Title: Alfrida
Author: Lähde, Vihtori
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Alfrida" ***


ALFRIDA

Kirj.

VIHTORI LÄHDE



Kuopiossa,
O. W. Backman'in Kirjapaino,
1900.



I.


-- Otetaanhan vielä pari pulloa?

-- Niin, otetaan -- ja sitten katsellaan, kuinka noiden peli alkaa
luistaa! -- Minä luulen, että tuo pieni pietarilainen mies mielii tuota
toista nylkeä.

-- Niin luulen minäkin. Hän on nyt antanut toisen vähän voittaa ensin;
mutta, hänen silmistään ja liikkeistään päättäen, se on
vaan kettumaisuutta. -- Vanha, Pietarissa temppunsa oppinut
"biljaardipeluri"!

Näin haasteltiin eräässä ravintolassa Tampereella.

Toinen pelaajista, jonka katselijat päättivät pelissä häviävän, on
pitkä, hoikkavartaloinen mies -- kasvonpiirteet ovat säännölliset.
Pitkät, tummahkot viikset verhoovat hyvännäköisessä hymyssä olevia
huulia. Silmät ovat sopusoinnussa suun kanssa. Ja hän itse näyttää
tahtovan olla sopusoinnussa koko maailman kanssa. -- Ei kumma, jos hän
häviikin pelissä tuon pienen, vilkkaan pietarilaisen ketun kanssa. Ja
hän hävii, vaikka lyökin tottuneen kädellä, sillä hän koettaa
vaikeintakin palloa katsomatta, jos jättääkin toiselle aseman. --

Ensin pelataan viidenkymmenen pennin palloja. Toinen esittelee markan
palloja, hän suostuu -- ja kun on jonkun verran hävinnyt, esittelee hän
itse kahden markan palloja, voittaakseen pikemmin häviönsä takaisin.
Häviötä karttuu kuitenkin aina enemmän. Olut, jota joka lyönnin jälkeen
naukataan, alkaa myös vaikuttaa häviöksi.

-- Kaksikymmentä markkaa! huutaa pikku mies.

-- Kolmekymmentä -- neljäkymmentä!

Toisen onneksi, toisen onnettomuudeksi lyö ravintolan suuri seinäkello
kaksitoista. Ravintoloitsija nappaa pallot "biljaardilta".

Hävityt rahat maksetaan, juodaan vielä joku lasi olutta ja sitten
hoiperrellaan ulos -- --

       *       *       *       *       *

Niin, niin. Kymmenen markkaa on jäljellä. Sinne ne menivät kapakkaan
rahat -- ja minun kun piti antaa äidilleni, mumisee itsekseen tuo
"pitkä, hoikkavartaloinen mies", jolla kasvonpiirteet ovat
säännölliset, silmät sopusoinnussa suun kanssa ja joka itse näyttää
tahtovan olla sopusoinnussa koko maailman kanssa. Ja hän astua haapuroi
pitkin katua, tietämättä -- minne?

Minne hyvänsä, vaan ei vielä kotiin! Ei siellä saa unta kuitenkaan.
Huh! Yksin siellä! -- Koska rahat ovat näin menneet, niin menkööt
loputkin!

Pitäähän sitä vielä saada olutta -- päätä kivistää -- ja sitten -- --

-- Ajuri hoi! -- --

-- Ptruu!

-- Löydättekö ilopaikkaan?

-- On sitä ennen löydetty.

-- Sitten mennään ja nopeaan!

-- Pitääkö olla vaan yksi?

-- Sitä parempi.

-- Mennään sitten tuonne etäämmälle katsomaan. -- Kyllä tuossakin
olisi, mutta on kaksi. -- --

-- Ptruu! -- Ajuri pysäyttää hevosensa ja jättää sen noin sinänsä kadun
laiteelle seisomaan. Hän menee vasemmalla olevan pitkän, kellahtavan
rakennuksen perimmäisen ikkunan alle -- koputtaa sitten siinä varovasti
piiskansa varrella aliruutuun.

Huoneeseen lemahtaa tuli ja verhon takaa ikkunasta ulos kurkistamaan
tulla sipasee valkea haamu.

-- Kuka siellä? kysyy haamu. Ääni kuuluu areksivalta.

-- Kyllä sinne saa mennä, kun hiljaa menette, selittää ajuri,
palattuaan tuon pitkän, hoikkavartaloisen herran luo, jolla
kasvonpiirteet ovat säännölliset, silmät sopusoinnussa suun kanssa. --

-- Vai niin. Mitä olen velkaa?

-- Seitsemänkymmentäviisi penniä.

-- Hyvää iltaa! -- Uh, kuinka minun on vilu! Eikö siellä ulkona ole
hyvin kylmä? -- --

Punaisella paperi-uutimella verhottu lamppu valaisee hienosti huonetta,
joka on jotakuinkin siisti: kalustettu sohvalla pöytineen, tuolilla,
piirongilla ja sängyllä -- lattialla paksut hulpiomatot.

Mies seisahtuu keskelle lattiaa -- näyttää niin omituiselta. Hän ei
puhu mitään.

-- Mikä Teitä vaivaa?

Nainen katselee miestä ja -- käy totiseksi hänkin.

-- Ei mikään, mumisee mies. On vaan kylmä. Voisinko saada olutta?

-- Kyllä. Istukaa, olkaa hyvä!

Kumpikin katsovat toisiinsa -- näyttävät hämmästyneiltä.

-- Mitä katsotte niin tarkkaan? -- kysyy nainen.

-- Katsonhan vaan; mutta miksi Tekin katsotte?

-- Hm. -- Mutta Tehän pyysitte olutta. Heti -- heti tuon.

Hän istuu sohvalle, tuo mies. Nainen tuo lasit ja pullon. Sitten istuu
hänkin.

Taaskin äänettömyys. Kumpikin katsovat toisiinsa.

Mies raukka! Hän näyttää tahtovan heittäytyä naisen syliin. Silmät
tahtovat tunkeutua läpi naisen. -- Kuitenkin istuu hän liikkumatta.

Nuo säihkyvät silmät, mustat kiharat otsalla, vähän kaareva nenä, tuo
suu, solakka vartalo, puhe!

-- Juodaanko olutta?

-- Olkaa hyvä! Sama äänettömyys ja katse -- --

-- Saanko kysyä, mikä Teidän nimenne on?

-- Anna Alfrida.

-- Alfrida, kaunis Alfrida! -- huudahtaa mies ja heittää kätensä tytön
vyötäisille, heittää niin, kuin ei aikoisi koskaan hellittää.

-- Herra Jumala -- mikä Teitä vaivaa? -- huudahtaa tyttö ja hieno
suuttumisen puna nousee poskipäihin.

-- Alfrida! -- kuiskaa mies hellästi -- --

-- Saanko minäkin kysyä, mikä on Teidän nimenne? -- jatkaa tyttö,
antaen täyteläisten huultensa hymyillä hurmaavan hekumallisesti, mutta
samalla musertavan pisteliäästi.

-- Kalle, -- vastaa miesparka, jota nyt huumaa kiihkoisa intohimo ja
vaivaa samalla kiusallinen nolous.

-- Kalle! -- Eikö muuta!

-- Aukusti.

-- Aukusti! -- toistaa tyttö ja taputtaa miestä poskelle -- suutelee.

-- Mitä tämä nyt oikein on? Pidättekö Te minusta, vai oletteko hullu?
-- huudahtaa Alfrida. Ääni värähtelee surullisen ärtyisästi ja
silmäkuoppiin ilmenee jotain painavaa.

-- E--n, vaan -- --

-- Mutta minä pidän Teistä! -- jatkaa tyttö reippaasti ja heleästi. Hän
vetää Aukustia, joka aikoo itsensä irroittaa, ja likistää häntä
syliinsä -- hymyillen veitikkamaisesti.

-- Tehän pidätte kaikista.

-- Kuka sen on sanonut, että minä kaikista pidän?

-- Hm. -- Pidättehän Te kenestä hyvänsä, kuka vaan luoksenne tulee.

-- Te pidätte siis myös kaikista, joiden luo menette.

-- En; ja sitä paitsi olen toisen kerran eläissäni tällaisessa
paikassa.

-- Niin, niin -- vai toisen kerran! Saman tekevä; kyllä vielä kerkiitte
käymään useamman -- --. Vai minä pitäisin kaikista, jotka käyvät
luonani -- kylläpä olisi pitämistä!

-- Mutta miksi sanoitte pitävänne minusta?

-- Sanoinhan leikilläni -- ja sitä paitsi onhan minulla lupa pitää, kun
kerta olette tullut luokseni -- -- "Aukusti"! -- Se oli silloin, niin
--. Minulla oli kerta "Aukusti", hyvin Teidän näköisenne, ja minä
rakastin häntä. -- Oih! -- Te ette usko, että tällainen ihminen olisi
koskaan puhtaasti rakastanut; vaan -- se oli silloin. Joll'en sitä
silloin olisi, en varmaan myös olisi, mitä nyt olen -- --.

-- Alfrida! Rakastanut olen minäkin, rakastanut ja kärsinyt.

-- Siis Tekin! Kuka? -- ketä? -- -- Ah; ei keskustella näistä! Se on
joutavaa. Parempi, että menette pois täältä!

-- Enkö saa jäädä? Miksi jäädä? Mitä hyötyä? Minä haluan -- No, kuinka
tahdotte!



II.


-- Hyvä Aukusti! Sinä et saa olla turhamainen! Sinä tiedät, mikä minä
olen. Sinä luulottelet nyt pitäväsi minusta, mutta huomenna voit jo
ajatella toisin. Ja jos vaikka rakastuisitkin, mitä siitä? Tämmöisenä
kuin olen, en minä saata enää yksin sinulle kuulua -- minähän kuulun
kaikille. Miksi sen tähden käytkään täällä niin useasti? Ole hyvä ja
mene nytkin kotiisi!

Alfrida heittäytyy tuolin karmilla lepäävälle käsivarrelleen, vaipuu
ajatuksiinsa ja huokaa hetken perästä hiljaa, mutta raskaasti:

-- Minä kurja! Kaikki on mennyt -- eloni onni ainaiseksi kadonnut!
Jäljellä on vaan kuolema ja helvetti.

Sitten syöksyy hän äkkiä seisaalleen, iskee tuimasti silmänsä Aukustiin
ja huutaa:

-- Mene pois, oitis pois! Elä kiusaa minua! Tiedä, että kärsin sinun
olostasi täällä! -- Mutta kohta hän jatkaa levollisemmin (silmissä
kuvastuu hellyyttä ja vilahtaa kyynel): muista, Aukusti kulta, ett'et
turmele elämääsi ja kadota onneasi, niinkuin minä!

Aukusti katsoo totisen kysyvästi Alfridaan ja sanoo tuokion kuluttua:
enkö kuitenkin, hyvä Alfrida, saisi nyt jäädä tänne?

Alfrida tuimistuu uudelleen.

-- Mitä hyötyä siitä? -- vastaa hän. Minulle tulee toisia vieraita;
minä tarvitsen -- rahaa.

-- Hm -- rahaa!? -- --

-- Kuule nyt! Hevonen tulee --. Minun täytyy -- -- Mene nyt, Aukusti
kulta!

-- Minä menen. Hyvästi! -- Hän tarttuu tytön käteen niin hellästi ja
katsoo tyttöä silmiin niin sydämmellisesti säälien.

Alfrida ottaa häntä kaulasta ja katkera kyynel putoo silmästä, kun hän
kuiskaa: Aukusti! Jää tänne, elä mene pois, elä jätä minua! Minä en
laske muita -- --.

Ikkunaan koputetaan.

Alfrida lähestyy ikkunaa. -- Minulla on vieraita, ette pääse.

-- Kiitoksia! Sinä olet hyvä. -- Aukusti taputtaa Alfridaa poskelle.



III.


Taas on Aukusti Alfridan luona.

Tutkiva on Alfridan katse, kun hän kysyy:

-- Sanoppa nyt, Aukusti, mitä todella ajattelet? Sinä olet sanonut
pitäväsi minusta. Voi olla, että olen hänen muotoisensa, josta pidät,
mutt'en hänen tapaisensa. -- Miks'et nai häntä, jota rakastat?

-- Hän on toisen vaimo.

-- Toisen vaimo -- hm -- ja minä olen kaikkien vaimo; yhtä vähän
minusta on sinulle.

-- Eihän meitä ainakaan mikään laki estäisi.

-- Oletko sinä järjeltäsi? Sinä vielä ottaisit minut!? Ei koskaan!
Luuletko, että uskon sellaista? Ei. Aukusti! -- Minä tunnen miehet ja
tiedän, mitä minusta ajatellaan. Elä puhukkaan turhia! -- Tämän hetken
olet taas minun, vaan et kauempaa.

-- Antaa nyt asian olla sinänsä. Mutta tahdotko, hyvä Alfrida,
kuitenkin minulle oikein juurtajaksain kertoa, kuinka olet tällaiseksi
tullut?

-- Miks'en tahtoisi! Kertomus ei ole pitkä: Tahallani elän näin. Ja
tällä en tietenkään vahingoita muita kuin itseäni.

Alfrida huokaa raskaasti. Silmät iskevät terävästi Aukustiin.
Päättävällä äänen painolla, joka värisee viiltävää katkeruutta ja
ilmeistä ylenkatsetta, jatkaa hän:

-- Sama synti aivan, luulen minä, on se teille, miehille, kuin
minullekin, vaikka te ette siitä kärsi, niinkuin minä. Teille se
näyttää olevan luvallista, jopa -- kuulee joskus sanottavan --
välttämätöntäkin. Minulle se on myös kyllä tavallaan luvallista, samoin
välttämätöntä, kun muuten on jo työläs elääkseni maailmassa.

Alfrida herkii puhumasta. -- Äkkiä hykähtävät hänen olkapäänsä, outo,
tulinen kiille välähtää silmistä ja paisuva äänensä vavahtelee, kun hän
jatkaa:

-- Me, tämmöiset naiset, me vaan olemme kelvottomia hylkyjä, kun,
tämmöisiksi kerta jouduttuamme, elämme näin _elääksemme_. Mutta te,
miehet, jotka menettelette samalla tavalla _huviksenne ja himojanne
tyydyttääksenne_, te istutte kelpo miehinä lakia ja oikeutta laatimassa
meille ja muille vaivaisille syntisille, jotka, kerran hairahduttuamme
ehkä lapsellisuudesta tai petoksesta, olemme melkein pakoitetut
jatkamaan huonoa elämää.

Alfrida puhuu niin surullisen varmasti ja niin päättävällä äänen
painolla, että hänen sanansa voimakkaasti tunkeutuvat läpi Aukustin
sielun -- ja sitten surullisena totuutena kumisevat hänen sydämmensä
pohjalla.

Alfrida on koettanut karkoittaa pois mielestänsä tätä surkeata asiaa,
tuota aikamme häpeäpilkkua ja mätähaavaa, jonka uhriksi hän itse on
joutunut; mutt'ei hän ole voinut sitä muuta kuin hetkiseksi. Sen sijaan
on hänen niin useasti väkisinkin täytynyt siellä yksinäisyydessään
kaikkien halveksimana heittäytyä kasvoilleen ja itkeä, itkeä
hillittömästi, kunnes kyyneleet ovat loppuneet.

Nyt herää Alfridassa halu sanoa Aukustille kaikki, mitä hän niin paljon
on itkenyt, huokaillut ja ajatellut. Hän jatkaa:

-- Ne, joita onni on paremmin ohjannut, eivät tahdo meitä enää pitää
seurassaan, ei antaa meille jommoistakaan vakinaista tointa, ei hyvillä
mielin tilapäistä työtäkään. Ja jos antaisivatkin, saisimme kyllä
alituiseen kuulla ja nähdä, kuinka meitä halveksitaan sen tähden, että
kerran --. Vaaditaanko, että meillä, poloisilla, pitäisi olla sydäntä
kärsiä ja tahtoa kestää sitä? Olisiko muilla? -- Miehet, joilla on hyvä
koti, lempeä vaimo, iloiset lapset, rikkautta, kaikkea, mitä
tarvitsevat maailmassa hyvin elääkseen, he tulevat meidän luoksemme,
kun ei sitä vaan kukaan näe, halaavat, suutelevat ja -- hyi! Jos tulen
päivällä kadulla vastaan näitä herroja, jotka öisin haluavat olla
herttaisimpia ystäviäni, eivät he mistään hinnasta tahtoisi edes
tervehtiä. Ja ovatko he kuitenkaan meitä, tämmöisiä naisparkoja,
siveellisesti parempia, puhtaampia? Sen sanokoon tuntonsa, jos heillä
sitä on senkään verran kuin meillä! -- Meitä pidetään sydämmettöminä,
jotka emme pelkää Jumalaa, emmekä häpee ihmisiä. Mutta on meilläkin
sydän, Jumalan luoma, joka voi iloita hyvästä ja kärsiä pahasta, miten
noilla siveellisilläkin ihmisillä, jotka useasti ainoastaan parempi
onni (ei oma etevämmyys) on varjellut syvemmälle lankeemasta, ja joiden
helläsydämmisyys niin usein nähdään hairahtuneitten ankarassa
soimaamisessa ja halveksimisessa. He voivat kuulla ja totella
sydämmensä puhtaita, helliä kuiskeita -- heiltä ei puutu tilaisuutta.
Meidän sen sijaan täytyy tukehuttaa tunteet, kuolettaa sydämmen hellyys
--. Jos rupeisimme puhumaan tunteista, meille siitä vaan makeasti
naurettaisiin.

Alfrida heittää tummakutrisen päänsä (hiukset somasti lainehtien alas
hartioille) hermottomasti Aukustin olkapäätä vastaan ja itkee, itkee
niin hillittömästi, kuin tahtoisi purkaa koko sydämmensä.

Myös Aukusti on liikutettu. --- Jatka, Alfrida! Minä ymmärrän sinua.
Puhu nyt jotain itsestäsi!

Alfrida itkee, itkee niin, kuin ei koskaan lakkaisi. Vihdoin jatkaa
hän:

-- Ja kenen on syy, että meitä onnettomia löytyy? Onko syy vain meissä,
jotka elämme tällä tavalla, vai onko syytä niissäkin, jotka meitä
tarvitsevat? -- Se on heidän oma syynsä, jotka sellaiseen elämään
alentuvat, sanotaan. Oi, naisparkoja! -- Miehillä ei ole edesvastuuta.
Miehet menevät naisten tykö, jotka "mielellään" ottavat heitä vastaan.
Miehet, arvoisat _virkamiehet_, he maksavat käyntinsä meille rahalla,
jota yhteiskunta heille liika runsaasti antaa -- ja heidän tuntonsa on
hyvässä rauhassa. Heidän ei ole pakko tulla luoksemme, vaikka heillä on
rahaa; mutta enemmän on meillä pakko ottaa vastaan heitä, saadaksemme
heiltä rahaa, jotta voisimme elää. Me voisimme tietysti kuolla, mutta
-- niin on opetettu -- sitten ei meillä olisi enää mitään toivoa. Me
odotamme, me toivomme pelastusta, jotain ihmeellistä, pikaista -- ja
uskomme vielä saavamme anteeksi. Oi, kuinka olisinkaan kiitollinen
hänelle, joka minut tempaisi tästä, pelastaisi! Mutta kuka pelastaa?
Kukaan yksityinen ei tohdi -- hän pelkää ihmisten pilkkaa ja minun
edelleen jatkuvaa huonouttani. Yhteiskunta ei tahdo. -- Niin syvälle
langenneet, kuin minä, me olemme luvallisia. Meitä ei rankaise laki.
Yhteiskunta pitää meitä tarvekaluinaan ja -- samalla halveksii meitä.
Onko järjellistä? -- Jos meitä kerran pidetään välttämättöminä, jos
herrat, yhteiskunnan pylväät, meitä tarvitsevat, ja kun kaiketikin
olemme myös ihmisiä, niin pidettäköön meitä sitten ihmisinä, miten
muitakin! Ja miks'ei meillä voi olla puhdas tunto, niinkuin muilla,
koska harjoitamme vain "luvallista" elinkeinoa? Miksi meitä
halveksitaan, miksi pidetään hylkiöinä? -- Salliiko meidän esivaltamme
sellaista, mikä on synti ja joka ansaitsee halveksimista,
harjoitettavan _luvallisena?_

Alfridan korkea rinta kohoaa juhlallisesti ja hän nauraa pilkallisesti
koko tuolle -- --. Pyörähtää sitten kenkänsä korolla äkkiä ympäri ja
astuu huimasti poikki lattian pienempään takahuoneeseen.

Pian palaa hän takaisin, kädessään viinipullo ja pari korkeajalkaista
juomalasia pienellä, pyöreällä tarjottimella. Poskien puna on nyt
entistään rusottavampi.

Aukusti tarkastaa mielihyvällä Alfridan ryhdikkäästi solakkaa vartaloa
ja hänen keveitä, mutta varmoja liikkeitänsä. Tuokion kuluttua
virkahtaa Aukusti:

-- Mutta, hyvä Alfrida, kuinka voisi olla toisin, kuin äsken sanoit? --
Löytyy ehkä puolet miehistä naimattomia, joiden -- --.

-- Täytyy saada himonsa tyydytetyksi naisparkain kustannuksella,
aikonet sanoa. -- Hm -- --. Olisiko Jumala kaikkiviisaudessaan luonut
vaan miehen sellaiseksi, ett'ei hän voi elää ilman naista? -- Joko mies
ja nainen, molemmat voivat elää yksinään tai ei kumpikaan. Ja jos mies
on ulkopuolella avioliittoa naisen kanssa, täytyy sen olla siveellisen
rikoksen, synnin hänelle, jos se kerta naisellekin synti on. Ovatko
miehet, tehneenä samalla tavalla kuin mekin, meitä puhtaampia? Miks'ei
miehiä arvostella yhtä ankarasti? He viettelyksillään ovat alkujaan
meidät tällaisiksi saattaneetkin. -- Jos yhteiskunta tekee oikein,
täytyy sillä olla laki, joka yhtä ankarasti tästä paheesta rankaisee
miehet kuin naisetkin. Eikä ainoastaan laki sitä saa tehdä, vaan
ihmisten koko katsantokannan tulee molempia tuomita samalla tavalla. Me
olemme oikeutetut olemaan ihmisten silmissä ja seuroissa aivan yhtä
hyviä tai huonoja kuin te, miehet, jotka luonamme käytte. -- Mutta on
niin laita, ett'ette te, miehet, katso toisillenne häpeäksi teidän
epäsiveellisyyttänne, kun olette ylimalkaan kaikki sellaisia. Ja te
myös pääasiassa olette yhteiskunnassa määrääjinä ja muodostatte
mielipiteet. Ei siis kumma, jos onkin, niinkuin on: te "kunniallisia",
me taas -- --. Ja jos kerta niin on, ett'ei mies luule voivansa elää
ilman naista, niin naikoon, elköönkä vietelkö ja häväiskö neitosia,
jotka eivät miesten vaarallisia, _helvetillisiä_ houkutteluja ymmärrä,
eivätkä jaksakkaan tarpeeksi vastustaa!

-- Mutta jos mies ei voi elättää vaimoaan ja perhettään, kuinka sitten?

-- Antakoon edes nekin rahat vaimolleen, jotka hän juo ja kantaa
muille! Kuinka paljon tuosta ajan mittaan tulisikaan? -- Ja ilman
sitäkin, voi nainen myös naineena työtä tehdä ja ansaita.

-- Entä lapset?

-- Lapset! -- Joll'eivät mies ja vaimo mitenkään kykene -- mutta
harvoinpa niin tapahtuu -- lapsiansa elättämään ja kasvattamaan,
silloin olkoon yhteiskunnan velvollisuus pitää noista pienokaisista
huolta ja kasvattaa heidät kunnon ihmisiksi! He, tultuaan kelpo
kansalaisiksi, kyllä palkitsevat yhteiskunnan vaivat.

-- Entä äidinrakkaus lapsiin?

-- Jos kellä on niin suuri äidinrakkaus, ett'ei hän henno antaa
lastansa yhteiskunnan hoimeen, yhteiskunnan ylläpitämään
kasvatuslaitokseen -- sillä kasvatuslaitoksen, jossa huolellisesti
kasvatetaan ja hyvin opetetaan, sen tulee olla -- niin voihan hän
sitten hoitaa lastaan tavalla tai toisella -- tietysti rehellisesti ja
kunniallisesti. Ja miks'ei yhteiskunta voi sittenkin olla lapsen
kasvattamisessa ja opettamisessa hänelle avullinen?

-- Niin kyllä, Alfrida hyvä; mutta kuka panee tuon toimeen?

-- Kuka?! -- Joll'ei kukaan yksin, eikä kaikki yhdessä saa hyvää
aikaan, niin annettakoon olla! -- -- Löytyy kyllä seuroja ynnä muita,
joilla kai on tarkoituksena pelastaa meitä. Kunnioitan tarkoitustaan,
vaikk'eivät siinä näin ollen onnistukkaan -- ja miks'ei? Epäilemättä
siitäkin syystä, että toimensa mahtaa olla enemmän voivottelua ja
tyhjää surkuttelua, kuin todellista työtä. -- Ja toinen asia, jos
lakkaisimmekin huonosta elämästä, muuttuisiko samassa ihmisten
arvostelukin meistä hyväksi? Eikö sitten enää milloinkaan, meistä
puhuttaessa, kiusalla palattaisi siihen, mimmoisia me ennen olemme
olleet? Vai tunnetaanko sitä suurempaa ihastusta ja iloa, jos me
näinkin huonosta tilasta vielä voisimme hyviksi ihmisiksi kohoutua?

Alfrida luo areksivasti kysyvän katseensa Aukustiin ja jatkaa
suruvoittoisesti hymyillen:

-- Jos siis todenteolla tahdotaan meitä parantaa, saada tästä
kohoutumaan -- mikä olisi siunattu asia --, niin se muistettakoon,
ett'ei yleinen mielipide saa meitä, tästä alennuksen tilasta
noustuamme, enää halveksia! -- Ja naisten pelastumiseksi on
välttämätöntä, että pelastetaan myös samallaiset miehet; sillä juuri
tällaisten miesten viettelys saattaa naiset lankeemukseen.

Säälivä hellyys kuvastui Alfridan silmissä tätä sanoessaan. Rinta
kohosi pehmeästi. Tuntui kuin viattomuuden huntu olisi kääriytynyt
hänen ympärilleen peittämään kuluneen elämän varjopuolet. Hän
heittäytyi kevyesti sohvalle nojalleen ja laski pienet, valkoset
kätensä ristiin otsalle.

-- Niin, niin, Alfrida parka! -- huokasi Aukusti. Hän kiinnitti
silmänsä osaaottavaisesti Alfridaan ja kysyi:

-- Kerroppa vielä, kuinka sinä olet alkanut näin elää! Sen sinä jo
lupasitkin -- ja sitä kuulemaan olen halukas.

Alfrida nousee sohvalta ja asettuu taas pöydän vieressä olevalle
pyöreäpohjaiselle karmituolille istumaan. Siinä katsoo hän totisesti
lattiaan, katsoo pöydän alle levitettyä, vähän kulunutta, mutta
puhdasta tilkamattoa, jonka hän oli rippikouluvuonna saanut äidiltään.

-- Olen kotoisin likeltä Raumaa, puhuu hän melkein kuiskaamalla. Isäni
oli koneenkäyttäjä eräässä pienessä rannikko-höyrylaivassa. Minä
kasvatettiin "kurissa ja Herran nuhteessa". Isäni oli ahkera lukemaan
-- lomahetkinään aina luki. Jo lapsena opin isältä paljon, mitä hän oli
lukenut kirjoista ja sanomalehdistä. -- Vanhempani olivat köyhiä. Isäni
pieni palkka kyllä tarvittiin jokapäiväiseen elämään. Kuitenkin oli
isän halu kouluttaa minua. Samoin oli minulla itsellä, varsinkin
lapsena, halua lukemiseen. Kansakoulun kävin Raumalla. Sitten menin
tyttökouluun. Mutta siellä olin vaan neljä vuotta. Joll'ei isäni olisi
pitemmäksi aikaa sairastunut, olisin varmaan saanut edelleen jatkaa
koulunkäyntiäni. Mutta nyt se oli mahdotonta. Vanhempani eivät
mitenkään voineet maksaa minun hyyriäni koulukaupunkiin, se kun jo
ennenkin oli työlästä ollut. Jäin sen tähden kotiin äidin apulaiseksi.
Mutta sitten pian äiti tahtoi, että opettelisin keittäjättäreksi --
sanoi siinä olevan hyvät palkat, ja se taito kun minulle muutenkin
tulisi olemaan tarpeeseen. Menin suorittamaan lyhyen keittokurssin.
Etsin sitten keittäjättären paikkaa Turussa. Kun sen olin saanut, piti
minun lähteä kotoa. Oi, kuinka silloin oli ikävä! Sen hetken
muistan kuin tämän päivän. Ja aina säilytän rakkaassa muistossa
hurskasluontoiset vanhempani. Tällöin olin kahdeksantoista vuotias. --
Niin -- -- kolme vuotta siitä on jo kulunut. Äiti siellä elää vielä
kotona nuoremman siskoni kanssa vähissä varoissa. Isä kuoli pari vuotta
sitten. -- Oih! -- En kehtaa enää mennä äitiä katsomaan. Ehkä hän on
kuullut, kuinka tyttärensä elää. -- -- Minä olin kaunis, sanottiin.
Silti kai äitini usein sanoi, ett'ei liene niin haitaksi, vaikk'en
enempää saanutkaan koulua käydä. Pian kyllä joudun hyviin naimisiin.
Tässä nyt on minun "naimiseni"! -- Kun menin Turkuun, olin saamassani
palveluspaikassa yhden vuoden. En moiti sitä paikkaani. Mutta
yhtämittainen keittiössä olo tuntui minusta kuitenkin niin ikävältä.
Aina keittää, pestä, kuivata; eikä koskaan mitään muuta! -- Mieleni
teki kirjakauppa-palvelijaksi, ja sellaisen toimen onnistuinkin
emäntäni myötävaikutuksella saamaan eräässä pienemmässä kirjakaupassa.
Tämä toimi oli minusta varsin miellyttävä. Loma-aikaa oli minulla
riittävästi. Sain haluni perästä istua hauskojen romaanikirjojen
ääressä ja tehdä siinä itselleni pilventakaisia tuulentupia omasta
onnestani.

-- Oltuani liki vuoden kirjakaupassa, tulin tuntemaan erään
apteekkiprovisorin. Hän oli nuori, oikein kaunis mies. Hän vivahti
ulkonäöltään sinuun -- ja nimensäkin oli Aukusti. Kun hänet ensi kerran
näin, värähteli niin kummallisesti sydämmeni alla. Hän ei yhtään ollut,
niinkuin toiset herrat, tuollainen imartelija ja vetelys. En koskaan
kuullut hänen puhuvan tuhmuuksia. Mutta hän katseli aina niin
lumoovasti. -- Kerran lauvantai-illalla, käydessään kirjakaupassa
ostamassa kynänteriä ja pari lyijykynää, antoi hän minulle pieneen,
hyvin soukkaan koteloon suljetun kirjeen. Minä vapisin, kun, hänen pois
lähdettyään, aukaisin kotelon ja avasin kirjettä käänteestä. Siihen oli
kirjoitettu ainoastaan nämät sanat:

"Minä rakastan Teitä, kallis neiti! Jos tunnette edes sääliä kohtaani,
tulkaa Kirkkopuistoon tapaamaan minua kohta, kun kirjakauppa on
suljettu!"

-- Minä menin: -- -- ja minulle alkoi ihana aika.

Minä rakastin häntä kaikesta sydämmestäni. Hän vakuutti, että pidetään
häät ennen joulua.

-- Silloin oli syksy.

-- Minä olin sanomattoman onnellinen. Mutta -- onneni ei kestänyt
kau'an. Jo marraskuun lopulla samana syksynä sain eräänä sumuisena
päivänä illan suussa odottamatta kirjeen:

"-- -- Kun luet tätä, olen jo kaukana luotasi. Voittamattomat
raha-asiat pakottivat minua lähtemään toiselle puolelle valtamerta. Kun
saan asiani kuntoon, tulen takaisin -- ja sinä olet omani. Anna minulle
kaikki anteeksi! Odota uskollisesti! -- --"

-- Hämmästykseni oli ääretön. Olin surusta pakahtua. Sydämmessäni
päätin odottaa uskollisesti.

-- Sain Aukustilta useampia kirjeitä. Missä hän vakuutti minua vielä
rakastavansa. Mutta takaisin tulostaan ja häiden viettämisestä ei hän
milloinkaan kirjoittanut.

-- Minä odotin tuskalla hänen tuloansa -- ja onnettomuuteni aika
lähestyi pelottavasti. Kau'emmin en voinut palvella kirjakaupassa.
Muutin asumaan erään tytön luo, jonka olin tullut tuntemaan
hedelmäkaupassa. Kotiinkaan äidin luo en tohtinut, enkä kehdannut
mennä. Mitä olisi äiti sanonut? -- Minulle syntyi tyttö. Ah, kuinka se
oli kaunis! -- Ja kurjuus läheni aina enemmän. Ne pienet säästöt, jotka
olin palveluksessani saanut kokoon, eivät kau'ankaan kestäneet. Ja
viimeiseksi onnettomuudeksi sain kuulla, että Aukusti oli kuollut
Amerikassa. Pian sen jälkeen kuoli hänen pikku tyttönsä täällä. -- Olin
onnettomista onnettomin. Kirjakauppaan en kehdannut enää pyytää
takaisin, ja tuskin olisin päässytkään. Häpesin pyrkiä muuallekin,
sillä minusta tuntui, kuin minä olisin kaikkialla tunnettu. Joka
paikassa luulin kohtaavani halveksivia silmäyksiä. En kehdannut -- sen
verran kuin enää kadulla kuljin -- nostaa ylös päätäni ja katsoa
ihmisiä silmiin. -- Tyttö, jonka luo jouduin asumaan, oli hurja -- --
Ja silloin epätoivossani alkoi minulle tämä elämä. Siitä on jo liki
vuosi. -- Tämmöiseen kurjuuden tilaan jouduttuani en enää kau'an asunut
Turussa, vaan muutin tänne Tampereelle. Luulin täällä oudossa
kaupungissa paremmin saavani jotakin tointa. Mutta kun kirjoissani oli
epäsiveellisyyden tahra, pelkäsivät ihmiset minun kunnollisuuttani --
ja mihin pyrinkin, sain aina kieltävän vastauksen. Sen lisäksi puute ja
nälkä ahdisti minua. Tunsin elämäni onnen ainaiseksi menneen, näin
kaikki kadonneeksi -- viheliäisyys ja häpeä vaan jäljellä. Minä olin
langennut, enkä voinut siitä itse nousta. Kukaan ei tahtonut minua
nostaa, päinvastoin painaa aina syvemmälle. -- Useasti ajattelen
pelolla Jumalaa ja ijankaikkisuutta. Sydämmessäni olen äärettömästi
kärsinyt. Ajattelen aina -- aina ajattelen alottaa uutta elämää,
mutt'en voi, en saa siihen tilaisuutta -- ja niin jää kaikki
entiselleen!

Loppua kertoessaan Alfridan kasvot vaalenivat, ääni kirahti oudosti
hänen huo'ahtaessaan: "kaikki entiselleen!" Hän vaipui tainnottomasti
pöydän syrjälle, josta Aukusti hänet hiljaa -- varovasti nosti
sohvalle. Silmät -- nuo siniset ja isot -- tui'ottivat nyt mustain
kulmakarvain alta kamalan pelottavasti -- --.



IV.


Kevät-aurinko paistoi lämpimästi. Linnut lauloivat mieltä ylentävästi.
Kaikkialla sorisi ja lirisi pieniä puroja. Jäät olivat jo ryskyen
vyöryneet Tammerkoskesta sen alla aukeavaan, pieneen Pyhäjärveen, missä
ne nyt suurina röykkiöinä vaivalloisesti huljuivat. Ruskea maa
pistäytyi näkyviin sulavan lumipeitteen alta ja taivas loisti täydessä
sinisyydessään. Kuitenkin oli ilma varjopaikoissa vielä kalseata ja
talvimaista. Niissä paikoissa, joihin ei lämmittävä auringon säde
voinut päästä, oli röhmöisiä lumiläjiä, eikä kevät vielä ollut siellä.
Kuitenkaan ei se ollut kaukana, ja sen lähestyminen täytti nuorison
sydämmet riemullisella sykinnällä, antoi vanhuudelle takaisin osan sen
entistä vireyttä ja herätti murheellisten rinnoissa uutta toivoa, uutta
elämän halua.

Kauniin Pyhäjärven rannalla säännöllisesti kohoava, tasaisesti
kaareahko kumpu, jossa hongat huikean solakkoina majesteetillisesti
huojuvat -- tuo kaikkia miellyttävä Pyynikki, se on jo kevät-liejuista
kuiva kautta pituuttaan. Hento ruohon terä siinä nousee vihantana
maasta. -- Ja kevään ensi sulo houkuttelee sinne ihmisiä joukottain jo
aamulla varhain ja illalla myöhään.

Tuolla kummun laiteella kevät-tuulessa humisevain petäjäin välissä
olevalla lautapenkillä istuvat nyt Alfrida ja Aukusti.

-- Sinä tahtoisit siis elää paremmin, jos voisit? -- kysyy Aukusti.

-- Tahtoisin.

-- Alfrida! -- Ja Aukusti likistää tulisesti hänen kättänsä. Sano:
voisitko rakastaa minua? -- Tiedäthän, mitä on todellinen rakkaus!

-- "Tiedäthän!" -- Voisinko rakastaa sinua!? -- Minä en taida oikein
vastata, mutta -- --. Ei, elä puhu sellaista! Jätä se! Se vaan saattaa
sinut onnettomaksi.

-- Alfrida! Minä pidän sinusta, luulen oikein rakastavani, huolimatta
siitä, mihin tilaan olet joutunut. Minä tiedän, että sinulla on sydän,
joka -- --.

-- Saattaa olla, että sinä ainakin nyt luulet minusta pitäväsi. Mutta
sinä et voi olla varma, ovatko tunteesi muuta kuin hetkellistä --
kuinka voisitkaan pitää minusta, tämmöisestä, joka -- ja ajatteletko
sitten ollenkaan seurauksia, jos ottaisit minut vaimoksesi? Sinä
tulisit minun tähteni suljetuksi tuttava- ja ystäväpiiristäsi ja -- --.

-- Saattaa niin olla. Mutta minä kuitenkin koetan. Kohta ihan en tosin
voi sinua ottaa. Olen -- paha sanoa -- viime aikoina elänyt vähän
kevytmielisesti. Toimeentuloni on nyt jotenkin tukala; mutta sittenkin
minä koetan ja tahdon -- --. Luulen, että voisin sinun tähtesi kestää
mitä pahintakin. Enkä minä itse asiassa ole yhtään sinua parempi, jos
kohta sitä lienen ihmisten silmissä.

-- Tee, kuinka tahdot! Mutta elä sitten syytä minua, jos tunnet tähteni
kärsiväsi! -- En minä myöskään voi mitään asialle, ennenkuin otat minut
kokonaan. Se on vallan samantekevä, jos sanon rakastavani sinua. Tulin
ehkä sitä jo sanoneeksi, mutt'ei sinun tarvitse yhtään uskoa. Tiedät
kyllä, että jokainen tällainen nainen on halukas ottamaan miehen, johon
vaan jotakin luottoa voi panna, ja on samalla valmis vakuuttamaan
rakastavansa, vaikk'ei niin olisikaan laita. -- Minä olen vallassasi;
tee, kuinka tahdot!

-- Alfrida! Minä ymmärrän sinua, luulen ainakin ymmärtäväni.



V.


Eräänä toukokuun aamuna rientää Aukusti hyvin aikaisin Alfridan luo.
Tuo Alfridaa kummastuttaa. Miksi hän tähän aikaan päivästä tulee?
Jotain painavaa on Aukustilla mielessä.

-- Sinun, Alfrida, täytyy siis mennä linnaan, sanoo hän kuivasti; sillä
niin kertovat ihmiset, että olet tuomittu kahdeksi kuukaudeksi, kun
talvella syövedellä poltit erään pehtoorin kasvot ja vaatteet,
heittämällä koko pullon hänen niskaansa.

Aukusti oli tuntuvasti harmissaan.

-- Miks'ei hän mennyt pois huoneestani, kun pyysin ja käskin? --
vastasi Alfrida ärttyisesti. Mikä oikeus hänellä oli ärsytellä minulle
huoneessani? Samoin teen vieläkin, jos tulee -- --.

-- Elä kiivastu, Alfrida! -- jatkaa Aukusti lauhtuneemmalla äänellä.
Mutta onhan tuo kovin ikävää, kun ihmiset siitä taas saivat uutta
virikettä juoruahjoonsa.

Alfrida hymyili kylmästi. -- Puhukoot ihmiset mitä hyvänsä, se on
minusta sama! -- sanoi hän sitten välinpitämättömän levollisesti.

Alfridan välinpitämättömyys ja melkeinpä traagillinen vakavuus
hämmästytti Aukustia. Eikö hän olekkaan Alfridaa ymmärtänyt oikein? --
Hän oli hyvin areksiva, tahtoessaan sulkea Alfridan syliinsä. Mutta
Alfrida vetäytyi pois ja pitkitti:

-- Minä olen nuori ja terve; voisin kyllä tehdä työtä, mutt'ei minulla
ole kärsivällisyyttäkään siihen. Päivät pääksytysten hikoillen seista
hellan ääressä -- jos tuon paikan vielä jostain saisin -- tai istua
ompelemassa, että sormet verilihalle käyvät, saadakseni tuskin
riittävää ravintoa, ja -- sitten tuo _ainainen, musertava_ jälkikaiku
siitä, mitä on ollut! Parempi lienee jatkaa sitä, mitä on alkanut -- ei
niinkään sydän kuole.

Aukusti kuunteli ja katseli häntä äärettömällä hämmästyksellä.

Alfrida jatkaa:

-- Toivo, että me kerran kuuluisimme toisillemme, on niin hämärä.
Mahdollisuus siihen on ainakin hyvin kaukana -- ja siksi ehdit sinä jo
mielesikin muuttaa seitsemän kertaa. Mitä teen minä odottaessani sinua?
Olethan itse sanonut, ett'et voi minua kohta ottaa -- kukaties et
tahdokkaan.

Kyynel pusertuu väkisin Alfridan silmästä; mutta sen hän huolellisesti
salaa Aukustilta.

Pitkän vaitiolon perästä kysyy Alfrida naisellisella kainoudella:
Aukusti, rakastatko todella minua? -- luoden totisen, tutkivan katseen
Aukustiin.

Katse tunkeutuu läpi Aukustin sielun. Hän tarttuu suonenvedon
tapaisesti Alfridan käsivarteen ja haltioissaan vakuuttaa vilpittömästi
rakastavansa.

Alfrida hymyilee vienosti. Hellyys ja suru kuvastuu hymyilyssä. -- Hän
vaipuu ajatuksiinsa.

       *       *       *       *       *

Jo puolipäivän aurinko paistaa täydellä terällään. Niin on Aukusti
viipynyt. Hän katsoo kelloaan. Se on kohta puoli kaksitoista. -- Täytyy
lähteä.

Aukustin sydäntä vihlasi kipeästi, kun hän kysyi: olethan sinä illalla
kotona?

Alfrida vavahti ajatuksistaan:

-- En tiedä. En ole mitään luvannut. Minä en voikkaan mitään edeltäpäin
-- ehkä tulevat viemään linn -- --, vaan sitten -- sitten saat nähdä.

Aukustia värisytti, mutta hän koki hillitä itseänsä, eikä puhunut
mitään. -- Hän lähti. Alfrida seurasi portille ja jäi siihen katse
kiinnitettynä eteenpäin rientävään Aukustiin, joka seuraavassa kadun
kulmassa kääntyi vasemmalle ja niin katosi Alfridan nähtävistä.

Nyt saivat kyyneleet vapaasti valua Alfridan poskille tuossa portin
pielessä -- ei niitä siinä kukaan huomannut. Hän peitti silmänsä
esiliinallaan, itki -- itki ja huokasi:

-- Hän ymmärtää minua. Niin hän on sanonut. -- Jumalani, pelasta minut
nyt! Elä ota minulta onneani! -- -- Mutta sittenkään en voi vielä
täysin uskoa. En tohdi luottaa Aukustiin -- en tohdi vielä.
Kätkeytykööt tunteet sydämmeni pohjaan -- siellä piilossa säilykööt!

Koko iltapäivän istui Alfrida pihalle olevan ikkunan ääressä, nojaten
kyynärpäillään ikkunan alilautaan. Heitti aina silloin tällöin
kourallisen ryyniä ulos ikkunasta pihalle. Ja joka kerta parvi
kotikyyhkysiä siihen lentää pyräytti niitä tanakasti nokkimaan. -- Niin
tuo säpsättävä kyyhkysparvi tuossa huvitti Alfridaa, että hän aina
väliin helakasti nauroi. Niiden sydän ei tuntenut surua, ei ollut
niillä tuskaa synnistä ja häpeästä, eikä niillä tarvinnut olla huolta
huomisesta. Sipsattivat siinä vaan, minkä voivat, tönkkäsiivillään ja
Alfridalle kiitokseksi omalla äänellään ulisivat.

       *       *       *       *       *

Jo kahdeksan aikaan illalla tuli Aukusti jälleen Alfridan luo. --
Siellä istui kaksi komeaa herrasmiestä pyöreän sohvapöydän ääressä,
toinen tuossa kiikkutuolilla, toinen sohvassa longallaan. Joivat siinä
olutta ja kinastivat Alfridalta hänen uutta valokuvaansa.

Oi, kuinka Aukustin sydäntä leikkasi! Hän puristi nyrkkiään ja, "hyvää
iltaa" sanottuaan, istui erilleen nurkkaan. -- Alfrida tuli hänen
luokseen -- istui siinä hetken ja puhua lipatti sitä ja tätä. Näytti
niin iloiselta, eikä ollut muistavinaankaan mitään -- --,

Aukustin rintaa helpotti, kun herrat alkoivat tehdä lähtöä. Alfrida
auttoi toisen ylle päällysnuttua, taputti häntä olkapäälle ja sanoi:
sinä tulet siis takaisin ja tuot, mitä lupasit?

He menivät. -- Alfrida tuli taas Aukustin tykö ja koetti puhua. Mutt'ei
Aukusti vastannut sanaakaan -- kirkas kyynel vaan valahti silmästä.

-- Aukusti! Mikä sinua vaivaa? -- kysyy Alfrida hiukan kiusaantuneena.
Elä ole turhamainen! -- jatkaa hän vieno, hieman leikillinen hymy
huulillaan. -- Mitä tuollaisesta miehestä, joka itkee?

Vähitellen Aukusti hiukan rauhoittuu.

-- Miksi olet levoton tähteni? Kyllä minä olen, miten minut jätit, --
virkkaa Alfrida. Nuo herrat, jotka näit luonani, ovat, vaikka
nauttivatkin suurta vuosipalkkaansa, kiusanneet minulta rahaa lainaksi
-- juomiseensa tietysti. Niinhän ne herrat! Ja minä, hupsu, olen heille
antanut. Toiselta sain nyt vihdoinkin rahani pois; mutta toisella ei
ollut vieläkään maksaa. Käskin sen tähden, niinkuin kuulit, tuota
toista tulemaan takaisin ja tuomaan, mitä lupasi -- rahani nimittäin.
Tuoneeko tuo? Sitä en tiedä. Ei ole syytä moisiin herroihin paljoakaan
luottaa, varsinkaan, kun he ovat tekemisissä "tyttöjen" kanssa. -- Kas
nyt, Aukusti, kuulit koko asian. Oletko siitä minulle suuttunut?

-- En, Alfrida.



VI.


Tuulonen huojuu niin pehmeästi. Taivas on ohuessa tasapilvessä --
näyttää niin totiselta ja vakaalta. Tuntuu kuin tummahko suruharso
olisi levitetty heleäteräisistä kukista ja moninaisista tuoksuista
rikkaan kesäluonnon hartioille.

Laineet pienen Pyhäjärven vihreärantaisissa lahdelmissa vierivät niin
verkalleen, niin hitaasti. Ja hiljalleen pieni höyrypaattikin tuolla
järven selällä kiitää eteenpäin, luoden vettä halkaistessaan matalat,
mutta kuitenkin vaahtoiset vyöryeet laidoilleen.

Pitkin Pyynikin harjannetta astuvat tuolla -- verkalleen hekin --
Alfrida ja Aukusti. Tasaisella, leveällä santatiellä astuntansa on niin
kevyttä. Käyvät siellä korkealla kuin surevat keijukaiset. Pysähtyvät
tuon tuostakin, kunnes istahtavat penkille petäjien väliin kummun
laiteelle. -- Siihen Pyhäjärven kirkas läikkypinta avautuu heidän
ihailtavakseen -- järven saaret ja lahdelmat ovat kaikki nähtävissä.
Muuan soikko lahden pohjukka pistäytyy aivan likelle istujain penkkiä
-- siihen heille kuvastimeksi. Sen pinta on nyt jotensakin tyyni. Vain
tuolla syrjemmällä on vesi nähtävämmin pyreessä. Siellä, näet,
uiskentelee vähäinen muikkuparvi, huomauttaen siten katsojille, että on
niillä eloa, noilla Vellamon pikku asukkaillakin -- eiköhän ole myös
iloa, eikö kärsimystä ja sortoakin?

Kau'an istuvat siinä Alfrida ja Aukusti äänettöminä -- ajatuksissaan.

Vihdoin sanoo Aukusti surullisesti:

-- Sinä menet siis, niinkuin olet luvannut, tiistaina aamujunalla
Viipuriin? -- Oi, kun en taida pidättää sinua!

-- Kyllä pitää mennä. -- Tuo vankilassa olonikin nyt on kaikkien
suussa. Ehkä unhoittavat, kun olen poissa, tai kumminkin -- --

-- Saanko minä seurata sinua rautatielle?

-- Niin mieluisasti, jos vaan sinulla itselläsi on siihen halua.

       *       *       *       *       *

Yhdessä menevät Alfrida ja Aukusti rautatieasemalle. -- Ei ole enää
aikaa pakinoihin. Lämmin käden lyönti vaan ja arasteleva suutelo. --
Juna vihelsi ja lähti.

-- Olkoon Jumala kanssasi! -- kuului Alfridan hiljainen huokaus
Aukustille, hänen seistessään vaunun rappusilla junan ollessa jo
liikkeellä. -- -- --

Ajatuksiinsa syvälle vajonneena asteli Aukusti kotiinsa
rautatie-asemalta. Käveli sitten kammarissaan pitkän aikaa edes ja
takaisin lattialla -- poltti paperossin toisensa perästä.

Äkkiä seisahtuu hän, kääntyy tulisesti ympäri ja ryhtyy kiihkeästi
työhönsä. -- Vinhasti suhisee "pensseli" paperilla hänen maalatessaan
maisemakuvaa Tampereen ihanasta ympäristöstä.



VII.


Aukusti on nuori kameralisti. Kotoisin on hän Tampereelta -- läkkisepän
poika sieltä.

Tultuaan ylioppilaaksi, oli Aukusti muutaman vuoden noin kotosalla vaan
-- mitään lukematta. Ei saanut mistään rahoja, joilla olisi Helsinkiin
lähtenyt. Tuo häntä kyllästytti -- ja sekö lie syynä, että poika oli
vähällä oikein hurjaksi käydä? Rupesi pahoin juopottelemaan.

Kun Aukustin lukutyö oli näin keskeytynyt, koetti hän vähän ansaita
maalauksillaan. Hän maalaili suurentaen muotokuvia valokuvain jälkeen
sekä pieniä maisemataulujakin ja oli myös tavallisena maalarina. Siihen
oli hänellä taipumusta itsestään ja siitä sai hän vähän rahoja. Mutta
nuo rahat alkoivat yhä enemmän huveta väkijuomiin. Köyhälle äidille ei
niistä tahtonut paljoakaan riittää, vaikka Aukusti vieläkin oli kodin
ruo'assa ja vaatteessa.

Suuret toiveet olivat Aukustin vanhemmilla olleet tästä pojastaan, hän
kun oli lyseota käydessään ollut niin ihmeen terävä- ja hyväpäinen --
käytökseltään harvinaisen hiljainen ja siivo.

Paljon oli Aukusti itsekin toivonut. Lääketieteelliselle alalle oli
hänellä ollut mieli antautua. Mutta kun sai kokea, mikä tenä on rahojen
lainaksi saamisessa, heitti hän kokonaan tuon pitkän oppiuran
mielestänsä. Hän päätti nyt tyytyä vaan pieneen kameraalitutkintoon;
mutt'ei siitäkään tahtonut enää valmista tulla. Sitäkin varten piti
olla rahoja, eikä hän tiennyt, mistä saada senkään verran.

Siihenkö ne Aukusti S----n lukupuuhat jäivätkin, vaikka poika niin
suurilla toiveilla ensin kouluun pantiin? -- alkoivat ihmiset aina
enemmän kuiskia. Vahinko sitten vaan, niin hyvä poika kuin Aukusti
muuten on! Hänen juomistaan ei vielä sen vaarallisempana pidetty,
vaikka sitäkin jo kyllä hoettiin. Eikä tuota juomista niin selvään
tiedettykään, sillä Aukusti koetti sitä huolellisesti salata.

Mutta Aukustin vanhemmat, jotka hänen juomisensakin paremmin tiesivät,
alkoivat jo murehtien peljätä, mitä heidän toiverikkaasta pojastansa
tulleekaan?

Kuitenkin tuli vanhemmille taas parempia toiveita, samoin Aukustille
itselle näytti elämä valoisammalta, kun hän vihdoin väkisinkin onnistui
kameraalitutkinnon suorittamaan.

Aukusti toivoi ensin pääsevänsä ylimääräiseksi kanslistiksi Vaasan
lääninvirastoon -- ja odotti joka päivä erään koulutoverinsa kautta,
joka siellä palveli, likempiä tietoja asiasta.

Nyt Aukusti valmisti maisemakuvaa, valmisti niin ahkeraan, että hiki
otsalta tippui -- ja hyräili. Se soikea Pyhäjärven lahdelma, jonka
rannalla hän viimeksi Alfridan kanssa istui, oli tekeillä. Niitä
vesipyreitä, jotka muikkuparven uimisesta silloin syntyivät lahden
syrjälle, ei hän tahtonut oikein saada onnistumaan.

Sanokoot ihmiset, mitä tahtovat, saanko kärsiä tähtensä, yhtäkaikki!
Minä tiedän olevani oikeassa -- ja rakastan Alfridaa. -- -- Milt'ei
riemuissaan heitti Aukusti "pensselinsä" pöydälle ja sytytti
paperossin.

Hän kirjoitti usein Alfridalle pitkiä, kauniita, rakkautta uhkuvia
kirjeitä, joissa myös oli helliä neuvoja ja varoituksia. Niihin hän ei
saanut Alfridalta paljonkaan lohduttavaa vastaukseksi. Mutta sittenkin
uskoi hän, ett'ei toivonsa ole turha, eikä ponnistuksensa, mitä hänellä
niitä on Alfridan tähden, mene hukkaan.

Illoin tahtoi kuitenkin lentää pahoja ajatuksia hänen mieleensä.
Sydäntä kirveli, kun hän ajatteli: kuinka jaksanee Alfrida? Voineeko
hän siellä elää siivosti ja nuhteettomasti? Hän huokasi syvään, mutta
kuitenkin toivovasti; uskoi taas Alfridasta hyvää ja -- nukkui
rauhallisesti.



VIII.


On jo lähes puoli vuotta kulunut Alfridan lähdöstä.

Aukusti on ollut erittäin ahkera maalailemaan; eikä hän ole yhtään
juonut. Hän päätti jättää ryyppäämisen kerrassaan pois -- ja meni silti
raittiusseuraan, siten paremmin onnistuakseen tässä tärkeässä
päätöksessä.

Aukustilla on jo koossa pienelläntä rahasummakin häiden varalle
Alfridan kanssa. Vanhemmillensa on hän myös ilmoittanut aikomuksensa --
ja lopulta sai heidän suostumuksensa, vaikka ensin olivat kovin
tyytymättömiä.

On jo tullut tieto Vaasastakin, että Aukusti sinne varmaan pääsee.

-- Nyt kirjoitan Alfridalle! -- Aukusti ei ole oikein iloinen, mutt'ei
surullinenkaan.

-- Rakas, paljon kärsinyt Alfrida! -- kirjoitti hän. Tahdothan olla
ikiomani? -- Jätä silti tärkkäämis-oppisi Viipurissa ja matkusta tänne!
Olen saanut jo vanhempainkin suostumuksen naimisiimme. Toivon sinut
tapaavani iloisena ja terveenä.

Määräpäivänä oli Aukusti asemalla sykkivin sydämmin odottamassa
Alfridan tuloa.

Jo juna kirkasee, lähestyy -- pysähtyy. Vaunun rappusilla seisoo
Alfrida.

Aukusti katsoo häntä, katsoo --. Onko totta, että tuo on minun
Alfridani? Noin yksinkertaisessa ja sievässä puvussa: musta syyshattu
päässä -- ilman mitään koristeita; mustat, kiiltävät hiukset riippuvat
pitkinä palmikkoina takana; rinnassa tuoksuva, valkea ruusu -- suu on
onnellisessa hymyssä, kasvot loistavat ilosta.

-- Rakas Aukusti! -- kuuluu viehättävä tervehdys Alfridan onnea
värähteleviltä huulilta. -- Jumala sinua siunatkoon, palkitkoon! Minä
en sitä kaikella rakkaudellani koskaan voi.

-- Sinä et antanut minulle juuri mitään toivoa, -- sanoo Aukusti heidän
mennessään asemalta. Mutta kuitenkin minä toivoin ja rakastin. Nyt olen
voittanut.

Alfrida tarttuu tulisesti Aukustin käteen ja lausuu:

-- Minä olen onnellinen, niin onnellinen! Jumala on minut pelastanut
sinun kauttasi. -- _Kiitos, oi, kiitos Jumalalle!_ Hänen rakkautensa ja
laupeutensa on loppumaton.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Alfrida" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.