Title: Itämerenmaakuntien venäläistyttämisyritys vuosina 1886-1906
Author: Maanpakolainen
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Itämerenmaakuntien venäläistyttämisyritys vuosina 1886-1906" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

VENÄLÄISTYTTÄMISYRITYS VUOSINA 1886-1906***


ITÄMERENMAAKUNTIEN VENÄLÄISTYTTÄMISYRITYS VUOSINA 1886-1906

Kirj.

MAANPAKOLAINEN



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1908.



SISÄLLYS:

    I. Alkusana.
   II. Venäläistyttämisen mahdollisuudet.
  III. Venäläistyttäminen rautateillä, postitoimistoissa y.m.
   IV. Koulut.
    V. Venäjänkielinen opetus.
   VI. Kirkko.
  VII. Kunnallishallitus.
 VIII. Tuomioistuimet.
   IX. Venäläiset siirtolaiset.
    X. Venäläistyttämis-sanomalehdet.
   XI. Venäläisiä mahtimiehiä.
  XII. Venäläistyttämisen tulos.



I. Alkusana.


Vuosisatojen halki on Itämerenmaakuntia pidetty saksalaisten maana,
sillä saksalaiset paronit ovat niissä aina pysyneet maanomistajina,
vaikkakin Tanskan, Puolan, Ruotsin ja Venäjän valtakunnat kukin
vuorostaan ovat valloittaneet ne itselleen.

Maan varsinaiset asukkaat, jotka 600 vuotta olivat saksalaisten orjina,
eivät kuitenkaan ruvenneet puhumaan saksan kieltä. Aikaisemmin oli
Itämerenmaakunnissa kolme eri kansallisuutta: pohjoisessa virolaiset,
jotka silloin olivat varsin lähellä suomalaisia, kaakkoisessa
lättiläiset, keskellä, s.o. suurimmassa osassa Liivinmaata ja
Kuurinmaata, liiviläiset.

Viimemainitut eivät tottuneet orjuuteen, vaan kapinoivat alituisesti.
Siitä syystä miehet mestattiin, vaimot ja lapset jaettiin
lättiläiskyliin, missä heidän täytyi oppia lätin kieltä. Ainoastaan
kahdella paikkakunnalla liiviläiset säilyttivät kansallisuutensa
kauemmin: Liivinmaan Salatsissa (Salis), missä viimeinen liiviläinen
kuoli v. 1868, ja Kuurinmaan Dondangenissa ja Poppenissa, missä heitä
on vielä nytkin.

Viron ja lätin kansallisuuksia eivät saksalaiset koettaneet hävittää,
sillä ensinnäkin alkuasukkaat kelpasivat orjiksi, toiseksi huomattiin
sen seikan, etteivät orjat puhuneet herrainsa kieltä, lisäävän
viimemainittujen kunniaa. Orjilla täytyi olla oma orjankielensä.

Sellainen katsantokanta vallitsi vielä silloinkin, kun
Itätnerenmaakuntien talonpojat jo olivat virallisesti vapaita. Saksan
kielen taito oli talonpojillekin hyödyllinen, mutta paronit eivät
huolehtineet sen edistämisestä. Siitä syystä ovatkin viron kansan
herättäjät ja johtajat Hurt, Jakobson ja Grenzstein, jotka vastustivat
virolaisten saksalaistumista, kaikki kolme itse kirjottaneet saksan
kielen oppikirjoja, jollaisia eivät saksalaiset olleet viitsineet
toimittaa.

Vasta silloin kun huhut alkoivat kertoa, että hallituksen käskystä
venäjän kieli kaikkialla otetaan pakollisesti käytäntöön, paronit ja
pastorit yhtäkkiä tahtoivat korjata laiminlyöntinsä. Mutta nyt oli
saksalaistuttaminen liian myöhäistä. Taloudellisista syistä olivat
paronien ja talonpoikien välit kärjistyneet. Alkoipa saksan kielikin jo
käydä vihatuksi. Ja kun vuodesta 1886 alkaen aikaisemmin ennustettu
venäläistyttämisyritys alkoi, niin ei sen ohella saksan kielellä ollut
sijaa.

Kaksikymmentä vuotta kestänyt venäläistyttämisyritys on aikaansaanut
virolaisille ja lättiläisille lukemattomia vaikeuksia ja kärsimyksiä.
Mutta se hyöty on siitä ollut, ettei Itämerenmaakunnissa nyt enää ole
pelkoa saksalaistuttamisesta eikä paikallinen väestö enää pidä venäjän
kielen taitoa kaiken hyvän lähteenä.



II. Venäläistyttämisen mahdollisuudet.


Venäläistyttämisen alullaan ollessa täytyi jokaisen Itämerenmaakunnissa
tunnustaa, että hallituksen toimenpiteillä oli erinomainen
menestys. Virolaiset näkivät, kuinka he, joskin virallisesti
olivat olleet neljäkymmentä vuotta aikaisemmin kuin venäläiset
vapaiksi julistettuina, itse tosiasiassa kuitenkin olivat enemmän
tilanomistajain vaikutuksen alaisia kuin viimemainitut. Paronit saivat
rankaisematta kiertää tai jättää suorastaan noudattamatta sellaisia
hallituksen määräyksiä, jotka oli annettu virolaisten hyväksi. Syyksi
siihen katsottiin, että virolaiset ovat hallitsijalle vieraita, he kun
eivät ymmärrä keisarin kieltä, ja sentähden luultiin, että virolaisten
kohtalo heti parantuisi, kunhan vaan ryhtyvät oppimaan venäjän kieltä.

Paitsi sitä tuli venäjän kielen taito yhä tarpeellisemmaksi. Uuden
asevelvollisuuslain mukaan meni virolaisia joka vuosi 2500-4000 miestä
sotapalvelukseen ja nämä kaikki näkivät, kuinka hyvä olisi ollut, että
aikaisemmin olisi tutustunut tuohon kieleen. Muutkin nuoret miehet
tahtoivat oppia venättä. Kotiseudulla ei ollut muuta ansiotyötä
saatavana kuin moisioitten renginpaikkoja, ja läheisissä Venäjän
lääneissä kyllä suosittiin ahkeria virolaisia, mutta heidän kielensä
oli esteenä. Kymmenettuhannet virolaiset ovat täysi-ikäisinä oppineet
venäjän kieltä ja siirtyneet Venäjän kaupunkeihin ja tehtaisiin.
Venäjän kielen oppikirjat, joita Virossa on muutamia painettu, menivät
hyvin kaupaksi.

Saksalaiset olivat vuonna 1886, kun ensimäiset venäläistyttämisen
käskyt julkaistiin, sitä mieltä, että viron ja lätin kielet kerrassaan
ovat lopussa. Sillä ei tarvinnut muka muuta kuin antaa kansalle lupa ja
mahdollisuus "valtakunnankielen" oppimiseen, niin tuleva sukupolvi ei
olisi enää puhunut isien kieltä. Ja etteivät venäläiset itse tulisi
venäläistymistä häiritsemään, siitä saattoi olla varma.

Sen vuoksi saksalaiset sanomalehdet kirjoittivat paljon siitä, kuinka
virolaisten ja lättiläisten tulisi olla paroneille ja pastoreille
kiitollisia siitä, etteivät nämä olleet aikoinaan talonpoikia
saksalaistuttaneet. Sivistyneille virolaisille saksalaiset aina
puhuivat venäläistymisen vaarasta ja kehoittivat heitä vastustamaan
sitä yhteisin voimin.

Mutta aluksi saksalaisille naurettiin. Neuvoa, jonka kansan nylkyrit
antoivat, ei kukaan ottanut varteen.

Venäläistyttämisen käskyjä kansa tervehti ilomielin, vaikka olisi
luullut niiden olleen omiansa kansaa ärsyttämään. Yksi niistä m.m.
sisälsi, että talonpoikien oli kerättävä rahoja ison venäläisen
pääkirkon rakentamiseksi Tallinnaan. Keräyslistoja jaettiin jokaiselle
kunnallishallitukselle, vaikkei useimmissakaan kunnissa asunut
ainoatakaan oikeauskoista. Mutta luterilaiset virolaiset tahtoivat
kuuliaisuudellaan voittaa viranomaisten luottamusta, ja rahaa saapui
joka kunnasta Tallinnan rakennuskomitealle. Luultiin että se raha
kantaa hyviä korkoja tuottamalla ennen kielletyitä oikeuksia kansalle
ja lähentämällä hyljättyä kansaa hallitsijaan.

Muut käskyt koskivat kansakouluja, kunnallishallituksia ja kaikkia
virkapaikkoja, joihin venäjän kieli nyt oli otettava viralliseksi
kieleksi.

Jos jotain toista kieltä, esimerkiksi saksaa, vaikka sitä enemmän
osattiinkin, olisi noin pakollisesti tyrkytetty kansalle, niin käskyt
olisivat herättäneet tyytymättömyyttä. Mutta nyt ei välitetty
vaikeuksista, joita pakkokäskyt synnyttivät; kaikki olivat tyytyväisiä.

Tietysti venäläistyminen olisi niin ollen vaatinut enemmän aikaa, jos
"valtakunnankielen" oppiminen olisi jätetty kansan omaksi asiaksi
hallituksen itsensä siihen puuttumatta, mutta se olisi aikoinaan
varmasti toteutunut. Että kuitenkin saavutettiin päinvastainen tulos,
siihen oli syynä venäläisten virkamiesten huolimattomuus, ylpeys ja
lukuisat rikokset.

Viron kansa, joka ennen oli odottanut venäläiseltä taholta apua vanhoja
vihollisiaan saksalaisia paroneita vastaan, tuli kahdenkymmenen vuoden
kuluessa kokonaan toisiin ajatuksiin. Ja kun kansa huomasi, ettei sillä
ollutkaan sortoa vastaan mitään apua venäjän kielen taidostaan, niin
tuli "valtakunnankieli" lopulta vihatuksi, sillä se oli vain
kärsimyksiä aikaan saanut eikä minkäänlaisia parannuksia.

Korkeissa hallituspiireissä kyllä ajettiin Itämerenmaakuntien
venäläistyttämistä johdonmukaisesti, sitä todistavat lukuisat
kiertokirjeet ja määräykset joka alalla. Nämä kiertokirjeet täytyi
jäljentää jokaisessa kunnantalossa ja lähettää alkuperäiset seuraavaan
kuntaan. Mutta sitä edemmäksi venäläistyttäminen ei päässyt edistymään.



III. Venäläistyttäminen rautateillä, postitoimistoissa y.m.


Virkamiehet näyttivät luulevan, ettei maan venäläistymiseen muuta
tarvinnut kuin pitää venäjänkielisiä kirjoituksia näkyvissä. Niin
poistettiin kuvernörien käskystä kaupungeissa saksan-, viron- ja
lätinkieliset katukilvet ja niiden sijaan pantiin venäjänkieliset. Jos
nimet olisi vain merkitty venäläisillä kirjaimilla, niin muutos ei
olisi synnyttänyt paheksumista, mutta virkamiehet käänsivät katujen
nimet venäjäksi ja niiden sijaan, mitkä olivat vaikeat kääntää,
keksittiin uusia venäläisiä nimiä. Sellaisina ei ollut nimitauluista
kenellekään enää hyötyä.

Talonpojille annettiin käsky muuttaa kaikki viittapatsaat ja
rajapylväät maanteillä venäjänkielisiksi ja poistaa muunkieliset
kirjaimet. Kun virkamiehet eivät itse viitsineet toimittaa nimien
kääntämistä, niin kylänvanhimpien täytyi ottaa vanhoja sotamiehiä
avukseen. Ukot tulkitsivat kykynsä mukaan ja maalarit etsivät kirjaimia
venäjänkielen oppikirjoista. Niin venäläistytettiin maanteitten vieri
semmoiseksi, että venäjää taitava matkustaja sai koko matkansa nauraa.
Isoja ja pieniä kirjaimia oli aivan sekaisin, tunnettu loppukirjain
puuttui tai oli väärällä paikalla ja tulkitut nimet tulivat usein niin
rumiksi, että venäläisen täytyi kääntää silmänsä patsaasta pois. Uudet
polisimiehet, jotka kävivät venäläistyttämistä tarkastamassa, olivat
ihan tyytyväisiä ja sanoivat tulkitsemista hyväksi aluksi.

Sen lisäksi kiinitettiin kylissä joka mökin seinään taulu, missä
rääkätyllä venäjällä tehtiin selkoa mökin asukkaista. Ja
kun vielä kapakkain, puotien ja liikemiesten kyltit oli muutettu
venäjänkielisiksi, niin oli koko maa ulkonäöltään venäläistynyt.

Rautateillä olivat aikaisemmin nimitaulut kolmikielisiä. Nyt jäi
venäjän kieli yksinään. Rautatien palvelijat saivat käskyn, etteivät
missään tapauksessa saa puhua muuta kieltä kuin venättä. Ja vielä
enemmän: heillä ei ollut lupaa ymmärtää muita kieliä. Jos joku ihminen
rautatien palvelijalta jotain kysyi viroksi, niin ei hän saanut edes
vastata venäjäksikään, vaan hänen täytyi sanoa: ne ponimaiu! vaikka hän
kyllä hyvin ymmärsi kysymyksen.

Lukemattomia erehdyksiä tapahtui sen johdosta rautateillä. Kun
Venäjällä pilettien tarkastusta ei toimiteta joka aseman välillä, vaan
otetaan ne usein jo kolme asemata määräpaikkaa aikaisemmin pois, niin
sattui monesti, että ihmiset olivat joko poistuneet ennen määräpaikkaa
junasta taikka matkustaneet kauemmas. Viimeksi mainitussa tapauksessa
he olivat pahimmassa pulassa, sillä heiltä vaadittiin sakkoa
huutamalla: davai dengi! Jos matkustaja ei heti antanut rahakukkaroaan
virkamiehille, niin santarmi teki pöytäkirjan ja niskoittelija sai
oikeudessa tehdä selkoa vastustamisestaan, oltuaan ensiksi kopissa,
kunnes saatiin selko hänen personastaan. Jos maksoi sakon ja pyysi
selitystä siitä, mihin oli joutunut, niin oli ainoana vastauksena: ne
ponimaiu!

Rautatien vaatimuksiin kuitenkin pian totuttiin, sillä ihmiset eivät
enää luottaneet virkamiehiin, vaan pyysivät selitystä venäjätä
taitavilta matkustajilta, joita aina oli asemilla ja junissa. Vaikeampi
oli asianlaita postitoimistoissa. Sielläkin tulivat virkamiehet muille
ihmisille paitsi venäläisille yhtäkkiä mykiksi. Virkamies istui pöydän
takana, postimerkkikasa edessään, mutta hän ei nähnyt eikä kuullut
ihmisiä, jotka hänelle tarjosivat rahaa ja pyysivät merkkejä. Jos joku
koski hänen kättään, niin tuli vastaukseksi: ne ponimaiu!

Mykkää virkamiestä ei liikuttanut vironkielinen nöyrä pyyntö eikä
saksankielinen kirous.

Sekä virolaisten että saksalaisten, jotka eivät ymmärtäneet venättä tai
eivät tahtoneet suorittaa asioitaan sillä kielellä, täytyi kääntyä
tulkitsijain puoleen, jotka hyväntahtoisesti rupesivat asiamiehiksi. Ne
olivat kaduilta tulleita juomareita ja kerjäläisiä, jotka hyvin
puhuivat venättä ja ymmärsivät myös muita Itämerenmaakuntien kieliä.

Pienemmissä asioissa asiamiehet olivat rehellisiä, s.o. he ottivat
esim. 3 kopekan postimerkistä 5 kopekkaa, 7 kopekan merkistä 10
kopekkaa j.n.e., mihin ihmiset suostuivat, mutta isommissa asioimisissa
tapahtui paljon petoksia. Jos esim. asiamies kuittasi toisen
rahakirjettä, niin tapahtui joskus, että hän otti rahakirjeen itselleen
ja lähti omaan matkaansa. Oikea omistaja sai sanoa, mitä vaan tahtoi,
ei kukaan ymmärtänyt häntä, ei kukaan koskenut ryöväriin. Jos hän
kirkui kovin, niin postitoimiston pihamies heitti hänet lopuksi ovesta
ulos.

Kaduillakaan ei vahingonalaisella ollut apua saatavana, sillä
polisimiehetkin vastasivat vain: ne ponimaiu! Polisimiehet olivatkin
oikeita venäläisiä, sillä kansankieltä taitava miehistö oli eroitettu
tai sijoitettu niin että lättiläiset tulivat Viron ja virolaiset Idätin
seuduille.

Polisimiehistön venäläistyttäminen aiheutti useita julkisia ryöstöjä.
Venäjältä siirtyi joukottain taskuvarkaita ja muita petkuttajia Viron
kaupunkeihin, missä he häiritsemättä saivat varastaa ja ryöstää. Usein
tapahtui, että jos joku alkoi huutaa apua, kun häneltä oli ryöstetty
kukkaro tai kello, niin ryöväri-venäläinen tarttui häneen ja kutsui
polisimiehiä avuksi "varasta viemään koppiin". Ryövärin saattamana
passitettiin vahingonalainen polisikoppiin, mistä hänet kyllä
seuraavana aamuna tulkin tultua saapuville vapautettiin, kun ryöväri,
joka ei ollut sanonut oikeata nimeään, ei välittänyt enää kanteestaan,
sillä hänellä oli jo uusia juttuja tekeillä.

Postivirkamiesten täydellinen mykkyys kesti vain kaksi vuotta. Sitten
he alkoivat antaa venäjänkielisiä vastauksia, jos vaan ymmärsivät
kysymyksen. Ja vielä myöhemmin puhuivat he selvästi kysyjän kieltä, jos
hän vain antoi 5 tai 10 kopekkaa "tsaiurahaa". Venäläistyttämiskäskyn
piti tulla niinkuin muidenkin määräysten vain virkamiehille hyödyksi,
ei tarkotetun asian toteuttamiseksi. Rautatienpalvelijat ja
polisimiehet pysyivät aina umpivenäläisinä, sillä heillä on enemmän
työtä ja vähemmän aikaa oppiakseen puhumaan kansankieltä.



IV. Koulut.


Pääpaino venäläistyttämisyrityksessä pantiin tietysti kouluihin.
Kouluista oli koko yrityksen menestys riippuva, sen käsittivät
venäläiset virkamiehetkin.

Tartun yliopisto muutettiin vähitellen venäjänkieliseksi, mutta
keskikouluissa, s.o. gymnasioissa ja realikouluissa muutos tapahtui
kerrallaan, sillä niihin oli opettajia Venäjältä kyllä saatavina.

Melkein joka kaupungissa oli ennen gymnasion neljää alempaa luokkaa
vastaava n.s. piirikoulu, minkä opetuskieli oli saksa. Nuo
koulut, mitkä lopuksi olivat saksalaistuttamisen tukia, tulivat
kaikki suljetuiksi ja niiden sijaan perustettiin alempiarvoisia
venäjänkielisiä n.s. kaupunginkouluja. Opettajaseminarienkin piti tulla
venäjänkielisiksi. Ja niin tapahtuikin parissa seminarissa,
joita valtion varoilla ylläpidettiin. Muut, joitten kustannukset
suoritettiin kuvernementtien maakassoista, tulivat suljetuiksi, sillä
tilanomistajat, jotka hallitsevat näitä kassoja, vaikka talonpojat
maksavat niihin enemmän, eivät enää välittäneet seminarien
kustannuksista.

Samoin tulivat suljetuiksi Vironmaan kuvernementissa melkein kaikki
korkeammat kansakoulut, n.s. pitäjäkoulut, sillä nekin saivat avustusta
tilanomistajilta, jotka sen avustuksen johdosta myös olivat yksinään
koulujen haltijoita. Liivinmaan kuvernementissa on jo vanhoista
ajoista maapalstoja lukkarien ja pitäjän koulunopettajien yhteisinä
tulolähteinä. Peläten että nuo maapalstat otetaan venäjänkielisille
kouluille paronit siellä suostuivat pitäjäkoulujen säilyttämiseen, ja
niin luterinuskoiset lukkarit tulivat venäläistyttämiskoulujen
opettajiksi. Lukkarit pääsivät pulasta siten, että opettivat vain
uskontoa, minkä opetus sai tapahtua äidinkielellä; kaikkia muita
aineita opettivat heidän "apulaisensa", s.o. varsinaiset opettajat
venäjäksi. Mutta kun saksalaismielinen lukkari oli koulun johtajana,
eivät oppilaat tulleet venäläismielisiksi, vaikka he oppivatkin venättä
puhumaan.

Sen huomattuaan Viron paronit ymmärsivät, kuinka paha erehdys heidän
kannaltaan oli ollut pitäjäkoulujen sulkeminen. Myöhemmin he aina
tahtoivatkin avata näitä kouluja uudestaan, mutta virkamiesten taholta
tehtiin avaamisehdot vaikeiksi: vaadittiin että koulun perustajat
takauksena tallettavat pankkiin sellaisen summan rahaa, minkä korot
vastaavat koulun menoja, ettei oikeudenkäynnillä saa vaatia
koulumaksuja, joita talonpojat ensiksi lupaavat, mutta sitten
kieltävät, y.m.

Pitäjäkoulujen sijasta perustettiin virkamiesten johdolla n.s.
"kansanvalistusministeriön mallikouluja". Nuo olivat tavallisia
kunnankouluja, joiden opetuskielenä on venäjä, mutta opettaja ei ole
kunnan valittava, vaan hänet nimittää venäläinen kouluvirkamies.
Muutamat kunnat perustivat siitä syystä mallikouluja, että niille
annettiin erityisesti kruunun apua noin parituhatta ruplaa vuodessa.
Kruunun apu ei ollut kuitenkaan kunnalle hyödyksi, sillä nyt täytyi
sulkea vanha kunnankoulu ja rakentaa mallikoululle mallikelpoinen komea
talo. Mallikoulun opettajan palkka oli kolme kertaa isompi kunnankoulun
opettajan palkkaa. Tietysti ei kruunun apuraha, mitä joka vuosi
uudestaan tuli anoa, riittänyt kaikkiin menoihin ja kunnan koulumaksut
nousivat entistä isommiksi. Sentähden ei tullutkaan mallikoulujen luku
kuvernementissa suureksi. Mutta ne kunnat, jotka kerran olivat
mallikoulun perustaneet, eivät enää saaneet sen lakkauttamiseen lupaa.

Tavallisetkin kunnankoulut tulivat kerrallaan venäjänkielisiksi. Mutta
ennenkuin kerron niiden opetustoiminnasta, täytyy kertoa muutamia
sanoja venäläistyttämis-virkamiehistä.

Ennen oli kansakouluilla neliasteinen hallitus: kunnan, pitäjän,
piirikunnan ja kuvernementin kouluneuvostot. Kolmessa viimeksi
mainitussa olivat paronit ja pastorit jäseninä. Noita kouluneuvostoja
ei nimenomaan lakkautettu, mutta niiden tehtävät joutuivat
venäläistyttämis-virkamiesten käsiin. Virkamiehistä oli kouluja
lähimpänä kansakoulujentarkastaja, korkeampana kansakoulujentirehtöri.
Ensinmainitun tehtävänä oli tarkastaa kouluja ja tehdä niistä
tilastoja, viimemainitun vaan lähettää noita tilastoja vielä
korkeampiin paikkoihin. Kun kuvernementissa oli alussa yksi
tarkastaja ja yksi tirehtöri, niin oli ensinmainitulla paljon työtä,
viimemainitulla ei mitään. Tarkastajan palkka oli 2000 ruplaa vuodessa,
tirehtörin kaksi kertaa enemmän.

Mutta tarkastajat olivat viisaita miehiä. He ymmärsivät itse palkkaansa
lisätä, niin että tirehtörin palkka oli siihen verraten mitätön. Kun
oli mahdotonta käydä kaikkia kouluja tarkastamassa, niin he eivät
rasittaneetkaan itseänsä käynneillä, vaan matkustivat ainoastaan
silloin kaupungista ulos, kun oli uusien koulujen vihkimisjuhlia.
Muuten tyytyivät opettajien antamiin tilastoihin. Mutta sen sijaan
tarkastajat alkoivat myödä parempia opettajapaikkoja enin tarjoaville
ja erottaa saksalaisten vihaamia opettajia sovitusta maksusta. Siten
tulivat etevimmät opettajat, joihin paronit eivät kylliksi luottaneet,
erotetuiksi, mutta ihan kehnoja ja rikoksellisiakin henkilöitä pysyi
virassaan, kun paronit eivät suostuneet maksamaan vaadittua
summaa. Tuottavimpana tulolähteenä tarkastajilla oli kuitenkin
sotapalveluksesta vapauttamis-todistusten myönti.

Kansakoulunopettajat ovat lain mukaan vapautetut sotapalveluksesta, jos
he 21-27 ikävuosina ovat virassa. Ehdottomasti vapautettuja ovat
kruunun seminarien läpikäyneet miehet, vaikka heiltäkin vaaditaan
kuutena vuonna virassa pysymistä. Kaikkien muiden, ja heitä oli
suuri enemmistö, täytyi asevelvollisuuslautakunnalle esittää
kansakoulujentarkastajan todistus opettajavirkaan vahvistamisesta.
Nuoret miehet, jotka 18-20 ikävuosina kyllä kelpasivat opettajiksi,
otettiin 21 vuotisina sotapalvelukseen, sillä tarkastaja ei antanut
heille muka kehnoutensa tähden todistuksia. Se kehnous hävisi kuitenkin
heti, kun todistuksen anoja anomuskirjeensä oheen liitti tarkastajalle
summan rahaa. Pienin summa, mihin tarkastajat suostuivat, oli 50 ruplaa
vuodessa. Ja kun jokainen tarvitsi 6 vuotta peräkkäin todistusta, niin
tuli sotapalveluksesta vapauttaminen maksamaan nuorelle miehelle
vähintäin 300 ruplaa. Se ei ollut liian kallista verraten
sotapalveluksen vaivoihin. Ja kun kansalle oli siitä hyötyä, ei kukaan
nostanut kannetta, vaikka todistuksien myöntiä harjoitettiin ihan
julkisesti.

Tarkastajat eivät kuitenkaan halveksineet pienempiäkään tulolähteitä.
Niistä olkoon mainittu koulukirjojen kustantaminen ja levittäminen.
Niinpä, kirjoitti tarkastaja Poska venäjän kielen oppikirjoja ja
pakotti niitä ottamaan käytäntöön, vaikka ne olivatkin ihan
kelpaamattomia sekä tieteelliseltä että venäläistyttämisen kannalta
katsoen. Mutta Poska ansaitsi kirjoistaan hyviä rahoja.

Vieraitten kustantajien kirjoista otettiin tietysti myöskin semmoisia,
joista maksettiin enemmän "provisionia". Tämä aiheutti sen, että
virolaisen koulupojan kirjavarasto oli ihan kirjava: oli semmoisia,
mitkä olivat aakkosten oppijoillekin helppoja, ja semmoisia, mitkä
olivat lukiolaisillekin vaikeita. Mutta venäjänkieltä tuntemattoman
10-vuotisen pienokaisen piti niiden avulla tulla venäläistytetyksi.

Hallitukselta saivat tarkastajat isomman summan rahaa jaettavaksi
lahjoituksina ahkerimmille opettajille. Mutta kuinka tarkastaja voi
tuntea ahkerimmat opettajat? Hänen piirissään oli enemmän kuin 500
opettajaa, eikä hän ollut kymmenettä osaakaan kouluista tarkastanut.
Niin pysyikin tarkastaja odottavalla kannalla, kunnes asia itsestään
tulisi ratkaistuksi. Ja se tulikin.

Opettajat, jotka tiesivät koulunsa olevan muita paremmassa kunnossa,
menivät tarkastajaa pyytämään tarkastusmatkalle. Tarkastaja vastasi,
että hän kyllä uskoo heidän kouluissaan vallitsevan hyvän järjestyksen,
mutta hänen tietääkseen lienee vielä muita parempia.

Sen viittauksen ymmärsivät muutamat opettajat, vaikkeivät olleetkaan
ahkerimpia. He menivät vuorostaan tarkastajan luo ja sanoivat: Meidän
koulujen tila on paras, mutta emme uskalla rasittaa tarkastajaa
kutsumalla niitä tarkastamaan. Todistukseksi siitä, että olemme
teidän korkeasukuisuutenne kuuliaisia palvelijoita, lahjoitamme
kruunun palkinnot, jos niitä meille määrätään, takaisin teidän
korkeasukuisuutenne käytettäviksi ja itse tyydymme palkitun opettajan
nimen.

Ehdotus miellytti tarkastajia. Pian ilmoitettiin kuvernementin
virallisessa lehdessä, kutka kansakoulunopettajat olivat saaneet
palkintoja 35-50 ruplaa, vaikk'eivät opettajat olleet nähneet
kopekkatakaan eikä tarkastaja ainoatakaan oppilasta palkituista
kouluista.

Virolaisen kansakoulunopettajan lainmukainen palkanmäärä on aina
alhainen: 100-150 ruplaa vuodessa riippuen kunnan henkiluvusta.
Ainoastaan sotapalveluksen pelosta ovat opettajain paikat tulleet
täytetyiksi. Kuitenkin osasivat muutamat opettajat itse lisätä
tulojaan. Palkkaa maksetaan harvoin rahassa, sen sijaan on opettajalla
pieni tila viljeltävänä. Ja jos opettaja oli taitava maanviljelijä ja
puutarhuri sekä pysyi samalla paikalla kauemman aikaa, niin hän sai
elatuksensa.

Niitä vanhempia opettajia, jotka eivät tahtoneet luopua tiloistaan,
tarkastajat panivat itselleen arentia maksamaan. Se tapahtui niin, että
tarkastajat pakottivat opettajia joka kesä- ja heinäkuun ajan
osaaottamaan venäjän kielen kursseihin kaupungissa. Kurssilaisen täytyi
maksaa sisäänkirjoituksesta 5-10 ruplaa, elää kaksi kuukautta
kaupungissa omilla varoillaan ja palkata muita työntekijöiksi kotona.
Osanotto kävi opettajan vuosipalkkaa kalliimmaksi ja pahimmassa pulassa
opettajat tarjosivat tarkastajalle rahaa, päästäkseen sen avulla
kurssipakosta. Se auttoi helposti ja niin maanviljelijäopettajat
maksoivat tarkastajalle joka vuosi "kurssiarentia" sekä rahassa että
puutarhatuotteissaan.

Kansakoulunopettajain venäjän kielen taidon kohottamiseksi panivat,
niinkuin sanottiin, tarkastajat virallisesti toimeen joka kesäkursseja
ja kurssein kulunkeina ottivat kruunulta vastaan tarpeelliset rahat.
Mutta mihin ne rahat kulutettiin, on vaikea tietää. Kurssipaikkana oli
tavallisesti kaupungin koulutalo maksuttomasti, kurssilaisten
opettajina toimivat kaupunginkoulun sekä mallikoulujen opettajat
maksuttomasti, kursseilla olevat kansakoulunopettajat eivät saaneet
mitään ilmaiseksi, vaan maksoivat itse 5-10 rpl. vuodessa, mikä kruunun
rahan kanssa meni teille tietämättömille.

Opetus kursseilla oli nollan arvoinen. Kesäkuumalla ei ollut työn halua
ei oppilailla eikä luennoitsijoilla, kaikkien ajatukset viipyivät
kotona. Jos olisi pidetty luentoja edes kasvatusopista, olisi siitä
kyllä hyötyä ollut, mutta niin ei tapahtunut, vaan sen sijaan
selitettiin ja näytettiin, kuinka opettajan täytyy pitää huolta siitä
että kyläkoululapset sen verran oman kielen sanoja unohtavat minkä
verran he venäjän sanoja oppivat. Se oli ainoana puheenaineena koko
kurssin ajan. Kurssilaiset tietysti eivät ottaneet sitä katsantokantaa
omakseen. Mutta kun mahdotonta oli puhua sitä vastaan, niin jokainen
toisti kyselyllä vaan luennoitsijan sananparsia ja meni yhtä järkevänä
tai tyhmänä kotiin kuin hän sieltä oli tullutkin.

Kun kurssilaiset ikävästä tulivat aivan nolonnäköisiksi, niin heille
opetettiin virkistykseksi venäjänkielisiä "hauskoja" lauluja. Onneksi
ovat Venäjän kansanlaulut rutenin- tai vähävenäjänkielisiä eivätkä
vanhemmat kurssilaiset niitä siitä syystä ymmärtäneet. Niiden, jotka
laulujen merkityksen ymmärsivät, piti aina punastua: lauloivathan he
semmoisia ilettäviä tuhmuuksia, joista itse olivat tottuneet
oppilaitaan kurittamaan. Yleisesti käytännössä oli laulu kahdesta
kasakasta, jotka olivat vaihtaneet vaimon ja tupakkapiipun ja sitten
käyttivät vierasta vaimoa ja vierasta piippua. Virolaisille
kurssilaisille laulut eivät tuottaneet mitään hupia, mutta inspehtori
ja tirehtöri, jotka kävivät lauluja kuuntelemassa, nauroivat niin että
vatsansa töyssyivät.

Venäläisten kouluvirkamiesten siveellinen katsantokanta oli kerrassaan
toinen kuin virolaisten. Esimerkiksi olkoon kerrottu seuraava tapaus
Tallinnan piiristä. Eräs opettaja valitti tarkastajalle, että kunnan
koulunvanhin oli häntä parjannut sanoen hänen elävän luvattomassa
yhteydessä kylän vaimojen kanssa, ja kysyi, missä hänen tulee nostaa
kanne. -- "Oletkos vielä poikamies?" kysyi tarkastaja. -- "Kyllä", oli
opettajan vastaus. -- "Niin ollen ei sinun tulekaan nostaa kannetta,
vaan täytyy niin elää kuin koulunvanhin on sanonut. Siinä ei ole mitään
rikosta eikä parjausta", selitti tarkastaja asiallisesti.



V. Venäjänkielinen opetus.


Kun virolaisten kansakoulut olivat julistetut venäjänkielisiksi, niin
joka opettaja tuumi itsekseen, kuinka hän voisi saada lapsensa venäjätä
ymmärtämään. Lain mukaan lasten täytyi jo ennen olla venäjänkielisiä,
sillä kouluissa ei pitänyt enää opettaa kieltä, vaan antaa tietoja
venäjän kielellä. Muutenhan ei riittänyt kuusi opetustuntia päivässä.
Opettaja puhui koko päivän lasten kanssa venättä. Niin tekivät
kuitenkin vain nuoremmat opettajat; vanhemmat odottivat tarkastajalta
mahdottoman vaatimuksen selitystä ja aluksi opettivat vanhan tavan
mukaan viron kielellä. Siten oli kouluja, joissa ensimäisenä kymmenenä
vuotena ei pantu toimeen mitään venäläistyttämistä, kun tarkastaja ei
ollut niissä käynyt. Kun semmoinen koulu sitten löydettiin, opettaja
erotettiin heti virastaan, mutta muuta rangaistusta ei tullut.

Entiset venäjän kielen oppikirjat, joissa viron kielen avulla
selitettiin venäjän kieltä, poistettiin kaikki ja sijaan otettiin
umpivenäläisiä kirjoja. Kuitenkin kirjoitti tarkastaja Poska
oppikirjansa vielä tulkitsemismetodilla ja rääkätyllä viron kielellä.
Poskan kirjat, mitkä olivat käytännössä neljä vuotta, olivat siitä
merkilliset, että yksityiset sanat parissa paikassa viroksi
satunnaisesti synnyttivät ihan hävyttömiä lauseita, jotka olivat niin
yleisesti tunnettuja, että vallattomimmat pojat aina ottivat esille
niitä paikkoja ja nauroivat viekkaasti, jos opettaja ei huomannut niitä
varoa.

Poskan kirjan jälkeen otettiin käytäntöön Volperin kirja. Se on kuvilla
varustettu hyvä lukukirja venäläisille lapsille, mutta venäjän kielen
oppikirjana ei sillä ole paljon arvoa. Kaikki, mitä nähdään lukuisissa
kuvissa, on samalla myös kirjaimilla sanottu, mutta ei erikseen joka
kuvan alla, vaan sekaisin. Tarkoituksena sillä lienee ollut, etteivät
oppilaat niin ollen saa oppia ymmärtämättömiä lauseita, vaan täytyy
heidän tuntea joka lauseen merkitys. Mutta kun lapsille ei opetettu
yksityisten sanojen merkitystä, niin ei ollut kokonaisista
lauseistakaan hyötyä. Lapsi itse tuumi yksityisten sanojen merkitystä
ja erehtyi aina, sillä virossa eivät sanat ole lauseessa samassa
järjestyksessä kuin venäjässä. Kun esim. lapsi tiesi, että "sobaka laet
na nishtshago" merkitsee (sana sanalta viron mukaan): "koira haukkuu
kerjäläisen päälle", niin hän johti siitä, että "na" merkitsee
"kerjäläistä" ja "nishtshago" -- "päälle".

Sitä paitsi on kuvilla vaikea näyttää tekoa, tapahtumaa, ja kun ei
tulkitsemista ollut, joka lapsi tuumi sellaista esittäville sanoille
oman merkityksensä. Kuvassa, minkä selitys äsken mainittiin, esim. oli
ukko pussi kaulassa ja koira suu auki, mutta ei ilman selitystä kukaan
voi ajatella sen merkitsevän: koira haukkuu kerjäläistä. Kun virossa
julkinen kerjääminen ei enää ole yleistä eivätkä lapset näe
kerjäläisiä, niin koululapset aina luulivat, että joka ukko, jolla on
pussi kaulassa, on venäjäksi: nishtshago. Kun koiralla oli suu auki,
luultiin että suun aukaiseminen on venäjäksi: laet, sillä kuvasta ei
kukaan kuullut haukkumista. Eräässä toisessa kuvassa on ukko, astia
nuoralla kaulassaan ja toinen käsi pitkällä. Selitykseksi sanotaan
venäjäksi: krestjanin svet -- talonpoika kylvää. Mutta mistä lapsi
saattoi tuntea ukon säädyn, kun kuvaan ei ollut passia maalattuna, ja
arvata kylvämisen, kun ukko ei milloinkaan pistänyt kättään astiaan.
Opettajan ei ollut lupa kertaakaan selittää kuvan merkitystä lapsen
äidinkielellä.

Suurella vaivalla koululapset oppivat lopuksi venäjätä lukemaan, mutta
sitä edemmäksi ei "valtionkielen" taito päässyt. Lapset itse keksivät
keinon, minkä avulla he pääsivät liiallisista rasituksista. Ja se keino
levisi pian yli koko maan. Pojat ja tytöt näet kirjoittivat joka kuvan
kulmaan numeron, ja vastaavan lauseen edelle saman numeron. Kun nyt
opettaja sormellaan näytti kuvaa, missä ukko oli astioineen, ja kysyi:
tshto takoje? -- niin oppilas katsoi numeroa, esim. 25, etsi
silmänräpäyksessä lauseista myös 25 ja luki vastaukseksi: krestjanin
svet. Siihen Itämerenmaakuntien kansakoulujen venäläistyttäminen
rajoittui!

Mistä lapset saivat oikeita numeroita oppikirjojen kuviin ja
lauseisiin, on selittämätöntä. Kai ihmisystävälliset lukioiden oppilaat
ne ensin antoivat ja sitten ne levisivät koulusta kouluun. Opettajat
tultuaan petoksen jäljille tietysti pakottivat oppilaitaan puhdistamaan
kirjansa. Mutta puhdistusta toimitettiin vain näennäisesti ja uudet
numerot kirjotettiin kuvien sisään, mistä ne yksinomaan kirjan omistaja
löysi. Ja lopuksi opettajatkin näkivät, että nuo numerot olivat
tarpeellisia, nimittäin silloin, kun tarkastaja oli tulossa. Sillä
saihan opettaja tarkastajalta kiitosta, jos oppilaansa antoivat oikeita
vastauksia, siitä välittämättä, olivatko vastaukset päästä sanotuita
tai kirjoista luetuita.

Viiden vuoden kuluttua huomattiin Pietarissa, ettei venäläistyttäminen
Viron ja Lätin kouluissa ole toivomuksen mukaan edistynyt. Syyksi
siihen katsottiin tarkastajain pientä lukua. Ja pian asetettiin
jokaiseen piirikuntaan yksi tarkastaja, joka oli velvollinen vähintäin
kerran vuodessa tarkastamaan kaikkia piirinsä kouluja.

Nyt joutuivat opettajat pahaan pulaan. Ei enää auttanut suullinen
vakuuttaminen että koulu on hyvässä kunnossa, tarkastaja tahtoi
personallisesti tulla koulua katsomaan. Silloin opettajain täytyi
keksiä keinoja pimittääkseen tarkastajaa. Ja kun tarkastaja ei tuntenut
kansan kieltä eikä elämänsuhteita, niin oli helppo hänet pettää.

Oppikirjojen numeroiminen tuli yleisesti käytäntöön, kielletyllä
tulkitsemisella opetettiin oppilaille muutamia tavallisia
venäjänkielisiä sananparsia, joilla lasten tuli tarkastajalle vastata,
y.m.s. Tärkeimpänä keinona oli kuitenkin huonoimpien "venäläisten"
poistaminen "sairaina", s.o. oppilaat, jotka eivät vielä osanneet
venättä lukea, tiesivät, että silloin kun tarkastaja on pihalla
näkyvissä, heidän täytyi poistua toisen oven kautta kotiin. Jos lapset
huudettiin luettelon mukaan, niin opettaja sanoi poistuneita sairaiksi.
Vörun piirikunnassa on eräs koulu muista taloista erillään. Sen
opettaja oli poistuville "sairaille" määrännyt heinäladon
oleskelupaikaksi, kunnes tarkastaja lähti pois. Onnettomuudeksi sattui
niin, että tarkastaja siellä viipyi kauvan ja lapsilta paleltuivat
ladossa varpaat. Asiasta syntyi oikeudenkäynti ja opettaja erotettiin
virasta, vaikka hän tarkastajalta oli saanut kiitokset.

Tärkeintä oli tarkastajan mielialan ja tapojen tunteminen ja
tyydyttäminen. Kun tarkastaja ei ollut kouluun tyytyväinen, niin
opettaja pyrki personallisesti häntä miellyttämään, ja se usein
onnistui. Eräs tarkastaja Luig tahtoi huvikseen tietää kaikki hauskat
seikat opettajien elämästä. Tultuaan koulua katsomaan, tarkastaja
ensiksi kertoi opettajalle kaikenlaisia sukkeluuksia ja ihmeellisiä
juttuja niistä opettajista, joiden tehtävää hän jo oli tarkastanut,
paitsi viimeisestä. Jos nyt opettaja oli ymmärtäväinen ja täydensi
tarkastajan kokoelmaa kertomalla myöskin viimeiseksi tarkastetun
ammattitoverinsa elämästä hauskoja seikkoja, niin tarkastaja nauroi
hyväntahtoisesti sillä aikaa, kun opettaja itse teki oppilailleen
kysymyksiä, ja mitään kuuntelematta antoi päätöksen, että koulu on
hyvässä kunnossa. Mutta kun opettaja oli arka eikä uskaltanut muita
parjata, niin tarkastaja alkoi ikävissään puhua lasten kanssa venättä.
Ja kun ne eivät osanneet vastata, niin opettaja tuli hetimiten
erotetuksi, vaikka hänen koulunsa oli oikeastaan muita enemmän
venäläistynyt.

Eräs toinen tarkastaja oli aina suutuksissaan siitä, että virolaisten
kansakouluissa on urut ja että niissä käytetään hartaushetkinä --
tarkastajan sanojen mukaan -- semmoista soittokonetta, mitä venäläiset
kärsivät vain ilveilijän kojussa. Jos opettaja osotti olevansa samaa
mielipidettä ja todistukseksi soitti uruilla "kamarinskia" ja itse
lauloi sen ilettäviä sanoja, niin tarkastaja oli hänen koulullaan
helposti tyytyväinen. Mutta jos opettaja uskalsi puolustaa urkuja ja
sanoi niitä luterilaisille tarpeellisiksi, niin hän ehdottomasti tuli
erotetuksi.

Lisäksi oli nimitettyjen tarkastajain joukossa muutamia
sosialisti-vallankumouksellisia. He vaativat venäjän kielen taitoa
muita ankarammin. He selittivät opettajille, että uskonnon opetuksen,
laulun ja äidinkielen tuntien sijasta opettajan tulee aina lasten
kanssa puhua venättä, ettei Viron ja Lätin nuorempi sukupolvi kielen
tähden olisi vallankumoustaisteluissa venäläisistä erotettu.
Sosialistiset tarkastajat erottivat virasta melkein kaikki opettajat,
joiden kouluja he tarkastivat, paitsi semmoisia, jotka hyvin tunsivat
Marxin opetukset ja vallankumouksellisten programmit. Viimemainitut
jäivät virkaansa väliaikaisesti, kunnes paremmin olivat alkaneet
oppilaitaan venäläistyttää. Kun se oli tullut tiedoksi, niin tarkastaja
aina tapasi vallankumouksellisia opettajia.

Mutta mahtavimpana pelastuskeinona oli joka tapauksessa raha. Jos
opettaja näki, että tarkastaja oli lasten huonosta venäjän kielen
taidosta suutuksissaan, niin hän ojensi tarkastajalle kirjekuoren,
minkä sisässä oli punainen 10-ruplan seteli, ja virkamiehen vihainen
naama heti muuttui iloiseksi ja tarkastuksesta tehtiin loppu. Raha
kelpasi sekä vanhoillisille että vallankumouksellisille.

Erotettujen opettajain joukko pääsi kuitenkin uudestaan virkoihin.
Opettajan täytyi vaan vakuuttaa, että hän ensi kesänä ilmestyy venäjän
kielen kursseille ja tulevaisuudessa ahkerammin alkaa lapsia
venäläistyttää, niin hän heti sai uuden paikan. Jos hän vielä ymmärsi
anomuskirjeensä muassa lähettää tarkastajalle jonkun verran rahaa, niin
hän sai paremman paikan kuin se oli, mistä hänet erotettiin.

Kyllä tarkastajat tiesivätkin, että opettajat koettivat heitä pimittää,
mutta he suostuivat siihen, jos pimittämistä toimitettiin asiallisesti.
Tarkastajain itsekin täytyi vuorostaan ottaa pimittämistä avukseen, kun
korkeampia kouluvirkamiehiä oli liikkeellä. Riian opetuspiirin
kuratorin lähettiläs, n.k. opetuspiirin tarkastaja, sekä läänien
koulutirehtörit myös kävivät harvoin tarkastusmatkoilla. Mutta kun
nämät korkeat herrat matkustivat vaan tarkastajan seurassa, niin tämä
vei heitä semmoisiin kouluihin, joissa oli venäläisten lapsia, ja sen
lisäksi opettajalle annettiin aikaisemmin käsky tuoda kaupungista
tarkastuspäiväksi venättä puhuvia lapsia lisäksi ja saman verran
poistaa tyhmimpiä oppilaitaan.

Tirehtööritkään eivät tulleet toimeen ilman pimittämismenettelyä.
Vuonna 1896 Venäjän kansanvalistusministeri Deljanoff tahtoi katsoa,
kuinka hyvin virolaisten venäläistyttäminen oli onnistunut, ja matkusti
Tallinnaan. Paitsi kaupunginkouluissa ministeri tahtoi käydä myös
yhdessä kyläkoulussa. Siksi tirehtöri määräsi Haberstin kylän
kansakoulun Tallinnan lähellä. Ennenkuin ministeri ja tirehtöri ajoivat
Haberstiin, vei tarkastaja tirehtörin määräyksestä kaupungista
ajureilla parikymmentä umpivenäläistä lasta sinne ja lähetti sikäläiset
koululapset kotiin. Ministeri oli lasten vastauksista iloissaan ja
lahjoitti lapsille paljon namusia. Mutta tarkastetut kaupungin lapset
eivät saaneet niihin koskea, vaan heille jaettiin jokaiselle tirehtörin
varoista hyvä päiväpalkka ja namuset söivät Haberstin lapset, kun he
herrojen poistuttua palasivat kouluhuoneeseen. Mutta pian "Novoje
Vremja" kertoi, että vaikkeivät virolaisten lapset kaupungeissa vielä
puhu aivan hyvin venättä, niin ne kylissä kuitenkin ovat jo
täydellisesti venäläistyneet.

Lopuksi keksittiin kansakoulujen tarkastajain kokouksissa uusi
menettelytapa, millä toivottiin olevan mahdollista muukalaisten lapsia
venäläistyttää. Tavan nimenä oli "luonnollinen menettelytapa" ja sitä
käytettiin niin, että venättä opetettiin ilman kirjoja. Kirjat olivat
vaan lukemista varten, ei kielen oppimiseksi. Tästä lähtien olikin
Volperin aikakausi lopussa ja käytäntöön tuli huonompi Grigorjeffin
kirja. Venättä opettaessaan opettajan täytyi ensiksi lapsille
äidinkielellään selittää, että kysymys "tshto takoje?" merkitsee "mikä
tämä on?", ja kun opettaja oli sen sanonut, niin lasten tuli kuorossa
sanoa venäjäksi esine, mitä opettaja piti käsissään. Jos ei yksikään
oppilaista tietänyt sen nimeä, niin opettaja sanoi itse sen kerran ja
lasten tuli sitä kuorossa toistaa. Muutamat tarkastajat vastustivat
sitäkin esiselitystä ja vaativat, että opettajan täytyi suoraan alkaa
oppilailleen esineitä näyttää ja venäjäksi sanoa niiden nimiä.

"Luonnollista menettelytapaa" käyttäessään opettajat valittivat, että
esineet, joita oli koulutuvassa, olivat lapsille ennestään venäläisillä
nimillä tunnetuita, mutta näytettäväin esineiden puutteesta ei sitä
edemmäksi päästy. Silloin tarkastajat antoivat opettajille käskyn
perustaa kouluun "museo" venäjän kielen oppimista varten.
Talonpoikais-komisarit, jotka tarkastajain pyynnöstä kunnanhallituksia
pakottivat antamaan rahaa museoiden perustamiseen, selittivät myös
tarkemmin, mimmoisia niiden täytyi olla.

Venäjän kielen museona sen jälkeen oli joka koulussa kaksi isoa
laatikkoa, toinen tyhjä toinen täynnä kaikenlaisia esineitä, joita
talonpoikien lapset tuntevat. Siinä oli: peruna, hiiri, kivi, salakka,
käpy, sammakko, tähkä, sarvi, viinapullo, lintu, kaali ja satoja muita
esineitä.

Venäjän kielen oppitunnilla opettaja otti vuorotellen esineitä täydestä
laatikosta, näytti jokaista oppilailleen kysyen: "tshto takoje?" ja
lapset huusivat joka esineen nimen venäjäksi. Niin siirrettiin
museoesineitä joka tunti laatikosta toiseen aika kovilla "tshto
takoje"-huudoilla.

Museon avulla lapset kyllä oppivat tarpeeksi nimisanoja, mutta niiden
käyttäminen puheessa oli entistä vaikeampaa, kun teonsanat puuttuivat,
sillä niitä ei voinut museolla näyttää. Käskyn mukaan opettajat
koettivat teonsanojakin näyttää, mutta niiden näyttämistä käsitettiin
eri tavoilla. Jos opettaja esim. otti linnun ja heitti sen toiseen
seinään kysymällä "tshto takoje?" niin muutamat luulivat sen
merkitsevän: "opettaja heittää", muutamat taasen: "lintu lentää". Tai
jos opettaja otti hiiren, pani nenänsä lähelle ja ravisti päätään, niin
muutamat lapset luulivat sanojen, joita opettaja sen jälkeen sanoi,
merkitsevän: "opettaja haistaa hiirtä", muutamat taas: "hiiri haisee
pahalta".

Niinkuin sanottu, ei uskonnonopetuksesta ensimäisenä vuosikymmenenä
mitään välitetty ja se oppiaine hävisi kokonaan koulutuvista. Mutta
vuonna 1896 julistettiin ministerin määräys, että laiminlyöty
luterilainen uskonnonopetus tulee taasen ottaa huolellisesti
käytäntöön. Kenen vaikutuksesta tuommoinen määräys annettiin, ei
tiedetä, mutta tästä lähtien pastorit kävivät säännöllisesti
uskonnonopetusta kouluissa tarkastamassa ja tarkastajat erottivat
useita opettajia pastorien valituksien johdosta. Ja heti kun pastorit
näkivät itsellään olevan vaikutusvaltaa, he alkoivat sitä
väärinkäyttää. He sanoivat huonoiksi uskonnon opettajiksi ei ainoastaan
niitä, joiden oppilaat eivät ymmärtäneet läksyjä, mutta myös niitä,
jotka muuten eivät olleet paroneille ihan mieluisia. Opettajan, joka
sen jälkeen vielä tahtoi häiritsemättä pysyä virassaan, täytyi
pastorille moittia tarkastajaa ja tarkastajalle pastoria. Yhdelle
täytyi vakuuttaa, etteivät virolaisten lapset milloinkaan tule
venäläisiksi, toiselle taas, että Lutherin oppi Virossa on häviämään
päin.

Kovana loukkauskivenä pastoreille olivat "mallikoulut" ja
oikeauskoisiin kirkkokouluihin yhdistetyt kunnankoulut. Niissä aina
laskettiin julkisesti Lutherin opista pilaa ja soitettiin
uskontotunnilla uruilla "kamarinskia", mutta pastorin vaikutus ei
ulottunut näihin kouluihin; niiden opettajat olivat tirehtörin ja
kuratorin virkoihinsa vahvistamia.

Näin ollen tuli venäjän kielen oppiminen yleisesti vihatuksi, samoin
myös opettajatkin. Lapsia pidettiin tahallisesti kotona ja
koulunvanhimmille sanottiin niiden olevan sairaita. Opettaja parka,
venäläistyttämisen uhri, alkoi saada kansankin puolelta kärsiä.
Pojanveitikat opettajan kadulla nähdessään aina huusivat kaikin voimin:
"tshto takoje!" ja laskivat hänestä muutakin vallatonta pilaa.



VI. Kirkko.


Samoin kuin koulujen avulla tahdottiin kasvattaa venättä
puhuvaa kansaa, niin oli myös aikomus kirkon avulla lisätä
venälaismielistä väestöä. Venäjän oikeauskoisella kirkolla oli Viron
venäläistyttämisyrityksessä tärkeä osa suoritettavana ja sitä varten se
nautti täydellistä toimintavapautta.

Oikeausko tuotiin Viroon v. 1847-1850. Joukko oikeauskoisia pappeja
käänsi virolaisia "venäläisiksi", niin kuin kansa sanoo, luvaten heille
kruunun tiloista maata. Uskonnon vaihtajia oli monta tuhatta, mutta kun
lupausta ei parin vuoden odotuksen jälkeen täytetty, vaan paronit
tekivät oikeauskoisten orjuuden muita ankarammaksi, niin oli uskonnon
vaihto sillä kertaa lopussa. Vaihtaneita ei silloin päästetty takaisin
luterilaisiksi, vaikka he halusivatkin, mutta keisari Aleksanteri
Toisen hallituksen aikana oli taasen lupa siirtyä luterilaiseen
uskontokuntaan. Tilaisuutta käyttivätkin taas tuhannet hyväkseen.
Venäläiset papit eivät välittäneet seurakuntiensa häviämisestä mitään,
sillä he saivat kruunulta saman palkan, oli heillä seurakuntalaisia 10
tai 1000. Yksinään niissä paikoissa, missä oli kruunun maita, esim.
Muhun saaressa ja Saarenmaalla, kansa odotti vieläkin maan jakamista
eikä siitä syystä antanut kirjoittaa itseänsä luterilaisen kirkon
kirjoihin, vaikka sielläkin nimellisesti oikeauskoiset kävivät
luterilaisissa kirkoissa.

Mutta v. 1886 julistettiin Itämerenmaakunnissa hallituksen määräyksiä,
mitkä tekivät uskonnon vaihtajain aseman tukalaksi. Määrättiin, ettei
oikeauskoisia saa päästää muuhun uskontoon; että avioparin, jos toinen
puolisoista on oikeauskoinen, täytyy lapsensa kastaa oikeauskoisiksi;
ettei muun uskonnon papeilla ole lupaa suorittaa kirkollisia menoja
oikeauskoisille, mutta oikeauskoisilla papeilla kyllä on sama oikeus
muihin nähden; ettei kukaan saa ihmisiä neuvoa olemaan oikeaan-uskoon
kääntymättä y.m. Ja syypäitä näiden määräysten rikkomiseen uhkasi mitä
raskain rangaistus: ihmisoikeuden riistäminen ja lähettäminen Siperian
pakkosiirtoloihin.

Lutherinuskoiset pastorit koettivat aluksi pysyä passivisen vastarinnan
kannalla. Mutta kun pari pastoria jo oli saanut rangaistuksen ja
enemmän kuin 50 pantu syytteeseen, alkoivat he noudattaa määräyksiä.
Seurakuntalaiset, jotka pitivät itseänsä luterilaisina antaen kuitenkin
nimensä olla oikeauskoisen seurakunnan kirjoissa, olivat pahimmassa
pulassa. Heidän täytyi nyt pakosta kääntyä oikeauskoisen kirkon
puoleen. Mutta nekään, jotka aikoja sitten oli uudestaan vastaanotettu
luterilaisiksi, eivät olleet paremmassa asemassa. Venäläiset papit
etsivät vanhoista kirjoistaan, kutka aikaisemmin olivat olleet
oikeauskoisen kirkon nimiluetteloissa, ja vaativat heidän lapsiaan --
vanhemmat itse olivat 40 vuoden kuluessa melkein kaikki kuolleet --
venäläisen seurakunnan jäseniksi, siitä välittämättä, että tuo nuorempi
sukupolvi oli kastettu luterilaiseksi ja käynyt luterilaisessa
rippikoulussa. Papit selittivät, että määräysten voima käy myöskin
taaksepäin ja ettei väliaikainen poistuminen oikeauskoisesta
seurakunnasta ole ollut oikeutettu. Ja samaa mieltä olivat tuomaritkin.

Kun oikeauskoisten seurakuntien nimiluettelot oli näin korjattu, niin
niiden jäsenluku nousi melkoiseksi. Uusille jäsenille lähetettiin
pölisin kautta tieto, että he kuuluvat syntymisensä kautta
oikeauskoiseen seurakuntaan ja että heidän täytyy rangaistuksen uhalla
noudattaa tuon uskonnon sääntöjä.

Semmoisen tiedon mukana ilmoitettiin jokaiselle myöskin hänen oikea
nimensä. Oikeauskoisella kirkolla on omat nimensä ja niiden joukosta
puuttuu paljon luterilaisten käyttämiä nimiä, toiset ovat muutetut.
Ilmoituksissa oli esim. Andres -- Andrei, Madis -- Matwei, Juri --
Georgi j.n.e. Kohtalon ivana tuossa seikassa oli, että viron kielessä
on johdettu samasta alkunimestä useita nimiä, joita vastaamassa
venäläisillä on vaan yksi, esim. Anton, Tönis ja Tönu (alkunimi
Antonius) ovat kaikki venäjäksi: Antonij, Mikk ja Mihkel ovat Mihaila,
Peetja Peter -- Pjotr j.n.e. Jos nyt veljeksillä sattui olemaan samasta
alkunimestä muodostuneet nimet, niin he venäläisessä seurakunnassa
saivat täydellisesti samat nimet. On merkitty tapaus, että Pärnun
piirissä pakotettiin siirtymään venäläiseen seurakuntaan neljä
veljestä, joiden nimet olivat Annus, Hans, Juhan ja Jaan. Nuo nimet
johtuvat kaikki Johannes-nimestä, ja venäläinen pappi antoi kaikille
veljeksille saman nimen -- Ivan. Jos venäläisessä nimivarastossa ei
ollutkaan vastaavaa nimeä, varsinkaan uusimmille nimille, niin pappi
sai itse etsiä sopivan nimen. Ja kunnanhallitukset saivat käskyn
merkitä kaikki oikeauskoisiksi vaaditut henkilöt omiin kirjoihinsa
venäläisen papin nimiluettelon mukaan.

Suuri joukko oikeauskoisiksi kirjoitettuja ei tietysti suostunut
siihen. Erittäin olivat suutuksissaan nuoremmat aviomiehet, joiden
vaimoja oikeauskoinen pappi vaati omaan seurakuntaansa ja vaimojen kera
myöskin kaikkia lapsia. Nuo nuoremmat eivät välittäneet papin ja
pölisin käskyistä mitään. Ja kun luterilainen pappi ei enää ottanut
semmoisten avioparien lapsia kastettaviksi, niin myöhemmin syntyneet
lapset kastettiin kotona luterilaisen tavan mukaan eikä venäläisille
papeille mainittukaan perheitten lisääntymisestä.

Mutta se oli vastoin venäläistyttämismääräyksiä ja papeilla oli oikeus
vaatia tuomarin apua. Yksityiset lasten kastajat pantiin syytteeseen,
samoin lasten vanhemmatkin. Ensinmainittuja tuomittiin vähintäin
vuodeksi vankeuteen, viimemainittuja tavallisesti kahdeksi kuukaudeksi.
Mutta vanhempain rangaistuksena oli vielä, että heidän lapsensa
otettiin pois ja annettiin oikeauskoisille sukulaisille
kasvatettaviksi, tai jos semmoisia ei ollut, lähetettiin oikeauskoisiin
kasvatuslaitoksiin. Tuo viimeinen keino oli tepsivä. Semmoisen tuomion
jälkeen vastustajat aina lupasivat alistua oikeauskoisen papin
vaatimuksiin, ja niin he saivat itse pitää lapsensa. Kuitenkin oli
muutamia uppiniskaisia, jotka vetosivat senattiin asti ja lopulta
menivät vankeuteen ja antoivat lapsensa viedä pois, ollen
oikeauskoiseen kirkkoon alistumatta.

Ennen vuotta 1886 luterilaisessa kirkossa vihittyjä avioliittoja
venäläiset papit tunnustivat päteviksi ja vaativat ainoastaan
sellaisista syntyneiden lasten kasvattamista oikeauskoisiksi. Mutta jos
joku nimellisesti oikeauskoinen myöhemmin oli luterilaisessa kirkossa
vihitty avioliittoon, niin hänen vihkimistään ei tunnustettu ja
venäläinen pappi sanoi hänen harjottavan häpeällistä elämää. Oli
miehiä, jotka vaimonsa siitä syystä hylkäsivät, ja vaimoja, jotka
semmoisen lausunnon papilta kuultuaan todellisesti alkoivat harjottaa
häpeällistä elämää. Sen lisäksi kansa kertoo, etteivät papit
peruuttaessaan avioliittoja joka kerta kysyneetkään, milloin vihkiminen
oli toimitettu.

Niillekin, jotka helposti alistuivat oikeauskoiseen kirkkoon, koitui
tuon uskonnon tuntemattomuudesta haittaa. Virossa on tapana, että
kihloissa olevia yhteisesti kutsutaan kummeiksi, jos heidän
sukulaisilleen sillä aikaa syntyy lapsia. Niin tekivät myös uudet
oikeauskoiset. Mutta kun kihloissa olevat kummit menivät sitten
vihille, niin venäläinen pappi sanoi, etteivät he kelpaa mieheksi ja
vaimoksi, vaan heidän täytyy erota. Eivät auttaneet sulhasten rukoukset
eivätkä morsianten kyyneleet, heidän kihlauksensa tuli peruutetuksi.

Vihdoin keksivät ne, jotka vasten pappein tahtoa aikoivat antaa vihkiä
itsensä luterilaisessa kirkossa avioliittoon, oikean tien. He
matkustivat Saksanmaalle ja palasivat sieltä pastorin vihkimätodistus
taskussaan. Ja ihmeellistä oli, ettei Saksassa vihityitä vainottu. Kun
Tartussa eräässä avioliitto-jutussa selveni, että pariskunta oli
vihitty Memelissä Saksanmaalla, niin juttu heti keskeytettiin.
Kumminkaan ei ollut Saksassa vihittyjen luku suuri, sillä se menettely
vaati saksan kielen taitoa ja rahaa.

Köyhät ja ainoastaan viron kieltä ymmärtävät kihlatut löysivät myöskin
tiensä, ja se oli yhtä varma. He alkoivat elää yhdessä vihkimättöminä.
Eivätkä niin tehneet ainoastaan "venäläisiksi" pakotetut, vaan myös
todelliset oikeauskoiset miehet, jos he tahtoivat luopua uskonnostaan.
Häänsä he pitivät kunnollisesti, vaikka ilman vihkimismenoja. Ja
naapurinsa kunnioittivat heitä niinkuin avioparia ainakin. Kun heille
syntyi lapsia, niin nämä kastettiin kuin aviottomat lapset
luterilaiseen kirkkoon, mutta isä vahvisti heti lapsensa kameralihovin
viraston välityksellä kasvatikseen. Silloin he eivät lain edessä enää
olleet aviottomia. Oikeauskoisten miesten kasvattien pakottamista
oikeauskoisiksi ei tapahtunut. Semmoisia tapahtumia samoin kuin
vihkimisiä ulkomailla koetettiin pitää kansalta salassa.

Vaikka entisten oikeauskoisten jälkeläisiä yhdistettiinkin
oikeauskoiseen kirkkoon johdonmukaisesti ja suurella ankaruudella, niin
oli venäläistyttämisen pääpyrintönä uskontoon nähden kuitenkin uutten
oikeauskoisten hankkiminen. Ja niitä saatiin Virossa monta tuhatta.

Vuosina 1886-1890 kulki Virossa pitkin kyliä kaikenlaisia henkilöitä,
jotka ihmisille neuvoivat yhtymistä oikeauskoiseen kirkkoon, vakuuttaen
että uskonnon vaihtajat saavat hyvillä ehdoilla maata. Jos heille
vastattiin, että semmoiset vakuutukset ovat aikaisemmin olleet
petkuttamista, niin yllyttäjät sanoivat niitä kuitenkin tosiksi
lisäten, että venäläiset papit kyllä ennenkin ovat tahtoneet antaa
kansalle maata, mutta paronien mahti on silloin ollut liian suuri.
Mutta nyt muka oli paronien mahti kerrassaan lopussa, kun pölisi ja
tuomioistuimet otetaan heiltä pois ja annetaan venäläisille
virkamiehille. Nähtyään, että ennustus polisista ja tuomioistuimista
toteutui, kokonaiset kyläkunnat alkoivat venäläisten pappien kanssa
hieroa kauppaa, erittäin niissä paikoissa, missä koko kyläkunnilla oli
oikeusjuttu paronin kanssa, kuten esim. Kastin kunnassa Läänen
piirikunnassa. Melkein koko kyläkunta antoi itsensä voidella
oikeauskoiseksi. Ylipäänsä oli Läänen (Haapsalun) piirissä ja Tallinnan
piirin länsiosassa yllyttäjillä enin menestystä, siellä kun kansa on
köyhempää ja sivistyksessä muitten paikkojen väestöstä takapajulla.
Ristin pitäjässä luterilaisen kirkkotilan torpparit rupesivat
oikeauskoisiksi toivoen kirkkotilan palstoittamista, Hiiurootsin
(Wormsin) saarella kääntyi koko ruotsalainen seurakunta
oikeauskoisuuteen toivoen riistettyjen etuoikeuksiensa palauttamista.
Päävenäläistyttäjänä toimi virolainen pappi Teppaks, joka käännettyään
toista tuhatta virolaista oikeauskoisiksi nimitettiin Tallinnaan
kirkkoherraksi ja sai ritarimerkin. Hän kuoli pian sen jälkeen, ja
kansa kertoo hänen kuolemansa olleen epäluonnollisen.

Mutta yllyttäjäin lupaukset maan jakamisesta eivät toteutuneet nytkään
paremmin kuin v. 1847. Kansa sai vain pelkkää vahinkoa. Kastin paroni
riisti kunnalta komean koulutalon, sillä se oli hänen omaisuuttaan, ja
käytti vuokramiehiä vastaan entistä ankarampia keinoja; Ristin
kirkkotila on vieläkin palstoittamatta -- lukuunottamatta sitä seikkaa,
että uudelle venäläiselle kirkolle otettiin maata pakkoluovutuksella --
ja torpparit saavat taloistaan maksaa luterilaiselle papille ja
henkilömaksun oikeauskoiselle papille. Viimeksimainittu vero ei olekaan
varsin mitätön. -- Hiiurootsin ruotsalaistenkin toiveet menivät
myttyyn; heidän vanhoja oikeuksiaan ei nytkään uudistettu, vaikka saari
sotilaallisista syistä ostettiinkin kruunulle. Hädässään viikinkien
jälkeläiset lähettivät anomuskirjeen Ruotsin hallitukselle, että se
päästäisi heidät taasen luterilaisiksi. He lienevät saaneet Ruotsista
vastauksen, mutta eivät mitään avun lupausta. Kumminkaan ei sovi sanoa,
ettei uskonnon vaihtajilla olisi ollut siitä mitään hyötyä. Jos
kysymyksessä oli yksityisten henkilöitten rikokset, niin
oikeauskoisilla papeilla oli muutamissa tapauksissa voimaa estää
rangaistukset. Esim. saivat entiset opettajat, joilta tuomarien
päätöksellä oli otettu opettajan oikeudet pois, siirtymällä
oikeauskoisiksi virkaoikeutensa takaisin. Kirjoittajalle on
tuntematonta, sanoivatko papit sen suoraan tai tekivätkö ihmiset itse
tositapauksista johtopäätöksensä, mutta totta on, että virolaiset ovat
vakuutettuja oikeauskoisilla papeilla muka olleen vallan vapauttaa
rikoksellinen rangaistuksistaan, jos tämä kääntyi oikeauskoiseksi. Niin
siirtyi koko joukko tutkinnonalaisia, esim. lapsensa tappamisesta
epäiltyjä naishenkilöitä, polisia vastustaneita miehiä y.m. venäläisiin
seurakuntiin. Kansa kertoo erään nuoren papin, joka Lätin seuduilta
määrättiin Viroon, ystävilleen sanoneen: seurakunnassani on kyllä jo
lähes sata henkeä, mutta ei vielä yhtään henkilöä, jonka ehdottaminen
kirkonvanhimmaksi ei olisi minulle häpeäksi.

Olihan vielä muitakin kääntämiskeinoja. Jos joku luterilainen tahtoi
panna poikansa sotaväkeen torvensoittajaoppilaaksi, niin hänelle
vastattiin, ettei ole vapaata sijaa. Mutta kun pyydettiin venäläistä
pappia välittäjäksi, niin heti löytyi sija, kun poika vain ensiksi oli
voideltu oikeauskoiseksi. Samoin tapahtui muissakin kruunun
ammattikouluissa.

Jurin pitäjässä tapahtui, että raajarikkoiset mies ja nainen,
jotka molemmat nauttivat kunnan avustusta, aikoivat mennä
naimisiin. Luterilainen pappi ei suostunut heitä vihkimään ilman
kunnallishallituksen lupakirjaa, mutta sitä ei heille annettu. Sen
jälkeen raajarikkoinen pari meni venäläisen papin luo, ja tämä vihki
heidät kunnallishallituksen mielipidettä kysymättä.

Mahtavana kääntämiskeinona oli myöskin se seikka, että oikeauskoiset
papit ehkäisemättä saivat saarnoissaan moittia luterilaista oppia,
samalla kun saksalaisia paroneitakin. Niin puhuttiin joka sunnuntai
venäläisissä kirkoissa totta ja valhetta saksalaisten paronien
konnantöistä ja joka saarnan johtopäätöksenä oli, että luterilainen
oppi pakottaa paroneja semmoiseen menettelyyn. Läheltä ja kaukaa riensi
ihmisiä venäläisiin kirkkoihin kuuntelemaan saksalaisten nylkyrein
ansaittua moittimista ja innostuneita kuuntelijoita aina voideltiin
oikeauskoisen seurakunnan jäseniksi. -- Luterilaisilla papeilla ei
tietysti ollut oikeutta oikeauskoisuudesta puhua samalla tavalla. Sen
lisäksi ovat saksalaiset pastorit kansalle vieraita eivätkä paljoa
välitä seurakuntiensa pienentymisestä, kun heidän kirkkotilansa pysyvät
aina samoina.

Vuodesta 1890 alkaen ei kuitenkaan enää ole joukkokääntymisiä
tapahtunut. Siihen on vaikuttanut se, etteivät venäläiset papit
päässeet taloudellisissa lupauksissaan puheitaan pitemmälle.
Yksinäiseksi uskonnonvaihtajaksi on ilmennyt silloin tällöin joku
papillisen avun hakija.



VII. Kunnallishallitus.


V. 1867-1880 tapahtui kunnallishallitusten kirjanpito Virossa viron,
Lätissä lätin kielellä. Myöskin maapolisi ja rikosasiaintuomari, n.s.
siltatuomari antoivat käskynsä kansan kielellä. Ainoastaan
korkeammista virkapaikoista saapui joskus kunnallishallituksille
saksankielinen käskykirje. Virossa oli kunnallishallituksilla oma
virallinen viikkolehtensä "Maavalla kuulutaja". Kunnankirjurilta
vaadittiin vaan kansan ja saksan kielen taitoa. Kirjurina toimivat
melkein yksinomaan paikkakunnan kansakoulunopettajat.

V:sta 1886 alkaen lähetettiin kunnallishallituksille virallinen läänin
lehti, mikä jo oli muutettu venäjänkieliseksi. Aikaisemmin se oli
saksankielinen ja sitä tilasivat tilanomistajat sekä moisioitten
pölisit ja muut virastot paitsi talonpoikien kunnallishallituksia.
Vironkielinen virallinen lehti ilmestyi epäsäännöllisesti ja pian se
lakkautettiin, vaikka talonpoikaisasetuksen mukaan sen olisi pitänyt
aina ilmestyä.

Samana vuonna lääninhallitus lähetti useasti suoraan talonpoikien
kunnanvanhimmille venäjänkielisiä kirjeitä. Aikaisemmin semmoinen
kirjeenvaihto tapahtui pitäjäntuomarien ja siltatuomarien välityksellä.
Kirjeissään lääninhallitus kehotti kunnanvanhimpia edistämään kansan
venäjän kielen taitoa ja ensi tilaisuudessa ottamaan opettajiksi ja
kunnankirjureiksi venäjätä taitavia miehiä. Nuoremmat kirjurit alkoivat
ahkerasti oppia venäjän kieltä voidakseen eteenpäinkin pysyä virassaan.
Ja se onnistui heille aluksi. Vanhemmat opettaja-kirjurit luopuivat
viroistaan, mutta heidän sijaansa oli vaikea löytää uusia, kun
kirjurien palkat olivat liian pienet Kaupungeista haettiin juopumuksen
tähden erotettuja y.m. semmoisia "kirjamiehiä", mutta nämä vaan
turmelivat asiakirjat, ja pakosta täytyi taasen turvautua
vironkielisiin kirjureihin. Sitten lääninhallitus määräsi, että
kunnanvanhimpain täytyi tilata kaikki painotyönsä yksinomaan
lääninhallituksen kirjapainosta. Se oli ensimäinen karvas pala
venäläistyttämisystävällisillekin kunnanvanhimmille, sillä läänin
kirjapainon työhinnat olivat muita kaksi kertaa kalliimmat. Sitäpaitsi
oli työ huonoa, usein rikkoutunutta, niin että heti täytyi tilata
uudestaan, mutta rikkimenneestä painotyöstä otettiin kuitenkin maksu.
Toisella vuosikymmenellä tuo kirjapaino-pakko peruutettiin, sillä
läänin kirjapainolla oli parempia ansioita. Kansanjuhlien,
huvimatkojen y.m. toimeenpanemiseen täytyi toimikuntien hankkia lupa
lääninhallitukselta, ja jos juhlan valmistajat tahtoivat olla
varmoja luvan saamisesta, niin heidän piti jo edeltäpäin maksaa
läänin kirjapainoon ilmoituslehtien painattamisesta hyvät rahat.
Ilmoituslehtiä sai tästä lähtien painattaa vain venäjän kielellä ja
kansankielisen käännöksen sai asettaa vasta toiselle sijalle.

Senjälkeen lääninhallitus määräsi, että talonpoikien rakennuksia sai
palovakuuttaa yksinomaan lääninhallituksessa eikä yksityisissä
vakuutusyhtiöissä. Lääninhallituksen vakuutusosasto ei kuitenkaan
lähettänyt asiamiehiä rakennuksia taksoittamaan, vaan se täytyi
kunnanvanhimman ja kirjurin tehdä. Taksoituskaavat olivat aiheettoman
laajat, niin että joka pienestä sivuhuoneestakin täytyi kirjoittaa
kokonainen arkki. Kun tämä suuri työ oli suoritettu ja talonpojat
menivät läänin pääkaupunkiin vakuutusrahojaan maksamaan toivoen että
lääninhallitus vapauttaa heidät nylkyri-yhtiöistä, niin he kuulivat,
että hallituksen välityksellä tehty vakuutus on yhtiöitten vakuutusta
kaksi kertaa kalliimpi. Hallitus otti kokonaisen prosentin, yhtiöt vaan
1/4-3/4 prosenttia rakennuksen lajin mukaan. Pelosta suuri joukko
maksoi vaaditun suuremman maksun, mutta muutamat rohkeat uskalsivat
vastustaa ja menivät taas vakuutusyhtiöitten luo. Vastustamisesta ei
ollut mitään seurauksia, ja siitä kai talonpojat jo oppivat että
hallituksen vastustaminen on luvallinen ja hyödyllinen keino.
Kunnantalojen vakuuttamista lääninhallituksessa vaadittiin kumminkin
aina.

Ennen polisin ja tuomioistuimien venäläistyttämistä oli
kunnallishallituksilla lupa paitsi venäjänkielisiä kirjeitä
vastaanottaa myös kansankielisiä. Mutta saksankieliset oli kerrassaan
kielletty. Etteivät kirjurit salassa ottaisi vastaan saksankielisiä
kirjeitä, luvattiin jokaiselle kirjurille, joka saamansa saksankielisen
kirjeen lähettää vastaamattomana lääninhallitukselle, kunniamitali.
Sellaisia mitaleja jaettiin kirjureille runsaasti. Ja kuitenkin oli
silloin siltatuomareilla, pastoreilla y.m. virallisesti vielä lupa
saksankielisten kirjeitten lähettämiseen joka taholle.

V. 1888 lakkautettiin siltatuomarien virka ja perustettiin maakuntain
polisi venäjä virkakielenä. Piirin päällikkö tuli asumaan "vanhempine;"
apulaisineen kaupungissa, ja maalla oli joka 4-5 pitäjää kohden yksi
"nuorempi apulainen" kunnanvanhimpain tarkastajana polisiasioissa.
Seuraavana vuonna lakkautettiin vironkieliset mutta paronien
vaikutuksen alaiset pitäjäoikeudet ja niiden tehtävät annettiin
venäläisille virkamiehille. Talonpoikien kunnallishallintojen
tarkastamista varten, mikä toiminta myöskin oli pitäjäoikeudelle
kuulunut, perustettiin "talonpoikaiskomissarien" virkoja.

Komissarien ja nuorempien apulaisten käskystä kunnallishallintojen
kirjanpito muutettiin lopullisesti venäjänkieliseksi. Kuntakokousten
pöytäkirjatkin kirjoitettiin sillä kielellä, vaikka yksin kirjuri sitä
ymmärsi.

Mutta pian alkoi kuulua valituksia. Ihmiset väittivät, että
pöytäkirjoissa usein oli vähemmistön mielipide merkitty enemmistön
päätökseksi, että kunnan virkamiesten palkka oli kirjoitettu
korkeammaksi kuin kokous oli luvannut, että muutamilla oli vielä
nostamatta rahoja, mitkä kunnallishallintojen kirjoissa jo oli merkitty
suoritetuiksi y.m. Komissari ja polisin nuorempi apulainen eivät
kuitenkaan ryhtyneet semmoisten valitusten johdosta mihinkään, sillä
kirjuri näytti että valittajat olivat omakätisesti allekirjoittaneet
asiakirjat. Sitäpaitsi oli hänellä todistajiakin, tietysti semmoisia,
joille asiakirjojen pienistä korjauksista oli hyötyä. Eikä kirjuri
tietenkään ollut syypää siihen, ettei joku ollut osannut lukea
allekirjottamaansa asiakirjaa. Valituksia oli jo ensimäisenä vuonna
niin paljon, että kuntain valtuustojen täytyi pakosta joka kokoukseen
palkata venäjätä taitava syrjäinen henkilö, joka esitti asiakirjojen
sisällön kansan kielellä. Opettaja-kirjurit antoivat kirjojaan
tarkastaa, mutta komissarien nimittämät venäläiset kirjurit usein
ajoivat syrjäisen venäläisen kokouksesta pois, jos hän ei itse kuulunut
virkamiehistöön.

Kun valitukset kirjurien rankaisemattomista väärennyksistä kävivät yhä
kiivaammiksi, niin komissarit lopulta antoivat luvan pitää
kunnallishallituksen kirjoja kahdella kielellä. Niin oli se pakko
poistettu. Ihmiset tietysti lukivat ymmärrettävää kieltä ja
venäjänkielinen kirjan sivu oli vaan kirjurin käännösharjoituksena.

Talonpoikaiskomissareja on jokaisessa piirikunnassa 2 tai 3 ja ne
nauttivat vähäisestä työstään hyvän palkan. Mutta herrat komissarit
itse luulivat työtä olevan liian paljon, sillä kun kunnat olivat
pieniä, tuli niitä joka komissarille enemmän kuin viisikymmentä. Jos
virkamies tahtoi kerran vuodessa käydä jokaisessa kunnantalossa, niin
hänen näin ollen täytyi olla yli 50 päivää matkalla. Sellaisesta
rasituksesta tahdottiin päästä yhdistämällä kuntia isommiksi, niin että
niiden luku aleni joka piirissä entisestään viidenneksi osaksi. Yleistä
asetusta kuntain yhdistämiseksi ei ollut, sen olivat komissarit itse
keksineet. Ja niin tapahtui yhdistäminen yksinomaan silloin, kun
kuntakokoukset olivat sen päättäneet ja komissari päätöksille
vahvistuksen hankkinut.

Kunnat käsittivät kuitenkin, ettei yhdistäminen ollut niille hyödyksi,
sillä samassa määrässä kuin komissarin vaivat vähenivät, kuntalaisten
vaivat lisääntyivät, kun kunnantaloja oli vähemmän ja matka niihin
pitkä. Vaikeuksia lisäsi myös kunnankassojen epätasaisuus: rikkaammat
kunnat eivät tahtoneet liittyä köyhiin.

Komissarien ja talonpoikien välillä alkoi taistelu, mikä kuitenkin pian
päättyi virkamiesten voitolla. Komissarien ensimäinen ehdotus
hyljättiin joka kunnassa, ja niin täytyi virkamiesten ottaa pakko
avuksi. Komissarien pyynnöstä nyt koulujen tarkastajat kielsivät
kansakoulunopettajilta kirjurintoimen. Kunnan täytyi palkata uusia
kirjureita komissarin määräämillä palkkaehdoilla. Tästä pulasta
päästiin vielä kuitenkin helposti siten, että 2-3 kuntaa otti yhteisen
kirjurin, mutta kunnat annettiin olla yhdistämättä.

Sen jälkeen komissarit vaativat kunnanvanhimmille suurta palkkaa. Mutta
valitut kunnanvanhimmat itse luopuivat palkankorotuksesta, joten sekin
keino jäi ilman tulosta.

Kovana koetuskivenä oli vaatimus, että jokaisen kunnan pitäisi rakentaa
uusi kunnantalo komissarin valmistaman piirustuksen mukaan. Kunnantalon
täytyi tulla melko suureksi, sillä piirustuksessa oli huoneita paitsi
muita itse komissarillekin. Nyt kunnat pyysivät apua läänien
kuvernööreiltä ja nämät muuttivat komissarien päätökset niin, ettei
vanhoja kunnantaloja saa heti repiä maahan, vaan komissarin piirustus
tulee käytäntöön vasta silloin, kun kunta itse on päättänyt rakentaa
uuden talon. Virkamiehet eivät siis pakolla voittaneet mitään.

Komissarien täytyi nyt teeskennellä itseään kansan ystäviksi, melkeinpä
sosialisteiksikin, Ja se keino auttoi. Kuntakokouksia pidettiin
komissarien johdolla ja virkamies vakuutti niissä, että kunnanvanhimman
vaikutus tilanomistajain vastapainona on sitä suurempi, mitä laajempi
kunta on. Ellei sitä vielä uskottu, niin komissari sanoi suoraan, että
hän mielellään pelastaisi talonpojat paronein vaikutuksesta, jos eivät
runsaslukuiset kunnat antaisi hänelle niin paljon työtä. Hän lupasi
juhlallisesti, että vuokrasopimukset tulevat korjatuiksi, laittomasti
anastetut kunnanmaat palautetuiksi ja että talonpojat saavat nauttia
kaikkia heiltä riistettyjä oikeuksia, jos vaan komissari saa aikaa
tutkiakseen sellaisia asioita. Sen jälkeen kuntakokous päätti
mahtavalla enemmistöllä, että kunnat tulevat yhdistettäviksi niin
suuriksi, kuin vaan komissari halusi. Ja iloinen virkamies matkusti
toiseen kuntaan samaa puuhaamaan.

Ennenkuin kuntain yhdistäminen sai vahvistuksen, tahtoivat komissarit
käyttää kuntain monilukuisuutta hyväkseen ja rupesivat aivan
"afäärimiehiksi". Vironmaan varakuvernööri Vasiljevski oli julkaissut
läänin talonpoikien asetuskokoelman venäjäksi, ja sitä komissarit nyt
tarjosivat kunnille 5 ruplasta kappaleen. Kun kunnat sen ostamista
vastustivat, sanoen että jokaisessa kunnantalossa on jo entuudestaan
semmoinen asetuskirja viron kielellä, niin komissari huomautti uuden
kirjan sitä ansiota, että sen mukaan talonpojat olivat vapautetut
vartiomaksuista, kun taas vironkielisen asetuskirjan mukaan
talonpoikien täytyy maksaa vartioasemille heiniä ja kauroja. Kunnat
tietysti eivät enää tahtoneet maksaa moisioitten vartioasemille heiniä
ja kauroja, kun näistä asemista ei niille itselle ole mitään hyötyä, ja
joka kunta osti muutaman kappaleen Vasiljevskin kirjaa päästäkseen sen
nojalla laittomasta maksusta. Merkillistä oli, ettei pariin vuoteen
kukaan vaatinut kiellettyä vartiomaksua, mutta kun Vasiljevskin kirja
oli loppuunmyyty, niin komissarit itse ilmoittivat kansalle
lääninhallituksen määräyksen, että laiminlyöty vartiomaksu on
maksettava sekä lisäksi sakko ja korot.

Enemmän voittoa kuin kirjakaupasta oli komissareilla rautakaappien
myönnistä. He antoivat käskyn, että joka kunnan täytyi ostaa rautainen
kassakaappi kassaryöstöjen ehkäisemiseksi. Osto tapahtui komissarin
välityksellä, sillä kuntain toimimiehet muka eivät itse löytäneet
sopivia. Vaikka muutamat kunnat ilmoittivatkin, ettei niillä olekaan
rahaa kaapissa säilytettäväksi, ei vastustaminen auttanut, sillä
komissarilla olivat jo kaapit ostettuina ja hän uhkasi panna jokaisen
kunnanvanhimman viikkokaudeksi koppiin, ellei kaappia heti oteta
vastaan. Koniissareilla on asetuksen mukaan valta määrätä kunnan
virkamiehiä vangittaviksi viikkokaudeksi, ja vangitsemisia peljäten
kunnat maksoivat 200-250 ruplaa kaapeista, jommoisia nyt myydään
sadasta ruplasta. Köyhät kunnat, joilla ei kassassa ollut rahaa,
kokosivat kaapin hinnan lisätyillä henkirahoilla.

Siihen asti oli kuntain seisova pääoma säilytetty läänin
aatelismaapankissa. Talletustodistukset olivat irtisanottavia ja
nimellisiä, niin ettei ollut pelkoa kurssin alenemisesta eikä
arvopaperin häviämisestä. Kunnallishallitus sai aina nostaa pankista
saman määrän rahoja.

Kuu rautakaapit oli ostettu, niin alkoi myös kunnan arvopaperien vaihto
komissarin välityksellä. Vaihtoon olivat kunnat halullisia, sillä he
tahtoivat antaa "paronien arvopapereja" mieluimmin takaisin, koska
komissarin odotettiin alkavan lupauksensa mukaan jakaa moisioitten
liikamaita talonpojille. Nimellisten ja täysihintaisten arvopaperien
sijasta otettiin halusta nimettömiä ja kurssinalaisia siitäkään
välittämättä, etteivät useat arvopaperit vaihdoksen aikanakaan olleet
100 prosentin arvoisia. Myöhemmin niiden hinta on yhä alentunut.

Sillä välin komissarit ryhtyivät myös lupaaviin toimiin: he
kirjoittivat talonpoikien arenti- ja ostosopimuksista muistiin semmoiset
pykälät, mitkä eivät olleet asetuksen mukaisia; he tiedustelivat
vanhoilta ihmisiltä, milloin ja minkälaisia talonpoikien maanpalstoja
paronit olivat liittäneet moisioihinsa y.m. Tietojen todenperäisyyttä
virkamiehet eivät tutkineetkaan, he sanoivat vaan, että talonpoikien
täytyy ilmoittaa heille kaikki, mitä paroneista tiedetään pahaa, ja
että komissarit kyllä kykenevät kaikki epäkohdat poistamaan.

Virkamiehet kirjoittivat odottaessaan kuntain yhdistämisien
vahvistamista isoja pöytäkirjoja kaikenlaisia sekä lörpöttelyjä että
tositapahtumiakin sekasin talonpoikien mielihyväksi ja itselleen
ajanvietoksi.

Kun vain tuli tieto, että kuntain yhdistäminen oli vahvistettu, niin
komissarit keskeyttivät tämän työn selittäen valittajille, että
arenti- ja ostosopimukset olivat lainmukaisia ja ettei myöskään
talonpoikien maapalstojen anastaminen moisioille ole ollut laitonta.
Yhdistetyissä kunnissa alkoi hetimiten kunnantalojen rakentaminen
komissarin piirustusten mukaan. Talot tulivat isoja ja komeita, mutta
talonpojat eivät vastustaneetkaan tätä tuhlausta, luullen ettei noin
yhteisvoimin rakentaessa yksityisten kulungit kohoa suuriksi. Se oli
kuitenkin erehdys, sillä kun talot tulivat valmiiksi ja uudet
hyväpalkkaiset kirjurit ryhtyivät toimiinsa, niin huomattiin, että
henkimaksuja täytyi kohottaa entisestään vähintäin kolminkertaisiksi,
jotta saataisiin kulungit maksetuiksi.

Uusiin kunnantaloihin koottiin kaikki kunnallishallitusten omaisuus,
muun muassa rautaiset kaapitkin, joita muutamiin kunnantaloihin niin
ollen kertyi enemmän kuin tusina. Komissarit antoivat kuitenkin luvan
arvopaperien säilyttämiseen yhdessä kaapissa, niin että muut kaapit sai
muuttaa rahaksi. Mutta rahaksimuuttoa komissarit eivät välittäneet,
vaan kunnanvanhimmat saivat itse etsiä ostajia. Ja niin myötiin kalliit
rautakaapit vuoden tai parin päästä neljänneksellä alkuperäistä hintaa.

Sen jälkeen tapahtui kunnantaloissa semmoisia rikoksia, mitkä ennen
olivat tuntemattomia. Rosvot särkivät rahakaapit ja veivät
arvopaperit. Paperit olivat näet nimettömiä ja siitä syystä rosvoille
otollisia. Isompia kunnankassojen ryöstöjä tapahtui Pöltsamaan, Jöhvin
Vandran y.m. pitäjissä. Kuntain vahinko oli sangen suuri.

Ryöstöjen ehkäisemiseksi antoivat muutamat komissarit käskyn
säilyttää kunnan arvopapereita valtiopankin haaraosastossa komissarin
välityksellä. Niin tapahtuikin ja viimeisetkin rautakaapit jäivät
tyhjiksi. Mutta eivät kaikki komissarit antaneet arvopapereita
valtiopankkiin, vaan säilyttivät ne itse asunnoissaan. Nyt tiedetään
että virkamiehet ansaitsevat hyviä korkoja lainaamalla kuntain rahaa
kauppiaille.

Viimemainitussa "afäärissä" tapahtui pian onnettomuuskin. Tallinnan
piirin komissari Issejeff antoi rahat semmoiseen paikkaan, mistä ei
enää saanut niitä takaisin. Hänen täytyi tunnustaa, että kuntain
rahoista, mitkä hän oli velvollinen tallettamaan valtiopankkiin, oli
23000 ruplaa hävinnyt. Issejeff tuomittiin Siperiaan pakkotyöhön.

Yhdistettyjen kuntain olosuhteet kävivät aina rasittavammiksi,
henkimaksu yhä nousi. Siitä syystä muutamat entiset pienet kunnat
vaativat kuntain yhdistämisen peruuttamista, sillä se muka oli
tapahtunut petollisesti. Paikoittain sillä oli menestystä ja isoja
yhdistymiä irroitettiin jälleen pienemmiksi kunniksi.

Mutta komissarien vaikutusvalta on yhä niin suuri, ettei
Itämerenmaakuntien talonpoikien kunnallinen itsehallinto merkitse
mitään, sillä se on vain komissarin käskyjen noudattamista.



VIII. Tuomioistuimet.


Virastojen venäläistyttämisen aikana jäivät yksinään
talonpoikaisoikeudet kansankielisiksi vaikka niidenkin kirjeenvaihto
korkeampien virastojen kanssa tapahtuu venäjäksi. Korkeammat
tuomioistuimet muutettiin kokonaan venäjänkielisiksi ja tuomareiksi
nimitettiin johdonmukaisesti semmoisia henkilöitä, jotka eivät
ymmärtäneet kansan kieltä.

Talonpoikain kunnanoikeudet käsittelevät vain maakylissä asuvien
talonpoikain pienempiä rikosasioita ja heidän siviliasioitaan 100
ruplaan asti. Kaupunkilaisten asiat yleisesti sekä muitten säätyjen
jäsenten asiat talonpoikien kanssa harkitaan rauhanoikeudessa, ja
rauhantuomaritkin ovat umpivenäläisiä.

Jos joku ihminen tahtoo nostaa kanteen, niin hänen täytyy esittää
venäjänkielinen anomuskirje tuomarille. Siitä syystä kaivattiin
anomuskirjeitten kirjureita, ja pian niitä asui joka oikeusistuimen
ympäristöllä koko joukko. Anomuskirjeestä täytyi kirjurille maksaa
rupla tai enemmän. Ja kun sitä kulunkia ei mennyt vastaajalta, niin
kävi etteivät ihmiset pienemmistä asioista valittaneetkaan.

Eivätkä kaikki kirjurit tyydyttäneet tuomarin vaatimuksia. Usein
tapahtui, että kalliilla hinnalla ostettu kirje heitettiin
kelpaamattomana syrjään. Olihan ihan suuria veijareitakin kirjurien
joukossa. Eräs kirjuri teki anomuskirjeitä venäläisillä kirjaimilla
mutta viron kielellä. Tietysti sellaisia ei hyväksytty. Toinen
kirjoitti tavallisesti hurjia herjaussanoja vastaajalle ja itse
tuomarillekin. Hänen kirjojensa esittäjät tuomittiin aina sakkoa
maksamaan. Itse kirjureille ei tapahtunut mitään pahaa, sillä ei ollut
todistuksia, että juuri he olivat moitittavat kirjat tehneet.
Valantehneet asianajajat ottivat anomuskirjan valmistamisesta vähintäin
5 ruplaa, mistä syystä oikeudenkäynti tuli köyhäile väestölle liian
kalliiksi ja tukalaksi.

Kun asiain käsittely oikeudessa tapahtui venäjän kielellä, niin
tarvittiin tulkkeja. Joka rauhantuomarilla olikin oma tulkkinsa, ja
semmoinen kielenkääntäjä kävi kerrassaan mahtimieheksi. Joka tiesi
asiansa olevan arkaluontoisen, pyysi ajoissa kielenkääntäjän apua. Ja
asiata käsiteltäessä kielenkääntäjä tulkitsi tuomarin kysymyksiä niin
selvästi tai epäselvästi kuin itse tahtoi sekä kertoi vastaukset niin
pitkästi tai lyhyesti kuin hänen "ystävilleen" oli hyödyllistä.
Asioita käsitellään kyllä yleisön läsnäollessa, mutta harvoin on
venäjänkielen taitoisia kuuntelijoita, erittäinkään maaseuduilla ja
pikkukaupungeissa. Sitä paitsi on yksinäisen kuuntelijan arvostelu
hänelle itselleen vaarallista. Niin on monikin tulkin häiritsijä tullut
sakotetuksi, jos muut kuuntelijat eivät ole ymmärtäneet häntä puoltaa.

Kielenkääntäjän apu oikeudenkävijälle ei tietysti ollut maksutta
saatavana. Nuo mahtimiehet ovat vaatineet suurenkin maksun, ja monissa
tapauksissa sekä kantajalta että vastaajalta. On tapahtunut, että
kielenkääntäjä asian päätyttyä on vielä vaatinut voittaja-puolelta
lisää, ja jos se ei ole suostunut maksamaan, on asia tullut uudestaan
esille ja entinen voittaja joutunut voitetuksi.

Usein ovat virolaiset ja lättiläiset pyytäneet, että jos asiain
käsittelyn täytyisikin tapahtua venäjäksi, tuomareiksi nimitettäisiin
semmoisia henkilöitä, jotka ymmärtävät vähintäin sen verran kansan
kieltä, ettei kielenkääntäjä voisi tehdä vääryyksiä. Mutta kaikki
semmoiset anomukset ovat jääneet ilman tuloksia. Päinvastoin
nimitettiin ensimäiset rauhantuomarit, jotka kiireellisesti alkoivat
oppia viron kieltä, pian muihin Venäjän lääneihin. Kansan valitusten
johdosta selittävät venäläistyttämismieliset sanomalehdet, erittäin
"Novoje Vremja" usein, että Itämerenmaakuntien oikeuslaitokset ovat
mitä paraimmassa kunnossa ja että kielenkääntäjäin avulla kyllä saa
oikein ratkaistuksi kaikki jutut. Niin selittää lehti, joka
Suomessa käsiteltävistä venäläisten jutuista lausuu, ettei juttu
kielenkääntäjäin avulla käsiteltäessä milloinkaan tule oikein
päätetyksi.

Muillakin muodollisuuksilla venäjänkieliset tuomioistuimet toivat
paljon vaikeuksia mukanaan, mutta kun niillä ei ole venäläistyttämisen
tarkoitusta, emme niistä tässä lähemmin puhu. Se on vaan sanottava,
ettei saksalaisten paronien vaikutus, mikä vanhoissa saksankielisissä
tuomioistuimissa oli mitä tuntuvin, rauhantuomarien luona ole paljoa
vähentynyt.



IX. Venäläiset siirtolaiset.


Aikoinaan on venäläisiä siirtynyt runsaslukuisesti Itämerenmaakuntiin.
Ensi kertaa tapahtui se Ruotsin hallituksen aikana, kun vanhauskoiset
vainoamisen tähden pakenivat yli rajan. Sitten kun Venäjä oli
valloittanut maan ja laajoja tiloja lahjoitettu venäläisille
kenraaleille, ostivat he Venäjältä itselleen kokonaisia kyläkuntia
orjia, sillä sodan ja rauhoittamisen aikana oli maan väestö tapettu
vähälukuiseksi. Mutta paitsi vanhauskoisia, jotka asuvat Peipsin
rannoilla, ovat muut venäläiset lättiläistyneet tai virolaistaneet.

Talonpoikien vapauttamisen aikoihin v. 1819 löytyi Virossa vielä
umpivenäläisiä melkein kokonainen Iisakun pitäjä, Prümlin kylä Järvan
piirikunnassa sekä Arukülan ja Kostiveren kylät Tallinnan lähellä.
Niissä paikoissa ovat talonpoikien sukunimet venäjänkielisiä. Nyt
on jo kaikilta venäjän kielen taito hävinnyt ja vain kahdessa
viimeksimainitussa kylässä on oikeauskoisia, joilla on yhteinen
kirkkonsa.

Venäläistyttämisaikana virkamiehet muistivat nuo entiset venäläiset ja
lienee päätetty pelastaa heidän häviävä kansallisuutensa. Venäläinen
hengellinen yhdistys on sitä varten lahjoittanut melkoisen summan
rahaa.

Tämän kirjoittaja sattui olemaan eräässä kunnantalossa, kun sinne
saapui kaupungista joukko virkamiehiä ja alkoi vaatia tietoja vanhan
venäläisten kylän asukkaista.

-- Mihin ne ihmiset nyt pyrkivät? kysyi eräs virkamies, tarkottaen
tietysti kansallisuuskysymystä.

Kunnanvanhin ei ymmärtänyt kysymystä oikein ja vastasi suoraan: -- He
pyrkivät vain toimeenpanemaan varkauksia ja ovat koko piirin vaivana.

-- Se on surkuteltavaa, vastasi virkamies, mutta -- en sitä
tarkoittanut. Mihin kansallisuuteen he katsovat kuuluvansa?

Nyt selitti kunnanvanhin, että kun ei hallitus eivätkä paronit ole
lähes 200 vuoteen siitä mitään välittäneet, ovat entiset venäläiset
jääneet ihan sivistymättömiksi. He eivät tiedä, että maailmassa muuta
kieltä kuin viroa puhutaankaan. Mutta kuuluisia hevosvarkaita he ovat.

Sen jälkeen virkamiehet kertoivat, että heidän asiansa kääntyy
paremmaksi, kun nyt uudestaan ryhdytään heitä venäläistyttämään.
Virkamiehet sanoivat olevansa venäläistyttämiskomitea.

Kunnan kirjuri oli "asiantuntija". Hän sanoi venäläistyttämisen
onnistuvan hyvin, jos vaan sen johto paikkakunnalla uskotaan hänelle.
Hän lupasi tehdä "venäläisistä" erityisen nimiluettelon ja saada heidät
kansallisuuttaan rakastamaan. Virkamiehet suostuivat siihen ja kirjuri
sai etukäteen tarpeelliset rahat.

Sitten lähetti kirjuri palvelijansa läheiseen kapakkaan ja hän
toi monet otteet viini- ja olutpulloja. Alkoi "venäläisten"
tervetuliaisjuominki. Virkamiehet olivat niin tyytyväisiä kirjurin
toimenpiteisiin, että hänen palkkaansa venäläistyttämistyöstä heti
vielä lisäsivät.

Kun komitea jo oli humalassa ja aikoi palata kaupunkiin, niin yksi sen
jäsenistä muistutti tovereitaan, että olisi kuitenkin ollut
tarpeellista käydä myös "venäläisten" kylässä, sillä "Novoje Vremja"
halusi kuvaa "venäläisten" asunnosta kuvalehteensä. Mutta kirjuri
selitti, ettei herrojen tarvitse itseänsä vaivata pohjattomalla
kyläntiellä, sillä senkaltaisia rakennuksia on lähempänäkin. Katseltiin
ympäristöä, ja kirjuri tunnusti että läheisen kapakan ulkohuone oli
täydellisesti samallainen kuin "venäläisen" asuntorakennus. Ulkohuone
valokuvattiin hetimiten ja se ilmestyi aikoinaan "Novoje Vremjan"
kuvalehdessä kirjoituksineen siitä, että virolaistuneet venäläiset
taasen ovat käännetyt tosivenäläisiksi.

Tämmöisiä venäläistyttämisretkikuntia kaupungista johonkin kunnantaloon
toimeenpantiin muutamia, mutta eivät "venäläiset" itse kuulleet mitään
siitä, kuinka hyvällä menestyksellä heidän kansallisuustunnettaan oli
kohotettu.

Samaan aikaan ruvettiin venäjätä puhuvia henkilöitä pakollisesti
siirtämään virolaisiin kuntiin. Siirrettäviä venäläisiä oli kylliksi.
Kaupungeissa asui silloin erityinen sääty, sotilaitten jälkeläiset,
jotka puhuivat venäjätä. He olivat keisari Nikolai I:sen aikaisten
sotamiesten lapsia ja lastenlapsia, ja heillä oli perinnöllinen
etuoikeus olla vapautettuja henkimaksusta ja passipakosta.
Sotilaitten jälkeläiset olivat ihan ylpeitä säädystään ja elättivät
itsensä kaupungeissa kerjäämisellä ja varkauksilla. Vuonna 1889
kuitenkin heidän säätynsä lakkautettiin ja sotilaitten jälkeläiset
kirjoitettiin virolaisten ja lättiläisten kuntain henkikirjoihin,
kunnallishallituksilta ja itse siirrettäviltä mitään kysymättä. Joka
kuntaan tuli 1-3 perhettä.

Venäläiset eivät itse kuitenkaan lähteneet kaupungeista. Heidät täytyi
polisin avulla "passittomina" kuljettaa "omiin kuntiinsa". Mutta
kaikki, joilla oli ruumiillista vikaa -- ja sellainen oli
kerjäläisammatin helpottamiseksi melkein jokaisella --, menivät
sairaaloihin vikaansa parantamaan. Venäjällä vastaanotetaan
piirisairaaloihin jokainen sisäänpyrkijä, ja jos ei hänellä itsellään
ole rahaa maksaa hoidostaan, niin polisi vaatii rahat hänen kunnaltaan.
Ja nyt alkoi saapua kunnallishallituksille pitkiä sairaaloitten laskuja
kunnanjäsenistä, joita ei kukaan ollut nähnyt.

Kunnallishallitukset kieltäytyivät aluksi maksamasta noita
sairaaloitten laskuja, mutta kun komissareilta saapui uhkauskirjeitä,
niin rahat maksettiin polisille. Ja potilaat, joilla ei ollut
parantumisen toivoa, passitettiin kyliin.

Kylissä he eivät kuitenkaan pysyneet, vaan alkoivat samana päivänä
palata kaupunkiin. Niin syntyi erityinen kansanvaellus: yksi joukko
matkusti pakollisesti kyliin, toinen vapaaehtoisesti kaupunkiin.
Muutamat olivat aina pari vuotta matkalla.

Parin vuoden päästä julistettiin senatin selitys, ettei raajarikkoisia
saa pakollisesti kirjoittaa kuntain jäseniksi eikä sairaalan velkaa
vaatia kunnalta semmoisista pakollisista jäsenistä, jotka eivät ennen
sairauttaan ole asuneet kunnan rajain sisällä. Nyt kunnat vapautettiin
venäläisistä raajarikkoisista ja heidän hoitokustannuksensa maksettiin
laskujen mukaan kunnille takaisin. Muutoksen olivat saaneet aikaan
Inkerinmaan kunnat, joissa Pietarista ulosajettujen "sotilaitten
jälkeläisten" tulva oli kaikkein suurin.

Nekään venäläiset siirtolaiset, jotka kykenivät työtä tekemään ja
sentähden jätettiin kuntain jäseniksi, eivät kaikki olleet pysyviä.
Silloin kansa yleisesti vastusti kuntain yhdistämisestä johtuneita
korkeita henkimaksuja. Ainakin puolet maksajista pysyivät lakossa, ja
kun ei heillä ollut mitään kiinteimistöä ja itse asuivat ulkopuolella
kunnan rajoja, niin oli maksun saavuttaminen mahdotonta. Lakkolaisten
kukistamiseksi määräsi lääninhallitus, että jokainen kunnanjäsen, joka
ei ole suorittanut henkimaksuaan kahden viikon kuluttua siitä lähtien,
kun kunnallishallitus on ilmoittanut hänen nimensä kolmesti
virallisessa lehdessä, passitetaan Siperian siirtoloihin. Nyt
virolaiset alistuivat maksuvaatimukseen, mutta eivät venäläiset. He
uskoivat vieläkin, että heidän säätynsä etuoikeudet ovat voimassa ja
että saksalainen kaupunginneuvosto omasta alotteestaan ajaa vihatuita
venäläisiä kyliin. Ja niin lääninhallituksen lopulta täytyi passittaa
omat suosikkinsa Virosta parempiin paikkoihin. Venäläisten
siirtämishankkeet Viroon jäivät näin onnistumatta.



X. Venäläistyttämis-sanomalehdet.


Vanhin venäläisistä sanomalehdistä on "Rishskij Vestnik" Riiassa.
Aikoinaan se perustettiin venäläisten etuja valvomaan, ja se on ainakin
nauttinut valtioapua. Lehden toimittajat Tsheshihin ja Vidvitskij
olivat tarmokkaita taantumusniiehiä. Vuoteen 1886 saakka oli "R.V."
lättiläisille ja virolaisille ystävällinen ja moitti yksinomaan
saksalaisia ja heidän etuoikeuksiaan. Venäläistyttämisaikakautena se
antoi paronein pysyä rauhassa, mutta maalasi kaikkea, mikä ei ollut
"tosivenäläistä", keisarikunnalle vaaralliseksi. Yleisesti lehti oli
venäläistyttäjäin pää-äänenkannattajana vuoteen 1906, jolloin joutui
erään Shutoffin omaisuudeksi ja luultavasti menetti valtioapunsa.

Tallinnaan perustivat venäläistyttajät sanomalehden "Kolòvan". Sen
nimen sanottiin olleen muinaisaikainen venäjänkielinen nimitys
Tallinnalle. Mutta lehti lakkasi pian ilmestymästä, kenties
toimituksessa sattuneitten rettelöiden tähden tai siitä syystä, että
virolaiset sanomalehdet selittivät ettei "Kolòvan", mistä venäläisten
sadut kertovat, ole mitään muuta kuin virolaisten "Kalevan" kaupunki.
Sen sijaan perustettiin kuitenkin pian uusi lehti "Revelskija
Isvestija", ja se ilmestyy vielä nytkin nauttien valtioapua.

Paikalliseen väestöön eivät nuo lehdet, varsinkaan viimeksi mainittu,
ole mitään vaikutusta tehneet. Tilaajia oli niillä vähän tai ei
ollenkaan, sillä venäläiset itse lukevat pääkaupungin lehtiä.
Venäläistyttämis-lehtiä jaettiin ilmaiseksi virkamiehille, papeille
y.m.

Tartossakin alkoi ilmestyä venäjänkielinen sanomalehti, mutta sen
perustaminen oli toista laatua. Virolainen sanomalehtimies A.
Grenzstein selitti omassa "Olevik"-lehdessään, että jos hallitus
virolaisilta nimenomaan vaati venäjänkielen taitoa, niin olemme
vastustamiseen liian heikkoja ja parasta on niin ollen kaikin keinoin
oppia venäjätä ymmärtämään, mutta sen ohella tulee säilyttää oma viron
kielemme. Ja hänen lehdessään ilmestyi joka numerossa venäjänkielinen
palsta, varustettuna korkomerkeillä ja selityksillä.

Yritys miellytti kansaa ja sen johdosta Grenzsteinin alotteesta
julaistiin pientä helposti ymmärrettävää sanomalehteä "Derptskij
Listok". Mutta venäläistyttämis-virkamiehiä ei Grenzsteinin yritys
miellyttänyt. He eivät tahtoneet kasvattaa virolaisia, jotka osaavat
puhua myöskin venäjätä, vaan venäläisiä, jotka eivät ymmärrä viron
kieltä. Pakosta Grenzsteinin täytyi myödä lehtensä riikalaisille
kauppiaille, jotka sen julkaisivat aluksi "Pribaltiskij Listok" ja
myöhemmin "Pribaltiskij Kraj" nimellisenä. Riiassa lehti oli
juutalais-saksalaismielinen.

Enin edisti venäläistyttämistä venäjänkielisen sanomalehdistön alalla
kuitenkin Tallinnassa virallisen läänin lehden ei-virallinen osa vv.
1887-1890. Se "osa" ilmestyi isona viikkolehtenä ja sen toimittajana
oli vapaamielinen ja ahkera nuori virkamies Harusin. Hänen lehdessään
painettiin venäjäksi kaikki, mitä vain Viron sanomalehdissä pääsi
ilmestymään paronien vääryyksistä ja kansan kärsimyksistä. Sitä paitsi
hän julkaisi paronien vanhempia konnantöitä läänin arkiston asiakirjain
mukaan. Erityistä huomiota herätti pitkä selonteko virolaisten
kapinasta paroneja vastaan, n.s. "Mahtran sodasta" v. 1857 sotaoikeuden
pöytäkirjojen mukaan. Siinä näytettiin, että syypäät kapinaan olivat
itse paronit, jotka ärsyttivät talonpoikia vääryyksillä ja valehtelivat
hallitukselle. Harusinin lehti kävi virolaisille niin rakkaaksi, että
joka kerta, kun virallinen lehti tuli, ukot kokoontuivat kunnantaloon
ja pyysivät kirjuria lukemaan heille viroksi virallisen lehden
Harusinin osaa. Paronit olivat raivoissaan ja huhujen mukaan he
nostivat Pietarissa kymmeniä kanteita Harusinia vastaan. Omituinen
sanomalehtimies kuoli äkkiä ja sen jälkeen myös läänin lehden
ei-virallinen osa lakkautettiin.

Rekordin venäläistyttämiskiihkossa otti vironkielinen sanomalehti
"Valgus" Tallinnassa. Sen toimittaja Jakob Kòrv oli aluksi
sosialisti, mutta kilpaili ilman tuloksia "Virulane"-lehden kanssa.
Venäläistyttämisajan alussa hän yhtäkkiä alkoi ylistää virkamiesten
toimenpiteitä ja oikeauskoisuutta. Hänen vaikutuksestaan "Virulane"
lakkautettiin ja sen toimittaja passitettiin Moskovaan.

Kòrvin ehdotukset venäläistyttämisen edistämiseksi olivat mitä nurjinta
laatua. Hän esim. neuvoi, että luterilainen uskonnonopetus kouluissa
tulee asettaa oikeauskoisten valvonnan alaiseksi, että virolaisia ja
lättiläisiä sanomalehtiä täytyy pakoittaa ilmestymään venäläisillä
kirjaimilla painettuina. Hän itse on kuitenkin luterilainen ja
"Valgus"-lehti ilmestyi loppuunsa asti virolaisilla kirjaimilla.

Kun Riian ritaristo lahjoitti tri. J. Hurtille Viron kansanrunojen
keräämistä varten pienen summan rahaa, niin Kòrv kirjoitti: "kyllä
paronit tietävät, kuka on heidän kätyrinsä", ja neuvoi, että hallitus
pakottaisi Hurtia julkaisemaan runokokoelmansa venäjänkielisenä
käännöksenä. -- Vironkielen vastaisen agiteerauksensa johdosta poisti
virolainen kirjallisuuden seura hänet jäsenluettelostaan, mutta Riian
kuvernööri nimitti Kòrvin uudestaan seuran jäseneksi ja sen jälkeen
ministeri hajoitti seuran.

Hauska oli hänen oikeusjuttunsa pastori Grohmannin herjauksesta.
"Valgus" kertoi näet Grohmannin keskeyttäneen lapsenkastajaismenot
siitä syystä, että hän muka oli huomannut pyyhinliinan reunassa
venäjänkielisiä kirjaimia. Oikeudessa pastori puolusti itseänsä
venäjäksi, mutta Kòrv puhui -- saksaa, sillä venäjän kieltä hän ei
ymmärrä vielä nytkään. Kòrv tuomittiin valheestaan vankeuteen, mutta
vankeudesta palattuaan hän sai vastaanottaa kunniaporvarin todistuksen
ja kunniamitalin.

Nauttien suurta apurahaa Kòrv tuli rikkaaksi. Hänellä on Tallinnassa
kaksi isoa taloa ja laaja tila Inkerinmaalla. V. 1906 hän luopui
sanomalehden toimituksesta ja oli ensimäisen valtakunnan duuman
vaaleissa -- saksalaisten ehdokkaana. Hän kirosi puheissaan kaikkea
venäläistyttämistä, mutta ei saavuttanut kannatusta. Toisen duuman
vaaleissa Kòrv kosiskeli sosialisteja, mutta taasen ilman tulosta. Nyt
kerrotaan, että hän on solminut uudestaan ystävyyttä tosivenäläisten
kanssa.



XI. Venäläisiä mahtimiehiä.


Niinkuin sanottu, olivat talonpoikaiskomissarit todellisia mahtimiehiä.
Toimintavalta oli heillä laaja, mutta edesvastuuta ei lainkaan. Läänin
pääkaupungissa oli kyllä erityinen talonpoikaiskomissioni, jolle sai
komissarien väärinkäytöksistä tehdä valituksen, mutta talonpojat eivät
tietäneet, missä komissioni sijaitsi ja kutka olivat sen jäseninä. Niin
ei ole komissarien menettelystä ainoatakaan valitusta talonpoikien
taholta tehty.

Tallinnan komissari Issejeffin kassanvaillinkijutusta on jo kerrottu.
Mutta hän ei ollutkaan sillä alalla merkillisin henkilö. Ensimäinen
paikka kuuluu Saaremaan komissari Kassatskille.

Kassatski oli sangen ahkera venäläistyttäjä. Kaikki ehdotukset, joita
tehtiin komissarien kokouksissa, hän otti hetimiten käytäntöön, Niinpä
oli ollut puhetta, että talonpoikia pitäisi pakoittaa rakentamaan
jokaiseen yhdistettyyn kuntaan venäläistyttämisen mallikoulu. Ja
Kassatski heti kutsui Riiasta rakennusmestareja koulutaloja
rakentamaan. Pari kuntaa, joissa työt alkoivat, suostui maksamaan
rakennuskulungit, mutta Lümadun kunta, jolla ei ollut rahaa
kunnankassassa, alkoi vastustaa.

Komissari Kassatski tahtoi ankaruudella panna talonpoikia käskyjään
tottelemaan ja siitä syystä hän määräsi, että kunnanvanhimman täytyy
kerätä tarpeelliset rahat pakollisesti myymällä maksun vastustajien
omaisuutta. Mutta pian kunnanvanhin ilmoitti komissarille että
talonpojat vastustavat hänenkin toimenpiteitänsä.

Sillä välin Kassatski oli korotettu maakunnan polisipäälliköksi,
korkeimpaan virkaan mikä on Saaremaalla. Nyt oli hänen asiansa lähettää
pulassa olevalle kunnanvanhimmalle polisimiehiä avuksi. Kassatski ei
sitä kuitenkaan tehnyt, vaan keksi uuden keinon koulutalon kustannusten
suorittamiseksi. Hän meni polisimiesseurueensa keralla Kuresaaren
kaupungin torille, vaikk'ei hänellä siihen ollutkaan oikeutta, sillä
kaupungilla on oma polisilaitoksensa, ja tiedusteli hevosmiehiltä,
mistä kunnasta kukin on kotoisin. Lümadun kunnan asukkailta hän riisti
hevoset kärrineen ja vei ne pölisin huostaan. Kun hevosia oli jo koottu
koko joukko, niin pidettiin huutokauppa ja myötiin ne huokeasta
mallikoulun kustannusten suorittamiseksi. Hevosia riistettiin
semmoisiltakin henkilöiltä, jotka kotona jo olivat vaaditut rahat
maksaneet kunnanvanhimmalle.

Hevosryöstöstä oli Lümadun kunta kauhuissaan ja raivoissaan. Kaikki
syyttivät kunnan virkamiehiä, jotka aluksi olivat pitäneet Kassatskin
puolta. Lopuksi kunnanvanhimman täytyi pyytää Kassatskia saapumaan
kunnantalolle rauhoittamaan talonpoikia ja keräämään vielä puuttuvaa
osaa rakennuskulunkeja.

Eräänä päivänä maakuntapäällikkö saapuikin Lümaduun, mutta kunnantalon
lähellä tapahtui maantiellä voimakas räjähdys pari sekuntia aikaisemmin
kuin Kassatski oli ehtinyt ajaa siihen paikkaan. Pahantekijät olivat
kaivaneet maantien alle kuopan, täyttäneet sen ruudilla, ja sytyttivät
Kassatskin saapuessa sytytyslangalla "miinan" palamaan. Mutta huonojen
aineitten tähden räjähdys tapahtui varemmin kuin oli aiottu.

Kassatski ajoi heti kaupunkiin ja pyysi sähköteitse Riiasta sotaväkeä
talonpoikaiskapinaa kukistamaan. Seuraavana päivänä saapuikin
Kuresaareea sotamiehiä ja niiden muassa erityinen sotaoikeus.
Viimemainittua Kassatski ei ollut pyytänyt saapumaan, ja niin tapahtui
maakunnan päällikön ja sotaoikeuden jäsenten välillä sanakiista.
Upseerit olivat kuitenkin tarmokkaita miehiä. He tahtoivat tutkia
kapinan syitä ja vaativat Kassatskilta todistuksia hänen aikaisemmista
virkapaikoistaan. Todistuksia oli maakuntapäälliköllä kylliksi, mutta
kun sotaoikeus niiden mukaan sähköteitse kysyi tietoja Kassatskin
toimintatavoista, vastattiin joka taholta, ettei kukaan tunne sen
nimistä henkilöä. Nyt pantiinkin syyttäjä itse syytteeseen.

Kassatskin juttua käsiteltiin kauvan ja siinä tehtiin hämmästyttävimpiä
paljastuksia Venäjän byrokratismin alalla kuin ne ovat, joista
kirjailija Gogol "Tshitshikoffissaan" kertoo. Saatiin selville, että
kuuluisa kommissari ja myöhemmin maakuntapäällikkö ei ollutkaan
aatelismies Kassatski, vaan Grodnon läänin talonpoika, joka oli
käyttänyt useampia sukunimiä. Ammatiltaan hän oli maamittarin kirjuri.
Väärentämällä hän oli tehnyt itselleen monenmoisia todistuksia, m.m.
aateliskirjan isä-vainajalleen, mutta erehdyksessä hän oli isänsä
korottanut aatelismieheksi vasta silloin, kun tämä oli jo kolme vuotta
ollut kuolleena. Hyvillä todistuksillaan siitä että hän muka oli
hyvällä menestyksellä venäläistyttänyt liettualaisia, "Kassatski"
voitti Itämeren maakuntien venäläistyttäjäin luottamuksen ja sitä
luottamusta hän tahtoi tarmollaan vahvistaa. Mutta Lümadun talonpoikien
tyhmä pommi teki hänen toiminnastaan lopun.

Tutkimuksen alussa Kassatski oli uhannut että jos häntä ruvetaan
rankaisemaan, niin hän tekee Itämerenmaakuntien virkamiehille
vaarallisia paljastuksia. Oikeus tuomitsi hänet kuitenkin suureen
rangaistukseen, mutta samassa saapui hänelle armahduskirje. Saaremaan
talonpojat jo pelkäsivät että hirveä maakuntapäällikkö astuu uudestaan
virkaansa, kun sanomalehdet kertoivat huonomaineisen Kassatskin
kuolleen äkkiä.

Kassatskin jutun ohella jäi Lümadun kapinajuttu unohduksiin. Mutta
talonpojat eivät saaneet vahingoistaan mitään korvausta ja koulutalo
rakennettiin valmiiksi, vaikk'ei rahaa enää koottu entisellä
ankaruudella.

Toinen huomattava mahtimies oli Rapian piirin komissari Paul.
Saksankielisestä nimestään huolimatta oli hän synnyltään venäläinen ja
politiselta katsantokannaltaan sosialisti. Mutta hänen toimintatapansa
ei muistuttanut maailmanparantajaa, päinvastoin oli hän hirveän ankara
virkamies. Jos hän ei kuulunut erääseen tähänasti tuntemattomaan
sosialisti-ryhmään, niin on asia käsitettävä niin että hän käytti
sosialismia vain venäläistyttämisen apukeinona, niinkuin useat
kouluntarkastajatkin.

Kuntain kirjureille hän neuvoi venäjänkielisten sosialististen kirjojen
ja lehtien lukemista. Joka ei hänen neuvoaan ottanut huomioon,
erotettiin virasta. Luotettavat kirjurit saivat häneltä ulkomaalla
painettuja anarkistisia kirjoja ilmaiseksi. Venäjänkielisten kirjojen
lukeminen tietysti edisti kirjurien ja heidän puoluetovereittensa
venäjän kielen taitoa.

Kirjurit ja samoin muut kuntain virkamiehet jotka kuuluivat komissarin
puolueeseen, olivat kaikesta edesvastuusta vapautettuja. Useitten
tiedettiin tehneen törkeitä virkavirheitä, mutta komissari ei ottanut
valituksia kuullakseen. Eräästä toveristaan hänen täytyi tunnustaa että
tämä olisi ansainnut erottamisen, mutta kirjuri pysyi kuitenkin vielä
kauvan virassaan, sillä kommissari ei löytänyt hänelle sijaista. Kaikki
paikan hakijat hän huomasi kelpaamattomiksi. Lopulta kunta pelasti
itsensä pulasta niin että se otti naapurikunnan kirjurin itselleen
kirjuriksi lisäämällä hänen palkkaansa. Ja niin sosialistinen kirjuri
tuli erotetuksi.

Komissarin kehoituksesta pidettiin Rapian kauppalassa usein venäjäksi
anarkistisia luennoita. Luennoitsijoina oli rautatien virkamiehiä
Tallinnasta, juutalaisia ylioppilaita y.m. Kuuntelijoille, jotka eivät
vielä ymmärtäneet venäjätä, tulkitsivat paikkakuntalais-toverit heti
joka lauseen viroksi. Näitä luennoita toimeenpantiin muuallakin, ja
ihmiset, jotka kävivät kuuntelemassa, oppivat helposti venäjätä
ymmärtämään.

Rapian piirin sosialistiset kirjurit tiesivät paeta jo ennen sotatilan
julistusta. Komissari Paul erotettiin virastaan ilman muita
seurauksia, sillä hänellä on ollut mahtavia sukulaisia hengellisissä
hallintopiireissä.



XII. Venäläistyttämisen tulos.


Kun Itämerenmaakunnissa oli jo yhdeksäntoista vuotta harjoitettu
pakollista venäläistyttämistä, niin Venäjän hallitus huomasi että
sen tulos oli mitättömän pieni. Oikeusistuimien ja virastojen
venäläistyttäminen ja siitä seuranneet vaikeudet tekivät venäjänkielen
enemmän vihatuksi kuin rakkaaksi. Oikeauskoinen kirkko ollen
polikoitsijoitten palveluksessa kadotti kaiken vaikutuksensa. Koulujen
arvo aleni tuntuvasti. Keskikoulujen oppilaat kyllä puhuivat venäjätä,
mutta sitä he puhuivat silloinkin, kun opetus oli muunkielinen. Ja
kansakouluissa, joissa ei oikeastaan mitään muuta opetettu kuin venäjän
kieltä, oli sen taito kuitenkin huonompi kuin kaksikymmentä vuotta
aikaisemmin. Ainoat paikat, joissa venäläistyttäminen voitti sijaa,
olivat salaiset ja julkiset sosialistiset yhdistykset. Virossa sanotaan
ivallisesti että sosialistinen luennoitsija insinööri Soloveitshik,
joka nykyään 011 Arkangelissa vankeudessa, on Viron kansalle yksinään
opettanut enemmän venäjätä kuin kaikki kansakoulut ja virkamiehet
yhteensä. Eik# se olekaan aivan väärin sanottu. Mutta semmoista
kielenopetusta ei hallitus ollut tarkoittanut, vaikka se tapahtuikin
virkamiesten suojeluksen alaisena.

Jos pakollinen kansallisuuden-vaihto muissakin maissa on mahdotonta,
niin on se Venäjän virkavaltaisessa valtakunnassa kaksinkertaisesti
mahdotonta. Virkavaltaiset virkamiehet kyllä noudattavat kaikkia
hallituksen käskyjä, mutta ei kukaan heistä välitä siitä edistääkö
käsky päämäärää tai vahingoittaako se sitä. Mutta omaa personallista
hyötyä etsitään joka askeleella.

Hallituksen menot nousivat venäläistyttämisyrityksissä kuitenkin
hyvin korkeiksi. Lukuunottamatta polisin ja tuomarien lisäkustannuksia,
nimittäin kielenkääntäjäin palkkaa, on yksinomaan venäiäistyttämistä
varten perustettuja virkoja, talonpoikaiskomissareja ja
kansakouluntarkastajia, yli 50. Jokainen saa palkka- ja matkarahoja
vuodessa keskimäärin 2,500 ruplaa. Jos se raha olisi jaettu
kansakouluille, niin olisi joka koulu Virossa ja Lätissä saanut lähes
100 ruplaa vuodessa. Kyllä sellainen venäläisiltä saatu apuraha olisi
tehnyt venäjän kielen kansalle rakkaammaksi kuin virkamiesten sorto.
Oikeauskoisen kirkon kulungit olivat monta kertaa isommat. Ihmisten
houkutteleminen tuli jo jotain maksamaan, sitä enemmän kirkkojen
rakentaminen. Oikeauskoisia on Itämerenmaakunnissa koko väestöstä noin
7 prosenttia, mutta oikeauskoisten kirkkoja on enemmän kuin
luterilaisten. Pysyväisesti on voitettu oikeauskoiselle kirkolle
kuitenkin vain pahantekijöitä ja raajarikkoisia. Sen verran kuin
uskonvaihtoa tapahtui taloudellisista syistä tai pakosta, on jo nyt
lokakuun manifestin nojalla entisiä oikeauskoisia taasen
oikeauskoisesta kirkosta poistunut.

1905 julisti Venäjän kansanvalistusministeri selonteon
Itämerenmaakunnissa tapahtuneesta kansakoulujen venäläistyttämisestä ja
tuomitsi kaikki hallituksen toimenpiteet tässä asiassa, väittäen ettei
mitään tulosta ole saavutettu. Se oli venäläistyttämisen lopun alku.

Sen jälkeen saksankieliset sanomalehdet, jotka tässä asiassa
kaksikymmentä vuotta olivat vaienneet, selittivät venäjänkielisten
kansakoulujen edistävän vain raakuutta ja rikoksellisuutta ja vaativat
saksankielisten koulujen perustamista sekä sentähden, että se olisi
enemmän oikeutettua, myöskin viron ja lätin kielistä alkeisopetusta
kansalle.

Kun niin ollen sekä tähänastinen venäläistyttäjäministeriö että
ministeriön vastustajat tässä asiassa, saksalaiset, olivat tuominneet
venäläistyttämisen, niin oli selvä, ettei yrityksestä kärsivä kansakaan
tullut sitä tukemaan, "Vapauden" aikaiset kansankokoukset päättivätkin
joka taholla, että kansakouluissa tulee hetimiten alkaa opetus
kansankielellä. Ja niin tapahtuikin yleisesti sekä Virossa että Lätissä
talvella 1905-1906.

Mutta venäläistyttäminen ei ollut vieläkään kokonaan lopussa. Samat
hallitusmiehet, jotka tunnustivat venäläistyttämisen vääräksi ja
määräsivät sen lakkautettavaksi, antoivat käskyn rangaista
"kapinoitsevia kansakoulunopettajia". Ja samat saksalaiset paronit,
jotka väittivät kaiken pahan tulevan vaan venäjänkielisistä kouluista,
kävivät nyt teloittamaan kansakoulunopettajia, joilla ei ollut muuta
rikosta vastattavana kuin että he ilman luvatta olivat vaihtaneet
oppikieltä kouluissaan. Ei siitä kukaan välittänyt, että itse hallitus
ja saksalaiset olivat heitä siihen tekoon kehoittaneet ja koko kansa
oli kehoitukseen yhtynyt.

Kevätlukukaudella 1906 olivat melkein kaikki Itämerenmaakuntain
kansakoulut tyhjinä. Mutta jo syksyllä vahvistettiin opettajiksi
semmoisia ukkoja, jotka 20 vuotta takaperin olivat venäjän kielen
taitamattomuuden tähden eroitetut viroistaan. Venäjä ei vielä ole
oppikielenä virallisesti lakkautettu, mutta opetusta annetaan
tarkastajain suostumuksella viron ja lätin kielillä. Kruunun
lukioissakin otettiin viron kieli Virossa ja lätin kieli Lätissä
yhdeksi oppiaineeksi.

Saksankieliset koulut ovat luvallisia. Niitä kannattamaan muodostui
saksalainen kouluyhtiö, joka on perustanut muutamia keskikouluja ja
kansakouluja melkein joka kauppalaan. Yhtiöllä ei näy olevan rahasta
puutetta.

Onko nyt venäläistyttäminen loppunut? Sitä on vaikea ennustaa.
Se riippuu siitä, kuinka olot Venäjällä muodostuvat. Vielä
ovat oikeudet ja virastot venäjänkielisiä, vielä ovat kaikki
venäläistyttämis-virkamiehet viroissaan. Jos taantumus Venäjällä pääsee
lopullisesti voitolle, niin on peljättävä, että Itämerenmaakunnissa
aloitetaan venäläistyttämisyritystä uudestaan ottamatta mitään oppia
sen 20-vuotisesta onnistumattomuudesta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Itämerenmaakuntien venäläistyttämisyritys vuosina 1886-1906" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.