja
kaikki puhuivat yhtä haavaa, Manneas muita äänekkäämmin. Vitellius
vakuutti, että syylliset saavat rangaistuksensa.

Syntyi rähinää pylväskäytävän edessä, johon soturit olivat ripustaneet
kilpensä. Kun niiltä oli poistettu peitteet, näki kilvenkupuroissa
Caesarin kuvan. Tämä oli juutalaisten mielestä epäjumalanpalvelusta.
Antipas puhui heidän kanssaan, koettaen tyynnyttää heitä, ja sillävälin
Vitellius istui korkealla tuolilla ihmetellen heidän raivoaan. Olipa
Tiberius tehnyt oikein, kun karkoitti heistä neljäsataa Sardiniaan.
Mutta ollessaan näin kotonaan he olivat voimakkaat: ja hän käski
poistaa kilvet.

Silloin he ympäröivät prokonsulin, anoen hyvitystä kärsimistään
vääryyksistä, ja lisäksi etuoikeuksia ja almuja. He repivät rikki
vaatteensa ja ruoskivat itseään; ja tehdäkseen tilaa orjat hosuivat
sauvoilla oikealta vasemmalle. Lähinnä ovea olevat siirtyivät alas
polulle, toiset nousivat sitä ylös; kaksi virtausta törmäsi vastatusten
tässä häälyvässä väenpaljoudessa, joka oli sulloutunut muurien väliin.

Vitellius kysyi, miksi siellä oli niin paljon väkeä. Antipas selitti
syyn: oli hänen syntymäpäivänsä juhla; ja hän osoitti useita
palvelijoitaan, jotka hinasivat muurien harjalle suunnattoman suuria
vasuja täynnä lihaa, hedelmiä, vihanneksia, antilopeja, haikaroita,
taivaansinisiä leveitä kaloja, rypäleitä, vesimeloneja, pyramiidin
muotoisiksi kasattuja granaattiomenia. Aulus ei enää voinut hillitä
itseään. Hän syöksyi keittiöihin päin tuon ahmailuhimon pakoittamana,
joka oli hämmästyttävä maailmaa.

Kulkiessaan erään kellarin ohi hän huomasi haarniskaan vivahtavia
kattiloita. Vitelliuskin meni niitä katsomaan ja vaati, että hänelle
avattaisiin linnan maanalaiset huoneet.

Ne olivat hakatut kallioon korkeina holveina, joita siellä täällä
kannattivat pilarit. Ensimmäinen sisälsi vanhoja aseita; mutta toinen
oli täyteen sullottu keihäitä, joiden suipot kärjet pistivät esiin
höyhentöyhdöstä. Kolmannen seinät näyttivät ruokolaudoituksen
peittämiltä, niin tiheään riippui niillä ohuita nuolia vieretysten.
Käyrät miekanterät peittivät neljännen huoneen seiniä. Keskelle
viidettä oli ladottu riveihin kypärejä, jotka töyhtöineen näyttivät
punaiselta käärmejoukkueelta. Kuudennessa näki ainoastaan nuolikoteloja
ja seitsemännessä säärihaarniskoita, kahdeksannessa rautahihnoja;
seuraavissa haarukoita, harkkirautoja, tikapuita, köysiä, jopa tankoja
linkokoneita varten ja dromedaarien rintahihnojen tiukuja. Ja kun vuori
leveni juureltaan, ollen louhittu sisältä mehiläispesän kaltaiseksi,
oli näiden huoneiden alla vielä useampia ja syvempiä.

Vitellius, hänen tulkkinsa Fineas ja publikaanien päällikkö Sisenna
kulkivat näiden suojamien läpi soihtujen valossa, joita kolme eunukkia
kantoi.

Pimeissä komeroissa näki barbaarien keksimiä inhoittavia
kidutusvehkeitä: nystyröillä varustettuja nuijia, haavoja myrkyttäviä
heittokeihäitä, krokotiilin leukojen muotoisia hohtimia. Sanalla
sanoen, tetrarkalla oli Makairoksessa sotatarpeita neljääkymmentä
tuhatta miestä varten.

Hän oli koonnut ne peläten vihollistensa liittoutumista. Mutta
prokonsuli saattoi luulla tai sanoa, että se oli tapahtunut
tarkoituksessa nousta sotaan roomalaisia vastaan, ja sentähden hän
vaati selityksiä.

Nämä sotatarpeet eivät olleet Herodeksen yksityisiä varusteita; paljon
käytettiin puolustautumiseen rosvoilta; niitä tarvittiin niinikään
taisteluissa arabialaisia vastaan; ja muuten kaikki tämä oli kuulunut
hänen isälleen. Nyt ei Herodes enää astunut prokonsulin jälessä, vaan
meni edelle, rientäen nopein askelin, Sitten hän asettui seisomaan
vasten kiviseinää, jota peitti toogallaan, levittäen käsivarsiaan;
mutta silti hänen päänsä yläpuolella näkyi ovenkamana. Vitellius
huomasi sen ja tahtoi tietää, mitä tuon oven takana oli.

"Babylonialainen yksin voi sen avata."

"Kutsu siis babylonialainen tänne."

Odotettiin, kunnes hän saapui.

Hänen isänsä oli tullut Eufratin rannalta viidensadan ratsumiehen
kanssa, tarjoutuen Herodekselle puolustamaan itäisiä rajoja.
Valtakunnan jaon jälkeen oli Jacim jäänyt Filipin luo ja palveli nyt
Herodesta.

Hän ilmestyi jousi olalla, ruoska kädessä. Erivärisiä nyörejä oli
tiukasti punottu hänen väärien säärtensä ympäri. Hänen paksut
käsivartensa pistivät esiin hihattomasta tunikasta, ja karvalakki
varjosti hänen kasvojaan, joita ympäröi kiharoiksi käherretty parta.

Aluksi hän ei ollut ymmärtävinään tulkkia. Mutta Vitellius lennätti
katseen tetrarkalle, joka heti toisti hänen käskynsä. Silloin Jacim
painoi molemmin käsin ovea, joka siirtyi seinään.

Lämmin tuulahdus syöksyi vastaan pimeästä. Puukuja johti siitä
kiemurrellen alas. He kulkivat sitä pitkin ja saapuivat edellisiä
maanalaisia onkaloita avaramman luolan kynnykselle.

Perällä aukeni pylväskäytävä äkkijyrkänteelle päin, joka sillä puolella
oli linnoituksen puolustuksena. Kuusama kasvoi takertuneena
holvikattoon, ja sen kukat riippuivat alas täyteen päivänvaloon. Maassa
lorisi puro.

Siellä oli valkoisia hevosia, satakunta kenties, ja ne söivät ohria
pään korkeudelle kiinnitetyltä laudalta. Kaikkien harjat olivat
värjätyt sinisiksi, kaviot olivat päällystetyt esparto-ruohosta
tehdyillä sukilla ja korvien välissä olivat karvat pystyssä otsalla
töyhtönä. Hyvin pitkät hännät pieksivät pehmeästi kintereitä.
Prokonsuli mykistyi niitä ihailemaan.

Ne olivat ihmeellisiä eläimiä, notkeita kuin käärmeet, kepeitä kuin
linnut. Ne kiitivät kilvan ratsumiehen nuolen kanssa, kaatoivat kumoon
miehiä, purren heitä vatsaan, kapuilivat louhikoissa, hyppivät yli
kuilujen ja nelistivät hurjasti yhtämittaa koko päivän tasangolla. Heti
kun Jacim näyttäytyi, ne tulivat hänen luokseen aivan kuin lampaat
paimenen ilmestyessä; ja ojentaen esiin kaulansa ne katselivat häntä
levottomina lapsensilmillään. Tapansa mukaan hän päästi kumean
kurkkuäänen, joka sai ne iloisiksi: ja ne nousivat takajaloilleen,
ikävöiden avaraa tilaa, haluten päästä juoksemaan.

Peläten että Vitellius veisi ne mukaansa oli Antipas vanginnut ne tähän
paikkaan, joka vasiten oli määrätty eläimille piirityksen varalta.

"Tämä talli on huono", sanoi prokonsuli, "ja saatat helposti menettää
ne! Merkitse niiden luku luetteloon, Sisenna!"

Publikaani otti vyöstään taulun, laski hevoset ja kirjoitti muistiin
niiden luvun.

Veronkantolaitoksen asiamiehet lahjoivat maaherroja, voidakseen ryöstää
maakuntia. Tuo mies nuuski kaikkialla näädänkuonollaan, silmiään
vilkuttaen. Lopuksi noustiin jälleen pihalle. Kivityksessä oli siellä
täällä pyöreitä pronssikansia, jotka peittivät vesisäiliöitä. Vitellius
huomasi yhden, joka oli muita kookkaampi eikä korkojen alla kaikunut
samalla tavoin. Hän polki niitä kaikkia vuoroonsa, sitten hän karjaisi
tömistäen jalkojaan:

"Nyt sen tiedän, nyt sen tiedän! Tässä piilee Herodeksen aarre!"

Hänen aarteittensa etsiminen oli yksi roomalaisten mielettömyyksiä.

Niitä ei ollut olemassa, vannoi tetrarkka.

Mutta mitä olikaan tuon kannen alla?

"Ei mitään! Mies, vanki."

"Näytä hänet minulle", sanoi Vitellius.

Tetrarkka ei totellut. Siten olisivat juutalaiset saaneet tietää hänen
salaisuutensa. Hänen vastahakoisuutensa saattoi Vitelliuksen
kärsimättömäksi.

"Murtakaa se!" hän huusi liktoreille.

Manneas oli arvannut, mitä oli tekeillä. Hän luuli nähdessään kirveen,
että aiottiin mestata Johannes; ja hän pysäytti liktorin, kun tämä
ainoastaan kerran oli iskenyt metallikantta, pisti sen ja
pihakivityksen väliin eräänlaisen koukun, ponnisti sitä hiljaa ylös, ja
kansi kohosi; kaikki ihailivat tuon vanhuksen voimaa. Puulevyllä
kaksinkertaiseksi tehdyn kannen alla oli samankokoinen luukku;
nyrkiniskusta se avautui kahtena puoliskona; silloin tuli näkyviin
ammottava kuoppa, johon vajosi kaiteettomat kiertoportaat. Ja ne, jotka
kumartuivat sen laidan yli, näkivät pohjalla jotakin epämääräistä ja
hirvittävää.

Ihmisolento lepäsi maassa pitkien hiuksien peittämänä, jotka yhtyivät
selkää verhoavan eläimenvuodan karvoihin. Tuo mies kohosi pystyyn.
Hänen otsansa ylettyi vaakasuorassa olevaan ristikkoikkunaan; ja
tuontuostakin hän katosi luolansa pohjaan.

Aurinko välkytti kypärien kupuja ja miekanponsia, paahtoi polttaviksi
kivilaattoja; räystäiltä lentoon pyrähtävät kyyhkyset kiersivät ympäri
pihaa. Tämä oli se hetki, jona Manneas tavallisesti ripoitti niille
jyviä. Hän oli kyyristyneenä tetrarkan vieressä, joka seisoi
Vitelliuksen edessä. Galilealaiset, papit, soturit muodostivat piirin
heidän takanaan. Kaikki olivat vaiti, ahdistuneina odottaen mitä
tuleman piti.

Aluksi kuului onkalosta lähteneen äänen syvä huokaus.

Herodias kuuli sen palatsin toisesta päästä. Lumouksen valtaamana hän
tunkeutui joukon läpi; ja hän kuunteli, nojaten toisella kädellä
Manneaksen olkaan, kumartuneena.

Ääni kuului alhaalta:

"Tuho periköön teidät, farisealaiset ja sadukealaiset, te kyykäärmeiden
sikiöt, pöhöttyneet nahkaleilit, kumisevat kymbaalit!"

Läsnäolijat tunsivat Johanneksen äänen. Hänen nimensä mainittiin
joukossa. Toisia riensi saapuville.

"Tuho periköön sinut, oi kansa, ja Juudan pettäjät, Efraimin suvun
juopot, ne jotka asuvat lihavassa laaksossa ja joiden askeleet horjuvat
viinihöyryistä.

"-- Hajotkoot he niinkuin vesi, joka virtaa, niinkuin etana, joka sulaa
madellessaan, kuin naisen ennenaikainen sikiö, jonka silmät eivät
ollenkaan aukene päivänvalolle.

"-- Sinun tulee, Moab, paeta kuin varpuset kypressilehtoon, kuin rotat
loukkoihinsa. Linnoitusten portit murretaan nopeammin kuin
pähkinänkuoret, muurit raukeavat, kaupungit palavat poroksi; eikä
Kaikkivaltiaan ruoska ole pysähtyvä. Hän on kääntelevä jäseniänne
veressä niinkuin villavaatetta värjärin ammeessa. Hän on raateleva
teidät rikki kuin uusi äes; hän on levittävä vuorille kappaleiksi
pilkotun lihanne."

Mistä valloittajasta hän puhuikaan? Vitelliuksestako? Ainoastaan
roomalaiset saattoivat toimeenpanna näin tuhoisan hävityksen. Kuului
valitushuutoja: "Riittää, riittää! Lopettakoon jo!"

Mutta hän jatkoi kovemmalla äänellä:

"Pienet lapset tulevat ryömimään tuhkaläjillä äitiensä ruumiiden
ääressä. Yöllä mennään noutamaan leipää raunioista, alttiina miekoille.
Shakaalit tappelevat luista julkisilla turuilla, missä edellisenä
iltana vanhukset juttelivat. Sinun neitsyesi, juoden kyyneliään,
soittavat kitaraa muukalaisen pidoissa, ja kaikkein urhoollisimmat
poikasi köyristävät selkänsä, josta liian raskaat taakat hankaavat pois
nahan!"

Kansa näki jälleen hengessä maanpakonsa päivät, kaikki historiansa
onnettomuudet. Nämä olivat vanhojen profeettain sanoja. Johannes lausui
ne raskaitten iskujen tavoin, yksitellen.

Nyt hänen äänensä muuttui lempeäksi, sointuisaksi, laulavaksi. Hän
ennusti vapautusta, loistoa taivaassa, vastasyntynyttä, jonka toinen
käsivarsi oli lohikäärmeen kidassa, kultaa saven sijalla, erämaan
kukkimista ruusun tavoin: "Se mikä nyt maksaa kuusikymmentä kikkaria,
ei ole maksava oboliakaan. Maitovirrat tulevat pulppuilemaan
kallioista; tullaan nukkumaan vatsa ravittuna viininpuristushuoneissa!
Koska olet tuleva sinä, jota halajan? Jo edeltäpäin kansat lankeavat
polvilleen, ja sinun valtakuntasi on oleva iankaikkinen, Davidin
poika!"

Tetrarkka kavahti taaksepäin, Davidin pojan olemassaolo loukkasi häntä
kuin uhkaus.

Johannes puhui katkeria sanoja myös mainitessaan hänen kuninkuuttaan.
"Ei ole muuta kuningasta kuin Kaikkivaltias." -- Hän herjasi samoin
hänen puutarhojaan, kuvapatsaitaan, norsunluisia huonekalujaan,
niinkuin jumalatonta Ahabia.

Antipas katkaisi rinnallaan riippuvan sinetin vitjat ja heitti sen
luolaan, käskien hänen vaieta.

Mutta ääni vastasi:

"Huudan kuin karhu, kuin villi aasi, kuin vaimo synnytystuskissaan.
-- Sukurutsauksessasi piilee jo rangaistuksesi. Jumala koettelee sinua
muulin hedelmättömyydellä!"

Tästä syntyi naurua, äänekästä kuin aaltojen loiske.

Vitellius viipyi täällä itsepäisesti. Tulkki toisti välinpitämättömänä
roomalaisten kielellä kaikki ne herjaukset, jotka Johannes lausui
omalla kielellään. Tetrarkan ja Herodiaksen oli pakko kuulla ne
kahdesti. Herodes läähätti, Herodias taasen tuijotti onkalon pohjaan.

Hirvittävä mies heitti päänsä taaksepäin, ja tarttuen käsin
rautaristikkoon hän painoi sitä vasten kasvojaan; ne näyttivät
risukolta, jonka keskellä kiilui kaksi hehkuvaa hiiltä:

"Vai sinäkö se olet, Jesebel!

"-- Sinä valtasit hänen sydämensä kenkääsi polkemalla. Sinä hirnuit
kuin tamma. Sinä pystytit vuoteesi vuorille, toimittaaksesi uhrisi!

"-- Herra on riistävä sinulta korvarenkaasi, purppurahameesi,
liinahuntusi, rannerenkaasi, säärivaateesi ja pienet kultaiset helyt,
jotka väräjävät otsallasi, hopeapeilisi, kameelikurjen höyhenistä
tehdyt viuhkasi, helmiäispohjat, jotka tekevät vartalosi pitemmäksi,
jalokivet, joista ylpeilet, hiuksiesi hajuvoiteet, kynsiesi väriaineet,
kaikki hekkumasi apukeinot: ja kiviä ei sitten ole kylliksi
avionrikkojan kivittämiseen!"

Herodias haki katseellaan puolustajaa ympäriltään. Farisealaiset
loivat ulkokullattuina silmänsä alas. Sadukealaiset: käänsivät pois
päänsä, peläten loukkaavansa prokonsulia. Antipas näytti olevan
menehtymäisillään.

Johanneksen ääni kaikui yhä kovempana, jylisi korvia järkyttäen kuin
ukkonen; kaiku toisti sen vuorilla, saaden Makairoksen pauhaamaan
moninkertaisesta äänestä.

"Matele tomussa, sinä Babylonin tytär! Jauha jyviä. Riisu vyösi,
irroita jalkineesi, nosta ylös hameesi ja kahlaa jokien poikki! Häpeäsi
on oleva ilmeinen, viheliäisyytesi on paljastuva. Nyyhkytyksesi ovat
murtavat hampaasi. Kaikkivaltias kammoksuu rikostesi löyhkää! Kirottu,
kirottu! Kuole kurjana kuin koira."

Luukku suljettiin, kansi paiskattiin kiinni. Manneas tahtoi kuristaa
Johanneksen.

Herodias katosi. Farisealaiset olivat täynnä paheksumista. Antipas hoki
puolustuksia heidän keskessään.

"Epäilemättä", huomautti Eleazar, "saattaa naida veljensä vaimon, mutta
Herodias ei ollut leski, ja lisäksi hänellä oli lapsi. Siinä piili
riettaus."

"Erehdys! Minulle tehdään vääryyttä", sanoi Antipas, "sillä makasihan
Absalom isänsä vaimojen kanssa, Juda miniänsä kanssa, Ammon sisarensa
ja Lot tyttäriensä kera."

Aulus, joka oli tällävälin nukkunut, ilmestyi nyt paikalle. Saatuaan
kuulla, mistä oli kysymys, hän puolusti tetrarkkaa. Ei ollut
tarpeellista välittää moisista pikkuseikoista; ja hän nauroi
suunnattomasti pappien soimauksille ja Johanneksen raivolle. Keskellä
portaita Herodias kääntyi häneen päin.

"Olet väärässä, valtias! Hän yllyttää kansaa kieltäytymään verojen
maksamisesta."

"Onko se totta?" kysyi heti publikaani.

Vastaukset olivat yleensä myöntäviä. Tetrarkka vahvisti niitä.

Vitelliuksen mieleen johtui, että vanki voisi paeta; ja kun Antipaksen
esiintyminen herätti hänessä epäluuloa, asetti hän vartijoita oville,
pitkin muureja ja pihalle.

Sitten hän poistui huoneisiinsa. Pappien lähetystöt seurasivat häntä.

Koskettelematta uhripapin virkaa, kukin toi esiin valituksensa.

Kaikki kiusasivat häntä. Hän käski heidät pois luotansa.

Jonatan jätti hänet huomatessaan Antipaksen muurin ampumareiän ääressä
keskustelevan pitkätukkaisen vaaleapukuisen miehen kanssa, joka oli
essealainen; ja hän katui, että oli häntä kannattanut.

Yksi ajatus oli lohduttanut tetrarkkaa. Johannes ei enää ollut
riippuvainen hänestä; roomalaiset ottivat hänet huostaansa. Mikä
helpoitus!

Fanuel käveli silloin vartiopolulla. Herodes viittasi häntä luokseen ja
virkkoi, osoittaen sotilaita:

"He ovat väkevämmät! En voi vapauttaa häntä! Se ei ole minun vikani."

Piha oli tyhjä. Orjat olivat levolla. Punaa vasten, joka leimusi
taivaanrannalla, kaikki kohtisuorat esineet näyttivät mustilta. Antipas
eroitti Kuolleen meren vastapäisellä rannalla olevat suolalouhimot,
eikä enää nähnyt arabialaisten telttejä. Kaiketi he olivat poistuneet?
Kuu nousi taivaalle; levollisuus valtasi hänen sydämensä.

Fanuel seisoi lamautuneena, leuka vaipuneena rinnalle. Viimein hän
ilmaisi, mitä hänellä oli sanottavaa. Kuun alkupäivistä saakka hän oli
tutkinut taivasta, Perseuksen sikermä kun oli kohonnut keskitaivaalle.
Agalah-tähteä tuskin vielä näki, Algol tuikki himmeämpänä, Mira-Coeti
oli kadonnut. Tästä hän päätti, että vielä sinä yönä oli huomattava
henkilö kuoleva Makairoksessa.

-- Kuka? Vitelliusta suojeltiin liian huolellisesti. Johannesta ei
mestattaisi. -- Se olen siis minä! ajatteli tetrarkka.

Ehkä arabialaiset palaisivat? Prokonsuli paljastaisi hänen suhteensa
parttilaisiin! Jerusalemista tulleita palkattuja salamurhaajia oli
pappien seurassa; heillä oli piiloitettuina pukuihinsa tikareja; eikä
tetrarkka epäillyt Fanuelin tietojen varmuutta.

Hän päätti turvautua Herodiakseen. Ja kuitenkin tetrarkka häntä vihasi.
Mutta tämä nainen oli rohkaiseva häntä, eivätkä entisen lumouksen
kaikki kahleet vielä olleet murretut.

Kun hän astui Herodiaksen huoneeseen, paloi suitsutusta
porfyyrialtaassa; ja hajupölyjä, voiteita, kankaita, yhtä ohuita kuin
pilvet, höyheniä kevyempiä koruompelu-kudoksia oli hajalla huoneessa.

Herodes ei maininnut Fanuelin ennustusta eikä tunnustanut pelkäävänsä
juutalaisia ja arabialaisia; Herodias oli syyttänyt häntä
raukkamaisuudesta. Hän puhui yksinomaan roomalaisista; Vitellius ei
ollut hänelle uskonut mitään sotatuumistaan. Herodes oletti, että hän
oli Gaiuksen ystävä, ja tämä mies seurusteli Agrippan kanssa; ja hänet,
Herodes, kaiketi ajettaisiin maanpakoon tai kuristettaisiin kuoliaaksi.

Halveksivan sääliväisenä koetti Herodias häntä rauhoittaa. Viimein hän
otti esiin pienestä lippaasta omituisen muistorahan, jota koristi
Tiberiuksen muotokuva. Ei tarvinnut muuta kuin näyttää sitä, niin
liktorit kalpenivat ja syytökset raukesivat.

Liikutettuna kiitollisuudesta kysyi Antipas, miten hän sen oli saanut.

"Se on minulle annettu", vastasi Herodias.

Vastapäätä olevan oviaukon verhojen välistä näyttäytyi alaston
käsivarsi, nuori, viehättävä, kuin Polykleitos olisi veistänyt sen
norsunluusta. Hieman kömpelönä ja kuitenkin sirona se liikehti ilmassa
ottaakseen ylös seinämällä olevalle jakkaralle unhoitetun hameen.

Eräs vanha palvelijatar ojensi sen hänelle, luoden syrjään oviverhon.

Tetrarkan mieleen palasi epämääräinen muisto.

"Onko tuo orjatar sinun?"

"Mitä se sinuun kuuluu?" vastasi Herodias.



III.


Vieraat täyttivät juhlasalin.

Tässä rakennuksessa oli kolme laivaa, joita eroitti toisistaan
algumimipuiset pilarit veistokuvien peittämine pronssilatvuksineen.
Kaksi aukkoseinäistä pylväsparveketta oli niiden yläpuolella, perällä
oli kultalanka-koristeilla somistettu kolmas parveke, ja vastapäätä
suunnattoman suuri holvikaari, joka aukeni toisesta päästä.

Koko laivan pituisilla pöydillä paloi haarakynttilöitä, jotka näyttivät
loimuavilta pensastöyhdöiltä maalattujen saviastioiden ja
kuparilautasten, hyytelökuutioiden, rypälekasojen välissä; mutta nämä
punaiset valot hälvenivät vähitellen ylhäällä lähempänä korkeata
kattoa, ja valopilkut loistivat tähtien tavoin yössä puunoksien
lomissa. Isosta parvekeaukosta näki soihtuja talojen kuisteilla; sillä
Antipas juhli ystäviänsä, kansaansa ja kaikkia, jotka olivat vieraina
saapuneet hänen taloonsa.

Orjia, vilkkaita kuin koirat, ja varpaat huopasandaaleissa, vilisi
edestakaisin, kantaen tarjottimia.

Prokonsulin pöytä sijaitsi kultaisen parven alla olevalla
sykomorilaudoista tehdyllä lavalla. Babylonialaiset verhot ympäröivät
sitä teltin tavoin.

Kolmella norsunluisella vuoteella, joista yksi oli keskellä, kaksi
sivuilla, lepäsivät Vitellius, hänen poikansa ja Antipas. Prokonsuli
oli lähellä vasemmanpuolista ovea, Aulus oikealla, tetrarkka keskellä.

Hänellä oli yllään musta vaippa, jonka kude aivan peittyi värillisten
koristekuvioiden alle; hänellä oli ihoväriä poskilla, parta
viuhkanmuotoinen ja sinistä jauhetta hiuksissa, joita piti koossa
hohtokivinen otsakoriste. Vitelliuksella oli purppurainen olkavyö, joka
valui alas liinaiselle togalle.

Aulus oli antanut solmia selkään punasinertävästä silkistä tehdyn
silkkiraitaisen pukunsa hihat. Hänen hiuskiharansa olivat kerroksittain
päällekkäin, ja safirinen kaulakoriste säihkyi hänen povellaan, joka
oli lihava ja valkoinen kuin naisella. Lähellä häntä istui
kaislamatolla jalat ristissä hyvin kaunis poika, joka hymyili
lakkaamatta. Aulus oli nähnyt hänet keittiön puolella, ei enää
viihtynyt ilman hänen seuraansa, ja puhutteli häntä muitta mutkitta
"aasialaiseksi", kun ei jaksanut muistaa hänen kaldealaista nimeänsä.
Silloin tällöin Aulus ojentautui pitkäkseen norsunluu-vuoteelle.
Silloin hänen paljaat jalkansa näkyivät yli koossa olevan seuran.

Sillä puolella salia olivat papit ja Antipaksen upseerit; lisäksi
siellä oli Jerusalemin asukkaita ja edustajia kreikkalaisista
kaupungeista. Prokonsulin taholla nähtiin Marcellus ja publikaanit,
tetrarkan ystäviä, henkilöitä Kaanasta, Ptolemaisista, Jerikosta;
sitten sekaisin vuoristolaisia Libanonilta ja Herodeksen vanhat
soturit: kaksitoista traakialaista, yksi gallialainen, kaksi germaania,
gasellien metsästäjiä, Idumean paimenia, Palmyran sulttaani, merimiehiä
Eziongaberista. Jokaisella oli edessään pehmeästä taikinasta tehty
kakku käsien pyyhkimistä varten. Ja käsivarret ojentautuivat kuin
korppikotkien kaulat, kun he ottivat oliiveja, pistasioita, manteleita.
Kaikki kasvot olivat iloisia ja seppeleiden koristamia.

Farisealaiset olivat kuitenkin kieltäytyneet seppeleistä, pitäen niitä
roomalaisen säädyttömyyden merkkeinä. He värisivät, kun heidän
päällensä pirskoitettiin galbanumia ja suitsutuspihkaa, mikä sekoitus
oli varattu yksinomaan temppelin tarpeisiin.

Aulus hieroi sillä kainalokuoppaansa; ja Antipas lupasi antaa hänelle
kokonaisen lastin, nimittäin kolme vasullista tätä oikeata balsamia,
joka oli saanut Kleopatran himoitsemaan Palestinaa.

Muuan Tiberiaksen varusväen päällikkö ilmestyi äkkiä, asettui tetrarkan
taakse ja kertoi hänelle erinomaisista tapauksista. Mutta tetrarkan
huomio kiintyi osaksi prokonsuliin ja siihen, mitä puhuttiin lähellä
olevien pöytien ääressä.

Siellä keskusteltiin Johanneksesta ja hänen kaltaisistaan henkilöistä;
erään Simeonin sanottiin pesevän pois syntejä tulella. Eräs mies,
nimeltä Jeesus...

"Pahin kaikista", huudahti Eleazar. "Mikä inhoittava ilveilijä!"

Tetrarkan takaa nousi mies, kalpeana kuin viittansa reuna. Hän astui
alas lavalta ja puhutteli farisealaisia:

"Se on valhe! Jeesus tekee ihmeitä!"

Antipas tahtoi tietää, millaisia.

"Sinun olisi pitänyt tuoda hänet mukanasi. Kerro, kerro."

Silloin hän kertoi, että hänellä, Jakobilla, oli ollut sairas tytär;
hän oli lähtenyt Kapernaumiin rukoilemaan Mestaria, että tämä hänet
parantaisi. Mestari oli vastannut: "Palaa kotiasi, tyttäresi on
parantunut!" -- Ja Jakob oli tavannut kynnyksellä tyttärensä, joka oli
noussut vuoteeltaan palatsin tiimapatsaan osoittaessa kolmatta hetkeä,
samaa, jona hän oli puhutellut Jeesusta.

Epäilemättä -- näin huomauttivat farisealaiset -- oli olemassa
salaisia parannuskeinoja, -- voimakkaita yrttejä! Itse tässä
Makairos-linnoituksessa kasvoi baaras-yrtti, joka tekee
haavoittumattomaksi; mutta parantaminen näkemättä ja käsin kajoamatta
oli mahdotonta, ellei Jeesus turvautunut pahoihin henkiin. Ja
Antipaksen ystävät, Galilean etevimmät, toistivat päätänsä pudistaen:

"Pahoihin henkiin, ilmeisesti."

Seisoen heidän ja pappien pöydän välillä vaikeni Jakob ylpeäryhtisenä
ja lempeänä. He kehoittivat häntä puhumaan:

"Todista hänen valtaansa."

Jakob kumartui ja lausui hitaasti, matalalla äänellä ja ikäänkuin
pelästyen omaa puhettaan:

"Ette siis tiedä, että hän on Messias?"

Kaikki papit katsoivat toisiinsa; ja Vitellius kysyi, mitä se sana
merkitsi. Hänen tulkkinsa oli hetken vastaamatta.

He antoivat tämän nimen vapauttajalle, joka oli tuottava heille kaiken
maallisen hyvän nauttimuksen ja vallan kaikkien kansojen yli. Jotkut
lisäksi väittivät, oli odotettavissa kaksikin. Ensimäisen tulisivat
voittamaan Gog ja Magog, pohjoisesta tulevat pahat henget; mutta toinen
oli perinpohjin hävittävä Pahan ruhtinaan; ja jo vuosisatoja olivat he
häntä odottaneet joka hetki.

Kun papit olivat keskenään neuvotelleet, puhkesi Eleazar puhumaan:

Ensinnäkin Messiaan piti olla Davidin poika, eikä kirvesmiehen, hän oli
vahvistava lain. Tuo natsarealainen vastusti lakia; ja vielä vahvempi
todistus oli se, että Elias oli tuleva ennen häntä.

Jakob huomautti:

"Mutta onhan Elias tullut."

"Elias! Elias!" kaikui joukosta salin toiseen päähän asti.

Kaikki näkivät mielikuvituksessaan vanhuksen lentävän korppiparven
alla, salaman sytyttämän alttarin, epäjumalia palvelevia pappeja
syöstävän tulvavirtaan. Ja lavoilla istuvat naiset ajattelivat Sareptan
leskeä.

Jakob vakuutti vakuuttamistaan tuntevansa hänet! Hän oli nähnyt hänet!
Ja kansa samoin.

"Hänen nimensä?"

Silloin hän tarmonsa takaa huusi:

"Johannes!"

Antipas kavahti taaksepäin ikäänkuin olisi saanut iskun rintaansa.
Sadukealaiset olivat hyökänneet Jakobin kimppuun. Eleazar saarnasi
kovaa, saadakseen äänensä kuulumaan.

Kun hiljaisuus viimein palasi, hän kohenteli vaippaansa ja asetti
tuomarin tavoin kysymyksiä.

"Koska profeetta on kuollut..."

Murina keskeytti hänet. Luultiin Eliaksen ainoastaan kadonneen.

Hän kiivastui koollaolijain käytöksestä, jatkaen kyselyään:

"Luuletko hänen nousseen kuolleista?"

"Miksi ei?" sanoi Jakob.

Sadukealaiset kohauttivat olkapäitään. Jonatan avasi pienet silmänsä
selälleen ja koetti nauraa ilveilijän tavoin. Eihän muka ollut mitään
mielettömämpää kuin väite, että ruumis elää iankaikkisesti; ja hän
lausui prokonsulille erään samanaikuisen runoilijan säkeen:

    Nec crescit, nec post mortem durare videtur.

Mutta Aulus oli kumartunut pöydän laitaa vasten, otsa hiessä, kasvot
vihreän kalpeina, nyrkeillään painaen vatsaansa.

Sadukealaiset teeskentelivät suurta mielenliikutusta, -- seuraavana
päivänä heille annettiin uhripapin virka; Antipas näytteli epätoivoa;
Vitellius näytti välinpitämättömältä. Hänen levottomuutensa oli
kuitenkin raju; jos poikansa kuoli, hän menetti omaisuutensa.

Tuskin oli Auluksen ylenantaminen ohi, kun hän taas tahtoi ruveta
syömään.

"Annettakoon minulle marmorin kaappeita, Naksoksen vuolukiveä,
merivettä, tai mitä tahansa! Entä jos kylpisin?"

Hän alkoi ahmia jäätelöä, sitten hän epäröityään kumpaa valitsisi --
Kommagenen lientä vai vaaleanpunaisia rastaita -- kävi käsiksi
hunajansekaiseen kurpitsiin. "Aasialainen" katseli häntä, tämä kyky
ahmia ruokia merkitsi tavatonta, ylhäisrotuista olentoa.

Tarjottiin härän munuaista, pähkinähiiren paistia, satakieliä,
kalahakkelusta viiniköynnöksen lehdillä; ja papit pohtivat
ylösnousemusta. Ammonius, Filo platonilaisen oppilas, piti heitä
typerinä ja lausui tämän mielipiteensä muutamille kreikkalaisille,
jotka tekivät pilaa oraakeleista. Marcellus ja Jakob olivat tavanneet
toisensa. Edellinen kertoi jälkimäiselle, mitä onnentunnetta hän oli
kokenut Mitran kastettavana ollessaan, ja Jakob kehoitti häntä
seuraamaan Jeesusta.

Palmu- ja tamarindi-, safet- ja byblos-viinejä virtasi kannuista
sekotusmaljoihin, näistä pikareihin ja pikareista kurkkuihin; kielet
vilkastuivat, sydämet aukenivat. Jacim, joskin oli juutalainen, ei enää
salannut tähtienpalvontaansa. Afakasta kotoisin oleva kauppias
hämmästytti paimentolaisia, kuvaamalla yksityiskohtaisesti Hieropoliin
temppelin ihmeet; ja kyseltiin, paljonko toivioretki sinne maksaisi.
Toiset taas pitivät kiinni synnyinmaansa uskonnosta. Muuan melkein
sokea germaani lauloi ylistyshymniä Skandinavian vuoriniemestä, jolla
jumalat ilmestyvät kasvot sädehtivinä; ja sikemiläiset eivät syöneet
kyyhkyspaistia, kunnioituksesta Azima-kyyhkyä kohtaan.

Useat puhelivat seisoen keskellä salia; ja hengityksen synnyttämä höyry
sekaantuen haarakynttilöiden valaistussavuun täytti ilman usvaharsolla.
Fanuel kulki seinämää pitkin; hän oli jälleen tutkinut tähtitaivasta.
Mutta hän ei edennyt tetrarkan lepovuoteeseen asti, peläten
öljytahroja, jotka essealaisten mielestä olivat paha saastutus.

Linnan portilta kuului kolkutusta.

Nyt tiedettiin, että Johannesta pidettiin siellä vangittuna. Soihtuja
kantavia miehiä kiipesi ylös polkua; musta joukko kihisi
rotkosyvennyksessä; ja he karjuivat tuontuostakin: "Johannes!
Johannes!"

"Hän häiritsee kaikkea!" sanoi Jonatan.

"Meillä ei enää tule olemaan rauhaa, jos hän jatkaa samalla tavoin!"
lisäsivät farisealaiset.

Ja huutoja kuului:

"Suojele meitä!"

"Tulkoon tästä loppu!"

"Sinä hylkäät uskonnon!"

"Jumalaton kuin Herodekset ainakin."

"Vähemmän kuin te!" vastasi Antipas. "Minun isäni rakensi teidän
temppelinne."

Silloin farisealaiset, maanpakoon ajettujen pojat, Matatiaksen
puoluelaiset, syyttivät tetrarkkaa hänen sukunsa rikoksista.

Heillä oli suipot kallot, pörröinen parta, pienet ja ilkeyttä
kuvastavat kädet, lättänenäiset kasvot, isot pyöreät silmät, verikoiran
sävy. Kymmenkunta kirjuria ja pappien palkollista, jotka elivät
uhrieläinten jätteistä, hyökkäsi tetrarkan lavan juurelle; ja
väkipuukkoineen he uhkailivat Antipasta, joka puhui heille
rauhoittavasti, sadukealaisten hieman puolustaessa häntä. Hän huomasi
Manneaksen ja viittasi tätä poistumaan, kun Vitellius eleillään
ilmaisi, etteivät tällaiset seikat häntä liikuttaneet.

Farisealaiset, jotka olivat jääneet pöytänsä ääreen, joutuivat vihan
vimmaan. He särkivät edessään olevat astiat. Heille oli tarjottu
Mecenaksen mieliruokaa, villin aasin lihasta tehtyä muhennosta, joka
heidän mielestään oli saastaista.

Aulus ilkkui heille aasinpäästä, jota heidän sanottiin kunnioittavan,
ja lasketteli ivasanoja siitä, että he inhosivat sianlihaa. Siihen oli
muka kaiketikin syynä, että se lihava eläin oli tappanut heidän
Bakkuksensa; ja he rakastivat ylenmäärin viiniä, heidän temppelissään
kun oli nähty kultainen viiniköynnös.

Papit eivät ymmärtäneet näitä sanoja. Fineas, syntyisin Galileasta,
kieltäytyi niitä kääntämästä. Silloin Aulus vimmastui suunnattomasti,
varsinkin huomatessaan että aasialainen oli pelon valtaamana paennut;
ja ateria inhoitti häntä, ruokalajit kun tuntuivat hänestä liian
jokapäiväisiltä: niitä ei oltu tehty kyllin tuntemattomiksi
alkuperältään. Hän rauhoittui nähdessään syyrialaisten karitsojen
häntiä, jotka tiukkuivat rasvaa.

Juutalaisten luonne tuntui Vitelliuksesta iljettävältä. Heidän
jumalansa saattoi hyvin olla Molok, jonka alttareita hän oli nähnyt
matkansa varrella; ja hänen mieleensä muistuivat lapsiuhrit ja lisäksi
tarina eräästä miehestä, jota he salaperäisesti lihottivat. Hänen
latinalaisessa sydämessään herätti inhoa heidän ahdasmielisyytensä,
heidän kuvanraastaja-raivonsa, heidän eläimellisyytensä. Prokonsuli
tahtoi poistua. Aulus vastusti lähtöä.

Mekko riisuttuna vyötäisille asti hän loikoi ruokakasan takana, liian
kylläisenä jaksaakseen enempää syödä, mutta itsepintaisesti kieltäytyen
siitä luopumasta.

Kansan kiihko kasvoi. He alkoivat pohtia riippumattomuuden aikeita.
Muisteltiin Israelin kunniaa. Kaikki valloittajat olivat saaneet
rangaistuksensa: Antigone, Crassus, Varus...

"Te kurjat", sanoi prokonsuli, sillä hän osasi Syyriaa; hänen tulkkinsa
toimitti hänelle vain mietintäaikaa vastauksiin.

Antipas otti kädenkäänteessä esille keisarin muistorahan, ja
katseltuaan sitä vavisten hän näytti sen kuvapuolta.

Kullatun lavan sivuverhot aukenivat äkkiä; ja vahakynttilöiden
häikäisevässä valossa, orjiensa ja vuokkokiehkuroiden ympäröimänä
ilmestyi Herodias -- päässä assyrialainen hiippa, jota leukanauha
pysytteli ohimoilla. Hänen kierukoiksi käherretyt hiuksensa valuivat
helakanpunaiselle vaipalle, joka oli ratkottu auki hihojen pituudelta.
Ovenpielissä kohosi kaksi kookasta kivileijonaa, muistuttaen Atridein
aarteistossa olevia, ja näiden jalopeurojen keskellä hän näytti
Kybeleltä. Ja lavan parvekkeelta, joka vallitsi Antipaksen koroketta,
hän kohottaen uhrimaljaa huusi:

"Kauan eläköön Caesar!"

Tämän tervehdyshuudon toistivat Vitellius, Antipas ja papit.

Mutta salin perältä kuului yllätyksen ja ihailun mumina. Nuori nainen
oli vastikään astunut saliin.

Sinervän harson alta, joka peitti hänen povensa ja päänsä, eroitti
kaarevat kulmakarvat, korvarenkaiden agaattikivet ja valkean hipiän.
Kyyhkysenkaulan värinen silkkivaippa verhosi hartiat ja oli kiinnitetty
lanteille kultavyöllä. Hänen mustat hamelahkeensa olivat koristetut
mandragora-kukilla, ja ylimielisen huolettomasti hän kapsahdutteli
pieniä kolibrinuntuvilla päällystettyjä tohveleitansa.

Saavuttuaan ylös lavalle hän otti pois huntunsa. Hän oli kuin Herodias
muinoin, nuoruutensa päivinä. Sitten hän alkoi tanssia.

Hänen jalkansa liikkuivat vuoroin toistensa editse, huilun ja parin
kalkkalon tahdin mukaan. Hänen ojennetut käsivartensa näyttivät
kutsuvan jotakuta, joka alati pakeni. Hän seurasi tuota olentoa
kevyempänä kuin perho, kuin utelias Psykhe, kuin harhaileva sielu, ja
näytti olevan lentoon lehahtamaisillaan.

Gingran suruiset äänet kaikuivat nyt kalkkalojen asemesta. Masennus oli
seurannut toivoa. Hänen asentonsa kuvasivat huokauksia ja koko hänen
olentonsa sellaista kaihomielisyyttä, ettei tietänyt suriko hän
jumalolentoa vai menehtyikö hän sellaisen hyväilyihin. Luomet
puoleksi suljettuina hän kiersi vartaloaan, väänteli vatsaansa
hyökyaaltoliikkein, vavahdutteli rintojansa, kasvojen pysyessä
liikkumattomina ja jalkojen lakkaamatta eläessä.

Vitellius vertaili häntä pantomimi-näyttelijä Mnesteriin. Aulus oli
taas saanut ylenannatuksensa. Tetrarkka vaipui haaveiluun eikä enää
ajatellut Herodiasta. Hän luuli näkevänsä hänet sadukealaisten lähellä.
Näky etääntyi.

Mutta se ei ollut mikään näky. Herodias oli antanut kaukana
Makairoksesta opettaa Salomea, tytärtään, tanssimaan, jotta tetrarkka
häneen rakastuisi; ja se ajatus oli hyvä. Nyt hän oli varma sen
onnistumisesta.

Sitten kuvasi tanssi rakkauden kiihtymistä, joka halajaa tyydytystä.
Hän tanssi niinkuin Intian papittaret, kuin vesiputousten nubiattaret,
kuin lydialaiset Bakkuksen papittaret. Hän kallistui joka taholle, kuin
kukka, jota myrsky huojuttelee. Hänen korvarenkaittensa hohtokivet
heilahtelivat, selkäpuolen silkkikangas vivahteli eri kimalluksin;
hänen käsivarsistaan, jaloistaan, vaatteistaan virtasi näkymättömiä
kipinöitä, jotka sytyttivät miehiä.

Harpun kielet helisivät; joukko vastasi siihen hyvähuudoilla.
Notkistamatta polviaan hän hajasäärin kumarsi niin syvään, että leuka
hipaisi permantoa; ja pidättyväisyyteen tottuneet paimentolaiset,
hurjastelevat Rooman soturit, saidat publikaanit, kiistelyissä
katkeroituneet vanhat papit, kaikki läähättivät sieramet levällään.

Sitten Salome kiersi Antipaksen pöydän ympäri hurjasti kuin
noitavaimot; ja hekkuman nyyhkytysten tukahduttamalla äänellä hän
sanoi: "Tule, tule!" Hän kiersi yhä pöydän ympäri; harppulaudat
pauhasivat haljetakseen, ja väki ulvoi. Mutta tetrarkka huusi muita
kovemmin: "Tule, tule! Sinä saat Kapernaumin, Tiberiaksen tasangon,
linnoitukseni, puolet valtakuntaani!"

Salome heittäytyi käsiensä varaan, kantapäät ilmassa, ja kulki siten
lavan ympäri kuin iso kovakuoriainen; äkkiä hän pysähtyi.

Hänen niskansa ja selkärankansa muodostivat suoran kulman. Kirjavat
sukat, noustessaan taivaankaaren kaltaisina yli olkapäiden, reunustivat
hänen kasvojaan kyynärän päässä maasta. Hänen huulensa olivat maalatut,
kulmakarvat hyvin mustat, silmät melkein hirvittävät, ja hikipisarat
hänen otsallaan näyttivät kastehelmiltä valkoisella marmorilla.

Salome ei puhunut. He tähystelivät toisiaan.

Lavalta kuului sormien näpsäyttelyä. Salome nousi pystyyn ja lähestyi;
ja hiukan sopertaen hän lausui lapsellisen näköisenä nämä sanat:

"Tahdon, että annat minulle maljassa..." Hän oli unhoittanut nimen,
mutta jatkoi hymyillen: "Johanneksen pään!"

Tetrarkka luhistui alas musertuneena.

Häntä sitoi sanansa, ja kansa odotti. Mutta ehkä se kuolema, jota oli
ennustettu, vapauttaisi hänet, kohdistuessaan toiseen? Jos Johannes
todella oli Elias, niin hän voisi välttää tuon kuoleman; jos hän ei
ollut Elias, menetti murha merkityksensä.

Manneas seisoi hänen vieressään ja oivalsi hänen tarkoituksensa.

Vitellius kutsui hänet luokseen uskoakseen hänelle tunnussanan, koska
vankila nyt oli jätetty vartiosoturien haltuun.

Tämä oli helpoitus. Hetken kuluttua kaikki oli oleva ohi!

Mutta Manneas ei ollut ketterä toimimaan. Hän palasi järkkyneenä.

Jo neljäkymmentä vuotta hän oli toimittanut pyövelin virkaa. Hän oli
hukuttanut Aristobuloksen, kuristanut Aleksanterin, polttanut elävältä
Matatiaksen, mestannut Zosimuksen, Pappuksen, Josefin ja Antipaterin;
mutta hän ei rohjennut tappaa Johannesta! Hänen hampaansa kalisivat,
koko hänen ruumiinsa vapisi.

Hän oli nähnyt vankilakuopan edessä samarialaisten suuren enkelin,
täynnä silmiä ja heiluttaen suunnattoman suurta miekkaa, punaista,
hammaslaitaista ja hehkuvaa kuin liekki. Kaksi todistajiksi noudettua
soturia muka saattoivat vakuuttaa näyn todeksi.

Mutta nämä eivät olleet nähneet muuta kuin erään juutalaisen
sotapäällikön, joka oli karannut heidän kimppuunsa, ja joka ei enää
ollut elävien parissa.

Herodiaksen raivo puhkesi törkeiden ja loukkaavien parjausten tulvaan.
Hän mursi kyntensä lavan ristikoita vasten, ja molemmat kivileijonat
näyttivät raatelevan olkapäitä ja kiljuvan kuin hän.

Antipas matki puolisoaan, samoin soturit, farisealaiset, kaikki
vaativat kostoa, ja muut paheksuivat sitä, että heidän odottamaansa
huvitusta viivyteltiin.

Manneas poistui, peittäen kasvonsa.

Vieraista tuntui aika vielä pitemmältä kuin ensi kerralla. He
haukottelivat ikävissään.

Äkkiä kuului käytävissä askeleita. Tuskallinen odotus kävi
sietämättömäksi.

Katkaistu pää tuotiin sisään; ja Manneas kantoi sitä hiuksista sormien
päissä, ylpeänä kätten paukutuksista.

Laskettuaan sen maljaan hän ojensi sen Salomelle, joka notkeana nousi
lavalle; useita hetkiä myöhemmin toi pään takaisin se vanha nainen,
jonka tetrarkka aamulla oli nähnyt viereisen talon parvekkeella ja
äsken Herodiaksen huoneessa.

Hän väistyi taaksepäin, välttääkseen sitä näkemästä. Vitellius loi
siihen välinpitämättömän katseen.

Manneas astui alas lavalta ja näytti sitä roomalaisille päälliköille ja
sitten kaikille senpuolisille pöytävieraille.

He tarkastivat sitä.

Murha-aseen terä oli viiltäessään ylhäältä alas leikannut palan
leuvasta. Suupielet olivat vääntyneet. Ja hyytynyt veri tahrasi partaa.
Suljetut luomet olivat kelmeät kuin simpukankuoret; ja ympärillä olevat
haarakynttilät levittivät säteitään.

Pää saapui pappien pöytään. Eräs farisealainen käänteli sitä uteliaana.
Käännettyään sen pystyyn asetti Manneas sen Auluksen eteen, joka siitä
heräsi. Ripsien lomitse näyttivät kuolleet silmät ja sammuneet silmät
sanovan toisilleen jotakin.

Sitten Manneas ojensi pään Antipakselle. Kyyneleet valuivat tetrarkan
poskille.

Soihdut sammuivat. Vieraat poistuivat; eikä salissa enää ollut muita
kuin Antipas, kädet ohimoilla ja yhä tuijottaen katkaistuun päähän,
sillä välin kun Fanuel seisoen keskellä isoa salia mutisi rukouksia,
kädet ojennettuina.

Auringon noustessa saapuivat Johanneksen taannoin lähettämät kaksi
miestä, tuoden niin kauan odotetun vastauksen.

He uskoivat sen Fanuelille, joka siitä haltioitui.

Sitten hän osoitti heille juhlajätteiden keskellä maljassa lepäävää
kolkkoa esinettä. Toinen miehistä sanoi:

"Rohkaise mielesi! Hän on astunut alas kuolleiden luo ilmoittamaan
Kristuksen tuloa!"

Essealainen tajusi nyt sanat: "Jotta hän kasvaisi, minun täytyy
vähetä."

Ja kaikki kolme ottivat Johanneksen pään ja poistuivat Galileaan päin.

Se oli hyvin raskas, he kantoivat sitä vuorotellen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Herodias" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.