Title: Marie Antoinette
Author: Tschudi, Clara
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Marie Antoinette" ***


MARIE ANTOINETTE

Kirj.

CLARA TSCHUDI

Tekijän luvalla norjankîelestä suomentanut

Emil Mannstén



Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-o.-y. Kansa,
1910.



ENSIMÄINEN OSA:

MARIE ANTOINETTEN NUORUUS



1.

Arkkiherttuatar Maria Antonian syntymä. -- Hänen kasvatuksensa. --
Ranskan tuleva kuningatar jättää kotinsa.


Puoli vuotta ennen seitsenvuotisen sodan alkua, marraskuun 2. päivänä
1755, tärisytti eteläistä Eurooppaa hirveä maanjäristys. Lissabon
tuhoutui, kolmekymmentätuhatta ihmistä sai surmansa, ja kuninkaan sekä
kuningattaren täytyi paeta linnastaan, joka luhistui raunioiksi.

Tämä tapahtui Kaikkien sielujen päivänä, jota vietetään rakkaitten
vainajain muistoksi. Ja tänä päivänä syntyi Marie Antoinette.

Hänen vanhempansa olivat Toskanan Frans Stefan ja Itävallan Maria
Teresia. Kasteessa hän sai nimen Maria Antonia Josefine Johanna.

Elämä Maria Teresian hovissa oli yksinkertaista, melkeinpä
porvarillista. Hovisäännöt eivät tosin olleet vieraita Burgissa ja
Schönbrunnissa, mutta ei niillä erityisempää merkitystäkään ollut.

Jos eivät hovisäännöt olleet rasittavia, niin eipä toiselta puolen
perhe-elämälläkään ollut erittäin huomattavaa sijaa Marie Antoinetten
vanhempain kodissa.

Ranskan kuningatar puheli ilolla lapsuutensa päivistä; kumminkin
näyttää siltä kuin olisi hänen isänsä keisari Frans ollut
lapsensydämelle läheisempi kuin hänen äitinsä.

Tottuneena hallitsemaan ja saamaan käskynsä täytetyksi, osasi
keisarinna täydesti perheensäkin suhteen säilyttää kunnioitusta
vaativan aseman. Lasten häntä kohtaan tuntema pelko tukahdutti heidän
rakkautensa. Ei koskaan sattunut, että he hänen läsnäollessaan olisivat
unhottaneet hallitsijattaren seisovan heidän edessään.

Politiikalta ja hallitustoimilta ei Maria Teresia joutanut paljoa
pitämään huolta lapsistaan.

Henkilääkäri lähetettiin joka aamu tutkimaan arkkiherttuain
ja -herttuattarien terveydentilaa. Heidän huoneestaan hän lähti
keisarinnan luo, joka pienimpiin yksityiskohtiin saakka tiedusteli
lastensa vointia. Mutta itse näki hän aika-ajoin heidät tuskin useammin
kuin kerran viikossa.

Heidän kasvatuksensa uskottiin hovimestareille ja kotiopettajille. Nämä
äiti itse valitsi ja valinnassaan osottikin suurta huolellisuutta;
suurin piirtein määräsi hän sitäpaitsi opetuksen kulun. Mutta
suunnitelmiensa täytäntöönpanoa hän vain poikkeustapauksissa valvoi. Ja
opettajattaret, joiden ei tarvinnut peljätä äidillistä silmälläpitoa,
olivat useimmiten liian helläkätisiä keisarillisten lasten suhteen.
Marie Antoinetten ensimäinen naispuolinen opettaja sai eron, kun Maria
Teresia eräässä tilaisuudessa tuli huomanneeksi, että kirjoituskokeet,
joiden ilmoitettiin olevan hänen tyttärensä työtä, olivat
opettajattaren itsensä suorittamia.

Kreivitär von Brandeisen, joka tuli eronsaaneen sijaan, piti paljon
oppilaastaan, joka palkitsi hänen sydämelliset tunteensa; mutta hänkin
oli liiaksi hemmotteleva lasta kohtaan. Kun hän joskus yritti näyttää
ankaralta ja luki nuhdesaarnan suosikilleen, niin saattoi jo pelkkä
herttainen vastaus tai hyväily tehdä hänet lauhkeaksi ja myöntyväiseksi
kuten ennen.

Tämän naisen johdettavana oli Marie Antoinette kunnes täytti
kaksitoista vuotta; itse hän piti suurena onnettomuutena, että hänet
liian myöhään uskottiin tämän naisen huostaan, ja että hänen liian
aikaisin täytyi tästä erota.

Kreivitär Lerchenfeld, joka tuli rouva Brandeisenin jälkeen, oli paljoa
ankarampi sekä luonteeltaan melkoista lujempi. Mutta hänellä oli heikko
terveys, hän oli tavan takaa pahalla päällä eikä sentähden soveltunut
tuolle hilpeälle, pienelle tytölle.

Runoilija Metastasio opetti Marie Antoinettelle italiankieltä ja Gluck
oli hänen soitonopettajansa; rakkaus tuohon taiteeseen säilyikin Marie
Antoinettessa kautta koko hänen elämänsä.

Toisissakin aineissa oli Marie Antoinettella eteviä opettajia. Soittoa
ja italiankieltä lukuunottamatta ei hän kumminkaan ollenkaan edistynyt.
Hänen äitinsä valittaa kirjeissä, että hänen nuorin tyttärensä ei
laisinkaan käyttänyt opettajainsa neuvoja hyödykseen.

Arkkiherttuatar "Antonia", joksi häntä kutsuttiin Wienissä, tavasi
hirveän huonosti, ja hänen käsialastaan oli vaikea saada selvää. Hänen
piirustuksiaan täytyi opettajattarien aina parannella, ennen kuin niitä
uskallettiin viedä äidin nähtäväksi. Maantieteessä oli hän
taitamattomampi kuin moni alemman kansan lapsi. Ei ainoastaan
maailmanhistoria, vaan hänen oman maansa ja oman sukunsakin historia
oli hänelle miltei kokonaan tuntematon.

Häneltä ei niin paljoa puuttunut kykyä kuin halua oppimiseen, mutta
hänen taitamattomuutensa, joka ei tietysti voinut pysyä salassa, antoi
Ranskassa aihetta siihen luuloon, että hänen ymmärryksensä laita olisi
vähän niin ja näin.

Mutta jos hänen tietonsa olivatkin suuressa määrin puutteellisia, niin
oli hänen sen sijaan varsin helppo perehtyä seurustelutaitoon.

Jo lapsena ihastutti hän kaikkia kauniilla ja luontevalla
esiintymistavallaan. Kansan seassa liikkuessaan voitti hän kaikkien
sydämet sulollaan ja hyvyydellään.

Keisari ja keisarinna rakastivat kumpikin musiikkia; milloin aika antoi
myöten viettivät he illat Schönbrunnin suuressa musiikkisalissa.
Pianoja ja harppuja oli pitkin seinustoja. Gluck ja Haydn soittivat,
Metastasio luki ääneen. Keisarilliset lapset saivat usein silloin olla
saapuvilla.

Tämmöisenä iltana Mozart teki tulonsa suureen maailmaan.

Kynttiläin loistavan valon häikäisemänä ja tottumattomana liikkumaan
vahatuilla lattioilla, kaatui hän pitkälleen, kun oli mentävä
kumartamaan keisarinnalle.

Hovimiesten mielestä hän oli kömpelö ja saamaton, ja he nauroivat hänen
vahingolleen. Ei kukaan yrittänyt auttamaan häntä, ennen kuin
arkkiherttuatar Antonia riensi lattian yli, auttoi pienen taiteilijan
ylös ja lohdutti häntä.

Maria Teresian poliittiset toimet estivät häntä, kuten sanottu,
yksityiskohtaisemmin pitämästä huolta lastensa kasvatuksesta. Mutta
maailman silmissä hän kumminkin tahtoi esiintyä lapsistaan huolehtivana
äitinä. Jos saapui eteviä matkustajia Wieniin, kutsui keisarinna heidät
linnaan, ja semmoisissa tilaisuuksissa näyttäytyi hän vierailleen
lukuisan perheensä ympäröimänä. Hän pani hyvin suurta arvoa siihen,
että sanomalehdet silloin tällöin julkaisivat kirjoituksia, joissa
kerrottiin prinssien ja prinsessojen lahjakkaisuudesta, ja että kansa
puhui keisarillisten lasten hyväsydämisyydestä ja ymmärtäväisyydestä
sekä uskoi heistä hyvää.

Hänen uskolliset alamaisensa juttelivat ilomielin viehättävistä
piirteistä, joita arkkiherttuattaresta kerrottiin. Kun esimerkiksi
Antonia eräänä talvipäivänä lahjoitti säästämänsä tukaatit köyhille,
kulki kertomus tästä suusta suuhun. Ja koko Itävallassa tiedettiin
kertoa erinomaisista vastauspuheista, joita hän ja hänen sisarensa
olivat muka pitäneet.

Tosi on, että keisarinnan tyttäret erinäisissä tilaisuuksissa lukivat
julki latinankielisiä puheita, mutta kansa ei tiennyt, että nuoret
tytöt eivät ymmärtäneet sanaakaan siitä mitä lukivat.

       *       *       *       *       *

Ranskan hallitsijasuvun oli täytynyt läpi vuosisatojen puolustaa
valtaansa Habsburg-sukua vastaan, joka -- halliten Itävaltaa, Espanjaa
ja Hollantia -- ympäröi naapurivaltakuntaa kolmelta taholta kuten
muuri. Tämän muurin murtaminen oli kauan ollut Ranskan kuningasten
silmämääränä. Ranskan kansa oli vanhastaan tottunut pitämään Itävaltaa
perivihollisenaan.

Sittemmin oli asema kumminkin vähä-vähältä muuttunut. Richelieun ja
Mazarinin valloitukset, Ludvig XIV:nnen voitot niin hyvin kuin tappiot
olivat uudesti muodostaneet Euroopan kartan. Habsburg-suku oli
ainiaaksi karkoitettu Espanjasta. Samaan aikaan oli uusi suurvalta,
Hohenzollern-suku, noussut Saksassa. Ja merkkejä oli alkanut näkyä,
jotka viittasivat siihen, että Ranska ja Itävalta halusivat unhottaa
kaikki vanhat eripuraisuudet.

Maria Teresian isä, keisari Kaarle VI, oli tehnyt ensimäisen
lähentymis-yrityksen. Kardinaali Fleury -- Ranskan pääministeri Ludvig
XV:nnen alaikäisyyden aikana -- ei näyttänyt olevan haluton tarttumaan
ojennettuun käteen. Mitä nuoreen keisarinnaan tulee, niin oli hänen ja
Preussin kuninkaan välillä vallitsevan vihollisuuden tähden täysin
otaksuttavaa, että hän tämmöistä liittoa toivoi.

Käydessään sotaa Ranskaa ja Preussia vastaan tarjosi hän Ranskalle
erityistä rauhaa. Ja kun rauha oli saatu aikaan, jatkoi hän
tuttavallista lähentelyään.

Maailmanhistoria kertoo ankaran siveellisen Maria Teresian menneen
kiihkossaan niin pitkälle, että kirjoitti kirjeen Ludvig XV:nnen
rakastajattarelle, Madame Pompadourille, nimittäen häntä siinä
"Rakkaaksi ystävättärekseen". Keisarinna on yksityiskirjeessä kieltänyt
tämän väitteen todenperäisyyden. Mutta mitä hän itse ei pannut toimeen,
siitä piti huolen kreivi Kaunitz, hänen uskottu neuvonantajansa.

Vaikkei sillä kertaa päästy kohteliaisuuden-osotuksia pitemmälle, ei
Ranska kumminkaan näyttänyt olevan kylmäkiskoinen Itävallan
ystävyydenvakuutuksille. Ja 1756 solmi Ludvig XV Maria Teresian kanssa
sen liiton, joka kantoi seitsenvuotisen sodan helmassaan.

Keisarinna halusi vastaisuudenkin varalta säilyttää tämän liittolaisen,
jonka hän nyt oli saanut. Sodan loputtua heräsi hänen kunnianhimoisessa
ja toimeliaassa sielussaan ajatus aviollisesta yhteydestä näitten
molempien ruhtinassukujen välillä.

Kuningas Ludvig ja hänen ministerinsä Choiseul taipuivat ilolla tähän
tuumaan, ja Maria Teresia valitsi nuorimman tyttärensä Ranskan
tulevaksi kuningattareksi. Hän toivoi, että Marie Antoinetten kauneus
saavuttaisi suuremman vallan naapurivaltakunnan yli kuin mihin hänen
omat sotajoukkonsa milloinkaan kykenisivät.

Naimaliitto itävaltalaisen arkkiherttuattaren ja Ranskan tulevan
kruununprinssin välillä oli päätetty jo aikoja ennen kuin kihlaus
julkaistiin.

Antonian täytettyä yksitoista vuotta saapui nerokas madame Geoffrin
vierailemaan Wieniin; keisarinna otti hänet täällä hyvin armollisesti
vastaan ja esitti hänelle kaikki tyttärensä.

Madame Geoffrin mielistyi suuresti nuorimpaan prinsessaan.

"Mikä kaunis lapsi", lausui hän, "minä mielelläni ottaisin hänet
mukaani."

"Ottakaa vain", sanoi Maria Teresia hyvillään. "Ottakaa hänet
mukaanne."

Hän antoi rouva Geoffrinin varsin selvästi ymmärtää, että hänestä olisi
mieluista, jos tämä kirjallisuutta suosiva nainen tahtoisi Pariisin
salongeissa ottaa pienestä prinsessasta puhuakseen ja sanoisi, että
prinsessa oli hänestä kaunis.

Rouva Geoffrin täytti innokkaasti keisarinnan toivomuksen. Ja
seurauksena tästä oli, että Ranskan pääkaupungissa seuraavana talvena
huomio kääntyi tulevaan kruununprinsessaan ja puhuttiin hänen
viehättävästä olennostaan. Ludvig XV hankki lähettiläänsä kautta
tietoja hänen kehityksestään. Muuan kuuluisa taiteilija lähetettiin
Wieniin maalaamaan hänen muotokuvansa.

Ja kun se oli saatu valmiiksi, oli kuningas niin innokas näkemään sitä,
että maalarin täytyi lähettää poikansa Versaillesiin, saadakseen
perille kuvan niin pian kuin mahdollista.

Maria Teresia hankki tyttärelleen kaikki, mikä saattoi olla
valmistukseksi hänelle uusia oloja varten. Hänen oli laittaminen
tukkansa ranskalaiseen tapaan, ja hänelle hankittiin ranskalaisia
opettajia.

Muuan ranskalainen näyttelijä otettiin luennoitsijaksi
arkkiherttuattarelle. Tällä miehellä oli huono maine, ja hänen vaalinsa
herätti tyytymättömyyttä Ranskan hovissa.

Wienissä olevalle lähettiläälle annettiin toimeksi huomauttaa
keisarinnaa tästä opettajanvaalista. Näyttelijä sai eron, ja Maria
Teresia pyysi, että pappismies Ranskasta lähetettäisiin hänen hoviinsa.

Toulousen arkkipiispan puoltolauseella tuli apotti Vermond valituksi.
Saavuttuaan Wieniin laati hän täydellisen opetussuunnitelman, jonka
keisarinna hyväksyi. Hän tahtoi opettaa arkkiherttuattarelle
uskonnoppia, Ranskan historiaa, antaa hänelle yleiskatsauksen Ranskan
kirjallisuudesta ja kiinnittää hänen erityisen huomionsa Ranskan
kieleen ja oikeinkirjoitukseen.

Niin vilpitön kuin apotin tahto olikin, ei hänkään saanut oppilaassaan
opinhalua herätetyksi. Hän lausuu muistokirjoitelmissaan:

"Minun oli mahdotonta saada arkkiherttuatarta syventymään mihinkään
aineeseen, vaikka hyvin huomasin, että hänellä kyllä olisi ollut kykyä
siihen, jos hän vain olisi tahtonut."

Maria Antonia ei ollut kymmentä vuotta täyttänyt, kun hän kadotti
isänsä.

Frans Stefan matkusti Insbruckiin ollakseen läsnä lähinnä vanhimman
poikansa vihkiäisissä. Ennen kuin lähti kotoa, käski hän tuoda
tyttärensä Antonian luokseen.

"Minä tunnen tarvitsevani saada syleillä tätä lasta", sanoi hän
liikutettuna, sulkiessaan tyttärensä viimeisen kerran syliinsä.

Joitakuita päiviä sen jälkeen kaatui hän kuoliaana maahan poikansa
hääpöydän ääressä.

Hänen äkillinen kuolemansa oli kova isku hänen lapsilleen, mutta vielä
kovempi oli se hänen vaimolleen, jonka elämän aikaisemmat
koettelemukset joutuivat varjoon tämän odottamattoman kohtalon
kolauksen rinnalla.

Ajan mittaan ei tämä tarmokas keisarinna kumminkaan antaunut
heikkoutensa valtaan. Näyttää siltä kuin olisi hän tämän jälkeen tullut
Maria Antonialle läheisemmäksi kuin hän oli ennen.

Hän puhui tyttärelleen ruhtinaallisen loiston katoavaisuudesta. Hän
ompeli kuolinvaatteensa nuorimman tyttärensä sitä katsellessa. Hän otti
tyttärensä mukaansa hautaholviin, jossa vanhat keisarit lepäsivät.

"Nyt osotetaan minulle samaa kunnioitusta kuin ennen on tullut näitten
osalle", sanoi hän. "He ovat unhotuksiin joutuneet, ja samoin tullaan
minutkin unhottamaan."

Maria Teresia oli siksi selvänäköinen sekä tunsi liiaksi hyvin Ranskan
hovissa vallitsevat olot, ettei hänen lastansa odottava korkea asema
saanut häntä petetyksi; hän ei saattanut olla näkemättä kuinka
epävakainen ja horjuva se valtaistuin oli, jolle nuori prinsessa kohta
oli hallitsijattarena nouseva.

Hän puheli tyttärensä kanssa omasta rauhattomasta nuoruudestaan, niistä
ohdakkeisista poluista, joita myöten hän oli saavuttanut valtaistuimen,
kaikesta mitä hän oli haudannut turhien toiveiden suurelle
kirkkomaalle. Tuo voimakas, lujamielinen hallitsijatar itki Maria
Antonian edessä kaikkea sitä parjausta ja sortoa, jota hän oli saanut
kärsiä, mutta ennen kaikkea itki hän menetettyä Schlesiaa. Ja saattoi
tapahtua, että hän yhtäkkiä sieppasi tyttärensä syliinsä ja lausui:

"Muista minua, kun pahat päivät päällesi tulevat."

Toisen kerran otti hän Maria Antonian mukaansa sairashuoneisiin ja
turvakoteihin. Hän vei hänet hyljättyjen lasten luo, kävi hänen
kanssaan sairaita katsomassa. Osottaen hänelle kurjuuden sen kaikissa
muodoissa, teroitti hän tyttärensä mieleen, että ainoastaan
velvollisuuksiensa tarkka täyttäminen luopi pysyväisen onnen ja rauhan.

Maria Antonia ei ymmärtänyt äidin vakavia sanoja; hän ei
käsittänyt sitä iloa, joka elähytti keisarinnaa hänen täyttäessään
velvollisuuksiaan. Ja äitikin muisti, että oli aikoja, jolloin hän oli
kaivannut huveja ja niitä etsinyt, ja että vastoinkäymisten kautta työ
oli tullut hänelle rakkaimmaksi kaikesta.

Hänen tyttärensä ajattelematon kevytmielisyys ei häntä ollenkaan
vihoittanut; kenties ei hän sitä huomannutkaan, ennen kuin jo oli
myöhäistä. Hän ei voinut olla tuntematta jonkunlaista puolueellisuutta
tämän hilpeän, herttaisen lapsen suhteen, jonka vikoja peitti niin
tavaton sulo.

Läheni kotoa eroamisen hetki.

Häät piti vietettämän Versaillesissa; mutta loistavia erojuhlia
pidettiin Wienin hovissa ja Ranskan lähettilään luona.

Kaiken tämän touhun keskellä sekä huolimatta siitä näennäisesti niin
loistavasta tulevaisuudesta, joka arkkiherttuatarta Ranskan tulevana
kuningattarena odotti, painoi raskas mieliala sekä hänen ympäristöään
että häntä itseään.

Eräs entinen pappismies, tohtori Gassner, joka luulotteli voivansa
nähdä tulevaisuuteen, oleskeli siihen aikaan Wienissä.

Maria Teresia suojeli häntä, laski leikkiä hänen
tulevaisuuden-näyistään, mutta kuunteli siitä huolimatta
mielenkiinnolla hänen ennustuksiaan.

"Sanokaa", lausui hän eräänä päivänä, "tuleeko tyttäreni Antonia
onnelliseksi?"

Gassner tähysteli kauan nuorta prinsessaa, meni kalpeaksi eikä halunnut
vastata.

Keisarinnan toistettua kysymyksensä lausui hän viimein:

"Kaikilla hartioilla on ristinsä kannettavana."

Häitten edellisenä aikana saattoi Maria Teresia tuskin nähdä tytärtään
silmiensä täyttymättä kyynelillä. Hän siirrätti tyttärensä vuoteen
omaan makuukammioonsa. Hän otti tyttärensä polvilleen, suuteli hänen
vaaleata tukkaansa ja hänen silmiään, puhui hänelle hänen
tulevaisuudestaan ja pyysi, ettei hän unohtaisi Itävaltaa, vaikka
Ranska tästä lähin oli oleva hänen maansa.

"Kuinka iloinen olisinkaan, jos saisin pitää sinut luonani", sanoi hän,
"mutta minä mukaudun oloihini Itävallan etujen ja sinun onnesi tähden,
jonka nyt toivon olevan lujalla perustuksella. Kirjoita usein minulle,
minä kyynelillä kostutan kirjeitäsi. En tosin vedä vertoja madame de
Sévignélle kirjoittamisessa, mutta minä rakastan sinua yhtä paljon kuin
hän rakasti tytärtään."

Juhlallinen naimatarjous tehtiin 16. päivänä huhtikuuta 1770 Ranskan
lähettilään, markiisi de Durfortin kautta. Seuraavana päivänä luopui
arkkiherttuatar kaikista oikeuksistaan Itävallan kruunuun.

Keisarillinen kieltäymyskirja allekirjoitettiin Hofburgin linnassa
Wienissä.

Keisarillinen perhe, hoviseurue, aateli, lähetyskunnat täyttivät salit
ja ympäröivät valtaistuinta. Kaikki olivat koolla, kun keisarinna astui
sisään nuoren morsiamen kanssa. Syvä hiljaisuus vallitsi, ja Maria
Teresia oli valtavasti liikutettu; hänen kätensä vapisivat niin, että
hän tuskin saattoi liikuttaa kynää.

Sen jälkeen kirjoitti Maria Antonia nimensä alle. Hänkin oli syvästi
liikutettu ajatellessaan, että hänen oli lähteminen rakkaasta
kodistaan.

Huhtikuun 21. päivänä jätti hän Itävallan pääkaupungin. Hänen äitinsä
ei tahtonut päästää häntä sylistään. Nyyhkytykset tukahuttivat hänen
äänensä. Antonian täytyi riistäytyä hänen sylistään, rientää ulos
linnasta palvelijain ja ystävättärien keskitse.

Hän heittäytyi vaunuihin, jotka töin tuskin pääsivät liikkumaan
tungokseen asti täytetyitä katuja pitkin. Eräs silminnäkijä kertoo,
että "Itävallan pääkaupunki silloin oli näöltään kuin surun kuva".
Kaikkialta kuului nyyhkytyksiä. Ihmiset olivat lohduttomia hänen
lähtönsä takia.

"Koko kaupunki", sanotaan eräässä sen-aikaisessa kertomuksessa, "oli
kokoontunut ja osotti surua, joka alussa pysyi sanatonna. Sitten tuli
hän näkyviin. Hän oli nojallaan vaunuissa, ja hänen kasvonsa olivat
kyynelten vallassa; hän peitti kasvonsa milloin nenäliinallaan, milloin
käsillään. Hän pisti monta kertaa päänsä ulos vaunun-ikkunasta
katsahtaakseen vielä viimeisen kerran esi-isiensä linnaan, johon hän ei
ollut koskaan enää palaava. Hän ilmaisi surunsa, kiitollisuutensa
kansanjoukkoja kohtaan, jotka tungeskelivat vaunujen ympärillä
lausuakseen hänelle jäähyväiset. Mielihaikea ei silloin puhjennut
kyyneliin, vaan sydäntä raastaviin huutoihin."

Maria Antoinette oli vain neljätoista-vuotias. Hän itki ajatellessaan
sitä mistä hän nyt oli luopunut -- itki astuessaan uuteen elämänsä
vaiheeseen.



2.

Maria Antoinetten matka. -- Vastaanotto Ranskassa. --
Hääjuhlallisuudet.


Maria Antoinetten matka kesti neljätoista päivää. Hän kulki Münchenin,
Augsburgin ja useiden muiden kaupunkien läpi. Kaikkialla riensi väestö
koolle uteliaana näkemään itävaltalaista arkkiherttuatarta, josta
tulisi Ranskan kruununprinsessa, ja kaikkialla herätti hänen
rakastettava käytöstapansa ihastusta.

Kulkiessaan äitinsä valtakuntaan kuuluvien maakuntain rajan poikki,
joutui hän kokonaan pois tolaltaan. "Teitä en saa nähdä enää koskaan",
huudahti hän katkerasti itkien.

Ranskan rajalle, pienelle Rein-virran saarelle, oli tilaisuutta varten
rakennettu paviljonki. Siinä oli sali ja kaksi pienempää huonetta,
joista toinen oli aijottu arkkiherttuattaren Wienistä saapuvaa
seuruetta, toinen taasen häntä vastaanottamaan tulleita ranskalaisia
naisia varten.

Täällä täytyi prinsessan antaa pukea itsensä ihan uudestaan. Astuessaan
uuden kotimaansa tanterelle, täytyi hänen ottaa yllensä puku, jonka
hänen uusi hovikuntansa oli tuonut tullessaan -- yksin paita, sukat ja
kengätkin olivat vaihdettavat.

Hänen ranskalainen ylihovimestarinnansa, kreivitär de Noailles, astui
esiin niiaten kolme kertaa jäykästi. Vilkas ja herkkämielinen Marie
Antoinette ei ollut ranskalaisen hovinaisen ankarasta katsannosta niin
millänsäkään. Hän lankesi ylihovimestarinnan kaulaan, pyysi häntä
olemaan hänen turvanansa, oppaanansa ja tukenansa.

Samassa lähenivät häntä naiset, jotka olivat saattaneet häntä Saksasta:
he tahtoivat vielä kerran suudella hänen käsiään.

Marie Antoinette syleili heitä kaikkia, itki, lähetti rakkaita
terveisiä äidilleen, sisarilleen ja ystävilleen.

Viimein kääntyi hän ranskalaisnaisten puoleen.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän, "nämä kyyneleet tarkoittavat perhettäni
ja isänmaatani, jonka olen jättänyt. Tästä lähin en unohda, että olen
ranskalainen prinsessa."

Vastaanottoa, joka tuli hänen osakseen Ranskassa, ei voi sanoin
kuvailla. Niin kuin hän Saksassa oli rakastettu, niin voitti hän Reinin
toisellakin puolella kaikkien sydämet missä ikänä kulki; ollen
viisitoista-vuotias, valkoverinen ja hieno sekä kantaen viattomuuden
leimaa otsallaan, suoriutui hän voittajana, huolimatta ranskalaisten
ennakkoluuloista Habsburg-suvun suhteen.

Hänen miellyttävä esiintymisensä ja rakastettavuutensa herätti
kaikkialla oikean ihastuksen myrskyn. Maalaisväestöä riensi kaikilta
maan ääriltä häntä katsomaan. Tiet peittyivät kukkasilla. Nuoret tytöt,
puettuina kauneimpiin pukuihinsa, ojensivat kukkavihkoja hänelle.
Ihmiset tungeskelivat hänen vaunujensa ympärillä. Ja kun he näkivät
Marie Antoinetten kasvot, kuului huudahdus ikäänkuin yhdestä suusta:
"Oi, miten kruununprinsessamme on kaunis!"

Strassburgissa -- Ludvig XIV:nnen valloittamassa kaupungissa -- oli
Ludvig XV:nnen erityinen lähetystö häntä vastaanottamassa. Kanuunain
jyristessä ja kellojen kumistessa ajoi hän tähän vanhaan kaupunkiin.
Kunniaportteja ja riemukaaria oli pystytetty useimmille kaduille, joita
myöten hän kulki. Kaupungin naiset sirottivat kukkia, paimenettariksi
puettuina tarjosivat he hänelle omenia. Kansanjuhlia pantiin toimeen.
Suihkukaivot täytettiin viinillä, ja köyhille jaettiin lahjoja.

Sillä välin kuin Marie Antoinette, kansan osottaessa riemuaan, mutta
hänen sydämensä rauhattomasti sykkiessä, lähestyi matkansa päämäärää,
kokoontui kuninkaallinen perhe Compiègneen vastaanottamaan häntä.
Ludvig XV eritotenkin oli hyvin utelias näkemään tulevaa miniäänsä.

Marie Antoinette oli tuskin ennättänyt nähdä kuninkaan, kun hän jo
syöksyi ulos vaunuista ja heittäytyi hänen jalkojensa juureen.

Kuningas Ludvig katseli häntä enemmän uteliaisuudella kuin isällisellä
mieltymyksellä. Hänestä Marie Antoinette oli kauniimpi kuin hän oli
odottanut, paljoa kauniimpi kuvaansa, joka oli kuninkaalle lähetetty.

Kuningas nosti hänet ylös ja suuteli häntä. Marie Antoinette punastui
kuninkaan häntä hyväillessä ja uteliaasti tähystellessä.

Kruununprinssi seisoi sillä välin kuninkaan vieressä. Hän oli vielä
enemmän hämillään kuin nuori morsian. Rauhattomasti huojutteli hän
yläruumistaan, keksimättä ainoatakaan sanaa tervehdykseksi.

Viimein toipui hän seuraamaan ranskalaista hovitapaa: ääneti ja
kylmästi suuteli hän morsiantaan oikealle poskelle.

Riemuitsevien kansanjoukkojen ympäröimänä ajoivat kuninkaalliset
Compiègnestâ Saint-Denisiin. Kruununprinsessa esitettiin Ludvig XV:nnen
lähinnä vanhimmalle tyttärelle Louiselle, joka oli vetäytynyt tässä
kaupungissa sijaitsevaan karmelilaisluostariin. Sen jälkeen
matkustettiin "La Muetteen", jossa häntä vastassa tulivat hänen pienet
natonsa, prinsessat Clotilde ja Elisabeth. Myöhään illalla saapui hän
vihdoinkin Versaillesiin.

Seuraavana päivänä -- toukokuun 16. -- oli vihkiäisten määrä tapahtua.

Kello kymmenen aamulla astui Marie Antoinette linnan marmorisaliin.
Kruununprinssi vastaanotti hänet, kuningas astui häntä vastaan. Seurue
ympäröitsi hänet, ja niin lähdettiin kuninkaallisen linnan kappeliin.
Polvistuneina ja syvän mielenliikutuksen valtaamina vannoivat nuo kaksi
liittokumppania toisilleen uskollisuutta alttarin juurella.

Ennen vihkiäisiä allekirjoitettiin avioliittovälikirja. Taikauskoiset
muistelivat jälkeenpäin, että morsian oli tipauttanut mustetäplän, joka
peitti puolet hänen nimikirjoitustaan.

Tuskin olivat vihkiäismenot päättyneet ennen kuin alkoi hirvittävä
rajuilma.

Versaillesissa oli hommattu juhlavalaistusta ja ilotulitusta. Suuri osa
Pariisin väestöä oli rientänyt sinne nähdäkseen kuninkaallista
hääsaattuetta. Mutta bengaalitulia ei voitu laisinkaan sytyttää,
ilotulet hukkuivat sateeseen. Uteliaat ihmisjoukot, jotka vyöryivät
linnapuiston läpi ja katuja pitkin, pakenivat hurjassa sekasorrossa
vesiryöppyjen, salamien ja ukkosenjyrähdysten seuraamina.

Linnan saleissa juhlaa tosin vietettiin kuninkaallisella loistolla ja
komeudella, mutta noiden upeiden huoneiden yläpuolellakin asusti
rajuilman taivas raskaana ja painostavana.

Maria Teresiaa kunnioittaakseen oli kuningas määrännyt, että Lothringin
ruhtinattaren, keisarinnan serkun ja Marie Antoinetten ainoan Ranskassa
olevan sukulaisen tuli saada sijansa kohta kuninkaallisten prinssien ja
prinsessojen vieressä.

Ranskalaiset herttuattaret ja korkeampi aateli ottivat tästä kovin
pahastuakseen.

Useat herttuattarista jäivät pois tanssiaisista, toiset epäsivät
itsepintaisesti Lothringin ruhtinatarta tanssimasta ennen heitä.
Kuninkaallinen käsky vasta saattoi heidät kuuliaisuuteen; ja kohta
tanssin jälestä pyysivät he vaununsa ja ajoivat kotia Pariisiin.

Koko joukko loistavia hovijuhlia seurasi hääpäivän perästä. Komeat
puvut, välähtelevät koristukset, muhkeat vaunut, kalliitten ruokien
alla notkuvat pöydät, juhlallinen valaistus, kaikki tämä oli
surullisena vastakohtana pääkaupungissa ja maaseudulla vallitsevalle
asiaintilalle, missä kansa kärsi leivän puutetta. Mutta siitä
huolimatta riennettiin joka ilta Versaillesiin ihailemaan niitä neljää
miljoonaa lamppua, jotka leijailivat linnan puistossa ja kimottivat
kuten tähdet valoisassa yössä.

Juhlia kesti yhtämittaa neljätoista päivää.

Vasta kun soitto taukosi ja bengaalitulet sammuivat, ennätti kansa
saada tiedon, että juhlallisuudet olivat maksaneet kaksikymmentä
miljoonaa frangia.

Nämä kaksikymmentä miljoonaa oli tuhlattu valtionrahastosta, mutta
olivat tietysti vielä maksamatta.

Kun Versailles oli lopettanut, tahtoi Pariisi viettää vihkiäisiä
kansanjuhlalla. Oli aikomuksena polttaa ilotulitus Ludvig XV:nnen
kentällä.

Valitettavasti ei oltu ryhdytty tarpeenmukaisiin varokeinoihin.
Bengaalitulet onnistuivat huonosti. Syntyi hirmuinen tungos. Poliisia
ei ollut saapuvilla. Pääkaupungin kaarti, joka oli vajalukuisena läsnä,
koetti ylläpitää järjestystä, mutta ei voinut mitään kansajoukolle.
Taskuvarkaat, jotka olivat liikkeellä valvomassa etujaan, lisäsivät
hämmennystä. Tuli pääsi valloilleen. Telineet, jotka ympäröivät Ludvig
XV:nnen kuvapatsasta, paloivat. Useat tallautuivat tungoksessa
kuoliaaksi, toisia tungettiin veteen ja moni sai haavoja.
Kolmekymmentäkaksi ihmistä löydettiin ruumiina.

Kruununprinsessa oli aikeissa lähteä Pariisiin katselemaan
ilotulitusta. Matkalla kuuli hän kerrottavan onnettomuustapauksesta.
Kaikki, mitä hänellä oli rahaa, antoi hän heti jaettavaksi
hätääkärsiville. Yhtä lannistunut kuin kruununprinsessa oli
kruununprinssikin tapauksen johdosta, joka niin onnettomalla tavalla
päätti vihkijuhlat. Hän lähetti koko kuukausi-eläkerahansa Pariisin
poliisimestarille, pyytäen häntä lievittämään hätää.

Muutamat prinsseistä ja osa aateliakin seurasi hänen esimerkkiään.
Mutta suru oli yleinen pääkaupungissa, ja hyväntekeväisyys kykeni
ainoastaan osiksi lievittämään sitä. Ja monet olivat tässä surullisessa
tapauksessa näkevinään onnettoman tulevaisuuden enteitä.



3.

Olot Versaillesin hovissa. -- Vauguyonin herttua. -- Ludvig XV:nnen
tyttäret. -- Kruununprinssi ja hänen päiväkirjansa.


Harvoin lienee mikään hovi siinä määrässä kuin se, johon Marie
Antoinette nyt teki tulonsa, ollut vihan ja eripuraisuuden, katkerien
puolueriitojen, halpamielisten ja katalien juonien sekä suunnattoman
vallanhimon esineenä.

Kaksi puoluetta taisteli v. 1770 vallasta Ranskan hovissa. Toinen --
siihen aikaan mahtavampi -- oli pääministeri Choiseulin puolue.
Toisella oli kansleri Maupeou päällikkönä ja perintöprinssin
kasvattajatar kreivitär de Marsan naisjohtajana.

Samaan puolueeseen kuului vielä Vauguyonin herttua, kruununprinssin
kyvyiltään jokseenkin keskinkertainen opettaja. Viimein oli Maupeoun
onnistunut saada kuninkaan rakastajatar, kreivitär du Barry, vedetyksi
samaan leiriin. Mainittu kreivitär ei näet voinut antaa anteeksi sitä
ylpeätä, itsenäistä käytöstä, jota Choiseul oli häntä kohtaan
osottanut.

Näiden kahden pääpuolueen välillä liikkui joukko vähäisiä
kunnianhimoisia sivuhenkilöitä, joista useimmat olivat vehkeileviä,
petollisia ja häpeällisiin paheisiin langenneita.

Tämä maailma Versaillesissa, jossa miehet syrjäyttivät vaimonsa
rakastajattariensa vuoksi, jossa vaimot pitivät miestensä pettämisen
aivan luonnollisena asiana, jossa kuningas itse oli mitä kehnoimpana
esimerkkinä, oli todellakin kurja maailma viisitoista-vuotiaalle
lapselle, joka kodissaan ei ollut nähnyt muuta kuin hyvää. Käsitykset
täällä olivat toiset kuin hänen, lait erilaiset, elämä oli tykkänään
toisenlaista kuin mihin hän oli lapsuudessaan tottunut.

Täällä ei palveltu samoja jumalia. Hän ei ymmärtänyt oloja, eikä häntä
ymmärretty tässä hovissa. Perin outoa oli Marie Antoinettesta liikkua
tällä liukkaalla maaperällä, jossa kaikista vähinkin hairaus johti
arveluttaviin vaaroihin.

Miten hartaasti hän oli toivonutkin saada pysyä puolueiden
ulkopuolella, ei se ajan pitkään hänelle onnistunut; hänen täytyi
asettua joko toiselle tai toiselle puolelle.

Hänen äitinsä oli neuvonut häntä liittymään Choiseulin puolueeseen. Kun
hänen avioliittonsa oli juuri Choiseulin toimeensaama, vaati Marie
Antoinetten kiitollisuudentunnekin häntä osottamaan Choiseulille
luottamusta.

Mutta tämä jo riitti saattamaan hänet vastapuolueen vihan ja vainon
alaiseksi.

Muutamat puhuivat pahaa Marie Antoinettesta ja koettivat tehdä lopun
hänen kansansuosiostaan jo ennen kuin tämä oli alullekaan päässyt.
Toiset -- viisaammat -- käyttivät kaikkia keinojaan saadakseen hänet
valtaansa.

Oltuaan tuskin kuukauttakaan Versaillesissa oli hän jo tuhansien
juonien ympäröimänä.

Aluksi koetettiin saada hänen opettajansa, apotti Vermond, joka oli
seurannut häntä Ranskaan, erotetuksi. Tämän jälkeen pyydettiin saada
mustatuksi hänen hovinaisensa, kreivitär Noailles. Viimein tahdottiin
hänen välittömään läheisyyteensä asettaa kamarineitsyt, jonka luonne ei
ollut taattu. Ja väkisin koetettiin tyrkyttää hänelle rippi-isäksi
muuatta epäiltävää pappia.

Koetettiin vaikka millä keinoin saada Ludvig XV ärsytetyksi häntä
vastaan; ja kaikilla tavoin pyydettiin pitää häntä erillään
puolisostaan.

Luonnon järjestyksen mukaan olisi kruununprinssin tullut olla hänen
opastajansa ja suojelijansa; mutta tämän epävakainen luonne vaikutti,
että hänen oli itsensä myötäänsä kulkeminen talutusnuorassa.

Lapsuudessaan oli hän ollut heikko ja kivulloinen; kreivitär de Marsan
oli seurannut häntä Bellevuen linnaan, jossa monivuotinen, yksinäinen
maaelämä oli palauttanut hänelle terveyden.

Hänen isänsä, joka oli kuningas Ludvig XV:nnen ainoa poika, oli kuollut
1769. Nuori Ludvig oli tuskin neljätoista vuotta täyttänyt tullessaan
kruununprinssiksi; hän oli kuusitoistavuotias, kun hän tuli
aviomieheksi.

Marie Antoinetten tullessa Ranskaan oli tuo herkkäuskoinen nuorukainen
täydellisesti hovimestarinsa, Vauguyonin herttuan vallassa, joka uusien
olosuhteitten perusteella ei suinkaan aikonut päästää saalista
käsistään.

Opettaja ei ottanut ymmärtääkseen, että hänen valtansa tuli olla
lopussa samassa kun oppilaasta oli tullut aviomies. Ei mikään keino
ollut hänestä liian halpa käytettäväksi kruununprinsessan
vastustamiseksi. Hän pidätti itselleen oikeuden mennä heidän luoksensa,
oli aika mikä hyvänsä, sekä sai aikaan sen, että Marie Antoinettelle
varattiin huoneet mahdollisimman kauas hänen miehensä huoneista. Hän
urkki tietoja palvelijoilta, kuunteli kruununprinsessan ovien takana,
puhui Marie Antoinettesta pahaa kuninkaalle.

Vauguyon ulotti vakoilujärjestelmänsä niin pitkälle, että Marie
Antoinettelta viimein loppui kärsivällisyys, ja hän lausui vihoissaan
hovimestarille:

"Kruununprinssi ei enää kaipaa hovimestaria, enkä minä vakoilijaa.
Pyydän, ettette tästä lähin näyttäydy huoneissani."

       *       *       *       *       *

Ludvig XV:nnen välittömässä läheisyydessä asui hänen kolme naimatonta
tytärtään: Adelaide, Viktoria ja Sofie.

Kuten jo mainittu, oli neljäs tyttäristä, prinsessa Louise, luopunut
hovielämästä. Hän oli ilmoittamatta edeltäkäsin asiasta muille
kuin kuninkaalle jättänyt Versaillesin vetäytyäkseen köyhään
nunnaluostariin. Huntu, joka erotti hänet maailmasta, ei silti aivan
täydellisesti voinut peittää maailmaa hänen katseiltaan.

Kardinaali Fleury, jonka ansiota oli, että hän Ludvig XV:nnen
hallituskaudella oli parannellut Ranskan raha-asioita, meni
säästäväisyydessään niin pitkälle, että saattoi kuninkaan lähettämään
tyttärensä tavallisina kasvatteina luostariin kasvatettaviksi.
Seurauksena tästä oli, että mainittujen prinsessojen kasvatus tuli niin
kokonaan laiminlyödyksi, etteivät he kaksitoista-vuotiaina tunteneet
vielä aakkosia, eivätkä selvästi oppineet lukemaan sisältä ennen kuin
tulivat Versaillesiin takaisin.

Heidän palattuaan hoviin otti silloinen kruununprinssi pitääkseen
huolta sisartensa kasvatuksesta, ja osaksi hänen johdollaan, osaksi
omin päin koettivat he korvata sen minkä luostari oli laiminlyönyt.

Vanhin prinsessa Adelaide oli sisarista lahjakkain.

Nuorena oli hän ollut kaunis, mutta harvoin lienee minkään naisen
kauneus niin jäljettömiin kadonnut, kuin hänen. Hänellä oli töykeä
käytöstapa, kova ääni sekä olennossaan jotakin miesmäistä, joka
vaikutti tympäisevästi.

Adelaidella oli rajaton tiedonhalu. Hän osasi käytellä mitä
erilaisimpia soittimia, alkaen metsätorvesta aina huuliharppuun. Hän
luki italian- ja englanninkieltä, harrasti korkeampaa matematiikkaa
sekä kellosepän ammattia. Usein nähtiin hänet sorvituolin ääressä.
Siihen aikaan tavattomana seikkana ansaitsee mainitsemista, että hän
kirjoitti varsin kaunista ja virheetöntä ranskankieltä ja oli
jokseenkin perehtynyt oman maansa historiaan.

Hän oli Ludvig XV:nnen lempilapsi. Toimeliaalla hengellään olisi hän
kernaasti halunnut saada jotakin huomattavampaa aikaan; mutta siihen
häneltä puuttui kykyä. Ollen luonteeltaan vallanhimoinen ja tajuten
liian selvästi korkean asemansa, kärsi hän äärettömästi siitä, että
häntä kohdeltiin kuni nollaa. Hän ei kärsinyt mitään valtaa sivullaan
ja kosti kaikki nöyryytykset, joiden alaiseksi joutui, sinkauttamalla
pistosanoja oikealle ja vasemmalle milloin vain ilmeni siihen
tilaisuutta.

Prinsessa Viktoria oli kauniimpi kuin vanhin sisarensa, ja hän oli
luonteeltaan lempeä ja hyvä; jos hänellä olisi ollut rohkeutta
seurata sydämensä taipumusta, olisi hän varmaan tehnyt hovielämän
mieluisemmaksi kuin se nyt oli.

Mutta hän oli liiaksi hidasluontoinen, ellemme sanoisi tylsä. Noilla
neljällä prinsessalla oli sitä paitsi ainoastaan yksi tahto, ja se oli
Adelaiden.

Sofiella -- nuorimmalla -- oli tavallista epämiellyttävämpi ulkomuoto
ja lisäksi oli hän peräti arka. Päästäkseen näkemästä ihmisiä sekä
voidakseen kuitenkin tarpeen tullen heitä tuntea, oli hän ottanut
tavakseen katsoa arasti vinoon, mikä teki hänet jäniksen näköiseksi.
Hän oli niin ujo, että hänen kanssaan saattoi olla vuosikausia yhdessä
kuulematta hänen puhuvan sanaakaan.

Ja kumminkin oli hetkiä, jolloin tämä omituinen prinsessa saattoi olla
sekä kohtelias että puhelias; tämä tapahtui nimittäin ukonilmalla.

Niin kovasti pelkäsi hän näitä rajuilmoja, että hän niiden kestäessä
lähestyi ihmisiä, miten vähäarvoisia nämä olivatkin. Pitkäisen
leimahtaessa puristeli hän heidän käsiään. Kuullessaan ukkosen
jyrähtävän, suuteli hän hovinaisia pelkästä kauhistuksesta. Mutta kun
ilma jälleen laantui, muuttui hän yhtä jäykäksi kuin ennenkin. Taasen
kulki hän ihmisten ohi huomaamatta heitä.

Äitinsä, Maria Leczinskan, kuoltua olivat mainitut prinsessat jonkun
aikaa hoitaneet emännän velvollisuuksia hovissa. Kietoutuneena
rakastajattariensa pauloihin piti kuningas verrattain vähän lukua
perheestään.

Joka aamu meni hän erästä salatietä alas prinsessa Adelaiden luo;
välistä oli hänellä mukana kuppi kahvia, jonka hän joi prinsessan
huoneessa.

Prinsessa nykäisi kellonvedintä, joka ilmoitti Viktorialle, että
kuningas oli saapunut. Ja samassa kun Viktoria lähti sisarensa luo,
soitti hän taas Sofielle.

Prinsessojen käytettävänä oli varsin suuri huoneusto; tullakseen
jokapäiväiseen yhtymyspaikkaan oli heidän kuljettava suuren huonejoukon
läpi. Vaikka Sofie juoksi minkä jaksoi ja saapui hengästyneenä ja
väsyneenä paikalle, ehti hän töin tuskin tervehtiä isäänsä, joka
Adelaiden huoneesta tavallisesti lähti metsästysretkelle.

Joka iltapuoli kello kuusi lähtivät prinssit ja prinsessat kuninkaan
luo kamariherrojen, hovinaisten sekä paashien ja vahakynttilöitä
kantavain lakeijain saattamina. Tämä vierailu tapahtui ankaria
hovisääntöjä noudattamalla ja kesti harvoin kauvemmin kuin
neljännestunnin.

Nuo kolme prinsessaa olivat jumalisia, mutta kovin pikkumaisia
uskonharjoituksissaan. Niinkuin ehkä on huomattu, eivät he olleet
erittäin rakastettavia. He oleskelivat kukin itsekseen, joutuivat
hämille milloin piti näyttäytyä kansalle ja pelkäsivät kovasti yksin
omaa isäänsäkin, jota he kuitenkin näkivät joka päivä. Eivät he liioin
tienneet mitä heidän oli tehtävä tai mitä puhuttava, eivätkä he olleet
osanneet hankkia itselleen sitä kunnioitusta, minkä he korkean
syntyperänsä perusteella olivat oikeutetut saamaan.

Mutta salaa ottivat he osaa kaikellaisiin vehkeilyihin ja olivat sitä
halukkaammat näyttämään, että heillä muka oli jonkunlaista
vaikutusvaltaa, jota heillä itse asiassa ei nimeksikään ollut.

Vielä eivät prinsessat olleet iällisiä naisia -- Adelaide oli
kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, kun Marie Antoinette tuli
Versaillesiin -- mutta he olivat elähtäneempiä neitoja; ja heillä oli
elähtäneiden neitojen tavalliset heikkoudet: he olivat närkkäitä,
vaateliaita, kateellisia sekä huvitettuja halpamaisten huhujen
levittämisestä lähimäisistään.

Oli luonnollista, että Marie Antoinette heidän vioistaan huolimatta
lähestyi heitä. Hänen lähtiessään kotoa oli hänen äitinsä sanonut:

"Pidä sinä enemmän yhtä tätiesi kanssa. He ovat siveitä ja kyvykkäitä.
On suuri onni, että sinulla on sellaisia tätejä. Toivon, että koetat
ansaita heidän ystävyytensä."

Edellisen kruununprinsessan kuoltua oli prinsessoilla ollut hovissa
korkein arvo. Marie Antoinetten tulon kautta joutuivat he toiseen
sijaan. Epäilemättömän varmaa on, että ainakin Adelaide nureksien
katseli tätä lasta, joka saattoi hänet varjoon.

Sydän täynnä salattua vihaa olivat tädit kumminkin ensi aluksi
ystävällisiä nuorelle itävallattarelle.

Luultavasti eivät he pitäneet sitä minään velvollisuutena nuorta
veljenpojan vaimoa kohtaan, joka ilman varmaa johtoa oli tullut
heitetyksi Versaillesin hovin myrskyisälle merelle; vielä vähemmin
tuntuu uskottavalta, että he olisivat olleet ihastuneita hänen
hurmaaviin suloihinsa. Varmimmin sopinee otaksua heidän liittymisensä
häneen tapahtuneen harkinnasta; kateellisina hovin taivaalla
näyttäytyvää uutta tähteä kohtaan vakoilivat he kaikilta puolin
kilpailijaansa, voidakseen sitä helpommin kukistaa hänet.

Marie Antoinetten ja noiden elähtäneiden naisten välillä syntyikin
kohta jonkinlainen tuttavallinen suhde, jonka seurauksia ei tarvinnut
kauan odottaa.

Prinsessat eivät viihtyneet suuren maailman seuroissa; he elivät omassa
suljetussa piirissään, jonka ilma oli täynnä ilkeämielisiä juoruja.

Vaikka Marie Antoinette olikin vieras, saatiin hänet kumminkin
houkutelluksi ottamaan osaa heidän juorukokouksiinsa.

Ollen luonteeltaan hilpeä ja taipuvainen kiinnittämään huomionsa
lähimäistensä naurettaviin puoliin, ei hän tullut punninneeksi
sanojansa. Hän luuli olevansa turvattu suljetussa seurassa. Mutta hänen
leikilliset puheensa kulkivat etemmäksi, niitä tulkittiin ja
selitettiin vihamieliseen suuntaan. Kerrottiin hänen matkivan
korkea-arvoisia henkilöitä heidän selkänsä takana ja nauravan toisia
vasten kasvoja.

Kruununprinsessan iloisuus ei muuten tullutkaan pitkäikäiseksi.

Ennen pitkää huomattiin, että hän oli käynyt araksi kuten
tätinsäkin. Hän ei rohjennut lausua sanaakaan korkeassa asemassa
oleville henkilöille. Hän koetti, mikäli mahdollista, päästä
edustusvelvollisuuksistaan; ja milloin hänen oli pakko niitä täyttää,
oli hän kauheasti peloissaan.

"Prinsessat eivät tyydy pitämään kruununprinsessaa valtansa alaisena
ainoastaan asioissa, jotka koskevat häntä itseään", kirjoitti Itävallan
lähettiläs Maria Teresialle; "he ulotuttavat valtansa hänen
palveluksessaan oleviin henkilöihinkin. He polkevat hänen
etuoikeuksiaan jalkojensa alle ja koettavat saada hävitetyksi sen
arvoerotuksen, jonka tulee kruununprinsessan ja prinsessojen
hovikuntien välillä vallita."

Äiti säikähti tätä vaikutusvaltaa, joka rupesi paisumaan jo aivan liian
suureksi.

"Kaikki kirjeet todistavat, että sinä teet vain mitä tätisi käskevät",
kirjoittaa hän tyttärelle. "Minä pidän tätejäsi suuressa arvossa, mutta
he eivät koskaan ole osanneet hankkia itselleen enemmän perheensä kuin
kansansa kunnioitusta. Ja sinä tahdot nyt lyöttäytyä samalle tielle!"

Ylpeänä vertaa Maria Teresia sitä etevää asemaa, joka hänellä on
elämässä ollut, ja ranskalaisten prinsessojen vähäpätöisyyttä
toisiinsa.

"Ansaitsevatko ehkä minun rakkauteni ja neuvoni tulla vähemmin varteen
otetuiksi kuin heidän? Tunnustan, että tämä ajatus surettaa minua
äärettömästi. Ajatteles minkä verran he ovat saaneet suosiota osakseen
maailmassa, ja -- minun on vaikea sitä lausuakin -- mikä osa minulla
sen sijaan maailmassa on ollut! Sinun tulee silti uskoa enemmän minua,
kun minun neuvoni käyvät ihan päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä he
sinulle neuvovat. Minä en suinkaan tahdo verrata itseäni näihin
kunniallisiin prinsessoihin, joita minä pidän arvossa heidän kelpo
ominaisuuksiensa vuoksi. Mutta minun täytyy sanoa uudestaan ja yhä
uudestaan: he eivät ole osanneet hankkia itselleen kansan kunnioitusta
eikä saavuttaa ympäristönsä suosiota. Liiallisella suopeudellaan ja
taipumuksellaan antautua toisten mestaroitaviksi ovat he tehneet
itsensä inhottaviksi, vastenmielisiksi ja ikäviksi itselleen, sekä
alentuneet kaikellaisten vehkeiden ja juorujen välikappaleiksi. Minä
näen sinun lyöttäytyvän samalle tielle, ja minäkö silloin vaikenisin!
Ei, siksi rakastan sinua liian paljon. Vaiteliaisuutesi tässä suhteessa
koskee minuun kovasti, eikä anna sanottavasti aihetta muutoksen
toivomiseen."

Mutta muutos tuli kumminkin.

Marie Antoinette alkoi vähitellen huomata, että äiti oli oikeassa.
Hän ei voinut ihan äkkiä katkaista niitä siteitä, jotka hän nuoruutensa
ja eristetyn asemansa johdosta oli tullut solmineeksi ja jotka
jokapäiväinen yhdessäolo oli tehnyt yhä lujemmiksi. Mutta hänen
luottamuksensa järkähtyi. Kunnioituksesta ja totuttua tapaa seuraten
kuunteli hän edelleenkin prinsessojen neuvoja. Mutta ennenkuin
pariakaan vuotta oli kulunut, oli heidän vaikutusvaltansa yhtäkaikki
lopussa; ja kun hän sittemmin joskus taipui heidän tahtoonsa, tapahtui
se joko kohteliaisuudesta tahi pelosta.

Vaikutusvaltansa menettäminen veljensäpojan puolisoon oli tappio, joka
näistä elähtäneistä naisista tuntui sangen karvaalta. Nyt he alkoivat
häntä äänekkäästi moittia -- ennen olivat he sitä harjoittaneet enemmän
salassa.

Niin innokkaita olivat he etsimään syitä häntä vainotakseen, että
kantelivat kuninkaalle, kun Marie Antoinette eräänä päivänä tuli heidän
luokseen ilman juhlallisia menoja ja puettuna yksinkertaisempaan
pukuun.

Kuningas Ludvig antoi hänen ymmärtää, että tämmöinen kuninkaallisen
loiston syrjäyttäminen vähensi sitä arvonantoa, jota jokainen oli
velvollinen prinsessoille osoittamaan, ja hän lisäsi, että Marie
Antoinetten vaatimaton puku tekisi hänet ranskalaisen kauppiassäädyn
keskuudessa vähemmin suosituksi.

"Minun hovipukuni", vastasi Marie Antoinette, "tulevat, jos teidän
majesteettinne haluaa, olemaan yhtä komeat kuin ne, joita mikään
kruununprinsessa tahi kuningatar on kantanut; mutta aamupukujeni
suhteen pyytäisin rakasta appeani olemaan vähemmin vaativainen."

Tädit koettivat nyt saada koko hovin yllytetyksi häntä vastaan.
Kaikkein pienimmätkin asiat antoivat aihetta juoruiluun. He saattoivat
Marie Antoinetten opettajan Vermondin ja ranskalaisten prinsessojen
opettajattaren rouva Marsanin riitaan keskenänsä, ja siitä tehtiin
suuri numero.

Prinsessa Adelaide väitti, että hänen veljentyttärensä olivat saaneet
paljoa paremman kasvatuksen kuin Itävaltalaiset arkkiherttuattaret.
Uskonnollisessa hengessä kasvatettuina, sanoi hän, olivat ranskalaiset
prinsessat vahvarakenteisia, sen sijaan että itävaltalaiset
arkkiherttuattaret, jotka olivat tottuneet joutenolemiseen sekä
harrastivat vain maallisia asioita, olivat laihoja ja kuivia, yhtä
köyhiä sielunsa kuin ruumiinsakin puolesta.

Viimeinen Adelaiden väitteistä pitikin paikkansa, sillä molemmat hänen
sisarensa sekä semminkin yksi veljentyttäristä olivat Maria Antoinettea
paljoa lihavammat. Prinsessa Clotilden pyöreät ruumiinmuodot olivat
hankkineet hänelle "paksun prinsessan" ja "pikku porsaan" lisänimet.

Säveydestään ja lempeydestään sittemmin niin kuuluisa
prinsessa Elisabeth oli vain kuuden vuoden vanha, kun hänen veljensä
meni naimisiin. Lapsena oli hän tunnettu kiivaudestaan,
tottelemattomuudestaan ja itsepäisyydestään.

Mutta toisaalta oli Maria Antoinettessakin vikoja riittämään asti: hän
oli liiaksi vilkas ja naurunhaluinen. Olematta vielä muuta kuin lapsi,
kieltäytyi hän käyttämästä kalanluilla varustettuja liivejä. Väliin
laiminlöi hän pestä hampaansa; hän nauroi mielellään ja kuiskutti hovin
nuorten naisten korvaan, teki pilaa kamarineitsyestään, rytisti
leninkinsä ja romusteli huoneissa.

Tätien ilkeys tuli pahaksi loukkauskiveksi Maria Teresian tyttärelle.
Kun heillä ei ollut enää toivoa kruununprinsessan pysyttämisestä heidän
valtansa alaisena, päättivät he kukistaa Ranskan kuningattaren, ja
valitettavasti he tässä suhteessa pääsivätkin tarkoitustensa perille.
Heidän vaikutusvaltansa häneen oli ollut haitallinen; heidän vihansa
tuli turmiolliseksi. Bellevue-linnassa, jossa prinsessat Ludvig
XVI:nnen hallituskaudella asustivat, otettiin ilomielin vastaan
jokainen, joka tiesi kertoa ilkeitä juttuja Marie Antoinettesta.
Prinsessa Adelaide vainosi häntä kautta koko elämänsä sammumattomalla
vihalla.

Kuningattaren vihamiehet tiesivät vanhan prinsessan olevan heidän
ystäviään. Tämän prinsessan asunto oli sinä keskuksena, jossa juonia
punottiin hänen majesteettiaan vastaan, ja lisänimen "itävallatar" oli
prinsessa Adelaide hänelle antanut. Samaten oli suuri osa niitä
parjaussepustuksia, joita levitettiin kautta maan Marie Antoinetten
maineen tahraamiseksi, sepitetty "Bellevuessa".

Ranskan historia ja suvun traditsionit olivat tehneet Adelaiden
vihamieliseksi Habsburg-sukua kohtaan.

Niin kauvan kuin prinssi Ludvig oli naimaton, oli prinsessa Adelaidella
ollut suuri vaikutusvalta häneen. Adelaide oli lieventänyt hänen
lapsuutensa yksinäisyyttä, omistanut hänelle miltei äidillistä
rakkautta; vielä kuninkaanakin oli Ludvigilla varsin korkea ajatus
hänen ymmärryksestään ja arvostelukyvystään.

Adelaide kuvaili hänelle niitä vaaroja, joita yhdistyksestä Itävallan
kanssa saattoi koitua. Hän elvytti Ludvigin mielessä puoleksi
unhottuneita perhemuistoja, puhui hänen isästään, jota ministeri
Choiseul oli nöyryyttänyt ja kohdellut melkein kuin lasta. Hän kuiskasi
veljensäpojan korvaan joitakin vanhoja huhuja, että hänen isänsä muka
oli kuollut myrkytykseen, ja että Choiseulilla oli ollut osaa siinä
pelissä.

Hovimestarin vaikutus saattoi vaimon ensi lähentymis-yritykset
raukeamaan tyhjiin. Mutta tädin juonet ne olivat yhtenä syynä siihen,
että Marie Antoinette seitsemän pitkää vuotta oli vaimo vain nimeltä.
Useita vuosia jälkeenpäin, kun Ludvig häveliäästä aviomiehestä oli
muuttunut nöyräksi tohvelisankariksi, saattoi kuningatar välistä sanoa
hänelle:

"Tätisi pyytävät myötäänsä yllyttää sinua minua vastaan; sinä puhut
vain, mitä he sinun käskevät."

Yksinäinen maaelämä, jossa Ludvig oli lapsuutensa vuodet sekä
ensimäisen nuoruutensa ajan viettänyt, oli tehnyt hänet araksi ja
ujostelevaksi sekä itseään epäileväksi. Hän oli toivonut saada koko
ikänsä pysyä Berryn herttuana ja vastasi nyyhkytyksin ensimäisiin
ääniin, jotka kutsuivat häntä "dauphiniksi".

Olematta missään tekemisissä muun maailman kanssa, oli hän tunnettu
ainoastaan siitä, että hän vietti ihan toisellaista elämää kuin mikä
Versaillesissa oli tavallista. Isänsä laiminlyömänä antautui hän
harjoittamaan käsitöitä. Hän rakensi talon, johon perusti pajan.
Työpajan ilma, eikä hovisalin tuoksuilla täytetty lemu, se ympäröi
hänen olemustaan ja työstä mustuneita käsiään. Kreivitär du Barry
nimitti häntä "paksuksi, huonosti kasvatetuksi pojaksi". Kreivi
Mercy-Argenteau -- Itävallan lähettiläs -- kertoo, että kruununprinssi
takoi tai muurasi miltei aina, ja kun hän lakkasi työstään, niin hiki
valui hänestä virtanaan ja hänen kasvonsa näyttivät niin rasittuneilta
kuin olisi hän tullut suoraa päätä taistelutanterelta.

Hovimiehet halveksivat tuota säästäväistä, harvasanaista prinssiä, joka
eleli kauneuden valtakunnan ulkopuolella. Mutta kansa kutsui häntä
"ikävöiden odotetuksi". Ollessaan kävelymatkoilla maaseuduilla poikkesi
hän mielellään talonpoikain matalaisiin majoihin, puheli kansanmiesten
kanssa ja puristi heidän käsiään.

Kahden lahjakkaamman veljensä seurassa ollessaan huomasi hän helposti,
että kunnianosotukset tarkoittivat heitä eikä häntä. Tämä lannisti
vielä enemmän hänen mieltään ja teki hänet ujommaksi ja epäröivämmäksi
kuin hän muuten luonnostaan oli.

Tuskallinen tunne, joka johtui siitä, että hän näki kaikkein pitävän
häntä halpana, loi katkeruutta hänen sieluunsa. Lapsena nähtiin hänen
usein itkevän sillä välin kuin sisarensa leikkivät hänen ympärillään.

Tämmöisinä hetkinä oli Adelaide täti lähestynyt häntä ja puristanut
häntä sydäntään vasten, laskien siten perustuksen luottavaiselle ja
tuttavalliselle suhteelle, joka vallitsi heidän välillään.

Ludvig oli vilpitön; hän rakasti kansaa. Mutta häneltä puuttui sitä
lujuutta, joka herättää kunnioitusta. Hänen hyvyytensä muuttui usein
heikkoudeksi, hänen avosydämisyytensä kasvoi huimaksi kiihkeydeksi,
hänen pilansa oli jokseenkin kuivaa.

Kaitselmus oli antanut tälle kuninkaan pojalle varsin porvarillisen
ulkomuodon.

Hän oli lyhytvartinen ja kömpelö. Hänen päänsä oli kaunis ja hän kantoi
sitä arvokkaasti; mutta liiaksi kaartuva otsa, mulkoilevat,
likinäköiset, kiillottomat silmät antoivat hänen kasvoilleen
epämääräisen, vähemmin mielevän ilmeen, minkä hänen horjuva käyntinsä
ja ujo ryhtinsä teki sitä paremmin huomattavaksi.

Hänen äänensä oli kova, milloin se ei ollut muuttunut vinkumiseksi.
Hänen hiuksensa sojottivat suorina kaikille suunnille, mikä oli
seurauksena siitä, että hän tapasi ehtimän takaa pujottaa sormiaan
niiden läpi. Hän kävi usein puettuna likaisiin vaatteisiin sekä kädet
mustina, ja häneltä puuttui yleensä niitä ulkonaisia etuja, joita
vanhan ja jalon suvun jälkeläiseltä sopii odottaa.

Hän kaihtoi naisia; heidän seuransa oli hänelle koko kiusa. Kun hänen
tunteensa vihdoin heräsivät sitä viehättävää naisolentoa kohtaan, joka
oli määrätty hänen kanssaan kokemaan samoja kohtaloita, ei hänen
rakkautensa pitkään aikaan kyennyt hänen ujouttaan voittamaan. "Hän ei
ole toisten kaltainen", sanoi Ludvig XV hänestä. Ja eräs hovimies oli
kylläkin oikeassa nimittäessään häntä "paraimmaksi, joskaan ei
miellyttävimmäksi ihmiseksi kuningaskunnassa".

Hääaterialla oli kruununprinssi syönyt tavallisella tolkuttomalla
ruokahalullaan.

"Älä liiaksi rasita vatsaasi", oli hänen isänsä silloin varoittanut
häntä.

"Kuinka niin?" kysyi prinssi. "Minä nukun paraiten, kun olen syönyt
vankan illallisen."

Morsiuspari vetäytyi suojiinsa, ja Ludvig seurasi nuorta vaimoaan
morsiussalin ovelle. Siihen hän pysähtyi, kumarsi ja toivotti
kohteliaasti vaimolleen hyvää yötä. Sen jälkeen riensi hän pois,
ikäänkuin puolisonsa olento olisi peljättänyt häntä.

Seuraavana aamuna kohtasivat aviopuolisot toisensa aamiaispöydässä.

"Toivon teidän nukkuneen hyvin", lausui kruununprinssi.

"Varsin hyvin", vastasi kruununprinsessa; "ei kukaan ihminen käynyt
huoneessani minua häiritsemässä."

Tästä hiukan omituisesta yhdyselämän johdannosta kerrottiin sitten jos
jonkinlaisilla lisillä varustettuja juttuja Ludvig XV:nnen hovissa, ja
se synnytti paljon naurua.

Hääyön luoma naurettava hohde ympäröi sittemmin Ludvig XVI:ta
aviomiehenäkin. Harhaan ohjattu kasvatus yhdessä sen turmiollisen
vaikutuksen kanssa, mikä Adelaidella häneen nähden oli, saattoi hänet
vieromaan Marie Antoinettea; mutta Versaillesissa selitettiin tähän
yksinomaan olevan syynä sen, että kruununprinssi ei ollut tyytyväinen
itävaltalaisen prinsessan kanssa solmimaansa avioliittoon.

Hänen puolisostaan, jolla vaimon-nimestään ei ollut muuta etua kuin
että sai nähdä miehensä syövän tolkuttomasti ja juovan paljoa joskaan
ei ylenmäärin, tuntui loukkaavalta tuo kylmyys, jonka syytä hän ei
pystynyt käsittämään. Ja vähänpä hoivaa hänelle lienee ollut siitäkään,
kun kerrottiin, että kruununprinssi oli sanonut olevansa sangen
tyytyväinen häneen ja että kruununprinsessa hänestä oli kaunis.

Mitenkä vähän hänen ajatuksensa todellakin olivat Maria Antoinetteen
kiintyneinä, näkyy Ludvigin päiväkirjasta sen viikon ajalla, jolloin
vihkiminen oli tapahtunut.

Sunnuntaina, 13. p. toukokuuta (1770): "Lähdin Versaillesista. Söin
illallista sekä olin yötä herra de Saint-Florentinin luona
Compiègnessâ."

Maanantaina, 14. p. toukokuuta: "Kohtasin kruununprinsessan."

Tiistaina 15. p. toukokuuta: "Söin illallista La Muellessa. Yötä
Versaillesissa."

Keskiviikkona, 16. p. toukokuuta: "Hääni. Kunniatervehdykset
galleriassa. Kuninkaallinen juhla-ateria oopperasalissa."

Torstaina, 17. p. toukokuuta: "Ooppera Perseuksesta."

Perjantaina, 18. p. toukokuuta: "Hirvenajo Belle-Imagen lähellä. Ammuin
yhden."

Lauvantaina, 19. p. toukokuuta: "Tanssiaiset oopperasalissa.
Juhlavalaistus."

Ensimäinen hääkausi päättyy seuraavalla päiväkirjamuistiinpanolla:
"Vatsani on kipeä."



4.

Marie Antoinette astuu ensi kerran suureen maailmaan. -- Miten
kruununprinsessa vietti päivänsä. -- Äidin muistutukset. -- Provencen
kreivi ja kreivitär. -- Artoisin kreivi ja kreivitär. --
Ieatterinäytäntöjä ja tanssiharrastuksia.


Huolimatta salajuonista ja vehkeistä, joita Marie Antoinetten ympärillä
punottiin, ei hänen ensi esiintyminensä Ranskassa tehnyt läheskään
epäedullista vaikutusta.

Kuningas tunsi itsensä hetkeksi aivan kuin nuortuneeksi nähdessään
tuota kaunista viatonta lasta, joka toi muassaan puhtaan tuulahduksen
hovin saastutettuun ilmapiiriin. Hän pani tosin merkille, että Marie
Antoinette oli liiaksi vilkas ja lapsellinen, mutta arveli kumminkin,
että se oli anteeksi annettavaa hänen nuoruuteensa katsoen.

Kuningas antoi hänelle runsaasti lahjoja. Marie Antoinetten saapuessa
oli kuningas lahjoittanut hänelle timanttikoristeen. Hääpäivänä antoi
hän miniälleen rasian, täynnä koristimia. Sittemmin lahjoitti hän Marie
Antoinettelle kaikki prinsessavainajan jalokivet ja helmet sekä
kaulanauhan, joka aikanaan oli kuulunut Ranskan kuningattarelle, Anna
Itävaltalaiselle.

Väestö oli tavattomasti mieltynyt hänen ystävälliseen, kohteliaaseen
käytökseensä. Useimmat hänen palvelijoistaan olivat hyvillään siitä
hienotuntoisesta tavasta, jolla hän heitä kohteli. Vanhat hovimiehet
olivat ihastuneita häneen; ministeri Choiseul, joka kauan oli
keskustellut hänen kanssaan, oli vallan hurmautunut, jättäessään hänet.

Mutta Itävallan lähettiläs, kreivi Mercy-Argenteau, joka tunsi
Versaillesin olot sekä ranskalaisen kansanluonteen, ei ollut sokea
niiden vaarojen suhteen, joita tämä ystävällinen vastaanotto saattoi
kantaa helmassaan.

"Ei pidä antautua kruununprinsessan hyvin ansaitun menestyksen
sokaistavaksi", kirjoitti hän keisarinnalle muutamia kuukausia Marie
Antoinetten tulon jälkeen, "vaan muistettakoon, että niin vaihemielisen
ja vilkasluontoisen kansan keskellä ja vehkeilylle niin alttiissa
hovissa on paljo helpompi alussa voittaa kuin ajan pitkään säilyttää
suosiota."

Hänen läheisyydessään oli liian paljon sellaisia ihmisiä, joilla oli
hyötyä hänen vahingoittamisestaan; nuoren ruhtinattaren ulkonaiset
ominaisuudet olivat sitä paitsi liiaksi loistavat, ollakseen hänelle
vaaraa tuottamatta. Hän ei ensi hetkestä asti kyennyt harkitsemaan ja
salaamaan ajatuksiaan eikä punnitsemaan sanojaan, vaan toi kaikki
tunteensa julki. Välitön avomielisyys, joka oli yksi hänen sulojaan,
oli samalla hänen vaarallisimpia loukkauskiviäänkin. Hänen helposti
herätetty luottavaisuutensa saattoi hänet alttiiksi juoruille ja
vehkeille, samalla kun hänen hyvä sydämensä teki hänet aseettomaksi
kaikkia niitä vastaan, jotka hakivat hänen suosiotaan.

Seuraava kirje, jonka Marie Antoinette kirjoitti äidilleen 12. p.
heinäkuuta 1770, antaa kuvauksen siitä, miten hänen päivänsä kuluivat:

"Teidän Majesteettinne on niin rakastettava, että haluaa tietoa
oloistani sekä miten minä kulutan päiväni. Tahdon siis kertoa, että
nousen ylös kello 10 tahi kello 9 1/2. Pukeuduttuani luen ensimäisen
aamurukoukseni. Sitten syön aamiaista, jonka jälkeen lähden tätieni
luo, ja kohtaan siellä tavallisesti kuninkaan; tämä vierailu kestää
kello 10 1/2. Kello 11 menen ja annan käherryttää tukkani. Kello 12
kutsutaan hovin henkilökunta sisään, ja silloin saa ken hyvänsä tulla,
lukuunottamatta alhaista kansaa. Minä maalaan kasvoni ja pesen käteni
kaikkien nähden. Lopulta menevät herrat ulos ja naiset jäävät jäljelle;
minä pukeudun heidän läsnäollessaan. Puolipäivän aikaan pidetään
jumalanpalvelus; jos kuningas on Versaillesissa, menen yhdessä hänen,
mieheni ja tätieni kanssa kuulemaan messua. Jos hän on poissa, menen
kruununprinssin kanssa kahdenkesken, mutta aina samaan aikaan.
Jumalanpalveluksen päätyttyä syömme päivällistä kahden, ja koko maailma
on sitä katselemassa. Mutta se kestää korkeintaan puolitoista tuntia,
sillä me syömme kumpikin varsin sukkelasti.

"Sieltä lähden kruununprinssin luo, ja jos hän on työssä, palaan omiin
huoneisiini. Minä kirjoitan, luen ja teen työtä, minulla nähkääs on
tekeillä kuningasta varten liivit; työ ei tosin suju nopeasti, mutta
toivon niiden kumminkin muutaman vuoden perästä tulevan valmiiksi.
Kello kolme lähden jälleen tätieni luo, ja sinne tapaa kuningaskin
samaan aikaan tulla. Kello neljä tulee apotti luokseni, joka päivä
kello viisi tulee pianon- tai laulunopettaja, joka viipyy kello
kuuteen. Kello 6 1/2 menen melkein aina tätieni luo, milloin en lähde
ulos kävelemään; huomattava on, että mieheni hyvin useasti seuraa minua
sinne. Kello 7:stä kello 9:ään soitetaan; mutta milloin ilma on kaunis,
lähden minä ulos kävelylle, ja silloin ei soiteta minun vaan tätieni
luona. Kello yhdeksän syömme illallista. Jos kuningas ei ole kotona,
tulevat tätini syömään meidän kanssamme, mutta milloin kuningas on
kotona, menemme me heidän luokseen syömään. Me odotamme kuningasta,
joka tavallisesti tulee kello 10 1/2. Odottaessani minä istuudun
suureen sohvaan ja nukun kunnes kuningas tulee; milloin hän ei ole
siellä, käymme nukkumaan kello yksitoista. Siinä koko meidän päivämme."

Se oli elämää, joka oli täynnä pieniä seuravelvollisuuksia, mutta josta
kaikki vakavampi toiminta puuttui. Marie Antoinettella oli hädin aikaa
kirjoittaa äidilleen, ja toisinaan täytyi hänen tehdä se pukeutuessaan.

Kun hänellä ei ollut aikaa niin rakkaan velvollisuuden täyttämiseen,
niin on selvää, että häneltä vielä vähemmin riitti aikaa oman
kasvatuksensa varalle, joka ei likimainkaan ollut täydellinen, kuten
tiedämme, ja jonka jatkamiseen hänellä ei ollut lainkaan halua.

Tämä kohta oli Maria Teresialle ainaisena surun aiheena.

Äiti oivalsi liian myöhään, ettei hän ollut pitänyt tarpeeksi huolta
lapsensa kasvatuksesta. Hän toivoi, että Marie Antoinette nyt korvaisi
sen, mikä oli laiminlyöty.

Hän kehotti tytärtänsä tarkoin merkitsemään muistiin, millä tavoin hän
joka päivä kulutti aikansa sekä pyysi että nuo muistiinpanot sopivien
väliaikojen perästä lähetettäisiin hänelle nähtäväksi.

Keisarinnan pyyntö saattoi Marie Antoinetten pulaan. Hänen
vastahakoisuutensa oppimiseen sekä se, että hänet niin helposti sai
taivutetuksi ottamaan osaa kaikenmoisiin huveihin, olivat viekotelleet
hänet hukkaamaan turhuuteen ne tunnit, jotka päivän ylen runsaasta
ohjelmasta olivat oppimiseen aiotut.

Tämä ei ole käsitettävä siten, kuin olisi hän viettänyt aikansa
toimetonna; mutta lukujen paraillaan kestäessä voi sattua, että hänen
teki mieli lähteä kävelylle, kun näki päivän paistavan, tahi että hän
läksi juoksemaan ympäri huonetta leikkien sylikoiransa kanssa.

Hän ei sentään tiennyt mitä hän vastaisi äidilleen. Ollen liiaksi
avomielinen ja rehellinen, suostuakseen valehtelemaan, oli totuudenkin
esille tuominen hänestä ylen vaikeata.

Maria Teresia uudisti alinomaa pyyntönsä. Hän käytti kirjeissään
ankaruutta, joka ei kaikin ajoin ollut täysin oikeutettua.

"Koeta täyttää pääsi hyvällä lukemisella", kirjoitti hän eräänä
päivänä, "älä ole hyväksesi käyttämättä tätä lähdettä. Lukeminen on
sinulle välttämättömämpää kuin mikään muu. Se on kaksinkerroin
välttämättömämpää sinulle, jolta puuttuu muillakin aloilla tietoja,
joka et osaa soittaa, et piirustaa, et tanssia, et maalata ja olet
jäänyt muista viehättävistä kyvyistä osattomaksi. Senpä tähden palaan
aina takaisin lukemiseen. Ja minä vaadin, että käsket apotti Vermondin
joka kuukausi lähettämään minulle selonteon siitä, mitä olet saanut
aikaan, suunnitelman siitä, mihin aiot ryhtyä."

Tämä kirje oli liian ankara; siinä mentiin liiallisuuteen. Marie
Antoinette tuli siitä kovasti pahoilleen.

"Keisarinna tahtoo uskotella ihmisiä, että minä olen oikea pässinpää",
huudahti hän, näyttäen opettajalleen, mitä äiti oli kirjoittanut.

"Minä kirjoitan keisarinnalle ja sanon, että minun on mahdotonta
säännöllisesti harjoittaa lukuja karnevaaliaikana, mutta paaston ajalla
tahdon ruveta ahkerammaksi. -- On kai se oikein?"

"On", vastasi apotti, "edellyttämällä että todenteolla tarkoitatte mitä
puhutte."

Mutta Maria Teresia ei tyytynyt pelkkiin lupauksiin. Seuraavassa
kirjeessä palasi hän samaan aineeseen.

"Odotan kärsimättömästi palaavassa postissa tietoja luvuistasi ja
ahkeruudestasi", kirjoitti hän. "On luvallista huvitteleida, olletikin
sinun iälläsi. Mutta tehdä huvitteleminen ainoaksi työkseen, olla
mitään vakavampaa tai hyödyllisempää toimittamatta, kuluttaa aikansa
kävelyillä ja vieraskäynneillä, -- oi, lapseni, sinä huomaat ajan
pitkään, miten tyhjää moinen elämä on, ja kadut, ettet paremmin
käyttänyt aikaasi. Tahdon kiinnittää huomiotasi siihen, että kirjeesi
ovat joka kerta virheellisemmin ja huonommin kokoonpantuja. Kymmenen
kuukauden kuluessa olisi sinun pitänyt voida edistyä kirjoitustaidossa.
Minua oikein hävetti nähdessäni, että hovinaisille kirjoittamasi
kirjeet kulkivat monen käden kautta. Sinun tulee harjoittaa
kirjoitusta, että käsialasi paranee ja tulee tasaisemmaksi."

Vakava työskentelyn puute ei ollut hetikään ainoa moite, jonka Maria
Teresia tähtäsi tytärtään kohden. Ilma, joka kotoa virtasi häntä
vastaan, oli täynnä nuhteita, äidillinen huolenpito vaani kaikkialla.

Kirjeitten takana oli kruununprinsessa näkevinään keisarinnan
huolestuneen, rypistetyn otsan. Hänen ankaruudestaan huolimatta Marie
Antoinette halusi innokkaasti nähdä hänet jälleen. Hän itki nähdessään
äitinsä käsialan. Häijyyden vainoomana, vakoojain ympäröimänä,
naimisissa vaikka olematta vaimo, yksinänsä keskellä ilkeätä hovia,
vailla tukea, vailla ystäviä, joille olisi voinut huoliansa huojentaa,
kaihoansa haastaa, lähetti hän tuhansia armaita ajatuksia takaisin
äidilleen.

       *       *       *       *       *

Vuosi sen jälkeen kuin Marie Antoinette oli tullut Ranskaan, meni
kruununprinssin veli, Provencen kreivi, naimisiin Piemontin kuninkaan
vanhimman tyttären kanssa. Nuorempi veli, Artoisin kreivi, nai
seuraavana vuonna Provencen kreivittären nuoremman sisaren.

Kruununprinssipari sekä molemmat langot ja heidän puolisonsa
muodostivat nyt pienen erikoisen joukkueen. Loitolla kuninkaan ja hänen
lemmittyjensä meluavista huvitteluista elelivät he kaikessa
hiljaisuudessa itsestään mitään hälinää pitämättä ja herättämättä
erikoisempaa huomiota.

Provencen kreivi, joka oli perheen älypää, ei ollut oikein hyvissä
väleissä kruununprinssin kanssa eikä koskaan antanut hänelle
anteeksi, että tämä esikoisuutensa nojalla oli sulkenut hänet pois
valtaistuimelta. Provencen kreivitär olisi niinikään kernaammin suonut
miehensä olevan oikeutettu perintöön; hän ei voinut oikein ymmärtää,
miksi Savoijin prinsessa ei voinut olla kruununprinsessana yhtä hyvin
kuin joku itävaltalainen arkkiherttuatarkin. Syystä ei Marie Antoinette
häneen eikä hänen mieheensä paljoa luottanut, joskaan hän ei nähtävästi
ollut epäsovussakaan heidän kanssaan.

Artoisin kreivitär oli säveämpi kuin sisarensa; hän oli yksinkertainen
tavoiltaan sekä luonteeltaan vaatimaton. Häntä pidettiin muuten pienenä
tyhmyrinä, jonka ainoa ansio oli, että hän hankki Bourbon-suvulle
perillisiä. Siinä määrin mitätön oli hän, että kun hän kerran sairastui
hengenvaarallisesti, kuultiin hovissa ja kansan keskellä hänestä
lausuttavan:

"Hänen hautajaispäivänsä tulee olemaan ensimäinen, jolloin huomataan,
että hän on ollut olemassa."

Ollen ritarillinen ja hilpeä, mutta kevytmielinen, sekä rakastaen peliä
ja kauniita naisia oli Artoisin kreivi johtavana sieluna kaikissa
huvitilaisuuksissa. Hän huvittelihe Versaillesissa sekä Pariisissa,
pelipöydän ääressä sekä hevosen seljässä, oopperatanssiaisissa niinkuin
hovitanssiaisissakin; hän jäljitteli isoisänsä turmeltunutta elintapaa.

Hänen kevytmielisyytensä oli kruununprinssistä kumminkin siedettävämpi
kuin toisen veljen punnitseva umpimielisyys.

Kohteliaisuudenosotuksista, jotka ensi aikoina tulivat Marie
Antoinetten osaksi, sai hän melkein yksinomaan kiittää nuorinta
lankoaan. Vilkas nuori prinssi oli Marie Antoinetten uudessa perheessä
ainoa, jonka mieli ja luonteenlaatu olivat hänen omien taipumustensa
mukaiset.

Saadakseen yksitoikkoiseen elämäänsä hieman vaihtelua aikaan alkoi
Marie Antoinette sekä molemmat langot ja kälyt kaikessa salaisuudessa
esittää huvinäytelmiä. Kruununprinssi istui nojatuolissa, ollen hän
ainoana katsojana. Hän haukotteli ikävissään, milloin näytteleminen
sujui hyvin, mutta kävi tarkkaavaksi ja nauroi, milloin esiintyjät
eivät muistaneet osiaan.

Eräänä päivänä näytännön parhaillaan kestäessä ilmotti hänen äänekäs
kuorsaamisensa nuorille taiteilijoille, minkä vaikutuksen heidän
näyttelemisensä oli häneen tehnyt. Tämä harrastuksen puute herätti
Marie Antoinettessa kiivasta suuttumusta.

"Jollei näyttelemisemme teitä miellytä, niin menkää matkoihinne",
huudahti hän vihastuneena puolisolleen; "voittehan saada rahanne
takaisin."

Tämä puutteellinen taiteentajunta ei jäänyt kostoansa vaille:

Kruununprinssi, joka piti tanssimista raskaana työnä, oli eräänä iltana
rohkaissut luontonsa ja tanssinut katrillin. Sen päätyttyä oli hän
kauttaaltaan hiessä ja oli tehnyt niin monta virhettä, että katsottiin
olevan syytä pyytää, ettei hän enää tanssisi ennen kuin oli paremmin
harjaantunut siihen.

Hän rupesi nyt harjoittamaan tanssia suljettujen ovien takana ja antoi
käskyn, ettei millään ehdolla ketään saisi päästää sisään.

Kuninkaallinen korkeus laukkaa hengästyneenä ympäri lattiaa viulun
sävelten mukaan, hien valuessa virtoina hänen pyöreitä poskiaan pitkin.

Kesken parasta touhuaan kuulee hän kummakseen vinhan vihellyksen.
Hän luo silmänsä ylös ja huomaa silloin nuorimman veljensä, joka
eräältä lehteriltä viheltää ja nauraa hänelle sydämensä pohjasta.
Kruununprinssi suuttuu; tanssia yhä jatketaan ja hän viittaa vain
kädellään kunnioituksen unhottaneelle arvostelijalle.

Muutamia tunteja sen jälkeen kohtaa hän Artoisin kreivin toisessa
osassa linnaa; esikoisoikeuttaan käyttäen sivaltaa hän veljeään
korvalle. Veli antaa takaisin. Marie Antoinette, joka saapuu paikalle,
tahtoo erottaa tappelijat, mutta saa itse taistelun tuoksinassa
naarmun.

Kohta sentään vallitsee sopu veljesten kesken. Kruununprinssi luopuu
kokeistaan tanssitaidon alalla. Ja teatterinäytännöt täytyy lopettaa,
sillä tädit, hovinaiset ja Marie Antoinetten opettaja saavat vihiä
asiasta.



5.

Marie Antoinette ja kreivitär du Barry. -- Maria Teresia
kirjeenvaihdossa tyttärensä kanssa.


Prinsessa Adelaide ei ollut ainoa, jolle liitto Habsburg-suvun kanssa
oli vastenmielinen.

Ranskassa oli pysytty kylmäkiskoisina tälle liitolle ja odotettiin
nurjin mielin Marie Antoinettea. Vasta sitten kun hän oli osottautunut
niin vilpittömäksi ja lapselliseksi, niin kauniiksi ja iloiseksi, oli
hän osaksi voittanut kansan puolelleen. Markiisitar de Pompadourin
katsottiin ansaitsevan vähemmin moitetta siitä, että hän oli taipunut
kiusaukselle rakentaa liitto Maria Teresian kanssa. Moitteet Choiseulia
vastaan, jonka into oli luonut tämän avioliiton, olivat vähemmin
äänekkäitä.

Hovissa ei sentään ollut niinkään helppo saada mieliä tyynnytetyksi.
Toisiaan vastaan taistelevat puolueet liittyivät täällä yhteen:
ranskalaiset prinsessat ja Ludvigin rakastajatar, jotka katselivat
liittoa karsain silmin, sentähden että se oli Choiseulin aikaansaama.

Ludvig XV, joka, kuten tiedetään, oli täydellisesti rakastajattariensa
ohjattavana, oli rouva Pompadourin kuoltua joutunut huonomaineisen
naisen valtaan, joka historiassa on tunnettu kreivitär du Barryn
nimellä. Häpeällisen elämänsä huippukohdaksi oli irstailujen murtama
kuningas korottanut yhteiskunnan alhaisimmista kerroksista lähteneen
naisen -- Jeanne Bécun, liikanimeltään "enkeli" -- kreivittäreksi ja
sallinut hänen tulla kuninkaalliseen linnaan asumaan.

Kruununprinsessan saapuessa hoviin oli kuningas miltei tahdoton
välikappale rakastajattarensa käsissä. Ja kreivitär du Barrysta tuli
ensimäinen kivi Marie Antoinetten tielle uudessa maassa.

Ensimäisenä iltana, minkä hän vietti yhdessä kuninkaallisen perheen
kanssa, täytyi hänen yleisön silmien edessä syödä samassa pöydässä
missä tuo surullisen kuuluisa nainenkin.

Nuori ruhtinatar tunsi itsensä mitä syvimmin loukatuksi; hänen
puhtautensa nousi kapinaan sitä likaisuutta vastaan, johon kuninkaan
heikkous hänet pakotti astumaan. Sinä iltana ei hän kumminkaan
näyttänyt maailmalle oikeutettua närkästystään.

Aterian päätyttyä tahtoi eräs hovimiehistä saada houkutetuksi hänet
satimeen; hän kysyi nimittäin, mitä Marie Antoinette piti kreivitär du
Barrysta.

"Minusta on hän kaunis", vastasi Marie Antoinette suorasti.

Se oli ensimäinen ja myöskin viimeisiä kertoja, jolloin Marie
Antoinette osotti varovaisuutta lausunnoissaan.

Kreivitär ei lainkaan ollut häijy ihminen. Hän oli hyväntekeväinen,
eikä hän läheskään ollut kostonhaluinen.

Mutta hän oli suuressa määrin turhamainen. Hän himoitsi
kunnianosotuksia sitä enemmän, tietäessään ettei hän ollut ansiollinen
niitä saamaan.

Ilotyttö oli halunnut tulla esitetyksi suurelle maailmalle; ja hän oli
saanut toivonsa täytetyksi; hän näki herttuaita, lähettiläitä,
ministereitä ja ruhtinaita luonansa.

Itävaltalaisen arkkiherttuattaren saapuessa oli hän toivonut saavansa
syödä illallista yhdessä niin monien keisarien jälkeläisen kanssa; ja
hänen kuninkaallinen rakastajansa oli ollut kylliksi heikko,
täyttääkseen hänen pyyntönsä.

Ihan ensi askeleistaan Ranskan maalla oli kruununprinsessa päätynyt
vieretysten tuon "tyhmän ja hävyttömän olennon kanssa", joksi hän
nimitti du Barrya.

Hän oli kohdannut kreivittären ensimäisenä iltana "La Muettessa".
Myöhemmin kohtasi hän tämän Compiègnessa, Versaillesissa, jos
jonkinlaisissa tilaisuuksissa.

Hänen luontonsa ei sallinut hänen osottaa kreivittärelle vähintäkään
suosiota, se ei sallinut hänen edes alentua lausumaan ainoatakaan
sanaa tuolle kelvottomalle naiselle. Kruununprinssi tunsi samaa
vastenmielisyyttä isoisänsä rakastajatarta kohtaan, eikä hän salannut
sitä enemmän kuin Marie Antoinettekaan.

Rakastajatar otti kruununprinssiparin vihamielisen käytöksen pahakseen.
Ja rakastajattaren ystävät, joilla ei ollut kruununprinsessalta mitään
toivottavissa, koettivat voimainsa mukaan vahingoittaa häntä joka
paikassa. Aavistettiin, että Marie Antoinetten nuorekkaan ulkomuodon
takana piili tarmokkuutta. Pelättiin, että hän voimakkaana
persoonallisten etevämmyyksiensä, äitinsä neuvojen ja pääministeri
Choiseulin kannatuksen kautta, anastaisi itselleen kuninkaaseen nähden
valtaa, joka saattoi tulla vaaralliseksi toiselle puolueelle. Alettiin
puhua itävaltalaisesta vaikutuksesta, jota olisi vastustettava, ja
koetettiin saada Choiseul kukistetuksi.

Kuninkaaseen vaikutti hänen rakastajattarensa, joka useiden turhien
yritysten jälkeen vihdoin onnistui aikaansaamaan ministerin eron. Tämän
seuraaja, Aiguillonin herttua, totteli sokeasti kreivittären tahtoa;
nyt rouva du Barry ja uusi ministeri yhdistetyin voimin nousivat
kruununprinsessaa vastaan, jonka asema jo kävi todella arveluttavaksi.

Ministeriltään toiselta sekä rakastajattareltaan toiselta puolen
sai kuningas nyt yhtämittaa kuulla valituksia Marie Antoinettea
vastaan. Tämä sai hänet vihdoin kyllästymään ja synnytti hänessä
kylmäkiskoisuutta kruununprinsessaa kohtaan, jolle hän ensi alussa oli
osottanut niin suurta ystävällisyyttä.

Ludvig XV piti lapsistaan ja lastenlapsistaan; mutta hänen rakkautensa
heitä kohtaan oli itsekästä. Edellyttämällä, että hän saisi vapaasti
heidän puoleltaan harjoittaa irstailujaan ja huvitella itseään miten
paraiten taisi, salli hän myös heidän nauttia kaikkea mahdollista
vapautta.

Perhekohtaukset olivat hänelle kauhistus. Kuunneltuaan kauvan aikaa
kreivitär du Barryn soimauksia kruununprinsessaa vastaan, ei kuningas
sentään itse ottanut puhuakseen hänen kanssaan, vaan kutsutti Marie
Antoinetten hovimestarinnan luokseen.

Kuningas kiitti kruununprinsessan luonnetta ja eteviä ominaisuuksia,
mutta valitti sitä, että hän liiaksi suorapuheisesti kosketteli
asioita, joita luuli huomaavansa hänen, kuninkaan, hovissa.

Hovimestarinna siitä kruununprinsessan luo, ja kruununprinsessa riensi
kuninkaan puheille. Marie Antoinetten lapsellinen hempeys sai kuninkaan
tyytymättömyyden haihtumaan. Kuningas syleili häntä, suuteli häntä
kädelle, ja kun Marie Antoinette valitti vastustajiensa häntä kohtaan
osottamaa menettelyä, salli kuningas hänen saada oikeutta.

Salajuoni oli siis sillä kertaa rauennut.

Jos kruununprinsessa olisi mennyt kuninkaan luo joka kerta, kun häntä
yritettiin mustata, olisi hänellä ollut voimallinen ase vihollistensa
kukistamiseksi. Mutta hän oli vielä noitten iällisten prinsessain
vaikutuksen alaisena, jotka koettivat jos jonkinlaisilla keinoilla
pysyttää häntä loitolla kuninkaasta. Kruununprinsessan karttelevaisuus,
joka ei ollut nuoruutta ja kauneutta ihailevan Ludvigin mieleen,
valmisti tietä vehkeille.

Myötään kuultiin uusia syytöksiä, myötään tehtiin uusia hyökkäyksiä sen
hyvän käsityksen järkähyttämiseksi, mikä maan hallitsijalla hänestä
oli.

Eräänä päivänä -- 28. heinäkuuta 1771 -- sai Itävallan lähettiläs
käskyn tulla kreivitär du Barryn huoneeseen, jossa kuningas halusi
häntä puhutella.

Hämmästyneenä tästä käskystä, joka tuntui hänestä verukkeelta, jolla
häntä pakotettiin tulemaan kuninkaan rakastajattaren asuntoon, ei
lähettiläs kumminkaan jättänyt käskyä noudattamatta.

Hänet vastaanotti rakastajatar, joka ihan ensiksi vakuutti hänelle
ystävyyttään sekä sen jälkeen kertoi, että hänellä, kreivittärellä, oli
syytä mitä syvimpään murheeseen.

"Mitä ilkeimmän parjauksen kautta koetetaan minulta riistää
kruununprinsessan kunnioitus", sanoi hän; "hän ei anna päivääkään
mennä, ettei osoittaisi, miten syvästi hän halveksii minua."

Lähettiläs koetti uskotella, ettei hänellä ollut vähintäkään aavistusta
siitä.

Hänen sitä lausuessaan leväytettiin ovi auki ja Ludvig XV tuli
näkyviin.

"Tähän asti", sanoi kuningas, "olette ollut Itävallan keisarinnan
lähettiläänä. Nyt pyydän teidän olemaan minun lähettiläänäni, ainakin
muutaman aikaa."

Ja sitten ryhtyi hän valittamaan kruununprinsessan käytöstä.

Hänestä oli kruununprinsessa viehättävä, mutta ollen nuori ja vilkas
sekä naimisissa miehen kanssa, joka ei pystynyt ohjaamaan häntä
oikeaan, oli hänen mahdotonta välttää pauloja. Hän antautui
ennakkoluuloille ja oikeudettomalle vihalle alttiiksi. Oli
silmiinpistävää, miten pahoin hän kohteli henkilöitä, joita kuningas
oli seurapiiriinsä ottanut. Moinen käytös oli omiansa virittämään
puoluehenkeä hovissa.

"Käykää usein kruununprinsessan luona", jatkoi hän. "Minä annan teille
vallan puhua puolestani hänelle mitä ikinä tahdotte. Hänelle annetaan
huonoja neuvoja; hänen ei tule millään muotoa seurata niitä."

Kreivi Mercy oli Marie Antoinetteen liiaksi kiintynyt ja näki liian
selvästi sen juonien verkon, jota hänen ympärilleen kudottiin,
viipyäkseen saattamasta kuninkaan sanoja hänen tietoonsa.

Hän kehotti kruununprinsessaa asettumaan määrätylle kannalle. Jos hän
katsoi täytyvänsä osottaa, että hän tiesi mikä asema kreivittärellä
hovissa oli -- huomautti kreivi -- niin vaati hänen arvonsa, että hänen
tuli kehottaa kuningasta kieltämään tältä naiselta pääsy hänen
salonkiinsa. Jos hän sen sijaan tahtoi näyttää, ettei hän muka
ollenkaan käsittänyt rakastajattaren asemaa, silloin tuli hänen
kohdella rakastajatarta samalla tavoin kuin kaikkia muita hoviväelle
esiteltyjä naisia, sekä lausua hänelle joku sana, milloin tilaisuutta
siihen tarjoutui.

Neuvo synnytti levottomuutta kruununprinsessan ympäristössä.

Marie Antoinette, joka huolimatta äitinsä varoituksista yhä
edelleen kulki Adelaiden talutusnuorassa ja tunsi mitä suurinta
vastenmielisyyttä rakastajatarta kohtaan, ei ollut laisinkaan halukas
puhuttelemaan häntä. "Tätini eivät sitä suvaitse", ilmoitti hän.

Mutta kreivi Mercyn sekä osaksi puolisonsa kehotuksista taipui
kruununprinsessa vihdoin jonkun verran muuttamaan mieltään. Sovittiin
siten, että lähettiläs eräissä hovikemuissa lyöttäytyisi puheisiin
jalkavaimon kanssa; kruununprinsessan piti silloin astua esiin ja
lausua parisen sanaa.

Joutui ilta. Kaikki sujui alussa toiveita myöten. Mercy astui madame du
Barryn luo, ja Marie Antoinette lähti kierrokselleen ympäri salonkia.

Hän läheni sitä paikkaa, missä kreivitär seisoi, kun kruununprinsessa
Adelaide, joka ei hetkeksikään päästänyt häntä näkyvistään, äkkiä
korotti äänensä.

"Meidän on jo aika lähteä. Tule!" huudahti hän.

Kuultuaan tämän kolean äänen, kruununprinsessa joutui kokonaan ymmälle.
Hämillään riensi hän pois, eikä aiotusta lähentymisestä tullut mitään.

"Neuvoillanne ei ole mitään tehoa", lausui kuningas kreivi Mercylle;
"minun on välttämätön tulla teille avuksi."

Ludvig XV oli tyytymätön, hänen rakastajattarensa loukkaantui. Mercy
säikähtyi ja alkoi peljätä, että hallitsijan viha saattaisi hänet
ryhtymään tuhoa tuottaviin toimenpiteisiin. Tätä ehkäistäkseen kääntyi
hän Maria Teresian puoleen ja pyysi keisarinnan ottamaan asian
hoimiinsa.

Keisarinna keskusteli parhaillaan Preussin ja Venäjän kanssa Puolan
ensimäisestä jakamisesta. Hänen jalomieliselle luonteelleen oli ylen
vaikeata suostua ottamaan osaa poliittiseen tekoon, joka hänen omien
sanojensa mukaan "heitti häpeätahran koko hänen hallitustoimiinsa".
Vaikka kreivi Kaunitz ja hänen oma poikansa Josef koettivat saada häntä
siihen taipumaan, halusi hän omasta puolestaan viivyttää asiata.

Uuden liiton solmiminen Ranskan ja Itävallan välillä näytti hänestä
olevan ainoa keino, jolla tämä saattoi tapahtua. Hänellä oli sen vuoksi
täysi syy kehottaa Marie Antoinettea osottautumaan suosiolliseksi sille
puolueelle, jolla sillä kertaa oli valta käsissään.

Hän ei siihen aikaan ollut koskaan maininnut tyttärelleen kreivitär du
Barrya. Mutta nyt purki hän koko nuhteiden tulvan yhtäkkiä Marie
Antoinetteen. Hän ilmaisi tässä käsityskannan, joka oli ristiriidassa
hänen oman mielenlaatunsa kanssa, sillä muutoin piti hän aina erittäin
tarkkaa huolta siitä, että kansalla olisi mitä korkeimmat ajatukset
hänen siveellisistä periaatteistaan.

Madame du Barrylla oli koko se julkeus, joka tavallisesti on sen
ihmisluokan tuntomerkkinä, josta hän oli alkuisin. Artoisin kreivin
häissä hän oli aikaansaanut saman pahennuksen kuin aikaisemmin
kruununprinssin häissä: hän oli julkisesti aterioinut yhdessä koko
kuninkaallisen perheen kanssa; ja hän oli siinä tilaisuudessa puettu
koristuksiin, joiden arvo nousi viiteen miljoonaan frangiin.
Iltaseuroissa kuninkaan luona meni hän niin pitkälle hävyttömyydessään,
että istuutui kruununprinssin viereen. Käyntinsä kruununprinsessan
luona uudisti hän kahta taajempaan. "Jos keisarinna näkisi miten hän
käyttäytyy, antaisi hän varmaan minulle anteeksi", sanoi Marie
Antoinette; "niin kärsivällistä ei ole, joka voisi sitä sietää."

Sen sijaan että olisi kohtuudella opastanut tytärtään, kirjoitteli
Maria Teresia hänelle kiivaita ja käskeviä kirjeitä.

Tehdäkseen keisarinnalle mieliksi, lausui kruununprinsessa vihdoinkin
sanasen, joka saattoi näyttää kreivitär du Barrylle aiotulta.

Kreivi Mercy oli siitä varsin hyvillään, mutta hänen ilonsa ei ollut
pitkällinen.

"Olen puhutellut häntä kerran", sanoi Marie Antoinette, "mutta olen
varmasti päättänyt, etten tee sitä toiste. Se ihminen ei enää toiste
kuule minun ääneni kaikua."

Marie Antoinetteen nähden oli jo ääretön uhraus, että hän oli yhden
ainoan kerran puhutellut olentoa, jota hän niin syvästi halveksi. Hänen
mielestänsä tämän uhrin olisi pitänyt riittää täydellisesti
tyydyttämään äitiä sekä lähettilästä.

"Minä en epäile", kirjoitti hän sen johdosta äidille, "että Mercy on
kertonut teille käytöksestäni uudenvuoden päivänä ja toivon, että
teidän majesteettinne on minuun tyytyväinen. Uskokaa minua, minä olen
alati kernas uhraamaan ennakkoluuloni ja vastenmielisyyteni niin kauan
kuin ei minulta vaadita jotakin halpamaista ja häpeällistä. Olisi
elämäni onnettomuus, jos eripuraisuutta syntyisi sukujemme välillä.
Sydämeni on aina perheeseeni kiintynyt, ja minun olisi vaikea siinä
tapauksessa täyttää velvollisuuksiani täällä. Tämä ajatus kauhistaa
minua. Minä toivon, ettei sitä koskaan tapahdu ja etten ainakaan minä
anna aihetta siihen."

Maria Teresia katsoo näiden rivien ilmaisevan jonkinlaista
tottelemattomuutta tyttärensä puolelta ja vastaa mielikarvaudella:

"Luuletko, että minä ja ministeri antaisimme sinulle neuvoja, jotka
sotisivat kunnian vaatimuksia tai arkaluontoisintakaan siveydentuntoa
vastaan? Mitähän muita pyyteitä minulla voisi olla kuin sellaisia,
jotka samalla tarkoittavat sinun hyvääsi ja maasi parasta,
kruununprinssin ja sinun yhteistä onnea? -- Ken saattaa sinua paremmin
neuvoa, ken enemmän ansaitsee luottamustasi kuin ministerini, joka
tarkoin tuntee koko valtion ja ne välikappaleet, jotka siinä toimivat?"

Keisarinna muistuttaa Marie Antoinettea siitä, että kun hänellä ei ole
toivoa saavuttaa onneansa kasvojensa kautta, jotka eivät ole niin
erittäin kauniit, tahi loistavien luonnonlahjojen kautta, joita hänellä
ei suinkaan ole, niin älköön hän odottako saavuttavansa menestystä
muulla kuin sydämensä hyvyydellä ja olemalla edelleen kelpo saksalainen
nainen, mistä hänen aina tulee olla ylpeä.

Näistä kirjeistä puhuu enemmän hallitsijatar kuin äiti, joka missään
tapauksessa ei hemmottele lastaan piloille.

Versaillesissa syytettiin kruununprinsessaa siitä, että hän liiaksi
ajatteli Wieniä; Wienin hovissa sen sijaan epäiltiin häntä siitä, ettei
hän tarpeeksi kiinnittänyt mieltään lapsuutensa kotiin.

Turhaan kokivat äiti ja kreivi Mercy saada häntä luopumaan
vihamielisestä kannastaan kuninkaan rakastajattareen nähden. Turhaan
koki Aiguillonin herttua kehottaa häntä kohtelemaan kreivitärtä
vähemmin halveksivasti. Turhaan koki nyt itse prinsessa Adelaidekin,
joka oli ruvennut lähestymään toista puoluetta, pakottaa veljensäpojan
vaimoa seuraamaan hänen jälkiään. Eivät ranskalaiset vaikutukset
enempää kuin saksalaiset kehotuksetkaan saaneet hänen tunteitaan
kreivitär du Barrya kohtaan muuttumaan. Kun kuninkaan jalkavaimo kerran
käytti tilaisuutta hyväkseen esittääkseen erään vastanaineen
sukulaisensa hovissa, ei hän saanut houkutelluksi sanaakaan
kruununprinsessan suusta oman itsensä tai sukulaisensa hyväksi. Ja kun
prinsessa Adelaide koetti saada häntä taipumaan, vastasi Marie
Antoinette:

"Kehotan teitä, täti, pysymään erillänne Aiguillonin vehkeistä; hän on
huono ihminen."



6.

Kruununprinssiparin tulo Pariisiin. -- Ludvig XV kuolee.


Lukuunottamatta hovia, joka oli kovasti huvitettu siitä, sekä muutamia
sanomalehtiä, jotka täyttivät palstojaan hovin häväistysjutuilla, ei
Ranskassa yleensä pidetty sanottavasti lukua Marie Antoinetten ja
kreivitär du Barryn välisistä riidoista.

Sen sijaan Ranska ei enää tiennyt kelle se omistaisi perinnäisen
rakkautensa kuningassukuun. Niin omisti se kaikesta sydämestään sen
kauniille kruununprinsessalle. Vielä uskottiin hänen hyvyyteensä ja
siveyteensä. Hän oli loistava tähti, jonka puoleen kaikkien katseet
kääntyivät.

Oli tapana, että Ranskan kruununprinssi ja -prinsessa määrättynä
päivänä juhlallisesti saapuivat pääkaupunkiin.

Juonet olivat tehneet sen, että pääkaupunkiin tulo tällä kertaa oli
lykkäytynyt kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta vuoteen.

Kun Ludvig ja Marie Antoinette kesällä 1773 lopultakin saapuivat, oli
ihastus sanomaton.

Teille, jota kruununprinssiparin tuli matkata, oli kerääntynyt niin
sankkoja ihmisparvia, että juhlavaunut tuskin pääsivät liikkumaan.
Riemuporteilla ja kukilla koristetut kadut antoivat koko kaupungille
juhlallisen leiman. Kaikkialla raikui innostuneita eläköönhuutoja.
Tungettiin vaunujen luo, tartuttiin Marie Antoinetten käsiin,
suudeltiin niitä, melkein tapeltiin siitä, ken saisi niitä koskettaa.
Siunauksia ja onnentoivotuksia sateli ylenmäärin, eikä väsytty
tarkastelemasta häntä ja kuulemasta hänen äänensä sointua. Taputettiin
käsiä, huiskutettiin nenäliinoja, hatut lensivät ilmaan.

Marie Antoinettelta riitti jokaiselle hymyily, tervehdys, säteilevä
katse kauniista silmistään.

"Teitä ilahuttaa nähdä meitä", lausui hän vaunujen ympärillä olijoille,
"me olemme myöskin hyvin iloiset nähdessämme teitä."

Hallien myyjättäret, jotka onnitteluineen olivat tulleet nuorta paria
vastaan, kutsuttiin aamiaiselle Tuilleriain konserttisaliin. Linnassa,
puistossa, kaikkialla oli ihmisiä ahdinkoon asti. Astuessaan
ulkoparvekkeelle kruununprinsessa hieman pelästyi niitä mahdottomia
ihmisparvia, jotka vyöryivät hänen jalkojensa juuressa.

"Madame", sanoi Pariisin pormestari, "toivon ettei teidän puolisonne
siitä pahastu, mutta tuolla alhaalla seisoo kaksisataatuhatta ihmistä,
jotka ovat rakastuneet teidän kuninkaalliseen korkeuteenne."

Kruununprinssi ei ollut mustasukkainen. Kansanjoukon ihastus, hänen
vaimonsa sulous vaikuttivat häneenkin; hän sai karkoitetuksi
tavanomaisen ujoutensa ja vastasi luontevasti ja arvokkaasti hänelle
pidettyihin puheisiin.

Marie Antoinette ei kyennyt pidättämään ilokyyneliään.

Hän tarttui miehensä käsivarteen ja käyskeli hänen kanssaan
ihmisjoukkojen keskellä. Ei ollut kukkia riittämään asti heidän
päälleen viskata, ei ollut ääntä kylliksi lausua heitä tervetulleiksi.
"Hyvä, kiltti kansa", toisti kruununprinsessa ehtimiseen.

Ludvig XV, joka oli kokonansa menettänyt kansan kunnioituksen ja
rakkauden, odotti Versaillesissa kärsimättömästi lastenlasten takaisin
tuloa.

"Olin levoton teidän tähtenne, lapset", sanoi hän, "kai te nyt olette
aika lailla väsyneet."

"Tämä on ihanin päivä elämässämme", vastasi Marie Antoinette, ja lisäsi
hienotunteisesti, vanhaa kuningasta tarkottaen:

"Pariisilaiset kai paljon pitävät teidän majesteetistanne, koska he
meidän tulomme tähden ovat ryhtyneet niin suuriin puuhiin."

Riemullisen Pariisiin tulon jälkeen tuli kruununprinsessalle paremmat
olot. Suhde nuoren avioparin välillä kävi niinikään lämpöisemmäksi.
Ludvig alkoi tuntea viehätystä nuoreen vaimoonsa, ja kruununprinsessa
alkoi pitää arvossa miehensä kunnioitettavaa luonnetta.

Silti lienee harvoin nähty katkerampaa ivaa kuin milloin kohtalo oli
nämä kaksi yhteen saattanut; ja tuskinpa tavattanee luonteita, jotka
edustivat suurempia vastakohtia kuin heidän.

Oli kuin tuli ja vesi olisivat tehneet liiton; tässä yhtyivät ei
ainoastaan vastakkaiset luonteet, vaan vieläpä vastakkaiset rodut,
vastakkaiset makusuunnat, vastakkaiset mielipiteet, mielihalut ja
tunteetkin.

Marie Antoinette oli lämmin ja vilkas; Ludvig oli hidas ja kylmä.
Jälkimäinen oli vaitelias, edellinen puhui liiaksi. Kruununprinsessan
esiintymistapa oli luonteva ja siro, kruununprinssin oli kömpelö ja
kulmikas.

Ei edes hänen hyvyytensäkään voinut Marie Antoinettea viehättää. Se oli
raakaa, töykeätä, tympeyttävää hyvyyttä; siitä puuttui tunteellisuutta,
johon Marie Antoinette pani arvoa. Ruhtinaasta, jolla ei ollut selvästi
halua muuhun kuin sepäntyöhön, joka kulutti päivänsä yhdessä sepänsälli
Gamainin kanssa, hän turhaan haki sekä haaveksimaansa puolisoa että
Ranskan tulevaa kuningasta.

Kruununprinssin täydellinen välinpitämättömyys omasta persoonastansa
ennen kaikkea vaikutti kovin vieroittavasti hänen nuoreen vaimoonsa.
Eräänä päivänä moittii Marie Antoinette katkerasti häntä siitä, että
hän oli likainen ja liiaksi huolimaton vaatetuksessaan.

Ludvig otti ensin pahakseen, mutta apeutui sitten itkemään. Marie
Antoinetten kävi sääliksi, että oli pahoittanut hänen mieltään. Hänkin
rupesi itkemään, ja sen jälkeen he sopivat keskenään.

"Pidätkö minusta?" kysyi kruununprinssi häneltä toiste.

"Kyllä", vastasi Marie Antoinette; "minä pidän todella sinusta, -- sitä
et saa epäillä. Mutta vielä enemmän sinua kunnioitan."

Kruununprinssiä miellytti hänen naiivi suoruutensa ja niin muuttui hän
vähitellen hieman suopeammaksi.

Myöskin hovipiirissä tuli Marie Antoinettelle mieluisampi olo.

Muutamain kiihkoisain vihanpurkausten jälkeen olivat vanhat prinsessat
näennäisesti ja joksikin aikaa luopuneet vainoomisistansa. Toiset
kuninkaallisen perheen jäsenet koettivat liehitellä tulevaa
kuningatarta. Lakkasipa madame du Barrykin juonimasta ja kantelemasta.

Hän huomasi ehkä itse, ja lienevät toisetkin hänelle huomauttaneet,
että kuningas oli iällinen ja ettei nuoreen kruununprinssipariin nähden
liian kireissä suhteissa oleminen saattanut olla kreivittärelle
hyödyksi.

Ludvig XV oli jo pitkät ajat ollut muukalaisena omassa valtakunnassaan.
Turhaan koki hänen lemmittynsä matkojen ja juhlien kautta hankkia
hänelle mielen huviketta; mitään iloa ei ollut enää olemassa hänelle,
joka oli saanut maistaa kaikkia ja jonka oli ollut niin helppo saada
mielihalunsa tyydytetyksi.

Hänen ruumiinsa oli irstailemisen kautta turmeltunut, kun hän
huhtikuussa 1774 sairastui rokkoon.

Lääkäri ilmoitti hänelle, että nyt oli aika hänen ajatella tulevata
elämää. Hänen jumalanpelkonsa heräsi, ja kreivitär du Barrya
kehotettiin poistumaan kuninkaallisesta linnasta.

Tieto hänen vaarallisesta taudistaan vastaanotettiin Pariisissa melkein
iloa lähentelevällä välinpitämättömyydellä. Kunnianhimoiset hovissa
eivät sensijaan vielä tienneet, pitikö heidän edelleen luottaa
laskevaan aurinkoon vai oliko viisaampaa kääntää kasvonsa nousevaa
aurinkoa kohti.

Kun saatiin tietää, että hänen kuolemansa oli melkein varma, oli kuin
tuulispää olisi pyyhkäissyt pois hovimiehet Versaillesista. Sen sijaan
riensi kansa linnaan, toivoen saavansa kuulla, että tila oli käynyt
huonommaksi.

Ludvigia vaivasi kuoleman kauhu ja mitä hirmuisimmat tuskat. Väliin
kätki hän kasvonsa päästäkseen näkemästä jotakin, väliin työnsi hän
luotaan ristin, jota hänelle ojennettiin, huutaen ettei hän ollut
ansiollinen kajoomaan Kristuksen ristiin. Väliin katsoa tuijotti hän
tuskaisesti taivasta kohden, otti käteensä ristin, puristi sitä
sydäntään vasten ja suuteli sitä katuvaisena ja polttavia kyyneliä
vuodattaen.

Vasta kun lääkärit olivat kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin ryhtyneet
suojellakseen itseään tarttumalta, astuivat he vastahakoisesti hänen
makuuhuoneeseensa. Useat saivat taudin pelkästään siitä, että kulkivat
ulkopuolella olevan eteiskäytävän läpi. Erääseen hovimieheen, joka oli
raottanut ovea ja parin minuutin ajan katsellut kuningasta, tarttui
tauti ja hän kuoli.

Töin tuskin saatiin palvelijat menemään sisään. Muuan hovivirkamies
näki käskyläispojan, joka vuodatti kyyneliä.

"Sinä kai itket herraasi?" kysyi hän.

"Kuningastako? En suinkaan", vastasi poika. "Itken toveri raukkaani,
jolla ei ollut rokkoa. Nyt hän saapi sen ja kuolee ihan varmaan."

Kuninkaan kehotuksesta pysyivät kruununprinssi ja kruununprinsessa
poikessa; hänen tyttärensä ja muutamat harvat palvelijat olivat ainoat,
jotka ympäröivät hänen kuolinvuodettaan. Vaikka hoviväki ja ystävät
hylkäsivät hänet, eivät prinsessat Adelaide ja Louise hetkeksikään
väistyneet hänen vuoteensa luota. He rohkaisivat hänen mieltään
rukouksillaan, he vahvistivat häntä alttiilla rakkaudellaan, he
tarjosivat hänelle apunsa mitä vastenmielisimmissä olokohdissa, ollen
itse varmalle tartunnalle alttiina.

Turhaan pyysivät lääkärit heitä poistumaan vaarallisen kuolinvuoteen
luota, turhaan yhtyi kuningas heidän pyyntöihinsä; prinsessat pysyivät
paikoillaan.

Palava kynttilä asetettiin yhteen linnan ikkunoista merkiksi siitä,
että kuningas eli.

Toukokuun kymmenentenä päivänä kello neljän, viiden vaiheilla
iltapäivällä veti hän vihdoinkin viimeisen henkäyksensä. Kynttilä
sammutettiin, ja ulkona odottavat tiesivät silloin, että Ludvig XV oli
kuollut.

Kaikki, jotka suinkin pääsivät, pakenivat kuninkaallisesta asunnosta.
Hovimenojen ohjaaja ja pari muuta hovivirkamiestä olivat ainoat jälelle
jääneet. Heidän virkavelvollisuutensa vaati heitä pitämään huolta
siitä, että valtiaan jäännökset saatettiin hautaan.

Ruumis käärittiin sukkelasti hurstiin ja paiskattiin kolmikertaiseen
sinkki- ja tammiarkkuun; kaksi kadunlakaisijaa olivat ainoat, jotka
saatiin tämän toimen suorittajiksi.

Kaikista varotoimenpiteistä huolimatta tunki kirstusta niin väkevä
rutonhaju, että saapuvilla olevat papit tarvitsivat avukseen kaiken
uskonnon voiman, voidakseen tiehensä livistämättä sitä kestää.

Sydän-yöllä vietiin kuollut ruumis metsästysvaunuissa Saint-Denisin
kuninkaanhautaan. Jotkut myöhästyneet yökulkijat, jotka tulivat tien
varrella olevista ravintoloista, tervehtivät kokkapuheilla ja
juomalauluilla hallitsijaa hänen viimeisellä retkellään.

"Ludvig XV", lausui joku irvihammas, "maksoi paperirahalla syntyessään;
hän antoi meille sotia, kun varttui mieheksi, nälänhädän, kun tuli
vanhaksi, ja ruton, kun kuoli."



7.

Valtaistuimelle nousu. -- Hovin seuratavat. -- Kreivitär de Noailles.
-- Apotti Vermond.


Ei kukaan Ranskan kuninkaista ole ollut vähemmin kunnianhimoinen kuin
se hyvänsuopa nuorukainen, sepänammatissa mustuneine käsineen, joka
Ludvig XV:nnen kuoltua nousi valtaistuimelle. Hän katsoi suuruutta
taakaksi, jota hän ainoastaan kristillisen nöyryyden avulla jaksoi
kantaa.

Kun häntä isänsä kuollessa ensi kerran kutsuttiin "dauphiniksi",
kalpeni hän ja pyörtyi. "Armas Ranska", sanoi silloin Ludvig XV,
"sinulla on kuninkaana ukko ja kruununprinssinä lapsi."

Kun Ludvig XV oli heittänyt henkensä, kokoontui kuningasperhe linnan
kappeliin. Sillä aikaa kuin lapset ja lastenlapset rukoilivat kuolleen
puolesta, nousi hirveä rajuilma. Sadekuurot piiskoivat ikkunaruutuja.
Tuuli sammutti vahakynttilät. Ukkosen jymähtely esti papin äänen
kuulumasta.

Kreivitär de Noailles ja apotti Vermond olivat ensimäiset, jotka vanhan
valtiaan kuoltua riensivät tervehtimään kruununprinssiä ja
kruununprinsessaa Ranskan kuninkaana ja kuningattarena, mutta he
kohtasivat nuoren parin kyynelten ja tuskan vallassa.

"Oi, Jumalani!" huudahtivat he molemmat polvistuen, "me olemme liian
nuoret voidaksemme hallita."

Se oli sydämen huutoa, mutta samalla myöskin järjen ääntä, sillä vielä
he eivät olleet läheskään kypsyneet sitä asemaa varten, johon heidän
nyt oli astuminen.

Ludvigia, joka vielä ei ollut kahdenkymmenen vuoden ikäinen, oli
säännöllisesti pysytetty erillään hallitusasioista. Ja Marie
Antoinettella, joka vielä ei ollut yhdeksäätoista vuotta täyttänyt, ei
ollut halua eikä mieltymystä valtiontoimiin.

Hovi oli jakaantunut keskenänsä riitaisiin puolueihin; raha-asiat
olivat epäjärjestyksessä, kunnioitus kuningasvaltaa kohtaan oli
järkäytetty. Vaikeuksia kohosi kaikilla tahoilla, ja kaikkialla
huudettiin parannuksia.

Ensimäiset päivät kulki kansa ikäänkuin ilon huumauksessa. Sepitettiin
ivallisia sururunoja kuninkaasta, jota kerran oli kutsuttu "suuresti
rakastetuksi". Laulettiin:

    "Ci-git, Louis, le pauvre roi.
    Il fut bon, dit on, mais a quoi?"

Yht'aikaa kuultiin Ludvig XVI ja hänen hurmaavaa puolisoaan ainoastaan
siunattavan ja kiitettävän; Henrik IV:nnen patsaan jalustaan
kirjoitettiin: "Resurrexit" (Hän on jälleen noussut).

"Mikä kaunis sana", lausui Ludvig XVI, nähtyään kirjoituksen, "jos se
vain olisi totta."

Ludvig XV:nnen kuoltua asettui kuningaspari toistaiseksi asumaan
pieneen "La Muetten" linnaan Boulognen metsässä. Aamusta aikaisin
kokoontui kansaa suuret joukot linnan ristikkoportin ulkopuolelle.
Huudot: "Eläköön kuningas!" alkoivat kello kuudelta aamulla
ja taukosivat vasta auringon laskiessa. Toivottiin suuria
nuorelta kuninkaalta, joka tiedettiin vakaiseksi, tiedokkaaksi ja
hyväntahtoiseksi, huolimatta hänen kömpelöstä esiintymisestään; eikä
vähempää toivottu nuorelta kuningattarelta, joka oli nähty kauniiksi ja
hyväksi.

Juonien, joita viimeiseen silmänräpäykseen saakka oli punottu Ludvig
XV:nnen kuolinvuoteen ympärillä, havaittiin olevan ainakin yhtä
kiihkeässä toiminnassa hänen pojanpoikansa valtaistuimen juurella.
Samaan aikaan, jolloin vanhan kuninkaan mätänevä ruumis vietiin pois
yön pimeydessä, alettiin jo tapella kunnianimistä ja viroista.

Kansan pakottavampia tarpeita tyydytettiin: Ludvig XV:nnen kuoleman
jälkeisenä päivänä häädettiin hänen lemmittynsä. Kreivittären langon,
kreivi Jean du Barryn, joka kauan oli ollut vehkeilyjen johtajana
kuninkaan läheisyydessä, täytyi kiireimmän kautta paeta Englantiin.

Mutta sillä miettimättömällä kiihkeydellä, joka ranskalaisille on
luonteenomaista, toivottiin nähtävän eilispäivän kaikki mahtimiehet
karkoitettuina neljänkolmatta tunnin kuluessa.

"Ranskalainen kiihkeys tekee minut levottomaksi", kirjoitti Marie
Antoinette näinä ensimäisinä hallituspäivinä äidilleen. "Mahdotonta on
tehdä kaikkien mieliksi maassa, jossa luonteiden vilkkaus vaatii
kaikkea silmänräpäyksessä suoritettavaksi."

Maria Teresia oli vielä vähemmän tyytyväinen. "Luulen, että hyvät
päivät ovat lopussa", virkkoi hän, kertoessaan ministerilleen
hallitusvaihdoksesta. Ja kuninkaalle ja kuningattarelle kirjoitti hän:
"Te olette kovin nuoret kumpikin, rakkaat lapseni. Kuorma on raskas;
olen huolissani, suuresti huolissani teidän tähtenne."

Antaessaan tyttärensä aviopuolisoksi Ranskan kruununprinssille, oli
keisarinna toivonut sen kautta hyödyttävänsä omaa politiikkaansa. Mutta
hän olisi tuskin saattanut valita itselleen asetta, joka oli vähemmin
omiansa toteuttamaan hänen toiveitansa. Kaikista Maria Teresian
tyttäristä oli Marie Antoinette vähimmin huvitettu valtiotoimista.

Prinsessa Adelaide oli saanut tarttuman isänsä sairasvuoteen luona;
mutta hän taisteli uhkaavaa tuhoa vastaan, voidakseen edistää omia
aikeitansa. Jo veljensäpojan hallitusajan alussa osotti hän ilmeisesti,
että hän aikoi ohjata nuorta kuningasta sekä määrätä hänen
ministeriensä valinnan.

Hän puhui Ludvigille hänen isänsä nimessä ja muistutti häntä siitä
poliittisesta testamentista, jonka kuningasvainaja oli jättänyt
ohjaukseksi pojalleen.

Kuningattaren ollessa jokapäiväisellä kävelyretkellään, sai prinsessa
aikaan yhtymyksen suljettujen ovien takana, jossa luettiin niiden
miesten nimet, jotka hänen isänsä oli toivonut näkevänsä seuraajansa
neuvonantajina.

Markiisi Maurepas tuli ministeristön johtajaksi prinsessa Adelaiden
toivomuksen mukaan.

Jos hänen nimityksensä ei ollutkaan kaikin puolin Marie Antoinettelle
mieleen, niin ei saata kieltää, että Marie Antoinetten oli osaksi
kiittäminen omaa itseänsä siitä. Hän oli sallinut tätien sijoittua
kuningasparin kanssa saman katon alle, vaikka ihan alusta asti oli
ollut päätetty, että heidän jonkun aikaa tuli asua erillään. Hän oli
pelännyt taistella Adelaidea ja hänen ministerilistaansa vastaan; hän
oli ollut siksi heikko, että oli kannattanut kahden uuden ministerin
vaalia. Näyttää siltä, kuin olisi hänellä ollut yksinomaan silmämääränä
saada erotetuksi Aiguillon, jota hän vihasi ja kutsui "ilkeäksi
mieheksi".

Itsekohdastansa oli hän varmaankin kernas kunnioittamaan Choiseulia,
joka oli hänen ystävänsä ja saanut aikaan hänen avioliittonsa.
Kuitenkin kaikitenkin teki hän sangen vähän saadakseen kuninkaan
vieraantumaan ennakkoluuloistaan Choiseulia kohtaan. Hän sai ainoastaan
toimeen, että Choiseul kutsuttiin pikaiselle vierailulle hoviin.

Nuori kuningatar vastaanotti hänet mitä kohteliaimmalla ja
rakastettavimmalla tavalla.

"Herra Choiseul", lausui hän, "minua ihastuttaa saada nähdä Teidät
jälleen. Tuntisin itseni iloiseksi, jos tietäisin millään tavalla
vaikuttaneeni teidän takaisin tuloonne. Te olette luonut minun onneni;
on siis oikein, että Te sen näettekin."

Ludvig ei likimainkaan ollut yhtä ystävällinen; runot ja valheelliset
jutut, joilla hänen lapsuus-aikaansa oli myrkytetty, eivät olleet
mielestä murenneet.

"Kuinka Te olette tullut paksuksi, herra Choiseul", siinä kaikki mitä
hänellä oli sanottavaa entiselle pääministerille; "hiuksenne ovat
lähteneet, te olette tullut kaljupäiseksi."

Mutta eipä ollutkaan herttua, mitä tähän matkaan tulee, antautunut
turhien toiveiden eksytettäväksi; ennen puheille pääsyä oli hän jo
tilannut hevosen kotimatkaa varten.

       *       *       *       *       *

Kuninkaan siviilihovikuntaan kuului 1,400 virkamiestä. Kuningattarella
oli 450 hovivirkamiestä, joilla kaikilla oli komeilevat ja naurettavat
arvonimet.

Ludvigin ja Marie Antoinetten elämä oli jossakin määrin vankilaelämän
kaltaista; tarkkaavat katseet seurasivat heitä kaikkialla. Heidän
virkamiehillään oli jonkun verran yhtäläisyyttä vanginvartijain kanssa;
linnassa oli näet kurinpito vallalla kuin kasarmissa.

Enimmin kiusasikin Marie Antoinettea hänen valtaistuimelle noustessaan
tuo miltei julma valvonnan-alaisuus, joka oli jäännös entisiltä
ajoilta. Seurustelusääntö kohtasi häntä kaikkialla, jokikinen tunti
päivästä; se ehkäisi hänen askeleitaan, se häiritsi hänen huvejaan, se
takelsi hänen ystävyyssuhteittensa tiellä. Sairaana niinkuin
terveenäkin, hovijuhlissa niinkuin perhe-oloissaankin oli hänen mitä
tarkimmasti noudattaminen hovimenoja. Pikkumaiset hovisäännöt
seurasivat häntä aina hänen aviovuoteeseensa asti.

Yksi näistä monista laeista sääsi, että kuningattaren tuli syödä
päivällisensä kansan nähden. Hänen seurassaan tuli silloin yksinomaan
olla naisia. Kuningas söi yhdessä hänen kanssaan, ja häntä tuli myös
silloin naisten palvella.

Niinä tunteina päivästä, jolloin eivät kaikki hovinaiset olleet
valtijattaren luona -- sääsi toinen tapa -- tuli hänen seuranaan
välttämättömästi olla kaksi hovipukuista naista. Marie Antoinette teki
tästä samoin kuin monista muistakin tempuista lopun ja otti tavaksi
käyttää seurassaan vain yhtä palvelijaa.

Ylihovimestarinnan ja hovinaisen tehtävänä oli yhden kamarirouvan ja
kahden kamarineiden avustamana pukea kuningattaren ylle. Näittenkin
kesken oli tarkasti määrättyjä sääntöjä voimassa: hovinainen veti
majesteetin alushameen hänen päänsä ylitse ja ojensi hänelle leningin;
ylihovimestarinna kaatoi vettä pesuvatiin, milloin kuningatar halusi
pestä käsiään; viimemainittu puki niinikään paidan hänen ylleen.

Yhtä monta temppua oli riisumisessakin noudatettava. Jopa yötäkin
varten oli ominaiset muotonsa säädettyinä: kuningattarella tuli silloin
olla yllään alusliivit, pitsihihat sekä suuri valkoinen kolmikulmainen
kaulaliina.

Jo aamusta aikaisin, hänen juodessaan suklaatansa, päästiin hänen
huoneeseensa, makasipa hän vielä sängyssä tahi oli noussut ylös.

Varsinainen suuri vastaanotto alkoi sentään vasta kello kahdeltatoista.
Prinssit, upseerit, hovivirkamiehet, sekä yleensä kutka vain halusivat,
astuivat silloin sisään kunniatervehdyksille; ja heidän nähtensä
kuningatar puki ylleen.

Jos Marie Antoinette pyysi lasin vettä, tuli palvelija tuoden vesilasin
tarjottimella. Mutta hän ei vienyt sitä kuningattarelle. Palvelija meni
kamarirouvan luo, joka ensiksi vastaanotti sen.

Kamarirouva ojensi sen sitte kuningattaren hovinaiselle.

Jos joku Marie Antoinetten kälyistä oli läsnä, ojensi hovinainen ensin
lasin prinsessalle, ja tämän kädestä se vihdoin saapui hänen
majesteetilleen. Ei mitään annettu kuningattarelle suoraan; nenäliinat,
hansikkaat, kaikki mitä hän tarvitsi, pantiin tarjottimelle, jonka tuli
kulkea monen käden kautta.

Juttu, jonka kuningattaren kamarirouva, madame Campan, kertoo
muistelmissaan, antaa jonkinlaisen käsityksen hovisääntöjen
sietämättömästä tiranniudesta.

Eräänä talvipäivänä tapahtui, että Marie Antoinette seisoi
riisuutuneena; hänen oli saatava yllensä paita.

Kamarirouva piti paitaa kädessään, vetääkseen sen hänen päänsä ylitse.
Samassa tuokiossa astuu hovinainen sisään; hän vetää hansikkaat
käsistään ja vastaanottaa paidan.

Mutta taasen napautetaan ovea; Orléansin herttuattarelle avataan.
Hänkin riisuu hansikkaansa ja lähestyy ottamaan kuningattaren paitaa.

Hovisääntö kumminkin kieltää hovinaista ojentamasta herttuattarelle
paitaa; hän antaa sen takaisin kamarirouvalle ja kamarirouva antaa sen
etemmäksi.

Nyt koputetaan jälleen ovea; tällä kertaa on se Provencen kreivitär.

Orléansin herttuatar jättää paidan uudestaan takaisin kamarirouvalle,
joka ojentaa sen Marie Antoinetten kälylle.

Kuningatar seisoo vilusta väristen, alastonna, käsivarret ristissä
rinnalla, hän odottaa ja on viluissaan. Käly näkee miten hän seisoo
siinä puoleksi paleltuneena. Hansikkaat kädessä vetää hän vihdoin
paidan kuningattaren ylle.

Marie Antoinette hymyilee, salatakseen kärsimättömyyttään, mutta hän ei
voi pidättyä mutisemasta: "Tämä hovisääntö on sietämätön."

Saattaa helposti arvata kuinka kärsimättömäksi nuori, vilkas ja suora
Habsburg-suvun ruhtinatar tunsi itsensä näiden tyrannimaisten
perintätapojen takia, jotka eivät silmänräpäystäkään sallineet hänen
olla oma itsensä, vaan ainoastaan myönsivät hänelle kuningattaren
ikävän kunnian.

Ja se nainen, joka ylihovimestarinnan nimellisenä oli asetettu hänen
sivulleen, teki kaikki kymmenen kertaa raskaammaksi hänelle sen sijaan,
että olisi koettanut hovisäännön pakkoa lieventää.

Noaillesin kreivitär oli hurskas, hyväätekevä ja puhdastapainen; hän
oli suuresti kunnioitettava. Hänen käytöksensä oli kaavamaisen jyrkkä,
ja hän näytti erinomaisen ankaralta. Hymyilyä yli sen mikä oli
säännöissä määrätty, katsoi hän jo arveluttavaksi hairaukseksi; nauha,
joka ei ollut solmittu niinkuin sen olisi tullut olla, teki hänet
tyytymättömäksi.

Oltuaan ylihovimestarinnana Maria Leczinskalla, Ranskan edellisellä
kuningattarella, oli hän hovisääntöjen mukaan itseoikeutettu hoitamaan
samaa virkaa Marie Antoinettenkin luona.

Hän oli tehnyt hovisäännöt oikeaksi tieteeksi. Ja Ludvig XV:nnen
puoliso oli kaikissa tavoissaan noudattanut hänen määräyksiään. Jopa
hameen laajuudenkin oli kreivitär määrännyt estääkseen kuningatarta
hyppäämästä pienimmänkin ojan yli, tai tekemästä suurempaa harppausta,
kuin hänen arvolleen soveltui.

Mitä hartaammin Maria Leczinska oli sydämensä syvyydestä kiittänyt
Jumalaa siitä, että Jumala oli hänet niin mahtavalle hallitusistuimelle
korottanut, sitä vähemmin halusi hän itseänsä muistutettavan siitä,
että hän oli ollut vähäinen puolalainen prinsessa ennen kuin oli
näin mahtavaksi kohonnut. Hän oli sen vuoksi pitänyt kaikkia
hovijärjestyksen muodollisuuksia mitä tärkeimpinä ja tahtonut itse,
että niitä mitä täsmällisimmin noudatettaisiin.

Toisin oli laita hänen pojanpoikansa puolison. Kun hän joskus väsyksiin
asti oli kuunnellut ylihovimestarinnan hovijärjestystä koskevia
kysymyksiä, saattoi tapahtua, että hän kiivaasti ja vilkkaasti vastasi:

"Hyvä rouva, määrätkää siinä suhteessa ihan niinkuin itse parhaaksi
näette. Älkää luulko, että kuningatar, joka omaa sukua on Itävallan
arkkiherttuatar, pitää moisia seikkoja yhtä tärkeinä kuin vähäinen
puolalainen prinsessa, josta tuli Ranskan kuningatar."

Pitipä Marie Antoinette noita vanhentuneita hovitapoja miten
vähäarvoisina hyvänsä, oli niiden syrjäyttäminen sittenkin alkuna
tulevalle onnettomuudelle.

Lukuunottamatta muutamia naurettavia liiallisuuksia oli seurasääntö
oikeutettu sekä paikallaan sellaiseen ajattelemattomaan ja
hallitukselle vihamieliseen kansaan nähden kuin Ranskan. Se
salaperäisyyden huntu, jolla seurasäännöt hovissa verhosivat
kuninkaallista huonetta, vaikutti sen tenhohohteen säilymiseksi, joka
oli välttämätön sen ajan kuninkaille.

Kreivitär du Noaillesin velvollisuus olisi ollut saattaa kuningatar
huomaamaan, että hänen arvonsa vaati häntä pysymään uskollisena
vanhoille muodoille. Hänen velvollisuutensa olisi ollut osottaa
kuningattarelle, kuinka vaarallista hänen oli muukalaisena, jota
kaikkien silmät tähystelivät, koteuttaa uusia tapoja vanhaan hoviin.
Hänen velvollisuutensa olisi ollut huomauttaa, että hovisääntö oli
sellainen varustus, joka tarjosi kuningattarelle tukea ja suojaa.

Sitä hän ei kumminkaan tehnyt, vaan väsytti kuningatarta
lakkaamattomilla huomautuksillaan. Siellä -- sanoi hän -- olisi
kuningattaren pitänyt tervehtiä sillä tavalla, täällä toisella tavalla.
Eräässä tilaisuudessa oli kuningatar hymyillyt, kun se ei lainkaan
sopinut, toisessa tilaisuudessa oli hän nyökännyt päätään, kun olisi
pitänyt niiata.

Ylihovimestarinnan ainainen huolenpito oli Marie Antoinettesta, hänen
ollessaan kruununprinsessana, tuntunut kiusalliselta. Tämä huolenpito
kävi sietämättömäksi hänen tultuaan kuningattareksi.

Maria Teresia neuvoi tytärtään mikäli mahdollista vapautumaan vanhoista
muodollisuuksista. Ludvig XVI kehotti puolisoaan luomaan yltänsä tuon
ikeen, joka oli hänestä itsestäänkin epämieluinen. Paitsi Marie
Antoinetten äitiä ja puolisoa oli vielä kolmaskin, joka herkeämättä
kehotti häntä poistamaan vanhoja hovitapoja.

Tuo kolmas oli hänen opettajansa apotti Vermond. Hän oli merkillinen
mies sen vaikutusvallan kautta, jonka oli osannut hankkia itselleen
kuningattareen -- vaikutusvallan, jota hän käytti kerskailematta, vaan
joka ei ollut viisaudetta saavutettu. Apotti oli ollut opettajana
Sorbonnessa ja kirjastonhoitajana Mazarinin kollegiossa, ennen kuin
hänet kutsuttiin Itävallan hoviin.

Hän oli syntynyt köyhistä vanhemmista, ja hänen turhamaisuutensa heräsi
ja kehittyi Wienissä, missä Maria Teresia salli hänen viettää illat
keisarillisessa perhepiirissä.

Ennen niitä aikoja ei hän ollut koskaan ollut tämän maailman isoisten
kanssa missään tekemisissä. Häntä hurmasi vastaanotto, joka tuli hänen
osakseen Itävallan hovissa; ja myöhemmin elämässään hän ei mitään niin
ihaillut kuin tämän hovin seurapiirissä vallitsevia yksinkertaisia
tapoja.

Apotti oli kaikessa esiintymisessään erikoinen. Hän halveksi
kunnianosotuksia ja näytti elävän ja toimivan ainoastaan Marie
Antoinetten neuvonantajana ja ystävänä. Korkeimmassakin
yhteiskunnallisessa asemassa olevia henkilöitä kohteli hän
vertaisinaan, -- melkein kuin käskynalaisia; ministereitä ja piispoja
vastaanotti hän joskus kylpyammeessa istuen.

Versaillesissa Vermondia sekä pelättiin että vihattiin. Ludvig XVI:nnen
tullessa kuninkaaksi toivottiin, että apotti tulisi karkoitetuksi.
Tehtiin ankaria hyökkäyksiä valtiaan heikkoa tahtoa vastaan, jotta
saataisiin kuningasta käskemään hänet pois hovista. Mutta apotti jäi
paikoilleen; eikä kuningattaren luottamus häneen järkähtänyt
hetkeksikään.

Kuningas ei voinut sietää puolisonsa yksityissihteeriä eikä koskaan
puhellut hänen kanssaan. Seuraava pikku tapaus kuvaa mainiosti heidän
välistä suhdettaan: Kun Maria Teresian kuolemasta saapui tieto, lähetti
Ludvig sanan Vermondille, kehottaen häntä ilmoittamaan surusanoman
kuningattarelle. Kun Vermond oli toimen täyttänyt, lausui kuningas
hänelle:

"Kiitän Teitä, herra apotti, palveluksesta, jonka olette minulle
tehnyt."

Tämän ainoan kerran kahdenkymmenen vuoden kuluessa kuningas puhui
muutamia sanoja puolisonsa uskotulle.

Ollessaan jonkin asian suhteen epäilevällä kannalla oli Marie
Antoinettella tapana kutsua apotti Vermond ratkaisijaksi.

Todennäköistä on, että apotti usein sai tai ainakin koki saada hänet
taivutetuksi toimenpiteisiin, joiden laajuutta kuningatar ei
käsittänyt. Hän toimi julkisesti siihen suuntaan, että olisi saanut
kuningattaren luomaan yltään hovitapojen rasittavan ikeen, ja hän
liehitteli siinä tarkoituksessa kuningattaren luontaisia taipumuksia.

Jos hän sattui tulemaan kuningattaren luo tämän hankkiutuessa
ratsastusretkelle, niin hän sanoi ivallisesti:

"Miksi joukko sotureita pihalla? Joku kenraali kai aikoo pitää
joukkojensa katsastusta? -- Onko kuningattaren, jota alamaisensa
rakastavat, välttämätöntä ympäröidä itsensä vahvalla sotavoimalla?"

Jos Marie Antoinettea kehotettiin luopumaan aamukävelyistään, jos häntä
kehotettiin olemaan näyttäytymättä muussa kuin hovisäännön määräämässä
puvussa, apotti käytti tämänlaisia tilaisuuksia muistuttaakseen
kuningattaren mieleen äidin suoraa yksinkertaisuutta, muistuttaakseen
häntä siitä, että keisarinnalla oli tapana käydä jalkaisin ilman seuraa
ja ilman vartijoita. Hän teki pilaa Bourbon-suvun hovitavoista,
ymmärtämättä että kuningattaren arvo vaati välttämättömästi
pysyttäväksi vanhoissa tavoissa.



8.

Epäsopua perheessä. -- Huvimatkoja Pariisiin. -- Oopperatanssiaisia. --
Muotihulluuksia.


Valtaistuimelle noustuansa olivat Ludvig ja Marie Antoinette miltei
heti alusta kohdanneet kademieltä perheensä keskuudessa. Provencen
kreivi ja kreivitär, Artoisin kreivi ja kreivitär eivät suostuneet joka
aamu tulemaan kunniatervehdyksille kuninkaan ja kuningattaren luo,
kuten oli ollut tapana edellisen kuninkaan aikana.

Ludvig, joka oli itse ilmetty hyvyys, ei tahtonut, että veljensä
kutsuisivat häntä "teidän majesteetiksenne". Marie Antoinette, joka
samaten oli hyvänlaatuinen, toisinaan liiaksikin, soi heille saman
vapauden.

Julkisissa tilaisuuksissa, kun kuninkaallinen perhe oli koossa, näkyi
kuninkaan ja hänen veljiensä välillä vallitsevan yhdenvertaisuus
moinen, että vieraan oli mahdotonta arvata kuka oli hallitsija.
Varsinkin osotti Artoisin kreivi niin silmiinpistävää
tungettelevaisuutta, että se vaikutti tympäisevästi kaikkiin, jotka sen
näkivät. Hän surviskeli vanhinta veljeään, polki hänen jaloilleen ja
keskeytti yhtenään hänen puheensa inttääkseen häntä vastaan. Provencen
kreivi oli varovaisempi ja karttoi sillä tavoin asettamasta itseään
etualalle; mutta hän ei ollut niin suora kuin veljensä, ja hänestä tuli
ennen pitkää Marie Antoinetten salaisia vihollisia.

Prinsessa Adelaidesta tiedämme, että hän oli täynnä ilkeyttä ja
kiukkua. Hänen sisarensa Louise, joka nunnaluostaristaan
Saint-Denisissä edelleen seurasi tapausten kulkua hovissa, ei hänkään
ollut lempeämpi nuorta kuningatarta kohtaan. Ja Provencen kreivitär
vahingoitti kälyään niin usein kuin tilaisuutta siihen ilmeni.

Marie Antoinette puolestaan antoi noiden molempain Savoijin
prinsessojen ymmärtää, että hänen kaksinainen etevämmyytensä Itävallan
arkkiherttuattarena ja Ranskan kuningattarena oli hänelle selvillä.
Näihin lausuntoihin vastasivat lankojen vaimot tuskin hyvää kasvatusta
todistavalla tavalla. He sanoivat hänelle vasten kasvoja, että Turinin
hovi oli yhtä korkeassa arvossa kuin Wienin. Ja sitten seurasi katkeria
sanoja milloin puolelta, milloin toiselta.

Valtijatar, joka oli mielistelyn haluinen ja erittäin varomaton,
antautui enemmän moitteille alttiiksi kuin vastustajansa. Tätien ja
kälyjen väsymättömästä huolenpidosta punottiin panettelun verkkoa mitä
erilaisimmilta tahoilta hänen olentonsa ympäri.

Ludvig XV:nnen viimeiset hallitusvuodet olivat Marie Antoinettelle
olleet kaikkea muuta kuin hupaiset. Erotettuna hovielämän huveista,
joihin hän vastenmielisyydestään kuninkaan lemmittyä kohtaan ei
halunnut ottaa osaa, sekä närkkäiden, oikullisten ja häijyjen tätiensä
ja ylihovimestarinnansa mestaroimana, joka viimemainittu joka askelella
saarnasi hänelle hovisäännön ankaria lakeja, oli hänen täytynyt
tukahuttaa luontaista vilkkauttaan ja nuorellista ilonkaipuutaan.

Sitten kun hän perin nuorella iällä oli noussut valtaistuimelle ja
saanut vallan tehdä mitä tahtoi, näyttää siltä kuin hänen
monisuuntaisessa luonteessaan olisi tapahtunut muutos, kuin
ominaisuuksia, jotka ennen olivat hänessä olleet vähemmin huomattavia,
silloin olisi äkkiä puhjennut esiin. Vietettyään neljä vuotta mitä
ikävimmissä oloissa paloi hänen mielensä nyt huvituksiin. Pahaksi
onneksi oli hovissa kylliksi niitä, joilla oli samat mieliteot kuin
hänellä.

Marie Antoinette rakasti Pariisia, ja hänen suurimpia huvejansa oli
käydä teatterissa; hän matkusti sentähden usein pääkaupunkiin.

Pariisilaiset olivat aluksi iloissaan hänen tiheään uudistusvista
käynneistään. Mutta kun hän rupesi käymään yksityisissä tanssiaisissa
ja naamiohuveissa, ei sitä enää pidetty sopivana kuningattarelle.

Tosin olivat nuo niin kutsutut oopperatanssiaiset ainoastaan ylhäisen
maailman kokouspaikkana, ja tosin oli kuningas antanut hänelle luvan
mennä niihin. Mutta itse kävi kuningas niissä vain yhden ainoan kerran.
Kuningatar näyttäytyi melkein aina lankonsa kanssa kahden,
milloin puettuna amatsooniksi, milloin yksinkertaiseen dominoon
(naamiaispukuun), joka vähensi arvonantoa ja kiihotti uteliaisuutta.
Hän tanssi näissä huveissa aina myöhään aamupuoleen ja palasi harvoin
Versaillesiin ennenkuin kellon lähetessä seitsemää seuraavana päivänä.

Ennen pitkää alettiin levitellä juttuja hänestä, että hän muka vietti
kevytmielistä elämää. Kansa ei aluksi uskonut näitä juttuja. Mutta
hovi, joka rakasti skandaaleja ja eli liian kevytmielisesti uskoakseen
muiden hyveitä, ahmi niitä suurella mielihalulla.

Käsittämättömässä huolettomuudessaan ei Marie Antoinette edes
huomannut, että hän herätti pahennusta; hän ei aavistanut
itse kutovansa sitä kangasta, jolle huhujen levittäjät ja
herjauskynäilijät saattoivat maalata epäpuhtaan kuvan hänen elämästään.
Oopperatanssiaisia piti hän viattomana huvina, joista ei saattanut olla
mitään ikäviä seurauksia. Ja kuitenkin on varmaa, että nämä
tanssiaisissa käynnit ne juuri vahingoittivat häntä mitä suurimmassa
määrässä.

Nuori kuningatar ei tuntenut itseään onnelliseksi ylhäisessä
asemassaan, vaan oli mielestänsä vieraampi kuin koskaan ennen uudessa
kotimaassaan.

Audienssijuhlallisuudet olivat hänestä väsyttäviä ja inhottavia siinä
määrin, että hän juhlallisimmissakin tilaisuuksissa laiminlöi
seurustella henkilöitten kanssa, jotka halusivat tulla huomatuiksi ja
joilla virka-arvonsa tai ansioittensa perusteella oli oikeus vaatia
sitä.

Vakaampi osa hoviväestä asettui ennen pitkää vihamieliselle kannalle
nuoren kuningattaren suhteen, ja joka päivä keksittiin aina uusia
alentavia kertomuksia hänen yksityisestä elämästään.

Kuningatar katsoi siis olevansa pakotettu muodostamaan oman
omintakeisen puolueen, mutta tämän puolueen suhteen oli hän liiaksi
avomielinen. Hän tähtäsi sukkeluutensa kärjen naisia vastaan, jotka
eivät olleet tarpeeksi iloisia, ja miehiä vastaan, joilta puuttui sekä
nuoruutta että kauneutta. Hän päästi seurapiiriinsä miehiä, joiden
käytös hovipiirin ulkopuolella herätti yleistä pahennusta, sekä naisia,
joita syytettiin siitä, että he viettivät kevytmielistä elämää.
Neuvonantajakseen ei hän valinnut kuningasta, jonka omituisuuksista hän
usein ja halusta teki pilaa, vaan sen sijaan Artoisin kreivin, joka oli
hänen seuratoverinsa myöhään sekä varhain, ratsain sekä vaunuissa
kuljettaessa.

Hänen vastustajillaan oli mahtava liittolainen kuninkaan entisessä
kotiopettajattaressa, kreivitär Marsanissa, jonka mielipiteillä oli
suuri merkitys niin hyvin sen kunnioituksen johdosta, jota hän nautti,
kuin sen aseman vuoksi, joka hänellä kauan oli ollut.

Kreivittären mielestä oli Marie Antoinettella liehittelijän ryhti, ja
vaaleissa, kevyissä puvuissaan muistutti hän teatteriprinsessaa
esittävää vanhanpuoleista naista, joka puvuillaan koettaa herättää
miesten intohimoja. Jos kuningatar loi katseensa ylös, näytti hän
kreivittärestä täysin harjaantuneelta keikailijalta, ja jos hän
puhui luonnollisella vilkkaudellaan, arvasi kreivitär sen heti
sisällöttömäksi lörpöttelyhaluksi. Jos kuningattaren kasvot ilmaisivat
mielenkiintoa ja osanottoa, väitti kreivitär hänen tahtovan näyttää,
että hän ymmärsi kaikki. Jos kuningatar hymyili iloista hymyänsä, oli
se vain teennäistä iloisuutta.

Tämä vanha nainen epäili ja panetteli häntä lakkaamatta. Marie
Antoinette puolestaan kosti ivalla ja pilkalla ja unhotti, että
kreivitär oli hänen miehensä kasvattaja, hänen tätiensä uskottu ystävä
sekä suurvalta hovissa.

Edellisestä on käynyt selville, että Marie Antoinettelta puuttui useita
kuningattarelle sangen tarpeellisia ominaisuuksia. Siihen sijaan omisti
hän ihan tavattomassa määrässä kaikki korkean asemansa ulkonaiset
ehdot: hän oli Ranskan kuningatar, mutta samalla myös kuningatar
kauneuden valtakunnassa.

Kruununprinsessana oli hän ollut varsin soma ja miellyttävä, vaan ei
läheskään vielä mikään täydellinen kaunotar. Nähdessään hänet ensi
kerran oli kreivitär du Barry pilkallisesti kutsunut häntä "pieneksi
punatukaksi". Toisia taasen oli Marie Antoinette hurmannut iloisella
hymyllään, verevällä suullaan, viisitoistavuotiaalla, mutta vielä
kehittymättömällä vartalollaan, kauniilla profiilillaan ja suurilla,
henkevillä silmillään, jotka niin helposti säteilivät ilosta, mutta
jotka yhtä nopeasti saattoivat säihkyä vihasta tahi ylenkatseesta.

Niinä neljänä vuotena, jotka olivat kuluneet hänen saapumisestaan
Ranskaan, ja aina Ludvig XV:nnen kuolemaan asti, olivat hänen
ulkonaiset lahjansa hämmästyttävässä määrässä kehittyneet, niin että
hänessä valtaistuimelle noustessaan naisen kauneuteen yhtyi
valtiattaren valtaava arvokkuus.

Siinäkin tapauksessa, että hän olisi kuulunut kaikkein alhaisimpaan
yhteiskuntaluokkaan, olisi hänen olentonsa vetänyt puoleensa ihailevia
katseita. Ja kun lisäksi ottaa huomatakseen, että hän oli kuninkaan
puoliso ja keisarin tytär, niin ei ole vaikeata käsittää syytä siihen
ihastukseen, jonka hän herätti.

Hänen astuessaan johonkin huoneeseen, tervehdittiin hänen tuloaan
ihmetyksen sorinalla. Jos hän näyttäytyi teatterissa, suunnattiin
kaikki kiikarit ja lornetit häneen päin. Ja hän synnytti vastakkaiseen
sukupuoleen kuuluvissa tunteita, jotka toisissa lähentelivät hulluutta.

Madame Vigée Le Brun, joka v. 1779 ensi kerran maalasi hänen
muotokuvansa, kertoo minkä näköinen kuningatar siihen aikaan oli:
"Kuningatar", lausuu hän, "oli nuoruutensa ja kauneutensa
kukoistuksessa; hän oli neljänkolmatta vuotias.

"Hän oli pitkä ja erittäin siro varreltaan, täyteläinen, mutta ei
liiaksi. Hänen käsivartensa olivat erinomaisen kauniit, hänen kätensä
pienet ja harvinaisen hyvin muodostuneet, ja hänellä oli mitä
kauneimmat jalat.

"Ei ainoallakaan Ranskan naisella ollut sulavampaa käyntiä. Hän kulki
kohotetuin päin ja hänen ryhtinsä oli majesteetillinen, mikä vaikutti,
että kun hän seisoi hovikuntansa keskellä, heti aina saattoi nähdä kuka
oli hallitsijatar. Tämä majesteetillisuus ei sentään estänyt sitä
lempeätä ja hyväntahtoista piirrettä näkymästä, joka ilmeni koko hänen
olennossaan."

Ja eräs hänen paashinsa, kreivi Tilly, lausuu hänestä:

"Silloinkin kun Marie Antoinette koetti olla ainoastaan kaunis nainen,
oli hän näöltään kuin Ranskan kuningatar. Koskaan ei nainen ole
kumartanut luontevammin, tervehtäen kymmentä henkeä yhdellä ainoalla
kumarruksella. Samaten kuin toisille naisille tarjoaa tuolin, tunsi
itsensä houkutetuksi siirtämään valtaistuimen hänen luoksensa."

Kesällä jälkeen Ludvig XV:nnen kuoleman oli nuori pari oleskellut
vuoroin Choisyn, la Muetten, Marlyn ja Compiègnen huvilinnoissa. Vasta
syyskuun alussa olivat he sekä koko hovi muuttaneet Versaillesiin.

Huoneisto, jossa Ludvig XVI kruununprinssinä oli kasvanut, luovutettiin
nyt Provencen kreiville. Huone, jossa Ludvig XV oli vetänyt viimeisen
henkäyksensä, tuli nykyisen kuninkaan makuuhuoneeksi, jota hän käytti
aina kuudenteen päivään lokakuuta 1789.

Kuningatar asettui samaan huoneustoon, jossa hän oli kruununprinsessana
asunut ja jossa Ranskan edellisetkin kuningattaret olivat asuneet.

Ennen valtaistuimelle nousuaan oli Marie Antoinette ollut
verrattain yksinkertainen vaatetuksessaan. Hän tapasi suorittaa
aamupäivävierailunsa puettuna värilliseen ohueeseen leninkiin, mikä --
kuten eräässä edellisessä luvussa on viitattu -- herätti suurta
paheksimista ranskalaisten prinsessojen puolelta, jotka aamusta iltaan
olivat täysin hovisäännön mukaiseen pukuun puettuina.

Etevä ompelijatar, kuuluisa neiti Bertin, sai tässä suhteessa
Marie Antoinetten maun kokonaan muutetuksi. Hän oli ensimäinen
porvariluokkaan kuuluva henkilö, joka sai kunnian käydä
kuninkaallisessa linnassa.

Chartresin -- sittemmin Orléansin -- herttuatar oli suositellut neiti
Bertiniä, ja Marie Antoinette sai halun neuvotella hänen kanssaan
puvuistaan; mutta kului useita kuukausia heidän ensimäisestä
yhtymisestään, ennenkuin kuningatar uskalsi vastaanottaa häntä muualla
kuin omassa pikku kabinetissaan.

Neiti Bertin, joka oli hyvin tarmokas ja vaativainen luonteeltaan,
saavutti ennen pitkää suuren vaikutusvallan kuningattareen. Hän
käyttäytyi varsin tuttavallisesti Marie Antoinettea kohtaan, ja hänen
muotimuunnoksiaan oli noudattaminen ikäänkuin annettuja käskyjä. "Hän
on minun pukuministerini", lausui Marie Antoinette hänestä, "hän
pysyttää vehkeilijät loitolla minusta."

Moinen hyväntahtoisuus saattoi kumminkin neiti Bertinin luulemaan
itsestään niin suuria, että hän katsoi asemansa yhtä tärkeäksi kuin
jonkun kuninkaallisen neuvonantajan.

Olemme eräässä edellisessä luvussa maininneet muutamia heidän
majesteettiensa pukujen suhteen vallitsevia sääntöjä. Aluksi Marie
Antoinette näitä sääntöjä noudattikin.

Mutta sitten kun neiti Bertin oli tullut hänen neuvonantajakseen,
hylkäsi hän nämä vanhat tavat ja menot, joiden mukaan hän niin
sanoaksemme suoritti pukeutumisensa julkisesti yleisön nähden. Tultiin
kyllä kuten ennen hänen sänkykamariinsa, mutta valtijatar ainoastaan
tervehti ja vetäytyi sitten pois. Ja siitä hetkestä lähtien oli neiti
Bertin ainoa, joka pääsi hänen pieneen pukuhuoneeseensa, ainoa, joka
sai olla hänelle apuna pukeutumisessa.

Kun kuningatar oli täysin pukeutunut, palasi hän siihen suojaan, jota
vanhoista ajoista asti oli käytetty pukeutumishuoneena, ja sinne
tulivat nyt kaikki, jotka halusivat jättää hänelle anomuskirjoja.

Yhtaikaa saapui myös hovikähertäjä sinne laittamaan kuningattaren
hiusasua.

Neiti Bertinin syy oli, että hiuslaite tehtiin tavattoman suureksi.

Marie Antoinette ja hänen hovinaisensa kantoivat kokonaisia torneja
tyllistä, kukista ja sulista, joita yhdistettiin valehiuksilla,
tekokiharoilla ja -palmikoilla. Mitä kummallisimpia esineitä käyttivät
naiset päittensä koristamiseksi. Hiuslaitteita, jotka usein olivat aina
kolme- ja neljäkymmentä tuumaa korkeat, käytettiin esittämään kuvauksia
jumalatarustosta, idyllejä, kuvaelmia, kasvitieteellisiä puutarhoja,
sanalla sanoen, mitä mahdottomimpia asioita.

Erään naisen tukassa nähtiin kerran niitty sekä siinä kaksi pikku
lammasta, paimen, puro, tuulimylly y.m. Eräs toinen nainen esiytyi
hiusasulla, joka esitti viittä maanosaa, aurinkoa, kuuta ja tähtiä.
Erään hiuspukineeseen oli laitettu päivänvarjostin, joka aukeni ja
sulkeutui aina sen mukaan oliko päivänpaiste vai pilvinen sää. Eräs
toinen nainen taas kantoi hiuskoristeena timanteista tehtyä lintua,
joka lerputti siipiään puhjenneen ruusun päällä.

Keksittiin hiuskoristeita jos jonkin nimisiä ja jos jollaisiakin
tilaisuuksia varten. Chartresin herttuatar esiytyi eräässä hovijuhlassa
täysirikinen sotalaiva päässään; eräänä toisena iltana oli kähertäjä
hänen hiustamineissansa kuvaannollisella tavalla esittänyt hänen pienen
poikansa Ludvig Filipin makaamassa hoitajattarensa sylissä.

Hovikähertäjä Leonard otti nimekseen "académicien de coiffures et de
modes". Ja kun kaikki hovissa oleskelevat naiset välttämättömästi
tahtoivat käyttää samaa hiustaiteilijaa, täytyi heidän useinkin
käherryttää hiuksensa juhlan edellisenä aamuna tahi iltana. Ei ollut
siis muuta neuvoa kuin istua liikkumatta tuolilla koko yö, jotta tuo
ihana taideteos ei vain mitenkään tärveltyisi.

Nuo mahdottoman isot hiuskoristeet eivät olleet miksikään helpotukseksi
huvikävelyillä, vielä vähemmin vaunuilla ajeltaessa. Vaunujen ovet oli
tehtävä korkeammiksi, jotta naiset pääsivät niistä sisään, eivätkä itse
vaunutkaan olleet tarpeeksi korkeat; nähtiin naisten istuvan aivan
koukussa ajopeleissään. Toisilla oli tapana ajaessa pitää päänsä ulkona
vaununikkunasta, ja toiset taasen olivat polvillaan vaunuissa
suojellakseen hiuslaitostaan.

Tanssiaisissa oli naisten miltei mahdoton ottaa askeltakaan
satuttamatta kynttilänkruunuja ja seinälamppuja. Teatterissa sattui
usein yhteentörmäyksiä ja kuultiin suukopua hiuskoristusten takia,
jotka estivät näkemästä näyttelijöitä lavalta. Pilalehdet ja yleinen
mielipide ottivat muotihullutuksia vitsoaksensa saamatta silti aikaan
muutosta parempaan päin, ja monet pilakuvien piirtäjät antoivat
teelmilleen hahmoksi kuningattaren kasvonpiirteet.

Neiti Bertin ei ollut halukas pysähtymään puolitiehen; joka kuukausi,
välistä joka viikkokin antoi hän Léonardin tehdä hiusasun yhä
korkeammaksi.

Kun Marie Antoinette eräänä aamuna astui pukuhuoneeseensa, tuli
palvelija häntä vastaan kantaen jakkaraa, jonka tarkoitusta kuningatar
ei pystynyt arvaamaan.

"Mihinkä tuota jakkaraa tarvitaan?" kysyi hän kamarirouvaltaan.

Kähertäjä lähestyi nöyrästi kumartaen ja ilmoitti alamaisimmasti, että
hänen oli mahdotonta kähertää hänen majesteettinsa tukkaa, jos hän ei
käyttänyt jakkaraa, ylettääksensä hiusasun huippuun.

Kuningatar lahjoitti äidilleen muotokuvansa, jossa hän oli kuvattuna
tuo korkea hiuslaitelma päässä; hiuslaitelman teki vielä korkeammaksi
siihen kiinnitetty pitkä sulka.

Maria Teresia lähetti kuvan takaisin kirjoittaen samalla:

"Tyttäreni! Palautan tämän mukana minulle aiotun lahjasi. Siinä mahtoi
olla erehdys, minä en havainnut kuvassa Ranskan kuningatarta, vaan
näyttelijättären. Lähetän sentähden muotokuvan takaisin, odottaen sen
sijasta saavani oikean."

Mutta äidin varoitukset ja neuvot hänen pukujensa suhteen eivät
paljoakaan tehonneet nuoreen hallitsijattareen, joka piti näitä
varoituksia keisarinnan pahanmielen purkauksina.

Yhtä pikaisten ja liiallisuuteen menevien vaihtelujen alaisina kuin
hiusasut, olivat muotiväritkin.

Eräänä päivänä esiintyi kuningatar vaaleankeltaisessa puvussa. "Se on
kuningattaren tukanväri", sanoi Provencen kreivi, ja heti alettiin
hovissa käyttää sitä väriä. Suortuvia Maria Antoinetten hiuksista
lähetettiin silkkitehtailijoille Lyonissa, jotka kutoivat aivan
samanvärisiä kankaita ja nauhoja.

Toisen kerran esiintyi hän tummanruskeassa puvussa. "Tuo väri
muistuttaa kirppua!" lausui kuningas.

Ja tästä lähin tuli kirpulla olemaan tärkeä sijansa muotimaailmassa.
Alettiin valmistaa kankaita, joille annettiin nimeksi "vanha kirppu",
"nuori kirppu", "kirpun maha", "kirpun pää" ja "kirpun selkä".

"Sallikaa minun antaa teille neuvo", lausui joku hovimies
ulkomaalaiselle, joka halusi päästä käymään hovissa; "pukeutukaa
kirppufrakkiin ja kirppuliiviin ja esiintykää varmuudella. Siinä kaikki
mitä nykyään tarvitsee voidakseen saavuttaa onnen."

Marie Antoinette antautui uskomattomalla innolla pohtimaan kaikkia
muotikysymyksiä. Oli aikoja, jolloin hän ei voinut muusta puhua kuin
puvuista ja koreuksista. Kreivi de la Marck, joka on kuvannut
senaikuista Ranskan hovia, lausuu hänestä: "Kuningatar käy ehtimiseen
teatterissa, tekee velkoja, ajaa huvista toiseen, koristaa itseään
prameudella ja sulilla ja tekee pilaa jos jostakin."

Hänen esimerkkinsä vaikutti turmiollisesti kaikkiin yhteiskunnan
kerroksiin, ja eri säätyluokkiin kuuluvat naiset matkivat häntä.
Tahdottiin heti saada samanlainen hiuslaitos kuin hänellä oli,
samallaisia sulkia ja kukkaseppeleitä.

Seurauksena tästä oli, että naisten pukukustannukset kohosivat
suunnattomasti. Aviomiehet ja isät valittelivat, ja monen oli pakko
tehdä velkoja, mikä antoi aihetta ikäviin perheriitoihin. Toraa ja
eripuraisuutta syntyi aviopuolisoitten välillä, jotka tähän saakka
olivat eläneet sovinnossa, mutta päättivät nyt erota. Ja yleinen
mielipide merkitsi Marie Antoinetten siksi, joka huonon esimerkkinsä
kautta alensi sukupuolensa arvoa.



9.

Marie Antoinetten ystävyydenliitot. -- Prinsessa Lamballe. --
Ruhtinatar de Guéménée. -- Kreivitär Polignac.


Marie Antoinette oli koko elinikänsä varsin kerkeä solmimaan
ystävyydenliittoja kauniitten naisten kanssa. Mutta yhtä helppoa kuin
oli saada hänet kiedotuksi johonkin kauneuden tai nerokkuuden paulaan,
yhtä helposti saattoi menettää hänen ystävyytensä, sillä jos oli
toiselta puolen helppoa saada kiinnitetyksi hänen eloisa mielensä, niin
toiselta puolen haki hänen pintapuolinen, herkkä mielikuvituksensa
alati uusia, yllättäviä vaikutteita.

Hänen äkkiä leimahtavat tunteensa vaihtoivat myötäänsä esineitä, ja
ennenkuin hän oli ystävystynyt kreivitär Polignacin kanssa, väitettiin,
eikä syyttä, että totinen ystävyys oli Maria Antoinetten sydämelle
vieras.

Eräässä juhlassa kreivitär Noaillesin luona esitettiin prinsessa
Lamballe tulevalle kuningattarelle. Marie Antoinette oli tuskin
kerinnyt luoda katseensa tuohon ihanaan olentoon, kun muisto kaikista
hänen entisistä ystävättäristään oli kuin pois puhallettu.

Marie Thérèse Louise Savoiji-Carignan syntyi Turinissa 8. p:nä
syyskuuta 1749; hänen vanhempansa olivat prinssi Ludvig Viktor Carignan
ja prinsessa Christine Henriette Hessen Rheinfeldt-Rothenburg.
Seitsemäntoista vuoden ikäisenä oli hän tullut Ranskaan mennäkseen
avioliittoon prinssi Lamballen, hyväntekeväisyydestään ja jalosta
luonteestaan suuressa arvossa pidetyn Penthièvren herttuan ainoan pojan
kanssa.

Heidän avioliittonsa oli ollut lyhytikäinen ja onneton. Lankonsa,
Chartresin herttuan viekoittelemana oli prinssi kohta häitten jälkeen
antautunut mitä hillittömimpiin irstailuihin. Vuosi häitten jälkeen
kuoli hän siveettömän elämänsä tuottamien seurausten johdosta.

Hänen leskensä oli viehättävimpiä olentoja silloisessa Ranskan hovissa.
Häntä on nimitetty "kevääksi kärpän puvussa", "lumenalaiseksi
ruusuksi".

Lukemattomia olivat ne kulkupuheet, jotka pantiin liikkeelle
toisten, Marie Antoinetten läheisyydessä oleskelevien naisten
vahingoittamiseksi, mutta mitään varjon tapaista ei ole koskaan tämän
ystävättären maineeseen sattunut, ei kukaan vihamiehistä ole rohjennut
epäillä hänen puhtauttaan ja siveyttään.

Surun ensiksi yllättäessä hänet puolison kuoleman johdosta oli hän
sulkeutunut luostariin, mutta sittemmin oleskeli hän appensa luona,
joka rakasti häntä kuni omaa lastaan.

Kun häntä suuremmille juhlille kutsuttiin Versaillesiin, herätti hänen
kauneutensa yleistä ihmettelyä. Ludvig XV mielistyi ihan täydellisesti
siihen, ja kreivitär du Barry ja hänen puolueensa alkoivat peljätä,
että prinsessa Lamballesta tulisi Ranskan kuningatar ja että
rakastajattaren aika olisi ohi.

Mutta nuori prinsessa ei osottanut vähintäkään myötämielisyyttä vanhaa
kuningasta kohtaan. Koettelemukset ja surut, jotka hän oli saanut
kestää, olivat tehneet hänet raskasmieliseksi, ja hän halusi ennen
kaikkea elää erotettuna maailman tuoksinasta.

Tämä hänen surullinen yksinäisyyteen pyrkimisensä teki hänet vain sitä
enemmän mieltäkiinnittäväksi kruununprinsessan silmissä. Kaikki näytti
olevan omiaan lähentämään heitä toisiinsa: heidän tasaikäisyytensä,
kauneutensa, jota he molemmin puolin ihailivat, ja sukuperänsä, josta
he kumpikin olivat hyvin ylpeitä.

Kruununprinsessan kiintymys synnytti luottavaisuutta, ja
luottavaisuutta seurasi tuttavallisuus.

Ludvig XV:nnen viimeisinä hallitusvuosina nähtiin heidät myötäänsä
yhdessä, ja hallitusistuimelle nouseminen ainoastaan lujitti heidän
kesken solmittua ystävyydenliittoa.

Prinsessa Lamballen ystävyys tarvitsi, tullakseen pysyväiseksi, saada
liikkua vakaamielisyyden pohjavirralla. Hän tarjosi nuorelle
itävallattarelle hellyytensä, jonka hänen puolisonsa oli ylenkatsonut
ja joka siitä saakka oli ollut kätkettynä hänen olemuksensa kylmän
kuoren alle. Hänen tunteensa kruununprinsessaa kohtaan olivat
kunnioitusta, kiitollisuutta, ihmettelyä ja mitä lämpimintä rakkautta.

Heidän luonteissaan tavattavat erilaisuudetkin olivat vain omiansa
lähentämään heitä toisiinsa. Kuningattaren vilkkaus vaimensi prinsessan
raskasmielisyyttä, ja prinsessan tyyneys vaikutti otollisesti
kuningattaren vilkkaaseen, alati kirmailevaan mieleen.

Marie Antoinette oli tuskin noussut valtaistuimelle, kun hän lausui
haluavansa saada ystävättärensä kiinnitetyksi hoviin.

Ylhäisen sukuperänsä takia ei prinsessa voinut suostua vastaanottamaan
hovimestarinnan paikkaa, ja intendanten paikka oli ainoa, joka soveltui
hänen korkealle arvolleen.

Entisen kuningattaren aikoina oli tuo arvo ollut Bourbonin herttuan
tyttärellä, prinsessa de Clermontilla, mutta tämän kuoltua 1741 ei
virkaan nimitetty ketään eikä sen täyttämistä oltu sen koommin enää
ajateltu.

Tieto siitä, että Marie Antoinette halusi tällaisen viran jälleen
perustettavaksi madame Lamballen, ulkolaisen ruhtinattaren hyväksi,
herätti paljon tyytymättömyyttä. Kuningas ei tahtonut kuulla puhuttavan
siitä ja silloinen rahaministeri Turgot kehotti niinikään mitä
vakavimmin tuumasta luopumaan.

Kiihkeillä pyynnöillään pääsi kuningatar toki viimein toiveittensa
perille. "Ette voi uskoa kuinka olen onnellinen", kirjoitti hän kreivi
Rosenbergille; "minä valmistan rakkaalle ystävättärelleni ilon, ja itse
tulen nauttimaan siitä vielä enemmän iloa kuin hän."

Nimitys tapahtui syyskuussa 1775. Prinsessa Lamballe oli silloin
kuudenkolmatta vuoden vanha.

Hänen astumisensa uuteen virka-arvoonsa herätti hovissa suuttumuksen
myrskyn, ja kaikilta tahoilta tuli tyytymättömyys näkyviin.

87

Madame de Cossé -- kuningattaren edellinen suosikki -- haki ja sai
eron virastaan ja useat muut hovinaiset kieltäytyivät tekemästä
kuuliaisuuden lupausta tälle uudelle intendantelle. Kreivitär Noailles
ei ollut unhottanut liikanimeään "rouva Etikette" eikä ollut antanut
anteeksi kuningattarelle hänen pilantekoaan vanhoista hovitavoista; hän
otti eron toimestaan samassa kuin prinsessa Lamballe ryhtyi virkaansa,
ja lähti pois hovista, mieli täynnä katkeruutta kuninkaallista
valtiatartaan kohtaan, mikä katkeruus sittemmin yltyi vihaksi.

Prinsessa Lamballe oli rehellinen, joskin hieman pyrehtivä luonne.
Miten paljon ihmeteltäneekin hänen uskollisuuttaan, joka vei hänet
marttyyrikuolemaan, ei silti sovi kieltää, että hänellä oli useita
pieniä vikoja, joista toinen saattoi loukkautua.

Kuningattaren avulla hankki hän veljelleen, prinssi de Carignanille
jalkaväkirykmentin ylipäällikön viran sekä 30,000 frangin vuotuiset
tulot. Omasta kohden sai hän intendantena varatuksi itselleen 150,000
frangin suuruisen palkkion vuodessa.

Näillä sekä näitten kaltaisilla vaatimuksillaan herätti hän
hovipiireissä paheksumista, mikä kylläkin oli oikeutettua.

Toiselta puolen täytyy tunnustaa, ettei hän koskaan ollut aikonut
käyttää näitä tuloja omaksi hyväkseen. Kansan ei olisi pitänyt valittaa
hänen tuloistaan, sillä suurin osa niistä joutui apua tarvitsevien
käsiin. Niin pian kun puutteen ja kärsimyksen kuva kohtasi hänen
silmäänsä, heräsi tuo jäykkä, kylmä kauneus hänessä eloon, ja hänen
mielensä silloin lämpeni ja vilkastui. Eikä köyhä milloinkaan mennyt
apua saamatta hänen luotansa.

Prinsessa oli harras hovitapojen noudattaja ja täytti mitä suurimmilla
innolla velvollisuutensa intendantena. Ja mitä useammin ja selvemmin
hän huomasi, että oli ihmisiä, jotka olivat vastahakoisia tunnustamaan
hänen asemaansa, sitä innokkaammin piti hän kiinni niistä
etuoikeuksista, joita hän luuli itsellään olevan.

Kuningattaren täytyi lakkaamatta kuunnella valituksia ja ratkaista
riitoja; tämä teki hänet nyreäksi ystävätärtä kohtaan ja ystävyys alkoi
vähävähältä kylmetä. Kuningatar alkoi yhtä kevytmielisesti kuin ennen
rakentaa sekä purkaa ystävyydenliittoja, luopumatta toistaiseksi silti
kokonaan prinsessasta. Mutta uudet ystävättäret, jotka huvittivat häntä
jonkun aikaa, osottautuivat niin halukkaiksi käyttämään hyödykseen
hallitsijattaren suosiota, että kuningatar vallan selvään huomasi
prinsessa Lamballen paraimmaksi ja epäitsekkäimmäksi ystäväkseen.
"Naisista, jotka minä tunnen, on hän ainoa, joka ei kanna pahuutta
sydämessään", lausui hän. "Hänessä ei ole vihaa eikä kateutta."

Sen-aikaisista ystävättäristä ansaitsee mainitsemista vain yksi,
ruhtinatar de Guéménée. Hän oli jo ennen mainitun kreivitär de Marsanin
veljentytär ja oli alottanut uransa hovissa prinsessa Elisabethin
kotiopettajattarena.

Ruhtinas de Guéménée ja hänen vaimonsa viettivät hyvin iloista elämää,
ja kuningatar mieltyi siihen niin, että alkoi viettää iltojansa heidän
parissaan.

Heidän seurapiiriinsä kuului yksinomaan nuorehkoja herroja ja naisia,
ja heidän salongeissaan käyttäydyttiin niin sopimattomalla tavalla,
että se herätti yleistä paheksimista. Siellä pelattiin suurista
summista ja seurustelukieli oli jokseenkin höllää. Siellä esitettiin
näytelmäkappaleita, jotka erään aikalaisen lausunnon mukaan
"soveltuivat näytettäviksi ainoastaan ruhtinaille ja säädyttömille
naisille". Ja niin kevytmielistä oli seurustelutapa tässä talossa, että
useimmat kutsun saaneista naisista eräänä päivänä katsoivat parhaaksi
poistua.

Mutta kuningatar jäi taloon. Useitten vuosien mittaan hän kävi joka
ilta madame de Guéménéen salongeissa, ja hänellä oli tavattoman hauskaa
seurassa, jota muut olivat pitäneet sopimattomana.

Enemmän kuin mikään erityinen kiintymys emännän persoonaan, houkutteli
Marie Antoinettea madame Guéménéen salonkeihin oma huvitteluhalunsa.
Sen sijaan kiinnitti hänet yksistään sydämensä seuraavaan
ystävättäreensä, kreivitär de Polignaciin.

Madame de Polignacin esiintyminen näyttämöllä tuli kuningattarelle yhtä
tuhoatuottavaksi kuin se hänelle itselleen ja kaikille hänen
sukulaisilleen tuli edulliseksi.

Samalla kertaa kun prinsessa Lamballe nimitettiin intendanteksi ja
madame Noailles otti eron toimestaan, oli, kuten tiedämme, muitakin
muutoksia hovissa tapahtunut. Näistä muutoksista mainittakoon, että
kreivitär Diane de Polignac nimitettiin esilukijaksi hoviin.

Marie Antoinette pysyttelihe aluksi hyvin kylmänä tätä naista kohtaan,
jota hän syystä piti itserakkaana ja keimailevana. Diane osasi
kuitenkin asettaa niin, että hän pääsi kuningattaren läheisimpiin
iltaseuroihin, joissa hän teki itsensä pelättäväksi terävän kielensä
vuoksi.

Hän se esitti kälynsä kuningattarelle.

Gabrielle Yolande Claudine Martine Polastron syntyi 1749 ja meni 1767
naimisiin kreivi Jules Polignacin, erään köyhän, Auvèrgnestâ kotoisin
olevan aatelismiehen kanssa.

Ennen Versaillesissa esiintymistään oli hän elänyt hiljaista ja
huomaamatonta elämää maalla. Hän oli pitänyt kunnianaan olla rehti
talonemäntä, ja siltä tuntui kuin ei mikään olisi ollut hänen
ajatuksilleen vieraampaa kuin tulla kuokkavieraaksi kuninkaan linnaan.

Jo ensi yhtymisessä osotti kuningatar madame Polignacille erinomaista
huomiota. Marie Antoinette luuli hänessä vihdoin löytäneensä sen mitä
hän niin kauan oli hakenut: sydämen, joka ymmärsi hänet ja saattoi
tuntea täydellisesti samaa kuin hän.

Kuningatar lausui ihmettelevänsä, ettei hän ennen ollut tavannut
kreivitärtä, ja tämä vastasi silloin, että kun hänellä ja hänen
miehellään ei ollut varallisuutta, ei heillä myöskään ollut syytä
oleskella hovissa.

Vastaus oli naiivi, mutta samalla viisas. Hänen viehättävä olentonsa
oli miellyttänyt kuningatarta ja köyhyys vain lisäsi hänen
viehättäväisyyttään. Kuningattaren mielestä oli kuin kohtalo tässä
olisi tehnyt vääryyttä, jonka sovittamiseen hänellä nyt oli erinomainen
tilaisuus.

Väitetään ettei kreivi enempää kuin kreivitärkään ensi alussa ollut
erittäin kunnianhimoinen. Varmaa kumminkin on, että Jules Polignacin
tulevaisuudentoiveet olivat yhtä pienet kuin hänen varallisuutensakin
siihen aikaan, jolloin hänen vaimonsa pääsi kuningattaren suosioon.

Marie Antoinette halusi nyt kuten muutamia vuosia sitä ennen madame
Lamballen suhteen kiinnittää tämän uuden ystävättären hoviinsa. Eräs
hovimestarinnan paikka oli avoinna, mutta traditsioneja polkematta ei
tätä tointa kumminkaan käynyt luovuttaminen aivan nuorelle ja
tuntemattomalle naiselle. Sitäpaitsi ilmoitti kreivitär, ettei hän
halunnut mitään tointa hovissa.

Saadakseen asian alkeille Marie Antoinette ilman muuta teki hänet
ystävättärekseen. Madame Polignac ja hänen miehensä muuttivat asumaan
erääseen taloon Versaillesissa, jossa he kuningattaren kustannuksella
aluksi viettivät jotensakin vaatimatonta elämää.

Mutta ei kulunut vuottakaan, kun asema jo muuttui tykkänään toiseksi.
Suosionosotuksia sateli jos jonkinlaisia kreivittärelle ja hänen
miehelleen, ja suunnattomia rahasummia tuhlattiin heille kummallekin.
Kaiken sen rinnalla, mitä tämä aviopari sai vastaanottaa, eivät
prinsessa Lamballen osaksi tulleet suosionosotukset merkinneet niin
mitään.

Polignac ja hänen vaimonsa saivat ensin 400,000 frangia velkainsa
maksamista varten. Sen jälkeen saivat he vielä 800,000 frangia
myötäjäisiksi kaksitoistavuotiaalle tyttärelleen, sittemmin herttuatar
de Gramontille.

Mutta ei siinä vielä kyllin; he saivat myönnetyksi itselleen
nautinto-oikeuden kuninkaalliseen tilukseen, jonka vuotuiset tulot
nousivat 100,000 frangiin; he pyysivät saada oikeuden hallita
postilaitosta, mikä niinikään oli runsastuloinen virka, ja kaikki
heille myönnettiin! Ei ollut siis ihme, että suosionosotuksia alettiin
pitää liiallisina ja Polignacin perheen vaatimuksia kohtuuttomina.

Kreivitär Polignac ei suinkaan ollut mikään lahjakas nainen eikä
hänellä myöskään ollut erityisempiä opillisia tietoja. Mutta hän oli
täydellinen maailmannainen, kohtelias ja hienotunteinen. Hänellä oli
miellyttävä ulkomuoto sekä tavaton mielenmaltti, mikä ei jättänyt häntä
pulaan tukalimmissakaan tiloissa; mutta tämän hyvänsävyisen ulkonaisen
käytöksen takana piili epäilemättä enemmän julkeutta ja ahneutta, kuin
mitä hän tahtoi näyttää.

Marie Antoinette ei saanut tämän naisen puolelta osakseen sellaista
rakkautta, mikä olisi lähimainkaan vastannut hänen omia tunteitaan,
tahi sellaista kiitollisuutta kuin hänen anteliaisuutensa olisi
ansainnut.

Jos kreivinna vain olisi saanut olla omissa oloissaan, ei hänen
vaikutuksensa olisi tullut niin turmiolliseksi; varmaankin hän silloin
olisi tyytynyt kunniasijoihin ja lisättyihin vuosituloihin miestänsä ja
tämän sukulaisia varten. Mutta tuskin oli hovissa tultu näkemään, mistä
päin tuuli puhalsi, kun uuden suosikin ympärille jo kerääntyi naisia ja
herroja, jotka ymmärsivät käyttää hyödykseen hänen nauttimaansa
suosiota ja hänen vaikutusvaltaansa.

Kreivitär sai yhtenään vastaanottaa yhä uusia suosionosotuksia.
Uskotellen ettei hän muka mitään toivonut, harjaantui hän päivä
päivältä yhä paremmin taidossaan viekotella kuningatarta lupaamaan yhä
enemmän ja enemmän, ja hän ja hänen ystävänsä käyttivät hyväksensä
kuningattaren heikkoutta siinä määrin, että se tuntuu miltei
uskottomalta.

Kuningattaren innokas ystävyys kreivitärtä kohtaan sai vireille
vanhojen aatelissukujen kateuden, ja kun madame Lamballe huomasi, että
Marie Antoinetten vihamiehet käyttivät tätä uutta ystävyyttä aseena
häntä vastaan, katsoi hän velvollisuudekseen huomauttaa kuningatarta
niistä vaaroista, joille hän pani itsensä alttiiksi.

Mutta tämä toimenpide oli jo yltäkyllin riittävä tekemään kreivitär
Polignacin prinsessan ilmeiseksi vihamieheksi, ja riita ei voinut
päättyä muutoin kuin yhdellä tavalla: viaton, rehellinen prinsessa ei
mahtanut mitään kreivinnalle, jolla vielä oli uutuuden viehätystä sekä
sukunsa ja ystäviensä hovista saama kokemus selkänojanaan.

Madame Lamballe oli Ranskan ylimystön jaloimpia naisia. Mutta hovissa
uskottiin yhtä vähän hänen voivan toimia jalosti kuin että hänellä oli
jalo luonne. Häntä pidettiin liian mitättömänä ja huonolahjaisena. Eikä
saatakaan kieltää, ettei jälkimäisessä väitteessä ollut perää; hänen
seuransa tuntui tosiaankin ajan pitkään hieman ikävystyttävältä.

Kirjailijatar madame de Genlis tuomitsee häntä varsin ankarasti. Hän
tapasi prinsessan usein Orléansin herttuan luona ja sanoo prinsessan
olleen mitättömän sekä kokonaan kykenemättömän johtamaan
seurapuhelua. Vielä väittää hän prinsessan usein saaneen hermo- ja
pyörtymiskohtauksia, mikä teki hänen seuransa vähemmän hupaiseksi.

Kreivitär Polignac ja hänen sukulaisensa ymmärsivät käyttää hyväkseen
prinsessan heikkoja puolia. He, jotka itse pyysivät niin paljon,
puhuivat lakkaamatta hänen suurista vaatimuksistaan. He puhuivat
moittien hänen kateudestaan ja hänen suoraluontoisuudestaan, jota he
sanoivat typeryydeksi.

Aluksi koetti kuningatar sovittaa molempia kilpailijoita keskenään, he
kun molemmat esittivät hänelle valituksiaan, mutta sitten hän
vähitellen alkoi kyllästyä prinsessa Lamballeen. Itsekään huomaamatta
tottui hän tulemaan toimeen ilman hänen seuraansa.

Madame Lamballella ei tosin ollut, kuten sanottu, mitään eteviä
luonteenlahjoja, mutta hän oli aikaisin saanut tottua kärsimyksiin, ja
hän oli liian ylpeä näyttääkseen miten hän kärsi. Hän ei tosin
hetikohta voinut vetäytyä pois korkeaan asemaansa kuuluvien
velvollisuuksien täyttämisestä, mutta hän näyttäytyi yhä harvemmin ja
harvemmin ja vetäytyi viimein kokonaan pois hovista.

Ja siinä hän teki viisaasti; hän oli kadottanut kuningattaren suosion,
eikä kukaan koettanut pidättää häntä lähtemästä.

Prinsessa muutti takaisin appensa luo, ottaen osaa hänen yksinäiseen
elämäänsä, kunnes vaara hänet jälleen kutsui hallitsijattaren
läheisyyteen.

Onnen päivinä ei hänen ystävyytensä ollut aivan vailla vaatimuksia,
mutta myöhemmin, kun melkein kaikki järjestään hylkäsivät Marie
Antoinetten, pysyi hän hallitsijattarelleen horjumattomasti
uskollisena. Hän rakasti Marie Antoinettea enemmän kuin tämä rakasti
häntä, ja antoi onnettomalle kuningattarelle enemmän kuin mitä hän itse
sai vastaan ottaa.

       *       *       *       *       *

Kreivitär Polignac oli saavuttanut tarkoituksensa, -- hänen
vastustajansa oli poistunut vapaaehtoisesti.

Pian ei kuningatar enää voinut tulla toimeen uudetta ystävättärettään.
Kaikkialla ja kaikkinaisissa tilaisuuksissa osotti hän hänelle mitä
suurinta herttaisuutta.

Sen sijaan että olisi, hovissa vanhastaan vakaantuneen tavan jälkeen,
syönyt päivällistä yhdessä kuninkaan kanssa koko kansan nähden, söi
kuningatar nyttemmin -- paitsi sunnuntaipäivinä -- yksin kreivittären
seurassa. Hän ei halunnut tulla häirityksi ollessaan ystävättärensä
kanssa yksissä ja sen tähden toimitti hän pois palvelevan hovinaisensa
sekä kielsi päästämästä ketään huoneeseen, jossa hän ja madame Polignac
oleskelivat.

Iltasin otti hän ystävätärtään kainalosta ja käyskenteli
tuttavallisesti hänen kanssaan. Kun kreivitär matkusti maalle,
kirjoitti kuningatar hänelle ahkerasti ja kertoi kaikki, mitä
Versaillesissa tehtiin ja toimitettiin. Jos kreivitär oli sairas, kävi
kuningatar häntä katsomassa ja osotti jos jollakin tavalla hänelle
hellyyttään.

Kreivitär sairastui tuhkarokkoon -- tauti tarttui kuningattareenkin.
Kreivitär odotti synnytysaikaansa, ja koko hovin täytyi muuttaa
Marlyyn, jotta kuningatar saisi olla hänen läheisyydessään. Kreivitär
Polignac oli ainoa ihminen, jonka vikoja kuningatar ei ottanut koskaan
huomatakseen. Muutoin saattoi hän sekä sangen järkevästi että ankarasti
arvostella ympärillään olevia ihmisiä, mutta madame Polignacista hän ei
koskaan kärsinyt lausuttavan ainoatakaan halventavaa sanaa.

Tuo hehkuva ystävyys, joka yhdisti hänet tähän naiseen, antoi virikettä
hänen vähemmin hyville ominaisuuksilleen.

Kreivittären seurustelupiiri ei voinut olla tarkoin valikoitu, siksi
oli se liian suuri. Kuningattaren suuren anteliaisuuden johdosta
viekoittui hän käyttämään tuhlaavaisuutta, joka vahingoitti yhtä paljon
hänen omaa kuin hänen haltijattarensakin mainetta.

Toimeenpanemalla alituiseen uusia huvituksia osasi hän herättää ja
ylläpitää kuninkaallisen ystävättärensä mielenkiintoa. Marie Antoinette
oli vilkas, iloinen ja kiemailevainen. Aavistamattansa antautui hän
alttiiksi pahojen kielien panetuksille, ja hänen tapansa käydä joka
päivä tervehtimässä ystävätärtä tuli ennen pitkää hänelle pakottavaksi
tarpeeksi. "Marie Antoinetten yritykset", huomauttaa Goncourt varsin
sattuvasti, "tarkoittavat kaikki madame Polignacin korottamista
kuningattaren rinnalle ja kuningattaren alentamista madame Polignacin
vertaiseksi."

Lämpimintä rakkautta seuraa usein -- semminkin maailman isoisten kesken
-- mitä suurin välinpitämättömyys. Tiedettiin prinsessa Lamballen
olleen kuningattarelle miltei yhtä rakas, ja kumminkin oli prinsessan
aikoinaan nauttima suosio haihtunut kuin kaste auringonpaisteessa.
Madame Polignacin ystävät tiesivät kokemuksesta tämän ja käyttäytyivät
sen mukaan; he riensivät kaikki lämmittelemään hehkuvan hellyyden
säteissä.

Armonosotussade tulvi edelleen Polignacin perheen ja sen ystävien yli.
Kreivittären appi, kaikin puolin vähäpätöinen mies, nimitettiin
lähettilääksi Sveitsiin, virkaan, joka oli hyvin haluttu ja johon oli
ilmoittaunut useita paljoa ansiokkaampia hakijoita. Diane de Polignac
nimitettiin prinsessa Elisabethin kotiopettajattareksi, kreivi
Julesista tehtiin ylihovitallimestari, ja hänen tulojaan lisättiin sen
kautta vielä 80,000 frangilla vuodessa. Sitäpaitsi annettiin hänelle ja
hänen jälkeläisilleen herttuan arvonimi. Oltiin tietävinään, että
Polignacin herrasväki vähässä ajassa oli hankkinut itselleen yli puolen
miljoonan vuotuiset tulot. "Historiassa ei ole montakaan esimerkkiä
siitä, että ruhtinaiden suosio olisi niin vähässä ajassa tuottanut niin
suurta hyötyä yhdelle ainoalle perheelle", lausuu tämän johdosta kreivi
Mercy-Argenteau.

Polignacin piirin ulkopuolella olevista tuntuivat suosionosotukset
suunnattomilta. Sitäpaitsi oli moinen tuttavallisuus hallitsijattaren
ja erään hänen alamaisensa välillä mitä jyrkimmässä ristiriidassa
Ranskan hovissa vallalla olevien tapojen kanssa. Versaillesissa ja
myöskin Pariisissa oli mielten katkeruus yleinen, ja tyytymättömyys
tähän puolueellisuuteen ja sopimattomaan tuttavallisuuteen tuli
äänekkäällä ja kaunistelemattomalla tavalla julki.

Tätä kummallista ja todella sopimatonta ystävyyttä katsottiin
epäterveelliseksi. Kuningatar ja kreivinna tehtiin pilkkakuvausten,
hävyttömien laulujen ja herjauskirjoitusten esineiksi.

Marie Antoinetten todelliset ystävät näkivät myrskypilvien kerääntyvän
ja tahtoivat huomauttaa hänelle tästä luonnottomasta hellyydestä
johtuvaa vaaraa, hellyydestä, jota hän ei edes koettanutkaan peitellä.
Prinsessa Lamballe oli ensimäinen, joka varoitti häntä ja kadotti sen
kautta kuningattaren suosion. Apotti Vermond seurasi prinsessan jälkiä.
Mutta kuningatar ei ollut häntä laisinkaan ymmärtävinään ja karttoi
kaikkea vakavampaa keskustelua tästä asiasta.

Apotti lähti samaten pois hovista, mutta palasi ennen pitkää takaisin
ja karttoi sittemmin tuohon arkaluontoiseen asiaan kajoomista.



10.

Pieni Triano. -- Kuningattaren tuhlaavaisuus. -- Peliskandaalit
hovissa. -- Marie Antoinetten suhde taiteeseen ja kirjallisuuteen. --
Kuninkaalliset näyttelijät Trianossa.


Jo ennen kuningattareksi tuloaan oli Marie Antoinette usein toivonut
itselleen omintakeista taloa maalla; hän rakasti maaelämän
hiljaisuutta, salojen yksinäisyyttä, lintujen laulua.

Kuningas tiesi tämän hänen toivomuksensa, ja kohta valtaistuimelle
nousemisensa jälkeen lausui hän Marie Antoinettelle:

"Nyt saatan täyttää toivomuksesi. Pyydän sinun vastaanottamaan Trianon
ja käyttämään sitä omaa itseäsi varten. Se on vanhastaan ollut
kuninkaan suosikkien tyyssijana ja tästedes se kuuluu sinulle."

Marie Antoinette ihastui ikihyväksi ja vastasi leikillisesti:

"Suostun ottamaan lahjan sillä ehdolla, ettet sinä tule sinne muuten
kuin kutsuttaessa."

Pieni Triano on kaksikerroksinen talo. Sen ympärillä oli ennen muinoin
kahdeksan pienempää olkikatoilla katettua taloa, jotka oli varattu
yksinkertaisemmille perheille; jokaiseen näistä pienistä taloista
kuului vähäinen ryytimaa. Paitsi muuta oli Trianon lähistössä
tuulimylly ja koulutalo.

Seurustelusääntö menetti valtansa täällä hiljaisessa maaelämässä.
Aamulla lähti Marie Antoinette Versaillesista jalkaisin ja riensi
maahuvilalleen, jossa hän juoksi ympäri puutarhoissa poimien kukkia.

Hän piti silmällä työmiehiä ja istui neuloen tahi ommellen
istuttamainsa puitten varjossa. Hän kirnusi voita ja keitti hilloja,
hänellä oli mielilehmänsä, joita hän toisinaan itse lypsi, hänellä oli
kyyhkysiä ja kanoja, joita hän ruokki, ja kukkia, joita hän vaali.

Se oli maaelämää, täysin hupaista ja vapaata, maaelämää jommoista Maria
Teresian hallitessa pääsi juurtumaan Habsburgien patriarkaaliseen
kotiin.

Illat vietettiin sisällä salongeissa, mutta ikkunat ja ovet saivat olla
avoinna. Milloin kuningattarella oli vieraita, tarjosi hän itse heille
teetä. Tultiin ja lähdettiin, istuttiin salongeissa ja käveltiin
puistoissa -- tehtiin sanalla sanoen mitä kunkin mieleen juolahti.

Spinetti seisoi avattuna, ja sen ääreen istahti milloin yksi milloin
toinen soittamaan. Kreivitär Polignac soitti harppua, ja Maria
Antoinette lauloi pienehköjä lauluja, joita hän itse oli sepittänyt.

Säkeistöt eivät olleet erittäin kauniita, ja kuningattarella oli hyvin
pieni ääni. Mutta hänen ranskalaiset kuulijansa eivät olleet yhtä
suoria kuin Ruotsin Kustaa III, joka sanoi hänelle: "Ette laula
niinkään huonosti, ollaksenne kuningatar."

Sunnuntaisin antoi hän päästää siististi puetut ihmiset Trianon
puutarhoihin. Hän antoi heille luvan tanssia nurmikolla ja erään teltan
alla, ja välistä sattui, että hän, ilahuttaakseen heitä, itse otti osaa
tanssiin.

Pahat kielet nimittivät Trianoa "Kuningattaren pikku Wieniksi", ja tämä
loukkasi häntä yhtä suuressa määrin kuin hänelle itselleen annettu
lisänimi "Itävallatar". Kun joku pyysi lupaa päästä katsomaan hänen
pikku Wieniään, epäsi hän aina sellaiset pyynnöt.

Pahanilkisyys, joka ei koskaan lakannut vainoomasta Maria Antoinettea
niin kauan kuin hän oleskeli Ranskassa, ja joka takertui kiinni
kaikista pienimpäänkin hänen sanaansa ja kaikkiin hänen tekoihinsa,
antautui erityisellä mielihalulla ahdistelemaan Trianoa.

Kuningattaren istuessa syytettyjen penkillä esiintoi tuomari
raskauttavana seikkana ne summat, jotka Marie Antoinette oli tuhlannut
Trianonsa hyväksi.

Sanottiin hänen uhranneen miljoonia tähän suosittuun maahuvilaansa.

Kun vallankumous oli puhkeamaisillaan ilmi ja valtakokous piti kokoon
kutsuttaman, saavuttiin valtakunnan kaikilta ääriltä lujiin
ennakkoluuloihin piintyneinä kuningatarta kohtaan hänen
tuhlaavaisuutensa ja luullun siveettömän elämän johdosta.

Jokainen halusi nähdä pienen Trianon. Siellä ei tavattu sitä loistoa,
jota oli odotettu, mutta kukaan ei uskonut näkemäänsä yksinkertaisuutta
todelliseksi.

Valtakokouksen jäsenet olivat kuulleet puhuttavan huoneista, joissa
seinät olivat jalokivillä koristettuja, ja kun he eivät niitä missään
havainneet, luulivat he, ettei heille oltu loistohuoneita näytetty.

Rakennukset eivät läheskään olleet komeita eivätkä menot likimainkaan
niin suuria, kuin kuningasparin vihamiehet tahtoivat luulotella itseään
ja muita. Puisto-istutukset olivat enimmin maksaneet ja ne näyttivät
komeimmilta.

On tullut näytetyksi toteen, että kuningattaren menot pienen Trianon
ylläpitämiseksi ja kaunistamiseksi eivät olleet nousseet yli kahden
miljoonan frangin. Onhan se tosin suuri summa, kun ottaa huomioon
maassa vallinneen hädän, mutta hovin muihin menoihin ja niihin
mahdottomiin summiin nähden, joita muihin tarkoituksiin tuhlattiin, ei
se merkitse mitään.

Mutta vaikkapa pahanilkisyys olikin näitä Trianon ylläpitokustannuksia
suurennellut, niin oli kumminkin elämä siellä eräässä suhteessa
vaarallista. Valtikka ja paimensauva eivät sovi yhteen. Epäviisasta on
lyhemmäksikin aikaa vaihtaa kultakruunua niittykukista solmittuun
seppeleeseen.

"Yksityiselämä viehättävine puolineen ei ole kuninkaallisia henkilöitä
varten", lausuu Goncourt. "Vaaditaan, että heidän huviensa tulee olla
kuninkaallisia, että heidän ystävyydenliittojensa tulee olla vailla
tuttavallisuutta, että heidän hymyilyjensä tulee olla yleisiä ja
kohdistua kaikkiin. Ei edes heidän sydämensä ole heidän omansa, heillä
ei ole oikeutta antautua tunteittensa valtaan.

"Jos kuningatar noudattaa omaa makuansa, sukupuolensa, ikänsä, sielunsa
puhtauden, sydämensä taipumusten mukaista makuansa, saattaa hän itsensä
alttiiksi hovimiesten moitteille, pahojen kielien panetteluille ja
historian armottomalle tuomiolle."

Tätä totuutta sai Marie Antoinette kauan ja tuskallisella tavalla
kokea.

Pieni Triano, jossa elämä tuntui olevan niin rauhaisaa ja viatonta,
osottautui lähempää tarkasteltuna salajuonien pesäksi, jossa koetettiin
kuningattarelta saalistaa suosionosotuksia ja jossa kuningattaren
oli vaikeampi vastustaa ystäviensä tungettelevaisuutta kuin
seremoniallisessa Versaillesin hovissa. Rakastettavat naiset ja
kohteliaat herrat uskalsivat Trianossa riisua naamarinsa ja tuoda
kunnianhimonsa ja vaatimuksensa julki.

Kreivitär Polignac osottautui varsin hyödylliseksi välikappaleeksi
näitten ihmisten käsissä. Heidän vaikutuksensa alaisena sekaantui hän
jos johonkin, kuningattaren hovinpitoon yhtä hyvin kuin kuninkaan
politiikkaankin. Koettipa hän jo erottaa ja asettaa ministerejäkin.

Hänen kälynsä Diane eli niin yksinomaan ystäviensä hyväksi, että hän
vallan unhotti olevansa prinsessa Elisabethin palveluksessa. Kuninkaan
nuori sisar sai melkein aina olla yksin ja pakeni eräänä päivänä
muutamaan luostariin. Ludvig XVI:nnen täytyi mieskohtaisesti käydä
noutamassa hänet pois.

Jos joku oli vierailulla Ludvig XVI:nnen hovissa, anasti Trianossa
käynti aina osan sitä juhlaohjelmaa, jolla korkeita vieraita
kunnioitettiin.

Ulkolaisista ruhtinaista kävi useimmin Ranskan hovissa Ruotsin kuningas
Kustaa III, joka sittemmin suurella lämmöllä ja ritarillisella innolla
piti onnettoman kuningasparin puolta.

Hän oleskeli usein ja pitkät ajat Pariisissa Hagan kreivin nimellä.
Ludvig vastaanotti hänet aina mitä ystävällisimmällä kohteliaisuudella,
ja Kustaa III:nnella oli tapana saapua Versaillesiin edeltäkäsin
ilmoittamatta tulostaan, mikä toisinaan saattoi hovin aika lailla
hämille.

Marie Antoinettea ei oikein miellyttänyt hänen suorasukainen olentonsa,
eikä Kustaa puolestaan näyttänyt olevan erittäin mielistynyt
kuningattaren persoonaan. Hän lausui peittelemättä arvostelunsa
kuningattaren laulusta ja soitosta, ja hänen näytti olevan hyvin ikävä
kuningattaren musiikki-iltamissa. Kun kuningatar eräänä iltana
kieltäytyi tanssimasta sillä tekosyyllä, että hän oli liian vanha,
kysyi Kustaa leikillään, oliko hän ollut halukkaampi tanssimaan
nuorena, mikä kysymys ei liioin liene hivellyt tuon silloin vielä
tuskin kahdeksankolmattavuotiaan kuningattaren mieltä.

Jos tavat Ranskassa olisivat olleet sellaiset, jommoisiin Marie
Antoinette oli tottunut kodissaan, olisi hänen elämänsä varmaankin
muodostunut toisellaiseksi. Hänen mielensä oli alussa taipuvainen
kotoiseen elämään, ja hän olisi luultavasti löytänyt ilonsa perhepiirin
keskuudessa.

Mutta sillä sijalla, jolle kohtalo oli hänet asettanut, keskuspisteenä
tavoiltaan turmeltuneessa hovissa, puolisonsa laiminlyömänä, ilman
mitään vakavampia harrastuksia, mutta syvästi tuntien povessaan
kaipuuta olla rakastettu ja ihmetelty, oli hän pakotettu hakemaan
onneaan ulkopuolelta itseään.

Kruununprinsessana ei hän ollut osottanut vähintäkään taipumusta
tuhlaavaisuuteen; hän oli päinvastoin niinä aikoina ollut jokseenkin
säästäväinen. Valtaistuimelle noustessaan saattoi hän kehua, ettei hän
koskaan vielä ollut tehnyt velkoja.

Kuningattarena näytti hän myöskin ensi alussa vakavasti päättäneen
karttaa liikanaisia menoja.

Mutta uuden valtansa häikäisemänä ja ystäviensä viekottelua seuraten
heittäytyi hän ennen pitkää, niinkuin jo olemme nähneet, huvien
pyörteeseen, huvien, jotka maksoivat äärettömiä summia, ja hänessä
syttyi intohimoinen mieltymys koristeihin ja jalokiviin.

Niinpä hän esimerkiksi tammikuussa 1776 osti parin
timanttikorvarenkaita, jotka maksoivat 400,000 frangia. Tuskin puoli
vuotta sen jälkeen osti hän rannerenkaan, josta maksoi 250,000 frangia.

Syytökset Marie Antoinettea vastaan ovat useimmissa suhteissa olleet
liioiteltuja, ja hänen arvollisuutensa onnettomuutensa päivinä
ansaitsee myötätuntoamme. Mutta hänen tuhlaavaisuutensa oman itsensä
hyväksi, silloin kun maassa vallitsi nälänhätä, panee hänen muistoonsa
ruman tahran, jota ei koskaan voida pestä pois.

"Jutut, joita kuulen sinusta kerrottavan, vihlovat sydäntäni",
kirjoitti Maria Teresia, "ja kertomukset timanteistasi panevat minut
häpeämään. Rakas tyttäreni, kuningattareni, mihin tämä tämmöinen viepi?
Se ajatus on minusta sietämätön."

Monet hovin kavaljeereista olivat kiihkeitä pelaajia. Myöskin
onnistuttiin saada kuningatar houkutelluksi pelaamaan, ja hän menetti
mahdottomia summia.

Aluksi pelasi hän salaa yhdessä ystävättäriensä kanssa. Mutta eräänä
päivänä Fontainebleaussa pyysi hän kuninkaalta lupaa saada lähettää
Pariisista käymään pankkiiria, joka voisi pitää pankkia hänelle ja
hänen seuratovereilleen heidän pelatessaan.

Aluksi Ludvig veti verukkeita sieltä ja täältä, mutta heikkona kuten
aina taipui hän vihdoin "vain tämän ainoan kerran".

Sanasta otettiin kiinni, ja puoleentoista vuorokauteen eivät pelaajat
poistuneet pelipöydän äärestä. Kaksi yötä ja yhden päivän pelasi
kuningatarkin yhteen jaksoon.

Siitä ajasta pelattiin myötäänsä hovissa. Marie Antoinette antautui
lopulta aivan kokonaan pelihimon valtaan. Saatuaan joka kuun
ensimäisenä päivänä viisisataa kultakolikkoa -- taskurahansa, joksi hän
niitä nimitti -- menetti hän ne tavallisesti jo samana iltana pelissä.

Marlyssa kerran menetti hän seitsemänsataa kultakolikkoa (140,000
frangia) yhtenä ainoana iltana.

Peli päättyi usein rähinällä ja metelillä. Artoisin kreivi huusi
ihastuksesta, milloin osui voittamaan, ja raivosi, milloin oli
menettänyt. Useat hovilaisista menettivät niin suuria summia, että
heidän asemansa tuli kestämättömäksi.

Eräänä päivänä huomattiin, että pelinopat olivat merkityt ja että siis
pelissä todistettavasti oli tehty vääryyttä. Toiste taas katosi
pussillinen setelirahoja, jolloin oli nostettu kysymys siitä, että
läsnäolevien ylhäisten naisten ja herrojen taskuja tutkittaisiin. Monen
monet olivat ne keinottelijat ja nuoret vintiöt, jotka korjasivat
taskuihinsa rikkaita satoja kuninkaallisen pelipöydän ääressä.

Muuan englantilainen, joka palasi Intiasta suurilla rikkauksilla, mutta
sitä köyhemmällä maineella, pyysi ilmoittamaan, että hänellä oli
kaksisataatuhatta kultarahaa, jotka hän oli halukas panemaan alttiiksi.

Kuningatar otti hänet vastaan, ja englantilainen pelasi hänen,
prinssien ja hovilaisten kanssa. Vähässä ajassa voitti englantilainen
yli viisitoistatuhatta kultarahaa, s.o. yli kolmekymmentä miljoonaa
frangia.

Moinen pelikiihko ei voinut muuta kuin halventaa kuninkaallista arvoa.
Kreivi Mercy moittii kuningatarta ankarasti kirjeissään. Mutta hän
moittii myös, ja syystä kyllä, kuningastakin siitä, että hän salli
viettää elämää, joka niin suuresti loukkasi kuninkaallista arvokkuutta.

Uhkapelit oli poliisi kieltänyt Ranskassa, mutta siitä huolimatta
harjoitettiin niitä näin vapaasti ja näin surkuteltavassa määrässä
kuninkaallisen perheen keskuudessa.

Luonnollistahan on, että tällä täytyi olla turmiolliset seuraukset;
siitä syntyi kautta koko Europan mainittava julkipahennus, se synnytti
julkista tyytymättömyyttä Pariisissa ja hävitti monelta perheeltä
rauhan.

       *       *       *       *       *

On jo käynyt selville, että Marie Antoinette karttoi kokeneempien
naisten seuraa ja että hän mieluummin kuunteli vastakkaisen sukupuolen
imartelua ja ylistyksiä kuin oman sukupuolen neuvoja ja varoituksia.
Häneltä ei mitenkään puuttunut lahjoja; mutta hän ei koskaan pyrkinyt
niillä loistamaan. Ja me tiedämme, että hänen tietonsa ja taitonsa
olivat ylen puutteellisia.

Historiallisesti tunnettua on, että hänen kirjastonsa sekä
Versaillesissa että Trianossa käsitti melkein yksinomaan siveettömiä
kirjoja. Nämä olivat hänen lähimpäin seuralaistensa valitsemia ja samat
seuralaiset niitä lueskelivat. Lukuunottamatta muutamia rivoja
romaaneja ja niitä näytelmäkappaleita, joissa Marie Antoinette itse
esiintyi, ei hän kuningattarena liene montakaan kirjaa avannut.

Hän ei käyttänyt edes niitä kehityksen mahdollisuuksia, joita
seuraelämä tarjoo. Niin pian kun syvennyttiin johonkin vakavampaan
keskusteluaineeseen, alkoi hän näyttää ikävystymisen merkkejä. Hänen
seurapuhelunsa oli oikullista ja pyrähteli asiasta toiseen. Häntä
huvitti puhella päivän pikkutapahtumista, ja hauskimpia hänestä olivat
juorut ja häväistysjutut, milloin ne esitettiin sukkelalla,
lystikkäällä tavalla.

Voltairen käyntiä Pariisissa pidettiin suurena tapauksena Marie
Antoinetten puolison hallituskaudella ja se veti puoleensa koko
Pariisin huomiota.

Tämä neron armolla varustettu ruhtinas, joka kuoli laakereilla
seppelöitynä ja yleisesti kunnioitettuna, oli tuskin ehtinyt saapua
Pariisiin, kun jo lausui toivomuksensa päästä Ludvigin ja Marie
Antoinetten puheille. Suuri satiirikko, jonka turhamaisuus oli lähes
yhtä laajalti tunnettu kuin hänen nimensä, tavoitteli vielä
vanhoillaankin ruhtinasten suosiota. Hän oli nimittänyt Ranskan nuorta
kuningatarta "jumalalliseksi Antoinetteksi" ja lausunut "mitä
hartaimmasti ihailevansa häntä".

Mutta Ludvig näki hänessä ainoastaan kristinopin ja erittäinkin
katoolisuuden vastustajan.

Marie Antoinettea hänen kirjailijatoimensa yhtä vähän viehätti kuin
hänen yhteiskuntaa mullistavat oppinsa häntä pelottivat. Kuningattaren
ystävättäret rukoilemalla rukoilivat häntä ottamaan vastaan runoilijan
Versaillesissa, mutta tällä kertaa kuningatar pysyi jyrkästi
päätöksessään. Hän ilmoitti, ettei hän halunnut tavata Voltairea, ja
hovin portit pysyivät suurelle miehelle suljettuina.

Pariisilaisväestön riemastus saattoi Voltairen ennen pitkää unhottamaan
kuningasparin häntä kohtaan osottaman kylmyyden.

"Muutamien viikkojen kuluessa", sanoo kreivi de Ségur, "oli Ranskassa
kaksi hovia: kelpo Ludvigin hovi Versaillesissa, jossa nyt oli
kuollutta ja hiljaista, ja Voltairen hovi Pariisissa, jossa pauhaavat
suosionhuudot aamusta iltaan raikuivat."

Mutta Ferneyn filosofi ei ollut ainoastaan suosittu, häntä suorastaan
jumaloittiin. Meluavat suosionhuudot kaikuivat kuningattaren kuuluville
ja ne herättivät hänessä uteliaisuutta, mutta hän ei niitä käsittänyt.
Sillä välin kuin "Théâtre françaisessa" pantiin laakeriseppele
runoilijan päähän ja hän kyynelsilmin mutisi: "Tehän tahdotte minut
tukehuttaa kukilla", oli Marie Antoinette oopperassa. Hänestä ei ollut
maksanut vaivaa sinä iltana käydä "Théâtre françaisessa".

Yhtä vähän kuin pureva satiirinruhtinas, onnistui naturalismin edustaja
Jean Jacques Rousseau saamaan hänessä minkäänlaista mielenkiintoa
hereille.

Grimm kertoo, mitenkä kuningatar eräänä päivänä hovinsa seuraamana
käväisi Ermenonvillen puistoissa.

Hän viipyi pitkään poppelisaarella, jolla Rousseau oli haudattuna, ja
toivottiin, että hän kunnioituksesta edesmennyttä filosofia kohtaan oli
tehnyt toivioretken tänne.

Mutta niin suurta kunniaa Rousseaun muistolle ei se päivä tuonut.

Kuningatar tarkasteli hautaa, huomasi arkkitehtuurin aistikkaaksi ja
paikan kauniiksi. Mutta sitten rupesi hän yhtäkkiä puhumaan
kaikellaista muuta, osottamatta hitustakaan harrastusta siihen mieheen,
jonka kunniaksi muistopatsas oli pystytetty.

Musiikki oli ainoa lahja, jota Marie Antoinette viljeli ja melkein
ainoa aatteellisempi harrastus, joka hänessä koko näinä vuosina
huomattiin; se oli ainoa taide, jota hänen syystä kyllä saatettiin
sanoa suosivan.

Vaikka hän muuten osottautuikin erittäin huvinhaluiseksi sekä muihin
oloihin nähden vaihemieliseksi, säilyi hänessä aina rakkaus musiikkiin.
Vielä kuningattarenakin nautti hän opetusta soitossa ja laulussa. Hän
opetteli soittamaan harppua ja antoi usein pieniä konsertteja
yksityisessä asunnossaan. Tosin hän ei koskaan oppinut mitään soitinta
taitavasti käyttämään.

mutta suoraan nuoteista soittaminen sujui häneltä hyvin. Hän esiintyi
halusta musiikintuntijana, vaikkei hän itse asiassa niin hyvin
ymmärtänyt musiikkia kuin hän itse luuli.

"Minä en pidä ranskalaisesta musiikista", oli hän lausunut eräänä
päivänä kruununprinsessana ollessaan, "se on niin pintapuolista, että
sitä aivan hämmästyy."

Suuren oopperan tirehtööri, joka halusi päästä hyviin kirjoihin
kuningattaren luona, oli kutsuttanut Gluckin Wienistä johtamaan
oopperanäytäntöjä Pariisissa.

Marie Antoinetten silmissä ei Gluck ollut ainoastaan suuri säveltäjä,
vaan hän oli samalla muisto kruununprinsessan kotimaasta ja hänen
lapsuudestaan.

Gluckin "Ifigenia Auliissa" otettiin harjoiteltavaksi ja esitettiin. Ja
kruununprinsessa istui hoviaitiossa ja taputti käsiään ja huusi
bravo'ta vanhalle opettajalleen.

Mutta ranskalainen yleisö ei ollut ehdottomasti samaa mieltä kuin hän.
Gluckin mestariteos otettiin kylmäkiskoisesti vastaan.

Kappale esitettiin alkupuolella vuotta 1774, ja kreivitär du Barry,
joka silloin oli valtansa kukkuloilla, suojeli italialaista säveltäjää
Picciniä.

Pian joutuivat saksalaisen ja italialaisen koulun kannattajat keskenään
julkivihoihin. Eripuraisuutta syntyi perheiden keskuudessa, ja
ystävyyden liittoja purettiin. Kreivitär du Barryn vastustajat
huusivat: "Eläköön Gluck! Eläköön kruununprinsessa! Alas Piccini!"

Jouduttiin niin pitkälle, että kavahdettiin toinen toisensa tukkaan
teatterisalissa.

Piccinin ihailijat katsoivat hyviin tapoihin kuuluvaksi tukkia korvansa
kuullessaan Gluckin musiikkia. Gluckin puoluelaiset pitivät
velvollisuutenaan itkeä ihastuksesta, kun kuulivat mestarinsa sävelmiä.

Riita eri taidesuuntien välillä jatkui vielä Ludvig XVI:nnen
ensimäisinä hallitusvuosina. Tultuaan kuningattareksi määräsi Marie
Antoinette Gluckille kuudentuhannen frangin suuruisen vuotuisen
eläkkeen, ja hänelle myönnettiin silloin pääsy kuningattaren
aamupäivävastaanottoihin.

Kun Gluckin seuraava ooppera esitettiin ja yleisö jälleen osottautui
yhtä kykenemättömäksi ymmärtämään hänen musiikkiaan, istui Marie
Antoinette taaskin aitiossaan ja ilmaisi äänekkäästi hyväksymisensä,
huolimatta muitten osottamasta kylmyydestä.

Katkerin ja lannistunein mielin päätti mestari viiden vuoden perästä
lähteä pois Ranskasta. Mutta hänen täytyi luvata kuninkaalliselle
oppilaalleen palata takaisin, ja Marie Antoinette antoi hänelle
kuninkaallisten lasten soitonopettajan arvonimen.

Aikaisimmasta lapsuudestaan pitäen oli Marie Antoinette aina tuntenut
mieltymystä teatteriin. Olemme eräässä edellisessä luvussa nähneet,
mitenkä hän kruununprinsessana ollessaan salaisesti oli näytellyt
komedioja yhdessä lankojensa ja kälyjensä kanssa. Useimmissa linnoissa
Ranskanmaalla oli siihen aikaan pieni teatteri, ja niinä
kahtenakymmenenä vuotena, jolloin Marie Antoinette istui Ranskan
valtaistuimella, olivat yksityiset teatterinäytännöt paljoa
tavallisempia kuin milloinkaan ennen.

Kuningatar, jonka mieli aina paloi uusiin huvituksiin, halusi niinikään
itselleen omintakeista teatteria ja omia näyttelijöitä. Hän antoi
sisustaa erittäin kauniin teatterisalin Trianossa.

Tämä pieni teatteri, jossa ensi alussa esiintyi pariisilaisia
näyttelijöitä, sai pian houkutetuksi hallitsijattaren itsensäkin
esiintymään näyttelijänä.

Oikeastaan oli ollut tarkoituksena, että hänen teatteriseurueeseensa
kuuluisi vain naisia eikä miehistä muita kuin Artoisin kreivi, jonka
täytyi olla mukana kaikkialla, missä vain tarjoutui tilaisuutta
huvittelemiseen. Katsojina ei saanut olla muita kuin kuningas,
Provencen kreivi ja kuninkaalliset prinsessat, jotka eivät ottaneet
osaa näyttelemiseen.

Näitä määräyksiä ei kumminkaan kauan noudatettu. Puolisonsa
kehotuksesta kieltäytyi Provencen kreivitär ottamasta osaa
näyttelemiseen, tehden samalla ymmärrettäväksi, ettei hänen arvonsa
myöntänyt hänen esiintyä näyttämöllä. Sen sijaan oli jo ihan ensi
näytännössä avustamassa useita hovin kavaljeereja, ja kuningattaren
hovinaiset sekä heidän tyttärensä ja sisarensa saivat luvan olla
näytäntöjä katsomassa.

Ensi kerralla ei katsojien luku sentään noussut yli neljänkymmenen.
Mutta sittemmin saivat ei ainoastaan hovinaiset ja heidän lähimmät
sukulaisensa, vaan jopa kaartinupseeritkin ja monet muut luvan olla
läsnä. Katsojain luku nousi kunakin iltana lähes pariin sataan henkeen.

Marie Antoinetten nuorekkuus ja raikas sulous ne loivat runollisuutta
näihin näytäntöihin, ja hän, joka muuten oli aivan vastahakoinen
lukutyöhön, opetteli varsin tunnollisesti osansa ulkoa.

Eräänä elämänsä vakavampana vaihekautena Marie Antoinette valittaa,
että hänen mieltymyksensä teatteriin oli saanut houkutelluksi hänet
seurustelemaan näyttelijäin kanssa, kuulemaan heidän neuvojaan ja
näyttelemään heidän osiaan.

Kuningattaren antautuminen teatterisoubretiksi ei ollut kruunun
majesteetin kanssa yhteensopiva. Ja kansaan nähden olivat nämä
näytännöt kahta turmiollisempia sen vuoksi, että kansalta oli pääsy
niihin kielletty.



11.

Marie Antoinetten salainen suru. -- Keisari Josefin käynti. --
Kuningatar tulee ensi kerran äidiksi. -- Maria Teresian kuolema.
-- Kruununprinssin syntymä.


Joskin saattaa näyttää siltä, kuin Marie Antoinettella ei olisi ollut
halua ja taipumusta muuhun kuin huveihin, ei sitä kumminkaan saata
ehdottomasti uskoa, ellei tahdo liian ankarasti tuomita häntä. Hänen
vikansa ja puutteensa ovat tosin hyvin silmiinpistäviä, mutta ei saa
myöskään unhottaa, että moitteet kohdistuvat niinikään hänen
puolisoonsa.

Ludvigin kylmyys oli tuottanut kruununprinsessalle pettymyksen;
kuninkaan pidättyväisyys oli kuningattaren suruna.

Lapseton vaimo tuntee alati kaipausta, ja lapsettomasta kuningattaresta
tuntuu kaipaus kahta raskaammalta. Hallitsijasuvun puoltajat katsovat
sitä vääryydeksi heitä kohtaan, ja vaikkei sitä nimenomaan julki
lausuttaisikaan, niin kaikissa tapauksissa ajatellaan, ettei tuo
kuninkaanvaimo täytä tehtäväänsä maan päällä.

Marie Antoinette, joka rakasti lapsia enemmän kuin useat muut, oli
vuodesta vuoteen aina tuossa nöyryyttävässä asemassa. Hänellä ei ollut
lapsia, ja se oli hänen suuri surunsa; se teki hänen ulkonaisesti
muuten niin iloisen ja loistavan elämänsä sisällöttömäksi. Tästä
seikasta häntä myös siihen aikaan kiihkeimmin soimattiin.

Artoisin kreivitär, vaikka oli joutunut monta vuotta myöhemmin
naimisiin kuin hän, oli jo aikaa sitten tullut äidiksi. Nähdessään
kälynsä lastensa ympäröimänä, täytyi Marie Antoinetten ponnistellen
pidättää kyyneliään.

"Hanki valtaistuimelle perillisiä!" huusivat kalaeukot hänen jäljestään
kadulla.

Häntä ahdisti se pelko, että tämä tila edelleenkin jatkuisi, ja
unhottaakseen salaisen surunsa heittäytyi hän huvien pauhinaan. Onnesta
orpona haki hän huvituksia.

Kuningattaren terveydelle ei tämmöinen elämä ollut edullista; hän
laiminlöi antautua sellaiseen, mikä olisi vahvistanut hänen voimiaan.
Kuningattaren osottaessa sairaaloista intoa esiintyäkseen juhlien
kuningattarena, loihe kalpeus ihomaalin alta, tyytymättömyys
ylimielisen hymyilyn takaa selvästi ilmi.

Sydämessään mitä syvimmästi loukkautuneena kuninkaan
välinpitämättömyydestä menetti hän viimein kärsivällisyytensä, ja
katkeria sanoja pääsi hänen suustaan. Kun muuan hänen hovinaisistaan
eräänä päivänä pyysi, ettei hän lähtisi ratsastamaan, vastasi hän
katkerasti:

"Jättäkää minut rauhaan ja tietäkää, etten minä tämän kautta pane
minkään tulevan kruununperillisen henkeä kaupalle."

Hän oli suuttunut mieheensä, jonka välinpitämättömyys ja kylmyys teki
hänen kaikki toiveensa turhiksi, ja hän rupesi vähitellen pitämään
miestään tarmottomana ja luonteenpontta puuttuvana henkilönä, olentona,
jota kohtaan hänen ei tarvinnut osottaa mitään alamaisuutta,
koska luuli pystyvänsä häntä hallitsemaan ja pitämään häntä
pelonalaisuudessa. Se oli Marie Antoinetten puolelta erehdys, joka oli
luettava vähemmin hänen sydämensä kuin hänen liiaksi rasittuneiden
hermojensa viaksi.

Mieheltään hän ei saanut sitä hellyyttä osakseen, jota kaipasi, ja tätä
hellyyttä haki hän siis ystävättäriltään. Mutta näitä hän ei kumminkaan
huolella valinnut, ja olemme nähneet millaisiin varomattomuuksiin ja
hairahduksiin nämä ystävyydenliitot hänet johtivat. Mutta ei saa
oudoksua sitä, että hän, nuori kun oli ja yksinään vieraassa maassa,
otti vastaan ystävyyttä mistä luuli sitä löytävänsä ja että hän
hellyyttä hakiessaan teki monta virhettä.

Marie Teresia ei voinut sietää sitä ajatusta, että hänen tyttärensä ei
tulisi äidiksi, ja tässä kohden äidin ylpeys ja hallitsijattaren edut
liittyivät sopivasti yhteen. Niin kauan kuin Marie Antoinette oli
lapseton, saattoi hänellä tuskin olla mitään valtaa, ja itävaltalainen
politiikka vaati välttämättömästi, että hän hankkisi itselleen
vaikutusvaltaa.

Koettamatta vähimmälläkään tavalla lieventää tyttärensä tuskaa,
survaisee keisarinna lakkaamatta tikarin haavaan. Hän kertoo toisten
tyttäriensä ja miniöittensä lapsivuoteista, ja huomattavalla
mielihalulla palaa hän ehtimiseen tähän aineeseen, nähtävästi
tarkoituksessa kiihottaa Marie Antoinettea.

Maria Teresian ja kreivi Mercyn salainen kirjeenvaihto oli täynnään
tätä asiaa koskevia yksityisseikkoja, joilta suuressa määrin puuttui
hienotuntoisuutta ja jotka eivät missään tapauksessa sovellu
julkaistaviksi. Ja kumminkin saattaa niin hyvin käsittää tätä iällistä
äitiä, kun ajattelee mitenkä tärkeätä Ranskan kuningattarelle oli, että
hän hankki valtaistuimelle perillisiä.

Tytär vastaanotti nöyrästi äitinsä nuhteet, miten epäoikeutetut ne
tässä suhteessa lienevätkin olleet. Yhden ainoan kerran kuultiin hänen
suustansa lauselma, joka todisti, kuinka suuri hänen kaipuunsa oli.
Chartresin herttuatar synnytti kuolleen lapsen, mutta kuningatar
kadehti häntä kaikissa tapauksissa. "Niin surullista kuin se olisikin,
tahtoisin kuitenkin olla hänen sijassaan", lausui hän itkien.

Huolimatta arastelevaisuudestaan itävaltalaista arkkiherttuatarta
kohtaan, alkoi Ludvig vuosien kuluessa tuntea yhä suurempaa vetäymystä
hänen puoleensa.

Hänen lämpimien tunteittensa ensi merkkinä oli voimakas
kädenpuristus, jolla hän hyvästeli kuningatarta joka ilta, mennessään
makuuhuoneeseensa. Tämä kädenpuristus oli niin kova, että kuningattaren
teki mieli parkaista tuskasta.

Marie Antoinetten ihmeeksi alkoi hän sittemmin suudella häntä otsaan,
ennenkuin lähti levolle. Kauan jälkeenpäin pahoitteli kuningatar, että
häneltä oli puuttunut rohkeutta valittaa kuninkaalle väärää asemaansa.
Kenties hän tämän kautta olisi säästynyt surulta, jonka kuninkaan
näennäinen kylmyys hänelle tuotti, ja voinut saada vaikenemaan sen
panettelun, joka erä erältä tuhosi hänen maineensa.

Ujostelevaisuudestaan huolimatta ei kuningas silti läheskään ollut
epäystävällinen häntä kohtaan. Uskoiko hän Marie Antoinetten henkisen
etevämmyyden, vai pelkäsikö hän hänen kiivasmielisyyttään, tahi oliko
hän, kuten useat luulivat, jo rakastunut häneen, varmaa kuitenkin on,
että hän mielellään koki olla Marie Antoinettelle mieliksi.

Jos Marie Antoinette lausui hänelle jonkun toivomuksen, osotti kuningas
heti suurta intoa sen täyttämiseksi, ja monessa suhteessa osottautui
kuningas olevansa niin hänen vaikutusvaltansa alaisena, että hän näytti
melkein kuin kuningattaren orjalta.

Marie Antoinetten onnenkaipuu soveltui sentään huonosti yhteen Ludvigin
laimean, häveliään ja arkailevan rakkauden kanssa.

Ei ole mahdotonta, että he edelleenkin olisivat muukalaisina kulkeneet
toinen toisensa rinnalla, ellei kuningattaren veli olisi tullut
Versaillesiin sisartansa ja lankoansa tervehtimään. Hänen onnistui
vihdoinkin murtaa jää, ja hänen esityksestään taipui kuningas
lähenemään vaimoansa ja asettumaan aviollisten oikeuksiensa
käyttämiseen.

Keisari Josef saapui Ranskaan v. 1777 kreivi Falkensteinin nimellä.

Jo toisen kerran Marie Antoinetten sukulaiset saapuivat hänen luoksensa
vierailulle. Hänen nuorin veljensä, ahdasmieliseksi tunnettu
Maksimilian, oli käynyt hänen luonansa muutamia vuosia ennen, mutta oli
saattanut hovin suutuksiinsa, joutunut kansan pilkattavaksi, ja
tyhmyydellään ja epähienolla esiintymisellään tuottanut sisarelleen
mieliharmia.

Sen sijaan oli Josef ikäänkuin luotu saavuttamaan onnea Ranskassa.
Hänen omaperäinen lahjakkaisuutensa synnytti seurapiirissä ihastusta.
Taide, filosofia, tieteet ja kirjallisuus ylistivät tätä porvarillista
nuorta keisaria.

Adelaide täti, joka uhkui katkeruutta Habsburgeja kohtaan, ihastui
hänkin aivan silmittömästi nuoreen keisariin. Ollessaan eräänä päivänä
hänen kanssaan kahden, otti hän keisaria kaulasta ja suuteli häntä.

Marie Antoinetten ilo, hänen saadessaan nähdä rakkaimman veljensä, oli
suuri.

Seitsemän vuotta oli kulunut siitä kuin hän oli kotoaan lähtenyt.
Burgissa ja Schönbrunnissa kirmailleesta viattomasta lapsesta oli
tullut Versaillesin loistava valtijatar.

Josef oli ihastuksissaan hänen ulkonaisista etevistä ominaisuuksistaan,
vaikkei hän silti ollut näkemättä hänen vikojaan.

Hän oli kuningattarelle järkevänä neuvonantajana ja ystävänä, mutta hän
arvosteli Marie Antoinetten vikoja liian julkisesti. Sen sijaan että
olisi kahdenkesken tehnyt hänelle muistutuksiaan, lausui hän ne niin
äänekkäällä tavalla, että koko Ranska sen kuuli.

Hän olisi toivonut, että sisaren elämään olisi sisältynyt hiukan
enemmän vakavia opinnoita ja hiukan vähemmän kevytmielisyyttä, mutta
ennen kaikkea selvempi käsitys hänen kuninkaallisesta arvostaan.

Veli moitti tavantakaa häntä hänen varomattomuudestaan, ja niin hyvin
keisari Josefin kuin lähettiläänkin kautta sai Maria Teresia tietää,
että tytär oli liiaksi huvinhaluinen, että hän liian paljon rakasti
loistoa ja komeutta ja että hän oli antaunut pelihimon orjaksi.

"Ihan varmaa on", lausui nuori keisari, "että jos tätä jatkuu, tulee
Ranskan hovi muuttumaan pelihelvetiksi."

Näistä erimielisyyksistä huolimatta olivat sekä veli että sisar yhtä
toivottomia, kun eronhetki läheni.

"Vilpittömän surun ja kaihon valtaamana lähdin Versaillesista",
kirjoitti Josef Maria Teresialle. "Sisareni on lumoavan rakastettava,
ja minä vietin tuntikausia hänen seurassaan huomaamatta miten aika
kului. Hän oli kovin suruissaan minun lähtiessäni, mutta ei kumminkaan
joutunut pois suunniltaan. Minun täytyi panna kaikki tarmoni liikkeelle
pakottaakseni itseni lähtemään..."

       *       *       *       *       *

Elokuun 5. päivänä 1778 ilmoitettiin hoville tiedoksi, että kuningatar
sai odottaa iloista perhetapahtumaa, ja tämä tieto herätti kautta koko
Ranskan ihastuksen myrskyn.

Marie Antoinetten mieli oli täynnä iloa.

"Minä kumminkin tulen äidiksi", lausui hän toisenkin kerran.

Hän ilmoitutti tämän odotettavissa olevan tapauksen kansalle sekä
saattoi sen kirjeiden kautta kaikille sukulaisilleen tiedoksi. Hän
puhui myötäänsä siitä, miten huolellisesti ja hellästi hän tulisi
vaalimaan lastaan.

Välinpitämättömästä ja kylmästä aviomiehestä muuttui nyt Ludvig Marie
Antoinetten kiihkeäksi ihailijaksi. Hänelle alkoi kuherruskuukausi
keskellä avioliittoa. Odotettavana oleva tapaus saattoi kuninkaan
osottamaan suurta kestiystävällisyyttä. Yleisiä juhla-aterioita
tarjottiin kaikille, jotka jollakin tavoin olivat hoviin kuuluvia.

Ihastus, jolla tieto vastaanotettiin, sai vaikenemaan moitteet, joita
kuningatar tähän asti oli saanut kestää. Vielä ei parjaus ollut
voittanut sijaa alemman kansan keskuudessa, ja tulevaa perillistä
odotettaessa mykistyivät tuokioksi kaikki pahat kielet.

Sanomalehdet ja kirjallisuus, runous ja taide ylistivät jo ennakolta
tuota niin kaivattua lasta. Kaikki luostarit, kirkkoneuvostot,
yliopistot, aatelis- ja upseeriklubit luettivat juhlallisia messuja.
Useita tunteja päivässä rukoiltiin kuningattaren puolesta kaikissa
Ranskanmaan kirkoissa. Kansa riensi kuninkaan linnaan ja lähetystöt
esiinkantoivat onnentoivotuksia. Suuremmoisia juhlia pidettiin kaikissa
osissa valtakuntaa.

Mutta oli sentään niitäkin, jotka eivät ottaneet osaa kuningasparin ja
kansan riemuun.

Niin pitkän ja turhan odotuksen jälkeen, sekä kestettyään niin paljon
loukkauksia hyljättynä ollessaan, oli Marie Antoinetten sanomaton riemu
täysin oikeutettu, mutta kuninkaan tätien mielestä se oli kiusallinen
ja tarpeeton. Kun Marie Antoinette puheli heidän kanssaan toiveistaan,
virkkoi prinsessa Adelaide terävästi:

"Minä tahdon ainoastaan toistaa sen, mitä isäni on sanonut. Viisas
ruhtinatar ei milloinkaan kaipaa perillisiä!"

Kuninkaan veljet ja kälyt käyttäytyivät tosin sopivasti, mutta
tuttaviensa piireissä päästivät he kuuluviin sanoja, jotka osottivat,
etteivät he olleet lähimainkaan halukkaita ottamaan osaa yleiseen
iloon. Ministerit, jotka tähän asti olivat pitäneet Ludvigia ohjissaan,
alkoivat peljätä Marie Antoinetten valtaa, ja niitä hovilaisia, jotka
eivät kuuluneet madame Polignacin ystäviin, suututti se, että heidän
oli luopuminen etusijastaan juuri nyt.

Hovissa punottiin loppumattomia vehkeitä odotetun kuninkaanlapsen tulon
johdosta. Toista sataa korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa olevaa
henkilöä, jotka muutoin asuivat Pariisissa, muutti Versaillesiin,
saadakseen pikemmin tietää, oliko tulevaksi odotettu lapsi prinssi tahi
prinsessa.

Kaupunki oli väkeä tulvillaan. Oli miltei mahdotonta saada asuntoa, ja
elantotarpeet olivat kolme kertaa kalliimmat kuin tavallisesti.

Yksi niitä eriskummallisia tapoja, joita oli vallalla Ranskan hovissa,
vaati, että kuningattaren synnyttämisen tuli tapahtua kaiken kansan
nähden. Tässä tilaisuudessa väärinkäytettiin tykkänään tuota vanhaa
tapaa.

Kärsimättömyydellä odotettu tapaus sattui joulukuun 20. päivänä 1778.

Aamusta varhain olivat linnan puistot ja lehterit täpötäynnä uteliaita
ihmisparvia.

Kuninkaan ja kuningattaren hovikunnat seisoivat yhteen ahtauneina
linnansalissa, mutta ratkaisevana hetkenä hyökkäsi kansa huutaen ja
meluten heidän luoksensa sisään ja siitä edelleen kuningattaren
makuuhuoneeseen. Oli kuin olisi seisottu torilla markkinapäivänä, ja
huoneessa oli niin ahdasta, ettei voitu jäsentä liikahuttaa. Kaksi
savoijilaista hyppäsi pöydälle, nähdäkseen tapauksen juurtajaksain.

Koruompeluksilla varustettu varjostin seisoi sängyn edessä, ja Ludvig
oli ollut siksi toimelias, että oli sitonut sen kiinni nuoralla; muussa
tapauksessa se epäilemättä olisi pudonnut sängyn päälle.

Puolenpäivän tienoissa lapsi tuli maailmaan. Se oli tytär, sittemmin
Angoulêmen herttuatar.

Lapsi vietiin sivuhuoneeseen, ja koko ihmisjoukko syöksyi melkein
yhtenä miehenä lapsen ja hoitajan jäljestä.

Prinsessan syntymä oli vähällä viedä kuningattarelta hengen. Lämmin,
kansanjoukko, hälinä, ehkäpä myöskin pettymys, kun ei maailmaan tullut
lapsi ollutkaan poika, aiheuttivat äkillisen pyörtymyskohtauksen.

"Ilmaa ja lämmintä vettä", huusi lääkäri, "kuningattarelta on iskettävä
suonta."

Prinsessa Lamballe, joka tämän merkittävän tapauksen johdosta oli
palannut hoviin, vaipui tiedottomana maahan ja oli kannettava ulos.

Raitista ilmaa ei voitu saada, kun ikkunoita ei saatu avatuksi, mutta
kuningas juoksi ja löi yhden ikkunaruuduista säpäleiksi. Kansajoukko
aikoi taaskin tunkeutua huoneeseen, mutta saatiin palvelijoiden ja
kaartilaisten avulla ajetuksi takaisin. Mitä täydellisin sekasorto ja
kauhistus vallitsi linnassa.

Maattuaan tiedottomana lähes tuntikauden, tointui Marie Antoinette
vihdoin jälleen. Hänen henkensä oli pelastettu.

Hän oli odottanut kruununprinssiä ja toiveissaan pettynyt. Mutta hän
oli nyt kauniin, terveyttä loistavan lapsen äiti.

"Pikku raukka, sinä et ole se, jota niin kiihkeästi odotettiin, mutta
etpä silti ole minulle vähemmän rakas", virkkoi hän, painaen
esikoisensa sydäntään vasten. "Poikanen olisi kuulunut valtiolle, mutta
sinä ja'at minun ilojani ja lievennät minun surujani."

Kuningas antautui vilpittömällä mielellä onnensa valtoihin ja oli
täynnä ylpeyttä uuden arvonsa johdosta.

Nyt hän ei tiennyt, miten kylliksi osottaa Marie Antoinettelle
rakkauttaan. Hän juoksi kuningattaren sängyn luota lapsen kätkyeen luo,
otti pikku tyttärensä käsivarrelleen, pani pois hänet jälleen, kantoi
hänet äidin luo ja ymmärsi hellyydellään saada Marie Antoinetten
pettymyksen haihdutetuksi.

Saadakseen olla puolisonsa luona, luopui kuningas metsästysretkistään,
jotka olivat niitä harvoja huveja, joihin hän pani arvoa. Aamuisin oli
hän ensimäisenä Marie Antoinetten vuoteen luona eikä väsynyt
katselemaan ja hyväilemään pikku tytärtään.

Prinsessa sai kasteessa nimen Marie Thérèse Charlotte.

Juhlallinen kasteentoimitus tapahtui Pariisissa. Pääkaupunki oli
juhlatulituksin valaistu, ja makkaraa, leipää ja viiniä jaettiin
köyhille. Teattereissa annettiin maksuttomia näytäntöjä.

Mutta kansassa ei ilo ottanut oikein ilolle tuntuakseen. Kallis aika
vallitsi maassa, ja verot olivat rasittavia. Ja toisekseen ei oltu
laisinkaan tyytyväisiä siihen, että lapsi oli tyttö.

Seuraavana päivänä Marie Antoinetten synnyttämisen jälkeen kirjoitti
muuan hovinaisista: "Toivokaamme, että kuningatar käyttäytyy paremmin
seuraavalla kerralla." Ja Itävallan keisarinna kirjoitti
tuttavallisessa kirjeessä:

"Tämä pikku Maria Teresia oli tarpeeton."

Hän odotti kärsimättömämpänä kuin konsanaan saada tyttärenpojan
Ranskassa. Politikkona tiesi hän, että se oli välttämätöntä hänen
tyttärensä aseman vahvistamiseksi. Äitinä halusi hän sitä hartaasti,
sillä hän toivoi, että pojan syntyminen tekisi hänen tyttärensä
kotoisen onnen täydelliseksi. Kirjeissään palasi hän tavantakaa tähän
toivomukseen, mikä viimein päätyi hänelle oikeaksi vereen menneeksi
aatteeksi. "Meidän on ehdottomasti saatava kruununprinssi", toisti hän
lakkaamatta.

"Minä palan kärsimättömyydestä", kirjoitti hän Marie Antoinettelle.
"Ikäni ei salli minun odottaa enää. Tähän saakka olen pysynyt alallani,
mutta nyt loppuu minulta kärsivällisyys. Olisi vahinko, ellet sinä
pystyisi saattamaan useampia sellaisia maailmaan."

Kyllästyneenä toiveittensa alinomaiseen pettymiseen kirjoittaa hän
kuukautta myöhemmin:

"Ei mitään toiveita vielä? -- Se tekee minut epätoivoiseksi. Meidän
täytyy välttämättömästi saada kruununprinssi. Meidän täytyy."

Hänen terveytensä huononi silminnähtävästi, eikä ihmekään, sillä olihan
hänellä suruja ja hallitushuolia enemmän kuin hän jaksoi kantaa.

Marraskuun 24. päivänä 1780 sairastui hän ankaraan tautiin. Lääkäri ei
antanut mitään toiveita ja keisarinna vastaanotti alttarin sakramentin.

Tuo lujahenkinen nainen ei tahtonut kuoleman lähestyessä antautua
vuoteen omaksi. Hän pysyttelihe istuillaan viimeiseen hengenvetoon
asti.

"Olen aina toivonut saavani kuolla tällä tavalla", sanoi hän, "mutta
pelkäsin, ettei sitä minulle suotaisi. Nyt näen, että Jumalan avulla
voi kaikkea!"

Hän keskusteli moninaisista poliittisista kysymyksistä poikansa Josefin
kanssa, antoi määräyksiä hautajaisten suhteen, huolehti läsnäolevien ja
poissaolevien lastensa ja alamaistensa asioista. Hän järjesteli
valtakuntansa hallitusta koskevia yksityisseikkoja ja pysyi
selvätajuisena ja lujaluontoisena loppuun asti.

Ennen kuolemaansa luki keisarinna viimeisen siunauksensa lapsilleen.

Kun hän lausui Marie Antoinetten nimen, vaimeni hänen äänensä ja hänen
silmänsä täyttyivät kyynelillä; varmaankin hän tänä eronhetkenä tunsi,
että suruja ja kovia aikoja oli tälle hänen lempilapsellensa tulossa.

Kuolonsanoma saapui Versaillesiin joulukuun 6. päivänä. Tyttären suru
oli sanoin kertomaton. Kaksitoista päivää pysyttelihe kuningatar
huoneisiinsa sulkeutuneena. Hän ei puhunut muusta kuin äidistään: hänen
hyveistään, hänen neuvoistaan ja esimerkistään.

Tällä kertaa ei hän surrut yksin. Huolimatta Itävallan keisarillista
huonetta kohtaan vallitsevista ennakkoluuloista, kuului kaikkialla
Ranskassa kunnioituksen ja osanoton ilmaisuja.

Saksassa oli suru ja kaiho Maria Teresian kuoleman johdosta ääretön.

Fredrik toinenkin, keisarinnan vastustaja, antoi hänelle
tunnustuksensa.

"Olen vuodattanut vilpittömiä kyyneleitä saatuani tiedon hänen
kuolemastaan", kirjoitti hän eräälle uskotulle. "Hän tuotti kunniaa
sukupuolelleen sekä valtaistuimelle. Minä olen käynyt sotaa häntä
vastaan, mutta hän ei koskaan ole ollut vihamieheni."

       *       *       *       *       *

Vuosi keisarinnan kuoleman jälkeen syntyi Ranskalle kruununprinssi.

Jotta ei vanhimman lapsen syntyessä vallinnut hälinä saisi uudistua,
oli määrätty, että ainoastaan läheisimmät tällä kertaa päästettäisiin
kuningattaren huoneeseen ja että vasta vaaran ohimentyä kuningattarelle
ilmoitettaisiin, oliko äsken syntynyt poika vaiko tyttö.

Varhain aamulla lokakuun 22. päivänä 1781 ilmoitettiin kuninkaalliselle
perheelle ja kreivitär Polignacille, että Marie Antoinette oli
pahoinvoipa.

Hovin naiset ja kavaljeerit kiiruhtivat kuningattaren luo, mutta heidän
täytyi pysähtyä oven ulkopuolelle. Kiihkeinä ja kärsimättöminä
kokoutuivat he ryhmiin ja kuluttivat aikansa tekemällä pilaa toistensa
vajavaisuuksista, sillä kiireessä ei kukaan ollut malttanut pukeutua
kunnollisesti.

Viereisessä huoneessa synnytti Marie Antoinette pojan.

Ympärillä olijat olivat niin vakavan näköisiä, että kuningatar rukka
luuli jälleen prinsessan sukeutuneen maailmaan.

"Näettehän, miten järkevä minä olen", sanoi hän, "minä en kysele teiltä
mitään."

Nyt ei kuningas voinut pidättää iloaan. Kyynelsilmin lausui hän:

"Kruununprinssi pyytää saada tervehtiä äitiään."

Ääretön riemastus puhkesi yli koko maan. Itkettiin ja naurettiin
ilosta. Ventovieraat ihmiset lankesivat toistensa kaulaan; nekin, jotka
kantoivat vihaa kuningatarta kohtaan, tempautuivat mukaan yleiseen
ihastuksen vuohon.

Kuukauden päivät tulvi onnentoivotuksia kaikilta tahoilta, ja joka
päivä pidettiin juhlia äsken syntyneen kunniaksi.

Jos ihmistä koskaan voidaan sanoa maallisen onnen kuvaksi, niin oli kai
Ranskan kuningatar tähän aikaan sellainen ihminen. Hänellä näytti
olevan kaikki mitä ihminen saattaa kaivata.

Nyt tapasi hän myöskin yhtäkkiä ihailijain ja ystäväin lauman, joka
onnen ja myötäkäymisen päivinä aina sukeltaa esiin. Ylhäiset ja
alhaiset lähestyivät valtaistuinta esiintuodakseen onnittelunsa ja
lahjansa. Tutut ja tuntemattomat tunkeilivat hänen ympärillään
saalistaakseen hänen hymyilyjään ja saadakseen tuntea hänen
kädenpuristustaan. Hyväntahtoisilta näyttäviä katseita seurasi häntä
kaikkialla. Marie Antoinetten unelma oli toteutunut: hän oli
synnyttänyt maailmaan kruununprinssin. Mitä läheisimmät siteet
yhdistivät hänet puolisoonsa, ja hän luuli tulleensa myös lähemmin
yhdistetyksi kansaansa.

Hän näytti olevan kaikkien rakastama, ja hän oli ensimäinen Europan
ensimäisessä valtakunnassa.

Jos tulevaisuus olisi meille tietty, kenpä silloin ylvästeleisi onnensa
päivinä? -- Valta, rikkaus ja kunnia -- kaikki mitä sydämemme halaa,
mitäpä ne ovat muuta kuin leikkikaluja, joilla oikullinen kohtalo
huvitteleikse vähän aikaa, sitten aivan odottamatta rikkoakseen ne.



12.

Kruununprinssi kastetaan. -- Marie Antoinetten luultuja rakastajia. --
Artoisin kreivi. -- Parooni Besenval. -- Lauzun. -- Kreivi Fersen.


Kuningattaren ilo kruununprinssin syntymän johdosta oli liian suuri
tullakseen pysyväiseksi.

Tämän lapsen syntymä, joka etensi kuninkaan veljet ja sisaret
vallanperimyksestä, herätti heissä tyytymättömyyden tunteita.

Kruununprinssi kastettiin tammikuun lopulla 1782.

Kuningas oli sinä päivänä erittäin huonolla päällä. Juhlan aikana
iltasella haukotteli hän ehtimiseen, ja aterian päätyttyä valitti hän,
ettei kala ollut tarpeeksi kiehunut ja että liha oli sitkeää. Hän epäsi
kylmästi kaikki mitä vaimonsa häneltä pyysi.

Herttuat ja läsnäolevat korkeat aatelismiehet valittivat niinikään
huonoa ruokaa ja sanoivat, etteivät he olleet saaneet syödäkseen muuta
kuin retikkoja ja voita. Ja kansa nureksi sitä, että niin kalliina
aikoina tuhlattiin rahoja ilotulituksiin.

Mutta paljoa pahempi kuin Ludvigin huonotuulisuus ja läsnäolevien
pikkumaisen tyytymättömyyden ilmaisut oli se ilkeä, häpeällisiä
syytteitä kuningatarta kohtaan uhkuva herjauskirjoitus, joka saman
päivän aamuna nähtiin naulattuna sen kirkon ovella, jossa lapsi oli
kastettava.

Heidän avioliittonsa ensi aikoina, jolloin Ludvig oli pysytteleinyt
loitolla hänestä, oli Marie Antoinette toivonut voivansa lähentyä
miestään. Epäilemättä liikkui hänessä vieläkin ystävällisiä tunteita
kuningasta kohtaan, mutta erittäin sydämellisiä ne eivät olleet. Sillä
välin kuin kuningas oli välinpitämättömästä aviomiehestä muuttunut
tuliseksi rakastajaksi, olivat toisellaiset tunteet saaneet sijan Marie
Antoinetten sydämessä. Hän oli liian kauan ollut heitettynä omille
oloilleen, ja syvä oli juopa, joka erotti hänet miehestään.

Se mikä ei ollut vältettävissä, oli tapahtunut, Marie Antoinette oli
tullut tuittupäiseksi, hermostuneeksi ja tyytymättömäksi. Kun he
viimein olivat löytäneet toisensa, oli naisten ystävyys vallannut
Marie Antoinetten sydämen, ja miehet, jotka olivat kauniimpia ja
miellyttävämpiä kuin kuningas, olivat pysyväisesti asuutuneet hänen
mielikuvitukseensa. Muodottoman paksu Ludvig, joka vaappui ympäri hovin
saleja puhumatta sanaakaan, omisti kuningattaren ruumiin, mutta ei
hänen sydäntään.

Ei ollut kuningattarelle mikään helppo asia vastustaa sitä suosittelua
ja imartelua, joka tuli hänen osakseen joka askeleella, missä hän
liikkui tahi oleskeli. Pieninkin hänen sanansa ja liikkeensä
käsitettiin joksikin suosion tai lemmekkyyden osotukseksi hänen
puoleltaan. Hän oli nuori ja hurmaavan kaunis, ja häntä ympäröivät
yksinomaan liehakoitsijat ja hovimiehet. Hänellä olisi tullut olla
enemmän kokemusta ja enemmän ymmärrystä, kuin hänellä todellisuudessa
oli, voidakseen olla antautumatta imartelun soaistavaksi ja
hurmattavaksi.

Ikään, perhesuhteisiin ja arvoerotukseen katsomatta ei yksikään mies
voinut lähestyä Marie Antoinettea panettelun ylistämättä hänen onneaan
ja valittamatta kuningas Ludvigin kohtaloa. Marie Antoinetten seisoessa
kansan tuomioistuimen aidakkeen edessä, oli laadittu luettelo
henkilöistä, joihin hän oli muka ollut rikollisessa suhteessa, ja tuo
luettelo käsitti kaksikymmentä eri ikäistä ja eri yhteiskunnallisessa
asemassa olevaa miestä.

Enimmin vahingoitti hänen mainettaan hänen oma lankonsa, Artoisin
kreivi. Hänen hillitöntä elämäänsä arvosteltiin yleensä varsin
ankarasti, ja se seikka, että kuningatar niin usein näyttäytyi hänen
seurassaan, antoi aihetta moniin ilkeämielisiin puheisiin.

Koko Ranskassa puhuttiin tuosta luvattomasta suhteesta hänen ja langon
välillä. Ja on väitetty, ettei Marie Antoinette jättänyt mitään
tilaisuutta käyttämättä edentääkseen Artoisin kreiviä kiltistä ja
vaatimattomasta vaimostaan.

Joskaan kuningas ei kiinnittänyt tarpeeksi huomiota huhuun, joka kertoi
tuosta sopimattomasta suhteesta, ei hän kuitenkaan voinut olla
moittimatta vaimoaan tästä asiasta. Mutta kuningattareen, joka oli
tottunut täysin vallitsemaan rauhaa rakastavaa puolisoaan, eivät nämä
varoitukset mitään vaikuttaneet, ja hän laski yhä edelleen pilaa,
tanssi ja kiemaili lankonsa kanssa.

Myöhään eräänä yönä saapuivat kuningatar ja Artoisin kreivi kahden
kesken ajaen linnalle. Portilla ilmoitti portinvartija, ettei heitä
päästetä sisään.

"Mitä kummia, etkö tunne minua?" kysyi prinssi.

"Anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne, mutta saamani käsky ei
tee erotusta teidän suhteenne."

"Eikö minunkaan?" kysyi kuningatar, pistäen päänsä ulos
vaununikkunasta.

"Ei teidän majesteettinnekaan suhteen", vastasi vahti. "Olen
pahoillani, että minun täytyy ilmoittaa se teidän majesteetillenne."

"Hae tänne vahtiupseeri!" lausui kuningatar kiivaasti.

"Me tottelemme käskyjä", vastasi paikalle kutsuttu upseeri, kumartaen
maahan asti.

"Lähettäkää noutamaan kaartinpäällikkö", käski Marie Antoinette jo
todenteolla suuttuneena.

Korkea herra tulee, kumartaa jos mahdollista edeltäjäänsä vieläkin
syvemmin ja kokee puolusteleida miten parhaiden taitaa. Mutta hänenkin
täytyy totella käskyä, jonka on saanut kuninkaalta itseltään.

Kuningattaren pyynnöt ja uhkaukset ja hänen lankonsa vannomiset ja
kiroukset eivät voi saada upseereja taivutetuksi menettelemään vastoin
kuninkaan nimenomaista käskyä.

Marie Antoinetten ja hänen seuralaisensa täytyy palata hoviteatteriin,
josta olivat tulleet ja josta kuningatar vihdoin keskellä yötä ja
pimeyttä sekä monia seikkailuja kokien onnistui pääsemään huoneihinsa.

Seuraavana aamuna astui hän kuninkaan huoneeseen.

"Onko tarkoitus, että minun tulee olla vankina omassa palatsissani?"
kysyi hän sillä korskeudella, joka oli hänen luonteensa perussäveleenä.
"Onko tarkoitus saattaa minulle se ikävyys, että minä en voi tulla
kotia, milloin haluan?"

"Minä olen isäntä talossani", vastasi kuningas, "ja minä vaadin, että
kaikkien talossa asuvain tulee olla kotona, kun minä menen levolle."

Sen sanottuaan käänsi hän kuningattarelle selkänsä ja poistui
huoneesta, antamatta hänen lausua sanaakaan.

Luultenkin suututti häntä Marie Antoinetten näennäinen kevytmielisyys
enemmän kuin hän tälle tahi veljelleen tahtoi näyttää.

Artoisin kreivi oli näinä vuosina niin elämäniloinen, niin
nautinnonhaluinen ja niin nuorellisen viehkeä mieleltään, että hän ei
voinut olla vaikuttamatta kälynsä mieleen. Mutta vaikka he olivatkin
myötäänsä yhdessä ja vaikka hovimies kutsuikin Artoisin kreiviä
"kuningattaren suosion luotettavaksi ilmapuntariksi", ei yhtäkaikki ole
luultavaa, että Marie Antoinetten sydämellä tai mielellä olisi ollut
mitään osaa tässä tuttavallisuudessa.

Mutta Marie Antoinette erehtyi luullessaan, että hänen todellinen
viattomuutensa tarjosi riittävää suojaa pahennusta vastaan.

Provencen kreivi, joka oli valtaistuimen luonnollinen suojelija, vihasi
kälyään, varsinkin sen jälkeen kuin tämä oli tullut äidiksi. Notre
Dame-kirkossakin pikku Marie Thérèsen ristiäisissä singahdutti hän
Marie Antoinettea vastaan mitä loukkaavimman syytöksen.

Hän esiintyi poissaolevan kummin, Espanjan kuninkaan sijaisena.
Kardinaali kysyi mitkä nimet lapselle tahdottiin antaa.

"Niin ei ole tapana alkaa", virkkoi Provencen kreivi, "ensin on
otettava selvä siitä, kutka lapsen vanhemmat ovat."

Ivallinen ääni, jolla hän nämä sanat lausui, teki niiden ajatuksen
liiankin selväksi. Lausunto osui hyvään maaperään, ja hovissa
uskottiin, että Artoisin kreivi oli lapsen isä.

Huhu kierteli jonkun aikaa, ennen kuin ehti ulkopuolelle korkeampia
hovipiirejä. Mutta kun kansan viha kohosi Marie Antoinettea vastaan,
tarttui yleinen mielipide siihen syytteeseen, jonka Provencen kreivi
oli viskannut kuningatarta vastaan, ja piti siitä kiihkeästi kiinni.

Herroista, joiden seuraa Marie Antoinette haki, ansaitsee parooni
Besenval tulla ennen muita mainituksi. Hänellä oli nimittäin muutamien
vuosien kuluessa suuri vaikutusvalta Marie Antoinetteen.

Hän kuului vanhaan sveitsiläiseen aatelissukuun, ja palveltuaan
kunniakkaasti Ranskanmaata seitsenvuotisessa sodassa oli hänet
nimitetty sotamarsalkaksi ja Versaillesissa olevan sveitsiläiskaartin
päälliköksi.

Besenval ei ollut enää nuori, vaikka hän siltä näytti. Hän oli
säilyttänyt sveitsiläisen yksinkertaiset tavat eikä nähtävästi ollut
kunnianhimoinen; mutta hän halusi mielellään näyttää valtaansa
esiintymällä muitten suojelijana. Samalla kun häntä suosittiin iloisen
ja herttaisen olentonsa vuoksi, samalla peljättiin häntä hänen terävän
sukkelakielisyytensä takia; hänellä nimittäin oli tapana lausua
mielipiteensä kaikesta ja kaikille. Hänen persoonallinen urhoutensa
lähenteli tyhmänrohkeutta. Eräässä taistelussa, johon hän otti osaa,
komennettiin peräytymään. Hän totteli käskyä, mutta kääntyi yhtäkkiä
ympäri ja syöksyi jälleen vihollisen tuleen.

"Mitä sinä teet?" huusivat toverit hänelle. "Me toisethan olemme jo
lakanneet taistelemasta."

"Sodassa on laita sama kuin oopperatanssiaisissa", vastasi parooni
hilpeästi luotien suhistessa, "vaikka tuntuukin ikävältä, tekee
kumminkin mieli viipyä niin kauan kuin kuulee soiton sävelien
kaikuvan."

Kuningatar piti suuressa arvossa hänen sukkeluuttaan ja kuunteli häntä
sitä mieluummin, kun parooni avoimesti oli julistautunut entisen
ministerin, Choiseulin puoluelaiseksi ja osotti suhteessaan tuohon
kukistuneeseen suuruuteen sveitsiläisen täyttä uskollisuutta.

Muuten en voi sanoa, että hänen vaikutuksensa olisi ollut terveellinen.
Hänen häijyt huomautuksensa antoivat lakkaamatonta virikettä Marie
Antoinetten taipumukselle ivata ja moittia. Ja niin pitkälle meni
kuningatar tuttavallisuudessa häntä kohtaan, että uskoi hänelle
aviollisia salaisuuksiansa ja teki yhdessä hänen kanssaan pilaa
miehestään, kuninkaasta.

Kaduilla laulettiin:

    "La Reine dit imprudemment
    à Besenval son confident:
    'Mon mari est un pauvre sire'.
    L'autre répond d'un ton léger:
    'Chacun le pense sans le dire,
    Vous le dites sans y penser'."

Besenvalin vaikutus heikkeni samana päivänä, jona hallitsijattaren
viehkeät hymyilyt ja hänen kauniitten silmiensä loiste oli pannut
sveitsiläisen tunteet kuumeellisesti hehkumaan. Unohtaen olevansa
viisikymmenvuotias, unohtaen ennen kaikkea, että Marie Antoinette oli
kuningatar, heittäytyi Besenval hänen jalkojensa juureen ja sokelsi
esiin rakkaudentunnustuksen.

"Nouskaa, Besenval", sanoi Marie Antoinette, "kuningas ei saa tietoa
tästä hairahduksestanne, joka saattaisi ainaiseksi tehdä hänet
epäsuosiolliseksi teitä kohtaan."

Kuningattarena tunsi Marie Antoinette pahoittuneensa, mutta
nainen ei huomannut mitään suurempaa loukkausta paroonin teosta.
Rakkaudentunnustukset ovat sitä lajia loukkauksia, joita naisen on
sydämensä syvyydessä miltei aina helppo antaa anteeksi.

Marie Antoinetten luottamus Besenvalia kohtaan oli järkytetty, mutta
hänen tyytymättömyytensä ei ollut pitkä-ikäinen. Vielä tämänkin jälkeen
oli hän kauan aikaa ystävällisissä väleissä Besenvalin kanssa.

Sydämen ahdistuksella näki Besenval Ranskan kuningaskunnan särkyvän
sirpaleiksi. Hän puolusti sitä miekallaan melkein sen kukistumiseen
saakka ja kuoli kaksi vuotta ennen kuningatarta.

       *       *       *       *       *

Bironin herttua, tunnettu nimeltä Lauzun, on jättänyt jälkeensä
muistokirjoitelmia, jotka ovat vahingoittaneet Marie Antoinettea
jälkimaailman silmissä.

Kaikilla etevillä ominaisuuksilla varustettuna oli Lauzun tehnyt
tulonsa suureen maailmaan; hänellä oli miellyttävä ulkomuoto, hieno
käytöstapa ja terävä pää. Choiseulin herttuatar oli hänen tätinsä.
Yhdeksäntoista vuoden ijässä oli hän nainut kauniin mademoiselle de
Boufflersin, Luxenburgin marsalkan lapsenlapsen ja perijättären. Mutta
huolimatta siitä, että hänen vaimonsa oli yhtä sivistynyt ja
rakastettava kuin kauniskin, ei Lauzun sanottavasti ollut häneen
kiintynyt.

Kuningatar kohtasi Lauzunin ensiksi ruhtinatar de Guéménéen luona ja
oli hänelle varsin ystävällinen; olihan Lauzun sukua kuningattaren
ystävälle, entiselle ministerille, Choiseulille. "Kaksi kuukautta olin
kuningattaren suosikkina", kertoo Lauzun.

Herttua matkusti ulkomaille, mutta palasi ennen pitkää Ranskaan
takaisin. Hänen omien sanojensa mukaan kohosi hän nyt korkeimmilleen
kuningattaren suosioon.

Täysin moitteeton ei Marie Antoinette tässä suhteessaan liene ollut.
Ehkei hän lienekään ollut rakastunut Lauzuniin, osotti hän kaikissa
tapauksissa Lauzunille huomaavaisuutta, joka oli liiaksi
silmiinpistävä. Lauzun väittää, että jos Marie Antoinette ei tullut
hänen rakastajattarekseen, niin oli syynä se, ettei hän, Lauzun, sitä
tahtonut.

Millaiset Marie Antoinetten tunteet lienevätkin olleet, niin ne ennen
pitkää kylmenivät. Hänen hyväntahtoisuutensa laimeni, mutta kaunis
aatelismies jatkoi suuttumatta sopimatonta liehakoimistaan.

Kiinnittääkseen valtijattaren huomion puoleensa, pukeutui hän
hovilakeijan pukuun, päivän toisensa jälkeen seuraili kuningatarta kuni
varjo, ja öillä istui kuten uskollinen kartanon koira hänen
makuuhuoneensa kynnyksellä.

Kaikki hänen puuhansa jäivät huomaamatta, mutta siitä huolimatta Lauzun
jatkoi kiittämättömän osansa esittämistä.

Kun Marie Antoinetten eräänä päivänä oli noustava vaunuihinsa, pälkähti
Lauzunin päähän heittäytyä polvilleen, jotta kuningatar käyttäisi hänen
selkäänsä astinlautana.

Kuningatar, joka oli likinäköinen, tähysteli oudoksuen luultua
lakeijaa, mutta nähtyään kuka se oli, ei hän ollut miestä tuntevinaan,
vaan kutsui luokseen erään hovipojistaan.

"Laittakaa että tuo lakeija saa eron", sanoi hän. "Hän on kuhnuri, joka
ei osaa edes avata vaununovea."

Parisen vuotta ennen vallankumouksen puhkeamista kuoli vanha herttua
Biron. Lauzun, joka peri hänen nimensä ja arvonsa, halusi päästä hänen
seuraajakseen, Ranskan kaartinjohtajaksi, mutta kuningattaren
toivomuksen mukaan sai toinen tämän viran.

Lauzun liittyi nyt Orléansin herttuan puolueeseen ja tuli Marie
Antoinetten katkeraksi vastustajaksi.

1792 oli hän demokraattien suosikki ja kenraalina tasavallan
armeijassa. Mutta kolme kuukautta kuningattaren kuoleman jälkeen astui
hänkin mestauslavalle.

Sanotaan hänen kuolinhetkellään lausuneen: "Olen ollut uskoton
Jumalalleni, kuninkaalleni ja säädylleni, kuolen uskovaisena ja
katuvaisena."

Eläissään mustasi hän kuningattaren mainetta, ja hän piti huolta
siitä, että vainoominen jatkui vielä hänen kuoltuaankin. Lauzunin
muistokirjoitukset, jotka toimitettiin painosta 1818, ovat ainoastaan
vihan kuohuttama syytöskirja sitä naista kohtaan, jota hän oli niin
suuresti rakastavinaan.

Elämässä on hetkiä, jotka saattavat näyttää vähäarvoisilta, mutta silti
vaikuttavat ratkaisevasti kohtalon kulkuun.

Tammikuun 10. päivänä 1774 esitti Ruotsin lähettiläs kreivi
Creutz nuoren maamiehensä Johan Aksel Fersenin silloiselle
kruununprinsessalle. Kumpikaan ei aavistanut, että täten ensi askel oli
astuttu sen ystävyyden rakentamiseksi, jolla olisi syvälle uurtava
merkitys heihin molempiin nähden.

Fersen oli vain yhdeksäntoista vuotias tullessaan Pariisiin.
Kruununprinsessa ja hän olivat samanikäiset; molemmat olivat miltei
lapsia, kohdatessaan ensi kerran toisensa.

Marie Antoinette, jolla oli tavaton miellyttämisen halu, vastaanotti
ystävällisesti ruotsalaisen kreivin, jolla oli hyvin tunnettu vanha
aatelisnimi. Fersen oli jo siihen aikaan varsin miellyttävä miehekkään
ryhtinsä ja kauniitten, tyynten, hieman kylmähköjen kasvonpiirteittensä
takia. Ensimäinen vaikutus, jonka hän kruununprinsessaan teki, lienee
sentään ollut enemmän vilkas kuin syvällinen.

Muutamia päiviä esittelyn jälkeen sattuivat he jälleen kohtaamaan
toisensa eräissä naamiohuveissa.

Tiedämme, että oopperatanssiaiset siihen aikaan olivat ylhäisten,
joskaan ei vakavampien seurapiirien yhtymäpaikkana. Ja ulkomaalaisena
huvitti Ferseniä nähdä kaikkea ja olla kaikessa mukana.

Ruotsalainen aatelismies sekautui naamioiden joukkoon, kun naisdomino
samassa lähestyi ja puhutteli häntä.

Hän oli sorean näköinen, ja ääni oli miellyttävä. Fersen antautui
seikkailuun, ja vieras seisoi kauan puhellen hänen kanssaan.

Hänen ympärillään alettiin kokoontua ryhmiin ja kuiskailla. Kukahan tuo
tuntematon mahtaa olla?

Arvaa Fersenin hämmästyksen, kun naisnaamio, vetäytyen syrjään, ilmaisi
itsensä kruununprinsessaksi.

Fersen viipyi jonkun aikaa Pariisissa, missä hän liikkui korkeimpien
seurapiirien keskuudessa. Ennen kuin lähti kotimatkalle, kävi hän
eräissä hovitanssiaisissa Versaillesissa ja sai tilaisuuden kolmannen
kerran nähdä kruununprinsessan, joka tällä kertaa ei kuitenkaan
lähestynyt häntä.

Kohta Ludvig XV:nnen kuoleman jälkeen lähti hän Ranskasta, mutta kolmen
vuoden kuluttua palasi jälleen sinne.

Todenmukaisesti ei hän liene odottanut olevansa täällä enää muistossa
pidetty, mutta missään tapauksessa ei hän ollut odottanut sellaista
vastaanottoa, kuin hänelle tuli osaksi.

Hän matkusti Versaillesiin esityttääkseen itsensä nuorelle
kuningasparille.

Kun esittelyn piti tapahtua, huudahti ääni, jonka soinnun hän oli
säilyttänyt muistossaan:

"Mutta sehän on vanha tuttu!"

Marie Antoinette oli tuntenut hänet samassa kun hän astui salin ovesta
sisään.

Fersenin ilo tämän kuninkaallisen hyväntahtoisuuden ilmauksen
johdosta lisääntyi yhä enemmän, kun hän tuli näkemään, ettei tämä
ilmaus suinkaan ollut hetken oikuista johtunut. Kuningatarta
silminnähtävästi huvitti antaa hänelle joka päivä yhä uusia todistuksia
suosiollisuudestaan.

Nuori kreivi kirjoitti isälleen:

"Kuningatar, joka on kaunein ja rakastettavin ruhtinattarista mitä
minä tunnen, on hyväntahtoisesti kysellyt minua monta kertaa.
Äskettäin kysyi hän Creutzilta, miksi en minä tahtonut saapua hänen
peliseuroihinsa sunnuntaisin. Kuultuaan, että olin ollut siellä eräänä
päivänä, jolloin ei oltu pelattu, oli hän lausunut anteeksipyynnön
tapaisen sen johdosta."

Hän noudatti usein kutsuja pieneen Trianoon ja oli yksi niitä vieraita,
joita mitä suurimmalla huomaavaisuudella kohdeltiin tuolla ulkona.
Tanssiaiset, teatterinäytännöt ja maalaisjuhlat seurasivat toisiaan ja
Fersen otti osaa niihin kaikkiin. Käytöksessään naisia kohtaan osotti
hän niin suurta viehkeyttä, niin erinomaista kohteliaisuutta ja
arvonantoa, että valloitti kaikkien sydämet. Trianossa oli hänellä
nimenä "Zephir" tahi "le beau Fersen", ja kaikki olivat yhtä mieltä
siitä, että hän oli täydellisimpiä kavaljeereja, mitä pitkään aikaan
oli hovissa nähty.

Epäilemättä luki kuningatar hellyyttä hänen katseistaan. Ennen pitkää
tuli tuttavallisuus heidän välillään silmiinpistäväksi; tuhannet pikku
merkit osottivat, että tässä oli molemminpuolinen mieltymys
kysymyksessä.

Eräässä illanvietossa Trianossa istahti kuningatar pianon ääreen ja
lauloi silminnähtävästi liikutettuna "Dido"-nimisestä oopperasta yhden
noita kauniita aarioita, joka alkaa näin:

    "Ah! que je fus bien inspirée,
    Quand je vous reçus dans ma cour."

Hänen laulaessaan kohdistui hänen haaveksiva katseensa hämmästyneeseen
Ferseniin, joka tuskin uskalsi itselleen tunnustaa, millaisen
vaikutuksen hän oli tehnyt kuningattareen.

Hän oli kylliksi teräväjärkinen huomatakseen, että Marie Antoinetten
suosiollisuus saattoi tulla vaaralliseksi heille molemmille sen
kateuden ja panettelun vuoksi, johon se antoi aihetta. Vastakohtana
ranskalaisille hovimiehille, jotka turhamielisyydessään kerskailivat
luulottelemastansa suosiosta, tahtoi ritarillinen Fersen mihin hintaan
hyvänsä pelastaa kuningattaren maineen.

Oli vain yksi keino saada pahat kielet vaikenemaan: hänen täytyi
poistua kuningattaren lähettyviltä ja Ranskan hovista.

Asianhaarat auttoivat hänen aikeensa toteutumista.

Pohjois-Amerikan vapautussota oli alkanut, ja kapinallisten
siirtomaiden aate oli Ranskassa saavuttanut mitä suurinta
myötätuntoisuutta. Ranskan satamista lähetettiin aseita ja sotatarpeita
Amerikaan.

Halu supistaa Englannin valtaa saattoi Ludvig XVI:nnen rupeamaan
amerikalaisten vapaudentaistelijain puolelle heidän sotiessaan
alkuperäistä isänmaataan vastaan, ja nuoria ranskalaisia lähti suurin
joukoin maasta ottaakseen osaa sotaan toisella puolen Atlantin.

Näihin liittyi nyt Aksel Fersen. Hän pyysi saada astua yhteen
Lafayetten ja Rocbambeaun muodostamista rykmenteistä.

Yhtä vähän kuin Marie Antoinetten oli onnistunut salata mieltymystään
Ferseniin, yhtä vähän sai hän salatuksi surua, joka häntä kalvoi
Fersenin lähdön johdosta. Vastoin tahtoa puhkesivat kyyneleet hänen
silmistään joka kerran, kun hän silmäili Ferseniä lähdön edellisinä
päivinä.

Marie Antoinetten suosikki ymmärsi säilyttää kunnioittavan, syrjässä
pysyttelevän asemansa. Muuan hovinaisista lausui hänen lähtönsä
johdosta hänelle:

"Kuinka, herra kreivi -- te luovutte voitostanne?"

"Jos minulla olisi onni kerskata jostakin voitosta, niin en suinkaan
siitä luopuisi", vastasi Fersen hienosti. "Minä matkustan vapaana
kaikista siteistä sekä valitettavasti jättämättä kaipaavia jälkeeni."

Rauhanteon jälkeen palasi hän Ranskaan.

Suosio, joka siitä päivin jälleen tuli hänen osakseen, herätti
uudelleen eloon kulkupuheet, joita hänen matkansa oli määrä vaientaa.
Kuningatar vastaanotti hänet edelleen läheisimmässä seurapiirissään ja
osotti hänelle jos mahdollista vielä suurempaa huomiota kuin ennen.

Jos kreivi olisi hankkinut itselleen rakastajattaren, olisi hän kenties
voinut osottaa perättömiksi panettelut, jotka tiesivät hänen muka
olevan lempisuhteissa Marie Antoinetteen. Mutta hän piti rakkauttaan
siksi suuressa arvossa, ettei voinut antautua moisiin alhaisiin
lemmenliittoihin. Sekä hänen isänsä että Ruotsin lähettiläs kehottivat
tuontuostakin häntä solmimaan sopivan avioliiton. Aluksi näyttikin
nuori mies olevan taipuvainen seuraamaan heidän neuvojaan, mutta
ratkaisevana hetkenä pyörsi hän takaisin.

Hän oli varsin hienotunteinen sydämensä lemmittyä kohtaan, ja Marie
Antoinette oli liiaksi ylpeä antautuaksensa hänelle. Edellisen puolelta
se oli platoonista lempimistä, jälkimäisen puolelta luottavaisuutta ja
ystävyyttä, johon liittyi lemmen ikävöintiä.

Huolimatta kuningattaren häilyväisestä luonteesta on kuitenkin aihetta
luulla, että Fersen oli hänen todellinen rakkautensa, ja Marie
Antoinetten urhean auttajan ja vaaroissa puolustajan saattaa huoletta
merkitä siksi, joka omisti hänen sydämensä.



13.

Marie Antoinette ja politiikka.


Jälkeen Itävallan Annan ei kukaan Ranskan kuningattarista ollut
puuttunut politiikkaan. Traditsionit vaativat, että Ranskan
kuningattarien tuli pysyä erillään valtioasioista. Ludvig XV:nnen ja
Ludvig XVI:nnen puolisoilla ei ole mitään sijaa historiassa.

Marie Antoinettea eivät valtioasiat ollenkaan huvittaneet. Jos hänellä
olisikin ollut tarpeellisia edellytyksiä vaikuttaakseen jotakin
poliittiseen elämään, olisi hänen varmaankin Ludvig XVI:nnen
hallituksen alkuvuosina ollut vaikeata löytää kyvylleen sopivaa
toiminta-alaa.

Maurepas, joka oli tullut valtioministeriksi Marie Antoinetten puolison
hallitusistuimelle noustessa, oli vanha jäännös Ludvig XIV:nnen
hovista. Hän ymmärsi täydellisesti tehdä oman persoonansa määrääväksi,
ja hän oli osannut kolmessa kuninkaassa peräkkäin herättää luottamusta
hänen suureen kykyynsä.

Ludvig XVI piti häntä tuiki välttämättömänä hänen päällikkötoimessaan.
Mutta kansan mielestä hän siihen sijaan oli kuin tuulimylly, joka pitää
melua ja vatkaa siipiään tuottamatta sanottavaa hyötyä.

Luonnostaan hän ei ollut häijy, eikä hänellä myöskään ollut pahoja
aikeita mielessään. Alusta pitäen ei hänen suhteensa Marie
Antoinetteen myöskään ollut vihamielinen, mutta hän tiesi, millaisessa
kiitollisuuden velassa Marie Antoinette katsoi olevansa Choiseulille ja
että Marie Antoinette halusi jälleen nähdä Choiseulin kuninkaan
neuvospöydän ääressä. Maurepas pelkäsi, että entinen ministeri
mahdollisesti pääsisi takaisin entiseen paikkaansa, jos kuningattaren
mielipide tulisi määrääväksi, ja olosuhteet pakottivat hänet niin
muodoin antautumaan kuningattaren vastustajien puolelle.

Kuitenkin oli hän vain salaisesti kuningattaren vihamies; kuningattaren
läheisyydessä oli hän olevinaan tämän kunnioittavimpia alamaisia. Kun
Marie Antoinette eräänä päivänä antoi hänen ymmärtää, ettei hänen
vaikutuksensa kuninkaaseen ollut Marie Antoinettelle mieleen, vastasi
Maurepas maireimmalla hovimiehen äänellä:

"Jos teidän majesteettinne on minuun tyytymätön, tarvitsee teidän vain
kehottaa kuningasta antamaan minulle eron. Hevoseni ovat valmiina, minä
voin matkustaa milloin hyvänsä."

Kuningatar antautui hänen teeskentelynsä eksytettäväksi, ja Maurepas
pysyi valtioministerinä kuolemaansa asti.

Vaikka Ludvig XVI:nnen mieltymys vaimoaan kohtaan kasvamistaan kasvoi,
ei hän kuitenkaan suonut vaimonsa vähimmälläkään tavalla sekaantua
hänen politiikkaansa. Mitä Maurepasiin tulee, niin kerrotaan
luotettavista lähteistä, että hän antoi virikettä Marie
Antoinetten taipumukselle loistoon ja huveihin ja iloitsi hänen
kevytmielisyydestään, koska nämä viat vahingoittivat Marie Antoinettea
kansan silmissä ja pidättivät häntä antautumasta vakavampiin toimiin.

Seuraava ote Marie Antoinetten kirjeestä veljelleen osottaa lyhyesti
hänen asemaansa Ranskan politiikkaan niinä vuosina, jolloin johto oli
Maurepasin käsissä. Kirje oli kirjoitettu aikana, jolloin Josef II koki
saada häntä käyttämään vaikutusvaltaansa synnyinmaansa hyväksi.

"Kuningas on luonteeltaan jäykänlainen", sanotaan kirjeessä; "tapahtuu
usein, ettei hän puhu minulle tärkeistä asioista, vaikkei hänellä
suoranaisesti ole tarkoituksena salata niitä minulta. Kun kysyn häneltä
jotakin, niin hän vastaa, mutta omasta alotteestaan hän ei kerro
minulle mitään. Jos saan jotain tietää jostakin asiasta, täytyy minun
käyttää koko kekseliäisyyteni houkutellakseni ministerejä kertomaan
minulle loput. Koetan silloin näyttää kuin olisi kuningas kertonut
minulle kaikki. Kun muistutan kuningasta siitä, ettei hän ole puhunut
minulle siitä tai tuosta asiasta, ei hän silti suutu; joko näyttää hän
silloin hieman nololta, tahi vastaa rehellisesti, ettei ole aikonutkaan
mitään ilmaista. Minä voin huoletta sanoa politiikan olevan se ala,
johon vaikutukseni vähimmin ulottuu. Ennen häitämme piti kuninkaan
luontaista epäluuloisuutta vireillä hänen hovimestarinsa, monsieur
Vauguyon, joka pani hänet pelkäämään sitä valtaa, jonka vaimo voisi
itselleen anastaa. Hänen mustalle sielulleen tuotti iloa, kun hän sai
säikyttää nuorta prinssiä kaikilla niillä jutuilla, jotka on keksitty
Itävallan keisarillisen huoneen halventamiseksi. Jos kohta monsieur
Maurepas ei olekaan yhtä tarmokas eikä yhtä häijy, on hän kumminkin
katsonut etuihinsa soveltuvaksi pitää kuningasta samoissa erhetysten
pauloissa. Monsieur Vergennes noudattaa niinikään samaa menettelyä, ja
mahdollisesti käyttää hän hyväkseen ulkovaltojen asioita koskevaa
kirjeenvaihtoansa yhä varmemmin vahvistaakseen vääriä ja valheellisia
juttuja. Olen toisenkin kerran puhunut kuninkaan kanssa avoimesti
siitä, ja toisenkin kerran on hän minulle äreästi vastannut. Ja kun ei
hänessä ole miestä keskustelemaan asioista, en ole saanut hänelle
näytetyksi toteen, että hänen ministerinsä antavat itseään pettää tahi
pettävät häntä. Minä en antaudu turhiin toiveisiin vaikutusvaltani
suhteen, minä tiedän, että mitä erittäinkin politiikkaan tulee, saatan
kuninkaaseen vaikuttaa sangen vähän -- -- --"

Keisari Josefin edellä kerrotulla matkalla ei ollut yksinomaan
tarkoituksena saada tavata sisarta ja oppia tuntemaan Ranskanmaata.
Muutamien vanhojen oikeuksien johdosta, jotka Habsburgin huone luuli
omistavansa, oli hänessä herännyt toivo saada Ala-Baijeri omakseen. Hän
katsoi hetken otolliseksi pyytää Ranskan apua siihen.

Mutta vaikka langokset erosivatkin varsin myötätuntoisina toisiansa
kohtaan, ei Ludvig kumminkaan suostunut edistämään lankonsa
poliittisia tuumia. Paitsi sitä kohtasi tätä Itävallan alueittensa
laajentamis-yritystä este Preussin kuninkaan puolelta, joka antoi
apuaan maan lailliselle haltijalle. Sitte kun välitys-yritykset olivat
rauenneet tyhjään, marssi Fredrik II sotajoukkoinensa Böömiin kesällä
1778.

Ei edes äidinkään, jota Marie Antoinette kuitenkin niin lämpimästi
rakasti, ollut onnistunut herättää hänessä harrastusta politiikkaan.
Mutta tällä kertaa ei Maria Teresia turhaan vedonnut hänen
tyttärellisiin tunteihinsa. Keisarinna kirjoitti, ei kumminkaan enää
kuten lapselle, jota nuhdellaan, vaan kuten liittolaiselle, jonka apua
pidetään arvossa. Hän suorastaan rukoili tytärtään, että tämä ottaisi
Itävallan asiaa ajaakseen ja myötävaikuttaisi Habsburg-suvun
pelastumiseen.

Ranskassa ei oltu halukkaita rikkomaan välejä Itävallan kanssa, mutta
yhtä haluttomia oltiin antamaan sille kannatusta tässä asiassa. Kolme
kuukautta kului Maria Teresialta alinomaisessa levottomuudessa, jolla
välin hän lakkaamatta ahdisti tytärtään kirjeillä, pyytäen että tämä
pelastaisi äitinsä, joka itse ei muuta enää voinut tehdä. Hänen
rukoilevat kirjeensä ja se kova painostus, jonka alaiseksi hän saattoi
tyttärensä, tekivät lopulta Marie Antoinetten epätoivosta sairaaksi.
Hän pani toimeen ikäviä kohtauksia kuninkaan kanssa, koki saada
ministerit taivutetuksi seuraamaan hänen tahtoansa, itki ja pani kaiken
kykynsä liikkeelle tehdäkseen heidät suopeiksi Itävallan politiikalle.

Maria Teresia, joka vanhoilla päivillään kammoksui verenvuodatusta, oli
ryhtynyt toisellakin taholla keinoihin, ehkäistäkseen alkanutta
perimyssotaa. Ranskan ja Venäjän välityksellä saatiin taistelevien
puolien välillä solmituksi rauha, jonka kautta Josef kuitenkaan ei
saavuttanut toiveittensa päämäärää.

Tämän ainoan kerran saivat äidin vakavat esitykset kuningattaren,
synnynnäisestä vastahakoisuudestaan huolimatta, sekaantumaan
ulkopolitiikkaan.

Mutta madame Polignacilla oli suurempi vaikutusvalta häneen kuin
äidillä, ja tämä vehkeilevä nainen sai hänet monta kertaa puuttumaan
asioihin, joilla oli tuhoisia seurauksia Ranskan sisälliseen
politiikkaan nähden.

Marie Antoinetten suurimpia hairahduksia oli se, että hän antautui
oikeutta harrastavan Turgotin vihamiesten puolelle. Turgot oli
närkästyttänyt hänet sillä, että oli vastustanut nimityksiä, joita
kuningatar oli puoltanut. Ja varomaton kun oli, yllytti hän
vihamielistä hovia Turgotia vastaan. Hän kiihotteli Ludvigia niin
kauan, kunnes tämä, jos kohta vastenmielisesti, antoi Turgotille eron.

Malesherbes sai eron yhtaikaa Turgotin kanssa, ja kansa, joka alkoi
herätä näkemään Ludvigin horjuvaisuutta, syytti kuningatarta näitten
rehellisten ja suosittujen ministerien erottamisesta.

Maurepas kuoli kuukautta jälkeen kruununprinssin syntymän. Kuningas,
joka oli käynyt useita kertoja hänen luonaan hänen sairautensa aikana
ja osottanut vilpittömällä tavalla osanottoaan häntä kohtaan, oli
syvästi murheissaan menetyksen johdosta. Mutta kaduilla laulettiin:

    "O France, applaudis-toi de ton sort,    Un dauphin vient de naître
et Maurepas est mort."

Vanhan ministerin kuoltua tuli Marie Antoinetten vaikutusvalta
suuremmaksi kuin ennen.

Saamatta valtioministerin arvonimeä, tuli Vergennes kuitenkin
varsinaiseksi johtajaksi kuninkaan neuvostoon. Hän oli auttanut
edeltäjäänsä pitämään nuorta kuningatarta loitolla politiikasta ja
tiettävästi oli hänellä aikomuksena jatkaa samaan suuntaan.

Mutta polignacilainen ystävyyspiiri osottautui valtiomiestä
mahtavammaksi. Viekkaat ja kunnianhimoiset hovikavaljeerit saivat Marie
Antoinetten sekaantumaan asioihin, jotka olivat kaukana ulkopuolella
hänen käsityspiirinsä. Häneltä puuttui niin hyvin tietoa kuin
kokemusta, ja herkkä kun oli kuulemaan ystäväinsä pyyntöjä ja
kehotuksia, antautui hän heidän johdettavakseen ja huomasi
valitettavasti liian myöhään, että oli ollut vain välikappaleena heidän
käsissään.

Hänen poliittinen toimintansa ei hyödyttänyt häntä itseään
eikä ollut valtiollekaan eduksi. "Voi", lausui hän eräänä päivänä
kamarirouvalleen, madame Campanille, "minulla ei ole enää mitään onnea
odotettavissa, sitte kun minusta on tehty vehkeilijä. Niinpä niin,
nainen, joka sekaantuu asioihin, jotka ovat ulkopuolella hänen valtansa
rajojen, ei tosiaankaan ole parempi vehkeilijää."

Kovasti on moitittu -- ja yleisesti luettiin Marie Antoinetten syyksi
-- Calonnen nimittämistä rahaministeriksi -- "Contrôleur général'iksi".

Alun pitäen ei Marie Antoinette tuntenut mitään erikoista mieltymystä
häneen. Ovela hovimies oli sen sijaan tiennyt hankkia itselleen ystäviä
ja suosijoita valtakunnan rahamiesten, aatelin ja kuninkaallisten
prinssien parista. Artoisin kreivi ja kreivitär Polignac olivat
ihastuksistaan niistä uudistussuunnitelmista, joita hän sanoi aikovansa
panna toimeen. Ja toiset vaikutusvaltaiset miehet ja naiset toitottivat
julki, että hän, ja yksinomaan hän, se kykenisi järjestämään
valtakunnan raha-asiat ja saattamaan ne oikealle tolalle.

Madame Polignac kääntyi kuningattaren puoleen ja pyysi häntä käyttämään
vaikutusvaltaansa Calonnen hyväksi, jonka katsottiin olevan erittäin
lahjakas mies, ja Marie Antoinette taipui tälläkin kertaa seuraamaan
ystävättären neuvoa.

Sitä hän kuitenkin kohta katui eikä suinkaan salannut
tyytymättömyyttään. "Pelkäänpä, että valtakunnan raha-asiat, joita
ennen hoiti rehellinen, mutta huonolahjainen mies, nyt ovat joutuneet
lahjakkaan vehkeilijän käsiin", lausui hän muutamana päivänä eräissä
kutsuissa madame Polignacin luona.

Hankkimalla uusia lainoja katsoi Calonne ensi alussa voivansa käyttää
suuremmoista tuhlaavaisuutta. Hän teki kaikkensa saavuttaakseen
kuningattaren ja ylempien säätyjen suosiota. Siten pääsi hän vähitellen
pysyväiseksi vieraaksi Trianoon.

Marie Antoinetten epäluulo katosi. Hän uskoi kernaasti, että niin
herttainen seuraihminen myöskin oli yhtä erinomainen valtiomies. Niin
pian kuin kuningatar lausui jonkin toivomuksen, oli Calonnella tapana
hienosti hymyillen sanoa:

"Jos teidän majesteettinne toivomus on mahdollinen täyttää, niin se on
jo täytetty; jos se on mahdottomuus, niin se on täytettävä."

Amerikan sota oli tähän aikaan juuri ikään kunniakkaasti päättynyt, ja
voitollinen kuningaskunta seisoi, mikäli voitiin nähdä, lujana ja
vankkana. Satojatuhansia kultarahoja solui anteliaan ministerin
käsistä kuningattaren käsiin, milloin tämä vain oli sanonut niitä
tarvitsevansa.

Marie Antoinetten avioliittovälikirjassa oli säädetty, että valtion
tuli lunastaa joku linna, joka tulisi hänen yksityisomaisuudekseen. Hän
arveli nyt voivansa vaatia tämän lupauksen täyttämistä ja iski silmänsä
Saint-Cloudin linnaan, joka oli Orléansin suvun hallussa.

Hänen kysymykseensä vastasi Calonne, että hän, ilman haittaa
valtiorahastolle, saattoi suostua tähän menoerään.

Linna ostettiin kuudesta miljoonasta frangista, mutta korjaukset,
sisustus ja huonekalusto, puisto- ja puutarha-istutukset, joista
jälkimäisistä kuningatar erittäin oli huvitettu, lisäsivät menoja lähes
toisen verran.

Calonnen tähti oli laskemassa, ja vihastuksen huuto Marie Antoinetten
tuhlaavaisuuden johdosta kaikui yli koko maan. Samalla kun alettiin
huomata Calonnen suunnitelmien menevän myttyyn, tehtiin kuningatar
vastuunalaiseksi hänen nimittämisestään. Provencen kreivi antoi
vihatulle kälylleen haukkumanimen "madame Déficit". Se oli peräti
turmiollinen nimi, sillä se saavutti herkkää vastakaikua kansassa ja
piti sitä siinä luulossa että kuningatar yksin oli syypää
rahanpuutteeseen.

Choiseul oli kuollut, ennen kuin Calonne oli saanut eron virastaan.
Hänen sairautensa aikana oli kuningatar joka päivä tiedustellut hänen
vointiaan. Hänessä kadotti kuningatar vanhan ystävän, jonka hän hamaan
viimeiseen asti oli toivonut tulevan kutsutuksi takaisin kuninkaan
neuvostoon.

Kahdeksan päivää sen jälkeen, kuin Calonne oli saanut eron, uskottiin
rahaministerin salkku (1787) Briennelle, Toulousen arkkipiispalle.

Apotti Vermond, joka arkkipiispan suosituksesta oli valittu Marie
Antoinetten opettajaksi, oli monta kertaa koettanut hankkia
suosijalleen sijaa kuninkaan neuvostossa. Kuningas ei sanottavasti
halunnut nähdä häntä neuvonantajainsa joukossa, mutta kuningatar, joka
Vermondin kautta oli ruvennut luulemaan suuria arkkipiispasta, oli
aikaa sitten tottunut näkemään hänessä tulevaisuuden opastajan.

Hengellisen säädyn keskuudessa oli hänellä rajaton vaikutusvalta. Hän
oli Ranskan akatemian jäsen; herttua Choiseul oli puoltanut häntä
Ludvig XV:nnen luona, ja yleinen mielipide korotti hänet sille
paikalle, jolla Fleury, Mazarin ja Richelieu ennen olivat isännöinneet.

Marie Antoinette pohti usein kuninkaan kanssa tätä asiaa ja sai hänet
vihdoin vakuutetuksi siitä, että oli välttämätöntä kutsua Brienne
virkaan. Molemmat uskoivat, ettei ollut kysymystä vähemmästä kuin
valtakunnan pelastamisesta.

Arkkipiispa ei kuitenkaan osottautunut siksi mieheksi, joka pystyi
maalle hankkimaan sisällistä onnea ja rauhaa. Närkästys hänen
kelvottomuutensa johdosta oli suuri, ja hänen täytyi, ei täyttä vuotta
virassa oltuaan, luopua toimestaan.

Ja samaten kuin häntä ennen ylenemistään oli liikanaisesti kiitelty,
siten häntä kukistumisensa jälkeen liikanaisesti moitittiin. Briennen
nimitys oli viimeinen hallitustoimenpide, johon Marie Antoinette oli
tavalla tai toisella vaikuttanut, ennen kuin kansan viha täydessä
voimassaan purkautui hänen ylitsensä.

Vasta elämänsä loppupuolella, kun kuningaslaiva voimatonna ajelehti
vallankumouksen pilvenkorkuisilla aalloilla, oli hänen pakko toden
teolla auttaa heikkoa peränpitäjää, kuningasta, neuvoillaan ja
ohjeillaan.



14.

Marie Antoinette äitinä. -- Madame Polignac kuninkaallisten lasten
kasvattajattarena. -- Beaumarchais ja hänen komediansa.


Marie Antoinette tunsi, että äidinarvo asetti hänelle uusia
velvollisuuksia. Hovi-elämän tyhjyys oli kauvan kiusannut häntä, ja
sitten kun hän oli tullut äidiksi, vaivasi se entistä suuremmassa
määrässä hänen rauhatonta henkeään.

Hän luopui monista huvituksista, jotka tähän saakka olivat vieneet
häneltä aikaa. Tosin hän vieläkin saattoi hairahtua varomattomuuksiin
-- niin monivuotisia tapoja ei käy yhdessä päivässä heittäminen --
mutta selvään huomattiin, että hänellä oli halu lähteä toista tietä
vaeltamaan. "Olen tehnyt virheitä", kirjoitti hän äidilleen ensimäisen
lapsensa syntymisen jälkeen, "ja se oli lapsellista ja varomatonta
minun puoleltani. Mutta nyt olen tullut järkevämmäksi."

Hän tiesi, että hänen oma kasvatuksensa oli ollut puutteellinen, ja hän
halusi suhteessaan lapsiinsa karttaa niitä virheitä, joihin Maria
Teresia oli tehnyt itsensä syylliseksi häntä itseään kohtaan.
Hänestä tuli hellä, mutta samalla ankara ja viisas äiti. Mikäli
vallankumouksen myrskyt lähenivät, omisti hän yhä suurempaa vakavuutta
kasvatustyölleen; hän tunsi minkä suuren vastuun alaiseksi joutuu se,
joka kasvattaa perillisiä perustuksiltaan turmeltuneelle Ranskan
valtaistuimelle.

Kolme vuotta kruununprinssin syntymän jälkeen (1784) lahjoitti hän
jälleen kuningashuoneelle prinssin, joka sittemmin kutsuttiin Ludvig
XVII:nneksi ja sai arvonimen Normandian herttua. Vuotta myöhemmin
syntyi taasen pikku prinsessa Sofie Beatrice, mutta hän eli vain yhden
vuoden.

Näyttää kuin Normandian herttuan syntyminen vasta oikein olisi luonut
kuningattaren mielen vakavaan vireeseen. Hän alkoi nyt ripittää itseään
entistä useammin ja antautui pitkiin keskusteluihin rippi-isänsä ja
muiden pappismiesten kanssa.

Melkein samoihin aikoihin kutsutti hän luoksensa muotikauppiaansa,
neiti Bertinin, ja lausui hänelle:

"Olen kohta lähes kolmenkymmenen vanha. Ei ole luultavaa, että kukaan
aikoisi muistuttaa minua siitä, mutta minä en kumminkaan ole sitä
unohtanut."

Hän pani toimeen täydellisen uudistuksen vaatetustavassaan.
Torninkorkuiset hiuspukimet katosivat, eivätkä kukat ja sulat enää
koristaneet tukkaa.

Hänen läheinen seurapiirinsä aivan hämmästyi tätä maun muutosta. He
alkoivat peljätä, että ystävien valta olisi lopussa ja pappien aika
ovella.

Mitään sukuylpeyttä ei saanut juurtua hänen lastensa mieliin, ja heidän
luotansa piti poistettaman kaikki, mikä oli omiansa kasvattamaan heissä
ylpeyttä. Liiatenkin oli hän erittäin ankara vanhinta tytärtään
kohtaan. Hän rakasti tätä, mutta ei ummistanut silmiään hänen
vioilleen.

"Tyttärelläni, joka nyt on kuuden vuoden ikäinen, on varsin taipumaton
luonne, ja hän on ylen ylpeä", kirjoitti Marie Antoinette eräässä
kirjeessä. "Hän tuntee liiankin selvästi, että Maria Teresian ja Ludvig
XIV:nnen veri virtaa hänen suonissaan. Tosin on hänen se muistaminen
tullaksensa sukuperänsä arvoiseksi, mutta lempeys on yhtä tarpeellinen
ominaisuus kuin ylpeys, ja ylpeä luonne karkoittaa ystävällisyyden
loitolle."

Hän ei katsellut sormien lomitse mitään tämän lapsen oikkuja.

Joka aamu kello kymmenen vietiin pieni prinsessa äitinsä huoneeseen,
jossa opettaja opetti häntä kello kahteentoista.

Eräänä päivänä ei "Madame Royalea" ollenkaan haluttanut lukea. Hänellä
muka kivisti päätä, ja hän pyysi, että opettaja lähetettäisiin pois.

"Tehdään niin, pikku tyttöseni", sanoi kuningatar, "mutta koska päätäsi
niin kivistää, on parasta, että menet maata, etkä saa tänään syödä
päivällistä."

Muutamien tuntien perästä tuli prinsessan kovasti nälkä. Hän pyysi
saada vähän ruokaa, mutta hänelle muistutettiin, mitä kuningatar oli
käskenyt, ja pakotettiin makaamaan vuoteessa.

Viimein tuli nälkä aivan sietämättömäksi. Hän tunnusti narranneensa ja
pyysi äidiltään anteeksi.

Marie Antoinette antoi hänelle anteeksi, mutta vaati, että prinsessan
piti lukea se tunti, josta hän oli koettanut päästä vapaaksi.

Kun prinsessa piti päästettämän ripille, antoi kuningatar hänen saada
opetusta yhdessä useitten samanikäisten tyttöjen kanssa, eikä missään
suhteessa saatu pitää häntä parempana kuin muita.

"Olen aina totuttanut lapsiani luottamaan minuun ja tunnustamaan
minulle, milloin he ovat tehneet väärin", kirjoitti Marie Antoinette
madame de Tourzelille. "Siitä seuraa, että minä näytän olevan enemmän
pahoillani kuin suutuksissani nuhdellessani heitä. Vielä olen
totuttanut heitä siihen, että minun kieltoni tahi myönnytykseni ovat
peruuttamattomat, mutta minä mainitsen aina jonkun syyn, jonka he
voivat ymmärtää, etteivät he luulisi päätökseni perustuvan oikkuun."

Ennen mainittu ruhtinatar de Guéménée oli kuninkaallisten lasten
ensimäinen kotiopettajatar.

Hänen miehellään, joka oli ylikamariherra, oli aikoinaan ollut
suunnaton omaisuus. Mutta ylenpalttinen tuhlaavaisuus, jota molemmat
puolisot harjoittivat, oli vähitellen vienyt hänet häviöön. Hänen oli
jo kauvan täytynyt suuria korkoja vastaan lainata yhtäältä maksaakseen
toisaalle.

80-luvun alussa kävi hänen asemansa kestämättömäksi; hänen täytyi
lakata maksujansa suorittamasta, ja hänen vararikkonsa herätti ikävää
huomiota. Hän veti nimittäin muassaan koko joukon pikkuporvareita,
palvelijoita ja käsityöläisiä, jotka olivat tuon ylhäisen miehen
haltuun uskoneet vaivalla hankitut säästönsä.

Moisen häväistyksen jälkeen oli hänen vaimonsa mahdotonta säilyttää
virkaansa kuninkaallisten lasten kasvattajana. Ja kuningatar aikoi heti
uskoa tuon toimen madame Polignacille.

Tämä ajatteli levotonna sitä vastuuta, joka virkaa seurasi, ja tiesi
sitä paitsi, miten paljon kateutta hänen nimittämisensä herättäisi ja
miten monta uutta vihamiestä hän sen kautta saisi.

Mutta hänen sukulaisensa kehottivat mitä innokkaimmin häntä täyttämään
hallitsijattaren toivomuksen. Hänet nimitettiin virkaan, ja nyt seisoi
Marie Antoinetten suosikki valtansa ja vaikutusmahtinsa kukkuloilla.
Hän ei asunnoksensa valinnut sitä rauhallista tyyssijaa, jossa
kuninkaallisten lasten opettajat vanhastaan olivat asuneet, vaan asui
komeassa linnassa, jossa kuningattaren oli tapana oleskella. "Täällä
saatan olla itseni", oli Marie Antoinettella tapana sanoa. Usein vietti
hän päiväkausia peräkkäin ystävättären kodissa ja tahtoi myös, että
aatelin ja kaikkien ylhäisten ulkomaalaisten tuli kokoontua tänne.

Kuningaskunnan etevimmät miehet, ministerit ja lähettiläät käyttivät
niinikään madame Polignacin kotia yhtymäpaikkanaan. Puuttui vain yhtä:
kuninkaallinen kaarti. Jos sekin olisi ollut saapuvilla, olisi sisään
astuessaan luullut tulleensa kuninkaan ja kuningattaren omiin
salonkeihin.

Suosikin asema ei kuitenkaan ollut aivan vailla ikäviäkin puolia. Tosin
Marie Antoinette ensi alussa antoi rakkautensa tulla jokseenkin
tasaverroin lastensa ja niiden opettajan osaksi, mutta vanhimman
prinssin sairaalloisuus vaikeutti suuressa määrin kasvattajattaren
työtä, ja perintöruhtinaan terveys antoi hänelle alinomaista
levottomuuden aihetta.

Pikku prinssi, joka ensimäisinä ikävuosinaan oli ollut kaunis ja terve,
laihtui, kelmeni ja tuli kyyryselkäiseksi. Toinen olkapää kasvoi
korkeammaksi kuin toinen ja hänen selkäänsä muodostui kyyssä. Sielun
vilppaus katosi samalla kuin ruumiin kauneuskin. Äiti, joka oli ollut
niin ylpeä lapsestaan, kätki hänet nyt vierasten katseilta, sillä
tulevaa kruununkantajaa ivattiin, koska hänen jalkansa eivät kyenneet
kantamaan häntä itseään.

Miten paljon itsekkyyttä madame Polignacissa muilla aloilla ilmenikin,
täytyy yhtäkaikki hänen kiitoksekseen sanoa, ettei hän säästänyt
vaivojaan hoitaessaan kärtyistä ja vaativaista prinssiä. Hän koetti
karttaa kaikkea, mikä saattoi kiukustuttaa lasta, joka silminnähtävästi
kulki pikaista kuolemaa kohti.

Hovimestari, herttua Harcourt, ja hänen vaimonsa kadehtivat mitä
kiihkeimmin madame Polignacia, ja he yllyttivät kruununprinssiä
todelliseen vihaan äitinsä ystävätärtä kohtaan. Niin pieni kuin olikin,
käski hän madame Polignacin poistua siitä huoneesta, jossa hän
oleskeli. Hän ei tahtonut vastaanottaa mitään kasvattajattaren kädestä
ja kuunteli ilmeisellä halveksumisella kaikkia hänen neuvojaan ja
kehotuksiaan.

Opettajatar valitti katkerasti sitä vainousta, jota hänen suhteensa
Harcourt-perheen puolelta harjoitettiin, ja Marie Antoinette oli kovin
pahoillaan heidän välillään vallitsevan vihamielisyyden takia. Hän
koetti kaikilla tavoin herättää pojassaan lempeämpiä tunteita
opettajatarta kohtaan ja noudatti itse orjan uskollisuudella hänen
oikkujaan.

Ehkä olisi hänen onnistunutkin saada pojassaan jälleen luottamusta
hereille madame Polignacia kohtaan, ellei ilkeä parjaus olisi saanut
pojan sydäntä käännetyksi pois äidistä.

Kuningattaren vihamiehet levittivät nimittäin sellaista ilkeätä huhua,
että kuningatar oli vanhimman poikansa ruumiillisen raihnauden vuoksi
alkanut omistaa kaiken hellyytensä toiselle pojalleen, joka oli
vahvempi ja kauniimpi vartaloltaan. Harcourt oli kyllin kehno
käyttääkseen tätä valetta hyväkseen. Hän kehotti oppilastaan, ettei
söisi eikä joisi mitään, mitä lääkärit eivät olleet tarkastaneet, ja
lausui viittauksia siihen suuntaan, että perintöprinssiä lähellä olevat
naiset halusivat lyhentää hänen ikäänsä. Nämä salaviittaukset
vaikuttivat niin tehoisasti pikku prinssin sairaalloisen tunteellisen
hermostoon, ettei hän siitä asti milloinkaan pelotta saattanut nähdä
äitiään.

       *       *       *       *       *

Aina siitä asti, jolloin kuningatar oli korottanut köyhän maaseudulta
kotoisin olevan aatelisperheen niihin korkeihin virkoihin, joihin
jalompisukuiset perheet katsoivat olevansa oikeutettuja, olivat
valtakunnan mahtavat suvut kantaneet nurjaa mieltä häntä kohtaan.
Ylimystö ei antanut hänelle koskaan anteeksi, että hän ylimystön
kustannuksella oli suosinut omia ystäviään, joita tämä katsoi paljoa
alemmiksi itseään.

Ketä ei kutsuttu Trianoon, hän ei myöskään huolinut tulla Versaillesin
linnaan. Kuninkaallinen linna oli tyhjänä; aateli vetäytyi pois eikä
enää ollenkaan välittänyt velvollisuudestaan näyttäytyä siellä.

Hovinaiset, joiden ei enää tarvinnut esiintyä hovissa muulloin kuin
sunnuntaisin ja juhlatiloissa, purkivat kiukkuansa sinkauttelemalla
herjauksia ei ainoastaan niitä valittuja kohtaan, joilla oli tie avoin
Marie Antoinetten lähempään seurapiiriin, mutta erittäinkin
kuningatarta kohtaan, joka niin epätasaisesti ja väärin jakeli
suosionosotuksiaan. Hoviviroissa olevat sekä ne, joita liikeasiansa
vaativat Versaillesiin tulemaan, olivat ainoat, jotka näyttäytyivät
siellä sunnuntaisin, kuninkaan pitäessä ministerineuvottelua.

Tuo pikku kaupunki, jossa Ludvig XIV oli viettätänyt voittojuhliaan ja
johon Europan maista oli kokoonnuttu oppimaan hienoa käytöstä ja
hovitapoja, ei Ludvig XVI:nnen hallituksen loppupuolella ollut juuri
sanottavasti parempi maaseutukaupunkia, jonne väkinäisesti lähti ja
josta koki jouduttautua pois niin pian kuin suinkin. Arkena olivat
palatsin pihat, vastaanottohuoneet ja sittemmin vierashuoneet, joissa
ennen muinoin loistavat ihmisjoukot olivat liikkuneet, niin tyhjät
ihmisistä, että outo olisi kuninkaan luullut olevan matkoilla.
Kunnianhimo ja voitonpyyteet olivat kumminkin yhtä suuressa vallassa
kuin ennenkin. Mutta nyttemmin ei haettu enää suojelusta
kuningasparilta, vaan sen sijaan niiltä henkilöiltä, jotka olivat
kuninkaan tahi kuningattaren suosiossa.

Ne, jotka voitonriemulla olivat tervehtineet Ludvig XVI:nnen
valtaistuimelle nousua, selittivät nyt, että hänellä ei ollut kuninkaan
avuja eikä kuninkaan makua. Mutta kiivaimmin kohtasi moite sentään
Marie Antoinettea, joka vieläkin suuremmassa määrässä kuin puolisonsa,
oli myötävaikuttanut vanhojen tapojen ja traditsionien syrjäyttämiseen.

Beaumarchaisin "Figaron häät", joka alkuperäisessä muodossaan oli
täpösen täynnä kuninkaallista huonetta kohtaan tähdättyjä satiireja,
vaikutti osaltansa Marie Antoinettesta vallalla olevan huonon
käsityksen vakaannuttamiseen yli koko valtakunnan sekä kaikkien
säätyluokkien keskuudessa.

Turhaan pyysi runoilija lupaa kappaleensa esittämiseen; kuningas epäsi
sen kauan ja jyrkästi.

Mutta hallitsijan vastustus ainoastaan kiihotti uteliaisuutta, ja
jokainen halusi kuulla kappaletta luettavan salongeissaan. Beaumarchais
oli, vastoin kuninkaan kieltoa, rohjennut väittää, että kappale tulisi
näyteltäväksi, vaikka sen pitäisi tapahtua itse Notre-Damessa.

Provencen kreivin mielestä kappale oli ihmeteltävä; hän nauroi
sydämellisesti hänelle sitä luettaessa, eikä ollenkaan välittänyt
siitä, että hänen naurunsa kuului alas pihalle. Artoisin kreivi toisti
lakkaamatta: "Vain pikkusielut pelkäävät pikku kirjoituksia", -- mikä
lause esiintyy näytelmäkappaleessa. Kuningattaresta oli käsittämätöntä,
että hänen puolisonsa piti niin suurta lukua jonkin teatterikappaleen
esittämisestä. Ylemmät luokat, jotka halusivat nähdä itseään
kuvastimesta, puhuivat innokkaasti tämän aikakauden heikkouksia
kuvastavan koomillisen peilikuvan esittämisen puolesta.

Yleisen mielipiteen painosta antoi Ludvig vihdoin vastustuksensa raueta
(1784). Ilo oli suuri ja halu nähdä "Figaron häät" tavaton.

Kappale esitettiin sata iltaa perättäin. Ennen kello kahdeksaa aamulla
seistiin jonossa teatterin ulkopuolella odottamassa pilettien myynnin
alkua.

Kappaleessa vilisi häijynilkeitä sutkauksia korkeammista säätyluokista
ja peitettyjä solvauksia kuninkaallista perhettä kohtaan. Hetken
kiivaudessa antoi kuningas salvata Beaumarchaisin tyrmään, ei
Bastiljiin, vaan Saint-Lazareen, mikä oli vieläkin nöyryyttävämpää.

Yleinen mielipide piti tätä suurena vääryytenä, ja Ludvig katui
kiivauttaan. Marie Antoinette tahtoi hankkia Beaumarchaisille
jonkinlaista hyvitystä hänen kärsimästään häväistyksestä. Hän päätti
antaa Beaumarchaisin seuraavan kappaleen esitettäväksi Trianossa sekä
ottaa itse osaa esittämiseen, ja kutsui Beaumarchaisin olemaan läsnä
näytännössä.

Kirjailijalle se oli suuri voitto, mutta kuningattaren puolelta
hulluutta. Miten vähäinen olikin katselijain luku, jotka olivat läsnä
"Sevillan parturia" esitettäessä, niin riitti se kumminkin saattamaan
tapahtuman laajemmalle tunnetuksi. Huomiota herättävää oli kuulla
kuninkaalliseen huoneeseen kuuluvan prinssin (Artoisin kreivi näytteli
Figaron osaa), joskin leikillisessä muodossa, kuningattaren omalta
näyttämöltä sinkauttavan katkeria soimauksia Ranskan aatelia ja
kuninkuutta vastaan. -- -- --

Itse valtaistuimen läheisyydessä oli aikoja sitten kuningatarta vastaan
muodostunut vaarallinen puolue. Vanhan aatelin vihamielinen kanta
heikonsi kuningasvallan asemaa aikana, jolloin toisetkin yhteiskunnan
luokat punoivat juoniaan tätä valtaa vastaan. Sokeudessaan ja
turhamielisyydessään eivät ylimystön jäsenet oivaltaneet, että hauta,
jota he kaivoivat hallitsijattarelle, tulisi nielemään heidät
itsensäkin, ja että jokainen isku, joka tähdättiin Marie Antoinettea
vastaan, samalla horjuttaisi valtaistuinta ja heidän omia
etuoikeuksiaan.



15.

Kaulanauhajuttu.


Tyytymättömyyden kuohuaaltojen vyöryessä tehtiin v. 1785 kuningattaren
arvoa vastaan hyökkäys, joka saattoi hänen vihamiehensä liittymään
yhteen ja astumaan julkisuuteen.

Päähenkilönä kuuluisassa kaulanauhajutussa, joka oli alkuna Marie
Antoinetten onnettomuussarjalle, olivat kreivitär de la Motte-Valois ja
ruhtinas Ludvig Rohan, kardinaali ja ylihovisaarnaaja.

Kreivitär de la Motte, hyvin miellyttävä, hyvin lahjakas ja erittäin
älykäs nainen, väitti polveutuvansa Valoisin suvusta parooni
Saint-Rémyn kautta, joka oli kuningas Henrik II äpäräpoika. Tämä korkea
sukuperä ei kumminkaan ollut estänyt kreivittären äitiä karkaamasta
erään alhaisen sotamiehen mukana. Ja hänen isänsä oli päättänyt kurjan
elämänsä vaivaistalossa.

Johanne Saint-Rémy-Valois oli tullut Pariisiin keräämään almuja. Hänet
korjasi kadulta eräs hyväntekeväinen nainen, joka koulutti hänet
ompelijattareksi, osotti hänelle suurta ystävällisyyttä ja korotti
hänet oman perheensä jäseneksi.

Nuori tyttö jätti kuitenkin hyväntekijättärensä sillä tekosyyllä, että
hänen siveyttään oli muka uhattu. Asianhaarat pakottivat hänet
kumminkin kohta sen jälkeen menemään naimisiin kreivi de la Mottelle,
jolla oli erittäin vastenmielinen ulkomuoto sekä kovin huono maine ja
joka sitä paitsi oli korviaan myöten velassa.

Vailla mitään yhteiskunnallista asemaa, vailla ystäviä, ylpeänä
vanhasta nimestään, mutta köyhyytensä nöyryyttämänä, viettää kituutti
madame de la Motte elämää, joka oli täynnä tyytymättömyyttä ja
rahahuolia.

Hän koki arvaamattomilla ponnistuksilla hankkia itselleen ylhäisten
henkilöiden suojelusta ja lähetti anomuskirjeitä kaikkiin mahdollisiin
suuntiin. Milloin matkusti hän Versaillesiin, jossa hovi oleskeli,
milloin Luciennesiin, jossa kreivitär du Barry asui. Hän kyllästytti
sekä entisen kuninkaan rakastajattaren että silloisen kuninkaan
hoviväen, saavuttamatta mitään tulosta kummallakaan taholla.

Madame du Barrylta anoi hän paikkaa seuranaisena, huomauttaen samalla
sukuperästään. Kreivinna käski vastata hänelle, ettei Luciennesin
valtijatar ollut tarpeeksi ylhäistä säätyä, voidakseen pitää
palveluksessaan niin jalosukuista naista. Madame de la Motte hankki
itselleen pääsyn Provencen kreivittären vastaanottohuoneeseen, jossa
oli saavinaan pyörtymyskohtauksen, mutta ei tämäkään kuje tuonut hänen
kukkaroonsa rahoja.

Yhden ainoan kerran koki seikkailijatar erään juhlakulun aikana päästä
tunkeutumaan kuningattaren luo, jättääkseen anomuskirjeen hänelle.
Mutta Marie Antoinette, joka oli hyvin likinäköinen, kulki ohi
huomaamatta kreivitärtä enempää kuin hänen anomuskirjettään. Hän
saattoi niin muodoin tyynesti vakuuttaa, ettei hän tuntenut kreivitär
de la Mottea ja ettei hän koskaan ollut nähnyt häntä silmillään.

Kaulanauhajutun toinen päähenkilö, ruhtinas Ludvig Rohan, oli Ranskan
ylhäisimpiä sukuja. Kohta sen jälkeen kun Marie Antoinette oli joutunut
naimisiin, oli Rohan tullut Ranskan lähettilääksi Itävallan hoviin.

Epäonnistuneempaa vaalia olisi tuskin voitu tehdä. Hänen tietonsa
kaikilla aloilla olivat tavattoman vajavia. Hän osottautui
kykenemättömäksi diplomaatiksi, ja persoonallisesti oli hän Maria
Teresiasta vastenmielinen kevytmielisyytensä ja siveettömän elämänsä
takia.

Rohan luuli tekevänsä mahtivaikutuksen Wienin yleisöön ylenpalttisella
komeudella, mutta hovin puolelta ei hänen tuhlaavaisuuttaan suopein
silmin katseltu. Hänelle ei juuri koskaan myönnetty yksityistä
puheillepääsyä keisarinnan luo, joka aivan peittelemättä ilmoitti
paheksivansa hänen käytöstään pappismiehenä ja diplomaattina.

Ikävyyksiin ja rahallisiin puliin ei myöskään ollut pitkää aikaa, ja
tyhjälle loistolle tuli pikainen loppu. Hankkiakseen rahoja
väärinkäytti Rohan lähettiläis-etuoikeuksiaan, ja toi tavaroita maahan
Ranskasta niin suuressa määrin, että Itävallan hallituksen täytyi hänen
tähtensä lakkauttaa tullivapaus, joka muuten oli diplomaateille
myönnetty. Yhden ainoan vuoden kuluessa myytiin ranskalaisessa
lähettiläshotellissa enemmän silkkikankaita kuin Pariisissa ja Lyonissa
yhteensä.

Ludvig XVI:nnen ensimäisiä hallitustoimenpiteitä oli kutsua Rohan
takaisin Wienistä, ja tämän palatessa Ranskaan kieltäytyi kuningas
päästämästä häntä puheilleen. Marie Antoinette ei koskaan lausunut
hänelle sanaakaan. Hän ei kyennyt tukahuttamaan povessaan levotonta
aavistusta, että tämä mies oli tuottava hänelle onnettomuutta. Millä
tavoin se tapahtuisi, sitä hän ei luonnollisesti ennakolta voinut
tietää. Mutta mikään tapaus ei liene koskaan tullut selvemmin
todistetuksi, kuin Marie Antoinetten syvä ja pysyväinen inho Rohania
kohtaan.

Apotti Georgel mainitsee muistokirjoitelmissaan yhden syyn
kuningattaren vastenmielisyyteen. Yksityiskirjeessä Aiguillonin
herttualle oli Rohan Wienissä oleskellessaan kirjoittanut seuraavaa:

"Olen nähnyt Maria Teresian itkevän sorrettua Puolaa kohdanneitten
onnettomuuksien johdosta. Tämä ruhtinatar, joka on hyvin perehtynyt
ajatustensa salaamistaitoon, näkyy osaavan itkeä käskettäessä. Toisella
kädellä pitelee hän nenäliinaa pyyhkiäkseen pois kyyneleet ja toisella
hoitaa hän valtioperäsintä varatakseen itselleen osuuden saaliista."

Kirje oli aiottu vain ministerin luettavaksi, mutta
anteeksiantamattomassa ajattelemattomuudessaan uskoi hän sen kreivitär
du Barryn käsiin. Kuninkaan rakastajatar ei pitänyt Maria Teresiasta,
arvatenkin koska tämä oli Marie Antoinetten äiti.

Eräässä noista hekkumallisissta juhlista, joihin Ludvig XV kutsui
suosikkejaan ja uskottujaan, oli hänen lemmittynsä ottanut varsin
pilkallisesti puhuakseen siitä, mitä hän kutsui "Maria Teresian
viekkaudeksi ja tekopyhyydeksi". Todistaakseen tämän esimerkillä veti
hän esiin Rohanin kirjeen taskustaan.

"Kuulkaahan, mitä ruhtinas Ludvig kirjoittaa keisarinnasta", virkkoi
hän ja luki sitten julki edellä lainatut sanat.

Läsnäolijat eivät enää epäilleet, ettei lähettiläs ollut
kirjeenvaihdossa madame du Barryn kanssa. Muuan Rohanin salaisista
vihamiehistä kiiruhti antamaan tästä tiedon kruununprinsessalle.

"Voiko olla mahdollista, että kirkkoruhtinas on kirjeenvaihdossa
langenneen naisen kanssa!" huudahti Marie Antoinette katkerasti, "ja
että hän käyttää tätä kirjeenvaihtoa kuvatakseen niin inhoittavin
piirtein jaloa äitiäni, joka on ollut itse hyvyys häntä kohtaan?"

Rohan-Soubise-suku, joka polvi polvelta oli ollut kiinnitettynä Ranskan
hoviin, kohosi Ludvig XV:nnen hallituskaudella valtansa ja kunniansa
kukkuloille.

Marsalkki Soubise oli suvun päämies. Edellä mainittu kreivitär de
Marsan oli marsalkin sisar ja ruhtinas Ludvig Rohanin isän sisar;
ruhtinatar Guéménée kuului niinikään samaan sukuun.

Eronsaanut diplomaatti oli tuskin ehtinyt pois Wienistä, kun hänen
sukulaisensa jo olivat liikkeellä hankkiakseen hänelle uusia virkoja ja
tuloja. He uhmasivat kuningattaren kylmyyttä ja kuninkaan
vastenmielisyyttä ja ajoivat niin sitkeästi asiaansa, että viimein
saavuttivat tarkoituksensa. Ludvig Rohanista tuli arkkipiispa ja
ylihovisaarnaaja ("grand aumônier de France"), ja Puolan kuninkaan
välityksellä nimitti paavi hänet kardinaaliksi.

Nuori kuningatar koki saada kuningasta lupaamaan, ettei hän nimittäisi
Rohania ylihovisaarnaajaksi, mutta Marie Antoinettella oli siihen
aikaan hyvin vähän sananvaltaa, ja mahtavan Rohan-Soubise-suvun
onnistui saada hälvennetyksi heikon Ludvigin arvelut.

Marie Antoinette kirjoitti kirjeessä äidilleen Rohanin nimityksen
johdosta (1777):

"Olen ihan samaa mieltä kuin rakas äitini mitä tulee ruhtinas
Ludvigiin, jolla luulen olevan pelkästään halpamaisia aikeita ja jota
pidän sangen vaarallisena hänen juonikkaan luonteensa takia. Jos
minulla olisi ollut valta määrätä, ei hän koskaan olisi saanut
minkäänlaista virkaa tässä maassa. Hänen asemansa ylihovisaarnaajana ei
kumminkaan tee välttämättömäksi minulle olla missään yhteydessä hänen
kanssaan. Ei hän myöskään saa tilaisuutta usein puhutella kuningasta,
jota hän voi tavata vain aamuvastaanotoissa ja kirkossa."

Kardinaali Rohan ei ollut ainoastaan mitä suurimmassa määrässä
kevytmielinen ja tuhlaavainen, vaan myöskin erittäin turhamainen mies.
Kohdeltuna ilmeisellä kylmyydellä kuningattaren puolelta, kokien
halveksuvaa vastaanottoa käydessään kuninkaan luona, tuntien
itserakkautensa aatelismiehenä loukatuksi ja kunnianhimonsa hovimiehenä
nöyryytetyksi, ymmärsi hän vallan hyvin, ettei hän, niin kauan kuin oli
kuningattaren epäsuosiossa, milloinkaan saavuttaisi vaikutusvaltaa ja
mahtia.

Hän pani kaikki voimansa liikkeelle voittaakseen hallitsijattaren
suosion. Hän kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen kuningattarelle, mutta
Marie Antoinette ei alentunut niitä edes avaamaan.

Kaikista ponnistuksista sekä sukulaistensa esirukouksista huolimatta ei
hänen onnistunut koskaan saada kuningattarelta sanaa tahi katsetta
osakseen. Niin hyvin kaulanauhajutun käsittelyssä syntyneet asiakirjat
kuin kaikki lentokirjaset samoilta ajoilta vahvistavat tätä tosiasiaa.

Mutta nämä myttyyn menneet yritykset eivät saaneet kirkkoruhtinasta
luopumaan aikeistaan; Marie Antoinetten kylmyys pikemmin sytytti tulen
hänen rinnassaan, ja hänessä heräsi kiihkeä rakkaus kuningatarta
kohtaan.

Pahaksi onneksi kohtasi hän nyt tiellään tuon kreivitär de la Motten.
Hänen korkean asemansa kirkonmiehenä olisi pitänyt estää häntä
antautumasta mihinkään tekemisiin seikkailijattaren kanssa, mutta ei
kauan viipynyt, ennenkuin tämä oli saanut kiedotuksi hänet pauloihinsa.

Kreivitär kertoi hänelle taloudellisesta ahdinkotilastaan. Kardinaali
auttoi häntä rahalahjoilla pahimmasta hädästä, ja kreivitär sai pian
selville hänen palavan halunsa päästä kuningattaren kanssa parempaan
keskinäiseen ymmärrykseen.

Kun he olivat parisen vuotta olleet tutut, kertoi kreivitär de la Motte
kardinaalille, että Marie Antoinette otti mielenkiinnolla osaa hänen
oloihinsa. Kuningatar oli tuntenut mielensä liikutetuksi niitten
ansaitsemattomien onnettomuuksien johdosta, jotka olivat kohdanneet
yhtä Henrik II:sen jälkeläistä; hän ei voinut sietää, että
Valois-sukuisen naisen tuli olla sellaisessa hädänalaisessa tilassa.
Hänen majesteettinsa antoi sen tähden hänelle kannatusta ja kunnioitti
häntä ystävyydellään. Kuningatar suvaitsi pitää salaisia yhtymyksiä
hänen kanssaan sekä uskoa salaisia toimia hänen suoritettavakseen.

Vaikka kardinaali olikin epäsuosiossa, olisi hänen kaikissa tapauksissa
ollut helppo mahtavien sukulaistensa välityksellä ottaa selvä siitä,
oliko kreivittären puheisiin luottamista. Hän ei kumminkaan näytä sitä
aikoneen milloinkaan tehdä, vaan luotti kreivittären sanoihin.

Saadakseen kardinaalin täysin vakuutetuksi, näytti kreivitär hänelle
kirjeitä, joita väitti kuningattaren kirjoittamiksi. Niistä huokui
ystävyyttä ja suopeutta ja niissä esiintyi tuhkatiheään sanoja: "Rakas
kreivittäreni", "Herttainen ystävättäreni" j.n.e.

Kreivinna sanoi sydämensä olevan liikutetun kaiken sen hyvyyden
johdosta, jota Rohan oli osottanut hänelle hänen köyhyydessään, ja
vakuutti olevansa halukas käyttämään vaikutusvaltaansa kuningattaren
luona kardinaalin eduksi.

Jonkun ajan kuluttua otti hän näytelläkseen suojelijatarta kardinaaliin
nähden. Hän oli laatinut täydellisen menettelysuunnitelman, ja hän
seurasi tätä suunnitelmaa älykkyydellä ja sitkeydellä, jotka olisivat
olleet paremmankin päämäärän arvoiset.

Rohan oli ihastuksissaan, ja kreivitär piti huolta siitä, että hän
edelleen pysyi jännityksessä. Hän vakuutti että Marie Antoinetten
ennakkoluulot kardinaalin suhteen olivat hälvenemään päin.
Vieläpä hänen majesteettinsa oli suostunut vastaanottamaan
itsepuolustuskirjoituksen kardinaalilta.

Kuningattaren ja ruhtinaan välillä sukeutui nyt, madame de la Motte
välikätenä, luultu kirjeenvaihto. Rohanin kirjeissä ei kiitollisuudella
ja ihastuksella ollut mitään määrää, ja kuningattarenkin kirjeet olivat
koko ystävällisiä. Niitten kyhääjä oli eräs kreivittären miehen ystävä,
entinen santarmi, joka ei edes ottanut vaivakseen jäljitellä
kuningattaren käsialaa.

Mutta Rohan oli siksi ilon ja toiveitten huumaama, ettei hänessä mitään
epäilyksiä voinut herätä.

Yhtä vain puuttui, jotta hänen onnensa olisi ollut täydellinen:
hän halusi saada kuningattaren omasta suusta kuulla sen
anteeksiannon-vakuutuksen, jonka hän kerran toisensa jälkeen oli saanut
kirjeissä vastaanottaa.

Vaatimus saattoi kreivitär de la Motten hieman hämille, mutta
kardinaali ei luopunut siitä, minkä kerran oli saanut päähänsä,
ja kreivittären täytyi siis luvata hänelle, että hän saisi
persoonallisesti kohdata kuningatarta. Yhtymyksen piti tapahtua
Versaillesissa, ei sentään linnassa, vaan puutarhassa, ja kardinaali ei
saanut tulla tavallisella puhutteluajalla, vaan illansuussa.

Rohan oli onnellinen. Monet illat perätysten käyskenteli hän puistossa
linnan ulkopuolella, odottaen sitä hetkeä, joka veisi hänet onnensa
määrän perille.

Myöhään eräänä iltana tuli kreivinna vihdoin ulos hänen luoksensa.

"Joutukaa", sanoi hän, "kuningatar sallii teidän lähestyä itseään."

Kardinaali seurasi kiireesti madame de la Mottea, joka osotti hänelle
tietä. Hän tuli pimeään lehtokäytävään lähelle pensasaitaa. Hän näki
vaaleapukuisen naisen, joka ojensi hänelle ruusun ja mutisi:

"Tiedätte, mitä tämä merkitsee."

Samassa tuli eräs mies juosten heitä vastaan.

"Kas, tuossa tulevat Provencen kreivitär ja Artoisin kreivitär",
kuiskasi hän.

"Pian pois", huusi madame de la Motte. Nainen katosi pensasaidan taa.
Kardinaali jäi paikalleen seisomaan täysin vakuutettuna siitä, että hän
oli nähnyt Marie Antoinetten ja kuullut hänen äänensä.

Hän polvistui ruohikkoon, jota valtijattaren jalka oli polkenut, peitti
hänen jälkensä palavilla suuteloilla ja palasi kotiin mitä
autuaallisimmassa mielentilassa.

"Tuo suloinen ruusu lepää minun sydämelläni", kirjoitti hän seuraavana
päivänä Marie Antoinettelle. "Minä säilytän sen niin kauan kuin elän,
ja se aina muistuttaa minua onneni ensi hetkestä."

Kreivitär vastaanotti tuon hehkuvan kirjeen, jonka oli ottanut
toimittaakseen kuningattaren käsiin. Hän luki sen yhdessä miehensä
kanssa, nauroi makeasti kardinaalin typeryydelle ja antoi kirjeen
sitten vaeltaa pesään, kuten kaikki sen lukuisat edeltäjätkin.

Petetyllä kardinaalilla ei ollut aavistustakaan suojelijattarensa
vehkeistä. Hän ei milloinkaan ollut osottanut hänelle muuta kuin
ystävällisyyttä ja osanottavaisuutta eikä osannut ajatellakaan, että
hän viekottelisi hyväntekijänsä ikäviin selkkauksiin. Eräs mainio
puoskaroitsija, Cagliostro, joka monien mielestä oli jonkinlainen
yliluonnollinen olento ja johon Rohan luotti ihan rajattomasti, oli
sitäpaitsi ennustanut, että hänen kirjeenvaihtonsa veisi hänet kunnian
kukkuloille ja että valta ja onni riippuisivat hänen omasta
vaitiolostaan ja kärsivällisyydestään.

Lukija on luonnollisesti jo arvannut, että nainen, jonka hän oli nähnyt
linnanpuistossa, oli tykkänään toinen kuin Marie Antoinette.

Niihin aikoihin, jolloin Rohan oli pyytämistään pyytänyt madame de la
Motten apua siihen, että hän saisi tavata kuningatarta, oli madamen
mies kadulla sattunut näkemään naisen, jolla oli kuningattaren
kasvonpiirteihin vivahtava ulkomuoto. Hän seurasi tätä naista ja
tekeysi tuttavaksi hänen kanssaan. Nainen oli neiti Le Guay, erään
Pariisin pikkuteatterin kuorolaulajia, maineeltaan varsin epäiltävä
henkilö ja tavallisesti tunnettu nimeltä Oliva.

Viikon päivien kuluttua haki kreivi hänet käsille hänen asunnostaan, ja
kertoi, että eräs hyvin ylhäinen nainen halusi tavata häntä ja että hän
kohdakkoin saattaisi heidät yhteen.

Samana iltana ilmestyi madame de la Motte omassa persoonassaan ilotytön
asuntoon.

"Rakas ystäväni, te ette tunne minua", hän sanoi. "Mutta minä pyydän
teitä kuitenkin luottamaan minuun. Minulla on tuttavuuksia hovissa.
Olen kuningattaren oikea käsi ja minulla on hänen luottamuksensa. Hän
on antanut minulle toimeksi hakea sellaisen naisen, joka olisi halukas
tekemään hänelle palveluksen, kun aika joutuu, ja minä olen iskenyt
silmäni teihin. Jos suostutte ehdotukseeni, saatte viisitoistatuhatta
frangia. Sitäpaitsi on teillä odotettavissa vielä suurempi lahja
kuningattarelta."

Sanojensa todenperäisyyttä todistaakseen näytti hän väärennetyt
kirjeet, joiden avulla hän oli saanut kardinaalin vakuutetuksi Marie
Antoinetten ystävyydestä kreivitär de la Mottea kohtaan. Ne panivat
Olivankin uskomaan, että yksi hänen majesteettinsa uskottuja
ystävättäriä oli alentunut astumaan hänen matalaiseen majaansa.

Vieras puhui palveluksista, joita häneltä odotettiin korkeimmassa
paikassa, ja se herätti tietysti ilotytössä suurta kummastusta, mutta
samalla iloitsi hän siitä kunniasta, joka oli tullut hänen osakseen.

Päätettiin, että kreivi de la Motte seuraavana päivänä noutaisi hänet
vaunuilla ja veisi Versaillesiin.

Hän tulikin määrättyyn aikaan, seurassaan Marc-Anton Rétaux de
Villette, tuo ennen mainittu apumies.

He ajoivat Versaillesiin, missä kreivitär kamarineitsyeinensä heihin
yhtyi. Astuttiin alas erään hotellin luona, jossa madame de la Motte
tavallisesti piti asuntoa.

Molemmat herrasmiehet katosivat silmänräpäykseksi, mutta palasivat
kohta takaisin ilmoittaen, että kuningatar oli iloinen Olivan tulosta
ja odotti kärsimättömästi huomispäivää.

"Mitä minun sitten on tehtävä?" kysyi Oliva.

"Sen saatte tietää huomenna", kuului salaperäinen vastaus.

Seuraavana päivänä oli yhtymyksen Rohanin ja valekuningattaren välillä
määrä tapahtua.

Kuningas Henrik Navarralaisen jälkeläinen soristi omin käsin ilotytön
tätä yhtymystä varten. Hän puki hänet komeaan pukuun, heitti lyhyen
valkoisen viitan hänen hartioilleen, kiersi hänen hiuksensa solmuun
samalla tavoin kuin kuningattarella oli tapana pitää ja pisti päälle
päätteeksi kirjeen hänen käteensä.

"Minä seuraan teitä linnanpuistoon", sanoi hän; "siellä eräs ylhäinen
herra lähestyy teitä. Te annatte silloin hänelle tämän kirjeen,
ojennatte hänelle ruusun ja sanotte: 'Te tiedätte mitä tämä ruusu
merkitsee'. Siinä kaikki, mitä teiltä pyydetään."

Yhtymys puistossa tapahtui sen mukaan kuin sovittu oli, mutta kiireessä
unohtui Olivalta antamatta hänelle kirje, joka hänellä oli käsissään.

Hän riensi nopeasti pois, hyvillään siitä, että oli voinut tehdä
kuningattarelle palveluksen, samalla kun hänellä itselläänkin oli ollut
niin hauskaa. Loppupuolen yötä vietti hän iloisessa seurassa läheisessä
ravintolassa, eikä hän näytä sen koommin enää hituistakaan ajatelleen
koko ilvenäytelmää, jossa oli ollut yhtenä näyttelijänä.

Kreivitär de la Motte oli nyt saanut työnsä tehdyksi ja saattoi siis
ruveta korjaamaan vaivojensa satoa.

Kuukausi tuon salaperäisen yhtymisen jälkeen sai kardinaali Marie
Antoinettelta kirjeen, jossa hän lausui toivomuksen saada 60,000
frangia, jotka hän aikoi käyttää hyväntekeväisiin tarkoituksiin.

Kuningattaren toivomus oli kardinaalista samaa kuin käsky. Hän jätti
rahat madame de la Mottelle, joka yhä nautti hänen rajatonta
luottamustaan.

Luvattujen 15,000 frangin sijasta sai mademoiselle Oliva tyytyä 4,000
sekä vakuutukseen, että hän oli suorittanut tehtävänsä kuningattaren
suureksi tyytyväisyydeksi. Toinen ja paljoa suurempi osa summasta
käytettiin de la Motte-perheen elantoon.

Kolme kuukautta sen jälkeen joutui valekuningatar jälleen rahapulaan.
Tällä kertaa pyysi hän 100,000 frangia, ja kardinaali maksoi empimättä.
De la Motte-perhe alkoi elää isoisesti, he ostivat hevoset ja vaunut ja
heillä oli useita palvelijoita. Huhu siitä ystävyyssuhteesta, joka
vallitsi kreivittären ja hänen majesteettinsa välillä, levisi hyvin
nopeasti.

       *       *       *       *       *

Tulemme nyt jutun toiseen osaan.

Hovi-juveelisepät. Böhmer ja Bassange olivat valmistaneet kaulanauhan,
jonka timanttien arvo nousi 1,600,000 frangiin.

Kultasepillä ei ollut toivoa saada sitä myydyksi muulle kuin
kuninkaalliselle henkilölle. Marie Antoinetten heikkous timantteihin
oli tunnettu, ja he toivoivat sentähden, että hän ostaisi kaulanauhan.

Erään hoviherran välityksellä näytettiin kaulanauha kuninkaalle. Marie
Antoinette oli siihen aikaan lahjoittanut puolisolleen heidän
ensimäisen lapsensa, ja Ludvig halusi suuresti tämän tapauksen johdosta
lahjoittaa koristeen kuningattarelle.

Kuningatar näki kaulanauhan ja ihaili sitä, mutta kieltäytyi sitä
vastaanottamasta. Amerikan sota oli vastikään alkanut, ja kuningatar
huomautti vallan oikein, että oli tarpeellisempaa ostaa sotalaiva kuin
kaulanauha.

Juveelisepät lähettivät kaulanauhan useimpiin Europan hoveihin, mutta
kaikkialla peljästytti sen suunnaton hinta ostajat, eikä kaupoista
tullut mitään.

Epätoivoisena siitä, ettei saanut vaihdetuksi rahaksi tavaraa, johon
niin suuremmoinen pääoma oli kiinnitetty, pyysi Böhmer päästä Marie
Antoinetten puheille. Hän lankesi polvilleen kuningattaren eteen, itki
ja pyysi että kuningatar ostaisi kaulanauhan.

"Teidän majesteettinne", lausui kultaseppä, "minä olen hävinnyt,
kunniaton mies, ellette osta koristetta. En kestä sellaista
onnettomuutta. Menen suoraa päätä täältä ja heittäydyn järveen."

"Nouskaa, Böhmer", vastasi kuningatar ankarasti. "Minä en ole teitä
pyytänyt valmistamaan koristetta. Kuningas tahtoi lahjoittaa minulle
sen, mutta minä kieltäydyin vastaanottamasta lahjaa. Purkakaa pois
timantit ja myykää ne yksitellen, mutta älkää hukuttako itseänne."

Kuningattaren pikku tytär oli saapuvilla, ja Marie Antoinette lisäsi:

"Olen kovin närkästyksissäni siitä, että olette pannut toimeen moisen
kohtauksen lapseni läsnäollessa. Älkää koskaan enää tehkö mitään
sellaista. Menkää!"

Böhmer lähti pois, eikä häntä pitkään aikaan enää nähty Versaillesissa.

Mutta hänkin kuuli puhuttavan siitä tuttavallisuudesta, joka muka
vallitsi Marie Antoinetten ja kreivitär de la Motten välillä. Hän haki
ilmi viimemainitun ja pyysi häntä käyttämään kaiken vaikutusvaltansa
saadakseen kuningattaren ostamaan kallisarvoisen kaulakoristeen.

Kreivitär pyysi saada nähdä koristeen, ja pari päivää sen jälkeen
saapui juveeliseppä kaulanauha mukanaan hänen luokseen.

Kreivitär ei aluksi ottanut mitään luvatakseen, ja Böhmer alkoi
peljätä, että tämä viimeinen yritys olisi yhtä turha kuin kaikki
edellisetkin.

Vihdoin kolmen viikon kuluttua ilmoitti kreivitär hänelle, että
kuningatar oli päättänyt ostaa kaulanauhan. Hänen majesteettinsa ei
kumminkaan tahtonut olla suorastaan tekemisissä Böhmerin kanssa, vaan
eräs valtakunnan korkeista herroista ryhtyisi keskusteluihin hänen
kanssaan ja päättäisi kaupan.

Muutama päivä sen jälkeen saapui kardinaali Rohan kuningattaren
puolesta sopimaan kaupoista.

Ehdoista tultiin pian yksimielisyyteen; kaulanauhan hinta määrättiin
1,600,000 frangiksi, minkä summan kuningatar maksaisi neljässä erässä,
puoli vuotta aina väliä. Marie Antoinette ei tahtonut toistaiseksi
tulla mainituksi kaulakoristeen ostajana, vaan vaati ehdottomasti asiaa
pidettäväksi salassa.

Kun kaupat oli päätetty, jätti Rohan esiin kauppakirjan, jonka alle oli
merkitty:

    "Tunnustetaan.
    Marie Antoinette, Ranskan kuningatar."

Sekä allekirjoituksen että ne kirjeet kardinaalille, joissa Marie
Antoinette oli muka ilmaissut hänelle toivomuksensa, oli kirjoittanut
kreivittären tavanomainen apumies, Rétaux de Villette.

Böhmer oli kaikilla edellisillä kerroilla hieronut kauppoja
kuningattaren kanssa suullisesti eikä tuntenut hänen käsialaansa.
Toisekseen oli kardinaali siksi ylhäisessä asemassa oleva henkilö,
ettei Böhmer mitenkään saattanut häntä epäillä. Kultaseppä jätti sen
vuoksi luottavaisesti koristeen kirkkoruhtinaan käsiin.

Samana iltana matkusti Rohan Versaillesiin, mukanaan kamaripalvelija,
joka kantoi lipasta kallisarvoisine sisällyksineen.

Hän lähti suoraan kreivitär de la Motten luo, joka tämän johdosta oli
jälleen asettunut tavalliseen hotelliinsa asumaan.

Tuskin oli hän astunut sisään, kun samassa saapui mies tuoden kirjeen.
Kreivitär luki sen ja virkkoi:

"Se on kuningattarelta."

Kirjeentuojan sanottiin olevan eräs hovilakeijoista, ja kardinaali
tunsikin hänet samaksi henkilöksi, joka vuosi sitten oli ollut
saapuvilla puistossa, kun kardinaali luuli itsellään olleen yöllisen
yhtymyksen kuningattaren kanssa.

Hovilakeija, joka tietysti ei ollut kukaan muu kuin Rétaux de Villette,
astui ulos, mutta tuli vähän ajan perästä takaisin. Kardinaali näki
omin silmin, miten kreivitär jätti koristeen lakeijalle, eikä
hetkeäkään epäillyt, että se joutuisi Marie Antoinetten käsiin.

Seuraavana päivänä vietettiin linnassa suuremmoista hovijuhlaa, ja
kultaseppä lähti Versaillesiin, nähdäkseen kuningattaren kantavan
koristetta. Rohan matkusti niinikään sinne nähdäkseen kuningattaren
kaulassa koristeen, jonka hän oli hankkinut itselleen Rohanin
välityksellä.

Molemmat asettuivat kuninkaallisen perheen tielle, mutta suuri pettymys
odotti heitä -- kuningatar, joka kulki heidän ohitsensa puettuna
juhlapukuun, kantoi vain vanhoja koristeitaan.

Juveeliseppää kummastutti, että kuningatar oli pitänyt niin paljon
huolta koristeen hankkimisesta, jota hän ei kumminkaan aikonut käyttää,
ja vähän oli kardinaalikin asiasta hämillään. Mutta hepiherttaiset
kirjeet, jotka hän yhäti sai kuningattarelta vastaanottaa, tyynnyttivät
hänet ennen pitkää.

Kuukausi kului, ja useitakin hovijuhlia vietettiin, mutta Marie
Antoinette ei käyttänyt kertaakaan tuota mainiota kaulanauhaa. Hän
saapui Pariisiin Normandian herttuan ristiäisiin, mutta tässäkään
juhlallisessa tilaisuudessa ei hän kantanut kaulakoristetta, ja kohteli
kardinaalia samalla kylmyydellä ja halveksumisella kuin ennenkin.

Kardinaali ei päässyt tolkulle hänen oikullisesta olennostaan, mutta
vielä ei mitään epäluuloja ollut herännyt hänessä.

Sillä välin olivat kreivinna, hänen miehensä ja heidän apumiehensä
purkaneet kaulanauhan ja myyneet jalokivet, osaksi Pariisissa ja osaksi
Lontoossa.

De la Motte-herrasväki oli jo ennen alkanut elää iloisesti, mutta nyt
se vasta ympäröi itsensä loistolla, jolla ei ollut mitään määrää.
Madame de la Motte sirotteli rahoja kaikille tahoille. Hän koristi
kotinsa kalleuksilla ja täytti juveelilippaansa jalokivillä ja
helmillä. Hän osti itselleen oivallisen huvilan rannikolla, mutta kun
Rohan tuli häntä tapaamaan, vastaanotti hän hänet köyhässä
ullakkokamarissa. Ja kun kreivitär alkukesästä muutti huvilaansa, sanoi
hän kardinaalille muuttavansa erään sukulaisensa luo maalle.

Eräänä päivänä, kun Böhmer kohtasi kardinaalin, muistutti tämä häntä
siitä, ettei hän ollut kiittänyt hänen majesteettiaan kaupasta.
Kultaseppä riensi korjaamaan laiminlyöntiään, ja lähettäessään
kuningattarelle laskun muutamista pienemmistä koristekappaleista, jotka
kuningatar oli ostanut, liitti hän mukaan kirjeen, jossa kiitti
suuremmoisesta kaupasta.

Kirje päättyi seuraaviin sanoihin:

"Tunnemme vilpitöntä tyytyväisyyttä tietäessämme, että kaunein
jalokivikokoelma, mitä on olemassa, on kuningattaren hallussa."

Marie Antoinette luuli, että Bohmer oli järjiltään. Hän poltti kirjeen
ja päätti olla enää milloinkaan antautumatta mihinkään asioimisiin
hullun miehen kanssa.

Ensimäinen maksupäivä läheni lähenemistään. Päivä tuli, mutta
kuningatar ei maksanut. Sen sijaan jätti kreivitär de la Motte
valtiattarensa nimessä pienemmän summan rahaa kardinaalille ja pyysi,
että tämä toimittaisi kuningattarelle maksuajan pitennystä.

Kerran sattui Böhmerin yhdyskumppani Bassange näkemään kuningattaren
oikean käsialan ja vertasi sitä kauppatoiminimen hallussa olevan
kauppakirjan allekirjoitukseen, jolloin hän keksi useita
eroavaisuuksia.

Suorituksessa tapahtuneet hankaluudet olivat tehneet hänet
levottomaksi, ja Marie Antoinetten käsialan näkeminen pani hänet mitä
suurimmassa määrin epäilemään.

Sillä välin kun Böhmer riensi Versaillesiin tapaamaan kuningatarta,
joka ei kuitenkaan päästänyt häntä puheilleen, lähti Bassange kreivitär
de la Motten luo ja uhkasi ryhtyä ankariin toimenpiteisiin, mitkä
uhkaukset saattoivat kreivittären polttamaan laivansa.

Jousen, joka oli niin kovasti jännitetty, täytyi taittua, ja kreivinna
oli varustautunut tämän varalta. Hän katsoi hetken otolliseksi ja
antoi, mitä makein hymy huulillaan, jousen rapsahtaa poikki.

Hänen suunnitelmansa oli yksinkertainen, ja yhtä yksinkertainen oli sen
toteuttaminen.

"Kardinaali maksaa kaulanauhan", ajatteli hän, "sillä hänelle on
tyhmyytensä ja herkkäuskoisuutensa salaaminen mitä suurimman arvoinen.
Hänen on käyttäminen kaikkia keinoja, jotta tämä asia ei tulisi yleisön
tiedoksi, sillä siitä tietysti seuraisi karkoitus hovista, ja se tekisi
sitäpaitsi hänet kaikkien ihmisten naurun alaiseksi."

Hän tunnusti kultasepälle, että tämä oli joutunut petoksen uhriksi ja
että kuningattaren allekirjoitus oli väärennetty. Mutta hän rauhoitti
samalla kultaseppää, viittaamalla niihin seurauksiin, joita asialla
saattoi olla siihen nähden, että Rohan oli kunniastaan riippuvainen ja
että hänen täytyisi maksaa kaulakoriste ostaakseen kultaseppien
vaitiolon.

Sillä välin kun Bassange seisoi siinä neuvotonna ja hämillään, riensi
toimelias kreivinna hengellisen ystävänsä luo. Hän pyysi tältä suojaa
kuningatarta vastaan, joka kreivinnan sanojen mukaan oli ostattanut
kaulanauhan, mutta kiisti nyt sitä konsanaan vastaanottaneensa.

Kirkkoruhtinaan silmissä alkoi nyt häämöttää se hornan syvyys, johon
hän oli syöksynyt, mutta hän ei vielä tahtonut nähdä asiaa oikeassa
valossaan. Hän oli kuullut kuningattaren äänen ja suudellut hänen
kättään hämärässä lehtikäytävässä; eivätkähän kaikki nuo ystävälliset
ja hellät kirjeet saattaneet olla pelkästään mielikuvituksen tuotteita.

Hänen sukulaisensa eivät tähän saakka olleet tienneet mitään hänen
hullusta suhteestaan Marie Antoinetteen, eikä hän nytkään antanut
heidän mitään aavistaa siitä levottomuudesta ja ahdistuksesta, jotka
hänen sydäntään kalvoivat. Sen sijaan kysyi hän uudestaan neuvoa
Cagliostrolta, jolta odotti saavansa lohdutusta.

Mutta kaukana siitä, että olisi lohduttanut häntä, vahvisti Cagliostro
vain tosiksi hänen ankeita aavistuksiaan. Hän kehotti kardinaalia
tunnustamaan kaikki kuninkaalle tahi niin pian kuin mahdollista
sopimaan asian Böhmerin ja Bassangen kanssa.

Marie Antoinette oleksi Trianossa, mutta Böhmer tapasi hänen
kamarirouvansa, joka vakuutti ettei kuningatar ollut käsittänyt
sanaakaan hänen ongelmallisesta kirjeestään.

Böhmer riensi nyt Trianoon, mutta kuningatar harjoitteli parasta aikaa
osaansa "Sevillan parturista", eikä voinut eikä tahtonut vastaanottaa
häntä.

Palattuaan Versaillesiin sai kuningatar kamarirouvaltaan aavistuksen
siitä, että Böhmer ei kenties ollutkaan mielenvikainen, kuten hän oli
luullut, vaan että hän oli joutunut ilkeän petoksen uhriksi. Muutamia
päiviä sen jälkeen lähetti hän Böhmeriä noutamaan, ja nyt tuli petos
kokonaisuudessaan ilmi.

Kardinaali sai käskyn saapua linnaan. Se tapahtui elokuun 5. päivänä
1785.

Koko hovi oli kokoontunut vastaanottohuoneeseen, kun kardinaali
näyttäytyi, puettuna hengellisen ritarikunnan pukuun.

Hänet kutsuttiin kuninkaan työhuoneeseen, missä kuningatar samaten
odotti häntä.

Lähes kuusi vuotta oli kulunut siitä, kun kardinaali viimeksi läheltä
ja tarkemmin oli saanut nähdä oikean Marie Antoinetten. Hän vertasi
häntä nyt siihen naiseen, jonka oli nähnyt puistossa, ja joutui
kokonaan ymmälle. Kuningatar oli tuona väliaikana lihonut, ja hänen
kasvonsa olivat soikeammat kuin mademoiselle Olivan.

Kardinaali vapisi koko ruumiissaan ja sai tuskin sanaakaan suustaan.

"Kuka on käskenyt teidän ostamaan erään kaulanauhan Ranskan
kuningattaren lukuun?" kysyi kuningas.

"Teidän majesteettinne", änkytti kardinaali, "huomaan, vaikka liian
myöhään, että minua on petetty."

"Mitä olette tehnyt tuolla kaulanauhalla?" kysyi kuningas edelleen.

"Luulin kuningattaren vastaanottaneen sen."

"Kuka antoi teille toimeksi ostaa sen?"

"Eräs la Motte-Valois-niminen nainen, joka antoi minulle kuningattaren
kirjoittaman kirjeen; luulin tekeväni teidän majesteetillenne mieliksi
suorittamalla tämän toimen."

"Luulitte tekevänne minulle mieliksi", lausui kuningatar silmitönnä
vihasta, "minulle, joka teidän hoviintulostanne asti en ole puhunut
teille sanaakaan. Kuinka saatoitte uskoa, että minä käyttäisin
arkkipiispaa sellaiseen toimeen, jonka täyttäminen on palvelusväkeni
asia?"

"Minä ymmärrän, että olen tullut petetyksi", sanoi kardinaali. "Minä
maksan kaulanauhan -- haluni saada palvella teidän majesteettianne teki
minut sokeaksi, minä en aavistanut petosta."

Hän otti nyt lompakostaan paperin, jossa kuningattaren luultu
allekirjoitus oli luettavana.

"Tämä ei ole kuningattaren käsialaa eikä allekirjoituskaan ole hänen",
sanoi kuningas, silmäiltyään paperia. "Kuinka on mahdollista, että
Rohanin ruhtinas, ensimäinen kirkkoruhtinas valtakunnassa, uskoo
kuningattaren kirjoittavan nimensä: 'Marie Antoinette, Ranskan
kuningatar!' Koko maailmahan tietää, että kuningatar käyttää ainoastaan
etunimeään."

"Minä en soisi teitä pidettävän syyllisenä", jatkoi hän; "vaadin, että
te kirjallisesti puhdistatte itsenne. Käykää viereiseen huoneeseen;
siellä on paperia ja mustetta."

Rohan totteli, mutta hänen mielensä oli niin kuohuksissa, että hän
tuskin sai kirjoitetuksi riviäkään, jota ei olisi ollut mahdoton lukea.

Neljännestunnin kuluttua palasi hän paperiliuska kädessä. Kuningas otti
paperin ja virkkoi:

"Tahdon ilmoittaa teille, että aikomukseni on vangituttaa teidät."

"Sire", huudahti kardinaali, "minä aina tottelen käskyjänne, mutta
älkää vangituttako minua papillisessa puvussani ja koko hovin nähden."

"Sen täytyy tapahtua", vastasi kuningas tylysti ja lähti huoneesta.

Keskellä päivää ja itse kuninkaallisessa linnassa pantiin kardinaali
kiinni ja vietiin Bastiljiin.

Ennen vangiksi joutumistaan oli hän kuitenkin saanut lähetetyksi sanan
yksityissihteerilleen, apotti Georgelille, käskien häntä polttamaan
hänen kirjeensä, varsinkin ne, jotka hän oli vaihtanut kreivitär de la
Motten kanssa.

Kirjeet olikin jo poltettu, kun poliisikomisaario saapui sulkemaan
sinettiin kardinaalin papereita.

Kuninkaan neuvonantaja, Vergennesin kreivi, joka tiesi, että
ylhäisaateli panisi kaikki voimansa liikkeelle pelastaakseen
henkiheimolaisensa, toivoi, että moinen kuulumaton häväistys saataisiin
haudatuksi hiljaisuuteen. Mutta kuningatar pyysi, että se vedettäisiin
yleisön silmien eteen, ja hänen puolellaan olivat kuningas ja
ministerit. Ensi alussa kääntyi hänen vihansa yksinomaan ruhtinas
Rohania vastaan, koska hän luuli, että Rohan oli tämän vehjejutun
kokoonpannut edistääkseen hänen perikatoon joutumistaan.

Kardinaalin vangitsemisen jälkeen ei kulunut pitkiä aikoja ennenkuin
kreivitär de la Motte saatiin käsiin. Hän sekä hänen miehensä ja Rétaux
de Villette vedettiin tuomioistuimen eteen.

Cagliostro ja pari muuta Rohanin ystävää haastettiin niinikään
saapumaan oikeuteen. Ilotyttö, joka oli näytellyt kuningattaren osaa,
paiskattiin vankilaan.

Saattaa käsittää millaista huomiota herätti se, että ruhtinas Rohanin
arvoinen mies oli vangittuna ja että kardinaali oli syytteenalaisena
kaulanauhan anastamisesta epärehellisellä tavalla. Hämmästys oli suuri,
mutta tyytymättömyyskään ei ollut pienempi.

Aateli oli raivoissaan yhtä sen etevimpiä jäseniä kohdanneen
toimenpiteen johdosta, ja papisto valitti sitä, että kirkkoruhtinas
istui vangittuna.

Kuningattaren läheiset ystävät asettuivat julkisesti häntä
vastustavalle kannalle. Kuninkaallisen perheen jäsenet, tädit, veljet
ja kälyt moittivat suuri-äänisesti Ludvigia ja Marie Antoinettea siitä
toimenpiteestä, johon he olivat ryhtyneet.

Kaikki kuninkuuden vihaajat, kaikki tyytymättömät, kaikki kateelliset,
kaikki kardinaalin ystävät ja Marie Antoinetten vihamiehet
liittoutuivat nyt häntä vastaan.

Kreivitär de Noailles, tuo tunnontarkka "rouva Etikette", päästi tässä
tilaisuudessa kauvan salatun vihansa ilmoille. Hän liittyi nyt
julkisesti entisen valtiattarensa vihamiehiin ja teki kaikki
puolustaakseen Rohania. Rouvat Marsan ja Guéménée antautuivat
yhtäläisellä innolla heimolaisensa puolustajain joukkoon; he
pukeutuivat surupukuun ja asettuivat, rukoileva sävy kasvoillaan, hänen
tuomareittensa tielle.

Tuskin oli sitä perhettä valtakunnan ylhäisaatelin joukossa, joka ei
olisi katsonut oikeudenkäynnin Rohania vastaan loukkaavan sitä.

Hänen sukulaisensa ja ystävänsä pitivät huolta siitä, että osanotto
syytettyä kohtaan tunki kansan syvimpiin kerroksiin. Heidän onnistui
sitä helpommin herättää myötätuntoisuutta häntä kohtaan, kun Marie
Antoinette tuli yhä enemmän vihatuksi, ja kansa oli ihastuksissaan,
saadessaan aiheen vetää hänen nimeään lokaan.

Kuningattaren nimi näytteli pääosaa häväistysjutussa. Hänen persoonansa
oli kokonaan tämän tapauksen puitteiden ulkopuolella. Historia on
osottanut perättömiksi kaikki epäluulot, että hän olisi ollut missään
yhteydessä kreivitär de la Motten kanssa, mutta kansa, joka tunsi hänen
muut suuressa huudossa olleet ystävyydenliittonsa ja moitti hänen
tuhlaavaisuuttaan, uskoi kauan ja varmasti, että Rohanin ja kreivinnan
täytyi kärsiä peittääkseen kuningattaren heikkouksia.

Kardinaali, joka oli käyttäynyt narrin tavoin, esitettiin kansalle
uhrilampaana. Hän oli sotkenut kuningattaren joutavaan vehjejuttuun, ja
se riitti yksinään hankkimaan hänelle yleisön suosion. Astuessaan
oikeussaliin, vastaanotettiin hänet kunnianosotuksilla, ja häntä
kohdeltiin kuten ruhtinasta, melkein kuin kuningasta, ei kuten
syytettyä.

Kreivitär de la Motte, joka alussa kielsi kaikki ja pilkkasi
kardinaalin tyhmyyttä, sai kärsiä raipparangaistuksen ja merkittiin
polttokirjaimella V ("Voleuse"). Paitsi sitä tuomittiin hän
elinkautiseen vankeuteen.

"La Salpétrière'ssâ", jossa hän istui vangittuna, hän tekeytyi
hulluksi. Hänen onnistui herättää mielenkiintoa ja sääliä yleisössä, ja
syrjäisten avulla pääsi hän muutamien vuosien kuluttua pakenemaan
Englantiin.

Hänen miehensä ja Rétaux de Villette tuomittiin elinkautiseen
pakkotyöhön. Cagliostro karkoitettiin Ranskasta, mutta mademoiselle
Oliva julistettiin, tietämättömänä koko petoksesta, syyttömäksi.

Kardinaali vapautettiin kaikesta vastuusta ja vietiin riemusaatossa
ulos oikeussalista.

Tosin oli hän syytön petokseen, mutta hän oli syypää
majesteetinrikokseen, koska oli väittänyt Marie Antoinetten suostuneen
kohtaamaan häntä öiseen aikaan.

Mutta tämä majesteetinrikos se juuri hankki hänelle kansan
myötätuntoisuuden. Ja kaulanauhajutun oikea uhri ei ollut hän, vaan
kuningatar.



16.

Uhkaavia pilviä. -- Kansan kasvava viha.


Ei mikään muuri ole niin korkea, ettei panettelu pääsisi sen yli, ei
mikään huone niin piilossa, ettei parjaus pääsisi hiipimään sinne
sisään, ei mikään lukko niin vankka, etteivät juorut saa sitä
murretuksi.

Vuosikausia olivat juorut lakkaamatta kiirineet Ranskan kuningattaren
vaiheilla. Ne olivat pukeutuneet tuhansiin muotoihin. Milloin olivat ne
ilmenneet herjauslauluina, milloin lentokirjoina pelkurimaisinta ja
häpeällisintä lajia.

Marie Antoinetten yksityiselämästä oli kehittynyt romaani, joka oli
tunnettu ei ainoastaan Ranskassa, vaan kaikissa Europan hoveissa.
Kaikkialla oli aseena häntä vastaan käytetty hänen isänmaataan, hänen
sukuperäänsä, hänen sukulaisiaan, hänen kauneuttaan, hänen
ystävyydenliittojaan ja hänen makuaan.

Maaperä oli hyvin valmistettu, ja nyt oli otollinen hetki heittää lokaa
hänen päälleen kaikilta puolilta. Kaulanauhajuttu oli merkinantona
useille uusille häväistyskirjoituksille, joilla hyökättiin hänen
siveytensä kimppuun.

Syytöskirjoituksia Marie Antoinettea vastaan painettiin sadointuhansin
kappalein, joita levitettiin kaupungeissa ja maaseudulla; hovin omat
virkamiehetkin olivat avullisina niiden levittämisessä. Niitä
lähetettiin kouluihin, joissa oppilaita opetettiin halveksimaan
kuningatartaan.

Marie Antoinette, joka tähän saakka oli ollut niin huoleton ja suruton,
huomasi lopulta, että suosionhuudot vaikenivat hänen tiellään.
Normandian herttuan ristiäisissä virkkoi hän huoaten: "Pojalleni
hurrataan, suosionhuudot eivät tarkoita minua." Kaulanauhasta nostetun
onnettoman oikeudenkäynnin jälkeen ei hän enää voinut tuntea mitään
iloa. Siitä hetkestä asti sai hän tavantakaa vastaanottaa yhä uusia
iskuja, joilla kohtalo tahtoi ikäänkuin valmistella häntä niitten vielä
kovempien iskujen varalle, jotka odottivat häntä elämänsä viimeisinä
vuosina. Hänen nuorin tyttärensä kuoli, hänen vanhin poikansa hiutui
vähitellen taudin kynsissä, ystävät luopuivat hänestä ja vihamiehet
astuivat esiin. Hänen iloinen nuoruutensa kohosi nyt ikäänkuin peikkona
häntä vastaan. Kansan viha yhä paisui ja yltyi.

Tehdessään Marie Antoinetten Ranskan kruununprinssin puolisoksi luuli
Choiseul sen kautta saaneensa aikaan yhdyssiteen Habsburgin ja
Bourbonin sukujen välillä.

Mutta hänen odotuksensa pettyivät surullisella tavalla. Epäluulo
vallitsi yhä edelleen, ja Marie Antoinettea pidettiin ikäänkuin
kansansa vakoojana oman sukunsa hyväksi.

Virheet, joita hallitus teki, selitettiin hänen vaikutusvallastaan
johtuneiksi. Hänen niskoilleen lykättiin vastuu yhden ylenemisestä ja
toisen hairahduksista, valtiokassan vaillingista ja rasittavista
veroista. Häneen kohdistettiin kaikki se katkeruus, jonka tavalla tahi
toisella täytyi päästä ilmoille.

Ne, jotka enimmin olivat hänelle kiitoksen velkaa, hylkäsivät hänet
ensiksi -- karvas kokemus vastoinkäymisen koulussa!

Kuningattaren onnenpurren horjuessa saivat hänen vastustajansa tukea ja
suojaa Polignac-perheeltä. Kuningatar ei enää uskaltanut mennä
ystävättärensä luo, ottamatta edeltäkäsin selvää keitä hän tulisi
kohtaamaan siellä.

Mutta sensijaan, että olisi säälinyt kuningatarta, kävi kreivitär
hävyttömäksi.

"Ei kai minun tarvinne sulkea oveani ystäviltäni vain sen vuoksi, että
teidän majesteettinne haluaa käydä luonani", sanoi hän nenäkkäästi.

Vielä yhä keksi Marie Antoinette puolustussyitä ystävättärensä hyväksi,
jota hän rakasti niin suuresti, mutta hän lakkasi käymästä hänen
luonansa. Ja puhellessaan Itävallan lähettilään kanssa, tuli hän
lausuneeksi, että "madame Polignac oli muuttunut siihen määrään, ettei
häntä enää tuntenut samaksi ihmiseksi".

Vaikka suosikki ja hänen seurapiirinsä itse olivat olleet syynä välien
rikkoutumiseen, närkästyivät he kumminkin siitä, että kuningatar
kääntyi heistä pois. He saattoivat tosin tulla toimeen ilman
kuningatartakin, mutta vähemmin mieleen heistä oli se, että
suosionosotukset, virat, joita he ongittelivat, ja monet muut edut
katosivat samaa tietä kuin kuningatarkin.

Ja nyt he vasta oikein alkoivat vetää yhtä köyttä hänen vihamiestensä
kanssa.

Eräs madame Polignacin ystävistä, joka ennen muita oli
kiitollisuudenvelassa kuningattarelle, sepitti hänestä ilkeimpiä
viisuja, mitä konsanaan on kirjoitettu. Ne perustuivat hävyttömään
valheeseen ja kajahtelivat Pariisissa ja Versaillesissa suureksi iloksi
ja mielenylennykseksi hänen vihamiehilleen.

Jos hän kävi teatterissa, saattoi tapahtua, että häntä osotettiin
sormella. Taiteilijat eivät enää tohtineet asettaa hänen muotokuviaan
näytteille, ja avoimella kadulla myytiin pilakuvia hänestä ja
kuninkaasta.

Vihdoin koitti päivä, jolloin poliisipäällikön oli pakko
kuningattarelle ilmoittaa, että hänen olisi parasta olla näyttäytymättä
pääkaupungissa.

Elämäniloinen kuningatar oli yksinjätetty ja hyljätty. Hänellä ei ollut
mitään tukea, tuskin yhtään ystävääkään, kaikkialla seurasi viha hänen
kintereillään, ja petos ja vilppi ympäröivät häntä joka puolelta. Nekin
henkilöt, joiden omanvoiton pyytämättömyys oli kaiken epäilyksen
ulkopuolella, joutuivat hänen epäilemikseen. Vähemmin kuin konsaan
osasi hän erottaa väärää oikeasta, ja hänelle sattui, että luuli
oikeitakin rahoja vääriksi.

Aavistukset tulevista onnettomuuksista täyttivät hänen sielunsa.
Hänellä oli kouristuskohtauksia, joiden kestäessä hän jo edeltäkäsin
näki onnettoman kohtalonsa. Hän sulkeutui Trianoonsa, jossa kaikki oli
entisellään, paitsi että iloa ja elämää puuttui. Nauru oli tyrehtynyt
näissä huoneissa, joissa hänen hauskat kesämuistonsa olivat
kätkettyinä.

Ennen pitkää oli hänen jättäminen tämäkin paikka, josta hän oli pitänyt
enemmän kuin mistään muusta. Lehdet karisivat, kesä oli mennyt, ja hän
käyskenteli kuihtuneiden lehtien keskellä. Elämän kesäkin oli kulunut,
hänen onnensa päivät olivat kadonneet.



TOINEN OSA:

MARIE ANTOINETTE ja VALLANKUMOUS



1.

Valtiosäädyt kokoontuvat.


Kahdeksastoista vuosisata lähenee loppuaan. Trianossa on teatteri
autiona ja tyhjänä. Tanssiaiset Versaillesissa ovat lakanneet.
Yksinvallan päivät ovat luetut, ja kuningatar on kansansa vihaama.

Pariisin ja Versaillesin lähistöillä kuhisee irtainta väkeä;
elintarpeitten tuontia vaikeuttavat poliitilliset levottomuudet, ja
mitä innokkaimmista ponnistuksistaan huolimatta eivät kauppiaat saa
pääkaupungin muurien sisäpuolella kootuksi tarvittavaa määrää
ruokavaroja. Murhapoltot, nälänhätä, rosvoukset ja salamurhat seuraavat
rinnan suuren kansanliikkeen kera, jonka syytä kuningas ja hänen
neuvojansa eivät pysty käsittämään.

Rankat raesateet ovat tuhonneet laihot, ja talvi, joka on jo
kynnyksellä, uhkaa tulla ankaraksi ja kylmäksi. Hyväntekeväisyyttä
harjoitetaan suuressa määrin, mutta köyhyys on sentään paljoa suurempi
kuin kaikki ponnistukset sen lieventämiseksi.

Mutta kesken tätä kuohuvaa levottomuutta on yksi ajatus, joka miltei
yhtä voimakkaasti valtaa hovin kuin kansankin: sadanseitsemänkymmenen
vuoden kuluttua on valtiosäädyt vielä kerran kutsuttu kokoontumaan.
Hallitus on kovin levoton sen suhteen, mitä tämä toimenpide on
aikaansaava. Mutta kansassa vallitsee toivorikas mieliala: uneksitaan
parempia aikoja. Verot tulisivat vähemmän rasittaviksi, hätä vähemmän
raskaaksi. Rahaa ja elintarpeita jälleen tulvaisi maahan, hovi ja
korkea aateli kukistuisivat.

Mieltymyshuutojen kaikuessa niin hyvin Pariisissa kuin maaseudulla
kohoaa väliverho, ja suuret valtiopäivät, joiden on pantava toimeen
kaikki nuo niin kauan odotetut ja toivotut parannukset, siirtyvät
näkymölle. Itsenäisyysaate on tosiaankin astunut jättiläisaskelin
eteenpäin. Mutta kansa kokonaisuudessaan kumminkin toivoo, että
kuninkuus voidaan jälleen rakentaa vankalle perustuslailliselle
pohjalle.

Toukokuun 4. p:nä 1789 vallitsee tavaton liike Versaillesissa. Kaupunki
valmisteleikse suuremmoista juhlasaattoa varten, jolla valtiopäivien
toimi on alotettava. Kaikille kaduille levitetään mattoja ja kankaita.

Jo päivää ennen on määrättömiä ihmisjoukkoja saapunut Pariisista, ja
yhtämittaisesta sateesta huolimatta ovat kadut ja torit ahdinkoon asti
täynnä kansaa. Useat perheet eivät ole onnistuneet saamaan kattoa
päänsä päälle. Heidän on täytynyt maata ulkona rappusilla tahi
taivasalla tahi seistä kadulla läpi yön, saadakseen pitää sen paikan,
jonka ovat onnistuneet valloittamaan itselleen jollakin niistä
kaduista, joita pitkin saatto kulkisi.

Tallimestareja, hovipoikia, kuninkaallisia jääkärejä ratsastaa
etunenässä. Kuningas istuu juhlavaunuissa, Provencen kreivi vasemmalla
puolellaan; vastapäätä istuu Artoisin kreivi. Seuraavissa vaunuissa
ajaa kuningatar ja prinsessat. Näitten jälkeen seuraa useita
hovivaunuja; hevoset on koristettu suurilla tuulessa liehuvilla
höyhentöyhdöillä.

Pilvet hajaantuivat, ja päivänkoitteessa herkeää sade. Pilvien raoista
pilkistävät auringonsäteet lupaavat kaunista ilmaa.

Ihmislaumat rientävät katuja pitkin; iloinen odotus loistaa kaikkien
kasvoilla. Tungos lisääntyy; kaikilla on halu nähdä, kaikilla on kiire.

Kultakolikkoja maksetaan ikkunapaikoista, olletikin taloissa ympäri
tuomiokirkkoa, josta kolmen säädyn edustajien odotetaan astuvan ulos ja
jossa he jo seisovat järjestyneinä, kullakin kynttilä kädessä.

Kello lyö kymmenen. Sorinaa kuuluu odottavain riveistä. Hovi lähestyy.

Äänekkäät eläköön-huudot tervehtivät ensimäisiä vaunuja, mutta
kuningattaren ajaessa ohi vaikenee ihmisjoukko äänettömään
hiljaisuuteen.

Kuninkaallinen perhe astuu vaunuista tuomiokirkon portilla ja viipyy
kuorissa, kunnes saatto ehtii lopullisesti järjestyä.

Saattue lähtee liikkeelle. Ranskan kaarti ja sveitsiläiskaarti
muodostavat kujanteen, pidättäen ihmisjoukkoa tunkemasta päälle. Pitkän
saattueen johtaa kirkkoon Versaillesin papisto.

1614 vuoden säännön mukaan on kansan edustajia käsketty pukeutumaan
varsin nöyryyttävään pukuun. He kulkevat kahdessa rivissä, yllään musta
puku ilman minkäänlaisia koristeita sekä päässä leveät, töyhdöttömät
hatut. Yksi ainoa joukosta tekee poikkeuksen tuosta vahvistetusta
säännöstä. Eräs bretagnelainen työmies on tullut yllään se puku, jota
hänen kotiseudullaan käytetään.

Kovilla mieltymyshuudoilla tervehditään kolmatta säätyä. Täällä nähdään
koolla voimia, jotka herättävät luottamusta, ja uteliaina ja
mielenkiinnolla katsellaan tunnetumpia edusmiehiä, varsinkin
Mirabeauta, tuota suurta, erittäin rumanmuotoista kansanpuhujaa.

Kolmatta säätyä seuraa aateli. Mieltymyshuudot vaikenevat.
Jalosukuisten kullalla kirjaillut silkkipuvut, heidän pitkät, liehuvat
höyhentöyhtönsä, mutta ennen kaikkea heidän ylpeä katsantonsa
herättävät katkeruutta ja suuttumusta, voimatta vähimmälläkään tavalla
tehota kansan mieliin.

Yhtä ainoata aatelismiestä tervehditään myötätuntoisesti. Orléansin
herttua ei ole välittänyt liittyä kuninkaallisiin sukulaisiinsa ja
astuu sen sijaan oman vaalipiirinsä edusmiesten joukossa. Häntä
tervehditään kansanystävänä, mutta erittäinkin hovin ja kuningattaren
vihamiehenä.

Hengellinen sääty, joka seuraa aatelin perässä, on jaettu kahteen
ryhmään: alempi papisto ja valtakunnan piispat.

Valtaistuinteltan alla kulkee Pariisin arkkipiispa, kantaen pyhää
hostiaa. Henkivartijoita ja sveitsiläisiä kulkee etunenässä, ja
hallitsijasuvun prinssit kannattavat valtaistuinteltan nauhoja. Heti
tämän jälkeen seuraa kuningas, yllään kallisarvoinen, kullalla
kirjailtu viitta. Hänen korkeimmat virkamiehensä ympäröivät häntä.
Samaten kuin muut pitää hänkin vahakynttilää kädessään.

Kuningatar tulee kappaleen matkaa jälempänä prinsessojen ja hovinaisten
seuraamana. Taide ja luonto yksissä neuvoin näyttävät tänä päivänä
uhranneen kaikki apukeinonsa tehdäkseen hänestä verrattoman kauneuden
ja arvokkuuden kuvan. Mutta ei ainoakaan mieltymyshuuto tervehdi Marie
Antoinettea hänen tiellään, kansan käytös häntä kohtaan on jäätävän
kylmä.

Juhlasaatto soluu edelleen kevätauringon valaistessa sitä säteillään.

Linnan parvekkeella makaa keltaisenkalpea, sairas ja laihtunut lapsi
nojallaan pieluksia vasten. Se on kuningasparin vanhin poika, Ranskan
perintöprinssi, pikku Ludvig, joka seuraa juhlasaattoa suruisin,
puoleksi sammunein katsein.

Tuokion ajaksi välähtää loiste hänen väsyneihin silmiinsä, kun hän
näkee tuon eriskummaisen ja loistoisan näytelmän. Se on viimeinen ilo,
joka on hänelle tässä elämässä suotu, kuukausi tämän jälkeen hän lepää
arkussaan.

Hänen äitinsä tietää sen; hän kohottaa päätänsä ja hänen katseensa
etsii lasta. Hän pakottaa itsensä hymyilemään lapselle -- väkinäistä
hymyä -- ja kulkee edelleen, mieli täynnä raskaita ajatuksia.

Kansanjoukon uhkaavan äänettömyyden keskeyttää yhtäkkiä huuto, joka
kaikuu vihloen hänen korvissaan: "Eläköön Orléansin herttua!" Se on
ilmeinen mielenosotus, sillä Orléansin herttua on kuningattaren
katkerin vihamies, joka suuressa määrin on ollut avullisena niiden
vihamielisten tunteiden virittämisessä ja levittämisessä, joiden
esineenä Marie Antoinette on.

Tämä ei ole tarkoitettu niin paljon suosionosotukseksi prinssille kuin
loukkaukseksi kuningattarelle. Joukko Pariisin naisia on saapunut tänne
tervehtiäkseen häntä pilkallisin soimauksin. Kolme kertaa uudistuvat
nämä mielenosotukset, mutta kuningas ei näytä huomaavan mitään. Silloin
kalpenee Marie Antoinette, seisahtuu ja horjahtaa. Hän vapisee koko
ruumiissaan ja on vähällä vaipua maahan. Prinsessat rientävät häntä
tukemaan. Kuninkaan ystävät, jotka ovat tienneet odottaa hyökkäystä,
huutavat: "Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar."

"Muistakaa, että Te olette Marie Teresian tytär!" kuiskaa ääni hänen
läheisyydessään.

"Kyllä, minä muistan sen", jupisee hän, puoleksi tiedotonna, ja koettaa
ponnistella voimiaan.

Tahdotaan pysäyttää juhlasaatto, mutta hän kieltää sen viittaamalla
kädellään. Hänen päänsä on polttavan kuuma, hänen huulensa ovat kuivat.
Majesteetillisen arvokkaana, mutta kasvot syvää surua ilmaisevina,
astuu hän edelleen.

Mutta tämä itsensä hillitseminen, jota hän on yleisön edessä osottanut,
pettää hänet kokonaan, niin pian kuin hän on palannut linnaan. Hän
vaipuu maahan ja makaa useita tunteja mitä tuskallisimmissa
hermokouristuksissa.

Sitten kun hänet on kannettu sänkyyn, tuottaa kyynelvuo hänelle viimein
huojennusta. Hän kääntyy hovinaistensa puoleen hakien lohdutusta, mutta
he ovat niin levottomia, etteivät uskalla lausua ainoatakaan
lohduttavaa sanaa.

Varhain seuraavana aamuna tungeskelee melkoinen ihmisjoukko pienen
kapean sivuoven ulkopuolella, josta päästään saliin, missä
valtiopäiväin avauksen on määrä tapahtua. Keskustellaan ryhmissä;
toiset ovat rauhallisia, toiset kiihkeitä, mutta kaikkien kasvoilla
kuvastuu ankaruutta ja vakavuutta.

Vihdoin avautuu ovi. Tästä kapeasta sivuovesta astuvat verkalleen
sisään samat nöyryyttäviin pukuihin puetut miehet, joita kansa
edellisenä päivänä oli riemuiten tervehtänyt. Nämä ovat kolmannen
säädyn kuusisataa edusmiestä.

Kultaukset, kynttilähaarukat ja kuninkaallinen komeus loistelee
tulijoita vastaan upeassa salissa.

Perinnä salissa kullalla koristellun katoksen alla kohoaa valtaistuin.
Sen vieressä on nojatuoli, kuningatarta varten aiottu. Taburetteja on
asetettu prinsessoja varten, pieniä tuoleja prinsseille.

Oikealla puolella on penkkejä papistoa varten, vasemmalla puolella
aatelia varten. Kuvernöörit, kenraalit ja valtiosihteerit ovat saaneet
sijansa keskellä lattiaa.

Salin alapäässä ovat kolmatta säätyä varten aiotut penkit. Tahdotaan jo
heti alussa nöyryyttää porvarit karkoittamalla heidät niin kauas
valtaistuimen luota kuin suinkin.

Kaksi juhlamenojen ohjaajaa osottaa sijat lähetystöille.

Kansanmiehet näkevät edessään Ranskan vanhan kuningassuvun, mahtavan
kirkon ja vihdoin aatelin edustajat, jotka ovat perineet ne arvonimet
ja etuoikeudet, joita muinaiset Ranskan kuninkaat olivat antaneet
palkinnoiksi taitavimmille sotapäälliköilleen ja valtiomiehilleen.

Mutta eivät aatelille ja papistolle suodut kunniasijat enempää kuin
loistavat puvutkaan saa ketään unohtamaan noita kuuttasataa
mustapukuista miestä. Suuren yleisön myötätuntoisuus on heidän
puolellaan. Ja tuosta kapeasta sivuovesta, jonka kautta heidät
johdettiin, ovat kansan toiveet astuneet sisälle.

Ludvig XVI avaa valtiopäivät puheella, jossa hänen hyvyytensä ja
rakkautensa kansaa kohtaan kauniilla tavalla tulee ilmi. Hän lausuu,
että hänen sydämensä kauan on toivonut tätä päivää ja että hän ei ole
empinyt ottaa jälleen käytäntöön tapaa, joka, kuten hän toivoi, tulisi
uudeksi voiman ja ilon lähteeksi maalle ja kansalle.

Tämä päivä on viimeinen vanhan hallituksen päivistä, jolloin Marie
Antoinette esiintyy kuningattarena julkisessa tilaisuudessa. Hänellä
näkyykin olevan jonkinlainen aavistus siitä. Vaivalla onnistuu hänen
peittää liikutuksensa niitten virallisten hymyilyjen ja nyökkäysten
verhoon, joita hän jakelee kaikille tahoille. Sillä välin kuin kuningas
puhuu, luvaten kansalle rakkautta ja oikeutta, sillä välin kuin Necker
lukee julki kertomuksen raha-asiain tilasta, harhailee kuningattaren
katse ympäri avaraa salia. Hän koettaa lukea noista tuntemattomista
kasvoista millaisia tunteita heidän povissaan liikkuu kuningasta ja
hänen perhettään kohtaan.



2.

Kuningatarta parjataan. -- Orléansin herttua.


Kuningatar oli mustana ja uhkaavana kohtana niissä toiveissa, jotka
valtiopäivät olivat herättäneet eloon.

Parjaus oli tehnyt tehtävänsä. Riemuhuudot, jotka yhä vieläkin
tervehtivät Ludvigia milloin hän näyttäytyi, vaikenevat Marie
Antoinetten tiellä.

Maa-aateli, pitäjänpapit ja pikkukaupunkien porvarit, jotka olivat
kokoontuneet kaikista osista valtakuntaa, olivat mitä kiihkeimpäin
ennakkoluulojen valtaamia hänen suhteensa. Oli totuttu pitämään häntä
ei ainoastaan tuhlaavaisuutensa kautta syynä maassa vallitsevaan
rahanpuutteeseen, vaan myös uudistusten ja kaiken edistyksen
vaarallisimpana jarruttajana.

Herjausrunot ja häväistyskirjoitukset, salaperäiset jutut, joita
kuiskailtiin miehestä mieheen, kenenkään tietämättä päättää, mistä ne
olivat peräisin, olivat lakkaamatta teroittaneet mieliin, että
"itävallatar" oli kaiken pahan alku ja juuri.

Yhtenä niistä rikoksista, joista Marie Antoinetten vihamiehet eivät
koskaan lakanneet häntä syyttämästä, oli rakkaus, jota hänen sanottiin
osottavan synnyinmaatansa kohtaan. Yhtenään väitettiin, että hän asetti
veljensä edut puolisonsa etuja korkeammalle. Amerikan sodan päättyessä
oli Ranska sitoutunut maksamaan kaksi miljoonaa livreä Yhdysvaltain
lukuun; maksupäivä sattui vallankumouksen alkuun, ja huhu suurensi
summan moninkertaiseksi ja väänsi tosiasiat vääriksi. Sanottiin Marie
Antoinetten salaa auttavan Josefia, Itävallan keisaria, joka on
rahapulassa, ja että ne melkoiset summat, jotka Marie Antoinette
lähetti Wieniin, köyhdyttivät Ranskan ja tyhjensivät valtiokassan.

Vähää ennen valtiopäiväin avausta oli eräänä iltana italialaisessa
oopperassa kuningattaren loosin laitaan ripustettu mahdottoman iso
plakaatti, johon oli piirretty sanat: "Vapiskaa tyrannit! Teidän
aikanne on mennyt!" Ja kun ministeri Brienne oli saanut eron, oli kansa
virittänyt ilotulia ja huutanut: "Huomenna tulee kuningattaren uskotun,
apotti Vermondin vuoro!"

Kansan toivomusten mukaan nimitettiin Necker Briennen seuraajaksi.
Marie Antoinette oli suostunut ministerin toivomukseen, että kolmanteen
säätyyn oli lisättävä toinen verta edusmiehiä, ja hän oli peruuttanut
suosikeilleen ja palvelijoilleen lupaamiaan eläkkeitä ja
suosionosotuksia.

Sikäli kuin Ludvigin mitättömyys hallitsijana tuli yhä räikeämmin
huomatuksi, kehittyi hänen puolisonsa päättäväisyys koettelemusten
päivinä. Hän ei ollut enää se kevytmielinen lapsi, kuin ennen. Hänen
jalommat, huvitteluhalun ja ajattelemattomuuden tukahuttamat
ominaisuutensa joutuivat nyt näkyviin. Hieno maailmannainen sai
väistyä, ja vakaaluontoinen nainen astui sijaan. Mutta hänen ylpeä
arvokkuutensa, hänen pelkäämättömyytensä vaaroissa tulivat jo liian
myöhään, voidakseen pelastaa häntä turmiosta.

Nyt ei ollut sanottavaa hyötyä siitä, että hän erosi ystävistään ja
koki taivuttaa kuningasta toimeenpanemaan reformeja. Hänen äänensä ei
ulottunut kansan korviin, eikä hänellä uskottu olevan mitään jaloja
harrastuksia.

Neljäntoista vuoden mittaan oli yleisö pitänyt häntä valtakunnan
vihollisena. Ja sikäli kuin kapinanhenki oli levinnyt laajemmalle,
oli vihakin häntä kohtaan juontanut juurensa syvemmälle.
Vallankumouksellinen Ranska hyökkäsi yksimielisesti "itävallattaren"
kimppuun; hän oli hamasta ensi hetkestä heidän valittu uhrinsa.

Valtiopäiväin avauksen edellisinä päivinä olivat tiet Trianon ja
Versaillesin välillä olleet täynnä jalankulkijoita. Siellä kohtasi
asianajajia, pappeja, porvareja ja talonpoikia, jotka etäisillä
maanäärillään olivat herjausrunojen kautta kuulleet puhuttavan
kuningattaren pienestä Trianosta.

Kaikkea he tahtoivat nähdä ja kaikesta he halusivat tietoa. He utelivat
palvelijoilta, oliko perää siinä, että kuningas oli väkeviin menevä, ja
heitä oli mahdoton saada luopumaan siitä uskostaan, että kuningatar
vietti kevytmielistä elämää.

Olihan myös kuninkaallisessa suvussa prinssi, joka julistautumalla
kuningattaren vihamieheksi oli hankkinut itselleen arvoa ja kansan
suosiota. Irstaileva Orléansin herttua -- jonka isänisä oli Ludvig
XV:nnen holhooja -- oli mieltenkuohun yltyessä maassa asettunut hovin
suhteen vastustavalle kannalle edistääkseen omia, itsekkäitä
pyyteitään.

Orléansin suvun "Palais Royal" oli salaliittojen yhtymyspaikkana, sillä
suvun vanhojen etuoikeuksien johdosta ei poliisi voinut tunkeutua tähän
taloon.

Ilkeät huhut, jotka laskivat perustuksen Marie Antoinetten
mestauslavalle, levitettiin useinkin "Palais Royal'ista", ja ne
tapasivat aina herkkää kaikua sen muurien sisällä. Tässä linnassa
päätettiin Bastiljin valloitus, ja täällä myös valmistettiin heinäkuun
20. ja elokuun 10. päivän tapauksia.

Orléansin herttua -- ennen Chartresin herttua -- oli aivan nuorena
nainut Penthièvren herttuan tyttären, jonka sydämessä oli herännyt
rakkaus tuota kaunista miestä kohtaan, jonka siveettömästä elämästä hän
ei suinkaan ollut tietämätön. Prinssi, joka oli paljoa enemmän
ihastunut nuoren naisen rikkauteen kuin häneen itseensä, oli mennyt
naimisiin ilman rakkautta.

Kevytmieliset huvit olivat olleet ainoana tehtävänä hänellä ennen
naimisiinmenoa, ja sen jälkeenkin jatkoi hän samaa siveetöntä
elämäntapaansa. Hänen talonsa oli alttiina mitä huonotapaisimmille
miehille sekä naisille, ja hän toimeenpani heidän kanssaan hurjia
juomapitoja; hän turmeli ruumiillisesti sekä henkisesti lankonsa,
Lamballen prinssin, joka, jos hän olisi elänyt, olisi yksin saanut
periä isänsä suuressa arvossa pidetyn nimen ja suuremmoiset maatilat.

Marie Antoinetten tullessa Ranskaan oli Orléansin herttua
alkanut silmiinpistävällä tavalla osottaa hellyyttä nuorelle
kruununprinsessalle, joka kohteli häntä suurimmalla avomielisyydellä.
Huolimatta siitä, että Maria Teresia oli huomauttanut hänelle, ettei
herttuaan ollut paljoa luottamista, ei tytärtä ollut arveluttanut
kohdella häntä sillä hyväntahtoisuudella, jota hän niin halusta osotti
kaikille.

Bourbon-suvun jäsenet olivat jo useita sukupolvia perätysten katselleet
Orléans-sukua kaikkea muuta kuin suopein silmin. Siinä tapauksessa,
että Ludvig XIV:nnen jälkeläiset olisivat kuolleet sukupuuttoon, olisi
Orléansin prinssillä ollut oikeus periä valtaistuin. Tämä seikka jo oli
herättänyt Ludvig XV:nnessä epäluuloa sukua kohtaan. Sitten kun vanha
Orléansin herttua oli ilmoittanut hänelle, että poikansa halusi naida
Penthièvren herttuan tyttären, ja pyytänyt siihen kuninkaan
suostumusta, oli Ludvig vastannut:

"Minulle ei suinkaan ole mieleen, että suvun nuorempaan haaraan kuuluva
prinssi tulee rikkaammaksi kuin omat lapsenlapseni. Mutta kun
vallanperimys on kolmen pojanpoikani kautta turvattu, en sentään huoli
asettua aiottua avioliittoa vastaan."

Ludvig XV:nnen poika oli juurruttanut lapsiinsa sitä Orléans-suvun
jäseniä loukkaavaa käsitystä, että nämä muka eivät kaihtaisi
minkäänlaisia keinoja, eivät edes rikostakaan, raivatakseen itselleen
tien valtaistuimelle. Tämä käsitys, joka aikaisin oli päässyt Ludvig
XVI:ssa juurtumaan, pysyi hänessä vallitsevana koko vallankumouksen
ajan. Ja jo kauan ennen vallankumouksen puhkeamista tunsi hän
vastenmielisyyttä nuorta herttuata kohtaan ja näki surukseen, että
Artoisin kreivi lämpimällä ystävyydellä liittyi häneen.

Vaikka Marie Antoinette aluksi oli kohdellut herttuata ystävänä, alkoi
hänkin myöhemmin pitää häntä rauhanhäiritsijänä. Herttuan halpamainen
käytös ja hillitön elämä synnyttivät kuningattaressa tyytymättömyyttä,
ja hänen tapansa vaijeten vetäytyä pois, kuninkaallisen perheen
joutuessa johonkin vaaraan, herätti kuningasparissa epäluuloa.

Kun kuningatar sittemmin teki tyhjäksi hänen tuumansa päästä Ranskan
suuramiraaliksi ja kun hän lopuksi Marie Thérèsen tultua maailmaan oli
pilkalla hyljännyt herttuan esityksen, että kuningasparin tytär ja
hänen poikansa Ludvig Filip tulevaisuudessa yhdistettäisiin avioliiton
siteillä, tuli herttuasta pian hänen julkinen vastustajansa.

Loukkautuneena kuningasparin häntä kohtaan osottamasta kylmyydestä,
poistui hän yhä kauemmas Versaillesista ja rikkoi lopulta kokonaan
välinsä sukunsa vanhemman haaran kanssa. Esiintymällä kuningattaren
vihamiehenä saavutti hän -- kuten jo on mainittu -- kansan suosion, ja
kuningassukuisena prinssinä tuli hänestä vaarallinen ase vehkeilijäin
käsissä.

On kumminkin liikanaista nähdä hänen kätensä kaikkialla ja kuulla hänen
äänensä kaikissa meteleissä. Herttuata on enemmän surkuteltava kuin
moitittava, ja hänen vikansa johtuivat pikemmin heikkoudesta kuin
häijyydestä. Paitsi sitä oli hänen kovin vaikeata poiketa
vallankumouksen tieltä, kun kerran oli sille antautunut.

Mitä Marie Antoinetteen tulee, kuontui herttuan viha häneen nähden
sangen turmiolliseksi. Herttua syytti kuningatarta siitä, että hän oli
saattanut herttuan nykyiseen väärään asemaansa, ja että hän lakkaamatta
oli virittänyt kuninkaassa vastenmielisyyttä häntä kohtaan.
Sitäpaitsi moitti hän kuningatarta kiivaasti siitä, että kuningatar
ylenkatseellaan oli saattanut hänelle nöyryytyksiä ja vihamielisellä
käytöksellään pakottanut hänet liittymään vastustajien leiriin.

Hänen lemmittynsä, ja näistä varsinkin hänen lastensa kasvattajatar,
lahjakas madame de Genlis, teki kaikki ylläpitääksensä tuota vihaa.
Tämä närkäs kirjailijatar oli monasti ottanut syytä loukkautua
kuningattaren puuttuvasta kohteliaisuudesta, ja se katkeruus Marie
Antoinettea kohtaan, joka selvästi huomataan hänen muistelmissaan,
lienee tullut paljoa voimakkaammin ilmi hänen jokapäiväisessä
seurapuhelussaan herttuan kanssa.

Kun Marie Antoinette toistamiseen tuli äidiksi, vannoi Orléansin Filip
kalliin valan, ettei tästä lapsesta kuuna päivänä tulisi Ranskan
kuningasta.

Hän karkoitettiin hovista kuninkaallista perhettä kohtaan osottamansa
epäkunnioituksen johdosta. Tämä karkoitus peruutettiin kuitenkin
prinsessa Lamballen esirukousten takia -- saman prinsessan, jonka
nuoren puolison herttua oli vetänyt alas siveettömyyden liejuun. Ja kun
sekä Ludvig että Marie Antoinette pitivät suuressa arvossa niinhyvin
prinsessan kuin herttuan onnetonta puolisoa, suostuivat he kernaasti
hänen pyyntöönsä.

Aika ajoin muistui Orléansin Filipin mieleen, että hän kuului
Bourbon-sukuun ja että hän oli kuninkaallista syntyperää. Tätä
ajatellessaan katui hän erhetyksiään ja päätti todenteolla vastedes
käyttäytyä kuten hyvän sukulaisen ja uskollisen alamaisen tulee. Mutta
hänen hallitukselle vihamieliset ystävänsä virittivät lakkaamatta
uudestaan hänen vihaansa kuningatarta kohtaan, ja kohtalon omituista
sallimusta oli, että useimmat salaliitot hänen kuninkaallisia
sukulaisiaan vastaan tehtiin hänen palatsissaan. Hänen oli kestettävä
se häpeä, että hänet vedettiin osalliseksi niihin, sekä se onnettomuus,
että salaliittolaiset käyttivät hänen nimeään tunnussananaan.



3.

Poliittisia riitoja. -- Ludvig ja Marie Antoinette menettävät vanhimman
poikansa. -- Bastiljin valloitus. -- Kuningatar käy Pariisissa.


Pian sen jälkeen kun valtiopäivät olivat kokoontuneet syntyi kiivaita
riitaisuuksia. Säädyt seisoivat vihamielisinä vastatusten; kolmas sääty
ja osa pappissäätyä toisella sekä aateli ja osa pappissäätyä toisella
puolella. Riita kiihtyi vain yhä katkerammaksi toisen puolueen
lisääntyvien vaatimusten ja toisen puolueen sitkeän vastarinnan
johdosta.

Kansan mielentila kävi yhä levottomammaksi, hallituksen käytös
horjuvammaksi. Nälänhätä raivosi edelleen maassa.

Apotti Sieyès, Pariisin edusmies, oli kirjallaan: "Mitä on kolmas
sääty?" voimallisesti edistänyt vallankumouksellista liikettä.

"Mitä on kolmas sääty?" oli hän kysynyt. Ja hän oli vastannut: "Ei
mitään." "Mitä sen tulee olla?" oli hän edelleen kysynyt, ja vastaus
oli kuulunut: "Kaikki!"

Hänen ehdotuksestaan ja molempien puolueitten oltua lakkaamatta
riidassa keskenään otti kolmas sääty nimekseen kansalliskokous. Bailly,
kuuluisa tähteintutkija, joka yksinäisestä oppikammiöstaan oli
siirtynyt keskelle valtiollista temmellystä, valittiin presidentiksi.
Omasta vallan-täydellisyydestään ja ilman kuninkaan suostumusta anasti
siten kolmas sääty itselleen oikeuden esiytyä koko kansakunnan
puolesta.

Tapaukset seurasivat nyt nopeasti toisiaan, ja niitä ohjaamaan olisi
tarvittu johtaja, joka olisi ollut joko varustettu suurella
valtioviisaudella tahi nauttinut sotajoukkojen täyttä luottamusta ja
rakkautta.

Mutta hyväntahtoisella Ludvigilla ei ollut kumpaakaan näistä
edellytyksistä.

Kuningatar, jolta hän pulassa ollessaan pyysi neuvoa ja apua, kehotti
häntä yhtenä päivänä taipumaan parannuksiin, mutta toisena päivänä hän
jo esteli niiden toimeenpanoa. Toiselta puolelta koki hovi ehkäistä
kuningattaren vaikutusta parannus-ystävälliseen suuntaan, ja
toiselta puolen tukahtuivat hänen kansanystävälliset tunteensa
kansalliskokouksen katkeruuden ja vihan kautta. Mutta kaikesta
huolimatta tehtiin hän vastuunalaiseksi kaikesta.

Äidilliset surut saivat joksikin aikaa poliittiset levottomuudet
vaimenemaan.

Marie Antoinettella oli nuoruudessaan ollut kaikki maailmannaisen viat:
hän oli ollut kevytmielinen, kiemaileva, itserakas, tuhlaavainen ja
moitteenhaluinen. Mutta näitten monien ja suurien virheitten ohella oli
hänellä kumminkin ollut yksi ominaisuus, joka sovitti paljon: hän oli
hyvä äiti. Rakkaus lapsiin oli saanut ajattelemisen hereille hänen
sielussaan.

Nyt kun pahat päivät lähestyivät, toivoi hän lastensa näkemisestä
saavansa voimaa ja rohkeutta. Mutta vallanperijä, jonka syntymä oli
antanut aihetta niin vilpittömiin riemunosotuksiin kansan puolelta,
oli näihin aikoihin kääntynyt heikoksi ja sairaaksi, ja hänen
raskasmielisyytensä ja katkera mielenlaatunsa olivat tehneet hänen
hoitamisensa hyvin tukalaksi.

Vuosikausia oli hänen terveydentilansa antanut aihetta huoleen.
Lääkärit olivat kokeneet uskotella äitiä, että pelottava tauti, jota
poika sairasti, paranisi vuosien kuluessa. Hänet lähetettiin Meudoniin,
mutta sielläolo ei saanut parantumista aikaan, ja vihdoin selvisi Marie
Antoinettelle pojan tila täydessä toivottomuudessaan.

Keväällä 1789 ei enää voitu salata, että kruununprinssi oli kuolemaan
tuomittu, ja itse tunsi hän, että hän oli kuolemaisillaan.
Valtaistuimen horjuessa perustuksillaan sammuivat äidin toiveet.

Prinsessa Lamballe ja kreivitär de Lâge kävivät sairaan lapsen luona
Meudonissa ja palasivat sieltä syvän murheen valtaamina.

"On sydäntäsärkevää nähdä hänen tuskiaan, hänen selvää ymmärrystään ja
hänen kärsivällisyyttään", kirjoitti kreivitär de Lâge. "Meidän
tullessamme hänelle paraillaan luettiin ääneen. Hänen oli pistänyt
päähän nostattaa itsensä pieluksilla ja tyynyillä peitetylle
biljaardille. Prinsessa ja minä katsoimme toisiimme. Meillä oli sama
ajatus, että tämä muistutti näytteille asetettua ruumista.

"Prinsessa Lamballe kysyi mitä hän luki.

"'Luen eräästä varsin mieltäkiinnittävästä aikakaudesta historiassamme,
Kaarle VII:nnen hallituksesta', vastasi hän; 'siinä mainitaan monta
sankaria.'

"Kysyin, lukiko hänen kuninkaallinen korkeutensa historiaa
aikajärjestyksessä, vaiko valikoimalla sieltä täältä
mieltäkiinnittävimpiä tapahtumia.

"'Luen yhtäjaksoisesti', vastasi hän. 'Minulla ei ole riittävästi
tietoja, valikoidakseni ainoastaan muutamia paikkoja, ja minusta on
kaikki huvittavaa.' Hänen kauniit, kuolevat silmänsä tähystelivät minua
hänen lausuessaan nämä sanat. -- -- --"

Ratkaisu lähestyi. Pariisi, joka viikkokausia oli ollut poliittisten
riitojen kiihdyttämänä, suli meltomieliseksi ajatellessaan lasta, jonka
maailmaantuloa seitsemän vuotta sitten oli vietetty ilolla ja suurilla
juhlilla -- lauhtui lempeäksi ajatellessaan, mikä ero oli silloisen ja
nykyisen ajan välillä.

Pojan kuoleman edellisenä iltana lähti kuningas Meudoniin tapaamaan
häntä. Hovimestari lähetti silloin ulos sihteerinsä, Léfèvren,
pyytämään, ettei kuningas astuisi sisään.

Eräs silminnäkijä kertoo siitä seuraavaa: Kuningas pysähtyi
silmänräpäyksessä ja virkkoi nyyhkyttäen:

"Oi, poikani on kuollut!"

"Ei, teidän majesteettinne", vastasi Léfèvre, "hän ei ole kuollut, vaan
niin sairas kuin suinkin voipi olla."

Kuningas vaipui ovensuussa olevalle nojatuolille. Samassa tuokiossa
syöksyy kuningatar huoneeseen ja heittäytyy polvilleen puolisonsa
viereen. Kuningas huudahtaa hänelle itkien:

"Oi, vaimoni, rakastettu poikamme on kai kuollut, koskei tahdota
päästää minua näkemään häntä."

Sihteeri toisti, että hän ei ollut kuollut.

Kuningatar syleili kuninkaan jalkoja ja sanoi kyynelvirran juostessa:

"Olkaamme rohkeita, ystäväiseni! Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.
Toivokaamme, että hän pelastaa rakkaan lapsemme."

Seuraavana aamuna -- 4. päivänä kesäkuuta -- huokasi Ranskan
perintöruhtinas viimeisen henkäyksensä. Tämä tapahtui päivälleen
kuukausi jälkeen suuren kirkkojuhlakulkueen, joka oli pidetty ennen
valtiopäivien avausta.

Muutamia päiviä sen jälkeen avautui Saint-Denisin hautaholvi
vastaanottaakseen kuninkaanpojan, ja muutamia hetkiä viipyivät
kansakunnan ajatukset pienen prinssin ruumiskirstun ääressä.

Mutta Meudonin linnassa makasi äiti polvillaan, pää kätkettynä käsiin.
Häntä ei saatu väistymään pienen sängyn luota, joka nyt oli tyhjänä, ja
lakkaamatta ajatteli hän vain lasta, joka oli kärsinyt niin paljo, ja
niitä toiveita, jotka olivat menneet hautaan tämän lapsen mukana. Hänen
ääretön surunsa kuvastuu niissä riveissä, jotka hän kirjoitti prinsessa
Lamballelle:

"Onnellinen sinä, joka et ole äiti!"

       *       *       *       *       *

Suru pojan kuoleman johdosta ei voinut päästää vanhempia niistä
huolista, joita maan poliittinen tila heille tuotti. Se oli kuohuva,
selkkautunut ja levoton aika, jonka läpi kulki suuria mullistuksia
ennustava tuulahdus.

Päivää jälkeen kruununprinssin kuoleman saapui Bailly linnaan
esiintuomaan kansalliskokouksen osanoton ilmaukset. Mutta samalla oli
hän saanut toimekseen pyytää, että osa edustajista pääsisi kuninkaan
luo keskustelemaan hänen kanssaan yleisestä tilasta, koska -- kuten
Bailly lausui -- "ei voitu hyväksyä mitään välikättä kuninkaan ja hänen
kansansa välillä".

"Eikö kolmannen säädyn joukossa sitten ole yhtään isää?" kysyi Ludvig
tavattomalla katkeruudella.

Mutta Bailly pysyi vaatimuksessaan niin jyrkästi ja puhui niin
vakuuttavasti, että kuninkaan täytyi taipua ja heti vastaanottaa
lähetystö.

Joutuisimme liian pitkälle, jos ryhtyisimme yksityiskohtaisesti
esittämään niitä tapauksia, jotka nyt seurasivat ja joista maailman
historia tietää kertoa. Syyt tyytymättömyyteen olivat moninaiset:

Juhlallisessa istunnossa oli kuningas julistanut mitättömiksi ne
päätökset, joita kolmas sääty valan nojalla oli sitoutunut
noudattamaan.

Necker, se mies, johon kaikki maltilliset vapauden ystävät kiinnittivät
toivonsa, oli jättänyt eronhakemuksensa. Kuninkaan ja kuningattaren
toivomuksesta oli hän tosin jälleen ottanut rahaministerin salkun
haltuunsa, mutta julkinen salaisuus oli, että hänen vastustajansa
taukoamatta tekivät työtä kukistaakseen hänet. Useita rykmenttejä
koottiin Versaillesin läheisyyteen; niiden tuli, jos niin tarvittiin,
tukea hallitusta.

Heinäkuun 11. päivän iltana sai Necker eron ja karkoitettiin samalla
Ranskasta. Uuden ministeristön johtajaksi tuli nyt kuningattaren
suosikki, parooni Breteuil, joka oli kansanpuolueen kiivas vastustaja.

"En saata paneutua levolle, ilmoittamatta sinulle, että Necker on
matkustanut pois", kirjoitti Marie Antoinette samana iltana madame
Polignacille. "Suokoon Jumala, että vihdoin voisimme saada aikaan
kaiken sen hyvän mitä olemme aikoneet. Hetki on vakava, mutta minulla
on rohkeutta."

Neckerin erottaminen nosti kansassa suunnatonta suuttumusta.
Epäsuosiota, joka Ranskan kansan suosikkia oli kohdannut, katsottiin
loukkaukseksi itse kansaa kohtaan, ja peljättiin sotajoukkojen
ryntäävän Pariisiin.

Neckerin ja Orléansin herttuan veistokuvia kannettiin riemusaatossa
suruharsoihin verhottuina vaikenevien ihmislaumojen keskellä, jotka
kunnioittavasti paljastivat päänsä.

Huudettiin petosta ja valtionvararikkoa, ja väitettiin, että kuningas
aikoi heitättää Neckerin Bastiljiin ja että Orléansin herttua
mestattaisiin. Kerrottiin, että Perttulin yön julmuuksien uudistuminen
uhkasi kansan edustajia, että pääkaupunki piiritettäisiin palkatuilla
sotajoukoilla ja että kuningatar, Polignac-perheen auttamana, itse
kiihottaisi sotamiehiä julmuuteen ja virittäisi heissä murhanhimoa.

Katkeroittunut väestö vastasi näihin valheellisiin ja vaarallisiin
huhuihin ryhtymällä tarmokkaihin valmistustoimiin. Katujen kivitys
purettiin, hovin lähettejä pidätettiin, kirjeitä avattiin ja luettiin,
rauhallisia matkustajia ryövättiin, taloja poltettiin ja hävitettiin,
huudettiin ja uhattiin hyökätä Versaillesiin.

Yhtä kiihtynyt ja kärsimätön kuin pääkaupungin väestö oli
kansalliskokouskin. Mirabeau hyökkäsi hovia vastaan koko valtavalla
kaunopuheliaisuudellaan. Synkkiä ennustuksia ja kirouksia heitettiin
Marie Antoinettea vastaan, jota pidettiin Neckerin kukistumisen oikeana
aiheuttajana. Apotti Grégoire vertasi "itävallatarta" raamatun
Isebeliin. "Ranskan luottamus kuninkaihinsa on vähemmin hyve kuin
heikkoutta", huudahti Mirabeau.

Kuninkaalliset sotajoukot olivat Pariisin ulkopuolella parooni
Besenvalin johdolla. Mutta sotamiehet, joiden mieliä sanomalehdet
olivat muovaelleet, horjuivat kansaa kohtaan tuntemansa
myötätuntoisuuden ja hallitsijalleen vannomansa uskollisuuden välillä.
Sen sijaan että olisivat hillinneet ihmisjoukkoja, vaikuttivat he vain
niiden enempään ärsyttämiseen.

Pariisin itäpuolella oli Bastilji, vanha linnoitus, joka edellisten
hallitsijain aikana oli tullut surullisen kuuluisaksi. Se oli vähemmin
tunnettu lujuudestaan -- Liigan aikoina antautui se ja valloitettiin
jälleen takaisin viisi, kuusi kertaa -- kuin kuninkuuden ja sen
ministerien sortovallan välikappaleena.

Se oli vihattu ja kirottu rakennus, johon kätkeytyi vain tuskaisia
muistoja. Lukemattomat hallitsijain ja heidän suosikkiensa oikkujen
uhrit olivat huokaillen päättäneet päivänsä sen kolkoissa komeroissa.
Kansan mielen täytti kauhu tätä vankilaa kohtaan, joka seiniensä
sisälle oli sulkenut niin monet vakaumuksensa marttyyrit.

Oli sentähden vallan luonnollista, että kansan raivo kääntyi tätä
uhkaavaa paikkaa, kuninkaiden yksinvaltiuden eduskuvaa vastaan.

Koko Ranskassa löytyi tuskin hyväntahtoisempaa ihmistä kuin Ludvig XVI.
Hän oli hävittänyt Châtelet-vankilan matalat, kurjat vankikomerot, ja
hän oli panettanut kuntoon "La Force'n" erityiseksi vankilaksi
velkavankeuteen joutuneita varten, erottaakseen heidät pois varkaista
ja muista pahantekijöistä. Mutta Bastilji oli hänen kuninkaallisen
hallitsijavaltansa tunnuskuva; hän piti tuosta vanhasta linnoituksesta
eikä mielellään halunnut riistää siltä sen arvoa. Vaikka toisia
vankiloita lievennettiin, pysyi tämä yhtä kovana kuin ennen.

Vuonna 1789 oli Bastilji sentään vain kuin linnoituksen varjo, ja
linnan varustusväkenä oli 82 kykenemätöntä sotilasta ja 36
sveitsiläistä. Mutta sen kanuunat ammottivat uhkaavasti yhdelle osalle
Pariisia, ja monet liikkeessä olevat huhut antoivat aihetta sille
luulolle, että sieltä käsin aiottiin ampua pääkaupunkia.

Aamusilla heinäkuun 14. päivänä ryntäsi ihmisjoukko Invaliidihotelliin,
josta se sai aseita. Ja huutaen "Bastiljiin!" lähti parvi
rientomarssissa linnaa vastaan.

Linnanväki kehotti heitä vetäytymään takaisin, mutta kukaan ei
kuunnellut kehotusta.

Kansanjoukot kasvoivat; joka taholta syöksyi raivoisia joukkoja, joissa
oli myöskin pappeja ja naisia.

Taistelu alkoi ja sitä kesti puolipäivästä kello 5 iltapuolella. Yksi
Besenvalin ratsuväkirykmenteistä lähti linnaa auttamaan, mutta sen
täytyi peräytyä ja jättää pääkaupunki kansanjoukkojen valtaan. Lopulta
ei linnan päällikkö, de Launey, katsonut kauemmin jaksavansa pitää
puoliaan. Kansa tunki linnaan, de Launey surmattiin ja hänen päätänsä
kannettiin pistimen nenässä.

Hämmästyneenä näin helpolla saadusta voitosta keräytyi Pariisin väestö
savuavien raunioiden ympärille. Kaikista tuntui ikäänkuin hyvältä
teolta, että tältä uhkaavalta peikolta oli riistetty sen valta, ja että
tämä vanha rakennus oli hävitetty ja hajoitettu maan tasalle.

Eräs sen vankikomeroissa istunut valkopartainen ukko kannettiin
riemusaatossa Pariisin katuja pitkin. Runous, tiede, taide kiirehtivät
ylistämään Bastiljin kukistusta. Karkeloittiin raunioiden ympärillä ja
viritettiin ilotulia. Ja niitä, jotka olivat olleet osallisina linnaa
valloittamassa, juhlittiin kuin sankareita.

Ranskan vallankumous, joka oli kauan piillyt ja kytenyt tuhkan alla,
leimahti Bastiljin kukistumispäivänä ilmiliekkiin. Pääkaupungin
juhliessa voitostaan, kiiruhtivat sen asujamet ryhtymään toimenpiteihin
kaupungin puolustamiseksi. Taottiin keihäitä ja rakennettiin
katusulkuja, joiden takana aiottiin puolustautua odotettuja kuninkaan
sotajoukkoja vastaan. Ruudinsavusta mustuneet ja verin tahratut miehet
esiintyivät pääkaupungin puolustajina, ja puolijuopuneet raivoisat
naiset kiihottivat heitä.

Yleisen sekasorron vallitessa olivat vaalimiehet, jotka olivat
valinneet edusmiehiä Versaillesin valtiopäiville, pitäneet kokouksen.
He ottivat toistaiseksi pääkaupungin hallituksen johdon käsiinsä ja
panivat kuntoon porvarikaartin -- sittemmin niin kuuluisan
kansalliskaartin -- jonka alaosastoja vähitellen perustettiin yli koko
maan.

Saatuaan tiedon pääkaupungissa sattuneista tapauksista lähti
ylikamariherra, herttua Liancourt, heti kuninkaan luo.

"Sehän on ilmi kapina", huudahti Ludvig Liancourtin lopetettua
kertomuksensa.

"Sire", vastasi hovimies, "sanokaa ennemmin, että se on vallankumous."

Kuningas oli tähän saakka jotakuinkin tyynin mielin ottanut vastaan
kaikki vakavammat enteet, välittämättä uhkauksista ja uhittelemisesta.
Mutta tämän odottamattoman hyökkäyksen johdosta katosi äkkiä hänen
luottamuksellinen tyyneytensä. Bastiljin hävitys oli hänelle kuin
puukon isku sydämeen.

'"Tämä on liikaa", toisti hän ehtimiseen.

Mutta linnoituksen kukistuminen ei vaikuttanut ainoastaan kuninkaaseen.
Se edisti osaltansa vallankumousta sen kauhistuksen kautta, jonka se
synnytti hallituksen virkamiehissä.

Ei oltu uskottu kansan mahtiin, oli pilkallisesti hymyilty sen
ponnistuksille; mutta hovipuolue joutui kauhistuksen valtaan nähtyään,
ettei armeija tarjonnut riittävää suojaa kansan raivoa vastaan.

Pariisilaiset kummastuivat omaa voimaansa, hovi kauhistui
voimattomuuttaan. Ministerineuvostossa taisteli yksityisten
päättäväisyys yleistä epäröimistä ja pelkoa vastaan. Kuninkaan
neuvonantajille alkoi vihdoin käydä selväksi, että vallankumous oli
kasvanut heidän silmäinsä edessä ja uhkasi kuninkuuden valta-asemaa.

Edellisten päiväin kuluessa oli kansalliskokous turhaan koettanut
lähetystöjen kautta saada kuninkaan lähettämään sotajoukot pois
pääkaupungin läheisyydestä, mutta nyt riensi kuningas täyttämään tätä
toivomusta.

Seuraavana aamuna Bastiljin hävityksen jälkeen lähtivät kuningas ja
hänen veljensä jalkaisin ilman saattojoukkoa kansalliskokoukseen.

Juuri samana hetkenä sinkautti Mirabeau sen syytöksen, että "kaikki
kuninkaan neuvonantajat, mikä virka-arvo hyvänsä heillä olikin, ovat
vastuunalaiset isänmaan onnettomuudesta".

"Sanokaa kuninkaalle", huusi kansanpuhuja lähetystölle, jota oltiin
aikeissa viimeisen kerran lähettää, "sanokaa kuninkaalle, että meitä
ympäröiväin muukalaisjoukkioiden luona on eilen käynyt prinssejä,
prinsessoja ja kuninkaallisia ystävättäriä heitä hyväilemässä ja heitä
lahjoillaan hyvittelemässä. Sanokaa hänelle, että nuo rahoilla ja
viinillä täytetyt muukalaiset palkkasoturit ovat koko yökauden
laulaneet Ranskan vaipumista orjuuteen ja kohottaneet maljoja
kansalliskokouksen kukistumiselle. Sanokaa hänelle, että hoviväki hänen
omassa linnassaan on tanssinut tuon raakalaissoiton mukaan ja että
juuri samallaiset olivat olot ennen Bartolomeuksen yötä."

Kun hän oli lopettanut puheensa, saatiin tietää, että kuningas oli
tulossa kansalliskokoukseen.

Hänet vastaanotettiin kylmästi, mutta hänen hyvänsävyiset ja rehelliset
kasvonpiirteensä saivat myötätunnon kohta jälleen häntä kohtaan
hereille.

"Minä olen yhtä kansan kera", alotti hän, "ja minä luotan teihin."

Hänen lopetettuaan puheensa, remahtivat edusmiehet suosionhuutoihin.
Poliittisiin näkökantoihin ja eri säätyihin katsomatta keräytyivät he
kuninkaan ympärille ja tahtoivat saattaa hänet takaisin linnaan.

Kuningas palasi melkoista suuremmilla toiveilla kuin oli tullut. Suuret
kansanjoukot liittyivät edusmiehiin ja osottivat kunnioitustaan hänelle
matkalla.

Kuningatar odotti häntä parvekkeella. Hänen tyttärensä seisoi hänen
vierellään, ja käsivarrellaan piti hän pientä poikaansa Kaarlea, joka
oli tullut perintöruhtinaaksi veljensä kuoltua.

Kaikkien katseet suuntautuivat kuningattareen. Marie Antoinette itki,
ja hänen käytöksensä oli niin liikuttavaa, ettei yksikään sydän tässä
tilaisuudessa jäänyt kylmäksi. Synkät kasvot kirkastuivat ja äänetön
ihmisjoukko puhkesi riemuhuutoihin.

Tällä käynnillään kansalliskokouksessa -- tällä sovinnonteon
yrityksellä -- oli kuningas luopunut osaksi vallastaan. Ja tämä hänen
päätöksensä kieltää oma itsensä ei näy hänessä synnyttäneen
minkäänlaista kaipuuta. Kun hänen oli valittava hyväntahtoisuutensa ja
arvonsa välillä, uhrasi hän jälkimäisen toivoen saavansa rauhaa.

Kansalliskokous oli kehottanut häntä kutsumaan takaisin Neckerin,
lähettämään sotajoukot pois ja hyväksymään sen, mitä Pariisissa oli
tapahtunut. Ja hän suostui tähän. Hän antoi anteeksi kapinat ja murhat,
ja luopui taistelusta, joka oli alettu ilman viisasta harkintaa ja jota
oli pitkitetty ilman tarpeellista pontta.

Ministerit erotettiin, ja Necker kutsuttiin takaisin. Kuningas antoi
ilmoittaa, että hän oli sopinut kansalliskokouksen kanssa ja että hän
piakkoin tulisi käymään Pariisissa.

Bailly nimitettiin Pariisin pormestariksi. Kenraali Lafayette
kutsuttiin kansalliskaartin ylipäälliköksi, joka joukko näyttelisi
huomattavaa osaa vallankumouksen historiassa. Kenraali kuului arvossa
pidettyyn aatelissukuun, mutta suosi vapaamielisiä aatteita ja oli
hankkinut itselleen mainetta Amerikan vapaussodassa.

Versaillesista saapui tieto siitä, että sovinto oli saatu aikaan
kuninkaan ja kansalliskokouksen välillä, mutta Pariisissa huudettiin
kadulla yhtä mittaa: "Hukka ylimyksille! Alas hovipuolue."

Kun Ludvig 17. p:nä heinäkuuta lähti Pariisiin, täyttivät pahat
aavistukset hänen mielensä. Ennen matkalle lähtöään kuunteli hän messua
ja ripitti itsensä, ja salaa jätti hän Provencen kreiville valtakirjan
korkeimman vallan harjoittamiseen siinä tapauksessa, että hallitsijan
henkeä ja vapautta uhattaisiin Pariisissa.

Marie Antoinette oli kehottanut kuningasta vähempään myöntyväisyyteen;
hän ei luottanut sellaiseen rauhaan, jonka hintana oli kuningasarvon
menettäminen. Polvillaan itkien oli hän pyytänyt puolisoaan luopumaan
matkastaan kapinalliseen pääkaupunkiin.

Päivä, jonka kuningas oli poissa, tuntui Marie Antoinettesta
loppumattoman pitkältä. Levottomana ja hermostuneesti jännittyneenä
kulki hän aluksi huoneesta huoneeseen, mutta sulkeutui sitten
työhuoneeseensa, jossa mitteli lattiata edestakaisin, käsiään
väännellen. Vapisevalla kädellä kyhäsi hän suunnitelman puheeksi, jonka
aikoi pitää kansalliskokouksessa, jos kapinalliset, joilta saattoi
odottaa kaikkea, yrittäisivät estää kuningasta palaamasta.
Kuumeellisella kärsimättömyydellä hoki hän lakkaamatta:

"Eivät he päästä häntä takaisin!"

Päivä päättyi kuitenkin paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoa.

Ludvig vastaanotti Baillylta kaupungin avaimet.

"Sire", lausui pormestari, "minä jätän teidän majesteetillenne tämän
hyvän Pariisin kaupungin avaimet. Ne on samat avaimet, jotka aikanaan
jätettiin Henrik IV:nnelle. Hän oli valloittanut takaisin kansansa; nyt
on kansa valloittanut takaisin kuninkaansa."

Naiset jättivät hänelle kukilla kiedottuja aseita.

"Teidän majesteettinne läsnäolo riistää meiltä aseet", sanoivat he.

Kello kuusi iltapäivällä saapui hovipoika Versaillesiin tuoden tiedon,
että kuninkaan käynti pääkaupungissa oli suoriutunut onnellisesti.
Kello yhdeksän saapui hän itse väsymyksestä nääntymäisillään, mutta
onnellisena siitä, ettei mitään pahaa ollut sattunut tällä matkalla,
jolle hän oli lähtenyt mieli täynnä rauhattomia aavistuksia. Marie
Antoinette riensi alas häntä vastaan, Ludvig syleili vaimoaan,
sisartaan ja lapsiaan, ja kaikki itkivät ilosta.

Pariisi oli ystävällisesti vastaanottanut kuninkaansa, mutta hänen
myöntyväisyytensä oli äärimäiseen asti kohottanut väestön
itseluottamuksen ja turhamaisuuden, aikaansaamatta minkäänlaista
rauhallista mielialaa. Kuningatar oli osottautunut muita
tarkkanäköisemmäksi ennustaessaan, että kuninkaan myöntyväisyys enemmän
saattaisi kansan voitonhurmauksensa valtaan kuin hänen lempeytensä ja
armonsa liikuttaisi sitä.



4.

Artoisin kreivi ja Polignac-perhe lähtevät Ranskasta. -- Maastamuutto
alkaa. -- Upseerien juhla. -- Naisten retki Versaillesiin.


Kuninkaallisen huoneen prinsseillä olisi tänä aikana ollut monta
suotuisaa tilaisuutta osottaa rohkeutta ja päättäväisyyttä, jos vain
olisivat älynneet käyttää niitä hyväkseen. Mutta se apu, jota kuningas
oli toivonut saavansa oman perheensä keskuudesta, jäi kokonaan
saamatta.

Artoisin kreivi oli aina, ennenkuin vaara oli vielä oven edessä,
kerskaillen julistautunut kuningasvallan puolustajaksi. Näkemättä
ollenkaan sitä myrskyä, joka kulki yli Ranskan ennustaen uusia aikoja
ja lakaisten pois tieltään kaikki, oli hän ollut ensimäinen äänekkäästi
moittimassa veljensä heikkoutta.

Hänen kevytmielistä elämäntapaansa ja kansalle vihamielistä käytöstään
oli jo kauan karsain silmin katseltu. Jo ennen vallankumouksen
puhkeamista oli hän yleisesti vihattu. Pariisissa oli hän jo monasti
joutunut vainottavaksi ja pilkattavaksi, ja itse Versaillesissa oli hän
ollut alttiina loukkauksille.

Ollen enemmän levoton omasta turvallisuudestaan kuin veljestään,
kuninkaasta, jonka menettelytapa ennen oli antanut hänelle paljon
puheen aihetta, pakeni hän maasta vaimoineen ja lapsineen, niin pian
kun alkoi aavistaa, että vaara uhkasi häntä Ranskassa. Hän luuli
sanovansa hyvästit isänmaalleen yhdeksi kuukaudeksi, mutta
viisikolmatta vuotta kului ennenkuin hän pääsi sitä jälleen näkemään.

Samalla kertaa kuin Artoisin kreivi ja hänen perheensä lähtivät maasta,
matkustivat myös Enghienin ja Bourbonin herttua, prinssit Condé ja
Conti, Vauguyonin herttua, apotti Vermond, parooni Breteuil sekä monta
muuta eronsaaneista ministereistä. Nämä miehet -- etupäässä Artoisin
kreivi -- antoivat siten alun maasta pakenemiselle, joka ei ollut
ainoastaan harha-askel, vaan tulipa vielä vaaralliseksikin sen kautta,
että se riisti valtaistuimelta sen luonnolliset puolustajat, jätti tien
avoimeksi vastustajille ja antoi vallankumoukselle yhden sen
mahtavimpia aseita.

Epäilykset Marie Antoinetten suhteen pysyttelivät sitkeinä. Luultiin
hänellä olevan samat poliittiset mielipiteet kuin Artoisin kreivillä.
Yleinen mielipide teki hänet vastuunalaiseksi hovipuolueen salaisista
hankkeista, ja jo siihen aikaan kulki huhu, että hän ja lanko olivat
salaisissa keskusteluissa vierasten hallitsijain kanssa.

Nämä huhut olivat kokonaan tuulesta temmattuja. Hänen luottamuksensa
Artoisin kreiviin oli jo aikaa sitten vaihtunut epäilykseksi, ja hänen
poliittista kantaansa tänä aikana kuvaa paraiten hänen veljensä
keisari Josefin lausunto:

"Hän on liittynyt ainoaan puolueeseen, joka on hänelle sopiva. Hän elää
sulkeutunutta elämää ja pitää yksinomaan huolta lapsistaan."

Mutta viha häntä kohtaan oli jo kauan ollut niin valtava, ettei sitä
voitu saada vaikenemaan.

Suuria mullistuksia oli epäilemättä tulossa, ja tuntematon tapausten
juoksu oli murtava sydämiä ja muuttava ihmisten kohtaloita. Vielä ei
tosin uskallettu käydä käsiksi kuningattaren persoonaan, mutta hänen
ystävänsä eivät enää olleet varmoja hengestään.

Huudot, että Polignac-perhe oli uhrattava -- murhattava salaa tai
avoimesti kadulla -- tulivat yhä äänekkäämmiksi ja toistuivat
häikäilemättömällä rohkeudella. Nämä lauselmat tunkivat aina
valtaistuimen juurelle saakka. Kuningattaren kamarirouva, madame
Campan, kertoo, että hän eräänä päivänä kuuli valepukuisen miehen
lausuvan hunnutetulle naiselle:

"Herttuatar on vielä Versaillesissa. Hän on kuin myyrä, joka
työskentelee näkymättömissä, mutta vielä me saamme hänet käsiimme."

Marie Antoinette oli kauan tiennyt, että madame Polignacia katseltiin
epäsuopein silmin. Uhkauksista saattoi nykyisissä oloissa sukeutua
verinen todellisuus, ja kuningatar unhotti oman vaaransa ajatellessaan
ystäviään. Hän teki itse alotteen saattaakseen Polignac-perheen kansan
raivolta turviin.

Illalla heinäkuun 16. p:nä, kohta Bastiljin valloituksen jälkeen,
kutsutti hän herttuattaren luokseen. Hän puheli hänen kanssaan kahden
kesken, ilmoitti hänelle huolensa ja kehotti häntä jo samana yönä
pakenemaan.

"Minuapa juuri tahdotaan loukata sillä, että käydään käsiksi sinuun",
sanoi kuningatar. "Minä pelkään pahinta. Matkusta heti paikalla, älä
viivy siksi, kunnes vaaditaan minulta, että sinun on poistuttava."

Tarvittiinpa todellakin vallankumousta saattamaan madame Polignacin
ystävyys jälleen leimahtamaan liekkiin. Marie Antoinette seisoi
perikadon partaalla. Ehkä ajatteli ystävätär, ettei hän itse ollut
aivan syytön niihin vaaroihin ja onnettomuuksiin, jotka uhkasivat
kuningatarta. Kaikissa tapauksissa on varmaa, että hän käsitti sen ajan
tulleen, jolloin hänen tuli rakastaa kuningatarta enemmän kuin koskaan
ennen.

Hän epäsi sentähden jyrkästi kuningattaren pyynnön. Hän ei suostunut
hylkäämään ystävätärtään onnettomuuksien uhatessa tätä joka puolelta,
ja hänen päätöstään olla pakenematta maasta kannatti niinikään hänen
miehensä.

Marie Antoinette uhkasi ja pyysi, itki ja käski, mutta
Polignac-puolisot eivät tahtoneet entiseen kiittämättömyyteensä
yhdistää vielä pelkuruutta ja vilppiä.

Lopulta ei kuningatar tiennyt mitä tekisi, saadakseen ystävänsä
poistumaan. Hän pelkäsi jokaista hetkeä, joka viivytti heidän lähtöään,
ja kääntyi vihdoin kuninkaan puoleen saadakseen apua. Vasta sitten kun
Ludvig yhtyi puolisonsa pyyntöihin, kun hän puhui Artoisin kreivin
paosta ja lopuksi käski heidän matkustaa pois, suostuivat Polignacit
lähtemään Ranskasta.

Kun on niin monta vuotta rakastanut ja luullut olleensa rakastettu,
täytyy eronhetkellä sydämen vuotaa verta. Neljäntoista vuoden mittaan
oli Marie Antoinette miltei joka päivä kohdannut ystävätärtään,
vaihtanut ajatuksia ja mielipiteitä, jakanut suruja ja iloja hänen
kanssaan. Ja kun hänen nyt täytyi lähettää hänet pois luotaan, tunsi
hän vasta, kuinka sydämellisesti he olivat olleet toisiinsa kiintyneet.

Tosin oli hän, ja syystä kyllä, viime aikoina tuntenut mielessään
katkeruutta madame Polignacia kohtaan, mutta hän ei kumminkaan
voinut tyynesti erota siitä ystävättärestä, johon muistot hänen
onnellisimmista päivistään olivat liittyneet ja jota hän oli rakastanut
enemmän kuin ketään muuta.

Eron hetkellä oli kuin jotain tuosta entisestä hellyydestä olisi
herännyt uuteen eloon noiden kahden ystävättären sydämessä.

Molemmissa leimahtivat vanhat tunteet ilmi yhtä voimakkaina kuin ennen.
Mutta tässä hellyyden kilpataistelussa kruunattu ystävätär se kuitenkin
enimmän antoi. Kuningatar, joka niin monessa tilaisuudessa vielä oli
osottautuva rohkeaksi, oli eronhetkellä heikompi kuin oli osannut
aavistaa.

"Hyvästi, sinä sydämeni rakkahin ystävätär", kirjoitti hän tälle samana
yönä. "Tämä on hirveätä. Hyvästi! Jaksan tuskin syleillä sinua."

Tuntia myöhemmin istui madame Polignac valepuvussa ja vapisten
etulaudalla vuokra-ajurin vieressä; hänen miehensä ja tyttärensä sekä
eräs pappi, joka matkusti heidän seurassaan, istuivat vaunuissa.
Ruotsalainen kreivi Fersen ja Italian lähettiläs Pisani olivat olleet
heille avullisina valmisteluissa pakoa varten.

Sensissä, missä he vaihtoivat hevosia, vallitsi täydellinen kapina.
Matkustajilta kysyttiin, yhäkö Polignac-perhe oleksi kuningattaren
läheisyydessä.

"Ei," vastasi pappi, "onneksi on Versailles päässyt vapaaksi noista
ihmisistä."

Kun ajuri seuraavalla vaihtopaikalla erosi heistä, kuiskasi hän
herttuattarelle:

"Kunnon ihmisiä on kaikkialla maailmassa. Minä tunsin teidät kaikki,
kyyditessäni teidät Sensistä."

Myöhään eräänä iltana saapui Polignac-perhe Roomaan; tämän johdosta
käski paavi soittaa suurinta kirkonkelloa ja velvoitti kansaa lukemaan
rukouksia Ranskan pelastukseksi.

Ennenkuin kuningattaren suosikki ennätti saapua tähän tilapäiseen
turvapaikkaan, oli sattuma tällä pakomatkalla vienyt hänet yhteen erään
hänen pahimman vihamiehensä kanssa. Hän oli Baselissa kohdannut
ministeri Neckerin, joka voitonriemuin palasi Versaillesiin, saman
kansan takaisin kutsumana, joka karkoitti madame Polignacin ja hänen
perheensä.

       *       *       *       *       *

Riemua ja ihastusta kohtasi Necker matkallaan.

Vain muutamia päiviä hänen paluunsa jälkeen ehdotti kreivi de Noailles
kansalliskokouksessa läänitysoikeuksien lakkauttamista ja tasasuhtaisen
verotuksen käytäntöön ottamista. Hänen ehdotuksensa saavutti yleistä
hyväksymistä ja elokuun 4. ja 5. päivän välisenä yönä hävitettiin vanha
läänityslaitos. Muutamissa tunneissa tehtiin tyhjiksi satavuotiset
traditsionit.

Kansalliskokouksen porvarillinen aines seurasi aatelin esimerkkiä: he
lakkauttivat yksinkauppaoikeuden ja ammattilaitoksen sekä poistivat
muut erityiset etuoikeudet, joita oli ollut eri maakunnilla ja
kaupungeilla. Uhraamishalu tarttui kaikkiin jäseniin ja säätyihin, ja
linnan kirkossa vietettiin Te Deum'illa tätä muistorikasta yötä.

Mutta joskin epäitsekkyyden hurmaus oli vallannut kansan edusmiehet,
antautui kansa itse hillittömyyden kuohuvirran kuljetettavaksi.
Talonpojat lakkasivat maksamasta maksettaviaan; he keräytyivät hurjiksi
joukoiksi, murhasivat isäntänsä ja hävittivät heidän linnansa.

Tultiin pian huomaamaan, ettei mikään Necker enää kyennyt palauttamaan
järjestystä maahan. Kapinanliekki levisi Pariisista maaseuduille.
Murhat ja murhapoltot olivat päivän tunnussanana ja levittivät kauhua
ympäriinsä. Kansalliskaartilta puuttui voimaa, armeijalta puuttui
kurinpitoa. Rykmentit olivat vailla upseereja, tuomioistuimet vailla
virkamiehiä. Viljakuormastoja pidätettiin, luostareja ryöstettiin,
linnoja poltettiin, tilanomistajia hirtettiin, piestiin tai silvottiin.
Erästä edusmiestä, joka oli lahjoittanut kaiken hopeansa köyhille,
kansa kiitollisuuden sijasta vainosi kivittämisellä.

Kreivi Aksel Fersen, joka siihen aikaan oleskeli Valenciennesissa
ranskalaisena upseerina, on jättänyt jälkeensä isälleen kirjoittamiaan
kirjeitä, joista saa jonkinlaisen käsityksen asiain tilasta. Hän
kertoo, että yhden kuukauden kuluessa noin 12-13,000 sotamiestä karkasi
rykmenteistään.

"Täällä ei ole lakia eikä oikeutta, ei järjestystä eikä kurinpitoa",
kirjoittaa hän eräässä kirjeessään; "kaikki siteet on katkottuina -- ja
mitenkäpä ne saa enää milloinkaan solmituksi?"

"Kuningas on menettänyt kaiken auktoriteetin", kirjoittaa hän eräänä
toisena päivänä. "Kansalliskokous pelkää Pariisia, Pariisi vuorostaan
pelkää niitä 50,000 irtolaista, kodittomia ja suojattomia roikaleita,
jotka ovat majautuneet Montmartreen ja Palais-Royaliin. Näitä ei voida
ajaa pois ja ne antavat syytä pelkoon.

"Maaseudulla ovat ihmiset hurmaantuneina ajatuksesta, että kaikki
ovat tasa-arvoisia, jota katsantokantaa ammoin on saarnattu
filosofien kirjoituksissa. Läänitys- ynnä useiden muiden oikeuksien
lakkauttaminen, mikä tapahtui kansalliskokouksessa kolmessa tunnissa,
on juurruttanut talonpoikiin sen mielipiteen, ettei heidän tarvitse
ollenkaan maksaa veroja. Aateli on epätoivoisena, papisto näyttää
olevan mieletönnä, ja kolmas sääty on ylen tyytymätön... Useat
rykmentit ovat tehneet kapinan, ja ovat sotamiehet käyneet käsiksikin
upseereihinsa." -- --

Kuningas oli toivonut saavansa tukea valtiopäiviltä ja oli edelleen
siinä luulossa, että hänen myöntyväisyytensä saisi rauhan säilytetyksi.
Mutta nyt hän näki kaikkein ystävällisimpien esitystensä joutuvan
halveksivasti hyljätyiksi.

Nälänhätä kasvoi. Kuultiin huhuja kohdakkoin alkavasta sodasta ja
kuningattaren salaisista vehkeistä. Vallankumouksellinen henki levisi
kansantribuuneista väestön kurjimpiin pohjakerroksiin saakka.
Yksityiskodeissa vallitseva kurjuus tuli näkyviin ja myrkytti mielet.
Jokaiseen pilkalliseen sanaan, minkä aatelismies ennen oli lausunut
alhaisemmalleen, kajahti nyt vastaukseksi kansan hurjistunut huuto.
Kaikkein vähäpätöisinkin aihe riitti sytyttämään kaikki liekkeihin.

Pahaksi onneksi olivat kuningas ja kuningatar kyllin varomattomia
antaakseen itse aiheen kansalle karkoittaa heidät vanhasta linnastaan.

Sotamiesten karkaamisen vuoksi oli Versaillesissa aivan
riittämätön sotavoima, joka ei mitenkään kyennyt tukahuttamaan mitä
vähäpätöisintäkään kapinaa kansan puolelta.

Kreivi Saint-Priest, ainoa mies kuninkaan neuvostossa,
jolla oli vähänkään päättäväisyyttä, käski tuoda Versaillesiin
"Flandre"-rykmentin -- yhden niitä harvoja, jonka uskollisuuteen vielä
kävi ehdottomasti luottaminen.

Mutta tämä toimenpide tuli suurta vaaraa tuottavaksi, sillä sotamiesten
tulo herätti tyytymättömyyttä porvareissa.

Kuninkaan kaarti kutsui uudet toverinsa juhlaan, joka pidettiin linnan
teatterisalongissa.

Juhlaan saapui paljon osanottajia. Kaikki mitä hovilla oli ylhäisiä
miehiä ja loistoisia ihania naisia kokoontui aitioihin, ja tulisia
viinejä vuoti virtoina.

Tämä oli otollinen tilaisuus osottaa vainotulle kuningasperheelle, että
vielä oli ääniä, jotka tahtoivat vastaanottaa heidät riemuhuudoin, että
vielä oli voimakkaita käsivarsia ja pelkäämättömiä sydämiä, jotka
olivat valmiit heitä puolustamaan.

Halu nähdä kuningaspari juhlan keskuksena tuli yhä elävämmäksi mitä
pitemmälle ilta joutui. Hovinaiset veivät tiedon tästä kuningattarelle,
joka aluksi empi sinne tulla, vaikka hänen kovasti teki mieli.

Sillä välin kuin Marie Antoinettea parhaillaan koetettiin taivuttaa
juhlaan lähtemään, palasi kuningas metsästysretkeltä, ja vaikka
Ludvigia paljo enemmän halutti päästä lepoon kuin näkemään
mielenosotuksia, käännyttiin hänenkin puoleensa, pyytämällä häntä
saapumaan juhlaan. Marie Antoinette ei koettanut saada miestään
suostumaan, mutta ei myöskään tehnyt mitään estääkseen häntä
lähtemästä. Hoviväki pyysi pyytämistään häntä tekemään tämän uhrauksen
ystäviensä hyväksi, ja vihdoin lähti kuninkaallinen perhe juhlasaliin.

Kuninkaan ja kuningattaren tulo tenhosi läsnäolijat. Unohtaen kaikki
varovaisuuden vaatimukset keräytyivät upseerit ja sotamiehet heidän
ympärilleen.

Marie Antoinette, joka piti kruununprinssiä kädestä, hymyili
kyyneltensä läpi. Kaikkien katseet hakivat häntä; kukkia ja seppeleitä
heitettiin hänen jalkojensa eteen. Upseerit paljastivat miekkansa.
Orkesteri soitti ja läsnäolijat yhtyivät lauluun:

    "O, Richard! o, mon Roi!
    L'univers t'abandonne",

tuohon lauluun, jota voidaan kutsua kuolevan kuningaskunnan
joutsenlauluksi.

Naiset ratkoivat valkoisia silkkinauhoja puvuistaan. Sinipunaiset
kokardit revittiin pois univormuista ja korvattiin valkoisilla --
Bourbonien värillä.

Kuningas näytti olevan enemmän hämillään kuin ihastunut tästä
kunnianosotuksesta, jommoisia viime aikoina oli harvoin tullut hänen
osakseen, mutta hän ei myöskään ollut kyllin tarmokas kieltäytyäkseen
näistä vaarallisista rakkauden-ilmaisuista. Kuningatar tempautui mukaan
yleiseen innostuksen vuohon ja viihdytti itseään sillä pettävällä
luulolla, että tämä innostus tarjoisi hänelle luotettavaa tukea ja
turvaa näinä melskeisinä aikoina.

Kuninkaallisten lähtiessä juhlasalista saattoivat heitä kaikki
läsnäolijat, ja askel askeleelta, heidän edetessään, kävivät
kunnianosotukset yhä voimakkaammiksi ja kiihkeämmiksi.

Juhla jatkui myöhään yöhön. Innostus muuttui hurjaksi mylläkäksi ja
laulut ja maljapuheet saivat uhkaavan luonteen. Saattokulkuja, puheita,
tanssimista ja hurjaa remua jatkettiin ulkona marmoripihalla aina
suureen päivään asti.

Herääminen tuli juhlaa osaaottaneille vähemmin mieluisaksi.

Lokakuun 3. ja 4. päivän välisenä yönä oli juhla vietetty.

Lokakuun 4. p:nä puhuttiin Pariisissa yleisesti juhla-ateriasta.
Kerrottiin kuninkaan ja hovin tässä tilaisuudessa riisuneen naamarinsa.
Notkuvien herkkupöytien ääressä oli pilkattu maan hätää ja tehty
sellainen suunnitelma, että kansan ystävät hirtettäisiin ja
kansalliskokous hävitettäisiin väkivaltaisesti. Ja vihdoin kulki se
huhu suusta suuhun, että kuningatar oli aikeessa kostaa heinäkuun 14.
päivän tapaukset.

Kansa oli toivonut saada jotakin aihetta päästääkseen vihansa
valloilleen, ja nyt se oli saanut sellaisen. Oli odotettu hovin
puolelta jonkinlaista yritystä, jota sopi katsoa uhkaukseksi, ja nyt
oltiin valmiita ottamaan tuo juhla tekosyyksi uusille levottomuuksille.

Aamulla lokakuun 5. p:nä puhkesi kapina ilmi. Naiset ne tällä kertaa
ryhtyivät toimeen. He sanoivat, että nyt oli hetki tullut, jolloin piti
mentämän Versaillesiin tervehtimään Mirabeauta sekä lausumaan muutamia
varoittavia sanoja "paksulle pappa Vetolle".

"Ludvig on hyvä ihminen", he sanoivat; "hän ei ole kieltävä meiltä
sitä leipää, jota kaipaamme. Miksi piileskelee hän Versaillesissa, kun
me tahdomme nähdä häntä Pariisissa? Miksi ympäröi hän itseään
henkivartijoilla ja muukalaisilla rykmenteillä, kun kansa tarjoutuu
suojelemaan häntä?"

Jotkut ehdottivat, että pitäisi kokea temmata hänet pois
ympäristöstään, joka erotti häntä kansasta. Toiset sen sijaan olivat
sotaisempia mieleltään ja havittelivat verenvuodatusta.

Hallien myyjättäret (les dames des Halles) olivat ensimäisinä
liikkeellä. Heihin liittyivät naiset Saint Antoinen esikaupungista, ja
he vetivät mukanaan kaikki, jotka vastaan tulivat, uhaten leikkaavansa
hiukset niiltä, jotka eivät vapaaehtoisesti antautuneet seuraan.

Tähän aikaan oli Pariisissa suuret joukot naisia, jotka eivät olleet
syöneet moneen päivään ja olivat aivan nääntymäisillään nälkään ja
puutteeseen. Voimakkaimpana tunteena noissa poloisissa raukoissa oli
viha parempiosaisia kohtaan, joita he kadehtivat siksi, että nämä
voivat syödä kyllikseen.

Kumminkaan ei nälkä ajanut läheskään kaikkia kuninkaalliselle
linnalle. Enimmät hallien myyjättäristä olivat hyvin toimeentulevia
eivätkä olleet kokeneet nälänhädän vaikutuksia. Mutta he olivat
kuninkaallismielisiä, ja sen vuoksi toivoivat he kiihkeästi, että
kuninkaan tulisi asua heidän kaupungissaan. Paitsi sitä tunsivat he
hädän paremmin kuin useat muut, vaikkeivät suorastaan omasta
kokemuksesta, ja heidän oli sääli hätääkärsiviä raukkoja.

Toisia taasen tempasi yleinen innostus mukaan, tahi noudattivat he
sydämensä ja oman uljaan mielensä yllytyksiä. Portinvartijavaimoja,
näyttelijättäriä, ilotyttöjä liittyi suurin joukoin saattueeseen.

Ratsastava kansalliskaarti seisoi paljastetuin miekoin keskellä
kaupunkia, mutta naiset eivät olleet arkalasta kotoisin. He heittelivät
kivillä sekä ratsuväkeä että jalkaväkeä, ja kivitetyt eivät hennoneet
ampua naisia. Useat näistä olivat siistissä vaatteissa ja päivän
merkityksen johdosta pukeutuneet valkoisiin. Toiset taas, jotka oli
pakotettu liittymään joukkoon, olivat säikähdyksestä sairaina. Lisäksi
oli saattueeseen liittynyt kosolti irtolaisia sekä naisiksi
pukeutuneita miehiä.

Hurjuus yltyi ihmisjoukon kasvaessa, ja kohta alettiin puhua kuninkaan
vangitsemisesta ja Orléansin herttuan korottamisesta hänen sijaansa
valtaistuimelle.

Johtajanaan Maillard, joka oli ottanut osaa Bastiljin valloitukseen,
riensi joukko nyt Versaillesia kohti. Puolitusinaa rumpalia kulki
etunenässä, ja useita kanuunoita raahattiin mukana.

Ne, jotka eivät olleet saaneet hankituksi itselleen kiväärejä,
keihäitä tai peitsiä, sitoivat puukkoja ja raskaita avainkimppuja
kävelykeppiensä neniin.

"Näillä aseilla sitä otetaan henki itävallattarelta", huudettiin; "hän
on kaikkiin kärsimyksiimme syypää."

"Hän on ennen tanssinut omaksi huvikseen, nyt tanssikoon hän meidän
pillimme mukaan", huusivat muutamat.

"Antoinette, me kiskomme hihnoja nahastasi, me täytämme mustetolppomme
verelläsi, me kaadamme sisälmyksesi esiliinoihimme!" huusivat toiset.

Saattue, johon alunpitäen oli kuulunut seitsemän tai kahdeksan tuhatta
henkeä, lisääntyi yhä uusista joukoista. Sade oli liottanut maantiet.
Sää oli kolea ja pilvinen.

"Katsos minkä näköisiä olemme!" huusivat useat naisista, jotka olivat
läpimärät ja lian räiskyttämät. "Antoinette saa maksaa meille tämän! Me
emme lähde linnasta, ennenkuin olemme tehtävämme tehneet."

"Minä puolestani en ollenkaan halua ottaa paksua Vetoa hengiltä",
virkkoi muuan hyvinvoipa teurastaja. "Mutta mitä Antoinetteen tulee,
niin kyllä minä mitä suurimmalla ilolla katkaisen häneltä kaulan."

Kaikkein korkeimmat arvelivat, ettei olisi säästettävä muita kuin
Provencen kreivi, Orléansin herttua ja pieni perintöprinssi.

Versaillesissa ilmoitti hätäkellon moikuna kansanjoukon olevan
lähenemässä. Kovassa jännityksessä odotettiin ensimäisten
kanuunalaukausten jymähtävän.

Marie Antoinette oli tapansa mukaan aikaisin iltapäivällä lähtenyt
Trianoon, vain yksi palvelija seurassaan.

Hän oli kastellut lemmikkitaimiaan ja iloinnut niistä, ja hän oli
antanut puutarhurille määräyksiä lähestyvän talven varalta.

Nyt oli hän istahtanut kotvaseksi levähtämään muutamassa luolassa
olevalle sammalpenkille. Hän oli yksin ja katseli mietteissään
puutarhaan päin. Kolakka syksyinen tuuli puistatti hänen ruumistaan
kiireestä kantapäihin saakka. Ilma oli raakean kostea, ja tuuli
tuiversi hänen tukkaansa.

Siinä istuessaan johdatti hän mieleensä lapsuutensa epämääräiset
unelmat ja ne mielikuvat, jotka hän oli muodostanut itselleen
elämästään uudessa maassa. Hän ajatteli viimeisiä tapahtumia sekä sitä
heikkoa, horjuvaista kuningasta, jonka kanssa hänen kohtalonsa oli
yhteen kytketty.

Hän ajatteli poikaansa, jonka oli menettänyt, ystävätärtään, joka oli
hyljännyt hänet ja jota hän oli pitänyt ylen rakkaana. Hän huokasi
syvään. Useimmat niistä, joita hän oli kutsunut ystävikseen, olivat
pettäneet hänet tahi lähteneet pakoon pelastaakseen henkensä. Itse oli
hän vihattu, ja joka päivä loukattiin hänen arvoansa naisena ja
kuningattarena. Hän kysyi itseltään, mikä kohtalo häntä odotti, mutta
erittäinkin mikä kohtalo odotti sitä poikaa, joka hänellä vielä oli
jäljellä ja joka oli hänen sydämensä rakkahin lapsi.

Pilvet sakenivat ja raskaita sadepisaroita alkoi tipahdella.

Marie Antoinette kohosi istualtaan. Luolan aukosta näki hän hovipojan
lähenevän. Hän meni hovipoikaa vastaan ja otti kirjeen, joka pojalla
oli kädessä.

Hän luki: "Pariisin väestö on hankkinut itselleen aseita ja on matkalla
Versaillesiin. Kaupungissa vallitsee sekasorto. Ensimäiset aseelliset
nähdään jo tiellä, joka vie kuninkaalliselle linnalle. Tunnin kuluessa
yritetään rynnätä linnan ristikkoportteja vastaan."

Kuningatar seisoi tuokion ajan mietteissään, sitten lähti hän kiireesti
takaisin Versaillesiin.



5.

5. ja 6. päivä lokakuuta 1789. -- Kuningasperhe lähtee Versaillesista.


Kansalliskokouksen istunto oli sinä päivänä ollut erittäin myrskyinen.
Kuningas oli empinyt vahvistaa kaikkea sitä, mitä yöllä elokuun 4.
päivää vasten oli päätetty. Nyt oli hän kuitenkin ilmoittanut
kokoukselle tiedoksi, ettei niin tärkeitä lakeja tosin käynyt
arvosteleminen muutoin kuin kaikkia kokonaisuudessaan ja toistensa
yhteydessä, mutta että hän uhkaavaan tilaan katsoen kuitenkin suostui
vahvistamaan ne sillä ehdolla, että toimeenpanijavallan tulisi saada
takaisin entiset oikeutensa.

"Jos suostumme kuninkaan ehdotukseen, ei meillä ole enää mitään
hallitusmuotoa eikä oikeutta sen omaamiseen", oli Robespierre sen
johdosta lausunut.

Ja useat muut edusmiehet olivat esittäneet samaan suuntaan käyviä
mielipiteitä.

Naissaattue oli tuskin ehtinyt Versaillesiin, kun Maillardin johtama
lähetystö jo syöksyi kansalliskokouksen istuntosaliin.

Naiset ja heidän johtajansa esiintyivät aluksi varsin maltillisesti:
"Jos tahdomme käydä kuninkaan ja kansalliskokouksen luona" -- oli
Maillard lausunut -- "niin emme saa esiintyä väkivaltaisesti ja
meluten." Hän oli käskenyt viedä kanuunat saattueen jälkipäähän, niin
että ne olivat kokonaan kätkössä, ja Versaillesiin tultaessa oli hän
pyytänyt naisia virittämään Henrik IV:nnen laulun.

"Me tulemme pyytääksemme leipää ja vaatiaksemme, että ne sotamiehet,
jotka ovat pilkanneet kokardia, rangaistaan", lausui Maillard
kansalliskokouksessa. "Me olemme kelpo patriootteja."

Muutamat kansalliskokouksen jäsenistä käyttivät ystävällisiä sanoja,
toiset uhkauksia. Eräs pappi ojensi kätensä muutaman naisen
suudeltavaksi, mutta tämä sysäsi halveksuen käden pois ja sanoi:

"Minä en ole luotu koiran käpälää suutelemaan."

Eräs edusmies ehdotti, että lähdettäisiin kuninkaan luo ja tehtäisiin
hänelle selkoa Pariisissa vallitsevasta surullisesta tilasta. Ehdotus
hyväksyttiin, ja kohta oli uusi lähetystö matkalla kuninkaalliseen
linnaan.

Täällä vallitsi kaikkialla mitä suurin sekasorto. Kuningas oli ollut
metsästämässä, mutta sieltä kutsuttu kotiin; nyt hän asteli neuvotonna
edestakaisin. Mitä ristiriitaisimpia käskyjä annettiin, ja jo
seuraavassa tuokiossa peruutettiin. Yksi kehotti pakenemaan, toinen,
että hovi jäisi Versaillesiin, kolmas, että se seuraisi mukana
Pariisiin. Kuningatar oli ainoa, joka pysyi tyynenä ja tolkussaan.

"Minä tiedän, että on tultu tänne pyytämään minun päätäni", sanoi hän.
"Minä olen äidiltäni oppinut kuolemaa halveksimaan ja minä odotan sitä
tyynesti."

Ministeri Saint-Priest neuvoi kuningatarta pakenemaan, mutta tahtoi,
että kuningas jäisi paikalleen ja asettuisi vastarintaan sekä
antautuisi taisteluun, jos niin tarvittaisiin.

Marie Antoinette suostui matkustamaan, mutta hän ei tahtonut lähteä
ilman kuningasta; hän ei tahtonut jättää niin epäröivää miestä oman
onnensa nojaan.

"Siinä tapauksessa täytyy paon tapahtua heti", sanoi Saint-Priest;
"sotajoukkojen etunenässä voi kuningas päästä perille."

Kuningatar koki taivuttaa kuningasta lähtemään, ja käsky annettiin,
että vaunut tuli pitää valmiina. Mutta Ludvig ei sittenkään kyennyt
tekemään ratkaisevaa päätöstä. Hän mitteli lattiata pitkin askelin ja
lausuili:

"Pakeneva kuningas! Pakeneva kuningas!"

Vaunut oli sillä välin ajettu ristikkoportin eteen.

Koetettiin kehottaa Marie Antoinettea matkustamaan yksin, mutta hän
kieltäytyi siitä aivan jyrkästi.

"Täällä uhkaa vaara", virkkoi hän tyynesti, "ja silloin on minun sijani
kuninkaan vieressä."

Naisten lähetystö oli sillä välin pyytänyt päästä kuninkaan
puheille. Nuori, kaunis nainen nimeltä Louison Chabry oli valittu
puheenjohtajaksi.

Nähtyänsä Ludvigin tuli hän niin liikutetuksi, että sai vain
änkytetyksi: "Leipää!" ja pyörtyi.

Kuningas toimitti hänelle apua, ja kun Louison Chabry hyvästellessään
tahtoi suudella kuninkaan kättä, syleili Ludvig häntä isän tavalla.
Kuningas jätti hänelle kirjeen, jossa käskettiin että viljaa oli
hankittava ja kaikki esteet, jotka tarkoittivat ehkäistä elintarpeitten
tuontia Pariisiin, poistettava.

Nälkä ja viha kiehtoivat kaikesta huolimatta edelleen linnan ympärillä.
Torit ja kadut olivat täpösen täynnä aseestettuja miehiä ja repaleisia
naisia, jotka huusivat leipää, mutta näyttivät pääasiallisesti janoavan
verta. Tuontuostakin tunnettiin joku sotamies kuninkaallisesta
kaartista, ja hänet oitis liattiin ja kepitettiin.

Osa ihmisjoukosta oli sijoittunut kaartin kasarmiin, osa
kansalliskokouksen huoneustoon. Tuiman ja uhkaavan näköisiä miehiä
liikkui kansajoukkojen keskellä jaellen toimiohjeita. Kaikki tiesivät,
että kuningattaren henki oli vaarassa, ja eri ryhmien keskellä
kuiskailtiin samasta asiasta.

Sade valui virtoina; pimeä teki tuloaan. Harvakseltaan sijoitetut
lyhdyt valaisivat katuja, kaikki myymälät olivat suljettuina ja
Pariisista tulleet ihmiset kolkuttivat portteja saadakseen ruokaa.

Sydänyöllä saapui Lafayette pääkaupungin kansalliskaartilaisten
etupäässä. Ennenkuin marssittiin Versaillesiin, oli hän antanut
miehistönsä uudistaa uskollisuudenvalansa kuninkaalle ja laille.

Hän lähti heti yksin kuninkaalliseen linnaan. Hänen kasvoistaan
koetettiin lukea, tuliko hän ystävänä vaiko vihollisena.

"Tuossa tulee Cromwell", sanoi eräs hovimiehistä.

"Herraseni", lausui Lafayette arvokkuudella, "Cromwell ei olisi tullut
tänne yksin."

Hän ilmoitti kuninkaalle, että hän kahdenkymmenen tuhannen miehensä
kera arveli pystyvänsä ylläpitämään järjestystä.

Kello oli jo ehtinyt kolmeen yöllä. Maillard ja suuri parvi naisia,
niiden joukossa Louison Chabry, olivat kohta kenraalin saavuttua
lähteneet takaisin Pariisiin.

Kuningas kävi levolle, ja kuningatar poistui samaten huoneisiinsa lepoa
saadakseen.

Kaupungissa näytti kaikki sillä kertaa rauhalliselta.
Kansalliskaartilaiset olivat läpimärät ja voivuksissa; he halusivat
ruokaa ja kuivia vaatteita. Suurella vaivalla onnistui Lafayetten
hankkia heille suojaa ja itse lähti hän levolle sukulaisensa, kreivi de
Noaillesin luo.

Mutta levollisuus oli vain näennäistä. Kaikkialla kaduilla nähtiin yhä
vieläkin laumoittain märkiä ja likaisia ihmisiä. Puistikon pimeiden
pensaiden alla laadittiin kosto- ja verenvuodatussuunnitelmia.
Nojallaan linnan ristikkoaitaa vasten nukkuivat toiset
vastasaapuneista, joiden tuimat kasvonilmeet todistivat heidän
uneksivan taisteluista ja vihasta; ja heidän takanaan räyhäsivät
puolipäihtyneet naiset.

Varhain aamulla rähistiin linnan ulkopuolella:

"Leikataan pois sydän kuningattaren rinnasta; otetaan hänen
sisälmyksensä ja tehdään kokardeja niistä!"

Kello viiden ja kuuden välillä heräsi Marie Antoinette lyhyestä
unestaan. Hänen ikkunainsa ulkopuolelta kuului melua ja hälinää.
Ihmisjoukot olivat tunkeutuneet linnanpihaan. Huudettiin:

"Itävallattaren tulee kuolla! Missä on tuo yleinen nainen, jolta me
tahdomme leikata kaulan poikki?"

Alhaalla kyseli muuan upseeri tietä Marie Antoinetten makuuhuoneeseen.
Eräs sotamies, joka tunsi linnan sisäänkäytävät, asettui joukon
etunenään.

"Mitä siellä nyt taas on tekeillä?" kysyi kuningatar melusta
säikähtyneenä.

Eräs kamarirouva veti syrjään kaihtimet ja katsoi ulos.

"Ne ovat noita Pariisin naisia, jotka eivät ole löytäneet makuusijaa ja
käyskentelevät siellä alhaalla, odottaen aamun sarastusta", vastasi
hän.

Marie Antoinette tyytyi vastaukseen eikä puhunut sen enempää.

Muutamia minuutteja kului. Silloin kuului yhtäkkiä marmorisalista
äänten sorinaa, laukauksia ja huutoa.

Porraskäytävät ja viereiset huoneet täytti esiinryntäävä raivostunut
ihmisjoukko. Hyökättiin kuninkaallisten henkivartijain päälle. Kaksi
nuorta miestä koetti turhaan pidättää päälletunkevia.

Ennenkuin toinen heistä -- Miomandre oli hänen nimensä -- verissään
kaatui, malttoi hän sen verran mielensä, että avasi kuningattaren
vastaanottohuoneen oven ja huusi:

"Pelastakaa hänen majesteettinsa. Hänet tahdotaan murhata!"

Eräs kamarirouvista kuuli varoituksen ja pöngitti oven.

"Joutukaa ylös sängystä, mutta älkää pukeko yllenne!" huusi hän
kuningattarelle. "Pelastautukaa kuninkaan luo!"

Marie Antoinette syöksyi ylös sängystä. Kiireen kaupassa vedettiin
sukat hänen jalkaansa. Pari kamarirouvaa heitti hänen yllensä
alushameen ja kääri saalin hänen hartioilleen.

Puolialastomia pakeni hän kuninkaan huoneelle.

"Avaa! Avaa!" huusi hän epätoivoisena.

Huudot ja melu lähenivät. Miomandre makasi pitkin pituuttaan toverinsa
Repairen vieressä. Turhaan kolkuttivat kuningattaren hovinaiset
kuolontuskassa kuninkaan huoneen ovea. Viiteen minuuttiin ei kuulunut
mitään vastausta.

"Avaa! Taivaan nimessä, avaa!" rukoili Marie Antoinette vielä kerran.

Vihdoin avasi eräs kamaripalvelija oven.

Kuningas, joka niinikään oli havahtunut meluun, oli nähnyt ihmisparven
kokoutuvan sen oven luo, joka vei kuningattaren huoneustoon.

Hän oli silloin hyökännyt niitä salaportaita ylös, jotka yhdistivät
hänen makuuhuoneensa kuningattaren makuuhuoneeseen, ja tällä välin oli
kuningatar taas lähtenyt tulemaan hänen luoksensa. Saatuaan tietää,
että kuningatar oli paennut hänen luoksensa, pyörsi hän takaisin omiin
huoneisiinsa ja saapui sinne muutamia minuutteja myöhemmin kuin
puolisonsa.

Melkein yksin ajoin saapuivat myös prinsessa Elisabeth ja
kuninkaalliset lapset. Kuningatar sulki heidät syliinsä, suuteli
suutelemistaan heitä, kostutti heidät kyynelillään ja melkein tukehutti
heidät hyväilyillään. Kruununprinssi itki ja piti kiinni hänen
hameestaan; prinsessa Marie Thérèse kyyristyi nyyhkien äitinsä helmaan.

Raivokkaasti huutaen ja meluten tungeskeli väkijoukko yhä edelleen
linnan ulkopuolella ja marmorisalissa. Useita henkivartijoita
murhattiin. Molempain ovenvartijain päät katkaistiin ruumiista ja niitä
kannettiin voitonriemulla ympäri linnaa.

Provencen kreivi ja hänen puolisonsa, kuninkaan tädit, hovikunta ja
palvelijat kokoontuivat vähitellen kuninkaan huoneisiin.

Ludvig piti ministerineuvottelua. Kuningatar seisoi syrjässä erään
akkunan luona. Kummallinen säikähtynyt ilme itkusta punottuneissa
silmissään katsoa tuijotti hän eteensä. Väkijoukko ei voinut nähdä
häntä, mutta hän kuuli sen kirkunan ja uhkaukset.

Lafayette oli lopulta kuullut melun ja riensi kokoomaan sotamiehiään,
jotka lupasivat uhrata henkensä ja verensä kuninkaan puolesta; heidän
avullaan ajoi hän kansan ulos linnasta.

Hovi ei tiennyt miten kyllin kiittäisi häntä.

Provencen kreivi ojensi hänelle kätensä ja prinsessa Adelaide antoi
hänelle suuta, lausuen: "Te olette pelastanut meidät kaikki!"

Marie Antoinette oli ainoa, joka ei kiittänyt häntä. Hän kääntyi madame
Neckerin puoleen ja virkkoi itkien:

"He tahtovat pakottaa kuningasta ja minua lähtemään Pariisiin ja
aikovat kantaa henkivartijain päät keihäitten nenässä sen saattueen
etupäässä, joka seuraa meitä pääkaupunkiin."

Linnasta ajetut ihmisjoukot kokoontuivat ikkunain alle.

"Pariisiin!" huusivat he. "Me tahdomme heidät mukaamme Pariisiin! Me
emme lähde ilman heitä!"

"Me tahdomme nähdä kuningasta!" huusivat toiset. "Hänen on tultava
näkyviin!"

Ludvig astui parvekkeelle Lafayetten seuraamana.

"Hän tahtoo meidän hyväämme; me pidämme hänestä", huusivat muutamat
nähdessään kuninkaan. "Mutta hänen vaimonsa vallitsee häntä, ja hän on
syypää meidän onnettomuuksiimme."

Taasen huudettiin uudestaan linnan pihalta:

"Kuningatar! Tahdomme nähdä kuningatarta!"

Silloin teki Marie Antoinette niin kuin hänen äitinsä oli tehnyt
muistorikkaana päivänä Pressburgissa: hän otti kruununprinssin
käsivarrelleen sekä talutti toisella kädellä tytärtään ja näyttäytyi
täten kansalle.

Mutta vastaanotto oli räikeänä vastakohtana sille suosion myrskylle,
joka oli tullut Maria Teresian osaksi Unkarin magnaattien puolelta.
Ranskan kansan huulilta ei kuulunut yhtään sen kaltaista huutoa, kuin
"Me tahdomme kuolla kuningattaren puolesta!"

"Ei lapsia!" huudettiin hänelle ja sinkautettiin loukkaavia soimauksia
häntä ja Polignac-perhettä vastaan. Muutamat yksinäiset suosionhuudot
hukkuivat joukon kiljunaan:

"Eläköön kansa! Eläköön Orléansin herttua!"

Marie Antoinette peräytyi nopeasti huoneeseen lapsinensa.

Mutta jälleen kuului huuto vahvana ja uhkaavana:

"Me tahdomme nähdä kuningattaren parvekkeella -- kuningattaren
yksinänsä."

"Madame", sanoi Lafayette, "kansa haluaa nähdä teitä!"

"Herra kenraali", vastasi Marie Antoinette, "saatatteko todellakin
pyytää, että minun on astuminen balkongille yksin? Ettekö näe miten he
uhkaavat minua? Ettekö kuule miten he uhkaavat?"

Mutta kenraali ei hellittänyt.

"Hyvä on", sanoi kuningatar, "minä menen, olkoon se vaikka kohti
kuolemaa."

Yksin astui hän nyt balkongille ja jäi siihen seisomaan.

Hän oli puettu yksinkertaiseen aamupukuun ja hänen hiuksensa olivat
epäjärjestyksessä. Yhteenpuristetuin huulin ja kohotetuin otsin oppi
hän tänä hetkenä katsomaan kuolemaa kasvoihin.

Satoja pyssyjä oli ojennettuina häntä kohti. Eräs mies nosti pyssyn
poskelleen ja tähtäsi, mutta ei uskaltanut ampua. Parisen minuuttia
seisoi Marie Antoinette sillä tavalla; ne tuntuivat hänestä pitkiltä
kuin vuodet.

Lafayette, joka seisoi ulkona hänen kanssaan parvekkeella, otti häntä
kädestä ja suuteli sitä kunnioittavasti.

Silloin syntyi liikettä kansassa. Kuningattaren rohkeus oli
aikaansaanut muutoksen mielialassa. Hänen kuolemaa pelkäämätön mielensä
oli saanut vihan vaihtumaan ihmettelyksi.

"Eläköön kenraali! Eläköön kuningatar!" huudettiin.

Mutta kuningatar ei enää uskaltanut luottaa kansan suosioon. Tänä
tuskanalaisena aamuhetkenä hänen vaalea tukkansa tuli valkeaksi. Erään
muotokuvansa alle, jonka hän maalautti prinsessa Lamballea varten,
kirjoitti hän muistellen tätä kauheata hetkeä:

"Onnettomuudet ovat tehneet hiukseni valkeiksi."

Ulkoa kuului jälleen huutoa: "Me tahdomme viedä kuninkaan kerallamme
Pariisiin!"

Ludvig oli kahden vaiheilla. Hän kysyi neuvoa ministereiltään; hän
kysyi neuvoa Lafayettelta.

Kenraali kääntyi kuningattareen kuullakseen hänen mielipidettään
asiasta.

"Minä tiedän mitä minulla on odotettavissa", sanoi Marie Antoinette,
"mutta velvollisuuteni on kuolla kuninkaan jalkojen juuressa ja lasteni
syliin."

Päätökseksi tuli, että lähdettäisiin Pariisiin, ja kansanjoukon keskeen
heitettiin kirjoitettuja lippuja, joissa ilmoitettiin, että kuningas
aikoi seurata mukana Pariisiin.

Kuninkaallinen perhe lähti Pariisiin kansanjoukon saattamana.

Se oli kummallinen saattojoukko. Räyhäävät naiset, istuen kanuunojen
päällä, kulkivat etujonossa.

"Me viemme mukanamme leipurin, leipurin vaimon ja pikku
leipurinrengin!" huusivat he.

He olivat panneet päähänsä kuninkaallisten henkivartijain päähineet ja
heittäneet heidän kannikkeensa olalleen. He kantoivat käsissään
peitsiä, joiden kärkiin oli leipiä pistetty.

Tiellä tuotti heille suurta virkistystä melkoinen jauhokuormasto --
mainio asia nälkiintyneelle kaupungille.

Sotamiehet seurasivat jauhovankkureita, pitäen vihreitä lehviä
käsissään.

Sen jälkeen seurasivat hovivaunut, joissa ministerit, hovinaiset ja
edusmiehet matkustivat, ja viimeisenä kuninkaallinen perhe.

Pariisiin takaisin retkeävä kansanjoukko kulki osaksi kuninkaallisten
vaunujen edellä, osaksi niiden jälestä.

Maantiellä kuhisi puolijuopuneita aseestettuja ihmisiä. Miehet ja
naiset tekivät matkaa miten paraiten osasivat -- jalan, ratsain,
vuokravaunuissa ja kärryissä, joita kohdattiin tiellä.

Maantierosvoja ja ulisevia naisia kulki kuninkaallisten vaunujen
ympärillä. Aseettomiksi tehtyjä kaartilaisia, peräti tylsistyneitä
nälästä ja väsymyksestä, seurasi perässä ja sekaantui muuhun joukkoon.

Kuninkaallisissa vaunuissa ei puhuttu paljoa. Marie Antoinette istui
liikkumatta ja vaijeten. Mutta kuullessaan laukaukset, jotka ammuttiin
ilmaan, vapisi hän peljäten niiden sattuvan hänen lapsiinsa. Ja kun
kruununprinssi valitti, että hänellä oli nälkä, ratkesi Marie
Antoinette itkuun.

Kuusi pitkää tuntia ajettiin käymäjalkaa. Ihmiset, jotka ympäröivät
kuninkaallisia vaunuja, sinkauttivat kuningattarelle loukkaavia ja
voitonylpeitä soimauksia.

Kuningatar puhutteli heitä ystävällisesti.

"Kuningas ei ole koskaan muuta tarkoittanut kuin kansansa parasta",
sanoi hän. "Teille on kerrottu paljon pahaa meistä. Mutta sitä ovat
tehneet ne, jotka haluavat vahingoittaa teitä. Me rakastamme
ranskalaisia."

Moni ihmetteli hänen rohkeuttaan.

"Emme tunteneet teitä ennen", sanoivat toiset.

Yhden ainoan kerran kallisti Marie Antoinette päänsä ulos
vaununakkunasta nähdäkseen, miten pitkälle matka oli joutunut, sillä
kun ei tänään tuntunut loppua tulevan.

Hän katsahti taakseen Versaillesia kohti, missä oli kokenut niin paljon
surua ja iloakin. Ja hän silmäili eteenpäin Pariisia kohti. Hänen
aatoksensa kulkivat vieläkin etemmäksi; kauhistavia kuvia väikkyi hänen
sielunsa silmäin edessä. Ja kuitenkin toi tulevaisuus hänelle paljoa
suurempia suruja, kuin hän tällä hetkellä osasi aavistaakaan.



6.

Tuilerioissa. -- Prinsessa Lamballe palaa hoviin. -- Marie Antoinetten
kirjeet prinsessa Lamballelle ja herttuatar de Polignacille. -- Viha
kuningatarta kohtaan jatkuu.


Illansuussa saavuttiin Pariisiin.

Sen sijaan että olisivat päässeet nauttimaan lepoa, joka tämän
monitapauksisen päivän jälkeen olisi ollut heille suuresti tarpeen,
täytyi kuningasparin ajella komeimpia katuja pitkin ja lähteä suurten
kansanjoukkojen pakotuksesta raatihuoneeseen, jossa tyhjät
kohteliaisuuslauseet seurasivat äskeisiä loukkaavia soimauksia.

Bailly sirotti muutamia kielellisiä kukkaiskoruja tälle tuskain tielle;
hän mainitsi, että pariisilaiset olivat suuresti iloissaan nähdessään
kuningasperheen pääkaupungin muurien sisällä.

Kuningatar malttoi mielensä ja huolimatta väsymyksestä pakotti itsensä
kohteliaasti hymyilemään. Kuningas vastasi Baillylle, että hän aina
ilolla ja luottamuksella näki jälleen hyvät pariisilaisensa.

Pormestari toisti läsnäolijoille, että kuningas aina ilolla näki
jälleen Pariisin.

"Ja luottamuksella", lisäsi Marie Antoinette, joka piti tätä sanaa
tärkeimpänä.

"Se tietää paremmin onnea, jos teidän majesteettinne sanoo sen, kuin
jos minä olisin tuon sanan lausunut", vastasi Bailly kuningattareen
kääntyen.

Kello kymmenen iltasella saapuivat kuninkaalliset vihdoin Tuilerioihin.
Linna, jossa ei oltu asuttu 125 vuoteen, oli pimeä ja kolkko kuin
hauta.

Ovia ei saatu lukkoon, maali oli kulunut lattioista, paperit riippuivat
revittyinä seinillä.

Muutamia työmiehiä pantiin häthätää tekemään tarpeellisimpia
korjauksia.

Pienen kruununprinssin täytyi viettää ensimäinen yö huoneessa, joka oli
avoin kaikille suunnille.

"Kaikki on niin rumaa täällä, äiti", sanoi hän astuessaan huoneeseen.

"Poikaseni", vastasi Marie Antoinette, "Ludvig XIV asui täällä, ja
hänen oli hyvä olla. Me emme saa olla vaativaisempia kuin hän."

Kuningatar oli tuskin ehtinyt Pariisiin, kun hän huomasi, ettei ollut
muistanut ottaa liinavaatteita mukaan itselleen ja lapsilleen. Oli
pyydettävä kansalliskokoukselta lupaa saada Versaillesista tuoda sen
verran kuin tarvittiin liina-, sänky- ja pitovaatteita, joita kiireessä
oli unhotettu ottaa. Myöskin huonekaluja täytyi tuoda Tuilerioihin
Versaillesista. Useana päivänä nähtiin muuttokuormia jonoina kulkevan
molempien linnojen väliä.

Diplomaattikunta naisineen saapui 7. päivänä lokakuuta valittamaan
kuningasparin onnettomuutta ja onnittelemaan kuningatarta hänen
uljuutensa johdosta.

Marie Antoinetten ylpeä sydän kärsi, kun hän näki edessään nämä
nöyryytyksensä todistajat. Majesteetillisen arvokkaana katseeltaan ja
ryhdiltään, mutta sydämeen koskevalla äänensävyllä pyysi hän anteeksi
huoneiden puutteellisuutta ja tyhjyyttä.

"Tiedättehän, ettemme olleet ensinkään aikeissa tulla tänne."

Hänen äänensä vapisi liikutuksesta.

"Me olimme kaikki yhtä liikutettuja", sanoo madame de Staël, joka kuvaa
tätä kohtausta; "emme voineet vastata niin sanaakaan."

"Kukin asettukoon niin hyvin kuin voi, saanen kai minäkin varatuksi
itselleni jonkin paikan", oli kuningas lausunut harmistuneena,
astuessaan Tuilerioihin.

Mutta sittenkun tämä närkästyksen puuska oli onnellisesti mennyt ohi,
tarkasteli hän linnaa kuningattaren kanssa. Yhdessä valitsivat he ne
huoneet, joita he halusivat käyttää, ja antoivat määräyksiä
korjauksista ja uudistuksista, joita he katsoivat niissä tarvittavan
tehdä.

Ludvig valitsi itselleen joukon huoneita toisessa kerroksessa sekä pari
pienempää huonetta sen alla olevassa kerroksessa. Makuuhuoneekseen
valitsi hän saman huoneen, jota Ludvig XIV aikoinaan oli käyttänyt ja
jota sittemmin Napoleon I ja Ludvig XVI:nnen veljet samaan
tarkoitukseen käyttivät.

Ensimäisessä kerroksessa, joka antoi puutarhaan päin, oli Marie
Antoinetten makuu- ja toalettihuone sekä salonki. Lapsien asuttavana
oli muutamia huoneita kerrosta ylempänä kuninkaan huoneitten vieressä.

Tädit, jotka olivat seuranneet mukana Pariisiin, asettuivat Marsanin
paviljonkiin, jossa kuninkaallisten lasten kotiopettajatar ennen oli
asunut. Toinen puoli Flora-paviljonkia sisustettiin prinsessa
Elisabethia varten; toisen puolen otti ennen pitkää prinsessa Lamballe
haltuunsa. Provencen kreivi ja kreivitär varustivat itselleen asunnon
Luxenbourg-palatsissa.

Kuninkaalliset tottuivat vähitellen uuteen kotiinsa, ja heidän
oleskellessaan pääkaupungissa näytti ensimältä, kuin väestön kuohuinen
mieliala olisi jonkun verran talttunut.

Viikko sen jälkeen, kuin kuningasperhe oli tullut Pariisiin, kävivät
etevimmät pääkaupungin porvareista Ludvigin ja Marie Antoinetten luona
vierailulla. Varsin ystävällisesti vastaanotti kuningas lakkaamatta
toisiaan seuraavat lähetystöt ja näytti ennen pitkää unhottaneen
Versaillesin levottomuudet.

Ne aateliset, jotka vielä eivät olleet paenneet maasta, katsoivat nyt
velvollisuudekseen käydä niin usein kuin mahdollista hovissa. Naiset
tulivat kantaen käsissään mahdottoman isoja liljavihkoja ja leningit
valkoisilla silkkiruusukkeilla koristeltuina.

Seurasääntö pysyi samana kuin Versaillesissa, se vain erotuksena,
että kuninkaalliset, tyydyttääkseen pariisilaisten uteliaisuutta,
aterioitsivat julkisesti joka torstai ja sunnuntai. Mutta aatelismiehet
täyttivät kaihomielin velvollisuuksiaan hovissa. Heillä ei ollut sitä
luottavaista mielialaa kuin kuninkaalla; kansalliskaarti --
vallankumouksen sotamiehet -- joka vartioi linnaa, synnytti heissä
pelkoa ja epäluuloa.

Useita päiviä ympäröi linnaa lakkaamatta sankat ihmisparvet. Menipä
julkeus niinkin pitkälle, että useat naiset kiipesivät ikkunasta sisään
prinsessa Elisabethin huoneeseen.

Tuileriain puisto oli näinä aikoina alituiseen ylen täynnä kansaa.
Kuningattaren täytyi tavantakaa näyttäytyä ja hymyillä, sydän pelon
tuskaa täynnä.

Naiset eivät tyytyneet siihen, että huusivat kuningattaren ikkunaan,
vaan he antautuivat puhelemaankin hänen kanssaan.

"Teidän tulee erottaa hoviväki, sillä se auttaa saattamaan kuningasta
turmioon", sanoivat he. "Teidän tulee rakastaa Pariisin kelpo
porvareja."

"Minä rakastin teitä ollessani Versaillesissa", vastasi Marie
Antoinette, "ja minä rakastan teitä yhtä paljon ollessani nyt täällä."

"Eilen kerrottiin teidän aikoneen paeta rajalle", sanoi eräs nainen.

"Te uskotte kaikkea mitä teille kerrotaan, ja se se juuri saa
onnettomuutta aikaan", vastasi kuningatar.

"Me emme päästä teitä enää luotamme", huusivat muutamat.

"Me emme pyydä parempaa, kuin saada jäädä luoksenne", vastasi Marie
Antoinette. "Sammukoon viha ja lakatkoon virtaamasta se veri, joka on
meidän kauhistuksemme! Sanokaa se kaikille, jotka eivät voi kuulla
ääntäni."

Ennenkuin naiset lähtivät pois, oli heillä tapana pyytää jotakin
muistoa, ja Marie Antoinette jakeli silloin heille kukkia.

"Mahdotonta on loihtia ilmoille suurempaa suloa ja enempää rohkeutta,
kuin mitä kuningatar osottaa näinä päivinä", kirjoitti prinsessa
Elisabeth.

Kuninkuus oli enää vain leikkikalu, jolla huviteltiin, ennenkuin se
lyötiin säpäleiksi.

Kokonainen maailma erotti nyt sen Marie Antoinetten, joka kalpeana ja
vaieten liikuskeli Tuilerioissa, siitä Marie Antoinettesta, joka oli
näytellyt komedioja Trianossa. Kolkko epätoivo oli vallannut hänet aina
tuosta hirveästä aamusta Versaillesissa. Niitten traagillisten
kohtausten muisto, jotka olivat sattuneet ennen kuninkaallisen perheen
poisviemistä, myrkyttivät hänen elämänsä jok'ikisen hetken ja
himmensivät hänen kauneuttaan.

       *       *       *       *       *

Kuningatar ei voinut elää ilman ystäviä. Sikäli kuin vaikeuksia karttui
karttumistaan hänen ympärilleen ja hän näki itsensä hyljätyksi, sitä
enemmän ikävöi hän jotakin ystävää, joka olisi hänelle tukena ja jolle
hän voisi uskoa kaikki raskaat huolensa.

Ylväs, huvinhaluinen valtijatar oli nuorellisessa kevytmielisyydessä
tyynesti ja hymyillen nähnyt prinsessa Lamballen lähtevän pois
hovista. Mutta vielä sittenkin, kun madame Polignacin aurinko oli
korkeimmillaan, oli kuningatar kerta kerralta antanut prinsessalle
osotuksia myötätuntoisuudestaan. Erittäinkin näyttää niinkuin Marie
Antoinetten kylmennyt ystävyys Normandian herttuan syntymän jälkeen
olisi virinnyt uudestaan leimumaan.

"Älä ikänä usko, että minä voisin lakata sinua rakastamasta", kirjoitti
hän niihin aikoihin. "Se on tullut minulle sydämen tarpeeksi."

"Käyhän katsomassa minua", kirjoitti hän prinsessalle nuorimman
tyttärensä kuoltua. "Itkekäämme yhdessä armaan pikku enkelini
poislähtöä. Sydämeni ikävöi sitä lohdutusta, jonka sinun hellyytesi
sille voi antaa." -- -- --

Hirmunäytelmien tapahtuessa Versaillesissa oli prinsessa Lamballe
yhdessä Orléansin herttuattaren kanssa viettänyt muutamia rauhallisia
ja onnellisia päiviä Eun linnassa Penthièvren herttuan luona.

Lokakuun 7. päivänä kello yhdeksän illalla saapui linnaan kuriiri,
ylt'yleensâ lian ja pölyn vallassa, ja hevonen väsymyksestä
menehtymäisillään. Hän toi ensimäisen tiedon kuninkaallisen perheen
siirtymisestä Tuilerioihin sekä niistä näistä yksityisseikoista, jotka
koskivat Versaillesissa sattuneiden edellisten päiväin tapauksia.

Ystävyys, joka kuningattaren puolelta oli kylmennyt, oli prinsessa
Lamballen povessa pysynyt alati yhtä lämpimänä. Hän oli tuskin ehtinyt
tointua tyrmistyksestään, nähdessään vallankumoukseen viittaavien
uhkaavien enteiden muuttuneen todellisuudeksi, kun hän oli jo tehnyt
päätöksensä. Vaarat, joille Marie Antoinette oli ollut alttiina,
vetivät ystävätärtä vastustamattomasti takaisin siihen hoviin, jossa
oleskeleminen oli vaaranalaista. Onnen päivinä oli hänen ollut pakko
vetäytyä pois. Hän oli halunnut pysyä toisena kuningattaren suosiossa,
mutta sijaa ei oltu hänelle suotu. Mutta heti kun myrsky oli puhjennut
ilmi, riensi hän sille vaaralliselle sijalle, jolle hänen rakkautensa
kutsui hänet; hänestä tuli Marie Antoinetten toveri onnettomuudessa,
ystävätär haikeina huolten hetkinä.

Pimeänä yönä kahdentoista seuduissa jätti hän appensa rauhaisan kodin
lähteäkseen Pariisiin, jonne saapui lokakuun 8. päivän illalla.
Palvelijat näkivät hunnutetun naisen astuvan ulos vaunuista. Kaksi
naisolentoa piti toisiaan syliinsä suljettuina. Kuultiin kouristuksen
tapaisia nyyhkytyksiä ja hiljaista itkua -- prinsessa Lamballe oli
palannut hoviin.

Vasta suurilla ponnistuksilla sai hän Ludvigin myöntymään siihen, että
hän sai astua entiseen paikkaansa intendantena. Hartaasta ystävyydestä
häntä kohtaan täytyi Ludvigin pyytää häntä lähtemään pois hovista.

Marie Antoinette oli liiaksi iloinen nähdessään jälleen hänet ja hän
pelkäsi liiaksi hänet jälleen kadottavansa, etteivät moiset arvelukset
ensi alussa saaneet sijaa hänen sielussaan. Hyljätyssä asemassaan
ikävöi hän hellää ystävää, jolle saattaisi kokonaan uskoutua. Ja kun
prinsessa vähäksi aikaa palasi appensa luo, kirjoitti Marie Antoinette
hänelle kirjeitä, jotka henkivät ikävöimistä ja olivat täynnä helliä
nuhteita prinsessalle, joka ei ollut pitänyt tarpeeksi huolta
terveydestään.

"Minua surettaa kovin, ettet sinä huoli hoitaa terveyttäsi", kirjoitti
hän prinsessa Lamballelle marraskuun 7. p:nä 1789. "Tiedätkö, rakas
Lamballeni, minun pitänee aivan todenteolla suuttua sinuun. -- Minun
terveyteni on jotenkin hyvä ja lasteni terveys on mainio; he ovat
melkein aina luonani, ja minä puuhailen paljon heidän kanssaan.
Kruununprinssi on tullut koko joukon säyseämmäksi; hän ei ole enää niin
kiivasluontoinen kuin ennen. Tyttäreni on erittäin hellä ja
rakasluontoinen; pienokainen raukka ikävöi kovin nähdä sinua... -- Minä
olen peräti huolissani tapausten johdosta, jos kohtakin ne näyttävät
kääntyneen parempaan päin. Mutta ei uskalla iloita mistään;
ystävissänikin havaitsen miltei yksinomaan luonteita, joilta puuttuu
lujuutta ja jotka eivät älyä pitää puoliaan pienimpiäkään ilkimielisten
puolelta kohtaavia väkivaltaisuuksia vastaan." -- -- --

"Kruununprinssi on monasti kysynyt sinua, pyytääkseen sinua auttamaan
häntä puiden istuttamisessa hänen puutarhaansa", kirjoitti hän eräänä
toisena päivänä. "Hänen luonteensa on paljon parantunut, ja minulla on
hyviä toiveita hänen kiivautensa taittumisesta. Hän jumaloitsee minua,
ja minä rakastan häntä mielettömyyteen asti." -- -- --

Madame Lamballe oli ainoa, joka kykeni haihduttamaan kuningattaren
alakuloisuutta. Ainoastaan siten saattoi Marie Antoinetten huolestunut
mieli tuudittua lepoon, että hän sai luoda katseensa noihin uskollisiin
sinisilmiin, joista kuvastui suurta lempeyttä ja vakavuutta.

Prinsessan kasvonpiirteet ja olento ilmaisivat ikäänkuin aavistusta
hänen tulevasta kohtalostaan. Koko hänen persoonallisuudessaan oli
havaittavana surun ja nurkumattoman kärsivällisyyden leima.

Ja kuitenkaan ei häneltä puuttunut voimaa voida vielä hymyillä. Vielä
jaksoi hän voittaa oman pelkonsa karkoittaakseen ystävättärensä pelon,
elähdyttääkseen rakastettavalla olennollaan tätä kotia, johon kaiho ja
tuska olivat levittäytyneet. "Keveänä kuin lintu tuli hän
houkutellakseen kuningatarta pois surullisista mietteistään",
kirjoittaa Lescure.

Mutta vaikka vanha ystävyydenside solmittiin jälleen koko entisellä
voimallaan, ei Marie Antoinette unhottanut sitä suosikkia, jonka hän
oli lähettänyt luotaan.

Ahdistetuin sydämin hän ajatuksissaan seurasi pakenevaa madame
Polignacia ja oli varsin levoton hänen turvallisuutensa puolesta. Hän
ei väsynyt kirjoittamaan hänelle ja tuhlaamaan helliä sanoja, kuin jos
olisi hän vielä istunut hänen vieressään. Toisinaan kirjoitti hän
ystävättärelleen joka toinen päivä, ja kerran kaksi kirjettä samana
päivänä.

Ei mitään, mikä koskee pakenevaa, ole kuningatar unhottanut. Kaikissa
kirjeissä ystävättärelle havaitsee saman huolenpidon hänestä, samaa
hellää kieltä. Kuningatar ottaa osaa kaikkiin hänen suruihinsa, hänen
onnenvaiheihinsa, ja on vielä tänäkin hetkenä mielissään siitä,
että hänen hellyytensä on kohdannut hellyyttä. Hän istahtaa
kirjoituspöytänsä luo tietämättä mitä hänen tulee kirjoittaa, ja
välistä hän ei saata kirjoittaa kyyneliltään. Tuntuu siltä kuin madame
Polignac olisi vienyt kerallaan osan hänen sydämestään, siihen määrään
elää hän vielä hänen hyväkseen ja hänen kanssaan.

Eräässä kuningattaren kirjeessä madame Polignacille luetaan kolmannella
sivulla seuraavat, lapsenkädellä kirjoitetut rivit:

    "Madame!

    Tulin kovin pahoilleni kuultuani, että olitte matkustanut pois,
    mutta siitä saatte olla varma, etten koskaan voi unhoittaa teitä."

Marie Antoinette on ottanut kynän tyttärensä kädestä ja lisännyt
seuraavaa:

    "Nuo rivit ovat mitä luonnollisimmalla tavalla pulpahtaneet esiin.
    Pikku tyttö-raukkani astui minun kirjoittaessani huoneeseen. Minä
    kehotin häntä kirjoittamaan ja annoin hänen tehdä sen aivan omin
    päin. Ne ovat siis hänen omia ajatuksiaan, ja minusta ne
    soveltuivat paraiten lähetettäviksi sinulle semmoisinaan."

Elokuun 12. p:nä kuuluu kirje:

    "Terveyteni on jotensakin hyvä, joskin luonnollisesti heikontunut
    niistä iskuista, joita lakkaamatta saan vastaanottaa. Meillä on
    ympärillämme suruja, onnettomuuksia ja onnettomia -- puhumatta
    ollenkaan poissa olevista. Kaikki pakenevat tätä nykyä maasta,
    mutta minä olen kovin iloinen tietäessäni, että kaikki ne, jotka
    herättävät minussa mielenkiintoa, ovat täältä kaukana. Minä en
    tapaa ketään, oleskelen koko päivän huoneessani yksin. Lapseni
    ovat ainoa seurani ja lohdutukseni."

Syyskuun 14. p:nä kirjoittaa Marie Antoinette madame Polignacille:

    "Itkin liikutuksesta lukiessani kirjettäsi, rakas sydämeni. Ah,
    älä milloinkaan luule, että minä unhotan sinua! Lähtemättömin
    piirtein on ystävyytesi painunut sydämeeni -- se on minun
    lohdutukseni, se ynnä lapseni, joita minä en koskaan jätä.
    Kipeämmin kuin konsanaan kaipaan muistojen tukea ja kaikkea
    rohkeuttani, mutta poikani tähden tahdon pysyä pystyssä ja
    vaeltaa vaivaloista tietäni loppuun asti. Onnettomuuden päivinä
    sitä etupäässä oppii tuntemaan, ken sitä on. Veri, joka virtaa
    suonissani, ei voi valehdella. Minä ajattelen sinua ja omaisiasi,
    ystäväni kallis, ja se auttaa minua unhottamaan ne kavalat juonet,
    joiden ympäröimä olen. Jos me kärsimme haaksirikon, niin tapahtuu
    se paremmin ystäviemme heikkouden ja virheiden kuin toisten
    salaliittojen takia. Ystävämme ovat keskenään eripuraiset ja
    saattavat sen kautta itsensä pahanilkisten iskuille alttiiksi,
    ja toiselta puolen ei oteta vallankumouksen johtajain puheita
    kuuleviin korviin heidän saarnatessaan järjestystä ja kohtuutta.
    Surkuttele minua, rakas ystäväni, mutta rakasta minua ennen
    kaikkea; minä rakastan sinua ja omaisiasi viimeiseen
    hengenvetooni asti. Syleilen sinua kaikesta sielustani."

Tammikuun 7. p:nä 1790 kirjoitti hän:

    "En saata vastustaa haluani syleillä sinua, rakas sydämeni, mutta
    sen täytyy tapahtua suurimmassa kiireessä, sillä tilaisuus
    tervehdyksen lähettämiseen sinulle tuli niin odottamatta. -- Näitä
    rivejä seuraa iso käärö, joka lähetetään sinua varten. Meitä
    pidetään silmällä kuin olisimme rikollisia, ja tämä pakonalaisuus
    on tosiaankin kauheata sietää. Olla alati suurimmassa tuskassa
    lähimäistensä puolesta, ei voida lähestyä ikkunaa saamatta heti
    suut silmät täyteen haukkumisia, ei voida mennä ulko-ilmaan
    lapsiraukkojensa kanssa, näiden viattomien olentojen täytymättä
    kuulla huutoa ja räyhäämistä -- oi millainen asema se onkaan,
    rakas sydämeni! Jospa olisikin vain omat surunsa kannettavina!
    Mutta kun täytyy lakkaamatta peljätä kuninkaan sekä kaiken sen
    puolesta, mikä on minulle rakkainta maailmassa, sekä läsnä- että
    poissaolevien puolesta, se taakka on liian raskas kantaa! Mutta
    olen jo sanonut teille, että te pidätte minua yllä. Hyvästi,
    rakkahin ystävä! Luottakaamme Jumalaan, joka tuntee sydämemme ja
    tietää, että se on täynnä vilpitöntä rakkautta tätä maata kohtaan.
    Minä syleilen sinua!

                                             Marie Antoinette."

Kuningas tuli juuri ja tahtoi puolestaan lisätä pari riviä.

Tämän kirjeen reunaan on Ludvig kirjoittanut:

    "Tahdon ainoastaan sanoa teille, rouva herttuatar, ettei teitä
    ole unhotettu täällä, että valitamme sitä, että saamme niin
    harvoin kirjeitä teiltä, ja että, olittepa läsnä tahi kaukana,
    te olette lämpimästi rakastettu, te ja teidän omaisenne.

                                                  Ludvig."

Yllä oleva kirjelmä on viimeisen edellinen, joka madame Polignacilla
oli onni saada kruunatulta ystävättäreltään. Ollen joka puolelta
vakoojien ympäröimänä täytyi onnettoman Marie Antoinetten kohta lakata
kirjeenvaihdosta, joka oli ollut hänelle suureksi lohdutukseksi.

Ensimäiset viikot kuningasparin Pariisissa oloajasta olivat ikäänkuin
jonkinlaista aselepoa.

Kuningas nousi varhain ja käytti tuntikauden rukoilemiseen ja
lukemiseen. Sen jälkeen lähti hän alas sanomaan hyvää huomenta
kuningattarelle ja lapsilleen. Hän söi aamiaista yksin huoneissaan,
apunaan yksi uskottu palvelija. Välistä sattui, että kuningatar meni
ylös hänen luokseen hänen syödessään, puhuakseen vakavista asioista.

Aamupäivän käytti kuningas opintoihin. Hän tutki seikkaperäisesti
Englannin kuninkaan Kaarle I:sen historiaa, toivoen siten oppivansa
karttamaan niitä hairahduksia, joihin tämä hallitsija oli tehnyt
itsensä syylliseksi.

Metsästysretkistä, jotka ennen olivat olleet hänen rakkaimpana
huvinaan, täytyi hänen nyt kokonaan kieltäytyä. Mutta sen sijaan kävi
hän nyt pitkillä ratsastusretkillä Lafayetten ja muiden upseerien
seurassa, ja Pariisissa oleskelunsa ensi aikoina oli hänellä tapana
käydä säännöllisesti kävelemässä Tuileriain puistossa.

Samaten omaksui Marie Antoinette jälleen jokapäiväiset tapansa ja
askareensa. Aamutunteina hän valvoi lastensa opetusta. Osan päivästä
hän käytti kirjeiden kirjoittamiseen sekä isojen käsitöiden
ompelemiseen.

Kahdesti viikossa, ennenkuin kuningas ja hän lähtivät kuulemaan messua,
otti hän tavallisesti vastaan hovin. Ja Pariisissa olonsa ensi aikoina
järjesti hän muutamia iltavastaanottoja, joissa näki luonansa maahan
jääneen vanhan aatelin sekä osan nuoria virkamiehiä, jotka siten
vähitellen alkoivat korvata vanhaa häviävää ylimystöä.

Vaara ei ollut suinkaan vähentynyt sen kautta, että kuninkaalliset
olivat muuttaneet Pariisiin. Väestöä kiihdytti edelleen jatkuva
nälänhätä ja erittäin ankarat ottelut kansalliskokouksessa.

Viha ja ylenkatse keskittyivät edelleenkin kuningattaren persoonaan.
Sen sijaan oli aina pidetty paksusta, hyväntahtoisesta Ludvigista,
jonka ulkomuoto kuvasti suurta tyytymystä ja isällistä suopeutta. Ja
ellei Marie Antoinette olisi seurannut mukana Pariisiin, vaan olisi
paennut yksin ulkomaille, ei ole paljon epäilemistä, ettei rakkaus
kuningasta kohtaan uudestaan olisi virinnyt pääkaupungin väestön
sydämissä.

Kuninkaallismielistenkin joukossa oli monta, jotka toivoivat
kuningattaren kuolemaa. Häntä yritettiin myrkyttää. Hänen paraimmat
ystävänsä kehottivat häntä olemaan syömättä niitä ruokia, joita
tarjottiin hänen pöydässään.

"Erehdytään", lausui Marie Antoinette tämän johdosta madame Campanille,
"minun vuokseni ei tulla uhraamaan ainoatakaan myrkkypisaraa.
Myrkyttäminen ei kuulu tämän vuosisadan ilmiöihin. Nyt käytetään
myrkyttämisen sijasta parjausta, se on paljoa luotettavampi ase, ja
minusta tuntuu, että sen uhrina on minun kuolemaan suistuminen."

Ehdotettiin, että kuninkaalliset puolisot ottaisivat avioeron.
Keskustellessaan Marie Antoinetten kanssa lausui Lafayette
kyynillisellä suoruudellaan, että hän ja moni muu toivoivat, että
kuningatar eroaisi puolisostaan.

"Tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi voisimme syyttää teitä
aviorikoksesta", sanoi hän.

Kuningatar vastusti tätä ehdotusta pontevan arvokkaasti.

Ja siitä päivästä asti ei hän voinut kuulla mainittavan kenraalin nimeä
joutumatta hermostuneen kiihtymyksen valtaan.

Lafayette tarjosi edelleen hänelle neuvojaan, mutta kerta kerralta
hylkäsi kuningatar ne halveksuen, ottamatta niitä harkittavaksi. Ja kun
Lafayette eräänä päivänä osotti luultavaksi, että Orléansin herttua
tavoitteli kruunua, kysyi kuningatar kylmästi ja ilmeisesti tarkoittaen
Lafayetteä itseään:

"Täytyykö välttämättömästi olla prinssi voidakseen tavoitella kruunua?"

Hän ei koskaan unhottanut sitä loukkausta, jonka Lafayette oli
heittänyt hänelle vasten silmiä; ja se oli varmasti yhtenä syynä siihen
epäluuloon ja vastenmielisyyteen, jota hän viimeiseen hetkeensä asti
kenraalia kohtaan tunsi.



7.

Maastamuutto. -- Kuningas käy kansalliskokouksessa. -- Favrasin
mestaus. -- Keisari Josefin kuolema.


Maastamuutto, joka oli alkanut viimeisinä kuukausina, jolloin hovi
oleskeli Versaillesissa, lisääntyi yhä enemmän sittenkun kuningasperhe
oli viety Pariisiin, jossa Tuilerioita jo oli katsottava vankilan
lievemmäksi muodoksi. Rivit harvenivat kuningasparin ympärillä. Ei
mennyt päivää, ettei muutamia aatelisperheitä paennut maasta.
Ludvigilla, jolla ennen oli useita satoja henkilöitä palveluksessaan,
ei ennen pitkää enää ollut kuin vain muutamia, niiden joukossa jalo
Clery, joka seurasi häntä Le Templeen.

Maastamuutto synnytti aukkoja kaikkialla: se oli alkanut valtaistuimen
portailla ja kuningasparin välittömässä läheisyydessä, mutta pääsi
sitten vauhtiin maa-aatelin ja hengellisen säädyn keskuudessa.
Upseerit, jotka järjestään kuuluivat aatelissäätyyn, siirtyivät maasta
joukottain. Aina suurten kansainvaellusten päivistä saakka, jolloin
asukkaat pakenivat maahan hyökkäävien roomalaisten tieltä, ei oltu
nähty eikä kuultu sellaista.

Jo syyskuussa 1789 oli Necker valittanut, että vajaan neljäntoista
päivän kuluessa oli annettu kuusituhatta passia Ranskan rikkaimmille
asujamille.

Loppupuolella samaa vuotta oli niin paljon ranskalaisia pakolaisia
Sveitsissä, että asuntojen vuokrat paikoittain olivat talon
alkuperäistä hintaa korkeammat. Englanti ja Italia tarjosivat niinikään
turvapaikan useille Ranskan jaloimmille perheille.

Maastamuuttaminen tuli muotiasiaksi. Upseerit kehuivat taistelukentältä
poistumisellaan, aateli luki itselleen ansioksi luopumisen
kuninkaastaan. Suuret joukot nuoria aatelismiehiä kohtasivat toisensa
Koblenzissa; he alkoivat käyttää erikoista univormua -- sinistä takkia,
punaista liiviä ja keltaisia housuja ja napeissa kolmea liljaa, joka
oli siirtolaisten tunnusmerkki.

Tämä saksalainen kaupunki oli ikäänkuin poliittisena yhtymäpaikkana.
Kuninkaan veli tiesi paremmin kuin kukaan muu mikä kuninkaan
puoluelaisille soveltui, sanottiin. Kun Artoisin kreivi oli katsonut
täytyvänsä matkustaa ulkomaille, niin sinnehän täytyi silloin
uskollisen aatelinkin seurata.

Ludvig, joka ei milloinkaan tiennyt mitä hän tahtoi tahi mitä hänen
olisi ollut tehtävä, ei tietysti tässäkään suhteessa tiennyt, pitikö
hänen antaa maastasiirtymiselle hyväksymisensä vai ei. Se synnytti
hänessä vuoroin pelkoa, vuoroin toivoa. Julkisesti oli hän
maastamuuttoa vastaan, mutta sydämensä syvyydessä toivoi hän voivansa
käyttää sitä edukseen. Hänellä oli maastasiirtyjäin joukossa ei
ainoastaan sukulaisia ja palvelijoita, vaan myös salaisia asiamiehiä.
Ja vaikka hän toisena hetkenä puhui halveksuen heistä, toivoi hän jo
seuraavana hetkenä itse olevansa heidän joukossaan.

Tuskin voinee kieltää, että maastamuutto oli suuri erehdys. Että
uskollinen ylimystö seuraa kuningastaan maanpakoon on kyllä
käsitettävissä; mutta tällä kertaa Ranskanmaan aateli ja papisto
antoivat kuninkaansa yksin jäädä maahan, alttiina mitä suurimmille
vaaroille, ja lähtivät itse vaeltamaan hovista hoviin sensijaan että
olisivat pysyneet paikoillaan.

Toisaalta ei saata kieltää, että aateli vallankumouksen aikana oli
sangen tukalassa asemassa. Ne, jotka siirtyivät muille maille,
menettivät maatilansa ja tuomittiin maanpakoon, joka, sen mukaan kuin
Ranskassa arveltiin, tulisi kestämään ainiaan. Ne, jotka jäivät
kotimaahan, joutuivat epäiltäviksi, vainottaviksi ja vihdoin
giljotinoitaviksi. Ne, jotka pakenivat lippujen turviin, eivät
täälläkään olleet varmat hengestään, vaikka osottivatkin ihmeteltävää
urhoollisuutta.

Tuli vuosi 1790, jonka alku näytti vakavammalta kuin lähinnä edellisen
vuoden loppu.

Ryöstöjä ja murhapolttoja harjoitettiin maaseudulla, ja
päällekarkaukset ja murhat kuuluivat päiväjärjestykseen Ranskanmaan
pääkaupungissa.

Nämä levottomuudet sekä useat hovin puolelta tapahtuneet erehdykset
antoivat aihetta niin moniin perusteettomiin syytöksiin, että
ministerit, Necker etunenässä, kehottivat kuningasta ottamaan
ratkaisevan askeleen, joka osottaisi, että hän oli ottanut tyytyäkseen
asiain nykyiseen tilaan.

Helmikuun 4. p:nä (1790) ilmoitettiin kansalliskokouksen presidentin
tiedoksi, että Ludvig aikoi tulla kokoukseen, mutta halusi tulla
vastaanotetuksi ilman mitään juhlamenoja.

Valkoisilla liljoilla kirjaeltu punainen samettidraperia heitettiin
tuota pikaa presidentintuolin yli ja presidentti itse jäi seisomaan
tuolin viereen.

Kello yksi astui kuningas saliin. Hän oli puettu aivan yksinkertaisesti
ja tuli ilman saattojoukkoa. Kokous nousi ylös tervehtien häntä.

Laumottain uteliaita hyökkäsi saliin, täyttäen parvet; odotettiin
suurella jännityksellä, mitä Ludvig tulisi sanomaan.

Hetki oli ylen tärkeä. Kuningas tunsi, että tällä kertaa oli hänen
päästävä voitolle, tällä kertaa olisi tappio kaksin verroin nöyryyttävä
ja turmiollinen.

Puheessa, jonka Necker oli kokoonpannut, huomautti hän niistä
levottomuuksista, jotka olivat kohdanneet hänen valtakuntaansa. Hän
lausui, että hän halusi tulla lähempään yhteyteen kansan edusmiesten
kanssa, semminkin nyt, kun hänen vahvistettavakseen oli annettu
päätöksiä, jotka välttämättömästi johtaisivat koko valtakunnan
hallitusmuodon muuttamiseen. Hän puolestaan kaikin voimin vaikuttaisi
siihen suuntaan, että tämä hallitusmuodon muuttaminen tapahtuisi
onnellisesti. Kaikki päinvastaiset yritykset hän pitäisi rangaistavina
ja ehkäisisi niitä kaikilla käytettävissään olevilla keinoilla.

Ludvig huomautti lopuksi niistä uhrauksista, joita hän oli tehnyt, ja
kehotti kaikkia, jotka olivat kärsineet vahinkoa, ottamaan esimerkkiä
hänen nöyrästä tyytyväisyydestään ja lohduttamaan itseään niiden etujen
toivolla, joita uusi hallitusmuoto maalle lupasi.

"Samoin kuin kuningatar, joka ottaa osaa minun tunteisiini", lausui
Ludvig lopuksi, "tahdon ajoissa perehdyttää poikani niihin uusiin
olosuhteisiin, jotka ovat asianhaarain pakosta syntyneet. -- -- --
Teitä, jotka niin monella tavalla voitte vaikuttaa harhaan johdetun
kansan mieliin, teitä pyydän antamaan sille oikean käsityksen sen
todellisista eduista, tälle kansalle, joka on minulle niin rakas ja
jonka uskollisuutta vakuutetaan minulle, kun koetetaan lohduttaa minua
murheissani."

Puhe vastaanotettiin riemulla ja liikutuksella. Kokous kiitti
kuningasta ilohuudoin ja onnentoivotusten myrskyllä. Mahdottomat
ihmislaumat saattoivat häntä takaisin linnaan. Päätettiin lähettää
hänelle ja kuningattarelle kiitollisuusadressi. Taaskin oli Pariisi
ilonhuumauksen valtaamana.

Kuningas oli tämän tekonsa kautta sitoutunut pitämään uutta
perustuslakia pyhänä. Kansalliskokous ei tahtonut olla häntä huonompi.
Edusmiehet astuivat yksitellen esiin ja vannoivat kannattavansa
kansalliskokouksen hyväksymää ja kuninkaan vahvistamaa valtiomuotoa.

Myöskin kuningatar joutui rakkauden osotuksista osalliseksi. Hän
kirjoitti tämän johdosta prinsessa Lamballelle:

    "Ystävättäreni!

    Valitan, ettet sinä ollut Pariisissa eilen. Emme koko viime
    vuonna ole kokeneet niin ihanaa päivää.

    -- -- On suloista toivoa, ja minä tahdon antautua tämän toiveen
    valtaan. Ja vaikkei se olisi kuin turha luulo, on se kumminkin
    minulle rakas, koska se rauhoittaa minua lasteni vastaisen
    kohtalon suhteen. Tule takaisin niin pian kuin voit, rakas
    ystävättäreni, nähdäksesi kuinka onnellinen olen. Sitä ei
    luultavasti kestä kauan, sentähden on tilaisuudesta otettava
    vaari.---"

Mielialat kohosivat ja laskivat levottomien aaltojen tavoin, ja rauhan
ja sovinnon pettävät luulot sammuivat yhtä nopeasti kuin ilotulien
välke.

Onnensa päivinä oli Marie Antoinettella ollut ikäänkuin aavistus
tulevista onnettomuuksista, ja hänen aavistuksensa ennen pitkää
vaihtuivat mitä hirvittävimmäksi todellisuudeksi.

Jos mieli johtaa kansaa takaisin rauhallisempaan mielialaan, jos mieli
kansassa saada vireille pelkkää varjoakaan vain sen entisestä
rakkaudesta kuningashuonetta kohtaan, olisi hovin ja kuningasparin
täytynyt aivan kokonaan muuttaa käytöksensä. Mutta tätä
välttämättömyyttä ei kuningas enempää kuin kuningatarkaan oivaltanut.

Ne virheet, jotka kuningaspari teki, pahensi vain ympäristön kopeus ja
kykenemättömyys ymmärtää asemaa. Mielten ollessa vielä täynnä ihastusta
kuninkaan sanojen johdosta, annettiin porvarissäädylle kolhaus
vastaanottamalla sen edustajat tykkänään toisella tavalla kuin aatelin,
tavalla, joka selvään osotti, ettei porvarillisia edustajia pidetty
aatelin veroisina.

Lyhyen välirauhan jälkeen alotti kansa jälleen vainoomisensa
kuningasta, kuningatarta ja heidän ystäviään vastaan.

Talven kuluessa kokoontui harva se päivä uhkaavia joukkoja Tuileriain
akkunain alle sättimään ja solvaamaan Marie Antoinettea. Yösydämellä
ammuttiin laukauksia kuninkaallista linnaa kohti. Oikea vankila ei
liene sulkenut seiniensä sisälle niin paljoja suruja ja huolia kuin
tämä linna, jossa kuningasperheitä monin polvin oli asunut.

Kuningatar ei voinut pidättyä katkeruudella lausumasta:

"Olisipa äitini hämmästynyt, jos hän olisi nähnyt minut tällaisessa
ympäristössä -- minut, joka olen keisarin tytär, kuninkaan puoliso ja
kuninkaan äiti, tai ainakin lapsen, jonka on määrä tulla kuninkaaksi."

Eräs Favras-niminen ranskalainen aatelismies, joka oli matkustellut
kaikkialla Europassa ja joka oli naimisissa ulkomaisen ruhtinattaren
kanssa, oli sen mukaan kuin huhu kertoi suunnitellut salaliiton
kansalliskokousta vastaan.

Väitettiin, että hänellä oli aikomuksena murhauttaa Lafayette ja
Bailly, että hän piti 1,200 hevosta varalla Versaillesissa auttaakseen
kuningasta pakoon ja että värvätty armeija, johon kuului sveitsiläisiä
ja piemontilaisia, oli valmiina liittymään kuninkaaseen ja marssimaan
Pariisiin.

Favrasia vastaan tehtiin kanne, mutta syyttäjät eivät huolineet asettua
silmitysten häntä vastaan ajamaan kannettaan.

Todistajia esiintyi, jotka antoivat seikkaperäisiä tietoja hänen
hankkeistaan, mutta todistuksia puuttui eikä voitu löytää mitään
merkkejä, jotka olisivat osottaneet Versaillesiin koottujen 1,200
hevosen tai värvätyn armeijan olemassaoloa.

Vajavista todistuksista huolimatta oli Favrasin tuomio jo ennakolta
langetettu. "Näkyi selvään, että piti saada pelotella niitä, jotka
halusivat palvella kuningasta", kirjoitti prinsessa Elisabeth. "Kansa
vaati verta, vieläpä semmoisen miehen verta, jolla oli vihattu
ylimyksen leima heidän silmissään."

Favras tuomittiin hirtettäväksi. Kansa, jota huvitti nähdä markiisin
kuolemantuomion täytäntöönpanoa, virtasi suurin parvin hänen
mestauspaikalleen ja pilkkasi häntä miten suinkin taisi.

Kuolemaantuomittu osotti kiusanhengilleen halveksivaa naamaa ja
kieltäytyi itsepintaisesti ilmaisemasta salaisuuttaan.

"Surkuttelen niitä ihmisiä, jotka vastoin parempaa tietoaan syyttävät
minua", sanoi hän. "Mutta jos välttämättömästi tarvitaan uhria, niin
olen iloinen siitä, että vaali on osunut minuun."

"Porvarit, minä kuolen viatonna!" jatkoi hän. "Rukoilkaa Jumalaa
puolestani!"

Ja kääntyen pyöveliin sanoi hän:

"Nyt, ystäväni, tee tehtäväsi!"

Seuraavana päivänä Favrasin kuoleman jälkeen juolahti erään hänen
ystävänsä päähän onneton tuuma viedä hänen surupukuinen leskensä ja
lapsensa kuningasparin eteen julkisilla päivällisillä Tuilerioissa.

Marie Antoinette pysyi ulkonaisesti tyynenä ja tunteettomana, vaikka
hän sydämensä sisimmässä tunsi lämmintä osanottoa kuollutta ja hänen
perhettään kohtaan.

Päivällisen päätyttyä vetäytyi hän niin pian kuin mahdollista
yksityishuoneisiinsa. Siellä heittäytyi hän lamautuneena nojatuoliin ja
lausui:

"Täytyyhän meidän sortua, kun kimppuumme käy ihmisiä, joissa
lahjakkaisuus on ilkeyden kanssa liitossa, ja kun puolustajinamme on
henkilöitä, jotka tosin ovat sangen kunnioitettavia, mutta joilla ei
ole selvää käsitystä tilastamme. Minut on saatettu väärään asemaan
kahteen puolueeseen nähden esittämällä minulle Favrasin leski ja poika.
Jos olisin saanut menetellä vapaasti, olisin tietysti ottanut sen
miehen pojan, joka on uhrannut itsensä meidän tähtemme, ja istuttanut
hänet pöydän ääreen minun ja kuninkaan keskelle. Mutta samojen
pyövelien ympäröimänä, jotka lähettivät hänen isänsä kuolemaan, en
uskaltanut edes luoda silmiäni häneen. Kuninkaallismieliset tulevat
varmaan moittimaan minua, koska en ottanut huomatakseni tuota
lapsiraukkaa, ja vallankumouksen ystävistä on tuntuva loukkaavalta se
ajatus, että on arveltu tehtävän minulle mieliksi tuomalla poika minun
nähtäväkseni."

Helmikuun 27. p:nä sai Marie Antoinette veljeltään Leopoldilta kirjeen,
joka toi sen viestin, että hänen vanhin veljensä Josef oli kuollut
Wienissä.

Poliittiset selkkaukset, joihin nuori keisari oli tullut vedetyksi,
olisivat todennäköisesti, jos hän olisi saanut elää, estäneet häntä
antamasta voimakasta tukea sisarelleen, mutta hänessä Marie Antoinette
joka tapauksessa kadotti veljen, joka rakasti häntä ja oli ollut
hänelle hyvänä neuvonantajana ja ystävänä.

Muutamia päiviä ennen kuolemaansa oli hän kirjoittanut sisarelleen
hellän, liikuttavan kirjeen, jossa lausui syvästi surkuttelevansa sitä,
että hänen täytyi jättää hänet niin tukalaan asemaan; ja hän sanoi
olevansa pahoillaan siitä, ettei hän voinut antaa hänelle
käytännöllisiä osotuksia hellyydestään, joka hänessä aina oli säilynyt
sisartaan kohtaan.

Eräässä viimeisiä kirjeitään veljelleen ja seuraajalleen oli keisari
Josef vähäistä ennen kirjoittanut:

"Minä olen, samoin kuin sinä, kovasti harmissani kaikkien niiden
ilettävien huhujen tähden, joita levivitellään Ranskan kuningattaresta;
-- mutta mihinkäpä toimiin voi hävyttömiä ja hulluja ihmisiä vastaan
ryhtyä. Noita kurjia on mahdoton saada uskomaan, että sisareni ei ole
lähettänyt minulle salaa useita miljoonia, yhtä vähän kuin minä
itsekään tiedän millä perusteella minä voisin noita rahoja vaatia tai
miten hän olisi saanut ne minulle annetuksi. Minä en ole milloinkaan
vastaanottanut ainoatakaan kultakolikkoa Ranskasta."

"Tämä tappioni on koskenut minuun kovasti", kirjoitti Marie Antoinette
madame Polignacille veljensä kuoltua. "Mutta se voima ja rohkeus, jota
tämä kyynelin kaivattu veljeni aina viimeiseen asti osotti, pakottavat
vielä koko maailman ihmettelemään häntä ja auttavat häntä saamaan
oikeutta. Minä rohkenen sanoa, että hän kuoli täysin arvoisena
veljenäni."



9.

Marie Antoinette äitinä. -- Ludvig XVII:nnen luonteen piirteitä.


Päiviä, jopa kuukausiakin saivat Tuileriain asukkaat olla
lakkaamattomassa kiihtymyksen ja ahdistuksen tilassa.

Yöllä huhtikuun 13. päivää vasten odotti Lafayette hyökkäystä
Tuilerioihin. Hän ilmoitti tämän pelkonsa kuninkaalle.

Ludvig nousi ja läksi kuningattaren huoneeseen.

Mutta kuningatar oli poissa. Täynnä levottomuutta riensi hän silloin
lastensa makuuhuoneeseen.

Siellä tapasi hän vaimonsakin. Kuningatar piti poikaansa syliinsä
suljettuna.

"Minä etsin sinua; sinä olet saattanut minulle mitä suurinta tuskaa",
huudahti kuningas kiihkosta menehtymäisillään.

"Minä olin paikoillani", vastasi Marie Antoinette ja puristi
kruununprinssiä sydäntään vasten.

Kävelyretkillä, joita Marie Antoinette pani toimeen lastensa tähden ja
heidän seurassaan, sai hän usein osakseen vihamielisiä silmäyksiä ja
kuulla uhkaavia soimauksia. "Kuningatar ja kuninkaalliset lapset
näyttävät kovin onnettomilta", kertoo madame Elliot, "ja onpa heillä
täysi syy siltä näyttääkin. Varsin harvat ovat ne, jotka osottavat
kuningattarelle kaikkein tavallisinta kohteliaisuutta. Ne, jotka
muutamia kuukausia sitten olisivat heittäyneet tomuun hänen eteensä,
kulkevat nyt hänen ohitsensa liaten häntä kiireestä kantapäihin."

Mitä onnettomampi Marie Antoinette tunsi olevansa, sitä innokkaammin
liittyi hän lapsiinsa. Äidinrakkaus oli samalla kertaa hänen
lohdutuksensa ja hänen surunsa. Kun hän katseli kruununprinssiä,
täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä. Tulisiko tästä lapsesta, jolle
niin ihana tulevaisuus näytti olleen määrätty, hallitsija vaiko
marttyyri?

Vetäydyttyään pois maailmasta omisti kuningatar kaiken aikansa
tyttärelleen ja pojalleen.

Hän muisti miten hänen äitinsä Wienissä oli ottanut keisarilliset
lapset mukaansa käydessään sairaiden ja köyhien luona, ja nyt teki hän
samalla tavalla omien lastensa kanssa. Hän otti heidät mukaansa
sairashuoneisiin ja opetti heitä jakelemaan lahjoja ja ystävällisiä
lohdutuksen sanoja.

Madame Polignacin paettua oli madame de Tourzel tullut kuninkaallisten
lasten kasvattajaksi. Seuraava kuningattaren kirje madame de
Tourzelille osottaa muita paremmin millaista huolta Marie Antoinette
piti pojastaan ja tyttärestään.

    "Heinäkuun 24. p:nä 1789.

    Poikani on neljän vuoden neljän kuukauden ja miltei neljän päivän
    vanha. En tahdo puhua hänen ulkonaisista ominaisuuksistaan. Te
    saatte nähdä hänet itse. Hänen terveytensä on aina ollut hyvä,
    mutta hänen vielä kehtolapsena ollessaan huomattiin, että hänellä
    oli heikot hermot ja että vähinkin erinomaisempi melu vaikutti
    häneen. Hän sai myöhään ensimäiset hampaansa, jotka puhkesivat
    helposti ja kivutta. Vasta kun eräs viimeisistä hampaista puhkesi,
    sai hän kouristuskohtauksen. Sittemmin on tämä kohtaus ollut
    hänellä kahdesti, ensi kerran talvella 8788, kun hänet rokotettiin,
    mutta jälkimäinen kohtaus oli hyvin lievä. Hänen heikoista
    hermoistaan on se haitta, että kaikkinainen melu, johon hän ei ole
    tottunut, tekee hänet tuskaiseksi. Niin esimerkiksi pelkää hän
    tavattomasti koiria, siksi että hän on kuullut niiden haukkuvan
    hänen korvansa juuressa. En ole koskaan pakottanut häntä katsomaan
    niitä, sillä minä luulen, että hänen pelokkuutensa vähenee sitä
    mukaa kuin ymmärrys kehittyy.

    Hän on hyvin vilkas, ja kiivas vihastuessaan, mutta hän on hyvä
    lapsi, vieno ja helläsydäminen, milloin ei ajattelemattomuutensa
    saa hänessä valtaa. Hänellä on tavaton itsetunto, joka, jos sitä
    ymmärtäväisesti johdetaan, voi tulla hänelle hyödylliseksi.
    Kunnes hän pääsee tuttavalliselle kannalle henkilön kanssa, osaa
    hän hillitä itseään, jopa kokonaan voittaa kärsimättömyytensä ja
    vihanpuuskansa, jotta vieraan silmissä näyttäisi sävyisältä ja
    rakastettavalta. Hän on lujasti sanassaan pysyvä, kun on luvannut
    jotakin, mutta hän on kovasti avomielinen ja toistaa halusta mitä
    on kuullut toisten sanovan; tahtomatta narrata lisää hän usein
    sellaista, mitä hän on mielikuvituksessaan nähnyt. Se on hänen
    suurin vikansa, joka on koetettava saada hänestä pois juuritetuksi.

    Muuten -- minä toistan sen vielä -- on hän kiltti lapsi, ja
    ystävällisyydellä ja vakavuudella pitäisi, olematta liiaksi
    ankaria, saada hänestä semmoista kuin tahtoo. Mutta kaikki
    ankaruus saattaa hänet mielenkuohuun, sillä hän on ikäisekseen
    varsin lujaluontoinen. Niin on esimerkiksi sana 'anna anteeksi'
    ollut hänelle varhaisimmasta lapsuudestaan vastenmielinen. Hänet
    saa sanomaan melkein mitä hyvänsä, milloin hän on tehnyt väärin,
    mutta sanaa 'anna anteeksi' ei hän saa huuliltaan ilman itkua ja
    suurta penäämistä. --

    Poikani ei osaa lukea ja hän on hyvin hidas oppimaan, sillä hän
    on liiaksi ajattelematon ollakseen ahkera. Hänellä ei ole
    minkäänlaisia suuruuden ajatuksia päässään, ja minä toivoisin,
    että tätä jatkuisi edelleen. Meidän lapsemme ehtivät kyllä vielä
    saada tietää keitä he ovat. Hän rakastaa sisartaan erittäin paljon
    ja täydestä sydämestään. Kun jokin tuottaa hänelle hauskuutta,
    olkoon sitten kysymys pikku lahjasta tai kävelyretkestä, rientää
    hän heti pyytämään samaa sisarelleenkin. Luonnostaan on hänellä
    iloinen mieli. Terveytensä vaatii olemaan häntä paljon ulkoilmassa,
    ja minä luulen, että on hyödyllisempää antaa hänen leikkiä ja
    työskennellä ulkona terrassilla kuin viedä häntä kauemmaksi. Se
    liikunta, jonka lapset saavat leikkiessään ja juostessaan ulkona,
    on terveellisempää kuin jos pakottaa heidät kävelemään, mikä
    usein rasittaa munuaisia.

    Tahdon puhua vähäisen hänen ympäristöstään. Hänellä on kolme
    aliopettajatarta, daamit Soucy, anoppi ja miniä, sekä madame de
    Villefort. Vanhempi madame de Soucy on erittäin rakastettava
    nainen, hyvin taitava ja tarkka, mutta hänellä on ikävä käytöstapa.
    Miniällä on sama ikävä käytöstapa, mutta häneltä puuttuu kokonaan
    lahjakkaisuutta. Viime kuluneina vuosina ei hänellä ole ollut
    mitään tekemistä tyttäreni kanssa, mutta pikku pojalleni ei hän
    voi aikaansaada mitään vahinkoa. Muuten on hän hyvin uskollinen
    ja sitä paitsi ankara häntä kohtaan. Madame de Villefort on
    edellisen suora vastakohta -- hän hemmoittelee lastani liiaksi.
    Hänellä on vähintäänkin yhtä ikävä käytöstapa, ellei ikävämpikin.
    Keskenään sopivat he vallan hyvin.

    Molemmat hovimestarinnat ovat poikaani suuresti kiintyneet. Mutta
    madame Lemoine on sietämätön lavertelija, joka kertoo kaikki mitä
    hän kuulee, olkoon poika läsnä tahi ei -- se on hänestä aivan
    yhdentekevää. Madame Neuville on miellyttävän näköinen sekä
    lahjakas ja vilpitön, mutta hänen sanotaan olevan vehkeilevän
    äitinsä johdettavana.

    Brunieriin, lääkäriin, luotan täydellisesti milloin lapset ovat
    sairaina, mutta muuten on katsottava, että hän pysyy alallaan;
    hän on suurisuinen, iloinen ja mellasteleva.

    Apotti d'Avreux lienee sopiva ohjaamaan poikaani lukutaitoon,
    mutta muuten puuttuu häneltä tyyten sitä käytöstapaa ja niitä
    ominaisuuksia, jotka ovat välttämättömät henkilölle, joka tulee
    oleskelemaan lasteni läheisyydessä. Se se juuri on vaikuttanut
    päätökseeni, että hän ei saa tulla tyttäreni opettajaksi, ja on
    pidettävä tarkasti silmällä, ettei hän saa olla missään yhteydessä
    poikani kanssa muulloin kuin lukutunneilla. Tämä oli yksi niitä
    seikkoja, jotka tuottivat madame Polignacille enimmän huolta. Ja
    kuitenkaan ei hän aina onnistunut yrityksissään. Muutamia päiviä
    sitten kuulin tältä apotilta lauseita, jotka ilmaisivat niin
    suurta kiittämättömyyttä, että ne olivat minulle mitä suurimmassa
    määrässä vastenmielisiä.

    Pojallani on kahdeksan kamarirouvaa. He palvelevat häntä hyvin
    ahkerasti, mutta minä en voi suuresti luottaa heihin. Viime
    aikoina on heidän piirissään lausuttu paljon varomattomia sanoja,
    minun voimattani kumminkaan varmuudella päättää, kenen suusta ne
    ovat lähteneet. Kamarirouvista varsinkaan eräs rouva Belliard ei
    huoli liioin salata tunteitaan. Tarvitsematta epäillä ketään on
    joka tapauksessa oltava varuillaan.

    Poikani miehiset palvelijat ovat uskollisia, häneen kiintyneitä
    ja tyyniluontoisia.

    Tyttärelläni on kaksi hovimestarinnaa ja seitsemän kamarirouvaa.
    Madame Brunier, lääkärin vaimo, on ollut tyttäreni luona hänen
    syntymästään saakka ja palvelee häntä varsin uskollisesti. Mutta
    vaikka minulla ei ole mitään muistuttamista häntä vastaan, en
    kumminkaan ikänä huolisi häntä omaan palvelukseeni. Hän on
    luonteeltaan miehensä kaltainen. Paitsi sitä on hän hyvin ahne
    ja pitää tarkkaa vaaria niistä pienistä etuisuuksista, jotka
    hänen asemansa hänelle suopi.

    Hänen tyttärensä, madame Tremindille, on hyvin kunnioitettava ja
    lahjakas nainen. Vaikkei hän ole seitsemääkolmatta vuotta vanhempi,
    omaa hän kuitenkin kypsyneemmän iän hyvät ominaisuudet. Hän on
    ollut tyttäreni luona aina hänen syntymästään asti, ja minä en ole
    koskaan päästänyt häntä näkyvistäni. Minä olen saanut aikaan hänen
    avioliittonsa, ja kaiken sen ajan, jonka hän on poissa tyttäreni
    luota, käyttää hän yksinomaan kolmen pikku tyttösensä
    kasvattamiseen. Hänellä on hyvin lauhkea ja mukaantuva luonne,
    hän on varsin taitava, ja hänelle, eikä apotti d'Avreuxille, tahdon
    minä antaa tyttäreni opettamisen huoleksi. Hän kykenee siihen
    vallan hyvin, ja koska onnekseni tiedän tämän varmasti, pidän
    häntä siihen kaikkia muita sopivampana. Siksi toiseksi pitää
    tyttäreni hänestä paljon ja luottaa häneen.

    Toiset seitsemän naista ovat hyvin alamaisia ja luonteeltaan
    paljoa tyvenempiä ja rauhallisempia kuin poikani kamarirouvat.

    Miehiset palvelijat ovat kaikki olleet tyttäreni luona aina hänen
    syntymästään asti. He ovat hyvin vähäpätöisiä henkilöitä, mutta
    kun heillä ei ole muuta tekemistä kuin hoitaa helppoa tointaan ja
    kun he eivät oleskele täällä muulloin kuin virka-aikanaan, on se
    minusta melkein yhdentekevää.

                                             Marie Antoinette."

Pieni kruununprinssi oli kaunis lapsi, silmät olivat suuret siniset,
hiukset soluivat kutreina, posket olivat verevän punaiset, hymyily
hohti iloisena, kunnes onnettomuudet tuottivat ennenaikaista
vakavuutta.

Kukaan ei tuntenut häntä paremmin kuin hänen äitinsä. Kukaan ei ollut
suuremmalla tarkkaavaisuudella tutkinut hänen vikojaan, mutta kukaan ei
myöskään tuntenut hänen miellyttäviä puoliaan paremmin kuin äiti.

Kruununprinssillä oli synnynnäinen harrastus hyvään, ja se
ehdottomasti herätti kasvattajassa suopeutta, mutta samalla oli hänellä
kuitenkin semmoisia vikoja kuin kiivasluontoisuutta ja taipumusta
tottelemattomuuteen, joihin täytyi käydä kiinni kovin kourin. Äidin
täytyi usein torjua hänen hyväilyjään, jotka helposti saattoivat tehdä
hänen ankaruutensa tehottomaksi, ja vastustaa pikku pojan yrityksiä
välttää rangaistusta.

Hän oli hyvin vastahakoinen lukemaan, mutta hänen pojanrakkautensa
auttoi hänet voitolle vastahakoisuudestaan.

Äiti muistutti häntä eräänä päivänä siitä, että hän ei osannut lukea,
vaikka oli jo neljän ja puolen vuoden vanha.

Poikanen vastasi silloin:

"Minä opettelen lukemaan uudenvuoden lahjaksi sinulle, äiti
kuningatar."

Marraskuun lopulla -- kertoo madame Tourzel -- virkkoi hän
opettajalleen:

"Minun pitää saada tietää, vieläkö on pitkältä uudenvuoden päivään,
sillä olen luvannut äidille, että opin siksi lukemaan."

Kuultuaan sinne olevan vain kuukauden, sanoi hän aivan tyynesti:

"Luettakaa minua sitten kaksi tuntia päivässä, rakas apotti, niin minä
kyllä siihen asti opin."

Ja hän piti sanansa. Määrättynä päivänä hän astui voitonriemuisena
kuningattaren luo, pitäen kirjaa kädessään.

Ja hän heittäytyi kuningattaren syliin.

"Tässä on uudenvuoden lahjasi", sanoi rakastettava lapsi. "Minä olen
pitänyt sanani, ja nyt osaan lukea."

Lähellä Tuilerioita, Seinen rantamalla, oli vähäinen puutarha, jonka
rajalla oli paviljonki, kruununprinssin opettajan asunto. Madame de
Tourzelin toimesta lahjoitettiin prinssille tuo maatilkku, jonka hän
ilolla vastaanotti. Saman pienen puutarhan lahjoitti Napoleon sittemmin
Rooman kuninkaalle; Kaarle X antoi sen Bordeauxin herttualle, ja Ludvig
Filip Pariisin kreiville. "Kuinka monta varoitusta onkaan kylvetty
tuolle pienelle maatilkulle, joka niin sukkelasti joutui pois nuorten
omistajainsa käsistä!" sanoo Beauchesne. "Ensimäinen kuoli vankilassa
kymmenen vuoden ikäisenä; toisen (Reichstadtin herttuan) pyyhkäisi
poliittinen myrsky pois Ranskanmaan pinnalta, hänen elettyään parahiksi
niin kauan, että oli oppinut tuntemaan isänsä nimen ja saanut
kuolevaisena katsella miekkaansa. Kolmas katosi kuten toisetkin
vallankumouksen myrskyihin, ja neljäs on lähes viime aikoihin saakka
oleskellut maanpakolaisena Itävallassa ja Englannissa."

Tässä pienessä puutarhassa kasvatti kruununprinssi kaniineja ja sorsia;
täällä vaali hän kukkiaan, täällä leikki ja työskenteli hän vapaasti ja
iloisesti.

Intohimojen riehuessa kansalliskokouksessa ja Pariisin kaduilla,
seurasi hän mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla kukkiensa kehitystä ja
poimi niistä kauneimmat, sommitellakseen niistä kukkavihkoja äidilleen.

Joka aamu varhain hän meni äitinsä luo ja pani kukkia hänen
vuoteelleen. Hän piiloutui sängyn uudinten taa, ja kun Marie Antoinette
heräsi ja näki kukkavihon, tapasi hän sanoa:

"Pikku poikani ei varmaankaan ole kaukana."

Hovinaiset kokivat vakuuttaa Kaarle Ludvigille, että linnassa oli
kyllin monta puutarhuria ja että kuningattarella oli kukkia
yllinkyllin.

"Mutta kaikki kukat eivät tuota hänelle sitä iloa kuin minun
poimimani", vastasi lapsi.

Hän oli aina puuhassa tuottaakseen äidilleen iloa. Hän oli onnellinen
äidin hymyillessä hänelle ja hän otti osaa äidin suruun, voimatta
käsittää syytä miksi äiti itki.

Eräänä päivänä kuuli hän erään hovinaisista lausuvan ystävättärestään:

"Hän on onnellinen kuin kuningatar."

"Silloin ette kai tarkoita minun äitiäni", sanoi Kaarle Ludvig, "sillä
hän itkee myötään."

Milloin hän oli ollut ahkera oppitunnilla, meni Marie Antoinette hänen
kanssaan hänen pikku puutarhaansa. Äitiä huvitti nähdä hänen
laukkailevan puutarhan käytäviä pitkin, ja Marie Antoinette järjesteli
niitä kukkia, jotka poikanen oli poiminut.

"Ei voinut olla herttaisempaa ja älykkäämpää lasta, lasta, joka olisi
sanonut sanottavansa suloisemmin kuin pikku Kaarle Ludvig", sanoo
madame Tourzel.

Hän käytti aina tilaisuutta hyväkseen lausuakseen jotain mieluista
ympäristölleen. Eräänä päivänä, kun hän loma-ajan jälkeen jälleen
ryhtyi lukuihinsa, istui Marie Antoinette huoneessa kuunnellen
opetusta.

"Ellen muista väärin", lausui apotti, "puhuimme viime oppitunnilla
positiivista, komparatiivista ja superlatiivista. Sen on teidän
kuninkaallinen korkeutenne luonnollisesti unohtanut."

"Erehdytte", vastasi prinssi, "minä muistan kaikki vallan hyvin.
Positiivi on, kun sanon: opettajani, apotti, on hyvä opettaja.
Komparatiivi on, kun sanon: opettajani, apotti, on parempi kuin muut
opettajat. Ja superlatiivi", jatkoi hän, katsahtaen kuningattareen,
"on, kun sanon: äitini on paras kaikista äideistä."

Satoja semmoisia pikkutapauksia on tästä lapsesta muistoon merkitty.
Eräänä päivänä oli Bertrand de Moleville kuningattaren luona käymässä.
Kruununprinssi laukkasi laulellen ja leikkien ympäri huonetta,
puusapeli kupeellaan. Kotvasen perästä tultiin noutamaan häntä
illalliselle. Yhdellä pyörähdyksellä oli hän ulkona huoneesta.

Kuningatar kutsui hänet takaisin.

"Poikani", sanoi hän, "sinä läksit pois kumartamatta monsieur
Bertrandille."

"Äiti kulta", vastasi kruununprinssi, yhä edelleen hyppien, "sen tein,
koska vallan hyvin tiesin, että monsieur Bertrand on meidän
ystäviämme."

"Hän on herttainen lapsi, eikö totta?" lausui Marie Antoinette.
"Onnellinen hän, joka vielä on tuommoinen lapsi. Hän ei tiedä miten
raskaasti me kärsimme, ja hänen hilpeytensä tuottaa meille iloa."

Kamaripalvelija Hue näki kerran kruununprinssin heittäytyvän pensaitten
sisään ja huomautti hänelle, että hän turhan päiten, ketään
hyödyttämättä, antautui vaaraan saada kasvonsa naarmuille.

Ylväin muodoin poikanen vastasi:

"Tie maineeseen käy ohdakkeitten kautta."

Moinen sankarillisuus ei ollut mieleen kuningattarelle, joka sattui
olemaan lähettyvillä. Hän koki selvittää pojalle, ettei silmiensä
puhkaiseminen ainoastaan sen vuoksi, että pääsisi tunkeutumaan
pensaston läpi, ollut yhtään mainehikasta, ja että hänen oli viisainta
jättää puhumiset mainehikkuudesta siksi, kunnes oli tullut tietämään
miten työläästi maine on saavutettavissa.

Kruununprinssi punastui, juoksi äitinsä luo ja suuteli hänen kättään.

Hän oli myöskin hyvin kiintynyt kuninkaaseen, mutta kunnioitus isää
kohtaan pakotti hänet enemmän pidättäytymään tämän seurassa kuin äidin,
jonka varalle hänellä aina oli helliä ja armaita sanoja.

Paikka, jolla näytti olevan suurin vetovoima kruununprinssiin nähden,
oli hyljättyjen, isättömien ja äidittömien lasten koti. Kuningattarella
oli tapana usein ottaa hänet mukaansa sinne, ja pienet löytölapset
osottivat hänelle moninaisella tavalla iloaan ja kiitollisuuttaan
näitten käyntien johdosta. Eräänä päivänä äkkäsi kuningas poikansa
järjestelemässä kultarahoja pieneen rasiaan, jonka hänen tätinsä
Elisabeth oli hänelle lahjoittanut.

"Mutta, Kaarle", sanoi isä suuttuneena, "luulenpa sinun keräävän rahoja
kuten mikä saituri ikään?"

Kruununprinssi punastui, mutta vastasi sukkelasti:

"Niin kyllä, isä, minä kerään rahoja, mutta köyhien lasten hyväksi. Jos
näkisit heidät, olisi sinun sääli heitä."

Kuningas syleili häntä hellästi.

"Jos niin on asia, lapseni, että säästät köyhille, niin autan minä
sinua saamaan lippaasi täyteen", sanoi hän.



9.

Kesä v. 1790. -- Juhla Mars-kentällä. -- Kuningatar ja Mirabeau.


Kevät koitti, kykenemättä sekään haihduttaa kuningasparin huolia ja
tukahduttaa kansan vainoomishalua.

Kuningattaren teki mieli päästä raikkaaseen maan ilmaan. Hän oli ennen
onnensa päivinä rakastanut Saint-Cloudia, ja nyt halusi hän jälleen
matkustaa sinne. Hän halusi muutamiksi lyhyiksi kesäkuukausiksi päästä
kuulemasta roistoväen pilkkaa ja soimauksia.

Lafayetten ja hänen ajutanttiensa saattamana lähti hovi Saint-Cloudiin.
-- Marie Antoinette oli onnellinen, kun sai vielä kerran istua
ruohikossa lapsinensa, kun sai käyskennellä pitkin puiston lehtikujia
ja levätä puitten katveessa, melun ja vihaisen kiljunnan häntä joka
hetki häiritsemättä. Sitä paitsi saattoi hän täällä vapaammin kuin
Pariisissa antautua siihen iloon, jonka kirjeenvaihto sukulaisten ja
ystävien kanssa hänelle tuotti.

Hovi oleskeli koko kesän Saint-Cloudissa. Joka sunnuntai ja kaikkina
juhlatilaisuuksina matkasivat kuninkaalliset Pariisiin, sillä
pariisilaiset halusivat nähdä kuningastaan ja kuningatartaan.

Vaikka Marie Antoinette aina kaikin mokomin halusi päästä
Saint-Cloudiin takaisin niin pian kuin mahdollista, katsoi hän
kuitenkin parhaaksi noudattaa kansan mieltä ja usein näyttäytyä hänelle
vihamielisessä kaupungissa.

"Ei tosin ole mukauduttava kirkujille", lausui hän kirjeessä kreivi
Mercy-Argenteaulle, "mutta on kuitenkin parasta näyttää, ettemme oleksi
kauempana, kuin että helposti voimme saapua pääkaupunkiin, jos jotkin
seikat siellä vaatisivat läsnäoloamme."

Kansalliskokous oli päättänyt, että Bastiljin valloittamisen
vuosipäivää piti viettää suurilla juhlallisuuksilla.

Juhlan paikaksi valittiin Mars-kenttä; ja täällä piti kaikkien Ranskan
maakuntain ja kaikkien valtakunnan rykmenttien edustajain yhtyä.

"Minä en saata pelotta ajatella tulossa olevaa tapahtumaa", kirjoitti
Marie Antoinette kreivi Mercylle, "sillä meillehän tuo juhla muistuttaa
vain sitä, mikä on hirveintä ja tuskallisinta. Siitä huolimatta on
meidän oltava läsnä..."

Jo monta viikkoa ennen ryhdyttiin merkittävällä innolla ja
yhteistuumaisuudella puuhaamaan juhlan valmistuksia. Miehet ja naiset,
nuoret ja vanhat, säätyyn ja puolueeseen katsomatta, uhrasivat voimiaan
ja aikaansa juhlan valmistuksiin.

Eri maan-ääriltä saapuneet edustajat vastaanotettiin Tuilerioissa, ja
heidän kunniakseen juhlittiin Pariisissa jo ennen varsinaista
juhlapäivää.

Heinäkuun 14. päivä koitti sateisena ja kolkkona. Kansanjoukkoja
tunkeili kaduilla, keräytyi parviin siltojen korvilla ja otti kaikki
ikkunat haltuunsa.

Kuningasta, lähettiläitä ja edusmiehiä varten oli rakennettu lava.

Ludvig oli lausunut toivomuksenaan, että hänen perheellensä suotaisiin
sija hänen läheisyydessään, mutta siihen ei kansalliskokous ollut
suostunut. Ainoastaan muutamia päiviä ennen juhlaa päätti se, että
kuninkaan tuli näyttäytyä yksin, kansalliskokouksen presidentti
vasemmalla sivullaan.

Se oli uusi epäluottamuksen todistus kuninkaallista perhettä ja
erittäinkin kuningatarta kohtaan, joka tahallaan erotettiin miehestään
ja kansan edustajista.

Kun Marie Antoinette ei saanut lupaa näyttäytyä yhdessä kuninkaan
kanssa, päätettiin, että hän ja muut kuninkaallisen perheen jäsenet
katselisivat juhlaa lähellä olevan sotakoulun ikkunoista. Sanottuun
sotakouluun läksi kuningaskin ja oli perheensä luona niin kauan, kunnes
kaikki olivat juhlakentälle saapuneet.

Kuningas asettui nyt edusmiesten keskelle. Arkkipiispa siunasi hänet ja
viritti "Te Deum'in".

Jumalanpalvelus oli lopussa, ja Lafayette astui raketulle alttarille
Armeijan nimessä vannoi hän kuuliaisuutta kansalle, laille ja
kuninkaalle.

Hänen huutoaan: "Minä vannon!" toistivat seuraavana hetkenä ne
kolmesataatuhatta ihmistä, jotka olivat juhlaan kokoontuneet.

Kanuunat paukkuivat, liput liehuivat, hatut ja sotamieslakit huiskivat
ilmassa.

Kuningas nousi ja ojensi kätensä alttarilla olevaa Kristuksen kuvaa
kohti.

"Minä, ranskalaisten kuningas", huusi hän suurella äänellä, "vannon
käyttäväni perustuslaillisen hallitusmuodon minulle suomaa valtaa
pitääkseni voimassa sitä perustuslakia, jonka kansalliskokous on
hyväksynyt ja minä vahvistanut."

Yleinen innostus tempasi kuningattarenkin mukaansa. Hän otti
perintöruhtinaan käsivarrelleen, kurottautui ulos kansajoukon yli ja
huusi ikkunasta:

"Tässä on minun poikani! Samat tunteet liikkuvat hänessä niinkuin
minussakin!"

Tätä odottamatonta, välitöntä liittymistä kuninkaan sanoihin palkitsi
tuhansien rinnoista esiinpuhkeava ihastus. Liput laskeutuivat,
kirkonkellot soivat pääkaupungissa, laulu ja riemu kohosivat pilviin.
-- Se oli yhtä ainoata pitkää rakkauden ja ilon purkausta.

Juhlaa kesti monta päivää. Sade valui yhäkin virtoina, mutta ei kyennyt
jäähdyttämään valloilleen päässeitä yleviä tunteita. Enimmät maakuntain
edusmiehistä olivat ihastuksissaan saadessaan niin läheltä nähdä
kuninkaallisen perheen, olivat viehättyneinä kuninkaan hyvyyteen ja
kuningattaren jaloon arvokkaisuuteen. Varhain aamusin tulvailivat he
Tuileriain puutarhaan. Pikku kruununprinssin täytyi ehtimiseen
näyttäytyä parvekkeella, josta heitti alas kukkia ja vihreitä oksia
edusmiehille, jotka tervehtivät häntä voimakkailla suosionhuudoilla.

"Ja näinä hetkinä", sanoo Thiers, "katkesi uhkauksilta kärki,
uhittelevaisuus mykistyi, ja kaikki iloitsivat yhteisestä onnesta ja
olivat ylpeitä siitä, että kaikki olivat otolliset tulemaan tämän onnen
nautintoon. Kuinka voivatkaan tämmöiset sydämeen tunkevat yhteis-ilot
niin pian vaipua unheen syvyyteen?"

Nämä juhlat olivat viimeinen tilaisuus, jonka kohtalo tarjosi
kuninkaalle hänen voittaakseen takaisin menetetyn valtansa. Pariisi ei
niihin aikoihin suinkaan ollut tyytyväinen kansalliskokoukseen, joka ei
kyllin sukkelaan antanut sille sitä vapaata hallitusmuotoa, jonka se
oli luvannut.

Maaseudun edusmiehet, jotka vanhasta tavasta lähentelivät isäinsä
kunnioittamia suuruuksia, saivat kokea varsin ystävällistä vastaanottoa
kuninkaallisen perheen puolelta, ja Necker, joka oli menettänyt kansan
luottamuksen ja rakkauden, sai viimeisen kerran eron.

Mutta valitettavasti ei ollut mitään, mikä olisi voinut Ludvig
XVI:nnelle antaa tarpeellista tahdon lujuutta. Sovinnon juhlat olivat
vain alkuna uusiin yllyttelyihin ja aiheuttivat uuden syytöksen
kuningasta vastaan -- sen että hän oli juhlapäivänä vannonut väärän
valan.

"Ah, rakas sydämeni", kirjoitti kuningatar prinsessa Lamballelle,
"meidän on rukoiltava Jumalaa, että hän katsoisi armollisesti meihin.
Se tiikerinsuku, jota valtakunta on tulvillaan, tuntisi julmaa iloa,
jos tietäisi miten äärettömästi me kärsimme."

Hovi oli nyt kumminkin alkanut lähentyä Mirabeauta.

Kreivi de la Marck, Arembergin ruhtinaan poika ja Itävallan
keisarillisen suvun kaukainen sukulainen, oli Marie Antoinetten
naimisen johdosta saapunut Ranskaan. Hän oli ollut Maria Teresian
suuressa mielisuosiossa ja tullut hyvin vastaanotetuksi Ranskassa; hän
oli taistellut Amerikassa Ranskan lipun johdolla.

Onnen päivinä oli hän kunnioittavalla myötätuntoisuudella ollut
kiintynyt Marie Antoinetteen, ja hänestä tuli Marie Antoinetten
uskollinen neuvonantaja onnettomuuden päivinä.

La Marck oli jossakin tilaisuudessa persoonallisesti tutustunut
Mirabeauhon ja ihaili tavattomasti tämän lahjakkaisuutta.

Hän aavisti, että mahtava kansanjohtaja vielä halusi itseään
kohdeltavan aristokraattina ja että vallankumous ei vielä ollut saanut
aatelisylpeyttä tukahutetuksi hänen rinnassaan. Monen monta kertaa
auttoi hän Mirabeauta lainaamalla hänelle rahaa ja toivoi, että
Mirabeaun tavantakaa palautuvat rahapulat auttaisivat hovia saamaan
hänestä hyödyllisen aseen.

Innokas ja tarmokas kun oli, koetti brabantilainen aatelismies rakentaa
yhteyttä ystävänsä ja kuninkaallisen perheen välillä.

Aluksi ei hänen hankkeensa saavuttanut minkäänlaista vastakaikua.

"Luultenkaan emme tule koskaan vajoamaan niin syvälle, että meidän
olisi pakko turvautua Mirabeaun apuun", sanoi Marie Antoinette.

Noin puolivälissä huhtikuuta 1790 oli kumminkin Mirabeaulla ja Marie
Antoinetten monivuotisella ystävällä kreivi Mercyllä salainen yhtymys.
Seuraavana päivänä kutsuttiin la Marck kuningattaren luo. Marie
Antoinette ilmoitti hänelle yhdessä kuninkaan kanssa päättäneensä
ruveta yhteyteen peljätyn kansanjohtajan kanssa.

Kohta sen jälkeen kysyi hän ujostellen la Marckilta, luuliko hän
Mirabeaulla olleen osaa Versaillesin kauhukohtauksessa lokakuun 5. ja
6. päivänä.

Ystävä kiiruhti häntä rauhoittamaan tässä suhteessa. -- Mirabeau oli
näinä kahtena päivänä oleskellut enimmän aikaa hänen seurassaan; he
olivat syöneet päivällistä yhdessä, kun heille oli ilmoitettu
kansanjoukon saapuneen Versaillesiin.

"Minua se ilahduttaa", virkkoi kuningatar, "sillä minä tunnen
tarvitsevani tulla päästetyksi tästä harhaluulostani."

Mirabeaun tavaton lahjakkaisuus puhujana ja valtiomiehenä oli tehnyt
hänet vallankumouksen johtajaksi, mutta hän ei ollut huomaamatta sitä
pohjatonta kuilua, johon vallankumous saattoi syöstä Ranskan, ja hänen
järkensä kielsi häntä tahtomasta kuninkuuden poistamista kokonaan.

Hän lähetti hoville ensimäiset diplomaattiset noottinsa. Kuningatar
antoi la Marckille toimeksi vakuuttaa hänelle, että kuningas oli
tyytyväinen niihin.

Kuningatar kysyi la Marckilta, millä tavoin Mirabeau saataisiin
hyvitetyksi ja kiinnitetyksi hartaammin kuningashuoneeseen.

La Marck saattoi kysymyksen kauemmaksi, ja Mirabeau pyysi antaa sen
vastauksen, että hän toivoi saada velkansa maksetuksi ja että hänelle
sitä paitsi myönnettäisiin kuukautinen apuraha.

Seuraavana päivänä ilmestyi la Marck uudestaan Marie Antoinetten luo.

"Odottaessani kuningasta", lausui Marie Antoinette, "en saata olla
kertomatta teille, että hän on päättänyt maksaa Mirabeaun velat."

Kuninkaallisen lupauksen mukaisesti lähetettiin kohta sen jälkeen
melkoisia summia Mirabeaulle.

La Marck ei suinkaan ollut pitänyt Mirabeauta tietämätönnä Marie
Antoinetten epäsuotuisista ajatuksista häneen nähden. Mutta siitä
huolimatta halusi vallankumouksen johtaja hartaasti päästä
persoonalliseen yhteyteen kuningattaren kanssa.

Mirabeau kirjoitti ja pyysi saada kohdata häntä, ja vihdoin päätti
Marie Antoinette myöntää hänelle puheillepääsyn.

Heinäkuun 3. p:nä 1790 oli heidän määrä yhtyä Saint-Cloudissa.
Sekä Mirabeau että Marie Antoinette olivat ryhtyneet mitä
suurisuuntaisimpiin varokeinoihin heidän yhtymyksensä salassa
pitämiseksi.

Mirabeau oli edellisen päivän oleksinut Auteuilissa sisarentyttärensä,
madame d'Aragonin luona. Varhain seuraavana aamuna saattoi hänen
isäntänsä hänet pois sieltä.

Poikettiin eräälle Saint-Cloudiin vievälle syrjätielle. Mirabeau
laskeutui vaunuista takaportin luona puiston perällä. Eräs hovimies
seisoi siellä ja odotti häntä saattaakseen hänet perille. Kuningatar
oleskeli läheisyydessä.

Yksinäisellä paikalla kuningattaren yksityisessä puutarhassa oli
pensaitten puoleksi varjostama ympyrä. Täällä synnynnäinen kuningatar
ja neron armolla varustettu kuningas kohtasivat toisensa.

Marie Antoinette oli tähän saakka pitänyt vallankumouksen johtajaa
jonakin julmurina, kuningasvallan -- ja niinmuodoin hänenkin --
katkerimpana vihamiehenä. Hänelle oli kerrottu Mirabeausta, että
Mirabeau oli liikkunut kansanjoukon keskellä noina kamalina lokakuun
päivinä, että hän oli yllyttänyt noita joukkoja, jotka jo ennestään
olivat vihan, nälän ja viinin kiihottamina.

Nyt seisoivat he vastatusten, kuningatar ja tuo rokonarpinen mies
säihkyvine silmineen ja voimakkaine päineen, joka viimemainittu
leijonan harjaa muistuttavan vahvan tukan vuoksi näytti melkein
luonnottoman suurelta.

Ja huolimatta kaikesta mitä kuningatar tästä miehestä oli kuullut,
miellytti hän häntä.

"Tämän ylhäisen, onnettoman naisen erinomaisia puolia on", sanoo
Carlyle, "ettei kukaan lahjakas henkilö, Mirabeau enempää kuin Barnave,
milloinkaan voinut tulla hänen läheisyyteensä, kuningattaren olematta
vastoin kaikkia ennakkoluulojansa pakotettu tunnustamaan neroa ja
lähestymään sitä luottavaisuudella."

Lempeästi ja ystävällisesti puhutteli hän Mirabeauta. Nähdessään
Marie Antoinetten niin jalona ja rohkeamielisenä syttyi kansan
jumaloitsemassa johtajassa kunnioitus häntä kohtaan.

"Tavalliseen vastustajaan nähden", sanoi kuningatar, "mieheen, joka on
vannonut ajavansa kuninkuuden perikatoa, oivaltamatta sitä hyötyä mikä
suurella kansakunnalla voi olla kuninkuudesta, olisi askel, jonka nyt
teen, tuskin soveliaaksi katsottava. Mutta Mirabeauhon nähden -- --"

"Tämä 'Mirabeauhon nähden' näytti häntä äärettömästi mairittelevan",
sanoi Marie Antoinette, kun hän kohtauksen jälkeen astui uskollisen
kamarirouvansa madame Campanin huoneeseen. Mirabeau syytti itseään,
tarjosi apuaan ja lupasi vilpittömyyttä. Selvin piirtein kuvasi hän
kuninkuuden aseman.

Marie Antoinetten mieli alkoi rohkaistua. Tämä mies, joka oli
osottautunut niin mahtavaksi repimään alas, varmaankin myös pystyisi
jälleen rakentamaan mitä oli revitty.

"Vihdoin saan kuulla oikeata politiikkaa", lausui kuningatar hänelle.
"Tosin en saata omaksua kaikkia ajatuksianne ja mielipiteitänne, mutta
sen verran ainakin tiedän, että te olette todellinen valtiomies."

Heidän puhelunsa kesti kolme neljännestuntia.

Poislähtiessään sanoi Mirabeau hänelle:

"Kun keisarinna, teidän äitinne, tahtoi jollekulle alamaiselleen
osottaa armoaan, ojensi hän poislähtevälle kätensä suudeltavaksi."

Kuningatar riisui hansikkaan ja ojensi hänelle kätensä. Vallankumouksen
johtaja suuteli sitä ja lausui:

"Tämä suutelo pelastaa kuninkuuden."

Kun Mirabeau jälleen kohtasi sukulaisensa, joka odotti häntä, sanoi
hän:

"Hän on hyvin suuri, hyvin jalo ja hyvin onneton nainen, Viktor. Mutta
minä pelastan hänet!"

Mutta hän erehtyi. Kääntyminen oli jo liian myöhäistä, se oli tyhjää
harhaluuloa. Hän ei enää voinut ehkäistä vallankumouksen kulkua. Ei
riittänyt Mirabeaun mahtava voimakaan enää hillitsemään niin valtavia
intohimoja kuin ne, jotka nyt olivat päästetyt valloilleen.

Hän antoi kuningattarelle useita kirjallisia ehdotuksia sovinnoksi
kansanpuolueen ja kuninkaallisen huoneen välillä. Muutamat lähteet
mainitsevat, että kuningatar niinikään sittemmin olisi parisen kertaa
vastaanottanut hänet prinsessa Lamballen huoneessa Tuilerioissa, jonne
Mirabeau olisi pujahtanut munkin valepuvussa. Mutta kaikki tiedot
pitävät yhtä siinä, että Mirabeau vilpittömästi ihaili Marie
Antoinettea.

"Te ette tunne kuningatarta", lausui hän kerran tuttavallisessa
puhelussa, "hänen mielenlujuutensa on ihmeteltävä, ja rohkeuteen nähden
on hän kuin miehinen mies."

"Minä hyvin luulen", kirjoitti Mirabeau syyskuussa 1790, "ettei
kuningatar pidä lukua elämästä ilman kruunua. Kaikissa tapauksissa olen
varma siitä, ettei hän tule säilyttämään henkeään, ellei hän saa pitää
kruunuaan."

Vallankumous se vain kehittyi kehittymistään. Mirabeaun ääni oli tosin
vieläkin yhtä valtava, mutta häntä ei kuunneltu enää entisellä
ihastuksella. Toisena päivänä puolusti hän kansalliskokouksessa
monarkkiaa, toisena päivänä ahdisti hän, haihduttaakseen häntä vastaan
heränneitä epäluuloja, kuningasta ja hänen puoluelaisiaan.

Hänen asemansa oli epävarma. Kuningas uskoi häntä vain puolittain.
Perustuslaillinen puolue alkoi epäillä häntä. Demokraatit kohdistivat
vihansa häneen.

Hän kirjoitti lakkaamatta kirjeitä kuningattarelle; hän valitti kreivi
de la Marckille Ludvigin välinpitämättömyyttä ja Marie Antoinetten
horjuvaisuutta. Hän käytti vakavia varoituksia ja toisinaan purevaa
satiiria, toisinaan nuhteli, toisinaan oli kauhuissaan kuningasparin
epävakaisuuden ja ymmärtämättömyyden johdosta.

"Minua kuunnellaan enemmän ystävällisyydestä kuin luottavaisuudesta",
sanoi hän, "ollaan innokkaampia ottamaan vastaan neuvojani kuin
seuraamaan niitä."

Hän vetosi Marie Antoinetten ylpeyteen, hänen arvostelukykyynsä,
hän pyysi kuningatarta seuraamaan hänen ohjauksiaan ja ryhtymään
toimiin. Mutta hänen puheensa kansalliskokouksessa saivat vihdoin
kuningattarenkin kylmenemään, niin että hän jälleen alkoi epäillä
Mirabeaun vilpittömyyttä.

Kansanylimys pääsi näkemästä niiden suunnitelmien tyhjiin raukeavan,
jotka hän oli rakentanut onnettoman kuningasparin pelastamiseksi.

Jo pitemmän aikaa oli hänen terveytensä ollut horjuvainen. Kun hän
maaliskuun 28. päivänä 1791 lähti kansalliskokoukseen, täytyi hänen
matkalla poiketa ystävänsä la Marckin luo lepäämään. Siellä makasi hän
puolisen tuntia miltei tiedotonna.

Siitä huolimatta lähti hän kokoukseen. Hän puhui innokkaasti viisi eri
kertaa, ja sitten laskeutui hän viimeisen kerran puhujalavalta.

Huhtikuun 2. päivänä tunsi hän kuoleman lähestyvän.

Äärettömiä ihmisjoukkoja kerääntyi hänen asuntonsa ulkopuolelle.
Hovista lähetettiin sana toisensa jälkeen.

"Pidä päätäni pystyssä", sanoi hän palvelijalleen, "se on voimakkain
pää koko Ranskassa."

"Ah", lausui hän elämänsä viime hetkenä, "sydämeni kätkee itsessään
Ranskan monarkkien kuolinlaulun; sen elottomat jätteet tulevat jäämään
puolueiden saaliiksi."

Pariisissa synnytti Mirabeaun kuolema koko kansanliikkeen. Joka päivä
vietettiin surujuhlia hänen muistolleen. Konstitutsionin ystävät
pukeutuivat surupukuun.

Jälkeenjääneet paperit eivät anna minkäänlaisia tietoja Marie
Antoinetten tunteista suuren kansanjohtajan kuoleman johdosta. Mutta
varmaan on niiden kellojen ääni, jotka soittivat häntä hautaan,
surunvoittoisesti kaikuen tunkenut Marie Antoinetten huoneeseen
kuninkaallisessa linnassa.

Hämärän aavistuksen valtaamana oli hän muutamia kuukausia ennen
lausunut:

"Olen varma siitä, etten minä sorru ennen Mirabeauta."



10.

Vanhat prinsessat lähtevät Roomaan. -- Prinsessa Elisabeth. -- Kuningas
Ludvig ja kirkollinen tila. -- Kuninkaallista perhettä kielletään
matkustamasta Saint-Cloudiin.


Asema kävi päivä päivältä yhä arveluttavammaksi. Katukohtaukset
kuuluivat päiväjärjestykseen. Kansalliskokous oli tuskin enempää
itsenäinen kuin kuninkaallinen perhe. Milloin vain joku julistus ei
ollut väestön mieleen, tapahtui heti levottomuuksia ja ryöväyksiä.

Aseman ollessa näin tuskallinen ja epävarma on ihan luonnollista, että
kuninkaalliselle perheelle yhä uudestaan tarjottiin apua maasta
pakenemiseen.

Kuten on mainittu, oli useilta tahoilta kehotettu kuningatarta
siirtymään pois maasta. Kuningas, prinsessa Elisabeth ja prinsessa
Lamballe olivat kehottaneet häntä siihen; vieläpä lapsetkin olivat
panneet pienet kätensä ristiin ja pyytäneet häntä lähtemään matkaan.

Sekä vallankumouksen viime aikoina että vielä sittemminkin oli
kuningattarelle tarjoutunut useampia tilaisuuksia poistua huomaamatta
maasta. Mutta mieluummin kuin suostui hylkäämään puolisonsa ja
lapsensa, kesti hän nuo päättömät hirveät kuukaudet ja vuodet
Ranskassa. Millaiset hänen tunteensa kuningasta kohtaan ennen
lienevätkin olleet, kovan onnen päivinä liittyi hän innokkaasti
puolisoonsa.

"Minä en mitään toivo oman itseni vuoksi", oli hänellä tapana sanoa,
"sillä kuninkaan sylissä ja lasteni seurassa minä tahdon elää ja
kuolla."

Paavi Pius VI oli Europan suvereeneista ainoa, joka tarjosi Ranskan
kuningasperheelle vieraanvaraisuutta. Hän koki taivuttaa sen jäseniä
pudistamaan Ranskanmaan tomun jaloistaan ja hakemaan turvaa hänen
kirkkovaltiostaan.

Kuninkaan tädit olivat ainoat, jotka noudattivat hänen kutsuaan.

Aina vallankumouksen alusta asti olivat Adelaiden ja Viktorian kaikki
ponnistukset tarkoittaneet heidän piiloon pääsemistään ja unhotuksiin
joutumistaan kansan puolelta; -- rauhaton Sophie oli jo kuollut.

Oleskelu Ranskassa kävi heille vihdoin sietämättömäksi, ja heidän
hartain halunsa ja toivonsa oli päästä niin pian kuin mahdollista pois
kapinoitsevasta isänmaastaan Roomaan, jossa toivoivat saavansa
polvistua Pietarin kirkossa.

Kuningas ei katsonut itsellään olevan syytä vastustaa tätiensä
toivomusta. Heille kirjoitettiin passit, ja ilmoitus heidän kohta
tapahtuvasta tulostaan lähetettiin kardinaali Bernisille, Ranskan
lähettiläälle Roomassa.

Prinsessat olivat jo aikeissa lähteä, kun nimetön tiedonanto siitä
lähetettiin Jakobiini-klubille (helmikuun 3. p:nä 1791).

Itse asiassa ei paljoa välitetty vanhoista prinsessoista, jotka eivät
näytelleet mitään osaa poliittisessa elämässä. Mutta pelättiin että
heidän matkansa olisi vain enteenä ja että kuningas ja kuningatar
aikoisivat seurata perästä.

Heidän päätöksensä kiinnitti sitä paitsi yleisön huomion
siirtolaisuuden polttavaan kysymykseen.

Oli sen vuoksi helppo herättää kiivasta vastustusta heidän tuumiansa
vastaan. Lähetystö, johon kuului porvarineuvoston jäseniä, lähti
kansalliskokoukseen ja Tuilerioihin ilmaisemaan vastalauseita matkaa
vastaan.

Koko joukko irtolaisnaisia, joiden oli tapana joka ilta kokoontua
Palais Royalin puutarhassa, päätti rientää Bellevueun linnaan estämään
Adelaiden ja Viktorian matkaa.

Prinsessoille ilmoitettiin, että uhkaavia ihmisjoukkoja oli tulossa
heidän linnaansa. Malttamatta päättää valmistuksiaan, lähtivät he
päätäpahkaa matkoihinsa erään heidän luokseen vierailulle saapuneen
naisen vaunuissa.

Kun naiset näkivät linnan tyhjänä, ei heidän raivollaan ollut mitään
rajoja. He olivat vakuutettuja siitä, että prinsessat veivät suuria
rikkauksia muassaan Ranskasta, ja päättivät sen tähden kostaa estämällä
palvelijoita lähettämästä tavaroita jälestä.

Kenraali Berthier esti heitä kumminkin tätä tuumaansa toteuttamasta,
mutta sen sijaan salli hän heidän tunkeutua linnan saleihin, tyhjentää
prinsessojen viinikellarit ja viereksiä heidän sängyissään.

Palattuaan Pariisiin riensivät naiset Luxembourg-palatsille, sillä he
epäilivät Provencen kreivin samaten aikovan paeta. He huusivat häntä,
kunnes hänen oli pakko näyttäytyä balkongillaan ja luvata, ettei hän
lähde pois maasta.

Vallankumoukselliset sanomalehdet puhuivat osaksi vihaisin, osaksi
ylenkatseellisin sanoin prinsessojen lähdöstä.

Matkalla sattui monenlaisia ikävyyksiä. Eräässä kaupungissa tahdottiin
pidättää prinsessoja. "Lyhtytolppaan pakolaiset!" huudettiin. Muutamien
upseerien väliintulon kautta pääsivät he kumminkin jatkamaan matkaa.

Eräässä toisessa kaupungissa otettiin heidät vangiksi. Porvarisneuvosto
määräsi heidät säilytettäväksi vankilassa, kunnes kansalliskokous oli
päättänyt saavatko he lähteä maasta vai eivätkö.

Mirabeaun kehotuksesta lähetettiin Pariisista prinsessoille
lupatodistus matkan jatkamista varten. Mutta tuossa pikkukaupungissa ei
oltu halukkaita hyväksymään kansalliskokouksen päätöstä; ja oikea
kapina puhkesi ilmi.

Molemmat prinsessat pidettiin edelleen teljettyinä, ja vasta kun olivat
kaksitoista päivää istuneet lukkojen ja telkien takana kurjassa
hotellihuoneessa, saivat he viimein lähteä matkaan pikkukaupunkilaisten
ulvoessa ja viheltäessä.

Kuningasperheessä oli toivottu, että Elisabeth olisi seurannut tätiensä
mukana Italiaan. Mutta hän katsoi oikean paikkansa olevan kuninkaan
läheisyydessä. Kuningas tarvitsi häntä, eikä hän hennonut jättää
Ludvigia.

Prinsessa Elisabeth oli syntynyt 3. päivänä maaliskuuta 1764 ja oli jo
kolmen vuoden ikäisenä jäänyt isää ja äitiä vaille.

Sen rakkauden, jonka hän muuten olisi omistanut vanhemmilleen, antoi
hän sen sijaan tulla veljiensä osaksi, ja näistä etenkin vanhimman,
jonka puoleen hän katsoi kunnioituksella ja jota hän piti miehen ja
kuninkaan oikeana esikuvana.

Kelpo, hidasluontoinen Ludvig rakasti häntä myös sangen suuresti,
paljoa enemmän kuin muita sisaruksiaan. Noiden kahden sisaruksen
välinen rakkaus ei ollut intohimoinen tai haaveilevainen kuten kahden
rakastavan välillä; kuninkaan puolelta liittyi siihen nyreää mieltä ja
puuttuvaa rakastettavaisuutta. Mutta uskollisuudessa ja omanvoiton
pyytämättömyydessä oli Elisabethin rakkaus kuningasta kohtaan Marie
Antoinetten rakkautta paljon korkeammalla.

Prinsessa Elisabeth ei ollut kaunis. Hän oli lyhytvartaloinen ja vailla
kaikkea majesteetillisuutta. Sitä paitsi oli hänellä epäsäännölliset
kasvonpiirteet ja selvämuotoinen bourbonilaisnenä.

Mutta hän oli nuoruuttaan säteilevä. Hänen ihonsa oli verevä, ja hänen
kirkkaista sinisilmistään loisti hyvä ja uskollinen sielu.

Hän oli evännyt loistavia naimatarjouksia.

"Minä voin mennä naimisiin vain kuninkaanpojan kanssa, ja
kuninkaanpojan täytyy hallita isänsä valtakuntaa", sanoi hän. "Minä en
sen jälkeen enää olisi ranskalainen, ja muuta minä en tahdo olla.
Parempi on jäädä tänne veljeni valtaistuimen juurelle, kuin nousta
vieraalle valtaistuimelle."

Kun häntä kehotettiin välttämään vaaroja Ranskassa seuraamalla tätejään
ulkomaille, virkkoi hän: "Pois matkustaminen olisi samalla sekä julmaa
että pelkurimaista." Hänellä oli nuoruudestaan saakka aina viimeiseen
hetkeensä asti suora luonne, joka ei koskaan poikennut siltä tieltä,
jonka katsoi oikeaksi.

Uskossaan Jumalaan samoin kuin muissa olokohdissaan oli hän horjumaton
ja varma. Hän ei odottanut vastoinkäymisen hetkeä valmistautuakseen
kristityn kärsivällisyyteen. Jo vuonna 1786 kirjoitti hän
ystävättärelleen, madame de Causansille:

"Meidän täytyy laskea toiveemme yhtähyvin kuin pelkommekin ristin
juurelle. Ainoastaan risti voi opettaa meitä kestämään niitä
koettelemuksia, jotka taivas meille määrää, se yksistään kykenee
lohduttamaan ja nostamaan lannistuneen sielun. Jumala oli synnitön, ja
hän kärsi sekä henkisesti että ruumiillisesti enemmän kuin me koskaan
voimme kärsiä. -- -- -- Meidän on elettävä katkeria hetkiä tässä
elämässä, mutta se tapahtuu, jotta me saavuttaisimme suuren autuuden.
Minä tahdon, oi Jumala, tunnustaa Sinun ylhäisen voimasi ja uskoa, että
mitä hyvänsä tapahtukoonkin, Sinä et milloinkaan hylkää minua!"

Prinsessalla ei ollut mitään huomattavaa sijaa hovissa ennenkuin v.
1778, jolloin hänen opettajattarensa, madame de Guéménée, vei hänet
nuoren kuningasparin luo.

Marie Antoinette, joka tähän saakka oli pitänyt natoaan pelkkänä
lapsena, hämmästyi niitä miellyttäviä ominaisuuksia, joita hän huomasi
Elisabethissa. Prinsessan vilkas sielu ja suuri tunteellisuus
liikuttivat häntä. "Pelkäänpä", kirjoitti hän (1778) äidilleen, "että
tulen liiaksi kiintymään häneen."

"Kuningatar on vallan ihastunut prinsessa Elisabethiin", kirjoitti
madame de Bombelles vuotta myöhemmin. "Hän kertoo kaikille ihmisille,
ettei löydy hänen vertaistaan rakastettavuudessa, että hän ei
ennen tuntenut prinsessaa, mutta että hän nyt on tehnyt hänet
ystävättärekseen ja että tämä ystävyys on kestävä koko elämän iän."

Marie Antoinette koki kaikilla tavoin vetää nuorta natoaan puoleensa.
Hän tahtoi, että prinsessa saisi pitää omintakeista hovia, ja kehotti
kuningasta lunastamaan häntä varten talon, jossa ruhtinas Guéménée
ennen oli asunut. Edeltäpäin puhumatta sanaakaan asiasta Elisabethille
vei kuningatar hänet sinne.

"Nyt olet sinä omassa kodissasi", sanoi hän; "tämä olkoon sinun
Trianosi. Kuningas, joka on iloinen saadessaan lahjoittaa sen sinulle,
on antanut minulle ilon ilmoittaa sinulle tämän."

Se vetovoima, mikä nuorella, rakastettavalla tytöllä oli natoonsa,
muuttui sikäli kuin hänen jalommat ominaisuutensa astuivat selvemmin
esiin, syväksi ja totiseksi hellyydeksi Marie Antoinetten puolelta.

Mutta hänen tunteensa eivät herättäneet vastakaikua. Maku, luonne,
kaikki oli erilaista neljänkolmatta vuotiaassa kuningattaressa ja
kuudentoista vuotiaassa prinsessassa. Kuningattaren osottautuessa
helläksi ja rakkaaksi, oli prinsessa umpimielinen ja hieman
epäluuloinen.

Elisabeth rakasti taivasta ja halusi sinne. Marie Antoinette rakasti
elämää ja turvautui taivaaseen vain kuten hädässä tarvitsemaansa
lohdutukseen. Elisabethilla oli vakaa luonne. Marie Antoinetten mieli
oli avoin kaikille vaikutuksille, eikä hänen luonteensa mukaista ollut
pyrkiä sitkeästi mihinkään varmaan päämäärään. Joukko erilaisia
suunnitelmia tehtiin ja hyljättiin, liiatenkin vallankumouksen ensi
aikoina; hän kuunteli useitten neuvoja ja antautui erilaisten
virtausten ohjattavaksi.

Kuninkaan tädit pitivät huolta Elisabethin epäluulon virittämisestä
kuningatarta kohtaan; he ja muut olivat kyllin ilkeitä saattaakseen
prinsessan tietoon, että kansa uskoi Marie Antoinetten ja madame
Polignacin olevan häpeällisissä suhteissa keskenään.

Kuningatar koki yhäti voittaa natoansa puolelleen, ja Elisabeth se vain
edelleen epäili ja kartteli kuningatarta.

V. 1784 kirjoitti hän:

"Meidän katsantokantamme ovat niin erilaiset. Hän on itävaltalainen ja
minä henkeen ja vereen Bourbon!"

Näistä vastakkaisista katsantokannoista aiheutui usein eripuraisuutta
natojen kesken, mikä suhde jatkui aina kuningasvallan viimeisiin
päiviin saakka.

Elisabeth, joka niin kauan oli kartellut Marie Antoinetten ystävyyttä,
tuli oikeastaan vasta Templessä hänen uskolliseksi ja alttiiksi
toverikseen. Silloin näki hän kuningattaren oikeassa valossaan,
tunnusti hänen arvonsa ja pahoitteli sitä, että hän niin kauan oli
tuominnut tätä väärin.

       *       *       *       *       *

Ennen vallankumousta oli Ludvig ollut rakastettu lempeytensä vuoksi,
mutta ne lukemattomat loukkaukset, joita kuningatar, kuninkaallinen
perhe, hän itse ja hänen puoluelaisensa olivat saaneet kärsiä, olivat
katkeroittaneet hänen mieltään siinä määrin, että ne olivat saaneet
hänen ystävällisen alavan olemuksensa muuttumaan ynseydeksi, joka
alkuaan oli kokonaan vieras hänen luonteelleen.

Milloin vaara ei uhannut muita kuin ainoastaan häntä itseään, ei
häneltä suinkaan puuttunut rohkeutta, mutta niin pian kuin hänen
perhettänsäkin uhattiin, hätääntyi hän ja oli kykenemätön käskemään.

Hänen liikanainen epäilyksensä omaan kykyynsä nähden aiheutti sekä
hänen oman että kuninkuudenkin kukistumisen. Hän kuunteli mitä
erilaisimpia neuvoja, koetti tarttua ojennettuihin, pelastaviin käsiin,
mutta torjui ne sitten jälleen luotaan halutakseen sen jälkeen vielä
kerran tarttua niihin ja käyttää niitä, sen jälkeen kuin suotuisa hetki
oli jo ammoin sitten mennyt.

Vain yhdessä suhteessa osotti hän lujuutta ja voimaa, nimittäin
suhteessaan kirkkoon.

Sekasorto kirkollisissa olosuhteissa lisäsi vielä levottomuutta yli
koko maan.

Kansalliskokous oli v. 1789 saanut hyväksytyksi säädöksen, että
kirkontilojen hallinto oli joutuva pois papiston käsistä. Kohta sen
jälkeen ehdotti muuan komitea, että Ranskan kirkko järjestettäisiin
uudelle kannalle. Hiippakuntien lukua olisi vähennettävä, luostari- ja
veljeskunnat hävitettävät ja useita muita muutoksia tehtävä.

Päinvastoin kuin Pariisin ja suurempien kaupunkien asukkaat pysyi
maalaisväestö innokkaasti kiinni vanhassa uskossaan. Kirkollisten
olosuhteiden uudestaan järjestäminen herätti sen vuoksi suurta
katkeruutta ja vaivasi mitä kovimmin kuninkaan omaatuntoa. Hän horjui
ja siirsi uusien lakien hyväksymisen yhä tuonnemmaksi. Ja kun hän
viimein (joulukuun 26. p:nä 1790) oli pakotettu allekirjoittamaan ne,
teki hän sen vapisevin käsin ja lausumalla:

"Ennemmin olla kuninkaana Metzissä kuin mokomilla ehdoilla Ranskassa.
-- Mutta siitä tulee kohta loppu!"

Hän oli tyytymätön itseensä. Hänen menetetty onnensa ja menetetty
hallitsijavaltansa olivat hänen mielestänsä vähäpätöisiä sen askeleen
rinnalla, joka hänet nyt oli pakotettu tekemään.

Paavi paheksi suuresti kuninkaan tekoa.

"Meille ei ainoastaan lisää huolia, vaan on meidän suruillemme liian
raskas taakka nähdä jalon ruhtinaan taipuvan ylivoiman edessä ja
allekirjoittavan katoolisen opin perusteille vihamielisiä asiakirjoja",
kirjoitti Pius VI hänelle terävästi.

Surullisia seurauksia uudesta kirkkoasetuksesta tuli pian näkyviin.
Lähes kolmasosa papistoa kieltäytyi noudattamasta uutta asetusta, ja
papiston vastustus aikaansai hämmennystä koko maassa.

Ainoastaan vaillinaisesti onnistuttiin saamaan lukuisat vapaana olevat
virat täytetyiksi. Koetettiin pakottaa pääkaupungin hengellisiä
saarnastuolissa tekemään valan uuden asetuksen noudattamiseksi, mutta
useat tekivät uppiniskaista vastarintaa.

Viidenkymmenen papin ympäröimänä julisti Sant-Sulpicen piispa kirkon
kirouksen niille, jotka polkivat kirkon lakeja. Saint-Marguériten
kirkkoherra ilmoitti saarnastuolista kieltäytyvänsä alistumasta
muutettujen säännösten alaiseksi ja lisäsi:

"Mitä tahdotaan minulta riistää? -- Virkaniko? Ryöstäminen koskee
teitä, sillä kaikki mitä minulla on kuuluu teille! Henkenikö? -- Minä
olen kahdenyhdeksättä vuotias, ja se lyhyt aika, joka minulla on
elettävänä, ei ole sen arvoinen, että sen vuoksi uhraisin
vakaumukseni."

Useat hengellisistä, jotka eivät tahtoneet tehdä valaa, piileilivät
kristillismielisissä perheissä, ja sieltä käsin tehtiin ankaria
hyökkäyksiä niitä vastaan, jotka olivat vannoneet noudattavansa uutta
asetusta. Vakavamieliset kristityt pitivät niitä pappeja, jotka olivat
valan tehneet, luopuneina syntisinä, ja nämä papit kohtasivat
pitäjäläisensä levottomina ja vihamielisinä. Mitään harvinaista ei
ollut, että papit nousivat saarnastuoleihin ja valittivat piispojaan ja
niitä vainoomisia vastaan, joita heidän täytyi kärsiä vapauden asian
puolesta.

Jumalanpalvelusta ei pidetty enää arvossa. Itse linnankirkossakin
keskeytettiin messu usein. Vaadittiin urkuria soittamaan uudestaan
niitä kappaleita, jotka miellyttivät seurakuntaa. Kirkkotuoleja
paiskeltiin kumoon. Ei edes kuninkaan läsnäolokaan kyennyt ehkäisemään
vallattomuutta.

Ne Ranskan papeista, jotka olivat tehneet valan, saivat huhtikuun 13.
p:nä 1791 vastaanottaa paavilta kirjelmän, jossa hän vaati heitä
neljänkymmenen päivän kuluessa peruuttamaan valansa. Jotka
kieltäytyivät sitä tekemästä, ne Rooman pyhä isä erotti papillisesta
arvostaan ja julisti pannaan.

Vaikka Ludvig, kuten jo on mainittu, vasta pitkien epäröimisten jälkeen
ja säästääkseen kirkkoa vielä suuremmilta uhkauksilta oli vahvistanut
uudet lait, katui hän nyt kumminkin katkerasti tekoaan. Hän, joka
säveällä nöyryydellä oli kantanut omat vastoinkäymisensä, oli vallan
kauhuissaan kirkon kärsimästä tappiosta. Eikä hänen omantunnontuskiaan
ollut omansa tyynnyttämään se seikka, että hänellä joka päivä oli
nähtävänä sisarensa jumalisuus ja kuultavana hänen totisen kristilliset
neuvonsa.

Ludvigin ja Marie Antoinetten mennessä kirkkoon kieltäytyi Elisabeth
lähtemästä heidän mukaansa. Tuntien rakkautensa vanhoja muotoja kohtaan
sekä itsensä kristittynä ja katoolilaisena syvästi loukatuksi
kieltäytyi hän itsepintaisesti mukaantumasta uusiin tapoihin, eikä hän
ollut milläänkään niistä solvauksista, joita tämän johdosta häntä
vastaan sinkauteltiin.

Siitä hetkestä saakka oli hänellä vain yksi neuvo annettava, oli vain
yksi menetystäpä, jota hän saattoi käsittää: olisi pitänyt niin pian
kuin mahdollista lähteä pois Ranskasta.

Pääsiäinen oli tulossa. Marie Antoinette koki saada puolisonsa
temmatuksi raskasmielisyydestään.

Jonkinlaiseksi lievikkeeksi haavoilleen halusi Ludvig pääsiäispäivänä
käydä pyhällä ehtoollisella.

Siitä huolimatta, että hän oli allekirjoittanut uuden kirkkoasetuksen,
ei hän mitenkään halunnut käyttää niitä pappeja, jotka olivat vannoneet
noudattavansa sitä. Hän päätti sen vuoksi viettää pääsiäisviikon
Saint-Cloudissa, jossa toivoi voivansa täyttää uskonnolliset
velvollisuutensa helpommin kuin Pariisissa.

Huhtikuun 8. p:nä aikoi kuningaspari matkustaa Saint-Cloudiin.

Valmistuksiin matkaa varten ryhdyttiin keskellä päivää, mutta siitä
huolimatta levisi huhu, että kuningaspari aikoi matkustaa Metzin
linnoitukseen eikä suinkaan Saint-Cloudiin. Ja kirkon viholliset, jotka
päivä päivältä kohottivat päätänsä yhä korkeammalle, arvelivat, että
jos kohta kuningas aikoikin vain matkustaa Saint-Cloudiin käydäkseen
siellä ripillä ja Herranehtoollisella, olisi se joka tapauksessa
arvoton teko sen hallitsijan puolelta, joka oli uuden kirkkoasetuksen
allekirjoittanut.

Ajoneuvot olivat valmiina ja odottivat linnanpihalla.

Kuningas, kuningatar ja lapset, prinsessa Elisabeth ja madame de
Tourzel menivät alas ja istahtivat vaunuihin.

Mutta kansalla oli omat mielipiteensä, ja se ei tahtonut, että
kuningasperhe matkustaisi pois.

Häiriön tekijät olivat kokoontuneet linnan ympärille, ja
kansalliskaartilaiset olivat sopineet heidän kanssaan samaa asiaa
ajamaan. Kuninkaalliset olivat tuskin istahtaneet vaunuihin, kun
kansanjoukot ympäröivät ne.

"Ensin hallitusmuoto ja sitten Saint-Cloud!" huudettiin. -- "Alas
pakolaiset! Alas ne, jotka myyvät meidät vieraille valloille!"

Heittäydyttiin pyörien eteen ja leikattiin ohjakset poikki.

Kenraali Lafayette, joka oivalsi, että moisten kohtausten perältäkin
täytyi saada ulkovallat uskomaan kuninkaan todenteolla olevan vankina,
riensi apuun ja koetti raivata tietä vaunuille sekä saattaa joukkonsa
uudestaan järjestykseen.

Mutta häntä tuskin kuunneltiinkaan, eikä häntä toteltu. Huudot: "Kurjat
ylimykset! Lihava sika!" kaikuivat Ludvigin ja Marie Antoinetten
ympärillä.

"Hän ei saa matkustaa!" toisti kansa.

"Me maksamme hänelle viisikolmatta miljoonaa", hoilasivat toiset, "ja
silloin voimme ainakin vaatia, että hän tekee mitä me tahdomme!"

Kuningatar koki tyynnyttää kansanjoukkoa puhumalla sille vaunuista.

"Mikä ihme-otus se on, joka pyrkii meitä komentelemaan?" vastattiin
hänelle.

Vihoissaan tästä naurettavasta ja nöyryyttävästä kohtauksesta tahtoi
Lafayette käyttää väkivaltaa pakottaakseen joukkoa kunnioittamaan
lakia. Mutta Ludvig antoi hänelle vain tuon tavanomaisen vastauksen:

"Minä en tahdo, että minun tähteni vuodatetaan verta."

Kaksi kokonaista tuntia istuivat kuninkaalliset vaunuissa, alttiina
kansanjoukon solvauksille ja pääsemättä liikkumaan askeltakaan
eteenpäin.

Kuninkaan palvelijoita rääkättiin. Kruununprinssin hovimestaria lyötiin
niin, että poika pikkarainen pillahti itkemään. Päällysmiesten
uhkaukset ja käskyt vaikuttivat yhtä vähän kuin heidän pyyntönsäkin.

Välttääkseen vielä pahempia ikävyyksiä, täytyi kuninkaallisten luopua
aiotusta matkastaan.

Voitostaan riemastuneina rupesivat kansalliskaartilaiset yhtäkkiä
vakuuttamaan kuninkaalle uskollisuuttaan.

"Olkaa huoletta, me kyllä puolustamme teitä", sanoivat kaartilaiset,
jotka sattuivat olemaan kuningatarta lähinnä.

"Me luotamme siihen", vastasi Marie Antoinette ivallisesti, "mutta
täytynee teidän kuitenkin myöntää, että pidätte meidät vangittuina."

Hän otti poikansa käsivarrelleen ja astui ylpeänä takaisin linnaan.



11.

Pakovalmistuksia. -- Kreivi Fersen. -- Lähtö Pariisista.


Lokakuun päivät 1789 olivat antaneet täysin päteviä todistuksia siitä,
että kuningasperhettä uhkaavat vaarat eivät johtuneet yksistään
kansalliskokouksen, vaan enemmän ja paljoa suuremmassa määrässä
kiihottuneen Pariisin väestön puolelta. Tapaukset huhtikuun 18.
päivältä 1791 eivät jättäneet enää mitään sijaa epäilyksille, etteivät
kuningas ja kuningatar olleet vankeina Tuilerioissa.

Ensimäisen pakosuunnitelman oli laatinut Mirabeau. Me tiedämme
kuitenkin, ettei kuningas osottanut sanottavaa halua kreivillisen
kansanjohtajan neuvojen seuraamiseen ja että hän ylimalkaan toisenkin
kerran oli ilmoittanut halveksivansa kaikkia pakosuunnitelmia missä
muodossa ne hänelle esitettiinkin.

Aivan toisin oli laita kuningattaren. Mirabeau oli kuollut, mutta hänen
suunnitelmansa kummitteli edelleenkin Marie Antoinetten aivoissa.
Salaisesti katsoi hän pakoa viimeiseksi pelastuslankuksi siinä
haaksirikossa, jossa niin monet hänen suuremmoisista unelmistaan olivat
hukkuneet.

Hän pani kaiken kehottelukykynsä liikkeelle taivuttaakseen kuningasta
pakenemaan. Ja aina syksystä 1790 saakka näyttää siltä, kuin tuuma
siirtyä pois maasta olisi elänyt kuninkaankin tietoisuudessa.

Kumminkaan ei hänessä ollut miestä antautumaan pelkäilemättä tähän
ajatukseen, eikä hänellä myöskään ollut päättäväisyyttä ja rohkeutta
ryhtyä valmistuksiin tämän hankkeen toteuttamiseksi.

Toisena päivänä hän taipui ja lupasi matkustaa, toisena päivänä hän
peruutti lupauksensa. Ja tuskin oli näyttäytynyt rauhallisempia oireita
tai heikkoja merkkejä kansan palaavasta kunnioituksesta, kun hän jo
lankesi takaisin tavalliseen raskasmieliseen tylsyyteensä.

Ludvig oli voinut tyynenä nähdä monarkkian särkyvän pirstaleiksi. Hän
oli voinut antaa anteeksi persoonallisia loukkauksia, mutta hän ei
kristittynä voinut kärsiä, että häntä estettiin toimittamasta
hartaudenharjoituksiaan ja viettämästä pääsiäisviikkoa levossa ja
rauhassa Saint-Cloudissa. Huhtikuun 18. päivänä tapahtunut kansanmeteli
se sai hänet pakoon nähden tekemään ratkaisevan päätöksen.

Mutta se mikä oli ollut helppo asia panna toimeen 1789 ja mikä vielä
olisi käynyt päinsä 1790, kohtasi 1791 lukemattomia vaikeuksia. Kansan
käytös oli osottanut, että jos kuninkaalliset mielivät matkustaa,
täytyi sen tapahtua suurimmassa salaisuudessa.

Talven alkupuolella oli ryhdytty muutamiin valmistaviin toimenpiteisiin
mahdollisesti tapahtuvaa lähtöä varten. Kenraali, markiisi de Bouillé
-- Lafayetten sukulainen, mutt'ei hänen ystävänsä -- oli tarjonnut
kuningasparille apuaan.

Bouillélle oli uskottu sotajoukon ylipäällikkyys Lothringissa,
Elsassissa, Franche-Comptéssa ja Champagnessa. Hän oli urhea soturi ja
tarmokas johtaja, eikä häneltä suinkaan puuttunut kunnianhimoa.

Hän ei kuitenkaan kaikitenkaan ollut noita uskollisia monarkkian
puoltajia, jotka vihasivat vallankumousta; mitä vilpittömimmällä
sydämellä oli hän kannattanut uusia lakeja niin kauan kun ne eivät
järkyttäneet hänen uskollisuuttaan kuninkaallista huonetta kohtaan.
Perustuslaillinen monarkkia oli hänen mieliajatuksensa, ja hänen
rakkautensa Ludvig XVI:detta kohtaan oli pikemmin seuraus hänen
poliittisista mielipiteistään kuin hänen ritarillisesta
mielenlaadustaan.

Levottomuuksien kuohuessa Ranskassa oli hän osannut säilyttää
joukkojensa kunnioituksen, ja hän oli siihen aikaan ainoa ranskalainen
sotapäällikkö, jonka ei ollut pakko taistella sotamiestensä keskellä
vallitsevaa kapinaa vastaan. Kesällä 1790 oli muuan sotaväenosasto
Nancyssa nostanut kapinan päällikköään vastaan, mutta puuttumalla yhtä
nopealla kuin voimakkaallakin kädellä asiaan oli Bouillé osannut
palauttaa kapinoitsijat velvollisuuksiensa tielle. Kansalliskokous
Pariisissa oli tämän johdosta julkilausunut hänelle kiitollisuutensa.

Kenraalin oivallettua, että kuningasta pidettiin vangittuna, oli hän
heti ajatellut tarjota hänelle apua pelastumiseen.

Marraskuun ensi päivinä 1790 oli hän jo antautunut yhteyteen kuninkaan
kanssa. Parooni Goguelatin kautta hän oli lähettänyt kuninkaalle pitkän
salamerkeillä kirjoitetun kirjeen, jossa kehotti kuningasta viipymättä
vetäytymään johonkin kaupunkiin valtakunnan rajalla.

Bouillé lupasi suojella pakoa ja asettaa joukkonsa kuninkaan
käytettäväksi; edellyttämällä, että nämä pysyivät uskollisina
kuninkaalle, oli Bouillén armeija kyllin voimakas turvatakseen
kuninkaallisen perheen pakoa.

Olemme nähneet, ettei Ludvig hyväntahtoisesti ottanut vastaan tätäkään
ehdotusta. Hän antoi Bouillén neuvojen joutua unheeseen, huolimatta
siitä, että kenraali yhä edelleen koki taivuttaa häntä ja teki
tiettäväksi, että turmelus oli alkanut voittaa alaa hänenkin
joukoissaan ja ettei hän kohtapuoleen ollut varma kuin vain muutamien
harvojen rykmenttien uskollisuudesta.

Vasta tuon myttyyn menneen Saint-Cloudin matkan jälkeen lähetti Ludvig
parooni Goguelatin viemään Bouillélle sanan, että hän oli päättänyt
totella kenraalin neuvoa ja jättää Pariisin.

Kuningas ilmoitti aikovansa lähteä Pariisista 15. päivänä toukokuuta ja
pyrkivänsä Montmédyyn kenraalin joukkojen turviin, ei kauas valtakunnan
rajalta.

Tästä tiedon saatuaan ryhtyi Bouillé heti valmistuspuuhiin.

Hänestä oli välttämätöntä joukkojensa kokoomisen syyksi saada jotakin
pelon aihetta ja sentähden neuvoi hän kuningasta sopimaan keisari
Leopoldin kanssa siitä, että keisari antaisi itävaltalaisten
sotamiesten toimeenpanna retken, joka näyttäisi uhkaavan rajaa
Montmédyn lähellä. Tämän tekosyyn nojalla Bouillé kokoisi sotamiehensä
tämän kaupungin likitienoille. Vielä kehotti hän Ludvigia ottamaan
mukaansa luotettavan miehen, joka voisi olla hänelle apuna ja tukena
arvaamattomien tapausten sattuessa, ja tähän toimeen erittäin sopivana
esitti hän markiisi d'Agoultin.

Määräpäivä tuntui tosin olevan sangen kaukana, mutta itävaltalaiset
eivät mitenkään joutuneet ennemmin lähtemään. Paitsi sitä tahtoi
kuningas ennen lähtöään saada käsiinsä ne 2 miljoonaa frangia, jotka
maksettiin hänelle valtiokassasta joka kuun 15. p:nä.

Bouillé oli tarjoutunut suorittamaan Chalonsin ja Montmédyn välisellä
matkalla tarvittavat valmistukset. Marie Antoinette ja hänen uskottu
ystävänsä, kreivi Fersen, pitivät huolta valmistuksista matkaa varten
Pariisista Chalonsiin.

Huolimatta kasvavasta levottomuudesta ei Fersen ollut lähtenyt pois
Ranskasta. Sen sijaan että useimmat kuningattaren ranskalaisista
ystävistä pelkurimaisesti pakenivat maasta pois, oli tämä muukalainen
aatelismies jäänyt hänen läheisyyteensä, toivomatta muuta kuin saada
onnettomuuden päivinä palvella häntä.

Kreivi Fersenissä oli säilynyt tuo rakkauden ja ihailun välillä oleva
ystävyys Marie Antoinettea kohtaan. Vaikka kuningatar vanheni ja hänen
kauneutensa vainoomisten aikana lakastui, ei kreivi kuitenkaan
unhoittanut, että hän oli ollut nuoren, ilosta loistavan Marie
Antoinetten suosittu hovimies ja ritari.

Hyljättynä ollessaan koski Marie Antoinetteen syvästi tämä hänen
muuttumaton ystävyytensä. Ja kun kreivi Fersen nyt, samalla
hienotunteisuudella kuten muinoin salatessaan ihailunsa ja rakkautensa
Marie Antoinettea kohtaan, tarjosi hänelle tukeaan ja apuaan, ei Marie
Antoinette empinyt tarttua hänen ojennettuun käteensä.

Kuningas ja kuningatar, jotka olivat vankeina, olivat pakotetut
pysymään toimettomina. He jättivät kaikki kreivi Fersenin huostaan, ja
hän valmisteli heidän pakoaan.

Sen ajan ruhtinaalliset henkilöt eivät olleet perehtyneet taitoon
matkustaa nopeasti.

Bouillé oli ehdottanut käytettäväksi keveitä englantilaisia vaunuja,
jotka olivat erittäin mukavat ja joita siihen aikaan hyvin paljon
käytettiin matkoja tehtäessä. Kuningas olisi silloin sisarensa ja
tyttärensä kanssa voinut ajaa toisissa ja kuningatar kruununprinssin
kanssa toisissa vaunuissa.

Mutta Marie Antoinette tahtoi kaikin mokomin ajaa kuninkaan kanssa
samoissa vaunuissa.

"Meitä tahdotaan pelastaa; hyvä, silloin pelastettakoon meidät kaikki
tahi ei ketään", sanoi hän.

Vaikka Fersen oli täynnä intoa palvellakseen kuningasparia, ja vaikka
pako ylimalkaan oli erittäin taitavasti suunniteltu, tehtiin siitä
huolimatta useita virheitä.

Pahin virhe oli se, että hankittiin vaunut, jotka tavattomalla koollaan
olivat omansa kiinnittämään huomiota puoleensa.

Muuan englantilainen rouva Sullivan tarjoutui hankkimaan kaivatut
ajoneuvot. Hän meni erään vaunutehtailijan luo ja tilasi paroonitar
Korffin nimellä vaunut, joissa oli parahiksi tilaa yhdeksälle hengelle,
kuudelle vaunujen sisässä ja kolmelle ajoistuimella.

Moisten kuljetusneuvojen valmistaminen ei ollut missään tapauksessa
pieni asia. Venäläinen valeparoonitar kävi tavan takaa vaunutehtailijan
luona nähdäkseen miten pitkälle työ oli joutunut.

Vaunut saatiin kuin saatiinkin määräpäivälleen valmiiksi, ja seuraavana
päivänä jätettiin vierasmaalaiselle naiselle lasku, joka osotti
vaunujen hinnan 5,944 frangiksi -- melkoinen summa v. 1791!

Pako siirrettiin toukokuusta kesäkuuhun.

Ensi päivänä viimemainittua kuuta ajoivat vaunut kreivi Fersenin
hotellin pihaan. Hän katsoi parhaaksi koetella noitten jykevien
vaunujen kestävyyttä ja valjastutti kuusi reimaa hepoa niiden eteen.
Sitten lähti hän itse kovaa kyytiä ajamaan Vincennesiin menevää tietä.

Kohtalon sallimuksesta kohtasi hän matkalla Orléansin herttuan, joka
oli kävelyllä lemmittynsä rouva Buffonin kanssa. Samassa kun vaunut
vierivät ohi, tunsi herttua kuskissa, joka piiskoi hevosiaan,
ruotsalaisen kreivi Fersenin.

"Oletteko höperönä, kreivi?" huusi hän tälle. "Te käytte vaarallista
peliä -- tuolla tavoin voitte taittaa niskanne."

"Minä ajan itse, koska en tahdo vaunujani rikottavan", vastasi kreivi
seisauttaen hevoset.

"Miksi on vaunut noin isot? Aiotteko kuljettaa pois kokonaisen
balettiseurueen?"

"En, teidän korkeutenne, sen jätän teidän tehtäväksenne", vastasi
Fersen. "Hyvästi!"

"Hyvästi, ja onnea matkalle!"

Tämän yhtymyksen olisi pitänyt panna Fersenin arvelemaan. Hän tiesi
miten katkerata vihaa herttua tunsi kuninkaallista sukulaistaan
kohtaan. Saadessaan ensi tiedon kuninkaan paosta, iskisi herttuan
ajatus heti noihin römö-vaunuihin, ja luultavasti hän silloin
ilmoittaisi tämän seikan kuninkaan vainoojille.

Mutta Fersen ei ottanut tätä lukuun. Vaunut seisoivat yli kahdeksan
päivää hänen pihassaan kaikkien nähtävinä.

Lähtö siirrettiin edelleen tällä kertaa kesäkuun 15. päivästä 20.
päivään.

Jotta tuuma ei kohtaisi esteitä jo aivan alussa, oli keksittävä keinoja
vakoojain eksyttämiseksi.

Ludvig XVI:nnella oli nyt ensi kerran tilaisuus käyttää hyödykseen
kätevyyttään käsityöläisenä. Kahden uskotun palvelijan avustamana
laittoi hän prinsessa Elisabethin huoneeseen oven, jota ei hevin
huomannut, jollei tyystemmin tarkastanut seinää.

Heillä oli siis varattuna uloskäytävä; vaunut olivat kunnossa, ja nyt
oli vain hankittava passi.

Tälläkin kertaa tarjosi rouva Sullivan apuaan. Valeparoonitar Korff
pyysi passia itselleen, kahdelle lapselleen, niiden opettajalle ja
yhdelle palvelijalle.

Mutta uskaltamatta jäädä Pariisiin sen jälkeen kun oli auttanut
kuningasparia pakoon, ilmoitti hän parisen päivää passinsaannin
jälkeen, että tämä passi onnettoman sattuman kautta oli joutunut
liekkien uhriksi. Hänelle kirjoitettiin uusi passi, ja tämän passin
avulla poistui hän Pariisista pari päivää ennen kuninkaallista
perhettä.

Kaikki valmistukset tehtiin mitä suurimmassa salaisuudessa.
"Kaupungissa ei aavistettu mitään", kirjoitti Fersen päiväkirjaansa.

Hän oli löytänyt keinoja välttääkseen vahtien huomiota, ja hänellä oli
ollut monta yhtymystä kuninkaan ja kuningattaren kanssa.

Torstaina kesäkuun 16. p:nä iltasilla kävi hän vielä kerran
Tuilerioissa jättääkseen Marie Antoinettelle ne puvut, jotka olivat
aiotut valevaatteiksi hänelle, nadolle ja lapsille.

Ihan viime hetkessä lykättiin pako vielä neljäkolmatta tuntia eteenpäin
erään kamarineitsyen vuoksi, jota kohtaan kuningattarella oli
epäluuloja. Samaan aikaan sai Bouillé kuninkaalta kirjeen, viimeisen,
jossa kuningas ilmoitti hänelle, että markiisi d'Agoult ei voinut tulla
mukaan tilan puutteen takia, koska kuninkaallisten lasten opettajatar
piti kiinni lainmukaisesta oikeudestaan saada luopumatta seurata
kasvattejaan.

Vihdoin koitti ratkaiseva päivä.

Tuilerioilla oli tavallinen sävynsä, ja illalla vietiin lapset sänkyyn
kuten tavallista.

Samaten läksivät kuningas ja kuningatarkin levolle. Mutta tuskin olivat
palvelijat poistuneet, kun he jälleen nousivat ylös.

Kuningas pukeutui yksinkertaisiin vaatteisiin, ja Marie Antoinette ja
prinsessa Elisabeth ottivat yllensä ne vaatteet, jotka Fersen oli
tuonut. Sitten lähtivät he herättämään lapsia.

Marie Thérèse pukeutui kiireisesti, mutta kruununprinssi, jota oli
herätetty ensi unestaan, oli enemmän hämillään. Hän ei tiennyt mitä oli
tekeillä. Hänen päälleen puettiin tytön vaatteet, ja hän kysyi
unimielissään:

"Käydäänkö näyttelemään komediaa?"

Kello puoli yksitoista illalla olivat heidän pukunsa täysin valmiit.
Elisabeth, Marie Thérèse, kruununprinssi ja madame Tourzel menivät alas
salonkiin, jossa kaksi kamarirouvaa odotti heitä. Kohta senjälkeen
tulivat kuningas ja kuningatar. Marie Antoinette aukaisi oven.
Taluttaen lapsiaan kädestä, astui hän muitten edellä portaita alas.

Välttääkseen herättämästä huomiota oli päätetty kulkea linnanpihan
poikki eri ryhminä.

Opettajatar kulki ensin molempien lasten kanssa. He saavuttivat
vaikeuksia kokematta vaunut. Kreivi Fersen, joka kuskiksi pukeutuneena
istui ajoistuimella, hyppäsi alas ja auttoi heidät vaunuihin.

Kello oli nyt neljänneksen yli yhdentoista. Samassa kulki Lafayette
linnan pihan poikki, mutta ei huomannut ketään.

Puoli tuntia myöhemmin tuli prinsessa Elisabeth, ja kuningas seurasi
kohta hänen jälestään.

Ainoastaan kuningatar ei tullut.

Kului lähes tunti. Kyyristyneinä vaununnurkkiin uskalsivat pakolaiset
tuskin hengittää tai katsahtaa toisiinsa.

Kuningatar oli nähnyt niiden, joita hän rakasti yli kaiken, poistuvan
Tuilerioista, ja itse lähti hän sieltä viimeisenä.

Hän oli kohdannut Lafayetten ja kauhuissaan syöksynyt pimeiden
rakennusten väliin. Kaitaiset kadut veivät kaupunginkorttelin halki.
Likinäköinen kun oli, oli hän erehtynyt tiestä.

Kiihkeänä ja hengästyneenä riensi hän edelleen ajattelematta missä hän
oli.

Tuolla alempana pauhasi Seinejoki. Hämärässä erotti hän lyhdyt
sillalla. Hän älysi nyt, että oli kulkenut harhaan ja että hänen oli
käännyttävä takaisin tullakseen toiselle puolelle.

Viimein kysyi hän eräältä sotamieheltä tietä. Tuntematta kuningatarta
osotti sotamies hänet Karusellipaikalle.

Hän riensi eteenpäin holvien läpi pitkin Seinen rantoja. Vaunut tulivat
ajaen häntä vastaan. Taaskin Lafayette siinä ajoi kotiin yölliseltä
kiertomatkaltaan. Hän oli nyt varmistunut siitä, että linna oli hyvin
vartioittu, ja että kuninkaallinen perhe lepäsi rauhassa.

Kuningatar ehti töin tuskin kätkeytyä kiviseinän varjoon, jotta ei
joutuisi hevosten tallattavaksi tai tulisi tunnetuksi.

Hän riensi edelleen, mutta pysähtyi lopulta, hengästyneenä ja
menehtymäisillään ja luullen kaiken olevan mennyttä.

Silloin havaitsi hän Fersenin vaunut; hän syöksyi niihin, niin
hengästyneenä, ettei voinut puhua, ja polki kiihkossaan kruununprinssiä
jalalle. Lapsi, joka nukkui käärittynä madame Tourzelin levättiin, oli
siksi malttavainen, ettei huutanut.

Oli tullut sydänyö. Kreivi Fersen nousi kuskilaudalle ja läiskäytti
hevosia piiskalla.

Tuileriat olivat heidän takanaan. Ajettiin yli bulevardien ja
saavuttiin Clichy-sillalle, jolla nuo suuret vaunut odottivat.
Ruotsalainen kreivi ajoi omat vaununsa aivan näitten viereen, joten
pakolaisten ei tarvinnut kajota maahan, siirtyessään vaunuista toisiin.

Fersen palasi hetkiseksi omien vaunujensa luo, tarttui hevosia suitsiin
ja talutti ne syrjään. Yksi hevosista kompastui ja vaunut menivät
kumoon. Näytti siis pelkältä sattumalta, että vaunut oli jätetty
kadulle loikomaan.

Fersen istahti matkavaunuihin kuskinsa viereen, ja huutaen tälle: "Aja
sukkelaan!" huiteli hän yhtämittaa pitkällä ruoskalla hoputtaakseen
hevosia.

Paljon oli aikaa mennyt hukkaan kuningatarta odottaessa, ja palaava
päivä vain lisäisi vaaroja. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa
saavuttiin Bondyyn, jossa ensi kerran oli vaihdettava hevosia.

Kuusi hevosta oli tilattu ja ne olivat jo varalla. Fersenin kuski
laskeutui kuskilaudalta. Uusi kuski sivalsi ruoskalla, matkavaunut
lähtivät liikkeelle.

"Hyvästi, paroonitar Korff!" huusi Fersen poismatkustavien jälkeen.

Hän näki vaunujen vierivän pois, ja hänen sanattomat, palavat
rukouksensa seurasivat kuninkaallista perhettä, erittäinkin
kuningatarta, jota hän suuresti rakasti.

Mutta että heidän matkansa hyvin onnistuisi, siihen hän ei uskaltanut
liiaksi luottaa.

"Rakas isäni!" kirjoitti hän 22. p:n aamulla Monsista, jonne hän oli
pysähtynyt matkallaan ulkomaille. "Olen äskettäin saapunut tänne.
Kuningas ja koko hänen perheensä lähtivät seikkailuja kokematta
Pariisista 20. p:nä sydänyöllä. Minä saatoin heitä ensimäisen
kyytivälin päähän. Suokoon Jumala, että loppumatka kuluisi yhtä
onnellisesti... Minä lähden nyt jatkamaan matkaani rajaa pitkin
yhtyäkseni kuninkaaseen Montmédyssâ, jos hän on kyllin onnellinen
saapuakseen sinne."



12.

Varennesiin tulo. -- Kuningasperhe tunnetaan ja otetaan vangiksi.


Vaunut vierivät esteettä edemmäksi. Luonto hymyili matkailijoita
vastaan. Oli täysi kesä, ja se säteili paraassa loistossaan. Taivas oli
sees, ja kukat koreilivat mehevän kasvullisuutensa keskellä.

Sarastavan päivän säteet tunkivat vaunuihin. Kuningas kallisti päänsä
ulos vaununikkunasta hengittääkseen täysin siemauksin hyvien tuoksujen
täyttämää ilmaa. Väestö, seutu, kaikki näytti olevan ystävällistä.

Clacyhen eli toiseen kyytipaikkaan saavuttua yhtyi kuningatar molempiin
kamarirouviinsa, jotka olivat lähteneet jo edeltäkättä; molemmat vaunut
ajoivat nyt perätysten.

Kuninkaallisissa vaunuissa olivat osat jaetut seuraavasti:

Rouva de Tourzel matkusti paroonitar Korffin nimellä; Marie Thérèse ja
Kaarle Ludvig olivat olevinaan hänen tyttärensä ja olivat saaneet
nimekseen Amalie ja Aglaja. Marie Antoinette oli olevinaan lasten
opettajatar ja kutsuttiin madame Rocketiksi. Prinsessa Elisabeth
matkusti seuranaisena nimeltä Rosalie. Ludvig XVI esitti
kamaripalvelijan osaa ja kantoi nimeä Durand.

Kolme kuninkaallista henkivartijaa oli seurassa: Maldent, joka oli
puettu palvelijaksi ja passiin merkitty nimellä Saint-Jean, istui
väliin vaunun takaistuimella ja väliin ratsasti vaunujen jälestä.
Moustier, joka samaten oli puettu palvelijaksi, tunsi nimen Melchior ja
istui kuskilaudalla Valoryn rinnalla, joka oli puettu kuriiriksi ja
kutsuttiin Fransiksi.

Lapset, jotka olivat maanneet koko yön, heräsivät aamupäivällä ja
olivat iloissaan pikku aterioista, joita valmistettiin heille.

Kuningatar lepäsi kaikista kärsimistään mielenliikutuksista. Nojallaan
vaunun seinää vasten muisteli hän menneitä hirmuvuosia.

"Minusta näyttää", virkkoi hän, "että jos me joutuisimme vangittaviksi,
olisi sen jo pitänyt tapahtua."

Hän ei ollut läheskään alakuloinen. Harvoin oli hän ollut iloisempi
kuin nyt, jolloin näytti kuin onnistuisi pako.

Oli tultu pois Pariisista, tuosta peljätystä kaupungista, ja kuningas
laski kuivakiskoista pilaansa siitä, mitä hänen pääkaupungissaan tällä
hetkellä mahtoi olla tekeillä.

Mutta elämä se usein tahtoo tehdä turhaksi niin hyvin toiveemme kuin
pelkommekin ja antaa odotustemme raueta tyhjiin kaikkein
vähäpätöisimmistä syistä. Ja harvoin esiytyvät tapahtumat sen
muotoisina, kuin olemme odottaneet.

Kuninkaalliset antoivat kuskille kehotukseksi runsaita juomarahoja, ja
tästä auliudesta oli tosin seurauksena se, että heidän matkansa joutui
pikemmin, mutta samalla se herätti uteliaisuuttakin, ja uteliaisuudesta
johtui vaaroja.

Eräässä kylässä oli muuan kuorma-ajuri tuntenut matkustajat.

"Tuo on kuningas", oli hän lausunut toiselle kuskilaudalla istuvista
henkivartijoista.

Henkivartija kielsi väitteen todenperäisyyden.

"Ovatpas ne kuningas ja kuningatar", väitti mies itsepintaisesti; "olen
nähnyt heitä lukemattomia kertoja Versaillesissa."

Tämän lausunnon olisi pitänyt varoittaa kuninkaallisia ja osottaa
heille epäämättömästi, että mitä suurin varovaisuus tästä puoleen oli
tarpeen. Mutta sensijaan Ludvig tavan takaa laskeutui vaunuista.

Vastamäkilöissä kulki hän aina vaunujen jälestä jalan ja antausi usein
pakinoihin talonpoikain kanssa. Hevosia vaihdettaissa asteli hän kerran
toisensa jälkeen kansanjoukon keskellä, joka oli kokoutunut
tarkastelemaan noita muhkeita ja tavattomia matkavaunuja.

Montmirailissa särkyivät vaunut, ja matkustajain täytyi odottaa kunnes
ne saatiin korjatuksi. Se seikka ynnä kuninkaan itsepintainen halu
saada kulkea pitkät matkat jalan aiheuttivat neljän viiden tunnin
ajanhukan.

Päivä kului verkalleen. Väsyneinä ja vaieten istuivat kuninkaalliset
matkailijat vaunuissa.

Kello löi neljä iltapäivällä, kun he saapuivat Chalonsiin. Täälläkin
piti kuninkaan kaikin mokomin saada astua pois vaunuista ja täälläkin
hänet tunnettiin. Muuan porvarineuvoston jäsen seisoi läheisyydessä.
Hän ei hetkeäkään epäillyt, etteivät nämä olleet kuninkaallisia, jotka
pakenivat Pariisista.

Täynnä kunnioitusta heidän onnettomuuttaan kohtaan ei hän ollut
ajatellutkaan antaa heitä ilmi. Hän koki kääntää läsnäolijain huomion
pois kuninkaasta, auttoi hevosten valjastamista vaunujen eteen ja
kiirehti kuskia.

Eräs työmies likeni häntä ja kuiskasi:

"Se on kuningas. Minä tunnen hänet."

Neuvosmies vastasi eittäen, mutta toinen uudisti suuremmalla
varmuudella ja äänenpainolla väitteensä.

"Olet oikeassa; se on kuningas", myönsi neuvosmies. "Mutta jos annat
sen ilmi, voi siitä suurta onnettomuutta seurata. Sinun on vastaaminen
siitä."

Työmies poistui ilmaisematta salaisuuttaan, ja kohta häipyivät
matkavaunut, pölypilveen kietoutuneina, Pont de Sommeveslen suuntaan.

Sopimuksen mukaan oli ensimäisen kenraali Bouillén lähettämän sotaväen
osaston määrä kohdata heidät siellä. Kuningas ja kuningatar pitivätkin
tätä paikkaa melkein kuin pelastuksensa päämääränä.

Ja kenraali olikin lähettänyt sinne viisikymmentä husaaria herttua
Choiseulin ja parooni Goguelatin johdolla, joka viimemainittu oli
tarkoin tutustutettu pakohankkeeseen.

Sotamiehet olivat saapuneet varhain aamulla.

Matkailijoita odotettiin tuleviksi puolenpäivän maissa. Choiseul
tähysteli lakkaamatta maantielle päin. Kello tuli kaksi, kolme, neljä
-- mutta ei mitään kuriiria näkynyt, eikä kuninkaallisia vaunuja
saapunut.

Viisikymmentä sotamiestä olisi milloin hyvänsä herättänyt huomiota
moisessa vähäpätöisessä kyläpaikassa, mutta erinäiset asianhaarat
vaikuttivat, että heidän läsnäolonsa tähän aikaan tuli erittäin
huomattavaksi. Tuo kylä pahainen oli nimittäin kieltäytynyt maksamasta
erästä säädettyä veroa, ja viranomaiset olivat uhanneet käyttää
väkivaltaa. Ja nyt luulivat nuo kelpo ihmiset, että husaarit oli tässä
tarkoituksessa lähetetty heidän kyläänsä.

Porvarit kokoontuivat ja kirkonkelloja soittamalla pyydettiin apua
lähikylistä. Pelkoon sekaantui uteliaisuutta ja tuo pieni aseestettu
joukko ympäröittiin.

Johtajien asema alkoi pian käydä tukalaksi. Turhaan vakuuttivat he
tulleensa saattamaan erästä kallisarvoista kuormastoa, jota odotettiin.
Heitä ei uskottu. Sotamiehet, joita asukkaat vuoroin pilkkasivat,
vuoroin mielistelivät, pitkäksyivät odottamista, ja Choiseul alkoi
peljätä, että hänen joukkonsa liittyisivät kansaan ja päinvastoin
vaikeuttaisivat kuninkaan matkaa, sen sijaan että olivat määrätyt sitä
helpottamaan.

Kello oli sillä välin tullut viisi. Olihan pakosuunnitelma voinut mennä
myttyyn. Choiseul arveli pitemmän viipymisen käyvän turmiolliseksi, ja
kun Goguelat oli samaa mieltä, niin päättivät he lähteä pois kylästä.
Husaarit poistuivat Clermontin suuntaan ja kiersivät Saint-Menehouldin,
jossa ohiratsastava sotaväenosasto niinikään oli säikähdyttänyt
väestöä.

Sotamiesten lähdettyä hajautui ihmisjoukko heti, ja kaikki oli jälleen
tyyntä Pont Sommeveslessa.

Tunti sen jälkeen ajoivat kuninkaalliset vaunut kylään. Passin avulla
pääsi kuningas ilman muuta matkustamaan edemmäs. Mutta hän oli varmasti
odottanut tapaavansa täällä uskollisia ystäviä, ja häneen vaikutti
ilkeän hämmästyttävästi, ettei hän täällä kohdannut Choiseulia eikä
nähnyt vilahdustakaan kuninkaallisista sotamiehistä.

Saint-Menehouldissa ei myöskään tavattu tuota odotettua saattojoukkoa.
Kolmekymmentä rakuunaa d'Andoisin johdolla oli tosin saapunut kylään,
mutta kun asukkaat olivat levottomia ja kiihtyneitä, oli johtaja
katsonut viisaammaksi antaa sotamiesten hajautua kylään kääntääkseen
asukkaiden huomion pois vaunuista.

d'Andois lähestyi vaunuja. Muiden huomaamatta sai hän kuiskatuksi
madame de Tourzelille:

"Toimenpiteet, joihin ryhdyttiin, ovat osottauneet hankaliksi. Minä
vetäydyn pois välttääkseni herättämästä epäluuloja."

Mutta epäluulo oli jo virinnyt.

Drouet, kylän postimestarin poika, oli istunut läheisessä ravintolassa
ryypiskelemässä muutamien toveriensa kanssa, kun oli nähnyt noiden
mahdottomien vaunujen tulla tömisevän.

Hän jätti ystävänsä hyvästi eikä päästänyt silmänräpäykseksikään
matkustajia näkyvistään.

Ollen tarkastavinaan hevosia, joita valjastettiin, tähysteli
hän tyystin vaunuissa istuvia naisia. Hän oli suorittanut
asevelvollisuutensa Versaillesissa, jossa oli usein nähnyt
kuningattaren, ja luuli nyt jälleen tuntevansa hänet. Hän vertaili
luultua kamaripalvelijaa siihen kuninkaan muotokuvaan, joka oli rahassa
hänen kourassaan, ja nyt ei hän enää epäillyt.

Paikalla ilmoitti hän havaintonsa eräälle porvarineuvoston jäsenelle.
Hänelle annettiin silloin tehtäväksi koettaa saavuttaa ja jos
mahdollista pidättää matkustajat.

Vaunut olivat jälleen lähteneet liikkeelle. Uudet hevoset olivat
postimestarin hankkimat, mutta postimestarin poika oli kehottanut
isänsä kuskia koko matkan ajamaan niin hiljaa kuin suinkin.

d'Andois oli aikonut rakuunoineen seurata kuninkaallista perhettä.
Mutta Saint-Menehouldissa olevat kansalliskaartilaiset, kuultuaan
huhun, että matkustajat ulkomuodoltaan olivat kuninkaallisen perheen
jäsenten näköisiä, vastustivat heidän lähtöään ja ottivat rakuunat
vangiksi.

Yhden ainoan kuninkuudelle uskollisen onnistui salaa päästä pakoon. Hän
hyppäsi vankilanmuurien yli, sekautui väen vilinään, kuuli kerrottavan
postimestarin pojan kiireesti ratsastaneen Varennesiin päin, haki
käsiin hevosensa ja riensi hänen jälestään.

Edellään näki hän matkan päässä Drouetin ja erään hänen toverinsa. Hän
ei tiennyt heidän asiaansa, mutta pelkäsi heidän olevan kuninkaan
vihollisia.

Drouet, joka monta kertaa oli käännähtänyt satulassa, huomasi itseään
takaa-ajettavan ja kannusti hevostaan.

Vainooja kohotti pistoolinsa, mutta laski sen jälleen alas. Kohtalo oli
määrännyt, että kuninkaallisten pako oli tuleva ehkäistyksi.
Kuninkaallismielinen ratsastaja aavisti, että kuninkaan vainoojat
ratsastivat hänen edellään, mutta saattoihan aavistus pettää, eikä hän
tohtinut surmata kuninkaan ystävää.

Postimestarin poika tunsi kaikki seudun polut ja tiet. Ratsastaja hänen
takanaan saattoi hänet rauhattomaksi, ja hän koetti päästä tätä pakoon.
Eräässä tien mutkassa katosi hän äkkiä rakuunan vakoilevien silmien
edestä.

Varennesin kaupunki sijaitsee kahden puolen erästä jokea.

Joen yli vie silta, ja sillan toisessa päässä kohosi niihin aikoihin
torni, perustanaan pimeä holvi, jonka läpi vaunujen oli kuljettava
hitaisesti ja joka oli niin kaita, että vähinkin este salpasi holvin
läpi kulkevan tien.

Nuori Bouillé -- kenraalin poika -- oli saapunut Varennesiin mukanaan
osasto sotamiehiä ja pysähtynyt sillan toiseen päähän. Varennes ei
ollut mikään kyytiasema, ja hän oli sentähden tuonut mukanaan hevosia,
jotka oli sijoittanut erääseen talliin kaupungin ulkolaidalla. Tästä
hän ei kumminkaan ollut tullut edeltäkäsin antaneeksi tietoa
kuninkaalle.

Huono onni, joka oli seuraillut pakenijoita kaikkialla, uudistui
myöskin Varennesissa; vaunujen myöhästyminen saattoi Bouillén siihen
luuloon, että kuninkaan matka oli rauennut tyhjiin.

Hän päästi sentähden sotamiehensä hakemaan itselleen yösijaa. Muutamat
sotamiehet makasivat, toiset istuivat ravintoloissa ryypiskellen; itse
meni hän myöskin levolle.

Matkustajat olivat vaihtaneet hevosia Clermontissa. Yö oli tullut.
Seutu, jonka läpi kuninkaalliset ajoivat, oli autio ja kolkko.

Sydänyöllä saavuttiin Varennesiin ja pysähdyttiin kaupungin
ajoportille.

Kaikki oli hiljaista ja rauhallista; kaupungin asukkaat näyttivät
vaipuneen sikeään uneen. Ei löydetty hevosia eikä keksitty sotamiehiä.

Matkustajat alkoivat käydä levottomiksi. Marie Antoinette astui alas
vaunuista, koputti useihin oviin ja tiedusteli vastaantulijoita, mutta
kukaan ei osannut antaa hänelle hänen kaipaamiaan tietoja.

Lähes tunnin ajan käyskentelivät kuningas ja hän ihmisistä tyhjiä
katuja pitkin. Hevoset olivat väsyneet, kuski tuli kärsimättömäksi ja
uhkasi riisua pois hevoset ja ajaa kotiin.

Pyynnöillä ja lupauksilla saatiin hänet jäämään, ja matkustajat
päättivät lähteä pitkittämään matkaa toivoen tapaavansa kaivatun
Bouillén ja hevoset toisella puolen siltaa.

Jyhkeät vaunut vierivät katuja pitkin, saavuttivat holvin, mutta
kohtasivat siinä sivuuttamattomana esteenä kärryt, jotka tien
salpaamiseksi oli kaadettu sisäänkäytävän eteen.

Ihmisvarjoja vilahteli yön pimeydessä. Hälinää ja melua tunki vaunuissa
olijain kuuluville.

Hiljaisen mutinan läpi erottautui miehen ääni. Se oli Drouet, joka oli
aikaa ennen kuninkaallista perhettä ehtinyt tänne ja heti mennyt
kaupungin pormestarin, Saucen luo, joka oli pyytänyt häntä ja muita
avukseen ehkäisemään kuninkaallisten pakoa.

Käytiin kiinni hevosiin ja huudettiin, että jos he vielä ajavat
askeltakaan, niin heidät ammutaan.

Kuskilaudalla istuvat kaartilaiset tahtoivat antautua epätasaiseen
taisteluun, mutta kuningas kielsi sen.

"Keitä te olette?" huusi eräs ääni. "Ja minne olette matkalla?"

"Minä olen paroonitar Korff", vastasi kuningatar, joka oli ottanut
näytelläkseen madame de Tourzelin osaa, "ja matkustan Frankfurtiin
perheineni."

Sauce pyysi nähdäkseen matkustavaisten passia. Kuningas ojensi sen
hänelle, sitten kun oli kysynyt häneltä hänen nimeään ja asemaansa.
Sauce luki passin käsilyhdyn valossa ja huomasi sen olevan oikean.
Hattu kädessä esitti hän hyvin kohteliaasti tälle luullulle
venäläiselle naiselle, että yö oli pimeä, tiet huonoja ja vaarallisia
ja hevoset väsyneitä, joten ei voinut ajatella matkan jatkamista.

Hän lisäsi, että paroonitar Korff varmaan oli kovin väsynyt, ja että
hän, pormestari, katsoi itselleen kunniaksi saada pitää paroonittaren
ja hänen seurueensa vierainaan seuraavaan päivään saakka.

Kuningatar vastasi yhtäkaikki, että hän halusi heti pitkittää matkaa.

Mutta postimestarinpoika Drouet ei ollut halukas päästämään saalistaan.
Kellot tornissa olivat alkaneet moikua. Valoa alkoi näkyä ikkunoissa ja
ihmisjoukkoja kokoontui.

Niin vastenmielistä kuin se kuninkaallisista olikin täytyi heidän silti
mukautua ja käydä pois vaunuista. Vaunut vedettiin takaisin siihen
osaan kaupunkia, mistä olivat tulleetkin.

Kuninkaallinen perhe oli kärsinyt haaksirikon lähellä satamaa ja
otettiin vangiksi vajaan kuudentoista penikulman päässä päämaalistaan.

Marie Antoinette pusersi hermostuneesti leninkiään kädessään. Kalpeana
mielenliikutuksesta astui hän portaita ylös Saucen taloon. Miten
palavasti olikaan hän toivonut, että vapauden onni suotaisiin hänen ja
hänen perheensä osaksi! Ja nyt olivat hänen toiveensa rauenneet juuri
kun hän luuli olevansa niin lähellä päämäärää.

Hänet vietiin matalaan, savusta mustuneeseen huoneeseen, jossa ei ollut
muita huonekaluja kuin pari vaivaista puutuolia ja papereita tulvillaan
oleva pöytä.

Vapisevin käsin päästi kuningatar auki hattunsa nauhat ja silmäili
sieluttomasti ympärilleen tuossa ikävässä huoneessa. Hän kutsui
luoksensa lapset. Nämä katsoivat äitiinsä, mutta hymyily oli paennut
hänen kasvoiltaan ja ääni oli saanut aivan toisellaisen soinnun; se oli
kummallisen raukea ja väritön.

Sauce oli jättänyt heidät, sanoen lähtevänsä tyynnyttämään
kansanjoukkoa. Hän oli hyväntahtoisen näköinen. Kuningas luotti häneen
ja luuli huomanneensa, että kansa näytti enemmän hämmästyneeltä kuin
vihamieliseltä. Mutta vaikka kylän asukkaat olivat koettaneetkin estää
hänen matkaansa, niin saapuisihan kenraali Bouillé ennen pitkää
joukkoinensa ja auttaisi häntä etemmäs.

Tieto siitä, että oli pidätetty vaunut ja matkustajat viety Saucen
taloon, sai yön kuluessa joukottain aseilla varustettuja talonpoikia
lähiseuduilta rientämään Varennesiin.

Kellot kirkontornissa soivat edelleen, ja rummun pärähdykset kaikuivat
päästä päähän muutoin niin hiljaisilla kaduilla. Kiihottuneita ihmisiä
kokoontui pormestarin oven ulkopuolelle.

Sauce astui jälleen sisään kuningasparin luo. Mikäli kansa tiesi kertoa
-- lausui hän Ludvigille -- oli hänellä kunnia nähdä kuningas ja hänen
perheensä talossaan, ja hän lisäsi, että porvarineuvostossa oli
paraikaa keskustelun alaisena kysymys, sallittaisiinko heidän jatkaa
pakoaan.

Muutamia silmänräpäyksiä emmittyään selitti Ludvig, että kyläläiset
olivat erehtyneet ja että hän oli vain halpa porvari, joka halusi
jatkaa matkaansa niin pian kuin suinkin.

Kansanjoukon yllyttämänä rupesi nyt Sauce puhumaan aivan toisella
äänellä. Hän soimasi kiivaasti kuningasta siitä, että tämä pakeni
kansansa luota yhtyäkseen maan vihollisiin.

Kuningas änkytti, väitti yhä olevansa toinen henkilö kuin minä häntä
pidettiin, eikä ollut ymmärtävinään laisinkaan mistä oli kysymys.

Sauce intoutui yhä enemmän. Kuningatar oli ensi alussa seisonut
hievahtamatta eikä ollut puhunut sanaakaan. Mutta tämä sananvaihto
pikkukaupungin pormestarin ja toiselta puolen kuninkaan välillä, joka
ei tahtonut omaksua arvoaan, ajoi häpeän punan hänen kasvoillensa.

"Jos te tunnette kuninkaan, niin osottakaa hänelle kunnioitusta!" huusi
hän kiivaasti. Hänen äänensä vapisi katkeruudesta ja häädetyistä
kyynelistä.

Sauce mykistyi; Marie Antoinetten säihkyvä katse oli yhtäkkiä ehkäissyt
hänen sanatulvansa.

Useita ihmisiä tunkeutui huoneeseen. Ludvig malttoi mielensä ja
saavutti jälleen arvokkuutensa.

"Minä olen teidän kuninkaanne", sanoi hän. "Tuossa on kuningatar ja
kuninkaallinen perhe. -- Tikarien ja painettien uhkaamana on oleskelu
pääkaupungissa käynyt minulle sietämättömäksi, ja minä olen nyt tullut
etsiäkseni uskollisten alamaisteni keskellä sitä vapautta ja rauhaa,
jota te kaikki nautitte. Minä tulen, elääkseni teidän keskellänne,
lapseni, joita en millään ehdolla tahdo hyljätä."

Hän puhui edelleen niistä moninaisista epäjärjestyksistä ja
vallattomuuksista, jotka olivat pakottaneet häntä pakenemaan
Pariisista, ja toivostaan päästä Montmédyyn, jossa hän aikoi, kaukana
pääkaupungin melusta ja riidasta, saattaa päätökseen tekeillä olevan
hallitusmuodon, jossa niin hyvin kansan kuin kuningashuoneen edut
olisivat tarkasti vaarin otetut. Hän lisäsi, että hän tahtoi harrastaa
kansan tosi parasta ja edistää vapautta eikä suinkaan sitä hävittää.

Kuningas oli liikutettu ja hän oli puhunut elävyydellä, mikä muuten oli
hänelle vierasta. Tuskan valtaamana syleili hän Saucea ja pyysi häntä
pelastamaan hänen puolisonsa ja lapsensa.

Hetkisen näytti siltä kuin sääli olisi saanut vallan läsnäolijain
mielissä.

Saucen vanha anoppi astui sisään ja pyysi saada suudella
kuninkaallisten lasten käsiä. Itku tyrehtyi kuningattarelle kurkkuun,
niin että hän tuskin saattoi hengittää. Tuo iällinen nainen heittäytyi
polvilleen ja rukoili taivaan siunausta kuningattaren lapsille ja
kostutti hänen kättään kyynelillään.

"Te olette itse äiti", sanoi Marie Antoinette Saucen vaimolle.
"Koettakaa asettua minun tilaani. Teidän yksi ainoa sananne voipi
tuottaa meille vapauden."

"Teidän majesteettinne", vastasi vaimo ynseydellä, jolla koetti peittää
mielenliikutustaan, "minä kyllä rakastan kuningastani, mutta minä
rakastan miestäni myöskin. Häntä on minun ensi sijassa ajatteleminen,
ja hän on vastuunalainen siitä mitä tapahtuu."

Tunnit seurasivat toisiaan etanan kulussa tänä hirveänä yönä.
Kuningaspari oli pantu täysissä pukeissa tekemättömälle vuoteelle, ja
prinsessat Elisabeth ja Marie Thérèse sekä rouva de Tourzel olivat
paneutuneet lepäämään huoneen nurkassa oleville tavaramytyille.

Kuningas mitteli lattiata epämääräisin hoippuvin askelin. Hän asteli
edestakaisin kuningattaren ja prinsessa Elisabethin väliä, lausuen
tavantakaa, että hän toivoi Bouillén kohta tulevan.

Päivä koitti, mutta apua ei tullut.

Kansan kiihko yhä paisui. Pyydettiin saada nähdä kuningasta ja
kuningatarta.

Ludvig astui ikkunaan. Useimmat kyläläiset eivät olleet häntä ennen
nähneet. Hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, kasvot kalpeat ja veltot
ja silmät unettomuudesta punaiset.

Kuningatar nousi niinikään, astui ikkunan luo ja aukaisi sen. Hänen
kasvonsa olivat mitä synkimmän näköiset.

Muutamissa katsojissa oli sääli taas päästä voitolle. Toisia itketti,
mutta he hillitsivät itsensä; toiset sen sijaan purkivat sisunsa
uhkauksiin ja kirouksiin pakenemisyrityksen johdosta.

Uteliaisuus pikemmin väsähtyi kuin tuli tyydytetyksi. Nyt oli kansa
nähnyt kuninkaan ja kuningattaren ja alkoi jälleen kahta suuremmalla
innolla huutaa:

"Palatkaa takaisin Pariisiin!"

Kadulla syntyi uutta liikettä. Choiseul ja Goguelat suistivat
kylään viidenkymmenen husaarin kanssa. d'Andois, joka oli päässyt
Saint-Ménehouldista karkaamaan, saapui heti perästä pari kolme
miestänsä muassaan.

Choiseul ja Goguelat tunkeusivat sisään kuninkaan luo. He kokivat
selittää, miten uskallettua olisi pitkittää matkaa noissa vaunuissa, he
puhuivat kansan mielentilasta ja sotajoukkojen kylmäkiskoisuudesta,
mutta lausuivat samalla kertaa, että vielä olisi, panemalla kaikki
tarmo liikkeelle, mahdollista raivata itselleen tietä.

He kääntyivät kuningattaren puoleen ja ehdottivat, että hän pitkittäisi
matkaansa ratsain husaarien saattamana.

Marie Antoinetten silmät säihkyivät.

"Kääntykää kuninkaan puoleen", lausui hän. "Kuningas on täällä
käskijänä; minun velvollisuuteni on häntä totella."

"Sire, me varromme käskyjänne", lausui Choiseul kuninkaalle.

Mutta kehottaa Ludvigin kaltaista miestä antamaan käskyjä oli sama kuin
saattaa hänet horjumaan toiveitten ja epätoivon välillä.

"Kuka vastaa siitä, ettei luoti satu kuningattareen, sisareeni tahi
lapsiini?" kysyi hän.

Päätettiin odottaa. Porvarit olivat sillä välin pitäneet neuvottelua
asiasta; he tulivat nyt takaisin ja lukivat julki ilmoituksen, että he
vastustivat kuninkaan matkallelähtöä. Vielä ilmoittivat he hänelle,
että he olivat lähettäneet sananviejän Pariisiin pyytämään
kansalliskokoukselta lähempiä määräyksiä.

Goguelat oli ainoa, joka keskellä hämmennystä oli säilyttänyt
kylmäverisyytensä. Vaara kasvoi hetki hetkeltä, ja reippaalla
rohkeudella vain saattoi voitto tulla mahdolliseksi. Hän pyysi
kuningatarta kehottamaan puolisoaan, että lähdettäisiin heti paikalla
matkaan.

Mutta kuningattareltakin alkoi mieli lannistua.

"Minä en tahdo ottaa vastatakseni mistään", sanoi hän jälleen.
"Kuninkaan tulee päättää, miten tässä menettelemme."

Goguelat karkasi epätoivoissaan ulos kadulle. Hän vetosi sotamiesten
kunniantuntoon ja ehdotti, että he raivaisivat tien kuninkaalle ja
hänen perheelleen.

Hän puhui kahdenkertaisella innolla ja lämmöllä ja kääntyi erikoisesti
itsekunkin miehensä puoleen, mutta sai vain kylmäkiskoisia vastauksia.
Hän sai ampumahaavan olkapäähänsä, putosi hevosensa selästä, satutti
päänsä kiviin, nousi verta vuotaen ylös, antoi sitoa haavansa ja palasi
kuninkaallisen perheen luo.

Päivä tuli tuoden vain uutta tuskaa ja uusia suruja pikkukaupungin
rihkamakauppiaan kurjissa suojissa istuville vangeille.

"Pariisiin! Pariisiin!" kiljui kansanjoukko lakkaamatta ikkunoiden
ulkopuolella. "Elleivät lähde vapaaehtoisesti, niin raahaamme heidät
hiuksista!"

Kuullessaan hätäkellojen pauhinan oli nuori Bouillé turhaan yrittänyt
koota sotamiehiään, ja kun ei se onnistunut, oli hän kiiruhtanut Dunin
linnoitukseen, jonka päällikkönä oli Deslon.

Tämä asettui rykmenttinsä etupäähän ja riensi Varennesiin, mutta hänen
tullessaan olivat kaupungin kadut suljetut; hän yksin sai luvan tulla
sisään.

Hän ilmoitti kuninkaalle, että Bouillé ei mitenkään voinut olla kaukana
ja oli valmis vastaanottamaan kuninkaan käskyjä.

"Minä olen vanki. Minä en voi käskeä", vastasi Ludvig väsyneesti.

Deslon kääntyi nyt kuningattaren puoleen ja lausui hänelle muutamia
sanoja saksankielellä.

"Älkää puhuko saksaa!" huudettiin hänelle.

Uusi melu portilla ilmaisi, että jotakin uutta oli tapahtunut.
Toivottiin nähtävän kenraali Bouillén astuvan sisään. Mutta se oli
turha toivo; sen sijaan saapuivat lähettiläät Pariisista, jotka olivat
tulleet viedäkseen kuningasperheen takaisin.

Lafayetten ajutantti Romoeuf oli saanut tehtäväkseen viedä käskykirjeen
perille. Hän oli aina osottanut uskollisuutta kuninkaallista huonetta
kohtaan ja kauhistui tehtävää, joka oli tullut hänen suoritettavakseen.
Clermontissa oli hän yhtynyt kansalliskaartin upseeriin Bayoniin, joka
kolme tuntia aikaisemmin oli vastaanottanut samallaisen käskyn
pormestari Baillylta. Heidät oli lähetetty samaa tietä, ja he jatkoivat
nyt matkaa yhdessä.

Bayon astui ensin yksin huoneeseen, jossa kuningas oleskeli. Hänen
vaatteensa olivat epäjärjestyksessä ja hänen kasvoillaan oli syvä surun
ilme, kun hän hyökkäsi kuninkaan eteen ja hengästyksissään lausui:

"Sire -- Pariisissa ihmiset vaikka murhaisivat toisensa -- -- meidän
vaimomme, meidän lapsemme ehkä murhataan. -- -- Te ette saa jatkaa
matkaanne.-- -- Sire, valtion edut! -- -- Niinpä niin, sire -- --
meidän vaimomme -- -- meidän lapsemme -- --"

Hänen tätä lausuessaan tempasi kuningatar tarmokkaasti hänen kätensä ja
osotti perintöruhtinasta, joka vieläkin nukkui kohentamattomalla
vuoteella.

"Enkö minä ehkä myöskin ole äiti?" kysyi hän.

"Mitä te oikeastaan tahdotte?" kysyi kuningas.

"Sire, käskykirje kansalliskokoukselta -- --"

"Missä se on?"

"Se on toverillani."

Sen sanottuaan aukaisi hän oven viereiseen huoneeseen, joka oli
kokonaan järjestämättä. Romoeuf seisoi nojaten ikkunaan; kyyneliä valui
hänen poskiaan pitkin.

Hän astui sisään silmät maahan luotuina ja pitäen paperia kädessään.
Kuningatar tunsi hänet samaksi mieheksi, johon hän oli pannut
luottamusta; hänen tulonsa antoi surmaniskun kuningattaren toiveille.

"Te täällä, Romoeuf!" lausui hän katkerasti. "Silläkö tavalla te
tahdotte tehdä nimenne tunnetuksi?"

Romoeuf loi kuningattareen tuskallisesti moittivan katseen: hän oli
toivonut saapuvansa liian myöhään.

"Ranskalla ei ole enää kuningasta", virkkoi Ludvig, luettuaan läpi
käskykirjeen, jonka ajutantti oli hänelle antanut.

Marie Antoinette otti paperin ja luki sen.

"Mikä hävyttömyys!" lausui hän, hellittäen kädestään paperin, joka
putosi vuoteelle, jolla kruununprinssi makasi.

Tämä kukistunut suuruus ei ollut vastoinkäymisistä vielä oppinut
itsensähillitsemisen vaikeata taitoa. Hänen kiivas mielensä kuohahti.
Hän sieppasi jälleen paperin ja heitti sen lattialle.

"Minä en tahdo sen ryönäävän lapseni vuodetta!" lausui hän harmissaan.

Choiseul kiiruhti ottamaan paperin lattialta.

Romoeuf koki rauhoittaa kuningatarta. Mutta kuningatar ei voinut muuta
kuin katkerasti soimata häntä siitä, että hän oli ottanut niin katalan
tehtävän suorittaakseen.

Kuningattaren menettely herätti läsnäolevissa porvareissa
tyytymättömyyttä. Heidän paheksiva mutinansa kuului aina kadulle
saakka, ja kohta lähti pienessä kaupungissa liikkeelle huhu, että
kuningatar oli pilkannut kansalliskokousta ja puhunut loukkaavalla
tavalla sen käskyistä.

Kuningas otti Bayonin syrjään ja koki herättää hänessä sääliä. Mutta
pormestarin lähettiläs ei ottanut kuninkaan sanoja kuuleviin korviin.
Täysin tietoisena tehtävänsä tärkeydestä joudutti hän vain lähtöä ja
käski valjastaa hevoset.

Drouet ei myöskään sallinut pitkittää odotusta, ja Saucekin teki kaiken
voitavansa saadakseen kuninkaan lähtemään matkalle Pariisiin.

Romoeuf oli ainoa, joka ehdotti että odotettaisiin, mutta hän ei mitään
voinut kolmea muuta vastaan.

Muuan kamarirouvista tekeytyi sairaaksi, ja viivyttääkseen matkalle
lähtöä heittäytyi hän lattialle ja sanoi, ettei hän mitenkään voinut
lähteä mukaan.

Kuningatar ilmoitti silloin, että hän aikoi jäädä hoitamaan
häntä; hänellä ei ollut sydäntä jättää ihmistä, joka oli pannut
alttiiksi kaikki seuratakseen häntä. Marie Antoinette sai itse
kouristuskohtauksen niin että koko hänen ruumiinsa vapisi. Oli siis
kahdenkertainen syy lykätä matka toistaiseksi.

Mutta mikään ei auttanut, ja niin täytyi siis herättää lapset.

Pieni Aglaja, josta jälleen oli tullut Bourbonin Kaarle Ludvig, joutui
erityisen huomion esineeksi. Toiset olivat ihastuksissaan hänen
kauneudestaan, toiset ahdistivat häntä kysymyksillä, jotka koskivat
Tuilerioista lähtöä, mutta näihin kysymyksiin ei hän tiennyt mitään
vastata. Hän haki lakkaamatta äidin katsetta lukeakseen siitä mitä oli
tapahtunut.

"Kaarle", kuiskasi sisarensa hänelle, "sinä olit väärässä; tämä ei ole
mitään komediaa."

"Sen olen jo aikaa sitten tullut tietämään", vastasi veli yhtä
hiljaisesti.

Drouetin, Bayonin ja eräitten neuvosmiesten yllyttämänä huusi
kansanjoukko yhä kiivaammin, että kuninpasperheen heti tuli palata
Pariisiin. Muutamat hurjimmista yrittivät tunkeutua taloon viedäkseen
väkisin pois Ludvigin ja Marie Antoinetten.

Kuningas näyttäytyi jälleen ikkunassa, mutta kansa ei siitä ottanut
rauhoittuakseen.

Kyyneleet valuivat kuningattaren poskia pitkin. Taluttaen lapsia
kädestä poistui hän Choiseulin seuraamana Saucen talosta. Ja taasen
nousi hän vaunuihin, jotka polttavassa auringonpaahteessa vierivät
takaisin Pariisiin.

Tuskin puoli tuntia sen jälkeen ilmoitti pölypilvi kenraali Bouillén
joukkojen kiitävän Varennesiin päin.

Saatuaan tiedon kuninkaan vangiksi joutumisesta oli hän heti kutsunut
joukkonsa kokoon ja lähtenyt niiden kanssa liikkeelle.

Huutoon: "Eläköön kuningas!" vastasi hänen miehistönsä reippaasti.

Terästääkseen heidän intoaan oli hän antanut jakaa melkoisia summia
sotamiehilleen. Hän oli kiitänyt tulista kyytiä ja pyyhkäissyt yhdeksän
penikulmaa neljässä tunnissa.

Hän saapui Varennesiin parahiksi nähdäkseen, että kuningas jo oli
lähtenyt.

Hänen ensi ajatuksensa oli väkirynnäköllä karata katusulkujen yli ja
ajaa karahuttaa kaupungin halki kuningasperheen jälestä, pyyhkäistä
tieltään roskaväki, hakata maahan kansalliskaarti ja viedä pois Ludvig
XVI.

Hänen joukkonsa ilmoittivat olevansa valmiit seuraamaan häntä, mutta
hevoset olivat kovasta ajosta voivuksissa, ja voidakseen tunkeutua
kaupunkiin, täytyi hänen ensin voittaa väestö.

Hän sai nyt tietää Metzin ja Verdunin linnoitusmiehistöjen olevan
tulossa antamaan kansalle apua. Toivo raukesi, Bouillé tiesi, etteivät
hänen rohkeutensa ja tarmonsa enää voineet pelastaa kuningasta.

Hiljakseen kuljetti hän rykmenttinsä takaisin Stenayn porteille.
Muutamien harvojen upseerien seuraamana riensi hän sieltä kiireimmiten
Luxembourgiin ja pakeni rajan yli.



13.

Mieliala pääkaupungissa. -- Paluumatka.


Pariisissa oli kauan aavistettu, että kuningas aikoi paeta.

Kuningas Ludvigia ei enää rakastettu eikä hänen läsnäoloaan pidetty
hyödyllisenä eikä välttämättömänäkään. Mutta tiedettiin, että jos hänen
onnistuisi päästä johonkin rajalla olevaan kaupunkiin tahi ulkomaille,
olisi hän tukena Ranskan vihollisille ja vallankumouksen vastustajille;
hän herättäisi heissä intoa, joka saattoi tulla vaaralliseksi koko
kansakunnalle.

Ei voitu mitenkään tottua siihen ajatukseen, että hän matkustaisi
tiehensä, ja vapisten peljättiin, että hän jollain tavoin onnistuisi
voittamaan vartijainsa viekkauden. Levottomuus tuli aikaa voittaen
yhä suuremmaksi ja tavalliset alhaiset porvarit tarjoutuivat
vapaaehtoisesti olemaan vakoojina tai vartijoina.

Camille Desmoulins mainitsee tapauksen, joka sattui samana yönä, jona
kuninkaalliset pakenivat. Hän kertoo, että muuan parturi oli kuullut
huhuja kuninkaan aiotusta paosta. Hän riensi heti naapurinsa, erään
leipurin, luo, ja nämä riensivät kahden herättämään muita naapureitaan,
luvultaan noin kolmekymmentä, jotka tuossa tuokiossa kaikki olivat
jalkeilla.

Nyt lähdettiin joukolla Lafayetten luo ilmoittamaan, että Ludvig aikoi
matkustaa tiehensä, ja pyytämään, että Lafayette ryhtyisi tarpeellisiin
toimenpiteisiin paon estämiseksi. Mutta Lafayette nauroi heille vasten
naamaa ja kehotti heitä palaamaan kotiin.

Kruununprinssin lääkäri oli ensimäinen, joka aamulla kesäkuun 21. p:nä
astui kuninkaallisten huoneustoon ja huomasi, ettei pikku Kaarle Ludvig
ollut sängyssään.

Melkein yksin ajoin -- kello 7 aamulla -- astui kuninkaan
kamaripalvelija tapansa mukaan valtijaansa makuuhuoneeseen.

Hän hän ei kuullut mitään ääntä, veti hän sängyn uutimet syrjään ja
näki silloin, ettei kuningas maannut sängyssä. Hän haki kuningasta
muista huoneista, mutta ilman tulosta. Kamarirouvat riensivät
Marie Antoinetten huoneisiin, mutta huomasivat vuoteen olevan
epäjärjestyksessä ja kuningattaren poistuneeksi. He riensivät edelleen
prinsessa Elisabethin ja Marie Thérèsen huoneisiin, mutta nekin olivat
tyhjät.

Naisten hämmästyneet huudot kaikuivat kautta koko linnan. Ei ollut enää
epäilemisen varaa; kuninkaallinen perhe oli paennut.

Asia ilmoitettiin kunnallisneuvostolle, ja kunnallisneuvoston käskystä
ammuttiin kolme kanuunanlaukausta.

Tämän hälyytysmerkin johdosta riensi ihmisiä suurin joukoin
Tuilerioihin. Oltiin uteliaita tietämään mitä oli tapahtunut.

Kenraali Lafayette saapui vasta myöhemmin ja näki jo silloin linnan
edustalla epäluuloisen kansanjoukon, joka näytti tahtovan syyttää häntä
osallisuudesta kuninkaallisten pakoon.

Hämmästys oli ensi tuokiossa varsin suuri. Kysyttiin toisiltaan miten
Ludvigin oli onnistunut paeta. Luonnollisesti tulivat mitä päättömimmät
huhut liikkeelle.

"Hän on paennut kanavaa myöten, joka päättyy toisella puolen
Flora-paviljonkia", sanottiin; "Bouillé on vienyt hänet Metziin."

Ensi hämmästyksen puuskan hälvennyttyä heräsi toisissa viha, toisissa
pelko. Muutamat sen sijaan ottivat asian leikin kannalta ja käänsivät
mieliharminsa pilkaksi sen johdosta, että kuningas oli matkustanut
pois.

Kuninkaallismieliset iloitsivat Ludvigin luullusta vapautumisesta, ja
vapaamieliset selittivät, että pakoa, jos se onnistuisi, voitaisiin
pitää tasavallan enteenä. Kansalliskokouksessa oltiin levottomia,
vaikka koetettiin tätä levottomuutta peittää teeskennellyn
välinpitämättömyyden vaippaan; toiset olivat ensi aluksi kovin
peloissaan, mutta nauroivat sitten omalle hätäytymiselleen.

Ihmiset tunkeusivat kadulta kuninkaalliseen linnaan.

Kansa anasti kuninkuuden tunnusmerkkejä ja osotti erityistä
särkemis- ja tuhoamishalua.

Liljoja ja vaakunakilpiä pantiin palasiksi; ilotyttöjä viruskeli
valtaistuimella. Tarkasteltiin kuningattaren huonekaluja ja puettiin
ylle leninkejä, joita tavattiin hänen huoneissaan.

Eräs kaupustelija istuutui hänen sänkyynsä ja kauppasi kirsikoita.
Kaikki kirjakauppiailla tavatut kuninkaallisen perheen muotokuvat
anastettiin sekä hävitettiin ja poltettiin.

Oikea riemumyrsky pääsi valloilleen, kun saatiin tietää, että kuningas
oli otettu kiinni ja tuotaisiin takaisin Pariisiin.

Suunnattomalla kärsimättömyydellä odotettiin hänen tuloaan, ja kaikki
oikein ikävöivät tuota heikkoa ja tekopyhää hallitsijaa, joka oli
luvannut jäädä Pariisiin, mutta siitä huolimatta pelkurimaisesti
pötkinyt pakoon. Toivottiin saatavan nauraa ja pilkata häntä.

Jyhkeät vaunut, jotka olivat verkkaan vierineet rajaa kohden,
liikkuivat vielä verkemmin takaisin Pariisiin päin. Kuskin oli
kielletty jättämästä jälelle kansalliskaartilaisia, jotka saattoivat
vaunuja.

Paluumatka oli todellista kidutusta onnettomalle kuningasparille.
Kuumuus oli tukahduttava, vaunujen sisässä saattoi tuskin hengittää ja
kansan epäluulo oli niin suuri, etteivät matkustajat saneet vetää
kaihtimia ikkunain eteen estääkseen auringonvaloa tunkemasta vaunuihin.

Miehiä, naisia ja lapsia, talonpoikia, kerjäläisiä ja maankulkijoita,
aseestettuina luudilla, heinähangoilla ja kirveillä, tungeksi vaunujen
ympärillä, he survivat toisiaan päästäkseen eteenpäin kulkemaan,
kiipesivät vaununastuimille, pilkkasivat henkivartijoita, jotka yhä
vieläkin istuivat ajoistuimella, sekottivat pahalle haisevaa
hengitystään tukahuttavaan ilmaan ja antoivat tupakansavun ja
säädyttömien puheiden tunkeutua vaunuihin.

Marie Antoinette otti pienen poikansa polvelleen, suuteli häntä ja
koetti tuudittaa häntä uneen, niin, jaksoipa vielä huvittaakin häntä
somilla pikku kertomuksilla, joita poikanen mielellään kuunteli.

Kaarle Ludvigin hyväilyt ja Marie Thérèsen hellyydenosotukset johtivat
kuningattaren huomion pois kaikista niistä rivouksista, joita kansan
puolelta kasattiin hänen päällensä. Lapset ihmettelivät; miten tämä
kansa, jota heitä oli opetettu rakastamaan, saattoi olla niin villiä ja
raakaa. Mielenliikutuksen ja tukahduttavan kuumuuden uuvuttamana sai
kruununprinssi kuumeen ja häntä alkoi kuotuttaa.

Hirvittävä kohtaus sattui Saint-Menehouldin ja Chalonsin välillä.

Vaunujen kulkiessa erään aatelislinnan ohi halusi muuan vanha kreivi
tervehtiä kuningasperhettä.

Kansa salli hänen vapaasti lähentyä. Mutta tuskin oli hän jälleen
poistunut viidenkymmenen askeleen päähän vaunuista, kun hänet jo
ammuttiin kuoliaaksi kuin koira. Pää hakattiin irti ruumiista ja
kannettiin riemuiten kuninkaallisten vaunujen luo.

"Mikä siellä on hätänä?" kysyi kuningatar, joka oli tullut levottomaksi
hälinän johdosta.

"Ei mitään", kuului vastaus. "Siellä on vain eräs hullu saanut
surmaniskun." Murhaaja tunkihe vaunujen luo, ja verisissä käsissään
piteli hän poikki hakattua päätä.

Kello yhdentoista maissa illalla saavuttiin Chalonsiin.

Tämä kaupunki oli kuninkaallismielinen ja vastaanotto täällä poikkesi
mitä jyrkimmästi siitä tavasta, jolla kuninkaallisia oli muissa
paikoissa vastaanotettu.

Porvarineuvosto odotti heitä kaupunginportilla.

Kuningas ja hänen perheensä saatettiin kaksinkertaisten
kunniavahtijonojen läpi raatihuoneelle, joka oli heidän
vastaanottamistaan varten juhlallisesti koristettu.

Kaksikymmentäyksi vuotta sitten oli Marie Antoinette viettänyt yön
samassa talossa, kun hän kruununprinsessana ja tulevana kuningattarena
oli tulossa uuteen maahan. Nyt kulki hän saman kunniaportin alitse,
joka edellisellä kerralla oli häntä varten rakennettu, ja kirjoitus sen
yllä muistutti vielä sitä päivää, joka nyt tuntui häämöttävän niin
äärettömän kaukana.

Useat niistä, jotka olivat olleet läsnä edellisessä vastaanotossa,
olivat nytkin tulleet saapuville ja vuodattivat liikutuksen kyyneliä.

Useimmissa muissa paikoin osottautuivat asukkaat vihamielisiksi tahi
ainakin välinpitämättömiksi.

Epernayssa, jonne kuninkaalliset saapuivat seuraavana iltapuolena kello
neljä, otettiin heidät varsin epäystävällisesti vastaan.

Pormestari piti puheen, joka oli täynnä moitteita kuningasta vastaan.
Ludvig vastasi surullisella äänellä. Hän puhui jälleen niistä
uhkauksista ja loukkauksista, joiden alaisina hän ja hänen perheensä
olivat olleet Pariisissa, ja toisti, ettei hänen aikomuksensa suinkaan
ollut paeta Ranskasta.

Kuninkaallisten laskeutuessa vaunuista, pääsi Marie Antoinette töin
tuskin kulkemaan kansanjoukon läpi, ja hänen leninkinsä repeytyi ja
likautui kokonaan.

Cazottes-niminen nuori mies oli rientänyt Epernayhyn talonpoikaisjoukon
etunenässä. Ellei hän olisi ennättänyt korkeitten matkustajien avuksi,
olisi heidän henkensä ollut vaarassa, sillä erään maankulkijan oli
kuultu lausuvan toverilleen:

"Asetu sinä eteeni, jotta voin ampua kuningatarta kenenkään huomaamatta
mistä päin laukaus tulee."

Pilkallisia soimauksia sai Marie Antoinette jälleen kuulla.

Kansalliskaartin johtaja otti kruununprinssin käsivarrelleen.

"Halveksikaa tuota rääkynää", kuiskasi hän kuningattarelle. "Jumala
valvoo meidän kaikkien yli."

Sillä välin kuin kuningas kuunteli puheita ja uudisti selityksensä
lähtönsä syistä, vietiin hänen puolisonsa erääseen huoneeseen, jossa
hän vaipui tuolille uuvuksissaan sekä yltyleensä tomun ja lian
vallassa.

Ompelijatar kutsuttiin sisään laittamaan hänen leninkiään.

Nuoren tytön mieli oli niin liikutettu, että kyyneleet valuivat hänen
poskiaan pitkin ja tekivät ommellessa haittaa; Marie Antoinette ymmärsi
silloin, etteivät kaikki sydämet olleet hänen suhteensa kylmät.

Dormansin läheisyydessä pidätettiin vaunut: Pétion, Barnave ja
Latour-Maubourg -- kolme kansalliskokouksen lähettilästä -- astuivat
kuninkaallisten luo.

Komisariukset olivat varsin eriävin tuntein vastaanottaneet tehtävänsä
lähteä kuninkaallisia vastaan.

Latour-Maubourg oli jo ennakolta saatu voitetuksi kuninkaan asian
puolelle.

Barnavea ei oltu koskaan päästetty Tuilerioihin, ja hän tunsi Ludvigia
ainoastaan hänen toimistaan, kansan toivomusten vastustajana. Hän ei
ollut myötätuntoinen kuningashuonetta kohtaan, mutta hän ei myöskään
tuntenut persoonallista vihaa sitä vastaan.

Pétion sen sijaan tunsi kiihkoisan tasavaltalaisen hehkuvata vihaa
kuninkaallista perhettä vastaan eikä vähääkään säälinyt sen
pelonalaista tilaa.

Latour-Maubourg istahti pienempiin ajoneuvoihin madame de Tourzelin
seuraan. Syy, miksi hän luovutti kunniasijan suurissa vaunuissa
molemmille virkakumppaneilleen, oli oikeastaan se, että hän toivoi
yhdessäolon kuninkaallisen perheen kanssa taivuttavan Barnaven ja
Pétionin lempeämmiksi sitä kohtaan.

Komisariusten seura lisäsi matkan tukaluutta kuninkaallisiin nähden,
jotka pitivät heidän läsnäoloaan ikäänkuin uutena nöyryytyksenä. Marie
Antoinette veti harsonsa kasvoilleen ja nojautui halveksivasti
vaununnurkkaan.

Barnave istuutui kuninkaan ja kuningattaren keskelle, ja Pétion
sijoittui prinsessojen Marie Thérèsen ja Elisabethin väliin.
Kruununprinssi istui milloin kenenkin polvella.

Pétion ojensihe mukavasti vaunuissa välittämättä siitä, että hän aika
ajoin tuuppasi prinsessa Elisabethia, ja useammissakin suhteissa
sivuutti hän kaikkein tavallisimmat kohteliaisuusvaatimukset. Barnave
sen sijaan osotti kuninkaallisille sitä hienotuntoisuutta kuin
asianhaarat sallivat.

Kuningas istui ensi aluksi ääneti, mutta alkoi sitten jälleen puhella
perheensä kanssa. Siten kietoi hän vähitellen komisariukset osallisiksi
puheluun, kyseli heiltä Pariisin kuulumisia ja puhui niistä
vainoomisista, jotka olivat olleet aiheena hänen pakenemiseensa.

"Tämä on varsin surullinen matka lapsilleni", sanoi hän.

Kun kruununprinssi kuuli sen, otti hän kuninkaan käden omiensa väliin
ja suuteli sitä.

"Sitten kun ensi lauselmat oli vaihdettu", kertoo Pétion, "panin
merkille heidän keskensä vallitsevan suoruuden ja tuttavallisuuden,
joka minua miellytti.

"Täällä ei ollut jälkeäkään hovin seurasäännöistä, vaan sen sijaan
vallitsi kodikkuus ja tuttavallisuus. Kuningatar kutsui prinsessa
Elisabethia 'pikku sisarekseen'. Prinsessa Elisabeth vastasi samaan
tapaan ja kutsui kuningasta 'veljekseen'. Kuningatar tanssitti prinssiä
polvellaan. Huolimatta siitä, että pikku prinsessa oli hyvin ujo,
leikki hänkin veljensä keralla. Kuningas katseli kaikkea jokseenkin
tyytyväisen näköisenä, joskaan se ei näyttänyt häntä erikoisesti
huvittavan."

Pétion oli kuullut puhuttavan prinsessa Elisabethin jumalisuudesta,
mutta siitä huolimatta kääntyi hän kerta toisensa jälkeen prinsessan
puoleen kevytmielisillä puheillaan.

Prinsessa teeskenteli aluksi, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt häntä,
mutta kun komisarius alkoi herjata Jumalaa, vastasi prinsessa hänelle
varsin pontevasti, ja heidän välillään sukeusi vilkas sananvaihto
uskonnosta.

Vesikarahvi ja juomalasi olivat prinsessa Elisabethin vieressä.
Pétionia janotti, ja noudattamatta edes vertaisten kesken tavallista
kohteliaisuutta, pyysi hän käskevään tapaan prinsessaa antamaan hänelle
lasin ja antoi hänen kaataa vettä lasiin, lausumatta siitä edes
kiitostakaan hänelle.

Kuningatar tarjosi molemmille komisariuksille linnunpaistia, hedelmiä
ja muita virvokkeita, joita oli mukana matkassa.

"Madame", sanoi Barnave, "siinä on jo kyllin, että vaivaamme teidän
majesteettianne läsnäolollamme, teidän vielä huolehtimattanne
ruumiillisista tarpeistamme."

Pétion oli vähemmän hienotuntoinen; hän söi kaikkea mitä kuningatar
hänelle tarjosi, ja heittäessään kuoria ja linnunluita ulos ikkunasta,
käyttäytyi hän niin kömpelösti, että ne hipaisivat kuninkaan poskea.

Kruununprinssin vilkkaus suututti häntä; hän tempasi poikaa hiuksista,
niin että tämä pillahti itkemään.

"Antakaa tänne poikani", sanoi Marie Antoinette; "hän ei ole tottunut
semmoiseen kohteluun."

Barnaven mieltymys kuninkaallisiin lisääntyi, mitä paremmin hän oppi
tuntemaan heidät; varsinkin alkoi hän tuntea harrasta kunnioitusta
Marie Antoinettea kohtaan.

Muuan pappi, joka oli lähestynyt vaunuja ja jonka kasvot olivat
ilmaisseet arvonantoa vankeja kohtaan, joutui roistojoukon vihan
esineeksi ja olisi tullut kuninkaallisten näkyvissä murhatuksi, ellei
Barnave olisi kumartunut ulos vaununikkunasta ja huutanut:

"Ranskalaiset! Urhea kansa! Tahdotteko tulla salamurhaajiksi?"

Hänen puhuessaan kansalle piteli Elisabeth häntä takinliepeestä,
peljäten hänen putoavan vaunuista.

Sekä prinsessa että kuningatar, vieläpä kuningaskin olivat ylen
kiitollisia hänen käytöksensä johdosta ja tunsivat tästä hetkestä
saakka salaista kunnioitusta häntä kohtaan. He olivat kuulleet
puhuttavan hänestä ankarana vastustajana ja tapasivat hänessä
kunnioittavan suojelijan. Marie Antoinette antautui keskusteluun hänen
kanssaan, kuunteli tarkkaavasti hänen sanojaan ja oppi pitämään häntä
arvossa.

Erään toisen tapauksen kautta tuli Barnave kohoomaan vielä enemmän
kuningattaren suosiossa.

Kuskilaudalla istuvat kolme henkivartijaa olivat roskaväen alituisille
solvauksille alttiina. Syljeksittiin heidän kasvoihinsa, koetettiin
survaista heidät alas istuimiltaan ja häväistiin heitä jos jollakin
tavalla.

Kuningatar pelkäsi heidän henkeään, ja vielä kerran asettui Barnave
väliin suojellakseen heitä.

Kesäkuun 24. päivän iltana laskeutuivat matkustajat vaunuista
käydäkseen Meauxin arkkipiispan luona vieraissa.

Barnave seurasi kuningatarta prelaatin puistoon, ja täällä sopi heidän
häiriintymättä jatkaa vaunuissa alottamaansa puhelua.

Kaupungin kadut olivat autiot ja hiljaiset. Oli ihana, tähtikirkas
ilta. Kuu samoili kirkkaana ja täyteläisenä äärettömässä avaruudessa.

Vallan toisellaisissa olosuhteissa oli kuningattarella ollut ennen
mainittu yhtymyksensä Mirabeaun kanssa.

Barnave ei neuvoillaan hyödyttäisi häntä enempää kuin kreivillinen
kansanjoukon johtajakaan. Barnave ei ollut niin mahtava kuin Mirabeau,
ja myrskyssä, joka nykyään raivosi maassa, ei hän ollut oikea mies
pelastamaan monarkkiaa perikadosta.

Hän ei imarrellut kuningatarta, hän ainoastaan varoitti häntä. Hän
puhui lempeästi ja vakuuttavasti ja pyysi kuningatarta heittämään
kaksikielisyyden ja kaikki sivuajatukset sikseen, liittymään
perustuslaillisiin ja kannattamaan vapauden asiaa.

Kuningatar kuunteli tarkkaavasti hänen sanojaan.

"Voi, miten saatan enää voittaa takaisin kansan rakkauden ja
luottamuksen?" sanoi hän. "Kaikki näyttää yhtyneen liittoon
riistääkseen minulta ne."

"Madame", vastasi Barnave, "minä, joka olen vain tavallinen
maaseutukaupungin porvari, olen halvasta arvostani päässyt kohoamaan ja
voittanut kansan luottamuksen. Kuinka helppoa sen siis pitänee olla
teille!"

"Saattaa näyttää siltä", lausui Marie Antoinette huoaten. "Mutta yksi
asia on varma -- meitä on petetty Ranskan yleisen mielipiteen suhteen."

Toivo pelastaa kuningatar elähdytti tästä hetkestä saakka Barnavea
samaten kuin ennen Mirabeauta. Tyyneys, jota Marie Antoinette oli
osottanut onnettomuudessaan, hankki hänelle tämän myöhäisen voiton
innokkaasta vastustajastaan.

Erotessaan kuningattaresta teki Barnave itselleen sen lupauksen, että
hän vapauden ystävänäkin pysyisi uskollisena kuningashuoneelleen.

"Olen täysin vakuutettu siitä, että minun on verelläni maksaminen se
sääli, jota tunnen teidän majesteettianne kohtaan, ja ne palvelukset,
joita en voi olla teille tekemättä", lausui hän Marie Antoinettelle.
"Mutta minä en pyydä mitään muuta palkkiota kuin saada suudella teidän
majesteettinne kättä."

Tämä kohtaaminen Meauxissa tuli alkukohdaksi useille samallaisille
yhtymyksille kuningattaren ja Barnaven välillä Tuilerioissa, ja tämän
muisto oli lohdutuksena Barnavelle hänen seisoessaan mestauslavalla.

Kansan käytös ei juuri voinut tulla vihamielisemmäksi, mutta sen
kiukkuisen mielenlaadun ilmaukset tulivat yhä lukuisemmiksi, mitä
lähemmäksi tultiin Pariisia.

Marie Antoinette oli synkkä ja alakuloinen; hän piti yhtämittaa
kruununprinssiä sylissään.

"Alas portto!" huudettiin hänelle. "Älköön hän näyttäkö meille lastaan;
tiedämme kaikissa tapauksissa, ettei se ole kuninkaan." Ludvig kuuli
nämä sanat, mutta pysyi tyynenä. Kruununprinssi itki pelosta.
Kuningatar itki myöskin ja painoi hänet rintaansa vasten.

Ihmisparvet tulivat yhä sankemmiksi.

Sotaväkeä oli asetettu pitkiin jonoihin bulevardien varsille.
Kansalliskaartilaiset seisoivat ensi rivissä.

Lafayette oli ratsastanut vaunuja vastaan esikuntansa etunenässä; nyt
ratsasti hän sen edellä valvoen kaupunkiintuloa.

Hänen poissaollessaan olivat kansanjoukot täyttäneet Tuileriapuiston ja
linnan penkereet.

Suurin osa läsnäolijoita seisoi hatut päässä.

Yksi ainoa -- eräs edusmies -- kumarsi hattu kädessä syvään
kunnioituksensa merkiksi.

Häntä häväistiin ylenmäärin; huudettiin että hän panisi hatun päähänsä,
mutta hän sinkautti sen kansajoukon keskeen ja jäi tyynesti seisomaan
avopäin.

Paksut tomupilvet, joita liikkeessä olevat ihmisjoukot tupruuttivat
ilmaan, kätkivät aika-ajoin kuninkaalliset vaunut vihamielisten
kansanjoukkojen silmiltä. Suuret hikipisarat vierivät kruununprinssin
poskia pitkin; hän saattoi enää tuskin hengittää ummehtuneissa
suljetuissa vaunuissa.

Hänen äitinsä laski alas ikkunan ja vedoten kansalliskaartin
säälintunteisiin lausui:

"Katsokaa missä tilassa lapsiparkani ovat! He eivät voi hengittää."

Kuningasperhe ajoi edelleen Tuilerioita kohti. Askel askeleelta
lähennyttiin linnanpihaa. Naiset, lapset ja sotamiehet rimpuilivat
kiinni vaunuissa ja pilkkailivat kuningasperhettä huonosti onnistuneen
paon johdosta.

Pariisissa kohdistui kansan viha niinikään noihin kolmeen
henkivartijaan, jotka olivat seuranneet kuningasperhettä. Heitä
haukuttiin pahanpäiväisesti ja sanottiin, että heidät pitäisi nylkeä
eläviltä tai sitoa kiinni vaununpyöriin. Kansa näytti mielivän käydä
käsiksi heihin ja temmata heidät alas ajoistuimelta.

Luullen viime hetkensä tulleen, hyppäsivät he alas kadulle, jotta ei
kuninkaan ja kuningattaren tarvitsisi nähdä heitä revittävän palasiksi
heidän silmäinsä edessä.

"Monsieur Lafayette, pelastakaa henkivartijat!" huusi Marie Antoinette
hirveästi peloissaan; "he ovat ainoastaan totelleet meitä."

Muutamat edusmiehet astuivat rohkeasti esiin ja ottivat heidät
suojelukseensa sekä pelastivat siten näiden kolmen ihmisen hengen.

Kamaripalvelija Hue tunkeutui kansanjoukon läpi, ennätti ajoissa
vaunujen luo ja kurotti kätensä kruununprinssiä kohden, kantaakseen
hänet linnaan.

Kun pikku prinssi näki uskollisen palvelijan, täyttyivät hänen silmänsä
kyynelillä.

Huolimatta Huen yrityksestä ottaa kruununprinssi hoimiinsa, tempasi
joku kansalliskaartiin kuuluva upseeri pienokaisen käsiinsä, kantoi
linnaan ja asetti hänet pöydälle neuvossaliin.

Kuninkaan astuessa vaunuista vallitsi syvä hiljaisuus, mutta heti kun
Marie Antoinette näyttäytyi, kuultiin pilkallisia ja katkeria huutoja.

Kreivi Noailles, vapaamielinen edusmies ja entinen hovimies, astui
kuningattaren luo ja tarjosi hänelle käsivartensa. Voitettuna, vaan ei
masennettuna, hylkäsi Maria Teresian tytär tarjotun käden ja valitsi
sen sijaan opastajaksi erään oikeistoon kuuluvan edusmiehen.

Kohotetuin otsin, mutta epätoivo sydämessä astui hän jälleen siihen
linnaan, josta viisi päivää sitä ennen oli lähtenyt niin hyvillä
toiveilla. Väsymyksen, nöyryytyksen, pettymyksen, harmin ja ylenkatseen
valtaamana kulki hän linnan eteisen läpi.

Astuessaan kuvastimen ohi ja katsahtaessaan siihen, näki hän
teräväpiirteiset, jäykät kasvot, joita hän ei luullut hymyn enää
koskaan tästä lähin kirkastavan.

Hänen leninkinsä oli repeytynyt ja harmaana pölystä; jokainen ryppy
hänen kasvoissaan esiintyi pölyn ja lian takia ilmi selvänä. Surun
vaalentamat hiukset olivat pölyn puuteroimat.

Vain viisi päivää oli kulunut lähdöstä saakka, mutta ne olivat hänestä
pitkiä kuin vuodet.

Kuningasperhe asettui erääseen Ludvig XIV:nnen kabinetin viereiseen
huoneeseen; kuka vain halusi, pääsi vapaasti sinne.

Muuan bretagnelainen edusmies astui kuninkaan luo ja lausui puoleksi
hyvänsävyisellä, puoleksi ylimielisellä tavalla, kuin hänen
nuhdeltavanansa olisi ollut koulupoika:

"Eikö tämä nyt ollut tyhmä tepponen teidän puoleltanne? Siinä seuraus
huonoista neuvonantajistanne! Te olette kelpo mies, ja kansa pitää
teistä, mutta nyt te vasta aika jutun tekaisitte."

Samassa alkoi mies itkeä.

Kohtauksella, joka sattui kohta tämän jälkeen, oli silminnähtävästi
paljoa kunnioittavaisempi leima, vaikka se itse asiassa oli yhtä
kiusallinen, semminkin kuningattareen nähden, jolta puuttui puolisonsa
nöyrä kohtaloonsa alistuminen.

Kenraali Lafayette astui esiin ja lausui kuninkaalle:

"Sire! Te tunnette uskollisuuteni teitä kohtaan. Mutta minä en myöskään
ole salannut teiltä, että tulisin pitämään kansan puolta, niin pian
kuin te rupeatte ajamaan toista asiaa kuin kansan."

"Se on totta", lausui Ludvig, "te olette menetellyt periaatteittenne
mukaisesti. Tahdon sanoa teille suoraan, että minä aivan viime aikoihin
asti luulin olevani ihmisten joukossa, joita te olitte toimittanut
ympärilleni, siksi että heillä oli samat mielipiteet kuin teillä, mutta
minä en luullut Ranskan kansan olevan samaa mieltä. Tällä matkallani
olen kuitenkin nähnyt, että olin erehtynyt ja että se mielipide, joka
teillä on, on yleisesti vallalla."

"Onko teidän majesteetillanne jotakin käskettävää?" kysyi Lafayette.

"Minusta tuntuu kuin ei minulla olisi käskettävää, vaan pikemmin
teillä", vastasi kuningas hymyillen.

Kuningatar katsoi asioita toiselta kannalta kuin kuningas. Hän näki
Lafayettessa vanginvartijan, ja hän tahtoi pakottaa Lafayettea
vastaanottamaan erään heillä vaunuissa mukana olleen arvoesineitä
sisältävän pikku lippaan avaimet.

Kun kenraali kieltäytyi avaimia ottamasta, heitti kuningatar ne hänen
hatulleen.

"Suvaitkaa, teidän majesteettinne, ottaa ne takaisin, sillä minä en
aijo kajota niihin", lausui kenraali kylmästi.

"Hyvä on", vastasi Marie Antoinette, "sitten kai löytynee ihmisiä,
jotka ovat vähemmän hienotunteisia."



14.

Madame Roland. -- Ruotsin kuningas Kustaa III. -- Keisari Leopold. --
Mieliala Koblenzissa. -- Kreivi Fersenin kokemuksia.


Varennesin matka oli opettanut Ranskalle, että tultiin toimeen ilman
kuningastakin; ja tämä kokemus auttoi tasavaltaa melko askeleen
eteenpäin.

Ludvig erotettiin toistaiseksi virasta, ja koko joukko kynäniekkoja
rupesi kiihottamaan mieliä kuninkuuden lopullisen poistamisen puolesta.

Tähän aikaan astui etualalle eräs nainen, joka oli määrätty
näyttelemään tärkeätä osaa Ranskan vallankumouksen historiassa,
nimittäin madame Roland.

Halveksien sydämensä pohjasta ylempiä luokkia ja luottaen täydesti
omaan erinomaiseen kykyynsä sekä ollen sitäpaitsi kunnianhimoinen,
toimekas, kaunopuhelias ja intohimoinen, tuli madame Rolandista ennen
pitkää maansa etevimpiä naisia.

Tapahtumat eivät kehittyneet kyllin nopeasti tyydyttääkseen hänen
vimmattua vihaansa Ludvigia ja Marie Antoinettea kohtaan.

"Asettaa kuningas jälleen valtaistuimelle olisi tyhmää ja tolkutonta,
jotta ei sanoisi iljettävää", kirjoitti hän kuninkaallisten paettua.
"Julistaa hänet syyntakeettomaksi olisi samaa kuin pakottaa nimittämään
toinen hallitsija. Syytteen nostaminen häntä vastaan olisi epäilemättä
viisainta ja oikeinta."

Heinäkuun 1. p:nä kirjoitti hän:

"Kuningas on vaipunut häväistyksen alimmalle asteelle; viimeisen tuhman
kepposensa kautta on hän täydellisesti paljastanut aikeensa. Häntä ei
voi muuta kuin halveksia. Hänen nimikirjoituksensa, hänen kuvansa ja
hänen vaakunansa ovat joka paikasta poistetut. Häntä ei nyttemmin
kutsuta enää muuksi kuin 'Ludvig kavalaksi' tahi 'paksuksi porsaaksi'.
Pilakuvissa on hän esitettynä, ei tosin iljettävimmissä hahmoissa,
mutta sellaisissa, jotka ovat ennen muuta omiansa synnyttämään
halveksimista häntä kohtaan. Kansa ryhtyy omasta päästään kaikkeen,
mikä saattaa ilmaista tätä tunnetta. On mahdotonta toivoa enää koskaan
näkevänsä valtaistuimella sellaista ihmistä, jota niin syvästi
halveksii."

Kuninkaallista perhettä oli jo ennen kohdeltu kuten vankeja, mutta
huonosti onnistuneen pakenemisyrityksen jälkeen vartioittiin sitä monta
vertaa ankarammin.

Maa tuli jälleen tulvilleen herjauskirjoituksia, jotka käsittelivät
kuningattaren yksityiselämää ja ilkeällä tavalla selittelivät hänen
viattomimpiakin tekojaan.

Kuningattaren ystävät koettivat kehotella häntä vetäytymään luostariin,
ja uudelleen neuvottiin kuningasta ottamaan hänestä ero ja lähettämään
hänet takaisin Itävaltaan.

Melkoinen poliisivoima asetettiin Tuileriain linnanpihalle, joka siitä
tuli sotaleirin näköiseksi. Linnan sisässä oli vahteja kaikilla
portailla, eikä ketään päästetty ulos eikä sisälle ilman Lafayetten tai
pääkaupungin pormestarin lupaa.

Ludvig tahtoi vakautua siitä, oliko hän todellakin vankina.

Hän astui ulos eräästä ovesta, ja heti kohotti vahtisotamies
kiväärinsä.

"Tunnetteko minua?" kysyi kuningas.

"Kyllä, Sire", vastasi sotamies.

Kuninkaan ei auttanut muu kuin palata takaisin.

Kerrottiin Lafayetten lähettäneen nuohoojia linnaan tutkimaan, oliko
mahdollista päästä savupiippujen kautta karkaamaan.

Kaikissa huoneissa toimitettiin tarkka etsintä, eikä naiselliseen
häveliäisyyteenkään pantu mitään huomiota.

Kuningattaren huoneesta tehtiin vahtihuone. Kaksi kaartilaista
oleksi lakkaamatta hänen sänkykamarissaan; he olivat saaneet
käskyn olla päästämättä häntä hetkeksikään näkyvistään enempää yöllä
kuin päivälläkään -- ei edes hänen jokapäiväisen elämänsä
arkaluontoisimmissakaan kohtauksissa.

Ensi aikoina pakenemisen jälkeen oli Marie Antoinette pakotettu
nousemaan, pukeutumaan ja käymään levolle kiusanhenkiensä nähden. Vasta
pitkien keskustelujen jälkeen myönnyttiin siihen, etteivät nämä saaneet
nukkua samassa huoneessa kuin hän, eikä Marie Antoinette saanut
estetyksi sitä, että he pitkinä yöntietäminä istuivat hänen vuoteensa
vieressä.

Lieneekö Lafayette viimeiseltä oivaltanut menettelynsä sopimattomuuden
vai lienevätkö Marie Antoinetten yhä uudistetut valitukset auttaneet,
mutta jonkun ajan kuluttua lievennettiin valvontaa jonkun verran.
Vahdit saivat käskyn poistua huoneesta siksi aikaa kuin kuningatar
pukeutui, mutta he antoivat oven olla auki, jotta saattoivat nähdä mitä
huoneessa tapahtui.

Eräänä yönä sytytti kuningatar kynttilän ja rupesi lukemaan.

Vahdissa oleva sotamies huomasi tämän tietysti heti.

Hän astui makuuhuoneeseen, veti syrjään sängyn uutimen ja istuutui
aivan tuttavallisesti kuningattaren sängyn laidalle.

"Näen ettette saa unta", sanoi hän. "Puhelkaamme siinä tapauksessa
vähän; se on parempaa kuin lukeminen."

Kuningatar antoi hänen kohteliaasti ymmärtää, että hän mieluummin
tahtoi olla yksin.

Useimmat maahan jääneistä kuninkaallismielisistä olivat syvästi
alakuloisia ja tavattomasti tyytymättömiä kuninkaaseen. Uskolliset
ystävät, jotka näihin asti eivät olleet tahtoneet seurata sitä
esimerkkiä, jonka Artoisin kreivi oli antanut päätäpahkaa poistumalla
Ranskasta, olivat loukkautuneita siitä, ettei Ludvig luottanut heihin.
He eivät olleet hyljänneet häntä, vaan hän oli tahtonut hyljätä heidät.
Kuninkaan pakenemisyritys katkaisi viimeisetkin siteet, jotka
yhdistivät heidät siihen maahan, jossa niin suuret vaarat uhkasivat
heitä. Ja maastamuutto, joka jo oli ollut liiankin suuressa vauhdissa
aatelin ja papiston piirissä, alkoi nyt voittaa alaa porvarissäädyn
keskessä.

Pariisissa ja suuremmissa maaseutukaupungeissa perustettiin konttoreja
yleisen pakenemisen helpottamista ja jouduttamista varten. Kiihkoisuus
oli niin suuri, että miehiä matkusti joukottain pois maasta, jättäen
vaimonsa, lapsensa ja omaisuutensa oman onnensa nojaan.

Hallitusmuodon ystäviin tarttui sama alakuloisuus, joka
kuninkaallismieliset oli vallannut. He eivät voineet itseltään salata
sitä tosiasiaa, että Ludvig pakonsa kautta oli rikkonut sopimuksensa
kansan kanssa. Useat kansalliskokouksen jäsenistä jättivät
erohakemuksensa. Sitä paitsi ilmoitti kolmesataaviisitoista edusmiestä,
etteivät he tästä lähin ota osaa muihin keskusteluihin kuin niihin,
jotka koskevat kuninkaan persoonaa tai kuninkaallisen perheen etuja.

Markiisi Bouillé, joka onnettoman pakenemisyrityksen jälkeen
ei ollut onnistunut pelastamaan muuta kuin henkensä, lähetti
kansalliskokoukselle Luxembourgista kirjeen, jossa yksinänsä otti
vastatakseen kuninkaan paosta ja uhkasi tulevansa takaisin muukalaisen
sotajoukon etunenässä.

Kansalliskokous vastaanotti äänekkäillä naurunhohotuksilla kirjeen
sotapäälliköltä, jonka tuumat ja aikeet vähäpätöisessä kylässä asuva
postimestarinpoika oli tehnyt mitättömiksi.

Kreivi Fersen oli luvannut ulkomailla vaikuttaa kuningasparin eduksi,
ellei pakeneminen onnistuisi, eikä hän ollutkaan tätä lupaustaan
unhottanut.

Itävallan monivuotinen lähettiläs, kreivi Mercy-Argenteau, oli lähtenyt
pois Ranskasta kohta vallankumouksen puhjettua ja oli nyttemmin parisen
vuoden ajan asunut Brüsselissä.

Fersen haki oitis hänet käsille, mutta Maria Teresian vanha ystävä ei
antanut hänelle minkäänlaista aihetta toiveisiin.

Mercy oli paljon kokenut poliitikko. Hän tunsi hyvin Europan ruhtinaat
ja oli saanut läheltä tarkastaa maasta muuttavia ranskalaisia. Hän ei
uskonut mitään apua saatavan toiselta tai toiseltakaan taholta.

"Mercylle kuvastuu kaikki mustana", kirjoitti Fersen päiväkirjaansa.

Marie Antoinetten ruotsalainen ritari ei kumminkaan häikäillyt; kaikki
kehotti häntä työskentelemään kuningasparin pelastamiseksi.

"Se luottamus, jolla Ranskan kuningas ja kuningatar ovat minua
kunnioittaneet", kirjoitti hän elokuun 20. p:nä isälleen, "velvoittaa
minua pysymään uskollisena heille ja työskentelemään heidän hyväkseen,
niin kauan kuin minun on mahdollista olla heille joksikin avuksi. Koko
maailma moittisi minua, jos menettelisin toisin. Minä olin ainoa, jolle
he luottavasti avasivat sydämensä, ja minä voin vielä olla heille
hyödyksi sen kautta, että tunnen heidän tilansa, heidän aikeensa ja
aseman Ranskassa. Soimaisin ainiaan itseäni heidän saattamisestaan
siihen onnettomaan tilaan, jossa he nykyisin ovat, ellen käyttäisi
kaikkia minulle tarjona olevia keinoja auttaakseni heitä siitä."

Kun ajattelee missä tilassa Ludvig ja Marie Antoinette olivat
Pariisissa, tuntuu melkein uskomattomalta, että he sittenkin saattoivat
pitää yhteyttä ulkomailla olevien ystäviensä kanssa. Ankara
silmälläpito, johon heidän oli alistuminen, ei nimittäin rajoittunut
vain heihin itseensä, vaan ulotettiin niihinkin ihmisiin, jotka
Tuilerioihin menivät tai sieltä tulivat.

Mutta vanki on melkein aina vartijaansa ovelampi. Ennenkuin Marie
Antoinette erosi Fersenistä, oli hän ollut siksi ajatteleva, että oli
sopinut Fersenin kanssa erään salakirjoitustavan käyttämisestä, niin
ettei kukaan saisi selvää heidän kirjeittensä sisällyksestä, jos nämä
sattuisivat joutumaan vieraisiin käsiin.

Paitsi sitä oli kuninkaallisilla muitakin apukeinoja; rivien väliin
aivan viattomassa kirjeessä saattoivat he kirjoittaa tärkeämpiä
tiedonantoja värittömällä musteella, joka tuli näkyväksi, kun kirjettä
pidettiin tulta vasten.

Heti Tuilerioihin palattuaan oli kuningatar salaa ja suurimmassa
kiireessä kirjoittanut seuraavat sanat Fersenille:

"Olkaa huoleti meidän suhteemme. Olemme elossa."

Muutamia päiviä sen jälkeen kirjoitti hän Fersenille:

"Kansalliskokouksen johtavat miehet näyttävät tahtovan osottaa
lempeyttä. Puhukaa sukulaisteni kanssa toimenpiteistä ulkomailta
käsin."

Seuraavana päivänä lähetti hän kreiville uuden kirjeen, lämpimämmän ja
edellistä sydämellisemmän:

"Olen elossa... Kuinka olen ollut levoton teidän tähtenne ja kuinka
minun on sääli teitä, että olette ollut kohtalostamme tietämätön!
Soisipa taivas tämän kirjeen joutuvan teidän käsiinne. Älkää
kirjoittako minulle, sillä te voitte sen kautta joutua vaaraan, älkääkä
ennen kaikkea millään tekosyyllä palatko tänne takaisin. Tiedetään
teidän auttaneen meitä pakenemaan. Kaikki olisi hukassa, jos te
näyttäytyisitte täällä. Meitä vartioidaan yötä ja päivää... se on
minusta yhdentekevää... Olkaa huoletta; meille ei mitään pahaa tapahdu.
Kansalliskokous kohtelee meitä kyllä lempeästi. Hyvästi... En voi enää
kirjoittaa teille..."

Kuningatar erehtyi luullessaan, että hän voisi estää Ferseniä
kirjoittamasta. Ja hän erehtyi myöskin luullessaan, että Fersen,
vaaroista ja vaikeuksista huolimatta, ei keksisi jotakin keinoa päästä
jälleen näkemään häntä.

Kernaasti olisi hän vuodattanut viimeisen verenpisaransa kuningattaren
puolesta. Hänellä oli vain yksi ajatus: pelastaa Marie Antoinette.

Kuningattaren ensimäisiin riveihin vastasi hän heti:

"Minä voin hyvin ja elän vain palvellakseni teitä."

Kirjeenvaihto heidän välillään jatkui keskeytymättä aina kuninkuuden
kukistumiseen saakka. Kirjeet toimitettiin perille hyvin monella eri
tavalla. Milloin kätkettiin ne konvehtilaatikkoon, milloin tee- tai
suklaakääröön, kolmas kirje ommeltiin erään takin vuorin väliin, ja
kerran saatiin se perille puijatuksi, pistettynä vallankumouksellisen
kirjasen ristisiteen sisään.

Luulluilla vastaanottajilla oli tavallisesti oudot, tuntemattomat
nimet. Varmimpana ja useimmiten käytettynä välittäjänä kuningattaren ja
ruotsalaisen kreivin välillä oli muuten parooni Goguelat, joka jonkun
aikaa istui vangittuna osallisuudesta pakenemisyritykseen, mutta
hallitusmuodon käytäntöönottamisen jälkeen pääsi jälleen vapaaksi.

Ruotsin kuningas Kustaa III oli Europan hallitsijoista se, joka
lämpimimmin ja innokkaimmin kannatti Ranskan kuninkaan asiaa. Hän oli
ennakolta saanut tiedon Ludvigin pakenemishankkeista, ja kun ne
lähenivät toteutumistaan, oli hän lähtenyt Spaahan ollakseen lähempänä
poliittisten tapahtumain näyttämöä, lähempänä pakolaisia, sitten kun
nämä, kuten hän toivoi, olivat jälleen saavuttaneet vapauden.

Kreivi Fersen tapasi hänet täällä, syvästi alakuloisena suunnitelman
raukeamisesta, mutta edelleen yhtä innokkaasti harrastavana vankien
vapauttamista. Hän ei havitellut sen vähempää kuin asettua Ranskaa
vastaan tehtävän suuremmoisen ristiretken etupäähän. Kirjeessään
kesäkuun 30. p:ltä vakuutti hän olevansa Ludvigille ja Marie
Antoinettelle alati yhtä lämpimästi myötätuntoinen ja puhui siitä
avusta, jota hän oli aikeissa heille hankkia. Hän vakuutti heille
edelleen, että Europan hallitsijat olivat valmiit liittymään häneen ja
sitä varten kehotti hän kuningasta, ettei hän sallisi arvoaan
loukattavan.

Ylpeänä siitä tehtävästä, jonka suorittamiseen hän luuli olevansa
määrätty, piti kuningas Kustaa huomionsa herkeämättä kiinnitettynä
Ranskaan.

Hän neuvoi kuningas Ludvigia seuraamaan Henrik IV:nnen tai Kaarle
VII:nnen esimerkkiä eikä huolehtimaan muusta kuin menetetyn
kuningaskuntansa takaisin valloittamisesta.

Antamalla tämän neuvon osotti Ruotsin kuningas paremmin tuntevansa
luonteeltaan Ranskan kansan kuin Ludvig XVI:nnen.

Lisätäkseen kuninkaalle lähettämäinsä kirjeitten tehoa, oli hän kyllin
viisas kääntyäkseen samalla kertaa kuningattarenkin puoleen.

"Teidän tilanne on hirveä", kirjoitti hän Marie Antoinettelle; "täytyy
ryhtyä väkivaltaisiin keinoihin teidän pelastamiseksenne siitä. Miten
suuri lieneekin se vaara, jolle antaudutte alttiiksi, täytyy sen
ainakin olla pienempi sitä vaaraa, joka uhkaa, jos kohtalonne jätetään
tapausten ohjattavaksi ja sallitaan toisten niittää kuningasvallan
pelastamisen kunnia. Mutta minä unohdan, että on tarpeetonta puhua
vaaroista, tarpeetonta koettaa pienennellä niitä sen ruhtinattaren
silmissä, joka lokakuun 6. p:nä pelkäämätönnä seisoi raivoisan,
villiintyneen kansan edessä ja joka sittemmin -- käyttääkseni tunnettua
lausepartta -- on kasvanut vaarojen keskellä."

Suuremmalla innolla kuin viisaudella koetti Kustaa saada aikaan
ruhtinasliittoa, jonka asiana olisi ollut lähettää sotajoukkoja
Ranskaan ja pelastaa kuningas.

Heinäkuun 9. p:nä kirjoitti hän Venäjän keisarinnalle Katarina II:lle,
heinäkuun 16. p:nä Espanjan kuninkaalle, tehden selvää tuumistaan ja
pyytäen kannatusta.

Hänen suunnitelmansa mukaan tuli 30,000 itävaltalaisen sotamiehen
marssia Ranskaan Flanderin kautta; 12,000 sveitsiläisen tuli vallata
Franche-Compté ja 20,000 espanjalaisen kulkea Pyreneitten poikki.

Lisäksi toivoi hän saatavan apua Saksasta ja Hannoverista sekä
Englannin pysyvän puolueettomana.

Itse asettuisi kuningas Kustaa 16,000 ruotsalaisen etupäähän, ja hän
kehotti keisarinna Katarinaa lähettämään 6-8,000 venäläistä hänen
avukseen; Venäjän ja Ruotsin laivastojen tuli yhdessä viedä nämä
sotajoukot Ranskan rannikolle, jossa niiden tuli nousta maihin Ostenden
luona. Maasta pois muuttaneet tietysti liittyisivät vierasmaalaisiin
sotajoukkoihin, ja niin pian kuin maasta siirtyneet ruhtinaat jälleen
astuisivat jalallaan Ranskan maalle, kokoontuisivat -- Kustaan
mielipiteen mukaan -- maan paraimmat ja ylhäisimmät miehet heidän
ympärilleen.

Kustaa III ja Fersen sopivat siitä, että jälkimäinen heistä lähtisi
Wieniin taivuttaakseen Marie Antoinetten veljeä yhdessä Ruotsin
kuninkaan kanssa tarmokkaasti ryhtymään asiaan käsiksi sisarensa ja
lankonsa hyväksi.

Leopold vastaanotti hänet varsin sydämellisesti ja vakuutteli laajasti
olevansa myötätuntoinen Ranskan kuningasperhettä kohtaan ja hellivänsä
onnetonta sisartaan. Mutta Fersen huomasi ennen pitkää, ettei keisarin
kauniitten sanojen takana ollut paljoakaan halua toimintaan.

Mutta joskaan Leopold ei täyttänyt kaikkea sitä, mitä Marie Antoinette
puoluelaisineen oli häneltä toivonut, täytyy kuitenkin oikeuden
mukaisesti myöntää, että hän suurella mielenkiinnolla seurasi
tapahtumia Ranskassa ja osotti vilpitöntä halua olla sisarelleen ja
langolleen hyödyksi.

Heinäkuun 6. p:nä toimitti hän Paduasta kehotuksen useille
Europan hoveille, että nämä liittyisivät yhteen pelastaakseen
Ranskan kuninkaan. Mutta hän kieltäytyi nimenomaan antamasta
apuaan vastavallankumouksen toimeenpanoon. Leopold suositteli
sovittelupolitiikkaa; hän toivoi saatavan rakennetuksi sovinnon uuden
hallitusmuodon pohjalla, eikä siirtolaispuolueen kevytmielisyys ja
kokemattomuus ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

Tieto siitä, että kuningas ja hänen perheensä olivat paenneet
Pariisista, oli herättänyt hurjaa riemua osassa siirtolaisia. Oli
varusteltu juhlia, joita oli määrä viettää niin pian kuin saataisiin
tietää, että Ludvig onnellisesti oli päässyt rajan yli.

Suuresti kuitenkin erehtyy, jos luulee kaikkien maasta siirtyneiden
toivoneen, että onnenpyörä käännähtäisi Ludvigin ja Marie Antoinetten
eduksi. Suuret tapahtumat, joita sattui joka päivä, kasvavat vaarat,
jotka uhkasivat vanhojen säätyjen hajottamisella, eivät suinkaan
tehneet taistelua kuningasvallan puolesta yksimieliseksi.

Suuri osa maasta siirtyneitä oli kauan ollut tyytymätön kuninkaaseen.
"Maastamuutto kasvaa", kirjoitti Marie Antoinette veljelleen
Leopoldille, "ja se on suuri onnettomuus. Aateli syöksee meidät
turmioon, ja jättää meidät vaaroille alttiiksi. -- Meidän on pakko
pelastaa itsemme heidän avuttaan."

Siinä pienessä hovissa, jossa Artoisin kreivi piti valtikkaa ja joka
ensin kokoontui Turinissa sekä sittemmin Koblenzissa, oli monen
mielestä kuningasvallan todellinen voima kätkettynä.

Koblenz oli siihen aikaan kuin jokin Saksan Pariisi, ja Artoisin
kreiviä olivat maasta siirtyjät jo ammoin tottuneet pitämään
kuningasvallan edustajana. Ja niiden joukossa, jotka ympäröivät häntä,
oli paljon sellaisia, jotka suinkaan eivät salanneet, että he
tunnustivat oikeaksi hallitsijakseen Artoisin kreivin eikä kuningasta
Pariisissa. Heille se ei siis voinut läheskään olla mikään pettymys,
kun he saivat tiedon kuninkaan vangiksi joutumisesta, vaan iloitsivat
he päinvastoin siitä, koska se soi heille suurempaa vapautta harjoittaa
peliään. Vieläpä heiltä siinä määrin puuttui hienotuntoisuutta, että he
päästivät ilonsa äänekkäällä tavalla ilmi.

Provencen kreivi oli puolisoineen lähtenyt Pariisista samana päivänä,
jona kuningasperhe oli paennut toiselle suunnalle.

Hän oli toistaiseksi pannut Koblenzin matkansa määräksi, ja kun hänellä
oli parempi onni kuin veljellään, onnistui hänen myös liittyä Artoisin
kreiviin.

Hän oli paljoa tyytyväisempi omasta pelastumisestaan kuin pahoillaan
Ludvigin vastoinkäymisen johdosta.

Fersen esitti hänelle yhteistoiminnan suunnitelman kuninkaan
pelastamiseksi. Prinssi kuunteli tyvenesti mitä kreivillä oli
sanottavaa hänelle, mutta antoi vältteleviä vastauksia eikä millään
tavalla ilmaissut omia toiveitaan ja hankkeitaan.

"Siitä saat olla varma, että itsetyinen kunnianhimo on hänen
sydämessään paljoa väkevämpi kuin rakkaus hänen veljeensä ja
erittäinkin minuun", kirjoitti Marie Antoinette heinäkuun alussa
prinsessa Lamballelle. "Hän on koko elinikänsä surrut sitä, ettei hän
ole syntynyt hallitsijaksi, ja tämä hänen intonsa korkeimman vallan
tavoittelemiseen on hänessä kasvanut meidän taistellessamme
onnettomuutta vastaan, joka antaa hänelle tilaisuuden tunkeutua
etualalle."

Artoisin kreivi vastaanotti Fersenin rajun intohimoisella tavalla. Hän
puhui kapinoitsijain kukistamisesta ja vastusti jyrkästi kaikkia
sovinnonhieromisyrityksiä.

Fersen kuvaa häntä seuraavin sanoin:

"Artois juttelee lakkaamatta, ei koskaan kuuntele mitä toiset sanovat,
puhuu vain väkivallasta eikä laisinkaan sovinnon hieromisesta sekä
näyttää kaikissa suhteissa olevan varma asiastaan."

Marie Antoinetten ystävä näki Koblenzissa kylliksi useita todistuksia
uskottomuudesta kuningasta ja kuningatarta vastaan, ja täällä kohtasi
hän myös Polignac-perheen, joka ensi turvapaikastaan -- Italiasta --
oli tullut Saksaan liittyäkseen Artoisin kreiviin.

Ferseniä harmitti herttuatar Polignacin välinpitämättömyys
kuninkaallisen ystävänsä vaiheista.

"Madame Polignac", luetaan hänen päiväkirjastaan, "ei välittänyt edes
osottaa kiitollisuuden varjoakaan kuningatarta kohtaan. Hän itki
nähdessään minut, mutta hänen mielenliikutuksensa oli hyvin ohimenevää
laatua. Hän puhui enemmän itsestään ja omista asioistaan kuin
onnettomasta ystävättärestään. Eivätkä hänen puheensa olleet kaikittain
kuninkaallista perhettä imartelevia."

Panettelu ei säästänyt uskollista Ferseniä. Ruotsin sekä
Espanjan lähettiläät samoin kuin useat muut soimasivat häntä
kunnianhimoisuudesta.

"Siinä ollaan oikeassa, että minä olin kyllin kunnianhimoinen
tahtoakseni palvella teitä, ja minä suren elinikäni sitä, ettei minun
onnistunut saavuttaa tarkoitusperääni", kirjoitti hän tämän johdosta
Marie Antoinettelle. "Tahdoin maksaa teille osan sitä velkaa, johon
minulla on ollut ilo joutua, ja minä tahdoin näyttää, että itsekkäistä
tarkoituksista vapaana saattaa olla kiintynyt sellaiseen ihmiseen kuin
te olette. Käytökseni olisi muuten pitänyt osottaa näille ihmisille,
että tämä oli ainoa kunnianhimoni, ja että kunnia tulla tuntemaan
teidät, madame, oli rakkahin palkintoni."



15.

Prinsessa Lamballe ja hänen diplomaattinen tehtävänsä. -- Kirjeitä
kuningattarelta ja prinsessalta.


Sen sijaan että herttuatar Polignac vain ajatteli omaa itseänsä ja
omaisuutensa varmaan talteen saattamista, jatkoi jalo ja lempeä
prinsessa Lamballe yhä alttiiksiantavaa toimintaansa kuningattarensa
hyväksi.

Hän oli yksi niitä harvoja, joille kuningaspari ennakolta oli antanut
tiedon aiotusta paostaan.

Jotta ei mitään epäluuloja syntyisi, olivat Marie Antoinette ja
prinsessa keskenään sopineet, että jälkimäinen lähtisi Aumaleen, jossa
hänen appensa oli muutamia aikoja oleskellut heikontuneen terveytensä
takia.

Prinsessan ollessa poissa voitiin vielä vähemmin epäillä
matkavarustusten olevan hankkeissa. Niin pian kuin pako oli suoritettu,
tuli Marie Antoinetten antaa ystävättärelleen tieto siitä, jotta
tämäkin pikaisesti voisi lähteä pois maasta ja vieraalla alueella
jälleen yhtyä kuninkaaseen ja kuningattareen.

Odotetun sanoman sai prinsessa vastaanottaa Aumalessa kesäkuun 21.
päivän iltana. Hän matkusti heti Boulogneen ja astui siellä Englantiin
menevään laivaan.

Laiva nosti ankkurin, ja samassa kun alus lähti merta kyntämään,
ilmoittivat kaupungista ammutut kanuunanlaukaukset, että kuninkaan pako
oli tullut tunnetuksi.

Vastuksia kokematta pääsi prinsessa Englantiin; vielä ei hän tiennyt,
että kuninkaallisten pako oli tullut estetyksi Varennesissa.

Prinsessan saatua tämän masentavan tiedon, oli hänen ensi ajatuksensa
palata Ranskaan. Hovista lähetetyissä kirjeissä kehotettiin häntä
kumminkin jäämään sinne missä oli, sillä otaksuttiin, että hän nykyisin
voisi olla kuningattarelle suuremmaksi hyödyksi Englannissa.

Toivottiin, että tämän maan mahtava ministeri, Pitt, suostuisi tukemaan
horjuvaa Ranskan monarkiaa; ja Marie Antoinette kehotti prinsessa
Lamballea vaikuttamaan tässä suhteessa Englannin kuningashuoneeseen.

Mutta hänen ponnistuksensa jäivät tuloksia vaille. Seuraava ote Marie
Antoinetten kirjeestä sisarelleen Marie Christinelle osottaa tämän
varmaksi:

"Onpa hetkiä, jolloin minun tekee mieleni lähettää rakas Lamballeni
Leopoldin luo. Voisihan hän ennakolta puhua sinun kanssasi, saadakseen
tietää, miten hänen on meneteltävä hovissa. -- Salaisesti ja minua
auttaakseen on hän lähtenyt vaivaloiselle matkalle Englantiin.
Kuningatar ja hänen tyttärensä vastaanottivat hänet sangen
suosiollisesti, mutta kuningas on pimitetty. Hallitsijana maassa
on ministeri, ja tämä on selvin sanoin tehnyt prinsessalle
ymmärrettäväksi, että me olemme itse syypäät onnettomuuksiimme."

Ranskasta saapui prinsessalle uutisia toinen toistaan masentavampia, ja
Englannissa sammuivat kaikki toiveet. Pariisin levottomuuksien kaiku
kuului Lontooseen saakka ja toi joka päivä uusia tietoja hänen rakasta
kuningatartaan uhkaavasta vaarasta.

Hänen tehtävänsä vieraassa maassa oli pian suoritettu. Kirjeessä
toisensa jälkeen pyysi hän lupaa saada palata Ranskaan. Turhaan rukoili
Marie Antoinette, ettei hän vielä kerran syöksyisi tiikerin kitaan.
Mitä suurempi vaara oli, sitä suurempaa mielihyvää ja iloa tuotti
hänelle sen uhmaaminen.

Ystävättäret esittivät mitä erilaisimpia syitä, toinen saadakseen luvan
palata Ranskaan ja toinen saadakseen paluun ehkäistyksi. "Se oli",
lausuu Lescure, "jaloa ja mieltäliikuttavaa hellyyden kilvoittelua
uhrin tarjoojan ja uhrista kieltäytyjän välillä."

Marie Antoinetten kirjeet prinsessalle 1791 vuoden jälkipuoliskolla
tuovat ilmi kuningattaren tunteet; ne osottavat hänen mitä hartaimmasti
halunneen nähdä ystävätärtä luonaan samalla kun hän pelkäsi kutsua
häntä kotiin.

    "Rakas Lamballeni", kirjoitti kuningatar syyskuun alussa, "et voi
    aavistaa millaisessa mielentilassa olen ollut sinun lähdettyäsi.
    Elämän perustus on rauha, ja minusta on kovin tuskallista, kun
    täytyy olla tätä ehtoa vailla. Viimekuluneina päivinä on kansa
    ollut niin kiihtynyt hallitusmuodon takia, ettei tiedä mitä voi
    olla odotettavissa. Tapahtuu niin paljon kauheata meidän
    ympärillämme... Olemme kuitenkin tehneet jotakin hyvää. Oi jospa
     kansa tietäisi sen! Tule takaisin, rakas sydämeni, tarvitsen niin
     hyvin sinun ystävyyttäsi! Elisabeth tulee juuri nyt sisään ja
     pyytää saada liittää tähän muutamia rivejä. Hyvästi, hyvästi!
     Syleilen sinua koko sielustani.

                                           Marie Antoinette."

Tämän kirjeen reunaan on Ludvig XVI:nnen sisar kirjoittanut:

    "Kuningatar sallii minun lausua, kuinka suuresti rakastan teitä.
    Hän ei ikävöi teitä hartaammin kuin minä.

                                             Elisabeth Marie."

Myöhemmin samana kuukautena kirjoitti Marie Antoinette:

    "Kuningas on lähettänyt minulle tämän kirjeen, jotta minä
    jatkaisin sitä. Hän on nyt jälleen voimistunut, saaden siitä
    kiittää vahvaa terveyttään. Tyyneys, jolla hän kantaa tapahtumat,
    näyttää olevan kaitselmuksen hänelle suoma, ja hyvänlaatuinen
    Elisabeth on niin liikutettu siitä, kuin olisi se taivaasta
    lähtenyt mielijohde. Siitä pahoinvoinnista, joka kuningasta on
    vaivannut, on kansalla tuskin ollut tietoakaan. -- -- -- Minä en
    kiinnitä toivoani mihinkään turhiin, rakas Lamballeni; odotan
    kaikkea Jumalalta. Luota hellään ystävyyteeni, ja jos tahdot
    antaa minulle todisteen omasta ystävyydestäsi, niin hoida
    terveyttäsi äläkä tule takaisin, ennenkuin olet täysin toipunut.

    Hyvästi! Syleilen sinua!

                                           Marie Antoinette."

Prinsessa Elisabeth on tähän lisännyt:

    "Ette koskaan, madame, löydä vilpittömämpää ja hellempää
     ystävätärtä kuin on

                                             Elisabeth Marie."

"Älä palaa tänne", luetaan eräässä kuningattaren myöhemmässä kirjeessä.
"Asiain nykyisellä kannalla ollen täytyy sinun vuodattaa kyyneliä
tähtemme.

"Kuinka sinä olet hyvä, ja mikä totinen ystävä sinä olet! Minä pyydän
vakuuttaa sinua, että minä tunnen sen, ja ystävyyteni kautta kiellän
sinua palaamasta tänne.

"Odota, jotta saat nähdä mitä tuloksia hallitusmuodon vahvistamisesta
on. Hyvästi, rakas Lamballeni. Ole vakuutettu siitä, että hellä
ystävyyteni ei lopu ennen kuin kuoltuani."

Mutta prinsessan sydän puhui valtavammin kuin kuningattaren järkisyyt;
hän ei sietänyt enää lopulta nähdä miten vaarat, jotka ympäröivät
kuningasperhettä, joka päivä kasvamistaan kasvoivat. Huolimatta
ystävättären monista varoituksista palasi hän Ranskaan.

Herttua Penthièvre makasi Vernonissa sairaana; prinsessa lähti ensin
sinne hoitamaan häntä. Kirjallisesti ilmoitti hän sitten Marie
Antoinettelle paluustaan, ja Ranskaan saavuttuaan sai hän heti
vastaanottaa seuraavan kirjeen:

    "Ei, rakas Lamballeni, sinä et saa palata tänne. Siinä tilassa
    kuin Penthièvren herttua nykyään on, kaivattaisiin sinua liian
    paljon Vernonissa. Kuinka hyvä ja vilpitön ystävätär sinä olet!
    Usko minua, ettei kukaan voi olla siitä elävämmin vakuutettu kuin
    minä. Mutta täytyy myöskin ajatella itseänsä, ja ystävyyteni
    nimessä kiellän sinua palaamasta Pariisiin. Odota, että saat
    nähdä mitä seurauksia hallitusmuodon hyväksymisestä on. Kirjoita
    usein minulle ja sano monsieur de Penthièvrelle, että kuningas
    ja minä levottomina odotamme tietoja hänen voinnistaan. Hyvästi,
    rakas Lamballe, ole varma siitä, ettei ystävyyteni sinua kohtaan
    koskaan lopu. Tuhannet terveiset.

                                          Marie Antoinette."

351

Lokakuun 14. p:nä oli prinsessa saapunut Vernoniin; 18. päivänä samaa
kuuta lähti hän Pariisiin.

"Miniäni uskollisuus kuningatarta kohtaan on suuresti kiitettävä",
lausui herttua vanhus. "Hän tekee suuren uhrauksen palaamalla nykyään
kuningattaren luo. Vapisen ajatellessani, että hänestä mahdollisesti
tulee ystävyytensä marttyyri."

Eikä prinsessa itsekään tuntenut rauhaa povessaan. Ennen lähtöään laati
hän testamenttinsa, jossa kuningattarelle oli omistettu seuraavat
sanat:

"Minä pyydän kuningatarta viimeisenä armonsa osotuksena vastaanottamaan
herätyskelloni, joka sitte hänen mieleensä palauttaa niitä hetkiä,
jotka olemme viettäneet yhdessä. Minä pyydän häntä vastaanottamaan sen
kiitollisuuden merkiksi henkilön puolelta, jota hän on kunnioittanut
ystävättären nimellä -- kalliilla nimellä, joka on ollut elämäni onnena
ja jota en koskaan ole käyttänyt muutoin kuin osottaakseni hellyyttäni
ja tunteitani häntä kohtaan, jota aina olen rakastanut ja rakastan
viimeiseen hengenvetooni saakka."

"Olen varma siitä, että teidän majesteettinne kernaasti haluaa pitää
minut luonaan", virkkoi prinsessa, kun hän jälleen astui Tuilerioihin.

Kuningatar tyytyi tähän tuskallisella kiitollisuudella. Hänelle,
kaikkien moittimalle, hylkäämälle ja syyttämälle kuningattarelle, jota
jokaisen olisi tullut sääliä, joskaan ei olisi voinut häntä auttaa, oli
suurena lohdutuksena se, että hänellä oli läheisyydessään ystävä, joka
oli niin omaa voittoa pyytämätön, niin hellä ja niin rohkea kuin
prinsessa Lamballe.

Prinsessa Lamballe asettui jälleen Flora-paviljonkiin asumaan. Hän
auttoi kuningasparia neuvoilla ja työllä, ja kirjoitti muun muassa
kuninkaan kehotuksesta lukuisille maasta siirtyneille aatelisperheille,
taivuttaakseen heidät palaamaan kotimaahan.

Vallankumouksen myrskyt riehuivat edelleen Ranskassa, ja prinsessan
sukulaisissa ja ystävissä heräsi aavistus sen hirveän kohtalon
mahdollisuudesta, joka oli hänelle varattu. Kuningas, kuningatar,
Penthièvren herttua, prinsessa Elisabeth, Orléansin herttuatar ynnä
monet muut kehottivat mitä vakavimmin häntä poistumaan vaarallisesta
pääkaupungista. Paavikin ryhtyi tarmokkaihin toimenpiteihin
taivuttaakseen hänet tulemaan Roomaan.

Mutta prinsessalla oli sama vastaus varalla kaikille:

"Minun ei ole mistään soimaaminen itseäni. Jos pyhän velvollisuuden
täyttäminen, jos horjumaton uskollisuuteni kuningastani ja
kuningatartani kohtaan, jotka samalla ovat sukulaisiani ja ystäviäni,
jos rakkaus, jolla hellin appeani ja Ranskanmaata, ovat rikoksia, niin
tunnustan itseni syylliseksi Jumalan ja ihmisten edessä. Pidän itseäni
onnellisena, jos saan kuolla niin ihanan asian puolesta."

Penthièvren herttua, joka oli mitä suurimmassa määrässä levoton
miniänsä puolesta, sai Sardinian kuninkaan -- prinsessan suvun
päämiehen -- taivutetuksi käyttämään vaikutusvaltaansa ja käskemään
prinsessaa pakenemaan niitä vaaroja, jotka ympäröivät häntä; hän tahtoi
että prinsessa olisi palannut Italiaan, hänen oikeaan isänmaahansa.
Mutta turhaa kaikki.

"Sire, korkea sukulaiseni!" kirjoitti prinsessa vastaukseksi hänen
kirjeisiinsä. "Minä en muista, että kukaan Savoijin suvun mainioista
esi-isistä olisi häväissyt nimeään ja himmentänyt ylevää mainettaan
pelkurimaisella teolla. Minä tekisin sen -- ja olisin siinä tapauksessa
suvun ensimäinen -- jos näinä kauheina aikoina hylkäisin Ranskan hovin.
Voiko teidän majesteettinne antaa anteeksi, että rohkenen tehdä teidän
tahtoanne vastaan? Heimous samoin kuin valtioviisaus vaativat yhtä
suuressa määrin, että yhdistämme ponnistuksemme kuninkaan ja
kuningattaren ja kaikkien Ranskan kuninkaallisen perheen jäsenten
puolustamiseksi. Minun on mahdoton peruuttaa päätöstäni, nimittäin
sitä, etten luovu kuninkaallisesta perheestä, semminkään nyt, kun
kaikki sen entiset palvelijat minua lukuunottamatta ovat hyljänneet
sen. Onnellisemmissa oloissa voi teidän majesteettinne luottaa
tottelevaisuuteeni, mutta näinä aikoina, jolloin Ranskan hovi on
katkerimpien vihollistensa vainoomisille alttiina, pyydän nöyrimmästi
oikeutta saada totella ainoastaan omantuntoni ääntä. Marie Antoinetten
hallituksen loistavimmalla ajalla tulin minä hänen kuninkaallisesta
suosiostaan ja armostaan osalliseksi. Jos hylkäisin hänet hänen
onnettomuutensa hetkinä, olisi se samaa kuin uskottomuuden leiman
lyöminen sekä omaan että kuuluisan sukuni maineeseen. Sitä minä
pelkään, Sire, ja minä pelkään sitä enemmän kuin kaikkia mahdollisia
kärsimyksiä."



16.

Kuningas vahvistaa uuden hallitusmuodon. -- Juhlia. -- Kuningatar käy
viimeisen kerran teatterissa. -- Viimeinen mahdollisuus sovinnon
solmimiseen kuningasparin ja Orléansin herttuan välillä.


Ludvig XVI oli nyt enää oman itsensä varjo. Hän ei ollut enää kuningas,
tuskin enää mieskään. Pitkälliset vastoinkäymiset olivat tyyten
kuluttaneet hänen voimansa. Aamusta iltaan istui hän tuijottaen
eteensä, katse jäykkänä ja tylsänä. Ruumiiltaan runneltuna ja
henkisesti murtuneena kun oli, saattoi hän olla viikkokausia puhumatta
sanaakaan.

Mielenkarvaudekseen ja häpeäkseen täytyi Marie Antoinetten katsella
puolisonsa toimettomuutta ja nöyrtymystä. Kuninkaalta puuttui voimaa
saattaa päätöksiä täytäntöön, ja hän antautui kokonaan paljoa
tarmokkaammin puolisonsa johdettavaksi.

Se aika oli kauan sitten mennyt, jolloin Marie Antoinette pani huolta
miellyttämiseen, loistoon ja kauniisiin vaatteihin. Ei hänessä enää
tuntenut peilisalien sankaritarta, Trianon kruunattua paimenetarta,
sirouden, huvien, muodin kuningatarta.

Tuhansien juonien ympäröimänä, yhtä paljon siirtolaisten kuin
jakobiinien vihaamana, näki hän ympärillään vain surua ja vainoa.
Kohtalo oli noussut häntä vastaan niin hellittämättömän katkerana, että
hänen sydämensä oli väsynyt kaikkeen, yksin toivomaankin.

Mutta siitä huolimatta koetti hän vielä salata kyyneliään ja haki
keinoja millä suoriutua hädästä. Kuni innokas vakooja seisoi hän sillä
vaarallisella paikalla, johon rakkaus puolisoon ja lapsiin piti hänet
kytkettynä.

Paimensauva oli vaihdettu kynään, ja vakavat poliittiset
neuvottelemiset olivat seuranneet maalaisaskareita Trianossa. Mutta
eloisa esitystapa, joka onnellisempina päivinä oli tehnyt hänen
kirjeensä miellyttäviksi, oli muuttunut synkäksi ja raskaaksi hänen
jouduttuaan seisomaan vaaran kanssa kasvoista kasvoihin.

Marie Antoinette oli perinyt äitinsä rohkeuden, mutta ei hänen
lahjakkaisuuttaan; sitä paitsi ei hänen kasvatuksensa ollut
vähimmälläkään tavalla valmistanut häntä valtiollista taistelua varten.
Tästä seurasi niinikään, että hän usein erehtyi keinoista ja
menettelytavoista. Hän piti yhtaikaa kiinni kahdesta, keskenään
toisiaan vastaan kamppailevasta asiasta: kuninkuudesta, joka oli
joutunut vaaraan, ja maasta, jota uhkasi turmio. Hän ei käsittänyt --
tahi ei ainakaan sitä itselleen tunnustanut -- että toisen
pelastamiseksi oli välttämätöntä uhrata toinen.

Barnaven neuvosta kirjoitti hän (heinäkuun 30. p:nä 1791) keisari
Leopoldille kirjeen, jossa esitti eduskunnallisen monarkkian
välttämättömyyden, tunnusti yksinvaltiuteen palaamisen mahdollisuuden
ja osotti veljelleen, mitenkä vaarallinen sellainen vieraan vallan
sekaantuminen olisi, joka loukkaisi Ranskan kansan tunteita ja vain
toisi onnettomuutta mukanaan.

Sitten kun Marie Antoinette oli tehnyt Barnaven osalliseksi
luottamuksestaan, luuli hän huomaavansa jonkunlaista mahdollisuutta
siihen, että eri puolueet jälleen voisivat lähentyä toisiaan.

Tuntuu hyvin uskottavalta, että pikemmin nainen kuin kuningatar valtasi
Barnaven ja saattoi hänen panemaan oman turvallisuutensa alttiiksi
palvellakseen hovia. Mutta millaiset hänen tunteensa lienevätkin
olleet, oli hän rehellinen neuvoissaan ja vilpitön siinä avussaan, jota
antoi Marie Antoinettelle.

Tärkeitä tapahtumia sattui tällä välin. Uusi hallitusmuoto saatiin
valmiiksi, ja kansalliskokous esitti sen kuninkaalle. Jotta kuninkaalla
olisi tilaisuus tyystin tutkia sitä, suotiin hänelle näennäisesti
jonkun verran enemmän vapautta kuin ennen.

Kuningas ja kuningatar neuvottelivat useiden henkilöiden kanssa
hallitusmuotoa koskevasta asiasta. Ja vain harvat heistä näkyvät
kehottaneen häntä kokonaan kieltäytymään hallitusmuotoa vahvistamasta.

Ruhtinas Kaunitz, joka tekeysi keisari Leopoldin mielipiteiden
tulkiksi, neuvoi kuningasta hyväksymään hallitusmuodon. Toiset
kehottivat häntä niinikään vahvistamaan sen, kumminkin huomauttamalla
sen vajavaisuuksista.

Kreivi la Marck antoi Mirabeaun entisen sihteerin valmistaa mietinnön,
jonka hän esitti kuninkaalle ja joka sisälsi, että Ludvigin tulisi
koettaa voittaa kansan luottamus hyväksymällä hallitusmuoto, kunnes sen
oma onttous aiheuttaisi uuden vallankumouksen. Perustuslakien ystävät
-- Lafayette, Barnave, Lameth veljekset y.m. -- kehottivat tietysti
mitä lämpimimmin häntä hyväksymään sen.

Ludvigin ja Marie Antoinetten ylpeydelle loukkaavaa oli, että heidän
täytyi taipua noudattamaan asetusta, jota he eivät käsittäneet eivätkä
edes hyväksyneetkään. Mutta olihan toiselta puolen kansan takaisin
voitettu luottamus ainoa keino valtaistuimen säilyttämiseksi heille
itselleen ja heidän lapsilleen. Päästäkseen olemasta yhä edelleen
vankeudessa, päättivät he niin muodoin taipua tämän pakkotilan edessä.

Marie Antoinette kirjoittaa kreivi Mercylle syyskuun 12. p:nä 1791:

    "Tämä on meille varsin arveluttava hetki. Kuninkaan on huomenna
    allekirjoitettava asetus. Olisin kernaasti viivyttänyt kirjeeni
    lähettämistä parisen päivää, jotta samalla olisin saanut lähettää
    teille hänen kirjoituksensa ja voinut kertoa, minkä vaikutuksen
    se on tehnyt. Mutta kirjeen tuojan täytyy lähteä jo tänään.

    uninkaan kirjelmä on niiden henkilöiden toimittama, jotka ovat
    kirjoittaneet teille Laborden kautta [Nämä henkilöt ovat: herrat
    Barnave, Dupont, Lameth ja Lafayette. Olen lausunut ilmi
    mielipiteeni näitten vaarallisten rahvaankiihottajien
    luonnonlahjoista, luonteista ja järjestelmästä sekä heidän
    tarkoituksistaan, joista ei saata olla mitään epäilyksiä. (Mercyn
    muistutus.)]; tapaatte tosin siinä joitakuita lujamielisiä
    piirteitä, mutta ette suinkaan kieltä, joka soveltuisi kuninkaalle,
    joka tietää kuinka syvästi hänen arvoaan on loukattu.

    Arpa on niin muodoin heitetty. Tärkeintä on nyt soveltaa
    menettelynsä ja esiintymisensä asianhaarojen mukaan. Minä
    toivoisin, että kaikki tahtoisivat seurata minun menettelytapaani;
    mutta lähimmässä ympäristössämmekin on meillä kestettävänä useita
    vaikeuksia ja paljon taistelua.

    Säälikää minua. Voin vakuuttaa teille, että vaaditaan paljoa
    suurempaa rohkeutta voidakseen kestää mitä minun on kestettävä,
    kuin vaaditaan taistelutantereella vihollista vastaan mentäessä;
    sitä enemmän minulta, joka en suinkaan erehtynyt aavistaessani
    onnettomuutta siitä tarmon puutteesta, joka osottautuu muutamissa,
    ja siitä hyvän tahdon puutteesta, joka osottautuu toisissa. Oi,
    Jumalani, voiko olla mahdollista, että minun, joka olen
    syntymässäni saanut ylpeän luonteen ja jonka suonissa virtailee
    jaloa verta, on elettävä elämäni moisella vuosisadalla ja moisten
    ihmisten parissa! Mutta älkää silti luulko, että rohkeuteni pettää.
    En itseni, vaan poikani tähden tahdon koettaa pysyä pystyssä, ja
    minä täytän aina viimeiseen asti raskaan ja tuskallisen
    velvollisuuteni.

    En näe enää mitä kirjoitan; hyvästi!

    J.K. Saatuanne kuninkaan puheen, ilmoittakaa minulle
    salakirjoituksella, mitä siitä pidätte.

                                          Marie Antoinette."

Seuraavana päivänä sen jälkeen kuin tämä kirje kirjoitettiin, lähetti
Ludvig kansalliskokoukseen ylempänä mainitun kirjoituksen, jossa hän
hyväksyi asetuksen ja ilmoitti olevansa halukas vahvistamaan sen. Vielä
toivoi hän, että kaikki voisi kääntyä hyväksi, jos hän menettelisi
kärsivällisesti ja viisaasti.

Syyskuun 14. p:nä lähti hän kansalliskokouksen saliin vannoakseen
noudattavansa uutta hallitusmuotoa.

Hän astui sisään ministeriensä edellä, istuutui nojatuoliin presidentin
viereen ja luki kovalla äänellä julki valankaavan.

Mutta 1791 vuoden Pariisi ei ollut enää sama kuin 1789 vuoden Pariisi.
Bastiljin antautuessa oli vanha aika vielä seisonut uuden ajan
rinnalla. Vanha ylimystö oli vallankumouksen ensi vuosina vielä
säilyttänyt loistonsa, joskaan ei valtaansa, ja vanhat nimivaakunat ja
virka-arvot oli ensi aluksi vielä jätetty sillensä.

Mutta toisin oli laita v. 1791. Ylimystö ja vallankumous eivät enää
seisoneet vierekkäin. Komeutta ja arvoerotusta ei ollut enää olemassa.
Virka-arvot ja kohteliaisuustemput oli poistettu, kaikki vaakunakilvet
rikottu tai maalattu umpeen ja kaikki vanhat hovin seurasäännöt pantu
viralta.

Kansalliskokouksen presidentti oli ilmoittanut, että edusmiesten ei
tarvinnut nousta seisomaan, jos kuningas itse istuutuisi.

Ludvig pani merkille tämän puuttuvan kunnioituksen ja tuimistui siitä.
Marie Antoinette, joka prinsessa Elisabethin ja lasten keralla istui
puhujaparvekkeella, huomasi niinikään sen ja vihastui yhtä kovasti. Se,
että kokous istui hatut päässä hallitsijan lukiessa valaa, tuntui
voittavan kaikki muut nöyryytykset, joita kuningas tällä hetkellä sai
kokea.

Suosionhuudot, jotka kaikuivat kuninkaan poistuessa kokouksesta, eivät
mitenkään saaneet häntä unhottamaan nöyryytystä.

Palattuaan linnaan, heittäytyi hän murtuneena tuolille.

"Voi, puolisoni", huusi hän kuningattarelle, "sinä olet tullut Ranskaan
nähdäksesi -- --"

Ääni tukahtui kyyneliin.

Marie Antoinette laskeusi polvilleen puolisonsa viereen, syleili ja
koetti lohdutella häntä.

Muutamia päiviä sen jälkeen luettiin uusi asetus juhlallisesti julki
Marskentällä suunnattomien ihmisjoukkojen läsnäollessa. Syleiltiin ja
onniteltiin toisiansa ja toivottiin, että rauha ja järjestys jälleen
palautuisivat maahan.

Hallitusmuodon hyväksyminen oli jälleen ikäänkuin päivänpilkahdus
uhkaavien pilvien peittämältä taivaalta -- mutta valitettavasti sitä
kesti vain vähän aikaa.

Muutamat toivoivat, että vallankumous nyt oli päättynyt, mutta
ymmärtäväisemmät ja tarkkanäköisemmät eivät pitäneet näitä toiveita
mahdollisina. Itse asiassa ei kukaan pannut pois aseitaan, eivätkä
ilonilmaukset saaneet tarkkaavaista vaarinottajaa johdetuksi harhaan.

Poltettiin ilotulia ja pantiin toimeen juhlia, laulettiin ja
tanssittiin. Kellot soida kumisivat. Suuret kansanjoukot täyttivät
Tuileriapuiston lehtokäytävät ja viettivät meluten ja räyhäten
valtakunnan uuden hallitusmuodon juhlaa. Ja tähän kaupungin juhlaan
pyydettiin kuningasperhettä ottamaan osaa.

Kuningas ja kuningatar lupasivat tulla. Ludvig, Marie Antoinette ja
kruununprinssi ajoivat Pariisin katuja pitkin kansalliskaartin
saattamina.

Bulevardit, Louvre, Tuileriat säteilivät kirkkaasti valaistuina.
Kukkaköynnöksiä oli ripustettu puitten väliin. Leikittiin
kansanleikkejä, ja viiniä ja ruokaa jaettiin ilmaiseksi.

Väkijoukot olivat niin taajat, että kuninkaallisten täytyi ajaa
käymäjalkaa.

Kuningas ja hänen perheensä saivat yleensä kokea hyvää vastaanottoa
kansan puolelta.

Mutta muuan mies pysyttelihe lakkaamatta kuningattaren läheisyydessä,
ja joka kerta kun huudettiin: "Eläköön kuningas!" huusi hän suurella
äänellä kuningattaren korvaan:

"Ei -- älkää uskoko heitä! Eläköön kansa!"

Jo tavallinen äly kielsi Marie Antoinettea osottamasta, että hän oli
kuullut tuon huudon. Mutta hänestä tuntui nyt kuin olisivat nekin
pilkanneet häntä, jotka kaiuttivat suosionhuutoja hänelle. Hän toivoi,
että juhla pian päättyisi.

Juhlien loputtua sai kuningasperhe olla jonkun aikaa rauhassa rahvaan
ahdisteluilta. Mutta epäluulo kuningasta ja kuningatarta kohtaan ei
ollut entisestään vähentynyt.

Kahvilat olivat kuin mitä temmellyskenttiä. Sanomalehdet ahdistivat
hallitusta entistänsä kahta tuimemmin.

Elämä linnassa kävi tavanmukaista menoaan. Vahtisotamiehet oli kuten
ennenkin asetettu kaikille uloskäytäville sekä kuninkaan ja
kuningattaren huoneitten ulkopuolelle. Joka sana, joka katse, jonka
Ludvig ja hänen puolisonsa keskenään vaihtoivat, tuli huomatuksi ja
synnytti epäluuloa.

Kaikesta huolimatta näytti siltä, kuin kansan mieliala loppupuolella
vuotta 1791 olisi alkanut kääntyä hyljeksitylle Marie Antoinettelle
edullisemmaksi.

Eräässä senaikuisessa Lescuren julkaisemassa kirjoituksessa luetaan
muun muassa seuraavaa:

"Kuningas koettaa kaikin keinoin voittaa takaisin kansan suosiota. Hän
käyskentelee usein kaupungilla, etenkin esikaupungeissa. Mutta on
helppo huomata, ettei häntä koskaan tervehditä yhtä lämpimästi kuin
kuningatarta tervehdittiin oopperassa eilen. Erittäinkin huusivat
suurella innolla naiset varmaankin tuhat kertaa: 'Eläköön kuningatar!'
ja sitten: 'Eläköön kansa!' Vain harvat huusivat: 'Eläköön kuningas!'

"Yleisön tietoon alkaa levitä, että kuningatar, joka on varsin
järkähtämätön aikeissaan, on päättänyt liittyä hallitusmuodon ystäväin
puolueeseen, mikä on meille takeena keisarin puolueettomuudesta. Mutta
sensijaan kerrotaan kuninkaan toivovan palautumista entisiin oloihin."

Jakobiinit pelkäsivät, että kansa taipuisi leppyiseksi. Sentähden
koettivat he parhaansa mukaan esittää kuningattaren teot niin
pelottavassa muodossa kuin suinkin. Eivätkä kansan ystävälliset tunteet
pysyneetkään kauan semmoisina.

Mutta vielä viimeisen kerran tervehdittiin Marie Antoinettea
suosionosotuksilla teatterissa. Tämä tapahtui italialaisessa oopperassa
helmikuun 20. p:nä 1792.

Mainittuna iltana vastusti kumminkin osa yleisöä näitä
kunnianosotuksia. Sen johdosta nousi riita, ja voitolle päästäkseen
täytyi kuninkaallisen perheen puoluelaisten panna kaikki tarmonsa
liikkeelle.

Viimeisen kerran elämässään hän silloin kävi teatterissa. Illan
kuluessa oli hän useita kertoja pyyhkinyt pois kyyneliään.
Mieltymyshuudotkin tekivät hänet raskasmieliseksi; kruununprinssi, joka
istui hänen sylissään, oli kysynyt häneltä miksi hän itki.

Orléansin herttua oli kuninkaallisen perheen pakenemisen jälkeen ja
sitä seuranneiden tapahtumien aikana esiytynyt tavalla, joka näytti
olevan omiaan saattamaan hänen entisen vihamielisen käytöksensä
unhotuksiin.

Mikään ei olisi ollut hänelle helpompaa, kuin kuninkaan paettua asettua
itse kruununpyytäjäksi. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan lausui
päinvastoin:

"Niin kauan kuin maassa on kuningas, on hän ainoa laillinen
hallitsija."

Kesäkuun 26. p:nä oli hän luopunut niistä oikeuksistaan
valta-istuimeen, joita Ranskan perintölaki hänelle myönsi.

"Minun ei ole sallittu enää erota porvariluokasta", kirjoitti
hän niihin aikoihin. "Minä olen liittynyt siihen, vakaasti
päättäneenä pysyä siinä ainiaan; kunnianhimo on minun puoleltani
anteeksiantamatonta luopumista periaatteistani."

Saman vuoden lopulla olivat Ludvig XVI ja Orléansin herttua jo hyvällä
tiellä tehdäkseen sovinnon. Noudattaen haluaan tehdä jotakin parempien
välien aikaansaamiseksi, oli kuningas, niin pian kuin hallitusmuoto oli
astunut voimaan, nimittänyt sukulaisensa amiraaliksi.

Herttua lähti meriministerin, Bertrand de Mollevillen luo kiittääkseen
nimityksestä. Hän vakuutti ministerille ihan avoimesti ja
rehellisesti, että hän pani suurta arvoa hänelle osotettuun armoon,
koska hän sen kautta juuri sai tilaisuuden osottaa kuninkaalle, kuinka
suuresti häntä oli parjattu.

"Minä olen kovin onneton ja lisäksi aivan ansiotta", sanoi hän. "Minä
olen suurimmaksi osaksi syytön kaikkeen siihen, mitä minusta on
kerrottu. On luultu minun yksinään olevan syypää, koska en ole
kehdannut puhdistaa itseäni rikoksista, joita minä inhoan. Te olette
ministereistä ensimäinen, jolle minä puhun tällä tavalla, sillä te
olette ainoa, jonka luonne herättää minussa kunnioitusta."

Molleville pyysi häntä mieskohtaisesti ilmaisemaan tunteensa
kuninkaalle.

"Sitä minä juuri toivonkin", vastasi herttua. "Jos voisin luottaa
siihen, että kuningas tahtoo ottaa minut vastaan, lähtisin hänen
luoksensa huomenna."

Ministeri ilmoitti kuninkaalle herttuan toivomuksen, ja Ludvig päätti
ottaa hänet vastaan. Seuraavana päivänä oli hänellä sukulaisensa kanssa
puhelu, jota kesti yli puolitoista tuntia ja johon kuningas näkyi
jäävän tyytyväiseksi. Hän lausui jälestäpäin Bertrand de Mollevillelle:

"Minä olen samaa mielipidettä kuin te: herttua näyttää tarkoittavan
totta pyrkiessään sovintoon. Hän tahtoo kaikin mahdollisin tavoin
sovittaa sen pahan, mikä on tapahtunut hänen nimessään ja johon hän
ehkä ei olekaan niin paljon osallinen kuin me luulimme."

Sovinto näytti olevan täydellinen. Mutta seuraavana sunnuntaina sattui
kohtaus, joka teki sen vaikutuksen tykkänään mitättömäksi. Ja sen
sijaan että juopa näiden kahden kuninkaallisen sukulaisen välillä olisi
umpeutunut, leveni se siitä päivästä alkaen yhä enemmän.

Puheenalaisena sunnuntaina saapui herttua vuoden kestäneen poissaolon
jälkeen taaskin kuninkaan aamupäivävastaanottoon.

Hovissa ei oltu aavistettukaan Ludvigin ja hänen sukulaisensa
yhtymystä; herttuan tulo herätti senvuoksi yleistä hämmästystä.

Hovimiehistä käynti ei ollut sovinnollisuuden, vaan kerskailevan
uhmailemisen todistus. Herttua oli heidän silmissään pahin kaikista
vallankumouksen miehistä. Kaikki onnettomuutta tuottavat tapaukset,
kaikki rikokset he lykkäsivät hänen niskoilleen.

Hänen odottamaton ilmestymisensä aiheutti nytkin yksimielisen
suuttumuksen huudon. Hyökättiin häntä vastaan, poljettiin hänen
varpailleen ja sysättiin hänet ovea kohden.

Kun hän ei voinut päästä kuninkaan huoneeseen, suuntasi hän askeleensa
kuningattaren huoneelle päin. Siellä oli pöytä jo katettuna, ja
salaisesti viitatakseen että herttua tahtoi sekottaa myrkkyä ruokiin,
huusivat palvelijat:

"Ei pidä päästää häntä vatien läheisyyteen!"

Vihainen mutina ja ivalliset kuiskaukset pakottivat hänet vihdoin
kääntymään takaisin tapaamatta ketään kuninkaallisesta perheestä. Hän
tuli jälleen ulos eteiseen, ja hänen kulkiessaan portaita alas
syljettiin ylhäältä hänen vaatteilleen ja päänsä päälle.

Bertrand de Molleville, joka kertoo tämän kohtauksen muistelmissaan,
lisää vielä:

"Orléansin herttua riensi ulos linnasta; hän poistui katkeruus ja viha
sydämessään, varmasti vakuutettuna siitä, että kuningas ja kuningatar
olivat näitten solvaavien tekojen alkuunpanijoina, vaikkeivät he niistä
tienneet ollenkaan mitään, vaan vieläpä vihastuivatkin, kun heille
kerrottiin niistä. Siitä hetkestä käsin antautui herttua täydellisesti
leppymättömän vihansa valtaan ja vannoi kuningashuoneelle kostoa."



17.

Tuileriain ja Koblenzin välinen suhde. -- Marie Antoinette käy
kaksinaista peliä.


Tieto siitä, että Ludvig oli vahvistanut uuden hallitusmuodon, herätti
ulkomailla varsin sekalaisia tunteita.

Heti sen jälkeen kuin uusi hallitusmuoto oli voimaan saatettu, oli
kuningas lähettänyt veljilleen liikuttavan ja järkevän kirjeen, jossa
oli kehottanut heitä palaamaan Ranskaan ja mitä hartaimmin pyytänyt,
etteivät he lisäisi niitä vaikeuksia, jotka ympäröivät häntä. Peljäten
ettei tämä kirje mahdollisesti ollut tullut perille, oli hän paria
päivää myöhemmin kirjoittanut uuden tuttavallisen kirjeen, jossa oli
uudistanut pyyntönsä.

Mutta hänen veljillään ei ollut enempää halua kuin muillakaan
pakolaisilla noudattaa tätä kehotusta.

Prinssit asettuivat juhlallisesti uutta hallitusmuotoa vastaan. He
selittivät, ettei kuningas ollut mitenkään saattanut vapaasta tahdosta
vahvistaa sitä ja väittivät hallitusmuodon vahvistuksen olevan
ilmeisessä ristiriidassa sen valan kanssa, jonka hän oli vannonut
valtaistuimelle noustessansa. Ja lopuksi sanoivat he, etteivät mitkään
käskyt kuninkaan puolelta voisi pakottaa heitä väistymään siltä tieltä,
jota heidän omatuntonsa velvoitti heitä kulkemaan. Ollen äärettömän
tyytymättömiä kuninkaaseen ja kuningattareen, iloitsivat he saadessaan
tekosyyn, joka ulkonaisesti saattoi osottaa heidän vihamielisen
käytöksensä oikeutetuksi.

Koblenzissa levitettiin valheellisia syytöksiä Ludvigia ja Marie
Antoinettea vastaan. Ludvigia nimitettiin yleisesti "mies paraksi",
"kykenemättömäksi ihmiseksi" ja "tahdottomaksi mieheksi".
Kuningattarella oli nimenä "demokraatti", ja kerrottiin hänen olevan
vallankumouksen johtajien vaikutusvallan alaisena. Prinssien
sanomalehdet olivat niin täynnä loukkaavia lauseita häntä ja hänen
veljeään vastaan, että ne täytyi ottaa takavarikkoon.

Prinsessa Elisabethin ystävätär, madame de Bombelles, kirjoitti
(marraskuun 3. p:nä 1791) prinsessan toiselle ystävättärelle, madame de
Raigecourtille:

"Kuinka saattaisi kuningatar enää koskaan luottaa C.D:hen (Artoisin
kreiviin), tietäessään millaisia loukkaavia sanoja kreivin lähiseura
puhuu hänestä ja kuninkaasta. Minä en, Jumalan kiitos, voi syyttää
itseäni siitä, että olisin kertonut kuningattarelle kaikkea, mitä olen
kuullut. Mutta minä tiedän kylliksi ymmärtääkseni, että jos
kuningattarella on asioista yhtä tarkat tiedot kuin minulla, ei hän
koskaan jätä kohtaloaan riippuvaksi ihmisistä, joiden on häntä
kiittäminen niin paljosta, mutta jotka silti ovat hänen verisimpiä
vihollisiaan. Artoisin kreivi ei ole laisinkaan osallinen tähän. Hän on
rehellinen ja suora, ja minä olen vakuutettu hänen aikeittensa
vilpittömyydestä. Mutta heikko hän on kuten useammat miehet hänen
suvussaan, ja sentähden antautuu hän lähimpäin seuralaistensa sokeasti
ohjattavaksi."

Maastapaenneiden aatelismiesten mielestä ei kansalliskokous ollut muuta
kuin joukko kapinoitsevia alamaisia, jotka pitivät laillista
kuningastaan vangittuna. Koblenzissa puhuttiin julkisesti, että olisi
perustettava hallitsijanvirka ja Provencen kreivi valittava hallituksen
päämieheksi. Uutta asetusta pidettiin vain arvottomana paperina,
ilkeittein juonien ja typeryyksien kudelmana.

Ne, jotka arvelivat Ludvigin rehellisesti ja hyvässä luottamuksessa
vahvistaneen asetuksen, pitivät häntä naurettavana hallitsijana,
varjokuninkaana, joka työskenteli omaksi erottamisekseen. Eräissä
päivällisissä lausui joku upseeri, samalla kun murskasi lasinsa:

"Minä olen monarkillismielinen, mutta minä en hyväksy Ludvig
XVI:detta."

Samat miehet, jotka alussa suosivat vapauden periaatteita, soimasivat
häntä nyt katkerasti vanhan hallituksen hävittämisestä. Iäkkäämmät
naiset, jotka olivat Jean Jacques Rousseaun kiihkoisia ihailijoita,
eivät ottaneet alistuakseen pienimpäinkään seuratapamuutosten
alaisiksi, ja suuri osa kuningattaren hovikunnasta ja naispuolisista
palvelijoista erosi tämän johdosta toimistaan.

Prinssit toisella puolen Reinin tekivät innokkaasti työtä liiton
muodostamiseksi vallankumousta vastaan. He tekivät vihatun ja Marie
Antoinettea kohtaan vihamielisen Calonnen pääministerikseen. He
kolkuttivat kaikkia ovia, kääntyivät kaikkien pääkaupunkien puoleen
saadakseen aseellista apua. He julki julistivat, että ennen 1791 vuoden
loppua tapahtuisi suuri sotaretki, joka saattaisi Ranskan asiat
entiselleen.

Sitä ennen jakoivat he toinen toiselleen valtiollisia arvoja, ja
suurella häikäilemättömyydellä levittivät sitä valhetta, että heillä
oli sotamiehiä tuhatmäärin takanaan.

Ruotsin lähettiläs lausui tämän johdosta varsin sattuvasti:
"Emigrantit puhuvat lakkaamatta vastavallankumouksesta. Jos jotakin
vastavallankumousta todellakin voitaisiin ajatella mahdolliseksi, olisi
ensi ehtona sen toteutumiselle, ettei siitä puhuttaisi mitään."

Kuninkaan veljet ja kuninkaan puoliso halusivat itsekukin tahollaan
johtaa liikkeen sille tielle, jonka he katsoivat oikeaksi. Prinssit
tahtoivat, kuten jo on viitattu, miekoin musertaa uuden hallitusmuodon.
Kuningatarta pelotti sellainen menetystapa; hän vallan oikein ajatteli,
että se ärsyttäisi vallankumousmiehiä, vaan ei suinkaan pelottaisi
heitä. Hän toivoi, että Europan ruhtinaat kokoontuisivat kongressiin,
joka olisi omiaan synnyttämään levottomuutta kapinoitsijoissa.

Historia on, ja syystä kyllä, ankarasti moittinut Marie Antoinettea
niinä aikoina osottamastaan viekkaudesta. Hänen todellisten
tunteittensa ja sen osan välillä, jota hän näytteli, ei ollut
minkäänlaista yhtäpitäväisyyttä. Hän oli kehottanut kuningasta
vahvistamaan uuden hallitusmuodon, yksinomaan nukuttaakseen Ranskan
turvallisuuden uneen, ja kun hän liittyi hallitusmuodon ystäviin,
tapahtui se vain siinä tarkoituksessa, että hän toivoi hyödyttävänsä
itseään saattamalla viholliset keskenään eripuraisiksi.

"Kuninkaan vahvistettua hallitusmuodon, olemme joutuneet uuteen
vaiheeseen", kirjoitti hän kreivi Fersenille. "Olisi ollut
rehellisempää kieltää vahvistus, mutta se oli mahdotonta sellaisissa
oloissa kuin me elämme. Olisin toivonut, että kuninkaan selitys olisi
ollut yksinkertaisempi, lyhyempi. Mutta semmoista siitä seuraa, kun on
heittiöiden ympäröimänä. -- -- Prinssien ja emigranttien hullutukset
ovat sitäpaitsi ehkäisseet meidän askeliamme."

Fersen sai hänen kirjeensä lokakuun 8. päivänä. Kaksi päivää sen
jälkeen vastasi hän kuningattarelle m.m. seuraavaa:

"Minä surkuttelen, että teidän on ollut pakko hyväksyä hallitusmuoto,
mutta minä käsitän teidän tilanne; se on kauhea, eikä muunlainen
menettely ollut mahdollinen."

"Käsitättekö millainen minun asemani ja se osa on, jota minun on
näyteltävä päivät pitkään?" kirjoitti Marie Antoinette vähän sen
jälkeen Fersenille. "Minä en itse ymmärrä itseäni. Välistä täytyy minun
kysyä itseltäni, minäkö se todella puhun. -- Mutta mitäpä minä sille
voin? Kaikki tuo on tarpeellista, ja uskokaa minua, asemamme olisi
vielä pahempi kuin se on, ellen jo alusta olisi menetellyt näin. Me
voitamme aikaa, ja sitä vain tarvitaan.

"Terveyteni on parempi kuin olen uskaltanut toivoa sen kauhean henkisen
väsymyksen vuoksi, joka minua alati vaivaa, sekä sen vuoksi, että minä
niin harvoin pääsen ulos raittiiseen ilmaan. Alituiseen on minun
ottaminen vastaan henkilöitä, kirjoittaminen kirjeitä, ja siihen tulee
lisäksi se aika, jonka uhraan lapsieni hyväksi. Tämä viimeksi mainittu,
eikä suinkaan vähin toimeni, on minun ainoa iloni. Kun olen oikein
pahoillani, otan pienen poikani polvelleni ja syleilen häntä kaikesta
sydämestäni, ja se tuottaa minulle hetkellistä lohdutusta."

Kreivi Mercy-Argenteaulle kirjoitti hän melkein samoihin aikoihin:

"Onhan mahdollista, että minä usein väistyn asianhaarojen pakosta.
Mutta seuratkoon minua mikä kova onni tahansa, en silti koskaan
menettele epäkunniallisesti, Onnettomuuden päivinä tuntee vasta täysin
kuka sitä on. Minun vereni virtailee poikani suonissa, ja minä toivon,
että hän kerran osottautuu Maria Teresian arvokkaaksi tyttärenpojaksi."



18.

Ulkovallat. -- Uusi kansalliskokous. -- San Domingon lähetystö. --
Perhe-elämä Tuilerioissa. -- Poliittiset olot.


Samaten kuin kuninkaallinen perhe oli hajaantunut eri puolueihin,
samaten asettuivat vieraat vallatkin, aina sen mukaan mitä etuja
milläkin oli valvottavana, toisistaan eriävälle kannalle Ranskan uuteen
hallitusmuotoon nähden.

Espanjan kuningas käski Pariisissa olevan ministerinsä tehdä matkan
Nizzaan.

Venäjän keisarinna ilmoitti, että kuninkaan hallitusmuodolle antamaa
vahvistusta oli pidettävä semmoisena kuin ei sitä koskaan olisi
annettu, sillä se oli joka tapauksessa kiristämällä saatu. Hän lisäsi,
että jos Ludvig ja Marie Antoinette vilpittömin sydämin olivat
hyväksyneet sen, oli se sitä pahempi heille itselleen. Siinä
tapauksessa -- sanoi hän -- täytyy Ranskan kuningasta pitää nollana.

Itävallan Leopold ilmoitti sen sijaan tyytyväisyytensä vahvistukseen.
Hän selitti, että oli tarpeetonta ja vaarallistakin nyt ajatella
vastavallankumousta. Sisarensa sekä ruhtinas Kaunitzin innostamana
riensi hän mitä ystävällisimmin vastaanottamaan Ranskan lähettilästä.

Ensimäistä kansalliskokousta oli tällä välin seurannut uusi
kansalliskokous.

Ennenkuin uuden hallitusmuodon laatineet edusmiehet hajaantuivat,
olivat he päättäneet, ettei ketään vanhan kansalliskokouksen jäsenistä
saataisi uudestaan valita. Kun siis ei saatu valita uudestaan entisiä
edusmiehiä, olivat useimmat kaupungit ja maakunnat pakotetut
valitsemaan miehiä, joilta puuttui kokonaan itsenäistä käsitystä
poliittisista oloista, miehiä, joista enimmät epäilivät kuningasta ja
hänen vilpittömyyttään.

Uusi kansalliskokous osotti ensi hetkestä käsin, millainen henki siinä
tulisi olemaan vallitsevana.

Muutamat vasemmiston jäsenistä ehdottivat, ettei kuningasta enää
puhuteltaisi kuten ennen arvonimellä "hänen majesteettinsa" ja että hän
tästä lähin vain istuisi tavallisella tuolilla, näyttäytyessään
kokouksessa.

Ehdotus hyväksyttiin, mutta se herätti niin suurta suuttumusta
pääkaupungin porvareissa, että se oli peruutettava.

Muutamia päiviä sen jälkeen saapui lähetystö San Domingosta anomaan
kuninkaalta turvaa niitä epäjärjestyksiä vastaan, joita oli saarella
tapahtunut ja jotka saattoivat saaren asukkaat epätoivoon.

"Madame", lausui puheenjohtaja ollessaan Marie Antoinetten puheilla,
"suuressa onnettomuudessamme tunnemme tarvetta saada nähdä teidän
majesteettianne saadaksemme teiltä lohdutusta sekä ylevän esimerkin
pelkäämättömyydestä."

Mielenliikutuksen tukahuttamana ei kuningatar heti kyennyt siihen
mitään vastaamaan. Mutta palattuaan myöhemmin linnan kappelista, haki
hän käsille lähetystön.

"Hyvät herrat!" lausui hän, "minä en voinut mitenkään vastata teille,
mutta vaitioloni lienee puhunut teille enemmän kuin sanani."

Niin halukas kuin Marie Antoinette omasta kohdastaan olikin uhmaamaan
kaikkia vaaroja, niin oli hänen, kuten jo olemme nähneet, mahdoton
saada toiminnan halua herätetyksi puolisossaan ja saada omaa
päättäväisyyttään vuodatetuksi hänen epäröivään sieluunsa.

Heittäytymällä hänen jalkojensa juureen, osottamalla hänelle lapsiaan
koki Marie Antoinette viimeisen kerran saada temmatuksi hänet
tylsyydestään.

"Kootkaamme kaikki tarmomme kestääksemme tämän pitkän taistelun
loppuun", huudahti hän. "Jos emme voi tuhoamme välttää, niin voimme
ainakin itse valita tavan, jolla käymme kuolemata vastaan. Älkäämme
ilman vastarintaa odottako, että tullaan ja kuristetaan meidät
huoneissamme!"

Mutta Ludvigiin eivät hänen puolisonsa kehotukset tehonneet vähääkään.

Prinsessa Elisabeth olisi sen sijaan ilomielin noussut ratsaille ja
asettunut sotamiesrykmentin etupäähän.

Hän oli veljeään paljoa toimellisempi ja yhtä pelkäämätön kuin Marie
Antoinette. Mutta pahaksi onneksi olivat kälyksien näkökannat aivan
erilaiset.

Ranskassa olonsa ensi ajoista saakka oli Marie Antoinette tavannut
kiihkeimmät vihamiehensä puolisonsa sukulaisten piiristä. Onnettomuudet
eivät olleet riistäneet heiltä aseita, ja olemme nähneet, että hyvin
useat kuninkaallisesta perheestä hänen kustannuksellaan yhä edelleen
koettivat toteuttaa omia itsekkäitä aikeitaan.

Sankarillinen uskollisuus velvollisuuksiensa täyttämisessä pidätti
prinsessa Elisabethin Tuilerioissa. Mutta hänen ajatuksensa ja
sydämensä olivat alati veljien luona Koblenzissa. Kaikki hänen
toiveensa olivat heihin liittyneet, ja maasta paenneiden käytös
synnytti lakkaamatonta eripuraisuutta hänen ja kuningattaren välillä.

Kova onni, joka oli tehnyt Elisabethista yhä hartaamman kristityn,
oli samalla tehnyt hänestä yhtä innokkaan rojalistin. Hän
kohotti olkapäitään Marie Antoinetten myönnytyksille ja hänen
liittoutumiselleen vallankumouksen johtajien kanssa. Päin vastoin kuin
kälynsä piti hän ylempää aatelia, ystäviä vanhoilta ajoilta, edelleen
valtaistuimen vankimpana tukena. Hän ei kammonnut sisällistä sotaa.
Hänen mielestänsä sisällinen sota jo oli maassa käymässä.

Olisi vaikea uskoa tuota jumalisen ja puhtaan Elisabethin ja ylpeän ja
pelkäämättömän Marie Antoinetten välistä kireää suhdetta mahdolliseksi,
ellei kuningatar avomielisissä kirjeissään kreivi Fersenille olisi
viehättynyt itse siitä kertomaan.

"Monsieurin (Provencen kreivin) kirje paroonille (Breteuil) on
hämmästyttänyt ja harmittanut meitä", kirjoitti hän Fersenille; "mutta
aikana semmoisena kuin nykyinen täytyy olla kärsivällinen eikä liiaksi
näyttää suuttumustaan. Tahdon kaikissa tapauksissa jäljentää kirjeen,
jotta sisareni (Elisabeth) saa nähdä sen. Olen utelias kuulemaan miten
hän voinee puolustaa mokomaa kirjettä olosuhteissa, jommoisissa me
elämme. Perhe-elämämme muistuttaa todellista helvettiä. Täällä ei
uskalla lausua sanaakaan, ei parhaimmassakaan tarkoituksessa. Sisareni
on siihen määrään suulas, niin kokonaan vehkeilijöiden ympäröimänä ja
niin täydellisesti Koblenzissa oleskelevien veljiensä vallassa, ettemme
voi puhella mistään, ellemme tahdo torata päivät päästään.

"Minä luulen että Monsieuria ympäröiväin henkilöiden kunnianhimo
syöksee hänet turmioon ja estää hänet saavuttamasta päämääräänsä. Hän
luuli ensi hetkenä olevansa kaikki ja voivansa tehdä kaikki, mutta hän
ei koskaan saa mitään huomattavaa aikaan. Hänen veljensä viepi
vaihemielisyydellään ja liukkaudellaan aina häneltä etusijan kaikissa
puolueissa.

"Kovin surkeata oli, ettei Monsieur heti kääntynyt takaisin, kun
matkamme keskeytettiin Varennesissa. Hän olisi silloin toteuttanut
monasti antamansa lupauksen, ettei hän hylkää meitä. Sen kautta olisi
hän myös säästänyt meiltä monta onnettomuutta ja murhetta.

"Olemme kauan valittaneet maastamuuton laajuutta ja tunteneet, kuinka
vahingollinen se on ollut sekä kuningaskunnalle itselleen että
prinsseille. Kaikista julmin on se tapa, jolla on petetty ja vieläkin
petetään kaikkia noita rehellisiä ihmisiä, joilla kohta puoleen ei ole
muuta edessä kuin katumus ja epätoivo. Niitä, jotka ovat sen verran
luottaneet meihin, että ovat kysyneet neuvoamme, olemme varoittaneet
lähtemästä. Jos he ovat katsoneet maasta pakenemisen heidän kunnialleen
sopivaksi, olemme kuitenkin lausuneet heille totuuden. Mutta mitä on
meidän tehtävä? Jotta ei olisi pakko totella meitä, on tullut tavaksi
sanoa, että me emme ole vapaita, mikä onkin aivan totta."

Mikään ei ollut omiaan korkeammalle kuohuttamaan intohimoja
pääkaupungissa kuin juuri maasta muuttaneiden esiintyminen. Mitä
hyvänsä kuningas teki, ymmärrettiin häntä aina väärin joko sen tai
tämän puolueen puolelta. Itse vailla puoluetta ja puolustajia, toivoi
hän kumminkin alati, että mielet tyyntyisivät, mutta sen sijaan kiihtyi
ja katkeroittui kansa päivä päivältä yhä enemmän.

Kolme valtiollista puoluetta oli toimessa vastustaakseen
vallankumousta. Perustuslaillinen puolue, jota johtivat Barnave, Dupont
ja Lameth veljekset, tahtoi estää vieraita valtoja ja maastamuuttaneita
sekaantumasta asioihin sekä odottaa mitä uusi hallitusmuoto vaikuttaisi
oloihin Ranskassa. Maastamuuttaneet toivoivat, kuten jo olemme nähneet,
vierasten valtojen hyökkäävän Ranskaan; he omaksuivat kiihkoisesti ja
lausuivat häikäilemättä julki sen ajatuksen, että saisivat yhdessä
ulkomaisten sotajoukkojen kanssa taistella omia maanmiehiään vastaan.

Ja vihdoin toivoi kuningatar, kuten myöskin jo olemme selittäneet, että
Europan ruhtinaiden tuli yhtyä kongressiin, joka voisi synnyttää pelkoa
vallankumoojissa.

Ludvig XVI näytti kallistuvan milloin tuon, milloin tämän puolueen
puolelle.

Ajatus, että olisi turvauduttava vierasten sotajoukkojen apuun, ei
oikeastaan ollut hänen mielensä mukainen; hän pelkäsi Ranskan
vihollisten välitystä; mutta ruumiillisesti ja henkisesti veltostunut
kun oli, liittyi hän vihdoin huonoimpaan puolueeseen mitä ajateltavissa
oli: hän pysyi kokonaan toimettomana ja passiivisena.

Mutta toiset olivat hänen sijastaan sitä uutterammin toimessa. Vaikkei
kuninkaalla ollut mitään tahtoa, oli hänellä kumminkin kaksi
ministerineuvostoa; toisen muodostivat hänen perustuslailliset
ministerinsä, toiseen lukeutui vain yksi ainoa jäsen, parooni Breteuil,
kuninkaan salainen asiamies ulkomailla.

Breteuil, joka ennen oli ollut sekä lähettilään että ministerin
virassa, oli mies, joka ei ollut tottunut taipumaan, vaan käytti
mahtikieltä ja ankaraa puhetta.

Varustettuna kuninkaan salaisella ja rajattomalla valtuudella
sopimusten tekemiseen kaikkien ulkomaiden ruhtinasten kanssa, oli hän
lähtenyt Ranskasta vuoden 1790 alussa.

Sittenkun Ludvig oli antanut hänelle oikeuden toimia hänen nimessään,
ei hänen käynyt kutsua asiamiestään takaisin saattamatta samalla tätä
salaista diplomaattia ilmi.

Breteuilin vallassa siis oli mielensä mukaan selitellä kuninkaan
aikeita. Sitä hän myöskin teki ylenpalttisesta innosta, jota hän osotti
herransa pelastumisen ja hänen arvonsa ylläpitämisen suhteen. Kaikki
hänen neuvottelemisensa Ruotsin Kustaa III:nnen ja Venäjän Katarina
II:sen, Preussin kuninkaan ja Itävallan keisari Leopoldin kanssa
tarkoittivat vain heidän yllyttämistään sotaan hänen kapinallista
isänmaataan vastaan.

Kuumeentapaisella tarmolla lähti Marie Antoinette samaan aikaan
tykkänään toista uraa uurtamaan.

Saamatta minkäänlaista apua kuninkaalta ja ollen alinomaisessa vaarassa
joutua saman heikkouden valtaan, joka oli kuninkaankin tahdon tyyten
herpaissut, yritti hän, vaikka ilman sanottavaa menestyksen toivoa,
rakennella liittoja kaikkialla. Tuntimääriä istui hän lukien läpi
raportteja. Hän ei voinut enää sanottavasti nukkua öisin, ja hänen
kauniit silmänsä olivat punaiset ja turvottuneet. Raskaat ajatukset,
alituinen pelko ja sitkeä työ veivät nyt häneltä ajan.

Prinsessa Lamballelle kirjoitti hän:

"Kuninkaan veljiä ympäröi valitettavasti kunnianhimoisia ja
tuittupäisiä miehiä, jotka eivät muuta voi kuin vetää meidätkin
turmioon, sitten kun ensin ovat itsensä syösseet siihen. -- -- -- Minun
täytyy tunnustaa, että minä, rohkeudestani huolimatta, olisin
onnellinen saadessani kuolla, ellei minulla olisi lapsiraukkojani ja
miestäni, joka kaiken tämän rauhattomuuden keskellä on pysynyt
tavattoman maltillisena. -- -- -- Itken perhettäni, ystäviäni ja
itseäni; kaupungissa vallitsee alituinen rauhattomuus ja mielenkuohu.
Väestön paremmisto tunnustaa tosin asiamme oikeaksi, mutta vaikenee,
taivuttaa niskansa ylivoiman edessä eikä osaa vaatia mielipidettään
kuultavaksi. -- -- -- Meidän ponnistuksemme tarkoittavat nyt ainoastaan
tuudittaa kapinoitsijat uneen voidaksemme sen jälkeen sitä helpommin
ehkäistä heidän tuumansa. -- -- -- Oi, jospa tuo kunnon kansa tietäisi
kuinka suuresti me sitä rakastamme, kuinka se silloin häpeisikään
kaikkia niitä kärsimyksiä, joita se on meille tuottanut! -- -- --"

Kuningattaren tehtävänä oli yht'aikaa vastustaa maastamuuttaneiden
hankkeita, voittaa kuninkaan päättämättömyys, vallankumouspuolueen
vihamielisyys ja kuninkaallismielisten epäluulot sekä anoa vierailta
valloilta kannatusta, samalla kun hänen täytyi saada heidät estetyksi
toimimasta liian aikaisin.

Hänen oli mahdoton astua poliittiselle näyttämölle joutumatta samalla
alttiiksi kaikilta tahoilta tehdyille hyökkäyksille. Hän voi tuskin
lausua sanaakaan, jota ei heti selitetty uhkaukseksi tai kavallukseksi.

Kesken työtänsä valtasi hänet yhtäkkiä ahdistus, jota oli mahdoton
vastustaa. Enemmän kuin suurten surujen paino sortivat häntä maahan
alituiset, sietämättömät neulanpistot.

Mutta hän ei tohtinut antautua vastusten lannistettavaksi eikä luopua
toivomasta apua. Hänen täytyi työskennellä, vaikka aavistikin, että
tämä jännitys, joka ei mistään levosta tiennyt, tämä tarmo, joka oli
herännyt liian myöhään, tuhlautui vain taistelussa, jonka onneton loppu
oli jo ennakolta varma.

Hän kirjoitteli kirjeitä oikealle ja vasemmalle, tehden niissä selvää
tuumistaan. Hänen rauhaton mielensä ilmenee parhaiten siinä, että hän
kirjoituksissaan ehtimiseen palaa samaan asiaan.

"Meillä ei ole muuta keinoa", lausuu hän tavantakaa, "kuin koettaa
voittaa kansan luottamus. Se on meille ehdottomasti tarpeen, päätimmepä
sitten menetellä miten hyvänsä. Mutta vaikka meidän itsemme
onnistuisikin voittaa kansan luottamus, tulee kaikkien vaikuttaa
yhdessä meidän pelastukseksemme. Kun vallat lähestyvän talven vuoksi
eivät voi lähettää suurempia sotavoimia avuksemme, pidämme kongressia
ainoana tehokkaana apukeinona."

"Pelastus", -- selittää Marie Antoinette edelleen -- "voi tulla
ainoastaan ulkomailta." Hän tunnustaa, ettei heidän ollut apua
odottaminen kansalliskokoukselta, joka hänen mielestänsä ei ollut muuta
kuin "ryhmä konnia, tyhmyreitä ja houkkioita". Erääseen kirjeeseensä
kreivi Fersenille liittää hän kuninkaalta lähteneen asiakirjan, joka
sisältää seuraavaa: "Ponteva ja yksimielinen lausunto, jonka kaikki
Europan vallat antaisivat, voisi, varsinkin jos sitä tukisi vahva
armeija, viedä onnelliseen tulokseen. Ensinnäkin olisi se nolaus
emigranteille, joiden toiminta tämän kautta suureksi osaksi kadottaisi
merkityksensä. Sitten saattaisi se häiriötä aikaan vallankumoojien
hankkeissa ja löisi heidät laudalta. Ja lopuksi virittäisi kongressi
uutta rohkeutta yksinvallan ja järjestyksen ystävissä."

Kuningatar esitti ensin tuumansa keisari Leopoldille ja kreivi Mercylle
ja sitten Venäjän keisarinnalle (3. p. joulukuuta 1791), Espanjan
kuningattarelle (4. p. tammikuuta 1792) sekä Portugalin kuningattarelle
y.m. Kaikkialta sai hän vastaanottaa sangen epämääräisiä vastauksia.

Katarina lähetti Marie Antoinettelle nuivahkon vastauksen hänen
kirjeeseensä, joka oli ollut täynnä imartelua ja nöyryyttä.

Venäjän keisarinna ei ollenkaan suosinut Ranskan kuningatarta.
Viimemainittu oli onnensa päivinä tuhlaten osottanut ystävyyttään
suuriruhtinas Paavalille ja hänen puolisolleen, ja Katarina vihasi
poikaansa Paavalia. Kun sitten tapaukset kiinnittivät Europan huomion
Ranskaan ja Katarina itse oli jättänyt tämän maan oman onnensa varaan,
sai mahtava keisarinna vapaasti levittää valtaansa Itämailla,
järjestellä Suomen rajoja ja valmistella Puolan toista jakoa.

Katarina ei tosin suoranaisesti kieltäytynyt auttamasta onnetonta
kuningasparia -- Kustaa III:nnen hartaista pyynnöistä lupasi hän
puolittain yhtyä heidän turvaamisekseen muodostettavaan liittoon, --
mutta hän ei lähettänyt sotaväkeä eikä rahojakaan, vaan ainoastaan
surkutteli ja moitti Ludvigia ja Marie Antoinettea.

"Kuningas on varsin kelpo mies, ja minä pidän paljon hänestä", hän
sanoi. "Mutta kuinka hän on heikko! Hän vahvistaa mitä pahimpia
mielettömyyksiä. -- Kuinka voisin auttaa kuningasta, joka ei halua
tulla autetuksi?"



19.

Fersen viimeisen kerran Pariisissa. -- Keisari Leopold ja Kustaa III
kuolevat. -- Ranskan sodanjulistus. Kreivitär de Ia Motten
häväistyskirjoitus. -- Girondilaiset ministereinä. -- Dumouriez.


Fersenin ajatukset liikkuivat alati Tuileriain onnettomain asukasten,
surkuteltavan kuningattaren luona.

Vastustamaton voima veti häntä Pariisiin. Marraskuun 26. p:nä 1791
kirjoitti hän Marie Antoinettelle:

"Vastatkaa minulle, voisinko tavata teitä yksin, ilman todistajia, sen
tapauksen varalta, että saan vastaanottaa käskyjä kuninkaalta (Kustaa
III:nnelta); hän on puhunut minulle eräästä toivomuksesta, joka hänellä
siinä tapauksessa on mielessään."

Kaikista niistä hallitsijoista, jotka mielenkiinnolla ottivat osaa
Ludvigin ja Marie Antoinetten kohtaloihin, oli Kustaa III yhä vieläkin
toimellisin, päättäväisin ja rohkein. Hän määräsi Fersenin salaisesti
matkustamaan Ranskaan. Joulukuun 22. päivänä lähetti Kustaa hänelle
Ranskan kuninkaalle ja kuningattarelle osotetun kirjeen ja antoi
hänelle toimeksi mieskohtaisesti saattaa sen perille.

Tässä kirjeessä kehotti hän Ludvigia ja Marie Antoinettea
suunnittelemaan uutta pakoretkeä. Ja hän neuvoi heitä ryhtymään
varotoimiin, jotka onneton Varennes-tapahtuma oli osottanut
välttämättömiksi. Hän arveli viisaimmaksi, että kuninkaallisen perheen
jäsenet pakenisivat jokainen erikseen huolellisesti valepukuihin
puettuina. Jos Ludvig onnellisesti pääsisi pakenemaan Ranskan rajan
yli, saattoi hän -- vakuutti Kustaa oikeudenmukaisesti -- odottaa apua
ja väliintuloa vierailta valloilta.

Peläten kreivi Fersenin tulevan ilmiannetuksi ja tunnetuksi, vastusti
Marie Antoinette kauan ja pontevasti hänen lähtöänsä Ranskaan.

Vihdoin sai hän kuitenkin kuninkaalta ja kuningattarelta luvan täyttää
Kustaa III:nnen hänelle uskoman tehtävän. Hän lähti Tukholmasta
valenimellä ja saapui suuremmitta seikkailuitta Pariisiin (14. p.
helmik. 1792). Ainoastaan muutamat harvat aavistivat hänen läsnäoloaan
Ranskanmaan pääkaupungissa.

Samana iltana hän lähti Tuilerioihin.

"Kävin kuningattaren luona", kirjoitti hän päiväkirjaansa, "ja käytin
tavanomaista tietäni. Kohtasin vain muutamia kansalliskaartilaisia enkä
tavannut kuningasta."

Ensimäinen jälleennäkeminen hänen ja Marie Antoinetten välillä oli
kestänyt vain muutamia minuutteja, mutta nekin olivat riittäneet
osottamaan hänelle, että ne kahdeksan kuukautta, jotka olivat kuluneet
siitä kuin hän sanoi jäähyväiset Marie Antoinettelle vähäisellä
Bougy-nimisellä postiasemalla, olivat uurtaneet lähtemättömiä merkkejä
hänen kasvoihinsa.

Seuraavana päivänä lähti Fersen jälleen Tuilerioihin, ja tällä kertaa
tapasi hän sekä Ludvigin että Marie Antoinetten, jotka yhdessä ottivat
hänet vastaan. He puhelivat uuden pakoretken mahdollisuudesta, mutta
olivat yksimieliset siitä, että olisi liian uskallettua koettaa
tällaista yritystä.

Fersen kirjoitti päiväkirjaansa tästä kohtauksesta:

"Tapasin kuninkaan tänä iltana. Hän ei tahdo paeta eikä hänellä ankaran
valvonnan vuoksi ole siihen tilaisuuttakaan. Sitä paitsi epäilyttää
hänen omaatuntoaan, kun hän niin useasti on luvannut jäädä maahan; hän
on oikeamielinen mies. Hän tietää, ettei ole muuta keinoa kuin
väkivalta, mutta heikkoutensa takia uskoo hän mahdottomaksi saada
takaisin entistä valtaansa... Lopuksi sanoi hän minulle: 'Olemme nyt
kahden kesken ja voimme sentähden puhua peittelemättä. Kukaan ihminen
ei ole koskaan ollut sellaisessa asemassa kuin minä. Tiedän, että minä
laiminlöin oikean hetken, se oli 14. p. heinäkuuta 1789. Sillä kertaa
olisi minun pitänyt lähteä matkaani, ja minä tahdoinkin lähteä. Mutta
mitä oli minun tekeminen, kun yksin veljenikin (Provencen kreivi) pyysi
etten lähtisi, ja Broglien marsalkka, jolle sotajoukkojen päällikkyys
silloin oli uskottuna, vastasi minulle: 'Niin, voimmehan kyllä vetäytyä
takaisin Metziin, mutta mitä sinne tultuamme teemme?' -- Minä en
silloin käyttänyt hyväkseni otollista tilaisuutta, ja sen jälkeen ei se
ole enää uudistunut. Koko maailma on jättänyt minut pulaan.'"

Ludvig siis kieltäytyi koettamasta uutta pakoyritystä, mutta kehotti
sen sijaan Ferseniä saattamaan muille valloille tiedoksi, etteivät nämä
hämmästelisi jotakin, minkä hän ehkä olisi pakotettu tekemään.

Samana päivänä puheli Fersen kauan Marie Antoinetten kanssa. Helmikuun
21. päivänä oli hänellä vihdoin jälleen pitkä kohtaus kuninkaan ja
kuningattaren kanssa, ja syvästi liikutettuna lähti hän Tuilerioista.

Vaikkei hän ollutkaan onnistunut saada taivutetuksi kuninkaallista
paria yrittämään uutta pakoretkeä, niin palasi kreivi kumminkin
jokseenkin tyytyväisenä matkaltaan, hän kun suullisten keskustelujen
kautta oli tullut tietämään Ludvigin ja Marie Antoinetten todelliset
aikeet paremmin kuin kirjeiden kautta oli ollut mahdollista.

Hän tiesi nyt, minkä päämäärän toteuttamista he häneltä toivoivat, eikä
tämä päämäärä hänestä tuntunut erittäin kaukaiselta.

Kuningas suostui siihen, että vieraat hallitsijat saisivat toimia, ja
nämä näyttivät vihdoinkin päättäneen ryhtyä asioihin käsiksi. Preussin
ja Espanjan kuninkaat olivat liittyneet Ruotsin kuninkaaseen. Sveitsin
tasavalta liittoutui niin ikään monarkistien kanssa. Venäjän keisarinna
näytti samaten olevan halukas esiintymään pontevasti Ranskan
vallankumoojia vastaan. Ja jopa keisari Leopoldkin -- "viekas
florentinilainen", joksi Fersen kutsui häntä -- jonka hiljaisuus ja
maltillinen käytös oli saattanut sisaren epätoivoon, näytti halukkaalta
luopumaan korulauseilla liikkumisesta.

"Mitä veli mahtaisi tehdä, jos sisar murhattaisiin?" kysyi kreivi
d'Allonville prinssi Condélta eräänä päivänä.

"Kenties hän uskaltaisi käyttää surupukua sisaren kuoltua", vastasi
prinssi.

Niin hyvin kysymys kuin vastauskin osottavat, kuinka vähän uskottiin,
että Leopold esiintyisi Marie Antoinetten hyväksi.

Itävallan keisari oli tosin läheisempi kuin kukaan muu puuttumaan
Ranskan kuningasparin kohtaloihin, eikä ole kiellettävissä, ettei
kuninkaallisen perheen ystävillä ollut jonkinlaista syytä moittia häntä
ja että hän alinomaa oli narraillut heitä lupaamalla apua, jota ei
koskaan tullut.

Mutta tapaukset kasvoivat lopulta rauhaarakastavaa Leopoldia
voimakkaammiksi. Ranskalaiset kyllästyivät emigranttien alituiseen
meluun ja uhkauksiin rajan toisella puolen.

He tunsivat tarvetta saattaa tuo väsyttävä melu vaikenemaan. Sodanhalu
heräsi heissä, ja he alkoivat käyttää uhkaavaa kieltä ulkovaltoja
kohtaan.

Leopoldin oli pakko mukautua yleiselle mielipiteelle, ja vaikka hän
viimeiseen asti oli toivonut pääsevänsä sekaantumasta sotaan,
allekirjoitti hän kumminkin puolustusliiton Preussin kanssa.

Odottamaton isku kuitenkin -- ainakin toistaiseksi -- kukisti maahan
niin suurilla vaivoilla aikaansaadun rakennuksen. Maaliskuun 1. päivänä
1792 tempasi Itävallan Leopoldin pois äkillinen, mutta ankara tauti.

Huolimatta siitä katkeruudesta, joka Marie Antoinettessa oli vallinnut
veljeä kohtaan hänen haluttomuutensa johdosta suojella hänen etujaan,
vaikutti tieto Leopoldin kuolemasta yhtäkaikki hänen mieleensä
järkyttävästi. Ensi surunpuuskan yllättäessä hänet, huusi hän, että
Ranskan vallankumousmiehet olivat myrkyttäneet keisarin -- otaksuma,
joka levisi ja jota uskottiin.

Mutta kuningattarella ei ollut aikaa itkeä. Hänen täytyi ajatella omia
asioitaan ja niitä muutoksia, joita tämä kuolemantapaus tuottaisi
poliittisella shakkilaudalla.

Leopoldin seuraaja oli neljänkolmatta vuotias, heikko ja kivuloinen
nuorukainen.

Tosin selitti hän itsellään olevan samat aikeet kuin hänen isällään, ja
tosin kirjoitti suurkansleri, ruhtinas Rosenberg, eräälle naiselle
Ranskan hovissa: "Toivoakseni uusi hallitsija täyttää ne sitoumukset,
joihin keisarivainaja on suostunut, ja saattaa hallitusistuimen ja
kuninkaallisen valta-aseman Ranskassa entiselleen." Mutta iäkäs
ruhtinas Kaunitz puhui alinomaa innokkaasti rauhan puolesta.

Marie Antoinettea huoletti se empimys ja epävarmuus, joka häntä kohtasi
joka puolelta. Hän lähetti parooni Goguelatin valenimellä Wieniin
pyytämään varmaa vastausta hänen veljensä pojalta. "Aikaa ei ole
hukattavaksi", lausui hän epätoivoissaan, "sillä vihamiehemme eivät
todentotta anna hetkeäkään mennä hukkaan."

Mutta onnettomuus seurasi häntä lakkaamatta, ja kaikki hänen hankkeensa
näyttivät menevän myttyyn.

Neljätoista päivää Leopoldin kuoleman jälkeen sattui murhaajan luoti
Kustaa III:nteen naamiaistanssiaisissa Tukholmassa.

"Tämä luoti tuottaa iloa jakobiineille Pariisissa", lausui kuoleva
kuningas.

Ja riemu vallankumoojain piirissä Ranskassa olikin suuri, heidän
saatuaan tietää, että Kustaa maaliskuun 29. päivänä oli kuollut
saamastaan haavasta. Riemuhuuto, joka kajahti jakobiinien leiristä,
osotti vasta, kuinka suuresti Ruotsin kuningasta oli pelätty.

Ludvig ja Marie Antoinette olivat kauhusta ikäänkuin kivettyneinä
saatuaan tiedon hänen kuolemastaan. Kuolemansa edellisenä päivänä oli
Kustaa lähettänyt heille ne terveiset, että hän, jättäessään tämän
maailman, surulla ajatteli, että hänen kuolemansa mahdollisesti
vahingoittaisi heidän etujaan.

Madame de Tourzel, joka oli vastaanottanut surusanoman kruununprinssin
huoneessa, syöksyi kuningattaren luo tyrmistys kuvautuneena
kasvoissaan.

"Näen ulkomuodostanne, että jo tiedätte uutisen, jonka äskettäin olemme
saaneet vastaanottaa", virkkoi kuningatar. "Tämä sanoma ei voi olla
koskematta sydämen sisimpään. Mutta meidän täytyy jännittää
rohkeuttamme -- ken takaa, eikö meidän kohtalomme tulle sama?"

Oli tosin syytä luulla, että Ranskan kuninkaalliseen pariin mieltyneen
hallitsijan kuolema haitallisesti vaikuttaisi muitten hallitsijain
päätökseen, mikäli se koski tämän onnettoman kuningasparin aseman
tukemista; mutta toiselta puolen on niinikään syytä otaksua, ettei
ruotsalaisilla sotamiehillä, joihin niin suuresti luotettiin, ollut
erikoista halua lähteä sotaan vierasta kansaa vastaan, joka ei koskaan
ollut tehnyt heille mitään pahaa.

Ludvig ja Marie Antoinette luulivat Kustaa III:nnessa kadottaneensa
voimallisimman tukensa. Mutta hänen ajatuksensa saatettiin täytäntöön
hänen myötävaikutuksettaan. Sota, jota hän niin kauan oli pyytänyt
saada aikaan, puhkesi itsestään.

       *       *       *       *       *

Kuninkaallisen parin asema kävi päivä päivältä tukalammaksi, ja
pariisilaisten käytös Ludvigia ja Marie Antoinettea kohtaan yltyi
päivästä päivään yhä uhkaavammaksi.

Eräässä iltaseurassa Condorcetin luona esitettiin tuuma, että kuningas
jälleen erotettaisiin virantoimituksesta, kruununprinssi anastettaisiin
vallankumoojain haltuun ja hänen kasvatuksensa uskottaisiin jollekulle
vallankumouksen johtomiehistä. Samassa tilaisuudessa esiintuotiin
myöskin useampia ehdotuksia kuningattarelle valmistettavasta
kohtalosta. Sièges ehdotti, että hänet lähetettäisiin takaisin
Itävaltaan, toiset taasen olivat sitä mieltä, että hänet oli suljettava
luostariin tahi vedettävä oikeuteen.

Kuningatar, jolla oli hyvin tarkat tiedot näistä ehdotuksista, puheli
niistä rouva de Tourzetin kanssa.

"Kuningas ei koskaan salli, että niin inhottava tuuma pannaan
täytäntöön", lausui kasvattajatar.

"Minusta olisi parempi se, kuin että hän itse joutuisi vaaralle
alttiiksi", vastasi Marie Antoinette.

Madame Campanin avustamana järjesteli hän useana yönä peräkkäin
papereitaan ja poltti sellaisia kirjeitä, jotka olisivat voineet käydä
vaarallisiksi hänelle ja hänen ystävilleen.

Veljen kuoleman jälkeen ei hänen annettu käyttää surupukua. Erästä
upseeria, joka tuli ulos linnasta suruharso hihassa, vainottiin ja
rääkättiin Tuileriapuistossa; ja linnan parvekkeen edustalla
pystytettiin peitseen pistetty pää, jonka piti kuvata keisari
Leopoldia.

Kuninkaan täytyi viimein taipua yleisen mielipiteen painoon,
girondilaisten lausuntoihin ja ministereittensä yksimielisiin
kehotuksiin. Huhtikuun 20. päivänä 1792 julisti hän sodan Unkarin
kuningasta vastaan. Vasta viime hetkessä oli Ludvig tehnyt päätöksensä
siitä, ja kun hän kansalliskokouksessa luki julki sodanjulistuksen,
olivat hänen silmänsä täynnä kyyneliä.

Sen sijaan ei kuningatar peljännyt sotaa; hän katsoi sitä ikäänkuin
viimeiseksi pelastuksen mahdollisuudeksi. Ja ketäpä ihmetyttäisikään,
että hän haki tukea ulkopuolelta maan, kun hänen oma, hänen miehensä ja
lastensa henki oli alinomaisessa vaarassa Ranskassa?

Sota oli niinmuodoin julistettu, kansalliskokous oli monta kuukautta
toivonut sitä. Vieraat vallat tiesivät sen, sillä Marie Antoinette oli
ilmoittanut siitä kreivi Mercylle kirjeessä 26. p:ltä maaliskuuta.

Ja kuitenkaan ei oltu sotaa varten varustettuja enemmän puolelta kuin
toiseltakaan.

Maastamuuttaneet olivat riistäneet Ranskalta sen kuuluisat
sotapäälliköt, ja useat rykmentit olivat seuranneet päällikköjensä
mukana rajan yli. Ranskalainen armeija ei ollut järjestetty, ja
kapinallinen henki oli vallalla sotamiehissä. Ensimäisessä ottelussa
vihollisen kanssa menettivät sekä upseerit että sotamiehet
täydellisesti mielenmalttinsa. Kaikki joutui epäjärjestykseen. Ranskan
sotajoukot pakenivat hurjasti yli rajan, ja miehistö surmasi useita
kenraalejaan.

Tappio synnytti hetkellisen pelon Pariisissa. Vallankumouksellinen
aines lakiasäätävässä kokouksessa ja sanomalehdistössä käytti
sotatoimissa tapahtuneita hairahduksia tekosyynä katkeruuteen
kuningasta ja epäluottamukseen ministereitä kohtaan, mutta olletikin
syynä yhä vimmatumpaan raivoon kuningatarta vastaan.

Armeijan kärsimä tappio luettiin Marie Antoinetten syyksi;
kirjoitettiin ja kerrottiin julkisesti, että hän oli antanut salaisia
käskyjä, jotka olivat aiheuttaneet äkkipelon.

Kansa kävi tästä yhä kiihtyneemmäksi ja levottomammaksi. Toukokuun 15.
päivänä selitti muuan girondilaisten ystävä, Carra, "Annales
politiques" -lehdessään, että oli muodostettu itävaltalainen komitea,
joka piti kokouksiaan prinsessa Lamballen asunnossa, jonne
kuningatarkin tavallisesti saapui ja jossa suunniteltiin uutta
Perttulin yötä isänmaan ystävien murhaamiseksi. Vielä kirjoitti Carra,
että kuningas aikoi paeta ja luovuttaa linnoitukset ja sotajoukot
emigranttien käsiin.

Muita yhtä perättömiä huhuja liittyi näihin ja kiihdytti mielialan
äärimmilleen.

Kreivitär de la Motte, joka aikaisemmin oli niin suuresti
vahingoittanut kuningattaren mainetta sotkemalla hänen nimensä
kuuluisaan kaulanauhajuttuun, oli Englannissa sepustanut hänestä
herjauskirjoituksen, jonka hän juuri niihin aikoihin oli toimittanut
Ranskaan.

Madame Campan kuuli kerrottavan tästä ja sai samalla tietää, että
käsikirjoitus voitiin todennäköisesti saada ostetuksi tuhannesta
louisdorista.

Kamarirouva kertoi valtiattarelleen mitä oli kuullut.

Marie Antoinette kieltäytyi ostamasta käsikirjoitusta, selittäen aina
halveksineensa moisia häväistyskirjoituksia.

Hän lisäsi, että jos hän ostaisi käsikirjoituksen estääkseen sen julki
tulemista, niin tämä seikka tuskin voisi jäädä jakobiinien vakoojilta
huomaamatta ja antaisi heille aihetta uusiin syytöksiin häntä vastaan.

Kuningattaren käsitys asiasta oli ainoastaan sikäli järkevämpi ja
oikeampi, että hänestä jo ennestään oli niin monta häväistyskirjoitusta
liikkeessä, ettei yksi kappale lisää vaikuttanut juuri sinne taikka
tänne.

Mutta valitettavasti ei Ludvig XVI ottanut asiaa yhtä levolliselta
kannalta kuin puolisonsa. Hän pelkäsi niitä ikäviä muistoja, joita la
Motte-nimi saattoi herättää eloon, ja hän ostatti kirjoituksen koko
painoksen niin pian kuin se oli ilmestynyt.

Mutta sen sijaan, että olisi heti hävittänyt painoksen, kuljetutti La
Porte -- mies, joka oli kuninkaalle kaupan välittänyt -- kaikki
kappaleet omaan asuntoonsa. Mutta kun hän kohta sen jälkeen joutui
kansalliskokouksessa syytteenalaiseksi ja pelkäsi kotitarkastusta,
päätti hän hävittää ne.

Keskellä päivää kuljetutti hän ne avonaisissa vaunuissa
Sèvres-tehtaalle, jossa ne poltettiin tätä tarkoitusta varten erittäin
sytytetyllä suurella roviolla.

Kaksisataa työmiestä seisoi ja katseli mahtavata roihua; mutta heitä
oli kielletty lähestymästä tulta.

Tämä ylenpalttinen varovaisuus ynnä muut ajattelemattomat toimenpiteet
herättivät tietysti uteliaisuutta, voimatta sitä tyydyttää. Työmiehet
ilmoittivat asian oikeudelle, ja huolimatta tehtaan tirehtöörin ja
herra La Porten antamista selityksistä pysyi se mielipide vallalla,
että poltetut häväistyskirjelmät olivat olleet mainittua itävaltalaista
komiteaa koskevia asiakirjoja.

Maaliskuun 16. p:nä nimitettiin Dumouriez ulkoasiain ministeriksi. Hän
saavutti suuren vaikutusvallan Ludvig XVI:nteen, mutta ei onnistunut
voittamaan Marie Antoinetten luottamusta.

Saman kuun 25. p:nä kutsuttiin Roland ja Clavière kuninkaan neuvostoon,
ja kuukautta myöhemmin nimitettiin Servan ministeriksi. Näitten kolmen
nimityksen kautta saivat girondilaiset -- se puolue, joka aina oli
enimmin vihannut Marie Antoinettea -- käsiinsä sen vallan, jota niin
kauan olivat tavoitelleet.

Pääasiallisesti ministeri Rolandin vaikutuksesta antoi kansalliskokous
toukokuun 26. p:nä säädöksen, että kaikki papit, jotka kieltäytyivät
vannomasta noudattavansa uutta kirkkoasetusta, piti ajettaman
maanpakoon, jos kaksikymmentä porvaria tekisi siitä ehdotuksen. Ja
kohta sen jälkeen sai sotaministeri Servan kansalliskokouksessa aikaan
sen, että kaksikymmentätuhatta liittoutunutta kutsuttiin Pariisiin
kaikista osista valtakuntaa; näiden oli kokoonnuttava heinäkuun 14.
p:nä viettämään Bastiljin valloittamisen muistoa ja sittemmin
asetuttava pysyväisesti leiriin lähelle kaupunkia.

Nämä toimenpiteet olivat Ludvig XVI:nnen arvon pilkkaamista ja
uhkasivat hänen asemaansa, samalla kun papistoa vastaan harjoitettu
vaino kalvoi hänen omaatuntoaan. Hän otti sentähden itselleen pitkälti
ajatuksen aikaa ennenkuin hän vahvisti ne.

Roland, Servan ja Clavière olivat aina ministeristöön tulostaan asti
lakkaamatta punoneet juonia hallitsijan ympäri sen sijaan, että
olisivat puolustaneet häntä. Kesäkuun 10. p:nä Roland saattoi
hyökkäyksensä kuningasta vastaan huippuunsa esittämällä hänelle
erään peräti solvaisevan kirjeen, ja luki julki saman kirjeen
ministerineuvostossa, vaikka oli luvannut pitää sen salassa.

Tässä sepustuksessa, joka oli madame Rolandin vaikutuksesta syntynyt ja
jossa Ludvigin ja Marie Antoinetten menettelytapaa mitä tuimimmalla ja
hävyttömimmällä tavalla arvosteltiin, oli menty niin pitkälle, että
kuninkaalle oli annettu valapaton nimi.

Tämä oli jo enemmän kuin Ludvigin kärsivällisyys saattoi sietää.
Kesäkuun 13. päivänä erotti hän mainitut kolme girondilaista ministeriä
ja antoi Dumouriezille toimeksi muodostaa uuden ministeristön.
Kansalliskokous vastasi selittämällä, että erotetut ministerit
nauttivat kansalliskokouksen täyttä luottamusta.

Dumouriez, jonka nyt piti tulla pääministeriksi, vakuutti, ettei hän
saattanut olla kuninkaalleen miksikään hyödyksi, ellei kuningas
katsoisi voivansa vahvistaa kansalliskokouksen kahta ylempänä mainittua
päätöstä. Tosin piti hän niitä itsessään sangen turmiollisina, mutta
arveli kuitenkin viisaammaksi tällä kertaa mukautua tässä kohden.

Kesäkuun 8. p:nä tehtyä päätöstä silmällä pitäen ei kuningas ollut
haluton seuraamaan Dumouriezin neuvoa, vaikka hän hyvin oivalsi, että
kahdenkymmenentuhannen vallankumousmiehen tulo Pariisiin voimallisesti
tukisi vihamielisiä poliittisia klubeja ja antaisi kansalliskokoukselle
sitä tukea ja suojelusta, joka häneltä itseltään oli riistetty sen
kautta, että uudessa asetuksessa hänelle myönnetty 1,800 miehen
henkivartijasto oli hajotettu.

Mutta pappeja koskevan karkoituskäskyn suhteen pysyi Ludvig
järkähtämättömänä, huolimatta Dumouriezin hartaista kehotuksista. Hän
piti koettelemuksia, jotka olivat viime aikoina häntä kohdanneet,
Jumalan lähettämänä rangaistuksena siitä, että hän oli vahvistanut
ensimäiset kirkkolait, ja hän oli vakaasti päättänyt, ettei hän enää
tekisi itseään vikapääksi sellaiseen syntiin.

Kesäkuun 15. p:nä jätti Dumouriezkin eronhakemuksensa. Hän oli
päättänyt jättää Pariisin ja palata jälleen armeijaan.

Ennen lähtöänsä (18. p. kesäkuuta) kävi hän Tuilerioissa jättääkseen
hyvästit kuninkaalle.

Jäähyväistilaisuus muodostui varsin tuskalliseksi. Dumouriez koetti
vielä viimeisen kerran taivuttaa kuningasta seuraamaan hänen neuvoaan.
Hän puhui kansan epäsuosiosta hengellistä säätyä kohtaan ja kuninkuuden
uhatusta asemasta, ja ennusti, että kuningas, kuningatar ja
kuninkaalliset lapset joutuisivat kansan raivon uhriksi.

"Minä olen valmistunut kuolemaan", vastasi kuningas, "ja annan jo
edeltäkäsin anteeksi kaikille."

Käyttäen hänelle perustuslaillisena hallitsijana kuuluvaa oikeuttaan
ilmoitti kuningas kesäkuun 19. p:nä vetonsa, epuutuksensa,
kansalliskokouksen kahta päätöstä vastaan.

"Tulkaa luokseni", kirjoitti hän samana päivänä rippi-isälleen, "en
koskaan ole ollut enemmän sen lohdutuksen tarpeessa, jota te voitte
tarjota. Olen suorittanut tilini ihmisten kanssa. Minä käännän katseeni
taivasta kohden. Minulle on sanottu, että suuria onnettomuuksia
tapahtuu huomenna. Olen valmis niitä kohtaamaan."



20.

20. p. kesäkuuta 1792.


Pariisin esikaupungit olivat kauan valmistelleet kapinaa.
Girondilaisten ministerien erottaminen antoi sopivan aiheen, ja 20.
p:nä kesäkuuta oli kapinan määrä puhjeta ilmi.

Hovin puolelta ei oltu ryhdytty mihinkään hankkeisiin uhkaavan vaaran
ehkäisemiseksi. Kuningas luotti Pétioniin, joka oli tullut nimitetyksi
Pariisin pormestariksi ja luvannut ylläpitää järjestystä; hän luotti
sitäpaitsi sotajoukkoihin, jotka ympäröivät linnaa. Ja pelotta näki hän
siis kansanjoukon lähestyvän.

Hänen peljästyneet palvelijansa, jotka tulivat paeten kaikilta
tahoilta, kansan ulina, joka kuului yhä lähempänä, särkyvien ovien
ryske, panivat viimein kuninkaan ja hänen perheensä pelkäämään. Ludvig
riensi siihen saliin, mistä melu kuului.

Erään sivuhuoneen ovi rytisi, ja kuningas riensi sinne kohtaamaan
vaaraa. Oven kamanan palasia putoili hänen jalkojensa juureen.
Raivostunutta ulinaa, huutoa ja sadatuksia kuningasta vastaan kuului
ulkoa.

Vakavalla äänellä käski hän kaksi kamaripalvelijaa avaamaan oven.

"Mitähän minulla on pelkäämistä kansani keskellä?" kysyi hän astuen
hyökkääjiä vastaan.

Kautta vuosisatojen periytynyt kunnioitus kuninkaan persoonaa kohtaan
pysähdytti tuokioksi hyökkääjät.

Ludvigin lähimmät seuralaiset vetivät sillä välin kuninkaan
ikkunakomeroon ja asettuivat vahtiin hänen ympärilleen.

Hallitsijan ensimäisenä ajatuksena oli koettaa estää kansanjoukkoa
tunkeutumasta huoneeseen, jossa kuningatar oleskeli. Hän käski lukita
valtiosalin oven.

Käännyttyään ympäri, näki hän sisarensa Elisabethin, joka kurotti
käsiään häntä kohden; Elisabeth oli väkisin riuhtaissut itsensä irti
toisten miesten käsistä.

"Tuoss' on itävallatar", huusivat jotkut, nähtyään prinsessan.

Ja he syöksyivät kädet koholla, lyödäkseen häntä.

Mutta upseerit ilmoittivat heille, kuka hän oli; ja Elisabethin arvossa
pidetty nimi taltutti heidän vihansa.

"Ah", sanoi prinsessa, "antakaa heidän luulla minua kuningattareksi;
kuolemalla hänen sijastaan voisin ehkä pelastaa hänet."

Muutamat aatelismiehet olivat paljastetuin miekoin asettuneet kuninkaan
ja kansan väliin.

"Pistäkää miekat tuppeen", virkkoi kuningas tyynesti; "tämä ihmisjoukko
on enemmän villiintynyt kuin syyllinen."

Kiukkuinen ulina täytti lakkaamatta salin. Heiluteltiin hirmuisilla
kirjoituksilla varustettuja lippuja, resuisia housuja ja pieniä
giljotiineja kuninkaan edessä ja hänen päänsä päällä. Hänet pakotettiin
panemaan päähänsä punainen villamyssy -- kaleeriorjien päähine, jota
nyt oli ruvettu pitämään vapauden vertauskuvana. Muuan sotamies ojensi
hänelle pullon ja hän joi kansan onneksi.

Samaan aikaan oli äärettömiä ihmisjoukkoja kerääntynyt Tuileriain
puistoon. Tehtiin pilaa kuninkaalle tuotetusta nöyryytyksestä.

Kerran levitettiin jo se huhu, että Ludvig oli tullut murhatuksi, ja
kansa tähysteli ylös ikkunoihin, toivoen näkevänsä hänen ruumiinsa.

Mutta linnassa kajahtivat yhtäkkiä huudot: "Eläköön kuningas!" Hänen
pelkäämättömyytensä oli saanut kapinalliset mielet muuttumaan
suopeiksi.

"Älkää peljätkö, Sire", sanoi eräs kansalliskaartilainen.

"Ystäväni", lausui kuningas, ottaen sotamiehen käden ja laskien sen
rinnalleen, "pane kätesi tähän ja koettele lyöpikö sydämeni kovemmin
kuin tavallisesti."

Kuninkaan seistessä melkein yksin kapinoivan kansan edessä, oleskeli
kuningatar eräässä viereisessä huoneessa alttiina samoille
loukkauksille.

Marie Antoinette oli paljoa enemmän vihattu kuin kuningas, ja sen
vuoksi oli häntä uhkaava vaara myöskin paljoa suurempi.

Hän oli turhaan pyrkinyt kuninkaan luo. Häntä oli melkein väkipakolla
täytynyt pidättää lähtemästä.

"Antakaa minun mennä! Minun sijani on kuninkaan vieressä!"

"Ei", lausui ääni hänen läheisyydessään, "teidän sijanne on lastenne
luona."

Marie Antoinette huomasi, että oltiin oikeassa, ja hän lähti
kruununprinssin huoneeseen.

Mutta kapinoitsijat räyhäsivät oven ulkopuolella. Kuningatar vietiin
salaoven kautta kuninkaan huoneeseen ja sieltä neuvostosaliin.

Kalpeana ja vapisten istahti hän siellä lastensa ja muutamien
hovinaisten ympäröimänä.

Tämän nais- ja lapsiryhmän eteen asettivat palvelijat sen suuren
pöydän, jota ministerineuvosto käytti kokouksissaan.

Kansanjoukko tunkeutui saliin, Santerre etunenässä.

"Tehkää tilaa, niin että kansa voipi nähdä kuningatarta!" huusi hän.

Ja nyt alkoi marssiminen.

Eräs mies kantoi vitsaa, jossa oli omistuslause: "Marie Antoinettelle".
Toinen kantoi pientä hirsipuuta, jossa riippui nukke, ja sen alla
luettiin: "Lyhtytolppaan Marie Antoinette". Kolmas kantoi giljotiinia,
jonka jalustaan oli kirjoitettu: "Kansan kosto tyrannille. Alas Veto ja
hänen vaimonsa!"

Santerre pysytteleikse edelleen sisääntunkevain etunenässä ja järjesti
kulkuetta.

"Madame", lausui hän kuningattarelle, "teitä on petetty. Kansa ei tahdo
teille pahaa. Jos haluaisitte, saisitte jok'ikisen alamaisenne
rakastamaan teitä yhtä suuresti, kuin rakastetaan tätä lasta." Näin
sanoessaan osotti hän kruununprinssiä.

"Kas tässä", jatkoi hän kääntyen kansanjoukon puoleen; "tässä on
kuningatar. -- Ja tässä seisoo kruununprinssi."

Eräs mies syöksyi Marie Antoinetten luo.

"Jos rakastatte kansaa, niin pankaa tämä punainen myssy poikanne
päähän!" huusi hän.

Kuningatar otti tuon painavan myssyn ja pani sen kruununprinssin
päähän; hiki virtasi pikku poikasen kasvoja pitkin.

"Ottakaa myssy pois", käski Santerre. "Näettehän, että lapsi tukehtuu!"

Miehet olivat hiukan sääliväisiä, mutta naiset eivät herenneet
syytämästä haukkumasanoja. Paheen pesistä perittyjä riettaita
puheenparsia kaikui linnansaleissa kuninkaallisten lasten kuullen.

Kuningattaren kalpeat posket sävähtivät tulipunaisiksi hänen
kuullessaan niitä; mutta loukattu häveliäisyys ei saanut hänen
miehekästä rohkeuttaan lannistetuksi.

Nuori, hyvin puettu ja miellyttävän näköinen tyttö syyti mitä pahimpia
haukkumasanoja "itävallattaren" pään päälle.

"Te olette hirviö! Me teidät hirtämme!" huudahti hän.

Marie Antoinette hämmästyi sitä jyrkkää erotusta, joka esiintyi nuoren
tytön lempeiden kasvojen ja hänen hurjapäisyytensä välillä.

"Miksi te vihaatte minua?" kysyi hän. "Olenko koskaan loukannut teitä
tai tehnyt teille mitään pahaa?"

"Ette", vastasi tyttö. "Ette te minulle ole tehnyt mitään pahaa, mutta
te olette tuottanut onnettomuutta kansalle."

"Lapsi parka", lausui kuningatar, "sitä on teille vain luuloteltu. Minä
olen Ranskan kuninkaan vaimo. Minä olen perintöruhtinaan äiti. Minä
olen ranskalainen, enkä koskaan näe syntymämaatani. Minä en saata olla
onnellinen tahi onneton muualla kuin Ranskassa. -- Minä olin onnellinen
siihen aikaan, jolloin te rakastitte minua."

Kuningattaren lempeys ja surullisuus saattoivat tyttösen heltymään
vastoin hänen tahtoansa.

"Antakaa anteeksi", virkkoi hän, "minä näen, että te olette hyvä."

"Tyttö on päissään", murahti Santerre. Ja samassa antoi hän tytölle
kovan töytäyksen ja pakotti hänet seuraamaan muiden mukana.

Kello oli puoliyhdeksän illalla, ennenkuin ihmiset läksivät linnasta.
Kuninkaallisen perheen tuskallista tilaa oli kestänyt viisi tuntia.

Kuningatar, joka prinsessa Elisabethin kautta oli saanut rauhoittavia
tietoja puolisostaan, riensi nyt hänen luoksensa.

Marie Antoinette oli pysynyt järkähtämättömän tyynenä kapinoitsijain
edessä, mutta joutui kokonaan pois suunniltaan, kun näki jälleen
kuninkaan. Hän heittäytyi Ludvigin jalkojen juureen ja ratkesi -- ei
itkuun, vaan sydäntä särkeviin huutoihin.

Hänen hajallaan olevat hiuksensa, hänen kalman kalpeat kasvonsa ja
vapisevat huulensa ja hänen säälittävä tilansa liikuttivat läsnäolijain
sydämiä.

Useita kansalliskokouksen jäseniä oli vähitellen saapunut paikalle.

Eräs heistä lausui kuningattarelle:

"Taisitte sentään olla kovasti peloissanne, madame, tunnustakaa se."

"En ollut", vastasi Marie Antoinette, "mutta minä kärsin kovasti siitä,
että olin erotettu kuninkaasta. Minulla oli kumminkin se lohdutus, että
sain olla yhdessä lasteni kanssa ja täyttää yhden velvollisuuksistani."

"En tahdo puolustaa kaikkea", jatkoi edusmies, "mutta teidän täytyy
myöntää, että kansa on osottautunut hyvänluontoiseksi."

"Kuningas ja minä olemme vakuutetut siitä, että kansa on luonnostaan
hyvä", vastasi kuningatar. "Kansa ei ole paha, se on vain harhaan
johdettu."

"Kuinka vanha on pikku neiti?" kysyi sama mies, osottaen prinsessa
Marie Thérèseä.

"Tyttöseni on siinä iässä, jolloin liiankin selvästi käsittää
tällaisten kohtausten inhottavaisuuden", vastasi Marie Antoinette,
kääntäen miehelle selkänsä.

Eräs innokas tasavallan puolustaja, Merlin de Thlonville, joka oli
saapuvilla, ei voinut pidättää kyyneliään.

"Te itkette", lausui kuningatar, "te itkette, nähdessänne kuningasta ja
hänen perhettään kohdeltavan niin pahoin kansan puolelta, jota hän aina
on halunnut tehdä onnelliseksi."

"Kyllä, minä itken kauniin ja lämminsydämisen perheenäidin
onnettomuutta", vastasi Merlin. "Mutta älkää pettykö. El yksikään
kyynelistäni tarkoita kuningasta ja kuningatarta. Minä vihaan
kuninkaita ja kuningattaria."



KOLMAS OSA:

MARIE ANTOINETTEN VANKEUS JA KUOLEMA



1.

Mieliala Ranskassa jälkeen kesäkuun 20. p:n 1792. -- Liittojuhla. --
Lafayette. -- Kuningattaren puhelu madame Campanin kanssa.


Ranskan kaikista yhteiskunnan luokista kuului ääniä, jotka paheksuivat
roskaväen tunkeutumista kuninkaalliseen linnaan kesäkuun 20. p:nä 1792.
Ihmeteltiin kuninkaan ja hänen perheensä mielenmalttia ja tyyneyttä.
Maaseudulta lähetettiin adresseja, joissa anottiin, että syylliset
rangaistaisiin.

Monta etevää miestä oli v. 1789 ihastuneena heittäytynyt
vallankumouksen syliin.

He olivat taistelleet Ludvig XVI:nnen yksinvaltiutta vastaan. Mutta he
eivät mitenkään halunneet nähdä häntä vainottuna ja onnettomana
miehenä; ja heidän oli vaikea uskoa todeksi huhua, jota lakkaamatta
levitettiin kansassa, että Ludvig oli tehnyt salaisen liiton
valtakunnan vihollisten kanssa.

Linnassa tehtiin tuhkatiheään käyntejä, jotka todistivat, että vielä
oli aatelinkin keskuudessa osanottoa ja uskollisuutta säilyneenä.

Kahdeksankymmenvuotias marsalkka Mouchy oli kesäkuun 20. p:nä asettunut
kuninkaan eteen suojellakseen häntä.

Kun hän seuraavana päivänä saapui linnaan, riensi Marie Antoinette
häntä vastaan ja huudahti:

"Olen kuullut kerrottavan millaisella rohkeudella te puolustitte
kuningasta, ja minä olen teille siitä yhtä kiitollinen kuin hänkin."

"Madame", vastasi vanhus, ilmeisesti tarkoittaen niitä sukunsa jäseniä,
jotka olivat osaltaan vaikuttaneet vallankumouksen puhkeamiseen, "se
mitä minä olen voinut saada aikaan, on varsin vähän siihen vahinkoon
verraten, jonka minä toivoisin voivani hyvittää. Minä en tosin itse ole
sitä tuottanut, mutta se koskee minuun sangen läheltä."

Marsalkka Mouchyn jälkeen seurasi Malesherbes. Iäkäs valtiomies oli
vastoin tapaansa vyöttänyt itsensä miekalla.

"Siitä on kauan kun te olette kantanut miekkaa", lausui hänelle eräs
hoviherroista.

"Olette oikeassa", vastasi entinen ministeri, "mutta kenpä ei silloin
tarttuisi aseisiin, kun kuninkaan henki on vaarassa?"

Roskaväen tunkeutuminen linnaan ei ollut paljon hyödyttänyt
vallankumouspuoluetta. Rehelliset kansalaiset paheksivat niitä
rikollisia aikeita, jotka tuossa tilaisuudessa selvästi olivat tulleet
ilmi. Jopa monet girondilaisistakin alkoivat huomata mihin alhaison
intohimojen valtaanpääsy veisi.

Tarmokkaan hallitsijan olisi kenties ollut vieläkin mahdollista
tällaisissa oloissa antautua taisteluun. Mutta horjuvaisella Ludvigilla
ei ollut toimintavoimaa eikä tahtoa; mikään ei saanut häntä luopumaan
veltosta pitkämielisyydestään, mikä oli yhtenä vaikuttavimpana syynä
hänen perikatoonsa.

Jopa Marie Antoinettekin alkoi vastustaa tehokkaampien toimenpiteiden
käyttämistä. Hänelle ilmoitettiin, että tutkinto tulisi toimitettavaksi
viimeisten tapausten johdosta. Hän tiesi, että kamaripalvelija Hue
haastettaisiin todistajaksi ja sanoi hänelle:

"Säästäkää syyllisiä. Pankaa kertomukseenne niin paljon lempeyttä, kuin
totuutta loukkaamatta suinkin voitte."

Samaan aikaan kuin uskollisuudenadresseja tulvi useilta tahoilta,
naulattiin Pariisissa julki suuria julistuksia, joissa selitettiin,
että Ludvig oli "vilpillinen kuningas, valmis mihin petokseen hyvänsä
ja arvoton kantamaan kruunua".

Madame Roland ja hänen lähimmät ystävänsä katsoivat kansan
tunkeutumisen linnaan hyvin ansaituksi nöyryytykseksi ylpeälle
kuningattarelle ja kuuntelivat kärsimättöminä ja harmistuneina
kiiteltävän kuninkaallisen perheen rohkeutta.

Pariisilaisten silloinen pormestari Pétion, joka 20. päivänä kesäkuuta
oli varovasti pysytellyt poissa linnasta jättämällä kuninkaallisen
perheen oman onnensa varaan, saapui seuraavana päivänä Tuilerioihin.

"Sire", lausui hän, "minun tietooni on tullut, että te tiesitte
kansanjoukkojen olevan lähestymässä linnaa. Minä tulin ilmoittaakseni
teille, että kapinalliset olivat aseettomia porvareja, jotka
olivat aikoneet pystyttää kevâtriu'un. Minä tiedän, sire, että
kunnallishallitusta on moitittu, mutta sen esiintyminen tulee teille
vielä tunnetuksi."

"Se tulee vielä tunnetuksi koko Ranskassa", vastasi kuningas kuivasti.
"Minä en syytä ketään erikseen -- minä näin kaikki."

Pétion koetti puolustaa niin hyvin omaa menettelyään kuin mellakkaakin.

"Ellei kunnallishallitus olisi ryhtynyt erinäisiin varotoimiin, olisi
pahempaakin voinut tapahtua -- ei teidän persoonallenne", lisäsi hän
luoden terävän syrjäkatseen kuningattareen, joka seisoi lähellä.
"Teidän persoonaanne, Sire, tullaan aina kohtelemaan kunnioituksella."

Pétionin katsanto oli niin uhitteleva, että kuningas suutahti.

"Vaiti!" huusi hän korotetulla äänellä. "Silläkö ehkä minun persoonaani
kunnioitetaan, että tunkeudutaan huoneisiini ase kädessä, että lyödään
rikki oveni ja että harjoitetaan väkivaltaa kaartiani vastaan?"

"Sire", vastasi pormestari, "minä tunnen velvollisuuteni ja vastuuni
laajuuden."

"Tehkää sitten velvollisuutenne", lausui kuningas kärsimättömästi. "Te
vastaatte Pariisin rauhallisuudesta. Hyvästi."

Mellakan jälkeen pidettiin linnanpuisto pitkähkön aikaa suljettuna.
Mutta Pariisin väestöllä oli edelleen vapaa pääsy Feuillanttien
penkereelle, joka katsottiin kansalliskokouksen rakennukseen
kuuluvaksi.

Suuret julistukset ilmoittivat kansalaisille, että pääsy puistoon oli
kielletty. Raivostuneena tästä ristivät he penkereen "Kansan maaksi" ja
puiston "Koblenziksi".

Heinäkuun loppupuolella ei kuningattaren ollut enää yrittäminenkään
mennä puistoon kävelylle. Niin pian kuin hän näyttäytyi, joutui hän
mitä törkeimmän vainoomisen esineeksi. Siveettömiä juttuja hänestä
itsestään ja hänen äidistään kerrottiin tavan takaa hänen
läheisyydessään, eikä edes alttarin pyhyys kyennyt suojelemaan häntä.
Katukohtauksia jatkui vielä kirkossakin.

Tunteet ja mielialat vaihtelivat nopeasti onnettoman kuningattaren
sielussa. Väliin luuli hän olevansa auttamattomasti mennyttä, väliin
välähti taasen toivon kipinä hänen sielussaan. Hän oli vuosikausia
ollut kansan vihan esineenä, ja hän oli tiennyt sen, voimatta
kumminkaan tottua siihen. Hän säikähdytti hovinaisiaan ilmoittamalla,
että hän aikoi mennä alas puhumaan kansalle.

"Niin", saattoi hän huudahtaa väräjävällä äänellä, mitellessään
lattiata pitkin askelin, "minä lähden alas ja huudan heille:
Ranskalaiset, on oltu kyllin julmia uskotellakseen teitä, etten minä
rakasta Ranskaa, minä, joka olen kuninkaan vaimo, minä, joka olen
kruununprinssin äiti!"

Mutta tämmöisen äkkinäisen kiihtymyksen jälkeen hän pian jälleen
herkesi uskomasta, että hän kykeni liikuttamaan vihamiestensä mieliä.

Jok'ikinen päivä, jok'ikinen tunti päivästä oli hänen elämänsä paljasta
henkistä taistelua. Lyhyessä kuukauden ajassa muuttui niin hänen kuin
prinsessa Elisabethin ulkomuoto huomattavassa määrin. Varsinkin oli
kuningatarta melkein mahdoton samaksi tuntea; kesäkuun päivän kauhu oli
tehnyt hänet kaksikymmentä vuotta vanhemmaksi. Hän oli mitättömäksi
rauennut väsymyksestä, tuskasta ja unettomuudesta.

Joukottain oli luvattu puolustaa häntä ja hänen lähimpiään. Mutta
milloin tulisi näistä lupauksista totta? Marie Antoinette, hänen
lapsensa ja ne harvat, jotka olivat pysyneet uskollisina hänen
palveluksessaan, olivat joka hetki vaarassa menettää henkensä. Peljäten
salamurhaajia kävi kuningatar itse levolle vain joka toinen yö, ja
hänen täytyi makuuhuoneessaan pitää koiraa, joka antaisi hälyytyksen,
jos joku hiipisi sisään.

Kuningas oli alinomaisessa hermostuneessa pelossa niiden tapausten
takia, joita mahdollisesti oli tulossa.

Ne herjauskirjoitukset ja julmat pilakuvat, joita joka aamu tavattiin
kiinnitettyinä ikkunoiden alle, olivat yhdessä myttyyn menneitten
pelastussuunnitelmien kanssa tehneet häneen semmoisen vaikutuksen, että
hän oli miltei kykenemätön liikuttamaan jäseniään.

Hän ei uskaltanut riisuutua iltasilla. Peljätessään omaistensa henkeä
tapasi hän monta kertaa yössä hiljakseen kiertää vaimonsa, sisarensa ja
lastensa huoneille ja kuiskata oven takaa:

"Oletteko siellä?"

"Täällä olemme vielä", vastasivat he.

Jos he väsymyksestä joskus sattuivat uinahtamaan, herätti heidät rähinä
ja melu ikkunain ulkopuolelta.

Tuskan ahdistuksella odotti kuninkaallinen perhe liittojuhlaa, joka oli
vietettävä heinäkuun 14. p:nä ja jossa tilaisuudessa kuninkaan piti
uudistaa asetuksille vannomansa vala isänmaan alttarilla.

Marie Antoinette ja useat muut pelkäsivät, että kuningas sinä päivänä
murhattaisiin. Edusmiehiä maaseudulta oli saapunut Pariisiin, mielet
täynnä uhmaa ja vihaa kuningashuonetta kohtaan.

Puolisonsa hartaista kehotuksista oli Ludvig valmistuttanut
rintahaarniskan, joka oli tehty moninkertaisesta kankaasta ja oli niin
paksu, että se saattoi turvata ensimäiseltä tikarinpistolta. Madame
Campan kertoo, että kuningatar pani kuninkaan koettamaan tätä
haarniskaa Marie Antoinetten makuuhuoneessa.

Kuningatar oli makuulla. Kuningas vei kamarirouvan syrjään ja sanoi
hänelle:

"Minä suostun kantamaan tätä haarniskaa, koska kuningatar niin tahtoo.
Mutta minä en kaadu salamurhaajan käden kautta. Vihamiehilläni on nyt
toiset aikeet, ja minut otetaan hengiltä toisella tavalla."

Kuninkaan lähdettyä huoneesta, pyysi Marie Antoinette kamarirouvaansa
kertomaan, mitä kuningas oli hänelle sanonut.

"Niin minä luulinkin", huudahti hän, kun madame Campan oli lopettanut
kertomuksensa. "Kuningas on aikaa sitten lausunut sen mielipiteen, että
se, mitä nyt tapahtuu Ranskassa, on vastine sille vallankumoukselle,
joka tapahtui Englannissa Kaarle I:sen aikoina. Minä alan peljätä, että
häntä vastaan nostetaan oikeudenkäynti. Mitä minuun tulee, niin olenhan
minä ulkomaalainen, ja minut ilman muuta surmataan. -- Mutta mitä tulee
lapsiraukoistani?"

Tämän sanottuaan ratkesi hän itkuun.

Madame Campan riensi kaatamaan hänelle muutamia rauhoittavia tippoja,
mutta hän ei tahtonut niitä ottaa.

"Onnellisilla naisilla on hermokohtauksia", virkkoi hän. "Minua eivät
ne enää vaivaa. Sieluni pitää ruumistani yllä."

Kuningattarella oli kauan sitten valmistettu samanmoinen korsetti kuin
hänen puolisonsa haarniska oli, ja hovinaiset pyysivät häntä käyttämään
sitä.

"Olisi minun onneni, jos minut murhattaisiin", virkkoi hän. "Minä
pääsisin silloin tästä kurjasta olostani."

Kaksi vuotta aikaisemmin oli äärettömällä ihastuksella vietetty
liittojuhlaa, ja Marskenttä oli heinäkuun 14. p:nä 1790 varhaisesta
aamusta asti ollut täynnä riemuisia kansanjoukkoja.

Mutta miten paljon olivatkaan olosuhteet siitä saakka muuttuneet.

1792 oli juhlapaikka tyhjänä vielä myöhään aamupäivällä. Kansa oli
nimittäin ensin kokoontunut sille paikalle, jossa Bastilji ennen oli
seisonut ja jossa sen kukistumisen muistoksi tänä päivänä laskettiin
perustus patsasta varten.

Marskentälle -- varsinaiselle juhlapaikalle -- oli pystytetty neljä
harmaaksi sivutulla palttinalla verhottua puukehystä, joiden tuli
kuvata hautaa. Tämä oli tarkoitettu kunnianosotukseksi niille, jotka
olivat kaatuneet rajalla tai viruivat siellä kuoleman kielissä.

Tämän arkun yhdellä sivulla oli luettavana:

"Vaviskaa tyrannit! Kosto uhkaa teitä!"

Sadan sylen päähän, aivan Seinen rannalle, oli pystytetty korkea puu,
jolle oli annettu nimeksi "Läänityslaitoksen puu". Se kohosi
mahdottoman ison puurovion yläpuolella. Sen oksille oli ripustettu
vaakunakiipiä, ritarimerkkejä, kypärejä, tiaroja, kardinaalinhattuja,
paavinhiippoja, Pyhän Pietarin avaimet ja tohtorinhattuja. Ja vihdoin
oli puun latvaan ripustettu kuninkaankruunu Provencen kreivin, Artoisin
kreivin ja prinssi Condén vaakunakilpien rinnalle.

Kello yksitoista ajoi kuninkaallinen perhe juhlapaikan laidassa
olevalle sotakoululle.

Sotamiesosasto ajoi etupäässä, ja kolme vaunua seurasi sen jälestä.
Ensimäisissä vaunuissa istuivat hovikavaljeerit, toisissa kuningattaren
palveluskuntaan kuuluvat naiset ja viimeisissä kuningaspari,
kuninkaalliset lapset sekä prinsessa Elisabeth ja prinsessa Lamballe.

Marie Antoinette näytti sinä päivänä vielä majesteetillisemmalta kuin
tavallisesti. Ludvigin kasvoilla asusti kuten aina tyyni ja
hyväntahtoinen ilme.

Tämä niin monen mahtavan hallitsijan jälkeläinen asettui perheineen
sotakoulun ulkoparvekkeelle ja odotti kansanjoukkoa, joka oli tulossa
Bastiljin raunioilta.

Oli se todella eriskummainen saattue, joka sieltä läheni. Miehiä ja
naisia tulvaili juhlapaikalle. Useat olivat puolijuovuksissa, toisilla
oli aseina peitset ja miekat. Kukitetut katunaiset lauloivat "Ça iraa"
kilvan miesten kanssa.

Kuningas oli kaksi päivää sitä ennen vahvistanut Pétionin
virantoimituksesta erottamisen, mutta kansalliskokous oli uhmannut
kuningasta ja seuraavana päivänä asettanut hänet jälleen arvoonsa
Pariisin korkeimpana virkamiehenä. Hän oli päivän sankari. Häntä
kutsuttiin "kuningas Pétioniksi".

"Eläköön Pétion! -- Pétion tahi kuolema!" huudettiin kuninkaalle.

Kuusi osastoa kansalliskaartilaisia kulki punamyssyisten sanskulottien
välissä. Niitä seurasivat liittoutuneet käsi kädessä. Heillä oli
mukanaan Bastiljin pienoiskuva ja pieni painokone, ja aina vähäväliä
pysähtyivät he painamaan ja jakamaan vallankumouksellisia lauluja.

Kaiken tämän melun ja hälinän keskellä osottivat linjasotamiehet ja
kansalliskaartin krenatierit, että he vielä olivat kuninkaalleen
uskolliset. Yksi rykmenteistä pysähtyi parvekkeen kohdalle, ja
sotamiehet virittivät innostusta ja voimaa uhkuvilla äänillä
kuningasperheen kunniaksi:

    "Ou peut-on être mieux qu'au sein de sa famille!"

Ludvig XVI tuli ulos sotakoulusta ja liittyi kansalliskokouksen
jäseniin lähteäkseen jalkaisin isänmaan alttarille.

Kuningas, edusmiehet, sotilaat, kansanjoukot, kaikki myllersivät
sekaisin ja tungeksivat eteenpäin. Kummoisessa vaarassa olikaan Ludvig
kaikkien näiden hurjistuneiden ihmisten keskellä, jotka huusivat ja
kiljuivat kuin pedot!

Tuskaisin mielin kysyivät hänen ystävänsä itseltään, mitä tulisi
tapahtumaan, jos kuninkaaseen luoti tai tikarinpisto sattuisi?

Ludvig pääsi vain hitaasti ja suurilla ponnistuksilla lähestymään
alttaria, jona oli edellisiltä juhlilta Marskentälle jäänyt katkennut
pilari. Elleivät sotamiehet olisi raivanneet hänelle tietä, ei hän
mitenkään olisi päässyt määränsä päähän.

"Täytyy olla semmoinen kuin Ludvig XVI", on madame de Staël sanonut,
"täytyy olla varustettu marttyyrin luonnolla sillä tavalla kestääkseen
sellaista tilaa. Hänen käyntinsä oli aina sangen omituinen, ja
muunlaisissa tilaisuuksissa olisi suonut hänellä olevan hieman enemmän
arvokkuutta. Mutta tänä hetkenä tarvitsi hänen olla vain se mikä hän
oli tehdäkseen arvokkaan vaikutuksen. Seurasin etäältä katseineni tuota
puuteroitua päätä, joka näkyi keskellä kaikkia mustatukkaisia. Hänen
pukunsa, joka oli kirjaeltu silkillä, aivan kuten ennenkin muinoin,
erosi jyrkästi muitten puvuista. Noustessaan rappuja ylös alttarille,
näytti hän pyhältä uhrieläimeltä, joka vapaaehtoisesti tarjoutuu
uhrattavaksi."

Kuningatar oli jäänyt parvekkeelle mitä suurimman tuskan valtaan. Koko
tuntikauden seisoi hän liikkumattomana. Unohtaen kaiken muun
ympärillään, seisoi hän lornetti silmällä ja seurasi kuningasta hänen
vaarallisella matkallaan.

Mielenliikutus oli tukehuttaa hänet; hän saattoi tuskin enää hengittää.

Yhtäkkiä huudahti hän:

"Kuningas astahti pari askelmaa taapäin!"

Hänen huutonsa sai ympärillä olijat vavahtaen käännähtämään. Hän vapisi
koko ruumiissaan, ja hänen kasvoistaan näkyi niin suunnatonta surua ja
kärsimystä ja niin haikeata epätoivoa, että se herätti sääliä hänen
vastustajissaankin.

"Hänen kasvojensa ilmettä en koskaan unohda", sanoo madame de Staël.
"Hänen silmänsä olivat itkusta turvonneet, hänen loistava pukunsa ja
uljas ryhtinsä olivat jyrkkänä vastakohtana niille joukoille, jotka
ympäröivät häntä. Vain vähäinen joukko kansalliskaartilaisia erotti
hänet alhaisosta, ja aseilla varustauneet miehet, jotka olivat
kokoontuneet Marskentälle, näyttivät pikemmin kapinan aikeissa kuin
juhlanviettoon kokoontuneilta."

Joukko ulkomuodoltaan epäilyttäviä ihmisiä oli vallannut rappuset,
Ludvig ei voinut mitenkään päästä alttarille asti.

Muuan lakiasäätävän kokouksen jäsen oli siksi malttavainen, että huusi:

"Huomiota, krenatierit! Kohottakaa aseenne!"

Vallankumoukselliset säikähtivät tätä huutoa ja pysyttelivät tyyninä.

Kuningattaren pelko ei ottanut haihtuakseen, se yhä kasvoi.

Kuningas saneli valan, ja neljäkymmentä viisi Seinen varrelle asetettua
kanuunaa levitti jymähtäen savunsa kaupungin yli.

Vaadittiin, että kuninkaan tuli omin käsin sytyttää tuleen puu, jossa
kuninkaankruunu sekä hengellisen ja aatelissäädyn vaakunat ja
kunniamerkit riippuivat.

Mutta kuningas säästi itseltään tämän nöyryytyksen selittämällä, ettei
Ranskassa ollut enää läänityslaitosta.

Hän palasi sotakouluun samaa tietä kuin oli tullut.

Marie Antoinette näki hänen lähenevän. Hänen kasvonsa saivat uutta
eloa. Hän nousi nopeasti ja riensi portaiden alipäähän häntä vastaan.

Tyynenä kuten aina otti Ludvig puolisoaan kädestä ja puristi sitä
hellästi.

       *       *       *       *       *

28. päivänä kesäkuuta -- joitakuita päiviä sen jälkeen kuin roskaväki
oli hyökännyt Tuilerioihin -- oli kenraali Lafayette äkkiarvaamatta
saapunut pääkaupunkiin armeijan nimessä vaatiakseen, että kapinoitsijat
olivat rangaistavat, jakobiinien klubi hajoitettava ja että oli
ryhdyttävä tehokkaisiin keinoihin kuninkaan suojelemiseksi.

Hänen astuessaan kansalliskokoukseen oli oikeistopuolue tervehtinyt
häntä suosionhuudoilla, mutta vasemmisto sen sijaan synkällä
äänettömyydellä, joka pian vaihtui äänekkääksi tyytymättömyyden
mutinaksi.

Muutamat kuukaudet olivat riittäneet syöksemään hänet korkeudestaan,
jossa hän oli hallinnut kansan epäjumalana. Jos hän olisi saapunut
luotettavan sotajoukon seuraamana, olisi hän vieläkin ehkä ollut
vastustamaton; mutta nyt oli hän tullut yksin, luottaen yksistään oman
persoonallisuutensa voimaan, ja samat ihmiset, jotka ennen olivat
osottaneet hänelle kunnioitustaan, eivät nyt muuta ajatelleet kuin
hänen likaamistaan.

Hovissakin kohdeltiin häntä loitontavan kylmästi; sokeasti luottaessaan
ulkomaiden apuun ei Ludvig enempää kuin Marie Antoinettekaan toivonut
kenraalia pelastajakseen. Pidettyään seurauksiltaan arvottomia
neuvotteluja kansalliskaartiin kuuluvien ystäviensä kanssa, palasi
Lafayette 30. p:nä kesäkuuta apein mielin leiriinsä.

Lafayette oli aina tavoittanut kunniaa ja kansansuosiota, mutta
sydämessään ja sielussaan rakasti hän kuningasta ja halusi mielellään
palvella häntä. Hän muisti, millaisessa kiitollisuudenvelassa hän itse
oli Ludvigille, ja hänen mieleensä muistui ehkä etupäässä se veri,
jonka hänen esi-isänsä olivat vuodattaneet puolustaessaan samaa
valtaistuinta, joka nyt oli kukistumaisillaan.

Tekosyynä käyttäen liittojuhlaa olivat hän ja iäkäs marsalkka Luckner,
joka oli täydellisesti saatu voitetuksi kuninkaan asian puolelle,
aikoneet pyytää lupaa saada olla juhlassa läsnä. Näitten kahden miehen
avulla olisi kuningas ja hänen perheensä voinut lähteä Pariisista
keskellä suurta päivää. Kansalliskaarti olisi voinut suojella heidän
pakoaan Compiègneen ja täällä olisi viisitoista eskadroonaa ollut
valmiina turvaamassa heidän vapauttaan.

Ehdotus oli alistettu ministerien harkittavaksi ja ministerineuvosto
oli yksimielisesti hyväksynyt sen.

Vaikka kuningas olikin vastahakoinen antautumaan perustuslaillisten
käsiin, joiden syyksi hän pani koko nykyisen aseman tukaluuden, ei hän
sentään ollut haluton suostumaan tähän tuumaan. Mutta Marie Antoinette
oli jyrkästi kieltäytynyt uskomasta kohtaloaan Lafayetten käsiin, jota
hän piti oikeana pahanahenkenään.

Hän oli nähnyt Lafayetten haamun kohoavan aaveena hänen eteensä
jokaisessa hänen oloihinsa syvälti vaikuttavassa tilaisuudessa suuren
vallankumouksen aikana. Lafayette oli kuljettanut hänet vankina
Pariisiin 6. p:nä lokakuuta 1789, Lafayette oli ollut hänen
vanginvartijanaan Tuilerioissa; hän oli kauhistunut nähdessään
Lafayetten tuona muistettavana yönä, jona hän pakeni linnasta ja kulki
eksyksissä karusellipaikalla. Ja Lafayetten ajutantti se oli noutanut
kuninkaallisen perheen Varennesista. Lafayette oli ollut läsnä heidän
nöyryyttävällä paluumatkallaan. Hänen paljas nimensä pani Marie
Antoinetten vapisemaan vihasta ja kauhistuksesta.

Turhaan oli prinsessa Elisabeth pyytänyt:

"Unhottakaamme kaikki, mikä on mennyttä. Heittäytykäämme sen ainoan
miehen turviin, joka kykenee pelastamaan kuninkaan ja meidät."

Marie Antoinette ei voinut sietää sitä ajatusta, että hänen täytyisi
olla kiitollisuudenvelassa kenraalille. Mirabeau oli viimeisiä
tuttavallisia neuvojaan antaessaan erittäin terottanut Marie
Antoinetten mieleen, että hänen ei pitäisi luottaa Lafayetteen.
"Madame", oli hän lausunut, "älkää uskoko Lafayettea. Jos hänestä
joskus tulee armeijan ylipäällikkö, pitää hän kuningasta vangittuna
teltissään."

Huhu siitä, että aiottiin pelastaa kuninkaallinen perhe, oli sillä
välin jo ehtinyt levitä kuninkaan ystävien keskuudessa. Nämä olivat
liittojuhlan aikana hajaantuneet kansanjoukkojen sekaan ja odottivat
merkkiä, jonka toivoivat näkevänsä. Kaksi komppaniaa sveitsiläisiä
vartiosotamiehiä oli saattanut kuningasta, ja toivottiin näiden avulla
voitavan raivata tie ihmistungoksen läpi, ja viedä kuningas ja hänen
perheensä pois Pariisista.

Mutta Ludvig ei sanonut mitään eikä antanut minkäänlaista merkkiä. Hän
antoi viimeisenkin pelastamismahdollisuuden luisua käsistään.

Vierasten valtojen sotajoukot olivat samaan aikaan tulossa Ranskaan, ja
Marie Antoinette luotti niihin.

Eräänä kuningaskunnan kukistumisen edellisistä valoisista heinäkuun
öistä uskoi hän toivonsa pelastumisesta kamarirouvalleen, madame
Campanille.

Kuun säteet tunkivat avatusta ikkunasta sisään.

"Kun kuu seuraavan kerran paistaa", lausui hän, "olemme me pelastetut.
Minä tunnen liittoutuneiden sotasuunnitelman."

Mutta hän ei silti ollut pelkäämättä mitä saattaisi tapahtua ennen sitä
päivää.

"Kuningas ei läheskään ole pelkuri", lausui hän, "hänellä on
päinvastoin paljonkin passiivista rohkeutta. Mutta häntä lamauttaa
väärä hienotunteisuus, luottamattomuus itseensä, joka on seuraus osaksi
hänen kasvatuksestaan, osaksi hänen luonteestaan. Hänestä ei ole
käskijäksi. Enemmän kuin mikään muu pelottaa häntä puhua miesjoukolle.
Kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti eleli hän ankaran yksinäistä
elämää Ludvig XV:nnen näkyvissä, ja tämä pakonalaisuus on edistänyt
hänen synnynnäistä ujouttaan. -- Nykyisissä oloissa olisivat muutamat
hyvin valitut sanat, lausuttuina Pariisin väestölle, voineet tehdä
puolueemme sata kertaa vahvemmaksi, mutta kuningas ei vain saa noita
sanoja lausutuksi."

Kuningatar selitti edelleen, miksi hän ei itse asettunut etualalle.

"Minä voisin toimia", lausui hän, "minä voisin astua ratsaille, jos
niin tarvittaisiin. Mutta sen kautta antaisin vain kuninkaan
vihamiehille uusia aseita käteen. Vihastuksen huuto itävallatarta,
'naisen valtiutta' vastaan kaikuisi kautta Ranskanmaan. Jos minä
astuisin esiin, asettaisin sitäpaitsi kuninkaan varjoon. Kuningattaren,
joka ei ole hallitsijatar, täytyy nykyoloissa pysyä toimettomana ja
valmistautua kuolemaan."



2.

Elokuun 10. p:n aamu. -- Viimeinen katselmus.


Torailtiin ja tapeltiin kaduilla, kahviloissa, teattereissa ja Palais
Royalissa.

Jo kauan sitten oli huomattu myrskyn ensi enteet.

Vaara kasvoi taukoamatta. Kansalliskaartin keskuudessa kuuluivat
tappelut ja mellakat päiväjärjestykseen.

Osa kansalliskaartilaisia oli vielä hovin puolella, mutta toinen ja
melkoista suurempi osa oli jyrkästi vastustavalla kannalla.

Lakiasäätävä kokous oli selittänyt isänmaan olevan vaarassa.
Liittoutuneiden sotajoukkojen ylipäällikkö, herttua Ferdinand
Braunschweigilainen, oli antanut sodanjulistuksen, joka sisälsi mitä
hirmuisimpia uhkauksia Ranskan kansaa vastaan. Hurjat huhut
kiihdyttivät mielikuvitusta. Väitettiin, että Tuileriain linna oli
täynnä aseita ja muita sotatarpeita ja että valantekemättömät papit
olivat löytäneet tyyssijan kuninkaan luona.

"Kuinka saan viedyksi perheeni turvalliseen paikkaan?" lausui Ludvig
ehtimiseen.

Vielä viho viime hetkessä tehtiin ehdotuksia kuninkaan ja hänen
perheensä pelastamiseksi. Bertrand de Moleville, Liancourtin herttua ja
madame de Staël laativat suunnitelmia heidän pakoaan varten. Lääkärit
esittivät kuninkaalliselle perheelle oleskelua Compiègnessa, mutta
voidakseen matkustaa sinne oli kuninkaallisten saatava lakiasäätävältä
kokoukselta lupa, ja Ludvig pelkäsi Varennes-kohtausten uudistuvan. Hän
syyti rahoja Dantonille ja muille yllyttelijöille, toivoen saavansa
heistä tukea.

Oltiin valmistuneita siihen, että myrsky puhkeaisi 10. p:nä elokuuta.
Elokuun 9. päivä oli ollut verrattain rauhallinen; vasta illansuussa
asema muuttui. Esikaupunkien asukkaat kerääntyivät ryhmiin talojensa
ulkopuolelle. Hovinaiset, jotka olivat matkalla linnaan, saivat kansan
puolelta osakseen loukkaavaa kohtelua ja pakotettiin kääntymään
takaisin. Oli ihana ilta. Taivas oli selkeä ja tähtien peittämä.
Lämpimän takia olivat Tuileriain kaikki ikkunat avatut; etäältä näytti
linna valaistulta juuri kuin juhlaa varten.

Tuntui kuin kaikki olisi ollut rauhallista ja tyyntä sen muurien
sisällä, mutta siitä huolimatta vallitsi siellä kuumeenomainen
levottomuus. Hämmentyneitä ajatuksia liikkui kuningasparin, hoviväen ja
palveluskunnan aivoissa.

Puolenyön seudussa alkoivat kellot soida koko kaupungissa. Rumpujen
pärinä sekaantui hätäkellojen moikunaan. Vallankumouksen ystävät
antoivat hälytysmerkkejään. Kuningasvallan ystävät alkoivat niinikään
kokoontua.

Kansaa alkoi virrata kaduille. Linnan ulkoparvekkeelta saattoivat
kuningatar ja prinsessa Elisabeth nähdä, miten temmellys kaduilla
milloin yltyi, milloin laimeni. Ludvig oli ensin oleskellut
makuuhuoneessaan, mutta siirtyi sieltä työhuoneeseensa, niinkutsuttuun
"neuvossaliin". Hurskasmielinen hallitsija oli kutsuttanut rippi-isänsä
luokseen, ja sulkeutuneena tämän kanssa huoneeseensa, rukoili hän
hartaasti, että taivas lahjoittaisi hänelle sitä rohkeutta ja
mielenmalttia, jota hän nyt niin hyvin tarvitsi.

Vielä saattoi olla epätietoista miten taistelu kuninkaan ja kansan
välillä päättyisi. Yhdeksänsataa sveitsiläistä oli paikoillaan linnassa
sekä osa kansalliskaartilaisia, jotka olivat pysyneet kuningasvallalle
uskollisina. Satakunta ratsastavaa poliisimiestä oli kokoontuneina
ulkopuolella.

Sveitsiläiset, jotka olivat varustautuneet kuolemaan viimeiseen
mieheen, seisoivat järjestettyinä taisteluasentoon linnan kirkossa ja
kunniaportin luona. Rykmentin kapteeni, parooni de Salis, komensi
portailla olevaa vahtisotamiehistöä. Muuan kapteeni Durlerin johtama
reservijoukko oli asemillaan Marsanpaviljongin edustalla eli n.k.
"Sveitsiläispihalla".

Ja viime hetkessä saapui vihdoin useita aatelismiehiä, jotka olivat
tulleet taistelemaan ja kuolemaan kuninkaan puolesta. Tuosta aikoinaan
niin loistavasta joukosta, jonka ainoana virallisena tehtävänä oli
ollut palvella ja suojella kuningasta, oli enää jälellä parisen sataa
miestä, niistäkin useat vanhoja ja raihnaita.

He olivat toivoneet löytävänsä aseita linnasta, mutta tämä varokeino
oli lyöty laimin kuten niin monta muuta. Aniharvalla aatelismiehellä
oli muita aseita kuin miekkansa ja pari pistoolia vyössä. Puettuina
silkkipukuihin, salonkimiekka kädessä näyttivät he ennemmin
tanssiaisiin kuin tappeluun varustautuneilta.

Muutamat siviilivirkamiehet ja kuninkaan palvelijat liittyivät
aatelismiehiin ja aseestivat itsensä hiilihangoilla ja kepeillä.

Ludvigia liikutti tämä uskollisuus, ja hän unhotti, että puolustajain
luku oli niin vähäinen.

Marie Antoinette oli totinen ja levollinen; kiitollisena puhutteli hän
muutamalla sanalla itsekutakin tässä pienessä joukossa. Hän puheli
miellyttävällä tavallaan, hän viritteli miesten intoa ja rohkaisi
läsnäolevien mieliä.

Pihalle järjestyneet kansalliskaartilaiset vaativat kiivaasti, että
aatelismiesten oli poistuttava.

Mutta kuningatar vastusti tätä vaatimusta.

"Hyvät herrat!" huusi hän, osottaen kädellään virkamiehiin ja aateliin,
"nämä ovat meidän sekä teidän ystäviä! He ovat tulleet tänne samoja
vaaroja kokemaan kuin tekin. He eivät pyydä muuta, kuin saada taistella
teidän rinnallanne. Asettakaa heidät minne tahdotte, ja he tottelevat
teidän käskyjänne. He seuraavat teidän esimerkkiänne ja näyttävät
yksinvallan puoltajille miten kuollaan kuninkaan puolesta."

Tyyni yö oli omituisena vastakohtana ihmisten telmeelle kaduilla ja
sotaisille valmistuksille ja hyörinälle linnassa.

Prinsessa Elisabeth seisoi vielä ulkoparvekkeella.

"Tule katsomaan auringonnousua!" sanoi hän kuningattarelle.

Marie Antoinette nousi huoahtaen. Tämä oli viimeisiä aamuja, jolloin
hän näki auringonnousun ikkunoista ilman rautaristikkoja.

Jotkut hoviväestä kokivat saada voimassa pysytetyksi vanhaa tapaa,
ettei kukaan saanut istua, kun kuningas ja kuningatar olivat läsnä.
Mutta se oli turhaa; seurasäännöt syrjäytettiin kokonaan pelon
kasvaessa. Ystävät ja puolustajat kulkivat edes ja takaisin, he
istuutuivat pöydille, tuoleille ja lattialle, missä vain tilaa oli.

Kuningatar ja prinsessa Elisabeth painautuivat yksinkertaisille
töyrytuoleille. Prinsessa Lamballe istahti kuningattaren jalkoihin ja
kietoi kätensä hänen polviensa ympäri. Madame Tourzel ja hänen
tyttärensä, ruhtinatar Tarente-La-Tremouille sekä kuningattaren muut
hovinaiset istuivat siellä täällä aseellisten miesten keskellä.

Kello kolmen seutuvilla aamulla kuultiin kansanjoukon lähestyvän.
Suljetuin rivein, kuljettaen mukanaan tykkejä ja ampumavaroja,
marssivat hyökkääjät Karusellipaikalle päin.

Linnan pihalle singahti luoti.

"Ah, se ei ole viimeinen laukaus", virkkoi Marie Antoinette.

Kruununprinssi oli linnassa ainoa, joka oli mennyt makuulle. Kuningatar
käski nyt herättää ja pukea hänet.

"Äiti", lausui pikku parka, "miksi ihmiset ovat niin häijyjä isälle?
Hänhän on niin hyvä."

Taistelun ajatus elähytti Marie Antoinettea. Hän pyysi kuningasta
näyttäytymään puolustajilleen ja läsnäolollaan rohkaisemaan heidän
mieliään.

Ludvig suostui noudattamaan vaimonsa esitystä ja astui
ulkoparvekkeelle. Hänen silmänsä olivat punaiset, katse oli epävarma ja
raukea. Hänen huulillaan karkelehti ystävällinen, mutta mitään
ilmaisematon hymy. Sen sijaan, että olisi näyttäytynyt puettuna
univormuun, esiintyi hän sinipunervassa takissa ja hänen peruukkinsa
oli kallellaan päässä.

Eläköön-huudot tervehtivät häntä, mutta nämä johtuivat ennemmin
osanotosta kuin luottamuksesta hänen persoonaansa.

Hän lähti parvekkeelta tehdäkseen kierroksen linnansaleissa.
Kuningatar, prinsessa Elisabeth, lapset ja prinsessa Lamballe
seurasivat häntä. Ludvig sopersi silloin tällöin muutamia sanoja, joita
ympärillä seisovat tuskin kuulivat.

Lamartine kertoo tästä kohtauksesta:

"Marie Antoinette antoi puolisonsa sanoille enemmän pontta arvokkaalla
ryhdillään, ylpeällä ja samalla lempeällä päännyökähdyksellä ja
silmiensä erinomaisella ilmeellä. Kernaasti olisi hän tahtonut
vuodattaa koko sielunsa kuninkaaseen. Näkyi, että hän itki
sisällisesti, mutta että harmi ja rohkeus kuivasivat kyyneleet jo ennen
kuin ne herahtivat esiin. Hänen kalpeat ja yövalvonnasta veltostuneet
kasvonsa, jotka kuitenkin ilmaisivat suurta tahdon lujuutta, hänen
pelkäämätön mielensä, hänen silmänsä, jotka salamoina mittelivät
kaikkia niitä silmiä, jotka olivat häneen luotuina, hänen katseensa,
joka milloin rukoili, milloin uhmasi, aina sen mukaan kohtasiko se
kylmiä, ystävällisiä tai vihamielisiä kasvoja, hänen liian aikaisin
kuihtuvan kauneutensa vielä verevät jäljet, muisto siitä ihailusta,
jonka esineenä hän oli ollut näissä samoissa saleissa, joissa hän nyt
rukoili apua ja suojaa -- kaikki se antoi hänen olennolleen
pelkäämättömyyden, surun ja arvokkuuden majesteettisuuden. Hän oli
yksinvallan Niobe, kuninkuuden kuvapatsas, valtaistuimelta tosin
suistunut, mutta suistuessaankin vielä arvokkuutensa säilyttänyt."

Ei oltu mitenkään varmoja siitä, että ne sotamiehet, jotka seisoivat
linnan ulkopuolella, olivat kuningasvallalle ystävällisiä.

Ludvig ei tahtonut, että hänen perheensä tulisi kokemaan kylmää, ehkäpä
vihamielistäkin vastaanottoa, ja päästyään isojen pääportaiden
alipäähän kehotti hän vaimoaan, lapsiaan ja muita naisia kääntymään
takaisin.

Aivan yksin suoritti hän viimeisen katselmuksensa.

Mutta se oli kieltämättä hänen puoleltaan hairahdus. Mitä hänen vento
hyväntahtoisuutensa ei kyennyt aikaansaamaan, sen olisivat Marie
Antoinetten varma esiintyminen ja kruununprinssin sulous ehkä voineet
vaikuttaa.

Kello oli kuuden seuduissa. Levotonna ja hämillään astui Ludvig
linnanpihalle. Useat hänen seuralaisistaan olivat katsoneet
parhaimmaksi olla saattamatta häntä etemmäksi ja palasivat
kuningattaren mukana takaisin.

Kuningas oli alakuloinen ja levoton, mutta ponnisteli näyttääkseen
olevansa reippaalla mielellä.

Sotamiehet ympäröivät hänet, mutta sotajoukon korkein päällikkö ei
osannut heille sanoa sanaakaan, vaikka he edelleen huusivat:

"Eläköön kuningas!"

Mutta mitä kauemmas hän eteni linnasta, sitä kylmemmäksi tuli
vastaanotto.

Pohjoisen penkereen puolella huudettiin:

"Eläköön kansa! Alas Veto! Alas paksu sika! Alas tyranni!"

Riippumalla riiputtiin hänessä kiinni ja toistettiin näitä solvaavia
nimityksiä.

Feuillanttien penkereen luona oli vastaanotto vieläkin vihamielisempi.
Muutamien uskottujen palvelijoiden täytyi asettua kaksinkertaisiin
riveihin suojellakseen hänen persoonaansa.

Vain joitakuita vuosia sitä ennen oli Ludvigia pidetty mahtavimpana,
jaloimpana hallitsijana. Mutta tänä hetkenä oli hän kaikkien mielestä
kurjin ja mitättömin mies, mikä koskaan oli kruunua kantanut. Nekin
hänen alamaisistaan, jotka eivät vihanneet tai halveksineet häntä,
eivät voineet muuta kuin sääliä häntä.

Hän sopersi muutamia sanoja, mutta jälleen huudettiin:

"Eläköön kansa!"

"Niin", sanoi kuningas, "kansa ja minä olemme yhtä."

Mutta melu hänen ympärillään paisui niin valtavaksi, ettei hän saanut
sanotuksi mitä hänellä muuta oli sydämellään. Joka kerran, kun hän
yritti jotakin sanoa, keskeyttivät melu ja huuto hänet. Ja minne
hyvänsä hän kääntyikin, näki hän kaikkialla vihamielisiä tai
pilkallisia kasvoja.

Kuningatar, prinsessa Elisabeth ja lapset olivat asettuneet Ludvigin
kabinettiin. Hänen ministerinsä olivat niinikään siellä koolla.

Melun johdosta astui yksi ministereistä ikkunaan. Kuningatar nousi
myöskin paikaltaan.

Ministeri sulki nopeasti ikkunan ja tahtoi saattaa kuningattaren pois;
mutta Marie Antoinette oli jo kuullut kuningasta vastaan lausutut
uhkaukset.

"Hyvä Jumala, kaikki on menetetty!" huudahti hän. "Nuo huudot
tarkoittavat kuningasta. Katselmus on vaikuttanut enemmän pahaa kuin
hyvää."

Epätoivon masentamana vaipui hän tuolille.

Otsa hikeä valuen ja suru sydämessä astui Ludvig omaistensa luo.

Jo aikaisemmin illalla oli ehdotettu, että kuninkaallinen perhe hakisi
turvaa lakiasäätävältä kokoukselta. Mutta Marie Antoinette oli evännyt
ehdotuksen; lähteä linnasta ja luopua taistelusta oli hänen mielestänsä
samaa kuin allekirjoittaa hallituksesta luopuminen.

Suunnaton ihmisjoukko ympäröi jo linnaa ja huusi yhteen ääneen, joka
kaikui kuin ukkonen ilmojen halki: "Viraltapano! Viraltapano tai
kuolema!"

Muuan upseeri tempasi auki neuvossalin oven ja pisti päänsä sisään.

"Te kuulette, kansa vaatii kuninkaan viraltapanoa", hän sanoi.

"No niin, antakaa lakiasäätävän kokouksen päättää se", vastasi
oikeusministeri.

"Mutta viraltapanon jälkeen -- mitä sitten seuraa?" kysyi kuningatar.

Upseeri vaikeni.

"Viimeinen hetkenne on tullut!" huusi toinen saliin astuva upseeri.
"Madame, kansa on kaikista voimallisin. Mikä verilöyly siitä
tuleekaan!"

"Herraseni!" huusi Marie Antoinette. "Pelastakaa kuningas, pelastakaa
lapseni!"

Uiden kyynelissä ojensi hän kätensä puolisoaan kohti ikäänkuin
suojellakseen häntä.

Samassa tuokiossa astui myös yliprokuraattori Roederer saliin.

"Teidän majesteettinne", sanoi hän, "teillä ei ole viittä minuuttia
hukattavana. Teillä ei ole mitään muuta varmaa turvapaikkaa kuin
lakiasäätävä kokous."

"Minä annan ennemmin naulata itseni näihin seiniin, kuin lähden
linnasta", huusi Marie Antoinette.

Roederer toisti ilmoituksensa. Mutta kuningatar vastusti edelleen
suuttuneena mokomaa pelkurimaista päätöstä.

"Me olemme siis aivan yksin!" huudahti hän.

"Te olette aivan yksin. Vastarintaa on mahdoton ajatella; koko Pariisi
on liikkeessä. Tahdotteko, madame, ottaa vastuullenne, että kuningas ja
teidän lapsenne tulevat ehkä murhatuksi -- puhumattakaan kaikista
niistä uskollisista palvelijoista, jotka teillä on ympärillänne?"

"Jumala varjelkoon minua siitä!" huudahti Marie Antoinette. "Jospa minä
vain yksin saisin olla uhrina!"

Hän oli niin kiihdyksissään, että hänen kasvonsa ja kaulansa yhtäkkiä
karahtivat tummanpunaisiksi, ja suuret hikipisarat valuivat pitkin
hänen poskiaan.

Kuitenkin olisi vielä ollut mahdollista pelastaa kuningas ja hänen
perheensä. Napoleon, joka nuorena upseerina oli ollut näitten tapausten
näkijänä, on lausunut, että jos hänellä vain olisi ollut kaksi
pataljoonaa sveitsiläisiä ja muutamia ratsumiehiä käytettävissään,
olisi hän ottanut antaakseen kapinoitsijoille läksytyksen, jota nämä
eivät hevillä olisi unhottaneet. Ja Barbaroux, kiihkoinen
vallankumousmies, on lausunut: "Hairahdukset, joita kapinoitsijain
puolelta tehtiin, hyökkääjäin puutteelliset toimiohjeet, toisten
pelkuruus ja toisten kunnottomuus olisivat tuottaneet hovipuolueelle
voiton, ellei kuningas vain olisi jättänyt paikkaansa. Jos hän olisi
näyttäytynyt, jos hän olisi noussut ratsaille, olisi väestön enemmistö
ollut hänen puolellaan."

Kuningatar rukoili puolisoaan asettumaan puolustajain etupäähän. Mutta
Ludvig epäröi eikä ollut halukas siihen.

"Lähtekäämme", kehotti hän. Mutta kuningatar yhä kieltäytyi lähtemästä
Tuilerioista. Vasta kun Ludvig kyynelsilmin selitti, ettei hän
suostunut lähtemään linnasta ilman häntä, myöntyi hän, toivoen voivansa
pelastaa hänen ja lastensa hengen.

Vielä kerran kääntyi kuningatar Roedererin puoleen.

"Te vastaatte kuninkaan persoonasta, te vastaatte pojastani", virkkoi
hän.

"Madame", vastasi Roederer, "Minä lupaan kuolla teidän rinnallanne.
Siinä kaikki, mistä minä voin vastata."



3.

Kuninkaallinen perhe lähtee Tuilerioista. -- Sanomalehtimiesten aitio.
-- Sveitsiläisten kuolema. -- Kuningasvallan häviö.


Linnankello oli äskettäin ilmoittanut, että kello oli kahdeksan
aamulla.

Kuninkaallinen pari kulki riveihin asettuneiden läsnäolijain ohi.

"Me tulemme takaisin", lausui kuningas ystävilleen ja palvelijoilleen.

"Me tulemme takaisin", toisti kuningatar, muttei hän eikä hänen
puolisonsa sitä itse edes toivoneetkaan.

Kuningas lähestyi ovea; ulkoasiain ministeri kulki hänen rinnallaan.

Ludvig XVI oli kauan ollut varjokuninkaana; nyt kulki hän oman
surusaattonsa etunenässä.

Marie Antoinette, joka oli ottanut meriasiain ministeriä kainalosta,
piti poikaansa kädestä. Prinsessa Elisabeth kulki hänen jälestään Marie
Thérèsen seurassa. Prinsessa Lamballe ja madame Tourzel olivat
viimeisinä jonossa.

Kuningatar itki.

Eräs kansalliskaartilainen erehtyi kyyneleiden aiheesta ja lausui
hänelle:

"Ei teidän majesteettinne tarvitse pelätä. Teidän ympärillänne on
oikeamielisiä ihmisiä."

"Minä en omasta puolestani pelkää mitään", vastasi kuningatar.

Prinsessa Elisabeth tähysteli ihmisjoukkoja.

"Kaikki nuo ihmiset ovat harhaanjohdettuja", lausui hän. "Minä
toivoisin, että he kääntyisivät, mutta minä en toivo, että he tulisivat
rangaistuiksi."

Marie Thérèsellâ oli kyyneleet silmissä.

Prinsessa Lamballe virkkoi surullisella äänellä:

"Me emme palaa koskaan Tuilerioihin."

Kesä oli ollut kuiva ja lämmin, puiden lehdet olivat kellastuneet.

Puiston läpi kuljettaessa huvittelihe kruununprinssi potkimalla kuivia
lehtiä kokoon.

"Lehdet varisevat aikaisin tänä vuonna", lausui kuningas.

Muuan vallankumouksen johtajista oli kesän alussa ennustanut, että
kuningaskunnan loppu sattuisi lehdenlähdön aikaan.

Ne muutamat kansalliskaartilaiset, jotka olivat pysyneet
kuningasvallalle uskollisina, koettivat raivata tietä kansanjoukon
läpi.

Joku porvari astui kuninkaan luo.

"Ottakaa minua kädestä", sanoi hän, "se on rehellisen miehen käsi.
Kaikista vioistanne huolimatta tahdon kuitenkin raivata teille tietä.
Mutta mitä vaimoonne tulee, niin ei hän saa tulla kokoukseen. Hän se on
syypää ranskalaisten onnettomuuteen."

"Pois tiehensä naiset, tahi tapamme heidät jok'ainoan", huusivat eräät.

Marie Antoinette kuuli huudot, mutta jatkoi tyynenä kulkuaan.

Ennenkuin kuninkaallinen perhe sai astua lakiasäätävän kokouksen
saliin, oli edusmiehille ollut annettava tieto, että Ludvig aikoi tulla
sinne.

Neljäkolmatta kokouksen jäsentä lähetettiin häntä vastaan. He
kohtasivat hänet suuressa lehtokujassa Feuillanttien penkereen
juurella.

Penkereen täytti hurjistunut ihmisjoukko. Muuan mies, jolla oli pitkä
ryhmysauva kädessä, huusi taukoamatta:

"Te olette onnettomuuksiimme syypäät, te ette saa tulla kokoukseen!
Tälle pitää tulla loppu. Alas kuninkaalliset!"

Penkereen neljännellä portaalla seisoi Roederer.

"Kansalaiset!" huusi hän, "lain nimessä vaadin hiljaisuutta. Te
näytte tahtovan kieltää kuninkaalta ja hänen perheeltään pääsyn
kansalliskokoukseen. Siihen teillä ei ole oikeutta. Perustuslain mukaan
on kuninkaalla paikkansa sen keskellä!"

Edusmiehet vahvistivat hänen puheensa, mutta kansanjoukko ei siitä
huolimatta tahtonut suoda tilaa kuninkaallisille. Ryhmypatukalla
varustettu mies huusi edelleen kuni vimmattu:

"Alas kuninkaalliset! Alas kuninkaalliset!"

Roederer juoksi hänen luokseen, tempasi häneltä pois patukan ja heitti
sen maahan.

Ihmiset olivat niin tiheään sulloutuneina, että taskuvaras sai
tilaisuuden siepata kuningattarelta kukkaron.

Muuan sotamies kävi käsiksi pieneen kruununprinssiin.

Marie Antoinette kirkaisi sydäntäsärkevästi; hän luuli, että tahdottiin
riistää häneltä poika. Mutta kaartilainen nosti kruununprinssin
korkealle päänsä yli ja rauhoitti äitiä sekä lasta.

Eräs toinen virkkoi kuninkaalle:

"Sire, me olemme rehellisiä ihmisiä, mutta emme tahdo, että te
pitemmältä petätte meitä. Olkaa kunnon porvari ja muistakaa antaa
matkapassi papeillenne ja vaimollenne."

Prinsessa Marie Thérèse on kertonut:

"Meidän täytyi odottaa puoli tuntia, ennenkuin saimme luvan astua
saliin. Useat edusmiehet vastustivat pääsyämme. Seisoimme pienessä
ahtaassa käytävässä, joka oli niin pimeä, ettemme voineet kättämme
erottaa, ja jossa kaiken aikaa kuulimme kansan kiljunnan ympärillämme.
En tiedä koskaan tunteneeni olevani lähempänä kuolemaa kuin tuona
hetkenä.

"Viimein saimme luvan astua saliin.

"Heti kun isäni oli astunut sisään, lausui hän kuuluvalla äänellä, että
hän ja koko hänen perheensä haki turvaa lakiasäätävältä kokoukselta
estääkseen Ranskan kansaa tekemästä kauheaa rikosta.

"Meille osotettiin paikka aidakkeen luona, ja sen jälkeen otti kokous
pohtiakseen, sallittaisiinko isäni olla läsnä keskusteluissa.

"Lausuttiin, ettei hänen voitu antaa jäädä, loukkaamatta samalla
suverääniä (itsenäistä) kansaa. Ja tämän johdosta pidettiin monta
mahtipontista puhetta, joista seurauksena oli, että meidät vietiin
sanomalehtimiesten aitioon."

Marie Antoinette kavahti ylös, meni aitioon ja kätkeytyi pimeimpään
loukkoon. Täällä voi hän ainakin välttää vihaa liekehtivät tai säälivät
katseet, jotka seurailivat häntä salissa.

Kuningas istuutui aition etupäähän, prinsessa Elisabeth ja prinsessa
Lamballe sekä lapset penkille aition perälle. Muutamat aatelismiehet,
jotka olivat heitä saattaneet, asettuivat seisomaan ovelle.

Melu kadulla yltyi ja pani pelkäämään, että väkijoukko syöksyisi sisään
ja tappaisi kuninkaan.

Vergniaud, joka sinä päivänä toimi puheenjohtajana, antoi käskyn, että
rautahäkki, joka erotti aition kokoussalista, oli purettava, jotta
Ludvig ja hänen perheensä voisivat, jos tarve vaatisi, paeta
edusmiesten turviin.

Mutta kun oli mahdotonta saada käsille seppiä, täytyi muutamien
edusmiesten yhdessä aatelismiesten kanssa suorittaa tämä työ; jopa
välistä itse kuningaskin antoi apuaan yhdessä tai toisessa suhteessa.

Aitio oli hyvin ahdas ja niin matala, ettei siinä voinut seistä
suorana. Elokuun aurinko paahtoi kuumaksi tuon pienen huoneen, ja hiki
virtaili kaikkien kasvoilla.

Kuningattaren huulet olivat kuivat. Hänen jäykkä katseensa ilmaisi
enemmän halveksimista kuin tuskaa. Tuo ylpeä juonne, joka mahtavuuden
päivinä oli hänessä huomattu, väikkyi vielä tänäkin hetkenä hänen
suunsa vaiheilla.

Pää pystyssä odotti hän niitä iskuja, joita kohtalo oli häntä varten
varannut. Hänen tyttärensä katsoi häneen, ja äidin itsensähillitseminen
auttoi Marie Thérèseä pidättämään kyyneliään.

Kruununprinssi ei käsittänyt hetken vakavuutta; lapsellisella
uteliaisuudella teki hän isälleen joukon kysymyksiä. Kuningas kiinnitti
hänen huomionsa muutamiin huomattavampiin edusmiehiin ja mainitsi
muutamat puhujista nimeltä.

Eräs sotamies tunkeutui sisään ja anoi, että kuningas erotettaisiin
hallituksesta.

Toinen, joka tuli perästä, kohotti uhkaavasti verellä tahratut kätensä
kuninkaan sijaa kohden ja tarjoutui vapauttamaan maan paksusta
Veto-papasta.

Silloin alkoi Kaarle Ludvigkin käsittää vaaraa ja itkien kätki hän
kasvonsa äidin helmaan.

       *       *       *       *       *

Kuninkaallisen perheen lähdettyä linnasta, oli suuri osa
kansalliskaartia palannut kotiin; vähempi osa oli liittynyt
kapinoitsijoihin. Sveitsiläiset olivat lähteneet pihasta ja vetäytyneet
takaisin linnaan.

Kapinoitsijat tunkeutuivat eteenpäin. Santarmit, jotka niinikään olivat
kokoontuneet linnan sisempiin huoneisiin, kävivät heidän puolelleen.
Sveitsiläiset, joita oli käsketty ainoastaan puolustautumaan, ei
hyökkäämään, alkoivat hieroa sovintoa kansan kanssa.

Pistoolinlaukaus ammuttiin. Nyt tarttuivat sveitsiläiset aseisiin.
Heidän ensimäinen yhteislaukauksensa pakotti hyökkääjät kiireesti
pakenemaan ja jättämään paikalle kanuunansa.

Sveitsiläiset varustautuivat uuteen hyökkäykseen, mutta huomasivat
pelokseen hetken olevan tulossa, jolloin heidän ruutivarastonsa olisi
lopussa ja he olisivat alttiina vihollisen tulelle, voimatta puolustaa
itseään.

Hyökkääjätkin kokoontuivat uudestaan; he häpesivät, että olivat
antautuneet ensi tovissa pakoon ajettavaksi. Molemmin puolin ammuttiin
edelleen toisiansa, ja tämän taistelun aikana syttyivät talot
Karusellipaikalla tuleen.

Tykkien jyminä tunkeusi lakiasäätävän kokouksen saliin. Vasemmistoon
kuuluvat edusmiehet kuulivat sen ja kalpenivat pelosta ja
suuttumuksesta. He loivat levottomia ja katkeroittuneita katseita
heikkoon hallitsijaan; he syyttivät häntä teurastuskäskyn antamisesta.

Marie Antoinette kätki kasvot käsiinsä; tykkien pauke nostatti veren
hänen kasvoihinsa, hänen silmänsä säteilivät, ja epämääräisiä toiveita
heräsi hänen sielussaan.

Mutta toivo katosi pian jälleen. Hänen viimeinen puolustajansa oli
tullut murhatuksi.

Ulkoa kuului yhä kovempaa huutoa. Vaadittiin, että sveitsiläisten tuli
antaa aseensa pois.

Miekatta ja hatutta oli aatelismies d'Hervilly tunkeutunut kuulasateen
läpi sveitsiläisten luo linnaan.

He tahtoivat näyttää hänelle, mihin toimenpiteihin he olivat ryhtyneet
Tuileriain pelastamiseksi.

"Kysymys ei ole siitä", hän sanoi, "kysymys on miten päästä
kansalliskokouksen luo."

"Niin, urhoolliset sveitsiläiset", huusi toinen aatelismies, "lähtekää
kuninkaan luo. Esi-isänne ovat tehneet sen useammankin kerran ennen."

Sveitsiläiset tottelivat, jättäen suru sydämissä taistelupaikan.

Koottiin ne rummuttajat, jotka eivät vielä olleet kaatuneet.
Välittämättä luodeista, joita sateli kaikilta tahoilta, järjestyivät
sotamiehet rintamaan kuni paraatipäivänä.

Aavistamaton vaara kohtasi heitä tiellä Tuileriain ja lakiasäätävän
kokouksen välillä. Useat kansalliskaartin pataljoonat olivat pysyneet
taistelun aikana toimettomina, mutta tuskin oli sveitsiläiset
sotamiehet nähty suuren lehtokujan luona, kun ranskalaiset sotamiehet
lymyilivät puitten taakse ja ampuivat sveitsiläisiä tästä
piilopaikastaan. Suuret joukot sveitsiläisiä ammuttiin täten
kuoliaiksi.

Miekka kädessä törmäsi parooni de Salis kansalliskokoukseen.

"Sveitsiläiset!" huudettiin joka taholta. Moni edusmiehistä koki
pelastautua hyppäämällä ikkunasta ulos. Yksi heistä kääntyi johtajan
puoleen ja käski hänen pakottaa joukkonsa luopumaan aseistaan.

Johtaja kieltäytyi tätä tekemästä.

Kapteeni Durler vietiin kuninkaan luo.

"Sire", huudahti tämä tukahtuneella äänellä, "meidät tahdotaan pakottaa
jättämään aseemme."

"Antakaa ne pois", lausui kuningas, "minä en tahdo niin uljaitten
miesten kuolemaa."

Ja hän kirjoitti paperilippuun seuraavat sanat:

"Kuningas käskee sveitsiläisiä luopumaan aseistaan ja palaamaan
kasarmeihin."

Lippu lähetettiin siinä tuokiossa.

Kuninkaallisen perheen lähtö linnasta oli ollut pettymystäkin pahempi.
Pelkkä kunnioitus jo oli estänyt sveitsiläisiä ilmaisemasta
mielipahaansa ja suruaan. Aseista luopumiskäsky, jonka he nyt saivat
vastaanottaa, vaikutti kuin salamanisku noihin urhoollisiin
sotamiehiin.

Muutamat itkivät kiukusta, toiset huusivat, että he vielä kykenevät
puolustautumaan paineteillaan. Mutta tänäkin kauheana hetkenä sai
kurinpito miehet talttumaan. He kantoivat viimeisenkin uhrin, jota
heidän valtiaansa vaati: he antoivat pois aseensa.

Kun heidän piti palata takaisin lakiasäätävän kokouksen luota, niin
kansa ampui heistä useimmat. Satakunta sotamiestä otettiin kiinni ja
murhattiin sittemmin. Ne, jotka haavojensa takia tai saamatta käskyä
lähteä linnasta olivat jääneet Tuilerioihin, hakattiin armotta maahan.

Muutamia syyllisiä säästääkseen oli Ludvig uhrannut joukottain
parhaimpia ja uskollisimpia palvelijoitaan. Hän sai katkerasti katua
tätä heikkouttaan.

Tuli Karusellipaikalla oli levinnyt katuja pitkin, missä kansa aluksi
oli estänyt viranomaisten johtamia sammutustöitä. Roskaväki tunkeusi
linnaan, joka kuninkaan omasta käskystä oli jätetty tyhjilleen ja
hyökkääjien raastettavaksi.

Kuni petolauma syöksyi esikaupungin väestö Tuilerioihin.

Vanha kuninkaanlinna joutui nyt mitä raaimpien ja inhottavimpien
kohtausten näyttämöksi. Ovia särettiin väkivoimalla, kiväärinlaukauksia
pamahteli. Hoviväki ja sotamiehet joutuivat roskajoukon tapettaviksi.
Kaikki kalleudet ryöstettiin, huonekaluja rikottiin, ja varsinkin
joutui hävityksen alaiseksi kaikki, mikä oli ollut Marie Antoinetten
omaa. Iso kuvastin, jonka edessä, kuten sanottiin, "Medicin-Antoinette
oli tutkinut tekopyhää naamaansa, jota hän näytti kansalle", heitettiin
ulos ikkunasta.

Kellarien ovet murrettiin auki, viinitynnyrien tapit avattiin. Verta ja
viiniä virtasi pitkin lattioita, jotka olivat täynnä juopuneita ihmisiä
ja ruumiita.

Humalaiset miehet pukeutuivat kruunauspukuun ja vääntäytyivät
valtaistuimelle. Prostitueeratut naiset pukeutuivat kuningattaren
vaatteisiin, viereksivät hänen sängyssään ja harjoittivat mitä
iljettävimpiä kauhutekoja ruumiiden kanssa.

Hovin naiset toki säästettiin keskellä tätä eläimellistä hurjistelua.

Kamarirouvat ynnä useat hovinaisista olivat jääneet linnaan. Näiden
joukossa oli myös prinsessa Tarente-la-Tremouille ja nuori Pauline
Tourzel, kuninkaallisten lasten kasvattajan ainoa tytär. He olivat
taistelun alussa kokoontuneet Marie Antoinetten huoneeseen.

Etäältä -- ja millaisessa sieluntuskassa, sen tietää yksin Jumala --
kuulivat he laukauksia, kansan kiljumista ja parvekkeelta kadulle
heitettyjen kuolleiden ruumiiden mätkähdyksiä.

Vihdoin keksivät murhaajat myöskin tien naisten huoneeseen.
Vahtisotamies oli asetettu heidän pakopaikkansa ulkopuolelle. Hän
kielsi ryntääjiltä pääsyn ja hakattiin maahan.

Prinsessa Tarente, joka kuuli hänen kaatuvan, meni ja avasi oven
sisääntunkeville. Hän piti Pauline Tourzelia kädestä.

"Surmatkaa minut, mutta pelastakaa tämän nuoren tytön henki ja kunnia",
sanoi hän. "Hän on uskottu minun hoitooni, ja minä olen luvannut jättää
hänet takaisin äidilleen. Antakaa äidin pitää tyttärensä ja ottakaa
minun henkeni."

"Naisia ei tapeta", sanoi suurikasvuinen, roteva mies. Aseet painuivat
maahan, ja naiset autettiin pakenemaan ruumiiden yli, jotka viruivat
sikin sokin saleissa ja portailla.

Ilta kului yhä pitemmälle; Tuileriat tarjosivat yhä vieläkin
kauhistavan näyn. Hävittämistä ja murhaamista kesti edelleen, ja
kaduilla jatkui teurastusta, kunnes tuli syttyi itse linnaan, ja siihen
päättyi tämä hirmuinen päivä.

Tämän kaiken tapahtuessa tunkeusi lähetystöjä lakkaamatta
kansalliskokoukseen, ja yhä suuremmalla kiivaudella vaadittiin
kuningasvallan poistamista. Puhuttiin siitä, että oli murtauduttava
kuninkaallisten aitioon, että kuninkaalliset oli raahattava ulos ja
tapettava.

Useita kalleuksia, jotka olivat otetut Tuilerioista, tuotiin
kansalliskokoukseen. Paikoiltaan voivat Ludvig ja Marie Antoinette
nähdä, miten rosvot ja murhaajat ryntäsivät sisään kädet verissä ja
antoivat pois sen, mitä olivat linnasta varastaneet.

"Väliin sinkautettiin isääni ja koko perhettä vastaan mitä törkeimpiä
syytöksiä", kertoo Marie Thérèse päiväkirjassaan; -- "väliin tuotiin
sisään aatelismiehiä, jotka olivat puolikuolleita ja silvottuja, väliin
annettiin hovilakeijain esiintyä, lausuakseen vääriä todistuksia isääni
vastaan, ja jotta näky olisi pöyristyttävämpi, siroteltiin kirkoista
anastettu pyhä ehtoollisleipä pitkin koko lattiata."

Kuningatar näki, että tuotiin hänen kirjansa, hänen lippaansa, hänen
koristimensa, jotka heitettiin huiskin haiskin presidentin pöydälle.

Hän loi kuninkaaseen rohkaisevan katseen, puristi prinsessa Elisabethin
ja prinsessa Lamballen käsiä ja suuteli lapsiaan. Vielä oli hänellä
aarteita, jotka olivat ryöstettyjä paljoa arvokkaammat. Kuumuus
huonepahasessa, jossa niin monta ihmistä oli kokoontuneena, tuli yhä
sietämättömämmäksi. Kuningatar tahtoi pyyhkiä hien kruununprinssin
otsalta, mutta hänen nenäliinansa oli kyynelistä ihan märkänä. Kreivi
Rochefoucauld seisoi hänen läheisyydessään, ja kuningatar pyysi häneltä
nenäliinaa lainaksi. Mutta kreivin nenäliina tiukkui kuningattaren
puolustajain verta.

Presidentti ehdotti, että kuningas erotettaisiin toistaiseksi
hallituksesta. Mutta kansa vaati kauemmas ulottuvia toimenpiteitä, ja
kun Vergniaudin ehdotus hyväksyttiin, kuului parvilta tyytymätöntä
mutinaa. Suuret julistukset talojen nurkissa tekivät kohta sen
jälkeen tiettäväksi, että kuningas oli pantu viralta, että hänen
siviililistansa oli lakkautettu ja että ministerit oli erotettu
virasta.

Ludvig kuuli, että hänen hallituksesta erottamisensa oli päätöksen
alaisena.

Kiihkeiden keskustelujen aikana oli hän tyynesti tarkastellut
edusmiehiä lornettinsa läpi ja vaihtanut muutamia sanoja yksityisten
edustajain kanssa. Hän oli kaikkien nähden hyvällä halulla syönyt
kananpojan ja juonut pullon viiniä.

Ei piirrettäkään muuttunut hänen kasvoissaan, hänen menettäessään
kruununsa. Hän jäi liikkumattomana istumaan, kuin ei asia olisi
laisinkaan koskenut häntä.

Marie Antoinette tunsi povessaan jonkinlaista epätoivon rohkeutta.
Jännittynyt katkera ilme hänen kasvoissaan lientyi; hetkisen ajaksi
ummisti hän silmänsä ja näytti keskittävän ajatuksensa palavaan
rukoukseen.

Niin kauan kuin oli ollut vähääkään mahdollisuutta taisteluun, oli
hänen rohkeutensa puhunut voimakkaammin kuin hänen alistuvaisuutensa.
Mutta kun ei voinut enää mitään aikaansaada eikä toivoa, luopui hän
tyynesti siitä, minkä säilyttämiseksi hän kolmena raskassuruisena
vuotena oli taistellut. Kruunu, joka niin kauan oli polttanut hänen
otsaansa, oli nyt viskattuna kansan jalkoihin. Mutta erottaminen koski
häneen vähemmän kuin entiset nöyryytykset; hänen katseensa ja
hymyilynsä kääntyi rakkaudessa lapsiin.



4.

Kolme päivää Feuillanttiluostarissa.


Puoli-yö oli kulunut, ennenkuin lakiasäätävä kokous ehti lopettaa
istuntonsa.

Vihdoin päätettiin, että kuninkaallinen perhe toistaiseksi vietäisiin
lähellä olevaan Feuillanttiluostariin, ja että kuninkaalliset
viettäisivät lopun yötä siellä.

Viisitoista tuntia olivat kuningas, kuningatar, heidän lapsensa ja
seuralaisensa olleet suljettuina ahtaaseen aitioon, jossa heiltä
puuttui valoa ja ilmaa ja jossa he olivat saaneet omin silmin seurata
perikatoaan. Kansalliskaartilaisten muodostaman kaksinkertaisen
kujaston läpi saapuivat he uuteen turvapaikkaansa. Uteliaita laumoja
seurasi vaunujen jälestä ja tirkisteli niihin; he kantoivat tikareja ja
miekkoja, jotka olivat tahratut sveitsiläisten verellä.

Kruununprinssi vapisi pelosta, heidän hapuillen noustessaan hyljättyyn
luostariin vieviä pimeitä portaita ylös.

Muuan aatelismies otti hänet syliinsä. Kuningatar kuiskasi parisen
sanaa pienen poikasensa korvaan, ja heti tuli lapsi jälleen iloiseksi.

"Äiti lupasi, että saan nukkua hänen huoneessaan, kun olen ollut niin
kiltti ja reipas tänään", virkkoi hän aatelismiehelle.

Niukka illallinen oli katettu kuninkaalliselle perheelle, mutta lapset
saattoivat syödä vain muutamia suupaloja.

Ulkona raivosi ihmisjoukko; vaadittiin kuningattaren päätä.

"Mitä pahaa hän sitten on tehnyt heille?" kysyi kuningas suruisesti.

Luostarissa oli neljä tyhjää kammiota, jotka kaikki johtivat pitkään
käytävään, jonka ovia tarkasti vartioittiin. Kuningas asettui lähinnä
ensimäiseen kammioon, kuningatar ja hänen tyttärensä kolmanteen,
kruununprinssi ja hänen kasvattajattarensa ottivat haltuunsa neljännen.

Ensimäistä kammiota käytettiin eteishuoneena, jossa muutamat uskolliset
ystävät pitivät silmällä onnetonta, kukistunutta kuningasparia.

Marie Antoinette astui hetkiseksi miehensä huoneeseen. Hän ei voinut
vieläkään lohduttaa mieltänsä sen johdosta, että he olivat lähteneet
linnasta vastarintaa yrittämättä.

"Kenties kaikki olisi voinut päättyä toisin, jos ajoissa olisimme
antaneet hyökätä kapinoitsijain päälle", sanoi hän.

"Kenenkä hyökätä?" kysyi kuningas äreästi.

Kuningatar ei puhunut sen enempää. Kohta sen jälkeen palasi hän
kammioonsa.

Ovia ei saatu kiinni, kivilattia oli rappiolla, seinäpaperit
rikkinäiset ja likaiset, liehuen ilmanvedossa.

Luostarissa oli vain olkituoleja ja kovia sänkyjä.

Alhaalla pihassa lauloivat ja tanssivat kapinoitsijat.

Raskaat ajatukset estivät kuningatarta nukkumasta. Vasta kun kello löi
kuusi aamulla, tuli uni ja antoi hänelle pariksi tunniksi levon.

Pääkaupunki heräsi aikaisin. Kansa oli ihastuksesta hullaantunut.
Kuninkaan ystävät olivat epätoivoisina.

Verilätäköt, jotka olivat kesän helteessä kuivaneet, ruumiit, jotka oli
riisuttu alasti ja silvottu, peittivät Tuileriain puiston ja Ludvig
XV:nnen kentän. Suuret ihmisjoukot juoksivat ympäri ilman päämäärää,
hätyyttivät rauhallisia kulkijoita, kolkuttivat portteja ja rähisivät
Feuillanttiluostarin ulkopuolella. Kuningasvaltaa muistuttavia
kuvapatsaita särettiin, ja ammuttiin luukkujen kautta niitä, jotka
lymysivät kellareissa. Kokonaisia perheitä kuljeskeli ruumiiden
keskellä, etsien rakkaita omaisiaan.

Aurinko, joka loi valoaan niin moniin raunioihin, herätti kuningattaren
hänen lyhyestä unestaan.

Prinsessa oli noussut aikaisin ylös ja pukenut lasten ylle.
Kruununprinssi oli erittäinkin suruissaan pienen koiransa vuoksi, joka
oli jäänyt Tuilerioihin ja saanut surmansa.

"On niitä suurempiakin suruja", sanoi Elisabeth hänelle. "Rukoile
Jumalaa, että säästyisit niiltä."

Hän vei Kaarle Ludvigin ja Marie Thérèsen kuningattaren sängyn luo.

"Lapsi raukat!" huokasi äiti, "kuinka julmaa on, että on tullut
luvanneeksi teille niin ihanan perintöosan ja että nyt on pakko sanoa
teille: kaikki on mennyttä meiltä."

Kamarirouvat, jotka olivat päässeet hengissä linnaa kohdanneesta
hävityksestä, tulivat katsomaan, miten kuningatar voi. Nähtyään hänen
istuvan telttisängyn reunalla, ratkesivat he itkemään. Muuan
kansannainen, joka vartioi hyljättyä luostaria, kampasi hänen tukkansa.

Marie Antoinette ojensi kätensä kamarirouviaan kohti. Hän uskalsi
tuskin katsoa heihin. Kului kauan, ennenkuin hän liikutukseltaan sai
lausutuksi heille sanaakaan.

"Tulkaa tänne, onnettomat naiset!" puhkesi hän viimein sanoiksi. "Tässä
näette naisen, joka on vielä onnettomampi kuin te, sillä hän on syypää
teidänkin onnettomuuteenne."

Kamaripalvelija Hue oli pelastanut henkensä hyppäämällä eräästä linnan
ikkunasta Seineen. Ensimäisen päivän oli hän piileskellyt kaupungissa,
mutta seuraavana päivänä rientänyt Feuillanttiluostariin.

Kuningatar kyseli kyselemistään häneltä, miten oli käynyt niiden, jotka
olivat jääneet Tuilerioihin. Hänellä oli puolustavia sanoja niiden
ystäviensä varalle, jotka olivat hyljänneet hänet, ja kiitollisia,
tunnustavia sanoja niille, jotka olivat pysyneet uskollisina.

"Minua lohduttaa se", sanoi hän, "että onnettomuuden kautta menettämäni
ystävät eivät vastaa niitä, jotka onnettomuus on minulle lahjoittanut."

Kuninkaallisella perheellä ei ollut enää vaatteita eikä rahoja. Eräs
sveitsiläinen upseeri, jolla oli melkein samallainen vartalo kuin
kuninkaalla, lähetti vaatteita valtiaalleen. Englannin lähettilään
rouvalla, Sutherlandin herttuattarella, oli Kaarle Ludvigin ikäinen
poika, ja hän lähetti vaatteita pienelle prinssille.

Marie Antoinette oli kiitollinen, saadessaan itseään varten muutamia
pukineita Grammontin herttuattarelta. Niin köyhäksi oli Maria Teresian
tytär tullut, että hän otti vastaan erään kamarirouvansa hänelle
tarjoamat kaksikymmentä kultarahaa.

Ludvig asui perheinensä kolme päivää Feuillanttiluostarissa. Joka aamu
kello kymmenen vietiin heidät samaan ahtaaseen aitioon, joka oli
tarjonnut heille suojaa heidän lähdettyään Tuilerioista. Heidän täytyi
edelleen olla läsnä kaikissa keskusteluissa ja kuulla kuolemantuomioita
langetettavan niille, jotka olivat taistelleet heidän puolestaan
elokuun 10. p:nä ja silloin säästyneet kansan vainolta.

Joka ilta vietiin kuninkaalliset takaisin luostariin. Eräänä päivänä
syöksyi nuori, hyvinpuettu mies kuningattaren luo ja heilutti
tikariansa hänen nenänsä edessä.

"Inhottava Antoinette!" huusi hän. "Sinä toivoit itävaltalaisten saavan
uida meidän veressämme, mutta sen saat sinä maksaa päälläsi."

Marie Antoinette vastasi hänelle äänettömällä halveksimisella.

Lakiasäätävä kokous oli ensin päättänyt, että kuningas ja hänen
perheensä vietäisiin Luxembourg-palatsiin; mutta kunnallisneuvosta
arveli, ettei Maria Mediciläisen vanha linna ollut sopiva moisten
vierasten asuttavaksi. Rakennuksen alla olevien suurten kellarien
katsottiin olevan omiansa edistämään pakoa.

Lyhyehkön keskustelun jälkeen päätettiin kuninkaallinen perhe
vietäväksi Templeen.

Kuningatar kuuli sen ja vapisi; hän oli aina erityisesti pelännyt tuota
paikkaa.

"Meidät tahdotaan sijoittaa Templeen", sanoi hän; "tuo rakennus aiotaan
muodostaa vankilaksi. -- Kuinka monasti olenkaan pyytänyt Artoisin
kreiviä revittämään maahan Templen. Kauhuni tuota tornia kohtaan lienee
varmaan johtunut jostakin aavistuksesta, joka kuiskasi mitä minä
tulisin kärsimään noitten muurien sisällä."

Kunnallisneuvosto määräsi sitäpaitsi, että kaikki asiaan kuulumattomat
henkilöt piti poistettaman kuninkaallisen parin läheisyydestä.
Ainoastaan prinsessa Lamballe sekä madame Tourzel ja hänen tyttärensä
saivat luvan seurata heitä Templeen.

"Minä olen siis vanki", sanoi Ludvig XVI. "Kaarle I oli onnellisempi
minua. Hänen sallittiin pitää ystävänsä aina siihen asti, kunnes hän
nousi mestauslavalle."

Hän kääntyi niiden harvojen puoleen, jotka olivat jääneet hänen
luoksensa luostariin, ja käski heidän lähteä pois.

"Hyvät herrat", lausui Marie Antoinette nyyhkyttäen, "vasta tänä
silmänräpäyksenä tunnemme, kuinka hirveä asemamme on. Läsnäolonne ja
osanottavaisuutenne kautta teitte sen meille helpommaksi."

Ennenkuin viimeiset kuninkaan uskotuista lähtivät pois, panivat he
kaikki, mitä heillä oli rahaa ja arvokaluja, eräälle pöydälle.

Kuningas näki sen, ja kädenviittauksella torjui hän tämän uskollisuuden
osotuksen.

"Pitäkää lompakkonne", sanoi hän. "Toivoakseni teillä on pitemmältä
elon aikaa kuin minulla."

"Elokuun 13. p:nä kello yhdeksän illalla", kertoo Marie Thérèse, "tuli
kaksi miestä noutamaan meitä noin kahdeksan hengen mahduttavilla
vaunuilla. He käskivät meidän astua sisään ja istuivat itse viereemme
huutaen: 'Eläköön kansa!' Matkalla Templeen uhkasi meitä niin suuri
vaara kiihtyneen väestön puolelta, etteivät saattajamme tohtineet
hetkeksikään pysähdyttää vaunuja, ja kumminkin kesti kaksi tuntia,
ennenkuin ehdimme määräpaikkaamme. Ei sääliväisyyden piirtoakaan
osotettu meille tiellä. Sen sijaan oltiin siksi julmia, että koetettiin
kääntää huomiotamme kaikkeen, mikä oli omiaan pahoittamaan mieltämme;
varsinkin tahdottiin kaikin mokomin meidän näkevän kumoon kaadetut
kuninkaanpatsaat."

Kello oli yksitoista kuninkaallisten saapuessa Templeen. Vangit kävivät
pois vaunuista. Portti oli niin matala, että kuninkaan ja kuningattaren
täytyi taivuttaa päänsä alas, astuessaan siitä sisälle.



5.

Elämä Templessä.


Templeen kuului kaksi tornia, suurempi ja pienempi.

Kuninkaallisen perheen täytyi aluksi asua pienemmässä tornissa.

Marie Antoinettelle osotettiin huone toisessa kerroksessa; sänky
tytärtä varten asetettiin äidin huoneeseen.

Kruununprinssi ja kasvattajatar asuivat yhteisessä huoneessa. Prinsessa
Lamballe nukkui pimeässä eteishuoneessa, joka oli kuningattaren huoneen
vieressä. Prinsessa Elisabeth ja Pauline Tourzel nukkuivat vanhassa
keittiössä.

Kuninkaalla oli huone kolmannessa kerroksessa, joka kiireen kautta oli
häntä varten sisustettu.

Kuningattaren huone oli isoin, ja sitä käytettiin kokouspaikkana.
Ludvig tuli niinikään sinne joka aamu ja vietti päivän yhdessä
omaistensa kanssa. Mutta vangeilla ei ollut sitä lohtua, että olisivat
saaneet olla yksin; vahti, jota vaihdettiin joka tunti, oleskeli
lakkaamatta heidän luonaan.

Marie Antoinette sai vain viikon ajan pitää sen ystävättärensä, joka
oli häntä niin suuresti rakastanut. Yöllä elokuun 19. ja 20. päiväin
välillä saapuivat kommuunin lähettämät miehet Templeen viedäkseen pois
ne henkilöt, jotka eivät kuuluneet kuninkaalliseen perheeseen.

Kuningatar koetti saada pitää prinsessa Lamballen luonaan. Hän kietoi
kätensä hänen ympärilleen, itki ja selitti, että prinsessa oli hänen
sukulaisensa, mutta kaikki turhaan. Heidät oli erotettava väkivallalla.
Maistraatin lähetit raastoivat puolitainnuksissa olevan prinsessan
portaita alas ja pois siitä talosta, jonka muurien sisälle hän jätti
jälkeensä kuningattarensa ja ystävättärensä.

"Pitäkää huolta prinsessasta", huusi Marie Antoinette nyyhkyttäen
madame de Tourzelille ja hänen tyttärelleen, jotka samalla kertaa
lähtivät pois Templestä. "Puhukaa hänen puolestaan niin usein kuin
tarvitaan, ja päästäkää hänet niin paljon kuin mahdollista vastaamasta
viekkaihin ja arkaluontoisiin kysymyksiin."

Sitten kun madame Lamballe oli viety pois, vaipui Marie Antoinette
synkkään suruun. Ystävättären kaipuu, pelko, että nekin rakkaat
olennot, jotka vielä olivat hänen luonaan, riistettäisiin häneltä pois,
teki hänet joksikuksi aikaa melkein mykäksi surusta.

Prinsessa Elisabeth koki rohkaista häntä.

"Älä anna mielesi lannistua", sanoi hän. "Jumala ei lähetä meille
koskaan raskaampia koettelemuksia kuin me jaksamme kantaa."

Onnettomille vangeille koitti ennen pitkää odottamaton ilo.
Kamaripalvelija Hue hankki itselleen pääsyn Templeen.

"Kummoinen olikaan iloni, kun astuin Templeen!" kertoo tämä uskollinen
palvelija muistelmissaan.

Elokuun 26. p:nä sai myös kamaripalvelija Clery luvan käydä vankilassa.
Hän ja hänen vaimonsa olivat palvelleet kuninkaallista paria
Tuilerioissa, ja hän seurasi heitä nyt vankilan yksinäisyyteen.

Cleryn sydän ei ollut vähemmin liikutettu kuin Huen, hänen nähdessään
jälleen kuninkaan ja kuningattaren.

Marie Antoinette ilmaisi lämpimin sanoin ilonsa siitä, että sai pitää
hänet läheisyydessään.

Hyljättynä ollessaan oli hän syvästi liikutettu ja kiitollinen tätä
miestä kohtaan, joka kaikin keinoin koetti ilahuttaa hänen lapsiaan ja
lieventää hänen omaa ja hänen puolisonsa kovaa kohtaloa.

Kun kuningas Ludvig salvattiin Templeen ja hän astui tähän uuteen
surumuistoiseen elämänsä vaiheeseen, oli hän kahdeksanneljättä vuotias.
Marie Antoinette oli noin seitsemänneljättä vuoden vanha. Prinsessa
Elisabeth oli yhdeksännelläkolmatta vuodellansa. Kaarle Ludvig oli
täyttänyt seitsemän vuotta maaliskuun 27. p:nä ja prinsessa Marie
Thérèse oli lähes neljäntoista vuoden vanha.

Sittenkun Lamballe ja Tourzel oli erotettu kuninkaallisesta perheestä,
liittyi prinsessa Elisabeth veljensä tyttären huonetoveriksi, ja
kruununprinssin sänky muutettiin kuningattaren huoneeseen.

Kuningas nousi aamulla kello kuusi tahi puoliseitsemän ja vietti
rukouksissa ja tutkisteluissa parisen tuntia.

Kuningatar ja kruununprinssi nousivat vieläkin aikaisemmin.

Aamutunnit olivat ainoat, jolloin kuningattaresta tuntui olo jossakin
määrin vapaalta; vanginvartijat tulivat hänen huoneeseensa yhtaikaa
kuin kamaripalvelija eivätkä poistuneet ennenkuin myöhään illalla.

Kuningatar käytti myöskin päivän ensi tunnin rukoukseen. Hän ei
kyennyt, kuten miehensä, kantamaan päivän taisteluja katse luotuna
taivaaseen. Hän ei ymmärtänyt natoaan, jonka sielu näytti olevan
Jumalassa. Vaimona ja äitinä tunsi hän olevansa sidottu maahan; hän
tunsi vielä rakastamisen tarvetta ja toiminnan halua. Eikä hän Templen
muurienkaan sisällä saattanut olla puoleksi tuskissansa, puoleksi
toivehikkaana kuuntelematta viestejä Ranskaan tulossa olevista
vieraista sotajoukoista.

Mutta onnettomuuksien kautta hänen sielunsa puhdistui. Muutamien
viikkojen vankinaolo opetti hänelle enemmän kuin vuodet hovissa hänen
onnellisuutensa päivinä. Ja hiljaisena aamuhetkenä haki hänen sielunsa
Häntä, joka antaa vallan, mutta ottaa sen myös pois.

Vartijat tapasivat hänet usein polvistuneena sänkynsä ääressä ja
käsiensä välissä pidellen rukouskirjaa, joka oli hänen kyynelistään
kosteana.

Kello yhdeksän söivät Marie Antoinette, prinsessa Elisabeth ja lapset
aamiaista yhdessä kuninkaan kanssa. Sitten Ludvig opetti poikaansa. Hän
ohjasi häntä lukemaan ja kirjoittamaan, opetti hänelle latinaa ja
maantiedettä ja antoi hänen lausua säkeistöjä Corneillen ja Racinen
teoksista. Äiti piti sillä välin huolta tyttären kasvatuksesta. Nämä
opintotunnit, joita antoivat kruunuton kuningatar ja vangittu kuningas,
pidettiin säännöllisesti joka aamupäivä kello kymmenen ja kahdentoista
välillä.

Milloin sää oli kaunis, oli kuninkaallisilla tapana kello yksi mennä
puistoon. Neljä vanginvartijaa ja yksi kansalliskaartin kapteeni kulki
heidän mukanaan.

Sotamiehet ja työmiehet, jotka olivat Templessä työssä, tunkivat niin
lähelle heitä kuin mahdollista ja hoilottivat vallankumouksellisia ja
irstaita lauluja. Raa'at naurunhohotukset ja törkeät haukkumasanat
seurailivat heitä, minne hyvänsä he menivätkin. Muurit tulivat ennen
pitkää täyteen piirustuksia, jotka kuvasivat milloin giljotiinia,
milloin "hirsipuuta Messalinaa ja hänen sudenpenikkojaan varten",
milloin rouva Veton tanssia, milloin Antoinetten ja hänen sikojensa
mestausta, ja niin aina loppumattomiin.

Mutta lasten terveyden vuoksi jatkoivat kuninkaalliset siitä huolimatta
joka päivä kävelyjään, ja välistä saivat he havaita niitä näitä
hyväntahtoisuuden ja ystävällisyydenkin merkkejä.

Templen ympärillä olevien talojen ylimmistä kerroksista näki alas
puutarhaan. Uteliaita ja sääliväisiä kasvoja näkyi ikkunoista, ja
parista ullakkohuoneesta heitettiin salaa puistoon kukkia ja
paperiliuskareita, joissa oli luettavana ystävällisiä ja osanottavaisia
sanoja.

Kello kaksi palasivat kuninkaalliset jälleen torniin.

Viimeisenä säilynnäisenä vanhoista tavoista kuningatar aluksi
edelleenkin muutti vaatteita päivälliseksi. Hän vaihtoi silloin vaalean
aamupäiväpukunsa ruskeaan, kukikkaaseen leninkiin, jota hän herkesi
käyttämästä vasta sitten kun oli tullut leskeksi. Pukuaan muutti hän
prinsessa Elisabethin huoneessa.

Mutta eräänä päivänä seurasi muuan vartijoista häntä sinne ja vaati
kuningatarta pukeutumaan hänen näkyvissään. Kammoksuen moista
loukkaavaa silmälläpitoa päätti kuningatar siitä lähin käyttää samaa
leninkiä koko päivän.

Päivällisen jälkeen lepäsi kuningas, naiset lueksivat, ja pikku prinssi
lueskeli läksyjään.

Mieltymys käsitöihin, joka onnen päivinä usein oli auttanut Marie
Antoinettea helpommin kestämään seurasäännön pakonalaisuutta, auttoi
häntä nytkin usein karkoittamaan synkät ajatukset luotaan. Ennen oli
hän tuntenut lapsellista iloa, päättäessään jonkin hienon
koruompeluksen. Nyt kulutti hän päivänsä kuten köyhä ompelijatar: hän
parsi kuninkaan ja lasten liinavaatteita ja paikkaeli omia ohuiksi
kuluneita hameitaan.

Eräs liinalähetys antoi vankilakomitealle taas uutta aihetta
loukkaavaan menettelyyn vankeja kohtaan.

Näihin liinavaatteisiin oli kirjaeltu kruunuja, mutta nyt annettiin
ruhtinattarille käsky, että kruunut oli ratkottava pois, ja Elisabeth
ja Marie Antoinette ryhtyivät aivan tyynesti ratkomaan irti tuon heille
niin suurta onnettomuutta tuottaneen suuruuden vertauskuvaa.

Kunnallisneuvosto oli ottanut erään Tison-nimisen miehen
portinvartijaksi Templeen.

Tison oli vanha ja kärtyinen, ja hänen raakuutensa vaikutti, että
kaikki hänen avunantonsa muodostui loukkaukseksi kuninkaallista paria
kohtaan.

Hänen vaimolleen oli uskottu kevyempien askarten toimittaminen
vankilassa, mutta itse asiassa oli hänen vakoiltava kaikkia
kuninkaallisen parin tekoja ja puheita.

Hän oli nuorempi ja paremmin altis hellemmille tunteille kuin miehensä,
ja hänessä vaihtelivat ehtimiseen liikutus kuninkaallisen perheen
onnettomuuksien johdosta ja pelko, että sääliväisyys luettaisiin
hänelle ja hänen miehelleen viaksi. Hänen ajatusjuoksunsa joutui
kokonaan sekaisin siitä, että hän näki Ranskan kuningattaren olevan
riippuvainen hänen armostaan, ja hän oli milloin hyvänsuopa, milloin
petollinen heitä kohtaan, milloin vuodatti hän kyyneliä Marie
Antoinetten jalkain juuressa, milloin taas teki vääriä syytöksiä häntä
vastaan.

Suutari Simon, joka Ludvig XVII:nnen kasvattajana sittemmin tuli niin
surkean kuuluisaksi, valvoi korjaustöitä Templessä.

Häntä huvitti kohdella entistä kuningasta vertaisenaan, ja hän käski
työmiehiä pitämään hatut päässään, heidän ollessaan samassa huoneessa
kuninkaallisen perheen kanssa.

Vartijain käytös kävi päivä päivältä yhä sietämättömämmäksi. He
mursivat leivät kahtia nähdäkseen oliko kirjeitä kätketty niiden
sisään, he leikkasivat hedelmät kappaleiksi ja rikkoivat viskunain
sydämet sillä tekosyyllä, että tiedonantoja saattoi olla niihin
kätketty.

Joka aterian perästä ottivat he varovaisuuden vuoksi pois veitset ja
kahvelit ja mittasivat naisten silmäneulat ilmoittaen syyksi, että
niitä muka saatettiin käyttää itsemurha-aseina.

Kuninkaan oli vaikea luopua tavanomaisesta hyvänlaatuisuudestaan, mutta
hänen suora olentonsa ei tehonnut vähääkään vartijoihin; se herätti
vain heissä naurua, ja pilkkasanoja ja muistutuksia sateli lakkaamatta
häntä vastaan.

Paljoa harvemmin takerruttiin kuningattareen, sillä hänen tyyni
vaatimattomuutensa piti miehet loitolla.

Eräänä aamuna, kun Ludvig oli nousemaisillaan makuulta, astui pari
vartijaa sisään tarkastaakseen kaikki hänen taskunsa. He lyöttäysivät
tuoleille istumaan, mutta pakottivat entisen kuninkaan seisomaan ja
ottivat häneltä pois useita pikkukapineita, muun muassa pienen
kultaveitsen, jota hän käytti hammaspuikkona.

Elokuun 24. p:nä kello kahdentoista ja yhden välillä yöllä töytäsivät
taaskin vartijat hänen huoneeseensa; tällä kertaa riistivät he häneltä
hänen miekkansa. Eräänä kertana toivat he muassaan sanomalehden ja
näyttivät kuninkaalle muuatta siinä olevaa hyvin hauskaa kirjoitusta.
Kuningas luki kirjoituksen, jossa puhuttiin eräästä tykkimiehestä, joka
pyysi kuninkaan päätä luodiksi kanuunaansa.

Hiljaisella äänellä lausuttua sanaa pidettiin valmiiksi suunniteltuna
salaliittona. Salaa vuodatetun kyyneleen katsottiin tietävän vihaa
kansaa kohtaan, Kädenliike oli samaa kuin uhkaus, hymyily samaa kuin
kehotus kavallukseen. Äänettömyys käsitettiin pöyhkeydeksi,
kohteliaisuus merkittiin lahjomisyritykseksi. Kuninkaallisen parin
täytyi tukahuttaa kaikki sekä ilon- että surunilmauksensa.

Ludvigin kristillinen mieli antoi hänelle voimaa ja kärsivällisyyttä.

Hän, joka hovimiesten ja imartelijain parissa oli ollut niin ujo ja
epävarma, joka oli osottautunut niin heikoksi silloin, kun hänellä
vielä oli valtaa, saavutti jälleen arvokkuutensa, kun hänen
vihollisensa luulivat sen peräti hävittäneensä.

Hänen mitätön ja meluava suopeutensa, joka oli vaikuttanut
tympäisevästi hänen puolisoonsa, muuttui vankeudessa hienotunteiseksi
lempeydeksi.

Mahtavalle hallitsijalle oli Marie Antoinette osottanut vain kylmää
ystävyyttä, mutta vainotulle puolisolle lahjoitti hän mitä hellimmän
rakkautensa. Hän hämmästyi sitä rohkeutta ja mielenlujuutta, jonka näki
miehessään kehittyvän, ja hän soimasi itseään katkerasti siitä, että
valtansa suurimmillaan ollessa oli antanut huvihalunsa vietellä itseään
osottamaan välinpitämättömyyttä häntä kohtaan.

Ludvig ei tuntenut mitään puutteita niin kauan kuin ne koskivat häntä
itseään. Mutta hänen sydäntään ahdisti tuskallisesti hänen verratessaan
sitä loistoa, joka ennen oli ympäröinyt hänen puolisoaan ja sisartaan,
siihen puutteeseen ja köyhyyteen, jota heidän nyt täytyi kestää.

Eräänä päivänä katseli hän prinsessa Elisabethia, tämän laittaessa
kuningattaren leninkiä. Häneltä oli otettu pois sakset, ja hänen täytyi
katkaista rihma hampaillaan.

"Sisar, kuinka toisin nyt on kuin ennen!" sanoi hän. "Kauniissa
talossasi Montreuilissa ei sinulta puuttunut mitään."

"Oi veljeni", vastasi Elisabeth, "saatanko kaivata mitään jakaessani
onnettomuuksia sinun kanssasi?"

Kerran hän taas näki kuningattaren lakaisevan lattiata.

"Mikä toimi Ranskan kuningattarelle!" lausui hän. "Mitähän sanoisivat
Wienissä, jos tietäisivät tämän? -- Kuka olisi aavistanut, että minä,
yhdistämällä kohtaloni sinun kohtaloosi, saattaisin sinut niin syvään
alennustilaan?"

"Etkö sitten pidä minäkään kunniana olla paraimman ja enimmin vainotun
miehen vaimona?" kysyi Marie Antoinette. "Ja eikö onnettomuudella,
sellaisella kuin meidän, ole myös ylevää majesteettisuuttaan?"

Kuningas otti häntä kädestä, ja kyyneleitä kiertyi hänen silmiinsä.

Kuninkaalliset istuivat pitkinä iltoina yksissä pyöreän pöydän
ympärillä. Kuningatar ja prinsessa Elisabeth lukivat ääneen, tahi
sitten juteltiin ja ommeltiin.

Lapset leikittelivät useasti eteishuoneessa. Clery pysyttelihe silloin
aina kruununprinssin läheisyydessä, ja toisinaan pistäytyi prinsessa
Elisabeth katsomaan lasten leikkiä.

Prinsessa ja kamaripalvelija istuivat kumpikin kirja kädessä, ja
käyttäen vartijain huoneesta kuuluvaa melua hyväkseen tekivät he
huomaamatta ja matalalla äänellä niitä näitä huomautteluja toisilleen.

Marie Antoinette riisui itse poikansa joka ilta. Kun poikanen oli
päässyt sänkyyn, suuteli Marie Antoinette häntä, ja hiljaisesti,
jotteivät vartijat olisi kuulleet, luki lapsi iltarukouksensa.

Sen oli kuningatar itse sepittänyt, ja hänen tyttärensä on sen
jälkimaailman tiedoksi säilyttänyt. Se kuului näin:

"Kaikkivaltias Jumala! Sinä joka olet luonut ja lunastanut minut --
minä rakastan sinua. Suojele isäni ja perheeni henkeä. Varjele meitä
vihollisiltamme. Anna äidilleni, sisarelleni ja tädilleni sitä voimaa,
jota he niin kovin tarvitsevat kestääkseen kärsimyksiään."



6.

Prinsessa Lamballe murhataan.


Kaksi päivää kuninkuuden kukistumisen jälkeen oli saksalainen
sotajoukko kulkenut yli rajan. Ranskan joukot, jotka oli määrätty sitä
puolustamaan, olivat vihollisen nähtyään lähteneet pakoon.

Elokuun 20. p:nä ryhtyivät ulkomaiset sotajoukot piirittämään
Longwy-nimistâ rajalinnoitusta, joka kolme päivää myöhemmin antautui,
ja syyskuun 2. p:nä joutui Verdun vihollisen käsiin.

Tieto tästä herätti mitä suurinta säikähdystä. Templen vartijat
luulivat, että vierasten sotajoukkojen tulo Pariisiin oli pian
odotettavissa.

Yksi heistä riensi kuninkaan luo ja huusi:

"Jos saksalaiset tulevat, niin minä surmaan sinut."

Ludvig loi häneen hämmästyksen ja säälin sekaisen katseen.

Kruununprinssi ratkesi itkuun ja pakeni peljästyneenä ulos huoneesta.
Hänen sisarensa juoksi hänen jälestään, ja kuningatar huusi häntä
tulemaan takaisin, mutta hän ei tahtonut tulla.

"Minulla oli täysi työ saada hänet viihdytetyksi", on hänen sisarensa
kertonut; "mielikuvituksessaan oli hän jo näkevinään isämme
murhattuna."

Tällaisten kohtausten jälkeen puhui Marie Antoinette lapsilleen siitä
anteeksiantavaisuudesta, jota me jokainen tarvitsemme. Hän pyysi heitä
unhottamaan loukkaukset ja muistutteli heille, että heidän ei pitänyt
erehtyä luulemaan Ranskan kansaksi sitä riehuvaa alhaisojoukkoa, jonka
vallankumouksen villitys oli temmannut mukaansa.

Vihollisen ylivoima ei itse asiassa ollut niin suuri kuin Pariisissa
luultiin.

Syyskuun 29. p:nä näki Preussin kuningas olevansa pakotettu kutsumaan
sotajoukkonsa takaisin tyhjin toimin, ja molemmat linnoitukset
joutuivat jälleen ranskalaisten haltuun.

Elokuun 16. p:nä oli Robespierre pakottanut kansalliskokouksen
perustamaan erityisen tuomioistuimen, jonka tuli tuomita kaikki
kavaltajat. Ja Longwyn kukistumisen johdosta selitti Danton saman kuun
28. p:nä, että nykyisissä vaarallisissa oloissa oli kaikki
epäluulonalaiset vangittava.

Kokous ilmoitti myöntyvänsä siihen. Pariisi oli sen kautta jätetty
hirmuvallan oikuille alttiiksi.

Elokuun 29. p:nä alkoivat aseestetut joukot samoella pitkin kaupunkia.
He sulkivat kadut ja etsivät läpikotaisin talot; vähintään kolme
tuhatta ihmistä vedettiin vankiloihin. Osa vangituista päästettiin
tosin jälleen vapaaksi, mutta jälelle jääneille valmistettiin
kauhistava kuolema.

Jälkeen puolen päivän syyskuun 2. p:nä alkoi teurastus.
Vallankumoukselliset vallanpitäjät olivat väestön hylkyjoukosta
palkanneet kaksisataa murhaajaa, jotka jaettuina eri ryhmiin samoilivat
vankiloissa ja petomaisella julmuudella panivat toimeen
kansantuomioistuimen langettamat kuolemantuomiot.

Prinsessa Lamballe sekä madame de Tourzel ja hänen tyttärensä oli
Templestä viety "La Forceen", jossa heitä pidettiin teljettyinä.
Kuningattaren innokkaisiin ja ehtimiseen uudistettuihin kysymyksiin oli
vastattu, ettei hänen ystävättärensä tarvinnut peljätä mitään pahaa.

"Mistäpä häntä voitaisiinkaan syyttää?" puheli kuningatar,
tyynnyttääkseen omaa levottomuuttaan. "Hänen syykseen ei voida lukea
muuta kuin että hän on rakastanut minua." Siitä huolimatta ei hän
voinut ilman levottomuutta ajatella prinsessaa.

Madame Lamballe oli säästynyt verilöylyltä ensimäisenä päivänä. Häneltä
oli syyskuun 2. ja 3. päiväin välinen yö kulunut kouristus- ja
pyörtymyskohtauksissa. Yläkerroksen huoneustosta, jossa hän istui
teljettynä, kuuli hän kuolevain vaikerrusta.

Huudot ulkopuolella saattoivat hänet tuskasta melkein tainnoksiin.
Vaikka olikin kuolemaan valmistunut, kauhistui hän kuitenkin,
tuntiessaan sen lähestyvän. Hänen hermonsa pettivät hänet hänen
ajatellessaan, että hän kenties joutuisi raivostuneen väkijoukon
elävältä revittäväksi.

Väliin heittäytyi hän alas sängystä ja polvistui alastomana kovalla
lattialla, rukoillen kuolontuskassa Jumalalta armoa, väliin koki hän
lohduttaa ja vahvistaa itseään ajattelemalla kuningatarta, jonka
puolesta hän oli uhrannut rauhansa ja onnensa.

Sanoen tahtovansa siirtää hänet l'Abbaye-nimiseen vankilaan, tulivat
vanginvartijat, joiden tuli viedä hänet tuomioistuimen eteen.

"Vankila kuin vankila", vastasi prinsessa. "Minä jään mieluummin 'La
Forceen'. Täällä on yhtä hyvä kuin missään muuallakin."

Hänelle vastattiin, että hänen oli pakko totella.

Hän puki silloin ylleen, ja nojautuen vartijan käsivarteen, astua
laahusti rappusille.

Viinin, veren ja tupakansavun löyhkä hengähti häntä vastaan, ja
pidätettyjen vaikerrusten ja kuolinkorahdusten ääni tunki hänen
korviinsa. Hän kesti tuskin seisaallaan ja näytti kokonaan kadottavan
tajuntansa siitä mitä hänen ympärillään tapahtui.

Melkein kuolevana vietiin hän oikeuden eteen, pöydän ääreen, joka oli
täynnään sapeleja ja pistooleja, papereja, pulloja ja viinilaseja.

"Kuka te olette?" kysyi tuomari.

Nyt vasta näytti hän heräävän tajuntaan.

"Marie Thérèse Louise Savoiji-Carignanilainen, Lamballen prinsessa",
vastasi hän.

"Mikä asema teillä oli hovissa? Tiedättekö mitään linnassa tehdyistä
salaliitoista?"

"En ole koskaan kuullut puhuttavan mistään salaliitosta."

"Vannokaa rakastavanne vapautta. Vannokaa vihaavanne kuningasta,
kuningatarta ja kuningasvaltaa."

"Ensinmainitun valan kyllä vannon. Mutta toista en voi vannoa, sillä
sielussani ei ole yhtään vihaa."

"Vannokaa kuitenkin", sanoi tuomari, joka tahtoi pelastaa hänet. "Jos
ette tahdo vannoa, täytyy teidän kuolla."

Prinsessa painoi alas päänsä, puristi yhteen huulensa ja vaikeni.

"Menkää sitten", virkkoi tuomari, "ja kun tulette ulos täältä, niin
huutakaa: 'Eläköön kansa'."

Penthièvren herttua, joka eleli rauhassa maatiloillaan, kansan
rakkauden suojelemana, tiesi kyllä mitkä vaarat uhkasivat hänen
miniäänsä. Hän oli lähettänyt uskotuimmat palvelijansa Pariisiin
varustettuina suunnattomilla rahasummilla, joilla heidän piti ostaa
prinsessan henki.

Hänen puuhansa näyttivät alkavan onnistua. Monenmonituiset tiedonannot
kertovat yhtäpitävästi siinä suhteessa, että prinsessaa ei oltu aiottu
murhata. Sekä pyövelien että tuomarien joukossa oli useita, jotka
toivoivat hänen pelastuvan. Madame de Tourzel ja hänen tyttärensä
pelastuivat onnellisesti samana päivänä.

Kaksi sotamiestä tarttui prinsessaa kainaloihin ja kuljetti hänet ulos
oikeussalista.

Nähtyään verilöylyn ja ruumiit ulkopuolella, pyörtyi prinsessa
uudestaan.

Miehet laahasivat häntä edelleen ruumiskasojen yli.

Silloin pisti muuan juopunut mies keihäänsä hänen hiuspukineensa läpi.
Hän tempasi myssyn prinsessan päästä miekallaan, ja eräs kuningattaren
kirjoittama kirje, jonka prinsessa oli kätkenyt hiuksiinsa, putosi
maahan.

Mies oli haavoittanut prinsessaa otsaan, ja veri virtasi hänen poskiaan
pitkin.

Vielä seisoi prinsessa pystyssä. Nuo kaksi sotamiestä, jotka
silminnähtävästi halusivat pelastaa hänet, raahasivat häntä väsymättä
edelleen.

Mutta roistojoukko oli nähnyt verta ja hyökkäsi prinsessan kimppuun.
Hänet lävistettiin miekoilla ja peitsillä, tartuttiin hänen hiuksiinsa
ja leikattiin hänen päänsä poikki teurastajaveitsellä. Vaatteet
raastettiin ruumiin päältä, joka sitten häväistiin ja silvottiin.

Prinsessan pää pistettiin keihään nenään, ja joukko juopuneita miehiä
ja naisia kantoi sitä edellään, vieden sen erääseen ravintolaan. Pää
pantiin tarjoilupöydälle puoleksi juotujen pullojen keskelle ja
läsnäolijat pakotettiin juomaan malja kuolemalle.

Murhajoukko kulki sitten edelleen yhä kasvavan ihmisjoukon saattamana.
Seisahduttiin Bastiljipaikalla. Täällä vietiin pää eräälle
kähertäjälle, joka kähersi ja puuteroi tukan.

"Hurraa!" huusi kansa, kun pää jälleen tuotiin näkyviin. "Nyt se
Antoinette taaskin tuntee ystävättärensä!"

Pää kannettiin Templen portille ja tahdottiin säikähdyttää
kuningatarta. Väkijoukko tunkeusi linnanpihalle ja keräytyi
kuninkaallisen parin ikkunoiden kohdalle.

Miehet, naiset ja lapset hoilasivat vallankumouksellisia lauluja,
huusivat ja kiljuivat. Voitiin erottaa sanat: "Itävallatar! Lamballe!",
joita lakkaamatta toistettiin ja jotka kuuluivat muita huutoja
kovemmin.

Työmiehet tornissa liittyivät ihmisjoukkoon; kaikki olivat kärkkäitä
näkemään kuninkaallisen perheen surun.

"Jollei itävallatar näyttäydy, menemme sisään hänen luoksensa ja
pakotamme hänet suutelemaan Lamballen päätä", huusivat muutamat.

Prinsessan pitkät, vaaleat kiharat liehuivat kuolleen, verisen pään
ympärillä. Mies, joka kantoi päätä, kapusi muurille, saadakseen pään
niin lähelle Marie Antoinetten ikkunaa kuin mahdollista.

Kuolleen paita, joka oli liattu ja kastettu veressä, pujotettiin toisen
keihään nenään, ja prinsessan verta valuva sydän pistettiin miekan
kärkeen. Mies, joka kantoi viimeksi mainittua, meni kokin luokse
Templeen ja kehotti häntä keittämään ja paistamaan sydämen, mutta vasta
sen jälkeen kuin hän olisi näyttänyt sen Marie Antoinettelle ja saanut
ilokseen katsella tämän surua näkemänsä johdosta.

Kuninkaallinen perhe oli vast'ikään noussut ruualta. Kamaripalvelija
Clery oli mennyt Tison-puolisoiden luo syödäkseen tavallisuuden mukaan
päivällistä heidän kanssaan.

Yhtäkkiä madame Tison kirkaisi ja pyörtyi: hän oli istuinsijaltaan
nähnyt poikkihakatun pään.

Clery nousi ylös ja riensi kuninkaallisen perheen luo; hän näytti lopen
säikähtyneeltä.

"Miksi ette mene syömään päivällistä?" kysyi kuningatar.

"Madame, minä en voi oikein hyvin", vastasi hän.

Useita maistraatin jäseniä töytäsi huoneeseen, ja palveluksessa oleva
vartija sulki oven. Tultuaan ikkunan läheisyyteen, veti hän kaihtimen
eteen.

"Mitä tämä hirveä melu tietää?" kysyi kuningas.

Muuan kansalliskaartilainen vastasi hurjamaisesti:

"Koska olette utelias tietämään, niin tahtoo kansa, että näette
prinsessa Lamballen pään. Kehottaisin teitä näyttäytymään, ellette
tahdo kansan tunkeutuvan tänne sisään."

Marie Antoinette vaipui pyörtyneenä lattialle. Hänen tyttärensä on
kertonut, että se oli ainoa kerta kuningattaren koko vankeusaikana,
jolloin hänen mielenlujuutensa petti hänet.

Toivuttuaan pyörtymyksestään, heittäytyi hän polvilleen, ja hän
vaikeroi ja rukoili Jumalaa koko yön.



7.

Kuninkaallinen perhe siirretään suureen torniin. -- Ludvig XVI
asetetaan konventin eteen.


Syyskuun 21. p:nä 1792 julistettiin Ranska tasavallaksi.

Vangit vastaanottivat tiedon tästä mitä täydellisimmällä
mielentyyneydellä.

"Minä soisin", sanoi Ludvig, "että ranskalaiset tämän hallitusmuodon
kautta tulisivat nauttimaan sitä onnea, jonka minä toivoin voivani
valmistaa heille."

Kuusi maistraatin virkamiestä tuli muutamia päiviä sen jälkeen hänen
luokseen ja lukivat julki käskyn, että Ludvigin tuli erota perheestään
ja siirtyä suureen torniin.

Kuningatar, prinsessa Elisabeth ja kuninkaalliset lapset syleilivät
häntä mitä syvimmästi liikutettuina. He suutelivat ja kostuttivat
kyynelillään hänen käsiään ja pyysivät, vaikka turhaan, saada kärsiä
yhdessä hänen kanssaan.

Virkamiehetkin valtasi sääli, mutta he eivät uskaltaneet olla ankaraa
käskyä noudattamatta.

Kuningas vietiin suureen torniin; sänky, pöytä ja pari yksinkertaista
tuolia olivat ainoat huonekalut, joita siellä löytyi.

Seuraavana aamuna pyysi kuningas vartijaa tiedustelemaan hänen vaimonsa
ja lastensa vointia. Vartija, joka oli lauhkeampi luonnoltaan kuin
toiset, neuvotteli virkaveljiensä kanssa ja sai heidät lähtemään mukaan
kuningattaren luo.

Marie Antoinette oli viettänyt yön itkien ja vaikeroiden. Hänen kalpeat
huulensa, hänen itkettyneet silmänsä ja se yksipäisyys, jolla hän oli
kieltäytynyt maistamasta aamiaistaan, vannoen tahtovansa kuolla
nälkään, jos hänet erotettaisiin kuninkaasta, kaikki tuo liikutti ja
hämmästytti vartijoita.

"Olkoon menneeksi", sanoi lopulta yksi heistä, "saakoot he syödä
tänään yhdessä. Huomenna antakoon kunnallisneuvosto tarkemmat
menettelyohjeet."

Kuningattaren epätoivo muuttui mitä hilpeimmäksi iloksi; hän syleili
lapsiaan ja kehotti heitä osottautumaan kiitollisiksi vartijoille ja
kiittämään Jumalaa, koska heille suotaisiin tilaisuus nähdä isää.

Vieläpä Simonkin, joka kohtauksessa oli läsnä, tuli liikutetuksi.

"Nämä naiset saavat minut narratuksi melkein itkemään", jupisi hän.

Mutta hetkinen sen jälkeen kääntyi hän kuningattaren puoleen ja virkkoi
tuimalla äänellä:

"Te ette itkenyt elokuun 10. p:nä."

"Kansa erehtyy suuresti tunteistamme", vastasi Marie Antoinette.

Päivällisateria muodostui todelliseksi juhlaksi. Ludvig puristeli
puristelemistaan rakkaittensa käsiä. Naiset saivat luvan käydä suuressa
tornissa nähdäkseen kuninkaan huonetta ja niitä suojia, joita
laitettiin kuntoon heidän vastedes asuttavakseen. Eikä paljoa
puuttunut, ettei päivä, joka oli alkanut epätoivolla, päättynyt ilolla
ja riemulla.

Kolme viikkoa sen jälkeen saattoivat Marie Antoinette, prinsessat ja
Kaarle Ludvig myöskin muuttaa suureen torniin.

He olivat iloinneet muutosta, koska sen kautta pääsisivät jälleen
yhteen kuninkaan kanssa, mutta he erehtyivät, toivoessaan
kunnallisneuvosten osottavan heitä kohtaan sääliä. Viha Marie

Antoinettea kohtaan ei ollut vähentynyt sotaa käytäessä hänen
synnyinmaataan vastaan.

Se huolenpito, jota hän omisti pojalleen, se kiitollisuus, jolla poika
palkitsi hänen rakkautensa, ja ne hellyydenosotukset, jotka pojan
puolelta hänen osakseen ilman määrää tulivat, olivat hänelle
lohdutuksena onnettomuudessa; mutta eipä hänelle tahdottu tätä
viimeistäkään iloa suoda. Kaarle Ludvig erotettiin ilman edelläkäypää
ilmoitusta äidistään ja annettiin isänsä haltuun.

Aluksi toivoi kuningatar, ettei erottaminen ollut tarkoitettu muuksi
kuin uhkaukseksi ja että lapsi annettaisiin hänelle takaisin niin pian
kuin heidän muuttonsa oli tapahtunut. Vasta sitten kun vartijat veivät
hänet itsensä kolmanteen kerrokseen ja vaativat poikasen jäämään
lähinnä alempaan kerrokseen, käsitti hän toden olevan mielessä.

Suuri torni oli vielä pimeämpi ja kovempi vankila kuin pieni oli ollut.

Portaiden alipäässä oli kaksinkertaiset ovet, toinen tammesta, toinen
raudasta. Odotushuone, jossa vartijat oleskelivat päivin ja öin, oli
porraskäytävän vieressä. Asunnon muutto ei muuten aikaansaanut
mainittavia muutoksia jokapäiväisessä elämässä. Aterialla oltiin
kuninkaan huoneessa, ja vaikka poika asui isänsä luona, saivat
kuningatar ja prinsessa kumminkin olla yksissä hänen kanssaan sekä
ateriain aikana että oltaessa kävelyillä puistossa.

Loukkaukset ja solvaukset, joille vangit olivat olleet alttiina
pienessä tornissa, eivät silti lakanneet, vaikka heidät oli muutettu
suureen torniin. Kaikki riippui vartijain mielivallasta.

Vartijat esiintyivät aika-ajoin mitä eriskummallisimmilla
vaatimuksilla. Muuan heistä säretti kalanluut ja makaroonit, koska
luuli kirjallisia tiedonantoja olevan niihin kätkettynä.

Joku toinen vaati kamaripalvelija Cleryä juomaan siitä saippuavedestä,
jota hän käytti ajaessaan kuninkaan partaa, koska veteen, kuten hän
sanoi, saattoi olla sekotettu myrkkyä.

Eräänä päivänä läheni muuan vartija kuningatarta ja prinsessaa.

"Hyvät naiset", sanoi hän, "minä tuon hyviä uutisia; useat uskottomista
emigranteista on otettu kiinni ja surmattu. Jos te rakastatte
isänmaata, niin tämän tietenkin täytyy ilahduttaa teitä."

Marie Antoinette ei vastannut eikä vähimmälläkään tavalla osottanut,
että hän oli kuullut mitä lausuttiin.

Kuninkaallisen perheen jäsenet sairastuivat kosteuden johdosta ja
joutuivat järjestänsä vuoteen omiksi.

Kuningatar, prinsessa Elisabeth ja lapset toipuivat pian jälleen, mutta
kuninkaan sairaus kääntyi pitkälliseksi ja herätti jo huolia.

Vallankumouksen johtomiehet alkoivat peljätä, että kuolema olisi
nopeampi heitä ja riistäisi heiltä saaliin, johon he olivat iskeneet
silmänsä. He lähettivät senvuoksi noutamaan kuninkaan entisen
henkilääkärin, Le Monnierin, ja käskivät hänen tutkia kuninkaan tilaa.

Lääkäri puhkesi itkuun, nähdessään entisen valtiaansa. Hän kieltäytyi
Templen vangin edessä esiintymästä toisin kuin hän oli Versaillesissa
kuninkaan edessä esiintynyt, ja vartijat syyttivät häntä sen johdosta
"ilettäväksi ylimykseksi ja joutavaksi imartelijaksi".

Marie Antoinette vaali puolisoaan uupumattomalla hellyydellä, ja niin
kuningas vähitellen toipui taudistaan.

Vähän myöhemmin sairastui Clerykin. Kuningatar ja prinsessat kävivät
joka päivä hänen luonaan, ja Ludvig hoiti uskollista palvelijaansa.

Sitten kun kunnallisneuvosto joksikuksi aikaa näytti unohtaneen
kuninkaallisen perheen, päätti se marraskuun 1. p:nä lähettää muutamia
miehiä ottamaan selvää vankien tilasta.

Drouet, tuo ennen mainittu postimestarin poika, jonka syy oli, että
kuninkaallisen perheen pako oli tullut ehkäistyksi, oli tämän
lähetystön johtajana.

Marie Antoinette tunsi silmänräpäyksessä hänet jälleen.

Drouet kumarsi hämillään ja kysyi, oliko kuningattarella valitettavana
jotakin tai jotakuta vastaan.

Kuningatar vaikeni.

Drouet uudisti kysymyksensä, mutta kuningatar ei pitänyt häntä
vastauksen arvoisena.

Drouetin lähdettyä istui kuningatar kauan ajatuksiinsa vaipuneena.
Hänen tyttärensä suuteli hänen käsiään ja koki karkoittaa synkkiä
aavistuksia, jotka täyttivät Marie Antoinetten sielun, mutta hän ei
onnistunut saamaan äitiä tyynnytetyksi.

"Miksi tuli Varennesin mies taaskin luoksemme?" kysyi Kaarle Ludvig.
"Senköhän tähden ehkä, että huomenna on vainajain muistopäivä?"

2. p. marraskuuta -- vainajain muistojuhla -- oli myöskin kuningattaren
syntymäpäivä.

Marraskuun 30. p:nä selitti Robespierre, että kuninkaan kuolemantuomio
oli ainoa keino, jolla yleinen rauhallisuus saataisiin palautetuksi
Ranskaan.

Clery, jonka oli onnistunut ylläpitää yhteyttä ulkomaailman kanssa,
katsoi aivan varmaksi, että hänen herransa tulisi täydellisesti
erotetuksi perheestään ja että oikeudenkäynti pantaisiin vireille häntä
vastaan. Hän ilmaisi varomisensa kuninkaalle, joka taas valmisti
kuningatarta siihen.

Pétionin ehdotuksesta päätettiin joulukuun 3. p:nä, että Ludvig
jätettäisiin konventin tutkittavaksi. Kolme päivää sen jälkeen
valittiin kaksikymmentäyksi-henkinen komitea, jonka tuli laatia
syytöskirja kuningasta vastaan.

Joulukuun 11. p:nä oli määrä asettaa hänet tutkittavaksi.

Päivä alkoi hurjalla temmellyksellä. Rummunpärinää kuului, ja useita
rykmenttejä oli menossa Templen ulkopuolella olevalle kentälle.

Kuninkaallinen perhe oli äsken syönyt aamiaista. Vartijain
epäluuloisuus esti Ludvigia ja Marie Antoinettea muutoin kuin merkein
ja katsein ilmaisemasta sitä levottomuutta, joka täytti heidän
sielunsa. Peloissaan melun johdosta, joka tunki heidän kuuluvilleen,
tahtoivat he vartijoilleen kumminkin näyttää ikäänkuin he eivät
laisinkaan olisi aavistaneet syytä siihen.

Naiset lähtivät jälleen kuningattaren huoneeseen; Ludvig istuutui
lukemaan.

Kaksi vartijaa astui kohta sen jälkeen sisään viedäkseen
kruununprinssin kuningattaren luo.

Ludvig sulki pojan syliinsä; ajatus, että hän tulisi menettämään
poikansa, täytti hänen sydämensä haikealla surulla.

Kaarle Ludvig ei käsittänyt isänsä mielenliikutusta eikä ottanut osaa
hänen suruunsa. Hän rakasti äitiään enemmän kuin muita, ja tieto siitä,
ettei hänen tästä puolin tarvitsisi olla erillään äidistään, täytti
hänen rintansa ilolla.

Kaksi tuntia sen jälkeen kuninkaan huomio kiintyi askeleihin, jotka
kuuluivat portailta. Chambon -- Pariisin silloinen pormestari -- sekä
Santerre, Chaumette ja Colombeau tulivat noutamaan häntä konventtiin.
Ludvig kuunteli tyynesti, kun heidän muassaan oleva asiapaperi hänelle
luettiin. Mitään virkkamatta nousi hän vaunuihin.

Sade piiskoi vaununikkunoita, ja kaduilla laulettiin:

    "Tyrannin verta
    jo nähdään kerta."

Kuninkaan tultua oikeussaliin, luettiin syytöskirja julki. Ludvig oli
istuutunut puheenjohtajan eteen, samalle paikalle, jossa hän muutamia
vuosia ennen oli vannonut uskollisuutta valtakunnan uudelle
hallitusmuodolle.

Tyynesti vastasi hän kaikkiin kysymyksiin. Hän anoi asianajajaa, ja
tähän pyyntöön suostuttiin.

Kello seitsemän iltapäivällä palasi hän Templeen. Ajatus perheestään
valtasi hänet kokonaan. Hän pyysi saada tavata kuningatarta, mutta
hänen pyyntönsä evättiin.



8.

Kuningas tuomitaan kuolemaan.


Kuningatar ja prinsessat olivat kaiken päivää olleet mitä suurimman
tuskan vallassa. Saatuaan tiedon siitä, että kuningas oli lähtenyt
pois, oli hänen puolisonsa heittäytynyt polvilleen ja tuntikausia
tuskanalaisessa ahdistuksessa rukoillut Jumalaa.

Vihdoin nousi hän ylös ja alkoi käsiään väännellen kävellä edestakaisin
huoneessa. Hän meni milloin yhden, milloin toisen luo, puheli vahtien
kanssa, suuteli natoansa ja lapsiansa.

Tultuaan varmuuteen siitä, että kuningas oli palannut konventista, anoi
hän saada tavata tätä. Mutta hänelle ei edes vastattukaan.

Surusta ja tuskasta uupuneena ei onneton kuningatar enää jaksanut
itkeä. Hän pani kruununprinssin omaan sänkyynsä ja käveli koko yön
edestakaisin sanomattomassa epätoivossa.

Seuraavana päivänä uudisti hän anomuksensa. Hän pyysi jälleen saada
puhutella miestään. Myöskin pyysi hän saada luettavaksensa ne
sanomalehdet, joissa kerrottiin jutun käsittelystä oikeudessa. Ja
vihdoin pyysi hän, että lapset saisivat tavata isäänsä.

Tähän viimeiseen pyyntöön suostuttiin sillä ehdolla, että Kaarle Ludvig
ja Marie Thérèse erotettaisiin äidistään. Mutta kuningas ei tahtonut
vastaanottaa tätä uhria vaimoltaan.

Kuusi pitkää viikkoa oli hän erotettuna perheestään. Vain yksi
asuinkerros erotti hänet niistä, joita hän niin sanomattomasti rakasti,
ja he kärsivät kauheita tuskia hänen tähtensä, mutta heidän ei ollut
suotu ojentaa hänelle auttavaa kättä hädän hetkenä.

Kuitenkin saivat kuningatar ja prinsessa Elisabeth tuontuostakin
tietoja kuninkaalta, saaden siitä kiittää Cleryn harrasta
uskollisuutta. Yksi ikkuna prinsessa Elisabethin makuuhuoneessa antoi
eräälle käytävälle päin, joka oli yhteydessä kamaripalvelijan huoneen
kanssa. Clery käytti hyväkseen niitä hetkiä, jolloin vartijat olivat
innostuneet korttipeliinsä, ja kiinnitti hienoja lankoja tuohon
ikkunaan. Lisäksi kätki hän pieniä paperiliuskareita villatukkoihin,
jotka hän sitoi rihmoihin ja jotka prinsessa Elisabeth sitten veti
ylös.

Ludvig oli lausunut toivomuksenaan, että asianajajat Target ja Tronchet
ottaisivat häntä puolustaakseen.

Target kieltäytyi vastaanottamasta tätä luottamustointa, mutta Tronchet
noudatti kuninkaan kutsua. Ja iäkäs Malesherbes kiiruhti konventtiin
pyytämään itselleen kunniaa saada puolustaa sitä miestä, joka ennen oli
ollut hänen hallitsijansa.

Konventti myöntyi tähän. Liikutettuna ja kiitollisena vastaanotti
Ludvig entisen ministerinsä.

Kukistunut kuningas haki vanhassa neuvonantajassaan vähemmän
puolustajaa kuin ystävää, jolle saattoi antaa luottamuksensa ja jolle
voi ilmaista huolensa.

Sekä yksinäisessä vankikammiossa että oikeuden edessä Malesherbes
edelleen osotti kuninkaalleen mitä syvintä kunnioitusta.

Tuomareita suututti, että hän heidän läsnäollessaan kutsui kuningasta
"sireksi" ja "hänen majesteetikseen".

"Mikä antaa teille rohkeuden mainita sanoja, joiden käyttämisen
konventti on kieltänyt?" kysyi yksi tuomareista.

"Teidän ja elämän halveksiminen", vastasi Malesherbes.

Tila ei kuitenkaan myönnä tässä tehdä lähemmältä selkoa tuosta
surullisesta oikeusjutusta, jonka maailmanhistoria tuntee.

Ludvigin mielentyyneys ei sen kestäessä järkähtynyt. Hän osotti mitä
suurinta mielenmalttia kaikessa, mikä koski häntä itseään; ainoastaan
silloin, kun hän puhui perheestään, sai mielenliikutus hänessä vallan.
Hän itki ajatellessaan lapsiaan ja vaimoaan, joka oli niin vainottu ja
väärinymmärretty.

"Minun täytyy puhua teille eräästä asiasta, joka murehuttaa minua
syvästi, -- kansan vääryydestä kuningatarta kohtaan", lausui hän
Malesherbesille. "Jos ranskalaiset tuntisivat hänen arvonsa, jos he
aavistaisivat mihin täydellisyyden määrään hän on onnettomuutensa
päivinä kehittynyt, niin he rakastaisivat häntä. Mutta levittämällä
panettelua hänestä, ovat vihamiehemme pyytäneet muuttaa sen rakkauden,
jonka esineenä hän niin kauan on ollut, mitä katkerimmaksi vihaksi." --

Vaimoaan ajatellessaan lannistui Ludvigin rohkeus.

"Kapinoitsijat kokevat kaikin keinoin liata hänen mainettaan, jotta
kansa vähitellen valmistuisi hänen kuolemansa varalta", sanoi hän.
"Niinpä niin, hänen kuolemansa on päätetty asia! Jos hänen annettaisiin
jäädä eloon, peljättäisiin hänen kostavan. Onneton ruhtinatar! Hänen
avioliittonsa minun kanssani lupasi hänelle valtaistuimen -- ja mitkäpä
toiveet hänelle tänään häämöttävätkään?"

Malesherbes toivoi yhä, että tyydyttäisiin kuninkaan karkoittamiseen
tahi että hänet viime hetkessä päästettäisiin vapaaksi.

Hän ja Tronchet ottivat konventin suostumuksella avukseen erään
nuoremman asianajajan de Sèzen. Ludvig arveli aivan turhaksi taistella
hengen puolesta, jonka hän ajatuksissaan jo oli uhrannut.

"Me teemme Penelopen työtä", sanoi hän, "eikä kulu kauan ennenkuin
vihollisemme ovat hävittäneet sen. Minä en usko enään onneen; minun
toivoni on yksinomaan Jumalassa."

Joulukuun 24. p:nä jätti de Sèze kuninkaalle puolustuspuheen, jonka hän
aikoi pitää konventin edessä.

Kuningas kehotti lempeästi häntä jättämään sen sikseen. "Minä en toivo
saavani tuomareitani vakuutuksestaan luopumaan", sanoi hän, "enkä minä
tahdo saada herätetyksi heissä sääliä."

Ensimäisenä joulupäivänä kirjoitti hän omakätisesti testamenttinsa,
joka uhkuu rauhan ja sovinnollisuuden ajatuksia, isänmaanrakkautta ja
kristillistä nöyryyttä.

"Kaikesta sydämestäni rukoilen Jumalaa, että hän laupeudessaan tahtoisi
katsoa vaimoni, lasteni ja sisareni puoleen, jotka niin kauan ovat
yhdessä kanssani kärsineet", sanotaan tässä testamentissa. "Rukoilen,
että Hän tukisi heitä armollaan, sitten kun he ovat menettäneet minut
ja niin kauan kuin he elävät tämän viheliäisen maan päällä...

"Minä jätän lapseni vaimoni huostaan; en koskaan ole epäillyt hänen
äidillistä hellyyttään heitä kohtaan. Ennen kaikkea lasken hänen
sydämellensä heidän kasvattamisensa hyviksi kristityiksi ja
rehellisiksi ihmisiksi. Siltä varalta, että he olisivat tuomitut
kokemaan tämän maailman suuruutta, pyydän häntä edelleen kasvattamaan
heitä siten, että he pitäisivät tätä suuruutta vain vaarallisena ja
katoavana lahjana ja että he tottuisivat kääntämään katseensa iäisyyden
ainoata todellista ja pysyväistä kunniata kohti.

"Minä pyydän sisartani edelleenkin omistamaan rakkautensa lapsilleni ja
olemaan heille äidin sijaisena, jos heitä se onnettomuus kohtaisi, että
he menettäisivät oikean äitinsä.

"Minä pyydän vaimoani antamaan minulle anteeksi kaikki ne kärsimykset,
jotka hänen on täytynyt kestää minun tähteni, sekä ne murheet, joita
yhdyselämämme aikana olen voinut hänelle tuottaa, samoin kuin hänkin
puolestaan olkoon täysin vakuutettu siitä, etten minä kanna mitään
vihan kaunaa häntä vastaan, jos hän katsoisi täytyvänsä itseänsä
soimata jostakin, minkä hän tietää minua vastaan rikkoneensa.

"Minä lasken lämpimästi lasteni sydämelle kaiken sen, mitä he ovat
velkaa Jumalalle, minkä täytyy käydä kaiken muun edellä. Vielä lasken
heidän sydämellensä, että heidän tulee olla keskenänsä sovinnolliset ja
äidillensä kuuliaiset, ja että heidän tulee osottautua häntä kohtaan
kiitollisiksi kaikesta siitä huolenpidosta ja vaivasta, jota hänellä on
ollut heidän tähtensä. Minä pyydän heitä pitämään sisartani toisena
äitinä." ---

Toisena joulupäivänä seisoivat Ludvig ja hänen puolustajansa
tuomioistuimen edessä. Vaikkakin yleisön tyytymättömyyden murina ja
oikeuden jäsenten olkapäitten nykäykset häntä monta kertaa
keskeyttivät, puhui de Sèze lämpimästi ja vaikuttavasti kuninkaan
puolesta.

Hänen lopetettuaan kohotti Ludvig lempeästi ja yksivakaisesti äänensä.

"Minä puhun teille kenties viimeisen kerran", sanoi hän, "ja ilmoitan
ettei omallatunnollani ole mitään mistä soimata minua, ja etteivät
puolustajani ole puhuneet muuta kuin mikä on totta."

Hän lisäsi, ettei hän milloinkaan ollut peljännyt jättää tekojansa
julkisuuden arvosteltavaksi, ja huomautti, että häntä vastaan tehty
syytös, että hän oli muka halunnut vuodattaa alamaistensa verta, oli
syvästi murehuttanut hänen mieltään.

Kello viiden seuduissa iltapäivällä palasi hän vankilaan yhtä tyynenä
kuin oli sieltä lähtenytkin. Ennenkuin astui kynnyksen yli, loi hän
suruisen katseen ylös niihin ikkunoihin, joiden taakse hänen perheensä
oli suljettu, ja tuskin oli hän tullut sisään, kun rupesi kirjoittamaan
kirjettä vaimolleen.

Kuningatar vastaanotti nuo kaihotut rivit edellisessä jo mainitun,
prinsessa Elisabethin ikkunaan kiinnitetyn rihman välityksellä.

Seuraavana aamuna toi de Sèze useita kappaleita kuninkaan puolesta
pitämäänsä puolustuspuhetta.

Muuan Vincent-niminen vartija vei salaa yhden kappaleen
kuningattarelle.

Marie Antoinette luki sen innokkaasti ja tarkkaavaisesti läpi. Hän ei
toivonut mitään. Vakaalla kädellä kirjoitti hän kirjasen ensimäiselle
sivulle:

"Oportet unum mori pro populo." [Yhden tulee kuolla kansan puolesta.]

Tätä puolustuspuheen kappaletta säilytetään vielä tänäkin päivänä
eräässä Ranskan yleisessä kirjastossa.

Varhain uudenvuoden aamuna astui Clery kuninkaan luo, joka ojensi
uskolliselle palvelijalle kätensä. Clery kostutti sitä kyynelillään,
sopertaessaan onnentoivotuksiaan alkavan vuoden johdosta.

Ludvig pyysi erästä vartijaa menemään yläkertaan tiedustelemaan hänen
perheensä vointia ja lausumaan hänen onnittelunsa uuden vuoden
johdosta.

Hänen äänensä soi niin epätasaiselta, että vartija liikutettuna lausui
Clerylle:

"Miksi kuningas ei pyydä lupaa perheensä tapaamiseen? Ei sitä häneltä
nyt suinkaan kiellettäisi."

Kamaripalvelija ilmoitti kuninkaalle mitä vartija oli sanonut ja
vakuutti puolestaan, ettei konventti tulisi panemaan mitään esteitä
sille, että kuningas saisi tavata rakkaita omaisiaan.

"Muutamien päivien kuluttua ei minulta kielletä tätä lohdutusta",
vastasi Ludvig. "Odottakaamme siksi."

Europassa ei vielä uskottu mahdolliseksi, että mestaus voisi tulla
kysymykseen.

Marraskuun viimeisinä päivinä kirjoitti Fersen Ruotsin silloiselle
hallitsijalle:

"Emme ole saaneet mitään uusia tietoja Pariisista; tiedämme vain sen,
että oikeudenkäynnin nostaminen kuningasta vastaan paraillaan on
keskustelun alaisena. Mielipiteet näyttävät olevan erilaiset. Fouchet
arvelee hallitsijan jo olevan tarpeeksi rangaistu kaikkien niiden
onnettomuuksien kautta, jotka ovat häntä kohdanneet, ja tahtoo että
hänen annettaisiin paeta pois. Toiset taasen tahtovat hänet
tuomittavaksi kuolemaan, mutta että kuolemantuomio viime hetkessä
peruutettaisiin. On syytä otaksua, että hänet aiotaan tuomita
kuolemaan, mutta että kansa armahtaa hänet ja määrää soveliaan
rahasumman hänen ja hänen perheensä ylläpitämiseksi. Tietämätöntä
kaikissa tapauksissa on, pidetäänkö häntä sitten edelleenkin vangittuna
vai sallitaanko hänen vapaasti matkustaa minne tahtoo."

Tapahtumat kumminkin osottivat tämän toivorikkaan käsityskannan
perusteettomaksi.

Girondilaiset halusivat pelastaa kuninkaan hengen ja vaativat, että oli
vedottava kansaan. Tämän mielipiteen edustajana esiintyi Vergniaud
erittäin voimakkaasti. Hän ei ottanut ratkaistakseen kysymystä
kuninkaan syyllisyydestä tai syyttömyydestä, mutta kuvasi sydämiin
käyvin sanoin sitä onnettomuutta, jonka alaiseksi kuninkaan mestaus
saattaisi Europan ja erittäinkin Ranskan.

Mutta järkisyyt ja selvät sanat eivät enää merkinneet mitään tässä
maassa. Alempi pääkaupungin väestö uhkasi konventtia häviöllä, jos
konventti uskaltaisi ruveta ehkäisemään roistoväen kostontuumia.

Varhain aamulla tammikuun 15. p:nä 1793 alkoivat äänestykset
Vergniaudin toimiessa puheenjohtajana. Ensimäiseen kysymykseen, oliko
kuningas tehnyt itsensä syypääksi kavallukseen, vastasi 683 ääntä
"jaa". Ehdotettu vetoominen kansaan hyljättiin sitten 424 äänellä 283
vastaan.

16. p:nä tammikuuta käytiin äänestämään kuninkaalle määrättävästä
rangaistuksesta. Äänestys alkoi puoli kahdeksan illalla ja kesti
seuraavaan aamuun.

Sali oli vain niukasti valaistu. Parvet olivat ääriään myöten täynnä
kuulijoita. Puheltiin, naureskeltiin ja tehtiin niitä näitä
huomautuksia edusmiehistä ja heidän mielipiteistään.

Komeasti puetut naiset kuorivat ihan tyynesti appelsiinejaan ja
nauttivat niitä mielihalulla. Ilotytöt joivat limonaadia ja söivät
jäätelöä, pelasivat korttia ja löivät vetoa äänestyksen tuloksesta. He
uhkailivat ja pilkkasivat jokaista, joka uskalsi puhua armahtamisesta,
ja tervehtivät kättentaputuksilla niitä edusmiehiä, joiden varmuudella
odotettiin äänestävän kuolemantuomion puolesta.

721:stä läsnäolijasta äänesti 361 kuninkaan mestaamista ilman
lykkäystä, 39 tahtoi, että kuolemantuomion täytäntöönpano lykättäisiin,
ja 321 puolsi lievempää tuomiota.

Niiden joukossa, jotka äänestivät Ludvigin mestaamista, oli hänen
sukulaisensa, Orléansin herttua eli Philip Egalité, joksi hän nyt
kutsui itseään. Mutta kuuluipa myöskin ääniä, jotka kuningasta
puolustivat. Eritotenkin mainittakoon, että muuan edusmies, Duchatel
nimeltään, kannatti itsensä konventtiin, käärittynä vaippoihin. Vaikka
hän saikin uhkauksia osakseen, äänesti hän kumminkin kuolemantuomiota
vastaan.

Ludvigia huoletti vähemmin se tuomio, jonka ihmiset hänestä
langettaisivat, kuin se tuomio, joka odotti häntä Jumalan tykönä.

Tammikuun 18. p:nä tulivat hänen asianajajansa ilmoittamaan hänelle
äänestyksen tuloksen. Malesherbes heittäytyi itkien hänen jalkojensa
juureen, eikä saanut sanaakaan suustaan.

Kuningas ymmärsi mitä se merkitsi, ja kalpenematta vastaanotti hän
sanoman. Hän nosti ylös vanhan neuvonantajansa ja puristi hänet
rintaansa vasten.

"Minä odotin itselleni sitä, mitä kyyneleenne minulle kertovat", sanoi
hän. "Jos pidätte minusta, niin älkää olko murheissanne. Suottehan toki
minulle sen ainoan tyyssijan, mikä minulla vielä on jälellä...
Vapahtakoon minun vereni kansan niistä kauhuista, joita minun
valitettavasti täytyy sille ennustaa."

Hän tiedusteli nyt asian yksityiskohtia ja miten Orléansin herttua oli
äänestänyt.

Malesherbes teki hänelle selkoa siitä.

"Oi!" puhkesi Ludvig sanoiksi, "hän tuottaa minulle enemmän tuskaa kuin
kaikki muut."



9.

Ludvig XVI sanoo jäähyväiset perheelleen. -- Hänen mestauksensa.


Marie Antoinette sai tiedon Ludvigin kuolemantuomiosta vasta päivää
ennen, kuin mestauksen oli määrä tapahtua. Sunnuntaina tammikuun 20.
p:nä toitottivat sanomalehtipojat uutisen julki hänen ikkunainsa alla.
Illalla annettiin hänen tietää, että hän saisi mennä alas kuninkaan luo
ottamaan hyvästit häneltä.

Apotti Edgeworth de Firmont, joka ennen oli ollut prinsessa Elisabethin
rippi-isä, saapui viimemainitun kehotuksesta kuninkaan luo.

Tultuansa Templeen, hän mielenliikutuksen valtaamana lankesi polvilleen
kuninkaan eteen.

"Minä en ole enää tottunut siihen, että minun eteeni polvistutaan",
sanoi kuningas ja nosti rippi-isän ylös.

"Niin", jatkoi hän, "vihdoin on käsissämme se suuri tilinteko, johon
kaikkien meidän ajatuksien tulee kiintyä; sillä mitä on kaikki muu
tämän rinnalla?"

Sulkeutuneena huoneeseen apotin kanssa valmistautui hän kuolemaan. Hän
puheli papin kanssa tulevaisesta elämästä ja tunnusti syntinsä hänelle.

Muuan vartija ilmoitti, että kuninkaan perhe kohta oli tulossa.

Kuningas nousi liikutettuna, meni saliin ja pyysi Cleryä asettamaan
esiin vesikarahvin kuningatarta varten. Hän kehotti apottia jäämään
viereiseen huoneeseen hyvästijätön ajaksi.

Kuolemaantuomittu, joka käveli lattialla edestakaisin, koetti hillitä
kärsimättömyyttään, mutta katseet, joita hän ehtimiseen loi ovelle
päin, ilmaisivat selvästi hänen mielenliikutuksensa ja kaihonsa.

Vihdoin kuului askelia, jotka ilmoittivat hänen rakkaittensa tulevan.

Marie Antoinette astui sisään ensinnä, pitäen poikaa kädestä. Molemmat
prinsessat seurasivat perästä.

Kaikki heittäytyivät nyyhkien kuninkaan syliin.

Kruununprinssi kapusi isän polvelle ja kietoi käsivartensa hänen
kaulaansa. Elisabeth ja Marie Thérèse kumartuivat hänen puoleensa ja
kallistivat päänsä hänen rintaansa vasten. Kuningatar kyyristyi lähelle
häntä kiihkoisella hellyydellä.

Kului yli puolen tuntia, ennenkuin kukaan heistä kykeni lausumaan
sanaakaan. Yksi yhteinen valitus kuului noiden viiden suusta, jotka
istuivat puristuneina lujasti toinen toiseensa. Aika-ajoin puhkesi
heidän itkunsa ja nyyhkytyksensä huutoihin, niin valittaviin, että ne
kuuluivat läheisille kaduille.

Viimein puhui kuningas. Hän vaatii poikaansa unhottamaan kaikki
loukkaukset, antamaan anteeksi niille, jotka olivat saattaneet hänen
isänsä mestauslavalle, pitämään uskontoa kunniassa ja olemaan
kuuliainen Jumalalle.

Jotta hänen sanansa tekisivät sitä syvemmän vaikutuksen poikaan, sanoi
hän tälle:

"Poikani, sinä olet kuullut kaikki mitä nyt sinulle sanonut olen, mutta
koska vala on sanoja kalliimpi, niin nosta kätesi ja vanno, että tahdot
täyttää isäsi viimeisen tahdon!"

"Veljeni totteli ja ratkesi itkuun", kertoo hänen sisarensa, ainoa
niistä viidestä onnettomasta, joka sai jälleen vapauden ja on voinut
kertoa tästä.

Jäähyväiset kestivät lähes kaksi tuntia. Kaikkien näiden kyynelten
valuessa, kaiken tämän surun ja tuskan purkautuessa ilmoille, seisoi
neljä vartijaa, hatut päässä, ja katsoa tuijottivat onnettomaan
kuninkaanperheeseen.

Kuningas painoi tyttärensä rintaansa vasten, siunasi hänet ja suuteli
häntä moneen kertaan.

Hän kuiskasi kuningattaren korvaan vielä tuskan raastamat ja hellät
jäähyväiset, puolusti vihamiehiään, jutteli asian käsittelystä
oikeudessa ja koki terästää heidän mieltään rohkeuteen.

Hän taisteli silminnähtävästi pysyäkseen tyynenä. Marie Thérèse pyörtyi
hyvästiä heittäessään.

Marie Antoinette tahtoi oleskella yön miehensä luona, mutta onneton
ruhtinas epäsi tämän ehdotuksen; hän tarvitsi rauhaa valmistuakseen
kuolemaan. Kuningatar pyysi sitten saada ainakin kohdata häntä
seuraavana aamuna.

Ludvig myöntyi siihen, mutta kun hänen omaisensa olivat poistuneet,
pyysi hän vartijaansa, ettei tämä enää toisi heitä hänen luoksensa;
jäähyväisten jättäminen perheelle tuotti hänelle liian suurta tuskaa.

Kuninkaallisten kulkiessa eteishuoneen läpi, vilkaisi kuningatar siinä
seisoviin miehiin.

"Te olette konnia kaikkityyni!" huusi hän kiivaasti heille.

Heidän tultuaan jälleen huoneisiinsa kuultiin suljettujen ovien läpi
vielä kauan aikaa heidän vaikeroimistaan.

"Poikani", lausui Marie Antoinette Kaarle Ludvigille, "lupaa minulle,
ettet koskaan aio kostaa isäsi kuolemaa."

Kuningatar oli niin masentunut päivän mielenliikutuksista, että töin
tuskin jaksoi omin voimin riisuutua. Uupuneena heittäytyi hän
sänkyynsä. "Me kuulimme", kertoo hänen tyttärensä, "miten hän koko yön
värisi vilusta ja surusta."

Varhain seuraavana aamuna astui eräs vartija naisten luo huoneeseen.

Kuningatar luuli hänen tulleen noutamaan heitä sovittuun, viimeiseen
yhtymykseen.

Mutta toivo petti; hän oli tullut noutamaan rukouskirjaa kuninkaalle.

Marie Antoinette toivoi yhä vieläkin; sydäntä katkovalla ahdistuksella
kuunteli hän jokaista portailta kuuluvaa ääntä.

Mutta se oli turha odotus.

Ludvig oli käynyt levolle ja nukkunut muutamia tunteja. Hän nousi kello
viisi ja puki ylleen. Sitten kuunteli hän messua ja vastaanotti pyhän
sakramentin apotti Edgeworthin kädestä.

Vihdoin kutsui hän luoksensa Cleryn.

"Anna tämä sormus kuningattarelle", sanoi hän murtuneella äänellä; "se
on hänen vihkimäsormuksensa. Sano hänelle, että minä säälien luovun
siitä... Sano kuningattarelle, sano sisarelleni ja rakkaille
lapsilleni, että minä tosin lupasin sanoa heille jäähyväiset tänään,
mutta että tahdoin säästää heidät tästä kauheasta eronhetkestä. Jumala
yksin tietää, kuinka vaikealta minusta tuntuu mennä kuolemaan saamatta
viimeisen kerran syleillä heitä."

Hän kuivasi silmänsä ja lisäsi äänensoinnulla, joka vihloi Cleryn
sydäntä:

"Pyydän sinua lausumaan jäähyväistervehdyksen heille."

       *       *       *       *       *

Rumpujen pärrytys ilmoittaa Ranskan entisen kuninkaan lähtevän
Templestä.

Kaikki kauppapuodit ovat suljetut, kaikki akkunat kaihtimien.
verhoomat. Kanuunat ovat varattuina. Kahdeksankymmentuhatta aseestettua
miestä seisoo järjestettyinä riveihin.

Suunnaton määrä lentokirjasia, joissa kansaa kehotetaan pelastamaan
kuningas, on viime kuluneina päivinä levitetty kaikkialle. Hallien
myyjättäristä, jotka joskus olivat rakastaneet Ludvigia ja hänen
perhettään niin suuresti, on vallankumouksen aikana paisunut suurvalta.
Rikkaat ja ylhäisessä asemassa olevat naiset olivat saaneet
tehtäväkseen taivuttaa heitä anomaan armoa kuolemaantuomitulle
hallitsijalle.

Vallassaolijain tietoon on tullut, että osa pääkaupungin nuorisoa aikoo
tehdä kapinan, ja he ovat ryhtyneet toimiin sen ehkäisemiseksi.

Kaikki nuoret miehet ovat saaneet käskyn määrätyllä kellonlyönnillä
lähteä määrättyyn paikkaan kukin omassa kaupunginosassaan. Niitä, jotka
eivät tule, katsotaan kapinoitsijoiksi, ja isät saavat vastata lastensa
käytöksestä. Vihdoin on poliisi kieltänyt myyjättäriä lähtemästä
kauppapuoteihinsa ennenkuin mestaus on tapahtunut.

Asekuntoinen osa väestöä seisoo aseissa. Päivä on pimeä. Pariisi on
paksun sumun peitossa.

Ludvig kyyristyy niin kauas vaunun nurkkaan kuin mahdollista ja on
ääneti. Hänen rippi-isänsä istuu hänen vieressään, ja vastapäätä heitä
istuu kaksi santarmia.

Apotti ojentaa esiin rukouskirjansa, jonka kuningas vastaanottaa
silminnähtävällä kiitollisuudella, lausuen sen toivomuksen, että pappi
osottaisi muutamia hetken vakavuuteen soveltuvia virsiä. Edgeworth
tekee sen, ja Ludvig ja hänen rippi-isänsä lukevat vuoroon korkealla
äänellä.

Vaunut saapuvat Saint-Denisin portille.

Muuan Batz-niminen aatelismies aikoo pelastaa kuninkaan. Hän on, kuten
moni muu, vallankumouksen alussa paennut Ranskasta, mutta sittemmin
salaa palannut takaisin ja piilotteleikse tähän aikaan pääkaupungissa.

Vaara on hänen oikea elementtinsä. Hän on asettunut Bonne
Nouvelle-bulevardin korkeimmalle kohdalle, josta katselee
kuolinsaattoa.

Turhaan hakee hän katseillaan tovereita, jotka voisivat auttaa hänen
tuumansa toteuttamista. Kadut ovat autiot, talot lukitut, jäätävän
usman läpi näkee hän vain yksinäisyyttä ja jylhyyttä.

Epätoivoisena siitä, että hänen liittokumppaninsa ovat jättäneet hänet
pulaan, katsoo hän olevansa pakotettu väistymään vaunuja, jotka
lähestymistään lähestyvät.

Kaksi pienehköä joukkoa on sillä välin muodostunut tielle, jota
kuolemaantuomitun on kulkeminen; toinen seisoo oikealla, toinen
vasemmalla puolen bulevardia nelinkertaisen aseestetun miesrivin
takana.

Parooni Batzissa herää jälleen toivo, kun hän näkee joukot, vaikka
pienetkin.

Hän näkee kahden nuoren miehen eroavan toisesta joukosta ja lähestyvän
häntä.

Näitten sekä ystävänsä Devauxin seuraamana murtautuu hän sotamiesrivin
läpi ja huutaa moneen kertaan suurella äänellä:

"Tännepäin, ranskalaiset! Tännepäin kaikki, jotka tahtovat pelastaa
kuninkaansa!"

Mutta kansanjoukossa ei ole ketään, joka seuraisi hänen kutsuaan.
Epäluulo ja pelko ovat hiipineet kansan kaikkiin kerroksiin; jokainen
pelkää naapuriaan ja näkee hänessä vakoojan.

Kuolonhiljaisuus vallitsee kaikkialla.

Kun Batz ja hänen seuralaisensa eivät näe mitään liikettä sen aikeen
edistämiseksi, jonka he ovat päättäneet panna täytäntöön, murtautuvat
he jälleen takaisin ällistyneiden sotamiesten rivien läpi. He antavat
merkin noille kahdelle lähestyvälle joukolle.

Mutta ratsastava patrulli on hälyyttänyt reservin, joka tuokiossa
ryntää esiin. Nuo kaksi nuorta miestä tahtovat suistaa lähellä olevaan
taloon, mutta se on lukittu, ja ovella kaatuvat he kuoliaina maahan
sotamiesten tapparain iskuista. Batz ja hänen ystävänsä sekaantuvat
väkijoukkoon.

Vaunut vierivät edelleen pysähtymättä. Nuo neljä vaunuissaolijaa eivät
ole mitään nähneet eivätkä kuulleet.

Vaikka apotin mielen täydellisesti täyttää hänen toimensa vakavuus, ei
hän kuitenkaan ole ollut ajattelematta mitä tiellä mahdollisesti
tapahtuisi. Päivää ennen olivat muutamat nuoret miehet puhuneet hänelle
niistä hankkeista, joita oli vireille pantu. Uskomatta varmasti
hankkeen onnellisesti päättyvän, on hän kuitenkin säilyttänyt povessaan
viimeisen toivonkipinän.

Kuninkaan ajatukset eivät enää liiku tämän maan päällä. Hän ei huomaa
niitä ankaroita toimenpiteitä, joihin on ryhdytty estääkseen kuulumasta
armahdushuutoja, jotka mahdollisesti hänen huuliltaan purkautuisivat.
Tyynenä ja kärsivällisenä lukee hän kuolevan rukouksia.

Kello on kaksikymmentä minuuttia yli kymmenen. Kuningas huomaa vaunujen
pysähtyvän. Hän luo ylös katseensa ja panee kiinni virsikirjan, pitäen
sormeaan välissä sillä kohdalla, mistä on viimeksi lukenut.

Hän kääntyy rippi-isänsä puoleen.

"Ellen erehdy, niin olemme perillä", sanoo hän apotille.

Pappi kumartaa ääneti.

Ludvig avaa jälleen kirjan ja lukee kaksi viimeistä virrenvärssyä.

Pyövelit odottavat; yksi heistä avaa vaunujen oven.

Santarmit tahtovat käydä pois vaunuista. Kuningas estää heitä
lähtemästä ja panee kätensä apotti Edgeworthin polvelle.

"Hyvät herrat", lausuu hän hallitsijan äänellä, "minä uskon apotin
teidän suojelukseenne. Katsokaa, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu
minun kuoltuani. Jätän teidän toimeksenne pitää huolta tästä."

Miehet eivät vastaa, ja kuningas on toistamaisillaan sanansa kovemmalla
äänellä, kun toinen samassa keskeyttää hänet:

"Niin, niin, olkaa rauhassa, me pidämme hänestä huolen."

Ludvig antaa virsikirjan papille takaisin ja astuu itse ensin alas
vaunuista.

Hän kääntyy Tuilerioihin päin. Sieltä antaa hän katseensa solua
aseestettujen väkijoukkojen yli.

Kolme pyöveliä ympäröi hänet ja tahtoo riisua vaatteet hänen yltään.
Mutta Ludvig survaisee heidät takaisin ja toimittaa riisumisen itse,
ottaen kauluksen kaulastaan ja päästäen auki paidannapin,
paljastaakseen kaulan ja hartiat. Vihdoin heittäytyy hän polvilleen
vastaanottaakseen rippi-isänsä siunauksen.

Reippaasti nousee hän jälleen ja astuu teloituslavan alimmalle
porrasistuimelle.

Pyövelit, jotka ovat hetkisen olleet hämmentyneinä hänen ylvään
esiintymisensä johdosta, pidättävät hänet ja tahtovat tarttua hänen
käsiinsä.

"Mitä te tahdotte?" kysyy kuningas ja tempaa pois kätensä.

"Tahdomme sitoa teidät", vastaa toinen heistä.

"Sitoa minut!" huudahtaa kuningas, täynnänsä harmia. "Siihen minä en
ikinä suostu. Se on muuten aivan tarpeetontakin. Minä olen varma
itsestäni."

Miehet pysyvät kuitenkin itsepintaisina vaatimuksessaan.

"Ei, ei", toistaa Ludvig. "Tehkää kaikki mitä teidän on käsketty, mutta
älkää sitoko minua. Jättäkää se tekemättä."

Pyövelit käyvät äänekkäämmiksi; he aikovat huutaa apua, sitoakseen
hänet väkisin. Vielä hetkinen, ja loistavan hallitsijasuvun jälkeläinen
saa kokea nöyryytyksen, häpeällisemmän kuin se kuolema, johon hänet on
tuomittu.

Hän näkyy peljänneen sitä ja kääntyy Edgeworthin puoleen, jota hän
silmäilee tiukasti, ikäänkuin neuvoa pyytäen.

Pappi vastaa aluksi vain äänettömyydellä. Mutta kun kuningas yhä
edelleen katsoo häneen, lausuu hän kyyneliä vuodattaen:

"Sire, tässä nöyryytyksessä näen vielä yhden yhtäläisyyden teidän ja
sen Jumalan välillä, joka on antava teille palkintonsa."

Ludvig luopi katseensa taivaaseen päin, sanomattoman tuskan ilme
kasvoilla.

"Toden totta", sanoo hän, "ainoastaan Vapahtajan esimerkki saa minut
taipumaan tällaiseen nöyryytykseen."

Sitten kääntyy hän mestaajan puoleen ja lisää:

"Tehkää niinkuin tahdotte. Minä tyhjennän maljan loppuun."

Hänen kätensä sidotaan nenäliinalla, ja mestaajan sakset katkaisevat
hänen hiuksensa.

"Toivon, että minun nyt annetaan puhua", lausuu hän.

Ludvig nousee teloituslavan jyrkkiä rappuja ylös. Hänen kätensä kun
ovat sidotut, nojaa hän kyynäspäällään rippi-isänsä käsivarteen.
Lavalle nouseminen näyttää vaativan häneltä suuria ponnistuksia, ja
Edgeworth pelkää hänen rohkeutensa lannistuvan. Mutta heti kun he ovat
tulleet mestauslavalle, astuu Ludvig vakain askelin toiselle puolelle
lavan.

"Hiljaa!" huutaa hän ukkosen äänellä.

Rummunpärrytys taukoaa silmänräpäyksessä.

Äänellä niin selkeällä, että se kuuluu laajalti ympäri, huutaa hän:

"Minä olen syytön kaikkiin niihin rikoksiin, joista minua syytetään.
Minä annan anteeksi kaikille, jotka ovat syypäät kuolemaani. Ja minä
rukoilen Jumalaa, ettei se veri, jota te vuodatatte, tulisi Ranskan
päälle! Ja te, -- onneton kansa..."

"Älkää antako hänen puhua loppuun!" huutaa kimeä ääni.

Ja Santerre lisää:

"Minä en ole tuonut teitä tänne puheita pitämään, vaan kuolemaan."

Muuan upseeri ratsastaa, paljastettu miekka kädessä, rumpalien luo ja
pakottaa heidät rummuttamaan.

Samaan aikaan kaikuu teloituslavan ympärillä kehottavia huutoja niille,
joiden on määränä mestata kuningas.

Pyövelit näyttävät rohkaisevan mieltään. He tarttuvat kuninkaaseen ja
panevat hänet mestauskirveen alle, joka putoaa alas.

Apotti Edgeworth kuulee iskun ja heittäytyy polvilleen.

Nuorin pyöveleistä -- hän näyttää tuskin kahdeksantoista vuotiaalta --
ottaa verisen pään, joka on kantanut Ranskan kruunua. Hän kulkee ympäri
mestauslavan ja näyttää sitä kansalle. Verta tippuu papin päälle, joka
makaa mestauslavan alimmalla porraslaudalla syventyneenä rukoukseen.
Katsojat seisovat äänettöminä, sanomaton kauhu näyttää vallanneen
heidät.

Pian sentään kuuluu huuto: "Eläköön kansa! Eläköön tasavalta!"

Yhä useammat äänet yhtyvät huutoon, ja tuokion kuluttua raikuu ilmassa
melkein yksimielinen mieltymyshuuto.

Väkijoukko hajaantuu; pahimmat hylyt vain jäävät paikalle ja töytäävät
mestauslavalle.

Toiset pirskottavat vaatteilleen kuninkaan verta, toiset hierovat sitä
kasvoihinsa. Toiset taasen tanssivat mestauspaikan ympärillä.

Muuan mies pistää kuninkaan takin keihäänsä nenään.

"Tässä ovat tyrannin vaatteet!" huutaa hän tuolle kiljuvalle ja
tanssivalle joukolle.

Vaatteet revitään siekaleiksi ja tappelemalla koetetaan saada kaistale
muistoksi siitä kohtauksesta, jonka näkijänä ollaan oltu.

Muuan kansalainen, joka on kastanut käsivartensa Ludvigin vereen ja
ottanut sitä molemmat kouransa täyteen, roiskuttaa sitä katselijain
otsille.

"Veljet", huutaa hän, "on uhattu, että Capetin veri on tuleva meidän
päittemme päälle! Hyvä -- tulkoon! Ludvig on niin monta kertaa pessyt
kätensä meidän veressämme!"

Mutta eivät läheskään kaikki ajatelleet tämän kansalaisen tavalla.

Muuan upseeri Pariisissa kuolee surusta, saatuaan tietää, että kuningas
on tullut mestatuksi. Eräs kirjakauppias menettää samana päivänä
järkensä ja puhuu lakkaamatta kuninkaan mestauksesta. Muuan parturi,
joka oli tunnettu innokkaaksi kuningasmieliseksi, leikkaa kaulansa
poikki partaveitsellä. Vergniaud, joka on vaatinut kuningasta
tuomittavaksi kuolemaan, saa äkkiä kuumeen ja lausuu eräälle
ystävistään, että minne hyvänsä hän kääntyykin, näkee hän kuninkaan
verisen ruumiin hirvittävänä haamuna kohoavan silmiensä eteen. Hän
näkee poikkihakatun pään ja on kuulevinaan mykkien huulten sopertavan
sanoja: "Soimaus" ja "anteeksiantamus".

       *       *       *       *       *

Kaksi tuntia mestauksen jälkeen lepäsi sumu vielä kaupungin päällä. Ei
ainoakaan kauppapuoti ollut vielä avattu. Kolkko hiljaisuus vallitsi
kaduilla ja toreilla, ja vain pitkien väliaikojen päästä keskeyttivät
tämän hiljaisuuden henkilöt, jotka villeillä huudoilla ja hurjilla
tansseilla tahtoivat viettää tätä historiallista merkkipäivää.

Myöhempään aamupäivällä nähtiin santarmiosaston saattamat vaunut, jotka
pysähtyivät Madeleinekirkkomaan portilla.

Paljon ihmisiä riensi niiden jälestä ja kokoontui äsken kaivetun haudan
ympärille, johon Ludvig Capetin ruumiin sisältävä arkku laskettiin.

Ruumis oli puettu paitaan, valkoisiin liiveihin, harmaihin
silkkihousuihin ja harmaihin silkkisukkiin. Hiukset oli niskapuolelta
ajettu pois ja pää pantu jalkojen väliin.

Papit veisasivat virren ja lukivat tavalliset hautausluvut. Muutamat
niistä, jotka tuntia aikaisemmin olivat ihastuneena tervehtineet
kuninkaan mestausta, kuuntelivat nyt hartaalla äänettömyydellä
rukouksia, joita luettiin hänen sielunsa puolesta.



10.

Marie Antoinette leskenä. -- Ulkomaiden kanta kuninkaan kuoltua. --
Uusia pakosuunnitelmia. -- Toulan ja Jarjayes.


Kansan ilon-ulina ilmoitti Marie Antoinettelle, että hän oli nyt leski.

Hänen kyynelvuonsa olivat kuivuneet.

Sitten kun hänen poikansa oli pantu levolle, valvoi hän ja hänen
natonsa poikasen sängyn ääressä.

"Hän on nyt yhtä vanha kuin veljensä oli kuollessaan", lausui
kuningatar, "Miekkoset ne perheemme jäsenet, jotka ensiksi saivat
poistua täältä. He pääsivät näkemästä sukunsa perikatoa."

Kello oli puoli kolme aamulla. Kummissaan siitä, että kuulivat ääniä
Marie Antoinetten huoneesta, pilkistivät Tison ja hänen vaimonsa
sisään, nähdäkseen mitä siellä oli tekeillä.

"Olkaa armeliaat", pyysi Elisabeth lempeästi, "antakaa meidän itkeä
rauhassa."

Ludvigin mestauksen jälkeen sairastui kuningatar vuoteen omaksi, ja
peljättiin jo hänen menettävän henkensä.

Ensi alussa kiitti hän Jumalaa siitä, että hän niin pian saisi jälleen
yhtyä miehensä kanssa, ja hän vuodatti pettymyksen kyyneliä, kun
lääkäri ilmoitti vaaran olevan ohi.

Mutta ennen pitkää hän jälleen tottui siihen ajatukseen, ettei hän
vielä ollut pohjaan asti tyhjentänyt kärsimyksien maljaa, ja hän katui,
että oli toivonut kuolevansa. Prinsessa Elisabethille lausui hän:

"Toivomalla itselleni kuolemaa, teen suuren vääryyden sinua, sisarut,
ja lapsiani kohtaan, joille nyt voin olla paljoa suuremmaksi hyödyksi
kuin ennen onnemme päivinä."

Ludvigin muut sukulaiset eivät tietenkään surreet hänen kuolemaansa.
Hänen veljensä olivat mielissään nähdessään heidät valtaistuimesta
erottavan välimatkan täten melkoisesti lyhentyneen. Provencen kreivi
kiiruhti ottamaan haltuunsa vallan ulkonaiset merkit ja huudatti
itsensä hallitsijaksi Ludvig XVII:nnen sijaan tämän alaikäisyyden
ajaksi.

"Ranskalaisten riveissä on jo muodostunut useita puolueita, joskin
'ranskalaisilla' tarkoitettaisiin ainoastaan emigrantteja", kirjoitti
kreivi Fersen. "Toiset tunnustavat Provencen kreivin päämiehekseen,
toiset sen sijaan puolustavat kuningattaren oikeuksia. Pelkään pahoin,
että tällä erimielisyydellä tulee olemaan tuhoisat seuraukset. Prinssit
tekevät tuhansia tyhmyyksiä."

Tapa, jolla maasta paenneet aatelismiehet ja papit esiintyivät, ei
ollut missään suhteessa järkevämpi tai arvokkaampi kuin prinssienkään.
Useat miehet ja naiset, jotka vielä äskettäin olivat kuuluneet
kuninkaan ja kuningattaren tuttavallisimpaan seurapiiriin ja joiden
uskollisuutta nämä eivät koskaan olleet epäilleet, näyttäytyivät
teattereissa ja konserteissa mitä huolettomimman näköisinä kohta sen
jälkeen kun olivat saaneet tiedon kuninkaan mestauksesta.

Uskollinen Fersen oli kovasti suutuksissaan siitä
välinpitämättömyydestä ja huolettomuudesta, jota näki kaikkialla
osotettavan kuningattaren kohtalon suhteen. Hän oli milteipä ainoa,
joka oivalsi kansan vihan voivan sukeutua epälukuisiksi vainoomisiksi
kuningatarta vastaan ja valmistaa hänelle samallaisen tien kulkea kuin
hänen puolisolleen.

Ajatus, mitenkä pelastaa kuningatar, seurasi Ferseniä yöt päivät. Noita
kuningattaren pelastustuumia heräsi hänen päässään niin tiheään, että
niitä lopulta vilisi hänen kiihottuneissa aivoissaan.

Hänen kirjeensä kuvastavat sitä levottomuutta, jota hän tunsi. Yhtenä
päivänä kirjoittaa hän kreivi Mercylle, toisena päivänä jollekulle
toiselle kuningattaren vanhoista ystävistä. Seuraavana päivänä hän jo
tunnustaa, että mitä enemmän hän asiaa ajattelee, sitä elävämmin
varmistuu hän vakaumuksessaan, että paras palvelus, jonka voi tehdä
kuningattarelle, on ettei hänen puolestaan tee yhtään mitään. Hän
lisää, että hänestä on hirveää pakottaa itseänsä toimettomuuteen.

Mutta ei aikaakaan niin omaksuu hän jo toisenlaisen mielipiteen ja
ehdottaa, että Itävallan keisari avoimesti ja rehellisesti vaatisi,
että kuningatar lähetettäisiin takaisin isänmaahansa.

Näyttää kuin Itävallassa kotvasen olisi tuumittu niin tehdä.

"Otaksuessamme mahdottomaksi, että Ranskan kuningas tulisi murhatuksi,
emme ehkä ole tehneet niin paljon kuin olisi ollut tarvis tämän
inhottavan teon estämiseksi", kirjoitti Mercy kreivi de la Marckille.
"Mutta koettakaamme ainakin estää, ettei tulisi käymään samoin
onnettomalle kuningattarelle, jonka nyttemmin tulee olla ainaisen
huolenpidon esineenä."

Ei kulunut sentään kauan, ennenkuin luovuttiin näistä tuumista,
peljäten että ne näyttäytyisivät ei ainoastaan hyödyttömiksi, vaan
vieläpä vaarallisiksikin.

Itse Fersenkin kysyy:

"Eikö se osanottavaisuus, jota keisari osottaa tätiään kohtaan,
mahdollisesti anna kapinallisille tervetullutta aihetta syöstä häntä
(Marie Antoinettea) turmioon herättämällä vihan Itävaltaa kohtaan
uudelleen eloon ja esittämällä kuningattaren muukalaisena ja toisena
osallisena niihin rikoksiin, jotka on luettu kuninkaan syyksi?"

"Eikö olisi", kirjoittaa hän (3. p:nä helmikuuta 1793), "parempi, että
rahalla ja lupauksilla koetettaisiin saada voitetuksi muutamia
vaikutusvaltaisia vallankumousmiehiä, sellaisia kuin Lanclos, Santerre
ja Dumouriez?"

Parisen kuukautta sen jälkeen tekivät Ranskan perustuslailliset parooni
Breteuilille tarjouksen, että he saattaisivat aikaan kuningattaren ja
hänen lapsiensa maasta karkoittamisen. Sen tehdäkseen vaativat he
palkkioksi kuusi miljoonaa frangia, jotka oli suoritettava heille heti
kun vangit oli saatettu varmaan talteen vieraassa maassa.

Breteuil pyysi englantilaista valtiomiestä Pittiä olemaan hänelle
avullisena näiden rahojen hankkimisessa, mutta englantilainen teki
estelyjä ja asia raukesi.

Mutta jos kuningattarella -- muutamia harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta -- oli vain laimeita ystäviä ulkopuolella Ranskan, niin
oli hänellä sen sijaan hartaita, joskin salaisia puoltajia Pariisissa.

Pääkaupungin väestössä saattoi edelleenkin tavata kuningasmielisiä
henkilöitä, ja nämä pysyttelivät usein Templetornin läheisyydessä
voidakseen, jos mahdollista, tehdä jotakin vankien pelastamiseksi.

Vaikkakin Marie Antoinettella vankeudessaan oli ympärillään yksinomaan
miehiä, joilla oli mitä nurjimmat käsitykset hänestä, niin useita
näistä sentään hänen lempeä alistuvaisuutensa ja arvokkuutensa
onnettomuudessaan liikutti niin, että parikin heistä -- Toulan ja
Lepitre -- kernaasti tahtoi käyttää valtaansa pelastaakseen hänen
henkensä.

Teennäisen ankaruuden naamariin pukeutuneena Lepitre teki hänelle
selvää Ludvig XVI:nnen kuoleman yksityiskohdista, joista hän niin
mielellään halusi saada tietoa. Muistelmat kuninkaasta tulivat
niinikään ensimäiseksi yhdyssiteeksi hänen ja Toulanin välillä.

Toulan oli suoraluontoinen ja innokas tasavaltalainen, mutta ei silti
pitänyt itseään velvollisena harjoittamaan julmuutta. Oleskellessaan
vankilassa oli hän ensi aikoina välinpitämättömänä seurannut niitä
vainoomisia, joille Marie Antoinette oli alttiina ja joita hänen
sanottiin ansiosta kärsivän. Mutta sikäli kuin Toulanilla oli
tilaisuutta seurata hänen jokapäiväisen elämänsä kulkua, täyttyi hänen
sydämensä yhä enemmän säälistä onnetonta kuningatarta kohtaan.

Hänen tuima olentonsa joka hyvin soveltui hänen maineeseensa innokkaana
tasavaltalaisena, hänen remuava hilpeytensä ja raa'at puheensa estivät
hänen aikeistaan tietämättömiä aavistamasta, että hän halusi auttaa
vankeja.

Kuningatarta itseänsä ei hänen käytöksensä saanut johdetuksi harhaan;
Toulanin silmistä saattoi hän lukea, että tämä oli ystävä. Tuimalla,
viekkaalla ja kylmäverisellä esiintymisellä osasi Toulan ilmoittaa
hänelle tunteensa, jotka kauan pysyivät salattuina muilta.

Hän uskoi kuningattarelle halunsa pelastaa hänet ja hänen perheensä.

Marie Antoinette kehotti häntä silloin rupeamaan yhteyteen aatelismies
Jarjayesin kanssa, joka oli nainut erään kuningattaren entisistä
hovinaisista ja joka vaaraa uhmaten oli jäänyt Pariisiin ollakseen, jos
mahdollista, kuningasperheelle joksikin avuksi.

Toulan läksi hänen luoksensa, vieden muassaan seuraavan kirjeen
kuningattarelta:

    "1. p. helmikuuta 1793.

    Voitte täydellisesti luottaa mieheen, joka tulee tuoden terveisiä
    minulta. Minä tunnen hänen ajatuksensa, jotka viiteen kuukauteen
    eivät ole rahtuakaan muuttuneet. Älkää liian paljon luottako sen
    miehen vaimoon, joka on teljetty meidän kanssamme vankilaan
    [madame Timon]. Minä en luota häneen enkä hänen mieheensä."

Kun Jarjayes kuuli, että Toulan oli vartijana Templessä ja että hän oli
halukas voittamaan kaikki vaikeudet pelastaakseen kuningattaren, antoi
hän tälle ennen pitkää täyden luottamuksensa.

Nämä kaksi miestä neuvottelivat keskenänsä mitä olisi tehtävä, jotta
kuninkaallinen perhe saataisiin pelastetuksi.

Ei ollut lainkaan helppo asia viedä niin monta henkilöä pois
vankilasta, mutta Toulanin onnistui kuitenkin keksiä pakosuunnitelma,
joka oli vallan kuulumattoman rohkea.

Jarjayesin täytyi luvata, että hän hankkisi miesten puvut, joihin Marie
Antoinette ja prinsessa Elisabeth pukeutuisivat. Toulanin toveri
Lepitre otti hankkiakseen kolmivärisiä vöitä, joilla valepukuisten
naisten oli vyötettävä itsensä, sekä ulospääsykortteja, joita
näytettäessä kukaan ei estäisi heitä lähtemästä vankilasta.

Yön tultua oli heidän määrä lähteä Templestä, ja heidän oli silloin
kuljettava ihan likeltä vartijain ohi, jotka luulisivat heitä
kiertomatkaltaan palaaviksi katselmusmiehiksi.

Melkoista vaikeampi oli saada lapsia kuljetetuksi pois tornista;
eritotenkin oli Kaarle Ludvigin pako suoritettava suurella
varovaisuudella. Mutta tämänkin vaikeuden luulivat salaliittolaiset
kykenevänsä voittamaan.

Lamppujen ja lyhtyjen kunnossapitäjänä Templessä oli muuan
Jacques-niminen mies. Hän tuli joka aamu ja ilta puhdistamaan ja
täyttämään ne. Jacques oli aina säntillinen, aina vaitelias eikä
koskaan antautunut puheisille kenenkään kanssa. Väliin oli hänellä
molemmat lapsensa mukanaan, ja nämä olivat melkein yhtä vanhat ja yhtä
suuret kuin Kaarle Ludvig ja Marie Thérèse.

Kello seitsemän vaihdettiin vahdit, eikä uusi osasto voinut mitenkään
tietää, olivatko Jacques ja hänen apurinsa jo käyneet vai eivätkö.

Sentähden päätettiin, että Ricardin, erään Toulanin ystävän, oli
pukeuduttava lyhdynsytyttäjäksi ja varustettuna pääsykortilla tultava
ristikkoportille päättämään työn, jonka muka lapset jo olivat panneet
alulle. Toulanin oli silloin annettava hänelle muistutus puuttuvasta
täsmällisyydestä. Niin pian kuin hän oli päättänyt työnsä, oli prinssin
ja prinsessan lähdettävä vankilasta, puettuina lyhdynsytyttäjän
lapsiksi.

Toulanin oli määrä hankkia vaatteita lapsille, ja hän otti myös
toimekseen nukuttaa Tisonin ja tämän vaimon tupakalla, johon oli
sekotettu huumaavaa ainetta. Jarjayes lähiseudulla odottaisi pakolaisia
kolmilla pienillä ajoneuvoilla. Ensimäisissä oli kuningattaren, hänen
poikansa ja Jarjayesin määrä ajaa, toiset vaunut olivat aiotut
Elisabethiä ja Toulania varten, ja kolmannet olivat Ricardin
käytettävänä, joka oli saanut toimekseen kyyditä prinsessa Marie
Thérèseâ. Pitäen mielessään kaksi vuotta sitten tapahtunutta
epäonnistunutta pakoyritystä, vaati kuningatar, että oli kuljettava eri
ajoneuvoissa. Iltaruoka vietiin vangeille kello seitsemän ja kahdeksan
välillä, ja he otaksuivat ehtivänsä lähteä Pariisista ja lyöttäytyä
Normandian tielle, ennenkuin pako tulisi huomatuksi.

Suunnitelma oli päätetty pantavaksi toimeen 8. p:nä maaliskuuta ja
varokeinot, joihin oli ryhdytty, näyttivät lupaavan onnellista loppua.

Kuningasmurhan synnyttämä inho oli sillä välin paisuttanut Itävallan ja
Preussin välisen sodan yleiseuropalaiseksi sodaksi Ranskaa vastaan.
Pariisin asukkaat, jotka jo aikoja sitten olivat joutilaisuuden,
nälänhädän ja valtiollisten tapahtumain synnyttämän levottomuuden
kautta siveellisesti turmeltuneet, kiihottuivat näinä aikoina yhä
enemmän sotanäyttämöltä saapuvien viestien johdosta. Kerrottiin
vihollisjoukkojen marssivan yhä eteenpäin ja ranskalaisten paenneen
pois Aix-la-Chappellesta, jättäen jälkeensä haavoitetut ja kaatuneet.

Näitten huhujen synnyttämän vilkkaan liikkeen johdosta määräsi
kunnallisneuvosto, että kaupungin portit olivat suljettavat ja että
passien antoa oli suuressa määrin supistettava.

Myöskin kuninkaallisessa vankilassa saatiin tuntea näitten määräysten
haitallisia seurauksia; vahtia kovennettiin ja pakosuunnitelman
täytäntöönpaneminen tuli entistä vaikeammaksi.

Vangit odottivat kärsimättöminä päivää, jona he toivoivat saavuttavansa
vapauden.

Toulanin antama merkki ilmoitti heille kuitenkin, että pako oli
toistaiseksi lykättävä, ja muutamia päiviä sen jälkeen kuiskasi hän
heille, että suunnitelmasta oli pitänyt luopua, koska oli osottautunut
mahdottomaksi pelastaa heitä kaikkia.

Kuningatar, jonka henki oli mitä suurimmassa vaarassa, voitiin vielä
saada autetuksi pakoon. Vaikeata siinä tapauksessa oli vain saada häntä
taivutetuksi jättämään natonsa ja lapsensa vankilaan.

Toulan otti auttaakseen Marie Antoinetten ulos tornista; hän lupasi
viedä kuningattaren sovittuun paikkaan, jossa Jarjayes odottaisi häntä,
ryhdyttyään ennakolta kaikkiin tarpeellisiin toimiin saattaakseen
kuningattaren varmaan talteen.

Jarjayes sekä Lepitre ja Toulan kokivat tehdä kuningattarelle
ymmärrettäväksi, että hänen jäämisensä vankilaan oli samaa kuin kulkea
mestauslavalle. Kaikin kolmin kokivat he selvittää hänelle, että hän
Templeen jäämällä paljoa varmemmin tuottaisi turmion lapsilleen, kuin
jos hän suostuisi ystäväinsä avulla pakenemaan.

Toulanin ja Jarjayesin kehotukset, prinsessa Elisabethin rukoukset,
varmuus siitä, että hänen natonsa olisi äidin asemassa hänen
lapsilleen, kaikki tuo sai vihdoin hänen arvelunsa hälvenemään.

Valmistuksia tehtiin, ja päivä läheni.

Pakoa varten määrätyn päivän edellisenä iltana istuivat Marie
Antoinette ja Elisabeth yhdessä Kaarle Ludvigin vuoteen ääressä. Suru
ja tuska täytti kummankin sydämet.

"Tulkoon lapsonen onnelliseksi", lausui äiti.

"Hän varmasti tulee onnelliseksi", vastasi prinsessa Elisabeth,
viitaten veljenpoikansa lempeihin, vilpittömiin kasvoihin.

"Nuoruus on lyhyt kuten ilokin", virkkoi kuningatar huoaten; "onni
katoo kuten kaikki muukin."

Hän nousi ja asteli, mieli valtavasti kuohuen, edestakaisin lattialla.

"Ja sinä itse, hyvä sisareni", jatkoi hän, "milloin ja missä kohtaan
sinut jälleen? -- Ei, se on mahdotonta! Se on mahdotonta!"

Toulan saapui seuraavana päivänä, onnellisena ajatellen, että voisi
pelastaa kuningattaren.

Kuningatar astui häntä vastaan.

"Epäilemättä suututte minuun", lausui Marie Antoinette, "mutta minä
olen tarkemmin miettinyt asiata. Tosin olemme täällä vaaroille
alttiina, mutta parempi on kuolla, kuin jälestä päin katua tekojaan."

"Olisin kovin pahoillani", jatkoi hän, "ellen saisi jollakin tavoin
osottaa teille tunnustustani ja kiitollisuuttani."

"Ja minä, Madame", vastasi Toulan, "kuolisin onnettomana, ellen saisi
osotetuksi teille uskollisuuttani."

Tämän uskollisen miehen välityksellä sai Jarjayes vastaanottaa
kuningattarelta seuraavat rivit:

"Olemme nähneet suloista unta -- siinä kaikki. Mutta olemme voittaneet
paljo, sillä olemme tässä tilaisuudessa havainneet uuden todistuksen
uskollisuudestanne meitä kohtaan. Luottamukseni teihin on rajaton. Te
tapaatte minussa aina luonteenlujuutta ja rohkeutta. Mutta poikani edut
ovat ainoat perusteet, jotka ohjaavat tekojani, ja niin onnellinen kuin
olisinkin ollut päästessäni täältä, en ilmoisna ikänä olisi suostunut
eroamaan hänestä. Kaikessa, mitä sanoitte minulle eilen, huomaan teidän
harrasta ystävyyttänne minua kohtaan. Uskokaa minun oivaltavan
esittämänne perussyyt päteviksi, mutta minä en olisi saattanut iloita
mitenkään ilman lapsiani, ja tämä ajatus vaikuttaa, etten tunne mitään
kaipausta."

Hän tunnusti kiitollisuudella sen oman voiton pyytämättömyyden, joka
oli Toulanissa ilmennyt, ja oppi vilpittömästi pitämään tuosta jyrkästä
tasavaltalaisesta, joka oli tehnyt niin paljo hänen hyväkseen.
Puhutellessaan häntä Marie Antoinette nimitti häntä aina "Fideleksi".
Ja Jarjayesille kirjoitti hän:

"Minua ilahuttaisi suuresti, jos voisitte tehdä jotakin Toulanin
hyväksi. Hän on niin hyvä meitä kohtaan, ettemme tahdo olla osottamatta
kiitollisuuttamme hänelle."

Kohta sen jälkeen Toulan antoi kuningattarelle uuden todistuksen
uskollisuudestaan. Hän tiesi, miten hartaasti kuningatar toivoi saada
haltuunsa niitä esineitä, jotka kuningas Ludvig ennen mestausta
oli jättänyt Clerylle ja joita tämän ei oltu sallittu antaa
kuningattarelle. Näitä esineitä säilytettiin nyt lukkojen ja salpojen
takana kuolemaantuomittujen salissa.

Kukaan ei vielä epäillyt Toulania kuningattaren puoltajaksi, ja hän voi
siis helposti hankkia itselleen pääsyn mainittuun saliin. Ja hänen
onnistuikin viekkautta käyttämällä saada nuo muistokalut haltuunsa.

Kuningatar itki ilosta ja mielenliikutuksesta Toulanin antaessa nuo
kappaleet hänelle, mutta Marie Antoinette pelkäsi Tisonin tai hänen
vaimonsa saavan vihiä asiasta ja päätti sen vuoksi lähettää nuo kalliit
esineet ulkomaille ja saattaa ne siten varmaan talteen.

Toulan jätti kuninkaan sormuksen, hänen sinettinsä ja hänen hiuksiaan
sisältävän käärön Jarjayesille, joka otti viedäkseen ne kaikkinensa
Provencen kreiville ja kreivi Artoisille.

Hän ei kuitenkaan lähtenyt heti kohta matkaan. Hänessä kyti vielä
heikko toivo, että hän onnistuisi pelastamaan entisen valtijattarensa.

Olosuhteet Pariisissa kävivät sillä välin päivästä päivään yhä
tukalammiksi. Barnavekin, joka tavantakaa oli esiintynyt kansan ja
kuningaspuolueen välimiehenä, heitettiin vankilaan.

Jarjayes alkoi peljätä, ettei hänkään varsin kauan enää saisi olla
vapaana. Hän pelkäsi myöskin, että hänet haastettaisiin todistajaksi
Barnavea vastaan eikä epäillyt, ettei kohtaus heidän välillään
kääntyisi turmiolliseksi heille kummallekin, mutta erittäinkin
kuningattarelle.

Aatelismies päätti paeta Italiaan, ja ennen lähtöänsä vastaanotti hän
seuraavat rivit Marie Antoinettelta:

"Hyvästi! Jos on päätetty, että teidän on lähdettävä, luulen
viisaimmaksi, että lähdette heti kohta. Surkuttelen vaimo parkaanne!
T(oulan) on kertova teille lupaukseni saattaa, jos suinkin mahdollista,
vaimonne teidän luoksenne sinne.

"Kuinka onnellinen olisin, jos pian taas saisimme nähdä toisemme! En
koskaan voi kylliksi kiittää teitä kaikesta, mitä olette tehnyt
hyväksemme. Hyvästi! Kuinka tuo sana on julma!" --

Lukuunottamatta kuningattaren niin kutsuttua "testamenttia" on ylempänä
oleva kirje viimeinen hänen kädestään lähtenyt, joka on jälkimaailmalle
säilynyt.



11.

Dumouriez tahtoo palauttaa yksinvallan. -- Tarkastuksia Templessä. --
Kaarle Ludvigin sairaus. -- Madame Tison tulee mielipuoleksi. --
Parooni Batz, Cortey ja Michonis.


Olemme edellisessä luvussa nähneet, että kreivi Fersen edelleen koetti
hankkia apua sille naiselle, jota hän niin uskollisesti rakasti.

Niin harras kuin hänen halunsa olikin, tiedämme kuitenkin hänen
seisoneen jokseenkin voimatonna. Yksinvallan uskolliset puoltajat
olivat hajonneina useammiksi puolueiksi. Hovit epäilivät toisiansa:
Itävalta epäili Preussia; Venäjä oli tyytymätön Itävaltaan. Myöskin
tiedämme, ettei mahtava Katariina II suinkaan ollut myötätuntoinen
Marie Antoinettea kohtaan. Vihdoin oli Fersen puolestaan täynnä
ennakkoluuloja kreivi Mercyä ja hänen ystäväänsä la Marckia kohtaan.

Ranskan kuningaskunnan vanha palvelija, kenraali Dumouriez,
johti alussa vuotta 1793 voitollista sotajoukkoa. Hän ilmoitti
olevansa kyllästynyt vallankumouspuolueen laimeaan esiintymiseen
sotilaskysymyksissä. Hän oli katkeroittunut kuninkaan mestauksen ja
Pariisissa harjoitettujen kauhutöiden johdosta. Muuan kenraalin
uskotuista kertoi parooni Breteuilille, ettei ajatus perustuslaillisen
yksinvallan uudelleen perustamisesta Ranskaan Ludvig XVII:nnen johdolla
ollut kenraalille vallan outo.

Tämän johdosta Breteuil jälleen kääntyi Englannin hallituksen puoleen,
joka kumminkin toistamiseen verukkelehti ja vitkasteli, ja näytti
olevan haluton tekemään mitään Ranskan kuningaskunnan hyväksi.

Siitä huolimatta päätti Dumouriez jatkaa tuumansa toteuttamista.

Maaliskuun 25. p:nä oli hänellä päämajassaan yhtymys eversti Marckin
kanssa, joka itävaltalaisen armeijan päällikön Saksen-Koburgin prinssin
lähettämänä oli saapunut hänen luokseen.

Esitettyään tasavaltalaista puoluetta kohtaan tuntemansa
vastenmielisyyden syyt, kenraali lausui:

"On mahdotonta kauemmin pysyä toimettoman katselijan kannalla moisten
julmuuksien suhteen. Tahdon kukistaa rikoksellisen hallituksen,
palauttaa perustuslaillisen yksinvallan, huudattaa kruununprinssin
Ranskan kuninkaaksi ja pelastaa kuningattaren hengen!"

Muutamia päiviä sen jälkeen oli yksimielisyys saksalaisen ruhtinaan ja
ranskalaisen kenraalin välillä saavutettu.

Saksen-Koburgin prinssi suostui aselepoon, ja tuli Dumouriezin sillä
välin viedä sotajoukkonsa Pariisiin ja palauttaa yksinvalta.

"Vicomte de Caraman on toimittanut pikalähetin parooni Breteuilin luo
antamaan tiedon sopimuksesta, jonka kenraali Dumouriez ja prinssi
Koburg ovat tehneet", kirjoitti kreivi Fersen ilosta säteilevänä
päiväkirjaansa.

Marsalkka de Broglie ilmoitti kohta sen jälkeen hänelle saaneensa
tiedon, että kenraali oli matkalla Pariisiin viidenkymmenen tuhannen
miehen kanssa, jotka kantoivat valkoisia kokardeja, sekä että prinssi
Koburg oli joukkoineen rajalla, valmiina antamaan apua, jos sitä
nähtäisiin tarvittavan.

Marie Antoinetten uskollinen ritari näki hengessään koko kuninkaallisen
perheen pelastettuna.

Hän kirjoitti pitkän kirjeen kuningattarelle, lausuen siinä julki
vakaan luottamuksensa Dumouriezin esiintymiseen, ja antoi
kuningattarelle useita neuvoja hänen tulevaisuudessa käytävään
politiikkaansa nähden.

"Asema, johon te joudutte, tulee epäilemättä olemaan erittäin vaikea",
kirjoitti ruotsalainen kreivi 8. p:nä huhtikuuta (1793). "Tulette
jäämään suureen kiitollisuuden velkaan huonolle ihmiselle, joka
oikeastaan on myöntynyt vain olojen pakosta ja joka ei halunnut puuttua
asiaan ennenkuin näki, ettei hän enää kykenisi puoliaan pitämään. Siinä
on koko hänen ansionsa teidän suhteenne. Mutta tämä mies voi tuottaa
hyötyä, ja sentähden täytyy käyttää häntä hyväkseen. Teidän on oleminen
uskovinanne mitä hän sanoo hyvistä aikeistaan. Vieläpä teidän on
oleminen avosydäminenkin toivomuksiinne nähden."

Fersen neuvoi Marie Antoinettea kääntymään Itävallan keisarin sekä
Preussin ja Englannin kuninkaitten puoleen. "Teidän on myös", lisää
hän, "kirjoittaminen Venäjän keisarinnalle, mutta sen tulee olla suora
ja arvokas kirje, sillä minä en ole tyytyväinen hänen esiintymiseensä.
Hän ei ole koskaan vastannut kirjeisiinne. -- Siksi kunnes
teidät tunnustetaan hallitsijattareksi ja te olette muodostanut
ministerineuvostonne, on teidän toimiminen niin vähän kuin suinkin ja
maksaminen vain kohteliaisuuksilla."

Alettiin jo valmistella juonia. Jos yksinvalta saataisiin jälleen
perustetuksi, kuka silloin ottaisi huoltaakseen hallituksesta? Tämä
kysymys sukeusi ilmoille emigranttien leirissä, ja sitä pohdittiin
useissa hoveissa.

Provencen kreivi ja hänen ystävänsä vaativat hallitusta uskottavaksi
hänelle. Marie Antoinetten ystävät tietysti toiselta puolen pyysivät,
että tämä saisi ryhtyä hallitukseen. Keisarinna Katarinan sihteeri ja
uskottu, Krapovitzkij, kirjoitti päiväkirjaansa, että "Artoisin kreivi
oli kovin tyytymätön Dumouriezin ja prinssi Koburgin välisen sopimuksen
johdosta, koska pelkäsi, että kuningatar tulisi ottamaan hallituksen
käsiinsä". Toiset taas väittivät, eikä syyttä, ettei Dumouriez suinkaan
ollut halukas esiintymään Bourbonin Kaarle Ludvigin, vaan Filip
Egalitén pojan, sittemmin kuningas Ludvigin Filipin puolesta.

Ehkäistäkseen selkkauksia syntymästä aikoi Fersen matkustaa Wieniin, ja
hän ryhtyi niinikään toimiin lähettääkseen Provencen kreivin luo
lähetystön pyytämään, että kreivi luopuisi vaatimuksistaan.

Vihdoin kehotti hän arkkipiispa d'Agoutia lähtemään Pariisiin, jotta
arkkipiispa voisi kuningattaren vapaaksi päästessä olla hänen
läheisyydessään ja ohjata hänen menettelyään.

Mutta nämä harhatoiveet olivat lyhytikäisiä. Ranskalaiset osottausivat
kerrassaan haluttomiksi peitsenmittelyyn vanhan kuningassuvun puolesta.

Dumouriez koetti tosin saattaa tuumaansa täytäntöön, mutta hänen
sotamiehensä kieltäysivät tottelemasta häntä. Käskynalaisten
pyssynluotien uhkaamana täytyi hänen kiireimmiten paeta rajan yli.

Kuninkaallisen huoneen puoltajat ulkomailla olivat luulleet olevansa
niin varmoja voitostaan, että olivat ruvenneet kiistelemään vallasta jo
ennenkuin rohkea uhkayritys oli suoritettukaan. Heidän säikähdyksensä
oli nyt yhtä silmitön kuin heidän toivonsa ennen oli ollut liioiteltu.
Dumouriezin pako merkitsi heistä kuninkuuden lopullista häviötä.

       *       *       *       *       *

Fersen ynnä muut olivat toivoneet voivansa hankkia kuningattarelle ja
hänen rakastetuilleen jälleen vapauden, mutta sen sijaan tuli heidän
vankeutensa yhä kovemmaksi ja yksinäisyys Templessä päivä päivältä yhä
tukalammaksi.

Dumouriezin suunnitelmat olivat herättäneet tasavaltalaisissa kauhua,
ja hänen päästänsä luvattiin kolmensadantuhannen livren palkinto.
Kuninkaallisten vankien epäiltiin olleen yhteydessä hänen kanssaan.
Tukittiin huolellisesti kaikki reiät ja rakennutettiin korkea kiviseinä
puiston ympäri. Ulkoapäin ei kuulunut enää mitään ääntä torniin, joka
oli muusta maailmasta eristetty kuin hauta.

Myöhään eräänä iltana, kun naiset jo olivat käyneet levolle, astui
yleinen syyttäjä Hébert seurakumppaneinensa kuningattaren
makuuhuoneeseen.

Marie Antoinette ja prinsessa nousivat ja pukeutuivat, jolla välin
heille luettiin julki määräys, että heidän huoneissansa oli
toimeenpantava huolellinen tarkastus.

Miehet penkoivat ylösalaisin sängyt ja raastoivat Kaarle Ludvigin
väkipakolla ylös kesken untansa. Äiti otti hänet syliinsä ja koki
lämmitellä häntä, vaikka hän itse värisi vilusta.

Kello neljä aamulla oli tarkastus vihdoin loppuun suoritettu.
Kuningattarelta oli löydetty muistiinpanokirja, johon pari osotetta oli
merkitty, sekä lyijykynä, josta lyijy oli poissa. Prinsessa
Elisabethilta oli otettu lakkapuikon puolikas sekä rahtunen
hiusjauhetta. Marie Thérèseltâ oli riistetty pyhimyskuva ja rukous
Ranskan puolesta.

Kiukuissaan siitä, etteivät olleet löytäneet muuta kuin nämä pikku
kapineet, pakottivat he kuningattaren ja prinsessa Elisabethin
allekirjoittamaan tarkastuksesta toimitetun kirjallisen selonteon, ja
kun nämä aluksi kieltäysivät siitä, uhkasi Hébert viedä pois Kaarle
Ludvigin ja Marie Thérèsen.

Kolme päivää tämän jälkeen tulivat miehet uudestaan; tällä kertaa
löysivät he hatun, joka oli kätketty sängyn alla olevaan rasiaan.
Ludvig XVI oli käyttänyt tätä hattua vankeutensa alkuaikoina, ja hänen
sisarensa oli kätkenyt sen muistona veljestään.

Hattu herätti heissä suurta epäluuloa, ja he ottivat sen mukaansa,
vaikka Elisabeth hartaasti pyysi saada pitää sen.

Tarkastuskertomuksessaan myönsivät he kumminkin, etteivät he olleet
tavanneet mitään mikä olisi viitannut vankien olleen kirjeenvaihdossa
ulkomaailman kanssa tai missään salaisissa tekemisissä Templen
vartijain kanssa.

Siitä huolimatta erotettiin jälkimäiset toistaiseksi viroistaan. Toulan
ja Lepitre, jotka portinvartija Tison oli tehnyt epäluulon alaisiksi,
pantiin peruuttamattomasti viraltaan.

Kiitollisuuden tunnustukseksi niistä palveluksista, joita Toulan oli
tehnyt kuningattarelle, lahjoitti Marie Antoinette hänelle kultaisen
rasian; se oli ainoa lahja, minkä Toulan oli suostunut vastaanottamaan.

Tämä muistokapine, jota hän ei osannut pitää salassa, vaikutti osaltaan
hänen kukistumiseensa. Sen selitettiin todistavan, että hän oli
yhteydessä vankien kanssa, ja hän päätti päivänsä mestauslavalla.

Kevät oli jälleen tehnyt tulonsa Ranskanmaahan. Mutta Marie
Antoinetteen ja hänen rakkaihinsa nähden ei sillä ollut enää kukkasia,
aurinko oli säteitään vailla, tulevaisuus ei tarjonnut mitään toivoa.

Ruumiilliset ja sielulliset kärsimykset olivat tärvelleet vankien
terveyden. Kaarle Ludvig tuli päivä päivältä heikommaksi. Marie Thérèse
pyysi saada muuttaa äitinsä ja veljensä huoneeseen, ollakseen heidän
luonaan, jos he sattuisivat sairastumaan yöllä.

Aina kuninkaan mestaamisesta asti oli kuningatar kieltäytynyt
lähtemästä kävelylle puistoon; hänen oli vaikea sivuuttaa sitä
kynnystä, jonka yli hän oli astunut lausuttuaan viimeiset, sydäntä
särkevät jäähyväiset puolisolleen.

Mutta peljäten lasten terveyden kärsivän, elleivät he ollenkaan pääsisi
raittiiseen ilmaan, pyysi hän lupaa saada joka päivä kiivetä tornin
katolle, ja tähän anomukseen myönnyttiin.

Kun poikanen ja hän alkupäivinä toukokuuta palasivat tällaiselta
retkeltä, valitti pienokainen kupeeseensa pistävän. Kohta sen jälkeen
sairastui hän kovaan kuumeeseen. Hän ei kärsinyt maata sängyssä ja
näytti olevan tukehtumaisillaan hirveiden hengenahdistuspuuskien
yllättäessä hänet.

Marie Antoinette pyysi että Brunier, joka ennen oli ollut prinssin
lääkärinä, haettaisiin sairaan luo.

Mutta hätääntyneelle äidille vain naurettiin. Tasavallalla oli muutakin
tekemistä, kuin huolehtia kuninkaanpojan terveydestä.

Viimein haettiin kuitenkin vankilanlääkäri Therry, ja hänen hoidollaan
toipui Kaarle Ludvig näennäisesti. Mutta kuume palasi aina tuon
tuostakin, eikä poikanen koskaan täydellisesti parantunut.

Melkein samoihin aikoihin alkoi portinvartija Tisonin vaimossa näkyä
mielipuolisuuden oireita.

Hänellä oli ainokainen tytär, jota hän sangen suuresti rakasti; mutta
niiden toimenpiteiden johdosta, joihin huhtikuun alussa oli ryhdytty
Templen täydelliseksi eristämiseksi, oli Tison-puolisojen täytynyt
erota hänestä.

Varsinkin oli lapsesta eroaminen synnyttänyt mielenkarvautta äidissä.
Hän kadehti kuningatarta, joka sai pitää lapsensa luonaan, mutta hän ei
samalla voinut olla ihmettelemättä Marie Antoinetten kärsivällisyyttä.

Eräälle aatelismiehelle lausui hän:

"Jos saisitte nähdä vangit, olisitte yhtä mieltä minun kanssani, ettei
maan päällä saata olla mitään ylevämpää ja jalompaa. Joka on nähnyt
heidät Tuilerioissa, ei ole mitään nähnyt. Heidät täytyy nähdä kuten
minä olen nähnyt Templessä voidakseen antaa heille oikean arvonsa."

Lopulta jouduttiin niin pitkälle, ettei madame Tisonia enää saatu
lähtemään huoneestaan ulos. Hän makasi siellä ja itki aivan yksin,
selitti olevansa arvoton lähestymään kuningatarta ja puheli lakkaamatta
vioistaan ja mestauslavasta. Pitkinä öinä vaivasivat häntä kauheat
unet, ja hän huusi niin surkeasti, etteivät vangit saaneet nukkua.

Häntä rauhoittaakseen lähetettiin eräänä iltana noutamaan hänen
tytärtään, mutta äiti ei tahtonut puhutella lastaan. Hän ei nähnyt enää
muuta kuin vankiloita ja verta.

Hän sai sattumalta nähdä kuningattaren ja heittäytyi hänen jalkojensa
eteen.

"Madame", vaikeroi hän, "minä pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi.
Minä olen onneton ihminen. Minä olen syypää teidän ja prinsessa
Elisabethin kuolemaan."

Ruhtinattaret auttoivat yhdessä hänet ylös ja vakuuttivat antavansa
hänelle anteeksi.

Mutta mikään ei voinut rauhoittaa kurjaa mielipuolta, joka kieriskeli
lattialla, kirkui ja piti pitkiä puheita.

Kuninkaalliset naiset kohtelivat sairasta portinvartijan rouvaa
suuremmalla myötätuntoisuudella, kuin mihin hänen entinen käytöksensä
olisi heitä velvoittanut.

Tisonia liikutti se hyvyys, jolla he palkitsivat kaiken sen häijyyden,
jota hän ja hänen vaimonsa niin usein olivat osottaneet, ja siitä
ajasta lähtien tuli hänestäkin kuninkaallisen perheen ystävä.

31. p. toukokuuta, joka saattoi girondilaiset mestauslavalle ja korotti
Robespierren ja Maratin vallan kukkuloille, synnytti jälleen liikettä
Templen muurien sisäpuolella.

Pakosuunnitelma oli mennyt mitättömiin, monet toiveet olivat rauenneet
tyhjään, mutta vielä eivät kaikki ystävät olleet unhottaneet vankeja.

Tisonin muuttuneiden tunteiden ansiosta sai pari näistä ystävistä
pääsyn vankilaan.

Toinen näistä oli parooni Batz, jonka pelastamishankkeista mainittiin
kuninkaan mestaamisen yhteydessä. Kunnallisneuvosto oli luvannut
satatuhatta livreä palkinnoksi sille, joka antaisi tiedon hänen
olinpaikastaan; siitä huolimatta asusti hän kenenkään hätyyttämättä
erään Cortey-nimisen kauppiaan luona, joka oli erään kansalliskaartin
osaston päällikkönä ja tunnettu kelpo kansalaisen esikuvana ja varsin
innokkaana tasavallan puolustajana.

Hän hiipi Templeen ja sai puhutella naisia. Prinsessa Elisabeth oli
hänestä tuntemattomaksi muuttunut. Kuningatar näytti hänestä
ulkomuodoltaan vähemmin muuttuneen; piirteet olivat samat kuin ennen,
mutta kasvoilla asusti surullisen vakava ilme, joka ennen oli ollut
niille vieras.

Corteyn suojeluksen alaisena tarkasti Batz Templeä sisältä ja laati
rohkean pakosuunnitelman. Cortey liittyi ystävään, ja näiden
tehokkaaksi auttajaksi tuli kansalainen Michonis, jonka
kansallisneuvoston jäsenenä oli täytynyt käydä Templessä ja joka
korskealla esiintymisellään oli osannut peittää myötätuntoisuutensa
kuningatarta kohtaan.

Hän oli antanut Marie Antoinettelle tiedon girondilaisten häviöstä ja
lausunut sen mielipiteen, joka hänellä itsellään oli ja jota ensi
alussa useat kannattivat, että uusi hallitus tuskin rohkenisi vastustaa
ehdotusta kuningattaren jättämisestä Itävallan keisarin huostaan.

"Mitä merkitystä sillä on minuun nähden?" oli Marie Antoinette
vastannut. "Wienissä minä olisin sama kuin olen täällä ja kuin olen
ollut Tuilerioissa. Ainoa toivoni on nyt ainoastaan saada jälleen yhtyä
puolisoni kanssa, milloin taivas niin päättää ja minua ei enää tarvita
täällä lapsieni tähden."

Mutta vaikka kuningatar oli välinpitämätön pakohankkeen suhteen,
päättivät Michonis, Cortey ja Batz kuitenkin panna sen täytäntöön.

Oli järjestettävä niin, että Michonis ja Cortey saisivat hoitaa
palvelusta Templessä samana päivänä.

Corteyn oli määrä hankkia kolme upseerin viittaa, joihin Marie
Antoinette sekä prinsessat Elisabeth ja Marie Thérèse kääriytyisivät.
Vartiostoon kuului kahdeksankolmatta miestä, joille salaisuus oli
tehtävä tunnetuksi. Luultavaa sentään oli, etteivät sotamiehet
uskaltaisi olla Corteyn käskyjä noudattamatta.

Vahtia vaihdettaessa oli naisten sekauduttava heidän joukkoonsa. Pieni
Kaarle Ludvig oli niinikään kätkettävä sotamiesten sekaan.

Upseerinviitat hankittiin, vaunut tilattiin ja vahti oli valmiina.
Tällä kertaa toivottiin julma kohtalo saatavan lepytetyksi.

Mutta suutari Simon sorti rakennuksen, jonka pystyttäminen oli vaatinut
niin suurta voimain ponnistusta.

Oltiin siinä luulossa, että kaikki vartijat oli saatu taivutetuksi
asian puolelle, mutta vartijain joukossa lienee sittenkin ollut yksi
petturi. Sillä kun Simon, jolle Templen ylivalvonta oli uskottu, samana
päivänä palasi kävelyltä kaupungissa, kohtasi hän poliisikonstaapelin,
joka ojensi hänelle suljetun, osotteettoman kirjeen. Hän aukaisi sen ja
luki:

"Michonis pettää teidät ensi yönä! Olkaa varuillanne!"

Hetkeäkään viivyttämättä riensi Simon kunnallisneuvosten luo. Hän
näytti kirjeen ja palasi Templeen, varustettuna määräyksellä, jolla
Michonis oli selitetty toistaiseksi erotetuksi virastaan ja käskettiin
saapumaan kunnallisneuvosten eteen.

Kello oli lyönyt puoli-yksitoista, ja vartijat, joiden puoliyön
seudussa oli asettuminen vahtiin, olivat koolla. Parooni Batz
pysyttelihe valepukuisena heidän joukossaan.

Yhtäkkiä saapui Simon. Hän silmäili ympärilleen ja äkkäsi Corteyn.

"Ellen näkisi teitä täällä, olisin peloissani", sanoi hän.

Hän käski vahdin poistua.

Batz tiesi olevansa mennyttä miestä, jos hän hiiskuisi sanaakaan. Hän
ajatteli ensin ampua maahan Simonin, mutta luopui sitten tästä tuumasta
sen melun takia, jonka laukaus synnyttäisi.

Nopeatuumainen Cortey komensi heti vahdin ulos kadulle. Toisten
turvissa onnistui Batz ehein nahoin pääsemään Templestä, mutta hän oli
epätoivoissaan siitä, ettei hänen ollut onnistunut pelastaa Marie
Antoinettea ja tämän lapsia.

Tutkinto pantiin tosin toimeen, mutta se ei johtanut mihinkään
tulokseen. Michonis vastasi tyydyttävällä tavalla kaikkiin kysymyksiin,
suostui kernaasti antamaan selityksiä ja osasi tehdä Simonin
eriskummaiset jutut epäiltäviksi.

Simon oli puolestaan vakuutettu siitä, että salaliitto oli ollut
hankkeissa. Kunnallisneuvoston luota kiiruhti hän Robespierren luo,
jolle hän kuvasi Templeä kaikellaisten vehkeiden pesäpaikaksi.

Robespierre piti hänen ilmoituksiaan tähdellisinä. Ludvig XVI oli tosin
kuollut, mutta Ludvig XVII eli. Hänelle oli useilta tahoilta
ilmoitettu, että hajanaiset puolueet olivat alkaneet osottaa
elonmerkkejä ja että niillä oli aikomuksena kokoontua pienen vangitun
kuninkaan lipun ympärille.



12.

Kaarle Ludvig erotetaan äidistään. -- Suutari Simon.


Viime päivinä kesäkuuta päätti Dantonin menestysvaliokunta, että pieni
Kaarle Ludvig oli erotettava äidistään ja suljettava Templen vahvimmin
suojattuun huoneeseen.

Heinäkuun 3. päivänä oli päätös pantava täytäntöön.

Kello yhdeksän illalla saapui maistraatin virkamiehiä torniin. Kaarle
Ludvig nukkui jo tilallaan. Marie Antoinette ja molemmat prinsessat
istuivat pöydän ääressä ja paikkailivat leninkejään.

Kuningattarella ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, mitä tulisi
tapahtumaan. Hän nousi kalpeana ja vapisten.

"Aiotte ottaa minulta pois lapseni!" äänsi hän. "Se on mahdotonta! --
Ei ole ajateltavissa, että poikani erotettaisiin minusta. Hän tarvitsee
välttämättömästi hoitoani."

"Menestysvaliokunta on tehnyt tämän päätöksen. Meidän on viipymättä
pantava täytäntöön käsky."

"Ei", sanoi onneton äiti, "te ette saa pyytää minua eroamaan
lapsestani."

Ja hän asettui sängyn eteen, kuten naarasleijona, joka on valmis
puolustamaan poikiaan.

Tähän liikkeeseen heräsi hänen poikansa. Hän kuuli melun, näki äitinsä,
joka itki, ja miehet, jotka uhkailivat häntä.

"Äiti", huusi poikanen ja tarttui hänen käsivarteensa, "älä mene pois."

Äiti otti hänet syliinsä ja piteli kiinni sängyn tolpasta.

"Tappakaa minut, mutta älkää riistäkö minulta lastani", huusi hän.

Mutta yhtäkkiä luopui hän tyyten korskeudestaan. Hän unhotti olevansa
kuningatar, ja muisti ainoastaan, että hän taisteli lapsensa puolesta.

Kyyneltynein silmin ja kädet ristissä läheni hän miehiä. Hän lankesi
polvilleen heidän eteensä ja rukoili armoa.

Samaten itkivät ja pyytelivät molemmat prinsessatkin.

Siten kului kaksi tuntia Marie Antoinetten yhdeltä puolen rukoillessa
ja virkamiesten puolestansa häntä uhkaillessa ja solvatessa. Lopulta
uhkasivat he tappaa sekä pojan että tyttären, ja äidin täytyi
rakkaudesta lapsiansa kohtaan vihdoin taipua.

Prinsessa Elisabeth ja sisko pukivat Kaarle Ludvigin ylle; äiti ei
siihen kyennyt.

Kun poika oli täysissä pukeissa, pani äiti molemmat kätensä hänen
päänsä päälle. Kasvot ääretöntä tuskaa ilmaisevina tähysti hän lapsen
syviin, herttaisiin silmiin.

"Poikani", sanoi hän, "meidän täytyy erota. Ajattele velvollisuuksiasi,
kun ei minua enää ole sinua niistä muistuttamassa. Ajattele Jumalaa,
joka koettelee sinua, äitiäsi, joka rakastaa sinua. Ole järkevä,
kärsivällinen ja rehellinen, ja taivaallinen isäsi on siunaava sinut!"

Hän suuteli Kaarle Ludvigia ja jätti hänet sitten päättäväisesti
vartijain käsiin.

Mutta Kaarle Ludvig juoksi takaisin ja tarttui äitinsä hameeseen.

Äiti pani silloin alttiiksi viimeisetkin voimansa.

"Sinun täytyy totella, lapseni -- sinun täytyy", sanoi hän.

Mutta poika ei tahtonut, ja hänet täytyi väkisin kiskoa irti äidistään.
Ulkoa portailta kuultiin vielä hänen kovaa huutoaan, kuultiin miten hän
ponnisteli päästäkseen irti ja juostakseen takaisin äitinsä luo.

Lopulta häipyivät askeleet kuulumattomiin.

Kuningattaren pää vaipui hervotonna hänen käsiinsä. Itku kouristi hänen
ruumistaan, ja hän kostutti tyhjää vuodetta kyynelillään.

Hänen tyttärensä ja natonsa eivät löytäneet mitään lohdutuksen sanoja
tämmöiseen tuskaan. Marie Antoinette torjui heidän hyväilyjään ja
viittasi heitä jättämään hänet yksin. Syvimpiä haavoja ei tuoda
maailmalle julki. Hän kaipasi yksinäisyyttä näinä koettelemuksen
hetkinä.

Päivä koitti, voimatta silti haihduttaa niitä varjoja, jotka kietoivat
hänen sieluaan. Viimeisen toivonsa menettäneenä nousi hän lapsensa
sängystä. Hän asteli edestakaisin lattialla. Tässä ei kuultu huutoa
eikä valitusta, tässä asusti suru, mitä toivottomin, mitä haikein.

       *       *       *       *       *

Maratin ystävä, ennen mainittu suutari Simon, oli määrätty Kaarle
Ludvig Capetin vartijaksi. Hän oli kiihkoinen tasavaltalainen ja oli
Templessä erittäin tullut kuuluksi vainoomishalustaan ja vihastaan
entistä kuninkaanperhettä kohtaan.

Kaksi päivää makasi kuninkaanpoika lattialla; hän itki ja huusi äitiään
eikä tahtonut syödä eikä juoda.

Pariisissa luultiin että hänet oli viety pois.

Jotta nämä levottomuutta synnyttävät huhut olisi saatu vaimennetuksi ja
jotta vartijat olisivat nähneet hänen vielä olevan vankilassa,
annettiin hänen eräänä päivänä mennä alas puutarhaan.

Mutta tuskin oli hän tullut puistoon, kun hän jo rupesi suurella
äänellä huutamaan äitiään.

Sen vuoksi annettiin hänen piammiten jälleen palata huoneeseen, eikä
Marie Antoinetten, huolimatta kaikista rukouksistaan, onnistunut
kertaakaan saada tavata lastansa.

Hän kävi kiihkeästi kaikkien vartijain kimppuun, jotka tulivat hänen
läheisyyteensä, ja teki heille epätoivoisia kysymyksiä. Muutamat näistä
tekivät harvoin sanoin selkoa hänelle, millaisissa oloissa pieni
poikanen eli. Mutta heidän kertomuksensa olivat sydäntä raastavia, ja
Elisabeth pyysi vihdoin, etteivät he ilmaisisi kuningattarelle
kauhistavaa totuutta.

Päivisin ja pitkinä yöntietäminä ajatteli Marie Antoinette tätä
suloista lasta, joka oli ollut hänen elämänsä tarkoitusperänä ja
voimana. Poikanen oli jätetty tuntemattomiin, karsaihin käsiin, ehkäpä
häntä rääkättiin kenenkään pyyhkimättä pois kyyneltä hänen silmästään.
Nukkuessaan uneksi hän, että ihmissyöjäin hampaat raatelivat hänen
poikaansa. Kuningatar heräsi silloin kauttaaltaan hiessä ja vietti
kamalia hetkiä, hetkiä, jollaisina ihminen ajattelee itsemurhaa tahi on
tulla hulluksi.

Simon rääkkäsi ja turmeli järjestelmällisesti pientä kuninkaanpoikaa.
Hän ei päästänyt Kaarle Ludvigia liikkumaan ja kielsi häntä pitkiin
aikoihin menemästä tornin katolle saamaan raitista ilmaa.

Hän pakotti Kaarle Ludvigia syömään enemmän kuin hän jaksoi, ja tämä
uusi elämäntapa vaikutti haitallisesti hänen terveyteensä ja
luonteeseensa. Hän tuli lihavaksi ja herkesi kasvamasta. Mutta samalla
hän päivästä päivään myös tuli sairaammaksi ja heikommaksi. Hänen
suurten, eloisain silmäinsä loiste sammui, ja suutarin vaimo leikkasi
säälittä pois hänen pitkän vaalean kiharatukkansa, joka oli ollut Marie
Antoinetten ylpeytenä ja ilona.

Ennen Simonin käsiin joutumistaan ei Kaarle Ludvig koskaan ollut
maistanut vettä väkevämpää, mutta hänen uusi vartijansa pakotti hänet
juomaan niin paljon viiniä ja paloviinaa, että hän useinkin päihtyneenä
romahti lattialle pitkälleen. Juovuttavat juomat tuottivat hänelle
kiivaan sydämentykytyksen ja synnyttivät lopulta hänessä ankaran
taudin. Mutta toivuttuaan taudista oli hänen jatkaminen entistä
elämäntapaansa.

Vaikka melkein kaikki tässä lapsessa turmeltiin, säilyi äidin muisto
sentään edelleen hänen sydämessään. Päihdyttävien juomain väärinkäyttö,
lyömiset ja kaikellaiset muut kärsimykset eivät saaneet äidin armasta
kuvaa hävitetyksi, ja unessa huusi pikku Kaarle Ludvig hänen nimeään.

Eräänä päivänä antoi Simon hänelle huilun.

"Syöjätär-äitisi ja ruoja tädiksesi soittavat klaveeria", puhui hän
pojalle pilkalliseen tapaan. "Opettele sinä säestämään heitä huilulla,
niin siitä tulee aika kaunis konsertti."

Vimmastuneena siitä, että kuuli tätiään ja äitiään mainittavan sillä
tavalla, paiskasi Kaarle Ludvig huilun pois kädestään ja ilmoitti,
ettei hän aio soittaa.

"Kas vaan, vai et sinä aio soittaa?" huusi Simon. "Teet hyvin ja soitat
heti paikalla!"

Mutta kun kuninkaanpoika edelleen kieltäysi, karkasi Simon hänen
kimppuunsa ja löi häntä. Poika pidätti valitushuutonsa estääkseen
äitiään kuulemasta sitä.

Marie Antoinette oli tavan takaa neuvonut häntä rukoilemaan Jumalaa ja
antamaan anteeksi vihamiehilleen, ja tätä neuvoa piti hän mielessään
kaiken kurjuutensa aikana.

Vendéen väestö oli tällä välin tehnyt kapinan ja huutanut Ludvig
XVI:nnen pojan kuninkaakseen. Samaan aikaan kulki huhu, että vieraiden
maiden sotajoukot ja emigrantit lähestymistään lähestyivät.

Simon asteli lattiata edestakaisin mieli levottomana näiden ilmoitusten
johdosta.

Kuninkaanpoika oli vetäytynyt kyyrysilleen sänkynsä viereen; hän oli
kuullut Simonin sanovan vaimolleen, että jos väestö Vendéestâ tulisi
Pariisiin, vääntäisi hän niskat nurin sudenpojalta ennenkuin antaisi
hänet pois käsistään.

Yhtäkkiä suutari seisahtui, tarttui Kaarle Ludvigia tukkaan ja tempasi
ylös hänen päänsä, joka oli painunut polviin.

Simon katsoi poikaa tuimasti silmiin ja kysyi:

"Capet! Jos sinut vapautettaisiin, mitä sinä silloin tekisit minulle?"

"Antaisin sinulle anteeksi", vastasi lapsi.

Eräänä päivänä taas luki Simon ääneen kertomusta juhlasta, jonka
tasavalta oli toimittanut kansalle. Kertomus päättyi seuraavaan tapaan:

"Vannokaamme puolustavamme hallitusmuotoa viimeiseen verenpisaraan.
Tasavalta on iäinen!"

"Kuuletko", sanoi Simon, pannen pois sanomalehden, "kuuletko, Capet,
että tasavalta on iäinen?"

Lapsi ei vastannut.

"Vai et sinä, ilkeä lapsi, kuule", huusi suutari julmistuneena. "Mutta
tottahan sinä näet, että tasavalta on iäinen?"

"Ei mikään ole iäistä", vastasi Kaarle Ludvig.

Hän oli tuskin lausunut nämä sanat, kun hän Simonin nyrkiniskusta
kaatui lattialle.

"Anna hänen olla", sanoi Simonin vaimo, joka tunsi hiukan sääliä. "Hän
on sokea, hän on kasvatettu valheeseen ja petokseen."

Vastahakoisesti otti Simon nuoren kuninkaan ja paiskasi hänet
vuoteelle. Kuullessaan lapsen itkevän, sanoi hän:

"Se on sun oma syysi, että kohtelen sinua tällä tavoin; sinä olet
ansainnut sen."

"Minä olin äsken väärässä", nyyhkytti lapsi kirkastunut ilme
kyyneltyneissä silmissään. "Jumala on iäinen -- Hän yksin!"

Joskus pääsi pienokainen tornin katolle hengittämään raitista ilmaa.

Marie Antoinette oli tullut huomanneeksi, että hän eräästä paikasta
seinässä olevasta raosta saattoi nähdä poikansa, kun tämä meni ylös.
Tuntikausia seisoi hän väijyen, nähdäkseen vilaukseltakaan lastaan. Se
oli hänen ainoa odotuksensa, ainoa valokohta hänen surullisessa
elämässään.

Eräänä päivänä seisoi hän kuten tavallisesti tähystyspaikallaan. Hän
näki poikansa lähenevän kiduttajansa seuraamana. Poika oli kalpean ja
kärsineen näköinen ja puettu kurjiin riekaleihin. Vaalean kiharatukan
sijasta, joka nyt oli poisleikattu, peitti jakobiinien punainen myssy
hänen päätään, ja Simon, joka seurasi hänen kintereillään, survi ja löi
häntä yhtäpäätä.

Sinä päivänä oli kuningatar nähnyt kylliksi. Hän heittäytyi nyyhkien
natonsa syliin.

"Aavistukseni eivät ole pettäneet minua", virkkoi hän. "Tiesin että hän
kärsi. Vaikka hän olisi sadan penikulman päässä, sanoisi sydämeni
sittenkin minulle, että hän kärsii. En ole pitkään aikaan saanut
minkäänlaista rauhaa. Olen tuntenut ne kyyneleet, jotka onneton lapseni
on vuodattanut minun tähteni; ne ovat raskaasti pudonneet sydämelleni.
-- Minulla ei ole halua enää mihinkään. Jumala on hylännyt minut!"

Kuningatar oli kärsinyt niin paljon, että hän tuskin enää tohti uskoa
Jumalaan.

Moiset ihmiselämän käännekohdat ovat liiaksi kauheita, voidakseen
kestää kauan.

Marie Antoinette saavutti jälleen rauhan itsensä kanssa, ja hän selvisi
vahvempana, ehkenpä parempanakin koettelemuksista. Epätoivoa seurasi
usko ja rakkaus Jumalaan -- se rakkaus, josta on sanottu, että se
toivoo kaikkea, uskoo kaikki ja kärsii kaikki.

Hän rukoili Jumalalta anteeksi, ja hän pyysi myöskin, ettei natonsa
lukisi hänen epätoivoaan hänelle viaksi.



13.

Conciergeriessä.


Europan vallat olivat aseissa, tahtoen pelastaa Marie Antoinetten,
kuten ilmoitettiin. Useita maakuntia oli joutunut vihollisen
käsiin. Toulon oli englantilaisten miehittämä, ja Vendéessâ
kuninkaallismieliset osottivat ihmetyttävää rohkeutta, mutta kaikki
tämä ei saanut kuningattaren kohtaloa torjutuksi.

Robespierren tulo menestysvaliokuntaan vain joudutti hänen perikatoaan.
Vastaukseksi viestiin uusista voitoista, joita muukalaiset sotajoukot
olivat saavuttaneet, päätettiin ryhtyä lukuisiin syvälti vaikuttaviin
toimenpiteisiin, joista yksi maininnan arvoinen oli Marie Antoinetten
siirtäminen Conciergerieen -- hengeltä tuomitttujen vankilaan.

Myöhään yöllä elokuun 1. p:nä tultiin herättämään häntä;
oikeudenkäynnin häntä vastaan oli määrä alkaa.

Luettiin julki käsky hänen siirtämisestään Conciergerieen. Hän kuunteli
sitä osottamatta vähintäkään hämmästyksen tahi surun merkkiä.

Elisabeth ja Marie Thérèse, jotka ensi alussa olivat olleet mykkinä
kauhusta, saivat vähitellen puhekykynsä takaisin ja pyysivät saada
seurata kuningatarta, mutta turhaan.

Vahdit vaativat, että heidän piti saada tutkia kuningattaren taskut, ja
kuningatar myöntyi siihen. Häneltä otettiin pois muutamia pikku
kapineita, prinsessa Lamballen ja kahden lapsuudenystävättären
muotokuvat sekä pieni käärö, jossa oli hänen miehensä ja lastensa
hiussuortuvia. Kuitenkin antoivat he hänen pitää nenäliinansa ja
hajupullonsa, koska pelkäsivät hänen matkalla pyörtyvän.

Vihdoin sai hän kootuksi kurjat vaatekappaleensa. Hän syleili ja
suuteli tytärtään, hyvin tietäen että tämä oli viimeinen kerta; hän
neuvoi Marie Thérèseâ rakastamaan Jumalaa, antamaan anteeksi ihmisille,
pysymään lujamielisenä sekä rakastamaan tätiään ja olemaan hänelle
kuuliainen kuin äidin sijaiselle.

Tytär seisoi kuin kivettyneenä. Hänen huuliltaan ei tullut sanaakaan,
eikä hän kyennyt vastaamaan äidin hyväilyihin.

Kuningatar kääntyi nyt prinsessa Elisabethin puoleen ja uskoi lapsensa
hänen haltuunsa.

Nato kuiskasi hänelle muutamia sanoja, kehottaen häntä pysymään lujana
uskossa. Kuningatar ei vastannut; hän poistui ovea kohden katsahtamatta
taaksensa.

Tultuaan portaille, jotka veivät hänen poikansa huoneelle, pysähtyi hän
tuokioksi ja silmähti sinne päin. Tyynenä ja ääneti lähti hän sitten
edelleen.

Astuessaan Templen portista ulos löi hän päänsä kattomalkaan.

Eräs miehistä kysyi, koskiko häneen.

"Ei", vastasi Marie Antoinette, "minuun ei saata enää koskea mikään."

Vaunut seisoivat portilla odottamassa. Hän nousi vaunuihin yhden
ylemmän virkamiehen ja kahden sotamiehen seurassa. Pariisin kadut
olivat lähestyvän tasa-arvoisuusjuhlan johdosta koristetut
kukkasköynnöksillä ja riemukaarilla.

Kello oli neljän tienoissa aamulla, kun vaunut lähenivät
Conciergerietä.

Vaunut pysähtyivät, kuningatar laskeutui alas ja astui vankilaan kuin
olisi hän tuntenut tien.

"Näytti kuin ajomies ei olisi tiennyt, kenet hän oli kyydinnyt, mutta
aavistus sanoi hänelle sen, kun hänen oli täytynyt niin kauan odottaa",
kirjoitti Fersen viikko sen jälkeen päiväkirjaansa. "Vaunujen, joissa
onnetonta kuningatarta kuljetettiin Templestä Conciergerieen, sanottiin
olleen veren vallassa kuningattaren astuttua niistä pois. Miehet
kävivät ensin alas, kuningatar laskeutui viimeisenä, nojautuen ajurin
olkapäähän."

Marie Antoinette vietiin kapean käytävän läpi, jota valaisi yksi ainoa
käryävä lamppu ja jossa väkevä viinin ja tupakan löyhkä tulvahti häntä
vastaan. Käytävässä kaksi koiraa vastaanotti hänet haukkuen. Hän voi
niin pahoin, että peljättiin hänen pyörtyvän.

Hänen koppinsa ovi oli kolmantena oikealla vankilan alakerrassa. Kaksi
pientä ristikoilla varustettua ikkunaa antoi pihalle päin, jossa
naisvangit päivisin kävelivät edestakaisin ja kurkistivat hänen
koppiinsa. Huone oli pieni ja kostea, ilman tulisijaa.

Huoneessa oli kolme sänkyä. Yksi oli aiottu kuningattarelle, toinen
eräälle naiselle, joka oli määrätty häntä palvelemaan. Kolmas sänky oli
niiden kahden santarmin käytettävänä, joiden aina piti olla hänen
läheisyydessään ja jotka eivät saaneet päästää häntä näkyvistään
silloinkaan, kun hän toimitti luonnolliset tarpeensa.

Portinvartija oli kiireessä ryhtynyt muutamiin valmistuksiin
kuningattaren tulon suhteen. Marie Antoinetten sänky oli puusta kuten
muidenkin vankien, mutta yksissä neuvoin vaimonsa kanssa oli
portinvartija, kysymättä kunnallisneuvostolta lupaa, hankkinut siihen
uuden jouhimatrassin ja levittänyt paksun, joskin kuluneen
villapeitteen sen päälle. Paitsi sitä oli hän tuottanut Marie
Antoinetten huoneeseen nojatuolin, pesutelineen ja töyrytuolin. Verhoja
ei ollut ikkunoissa, mutta yhdessä huoneen nurkassa seisoi vanha
siirrettävä suojuke.

Marie Antoinette allekirjoitti siirtoaan koskevan asiakirjan ja
silmäili välinpitämättömästi ja hämmästyksettä tätä uutta lepokohtaa
kärsimystensä tiellä.

Virkamiehet, molemmat santarmit ja Corciergerien portinvartija
vetäytyivät pois, ja vanki jäi kotvaksi aikaa yksin portinvartijan
vaimon, madame Richardin ja tämän palvelustytön Rosalie Lamorlièren
seuraan.

Hän tähysteli heitä, ikäänkuin tutkien, miten paljon hän saattoi
odottaa heidän armeliaisuudeltaan. Kuumuus oli hänestä rasittava, ja
hän pyyhki tavantakaa hikeä otsaltaan.

Palvelustyttö tarjoutui auttamaan häntä riisuutumisessa.

"Kiitos, minä tulen ilmankin toimeen", vastasi kuningatar.

Hän nousi töyrytuolille ja ripusti kellonsa naulaan.

Aamu sarasti ikkunoista. Hän päästi leninkinsä auki ja paneutui sänkyyn
-- "sänkyyn, joka ei laisinkaan ollut hänen arvonsa mukainen, vaan
jonka me kumminkin olimme varustaneet hienoilla lakanoilla ja
päänalusilla", on Rosalie kertonut.

Niinä kuukausina, jotka Marie Antoinette vietti Conciergeriessä,
laihtui ja huononi hän siihen määrään, että henkilöt, jotka olivat
ennemmin nähneet hänet, saattoivat tuskin tuntea häntä. Menehtyneenä
mielenliikutuksesta, surusta ja kaipauksesta, huonosta ilmasta ja
liikunnon puutteesta jaksoi hän tuskin pysyä pystyssä.

Muuan rangaistu varas ja pahimpia rikoksentekijöitä suoritti karkeimmat
tehtävät vankilassa. Hän kävi joskus Marie Antoinettenkin kopissa.

Häneltä kysyttiin, miten Marie Antoinettea kohdeltiin.

"Ihan niinkuin muitakin vankeja", hän vastasi.

"Miten hän on puettu?" kysyttiin edelleen.

"Capetin leski on puettu mustaan leninkiin, joka on aivan repaleina",
hän vastasi.

Vankilan kurjuus tuntui kuningattaresta sentään vähemmän kiusalliselta
kuin noiden kahden santarmin ainainen läsnäolo. Niitä vaihdettiin
lakkaamatta ja ainoastaan harvat heistä olivat kohteliaita ja
hienotunteisia.

Yleensä polttivat he tupakkaa ja löivät korttia yöt läpeensä,
saadakseen ajan kulumaan.

Muutamat sotamiehistä osottivat sentään sääliväisyyttä, joka korvasi
heidän puuttuvaa kasvatustaan. Niinpä muuan heistä huomasi eräänä
aamuna, että Marie Antoinette näytti vielä huonommalta kuin
tavallisesti, ja hän kysyi kuningattarelta kuinka hänen laitansa oli.

"Minä voin erittäin pahoin", vastasi Marie Antoinette, "tupakansavu on
vaivannut minua. En ole voinut ummistaa silmiäni koko yössä."

"Paha juttu, etten tullut tuota ajatelleeksi ja että olen lisännyt
teidän kärsimyksiänne", virkkoi sotamies ja nakkasi piipun luotaan.

Eräs Larivière niminen kahdeksankymmentävuotias ämmä määrättiin
kuningatarta palvelemaan. Hän oli nuoruudessaan palvellut Penthièvren
herttuata. Hänen kunnioittava ja kohtelias käytöstapansa muistutti
hänen muinaista asemaansa, ja Marie Antoinette luotti häneen.

Mutta vanhuksen sijaan määrättiin ennen pitkää madame Harel, raaka ja
tuittupäinen nainen, jota Marie Antoinette vaistomaisesti epäili. Mutta
madame Harelkin sai tuota pikaa eron.

Ensimäisinä viikkoina makasi Marie Antoinette aina vaatteet yllä
sängyssään. Hän pelkäsi joka hetki joutuvansa rääkättäväksi tai
tulevansa vedetyksi oikeuden eteen.

Myöskään ei hän huolinut mitään syödäkseen. "Tällä tavoin ei hän kauan
elä", sanoivat santarmit.

Alunpitäen annettiinkin hänelle huonoa ruokaa. Neljä päivää perätysten
kannettiin hänen eteensä laiha paistettu kana, ja kun hän ei siihen
ollenkaan kajonnut, tuotiin se yhä uudelleen, kunnes se lopulta oli
syötäväksi kokonaan kelpaamaton.

Autiolla rannalla, jolle kohtalo oli hänet hylkynä heittänyt, kumpusi
toki vielä sääliväisyyden lähde. Palvelustyttö Rosalie kävi usein jos
milläkin tekosyyllä hänen luonaan. Hän pyysi tahallaan saada siivota
kuningattaren huoneen ja koki täyttää kuningattaren pikku toivomukset.

Marie Antoinette harrasti äärimäisyyteen saakka puhtautta, ja siinä
vankilassa, jossa hän nyt istui elävältä haudattuna, eivät tupakansavu
ja viininhöyryt olleet ainoat pahat hajut, joita hänen täytyi kärsiä.

Rosalie piti tätä mielessään, ja niin usein kuin oli mahdollista,
asetti hän pöydälle tuoreen kukkavihon; ja kun syksykuukausien kylmät
ja kosteat seurasivat kesän lämpimiä ja kukat sen johdosta tulivat
harvinaisemmiksi, toimitti hän kuningattarelle suitsutusta.

Emäntä, madame Richard, oli umpimielinen ja hiljainen luonne, jonka
tyyneys ei vähääkään järkähtynyt siitä, että hän näki päivittäin
vaunujen kuljettavan kuolemaan tuomittuja Conciergeriestä
mestauslavalle.

Mutta hänen tavanomainen kylmä tyyneytensä suli sekin tuon kukistuneen
suuruuden edessä, ja hänkin koetti tehdä mitä voi lieventääkseen
kuningattaren kurjuutta.

Eräänä päivänä lausui kuningatar, että hänen teki mieli meloonia.

Madame Richard riensi lähimmälle torille.

"Antakaa minulle melooni", sanoi hän eräälle kaupustelijattarelle,
jonka hän tunsi, "maksoi minkä maksoi."

"Arvaanpa, että tarvitsette sen onnetonta kuningatartamme varten",
vastasi kaupustelijatar. "Ottakaa paras mikä minulla on ja pitäkää
rahanne. Ja sanokaa vangillenne, että vielä on sydämiä, joissa hänen
kärsimyksensä herättävät sääliä."

Rautaristikot, jotka peittivät ikkunoita, tekivät kopin pimeäksi
silloinkin, kun ulkona oli valoisaa. Kun kuningatar halusi riisuutua,
täytyi sen tapahtua vankilan pihalla sijaitsevan lyhdyn hämärässä
valossa. Pitkinä yöntietäminä istui hän kovan vuoteensa reunalla. Hän
rukoili Jumalalta sitä kärsivällisyyttä, jota hän niin hyvin tarvitsi.
Ja hän rohkaisi mieltään lukemalla paikkoja pyhästä raamatusta, joita
hän osasi ulkoa.

Vankilan pihalla käyskenteli kaikkein kurjimpia naisia ja heidän
rinnallaan taas naisia Ranskan jaloimmista suvuista, ja kaikki
odottivat vain milloin heidät vietäisiin mestauslavalle.

Eräänä päivänä kerääntyi joukko ensinmainittuja kuningattaren ikkunan
kohdalle ja syytti suurella äänellä "Trianon hyeenaa" niistä
pakkosäännöistä, joita heihin sovellettiin. Vaativat että hänen heti
tuli kuolla.

Kuningatar, joka aina joutui ankaraan mielenkuohuun, milloin luuli
olevansa hänelle käsittämättömän halveksimisen esineenä, loi silmänsä
taivasta kohden, ja hänen kasvoillaan asusti niin katkeran epätoivon
ilme, että portinvartija, joka sattui olemaan hänen kopissaan, ei
saattanut olla ilmaisematta suuttumustaan noita syöjättäriä kohtaan.

Kaikki Conciergerien muurien sisällä kertoi kuolemasta. Joka päivä
saapui oikeudenkirjuri sinne. Hän nousi pihalla olevalle penkille ja
luki kovalla äänellä niitten nimet, jotka seuraavana aamuna piti
mestattaman. Marie Antoinette kuuli hänen tavantakaa mainitsevan
hänelle tuttuja nimiä, ja se tuska, jota näiden nimien mainitseminen
hänelle tuotti, oli pahimpia mitä hänellä vankeutensa loppuaikoina
oli kestettävänä. Pimeässä kammiossaan kuuli hän selvästi
kuolemaantuomittujen huudot ja heitä mestauslavalle kuljettavien
vaunujen kolinan.

Elisabeth ja Marie Thérèse olivat näihin aikoihin kokonaan
epätietoisina kuningattaren kohtalosta. Lopulta saivat he kuitenkin
tietää missä hän oleskeli ja miten häntä kohdeltiin.

Marie Antoinette olisi kiittänyt Jumalaa, jos olisi saanut tilaisuutta
työskentelyyn, mutta Conciergeriessä oli hänet tuomittu täydelliseen
toimettomuuteen. Ja vaikkei hän milloinkaan valittanut, näkyi selvästi,
että tämä pakollinen joutilaisuus häntä kovasti vaivasi.

Erään uskollisen liittolaisensa kautta sai hän vihdoin toimitetuksi
nadollensa sanan, että nato lähettäisi hänelle hänen pikku poikastaan
varten alottamansa sukanneuleen.

"Me lähetimme hänelle sen sekä kaikki mitä meillä oli silkkiä ja
villalankaa", kertoo hänen tyttärensä muistelmissaan, "sillä
tiesimmehän miten suuressa arvossa hän piti työskentelyä. Mutta
jälestäpäin saimme tietää, ettei niitä oltu hänelle annettu, koska
peljättiin hänen neulalla tekevän itselleen jotakin vahinkoa."

Kuningatar oli kuitenkin saanut piilotetuksi muutamia isoja neuloja, ja
niillä piirsi hän kiviseinään ranskalaisia ja saksalaisia
virrenvärssyjä ja sitaatteja "Kristuksen seuraamisesta".

Hänellä oli vain yksi kirja, "Kristityn päivä", ja sitä luki hän
alinomaa. Sittemmin pyysi hän saada kirjoja lainaksi, ja
kunnallisneuvosto myöntyi tähän pyyntöön. Menoluettelemuksessa hänen
Conciergeriessä olonsa ajalta luetaan muun muassa seuraavaa:

"Kirjain lainauksesta: kuusitoista livreä."

Rukoukset, tutkistelut ja lukeminen olivat nyt hänen elämänsä, joka
kyllä oli yksitoikkoista ja heikonsi suuressa määrin hänen ruumistaan,
vaan ei hänen sieluaan.

Ajatuksissaan oli hän jo vapautunut kaikista maallisista siteistä
paitsi yhdestä: siitä, joka yhdisti äidin lapsiinsa. Yöt päivät
ajatteli hän poikaansa, joka kärsi. Hän kantoi povellaan nuoren
kuninkaan muotokuvaa ja kiharaa hänen hiuksistaan. Näitä esineitä
säilytti hän pienessä keltaisessa hansikkaassa, jota hän oli käyttänyt
lapsena, ja hän piiloutui usein kurjan vuoteensa taa, saadakseen itkien
suudella noita muistoja.

Portinvartijan vaimo astui eräänä päivänä hänen huoneeseensa, taluttaen
kädestä poikaa, joka oli Marie Antoinetten pojan ikäinen ja jolla oli
samallainen vaalea tukka ja samallaiset suuret sinisilmät.

Nähtyään lapsen kuningatar kavahti ylös, sulki pojan syliinsä, suuteli
häntä ja kostutti hänen kasvojaan kyynelillään.

Hänen kanssaan sai puhua hänen hyljätystä asemastaan ja hänen
onnettomuuksistaan, hänen osottamattansa vähintäkään alakuloisuutta.
Mutta hänen kyyneleensä valuivat viljavina niin pian kuin joku
muistutti hänelle, että Kaarle Ludvig oli hänestä eroteltuna.

"Kavahtakaa ennen kaikkea puhumasta hänelle lapsistaan", tapasi madame
Richard sanoa niille, joita päästettiin kuningattaren luo.



14.

Viimeiset yritykset kuningattaren pelastamiseksi. -- Portinvartija
Bault.


Michonis, jonka olemme eräässä edellisessä luvussa maininneet
kuningattaren ystävänä, oli edelleen tasavallan palveluksessa. Hänet
oli nimitetty poliisitarkastajaksi, ja hän oli ymmärtänyt järjestää
asiat siten, että Marie Antoinetten kopin tarkastaminen oli jätetty
hänen huolekseen.

Hän ratkesi itkemään, kun ensi kerran näki kuningattaren jälleen.

Samaten onnistui kamaripalvelija Huen päästä Conciergerieen, ja
suuremmatta vaivatta sai hän portinvartija Richardin ja tämän vaimon
taivutetuksi kuningattaren asian puolelle.

Jopa muutamat vallankumouksen johtomiehetkin alkoivat sääliä
kuningatarta. Camille Desmoulins tahtoi kaikin voimin pelastaa hänet,
mutta hänen yrityksestään ei ollut muuta seurausta kuin että hän joutui
perikatoon. Pari muuta saatiin taivutetuksi lahjuksilla. Näitten
joukossa oli Hébert. Hän oli salanimellä "Père Duchêsne" julkaissut
pelottavia syytöksiä kuningasta ja kuningatarta vastaan. Mutta kun ääni
hänen kellossaan nyt oli muuttunut, alettiin häntä epäillä petoksesta,
ja haihduttaakseen epäluuloja esiintyi hän entistä kiivaampana ja
vihamielisempänä.

Huhu siitä, että hiukan lempeämmät tunteet elähyttivät hallituksen
korkeimpia virkamiehiä, levisi ennen pitkää Pariisin ulkopuolelle. Jopa
kertoi madame Richard kuningattarelle, että hänen vaihettamisensa
sotavankeihin oli todennäköistä.

Mutta Marie Antoinette pudisti päätään.

"Kuningas on uhrattu", sanoi hän, "ja minut tullaan tappamaan samalla
tavoin. Minä en enää tahdo joutua näkemään onnettomia lapsiani enkä
rakasta siveää sisartani."

Tämän lausuttuaan puhkesi hän itkuun.

Ja kuitenkin olisi vielä ollut mahdollista saada hänet pelastetuksi.
Kreivi Fersenin päiväkirjasta luetaan, että oli ollut kysymys Marie
Antoinetten, prinsessa Elisabethin ja lasten vaihettamisesta
Itävallassa oleviin ranskalaisiin sotavankeihin.

Tätä väitettä on sittemmin vahvistanut Drouet, postimestarin poika,
joka otettiin vangiksi Saksassa. Ruhtinas Metternichin kysyttyä selitti
hän, että Ranskassa oli ollut päätetty asia, että kuningatar ja hänen
perheensä vaihdettaisiin itävaltalaisten käsiin joutuneihin eteviin
ranskalaisiin.

Drouet oli jäsenenä hallitusvaliokunnassa, eikä ollut ihmettelemistä,
jos hän tunsi korkeimpien hallitusmiesten aikeet.

Vallat eivät käyttäneet hyväkseen tilaisuutta, eikä vastuuta niin ollen
ole yksinomaan pantava vallankumouspuolueen niskoille.

Kaikkia Fersenin ponnistuksia seuranneen huonon onnen uhalla harkitsi
hän edelleen millä keinoin saisi Marie Antoinetten pelastetuksi.

Huhu, että kuningatar jätettäisiin vallankumouksellisen tuomioistuimen
tuomittavaksi, oli omiansa saattamaan Fersenin mitä suurimpaan
tuskaan, semminkin kun henkilöt, joita hän oli toivonut auttajiksi
pelastustyöhönsä, antoivat hänelle sangen heikkoa tukea.

Ulkovallat olivat näennäisesti tosin ottavinaan suurella
mielenkiinnolla osaa Marie Antoinetten kohtaloihin, mutta useimpien
suhteen oli tämä osanotto vain teeskenneltyä narrinpeliä. On vaikeata
mielessään kuvitella suurempaa välinpitämättömyyttä vallankumouksen
uhreihin nähden, kuin se, jota osottivat ne valtiomiehet, jotka
kerskaten väittivät käyvänsä sotaa näiden uhrien tähden.

Itävaltalainen ministeri Thugut ei sietänyt kuulla puhuttavankaan
kuningattaren pelastamisesta, ja yhtä vähän käytti kreivi Mercy
vaikutusvaltaansa hänen hyväkseen. Tuntuu varsin todenmukaiselta, että
vallankumouksen johtajain alkuunpaneman keskustelun saattaminen
onnelliseen loppuun riippui pääasiallisesti hänestä. Hän oli kuitenkin
sitä mieltä, ettei pitäisi ottaa varteen minkäänlaisia ehdotuksia
ranskalaisten taholta, vaan käytettävä yksinomaan väkivaltaa.

Vaikka siis vanhat ystävät ulkomaalla kieltäytyivät toimimasta, tekivät
ystävät Ranskassa kuitenkin viimeisen yrityksen kuningattaren
pelastamiseksi mestauslavalta.

"Useat ottivat mielenkiinnolla osaa äitini kohtaloon", sanoo Marie
Thérèse päiväkirjassaan. "Olen hänen kuolemansa jälkeen saanut tietää,
että oli aikomus viedä hänet pois Conciergeriestä, mutta että tämä
tuuma valitettavasti jäi onnistumatta.

"Kerran epäonnistui pelastusyritys sen takia, että kuningatarta oli
neuvottu puhuttelemaan toista vahtimiestä, mutta hän oli erehdyksestä
puhutellut toista. Toisen kerran oli hän jo lähtenyt pois kopistaan ja
ennättänyt jonkun matkan päähän pihalle, kun hänet pidätti santarmi.
Vaikka mies olikin lahjottu, pakotti hän Marie Antoinetten kuitenkin
palaamaan vankilaan." -- --

Edellisestä pakohankkeesta ei historia tiedä mitään, mutta jälkimäinen
on todennäköisesti sama, joka on tunnettu "Neilikkasalaliiton" nimellä.
Sen olivat suunnitelleet Michonis ja muuan aatelismies, Rougeville
nimeltä.

Rougeville oli jo pitemmän aikaa tuumaillut millä keinoin saisi
pelastetuksi Marie Antoinetten, kun hän eräissä kutsuissa kohtasi
Michonisin, jolla, kuten tiedämme, oli pääsy Conciergerieen.

Sovittuun aikaan lähtivät molemmat salaliittolaiset kuningattaren
koppiin. Marie Antoinette tunsi Rougevillen, jota hän oli tavannut
ennen, ja hän tuli huomattavasti liikutetuksi nähdessään aatelismiehen.

Rougeville piti neilikkaa kädessään. Hän pudotti sen lattialle ja
ilmaisi liikkeellä, että kuningatar ottaisi sen ylös.

Kuningatar kumartui, otti kukan ja painoi sen huulilleen. Paperiliuska,
johon muutamia sanoja oli kirjoitettu, oli piilotettu kukkaan.
Kuningatar huomasi sen ja piirsi neulalla muutamia sanoja vastaukseksi.

Muuan vartijoista äkkäsi tämän ja tempasi häneltä pois paperilapun.
Rougeville pakeni päätäpahkaa, ja Conciergeriessä syntyi levottomuutta.
Richard ja hänen vaimonsa erotettiin heti paikalla, ja Rougevillen
päästä luvattiin palkinto.

Siitä päivästä lähtien tuli kuningattaren vankeus paljoa kovemmaksi
kuin ennen. Rosalie Lamorlière ei enää tohtinut asettaa kukkavihkoja
koppiin, sillä epäiltiin salaliittoja joka kukkasessa ja varottiin
pakohankkeita joka liinavaatteessa, jonka kuningatar muutti päälleen.

Marie Antoinette oli tähän saakka saanut pitää kellonsa, joka oli
muisto hänen äidiltään ja riippui varsin somissa ketjuissa hänen
kaulassaan.

Mutta nyt riistettiin sekin häneltä, huolimatta hänen itkustaan ja
vastarinnastaan.

Kaksi hohtokivisormusta -- toinen niistä hänen kihlasormuksensa --
olivat viimeiset, jotka loivat välkkeen hänen laihtuneille sormilleen;
mutta sormuksetkin otettiin häneltä pois. Sen sijaan oli hänellä
hallussaan vielä muutamia päiviä ennen kuolemaansa medaljonki, jossa
oli hänen poikansa muotokuva ja jonka hän oli saanut piilotetuksi.

Eräs Bault-niminen mies tuli Richardin seuraajaksi. Hänelle oli
ilmoitettu, että hän sai olla varma päästään niin kauan kuin kuningatar
oli varmassa tallessa kopissaan, jossa häntä säilytettiin noilla
säädetyillä kovilla ehdoilla; eikä Bault saanut lähestyä häntä muuten
kuin santarmien seurassa.

Menestysvaliokunta määräsi, että Marie Antoinetten siitä pitäen tuli
syödä tavallista vanginruokaa; mutta vaikka hän itse ei näkynyt panevan
huomiota ruuanmuutokseen, pani Bault jyrkän vastalauseensa tätä
määräystä vastaan.

"Hän on minun vankini", selitti Bault. "Minun on hengelläni vastattava
hänestä, ja minun on siis katsottava, että hän saa kunnollista ruokaa.
Voitaisiinhan koettaa antaa hänelle myrkkyä. Ei vesitilkkaakaan saa
viedä hänen koppiinsa minun luvattani."

Kovan kuoren alla kätkeikse hänellä lämmin sydän, ja se tuiki tarkka
huolenpito, jota hän osotti Marie Antoinetten ruuan suhteen, oli vain
tekosyy, jota hän käytti voidakseen edelleen toimittaa hänelle hyvää
ruokaa.

Talvi läheni ja kuningattaren terveys paheni pahenemistaan. Hänen oli
myötäänsä vilu, ja hän valitti reumaattisia tuskia säärissään. Hänen
sukiessaan tukkaansa, lähti päästä suuret tukot valkoisia hiuksia.
Hänen kasvonsa painuivat kuopalle ja tulivat ryppyisiksi kuin
seitsenkymmenvuotisen eukon. Hän oli melkein sokea toisesta silmästään
ja hän oli tullut niin hermostuneeksi, että hänen koko ruumiinsa vapisi
joka kerta kun hänen koppinsa ovi avattiin.

Sen jälkeen kuin Bault määrättiin portinvartijaksi, pääsi Rosalie
Lamorlière ani harvoin kuningattaren koppiin. Ainoa naishenkilö, joka
säännöllisesti kävi kuningattaren luona hänen viimeisimpinä
elinaikoinaan, oli portinvartijan tytär. Hän ja hänen isänsä tapasivat
vuorotellen kähertää kuningattaren hiuksia.

Baultin suoriessa kuningattaren hiuksia, käytti Marie Antoinette
tilaisuutta hyväkseen puhuakseen hänen kanssaan Templessä olevista
rakkaista omaisistaan. Väliin puhui hän niinikään Baultille siitä
kiitollisuudesta, jota hän tunsi Baultia kohtaan hänen osottamistaan
huomaavaisuuksista. Kuningattarella ei ollut tapana puhutella häntä
nimellä Bault, vaan "Bon" (hyvä).



15.

Marie Antoinette oikeudessa.


Lokakuun 14. p:nä 1793 Marie Antoinette vihdoin saatettiin oikeuden
eteen.

Maailmaa ei ollut enää olemassa hänen suhteensa, mutta sopivaisuuden
tunne ei ollut vielä häntä jättänyt, ja sinä päivänä pukeutui hän niin
huolellisesti kuin hänen köyhyytensä suinkin salli.

Conciergeriessä oleskellessaan oli hän pannut hiuksensa solmulle niin
yksinkertaisesti kuin mahdollista, mutta kun hänen nyt oli esiintyminen
oikeusistunnon edessä, järjesti hän ne suuremmalla huolella sekä
koristi nauhoilla ja mustalla harsolla valkoisen myssynsä, jota hän
tavallisesti oli käyttänyt vankilassa.

Oikeussalin ovi avautui, ja kuningatar tuli näkyviin. Sotamiesosaston
saattamana astua hoipersi hän ihmisjoukon läpi.

Hän oli nyt vain oman itsensä varjo. Vankilan ilma oli tuhonnut hänen
kauniin ihonsa; silmät, jotka olivat vuodattaneet niin paljon kyyneliä,
olivat punaiset ja turvonneet; silmänvalkuaisetkin olivat veristyneet.
Hänen laihtuneissa kasvoissaan oli kärsivä ilme, jota ei mikään
tahdonlujuus pysty jäljettömiin poistamaan.

Mutta hänen sielunsa oli vahva ja tyyni ja hänen ryhtinsä arvokas. Se
oli jalosukuinen nainen, jota elonmyrskyt tosin olivat runnelleet, vaan
joka silti ei ollut kadottanut rahtuakaan mielenlujuudestaan.

Sali oli täynnä uteliaita.

Alimman luokan naiset olivat vallankumouksen aikana astuneet esille
huomaamattomasta asemastaan.

He olivat olleet mukana Bastiljia valloitettaessa; he olivat aamulla
lokakuun 5. p:nä 1789 ryöstäneet Pariisin neuvostosalin, ja me tiedämme
miten he samana päivänä marssivat Versaillesiin. Elokuun 10. p:nä
olivat he saastuttaneet kuninkaan linnan ja linnaan rynnättyään
kasanneet inhottavaisuuksia inhottavaisuuksien päälle.

Yhtä hirveätä oli se pilkka, jolla he saattoivat vallankumousuhreja
heidän kulkiessaan mestauslavalle. Samoin kuin heidän ulkomuotonsa oli
äärimmilleen hävytön ja julkea, samoin oli sääli heidän sielulleen
aivan vieras ilmiö. Kerran toisensa jälkeen marssittivat jakobiinit
heidät kaupungin läpi, saattaakseen väestön kiihkoon.

Vilkkaammin olivat he kuitenkin toimessa kansalliskonventin
istuntosalin parvilla, missä saivat huutaa ja meluta mielensä mukaan,
saaden alinomaa kannatusta jakobiineiltä. Aina varhaisesta aamusta asti
olivat he valmiina paikallaan, ettei kenkään saisi vallata heidän
sijojansa. Heillä oli tapana puhua kovalla äänellä ja keskeyttää
oikeuden toimintaa hävyttömillä huomautuksillaan. Päivittäisen
harjoituksen kautta olivat he hyvin perehtyneet viheltämis- ja
käsientaputustaitoon. Pelkkä viittaus jakobiinien johtajien puolelta
riitti tekemään heille heidän tehtävänsä tunnetuksi: jos he kuulivat
viisaan ja oikeudenmukaisen ehdotuksen, joka tarkoitti maan parasta,
heittivät he sukanneuleensa syrjään ja alkoivat tarmonsa takaa viheltää
ja ulvoa. Jos he sensijaan kuulivat puhuttavan murhasta ja
verenvuodatuksesta, puhkesivat he riemuhuutoihin.

Marie Antoinetten jutun aikana olivat he varanneet itselleen paraimmat
paikat. Ennenkuin sali avattiin yleisölle oli vallankumouksellinen
oikeusto jo hommannut sijoja siellä osalle kiihkoisimpia tasavallan
miehiä.

Näistä varotoimista huolimatta synnytti kuningattaren ryhti ja
esiintyminen, jotka yhdessä hänen mustan leninkinsä kanssa antoivat
hänelle melkein aavemaisen leiman, katsojain joukossa liikettä, joka
saattoi hänen tuomarinsa levottomiksi.

Syytetty istuutui rautatuolille ja loi surua ja ylhäisyyttä ilmaisevan
katseen yleisöön, valamiehiin ja tuomareihin. Sitten alkoi hän
kärsimättömästi ja halveksivasti rummuttaa sormillaan aidakkeeseen,
juuri kuin olisi hän soittanut klaveeria.

Hänen molemmat asianajajansa istuutuivat hänen viereensä.

Kuulustelu alkoi:

"Mikä on nimenne?"

Marie Antoinette nousi ja vastasi kovalla äänellä:

"Marie Antoinette, Itävallan arkkiherttuatar."

"Ei, ei", huusi Hébert. "Ei arkkiherttuatar. Tasavalta ei tunne moisia
arvonimiä. -- Kuka te olette?"

Kuningatar toisti tyynesti ja jos mahdollista vielä pontevammin:

"Itävallan arkkiherttuatar ja Ludvig Capetin, ranskalaisten entisen
kuninkaan, leski."

"Kuinka vanha olette?"

"Kolmekymmentäkahdeksan vuotias."

"Missä olitte, ennenkuin teidät vangittiin?"

"Lakiasäätävän kokouksen salissa."

Vallitsevan tavan mukaan luki nyt muuan oikeuden kirjureista
syytöskirjan.

Fouquier-Tinville oli pannut sangen paljon työtä sen valmistamiseen. Se
oli kuin yhteenveto kaikista niistä rikoksista, jotka voitiin lukea
nuorelle ulkomaan ruhtinattarelle viaksi ja kaikista niistä
vihamielisistä huhuista, jotka kymmenen vuoden mittaan olivat
kierrelleet valtakunnassa.

"Samoin kuin Messalina, Brunhilda, Fredegunda tai Katarina
(Mediciläinen), joiksi Ranskan kuningattaria ennen aikaan on nimitetty
ja joiden vihattu nimi ei koskaan kulu pois historian lehdiltä" -- niin
alkaa syytöskirjoitus -- "samoin on Marie Antoinette, Ludvig Capetin
leski, aina siitä asti kuin hän Ranskanmaahan tuli, ollut tämän maan
vitsauksena ja verenimijänä. --

"Ennen onnellista vallankumousta, jonka kautta Ranska pääsi vapaaksi,
oli hän yhteydessä sen miehen kanssa, joka kutsui itseään Itävallan
keisariksi sekä Böömin ja Unkarin kuninkaaksi, ja tämä yhteys soti
Ranskan etuja vastaan. Ollen yhtä mieltä Ludvig Capetin veljien ja
moitittavan Calonnen kanssa ei hän ainoastaan palkinnut näiden miesten
rikoksellisia vehkeitä ja mielettömällä tavalla tuhlannut kansan hiellä
ja vaivalla koottuja valtion varoja, vaan lähetti vielä aika ajoin
keisarille miljoonia, jotka silloin samoin kuin nyt auttavat Itävaltaa
sodassa Ranskaa vastaan. Tällä suunnattomalla tuhlaamisella
tyhjennettiin maan apulähteet.

"Capetin leski on lakkaamatta ylläpitänyt rangaistavia suhteita sekä
ulkovaltojen kanssa että Ranskanmaan sisälläkin; välittäjinään on hän
käyttänyt uskottuja apumiehiä, joille on maksanut palkan valtion
rahoista. Kaikin ajateltavin keinoin on hän koettanut saada aikaan
vastavallankumousta. Tätä silmämääränään pitäen sekä sillä verukkeella,
että yhteyden aikaan saaminen henkivartioväen sekä Flandren rykmentin
upseerien ja sotamiesten välillä olisi välttämätön, toimitti hän näille
rykmenteille lokakuun alussa 1789 juhlapäivälliset, jotka hänen
toivomuksensa mukaan muodostuivat täydellisiksi juomingeiksi. Leski
Capet ja hänen liittolaisensa saivat vieraat humalapäissä houkutelluksi
laulamaan lauluja, jotka ilmaisivat mitä suurinta kansan halveksimista
ja uskollisinta rakkautta monarkiaa kohtaan. Hän sai heidät sitäpaitsi
viekotetuksi kiinnittämään pukuihinsa valkoiset kokardit ja polkemaan
kansalliskokardin jalkojensa alle.

"Ludvig Capetin kanssa liitossa painatti hän joukon vallankumouksen
vastaisia kirjelmiä, joita hänen toimestaan levitettiin yltympäri
tasavaltaa. Jopa ulottui hänen uskottomuutensa ja teeskentelytaitonsa
niinkin pitkälle, että hän painatti ja levitytti kirjoituksia, joissa
häntä itseään kuvattiin sangen epäedullisessa valossa. Sen hän teki
luulotellakseen ulkovalloille, että ranskalaiset häntä rääkkäsivät, ja
kiihottaakseen heitä sen kautta vielä suuremmassa määrässä Ranskaa
vastaan.

"Voidakseen sitä pikemmin toteuttaa vallankumouksen-vastaiset tuumansa,
myötävaikutti hän lokakuun alussa 1789 elintarpeiden hintojen
kallistumiseen pääkaupungissa; siitä oli seurauksena mellakka, jonka
aikana joukko kansalaisia, miehiä sekä naisia, 5. päivänä lokakuuta
samana vuonna retkeili Versaillesiin.

"Tuo loppumattomiin vehkeilevä leski Capet kokoonkutsui kohta Pariisiin
tultuaan salaisia kokouksia, joissa neuvoteltiin miten valtiosäännön
pohjaksi hyväksytty laki saataisiin paraiten kumotuksi. Eräässä noista
kokouksista päätettiin, että Capet-perheen useasti yrittämä, mutta aina
epäonnistunut pako pantaisiin täytäntöön. Leski Capet on eräässä
kuulustelussa tunnustanut, että pako oli hänen valmistamansa ja että
hän myös oli avannut ja sulkenut ne ovet, joiden kautta pakenijat
poistuivat linnasta. Hänen poikansa, Kaarle Ludvigin, ja hänen
tyttärensä tunnustuksista on edelleen käynyt selville, että Lafayette,
joka kaikittain oli leski Capetin suosikki, sekä Bailly, Pariisin
silloinen pormestari, olivat olleet saapuvilla paon tapahtuessa, ja
että he olivat tehneet voitavansa sen edistämiseksi.

"Varennesista palattuaan oli leski Capet jälleen ollut johtavana
sieluna salaliittolaisten kokouksissa. Yksissä neuvoin suosikkinsa
Lafayetten kanssa oli hän pyytänyt, että Tuileriain portit
suljettaisiin, estääkseen siten porvareja pääsemästä linnanpihaan. Vain
ne henkilöt, joilla oli erityiset kortit, saivat luvan päästä sisään.
Tämä sulkeminen, joka oli tapahtunut Varennesin pakolaisten
rankaisemisen varjolla, ei itse asiassa ollut muuta kuin ennakolta
sovittu petos, jolla kansaa estettiin saamasta selkoa niistä vehkeistä,
joita sitä vastaan tässä inhoittavassa paikassa viritettiin.

"Murhat ja verilöylyt, jotka tapahtuivat eri paikoin tasavaltaa, olivat
leski Capetin kokouksissa ennakolta päätetyt. Suurilukuisen
isänmaanystäväin joukon veri vuodatettiin hänen käskystään ja
tarkoituksessa saada nopeammin aikaan inhimillisten oikeuksien pohjalle
laadittujen ja siis Ludvig Capetin ja Marie Antoinetten vallanhimolle
epäotollisten perustuslakien muuttaminen.

"Sen jälkeen kun valtiosääntö v. 1791 vahvistettiin, olivat leski
Capetin harrastukset lakkaamatta suunnatut sen kumoamiseen. Kaikkien
hänen toimenpiteittensä tarkoituksena oli vapauden sortaminen ja
ranskalaisten kahlehtiminen samalla hirmuvaltaisella ikeellä, jonka
alaisina he jo niin liian kauan olivat huokailleet.

"Leski Capet valitsi kelvottomia ministereitä ja kenraaleja, jotka
kansa jo aikaa sitten oli julistanut vapauden vihollisiksi. Sekä omien
että yhtä viekkaiden kuin uskottomien apuriensa metkujen kautta sai hän
aikaan sen, että Ludvig Capetin uusi kaarti vaihdettiin upseereihin,
jotka jo ennen, kun heitä oli vaadittu tekemään uskollisuudenvala
tasavallalle, olivat luopuneet virasta ja jotka paljoa paremmin
olisivat olleet paikallansa Koblenzissa, jonne he sittemmin
pakenivatkin.

"Leski Capet oli -- kansalliskokouksen vapautta vihaavain jäsenten
kanssa yksissä tuumin -- julistanut sodan veljeään, Böömin ja Unkarin
kuningasta vastaan. Hänen juonensa ja metkunsa, jotka aina ovat olleet
Ranskalle turmiolliset, aiheuttivat ranskalaisten ensimäisen
peräytymisen Belgiasta.

"Samainen leski Capet kavalsi nyt häpeällisesti sotasuunnitelmat
muukalaisille sotapäälliköille. Vihollinen oli hänen kauttaan saanut
joka kerta tiedon tasavallan armeijan liikkeistä, ja hän oli niin
muodoin syypää Ranskan armeijan tuon tuostakin kärsimiin tappioihin.

"Rikollisten auttajiensa kannattamana suunnitteli leski Capet vihdoin
10. p:nä elokuuta kauhean salaliiton, joka ainoastaan isänmaanystävien
uskomattomilla ponnistuksilla saatiin ehkäistyksi. Tätä tarkoitusta
varten oli hän koonnut Tuilerioihin ja linnan maanalaisiin käytäviin
aseestettuja miehiä, ja hän piti heitä yhtämittaisessa humalassa
elokuun 9. päivästä elokuun 10. päivään.

"Ollen epäilemättä huolissaan siitä, ettei salaliitto johtaisi hänen
toivomaansa tulokseen, näyttäytyi hän jo illalla elokuun 7. p:nä
salissa, jossa valmistettiin patruunia. Hän kehotti sotamiehiä
työskentelemään ripeämmin, ja kiihottaakseen heitä vielä suuremmassa
määrässä, otti hän yhden patruunan hampaittensa väliin ja puri sitä.
Yleisesti tunnettua on, että hän elokuun 10. p:nä kello kuuden ajoissa
aamulla astui Ludvig Capetin makuuhuoneeseen, saadakseen hänet
lähtemään pihalle pitämään sotajoukkojen katselmusta. Ludvig Capetin
palattua ojensi leski Capet hänelle pistoolin lausuen: 'Nyt on sinun
aika näyttäytyä!' Ludvig Capetin kieltäydyttyä ottamasta pistoolia,
sanoi leski Capet häntä pelkuriksi. Vaikkakin Ludvig Capet
kuulustelussa on väittänyt, ettei hän ollut käskenyt ampumaan
väkijoukkoa, on aivan varmaa, että semmoinen päätös tehtiin yöllisessä
kokouksessa linnassa. Siihen viittaavat sekä Marie Antoinetten
esiintyminen sotamiesten edessä salissa että hänen kehotuksensa
Ludvig Capetille, hänen äkillinen pakonsa Tuilerioista, sekä ne
pyssynlaukaukset, jotka ammuttiin hänen astuessaan kansalliskokouksen
saliin. -- --

"Vielä oli leski Capet sen suuren vaikutusvaltansa avulla, joka hänellä
oli mieheensä, opettanut hänelle turmiollisen taidon teeskennellä ja
julkisesti puhua toista kuin mitä itse ajatteli.

"Vihdoin oli leski Capet kaikissa suhteissa epäsiveellinen olento,
oikea Agrippina, niin rietas ja turmeltunut ja niin perehtynyt
kaikkiin rikoksiin, ettei hän -- unhottaen äidinvelvollisuutensa ja
luonnon vaatimukset -- arkaillut siveellisesti turmella omaa
poikaansa." -- -- - --

Marie Antoinette oli, osottamatta vähintäkään mielenliikutuksen
merkkiä, kuunnellut syytöstä -- aivan kuin henkilö, joka on tottunut
olemaan vihattuna ja johon panettelun kärki ei enää pysty. Vieläpä
silloinkin, kun Fouquier-Tinville vertasi häntä Neeron äitiin ja
syytti häntä suunnattomimmasta kataluudesta, alaikäisen lapsensa
viettelemisestä, pysyi hän tyynenä; syvimmän halveksimisen juonne vain
värähti hänen huulillaan.

Ryhdyttiin sitten kuulustelemaan todistajia.

Kuningatar näki paljon kasvoja, jotka olivat hänelle ennestään tuttuja:
Baillyn, joka oli ollut hänen vastustajansa vallankumouksen ensi
aikoina, mutta joka nyt kunnioitti ja sääli häntä; amiraali Estaingin,
joka aina oli ollut hänen kanssaan kieroissa väleissä ja uskonut
kuningattaren estäneen hänen ylennystään, mutta joka oli liiaksi
jalomielinen tänä hetkenä vahingoittaakseen häntä; erään vanhan
palvelijattaren Versaillesin linnasta, Reine Millotin, joka kertoi
kuningattaren yrittäneen murhata Orléansin herttuan; suutari Simonin,
joka syytti häntä siitä, että hän oli punonut vehkeitä Templessä;
santarmit Gilbertin ja Dufresnen sekä portinvartija Richardin, jotka
tekivät selkoa neilikkasalaliitosta.

Silloin tällöin välähti surumielinen sävy syytetyn kasvoilla, mutta
muuten ei hän välittänyt enempää uteliaista silmäyksistä, joita häneen
luotiin, kuin mistään mitä salissa tapahtui.

Joukko ihmisiä, jotka olivat halunneet olla läsnä, vaan jotka eivät
olleet saaneet sijaa, oli kokoontunut ovelle ja kuunteli jännityksellä
mitä jotkut raitista ilmaa hengittämään tulleet tiesivät kertoa.

Jutun käsittelyä seuranneille henkilöille tehtiin monenlaisia
kysymyksiä.

"Onko madame Capet yhtä kopea nyt kuin Versaillesissa ollessaan?" kysyi
muuan.

"Onko madame Veto peloissaan?" kysyi toinen.

"Itkeekö madame Veto? Tunnustaako hän rikoksensa?" kysyi kolmas.

Osa kuninkaallismielisiä oli sekautunut väkijoukkoon. He odottivat
kuumeentapaisessa ahdistuksessa tietoja.

Päivemmällä tunkeusi eräs hallien myyjätär ulos salista. Kyynelsilmin
kertoi hän kansanjoukolle kuningattaren aivan varmaan pelastuvan.
"Marie Antoinette on vastannut kysymyksiin kuin enkeli", sanoi hän.

Kuninkaallismieliset olivat vallan iloisina.

"Häntä ei tuomita kuolemaan", sanoivat he toinen toiselleen; "hänet
ajetaan maanpakoon."

Ja he kulkivat joukosta joukkoon levittäen tätä ilahuttavaa uutista.

Väkijoukko alkoi vähin erin hajaantua oikeussalin ulkopuolelta.
Jakobiinien vakoilijat säikyttivät kuningasmielisiä ja yllyttivät
syytetyn vastustajia yhä äänekkäämmin julkihuutamaan vihaansa.

Kuulustelua todistajien ja kuningattaren kanssa jatkui sillä välin
oikeussalissa.

Kuningattaren laihtuneet, jyrkkäpiirteiset kasvot, puhuen pitkistä
kärsimyksistä, näyttivät osottavan, ettei hänestä tulisi pitkäikäistä
eläjää tämän maan päällä, vaikkei mestauslavakaan häntä odottaisi.
Mutta joka kerta kun hän avasi suunsa vastatakseen tuomareilleen, tunsi
että vahva sielu asui tuossa heikossa ruumiissa. Kuulustelun aikana
saavutti hän loistavan voiton niistä vihamiehistään, jotka olivat
luulleet hänen sortuvan. Hän vastasi kaikkiin kysymyksiin maltillisesti
ja harkitsevasti.

Vastauksillaan ei hän saattanut ketään vaaraan. Kylmän ylpeästi kantoi
hän vastustajiensa vihan, jalosti ja hienotuntoisesti suojeli hän
ystäviään.

Häntä syytettiin siitä, että hän oli vallinnut puolisoaan, ja hän
vastasi: "Toista on kehottaa johonkin asiaan ja toista panna se
täytäntöön."

Häntä soimattiin siitä, että hän oli ollut tasavallan leppymättömin
vihollinen ja että hän Ludvig Capetin kuoltua oli pitänyt poikaansa
kuninkuuden perijänä. Hän vastasi:

"Jos Ranska kuninkaan hallittavana voi tulla onnelliseksi, toivoisin
poikani olevan tuo kuningas, mutta jos se voi tulla onnelliseksi
kuninkaatta, tahdomme minä ja poikani iloita sen onnesta."

Erään valamiehen mielestä ei Marie Antoinetten hartioille laskettu
suruntaakka ollut vielä kyllin raskas. Hän siis muistutti, että Marie
Antoinetten yhdeksän-vuotias poika oli saatu allekirjoittamaan selitys,
josta kävi selville, että vankilassa sekä äiti että täti olivat
vietelleet hänet luonnottomaan irstaisuuteen.

Kuningatar loi maahan silmänsä kuullessaan tämän pöyristyttävän
syytöksen, johon kuulusteluaikana tähän saakka tahallaan oli vältetty
koskettamasta.

Hänen äänettömyytensä ja liikkumattomuutensa saattoi tuomarit siihen
luuloon, ettei hän ollut kuullut tahi ymmärtänyt mitä oli lausuttu.

Fouquier korotti äänensä huomauttaakseen, ettei Marie Antoinette ollut
vastannut viimeiseen kysymykseen.

Marie Antoinette kohosi istualtaan. Viattomuuden majesteettisuudella
kääntyi hän läsnäolevien puoleen.

"Etten ole vastannut tuohon syytökseen", lausui hän, "johtuu siitä,
että luonto kieltäytyy vastaamasta mokomaan syytökseen äitiä vastaan.
Minä vetoan kaikkiin äiteihin, jotka ovat täällä läsnä!"

Jalo suuttumus, joka leimusi hänen silmistään, häpeän puna, joka peitti
hänen sitä ennen kalmankalpeat poskensa, tenhosi läsnäolijat.

Tänä silmänräpäyksenä olivat hänen kasvonsa ikäänkuin sädekehän
ympäröimät, eikä kukaan läsnäolijoista sittemmin koskaan saattanut
ajatella tätä lokakuun päivää muistamatta kuningattaren sanojen tekemää
vaikutusta.

Hänen huutonsa oli kohdannut ymmärtämystä, ja tämä hetki muodostui
hänen nöyryytysaikansa riemuvoitoksi. Niiden, jotka hiljan olivat häntä
pilkanneet, kuultiin nyt sydäntäsärkevästi itkevän, ja useita naisia
oli kannettava pyörtyneinä ulos.

Tuomarit vapisivat. Ei ollut ainoatakaan heistä, jolle yleisön
mielenliikutus ei olisi tuntunut ikäänkuin kasvoihin sattuneelta
iskulta.

Kuningattaren sanojen vaikutusta koetettiin tehdä tehottomaksi
alottamalla kuulustelu niiden todistajain kanssa, jotka oli haastettu
tekemään selkoa Tuilerioihin 20. p:nä kesäkuuta tapahtuneesta murrosta.
Mutta yleisö kuunteli enää hajamielisesti jutun käsittelyä, ja
puheenjohtajan ääni vapisi hieman hänen kello viisi iltapäivällä
ilmoittaessa kuulustelun sinä päivänä loppuneeksi.

Sali tyhjeni niin pian kuin tuli tunnetuksi, että jutun käsittely oli
lykätty seuraavaan päivään, mutta käytävissä ja neuvostosalin torilla
aaltoili sankkoja ihmisparvia. Eri ryhmissä kuiskailtiin:

"Hän on ihmeteltävä. Hän ei voi tulla tuomituksi muuhun kuin
maanpakoon."

Pitkällisestä kuulustelusta rasittuneena oli Marie Antoinette monta
kertaa pyytänyt lasillisen vettä.

Läsnäolevien virkamiesten ja upseerien joukossa, jotka kymmenen vuotta
takaperin olisivat kilvoitelleet kunniasta saada tuoda hänelle lasin
vettä ja jonka he olisivat polveaan notkistaen hänelle ojentaneet, ei
ollut ainoatakaan, joka olisi tohtinut tehdä hänelle tämän mitättömän
palveluksen.

Sääli valtasi viimein erään niistä santarmeista, jotka olivat
saattaneet häntä Conciergeriestä, ja hän toimitti kuningattarelle tämän
virvokkeen.

Kuningatar oli aivan menehtyä väsymyksestä. Kun hänen piti lähteä
salista, kompastui hän ja pyysi apua.

"Minä en näe enää", sopersi hän pyörtymäisillään.

Santarmi tarjosi hänelle käsivartensa ja auttoi hänet rappusista alas.

Mutta tämän tähden hänet jo seuraavana päivänä erotettiin ja toinen
määrättiin hänen sijaansa. Hänet heitettiin vankilaan ja mestattiin
sittemmin.

Kun jutun käsittelyn oli määrä jatkua seuraavana aamuna, ei ainoastaan
oltu ryhdytty niiden vangitsemiseen, jotka olivat osottautuneet
myötätuntoisiksi Marie Antoinettea kohtaan, vaan vieläpä estettiin
oikeuspaikkaan pääsemästä muita kuin sellaisia, joiden kasvot
ilmaisivat hurjaa ihastusta hänen onnettomuutensa johdosta.

Lokakuun 15. päivä oli hänen kärsimystensä viimeinen; seuraava jo toisi
hänelle vapautuksen: kuoleman.

Todistajat kutsuttiin uudestaan esiin, niiden joukossa entinen
sotaministerikin. Hän kumartaa Marie Antoinettelle yhtä syvään kuin
ennen oli tehnyt Versaillesissa. Häneltä kysytään tunteeko hän
syytetyn.

"Kyllä", vastaa hän, kumartaen jälleen syvään Marie Antoinettelle,
"minulla on kunnia tuntea kuningatar."

Vihdoin on kuulustelu päättynyt, todistajat eivät ole voineet näyttää
hänen syyllisyyttään.

Kysytään, onko hänellä todistajain lausuntojen johdosta mitään
muistuttamista.

Hän vastaa: "Eilen en tuntenut todistajia enkä tiennyt, mistä minua
tultaisiin syyttämään. Minä lopetan huomauttamalla, että olin vain
Ludvig kuudennentoista vaimo ja että olin pakotettu toimimaan hänen
tahtonsa mukaisesti."

On tällä välin tullut ilta. Molemmat asianajajat, jotka
muodon vuoksi ovat syytetyn puolustajiksi määrätyt, nousevat
sijoiltaan. Chauveau-Lagarde ottaa ensin puhuakseen, sitten puhuu
Fronson-Ducaudray. Molempien puhe huokuu kauttaaltaan innostusta ja
vakuutuksen voimaa.

"Kuinka mahdattekaan olla väsynyt, monsieur Chauveau-Lagarde", kuiskaa
Marie Antoinette puolustajalleen. "Olen teille suuresti kiitollinen
vaivastanne."

Läsnäolijat kuulevat nämä sanat, ja kuningattaren puolustaja vangitaan
hänen näkyvissään.

Puheenjohtaja luo yleiskatsauksen asiain menoon, ja tämä yleiskatsaus
muodostuu hänen suussaan vihaiseksi syytökseksi, joka on omiaan
näyttämään valamiehille mitä heiltä odotetaan. "Ranskan kansa se
syyttää Marie Antoinettea", sanoo hän.

Kuvattuaan muutamin, mitä katkerinta vihaa uhkuvin sanoin syytetyn
julkista elämää, esittää hän seuraavat kysymykset:

1) "Onko todistettu, että on ollut olemassa vehkeileviä suhteita
ulkovaltojen ja muiden tasavallan vihamiesten kanssa, suhteita, joiden
tarkoituksena on ollut rahoilla avustaa maan vihollisia, tehdä
heidän hyökkäyksensä Ranskaan mahdolliseksi ja helpottaa heidän
sotajoukkojensa onnistumista?"

2) "Onko todistettu, että Itävallan Marie Antoinette, Ludvig Capetin
leski, on ylläpitänyt tällaisia suhteita ja että hän on ottanut osaa
näihin salahankkeisiin?"

3) "Onko todistettu, että on ollut olemassa salaliitto, jonka
tarkoituksena on ollut saada aikaan sisällinen sota ja sen kautta
kukistaa tasavalta?"

4) "Onko todistettu, että leski Capet on ollut tässä salaliitossa
osallisena?"

Valamiehet poistuvat ja neuvottelevat noin tunnin ajan. Kaikki
vastaavat näihin kysymyksiin myöntävästi.

Kuolemantuomio julistetaan.

Se vastaanotetaan yleisön puolelta hiiskumattomalla äänettömyydellä.

Marie Antoinette pysyy liikkumattomana; vain tuokion ajan näkyy
hämmästys kuvastuvan hänen kasvoillaan. Sen jälkeen lähtee hän
oikeussalista, otsa kohotettuna ja suomatta tuomareille enempää kuin
kenellekään läsnä olevista katsettakaan.

[Chauveau lausuu muistokirjoitelmissaan, että kuningatar oli
hämmästyksestä menehtyä ja että hän viimeiseen asti oli toivonut
pelastuvansa. Mutta vaikka tämä onkin hänen puolustajansa kertomaa,
näyttää silti kaikki viittaavan siihen, että kuningatar jo aikaa sitten
oli luopunut kaikista turhista toiveista. Joka tapauksessa on hänen
heikkoutensa ollut vain tuokion kestävä ja hänen hämilläolonsa tuskin
huomattava. "Le Moniteur" ja "Le Bulletin du Tribunal révolutionaire"
kertovat molemmat yhtäpitävästi, ettei vähintäkään mielenliikutusta
voinut lukea kuolemaan tuomitun kasvoista, ja Chauveau-Lagarde
kirjoittaa itse: "Hän ei osottanut vähintäkään pelon, mielenkarvauden
tai heikkouden merkkiä."]



16.

Kuningattaren testamentti. -- Kuolemaantuomitun viimeinen päivä.


Kello neljä aamulla Marie Antoinette palasi koppiinsa.

Ensi kertaa Conciergeriessä oloaikanaan jätettiin hänet yksin; molemmat
santarmit jäivät oven ulkopuolelle.

Bault oli varmaan saanut käskyn antaa hänelle kirjoitusneuvot, jos hän
niitä haluaisi; sillä heti kun kuningatar pyysi niitä, toi Bault
hänelle kynän, mustetta ja paperia.

Kuningatar istahti nyt ja kirjoitti mainion kirjeensä prinsessa
Elisabethille, jota kirjettä on kutsuttu "Marie Antoinetten
testamentiksi".

                              "Lokak. 16. p. kello 4 1/2 aamulla.

    Sinulle, rakas sisareni, osotan minä nämä viimeiset rivit. Minut
    on vastikään tuomittu kuolemaan, ei häpeälliseen kuolemaan --
    sillä semmoinen on se ainoastaan rikoksentekijöille -- vaan
    yhdistettäväksi veljesi kanssa. Syytönnä kuten hän, toivon
    viimeisinä hetkinäni voivani osottautua yhtä lujaksi kuin hän.
    Minä olen levollinen, niinkuin on se, jota ei omatuntonsa soimaa
    mistään. Minua kovasti surettaa, että minun täytyy jättää
    lapsiraukkani. Sinä tiedät, että elin yksinomaan heidän tähtensä,
    heidän tähtensä ja sinun, hyvä ja rakas sisareni, sinun, joka
    ystävyydestä olet uhrannut kaikki ja jäänyt meidän luoksemme.
    Millaiseen tilaan jätänkään teidät!

    Puolustuspuheesta jutun käsittelynalaisena ollessa olen saanut
    tietää, että tyttäreni on sinusta erotettuna. [Tämä oli
    väärinkäsitys kuningattaren puolelta.] Lapsi raukka! En tohdi
    kirjoittaa hänelle, sillä hän ei koskaan saisi kirjettäni. En
    tiedä edes, joutuuko tämäkään kirje sinun käsiisi. Ota vastaan
    siunaukseni molempain lasteni hyväksi. Toivon heidän kerran,
    kun he tulevat suuriksi, tulevan jälleen yhdistetyiksi kanssasi
    ja saavan silloin nauttia sinun hempeää huolenpitoasi. Suokoon
    Jumala heidän muistavan, mitä niin usein olen teroittanut
    heidän mieleensä: että tarkka velvollisuuksien täyttäminen on
    elämän vankin perustus ja että heidän keskinäinen rakkautensa
    ja luottavaisuutensa on luova heidän onnensa. Ymmärtäköön
    tyttäreni, että hänen, vanhempana ollen, alati on auttaminen
    veljeänsä neuvolla ja työllä. Saattakoon hänen rakkautensa
    hänet käsittämään sen! Ja osottakoon poikani aina sisarelleen
    sitä huolenpitoa ja auttavaisuutta, johon hellyys häntä
    velvoittaa. Tulkoot he lopuksi tietämään, että millaiseen
    asemaan he joutunevatkin, eivät he milloinkaan tunne totista
    onnea ilman yksimielisyyttä. Ottakoot he meistä esimerkkiä!
    Kuinka lohdullinen onkaan keskinäinen rakkautemme ollut meille
    onnettomuutemme päivinä! Onnen päivinä on ystävän kanssa jaettu
    ilo kaksinkertainen -- ja mistäpä löytää armaamman ja kalliimman
    ystävän kuin juuri omasta suvustaan. Älköön poikani vihdoin
    unohtako isänsä sanoja, jotka minä vielä kerran toistan: 'Hän ei
    saa koskaan yrittää kostaa meidän kuolemaamme'.

    Minun täytyy nyt puhua kanssasi eräästä sydämelleni varsin
    tuskallisesta asiasta. Tiedän, miten paljon tuo lapsi on
    aiheuttanut sinulle surua. Anna hänelle anteeksi, rakkahin sisar;
    ajattele hänen vähäistä ikäänsä ja ajattele, miten helposti saa
    lapset sanomaan mitä tahtoo, jopa sellaistakin, jota he eivät
    lainkaan ymmärrä. Toivon sen päivän koittavan, jolloin hän sitä
    selvemmin käsittää rakkautesi arvon.

    [Marie Antoinette viittaa tässä siihen häpeälliseen selitykseen,
    johon Ludvig XVII lapsellisessa viattomuudessaan oli saatu
    viekotetuksi. Tunnettua on, kuinka kovin äiti raukka pelkäsi,
    että inhottavat sanat, jotka oli pantu lapsen suuhun,
    lankeaisivat raskaasti prinsessa Elisabethin sydämelle.]

    Vielä on minun uskottava sinulle viimeiset ajatukseni. Olisin
    tahtonut panna ne paperille silloin kun oikeusjuttu minua vastaan
    alkoi. Mutta paitsi sitä ettei minun sallittu kirjoittaa, päättyi
    oikeudenkäynti niin pian, etten totisesti saanut siihen aikaa.

    Minä kuolen katoolisessa, apostolisessa ja roomalaisessa uskossa,
    joka on ollut esivanhempieni usko, jossa minua on kasvatettu ja
    jota aina olen tunnustanut. Minulla ei ole odotettavissa mitään
    hengellistä lohdutusta, sillä en tiedä tokko täällä on sitä uskoa
    tunnustavia pappeja, ja heidän olisi sitä paitsi vaarallistakin
    astua jalallaan paikkaan, jossa minä nyt olen. Vilpittömin
    sydämin rukoilen Jumalalta anteeksi kaikkea sitä vääryyttä, jota
    mahdollisesti olen tehnyt siitä asti kuin silmäni näkivät päivän
    valon. Toivon, että Hän hyvyydessään kuulee viimeiset rukoukseni
    sekä kaikki ne, jotka ennen olen Hänelle lähettänyt anoen, että
    Hän sulkisi sieluni armoonsa ja laupeuteensa.

    Minä pyydän kaikilta, joita tunnen, ja erittäinkin sinulta,
    sisareni, anteeksi sitä surua, jota vasten tahtoani olen teille
    tuottanut. Minä annan kaikille vihamiehilleni anteeksi sen
    pahan, mitä he ovat minulle tehneet. Lähetän tädeilleni sekä
    kaikille veljilleni ja siskoilleni jäähyväiseni. Minulla oli
    ystäviä; ajatus olla heistä ainaiseksi erotettu, ja ajatus,
    mitä levottomuutta he ovat minun tähteni kokeneet, on tuottanut
    minulle surua, joka seuraa minua hautaan. He saavat ainakin
    tietää, että olen ajatellut heitä viimeiseen saakka.

    Hyvästi, hyvä ja hellä sisareni! Kunpa kirjeeni joutuisi sinun
    käsiisi! Ajattele aina minua! Syleilen kaikesta sydämestäni
    sinua sekä armaita lapsiraukkojani. Oi, Jumalani, miten
    sydämeenkoskevaa on jättää teidät ainaiseksi!

    Hyvästi! -- -- Hyvästi! -- En saa nyt ajatella muuta kuin
    hengellisiä tarpeitani. Kun en ole vapaa toimimaan tahtoni
    mukaan, tuodaan ehkä luokseni pappi. Mutta täten ilmoitan, etten
    puhu hänelle sanaakaan ja että kohtelen häntä kuin ventovierasta."

Bault astui sisään; kuningatar oli itkenyt kirjoittaessaan. Ja
ennenkuin hän ojensi kirjeen portinvartijalle, peitti hän sitä jälleen
suuteloillaan ja kyynelillään.

Kirje ei koskaan joutunut prinsessa Elisabethin käsiin.

Näyttää siltä kuin santarmit olisivat ikkunasta pitäneet silmällä mitä
kopissa tapahtui, sillä Baultin tullessa ulos pyysivät he saada kirjeen
nähdäkseen. Portinvartijan oli pakko jättää se Fouquier-Tinvillelle,
joka säilytti sitä kotonaan sen sijaan, että olisi jättänyt sen
Templeen. Täältä sen löysivät hallituksen lähetit, kun nämä useita
vuosia sen jälkeen saivat toimekseen tarkastaa hänen papereitaan. Kirje
liitettiin häntä vastaan vireille pantua juttua koskeviin
asiakirjoihin.

Erään luotettavan henkilön välityksellä jätettiin se vihdoin v. 1816
kuningas Ludvig XVIII:nnelle. Marie Antoinetten niin kutsuttu
"testamentti", jonka Fouquier-Tinville, Guffroy, Massieu, Legot ja
Leceintre ovat allekirjoittaneet, säilytetään nykyään Ranskan
valtioarkistossa. Paperilla huomaa vieläkin hänen kyyneltensä jälkiä.--

Baultin poistuttua kävi Marie Antoinette polvilleen ja rukoili kauan ja
hartaasti. Saint-Marguériten seurakunnan kirkkoherra, joka istui
vangittuna vastapäisessä kopissa, ojensi kätensä häntä kohden ja antoi
hänelle loitolta siunauksensa.

Kuningatar nousi jälleen, kävi täysissä pukimissaan vuoteelleen ja
kääri peitteen jalkojensa ympäri; ja Jumala soi hänelle muutaman tunnin
rauhaisan unen.

Vihdoin koitti päivä.

Portinvartijan tytär tuli sisään auttaakseen kuningatarta. Tämä makasi
silloin vielä vaate päällä vuoteellaan. Kynttilä oli palanut loppuun.

Kuningatar nousi, söi palasen leipää ja linnunsiiven, jotka nuori tyttö
oli tuonut muassaan, ja sitten ryhtyi hän muuttamaan pukua.

Hän pani ylleen toisen paidan. Viime kuukausina oli häntä vaivannut
alituinen verenjuoksu; verisen paidan, jonka hän riisui yltään, kätki
hän erääseen kopin nurkkaan.

Hän pani nyt jalkaansa mustat sukat ja mustat korkeakantaiset kengät.
Hän puki ylleen valkoisen leningin, jota hän ennen aikaan oli käyttänyt
aamupukuna, sekä valkoisen, mustilla ruusukkeilla varustetun
kampauskaavun. Valkoinen kaulahuivi täydensi hänen pukunsa. Lopuksi
leikkasi hän poikki hiuksensa ja pani päähänsä lenonkimyssyn ilman
nauhoja.

Kopin ovelle koputettiin. Muuan perustuslaillinen pappi, Firard seisoi
oven takana ja pyysi saada kuulla hänen synnintunnustuksensa.

Kuningatar kieltäytyi ripittämästä itseään hänelle. Hänen mielipiteensä
mukaan oli kirkollinen hajaannus, joka oli suureksi osaksi
perustuslaillisten pappien aiheuttama, vallankumouksen suurimpia
kirouksia.

"Kiitän teitä", sanoi hän, "mutta uskontoni kieltää minua
vastaanottamasta Jumalan anteeksiantoa papilta, joka kuuluu toiseen
uskontunnustukseen."

"Madame", intti pappi, "mitä tullaan sanomaan, kun saadaan tietää
teidän viimeisinä hetkinänne kieltäytyneen vastaanottamasta kirkon
armonvälikappaleita?"

"Henkilöille, jotka mahdollisesti puhuvat kanssanne siitä, voitte
sanoa, että jumalallinen laupeus on pitänyt huolen siitä, ettei minun
ole tarvis jäädä niitä vaille", vastasi hän.

Luotettavat kertomukset tietävät, että eräs pappi, joka oli pysynyt
uskollisena sekä kuningasvallalle että vanhalle kirkkoasetukselle,
kuukautta ennen neiti Fouchén avulla oli hankkinut itselleen pääsyn
Conciergerieen. Hän oli salaa ripittänyt kuningattaren ja antanut
hänelle syntien anteeksiantamuksen.

Alivartija Lariviére -- sen naisvanhuksen poika, joka ensi aikoina oli
palvellut kuningatarta -- astui koppiin.

"Tervehtikää äitiänne", lausui Marie Antoinette hänelle, "ja sanokaa
että minä kiitän sydämestäni häntä minua kohtaan osottamasta
huolenpidosta ja että pyydän häntä rukoilemaan Jumalaa puolestani."

Taasen koputettiin ovelle; mestauksen hetki lähestyi. Oikeudenkirjuri
todistajineen saapuu nyt lukemaan hänelle kuolemantuomiota.

"Ei sitä tarvitse lukea", sanoi Marie Antoinette. "Minä tiedän jo
sisällyksen."

"Ykskaikki", vastasi oikeudenkirjuri, "se on vielä kerran luettava."

"Uskotteko, että kansa päästää minut mestauslavalle repimättä minua
kappaleiksi?" kysyi kuningatar.

"Madame", vastasi muuan todistajista, "te saavutte mestauslavalle
mitään pahaa teille tapahtumatta."

Vihdoin tuli pyöveli, viimeinen, jonka oli määrä esiintyä tässä
murhenäytelmässä.

Pappi koetti vielä kerran saada kuningatarta taipumaan.

"Kuolemanne sovittaa --" alkoi hän.

Mutta Marie Antoinette puuttui hänen puheeseensa:

"Hairahduksia, vaan ei rikoksia", lausui hän.

"Tahdotteko, että seuraan teitä?" kysyi pappi.

"Kuten tahdotte", vastasi kuningatar.

Hän syleili portinvartijan tytärtä ja antoi kärsivällisesti sitoa
kätensä.

Sitten astui hän vakain askelin ulos huoneesta ja käytävää alas.

Kello oli sillävälin tullut yksitoista. Conciergerien ristikkoportti
avattiin. Liikutus värisytti kokoontunutta ihmisjoukkoa.

Kuningatar astuu ulos. Hänen ryhtinsä on majesteetillisen ylväs kuten
muinoin, kun hän loistossaan kulki peililasien läpi Versaillesissa,
mutta hänen kätensä ovat selän taakse sidotut. Pyöveli pitää nuoran
päistä kiinni ja koettaa parastaan, ettei nuora pääsisi kiristämään.
Kuningatar on kalpea, mutta hänen katseensa on tyyni.

Yksinkertaiset rattaat odottavat portilla. Marie Antoinette ei saa
hillityksi hämmästyksen synnyttämää liikutusta nähdessään nämä
matkavaunut; pyörät ovat liassa, ja puseropukuinen mies istuu ajajana.

Pappi istuutuu kuningattaren viereen höyläämättömälle vaununistuimelle.

"Madame", sanoo hän, "nyt on hetki tullut, jolloin tarvitaan
rohkeutta."

"Rohkeutta!" lausuu Marie Antoinette vilkkaasti. "Sitä minulta ei ole
enää kaukaan aikaan puuttunut, enkä luule, että se minua tänäänkään
pettää."

Kolmekymmentätuhatta sotamiestä seisoo aseissa kuningattaren takia;
he muodostavat kujanteen, joka ulottuu Conciergeriestä aina
mestauspaikalle. Hyökkäyksen mahdollisuus vajaan neljänkymmenen
peninkulman päässä Pariisista oleskelevien itävaltalaisten puolelta
sekä salaliiton mahdollisuus hengeltä tuomitun kuningattaren
pelastamiseksi on aiheuttanut kaikkien näiden joukkojen
liikkeellepanon. Tämä on viimeinen, joskin vastentahtoinen
kunnianosotus, jonka Ranska omistaa Marie Antoinetten kadonneelle
suuruudelle.

Rumpujen pärinän herättämänä on Pariisin kaupungin väestö aamusta
alkaen ollut jalkeilla nähdäkseen entisen kuningattaren kulkevan ohi.
Jokaikinen paikka on otettu. Ihmisiä on kiivennyt puihin, ja ikkunat,
balkongit, katot ovat täynnä katsojia.

"Eläköön tasavalta!" huudetaan.

Rattaat etenevät hitaasti, ne tärskyvät epätasaisella kivityksellä, ja
Marie Antoinetten, jolla on kädet taakse sidottuna, on vaikea pysyä
tasapainossa. Kuitenkin onnistuu hänen säilyttää arvokas ryhtinsä.

"Se on toista kuin Trianon tyynyt!" huudetaan pilkaten hänelle.

Muutamat katsojista paukuttavat käsiään. Näyttelijä Grammont
väärinkäyttää asemaansa kansalliskaartin upseerina; hän kumartaa
jalustimen varassa ja osottaa miekkansa kärjellä kuolemaantuomittua,
ikäänkuin kehottaakseen kansaa solvaamaan entistä kuningatartaan.

Kuningattaren henki liihottelee korkealla ihmisjoukon loukkausten
yläpuolella. Hänen katseensa soluu yli noiden epälukuisten, vihan
vääristämäin kasvojen, näkemättä niitä. Hän kuulee melun, mutta se ei
saa hänen sydäntään liikutetuksi.

Kirjavien kuvien sarjana vierii mennyt elämä hänen sielunsa silmien
ohi. Ikäänkuin verhon läpi näkee hän etäisyyden, menneisyyden, joka oli
hänelle rakas. Hän ajattelee äitiään, joka jo kymmenen vuotta on
levännyt yksinäisessä hautaholvissa esi-isäinsä luona ja jonka
ominaisuuksia hänessä on valitettavasti liian vähän ollut. Hän muistaa
sen ajan, jolloin kansa riemuiten tervehti nuorta Marie Antoinettea, ja
loistavaa tuloansa Ranskaan, muistaa myös tulevien onnettomuuksien
enteet, jotka sattuivat hänen hääpäivänsä jälkeen.

Hän muistaa miten yksinäiseltä hänestä tuntui loistava hovielämä
vieraassa maassa, ja hän muistaa kaikki hairahduksensa -- kaikki ne
vuodet, jotka oli viettänyt huvien yhtämittaisessa huumeessa.

Kukaan hänen ystävistään ei ole tullut sanomaan hänelle hyvästi tai
saattamaan häntä hänen viimematkallaan. Moni on mennyt pois jo ennen
häntä, ja toisia hän kukistuessaan vetää muassaan. Mutta useimmat
heistä ovat julmasti hänet hyljänneet, eikä kukaan laske seppelettä
hänen haudalleen.

Hän ajattelee puolisoaan, joka suoritti saman matkan kuin hän, ja
lapsiaan, jotka hän jättää jälkeensä vankilaan. --

Mitä kauemmas saattue ehtii, sitä arvokkaammaksi muuttuu väkijoukon
käytös. Hämmästys on luettavana useitten kasvoissa, ja toiset pyörtyvät
nähdessään kuningattaren.

Kohta on tunti kulunut siitä, kun rattaat lähtivät Conciergeriestä.
Lähennytään turmionpaikkaa, joka samoin kuin kadut on ahdinkoon asti
täynnä kansaa.

Rattaat pysähtyvät Tuileriapuiston luona. Marie Antoinette kääntää
katseensa sitä linnaa kohden, johon hän ensi kertaa saapui
kruununprinsessana, kansan riemuhuutojen tervehtimänä, ja josta hän
lähti elokuun 10. p:nä saman kansan vihan ulinan kaikuessa, kansan,
jonka tunteet niin julmasti vaihtuvat.

Jumala yksin tietää, mitä ajatuksia tällä hetkellä hänen sydämessään
liikkui. Jumala yksin tuntee ne hartaat, katuvaiset rukoukset, jotka
nousivat hänen surujen murtamasta sydämestään. Mietteiden ja muistojen
taakan painamana vaipui hänen päänsä rintaa vastaan. Hän meni entistään
kalpeammaksi, ja raskaita kyyneliä valui hänen poskiaan alas.

Mestauslava oli pystytetty vapaudenpatsaan viereen.

Kuningatar ponnisti kaikki voimansa. Hän astui mestauslavan portaita
ylös tyynempänä kuin hän oli lähtiessään vankilasta, ja hänen ryhtinsä
oli yhtä majesteetillinen kuin silloin, kun hän onnensa päivinä
valtaistuimelta tervehti alamaisiaan.

Ennenkuin pääsi ylemmälle porrasistuimelle sattui hän tallaamaan
mestaajan jalalle.

Mestaaja parahti tuskasta.

Kuningatar kääntyi häneen päin ja virkkoi erinomaisella
kohteliaisuudella:

"Pyydän anteeksi, herraseni!"

Kompastuessaan pudotti hän toisen kenkänsä, joka oli silmäänpistävän
pieni. Muuan kansanmies nosti sen ja säilytti kuten pyhänjäännöstä.

Kuolemaantuomitun viimeinen katse haki Templeä. Sitten lankesi hän
polvilleen ja luki viimeisen rukouksensa. Luottavaisesti astui hän
kuolemaansa vastaan.

Mestaaja vapisi, kun hänen piti antaa kirveen pudota.

Neljä minuuttia sen jälkeen oli hän täyttänyt tehtävänsä; kuningattaren
pää putosi.

Pyövelin ajuri otti sitä hiuksista ja näytti kansalle.

Kello oli neljänneksen yli kaksitoista. Tämä oli lokakuun 16. päivänä
1793.

"Eläköön tasavalta!" huudettiin väkijoukon keskeltä.

Mutta Marie Antoinette ei enää kuullut ranskalaisten riemuhuutoja.
Hänen kärsimyksensä olivat päättyneet.



17.

Kreivi Fersen ja herttuatar Polignac. -- Prinsessa Elisabethin kuolema.
-- Ludvig XVlI:nen viimeiset kärsimykset. -- Onko kuninkaan poika
kuollut Templessä? -- Prinsessa Marie Thérèsen kohtalo. -- "Chapelle
exipiatoire." -- Loppu.


Raskas mieliala vallitsi Pariisissa sinä päivänä, jona Marie Antoinette
vietiin mestauslavalle. Monet, jotka eivät suinkaan olleet rakastaneet
kuningatarta, tunsivat sääliä naista, vallankumouksen uhria kohtaan.

Conciergeriessä olivat vartijat äänettöminä ja suruissaan.
Palvelustyttö Rosalie vuodatti niin runsaita kyyneliä, että sotamiehet
nimittivät hänet "neiti Capetiksi." Pihalla käyskentelevät naisvangit
vilkuivat arasti pieniin ikkunoihin, joiden takana kuningatar oli
asunut.

Vallankumoukselliset sanomalehdet pilkkailivat edelleen hänen
muistoaan. Hébert ("Père Duchesne") julkaisi myrkyllisen
hyökkäysartikkelin, joka alkoi tähän tapaan:

"Père Duchesnellä ei ole koskaan ollut suurempaa iloa kuin nähdessään
madame Veton pään putoavan mestauskirveen alta."

Eräs toinen sanomalehti päätti kirjoituksensa sanoilla:

"Naarastiikeri on kuollut, mutta kavahtakaa itseänne, tyrannit!"

"Moniteur", joka lokakuun 27 päivän numerossaan kertoi kuningattaren
mestausta koskevia yksityiskohtia, tunnusti että Marie Antoinette ei
ollut näyttänyt vähintäkään mielenliikutuksen merkkiä, kun
kuolemantuomio hänelle luettiin, ja että hän rohkeasti oli noussut
mestauslavalle.

"Les révolutions de Paris"-lehdessä myönsi Prudhomme vastenmielisesti:

"Hänen ohikulkuaan katseltiin jokseenkin tyynesti. Joissakuissa paikoin
taputti kansa käsiään, mutta yleensä näyttää kansa unhottavan sen
pahan, minkä tämä nainen on tuottanut Ranskalle, ja ajattelevan
yksinomaan hänen nykyistä tilaansa."

Neljätoista päivää Marie Antoinetten kuoleman jälkeen, marraskuun 1.
p:nä, haudattiin hänen maalliset jäännöksensä. Ruumis laskettiin lepoon
Madeleinekirkkomaan syrjäiseen nurkkaan, ei kauas siitä paikasta, johon
hänen puolisonsa yhdeksän kuukautta aikaisemmin oli haudattu
kalkkikerroksen alle.

Samalla kirkkomaalla oli kaksikymmentäkolme vuotta sitten haudattu sen
tapaturman lukuisat uhrit, joka oli sattunut pariisilaisten
toimeenpanemassa juhlassa Ludvigin ja Marie Antoinetten häitten
johdosta.

Ei ristiä, ei muistokiveä eikä hautauskirjoitusta ollut osottamassa
sitä paikkaa, jossa Lothringin ja Itävallan Marie Antoinette, Ranskan
ja Navarran kuningatar, kätkettiin viimeiseen lepoon.

Haudankaivaja lähetti vallankumoustuomioistuimelle seuraavan laskun:

            "25. p. vendémiairea v:na II.

            Leski Capet:

    Arkusta....................  6 livreä.
    Haudasta ja kaivamisesta... 22 livreä.
                          Summa 31 livreä."

Mikähän hautapuhe voisi koskea sydämeen enemmän kuin nämä koruttomat
numerot!

Kaksi päivää ennen kuningattaren mestausta koetti kreivi Aksel Fersen
vielä saada kuningattaren uhkaavaa kohtaloa torjutuksi.

Lokakuun 20. p:nä sai hän tiedon kuningattaren kuolemasta.

"En kykene ajattelemaan muuta kuin tappiotani", kirjoitti hän
päiväkirjaansa. "On kauheata, ettei pidä tietämän mitään
yksityisseikoista. Hän oli yksin viimeisinä hetkinään, vailla
lohdutusta, vailla ketään, jonka kanssa hän olisi voinut puhella ja
jolle hän olisi voinut uskoa viimeisen tahtonsa. Se on kauheata! Oi,
noita kirottuja petoja! Ei, minä en saa rauhaa, ennenkuin olen
kostanut!"

Kreivi Fersen oli kauan ollut taipuvainen raskasmielisyyteen.
Kuningattaren kuoleman jälkeen valtasi hänet parantumaton
synkkämielisyys. Ruotsin kuningas, Kustaa IV Aadolf, osotti hänelle
monella tavalla kunnioitustaan; hänestä tuli serafiimiritari, Upsalan
yliopiston kansleri ja ruotsalainen valtamarsalkka. Mutta ihmisenä
pysyi hän jurona, eikä hänen sydämenhaavansa parantunut koskaan.

Sallimuksen tahto oli, että hänen elämänsä tuli päättyä yhtä
traagillisesti kuin sen ihanan kuningattaren, jonka ystävä hän oli
ollut. Kesäkuun 20. p:nä 1810 murhattiin hänet kansanmellakassa, joka
tapahtui, kun kruununprinssi Kristian Aukustin ruumis oli
väliaikaisesti haudattava Tukholmassa.

Kiihottunut roistojoukko laahasi hänet mukanaan ja pisteli häntä
tikareilla. Kepiniskuja sateli häneen; hänen vaatteensa revittiin
palasiksi, ja tukka raastettiin hänen päästään.

Ennenkuin hän päästi viimeisen huokauksensa, pani hän kätensä ristiin
ja huudahti:

"Jumalani, Sinä joka kutsut minua luoksesi! Rukoilen vihamiesteni
puolesta ja annan heille anteeksi!"

       *       *       *       *       *

Eräs toinen, jota Marie Antoinette oli rakastanut ja joka oli
niin suuresti vaikuttanut hänen kohtaloonsa, sai elää vain
viisikymmentäkolme päivää hänen jälkeensä; herttuatar Polignac kuoli
Wienissä joulukuun 9. p:nä 1793.

Sittenkun hän ja hänen perheensä pitemmän aikaa olivat oleskelleet
vuoroin Italiassa vuoroin Koblenzissa, pakenivat he vihdoin
keisarikaupunkiin, jossa Marie Antoinetten esi-isät vuosisatoja olivat
hallinneet.

Mielenliikutukset, jotka herttuatar oli saanut kestää, aseman,
omaisuuden ja rakkaitten sukulaisten menettäminen olivat
silminnähtävästi heikontaneet hänen terveytensä, ja haikea murhemieli
oli hänet vallannut. Kuusi pitkää kuukautta kärsi hän ruumiillisia
tuskia, eivätkä lääkärit pystyneet saamaan selville taudin laatua.

Madame Polignac pelkäsi kuolemaa. Hänen oli vaikea jättää miehensä ja
lapsensa. Hän tiesi sitäpaitsi, että heidän rahavaransa ennen pitkää
loppuisivat, ja epävarman tulevaisuuden pelko synkistytti hänen
sieluaan.

Kärsimystensä aikana rupesi hän niinikään entistä enemmän pelkäämään
kuningattaren puolesta. Hän vapisi ajatellessaan, että hän minä hetkenä
hyvänsä saisi vastaanottaa viestin, että Ranskan kansa oli murhannut
Marie Antoinetten.

Hänen miehensä ei tohtinut ilmaista hänelle, mitä lokakuun 16. p:nä oli
tapahtunut, vaan kertoi ainoastaan, että hänen kuninkaallinen
ystävättärensä oli kuollut vankilassa taudin kaatamana.

Herttuatar näytti luottavan tähän tiedonantoon. Hän kadotti menneen
elämänsä muiston ja kuoli tuntematta tuskiaan.

Hänen ummistettua silmänsä, kunnioittivat ranskalaiset lehdet hänen
muistoaan siteeraamalla lausekkeen Mirabeaulta:

"Assas-perhe vastaanotti tuhannen kultakolikkoa pelastaakseen valtion.
Polignac-perhe sai miljoonan siitä että se saattoi valtion häviöön."

Herttua Polignac muutti vaimonsa kuoltua Pietariin, jossa kuoli
v. 1817.

       *       *       *       *       *

Kukaan ei ollut uskaltanut ilmoittaa prinsessa Elisabethille ja Marie
Thérèselle, että kuningatar oli heittänyt henkensä mestauslavalla.

"Tädilläni ja minulla ei ollut tietoa äitini kuolemasta", on
hänen tyttärensä kirjoittanut päiväkirjaansa. "Olimme kuulleet
sanomalehtipoikain huutavan julki hänen kuolemantuomionsa, mutta olimme
toivoneet hänen pelastuneen. Puolentoista vuoden ajan olin tuossa
kauheassa epätietoisuudessa hänen kohtalostaan. Vasta sen ajan kuluttua
sain tietää, että onneton ja arvossa pidetty äitini oli jättänyt tämän
maailman."

Ainoa tieto, joka talven kululla saapui vangituille, oli että Orléansin
herttua oli tullut mestatuksi.

Prinsessoja kohdeltiin varsin kovin. Heidän täytyi itsensä korjata
vuoteensa ja siivota huoneensa. Heidän vankilansa ovi avattiin
ainoastaan raolleen, kun heille oli annettava ruokaa.

He eivät enää saaneet nähdä ihmiskasvoja eivätkä kuulla ihmisääntä, ja
lakattiimpa toimittamasta heille valaistustakin. Elisabethin, jolla oli
haava käsivarressa, oli kovin vaikea saada mitä sen lääkitsemiseen
tarvittiin. Tison erotettiin armotta ja pantiin vankeuteen siksi, että
hän oli ollut ystävällinen heitä kohtaan.

Omiansa vielä enemmän lisäämään molempien prinsessojen kärsimyksiä oli
se, että he huoneistansa kuulivat Simonin raa'an äänen sekä miten pikku
Kaarle Ludvig tuskitteli ja huusi tai lauloi vallankumouksellisia
lauluja. Marie Thérèse kertoo:

"Me kuulimme joka päivä veljeni laulavan 'Carmagnolea' ja muita
inhottavia lauluja yhdessä kiusanhenkensä kera."

Ranskan Elisabeth ei ollut koskaan ottanut osaa politiikkaan; ja ne
hyökkäykset, joita hänen vihamiehensä häntä vastaan tekivät,
lymistyivät voimattomina hänen siveyteensä.

Eivät kurjimmatkaan vallankumousmiehet olleet uskaltaneet käydä käsiksi
Ludvig XVI:nnen rakastettuun sisareen.

Mutta tuona hirvittävänä aikana, joka nyt seurasi, täytyi
Elisabethinkin kulkea mestauslavalle.

Toukokuun 9. p:nä 1794, juuri kun naiset olivat menossa levolle,
avattiin vankilan ovi, ja Elisabeth vedettiin oikeuteen.

"Te sanotte veljeäni tyranniksi", lausui hän syyttäjälle,
Fouquier-Tinvillille, ja tuomareille, "mutta jos hän olisi ollut
tyranni, ette te olisi istunut täällä enkä minä seisonut teidän
edessänne!"

Prinsessan poistuessa salista, ei Fouquier-Tinville voinut pidättäytyä
lausumasta:

"Täytyy tunnustaa, ettei hän esiintuonut ainoatakaan valitusta."

"Mitähän Ranskan Elisabethillä olisikaan valittamista", kysyi
presidentti ivallisesti nauraen. "Emmekö ole koonneet hänen ympärilleen
hänen arvoistensa hovin? -- Kun hän giljotiinin juurella näkee
ympärillään uskollisen aatelin, ei mikään estä häntä luulemasta
olevansa siirretty Versaillesin salonkeihin."

Ylimyshovin, jota hän tarkoitti, muodosti kaksikymmentäkolme aatelista
miestä ja naista, jotka oli tuomittu kuolemaan samalla kertaa kuin
prinsessa Elisabeth.

Uhrit vietiin kuolemaantuomittujen saliin, ja Elisabeth puhui rohkeasti
ja lohduttavasti heille kaikille.

"Meitä ei vaadita, kuten marttyyreja, luopumaan uskostamme", sanoi hän.
"Meitä vaaditaan ainoastaan uhraamaan kurja elämämme. Antakaamme
silloin alttiisti Jumalalle tämä vähäinen uhri."

Prinsessa oli ensimäinen, joka nousi vaunuihin, ja häntä seurasi
seitsemänkymmentäkuusivuotias markiisitar de Senozan.

Kuolemaantuomitut asetettiin giljotiinin eteen; kaikki osottivat
ihmeteltävää mielenlujuutta.

Ensimäisenä huudettiin nimeltä kreivitär Croslus d'Amboise. Hän niiasi
syvään Elisabethille.

"Jos teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsee syleillä minua, niin
olisin saavuttanut toiveitteni päämäärän", lausui hän.

"Varsin kernaasti", sanoi prinsessa, "sen teen sydämestäni."

Muille naisille suotiin sama armo, ja herrat suutelivat kunnioittavasti
hänen kättään.

Useita päitä oli jo pudonnut, kun ääni rahvaan joukosta huusi:

"Miten syvään hänelle niiattaneekin, on hän kaikissa tapauksissa nyt
ehtinyt yhtä pitkälle kuin itävallatarkin."

Elisabeth kuuli nämä sanat ja sai silloin vasta varman tiedon natonsa
kuolemasta.

"Suotakoon meidän saada kohdata toisemme taivaassa", sopersi hän.

Hän nousi viimeisenä mestauslavalle. Kun hänen kätensä sidottiin, valui
kaulaliina alas paljastaen hänen hartiansa, jolloin neitsyt Marian
kuvalla varustettu hopeinen medaljonki, jota hän kantoi kaulassaan,
tuli näkyviin.

Mestaaja tahtoi temmata medaljongin häneltä pois.

"Äitini nimessä pyydän teitä peittämään hartiani", sanoi Elisabeth.

Ne olivat viimeiset sanat, jotka hän eläissään puhui.

Hänen päänsä putosi, mutta väkijoukko ei osottanut vähintäkään
ilonmerkkiä. Huutoon: "Eläköön tasavalta!" ei seurannut vastausta.

       *       *       *       *       *

Tammikuun 19. p:nä 1794 oli suutari Simon luopunut toimestaan
Templessä. Seitsemän kuukauden kuluessa oli hänen onnistunut tehdä
kauniista ja lahjakkaasta kuninkaanpojasta sairaloinen raukka, joka oli
turmeltu sekä ruumiin että sielun puolesta.

Simonin muutettua pois, jätettiin pojan silmälläpitäminen
vanginvartijan asiaksi. Huone, jossa Ludvig XVI:nnen kamaripalvelija
oli asunut ja jota Simonin vaimo oli käyttänyt sairashuoneena,
varustettiin nyt hänelle asunnoksi. Porstuaan vievä ovi naulattiin
kiinni. Keskelle ovea hakattiin neliskulmainen aukko, joka varustettiin
ylös sekä alas lykättävällä rautaristikolla ynnä pienellä laudalla,
jolle portinvartija voi asettaa ruuan sekä vanki sen, minkä hän halusi
lähettää takaisin.

Huonetta lämmitettiin vain porstuasta johdetulla uunintorvella ja
valaistiin vain lampulla, joka ripustettiin rautaristikolia varustetun
aukon ulkopuolelle. Auringon valo ei päässyt koskaan huoneeseen. Siinä
istui Ranskan valtaistuimen perillinen monet kuukaudet ilman
minkäänlaista työtä tai askaroimista sekä näkemättä edes sitä kättä,
joka ojensi hänelle ruuan.

Hänen jo ennestään heikot silmänsä tulivat nyt valon ja ilman
puutteesta melkein sokeiksi. Nekin vähäiset voimat, jotka suutarin
rääkkäyksiltä olivat säilyneet, hupenivat lakkaamatta. Häntä vaivasivat
paiseet, ja onnettomuuden kukkuraksi hivutti häntä ankara kuume.

Simon oli ollut julma vainooja, mutta siitä huolimatta ikävöi lapsi
häntä. Simonin vaimo oli ollut oikea syöjätär, joka oli lyönyt ja
survinut häntä, mutta hän oli toisinaan kuitenkin säälinyt
kuninkaanpoikaa.

Kohta ei Kaarle Ludvig kyennyt enää pitämään vankilaansa puhtaana eikä
vapisevilla käsillään pitelemään tinalautasta tai vesiruukkua.
Liikkumatonna makasi hän kohentamattomalla vuoteella. Usein näki hän
hiirien ja rottien syövän sen ruuan, jota ei viitsitty tuoda hänen
vuoteensa viereen ja jota hän ei itse kyennyt noutamaan.

Heinäkuun 27. p:nä 1794 tarkasti Barras vankilan. Hän halusi nähdä
pientä ruhtinasta. Rautaristikko avattiin, ja ensi kertaa puoleen
vuoteen näki Kaarle Ludvig ihmisolennon.

Kauhusta puolitainnoksissa ollen huusi hän:

"Minä en sano mitään pahaa vartijoistani."

Barras mykistyi nähdessään tämän lapsen, jonka tauti ja kurjuus olivat
jo lopen tuhonneet.

Viimein sanoi hän:

"Minä teen ankaran kanteen tässä huoneessa vallitsevan likaisuuden
johdosta."

Hän kysyi Kaarle Ludvigilta ystävällisesti ja lempeästi, miten hänen
terveytensä laita oli.

Syyskuun 1. p:nä samana vuonna murrettiin ovi auki ja rautaristikolla
varustetut ikkunat määrättiin avattavaksi, niin että raitis ilma ja
päiväpaiste jälleen pääsi huoneeseen.

"Mikset sinä syö, Kaarle?" kysyi muuan hänen vartijoistaan. "Sinun
pitäisi syödä."

"Ei", vastasi lapsi, "minä tahdon kuolla."

Lääkäri haettiin, ja kuninkaanpoika sai siitä päivästä alkaen parempaa
hoitoa, muttei mikään inhimillinen voima kyennyt häntä pelastamaan.

Kesäkuun 8. p:nä 1795 kello 3 jälkeen puolenpäivän kuoli hän kymmenen
vuoden, kahden kuukauden ja kahdentoista päivän ikäisenä. Hän kuoli
äitinsä nimi huulillaan.

Niin kuuluvat viralliset kertomukset. Mutta kysymys siitä oliko se
todellakin Ludvig XVI:nnen ja Marie Antoinetten lapsi, joka kuoli
Templessä ja haudattiin erääseen Saint-Marguérite-kirkkomaan nurkkaan,
on vieläkin, enemmän kuin sadan vuoden kuluttua, ratkaisematon.

Lasne, joka oli vanginvartijana Templessä, on oikeudessa todistanut,
että hän vei Kaarle Ludvig Capetin ruumiin kirkkomaalle ja että hän
omin silmin näki sen tulleen haudatuksi. Kaksi lääkäriä, Pelleton ja
Dumangin, allekirjoittivat molemmat samalla kertaa asiakirjan, jossa
ilmoittivat että he Templessä olivat avanneet ruumiin.

Lasnen kertomuksen mukaan oli kuninkaanpoika kuollut muka 8. p:nä
"prairialia" (kevätkuuta), mutta konventin asiakirjoissa tavataan
kuulutus 14. p:ltä "prairialia", jossa kehotetaan etsimään
Capetin poikaa kaikilla Ranskan maanteillä. Ja lääkärien
ruumiinavauspöytäkirjassa sanotaan vain: "Meille jätettiin ruumis,
jonka sanotaan olevan Kaarle Ludvig, Normandian herttua."

Jälestäpäin nousi varsin kiivas väittely molempien lääkärien välillä
tästä asiasta. Pelleton väitti, että hän luuli avanneensa nuoren
kuninkaan ruumiin; Dumangin sitä vastoin epäili tätä seikkaa.

Varsin moni sekä Ranskassa että sen ulkopuolella uskoo edelleenkin,
että vartijat lahjusten taivuttamina olivat päästäneet kuninkaanpojan
pois vankilasta sekä että sairas ja mielenvikainen lapsi oli pantu
hänen sijaansa. Tätä otaksumaa eivät myöhempien aikojen tutkimukset ole
näyttäneet vääräksi. Vuonna 1894 kaivettiin nimittäin toistamiseen
Saint-Marguérite-kirkkomaalla ylös samainen luuranko, joka v. 1846
toimitetussa tutkimuksessa luultiin tunnetun kymmenvuotiaan Kaarle
Ludvigin luurangoksi. Mutta tällä kertaa selittivät etevät tiedemiehet,
ettei luuranko mitenkään voinut olla Kaarle Ludvigin, vaan henkilön,
jonka ikä on täytynyt olla kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vuoden
vaiheilla.

Hämäryys, joka verhoaa kuninkaanpojan kohtalon, tekee ymmärrettäväksi
sen seikan, että niin monet henkilöt vuosien kuluessa ovat esiintyneet
tavoitellakseen Ranskan kruunua.

Prinsessa Marie Thérèse, sittemmin Angoulêmen herttuatar, sai
kiusakseen lakkaamatta vastaanottaa kirjeitä henkilöiltä, jotka
ilmoittivat olevansa hänen veljensä. Hän on kertonut yhtenäkin päivänä
saaneensa kokonaista kaksikymmentä kirjettä henkilöiltä, jotka kaikki
väittivät olevansa Marie Antoinetten ja Ludvigin poika.

Näitten väärien kruununtavoittelijain historia ei kuulu tämän
kertomuksen puitteisiin. Yksi ainoa heistä, kelloseppä Naundorff, joka
kuoli Hollannissa elokuun 10. p:nä 1845, oli ulkomuodoltaan pettävästi
Bourbonsuvun jäsenten näköinen, ja hänellä oli aikoinaan paljon
puoltajia.

Hänen leskensä ja lapsensa haastoivat v. 1850 herttuatar Angoulêmen ja
herttua Berryn lapset Ranskan oikeuksiin. He vaativat tulla laillisesti
tunnustetuiksi Ludvig XVI:nnen jälkeläisiksi, mutta menettivät jutun.
V. 1874 panivat he oikeudenkäynnin uudelleen vireille, mutta joutuivat
toistamiseen alakynteen.

Ludvig XVII:nnen tomua ei ole koskaan löydetty. Mitään eittämätöntä
todistusta siitä, että hän on kuollut synnyinmaassaan, ei ole olemassa.
Pieni lapsenmiekka, jota säilytetään Invaliidihotellin asekokoelmassa
Pariisissa, on niitä harvoja muistoja, joita Ranskalla on tästä
maattomasta kuninkaastaan, jonka elämä oli kyllä niukka vuosiltaan,
mutta sitä runsaampi kärsimyksiltään.

Miekassa on seuraava kirjoitus:

"Tämä miekka on ollut Ludvig XVI:nnen pojan oma. Hän oli kruunuton
kuningas, eikä hänen hautaansa tunneta. Kohtalo tahtoi, että hänen tuli
omistaa miekka, hänen, joka oli niin mahtavien kuningasten jälkeläinen,
mutta joka ei koskaan tullut taistelemaan muita kuin Simonia vastaan,
jonka hän voitti kärsivällisyydellään."

       *       *       *       *       *

Prinsessa Marie Thérèse oli Templessä ainoa, joka ei aavistanut, että
vankilasta kuljetettiin pois ruumista, jonka sanottiin olevan hänen
veljensä. Myöskään ei hän pitkään aikaan aavistanut, että prinsessa
Elisabeth oli kuollut.

Sen jälkeen kuin hänen tätinsä vietiin pois, vietti hän viisitoista
kuukautta ihan yksin, vaipuneena surullisiin ja katkeriin
mietteisiinsä. Hän parsi sukkiaan, paikkaili kenkiään ja luki uudelleen
ja yhä uudelleen tätinsä rukouskirjoja.

Tätinsä oli totuttanut hänet tulemaan toimeen muitten avutta, ja paitsi
sitä oli täti opettanut, ettei hänen pitänyt laiminlyödä mitään
tilaisuutta, jolla saattoi suojella terveyttään.

Hän oli neuvonut prinsessaa joka päivä valelemaan lattiaa vedellä,
pysyttääkseen ilman huoneessa raittiina, ja lopuksi oli hän neuvonut
prinsessaa liikunnon saamiseksi astumaan nopeasti tunnin ajan
edestakaisin huoneessa.

Syyskuussa 1795 sai hänen entinen opettajattarensa, rouva de Tourzel,
luvan käydä hänen luonaan. Rouva de Tourzel kysyi, mitenkä hän
tunteellisella mielellään oli voinut kestää niin paljon onnettomuuksia.

"Ilman uskonnon apua olisi se ollut minulle mahdotonta", vastasi Marie
Thérèse.

Ja hän lisäsi, että hän kauan aikaa oli ollut niin väsynyt
yksinäisyyteen, että oli sanonut itselleen: "Jos minulle seuraksi
annettaisiin ihmisolento, joka ei olisi suorastaan peto, en voisi olla
häntä rakastamatta."

Uusi ja parempi tila oli sentään seurannut hirmuvaltaa Ranskassa.
Päätettiin lähettää kuninkaantytär Wieniin Lafayetten, Lamethin ja
useiden muiden sotavankien vastineeksi.

Maanpako ei näyttänyt olevan Marie Thérèsestâ vankilaa mieluisempi.

"Minä valitsisin ennemmin kaikkein vaatimattomamman asunnon Ranskassa
kuin kaikki ne kunnianosotukset, jotka kaikkialla odottavat
minunlaistani onnetonta ruhtinatarta", sanoi hän.

Kulkiessaan Ranskanmaan rajan yli, silmäsi hän vielä kerran takaisin.
Rakkaus siihen maahan, joka oli nähnyt hänen esivanhempainsa suuruuden,
sulautui hänen katkerien muistojensa kanssa yhteen, ja kyyneleet
täyttivät hänen silmänsä.

"Minä lähden surren Ranskasta", sanoi hän, "ja pidän aina sitä
isänmaanani."

Tammikuun 9. p:nä 1796 saapui hän Wieniin, kolme vuotta sen jälkeen
kuin hänen isänsä mestattiin.

Hänen kasvonsa, joilla Ludvigin hyväntahtoisuus ja Marie Antoinetten
vilkasmielisyys yhtyneenä kuvastui, puhuivat nyt vain kestetyistä
kärsimyksistä. Hymyn ei nähty milloinkaan karkelehtivan hänen
huulillaan. Hän antoi huoneeseensa pystyttää uurnan kuoleman
vertauskuvana, ja tämän uurnan edessä vietti hän suuren osan päivää.

Puolineljättä vuotta oleskeli hän itävaltalaisessa pääkaupungissa,
jossa ei tuntenut itseään vapaaksi eikä onnelliseksi. Tämän ajan
kuluttua sai hän vihdoin luvan matkustaa setänsä, Provencen kreivin
luo, ja kesäkuussa 1799 meni hän naimisiin serkkunsa, Angoulêmen
herttuan kanssa, mikä jo vanhastaan oli ollut hänen vanhempiensa
toivomus.

Vielä elossa olevat Bourbonit, jotka olivat löytäneet turvapaikan
Miittavan kaupungissa, karkoitti keisari Paavali sieltä (tammikuussa
1801). Siitä saakka viettivät he kuljeskelevaa elämää, kunnes viimein
löysivät väliaikaisen turvapaikan Englannissa.

Vuosi 1814 muodostui valonvälkähdykseksi Marie Thérèsen elämässä, joka
kauan oli ollut pimeä ja synkkä. Huhtikuun 24. p:nä nousivat hän ja
Ludvig XVIII maihin Calaisissa ja toukokuun 3. p:nä saapui hän
Pariisiin setänsä seurassa. Vaunuja, joissa he istuivat, veti kahdeksan
valkoista hevosta; kaduille oli siroteltu kukkia, talot oli koristettu
kukkaisköynnöksillä; riemu ja ihastus olivat sanomattomat.

Kun mestatun kuningasparin lapsi astui surullisen kuuluisaan linnaan,
jota hän ei ollut nähnyt sitten elokuun 10. päivän 1792, tuli sata
valkopukuista tyttöä häntä vastaan, kantaen liljoja käsissään. He
notkistivat polvensa hänen edessään ja sanoivat:

"Ludvig XVI:nnen tytär, siunaa meitä!"

Mielenliikutus valtasi hänet, ja hän vaipui pyörtyneenä maahan.

Napoleonin pako Elbalta ja hänen satapäiväinen hallituksensa ajoivat
taasen Marie Thérèsen ja muut Bourbonit maanpakoon.

Kun Angoulêmen herttuatar toistamiseen saapui Pariisiin, ei hänellä
ollut enää mitään turhia toiveita.

Helmikuun 13. p:nä 1820 seisoi hän lankonsa, Berryn herttuan
kuolinvuoteen ääressä.

"Ole rohkea, veljeni", sanoi Marie Thérèse hänelle, "ja jos Jumala
kutsuisi sinut luokseen, niin sano isälleni, että hänen täytyy rukoilla
Ranskan ja meidän puolestamme."

Vallankumous v. 1830 ajoi hänet jälleen maanpakoon, joka tällä kertaa
päättyi vasta hänen kuollessaan.

Marie Thérèse oli lapseton, ja kesäkuun 1. p:nä 1844 tempasi kuolema
hänen puolisonsa. Leskenä asusti hän kreivi Chamborgin luona, joka
rakasti häntä enemmän kuin omaa äitiään. Hän kuoli Frohsdorfissa 8.
p:nä lokakuuta 1851 lähes seitsemänkymmenenkolmen vuoden ikäisenä, --
viisikymmentäkahdeksan vuotta ja kolme kuukautta äitinsä mestauksen
jälkeen.

Hänen viime toivomuksensa oli saada levätä Ranskanmaan povessa. Mutta
tämä toivomus ei täyttynyt. Angoulêmen herttuatar on haudattuna
fransiskaanikappelissa Goriziassa puolisonsa, appensa ja setänsä,
Kaarle X:nnen vieressä.

Kivessä, joka peittää hänen tomuaan, luetaan seuraavat sanat:

"O, vos omnes qui transitis per viam, attendite et videte si est dolor
sicut dolor meus!" ("Oi, te, jotka kuljette tästä ohi, katsokaa ja
nähkää, onko mitään surua niin suurta kuin minun suruni!").

       *       *       *       *       *

Bourbonin palatessa Ranskaan, ei ollut enää sitä kirkkomaata jälellä,
jolla Marie Antoinette ja Ludvig XVI olivat haudatut. Mutta muuan
kuningasmielinen Desclozeaux, oli ostanut paikan suojellakseen
kuninkaansa ja kuningattarensa jäännöksiä.

Se oli vain tavallinen puistikko, Rue d'Anjoun varrella, kun Ranskan
kansleri tammikuun 18. p:nä 1815 oli siellä läsnä ruumiita etsittäessä.

Kun oli kaivettu koko päivä, tavattiin vihdoin Marie Antoinetten
ruumisarkun jäännöksiä. Löydettiin ihmisenluita, muutamia
vaateriekaleita, kaksi sukkanauhaa sekä kuningattaren pää. Muuan
läsnäoleva hovimies oli vielä huomaavinaan suun vaiheella piirteen,
joka muistutti hänen hymyään.

Tammikuun 19. p:nä tavattiin niinikään kuninkaan jäännökset.

Löydetyt jäännökset pantiin kahteen sinkkiarkkuun, jotka suuremmoisilla
kirkollisilla juhlamenoilla saatettiin Saint-Denisissä olevaan
kuninkaanhautaan.

       *       *       *       *       *

Versailles ja Triano seisovat vielä tänäkin päivänä Ludvigin ja Marie
Antoinetten loistopäivän muistona. Vielä näytetään sitä makuuhuonetta,
jota kuningatar ykdeksäntoista vuotta käytti Versaillesissa, jossa
kaikki hänen lapsensa näkivät päivänvalon ja josta hänen täytyi
puolialastonna paeta tuona muistettavana lokakuun 6. päivänä. Ja
pienessä Trianossa on tunnollisesti koottu joukko pikku kapineita,
jotka muistuttavat onnetonta kuningatarta, tämän paikan muinaista ja
siihen niin suuresti kiintynyttä haltijaa.

Tuileriat ovat palaneet. Ei ole olemassa kiveä kiven päällä siitä
salista, jossa ranskalaisten kuningas ja kuningatar tuomittiin
mestattavaksi, tai Temple-tornista, joka oli ollut kuninkaallisten
vankilana. Vallankumouskentälle on annettu toinen nimi, "Place de la
Concorde" ("Sopumielen paikka"). Kaksi mahtavaa suihkulähdettä kohoaa
sillä paikalla, jossa giljotiini seisoi, "mutta koko maailman
suihkukaivot eivät voisi pestä pois sitä verta, joka on tässä paikassa
vuotanut", sanoo muuan ranskalainen kirjailija.

Niistä rakennuksista, jotka ovat nähneet Marie Antoinetten kovimmat
kärsimykset, on sadan vuoden kuluttua säilynyt vain Conciergerie.
Hurskaat mietelauseet, jotka kuningatar piirsi neulalla seinään, on
aikoja sitten peitetty laastilla, mutta kopissa rippuva Kristuksen kuva
kuuluu olevan sama, jonka edessä hän joka päivä toimitti hartauttaan.

Sille paikalle, josta kuninkaan ja kuningattaren ruumiit löydettiin,
rakennutti Ludvig XVIII sovintokappelin. Vallankumous on seurannut
vallankumousta, kuningasvaltaa on seurannut toinen keisarivalta, mutta
tähän saakka on "Chapelle expiatoire" saanut rauhassa seistä
pääkaupungin melussa.

Joka vuosi lokakuun 16. p:nä on tämä pikku kappeli aamusta iltaan
täynnä surupukuisia miehiä ja naisia. Kaikki mitä Pariisissa on vanhaa
aatelia, kokoontuu silloin sinne; piispat lukevat messun, ja seppeleitä
lasketaan sen marmoripatsaan juurelle, joka esittää Marie Antoinettea,
uskonnon tukemana, ja jonka jalustaan on piirretty hänen viimeinen
kirjeensä prinsessa Elisabethille. -- -- --

Maria Teresian vanhimman tyttären tuomio on aikojen kuluessa ollut
monien vaiheiden alaisena. Heti hänen kuolemansa jälkeen ja hänen
traagillisen kohtalonsa vaikutuksesta olivat sekä ystävät ja vihamiehet
taipuvaiset tuomitsemaan häntä lempeästi.

Sen jälkeen kun järjestys palautettiin Ranskaan, tuli tuomio
ankarammaksi. Hetkellinen mielivaikute kylmeni, ja useat
vallankumoukseen osallistuneista koettivat supistaa omaa vastuutaan
itävaltalaisen keisarintyttären kustannuksella. Vanhat, häntä vastaan
suunnatut herjauskirjoitukset vedettiin päivänvaloon, vanhat syytökset
otettiin jauhettavaksi uudelleen, tosin vähemmin kiihkeässä muodossa,
mutta ei silti sitä vähemmällä innolla.

Kun Bourbonit vähäksi aikaa pääsivät uudelleen valtaan, niin mieliala
jälleen läikähti toiseksi. Ja tänä aikakautena julkaistiin monia
muisto- ja puolustuskirjoituksin panetellusta kuningattaresta.

Mutta yhtä vähän kuin hänen ystävänsä ovat olleet oikeassa häntä
yleisesti ihaillessaan, yhtä vähän ovat hänen vihamiehensä olleet
oikeassa häntä yleisesti moittiessaan. Marie Antoinette oli liiaksi
puolueellinen ystävyyssuhteissaan ja liiaksi kykenemätön käsittämään
kansan oikeutettuja vaatimuksia. Hänen huvitteluhalunsa, hänen
tuhlaavaisuutensa ja hänen korskeutensa olivat samaten omiansa
ylläpitämään sitä vihaa, jonka leimahtamiseen häntä vastaan ei
puuttunut syytä.

Mutta joskaan nykyajan tutkijat eivät ole voineet täydellisesti liittyä
hänen puolustajiinsa, voivat he tuskin silti olla myöntämättä, etteivät
hänen panettelijansa, kaikista ponnistuksistaan huolimatta, ole voineet
esiintuoda muuta kuin nuoruuden aiheuttamia varomattomuuksia, ja että
jälkimaailma on julistanut hänet vapaaksi niistä syytöksistä, joita
vihamielinen osa hänen aikalaisistaan vieritti hänen päälleen.

Kuka voi säälittä ajatella hänen elämänsä viimeisiä vuosia tai kieltää,
ettei hänen rangaistuksensa ollut liian kova, miten paljon hän
lieneekin rikkonut! -- Pahimmistakin rikoksentekijöistä ovat vain
harvat saaneet edes lähennelkään kärsiä niin paljon kuin Lothringin ja
Itävallan Marie Antoinette, Ranskan ja Navarran hallitseva kuningatar.
Vähimpiin hänen kärsimyksiinsä voidaan lukea väkivaltaisen kuoleman
pelko, joka ei liene ollut hänelle vieras ainoanakaan päivänä lukien
lokakuun 5. päivästä 1789 lokakuun 16. päivään 1793. Paljoa kipeämmin
loukkasivat hänen ylpeätä, vallanhimoista sieluaan halpamaiset
syytökset, joilla lakkaamatta vainottiin hänenlaistaan naista, joka
ennen oli tottunut vain ylenpalttisiin kunnianosoituksiin.

Ja kuitenkin eivät nuo lukemattomat, jokaisena vallankumouksen
merkkipäivänä hänelle saatetut loukkaukset olleet juuri mitään,
verrattuna hänen erottamiseensa puolisostaan, prinsessa Lamballen
murhan, hänen rakkaimman lapsensa tahalliseen turmelemiseen ja hänen
omaan retkeilyynsä mestauslavalle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Marie Antoinette" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.