Title: Pikku-veikon kirja - Avioliittoromaani
Author: Geijerstam, Gustaf af
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pikku-veikon kirja - Avioliittoromaani" ***


PIKKU-VEIKON KIRJA

Avioliittoromaani

Kirj.

GUSTAV af GEIJERSTAM



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1916.



    So lasst mich scheinen, bis ich werde.
    Zieht mir das weisse Kleid nicht aus!
    Ich eile von der schönen Erde
    Hinab in jenes feste Haus.

    Dort ruh' ich eine kleine Stille,
    Dann öffnet sich der frische Blick;
    Ich lasse dann die reine Hülle,
    Den Gürtel und den Kranz zurück.

    Und jene himmlischen Gestalten,
    Sie fragen nicht nach Mann und Weib,
    Und keine Kleider, keine Falten
    Umhüllen den verklärten Leib.

    Zwar lebt' ich ohne Sorg' und Mühe,
    Doch fühlt' ich tiefen Schmerz genung;
    Vor Kummer altert' ich zu frühe;
    Macht mich auf ewig wieder jung.

                 Goethen Wilhelm Meisterista.



JOHDANTO.


Oli kerran kirjailija, joka eli onnellisena vaimonsa ja kolmen lapsensa
kanssa. Hän oli niin onnellinen, ettei hän sitä itsekään ymmärtänyt ja
onnessaan hän kirjoitti monta kirjaa ihmisten onnettomuuksista.

Kuitenkaan hänen korkein onnensa ei ollut rakkaudessa eikä
sitä myöskään tarjonnut hänelle isänilo, jonka hän piti niin
teeskentelemättömän luonnollisena asiana, ikäänkuin vanhemmilla ei
koskaan olisi muuta kuin iloa vain lapsistaan; ei se ollut siinäkään,
että tuo harvinainen lintu, jota kutsutaan murtumattomaksi nuoruudeksi,
monivuotisesta avioliitosta huolimatta hallitsi häiritsemättä pesäänsä
hänen kodissaan. Hänen korkein onnensa oli siinä, ettei hän koskaan
ollut kohtanut tai oppinut tuntemaan mitään pahaa, jota torjuakseen hän
ei uskonut omaavansa voimia eikä terveyttäkään. Ne onnettomuudet, jotka
olivat uhanneet sukeltautua esiin, olivat ohi liukuvien hattaroiden
lailla hävinneet taivaanrannalta ja jättäneet hänen taivaansa vieläkin
puhtaammaksi ja kirkkaammaksi. Niin hän kumminkin luuli ja tämä luulo
oli se todellisuus, jossa hän eli. Köyhyyden, jota vastaan hän oli
lakkaamatta alinomaan taistellut, oli hän kumminkin jaksanut pitää
loidolla. Oli vain yksi vihollinen, jonka kanssa hän ei ollut koskaan
voimiaan mitellyt ja tämä vihollinen oli kuolema. Se ei ollut ehken
mikään vähäinen onni tuolle miehelle, ettei hän ollut koskaan kauvan
vakavasti peljännyt, että kuolema voisi murtaa hänet itsensä tai
heidät, jotka olivat häntä lähinnä.

Tässä olemassaolon täydellisyyden tunteessa kirjoitti kerran sama
kirjailija kesäkirkkaan kirjan, joka kertoi kahdesta hänen omasta
suuremmasta pojastaan, heidän leikeistään ja iloistaan, seikkailuistaan
ja onnettomuuksistaan. Kirja tuli iloiseksi leikiksi hänelle itselleen,
ja kun minä nyt jälleen ajattelen sitä aikaa, tuntuu minusta tuskin
käsitettävältä, että tämä mies, josta minä tässä kerron, kerran olin
minä itse.

Kun kirja oli painettu ja niottu ja kaikki kunnossa, jolloin tämä
kertomus oli lähdössä suureen ja avaraan mailinaan, silloin otti
kirjailija muutamia kappaleita tätä kotona ikävöityä kirjaa mukaansa
kotiaan. Hän kirjoitti Olofin nimen yhteen ja Svanten nimen toiseen
kirjaan ja antoi juhlallisesti kummallekin pojalleen kirjansa.

Olof otti omansa ja Svante omansa. Olofin, joka on käytännöllinen
luonne eikä juuri paljonkaan välitä kirjallisista riennoista, kerrotaan
ensi kerran tässä tilaisuudessa istuutuneen omasta halustaan lukemaan
kirjaa. Minä uskon hänen lukeneen melkein kolme kokonaista kappaletta.
Svante taas luki yhteen menoon koko kirjan alusta loppuun. Sitten
hän otti muutamia kappaleita, joista hän erikoisesti piti ja luki ne
uudestaan ääneensä kuka vain tahtoi kuunnella. Sanalla sanoen koko talo
oli uhkuvan ilon vallassa.

Tämän tapahtuessa juoksenteli vielä pieni pojan pallero ympäri
huoneita. Se oli Olofin ja Svanten pikku-veikko ja hänellä oli pitkä,
kihara ja vaaleankeltainen tukka ja niin suuret siniset silmät kuin
sellaisella pienellä pojanpallerolla suinkin saattoi olla Hänen nimensä
oli Sven ja hän oli vain kahden vuoden vanha. Puhua hän ei tosin vielä
oikeen osannut, mutta hän osasi ymmärtää.

Svanten lukiessa ääneensä hänelle kysyi äiti häneltä:

-- Kenestä sinä luulet siinä kerrottavan? Ja kun Sven ei tiennyt, mitä
sanoisi, niin äiti jatkoi:

-- Niin, siinä kerrotaan isoista veljistä. Eikö Nenne ymmärrä sitä?

Sveniä sanottiin nimittäin tavallisesti Nenneksi. Ja sen hän oli itse
keksinyt, senvuoksi, ettei hän osannut sanoa s.

-- Niin, mutta veljien nimet eivät ole niinkuin kirjassa on, koetti
Nenne väittää.

-- Miten tyhmä sinä olet! sanoi Olof, hän on nimittänyt meitä niin.

Silloin Sven ymmärsi ja silmät loistaen kärsimättöminä hän kysyi:

-- Eikö siellä ole mitään Nennestä?

Isä oli sillävälin tullut sisälle ja nosti lempilapsensa aina kattoon
saakka asettaen hänet polvelleen istumaan ja kysyi:

-- Mitä siinä pitäisi olla sinusta poikaressu, joka olet niin pieni,
ettet ole vielä mitään tehnytkään?

Mutta Sven ei vain antanut perään.

Hän käytti suuria sinisiä silmiään, miten parhaiden voi, hän jakeli
suukkosia pienellä, punasella suullaan, taistellen kaikilla aseillaan,
mitä hänellä oli käytettävissään. Hän tahtoi saada kirjan omalle
osalleen.

-- Niin, mutta eihän Nenne osaa lukeakaan.

Sellainen syy ei vaikuttanut hitustakaan Nenneen. Hän juoksi
edestakaisin huoneissa ja ulkona ja hänen pienet, eloisat kasvonsa
punottivat kiihkosta. Olof oli saanut kirjan ja Svante oli myöskin
saanut samallaisen kirjan. Miksi Sven yksin jäisi ilman.

Siinä ei auttanut mikään. Kirjailijalla ei ollut yhtään uutta
kappaletta käsillä. Siksi äiti luovutti omansa ja kun hänen nimensä
ensin huolellisesti raapittiin pois, kirjoitti isä juhlallisesti tähän
päällimäiseen paperikanteen:

_Isältä Nennelle_.

Ja silloin vasta Sven oli tyytyväinen.

Se tahtoo sanoa, hän ikäänkuin näytti tyytyväiseltä. Sillä hän ei
väitellyt eikä kysellyt enää. Hän kuljeskeli vain lukien uutta
kirjaansa. Hän osasi lukea sekä eteenpäin että taapäin, hän piti kirjaa
ylös- ja alaspäin, ja luki niin kovasti, jotta koko talo kaikui.

Lopulta hän istui hetken miettien itsekseen. Ja sitten hän juoksi
vimmatusti kaikkien huoneiden läpi, ikäänkuin hänen olisi ollut aivan
mahdotonta joutua kyllin nopeasti päämääräänsä. Sven juoksi suoraa
päätä isän huoneeseen, jossa isä yksin sikaariaan tupruutellen istui
kirjoituspöytänsä ääressä. Siellä tekeytyi hän niin pieneksi, että hän
voi ryömiä isän tuolin ja kirjoituspöydän väliin ja pisti sieltä päänsä
esiin koettaen tirkistellä isää silmiin.

-- Mitäs nyt, Sven? sanoi isä, joka ei suvainnut häiritä itseään.

Mutta Sven ei antanut perään ennenkuin isä työnsi tuolin etemmäs,
että hän sai ojentaa itsensä. Sitten hän asettui isän polvien väliin
katsellen isää kasvoihin ja sanoi lempeästi, mutta varmasti:

-- Isä kirjoittaa kirjan vain Nennestä.

-- Mitä?

-- Isä kirjoittaa kirjan vain Nennestä, uudisti pienokainen.

Ja tällä kertaa hän sanoi koko lauseen varmalla äänenpainolla.

Silloin isä ymmärsi.

Pikku-veikko suri sitä, ettei ollut saanut olla kirjassa mukana. Niin
pieni kuin hän olikin, oli hänellä oikeutettu vaatimus. Niin pieni kuin
hän olikin, tunsi hän ehkä kumminkin olevansa yhtä oikeutettu vaatimaan
yhtä paljon isältä kuin toiset veljetkin, ja niin pieni kuin hän vielä
olikin, tiesi hän, että siellä, missä isä ja äiti oli, oli hänellä
myöskin paikkansa. Hän katsoi isää suurilla, kysyvillä silmillään, ja
hän oli niin kiihdyksissään ikäänkuin olisi ollut kysymys elämästä ja
kuolemasta.

Isä otti sen myöskin vakavalta kannalta ja vastasi:

-- Minä lupaan sinulle, että minä kerran kirjoitan sinusta myöskin
kirjan.

-- Vain Nennestä, uudisti pikku-veikko selvästi huomauttaen juuri siinä
olevan hänen toiveensa ydinkohdan.

-- Vain Nennestä, sanoi isä vakavasti. Oikeen on aina oikeen.

Pikku-veikko juoksi isän luota ja hän kertoi uutisensa keittiössäkin.
Hän oli tällä hetkellä täydellisesti hyvitetty.

Pikku-veikko ei myöskään lyönyt laimin muistuttaa isää siitä. Mutta
kirjailijallahan on aina niin paljon kirjoitettavaa. Hän ei voi ehtiä
vain milloin hyvänsä kirjoittamaan pienestä, pellavakiharaisesta
poikaressusta, joka ei ole mitään muuta mailmassa toimittanut kuin
tullut ja mennyt vain, valmistaen kaikille iloa. Ja runossa samoin kuin
elämässäkin saavat pienet aina vuottaa, koskeivät isot tahdo päästää
heitä esille, ennenkuin heidän vuoronsa tulee.

Siksi on pikku-veikko saanut odottaa kirjaansa aina tähän päivään
saakka. Nyt olen minä itse muuttunut toiseksi ja kaikki minun
ympärilläni on vaihtunut uudeksi. Pikku-veikko ei kyllä tiennyt, mitä
hän minulta pyysi, ja yhtä vähän tiesin minä, mitä minä lupasin.

Mutta minä kuulen korvissani äänen, joka pakoittaa minua pitämään mitä
lupasin.



ENSIMÄINEN OSA



I.


Koko tämä kirja on kirja kuolemasta ja kumminkin minusta se näyttää
kertovan enemmän onnesta kuin onnettomuudesta. Sillä onnettomuus ei ole
kadottaa sitä, mikä on rakasta, onnettomuus on vain liata, turmella
tai rumentaa sitä. Ja sitäpaitsi elämään kätkeytyy salaisuus, ja minä
sain elää kauvan, ennenkuin minä voin oppia sen. Rakkaus ei seisahdu
koskaan. Sen täytyy vuosien vieriessä joko kasvaa tai heiketä. Ja se
ei voi ainoastaan viime tapauksessa lahjoittaa kärsimyksiä. Mahtavin
on lempi antamaan kärsimyksiä senvuoksi, että se lakkaamatta muuttuu
voimakkaammaksi.

Mutta minä tahdon alkaa alusta ja kertoa kaikki, mitä tähän kirjaan on
kirjoitettu; kertoa niinkuin unta. Ja niin eriskummalliselta kuin se
mahtanee lukijasta soinnahtaakin -- kaikki tyyni on ainoastaan siitä
kirjasta, jota pikku-veikko minulta pyysi.

Olenko minä uneksinut, että minä olen rakastanut, mennyt naimisiin ja
saanut lapsia? Olenko minä uneksinut olleeni sanomattoman onnellinen
ja sanomattoman onneton? Olenko minä uinaillut? Tai olenko minä
todellakin kaiken sen elänyt, joka ei näytä minusta muistuttavan muuta
kuin inhimillistä elämää, joka on vain joutunut minun näköpiiriini?
Minusta tuntuu nyt, ikäänkuin minä jollain käsittämättömällä tavalla
olisin -- ei yläpuolella, oi, kaikkea muuta kuin yläpuolella -- mutta
kaukana, kaiken sen toisella puolella, ja ainoa, mikä minut nyt
siitä saavuttaa, on harras ääni, niin ääretön, ettei musiikkikaan
voisi tavotella ja esittää sitä käsitettävällä tavalla. Niin,
kun minä kerran olen kirjoittanut sen, mikä nyt etsii tietään
kirjoittamattomille paperiarkeille, joista ehkä jonakin kauniina
päivänä painetaan kirja, luulen minä voivani toivoa, itse kertomuksen
antavan minulle johtolangan sen arvoituksen ratkaisuun, joka minua nyt
kiusaa ja häiritsee sillä, mikä minun elämässäni on uinailua ja mikä
todellisuutta.

Sillä minua ei nimittäin painosta vain yksistään suru, vaan myöskin
tapahtumien ihmeellisyys, tuo sama kummastelu, joka liikkuu kaikesta
tietoisen elämän pohjavirtana -- -- --

Minä muistan tällä hetkellä, kuinka minä eräänä iltana menin vaimoni
huoneeseen ja tapasin hänet raskaasti miettimässä avoimen kirjan
ääressä. Hän oli lukenut kirjaa ja hänen kasvojensa ilmeet ilmaisivat
sisäistä tyytymättömyyttä.

Minä kumarruin hänen olkansa yli ja näin, että hän oli lukenut
raamattua. Se oli auki 1 Mooseksen kirjan kohdalta, ja minun
kysymykseeni, mitä hän oli siitä lukenut, osoitti hän sormellaan vain
paria riviä: jotka minä vieläkin luulen löytäväni alimpana eräällä
sivulla.

Ja minä luin sanat:

-- Kirottu olkoon maa sinun tähtesi... Tuskalla ja kivulla olet sinä
lapsesi synnyttävä.

-- Eikö tuo ole rumaa? kysyi hän. Minä en muista olenko minä
synnyttänyt tuskalla. Sitä minä en ole koskaan ajatellut.

Hän nousi ylös ja meni pienen kehdon viereen, joka oli vinottain meidän
oman vuoteemme pääpuolessa; hän kumartui pyöreiden ja hyötyisien
lapsenkasvojen yli, joka nukkua tuhnotti huulten liikkuessa ikäänkuin
poika olisi uinunut äidin rinnoilla.

-- Olenko minä sinut tuskalla synnyttänyt? sanoi hän, ikäänkuin olisi
puhunut itsekseen. Ei, onnessa minä olen sinut synnyttänyt, onnessa
ja riemussa, niin sanomattoman suuressa onnessa, etten minä ole sitä
koskaan ennen tiennyt kuin nyt.

Hän veti minut sohvaan ja painoi päänsä minun olkapäätäni vastaan,
kyyristyi pienenä minun syliini, ikäänkuin hän olisi tahtonut etsiä
suojaa kaikelta mailman surulta ja kovuudelta. Muuttamatta asentoaan
ojensi hän kätensä ja heitti kirjan kiinni.

-- Se on tyhmä kirja tuo, sanoi hän. Minä en ole koskaan sitä
ymmärtänyt.

-- Sitähän se ei kylläkään ole, sanoin minä hymyillen.

-- Sinähän olet itse sen sanonut, sanoi hän nousten puolittain ylös.

-- Minäkö? En koskaan!

-- No, sinä olet sanonut jotain muuta sitten.

Hän painautui jälleen minun syliini.

-- Minä en muista sitä. Minä tiedän vain, että minä tahtoisin ajatella
samoin kuin sinä, uskoa kuin sinä, olla kuin sinä. Sillä kukaan ei ole
sinun laisesi, ei kukaan mailmassa.

Sellaisiin sanoihin ei osaa kukaan mies vastata. Niitä ei tarvitse
torjua, koskei niitä ole tarkoitettu suitsutusuhriksi itserakkaudelle.
Ne tulevat vain kuin hyväilyinä, kuin mies katsoessaan vaimoaan
sanoisi: "Minulle sinä olet ainoa nainen mailmassa."

Vaimoni jatkoi myöskin keskeytettyään ainoastaan sen verran, että minä
tuskin ehdin sen huomata.

-- Minä en ole varmaankaan koskaan kiittänyt sinua siitä, sanoi hän,
että sinä olet opettanut minut uskomaan samoin kuin sinäkin uskot,
mutta minä olen siitä niin iloinen, että sinä olet sen tehnyt. Sinä
et voi tuntea niinkuin minä tunnen. Sinä et voi koskaan tuntea niin.
Jokainen kuluva päivä tekee minut rikkaammaksi. Joka tunti minun onneni
suurenee ja eheytyy. On niin ihmeellistä ajatella nyt sitä, että minä
kerran, kun olin paljon nuorempi, ikävöitsin saada kuolla päästäkseni
taivaaseen. Mitä minä silloin ajattelin ja mitä minä silloin ikävöin?
Minusta tuntuu, että minä olen sen unohtanut niinkuin ei sitä olisi
koskaan ollutkaan. Ainoa, mikä ennen tuntui toisinaan niin raskaalta,
oli se pelko etten minä koskaan enää saisi nähdä isääni, joka on
kuollut. Mutta nyt minusta tuntuu, etten minä pyydä mitään sen enemmän
kuin saada elää poikien ja sinun kanssasi. Minä en toivoisi olevan
mitään muuta elämää, kun se elämä, jonka minä ja sinä olemme saaneet
elää. Minä tahdon elää sinun kanssasi, kunnes pojat ovat kasvaneet
isoiksi ja menneet mailmaan. Sitten me saamme vanheta yhdessä -- sinä
ja minä -- ja mitään sen enempää minä en osaa ajatellakaan.

-- Etkö sinä usko mitään toisen elämän mahdollisuuttakaan? virkoin minä.

Hän pudisti päätään tarmokkaan ilmeekkäästi.

-- Ei, virkkoi hän. Minä en tahdo mitään enemmän, kuin sen mikä on.
Minä tahdon saada kerran uinua kauniin kukkaiskummun alla. Siinä on
minun kaikkeni ja sitä minä rukoilen Jumalalta joka ilta.

Hän rukoili Jumalaa joka ilta, ja hän ei uskonut kuolematonta elämää
olevan. Minä tiesin sen, ja minä tunsin jälleen kummallisuutta tuossa
hänen omassa arvoituksessaan, joka hänelle oli vain luonnollisin
todellisuus. Minä hivelin hänen olkapäätään osoittaakseni, että minä
olin kuullut ja ymmärtänyt, ja äkkiä siirtyen toiseen asiaan, hän kysyi:

-- Etkö sinä usko mitään muuta?

-- Minä en usko enkä epäile.

Hän toisteli useita kertoja aivan soinnuttomasti minun sanojani, vaikka
hän oli kuullut ne monasti ennenkin, uudisti niitä, ikäänkuin ne
olisivat sisältäneet jotain kerrassaan käsittämätöntä ja virkkoi äkkiä.

-- Sinä olet sitten muuttunut.

-- Minä en usko sitä.

-- Kyllä. Sinä olet. Kuinkas minä muuten voisin uskoa elämän loppuvan
kuolemaan? Senhän sinä olet minulle opettanut. Miks'et sinä nyt tahdo
uskoa niinkuin minäkin?

Hänen sanansa herättivät erään muiston minun sielussani. Minä
näin hänet ja itseni kulkevan kapealla polulla saariston rehevien
koivujen suojassa. Meidän päidemme päällä tuikkivat tuhansina taivaan
kirkkaat tähtöset ja ruohikossa meidän jaloissamme vilkkui himmeänä
valonheijastukset meidän ensimäisen kesäkodimme ikkunoista. Minä olin
vielä kuulevinani niitä sanoja, joita me illan hiljaisuudessa silloin
toisillemme kuiskailimme, sanoja elämästä ja kuolemasta, Jumalasta
ja tulevaisesta elämästä, noita sanoja, jotka imivät vakavuutensa
ja hehkunsa meidän ensi lempemme hurmauksesta. Minä muistan vielä,
että hän tuli syvästi surulliseksi ja muuttui hiljaiseksi, kun hän
istui ajatellen minun vastauksiani, ja kun tämä muisto nyt kiiti
minun sielussani niin valtavan selvänä, jota ei sanoin voi kuvailla,
niin tuntui minusta, ikäänkuin mitä minä silloin olin sanonut,
olisi vaikuttanut aivan toisella tavalla, kuin minä oikeastaan olin
tarkoittanut, ja minä tunsin sydämessäni vihlovaa tuskaa, ikäänkuin
minä olisin tahtomattani tehnyt vaimolleni jotain oikeen pahaa.

Hän keskeytti minut sanoen:

-- Minä en voi käsittää sitä, ettei usko eikä epäilekään. Minun täytyy
vain tyytyä yhteen.

Hän lausui nämä sanat sellaisella äänensävyllä, ikäänkuin hän olisi
rukoillut minua, ettei vastustaa häntä ja minä en sitä myöskään tehnyt.
Minä säilytin vain sielussani tunnelman meidän nuoruudemme valoisalta
saarelta ja ihmettelin, että minä olin koko ajan näkevinäni tähtien
tuiketta koivunlehtien lomitse.

Minun vaimoni oli meidän keskustellessamme noussut ylös ja seisoi taas
tuon pienen vuoteen vieressä. Keskustelumme kestäessä hän oli huomannut
pojan liikkuvan. Hän nosti hänet ylös, otti käsivarsilleen sellaisella
turvaavalla ja suojelevalla tavalla, kuin vain äidit voivat tehdä ja
laski hänet rinnoilleen. Hänen kasvonsa säteilivät, kun hän näki ja
tunsi pojan imevän maitoaan niin kertomattomalla, vienolla tyyneydellä,
josta yhteenkuuluvaisuudentunne äidin ja lapsen välillä pulppuaa.

Mistä me olimme äsken puhuneet ja mitä minä nyt näin, sulautui niin
omituisella tavalla yhtenäisyydeksi minun tunteissani, ja minä muistin
ne sanat, jotka aluksi antoivat aiheen meidän lyhyeen keskusteluumme.
Minä istuin kauvan ajatellen, mitä minä olisin tahtonut sanoa. Minä
ajattelin noita julmia sanoja: "Kirottu olkoon maa sinun tähtesi" ja
tuota lisäystä maa raukalle: "orjantappuroita ja ohdakkeita olet sinä
kasvava." Minun tunteeni siitä, mitä minä omasin ja näin, olivat niin
valtavia, että minä pelkäsin alkaa puhua senvuoksi, ettei minun sanani
uupuisi kyyneliin, ja samalla kertaa minä koetin pidättää ajatuksiani
muodostumasta sanoiksi, jotta en näyttäytyisi vaimolleni kiihkoilijana.

Lopulta minä otin raamatun käteeni ja panin sen syrjään. -- Sinä olet
oikeassa, sanoin minä. Ja nuo kovat sanat sisältävät vääryyden. Siellä
pitäisi olla: Siunattu olkoon maa sinun tähtesi. Viinirypäleitä ja
ruusuja se kasvakoon.

Ja sen sanottuani minä polvistuin nojaten otsani vaimooni ja lapseeni.
Mutta sillä kädellään, joka oli hänellä vapaana, hän silitteli minun
hiuksiani.

Oi! Me olimme silloin nuoria, nuoria ja hyvin onnellisia.



II.


Tähän saakka minä en ole maininnut vaimoni nimeä ja minun on vieläkin
vaikea tehdä sitä. Ajatuksissani minä nimitän häntä toisinaan
Mignoniksi, senvuoksi, että tämä nimi on ainoa, jossa minä voin kuvata
hänet itsensä sellaiseksi, jollaisena hän tuli ja meni. Tiedänkö
minä sitten muuten, josko minä nyt kuvailen häntä itseään tai sitä
muistoa, jonka hän jätti? Eikö hän sisimmäiseltä olemukseltaan ole
juuri sellainen, joka jäi jälelle hänestä, kun kaikki ulkonainen ja
satunnainen haihtui? Onko se mahdollista, että se, mitä usea kutsuu
ihannoimiseksi, oikeastaan onkin sen sisäistä luonteen yhtäläisyyttä,
sitä, joka kerran siinä mailmassa, johon ei yksikään ihmissilmä kanna,
muuttuu meidän todelliseksi, kaikille näkyväksi minuudeksemme.

Hän oli lyhytkasvuinen ja hento, kun minä ensi kerran hänet näin
ja tulin kadulla kaasulyhdyn valossa ohimennen hänelle esitetyksi.
Hänet jätettyäni jäi minulle muisto hänen ihmeellisen suurista
ja syvistä silmistään. Muuten minä muistin ainoastaan hänen
mustan nahkakaulustansa, hänen pitkät, mustat käsineensä ja hänen
kädenpuristuksensa, joka jätti minuun pikaisesti niin voimakkaan,
suoran, valppaan ja rehellisen vaikutuksen hänestä. Muuten minä muistin
hänen piirteensä niin huonosti, että minä pari päivää myöhemmin kuljin
kadulla hänen ohitsensa tuntematta häntä. Ja kuitenkaan eivät nuo
silmät koskaan suoneet minulle rauhaa, ne olivat alinomaan palanneet
minun mielikuviini säteilevinä ja surullisina, kätkien kiiltoonsa
kummaista elämänhalua ja hartautta. Jos koskaan silmät ovat kuvastaneet
sielua, niin hänen silmänsä tekivät sen.

Ajatellessani kaikkea sitä, miten minun vaimoni osasi aina minua
virkistää, minä tiedän, ettei kukaan muu olisi minun kirjavien
elonvuosieni vieriessä voinut opettaa minua säilyttämään uskonnollista
tunnettani niinkuin hän teki. Minä en luule koskaan kuulleeni hänen
mainitsevan sanaa uskonto, ja hänet olisi ehkä hyvin voinut narrata
sekottamaan Abrahami apostoli Paavaliin. Mutta kaikki, mitä hän
ajatuksillaan tai tunteillaan käsitti, muuttui eriskummallisella
tavalla hänelle pyhäksi. Hänen olentonsa oli hellyys, ja se elämä,
jota hän tahtoi elää, oli juhla, juhla, jossa hänen elämän arvon- ja
pyhyydentunteensa ei voinut sietää mitään rumentavaa. Mutta kaikki,
joka eli valtavana hänen sielussaan, oli samalla kertaa haurasta ja
murtuvaa. Hänen sielunsa syvyydessä oli pyhäkkö eheydenjumalalle,
joka ei sietänyt elämää senvuoksi, että se näytti olevan itse elämää
korkeammalla.

Me olimme olleet monta vuotta naimisissa, kun hän kerran sanoi
minulle äkkiä, odottamatta ja ilman vähintäkään aihetta, joten hänen
voimakkaimmat tunteensa aina pulpahtivat: -- Sinä et saa koskaan, et
koskaan antaa minun tuntea minkään muuttuvan minun ja sinun välillä
vanhaksi ja totutuksi. Sinä päivänä, jolloin se tapahtuu, tahdon minä
kuolla.

Kuinka moni nainen on sanonut samoin ja kuinka moni on elänyt ja
jälestäpäin hymyillyt omille sanoilleen! Minä kuulin kerran naisesta,
joka sanoi miehelleen:

-- Etkö usko sitä, että mitä kaikki naiset sanovat, voi löytyä vain
harvoja, jotka tuntevat?

Minä muistan tämän pujahtaneen minun mieleeni vaimoni sanojen mukana,
ja että minä hänen sanojensa totuuden tuntien ainoastaan puristin hänen
kättään vastaukseksi niihin. Minä ymmärsin, että mitä hän oli sanonut,
oli hänen syvin vakaumuksensa ja minä tiesin, ettei sitä sopinut sanoa
tunteellisuudeksi. Mutta minä näin hänen odottavan minun vastaustani,
joka ilmaisisi hänelle jotain, ja senvuoksi minä sanoin:

-- Etkö sinä usko minkään voivan tulla vanhaksi ja totutuksi
kadottamatta kumminkaan ilon ja pyhyyden voimaansa?

Hän katsoi minua suurilla silmillään, ikäänkuin olisi tahtonut katsoa
minun sieluni pohjaan. Sitten tuli hän minun luokseni ja suuteli minua,
ja minä huomasin, miten hänen silmänsä olivat kosteat, jolloin minä
tunsin, kuinka hänen olentonsa vain suurena hellyytenä painautui minuun.

-- Salli sen sitten muuttua vanhaksi ja totutuksi, sanoi hän. Minä
ikävöin sen muuttuvan sellaiseksi.

Sitten ei lausuttu sanaakaan enempi. Mutta minä näin hänen koko päivän
liikkuvan ikäänkuin hillityn hiljaa pyhässä juhlassa. Päivällisten
jälkeen hän oli ulkona puutarhassa ja minä kuulin ikkunastani
hänen laulavan siellä yksinään, hän lauloi niin täyteläisellä,
puhdassointuisella äänellä.

Hetken perästä hän tuli sisälle kedonkukkaisista taidokkaasti sidottu
kukkaisvihko kädessään, johon kesän kukkaisrikkaus oli sommiteltu kuin
sävelet lauluun. Hän asetti sen hiljaa hymyillen sanaakaan sanomatta
minun pöydälleni, jottei häiritsisi minua. Sitten hän istuutui edemmäs
huoneeseen, ja kun minä kirjoitin, kohotin minä toisinaan katseeni vain
saadakseni nähdä häntä. Ilta-aurinko värjäili hänen tummia kiharoitaan
ja leikki monivärisinä vivahduksina hänen kasvoillaan, jotka alinomaan
muuttuivat eivätkä koskaan saaneet säilyttää entisiä ilmeitään.



III.


Sitä aikaa ei tullutkaan koskaan, että mitään olisi meidän välillämme
vanhentunut ja muuttunut totutuksi.

Minä tiedän lausuvani suuria sanoja. Mutta se on totta. Ja senvuoksi
minä voin vielä sanoa: Siunattu olkoon elämä, ja mitä elämä antoi!
Kaikki siunaavat elämää siitä, mitä se otti, sitä minä en voi.

Mutta sen sijaan tapahtui meille, että suru tuli meidän kotiimme, ja
minä ymmärrän nyt, että se olisi voinut erottaa meidät toisistamme
siksi, etten minä jaksanut surra niinkuin hän. Minä tiedän
sydämellisimmällä kiidollisuudella, ettei niin kuitenkaan koskaan
käynyt. Ja kumminkin -- ihmiset olivat sen kestäneet, se oli onnistunut.

Kuinka aikasin minä sen näin, minä en vielä tiedä. Mutta minä tiedän,
että tunnelma siitä on niin syvästi sulautunut yhteen minun muistoihini
vaimostani, etten minä enää tunne voivani ymmärtää, että minä olisin
hänet joskus nähnyt yksinomaan nuoruuden ja onnen valossa. Hän oli
nimittäin niin aikaisin sairaloinen, niin, minä en ollut koskaan
häntä tuntenut ennen kuin hänessä jo kyti taudin siemen. Kuinka se
silloin menikään niin, että minä aina viimeisiin, ikäviin aikoihin
saakka voin unohtaa, että hänen terveytensä oli heikko ja tuon
taudinsiemenen, joka oli, jonka täytyi kehittyä tai hävitä? Minähän
tiesin varsin hyvin, ettei se hävinnyt. Ja kumminkaan minä en koskaan
oppinut näkemään hänen elämäänsä kerrassaan toisessa merkityksessä
kuin vain tavallisella tiellään, joka veikin häntä kuolemaa kohden.
Enkö kuunnellut niitä enteitä, jotka kuiskaillen tulivat? Tekeytyinkö
minä kuuroksi ja sokeaksi niille aavistuksille, jotka leimahtelivat
minussa kuin valkianvaara uhaten minun onneni kotia, jonka minä uskoin
olevan muurattu niin lujasti? Minä en tiedä, jos olikin niin. Mutta
minä tiedän naimisiin mennessäni olleeni niin nuori, että minä uskoin
rakkauden olevan lääkkeen kaikkia mailman onnettomuuksia vastaan, ja
kun minä näin Elsan kasvoilla onnen loisteen meidän mennessä metsään
ja merelle, ja kun minä näin hänen kevätauringossa ahavoituvan ja
kesäaaltojen huuhtelevan hänen valkoisia jäseniään, niin silloin minä
unohdin, että onnettomuuskin voisi tulla, ja minä ajattelin sen, mitä
minä olin vaaraksi uskonut, olevan vain luulottelua. Oi, minä totuin
lopuksi niin unohtamisentaitoon, etten minä enää tahtonut uinailla
terveydestä ja pitkästä iästä, sitten kuin Elsakin oli ollut niin
lähellä kuolemaa, että hän oli ainoastaan jollain ihmeellisellä tavalla
siitä pelastunut, ja kulki nyt kantaen ruumiissaan leikkausveitsen
jälkiä kätkeytyneinä vaatteiden alle, aina tuskien vaanimana eikä
koskaan vapaana niistä, unohtaen ne vain tekemällä itselleen väkivaltaa
lahjoittaakseen iloa ja elämän juhlan meille, lapsille ja minulle,
joita hän rakasti.

Mutta minä muistan kumminkin, kuinka aikasin minä näin siinä jotain,
jota vastaan meidän avioliittomme oli vaihtelevassa taistelussa
voidakseen unohtaa sen. Minä näin sen hänen kasvoistaan, kun hän
istui yksin ja uskoi, ettei kukaan nähnyt häntä, ja alussa minä
uskottelin itselleni kun minä sen näin, että jotain oli murtunut meidän
välillämme. Minä tapasin kysyä häneltä siitä ja on vaikea sanoa, josko
se oli minun rakkauteni tai minun itserakkauteni, joka sai minut
uskomaan, ettei mikään muu kuin se, joka koski minua itseänikin,
voisi häiritä hänen onneaan. Minä näin hänen sanomattomasti kärsivän
minun kysymyksistäni, mutta minä kyselin kumminkin, ja sellaisissa
tilaisuuksissa hänen hymynsä voi saada sellaisen ilmeen, ikäänkuin
hänen sielunsa olisi ollut kaukana poissa, ilmeen, joka vieläkin kiusaa
minua sitä muistaessani, senvuoksi, että minä taistelin vuosikausia
lakkaamatta voittaakseni tuon ilmeen, mutta joka lopuksi sai vallan ja
voitti minut.

-- Älä kysele minulta, sanoi hän kerran. Minä en tiedä itsekään, mitä
se on. Minä tiedän vain, ettei yksikään ihminen voi sitä ymmärtää.

Mihin hän silloin heitti katseen, kuuluu tuohon tuntemattomaan, josta
kaikki voivat kysyä, mutta johon ei kukaan saa vastausta. Mutta
kuinkas minä olisin sitä silloin voinut ymmärtää? Meidän elämämme
oli onnellista meidän päivämme iloisia, meidän poikamme kasvoivat ja
täyttivät kodimme iloisella melullaan. Ja eikä Elsa ollut koskaan
hellempi minulle, kuin, kun minä olin antanut arvoa noille hiljaisille
surun hetkille, joita minä olisin aivan hyvällä syyllä voinut sanoa
aiheettomiksi, jos ei niihin olisi ollut muita syitä, kuin ne, jotka
ihmiset voivat pukea sanoihin.



IV.


Tähän aikaan meidän poikamme olivat jo kasvaneet suuriksi miehiksi.
Olof oli jo alkanut käydä koulua eikä Svantekaan ollut kaukana, ennen
kuin hän myöskin saisi alkaa jyrsimään tiedonpuun kuivia pähkinöitä.

Tähän aikaan alkoivat ensikerran nuo tummat hetket käydä minun
vaimolleni ylivoimaisiksi ja useimmin kuin kerran minä näin itkun
jälkiä hänen kasvoillaan. Hän vältteli minua rauhallisella tavallaan
ja hän teki sen siksi, jotten minä sellaisista tapauksista saisi aihetta
alkaa kysellä häneltä. Minä en voi koskaan unohtaa sitä tuskaa, joka
minut tähän aikaan kokonaan valtasi. Se tuli hiipien yöllä, kun minä
istuin yksinäni kirjoituspöydän ääressä, ja otti minut kokonaan julmaan
valtaansa. Se seurasi minua, kun minä menin sisälle laskeutuakseni
levolle, ja se istui pimeässä vuoteeni reunalla, kun minä makasin
valveillani kuunnellen vaimoni hengitystä kuullakseni, josko hän nukkui.

Meidän välimme muuttui niin hiljaiseksi, niin kummallisen hiljaiseksi.
Me voimme mennä vierashuoneeseemme ja sytyttää lampun, ja siellä me
voimme istua sanaakaan sanomatta ja tuntea hiljaisuuden kasvavan kuin
seinäksi meidän välillemme, seinäksi, jota ei ollut kukaan rakentanut,
mutta jota ei kukaan kuitenkaan voinut repiä rikki. Ja jos meidän
kätemme etsivät toisiaan, niin etsivät ne vain siksi, että meidän
täytyi tehdä niin eikä kumpikaan meistä voinut sietää olla erillään
toisistamme, vaikka me kumpikin tunsimme suhteemme niin kummalliseksi.

Sitten tulivat pojat sisään sanomaan hyvää yötä. Me suutelimme molemmat
heitä ja me katsoimme heidän jälkeensä, kun he olivat menneet. Mutta
emme vaihtaneet sanaakaan, ja kun minä käänsin pääni takaisin sille
sivulle, jossa minun vaimoni istui, niin minä tunsin hänen itkevän,
mutta minä en kuullut sitä. Me emme olisi voineet mitenkään olla sen
onnettomampia, jos toisella meistä tai molemmillakin olisi ollut musta
salaisuus kätkettävänä. Ja kuitenkin me tiesimme molemmat, ettei
sellaista ollut kummallakaan.

-- Oletko sinä onneton minun kanssani, Elsa? kysyin minä.

Ja vastaukseksi minä kuulin hänen nyyhkyttävän kuin suurimmassa
tuskassa:

-- Jos ei minulla olisi sinua, niin luuletko sinä, että minä silloin
voisin elää?



V.


Kuinka kauvan tätä aikaa kesti, sitä minä en varmasti muista. Minä
tiedän vain muistavani sitä kuin pitkää, hirmuista lumetonta talvea,
pitkänä, mustana viivana meidän elämässämme, joka näyttää minusta
tyhjältä ja ajatuksettomalta. Jälestäpäin minä olen nähnyt kuoleman
tempaavan rakkaimpani, minkä minä omistin, minun sylistäni, minä olen
nähnyt ystävieni kuolevan, minä olen tuntenut yksinäisyyttä kaikessa,
minkä edestä minä olisin tahtonut henkisesti kuolla tai elää. Mutta
mitään tuohon talveen verrattavaa minä en ole koskaan elänyt, siksi,
että minä silloin uskoin Elsan olevan minulta pois menemäisillään, ja
siksi, että tämä ajatus oli pahempi kuin mikään, jota muut ihmiset
olisivat voineet minulle aiheuttaa tai mitään pahempaa yleensä minulle
ei olisi voinut elämässä tapahtua.

Tämä aika oli niin katkera siksi, että minä silloin ainoan kerran
elämässäni olin kovasydäminen häntä kohtaan, ja minä muutuin senvuoksi
kovasydämiseksi, etten minä parempaa ymmärtänyt. Minä päätin sulkeutua
itseeni niinkuin hänkin oli tehnyt, sillä minä olin mieliharmin
vallassa; lopulta suuttumus puhkesi ääneensä ja kovia sanoja vapisi
ilmassa meidän ympärillämme.

Minä huomasin hänet eräänä päivänä kyynelissä, ja minä sanoin
sellaisella äänensävyllä, joka ei enää ollut minun:

-- Kuinka kauvan sinä luulet minun tätä kestävän?

Samassa silmänräpäyksessä, kuin minä olin sen sanonut, minä kaduin
sanojani ja minä en unohda koskaan sitä pelon ilmettä, joka kerrassaan
jäykisti hänen kasvonsa.

-- Mitä sinä tarkoitat? kysyi hän.

-- Mitä sanoinkin.

Ikäänkuin pahahenki olisi puhunut minun suustani, ja minä en voinut
sitä hillitä. Kaikki, mitä minä olen kärsinyt, kohosi minun sieluuni
ikäänkuin se olisi tahtonut minut tukehduttaa, ja minä tunsin ikäänkuin
voitonriemua, että minä olin tehnyt vaimolleni niin paljon pahaa.

-- Mene sitten, sanoi hän, jätä minut. Miksi sinä olet koskaan
tullutkaan minun luokseni?

Hän ei itkenyt, kun hän meni. Mutta kesken vihaani minä tunsin
ajattelemattomissa sanoissani valmistaneeni hänelle niin suurta tuskaa,
etten minä itse koskaan ollut tuntenut tai tulisi koskaan tuntemaankaan
sellaista. Mutta minä pudistin itsestäni tämän ajatuksen ja turvauduin
siihen loukattuun ylpeyteen, joka ei suinkaan tee ihmistä kykeneväksi
torjumaan onnettomuutta, vaan antaa mietittäväksi kenen syy se on.

-- Hänen syynsähän se on, sanoin minä itselleni, jos meidän onnemme
murtui. Mitä minä olen tehnyt, jotta hänen tarvitsisi olla onneton
ja kiusata minua, ettei sano minulle syytä? Hän ei rakasta minua
kauvemmin. Sellaistahan se on elämän kulku. Kaunis tulee rumennetuksi.
Se, joka on onnellinen, ei saa olla sitä kauvemmin.

Tällaisten ajatusten taakse minä kätkin todelliset tunteeni, joita
hän oli aina täydentänyt. Minä luulin olevani oikeutettu suuttumaan,
ja minä katsoin sen, mitä minä olin sanonut, saaneen vielä kovemman
vastauksen kuin itse sanat olisivat ansainneet.

Se oli satu Paratiisin päivistä, jotka olivat jo ohi.



VI.


Tämä aika oli ainoa, jolloin meidän onnemme todellakin oli voinut
murtua, ja minä uskon, että me molemmat tunsimme sen yhtä voimakkaasti,
ikäänkuin turmelevat voimat olisivat vimmatusti taistelleet meidän
elämästämme. Kokonainen päivä kului, jolloin emme vaihtaneet sanaakaan
keskenämme. Mutta illalla, kun meidän olisi ollut mentävä levolle,
vaivuimme me toistemme syliin ja itkimme voimatta sanaakaan puhua.

Tämän jälkeen muuttui kaikki entiselleen. Mutta se kysymys, joka minua
poltti: "Mitä se on? mitä se voi olla?" oli ja jäi vastausta vaille.
Kuitenkin minä olin rauhallisempi tuntiessani tuskaa kertomattomista
ajatuksistani ja odotin samalla kertaa ikäänkuin ratkaisua niille.

Kaksi päivää tämän jälkeen minä löysin seuraavan kirjeen pöydältäni.

Minä muistan avanneeni sen tuskaisella tunteella, ikäänkuin tämä paperi
olisi voinut paljastaa minulle jonkun salaisuuden, jolla olisi voimaa
murtaa koko minun elämäni. Mutta samalla kertaa minua poltteli halu
saada vastaus kysymykseeni: "Miksei hän ole onnellinen? Voiko samalla
kertaa olla onnellinen ja onneton?"

Kirje kuului näin:

    Minun oma rakkaani!

    Että minä ja sinä olemme voineet vaihtaa sellaisia sanoja! Se
    on mahdollista vain, että se on tapahtunut! Minusta tuntui se
    ensin ikäänkuin aurinko olisi sammunut ja minä en koskaan enää
    saisi nähdä päivän valoa. Ja minä mietein ja mietein, kuinka minä
    voisin saada sinut jälleen hyväksi minua kohtaan ja kuinka tuo
    kaikki voisi hävitä, niinkuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan.

    Mutta minä näin sitten, että sinä olit kumminkin minulle hyvä
    sydämestäsi, vaikkei se siltä näyttänytkään, ja minä aloin
    ymmärtää, ettet sinä koskaan voinut muuttua toisenlaiseksi, että
    se oli vain tuo, etten minä voinut vastata sinun kysymyksiisi,
    joka sai sinut murtumaan ja katkeroitumaan ja siksi sinä löit
    sokeasti tietämättä, että sinä voit saattaa minulle niin kipeitä
    tuskia kuin sinä teit. Minä en tiedä nytkään, mitä minä sinulle
    vastaisin, mutta sinä et saa ihmetellä, että minä kirjoitan
    sinulle. Minä teen sen siksi, että jos minä koettaisin tästä
    puhua sinulle, niin minä en koskaan voisi sanoa puoleksikaan,
    mitä minä tahtoisin.

    Minulla olisi niin paljon sanottavaa, Georg, niin paljon, jota en
    minä koskaan saa sanotuksi, ei sinulle eikä kenellekään muulle
    siksi, että minä tiedän, etten minä koskaan voi sitä sanoa. Minä
    olen aina ollut sellainen, Georg, ja minä tulen myöskin aina
    olemaan sellainen.

    Toisinaan, kun minä ajattelen minkälainen sinä olet minua
    kohtaan, puhut kaikki etkä salaa vähääkään sydämeesi, silloin
    tuntuu minusta, että minä olen vain kaiku sinusta, minä olen niin
    köyhä, ettei minulla ole mitään antaa sinulle takaisin. Ja kun
    sinä olet sanonut minulle, ettei se ole niin, silloin minä olen
    tuntenut itseni niin onnelliseksi, Georg, niin onnelliseksi ja
    rikkaaksi. Ja minä tiedän antaneeni sinulle kaikki, mitä minä
    voin antaa ja kaikki, mitä minulla on antaa.

    Mutta kun sinä näet minun istuvan tuijottaen omaan sieluuni,
    kuten sinä tapaat sanoa, niin silloin sinä saat tietää, etten
    minä tee mitään muuta kuin mitä minä aina olen tehnyt, kaikkein
    onnellisempana ollessanikin, paljon ennen, kuin sinä tunsitkaan
    minua ja ennen kuin minun todellinen elämäni alkoikaan. Ja jos
    minä itken, älä luule, että minä olen onneton. Se, jota minä
    silloin ajattelen ei tee minua onnettomaksi. On vain jotain,
    jota minun täytyy toisinaan ajatella siksi, että minä tiedän sen
    tulevan ja siksi, että minä aina sen tiedän.

    Mutta älä kysy minulta enempi siitä, sillä minä en kumminkaan
    voi vastata sinulle. Jospa minä voisinkin, oi, jospa minä
    voisin, silloinhan kuivuisi minun kyyneleeni itsestään. Ehkei
    se ole mitään, ehkä se johtuu vain siitä, että minä olen liian
    onnellinen.

    Mutta minä tahdon, että sinä uskot minua, kun minä sanon sinulle,
    ettei sinun tarvitse peljätä olevan mitään salaista ja kätkettyä
    minun sielussani, jota minä kätken ja säilyttäisin salassa siksi,
    ettet sinä voisi saada sitä nähdä. Se on vain sitä, etten minä
    voi. Älä pyydä minua puhumaan, rakasta vain minua sellaisena kuin
    minä olen. Pidä minusta kuin pienestä tytöstä ja ystävästäsi,
    joka ei pyydä enempää kuin saada kulkea sinun rinnallasi niin
    kauvan kuin Jumala sallii minun saada elää ja sitten saada kuolla
    ja uinua rauhassa kaikkien muitten paitsi ei sinun unohtamana.
    Sillä älä sinä unohda minua koskaan ja se on se ainoa kuolematon
    elämä, jota minä pyydän.

    Mutta minä toivon toisinaan jotain. Ja se on, että sinä ja minä
    olisimme vanhoja ja harmajahapsisia ja että meidän lapsemme
    olisivat oikeen vanhoja. Minä olen niin paljon äiti, että minä
    toivoisin meidän poikiemme olevan täysikasvusia, ja minä saisin
    mennä heidän koteihinsa ja hoitaa pienokaisia, ottaa pienokaisia,
    oikeen pieniä ja avuttomia lapsia käsivarsilleni, ja nähdä,
    että minä elän hieman niissäkin. Minun poikani ovat niin isoja
    nyt ja kohta he eivät enää tarvitse minua. Mutta se olisi niin
    hyvä olla vanha ja vaeltaa yhdessä sinun kanssasi odottaen sitä
    päivää, jolloin tuo suuri rauha tulisi. Minusta tuntuu, että minä
    rakastaisin sinua moninverroin enemmän, jos sinä olisit vanha
    ja harmajahapsinen eikä kukaan voisi katsoa sinua samallaisilla
    silmillä kuin minä, ja minä saisin istua ajatellen, ettei kukaan
    ole paremmin sinua omistanut kuin minä ja siksi ei kukaan oikein
    tietäisi kuka sinä olit.

    Nyt minä olen sanonut sinulle niin paljon, ja sitä, jota sinä
    olet minun pyytänyt sanomaan, en minä ole kumminkaan sanonut.
    Mutta älä ajattele sitä, Georg, ajattele vain, että minä rakastan
    sinua nyt niinkuin aina olen tehnyt, ja että se, jota minä nyt
    tunnen sinulle, on suurempaa kuin koskaan sanoilla voidaan
    ilmaista, enempi kuin sinä koskaan itsekään olet tiennyt. Sillä
    sinun luonasi ja täällä on minun paikkani, ja minulla on kaikki,
    mitä kellään naisella on ollut tai koskaan voi saavuttaa, niin
    hän ei koskaan tulisi niin onnelliseksi kuin minä olen nyt. Älä
    luule toisin, sillä silloin sinä teet minut onnettomaksi kuin
    sinä voit uskoa tai aavistaakaan.

    Sinun vaimosi.



VII.


Minä istuin kauvan pitäen tätä kirjettä kädessäni, ja se hellyyden
laine, joka kumpusi minua vastaan, oli niin voimakas, että se
tukehdutti kaikki kysymykset ja houkutteli minut kulkemaan ympäri
tutussa ympäristössäni, jossa ei mikään näyttänyt muuttuneen, ja ei
myöskään ollut mitään, sellaisella tunteella ikäänkuin minä olisin
ollut paljon enemmän kuin satujenprinssi, joka länsituulen siivillä oli
saavuttanut Onnenautuuden saaren.

Minä olin kysynyt, miksi minun vaimoni näytti niin muuttuneen, ja minä
en ollut saanut mitään vastausta siihen. Minä olin vain saanut uuden
todistuksen hänen hellyydestään, ja rakkaushan on aina sellainen, ettei
se välitä mistään muusta kuin itsestään, ja kaikki kysymykset, jotka se
sen ohessa asettaa, eivät tarkoita mitään muuta kuin varmuutta, jota
ilman se ei itsekään voi olla olemassa. Siksi tuo pieni kirje ratkaisi
meille kaikki, vaikkei se selittänyt mitään, ja mykän kiitollisuuden
valtaamana minä menin kirjeen luettuani vaimoni luo onnellisena, että
minä voin kokonaan luottaa häneen.

Me emme puhuneet myöskään paljon tästä kirjeestä, mutta me kumpanenkin
tunsimme huojennusta siitä, että se oli tullut kirjoitetuksi, ja illoin
me istuimme kauvan valveilla, kun lapset jo olivat menneet nukkumaan.
Minä muistan, kuinka hän lauloi tähän aikaan, lauloi, ikäänkuin hän ei
olisi koskaan laulanut kellekään muille kuin minulle. Ja minä istuin
antaen sävelten hyväillä sieluani, kun minä itsekseni ihmettelin,
kuinka se oli mahdollista, että apeamielisyys oli hiipinyt meidänkin
välillemme.

Kuinka päivät menivät, sitä minä en tiedä. Minä en huomannut, että
ne olivat tulleet pitemmiksi, että lumi valui katolta vetenä ja että
Humlegården puut olivat alkaneet tulla silmuille. Minä kaipasin pian,
ettei talvea kestänyt kauvemmin, kun lamppu voitiin sammuttaa aikasin ja
kevätillat alkoivat.

-- Oletko sinä huomannut, sanoi minun vaimoni eräänä aamuna, että minä
olen nyt iloisempi kuin ennen, ja etten minä koskaan enää itke?

Minä olin sen huomannut.

Mutta ihminen on epäkiitollinen, kun on välttynyt vaarasta, ja
hänen huomaamattaan minä olin sitä ajattelematta nauttinut hänen
muutoksestaan.

-- Sinä ehkä itket sen sijaan, kun ei kukaan näe? vastasin minä.

Ja minä tunsin pistoksen vanhasta epäilyksestäni heräävän itsessäni.

Mutta minun vaimoni ei sitä huomannut. Hän seisoi minun edessäni niin
säteilevänä ja nuorena, ikäänkuin ei pieninkään pilvenhattara olisi
himmentänyt hänen otsaansa. Ja hänen huulillaan leikki hymy, jonka minä
tunsin ennen nähneeni. Minä en vain voinut muistaa milloin.

-- Minä en enää itke, sanoi hän. Ja hänen äänessään oli melkein
ärsyttävä sointu, kun hän lisäsi:

-- Se on myöskin minun salaisuuteni.

Minä seurasin hänen ääntään ymmärtämättä hänen sanojaan. Minä olin
iloinen ja onnellinen tuntiessani elämän jälleen hymyilevän ja suovan
meille iloa.

Koko tämä aikakausi ei jättänyt mitään muuta jälkeä meidän
yhteiselämäämme, kun että se muuttui sydämellisemmäksi ja ikäänkuin
varovaisemmaksi kuin koskaan ennen. Minä en voi enää sanoa, millä
tavalla minä koettaisin itselleni selittää tuota ihmeellistä,
onnellisen avioliiton välitapausta. Varmaa on, etten minä silloin
voinut vähääkään aavistaa siihen kätkeytyvää tulevaisuuden surullisen
tragedian siementä.



VIII.


Vaikka hän ylpeydellä sanoi itseään kahden pojan äidiksi, oli Elsa
kumminkin vielä nuori, ja kun hän miehensä käsipuolessa käveli alas
Strandvägelle, olivat hänen askeleensa joustavia, ja hän painautui
kävellessään lähelle miestään sellaisella liikkeellä, joka osoitti,
että, jos joku painoi alas tuota kaunista päätä, niin sitä eivät
ainakaan elonvuodet tehneet.

Se oli muuan noista Tukholman vaarallisista kevätilloista, jolloin
aurinko heittää lämpymiä säteitään vasta silmuille puhjenneitten
puitten yli, jolloin ihmisiä vilisee kaduilla ikäänkuin silmiä
hivelevässä leikissä, jolloin puistoravintolat viekottelevat vanhoja
aviopareja leikkimään vastanaineiden tai kihloissa olevien viehkeää
osaa, jolloin taivas on sininen ja jääpalaset tanssivat virtaa alas
ja jolloin talvi näyttää paenneen niin kauvas, ikäänkuin se ei enää
koskaan palaisikaan ja kevät lupaa sellaista kesää, jommoista kukaan ei
ole koskaan elänyt.

Oli eräs sellainen ilta, jolloin Elsa viekotteli miehensä kävelylle
aina Djurgårdsbrunnille saakka, houkutteli hänet telefonoimaan siitä
kotia ja tarjoamaan sitten pienen illallisen eräässä ulkoravintolan
pitkähkössä huoneessa, jonka valkoiset uutimet antoivat sille
viehätyksensä ja josta sai nähdä nuorteaan vihantaan pukeutuneiden
puiden yli, joitten oksien lomitse ilta-aurinko paistoi pitkien
varjojen väleissä.

Tämä oli yksi meidän suosituimmista huveistamme, ja mitä harvemmin me
lasten kasvettua suuremmiksi tahdoimme antautua sille ja jättää heidät
yksin kotia, sitä enemmän me nauteimme tällaisesta illasta, joka toi
mukanaan niin paljon iloisuutta ja sellaista hurmaa, joka on nuoruuden
jokapäiväistä ruokaa ja vuosien kuluessa muuttuu vain juhlahetkiksi,
jotka niin huolella tahtoo kätkeä muistiinsa.

Juuri tästä illasta minä myöskin muistan Elsaa niin hyvin.

Iloisena ja hyvillään sohvan kulmaan kyyristyneenä hän istui nauttien
vitkalleen viimeisestä samppanjalasistaan. Hän muistutti siinä kissan
pentua, joka odottaa hyväilyjä tai leikkitoveria. Ja minä istuin häntä
vastapäätä nautinnolla poltellen hyvää sikaaria, antaen katseeni
seurata puiden varjoissa vipajavaa auringonpaistetta. Minä tunsin
itseni onnelliseksi ja tyytyväiseksi, mutta minä olin tehnyt viime
aikoina paljon työtä ja minua melkein häiritsi se, että minun vaimoni
istui ikävöiden minun kokonaan antautuvan hänen mielialansa mukaan.
Sillä hän itse oli vallattomalla tuulella. Hän näytti, ikäänkuin hän
olisi tahtonut juosta ympäri huoneita, leikkiä, riehua ja antaa ottaa
kiinni itseään; hän ikävöitsi jotain uutta, jotain tavatonta, himoitsi
niin tyttömäisesti onnen kuolematonta mielettömyyttä, joka juuri kuului
siihen, jota minä hänessä kaikkein enimmän rakastin. Mutta minä en
voinut tempautua mukaan, vaikka kuinka mielelläni olisin tahtonutkin.
Oli ikäänkuin paha aavistus tai vastustamaton raskasmielisyys olisi
minussa vahtinut estäen minua kokonaan seuraamasta hänen tunteittensa
lentoa. Jälestäpäin voi muistaa sellaista ja voi syyttää itseään siitä,
mitä silloin on laiminlyönyt, kun on rikoksen tehnyt. Minä muistan
vieläkin, että minä silloin ymmärsin hänen mielialaansa, josta sitten
seurasi, että minä tiedän, mitä teitä hänen haaveensa kulkivat.

Hieman pahoillaan siitä, ettei meidän tunteemme, niinkuin tavallisesti,
liikkuneet samassa tahdissa, istui hän hiljaa nauttien viimeisestä
samppanjalasistaan, ja hänen siinä niin istuessaan liukuivat hänen
hourailevat ajatuksensa lempeässä, uinailevassa mielialassa, ja kun
hän katsoi miestään, jonka ohimohiukset jo olivat jokseenkin harmajia,
näki hän ikäänkuin unessa sen päivän, jolloin me monta vuotta sitten
olimme soutaneet eräälle aurinkoiselle saarelle saaristossa, jonka
puitten lomitse meidän ensimäinen, valoisa kesäkotimme häämöitti. Hän
katsoi ja katsoi. Kuva muuttui niin selväksi ja varmaksi, että hän oli
erottavinaan jokaisen pensaan ja jokaisen puun, kaikki, aina hienoimmat
valon ja varjojen vivahduksetkin, kun aurinko heitti säteitään
tuon harmajan rakennuksen pärekaton yli. Hän näki ulapan laajenevan
äärettömään sineen, ja siellä, missä se hyväillen sulki saaren
syliinsä, aallot tuudittelivat kuvastimessaan vaaleiden koivujen,
tummien tammien ja kuusien kuvia, jotka näyttivät vedessä melkein
mustilta.

Kuinka usein hän olikaan kertonut minulle näiden muistojensa
kummallisen selviä kuvia, joka oli hänellä omituista! Minä voin nähdä
hänen uinailunsa paremmin ja selvimpinä nyt, kuin minä silloin näin.

Varmaa on, että hän näki kaikkea tätä kunnes hänen haaveileva
mielialansa hävisi ja minä huomasin kuumien kyyneleiden vierivän hänen
silmistään. Äkkinäisellä liikkeellä hän tyhjensi viimesen lasistaan ja
solahtaen sohvalta hän painoi päänsä minun polviini.

Ikäänkuin hänen tunteensa olisivat samassa vallanneet minutkin
tai ikäänkuin meidän ajatuksemme olisivat yhtyneet toisiinsa
menneisyydessä, jolloin elämän onnen unelmat hyväilivät meitä molempia,
valtasi minutkin kerrassaan toisellainen mieliala, kuin minulla äsken
oli ollut ja siinä minä hiljaa laskin käsivarteni hänen kaulalleen ja
kysyin hyväillen hänen poskeaan:

-- Mitä sinä ajattelet?

-- Minä ajattelen meidän ensimäistä kesäämme.

Samassa silmänräpäyksessä minusta tuntui kuin minäkin olisin ajatellut
sitä samaa. Minun väsymykseni hävisi kuin tuulen viemänä ja minä
kohotin liikutettuna hänen päätään ja suutelin häntä huulille.

Ja samassa istui Elsakin nyt suorana.

Uuden ja tavattoman halu, joka mursi jokapäiväisen yksitoikkoisuuden,
sekoittui hetkeksi menneisyyden muistoihin, ja hän sanoi sellaisella
äänensävyllä, jota ei voi vastustaa:

-- Minä tahdon mennä sinne, Georg! Minä tahdon matkustaa sinne!

Samassa minä tunsin muuttuneeni todellisuuteen. Minun mielialani
ehkä oli kerrassaan samallainen kuin vaimonikin. Mutta minä tunsin
samalla kertaa odottavan pettymyksen kummallista tunnetta, joka
kohoutuu sieluumme ja hillitsee elämän jännittävimmällä hetkellä
meidän haaveitamme. Minä peräydyin kutsumasta nuoruutta eloon,
ikäänkuin minä olisin peljännyt sen sijaan kohtaavani tuskaa, jota
minä tahdoin väistää mistä hinnasta tahansa. Minä tunsin olevani niin
varma aavistuksestani, että tuo vaimoni viaton ehdotus, pieni matka
saaristoon, sille paikalle, jossa minä tunsin jokaisen lahden, jokaisen
salmen, niin jopa kivetkin ulapan pohjassa, näytti minusta sisältävän
jotain niin tärkeää ja ratkaisevaa, että minun täytyi tarkkaan harkita,
ennenkuin minä voin tehdä niin turmiollista päätöstä. Mutta samalla
kertaa minä näin pelkän ajatuksenkin siitä täyttävän vaimoni niin
suurella ihastuksella, etten minä voinut kieltää. Siksi minä myönsinkin
ja suljin hänet syliini kätkeäkseni omaa mielipahaani.

Mutta meidän kulkiessamme kotia uhkui koko Elsan olento nuoruuden
eloisuutta. Hän ei ollut huomannut vähääkään sitä, mitä minä
todellisuudessa tunsin. Ikäänkuin hän olisi kulkenut suurinta onneaan
kohti, niin loistivat hänen ilmeensä heijastaen sitä eloisaa tunnetta,
jossa hän yhdisti menneisyyden nykyisyyteen. Ja minussa liikkui niin
tuskainen tunne ajatellessani, että minun pahat aavistukseni kumminkin
toteutuisi, etten minä voinut hillitä ajatuksiani.

-- Oletko sinä varma siitä, että matkamme muodostuu sellaiseksi, kuin
sinä olet odottanut? kysyin minä.

Hän säpsähti, ja hänen kasvojensa ilmeet muuttuivat melkein
katkeroituneiksi, kun hän vastasi:

-- Miksi sinä aina masennat minua?

-- Teenkö minä todellakin niin?

Hän muuttui heti taas hyväksi.

-- Ei, sanoi hän. Mutta minä olin juuri nyt niin onnellinen.

Minä vedin ääneti hänet lähemmäs itseäni. Hänen uskonsa sai minut
unohtamaan epäilykseni, ja minun mielikuvituksissani muodostui meidän
vähäpätöisestä matkastamme kerrassaan ihmeellisiä haamuja, ikäänkuin
pieniä läheisiä saaria olisi kohoutunut taivasta kohden kangastellen
eriskummallisessa loisteessa.



IX.


Sitten istumme me eräänä sunnuntaiaamuna höyrylaivan kannella, joka
kiiti eteenpäin tuolla tutulla kulkuväylällä.

Oli mennyt monia vuosia, joiden kuluessa emme tätä tietä olleet
matkustaneet, vuosia, jotka olivat tuoneet mukanaan hyvää ja pahaa,
vuosia, jotka olivat murtaneet ja vuosia, jotka olivat parantaneet.
Eri teitä olivat meidän ajatuksemme kulkeneet, mutta ne olivat jälleen
yhtyneet ja samalla tuoneet kummallisen, salaperäisen tunteen, joka
näytti jouduttavan kohtaloamme, istuimme me nyt vieri vieressä,
kevätauringon valaisemien maisemien liukuessa ohitsemme, joitten
rantoja sinessä päilyvä ja kevättuulen kirjaama vesi huuhteli.

Minulta oli mielen reippaus kerrassaan hävinnyt. Minä annoin vain
tahdottomana vaimoni kuljettaa itseäni ja minä otin jokaisen
vaikutelman vastaan sellaisella tunteella, ikäänkuin olisin ollut
kaksitoista vuotta nuorempi ja matkalla uusia, tuntemattomia
päämääriä kohti, jotka muuttaisivat minun jokapäiväisen elämäni ja
avaisi elämälleni uusia aloja. Vaimoni näytti nuortuneen samoin
kuin minä itsekin. Vieno puna värjäili hänen kasvojaan ja silmissä
loisti sellainen kiille, joka tulee onnesta. Hänen äänensävyssään
oli epämääräistä hellyyttä, joka hyväili minua tuon harhaluulon koko
voimalla, joka täytti meidät molemmat, ja me vaihdoimme hymyilyjä ja
sanoja, katseita ja ilmeitä, joita tavallisesti vaihdetaan vain kotona
rakkauden ensi aikoina.

Ja kun laiva vihdoinkin jätti meidät maihin ja me seisoimme kahden
laiturilla katsellen pois liukuvaa laivaa silloin puristimme me
toisiamme vyötäisiltä ja kävelimme verkalleen tietä, joka kiemurteli
puolittain kukkaan puhenneiden pähkinäpensaiden ja suurien, kyhmyisten
tammien lomitse, joiden oksissa tuskin näkyi jälkiäkään kevään
silmuista. Vasta silloin me huomasimme kuinka vähän kehittynyt
kasvillisuus meitä ympäröitsi. Meri, joka sulkee koko saariston kylmään
syliinsä, uinui kauvempana saarien, niemien ja luotojen ympärillä
jääkylmänä, tehden tyhjäksi kevään työtä. Täällä ei ole rehevää
vihantaa niinkuin sisempänä maalla, jossa kedot ja haat jo juuri tämän
saariston suojassa rehevinä vihannoivat siksi, että se sulkee kovat
pohjatuulet merelle. Täällä oli kolkkoa ja kylmää, puiden oksissa näkyi
heikkoja, vaaleanvihreitä nuppuja, jotka vivahtivat keltaisilta ja
ruskeilta, varsi riippui velttona, ruoho nukkui lakastuneiden lehtien
alla, ja kevätesikot, jotka sisempänä maalla jo aikoja sitten olivat
kukkineet, alkoivat täällä vasta sinisinä ja kellanvalkeina kukkia
pähkinäpensaitten alla.

Itse tämä myöhäinen luonnon kehitys täytti meidät, joiden mieliala
oli kuin vuoreen lumottujen, uudella onnella: "Näetkös, nyt on niin
myöhäinen, kuin silloinkin?" -- "Muistatko, tulee ikäänkuin toinen
kevät, kun asuu saarella?" Ja me katselimme avaralle ulapalle, joka
syleili tätä myöhäistä kevättä, ja meitä huvitti, että kalalokit
valkeine kupuineen leijailivat niinkuin ennenkin sinisen veden päällä,
me ilotsimme heidän valkeille siivilleen, jotka välkähtelivät auringon
paisteessa, ja me pysähdyimme katselemaan heidän vapaata leikkiään, kun
he tuijasivat korkealta ilmasta suoraan veteen, jossa heidän kirkkaat
silmänsä saalista vainosivat?

Käsi kädessä kuin kaksi lasta kiipesimme kukkulalle pieneen, punaseen
rakennukseen, ja tuijotimme toisiimme, ikäänkuin vaihtaen salaperäisiä
salaisuuksia, kun tullimies joka ennen tapasi meitä soutaa veneellään,
tuli ovesta pelastusrengas kädessään ja lupasi viedä meidät nuoruudemme
saarelle.

Hiljaa kävi kulku sinisen ulapan pinnalla. Sanaakaan vaihtamatta,
tuon kummallisen mielialan täyttämänä, joka valtasi meidät ja näytti
laajenevan ja kasvavan jokaisen näköalan avautuessa, istuimme me
käsi kädessä ja annoimme muistojen virtailla sielussamme, tietäen,
että toinen tiesi, mitä toinen ajatteli. Ei koskaan ollut tämä matka
näyttänyt meistä niin ihanalta, me emme olleet koskaan ennen nähneet
puolipäiväauringon niin lumoavasti loistavan kuin nyt, ei koskaan ollut
veden kimmellys ja lehtoisten rantojen raikas vihreys sekoittautunut
niin soinnukkaasti tumman kuusimetsän vakavaan taustaan. Ja
saavuttuamme lähemmäs tuota pientä saarta, tuntui meistä jokainen kivi,
jokainen puu ja näre kasvavan, ei lyhenevän välimatkan vuoksi, vaan
meidän omista muistoistamme, jotka ovat säilyttäneet uskollisemmin kuin
todellisuus nämä seudut, joista meidän koko elämämme onni oli orastanut.

Mutta saavuttuamme maihin, pysähdyimme molemmat ja se ihastuksen
huudahdus, joka oli jo pyörinyt Elsan huulilla, jäätyi pois.
Ääneti tuijotimme me toisiimme, ja kuin jonkun uuden ja tavattoman
painostamina, jota emme edes tahtoneet nähdä eikä tunnustaa, menimme
vitkalleen kapeaa polkua eteenpäin niemelle.

Mitä olimme nähneet, se talo, joka saarella oli, ei enää ollut harmaja.
Se oli maalattu punaseksi. Se ei ollut enää leveä ja kaksikerroksinen.
Se oli matala tupa, joka oli ikäänkuin lyhistynyt sille paikalle, jossa
meidän ensimäinen kodimme oli ollut, vetäytynyt kokoon sille vanhalle
paikalle, ikäänkuin hätä ja köyhyys olisi vuosien vieriessä, pakottanut
sen kokoonkutistumaan. Seisoimme hetken hiljaa, ikäänkuin meidän olisi
tarvinnut vetää ilmaa keuhkoihimme.

-- George, sanoi Elsa. Mitä tämä on?

Minun tarvitsi vain osoittaa vanhoja tammeja, jotka olivat rakennuksen
ympärillä. Niiden oksissa oli mustia merkkejä ja niiden kuori oli
kärventynyt. Minä osoitin hänelle kivijalkaa, joka oli sysimusta,
pientä puutarhaa, joka oli epäkunnossa ja hävitetty, ja pellolla oli
läjä vanhoja hirsiä. Ne olivat palaneita ja hiiltyneitä, mädänneitä
ja rappeutuneita. Ne olivat ainoat, jotka olivat jälellä meidän
ensimäisestä kodistamme.

-- Täällä on ollut tulipalo, sanoin minä.

Ja minun ääneni vavahteli.

-- Palanut pihamaa.

Ikäänkuin olisimme molemmat tunteneet olevamme sukua tuolle pienelle
maapalaselle, jota emme olleet moneen vuoteen nähneet, valtasi
nyt aivan uusi harrastus, nimittäin saada tietää, mitä täällä oli
tapahtunut, mikä oli muuttanut tämän meidän onnemme saaren niin, että
se oli käynyt meille puolittain tuntemattomaksi. Tämä harrastus kävi
samoin kuin koko meidän haaveittemme mailmakin, jonka vallassa me äsken
olimme, meidän tunnemaailmamme laajeni ymmärtämään myöskin heidän
elämäänsä, jotka olivat täällä eläneet ja kärsineet, tehneet työtä
ja ahertaneet, ja jotka vuosien kuluessa olivat niin katkeroituneet,
etteivät mitkään onnenuinailut enää heille kultailleet tuota tylyä
todellisuutta.

Ja kun meidän ajatuksemme kääntyivät niihin ihmisiin, joita me ennen
olimme ainoastaan oman ilomme välttämättömänä lisänä muistelleet,
avautui tuvan ovi ja auringonpaisteessa, joka valaisi portaita, seisoi
koukkuselkäinen, vanha eukko ja hymyili tuttavallisesti vieraille. Hän
näytti niin vanhalta, että hän näytti kuin suoraan vanhasta sadusta
eloon heränneen. Keppiin nojaten hän kulki ja hänen ryppyiset kasvonsa
vääntyivät totutusta, lakkaamattomasta tuskasta, kun hän liikutti
kolotuksen syömiä jäseniään.

-- Täällä näyttää kaikki toisellaiselta nyt, kuin silloin, kun
herrasväki oli viimeksi täällä... sanoi vanhus.

Ja samassa, kun hän vaivaloisesti liikkui eteenpäin, antoi hän ukolleen
paikkansa, joka vanhalle tottumukselleen uskollisena oli seisonut
piilossa, kunnes hänen vuoronsa tuli. Silloin molemmat vanhukset
tervehtivät heitä, jotka olivat äsken uinailleet itsensä nuoriksi, ukko
hieroi käsiään, ryiskeli ja mutisi käsittämättömiä sanoja, kun hän
vitkalleen ja sävyisästi antoi portailla tilaa, jossa eukko pyyteli
matkustavaisia sisälle. Valmistamattoman eteisen kehyksistä katselimme
me vieraat nuoruudemme ulapoita ja salmeja. Puutarha oli huonosti
hoidettu, rappiolla näytti uusi talokin olevan, ruoho kasvoi poluilla,
joita me ennen olimme polkeneet, ja penkit ja pöytä olivat lahonneet
rannalla lehtimajassa, kun ei kukaan ollut korjannut, mitä ilma ja
vuodet olivat hävittäneet.

Kysymättämme kertoivat vanhukset, kuinka heille oli onnettomuus tullut.
Eukko kertoi ja ukko uudisti vakuuttaen hänen sanojaan. Onnettomuus
oli tullut niin kavalasti ja odottamatta, ettei kukaan voinut sitä
vastustaa eikä auttaa.

Sillä eräänä kevätpäivänä maaliskuussa, kun pohjoisesta tuuli oikeen
aikalailla ja jää saarien välillä ei kestänyt eikä pudottanut, oli tuli
päässyt irti. Ja kun jää ei kestänyt eikä pudottanut, olivat naapurit
ympäristöillä seisoen rannoilla katselleet sitä, mutta eivät voineet
tulla avuksi. Molemmat vanhukset olivat kahden kantaneet ulos mitä
voivat pelastaa palavasta talostaan ja voimattomina seisoneet vieressä
ja nähneet omaisuutensa palavan poroksi. Tähän tuhkaan, jossa he olivat
nähneet viimeisen kipinän sammuvan, sammui heiltä myöskin kaikki
suruttoman vanhuuden toiveet. Sillä kovin oli matala se tupa, jonka he
olivat pitkien vuosien kuluessa vanhan raunioille rakentaneet. Vähäiset
olivat talon tavarat. Puutteellinen oli ympäristö. Ja itse olivat
he murtuneet ja väsyneet. Yksi ainoa onnettomuuden päivä oli vienyt
kaikki, mitä he menneinä vuosinaan olivat rakennelleet.

Saman kohtalon painamana istuivat nuo kaksikin, jotka äsken olivat
uinailleet olevansa nuoria, ja kuuntelivat niitä raskaita, katkeria
sanoja, joilla vanhukset kuvailivat tulta, joka oli hävittänyt heidän
talonsa raunioiksi. Yksinkertaisesta esitystavasta huolimatta tempasi
se tunne, jolla se katkonaisesti kerrottiin ja johon sekaantui köyhän
miehen merkityksettömiä muistoja hävitetystä omaisuudestaan, vieraat
mukaansa, se tuntui painostavan meitä ja riisuvan loisteen meidän
omien haaveidemme harhaluuloilta, ja valtaavan meidät hiljaisella,
uinailevalla surumielisyydellä. Meistä tuntui melkein, että meidän
tietämättämme, kun elimme omaa elämäämme uskoen olevamme onnellisia,
oli täällä, pienellä saarella saaristossa, palanut ja hävinnyt
jotain siitä elonaarteesta, jota me uskoimme koonneen itsellemme
ja omaavamme varmassa säilössä. Elsa tunsi, ikäänkuin hän olisi
menettänyt tässä tulipalossa paljon enemmän kuin nuo vanhukset, ja
kertomuksen kestäessä minä huomasin, että hänen täytyi hillitä itseään,
jott'ei purskahtanut itkuun. Sillä mitäpä merkitsivät nuo huonekalut,
vaatteet ja taloustarpeet? Mitäpä se merkitsi, että kaksi tulipalossa
omaisuutensa menettänyttä ihmistä, joitten elämä oli lähellä loppuaan,
istuivat täällä harmeillen mennyttä omaisuuttaan ja nykyistä niukkaa
toimeentuloaan, jossa kumminkin erotus oli niin vähäpätöinen? Mitä
merkitsee kaikki tuo sen suhteen, ettei hän koskaan, ei koskaan saisi
enää nähdä nuoruutensa saarta sellaisena, kuin hän kerran oli sen
nähnyt?

Niin hän tunsi, ja hän käänsi katseensa minuun, mutta minä en voinut
mitenkään lohduttaa häntä. Sillä minä tunsin kuinka pahasti minä olin
tehnyt, etten minä ollut seurannut ensimäistä aavistustani ja säästänyt
meitä molempia näkemästä ensimäisen onnemme palaneita raunioita. Mutta
minulla ei ollut sydäntä sanoa sitä ja samassa minä tartuin häntä
käsipuoleen ja me kävelimme yhdessä ääneti kerran ympäri saaren.

Meidän suhteen oli käynyt samoin kuin muinoisten sadun lasten, jotka
olivat kerran ihmeiden maassa eksyneet ja sieltä takaisin palatessaan
huomanneet ajan kuluneen ja tehneen ihmiset heidän ympärillään
vanhoiksi ja väsyneiksi. Hiljaa ja haaveillen me istuimme rannalla
katsellen ulapalle. Siellä oli kaikki samallaista, ja istuessamme
siellä, unohdimme uuden rakennuksen ja rappeutuneen saaren selän
taakse. Me muistimme vain asuneemme kolme vuotta tämän ulapan
ympäristöllä, joka kesä uudessa paikassa, ja jonkunlaisella halulla
saada jatkaa, mitä olimme kerran alkaneet, päätimme matkustaa edelleen
toiseen kesäkotiimme, jossa muistimme kaksi pientä tupaa metsässä ja
pienen ruohokentän, jossa meidän ensimäinen poikamme oli valkeissa
vaunuissa nukkunut sinisen kuomun varjossa.

Annoimme soutaa itsemme sinne ja tiesimme nyt soutavamme kohtalomme
rantoja kohti. Sillä tällä kertaa olimme kysyneet edeltäpäin. Tiesimme
vuosien sielläkin lakasseen pois menneisyyden jäljet ja muuttaneen
kaikki.

Tällä pienellä niemekkeellä, jossa nousimme maihin, asui muutamia
vuosia sitten vanha kalastaja vaimoineen. Vaimo kuoli eräänä talviyönä
lumen villisti pyrytessä tuvan ympärillä ja kun vanhuksenkin hetki oli
lyönyt, niin olivat lapset perineet molemmat tuvat metsänreunassa,
soutuveneen ja nuottaveneen rannasta.

Mutta saaristosatuja on niin paljon, ja yksi niistä oli myöskin tuo
satu pienistä, punasista tuvista metsänreunassa. Kun viisikymmentä
vuotta oli kulunut, joksi ajaksi vainajat olivat kerran maan ostaneet,
tuli tilanomistaja, joka sen omisti ja otti sen takaisin. Hän hääti
uuden omistajan tuvistaan ja maaltaan. Ja siksi tuvat oli hajotettu ja
hirret viety pois, entinen perunamaa kasvoi ohdakkeita ja rikkaruohoja
ja maa näytti ikäänkuin tulen turmelemalta.

Molemmat matkustajat, jotka etsivät nuoruutensa onnen jälkiä, seisoivat
taas hävitetyn kodin raunioilla. Näytti ikäänkuin rauniot olisivat
heitä vainonneet. Ja tuon kamalan puserruksen valtaamana, joka
seurasi kaikkia meidän murtuneita haaveitamme, heitti Elsa irti minun
käsivarrestani. Kulkien ylös kuivaa risukumpua lähestyi hän aukkoa,
josta veräjä oli reväisty pois ja jossa ruostunut salparauta vielä
pahtaassa roikkui.

Siellä hän nojautui molemmin käsin veräjänpielustaa vastaan ja samassa
hän antoi vapaasti vaikuttaa kaikkien niiden vaihtelevien tunteittensa,
jotka virtailivat hänen sielussaan, ja purskahti valtavaan itkuun. Hän
nyyhkytti, ikäänkuin elämän kaikki onnettomuudet olisivat syösseet
hänen päänsä yli. Hän työnsi pois minun käteni, kun minä olisin
tahtonut hyväillä häntä, ja hän itki niin kauvan, että minä kävin
kärsimättömäksi ja sanoin, että meidän pitäisi mennä, jotta emme
myöhästyisi laivasta.

Hän ei kuunnellut minua, otti minua vain olkapäistä ja sanoi:

-- Sinä olit oikeassa, meidän ei olisi pitänyt koskaan tulla tänne.

Ja hän tunnusti ajatelleensa kauvan tätä matkaa, hän oli toivonut
sitä vuosikausia, ja sattumalta -- hän ei tiennyt kuinka -- hän oli
tullut ajatelleeksi, että nyt täytyisi sen tapahtua, juuri nyt. Hänen
salaisissa haaveiluissaan oli jollain ihmeellisellä tavalla tämän
matkan ajatukseen yhtynyt ajatus koko meidän elämän onnestamme. Hänestä
oli näyttänyt, ikäänkuin meidän pitäisi kerran tehdä tuo matka,
ikäänkuin hän ei koskaan voisi varmasti tuntea olevansa todellakin
onnellinen, ennenkuin hän saisi nähdä nämä seudut sellaisina, kuin hän
oli kerran haaveissaan ne nähnyt. Hän sanoi olleen tarkoituksena, että
saavuttuamme yhdessä sinne, olisi hän pyytänyt minua, että saisimme
asua vielä yhden kesän siellä. Ja hän tiesi, etten minä olisi voinut
kieltää häneltä sitä pyyntöä. Mutta nyt, kun ei ollut jälellä mitään,
ei mitään kaikesta siitä, joka kerran oli ollut hänen, nyt näytti
ikäänkuin se ikävä olisi murtunut, joka häntä kiinnitti itse elämään.

Minä jäin mykäksi nähdessäni ja kuullessani hänen epätoivoisia
mielenpurkauksiaan, ja minä ymmärsin oikeen hyvin olevani niiden
haaveilujen eli uinailujen edessä, jotka sellaiselle ihmiselle,
jolla on rikas tunne-elämä, sanan oikeassa merkityksessä voivat
merkitä enemmän kuin elämä. Omasta puolestani minä olin todellakin
tuntenut itseni liikutetuksi sekä kaikista muistoista, joita nämä
seudut herättivät, että siitä hävityksestä, joka oli raivonnut meidän
rakkailla seuduillamme. Mutta että asettaa tuo hävitys mihinkään
yhteyteen sen kanssa, mikä minulle oli rakasta ja merkitsevää, se ei
juolahtanut minun mieleenikään. Ja tämän surun purkauksen edessä minä
olin kerrassaan neuvoton.

Minä koetin niitä tavallisia keinoja, joilla mies tapaa saada naisen
surun rauhoittumaan. Minä koetin hyväilyillä.

Mutta Elsa väisti minun kättäni, kun hän huomasi minun
ystävällisyydessäni lohtua, jota hän halveksi, sensijaan, että siinä
olisi ollut myötätuntoisuutta, jota hän etsi. Hänen kasvonsa saivat
päättävän, luoksepääsemättömän ilmeen, ikäänkuin koko hänen olentonsa
olisi ollut sen mielikuvituksen vallassa, joka häntä hallitsi eikä hän
antanut kenenkään häiritä itseään.

Hän katsoi ympärilleen tuota hoitamatonta hiekkakenttää ja samassa
hänen silmänsä kostuivat ja hän lausui myötätuntoisesti:

-- Oi ihmisparkoja!

Hänen oma pettymyksensä vaihtui myötätuntoisuudeksi niitä ihmisiä
kohtaan, joiden onnettomuudesta tämä maakappale oli todistuksena.
Me istuuduimme antaen katseittemme kierrellä sillä kummulla
metsänreunassa, joka muistutti meitä koko kesän huolettomasta
rauhasta. Aloimme keskustelemaan. Ja koetimme mielikuvituksimme
luoda kuvia niistä tapahtumista, joita tämä hävitys oli aiheuttanut.
Tilanomistaja, joka maan omisti, tuli nuoren parin luo, jotka olivat
talon perineet. Hän selitti heille lyhyesti nautintoajan kuluneen
loppuun. Viisikymmentä vuotta oli kulunut ja nyt piti rakennukset
repiä. Hän tahtoi saada maansa takaisin. Sehän oli selvää, ettei siitä
ollut hänelle mitään hyötyä. Hänelle ehkä olisi ollut suurempaa hyötyä
siitä, että olisi vielä kerran myönyt maansa. Mutta hän oli nähnyt,
kuinka heillä oli kesäisin ollut vuokralaisia. Tulot tästä vuokrasta
olivat herättäneet kateutta hänessä ja tämä päähänpisto oli sellaisella
voimalla syöpynyt hänen aivoihinsa, ettei täällä saisi kukaan asua. Maa
on hänen eikä kenenkään muiden.

Ja silloin olivat nuoret, jotka olivat siellä asuneet, saaneet
repiä tupansa maan tasalle, muuttaa ne toiseen saareen ja rakentaa
siellä, jossa rikas voi luovuttaa tilaa köyhän rakennuksille. Mutta
kun viimeinen venelasti oli valmiina jättämään laiturin, oli raivo
vallannut miehen. Ja vuorostaan, käyttäen oikeuttaan, hän oli tarttunut
kirveeseen. Hän kaasi puut, jotka kasvoivat hänen isänsä maalla,
hävitti marjapensaat, riuhtaisi veräjän saranoiltaan ja heitti sen
päällimäiseksi lautalle. Ja ennen poislähtöään hän vyörytti kivet
pikku laiturilta mereen, hävittäen venevalkaman ja meni nauttien siitä
kostonilosta, jott'ei hän vihollisellaan kumminkaan ollut jättänyt
mitään voittoa.

Tästä me puhuimme, mutta koko ajan piileili meidän oma onnettomuutemme
sanojemme takana ja Elsa kauhistui.

-- Olemmeko me sitten, jotka kuljetamme onnettomuutta mukanamme? kysyi
hän.

Minä hymyilin. Vaimoni sanat tuntuivat minusta niin tyhjiltä ja
kiihtyneiltä.

-- Matkustetaanpa meidän kolmannelle paikallemme. Siellähän tiedämme
kaikkien olevan niinkuin on ollutkin, sanoin minä.

Mutta Elsa pudisti vain päätään ja samassa, kun hän äkkiä nousi
seisomaan, sanoi hän:

-- Minä tahdon mennä metsän kautta vanhaa tietämme.

Odottamatta vastaustani hän meni edelläni. Näytti, ikäänkuin hänen
entinen eloisuutensa olisi palannut, ikäänkuin hän nyt olisi pudistanut
itsestään kaiken muitten kärsimysten ja surujen painon, kaiken
sen, joka himmensi muistojemme maata, ja koko tämän ihmeellisen
päivän vainosi meitä kaikki tuska ja viheliäisyys. Hän vei minua
kapeaa polkua suoraan metsään, jossa oksat yhtyivät toisiin oksiin
muodostuen katoksi päittemme päälle. Polku oli pehmoista ja helppoa
kävellä. Auringonpaiste värähteli ympärillämme kosteassa sammalikossa,
muodostellen siihen runkojen ja havujen varjoja. Polku johti pienen
lahdelman pohjukkaan. Lähellä jyrkkää luotoa se leikkautui metsään ja
puut harvenivat rannemmalla, päästäen runsaammin auringon valoa, joka
tapasi erästä avonaista, heikosti viheriöivää aukkoa.

Siihen seisahtui Elsakin ja alkoi etsiskellä puiden rungoista. Ja kun
minä näin hänen hakevan, silloin heräsi minussakin muisto, joka oli
kauvan nukkunut, jota minä tuskin yhteentoista vuoteen olin tullut
muistelleeksikaan.

Oli eräs ilta, jolloin me vielä asuimme siinä tuvassa, joka nyt oli
maan tasalle hävitetty. Muuan elokuun ilta se oli. Ja samaa tietä
kuljimme silloinkin tänne sanoaksemme hyvästit iloiselle kesälle.
Silloin oli vaimoni ottanut mustan nuppineulan vaatteistaan ja pistänyt
sen muutaman petäjän kuoreen.

-- Saapa nähdä, jos se on vielä jälellä, kun ensi kerran tulemme tänne,
oli hän sanonut.

Tämä muisto lensi minun sieluni läpi ja minä tunsin itseni
surumieliseksi. Silloin minä näin vaimoni huudahtaen juoksevan erästä
matalaa petäjää kohti.

Hän otti ruosteisen neulan sen kuoresta ja hän lensi minun kaulaani ja
onnesta itkien suuteli minua. Hän asetti huolellisesti pyhäinjäännöksen
takaisin puun kuoreen. Hänellä ei ollut sydäntä ottaa sitä pois. Ehkä
hänellä oli puhtaasti taikauskoista pelkoa liikuttaa sitä. Mutta kun
hän sen oli löytänyt, hävisi oman pettymyksemme surullinen vaikutus ja
muiden hätä ja tuska pyhkäistiin pois meistä molemmista. Ja ikäänkuin
tämä pieni tapaus olisi tuonut meille tervehdyksen hyviltä hengiltä,
kuljimme me onnellisina palaneiden pihojen yli, jotka eivät olleet
jättäneet meille muuta jälelle, kuin vanhan ruosteisen neulan, joka oli
niin hyvin kätketty, ettei kukaan ollut voinut sitä löytää.



X.


Kuinka usein minä olenkaan ajatellut tätä matkaa palaneille raunioille,
kuin usein se onkaan tuntunut minusta ikäänkuin koko meidän oman
elämämme vertauskuvalta!

Mutta silloin vaikutti tuo tapaus meihin kerrassaan toisella tavalla
kuin nyt minun muistellessani sitä. Silloin vaikutti se niin, että me
menimme takaisin kolmannelle paikallemme, jota vaimoni ei äsken ollut
tahtonut edes nähdäkään, ja vuokrasimme siellä toisen kerran kesäkodin
itsellemme, ja kevein sydämin muutimme me sille seudulle, johon
tunsimme tuon vanhan, ruosteisen neulan meitä kiinnittävän, jota kukaan
ei ollut löytänyt.

Jo aurinkoa himmentävistä pilvistä minä muistan sen kesän, joka
seurasi tätä kevätmuuttoa. Minkälaisella halulla minä työskentelinkään
ja kuinka nopeasti työ edistyikään! Lehti lehden perästä valmistui
rauhallisesti ja keveästi se kirja, jonka pitäisi syksyllä ilmestyä
ja useimmin kuin kerran oli päivällinen valmiina pöydässä, kun
työhuoneen ovi sulkeutui ja Elsa istuutui kuuntelemaan niitä sivuja,
jotka kirjoitettiin aamupäivällä. Hiljaa ja onnellisena iloiten hän
istui, kun tiheään kirjoitettujen sivujen pino pöydällä kasvoi. Sillä
hän tiesi hyvin, kuka antoi työlle elämää ja hengen. Hän tiesi,
että mitä minä runoilin ihmisistä, se kehittyi meidän pitkissä
keskusteluissamme, ja hän nautti siitä, että minä kutsuin häntä
muistikirjakseni, joka varmemmin kuin mikään kirjoitus säilytti minun
ajatukseni ja antoi ne minulle takaisin tuoreina, uudistuneina. Sillä
kun minä silloin noudin ne takaisin tuosta uskollisesta muistista,
joka säilytti minun omia ajatuksiani paremmin kuin minä itse, minä
näin ne jälleen sen rakkauden suurennuslasin läpi, joka koski minua ja
häntä, ja ennen kaikkea minun työtäni. Siksi hän myöskin tunsi minun
lukiessani, että mitä hän itse oli minun kanssani nähnyt epäselvissä
mielikuvituksissamme, se oli kirjoituksessa saanut järjestetyn
muodon. Hän tunsi nautintoa hiljaisesta ja autuaallisesta äidinilosta
seuratessaan näitä minun henkeni lapsia ja hoivatessaan niitä, ja
kumminkin hän oli mustasukkainen niille, luulotellessaan niiden
täyttävän minun ajatukseni niin, että ne syrjäyttivät hänet, kodin,
lapset ja kaikki mitä elämä voi tarjota. Niin, minä en koskaan usko
hänen aavistaneenkaan kuinka tuo hänen kanssaan yhdessä runoileminen
oli minulle paljon kalliimpaa kuin itse runo.

Kuinka lapselliselta tuo kuuluneekaan, niin se on kumminkin totta,
ettei mikään koskaan ole kiihoittanut minua niin henkiseen työhön,
kuin ymmärtäessäni hänen kasvojensa ilmeistä, jotka eivät koskaan
voineet kätkeä mitä hän ajatteli, että olin onnistunut ja että hän oli
tyytyväinen. Ja minä voin ajatella tätä lukemista kirjoittaessani, ja
tämä ajatus hajaantui satoihin luvattomiin haaveisiin, jotka muuten
niin mielellään estävät kynää työskentelemästä. Mutta lopetettuamme
lukemisen ja tultuamme saliin, nauroimme me sille, että hauki oli
jähtynyt, ja pojat, jotka siellä istuivat, hätä hätää puhdistettuina,
paljas jaloin ja ahavoituneina, näyttivät nälissään odottavan meitä.

-- Me olemme istuneet ja odottaneet niin kauvan, nurisi Olof. Missä te
olette olleet?

-- Me olemme lukeneet isän kirjaa, sanoi äiti.

-- Ettekö te voineet jättää sitä päivällisen jälkeen?

-- Ei, sitä me emme voineet.

-- Sehän mahtanee olla kummallinen kirja, sanoi Olof.

Mutta Svante, joka ei ollut vielä alkanut tavaamaankaan, otti isän
tuntemattoman kirjan puolustaakseen, ja äidin täytyi aina sekaantua
jupakkaan tyynnyttääkseen rauhatonta vettä.

Mutta minkälainen kesä tästä muodostui! Mikä ihana kesä, täynnä
työniloa, saaristotuulia, kirkasta auringonpaistetta, lämpöisiä
kuutamoiltoja! Minä muistan sitä yhtenä ainoana päiväpaisteena,
muistan ystäviä, jotka saapuivat purjeveneillä laituriin, huvimatkoja
ruokakorit mukana, ja vilpoista kesätuulta, uinteja avoimessa
meressä, jolloin Olof opetteli uimaan ja Svante piehtaroi hieta
pohjassa osoittaakseen taipumuksiaan siihen. Minä muistan juhlapäiviä
köynnöksineen ja juhlarunoineen, mansikoita ja viinejä, pitkiä,
hiljaisia kävelyjä havumetsässä, joka avautui auringon valaisemalle
ulapalle, ja minä muistan tullimiehen pelastusrenkaineen, joka tapasi
seurata meitä purjehdusmatkoilla hymyillen harmajaan leukapartaansa
kokonaiselle perheelle, jossa oli vain nuorukaisia ja lapsia.

Miten lyhyt tämä kesä oli, ja kuinka pian syksy tuli! Millä
surumielisyydellä me seurasimmekaan luonnon muutoksia, kuinka päivät
kävivät lyhyiksi ja illat pitenivät, kuinka ketojen kukkaisloiste kuoli
pois niin, että luonto muuttui alastomammaksi, kuinka ruvis kellastui
ja kaislikko rannoilla kasvoi pitkäksi, muodostuen tiheäksi vihreäksi
metsäksi, joka huojuen tuuditteli sinisiä latvojaan siellä, missä ennen
vesi vapaana rantakiville loiskui.

Ja kun lähtö päivä vihdoin lähestyi, kuinka me kävimmekään silloin
kaikilla kesäpaikoillamme nähdäksemme niitä vielä viimeisen kerran!
Me menimme vuorelle nähdäksemme maisemia ja kävelimme metsätietä
edestakaisin, mieluummin pimeän tultua, jolloin tähdet vilkuttivat
havuisten oksien läpi. Melkein koko viikon me käytimme sanoaksemme
hyvästi. Otimme pojat mukaamme ja purjehdimme saaren ympäri ja
puhelimme kirjasta, meidän kirjastamme, joka oli valmiina ja ilmestyisi
syksyllä. Tuntikausia me voimme kulkea tuota kapeaa polkua, joka vei
punaisesta asuinrakennuksesta alas rantaan, ja seisoimme joka ilta
kauvan laiturilla kuunnellen laineiden loisketta, joka kuului nyt
rauhallisemmalta kuin tuona rauhattomana keväänä, vaikka samalla
kovemmalta.

Mutta viimesenä iltana kun elokuun kuu jo oli nousemaisillaan menimme
me kahden venevalkamalle ja työnsimme veneen vesille.

Purjehdimme yötuulessa tummalle ulapalle, johon keltainen puolikuu
maalaili päilyviä juovia ja jonka ympärillä puut seisoivat niin mustina
ja kummallisen salaperäisinä, muodostaen aivan uusia ääriviivoja
heikkoon päivänkajastukseen taivaanrannalle. Ikäänkuin satumaisemissa
me purjehtimme kuunnellen pienten laineiden litisevää loisketta veneen
laitoja vastaan. Me luisuimme päilyvää veden pintaa kauvemmas kuin
koskaan päivällä, sillä yöllä tuulella on suurempi voima kuin päivällä,
tai kumminkin se näyttää siltä. Mutta puhumatta tai sopimatta siitä,
käänsin minä veneen niin, että me kiersimme luotoja, ja nousimme
uimalahden kivillä maihin. Otimme toisiamme kädestä kiinni ja menimme
vanhaa tietämme tuon matalan petäjän luo, jonka karheassa kuoressa
se ruostunut neula oli. Meidän ei tarvinnut hakea puuta, sillä kesän
kuluessa olimme usein tehneet sinne pyhiinvaellusmatkoja ja emme olleet
koskaan peljänneet kenenkään koskevan tuohon pieneen esineeseen, joka
oli niin huolellisesti kätketty ja näytti meistä olevan rajattoman
onnemme varmuus, joka oli uhannut mennä, mutta tullut kumminkin
takaisin.

Mutta seisoessamme siellä ajatuksissamme ja nähdessämme kuunvalon
imeytyvän havumetsän pimeään, sanoi vaimoni:

-- Minä en tahdo antaa olla sen siellä. Minä tahdon ottaa sen mukaani.

Varovin käsin hän otti sen sieltä ja kiinnitti sen paitaansa vaatteiden
alle.

-- Ehkä minä en tule enää koskaan tänne, sanoi hän, ja silloin minä
tahtoisin, että sinä löytäisit sen minun jälkeeni.

Sitten purjehdimme me jälleen ulapalle yötuulessa ja minä tunsin
aavistusta, jonka minä en olisi koskaan uskonut tuovan minulle niin
sanomatonta surua. Minä katsoin veneessä sitä paikkaa, jossa Elsa
istui. Minun silmissäni se näytti tulleen tyhjäksi ja että minä istuin
yksin purjehtien veden pintaa, joka oli saanut toisellaiset ääriviivat
kuin auringonvalo oli sille antanut. Minä istuin niin voimakkaasti
tämän tunteen valtaamana, että minä unohdin, etten minä ollutkaan yksin
ja minä säpsähdin, ikäänkuin heräten uuteen todellisuuteen, kuultuani
vaimoni äänen. Hän puhui hiljaa, ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen
ja minä kuuntelin aluksi hänen sanojaan, ikäänkuin minä en olisi niitä
ymmärtänyt.

-- Minä olen ajatellut niin usein, sanoi hän, mahtaneeko löytyä
ihmisiä, jotka tuntevat tarvetta uskoa johonkin, ja joilta on synti
ottaa pois heidän uskoaan. Minä olen niin onnellinen, että minä uskon
samoin kuin sinäkin. Minä en tahdo tehdä mitään, josta sinä et pidä, ei
uskoakaan mitään, josta sinä et tiedä. Mutta minä en voi olla uskomatta
Jumalaan. Onko se sinusta hyvin paha?

Jos vaimoni olisi kysynyt minulta sitä ensimäisinä nuoruusvuosinani,
olisin minä varmastikin saanut väittelyhalun ja kaikilla
mahdollisilla syillä vakuuttavasti vastustanut moista uskoa,
jota ajan ennakkoluuloton suunta oli minut opettanut katselemaan
melkein anteeksiantavalla halveksimisella. Ne vuodet, jotka minut
olivat vanhentaneet, eivät olleet myöskään antaneet minulle mitään
uskoa, mutta äärettömästi erilaisten ihmisten yksilöllisyyden
loukkaamattomuuden tunne oli tappanut minussa vimeisenkin halun saada
yhdenkään ainoan ihmisen luopumaan uskostaan, ei edes, jos tuo ainoa
olisi ollut oma vaimoni. Minun uskoni ei ollut mitään kiinteää, minä
ainoastaan etsein löytääkseni suurinta, ja useimmin kuin kerran
oli minua jo aikaisemmassa nuoruudessani kuivalla kylmyydellään
ja köyhyydellään hämmästyttänyt se, jota epäonnistuneella sanalla
kutsutaan materialismiksi. Mutta sellaisesta, joka minulle itselleni
oli kerrassaan epäselvää ja muodotonta, minä puhuin yleensä hyvin
vastenmielisesti, ja minä tunsin nyt vaimoni sanojen kerrassaan
yllättäneen ja nöyryyttäneen itseäni.

-- Kuinka minä voisin pitää pahana sitä? sanoin minä vain.

-- Oi, miten minä olen iloinen, pääsi häneltä taas äänensä. Vaikka
hänen kasvoistaan minä eroitin vain synkkyyttä. Silloin sinä et
pahastu myöskään, jos minä sanon sinulle, että minä luen joka ilta
iltarukoukseni, niin kuin lapsena ollessanikin. Minä en tiedä, kenelle
minä rukoukseni huokaan. Mutta minä annan poikien myöskin rukoilla
sinun, minun ja toistensa edestä. Luuletko sinä, että se on väärin?

Minä panin airot pois, nousin ylös paikaltani, otin vaimoni rakkaan
pään käsieni väliin ja suutelin voimatta vain sanoa sanaakaan.

-- Minä en soisi olevan mitään, jota sinä et tietäisi, sanoi hän
yksinkertaisesti.

Minä istuin jälleen paikalleni airoihin ja vene lähti jälleen
vauhtiinsa, ja hetken perästä minä näin tulen kiiluvan lehtien lävitse,
joka osoitti meille tietä kodin valkamaan. Käsivarret toistemme
vyötäisillä menimme me kapeaa polkua kesäkotiimme ja kun me suutelimme
toisiamme sanoessamme hyvää yötä, sanoi Elsa:

-- Sinä olet tehnyt minut niin onnelliseksi tänä iltana. Oi, sinä et
tiedä, kuinka onnelliseksi sinä olet minut tehnyt.

Tänä iltana minä istuin kauvan yläällä ja tein, mitä minä en ollut
tehnyt koko kesäisen onnen aikana. Minä ajattelin Elsaa ja itseäni.
Lakkaamatta palasi minulle se ajatus, miksi hänen oli tarvinnut kysyä
minulta, jos minä sallin hänen uskoa Jumalaan ja rukoilla. Sillä
sitähän hän oli tehnyt. Ja samalla kertaa, kun tämä hellä naisellisuus
liikutti minua sanomattoman onnen tuulahduksen lailla, tunsin minä
piston sydämessäni, että hänen oli tarvinnut kysyä niin. Minä elin
ajatuksissani nuoruusvuotemme uudestaan, jolloin me rakastimme
toisiamme. Ja minusta tuntui, että minä olin alinomaan tahtonut kantaa
häntä käsilläni ja minä tunsin aina niin tehneenikin, ja nyt soi ääni
koko hänen olennossaan, ikäänkuin minä olisin kaiken tuon kestäessä
repinyt rikki hänen sielunsa, ja tietämättäni leikannut häneen haavan,
joka ehkä oli vuotanut verta kauvan ennenkuin hän oli uskaltanut tai
voinut antaa minun aavistaakaan sitä, että hän kärsi. Hän näytti
jollain tavalla pelkäävän minua tai minun arvosteluani, tai ehkä
molempia. Ja minä kysyin itseltäni: miksi.

Minä tiesin, etten minä voinut kysyä sitä häneltä. Sillä hän aina
kietoisi kätensä minun kaulaani ja sanoisi: "Sinä! Sinä! Sinä et ole
koskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää." Minä olin kuulevinani kiihkoa
hänen äänessään, kun hän tätä sanoi. Niin, minä tiesin, että hän
vastasi niin, ja minä tiesin myöskin, että hän tuntisi kaikki, mitä
hän sanoisi sisimpänä totuutena, niin varmasti, kuin hän ei muuten
ollut voinut sitä sanoa. Mutta tämä ajatus ei tyydyttänyt minua. Se
oli kerrassaan muuta, joka sai minun ajatukseni työskentelemään. Mitä
minä siitä juuri tällä hetkellä välitin, jos vaimoni rukoili Jumalaa
tai ei? Mitä se liikutti minua, jos hän ajatteli tai ei ajatellut? Mitä
hän oli sanonut, oli koskenut minuun kuin nuolet, jotka olivat menneet
suoraan sydämeen. Hänen sanansa olivat sulaneet yhteen hänen itsensä
kanssa, ja koko tuo mennyt kesä tunteineen tummalla ulapalla tehdystä
venematkasta, metsien huminasta ja kuun kimeltävistä teistä päilyvillä
aalloilla. Kaikki tuo sulautui yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi ja soi
minun tunteissani, että minä olin voittanut aarteen, joka ei voinut
murtua eikä hävitä, mutta joka olisi minun niin kauvan kuin minä
ymmärsin sen kasvavan minulle vain hiljaisuudessa.

Mutta tässä kaikessa kiusasi minua ajatus, että minä tahtomattani
kumminkin olin pelottanut häntä. Se kiusasi minua vastoin hänen
sanojaan, jotka vielä soivat minun korvissani. Minä elin ajatuksissani
uudestaan meidän välillämme kaikki, mitä voin muistaa ja mikä siihen
voi jollain tavalla liittyä, ja kun minä en voinut enää mitään muistaa,
niin minä etsein ajatuksistani sitä, jota minä en voinut löytää.

Sillä syyllisyyden tunnetta minä tunsin, syyllisyyden tunnetta, joka
painoi minua. Minä en vain voinut muistaa miten ja milloin minä olin
joutunut rikoksentekijäksi. Minä tunsin vain, että minä olin ja minun
täytyy olla sellainen. Kun minä menin sisälle käydäkseni levolle,
hämmästyin minä nähdessäni vaimoni makaavan valveilla. Mutta mentyäni
vuoteeseen hän kumartui vain suutelemaan minun kättäni.

Minä en ollut koskaan ennen nähnyt onnellisempaa ilmettä hänen
kasvoillaan.



XI.


Sillä välin lähestyi se päivä, jota me olimme kauvan ikävöineet,
jolloin meidän lapsemme syntyisi, jolloin se salaisuus, jonka vaimoni
oli jo kauvan sitten ilmaissut, ja joka oli antanut joustavuutta hänen
sielulleen ja siivet hänen toiveilleen, jolloin onni tuli päivän valoon
uudestaan, ainiaaksi asettuisi meidän kotiimme asumaan. Tieto siitä
oli auttanut, että meidän kesämme oli muodostunut niin valoisaksi,
kumminkin minusta näyttää nyt siltä. Mutta minusta näyttää kaikki niin
ihmeelliseltä, kun minä jälestäpäin tunnen saaneeni selvityksen, niin
luonnolliselta ja selvältä, kaiken sen sisällystä, joka tapahtui meidän
välillämme, minä en voinut silloin vähääkään aavistaa.

Meillähän oli jo ennestään kaksi lasta ja minähän olin nähnyt jo monta
liikuttavaa todistusta siitä odottavasta äidinilosta, jota mies, joka
rakastaa vaimoaan, ei koskaan unohda. Mutta minä en ollut koskaan
nähnyt vaimoani niin ilon täyttämänä siitä, mikä tulisi, kuin hän
nyt oli. Hän ei ollut koskaan ennen liikkunut niin hartaan autuuden
valtaamana kuin nyt, ei koskaan ennen hän ollut ymmärtänyt siinä
määrässä siroitella juhlapäiviä meidän jokapäiväiseen elämäämme kuin
hän teki tuon pimeän syksyn kuluessa synkässä kaupungissa, jolloin
satoi lakkaamatta ja koko elämä paitsi meidän näytti niin raskaalta ja
ikävältä, joten ei koskaan ennen ole ollut asian laita.

Meillähän oli kaksi poikaa ja siksihän oli luonnollistakin kutsua tuota
pientä olentoa joka tulisi "tytöksi." Häntä me odotimme, hänestä me
puhuimme. Eräänä päivänä, kun minä tulin työstä kotia päivälliselle,
sanoi vaimoni minulle:

-- Se on minun enkelini, joka tulee, Georg, hän tulee pelastamaan minua.

Niin kauvan minä olin elänyt unohtaen, että joku vaara oli uhannut
meitä, etten minä ensin ymmärtänyt vaimoni sanoja.

-- Pelastamaanko sinua? toistin minä koneellisesti. Mistä?

Hän sai kummallisen ilmeen ikäänkuin hän olisi vetäytynyt itseensä
ajatellakseen, kuinka se voi olla mahdollista, että kaksi ihmistä,
jotka rakastavat toisiaan, voivat ajatella niin kovin erilailla.

-- Oletko sinä jo unohtanut, minkälaista se oli viime talvena? kysyi
hän.

Minä en vieläkään ymmärtänyt, tai minä en tahtonut ymmärtää.

-- Minä uskoin sen olevan ohi, sanoin minä.

-- Uskotko sinä minkään koskaan olevan ohitse? tuli vastaus. Ja hän
lisäsi:

-- Ehkä voi tuo pienokainen, joka tulee, tehdä sen, mitä ei mikään muu
voi.

Tätä lyhyttä keskustelua minä ajattelin usein, ja minä koetin turhaan
saada sitä sopusointuun sen häiritsemättömän onnen kanssa, josta
me nauteimme sinä kesänä, joka oli mennyt. Oliko mahdollista, että
vaimoni noina onnen aurinkoisina päivinä, jotka antoivat värinsä koko
hänen olemukselleen, kätki sellaisen onnettomuuden siementä itseensä,
joka kerran leviäisi koko meidän elämäämme? Oliko se mahdollista?
Eläisikö hän kahta elämää? Voisiko hän samalla kertaa elää keskipäivän
herttaisimmassa auringonpaisteessa ja tuntea samaan aikaan yön olevan
lähellä? Tai kuuluneeko tuo aavistus tai pelko, jonka hän nyt ilmaisi,
vain sellaisiin haaveiluihin, jotka ovat seurauksia hänen tilastaan?

Minä koetin rauhoittaa itseäni viimeisellä vaihtoehtoisella
ajatuksella, mutta se ei tahtonut koskaan oikeen onnistua, ja yhä
enemmän ja enemmän minä aloin näkemään vaimoni elämän uudessa ja
toisellaisessa valossa, siinä, joka lopuksi verhoaisi hänet kokonaan.

Minä en voi kuvailla sitä uutta hellyyden tunnetta, jonka nämä
ajatukset minussa herättivät, joita minä en osaa sanoihin pukea. Ja
minä uskalsin tuskin uskoa, mitä minä itse omilla silmilläni näin, kun
kaikki meni onnellisesti, ja vaimoni vaikean taistelun jälkeen alkoi
vitkalleen tointua, annettuaan elämän tuolle hennolle olennolle, jolle
hän jo alkoi puhua sanoja, joita ei kukaan muu saanut kuulla.

Mutta tyttöä ei koskaan tullut. Tyttö oli, hyvä niinkin, muuttunut
pojaksi, joka sai nimen Sven.



TOINEN OSA



I.


Pikku Sven kasvoi ja hänestä tuli kaikkien lemmikki. Hän sai pitkän
vaaleankeltaisen tukan, ja sen tytön muistoksi, jota ei koskaan tullut,
tapasi äiti kähertää hänen pellavatukkaansa niin, että se riippui
pitkinä kiharoina ympäröiden kaarena hänen helakanpunaisia poskiaan ja
ihmeellisiä enkelin silmiään. Ei millään lapsella ole ollut syvempiä
suuria silmiä ja niin aikaseen kehittynyttä uinailevaa katsetta, ei
millään lapsella ole ollut uskollisempaa, hyväilevämpää pientä kättä,
jonka hän pisti ison ihmisen käteen, jossa hän kaikkialla tiesi
löytävänsä turvaa siksi, ettei hän itse tiennyt mistään pahasta.

Pikku Sven oli ison-veikon epäjumala. Ei mikään voinut olla kauniimpaa
kuin nähdä ison-veikon, joka oli olevinaan niin miesmäinen ja siksi
hyvin vastenmielisesti ilmaisi tunteitaan, vetävän pikku-veikkoa
pienissä vaunuissa, nauttivan hänen iloisista kasvoistaan ja
lakkaamatta kääntyvän katsomaan, ettei pikku-veikko vain putoaisi.
Ainoa, mitä tähän voi verrata, oli nähdä Svanten tekevän samoin, ja
Svante nautti sitäpaitsi siitä, että hän sai olla suojelija, jota
vastoin hän leikkiessään ison-veikon kanssa aina sai olla pieni ja
totella. Sven oli niin pieni suurien veljien suhteen, joita hän
ihmetellen seurasi, että hän aina oli ja pysyi pikku-veikkona, ja hän
oli niin iloinen, että koko talon väki kokoontui hänen ympärilleen, kun
hänelle oli tapahtunut jotain hauskaa, ja hänen sointuva äänensä tai
heleä naurunsa kaikui ympäri huoneita. Hänen ympärilleen tuli siksi,
että tahtoi saada nähdä, kuinka hänen silmänsä kimaltelivat ja kuinka
hänen pienet valkoiset kätensä ihastuksesta huitoivat, nähdä koko tuota
säteilevää lapseniloa, joka antoi auringonpaistetta sydämille.

Oi, minä toivoisin, että minä olisin paljon ennemmin kirjoittanut tämän
kertomuksen pikku-veikosta, niin että minä olisin lehti lehdeltä voinut
ojentaa sen hänelle, joka tunsi hänen elonsatunsa paremmin kuin minä,
paremmin kuin kukaan. Hän, joka muisti jokaisen hänen sanansa, jokaisen
pienimmänkin piirteen hänen elämänsä kirjassa, hän, joka eli hänen
elämäänsä ja omaa elämäänsä yhdessä hänen kanssaan, hän, joka eli hänen
kanssaan sittenkin, kun hänen kirkkaat silmänsä eivät enää loistaneet
meidän keskuudessamme, hän, joka seurasi häntä niillä poluilla, joilla
ei kukaan, ennenkuin aika on tullut, voi seurata. Hän olisi silloin
hengellään täydentänyt sen, mitä minä tahdoin sanoa, ja minun runoni
olisi saanut voimakkaan varmuuden kertoa hänestä, joka elää vielä.

Sillä Pikku Sven eli ja vaikutti äitinsä kanssa, hänessä ja hänelle.
Hänen leikkitupansa oli hänen luonaan, ja koko aamupäivän, kuin isä
oli poissa ja pojat lukivat, istui Pikku Sven lattialla ja kuuli äidin
kertovan satuja, mutta Sven ei pitänyt mistään niin paljon kuin siitä
pienestä punalakki poikaressusta, joka olisi vienyt marjoja mummolleen,
ja jonka paha susi sitten söi. Hän kauhistui niin hirmuisesti
ajatellessaan tuon punalakki poikaressun kohtaloa, ja hän pelkäsi niin
tuota hävytöntä sutta ja oli vihanen sille. Hän kasvaisi suureksi ja
menisi hakemaan sitä ja ampuisi sen.

Äiti ja hän kekseivät yhdessä leikkejä. He leikkivät, että Sven
matkusti kauvas ja oli poissa, äiti istui yksin häntä odottamassa.
Sitten tuli Sven kotia ja siitäkös ilo paisui niin suuri, että äidin
täytyi panna työnsä pois, ottaa hänet polvilleen ja suudella häntä
oikeen monta kertaa. Ja monta muuta leikkiä he leikkivät.

Pikku Svenillä oli kotona monta nimeä. Häntä sanottiin pikku-veikoksi
ja Nenneksi, jonka hän oli itse keksinyt, kullanmuruksi ja kokkoreeksi,
kaikiksi, mitä mieleen johtui. Hän tunsi kaikki nimensä, osasi luetella
ne, ja oli ylpeä niistä. Pikku Sven ei leikkinyt paljon muiden
lasten kanssa ja hän ei viihtynyt kauvan heidän seurassaan. Hän tuli
aina takaisin äidin luo, ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin asia
mailmassa. Ja hän ei koskaan välittänyt, jos hän keskeyttämällä leikin
suututti toisia lapsia. Niin pian kuin hän näki äidin, hän juoksi pois,
jättäen kaikki siihen, otti äitiä kädestä ja seurasi häntä, minne hän
vaan meni. Se oli rakkautta, joka kohosi kaiken käsityksen yläpuolelle
ja eikä koskaan jäähtynyt, koska sen esine oli liian onnellinen tästä
suhteestaan koskaan ikävystyäkseen tuohon pienokaiseen.

Svenillä ja äidillä oli omat pikkusalaisuutensa, ja kun Sven kuiskasi
jotain äidille ei edes isäkään saanut kuunnella. Koettipa hän vain
Sveniä kiusatessaan kuunnella, niin silloin pienokainen karjui:

-- Ei, hän ei saa. Hän ei saa. Sano hänelle, ettei hän saa.

Ja äiti suojeli aarrettaan pitäen isää loitompana, jotta Sven sai puhua
äidin korvaan kaikki mitä hänellä oli sanottavaa.

Kun se oli tehty, sitten ylpeili Sven voitonriemuisena.

-- Näetkös, sanoi hän. Etpä saanut kuulla sitä.

Ja sitten hän meni äidin käsipuolessa nauraen isälleen. Siten hän sanoi
äitelöittävänsä isää, ja tuskin hän tiesi mitään muuta, joka olisi
häntä niin huvittanut.

Minä voin nähdä vielä heidät molemmat, milloin tahdon, käsi kädessä
kävellen edestakaisin pitkällä käytävällä, joka alkoi syreenipensaiden
luota, kävelevän talvella paljaiden puiden alla, kun Svenillä oli
päällään pieni turkkinsa, joka oli tehty äidin vanhasta turkista,
josta hän niin ylpeili ja jonka hän oli saanut siksi, että hän oli
niin heikko. Olisi muuten hyvin vaikea sanoa, kummalla noista kahdesta
oli oikeastaan enimmän sanottavaa toiselleen. Ja jos minä heitä
kauvan katseltuani sain halun mennä mukaan, niin silloin tuli Sven
mustasukkaiseksi ja hän pisti pienen punaisen suunsa niin törrölleen,
että äidin täytyi nuhdella häntä sopimattomasta käytöksestään perheen
päätä kohtaan ja kertoa, kuinka hyvä isä oli. Sitä ei Sven kumminkaan
tahtonut mielellään tunnustaa. Ja yhdessä kävellessämme muhoili hän
äidille salavihkaa, ettei isä saisi nähdä, aivan kuin hän olisi
tahtonut tuntea itsensä onnelliseksi ja varmentaa onneaan säilyttämällä
sen salaperäisen uskollisuutensa lumotun piirin, jonka hän oli
rakkautensa ja itsensä ympärille luonut, ja jossa hän ei suvainnut
itseään vähintäkään häirittävän.

Mutta kun isä oli kaupungissa ja tuli sieltä kotia, silloin Sven oli
oven takana piilossa ja odotti saada oikeen säikähyttää häntä. Hän
piiloutui sinne kauvan ennen sitä aikaa, jolloin isää voitiin odottaa
palaavaksi. Lakkaamatta hän tuli piilostaan äidin luo kysymään:

-- Uskotko, että isä pelästyy aikalailla.

Luonnollisestikin äiti sen uskoi ja luonnollisestikin Sven oli ylen
onnellinen siitä toiveestaan. Ja kun isä vihdoinkin tuli ja pysähtyi
eteiseen kolistellakseen hiekkaa kalosseistaan, silloin tuli Sven
hiipien eteenpäin niin hiljaa ja varovasti eikä ensinkään ajatellut
säikähyttää häntä, vaan seisoi hymyillen itsekseen oikeen hyvin
tietäen, ettei isä voinut riemastumatta nähdä häntä ja hiipi vitkalleen
lähemmäs häntä nauttiakseen nähdessään isän tulevan tuskaiseksi,
kun hän sai ottaa hänet syliinsä, kietoa kätensä isän kaulaan ja
kannattaa hänellä itsensä sisälle, kun samalla perheen koira, jonka
Sven aikoinaan oli ristinnyt Pudeliksi, ilosta meluten hyppi meidän
ympärillämme.

Minä muistan niin hyvin vaimoni silmät, kun hän katsoi tätä näytelmää.

-- Jos sinä tietäisit, kuinka paljon minä puhun hänelle sinusta, sanoi
vaimoni, kun Sven vihdoinkin salli isänsä heittää kantamuksensa ja
jätti tilaa äidille.



II.


Aina siitä saakka, kun Sven oli niin pieni, että hän tuskin voi
liikkua, oli hän ollut Pudelin läheisin ystävä ja hänellä oli ollut
oikeus tehdä Pudelille mitä vain tahtoi. Hän sai vetää häntä korvista
ja nipistää hänen lyhyestä hännästään, maata hänen päällään ja pitää
häntä mitä epämukavimmissa asennoissa. Pudel ei siitä osoittanut
sen suurempaa tyytymättömyyttä, kun hän näytti vain toisinaan
ihmettelevältä, miksi tuota kaikkea hänelle oikeastaan tehtiin, sekä
sävyisästi ja rauhallisesti paneutui maate toiseen paikkaan siinä
turhassa toivossa, että hänen hyväntahtoinen kiusahenkensä väsyisi ja
sallisi hänen olla rauhassa.

Mutta kun Sven tuli pihalle, seurasi Pudel häntä mihin hän vain meni.
Tohnottaen lyhyeen halkokuonoonsa hän seisoi katsellen kuinka Sven
vitkalleen ja ajatellen ajoi hietaa pieneen läkkipönttöön tai meni
toisinaan vähemmän sopivaan työhön loiskimaan vesitynnyriä. Pudel
seurasi häntä koko ajan, ja lähestyipä vain joku vieras, seurasi Pudel
tämän liikkeitä epäilevin silmin, joka silmänräpäys valmiina, jos
asianhaarat vaatisivat hänen asiaan sekaantumistaan.

Svenillä ja Pudelilla muuten oli omat tiensä, ja useimmin kuin kerran
olivat he äkkiä häviämällä tuntemattomille teilleen panneet koko talon
väen pelkäämään ja sitten kun jo oltiin epätoivoisia, josko koskaan
enää saadaan nähdä heitä hengissä, äkkiä ilmestyneet, ikäänkuin ei
olisi mitään tapahtunutkaan, molemmat yhtä ihmeissään siitä hälinästä,
jonka he olivat aiheuttaneet.

Olisi synti sanoa, että Sven oli tottelematon poika. Mutta tässä
suhteessa ei ollut helppo menetellä hänen kanssaan. Useimmin kuin
kerran oli äiti luvannut hänelle piiskoja, jos hän kerrankaan vielä
juoksi omin lupinsa hukkaan, ja useimmin kuin kerran oli vaimoni
kohta sen jälkeen minulle vakuuttamalla vakuuttanut, että hän tahtoi
nähdä sen sydänveren, joka uskaltaisi koskea Sveniin. Mutta tähän
nähden näytti Sven olevan kerrassaan mahdoton sekä oikaisuille että
varoitukselle, ja hän oli niin ihmeissään äidin kiihkeästä ilosta, kun
hän oli sellaisten huviretkien jälkeen hänet saanut elävänä takaisin,
ikäänkuin hän olisi ihmetellyt sitä, että he olivat kerran mailmassa
voineet ajatella erilailla.

-- Eihän se ollut vaarallista, sanoi Sven. Pudelhan oli mukana.

Äiti ei tahtonut puhua pahaa Pudelista, mutta hän koetti vakuuttaa
Svenille, ettei Pudel kumminkaan ollut samaa kuin ihminen. Ja Sven
lupasi kädet äidin kaulaan kiedottuina, ettei hän koskaan enää juoksisi
pois ja saattaisi äidille mielipahaa.

Mutta kun hän meni yksin ulos ja oli kevät, vesi valui ränneissä
pihalla, silloin unohti Sven kaiken muun mailmassa, kuin että hän oli
pieni poika, joka menisi kauvas metsään.

Kuka tietää, minkälaisissa ajatuksissa hän meni, tai jos hän
huomasikaan joutuneensa luvattomille teille? Hän meni puhellen hiljaa
itsekseen ja Pudel seurasi häntä, ja kun hän pääsi veräjälle saakka,
niin se oli auki. Silloin vilkaisisi hän hieman siitä ulos ja heittäisi
silmäyksen mailmaan, joka houkutteli siellä veräjän ulkopuolella ja
sitten näki hän ojamultien yli suoraan maantielle, kuinka keltaiset
rentukat loistivat mustaa multaa vastaan, ja kiipesi sitten niin pian
kuin pienet jalat ehtivät yli ojapenkereen ja juoksi maantielle. Mutta
nyt hän oli melkein metsässä ja hän nyt ei voinut vastustaa kauvemmin.
Jykeinä kohoutuivat kyhmyoksaiset hongat hänen päänsä päällä ja hän
meni runkojen lomissa, joissa aurinko heitti säteitään sammaliin ja
ensimäiset kevätlinnut alkoivat viserrellä. Pieni peltomyyrä juoksi
kivien lomissa ja pikku Sven juoksi sen jälkeen. Yhä kauvemmas ja
kauvemmas hän meni. Siellä oli pieni suo, jossa kasvoi raitoja pitkine
kellertävine urpuineen. Niihin hän ei ylettynyt, sillä silloin hän
olisi luisunut veteen ja kastellut jalkansa. Mutta hän voi nakata kiviä
suolle ja kuulla niiden pudotessaan ääntävän plump ja nähdä suuren
joukon pieniä ja suuria renkaita, jotka saivat koko pienen vedenpinnan
aaltoilemaan. Sitä hän teki pitkät ajat. Hänen poskensa punehtuivat ja
hänen silmänsä kiilsivät ihastuksesta. Yhä iloisemmaksi ja iloisemmaksi
hän tuli, ja hän meni aina kedolle saakka, jossa kuninkaallinen
huvilinna oli, ja päästyään tielle hän alkoi juosta. Hän juoksi ja
juoksi, ja tultuaan korkean veräjän sisäpuolelle hän huomasi olevansa
taas lähellä kotia. Silloin riemastui hän uudestaan, siksi, että hän
tunsi tien, ja siksi, että Pudel nuuski heiluttaen tylppähäntäänsä
ja tahtoi kotia. Sitten alkoi hän äkkiä ikävöimään äitiä, ja muisti
keltaiset kukat, joita hänellä oli kädessään.

Verkalleen ja miettien hän meni taas kotia päin, ja voi olla
mahdollista, että Sven nyt hämärästi muisti, ettei hänen olisi pitänyt
lähteä kotoa. Mutta oli muuan seikka, jota Sven ei tiennyt ja jota hän
ei ymmärtänytkään. Se oli nimittäin, kuinka kauvan hän oikeastaan oli
ollut kotoa poissa. Sillä pari tuntia tai hetkinen oli hänelle aivan
sama.

Mutta kun hän käydä lylleröi ruohikolla ja juuri ajatteli juosta taas
joutuakseen äidin luo ja saadakseen istua hänen polvellaan, jossa
äiti häntä hyväilisi ja suutelisi ja saisi kertoa hänelle kuinka
hauskaa hänellä oli ollut, silloin räjähti melu aivan lähellä Sveniä,
hänen ympärillään ruvettiin huutamaan. Siinä oli isä ja äiti, Olof ja
Svante, molemmat palvelustytöt ja vielä suuri lauma muita, niin tuntui
Svenistä. He huusivat yhteen ääneen, yksi siellä ja toinen täällä; Sven
ei ehtinyt koskaan nähdä mistä mikin tulija huusi. Sillä juuri kuin hän
kääntyi yhtäälle huusi toinen hänen takanaan ja kun hän silloin kääntyi
ympäri katsoakseen toisaalle, nostettiin hänet maasta jaloiltaan ja
joku kantoi hänet pois juosten niin paljonkuin jaksoi ja ennenkuin
hän tiesi sanaakaan siitä, oli hän salissa ja äiti itse otti hänet
käsivarsilleen puristaen häntä niin, ettei hän voinut hengittääkään.

Sven tiesi kylläkin, ettei hänen tarvinnut koskaan peljätä äitiään,
mutta tällä kertaa hänen rohkeutensa kumminkin petti. Sillä hän muisti
nyt, mitä äiti oli piiskoista sanonut, ja kun hän sai nähdä isän, tuli
hän oikein huolestuneeksi. Sillä isä näytti tuimalta ja sanoi hyvin
vakavalla äänellä:

-- Nyt saamme luvan ottaa risut, Sven. Sillä minä tiedän, että äiti on
luvannut sinulle piiskaa.

Silloin ei Sven tiennyt kerrassaan mitään elävää neuvoa, ja hädässään
hän turvautui kukkiin, joita hän piti äidille ojennetussa kädessään.

Mutta sitä hänen ei olisi tarvinnut tehdä. Sillä äiti oli ollut niin
peloissaan ja oli nyt niin onnellinen saatuaan hänet jälleen takaisin,
että hän otti hänet vain syliinsä ja antoi hänen hyväillä itseään,
nauroi ja itki vuorotellen; lopulta hän otti kukat häneltä ja asetti
ne pieneen viheriäiseen lasiin, järjesteli ne ja antoi Svenin katsoa
kuinka kauniita ne olivat auringonpaisteessa. Silloin jätti isäkin
rangaistushankkeensa ja meni huoneeseensa tuntien itsensä ylenmäärin
onnelliseksi.

Mutta kun äiti jäi yksin Svenin kanssa, otti hän hänet polvilleen ja
kertoi hänelle, ikäänkuin satua, kuinka rauhattomaksi hän oli itsensä
tuntenut ja kuinka hirveän epätoivoinen hän oli ollut. Hän kertoi
luulleensa Svenin taittaneen jalkansa ja makaavan yksinään metsässä,
eivätkä he löytäisi häntä ennenkuin kuolleena. Tai hän oli luullut
hänen pudonneen veteen ja sitten he löytäisivät hänen ruumiinsa, ja
silloin ei koskaan voisi äiti eikä isä, eikä veljet tulla iloisiksi
enää. Kaikkea tätä Sven kuunteli ja ymmärsi vain, että äiti oli kaikkia
muita ihmisiä parempi. Hän sai selvityksen sekä rotasta että linnuista,
suosta ja kivennakkuusta. Ja lopulta ymmärsivät he toisiaan molemmat ja
olivat vain onnellisia siitä, että he olivat löytäneet jälleen toisensa.

Ja oikeen kerrottuaan asiansa toisilleen otti äiti Svenin mukaansa
ullakolle. Siellä oli paljon oivallisia esineitä, joilla Sven toisinaan
sai leikkiä, kun hän oli ollut oikeen kiltti. Muun muassa siellä oli
valkea posliininen villakoira, jolla oli tupsu hännänpäässä ja kantoi
pientä kenkää suussaan. Se oli hyvin vanha eikä oikeastaan ollutkaan
äidin. Sillä isä oli saanut sen iso-äidiltään, ja se oli ollut hänen
aina siitä saakka, kun hän oli ollut kahden vuoden vanha, jolloin hän
oli sen saanut kummiltaan.

Se oli paras, mitä Sven tiesi, ja sen otti äiti sydämensä onnessa alas
ullakolta ja antoi hänelle risujen asemesta. Se sai olla siellä, missä
se oli.

-- Sillä, kuten Sven sanoi, muuten minä voin lyödä rikki sen. Ja
silloin isä suuttuisi.

Mutta hän ei unohtanut koskaan, että se oli hänen. Ja hän tapasi kertoa
siitä toisinaan, kun oli vieraita.

-- Sen minä sain äidiltä, sanoi Sven, kun minä juoksin metsään ja tulin
taas takaisin. Senvuoksi minä sain sen, että äiti tuli niin iloiseksi,
kun hän sai nähdä minut.

Ja äiti puolusti kasvatusmenettelyään kaikkia arvosteluja vastaan
nostamalla vain pojan syliinsä ja antamalla kaikkien katsoa häntä.
Jumala siunatkoon häntä. Hän oli oikeassa.



III.


Sitten meni vuosi melkein, ettemme huomanneet sen kuluneenkaan. Mutta
tähän aikaan alkoi vaimoni terveys vakavasti heikkenemään, ja puhumatta
siitä toisillemme, ymmärsimme me molemmat, että ainoastaan yksi
mahdollisuus oli olemassa. Jo kerran ennen oli leikkausveitsi saanut
tehdä hengenvaarallisia töitään, ja ne taudinoireet, joita nyt ilmeni,
olivat vain liian tuttuja meille. Siksi se ei ollut meille mikään
yllätys, kun lääkäri eräänä päivänä lausui tuomionsa ja antoi meidän
tietää, mitä me olimme edeltäpäin aavistaneet, että vain kiireellinen
leikkaus voisi pelastaa Elsan minulle ja lapsilleni.

Ikäänkuin kuolemantuomio olisi annettu koko meidän elämällemme,
kuljimme me tänä päivänä huoneesta huoneeseen kodissamme, ja minä
näin Elsan kulkevan siellä vain hyvästellen. Ensi kerran minä käsitin
täydellisen selvästi kuinka paljon sisäisiä ajatuksiaan hän oli minulta
kätkenyt samoin kuin kaikilta muiltakin, kuinka uskollinen hän oli
kuolemanajatukselle, ja kuinka se varmuus, että hän kuolisi nuorena,
jäyti hänen sisäistä elonvoimaansa. Hän oli käynyt kalpeaksi ja hänen
poskensa olivat laihtuneet. Kädet olivat vahan kellertävät ja hän
liikkui tuskia tuntien minun seurassani.

Silloin hän pyysi ensi kerran minulta saada kuolla. Ensi kerran hän
kertoi siitä, jota hän oli tuntenut ja kätkenyt sydämelleen, josta minä
olin tahtonut saada tietää, ja josta hän ei ollut koskaan ilmaissut
muuten kuin pienillä viittauksilla.

-- Nuoruudestani saakka, sanoi hän, paljon ennen kuin sinä ja minä
olimme oppineet tuntemaan toisiamme, on minusta ollut niin luonnollista
ajatella sitä, etten minä koskaan saisi elää kauvan. Sillä sinä
olet tehnyt minut niin onnelliseksi, Georg, sinä olet tehnyt minut
onnellisemmaksi kuin minä koskaan olisin voinut tehdä sinut. Sinä olet
antanut minulle kolme poikaani, minun kaksi poikaani ja pikku Svenin.
Ja mitä minä voin olla heille, sinulle ja teille kaikille? Minähän olen
sairas enkä parane koskaan. Unohda sinä minut, Georg! Oi, niin, minä
tiedän sinun surevan minua siksi, että sinä rakastat minua, vaikka
minä olen aina ollut hento ja heikko enkä ole koskaan ollut kellekään
hyödyksi. Mutta unohda sinä kumminkin minut. Ja sinä löydät jonkun
toisen, joka auttaa sinua ja lapsia.

Ja taas hän pyysi minulta saada kuolla, pyysi saada elää rauhassa
ne harvat viikot, jotka hänellä enää oli jälellä. Hän ei tahtonut
vain kuolla leikkauspöydälle, vaan hän oli iloinen saada mennä pois,
hän tahtoi vain saada elää tuskissaan niin kauvan, että hän ehtisi
valmistaa lapset siihen, jonka täytyi tulla, ja hän tahtoi sanoa heille
hyvästi.

Niin äkkiä oli kaikki tuo tullut minulle, etten minä voinut edes
selvittää ajatuksiani, vielä vähemmin löytää sanaa vastatakseni. Minä
tunsin vain hämärästi joutuneeni tuskaiseen taisteluun, taisteluun,
joka kohosi kaikkien niiden rajojen ylä- ja ulkopuolelle, missä ihmiset
yleensä ovat tuomitut elämään. Minä tunsin arkuutta, jota minä olen
aina tuntenut, kun asia on koskenut jotain, joka on toisen sieluelämään
kuuluvaa ja hänen loukkaamatonta omaisuuttaan. Ja jos on jotain, jota
ei kukaan muu voi määrätä, kuin tuo ihminen itse, niin silloin on
parasta alistua varmaan kuolemaan tai antautua tuliseen taisteluun
ehkä voittaakseen itsensä jälleen elämään. Nähdessäni vaimoni edessäni
minusta tuntui hän olevan niin lähellä ja kumminkin niin kaukana. Hänen
pyyntönsä saada kuolla oli niin liikuttava ja niin vakavasti ajateltu,
ettei minulla ollut rohkeutta pyytää häntä palaamaan takaisin elämään
itseni vuoksi. Ja ihmetyksellä minä huomasin hänen voivan jättää kaikki
mitä hän rakasti, koska hän oli valmistunut siihen. Mutta samalla
kertaa minä tunsin tuskaisen epätoivoisena, etten minä voinut häntä
kadottaa. Minä en voinut sitä. Ja epätoivossani minä tartuin ainoaan
keinoon, joka juolahti minun mieleeni, ja sanoin vain:

-- Mutta Sven, voitko sinä jättää hänet?

Hän säpsähti kuin kuoleman iskusta, ja väänteli käsiään epätoivossaan.

-- Ei, ei! Minä en voi.

Hän meni huojuen makuuhuoneen ovea kohti ja pyysi minulta vain saada
olla yksin. Minä näin hänen sulkevan oven jälkeensä, ja minä jäin
istumaan, missä minä istuin, ja minusta tuntui kaikki, mitä minä
olin hänen kanssaan elänyt, olevan poissa ja kuolleen, ja että hän
nyt menisi pois minulta iäksi. Minä ymmärsin, että jos ei hän sitä
tekisi, niin hän ei jäisi minun vuokseni, vaan tuon kultakiharaisen ja
enkelisilmäisen pienokaisen, tuon pienen enkelinsä vuoksi, joka oli
tullut ja punonut hänet elämään niin lujasti kiinni. Minä ymmärsin
kaiken sen, mutta se ei loukannut minua. Minä tunsin sen aivan
luonnolliseksi, etten minä yksin voinut pitää häntä elämälle. Minä
kumarsin pääni ja itkin, itkin ensi kerran itseäni ja omaa elämääni.
Ja minä en odottanut mitään enkä uskonut muuta kuin päivät kuluisivat
vain nyt hiljaa ja varmasti sitä hetkeä kohti, jonka täytyi tulla, ja
lopuksi kuolema reväisisi pirstaleiksi kaikki, mille minä olin elänyt.

Kuinka kauvan minä istuin siellä, sitä minä en tiedä. Minä tiedän
vain, että minun ympäristöni hämärtyi, että minä säpsähdin, kun tunsin
vaimoni olevan polvillaan edessäni nojaten päänsä käsivarteeni. Hän
oli tullut niin hiljaa, etten minä kuullut, ja hänen äänensä kuului
rauhalliselta, kun hän sanoi:

-- Minä tahdon elää sinulle, Georg, Svenille ja isoille pojillemme.

Minä tunsin hänen äänensä muuttuneen niin syväksi ja lämpöiseksi,
ikäänkuin kaikki muu paitsi hänen rakkautensa olisi vaiennut
hänen sielussaan. Minä ymmärsin, että hänen päätöksensä oli nyt
järkähtämätön, että hän jälleen oli meidän kaikkien, tai ainakin tahtoi
kuulua meille, ja lämmin kiidollisuuden tunne häntä ja koko elämää
kohtaan virtaili minun sielussani. Viipyi kauvan, ennekuin me muutimme
asentoa, mutta sen tehtyämme, hän nousi ja sytytti tulen kaikkiin
lamppuihin ikäänkuin juhlaksi.

Sitten kutsui hän lapset sisälle ja he tulivat kaikki hiljaa ja
ihmetellen eikä meidän tarvinnut heille mitään selittää. Sillä he
olivat kaikki ymmärtäneet, jokainen tavallaan, he olivat puhuneet
toistensa kanssa samoin kuin me suuretkin olimme puhuneet keskenämme,
ja he tiesivät, että äidin henki oli vaaralle alttiina, mutta että hän
uskalsi antautua vaaraan saadakseen elää heille.

Sven ryömi äidin polville ja painautui hyvin lähelle hänen rintaansa.
Ja hän sai meidät jokaisen hymyilemään kyyneleidemme läpi, kun hän
sanoi:

-- Äiti ei saa kuolla kullanmuruselta.

Viimeistä sanaa käytettiin hänestä hyväilynimenä perheessä ja sitä hän
käytti itsekin ymmärtämättä, että se kuului hieman naurettavalta. Siksi
tulivat hänen sanansa melkein kuin elämän lupauksena ja ne rauhoittivat
meitä.

Mutta lasten mentyä levolle, menimme minä ja Elsa toistemme seurassa
puristaen toisiamme vyötäisistä läpi huoneiden. Ja minä näin hänen taas
sanovan hyvästi, mutta toisella tavalla kuin muutamia tunteja sitten.
Seuraavana päivänä hänen piti ajaa sairaalaan.

Mutta kun minä aikasin aamulla tulin makuuhuoneesta, istui Olof
suuressa nojatuolissa makuuhuoneen oven edessä.

-- Oletko sinä istunut täällä kauvan? kysyin minä hämmästyneenä.

-- Kyllä, vastasi poika yksitoikkoisesti. Hän oli istunut siellä
ajatellen äitiään ja kuinka vakavaksi kaikki oli käynytkään. Ensi
kerran minä huomasin, kuinka suuri hän olikaan, ja minä otin häntä kuin
vertaistani kädestä. Kymmenvuotiaan kasvot kertoivat niin paljon, mutta
hän ei voinut mitään sanoa.

Kun minä ja Elsa istuimme sitten ajoneuvoissa, oli hän itsensä herra
ja nousi jalustalle vaimoni viereen, silitti hänen poskiaan ja sanoi
lohduttavasti kuin lapselle:

-- Älä pelkää äiti, kyllä se menee hyvin.

Svante tuli myöskin ja Sven nostettiin ja hän puhui ja laverteli niin
paljon. Hetkeen ei Elsa tiennyt ketä hän heistä enimmän rakasti. Mutta
tiellä me jouduimme lakkaamatta keskustelemaan suurista pojistamme,
jotka ensi kerran olivat puhuneet ja tunteneet kuin mies.



IV.


Kuoleman enkeli kulki tällä kertaa meidän kodimme ohitse, mutta
hänen siipensä olivat hipaisseet niin läheltä meitä, että mitä nyt
oli tapahtunut, antoi kauvan leimansa koko meidän elämällemme, niin,
oikeastaan se ei koskaan lakannutkaan sitä tekemästä. Kumminkin
-- vielä kerran onni palasi meidän kotiimme, mutta hillittynä ja
vakavampana. Vielä kerran palasi hän, joka toi juhlapäiviä meidän
jokapäiväiseen elämäämme. Meidän poikamme toivottivat meidät
tervetulleiksi ja pikku Sven ryömi äidin syliin, painautui hänen
rintaansa vastaan ja näytti kovin onnelliselta ja veitikkamaiselta.

-- Näetkös, sinä et saanut kuolla kullanmuruselta? sanoi hän.

Hän näytti niin voitonriemuiselta, ikäänkuin hän olisi katsonut tämän
onnellisen tuloksen riippuneen hänestä, ja huvittaakseni kaikkia,
sanoin minä:

-- Minä luulen, että sinä katsot parantaneesi äidin.

-- Hänhän sen onkin tehnyt, vastasi vaimoni.

Ja minä näin taas sen ilmeen vaimoni kasvoilla joka oli ennen tuntunut
minusta niin vieraalta, mutta jota minä yhä enemmän ja enemmän luulin
alkaneeni ymmärtää.

Hän puristi hiljaa pienokaisen syliinsä ja hänen silmistään vierähti
pari kirkasta kyyneltä. Sitten hän ojensi kätensä minulle ja sanoi:

-- Minä olen niin iloinen, että minä saan olla taas kotona.

Itse minä en voinut mitään vastata. Minä näin ryhmän edessäni ja
tiesin, että siinä oli se minun onneni, jota minä pari viikkoa sitten
tuskin uskalsin toivoakaan. Ja kumminkin minä tunsin sydämessäni
pistoksen kuin aavistuksena alkavasta, toivottomasta yksinäisyydestä.



V.


Kevättä, joka nyt tuli, muistan minä kuin kukkaismerta, joka täytti
jokaisen tyhjän paikan meidän kodissamme. Hyasintteja sekoitettiin
vähitellen sinivuokkoihin, sinivuokkoja valkovuokkoihin, kevätesikoita
orvokkeihin, ja lopuksi, kun juhannus lähestyi ja kesätuuli henkäili
verannalla, tulivat syreenin kukat.

Äiti ja Sven hankki vain kukkia ja olisi vaikea sanoa kuka noista
kahdesta enimmän kukkia rakasti. Minä näen heidät vieläkin
vierivieressä kädet kukkia täynnä, posket punottaen puhellen kulkevan
suuren pihan poikki avointa verantaa kohden. Äidin hiukset olivat yhtä
mustat kuin hänen oli vaaleat, mutta heidän syvät, siniset silmänsä
olivat samallaiset. He muodostivat mitä harvinaisimman vastakkaisuuden,
ja kumminkin he olivat enemmän samallaiset, kuin lapsi ja äiti koskaan
voivat olla. He kuuluivat yhteen ja toisilleen, ikäänkuin he olisivat
luodut alituisesti seuraamaan toisiaan, ikuisesti kulkemaan kukkia
käsissä, aina elämän loppuun asti käymään käsi kädessä ja katsomaan
toisiaan silmiin. Kukaan ei voinut nähdä heitä yhdessä, ilman ettei
pikku-veikon kasvoilla olisi leikkinyt päiväpaisteinen hymy ja minä
voin huomata usein sen ja tuntea oman onneni kohoavan.

Sillä näinä aikoina minä tunsin elämän rikkaammaksi ja täyteläisemmäksi
kuin koskaan ennen. Minä unhotin jälleen kaikki, mikä oli täyttänyt
minun sieluani synkillä aavistuksilla ja nykyinen oli minulle kylläksi.
Minusta tuntui, ikäänkuin me olisimme saaneet elää kaiken sen, joka
oli surullista ja raskasta, vain voidaksemme jälestäpäin nauttia niin
paljon täyteläisemmästä onnesta. Minä olin kiitollinen jokaiselle
uudelle päivälle, joka meni, minä olin iloinen, että minä voin unohtaa,
ja minusta tuntui, että me riensimme uutta, korkeampaa onnea kohti,
kuin ihminen voi saavuttaakaan.

Minä uskon vaimonikin, kumminkin yhteen aikaan, tunteneen samaa
tunnetta. Sillä hänestähän tämä autuuden tunne lakkaamatta virtailikin.
Hän oli todellakin palannut elämään takaisin, hän tunsi itsensä
terveeksi, hän eli suurien, vanhojen puiden siimeksessä kukkien
ylellisyydessä. Hänellä oli meidät kaikki ympärillään eikä kukaan
häirinnyt hänen rauhaansa.

Sitten hän eräänä iltana käveli minun kanssani sillä pitkällä
käytävällä, jossa me emme ketään tavanneet ja jossa me siksi kävelimme
mieluummin. Meidän ympärillämme kukkivat syreenit täyttäen leppoisen
kesäilman tuoksullaan, ja kalpealla, valoisalla kesäkuun taivaalla
virui valoton puolikuu, vain uiden äärettömässä sinessä, joka vaaleni
länteen päin ja josta kalpeat tähdet koettivat tuikkia, vaan eivät
voineet murtautua kirkkaina esiin kesäyön hämärästä.

Ajatellessani tätä aikaa ja kaikkea, mitä sitten seurasi, täytyy
minun ihmetyksellä muistaa kummallista pirteyttämme. Ikäänkuin pieni
pilvenhattara olisi vain tullut taivaallemme, jonka tuuli samassa
olisi puhaltanut pois, niin me kävelimme siellä onnellisina joka ilta,
eikä meidän keskusteluissamme ollut vähääkään surumielisyyttä. Kaikki,
mikä oli ollut, oli menneisyyteen haudattu. Se ei ollut kuitenkaan
nuoruuden kokematonta itsekästä onnea. Se oli sitä rauhaisaa, sävyisää
sopusointua, joka yhdistää vain niitä ihmisiä, jotka ovat kärsineet
ja voittaneet yhdessä, onnea, jota ei voi mikään samentaa eikä murtaa
siksi, että se oli eroittamattomasti kasvattanut kahden ihmisen
sisimmät sydänjuuret yhteen ja irroittamattomasti yhdistänyt koko
heidän olemuksensa. Me tiesimme tähän aikaan, ettemme toivoneet mitään
muuta, kuin mitä jo omistimme. Juuri sellaisina aikoina elämässä
voi toinen etsiä yksinäisyyttä vain kuivatakseen kyyneleitään, kun
häntä hävettää näyttää kuinka onnellinen hän on. Ei mitkään vieraat
ajatukset, jotka liikkuisivat omilla teillään, eikä mitkään pyyteet voi
häiritä tuota ääretöntä mielialan vireyttä, josta elonvoima kasvaa.
Kaikki, mistä sadut ja tarinat ovat laulaneet, elää silloin täyteläistä
eikä koskaan kuivuvaa elämäänsä niin, ettei mikään runouden mahti
voi sitä kuvailla, ja minä uskon, että juuri sellaiset kokemukset
ainoastaan jaksavat tehdä yhteiselämän pyhäksi miehen ja naisen välillä.

Kuitenkin me tunsimme niin noina leppoisina kesäöinä, jolloin meidän
kävelymme aina loppuivat samalle paikalle: nukkuvien lapsiemme vuoteen
viereen. Me emme puhuneet paljon siitä, mitä tunsimme. Mutta eräänä
iltana kysyi vaimoni:

-- Kuinka kauvan me olemme olleet naimisissa?

-- Miksi sinä sitä kysyt? Sinähän et koskaan unohda sitä päivää.

-- Niin, mutta voikos se olla totta, että siitä on jo yli kymmenen
vuotta? Voiko se olla totta, että me olemme niin vanhoja?

-- Oletko sinä siitä pahoillasi? kysyin minä hymyillen.

Hän nojautui minuun ja otti minun käsivarrestani kiinni.

-- Oli aika, jolloin minä pelkäsin tulevani vanhaksi, sanoi hän. Ja
minä pelkään vieläkin. Mutta minä en ymmärrä sitä, mitä ihmiset puhuu,
että ihminen rakastaa enimmän ja on onnellisin nuoruudessaan. He
mahtanevat olla sellaisia ihmisiä, jotka eivät voi rakastaa.

Minä koetin väittää vastaan. Mutta hän keskeytti minut alkamalla puhua
muusta. Hän puhui ystävistä, joista me pidimme, tuttavista, joiden
kanssa me olimme seurustelleet. Ja hän epäili, että he voisivat olla
onnellisia. Hän kertoi piirteitä heidän elämästään, mitä he olivat
tehneet, ja mitä he olivat sanoneet. Vielä enemmän hän otaksui, mitä he
eivät olleet sanoneet eikä tehneetkään. Ja hän lopetti sanoihin:

-- Minä uskon, että ihmiset meidän päivinä unohtavat rakastamisen. He
ovat kiintyneet niin moneen muuhun.

Kaikki, mitä vaimoni nyt sanoi minulle, kummastutti minua. Sillä vaikka
hän oli nainen, tapasi hän harvoin ajatella muita, kun hän oli yksin
minun kanssani, ja minä koetin ottaa ihmiskunnan puolustaakseni. Mutta
vieläpä minä sain hänelle tunnustaa olevan asian niin, yhtä paria
lukuun ottamatta.

Mutta hän vastasi kaikkeen mitä minä esitin, ikäänkuin hän ei olisi
oikeastaan kuunnellutkaan minua, ja kun minä vaikenin, jatkoi hän
täydellisesti seuraten omia ajatuksiaan:

-- Miksi minä ja sinä olemme onnellisempia kuin kaikki muut ihmiset?

Hän sanoi tämän vakavasti, ikäänkuin hän olisi ainoastaan viitannut
hyvin tunnettuun ja tunnustettuun totuuteen, ja lisäsi:

-- Minusta tuntuu, että kaikki muut ovat onnettomia, kun minä vertaan
heitä sinuun ja itseeni.

Minä hymyilin hänen kiihkolleen ja samalla kertaa minä lämpenin hänen
sanoistaan:

-- Miksi sinä vertaat? kysyin minä.

-- Siksi, että se tekee minut onnelliseksi, vastasi hän.

Ja samassa hän seisoi minun edessäni, katsot minua kasvoihin, ja lisäsi:

-- Salli minun sanoa se nyt, kosken minä muuten koskaan tule sitä
sinulle sanoneeksi. Minusta tuntuu se niin omituiselta, kun minä
ajattelen ensimäisiä aikoja, kun me olimme naimisissa. Silloin tuntui
minusta, että minä rakastin sinua ja että minä olin onnellinen. Se oli
siksi, etten minä silloin mitään ymmärtänyt. Nyt minä tiedän, mitä se
on, ja nyt minä tahdon kiittää sinua siitä.

Ennenkuin minä ehdin estää oli hän tarttunut minun vasempaan käteeni
ja suudellut sitä ja koettaessani nykäistä sitä pois, piti hän kiinni
siitä ja suuteli uudestaan nimetöntä sormea sormuksen kohdalle.

Hänen tunteissaan ja hänen olemuksessaan oli voimaa, kun hän sanoi
nuo sanat, jotka melkein hämmästyttivät minua. Ääneti minä suljin
hänet syliini ja suutelin häntä sellaisella tunteella kuin minä olisin
suudellut ensi kerran morsiantani. Ja minä tiesin omaavani hänessä niin
paljon, ettei suurempaa autuutta mailmaan mahtuisikaan.



VI.


Sven oli saanut leikkitoverin ja sehän oli merkitsevä tapaus hänen
pienessä elämässään. Sillä ennen hän oli vain leikkinyt isojen
veikkojen kanssa. Nyt oli tämä leikkitoveri pari kuukautta nuorempi
kuin Sven ja sitäpaitsi se oli tyttö. Tämä kaikki oli jotain erikoisen
uutta ja ihastuttavaa ja tähän aikaan sai Sven paljon puhumista äidin
kanssa.

Pikku Märta oli muuttanut isänsä ja äitinsä kanssa maalle, ja alussa
olivat hän ja Sven katselleet toisiaan loitompaa. Märta oli pieni ja
äärettömän herttainen,terveen näköinen punaposkinen tyttö, jolla oli
puhtaan siniset silmät ja pitkä kihara tukka, melkein samallainen kuin
Svenin oma tukkakin. Ei kestänyt kovin kauvan, ennenkuin hän eräänä
päivänä tuli ja istuutui Svenin lähelle ja katseli uteliaana hänen
askareitaan.

Sven oli tottunut leikkimään itsekseen ja hänellä oli muuan leikki,
joka huvitti häntä kovin paljon ja joka oikeastaan oli sangen
helppotajuinen. Siihen sisältyi nimittäin, että hän meni ulos
ja istuutui ruohikolle. Siellä katseli hän suuresti mieltyneenä
kaikkea, mitä tapahtui hänen lähimmässä ympäristössään. Muurahaiset
kiipeilivät heinän korsissa, perhoset ryömivät kukissa, ja niin puhtaan
valkoisilla siivillään lentää lepattelivat edelleen auringonpaisteessa,
kuoriainen, joka oli joutunut selälleen ja Svenin täytyi kääntää se
jaloilleen, jotta se voisi ryömiä eteenpäin, tai lintupari, jotka
hyppivät mättäiden väleissä eivätkä sallineet lasten häiritä itseään
etsiessään ruokaa itselleen tai poikasilleen. Tai myöskin hän istui
vain nykiskellen ruohoja ympäriltään ja antoi niiden miettiväisesti
ja tutkivasti solua sormiensa lomista toiseen käteen ja saatuaan
kouransa täyteen heitti ne kaikki pois ja alkoi nykiskellä uusia. Sitä
sanoi Sven itse "viheriällä mäellä istumiseksi", ja siitä hän osasi
puhua tuntikausia, kun hän lopetti leikin ja juoksi sisälle äidin luo
kertomaan kokemuksistaan, joita hän oli siellä tehnyt. Tätä pikku Märta
nyt istui katsomassa ja lopulta hän kysyi Sveniltä mitä hän teki.

-- Etkö sinä ymmärrä, että minä istun viheriällä mäellä? sanoi Sven.

Ja hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä niin kovin.

Ei, sitä ei Märta ymmärtänyt. Mutta koska Sven voi tehdä sitä niin
kauvan, otaksui hän, että se mahtanee olla hauskaa ja siksi hän
istuutui Svenin viereen. Ja he molemmat lapsukaiset nykkivät ruohoja,
kaivelivat muurahaisia ja tulivat niin lähelle toisiaan, että sieltä
tullessaan he pitivät toisiaan kädestä ja tunsivat, etteivät he koskaan
enää voisi erota.

Pari päivää tämän jälkeen istui Sven sisällä äidin luona ja puhui
Märtasta. Nyt hän ei enää kertonut ruohoista ja kukista eikä perhosista
ja linnuista. Nykyään hän kertoi vain mitä Märta oli sanonut ja mitä
Märta oli tehnyt ja kuinka hauska heillä molemmilla oli yhdessä ollut.

Sitten eräänä päivänä sanoi äiti hänelle:

-- Sinä pidät kai paljon Märtasta?

Silloin pisti Sven pienen, punaisen suunsa törrölleen ja vastasi:

-- Etkö sinä tiedä, että Märta on minun morsiameni?

Äiti vastasi hyvin vakavasti:

-- Ethän sinä ole sitä koskaan minulle kertonut.

-- Pitäisi se sinun kumminkin tietää, arveli Sven. Me menemme naimisiin.

-- Milloinka te menette naimisiin? kysyi äiti.

-- Kun kasvamme isoiksi, ymmärräthän, vastasi Sven.

Sven oli hyvin onnellinen, kun hänellä oli morsian, jonka kanssa hän
menisi naimisiin, ja se oli kauneinta, mitä nähdä voi, kun kaksi lasta
tuli käsi kädessä pihan poikki ja auringonsäteet leikkivät heidän
kiharaisilla hiuksillaan, tai kun Sven veti Märtaa pienissä vaunuissa
ja kääntyi lakkaamatta ympäri nähdäkseen häntä.

Mutta toisinaan heistä tuli viholliset, ja silloin muuttui Sven
synkäksi, meni sisälle äidin luo ja sanoi, että Märta oli paha.

Silloin vastasi äiti:

-- Niin, mutta sinähän menet naimisiin hänen kanssaan. Ja silloin
saatte luvan tulla jälleen ystäviksi.

-- Minä en tahdo mennä naimisiin hänen kanssaan, sanoi Sven.

Mutta kuinka olikaan, heistä tuli jälleen ystävät, sovittiin,
suudeltiin ja sitten heillä oli vielä hauskempi kuin koskaan oli
ollutkaan.

Sehän oli luonnollista, että äiti jumaloi Svenin morsianta kumminkin
yhtä paljon kuin Sven itsekin, ja kun hän tuli ja tahtoi saada Svenin
mukaansa, ja Sven puolestaan ei voinut jättää Märtaa (aivan uusi
kokemus hänen pienessä elämässään), niin silloin ratkaistiin tämä pulma
sillä tavalla, että äiti otti sulhasen toiseen käteensä ja morsiamen
toiseen ja tuli kerrassaan heidän leikkitoverikseen ja uskotukseen.
Niin, minä pelkään hänen puhuneen heidän kanssaan sekä rakkaudesta
että avioliitostakin siksi, että hän osasi paremmin kuin kukaan
heidän kieltään, ja se voi olla mahdollista, että hän voimakkaissa
mielikuvituksissaan jo alkoi tuntea itsensä anopiksi.

Ei ollut kenenkään mentävä tekemään leikkiä Svenin rakkaudella. Olof
tosin ivaili pikku-veikolle ja koetti selittää, ettei oikea mies välitä
sellaisista tyttöreuhkoista. Jopa Svantekin, jolla tässä suhteessa oli
vähemmän puhdas omatunto, koetti hyökätä pikku-veikon kimppuun, että
hän oli liian pieni.

Hädässään kääntyi Sven korkeamman auktoriteettinsa äidin puoleen.
Ja äiti sanoi hänelle, ettei hän huolisi välittää, mitä isot pojat
sanovat, vaan jos hän piti Märtasta, niin siinä ei ollut mitään
pilkattavaa oliko Sven pieni tai suuri.

Silloin katsoi Sven veikkojensa kärventyneen eikä sallinut enempi
himmentää onneaan. Hän oli itse niin vakava keskellä iloaan, ettei hän
ymmärtänyt, kuinka ihmiset voisi tehdä leikkiä sellaisesta asiasta,
ja siksi hän ei myöskään salannut mitään suhteistaan. Jos joku
vanhempi ihminen, joka saattoi toisinaan tapahtuakin, kysyi häneltä,
josko se oli totta, että hänellä on morsian, niin Sven vastasi ilman
muuta "kyllä", ja kohta tämän jälkeen hän juoksi leikkimään hänen
kanssaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä koko mailmalta eikö hänen
morsiamensa ole kaunis ja herttainen, kuten oikean morsiamen pitää
ollakin.

Niin, Sven ylipäätään käyttäytyi sillälailla, ettei tehnyt mieli
leikkiä hänen kanssaan, jopa veljetkin antoivat hänen olla rauhassa.

Mutta eräänä päivänä osui Olof hänelle sanomaan, että hänellä oli
sellainen tukka kuin tytöllä. Sven oli kuullut sen ennenkin eikä se
ollut koskaan häntä liikuttanut.

Mutta nyt lisäsi iso-veikko:

-- Sehän ei sovi sinulle, kun sinulla on morsiankin.

Ja se koski syvästi Sveniin.

Tästä päivästä lähtien hän ei koskaan lakannut kärttämästä äitiään
hiuksiensa vuoksi.

-- Minä tahdon hiukseni sellaiseksi kuin toisten poikienkin on, sanoi
hän.

Se ei auttanut, vaikka äiti kuinkakin olisi vastustellut ja pyytänyt,
ettei hän huolisi välittää mitä isot pojat sanovat. Sekään ei edes
auttanut, että hän pyysi Sveniä äidin vuoksi pitämään kauniit kutrinsa,
joista äiti piti niin paljon. Sven kiusasi vain, että ne pitäisi
leikata pois.

-- Minä en tahdo näyttää tytöltä, sanoi hän.

Äiti suri pelkästä ajatuksestakin, jos joku edes koskisikaan noihin
kauniisiin kutreihin.

-- Minä en voi ajatellakaan kullanmurustani ilman pitkiä hiuksia, sanoi
hän.

Hän otti hänet syliinsä, kuiskaili hänelle, laverteli, houkutteli ja
rukoili noiden rakkaiden kutrien-puolesta. Mutta Sveniä oli mahdoton
vakuuttaa. Hän pyysi niin kauniisti ja näytti niin hellältä, että hän
sai lopulta tahtonsa toteutumaan.

Hän tuli sisälle pieni punanen hattu päässään ja hänen valkea puseronsa
liehui hänen pienten sääriensä ympärillä.

-- Minä menen kaupunkiin leikkauttamaan hiuksiani, huusi hän.

Hän oli innostuksen ja riemastuksen vallassa ja junassa istuessaan hän
puhui yhtenään, kääntyi erään vanhan herran puoleen, jota hän ei ollut
koskaan ennen nähnyt, ja sanoi tälle, että hän matkusti leikkauttamaan
pitkää tukkaansa.

Vanha herra kohotti silmänsä sanomalehdestään, heitti poikaan
hajamielisen ja välinpitämättömän katseen sekä jatkoi lukitaan.

Sven luuli, ettei hän kuullut, ja uudisti varmuuden vuoksi:

-- Minä menen leikkauttamaan tukkaani, etten näyttäisi tytöltä.

Mutta tuo vanha herra vetäytyi sanomalehtensä taa mutisten jotain, joka
aiheutti äidin rauhoittamaan pikku murustaan.

Sitten istui Sven koko matkan kerrassaan hiljaa, ikäänkuin hän olisi
jotain miettinyt. Hän näytti niin onnelliselta, että äiti otti hänet
polvilleen, hyväili poikaa ja oli kerrassaan katkeroitunut sille
vanhalle herralle, joka ei voinut ymmärtää pienokaisen surevan sitä,
ettei kaikki vieraat herrat välitä siitä, kun pikku poika on iloinen.

Sven oli vaiti aina siksi kun hän pääsi kadulle. Mutta sitten hän
kuiskasi, ikäänkuin hän olisi pelännyt että joku voisi kuulla heitä:

-- Hän ei varmastikaan ollut mikään hyvä ukko.

-- Niin, katsohan Sven, sinähän et tuntenut häntä, sanoi äiti.

-- Olisihan hän voinut olla kiltti siltikin, vastasi Sven.

-- Mutta pikku pojat ei saa puhua vieraille, muistutti äiti.

-- Minä luulin hänen tulevan iloiseksi, kun hän sai kuulla, ettei minun
enää kauvan tarvitse näyttää tytöltä.

Pikku raukkani! ajatteli äiti ja hänen sydämensä julmistui jälleen,
kun hän ajatteli kaikkia nyrpeitä ihmisiä, jotka murtavat pienokaisten
ilon. Lapsi parka! Kuinka sinun kerran mailmassa käy?

Ja oikeen lohduttaakseen Sveniä ja saadakseen hänet jälleen
iloitsemaan, sanoi äiti:

-- Se oli hävytön ja paha vanha ukko. Hän oli oikein ilkeä.

Silloin Sven tuli kerrassaan päiväpaisteiselle tuulelle jälleen ja
hänen surunsa hävisi siksi, että hän sai uskoa vain hävyttömien
ihmisten olevan sellaisia. Hänen hiuksensa leikattiin ja hän sai mennä
leipuripuotiin. Siellä hän sai leivoksia ja oli ylen onnellinen,
koska hän uskoi kaikkien ihmisten tietävän, että hänen tukkansa oli
ensi kertaa leikattu pojan tukaksi. Sitten hän matkusti äidin kanssa
takaisin kotia ja päästyään pihalle hän heitti äidin kädestä irti
ja juoksi sisälle, niin kovaa kuin hänen pienistä jaloistaan lähti,
hämmästyttämään isää.

Siellä hän seisahtui kirjoituspöydän viereen, otti hatun päästään ja
unohti kerrassaan, ettei isää saanut työssään häiritä. Hän seisoi
rauhassa hattu kädessä ja koko hänen pieni ruumiinsa oli työssä
innostuksesta mitä isä sanoisi. Niin, hänen silmänsä suurenivat niin,
että näytti kuin koko poika olisi muuttunut pelkiksi silmiksi.

Isä katsoi ja katsoi aavistaen, että oli tapahtunut jotain kerrassaan
ihmeellistä. Lopulta hänelle selveni ja silloin täytyi hänen nostaa
murustaan ja sitten hän laski hänet jälleen luotaan.

-- Nyt on Sven tullut oikein pojaksi, sanoi isä.

Ja tämä miehuutensa todistus mielessään juoksi Sven ulos tarkoituksella
näyttää itseään isoille-veikoille ja saadakseen kuulla Märtan ihailevan
itseään.



VII.


Sitä kesää, joka alkoi niin hymyilevässä ympäristössä oli jatkettava
länsirannikolla, ja syy oli se, että ikävä, voimakkaampi kuin minä voin
kertoa, veti minua sinne.

Minä en voi selittää sitä, kuinka tämä kertomaton ikävä oli
imeytynyt minun vereeni. Mahdollisesti oli syy siinä, että minä
kerran lapsuudessani olin viettänyt kesää länsirannikolla, ja sehän
on helppo ajatella, mitä osaa nuo aikaiset, myöskin satunnaiset,
voimakkaat lapsuusvaikutelmat näyttelevät tunne-elämämme pohjasävyn
muodostumisessa, joka sitten myöhemmin määrää elämämme.

Minusta itsestänikin tuntuu ihmeelliseltä, että noiden muutamien
viikkojen muistot voivat säilyä niin elävinä yli kolmekymmentä vuotta.
Minä olin nimittäin silloin ainoastaan kuuden vuoden vanha, ja tältä
ikäkaudelta tapaavat muut muistot kuin muisto kodista, jossa on
vuosikausia asunut, hälvetä. Mutta monia vuosia minä olen nähnyt meren
mielikuvissani sellaisena kuin minä sen silloin näin. Minä olen nähnyt
sen pilviä tavoittelevine aaltoineen, jotka lapsen mielikuvituksissa
ovat suurenneet käsittämättömän suuriksi. Minä olen nähnyt ruskoleviä,
maneteja ja meritähtejä, koko sen rikkaan elämän meren mataloiden
lahtien pohjassa ja harmajilla pohjakallioilla. Minä olen nähnyt
puuttomien luotojen kohoavan merestä veden pinnan yläpuolelle, jossa ne
kummallisesti taittuivat valonsäteiden mukana, ja minä olen tuntenut
kummallisien muistojen mahtavista myrskyistä sukeltautuvan mieleeni,
myrskyistä, jotka piiskasivat suuria hiekkajoukkioita minun helliin
lapsen kasvoihini.

Se on ihmeellistä, että voi niin kauvan säilyttää sellaisia muistoja
ja vielä ihmeellisempää, että niillä voi olla niin kummallinen
vaikutusvoima sieluun. Sellainen muisto voi olla täysi imevää ikävää,
ikäänkuin nuoren tytön uinailut ritarista, joka jonakin päivänä tulee
ja painautuu hänen suutaan vasten ja kuiskaa hänelle äärettömän
onnenlupauksen. Se muistuttaa, mitä nuorukainen tuntee, joka kuulee
tulevaisuuden voittojen lupauksen laulavan kuohuvassa veressään.
Niin, ehkä se on enimmän sen tulevaisuudenuskon kaltainen, joka elää
siinä miehessä, jossa nuorukainen ei koskaan ole kuollut. Se oli niin
syvällä minun sielussani kuin koti-ikävä ja siihen kului vuosikymmeniä,
ennenkuin minä voin totella sen kehoitusta.

Mutta kun minä monen vuoden kuluttua vihdoin pääsin niin pitkälle,
että tiesin saavani nauttia kesästä meren läheisyydessä, niin silloin
vaimoni sai minut pelkäämään, että koko iloni palaisi poroksi. Vaimoni
nimittäin ei ollut koskaan nähnyt länsirannikkoa, ja minä tiesin
hänellä olevan jonkinlaista vastenmielisyyttä koko matkaa vastaan,
ja hän antoi ainoastaan perään, koska hän ymmärsi, että pieninkin
vastustus saisi minut suuttumaan. Sen minä tiesin siitä, että hän
kerran sanoi: "Minä en voi ajatellakaan kesää, kun ei näe puita." Ja
minä ymmärsin oikeen hyvin, että lausuessaan nämät sanat, ilmaisi hän
sellaisen vastenmielisyytensä koko matkaan, joka oli niin syvällä,
jotta hän itsekin pelkäsi, ettei hän sitä voittaisi. Kun hän kumminkin
näki, että minä ymmärsin hänen vastenmielisyytensä, teki hän kaikkensa
saadakseen minut unohtamaan nuo sanat. Mutta ne eivät jättäneet minua,
ja minä aloin tuntea itseni melkein huolestuneeksi ajatellessani
ikävöityä mertani.

Koko tämä juttu ei ollut minulle niin merkityksetön eikä naurettava,
kuin se voi kuulua. Kukaan ei voi tuntea todellista iloa, jos siihen
sekoittuu soraääniä, ja pahin sopusoinnuttomuus mitä minä voin ajatella
oli, jos ei vaimoni tulisi jakamaan minun iloani. Minähän en ollut
koskaan tottunut olemaan yksinäni, ei ilossa eikä surussa, ja se teki
minuun kipeää, että minä huomasin ikävöiväni vain yksin.

Minä tahdoin, että haaveeni tuosta kesästä toteutuisivat, ja minä
taistelin tämän päämaalini vuoksi samalla innolla kuin kun minä kerran
olin taistellut, kun luulin olevani kadottamaisillani vaimoni rakkauden
ja taistelin sitä voittaakseni. Yötä päivää minä mietein mahdollisuutta
estää sitä vaaraa, jonka minä pelkäsin häiritsevän kesäiloani ja
lopulta minä luulin löytäneeni keinon siihen. Minä ehdotin nimittäin
eräänä päivänä vaimolleni, että matkustaisimme länsisaariston kautta
ympäri koko Ruotsin rannikon, ja minä tein sen siksi, että minä
tahdoin voittaa hänet. Minä tunsin itsestäni, että hiljaisuudessa
meidän välillä taisteltiin taistelua, josta minä en tahtonut lähteä
voitettuna. Minä tahdoin pakoittaa vaimoni rakastamaan merta, ja
minusta tuntui, että tuo tapa, jonka minä olin keksinyt, oli paras,
mitä ihminen koskaan on tullut ajatelleeksikaan. Minun ajatukseni oli
nimittäin seuraava: "Tie kulkee Tukholman saariston kautta. Sieltä
se jatkuu merelle pitkin ihanaa rannikkoamme. Vähitellen, melkein
huomaamatta näkisi hän hymyilevän itärannikon vaihtuvan karuun
länsirannikkoon ja huomaamattaan hänet valtaisi kaikki tuo luonnon
vaihteleva suuruus."

Minä en voi kumminkaan sanoa matkan kuluessa mitään sellaista
tapahtuneen, joka olisi antanut minulle aihetta uskoa, että minun
hyvällä suunnitelmallani olisi ollut vähääkään vaikutusta. Vaimoni
nautti kuten ainakin kauniista laivamatkoista, mutta että itse matka
olisi johtanut hänen ajatuksiinsa mitään erikoisia suunnitelmia, sitä
minä en voinut huomata. Kaikki oli vain hänelle pitkä laivamatka,
kauneimpia mitä hän tiesi, mutta ei mitään sen enempää.

Minä olin koko ajan kovassa jännityksessä ja minun mieleni alkoi
synketä, kun päästiin Göteborgin ohi ja näin vaahdon pärskyvän
ikävöityjen länsirannikkosaarien ympärillä.

Tuuli ja myrskysi hirmuisesti ja se luonnollisestikin tällä hetkellä
oli kaikkea muuta kuin tervetullut, vähemmän senvuoksi, että se
vaikeutti matkaa, joka tapahtui avoimessa laivassa meidän lopulliseen
määräpaikkaamme, kuin sen vuoksi, ettei länsi-rannikkomyrsky ole omiaan
vähentämään vastenmielisyyttä mereen ja saaristoon, jos sellaista
tunnetta todellisuudessa on olemassa. Minä istuuduin ja tarkastelin
koko ajan vaimoani, minä tähystelin häntä syrjästä, laivan keinuessa
raivoavilla aalloilla ja aaltojen huuhdellessa sen kantta keulasta
perään saakka. Mutta minä en voinut huomata mitään, joka kiusasi minun
mykkää kysymystäni. Hän näytti minusta luoksepääsemättömältä missä
hän istui katsellen mustaa ulappaa, ja minussa huusi satoja riitaisia
ääniä, jotka tuntuivat minusta kokoontuvan yhdeksi voimanponnistukseksi
tunkeutuakseen hänen sydämeensä ja suosioonsa.

Mutta istuessani siellä alkoi minun rauhattomuuteni tyyntyä ja
kaikista epäilyksistä ja hermostumisesta vapaana minä näin ensi kerran
länsirannikon luontoa. Se täytti minut sellaisella tunteella, jota minä
tahdon sanoa pyhäksi ja sen edessä hävisi kaikki muu.

Laiva keinui eteenpäin kuohuvalla ulapalla ja sen keulan edessä selveni
erään pitkähkön saaren ääriviivat, joka varjostui liukuvien hattaroiden
taustaan. Mitä lähemmäs me tulimme saarta sitä voimakkaammin paloi
minussa ilo vuosikymmenien ikävästä, joka nyt tulisi tyydytetyksi. Me
nousimme maihin laiturille ja minä käsitin kaikki yhdellä ahneella
silmäyksellä. Minä näin venevalkamat, kala-aitat, kaikki pienet
rakennukset, jotka loistavan värisinä kohoutuivat vierivieressä tuon
kylmän saaren kupeella. Satamassa keinui vene veneen vieressä, ja
kallioilla oli summaton joukko kaloja aurigonpaisteessa kapautumassa.
Etäämpänä niemellä seisoi suuri keltainen ryhmä öljyvaatteisiin
pukeutuneita miehiä öljylakit päässään ja saappaat jaloissaan he
puuhailivat verkalleen ja miettivästi suurien kalojen keralla,
jollaisia minä en muistanut koskaan nähneenikään.

Tuo voimakas ilma pisti minun kasvoihini ja poskiini, ympärilläni minä
kuulin kuohuvan vesiputouksen jyminää, jota riehuva tuuli kiidätti
minun korviini. Minä näin luotojen ääriviivojen siintävän ja mustenevan
kaukana ulapalla, myrskyn villisti kiidättäessä pilvenhattaroita
taivaalla, joka pilvenrepaleiden lomitse loisti kirkkaan sinisenä. Ja
päästyäni pieneen, valkeaan taloomme, joka oli äärimmäisenä läntisellä
niemen kärjellä, kaukana muiden ihmisten asuntoryhmästä, silloin minä
näin meren ensi kerran.

Minä seisoin kauvan katsellen tuota merta, jonka olin lopultakin
saavuttanut, ja tultuani huoneeseemme näin, että minun omista
ikkunoistani näkyi sama näköala, jonka äsken olin jättänyt, ainoastaan
meri näytti tulleen vieläkin lähemmäs minua. Minä seisoin taas hiljaa
enkä tiennyt mitä minussa siinä silmänräpäyksessä tapahtui. Mutta
samassa solui nyt katseeni vaimooni. Hän seisoi yksin akkunassa
katsellen ulos, ja samassa silmänräpäyksessä minä tunsin, että kaikki,
mikä viikkojen kuluessa oli minun ajatuksissani työskennellyt, kaikki
kiihtymys, kaikki epäilys, kaikki viekkaus, kaikki harkinta -- kaiken
tuon minä olin unohtanut astuttuani jalkani tälle saarelle. Nyt
seisoi hän siellä enkä minä tiennyt, josko meidän ajatuksemme tässä
silmänräpäyksessä alkoivat taistelun toisiaan vastaan tai yhtyivät.

Sitten hän kääntyi ja minä näin, että hänen silmänsä täyttyivät
kyynelistä. Hän ojensi kätensä minulle, minä otin sen ja me seisoimme
yhdessä katsellen vettä ulapalla. Aallot vyöryivät meidän ikkunan alla
kivillä ja niin kauvas kuin silmä kantoi, ne vyöryivät vaan, kauvempana
näkyi vain hyökylaineitten valkeat harjanteet mustaa merenpintaa
vastaan ja pieniä saaria, joihin aallot särkyivät. Vesiputouksen lailla
vaahdoten valkeana syöksyivät laineet taivasta kohti, pusertuivat
eteenpäin koko meren painolla, joka raskaana luhisti lännestä päin. Se
oli raivoa, joka oli täynnä levollista voimaa, se oli purkaus, joka
kätki itseensä jotain elämän täydellistä riemua.

Tämän raivon edessä tyyntyi minun oma raivoni rauhaksi, ja vaimoni
käsi omassani minä tunsin, että me molemmat olimme olleet matkalla
merta kohti ja eri teitä saavuttaneet sen. Emme puhuneet sanaakaan,
mutta seisoimme siellä kauvan, ja mitä oli ollut, kuoli meissä.
Nukkuessammekin me kuulimme vielä myrskyn ja laineiden pauhinaa
korvissamme, ja kun pauhina vaikeni, heräsimme me, koska hiljaisuus oli
häirinnyt meitä.

Akkunamme alla lepäsi meri hiljaa ja suurena levollisissa mainingeissa.



VIII.


Tämän muistoni minä olen kirjoittanut jo vuosia sitten. Minä en
tietänyt silloin, että kerran saisin taistella toisen ja suuremman
taistelun vaimoni kanssa, taistelun, jonka päätyttyä minä jäisin yksin
eikä kumminkaan yksin, masennettuna ja murtuneena, mutta ei kuitenkaan
toivotonna.

Nyt minä näen meidät istumassa korkeammalla luodolla lähellä valkoista,
ystävällistä taloamme. Loistossaan, joka on aina uusi, vaihtuu ilta
illalta, laskeutuu aurinko mereen, ja meidän keskellämme istuu
Sven. Hän on avojaloin ja ahavoitunut, ja kun illemmalla ilma käy
kylmemmäksi, pistää hän pienet jalkansa äidin hameen suojaan. Hän'
pyytää saada istua täällä niin kauvan kuin aurinkoa näkyy. Ihmetellen
seuraavat hänen silmänsä auringon viimeistä liekehtivää hehkua, joka
hiljaa häviää raskaasti keinuvaan mereen. Hän istuu leuka käsien
varassa, ikäänkuin hän ajattelisi jotain vakaasti, jota hän ei voi
pukea sanoihin. Ja kun hän vihdoinkin tietää, että hänen täytyy käydä
levolle, kietoo hän kätensä isän kaulaan ja pyytää minua kantamaan
itseään.

Keveä taakka käsivarrellani nousen minä hiljaa luodon rinnettä ylös, ja
käännyttyäni näen taivaan himmeää kajastusta vastaan vaimoni varjon.
Hän istuu samoin kuin Sven äsken ja hänen silmänsä etsivät sitä
pistettä, johon aurinko oli laskullaan hävinnyt ja johon iltaruskon
viimeinen hehku oli sammunut.



IX.


Sveniä ei ole koskaan niin ihailtu, hyväilty, kannettu ja jumaloitu
kuin tämän kesän kuluessa. Luotsit kantoivat häntä vuorien yli ja
vuolivat hänelle veneitä, eukot pysähtyivät ja hymyilivät hänelle
päiväpaisteisia hymyjä niin pian kuin saivat nähdä hänet. Nuoret vaimot
unohtivat omat pienokaisensa ja eivätkä sanoneet koskaan nähneensä
sellaista, tytöt kuljettivat häntä kallioilla ja leikkivät hänen
kanssaan, tarvitsematta pyytää heitä siihen. Sven liikkui yhtenään
auringonpaisteessa ja ahavoitui ja voimistui tässä ilmassa, jossa hän
ei ollut koskaan ennen ollut.

Sven oli sanalla sanoen meidän kaikkien ajatuksissa keskipisteenä ja
tämän meidän ainoan länsirannikkokesämme aurinkona.

Sitäpaitsi oli hyvin ihmeellistä, että hän juuri tähän aikaan keksi
uuden keskusteluaineen, johon hän lakkaamatta palasi. Svenille oli
nimittäin ominaista, että hän puhui kaikesta, mitä hänen mieleensä vain
juolahti, ja hän teki sen enemmän kaunistelematta, kuin lapset muuten
tavallisesti tekevät, täydellisesti huolimatta siitä, minkälaisen
vaikutuksen hän voi täyskasvuisiin tehdä. Lapsillehan on muuten
tavallista, että ne jossain määrässä unohtavat, mitä ajattelevat, ja
ainoastaan määrätyn umpimielisesti lausuvat ajatuksiaan vanhemmille.
Se johtuu siitä, että he pelkäävät tuntea ivan hymyn kohtaavan
ajatuksiaan, vaikkakin tuohon hymyyn sekaantuisi hyväntahtoisuutta.
Erittäinkin on niin asian laita, jos lapsi on tunteellisempi, naivempi,
luonteeltaan avonaisempi, kuin muut lapset, tai eroaa koko olennossaan
kaikista muista.

Sven ei ollut koskaan, senjälkeen, kun hän silmänsä avasi tälle
mailmalle tuntenut muuta kuin ymmärtävää lämpöä ympärillään. Tultuaan
niin vanhaksi, jolloin vanhemmat voivat askaroida lastensa kanssa, oli
häntä melkein joka hetki seurannut silmäpari, joka iloitsi jokaisesta
hänen liikkeestään, ymmärsi ja virkisti jokaista hänen sanaansa,
heijasti jokaisen hänen hennon viattoman sielunsa ilmausta selvemmin
kuin hän itse koskaan voikaan. Tämän rakkauden valossa pikku Sven
oppi tuntemaan koko häntä ympäröivää mailmaa ja koska se soveltui
hänen omaan hyväilyhaluiseen innokkaaseen persoonaansa samoin kuin
hän soveltui häneen, joka päivä päivältä antoi hänelle enemmän kuin
silloin, jolloin hän antoi hänelle ainoastaan elämän, niin ei Sven myös
koskaan ajatellut muuta, kuin lörpötteli vain kaikki, mikä kehittyi ja
herätti ihmetystä hänessä, yhtä luonnollisesti ja yksinkertaisesti,
kuin se tulikin.

Ehkä hänen sielussaan olikin jonkinlainen aavistus, ettei hän kuulu
tänne vaikk'ei hän koskaan osannut siitä kertoa? Ehkä tämä aavistus
punoikin häntä, vaikka tietämättä, vielä lujemmin häneen, joka oli
elänyt kauvan kätkien samaa tunnetta elonsa onneen? Kukapa tähän
voi vastata? Tai kuka voi edes koettaakaan vastata? Ei kukaan. Vain
hiljaisuus väikkyy kukkivilla hautakummuilla.

Mutta varmaa on, että pikku Sven oli kerran keksinyt kuvan äitinsä
seinällä ja hetken katsottuaan otti hän sen sieltä ja katsoi sitä
kauvan ääneti, ikäänkuin hän olisi tavannut jotain uutta, jonka edessä
hänen ymmärryksensä kerrassaan tyhmistyi.

Se ei ollut mikään nykyajan taideteos. Mitätön oli sen taiteellinen
arvo, ja se kertoi eräästä sadusta. Se oli satu, jonka nimi oli
kuoleman retki. Laajalla nummella kulkee kuolema. Hän on puettu
valkeaan vaippaan, joka peittää luurankoa, mutta jättää kuoleman kallon
paljaaksi. Häntä seuraa pitkä kulkue nuoria ja vanhoja sekaisin, ja
kulkue on niin pitkä, että sitä näyttää häämöittävän loppumattomuuksiin
eikä kukaan voi nähdä sen loppua. Kuolemalla on kello kädessään, ja
siitä näkee, että se on äsken lyönyt. Sen näkee, sillä tienvieressä
istuu vanhuuden murtama nainen ja ojentaa rukoillen käsiään
järkähtämättömälle kuolemalle, joka katsomatta sille sivulle tietäkään
menee vain tuon vanhuksen ohitse. Mutta lähellä kuoleman takana seisoo
nuori pari, jotka rakastavat toisiaan. Tuon nuoren miehen korvaan
on kuoleman kello soinut eikä epätoivoinen rakkauden syli voi häntä
pidättää kauvemmin. Kuoleman kulkue kulkee edelleen ja saavuttuaan
sen luo, jonka paikka on kuoleman kulkueessa avoinna, hän saa seurata
ja hänen paikkansa on oleva tyhjänä mailmassa eikä mikään ikävä riitä
kutsumaan häntä takaisin. Mutta siellä, missä kulkue näyttää loppuvan,
häämöittää kuin sarastavan päivän aamurusko.

Sellainen se taulu on ja tämän oli äiti ottanut muiden taulujen ja
valokuvien mukana ulkosaaristoonkin, joilla hän siellä kaunisti uutta
kesäkotiamme ja valokuvaa tästä taulusta Sven kerran tirkisteli, kun
hän kysyi äidiltä:

-- Mikä se on?

Ja äiti kertoi sadun julmasta kuolemasta, joka tulee ja ottaa pois sen,
joka on nuori, ja jättää vanhuksen, joka kerjää saada seurata häntä. Ja
Sven ripusti taulun jälleen paikalleen.

Mutta seuraavana aamuna hän otti sen uudestaan ja sitä hetken
katseltuaan sai äiti kertoa koko sadun toisen kerran.

Sven istui taas kuunnellen ja taas tulivat hänen silmänsä vakaviksi ja
ihmetteleviksi.

-- Luuleeko äiti, että tuo nuori sulhanen on hyvin pahoillaan, kun
hänen täytyy kuolla? kysyi Sven.

-- Kyllä, vastasi äiti. Mutta hän, joka on hänen morsiammensa, on vielä
paljon enemmän pahoillaan.

-- Mutta ehkä hän muuttuu enkeliksi, sanoi Sven, ja silloin hän saa
valkeat siivetkin olkapäilleen.

-- Siksi hän kyllä tulee, sanoi äiti.

Mutta Sven huokasi eikä ollut sentään tyytyväinen.

-- Miks'ei tuo vanha mummu saa seurata häntä, kysyi hän, kun hän niin
mielellään tahtoisi?

-- Sitä ei tiedä kukaan, Sven, sanoi äiti. Sen tietää vain Jumala.

-- Tietääkö hän sen sitten?

-- Kyllä hän sen tietää.

Sven meni ulos kalliolle auringonpaisteeseen. Mutta sitten muuttui tämä
satu hänelle kaikista rakkaimmaksi ja melkein joka aamu, kun äiti istui
kampaamassa hiuksiaan, tuli Sven sisälle, otti tuon ihmeellisen taulun
seinältä ja pyysi äidin kertomaan.

Mutta sitäpaitsi oli Svenillä vielä toinen kumma, jonka hän oli viime
talvena nähnyt. Silloin hän oli saanut tulla mukana teatteriin ja
nähdä näytelmäkappaleen, joka näyteltiin sunnuntaina aamupäivällä,
jolloin Sven voi olla yläällä eikä tarvinnut mennä kotia nukkumaan. Se
oli Strindbergin "Onnen-Pekka", jota näyteltiin ja Sven ei kylläkään
paljon ymmärtänyt siitä, mutta hänellä oli hauskaa tavallaan. Hänellä
oli niin hauska, että hän tartutti sen kaikkiin, jotka istuivat hänen
ympärillään.

Mutta sitten tuli näytelmässä se kohta, jossa kuolema näyttäytyi
Onnen-Pekalle ja silloin Sven vaikeni. Kukaan ei ollut ajatellut tämän
kohdan olevankaan siinä tai, että se ylipäätään voi tehdä sellaisen
vaikutuksen. Mutta kaikesta, joka sitten seurasi, ei Sven välittänyt
mitään. Ja kun joku jälestäpäin kysyi häneltä, mitä hän oli teatterissa
nähnyt, niin hän vastasi vain:

-- Minä olen nähnyt kuoleman. Se oli suuri ja pitkä luuranko, joka
osasi puhuakin. Ja sitten sillä oli viikate kädessä.

Tämän muistonsa sovitti Sven nyt yhteen taulun tekemän vaikutuksen
kanssa. Mutta ainoa, jota poika ei koskaan osannut sovittaa yhteen,
oli, että kun hän näki kuoleman teatterissa, oli sillä viikate, mutta
taulussa hän soitti kelloa. Muuten se oli samallainen kuin muisto
teatteristakin, taulun kuva ja äidin kertoma satu sulasi hänelle
yhdeksi.

Lakkaamatta Sven puhui siitä. Tämä kuva oli syöpynyt hänen
mielikuvitukseensa sellaisella voimalla, jota ei mikään näyttänyt
voivan haihduttaa. Ja hän kertoi kuka vain viitsi kuulla kuolemasta,
joka tuli Onnen-Pekkaa vastaan ja uhkasi ottaa hänet, mutta hän sai
mennä siksi, että Onnen-Pekka rukoili häntä niin kauniisti. Hän kertoi
siitä niin, että hän itsekin värisi pelkästä muistosta, ja jos kuolema
olisi ihka elävänä hänelle ilmestynyt, niin hän ei olisi voinut enemmän
kauhistua.

Mutta hänen ystävänsä saarella pitivät sitä kovin kummallisena, että
niin pieni lapsi voi puhua sellaisesta. He eivät koskaan ilveilleet
hänellä, vaan mitä hän kertoi, vahvisti vain heidän tunteensa, että
hänessä oli jotain eriskummallisen puhdasta ja hienoa, jonka he
mielellään ottivat syliinsä ja kantoivat vuoren yli.

Ja Sven ei sallinut häiritä onneaan, jonka nuo sadut hänelle
valmistivat. Hän oli niin uskollinen niille, että ne näyttivät vain
seuraavan häntä kuin varjo seuraa selvänä kirkkaassa päiväpaisteessa.
Ja hän loi oman mailmansa saarelle. Kun laineet hyrskysivät korkeina
ja myrsky ulvoi, silloin seisoi hän akkunassa katselemassa vyöryvää
merta, ja hän voi seisoa siinä tuntikausia eikä hänen ollut mahdollista
tempautua vapaaksi jännityksestään. Kun taivas oli sininen ja tuuli
henkäili vilpoisesti saaren yli, silloin hän meni yksin rantaan,
pyydysteli meritähtiä ja opetteli leikkimään veneillä.

Mutta kaikkein mieluimmin hän oli luotsitornissa, jossa äiti istui
työnsä ääressä, ja siellä hän pyysi hänen kertomaan kaikki, mitä hän
tiesi merestä. Hän oli hyvin onnellinen, kun hän oppi juoksemaan
avojaloin kallioilla, hän kulki pienet housut jaloissaan ja kiipesi
pienillä jaloillaan varovasti kuin pikku prinsessa. Mutta edemmäs
mentäessä hän pyysi kantamaan itseään. Ja kun ei kukaan voinut
kieltää Sveniltä mitä hän pyysi, niin oli aina joku, joka otti hänet
käsivarrelleen ja silloin hän hymyili voimansa ja onnensa tunteesta,
että kaikki rakastivat häntä.

Mutta kun äiti jäi yksin isän kanssa, sanoi isä useinkin:

-- Hänhän on niin terve ja voimakas, ettei hän koskaan ole ennen
ollutkaan. Miksi hän sitten aina puhuu kuolemasta?

Ja äiti vastasi:

-- Enhän minä ole häntä siihen opettanut. Hänen ajatuksensa saavat
liikkua, niinkuin tahtovat. -- -- Näetkös?

Hän osoitti rannalle päin. Siellä istui Sven yksin ja näytti kovin
onnelliselta ja iloiselta. Hän piti nuoraa kädessään ja nuoraan oli
kiinnitetty puunpala, joka muistutti venettä. Hän veti sen rantaan,
kuormitti sen kivillä ja työnsi jälleen mereen.

-- Kuuletko sinä? kysyi Elsa. Ja kuullaksemme paremmin menimme lähemmäs
pojan huomaamatta meitä.

Hän istui aivan rauhassa antaen puunpalasen kulkea edestakaisin
aallokossa, ja heikolla, metallin kirkkaalla äänellä hän lauloi
itsekseen. Se oli merimies laulu, jonka hän oli saarella toisilta
lapsilta oppinut.

    Laula ralla ralla raa
    Ja meressä hän hautansa saa.

Sitten hän huomasi meidät, heilutti pientä kättään ja selitti, ettei
hän tahdo laulaa, kun isä kuunteli.



IX.


Minä huomaan, että minä tässä kirjassa kirjoitan melkein vain meidän
kesistämme. Se johtuu aivan yksinkertaisesti siitä, että me aina
kesällä tunsimme voimakkaammin elävämme. Mehän asuimme talvisin joko
pääkaupungissa tai niin lähellä sitä, että milloin hyvänsä voimme
siirtyä sinne. Silloin kävi meille niinkuin useammalle muullekin.
Pääkaupunkielämä otti meidät mukaansa heittäen ajeleviin pyörteisiinsä
ja anasti sen ajan, jolloin me kaikki olisimme voineet elää toistemme
kanssa ja tuntea itsemme yhteen kuuluviksi. Poissa oli vaimoni
ja pitkät uskolliset keskusteluni kahden kesken, poissa iloinen
yhteiselämä lasten kanssa. Ei edes joulukaan, tai kaikkein vähimmin
se, ollut vapaa tuosta liiaksi jännittävästä kiireen tunteesta, joka
jätti vain väsymystä, inhoa ja mielipahaa. Siksi me odotimme kesää
melkein kuin vapauttajana jostain pahasta, ja jätettyämme pääkaupungin,
oli aina niinkuin olisimme matkustaneet omaa itseämme vastaan ja
yhteiselämämme uudistusta kohti.

Se oli meidän viimeinen kesämme, josta minä nyt kerron, viimeinen,
jolloin me todella tunsimme elävämme, se kesä, joka tuli niin
toisellaisena kuin olimme toivoneet ja ajatelleet.

Olimme tällä kertaa valinneet kerrassaan toisen seudun kuin
länsirannikko saariston, ja me olimme tehneet sen siksi, että vaimoni
saisi elää seudussa, jota hän useina menneinä kesinä oli kaivannut.
Sillä vaikka kuinkakin meri olisi saanut hänet valtoihinsa, tunsi hän
kumminkin jonkinlaista nurjamielisyyttä tuota merta kohtaan, joka
tahtoi hallita yksinvaltaisella majesteetiudellaan eikä sietänyt
pitkien puiden eikä kukkivien ruohostojen kasvaa välittömässä
läheisyydessään. Sydämestään hän aina ikävöitsi lehtoisia laaksoja ja
yltäkyllin kukkia, ja minun taisteluni voitto meren puolesta oli vain
puolittainen. Siksi me sovimme vastaisuudessa vuorotellen määräämään
kesäkotimme paikasta. Ja tämän kesän tahdoimme me sitäpaitsi jakaa
keskenämme, elää uudelleen sen, mikä kerran oli täyttänyt meidän
sydämemme, kun kaikki onnemme heijastui runsaiden ystävien piireistä,
ystävien, jotka menivät ja tulivat meidän kotonamme kuin omassaan.

Tehdäksemme vastakkaisuuden saaristokesälle niin voimakkaaksi kuin
mahdollista valitsimme me nyt Lidingön, ja puolittain luhistuneen
vanhan herrastalon yläkerroksessa me saimme kesäkotimme.

Siihen kuului koko kerros, jossa oli useita suuria huoneita, kerros,
jossa oli likaiset seinäpaperit ja vinot ikkunat, vanhanaikaiset
suuret verannat, toinen matala ja kaita, joka oli pihalle päin
ja toinen pienempi, josta näki puutarhaan ja sen hoitamattomat
käytävät sekä villeinä kasvavat marjapensaat, näki tammien yli
kauvas niemelle ja koko tyynen valoisan lahdelman, joka uinui kesän
vihannassa muistuttaen rikkaan keski-Ruotsin tyyntä sisäjärveä.
Kummankin verannan seinustoilla kasvoi villejä viinamarjapensaita
ja merellepäin olevan verannan toista sivua peittivät kaprifoliot.
Kaikki tuo antoi kummallisen tunnelman talosta, joka oli luontoon
kasvamaisillaan, muuttumassa mullaksi jälleen, häviämässä yhtyäkseen
taas kasvillisuuteen. Kun istuessaan haaveilemassa pienemmällä
verannalla katseli puutarhan yli, tammien lomitse tyyneelle
lahdelmalle, tuli ajatelleeksi, että kaikki, mitä oli puuhattu ja
rakennettu, kerran olisi poissa ja se päivä vielä koittaisi, jolloin
uudet ihmiset näkisivät kaiken sen maahan hautautuneena, mikä nyt
oli tarjonnut asunnon silloin jo kauvan sitten unhotettujen ihmisten
iloille ja suruille tai ravintoa heidän ruumiilleen. Surumielisesti,
ilman vähintäkään kolkkouden tunnetta hiljaa valtasi tuo tunne hänet,
joka imi mielialansa tästä pienestä seudusta, jonka kukoistusaika oli
jo ollut, ja hänestä tuntui ikäänkuin kaikki maallinen onni olisi ollut
tarjona elää täällä ja sitten saada uinahtaa rakennuksen mukana, joka
raukesi raunioiksi, noiden vanhojen puiden mukana, jotka luhistuivat
lahoneina ja loppuneina kokoon, muuttuen hedelmättömäksi maaksi, joka
myöskin näytti jo väsyneen kantamaan sitä, joka oli määrätty antamaan
elantoa rakentajilleen.

Täällä kasvoi syreenejä tiheässä, kultaterttu riippui loisteliaana ja
raskaana penkereillä hoitamattomissa ryhmissä, täällä pionit riippuivat
liiaksi kypsyneinä maata vasten, ja ruusupensaat tunkeilivat saadakseen
ilmaa. Täällä oli kaikkea, mitä vaimoni rakasti luonteeltaan ja
mieleltään. Täällä oli jotain kuolematonta synkkämielistä rehevyyttä,
joka sopi niin hyvin koko hänen sielulleen. Täällä hän liikkui ensi
hetkestä saakka kuin kotonaan. Täällä me unohdimme, että hän itse oli
tuntenut vanhan tautinsa oireita. Täällä me unohdimme, että elämä ja
ihmiset olivat lyöneet meihin kipeitä haavoja ja että me itse olimme
suojelleet itseämme ja lyöneet takaisin. Täällä me unhotimme talven
orjuuden ja talven hermostuttavat huvit. Ja lahden toisella puolella
meillä oli ystäviä, joiden laiturin ja meidän valkamamme väliä kulkivat
veneet usein. Mutta koko ympäristö oli raskas minulle ja minä tunsin
sen, ikäänkuin se olisi estänyt minua työskentelemästä. Se toi minulle
aivan toisenlaisen mielentilan kuin minä koskaan ennen olin tuntenut.
Mutta aika kului ja se toi tyyneydenkin. Sellaisella voimalla, jota
minä en koskaan ennen ollut tuntenut, tuli työhalukin minulle eikä
minua häirinnyt kukaan muu kuin Sven.

Sillä hän oli ainoa, jolle me emme koskaan voineet opettaa, että isän
pitäisi saada olla rauhassa työskennellessään. Hän avasi oven niin
hiljaa, niinkuin hän olisi tahtonut oikein näyttää ymmärtävänsä kuinka
tärkeää oli olla hiljaa. Katsoinpa minä vain silloin häntä, niin hän
pani sormen huulilleen ja sanoi "tyst" sellaisella itsetietoisella ja
samalla viattomalla ilmeellä, että minun täytyi ehdottomasti heittää
kynä kädestäni. Jos en minä sitä vastoin katsonut, silloin tuli hän
hiljaa kirjoituspöydän luo ja asettui minun viereeni. Hän voi seisoa
siinä kärsivällisesti kuinka kauvan tahansa, ja jos minä olin lujana
enkä ollut tietävinänikään, niinkuin en olisi aavistanutkaan hänen
läsnäoloaan, niin voi hän hävitä siitä taas yhtä hiljaa kuin oli
tullutkin. Se ei kumminkaan tapahtunut usein, ja minä en voinut koskaan
kääntää päätäni niin vähän, etten olisi voinut heti nähdä odottavia
sinisiä silmiä, jotka etsivät minun silmiäni. Ja silloin minä olin
joutunut hukkaan.

-- Mitä Sven oikeastaan tahtoo? kysyin minä.

Silloin hänellä oli kukka tai kivi tai joku muu harvinaisuus, jota hän
toi isälle. Ja minä antauduin armoille. Heitin pois sekä paperit että
kynän ja annoin Svenin häiritä itseäni niin paljon kuin hän tahtoi. Ja
minä iloitsen siitä nyt.



XI.


Täällä lauloi Sven, kuten hän oli tehnyt koko talven, ja varmaankin
lähinnä hänen vuokseen oli Elsa vaatinut, että pianomme saisi kerrankin
seurata mukana saaristoon.

Sillä siitä saakka, kun äiti oli huomannut, että Sven osasi laulaa, oli
se aivan luonnollista, että hän alkoi kehittää hänen taipumuksiaan, ja
hän oli ylpeä hänen äänestään, kuten hän oli kaikesta, mitä Sven teki,
sanoi tai yritti. Hän hankki Svenille pieniä laulukirjoja ja opetti
hänelle sanat ulkoa. Sillä Sven oli vain viiden ja puolen vuoden ja
hän oli aivan liian pieni osatakseen lukea. Hänen äitinsä oli myöskin
pyhästi ja kalliisti luvannut, että saisi vielä kulua kauvan ennenkuin
hänen tarvitsisi kiusata itseään millään niin hirmuisella. Mutta laulaa
hän osasi paljon lauluja. Hyvin harvoin hän lauloi väärän äänen ja jos
hän sen joskus teki, silloin hän näytti närkästyneeltä ja alkoi heti
uudestaan alusta.

Hän ei koskaan myöskään pelännyt laulaa, vaikka vieraatkin kuuntelivat.
Kuinka paljon tahansa sai tulla kuuntelemaan. Sven lauloi ja hymyili,
ja suuret siniset silmät kiilsivät. Miksikäs hän olisi peljännyt
laulaa, kun hän itse piti siitä niin paljon, se oli hänestä niin kovin
hauskaa, ja sitäpaitsi hän lauloi kauniisti? Äiti oli sen sanonut, ja
kun hän kerran sanoi sen, niin täytyihän kaikkien uskoa samoin.

Kaikkien niiden kauniiden laulujen joukosta, joita Sven lauloi, ei
ollut kumminkaan mitään hauskempi kuunnella kuin tätä.

    Pää, pää, valkea karitsa,
    onko sulia paljon villaa?
    Kyllä, kyllä, rakas lapsi,
    minulla on säkki täynnä.
    Pyhätakki isälle ja pyhähame äidille.
    ja kaksi paria sukkia pikku pikku-veikolle.

Tämän laulun loppu oli Svenin loistonumero. Sillä niin pian kuin hän
ehti viimeisiin sanoihin hävisi tahti jäljettömiin, niin joutuin,
niin joutuin, ikäänkuin hän olisi tahtonut niellä viimeiset sanat ja
säilyttää ne itselleen. "Pikku pikku veikolle" livahti tiehensä jo
paljon ennen säistystä, ja se johtui vain siitä, että hän otti kaksi
paria sukkia omaan laskuunsa ja koko värsyn muuten vain alkusoitoksi.
Miksei voisi myöskin koko laulu olla kerrassaan hänelle kirjoitettu,
kun hän osasi laulaa sen ja iloitsi niin kovin siitä.

Sitä laulua ei saanut kukaan muu laulaa kuin Sven, eikä kukaan myöskään
osannut sitä, hän, joka oli pikku-veikko eläessään ja pikku-veikko
kuollessaan, joka ei koskaan muuttunut muuksi, ja joka aina elää tällä
nimellä.

       *       *       *       *       *

Salin akkuna oli auki, sireenien tuoksu virtaili illan virkistävässä
ilmassa, aurinko oli laskussaan ja tiellään väreili sen säteet
vielä aukinaisella pianolla. Pianon vieressä istuu äiti valkeassa
kesäpuvussaan, hänen ympärillään seisomme me muut ja meidän joukossamme
laulaa pikku Sven.

    Pyhätakki isälle ja pyhähame äidille ja
    kaksi paria sukkia pikku pikku-veikolle.

On juhannusaatto ja Sven on niin sanomattoman onnellinen. Sillä hän on
saanut äidiltä luvan, ettei hänen tarvitse tänä iltana mennä nukkumaan
ennenkuin hän itse tahtoo. Hän ei luonnollisesti tahdo koskaan, ja
äidin käsi omassaan hän kävelee veljien ja muiden suurien kanssa
puutarhassa kunnes hänen silmänsä menevät umpeen ja hänet kannetaan
nukkuvana vuoteeseensa, tietämättä siitä onnettomuudestaan, ettei hän
saa enää olla yläällä.

Siellä nukkuu hän ystävä käsivarrellaan, tuo pieni valkoinen puusta
tehty koira, jolla on villa kuin karitsalla ja silminä mustat
nuppineulat, ja jonka Sven on ristinnyt Villatukoksi. Villatukko on
rauhallinen makuutoveri. Hän ei häiritse ketään.

Ulkoa puiden kruunuista kuuluu ensimäisiä heikkoja linnunviserryksiä,
jotka ennustavat aamun pian sarastavan.



XII.


Minä en usko koskaan ennen Svenin eläneen niin ihmeellistä yhteiselämää
äitinsä kanssa kuin tänä kesänä, tai myöskin on mahdollista, ettei
minulla ole ollut koskaan aikaa niin täydellisesti seurata sitä. Ehkä
se oli syynä siihen, että me ensi kerran tänä kesänä kaipasimme isojen
veikkojen seuraa. Olof oli nimittäin saanut matkustaa pohjoiseen
hengittääkseen metsien raikasta ilmaa ja harjoitellakseen olla yksinään
poissa kotoa. Ja siitä oli kerrassaan luonnollisena seurauksena,
että kotia jääneet pysyttelivät vielä uskollisemmin yhdessä kuin
tavallisesti. Niin paljon on kumminkin varmaa, että minä tänä kesänä
tietämättäni aloin katsella Sveniä samallaisilla silmillä kuin hänen
äitinsäkin teki, ja etten minä koskaan ennen kuin juuri silloin ollut
tuntenut kuinka erilainen hän oli kaikkia muita lapsia, mitä minä olen
koskaan nähnyt, vaikkei mitään muuta hänessä ollut toisellaista, kuin
mitä kutsutaan lapsellisuudeksi.

Minä muistan erään aamun jolloin hän hämmästytti minut kävelyllä
ollessani, kun hän istui ruohikolla vihko kissankelloja ja rentukoita
kädessään. Minä kysyin häneltä jos hän tahtoisi seurata minua puistoon.
Se oli tarjous, jonka hän aina tapasi ihastuksella hyväksyä ja se
herätti siksi ihmettelyä minussa, kun hän tällä kertaa päättävästi
kieltäytyi.

-- Eikö Sven tahtoisi seurata isää?

Minä tunsin itseni melkein loukatuksi ja luulin sitä vain hänen
oikuikseen.

Sven pudisti vain päätään istuen rauhassa, kuten hän oli istunutkin.

-- Miksei sitten?

-- Niin, minä istun täällä äitiä odottamassa, sanoi pikku-veikko hyvin
päättävästi.

-- Mutta senhän sinä hyvin tiedät, että äiti tulee vasta myöhemmin.
Äiti ei ole niin terve kuin hän on ollut ja hänen täytyy nukkua aamuin
kauvan, siksi, ettei hän koskaan nuku öisin.

Sellainen oli myöskin asian laita, ja jos ei se estänytkään meitä
nauttimasta kesästä ja onnestamme, johtui se siitä, että me olimme
vuoden kuluessa siinä määrässä tottuneet, että vaimoni sairaloisten
aikojen täytyi aina palata, jotta tämä seikka tuntui meistä ainoastaan
luonnolliselta ja jokapäiväiseltä.

Sven ei kumminkaan antanut minkäänlaisten järkisyiden vaikuttaa
itseensä, vaan istui paikallaan.

-- Minä _tiedän_, että hän tulee _tänä päivänä_, sanoi hän.

Minä hymyilin hänen varmuudelleen ja menin edelleen ajatellen vähemmän
hänen ennustustaan kuin tuota kaikki nielevää lapsen hellyyttä,
joka oli niin kehittynyttä hänen ikäisekseen, ja joka sai pojan
istumaan toimetonna muutamia kukkia kädessään, ainoastaan siksi,
ettei olisi menettänyt tilaisuuttaan saada tervehtiä äitiä samassa
silmänräpäyksessä, kuin hän näyttäytyisi.

Mutta mennessäni minä tulin äkkiä kääntyneeksi ja silloin minä
näin vaimoni valkean hatun ja tiheäkukkaisen hameen häämöittävän
jasmiinipensaiden lomitse. Samassa silmänräpäyksessä minä kuulin Svenin
merkitsevän huudahduksen.

Hymyillen minä palasin takaisin ja näin pojan hyväilevällä hellyydellä
kietovan kätensä äidin kaulaan. Minä huusin heille, mutta pikku-veikko
ei hellittänyt käsiään. Hän pysytteli siinä, mihin hän aina oli
ponnistellut päästä, ja huusi jo kaukaa hieman närkästyneenä minun
epäilyksestäni ja voiton riemuisena, että hän oli ollut oikeassa:

-- Näetkös, että hän tuli! Näetkös, että minä tiesin sen.

-- Sinä ehkä olet käynyt sisällä katsomassa, sanoin minä.

Ei kukaan voi kuvailla sitä kaikkien järkevien selitysten halveksumista
siitä, mitä hän tunsi ja tiesi, millä Sven minulle vastasi:

-- Ei, enpäs olekaan. Olenkos äiti?

Ja äiti lohdutti häntä vakuuttaen, ettei Sven varmastikaan ole ollut
katsomassa. Mutta minulle hän sanoi:

-- Sinä et voi uskoa, kuinka usein tämä on tapahtunut. Näyttää
ikäänkuin hän tuntisi minut ilmassa ennenkuin minä tulenkaan. Eihän
lapsi osaa keksiä sellaista.



XIII.


Sven ei kumminkaan ylimalkaan ollut laisensa tänä kesänä. Ilman mitään
ajateltavaa syytä hän voi äkkiä valittaa väsymystään ja silloin hän
tahtoi vain maata ruohossa pää äidin helmassa. Tai myöskin hän tuli
isän luo ja pyysi hänen kantamaan itseään. Silloin otti isä hänet
olkapäilleen ja kantoi häntä metsässä ja niityllä eikä hänen katseensa
ole koskaan ollut kiitollisempi tai hänen valkea, pieni kätensä
hyväilevämpi kuin silloin.

Sitten hän valitti päänkivistystä ja sai antipyriiniä, ja sitten hän
ei tahtonut nousta ylös aamusin, vaan väitti olevansa niin väsynyt.
Mutta kun ei pojassa näkynyt mitään vikaa, nosti isä hänet vuoteesta
selittäen, että hän voisi pukeutua ja mennä ulos raittiiseen ilmaan.
Sven nousi silloin ylös ja koetti isän sisällä ollessa niin pian
kuin hän voi vetää vaivaloiset sukat jalkaansa. Mutta niin pian kuin
isä ehti oven ulkopuolelle hiipi hän äidin vuoteeseen ja pyysi saada
kynttiä hänen luokseen peitteen alle.

Luonnollisestikaan ei äiti voinut vastustaa sellaista pyyntöä.
Eikä Sven koskaan ollut onnellisempi. Siellä hän makasi pää äidin
käsivarrella, sulki silmänsä ja oli hiljaa ja levollinen kunnes voimat
alkoivat elpyä. Silloin hän nousi taas ylös, mutta ennenkuin hän sen
teki, katsoi hän äitiä merkillisillä silmillään:

-- Ethän puhu isälle siitä!

-- Niin, mutta miks'ei? kysyi äiti.

-- Näethän, hän tulee sitte niin vihaseksi.

Tämä kaikki tuntui äitistä niin ihmeelliseltä, että hän olisi voinut
luvata Svenille mitä hyvänsä, ja siis hän lupasi myös senkin. Ja
Sven meni ulos tuntien itsensä levolliseksi ja iloiseksi, ettei äiti
pettäisi hänen tottelemattomuuttaan ja että hän ja äiti olivat yhtä
mieltä.

Mutta kun äidin olisi pitänyt matkustaa tai mennä vain ulos ja mennä
ilman häntä silloin hän oli hurjasti pahoillaan. Hänen surunsa ei
tuntenut mitään rajoja, ja hänen itkunsa oli niin sydäntä vihlova,
ettei voinut tehdä muuta kuin lohduttaa kaikilla mahdollisilla
keinoilla, mitä oli käytettävissä. Niin, ja nähdäkin oli hänen
intohimoinen tuskansa niin kiusaavaa, ettei sitä voinut pitkään
aikaan unohtaa ja me puhuimme tästä eräänä aamupäivänä. Minä olin
juuri houkutellut vaimoni tekemään huvimatkan kaupunkiin syödäksemme
päivällisen parin ystävän seurassa, kuten sanotaan mennäksemme hieman
ulos. Ja minä olin tehnyt sen erikoisesti siksi, että minä tunsin
vaimoni tarvitsevan levätä hetken Sveniltä rauhassa.

Me onnistuimme myöskin unohtamaan sen vaikutuksen, jonka olimme
saaneet tuon pienokaisen itkusta, ja vietimme hauskemman päivän
kaupungissa kuin koskaan ennen, kun me nyt tiesimme, ettei meidän
tarvinnut jäädä sinne. Mieliala oli juuri hilpeimmillään, kun vaimoni
kysyi kuiskaten minulta pahastuisinko minä kovin, jos hän matkustaisi
kotia aikaisemmassa laivassa. Tapahtuihan niin harvoin vain, että me
matkustimme huvittelemaan ja siksi ehdotus ei ollut ensinkään minulle
mieluinen. Minä huomautin siksi Elsalle, että mehän olimme sanoneet
tulevamme vasta viimeisellä laivalla ja siis ei kukaan odottanut meitä.
Sanalla sanoen minä vastustin kaikilla syillä, mitä mieleeni johtui.
Ja lopuksi minä koetin vastustaa sillä, minkä minä katsoin olevan pää
todistuskeinon.

-- Sven on jo mennyt nukkumaan, kun sinä menet.

-- Mitäs minä siitä, oli vastaus. Minä tahdon vain mielelläni mennä
kotia.

Hän katsoi rukoilevasti minua ja luonnollisestikin oli siitä
seurauksena, että hän matkusti.

Sillä välin liikuskeli Sven kotona leikkien koko iltapäivän. Mutta
kellon lähetessä sitä aikaa, jolloin hän tapasi mennä nukkumaan, katosi
hän jäljettömiin. Palvelijattaremme eivät kuuluneet niihin, jotka
huolehtisivat kaikesta juuri niin tunnollisesti ja muutamia kertoja
huudettuaan häntä saamatta vastausta, olivat he hyvin rauhallisia
uskoen, että hän kyllä ilmestyisi pimeän tullen ja eihän herrasväkikään
tule ennenkuin myöhemmin. Sven sai siis mennä, niinkuin itse tahtoi ja
kahdeksan ajoissa menikin hän rantaan ja istuutui aivan yksin laiturin
penkille. Ei hän tiennyt niin varmaan milloin laiva tulisi ja siksi hän
saikin istua siellä kauvan. Mutta hän istui kärsivällisesti ja hiljaa
ja jo kaukaa ulapalta laivan kulkiessa edestakaisin laiturista toiseen
huomasi hänen äitinsä hänet. Hän istui siellä pienenä ja kyyrysissään
ja hänen vihreä krokettihattunsa näkyi kauvas sinistä vettä vasten.

Kaikki tyyni tuntui Elsasta niin ihmeelliseltä, melkein kuin hän olisi
tahtonut, että Sven istuisi siellä ja hänen silmänsä seurasivat koko
ajan tuota pientä olentoa, joka istui laiturin penkillä pää alas päin
ja selkäkoukussa, ikäänkuin miettimässä.

Mutta kun laiva asettui laituriin ja äidin piti astua maihin, silloin
seisoi pikku Sven kovin jännityksissä ja hyvin suorana laiturilla,
niinkuin koko elämä olisi ollut vaarassa. Ja kun äiti tuli häntä
vastaan, silloin oli vaikea sanoa kumpi heistä oli onnellisempi,
hänkö joka ei ollut suotta istunut, tai hänkö, joka löysi lapsensa
vastaanottamassa.

-- Mutta kuinka Sven voi istua täällä? kysyi äiti keskellä iloaan.
Äitihän ei olisi tullut ennenkuin myöhään yöllä.

-- Totta kai minä sen tiesin, että sinä tulisit, sanoi Sven.

Hänen äänensä ja silmänsä oli ihmetyksestä täysi, ettei äiti voinut
ymmärtää niin yksinkertaista asiaa.

-- Tiesinhän minä, että sinä tulisit ja siksi minä istuin vain
odottamassa.

Ja äidin kysymykseen oliko hän istunut kauvan vastasi hän:

Niin, sehän on tietty. Muuten olisi Hanna löytänyt minut. Ja silloin
minä olisin saanut luvan mennä nukkumaan.

Äiti ei vastannut tähän mitään. Ei koskaan se olisi johtunut hänelle
mieleenkään nuhdella häntä nyt, sillä hän oikeastaan oli ollut
tottelematon. Hänen viaton rakkautensa, joka oli tähän syyynä, suojeli
häntä kaikilta nuhteilta, ja Sven tiesikin sen oikein hyvin. Hän katsoi
sivulta äitiä kasvoihin ja hymyili:

-- Minä narrasin Hannaa. Minä kyyristyin pensaan taa niin, ettei hän
nähnyt minua.

-- Ethän, teitkö sinä niin, sanoi äiti.

Hän ja Sven menivät yhdessä kotia tyytyväisinä kuin kaksi rikostoveria,
jotka olivat onnistuneet ja seurauksena siitä oli luonnollisestikin,
että äiti laittoi sinä iltana itse poikansa nukkumaan. Sen hän teki
muuten useinkin, vaikka Sven pian täyttäisi jo kuusi vuotta ja
vakavissa tilaisuuksissa sanottiin isoksi pojaksi.

Kuinka verkalleen hän auttoikaan häntä vuoteelle! Kuinka hellävaroin
hän hänet riisuikaan ja kuinka keveästi hän pesikään hänen hentoja
jäseniään, kuinka hiljaa hän kuivattiinkaan ja pitkä yöpaita pistettiin
päälle kuin leikissä. Sitten hän istui pienokainen polvillaan
haaveillen niitä aikoja jolloin Sven oli oikein pieni ja hän itse
ruokki häntä. Ja kun hänen vihdoinkin piti mennä vuoteelleen, niin
silloin hän ei tahtonut koskaan lukea iltarukoustaan. Hänellä oli
tuhannenkin kepposta, vaan estääkseen äitiä menemästä luotaan. Mutta
luettuaan rukouksensa hän kiersi kätensä äidin kaulaan ja kuiskasi:

-- Se on niin hyvä, että sinä aina autat minua. Sillä sinä et koskaan
pitele kovasti minua.

Elsa kumartui vielä syvempään hänen vuoteensa yli ja kuiskasi
vastaukseksi:

-- Minä tahdon aina auttaa sinua. Ei kukaan muu saa sitä tehdä. Kunnes
sinä voit auttaa itse itseäsi.

Hän oli saanut runsaan korvauksen siitä, että hän oli keskeyttänyt
huvinsa matkustaakseen kotia ja kun minä tulin viimesellä laivalla,
makasi hän valveillaan saadakseen kertoa minulle kaikki, mitä Sven oli
sanonut.

Iloisessa toveriseurassa vietetyn päivän perästä vaikuttivat nuo pojan
pienet liikuttavat piirteet minuun vielä enemmän, kuin mitä ne muuten
olisivat tehneet.

-- Tiedätkö, että eräs suuri ja hyvä mies käytti kerran samoja sanoja,
kun hän kertoi minulle ensimäisestä vaikutuksesta äitinsä kuoleman
jälkeen? sanoin minä. Hänkin oli silloin 5 ja 6 vuoden välillä ja
se koski samaa asiaa -- paidan muuttamista. Hän käytti aivan samoja
sanoja: "Ensi kerran minä tunsin, että minua pideltiin kovasti."

Minä seisoin Svenin pienen vuoteen vieressä katsoen kauvan häntä.
Ohimot näyttivät olevan hieman sisään painuneet. Mutta hän nukkui
raskaasti ja hyvin ja minä kumarruin vain suudellakseni häntä otsaan.

Me koetimme vaihtaa keskusteluainetta, mutta minä olin niin täysi
ajatellessani lasta, ettei minulla ollut halua muuhun.

-- Etkö ole koskaan ajatellut erästä asiaa? kysyin minä. Olofia minä
voin ajatella suurena miehenä, täysikasvuisena. Ja Svantea myöskin!
Hehän ovat niin erilaisia. Mutta minä voin heitä kumminkin ajatella
yhdessä. Mutta Sven? Voitko sinä pitää häntä isona? Mihin sinä tahdot
hänet mailmassa valmistaa? Mihin hän sinusta tuntuu sopivan muualle
kuin meidän luoksemme?

Vaimoni hymyili tuskaisin ilmein, jotka muodostivat hieman hienoja
ryppyjä hänen suunsa ympärille.

-- Sitä minä olen usein ajatellut, sanoi hän. Ja jatkaen omia
ajatuksiaan lisäsi hän:

-- Ehkä minä rakastan häntä juuri siksi enimmän, kuin mitään muuta
mailmassa. Enemmän kuin molempia toisia poikia, enemmän kuin sinuakin.
Minä olen ajatellut sitä usein, ja minä tiedän, että jos joku isoista
pojista kuolisi, minä en koskaan lakkaisi suremasta heitä. Mutta minä
uskon, että minä voisin kestää sen teidän tähtenne, jotka elätte. Jos
sinä kuolisit -- minä en tohdi sitä koskaan ajatellakaan. Mutta jos
Sven kuolisi, silloin minä en myöskään voisi elää. Minä olen monta
kertaa ajatellut sanoa sen sinulle. Sillä minä soisin sinun tietävän
sen.

Hän ojensi kätensä minulle ja hänen silmänsä etsivät minun silmiäni,
niinkuin hän olisi tahtonut pyytää minulta anteeksi, että hän uskoi
voivansa elää ilman minua. Ja sitten sammutettuamme lampun minä makasin
kauvan valveilla toistellen hänen sanojaan. Minä nukuin siinä uskossa,
etten koskaan saisi tietää puhuiko hän totta tai ei.



XIV.


Sven tuli niin sairaaksi, että hänen täytyi pysyä vuoteessaan. Mutta
vaikka me hyvin tiesimme, että se oli kylläkin vakavaa laatua, oli
kuume niin heikko, ettemme koskaan uskoneet olevan mitään todellista
vaaraa peljättävissä. Minä kirjoitin väsymättä ja vaimoni istui pojan
sairasvuoteen vieressä pitäen hänen kättään omassaan ja kertoi satuja
hänelle kun hän jaksoi kuunnella niitä.

Lääkäri sanoi meille, että tauti varmasti tulisi olemaan
pitempiaikainen, mutta luuli voivansa antaa parhaita toiveita ja
kun minulla oli ollut kauvan mielessäni matkustaa, matkustin minä
muutamaksi päiväksi siinä hyvässä toivossa, että palatessani olisi
jo pahin aika ohi. Minä vietin siis kolme kokonaista päivää hyvien
ystävien seurassa, ja minä nautein, tuntematta mitään sen suurempaa
levottomuutta, sekä ystävyydestä että kauniista luonnosta. Mutta kun
minä jo istuin junassa palatakseni Tukholmaan ja sieltä kotiani,
valtasi minut tuskan tunne, jota minä en voinut voittaa. Vähää ennen
lähtöäni minä olin puhunut vaimoni kanssa telefoonissa. Minä olin
kuullut vaimoni äänen kaukaa vavahtelevan ilosta: Sven on parempi! Hän
oli istunut vuoteessa, nauranut ja puhunut. Hän oli syönyt ja pyytänyt
äitiä tervehtimään "isäukkoa", joka oli hänen erikoinen hyväilynimensä,
kun hän oli hyvin iloinen. Kaikki näytti mitä parhaimmalta ja
kumminkaan minä en voinut päästä huolestuttavasta tunteestani.

Saavuttuani Tukholmaan oli kello kymmenen illalla. Olin tullut juuri
samalla minuutilla, kun viimeinen laiva lähti kotiani. Menin siksi
suoraa päätä siihen hotelliin, jossa tapasin asua. Oli pimeä ja satoi
oikeen virtanaan. Riensin joutuin eteiseen, tuntien sitä toivotonta
muukalaisuuden tunnetta, joka aina valtaa minut, kun minä kesänaikaan
olen pakoitettu käymään Tukholmassa ja tiedän saavani olla yksin.
En ehtinyt puhua vielä mitään huoneesta, ennenkuin ovenvartija tuli
vastaani pyytäen minua, samassa mainiten numeron, heti telefonoimaan.

Tein niin saaden vain sen tiedon, että lääkäri oli matkustanut ja että
minun heti kohta pitäisi ottaa vaunut ja ajaa jälkeen.

Tuo niin odottamaton ja äkkinäinen tieto lamasi minut ja kuumeinen
toiminta, jolla minä puuhasin asiani, tuntui minusta käyvän aivan
konemaisesti. Tilasin vaunut, ja samassa silmänräpäyksessä kuin
tämä tapahtui, minä ajattelin, että minun pitäisi syödä. "Sven on
kuollut" ajattelin minä. "Hän ei elä siksi, että ehtisin kotia. Kotia
saavuttuani minä en saa olla nälkäinen eikä väsynyt. Minun täytyy
voida valvoa ja lohduttaa vaimoani." Kaikki tuo kierteli aivoissani
istuessani odottamassa ajuria. Minä näin itseni kuin muuna henkilönä,
näin ottavani lihaa lautaselle, leikkaavani sitä ja koettavani syödä.
Koko ajan minä ajattelin vain yhtä: vaunuja, jotka eivät näytä
tulevankaan. Taivaan Jumala! Vaunut eivät tule ja kotona makaa minun
poikani kuolemaisillaan ja minä en voinut päästä hänen luokseen.

Minä maksoin ja menin hotellin eteiseen, kävelin edestakaisin
voimatta mitenkään istua rauhassa, voimatta millään ehdolla ajatella
pienintäkään selvää ajatusta.

-- Minun lapseni on kuolemaisillaan, sanoin ovenvartijalle. Siksi minä
olen niin hermostunut.

Koetin hymyillä hänelle, että hän ymmärtäisi kuinka hyvin minä itse
ymmärsin kaikkien uhrausteni olevan mielettömiä. Mutta minä tunsin
itse, että hymyni muuttui irvistykseksi enkä minä myöskään odottanut
hänen vastaustaan. Minä jatkoin vain kävelyäni kello kädessä, ikäänkuin
olisin tahtonut kiirehtiä aikaa, ja kun vaunut vihdoinkin tulivat, olin
varma, että oli turhaa. Minä en ymmärtänyt, miksi istuin siellä tai
miksi ajoin tuossa tulvaavassa sateessa, mutta konemoisesti minä sanoin
miehellekin:

-- Ajakaa niin kovaa kuin hevonen voi juosta, minun pieni poikani on
kuolemaisillaan. Te ette tee sitä ilmaiseksi.

Ajaja oli kyytinnyt meitä monta kertaa ennenkin.

-- Onko se se pieni, kiltti poika, joka on niin kaunis? kysyi hän.

Nämä yksinkertaiset sanat herättivät minut jälleen todellisuuteen ja
rinnassani kierteli kiitollisuuden lämmin virta tuota nuorta miestä
kohtaan, joka minua kyytihti.

-- Kyllä, sanoin minä tukehtuneesti. Niin, hän se on.

Ja minä istuin vaunuissa tuntien lämmittävää tunnetta, että tapasin
ihmisen, joka ymmärsi mikä oli kysymyksessä ja tahtoi auttaa minua.
Liukuessamme katuja puhuin hiljaa itsekseni ja itkin sekä ilosta että
surusta: "Hän on niin kaunis ja niin hyvä, että mies, joka on nähnyt
hänen vain nousevan vaunuista, muistaa häntä ja sanoo sen minulle. Ja
hänen täytyy kuolla. Onhan miljoonia lapsia, jotka saavat elää. Miksi
juuri minun lapseni täytyy kuolla?"

Minä en ole koskaan ajanut joutuimmin eikä mikään tie ole koskaan
tuntunut pitemmältä. Minä näin säkenien leimuavan hevosen kavioiden
ympärillä, tunsin sateen vaikkenevan ja huomasin maisemien lentävän
pimeässä ohitse kuin varjokuvien, ja minä istuin koko ajan puhuen
itsekseni käsittämättömiä sanoja, joita minä en ymmärtänyt, kuinka
ne tulivat kielelleni. Oli ikäänkuin minua olisi pimeässä viety sitä
kohti, joka minua vastaan tulisi, ja minä rukoilin vain lykkäystä, että
hän vielä eläisi, kun ehdin perille, jotta hän vielä kerran kietoisi
käsivartensa minun kaulaani ja minä saisin kuulla hänen äänensä.

Eteenpäin me mentiin, eteenpäin hurjaa vauhtia! Vaunut lensivät
toiselta puolen tietä toiselle. Mutta ei hetkeksikään juolahtanut
mieleeni, että mikään särkyisi tai että ajaisimme kumoon. Se oli kelpo
mies tuo ajaja, joka ajatteli minun pientä poikaani, joka oli niin
kaunis ja kiltti, ja joka ei saisi kuolla.

"Oli isä ja hänen lapsensa", sanoin minä ääneensä itsekseni. "Es ist
ein Vater mit seinem Kind." Tietämättäni minä istuin runoja lausumassa
itsekseni, ja suonenvedontapaisesti nyyhkytys pakkautui kurkkuuni,
niinkuin se olisi tahtonut tukehduttaa minut, ja saadakseni ilmaa
pistin pääni ulos kuomusta katsellen maisemaa, jossa minä tunsin
jokaisen näköalan, jokaisen tien mutkan. Kivistä, joilla vaunut nyt
jytisten liukuivat, voin minä huomata, että olimme sillä lyhyellä
syrjätiellä, joka vei kotiamme. Kaikki aistit jännitettyinä minä
katsoin pimeään, minä näin pihallamme olevien ajoneuvojen ääriviivat.
Tohtori on vielä täällä! Tohtori on vielä täällä! Sitten minä kuulin
eteisestä vaimoni sanovan: "Hän tulee. Jumalan kiitos, hän on täällä."
Ja silmänräpäyksessä minä riensin rappuja ylös ja seisoin jo salissa.

Seisoin huoneessa, ja minun mieleni oli niin äärimmäisyyteen asti
liikutettu, etten voinut ymmärtää mitään siitä mitä näin. Minä käsitin
vain hämärästi tohtorin seisovan siellä ja tunsin vaimoni kovasti
syleilevän itseäni. Minulle selveni vain, että vaimoni oli iloinen
ja ylen onnellinen ja että minun pitäisi olla samallainen. Kuulin
jotain pyörtymyksen puuskauksista, joka nyt oli ohi ja jonka tohtori
ei uskonut merkitsevän mitään. Mutta en voinut mitään sanoa enkä
ajatella. Onni valtasi minut niin odottamatta, ettei se voinut herättää
minua äärettömän raskaasta surustani, jonka vallassa minä vielä olin.
Konemaisesti minä riisuin käsineeni ja päällysvaatteeni, ja seisoin
vielä siellä ikäänkuin totuttaakseni silmiäni valoon valaistussa
huoneessa.

-- Etkö sinä mene hänen luokseen? Etkö mene katsomaan häntä? sanoi
vaimoni. Hän on valveilla.

Ja hänen äänensä tuntui melkein nuhtelevalta, ikäänkuin hän ei olisi
oikein ymmärtänyt.

-- Kyllä, kyllä, sanoin minä.

Ja käsittämättä mitä nyt oli tapahtunut, menin sisälle ja näin Svenin
makaavan vuoteessani ja katselevan minua.

-- Tunteeko Sven isää?

-- Kyllä, sanoi pienokainen kummastelevalla äänellä.

Hän ei voinut ymmärtää, miksi kaikki näyttivät niin liikutetuilta ja
rauhattomilta. Hän ojensi pienen kätensä ja hyväili minua ja minä
huomasin kuinka laihaksi ja pieneksi se oli muuttunut.

Seisoessani täällä kumartuneena pojan yli, ymmärsin minä, että se oli
totta ja että minun lapseni eli. Minä pidin hänen kättään silmieni
edessä ja tunsin kuinka painostava tuska keveni rinnassani ja verho
solui pois silmieni edestä.



XV.


Kuinka kummallinen, täynnä toivoa, levottomuutta, epätoivoa ja pelkoa
oli se aika, joka sitten seurasi! Tohtori oli meille ennustanut pitkää
sairastusaikaa, me valmistauduimme kärsivällisyydellä kestämään ja
koetimme myöskin harjoittaa tätä hyvettä. Kahden seuraavan pitkän
viikon kuluessa oli Svenin sairaus muuttunut jokapäiväisen elämämme
päivittäiseksi tavallisuudeksi, kuten sairaus aina tekee, kun se ottaa
kodin oikeen tyyssijakseen. Minä kirjoitin siksi joka päivä kirjaani
sallimatta häiritä itseäni, ja vaimoni kulki joka päivä minun ja hänen
väliä, istui hänen huoneessaan, koska Sven rauhottui tuntiessaan
äitinsä läsnäoloa, ja Svenin nukkuessa hän hiipi ulos saadakseen
raitista ilmaa ja kertoakseen minulle kaikista hyvistä oireista, joita
hänen valppaat silmänsä olivat alinomaan huomaavinaan. Svante kulki
hiljaa yksin, meni lahden yli kertomaan ystävilleen, pienille tytöille,
että pikku-veikko oli hyvin sairas ja että kaikki oli kotona muuttunut
hiljaisiksi.

Meidän oli täytynyt hankkia sairaanhoitajatar, että vaimoni saisi
levätä öisin. Elsa oli ensin hirveästi vastustanut sitä. Sillä hän oli
niin mustasukkainen pienokaisestaan, ettei hän kärsinyt ketään muita,
jolta hän pyytäisi apua, tai joka antaisi hänelle sellaista. Ja vasta,
kun hän huomasi voimiensa alkavan pettää, antoi hän kyyneleet silmissä
suostumuksensa ja taipui välttämättömyyden edessä.

Pari tuntia sen jälkeen, kun hoitajatar oli saapunut tuli vaimoni minun
luokseni säteilevin silmin kertomaan, että Sven oli hyvin mielistynyt
uuteen ystäväänsä.

-- Sinä saat hyvin kernaasti auttaa minua, kun sinä olet kiltti, oli
hän sanonut.

Ja sitten hän sulki silmänsä ja makasi, kuten hän tapasikin, jääpussi
päässään, jota aina pakotti, ja pienet, laihat kädet peitteellä.

Eräänä päivänä häiritsi meitä äkkiä pihalta kaikuva posetivin soitto ja
kun Sven juuri sinä päivänä oli syönyt ja puhunut ja näyttänyt oikeen
voimistuneelta, niin me kysyimme häneltä eikö hän tahtoisi, että hänet
kannettaisiin ulos katsomaan apinaa.

Muuten tuli Sven aina vimmaan, kun kuuli posetivin olevan liikkeessä.
Henki kurkussa kiiruhti hän isän luo pyytämään lanttia. Hänen ilonsa
oli saada antaa ja tultuaan lantteineen näytti hän onnesta säteilevän,
ikäänkuin hän olisi tiennyt mitä se tahtoo sanoa köyhälle soittajalle
saada rahaa ruokaan, silloin hän sai hänen tummat kasvonsa hymyilemään
niin, että valkeat hampaat näkyivät ja ruskeat silmänsä säteilemään
hänen sinisiä silmiään vastaan.

Mutta nyt istui hän niin väsyneenä ja pienenä isän käsivarrella. Hän
oli hyvin huolellisesti kääritty peitteeseen ja sukat jalassa. Sitten
kannettiin hänet ulos ja isä piti häntä käsivarrellaan eteisessä,
sieltä hän voi nähdä auringon valaisemalle pihalle, josta posetivin
iloiset äänet Svenille kaikuivat.

Hän katseli väsyneenä ja vieraana puita ja pihaa, lapsilaumaa,
joka seisoi auringonpaisteessa, ja hänen katseensa oli koko ajan
kummasteleva, niinkuin hän olisi miettinyt, miksei kaikki tuo ollut
niin hauskaa nyt kuin ennen. Hän koetti vetää suunsa nauruun nähtyään
apinan, joka oli hupaisin mitä hän tiesi, ja joka hyppi ylös ja alas
positivilla kilistellen pientä kettinkiään ja irvisteli rumasti
jyrsiessään kovaa pähkinää.

Mutta Sven ei jaksanut katsoa kaikkea sitä. Hän tuli vain yhä
vakavammaksi ja vakavammaksi. Yhä raskaammin ja raskaammin hän istui
isän käsivarrella. Oli kuin hän olisi ollut kaukana poissa ja katsellut
sieltä vain sitä, mikä mailmassa oli kaunista ja hupaista, ja ikävöinyt
sinne ja tuntenut, että kaikki tuo ei enää kuulu hänelle. Hän nojasi
vain päänsä isän olkapäähän ja sitten kantoi isä hänet jälleen
vuoteeseensa.

Äiti laittoi hänet huolellisesti vuoteelle ja korjasi päänalustaa.

-- Eikö se ollut Svenista hauskaa?

-- Kyllä, minä en vain vielä oikein jaksanut. Mutta minä paranen pian.

Silloin kumartui äiti silittämään pikku-veikon tukkaa, mutta niin
ettei hän nähnyt sitä, ojensi hän toisen kätensä etsien minun käteni,
jota hän suonenvedontapaisesti puristi.



XVI.


Sitten minä istuin eräänä yönä yksin huoneessani ja tiesin seuraavana
päivänä lääkärien tulevan tuomitsemaan pikku-veikon elämään tai
kuolemaan.

Minä tiesin niitä tulevan kaksi, siksi että perhelääkärimme tahtoi
neuvotella specialistin kanssa, koskei hän enää luottanut omaan
arvosteluunsa. Minä istuin yksin, lamppu paloi pöydällä ja minun
edessäni oli käsikirjoitus, josta puuttui loppukappale.

Minä olin sanonut hyvää yötä vaimolleni ja maininnut tekeväni työtä
vielä.

-- Että sinä voit kirjoittaa tänä iltana! oli hän sanonut.

Hänen äänessään oli katkeralta vivahtava sävy, ikäänkuin hän olisi
tarkoittanut, etten minä tuntenut samoinkuin hän.

Sitten hän oli katunut sitä painaen päänsä minuun ja sanonut:

-- Onnellinen sinä, joka voit.

Ja täällä minä istuin nyt yksinäni ja jokainen hermosäije värisi
sieluntuskasta, joka oli niin täydellinen ja niin ääretön, että
minä tuskin voin kiivaillakaan sitä. Minä toivoin vastoin kaikkia
mahdollisuuksia, että minun lapseni eläisi, niin, minä uskoin niin
käyvänkin. Mutta samalla kertaa minulla oli aavistus, että nyt minun
täytyy kirjoittaa, nyt tai ei koskaan. Minä tiesin melkein jokaisen
sanan, joka tulisi niillä papereilla olemaan, jotka olivat valkoisina
ja kirjoittamattomina pöydällä edessäni. Välttämättömyys pakoitti
minua työhön, ja minä kirjoitin, täytin sivun toisensa perästä noista
valkoisista lehdistä ja laskin ne yhteen käsikirjoitusten kokoon, joka
kasvoi minun edessäni pöydällä. Tuntui niinkuin näkymätön ääni olisi
kuiskannut käskynsä minun korvaani, minun täytyi totella tuota ääntä,
totella sitä sokeasti, ja minut valtasi ahdistava kiire, niinkuin minä
olisin tiennyt, että oli kysymys elämästä.

-- Huomenna, kaikui minun sielussani, huomenna! Kuka tietää, mitä huomenna
tapahtuu? Voi käydä niin, että sinun lapsesi kuolee. Ja silloin sinä et
voi kirjoittaa. Silloin sinulta vaaditaan: "Rahaa ja taas rahaa." Sinä
voit kirjoittaa uudestaan kirjasi, sinä osaat kirjoittaa sen paremmin,
mutta sinä et voi koskaan kirjoittaa valmiiksi kirjaasi, jos lapsesi
kuolisi.

Kuin piiskan läiskäykset ajoivat ajatukseni minua eteenpäin, ja minä
näin jo aamusarastuksen akkunaverhojen läpi lampun kelmeässä valossa,
joka levisi papereille. "Rahaa! Rahaa! Sinun täytyy hankkia rahaa, jos
lapsesi kuolee, ja sinun täytyy voida pelastaa vaimosi."

Ja niiden äänien läpi, jotka ahdistivat työtäni valmistumaan, kuulin
minä erään äänen, jonka minä olin tuntevinani: "Es ist ein Vater mit
seinem Kind!" Isä lapsineen! Missä minä olen sen ennen kuullut?
Milloin minä olen sen ennen kuullut? Milloin minä olin tuntenut tätä
ahdistavaa kiirettä? Tuntui kuin ruoskat olisivat vinkuneet, niinkuin
kaviot olisivat iskeneet säkeniä kivisestä tiestä, niinkuin minä olisin
tuntenut yökylmän jäähdyttävän polttavaa päätäni. Minä kirjoitin ja
kirjoitin. Ja minä muistin, kuinka minä olin ajanut kuin matkustaja, ja
ajatellut lapseni kuolleen.

Minä en ajatellut enää lastani. Minä ajattelin häntä, jonka täytyy
omistaa minut kokonaan, jos oli mieli ajatellakaan, että hän voisi
jäädä minun luokseni, jos tuo käsittämättömyys toteutuisi ja Sven
kuolisi. Minä kirjoitin ja kirjoitin, kirjoitin niinkuin ei kukaan
ihminen ole kirjoittanut rahan edestä, kirjoitin parhaimpia sivuja kuin
koskaan ennen on lähtenyt minun kynästäni. Ja kun voimani pettivät niin
minä join, join paljon pysyäkseni itse hengissä.

Kun aurinko jo oli hyvän aikaa ollut yläällä, kirjoitin minä viimeiset
rivit. Ja minä istuin turtuneena.

Minä kokosin läjään täyteen kirjoitetut arkit ja asetin laatikkooni,
hiivein huoneestani ja kuuntelin sen oven takana, jonka sisäpuolella
Sven makasi. Silloin avasi vaimoni sen katsoakseen ulos. Minä huojuin
häntä kohti ja sanoin:

-- Se on valmis.

Hän hymyili minulle, ja hänen äänensä värähteli äärettömästä onnesta,
kun hän vastasi:

-- Hän nukkuu niin rauhallisesti. Se ei voi olla vaarallista. Minä
menin hänen luotaan ja hetkeä myöhemmin minä vaivuin uupuneena
äärettömän raskaaseen uneen.



XVII.


Ennenkuin seuraava päivä oli kulunut, tiesimme me, ettei mitään
apua ollut toivottavissakaan ja että pikku Sven kuolisi. Varmuus
oli koskenut meihin kuin kova isku, sillä me olimme koko ajan tähän
asti toivoneet. Me seisoimme eteisessä, molemmat lääkärit hiljaa ja
vakavina, vaimoni katse kiinnitettynä heidän kasvoihinsa, niinkuin hän
olisi luullut, etteivät he vielä olleet sanoneet kaikkia. Minä katsoin
heitä kaikkia pitäen kättäni vaimoni vyötäisillä koettaen vetää häntä
lähemmäs itseäni, ja huomasin kuinka ystävämme tohtorin tunteelliset
kasvot vavahtelivat. Professori puhui hiljaa, hyvin matalalla äänellä,
ikäänkuin joka ainoa sana olisi maksanut hänelle voittoja. Minä
en tuntenut mitään muuta kuin välttämättömyyden tulevan, ja että
minun täytyy terästää itseni voidakseni kestää sitä. Mutta tarttuen
sellaisella kouristuksella minun käteeni, jossa minä tunsin koko hänen
tuskansa, riuhtaisi vaimoni irti minun käsivarteni vyötäisiltään, ja
väännellen käsiään niin, että aivan helposti kuuli jäsenten rutisevan,
sanoi hän:

-- Sanokaa, että vielä on vähänkään toivoa. Sanokaa se vain.

Molemmat miehet välttivät hänen katsettaan, mutta silloin kiihtyi tuo
nuori nainen ja sanoi:

-- Hän ei saa kuolla. Minä näytän teille, että hän elää.

Hän meni pois ja me seisoimme hiljaa katsellen hänen jälkeensä, kun hän
hävisi sairashuoneeseen päin. Me ymmärsimme kaikki, kuinka syvästi hän
tunsi kaiken toivomisen mahdollisuuden olevan todellakin ohi, ja että
siksi hän lupasi riistää hänet kuolemalta, -- kaikesta huolimatta. Me
jättelimme hyvästi hyvin harvasanaisina ja minä menin samaa tietä kuin
vaimonikin oli mennyt, tietämättä mitä sanoisin hänelle, ainoastaan
saadakseni olla hänen läheisyydessään ja nähdä, ehkä juuri sitä, mitä
minä enimmän pelkäsin.

Minä en löytänyt häntä sairaan huoneesta. Minä löysin hänet omasta
huoneestani ja hänen ilmeensä olivat jäykistyneet. Hän istui kokoon
lyhistyneenä sohvassa, käsi kovasti painettuna poskea vasten, hänen
silmänsä olivat kuivat ja sameat, ja hän katseli äärettömään pimeään
yöhön, joka lähestyi. Hänen olentonsa, kasvonsa, niin, vieläpä
kätensäkin todistivat siitä. Minä koetin puhua hänelle, koetin mainita
hänen nimeään, mutta hän ei vastannut, ja lopulta minun täytyi
jättää hänet omaan tuskaansa odottaen tuskaisena niitä sanoja, jotka
tulisivat, kun tuska kerran purkautuisi sanoiksi.

Viipyi kauvan ennen kuin tämä hiljaisuus katkaistiin, ja kun se
tapahtui, niin se ei katkennut sanoihin. Vaimoni ojensi vain kätensä
minulle vetäen minut luokseen sohvalle. Hän painautui syliini ja pitkä
nyyhkytys, joka tuntui tulevan käsittämättömän laajasta rinnasta,
täristytti meitä molempia.

-- Miten sääli minun on sinua! kuiskasi hän. Oi miten sääli.

-- Minuako?

Minä riuhtasin itseni irti ja katsoin häntä. Sillä hänen äänessään oli
jotain, joka täytti minut aavistuksella, jonka minä en tahtonut antaa
selvetä ajatukseksi.

Hän puristi kätensä ristiin ojentaen minua kohti ja melkein huusi:

-- Ethän pyydä minua elämään tämän jälkeen, elämään ilman Sveniä. Minä
en voi. Minä en voi.

Tuo oli minun aavistukseni, jonka hän ilmaisi sanoissaan, ja minä
seisoin siellä neuvotonna saamatta sanaakaan suustani.

-- Istu viereeni, sanoi hän. Minä en kiivastu. Minä puhun vain
levollisesti. Sillä minä en ole enää rauhaton. Minä tunnen vain kaiken
murtuvan. Minä olen jo poissa, vaikka sinä et voi sitä ymmärtää
vielä siksi, että sinä tiedät niin vähän ja siksi, että minä olen
voinut niin vähän sanoa sinulle. Sillä minä olen tahtonut elää sinun
kanssasi, Georg, minä olen tahtonut elää sinulle siksi, että minä
olen rakastanut sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minä
en ole enää nuori. Minähän olen niin vanha, ettet sinä koskaan voi
tullakaan niin vanhaksi. Se on hyvä, ettet sinä koskaan ole tiennyt
siitä, et koskaan tahtonut nähdäkään sitä ja kun minä olen nähnyt sinut
onnellisena, niin en ole tahtonut häiritä sinua. Mutta niin kauvas
minä voin muistaa taapäin, minä olen tiennyt, etten ole ollut kuin
muut ihmiset. Sydämessäni minä olen tuntenut tarvetta saada kuolla.
Voitko ymmärtää, mitä minä nyt sanon, Georg? Tuskin minä ymmärrän
itsekään sitä. Kaikkein suurinta onnea tuntiessanikin sinun ja lasten
seurasta sekä kaikesta, mikä mailmassa on kaunista, olen minä aina
tiennyt, että kerran koittaisi se päivä, jolloin minä jättäisin
kaikki eikä mikään voisi estää minua. Minä tahtoisin, ja en tahtoisi,
toivoisin ja en toivoisi. Mutta minä menisin pimeään, siellä on minun
kotini. Minä olen tuntenut niin, että joku tulisi pakoittamaan minua,
sanomaan minulle, että minun täytyy. Muistatko sitä talvea, Georg,
kun meidän välimme oli niin raskas ja synkkä? Silloin minä koetin
kirjoittaa sinulle, mitä tunsin. Sillä puhua minä en voinut. Mutta minä
en osannut kirjoittaakaan. Mitä minä tahdoin sanoa sinulle, sitä en
sanonut, ja minä muistan, kuinka minä ihmettelin, ettet sinä kysynyt
minulta sittenkin, kysynyt usein ja sovinnossa, vaikkakin minä pyysin,
ettet sitä tekisi. Toisinaan minä tahdoin, että sinä olisit kysynyt.
Mutta minä olin enimmän iloinen, ettet sinä sitä tehnyt. Miten minä
kärsein siihen aikaan, Georg! Jospa sinä voisit aavistaa kuinka minä
kärsein. Sinä tulit ja otit minun käteni ja istuit viereeni enkä minä
ollut onnellinen niin kuin ennen. Sillä minä tiesin päivä päivältä
ajattelevani kuinka minä voisin saada kuolla ja jättää sinut. Minä
tahdoin tehdä sen itse, Georg. Voitko ymmärtää, että keskellä onneani
minä tahdoin tehdä sen itse? Ja sinä olit hyvä minulle, ystävällinen
ja iloinen, ja minä tunsin, ikäänkuin olisin ollut uskoton nainen ja
pettänyt sinua. Tiedätkö miksi minä tahdoin jättää sinut? Niin, siksi,
että minä tiesin niin varmasti sen kerran tapahtuvan ja siksi minä
tahdoin mieluummin mennä, kun sinä olit vielä nuori ja voimakas ja
olisit pian voinut unhottaa minut ja tulla onnelliseksi jonkun toisen
kanssa.

Hän vaikeni hetkeksi ja hänen silmänsä uivat kyynelissä.

-- Sitten tuli pikku Sven, Georg, ja kaikki muuttui. Muistatko, että
minä sanoin sen jo silloin sinulle? Muistatko, että minä sanoin? Minä
uskoin silloin, että Jumala oli lähettänyt hänet pitääkseen minut
elämässä voidakseni tehdä sinut niin onnelliseksi, kuin minä toivoin
ja joka ilta minä rukoilin Jumalaa, että voisin tehdä sen. Minä uskoin
niin varmasti Jumalan kuulleen rukoukseni ja siitähän minä puhuin pikku
Svenille, kun olimme kahden eikä kukaan voinut kuunnella sanojamme.
Mutta nyt, Georg, nyt hän jättää minut. Nyt minä tiedän, että kaikki
muu, kaikki tuo, josta sinä et ole tiennyt ennen kuin nyt, palaisi
takaisin, ja nyt minä tahtoisin vain, että sinä soisit minulle anteeksi
kaikki surut, mitä minä olen sinulle valmistanut, ja kaikki surut, mitä
minä nyt saattaisin. Mutta sinä et saa pyytää minua jäämään. Sillä
sinne mihin Sven menee, menen minä myöskin.

Hän seisoi edessäni ja hän näytti minusta tällä hetkellä suuremmalta
kuin ihmiset tavallisesti ovat. Minä olin siinä määrässä valmistumaton
tuohon kaikkeen, mitä hän nyt oli minulle sanonut, että se tuntui
minusta niinkuin hän olisi kertonut ilkeästä painajaisunesta, jota minä
en voinut muuttaa todellisuudeksi. Mutta minä tunsin, että samalla
kertaa kuin hän oli valmistanut minulle mitä suurinta surua, avasi hän
sellaisen rakkauden aavikon, jonka edessä minä en vain tahtonut ojentaa
käsiäni, jottei sitä anastettaisi minulta samassa silmänräpäyksessä
kuin olin sen kokonaan saanut omakseni.

-- Minä en voi sitä kestää, minä melkein huusin. Minä en voi sitä
kestää. Menettää sinut ja hänet. Sinä et voi tarkoittaa sitä.

Hän nousi tyyneesti seisoalleen ja kuin Niobe, joka levittää
käsivartensa lastensa ympäri, joita jumalien nuolet vaanivat
äidinhelmaankin, seisoi hän edessäni.

-- Salli minun ottaa Sven mukaani, sanoi hän. Hän kuolee kumminkin.
Minä kannan hänet lahteen tänä iltana, kun kaikki nukkuvat. Sehän on
niin lyhyt taistelu. Ja niin minä pääsisin tuottamasta sinulle enemmän
tuskaa kuin mitä olen jo tehnyt.

Minä asetuin hänen eteensä ja käsieni koko voimalla painoin hänet
väkivaltaisesti sohvaan.

-- Odota, sanoin minä. Odota! Sinähän et tiedä itsekään, mitä teet.

Mutta hän vastasi vain:

-- Se on sinun ja minun onnettomuus, jos estät minua. Älä syytä sitten
minua, kun se tulee.

Hän väänteli itseään minun käsissäni ja vaipui hetken perästä pitkäksi
aikaa horroksiin. Minä asetin hänet sohvaan, ja minusta tuntui kuin
kaikki, mitä hän oli sanonut, olisi ollut mieletöntä unta. Minä seisoin
kauvan katsellen häntä kunnes hänen hengityksensä kävi pitemmäksi
ja säännölliseksi ja tiesin varmasti hänen vain nukkuvan. Silloin
minä asetin tyynyn suoraan hänen päänsä alle ja panin peitteen hänen
päälleen.

Mielenliikutuksesta horjuen menin sitten siihen huoneeseen, jossa Sven
makasi. Hänen oikea silmänsä oli kiinni ja vasen oli muuttunut niin
kummallisen suureksi ja kirkkaaksi. Minä kumarruin häntä lähelle, otin
hänen pienen, viattoman kätensä ja vein sen huulilleni.

-- Sinä rakas lapseni, ajattelin minä. Et sinä enkä minä voi auttaa
tuota toista.



XVIII.


Olimme muuttaneet pikku Svenin vuoteen eteisen viereiseen huoneeseen,
että hän avoimista ovista saisi kuulla lintujen laulua ja tuulen
huminaa. Siellä hän makasi nyt valkealla vuoteellaan ja kun hän kohotti
katseensa, niin teki hän sen vain odottaessaan suuteloa, tai myöskin,
jos hän liikutti pieniä heikkoja käsiään, niin silloin me kumarruimme
häntä lähelle siksi, että ymmärsimme hänen tahtovan hyväillä meitä.

Svante hiipi varpaillaan sairaan huoneessa ja hänen sydämensä oli
ihmetyksestä täysi, että pikku-veikko kuolisi. Pitkiä hetkiä hän seisoi
hiljaa katsellen häntä tai kumartui suutelemaan hänen poskiaan. Mutta
kun äiti heräsi horroksistaan, niin silloin hän meni häntä vastaan, kun
hän tuli sisälle, ja kietoi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa.

Minä en voi koskaan unohtaa sitä äärettömän epätoivoista katsetta,
millä hän pidellen pojan päätä käsiensä välissä katsoi häntä silmiin.

-- Oletko lähettänyt sähkösanoman Olofille? kysyi hän minulta.

Minä nyökäytin päätäni vastaukseksi ja näin taas hänen pusertavan
Svanten oikeen lähelle itseään. Jonkunlaisen vaiston ajamana minä
nousin äkkiä ja menin ulos jättäen vaimoni yksin terveen ja kuolevan
lapsen kanssa. Käännyttyäni ovessa näin vaimoni vievän Svanten
pikku-veikon vuoteen viereen. Sinne hän istuutui toiselle puolelle
vuodetta ja antoi pojan istua toiselle puolelle. Sitten hän kumartui
Svenin yli. Mutta koko ajan hän piti Svanten kättä omassaan ja minä
näin hänen yhtä hellästi hyväilevän molempia lapsia.

Kun Svante vihdoinkin meni ulos, otin minä hänen paikkansa vastapäätä
vaimoani. Silloin hän ojensi kuolevan lapsen yli kätensä minulle ja
sanoi:

-- En tiedä, josko se on onni tai onnettomuus. Mutta minä jään sinun
luoksesi. Elän sinulle, sillä minä uskon Jumalan tahtovan niin.

Ja hetken perästä hän lisäsi:

-- Sven myöskin tahtoo niin. Minä olen puhunut hänen kanssaan.

Voimatta vastata minä kumarruin suutelemaan hänen kättään. Ja tällä
hetkellä ei tiennyt kukaan meistä mikä oli onni tai onnettomuus.



XIX.


Niitä päiviä, jotka nyt seurasivat, minä koetan turhaan eroittaa
toisistaan. Niin, minun olisi mahdoton edes sanoa kuinka monta
niitä olikaan. Yötä seurasi päivä ja päivää yö, ja meidän elämämme
liikkui yhden ainoan pisteen ympärillä: tuossa pienessä huoneessa,
jonka edustalla kaprifoliot peittivät eteisen seiniä täyttäen ilman
tuoksullaan, ja jossa pienokaisemme makasi taistellen kuoleman kanssa.

Täällä me liikuimme, istuimme vierivieressä, nukuimme, söimme ja
valvoimme. Täällä sulasi kaikki, mitä olimme eläneet ja haaveilleet
yhteen äärettömän kuluttavaksi tuskaksi. Täällä puuhaili vaimoni, kun
viimeinen toiveemme näytti sammuneen, ja pani korkin myskipulloon.
Hän, joka tahtoi kuolla hänen kanssaan otti pois viimeisen elämää
kiihottavan välineen, jott'ei hänen tarvitsisi myöhemmin syyttää
itseään, että hän oli häirinnyt pienokaisen viime hetkiä ainoastaan
itse iloitakseen nähdessään hänen suuren silmänsä loistavan meille.

Sillä oikea silmä oli jo sammunut ja poissa. Silmäluomi oli sulkenut
sen alleen, ikäänkuin puoli hänen päästään olisi jo aikoja sitten
kuollut, mutta kun vasen silmäluomi aukesi, kiilteli silmä niin kovin
suurena. Se tuli niin vakavaksi ja suureksi, niinkuin se olisi jo
katsonut siihen maailmaan, johon hänen isänsä ja äitinsä eivät vielä
voineet päästä, ja jonne emme voisi mennä, ennenkuin viimeinen esirippu
murtuisi ja seuraisimme häntä sillä tiellä, missä kuoleman kello
soi, ja jota hänen, joka kuulee sen soivan, täytyy vaeltaa, vaikka
minkälaiset siteet hyvänsä häntä vielä kiinnittäisivätkin mailmaan.

Täällä me istuimme, kun aurinko heitti kultaisia säteitään, kun
sade räiskyi akkunoihin ja kun yölampun heikon, tuikuttavan liekin
valo levisi valkealle vuoteelle. Ja pikku Sven itse, hän, joka etsi
katseitamme, jota meidän hiljaiset keskustelumme koskivat, ja jolle me
vihdoinkin toivoimme vapautusta kaikista tuskistaan! Hiljaa niinkuin
hän oli elänytkin, makasi hän viimeisellä vuoteellaan, ja kun vaimoni
kumartui hänen ylitseen, liikutti hän väsyneitä huuliaan ja suuteli
häntä.

-- Taputtele isää, Sven, sanoi hän. Isä on täällä.

Silloin hän käänsi suuren, väsyneen silmänsä minuun ja asetti hennon,
valkean kätensä minun poskelleni ja liikutti sitä niin heikosti kuin
hän olisi liikkunut vain unissaan.

Sitten me istuimme viimestä yötä eikä kutkaan ihmiset ole koskaan
istuneet lähempänä toisiaan kuin me. Me pidimme lapsen vuoteen yli
toistemme käsistä kiinni ja vavahdimme, ettei pieninkään elonilmaus
hänen kasvoissaan olisi hävinnyt meiltä, kun hän katsoi etsien meitä
ainoalla suurella silmällään. Me kyselimme toisiltamme: "Näitkö sitä?
Näitkö?" Ja ahneesti kootessamme noita muistojen aarteita, jotka olivat
ainoat, mitkä meillä vielä oli saatavissa, soluivat yön pitkät tunnit
ohi ja aamurusko alkoi punata lahdelmaa, heijastua tammien yli ja
valaista vanhaa puutarhaa akkunamme alla.

Ikäänkuin olisimme tahtoneet antaa pikku-veikon sielulle vapaata
tilaa lentääkseen sitä tietä, jota me emme voineet häntä seurata,
avasimme eteisen oven ja raitis aamuilma virtaili sisälle. Yöllä oli
satanut ja pirstoutuneiden pilvien lomista murtautuivat auringonsäteet
kultailemaan maisemaa sumun vielä lahdella lennellessä. Aurinko nousi
ja nousi ja sen säteissä alkoivat linnutkin visertelemään. Ja tuo ihana
luonnon herääminen valtasi meidät niin, että meidän täytyi pakottautua
olemaan hiljaa, ettemme häirinneet nukkuvaa pienokaistamme.

-- Näetkö, sanoi Elsa, näetkö! Niin kauniiksi täytyy luonnonkin
muuttua, kun hän kuolee.

Mutta vielä viipyi kuollon-enkeli, vielä jatkui lapsen levollinen ja
säännöllinen hengitys ja meidät valtasi väsymys. Minä pakoitin vaimoni
puolittain väkisin levolle sohvaan pojan vuoteen viereen. Siihen hän
nukkui käsi hänen vuoteensa laidalla, ja aamuauringon noustessa istuin
minä yksin valveilla kuunnellen heidän rauhallista hengitystään, ja
tässä istuessani vaipui kaikki rauhaksi minussa ja minä huusin vain
kaikkien tuskiemme loppua. Minä istuin siinä, kunnes vaimoni heräsi.
Silloin me vaihdoimme paikkoja minä vaivuin väsyneenä uneen käsi
samalla paikalla, missä vaimoni käsi oli äsken levännyt.

Niin kului pari tuntia ja aurinko nousi yhä korkeammalle ja
korkeammalle kesän kirkkaalle taivaalle. Minä heräsin vaimoni laskiessa
kätensä käsivarrelleni.

-- Herää, Georg, sanoi hän. Nyt Sven kuolee.

Minä en voinut jäädä sisälle. Menin ulos puutarhaan ajatellen valmistaa
hänelle viimeisen ilon -- hänelle, joka aina rakasti kukkia -- taitoin
vasta puhjenneen ruusunnupun, kauneimman mitä voin löytää, palasin
takaisin ja asetin sen poikani tyynylle sen silmän puolelle, jolla
hän vielä voi nähdä. Kykenemättä kauvemmin hillitsemään itseäni menin
takaisin verannalle. Sinne minä kuulin, kuinka Svante tuli sisälle ja
istui vuoteen viereen. Mutta minä en kääntynyt takaisin. Minä kävelin
vain kuunnellen tuota pitkää, hirmuista hengitystä, joka tuli kuin
täysikasvuisen miehen rinnasta ja vihloi minun sieluani. Silloin minä
kuulin vaimoni ääntävän sillälailla, joka sai minut kääntymään takaisin.

Sven oli avannut silmänsä ja katsonut ruusua. Sitten oli hän ojentanut
kätensä kukkaa kohti, nostanut sitä niinkuin olisi tahtonut katsoa
ruusua viimeisen kerran ja antanut sen sitten pudota takaisin tyynylle.

Äkkiä pudisti koko hänen ruumistaan kamala ja pitkäveteinen suonenveto.
Se alkoi päästä, jonka se veti kieroon, ja näytti jatkuvan jäseniin,
jotka tulivat kankeiksi ja sinerviksi. Silloin painoi vaimoni päänsä
alas, ettei tarvinnut nähdä sitä. Mutta suonenvedon lakattua hän itki
hiljaa ja ojensi taas kätensä tuon pienen vuoteen yli minulle.

Niin me istuimme siellä, kunnes hengitys lakkasi... jatkui jälleen...
piteni, kävi voimakkaammaksi... ja lakkasi. Sitten muuttui kaikki
hiljaiseksi. Kuoleman hiljaisuus ympäröitsi meitä. Allapäin ja itkien
me seurasimme sen sielun lentoa, joka oli nyt alkanut matkansa.

Me olimme pitäneet hänen käsiään kumpikin oman puoleistaan omassa
kädessään, ja nyt laskimme me nuo kylmät kädet peitteelle.

Sitten meni vaimoni huoneesta etsiäkseen lepoa. Mutta minä istuin yksin
siellä ja tunsin kauhulla, kuinka hiljaiseksi kaikki oli käynyt.

       *       *       *       *       *

Iltapäivällä tuli Olof ensimäiseltä matkaltaan mailmasta ja meni
yhdessä isän ja äidin kanssa sen vuoteen luo, jossa pikku-veikko makasi
kuolleena. Siellä hän itki miesmäisesti ja hiljaa ja tultuaan saliin
näytti Svante hänelle vakavana sormeaan.

Siinä oli syvä kolo ja Svante kuvaili kuinka pikku-veikko ennen
kuolemaansa oli sen kynnellään painanut. Hän säilytti sitä useita
päiviä ja kun se hävisi, niin hän ikävöitsi sitä.



XX.


Pieni keltainen ruumisarkku on keskellä huonetta juuri samalla
paikalla, jossa vähän aikaa sitten oli vuode ja siinä elävä lapsi. Nyt
on huone kaunistettu ruusuilla. Eipä näe juuri muuta kuin ruusuja, ja
ovesta astuu sisään yksinäinen nainen.

Hän kantaa lasta rinnoillaan ja lapsi on kuollut. Hän ei salli
kenenkään muiden koskea rakastettuunsa, omilla käsillään, jotka
eivät vapise, laskee hän sen arkkuun. Tuon pienen villakoiran, jonka
kanssa hän tapasi nukkua terveenä ja iloisena ollessaan, jolloin
kukaan ei ajatellut kuolemaa, asettaa hän nyt hänen käsivarrelleen.
Se on Villatukko, joka nyt seuraa herraansa. Hän on niin rauhallinen
vuodetoveri eikä häiritse ketään. Äiti huolehtii, että hänen poikansa
makaa hyvin ja laittaa hänen vuodettaan ikäänkuin hän olisi juuri
lukenut iltarukouksensa ja äiti on tullut vain sanomaan hyvää yötä. Hän
katsoo häntä, niinkuin hänen sydämensä tahtoisi haljeta, ja suutelee
hänen kylmiä huuliaan.

Sitten hän väistyy seisoen yksin arkunkansi kädessään ja hän on
luvannut, ettei kukaan muu kuin minä saa ruuvata sitä kiinni. Minä
väännän ja väännän kiinni ja ruuvitaltan ääni ruuvinauloissa, jotka
uppovat puuhun, kiljuu niinkuin minä itse tuskassa purisin hampaitani.

Mutta kun se on tehty, minä en enää tunne mitään tuskaa. Tuntuu
niinkuin viime päivien tuskat olisivat polttaneet minun sielustani
kaiken mahdollisuuden tuntea enää sitä, mutta minne vain silmäni luon,
kohtaa katseeni ainoastaan kukkia.

Sitten minä menin verannalle ja minua kohtasi siellä kaprifolioiden
tuoksu, joka kohoaa pimeästä, sama tuoksu, joka ympäröitsi minua
tuntiessani pienokaiseni sormien pusertavan kuolonvoimalla kättäni.
Kaikki on minun sielussani murtunut ja ohi. Minä ajattelen häntä, joka
meni äsken ulos, ja kaikkea minkä tiedän tulevan. Minä tunnen, etten
minä saa koskaan aikaa surrakseni häntä niinkuin tahtoisin, pientä
enkelisilmäistä poikaani, ja yksinäisyydessäni minä polvistun hänen
arkkunsa viereen, minä, joka en tiedä kenen eteen minä polvistun tai
ketä minä rukoilen.



XXI.


Mutta siellä kirkkotarhassa on pieni hauta. Se on puutarhan lailla
hoidettu huolellisesti ja ympäröity pienellä puksipuu kehyksellä, jossa
on ruusupuu ja pieni raikas ruohokumpu, jonka nuorteassa vihannassa
kasvaa tiheässä orvokkeja. Se on kaikkia muita hautoja erilaisempi ja
sen yläpuolella viheriöitsee yksinäinen lehmus.

Kummulla on kivi ja kiveen on piirretty sanat: "Meidän pikku Sven."

Siellä uinuu meidän onnemme, joka kerran oli suurempi kuin kenenkään
muiden. Sinne maan alle on vaimoni sielu vangittu, sidottu lumotulla
siteellä, eikä mikään rakkaus voi sitä saada takaisin maan päälle.



KOLMAS OSA


    Evigt ejes kun det tabte.

              Henrik Ibsen.



I.


Ei mitään siitä, mitä olin odottanut ja peljännyt, jäänyt tulematta.
Ainoa eroitus oli se, että kaikkia sitä, mistä onnettomuus kasvoi, minä
en tahtonut uskoa, vaikkakin olin aavistanut ja tiennyt sen tulevan.
Että suru tulee, sen me ihmiset voimme tietää. Mutta sitävastoin emme
koskaan tiedä kuinka se tulee.

Ensiksikin minä tunsin ja ymmärsin sanomattomalla kauhulla, kun edes
niin monta päivää oli kulunut, että minä voin rauhoittua ja ajatella
mitä oli tapahtunut, ettei vaimoni ollut koskaan puhunut niin todella
sielustaan, kuin hän istuessaan huoneessani oli sanonut syntyneensä
vain onnettomuudelle ja nyt Svenin pois mentyä elävänsä ainoastaan
kuollakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan minä toistin hänen sanojaan,
yhä uudestaan ne kaikuivat minun korvissani, ja mitä kauvemmin minä
niitä ajattelin, sitä varmemmaksi kävi minulle, että hänen sielussaan
taisteli kuolemanikävä ja hänen rakkautensa minuun ja lapsiinsa, jotka
vaativat hänen elämään. Yhä enemmän ja enemmän alkoi kuitenkin se, mitä
hän oli kertonut rakkaudestaan meihin, valtaamaan minun ajatuksiani ja
syrjäyttämään noita hirmuisia sanoja, jotka kertoivat kuolemanikävästä,
mikä tuntui melkein muodostuneen kuolemantuomioksi. Minä huomasin
hänessä kuluttavasti taistelevan sen tunteen, joka sitoi hänet meihin
kolmeen, jotka vielä elimme, ja sen tunteen, joka veti häntä sen
luo, joka oli jo poissa. Me olimme olleet hänelle kaikki kaikessa ja
siitä johtui hänen kärsimyksensä, ettei hän tuntenut voivansa koskaan
sovittaa noita riitaisia tunteita, jotka taistelivat hänen sielustaan.

Minä näin tämän kaiken. Minä näin sen matkalla, jolle olin temmannut
hänet mukaani lahjoittaakseni hänelle auringonpaistetta ja raikasta
meri-ilmaa, uusia tuttavuuksia ja viedäkseni hänet hieman elämää
näkemään. Minä en unhota koskaan tätä matkaa. En koskaan voi unhottaa
sitä toivottomuuden tunnetta, joka valtasi minut viikko viikolta yhä
selvemmin huomatessani kaiken mitä hän näki, liukuvan vain hänen
ohitseen, niinkuin se ei olisi ensinkään kuulunut hänelle. Hän salasi
paljon minulta, hän salasi kyyneleitäänkin, ja minä ymmärsin hänen
tekevän sen siksi, että hän näki minun elävän ainoastaan toivossa voida
johtaa hänet takaisin elämään ja hän niin mielellään tahtoi, että minä
tuossa ikävässä saisin säilyttää toiveeni. Minä ymmärsin sen eräänä
iltana istuessamme verannalla katselemassa norjalaista tunturi- ja
vuonomaisema maalausta. Elsa tarkasteli sitä kauan, sulki silmänsä
siltä, jota hän rakasti ja katsoi poispäin.

-- Georg, sanoi hän, Georg! miksi sinä sallit minun nähdä tätä?

Sitten hän purskahti hiljaiseen itkuun, mutta koetti jälleen hillitä
itkuaan ja kohotti katseensa minuun.

-- Miksi sinä teet niin paljon minun tähteni? Miksi sinä olet niin hyvä
minulle? Se olisi paljon parempi, että sinä antaisit minun kulkea omaa
tietäni.

Minä tunsin olevani mittaamattoman kärsimyksen edessä. Minä tunsin
katumusta siitä, että olin tahtonut kohottaa häntä surustaan ja että
olin hänen antanut huomata sen. Että ylimalkaa koettaa kohottaa häntä
tuskastaan tai vaikuttaa siihen suuntaan, näytti minusta tällä hetkellä
vain kurjalta ja pikkumaiselta. Minä vedin vain hänet luokseni ja
sanoin:

-- Itke minun luonani! Itke niin paljon kuin tahdot! Älä hillitse
itseäsi! Etkö usko minun surevan samoin kuin sinäkin?

Kyyneleet virtailivat hänen silmistään ja kumminkin, käännyttyään
minuun päin hänen kasvonsa loistivat ilosta, niinkuin hän olisi
saavuttanut suurimman onnen mitä voi ajatella.

-- Teetkö todellakin niin? sanoi hän.

Se valtasi minut niin, kun vaimoni ilmaisi luulleensa minun jo
unhottaneen tai olevan unhottamaisillaan, että tuskani alkoi
purkautua, ja minä en kuullut enkä nähnyt mitään muuta kuin mitä itse
tunsin, ja mikä minua oli piinannut. Minä kerroin kuinka köyhältä ja
täysikasvuiselta kotimme tuntui nyt, kun Sven oli poissa. Minä kerroin
hänelle pelkääväni palata kotia ja alkaa jokapäiväistä työtäni, kun
tiesin, ettei hänen kirkas äänensä toivottaisi minua tervetulleeksi
eikä hän olisi enää piilossa oven takana minua odottamassa. Niin minä
kerroin hänelle ja tunsin hänen vaipuvan rauhoittuneena rintaani
vastaan. Minä olin onnellinen tietäessäni kuinka me vielä voimme
yhdessä tuntea. Mutta minä ymmärsin myöskin hänen pelkonsa, etten
minä jakanut hänen surujaan niinkuin hän tahtoi, johtuvan siitä, että
hän aavisti sanomattanikin kaiken toimintani, kaikkien ajatusteni ja
puheeni kohdistuvan vain yhteen ainoaan tarkoitukseen voittaa hänet
jälleen elämälle.

Tätä minä istuin ajattelemassa. Mutta tämän illan jälkeen muutin minä,
kuten itsekin oikeen hyvin huomasin, käytökseni vaimoani kohtaan. Minä
tyydyin kohtalooni enkä odottanut niin pian hänen kääntävän ajatuksiaan
hänestä, joka oli mennyt pois, meihin, jotka hänellä vielä oli jälellä.
Siten hän muuttui enemmän luottavaisemmaksi minua kohtaan. Mutta matka
liukui ohitsemme, ikäänkuin kaikki mitä olimme nähneet olisi ollut
vain haavekuvia. Tapasimme ystäviä, mutta heidän osanottavaisuutensa
ei pystynyt herättämään vaimossani muuta kuin kiitollisuutta, ihmiset
liukuivat ohitsemme niinkuin me olisimme olleet sellaisen rajan
sisällä, jonka yli ei kukaan omasta tahdostaan voi kiivetä.

Sitä rauhaa, jota etseimme, emme saavuttaneet ennenkuin muutimme uuteen
kotiimme. Se oli huoneusto Tukholmassa, johon me muutimme maalta
asunnostamme, jossa olimme eläneet sekä surun että ilonpäiviä. Olimme
tehneet sen, ennenkuin aavistimmekaan mitä meille oli tapahtunut tai
mitä tulisi tapahtumaan, ja peläten talvea me muutimme huoneisiimme.

Mutta sitävastoin elimme täällä ensimäiset päivät tuntien helpoitusta
ja rauhaa suruistamme. Tuhansia kertoja me kaduimme, että olimme
koskaan matkustaneetkaan ja ikäänkuin laahanneet suruamme muitten
nähtävänä.



II.


Kirkkotarhassa on pieni kivi, johon on piirretty: "Meidän pikku Sven."
Se on asetettu kummulle, joka kaartuu jo aikoja sitten lehtensä
pudottaneen lehmuksen alla. Lehmuksen juurella on penkki, jolla istuu
yksinäinen mustaan puettu nainen niin pitkä suruharso hatussaan kuin
leskellä. Hän istuu siellä kauvan ja syksyisenä päivänä hän puhuu
siellä jonkun kanssa, jota ei kukaan voi nähdä.

Hän käskee ajajan, joka seisottaa haudan läheisyydessä, ajamaan
maantielle. Sitten hän kumartuu kokoamaan multaa haudalta
nenäliinaansa. Ottaa ompelulaukustaan mustaa silkkiä, neulan, lankaa
ja sakset. Silkistä hän leikkaa ja neuloo pienen pussosen. Täyttää sen
mullalla. Sitten painaa hän huulensa tuota mustaa multaa vasten ja
sen tehtyään neuloo pussosen kiinni. Hän neuloo sen niin tiehään ja
lujasti, ettei murustakaan voi hävitä ja kiinnittää sen kulmiin lujan
nauhan. Sen tehtyään hän panee neulomatarpeensa pois ja istuu kauvan
tuo pieni, musta taikakapine kädessään, ajatellen sitä, että nyt hän on
vihitty häneen, joka makaa haudassa.

Sitten polvistuu hän lehmuksen kylmien oksien alle ja suutelee kiveä,
jossa on hänen rakastettunsa nimi. Hiljaa ja juhlallisesti, niinkuin
hän toimittaisi pyhää toimitusta suuren ihmisjoukon nähdessä, ripustaa
hän pussosen nauhalla kaulaansa, avaa vaatteensa ja asettaa tuon pyhän
mullan rintaansa vasten.

Koko ajan hänen kasvonsa ovat vakavat, mutta onnelliset ja kirkkaat,
ja ennenkuin hän nousee haudalta suutelee hän multaa jalkojensa alla
ja seisoo sitten heittääkseen silmäyksen haudalle. Tiheänä metsänä
kukkivat kasvit pienissä ruukuissa haudan ympärillä ja tuoreimpia
kukkia on asetettu kummulle. Ei kenenkään hauta ole niin kaunis eikä
niin hyvin hoidettu, ei kenenkään hauta ole niin runsaasti kaunistettu
juuri tähän aikaan, kun syystuuli jo puita riuhtoo.

Hän hymyilee ilosta ja puhuu taas hiljaa jollekin, jota ei kukaan näe.
Sitten hän menee maantielle, jossa ajaja odottaa ja ajaa kotia.

Mutta kotia saavuttuaan hän tulee suoraan minun luokseni, ottaa esille
tuon mustan taikakapineen ja sanoo, mitä se sisältää. Sitten hän
ojentaa sen minulle ja pyytää minua suutelemaan sitä. Minä teen sen,
etten häiritsisi hänen iloaan ja onnellinen hymy huulillaan hän kätkee
sen jälleen povelleen, sanoo samassa:

-- Jospa sinä tietäisit kuinka onnelliseksi minä tunnen itseni
ollessani Svenin luona, niin et koskaan pahastuisi, että minä matkustan
niin usein sinne. Minä tyynnyn moneksi päiväksi, kun vaan saan käydä
hänen luonaan.

Sitten hän menee taas pois, jättäen minut yksin. Ja kun minä parin
tunnin kuluttua nousen työstäni ja etsin häntä niin minä löydän hänet
Svenin leikkikalukaapin luota kääntelemästä niitä esineitä, jotka
kerran kuuluivat hänelle.



III.


Niin liikkuivat hänen ajatuksensa alinomaan hänessä, joka oli kuollut,
eikä mikään voinut häiritä hänen ajatuksiaan. Hän kertoi pian
seuraavansa häntä ja hän teki sen levollisena, levollisella äänellä,
niinkuin sen pitäisi olla muille yhtä luonnollinen asia kuin hänelle
itselleenkin.

Toisinaan tapaa hän lisätä:

-- Minä tahtoisin vain niin mielelläni elää, kunnes pojat ehtisivät
vähän suuremmiksi eivätkä tarvitsisi minua enää.

Silloin voivat hänen kasvonsa saada epätoivoisesti murtuneen ilmeen,
niinkuin hän tietäisi, että tähän toiveeseen sisältyy enemmän kuin
hän voi toivoa tai pyytää ja hänen otsaansa ilmestyy syvä ryppy
silmien väliin, ikäänkuin hänen mietteensä toisivat hänelle tuskaa.
Hän tuntee, että hänen täytyy valita elämän ja kuoleman välillä,
kumminkin toiveessaan ja hän ei voi tehdä sitä. Siksi hän tahtoo ensin
elää jonkun aikaa saadakseen tehdä heille kaikki mitä hän voi, jotka
vielä elävät, ja sitten kuolla päästäkseen hänen luo, jolle hän tuntee
kuuluvansa. Hän koettaa sovittaa kuolemantoivetta ja elämisentarvetta
ja hän pelkää molempia, kun ne taistelevat vallasta hänen sielussaan
ja kumpikin tavallaan kiduttaa häntä rajattomasti. Samalla kertaa hän
kumminkin aavistaa mikä noista hengistä voittaa ja siksi hän kertoo
siitä ei minään eriskummallisena tapauksena, jonka pitäisi herättää
ihmetystä ja kummastelua, vaan niinkuin itsestään selvää asiaa, jonka
hän on kokenut ja jota ei kukaan voi epäillä.

-- Muistatko, kun minä en sanonut uskovani tulevaiseen elämään? kysyy
hän. Sinähän opetit minua uskomaan niin.

Hänen kasvonsa synkkenee tätä sanoessaan ja hänen äänensä sorahtaa niin
kovin kummallisesti, että se tekee minuun kipeää. Hän näkee sen ja
sovittaen laskee kätensä minun kädelleni, jatkaa samassa:

-- Minä uskon sen nyt ja tiedän voivani alkaa elää sellaista elämää jo
täällä maan päällä. Tarvitaan vain, että joku sellainen menee pois,
johon on niin sidottu, että tuntuu kuin sen sielu seuraisi aina mukana.
Melkein joka ilta tulee Sven minun luokseni. Hän ei tule silloin, kun
minä tahtoisin tai kun minä pyydän häntä tulemaan. Ei kun minä itken
ja ikävöin, ojennan käteni hänelle ja huudan hänen nimeään. Mutta
silloin kun minä vähimmän aavistankaan, silloin minä näen hänen istuvan
vieressäni. Ja kun minä silloin vain olen oikeen levollinen ja iloinen,
silloin hän hymyilee minulle ja näyttää niin onnelliselta. Hän katsoo
minua silloin aivan niinkuin hän tapasi ennenkin katsoa, ja ennenkuin
minä ehdin tyyntyä häviää hän pois. Mutta silloin minä olen kumminkin
onnellinen. Sillä minä tiedän, että hän on ollut minun luonani. Hän on
tullut usein, kun sinä olet nukkunut ja minä olen maannut valveillani.
Useinkin olen ajatellut herättää sinua. Mutta minä en ole tohtinut
tehdä sitä. Sillä minä olen pelännyt, että kun sinä heräisit olisi hän
jo poissa ja silloin sinä ehken et olisi uskonut minua, kun olisin
kertonut, mitä olin nähnyt.

Hän katsoi minua koko ajan arasti, niinkuin hän olisi luullut minun
vastustavan häntä. Minä en tee sitä koskaan. Enhän minä tiedä itsekään
mitä minä uskon. Minä olen tuntenut niin hirmuista kaipuuta, etten
uskalla sanoa, mikä on todellisuus ja mikä vain muiden kokemuksien
varjoa. Tiedänkö minä edes omasta uskostanikaan? Tiedänkö, että
se, mitä minä voin järjelläni saavuttaa, on todellisuus. Eikö ole
ajateltavissa, että on olemassa todellisuus, joka voidaan saavuttaa
tunteella tai -- miks'ei -- haaveilussa? Tuntuu minusta ikäänkuin
se olisi oman itsensä rajoittamista, jos alentaisin tunteeni ja
mielikuvitukseni elääkseni vain järjen masentamana. Ajatuksissani minä
vertaan sitä samaksi kuin antaisin silmien kieltää ruumiin tuskat
siksi, että ne ovat näkymättömiä, tai korvani arvostella makua siksi,
ettei sitä voida kuulla. Ja kuinka hyvin tahansa minä tuntisinkin
kaikki ne todistuskeinot, joilla vastustettaisiin moisia ajatuksia,
on minun kuitenkin mahdotonta sovittaa niitä joka tapaukseen. Minä en
usko enkä epäilekään. Minä kuljen ikäänkuin tuskaisesti odottaen saada
kerran selvyys siitä, mitä en tiedä.

Ja kaikesta siitä kasvaa minussa ajatus, joka on versonut siitä
hetkestä, jolloin minä tiesin, että lapseni kuolisi. Minä en ymmärrä,
mitä tuo kaikki lieneekään, jos se on haaveilua tai todellista, niin
kumminkin se jonakin päivänä eroittaa vaimoni minusta. Hän on kasvanut
yhteen minun omaan elämääni enkä minä voi kadottaa häntä. Minun omaa
onneani vastaan, joka kerran tuntui niin kestävältä, että minä sen
kukkuloilta voin katsella muiden onnea, nousee sellainen voima, joka
hävittää kaiken. Kuolema ilmestyy minulle niinkuin se kerran ilmestyi
pikku Svenille taulussa, jonka sisällystä hän aina pyysi äidin satuna
kertomaan. Se soittaa kelloa, ja se, jota ei saisi, kutsutaan, mutta
se, jolle kutsumus ei kuulu, jää elämään. Eroitus on vain se, että minä
näen kuoleman kaukaa ennenkuin se on ehtinyt saapuakaan, ymmärrän, että
hänen kellonsa soi ja hän, jolle se soi, menee ilolla.

Mutta minä en tahdo istua yksin kiroamassa kuoleman valtaa. Minussa
kasvaa halu, joka kohoaa korkeammalle kuin minä itsekään tiedän. Sama
halu, joka, kun lapsemme kuolemisen varmuus painoi vaimoni maahan,
ahdisti hänet sanomaan: "Hän ei kuole. Hän ei saa kuolla. Minä tiedän,
ettei hän kuole." Samalla tavalla sanon minä myöskin itselleni: "Minä
en tahdo sitä. Minä en tahdo kadottaa häntä. Hän elää -- kaikesta
huolimatta." Minä en huomaa, että minä koetan saavuttaa mahdotonta.
Arvostelu oli kohta valveilla, kun se koski häntä, nukkunutta nyt,
kun se koskee minua itseäni. Minä tahdon taistella kuoleman kanssa
säilyttääkseni hänen ja oman onneni sellaisena kuin se kerran kukoisti,
ei juuri sellaisena kuin jolloin elämä hymyili meidän ympärillämme,
mutta edes sellaisena, kun olimme tunteneet sen kuritusta ja kumminkin
tiesimme elämän voivan hymyillä meille. Orfeuksen lailla minä tahdoin
astua alas kuoleman valtakuntaan ja rakkaudellani pakoittaa hänet
palaamaan takaisin ja jos hän seuraisi minua, minä en koskaan kääntyisi
katsomaan varjoja selkäni takana.

Niin minä lupasin itselleni enkä koskaan odota palkkion tulevan pian.
Päinvastoin minä valmistauduin odottamaan pitkää ja kovaa koetusaikaa,
ja minä tiedän jo edeltäpäin, että ensimäiseksi minä tarvitsen taitoa
osata odottaa.

Mutta minä olen niin varma uskossani, että voin hymyillä itsekseni
kuullessani hänen puhuvan kuolemasta. Minä voin kuulla hänen sanovan
ikävöivänsä pois ja tuntea hänen hyväilyjään, kun hän pyytää minulta
anteeksi. Silloin minä nautin hyväilyistä ja unhotan hänen sanansa.
Suurena, äärettömänä varmuutena minä tunnen peruuttamattomasti
voiton olevan minun eikä hänen, joka uinuu mullassa. Minä otan hänet
ajatuksissani liittolaisekseni, jopa sanon vaimollenikin, samassa
koskettaen hänen omia ajatuksiaankin, että hän elää siksi, kun Sven
tahtoo hänen elävän, niin, hän on sen kuiskannut minulle nukkuessani.

Hän kuuntelee minua ihmettelevin, kiiltävin silmin ja kauvan tämän
jälkeen -- niin kauvan, etten minä ensin tahdo oikeen muistaakaan mitä
itse olen sanonut -- kertoo hän minulle Svenin istuneen vuoteensa
reunalla uuteen valkoiseen pukuunsa puettuna, sininen vyö vyöllään ja
sanoneen:

-- Äiti ei huoli itkeä niin paljon minua. Se tekee niin kipeää minun
päähäni, kun äiti itkee.

Minä kuuntelen noita sanoja ja takerrun niihin kuin enteeseen.

Toivorikkaampana kuin koskaan ennen minä haaveilen tulevaisuudesta,
jossa kuollut pienokaisemme on lujempana yhdyssiteenä, kuin hän oli
eläissään ollutkaan, ja minä muistan kyyneleet silmissä ne sanat, jotka
vaimoni kerran oli minulle opettanut: Vanhetaan yhdessä.



IV.


Se ei ollut mitään mitättömämpää kuin taistelua kuoleman kanssa, jonka
minä olin alkanut ja seuraava aika oli lakkaamatonta mitä synkimmän
epätoivon ja mitä vaivaloisimman toivon vaihtelua. Kiusallisinta
sellaisissa suhteissa on luonnollisestikin tuo alinomainen
toimettomuus, joka vain on hiljaista odottelemista mitä tulee, ja
kaikki on kärsivällisesti jätettävä ajan ratkaistavaksi, kun samalla
tapahtumat tuntuvat vain jouduttavan sitä yötä, jota toivoo voivansa
torjua. Kuinka tuskaisin katsein minä seurasinkaan vaimoni liikkeitä
tähän aikaan! Kuinka minä seurasinkaan hänen matkojaan haudalle! Ja
kuinka minä iloitsinkaan nähdessäni hänen tyyneenä ja iloisena kokoavan
pojat ympärilleen, kertovan ja lukevan heille tavalla, joten ainoastaan
hän osasi, ja sain taas kuulla heidän iloisia ääniään, jotka kaikuivat
huoneissa, kun luettu antoi aihetta hupaisiin keskusteluihin, jotka
tekivät lapsille lukemisen tavallaan juhlalliseksi. Ja kuinka minä voin
päivällispöydässä tai iltalampun ääressä seurata tuskaisia, vieraita
ilmeitä vaimoni kasvoissa, jotka voivat pilvenhattaroiden lailla tulla
ja tehdä kaikki mykiksi.

Silloin tuntui niinkuin hänen sielunsa olisi mennyt äkkiä pois
meidän seurastamme ja jättänyt meidät yksinäisiksi. Pojat vaihtoivat
silmäyksiä minun kanssani, silmäyksiä, jotka kyllin selvästi sanoivat,
että, niin paljon kuin heidän ikänsä salli, he ymmärsivät yhtä hyvin
kuin minäkin ja kärseivät myöskin, joskin heidän oli helpompi päästä
ajatuksistaan. Svante nousi seisomaan ja hyväili äitiä eikä hän
hämmästynyt, vaikk'ei hän onnistunutkaan saamaan hänen katsettaan
kirkastumaan. Hän voi tulla jälestäpäin minun luokseni ja sanoa:

-- Minun on niin sääli äitiä.

Se oli hänelle kaikki tyyni ja siksi hän oli parempi lohduttaja kuin
minä.

Olof istui sellaisissa tilaisuuksissa enemmän hiljaa ja koetti puhella
minun kanssani, ikäänkuin kaikki olisi ollut niinkuin pitikin. Mutta
hänen silmänsä seurasivat äitiä, ja jos hän poistui saadakseen olla
yksin, joka tapahtui usein, kun hän huomasi, ettei hän enää voinut
puhua meidän kanssa, silloin tapasi Olof hiipiä äidin huoneen oven taa
ja seisoa siellä kauvan kuuntelemassa. Jos hiljaisuutta kesti liian
kauvan, niin hän meni hiljaa sisälle, ja jos hänet käskettiin pois,
niin poika tuli hiljaa takaisin ja istui tuskainen ilme kasvoillaan,
niinkuin hän olisi tiennyt, ettei hän saanut pyytää kerralla kaikkia.

Hänen suhteen oli samoin kuin minunkin, että hän olisi tuntenut
helpotusta, jos hän vain olisi tiennyt mitä hän tekisi.

Ja kun me kolmen istuimme sellaisina hetkinä miettimässä mitä mahtanee
tapahtua tuon suljetun oven takana, jossa vaimoni pyrki yhä lähemmäs ja
lähemmäs sitä rajaa, jossa elämä lakkaa, hän taisteli kuolemaa kohden.

-- Tiedättekö te mistä äiti kärsii? kysyin minä eräänä päivänä.

Olof käänsi sanaakaan sanomatta katseensa poispäin, mutta Svante
vastasi:

-- Kyllä.

Muuten minun ei olisi tarvinnut kysyäkään. Sillä tiesinhän minä hänen
valmistaneen heidät vastaanottamaan sitä, mikä tulisi.



V.


Illoin yksin jäätyäni minä istun usein ja haihduttaakseni ajatuksiani
tai ylimalkaan tehdäkseni jotain kirjoitin eräänlaista päiväkirjaa,
jonka kätkin kirjoituspöydän laatikon pohjalle niin, ettei Elsa
onnettoman sattumuksen kautta saisi nähdä sitä.

Minä olen sen lukenut nyt uudestaan ja kaikki mitä siinä on, tuntuu
minusta niin kauvan sitten kirjoitetulta, että minä tuskin voin uskoa,
ettei siitä vielä ole kulunut kahtakaan vuotta. Mutta lukiessani sitä
muuttuvat kaikki tapaukset niin eläviksi ja lähelle, ja minä tunnen
taas sen turhan toiveen kidutusta, joka silloin minua piti valveilla.



Päiväkirja.


Syyskuun 4.

Istun täällä ja ajattelen pikku Sveniä. Kaikki on hiljaa ympärilläni ja
minä olen näkevinäni hänet viimeisinä päivinä, jolloin hän vielä oli
yläällä ja käveli puutarhan käytävillä pieni hyväilevä kätensä minun
kädessäni ja puhui yhtenään tähystellen ajattelevilla lapsensilmillään
minun kasvoihini. Ja syvennyttyäni tähän muistoon valtaa minut
sanomattoman katkera toivottomuus, etten minä koskaan enää saa nähdä
häntä. Aina hän tuli juosten meitä isoja vastaan täyttäen huoneen
liverryksellään, kun tulimme kotia. Hänen ympärilleen me kokoonnuimme
kuullaksemme miten hän piti jokaisesta pikku seikastakin, joka tuotti
iloa. Nyt liikuskelee hänen isänsä täällä ja täytyy jäykistyä muistolle
ja työntää se pois pysyäkseen valppaana kaikelle muulle. Ei saa edes
ajatellakaan liian paljon. Ei edes surrakaan. Sillä silloin kaikki
murtuisi.

Tuliko hän vain ottaakseen äitinsä mukaansa ja jättääkseen meidät
suremaan? Tai tuliko hän vain mennäkseen niin hiljaa ja kauniisti, kuin
hän meni, ja opettaakseen kuolemallaan meille kaikille elämisen suurta
taitoa?



Lokakuun 16.

Minä olen ajatellut kaikkea ja nähnyt kaikki ja tiedän nyt, mistä
taistellaan. Päivä päivältä minä olen nähnyt kuinka se on käynyt yhä
huonommaksi. Ja se ei ole mitään hauskaa voida ymmärtää. Se tuo vain
tuskaa. Näinä aikoina minä olen voinut seurata joka ainoaa piirrettä,
ja yksi sana tai katse on voinut saada koko olentoni horjumaan siksi,
että minä tiesin mitä se merkitsi. Minun ja poikieni läsnäollessa minä
olen nähnyt hänen vaipuvan mietteisiinsä ja keskustelevan näkymättömän
kanssa. Äärimmäisyyteen saakka minä olen saanut pinnistää hermostoani
kiusatakseni hänen silmistään sellaista katsetta, joka osoittaisi
hänen tietävän, ettei hän ole yksin. Minä olen nähnyt hänen tuntevan
ja ymmärtävän kaikki tyyni itse, aavistavan ja tietävän, mikä hänessä
väijyi. Hän on heittäytynyt minun eteeni tuskaisena ja pyytänyt
minulta, etten lähettäisi häntä pois -- vaan kärsivällisesti sietäisin
häntä.

Minä kärsein kamalasti seuratessani hänen taisteluaan ja minä tiedän
kumminkin, että se, joka nyt tuo minulle tuskaa, on toiseltapuolelta
juuri saman rikkaan ja voimakkaan luonteen ominaisuuksia, jonka hyökyt
nyt suurina meren laineiden lailla vierivät -- samoja ominaisuuksia,
jotka kerran ovat minulle lahjoittaneet kaiken elämän onnen ja riemun.


Lokakuun 30.

Hirmuinen jännitys alkaa mennä ohi ja vaimoni tulee päivä päivältä
paremmaksi. Talven pimeöiden jälkeen kerran vielä päivät pitenevät ja
hetket tulevat valoisemmiksi.


Joulukuun 8.

En ole pitkiin aikoihin koskenut päiväkirjaani. Mutta se johtuu siitä,
että olen tehnyt työtä. Minä olen kirjoittanut näytelmäkappaleen
ja se on tapahtunut ihmeellisesti. Keskellä korehtuurin lukua ja
kaikellaisia muita töitä, vaimoni sairaloisuutta ja hermostumista,
joka vaikutti sen, että koko minun olentoni on tuntunut minusta
pinnistetyltä kuin jousenjänne, olen minä noussut aamuin ja varastanut
aikaa kirjoittaakseni. Minä olen kirjoittanut kello 2:teen yöllä. Olen
juonut whiskyä pysyäkseni valveilla. Minä olen käynyt ravintoloissa
illastelemassa työn kestäessä saadakseni kuulla melua ja nähdäkseni
ihmisten kasvoja, ollakseni keskellä kuumeista elämää, tunteakseni sen
lainehtivan ympärilläni ja polttavan ohimoitani.

Mutta näytelmä valmistui ja minä tunnen vain ilkeää väsymystä.
Mitä minä tahdoin saavuttaa, ei nyt ollut todellakaan kunniaa eikä
kirjailijailoa. Minusta tuntuu, niinkuin aivoni eläisivät yksinään koko
muun ruumiini kustannuksella. Niin, se on vahinko, että vuorokauden
tunnit käyvät niin lyhyiksi, kun on kysymyksessä mahdottomuuden
saavuttaminen.


Joulukuun 17.

Minusta tuntuu, niinkuin kaikki, mitä olen elänyt ja elän, ilman
tietämättäni jouduttaisi sen toteumista, mikä tapahtuu, enkä minä voi
sormeanikaan liikahuttaa vastustaakseni sitä. Tällaisen painon alla
minä elän tavallista elämääni enkä usko kenenkään voivan sanoa minun
oikeastaan muuttuneen. Olen iloinen, kun menen ihmisiä tapaamaan,
vieläpä vallatonkin. Sillä se lievittää.

Mutta perheen keskuudessa on minun oikea kotini, siellä minä elän
todellista elämääni. Ja lakkaamatta minä tunnen siellä, ikäänkuin minun
ja hänen ympärillä liikkuisi jotain siitä, mistä minä itse kerran aivan
toisessa yhteydessä olen kirjoittanut, että se on suurempaa kuin onni
ja onnettomuus, jotain siitä, jolla ei ole mitään nimeä.

Tämän kaiken keskipisteenä on luonnollisestikin vaimoni. Jos hän
paranee tai kuolee, sitä en tiedä. Se näyttää nyt minusta sellaiselta,
jota en voi käsittää. Minusta tuntuu toisinaan, niinkuin olisin aivan
ulkopuolella sitä eikä minulla olisi mitään tehtävää sen suhteen,
enkä koskaan voisi saada ottaa osaa siihen tai saavuttaa sitä. Ja
tässä kaikessa ei ole vähintäkään liioittelua, ainoastaan kohtaloonsa
tyytyvää ikävää, joka on hyvin kolkosti kalvennut.


Tammikuun 25.

Vaimoni istui tänään ensikerran pianon ääressä. Laulaa hän ei vielä
tahtonut, mutta minä olen kumminkin taas kuullut musiikkia kotonani ja
menneisyyden säveleet ovat virittäneet meidän mieliimme ikäänkuin uuden
ja kirkkaamman äänen. Ylipäätään viime aikoina häneen on ilmestynyt
jotain uutta, jotain, joka lupaa enemmän kuin ennen. Hän on herännyt
elämään ja hän on meidän mukanamme kuin ennenkin. Ehk'ei oikein vielä.
Mutta minä tunnen kuinka hän joka päivä lähenee meitä. Toisinaan minä
uskon mitä hän sanoo, että kaikki tuo tulee siitä, että hän tietää
pian pääsevänsä pois ja että tämä toive pitää häntä valveilla. Mutta
toisinaan minä uskon, että joskin nyt on niin, niin kumminkin kaikki
tuo on muuttumaisillaan joksikin suuremmaksi, jonka hän itse tuntee
tuskalla ja ihmetyksellä, muttei tahdo uskoa.

Kuinka sen suhteen lienee, sitä minä en tiedä. Mutta minä tiedän, etten
minä nyt ole niin epätoivoinen, kuin ennen olin. Sillä nyt minä elän
sen kohtalon alaisena, joka on minun, ja joka tapahtukoon mitä tahansa
-- niinkuin minä nyt huomaan -- ei voi heittää mitään ilkeää hänen ja
minun elämään. Sitä minä juuri olen peljännyt.


Helmikuun 19.

Minä en kestä tätä kauvan. Minä olen nähnyt mustaa ja mustaa ja mustaa
vain silmissäni niin, että minä joudun raivoon, kun näen vain itseni
peilissä. Ja se on parasta, että vaimoni näyttää alkavan hieman itsekin
tuntea tätä kaikkea.


Maaliskuun 26.

Minä odotan vain talven vihdoinkin loppuvan, että saisimme matkustaa
täältä pois. Minä olen kovin kummallisen mielentylsyyden vallassa ja
pelkään toisinaan, että tämä talvi on murtava minut. Mitä kesä voi
tuoda mukanaan, se ei ole ehkä sellaista, että sitä voisi odottaa. Me
muutimme Tukholmaan tai oikeimmin vuokrasimme huoneuston, kun luulimme,
että kaikki veisi meitä parempaan päin, joskin vitkalleen. Kumminkin
olisi ollut parempi, jos olisimme jääneet maalle, pysyneet muista
eroitettuina, joka näyttää olevan paras kohtalomme. Täällä on vielä
yksinäisempää kuin siellä.

Suru peloittaa.


Toukokuun 31.

Tänään on hääpäivämme. "Im wunderschönen Monat Mai." Minä en voi
jättää muistiini merkitsemättä erästä asiaa, kuinka lapselliselta se
minusta itsestänikin tuntuneekin. Tänään me olemme olleet 14 vuotta
naimisissa, ja mennyt vuosi oli kaikkein raskain. Viime vuosihan oli
13:sta -- onnettomuuden vuoden edeltäjä. Minä uskoin, että joku nyt
oli tasoittamaisillaan tietä meille, tai ikäänkuin joku minussa olisi
ollut parantumaisillaan. Ja kaikki tuo johtui vain siitä, että olin
tullut ajatelleeksi numeroita, jotka tavallisissa olosuhteissa olisivat
varmastikin menneet huomaamatta ohitseni.


Heinäkuun 25.

Päivät vierivät ajatellessani, että minun pitäisi alkaa tekemään työtä.
Mutta runoperhoset lentelevät vain rauhattomina edestakaisin jonkun
yli, joka on autiota ja palanutta. Toisinaan minusta näyttää, ikäänkuin
voisin seurata heidän lentoaan. Mutta sitten todellisuus muistuttaa
jälleen minulle siitä mikä nyt on ja tulee olemaan, samoin kuin kun
tuli puhalletaan huoneessa yöllä sammuksiin.

Voisinpa minä vain lakkaamatta olla sellainen, ettei vaimoni huomaisi
mitään. Voisinpa vain olla tyyni ja iloinen tai edes näyttää siltä.
Mutta minä en voi ja minä tiedän, ettei hän sure ainoastaan itseään,
vaan myöskin sitä tuskaa, jota hän minulle saattaa. Se mahtanee olla
hirmuista, että elää hänen laillaan, ei jaksaa tehdä mitään eikä voida
millekään mitään, vaan luhistua vain kokoon pienimmästäkin tunteesta,
joka tuo hänelle rauhattomuutta ja surua. Miettiä vain kuolemaa,
jonka hän uskoo tulevan, vaan joka ei tule. Monin kerroin kamalampaa
mahtanee olla, että keskellä tätä kaikkia saattaa sille miehelle, jota
enimmän rakastaa, parantumatonta tuskaa eikä voida tehdä mitään sen
lievittämiseksi.

Hän voi istua ja katsoa minua, kun hän ei luule minun sitä huomaavan ja
hänen kasvonsa saavat silloin sellaisen epätoivoisen ilmeen, että se
vihloo minun sieluani.

Eilen hän tuli minun viereeni istumaan ja laski kätensä minun kädelleni.

-- Jos ei sinulla vain olisi minua, sanoi hän, miten paljon
onnellisempi sinä olisitkaan.

Minä luulen hänen uskoneen omien sanojensa totuuden ja vastaukseni
voi ehkä hetkeksi järkähyttää hänen uskoaan ja houkutella toiveen
vilahduksen hänen silmiinsä, mutta se ei voinut hänelle antaa sitä
varmaa vakuutusta, että hän oli välttämätön ja senvuoksi tarvitsi elää.



VI.


Kun minä luen näitä lehtiä ja näen, kuinka minä olen horjunut toivon ja
pelon vaiheilla, niin minä en ymmärrä, että mitä nämät rivit kertovat
voi todellakin olla totta. Ja kumminkin täytyy olla niin. Sillä
kirjoitus pitää paikkansa. Ja kuinka epätäydellisiä ja hajanaisia nämä
muistiinpanot ovatkaan, kertovat ne kumminkin minulle täyden varmuuden,
että minä toivoin silloin enemmän kuin nyt voin käsittää, kun kaikki on
saanut selvityksensä ja loppunsa.

Niin paljon minä ymmärrän, että sen talven kuluessa, jonka muistoihin
minä en nyt enää tahdo enkä voikaan palata, oli minun onneni,
että vihdoinkin löysin jotain jonka minä uskoin auttavan vaimoani
pelastumaan. Mikä onni se olikaan! Päästä olemasta ainoastaan
toimettomana katselijana, saada tarttua asiaan, saada vaikuttaa, tehdä
työtä määrätty päämäärä silmiensä edessä, päämäärä, jonka edes luulee
saavuttavansa. Nuoruudessa olisi ehkä sellainen onnenlähde näyttänyt
köyhältä ja arvottomalta. Mutta kun vuodet ovat pirskotelleet hieman
harmajaa hiuksiin, niin tyytyy vähempään kuin ennen. Silloin voi elää
ja kärsiä uskoessaan, että on mahdollisuutta saada aikaan parannusta
ja voipa pelkästään tuo mahdollisuuden tietokin tuoda sellaista, joka
muistuttaa melkein onnea.

Minulle tuli tämä apu samalla hetkellä kuin se aavistus mikä minulla
oli kauvan ollut, että kaupunkielämä vaikutti turmelevasti vaimoni
tilaan yhä muuttui todelliseksi varmuudeksi ja lopulta muodostui
päätökseksi, että temmata hänet sieltä ja palata maalle, josta meidän
ei olisi pitänyt koskaan lähteä. Lääkärikin kehoitti seuraamaan tätä
päätöstäni ja kun minä ensi kerran esitin tämän suunnitelmani vain
mahdollisuutena vaimolleni, niin hänen kasvonsa kirkastuivat, niinkuin
olisin luvannut hänelle paratiisin ilot ja hän sanoi vain:

-- Voitko sinä tehdä sen minun tähteni? Tahdotko sinä tehdä sen?

Nuo sanat herättivät minut elämään ja toimintaan ja kaikesta siitä
epätoivosta ja levottomuudesta huolimatta, jota ennen olen kuvaillut ja
joka painoi minua, loistivat nämä sanat minulle kuin tähdet pimeästä ja
kiihoittivat minua viimeiseen suureen ponnistukseen, jonka minä toivoin
antavan meille iloa kodissamme. Mitä enemmän minä ajattelin sitä, sitä
todennäköisemmältä se minusta tuntui, että olin löytänyt ehdottomasti
auttavan keinon, joka raivaisi vaimolleni tietä, että hän jälleen voisi
kuulua elämälle. Miehen lailla, joka luulee löytäneensä taikakapineen,
mikä antaa hänelle vallan tehdä ihmeitä, omistin minä koko tarmoni
tälle suunnitelmalle, ja kun vihdoinkin olimme muuttaneet tuohon
pieneen huvilaan, josta oli mahtavia näköaloja ulapalle ja kukkuloille,
ja jossa haapojen lehdet lepattelivat sen akkunan alla, jossa vaimoni
istuisi ja katsoisi minua niin usein kuin minä tulin työstä kotia, niin
silloin minä olin niin varma, että ratkaisu oli nyt keksitty. Niin
ihmeelliseltä kuin se minusta voi tuntuakin nyt, niin silloin minä olin
kumminkin varma siitä.

Minä en ollut koskaan myöskään ennen tuntenut niin toivovaa onnea
kuin, kun tämän talven lumi alkoi sulata ja me tunsimme tuota
kummallista kotitunnetta ollessamme erillään kaikista ja kaikesta,
joka seuraa tätä pohjoista ilmanalaa. Ullakolta kellariin saakka oli
uusi kotimme valmiina ja kaikki laitettiin kuin ennenkin, huoneet
kaunistettiin kaikellaisilla pienillä esineillä ja laitteilla, joita
vain naisen salaperäisyys voi esiinloihtia ja niin puuhaili vaimoni
taas meidän keskuudessamme. Poikien kirkkaat äänet kaikuivat uudestaan
huoneissamme, mutta ei kenenkään tarvinnut hillitä heitä. Kanarialinnut
lauloivat ja visertelivät eikä kukaan ripustanut vihreäistä yöverhoa
heidän häkkinsä päälle. Pudel haukahteli poikien meluisille leikeille.
Eikä piano ollut enää lukossa.

Tapahtuipa eräänä iltana jotain, jota minä vähimmin aavistin. Sanomatta
sanaakaan aikeistaan tuli Elsa vierashuoneeseen ja istuutui pianon
ääreen. Hän katsoi minua ohi mennessään ja minä ymmärsin kuinka
onnelliseksi hän tunsi itsensä voidessaan seurata omaa toivettaan.
Siitä saakka, kun Sven kuoli eikä hän kauvemmin voinut kuulla hänen
kirkasta ääntään pianon sävelten kanssa yhdessä ei vaimoni ollut
koskaan tahtonut laulaa niitä lauluja, joita hän niin usein oli
yksinään kuunnellut. Tuskin uskoen omia silmiäni näin minä hänen
istuvan pianon ääressä, kuulin lyövän muutamia säveleitä ja kohta sen
jälkeen kaikuivat sävelet kaikkialla huoneissa:

    Min hvide Svane
    du stumme, du stille;
    hvarken slag eller trille
    lod sangröst ane.

Ja loppu:

    I toners flöden
    du slutted din bane.
    Du sang i döden; --
    du var dog en Svane!

Minä en ole kuullut ennemmin enkä myöhemmin tämän laulun sointuvan
niin. Hänen laulaessaan tulivat pojat sisälle, peräkkäin he tulivat
hiljaa ja pysähtyivät oven suuhun. He katselivat ihmetellen minuun,
ikäänkuin hekään eivät olisi uskoneet aistejaan ja minä nyökäytin
vain päätäni vastaukseksi silmieni hämärtyessä kyyneliin. Viimeisten
sävelten vaiettua vallitsi hiljaisuus huoneessa, mutta juhlallinen
hiljaisuus.

Vaimoni nousi ylös ja pani pianon kiinni.

-- Minä en voi enempi tänään, sanoi hän, kuin anteeksi pyytäen.

Mutta hän katsoi sitten meihin ja ymmärsi minkälaista iloa hän oli
herättänyt. Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän meni minun ohitseni
poikien luo, otti heidät toisen toiselle puolelle ja toisen toiselle ja
painoi molempien päätä olkapäätään vastaan.

-- Kiittäkää pikku-veikkoa, sanoi hän. Hänhän minua on auttanut.

Hän ei sanonut sitä niin sairaloisesti kuin ennen eikä sillä melkein
vihaisella äänen sävyllä, jota hän käytti, kun hän tunsi meidän elävien
estävän häntä kuulumasta hänelle, joka oli kuollut. Hän sanoi sen
lempeästi, hiljaa ja melkein onnellisena sellaisella ilmeellä, niinkuin
hän olisi sanonut hyvästit jollekin menneelle, joka ei koskaan tulisi
takaisin.



VII.


Makuukamarin takana oli pieni huone, joka alkujaan oli tarkoitettu
toalettihuoneeksi, mutta jota ei jostain syystä oltu koskaan siihen
tarkoitukseen laitettu. Se oli hyvin omituinen, sen akkuna oli
korkealla ja päivä siellä oli hämärämpää kuin muissa huoneissa.

Siellä asui pikku Sven. Siellä oli hänen huoneensa ja tuo huone oli
lukossa.

Ei kukaan saanut auttaa vaimoani tämän huoneen laittamisessa tai
puhdistamisessa. Hän yksinään tekisi siellä kaikki. Sen pieneen
akkunaan hän ripusti valkeat uutimet ja akkunanpieleen uutimen taa
hän asetti pöydän. Tälle pöydälle hän neuloi liinan, joka oli samaa
vaatetta kuin uutimetkin ja asetteli sille Svenin leikkikaluja. Siinä
oli vaunuja vetävä hevonen, muutamia tinasotamiehiä ja teltta. Svenin
valkeat kulta juovaiset kahvekupit, hänen säästölaatikkonsa, pieni
miekka ja kypäri. Siellä oli kaikki mitä hän oli jättänyt, koko hänen
jälkeenjäänyt omaisuutensa. Pöydän alla seisoi kaksi puuhevosta,
joista toinen oli kerrassaan menettänyt harjansa, ja pöydän edessä
oli pieni tuoli, jonka Sven oli saanut ja jota hän veteli perässään
ympäri huoneita, kun hän oli hyvällä tuulella ja iloinen sekä tahtoi
viekotella äitiä kertomaan satuja.

Mutta leikkikalujen keskellä oli pieniä ja suuria valokuvia kehyksissä
ja seinällä mahdollisimman valoisalla paikalla riippui toisia kuvia.
Siinä oli äidin ja isän, isojen veikkojen ja koko perheen valokuvat.
Siellä oli Sven valokuvattuna pitkässä koltussaan ja pienessä
turkissaan, jossa hän seisoi penkillä tirkistellen aurinkoa, joka
paistoi lumelle. Mutta kaikki nuoruusvuosiemme ja onnenaikojemme
valokuvat, jolloin ei vielä ollut tapahtunut mitään sellaista, joka
olisi voinut murtaa sitä sidettä, joka vielä yhdisti meitä kaikkia.
Ja yksinään, aivan erillään muista riippui jäljennös Spangenberg'in
kuolemalaulusta, jota pikku Sven oli miettinyt ja jonka satua hänen
äitinsä oli kertonut hänelle paljon ennen sitä päivää, jolloin hän itse
sai tietää enemmän siitä, kuin mitä isot koskaan voivat kertoa.

Ja sitten siellä oli vielä muuan esine. Se oli pieni mustaksi
kiillotettu piironki, jonka Sven oli kerran saanut. Sillä oli oma pieni
historiansa, sillä se oli ollut vaaleankeltainen, mutta siitä saakka
se oli ollut monen kohtalon alasena ja jouduttuaan Svenin omaksi oli
se saanut uuden värinsä. Mutta sen kolmessa laatikossa olivat kaikki
ne esineet, joihin muistot pienokaisesta liittyivät, mutta ne eivät
saaneet olla näkyvissä. Siellä säilytettiin hänen viimeistä paitaansa
ja viimeistä sukkaparia, jota hän oli käyttänyt. Siellä oli hänen
pienet nuottivihkonsa "Laula meille äiti", jotka eivät koskaan enää
saaneet tulla vierashuoneen nuottihyllylle. Sinne oli kätketty hänen
viimeinen valkoinen kesäpukunsa kauniine sinisine vöineen ja valkoinen
lakkinsa, jossa oli vyönvärinen rusetti. Siellä oli hänen pienet,
ruskeat kenkänsä ja pikku Svenin kirjoja. Siellä oli myöskin isän oma
kirja isoista veikoista, joka oikeastaan alkujaan oli ollut äidin oma,
mutta Sven oli kerjännyt sen itselleen pyytäessään isää kirjoittamaan
kirjan vain Nennestä.

Se oli Svenin huone ja siellä oli Elsan pyhäkkö. Joka ilta meni hän
sinne ja joka aamu istui hän siellä ennenkuin puhui muitten kanssa.
Hän ei ollut koskaan onnellisempi kuin, kun isä myöskin meni sinne ja
viipyi hetkisen siellä.

Siellä asui Sven myöskin ja mitä siellä puhuttiin, sitä ei kukaan
tiedä. Vaikka Elsa kertoikin hieman siitä, ei hän voinut sanoa mitään
niitä sanoja vastaavaa, joita vaihdettiin siellä hänen ja tuntemattoman
mailman välillä.

-- Ethän sinä uskokaan sitä, sanoi hän minulle eräänä päivänä. Mutta
minä tunnen sen.

-- Kuinka sinä sen tiedät, etten minä usko? vastasin minä.

Hän katsoi minua suurilla ihmettelevillä silmillään.

-- Sinä et voi uskoa niinkuin minä, sanoi hän. Sillä sinä mietit
samalla kertaa, josko se on mahdollista. Mutta minä tiedän sen enkä
mieti enää.

Muuan muisto sukeltautui mieleeni sielustani, muisto siitä, hetkestä,
jolloin hän soimasi minun murtaneen hänen uskonsa tulevaisen elämän
todellisuuteen. Minä ymmärsin hänen tarvitsevan nykyisen uskonsa,
että hän oli aina uskonut niin, ja tuo usko oli sulautunut niin
syvästi ja ehjästi yhteen hänen sisäiseen olemukseen, että ehkä monta
tuskaa olisi häneltä säästynyt, jos ei tuota uskoa olisi koskaan
järkytetty. Samalla kertaa minä tiesin itsessäni, etten minä ollut
koskaan heittänyt uskoani sielun kuolemattomuuteen. Olin arvostellut,
pohtinut, niin vieläpä taistellutkin tehdäkseni tuon ajatuksen
mahdottomaksi silmissäni. Mutta minä olin tehnyt sen ehkä enemmän
toivossa, että itse etsintä veisi minut varmuuteen vastakkaisuudesta.
Varmuutta ei ollut koskaan tullut, mutta vuosien kuluessa oli minun
tulevaisuudenajatuksissani tapahtunut muutos. Kuolemattomuus-ajatus oli
ja jäi varmastikin minulle vain mahdollisuudeksi, mutta yhä enemmän ja
enemmän se oli ottanut jonkunlaisen heikon ja lempeän muodon, jota minä
lähennyin tietämättäni oikeen kuinka. Aste asteelta minä olin tuntenut
sellaisen mahdollisuuden varmuuden kasvavan sielussani ja mitä minä
viime vuonna olin elänyt, oli tunteeni lähentynyt sitä mahdollisuutta,
jota minun ymmärrykseni ei voinut hyväksyä eikä hyljätä.

Samalla kertaa tuntui minusta, niinkuin olisin saanut kaiken sen kantaa
yksinäni, ja niinkuin vaimoni ei olisi tahtonut eikä voinut nähdä,
mitä minussa tässä suhteessa tapahtui. Mutta vastatessaan minulle
noilla sanoilla: "sinä mietit samalla kertaa, josko se on mahdollista",
silloin minulle selveni, että hänen on täytynyt ymmärtää minua väärin,
kosk'en minä itse ole siitä mitään sanonutkaan. Kuinka minä olisin
voinut olla hiljaa kaikesta siitä? Kuinka minä olisin voinut unohtaa,
että mitä minulla tässä suhteessa todellakin oli sanomista, varmastikin
toisi hänelle mitä suurinta onnea? Samassa minä tahdoin nyt hyvittää
mitä luulin murtaneeni, ja muistutin siksi hänelle muuanta päivää,
jolloin hän oli sanonut tahtovansa uskoa samoinkuin minäkin, ajatella
ja elää samoinkuin minäkin.

-- Minä tahdon, että sinä kerran saat tietää sen, sanoin minä. Siitähän
on nyt vuosi kulunut. Mutta minä en ole koskaan pyytänyt sinulta mitään
sellaista. Sinun rakkautesi on antanut sinulle sen ajatuksen, mutta en
minä.

Hän tuijotti eteensä, niinkuin hän olisi miettinyt kauvas menneisyyteen.

-- Minä luulin sinun tahtovan, että minä tulisin samallaiseksi kuin
sinäkin, sanoi hän.

-- En koskaan, vastasin minä, ole toivonutkaan mitään sellaista. Minä
toivoin voivani kertoa sinulle ajatuksiani ja tunteitani. Mutta minä
olisin suonut, että sinä olisit tehnyt samoin minulle. Minä olen
ikävöinyt, ettet sinä ole tehnyt sitä.

Minä huomasin tuossa jotain, joka kiusasi häntä enemmän kuin sanoilla
voi lausua. Mutta minä en voinut aavistaakaan mitä se oli.

-- Minä olen aina uskonut sinun tahtovan minut samallaiseksi kuin
itsekin olet, sanoi hän. Niin minä olen sekä ajatellut että sanonut
muillekin. Luullessani, etten voisi puhua sinun kanssasi, olen puhunut
vieraille.

Viimeisen hän lisäsi sellaisella äänensävyllä, niinkuin hän olisi
sanonut jotain äärettömän vastenmielistä, jota hän häpesi.

-- Kuinka minä olen voinut ymmärtää sinua niin huonosti? sanoi hän.

Ja samassa hän laski kätensä hartioilleni, katsoi minua tutkivasti
silmiin ja kysyi:

-- Ethän ole pahoilla mielin, kun näet minun menevän Svenin luo?

-- Pahoilla mielinkö?

Minä mahdoin katsoa häntä sellainen ihmettelevä ilme kasvoillani,
jota ei voi väärin ymmärtää. Sillä hän ei kysynyt enempää. Sanaakaan
sanomatta hän meni minun luotani suoraan Svenin pieneen huoneeseen.
Hän viipyi siellä kauvan ja kun hän tuli takaisin, näin minä hänen
itkeneen, mutta ei surusta.

Mutta istuessani yksin häntä odottamassa tulin ajatelleeksi, ettei hän
koskaan ennen ollut minun läsnäollessani avannut tuon pienen huoneen
ovea ja mennyt sinne viettääkseen hartaushetkiään. Ja samalla kertaa
minä tiesin, etten Svenin kuoleman jälkeen ollut koskaan tullut niin
lähelle häntä kuin nyt.



VIII.


Miksi tämä kaikki sai jatkua, niinkuin se oli alkanutkin? Miksi tuli
se, mitä minä en ollut peljännyt ja kehittyi vaarallisemmaksi voimaksi
minulle ja perheelleni kuin koskaan se, jota ennen olin peljännyt? Kysy
yhtä kernaasti: miksei kaikki tapahdu niinkuin ihminen toivoo? Tai
miks'ei ole hänen vallassaan johtaa elämän kulkua niinkuin itse tahtoo?

Minun ja vaimoni välillä oli tähän aikaan kaikesta hellyydestä ja
ymmärtämyksestä huolimatta varmasti joka tapauksessa jotain, joka
eroitti meitä toisistamme. Se ei johtunut mistään teoreettisista
erimielisyyksistä. Se ei myöskään ollut sellaista, että se olisi
estänyt meitä alituisesti tapaamasta toisiamme, alituisesti etsimästä
ja ilahuttamasta toinen toistaan läsnäolollaan. Se oli aivan
yksinkertaisesti meidän erilaisissa tavoissamme vastaanottaa kaikkea
sitä, mitä meidän välillämme tähän aikaan tapahtui. Hänelle oli kaikki
vain hyvästelemistä, joka vei häntä lähemmäs sitä rajaa, jonka takaa ei
kukaan palaa. Minusta se näytti lakkaamatta uudistuvalta lupaukselta,
että elämämme alkaisi uudestaan ja että vaimoni palaisi minun ja meidän
kaikkien luo, itse elämään takaisin.

Kaikesta siitä, mikä tapahtui ja mikä minusta silloin näytti hyvin
synkältä ja epäselvältä, olen minä ymmärtänyt, että siinä oikeastaan
oli syy hänen kohtaloonsa, selvitys siihen, mikä oli ollut ja mikä
tulisi, ja minä ymmärrän myöskin sen pelastaneen minut epätoivostani,
etten minä voinut silloin nähdä kaikkea niin selvästi kuin nyt. Minä
puolestani toivoin vaimoni jättävän kuolemanajatuksensa ja minun
vuokseni jatkavan matkaansa elon tiellä, jolle hän oli ikäänkuin
halvattuna pysähtynyt, kun Sven kuoli. Hän toivoi taas puolestaan minun
huomaavan, että hän oli auttamattomasti ottanut ensi askeleen elämän
tuolle puolelle, kun hänen enkelinsä, kuten hän häntä aina kutsui,
meni pois. Hän toivoi minun ymmärtävän sen niin syvästi, että minun
vaatimukseni olisi vain saada kulkea ystävänä hänen rinnallaan käsi
kädessä myötätuntoisena sille pimeydelle, joka tulisi ja minne hän
tahtoi päästä. Niin syvästi me rakastimme toisiamme, ettei kumpikaan
meistä voinut luopua haaveistaan huomatakseen, ettei toisen ajatukset
olleet sopusoinnussa omien ajatustensa kanssa. Siksi ei kumpikaan
voinut antaa toisensa kulkea omaa tietään ja kohtaloonsa tyytyen
ottaa vastaan elämänsä arpaa, jonka nimi on: elää yksinään. Siksi ei
myöskään voinut kumpikaan väistyä tuntemasta katkeruutta, kun hän
huomasi toiveensa pettävän. Siksi hän tunsi tuskaa ponnistuksistani
johtaa hänet sinne, minne hän ei tahtonut, samoin kuin minäkin kärsein
hänen vastustuksestaan, ja siksi olikin koko elämämme sanan oikeassa
merkityksessä taistelua rakkaudesta, taistelua elämästä ja kuolemasta.

Niin kauvan minä olin elänyt kuoleman varjossa, etten voinut enää
ajatella minkään muun kohtalon olevan minulle mahdollistakaan. Minä
olin tottunut siihen, niinkuin kroonillisesti sairas tottuu tuskiinsa.
Varjo ei langennut vain kuolleesta pienokaisesta, joka oli jo mennyt
pois, vaan myöskin hänestä, joka tahtoi mennä. Se ei tullut vain siitä,
minkä olimme jättäneet taaksemme. Se odottikin meitä siinä, mikä tulisi
ja siinä, mikä oli edessämme. Molemmat varjot yhtyivät siinä elämämme
pisteessä, johon nyt olimme saapuneet. Molemmat varjot pusersivat koko
minun elämäni syleilyihinsä ja minun syyni oli, etten voinut temmata
aurinkoa taivaalta karkoittaakseni viimeistä varjoa.

Se oli minun ja luulottelujeni syy. Sillä minä en nähnyt näkevillä
silmillä. Kuulevilla korvilla minä en kuullut. Minä näin vain oman
toiveeni, kuulin vain omien haaveitteni elämänikävää. Ja kuitenkin
tiesin, että ainoastaan sadussa voi miehen tahto kuolleita eloon
herättää. Niin, vieläpä satu sallii hänen rikkoa jumaliakin vastaan
siten, että hän on koettanut tehdä yli-inhimillistä, ja varjojen
valtakunnassa katsoo taakseen ainoastaan siksi, että hän, jonka vuoksi
hän on koettanut tehdä mahdottomuuksia, iäksi vajoaa takaisin Orcuksen
yöhön.



IX.


Kevät tuli myöhään tänä vuonna, kevät, jota olin toivoen odottanut
onnentuojana ja vapauttajana, näytti niinkuin se ei olisi tahtonut
tulla ensinkään. Maa oli kylmä ja jäässä, jäätävä tuuli huojutteli
puidenlatvoja ikkunamme alla. Lunta satoi aina huhtikuun lopulle ja
kun aurinko paistoi joskus, puhalsi pohjoistuuli jäisenä viimana
Pohjanlahdelta.

Tähän aikaan vilustui vaimoni satunnaisesti ja se heitti hänet jälleen
sairasvuoteelle. Hän oli maannut jo viikkoja vuoteenomana ja näiden
viikkojen kuluessa me olimme peljänneet pahinta. Hiljaisuus vallitsi
jälleen huoneissamme. Taas olimme minä ja pojat saaneet alkaa aterioida
salin pöydässä, jossa hänen paikkansa oli tyhjänä. Iloisa melu oli
vaiennut koko talossa ja sairaus oli tullut taas ja saanut toiveemme
vaikenemaan.

Mutta kaikesta huolimatta vaimoni alkoi toipua. Kovin vitkalleen
hän toipui ja kovin heikot olivat hänen voimansa. Kertomattoman
kummalliselta tämä uudestaan eloonherääminen tuntui, jota ei ollut
kukaan voinut odottaakaan. Mutta se oli kuitenkin totta ja istuessani
yksin työhuoneessani ala kerrassa, kun koko talon väki oli mennyt
levolle, voin minä taas alkaa haaveilla kesästä.

Ja kaikista kummallisinta oli, etten minä kauvan uinaillut yksin.
Ikäänkuin viimeisestä taudista parantuminen olisi tuonut hänelle paljon
muuta kuin ainoastaan ruumiillisen terveytensä, niin elimme me nyt
jonkun aikaa, joka näytti sovittavan kaiken, mitä oli ollut. Vaimoni
alkoi jakamaan haaveitani, hän alkoi, ikävöidä saada jälleen elää
yhdessä minun kanssani. Hän tuli minua vastaan, joten hän ei ollut
tehnyt siitä saakka, kuin hautasimme Svenin. Hän oli vielä heikko ja
sairas eikä jaksanut paljon puhua. Mutta hän voi kuitenkin kuunnella
mitä minä hänelle sanoin. Hän tiesi kevään tulevan ja iloitsi kukista,
jotka olivat hänen yöpöydällään.

-- Miten onnellisia me olemme olleetkaan, Georg, sanoi hän. Oi miten
onnellisia me olemme olleet!

Hän pusersi nuo sanat suustaan niin kovin vihlovan tuskallisella
äänellä. Hän sulki silmänsä sen sanottuaan ja kyyneleet herahtivat
hänen silmäluomiensa alta poskille.

-- Me tulemme vielä kerran yhtä onnellisiksi, sanoin minä.

Minä uskoin mitä sanoin ja pidin hänen vastaustaan lupauksena.

-- Kyllä, kyllä, sanoi hän äkkiä. Tänä kesänä.

Hän kuunteli minua kertoessani nuoruutemme ilonaiheista ja saaristosta,
joka oli aina ollut paras kotimme.

-- Me soudamme saaristoihin, sanoi hän, purjehdimme yötuulessa.

Ja ikäänkuin tuskaiset muistot olisivat häirinneet hänessä, purskahti
hän:

-- Unhota, äläkä koskaan muistele mitä minä olen sinulle viime vuosien
kuluessa sanonut. Minä olen ollut niin kummallinen enkä ole edes
itsekään itseäni ymmärtänyt. Usein, hyvin usein on minusta tuntunut
niinkuin joku muu olisi puhunut minun suustani enkä minä ole voinut
estää sitä. Sinä olet saanut tehdä kaikki ja minä olen vain ottanut
vastaan. Mutta sen täytyy muuttua toisin. Kunhan minä vain oikein
paranen.

Minä keskeytin hänet pyytäen, ettei hän puhuisi liian paljon eikä liian
onnellisesti voidakseen sanoa enemmän.

-- Niin, niin, sanoi hän. Minä olen ollut hiljaa sinulle ja puhunut
muille. Ja mitä ovat nuo muut? Vieraita ihmisiä, jotka eivät ymmärrä
mitään.

Hän sulki silmänsä vaipuen unenhorroksiin. Hiljaa minä istuin hänen
vuoteensa vieressä ja katselin häntä, kun hän nukkui. Hän oli saanut
melkein tyttömäisen ilmeen kasvoihinsa, ja minä valvoin ensi kertaa
vuoteessani ja näin hänen nukkuvan. Raskaat ilonkyyneleet vierähtivät
minun silmistäni, ja huhtikuun lumien putoillessa jäiseen maahan tunsin
minä sydämeni sulavan.



X.


Vaimoni oli jälleen yläällä, hän oli toipunut, hän liikkui taas meidän
keskuudessamme eikä ajatellutkaan muuta kuin voida tehdä onnelliseksi
meidät muut ja tuntea itse kuinka me iloitsimme siitä, että hän jälleen
kuului elämälle.

Oi niitä lyhyviä viikkoja, joiden kuluessa ei kukaan muut nähnyt häntä
kuin ainoastaan me, kuinka minä niitä muistankaan nyt! Ja kuinka
minä olin onnellinen saadessani unohtaa kaiken menneen! Tämän kuuron
onnen suhteen oli kaikki levottomuus ja suru, jota olimme tunteneet,
kerrassaan mitätöntä. Kaikki, mitä sanottiin, olen minä kirjoittanut
muistiini ja kätkenyt. Se, mitä ei sanottu, ja joka oli suurempaa kuin
elämä muuten antaa, uinuu sielussani antaen minulle pohjasävyn siihen
elämääni, jota minä en muuten olisi voinut elääkään. Nämä päivät,
jotka nyt tulivat, pyyhkäisivät jäljettömiin kaiken sen levottomuuden,
epätoivon ja epäilyksen, jonka vallassa minä olin ollut. Sillä minä
olin epäillyt häntä, epäillyt hänen rakkauttaan siksi, ettei hän
sallinut johtaa itseään kuolemasta elämään elääkseen minun kanssani.

Nyt oli kaikki hänen vastustuksensa hävinnyt. Minä tunsin sen
jokaisessa silmänräpäyksessä istuessani hänen rinnallaan, jokaisessa
sanassa, jonka hän minulle sanoi. Oli ikäänkuin tauti olisi puhdistanut
hänen sisäistä olentoaan ja ikäänkuin hän olisi palannut puhdistettuna
ja kirkastettuna. Koko hänen olentonsa muuttui entiselleen ja minä voin
istua tuntikausia nauttien hänen kasvojensa ilmeistä siksi, että ne
olivat samat kuin ennenkin.

-- Muistatko, kun minä sanoin sinulle, että eroaisimme? kysyi hän
eräänä päivänä.

Minun täytyi ajatella voidakseni muistaa, että hän olisi koskaan
sanonutkaan sellaista. Ja kun en voinut muistaa sitä, niin minä sanoin
hänelle unohtaneeni hänen sanansa, kuten unohtaa kuumeisen houreet.

-- Minä tarkoitin sitä, mitä sanoinkin, jatkoi hän kiihkeästi. Minusta
tuntui, että sinä pakoitit johonkin minua. Ja sitten minun tuli niin
sääli sinua. Sinä olet saanut kärsiä niin paljon, paljon, paljon
enemmän kuin minä. Mutta sinähän tiedät, että minä olen ollut niin
sairas, liian kovasti sairas voidakseni ajatella muuta kuin itseäni.
Oi, tuntuu niin kuin minä olisin herännyt jälleen elämään!

Hän puristi päätään kummallisella eleellä, joka ilmaisi samalla kertaa
levottomuutta ja onnea. Ja hän lisäsi:

-- Mutta kun minä kerran kuolen, mene silloin ja avaa Svenin piironki.
Siellä päällimmäisenä on kirje. Mutta sinä et saa lukea sitä koskaan,
ennen kuin silloin. Sillä minä tiedän kuitenkin kuolevani pian, ja kun
minä kuolen, niin minä tulen kuolemaan aivan samalla lailla kuin Sven.

Kuinka usein minä olinkaan hänen kuullut lausuvan sellaisia sanoja
ja kuinka usein ne olivatkaan saaneet minut sisäisimmässä sielussani
värisemään! Nyt ne menivät ohitseni niinkuin niitä ei olisi koskaan
lausuttukaan. Minä käsitin ne myrskyn viimeisinä maininkeina,
viimeisinä, keveinä jälkimaininkeina, kun meri on raivoisasti
myrskynnyt. Minä hymyilin voitonvarmana, että olin voittanut hänet
takaisin ja samassa käänsin hänen kasvonsa itseeni, katsoin häntä
silmiin ja sanoin:

-- Mutta nythän sinä tahot elää?

-- Kyllä, sanoi hän. Minä tahdon elää sinulle ja pojille ja
muistaakseni aina Sveniä.

Sinä päivänä hän käveli minun käsipuolessani hietakäytävillä huvilamme
pihalla. Hänen askeleensa olivat väsyneitä ja epävarmoja ja hän lepäsi
raskaasti minun käsipuolessani. Mutta me olimme iloisia kuin lapset ja
hän nauroi itselleen siksi, että hänen käyntinsä oli niin epävarmaa ja
että hänen jalkansa tahtoivat lyhistyä hänen allaan kävellessään, hän
nauroi hieman sairaloista, mutta sydämellisen onnellista naurua, joka
teki minut iloiseksi saada tukea häntä.

-- Miten minä olenkaan onnellinen nyt taas, Georg, sanoi hän
mennessämme takaisin sisälle.

Sitten minä vein hänet portaita ylös. Mutta ennenkuin hän meni
huoneeseensa, täytyi hänen ensin katsoa poikien huonetta. Siellä hän
seisoi kauvan minun kanssani ja katseli kaikkia, niinkuin kaikki olisi
muuttunut uudeksi hänelle sillä aikaa kun hän oli maannut sairaana.

-- Heillä myöskin on ollut hyvin tukalaa, sanoi hän. Minähän en ole
jaksanut tehdä mitään. Mutta nyt kun paranen.

Sairaanhoitajatar auttoi häntä vuoteelle, ja kun pojat tulivat kotia
leikkipaikaltaan, huusi heitä heikolla äänellään, joka oli niin
toisellainen kuin hänen entinen syvä, täyteläinen äänensä, että he
saisivat kertoa mitä olivat ulkona tehneet ja miten olivat itseään
huvittaneet. Sen he tekivätkin niin perinpohjaisesti, että minä
usein koetin jo keskeyttää heitä. Mutta hän esti aina minua. Ja
heidän puhuessaan yhteen ääneen, makasi hän koko ajan ja katsoi heitä
silmiin ja kuunteli heidän sanojaan, niinkuin hän olisi tarvinnut
aikaa ymmärtääkseen, että mitä hän nyt eli ja näki, oli todellista
eikä harhanäkyä. Sitten hän antoi heidän tulla luokseen ja suudella
sanoessaan hyvää yötä.

-- Nyt minä pian paranen, sanoi hän. Ja kun tulee kesä, niin isä
hankkii meille kesäkodin saaristossa. Minun ei tarvitse nähdä sitä tai
tietää missä se on. Sillä hän laittaa aina niin hyvin meille.

Onnellinen hymy huulillaan hän sulki silmänsä ja laittautui hyvin
vuoteelleen nukkuakseen. Mutta vietyäni pojat sisälle otin minä
palttoon päälleni ja kävelin edestakaisin samalla hiekkakäytävällä,
jossa vaimoni ja minä olimme äsken kävelleet. Oli tyyni ja kirkas
kevätilta ja tuntui hieman yöhallan oireita.



XI.


Näinä päivinä tulin minä usein, voimatta selittää kuinka tai miksi,
ajatelleeksi Elsaa ja matkaani saaristoon. Se tuli muistojeni mukana
siitä hiljaisesta taistelusta, jolla olin koettanut johtaa häntä
siihen, joka oli minulle rakasta ja muistettavaa, kuinka minä olin sekä
onnistunut että epäonnistunut, ja joka samalla kertaa kiihoitti ja
huolestutti minua.

Se johtui minun muistooni, kun minä näinä toipumisen päivinä istuin
vaimoni rinnalla hänen kätensä minun kädessäni ja hän nojasi päätään
minun olkapäähäni.

-- Minä olen ollut niin kaukana sinusta, sanoi hän eräänä iltana. Miksi
minä olenkaan ollut niin kaukana. Minä olin siksi vain, että minä
luulin sinun tahtovan estää minua menemästä Svenin luo.

-- Ethän sinä enää tahdo mennäkään? sanoin minä.

-- Ei, ei, sanoi hän. Nyt minä tahdon jäädä sinun luoksesi. Mutta minä
olen hautonut niin paljon rumia ja tyhmiä ajatuksia tähän aikaan.

Hänen äänensä muuttui kuin lapsen ääneksi, joka tunnustaa rikoksensa,
jotta minun täytyi hymyillä kuunnellessani häntä.

-- Älä naura, jatkoi hän. Sillä se on totta. Minä luulin, ettet sinä
ole ymmärtänyt minua ja minä olen sen sanonutkin. Voitko sinä antaa
minulle anteeksi?

Hän puhui hyvin vakavasti, että minä tulin liikutetuksi, ja etten
järkyttäisi hänen mieltään, vastasin minä mahdollisimman iloisella
äänellä.

-- Onko tuo sitten ainoa synti, joka on sinun omallatunnollasi?

-- Ei, ei, sanoi hän. Mutta sinua kohtaan minä en tiedä mitään muuta.

Ja hän jatkoi painautuen samassa lähemmäs minua.

-- Mutta se onkin pahinta, mitä minä voin sanoa ja ajatella. Sillä
tiedänhän minä, ettei kukaan ole paremmin ymmärtänyt minua kuin sinä.
Ei kukaan niistä ihmisistä, joitten kanssa olen puhunut tuntiessani
itseni yksinäiseksi ja kurjaksi, jolloin kaikki tuntui sielussani
murtuvan.

Hän kauhistui tätä sanoessaan ja vei kätensä otsalleen.

-- Nyt se on poissa, sanoi hän. Kaikki on niin tyyntä ja selvää. Mutta
nyt sinä saat tietää vielä erään asian.

Hän istui suorana katsellen minua syvillä ja kirkkailla silmillään,
niinkuin hän sallisi minun nähdä sielunsa pohjaan.

-- Sinä saat tietää, mikä oli kaikista pahinta, sanoi hän. Kun minä
liikuin ajatellen, että minä kuolisin ja seuraisin Sveniä, ja minä
ajattelin sitä niin usein, että tunsin sinun luisuvan pois minulta ja
kadottavani kaiken, ja mailma kävi niin autioksi ja tyhjäksi -- silloin
minä pelkäsin niin kovin, oi miten kamalasti minä pelkäsin. Sillä minä
luulin olevani pakoitettu tekemään sen itse. Se oli kaikista kamalinta.
Mutta nyt minä tiedän, ettei minun tarvitse koskaan tehdä sitä. Sen on
Jumala luvannut minulle.

-- Tarkoitatko, että sinä kuitenkin pian menet minun luotani? kysyin
minä.

Minä värisin omista sanoistani ja tunsin kuinka ääni oli vähällä murtua.

-- Sitä minä en tiedä, sanoi hän, painaen samassa päänsä
käsivarrelleni. Minä tiedän vain, ettei minun koskaan tarvitse tehdä
sitä itse.

Hän vaikeni enkä minä löytänyt sanoja vastatakseni hänelle. Minä
katsoin vain häntä. Hän oli jälleen saanut sellaisen ilmeen, joka
muistutti onnen vuosia. Hän tuntui minusta hennommalta ja nuoremmalta,
joka seurasi hänen mennyttä kuumeista levottomuuttaan, antoi jokaiselle
hänen liikkeelleen uskollisen, hyväilevän sulouden, joka lahjoitti
minulle onnea ja surua samassa henkäyksessä.

Kun hän oli mennyt vuoteelleen ja minä olin tullut sanomaan hyvää yötä,
katsoi hän minua samalla valoisalla ja syvällä katseella kuin ennenkin.

-- Ethän välitä siitä mitään, että minä olen sanonut sinun järkyttäneen
uskoani, sanoi hän. Ethän sinä ole sitä koskaan tehnytkään. Minä olen
vain luulotellut niin. Oi, minä olen luulotellut niin paljon. Minä olen
kai elänytkin vain haaveissa.

Hänen kasvoihinsa ilmestyi tuskainen ilme ja samassa kuin minä hivelin
hänen otsaansa ajaakseni sitä pois sanoin:

-- Sitä minä en ole varmastikaan tehnyt. Se on ja totta. Mutta minun
olisi pitänyt aina ymmärtää, että sinä uskoit siihen, mikä sinulle
oli kallista. Niin kallista, ettei minun olisi koskaan pitänyt antaa
sinulle mahdollisuutta ajatella toisin.

Hänen kasvonsa kirkastuivat kuin sisäisen valon heijastuksesta ja
heikolla, väsyneellä ihastuksella hän kietoi kätensä kaulaani ja sanoi
hyvää yötä.

Minä sammutin kynttilän hänen vuoteensa vieressä ja poistuin hiljaa
huoneesta. Minun sydämeni oli kovin täysi kiitollisuudesta siitä mitä
hän oli sanonut minulle. Tuntui niinkuin hän olisi lahjoittanut minulle
muistojen aarteen.

Samassa silmänräpäyksessä kuin minä ajattelin tätä, tuntui minusta
niinkuin olisin jo alkanut etsiä häntä muistoistani. "Hän jättää minut
yksin", ajattelin. Ja ihmeekseni minä huomasin voivani ajatella sitä
ilman katkeruutta ainoastaan siksi, että minä olin nyt häntä lähempänä
kuin koskaan ennen. "Hän ei kuole", ajattelin minä seuraavassa
silmänräpäyksessä. "Hän tulee elämään." Enkä minä huomannut omien
ajatusteni vastustusta.

Istuin omassa huoneessani ja koetin lukea. Mutta minä olin liian
liikutettu, liian onnellinen tuosta äärettömästä aarteesta, jonka
olin voittanut. Ja äkkiä minä näin vaimoni länsirannikolla kesää
viettämässä, juuri sillä hetkellä, jolloin hän luotsitornin ikkunasta
kääntyi minuun päin ja minä tunsin kuinka me yhdyimme yhdessä
rakastamaan tuota ääretöntä merta, joka ei tunne mitään rajoja. Siinä
oli yhtäläisyyttä mitä minä silloin tunsin ja mikä nyt antoi minulle
onnea ja toiveita samalla kertaa, kun minä olin monien, pitkien vuosien
kuluessa ikävöinyt merta.

Näkynä sukeltautuu sielustani esiin muuan muisto, joka oli ollut kauvan
unhotuksissa. Poika seisoo korkealla kukkulalla katsellen merta. Luoto
on jyrkkä ja hänen jalkojensa alla vyöryvät laineet mitä villeimmässä
vaahdossa. Poika on avannut takkinsa. Hän pitää sitä leveänä
pingoittaen molemmilla käsillään niin, että se vaikuttaa kuin purje.
Hän nauttii äärettömästi tuntiessaan voivansa uhmailla myrskylle, joka
uhkaa nostaa hänet luodolta viskatakseen mereen. Tätä hänen iloaan
häiritsee eräs ääni, joka tuulessa huutaa häntä nimeltään. Käsivarret,
voimakkaammat kuin hänen omansa, kiertyvät hänen vyötäisilleen ja
kantavat hänet väkisin pois tuolta vaaralliselta paikalta meren
näkyvistä, joka huutaa vaaroja ja rohkeutta.

Tuo poika olen minä itse ja minä hymyilen surumielisesti muistolle
yöhetkien kuluessa, huomaamattani, että minä tuijotan yksin sitä,
mitä tulee tapahtumaan. Nyt minä olen saanut mitä lapsena ikävöin,
mutta myrsky on vienyt minut kauvemmas kuin itse tahdoinkaan. Nyt
minä tahtoisin joko luonnon käyvän levolle tai, että joku, joka olisi
voimakkaampi kuin minä, voisi viedä minut pois vaarasta, jota minä en
koskaan uskonut pelkääväni.

Mutta minä tiedän samalla kertaa, ettei se voi tapahtua. Ja häpeän
ja kauhun tunteella minä ajattelen vaimoni kärsimyksiä, jotka ovat
suurempia kuin minun.



XII.


Pitkän aikaa tämän päivän jälkeen kutsuttiin minua telefonissa kotia
sekä ilmoitettiin suonenvetokohtauksen tavanneen vaimoani. Sanottiin
sen olevan hyvin vakavaa laatua ja pyydettiin minua kiiruhtamaan.

Samana päivänä minä olin aikasin aamulla sanonut hyvästit vaimolleni
ennenkuin matkustin työhöni. Oli Vapunpäivä ja me olimme päättäneet
jollain tavalla ilahuttaa lapsia tänä päivänä, kuten ennenkin oli ollut
tapana kodissamme. Minun oli myöskin mahdoton käsittää, että se, mitä
olin kuullut, voisi olla totta.

Minä käytin siksi sen ajan, mikä minulla oli ennen junan lähtöä,
ostaakseni hedelmiä ja muuta, mitä sellaisen päivän hauskuuteen
välttämättömästi tarvittiin. Luonnollisesti se oli vain ylimenevää
laatua, sanoin minä itselleni istuessani vaunussa myttyineni.
Saadakseni ajan kulumaan otin sanomalehteni ja koetin lukea. Se
onnistuikin aluksi, kun pakotin itseni ottamaan kaikki mahdollisimman
jokapäiväiseltä kannalta, jottei tuskani pääsisi ylivoimaiseksi
kumminkaan junassa istuessani. Mutta mitä lähemmäs kotia pääsin, sitä
voimakkaammin minä tunsin, miten levottomuus oli kaiken pohjalla
mitä vain yritin. Ajatukset eivät tahtoneet seurata silmiä, jotka
konemaisesti liukuivat sanomalehden palstoilla, ja minä huomasin pian
silmien järjestyksettömästi kiitävän palstalta toiselle. Käänsin
sanomalehdet kokoon ja tunsin kuin tuskaisena pistoksena nousevan
sielustani aivoihini: "Sinä matkustat sitä kohti, mitä olet peljännyt.
Ethän sinä ole koskaan uskonut hänen elävän. Sinähän olet vain tahtonut
vakuuttaa sitä itsellesi. Nyt on hetki tullut, etkä sinä voi väistää
sitä."

Minut valtasi luonnoton levollisuus. Ehkä se johtui siitä, että minä
matkustin nyt viimeistä varmuutta kohti, jonka edessä minä tunsin
kaiken tuskan loppuvan. "Jumalani, kuoleeko hän", mutisin itsekseni,
"mahtaneeko hän sitten saada kuolla tuskitta!" Ja minä ihmettelin yhä
vain, että minä voin olla niin levollinen. Minä katsoin ympärilleni
asemasillalla, kun juna oli seisahtunut. Olin odottanut jonkun olevan
minua vastassa, mutta siellä ei ollutkaan ketään. "Silloin hän elää
vielä", ajattelin minä samalla omituisen selvällä tyyneydellä. Ja
seuraavassa silmänräpäyksessä minä ajattelin: "Ehkä se juuri on
merkki siitä, että kaikki oli jo loppunut. Ovat ymmärtäneet, etten
tahtoisi näyttää mielen purkauksiani vieraille ihmisille." Mutta
tämänkin mahdollisuuden edessä minä pysyin yhä vain kummallisen
tunteettomana. Aloin kävellä verkalleen kotia päin, raskaasti minä
nousin mäenrinnettä. Katsoin ikkunaan ja olin vielä näkevinäni hänet,
kun hän oli ensi kerran pukeutunut ensimäisen tautinsa jälkeen. Mustan
pukunsa päälle, jota hän nykyään aina käytti, oli hän heittänyt
vaalean takkinsa, ja akkuna oli seljällään auki. Hän kumartui
akkunasta huiskuttamaan käsiään kärsimättömänä, etten ennen ollut
tullut katsoneeksi häntä, ja hän vapisi kiihkosta saada ilahuttaa
minua sillä, että hän oli yläällä ja voi itse kävellä. Tämä muisto
liikkui sielussani ja konemaisesti minä katsoin akkunaan, vaikka hyvin
tiesinkin, ettei kukaan nyt seisoisi siellä huiskuttamassa minua
tervetulleeksi.

Sitten lensi aivoihini ajatus: "Yli puolitoista vuotta sinä olet
odottanut hänen kuolevan ja surrut häntä, niinkuin hän olisi jo ollut
poissa, nyt sinä et enää voi tuntea. Suru on polttanut itsensä,
sammunut omaan liekkiinsä ja ainoastaan tuhka on nyt enää jälellä."

Hetki tämän jälkeen minä seisoin makuukamarissa ja näin vaimoni
makaavan tiedotonna. Kuuntelin hänen hengitystään, otin hänen kätensä
ja koetin puhutella häntä. Ymmärsin kaiken olevan turhaa ja menin alas
saadakseni itse puhua lääkärin kanssa telefonissa, ei sen vuoksi, että
uskoin häntä tarvittavan, vaan siksi, että tunsin olevani pakoitettu
tekemään sen. Hän lupasi tulla ja hiljaa minä menin jälleen rappuja
ylös ja kuulin samassa avoimien ovien kautta sairaan huoneesta vaimoni
hengitystä, joka tuntui vallitsevan yksinään koko hiljaista taloa.

Silloin minä näin Olofin, joka seisoi hiljaa rappusissa ja näytti
kuuntelevan. Minä laskin käteni hänen olkapäälleen ja aijoin mennä
hänen ohitseen. Mutta poika esti minua.

-- Miksi äiti kuorsaa niin kummallisesti? kysyi hän.

Hän punastui, niinkuin olisi sanonut jotain sopimatonta ja koetti
hymyillä, mutta ei onnistunut.

-- Se tapaa kuulua niin, vastasin minä, kun ihminen on kuolemaisillaan.

Poika ei purskahtanut itkuun. Hän nyökäytti vain päätään ja katsoi
poispäin. -- Hän on odottanut sitä samoin kuin minäkin, ajattelin minä.

Ja samalla hetkellä minä näin kuinka suuri ja kuinka pieni hän oli.

Silloin tuntui, niinkuin jotain olisi murtautunut esiin sielustani.
"Tässä tulee kaikista pahin", ajattelin minä. "Sitä sinä et ole vielä
ajatellutkaan. Lapset, lapset!" ja sairaanhoitajattaren istuessa
yksinään sairaan luona, menin minä poikien kanssa päivällistä syömään
ja puhumaan siitä, mitä tapahtuisi.

Kuinka me puhuimmekaan toistemme kanssa tänä ja seuraavina päivinä!
Kuinka me hillitsimmekään äänemme, kun pelkäsimme häiritsevämme häntä,
jonka korvaa ei voinut mikään ääni saavuttaa! Poikani tuntuivat minusta
äkkiä aivan vertaisiltani, jotka olivat yksinään jakaneet kaikki ja
ymmärtäneet kaikki. Se ei ollut vähääkään ihmeellistä heistä, että
äiti menisi Svenin luo. Senhän hän itse oli niin usein sanonut heille.
Siinä ajatuksessa ei ollut mitään ihmeellistä heille, että äiti meni
pois, koskei hän toivonut elävänsä. He eivät olleet rauhattomia mistään
teoriioista. He eivät arvostelleet. He eivät tehneet mitään selityksiä
siitä, mikä oli yksinkertaista ja suurta. He tiesivät vain, että jos
äiti tahtoi kuolla ja jättää heidät niin se oli vain siksi, että hän
oli sairas ja heikko eikä jaksanut elää. Jos joku olisi sanonut heille,
että heidän äitinsä osoitti sillä pitävänsä heistä vähemmän, niin
olisivat he nauraneet tai suuttuneet.

Nyt he puhuivat minulle paljon sellaista, jota en ollut ennen kuullut.
Ja meidän puhuessamme alkoi tuska tuntua ikäänkuin matkan takaa
kaikuvan sydämessäni. Minä ymmärsin sen kerran tulevan, tulevan
lievityksineen. Mutta se ei voinut vielä voittaa sitä levollisuutta,
joka minua vallitsi, ja jonka minä säilytin silloinkin, kun lääkäri oli
jättänyt sairaan huoneen ja sanonut minulle mitä minä jo ennen tiesin.

Mutta ennenkuin hän tuli, huudettiin minua makuukamariin. Sinne
saavuttuani vaimoni makasi suonenvedon kouristamana, joka näytti
alkavan kasvoista ja jatkuvan sieltä, kunnes se pudisti koko hänen
ruumistaan. Me emme voineet tehdä mitään. Ja toisinaan tuli kauheita
kohtauksia.

Lääkäri hillitsi niitä ruiskutuksilla ja entinen levollisuus palasi,
mutta tietoihinsa hän ei tullut. Vielä lähes kaksi vuorokautta hän
makasi samassa horrostilassaan, missä minä ensin olin hänet tavannut.
Lakkaamatta, paljon sen jälkeen kuin suonenveto oli loppunut, olin minä
näkevinäni hänen kasvonsa kierossa ja vavahtelevan samalla hirmuisella
tavalla. Silloin minä muistin Svenin kuoleman. Minä tiesin silloin
nähneeni samalla lailla kasvojen vääntyneen ja jatkuneen pudistuksina
jäseniin ja suonenvedon kouristaneen kädet nyrkkiin. Minä muistin
hänen sanansa: "Kun minä kuolen, tulen minä kuolemaan aivan samalla
lailla kuin Sven." Minä muistin hymyilleeni itsekseni, kun hän sanoi
nuo sanat, ja olin selittänyt ne vain haaveilun houreeksi. Nyt, kun
ne olivat toteutuneet, minä en voinut päästä niistä. Mitenkä hän
sen tiesi? Tai kuinka hän voi sanoa sen niin varmasti, jos ei hän
olisi tiennyt siitä? Oliko se vain satunnainen yhtäläisyys? Ja voiko
ylimalkaan sanoa sitä sattumukseksi, josta tahtoo päästä selittämättä?

Minä istuin tuntikausia vaimoni vuoteen vieressä ja menin ulos
vain saadakseni ilmaa tai levätäkseni. Minä istuin poikien kanssa
sairasvuoteen vieressä, kuiskailimme toisillemme, puhuimme sanoja,
jotka eivät koskaan voisi palata, ja joita kukaan meistä ei enää
muistaisi. Minä nukuin vaatepäällä Elsan vuoteen vieressä, pikku
Elsani, joka ei koskaan enää heräisi, ja minä istuin yksin valveilla,
että hoitajatar saisi levätä ja että saisin edes omistaa muutamien
tuntien muiston, jolloin ei kukaan muu kuin me kahden olimme kuoleman
huoneessa.

Sanotaan kuolevan koko elämän kulkevan hänen sielunsa ohitse vähää
ennen loppua, ja lienee niin, että silloin näkee kaikki mitä on elänyt,
ehkä uudessa valossa. Minä puolestani tiedän, että viimeisenä yönä,
kun päivä valkeni niin vitkalleen ja pojat olivat väsyneinä menneet
levolle, silloin minä näin oman elämäni ja kaikki mitä olimme yhdessä
eläneet toistemme kanssa, sellaisena kuin en ole koskaan ennen nähnyt.
Ja minä näin panneeni kaikki muistiini, mitä hän oli sanonut sellaista,
jota minun olisi mieluummin pitänyt koettaa unhottaa, ja unhottaneeni
kaikki, mitä minun olisi pitänyt ennen kaikkea kirjoittaa muistiini.
Minä olin pannut muistiini, kun hän oli puhunut toiveeni mukaan, jo
unhottanut kaikki, mitä hän oli puhunut sitä vastaan. Kun olin uskonut
tekeväni kaikki hänelle, olin minä ainoastaan työskennellyt itseni ja
oman onneni hyväksi. Kaikki mitä olin elänyt, keräytyi tähän ajatukseen
kuin auringon säteet polttopisteeseen.

Sillä kuoleman varjoon hän oli minut vienyt. Sen minä näin nyt
harmajan päivän valjetessa akkunan ulkopuolella ja aamuruskon
sarastaessa leveänä juovana taivaanrannalla. Itsestäni ja omasta
vapaasta tahdostani minä en olisi sinne koskaan mennyt, olin vain
ponnistellut päästäkseni pois sieltä ja unhottaakseni, että sellaista
on olemassakaan. Ja täällä istuessani tuntui minusta, että minä
tiesin yhtä vähän mailmasta nyt, kun ensi kerran herätessäni tämän
mailman elämään, vaivalla ja ihmetellen kaikkia mitä täällä kohtasin
otin ensi askeleeni. Aina minä olin liikkunut jonkunlainen ihmettely
sielussani, aina tuntien, että, mitä minä olin elänyt, oli ainoastaan
puolittain todellista, aina ikäänkuin kurottautunut siitä mikä oli,
tuntemattomuutta kohti, joka tulisi. Aina minä olin haaveillut
onnesta ja onni ei ollut näyttäytynyt minulle muussa kuin kodin
muodossa. Tämän onnen minä olin voittanut, voittanut sen niinkuin yksi
tuhannesta voittaa, mutta kuolema, jota minä en koskaan ollut tahtonut
ajatellakaan, oli kulkenut näkymättömänä minun jälessäni. Kuolema otti
minun pienen, enkelisilmäisen ja pellavahapsisen poikani. Ja kun hän
kuoli, kumartui kuolema syvemmin minun ylitseni kuin ennen, peitti
mustilla siivillään kotini eikä heittänyt minua ennenkuin hän minulta
ja lapsiltani oli ottanut hänet, joka oli meille kalliimpi kuin kaikki
muu elämässä, sillä hän oli meille kalliimpi kuin itse elämä.

Minä nousin ylös ja katselin ulos. Kuuntelin hänen hengitystään ja se
ei tahtonut tuntua minusta todelta, että se oli minun vaimoni, joka
makasi täällä ja kuolisi. Minä kumarruin kostuttamaan vedellä hänen
kieltään ja huuliaan ja tuijotin häneen kunnes silmäni hämärtyivät enkä
voinut nähdä mitään. Mutta minä tunsin olevani lähellä häntä itseään,
ja minun sielussani oli muisto, joka auttamattomasti vei minua pois
siitä, mitä me kuolevaiset sanomme olemassaoloksi, teki työtä ja sortui
hänen oman elämänsä mukana, silloin minä tiesin olevani siellä minäkin.
Siellä minä olin sellaisena, jollaisena minä en koskaan näkisi itseäni
eikä kukaan muu kuin hän voisi koskaan nähdä minua.

Ja ajatusteni keskittyessä kaikkeen siihen, mitä olimme yhdessä
eläneet, unhotin minä itseni ja näin vain hänet. Nuorena ja
pirteänä minä hänet kohtasin, mutta kaiken sen onnen pohjalla, joka
säteili hänen ympärillään ja teki hänen askeleensa keveiksi, oli
surumielisyyttä, joka oli niin paljon voimakkaampi siksi, että se
oli niin kauvan ollut hiljaa. Aikasin, hyvin aikasin minä tunsin nyt
muistavani koko hänen olennossaan sellaisen suunnan, joka ei ollut
muiden. Hän oli luotu elämään onnellisena ja sitten saada kuolla, ja
se päivä tuli, jolloin julmasti koetettiin häntä pakoittaa elämään.
Hän ei voinut surra hetken aikaa ja sitten unhoittaa. Hän voi vain
surra ja kuolla. Unhottaen kaiken tuntiessani hänen kohtalonsa, olisi
minun pitänyt tietää, että hän puhui aina totta, mutta enimmän silloin
kuin hänen puheensa tuntui minusta kummalliselta ja mahdottomalta. Ja
kaikkein rehellisin hän oli silloin, kun tuska pusersi sanat hänen
huuliltaan ja hän pyysi minulta saada kuolla.

Miksi minä en ollut sallinut hänen saada tehdä sitä? Miksi minä olin
koettanut pakoittaa häntä vasten tahtoaan ja enempi kuin hänen voimansa
riittivät? Enkö ymmärtänyt, että hän äärettömästi rasittaen itseään oli
liikkunut yli kaksi vuotta kodissani, hymyillyt meidän mukana, jotka
tahdoimme hymyillä, leikkinyt meidän kanssamme, jotka tahdoimme leikkiä?

Kuinka minä olin voinut olla niin julma ja kuinka voi olla julma vain
siksi, ettei näe selvästi?

Ja nämä kysymykset kehittyivät lopulta uudeksi kysymykseksi: Kuinka
hän on voinut rakastaa minua, kun minä vasten tahtoani olen häntä niin
piinannut?

Sillä niinkuin minä olisin voinut seurata hänen ajatuksiaan, jotka
olivat jo erillään minun ajatuksistani, niin minusta tuntui, että olin
sen tehnyt vasten tahtoani ja sen hän oli minusta tuntenut, vaikken
ollut ennen tahtonut sitä uskoa. Mutta minä en saisi koskaan vastausta
tähän kysymykseen, ei koskaan hän heräisi horroksistaan ja epätoivoisin
sydämin minä kerran kääntyisin sitä uutta elämääni kohti, joka odotti
minua ilman häntä.

Sitten minä koetin mielikuvituksissani seurata hänen ajatuksiaan sillä
tiellä, jonne ne suuntautuivat hänen liukuessaan yhä kauvemmas ja
kauvemmas kuoleman vallassa. Tuntui, niinkuin olisin antanut itseni
ja elämäni kuolemalle, ja niinkuin me molemmat olisimme selvittäneet
laskumme mailman kanssa. Kaikki minun ympärilläni ja minussa itsessäni
muuttui niin huimaavan mahtavaksi ja suureksi, etten minä tuntenut
voivani mitään saavuttaa. Tuossa kaikessa ei ollut vähintäkään lohtua,
ainoastaan epätoivon hyvästelyä. Vitkaan vierivät tunnit, ja tuli jo
vastustamattoman väsymyksen hetki, jolloin sulkee silmänsä ja pusertaa
kätensä yhteen lakkaamatta rukoillakseen kaiken olevan lopussa.

Silloin lakkasi äkkiä säännöllinen hengitys ja minä tunsin sydämeni
jäykistyvän. Minä luulin kuoleman tulevan ja juoksin poikia
herättämään. He tulivat sisälle unisina ja vakavina ja istuutuivat
vuoteen viereen, ja samassa minä muistin, mitä hän oli kerran sanonut:

-- Kun minä kuolen, niin minä en soisi kenenkään muiden kuin sinun ja
poikien olevan ympärilläni. Minähän kuulun vain teille.

Niin me istuimme myöskin ja meidän ihmetellessämme, mitä kevennyt
hengitys mahtoi merkitä, ja odotimme loppua, huomasimme hänen silmiensä
ikäänkuin liikkuvan avautuakseen, ja me näimme hänen kääntyvän
sinnepäin, missä Svenin valokuva riippui seinällä ja kuulimme hänen
sanovan:

"Nenne."

Heikosti ja hiljaa hän lausui tuon pienen sanan, mutta hän oli
kumminkin sanonut sen. Suonenvedontapaisesti me tartuimme toisiamme
käsistä ja meidän kyyneleemme eivät valuneet surusta, mutta ilosta,
että olimme jälleen kuulleet hänen sanansa.

Siitä hetkestä saakka hän tiesi meidän istuvan siellä. Tästä hetkestä
oli ikäänkuin hyvästelyä jokaisessa ilmeessä, jokaisessa liikkeessä
ja sanassa. Kuultuaan äänemme avasi hän toisen silmänsä, aivan kuin
Sven kerran oli tehnyt ja me voimme huomata hänen tuntevan meidät ja
tietävän hyväilymme.

Vielä kerran hän sanoi Svenin nimen, niinkuin olisi tahtonut sanoa
näkevänsä hänet ja menevänsä hänen luokseen. Mutta sitten luhistui hän
kokoon ja me istuimme henkeä pidätellen, etsien kiihkoisasti jokaista
ilmettä, ettei hän vielä ollut jättänyt meitä ja mennyt.

Sitten hän avasi vasemman silmänsä, niinkuin Sven oli kerran tehnyt,
ja hänen katseensa etsi minun katsettani. Minä kumarruin lähelle häntä
ja näin hänen koettavan puhua. Mutta hän ei jaksanut ja sanomaton
tuskanilme kasvoillaan hän vaipui taas horroksiin, joka on kuoleman
enne. Useita kertoja hän koetti samalla lailla uudistaa yrityksensä.
Joka kerta hänen kasvonsa saivat äärettömän epätoivoisen ilmeen ja joka
kerta se muuttui yhä enemmän sydäntä vihlovammaksi. Näytti niinkuin hän
ei enää kuuluisi meille, mutta niinkuin hän olisi vielä tahtonut sanoa
jotain ennenkuin hän menisi iäksi pois, jotain, jota hänen täytyi saada
ilmoittaa jälkeenjääville, ennenkuin hän voisi kuolla. Oli hirmuista
katsella hänen taisteluaan ja vielä kamalampaa ehkä menettää hänen
viimeinen sanansa. Minä kumarruin taas häntä lähelle ja epätoivoissani
kuiskasin rukouksen hänen korvaansa. Silloin hän avasi silmänsä ja
katsoi minua, minä näin hänen kuulleen sanani. Jännityksessä, niinkuin
koko vastainen elämäni olisi riippunut hänen sanoistaan, minä painoin
korvani lähelle hänen suutaan.

Silloin minä kuulin hänen äänensä. Se tuli niin kaukaa, kuin ei vielä
mikään ääni ole kuulunut minun korvaani. Se oli niin heikko, että minä
vain hyvin vaikeasti voin sen eroittaa. Tuskinpa se oli hän itse, vaan
hänen henkensä, joka puhui. Mutta selvästi minä eroitin sanat eikä
kukaan muu kuin minä voinut kuulla niitä:

-- Minä... rakastan... niin... paljon... teitä. --

Minä mahdoin huutaa tuskasta. Sillä minä tunsin kädet, jotka tarttuivat
minuun ja tukivat minua. Ja huudahdukseni, joka pääsi minulta, oli
kuoleva kuullut. Sillä vaimoltani pääsi epätoivoisen tuskainen
huudahdus, joka ilmaisi, että hän voi kuulla minua, voimatta laskea
elotonta kättään päähäni. Sen äänen minä voin kuulla milloin vain
tahdon.

Saadakseen sanotuksi nuo sanat oli hän taistellut tuntikausia. Ja ne
sanottuaan vaipui hän rauhaan. Hänen piirteisiinsä ilmestyi rauhaa. Hän
ei toivonut mitään enempi eikä pyytänyt enää mitään. Hän oli päättänyt
tilinsä mailman kanssa, kun hän ennen kuolemaansa ehti sanoa kuinka hän
rakasti poikia ja minua.

Pari tuntia myöhemmin hän sulki silmänsä. Se tapahtui ilman
kuolemantaistelua, hiljaa ja levollisesti, niinkuin kynttilä palaa
loppuun ja sammuu.

Hän eli omaa elämäänsä ja kuoli omalla kuolemallaan.

Hän oli niin heikko, ettei hänellä ollut mitään kuolemankampailua. Jo
ennen hän oli kylliksi kauvan taistellut.

Mutta hän oli kyllin voimakas sanoakseen meille sanansa ennenkuin meni,
elääksemme siitä muistosta. Hänen rakkautensa oli voimakkaampi kuin
kuolema.

Siunattu olkoon hän!



XIII.


Minä avasin sen kirjeen, joka oli päällimäisenä lapsuuteni pienessä
piirongissa Svenin pyhäkössä. Siellä minä luin siitä seuraavaa:

    "Minä olen niin monta kertaa puhunut kuolemasta, mutta
    kerranhan sen täytyy tapahtua. Hän, joka ensin löytää tämän
    kirjeen, näyttäköön sille tai niille, jotka huolehtivat minun
    hautauksestani. Oi Jumala, kun minä kirjoitan näitä sanoja --
    jospa olisin niin lähellä hautaa kuin nämä sanat ovat paperia
    lähellä. Minähän tahtoisin elää rakkailleni, jotka ovat tehneet
    minulle enemmän kuin ihmiset voivat tehdä toiselle, ja minä
    koetan kaikkeni mitä voin. Mutta jos ei se onnistuisi -- ja se
    tuntuu siltä -- silloin minä tahtoisin, että minut puetettaisiin
    valkoiseen pukuuni. Alimmaisessa piirongin laatikossa ovat
    kaikki liinavaatteet, joita Nenne, minun enkelini käytti. Mutta
    antakaa niiden seurata minua. Sallikaa niin paljon kuin hänen
    omaisuuttaan on ja minun arkkuuni mahtuu tulla minun mukaani.
    Hänen kovilla, pienillä leikki kapineillaankin minä lepäisin
    pehmeästi --.

    Viimeinen toive vielä. Jos minä kuolen kotona, niin koettakaa jos
    mahdollista, ruumishuoneena käyttää Nennen huonetta.

    Kiitos kaikesta, kaikesta. Mutta minä olin onneton ihminen enkä
    voinut elää, kaikesta hellyydestä ja rakkaudesta huolimatta.

                                                  Teidän Elsa."

Ja niin hän puettiin valkoisiin vaatteisiinsa, joita, hän oli käyttänyt
iloitessaan mailmasta ja kaikesta mitä mailmassa oli. Kaikki tehtiin,
niinkuin hän oli toivonutkin ja Svenin pieneen huoneeseen laitettiin
hänen viimeinen vuoteensa. Siellä hän makasi suuri musta tukkansa
levällään valkealla puvullaan, ja hänen ympärillään oli kaikki kevään
kukkaset. Hänen takanaan kohosi tuota pientä akkunaa kohti tulipunainen
azalea ja vuoteen päällä riippui vierivieressä keltaisia ruusuja.

Hän näytti vain nukkuvan ja hänen kasvonsa olivat nuortuneet kuollessa.

Niin hän meni Svenin luo, kuten hän itse oli sanonut, ja siksi tämä on
"pikku-veikon kirja", joka tuli äidin enkeliksi, joskaan ei niin kuin
me olimme toivoneet. Sillä hän otti hänet mennessään mukaansa.



XIV.


Mutta tämä kirja on yhtähyvin kertomus taistelusta kuoleman kanssa. Se
on kertomus eräästä miehestä, joka taisteli ja kärsi tappion, mutta
joka ei häpeä tappiotaan.

Minä olen matkustanut kauvas sen jälkeen ja minä olen nähnyt paljon
ihmisiä. Mutta kaikki on ollut minulle vierasta ja kuollut, kunnes tämä
kirja kirjoitettiin. Se kirjoitettiin kirkkaina kesäpäivinä siellä,
missä saaristo loppuu ja aava meri aukeaa. Ja sen kirjoitti muuan
yksinäinen mies, joka ei enää ole yksinäinen.

Monta pitkää viikkoa hän on katsonut vain merta, joka elämisen arvoisen
ihmiselämän lailla ei koskaan ole tyyni. Hän näki siellä raivoavan
veden yli vilkkuvan majakoiden tulien ja jos majakoiden vilkkuvat
valotkin sammuisivat, niin kuitenkin tuikkivat taivaan tähdet.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pikku-veikon kirja - Avioliittoromaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.