Title: Sairaanhoitajan maailmasta
Author: Mannerheim, Sophie
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sairaanhoitajan maailmasta" ***


SAIRAANHOITAJAN MAAILMASTA

Kirj.

S. MANNERHEIM



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1920.



          Tytöilleni
      omistan nämä muistelmat.



SISÄLLYS:

Esipuhe
Sotalapsi
Georgie
Blanche
Vakuutuslapsi
N:o 23
Vapaapäivä
Joulu Englannissa
Albert
Kaksi hätäkastetta
Pikku Matti
Frans
Pieni tyttö
Kolme rukiinjyvää



Esipuhe


Kun kauan epäröityäni päätin julkaista nämä vaatimattomat muistot,
tein sen pääasiallisesti ajatellen sitä ahtaampaa piiriä, jolle
ne ovat omistetut. Niille ihmisille, joiden elämä kuluu sairaalan
seinien sisäpuolella, näyttää nimittäin elämä ilmiöineen jonkun verran
toisenlaiselta kuin sellaisille, jotka elävät ulkopuolella. Heille on
kuolema usein nähty vieras, ja se kadottaa siten osaksi peloittavat
ominaisuutensa, voipa välistä saapua rakkaana ja kaivattuna ystävänäkin.

Sentähden ei tuntune oudolta, että se usein häämöttää seuraavilla
lehdillä, varsinkin kun otetaan huomioon, että juuri ne tapaukset,
jotka muistossa säilyvät päättyneenä kokonaisuutena, ovat ne, joille,
ennenkuin ne ainiaaksi muistosta häipyvät, mieluimmin tahtoisi antaa
hiukan eloa ja väriä kertomalla ne muille.

Kirurginen Sairaala 25/X 1920

Tekijä.



Sotalapsi


Palvelukseni oppilaana sairashuoneessa Lontoossa sattui samaan aikaan
kuin sota buureja vastaan.

Sota-innostus oli silloin ihmeellisen yleinen, ja niitä vapaaehtoisten
joukkoja, jotka ensimmäisten englantilaisten vastoinkäymisten jälkeen
lähtivät vahvistamaan Etelä-Afrikassa toimivaa armeijaa, tervehdittiin
riemuhuudoin heidän kulkiessaan Lontoon katuja.

Muistan erään aamun, jolloin me, jotka työskentelimme lastenosastolla,
äkkiä jätimme kaiken käsistämme ja ryntäsimme ulos parvekkeelle
huiskuttamaan vapaaehtoisille, jotka kulkivat ohitse sytyttävän soiton
tahdissa. Moni meistä tunsi jonkun tai joitakuita niistä, jotka nyt
lähtivät sotaan, ja sydäntä kalvoi ajatellessa, että moni heistä
varmaankaan ei koskaan palajaisi.

Se sota-innostus, joka silloin valtasi kaikki miehet Englannissa, ei
jättänyt naisiakaan välinpitämättömiksi, ja silloin, niinkuin nytkin,
suorastaan rynnättiin niihin toimistoihin, joissa sai ilmoittautua
sairaanhoitajattareksi. Sekä hienoston naiset että muut pukeutuivat
vaatettavaan sairaanhoitajatarpukuun ja matkustivat sotanäyttämölle.
Muutamia vei sinne seikkailunhalu, toisia varmaankin jalommat
vaikuttimet, ja muutamista näistä hoitajattarista oli varmaankin
todellista hyötyä heidän synnynnäisen käytännöllisen älynsä vuoksi.

Ja moni heistä kohtasi myös tiellään seikkailun, jota oli hakenut,
sillä sota-aikoina tapahtuu sellainen ihme, että samalla kuin maa
peittyy tuleen ja vereen, ja elämä ja kuolema seisovat rinnakkain käsi
kädessä, on rakkaus usein vieressä kolmantena, ja ne kukat, jotka se
nuoruuden innossa ojentaa, tuntuvat vain saaneen ihanamman kukoistuksen
ja hurmaavamman tuoksun siitä verenkastamasta maasta, jossa ne ovat
kasvaneet.

Ja siten syntyy uutta elämää sinne, missä kuolema äsken teki kulkuaan.
Moni pieni "sotalapsi" syntyi näihin aikoihin maailmaan tullakseen
lohduttajaksi surussa jälkeen hänen, joka oli mennyt sinne, mistä ei
kukaan palaja.

Mutta toisten pikku raukkojen täytyi syntyä salassa, heidän täytyi
pysyä tuntemattomina, eivätkä saaneet läsnäolollaan muistuttaa äitiään
siitä, mikä ihmisten mielestä olisi ollut anteeksiantamaton harha-askel.

Sellainen pieni sotalapsi oli Leslie.

Hänet toi eräänä päivänä sairaalaan vanha nainen, joka oli tullut
lapsen kanssa koko matkan Etelä-Afrikasta.

Lapsi oli silloin viiden kuukauden ikäinen, terve ja erinomaisen kaunis
pienokainen, jonka ainoana vikana olivat synnynnäisesti epämuodostuneet
jalat.

Hänen kapioittensa hienous hämmästytti meitä, samoin kuin se
huolenpito, millä kaikki oli kokoonpantu. Ja pari päivää hänen tulonsa
jälkeen kävi sairaalan rahastonhoitajan luona vanha lakimies, joka
jätti rahasumman maksuksi siitä ajasta, jonka Leslien piti viettää
luonamme, sekä toisen suuremman summan, jotta hän sitten sairaalan
välityksellä pääsisi johonkin lastenkotiin.

Samalla vanha herra ilmoitti, ettei Lesliellä ollut enempää avustusta
odotettavana, sekä että hänen vanhempansa olivat kuolleet.

Kenties se oli totta. Kenties hänen vanhempansa olivat kuolleet. Mutta
kuka sitten oli se hieno, mustiinpuettu nuori nainen, joka eräänä
päivänä vanhemman seuralaisen saattamana ilmestyi lastenosastolle.

He ilmoittivat olleensa Leslien kuolleen äidin hyviä ystäviä ja
tahtoivat sen vuoksi nähdä poikaa. Mutta ystävättärensä kuoleman
tuottama kaipausko oli tehnyt hänen suloiset, harson peittämät kasvonsa
niin kalpeiksi ja maalannut tummat varjot hänen ihmeellisen ihanien,
harmaansinisten silmiensä alle -- Leslien silmien!

He tulivat luoksemme eräänä päivänä lasten päivällisten jälkeisenä
lepohetkenä. "Sisar" istui tapansa mukaan ja selitti pöydän ympärillä
työskenteleville oppilailleen kaikenkaltaista, mikä koski työtämme, kun
samassa huomasimme molemmat vieraat naiset salin ovessa.

Heidän pyynnöstään veimme heidät sen pienen vuoteen ääreen, jossa
Leslie juuri oli herännyt rusottavin poskin ja nyt suurin kummastunein
silmin tarkasteli vieraita.

"Saanko nostaa hänet sängystä?" kysyi vieno ääni, ja kun hän oli
saanut siihen luvan, kiertyivät nuoren naiset kädet lapsen ympäri, ja
poika sylissä hän sitten istui aivan hiljaa vuoteen vieressä, hänen
seuralaisensa tehdessä tuttavuutta muiden lasten kanssa.

Mitähän hän mahtoikaan kuiskata pienen lapsen korvaan painaessaan
kasvonsa hänen vaaleakiharaista päätään vastaan? Kenties hän pyysi
anteeksi jonkun puolesta, joka tahtomattaan oli lasta kohtaan
rikkonut, ehkä hän rukoili Jumalan siunausta pienelle hyljätylle lapsi
raukalle. Kenkään ei tunne niitä hiljaisia viestejä, jotka tällä
hetkellä kulkivat näiden kahden välillä. Mutta kun hän vihdoinkin,
pantuaan Leslien takaisin pieneen sänkyynsä, nousi lähteäkseen, oli
hän kuolonkalpea ja horjui niin, että toisen naisen täytyi häntä käsin
tukea.

Ja siinä kaikki, mitä Leslie raukka sai tietää niistä ihmisistä ja
siitä maailmasta, johon hän oikeastaan kuului. Se kova laki, jonka
nimi on "ihmisten tuomio", riisti häneltä oman äitinsä, ja äidiltä
sen pienen lemmikin, jonka suloinen läheisyys olisi antanut hänelle
takaisin osan sitä onnea, jota hän ennen oli kokenut.

Kun Leslien jalkojen leikkaus oli tapahtunut, joutui hän lastenkotiin,
jossa ehkä moni muukin sotalapsi löysi turvapaikan, ja jonka näille
pienille raukoille täytyi korvata onnellinen koti ja hyvät, hellät
vanhemmat.



Georgie


Sinertävän kalpea iho, jonka alta suonien verkko selvästi näkyi, sääret
ja käsivarret kuin luurangolla, ja vatsa pöhöttynyt, katse sammunut ja
hengitys läähättävä.

Sellainen oli ulkonainen kuva Georgiesta yhdeksänkuukautisena, kun
hänet eräänä syysiltana toivat sairaalaan hänen arvoisat vanhempansa,
joista isä oli 17 ja äiti 15 vuoden ikäinen.

Näin aikaiset avioliitot eivät Englannissa kuulu laisinkaan
harvinaisuuksiin, ja Georgien vanhemmat oli kyllä pappi asianomaisesti
vihkinyt.

Pieniltä ja miltei keskenkasvuisilta he kuitenkin näyttivät, eivätkä
he myöskään olleet jättäneet vahvaa ruumiinrakennetta perinnöksi
pojalleen, jonka hento elämä nyt lepatti kynttilänliekin tavoin.
Hänellä oli nimittäin ankara keuhkotulehdus. Georgie raukka, me
peitimme hänet varovasti pieneen, valkoiseen sänkyyn ja vakuutimme
vanhemmille, että hän saisi parhaimman mahdollisen hoidon.

Ja sitten alkoi taistelu Georgien elämästä, taistelu, josta tuskin
uskalsimme odottaa voittoisaa tulosta, mutta jossa saimme parhaimman
liittolaisen Georgiesta itsestään. Sillä hän oli miltei peloittavan
viisas, ja hänen aivonsa, jotka olivat suljetut pääkalloon, jonka laki
ei tahtonut kasvaa umpeen, näyttivät työskentelevän paljon paremmin
kuin toisen samanikäisen lapsen.

Hyvin pian hän tottui vetämään ylös paitansa ja työntämään syrjään
sänkyvaatteet, kun kääre oli pantava. Hän seurasi katseellaan omaa
hoitajatartaan, minne tämä menikin, ja nälissään hän ei toisten lasten
tavoin huutanut, vaan kohdattuaan hoitajattaren katseen hän hyvin
arvokkaalla ja kuvaavalla liikkeellä vei käden suuhunsa. Nopeasti
hän myöskin oppi käyttämään happikaasukonetta, ja kun hän tunsi
hengenahdistusta, saattoi nähdä pienen luurankomaisen käden hapuilevan
koneen imuketta, jonka hän sitten huolellisesti vei suuhunsa.

Olihan luonnollista, että sellainen ihmelapsi voittaisi hoitajattarien
ihailun ja rakkauden. Sentähden suru olikin suuri, kun taistelu
Georgien elämästä päättyi tappioon, ja hän eräänä varhaisena aamuna,
auringon ensimmäisten säteitten kullatessa sairaalaan näkyvää
Westminster Abbeyn torninhuippua ja parlamenttitalon kellon lyödessä
viisi, veti viimeisen korisevan henkäyksensä tässä maailmassa ja jätti
jälkeensä raihnaisen pienen ruumiinsa, jonka hoitajattaret rakkaudella
ja hellällä huolella vaatettivat ja koristivat kukilla ja vehreällä.

Vähän myöhemmin samana aamuna, kun työ oli kiireisin, näkyi joku salin
ovella. Muuan hoitajattarista katsoi ylös ja tunsi, pisto sydämessään,
Georgien pikku isä-raukan, joka pahaa aavistamatta seisoi siinä
pyöreäin poikamaisten kasvojen ystävällisesti hymyillessä.

Velvollisuutensa mukaan hoitajatar jätti työnsä valmistaakseen häntä
mahdollisimman varovaisin sanoin siihen, mikä oli tapahtunut.

"Vai niin, onko Georgie kuollut, Nurse", kuului odottamaton vastaus,
"voi, älkää olko suruissanne, meille syntyi toinen viime yönä."



Blanche


Kirkkaana kuin enkelin hahmo säilyy hänen muistonsa niiden sydämissä,
jotka tunsivat hänet. Ja kuitenkin hän oli vain pieni nelivuotias
tyttönen, jolla oli laajalti levinnyt luumätä yläleuassaan. Pieni
Lontoon köyhäinkorttelin tyttönen, jonka äiti oli karannut erään miehen
mukana, kun hänen oma miehensä oli hänet jättänyt. Eräs naapuri, joka
tahtoi pelastaa tytön joutumasta köyhäintaloon, oli ottanut molempien
hylkäämän lapsen huostaansa. Tämä naapuri, vanha mies, jonka vaimo
makasi halvattuna vuoteessa, palveli tarjoilijana eräässä yökahvilassa,
yhdessä noista omituisista Lontoon pesistä, jotka avataan illoin
sulkeakseen taas aamuisin ovensa.

Pienellä Blanche raukalla oli ollut vaikea leikkaus kestettävänä, kun
vioittunut osa leuasta poistettiin, ja kääreitten vaihto oli niin
tuskallinen, että hänen "tohtorinsa", nuori kandidaatti, itsekin kärsi,
kun hänen täytyi niin kiduttaa lasta. Blanche tiesi aina, mikä hänellä
oli kestettävänä, ja nähdessään tohtorin, täyttyivät hänen silmänsä
kyynelistä, niin urhoollisesti kuin hän koettikin niitä vastustaa.
Mutta kun kääreet oli vaihdettu, ojentui sängystä pieni laiha käsi, ja
kuiskaten "kiitos tohtori" hän osoitti, että hän ei ollut suuttunut,
vaan ymmärsi, että kärsimys oli tarkoitettu auttamaan häntä.

Välistä se oli niin liikuttavaa, että nuori lääkäri tuskin jaksoi sitä
kestää, ja hänen vapisevat huulensa, kääntäessään nopeasti kasvonsa
poispäin, osoittivat etteivät hänen tunteensa olleet vielä ennättäneet
ruostua.

Yöhoitajatar lastenosastolla, jossa pieni Blanche oli hoidettavana,
joutui myös tekemisiin hänen kasvatusisänsä kanssa. Hän pani merkille,
että joka yö muuan mies varjon tavoin häämötti osaston ovella. Ensi
kerran nähdessään miehen, hän lähestyi tätä ja sai kysymykseensä
vastaukseksi, että mies oli Blanchen kasvatusisä. Joka yö oli hänellä
tunnin lomahetki ateriaa varten, ja hän käytti sitä hyväkseen
tullakseen katsomaan, miten Blanchen laita oli.

"En tahdo häiritä", hän sanoi, "enkä mitenkään tahdo herättää tyttöä,
mutta tahtoisitteko näyttää minulle, missä hänen sänkynsä on, jotta
tietäisin, minnepäin minun pitää katsoa, niin olisin teille hyvin
kiitollinen, Nurse."

Ja niin hän tuli sitten joka yö ja katseli sinnepäin, missä hänen
lemmikkinsä, hänen köyhän elämänsä auringonsäde lepäsi, ja sitten
hän palasi takaisin kapakkaan tarjoilemaan sen juopuneille vieraille
enemmän väkijuomia.

Kolme viikkoa Blanchen kärsimykset kestivät. Sinä yönä, jona hän
kuoli, oli hän jo illalla niin heikko, että hoitajatar päätti antaa
kasvatusisän tulla hänen luokseen.

Lapsi raukka makasi puoleksi horroksissa, kun Nurse vei vanhuksen hänen
vuoteensa luokse, mutta kun valo sytytettiin, avasi hän silmänsä.
Ja ken tämän näki, ei koskaan voinut unohtaa sitä katsetta, jonka
lapsi loi näihin vanhoihin ryppyisiin, vuoteensa yli kumartuneisiin
kasvoihin. Hänen silmissään ilmeni sellainen voitonriemuinen onni,
kun hän ojensi käsivartensa ja kietoi ne vanhuksen kaulaan, että
hoitajatar ei voinut sitä katsella, vaan kääntyi pois, kun Blanche sen
vanhan ystävän sylissä, jolle hän oli antanut nelivuotiaan sydämensä
kiitollisuutta uhkuvan rakkauden, onnellisena siirtyi ikuisuuteen.



Vakuutuslapsi


"Nurse", sanoi yövahtimestari, "lastenosastolle on tuotu uusi lapsi.
Se on _vakuutuslapsi_", lisäsi hän hiljemmin ja katsoi merkitsevästi
minuun.

Oi, tiesinhän niin hyvin, mitä se merkitsi. Meillä oli ollut niin
monta sellaista pientä raukkaa, jotka kuolevina tuotiin meille, jotta
vanhemmat saisivat sairaalasta kuolintodistuksen -- jotta sitten
saisivat nostaa henkivakuutuksen. Sentähden en suinkaan mennyt kevein
sydämin uutta potilasta vastaan, koska hyvin tiesin, että se teko, joka
nyt yön pimeydessä suoritettiin loppuun, varmasti kuului niihin, jotka
eivät sietäneet päivänvaloa.

Kun sain lapsen syliini ja tunsin, miten kylmät ja jäykät sen pienet
jäsenet olivat, oli ensimmäinen ajatukseni, että vanhemmat tällä kertaa
olivat tulleet vähän liian myöhään, ja että heidän uhrinsa jo oli
kuollut. Lähempi tutkimus osoitti kuitenkin, että lapsi vielä hengitti,
vaikkapa hyvin heikosti. Mutta ylen laiha, äärettömän likainen ja
huonosti hoidettu tuo pieni raukka oli.

Sillä aikaa kuin oppilas juoksi hakemaan kuumia pulloja ja lämmintä
vettä kylpyä varten, istuin minä lapsi sylissäni ja koetin saada
vanhemmilta lähempiä tietoja.

He ilmoittivat nimen ja osoitteen. Lapsi oli viime viikkoina ollut
kivulloinen ja laihtunut. Mutta eihän sille mitään voinut, ja mitäpä
apua olisi ollut lääkärille menostakaan. Johnnie kuolisi tietysti
samoin kuin Rosie ja Mary ennen häntä.

"Ja eihän siinä ole mitään suremista", sanoi isä, jonka epävarmat
liikkeet ja viinalle tuoksahtava hengitys ilmaisivat, missä hän
viimeksi oli oleskellut. "Köyhien elämä ei ole niin helppoa, ja
lapsille on kyllä paras kuolla aikaisin ja päästä pois kurjuudesta."

Puettuna sulkakoristeiseen hattuun ja saaliin, joka on melkein hänen
luokkansa Lontoon naisten "virkapuku", seisoi äiti vaieten miehensä
vieressä. Mutta hänenkin katseensa ja hengityksensä osoittivat, että
hän samoin kuin mieskin oli käynyt kapakassa, ennenkuin he rohkenivat
tulla sairaalaan.

"Huomenna tulemme sitten hakemaan kuolintodistusta." Näin sanoen
poistui tuo arvon pariskunta. Samassa kuuluivat käytävästä tutut,
varmat askeleet, ja apulaislääkärimme tohtori Russellin tarmokas pieni
vartalo näyttäytyi salin ovesta.

Pari lyhyttä kysymystä, ja hän oli selvillä asiasta.

"Kirotut roistot!" huudahti hän, katsoen molempien heittiöitten
jälkeen, "mutta me pelastamme lapsen, eikö niin, Nurse?"

Ja heittäen takin yltään ryhtyi lääkäri työhön, herättääkseen pienen
puoleksi sammuneen elämän uudelleen.

Koetettiin kaikkia keinoja: hierontaa spriillä, kuumia pulloja,
lämmitettyjä peittoja, lämmintä maitoa, kamferiruiskutuksia.

Ensin lapsi ei tahtonut ottaa mitään vastaan. Hänen lasimainen
katseensa oli ylöspäin käännetty, ja luuli melkein näkevänsä, miten se
oli särkymäisillään. Mutta sikäli kuin lämpö palasi hänen ruumiiseensa,
rupesi valtimo lyömään vähän vahvemmin, ja viimeinkin sain pikku raukan
myös nielaisemaan muutaman pisaran maitoa. Sepä vasta oli ilo!

"Nälkähän se tässä tapauksessa olisi ollut kuoleman syynä", sanoi
tohtori Russell. "Mitähän he olisivat pitäneet siitä selityksestä
kuolinilmoituksessa. Mutta nyt ei sellaista ilmoitusta tarvitakaan.
Katsokaahan pientä poikavekaraa, hän potkii jo ja puristaa kättään.
Ihmekö se onkaan! Minä tekisin samoin hänen sijassaan. Purista sinä
vain nyrkkiäsi niille roistoille, jotka tahtoivat ottaa henkesi,
elämäsi, jonka ensin olivat sinulle antaneet. Mutta me pelastamme
sinut, Johnnie, eivätkä he enää saa sinua käsiinsä, kiduttaakseen
sinua."

Aamun kalpea sarastus rupesi jo tekemään sähkövalon tarpeettomaksi, kun
tohtori Russell viimein veti alas paidanhihansa, puki takin ylleen ja
iloisesti päätään nyökäten jätti meidät. Ja Johnnie makasi ateriansa
jälkeen ja nukkui pienessä valkoisessa vuoteessaan niin levollisesti ja
rauhallisesti, ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt, että nyt hänen ei enää
tarvinnut peljätä, sillä hän oli saavuttanut sataman, josta ei kukaan
voinut karkoittaa häntä kärsimyksiin ja puutteeseen.

Ja niin kävikin Johnnielle.

Emme saaneet nähdä vanhempien ilmettä, kun he myöhemmin päivällä
tulivat hakemaan kuolintodistusta, mutta ihmeellisintä oli, että he
eivät enää myöhemminkään tulleet hakemaan lastaan. He kai pelkäsivät
joutuvansa vastuuseen teostaan. Eikä kukaan heitä kaivannutkaan --
varmasti ei. Johnnie vaurastui päivä päivältä, ja hän näyttäytyi
olevan hyvin herttainen pienokainen, josta hänen kokemustensa vuoksi
tuli osaston rakastetuin lapsi. Sieltä hänet jonkun ajan kuluttua
vietiin lihavana, terveenä ja iloisena erääseen hyväksi tunnettuun
lastenkotiin, jonka suojelevien muurien sisäpuolella hän saisi viettää
lapsuusvuotensa.



N:o 23


On omituinen ristiriita siinä, että Englannissa, jossa sairashoito on
personallisempaa kuin missään muualla maailmassa, nimitetään sairasta
sillä numerolla, joka hänellä on sairassalissa, eikä omalla nimellään.

Mutta numero saa värinsä siitä henkilöstä, joka sitä kantaa, niin että
se lopuksi täydellisesti korvaa nimen.

Kuinka hyvin muistankaan esimerkiksi N:o 14:n miesosastolla, jossa
silloin palvelin oppilaana. Hän oli ihastuttava seitsenvuotias,
joka joka aamu kirkkaalla lapsenäänellään lauloi "Soldiers of the
Queen". Hänellä oli miekka ja lippu, mutta unelma, että hänestäkin
kerran tulisi "soldier of the Queen", jäi toteutumatta, kun hänen
oman rohkean elämänsä liekki sammui. Ja N:o 19, tuo surumielinen
juutalaisnuorukainen, jonka tauti myös oli toivoton, ja N:o 21, vanha
ystävämme loistavan iloisine kasvoineen, joka sairaalasta päästyään
usein kävi siellä tervehtimässä, tuoden kukkia hoitajattarille, jotka
olivat voittaneet hänen vanhan sydämensä ikuisen kiitollisuuden
osoittamillaan vähäpätöisillä palveluksilla.

Mutta mieluimmin muistelen N:o 23:ta, kaivostyömiestä Etelä-Afrikasta,
tuota vierivää kiveä, jonka elämä oli ollut täynnä seikkailuja ja
villejä kokemuksia, mutta joka personallisuudellaan ja sydämensä
harvinaisilla avuilla tuli vaikuttaneeksi ihmeellisen syvästi
salitovereihinsa.

Hän tuli Johannesburgista olkavarsi ruhjottuna. Siellä hän oli
voittanut erään tytön kilpakosijalta, ja tämän heittämä tukki oli
sattunut hänen olkapäähänsä hänen astuessaan portaita alas kaivokseen.
Kuin ihmeen kautta hänen oli onnistunut pitää toisella kädellä itseään
kiinni ja ryömiä ylös päivänvaloon maatakseen sitten monta kuukautta
sairaalassa lääkärin hoidossa sanottavasti parantumatta. Joku hermo
oli niin pahasti vahingoittunut, että hän kärsi alituisia tuskia, eikä
saanut lepoa päivin eikä öin. Viimein hän oli koonnut tavaransa ja
tullut Englantiin etsimään apua.

Mies raukka, vaikeuksiensa lisäksi hän oli laivalla joutunut muutaman
roiston uhriksi, jotka olivat varastaneet häneltä matka-arkun
sisällyksilleen, hänen koko omaisuutensa. Eniten hän kuitenkin suri,
että oli kadottanut kultasoljen, jonka hän oli antanut valmistaa siitä
kullasta, jonka hän itse oli huuhtonut tuolla kaukana. Ihmettelin
hiukan, miksi hän niin suri tätä yhtä asiaa, kun hän kuitenkin oli
menettänyt kaiken. -- Myöhemmin sain siihen selityksen.

Kolme kertaa N:o 23 leikattiin meillä. Ensin sahattiin olkavarsi
puolitiestä olkapään ja kyynärpään väliltä. Kun särky ei lakannut,
otettiin vielä osa olkavartta pois, ja kun tämäkin leikkaus oli
tulokseton, otettiin koko käsivarsi pois olkapäätä myöten.

Ja kuitenkin, leikkausten välillä, heti vuoteesta päästyään, hän
se juuri huolimatta alituisesta särystä, jota vain morfiinilla
voitiin lievittää, auttoi ja lohdutti salitovereitaan. Paremmin
kuin me hoitajat hän ymmärsi rohkaista heitä, kun heidän piti mennä
leikattavaksi, ja lohduttaa niitä, jotka parantumattomina päästettiin
sairaalasta. Sillä välin hän auttoi meitä oppilaita töissämme, täytti
lamput, kiilloitti messingit, ja kaikkialla, missä hän vain saattoi
olla hyödyksi, näkyi hänen pitkä ja hintelä olentonsa tulevan hiljaisin
merimiesten keinuvin askelin.

Eipä siis ihme, että meidän tunteemme olivat erikoisen lämpimät häntä
kohtaan, kun hän heräsi kolmannen leikkauksensa jälkeen, ja että hänen
erikoinen hoitajattarensa, huomatessaan että särky yhä oli sama kuin
ennenkin, oli melkein yhtä epätoivoissaan kuin hän itse.

Tästä arvatenkin johtui, että hän muutama päivä myöhemmin avasi
sydämensä hoitajattarelleen.

"Nurse", hän sanoi nähdessään tämän menevän ohi, "mitä pidätte
tästä kuvasta?" Ja hän etsi tyynynsä alta kirjekuoren ja otti siitä
kabinettikokoa olevan valokuvan, joka kuvasi hienon hienoon seurapukuun
puettua nuorta naista.

"Se on tyttäreni", hän sanoi, "ja jos teillä olisi aikaa minun
varalleni, saisitte iltapäivällä kuulla koko tarinan."

Tietysti Nursella oli aikaa, ja tässä kertomus, jonka hän sai kuulla:

"Minä olin yhdeksäntoistavuotias", kertoi N:o 23, "ja Annie oli
kuusitoista. Me pidimme toisistamme, ja kun minä sitten eräänä päivänä
sanoin hänelle: emmekö mene naimisiin, Annie, niin hän oli heti valmis.
-- Se vuosi oli onnellisin elämässäni. Me vuokrasimme huoneen erään
etukaupungin pikku huvilasta, ja Annie keitti meidän ruokamme ja oli
niin herttainen, ettei hänen laistaan ole ollut ennen eikä myöhemmin."

N:o 23 pyyhki nopeasti kädellään silmiänsä ja katsoi alas.

"En saanut kauan häntä pitää, Nurse", hän sanoi. "Vuosi sen jälkeen,
kun olimme menneet naimisiin, seisoin vuoteen ääressä, jossa lemmikkini
lepäsi niin valkoisena ja kylmänä, ja sylissäni minä pitelin pientä
tyttöä, Annien ja minun lastani, jonka syntymä oli maksanut äitinsä
hengen."

"Ajatelkaa kohtaloani, Nurse, en ollut vielä kahtakymmentä vuotta.
Olin vielä nuorukainen, ja työni pakotti minut olemaan koko päivän
poissa kotoa. Mitenkä minä osaisin hoitaa pientä lasta? Olin melkein
suunniltani tuskasta ja epätoivosta ja arvelin että lapsellani ja
minulla ei ollut muuta neuvoa kuin heittäytyä virtaan."

"Mutta kun hätä on suurin, on apu lähinnä, sanotaan. Lapseton, varakas
herrasväki, joka oli kuullut puhuttavan onnettomuudestani, tarjoutui
ottamaan pikku tyttöni omaksi lapsekseen, yhdellä ehdolla kuitenkin --
en koskaan saisi ilmaista olevani hänen isänsä." --

Hän vaikeni.

"Ja ettekö koskaan myöhemmin ole nähneet pikku tyttöänne?" kysyi
hoitajatar.

Tumma puna levisi hänen kasvoilleen, ja melkeinpä syyllisyyttä
ilmaisevalla äänellä hän vastasi: "Kaksi kertaa." Ensimmäisen kerran
oli se tapahtunut Hyde Parkissa, jossa tyttönen valkopukuisena kuin
prinsessa käveli hoitajansa kanssa, ja toisella kertaa -- hän epäröi
-- toisella kertaa hän oli vastustamattoman halun pakoittamana mennyt
lapsensa kasvattivanhempien taloon, jossa hänellä oli olevinaan asiaa
keittiöön. Rouva sattui samassa pistäytymään sinne.

"Hän suuttui kovasti", kertoi mies, "mutta heltyi nähdessään, kuinka
onneton minä olin, ja antoi minun hetkisen nähdä tyttöäni juhlallisesti
uudistettuani lupaukseni olla hänelle mitään ilmaisematta."

"Tyttöni oli silloin kaksitoistavuotias" -- miehen silmät saivat
haaveksivan katseen -- "ja niin oman Annieni näköinen. Hänen suuret
silmänsä katselivat ihmetellen repaleista miesraukkaa, joka seisoi
itkien hänen edessään."

"Nyt hän on seitsentoistavuotias, pieni Mollyni. Hänelle juuri
olin tarkoittanut kultasoljen, joka minulta hävisi, ja tiedättekö,
Nurse, kirje, joka on tyynyni alla, on hänen kasvatusisältään. Tämä
kirjoittaa, että he ovat kuulleet onnettomuudestani ja säälivät minua,
ja että he ovat päättäneet, että saan tulla tapaamaan Mollyä niin usein
kuin vain tahdon, ja kertoa hänelle, kuka olen."

"No sittenpä vasta olette onnellinen, N:o 23", sanoi Nurse iloisesti,
"ajatelkaahan, mikä ilo siitä tulee teille molemmille."

Silloin N:o 23 ojentautui suoraksi ja loi syvän, moittivan silmäyksen
kuulijaansa.

"Niinkö te luulette, Nurse, oliko teillä todellakin niin huonot
ajatukset minusta, että minä voisin tuottaa omalle tytölleni niin
suuren surun. Ajatelkaahan, että hän on kasvanut ylellisyydessä, eikä
koskaan ole tiennyt muuta, kuin että hän on kasvattivanhempiensa oma
lapsi. Ja sitten hän äkkiä saisi tietää, että koko hänen elämänsä on
ollut valhetta, että hänellä ei ole omaa kotia, että hänen äitinsä on
kuollut ja isänsä kädetön ryysyläinen. Saattaisinko tuottaa hänelle
niin suuren surun sen itsekkään ilon vuoksi, että saisin painaa oman
lapseni sydäntäni vasten. Ei, Nurse, se olisi rikos, jonka rinnalla
kaikki pahat teot, mitä eläessäni olen tehnyt, eivät merkitsisi mitään."

Ja N:o 23 pysyi päätöksessään, ja kun hän jätti sairaalan
parantumattomana ja puristi hyvästiksi hoitajattarensa kättä, silloin
tämä tunsi sydämessään, että se käsi, jota hän kosketti, jos kohta se
ei koskaan tekisi urotöitä, joiden maine säilyisi jälkimaailmalle, se
sittenkin totisesti oli sankarin käsi.



Vapaapäivä


"Onnellinen sinä, jolla huomenna on vapaapäivä." Toverini nosti
väsyneet silmänsä riisivanukasannoksesta, oppilaskodin illallisen
pääruuasta, jota hän nähtävästi vaivoin voi syödä.

Ajatus, että aamulla saisi nukkua ja että aamiainen tuotaisiin
huoneeseen, oli todellakin viekoitteleva, ja hekumallisella nautinnolla
annoinkin vallan väsymykselleni ja ajatukselle, että väsyneet
jäseneni seuraavana aamuna saisivat levätä, kun toverit säälimättä
herätettäisiin kello 6, kuten tavallisesti.

Niin, oli ihanaa ajatella, että silloin saisi kääntyä toiselle
korvalleen ja nukkua oikein tarpeekseen, mutta sitten --

Muistin entisiä vapaapäiviä. Välistä olin viettänyt ne jonkun
toverini kodissa, välistä oli minulla ollut vapaata samalla aikaa
kuin eräällä ystävälläni, ja me olimme silloin, varsinkin kesäisin,
tehneet ihastuttavia huviretkiä Lontoon ympäristöihin. Me matkustimme
junalla, ja meillä oli polkupyörät mukanamme. Ja niin saatoimme lähtien
joltakin pieneltä asemalta tehdä löytöretkiä, syödä päivällistä jossain
pienessä glysiinioitten peittämässä ravintolassa, juoda teetä leivosten
ja paksun kerman kera toisessa, ja sitten tulla illalla kotiin
sangen väsyneinä, mutta virkistyneinä matkasta ja oleskelusta ulkona
raittiissa ilmassa.

Monesta sellaisesta retkestä oli minulla hauskoja muistoja, mutta
viimeisen vapaapäiväni olin viettänyt niinkuin nytkin, ja se oli ollut
hyvin ikävä. En ollut tahtonut jäädä sairaalaan -- se ei ollut tapana
-- mutta kun käytyäni taulukokoelmassa ja syötyäni huonon päivällisen
kasvisruokalassa, istuin ja mietiskelin yksin eräässä Lontoon puistossa
penkillä, tuntui mielestäni koko elämä niin harmaalta. Tunsin olevani
niin yksinäinen ja hyljätty, että palatessani sairaalaan mieleni ei
suinkaan ollut virkistynyt uusista vaikutteista, vaan päinvastoin
väsyneempi kuin ennen.

Päätin, että tämä päivä ei saisi tulla samanlaiseksi, mutta mitä
keksisinkään täyttääkseni kaikki ne tunnit, jotka minulla oli edessäni.

Aamulla herätessäni johtui muuan ajatus mieleeni.

Menisin tervehtimään muita, jotka olivat yhtä yksinäisiä kuin minä
itse, lähtisin Greenwichiin merimiessairaalaan tervehtimään niitä
pohjoismaalaisia merimiehiä, joita siellä varmasti oli sairaina.

Tuumasta toimeen! Uusi ajatus täytti niin kokonaan mieleni, etten
suonut itselleni pitemmältä lepoa. Kello 7 aamulla olin jo täysin
puettuna sen toverini suureksi hämmästykseksi, joka oli ottanut
tehtäväkseen tuoda minulle aamiaisen huoneeseeni.

Keskuudessamme vallitsi sellainen tapa, että sitä, joka sai aamiaisen
huoneeseen, piti myös hiukan hemmotella, ja sentähden aamiaistarjotin
notkui täynnä kaikenlaisia herkkuja, tovereiden antimia, kuten
appelsiinimarmeladia, kotileivottuja leivoksia, säilykehedelmiä ynnä
muuta.

Mutta ajatus, joka oli minut vallannut, oli niin voimakas, että
tuskin raaskin syödä. Muutama minuutti ennen kahdeksaa istuin jo sen
omnibuksen katolla, joka vei Greenwichiin.

Omnibusvaunujen aika on nyt jo Lontoossa loppunut. Joku jälellejäänyt
raukka tekee nykyajan ihmiseen vanhanaikaisen, melkeinpä
esihistoriallista otusta muistuttavan vaikutuksen, mutta siihen aikaan,
josta minä kerron, olivat "pussit" meidän oppilaiden tärkeimmät
kulkuneuvot. Sen katolla oli suloista hengittää raitista ilmaa, kun oli
liian väsynyt kävelemään. Ne kaksi tuntia, jotka meillä päivittäin oli
vapaata, riittivät niin hyvin matkaksi Brixtoniin tahi Marble Archiin.
Ja aivan erikoinen huvi oli istua eniten edessä ja jutella kuskin
kanssa, jonka kuparinpunaiset kasvot loistivat ystävällisyydestä,
ja joka ihmeteltävällä taidolla korkealta paikaltaan ohjasi
vankkarakenteisia, hiukan laiskoja hevosia.

Greenwichiin oli pitkä matka, mutta minä nautin ihanasta ilmasta,
katsellessani niitä etukaupunkeja, joiden läpi ajoimme, pienine yhden
perheen rakennuksineen ja hyvinhoidettuine puutarhoineen, joissa oli
puksipuu-aidat ja kukkaistutuksia.

"Täällä", ajattelin, "elämä varmaan tuntuu ihmeellisen rauhalliselta,
ja ne ihmiset, jotka asuvat näissä pienissä, kodikkaissa taloissa,
ovat varmaankin yksinkertaisia, koruttomia luonteita, jotka saavat
löytää vähästäkin ilonaiheita." -- Voi, ehkäpä ei kuitenkaan ollut
laita niin -- varmasti löytyi riidanhalua, pikkumaisuutta, pyrkimystä
tehdä oma pieni minänsä huomatuksi toisten kustannuksella, ja paljon
muutakin vähemmän ihanteellista näissä pienissä köynnöskasvien
peittämissä taloissa, niinkuin kaikkialla, missä ihmisiä asuu.
Mutta aurinko loisti niin ihanasti, ja hälinä kaduilla tuntui niin
iloiselta. Vihanneskauppiaitten pienet, aaseilla valjastetut rattaat
puikkelehtelivat iloisesti korkeiden kuormavaunujen ja kevyiden cabien
välistä, joita katolla istuva kuski ohjasi erehtymättömän sirosti ja
taitavasti. Kapakoitten, "ginpalatsien" edessä tungeskeli miehiä ja
naisia, ja missä posetiivi soitteli säveleitään, löytyi aina joku
vanhanpuoleinen naisihminen, joka tanssi jigin tahdissa ympärillä
seisovien suureksi iloksi.

Kaikki, mitä ihminen näkee, saa värinsä hänen omasta mielialastaan,
ja minä olin niin täynnä iloista odotusta, etten edes tuntenut inhoa
tällaista nähdessäni. Ihmisraukat! Minkätähden antaisin heidän pilata
sen ilon, joka täytti minut ajatellessani matkani päämäärää.

Saavuimme sitten vihdoinkin Greenwichiin, ja sain oikoa
hiljaa-istumisesta jäykistyneitä jäseniäni ja etsiä tien
merimiessairaalaan.

Se oli omituinen vanha talo paksuine muureineen, eikä se vähintäkään
ollut sairaalan näköinen. Se muistutti ulkoapäin mieluummin
keskiaikaista linnoitusta, ja sisältä se vaikutti niin ihmeelliseltä,
etten luule missään muualla maailmassa voitavan tuntea sellaista.

Potilaat, kirjava joukko kaikkia maailman kansoja, makasivat
saleissa, jotka olivat koristettuja papukaijan häkeillä, ja joista
näitten lintujen kimakat huudot kuuluivat kaikenlaisten etelämaiden
kielien kanssa sekaisin. Sysimustia Senegalin neekereitä makasi
täällä vaaleaveristen, kookkaitten pohjoismaalaisten ja ruskeitten
malaijien rinnalla. Muhamettilainen harjoitti hartauttaan ylpeällä
ylimielisyydellä, nousevan päivän pojan häntä katsellessa, samalla kuin
hindulaisraukka kuumehoureissaan luuli olevansa aurinkoisessa Intiassa.
Kaikesta näkyi, että oli merimiessairaalassa. Niillä potilailla, jotka
olivat ylhäällä, oli pehmeä, keinuva käynti, kuin jos he vieläkin
olisivat olleet laivan kannella. Ja sisarten huoneet, jotka olivat
täpö täynnä simpukoita tahi sulista valmistettuja esineitä tai muita
omituisia tavaroita, nekin puhuivat hyvin ymmärrettävää kieltään
pitkistä matkoista, ja niiden henkilöiden ystävällisistä ajatuksista,
joita he sairauden päivinä olivat auttaneet. Entä papukaijat! En luule,
että koskaan, tuskinpa edes lintukauppiailla, olisin nähnyt niin
monta samassa paikassa, ja niiden huuto sekä ei aina varsin valikoitu
keskustelu saattoi siihen tottumattoman päästä pyörälle.

Ei tuottanut vaikeuksia saada tavata pohjoismaalaisia merimiehiä.
En luule, että he olisivat voineet iloita mistään enemmän, kuin
kuullessaan, että oli tullut vieras vartavasten heitä tervehtimään.
Useimmat heistä löysin makuuhallista, joka oli sijoitettu sairaalan
katolle, sillä melkein kaikki pohjoismaalaiset olivat tulleet sinne
etsimään apua vanhaa vihollistamme keuhkotautia vastaan.

Sydämeni täytti omituinen lämpö, ja pian meistä tuli tuttavat.
Olivathan he maanmiehiäni niin ruotsalaiset ja norjalaiset kuin
suomalaisetkin, niin, jopa eräs pieni venäläinenkin selitti olevansa
skandinaavialainen voidakseen hänkin kertoa, että häntä oli käyty
tervehtimässä.

Näen heidät vieläkin edessäni, pitkän parrakkaan ruotsalaisen, joka
oli kahdeksantoista vuotta purjehtinut vierailla merillä käymättä
ainoatakaan kertaa välillä kotonaan. Ja kuitenkin hänen vanha äitinsä
oli elossa, ja lääkärit olivat sanoneet hänelle -- suru sydämessä
ymmärsin, mitä se merkitsi --, että hänen mieluimmin pitäisi lähteä
kotiin. "Mutta miten voisin sitä tehdä, kun olen näin sairas", hän
sanoi. "Olisinhan vain taakkana äiti raukalleni."

Ja hän pysyi päätöksessään, huolimatta siitä, että sukulaiset
runollisella kukkaiskielellä kirjoitetuissa kirjeissä, joita hän näytti
ilmeisellä ylpeydellä, koettivat kehoittaa häntä palaamaan kotiin.
Muistan vielä erään sellaisen kirjeen: "Rakas August", se alkoi,
"missähän olet ja elät, kun tätä kirjoitan? Kiikutkohan siniaaltojen
harjalla, vai istutko palmujen varjossa jollakin hiljaisella saarella
ja polttelet rauhanpiippua jonkun neekerikuninkaan kanssa, joka on niin
musta kuin ebenholtsi."

Eräs norjalainen iloisine silmineen kertoi siitä kotimaansa tytöstä,
josta hän oli pitänyt, mutta suomalainen W. sanoi, ettei ketään sentään
voi verratakaan Anna G:hen Naantalissa. "Kas, me pidimme niinkuin
vähän toisistamme, mutta sitten tuli toinen väliin. Mutta kyllä minä
kuitenkin sentään aina muistelen häntä, ja jos te joskus sattuisitte
tapaamaan hänet, niin sanokaa terveisiä Kalle W:ltä ja kertokaa, että
minä kyllä olen uskollinen."

Ja sitten siellä oli mynämäkeläinen merimies, jonka surulliset silmät
katsoivat niin ihmeellisen kauas. Hänellä oli keuhkotauti viimeisessä
vaiheessaan, ja kun seuraavalla kerralla tulin sairaalaan, kuiskasi
ruotsalainen minulle, että hänet oli viety alas "huoneeseen", pieneen
yksityishuoneeseen, jonne potilaat muutettiin, kun ne huonontuivat, ja
joka muutto heille kaikille merkitsi sitä, että kuolema lähestyi.

Mutta ketään heistä en muistele niin mielelläni kuin Pippingiä,
suomalaista jättiläistä, joka oli yhdeksän vuotta maannut
liikkumattomana, halvattuna ja sokeana, pudottuaan kerran mastosta
laivan kannelle.

Yhdeksän pitkää vuotta hän oli maannut tässä sairaalassa, jossa kaikki
olivat oppineet pitämään hänestä niin, etteivät millään ehdolla olisi
tahtoneet hänestä erota. Hän ei voinut liikuttaa muuta kuin päätään
ja toisen käden etusormea, mutta tällä sormellaan hän osasi painaa
sähkökellon nappia, ja tämän taidon näyttäminen tuotti sekä hänen
hoitajattarelleen että hänelle itselleen erikoisen suurta iloa.

Tässä ihmisessä, joka sokeutensa ja elottoman ruumiinsa vuoksi oli niin
eristetty muusta maailmasta, asui kuitenkin harvinainen lahjakkaisuus,
ja sepä suorastaan ihmeteltävällä tavalla ylläpiti yhteyttä hänen ja
muun maailman välillä. Hänen henkensä näytti ikäänkuin riemuitsevan
siitä, että sillä oli niin suuria vaikeuksia voitettavanaan.

Hän puhui ruotsia ja suomea, ja olipa hän oppinut sujuvasti
englantiakin. Panemalla muut potilaat lukemaan itselleen sanomalehtiä
ja kirjoja, saattoi hän seurata maailman tapausten kulkua ja luoda
itselleen oman mielipiteensä kaikesta siitä mitä tapahtui. Hän tunsi
askeleista kaikki sairaalan hoitajattaret ja potilaat siinä salissa,
jossa hän makasi, ja tultuamme tällä kertaa tuttaviksi, en saattanut
enää häntä lähestyä ilman että hän, kuullessaan askeleeni, huudahti:
"Tuossahan tulee suomalainen sisar, hyvää päivää, tulkaa tänne ja
istukaa, niin kerron teille uutisia."

Sillä se oli todellakin hän, joka kertoi. Minä tulin ilahduttaakseni
häntä ja auttaakseni häntä viettämään aikaansa, mutta hänpä se jakoi
kanssani rikkauksiaan, henkensä aarteita, ja minä lähdin hänen luotaan
hyvin nöyränä, mutta ihmeellisen onnellisena sydämessäni ja tuntien,
että toisen avulla olin onnistunut kohoamaan yli synkkämielisyyden ja
kaikenlaisten vähäpätöisten ajatusten, yli mielipahan ja ikävyyksien,
jotka olivat olleet kylläkin suuriarvoisia elämässäni.

Sellaisella mielellä palasin merimiessairaalaan tekemältäni matkalta,
ja tätä retkeä seurasi monta samanlaista, sillä nyt ei minulla enää
koskaan ollut huolta siitä, miten viettäisin vapaapäiväni. Minulla oli
ystäväni, joiden luokse saatoin lähteä, ja jotka yhtä kärsimättömästi
kuin minä itse laskivat päiviä siihen, jolloin taas kohtaisimme
toisemme.

Muistooni on erikoisesti jäänyt käyntini heidän luonaan saman vuoden
joulunaattona. Olin säästänyt vapaapäiväni siksi päiväksi, ja olin
kerännyt ystävieni kesken joululahjoja merimiesystävilleni. Kotoa olin
saanut vähän kirjoja, ja sitten olin ostanut muutamia pikkutavaroita:
piippuja ja tupakkaa, lämpimiä kintaita, villaisia kaulahuiveja,
kirjepaperia ja -kuoria ynnä muuta senkaltaista.

Vain Pippingille minun oli vaikea keksiä mitään, josta hänellä ahtaassa
maailmassaan olisi iloa. Lopuksi kuitenkin päätin viedä hänelle hiukan
makeisia, joita hän voisi nauttia.

Muistan miten merimiessairaala sinä päivänä oli muuttunut ikäänkuin
työpajaksi seuraavan päivän koristelemista varten, miten kuului vasaran
lyöntejä, miten paperilyhdyt tarkastettiin ja varustettiin kynttilöillä
ja miten kuultokuvia valmisteltiin. Niidenkin silmät loistivat, jotka
eivät koskaan enää maan päällä saisi tuntea jouluiloa, ja ympärilleni
kokoontuneista skandinaavilaisista ystävistäni moni jo ennen seuraavaa
käyntiäni olisi alkava pitkän matkansa, jolla ei kompassia eikä
laivakirjaa tarvittu, tuntemattomille rannoille.

Nyt istuimme kuitenkin yhdessä ja puhelimme joulusta kotimaassa,
valkeassa pohjolassa, jota rakastimme, joulu-aamusta kynttiläin
valaisemassa kirkossa, matkasta sinne kiemurtelevien teitten varsilla
olevien pienten mökkien ohi reessä kulkusten kilistessä.

Katseemme tulivat haaveellisiksi, ja me tunsimme, miten muistojen
yhteys lähensi meitä kaikkia toisiimme, ja hetkestä tuli ihmeellinen ja
unohtumaton.

Sitten jaettiin lahjat, ja ne otettiin vastaan suurella ilolla
ja kiitollisuudella. Viimein nousin viedäkseni Pippingille hänen
makeisensa.

Sokeat, mutta ilosta loistavat kasvot kääntyivät puoleeni, kun saavuin
hänen salinsa ovelle.

"Tervetuloa", sanoi sokea merimies, "tervetuloa, suomalainen sisar.
Oletteko nähneet lintuni?"

Ja tuolla salin ikkunalla, lähellä hänen vuodettaan, oli häkki, jossa
oli pieni keltainen kanarialintu.

"Se laulaa minulle", sanoi Pipping ja oli niin onnellisen näköinen,
että tunsin, miten liikutus vastustamattomasti minut valtasi, ja
häpeissäni panin aineellisen lahjani hänen peitolleen. Toinen kuin
minä, ylilääkärin rouva, oli keksinyt jotain paljon parempaa ja
kauniimpaa, sellaista, joka saattoi tuolle ruumiinsa vangitsemalle
raukalle tuottaa todellisen onnen tunteen.

Lintu, hänen oma lintunsa, laulaisi hänelle. Sen pieni hopeaääni
tulkitsisi sen kaipauksen, joka asui hänen sielussaan, kun tämä
kahlehdittuna ruumiin ahtaiden seinien sisälle löi itsensä verille
vapautuakseen vankilastaan.

Ja Pippingin viimeinen joulu -- hän kuoli seuraavana keväänä -- tuotti
hänelle täten suuren ilon ja teki minutkin rikkaaksi kaiken sen kautta,
mitä sinä päivänä olin saanut kokea ja tuntea.



Joulu Englannissa


Joulu Englannissa! Eivätkö nämä sanat luo eteemme kuvaa syötetyistä
kalkkunoista ja palavasta vanukkaasta, katon mistelioksista,
suudelmista ja leikinlaskusta.

Niillä jouluilla, jotka minä siellä vietin, oli kyllä toisenlainen
leima, mutta joulu sairaalassa onkin aina toisenlainen kuin joulu
kodissa. Se on kauniimpi, syvällisempi. Tahtoisinpa sanoa, ettei
missään muualla voi olla niin todellista joulutunnelmaa kuin
sairassaleissa.

Ensimmäinen joulu, jonka vietin sairaanhoitajataroppilaana suuressa
englantilaisessa sairaalassa, vaikuttikin minuun valtavammin kuin
mikään edellinen joulu.

Jo kauan aikaa oli tehty valmistuksia sen viettoa varten, ja me
oppilaat olimme jo parin kuukauden aikana harjoitelleet "Christmas
carolsia", puoleksi uskonnollisia joululauluja, ja olimme nyt sangen
levollisia siitä, että jollei mitään aavistamatonta tapahtuisi, pitäisi
meidän osamme ohjelmasta sujua moitteettomasti.

Ja niin oli sitten jouluaatto käsissä, ikäänkuin valmistus varsinaiseen
jouluun, jona Englannissa vietetään joulupäivää. Sillä ei, niinkuin
meidän joulullamme, ole vakavaa, uskonnollista leimaa, vaan se on
aamusta iltaan asti omistettu viattomalle ilonpidolle ja hupaisille
kujeille.

Oppilaiden aamupäivä kului kokonaan salien koristamiseen kirjavilla
lyhdyillä sekä rautatammen- ja mistelinoksista tai muusta viheriästä
sidotuilla köynnöksillä. Ja kun työn valmistuttua tuli päivällistunti
ja me kuljimme oppilaskotiin, joka oli sen pitkän käytävän päässä, mikä
yhdisti sairaalan osastot toisiinsa, niin olimme sekä väsyneitä että
kovasti nälissämme.

Täällä suomalaista oppilasta odotti yllätys.

Ensiksi kuulimme hämmästyneinä iloksemme, että "Sisar" oli poissa
tuttaviensa luona, ja että hänen paikallaan istuisi "Senior", siksi
määrätty oppilas vanhemmalta kurssilta. Minun täytyy totuudenmukaisesti
tunnustaa, että tämä uutinen ei suorastaan ollut epämieluinen, sillä
Sisar, ankara nainen tuimine, mustine silmineen, ei juuri ollut
rakastettu. Hänen koko harrastuksensa näytti olevan siinä, että hän
koetti tukahduttaa jokaisen tunteenilmauksen niin itsessään kuin
oppilaissaankin. Kaiken juurena oli liioiteltu tunteellisuuden pelko,
joka usein tuntui kovuudelta ja sydämettömyydeltä. Muistan esimerkiksi
sen päivän, jolloin minä tulin oppilaskotiin -- -- -- mutta se ei kuulu
tähän kertomukseen.

Kuten sanottu, Sisaren poissaolo ei häirinnyt sitä iloa, joka vallitsi
päivällispöydässä. Siellä puhuttiin ja naurettiin niin, ettei sellaista
koskaan olisi uskallettu hänen läsnäollessaan. Kerrottiin juttuja
salien koristamistyöstä, johon sekä nuoremmat lääkärit että kandidaatit
olivat ottaneet osaa, ja lisättiin siihen arvosteluja jos jostakin,
mikä ei ollut jäänyt teräviltä tytönsilmiltä huomaamatta, ja turhaan
koetti senior saada arvokkaan sävyn hänen huostaansa uskottuun joukkoon.

Päivällisen jälkeen menimme tavallisuuden mukaan pieneen
seurusteluhuoneeseemme, mutta huomasimme hämmästykseksemme oven
suljetuksi.

Senior pyysi meitä menemään ylös huoneisiimme, koska Sisar
joulusiivouksen vuoksi oli antanut sulkea seurusteluhuoneen. Lähemmin
ajattelematta, että siivous itse jouluaattona oli sangen omituista, me
tottelimme kehoitusta. Minä istuuduin kodikkaassa pienessä huoneessani
pöydän ääreen ja ajattelin käyttää tämän hetken lähettääkseni
rakkailleni kotimaahan kaihoisan tervehdyksen. Tuskin olin kuitenkaan
ennättänyt kastaa kynäni musteeseen, ennenkuin huoneeni ovi työnnettiin
auki ja kolmen toverini nauravat kasvot näyttäytyivät siinä.

"Nurse M.", he sanoivat, "meillä on kunnia Sisaren puolesta kutsua
teidät katsomaan seurusteluhuonetta."

Hämmästyneenä seurasin heitä. Ruokasalissa antoivat sinne kokoontuneet
oppilaat hymyillen tilaa meille, seurusteluhuoneen ovi avattiin
ja siellä -- kyyneleet, joita siihen asti olin jaksanut pidättää,
tunkeutuivat vastustamattomasti esiin -- pöydällä seisoi pieni
joulukuusi, jonka sytytetyt vahakynttilät tähtinä loistivat kyynelten
sumentamiin silmiini.

Se oli Sisaren lahja minulle. Hän, joka niin pelkäsi osoittaa
ystävällisyyttä, oli itse käynyt ulkona ostamassa minulle tuon
pienen kuusen ja oli sen koristanut hopealangoilla ja kynttilöillä
valmistaakseen kodittomalle muukalaiselle pienessä laumassaan hiukan
lämmön ja kodin tuntua.

Sanomaton kiitollisuus täytti sydämeni. Tämä oli todellinen joulu,
jossa vallitsi "rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto". Ja jos ei Sisar
ennen elämässään ollut sitä kokenut, niin nyt ainakin syleilisin häntä
niin lämpimästi, että hän tuntisi sen vanhan sydämensä sisimpään
sopukkaan, sydämensä, joka oli niin lämmin, että sen täytyi peittäytyä
jääkuoren alle salatakseen heikkouttaan.

Ja tästä joulusta, jonka vietto alkoi kotimaata muistuttavalla
kuusella, tuli, vaikkakin toisenlainen kuin kaikki entiset joulut,
ihastuttavin juhla, jonka koskaan ennemmin tai myöhemmin olen viettänyt.

Salit loistivat kiinalaisten lyhtyjen valosta, jotka loivat tuhannen
ja yhden yön tunnelman, ja sairaiden silmät loistivat yhtä kirkkaina
kilpaa kynttilöiden kanssa. He saivat nähdä niin paljon kaunista ja
kokea niin paljon lämmintä myötätuntoa. Ne vanhat joululaulut, joita
oppilaat lauloivat, olivat niin tuttuja ja loihtivat esiin kuvia
entisistä jouluista omassa kotipiirissä. Mutta juuri kun mielen rupesi
valtaamaan kaiho, näkyi ovessa pierrot-joukko, ja surullinen tunnelma
vaihtui hilpeään iloon.

Sairaalan tapoihin kuului nimittäin, että nuoremmat lääkärit ja
kandidaatit jouluna pukeutuivat ilvehtijöiksi ja huvittivat sairaita
kaikenkaltaisilla kirjeillä ja hullutuksilla. Sinä jouluna sai
hintelä Mr. Nitch banjollaan ja neekerilauluillaan nyrpeimmänkin
nauramaan, niin että kyyneleet tulivat silmiin. Tuo verraton Mr.
Nitch! Kun viimeksi kuulin hänestä, oli hän suuresti kunnioitettu ja
kunnioitettava lääkäri pienessä maaseutukaupungissa. Mutta minä muistan
häntä vieläkin sellaisena kuin hän oli laulaessaan "When sitting by
the baby", ja näen edessäni iloiset kasvot sängyissä ympäri salia. Mikä
siunaus onkaan siinä, että siten voi saada säälittävimmätkin ihmiset
hetkiseksi unohtamaan sairautensa ja onnettomuutensa.

Joulunvieton tapoihin kuului myös, että se lopetettiin pierrotien ja
salin oppilaiden välisellä kilpamarssilla oppilaskotiin pitkän käytävän
toiseen päähän, jossa laulukiertue päätti matkansa. Marssin piti
tapahtua rehellisesti, eikä kukaan saanut juosta, mutta kyllä siinä
mentiin aika vauhtia "Auld lang sym" laulun sävelten mukaan, jota sekä
oppilaat että pierrotit lauloivat yksiäänisesti.

Ja sitten kun onnellisesti olimme tulleet kotiin ja Sisar sulkenut
kodin oven, huusivat nuo yltiöpäät vielä ulkoa pyytäen "speechiä",
ja Sisar huomasi viisaimmaksi suostua siihen. Hän avasi ikkunan ja
kiitti muutamin valituin sanoin seuraamme ystävällisyydestään, että he
olivat saattaneet meidät kotiin, hieno kohteliaisuus, joka otettiin
vastaan kättentaputuksilla ja "cheers" huudoilla Sisaren kunniaksi.
Koskaan ennen emme olleet nähneet häntä niin hymyilevin silmin ja niin
nuorekkaasti punoittavin poskin, kun hänen jälkeenpäin istuessaan
emäntänä meidän illallispöydässämme, jossa palava vanukas tietysti oli
keskeisin ruoka ja jossa hapan punaviini, jota tarjottiin tämä ainoa
kerta vuodessa, innostutti toista toisensa perästä vuorotellen pitämään
lystikkäitä tahi ylevähenkisiä puheita.

Se oli unohtumaton päivä, varsinkin tunnelmansa vuoksi, joka oli
täynnä viatonta iloa, ilman vähintäkään liiallista vallattomuutta.
Näin vietettynä joulu meillä Suomessa varmaankin saisi hillittömän
ja raa'an leiman, jota sillä ei vähintäkään ollut Englannissa. Ja
tämä on varmaankin juuri tunnusmerkkinä siitä vanhasta, vakaasta
englantilaisesta kulttuurista, joka on läpitunkenut ja jalostanut tavat
halki vuosisatojen.



Albert


Aluehoitajatarkodin etuhuoneessa seisoivat kaikki kymmenen
hoitajatarta, jotka joka aamu lähetettiin täältä, puettuina sinisiin
päällystakkeihinsa ja mustiin hattuihinsa, ja odottivat "sisarta", joka
jakaisi heille kullekin uudet "sairastapaukset".

Alue oli Lontoon köyhimpiä, ja hoitajatar vastaanotti aina
jonkinlaisella jännityksellä uuden "tapauksen", joka ehkä taaskin
antaisi kuvan aavistamattomasta inhimillisestä kurjuudesta.

Tällä kertaa oli vain kaksi uutta tapausta ilmoitettu.

"Yksi Nurse S:lle", sanoi sisar, "ja toinen Nurse M:lle. Se on Great
Bath Streetin varrella, Nurse. Tulkaa, niin näytän teille paikan
kartasta. Voitte kulkea sangen pitkälle Clerkenwell-raitiotietä,
ja sitten on teillä vain lyhyt matka käveltävänä. Potilas on eräs
italialainen, rouva Cimelli, joka kaksi päivää sitten on saanut pienen
lapsen. Kuten tiedätte, otamme sellaisia potilaita hoidettavaksemme
niin pian kuin kätilö on heidät jättänyt."

"Vielä yhdestä asiasta tahdon teitä huomauttaa, Nurse", lisäsi
sisar, "olkaa varovainen, kun kirjoitatte muistiin, millainen
potilaanne taloudellinen asema on teidän mielestänne, sillä ne köyhät
italialaiset, joihin me olemme tutustuneet täällä Lontoossa, ovat niin
siisteyttä ja kauneutta rakastavia, että siitä voi helposti erehtyä.
Lakanat potilaanne vuoteessa saattavat olla hienoilla välipitseillä
koristeltuja, mutta sittenkään ette voi olla varma siitä, ettei talossa
vallitse puute."

Hoitajatar otti laukkunsa, ja sisaren varoitukset mielessään hän läksi
jokapäiväiselle kierrokselleen, jonka tällä kertaa piti alkaa uudesta
potilaasta, koska hän oli enin altis tartunnalle.

Great Bath Streetiä ei ollut vaikea löytää. Rasvassa paistetun kalan
kirpeä ja hiukan äitelä haju ilmaisi Nurse M:lle, jollei hän sitä
jo ennestään olisi tietänyt, että hän nyt oli joutunut köyhälistön
kaupunginosaan.

Numero 56:n pihalla leikitteli muutamia lapsia, ja hoitajattaren
kysyessä, missä rouva Cimelli asui, kiinnitti muuan kymmenvuotias
häneen mustat silmänsä, ja likainen sormi osoitti ensimmäistä ovea
oikealla.

Sisaren kuvaus italialaisesta kodista oli hämmästyttävän oikea.
Huone oli siisti ja tomuton, ja vuoteessa lumivalkoisten, leveillä
välipitseillä koristettujen lakanain välissä makasi nuori äiti, jonka
tumman pään vieressä kirjaillulla tyynynpäällisellä lepäsi toinen,
pieni sysimusta pallo.

Kamiinissa kyti kivihiilivalkea kodikkaasti ja sen vieressä istui
seitsemänvuotias tyttö neuloen ahkerasti pienen pientä vaatekappaletta.

Äiti pyysi Rosieta auttamaan Nursea kaikessa mitä tarvittiin, ja tyttö
osoittikin olevansa erinomainen apulainen, kun pientä veljeä piti
kylvetettämän tai äidille oli annettava tarpeellista apua.

Kaikki oli pian ja helposti suoritettu, ja annettuaan pienelle
apulaiselleen tarpeelliset ohjeet, hoitajattaren piti juuri vetää
päällystakkinsa ylleen, kun portaista kuului ulvontaa, ovi temmattiin
kiivaasti auki, ja sama mustasilmäinen poika, joka äsken oli pihalla,
ryntäsi sisään. Hän piteli toista kättään, josta vuosi verta.

Nuori hoitajatar katseli poikaa. "Miten saatat noin peloittaa äitiäsi",
hän sanoi. "Ja vain sormen vuoksi, sinä joka olet mies. Miten sinä
käyttäytyisitkään, jos olisit sodassa?"

Itku taukosi äkkiä, kun äiti mainittiin. Sormi, joka oli pahasti
rutistunut, tutkittiin, pestiin -- se oli todellakin erikoisen
välttämätöntä! -- ja sidottiin kaikkien sääntöjen mukaisesti.

Ja täten solmittiin monivuotinen ystävyys, niin, voipa sanoa koko
elämän kestävä, sillä Albertin elämä ei ollut aivan pitkä.

Joka kerta, kun hoitajatar sitten tuli potilaansa luo Great Bath
Streetin varrella, seisoi Albert moitteettoman puhtain sormin
odottamassa, että hänen kääreensä vaihdettaisiin. Hoitajattaresta oli
tullut hänen Nursensa, ja sormen sitominen oli tämän tärkein tehtävä
italialaisessa kodissa. Sormi oli jo aikoja sitten vallan terve, kun
Albert viimeinkin hyvin vastahakoisesti suostui siihen, että kääre
jätettäisiin pois, mutta hän seisoi kuitenkin aina kauan ennakolta
odottamassa ystäväänsä, kun hän tiesi tämän tulevan.

Kerran eronhetki kuitenkin koitti. Ja se oli todellinen ero, sillä
nuoren hoitajattaren aika aluetyössä oli päättynyt, ja hän matkustaisi
jälleen omaan maahansa. Suru oli valtaava.

"Albert on epätoivoissaan, Nurse", sanoi rouva Cimelli. "Hän tahtoisi
jättää kotinsa, vanhempansa ja sisaruksensa ja seurata teitä, minne
ikinä lähdettekin. Me emme voi pojalle mitään!"

Siitä tuli vaikea hetki. Albertin kuuma, italialainen veri oli
kuohuksissa. Jos hän olisi ollut täysikasvuinen, hän varmaankin olisi
iskenyt veitsensä kiihkeästi rakastettuun ystäväänsä, estääkseen tätä
jättämästä häntä. Vasta kun hän oli itkusta ja huudosta vallan uupunut,
saatiin hänet kuulemaan järkisyitä.

Eihän kysymyksessä nyt ollut ikuinen ero. Eihän matka Englannista
Suomeen ollut niin pitkä, ja voisivathan he kirjoittaa toisilleen, ja
varmasti he taas kerran tapaisivat toisensa, kun Nurse ensi kerralla
tulisi Lontooseen.

"Ja minä rupean merimieheksi, kun tulen suureksi", sanoi Albert. "Ja
sitten minä purjehdin Suomeen laivallani sinua hakemaan, ja sitten sinä
ainiaaksi jäät luokseni."

Ja niin he erosivat, ja kirjelupaus pidettiin uskollisesti. Nurse sai
vastaanottaa pieniä hupaisia, tottumattomalla kädellä piirrettyjä
kirjeitä. Ne alkoivat aina: "Rakas Nurse, toivon että olet hyvissä
voimissa, samoin kuin minä olin tätä kirjettä lähettäessäni", ja
loppuivat: "sinun rakas Albertisi".

Ja niin kului kaksi vuotta, ja Nurse M:n tuuma matkustaa Englantiin
toteutui.

Tietysti oli myös käytävä tervehtimässä aluepiirin ystäviä, etupäässä
tietysti Great Bath Streetin asukkaita; ja puettuna lainattuun
päällystakkiin ja hattuun Nurse meni kierrokselle, niinkuin entisinäkin
aikoina.

Meillä, jossa ihmiset niin usein muuttavat asuntoa, on vaikeata
käsittää, että hän löysi potilaansa samasta paikasta, mihin oli heidät
jättänytkin. Köyhinkin heistä, Mrs Clark, asui edelleenkin tallin
yläpuolella kahdessa huoneessaan, joihin pääsi kiipeämällä ylös
tikapuita, ja jatkoi työtänsä, kotelojen valmistamista Buzzardin hienon
ja tunnetun liikkeen hääkaakkuja varten.

Cimellien luona nousi ilo ylimmilleen. "Nursen lapsi", pikku Sydney,
tuotiin nähtäväksi, ja hän saavutti hyvin ansaitun kiitoksen punaisilla
poskillaan ja paksulla mustalla tukallaan. Uusi pienokainen oli sen
jälkeen syntynyt, mutta hän oli vähän heikon näköinen.

"Hänellä on huono vatsa", sanoi äiti. Hän oli aina ollut heikonlainen,
mutta eihän hän ollutkaan saanut niin hyvää hoitoa kuin Sydney,
sillä olihan "heidän oma Nursensa" ollut poissa Suomessa. Albert oli
kaupungilla, mutta hän tulisi tietysti äärettömän iloiseksi, kun hän
saisi kuulla, että hän seuraavana päivänä oli kutsuttu ystävänsä luo
aluehoitajatarkotiin.

Hän oli näkemisen arvoinen, kun hän seuraavana päivänä ilmaantui
"vedellä kammattuna", valkoisella kauluksella ja punaisella
kaulahuivilla varustettuna ja puettuna pyhäpukuunsa. "Sisarkin"
tuli mukaan Nursen suunnittelemaan huvitusten pyörteeseen. Ensin
kaikki kolme menivät Hippodroomiin, Lontoon suurimpaan sirkukseen,
jossa kaikenkaltaisten merkillisyyksien pitäisi saada pojan silmät
loistamaan, arveli Nurse. Mutta jos hän sitä oli odottanut, niin
hän suuresti pettyi. Albert oli elävissä kuvissa nähnyt verisimpiä
murhenäytelmiä, ja hänen silmänsä oli tottunut Lontoon katujen räikeän
monivärisiin, kansan raaimpiin vietteihin vetoaviin ilmoituksiin, ja
hän oli sitäpaitsi todellisuudessa, juopuneitten naapurien keskuudessa,
nähnyt enemmän, kuin mikä hänen ijälleen oli hyödyllistä. Sentähden
sirkusnäytäntö ei myöskään vaikuttanut häneen vähintäkään. Se oli kai
hänen karaistulle maulleen kuin teevesi vanhalle juopolle.

Mutta sitten seurasi ohjelmassa numero, jonka nimi oli "mäkeälaskevat
elefantit". Siinä oli kai noin parisenkymmentä suurta otusta, jotka
kiipesivät portaita ylös ja sitten toinen toisensa jälkeen istuutuivat
kintuilleen ja lautaa pitkin liukuivat alas vesialtaaseen, jossa
toitottaen pulikoivat ja kärsillään valelivat vettä toistensa selkään.

Tämä oli vihdoinkin jotain uutta ja repäisevää, jotain Albertia varten.
Hänen ihastuksensa elefantteihin oli niin suuri, hänen naurunsa niin
poikamainen ja tarttuva, että niin Nurse kuin sisarkin tunsivat
tulleensa runsaasti palkituiksi, ja heidän hansikkaansa olivat vähällä
revetä, kun he taputtivat käsiään kilvan Albertin kanssa.

Näytöksen loputtua nämä kolme ystävystä menivät Nursen valinnan mukaan
oikein hienoon ravintolaan, jossa oli hillitty valaistus ja hiljaista
soittoa. Pitihän tästä tulla Albertille muistorikas päivä.

Kun sievä tarjoilijatar oli asettanut teetarjottimen lumivalkoiselle
pöytäliinalle, ojentui äkkiä pieni tahrainen käsi sokeriastiaan. Hän
pani yhden palasen sisaren kuppiin, yhden Nursen ja yhden omaansa, ja
tyytyväisenä huoahtaen hän nojautui mukavaan tuoliinsa.

"Nyt olemme kaikki yhdenvertaisia", sanoi Albert.

Kun sinä päivänä eronhetki löi, ei Nursen tarvinnut lohduttaa huutavaa
ja potkivaa poikaa. Se oli kaksitoistavuotias pikku mies, jonka kättä
hän puristi. Jos kohta sydän tuntuikin raskaalta, niin poika ei sitä
näyttänyt, mutta niin pian kuin hän oli sanonut hyvästi, hän kääntyi
ja juoksi pois. Kerran hän käänsi päätään ja katsoi taakseen. Käsi
huiskutti pari kertaa, ja huiskutukseen vastattiin. Ja niin tuo pieni
pyhäpukuinen olento juoksi pois ja katosi pian väen ja vaunujen
vilinään.

Ja niinpä tämä oli Nursen viimeinen kohtaus pienen italialaisen
ystävänsä kera.

Kirjeenvaihto jatkui vielä jonkun aikaa, mutta sitten eräänä vuonna
jäi Nursen joulukirje ilman vastausta, ja niin hänkin lopetti
kirjoittamisen.

Ja vuodet vierivät. Suuri maailmansota oli alkanut. Tunteet ja
ajatukset ikäänkuin hukkuivat kanuunanpaukkeen kaikuun. Suhteet
vaihtuivat. Mikä ennen oli ollut suurta, muuttui vähäpätöiseksi, ja
päinvastoin. Ihmisten väliset siteet katkesivat, toiset taas kasvoivat
vahvemmiksi ja sydämellisemmiksi.

Eräänä päivänä suomalainen hoitajatar sai englantilaisella leimalla
varustetun kirjeen. Se oli rouva Cimelliltä.

Hän kirjoitti, että he olivat kadottaneet Nursen osoitteen. -- "Mitähän
ajattelittekaan meistä, kun me emme kirjoittaneet", -- mutta sitten
eräänä päivänä, kun hän oli järjestänyt Albertin kirjoja, oli eräästä
kirjasta pudonnut postikortti, jossa oli osoite.

Ja sitten Nurse sai tietoja heistä kaikista. Pikku Lily oli kuollut;
Sydney kävi koulua, Rosie haaveili sairaanhoitajattaren toimesta, ja
Fred ja Albert olivat "tietysti" menneet vapaaehtoisina sotaan. Jos
tämä kirje vain saavuttaisi Nursen vielä elossa ja hän tahtoisi vastata
muutamilla riveillä, niin rouva Cimelli lähettäisi kirjeen myöskin
Albertille, joka tulisi niin iloiseksi.

Eikö se ollut ihmeellistä! Nursen sydän oli täynnä lämpöä ja
kiitollisuutta. Tämä oli todellista ystävyyttä!

Albert sai tietysti kirjeen ja kaulahuivin, jonka Nurse itse oli
kutonut. Kirje, jossa Albert sitten kiitti monivuotista ystäväänsä,
oli kirjoitettu eräässä sotilassairaalassa. Hän makasi siellä polvi
haavoitettuna, palavana innosta päästä taas ylös ja "muiden poikien
luo, joiden tila oli vaikea Pohjois-Ranskassa".

Sen jälkeen Nurse ei enää saanut tietoja näistä ystävistään, jotka aina
olivat luulleet hänen, päällystakissaan ja hatussaan, kuuluvan heidän
omaan luokkaansa. Sota lakaisi umpeen kaikki heidän jälkensä. Pitkään
aikaan ei kirjeenvaihto ollut mahdollinen, ja kun Nurse viimein sodan
loputtua koetti uudistaa entisiä suhteita, sai hän kirjeen takaisin
päällekirjoituksella: "vastaanottaja tuntematon".

Mihin hänen ystävänsä olivat joutuneet? Oliko se myrskytuuli, joka
oli käynyt yli Euroopan, myöskin tuhonnut heidän vaatimattoman
kotinsa? Missä oli hänen "rakas Albertinsa"? Oliko hänen kuollut
ruumis-raukkansa, niinkuin niin monen tuhannen muun, maatunut jollakin
maanosamme monista taistelutantereista? Lepäsikö hän ehkä valkoisen
ristin alla jossain monista sotahautausmaista? Hänen viimeinen
kirjeensä, joka osoitti hänen suomalaiselle ystävälleen, että hän
halasi takaisin vaikeuksiin auttaakseen tovereitaan, jäi Nurselle
kallisarvoiseksi todistuskappaleeksi siitä, että pojasta, joka kerran
hänen sylissään oli itkenyt ensimmäisen suuren sydänsurunsa, oli tullut
yksi niitä, jotka voivat ja tahtovat kantaa toisten kuorman, oli tullut
todellinen mies.



Kaksi hätäkastetta


I

Läpikuultava usva leijaili yli Thamesin harmaan pinnan.
Kalastajavenheen ruskeisiin purjeisiin kuvastuvat auringon ensimmäiset
rusottavat säteet, jotka saattavat sairaalan vastapäätä olevan
parlamenttitalon ikkunat rubiineissa kimaltelemaan.

On se varhainen aamuhetki, jolloin osastoissa valmistutaan aamutöihin.

Mutta tänään vallitsee Alexandra-osastolla harvinainen levottomuus, ja
omituisilta tuntuvat ne valmistelut, joita siellä tehdään.

Pöytä nostetaan keskelle lattiaa ja peitetään hienolla, kirjaillulla
pöytäliinalla, "sisar Alexandran" parhaimmalla, ja sille asetetaan
vedellä täytetty hopeamaljakko.

"Onhan se sopivan haaleata, Nurse", kysyy sisar, joka täysin puettuna
kauniiseen tummansiniseen pukuunsa, esiliina ja myssy yllä, itse on
mukana tähän harvinaiseen aikaan päivästä, jolloin tavallisesti vain
yöhoitajattaret ovat osastolla.

Mutta jotakin sangen tavatonta onkin yöllä tapahtunut. Pieni tyttölapsi
on aivan odottamatta ja paljon ennen aikojaan syntynyt maailmaan meidän
osastollamme.

Eihän ollut ihme, jos me kaikki silloin olimme joutuneet hiukan ymmälle
niin harvinaisissa olosuhteissa. Emmekä olisikaan tulleet toimeen,
jollemme olisi kutsuneet sinne sisarta, joka lääkärin kanssa tuli
avuksemme.

Ja nyt tuo pieni olento lepäsi korissa pumpuliin käärittynä ja lämpimät
pullot ympärillään. Olihan hän tullut liian aikaiseen maailmaan, ja nyt
piti hänen saada hätäkaste, sillä ei kukaan voinut tietää, voisiko hän
ensinkään jäädä eloon.

Olimme sisaren kanssa yhdessä tutkineet kastekaavaa ja tiesimme, että
jokainen kastettu ja ehtoolliselle oikeutettu kansalainen saattoi
tarvittaessa toimittaa hätäkasteen. Ja kun oli vaikeata näin varhain
häiritä pappia, päätettiin että sisar suorittaisi kastetoimituksen.

Tarvittiin myös mies- ja naiskummit. "Me merkitsemme tohtori Russellin
kummiksi", sanoi sisar, "ja Nurse M., jonka potilas lapsen äiti on,
tulee tietysti kummitädiksi."

Ja niin alkoi toimitus.

Kori lapsineen lepäsi sylissäni, ja tulimmepa kaikki juhlalliselle
mielelle, kun sisar luki kastesanat ja kostutti pientä päätä maljakon
vedellä sanoen: "Minä kastan sinut Alexandra."

Ja niin tuli naisosaston nuorin potilas otetuksi kristillisen
seurakunnan jäseneksi, ja minä sain yhden päivän ajaksi kummitytön.
Sillä jo samana iltana oli hänen pienen elämänsä liekki sammunut ja hän
eronnut elämästä, jota oli ollut liian hätäinen aloittamaan.


II

"Voiko ylihoitajatar ajatella, että me olemme saaneet tänä yönä pienen
lapsen." Naisosaston hoitajatar, ystävällinen neiti H., seisoi edessäni
punaisin poskin ja loistavin silmin, ilmeisesti vielä kokonaan tämän
ihmeellisen tapahtuman valtaamana. Ja sitten seurasi tarkka selonteko
siitä, miten kaikki oli tapahtunut.

"Hän tunsi kyllä tuskia, mutta me luulimme, että se menisi ohi niinkuin
viime kerrallakin, ja sitten samassa se jo tapahtuikin. Ajatelkaahan
mikä onni, että yöhoitajatar oli ollut oppilaana synnytyslaitoksella.
Nyt tämä taito tuli hänelle hyvään tarpeeseen. Yöharjoittelija
osastosta 7 sai juosta lääkäriä hakemaan, mutta ennenkuin hän ennätti
tulla, oli kaikki jo ohi. Eikö ylihoitajatar tahdo tulla katsomaan
pientä poikaamme."

Niin, tuossa hän makasi, aivan kuin kummityttöni Alexandra aikoinaan,
käärittynä pumpuliin ja lämpimät pullot ympärillään, pieni elämä, joka
häilyi elämän ja kuoleman vaiheilla.

Tunsin itseni omituisen liikutetuksi katsellessani pieniä ryppyisiä
kasvoja.

Äkkiä juolahti mieleeni ajatus.

"Hänethän täytyy kastaa", sanoin, "onko kukaan muistanut sitä?"

Ei, sitä ei kukaan ollut ajatellut, mutta pian ryhdyttiin
valmistuksiin. Pappi, jolle ilmoitettiin puhelimitse asiasta, lupasi
tulla. Muistelin sisar Alexandraa hakiessani esiin kauneimman
pöytäliinani ja hopeisen maljakon, joka täytettiin vedellä.

Pian oli kaikki valmista. Assistenttilääkärikin oli tullut saapuville
ja lupasi olla kummina neiti H:n ja minun kanssani.

Mutta minkä nimen antaisimme pojalle. Äiti, naimaton tehtaantyöläinen,
sanoi, että hänestä oli yhdentekevää, minkä nimen lapsi saisi, ja
silloin me annoimme hänelle tohtorin mukaan nimen Johannes.

Mutta sitä meidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä samana päivänä kohtasin
osastoon johtavassa pitkässä käytävässä viinalle tuoksahtavan miehen,
joka epävarmoin askelin mutta loistavin kasvoin suuntasi kulkunsa minua
kohti.

"Juu, kyllä se olen minä", kuului ylpeästi, mutta samalla ujosti.

Ja nähdessään, etten minä ymmärtänyt, hän toisti: "Juu, kyllä minä olen
sulhanen."

"Mikä hänelle nyt pantiin nimeksi?" jatkoi mies odottavasti.
"Lieneeköhän se Severinus, vai kuinka?"

Voi, mitä olimmekaan tehneet! Tieto, että pojan nimeksi oli tullut
Johannes, näkyi syvästi pahoittavan "sulhasta".

"Olisi hänellä sentään voinut olla niin paljon sydäntä, että olisi
antanut pojalle nimen Severinus."

Ja huojuvin askelin ja pettynein sydämin hän hitaasti lähti pois,
mietiskellen naisen käsittämätöntä ja sysimustaa kiittämättömyyttä.



Pikku Matti


Matti oli hänen nimensä, ja säälittävä ihmisolento hän oli, kun
hän eräänä kauniina päivänä äitinsä sylissä ilmaantui Kirurgin
poliklinikkaan.

Pienet keltaisenkalpeat ukonkasvot pilkistivät esiin sangen likaisesta
saalista, johon hän oli kääritty. Ja kun hänet riisuttiin ryysyistään,
huomattiin, että hänellä oli suuri selkäydinkohju, joka sinisen pussin
tavoin riippui hänen selkärankansa alaosassa.

Äiti, joka lapsen kanssa kunnan kustannuksella oli lähetetty tänne,
täytyi myös ottaa sairaalaan, jotta poika saisi sitä ravintoa, mihin
oli tottunut. Ja siten nämä kaksi erämaan asukasta tulivat saamaan
kotinsa joksikin aikaa yhdessä lastenosaston pienistä yksityishuoneista.

Vaimossa oli jotakin kesytöntä. Hän oli kuin säikytetty metsän eläin,
ja villieläimen rajulla voimalla ilmeni myös hänen rakkautensa
lapseensa. Tuntui melkein siltä kuin hän -- ainakin alussa -- olisi
tahtonut murista ja näyttää hampaitaan jokaiselle, ken vain kosketti
hänen aarrettaan. Myöhemmin hän tuli suopeammaksi hoitajattaria
kohtaan, ja vähitellen saimme kuulla hänen surullisen tarinansa
ja hänen kurjan elämänsä vaiheet. Hänellä ei ollut koskaan ollut
kotia. Äiti oli ollut palveluksessa erässä talossa, ja kun hän
syntyi, joutuivat molemmat köyhäinhoidon huostaan. Huutolaislapsena
hänet sitten koko lapsuusajakseen annettiin sen hoidettavaksi, ken
halvimmalla suostui häntä elättämään. Elämässään hän ei ollut kokenut
monta ilonaihetta, ja yhä vieläkin hän kyynelsilmin muisteli erästä
neitiä, joka kerran oli antanut hänelle kokonaista kolme karamellia.

Sittemmin hän kävi rippikoulun, ja konfirmatsiooninsa jälkeen hän sai
palveluspaikan eräässä talossa. Hän sai palkakseen puvun ja parin
kenkiä vuodessa. Mitä enempää hän voisi toivoakaan, hän sai lämmön,
ruuan ja makuupaikan tuvan lattialla. Nöyrästi hän otti vastaan kaikki,
mikä tuli hänen osakseen. Hänen mieleensä ei koskaan juolahtanutkaan,
että hän voisi nousta vastustamaan kovaa kohtaloansa. Ja kun eräs
rengeistä eräänä päivänä heitti hänet kumoon heinäparvelle, hän
alistui siihen yhtä passiivisesti kuin kaikkeen muuhunkin. "Se oli
kai niin sallittu." Ja jos häntä sittemmin pilkattiinkin talossa ja
halveksien kohdeltiin, niin ei häntä kuitenkaan ajettu pois, vaan hän
sai suorittaa tehtävänsä kuin ennenkin, ja emäntä jopa auttoikin häntä,
kun lapsi syntyi. Kunpa nyt vain hänen oma Mattinsa parantuisi, ainoa
olento, jota hän koskaan oli voinut sanoa omakseen, ja jota hän rakasti
koko sillä lämpimällä rakkaudella, jota hänen kiusattu ja sorrettu
sydän raukkansa saattoi tuntea.

Matin tauti oli jo alusta alkaen melkein toivoton, mutta se oli
mielenkiintoinen tapaus sairashoito-opetuksen kannalta. Leikkaus
tehtiin toisen päivän aamupäivällä, ja seuraavan päivän iltapuolella
äitikin, joka siihen asti oli ollut toivon ja pelon vaiheella, vihdoin
käsitti, että hänen lapsellaan oli enää muutama hetki jäljellä.
Hän aivan kuin kivettyi, ja kun lapsi oli vetänyt viimeisen heikon
henkäyksensä, purkautui hänen tuskansa niin hillittömällä kiihkeydellä,
että me jo pelkäsimme hänen menettävän järkensä.

Minä otin hänet huoneeseeni ja koetin puhua hänelle lohdutuksen sanoja.
Mutta mitä auttoikaan sanoa hänelle, että Matti oli ollut niin sairas,
että hänen aina olisi täytynyt kärsiä tuskia, jos hän olisi jäänyt
eloon. Äiti saattoi ajatella vain yhtä: Lapsi eli vielä eilen ja nyt
hän oli poissa, ja äidin syli jäisi tyhjäksi ainiaaksi.

Silloin -- mistä ajatus juolahtikaan mieleeni -- sanoin hiljaa:

"Ja Matti saa levätä hienossa valkoisessa arkussa puettuna pieneen,
kaulan ympäriltä pitseillä koristeltuun paitaan, ja hän saa aivan
oman pienen haudan ja haudalle ristin, johon pannaan kirjoitus 'Pikku
Matti'."

Vaimo tuijotti äkkiä minuun ja väri pakeni hänen poskiltaan.

"Onko se totta", hän kysyi, "saako Matti valkoisen arkun?" Ja kun
vakuutin sen hänelle, rupesivat hänen silmänsä loistamaan. Hän
ojentautui suoraksi. Onnettomana ihmisenä hän oli astunut tähän
huoneeseen, mutta nyt ilo ja ylpeys täytti hänen sydämensä, sillä hänen
lapsensa tulisi saamaan suuremman kunnian kuin kukaan muu, mitä hän oli
kuullut. Matti saisi hienon valkoisen arkun aivan kuin hienon herran
poika. Eikö tämä ilo velvoittanut häntä unohtamaan oman itsekkään
surunsa, muistaessaan tyhjää syliään, jossa kerran oli levännyt hänen
kallein aarteensa.

Ja tämä onnen tunnelma jatkui ja kantoi hänet kaiken tuskan yli. Kun
hän vihdoin sai seurata minua kuolleitten huoneeseen ja näki Matin
juhla-asussaan kukilla koristettuna lepäävän sievässä, valkoisessa
arkussaan, hän tuskin uskalsi karkeine käsineen kosketella tätä
ihanuutta. Hän oli sanomattoman onnellinen. Hän liiteli korkealla tämän
maailman surujen ja pienten huolien yläpuolella, sillä hän oli Matin
äiti, ja Matti oli saanut kuolemassa suuremman kunnian kuin kukaan
muu. Jotakin siitä kirkkaudesta, mikä valaisi Mattia, hänen tuossa
maatessaan pienen prinssin tavoin, varmaan heijastuisi myös häneen,
joka oli antanut pienokaiselle elämän. Ja Matin hautajaisissa oli läsnä
yksi täydellisesti onnellinen ihminen -- hänen äitinsä.

       *       *       *       *       *

Todellisuus on usein taruakin ihmeellisempi. Pikku Matin tarinaa
seurasi jälkinäytös.

Keväällä, noin vuosi sen tapahtuman jälkeen, jonka äsken kerroin, sain
tottumattomalla käsialalla kirjoitetun suomenkielisen kirjeen. "Hyvä
ystäväni", se alkoi, "nyt aurinko taas paistaa, purojen jääpeitto
särkyy, mahla nousee puihin, silmut suurenevat ja sydämessäni herää
kaipaus nähdä jälleen se paikka, missä lemmikkini lepää, ja ne ihmiset,
jotka olivat hyviä hänelle ja minulle." Kirjeenkirjoittaja pyysi minua,
jos se suinkin olisi minulle mahdollista, auttamaan häntä hankkimalla
hänelle jonkun paikan Helsingissä, mieluimmin tietysti sairaalassa,
jota hän niin suurella rakkaudella muisteli.

Sattumalta joutui juuri muutama päivä myöhemmin siivoojattaren paikka
meillä vapaaksi. Liikutettuna Iida Saarisen kirjeestä päätin antaa
paikan hänelle kokeeksi.

Ja niin hän sitten eräänä päivänä tuli taas luoksemme erämaastaan.
Hän oli yhtä suuri, jäykkä ja vakava kuin ennenkin, tukka sileäksi
vedettynä ja lapsellinen katse vaaleansinisissä silmissään.

Hänen tehtävänsä eivät juuri olleet kovin vaikeita, mutta kaikki oli
hänelle kuitenkin uutta, ja ponnistuksistaan huolimatta hänen oli
vaikea ymmärtää, että työ oli tehtävä määrätyssä järjestyksessä ja
määrättyyn aikaan. Osastohoitajattaren vaatimukset tuntuivat usein
kovin vaikeilta täyttää, ja jopa hänen "hyvä ystävänsä" itsekin saattoi
joskus olla ankaran näköinen, kun hän yllätti Iidan tomuharjaan
nojautuneena vaihtamasta mielipiteitä vaimojen kanssa salissa, joka
vielä myöhään päivällä ei laisinkaan ollut siivottu.

Usein tunsin, pisto sydämessä, miten Iidan ja minun välinen suhde
muuttui. Oltuani tähän asti hänen ystävänsä, tuli minusta "emäntä",
jota peljätään ja totellaan. Mutta hän oli kuitenkin kiintynyt minuun
ja tunsi kiitollisuutta muistellessaan sitä, mikä oli ollut. Ja kun
hänellä oli ollut vapaa sunnuntai, saatoin aina olla varma siitä, että
pöydälläni oli kimppu sinivuokkoja, valkovuokkoja, kevätesikoita,
viheriöitä puolukanvarsia tai jotain muuta, joka osoitti, että Iida oli
ollut ulkona, eikä ollut unohtanut minua, Mattinsa ystävää.

Ja niin kului kesä ja Iida Saarinen suoritti vaivoin työnsä, eikä
suinkaan loistolla, mutta sentään välttävästi. Me kutsuimme häntä Sven
Tuuvaksi ja pidimme hänestä, vaikka olimmekin saaneet luopua toiveesta
saada hänestä milloinkaan mallisiivoojaa.

Mutta sitten eräänä päivänä kävi luonani muutamia hänen työtovereistaan.

He olivat kunnollisia ihmisiä, he sanoivat. Jos kohta he olivat vain
siivoojattaria, olivat he kuitenkin eläneet säädyllisesti, ja sentähden
heidän oli aivan mahdotonta asua sellaisen kuin Iidan kanssa.

Iida rukka! Hän tunnusti heti, kun kutsuin hänet puheilleni.
Kyynelvirtojen valuessa hän vakuutti, että se ei ollut hänen syynsä.
Hän ei voinut sitä auttaa. Oli aina kuin hän aivan kadottaisi oman
tahtonsa ja hänen täytyisi tehdä, mitä muut tahtoivat. Hän oli täysin
passiivinen kuten ennenkin.

Niin, minulla ei ollut tässä tapauksessa valitsemisen varaa. Sanoin
hänelle, ettei hän enää saisi jäädä sairaalaan, vaan että hänen täytyi
hakea itselleen toinen paikka. Mutta pyysin hänen samalla muistamaan,
että minä olisin aina hänen ystävänsä, jonka puoleen hän saattaisi
kääntyä, jos hänellä oli vaikeuksia.

Ja niin Iidan toimi sairaalan siivoojattarena oli päättynyt, mutta minä
sain kuitenkin tavan takaa tietoja hänestä.

Hänellä oli nimittäin tapana tulla joskus luokseni kertomaan, miten
hänellä nyt oli. Hän oli aina siististi ja huolellisesti puettu,
ja hänen tukkansa oli aina yhtä sileästi ja kireästi vedetty kuin
ennenkin. Hän pani ansionsa säästöpankkiin ja oli iloinen ja ylpeä
siitä, että ne kasvoivat.

Mutta sitten hän eräänä päivänä muutti paikastaan, ja minä kadotin
hänet näkyvistäni.

Kerran sain sentään välillisesti tietoja hänestä erään potilaan kautta,
joka tuli naisosastolle. Hän oli maannut viikon vaikeasti sairaana,
kertoi potilas, eikä tiennyt miten olisi tullut toimeen, jollei eräs
lähellä asuva vaimo, nimeltä Iida Saarinen, olisi tullut hänen luokseen
ja hellästi ja taitavasti häntä hoitanut. "Hän ymmärsi asian", sanoi
potilaamme, "sillä hän oli saanut oppia Kirurgilla." Iida myös oli
neuvonut häntä pyrkimään sairaalaan.

En tiedä, miksi tämä kertomus niin koski minuun. Minä ajattelin
Sven Tuuva raukkaamme, joka meidän mielestämme oli epäonnistunut ja
mahdoton, ja joka kuitenkin, käyttäen hyväkseen sitä vähää, mitä
tarkkaamalla oli voinut oppia, oli osannut olla toiselle ihmiselle
avuksi ja lohdutukseksi. Kuka meistä kykenee tekemään sen enempää!

Jonkun aikaa myöhemmin sain kuulla, että Iida oli saanut paikan
maalla, Helsingin lähistöllä. Tämä tieto ilahdutti minua, sillä en
voinut vapautua tunteesta, että olin edesvastuussa tästä poloisesta
kanssasisarestani, joka minun toimestani oli tullut kaupunkiin ja sen
vaaroihin. Oli turvallisempaa tietää, että hän oli täältä poissa,
maalaisympäristössä.

Julmalla tavalla heräsin tästä levollisuudesta.

Vanha Eklundimme, sairaalan monivuotinen portinvartija, tuli eräänä
iltana kalpeana vastaani, kun tein kierrokseni.

"Tänne on tuotu eräs nainen, joka on jäänyt junan alle", sanoi hän. "Se
on Iida Saarinen, ja hän on kuollut."

Se oli totta. Hän makasi paareilla poliklinikan odotushuoneessa.
Tukka laskeutui epäjärjestyksessä hänen veriselle otsalleen, mutta
suun ympärillä lepäsi hänen lapsellisen hyvä ilmeensä. En tiedä,
miten se oli tapahtunut, oliko hän itse etsinyt kuolemaa tai oliko
syynä varsinainen tapaturma. Kuitenkin minusta tuntui seistessäni
häntä katselemassa, että hän oli löytänyt ratkaisun, ja että hän
oli onnellinen maatessaan siellä hiljaa ja rauhallisena, turvassa
niiltä kiusauksilta ja vaikeuksilta, joita vastaan hänen oli täytynyt
taistella koko elämänsä.

"Hyvän ystävänsä" luokse hän lopuksi oli tullut hakemaan turvapaikkaa.
Ja sen hän sai lähellä sitä paikkaa, missä hänen Mattinsa lepäsi. Ja
sinne me, hänen toverinsa ja ystävänsä, mieslukuisesti hänet eräänä
kauniina sunnuntaiaamuna saatoimme.



Frans


Neiti H., ystävällinen hoitajatar "ykkösessä" ja "kakkosessa", niissä
Kirurgin osastoissa, joissa useimmat tapaturman uhriksi joutuneet
olivat hoidettavina, oli hyvin huolissaan.

"En todellakaan tiedä, mitä minun pitää tehdä eräälle potilaalleni,
työmiehelle, jolta kaksi viikkoa sitten leikattiin pois molemmat jalat,
tietäähän ylihoitajatar, toinen sänky oikealla. Hän suree niin, mies
raukka, että pelkään pahoin hänelle käyvän hullusti. Hän ei tahdo enää
syödä, ja jos häntä puhuttelee, niin hän kääntää vain päänsä poispäin
eikä vastaa. Jos ylihoitajatar kuitenkin tahtoisi koettaa, ehkä hän
vastaisi teille."

Ylihoitajatar pysähtyi hänen vuoteensa ääreen, jonka jalkapuoli oli
kaarien avulla tehty väljäksi, jotta sänkyvaatteet eivät painaisi
sairaita jalkoja. Toinen jalka oli sahattu poikki polven ala- ja
toinen sen yläpuolelta. Potilas, verrattain nuori mies, jonka piirteet
ilmaisivat tahdonlujuutta, näytti olevan täydellisesti välinpitämätön.
Hänen surulliset silmänsä tuijottivat kaukaisuuteen, eikä hän ilmaissut
elonmerkkiäkään, kun häntä puhuteltiin.

Mitä oli tehtävä? Ylihoitajatar jatkoi kierrostaan, mutta mennessään
uudestaan miehen ohitse, hän sanoi kuin ohimennen:

"Tahtoisikohan Valkama oppia suutarin ammattia?"

Se oli päähänpisto, josta hän tuskin odotti mitään tulosta. Mutta
seuraavana päivänä, kun hän taaskin meni Valkaman sängyn ohi, tämä
sanoi:

"Eivätköhän minun käteni sentään olisi liian kankeat, minä kun vain
olen ollut ulkotyöläinen."

Ylihoitajatar tuli iloiseksi, mutta oli samalla huolissaan. Nuo
sanansa hän oli vain lausunut herättääkseen potilaan hänen tylsyyden
tilastaan, mutta nyt ne olivat herättäneet sairaassa toiveen eloon, ja
se toive oli toteutettava. Mutta miten se tapahtuisi? Tuskin kukaan
suutarimestari ottaisi oppipojakseen jalatonta miestä. Ja missä hänen
suojattinsa voisi asua oppiaikanaan?

Äkkiä hän muisti raajarikkoisten työkoulun. Ehkä sieltä olisi apu
saatavana. Sieltä tiedustellessaan hän kuitenkin sai vastaukseksi, että
sinne ei otettu vanhempia kuin 15-vuotisia oppilaita, ja Frans Valkama
oli jo 28-vuotias. Mutta olihan tapaus erikoisesti säälittävä, ja kauan
epäröiden luvattiin Valkamalle paikka, kun hän olisi niin parantunut,
että voisi jättää sairaalan. Lupaus oli kuitenkin ehdollinen, ja jos
hän kerrankaan rikkoisi koulun järjestyssääntöjä, kerrankaan lausuisi
sopimattoman sanan, täytyisi hänen heti jättää koulu. Ylihoitajatar,
joka silloin vielä sangen vähän tunsi potilastaan, lupasi kuitenkin
vastata hänestä kuin itsestään. Fransille hän kertoi asian laidan ja
selitti, että tästä itsestään riippui, tulisiko hoitajattaren vakuutus
olemaan totta vai valhetta.

Ja Frans tuli sitten oppiin. Hän sai asunnon erään vanhan työmiehen ja
tämän vaimon luona. Joka aamu vanhus veti hänet kelkalla kouluun, josta
hänet iltaisin samalla tavalla haettiin kotiin, sillä kesti kuukausia,
ennenkuin kipeät jalkatyngät saattoivat kärsiä uusia puujalkoja.

Jonkun ajan kuluttua ylihoitajatar sai suureksi ilokseen vastaanottaa
koulun johtajattarelta kirjeen.

Se kuului: "Olen kauan aikaa tahtonut kirjoittaa Teille ja kiittää
Teitä siitä, että lähetitte meille Fransin. Hänestä on tullut esikuva
kaikille oppilaillemme sen kauniin tavan kautta, jolla hän kantaa
onnettomuuttaan, sekä myös vakavuudellaan ja suurella ahkeruudellaan."

Niin pian kuin Frans oli niin edistynyt, että hän osasi käyttää
puujalkojaan, sai ylihoitajatar tavallisesti sunnuntaisin, kun
hän pistäytyi pieneen keittiöönsä, nähdä Fransin siellä istumassa
ystävällisesti hymyillen, harvasanaisena kuin ennenkin, mutta selvästi
ihmisarvonsa tuntevana.

Ja niin kuluivat ne kaksi vuotta, mitkä koulun oppikurssi kesti.
Valtion avustuksella ostettiin ompelukone ja työkalut uudelle
suutarille, ja siten varustettuna vastaiseen toimeensa, jota hän oli
päättänyt ruveta harjoittamaan kotipitäjässään, Frans eräänä päivänä
oli viimeistä kertaa keittiössä sanomassa hyvästit ystävälleen.

Ylihoitajatar huomasi, että Frans tahtoi saada jotakin sanotuksi, mutta
ollen ujo ja tottumaton ilmaisemaan tunteitaan, ei hän tahtonut löytää
sanoja. Viimein hän kuitenkin virkkoi:

"Maatessani sairaalassa, tuntui minusta kuin elämä olisi lopussa.
En enää mielestäni kelvannut mihinkään, ja köyhäintaloon minä kai
joutuisin kuolemaani saakka. Niin ajattelin silloin, mutta nyt on
kaikki toisin. Nyt olen paljon parempi mies kuin ennen, vaikka jalkani
ovatkin poissa. Silloin en taitanut mitään, mutta nyt olen oppinut
ammatin, ja nyt kyllä uskon, että osaan ansaita leipäni."

"Ja sitten, kun Frans on ansainnut tarpeeksi", sanoi hänen ystävänsä
ylihoitajatar, "sitten Frans rakentaa oman tuvan itselleen, ja sitten
Frans löytää hyvän tytön, niin että tupa saa emännän, ja silloin minä
lupaan tulla häihin."

Tupa tulikin rakennetuksi niillä varoilla, jotka suutarimme vähitellen
ansaitsi, ja se kuuluu olleen sievä ja siisti, niinhän Frans kirjoitti
muutama vuosi myöhemmin, "mutta tytöt tässä pitäjässä ovat niin
konstikkaita, niistä ei kukaan voi saada tolkkua, niin että emäntää ei
vielä ole tuvassa."

Se oli viimeinen kirje, jonka ylihoitajatar sai tältä ystävältään.
Seuraava kirje oli hänen veljeltään. Tämä kirjoitti:

"Minulla on kerrottavana se surullinen tieto, että veljeni Frans on
kuollut. Eilen illalla istuin hänen kanssaan hänen uudessa tuvassaan.
Meillä oli niin hauska, ja me puhelimme yhdessä myöhäiseen iltaan.
Sitten Frans pani maata vuoteelleen ja nukahti, ja semmoisena kuin
hänet jätin, löysin hänet seuraavana aamuna, rauhallisesti nukkuvana
käsi posken alla, mutta se oli unta, josta ei kukaan enää herää. Hän
oli niin onnellinen tuvastaan ja niin iloinen ja tyytyväinen elämäänsä,
ja minun mielestäni hänen kuolemansa oli niin kaunis, ja tämän olen
tahtonut kertoa Fransin hyvälle ystävälle, josta hän niin usein puhui."

Ja niin olikin. Fransin elämä oli niin kaunis ja kokonainen. Mitäpä
siitä, jos se ei ollutkaan pitkä. Hän oli oppinut vaikean taidon
voittaa kohtalonsa, ja jos kohta tupa ei koskaan saanutkaan emäntäänsä,
niin kukapa tietää -- tytöthän ovat niin konstikkaita -- ehkä näin oli
paras.



Pieni tyttö


Kukaan, ken vähänkään aikaa on asunut Suomen maaseudulla, ei ole
voinut olla häntä näkemättä, tuota puolikasvuista lasta, suortuvainen
pellavatukka tiukasti palmikoituna kahteen "saparoon", ja kasvot
ennen aikojaan huolestuneina, tuota pientä raatavaa sisar-raukkaamme
"lapsenhoitajaa", joka alati notkuvin selin ja pakottavin käsivarsin
kantaa toista lasta, joka usein tuntuu häntä itseään painavammalta.

Tavallisesti hän on turvaton pieni olento, jonka köyhäinhoito on
sijoittanut elätteelle, ja jonka työllään on ansaittava ruokansa
ja vaatteensa, molemmat kehnointa laatua. Ei kukaan ajattele, että
"lapsenhoitajankin" rinnassa sykkii lapsen sydän, että hänenkin
mielikuvituksensa kurottaa näkymättömät kätensä kohti sitä, joka lapsen
mielestä on saavuttamisen arvoista, samalla kuin hänen ruumiilliset
kätensä vaivoin pitelevät saaliinkiedottua, likaista ja liian raskasta
kääröä, joka on hänen hoitoonsa uskottu, ja hänen selkänsä notkuu
kuorman alla.

Sellainen pieni "lapsenhoitaja" oli Elli.

Hän tuli eräänä päivänä "Kirurgiin" ja otettiin sairaalaan
parantumattomana. Pitkälle kehittynyt tuberkuloottinen
vatsakalvontulehdus kirjoittaisi jo pian loppusanat pienelle elämälle,
joka oli alkanut yksitoista vuotta aikaisemmin, ja joka suurimmaksi
osaksi oli ollut vain työtä ja vaivaa. Jo seitsemännestä ikävuodestaan
oli hänen täytynyt kunnan holhokkina itse ansaita elatuksensa
hoitamalla muita itseään nuorempia. Kaikki lapsellisuus näytti
ikäänkuin poispyyhityltä hänen olennostaan, ja maatessaan pienessä
valkoisessa sängyssä, kapeat, kalpeat, rumat pienet kasvot syvissä,
huolestuneissa rypyissä, hän olisi yhtä hyvin saattanut olla pieni
mummo kuin yksitoistavuotias tyttönen, jolla oli lapsen toiveet ja
lapsen haaveet.

Tämä vastakohta hänen ikänsä ja sen edesvastuun välillä, joka oli hänet
maahan painanut, oli niin järkyttävä, että osaston hoitaja ei voinut
irrottautua sitä ajattelemasta.

"Kuinka mielellään valmistaisikaan tuolle pikku raukalle jotakin iloa",
hän ajatteli. "Mutta mitä? Mitähän hän saattaisikaan toivoa, hän joka
tuskin ollenkaan on saanut tuntea lapsuusajan riemuja."

Hän rupesi tuumimaan tätä asiaa ylihoitajattaren kanssa, kun tämä
tuli päivittäiselle kierrokselleen, mutta he eivät päässeet muuhun
tulokseen, kuin että Ellin välttämättä pitäisi saada kokea jotakin
iloa, ennenkuin hän kuolisi. Muutoin se olisi liian surullista. Ensin
pitäisi kuitenkin tuon pienen läähättävän lintu raukan saada tottua
uuteen ympäristöönsä. Ensin pitäisi hänen oppia ymmärtämään, että
häntä nyt ympäröi vain ystäviä ja että täyttämättömien ja mahdottomien
velvollisuuksien aika nyt oli ainiaaksi mennyt.

Ja sitten eräänä päivänä uskallettiin yrittää. Hoitajatar kumartui
Ellin puoleen ja pannen korvansa hänen suunsa lähelle hän pyysi Elliä
kuiskaamaan, olisiko jotakin, mitä hän toivoi ja halasi.

Lapsen kalpeille poskille nousi pikainen puna, mutta epäröityään
hetkisen tuli kuitenkin vastaus:

"Tahtoisin nuken", kuiskasi Elli, jolla ei ollut vielä koskaan
elämässään ollut leikkikalua, jota olisi voinut sanoa omakseen.

Nukkea hän ikävöi. Hän, joka aina oli saanut kantaa toisten lapsia, ja
joka äitiydestä oli tuntenut vain sen raskaimmat puolet, hän kaipasi
unelmiensa äitiyttä, mielikuvituksen ihmemaailmaa, joka pienelle
tytölle, nukke sylissään, avaa rubiini- ja kultaporttinsa.

Ellin hoitaja ja ylihoitajatar ymmärsivät, kuinka suuriarvoinen tämä
luottamus oli. Lapsi oli heille avannut kaikkein pyhimpänsä, salaisten
toiveittensa suljetun kammion, ja sentähden oli hänen toiveensa
pikimmiten toteutettava.

"Hänen pitää saada nukkensa", päätettiin, "ja kauneimman koko
kaupungissa."

Jos hän tähän asti oli saanut oppia kieltäytymään kaikesta, ja jos
elämä oli velkaa hänelle, niin nyt oli ainakin osa velasta maksettava.

Nukke tuli samana päivänä. Se oli suurenmoinen. Sillä oli silmät, jotka
se osasi avata ja sulkea, vaatteet, jotka saattoi pukea ylle ja riisua,
sukat ja kengät sekä tukka, jonka saattoi palmikoida.

Elli ei kyennyt ilmaisemaan tunteitansa. Hänen silmänsä loistivat, ja
kaksi hehkuvan punaista pilkkua paloi hänen poskillaan. Hän uskalsi
tuskin hengittää ja vielä vähemmän hän uskalsi käsillään koskea
ihmettä, joka lepäsi hänen vieressään peitolla. Hänen unelmiensa
korkein ihanne oli kai ollut tilkkunukke, jollaisen hän oli nähnyt
palveluspaikassaan, ja nyt tämä nukke, tällainen nukkeprinsessa
punaisine vahahuulineen ja porsliinisine sinisilmineen! Oliko se
todellakin aivan hänen omansa? Hoitaja vakuutti, että se oli hänen.
Kuka olisi koskaan voinut kuvitella, että sellainen onni tulisi hänen
osakseen!

Sinä iltana ylihoitajatar seisoi hetken Ellin vuoteen ääressä ja
katseli molempia päitä, jotka lepäsivät tyynyllä, nukkuvaa lasta, jonka
ilme nyt unessa todellakin oli lapsen, ja nuken elotonta pientä päätä,
joka lepäsi Ellin poskea vasten puristettuna.

Ja siitä päivästä alkaen, huolimatta kärsimyksestä, joka hivutti Ellin
heikkoa elämänlankaa, Elli oli täydellisesti onnellinen. Nukke oli aina
hänen vieressään, ja hänen särkyvä katseensa kiinnitettynä aarteeseensa
hän eräänä varhaisena aamuna sanoi jäähyväiset lyhyelle, raskaalle
elämälleen.

"Sehän oli onnellisinta sille raukalle", sanoi lääkäri tullessaan
kierrokselleen, "mutta kuka nyt saa periä sen ihmeellisen nuken, jota
hän niin suuresti rakasti?"

"Nukenko?" sanoi hoitaja, "sen sai Elli mukaansa."

Ja niin tapahtui, että muuan pieni tyttö meidän uusiaatteisena,
taikauskottomana aikanamme, samoin kuin menneiden vuosisatain pienet
tytöt, haudattiin rakkain leikkikalunsa asetettuna hänen rinnalleen.



Kolme rukiinjyvää


Kuka oli ne kylvänyt? Korkealla joen rannalla, missä talo sijaitsi, ei
kasvanut ruista. Ei myöskään lähellä ollut mitään ajotietä, jota myöten
joku maamies olisi kuljettanut ruissäkkejään myllyyn. Siinä tapauksessa
olisi helposti voinut sattua, että joku jyvänen olisi pirahtanut
maahan. Mutta lähettyvillä ei ollut muuta kuin kukkia kasvava rinne,
jossa esikot hymyilivät viimeistä kullanhohtoista hymyään ja pian
saivat antaa vuoron kurjenpolven kauneille sinipunerville kukille. Ja
vieressä oli metsä, ikuisesti humiseva, salaperäisesti houkutteleva
metsä, jonka reunalla kohosi värisevälehtinen haapa ja valkearunkoinen
koivu. Siellä ei myöskään kasvanut ruista. Mistä tulivat sitten nuo
kolme rukiinjyvää? Minä puolestani pidän syyllisenä vanhaa varista,
jonka käheä vaakkuna uskotteli, että se muka tiesi koko maailman
viisauden ja vähän muutakin lisäksi. Vaakkuvasta tekopyhyydestään
huolimatta se kyllä oli aikamoinen varas. Ja kun se edellisenä vuonna
herkutellessaan muutamien heimolaistensa kanssa naapurin pellolla tuli
yllätetyksi, vei se varmaankin mukanaan yhden kultaisista tähkäpäistä,
joka oli tarttunut sen pyrstösulkaan. Hätäisellä pakoretkellä tipahti
yksi jyvä tähkäpäästä maahan lähelle vanhaa latoa, jonka hirsistä
saattoi löytää lyijykuulia sota-ajalta sata vuotta sitten. Toinen jyvä
putosi aivan talonnurkkauksen viereen ja kolmas kaivon luo. Ja kaikki
ne lankesivat hyvään maahan ja alkoivat itää, ja juhannuksen aikana
pistivät kauniit vihreät, pitkäkortiset tähkäpäät esiin lehdistä.

"Kas, rukiintaimi", sanoi sairas tyttö, joka kasvatusäitinsä keralla
oli keväällä muuttanut taloon saadakseen metsäilmaa sairaille
keuhkoilleen. Ja hän katseli tähkäpäätä, joka talonnurkkauksessa
kumarsi tuulelle. Hän näki mielessään kodin saaristossa, missä hän
oli viettänyt lapsuutensa, näki lainehtivat vainion ja perunamaan ja
lehmät ja porsaat ja kanat. Hän sulki silmänsä, mutta avasi ne jälleen.
Täälläkin oli perunamaa ja puutarha ihanuuksineen. Mutta rukiintaimi
oli hänen omansa, se oli kasvanut aivan erityisesti häntä varten. Se
puhuisi hänelle kodista ja antaisi hänelle toivoa ja elämänhalua ja
uskoa, että metsä palauttaisi hänen terveytensä.

Ja niin kului ihana, päivänpaisteinen kesä, ja metsässä tuoksui
pihkalle ja havulle. Mutta päivä päivältä kävi sairas tyttö
kalpeammaksi. Kohta hän ei enää jaksanut kannattaa itseään metsään.

Hän makasi verannalla ja kuunteli puiden suhinaa, joka kutoutui hänen
unelmiinsa, unelmiin, jotka eivät koskaan voineet toteutua, unelmiin
elämästä toisten iloksi ja hyödyksi. Hän näki pienen valkoisen talon,
jonka hän ja kasvatusäiti rakentaisivat ja jossa he eläisivät molemmat
yhdessä. Siellä kiertyi villiviini ikkunoiden yli ja pihalla kasvoi
suuri ruusupensas täynnä valkoisia ruusuja. Ja ylt'ympärillä suhisi
metsä kuten täälläkin ja sen parantava hengitys puhalsi uutta elämää
sairaisiin lapsiin, joiden oli määrä asua talossa ja parantua siellä
hänen ja kasvatusäidin hyvässä ja rakastavassa hoidossa.

Se oli kaunis unelma, mutta muuttuisikohan se koskaan todellisuudeksi?
Sairas katseli ennen niin voimakkaita, nyt niin laihoja käsiään, jotka
tuskin jaksoivat kohottaa lasia huulille. Sitten hän kohotti taas
silmänsä ja katseli rukiintainta, jonka tähkä oli kellastunut ja taipui
maata kohti. "Elonkorjuuaika", hän ajatteli. "Mullasta ja multaan.
Kerran sinä olit pieni siemen, joka haudattiin maahan, ja kuitenkin
piili sinussa elämä rikkaine mahdollisuuksineen, ja elämä jatkuu niissä
ruisjyvissä, jotka sato antaa. Kenties on minunkin laitani niin.
Elonkorjuuaika lähenee, tunnen sen."

Ja sitten korjattiin tähkäpäät talonnurkkauksesta, samoin toisistakin
rukiintaimista, jotka aikaa myöten keksittiin nekin. Ja niin saatiin
pieni läjä jyviä, joissa piili elämä, uusi elämä, kuten hänkin tunsi
heikossa ruumiissaan kantavansa ijäisen elämän.

"Nämä sinun pitää kylvää ensi vuonna", sanoi hän kasvatusäidille, "saat
nähdä, kuinka pian sinä saat niistä koko saran."

Kasvatusäiti kääntyi nopeasti poispäin. Kova tuska valtasi hänet. Tyttö
oli sanonut "sinä" eikä "me" kuten ennen.

Ja jyvät kylvettiin ja itivät, ja seuraavana kesänä kasvoi pieni,
tavallisen pöydän kokoinen neliö ruista. Mutta kasvatusäidin sydän
kutistui hänen katsellessaan niitä, sillä sairas tyttö lepäsi nyt
itse samanlaisen viheriän kummun alla siinä ihmeellisen kauniissa
kaupungissa, jota sanotaan kuolleiden kaupungiksi. Hänen unelmansa
työstä ja elämästä muiden hyväksi ei toteutunut maan päällä. Hiljaa
ja vienosti, kuten hän oli elänyt, lähti hän eräänä iltana pois
saavuttaakseen kirkastuksen, saadakseen tuntea, että hänkin kuten
rukiinjyvä säilytti itsessään elämän, joka ei kuole, vaikka näkyvä
verho raukeaakin.

Mutta rukiintähkät kumarsivat kuten niiden edeltäjätkin tuulessa, joka
puhalsi yli laakson, ja syksyn tullessa ne kellastuivat ja tunsivat
hetkensä koittaneen.

Ja sitten ne korjattiin, ja kasvatusäiti hieroi niitä käsissään, niin
ettei yksikään jyvä joutuisi kadoksiin. Ja tällä kertaa tuli jyviä
kokonainen litra.

Seuraavana kesänä näytti pieni ruissarka jo oikein somalta, ja tähkistä
syntyi kokonainen kuhilas, joka puitiin oikein riihessä. Seuraavana
vuonna, siis kolmantena kesänä sen jälkeen kuin nuo kolme jyvää
putosivat maahan, kohosi ruispellolla kolme kuhilasta.

Silloin oli sairaan tytön toivomus toteutunut. Kun kasvatusäiti katseli
ruisvainiota, tuntui tämä ihmeelliseltä, niin ihmeelliseltä, että hän
ehdottomasti liitti kätensä ristiin ja kiitti Jumalaa Hänen suuresta
armostaan, todellisuudesta ja unelmasta, joka ei koskaan toteutunut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sairaanhoitajan maailmasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.