Title: Teräshermoinen mies - Seikkailukertomus Villistä Lännestä
Author: Lange, Kurt
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Teräshermoinen mies - Seikkailukertomus Villistä Lännestä" ***


TERÄSHERMOINEN MIES

Seikkailukertomus Villistä Lännestä

Kirj.

KURT LANGE

Suomentanut

Aito Kare



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Taru,
1922.



SISÄLLYS:

   I. Kummallisia määräyksiä.
  II. Kuinka Big Bob nipin napin selviytyi.
 III. "American Dacen" alku...
  IV. Valo, joka katosi.
   V. Maakrapu merellä.
  VI. Äärimmäisessä hädässä. -- Salaperäinen ääni.
 VII. Taistelussa kohtalon kanssa.
VIII. Kun Big Bob odotti.
  IX. Big Bob löytää jäljet.
   X. Big Bobin riemuvoitto.



I.

Kummallisia määräyksiä.


Nuori sheriffi Arizona Bert oli päättänyt, että hänen paras miehensä
Handsome Harry parin muun varman miehen kanssa pitäisi silmällä lähellä
Colorado-riverin suuta olevaa Fresh Waterin ympäristöä sekä odottaisi
siellä lähempiä ohjeita. Lähellä Mexikon rajaa oli melkein sattumalta
onnistuttu tekemään hyvä kaappaus, -- salakuljetustavaraa -- viisi
laatikkoa kultahiekkaa ja yksi laatikko arvokkaita mexikolaisia
timantteja. -- Todennäköisesti varastettua tavaraa.

Bert aikoi matkustaa päämajaan Phoenixiin -- Arizonan nykyiseen
pääkaupunkiin -- saadakseen lopulliset ohjeet. Takavarikoidut tavarat
vietiin Fresh Wateriin, vastapäätä Yuman rajalinnoitusta.

Odottaessaan mihin olisi edelleen ryhdyttävä, sai Harry saman päivän
iltana, jona hänen nuori sheriffinsä matkusti, seuraavan kirjeen, joka
antoi hänelle tuumimisen aihetta:

    "Konstaapeli Harry Johnstone,
    Fresh Water.

    Myötäseuraavien ohjeiden mukaisesti on teidän noudatettava niitä
    käskyjä, joita Bartolo Felipe -- kalifornialaisen Felica-laivan
    päällikkö -- teille antaa. Teidän on suurimmalla huolella
    vahdittava, että Albinopassetissa takavarikoidut viisi laatikkoa
    saapuvat täydessä kunnossa Friscoon. -- Niiden sisällys on
    kapteeni Bartolo Felipelle tuntematon. Olen ilmoittanut hänelle
    niiden sisältävän vanhoja azteekkien muinaisesineitä Friscon
    museolle. On parasta, että hän saa elää siinä uskossa.

    Viekää laatikot veneessä Colorado riverin itärannalle, paikalle,
    joka ilmaistaan cayoteruokopillillä. -- Lähemmät ohjeet antaa
    kapteeni Bartolo Felipe. -- Tapaamme Friscossa.

                                                     Bert Brand,
                                                      sheriffi.
                                                      Phoenix."

Konstaapeli Handsome Harry raapi nenäänsä. Hän käänteli ihmeellistä
kirjoitusta joka puolelle ja piti sitä hetken myöskin katoavaa
päivänvaloa vasten. Hän luki sen vielä pari kertaa ja tutki
allekirjoitusta haukankatsein.

Kaikki näytti olevan all right!... Sitä hän ei voinut vain oikein
käsittää, että laatikot kalliine sisällyksineen viedään Friscoon, ja
viedään sinne _meriteitse_.

No, Arizona Bertillä oli omat päähänpistonsa, joista ei aina tullut
hullua viisaammaksi. -- Eihän muuten auttanut muu kuin totteleminen.

Hän huusi sisälle molemmat apulaisensa, Big Bobin ja Kid Strongersin --
kaksi lujakätistä, varmaa miestä. -- Hän luki heille osan kirjeestä ja
kysyi sitten tunnustellen:

-- No, boys! Mitä tästä sanotte?

-- Kummallista, sanoi tuumivaisempi Kid.

-- Very good! sanoi suruton jättiläinen Big Bob.

Puoli tuntia myöhemmin oltiin vesillä.

       *       *       *       *       *

Polttavana laskeutuu aurinko kukkuloiden taa Yuman luona,
rajalinnoituksen vuodesta 1854, tässä aina levottomassa kolkassa, jota
ympäröivät niin kuumaveriset asujamet kuin Mexikon, Kalifornian ja
Arizonan. Ja juuri tässä kulmassa, tahi oikeastaan hiukan etelämpänä,
laskee Colorado river milloinkaan loppumattomine vesineen Pikes
Pikeltä, yhdeltä maan korkeimmalta vuorelta.

Pienessä, melkein purjeiden peitossa olevassa veneessä ahersi neljä
voimakasta käsivartta kuljettaen sitä tasaisin airovedoin vasten
vuolasta virtaa troopillisesti viheriöivien rantojen välissä, jotka
tässä kohdassa olivat toisistaan vielä sangen kaukana.

-- Glory on the snakes! huudahti hiukan nariseva ääni, joka ei kuulunut
kenellekään muulle kuin Big Bob-jättiläiselle, nuoren Arizona Bertin
herkulesmaiselle toverille. -- Mieluimmin uisin pitkin Colorado riveriä
aina tummasta Grand Caujonista asti ennenkuin kaksi päivää peräkkäin
meloisin tätä proomua Yuman ja Nortonin puolimatkan välillä.

-- Ja sen sanot sinä, joka kehut juosseesi kilpaa vihaisen puhvelihärän
kanssa, sanoi mies, joka oli ruorissa, sheriffin paras mies, Handsome
Harry.

-- Juosta, niin... Mutta soutaa...

-- Oletko sinä nähnyt tai kuullut mylvivän puhvelin soutavan.

-- En, sillä silloin olisi se syntynyt aasiksi.

Minkävuoksi sekä Harry että kolmas mies veneessä nauroivat niin
makeasti vastaukselle, sitä ei Big Bob-jättiläinen voinut käsittää.
Sillä niin hauskaa se ei kuitenkaan ollut. Aaseja olivat tietysti
kaikki, jotka tekivät työtä enemmän kuin piti.

-- Niinpä niin...

Hän sylkäisi pitkän syljen auringonlaskussa kuvastuvaan veripunaiseen
veteen -- vetäisi senjälkeen uudelleen, että airo oli vähällä taittua
ja lisäsi:

-- Asia on luonnollisesti toinen, kun se koskee _kunniaa_... Olin erään
kerran mukana soutukilpailussa Hudson-joella. -- Tiedättekö mitä sillä
kerralla tapahtui?

Ei kukaan tiennyt. Mutta oli syytä pelätä pahinta.

-- Niin, voitte uskoa minun silloin soutaneen niin, että teljot
lensivät viiman voimasta pois ja jälestätulijoiden oli ne poimittava
ylös.

-- Ja sinä luonnollisesti voitit?

-- Ylivoimaisesti...

Presidentti otti minut syliinsä ja _itki_ liikutuksesta sanoessaan:
Olisipa Amerikalla useampia tällaisia poikia, niin...

Big Bob pysähtyi kesken ei aivan totuudenmukaista kertomustaan
nähdessään joukon alligaattoreita sukeltavan ylös aivan veneen vierestä
ja haukkovan avonaisin kidoin ilmaa.

-- Siinä näet, sanoi Harry. -- Nuokin tulevat hämmästyksen lyömiksi ja
tahtovat myöskin varmasti ottaa sinut syliinsä ja antaa sellaisen
iäisyyssuudelman kuin mittasi riittää.

Tähän pieneen pistosanaan ei suunpieksäjä ehtinyt vastata ennenkuin
itäiseltä rannalta kuului ikäänkuin intiaanien ruokopillin
pitkäveteinen sävel, jollainen ikimuistoisista ajoista oli kaikunut
cayoteheimon keskuudessa näillä seuduin, kauan ennen kuin maa oli
jaettu pohjoisamerikkalaisen linja- ja ruutujärjestelmän mukaan. Se oli
leikkaava ja samalla kertaa valittava sävel, joka loppui lyhyeen
piipahdukseen.

Handsome Harry käänsi heti ruoria ja ohjasi rannalle, josta pillin ääni
oli kuulunut. Muutama tusina voimakkaita aironvetoja ja saavuttiin
matalapohjaiselle rannalle.

Nuo kolme miestä astuivat veteen ja alkoivat vetää venettä mukanaan
niin kauas kuin kykenivät, samalla kuin neljäs mies vaaleansinisessä,
melkein jalkoihin ulottuvassa kauhtanassa, huusi rannalta kerta
toisensa perään:

-- Tännepäin!... Come along!... Täällä on paras paikka!

Mutta niin kauas eivät missään tapauksessa miehet voineet raskasta
venettä vetää, -- ei, ei kauemmaksi kuin se itse tahtoi savensekaisella
liejulla tulla. Ja vihdoin sai se jäädä paikoilleen miehistön
kahlatessa yhä enemmän mataloituvaa vettä rannalle.

Jättiläismäinen Big Bob tuli viimeisenä. Hän läähätti kuin virtahevonen
ja lausui monta rumaa sanaa vajotessaan kerta toisensa jälkeen saveen.
Lopuksi näytti hän juuttuvan kiinni eikä liikahtanut paikaltaan. Ehkäpä
ei hän pääsisi irti ennenkuin luodeveden tullessa -- jos ei silloin
ilman muuta hukkuisi. -- Joka tapauksessa mukautui hän tyynesti
kohtaloonsa, kun ei mitään muutakaan näyttänyt olevan tehtävissä.

Big Bob oli syntynyt filosofiksi, sisällään kuitenkin alituisesti
suitsuava tulivuori huimaa elämänrohkeutta, siis joka suhteessa oikein
muodostunut luonne, eikä ilman mielikuvitusta.

Johtaja, Handsome Harry, tuli kuivalle maalle ensiksi. Häntä vastaan
tuli vaaleansininen, joka synnynnäisellä mexikolais-espanjalaisella
kohteliaisuudella nosti nauhoilla ja helmillä koristeltua hattuaan ja
taipui melkein maahan asti tehdessään syvän kumarruksen samalla kuin
huonolla englanninkielellä sanoi.

-- Bartolo Felipe tervehtii sydämensä syvyydestä, senores. -- Tämä
pakeneva päivä antakoon meille kaikille suotuisia tuulia.

-- Hyi hitto! ajatteli Harry, vastaukseksi keveästi kohottaen hattuaan
-- samoinkuin hänen vieressään seisova toveri Kidkin. -- Onko tuo
merimies?... Varmasti on herra Bert tällä kertaa iskenyt kiveen.

Mutta sen asian tuumimiseen ei jäänyt monta sekunttia, sillä vieras
jatkoi kysyen:

-- Kaikki selvänä, senores?

-- Mikä on selvänä? sanoi Harry olematta ymmärtävinään.

-- Että herrat seuraavat mukana lastin vartioina kunnes tulemme San
Franciscon satamaan.

-- Käsky on käsky, sanoi Harry lyhyesti tietämättä enempää kuin
ennenkään. -- Mutta haluaisin hyvin mielelläni nähdä päälliköltäni
saamanne laivauspaperin ennenkuin tuomme nuo viisi laatikkoa maihin.

-- Luonnollisesti, senor, luonnollisesti, vastasi kummallinen
merikapteeni vaaleansinisessä viitassaan ottaen esiin syvästä
taskustaan kirjekuoren ja ojentaen sen Harrylle samalla kuin sanoi:

-- Kunniani kautta, senor, kaikki on selvää.

Ja Harry luki.

    "Kapteeni Bartolo Felipen tehtäväksi jätetään omistamallaan
    Felica-aluksella kuljettaa rahtitavarana San Franciscoon ne viisi
    laatikkoa, jotka ensimäinen konstaapelimme mr Harry Brookers
    kahden miehensä kanssa hänelle jättää seuraten itse molempine
    miehineen mukana.

    Punta, Gross, 21.12.19.

                                              Bert Brand."

Kaikki selvää. Mutta kuitenkaan ei konstaapeli Harry tuntenut itseään
täysin rauhalliseksi.

Hän katsoi joensuulle ja katsoi Big Bobiin, joka yhä seisoi savessa
rannan ja veneen välissä kuten kiinnityspaalu -- ja hän katsoi
espanjalaiseen kapteeniin sekä sanoi äkkiä ikäänkuin olisi keksinyt
kaikkein parhaan keinon:

-- Missä tapasitte mr Bert Brandin?

-- Punta Grossissa, sanoi mies hymyillen ilman vähintäkään hämmennyksen
merkkiä. -- Tapasimme "Arizonan sydämessä", johon olin mennyt asumaan
sopiakseni rahdeista kuparialueelle. -- Minä menen länsirantaa
Vancouveriin, kuten aina. Friscossa minulla on tapana viipyä
suunnilleen viikon verran purkamisen ja lisärahdin vuoksi -- ja sitten
sopi niin, että mr Brandilla oli minulle nämä laatikot -- azteekkien
muinaisesineitä, kuten hän sanoi.

-- Kyllä se lyö yhteen, mutisi Harry vieläkin epäluuloisena. -- Mutta
miksi täytyi meidän tulla täällä maihin?

-- Paras senorini! Vain senvuoksi, että teillä olisi niin vähän vaivaa
kuin mahdollista. Minun laivani on vielä rahdin vuoksi Nortonissa.
Mutta olen tullut teitä hakemaan hyvällä moottoriveneellä.

-- En näe moottorista varjoakaan, sanoi Harry.

-- Aivan oikein. Meidän täytyi maihin päästäksemme laskea tuonne vuoren
taa. Täällä on liian matalaa. Me menemme moottorilla alas ja otamme
veneen peräämme. Sen kummallisempaa se ei ole.

Harrysta se joka tapauksessa oli kummallista. Mutta espanjalainen tahi
mexikolainen vain nauroi ja sanoi:

-- Tie ei ole pitkä. Olemme takaisin kädenkäänteessä, mutta meidän on
käytettävä se vähän päivänvaloa, mikä vielä on jälellä, ettei tule
liian pimeä. Joki pimenee heti. -- Teidän miehenne, joka seisoo tuolla,
saattaa pitää vahtia, jos tarvitaan. Vaikka täällä tosin ei ole
sieluakaan.

Niin, Big Bob pitäisi kyllä vahtia. -- Siihen ei kenenkään tarvinnut
häntä pyytää. Hän oli siihen kuin luotu. Ja saattoi vain surkutella
niitä, jotka pyytämättä sekaantuivat hänen toimiinsa. -- Hänellä oli
nyrkit kuin jättiläisnuijat ja senlisäksi sormet niin varmat
liipasimella, että hän saattoi tavata lennosta kolibrin. Sikäli oli
kaikki kunnossa.

Samalla tunnusteli Harry vaistomaisesti, miten hänen revolverinsa oli
asetettu. Itsetiedottomasti teki Kid samoin. Hänessä oli hiukan
ajatustenlukijaa. Ja hän lausui usein kuulemansa taistelusanat
"show"-markkinoilta:

-- Weil!... Hieno jyvä mailin tähtäimelle!...

-- Weil, sanoi Harrykin. -- Määräystä on toteltava. Parasta kiiruhtaa
ennenkuin tulee pimeä... Come along!

Viitaten Big Bobia jäämään seurasivat Harry ja Kid tiennäyttäjää. Big
Bob kiroili sitä, että hänen yhä täytyi istua liejussa kiinni, mutta ei
ajatellutkaan nousuveden tuottamaa vaaraa.



II.

Kuinka Big Bob nipin napin selviytyi.


Aurinko oli laskemaisillaan ja varjot Kalifornianpuoleiselta vuoriselta
rannalta alkoivat langeta tummina, kun Big Bob huomasi aseman saattavan
käydä vielä vaikeammaksi kuin tähän saakka.

Hän seisoi kiinnijuuttuneena löysään saveen. Koettaessaan vetää ylös
yhtä jalkaa vaipui toinen sitä syvempään. Hänen tavattoman painava
ruumiinsa oli liian raskas niin pehmeälle pohjalle.

Liian myöhään huomasi hän laiminlyöneensä avun pyytämisen ennenkuin
toiset katosivat. Mutta hän oli pelännyt tulevansa naurettavaksi. --
Hänelle naurettiin sangen usein -- ilman että hän tiesi minkävuoksi --
ei ainakaan aina.

Nyt alkoi joki nousta...

Ennestään vaikea asema kävi Big Bobille vielä vaikeammaksi.

Jos ei hän nyt hyvissä ajoin pääsisi irti, niin hän yksinkertaisesti
hukkuisi!

Vesi, joka virtasi suuresta merenlahdesta, ulottuisi lyhyen ajan
kuluttua hänen päänsä yli jalkojen ollessa kuin kiinniruuvatut pohjaan.
-- Hän hukkuisi kuin kissanpoika. -- Sen kysymyksen melkein
minuutilleen laskemiseen ei tarvinnut olla suuri matemaatikko.

Jospa hänellä olisi ollut joku kiinteä esine, jotain, johon iskeä
kiinni! Silloin olisi nähty ihmeitä! Hän nostaisi itsensä, ja vaikka
elefantin mukanaan, jos koville pantaisi. -- Mutta seisoa ja hapuilla
tyhjää ilmaa oli samaa kuin koettaa tavoitella kuuta tahi tähtiä.
Aurinko oli jo kadonnut. Eikä hän nähnyt kuuta enempää kuin tähtiäkään.
-- Pian tulisi pimeä kuin haudassa -- niin, pimeässä ja märässä
haudassa.

Paljossa oli hän ollut mukana. -- Sehän kuului asiaan kun palveli
sellaisen pelottoman miehen alaisena kuin sheriffi Bert Brand --
Arizona Bert. -- Mutta tämä oli varmasti pahinta. Tässä eivät auttaneet
nyrkit eivätkä ampuma-aseet,, ei edes lasso.

Sillä aikaa kun Bob-jättiläinen hiljaa alkoi lukea erästä niistä
harvoista lapsuudenrukouksista, joita muisti, ja mikä pahempi, hyvin
epätäydellisesti, tuntui kuin joku olisi raapinut hänen toista
kylkeään.

Vesi ulottui hänelle silloin jo melkein kaulaan. Ei kestäisi enää
montaa minuuttia ennenkuin se ulottuisi hänelle yli pään, -- ja
sitten...

Ehkä siellä oli -- alligaattoreja.

Tietysti oli Bob kuullut, että nämä krokodiilin serkut eivät mielellään
uskaltaneet käydä muuta kuin kuolleen ihmisen kimppuun. -- Mutta kuinka
ne menettelisivät, jos onnistuisivat viekastelemaan sen tiedon, että
tämä elävä ihminen kaikesta voimastaan huolimatta istui kuin
kiinnitaottuna kykenemättä hievahtamaan paikaltaan? Silloin
ne kylläkään eivät epäilisi siepatessaan makupalan hänen
hyvinmuodostuneesta ruumiistaan. Voisi ehkä iskeä turpaan!... Ja
sitten... peli loppu kun sormet on poikki!

Näyttääkseen viimeiseen asti voivansa puolustautua, veti Big Bob suuren
kääntöveitsensä ja iski sille suunnalle, josta oli äsken tuntenut
kosketuksen.

Veitsi ei tarttunut mihinkään pehmeään, siis täytyi sen olla
alligaattorin panssarissa!...

Big Bob koetti vetää veitsensä pois antaakseen toisen iskun, mutta
samalla hän tunsi, kuinka jalat alkoivat irtautua liejusta ja liikkua!

Hurraa!... Hän oli saanut sen kiinteän pisteen, jota jo Galilei,
varomattomasti kyllä, pyysi, voidakseen nostaa maapallon. -- Mutta Big
Bob tyytyi nostamaan vain itsensä, eikä 128 kiloa painavan ruumiin
nostaminen ole suinkaan mikään pikku asia. -- Ja samalla hän huomasi,
ettei piste, josta hän oli saanut kiinni ollut enempää alligaattori
kuin ehdottoman liikkumatonkaan, se oli -- suuri vene.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Bob veneessä ja kuuli äänen
pimeydestä huutavan jollekin toiselle:

-- Iske häntä airolla kalloon niin, että tupertuu.

-- Täällä ei ole sieluakaan, vastasi toinen.

-- Weil, sitten hän on jo hukkunut. Felipe sanoi nähneensä hänen
istuvan kiinni imusavessa.., Ali right!... Tässä on meillä sitäpaitsi
laatikot öljykankaan alla... Pidä syrjään niin pääsemme virran mukana
niemekkeelle. Sinä näet tuolla Felican sivulyhtyjen heikosti
kiiltelevän... Anna mennä! Täällä emme happane!

-- Tulikuuman pampaksen kautta, mitä nyt? ajatteli Big Bob loikoessaan
teljojen alla. -- Tämä käy yli minun pienen järkeni. Minun kalloaniko
ajateltiin kopauttaa aironlavalla? Silloin arvelen, että on parasta
tehdä puhdasta jälkeä.

Mutta samassa peruutti hän tuumansa.

Jos jotain pirullista oli tekeillä -- jota hänen nähtävästi ei
tarvinnut epäilläkään -- niin oli voinut sattua, että hänen molemmat
ystävänsä, Harry ja Kid, jo olivat joutuneet johonkin pinteeseen --
ehkäpä olivat jo suorastaan kiinnikin.

Ainoa tapa nähdä, kuinka asia kehittyisi edelleen, oli toistaiseksi
rauhallisena pysyminen. -- Itse hän oli vielä täydellisen pimeyden
suojaama. Jos voisi huomaamatta hiipiä öljykankaan alle, saattaisi hän
päivänkoittoon saakka olla vielä paremmin piilossa ja saada
ehkä selville, mitä hänen molemmille, siniviittaisen miehen
poishoukuttelemille ystävilleen oli tapahtunut.

Tämä ajatustenkulku osoitti Big Bobille, ettei hän ollut niin tyhmä
kuin häntä monesti tahdottiin pitää. -- Mutta hän kyllä hyvin
halukkaasti myönsi tarvitsevansa aikaa pohtiakseen, miten oli
toimittava parhain päin.

Harry oli petetty tavalla tahi toisella. Siitä asiasta ei ollut
epäilystäkään senjälkeen mitä hän oli kuullut. Kaikki kolme olivat
joutuneet ensiluokkaisen mexikolaisen lurjuksen kanssa tekemisiin.
Oltiin luultavasti oltu liian herkkäuskoisia.

Näiden ajatusten pyöriessä Big Bobin päässä liukui hän varovasti
öljyvaatteen alle. -- Se onnistui kreivin aikaan, sillä toinen niistä
kahdesta, joiden hän oli kuullut puhuvan, sytytti tulitikun -- ehkä
savuketta varten tahi kenties antaakseen merkin toisille.

Oli miten hyvänsä, Big Bob oli iloinen, että viime hetkellä oli saanut
irti veitsensä, jonka oli sattunut lyömään veneeseen luullessaan
torjuvansa väijyviä alligaattoreita. -- Veistä ehkä tarvittaisiin nyt,
kun revolverissa olevat panokset, samoinkuin patruunavyössäkin
säilytetyt, olivat kastuneet.

Palava tulitikku kuului rätisevän, kuten melkein kaikki englantilaisten
tahi amerikkalaisten tehtaiden tikut. -- Bob olisi mielellään tahtonut
pistää nenänsä esille, tahi ainakin tehdä reiän kankaaseen voidakseen
sen kautta pikaisesti silmätä niitä, joiden kanssa oli nyt tekemisissä.
Mutta hän ei uskaltanut.

Pieninkin varomattomuus saattaisi herättää epäluuloja, sillä molemmat
miehet istuutuivat aivan hänen lähelleen airoihin senjälkeen kun toinen
oli kajahduttanut pitkäveteisen, viiltävän huudon, johon heikosti
kaukaa vastattiin.

Sitten kuului taas keskustelua:

-- Olen näkevinäni Arizona Bertin kun hän saa selville, kuinka hänet on
tällä kertaa petetty.

Toinen soutaja vastasi nauraen:

-- Sen, joka joutuu Bartolo Felipin kanssa tekemisiin, tulee olla
syntynyt jouluaattona selviytyäkseen kunnialla.

Mexikolaisen uskon mukaan jouluaattona syntyneet ovat varustetut
tavattoman terävällä järjellä. Siitä oli myöskin Bob kuullut puhuttavan
ja käsitti tarkoituksen.

-- Mutta tällä kertaa ei oikeastaan petetty Arizona Bertiä itseään,
jatkoi ensimäinen puhuja ja lisäsi silminnähtävällä vakaumuksella: --
Jos hän olisi ollut mukana, niin ei tämä olisi käynyt päinsä.

-- Varmasti! Bartolo Felipe pettää kenen tahtoo. Mutta sitäpaitsi olen
nyt suutuksissani ettemme pimeyden takia saaneet iskeä kalloa puhki
siltä jättiläistolvanalta, josta senor Felipe puhui.

-- Älä turhan takia huolehdi. -- Niin suuri hän ei missään tapauksessa
ollut, ettei joki olisi jaksanut häntä peittää. Kun on sattunut
joutumaan imusaveen, pitävät alligaattorit lopusta kyllä huolen. Ja se
on sitämyöten selvää.

Tämä jo melkein koettu mahdollisuus sai Big Bobin värähtämään vielä
kerran ja tuntemaan -- kuten usein vältetyn hengenvaaran jälkeen on
laita -- tilanteen kauheammaksi nyt kuin siinä ollessaan.

Tässä oli nähtävästi perusteellisesti suunniteltu murhayritys. Oli vain
ihmeellistä, kuinka Harry ja Kid olivat voineet sen välttää.
Todennäköisesti oli tarkoitus ollut, että he kaikki kolme olisivat
tarttuneet saveen.

Joka tapauksessa näytti sanotulla Bartolo Felipellä olevan päätä. --
Niin hyvin Harry kuin Kidkin ovat tietysti joutuneet vähintäin yhtä
vaikeaan asemaan kuin imusaveen nousuveden aikana.

Jos mahdollista auttaakseen, olisi Big Bob mielellään tahtonut tietää
lähemmin heidän kohtalostaan. Mutta siitä ei, merkillistä kyllä,
puhuttu sanaakaan. Ehkä ei näillä molemmilla lurjuksilla ollut siitä
mitään tietoa. Myöskään ei Big Bob voinut käsittää, kuinka nämä Bartolo
Felipen vielä hirttämättömät lurjukset olivat lähestyneet saveen
tarttunutta venettä hänen sitä vähintäkään kuulematta.

Mahdollisesti olivat he tulleet uiden. -- Muuta selitystä ei Big Bob
löytänyt, sitä vähemmän kuin hän ei ollut kuullut moottoriveneestä eikä
mistään muustakaan Harryn ja Bartolo Felipen välisessä keskustelussa
mainituista seikoista.

Vene näytti kulkevan nopeasti. -- Virta oli vuolas ja Bob oli itse
kokenut, kuinka se saattoi vastustaa, kun oli mentävä jokea ylöspäin.

Nyt mentiin siis myötävirtaan suoraan laivalle, josta Harry oli
puhunut, ja joka ehkä oli valmiina purjehtimaan.

Luonnollisesti haluttiin niitä viittä kallisarvoista laatikkoa. --
Mutta sikäli oli Big Bobille selvää, etteivät ne tulisi tekemään matkaa
yksin -- se tahtoo sanoa, ilman ettei yksikään niistä miehistä, jotka
master Bert oli niille saattolaisiksi valinnut, olisi mukana -- vaikka
hän ei vielä oikein tiennyt, kuinka asian järjestäisi, ettei tulisi
ilmi.

Jos hänellä nyt olisi ollut kunnollinen ampuma-ase, olisi juttu pian
järjestynyt toisella tavalla ja laatikot kääntyneet heti takaisin Fresh
Wateriin -- odottamaan lähempiä määräyksiä. Mutta toistaiseksi oli vain
oltava rauhallinen, jollei itse halunnut asettua maalitauluksi.

Juttu tuli joka tapauksessa monimutkaisemmaksi kuin Bobin järjellä kävi
selvittäminen, vaikka hän olisi ollut teräväpäisemmäksi luotu kuin
todellisuudessa oli. -- Äkkiä sai vene kolauksen, joka oli vähällä
hajoittaa sen sirpaleiksi ja samalla hetkellä kuului ääni, jota Big Bob
ei ollut ennen kuullut:

-- Peijakkaan miehet! Täällähän on syvä vesi!... Onko laatikot
mukananne?

-- Kaikki selvillä, senor! vastasi soutajista toinen.

-- No, ettekö sitten ymmärrä olla varovaisia? -- Jos ne uppoavat tähän
vuoren viereen, emme saa niitä ikinä ylös.

Siis maihin -- tahi ainakin lähelle maata. Tilanne saattoi tämän
johdosta minä hetkenä hyvänsä muodostua vielä vaarallisemmaksi.

Käskevä ääni jatkoi:

-- Tänne kevyt vipu laivasta, niin vedämme ne ylös yksitellen. Sitten
saa vene lähteä tuuliajolle mihin peijakkaaseen haluaa. Silloin ei
sinun ole vastattava enempää laatikoista kuin miehistäkään, joita siinä
on ollut. Eikö niin, Juan?

Jälleen Big Bobille uusi ääni vastasi:

-- Te olette nero, Felipe! Tällä tavoin saattaa luulla Arizona Bertin
oman väen tehneen kaappauksen.

Ja hän nauroi täyttä kurkkua Big Bobin ollessa ryntäämäisillään ylös
antaakseen heti vastuun puheeseen.

Niin kiihoittunut kuin olikin, pidättäytyi hän kuitenkin siitä
tempusta, mutta käytti tilaisuutta hyväkseen ryömiäkseen perään päin,
etemmäksi laatikoista, molempien soutajien kiivetessä soututeljoille
ollakseen valmiina vastaanottamaan köyttä, jolla kallisarvoiset
laatikot viruttaisiin laivaan.

-- Tänne lyhty!

Big Bob säpsähti. -- Valoa hän tällä hetkellä enin pelkäsi. --
Vilauksessa oli hän äänettömästi ja notkeasti, suuresta ruumiistaan
huolimatta, liukunut veneestä veteen. -- Muutamilla pitkillä vedoilla
oli hän maissa -- ja ryömi koloon, jossa arveli olevansa riittävän
hyvästi kätkeytyneenä, vaikka valaistus olisi voimakaskin.

Mutta parasta oli,, että hän saattoi täältä sekä katsoa että kuunnella
verrattain rauhallisena ja siten paremmin varustautua siihen, mihin oli
ryhdyttävä.

Ei viipynyt montaa minuuttia ennenkuin hän näki laatikon toisensa
jälkeen nousevan ilmaan himmeän lyhdyn heittäessä epäselvää valoaan.

Varovaisesti laskeutui hän jälleen veteen sillä aikaa kun venettä
tyystin tarkastettiin.

Juuri kun rosvot lähtivät veneestä, nousi Big Bob jälleen siihen.



III.

"American Dancen" alku...


Bartolo Felipe oli vakuutettu pettäneensä tungettelevan ja niin
varuillaan olevan sheriffin, Arizona Bertin, aivan mainiosti.
Kallisarvoiset laatikot kultahiekkoineen ja timantteineen olivat hänen
hallussaan. Nyt ei mikään sheriffi maailmassa voisi estää häntä
käsittelemästä niitä niin kuin hän itse parhaaksi katsoi.

Kolmesta vartijasta oli kaksi hänen vallassaan. -- Heidän kohtalonsa
oli selvä. He eivät enää milloinkaan häiritsisi hänen tahi hänen
virkaveljiensä suunnitelmia. Mutta heidän pakosta annettavalla avullaan
saattaisi hän myöskin ennen pitkää vaarattomaksi tuon kiusallisen
Bertin, joka niin kauan oli tehnyt Arizonan sekä ympärillä olevat
valtiot ikäviksi jokaiselle, jolle lait olivat yhtä monta kiusallista
estettä.

Hän saattoi hieroa iloissaan käsiään ja nauraa sydämensä pohjasta. Ja
pian tulisi vielä parempaa.

Moottoriparkassi varastettuine saaliineen ohjasi pois pimeästä
lahdesta. Big Bob, joka oli taas noussut hyljättyyn veneeseen, saattoi
kuulla sen kulkevan toiselle puolen, jossa se oli paremmin suojassa
laineilta. -- Jos olisi voinut, olisi hän seurannut heti mukana. Mutta
ensiksi oli muuta suoritettavaa, joka oli ehkä tärkeämpää.

Muutamia tunteja myöhemmin nousi Big Bob Yuman linnoituksen puolella
maihin. Hän pyysi puhutella komendanttia.

Tämä ei ollut tavattavissa. Hän oli virkamatkalla Nogalesissa
järjestämässä rajariitaisuuksia, jotka olivat aiheuttaneet
mexikolaisten tuomaan sangen huomattavia sotilasjoukkoja. -- Oli
levoton aika, kuten ennenkin, ja komendantin sijaisesta näytti asia
olevan pelkkä poliisijuttu -- sitäpaitsi vielä hyvin epäilyttävä niiden
epätäydellisten tietojen johdosta, joita osanottaja ja soutaja oli
jättänyt. -- Mutta voitiinhan sähköttää Nogalesiin.

Tämä esitys herätti Big Bobissa erään tuuman. Miksikä ei yhtähyvin
sähköttää pääpoliisiasemalle, Arizonan pääkaupunkiin Phoenixiin?

Kun komendantin sijainen huomasi esityksen sopivaksi, vietiin Big Bob
heti sähkösanomahuoneeseen. -- Muutamia minuutteja myöhemmin oli
Phoenixin poliisille ilmoitettu, mitä oli tapahtunut.

Tuskin tunti senjälkeen tuli seuraava sähkövastaus:

    "Konstaapeli Bob Brown!

    Matkustakaa San Diegoon. Hotelli Pacific Ocean.

                                       Bert."

Tämä oli sähkösanoma, joka kohtalokkaalla tavalla tuli vaikuttamaan
kylläkin viekkaan kapteeni Bartolo Felipen suunnitelmiin ja sai Big
Bobin lähtemään päätäpahkaa Kalifornian länsirannalle.

Jos ei olisi ollut niin kiire, niin olisi hän mieluimmin mennyt lyhintä
tietä -- 12 peninkulmaa -- hevosen selässä. Mutta tämä rajan lähellä
kulkeva tie oli osaksi raivaamatonta ja siellä ahdistivat ryövärit
lakkaamatta kaikkea mitä saattoivat kiinni saada. -- Näin ollen -- jos
ei tahtonut tulla pidätetyksi -- jäi jälelle suuren mutkan tekevä
rautatie Coltonin kautta, jossa ehkä jo saattoi olla mahdollisuus
tavata master Bertiä, jonka myöskin oli kuljettava sen kautta, vaikka
toista linjaa.

Big Bob oli tyytyväinen toimiinsa -- Master Bert oli saanut varoituksen
-- ja nyt tulisi siitä varmasti tanssi, jota rajan toisella puolella
oleva rosvokopla ei pian unohtaisi. Uusia seikkailuja ja uusia
laakereita ennenkuin entiset ehtivät likimainkaan lakastua.

Tällä kertaa oli se Big Bob, joka hieroskeli käsiään. Hän matkusti joka
minuutti kasvavalla luottamuksella.

Hän matkusti maahan, joka ei ollut Arizonaa rauhallisempi. Kalifornian
eteläkulmalla ei ollut kehuttavaa mainetta.

Syvät, villit laaksot Bernardinas-kukkuloiden ja Jacinto-vuoren
välillä saattaisivat kertoa monesta verisestä teosta. Siellä oli vielä
villi cayotes-heimo -- joskin huomattavasti rauhoittuneena, --
olinsijoillaan, ja sieltä käsin veljeilivät he mexikolaisten
ryövärijoukkojen kanssa, jotka eivät olleet vähemmän villejä.

Oltiin keskellä sadekautta, joka jatkuu marraskuun ja huhtikuun välisen
ajan, se on etelävaltioiden "talvi". Tuulee ja myrskyää ympäri
vuorokauden niin, ettei mielellään laske ulos koiraansakaan. -- Mutta
pahalla -- joka ei koskaan lepää -- on silloin paras aikansa. -- Oli
katsottava eteensä myöskin Jumalan suosituimmassa maassa,
Kaliforniassa, maallisessa paratiisissa.

Big Bob ei kuitenkaan ajatellut sitä asiaa nyt. Hän oli yhä
tyytyväinen. -- Kalifornian hän tunsi kuin viisi sormeaan. -- Hän oli
viettänyt enimmän osan elämästään siellä.

Epäillen oli hän seurannut Bertiä Arizonaan, eikä kukaan toivonut
hartaammin kuin Bob Brown Bertin muuttavan Colorado riverin toiselle
puolen.

Vaunuosastossa oli tavattoman vähän väkeä -- mutta niiden joukossa
kiinnitti Big Bobin huomiota pari mexikolaista huippuhattua,
likaisenmustaa ikuisesti paperosseja kierteleviä ja polttelevia
hyvintunnettuja tyyppejä.

He istuivat selin Big Bobiin. -- Istuttiin selkä selkää vasten. Bob oli
paikkaa ottaessaan heittänyt heihin pikaisen katseen. He eivät
kiinnittäneet hänen mieltään enempää kuin muutkaan vaunussaolijat.

Tavoilleen uskollisena alkoi Big Bob -- Chimney Pimin -- ensimäisen
aseman sivuutettua ottaa pienet unet. Hänellä oli junassa tapana tehdä
aina niin -- kun ei ollut mitään erityistä. Big Bob oli sellainen. Uni
merkitsi hänelle enemmän kuin ruoka, mutta muutoin ei hän suinkaan
ollut laiska.

Juuri kun hänen päänsä nyökähti kolmannen tai neljännen kerran, heräsi
hän jollain kummallisella tavalla aivan hereille.

Olihan saattanut tapahtua, että hän oli kuullut väärin tahi uneksinut.
Mutta nyt oli hän joka tapauksessa valveilla ja istui korviaan
heristäen ilman että hänen asentonsa millään ilmaisi hänen kuulleen
mitään tahi koettavan kuunnella enemmän.

Sen puolesta saattoi Big Bob olla rauhallinen. Molemmat keskustelevat
huippuhatut olivat liian kiintyneitä toisiin huomatakseen muuta. Mutta
heidän keskustelunsa ei ollut korkeaäänistä, vaan toisinaan melkein
kuiskaavaa. Se ei kuitenkaan merkinnyt mitään Big Bobille, joka oli
sattunut istuutumaan niin, että saattoi helposti kuulla jok'ikisen
sanan.

Keskustelu kävi espanjaksi. -- Big Bob puhui sitä kieltä mainiosti
kuten näillä seuduin on melkein pakko tehdä, koska espanjaa puhuva
aines harvoin mukautuu oppimaan englantia. Mutta hänet oli saanut
hypähtämään lauseen katkelma:

"... joten se kirottu Arizona Bertkin on käsissämme."

Tähän kuiskaukseen vastasi toinen huippuhattu epäilevästi:

-- Sinä päivänä tarjoan parasta viiniämme minkä verran vain, ja annan
sata pesoa köyhille. Voisinpa luvata tuhannenkin.

-- Älä vain lupaa liian paljon,, sillä sanastasi voidaan ottaa kiinni,
sanoi ensimmäinen puhuja lyhyesti ja ivallisesti naurahtaen. -- Jos hän
sattuu johonkin senor Bartolo Felipen ansaan, niin istuu hän kiinni
kuin kala koukussa.

-- On kaloja, jotka eivät tartu mihinkään koukkuun, niin sellaisia,
jotka sylkevät sen pois juuri silloin kun luulee niiden olevan varmasti
kiinni...

-- Usko mitä haluat. -- Mielestäni tuli hän kelpolailla petetyksi Fresh
Waterissa.

-- Ei pidä olla liian varma!

-- Meillä on hyvää aikaa. -- Laiva viipyy vähintäin viikon kulkiessaan
S:t Lucas niemen ympäri ja purkaminen tapahtuu Eusenadassa. Jos piru
olisi irti ja Felica napattaisiin... No, entäs sitten.

-- Emme ole vielä saaneet toista laivaa.

-- Eusenadassa löytyy aina joku vanha rähjä.

Tuli sangen pitkä hiljaisuus, jonka aikana Big Bob ehti tehdä muutamia
kiireisiä johtopäätöksiä. Se, mitä hän oli jo kuullut, riitti
selittämään, mitä miehiä hänellä oli takanaan. Sitäpaitsi oli hän
saanut selvän katsauksen siitä, mitä oli tekeillä.

Eusenada oli pieni satama siinä Kalifornian osassa, jota kutsutaan
Lower Kaliforniaksi. Aiottiin siis purjehtia varastettujen laatikoiden
kanssa pitkän maakaistaleen ympäri. -- Jos ei ennen,; niin siellä
voitaisiin ne kaapata takaisin.

Master Bert tiesi kyllä miten, kunhan vain sai tietää mitä asia koski.
-- Ja siellä tanssittaisiin uusi tanssi, jota Big Bob omasta puolestaan
ei odottanut vastenmielisesti, aina halukas kun oli iskemään täysin
voimin. -- Samalla kertaa maksaisi hän myöskin siitä, että hänen
päähänsä oli aiottu lyödä airolla reikä.

-- Oletko varma, että Miguel tapaa meidät Coltonissa? kysyi toinen
hetken kuluttua rikkoen hiljaisuuden.

-- Ehdottoman varma! Hänellä on mukanaan laatikko patenttirevolvereja,
jotka pitää laivata Eusenadassa.

-- Tarkoitatko uusia makasiinirevolvereja?

-- Eipä muutakaan, sikäli kuin ymmärrän. Ja hän alensi tässä ääntään.
Kuiskitaan San Clementestä tulevan kultalaivan valtauksesta -- suuri
saari, tiedäthän, sata mailia merelle.

-- Corpo di Christi! Siitä saattaa tulla mainio juttu.

-- Niinpä luulisin.

Big Bobin varomaton liike aiheutti, että molemmat lurjukset alkoivat
puhella muista asioista. -- Toinen heistä sanoi heittäen syrjäkatseen:

-- Jos Miguel on jo siellä, niin voimme kolmeen mieheen antaa
mahtavalle "The burning Sunin" kapakoitsijalle pienen nenästyksen. Ei
siitä paikasta heitetä Pablo Marronia toista kertaa ulos. Vai mitä
sanot, Julio? Muistathan?

-- Muistanko? -- Lensinhän itse ulos niin, että olin taittaa niskani.

Syntyi pitkä keskustelu kuinka "Palavan auringon" -- The burning Sunin
-- isäntä saisi maksaa korkoineen. -- Se kiinnitti Big Bobin mieltä
vähemmän, vaikka hän näennäisesti nukuksissa koetti kuitenkin kuunnella
minkä voi.

Kun Palm Springsissä vihellettiin, oli vain risteysasema Colton
jälellä. -- Molemmat mexikolaiset nousivat ja menivät asemasillalle.
Big Bobin oli myöskin aika lähteä.

Sen näköisenä kuin mies, joka yhä haluaa nukkua, tuli hän junasillalle
junan syöksyessä Coltoniin. Asemasillalla jäi hän seisomaan muiden
matkustajien joukkoon, jotka odottivat rannikolta tulevaa junaa, "S.C.
junaa", joka kulki pitkin rannikkoa päätepisteenään San Diego.

Odottaessa saatiin tietää juuri sen junan konevian vuoksi täytyneen
pysähtyä pari asemaa idemmäksi. Oli siis hyvää aikaa pistäytyä
kaupunkiin.

Ja siitä johtui, että myöskin Big Bob hetkistä myöhemmin istui pöydän
ääressä "The burning Sunissa", jossa hän vankan kulauksen saatuaan
mietti niitä mielenkiintoisia kokemuksia, joita matka oli hänelle
tuonut. Tällä aikaa astuivat molemmat mexikolaiset puhetoverit sisään.

Heillä oli mukanaan pari samanlaista veikkoa. Eräs heistä asetti oven
viereen nähtävästi sangen raskaan laatikon ja kaikki neljä ottivat
paikan pöydän ääressä yhden joukosta rähisten ja uhmaillen pyytäessä
whiskyä ja laseja tulisen kiireesti, silmänräpäyksessä.

Turpea kapakoitsija ei näyttänyt pitävän kiirettä. -- Hän seisoi
pudistaen "sekoitusta" maailman rauhallisimmin ilmein. Hänen
"saloonistaan" ei puuttunut vieraita koskaan ja siinä oli nytkin niitä
hyvänlaisesti. Pari neekeriä huolehti tarjoilusta, mutta ne eivät
voineet "silmänräpäyksessä" ehtiä kaikkialle.

Huomiota herättävä tilaaminen -- niin, huomiota herättävä, vieläpä
villin lännen "saloonissakin" -- sai yhden ja toisen kääntämään
päätään.

Tultiin jonkun verran kummastuneeksi, kun huomattiin uhmailijoiden
olevan mexikolaisia. Heidän synnynnäinen eloisuutensa, sanoaksemme
asian kauniisti, saattoi selittää osan. Mutta tällä kertaa vaikutti
tämä esiintyminen liian meluavalta "Palavassa auringossakin".

Asianlaita oli niin, että kapakoitsija oli mies, varustettuna suurella
itsehillitsemiskyvyllä, kuten Lännessä tarvitaankin saadakseen
kapakkaliikkeen menestymään. Hän antoi poikien puhua.

Yksi tahi pari laukausta ei saanut hänen tyyntä vertaan liikkeeseen.
Pienen tappelun jossain nurkassa, säretyn tuolin tahi rikkipotkaistun
pöydän katsoi hän olevan yksinkertaisia seurauksia hauskuudesta, joita
kenties ei oltu niin pahoin tarkoitettu.

Mutta tämä oli jotain muuta. -- Hyökättiin häneen itseensä tavalla,
jota oikea Lännen kapakoitsija ei voi tyynesti sietää.

Eräs mustanaamaisista oli kiivennyt tuolille. Hän asetti molemmat
kätensä suulleen torveksi ja huusi minkä jaksoi:

-- Etkö kuule, senkin paksu sika?... Tänne pullo hienointa whiskyä ja
silmänräpäyksessä.

Silloin nousi mr Fig Stamper -- kapakoitsija.

Harvoin oli hänen nähty jättävän myymäläpöytää ja astuvan sen
ulkopuolelle. Hiljaa kuin vahtipoliisi läheni hän pöytää, jossa nuo
neljä yhä odottivat saamatta mitään. Hän pysähtyi aivan pöydän eteen,
osoitti kadulle vievää ovea ja sanoi lyhyesti tämän ainoan, muutamissa
tapauksissa hyvin merkitsevän sanan:

-- Ulos!...

Samalla hetkellä olivat neljä huippuhattua jaloillaan. Jokaisessa
kädessä kiilteli revolveri, summa kahdeksan, ja se, joka äsken oli
pahimmin rähissyt, sanoi sähähtäen:

-- Tänne whisky silmänräpäyksessä, tahi...

Se, joka tuntee Big Bobin, -- on ehkä aikaisemmin lukenut tästä Arizona
Bertin voimanpojasta -- saattaa ymmärtää, kuinka viehättävältä tämä
näytelmä hänestä tuntui.

Kahdeksan revolveria hiljaisessa liikkeessä "saloonin" isännän edessä
valmiina syöksemään tulta ja kuulia milloin hyvänsä.

Ei saattanut olla puhetta juuri muusta kuin äkillisestä
kuolemantapauksesta, jos ei kapakoitsija vetäytynyt pois pelistä ja
kiittäen pyytänyt tyhjentämään pullon sopijaisiksi. Mutta kuitenkin
tapahtui se kumma, että mr Fig Stamper "seisoi pukilla", kuten
sanotaan, ja sanoi yhtä kylmäverisesti kuin ennenkin:

-- Jos muistan oikein, niin lienee pari herroista tullut jo aikaisemmin
ulospotkituksi. -- Sitä suurempi syy on otaksua sen voivan tapahtua
vielä kerran. -- Painukaa täältä heti tiehenne kaikki neljä ja --
silmänräpäyksessä! -- You understand, sirs? Weil!

Vastaukseksi tuli kahdeksan viheltävää kuulaa! -- Ne tähdättiin vielä
kattoon. Se oli ensimäinen varoitus. Mutta seuraavalla kerralla --
seuraava kohtaus näytelmässä -- saattoi tulla jotain muuta.

Silloin alkaisi tanssi tosissaan.

Saattaa käsittää Big Bobin mielenkiinnon kohonneen jo äärimmilleen. --
Tästä tulisi oikea "american dance".



IV.

Valo, joka katosi.


Big Bob oli noussut.

Olisi voinut luulla, ettei hän halunnut olla täällä kauempaa. -- Hän
lähestyi uloskäytävää ja olisi ehkä kadonnutkin sen kautta, jos ei
kaksi mexikolaisten revolvereista olisi suunnattu häntä kohti. Samalla
huudahti yksi mustapintaisista ivallisesti hymyillen:

-- Seis, sir! -- Mr Stamper "The burning Sunista" tarjoaa whiskyä
kaikille. Hän tekee sen pelastaakseen henkiriepunsa. Hän tekee sen
meidän käskystämme.

Näin oli myöskin Big Bob tullut vedetyksi suoraan tapahtumain
keskipisteeseen, jotka varmasti näyttivät muodostuvan meluisiksi,
ehkäpä hengenvaarallisiksikin. Mutta muuten oli hän aina valmis
yhtymään tanssiin minkä lainrikkojan kanssa tahansa.

Tunnettiinko hänet samaksi mieheksi junasta, sitä hän ei tiennyt. Mutta
nyt tahtoivat nämä maa- ja merirosvot leikkiä herraa jokaisen mr
Stampersin "saloonissa" olevan suhteen vain senvuoksi, että jossain
tilaisuudessa pari heistä -- ja varmasti täydellä syyllä -- oli
heitetty sieltä ulos. Toive saada ilmaisia ryyppyjä, kenen
kustannuksella, se oli sama, näytti elähdyttävän huoneen huonompaa
ainesta. -- Jokaisessa valtiossa löytyy riittämään saakka sopijaisten
juojia. Eikä vähemmin ollut sellaisia kokoontunut Kaliforniaan,
vanhaan, kautta maailman kuuluun seikkailumaahan sen suuren
kultakuumeen jälkeen viisikymmentä vuotta sitten.

Tämä aines tunkeutui nyt tarjoojien luo meluavasti vakuuttaen
kiitollisuuttaan etukäteen. Toiset istuivat pöytiensä ääressä
nähdäkseen kuinka juttu kehittyisi.

Ne, jotka tunsivat mr Stamperin, ymmärsivät, ettei hän likimainkaan
vapaaehtoisesti anna tyhjentää väkijuomiaan saamatta siitä
asiaankuuluvaa maksua. Ja hänen vieressään seisoi nyt mies -- kaikille
tuntematon -- joka ei myöskään näyttänyt tyytyväiseltä tullessaan sillä
tavoin kutsutuksi.

-- Well, mr Stamper! Pankaa nopeasti toimeksi! käski eräs neljästä
huppuhatusta.

-- Pankaa toimeksi, sillä aikamme ei salli, enemmän kuin
välttämättömyys vaatii, meidän kunnioittaa läsnäolollamme tätä pesää.
Esiin vain pullot ja nopeasti.

-- Niin, pullot esiin!... Esiin sekä pullot että lasit! Kuului kuorossa
janoisista kurkuista.

Mutta mr Stamper ei vieläkään liikkunut paikaltaan.

Silloin hyppäsi johtaja tuolilta alas ja meni revolveri ojossa aivan
kapakoitsijan luo -- asetti aseen hänen rintaansa vasten ja sanoi
käskevästi:

-- Oletteko kuuro, ehkä umpikuuro kauhistuksesta? Siinä tapauksessa
aion...

Kesken tätä puhetta oli Big Bob salamannopeasti ojentanut toisen
mahtavista kouristaan. Hän sai suurisanaista kurkusta ja seuraavalla
hetkellä mies huippuhattuineen ja muine kirjavine koristeineen lensi
kuin pallo heimoveljiensä joukkoon, jotka kaatuivat kuin keilat!

Eräs kuula kulki viheltäen Big Bobin hatun läpi, mutta vastattiin
nyrkillä niin, että ampuja itse lensi kuin kuula suoraan ulos
kapakkahuoneen ikkunasta! Kaksi jälelläolevaa rähisijäsankaria aikoi
juuri pistäytyä pakoon kadulle vähemmän hengenvaarallisen oven kautta,
kun heitä esti käskevä ääni:

-- Takaisin lain nimessä!

Katsoen ympärilleen kapakkavieraiden töllistellessä suu auki kääntyi
tulija Big Bobiin ja sanoi aivan tyynesti:

-- Poimi aseet pois noilta mustalaisilta. Juna lähtee kymmenen minuutin
kuluttua ja meidän on vietävä heidät mukanamme San Diegoon.

Mies oli Arizona Bert, nuori, kaikkialla tunnettu sheriffi.

Äkkiä oli hän sukeltautunut esiin siellä, missä häntä varmastikin
kaikkein vähimmin odotettiin, herättäen hämmästystä, eikä vähimmin
molemmissa mexikolaisissa, joita hän yhä piteli kauluksesta Big Bobin
ahkerin käsin tehdessä heidät vielä vaarattomimmiksi, salin kerta
toisensa perään täyttyessä huudolla, joka yhtä hyvin ilmaisi ihailua
kuin vihaakin.

Ei kukaan voinut olla mr Stamperia tyytyväisempi ja hän valmistautui
juuri pitämään sopivaa tervehdyspuhetta, kun hänelle ennestään tuttu
Arizona Bert hymyillen esti hänet huudahtamalla:

-- Kiitos! -- Toisen kerran... Nyt ovat minuutit kalliit. Tämä oli vain
pieni kaappaus ohimennessä. Hei Bob! -- Meidän on lähdettävä...

Sopivalla tavalla yhteenkytketyt lurjukset edellä -- Big Bob varmana
vartijana mukana -- jätettiin jälellejääneet tuumimaan mitä halusivat,
kapakoitsijan ollessa jälleen herra talossaan. Mutta juuri silloin
muisti Big Bob jotain, pysähtyi äkkiä ja huudahti:

-- Laatikko!

-- Mikä laatikko? -- Ehkä yksi niistä varastetuista?

-- Ei, mutta revolverilaatikko. Minulla oli se kiikarissani koko ajan,
mutta sitten tuli muuta väliin.

-- Mikä revolverilaatikko?

-- Patenttirevolvereja...

-- Et kai suinkaan tarkoita Pitscher Popin uusia...? keskeytti Bert.

-- Koko laatikko, sir... Niillä oli se mukanaan ja he asettivat sen
"The burning Sunin" oven viereen.

-- Damn it! Ne saattavat olla niitä uusia makasiinirevolvereja. Näitkö
niitä, Bob?

-- En nähnyt, mutta junassa kuulin niistä puhuttavan.

-- Juokse, riennä, minkä voit. -- Vien nämä yksin. Täytyy saada heidät
ajoissa vankivaunuun.

Big Bob kiisi matkoihinsa kuin jättiläispallo.

Saadessaan näkyviinsä "The burning Sunin" jyrkät raput näki hän
mexikolaisen huippuhatun kiiruhtavan matkoihinsa kapakan luota. Hän oli
heti selvillä, että siinä oli rähisevän joukon neljäs mies -- juuri
sama, jonka hän tanssin alussa oli sinkauttanut ulos ikkunasta. --
Mutta tässä silmänräpäyksessä ja ilman hevosta koettaa häntä saavuttaa
oli mielettömyyttä. Ei, hän ei saisi edes tavallisesti niin hyvin
sattuvalla kuulallaan miestä pysäytetyksi.

Mutisten sanoja, jotka eivät kuuluneet erikoisen kauniilta, astui Big
Bob rappuja ylös "salooniin". Silmäys riitti. Hän oli tullut liian
myöhään. Laatikko patenttirevolvereineen oli kadonnut!

Mitä hyödytti kysyminen? -- Karkuun livistänyt mexikolainen oli antanut
jo vastauksen. -- Tavalla tai toisella oli tämä livahtanut sisään sen
jälkeen kun toverinsa olivat viedyt. Laatikko oli ollut ovenvieressä ja
sen oli helposti saanut siitä siepatuksi kenenkään huomaamatta --
sitäkin helpommin kun jokaisella jälellejääneellä oli suun täydeltä
puhumista äskeisistä tapahtumista.

Varmuuden vuoksi kysyi Big Bob kuitenkin kapakoitsija ja hänen
väeltään. Ei kukaan tiennyt mitään. Mutta Bobin täytyi kiitollisen
isännän kanssa tyhjentää erikoisen hieno "sekoitus" tunnustukseksi
voimakkaasta väliintulostaan. -- Sitten oli kiiruhdettava matkaan,
jotta joutuisi junalle.

Oliko syynä voimakas ryyppy, vaiko liika ajatteleminen Big Bobin siihen
toimeen vähemmän tottuneella päällä -- mahdollisesti myöskin Big Bobin
laiska perusluonne oli saanut vallan -- joka tapauksessa ei hän tällä
kerralla joutunut samaan junaan Arizona Bertin kanssa.

Juna oli mennyt. -- Arizona Bertistä ei näkynyt varjoakaan ja Big Bob
saattoi seisoa vain elävänä kysymysmerkkinä.

Siis kaksinkertainen pettymys. -- Revolverilaatikko poissa. Master Bert
poissa.

Tässä saattoi tosiaankin puhua "valosta, joka katosi".

Ensinmainitun asian suhteen ei nyt ollut mitään tehtävissä. --
Päällikön jälkeen pääsemiseksi taas oli odotettava toista junaa. Mutta
Coltonista San Diegoon ei mennyt junaa ennenkuin saman päivän iltana,
joten Big Bobilla oli enemmän kuin hyvää aikaa kaikkeen muuhun kun
mieluisaan paikkakunnan tarkasteluun.

Hän meni erääseen vajaan. Siellä tapasi hän mukavan kulman ja nukahti!
Big Bob oli aina uninen, jos hänellä ei ollut kädet täynnä työtä.



V.

Maakrapu merellä.


Harry Brooker -- Handsome Harry -- tunsi yhä pistävämpää kipua
pakoittavassa niskassaan.

Kaikkialla, mihin hän kääntyi, oli sysimustaa kuin pimeimpänä yönä.

Vain hyvin hitaasti ja epätäydellisesti palasi tapahtumien muisto,
kohtaus mexikolaisen laivurin eli kapteenin kanssa ja kuinka hän Kidin
kanssa oli seurannut tätä sangen jyrkkää mäkeä ja ahdasta solaa, joka
päättyi rannalle niemen toiselle puolelle.

Siellä saattoi hän jo eroittaa laivan -- todennäköisesti sen, josta
Bartolo Felipe oli juuri puhunut. Mutta sitten oli hän äkkiä kadottanut
tajuntansa. Hän tunsi niskassaan polttavaa tuskaa ja samalla tuntui
kuin olisi hän vaipunut maan alle tahi syöksynyt jostain huimaavasta
korkeudesta alas.

Ainoa mahdollisuus oli, että hän oli saanut äkillisen, hyvin voimakkaan
iskun niskaansa -- takaapäin joltakin, jota hän ei ollut tiennyt
varoakaan. Siis kaikesta varovaisuudesta huolimatta ansa, väijytys,
jota hänen oli ollut aivan mahdoton estää -- koska oli ollut varmasti
vakuutettu master Bertin lähettämän kirjeen ja Bartolo Felipen
esittämäin todistusten nojalla, että lähetyksen suhteen kaikki oli all
right.

Hänen oli myönnettävä, että sisäinen ääni oli häntä varoittanut. --
Tämä sisäinen vaisto ei ollut täydellisesti tyytynyt siniviittaisen
mexikolaisen kanssa tehtyihin liikesopimuksiin. Ja hänen olisi pitänyt
kuunnella tätä ääntä ennenkuin oli liian myöhäistä.

Missä olivat tällä hetkellä ne viisi laatikkoa kallisarvoisine
sisällyksineen? Ja missä hän sitäpaitsi oli itse?

Tähän tuli vastaukseksi voimakas kallistuminen, niin että Handsome
Harry pyöri ympäri kuin tynnyri.

Nyt vasta huomasi hän kätensä olevan taakse sidottuina, ettei hän
saattanut niitä liikuttaakaan. Samalla tuntui kuin olisi joku voima
asettanut hänet seisomaan melkein päälleen nostaakseen hänet kohta
senjälkeen taas jaloilleen, josta hän uudelleen kieri ympäri, tämä
toistui säännöllisin väliajoin.

Jos Handsome Harry olisi vähänkään ollut merellä, niin olisi hän heti
käsittänyt olevansa aalloilla hyppelehtivässä laivassa. Mutta myöhemmin
johtui tämä ajatus hänen mieleensä ja mikä oli luonnollisempaa kuin
että hän luuli tulleensa siirretyksi Felicaan, jolla ne viisi
kallisarvoista laatikkoa piti viedä meritse Priscoon, kuten Kalifornian
pääkaupunkia yleensä Amerikassa kutsutaan.

Olisi väärin sanoa tämän luulon rauhoittaneen Handsome Harrya. Hänen
laitansa ei ollut niinkuin esimerkiksi hänen toverinsa Kid Strongersin,
joka monen muun toimen ohessa oli ollut myöskin merimiehenä ennenkuin
antautui amerikkalaisen etsivän poliisin palvelukseen.

Niin, Kid, tuo aina yhtä peloton!... Miten oli hänen laitansa? Ja miten
oli vihdoin Big Bobin käynyt?

Tämä seikkailu, koko tämä juttu, oli niin erilainen kuin muut, joissa
hän oli Arizona Bertin palveluksessa ollessaan ollut. Mutta ikinä hän
ei ollut ajatellut joutuvansa ansaan sillä tavoin kuin nyt oli
tapahtunut.

Uusi pyöriminen, nouseminen ja kumoonmeneminen...

Merellä täytyi tuulla aivan hirveästi. -- Ehkäpä oli tultu avoimelle
merelle, Tyynelle valtamerelle, joka saattoi sille päälle sattuessa
olla kaikkea muuta kuin tyyni.

Juuri kuin jälleen uusi heilahdus heitti Harrya kuin avutonta lasta --
ja nähdessään nyt täydessä tajussaan kaksinkertaisesti epätoivoisen
tilanteen, koskapa hänen kätensä eivät olleet vapaat estämään kolauksia
-- tunsi hän tarttuvansa kiinni johonkin käsivarsistaan, niin että ne
olivat katkeamaisillaan.

Tällä tavoin joutui Harry ripustetuksi riippumaan käsiään pitelevistä
siteistä. -- Uusi heilahdus antoi hänelle kovan iskun selkään, mutta
samalla sai hän selville joutuneensa kiinni jonkunlaiseen suureen
koukkuun.

Tässä huomasi hän äkkiä keinon ainakin käsiensä vapauttamiseksi.

Kääntelehtien ja vääntelehtien ryhtyi hän kuluttamaan nuoraa. Laivan,
hänen vankilansa, heiluminen auttoi myöskin asiaa ja erään voimakkaan
heilahduksen aikana tupertui hän vihdoin vapautetuin käsin alas veteen!

Jos hänellä olisi ollut merimiestottumusta, olisi hän heti käsittänyt
sillä hetkellä olevansa lähempänä emäpuuta kuin laivan kantta.

Hän olisi ehkä hukkunut ruumassa olevaan veteen, jos eivät hänen
kätensä olisi olleet vapaina. Uiden alkoi hän haeskella kiinteätä
pohjaa jaloilleen, joiden siteitä hän ei vielä ollut saanut auki.

Sillä tavoin joutui hän -- paikan laatua tuntematta -- uimaan sangen
pitkän matkan kannen alla. Tämän ja vedenpinnan välillä ei ollut
enempää väliä kuin että hän saattoi kohotetulla kädellään tavata
kattoon kerta toisensa jälkeen kunnes äkkiä tunsi saaneensa kiinni
jostakin, joka oli kuin kalteva nurkkaus (laivan vannas).

Laivan äkkiä painuessa suuren peräaallon voimasta "nenälleen" tuli
Handsome Harry ikäänkuin sylkäistyksi pohjaan johtavan tilkkimisluukun
kautta ylös. -- Näin ollen joutui hän ilman omaa ponnistustaan
makaamaan kuivalle, pieneen romukomeroon, jonka laivan vannaspuu
eroitti miehistön kojusta.

No, siitä asiasta ymmärsi Handsome Harry hyvin vähän, eikä välittänyt
sitä tuumiakaan. -- Hänellä oli kylliksi tekemistä toipuakseen ja
saadakseen irti jalkansa, joka työ kävikin paljon helpommin kuin
taaksesidottujen käsien irroittaminen.

Jos tässä olisi ollut Big Bob, olisi kaikki toistaiseksi päättynyt
perusteelliseen kuorsaamiseen. Mutta Handsome Harry oli paljon
tiedonhaluisempi ja alkoi heti tutkia romun täyttämää komeroa.

Ei viipynyt kauan ennenkuin hän kirjaimellisesti syleili ylöspäin
johtavia rautaportaita.

Seuraavalla hetkellä kiipesi hän niitä ylös ja tunsi seisovansa
rautaluukun alla. Mutta niin kovasti kuin hän koettikin saada sitä auki
-- asettaen sen alle voimakkaat hartiansakin -- ei se antanut
hituistakaan perään. Kyllä, ehkä sentään vähän. Silloin tällöin päästi
se sisään pienen kylmän vesisuihkun. -- Se tapahtui joka kerran kuin
kuunari sukelsi aaltoihin, joten jo ennestään läpimärkä Harry katsoi
parhaaksi laskeutua jälleen alas etsiäkseen uutta tietä.

Tämän hapuilevan etsinnän aikana sai meriseikkailuissa niin usein
ivailtu maakrapu äkkiä kuulla meluavia, karkeita ääniä.

Oikeastaan alkoi se siitä, että joku puhalsi kiivaasti pilliin, jonka
jälkeen raaka ääni kuului huutavan:

-- Kaikki miehet kannelle!

Sen seinän toiselta puolen, jota vasten Harry seisoi kumartuneena,
syntyi nopeata liikettä. -- Samaan aikaan tunsi Harry karkeassa
lankkuseinässä jotakin, joka saattoi olla ovi. Tätä vasten painoi hän
toisen korvansa ja saattoi kuulla, kuinka siellä sisällä meluttiin ja
kirottiin sekä englannin- että espanjankielillä.

Eräs pahimmista rähisijöistä kiroili ja vannoi jotakin pumppuamisesta
sanoen, että tässä peijakkaan orjantyössä pitäisi jokikisen "elävän
ruumiskirstun" lain mukaan pitää mustia, toisin sanoen neekereitä,
johon toinen vastasi, että sellaiseen työhön oli jokaisessa
kunnollisesti varustetussa "laatikossa" dynamopumput...

Sitten tuli hiljaisuus.

Miehistö oli mennyt ulos ja koju jäi tyhjäksi. -- Mutta sensijaan alkoi
suoraan Harryn pään yläpuolelta kuulua helvetillinen melu, jonka
aiheutti pumppuun kutsuttu vapaavahti kuleksien, tömistäen ja hyppien
vanhan pumppurämän -- menneiden aikojen merimiesten pahimman
kiusanhengen -- ympärillä, mutta joka, kuten sanottu, meidän aikanamme
on korvattu koneellisilla laitteilla, joilla on paljon tehokkaampi
vaikutus.

Harry oli kuitenkin tullut vakuutetuksi, että siihen ahtaaseen koloon,
jossa hän nuorien, vanhojen purjeiden ja kaiken muun romun seassa oli,
johti ei ainoastaan rautaluukku, vaan ovikin.

Tätä viimemainittua vastaan kohdisti hän voimansa -- jotka muutenkin
varsin suuret, kuten yleensä kaikilla Arizona Bertin miehillä,
lisääntyivät kaksinkertaisiksi hänen palavasta halustaan päästä
vapaaseen ilmaan tervan, öljyn ja haisevan pohjaveden tuoksusta, josta
hän oli saanut jo enemmän kuin tarpeekseen.

Silloin kuului kova räminä.

Lukko oli antanut perään ja Harry kaatui suinpäin oven läpi -- ei tosin
kirkkaaseen päivänvaloon, vaan katkuavan ja savuavan fotogeenilampun,
joka heitti valoaan epäjärjestykseen, mikä ei tee laivakojua hienon
klubihuoneen näköiseksi, mutta on silti merimiehille vapaavahdin ja
levon aikana oikea paradiisi.

Handsome Harry ei ollut niitä, jotka puuttuvat toisen omaisuuteen.
Mutta nähdessään m.m. kunnollisen, uusimallisen browningrevolverin
riippuvan eräässä koukussa ja olevan ladattuna -- niin olkoon hänelle
näissä olosuhteissa anteeksi annettua, että hän antoi tämän
tervetulleen kappaleen vaihtaa omistajaa.

Toisesta kojunnaulasta täydensi Harry asevarastoaan mainiolla
veitsellä, ja pyöreältä pöydältä, joka oli rakennettu kojun läpi
ulottuvan etumaston ympärille, otti hän ilman tuumimista muutamia
laivakorppuja sammutettuaan ensin janonsa muutamilla valtavilla
suullisilla vettä, joka ei tosin ollut parhaan makuista, mutta silti
siedettävää ollakseen laivavettä.

Tuskin oli tämä tehty ennenkuin hän kuuli jonkun tulevan alas portaita,
joita hän koko ajan oli pitänyt silmällä.

Hänellä oli ollut tarkoitus perääntyä takaisin ahtaaseen romusäiliöön,
mutta yht'äkkiä keksikin hän sen kaikkea muuta kuin rauhoittavan
tosiseikan, että ovi oli mennyt kiinni ja todennäköisesti lukkoon
myöskin.

Epätoivoisella hypyllä oli Harry seuraavassa sekunnissa eräässä
pienessä, kahden hengen makuukopissa kädessään ase ja päättäneenä myydä
henkensä niin kalliista kuin mahdollista.

Alastulija ei ollut kuitenkaan huomannut mitään ja hänellä oli
nähtävästi ajattelemista omissa asioissaan enemmän kuin siinä, joka
ehkä huomaavaisemmasta olisi näyttänyt epäilyttävältä.

Hän riisui läpimärän puseron yltään ja kiersi siitä veden kuin sienestä
keskelle lattiaa heittäen sen sitten merimieskirstun päälle, josta
ensin otti toisen puseron.

Tuskin oli tämä tehty ennenkuin kajuuttaan tuli toinen mies. Tämä huusi
toverilleen:

-- Tietysti on laiva saanut taas vuodon! Omasta puolestani olisin
iloinen, jos ilman pahemmitta seikkailuitta pääsisimme menemään St.
Lazarolahteen.

-- Kyllä, kiitos! Silloin et tunne senor Felipeä! vastasi puseronsa
muuttanut mies. -- Hän ei anna perään ennenkuin olemme saapuneet Bajo
Sebastianianin tasalle. Kuulin hänen sanovan sen "styyrille" kun Yonki
tuli minua vaihtamaan vahdista.

-- Onko sitten joku erikoinen kiire?

-- Näyttää olevan saatuamme kannelle nuo viisi laatikkoa -- joiden
luulisi sisältävän -- niin, mitä hyvänsä.

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Usko mitä tahdot.

-- Kuule, Julio!... Ajatteleppas, jos niissä olisi...

-- Mitä?

Vastaus tuli tuskin kuuluvana kuiskauksena:

-- Kultaa...

-- Miks'ei yhtä hyvin timantteja?

-- Niitä myöskin.

Toveri suorastaan hypähti.

Harry saattoi vallitsevasta hämäryydestä huolimatta aivan hyvin
eroittaa molempien miesten naaman vääntyvän merkityksellisiin
irvistelyihin. -- Vihdoin jatkoi Julioksi kutsuttu:

-- Siinä olisi siis mahdollisuus päästä tästä kirotusta hommasta ja
tulla nopeasti rikkaaksi mieheksi.

-- Sinä tarkoitat tietysti miehiksi?

-- Tietysti. -- Eihän sitä voi yksin suorittaa.

-- Ja sitten jaamme puoleksi. Eikö niin?

-- Aivan niin!... Sillä oikeus on aina oikeus.

Jos ei asema olisi ollut niin vakava, olisi Harry, kuullessaan tämän
lurjuksen suusta niin kauniin loppulauseen, purskahtanut valtavaan
nauruun. -- Nyt sai hän olla iloissaan, jos ei hänen hengityksensä
kuulunut.

Viisi kallisarvoista laatikkoa olivat siis laivalla.

Mutta näytti olevan muitakin kuin Bartolo Felipe, jotka halusivat
aarretta ja yksi niistä jatkoi:

-- Ensiksi on meidän tiedettävä, mihin hän on pannut ne.

-- Hänellä on luonnollisesti ne kajuutassaan. -- Ainakin sen
läheisyydessä. -- Sellaisia kalleuksia ei aseteta mihin tahansa.

-- Saamme siis unohtaa mielestämme tämän jutun ja tuumia jotain muuta,
joka kannattaa paremmin kuin kuulan, ehkäpä useammankin saaminen
ruumiin läpi.

Tämä sanottiin sellaisella vakaumuksella, että toinen vaikeni. -- Mutta
molempien rannikkokulkijain karkeista kasvoista saattoi Harry hyvin
selvästi lukea, mitä he sisimmässään ajattelivat. Siitä näkyi, ettei
kumpainenkaan halunnut hyljätä tehtyä esitystä.

Kesken merkitsevää hiljaisuutta kuului Julioksi kutsuttu huudahtavan:

-- Bien!... Mutta, Guido, miten olet arvellut hänen selviytyvän noista
poliisilurjuksista, jotka hän on laahannut mukanaan laivalle?

-- Etkö ymmärrä? -- Jos hän olisi jättänyt ne sinne, niin olisi se
herättänyt epäilyksiä... Nyt saavat he kulkea pitkin porrasta,
tietysti.

Julion ilkeä nauru tuli vastaukseksi. -- Mitä "kulkemisella pitkin
porrasta" tarkoitettiin, siitä ei Handsome Harryllä oikeana maakrapuna
ollut aavistustakaan. Tällä kertaa oli hän iloissaan kuullessaan
käskevän äänen huutavan:

-- Ylös, hitto vie!... Täällä tarvitaan joka kynsi... On täpärällä
selviydymmekö sittenkään.

Hetkistä myöhemmin oli Handsome Harry onnistunut ryömimään takaisin
romuhuoneeseen. Mutta hänellä oli nyt yhtä ja toista ajateltavaa eikä'
vähimmin sitä; mitä "kulkeminen pitkin porrasta" merkitsi. --
Rehellisesti tunnusti hän olevansa täällä merellä liian tyhmä.



VI.

Äärimmäisessä hädässä. -- Salaperäinen ääni.


Myrsky kiihtyi ja kuunari Felica heittelehti kuin kaarna raivokkailla
aalloilla. Kaikilta tahoilta kokoonhaalittu miehistö tässä puoleksi
mädänneessä laivassa kiroili ja vannoi kun ei "laivuri" -- Bartolo
Felipe -- tahtonut ohjata maihin päin.

Vain harvat ymmärsivät, että vaara siellä lisääntyisi rajumyrskyn
tapaisen maatuulen vuoksi Jos voitaisiin pysytellä merellä kunnes
myrsky asettuisi ja jaksettaisiin varoa joutumista rannikon
vaarallisiin ristilaineisiin, pelastuttaisiin varmemmin.

Mutta siitä oli juuri kysymys, Felica oli vanha ja saumoiltaan
ravistunut. Se ei ollut enää sama pikapurjehtija kuin ennen.

Sitä vastoin oli kapteeni Bartolo Felipe Mexikon rohkeimpia
rannikkopurjehtijoita. Hän oli tehnyt matkoja kun kukaan mistä merelle.
-- Ja johtuiko se sitten onnesta tahi taidosta, tahi ehkä molemmista,
mutta aina oli Bartolo Felipe selviytynyt, ja aina tällä samalla
Felicalla, jota hän oli kuljettanut monta herran vuotta -- merirosvon
tapaan ja säälimättömällä kurinpidolla, mikä ehkä olikin
vaikuttavimpana syynä hänen menestykseensä.

Tosin saattoi miehistö mukista ja kiroilla häntä -- samoinkuin hänelle
täysin uskollista perämiestään -- mutta se varoi murinan tulemista niin
korkeaääniseksi, että se olisi ulottunut asianomaisten korviin. Siitä
hetkestä ei murisiain henkiriepu olisi ollut suurenkaan arvoinen.

Helpointa oli tulla asetetuksi "kuivumaan" ahtaaseen sysimustaan koloon
emäpuun vieressä. Siellä sai istua ruuatta ja juomatta kunnes
vihdoinkin vietiin ylös laihana kuin luuranko -- mikäli ei ollut jo
kuollut.

Iskuja, lyöntejä ja potkuja käytettiin pienimmistäkin syistä, mutta
saattoi myöskin tapahtua, että joutui Felipen ampumaharjoitusten
maalitauluksi yhtä vaikuttavaan tyyliin kuin Wilhelm Tell ampuessaan
nuolella omenan poikansa pään päältä. -- Jos sattui "kuolemantapaus,"
heitettiin ruumis yli laidan. -- Ei kukaan jälelle jääneistä uskaltanut
murista, koska olisi voinut heti joutua kulkemaan samaa tietä.

Se, että yleensä otettiin pestiä sellaiseen laivaan, voidaan selittää
vain siten, että jokainen heistä oli tehnyt itsensä mahdottomaksi
maissa. -- Satamakaupungeissa poliisimiesten ahdistaessa oltiin
iloisia, kun joku tahtoi pelastaa heidät sähkötuolista tahi
elinkautisesta vankeudesta. -- Sitä, että Bartolo Felipen luona voitiin
sattua vielä paljon pahempaan kuin kuolema sähkötuolissa tahi
elinkautinen pakkotyö oli, ei kukaan tullut ajoissa ajatelleeksi.
Karkureita saattoi kyllä ilmestyä, mutta raa'alla rantarosvolla oli
niitä varten omat keinonsa.

Kaikki tämä oli tietysti Handsome Harryn laiselle maakravulle aivan
tuntematonta. Mutta hän oli kumminkin kuullut jo riittävästi eikä
asettanut enää toiveitaan korkealle. -- Kokemukset heräämisestä laivan
vedentäyttämässä ruumassa puhuivat myöskin kieltä, jota ei käynyt
väärin ymmärtäminen.

Hän oli yksinkertaisesti vanki| eikä suinkaan korkean oikeuden asettama
tärkeän tavaran vartija. -- Sensijaan saisi hän pian "kulkea pitkin
porrasta" -- todennäköisesti kadotakseen sinne ijäksi. -- Ja samoin
tapahtuisi toveri Kidillekin koska kajuutassa oli puhuttu "niistä
kahdesta poliisilurjuksesta", jotka oli tänne laahattu.

Varovaisuuden vuoksi oli heidät eristetty. -- Mutta kuulemastaan
päättäen arveli Harry Kidin vielä elävän. -- Missä paikassa laivaa hän
oli ja kuinka hän tällä hetkellä voi, oli toinen kysymys. Samoinkun
sekin olisiko hänellä mahdollisuus auttaa Kidiä vapautumaan siteistään.

Koskaan ei Harry ollut tuntenut suurempaa tarvetta tuntea laivaa ja sen
rakennustapaa kuin nyt. Silloin olisi hän paremmin voinut toimia
olosuhteiden mukaan.

Mutta kaukana maan sisäosissa syntyneenä ei hänellä ollut oikeastaan
koskaan ennen kuin nyt ollut mitään tekemistä meren kanssa paitsi
matkustajana sisäjärvillä tahi virroilla.

Ruokasalit, hytit ja tupakkasalongit hän tunsi, mutta siinä kaikki. --
Merenkäyntiäkin koki hän nyt ensi kerran. Ja hänen vatsansa oli jo
sanonut, että myrskyssä heittelehtivällä laivalla oli erinomaisen
kuvottava vaikutus matkustajan sisäelimiin. -- Niin, meritauti saattoi
tähän astisiin kärsimyksiin tuottaa vielä lisää.

Jos hän tällä kertaa selviytyisi, niin tulisi meri vastaisuudessa
olemaan viimeinen paikka, jossa hän koettelisi voimiaan. -- Niin,
sikäli oli hän selvillä, että jos lempeä kohtalo tälläkin kertaa
auttaisi häntä hengissä selviytymään ja asettamaan jälleen jalkansa
rakkaalle maakamaralle cowboyden ja desperadojen joukkoon, niin tulisi
siinä viikossa, jona Handsome Harry vapaaehtoisesti lähtisi liikkuville
laudoille, olemaan kaksi torstaita...

Näiden ajatusten kierrellessä hänen päässään oli myöskin hänen
ystävänsä Kid tullut tajuihinsa.

Myöskin hän oli saanut takaapäin samanlaisen kauhean iskun kuin
Handsome Harrykin ja vaipunut maahan. -- Myöskin Kid oli laahattu
kuunari Felicaan ja oltiin varmoja siitä, että sinisaveen tarttuneesta
jättiläisestä oli nousuvesi tehnyt lopun -- arveltiin hänestä tulleen
alligaattoreille juhla-aterian. Harry ei vielä tiennyt Kidistä
seuraavaa: Kid oli tuotu laivan sidottuna ja heitetty ruumaan. Heti
huumaavasta iskusta selvittyään käsitti hän useista eri merkeistä,
joissa merimies ei milloinkaan erehdy, tilanteen täydellisesti. Oltiin
purjelaivassa myrskyävällä merellä. Mitä muuta kohtalo oli päättänyt
hänen suhteensa tällä matkalla, se oli sitävastoin tuntematonta.

Kohtalo näytti kuitenkin pian puhuvan ratkaisevalla tavalla. -- Kid ei
ollut vielä ollut tajuissaan enempää kuin tunnin ennenkuin hän totesi
ruumassa olevan suuren vuodon. -- Vesi alkoi kohota ja hänen täytyisi
pian suorastaan hukkua, jos häntä ei siirrettäisi välikannelle.

Niin, vesi nousi levottomuutta herättävällä nopeudella. -- Vaikka hänen
suurin ponnistuksin vihdoinkin onnistui nousta seisomaan, ulottui tämä
turmiota tuottava vesi piankin hänen rintaansa.

Kohoavassa vedessä heilui hän edestakaisin kuin merimerkki tuulessa --
ja oli joka kerta vähällä kaatua veteen, josta ei ehkä olisi jaksanut
uudelleen nousta, kun pari miestä juoksi sisään lyhtyjen kanssa ja
toinen huusi:

-- Täysi kuusi metriä!... Tämä menee päin hornaa --! Pumput kuntoon!

Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat molemmat kadonneet. -- Mutta he
unohtivat sulkea oven ja lyhdyistä oli Kid saanut riittävää johtoa
tietääkseen mihin päin oli käännyttävä.

Seuraavassa hetkessä oli hän seljällään vedessä ja meloi
yhteensidotuilla käsillään kunnes pää sattui rautaportaisiin, joilla
hän hetken kuluttua istui tuumien kuinka olisi meneteltävä edelleen.

Silloin tuli vielä yksi tarkastaja juosten lyhdyn kanssa samoin kuin
edellisetkin. Mutta kiireessään ei hän huomannut portaille
kyyristynyttä vankia, vaan törmäsi tähän ja putosi pää edellä veteen.

Vähältä piti ettei Kid seurannut mukana, mutta hänen onnistui viime
hetkellä tarttua takanaan olevaan porrasaskelmaan -- ja siitä piteli
hän kiinni kaikin voimin varustautuen pahimmassa tapauksessa molemmilla
yhteensidotuilla jaloillaan antamaan hyppääjälle uuden matkapassin
"likoaltaaseen", jos tämä ei haluaisi auttaa hänen käsiensä
vapauttamisessa.

Se oli mieletön ajatus, juuri sellainen, jonka äärimäiseen hätään
saatettu ihminen voi saada. Mutta -- ajatteli Kid -- paljon pahemmaksi
ei tilanne saattanut tulla.

Nyt tunsi hän molemmin käsin tartuttavan polviinsa. Ja melkein
tukehtunut ääni vaikeroi:

-- Mitä tämä on?... Onko siinä joku?

-- Well, Julio, puhutteli Kid miestä tavallisimmalla mexikolaisella
nimellä -- kuinka sinä tänne tulit?

-- Veden korkeutta mittaamaan, tietysti.

-- Ja minä istun tässä molemmista käsistäni kiinni tarttuneena
rikkonaisten portaiden väliin. Tahi liekkö siinä nuoravyyhti.

-- En tosiaankaan ymmärrä mikä siinä on?

-- Onko sinulla veistä, Julio?

-- Tietysti on veitsi! Tässä...

-- Sinun on itse leikattava. En tule yksin aikoihin.

Mies, jonka nimi todellakin oli Julio -- hyvin tavallinen nimi
Mexikossa -- suoritti asian tuumimatta. Ja samalla hetkellä oli Kid
varustautunut viimeiseen asti taistelemaan hengestään ja tempasi
salamannopeasti mitään aavistamattomalta avustajaltaan veitsen, jolla
vapautti jalkansa. Seuraavalla hetkellä oli hän välikannella ja telkesi
rivakasti pelastajansa toistaiseksi ruumaan tutkiakseen ilman
viivyttelyä uutta paikkaa, johon oli tullut.

Tapahtumat näyttivät hänestä ihmeelliseltä, melkeimpä uskomattomalta
unelta. -- Ei mikään muu kuin suopea kohtalo olisi voinut häntä
pelastaa tällä kertaa. -- Mutta mitä tapahtuisi nyt?

Kiihoittuneena hiipi Kid hetkistä myöhemmin heittelehtivän ja pyörivän
laivan tuulenpuoleiselle ylikannen sivulle. Laine toisensa jälkeen
syöksyi yli. Tämä, ynnä se seikka, että kaikki kädet olivat täydessä
työssä, teki Kidille mahdolliseksi keinotella itsensä melkein
keskilaivalle, kun äkkiä lyhdyn valo sattui suoraan hänen silmiinsä ja
hämmästynyt ääni kuului huudahtavan:

-- Mitä pirua! -- Onko se päässyt irti? Samalla aikaa välähti
revolverin piippu suoraan Kidiä kohden Mutta kun Felica teki juuri
tavallista syvemmän "niijauksen" ei kaatunutkaan Kid, vaan mies
revolvereineen ja lyhtyineen. Kid heittäytyi hyökkääjän päälle ja
onnistui tekemään hänet aseettomaksi sekä antamaan vastustajalleen
sellaisen iskun, että tämä jäi loikomaan kannelle.

Tällä hetkellä tuli useita miehiä juosten pumppujen luota, joten Kid
hädin tuskin kerkesi pistäytyä erään pelastusveneen alle -- josta sai
hyvän tilaisuuden tutkimuksiin, jotka tosiaankin eivät ennustaneet
hyvää siitä mitä todennäköisesti oli tuleva.

Sattuma oli asettanut asiat vaikeammalle tolalle kuin Kid tiesikään.

Mies revolvereineen oli ollut päällikkö itse! Ja häntä juuri -- Bartolo
Felipeä -- kaivattiin: perämies juoksi sinne tänne saadakseen häneltä
tärkeitä ohjeita kun tähystäjä kaukana keulassa huusi: -- Tyrsky
suoraan ylätuulen puolella!

-- Valmiit kääntämään! vihelsi ylipuosun pilli vaistomaisesti.

-- Valmiit kääntämään! huudettiin täysin suin keulasta perään ja
laidalta laidalle.

Köydet ja ruori pantiin liikkeeseen samalla kun ne muutamat etuseilit,
joita voitiin käyttää, käännettiin taaksepäin, niin että voitaisiin
ylätuuleen kääntää.

Kidistä, joka loikoi pelastusveneen alla oli tilanne niin jännittävä,
että hän unohti kokonaan oman, äärimmäisen vaarallisen tilansa.

Saattoi tapahtua, että imuvedellä tyrskyn ympärillä oli suurempi voima
kuin etupurjeeseen puhaltavalla laitatuulella ja että kuunari ei
menisikään eteenpäin. -- Silloin tulisi rantaan ajautuminen
välttämättömäksi ja tunnussanaksi tulisi: -- Pelastakoon itsensä ken
taitaa!... Kid oli aikaisemmin ollut parissa samantapaisessa
seikkailussa vaikkakin koko joukon siivommassa seurassa, mutta
sielläkin oli jokainen pitänyt silmällä oman kalliin henkensä
pelastamista. -- Täällä tultaisiin varmasti iskemään toisiaan oikealle
ja vasemmalle, taistelemaan henkeen ja vereen pelastusvenheisiin
pääsystä ja niissäkin jatkettaisiin taistelua paikoista.

Ei, mitään käännöstä ei Pelica näyttänyt aikovan tehdä!... Yhä makasi
se samalla kyljellä. Nyt saattoi Kid kuulla tyrskyjen pauhun, -- kuulla
kuinka se mylvi ja murisi kuin kummitusmaisen suuresta jättiläskidasta,
joka ennen pitkää nielisi heidät kaikki ja murskaisi Felican kuin olisi
se lasia.

-- Kapteeni!... Kapteeni!... huudettiin monelta taholta.

-- Pelastusveneet ulos! ulvoivat toiset.

-- Selvittäkää laskuköydet, astukaa suurveneeseen! mylvi joku
käskevämpi ääni pillin puhaltaessa lakkaamatta:

"Valmiit kääntämään!" Mutta Felica ei tahtonut. Tällä kertaa täyttyisi
sen kohtalo ehdottomasti. Se tahtoi kareille ja siellä lakkaisi se
ainaiseksi olemasta.

Ihmisen aivot ovat ihmeelliset. Sekunnin murto-osassa saattaa sinne
mahtua kokonainen kirja ajatuksia. -- Niin tapahtuu ihmisen
kuolinhetkellä ja äärimäisen hengenvaaran uhatessa. -- Mutta siitä
huolimatta saattaa silloin ajatella kokonaan muuta kuin pelastusta.

Niin tekivät tällä hetkellä Kidinkin aivot. -- Nyt ei astunut etualalle
hänen omat asiansa eivätkä henkensä säilyttämisrnahdollisuudet. Hän
ajatteli ystäväänsä Harrya ja tämän vointia.

Jos todellakin on olemassa jotain, jota sanotaan ajatustensiirroksi
tahi oppineemmin telepatiaksi, -- jotakin, jota ei ole koskaan
täydelleen voitu ratkaista, niin oli se juuri sellaista, joka tällä
hetkellä kuiskasi Kidille:

-- Alas kajuuttaan. Sinua tarvitaan paremmin siellä.

Selvällä käsityskyvyllään olisi Kid tavallisissa olosuhteissa heittänyt
sellaisen ajatuksen mielettömänä pois. Kajuutassa saattaisi hän laivan
upotessa hukkua kuin kissa millä minuutilla hyvänsä tahi tulla laivan
murskautuessa muserretuksi tomuksi.

Mutta joka tapauksessa kuunteli hän tätä sisäistä ääntä. Ja sama
minuutti ei ollut vielä lopussa kun hän seisoi siellä silmästä silmään
-- Harryn kanssa.



VII.

Taistelussa kohtalon kanssa.


-- Kid!

-- Harry!

Nämä nimet kuuluivat yht'aikaa ja ilmaisivat samaa jälleennäkemisen
iloa.

Mutta molemmat seisoivat yli polvien vedessä, ja sisään juoksevan veden
vuoksi oli Harry, joka uhmasi kaikkea muunlaista vaaraa, jälleen tullut
oven kautta romukomerosta kajuuttaan.

Siinä seisoivat he molemmat vastapäätä toisiaan ja olisivat ehkä
suorastaan langenneet toistensa syliin jollei Kidille olisi selvinnyt,
että nyt oli tärkeämpää tehtävää kuin lämpimimmätkään ystävyyden
vakuutukset.

-- Harry! huudahti hän... Alus vajoaa millä hetkellä tahansa. Tässä on
pelastettava henki.

-- Oletko siitä varma?

-- Laiva murskautuu kuin pähkinänkuori karien väliin.

-- Tarkoitatko tätä kuunari Felicaa?

-- Mitä herran nimessä minä muuta tarkoittaisin?

-- Sinä sanoit laiva ja tämähän on... Hyökylaine tuli alas
kajutanportaita ja peitti molemmat miehet, niin että heidän oli
pidätettävä henkeään.

-- Se uppoaa! huudahti Kid saatuaan suunsa suolavedestä vapaaksi...
Tätä se ei enää kestä. -- Tule!

Handsome Harry ei ymmärtänyt asiasta paljoakaan, mutta arvasi jotain
olevan hullusti, päättäen Kidin käskevästä "tule!" Ja hän ei
vitkastellut seuratessaan jälestä, sitäkin enemmän, koska
vedentäyttämään kajuuttaan oli hengenvaarallista jäädä jo nytkin ja yhä
vaarallisempaa näytti tulevan.

Seuraten Kidin kantapäillä oli hän hetken kuluttua suuren vesisäiliön
suojassa. -- Sen vieressä olivat portaat ja siinä oli toistaiseksi
sangen hyvä piilopaikka. Suurvene oli lähtökunnossa ja heilui
pitimissään kuin jättiläiskätkyt himmeän käsilyhdyn valaistessa sitä,
käsilyhdyn, jonka valo riitti tuskin valaisemaan sen ympärille
kokoontuneet riitelevät, kiroilevat, huutavat ja vainuvat miehet, jotka
kamppailivat henkensä edestä päästäkseen veneeseen samalla kun laivan
vastakkaisella sivulla toistui sama näytelmä yhtäläisellä hurjuudella.

Kuului kuin joku olisi saanut iskun veitsestä. -- Hurja ulvonta kuului
hirveältä yli kaiken muun melun. Tuolla työnsi joku toveriinsa raskaan
naulan, niin että onneton kaatui kuin tukki joutuakseen astuinlaudaksi
toisille, jotka koettivat toiselta puolen päästä pelastusveneeseen,
jota kiirehtivät kädet olivat jo alkaneet laskea mereen.

Samalla hetkellä päästi joku liian kiivaasti peräköyden. Pelastusvene
nousi ilmassa pystyyn, ja joukko venheessä olevia miehiä vieri mereen
kauheasti huutaen. Peräpuolen köydessä oleva mies päästi silloin köyden
kokonaan ja se ratkaisi jälellejääneiden kohtalon. Tyhjä vene riippui
keulaköydessä ja musertui kuin saviruukku jättiläisaallon lyödessä sen
laivaa vasten.

Handsome Harry värähti. -- Ei ikinä hän ollut luullut merielämän
tarjoavan niin peloittavia näytelmiä.

Mutta keskellä tätä vaikutti luonnonvoimien raivo, myrskyn hurjuus,
karien pauhu ja aaltojen kauhea kohina aivan mitättömältä verrattuna
hengestään kamppailevien miesten hurjuuteen ja säälimättömyyteen. Pahat
henget viimeisenä päivänä eivät olisi voineet esiintyä hurjemmin kuin
nämä miehet, jotka vähän aikaa sitten kutsuivat toisiaan tovereiksi.

Ikäänkuin itse taivas olisi vihastunut tästä näystä ja tahtonut antaa
kaikille näille luonnottomille ihmisille armoiskun halkasi yömustaa
taivasta äkkiä kimppu häikäiseviä salamoita. Samalla kuului sellainen
huumaava jyrinä kuin olisivat maa ja taivas törmänneet yhteen.
Korvakalvot olivat halkeamaisillaan ja jokainen inhimillinen koe saada
äänensä kuulumaan oli tuomittu epäonnistumaan.

Tuli monta sellaista salamaa, monta samanlaista huumaava jyrinää. Oli
pitkiä hetkiä kuin olisi koko taivas avautunut levittääkseen hullujen
ihmisten pahuuden yli kauhean peloittavaa ja hävittävää valoaan. --
Sillä välin oli sysimusta pimeys ja satoi tavalla jota ei voi kuvailla.

Hillittömät luonnonvoimat heittelivät vanhaa kuunaria koko voimallaan.
Se kulki vauhtia, jota katsoen rungon suuruuteen ja tonniston määrään,
ei voinut solmunväleissä mitata.

Mutta kareista ei Harry enempää kuin Kidkään kuulleet vähintäkään. Ne
olivat kadonneet. Ehkä oli Felica itsestään kääntynyt.

-- En ymmärrä tästä yhtään mitään! mylvi Kid Harryn toiseen korvaan
saadakseen itsensä ymmärretyksi. En käsitä kuka on saattanut ryhtyä
hoitamaan ruoria... Kuljemme puolella taklaasilla, muun on myrsky
pyyhkäissyt pois... Enkä näe ainuttakaan elävää sielua... Tämä on kuin
kummituslaiva, uusi "lentävä hollantilainen"...

Juuri hänen tätä lausuessaan sähähti jälleen jättiläiskimppu salamoita
valaisten lentävän Felican.

Kid huudahti ja vei käden silmilleen ikäänkuin olisi tullut
häikäistyksi. Hän osoitti kädellään komentosillalle. Ja kun Harry
katsoi osoitettuun suuntaan, pusertui hänenkin huuliltaan huuto.

Koko komentosilta oli säikkyvien sähköliekkien valaisema ja sen
keskellä seisoi -- Bartolo Felipe sininen viitta hurjasti myrskyssä
liehuen.

Mutta pää korskeine helmillä koristettuine hattuineen oli poissa!...

Tämä kummitusnäky tuli vielä peloittavammaksi kun fosforivalossa
nähtiin päättömän miehen heiluvan edes takaisin ohjauspyörässä
ikäänkuin hän yhä olisi ohjannut laivaa, joka syöksyi eteenpäin pitkin
aivan lähellä olevaa rantaa ja näytti päättömän "ruorimiehen"
pienimmästäkin varomattomuudesta voivan rusentua rannalta mereen
pistäviin kallionkielekkeisiin.

Äkkiä tuli sysipimeä. Ei valonhäivähdystäkään missään. Mutta vielä
merkillisempää oli, että tuli täydellinen hiljaisuus ja kesken
hiljaisuutta kuului Bartolo Felipen käskevä ääni:

-- Laskekaa ankkuri!

Silloin laskeutui Harryn ja Kidin mielenmaltti alapuolelle
nollapisteen. Ja he painuivat hijaa suuren vesisäiliön taa samalla kun
heidän vapisevat kätensä etsivät toisiaan.

Ei kumpikaan ymmärtänyt joutuneensa maanjäristyksissä usein sattuvan
näköhäiriön uhriksi ja että oli oltu ratkaisevassa kamppailussa
luonnonvoimien kanssa -- sekä että laajalti kuulu seikkailija, kapteeni
Bartolo Felipe, oli vielä kerran osoittanut olevansa kohtalonsa herra
eikä ollut lähimainkaan joutunut päästä pyörälle, vaan juuri
viimeisellä hetkellä, kun suuri osa Etelä-Kalifornian rannikkoa muutti
muotoaan, ohjannut kummituslaivansa, joskaan ei "Unelmien lahteen Fenix
linnun saarella", niin aivan äskettäin muodostuneeseen pieneen satamaan
St. Quintinlahteen.

Saattaa sanoa, ettei hänen kuunaristaan ollut paljoa jälellä. Köysistö
oli siekaleina, purjeet myrskyn viemät. Väkipyörät, taljaköydet ja
nuorat riippuivat sikin sokin ja enemmät puolet miehistöä oli mennyt
yli laidan.

Mutta kaikesta huolimatta hän itse vielä eli. Ja todennäköisesti oli
hänellä vielä omistamallaan laivalla ne viisi kallisarvoista,
varastettua laatikkoa kultineen ja timantteineen -- suurin saalis,
minkä hän tähän saakka oli onnistunut kaappaamaan.

-- Harry, kuiskasi Kid joku aika sen jälkeen kun ankkurikettingin
ratina oli tauonnut. -- Tällä kertaa emme voi tehdä täällä mitään...
Tämä laivuri on "kova". Hän on varmasti paholainen itse.

Mutta silloin oli Arizona Bertin "paras mies" koonnut jälleen
rohkeutensa. Kiusallinen merenkäynti oli loppunut. Hän alkoi jälleen
olla oma itsensä ja vastasi:

-- Ukonilmasta, myrskystä ja maanjäristyksestä näyttää hän voivan
selviytyä. Mutta vielä ei hän ole selvinnyt Handsome Harrystä eikä
Arizona Bertistä liioin.

-- Mitä aiot tehdä? sanoi Kid ihmetellen tätä äkillistä toimeliaisuuden
puuskaa.

-- Ensiksikin uida sopivassa tilaisuudessa maihin niin kauan kuin vielä
on pimeä.

-- Siis paeta?

-- On joskus parempi paeta kuin huonosti tapella.

-- Nyt sanoit toden sanan. Kunpa onnistuisimme.

-- Onnistuisimme?... Nyt olen minä määräämässä.

Kid olisi vastannut hohonaurulla, jos olisi uskaltanut. Handsome Harryn
ymmärrys oli varmasti saanut vian.

-- Vangit ylös! kuului äkkiä Felipen kaikuva käsky, joka pani
liikkeelle monet jalat samalla kun Harry tarttui Kidin käsivarteen ja
sanoi kuiskaten:

-- Tule nyt, Kid, niin lähdemme tiehemme valmistamaan hänen lopullista
kohtaloaan. Emme me ole niitä, jotka "kuljemme pitkin porrasta."

Äänettömästi laskeutuivat molemmat ystävykset laivan kupeella riippuvaa
nuoraa myöten tyyneeseen veteen.



VIII.

Kun Big Bob odotti.


Big Bob heräsi myöhään Coltonin asemarakennuksen viereisessä majassa,
jossa hän oli maannut. Miten kauan hän oli oikeastaan nukkunut, sitä
hän ei tiennyt. Mutta hän tunsi saaneensa unta riittämään saakka.

Hän nousi hieroen silmiään, ojentautui ja alkoi tuumia missä oli. Äkkiä
hän säpsähti.

Muisti valveutui ja hän muisti olevansa aikeissa matkustaa.

Hänenhän piti San Diegoon tapaamaan päällikköään master Bertiä, joka
oli matkustanut tiehensä kolmen ryövärin tahi mexikolaisen seikkailijan
kanssa, joilla varmasti oli tekemistä takavarikoitujen, todennäköisesti
varastettujen viiden laatikon kanssa.

Aivan valveutuneena tästä huomiosta kiirehti hän ulos. Vinkuva
kevättuuli puhalsi mereltä. Se puhalsi niin, että Big Bob hädin tuskin
saattoi seisoa.

Mutta mitä kello oli? Paljonko mahtoi olla aikaa jälellä ennenkuin
iltajuna San Diegoon tulisi? Ja minkävuoksi ei asemahuoneesta näkynyt
valonpilkahdustakaan?

Oikeassa kaatosateessa risteili Big Bob vihdoinkin asemasillalle vahdin
päämajan viereen. Mutta laskiessaan kätensä lukkoon päästäkseen sisään
huomasi hän oven olevan kaksinkertaisessa lukossa.

Tämä oli jo liikaa niinkin rauhalliselle luonnolle kuin Big Bobilla
oli. -- Täällä oli tapahtunut jotain, joka kävi yli hänen ymmärryksensä
-- sen ei silti tarvinnut olla kovin vaikeasti ratkaistavan
arvoituksen, sillä niinkuin aikaisemmin on sanottu, Big Bob oli aina
enemmän toiminnan mies kuin ajattelija. Tämä hänen asemassaan olevalle
miehelle monissa kohdissa hyvin arvokas ominaisuus sai hänet nytkin
toimimaan sen mukaan.

Ensiksi verrattain varovasti, pian yhä voimakkaammin alkoi hän
jyskyttää sulettua ovea. Ja vihdoinkin kuuli hän sisältä jonkun
tulevan.

Ovi avattiin äkkiä ja punaisessa yömyssyssä ja yönutussa oleva,
salalyhtyä kädessään pitävä mies karjui äänellä joka ei kuulunut
erittäin hyväntahtoiselta:

-- Mitä tulikuumaa peijakasta te tarkoitatte? Mistä on kysymys? Onko
tuli irti vai...?

-- Kuinka kauan on vielä odotettava San Diegoon menevää iltajunaa?
Keskeytti Big Bob sangen sävyisästi.

-- Mitä iltajunaa?

-- Sitä, joka menee 8.27.

-- Eilen?

-- Ei, tänään.

-- Mitä sanotte? Tarkoitatte kai huomenna?

Big Bobin ajatuskoneisto alkoi surista.?Hän raapi tulenväristä
lyhyttukkaista päätään, työnsi sangen päättävästi yömyssyisen miehen
sisään ja sulki oven jälkeensä astuessaan tämän jälestä kuivempaan
paikkaan.

-- Pyydän anteeksi! sanoi hän niin gentlemannimaisesti kuin osasi. --
Luulen ettemme käsitä toisiamme. -- Minun pitäisi tämän päivän
iltajunassa matkustaa San Diegoon. Olen odottanut tuolla vajassa
aamusta asti. Ja sitten kuulen, ettei tämän päivän iltajuna mene
ennenkuin huomenna. -- Teidän on myönnettävä, sir, että tämäntapaiset
asianhaarat ja mahdollisuudet saattavat näyttää selittämättömiltä. --
Senvuoksi tahtoisin nyt vain tietää koska ensimäinen San Diegoon menevä
juna saapuu tänne. Sillä siihen minä aijon.

Nyt oli yöpukuisen vahdin vuoro näyttää ällistyneeltä. Hän mittasi
kookasruumiista miestä päästä kantapäihin ja mittaus ei näyttänyt
kehoittavan koettamaan ulosheittämistä. -- Mutta ehkä saattaisi hyvillä
sanoilla ja kauniilla puheilla päästä johonkin tulokseen. Vahti vastasi
siis varovaisesti, joko senvuoksi että jättiläinen seisoi hänen
edessään ja saattoi tehdä jotain, tahi ehkä senvuoksi, että luuli tämän
rajuilmassa kadottaneen päästään jonkun ruuvin.

-- Seuraavaa junaa San Diegoon odotan neljän tunnin kuluttua. Se ei
kuitenkaan ole ilta, vaan aamujuna. Tämänpäiväinen tahi oikeammin
sanoen eilinen iltajuna lähti täältä 8.27 kuten tavallisesti, se tahtoo
sanoa, tarkoin laskettuna 9.15, siis myöhästyneenä, tällä kertaa
ilmakehässä tapahtuneiden häiriöiden, lähemmin määritellen hirmumyrskyn
ja voimakkaiden vulkaanisten purkausten vuoksi keski ja pohjois Lower
Kaliforniaa.

Big Bob ei ymmärtänyt hituistakaan. -- Sen sijaan, että olisi poistunut
ja antanut vahdin mennä jatkamaan nukkumistaan, istuutui Big Bob
eräälle penkille ahtaaseen odotussaliin. Puristaen voimakkaita käsiään
yhteen hän sanoi:

-- Minä aijoin tämän päiväiseen iltajunaan. Matka on hyvin tärkeä,
minun pitäisi tavata päällikköni sheriffi Bert Brandia, Arizonasta,
jonka pitäisi...

-- Seis hiukan! Onko nimenne Bob!

-- Big Bob tahi Bob Brown, kuinka suvaitsette.

-- Silloin on minulla teille sähkösanoma. Se oli viimeinen joka tuli
ennen linjan rikkoutumista.

Mies salalyhtyineen, revolvereineen ja yömyssyineen katosi ja Big Bob
jäi istumaan umpi pimeään. Kerta toisensa jälkeen raapi hän päätään ja
hänestä tuntui tapahtuneen paljon ja monenlaista, joka kävi yli hänen
ymmärryksensä.

-- Kas tässä, sanoi vahti palatessaan paperi kädessä. -- Tässä on
sähkösanoma.

Ja Big Bob luki lyhdyn valossa, jota vahti piteli kummastelevan
jättiläisen edessä.

    "Bob!

    Jatka Coronado Beachiin! Vangit ovat livistäneet yli rajan.

                                                  Bert."

Hieroen paperia jättiläissormiensa välissä sanoi hän katsoen vahtiin:

-- Koska tämä tuli?

-- Aika on merkitty yläkulmaan.

Big Bob luki: 7.45 i.p. -- Hän otti esiin kellonsa. Se oli viittätoista
yli kaksi.

-- Nyt on kai yö? sanoi Bob.

-- Niinpä luulisin, vastasi vahti.

-- Silloin olen nukkunut yli kaksitoista tuntia.

-- Onnittelen! Niin kauan en ole koko elämässäni maannut yhteen menoon.
Suonette anteeksi jos menen jatkamaan nukkumistani.

-- Sen voitte tehdä, sir. -- Mutta minä istun täällä ja odotan. Tällä
kertaa lähden mukaan, vaikka minun pitäisi valvoa koko yö.

Tämä oli suurin itsensäkieltäminen johon Bob oli milloinkaan alistunut.
-- Säteilevin marttyyri-ilmein vaipui hän jälleen kovalle penkille
istumaan. Ja vahti antoi hänen olla. Jos mies ei ehkä ollutkaan
sielullisessa suhteessa aivan täyspainoinen, niin ei hän kuitenkaan
näyttänyt olevan suorastaan vaarallinen yhteiskunnalle.

Huolimatta itsekieltäymyksestä ei viipynyt kauan ennenkuin Big Bobin
perusluonne asettui vastustamaan ja vaati päätökseen muutosta.

Ei mielellään istu pimeässä odotussalissa valveilla junaa odottamassa
kun sekä ruumis että sielu voivat keksiä jotain parempaakin. Ja mikä
oli tässä tilaisuudessa parempi kuin oikaista itsensä pitkälle
penkille? Saattoihan odottaa silläkin tavoin junaa.

Bob seurasi tätä houkutusta.

Mutta ollessaan juuri siirtymäisillään unten maailmaan kuuli hän
asemasillalle vievän hiekonpuoleisen oven lukon rapisevan. Hän heräsi
täydellisesti kun ovi hiljaa avautui ja rajuilman heittämä vesisuihke
sattui hänen kasvoihinsa.

Samassa kuului kuiskaava ääni:

-- Varovaisesti!... Hänellä on kassa tuolla ylhäällä.. Tässä on lyhty!
Minä jään tähän. Käy toimeen... Hänellä on jo huomenna kassatilitys.

Big Bob veti hiljaa revolverinsa esille.

Hän näki toisen miehen kulkevan, valaisten lyhdyllä eteensä samaa tietä
kuin vahtikin äsken oli poistunut.

Samassa silmänräpäyksessä tarttui hän salamannopeasti jälleenjääneen
kurkkuun, piteli häntä suoralla kädellä, avasi asemasillalle johtavan
oven, paiskasi vangin maahan kuin märän rätin ja kantoi hänet jälleen
hyvin sidottuna samalle penkille, jossa itse oli juuri ollut
nukahtamaisillaan.

Juuri silloin kuului ylemmästä kerroksesta laukaus ja kiivaita ääniä.

Murtovaras lyhtyineen syöksyi alas -- mutta sai viimeisellä
porrasaskelmalla sellaisen iskun Big Bobilta, että kieri kuin pallo
pitkin odotussalin lattiaa suoraan sen penkin alle, jonka päälle toveri
oli sijoitettu. -- Sitten huusi Bob kauhistuksen lamauttamalle
perheelle:

-- Kaikki selvänä, hyvät ihmiset... Jos tulee useampia, niin saavat
täällä vielä kuumempaa. Sillä nyt pidän minä vahtia.

Vahti tuli vielä kerran alas. Hän piteli kädessään savuavaa revolveria
ja saattoi kauhistuksesta tuskin puhua.

-- Miten kävi? Mihin he menivät?

-- Tuonne, sanoi Big Bob haukotellen ja osoitti sekä penkin päälle että
alle. -- Tervehtikää rouvaa ja lapsia, että voivat rauhassa jatkaa
untaan, sillä se on parasta mitä löytyy. En minä ainakaan tiedä mitään
parempaa.

Vahti läheni molempia tajuttomia ja valaisi heitä varovaisesti
lyhdyllään. Bob katsoi myöskin ja huudahti äkkiä:

-- Siinähän on lurjus, joka livisti revolverilaatikon kanssa "The
burning Sunista." Ja toinen ei ole varmasti hituistakaan parempi.

-- Herättäkää minut nyt vain kun juna tulee. Nuo minä otan mukaani
_matkatavaraksi_.



IX.

Big Bob löytää jäljet.


Maanjäristys mexikolaisen maakielekkeen -- Lower Kalifornian --
ympärillä oli aiheuttanut monenlaisia häiriöitä.

Se oli tällä kertaa ulottunut St. Quintinlahteen ja rajaseuduille --
Eusenadan satamaan, josta jo aikaisemmin olemme puhuneet.

Ei kaukana siitä on Kalifornialainen Coronado Beach. Ja sinne oli
Arizona Bert sähkösanomalla kutsunut Bobin.

Ettei tämä ollut joutunut Bertin itsensä ja vankien kanssa samaan
junaan oli selitettävissä siten, että hän oli arvatenkin saanut
jonkunlaisia esteitä mr Stamperin "saloonissa." Se kuului
jokapäiväisiin tapahtumiin. -- Mutta ettei hän tullut iltajunalla antoi
aihetta vähemmin rauhoittaviin mietiskelyihin. -- Bert ei juuri voinut
ajatella Bobin yksinkertaisesti nukkuneen liikaa, niin tuttu kuin
jättiläisen unentarve hänelle olikin. -- Pikemmin luuli hän Bobille
asetetun jonkun ansan, jota tämä ei ollut voinut välttää.

Mexikolaiset seikkailijat olivat kekseliästä väkeä. Pahempaa tuskin
löytyi. Muun muassa oli niiden nyt onnistunut pettää hänet itsensäkin.
Ne kolme Coltonissa vangittua olivat livistäneet ilman, että
vanginvartijalla vankivaunussa, tahi hänellä itsellään oli vieläkään
pienintäkään aavistusta siitä kuinka se oli käynyt päinsä. Vanginvartija
oli huumattuna yksinään vaunussa junan tullessa San Diegoon.
Toistaiseksi ei siellä ollut mitään tehtävää, jonkavuoksi matka
suunnattiin heti lähemmäksi Mexikon rajaa, Coronado Beachiin, -- joka
oli tunnettu kylpypaikkana ja ihanista merimatkoistaan kaukana meressä
olevalle viehättävälle San Clemente saarelle. Arizona Bertin tullessa
sinne iltajunalla olivat kaikki liikkeessä kauempana etelässä
tapahtuneen maanjäristyksen vuoksi, josta tänne oli ilmoitettu. Suopea
kohtalo oli säästänyt rajan pohjoispuolella olevia paikkakuntia --
mutta tänne oli virrannut suuri joukko pelosta puoleksi mielettömiä
mexikolaisia uhmaten kaikkea mitä kutsuttiin rajansulkemiskielloksi,
mutta tehden samalla paikallisen asujamiston elämän epävarmaksi. --
Sillä hyvien ihmisten mukana olivat tulleet myöskin huonot, ne jotka
eivät niin tarkoin pitäneet väliä oman ja vieraan omaisuuden välillä,
-- eivätkä myöskään pitäneet suurta lukua ihmishengestä.

Lyhyesti ja selvästi, pienessä hauskassa kylpylässä Coronado Beachissa
olivat olot käyneet hyvin epävarmoiksi. Siellä ei tosin ollut
kylpykausi, mutta juuri senvuoksi oli järjestysvallan edustajia hyvin
rajoitettu määrä.

Sheriffi Bert Brandin ilmoittauduttua poliisilaitokseen tervehdittiin
häntä siellä vilpittömällä ilolla. Samana päivänä oli ilmoitettu pari
suurta ryöstöä ja myöhemmin illalla tiedotettiin päivän kuluessa
tapahtuneen ryöstömurhan erään miljonäärin huvilassa kaupungin
ulkopuolella.

Arizona Bert ei milloinkaan kieltäytynyt ryhtymästä palvelukseen oman
piirinsä ulkopuolellakin. Mutta häntä suututti se,- ettei hänellä ollut
edes Big Bobia mukanaan. Senlisäksi tulivat hyvin perustellut
epäillykset, että myöskin Handsome Harrylle ja Kidille oli tapahtunut
jotain. Mutta hän tekisi joka tapauksessa mitä voisi.

Yö kului tuloksettomassa etsinnässä.

Seuraavan päivän aamuna oli Bert jättämässä juuri ilmoitusta ja
ottamassa itselleen avuksi vielä pari etsivää, kun Big Bob
äkkiä ilmestyi -- ei yksin, vaan laahaten mukanaan kahta
epäillyttävännäköistä ryövärityyppistä "huippuhattua" -- niitä kahta,
jotka hän oli yöllä Coltonin asemahuoneessa vanginnut.

Tämä asianhaara vapautti Big Bobin pelätyistä nuhteista. Mutta kun Bert
sai kuulla mitä oli tapahtunut Fresh Waterissa kalliiden laatikoiden
kanssa ja kuinka masentumaton Bartolo Felipe oli ryövännyt ne uudelleen
niin löi hän nyrkkinsä pöytään niin, että muut poliisiasemalla olevat
korkean oikeuden edustajat hypähtivät. Ja sitten hän sanoi:

-- Tässä on kysymyksessä henki hengestä!... Felipe tai minä... Mutta
kiinni hän joutuu!

-- Laatuun käy, sanoi Big Bob lyhyesti ja tukahdutti haukotuksen. --
Sikäli kuin koko roska ei ole mennyt pohjaan.

-- Pohjaan?... Mitä sillä tarkoitat?

-- Maanjäristystä, sir!

Bob sanoi toden sanan. Jos Felipe on ollut laivoineen merellä tämän
luonnonmullistuksen aikana, on todennäköistä, että koko hänen muulloin
osoittamansa taito ja rohkeus ei ole riittänyt. Ja silloin ovat myöskin
Handsome Harry, Kid ja ne viisi laatikkoa kultahiekkaa sekä
mexikolaisia timantteja ainaiseksi poissa.

Arizona Bert tuumi. -- Äkkiä nousi hän ja sanoi:

-- Bob!... Sinä jäät tänne ja autat minkä voit mr Davidin ryöstömurhan
selvittämisessä. -- Minä pistäydyn Eusenadaan. -- Ehkä saan sieltä
jotain tietoja kuunari Felicasta. -- Ja senjälkeen selvitämme asiat.

Hyvällä juoksijalla varustettuna lähti Arizona Bert samana päivänä
rajan toiselle puolelle. -- Ja Big Bob lähti viiden ei erikoisen
halukkaan konstaapelin kanssa murhatun juutalaismiljonäärin Davidin
huvilaan tehdäkseen kaikkensa rikollisen paljastamiseksi.

Tämän kaiken tapahtuessa olivat Handsome Harry ja Kid tosiaankin
onnistuneet välttämään "kulkemisen pitkin porrasta", -- joka merkitsee
taaksesidotuin käsin ja peitetyin silmin viemistä laivasta asetetulle
portaalle, josta sitten äkkiä syöstään mereen ja jätetään alttiiksi
kauhealle kohtalolle.

He olivat uineet maihin St. Quintinlahdessa Bartolo Felipen odottaessa
turhaan heidän tuomistaan ruumasta.

Maihinnousupaikastaan oli heillä ollut hyvä näköala, josta olivat
huomanneet kuinka aamulla laivasta laskettiin vene, johon nuo monesti
mainitut viisi laatikkoa vietiin. -- Ne soudettiin maihin St.
Quintiniin, ja saman päivän iltana, pimeyden tultua, alkoivat Handsome
Harry ja Kid suorittaa tutkimuksiaan iloisina siitä, että kohtalo oli
jälleen tuonut heidät niin lähelle Kalifornian rajaa, mutta
aavistamatta ollenkaan, että ei ainoastaan Big Bob, vaan heidän
kunnioitettu päällikkönsä, Arizona Bert itse oli myöskin samalla
paikkakunnalla suopean sattuman sinne saattamana.

Samalla tunnilla kun Bert mexikolaisille viranomaisille St. Quintinissa
ilmoitti Coronado Beachissa tapahtuneen juutalaisen miljonäärin murhan
ja pyysi valtakirjaa etsiskelyihin rajalla, teki Big Bob rikkaan
juutalaisen puutarhassa huomiotaherättävän löydön.

Hän löysi suuresta kaktuspensaasta sangen leveän kaistaleen
vaaleansinistä, paksua silkkikangasta. Se näytti siltä kuin olisi se
revennyt viitasta. Ja äkkiä kuultiin hänen huutavan:

-- Wah -- kee -- voo!... Hi -- hoo!... Kalifornian Maria!... Nyt on
hän, piru minut periköön, kiinni!

Mitä jättiläinen tarkoitti jäi toisille arvoitukseksi. Mutta hänen
nähtiin tarkasti tutkivan maata samalla kun hän mielikuvituksessaan
näki Fresh Waterin rannalla mexikolaisen juuri samanlaisesta kankaasta
tehdyssä viitassa. -- Ja Big Bobista oli itsestään selvä asia, että
kahta sellaista viittaa ei maailmassa löytynyt.

Hän oli sen lisäksi huomannut espanjalaisten ratsusaappaiden jäljet.
Hän seurasi niitä puiston ulkopuolelle paikkaan, jossa niitä oli paljon
sekaisin hevostenjälkien kanssa. Ja nyt oli vain seurattava
hevosenjälkiä suoraan rajalle.

-- Halloo, boys! huusi hän avustajilleen. -- Nyt hevosen selkään, niin
saatte pian nähdä Big Bobin tanssivan pirun kantapäillä. Ja arvelenpa
Arizona Bertin kustantavan musiikin.

Oli ilta kun ratsastettiin Eusenadaan -- Kaikilla Valtojen
poliisipaperit mukanaan. Sinne olivat ratsastajien jäljet johtaneet.

Pienen kaupunkirähjän hämärillä kaduilla oli vaikeampaa. Mutta Bob oli
ihan varma, ettei tätä matkaa oltu tehty turhaan. Miehilleen hankki hän
yösijan erään nahkurin talossa lähellä kaupungin ainoata hotellia: "Il
posada provechoso". Ja ensimäinen mitä hän näki läpi valaistun
ikkunan, oli vaaleansiniseen viittaan puettu mies yhdessä monen muun
"huippuhatun" kanssa. Miehiä oli kaikkiaan kymmenen ja he olivat
hampaisiin saakka asestettuja.



X.

Big Bobin riemuvoitto.


Tällä näyllä oli merkillinen vaikutus Big Bobiin.

Hänelle juolahti mieleen tehdä suurin työnsä poliisimiehenä -- hankkia
itselleen korvaamattomia ansioita.

Asian laita oli niin, ettei Big Bobia ollut milloinkaan muulloin
vaivannut kunnianhimo. Jos hän vain sai silloin tällöin kyllikseen
syödä, hoitaa lihaksiaan ja nukkua riittävästi, oli hän ollut tähän
saakka tyytyväinen.

Mutta tällä kertaa oli asianlaita toinen.

Nyt saataisiin nähdä sellaista, jota ei ehkä kukaan olisi uskonut.

Hän meni takaisin nahkurin taloon, ravisti hereille nukkuneet
avustajansa -- yhtä uniset kuin hän itse tavallisesti -- sekä piti
seuraavanlaisen lyhyen, mutta sisältörikkaan puheen:

-- Unikeot! Ylös joka sorkka! Ryysyt päälle ja nopeasti! Nyt saatte
nähdä tanssin, joka panee puupölkynkin hikoilemaan verta. Mutta pitäkää
varanne, muuten väännän teiltä jokaiselta niskat nurin kuin olisivat ne
munankuorista! -- On lähdettävä heti kadottamatta tuhannesosa
sekunttiakaan... Mars!

Hetkistä myöhemmin oli hän sijoittanut miehensä mexikolaisen posadan --
hotellin -- ympärille tavalla, josta arveli olevan suurimman hyödyn. Ja
senjälkeen meni hän päättävästi meluiseen juhlasaliin, istui pöydän
viereen ja huusi:

-- Tänne pullo parasta Kalifornialaista ja sikareja! -- Burns!

Ei saata mielellään kieltää tämän esiintymisen herättäneen melkoista
huomiota. Ehkäpä oli Big Bob tarkoittanutkin sitä.

Meluava joukko vaikeni, ja kymmenen paria silmiä, lukuunottamatta
kellarimestaria ja tarjoilevaa neekeriä, suunnattiin kummastellen
vieraaseen.

Siniviittainen mies nousi ja meni tilaavan vieraan luo sekä sanoi
merkityksellisesti nauraen:

-- Senor! Te olette varmasti erehtyneet kutsumuksessanne.

-- Kuinka niin? Kysyi Big Bob tyynesti kohdaten ivallisen katseen ja
näyttäen kuin ei käsittäisi mitään -- mitä hän ei muuten tehnytkään.
Siniviittainen jatkoi:

-- Teidän olisi pitänyt ruveta sumusireeniksi.

Räjähtävä nauru tervehti tätä silminnähtävää johdantoa riitaan.

Mutta Big Bob ei jäänyt vastausta velkaan. Hän vastasi ripeästi:

-- Paljon mahdollista, senor! Saattaa joskus erehtyä kutsumuksessaan.
Se näyttää tapahtuneen teillekin.

-- Niinkö luulette?... Kuinka niin? tuli hiukan epäröivä kysymys.

-- Te olisitte paremmin sopinut riippumaan hirsipuuhun, vastasi Big Bob
silmää räpäyttämättä.

Se oli sitä myöten valmista.

Siniviittainen mies -- kapteeni Bartolo Felipe -- tempasi
salamannopeasti revolverinsa. Mutta ennenkuin hän ehti sitä käyttää,
sai hän Big Bobin jättiläisnyrkistä sellaisen iskun keskiruumiiseensa,
että käpertyi kaksinkerroin kuin kääntöpääveitsi.

Tajuttomana jäi hän makaamaan lattialle Big Bobin tarttuessa toisella
kädellään tuolin karmiin -- ja toisessa kädessään pitämällään
revolverilla tähtäsi hän keskelle hämmästynyttä seuruetta ja piti
jälleen pienen puheen:

-- Roistot! Nyt olette koko joukko hypännyt kuumaan keittoon! -- Ja
siinä tulee teistä jok'ikinen lurjus niin keitetyksi, ettei edes teidän
rakkaat äitinne tuntisi teitä senjälkeen. -- Kädet kauniisti ylös ja
seuratkaa mukana! Parittain! Keittämisestä tulee poliisi huolehtimaan
-- nyt olette kuulleet sanottavani.

Big Bob oli varomaton puhuessaan niin paljon.

Hän ei ollut senvuoksi huomannut kuinka eräs sivuovi hänen takanaan
hiljaa avautui. Ja oviaukosta lensi vilauksessa lasso, joka hienosti
kiertyi jättiläisen kaulan ympärille samalla kun naurava ääni huusi:

-- Käykää kiinni, muchachos... Tässä ajaa hän kevyesti.

Kenenkään muun kuin Big Bobin valtava häränkaula ei todennäköisesti
olisi kestänyt ajelua, joka nyt alkoi.

Big Bob laahattiin yli lattian ulko-ovelle, jossa juuri ruvettiin
sitomaan hänen käsiään ja jalkojaan -- kun jotakin aivan odottamatonta
tapahtui.

Ovi vetäistiin ulkoapäin auki.

Avonaisessa ovessa näyttäytyivät -- Arizona Bert, Handsome Harry, Kid
ja heidän takanaan joukko poliiseja.

Vilauksessa olivat hämmästyneet mexikolaiset ympäröidyt ja asia selvä.

Silloin kohottautui Big Bob istuvaan asentoon, sinkautti luotaan
lasson, hieroi vähän kaulaansa epämiellyttävän "kauluksen" jäleltä sekä
sanoi rauhallisimmalla tavalla maailmassa:

-- Kiitos avusta! Mutta jos olisin saanut jatkaa hetken vielä, niin
olisin varmaan selvittänyt tämän pikku asian yksinkin ja siitä olisi
tullut minun suurin voittoni.

Toverien nauraessa veti hän taskustaan vaaleansinisen silkkipalan,
vilkutti sitä ja sanoi:

-- Katsokaa sopiiko se tuolla sisällä olevaan siniseen sadeviittaan. --
Siinä tapauksessa olemme myöskin siepanneet Coronado Beackin
ryöstömurhaajan. -- Ja sehän juuri oli minulle annettu tehtäväksi, vai
kuinka, master Bert?

Pala sopi täsmälleen.

Pian huomattiin myöskin paljon muun sopivan.

Sekä Handsome Harry että Kid saattoivat todistaa mitä oli tapahtunut
kuunari Felicalla. Ei ollut mitään epäilystä, että oli vangittu koko
rajaseudun vaarallisin ryöväri- ja salakuljetusjoukkue.

Onnistuttiin myöskin saamaan tunnustus mihin ne viisi kultahiekalla ja
timanteilla täytettyä laatikkoa olivat piiloitetut -- ja sieltä löytyi
muiden aseiden joukosta sekin revolverilaatikko, jota Big Bob oli
seurannut.

Vaarallisen kapteeni Bartolo Felipen luovuttaminen ei kohdannut Mexikon
puolesta mitään esteitä, enempää kuin niiden kymmenen miehenkään, jotka
kuuluivat tähän rajaseudun vaarallisimpaan liittoon.

Ja siinä on tämän jutun loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Teräshermoinen mies - Seikkailukertomus Villistä Lännestä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.