Title: Hyvässä turvassa
Author: Spyri, Johanna
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hyvässä turvassa" ***


HYVÄSSÄ TURVASSA.

Kirj.

Johanna Spyri


Suomennos 7:stä saksalaisesta painoksesta



Kertomuksia lapsille I.



Kuopiossa
U. W. Telén & Co,
1894.



SISÄLLYS:

   I. Ennen matkalle lähtöä.
  II. Gemmillä.
 III. Tuttavuutta tehdään.
  IV. Hirmuyö.
   V. Seuraavana aamuna.



Ensimäinen luku.

Ennen matkalle lähtöä.


Dresdenissä, lähellä Elben rantapenkereitä, on iso kivitalo. Siellä
istui kirkkaana heinäkuun aamuna herra Miller nojatuolissaan ja piti
edessään niin suurta sanomalehteä, ettei hänen kasvojaan ensinkään
näkynyt.

Vastapäätä häntä istui talon rouva valkosessa aamumyssyssään ja kaatoi
hyvälle tuoksuavaan kahvikeittiöön vähän väliin vettä porisevasta
kattilasta. Pian oli aamiainen alkava.

Silloin aukeni ovi: kaksi pientä tyttöä astui sisään ja heidän
perässään pitkä ja hoikka neiti, joka näkyi huolestuneena seuraavan
pikku Elsan vilkkaita liikkeitä, kun tämä juoksi huoneen läpi ja
vihdoin ketterästi hypätä kiepsahti isän polvelle. Notkeasta
hyppäyksestä näki selvään, ettei sitä nyt ensikertaa tehty. Riemuiten
katseli Elsa nyt ympärilleen, niin kuin hän olisi tahtonut sanoa:
"Nytpä minä istun taas lujassa linnassani, jossa minua ei voi mikään
onnettomuus kohdata!"

Sitte pisti hän kiharaisen päänsä suuren sanomalehden alle ja huudahti
veitikkamaisesti: "Oi, jopa löysin sinut, isä! Milloin lähdemme
Gemmille?"

Isä pani pois sanomalehden, suuteli pienokaista ja sanoi: "Ensiksi
hyvää huomenta, pikku heinäsirkka; sitte vasta matkasuunnitelmat."
Kepeiden hyppäystensä tähden nimitti häntä isänsä pikku heinäsirkaksi.
Kun iso sanomalehti ei ollut enää isän ja Elsan välissä, kiersi tämä
kätensä isän kaulan ympäri ja sanoi hänelle sydämellisesti hyvää
huomenta. Sillä aikaa seisoi Ella sisko aivan hiljaa isän tuolin
vieressä odottaen hänen aamutervehdystään. Nyt suuteli hän vanhempaakin
tytärtään, joka sitte istuutui hiljaa pöydän ääreen.

"Jospa sinäkin nyt siirtyisit sinne, jossa sinun olla pitäisi", sanoi
isä Elsalle, joka ei vielä ollut aikeissakaan lähteä korkealta
istuimeltaan.

"Minä menen heti, isä", vakuutti Elsa, mutta kohensi itseään samalla
vakavammin istumaan; "minä tahdoin vaan odottaa, kunnes sanot, milloin
lähdemme Gemmille."

"Niin pian kun äiti on saanut tavarat matkaa varten järjestetyiksi",
vastasi isä.

Nyt hyppäsi Elsa alas ja sitten suoraa päätä äidin polvelle.

"Oi, äiti, järjestämmehän sitte tänään tavarat! Nyt, heti paikalla",
pyysi Elsa hyväillen äitiänsä. "Minä tahdon auttaa sinua, ja Ella voi
myös auttaa ja neiti Hellmer myöskin, ja sitte voimme huomenna lähteä
ja sitte --"

"Nyt juomme ensin maitomme ja istumme hetkisen aivan kelvollisina
pöydässä, lapsi kulta", oikaisi häntä äiti ja Elsa, joka huomasi
saavansa tyytyä tähän vastaukseen, istuutui nyt paikalleen isän ja
äidin väliin ja aamiainen alkoi.

Jo kauan aikaa oli Elsa heti herättyään kysynyt, koska Gemmille
lähdettäisiin; hänen päähänsä tuskin enää muuta ajatusta mahtuikaan.
Tämä matkatuuma oli seuraavalla tavalla kiintynyt pikku Elsan mieleen.

Menneenä kesänä olivat isä ja äiti matkustelleet Sveitsissä. Gemmin
vuorisola, jonka kautta he olivat kulkeneet Wallis'ista Bernin
kanttooniin, oli miellyttänyt heitä niin, että he päättivät tulla sinne
uudestaan seuraavana kesänä, ottaa lapset ja neiti Hellmerin mukaansa
ja viipyä siellä jonkun aikaa. He olivat matkalla tutustuneet opas
Kasperiin ja kertoneet hänelle aikeensa ja toivonsa saada vuokratuksi
niillä seuduin huoneuston, jossa voivat järjestää olonsa kodikkaaksi,
eivätkä tarvitseisi asua ravintolassa. Silloin oli Kasper ehdoitellut
heille että asettuisivat hänen omaan majaansa, joka oli Gemmin
vuorisolan lähellä, vihreällä rinteellä vuorille johtavan polun
vieressä. Tähän aikaan sopi hänelle parhaiten luovuttaa heille pikku
talonsa; hän itse oli silloin aina muukalaisten kanssa matkoilla, hänen
molemmat poikansa paimensivat alpeilla suuria karjoja, ja hänen
vaimonsa voi asua ylhäällä pikku ullakkokamarissa ja tehdä Millerin
perheen askareita. Heitä varten voitiin sitte järjestää iso tupa ja
molemmat makuuhuoneet. Tämä ehdotus miellytti hyvin herra Milleriä ja
hänen rouvaansa ja katseltuaan taloa, päättivät he vuokrata sen tulevan
vuoden kesäkuukausiksi. Tieto tästä tuumasta ja vanhempien kertomukset
kauneista niityistä, korkeista lumivuorista, vihreistä alppilaitumista
ja suurista karjalaumoista, olivat tehneet lapsiin syvän vaikutuksen,
ja jo kauvan aikaa sitte oli Elsa tuskin enää voinut odottaa
lähtöpäivää. Jo talvella oli tuskin päivääkään kulunut ilman että Elsa
kysyi: "Äiti, joko nyt kesä pian tulee?"

Nyt oli kesä todellakin tullut ja Elsan kysymykset tulivat yhä
kiihkeämmiksi. Joka aamu ilmaisivat tuota pitkällistä odotusta nuo
sanat: "Milloin lähdemme Gemmille?" Päivä päivältä kasvoi lapsen
malttamattomuus ja yhä tihenivät nuo ahdistavat kysymykset ja pyynnöt,
sillä nytpä Elsa tuskin enää jaksoi odottaa, että noustaisiin vaunuihin
ja lähdettäisiin ajamaan noita korkeita vuoria ja vihreitä niittyjä
kohti.

Vihdoin tuli se päivä, että koko Millerin talo oli kuin suuri
markkinapaikka. Joka huone oli niin täynnä kaikellaisia vaatteita,
ettei sopinut minnekkään istumaan. Mutta vähitellen katosivat ne kaikki
kolmeen summattomaan matkakirstuun, ja pari päivää myöhemmin istui koko
Millerin perhe matkavaunuissa: Ella hiljaisesti iloiten äidin ja neiti
Hellmerin välissä; Elsa isän vieressä, jota hän syleili alinomaa
tulisella ihastuksella, sillä nythän lähdettiin pitkälle matkalle,
nythän matkustettiin Gemmille!



Toinen luku.

Gemmillä.


Gemmin vuorisolan lähellä kääntyy kapea polku synkkään metsään ja
johtaa pian niille paikoille, jossa matkustaja kauhulla näkee allansa,
jyrkkien kallioseinämien välissä pohjattoman kuilun. Tätä polkua tuli
eräänä kauniina kesäiltana pieni poikanen. Hänellä oli kädessään suuri,
punainen kukka, jonka hän varmaankin oli löytänyt tuolta metsiköstä ja
jota hän vähän väliin ihastellen katseli.

Nyt saapui hän metsän laidassa olevalle aukealle paikalle ja katseli
ympärilleen, mutta kun hän ei näyttänyt huomaavan mitään erinomaisempaa
katseltavaa, jatkoi hän matkaansa. Nyt kulki hän niityn läpi kapeaa
polkua, joka johtaa vasemmalla puolen olevalle vihreälle kukkulalle.
Siellä oli lähellä toisiaan kaksi majaa, joiden takapuolelle oli tehty
pieni lisärakennus, nähtävästi karjaa varten. Toinen näistä navetoista
oli isompi ja näyttipä itse majakin uudenuutukaisine ovineen paremmalta
ja suuremmalta. Sen omistaja oli opas Kasper, joka asui siinä vaimonsa
ja kahden poikansa kanssa ja voi joka vuosi sitä hiukan korjaella,
hänellä kun matkustajain oppaana oli kesät läpeensä hyvä ansio. Hänen
navetassaan ei ollut ainoastaan kaksi kiliä, niinkuin kaikilla hänen
naapureillaankin, vaan siellä oli ollut jo kaksi vuotta komea lehmäkin,
josta hän sai kunnon maitoa ja voita. Tuo pienempi maja vanhoine
madonsyömine ovineen ja rikkinäisine pärekattoineen oli kantaja Martin
oma, jota jykevän ruumiinrakennuksensa vuoksi kutsuttiin "vahvaksi
Martiksi". Siinä asui hän vaimonsa ja neljän pienen lapsensa kanssa ja
tuvan takana olevassa pikku navetassa oli kaksi kiliä, joiden maidon
täytyi riittää kaikkiin tarpeisiin.

Vahvalla Martilla oli tosin koko kesän, varsinkin silloin, kun oli
kaunis sää, säännölliset tulot; hän kantoi matkustajain tavaroita
Gemmin vuoren yli, mutta hän ei kuitenkaan sillä ansainnut läheskään
niin paljon, kuin naapurinsa Kasper, joka oli usein päiväkausia
matkustajain mukana vuorilla.

Kasperin uuden tuvanoven edessä seisoivat nyt juuri hänen kaksi
poikaansa ja heillä oli nähtävästi tärkeä asia keskusteltavana. He
katselivat, koettelivat ja vertailivat hyvin toimessaan kahta esinettä,
jotka olivat heidän käsissään ja kun he vihdoinkin näyttivät saaneen
vertailemisensa päättymään, alkoivat he taas alusta. Poikanen joka
samassa tuli metsästä majalle, pysähtyi nyt ja katseli ihmeissään tuota
toimitusta majan ovella.

"Samuli tule, katso, katso", huusi hänelle nyt toinen pojista.
Räpäyttämättä silmiään ja ihmetellen katseli hän nyt sitä, mitä hänelle
näytettiin.

"Katso, nämä on isä tuonut meille Bernin markkinoilta", huusi suurempi
pojista taaskin Samulille ja molemmat pitivät lahjaansa korkealla
ilmassa. Mikä ihmeellinen näky tämä olikaan Samulille! Taneli ja Janne
pitivät molemmat kädessään suurta ruoskaa. Lujan ja samalla notkean
varren ympäri oli kierretty punainen nahkahiihna. Pitkä, valkoinen
siima oli kierrelty pyöreistä nahkahihnoista; sen päässä riippui lujaan
kierretty, pyöreä punonnainen keltaisesta silkistä, muodostaen kauniin
tupsun. Tätä päätä, joka lyödessä antoi aika paukauksen nimitettiin
"nystyräksi". Sanatonna katseli Samuli ruoskia; jotakin näin ihanaa ei
hän ollut nähnyt koskaan elämässään!

"Kuulehan nyt", sanoi Taneli ja nyt alkoivat he Jannen kanssa heiluttaa
ruoskiansa. Nytpä paukkui ja jymisi koko laakso ja kaikuivat kaikki
vuoret, niin että Samulista tuntui siltä, ettei koko maailmassa voisi
olla mitään suuremmoisempaa ja ihanampaa.

"Jospa minullakin olisi keltatupsuinen ruoska!" sanoi hän syvään
huoaten, kun molemmat pojat vihdoinkin olivat paukkeensa lopettaneet.

"Niin, sinä voit odottaa", vastasi Taneli ylpeästi ja paukauttaen
ruoskallaan vielä kerran juoksi hän pois; pitihän hänen sitä näyttää
vielä muillekin ihmisille. Janne juoksi hänen perässänsä; mutta Samuli
katseli heidän jälkeensä ja jäi liikkumattomana seisomaan. Hänen
murheettomalle sydämelleen oli nyt pudonnut raskas taakka. Hän oli
nähnyt jotakin, jota hän nyt halusi enemmän kuin mitään muuta koko
maailmassa ja Taneli oli vielä sanonut nuo masentavat sanat: "Niin,
sinä voit odottaa!" Samulista tuntui niinkuin nyt olisi mennyttä
kaikki, mikä häntä voisi ilahduttaa. Hän puristi kokoon punaisen
kukkansa ja kiidätti sen menemään, sillä tuo, että pitäisi tyytyä
punaiseen kukkaan, eikä saisi koskaan tuollaista keltatupsuista
ruoskaa, se harmitti Samulia; suuttuneena katseli hän miten kukka kiisi
kauas niitylle. Tiesi kuinka kauan hän siinä olisi vielä seisonut, jos
ei ovi hänen takanansa olisi avautunut ja siitä astunut ulos vaimo
suuri luuta kädessä.

"Missä pojat ovat, Samuli", kysyi hän pikaisesti.

"Ne juoksivat pois ruoskinensa", vastasi tämä, sillä yhä olivat ruoskat
hänen mielessään.

"Juokse kutsumaan heitä kotiin, ja pian", käski häntä vaimo. "Huomen
aamuna varhain pitää heidän joutua lähtemään alpeille ja huomisiltana
tulee herrasväki ja siihen pitää ennättää tehdä vielä paljo. Sano niin
heille, juokse Samuli!"

Poika läksi juoksemaan kaikin voimin sinne päin, jonne molemmat pojat
olivat kadonneet. Vaimo alkoi nyt laista kaaputella luudallaan joka
nurkassa. Hän oli Kasperin vaimo ja Tanelin ja Jannen äiti.

Tänä aamuna oli saapunut herra Milleriltä kirje, jossa hän ilmoitti
saapuvansa tänne seuraavana iltana, -- siitä johtuivat nyt nuo suuret
valmistukset ja puhdistelut, jotka kyllä tarpeen olivatkin, sillä
Taneli ja Janne kuljettivat monenlaista roskaa suurissa kengissään
huoneeseen. Nyt saapuivat he molemmat juostessaan hirveästi läjäytellen
ruoskiansa ja naapurin Samuli heidän perässänsä, sillä ruoskat vetivät
häntä vastustelemattomalla voimalla mukanansa. Mutta kun nyt äitinsä
huusi heidät sisään, heidän kun piti vielä auttaa häntä kaikellaisissa
toimissa, kääntyi Samuli vihdoin takaisin ja astui vastapäätä olevaa
majaa kohti, mutta hyvin hitaasti, niinkuin joku, jota on suuri suru
painamassa. Ja suru painotkin Samulin mieltä, sillä keltatupsuiset
ruoskat väikkyivät alinomaa hänen silmissään ja lisäksi kuuluivat vielä
yhä hänen korvissaan Tanelin masentavat sanat' "Niin, sinä voit
odottaa!"

Vanhan tuvan oven edessä, sillä paikalla, joka oli polettu kovaksi
tantereeksi, seisoi isä Martti ja koetti raskaalla kirveellään halkoa
juurta, puhkaista puupölkkyä pienemmiksi kappaleiksi, että äidillä
olisi taas jotakin lieteen pantavaa. Rivissä, isän edessä seisoivat
Martta, Otto ja Betty ja katselivat hänen työtänsä suurilla, vakavilla
silmillään. Vanhin heistä, Samuli, liittyi heihin, asettui riviin ja
jäi seisomaan silmät selällään, sillä aina oli hän siellä mukana, missä
oli jotakin katsottavaa. Mutta pian osoitti isä maassa olevia
puukapuloita ja sanoi niin lempeällä ja ystävällisellä äänellä, ettei
sitä olisi voinut odottaakaan tuolta suurelta, vahvalta mieheltä: "No,
Samuli, otappa noista aina pari kerrallaan syliisi ja vie ne äidille
keittiöön, niin saa hän keitetyksi meille perunat." Samuli teki heti
niinkuin häntä käskettiin ja työssä haihtui hänen suuri surunsa. Mutta,
kun hän myöhemmin makasi pikku Oton vieressä kapeassa sängyssään,
silloin ei hän voinut, niinkuin tavallisesti, heti nukkua, tuo hänen
suuri surunsa täytti taas hänen mielensä ja hänen täytyi huoahtaa: "Oi,
jospa minullakin olisi keltatupsuinen ruoska!"



Kolmas Luku.

Tuttavuutta tehdään.


Jo aikaiseen seuraavana aamuna kuultiin hirveätä ruoskan läiskettä,
sillä Taneli ja Janne seisoivat jo neljän aikaan tuvan oven edustalla
odottamassa lehmiä, joita tuotiin ympäristöltä vietäviksi alpeille,
jossa suuret karjalaumat olivat. Sitten piti heidän molempain jäädä
syksyyn asti sinne paimenpojiksi ja siitä olivat he niin iloissaan,
etteivät voineet siitä kyllin meluta, sillä olihan tuo heille
molemmille ihana toivo, saada olla siellä kahdenkesken, eikä tarvita
koko kesänä tehdä mitään muuta, kuin juosta ruoskinensa lehmien
perässä.

Kun äiti vielä oli sitonut reput heidän selkäänsä ja neuvonut heitä
tekemään aina oikein ja kun he olivat lähteneet lehmineen, silloin
palasi äiti majaan takaisin ja nytpä alkoi ylt'yleensä joka nurkassa
sellainen lakaseminen ja siistiminen, josta ei ollut loppua tulla koko
päivänä. Aurinko oli jo vaipunut kuusten taa, kun vaimo vielä kerran
hankasi kaikkia ikkunoita ja sitte tutkistelevasti tarkasteli. Nytpä
välkkyikin joka paikka, kaikki ikkunat, pöytä, sekä pöytälautana oleva
kiviliuska, penkit seinämillä, sekä lattiakin. Nytpä näkikin vaimo
kuinka laaksosta päin tulevaa tietä lähestyi koko jono kantajoita,
hevosia ja ratsastajoita. Hän juoksi kiireesti yliselle, sitoi puhtaan
esiliinan vyöllensä ja asettui tuvan ovelle vastaanottamaan
vieraitansa. Jono pysähtyi ja herra Miller auttoi ensin vaimonsa ja
neiti Hellmerin, sitte lapset hevoisten selästä. Tuskin oli Elsa
päässyt alas maahan, kun hän ihastuksesta alkoi juoksennella
edestakaisin, eikä tiennyt oikein, mikä kauneinta oli, tuoko
paimenmaja, jonka seinustalla tuo pieni penkki oli, nuoko vihreät
niityt puroineen ja kukkasineen, vaiko tuo kultainen hohde tuolla
vuorilla ja kuusten latvoissa; kaikki oli niin uutta, niin kaunista!
Ellakin oli ihastuksissaan ja katseli ympärilleen ihmetellen hiljaa
itsekseen. Mutta nyt astuivat äiti ja isä majaan ja täälläpä oli
Elsalle taas uutta nautintoa, sillä täällä oli taas kaikki aivan
erilaista, kun hän koskaan elämässään oli nähnyt. Hän tarttui Ellan
käteen ja juoksenteli hänen kanssaan joka kolkassa. "Katso, katso,
täällä voi istua ympäri tuvan joka seinämällä ja katsoppa vaan mihin
täältä voi kiivetä." Näin sanoen kapusi Elsa nopeasti ylös
portaita, jotka johtivat uunin takana olevaan aukkoon, josta pääsi
makuuhuoneeseen. Se vasta oli hauska keksintö. Sieltä taas päästiin
toiseen huoneeseen, jossa oli myöskin kaksi vuodetta ja täältä päästiin
pieneen yliskamariin ja toiselta puolen puisia portaita myöten alas
tupaan. Tämä oli hauska kiertokulku, jonka voi tehdä monta kertaa
päivässä, ja kaikki sekä ulkona että täällä majassa näytti niin uudelta
ja oudolta ja lupaavalta! Elsa ei tiennyt oikein mistä hän kaikkein
enin iloitsi. Kun hän vihdoin makasi suuressa vuoteessaan tuolla
ylhäällä kamarissa ja Ella hänen vieressään ja kun äiti oli
iltarukouksen perästä sanonut lapsille hyvää yötä, silloin Elsa huokasi
syvään ja sanoi täysin tyydytettynä: "Oi, nythän olemme Gemmillä!"

Nyt seurasivat mitä ihanimmat kesäpäivät; niityt heloittivat hohtavassa
auringon paisteessa, raitis tuuli puhalteli tuolla ylhäällä kuusikossa
ja taivas oli niin tummansininen ja ulottui niin kauas yli kukkuloiden
ja valkoisten lumivuorten. Muutamissa päivissä olivat Ella ja Elsa jo
löytäneet kaikki läheisyydessä olevat kauniit paikat, joissa voi
hupaisesti viettää päivän kuumimmat hetket, kunnes iltaisin aina
lähdettiin kävelemään isän ja äidin kanssa. Mutta Elsasta oli hauskempi
etsiä kauneita paikkoja, kuin niissä oleskella, ja kun Ella istuutui
pehmeälle mättäälle kuusen juurelle tai rinteen vihreälle nurmikolle ja
odotti, että neiti Hellmer nyt vaan tulisi ja lukisi, tai kertoisi
jonkun kauniin kertomuksen, silloin oli jo Elsa saanut päähänsä uuden
tuuman, joka hänet ehdottomasti vei mukanaan. Sill'aikaa istuivat äiti
ja isä majassa ja monta kertaa piti äidin paneutua lepäämäänkin, sillä
hänen terveytensä oli hyvin heikontunut. Kun Elsa näki neiti Hellmerin
astuvan ulos majasta kädessään iso kori, jossa käsityöt olivat, silloin
vasta johtui hänen mieleensä monta kaunista paikkaa, jonne olisi voinut
mennä ja ennenkun neiti Hellmer ennätti istuutuakkaan, selitti Elsa
hänelle, että hänen piti pian joutua sisään isän luo, sillä hänellä oli
paljo puhumista isälle. Hui vaan, niin oli hän majassa, kiepsahti isän
polvelle ja teki hänelle koko joukon ehdotuksia, kuinka voisi kiivetä
kuusten luo tuonne korkealle vuorelle ja katsella sieltä sitte kauas
ympäristölle, tai kulkea kauas, kauas tuonne synkkään metsään niiden
suurten lintujen luo, jotka monasti rääkyivät niin hirvittävästi. Isä
kuunteli silloin mieltymyksellä noita rohkeita ehdoituksia, mutta
arveli kuitenkin, että nyt pitäisi vielä tyytyä lyhyempiin kävelyihin
ja että Elsan nyt pitäisi jo palata taas Ellan ja neiti Hellmerin luo.

Elsa oli juuri päässyt isän polvelle. Tänään oli hänellä taas tehtävä
uusi ehdotus ja se oli hyvin kiireellinen.

"O, isä, pane nyt tuo kirja vaan hyvin pieneksi hetkeksi pois", pyysi
hän, "minulla on sinulle vähän sanottavaa." Isä myöntyi ja kuunteli
tarkkaavaisesti. "Katsoppas, isä", jatkoi Elsa, "eilen jo ja tänään
taas on eräs pieni poika seisonut tuolla vastapäätä, majan edessä ja
silmät suurina lakkaamatta katsellut tänne. Minun täytyy todellakin
mennä sinne ja kysyä, minkä tähden hän niin tekee ja mikä hänen nimensä
on."

Isä oli siinä hänen kanssaan yhtä mieltä ja Elsa läksi heti matkalleen.
Siellä seisoi Samuli vielä aivan samalla paikalla, kuin hetki sitte ja
katsoi tuonne toiselle puolen naapuritaloon, sillä aina siellä oli
uutta ja ihmeellistä nähtävää, sitte kun nuo vieraat ihmiset viivat
sinne tulleet. Kun Elsa oli saapunut hänen luokseen, asettui hän kädet
selän takana seisomaan aivan hänen eteensä, niin kuin isä teki silloin,
kun hän aikoi keskustella äidit: kanssa jostain tärkeästä asiasta.

"Mitä sinä olet tahtonut nähdä, kun olet alinomaa katsellut tuonne
toiselle puolelle", kysyi hän.

"En mitään", vastasi Samuli.

Tämä vastaus ei näyttänyt oikein tyydyttävän Elsaa.

"Oletko tarkoittanut jotakin, meillä on myöskin pieni poika, ja oletko
tahtonut nähdä, miltä hän näyttää", tutkisteli hän yhä.

"En", vastasi Samuli lyhyesti.

"Sinä olet nyt varmaankin unohtanut, mitä sinä tahdoit nähdä", sanoi
nyt Elsa, selittäen siten asian sekä itselleen että Samulille. "Mikäs
sinun nimesi on?"

"Samuli."

"Kuinka vanha olet?"

"En tiedä."

"Se pitää tietää. Tule, asetu minun viereeni, noin" -- ja Elsa asettui
Samulia vasten selin ja katsoi häntä yli olkansa. Hän oli hiukan
pienempi, mutta paljo tukevampi ruumiiltaan kuin Elsa.

"Sinä et ole vielä niin iso, kuin minä", sanoi hän, "sinä olet vielä
jokseenkin pieni. Katsoppas, minä tulen seitsemän vuoden vanhaksi,
sillä minä olen täyttänyt jo kuusi vuotta, juuri syntymäpäivänäni, sen
minä tiedän aivan hyvin, sillä silloin sain minä hyvin paljo lahjoja.
Sinä täytät ehkä vasta kuusi vuotta, koska sinä olet vielä noin pieni."

Samuli uskoi tämän selityksen, sillä hän ei tiennyt, että hän jonkun
aikaa sitten oli täyttänyt seitsemän vuotta, ja että hän oli vaan
lisääntynyt enemmän terveydelleen kuin pituudelleen.

"Mitä sinä toimitat kaiket päivät, Samuli", kysyi Elsa.

Samulin piti miettiä kauan. Vihdoin sanoi hän: "Minä tiedän, missä on
punaisia kukkia."

Tämä oli Elsalle kuin sytykettä. Samassa silmänräpäyksessä oli hän
näkevinään pensaan täynnä heloittaivia, punaisia kukkia jossakin
paikassa tuolla metsässä ja koko sydämestään halusi hän noita punaisia
kukkia.

"Missä, missä? Samuli, missä on niitä kukkia? Tule, mennään sinne
pian!" Ja Elsa oli jo tarttunut Samulin käteen ja veti häntä muassaan.
Samuli seurasi, mutta hitaasti.

"Tuolla", sanoi hän vihdoin ja osoitti sormellaan ylös metsikköön.

"Oi, tuonneko sitä mennään, tuohon suureen metsään", huudahti Elsa
toimehikkaana, vetäen Samulia kaikin voimin eteenpäin.

"Sinne, ja sitte yhä eteenpäin", vastasi Samuli ajattelevasti ja
kiirehtimättä askeleitaan; hänellä olikin jalassaan raskaat puukengät.
Mutta Elsa veti Samulia yhä kovemmin. Hän oli näkevinään polun joka
kulki synkän metsän läpi sekä nuo suuret punaset kukat loistaen ja
heloittaan puiden takaa.

"Tule toki, Samuli, tule", huusi hän ja veti Samulia yhä kiivaammin
eteenpäin.

Nyt kulkivat he Kasperin majan ohitse. Isä seisoi ovella. Hän oli
tullut katsomaan, missä hänen pienokaisensa niin kauan viipyi, ja eikö
tuo myönnetty vierailu jo ollut toimitettu. Juuri kun hän astui ulos,
kulki tuo kummallinen pari ohitse, Elsa, vetäen Samulia kaikin voimin
perässään.

"No, no! Ei nyt niin kiirettä ole, pikku heinäsirkka", huusi isä!
"Minne sitä uutta ystävää nyt kuljetetaan?"

"Oi, isä", huusi Elsa innoissaan, "hän sanoo tuolla metsässä oleman niin
kauniita, punaisia kukkia, me tahdomme hakea niitä."

"Ei, ei", sanoi isä, ottaen Elsaa kädestä, "ei se käy päinsä. Nyt me
menemme kävelemään äidin kanssa ja tuo pikku ystävä saa joskus hakea ne
kukkaset ja tuoda sinulle, sitten hän saa ison voileivän." Näin sanoen
vei isä lapsensa mukanaan huoneeseen ja vähän ajan perästä tulivat he
kaikki yhdessä, äiti ja isä, neiti Hellmer, Ella ja Elsa takaisin ulos
ja kulkivat yhdessä päivänpaisteista polkua alas laaksoon. Samuli jäi
seisomaan paikalleen, siksi kuin seuruetta ei ensinkään näkynyt, sitten
vasta kääntyi hän ja meni takaisin mökkinsä ovelle.



Neljäs luku.

Hirmuyö.


Seuraavana päivänä, siihen aikaan, kun rouva Feland tavallisuuden
mukaan oli lepäämässä, astui neiti Hellmer suurine vasuineen lähellä
majaa olevalle kauniille varjopaikalle, viettääkseen siellä tuon
hupaisen neulomis- ja lukuhetken. Ella istui jo levollisena
sammalmättäällään; Elsa seisoi hänen edessään ja kertoi tulisella
innostuksella eräästä metsässä olevasta pensaasta, jossa oli
heloittavat punaiset kukat, jotka loistavat kauvas puiden välitse.
Hänen silmänsä tulivat, hänen tätä kertoessaan, yhä suuremmiksi ja
loistavammiksi, sillä, kuta enemmän hän siitä puhui, sitä selvemmin
näki hän kaikki edessänsä ja olipa kuin olisi hän jo ollut tuolla
tiellä metsän keskellä.

Neiti Hellmer asetti juuri suuren korinsa maahan ja sanoi: "Istuuduppa
nyt, Elsa ja ole hiljaa, minulla on teille jotakin hauskaa luettavaa."
Mutta Elsan mieli oli niin kiintynyt noihin kukkasiin ja metsään, että
tuo kehoitus meni aivan hukkaan. "Minun täytyy juosta hyvin sukkelaan
isän luo, minulla on niin paljo sanomista hänelle", vakuutti Elsa ja
juoksi majaa kohti. Tämä temppu uudistui joka päivä: aina kun Elsan
piti asettua jonnekin istumaan arveli hän, että hänellä oli jotakin
aivan välttämätöntä puhumista isälle; mutta tänään hänellä kuitenkin
oli vielä kiireempi kuin tavallista. Kun nyt jo oli kulunut hyvän
aikaa, eikä lapsi palannutkaan takaisin, tuli neiti Hellmer
levottomaksi ja sanoi: "Mene pian huoneeseen, Ella, ja huuda Elsaa
sieltä pois, ettei hän herättäisi äitiä. Isä on varmaankin jo mennyt
ulos, sanoihan hän aamiaispöydässä, että hän aikoi mennä pitkälle
kävelylle." Ella juoksi sisään, mutta kun hän ei heti sieltä
palannutkaan, meni neiti Hellmer häntä etsimään. Tuvassa ei näkynyt
yhtään ihmistä, eikä keittiössäkään! Neiti nousi pieniä portaita ja
avasi hiljaa lasten kamarin oven, sielläkään ei ollut ketään! Ovi
vanhempien huoneeseen oli auki. Hän katsoi sinne, mutta sielläkään ei
ollut muita kuin rouva Miller yksinänsä; hän makasi silmät kiini
vuoteellaan.

Neiti Hellmer astui taaskin ulos. Nyt tuli Ella alas yliseltä ja kertoi
kuinka hän oli etsinyt Elsaa läpi koko talon joka nurkasta, viimeiseksi
vielä aitan yliseltä ja Kasperin vaimon kamaristakin; mutta Elsaa ei
ollut löytynyt mistään. Neiti juoksi portaita myöten alas talliin,
sieltä kuului jotakin ääntä. Siellä oli Kasperin vaimo vuohille heiniä
antamassa. Kysymykseen: missä pikku Elsa oli, vastasi hän vaan, että
oli nähnyt hänen vähän aikaa sitten menevän huoneeseen. Mutta minne oli
Elsa sitte joutunut? Neiti Hellmer ja Ella etsivät vielä kerran koko
talon läpeensä, sitte ympäristöltä joka nurkasta ja sopukasta. Vaimo
auttoi myöskin heitä tässä, oikein reippaasti, sillä hän näki kuinka
hätäiseksi neiti Hellmer jo alkoi tulla; mutta lapsesta ei näkynyt
jälkeäkään. Vaimo juoksi toiselle puolelle naapurimajaan, ehkenpä he
siellä olivat nähneet Elsaa; mutta siellä ei näkynyt ketään, ovi oli
suljettu, kaikki oli hiljaa. Silloin johtui vaimon mieleen, että Martti
oli tänään tekemässä heinäänsä ylhäällä vuorilla, ja että hänellä oli
koko joukkonsa mukanaan; tämän tiedon toi hän neiti Hellmerille.
Neiti Hellmer oli muutenkin arkaluontoinen, nyt hän tuli yhä
kelvottomammaksi. "Oi, jospa vaan heti olisin juossut tuon lapsen
perästä", vaikeroi hän satoja kertoja; mutta eihän siitä nyt lähtenyt
mitään apua. Mitä nyt oli tehtävä? Mistä piti Elsaa etsiä? Oliko hän
juossut heinäväen perästä tuonne kalliolle; tai tuon pikku pojan
mukana, jonka kanssa hän eilen oli? Kuta enemmän neiti Hellmer sitä
ajatteli, sitä todennäköisemmältä se hänestä näytti. Jospa vaan voisi
lähettää nyt heti jonkun sinne ylös, arveli hän, ennen kuin tarvitseisi
puhua äidille tästä asiasta. Tuo avulias vaimo tarjoutui menemään sinne
ja niin pian kuin mahdollista palaamaan takaisin; mutta hän sanoi tien
sinne olevan pitkän ja vaivaloisen ja siihen menevän enemmän aikaa,
kuin täältä katsoen voi arvatakaan. Neiti Hellmer lupasi hänelle mitä
parhaimman palkinnon, jos hän vaan tahtoisi juosta ja siten säästää
rouva Feland'in säikähdyksestä; hän uskoi aivan varmaan, että vaimo
toisi Elsan mukanaan kotiin. Mutta tie oli pitempi, kuin neiti Hellmer
luulikaan ja aikaa ennen kuin sanantuoja ennätti kotiin, astui rouva
Feland ulos huoneestaan ja tahtoi lähteä lasten kanssa pienelle
kävelylle. Nyt piti tunnustaa kaikki. Ensi säikähdyksessään tahtoi äiti
heti itse lähteä etsimään lastansa, vaikka se olisi ollut missä asti;
mutta neiti Hellmer oli niin varma siitä, että Elsa muka oli juossut
tuon pienen pojan mukana ja että vaimo hänet toisi takaisin, että rouva
Feland'kin tyyntyi ja sanoi tahtovansa odottaa vaimon takaisintuloa.
Hän ei tosin voinut pysyä hetkeäkään levollisena: toisesta ikkunasta
juoksi hän toiseen, sitte taas ulos ovelle, sitte majan ympäri, aika
tuli hänelle niin pitkäksi, niin pitkäksi! Vihdoinkin, kahden pitkän
tunnin kuluttua tuli vaimo takaisin läähättäen ja kuumuudesta
hehkuvana; mutta. -- Hän tuli yksin, ilman Elsaa. Martti oli mennyt jo
aikaiseen aamulla koko perheineen tuntureille kokoomaan heiniäkin ja
jäänyt sinne koko päiväksi. Ei kukaan heistä ollut nähnyt lasta
eilisestä asti. Vaimo oli tielläkin kysellyt häntä, mutta ei vaan
saanut hänestä mitään selkoa.

Äiti rupesi nyt ääneen valittamaan: "Oi, jospa mieheni vaan olisi
täällä", huusi hän. "Mistä saamme ihmisiä etsimään lasta? Mitä meidän
pitää tehdä? Hyvä vaimo mitä me voimme tehdä?"

Vaimo tarjoutui juoksemaan ympäristöllä olevissa majoissa kutsumassa
kokoon ihmisiä, jotta he läksisivät etsimään, ennen kuin ennättäisi
tulla pimeä; pitäisi kulkea pitkin metsäpuron rantaa ylös metsikköön.
"Jos nyt vaan ei kaikki olisi tuntureilla heinässä", valitteli hän.
Mutta hän lähti kuitenkin heti paikalla asialleen. Ella, joka nyt
huomasi, mitä Elsalle oli voinut tapahtua, alkoi itkeä katkerasti: "Oi,
äiti, jos Elsa olisi vielä pudonnut tuonne jokeen, joka pauhaa niin
hirveästi, taikka jos hän olisi metsässä, eikä löytäisikään enää tietä
kotiin", nyyhkytti hän; "oi, me tahdomme mennä heti sinne metsään,
häntä peloittaa varmaankin hirveästi."

Sitäpä juuri äitikin ajatteli. Hän otti Ellaa kädestä ja riensi ylös
metsikköön kiireemmästi, kuin koskaan muulloin olisi voinut. Neiti
Hellmer juoksi heidän perässänsä, hädissään ei hän enää tiennyt, mitä
teki. Hetki toisensa perästä kului. Vaimoja ja lapsia juoksi etsimään
joka suunnalle, mutta Elsasta ei näkynyt jälkeäkään. Yö oli jo tullut.

Rouva Miller oli tähän asti, pitäen yhä Ellaa kädestä, juoksennellut
metsässä ristiin rastiin, nyt ei hän enää jaksanut. Hän palasi Ellan
kanssa takaisin majalle ja vaipui voimatonna maahan. Neiti Hellmer,
joka oli seurannut heitä aivan kantapäillä, seisoi neuvottomana ja
näytti hänkin olevan kumoon kaatumaisillaan. Ella istui hiljaa itkien
äidin vieressä.

Nyt palasi herra Miller kotiin. Kun hänen vaimonsa oli kertonut hänelle
lyhyesti kaikki, mitä oli tapahtunut, kantoi hänen miehensä hänet ylös
makuukamariin ja käski hänen olemaan aivan levollisena, sillä hän oli
tekevä kaikki, mitä voi, löytääkseen lapsen. Hän käski myöskin neiti
Hellmerin ja Ellan mennä levolle; heille ilmoitettaisiin kyllä heti,
kuin Elsa oli löytynyt.

Nyt lähti herra Miller vastapäätä olevaan Martin majaan, sillä hänkin
arveli heti, että Elsa oli mennyt uuden ystävänsä mukana metsään.
Martti astui juuri ulos; hän oli jo kuullut, että eräs lapsi oli
kadonnut ja oli nyt tulossa auttamaan etsinnässä. Herra Millerin
kysymyksiin vastasi hän, että oli ollut vaimoineen ja lapsineen poissa
kotoa jo varhaisesta aamusta asti ja että he siis eivät olleet
nähneetkään tyttöstä.

Herra Miller ajatteli nyt, että Elsa oli lähtenyt yksin kävelemään,
niin kuin hän itse oli ehdoitellut, joko ylös vuorille tai kauvas
metsään. Hän määräsi nyt että Martin piti hakea kokoon kaikki
ympäristön miehet ja antaa heille hyvät lyhdyt ja sitte piti toisten
nousta vuorille ja etsiä sieltä joka paikasta ja toisten kuljeskella
metsikkö ristiin rastiin. Näiden viimemainittujen seuraan tahtoi herra
Miller itsekin liittyä ja hän oli päättänyt jatkaa etsimistä, kunnes
hänen lapsensa oli löytynyt. Niin lähtivät sitte miehet ulos yön
selkään ja rouva Miller kuuli, kuinka vanha seinäkello löi kerta
toisensa perästä; mutta hitaasti, niin hitaasti kului yö, ettei tuo
hellä äiti ollut vielä koko elämässään niin pitkää yötä valvonut. Hän
ei ummistanutkaan silmiänsä. Jos hänen korvansa eroitti vaikka kuinka
kaukaista ääntä, hypähti hän pystyyn ja sanoi itsekseen' "Nyt he
tulevat ja tuovat minun lapseni! Mutta minkälaisena, elävänäkö vai
kuolleena?" Mutta he eivät tulleetkaan. Vähän väliin tulla sipsutteli
Ella hiljaa äidin luo; hän tahtoi nähdä josko äiti nukkuisi, sillä
hänkään ei ollut pelon tähden saanut unta. Kun hän sitten tapasi
äidinkin valvomasta, pyysi hän yhä uudestaan: "Oi, äiti, emmekö
rukoilisi vielä kerta, että rakas Jumala suojelisi Elsaa ja saattaisi
hänet pian kotiin?" Siihen äiti mielellään myöntyi ja silloin Ella
polvistui hänen vuoteensa viereen ja rukoili, että hyvä Jumala
varjelisi Elsaa ja neuvoisi isälle tien hänen luokseen. Sitten Ella
meni taas hiljaa takaisin kamariinsa.

Yö kului. Loistavana nousi aurinko vuorien takaa ja valaisi metsät ja
niityt kirkkaiksi, niinkuin se olisi tahtonut julistaa pelkkää iloa.

Rouva Miller vaipui uupuneena vuoteelleen. Vihdoin voitti väsymys
huolet ja surut; vieno uinahdus vapautti huolestuneen äidin hetkeksi
tuosta tuskallisesta epävarmuudesta ja odotuksesta.



Viides luku.

Seuraavana aamuna.


Kalpeana ja murtuneena astui herra Miller aamuauringon kultaisessa
loisteessa asuntoaan kohti, ja hänen vaatteistaan näkyi että hän oli
samoillut monien orjantappurapensaiden ja piikkisten risukkojen läpi.
Rouva Miller oli heti kuullut hänen askeleensa ja hätäisenä huusi hän:
"Tuotko sinä lapsen mukanasi?" Hän astui lähemmäksi, istuutui vaimonsa
vuoteen viereen, kätki kasvonsa käsiinsä ja sanoi tuskin kuuluvasti:
"Minä tulen yksin. Minä en voi enää toivoa, en jaksa sitä enää
ajatellakaan. Missä tilassa on lapsi tämän pitkän yön jälkeen, jos
hänen löydämmekin, kuolleenako vai puolikuolleena?"

"Oi, ei, isä", huusi nyyhkien Ella, joka oli hiljaa hiipinyt
huoneeseen, "rakas Jumala on varmaan suojellut meidän Elsaamme; äiti ja
minä rukoilimme sitä häneltä niin paljo viime yönä."

Isä nousi: "Me olemme koko yön kävelleet metsikössä ristiin rastiin,
siellä ei lapsi voi olla; nyt koetamme laskeutua alas tuonne alppijoen
rotkoihin."

Vapisevalla äänellä lausui isä tämän; yhä varmemmalta alkoi hänestä
tuntua, että lapsi oli pudonnut alas virtaavaan jokeen. Herra Miller
oli käskenyt valmistaa miehille kunnon aamiaisen Martin luona, sitten
piti heidän kaikkien vielä auttaa etsimisessä. Nyt, kun oli päivä,
voikin helpommin laskeutua alas syvyyksiin ja rotkoihin. Kun herra
Miller astui Martin tupaan, istuivat miehet vielä pöydässä ja
keskustelivat innokkaasti, siitä mitä nyt oli tehtävä. Samuli seisoi
isänsä vieressä silmät suurina ja pörhössä korvin kuunnellen.

Herra Miller istuutui Martin viereen. Kaikki vaikenivat, sillä he
näkivät kuinka suuri hänen surunsa ja tuskansa oli. Yht'äkkiä sanoi
Samuli toimessaan: "Nyt minä tiedän, missä hän on."

"Ei sinun pidä puhua joutavia, Samuli", neuvoi häntä isänsä lempeällä
tavallansa, "sinähän olit vuorilla heinässä, silloin kun hän oli
eksynyt, ethän sinä voi siitä tietää mitään."

Herra Miller kyseli köysiä ja muita tarvekaluja, ja niistä
keskusteltaessa sanoi Samuli puoliääneen, mutta kuitenkin aivan
kuuluvasti: "Mutta minäpä tiedän kuitenkin, missä hän on."

Herra Miller nousi, tarttui hänen käteensä ja sanoi ystävällisesti:
"Poika, katso minua silmiin ja sano minulle suoraan: Tiedätkö jotakin
lapsesta?"

"Tiedän", vastasi hän lyhyesti.

"Niinpä puhu toki, poika! Oletko nähnyt lasta? Minne hän on mennyt",
kysyi herra Miller kiihkeämmin.

"Minä tulen näyttämään", vastasi Samuli ja läksi oveen päin. Kaikki
nousivat seisomaan; he katselivat toisiinsa. Ei kukaan tiennyt, josko
todella pitäisi lähteä tälle, heidän mielestään turhalle retkelle.
Mutta herra Miller meni arvelematta pojan perästä.

"Samuli, Samuli", sanoi Martti isä varoittaen, "minä uskon varmasti,
että sinä lupaat enemmän, kuin voit täyttää."

Mutta Samuli astui empimättä eteenpäin, herra Miller seurasi häntä,
miehet tulivat hidastellen perässä.

Kun poika kääntyi metsikköön päin, pysähtyivät he ja eräs sanoi: "Onhan
se aivan turhaa, seurata poikaa sinne; me olemme etsineet joka paikan,
emmekä löytäneet. Me emme lähde sinne." Martti ilmoitti sen herra
Millerille ja sanoi, ettei hän itsekään luottanut poikaan. Sill'aikaa
Samuli astuskeli yhä eteenpäin ja herra Miller ja Marttikin päättivät
seurata häntä. Samuli kulki suoraan eteenpäin, suurimpaan metsään;
äkkiä poikkesi hän vasemmalle vanhoja kuusia kohti, josta päin pian
alkoi välähdellä jotakin punaista. Samuli juosta viiletti suoraan sitä
kohti pistävien orjantappurapensaiden ja risukkojen poikki eräälle
aukeammalle paikalle, jossa kasvoi suuria pensaita, kaikki täynnä
punaisia kukkia. Tässä pysähtyi hän ja katseli hiukan hämmästyneenä
ympärilleen. Nähtävästi hän oli odottanut löytävänsä Elsan täältä.
Sitten jatkoi hän päättäväisesti matkaansa eteenpäin. Kukkaspensaita
oli yhä harvemmassa, mutta ne tulivat yhä suuremmiksi. Jokaisen luona
pysähtyi Samuli hetkiseksi ja katseli ympärilleen, sitten meni hän
eteenpäin, poiketen yhä enemmän vasemmalle.

"Ei, Samuli, nyt et saa mennä enää etemmäksi", huusi isä, "sieltä tulee
eteen tuo kapea äkkijyrkänne". Mutta samassa silmänräpäyksessä välähti
niinkuin tulta puiden lomitse; aurinko paistoi erääseen pensaaseen joka
oli täpösen täynnä punaisia tukkia. Samuli juoksi sinne kiireesti,
mutta olikin jo samalla aivan tuon kallion reunalla, joka äkkijyrkkänä
syöksyi alas syvyyteen. Samuli katseli ympärilleen ja kurkisti kukkien
yli seinämätä alas. Sitte kääntyi hän takaisin. Herra Miller seisoi
epätoivoisena hänen takanansa: tässä loppui tie, eikä lapsi ollutkaan
löytynyt! Martti tarttui poikansa käteen vetääksensä häntä pois tuosta
vaarallisesta paikasta, silloin sanoi Samuli yksivakaisena, niinkuin
tavallisesti: "Tuolla alhaalla makaa hän." Herra Miller ryntäsi
esiin, kumartui kuilun reunaman yli -- -- hänen kasvonsa tulivat
kalmankalpeiksi; hän peräytyi, hänen polvensa vapisivat niin että hänen
täytyi tarttua läheisimpään puuhun. Hän viittasi Marttia luokseen. Tämä
piteli vielä Samulia lujasti kädestä. Nyt hän astui jyrkänteen
partaalle ja katsoi alas syvyyteen. Siellä, täällä, kasvoi kallion
raosta joku pensas; alhaalla, kammottavan etäällä, ulkoni
kallionseinämästä kapea kiven liuska. Sillä aivan kallioon kiini
hivuttautuneena makasi liikkumattomana pieni olento, kasvot kiveä
vasten painettuina.

"Taivaan Jumala se on totta, tuolla makaa hän", sanoi Martti
liikutettuna, "mutta elävänäkö, vaiko --"; hän ei lausunut lausettaan
loppuun, yksi katse herra Milleriin sulki hänen suunsa. Tämä näytti
näet siltä, kuin olisi hän voinut kaatua kuolleena maahan. Hän rohkaisi
kuitenkin mieltänsä.

"Martti", sanoi hän hiljaa, "nyt emme saa hukata yhtään silmänräpäystä;
jos lapsi vaan liikahtaa paikaltaan niin on se syvyydessä. Kuka
laskeutuu tuonne alas? Kuka noutaa sen sieltä?"

Toiset miehet saapuivat samassa myöskin paikalle; toivottomina, mutta
uteliaina olivat he kuitenkin seuranneet pikku opastajaa. Toinen
toisensa perästä hekin menivät jyrkänteen reunalle katsomaan alas.

"Kuulkaa, miehet", sanoi herra Miller vapisevalla äänellä, "emme saa
hukata silmänräpäystäkään. Kuka tahtoo sen tehdä? Kuka tahtoo auttaa?
Kuka uskaltaa?"

Miehet katselivat toisiinsa, kaikki vaikenivat. Taaskin astui joku
kuilun partaalle, katsoi alas, kääntyi sitte takaisin, kohautti
olkapäitään ja meni pois.

"Jospa vaan varmasti tietäisi, että hän elää", sanoi toinen. "Mutta
siinä täytyy panna henkensä alttiiksi, ja ehkenpä vaan noutaakseen
kuollutta."

"Mutta entäs jos lapsi vielä eläisi", huusi herra Miller kiivastuneena,
"ja jos hän liikauttaa itseänsä, niin on hän hukassa! Oi, eikö se sitte
ole mahdollista?"

"Se olisi ollut tuolla syvyydessä jo aikaa sitte, jos se vielä olisi
ollut elossa, noin liikkumatta ei kukaan voi maata", sanoi muuan. "Ja,
herra, jos vyöryy tuonne alas, silloin ei auta enää parainkaan
palkinto."

Olkapäitään kohauttaen toinen toisensa perästä väistyi syrjään. Herra
Miller katseli epätoivoisena ympärilleen. Apua ei näyttänyt saatavan
mistään. "Minä teen sen itse", huusi hän epätoivoissaan, "mutta
neuvokaa, miten?" Martti astui nyt hänen luokseen. "Ei, herra", sanoi
hän levollisesti, "se ei käy laatuun, silloin olette molemmat hukassa,
se on varma. Mutta minä tahdon tehdä sen. Jumalan avulla. Minulla on
myöskin tuollaisia pienokaisia, minä tiedän, miltä Teistä mahtaa
tuntua." Jo ennenkuin hän oli tämän sanonut, oli hän kiinnittänyt
paksun köyden vanhaan petäjään; sillä hän oli päättänyt tuoda lapsen
isällensä, joko elävänä tai kuolleena. Nyt paljasti hän päänsä, rukoili
hiljaa, tarttui lujasti köyteesi ja liukui alas kallion seinämää
myöten.

Hän tuli kapean kallioluiskan kohdalle; vasemmalla kädellään piti hän
tiukasti köydestä, paljailla jaloillaan koetti hän pysyttäytyä kallion
kielekkeellä. Voidakseen oikealla kädellään tarttua lapseen ja nostaa
sen syliinsä. Hiljaa, hyvin hiljaa lähestyi hän, sillä jos lapsi oli
elossa ja häntä säikähti -- yksi ainoa ripeä liike ja se olisi vielä
viimeisessä silmänräpäyksessä ollut hukassa. Lapsi makasi
liikkumattomana. Martti kumartui ja laski suuren, vankan kätensä hänen
päälleen. Samassa silmänräpäyksessä aikoi lapsi kääntyä ja silloin se
olisi auttamattomasti syöksynyt alas. Mutta Martin käsi painoi häntä
lujasti. Lapsi sai käännetyksi päätään; kaksi suurta silmää tuijotti
ihmeissään mieheen.

"Jumala olkoon kiitetty", sanoi Martti syvään huoaten. "Sano sinäkin
lapsi niin, jos vielä voit puhua!"

"Niin, voinhan minä toki vielä puhua! Jumala olkoon kiitetty", sanoi
lapsi aivan selvällä äänellä.

Martti katsoi ihmetellen lasta, joka oli aivan vahingoittumatta.

"Sinua mahtaa Herramme pitää erittäin rakkaana, hän on tehnyt sinua
kohtaan suuren ihmeen; sitä sinä, pienoiseni, et saa koko elämäsi ikänä
unhottaa", sanoi hän hartaasti. Sitte nosti hän vahvalla kädellään
lapsen luokseen. "No, nyt sinun täytyy pitää kiini minun kaulastani
molemmin käsin, mutta oikein lujasti, niinkuin minä olisin sinun oma
isäsi; sillä katsoppas, minä en voi pitää sinusta kiini; minun pitää
molemmin käsin tarttua köyteen, että pääsisimme ylös."

"No, kyllä minä pidän lujasti kiini", vakuutti Elsa ja tarttui Martin
kaulaan niin lujasti, että hän tuskin voi hengittääkään. Mutta
iloissaan se Martti siltä oli!

Nyt alkoi hän kiivetä kallion seinämää ylös. Sepä ei ollutkaan helppoa;
hänen käsistään ja jaloistaan juoksi veri. Väliin piti hänen levähtää
hetkinen. Miehet ja herra Miller seisoivat ylhäällä ja katselivat
melkein hengittämättä, kuinka mies häilyi tuon pohjattoman syvyyden
kohdalla. Jaksaako hän kestää ponnistusta? Pääseekö hän ylös? Vai
loppuivatko hänen voimansa kesken. Hellittääkö hän ja syöksyy lapsen
kanssa syvyyteen?

Yhä lähemmä kohosivat he -- nyt vielä tuo viimeinen peloittavan jyrkkä
kalliorinne -- silloin --

"Jumala olkoon kiitetty", huudahti Martti, kun hän astui ylös
reunamalle. Hän irroitti lapsen kaulastaan ja laski hänet vapisevan
isän syliin.

Herra Millerin täytyi istuutua. Hän piti lastaan sylissään ja katseli
sitä vaieten, niinkuin hän ei olisi vielä oikein voinut käsittää
onneansa.

"Oi, isä, minä olen niin iloinen" sanoi Elsa ja kietoi hyväillen
kätensä isänsä kaulan ympäri. "Mutta kyllähän minä tiesinkin, että sinä
aamun tullen minut noutaisit."

Martti oli astunut syrjään; ristissä käsin katseli hän nyt isää ja
lasta ja ilokyyneleet juoksivat pitkin hänen päivettyneitä kasvojansa.
Samuli oli hiipinyt hänen viereensä ja piti hänestä lujasti kiini,
sillä hän oli ymmärtänyt, että isä oli ollut suuressa vaarassa.

Nyt astui herra Miller lapsi sylissään Martin luo. Hän ojensi kätensä
lapsensa pelastajalle: "Te, Martti, käsitätte kyllä, miksi minä nyt
vasta teen sitä, jota minun kaikkein ensiksi olisi pitänyt tehdä",
sanoi hän liikutetulla äänellä. "Minä kiitän Teitä, niinkuin se, jonka
henki on pelastunut. En unhota sitä koskaan, että Te panitte henkenne
alttiiksi, pelastaaksenne minun lastani."

Molemmat miehet puristivat toistensa kättä ja Martti sanoi
avosydämisesti: "Se on minulle suuri palkinto, että voin tuoda teille
lapsen vahingoittumattomana."

"Tapaamme toisiamme vielä kerran tänään, nyt täytyy meidän joutua äidin
luo", sanoi herra Miller ja kääntyi palausmatkalle pitäen pienoistansa
lujasti sylissään. Martti kulki hänen perästänsä pitäen Samulia kädestä
ja toiset seurasivat perässä.

Kun nyt Martti kulki poikineen metsän poikki, sanoi hän tälle: "Sanoppa
nyt minulle, Samuli, mistä sinä tiesit, että pienokainen oli juuri
tänne eksynyt?"

"Kun hän tahtoi noita punaisia kukkia", vastasi Samuli.

"Vai niin, mutta mistä sinä sitte sen tiesit, että hän oli juuri tuolla
kallionjyrkänteellä?"

"Kun häntä ei näkynyt ensimäisen pensaan luona, niin oli hän varmaankin
mennyt etemmäksi, koska etempänä on yhä kauniimpia kukkia ja kaikista
kaunein pensas on juuri kallion luona. Mutta en minä sitä tiennyt, että
hän oli pudonnut alas", selitti Samuli.

Nyt herra Miller oli saapunut asuntonsa luo. Hän astui sisään ja avasi
makuuhuoneen oven. Ella istui vielä äitinsä vuoteen vieressä ja piteli
hänen kädestään. Äiti nojasi uupuneena päätään päänalukseen, hänen
silmänsä olivat kiini. Herra Miller astui sängyn luo ja laski Elsan
keskelle äidin vuodetta.

"Hyvää huomenta, äiti! Oletko sinäkin nukkunut hyvin", huudahti Elsa
aivan iloisesti, niinkuin hänen tapansa oli tehdä joka aamu tullessaan
äitiä syleilemään. Tämä avasi silmänsä ja katsoa tuijotti lapseensa.
Sitte tarttui hän siihen äkkiä, painoi sitä sydämelleen, niin
voimakkaasti kuin jaksoi ja sanomattoman ilon kyyneleet virtasivat
hänen poskilleen. Hän ei voinut puhua sanaakaan, ainoastaan kiittää
sydämessään rakasta Jumalaa uudestaan ja yhä uudestaan. Ella piti
lujasti pikku sisartaan kädestä ja sanoi kerta toisensa perästä:
"Siinäkö sinä taas olet, Elsa? Missä sinä sitte olit koko yön niin
yksinäsi?" Isä kertoi sitte, kuinka ja mistä Elsa oli löytynyt, ja
kuinka Martti oli uskaltanut henkensä pelastaakseen lasta. Äitiä aivan
värisytti tätä kuullessaan. Hän painoi lasta vielä kerran lujasti
sydämelleen, kun hän kuvaili mielessään sitä hirveätä vaaraa, missä
lapsi oli ollut koko yön.

"Oi, etkö sinä ole hirveästi peljännyt", kysyi Ella, jonka kävi Elsaa
niin sääliksi, että kyyneleet väkisinkin tahtoivat tulla silmiin.

"Ei toki, minua ei ole ensinkään peloittanut", sanoi Elsa iloisesti.
"Nyt minä tahdon kertoa, kuinka se kävi. Ensin juoksin minä sisään isän
luo kysymään häneltä, josko nyt olisin saanut mennä Samulin kanssa
hakemaan niitä punaisia kukkia. Mutta isä oli poissa. Silloin minä
ajattelin, että hän kyllä lupaisi, kun jo eilenkin olisin mennyt niin
mielelläni, enkä saanut silloin, ja niin minä menin Samulin luo. Mutta
hänkin oli poissa. Silloin minä ajattelin: kyllä minä löydän ne
punaiset kukat yksinänikin, sanoihan Samuli jo minne päin pitää mennä.
Sitte minä menin ylös tuonne metsään ja etsin, enkä löytänyt. Mutta
yht'äkkiä näin minä jotakin punaista välkkyvän puiden takaa ja minä
juoksin sinne. Mutta ensin löysin minä vaan vähän kukkia, eikä ne
olleet oikein helakan punaisia, mutta Samuli oli sanonut, että piti
mennä syvälle metsään ja sitte yhä eteenpäin. Sitten minä menin vielä
etemmäksi, ja siellä oli yhä enemmän kukkia ja vihdoin tuli suuri,
hyvin suuri pensas ja siinä oli niin paljo kauniita punaisia kukkia; ne
loistivat niin komeasti ja minä tahdoin saada ne kaikki, aivan kaikki
ja silloin minä putosin yht'äkkiä alas eräälle kivelle. Mutta se oli
hyvin kapea, ja sentähden minä vetäysin hyvin likelle kalliota ja
ajattelin: minä tahdon maata hyvin hiljaa, isä kyllä tulee sitte minua
noutamaan. Mutta sitten minua rupesi väsyttämään -- ja jo oli tullut
pimeäkin --, ja minä ajattelin, nyt minun varmaankin pitää nukkua, ja
aamulla tulee sitte isä ja noutaa minut. Sitten minä ajattelin: nyt
minun pitää vielä rukoilla, että rakas Jumala lähettäisi enkelinsä,
että he suojelisivat minua, kun minä nukun ja sitten minä rukoilin:

    "Oi Jeesus, avun tuoja,
    Levitä siipeis suoja,
    Niin olen turvassa!
    Valvokoon enkelisi.
    Ettei mua turmelisi
    Pauloillaan viekas saatana!"

"Sitte minä nukuin makeasti, kunnes mies tuli, ja minä tiesin heti,
että isä oli hänet lähettänyt."

Äiti oli vavistuksella seurannut kertomusta. "Mutta nyt ei minun pikku
heinäsirkkani enää mene yksikseen askeltakaan", sanoi isä, niin
vakavasti, kuin hän suinkin voi, sydämensä ilossa.

Mutta äiti ei ollut vielä kuullut, kuka etsijät oli vihdoinkin oikeille
jälille johtanut; mutta hän tahtoi tietää kaikki tarkkaan. Nyt muisti
isä Samulin, ja että se oli oikeastaan hän, joka oli päässyt Elsan
jälille.

"Tuota kunnon poikaa tulee meidän erityisesti muistaa", sanoi hän, ja
Elsa, jota tämä ajatus erityisesti innotutti, kapusi samassa alas
sängystä, pannakseen tuuman heti toimeen.

Mutta minkä palkinnon saisi Samuli? Mitä saisi hän heti viedä hänelle?

"Hän saa pyytää mitä vaan tahtoo", sanoi isä, "katsotaanpa, mikä häntä
enin ilahuttaisi."

"Voinko heti mennä hänen luokseen", kysyi Elsa kiireesti.

Isä sanoi tahtovansa tulla mukaan, keskustellaksensa Martin kanssa ja
saadaksensa maksaa muillekin miehille heidän palkkansa. Elsa hyppeli
ilosta; hänen päänsä oli täynnä uusia tuumia Samulia varten.

"Isä hoi, mutta jos hän pyytää eläintarhan, täynnä suurimpia eläimiä,
mitä olla voi", kysyi hän.

"Niin hän saa sen", vastasi isä varmasti.

"Isä, mutta jos hän toivoisi turkkilaispukua ja käyrää sapelia,
niinkuin Kaarlo serkulla on", kysyttiin taas.

"Saa hän sen myös", kuului vastaus.

"Mutta, isä", jatkettiin vielä, "jospa hän tahtoisi suuren linnoituksen
ja kaksitoista laatikollista sotamiehiä, niinkuin Kaarlolla on?"

"Niin saa hän ne", vastasi isä vielä kerran.

Nyt ryntäsi Elsa Samulin luo, joka seisoi tuvan oven edessä.

"Tule, Samuli", huusi hän, "nyt saat sinä toivoa kauneinta, mitä
maailmassa on."

Samuli katseli Elsaa otsa rypyssä; oli niinkuin hänen sanansa olisivat
hänessä eloon herättäneet jotakin, joka kovin painoi hänen mieltänsä.
Vihdoin sanoi hän alakuloisesti: "Ei siitä ole mitään hyötyä."

"On siitä toki hyötyä", vastasi Elsa; "kun sinä löysit minut, niin sinä
voit pyytää, mitä tahdot ja sinä saat sen; isä on sen sanonut. Ajattele
nyt oikein tarkkaan ja sano sitte."

Vähitellen Samuli alkoi käsittää asiaa. Hän katsoi Elsaa vielä kerran
tutkivasti; josko sitä todella oli tarkoitettu; sitten hän huokasi
syvään ja sanoi: "Keltatupsuisen ruoskan."

"Ei, Samuli, sehän ei ole mitään", vastasi Elsa aivan pahoillaan, "ei
sinun pidä pyytää sellaista. Ajattele nyt vielä kerta, mikä olisi
kaikkein kauneinta, ja sitä sinun pitää pyytää."

Samuli totteli, mietti hetkisen, huokasi vielä kerran syvään ja sanoi:
"Keltatupsuisen ruoskan."

Nyt astui herra Miller miesten kanssa ulos tuvasta; miehet läksivät
pois kiitellen, Martti jäi seisomaan ovelle.

"Teille, Martti, minä en ole vielä tarjonnut mitään", sanoi herra
Miller. "Teille minun olisi pitänyt ensiksi osottaa kiitollisuuttani ja
sellaisella tavalla, että siitä olisi teille tosi-iloa. Sanokaa
toivoisitteko jotain erityistä?"

Martti pyöritti lakkiaan käsissään, sitte hän sanoi hidastellen: "Johan
minä olen kauankin toivonut erästä asiaa, mutta en minä sitä uskalla
sanoa; senhän ei olisi pitänyt johtua nyt mieleenikään."

"Sanokaa vaan pois", kehoitti herra Miller, "kenties minä voin auttaa."

"Minä olen aina ajatellut", jatkoi Martti hitaasti, "että, jospa
minäkin kerran pääsisin niin pitkälle, kuin naapurini tuolla
vastapäätä, että uskaltaisin ruveta lehmän ostoa tuumaamaan. Minulla on
jokseenkin paljon heiniä ja sitten me tulisimme huoletta toimeen."

"Se on hyvä, Martti", sanoi herra Miller, "me tapaamme pian toisemme."
Sitten hän otti Elsaa kädestä ja lähti hänen kanssaan palausmatkalle.

"Ja mitä ystävämme Samuli sitte haluaa", kysyi hän.

"Oi, hän on tyhmä", huusi Elsa, "hän tahtoo vaan keltatupsuisen
ruoskan! Sehän ei ole mitään."

"Onhan toki, onhan se jotakin", vakuutti isä. "Näetkö, jokaisella
lapsella on omat ilonsa; Samulille tuottaa tuollainen ruoska aivan yhtä
suuren ilon, kuin sinulle kaikkein komein nukkikamari."

Elsa tyytyi tähän selitykseen ja nyt hän tuskin malttoi odottaakaan,
että tuo toivottu esine saapuisi.

Seuraavana päivänä herra Millerillä oli tehtävä matka alas laaksoon.
Elsa tiesi kyllä syyn siihen ja hyppeli ilosta koko aamun. Mutta isä ei
lähtenyt, ennen kuin hän oli oikein teroittanut pikku "heinäsirkkansa"
mieleen, ettei hän saisi yksin mennä ainoatakaan askelta majasta ja
neiti Hellmer sai ankaroita määräyksiä. Tämä oli tuona hirmuyönä ollut
sellaisessa tuskassa, ettei noita neuvoja olisi tarvittukaan. Hän
aikoi nyt päin vastoin niin vahtia Elsaa, ettei päästäisi häntä
silmänräpäykseksikään näkyvistä, mutta se taisi kuitenkin käydä liian
vaikeaksi.

Kaksi päivää sen jälkeen, juuri kun Martti perheineen oli istuutunut
pöytään syömään höyryäviä perunoita, kajahti majan edessä kova ammunta
-- ja vielä toisen kerran ja kolmannen.

"Kasperilta on varmaankin lehmä karannut", sanoi Martti ja nousi ylös
mennäkseen sitä kiinni ottamaan. Sitäpä piti Samulinkin nähdä.
Sukkelasti juoksi hän isän perästä, Martta, Otto ja Betty seurasivat
häntä ja heidän perässään tuli äiti, noutaakseen heitä kaikkia
takaisin.

Mutta ulkona seisoi Martti aivan liikkumattomana hämmästyksestä, ja
kaikki muut seisoivat hänen ympärillään silmät selällänsä. Mutta äiti,
joka nyt saapui paikalle, löi kätensä yhteen, eikä voinut ihmetyksestä
saada sanaa suustaan. Seinään kiinnitettynä seisoi kiiltävän ruskea
lehmä, niin iso ja komea, ettei sellaisia ollut kuin muutamilla
rikkaimmilla talollisilla. Toiseen sarveen oli sidottu iso ruoska,
jossa oli valkoinen, luja nahkahihna, paksu silkkitupsu päässä; sepä
kimalteli kuin kulta auringon paisteessa!

Ruoskan varteen oli sidottu paperilappu, jossa seisoi suurilla
kirjaimilla: "Samulille."

Martti irroitti ruoskan ja antoi sen pojalle. "Se on sinun", sanoi hän.

Samuli piti ruoskaa kädessään: mitä kauneinta ja ihaninta hän oli
nähnyt, se oli nyt hänen omansa! Ja lisäksi oli tuossa vielä lehmä,
jota voi ajaa laitumelle paukutellen ruoskalla niin kuin Janne ja
Tanelikin.

Samuli tarttui loistavin silmin ruoskaansa, syleili sitä ja piti sitä
niin lujasti kiini, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Ei mikään voima
koko maailmassa voi minua tästä eroittaa!" Martti ja hänen vaimonsa
eivät voineet kyllikseen katsella tuota komeaa eläintä; mutta, että se
oli oleva heidän omansa, sepä heistä vasta ihme oli.

Vihdoin sanoi Martti: "Se ammuu, sen lähden, että se tahtoisi antaa
maitoansa. Samuli, tuo maljoja, tänään tahdomme herkutella."

Kaksi suurta maljaa tuli täyteen vaahtoavaa, lämmintä maitoa ja ne
vietiin pöydälle perunoiden viereen, sitte saattoivat kaikki
riemukulussa "Ruunikkia" navettaan.

Vastapäätä, naapurimajan edustalla seisoi herra Miller lapsineen; he
tahtoivat nähdä, miten "Ruunikkia" vastaanotettaisiin; Elsa tahtoi
myöskin kaikella muotoa tietää minkä vaikutuksen tuo ruoska tekisi,
jonka hän itse oli suurilla kirjaimilla merkinnyt annettavaksi
Samulille.

Kun rouva Miller oli toipunut tuosta suuresta jännityksestä, kulki koko
perhe ylös kalliojyrkänteen luo, kiittääkseen ja ylistääkseen vielä
kerran sydämen pohjasta hyvää Jumalaa itse sillä paikalla, jossa Hän
niin huomattavasti oli kädellään suojellut lasta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hyvässä turvassa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.