Title: Ykskylän uneksija - Kertoelma
Author: Hahl, Jalmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ykskylän uneksija - Kertoelma" ***


YKSKYLÄN UNEKSIJA

Kertoelma

Kirj.

JALMARI HAHL



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1904.



     Sensuurin hyväksymä, 2 p. Marraskuuta 1904, Helsingissä.



_Kertoelman aika_. Kalparitarien ja liiviläisten välisien taistelujen
alkuvaiheet (13:nnen vuosisadan alku).



I.


Elokuun kuutamo hopeoi vitkaan polveilevan, leveän Väinäjoen pintaa ja
pani sen varsilla tuleentuneiden viljavainioiden avarat keltakentät
salaperäisesti hohtamaan. Kaukana vainioiden rajalla kohoitti suuri
liiviläiskorpi mustaa sahareunaansa ilmoille, ja keltahohteisen
peltoalan vastakkaisella puolella piirsi tumma Ykskylän linna vankkoja
ääriviivojaan himmeävaloiselle yötaivaalle.

Linnan asujamet olivat jo kaikki menneet levolle, paitsi vahdit, jotka
unisina ja hitaasti kulkivat edestakaisin muureilla, silloin tällöin
luoden katseen ympäristöön ja varsinkin liiviläiskorpeen päin,
nähdäkseen hiipivätkö pakanat sen synkistä varjoista esille yölliselle
hyökkäysretkelle.

-- Voisimme hyvin panna maata ja nukkua yhtä makeasti kuin
kalparitarit, sanoi vanha linnasoturi Herman nuoremmalle
vartijatoverilleen.

-- Hukka meidät perisi, jos pakanat maatessamme hyökkäisivät esille,
huomautti nuorempi vartija Friedolf.

-- Siitä ei ole vaaraa, väitti Herman, turvallisen näköisenä. Hän
lisäsi:

-- Onhan nyt pian elonleikkuun aika käsissä, ja liiviläiset varmaankin
pysyvät levollisina, voidakseen rauhassa korjata elonsa.

Tämän sanottuaan hän haki itselleen istumapaikan muurin komerosta,
johon asettui mukavasti torkkumaan.

Friedolf sitävastoin päätti rohkeasti taistella unta vastaan ja odottaa
seuraavaan vahdinvaihetukseen. Sanoi vanha Herman mitä sanoi, niin ei
koskaan voinut olla aivan turvissa kostonhimoisilta liiviläisiltä.

Ja Friedolf alkoi taas astua edestakaisin pitkin leveän muurin
yläreunaa. Hänen säännöllisten askeleidensa vahva kaiku levisi yli
avaran linnapihan ja aina yläpuutarhan perimpään sopukkaan. Siinä oli
osaksi muuriin rakennettuna, osaksi ulkonevana puutarhaan päin maja,
johon nuori liiviläinen Atso oli teljettynä sisään.

Hän kuuli selvästi muurinvartijan Friedolfin kaikuvat askeleet, itsekin
hän kulki edestakaisin kopissaan, kun ei saanut rauhaa eikä unta. Hän
oli siis taas vangittu; ja mitä pahaa hän oli tehnyt! Ei muuta kuin
kieltäytynyt linnakappelissa syömästä noita pieniä leipiä ja juomasta
viiniä. Miksi hän ei muuten olisi voinut siihen suostua, ellei niin
syvästi olisi kammonnut tuota uutta taikaa, varsinkin kun linnan
voimakas ja ilkeännäköinen ylipappi Westhard tuota salaperäistä ateriaa
tarjosi. Tunsihan hän, Atso, jo tarpeeksi taikaa ruumiissaan, aina
siitäperin kuin olivat hänet kastaneet. Tuo kristittyjen taika tuntui
monasti vallan kuin polttavan hänen ruumistaan ja suoniaan, ja öisin,
kun hän oli yksin, tuo poltto tuntui kahta vaikeammalta. Kunhan hän
vaan olisi saanut sen verran vapautta, että olisi Väinäjoen viileissä
aalloissa voinut huuhdella pois taian ruumiistaan! Silloin olisi ollut
helpompi kestää vankinaolon raskasta taakkaa.

Pienestä muurin ristikkoikkunasta kuu siivilöitsi sisään vaalean leveän
juovan, joka laskeutui poikittain suuriliuskaiselle permannolle ja
olkivuoteelle. Atso katsoi ulos ikkunasta, ja kun hän näki edessään
tutun ja rakkaan maiseman: Väinäjoen hopeapinnan, vainiot ja
liiviläiskorven, alkoi kumean ja katkeran kaihon oas kalvaa hänen
sisimpäänsä.

Vuoden hän jo siis oli ollut poissa kotimetsistään, mutta hänestä
tuntui kuin hänen kahteenkymmeneen kesäänsä olisi karttunut toiset
kaksikymmentä lisää. Sillä paljon outoa oli maailma hänelle täällä
ulkopuolella kotikorpea näyttänyt, ja ylen kipeästi oli ikävä mieltä
kalvanut.

Oliko isä sortunut siihen taisteluun, missä hän itse vangiksi joutui?
Vai oliko hän ainoastaan haavoittunut ja haavoistaan tointunut?

Kaukaa Väinäjoen rannalta kuului kahlaajalinnun huiluääni.

Atso muisti silloin selvästi miten ennen tuhoavaa taistelua oli Ervin
kanssa istunut joen rannalla, korven turvallisessa lymypaikassa, miten
oli silittänyt Ervin pehmeätä ruskeata tukkaa, katsonut hänen tummiin
yönsyviin silmiinsä ja sanonut: Yhtä pysyvästi kuin Väinäjoen vesi
mereen virtaa, yhtä hellästi kuin pyhä kuu öisin meille kumoittaa,
tahdon sinua rakastaa. Ja jos jumalat suovat minun taistelusta palata,
tarjoan isällesi kihlat.

Vieläkö Ervi Atsoa muisteli, oliko hänenkin lempensä vahva, vai oliko
hän lahjoittanut lempensä toiselle, luullen Atson sotaan suistuneen?

Ja hänet valtasi äkkiä raju tarve päästä vapaaksi, syöksyä alas
linnanmuurilta ja rientää kotimetsän synkeikköön. Levottomana hän
mitteli kivipermantoa kuin jalo metsänotus, joka on ylipääsemättömään
aitaukseen suljettu, ja joka kuitenkin lakkaamatta harhailee aitamasta
toiseen löytääkseen läven, mistä voisi pujahtaa ulos vapauteen.

Viimein Atso väsyneenä istui olkivuoteen laidalle. Kuu loi
ristikkoikkunasta valoaan hänen vaaleille hiuksilleen ja alakuloisille
kasvoilleen. Hänen uskolliset sinisilmänsä tähystelivät kirkkaina yön
hiljaista valaisijaa, hän ojensi voimakkaat käsivartensa sitä kohti ja
rukoili:

-- Armas, pyhä kuu, kumoita hänelle, hyväile hänen hiuksiansa ja
kuiskaa hänelle terveiseni.

Vasta kun iltaruskon vaalennut juova yhtyi itäisen taivaan punoittavaan
hohteeseen, Atso uupui olkivuoteelleen.



II.


Alobrand istui pienessä munkkikopissaan, jonka toinen ikkuna aukeni
Väinäjoelle, viljavainioille ja liiviläiskorvelle päin, toinen linnan
avaralle pihalle. Aamuauringon varhainen hohde oli tervehtinyt häntä
hänen työpöytänsä ääressä, missä hän vuoteeltaan noustuaan pärmälle
piirsi mietteitään. Aina kun hän näin häiritsemättä sai koota
ajatuksensa ja panna kirjaan mitä syvimmässä sydämessään tunsi, silloin
hän löysi viihdytystä yksinäiselle mielelleen. Ja soveliain aika
tällaiseen mielen kokoamiseen oli varhainen aamuhetki, jolloin linnan
elämä vielä lepäsi, jolloin eivät mitkään askeleet ja äänet
keskeyttäneet ajatusten tasaista solumista.

Katseltuaan hetken päivänpaistetta, joka hymyillen kultasi hänen
yksinkertaista huonettaan ja joka kimmelteli pihan pehmeässä, kasteen
virkistämässä nurmikossa, hän tarttui jälleen piirtimeen ja kirjoitti
edessään leviävälle pärmälle:

"Tätä mietin ja punnitsen, miten ihmissydän voitaisiin tehdä paremmaksi
ja jalommaksi ja miten maailman hyvät sydämet voisivat liittyä
viisaaksi ja vahvaksi liitoksi. Riemuisa on se ajatus, kuinka tuo
hyvien viisas liitto levittäisi elämään yhtä elvyttävän valon kuin
aurinko avaruuksista luo maan päälle..."

Sen pitemmälle hän ei ehtinyt, kun kuuli pihalta keveitä askelia.
Katsottuaan ulos hän näki linnanpäällikön tyttären, Gertrud neiden,
astuvan pihan poikki yläpuutarhaa kohti.

Sinitaivas kaareutui iloisena linnan yli, ja tuuheat vaahterat
levittivät tummanvihreitä oksiaan muurille.

Puutarhaportille pysähtyi Gertrud, ja hänen notkea vartalonsa kuvastui,
uhkuen nuoruutta ja aamunraikkautta, sineä ja auringonpaistetta
hohtavaan taustaan. Hän seisoi siinä ikäänkuin odotellen ja noukki
muurin juurelta kukkia.

Alobrand oli huomannut entisen rippilapsensa odottavan katseen. Hän
lähestyi piha-ikkunaa, kuitenkaan katsomatta ulos; hän näet pelkäsi
näyttävänsä uteliaalta. Mielensä olisi kuitenkin tehnyt tervehtää
Gertrudia, jota hän erotettuna rippi-isäntoimestaan nyt enää harvoin
tapasi.

Mutta Gertrud oli jo huomannut hänen harmahtavan päänsä, nyökäytti
hänelle aamutervehdyksen ja viittasi hänelle kädellään tulemaan
puutarhaan. Samassa Gertrud katosi portista.

Alobrand pani kääröön pöydällä olevan käsikirjoituksensa ja sulki sen
kirstuun, missä säilytti kopioita muinaisajattelijain teoksista. Hän
lukitsi tämän aarreaittansa ja läksi huoneesta. Pihalla hän katseli
ympärilleen, oliko joku muu jo hereillä ja liikkeellä. Omasta
puolestaan hän ei pelännyt vieraitamiehiä. Olihan hänen epäsuosionsa
varma. Mutta Gertrudilta hän tahtoi säästää ikävyyksiä.

Pihamaa oli ihmisistä tyhjä, uutimet olivat ikkunoissa, joten hän
katseiden häiritsemättä saattoi pujahtaa puutarhaan. Gertrud oli
istuutunut seljapensasmajaan, jossa levottomana odotti entistä
rippi-isäänsä. Alobrand näki linnaneiden vaalean aamupuvun pilkoittavan
seljapensaiden lomitse, riensi sinne, kätteli häntä ja istuutui
vastapäätä olevalle rahille.

-- Häiritsin teitä keskellä työtänne, sanoi Gertrud. -- Mutta en ole
saanut rauhaa viime yönä enkä enää kestä kauempaa, ellen voi puhua
kanssanne, isä.

-- Minulla on paljo aikaa, lapseni. Liian paljo aikaa. Sinun
kohtaamisesi on minulle mieluinen pysähdys päiväni pitkällä ja
yksinäisellä taipaleella. Ja jos voin sinua neuvoa, olen iloinen.

-- Omatuntoni on ahdistuksessa eikä se kevennyt eilisestä ripistä
Westhardin luona. Miksi riistivät minulta teidät? Teille tunnustettuani
sydämeni salaiset ajatukset sain aina suurta huojennusta.

-- He pitävät minua vääräuskoisena. He eivät enää katso minua
senarvoiseksi, että sinä minulle sisäistä elämääsi tunnustaisit. Mutta
jos sydämesi vaatii, olen edelleen valmis sinua kuulemaan.

-- He ovat tehneet pahoin teitä kohtaan; he ovat väärin tuominneet
hyvän sydämenne.

-- Lapsi, älkäämme puhuko minusta, vaan puhukaamme sinusta. Hetket
kuluvat, aurinko kohoaa ylemmäksi ja yhdessäolomme aika on pian ohitse.

-- Sanokaa siis minulle, onko suuri ja anteeksiantamaton synti, jos ei
rippi-isälleen tunnusta kaikkea, mitä on sydämellä.

-- Minun käsitykseni tästä on toinen kuin Rooman kirkolla. Tiedät ehkä,
että sisimmät vakaumukseni jo aikoja sitten ovat eronneet sen ahtaasta
opinjärjestelmästä. Lienenkö siis sovelias tässä suhteessa
mielipidettäni lausumaan?

-- Ei ole minun ratkaistavanani erehdyttekö siinä, että poikkeatte
kirkosta. Minä turvaan ainoastaan hyvään sydämeenne ja viisauteenne.
Minun on mahdoton luulla, että te tahtoisitte minua pettää.

-- Se uskosi olkoon järkähtämätön. Petos on mielestäni ihmisten
pahimpia rikoksia. Kun luonto jo sokeudessaan tuottaa meille niin
paljon kärsimystä ja tuskaa, kun hämärässä hapuilemme totuudenjanoisina
eteenpäin, lopulta hoiperrellaksemme hautaan, miksi tämän hämäräisen
vaelluksemme aikana vielä toisiamme sorramme ja petämme? Se on
järjetöntä! Minussa voit löytää inhimillistä heikkoutta ja
puutteellisuutta; tahallista vilppiä minussa ei ole.

Gertrud katsoi Alobrandiin lapsellisen nöyränä ja täynnä sitä ihailua,
jota hänen sanansa hänessä aina herättivät.

-- Westhardiin en voi luottaa, isä. Hänen katseissaan on jotakin, jota
pelkään ja joka tuottaa minulle ahdistusta. Minusta tuntuu kuin ne
tunkisivat sieluni pohjaan ja lukisivat siitä senkin, jonka tahdon
niiltä salata. Ja silloin pelkään että taivas minulle vihastuu, kun
rippini ei ole täydellinen.

-- Tunnusta siis salaisuutesi suoraan taivaalle, lapsi! Usko huolesi
taivaan voimille. En huomaa miksi tuollainen tunnustus vaatisi
välittäjää.

Tämän sanottuaan Alobrand loi Gertrudiin syvän katseensa. Se oli niin
vilpitön ja hehkuvan vakuuttava, ettei Gertrud tuntenut vähintäkään
epäilystä. Täynnä varmuutta hän huudahti:

-- Kun te sen sanotte, sen uskon. Ja minusta tuntuu, kuin mieleni jo
kevenisi taakastaan. -- Saanko toistekin tulla luoksenne mieltäni
keventämään?

-- Saat kernaasti, niin kauan kuin viivyn täällä.

-- Aiotteko hylätä meidät, aiotteko lähteä Ykskylästä?

-- Westhardin tilaama kirkonkirous voi saapua milloin tahansa, ja kun
se on minulle julistettu, olen täällä kaikkien halveksima, eikä minulla
enää ole mitään toiminta-alaa.

-- Mutta täytyyhän kalparitarien kuitenkin kunnioittaa viisauttanne ja
hyviä aikeitanne.

-- Maailma pitää kiinni puustavi-opista, lapseni. Ja ihmiset
arvostelevat yleensä sen puheen mukaan, joka koreana pulppuilee
huulilta. Harvat katsovat tekoja ja sydäntä.

-- Minne aiotte lähteä?

-- Minua on sanottu "liiviläisapostoliksi". Westhard käyttää sitä
pilkkanimenä. Minä pidän sitä kunnianimenäni. Aion lähteä
liiviläiskorpeen.

-- Mutta monet vaarat teitä siellä uhkaavat.

-- Minulla on siellä jo muutamia hyviä ystäviä. Ja ehkä saavutan uusia.
Heidän sydämensä ovat monasti raa'at. Mutta ne ovat luonnon raikkauden
ravitsemia, ja jos niissä hyvyyden ja järkevyyden sanat pääsevät
itämään, voivat ne kantaa kauniita hedelmiä.

Gertrud olisi vielä tahtonut paljon puhua, hän olisi tahtonut kehoittaa
Alobrandia jäämään. Mutta hän tunsi samalla, että tuollainen kehoitus
olisi ollut itsekäs. Hän nousi rahilta, poistui seljapensas-majasta ja
taittoi läheisestä ruusupensaasta vaaleanpunaisen ruusun, jonka pisti
Alobrandin kaapun napinläpeen.

-- Kiitos, isä, jospa pian taas saisin teidät tavata!

-- Hyvästi lapsi! Elä rauhassa omantuntosi kanssa, äläkä anna ihmisten
järjettömyydellään tuota rauhaa häiritä.

Hän tarttui molemmin käsin Gertrudin oikeaan käteen ja painoi sitä
isällisesti. Gertrudin silmässä välkkyi kyynel. Se tunnustus, jonka hän
oli aikonut Alobrandille tehdä, oli kuollut hänen huulilleen.

Seuraavassa tuokiossa hän joustavin askelin riensi pois puutarhasta.



III.


Alobrand jäi siihen yksin ajatuksiinsa. Hänen äskeinen keskustelunsa
palautti taas selvästi lähtötuumat hänen mieleensä. Mitä toimitti
täällä kauempaa viipyä! Sitäkö varten, että ylipappi Westhard
voitonriemuisena linnankappelissa juhlallisesti oli julistava hänen
kirkonkirouksensa? Alobrand kuvitteli elävästi kuinka tuo yhä suurempaa
mahtivaltaa tavoitteleva mies oli ivallisesti hymyilevä, miten hän oli
käyttävä tilaisuutta hyväkseen puhuakseen suuresta tehtävästään
puhdistaa kirkko vääräuskoisista. Ja hän kuvitteli lisäksi läsnäolijain
pyhän paheksumisen ja kammon katseita. Turhaa oli kaikkea tuota
odottaa. Niin pian kuin suinkin oli hän ottava matkasauvansa ja hiipivä
pois.

Atson hän aikoi ottaa mukaansa. Jo tarpeeksi kauan oli tämä
liiviläisnuorukainen saanut kantaa vangin kovaa taakkaa. Tämä
pakollinen taivuttaminen kristinuskoon ei voinut tuottaa hyviä
hedelmiä, sen oli vuoden kokemus osoittanut! Mitä ankarammin Atsoa oli
koetettu totuttaa kirkon menoihin ja sakramentteihin, sitä kauemmas
hänet niistä oli vieroitettu. Ja Alobrand saattoi itselleen tunnustaa
olleensa ainoa, joka lempeällä kohtelulla ja järkevällä ohjauksellaan
oli valistanut ja rauhoittanut nuoren liiviläisen mieltä. Hän tiesi
että Atso häntä ymmärsi -- ymmärsi, kun hän puhui suuresta hyvyyden
hengestä, joka hymyilee meille riemuisassa ja elvyttävässä
auringonpaisteessa, joka puhuu meille hellää, rohkaisevaa kieltänsä
hyvien ihmisten teoista, ja joka panee mielemme kauneudesta
haaveilemaan, kun luonto luo meihin ihanan suvikatseensa. -- Silloin
kun Atso oli sotavankina tuotu linnaan, kun häntä oli kovuudella
kohdeltu ja ruoskittu, oli Alobrand puhunut hänelle lempeästi, oli
hoitanut hänen haavojaan ja lieventänyt hänen vankeuttaan. Ja hän oli
vähitellen avannut hänen luonnonraikkaan sydämensä tiedoille ja hyvän
tuntemukselle. Näin oli hän täydelleen voittanut Atson nuoren mielen,
sen hän tiesi. Kun muut Atsoa lähestyivät, hän pysyi vaiteliaana, ja
Westhardin puhuessa hänelle uskonasioista, hän vallan mykistyi.
Alobrandin puhuessa taas hänen uskolliset siniset silmänsä loistivat
ilosta. Silloin hän oli haastelijas, jopa joskus rupesi laulelemaan
heimonsa lauluja. Ja Alobrand tiesi että hänen kiintymyksensä oli yhtä
pettämätön kuin uskollisen, jalorotuisen koiran, jota ei mikään saa
luopumaan isännästään.

Alobrand arvasi että tämä luonnonlapsi, huolimatta varhaisesta
aamuhetkestä jo oli hereillä, ja kulki hänen vankikopilleen. Ovi oli
ulkoa teljetty salvalla. Alobrand poisti salvan, aukaisi oven ja näki
edessään Atson, joka istui vuoteensa laidalla ja katsoi ulos
ristikkoikkunasta. Hän ei hämmästynyt Alobrandin aikaista tuloa, sillä
myöhään illoin ja varhain aamuin oli hänellä tapana tulla turvattinsa
luo. Mutta ilonvälke hohti liiviläisnuorukaisen silmissä, kun hän nousi
hyväntekijäänsä tervehtimään.

-- Aamu on selkeä ja kaunis, sanoi Alobrand. Unhoittaa vallan elävänsä
keskellä sodan synkeyttä, kun aamun valoa katselee.

Hän astui sisälle ja istui kuluneelle matalalle rahille.

-- Aamu on kirkas ja hyvä, yhtä hyvä kuin sinun tulosi, opettaja!

Atso oli harvasanainen, mutta hänen kasvonsa olivat täynnä ilmettä ja
hänen lapsellisen rehelliset silmänsä tuntuivat lisäävän sen, minkä
niukat sanat jättivät lausumatta.

-- Tulen luoksesi tällä kertaa puhumaan asiasta, joka sinulle lie yhtä
mieluinen kuin minulle. Minussa liikkuvat pakoajatukset. Aion paeta
täältä ja toverikseni ottaa sinut.

Nämä sanat iskivät Atsoon kuin salama. Hän kavahti seisoalleen ja
osoitti mitä vilkkaimpia ilonmerkkejä. Vähällä hän oli ääneensä
huudahtaa riemusta. Mutta Alobrand teki varoittavan kädenliikkeen.

Atso istui tottelevaisena takaisin vuoteensa laidalle. Hän kysyi
hiljaa:

-- Milloin aiot minut vapauttaa?

-- Kun sopiva hetki tarjoutuu. Siihen asti ole kärsivällinen ja odota.
Ja lohduta itseäsi sillä toivolla, että ehkä piankin saat jälleen nähdä
kotikorpesi ja heimosi.

Oli luonnollista, että Atso tyyntyi ja alistui kärsivällisesti
odottamaan sitä vapautuksen hetkeä, jota Alobrand hänelle ennusti.
Olihan hän heti linnaan tultuaan tottunut pitämään Alobrandia jonakin
yliluonnollisena olentona, jonakin suojelushenkenä, jonka katseista,
sanoista ja olennosta virtasi selittämätön, lämmittävä taikatenho.
Ensin hän oli tuota salaperäistä vaikutusta pelännyt, kuten melkein
kaikkea, minkä linnassa näki, mutta sitten hän pian oli tullut
huomaamaan että, oli tuo mies henki tai taikuri, hän oli suopea ja
hyvä.

Hetken vaiettuaan Atso virkkoi:

-- Jos minut täältä pelastat, palvelen sinua nöyrästi koko ikäni.

-- Olet ystäväni, enkä sinulta vaadi mitään palkkaa ja palvelusta.
Mutta heimoasi palvellos, kun sen luo palaat. Opeta sitä tuntemaan
hyvyyden henkeä ja luopumaan epäjumalanpalveluksesta ja kauheista
ihmisuhreista.

-- Luulen että se suuri ja hyvä henki, jota palvelet, on kaikista
voimakkain, kun se on minua näin kauan suojellut täällä vihollisteni
vallassa.

Alobrand huomasi nyt, kuten ennenkin, että Atsossa vielä piili
pakanallista katsantokantaa, eikä hän tahtonut häneltä äkkiä riistää
kaikkia hänen entisiä käsitteitään, vaan aikoi vähitellen kasvattaa
hänen ajatusmaailmaansa vapaaksi ja sopusuhtaiseksi.

Hän virkkoi siis vaan:

-- Se suosii ja suojelee kaikkia, jotka eivät sorra ihmisveljiään ja
jotka tekevät hyvää.

Nyt Alobrand poistui Atson luota, välttääkseen kohtaamasta ruokaa
tuovaa vartijaa. Mennessään hän vielä kehoitti Atsoa olemaan toivokas.
Suljettuaan oven salvalla hän palasi puutarhan kautta linnan pihalle.
Aamu oli jo niin edistynyt, että linnakappelin kello alkoi kutsua
aamumessuun. Linnapihalla kohtasi Alobrand ylipapin Westhardin, jonka
puhtaaksi ajettu päälaen kalju täplä päivänpaisteessa loisti kuin
norsunluu. Westhard kulki halveksivasti Alobrandin ohi, pitäen häntä
miehenä, joka ei tervehdystä ansaitse. Huomatessaan Alobrandin
napinlävessä ruusun, hän väänsi leveän, aistillisen suunsa ivalliseen
hymyyn.

Väkeä alkoi linnan eri rakennuksista virrata kappeliin. Esiin tuli
joukottain kalparitareita, hartioilla valkeat viitat punaisine risti-
ja miekkakuvineen. Siinä tuli linnan päällikkö, Konrad von
Meindorf, tyttärensä Gertrudin kera. Puutarhasta toi vartija
Atsonkin aamumessuun. Westhard oli määrännyt että hänen joka
jumalanpalveluksessa piti olla läsnä, jotta hän lopulta tottuisi
rakastamaan ja omistamaan kirkon pyhiä menoja.

Atso seisoi lähellä oven suuta olevaa pilaria ja tuijoitti alttarilla
palavia ohuita ja pitkiä vahakynttilöitä ja alttaripöydän yläpuolella
riippuvaa ristiinnaulitunkuvaa. Ja kun hän sakastista päin kuuli
kellojen kilinää ja näki miten Westhard, puettuna komeaan kullalla
kirjailtuun valkeaan kaapuun, kulki ylös ja alas alttarin portaita,
tuon tuostakin polvistuen ja taas nopeasti nousten ylös -- kun päälle
päätteeksi vihkiveden pirskoittajat rupesivat kiertämään ympäri kirkkoa
-- silloin Atsosta tämä kaikki tuntui kammottavalta taialta, jota hän
olisi tahtonut paeta, rientääkseen Väinäjoen aalloissa huuhtelemaan
pois kaiken saastan, mikä täällä oli hänen ruumiiseensa tartutettu.

Alobrand oli niinikään liittynyt muuhun kirkkoseuraan ja istuutunut
hämäräiseen soppeen. Joskohta nämä ulkonaiset menot hänelle jo aikoja
sitten olivat käyneet vastenmielisiksi, tuli hän messuun laulun ja
soiton vuoksi. Ja kun hän nyt kuuli parvelta pienten urkujen
värähtelevät äänet, muisti hän kevättä, kukkivaa tuomea ja sen
ympärillä hyörivien mehiläisten urkuhuminaa. Hänen mielensä muuttui
keväiseksi ja toivorikkaaksi. Hän ajatteli miten hän tuomien kukkiessa
ensi suvena oli kulkeva liiviläiskorvessa, hengittäen vapaata ilmaa ja
kylväen valistusta luonnonvirkeisiin ja vastaanottaviin mieliin.



IV.


Illan suussa istuivat linnanpäällikkö Konrad von Meindorf ja ylipappi
Westhard linnan alapuutarhassa. Westhard oli ollut päällikön
päivällisvieraana, ja päivällisen jälkeen olivat isäntä ja vieras
siirtyneet puutarhaan juomaan.

-- Viini on sentään jaloa juomaa! Syödessä se kotitekoinen olut vielä
menettää, mutta juomingeissa viini on välttämätön. Maljanne, Westhard!

Linnanpäällikkö tarttui korkeaan hopeapikariinsa ja kilisytti sitä
vieraansa pikariin.

-- En moiti oluttannekaan. Onpa se voimakasta ja hyvänmakuista, ja kun
tyttärenne Gertrudin valkeat ja kauniit kädet sitä haarikkaan kaatavat,
se maistuu kahta paremmalta.

-- Kas vaan, olette monipuolinen. Olen huomannut teidät lujaksi Herran
mieheksi ja taitavaksi sotajuonten keksijäksi. Tänään näin että
mestarillisesti osaatte seurustella kauniimman sukupuolen kanssa.

-- Munkkikaapu ei sulkene pois kohteliaisuutta, ritari von Meindorf.
Minä varsinkin koetan teidän kodissanne seurustella rippilapseni
kanssa tuttavallisesti, jotta hän vapautuisi ujoudestaan ja
pelokkaisuudestaan.

-- Ei ole kumma, että hän on hieman ujo, onhan hän vielä niin nuori ja
niin vähän aikaa käynyt luonanne rippitunnustuksella.

-- Olette oikeassa, ritari. Mutta tuntuu siltä kuin hän ei olisi
aivan avomielinen rippi-isälleen. Ja ymmärrätte ettei mitään
peitteleväisyyttä ja jäykkyyttä saa olla meidän välillämme.

Juomatoverukset ottivat taas pikareistaan aimo siemauksen, ja heidän
punoittavat kasvonsa todistivat että he jo olivat ahkerasti niiden
sisällystä viljelleet.

-- Voitte muuten olla varma siitä, että tyttärenne ajoissa joutui pois
Alobrandin käsistä. Sillä tuo mies on täynnä vääräoppisuutta ja harhaan
vieviä haaveiluja, ja villitsee kaikki, joita pääsee opettamaan.

-- Luulen että häntä liian ankarasti tuomitsette. Hänellä tosin kuuluu
olevan omituiset mielipiteensä, mutta mies on muuten lempeä ja sävyisä.

Westhard kiivastui:

-- Tuon näennäisen sävyisyyden alla piilee kavala piru. Silloin kun
vielä puhuin hänen kanssaan uskonasioista, huomasin että hän on
vaarallinen kirkon vihollinen. Päällepäätteeksi hän puolustaa
liiviläisiä, kehoittaa lempeyteen heitä kohtaan. Ja kuitenkin on
päivänselvää, että ainoastaan verinen ankaruus voi pehmittää nuo
paatuneet pakanat. Ei, uskokaa minua ritari, emme edisty suurissa
valloitus- ja käännytyspuuhissamme, ellemme syrjäytä kaikki eri lailla
ajattelevat.

Konrad von Meindorf oli tottunut taipumaan Westhardin voimakkaan tahdon
alle. Taistelussa hän oli häikäilemätön, mutta ennen hyökkäystä hän
aina kuunteli viekkaan Westhardin neuvoa. Sitäpaitsi hän häntä pelkäsi,
Westhard kun oli varsin hyvissä kirjoissa piispan tykönä, jonka kautta
oli yhteydessä paavinkin kanssa. Välejä tällaiseen mieheen ei sopinut
hevin rikkoa. Päällikkö peräytyi siis ja virkkoi:

-- Olette oikeassa. Tehtävämme vaatii yksimielisyyttä ja ankaruutta.

Hän katsoi tätä sanoessaan arasti Westhardiin, tietäen kuka oli
ankaruuden oikea edustaja.

Tällävälin oli ilta ruvennut hämärtämään, ja kuu nosti punertavan
kehänsä linnanmuurin laidalle. Palvelijat toivat soihtuja ja istuttivat
ne isäntänsä läheisyyteen. Tämä täytti pikarit viinillä, Westhard
tarttui pikariinsa ja huudahti:

-- Juokaamme tulevan hyökkäyksemme malja!

Heidän juotuaan hän jatkoi:

-- Odotan jännityksellä piispan vastausta seikkaperäiseen selontekooni
viime kahakasta. Epäilemättä kirkon johtavien henkilöiden huomio on
kääntyvä meihin tämän suuren voittomme johdosta...

Hänen puheensa keskeytyi siitä, että puutarhaan syöksyi muurinvartija;
tämä kertoi, että liiviläiskorven yläpuolelta näkyi punainen hohde.

Westhard kavahti pystyyn ja riensi linnanpäällikön seuraamana pihalle
ja siitä muurille. Taivaan reuna yläpuolella korpea punoitti todella.
Hohde oli vahva ja leimuava kuin suuren tulipalon heijastus. Westhardin
kasvojen ilme oli käynyt jänteväksi ja punnitsevaksi.

Hän kääntyi linnanpäällikön puoleen:

-- On hyvin mahdollista että pakanat pelkäävät uutta hyökkäystä meidän
puoleltamme ja että siirtyvät kauemmaksi, ennen lähtöään polttaen
majansa. Mutta on yhtä mahdollista, että tämä on pelkkä juoni, jonka
tarkoitus on pettää meitä ja houkutella meitä vähin joukoin ja asein
ulos linnasta.

-- Meidän tulee olla varuillamme.

-- Niin tulee. Ja lisäksi on meidän käyttäminen hyväksemme tätä yötä
niittääksemme pakanain viljaa. Pian ehkä vakavammat toimet meidät siitä
estävät. Toisten niittäessä, toiset tähystelevät korpeen päin, aseet
kädessä, ja torjuvat, jos tarpeellista on, vihollisten hyökkäyksen.

-- Epäilemättä olette oikeassa siinä, ettei enää sovi lykätä
tuonnemmaksi elonleikkuuta. Tänä iltana se on alkuun pantava, ja jos
pakanat pysyvät korvessa, huomisiltana jatkettava. Kuu valaisee
vainiota ja helpoittaa niittäjien työtä.

He antoivat paikalle saapuneille vartijoille ja sotureille käskyjään.
Hetken kuluttua alkoi kappelin kello soida. Westhard ja linnanpäällikkö
olivat asettuneet ylös päällikön asuntoon johtaville leveille
kiviportaille, heitä ympäröi loimuavia soihtuja kantava
palvelijajoukko, ja he odottivat kunnes piha oli täynnä sotureja ja
kalparitareja.

Nyt kuulutti Westhard kaikuvalla äänellä:

-- Herran palvelijat, ritarit ja soturit! Äsken olette voitokkaasti
taistelleet pakanoita vastaan ja olette näin hankkineet itsellenne
lisäansion kirkon suhteen ja lievennyksen kiirastulen paahtavasta
kuumuudesta. Mutta meidän viheliäisten ja syntisten ihmisten ei koskaan
pidä ajatella, että olemme liiaksi taikka edes tarpeeksi tehneet pyhän
kirkon hyväksi ja sen vallan levittämiseksi. Kun luulemme ylen paljon
tehneemme ja suuriakin ansioita koonneemme, on tämä vaan mitättömän
vähän, on se vaan pisara valtameressä. Niin paljon on meillä vielä
tekemättä. Kohta vaaditaan meiltä uutta tarmoa, uutta uskonintoa, kun
teemme ensi hyökkäyksemme liiviläisiä vastaan. Nämä paatuneet pakanat
ovat näet joko kirkon uskoon taivutettavat tai Herran miekalla
sukupuuttoon kukistettavat. -- Tänä iltana vaaditaan teiltä
rauhantyötä. Aittamme ovat elosta melkein tyhjät, eivätkä omat
vainiomme riitä niitä täyttämään. Ensi syksy ja talvi voi olla meille
kova taistelujen ja piirityksen aika. Silloin on runsas viljamäärä
meille tarpeen. Rientäkää siis pakanain avaroille vainioille ja
niittäkää täyteläitä lyhteitä. Muistakaa että täten palvelette kirkkoa,
että kokoatte leipää Herran sotureille. Älköön siis intonne olko
laimea, älköönkä uutteruutenne väsykö...

Joukosta huomautettiin että linnassa oli ainoastaan rajoitettu määrä
sirppejä, niistäkin monet tylsiä ja ruostuneita.

-- Niitettäköön siis miekkojen terillä, neuvoi Westhard. -- Samat
miekat, jotka raivaavat uutta alaa Herran sanalle, taittakoot myös
meille täyteläitä tähkäpäitä.

Vanha Herman, joka seisoi pihan laidalla toverinsa Friedolfin vieressä,
tuuppasi tätä kylkeen ja virkkoi:

-- Tuo paukuttelee yhtä pontevasti pihalla kuin kirkon puutynnyrissä.
Pian kai siitä tehdään linnanpäällikkö, ja tämä nykyinen pannaan
viralta.

-- Kyllä se pääsee, minne vaan pyrkii, huomautti Friedolf.
Piispanhiippaa se kai kuitenkin kaikkein halukkaimmin tavoittelee. --

Kappelin ovet aukenevat. Urut pauhaavat, ja papit tuovat esiin
vihkivesimaljoja ja pirskoittavat vettä soturijoukkoon. Toiset papit
kantavat pyhäinkuvia ja kulkuelippuja ja asettuvat portille jonoa
johtamaan. Odotetaan ainoastaan linnanpäällikköä, joka on pukeutumassa
sota-asuunsa. Kun hän ilmestyy kiviportaille ja nousee ratsunsa
selkään, alkavat papit ja kuoripojat kirkon ovella veisata,
kuvainkantajat kulkevat hitaasti ulos portista, ja heidän jälkeensä
alkaa solua alas pitkin linnakummun rinnettä kalparitarien pitkä,
valkeaviittainen jono.

Westhardin kiiluvat silmät tähystelevät hetken korven yläpuolella
punoittavaa taivaanrantaa ja poistuvaa ritarien jonoa. Sitten hän
kääntyy ja katoaa linnan päärakennukseen.



V.


Gertrud oli ikkunasta katsellut elonleikkaajien lähtöä. Yhteen kotvaan
oli hän tuntenut halua ratsain lähteä niittäjien mukaan. Mutta sitten
oli yksinäisyyden kaipuu vienyt häneltä tämän halun, ja hän jäi kotia
omien tunteidensa seuraan.

Linnanpäällikön avarat huoneet olivat nyt aivan hiljaiset. Seuraneiti
oli Gertrudin pyynnöstä poistunut. Gertrud katseli himmeän lampun
valaisemassa salissa äitivainajansa öljykuvaa. Jos hän vielä olisi
voinut painaa päänsä äidin povelle ja siinä itkeä kaiken kaihonsa! Äiti
olisi ehkä häntä ymmärtänyt, olisi häntä neuvonut ja tukenut.

Mutta äidin silmät katsoivat häneen liikkumattomina ja avuttomina, ja
pian muut öljykuvat tuntuivat Gertrudista vaikenevalta joukolta, joka
kylmänä tuijoitti häneen linnansalin synkiltä seiniltä.

Olo salissa kävi Gertrudista kolkoksi. Kevein askelin hän sieltä
poistui, mutta hänen askeltensa kaiku kumisi vahvana ja vastasi
moninkertaisena avaran huoneen muureista. Hän meni omaan huoneeseensa
ja asettui paksujen muurien muodostamaan ikkunakammioon, mistä näköala
aukeni liiviläiskorven vastakkaiselle puolelle. Siinä hän usein
ennenkin oli vaipunut katselemaan avaraa maisemaa: Väinäjoen viljavaa
laaksoa ja syvien metsien reunustamaa taivaanrantaa. Joen vesi kiilsi
kuutamossa, puiden varjot olivat mustat, ja etäisyys näytti
läpitunkemattoman pimeältä ja salaperäiseltä.

Gertrudin ohimot vavahtelivat kuumina, ja hän painoi otsaansa kylmää
kiviseinää vastaan. Jo kauan oli hän mielessään kantanut tuota suurta
ja voimakasta tunnetta, kantanut sitä salaa ja lohduttomasti. Ensin,
kun se oli herännyt, hän ei sitä ollut ymmärtänyt; hän oli sitä
pelännyt ja karttanut. Hän oli pitänyt sitä mielettömänä ja oli
itsekseen sitä hävennytkin. Mutta se oli juurtunut yhä syvemmälle, se
oli kasvamistaan kasvanut, ja nyt se jo täytti koko tunne- ja
ajatuselämän. Yksinäisyys isänkodissa oli sitä ravinnut ja mielikuvitus
oli sille antanut väkevät lentimet. Ja nyt se oli hänen edessään
entistään selvempänä tuo oudon kietova ja hurmaava kuva: Solakan pitkä
ja jäntevä vartalo, vaalea tukka ja uskolliset sinisilmät, kirkkaat
kuin lapsella. Ne silmät -- mikä runo, mikä luonnontenho! -- Gertrud
oli kerran ratsuretkellään korvessa nähnyt purovettä juovan
metsäkauriin, sirojäsenisen, hohtosilmäisen. Huomattuaan oudon vieraan
se oli siihen katsahtanut puoleksi pelokkaana, puoleksi ihmetellen, ja
sitten se oli rientänyt pois korven syvyyteen. -- Atson katseessa oli
tuota samaa ihmettelevää, tuota suuren korven salaperäistä raikkautta,
joka oli heijastunut Gertrudin sieluun, sitä suloisesti vilvoittaen,
mutta jäljestäpäin polttaen.

Kappelissa oli Gertrud Atsoa katsellut; hän oli unhoittanut messun ja
rukoukset. Usein oli hänen jumalanpalveluksen loputtua tehnyt mieli
puhua Atson kanssa, sanoa hänelle että hän soi hänelle hyvää ja että
paheksui sitä pakkotilaa, jossa häntä pidettiin. Mutta kainous ja
huomionherättämisen pelko oli hänet tästä aikeesta pidättänyt. Nyt hän
ei enää kauempaa voinut olla Atsoa kohtaamatta ja puhuttelematta. Nyt
hän oli voittava ylpeytensä ja kaikki arvelunsa ja oli lähtevä Atson
vankimajalle hänen kanssaan puhumaan, näkemään hänen silmiänsä ja
kuulemaan hänen äänensä pehmeätä, mutta miehekästä kaikua. Ja hän oli
sanova että aikoi rukoilla isäänsä päästämään Atson tyrmäpakosta ja
omantunnon kahleista. Näin hän oli ilmaiseva, etteivät kaikki linnassa
olleet välinpitämättömät Atson kohtalosta.

Mutta miten ensin puhutella liiviläistä, miten asettaa sanansa ja
peittää äänensä värähtävää liikutusta? Miten selittää että hän näin
iltahetkenä hiipi yläpuutarhan vankilamajalle, yksin, hän, linnanneiti,
päällikön tytär? -- Selitykset saisivat jäädä antamatta, ääni saisi
värähdellä. Eihän silmä kuitenkaan voisi valehdella, se ei voisi
peittää, että Gertrud rakasti -- hehkuvasti ja mielettömästi, niin
sokean luottavasti, että olisi voinut hylätä isänkodin ja seurata Atsoa
ulos maailmaan, liiviläiskorpeen ja keskelle hurjia pakanalaumoja.

Ulos maailmaan! Mitähän, jos hän nyt iltavarjojen levitessä ja linnan
ollessa melkein autiona, olisi päästänyt Atson vapauteen! Mitähän, jos
olisi seurannut häntä minne hän tahtoi hänet viedä! Mitähän, jos hän
olisi hylännyt isänkodin, vakautuneet olot, ja paennut liiviläisten
pariin viettämään luonnonkansan rauhatonta elämää!

Ei, ei. Sitä hän ei ainakaan nyt voinut tehdä. Saattoihan Atso työntää
hänet luotaan, kammoten paeta voittajansa ja vihollisensa tytärtä.

Nyt heräsi hänessä jalomielinen ajatus avata Atson vankila ja
alapuutarhan muurissa olevasta salaportista päästää hänet vapauteen.
Kuinka kiitollinen Atso siitä olisi, kuinka selvästi hän silloin
huomaisi, että Gertrud häntä suosi, lahjoittaessa hänelle arvokkaimman
lahjan: vapauden! Mutta sitten Gertrud taas tunsi itsensä liian
heikoksi täten luopumaan hänestä ja ehkä ainaiseksi menettämään hänet
silmistään.

Atson luo siis nyt! Nyt oli sopiva hetki. Toiste ehkei tilaisuutta
tarjoutuisikaan. Ja kuitenkin, miten löytää käynnilleen luonnollinen
aihe?

Hän mietti hetken, nousi nopeasti ja näytti saaneen sopivan tuuman. Hän
otti pitkäkaulaisen polttosaviastian ja riensi kellariin. Siellä hän
täytti saviastian simalla siitä suuresta simatynnyristä, joka viime
taislelussa oli liiviläisiltä ryöstetty. Sehän oli Atson oman heimon
juomaa ja oli siis oleva hänelle kuin kotitervehdys. Ruokakammiosta
Gertrud otti pari nisukakkua. Nyt hän oli keksinyt luontevan tekosyyn:
Muiden lähdettyä elonkorjuuseen, he luultavasti olivat unhoittaneet
viedä Atsolle iltaruokaa, ja sentähden hän, Gertrud, tuli sitä tuomaan.
Nyt oli hänellä aihetta kolkuttaa ovelle ja puhutella Atsoa oven
ruokalävestä.



VI.


Gertrudin rientäessä ruokakammiosta yläpuutarhaan, hänen sydämensä
sykki rajusti ja hän oli kovin hengästynyt. Ohimot polttivat entistään
kuumempina. Yläpuutarhaan saavuttuaan hän teki polven puutarhan ympäri
mutkailevaa polkua pitkin. Kun hän epäröivin askelin lähestyi Atson
majaa, näki hän hämmästyen, että sen ovi oli auki. Ja kuun valossa
saattoi hän selvästi huomata että majan asukas oli poissa. Miten
selittää tämä? Illalla ei ollut lupa päästää Atsoa ulos majasta. --
Oliko siis Westhard käyttänyt tilaisuutta hyväkseen linnaväen
poissaollessa kiduttaakseen Atsoa ja pakoittaakseen häntä sakramentteja
nauttimaan, ja oliko hän sitten sulkenut hänet kosteaan
kellarivankilaan?

Kauhea levottomuus ja samalla inhonsekainen viha valtasi hänet. Hänen
täytyi, maksoi mitä maksoi, ehkäistä tuo katala teko. Mutta kenen
puoleen kääntyä, nyt kun isäkin oli poissa, kenet saada auttajaksi?

Hädässään hän muisti nähneensä että vanha Herman oli jäänyt kotia, ja
hän alkoi juosta pihalle päin voidakseen edes Hermanin kanssa asiasta
neuvoitella. Mutta hän ei ollut ehtinyt monta askelta, kun hänen
eteensä pensaston takaa ilmaantui mustan kaapun peittämä olento. Se oli
Westhard. Gertrud piiloitti vaistomaisesti vaippansa laskoksiin
vehnäleivät, ja hänen teki mieli heittää mesiruukku kädestään, niin hän
pelästyi tätä yllätystä.

Westhard huomasi hänen hämmästyksensä ja näki hänen piiloittavan
liikkeensä. Nopeasti älyten hän arvasi millä toimilla Gertrud liikkui
puutarhassa, mutta hän muutti äänensä makeaksi, kuitenkaan voimatta
peittää ivaansa ja kiukkuansa:

-- Hoitelet liiviläisvankia, lapseni; ihmisystävällistä tekoasi
kiittäisin, ellei tuo liiviläinen olisi paatumisestaan ankaran
rangaistuksen ja katumustilan alainen.

Silloin Gertrud tunsi kaiken katkeruutensa, kaihonsa ja
tyydyttämättömän rakkautensa samalla kertaa niin voimakkaasti täyttävän
mielensä, ettei hän voinut hillitä itseään, eikä tunteitaan peittää.
Hän huudahti mielenliikutuksesta ja paheksumisesta vavahtavalla
äänellä:

-- Teette väärin näin pakoittamalla ja kiduttamalla toista ihmistä.
Jumala on teitä siitä rankaiseva. Linnanpäällikön tyttärenä vaadin
teitä päästämään hänet vapaaksi tyrmästä.

-- Rauhoitu, rauhoitu, lapseni -- kuiskasi Westhard. -- Istukaamme ja
jutelkaamme tyynesti.

Hän tarttui Gertrudin käteen ja veti hänet vieressä olevaan
seljapensas-majaan. Siellä hän pakoitti hänet istumaan viereensä. Hän
oli vähällä panna käsivartensa Gertrudin vyötäryksen ympäri, mutta kun
Gertrud teki epätoivoisen väistävän liikkeen, hän tyytyi puristamaan
hänen rannettaan ja toisella kädellään taputtamaan häntä olalle. Silmät
kiiluen rajusta intohimosta hän sanoi:

-- Sinulta, armas lapsi, en kuitenkaan voi kieltää mitään. Mutta et saa
olla niin ujo ja kylmä, ymmärrätkö, sinulla pitää olla minua kohtaan
enemmän luottamusta....

Hän lähensi päänsä melkein kiinni Gertrudin päähän ja näytti tahtovan
suudella Gertrudin hienohipiäistä poskea, joka kuolonkalpeana kuun
hohteessa oli vastustamattoman houkutteleva.

Mutta Gertrud kokosi kaikki voimansa ja sai sanotuksi kähisevällä
äänellä:

-- Jos ette päästä minua irti, huudan linnaväelle, että minua
rääkkäätte, kuuletteko?

Ja kun Westhard hänen epätoivoisesta äänenpainostaan ja vääntelevistä
liikkeistään huomasi että hän todella aikoi panna uhkauksensa
täytäntöön, hän hellitti hänen kätensä, virkkaen:

-- Teet väärin, lapseni, kun olet noin ujo rippi-isällesi... tahdoinhan
vaan puhua kanssasi sielunasioista...

Gertrud ei häntä kuunnellut, vaan pakeni lehtimajasta niin rajusti,
että hänen vieressään penkillä oleva simaruukku kaatui ja läikytti
melkoisen osan sisällystään Westhardin kauhtanalle. Ylipappi mutisi
itsekseen kirouksen ja rupesi kuivaamaan makean liiviläisjuoman
kastelemia kaapunhelmojaan.

Linnanpäällikön tytär oli sillävälin juosten kiiruhtanut pois
puutarhasta. Pihalla hän kohtasi vanhan Hermanin, joka tuli hänen
luokseen, vallan kuin olisi häntä odottanut. Hän pisti salaa Gertrudin
käteen kirjeen, kuiskaten:

-- Alobrand lähetti teille terveisensä ja käski minun antaa teille
tämän kirjeen.

Gertrud piiloitti kirjeen ja sanoi:

-- Satuloikaa hevoseni, Herman. Aion lähteä isäni luo vainiolle.

Odottaessaan hevosta hän meni sisälle, aukaisi kirjeen ja luki:

    Alobrand Gertrud von Meindorfille.

    Olen kirjoittanut tämän jäähyväiseni sinulle, rakas lapsi, sen
    varalta, ettei minulla ennen lähtöäni olisi tilaisuutta sinua
    tavata. Sinä olet ainoa ihminen, joka saattaa minua kaihoamaan
    pakenemaani olopaikkaa. Sinua olen aina kaihomielin muisteleva.
    Lähden nyt uutta vaikutusalaa etsimään. Atson otan toverikseni.
    Hänen vankeutensa ja pakotilansa on luonnoton ja järjetön. Se
    ei voi kantaa hyviä hedelmiä. Omin lupineni vapauttamalla hänet
    en tee mitään väärää tekoa, vaan estän muita vääryyttä
    harjoittamasta. Luulen hänestä saavani paljon apua työssäni
    liiviläisten parissa. Hän on minulle uskollinen ja avunantoon
    altis. Onhan hän heidän heimoaan ja voi siis hyvin olla
    välittäjänämme. Mieleni on täynnä toiveita tulevan tehtäväni
    onnistumisesta, vaikka kylläkin saatan erehtyä ja uneksia
    liian kaunista, mikä ei koskaan toteudu. Mutta koska todellisuus
    on niin ruma, tahdon nähdä kaunista unta, unissa samoilla
    kaukaisille tuoksuville kukkakentille ja nousta huimaavan
    korkeille ylängöille, joskin keskellä unikulkuani korkeuksilla
    voin herätä ja syöksyä alas.

    Saanko koskaan jälleen nähdä sinut -- siihen voi ainoastaan
    tulevaisuus vastata. Sanon sinulle hyvästi ja toivon sinulle
    sydämen rauhaa ja kaikkea hyvää.

Luettuaan tämän kirjeen Gertrud tunsi mielensä oudon raskaaksi ja
samalla tyyneeksi. Linna tuntui tyhjältä, yhtä tyhjältä kuin silloin,
kun äiti oli kannettu kappelin holviin. Rauhoittava oli kuitenkin se
ajatus, että Atso oli vapaa, oli päässyt Westhardin käsistä ja että hän
oli hyvässä seurassa.

Gertrud hillitsi esille pyrkivät kyynelensä, nousi ratsun selkään ja
läksi vainiolle, missä elonleikkaajat jo olivat täydessä työssä. He
niittivät ruista uutteran joutuisasti, mitkä sirpeillä, mitkä taas
miekanterillä. Toiset sitoivat niitetyt korret lyhteiksi, joita selässä
kantaen tai pitkiin seipäihin kiinnitettyinä kuljettivat rattaille ja
ratsujen selkiin. Linnanpäällikön tytär katseli kuutamossa välkkyviä
lyhteitä ja miekanteriä, mutta hänen mielensä samoili toisaalla.
Yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne hiipi häneen, ja hän antoi yhden
niittäjistä opastaa itsensä isänsä luo.

Huomattuaan Gertrudin paenneen, Westhard tunsi raivokkaan vihan
kuohahtavan sisällään ja nostavan veren päähän. Gertrud oli selvää
inhoa osottaen työntänyt luotaan hänen hyväilynsä. Hyvä. Hän oli osaava
kostaa. Atso oli ruoskittava nyt heti, linnanpihalla, ja Gertrudin
aikoi Westhard kutsua katsojaksi. Atso oli ruoskittava verille ja
pyörryksiin ja sitten oli hän suljettava kosteaan kellarityrmään ja
siellä herättyään uudelleen kidutettava.

Westhard meni vahtitupaan rääkkääjiä noutamaan. Ja kun hän heidän
seurassaan saapui Atson vankilamajan ovelle ja huomasi sen olevan auki
sekä vangin poissa, selvisi hänelle mikä oli tapahtunut. Hän kirosi
varomattomuuttaan jättää tuo ovi lukitsematta ja riensi alapuutarhan
muurissa olevalle salaovelle. Sen lukko oli rauta-aseella murrettu
rikki. Tätä ei kukaan muu kuin Alobrand ollut voinut tehdä.

Kaksi lintua oli siis päässyt lehahtamaan ulos häkistään. Ken olisi
ollut niin mieletön, että yöllä olisi lähtenyt niitä jälleen kiinni
pyytämään!



VII.


Suljettuaan jälkeensä linnan sala-oven ja kiivettyään varovasti alas,
nojaten muurin halkeamiin ja esiin törröttäviin kiviin, riensivät
Alobrand ja Atso linnakummun rinnettä alaspäin ja pyrkivät mitä
joutuisimmin lähellä olevaan metsikköön. Nyt oli pahin vaara ohi.
Linnasta päin ei näkynyt takaa-ajajia. Heidän pakoaan ei siis vielä
oltu huomattu. Ja oltuaan suuren jännityksen alaisina ja juostuaan
nopeasti he tunsivat tarvetta hetken aikaa levähtää, ennenkuin
jatkoivat pakoretkeään.

Atso tahtoi riisua päältään munkkikaapun, jonka Alobrand oli hänelle
antanut valepuvuksi, ennenkuin hän oli poistunut puutarhamajasta. Mutta
Alobrand sanoi:

-- Älä vielä riisu kaapua. Sillä valkea takkisi loistaa kuutamossa ja
voisi opastaa takaa-ajajia luoksemme, jos pakomme linnassa huomataan.

Kauan he eivät malttaneet viipyä metsikössä, vaan kun pahin hengästys
oli ohi, he läksivät pakoretkeään jatkamaan. He kulkivat kumarassa ja
pysähtyivät joskus puun juurelle tai kiven taa kuuntelemaan. Ei mitään
askeleita kuulunut. He rupesivat jo hengittämään tyynemmin.

Kaukaa kuului sirpin hiontaa. Niittäjät eivät siis voineet olla aivan
etäällä. Sentähden oli varovaisinta tehdä polvi Väinäjoen rannalle ja
sitä tietä kiertää liiviläiskorpeen.

Saavuttuaan joenrannalle saattoivat he jo hiljentää kiireensä. Ja nyt
vasta oli heillä molemmilla aikaa ajatella vapautuksen iloa.
Näkörajalla haamoitti Ykskylän linnan tumma möhkälekuva -- nuo synkät
muurit, jotka niin kauan olivat vanginneet heitä molempia. Vieressä
juoksi Väinäjoen viileä vesi, ja edessä kohosi syvä korpi, joka huokui
yön rauhaa ja kuiski tulevaisuuden lupauksia.

Oli jo puoliyö kun he saapuivat liiviläiskorpeen. He eivät kuitenkaan
heti pysähtyneet korven laidalle, vaan seurasivat joen rantaa
kauemmaksi synkeikköön. Viimein aukeni heidän eteensä rantanurmikko,
jota tiheät pensaat ja korkeat hongat ympäröivät. Korpi kohosi
ympärillä pimeänä seinänä, estäen kuun valaisemasta. Ainoastaan
aukealle nurmikolle lankesi sen hohde, ja tämä valaistu paikka tuntui
ikäänkuin kehoittavan pakolaisia lepäämään vihreille ruohopatjoille.
Siihen he laskeutuivatkin istumaan. Paikka tuntui olevan sopiva ja
turvallinen yönviettoa varten.

-- Tässä lepäämme yömme -- sanoi Alobrand. Vasta päiväsaikaan lähdemme
heimosi asuinsijoja etsimään.

-- Tähän aikaan ovat suuret kuunrukoilujuhlat -- huomautti Atso.
Tapaamme heimoni jumalankuvien luona vanhojen tammien juurella. Mutta
sinne on melkein päivä astumista.

Atso oli jo hetken aikaa katsellut kirkasta jokiveden virtausta. Äkkiä
hän riisui vaatteensa ja syöksyi uimaan. Hän ui siihen joen kohtaan,
missä virta oli vuolain ja missä pyörteet kiehuivat, tansittaen
kimaltelevia kehiään. Näytti siltä kuin nämä pyörteet olisivat
tahtoneet temmata Atson syvyyteen; toiste taas virta uhkasi viedä hänet
mukaansa. Mutta voimakkaan nuoren miehen jäntevät käsivarret mursivat
itselleen varman vaon pyörrepintoihin, ja tuossa hän jo pitkin
uimaottein palasi rantaan. Rannalla hän vielä moneen kertaan valeli
itseään vedellä. Terveyttä uhkuen hänen pitkän solakka vartalonsa
kohosi nurmelle. Pukeutuessaan hän virkkoi:

-- Sainpa viimein huuhdelluksi pois linnan taiat.

Alobrand oli huomannut kuinka suuri sisäinen tarve oli pakoittanut
Atson tähän puhdistuskylpyyn, miten virkistävä se hänelle oli ja kuinka
tyytyväiseltä hän nyt näytti. Hän ei ruvennut selittämään hänen
harhaluuloaan, vaan sanoi:

-- Olet huuhdellut pois menneisyyden synkeyden. Nyt olet vapaa ja
virkeä tulevaisuuden työhön.

Atso oli jo monasti ennen kuullut Alobrandin puhuvan siitä, että hänen
heimonsa hyväksi oli tehtävä paljon työtä, että liiviläiset oli saatava
luopumaan jumalankuvistaan ja verisistä uhreistaan.

Hän kysyi:

-- Aiotko hävittää tammikon jumalat?

-- Toivon heimolaistesi lopulta niin valistuvan, että itse hävittävät
ne.

-- Rakennatko sitten niiden sijaan hyvyyden hengen kuvan?

-- Hyvyyden henki ei kaipaa mitään puukuvia. Sen kuva ilmenee ihmisten
kauneissa teoissa ja luonnon jaloissa antimissa.

-- Tuota en tajua niin tarkoin kuin sinä. Mutta sinä olet Atsoa
viisaampi. Sinä sen ymmärrät. Atso näkee silmistäsi että puhut totta.

-- Sitä kuvaa en minäkään aina näe, enkä täysin tajua. Luonnon
riudutusvoimat sen usein upottavat elämän hyökyaaltoihin. Ja sydänten
pahat voimat ja ihmismielen järjettömyys sitä himmentävät.

He asettuivat nyt lepäämään pehmeälle nurmikolle. Kiireisen paon
jälkeen he olivatkin levon tarpeessa.

Virta keinutti vitkaan kaislikkoa ja valkeita lummekukkia. Metsä huokui
rauhallista yöhengitystään, ja sitä kuunnellessaan Alobrand tunsi
itsessään häiritsemätöntä sopusointua, tunsi syvää rakkautta suureen,
vapaaseen ja puhdistavaan luontoon.



VIII.


Täysikuun juhla oli koonnut liiviläisheimon korven syvyydessä olevaan
vanhaan tammikkoon. Keskellä tammikkoa oli avoin paikka, joka ulottui
aina Väinäjoen rantaan asti. Kookkaimman tammen juurella oleva
sammakonkasvoinen puujumala, jonka paksua kaulaa koristivat kalliit
kultavitjat, tuijoitti suurine lasista tehtyine silmineen kirjavaan
liiviläisjoukkoon. Se näytti yliluonnollisen mahtavalta tammien väliin
viritettyjen tulien valossa.

Jumalankuvan jalkojen juuressa istui punaisen huopamaton peittämällä
pölkyllä Nunnus, liiviläisten noita ja uhrimenojen ohjaaja. Hänellä oli
laihoissa suonikkaissa käsissään käyräpäinen johtajasauva. Hänen päänsä
oli melkein kokonaan kalju, ainoastaan niskasta ja ohimoilta riippui
valkeita hiustöyhtöjä. Avara valkea viitta verhosi hänen luisevia
jäseniään.

Vastapäätä häntä, suuren tammen juurella, niinikään punaisen verhon
peittämällä pölkyllä istui heimon vanha päällikkö, Vietso. Hänen
hopeanharmaa tukkansa valui pitkänä hartioille. Hänellä oli yllä
tummansininen kultaheloilla koristettu viitta. Suuren lautakilpensä hän
oli laskenut jalkojensa juureen. Vallan hänen vieressään istui hänen
kaunis tyttärensä Ervi. Noidan ja heimopäällikön ympärille olivat muut
liiviläiset ryhmittyneet, ja heidän moniin satoihin nouseva kirjavan
juhlapukuinen joukkonsa levisi kauas yltympäri korven avaraan
pilarimajaan. Soturien lautakilvet lepäsivät tammien juurella
osoitteeksi, että tässä vallitsi rauhanhetki.

Mutta täysikuun juhlasta huolimatta vaati ankara sota-aika yhteistä
neuvoittelua.

Dabrel, heimon vaikutusvaltaisimpia miehiä, puhui:

-- Sotaonni on kääntynyt; tuho uhkaa heimoamme, ellei voitto meitä pian
suosi. Mihin tuumaan on ryhtyminen, heimon miehet?

-- Tuumaan on jo ryhdytty -- huomautti Vietso. -- Eilisiltana sytytimme
korvessa leimuavan rovion muka lähdön merkiksi. Nyt on meidän
odottaminen kunnes vihollinen lähtee linnasta ja etenee kauemmaksi
tasangolle tai korpeen asti. Silloin vasta on sopiva hetki karata hänen
kimppuunsa.

Samassa saapui paikalle Ylo, huima ja voimakas mies, jota yleisesti
katsottiin tulevaksi heimonpäälliköksi. Hän oli muutamien asekumppanien
seurassa ollut metsällä juhla-ateriaksi otusta kaatamassa.

Hän huudahti, heittäen jousensa tammen juurelle:

-- Jalo saalis on kaadettuna: suuri haarasarvinen hirvi loikoo tuolla
metsässä. Siinä päällikön pöytäkunnalle juhlaruokaa!

Joukosta huudettiin:

-- Terve saaliinkaatajamme, terve Ylo sankarimme!

Ylo jatkoi:

-- Kuulkaa mitä näin kiertäessäni korven laitaa kotia päin!

-- Kerro, kerro! kehoittivat kaikki.

-- Suurella ruispellollamme niittävät kristityt viljaa. Sirppien
asemesta käyttävät miekkojaan.

Kansa murisi ja huusi:

-- Manalan jumalat heidät kirotkoot!

Tähän virkkoi Ylo:

-- Nuo koirat hätyyttävät meitä omilla asuinsijoillamme ja tahtovat
pakoittaa meitä jumalistamme luopumaan. Nyt he pimeän tultua hiipivät
vainioillemme ja varastavat viljamme.

-- He varastavat hikemme ja vaivamme hedelmät, sanoi Dabrel.

-- Jo viime yönä he varmaankin ovat niittämisensä alkaneet, sillä avara
peltoala on jo sänkenä. Ylös siis koko heimon väki, aseet käteen ja
taistelemaan tätä hornan väkeä vastaan, huusi Ylo.

Nuoret soturit, jotka ihailivat Yloa ja jotka jo melkein pitivät häntä
päällikkönä, tempasivat lautakilpensä ja aseensa ja kokoontuivat Ylon
ympärille.

Mutta vanha Vietso nousi silloin arvokkaana istuimeltaan:

-- Kenellä täällä on sodan ja rauhan johto? Aseet pois, sanon minä.
Varomatonta ja mieletöntä olisi näin valmistamatta antautua taisteluun
voimakkaan vihollisen kanssa.

-- Odottaessamme he ryöstävät meiltä viljamme, huomautti äkäisenä
Dabrel.

-- Otamme heiltä viljamme takaisin, kun annamme heidän pahaa
aavistamatta lähestyä korpea ja sitten äkkiä karkaamme heidän
kimppuunsa.

Gerveder, sävyisän näköinen soturi, virkkoi:

-- Heimopäällikkö on oikeassa; nyt ei ole sopiva hyökkäyshetki.
Täysikuunjuhla on rauhanjuhla.

Ylo oli puoliääneen keskustellut nuorten soturien kanssa. Nämä
rupesivat murisemaan ja nostamaan melua.

Silloin Nunnus karkasi pystyyn ja ärjäisi:

-- Vaiti! Ken rohkenee nostaa riitaa jumalankuvan edessä? Heretkäätte
mylläkästänne, kautta manalan jumalien!

Taikauskoinen pelko ja kunnioitus kuvastui liiviläisten silmissä noidan
puhuttua. Melu taukosi, ja soturit hellittivät aseensa.

Joen rannalta kuului torventoitotus, joka kutsui pilven takaa
kohonnutta täysikuuta rukoilemaan. Nunnus löi sauvallaan kolmasti
noitarumpuun, ja koko koollaoleva heimo kumartui maahan asti tammien
lomitse pilkoittavaa kuuta rukoilemaan.

Kun kuuta oli tervehditty, asettuivat liiviläiset entisille
paikoilleen. Simanlaskija Ontroppi, makean juoman lihoittama vanhus,
rupesi suuresta tynnyristä kaatamaan simaa haarikkoihin. Ensimäinen
haarikka ojennettiin Vietsolle, ja sitten alkoivat haarikat kulkea
kädestä käteen. Nuoret lauloivat:

    Mettiäisen karvasäären
    Kukkakentiltä kokoomat
    Makeaiset tuoksuavat
    Simatulvat läikkyväiset
    Suonissamme syöksähtävät,
    Joka jänteen jännittävät
    Mielet intoihin ylentäin,
    Kehoittaen karkelohon,
   Limoitellen lemmenleikkiin.

Laulun tauottua Dabrel kääntyi Nunnuksen puoleen kysyen:

-- Mikä on sinun ajatuksesi sotahankkeistamme? Mitä sinä neuvot,
tietäjä?

-- Neuvon vasta sitten, kun olen tiedustellut enne-eläinten
viittauksia.

Syvä hiljaisuus vallitsi nyt. Täynnä pyhää pelkoa katselivat kaikki
noitaa.

-- Mene siis ennekäärmeiltä merkkejä saamaan, kehoitti Dabrel.

Nunnus löi taas kolmasti noitarumpuunsa ja lähti juhlallisen näköisenä
astumaan asunnolleen synkeikköön.

Hänen lähdettyään alkoivat nuoret miehet nylkeä hirveä ja leikellä sen
lihoja vartaaseen pantaviksi. Simahaarikat kiertelivät vielä, mutta
niitä ei maisteltu yhtä ahkerasti kuin äsken. Jännityksellä kaikki
odottivat Nunnuksen paluuta.



IX.


Astuttuaan koko päivän korpimaita saapuivat Alobrand ja Atso täysikuun
juhlan iltana liiviläisten pääkylään. Atso riensi heti joen rannalle
katsomaan oliko hänen isänsä maja vielä paikoillaan. -- Se oli autiona
ja asumattomana.

Atso sanoi surullisena:

-- Isä on muuttanut manalle.

Hänen yksitoikkoisesti ilmaisemansa suru teki Alobrandiin syvän
vaikutuksen. Hänellekin oli suuri pettymys, että Atson isä oli kuollut.
Hänen avullaan hän oli toivonut helpommin saavuttavansa vaikutusvaltaa
liiviläisten keskuudessa.

-- Menkäämme Gervederin majalle, sanoi Alobrand. -- Hän ja hänen
sukunsa olivat uskollisimpia ystäviäni viime oloni aikana täällä.

Mutta Gervederin talo oli tyhjänä.

-- He ovat jo lähteneet tammikkoon täysikuun juhlaan, huomautti Atso.

He neuvoittelivat nyt mitä oli tekeminen. Oliko heidän ehkä varminta
jäädä Gervederin taloon odottamaan hänen paluutaan juhlasta, hänelle
kertoakseen asiansa ja häneltä saadakseen tukea?

Atsolla oli kuitenkin vastustamaton halu nähdä heimonsa ihmisiä ja
Erviä.

Hän virkkoi:

-- Mieleni halajaa suuresti juhlaan ja heimolaisteni luo.

Alobrand ymmärsi hyvin hänen kaihonsa päästä heimolaistensa pariin, hän
kun oli ollut vuoden ajan heitä näkemättä.

-- Jos lähdet tammikkoon liiviläisten luo, minä lähden mukaasi. Siellä
on heimon väki koolla. Ehkä voin jo siellä heille puhua.

Ja niin he molemmat alkoivat astua tammikkoa kohti. Tultuaan tähän
pyhään lehtoon johtavalle leveälle tielle, he kohtasivat kumarassa
kulkevan Nunnuksen, joka palasi enne-eläinten luota. Noita säpsähti
ensin ja aikoi paeta, huomattuaan munkkikaapuun puetun miehen.
Levottomana hän katseli ympärilleen oliko linnaväkeä enemmänkin.

Alobrand näki hänen pelkonsa ja puhutteli häntä ystävällisesti.

-- Terve, vanhus! Älä meitä oudoksu äläkä pelkää. Olemme ystäviä, ja
tarkoituksemme ovat rauhalliset.

Ääni vielä värähdellen mielenliikutuksesta Nunnus kysyi:

-- Onko teitä useampia täällä?

-- Me kaksi vaan, sanoi Atso.

Silloin Nunnus tunsi Atson, näytti ihmettelevän hänen tuloaan ja
samalla hieman rauhoittuvan. Hän liittyi nyt heidän seuraansa, astuen
yhdessä tammikkoon päin.

-- Mitä etsitte, mitä tahdotte? kysyi Nunnus, joka jo oli saanut
takaisin mielenmalttinsa.

-- Olemme paenneet linnasta, vastasi Alobrand. -- Aiomme asettua
liiviläisten pariin asumaan.

Alobrand ei ruvennut sen pitemmältä selittelemään tarkoituksiaan ja
valistamis-pyrintöjään, hyvin tietäen että hänen suurin vastustajansa
juuri tuli olemaan Nunnus, taikauskon ylipappi ja peloittavan
yliluonnollisuuden tulkitsija ja vartija.

Nunnus hymähti tähän mitään sanomatta.

Siinä jo alkoi pilkoittaa puiden lomitse liiviläisten kirjavapukuinen
joukko. Kun Nunnus Alobrandin ja Atson seurassa oli astunut avoimelle
paikalle jumalankuvan eteen, hän kiljaisi:

-- Tässä on vakoilijoita linnasta, liiviläiset, vangitkaa heidät!

Koolla olevien hämmästys oli niin suuri, ettei aluksi kukaan
liikahtanut. Kaikki tuijoittivat Alobrandiin ja Atsoon, voimatta uskoa
mitä edessään näkivät.

Alobrand sanoi silloin sointuvalla, kauas kaikuvalla äänellä:

-- Emme ole vakoilijoita, vaan ystäviä. Toverini on heimolaisenne Atso.

-- Älkää häntä uskoko! ärjyi Nunnus. Salaa he hiipivät tännepäin
juhlamenojamme ja tekojamme urkkimaan. Sitokaa heidät tammeen,
liiviläiset!

Vietso kohoitti ääneensä;

-- Vieraita älköön pahoin kohdeltako. Aseettomina he ovat tulleet
luoksemme. Kuulkaamme mitä heillä on kerrottavaa ja mitä heidän tulonsa
tarkoittaa.

Dabrel silloin huusi:

-- Sanokoot ensin, ovatko hekin olleet niittämässä heimomme viljaa!

Nämä Dabrelin sanat nostivat kansan mielet kuohuksiin, ja nuoret
soturit lähestyivät uhkaavina Alobrandia ja Atsoa.

Atso huomasi Ervin ja tahtoi rientää hänen luokseen häntä tervehtimään.
Mutta Ylo kavahti pystyyn, astui heidän väliinsä ja huusi ilkkuen:

-- Seis, sinä heimon hylky, sinä kristittyjen orja. Erviin et saa
kajota, hän on minun vaimoni.

-- Olet ryöstänyt morsiameni, sanoi Atso.

-- Ryöstänyt! sinä viheliäinen karkuri. Sen varsin valehtelet. Olen
hänestä runsaat kihlat maksanut ja hänet upeasti kotia majaani tuonut.
Kas vaan, uneksitko vielä heimopäällikkyyttä, sinä parraton nulikka?

-- Solvaiset minua, kun näet minun olevan aseetonna. Ken lainaa Atsolle
miekkansa, että saan kostaa hänen herjauksensa?

-- Vaiti, vaiti! riehui Nunnus. -- Ken miekkaan tarttuu jumalankuvan
ääressä, on saapa kuolemanrangaistuksen. Joko nyt heidät sidotte,
liiviläiset?

Antaakseen enemmän pontta käskylleen hän löi sauvallaan noitarumpuun.

Nyt irroittivat nuoret miehet vyönsä, ja toiset toivat metsästä ne
veriset nuorat, joilla kaadettua hirveä oli kannettu.

Gerveder tunkeutui esiin joukosta ja meni heimopäällikön luo.

-- Heimolaiset! hän huusi. -- Alobrand on jo elänyt meidän parissamme.
Hän on viisas ja hyvä. Hän ei voi olla vakoilija, vaan on ystävä.
Malttakaa mielenne, liiviläiset, ja antakaa hänen selittää tulonsa syy.

Melu ja huudot tästä vaan kiihtyivät. Mutta melusta huolimatta Alobrand
sai äänensä kuulumaan:

-- Kuulkaa minua, liiviläiset! Olen vapauttanut linnavankilasta
heimolaisenne Atson, joka kaihosi luoksenne, olen hänen kanssaan
niittoväen ollessa vainiolla linnan salaovesta paennut, tullakseni
asumaan pariinne, hyödyttääkseni ja opettaakseni teitä.

Viekas Dabrel lähestyi silloin Alobrandia:

-- Jos olet ystävämme, niin opasta meitä tuolle salaovelle. Hevosilla
kulkien voimme saapua linnaan ennen aamun valkenemista. Ylo kertoi
kristittyjen yhä jatkavan niittotyötään. Väen ollessa vainiolla,
valtaamme helposti linnan.

-- Se olisi huono teko, sitä en voi tehdä, vastasi Alobrand.

-- Näette nyt: hän on vakoilija ja vihollinen. Hän ei tahdo meitä
auttaa, selitti Nunnus. Sitokaa hänet puuhun!

Vietso tahtoi puhua, Gerveder tahtoi puolustaa, mutta heitä ei
kuunneltu. Melu kiihtyi nyt kahta suuremmaksi. Muutamat nuoret soturit
riuhtaisivat luokseen Alobrandin ja sitoivat hänet vahvasti kiinni
paksuun tammeen.

Dabrel kääntyi silloin Atsoon päin ja virkkoi:

-- Sinä olet heimoamme. Tahdotko sinä opastaa meidät linnan salaovelle?

Alobrand, joka tällävälin oli sidottu tammeen, ei sanonut mitään, mutta
hän loi syvän ja lempeän katseensa Atsoon. Se katse oli samalla kysyvä
ja odottava.

Atso sen huomasi, ja nyt, kuten aina ennenkin, se hänet tenhosi. Hänen
epäröimisensä katosi samassa ja hän sanoi:

-- En voi tehdä toisin kuin hyväntekijäni. Sillä hän tekee aina niin
kuin oikein on.

-- Atsokin on petturi, huusi Nunnus. -- Sitokaa hänetkin.

Atso sidottiin Alobrandin tammen viereiseen tammeen.

Dabrel huomautti:

-- Köydet ja vyöt ovat liian heikkoja siteitä näin tärkeille vangeille.
Heillä saattaa olla vakoilijakumppaneita tai ystäviä, jotka yön aikana
voivat leikata poikki heidän siteensä ja päästää heidät irti. Tuotakoon
siis kylästä rautakahleet.

Yleinen hyväksyvä murina nousi tästä, ja pari orjaa lähetettiin
kahleita noutamaan.

Silloin Nunnus taas löi noitarumpuun ja rupesi puhumaan:

-- Olen käynyt tarkastamassa ennekäärmeiden merkkejä. Merkit ovat pahat
ja ankarat.

-- Mitä merkit ilmaisevat? kysyi Dabrel.

Jännityksellä ja vaieten kuuntelivat kaikki.

-- Manalan jumalat ovat närkästyneet. Siitä huono onnemme, siitä
heimoamme uhkaava tuho.

-- Miten on heitä lepytettävä? kysyi Dabrel.

Vietso huomautti:

-- Olemme koettaneet heitä lepyttää runsailla uhreilla. Viisi lihavaa
härkää uhrasimme heille äsken polttouhrina pyhällä mäellä. Olisi
luullut siitä heidän vihansa hieman lauhtuvan. Luulen että jotkut muut
henget meille ovat epäsuopeat. Olisi otettava selville mitkä nämä
henget ovat.

-- Härkäuhreja! ilkkui Nunnus. -- Ne ovat liian halpoja manalan
jumalille. He vaativat parempaa ja jalompaa. He vaativat ihmisuhria.

Väristys kulki läpi soturien. Tuo kauhea sana oli lausuttu. Kenen
olivat Nunnuksen arpanopat uhriksi määräävät?

-- Viime tappion jälkeen uhrattiin Varidote manalan jumalille, selitti
Gerveder.

-- Varidote! tiuskasi Nunnus. -- Kutistunut ukkorahjus! Manalan jumalat
tahtovat parempaa, he vaativat uhrikseen sotakelpoista nuorta miestä.

Nunnus näytti voitonriemuiselta. Nyt hän taas tunsi voimaansa, nyt hän
huomasi miten nuo poloiset vapisivat hänen mahtinsa edessä. Ei kukaan
rohjennut sanoa vastustavaa sanaa, ei kukaan ehdoittanut uhrin
lykkäystä. Nunnus piti heidät vangittuina kuin rautakahleissa
enneselityksillään ja uhrimääräyksillään. Hän nautti suuresti tästä
vallantietoisuudestaan.

-- Vielä tänään, juhla-aterian jälkeen heitän uhriarpaa, hän lisäsi.

Nyt palasivat orjat kylästä kantaen paksuja rautavitjaisia kahleita.
Nuorat ja vyöt, joilla vangit oli sidottu puihin, irroitettiin, ja
heidät vangittiin rautakahleilla, joiden taidokkaat lukot heimon
kuuluisin seppä, Ahro, oli tehnyt. Dabrel tarkasti että nämä lukot
huolellisesti suljettiin ja otti sitten avaimet talteensa.



X.


Liiviläiset olivat siirtyneet lähemmäksi kylää juhla-ateriaa syömään.
Kaikki olivat poistuneet, niin ettei Alobrandille ja Atsolle edes oltu
jätetty vartijaa. Se olisikin ollut turhaa, sillä olivathan he
rautavitjoin kiinnikahlehditut tammen runkoihin.

Atso tunsi nyt vasta täydesti kipeän haikeutensa. Tänne heimonsa luo
hän oli vuoden ajan halannut, ja nyt kun hän viimein oli päässyt
kotitienoille, hänet otettiin tylysti vastaan ja vangittiin puuhun. Isä
oli kuollut... Ervi toisen omana... ehkä hän oli Atson unhoittanut...
ehkei ollut Atsoa koskaan rakastanut...

Kumean kalvava suru painoi hänen mieltänsä ja hän tunsi saaneensa
poveen syvän haavan. Mutta hän ei vaikeroinut eikä valittanut. Hänen
päänsä vaipui rinnalle ja hän oli raukea ja masentunut.

Alobrand huomasi hänen masennuksensa ja puhutteli häntä:

-- Teimme varomattomasti kun tulimme juhlaan. Parempi olisi ollut jäädä
Gervederin taloon ja siellä pysyä jonkun aikaa piiloittuneena.

-- Emme olisi kuitenkaan voineet kauan pysyä piilossa. Meidät olisi
huomattu ja meitä olisi ehkä epäilty vielä enemmän.

Alobrand ihmetteli Atson tyytyvää ja alistuvaa mieltä. Hän oli
odottanut että hänen tunteensa olisivat olleet kapinalliset ja että hän
ehkä pakollisesti olisi kieltäytynyt opastamasta liiviläisiä linnan
salaovelle. Mutta nyt hän huomasikin miten maltillinen, miten tyyni
Atso oli. Hän sanoi:

-- Äskeinen uskollisuutesi minua liikuttaa. Teit hyvän teon.

-- Sinua en voi pettää. Hoidit haavojani ja puolustit minua
vankilassani. Vapautit minut tyrmästä. Olisin huono mies, jos olisin
sinulle uskoton. Ennemmin annan henkeni, kuin sinut petän.

Hänen järkähtämätön kiitollisuutensa ja uskollisuutensa sai Alobrandin
heltymään. Hän tuli avomieliseksi ja tunsi tarvetta puhua itsestään ja
menneisyydestään:

-- Kun onnettomuus minua kohtaa, ajattelen aina mikä voi kiinnittää
minua elämään ja antaa sille arvoa silloinkin, kun kaikki tuntuu
raukeavan. Ja huomaan että se on luonnon ihanuus ja elämässä kohtaamani
hyvät sydämet.

-- Oletko kohdannut monta hyvää sydäntä elämän polulla?

-- En varsin monta. Useat ovat olleet laimeita, toiset häijyjä. --
Kuule mitä kerron. -- Nuorena rakastin naista. Hänellä oli herttaisen
hyvä sydän. Hän lahjoitti minulle pojan, jonka syntymä riisti häneltä
itseltään hengen. Tämä poika kasvoi ja kukoisti. Hän oli nuori ja
kaunis kuin sinä. Hänkin oli nuorukaisena hyvä, mutta myöhemmin hän
joutui maailmalle, vajosi sen turmelukseen ja hylkäsi isänsä. Surin
häntä kauan, kaihosin häntä kauan, kunnes elämä lopulta puudutti
suruni. Nyt on elämä lahjoittanut minulle toisen pojan, hyvän ja
uskollisen. Siitä tunnen puhdasta iloa.

-- Atso on alhaisarvoinen sinun rinnallasi.

-- Sydämesi hyvyys ja uskollisuus on minulle kultaa kalliimpi.
Uskollisuutta en ennen ole maailmassa kohdannut. Sinun luonnonraikas
sydämesi on saanut minut siihen uskomaan.

Sinervä hohde verhosi tammikon. Etäällä välkkyi joenpinta. Heinäsirkat
soittivat syyssoittoaan, ja rannalta kuului kahlaajalinnun hieno
huiluääni.

Yö oli jo myöhäiseen kulunut, juhlaräyhinä oli vaiennut. Äkkiä kuului
metsästä hiljaista risahdusta. Ervi tuli vankeja tervehtimään. Hän toi
heille virkistävää simajuomaa ja leipää.

-- Olette uupuneet ja iltaruuatta. Ei kukaan ole teitä ajatellut.

-- Syöksyt vaaraan tulemalla luoksemme ja tuomalla meille ruokaa,
virkkoi Alobrand.

-- Tahdon auttaa teitä ja koetan teidät pelastaa. Ylo on
juhlajuomingeissa. Hän ei ole poistumistani huomannut. Teitä uhkaa
paljon suurempi vaara. He ovat päättäneet uhrata teidät manalan
jumalille. Nunnus heitti arpaa ja Ylo kiihoitti mieliä.

Ervi oli hengästynyt ja hän vallan pelästyi, että oli näin pian saanut
tämän kauhean sanotuksi. Mutta hänen suuri tuskansa ja kiireensä oli
hänet siihen pakoittanut.

Alobrand oli aavistanut etteivät liiviläiset hyvää tarkoittaneet
sitomalla heidät puihin. Mutta näin pitkälle hän ei ollut odottanut
heidän raivonsa menevän. Hän ei voinut sitä oikein uskoa:

-- He ehkä meitä vaan peloittavat toivoen pakoittavansa meitä
ilmaisemaan linnan salaisuuksia.

-- He tarkoittavat täyttä totta. Jo huomisiltana he aikovat teidät
roviolla polttaa. He iloitsevat siitä, ettei tarvitse uhrata ketään
heimon nuorista sotureista, ja luulevat uhria kahta tehoisammaksi, kun
kristitty pappi samalla uhrataan. Näin he luulevat manalan jumalien
täydelleen leppyvän. -- Mutta minä en lepää, koetan teidät pelastaa.
Annan Nunnukselle lahjoja, jotta hän muuttaisi uhrimääräyksen. Annan
hänelle vaikka kaikki kultakoristeeni ja helmeni, jos hän suostuu.

-- Nunnukselta ei ole suuria toivomista, virkkoi Alobrand. Hän on
armoton, eikä oman maineensa vuoksi ole peruuttava uhrimääräystä.
Ainoa, jolta voisi saada apua, olisi Gertrud, linnanneiti. Hän ehkä
voisi taivuttaa isänsä, linnanpäällikön, tuomaan sotajoukkonsa tänne
meitä vapauttamaan. Mutta sekin on turha toivo. Olemmehan paenneet
linnasta, eikä linnanpäällikkö pidä meitä sen arvoisina, että tahtoisi
meitä pelastaa.

-- Hyvin teet, kun koetat meitä auttaa... sanoi Atso. Hän olisi
tahtonut sanoa vielä enemmän, mutta sanat takertuivat kulkkuun.

-- Nyt jääkää hyvästi, joka hetki on kallis, minun täytyy rientää...

-- Hyvästi Ervi, siunatkoot sinua elämän hyvät voimat... lausui
Alobrand hänen jälkeensä.

Ervi oli jo vetänyt huntunsa kasvoille ja aikoi poistua, mutta palasi
vielä Atson luo ja kuiskasi:

-- Mieleni ja sydämeni ovat pysyneet sinulle uskollisina. Mutta heimo
pakoitti minut menemään vaimoksi Ylolle. Hänet aiotaan valita
heimopäälliköksi isän jälkeen. Sanottiin että sinä olit sortunut
sotaan, mutta minä en sitä uskonut, kun en löytänyt ruumistasi
taistotantereelta. Isäsi ruumis löydettiin, ja hänen hautansa täytin
kukkasilla. -- Sinun muistoasi olen säilyttänyt pyhänä. Juhlina olen
sinua ajatellen koristanut majani kauneimmilla kukilla. -- Mutta nyt
kannan Ylon lasta sydämeni alla. Maailma pakoitti minut lemmettömään
avioon ja kylmän uskollisuuden pauloihin.

Itku tukahutti hänen äänensä, hän verhosi kasvonsa ja poistui.

Atso oli saanut lieventävää voidetta kirvelevään sydänhaavaansa.
Rauhallisempi tunne laskeusi hänen mieleensä. Ervi oli häntä
uskollisesti rakastanut...

Oudot tunteet kuohuivat Alobrandin sisällä. Huomisiltana heidät siis
roviolla poltettaisiin. Selittämätön heikkous valtasi hänet ensin,
hänen tätä ajatellessaan. Odottava suunnaton ruumiillinen tuska tuntui
hänestä luonnottomalta ja järjettömältä. Miten saattoikaan ihminen
toista näin kiduttaa? Kuinka luonto, kätkien niin paljon vienoa ja
kaunista, saattoi ajattelevassa ja tuntevassa olennossa kasvattaa näin
petomaista julmuutta ja säälimättömyyttä ihmisveljeä kohtaan ja oman
sydämensä julmuuden siirtää tuntemattomiin jumaliinsakin?

Ja hänen mielessään sukelsi taas esiin kysymys, kuinka ihmissydämestä
voisi poistaa tuon yliluonnollisuuden kummittelevan ja harhaan vievän
taikauskon, joka vääristää ja rääkkää elämää... Miten ihmismieliä voisi
valistaa ja miten sydämet saada paremmiksi?

Lopulta hän tunsi voimiensa uupuvan ja ajatuksensa väsyvän. Hänet
valtasi avuttomuuden ja kaikkien ponnistusten turhuuden tieto. Hän
tunsi välttämättömyyden rautakouran, hän luopui selittämästä
selittämätöntä. Hän ei enää ajatellut huomisillan kauheata kidutuksen
hetkeä. Eihän sitä voinut kestää kauan. Ja sitten oli selviävä elämän
häälyvä ja houkutteleva arvoitus, tai oli sen selvitys vajoava ijäiseen
yöhön. Silloin loppuivat turhat pyrkimykset, silloin oli raukeava
järjetön kärsimys...

Alobrand katsahti Atsoon. Väsymys ja uni olivat hänet vallanneet.
Aamuyön tähdet kirkastivat hänen kasvonsa, jotka säteilivät rauhaa.

Tämän luonnonlapsen hiljainen, valitukseton mukautuminen kohtaloonsa
ylensi Alobrandin mieltä, ja hän tunsi itse olevansa tyyni ja päätti
koettaa horjumatta alistua välttämättömyyteen.



XI.


Ervi kiirehti hengästyneenä Nunnuksen majalle. Hän ei koskaan ollut
kulkenut tämän paikan ohi tuntematta selittämätöntä kauhua. Varsinkin
yöllä noidan asunto hänestä oli kammoittava. Mutta hänellä ei ollut
hetkeäkään menetettävissä, ja hän polki hirvittävän pelkonsa, rientäen
eteenpäin. Hänen edessään hohti jo puron yli johtava valkoisista
koivupuista tehty silta. Purossa luuli hän pahojen henkien asuvan, ja
siitä ilmaan kohoavat sumuaaveet liitelivät uhkaavina hänen
ympärillään. Astuessaan sillan yli hänestä tuntui kuin olisi hän
ainaiseksi syöksynyt hornan kitaan. Tuossa törrötti Nunnuksen puoleksi
maahan rakennettu turvekattoinen maja, tuo pelättävä asunto, johon ani
harva liiviläinen koskaan oli astunut. Mitkä salaiset taikaesineet
siellä piilivätkään -- sitä ei kukaan tietänyt. Majan edessä Ervi näki
suurelle laakealle kivelle asetetut ennekäärmeiden ristikkohäkit.

Ervi pysähtyi matkan päähän majasta ja epäröi pitikö hänen mennä
kolkuttamaan ovelle, vai ei. Hänen sydämensä tykytti niin rajusti,
ettei tietänyt saisiko sanaakaan sanotuksi. Hän astui kuitenkin
muutaman askeleen lähemmäksi ja huomasi silloin että joku istui
torkkuen oven vieressä olevalla turvepenkillä. Ken oli tuo torkkuja? Se
ei näyttänyt Nunnukselta. Nunnus oli pitempi ja laihempi. Ervin
lähestyvien askelten risahduksesta kavahti istuja pystyyn. Se oli
Piesko, Nunnuksen nuori orja.

Tunnettuaan Ervin hän virkkoi:

-- Terve, heimopäällikön tytär!

Piesko oli lyhytvartinen ja tanakka. Hänen äänensä oli pehmeä ja
ystävällinen, ja hänen pienet pirteät silmänsä kiiluivat luottamusta
herättäen.

Ervi uskoi hänelle asiansa, pyysi häneltä apua ja neuvoa ja sanoi
tuoneensa koristeensa lunnaiksi Nunnukselle.

-- Nunnuksen mieltä et taivuta millään, sanoi Piesko. -- Hänen
sydämensä on musta ja häijy, häijympi kuin hornan hengillä. Nämä vielä
voivat leppyä uhrista ja antimista, mutta Nunnus antimista vaan yltyy
entistään ahneemmaksi. Eikä hän vielä ole tullut kotia. Tiesi häntä,
tuleeko ollenkaan tänä yönä.

-- Auta siis sinä minua. Lähde minua opastamaan linnaan. Linnanneideltä
aion anoa apua sorretuille.

Ervi otti poveltaan paksut kultavitjat ja antoi ne Pieskolle:

-- Tässä saat palkinnon vaivastasi, kun autat minua.

Piesko katseli kuutamossa hohtavia vitjoja. Ei hän koskaan ollut
uneksinutkaan saavansa tällaista aarretta.

Hän huudahti riemastuneena:

-- Kovin kalliin aarteen olet minulle lahjoittanut, heimopäällikön
tytär! Jo tästä sinua kannattaa ikänsä palvella. Varsin mielelläni
pakenen Nunnuksen luota, vaikka sitten joutuisinkin kristittyjen
orjaksi. Eivät he minua toki niin kovasti ruoskine kuin häijy Nunnus.

Ervi ihmetteli hänen alttiuttaan ja sanoi epäröiden:

-- Etkö pelkää Nunnuksen taioillaan sinua vainoavan, jos hänen luotaan
pakenet?

-- Enpä hänen taikojaan pahasti pelkää. Luulenpa häntä taioissa tuiki
taitamattomaksi. Eivät ne koskaan ole tepsineet, eivät hänen
ennustuksensa toteutuneet. Ilkeys ja peloitus ovat hänen ainoat
taikansa.

-- Rientäkäämme siis linnaan!

-- Heti sinua seuraan. Mutta ensin tahdon kostaa kokemani monet
ruoskaniskut ja nälänhetket, tahdon kostaa heimoni kidutukset.

Tämän sanottuaan Piesko kantoi yhden kyykäärme-häkeistä Nunnuksen
majaan, avasi häkin oven ja riensi ulos majasta, sulkien sen oven
jälkeensä. Laakealla kivellä olevan kahden käärme-häkin ovet hän
niinikään avasi.

-- Matakoon nyt kyidensä seassa kun palaa kotia, hän virkkoi
mennessään.

Sitten he alkoivat astua metsää päästäkseen huomaamatta vainioiden
ulkolaidalle, sieltä jatkaakseen kulkuansa linnaan.

-- Milloin luulet meidän saapuvan perille? kysyi Ervi.

-- Aurinko kallistunee lounaaseen, kun saavumme linnaan. Emme voi
kulkea suorinta tietä.

Ervi hengitti jo vapaammin, kun Nunnuksen kamala asunto oli matkan
päässä.

Pieskon mieli tuntui tavattoman kevyeltä. Jo monasti hän oli aikonut
paeta Nunnuksen luota ruoskaa ja nälkää kärsimästä. Mutta uuden
toimeentulon puute -- ken olisi huolinut Noidan orjasta -- ja
epävarmuus minne suunnata kulkunsa olivat yhä lykänneet tuonnemmaksi
tämän aikeen toteuttamisen. Jos orjanolo kerran oli hänen kohtalonsa,
niin saattoipa hän muualla maailmassa löytää parempaakin orjantyötä
kuin kyykäärmeiden syöttäminen ja vartioiminen ja Nunnuksen saastaisten
paitojen huuhtominen -- moinen toimi soveltui korkeintaan ikäkululle
akalle, eikä nuorelle miehelle!

Ja ehkeivät kristityt häntä vangitseisikaan, kun hän tuli heidän
luokseen heimopäällikön tyttären oppaana ja suojelijana.

Näin iloinen ei Piesko muistanut lapsuudesta saakka olleensa. Hänen
teki mielensä leikata itselleen pajupilli ja soitella ilonsa ilmoille.
Mutta hän muisti ettei nyt sopinut soittaen kulkea. Hän lykkäsi siis
ilonpurkauksensa toistaiseksi ja riensi vaieten Ervin kanssa eteenpäin.

Aamu alkoi jo valjeta, ja kiiltomatojen hohde himmeni.



XII.


Ryöstöretkeltään vieraan heimon alueella olivat liiviläiset tuoneet
mukaansa suuren tynnyrin väkevää olutta. Juhla-aterian loputtua
olivat heimon etevimmät kokoontuneet Dabrelin taloon, missä tuota
juoma-aarretta säilytettiin, ja siellä oli toimeenpantu juhlajuomingit.
Tätä voimakasta juomaa maisteli varsinkin Ylo runsain määrin, ja hän
oli ensimäisiä, jotka juopuivat. Häntä imarreltiin, ylistettiin jo
edeltäpäin hänen tulevaa päällikkyyttään ja sanottiin että vanha Vietso
jo oli tuiki kykenemätön päälliköksi ja että hän kai pian olikin
muuttava manalle. Nunnuskin maisteli halukkaasti ryöstö-olutta. Tosin
hän ei rohjennut juoda itseään juovuksiin, hänellä kun seuraavana
päivänä oli tärkeä tehtävä: uhrimenojen ohjaaminen ja vaikutusvaltansa
yhä suurempi vahvistaminen. Mutta kun hän aamun koittaessa alkoi astua
majaansa kohti, hän kuitenkin tunsi iäkkäät säärensä tavallista
epävarmemmiksi. Siitä huolimatta hän oli riidanhaluinen ja
kosto-mielinen ja aikoi tapansa mukaan ruoskia Pieskoa, jos tämä oli
nukkunut tai jos muuten vähintäkin antoi aihetta tyytymättömyyteen.
Nunnus suuntasikin heti askeleensa kyykäärmeiden luo, nähdäkseen
vartioiko Piesko niitä uskollisesti. Suuri oli hänen hämmästyksensä ja
kauhunsa, kun näki edessään ainoastaan kaksi kyykäärme-häkkiä, joiden
ovet olivat auki. Hän lähestyi häkkejä, sulkeakseen niiden ovet ja
huomasi silloin, että toinen niistä jo oli vallan tyhjä käärmeistä, ja
että toisesta viimeinen juuri sähisten luikerteli ulos ja katosi kiven
koloon. Nyt rupesi Nunnus katselemaan missä Piesko oli. Lopulta hän
häntä huusikin. Mutta ei mitään vastausta kuulunut, eikä Piesko
myöskään ilmestynyt. Nunnus aavisti jo pahaa. Piesko oli varmaankin
kostoksi tämän tehnyt ja sitten paennut. Vavisten Nunnus aukaisi
majansa oven peläten sinne jonkun vihamielisen olennon kätkeytyneen.
Keskellä permantoa hän näki kolmannen käärmehäkin ja koko permannon
täynnä luikertelevia kyitä. Hänen kauhistuksensa yltyi nyt ylimmilleen.
Eihän hän enää tietänyt mihin mennä, minne paeta. Kaikkialla väijyi
noita myrkyllisiä matelijoita, jotka kenties nyt tahtoivat nekin kostaa
pitkällisen vankeutensa. Nunnus riensi siis pois koko paikasta. --
Pitikö hänen nyt palata pääkylään ja kertoa mitä oli tapahtunut? Pitikö
hänen käskeä ajamaan takaa pakolaista? Pitikö koota väkeä kyitä jälleen
häkkeihin pyytämään?

Päästyään yli pienestä koivusillasta ja ollen puron turvaamana hän jäi
tätä kaikkea tuumimaan. Pian hän kuitenkin älysi, ettei hänen sopinut
mennä käärmeiden päästöä kylään kuuluttamaan. Tapaus oli päinvastoin
pidettävä salassa. Mitä sanoisivatkaan liiviläiset, kun kuulisivat että
Nunnuksen orja oli päästänyt pyhät enne-käärmeet pois! -- Epäilemättä
heidän luottamuksensa Nunnukseen tämän kautta rupeaisi horjumaan.
Pieskon pakoa tosin ei voisi kauan salata, mutta se olisikin vähemmin
merkitsevä seikka. Saattoihan suorastaan sanoa, että hän oli
laiminlyönyt tehtäväänsä ja että hornan henget olivat elävänä
raastaneet hänet kynsiinsä ja vieneet hänet mukaansa. -- Ei se mies
kuitenkaan enää rohjennut näille maille palata. Harmittipa Nunnusta
suuresti, ettei hän nyt, väsynyt kun oli, voinut mennä majaansa
vuoteelleen lepäämään. Eihän sinne kukaan ihminen uskaltanut mennä
matelijain pariin. Vasta päiväsaikaan hän aikoi pihdeillä pyytää ne
kiinni. Hän kiipesi sentähden korkealle sammalpeitteiselle
metsäkivelle, kääri itsensä avaraan viittaansa ja nukkui.

Aurinko paistoi jo korkealta taivaalta, kun Nunnus heräsi kylästä
kuuluvaan meluun. Mistä tämä melu johtuikaan? Nunnus ojensi jäseniään,
haukoitteli ja yski. Kylmä siinä sentään oli ollut kivellä nukkua, hän
kun oli tottunut lämminpeitteiseen vuoteeseensa. Leini tuntui kalvavan
sääriä. Ei auttanut muu kuin kömpiä alas kiveltä. Mutta tuo kumea melu?
Oliko vihollinen yllättänyt liiviläiset heidän ollessa uupuneina
juhlajuominkien jälkeen? Nunnuksessa heräsi kauhea levottomuus. Siinä
hänkin oli vallan yksin keskellä metsää, vanha, aseeton mies. Jos
vihollinen todella oli tunkenut tänne, se epäilemättä pian oli hakeva
Nunnusta, liiviläisten kuulua noitaa ja tietäjää. Oliko siis
parasta paeta, niin kauan kuin vielä oli aikaa, ja piiloittautua
korpikallioiden rotkoihin?

Nunnuksen tuumiessa, melu kuitenkin hiljeni ja lopulta vallan lakkasi.
Kauan aikaa odotettuaan ja jännitettynä kuunneltuaan ja tarkattuaan
joka risahdusta metsässä, Nunnus alkoi hiipiä majaansa kohti. Tietysti
täytyi kulkea varovasti, pysähtyä kuusen juurelle kuuntelemaan, väistyä
suuren kiven taa odottamaan. Mitään epäiltävää kohtaamatta hän viimein
saapui puron koivusillalle. Uusi pelon ja varovaisuuden aihe oli
edessä. Irtipäästetyt kyyt epäilemättä luikertelivat ympäristössä, ja
tietysti ne kaikki vihasivat Nunnusta myrkyllisen sydämensä
kiukkuisimmalla vihalla. Ne epäilemättä nyt väijyivät joka kannon
juurella, joka kiven kolossa. Jos ne vaan yksitellen hyökkäisivät hänen
kimppuunsa, niin kyllä hän rautakärkisellä sauvallaan, josta ei koskaan
luopunut, oli puolustautuva ja tappava ne. Mutta jos ne koko liutana
eri taholta karkasivat hänen kimppuunsa, silloin hän oli hukassa. Ja
kuitenkin hänen täytyi mennä majalleen ainakin peittämään käärmeiden
häviämisen. Silmät mulkoillen joka taholle ja astuen varovasti hän
saapui pihamaalle. Siellä hän peitti tyhjät käärmehäkit suurella
niinipeitteellä, ettei kukaan voisi huomata käärmeiden kadonneen.
Sitten hän nouti varastomökistään syvän korin ja rautapihdit, joiden
avulla aikoi vangita majaansa suljetut käärmeet. Hän aikoi avata oven
raolleen ja kynnykselle panna syötin ja sitte pihdeillä tarttua kiinni
esiin pilkistävän käärmeen niskaan.

Mutta hän ei ehtinyt ryhtyä tähän temppuun, samassa kun kylästä saapui
juosten paikalle miehiä, jotka hengästyneinä kertoivat että
heimopäällikön tytär yöllä, miesten ollessa juhlajuomingeissa, oli
kadonnut.

Nunnus asetti heti tapauksen yhteyteen Pieskon paon kanssa, joskohta
oli liian viekas siitä sanaakaan hiiskumaan.

-- Mitä neuvot? kysyi Ylon orja? Ylo itse on väsynyt eilisestä, eikä
jaksa lähteä naisensa ryöstäjää takaa-ajamaan. Sinulta pyysi neuvoja ja
osviittoja, minne päin on aseellisia miehiä lähetettävä.

Nunnus vajosi syvään punniskeluun. Hetken kuluttua hän nouti vajasta
vakkasen ja jyviä, asetteli jyviä vakkaan ja vakan ympäri ja mutisi
itsekseen loitsusanoja, huiskutti vakkaa, katseli jyvien asentoa ja
virkkoi:

-- Taiat vastaavat, että karkulaiset ovat lähteneet pakoon joko
veneessä Väinäjokea alaspäin tai syventyneet luodetta kohti korpeen.

Itse teossa eivät hänen taikatemppunsa mitään ilmaisseet, mutta hän
arvasi, että pakenijat eivät olleet lähteneet linnan suuntaan,
eivätkä myöskään pääkylää kohti. Mukavimmat pakotiet olivat hänen
mainitsemansa. Orjat poistuivat kuultuansa Nunnuksen neuvon, ja Nunnus
riensi puhdistamaan majaansa kyistä.

Dabrel oli ollut kohtuullisin juomingeissa. Joskohta hän itse oli
olutvaraston vartija, ei hän siitä maistellut muuta kuin sen verran,
että tuli hyvälle tuulelle. Täytyihän jonkun pysyä valppaana ja
säilyttää neuvokkaisuutensa, jos jotakin tärkeätä sattuisi -- näin hän
oli arvellut. Pidättäytyväisyytensä vuoksi hän oli levännyt hyvin
aamuyönsä ja jaksoi nousta ennen muita. Hän päätti lähteä vankeja
kuulustelemaan, otti pari vankkaa orjaa mukaansa ja käski heidän
leikata itselleen metsästä raippoja, joilla saattoi ruoskia vankeja,
elleivät he muuten tahtoneet tunnustaa linnaväen hyökkäystuumia.

Atso oli nojaten tammen runkoon nukkunut huolimatta pystyasennostaan ja
epämukavista kahleista. Alobrand ei ollut voinut saada unta, joskohta
väsymys oli pitänyt häntä unen kaltaisessa horrostilassa. Hän kuuli
miten linnut herättyään alkoivat viserrellä, hän kuuli metsän huminan
ja myöhemmin kumeat äänet kylästä. Täydelleen hereille hän kavahti kun
Dabrel ruoskijaorjineen saapui tammikkoon.

Dabrel sanoi Alobrandille:

-- Jos ilmaiset linnaväen sotatuumat, lievennämme uhrikuoloanne. Voitte
valita tahdotteko, että teidät miekalla surmataan tai nuolella ammutaan
ennen roviolla polttamista.

Atso, joka hänen puheeseensa oli herännyt ja kuullut hänen
ehdoituksensa, sanoi:

-- Tuon varsin valehtelet; tiedän että manalan jumalille on uhrattava
mies elävänä.

-- Jos ette sovinnolla tunnusta, huusi Dabrel, jonka silmät vihaisina
alkoivat pyöriä päässä, -- on muita keinoja saada kielenne ketteräksi.

Tämän sanottuaan hän viittasi toiselle orjista, joka otti maasta nuoran
ja nivoi sen, itse juosten tammen ympäri, niin kireälle Alobrandin ja
tammen rungon ympärille, että vangitun kasvot kävivät sinerviksi. Kun
hän taas kiersi nuoran irti, retkahti Alobrandin pää rinnalle ja hänen
jäsenensä riippuivat velttoina. Hän oli joko pyörtynyt tai kuollut:
niin rajusti oli nuora häntä kuristanut.

-- Teit konnantyön! huusi Atso, ponnistellen rajusti, mutta turhaan,
päästäkseen irti kahleistaan ja kostaakseen kiduttajille.

-- Nyt on sinun vuorosi, luopio! ärjäsi Dabrel ja käski toista orjaa
ruoskimaan Atsoa.

-- Riisunko häneltä ensin vaatteet? kysyi orja.

-- Et, tolvana! Etkö tiedä että mies on eheänä ja vapaana tuoreista
haavoista uhrattava manalan jumalille? Luuletko että muuten säästäisin
heidät kuumennetun raudan kidutuksesta!

Orja heilutti nyt raippojaan, ruoskien Atsoa rajusti ympäri ruumista.
Mutta raatelevan kipeistä lyönneistä huolimatta Atso ei päästänyt
valituksen sanaa, hän puri vaan hampaansa yhteen.

Ja kun orja Dabrelin käskystä hetken kuluttua taukosi, ja Dabrel kysyi:

-- Tunnustatko nyt, missä vakoilijakumppanisi piilevät ja milloin
kristityt aikovat korpeen hyökätä?

Atso vastasi tyynesti:

-- Kumppaneita ei meillä ole. Kristittyjen hyökkäystuumia en tunne, ja
jos tuntisinkin, en niitä ilmaisisi. Hyväntekijäni ei myöskään
ilmaisisi, jos tietäisi, ja hän tekee aina oikein.

Uudet ruoskaniskut vastasivat tähän Atson puheeseen, ja vasta silloin,
kun Dabrel huomasi, että hän jo oli vallan uuvuksissa ja ettei hän
aikonut mitään tunnustaa, hän käski orjan herjetä.

Alobrand ei yhä vaan antanut mitään elonmerkkiä. Ruoskijat kuitenkin
häntä lähemmin tarkastettuaan huomasivat että hän hiljaa hengitti. Hän
oli siis vaan pyörtynyt rajuun kuristukseen.

Dabrel käsitti nyt ettei hänen sopinut jatkaa kiduttamista, sillä
muuten saattoivat vangitut niin uupua, ettei katsottaisi voitavan heitä
illalla uhrata. Hän avasi nyt Alobrandin kahleet ja antoi orjien laskea
hänet sammalille lepäämään, käskipä lisäksi valella hänen ohimoitaan
vedellä ja kidutettujen toinnuttua antaa heille ruokaakin. Täytyihän
heidän illalla ennen uhrausta jaksaa omin voimin kulkea Väinäjoen
rannalle puhdistuskylpyyn ja roviolle.

Alobrandia käski hän orjien tarkoin pitää silmällä ja uudelleen vangita
jos hän yritti paeta.

Sitten Dabrel poistui, ollen hyvin pahalla tuulella epäonnistuneen
kidutusyrityksensä johdosta. Olisipa hänestä tullut vielä huomatumpi
mies heimon keskuudessa, jos hänen olisi onnistunut kiristää vangeista
esiin tärkeitä tietoja.

Omituista muuten, ajatteli hän, ettei Nunnus, tuo vanha kettu, jo ollut
hereillä ja ettei hän ollut saapunut tammikkoon samoissa tarkoituksissa
kuin Dabrel. Mutta ukko oli yöllä ahkerasti maistellut olutta ja nukkui
kai vielä pohmeloaan.

Kun Dabrel palasi kylään, valmistautui paraillaan kaksi melkoisen
mieslukuista soturijoukkoa lähtemään Ervin ryöstäjää takaa-ajamaan. He
päättivät Nunnuksen neuvon mukaan mennä kahteen eri suuntaan.

Dabrel ravisti päätään ja ajatteli:

-- Paha on sotakuntoisen väen poistua, jos vihollinen on korvessa
väijyksissä.



XIII.


Kuten Piesko oli arvannut, kallistui aurinko lounaaseen, kun hän Ervin
seurassa saapui Ykskylän linnan portille. Jo heidän lähestyessään
kaukaa vainioiden rajalla, olivat muurilla tähystelevät vartijat heidät
huomanneet ja uteliain katsein seuranneet heidän tuloaan. Saavuttuaan
suurelle linnanportille, he pysähtyivät ja rupesivat käsillään
viittaamaan muurilla oleville sotureille. Nämä tunsivat tulijat
liiviläisiksi, näkivät että he olivat aseettomia, mutta eivät
kuitenkaan tietäneet mitä piti tehdä. Heidän epäröidessään, Ervi otti
esiin valkean huivin ja rupesi sitä heiluttamaan. Nyt poistui yksi
vartijoista linnanpäällikön luo asiata ilmoittamaan. Tämä käski soturin
mennä kysymään mitä liiviläiset tahtoivat. Tuokion kulutti soturi
palasi linnanpäällikön luo ja kertoi että portilla odottava nainen oli
liiviläisten heimopäällikön tytär, joka tahtoi puhua linnanneiden
kanssa.

Konrad von Meindorf käski tuoda vieraat huoneesensa. Tyttärensä
Gertrudin hän niinikään kutsui luokseen.

Oudoksuen ympäristöään ja pelokkaan näköisenä Ervi astui Pieskon
seurassa linnanpäällikön huoneeseen.

-- Sanot olevasi liiviläispäällikön tytär, virkkoi von Meindorf. --
Mikä on asiasi?

-- Seuralaiseni Piesko voi todistaa että olen heimopäällikön, Vietson
tytär. -- Tulin täältä apua saamaan Alobrandille ja omalle
heimolaiselleni, Atsolle. Heidät on vangittu korvessa ja heidät
uhrataan tänä iltana elävinä manalan jumalille.

-- He ovat salaa paenneet linnasta, sanoi von Meindorf. -- He kärsikööt
nyt tekonsa seuraukset!

Linnanpäällikkö oli vielä täynnä paheksumista Alobrandin ja Atson paon
johdosta, varsinkin kun Westhard oli tätä hänen paheksumistaan
yllyttänyt.

Mutta Gertrud, jonka sydämen tämä odottamaton onnettomuudensanoma oli
täyttänyt ennen kokemattomalla kauhulla, kääntyi kyynelsilmin isänsä
puoleen ja virkkoi rukoilevasti:

-- Isä, ole armollinen ja lempeä. Ajattele, että heidän oli vaikea,
melkein mahdoton elää täällä linnassa Westhardin hirmuvallan alaisina.

Mutta isä ei häntä kuunnellut, vaan kysyi ankarana Erviltä:

-- Miten rohkenet sinä tulla tänne vihollisesi linnaan? Etkö ole
ajatellut, että me voimme sinut vangita, niin ettet koskaan pääse
palaamaan heimosi luo?

-- Vangitkaa minut, sanoi Ervi. -- Kunhan vaan pelastatte Atson.

Liiviläisnaisen uhrautuvaisuus ja järkähtämätön rohkeus näytti
lauhduttavan linnanpäällikön ankaruutta. Eihän hän pohjaltaan ollutkaan
mikään ankara mies.

Hän kysyi:

-- Miksi uhraudut heimolaisesi edestä?

-- Atso oli sulhoni, mutta hänen vangiksi jouduttuaan, heimoni pakoitti
minut menemään Ylon vaimoksi.

Konrad von Meindorf kuiskasi nyt tyttärelleen:

-- Minun täytyy ensin neuvoitella Westhardin kanssa, ennenkuin voin
päättää mitä on tehtävä.

Mutta tätä neuvoittelua Gertrud pelästyi. Hän tiesi Westhardin
leppymättä vihaavan Alobrandia ja jyrkästi vastustavan kaikkia
pelastushankkeita. Hän pyysi siis isänsä tulemaan viereiseen
huoneeseen, saadakseen kahden kesken puhua hänen kanssaan ja
kyynelillään taivuttaakseen häntä vapautusretkeä toimeenpanemaan.

Kun Ervi huomasi että linnanpäällikkö ja hänen tyttärensä alkoivat
poistua, luuli hän heidän hylkäävän koko asian, heittäytyi maahan
päällikön eteen, kietoi käsivarsillaan hänen säärensä ja rukoili:

-- Älä poistu, mahtava päällikkö. Ole lempeä ja kuule rukoukseni. Oman
heimolaisesi ja uskosi palvelijan vapautat, vapauttamalla Atson. Jos
kauan vitkastelet eivät soturisi ajoissa ehdi perille.

Linnanpäällikkö käski hänen nousta ja sanoi:

-- Rauhoitu. Asiata ei voi silmänräpäyksessä ratkaista. Odota täällä
kunnes olen väkeni kanssa neuvoitellut.

Viereisessä huoneessa Gertrud heittäytyi itkien isänsä povelle ja
huokasi:

-- Rakas isä, pelasta heidät, niin teet suuren ja jalon teon. Alobrand
oli rakas opettajani. Jos hän onkin paennut linnasta, on hän kristitty
ja lähimäisesi. On luonnotonta antaa pakanoiden panna täytäntöön kauhea
tekonsa. Siitä he paisuvat entistä ylpeämmiksi ja rohkeammiksi. -- Tee
minulle tämä rakkaudentyö, sitten en sinulta enää mitään pyydä.

-- Yritys on uhkarohkea. Tässä voi piillä joku ansa. Kuka takaa että
tuo nainen todella on päällikön tytär ja että hän muuten puhuu totta.

-- Hänen silmänsä kuvastavat syvää surua ja tuskaa, koko hänen
olemuksensa todistaa että hän puhuu totta.

-- Villikansojen viekkaus on tunnettu.

-- Luonnonlapset eivät osaa siihen määrin teeskennellä.

-- Välttämätöntä on kuitenkin ensin neuvoitella Westhardin kanssa.

-- Sinä olet sotajoukon päällikkö, isä. Hänen pitäisi olla rauhan mies,
mutta hän sekaantuu sotatoimiin, joiden tulisi olla vieraat hänen
pyhälle ammatilleen.

-- Hänen neuvonsa ovat perin viisaat ja tehoisat.

Gertrud huomasi että hänen isänsä nyt taas oli alistuva Westhardin
voimakkaan tahdon alle. Se oli estettävä. Posket punoittaen närkästystä
ja syvää tuskaa hän virkkoi:

-- Hetki pakoittaa minut sinulle, isä, Westhardista kertomaan seikkoja,
joista muuten ainaiseksi olisin vaiennut. Hän on arvoton nauttimaan
luottamustasi ja olemaan ystäväsi ja neuvonantajasi, sillä hän on
arvottomasti kohdellut omaa tytärtäsi, hän on koettanut käyttää
väkivaltaa minua kohtaan, silloin kun yksin ja turvattomana olin
kotona, muiden ollessa elonleikkuussa.

Hämmästyen oli Konrad von Meindorf kuullut tyttärensä tunnustuksen, ja
viha alkoi kuohua hänen sisällään. Hän oli jo ennenkin tuntenut
Westhardin johdon ikeen raskautta, vaikka hänen mukautuva ja pehmeä
luonteensa oli sitä kantanut kärsivällisesti. Mutta tuon pehmeän
luonteen alla piili innostumistaipumusta, paheksumiskiivautta. Hän oli
niitä ihmisiä, jotka kernaasti tahtovat luottaa muihin ihmisiin, jotka
eivät hevin usko heistä pahaa, mutta jotka saatuaan heistä yhden selvän
ilkeyden ja epäluotettavuuden todisteen, heille kylmenevät ja kääntävä
selkänsä. Hänen ainoata lastaan, rakkainta mitä hänellä oli
maailmassa, oli Westhard noin katalasti kohdellut, unhoittaen
rippi-isänvelvollisuutensa ja säätynsä vaatimukset. Oli aika vapautua
sellaisen miehen vaikutusvallasta. Gertrud oli oikeassa, hän, Konrad
von Meindorf oli linnanpäällikkö, eikä tuo pappi, joka oli tuppautunut
sotatoimia ohjaamaan.

-- Westhard on ulkokullattu konna! huudahti hän. Saatanpa tästälähin
itse päättää milloin on hyökättävä, milloin ei. Tämä hyökkäys on ehkä
varomaton, mutta koska sinä mitä hartaimmin toivot Alobrandin
pelastamista, en voi sitä sinulta kieltää.

Gertrud kavahti taas isänsä kaulaan ja peitti hänen poskensa
suudelmillaan.

Sitten hän riensi viereiseen huoneeseen liiviläisille isänsä
ilahuttavaa päätöstä ilmoittamaan.

Ervi, joka oli ponnistanut viimeiset voimansa päästäkseen linnaan asti
ja perille tultuaan ilmaistaksensa asiansa, oli nyt vallan uupunut
suuresta jännityksestä ja rasituksesta, ja hervottomana ja kalpeana hän
oli vaipunut patjaistuimelle. Piesko seisoi hänen vieressään
huolestuneen näköisenä, eikä tietänyt mitä tehdä, miten virkistää ja
lohduttaa häntä.

Kun Gertrud oli ilmaissut isänsä päätöksen, Ervi nosti väsyneen päänsä
ja hänen silmänsä hymyilivät kyynelten takaa. Hän kokosi viimeiset
voimansa, laahasi itsensä Gertrudin luo ja syleili hänen jalkojaan.
Sitten hän taas hervottomana vaipui patjaistuimelle.

-- Kuinka äärettömästi tuo liiviläisnainen rakastikaan Atsoa --
ajatteli Gertrud -- kun hän pani alttiiksi näin paljon hänet
pelastaakseen, vaikka jo olikin toisen miehen oma.

Mutta Gertrudissa ei tällä hetkellä herännyt mitään kateuden ja
mustasukkaisuuden tunteita. Se kauhea vaara, joka uhkasi Atsoa, yhdisti
nämä molemmat naiset, saaden heidät kokonaan unhoittamaan itsensä ja
kaiken muun.

Linnanpäällikkö tuli juuri ulos huoneestaan ja oli aikeissa mennä
lähtömääräyksiä antamaan, kun Westhard samassa kiireisin askelin
syöksyi sisälle.

Hän oli kuullut että jonkunmoinen liiviläinen lähetystö oli saapunut
linnanpäällikön luo ja oli hyvin utelias tietämään mitä sillä oli
asiaa.

Westhardin astuttua sisään, Gertrud ojensi vartalonsa suoraksi ja
ylpeäksi, ja hänen katseensa saivat jäykän ja kylmän loisteen. Hän
lähestyi isäänsä, vaistomaisesti vetäytyen kauemmaksi Westhardin luota.
Kohtauksen jälkeen seljapensas-majassa hän oli välttänyt Westhardia
eikä ollut häntä tavannut.

Konrad von Meindorf huomasi tyttärensä väistymisen, kiersi suojelevasti
käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri ja sanoi lyhyesti ja kuivasti
Westhardille:

-- Heti paikalla aion tehdä hyökkäyksen liiviläiskorpeen. Te jäätte
kotia linnaan ja toimeenpanette kirkossa messun rukoillen kahakan
onnellista päättymistä.

Westhard oli ensin sanaton hämmästyksestä. Mutta hän ei ollut mies,
joka menetti koskaan pitkäksi aikaa malttinsa. Hän huudahti:

-- Hyökkäys keskellä päivää, valmistuksitta, neuvoitteluitta!

-- Neuvoittelut on jo pidetty, huomautti Konrad von Meindorf, jonka
sisällä viha ja kärsimättömyys alkoivat kiehua.

Hänen kasvoissaan ja äänessään oli jotakin tavatonta, joka hämmästytti
Westhardia. Hän ajatteli, että tuon hiljaisen ja taipuvaisen luonteen
oli voinut saada kuohuksiin ainoastaan tavaton seikka, ja arvasi
Gertrudin hänelle ilmaisseen mitä pari päivää sitten yläpuutarhassa oli
tapahtunut. Nyt oli siis varovaisinta olla vaiti ja antaa
linnanpäällikön toimia omin päin. Sittemmin piti tuumia mikä
menettelytapa oli sopivin.

-- En neuvojani tyrkytä, mutta ystävänä...

-- Ystävyydestänne ei nyt ole aika puhua, huusi von Meindorf. --
Toimittakaa messu ja rukoilkaa omien ja muiden syntien edestä.

Westhard poistui, ja linnanpäällikkö asetti ovelle kunniavartijoita
Gertrudia suojelemaan. Hän oli ankarasti kieltänyt heitä Gertrudin
luvatta päästämästä ketään sisälle.

Tuntia myöhemmin lähti linnasta melkoinen sotilasparvi vainioiden
laitaa pitkin metsän suojassa rientämään liiviläiskorpea kohti. Piesko
oli oppaana, ja hänelle oli sanottu, että hän heti keihäällä
lävistettäisiin, jos osoitti vähintäkin vilppiä. Kivenheittäjäkoneet ja
suojuskatoksetkin oli pantu liikkeelle.

Pieskoa oli Gertrud kehoittanut tarkoin pitämään silmällä Atsoa ja
Alobrandia ja kertomaan mikä kohtalo tuli heidän osakseen.

Hartaasti oli Gertrud koettanut taivuttaa isäänsä jäämään pois
retkeltä, mutta hän ei ollut hillittävissä, vaan tahtoi itse johtaa
hyökkäystä.

Soturijoukon lähdettyä liikkeelle Gertrud ei malttanut jäädä sisään,
vaan istuutui muurille heidän poistumistaan seuraamaan. Ervi, joka
nauttimastaan ruuasta ja lyhyestä levosta oli hieman virkistynyt, ei
viihtynyt yksin linnahuoneessa. Vieras ympäristö ja vieraat ihmiset
häntä peloittivat. Ainoa, joka ei hänessä herättänyt tuota outoa ja
epämääräistä pelkoa, oli Gertrud. Ja hän pyysi päästä Gertrudin luo.
Seuraneiti vei hänet muurille, missä hän nöyrän ja kiitollisen
näköisenä laskeusi istumaan Gertrudin jalkojen juureen.

Ja siinä nämä molemmat naiset järkähtämättömin katsein seurasivat
sotaparven kiertoliikkeitä. Kummankin sielussa liikkui se levoton
kysymys: oliko linnaväki ajoissa ehtivä perille kauheata vaaraa
torjumaan...?



XIV.


Vasta illan suussa Alobrand tointui kidutuksen matkaansaamasta
hervostilasta. Mutta sydänalaa kivisti, ja voimat tuntuivat raukeilta.

Kun hän nosti päätään ja katseli ympärilleen, sanoi hänelle Atso:

-- Vieressäsi on ruokaa ja juomaa. Syö ja juo, ettet olisi heikko tänä
iltana.

Atso piti kunnianasianaan kulkea omin voimin ja horjumatta
puhdistuskylpyyn ja roviolle.

Alobrandista taas oli yhdentekevää, esiintyikö hän sankarillisena vai
ei. Hän tunsi jo ruumiissaan kuolonväristyksiä, eikä hän huolehtinut
siitä, tukiko luonto häntä tuolla viimeisellä raskaalla kululla kohti
luonnotonta loppua. Läheiseltä uhrimäeltä kuului ryskettä ja
kirveeniskuja: epäilemättä rovionvalmistuksia.

Tämä ryske palautti Alobrandin todellisuuteen, ja vähäinen toivonvälke
pilkoitti hetkeksi hänen pimeään mieleensä: uhri oli tapahtuva ennen
aamuruskon hohtoa, siihen oli vielä paljon aikaa. Kenties oli Ervi
mennyt linnaan, kenties oli siellä se ihme tapahtunut, että
linnanpäällikkö lähetti väkeä uhria estämään. Tämä ajatus pani hänen
verensä hieman nopeammin virtaamaan, ja hän joi saviruukusta
virkistävää simajuomaa.

Vartijat, joilta Alobrandin herääminen ei ollut jäänyt huomaamatta,
olivat lähestyneet ja tähystelivät häntä tarkasti, ollen valmiina häntä
vangitsemaan, jos hän osoitti vähintäkin pakenemisen halua. Mutta
Alobrand lepäsi liikkumattomana sammalilla tammen juurella, ja hänen
syvät silmänsä tuijoittivat kauas olevaisuuden usviin. Omituinen raukea
tyyneys laskeusi hänen mieleensä. Linnasta päin ei kuulunut ääntä, ei
askelta. Turhaa olikin sieltä odottaa pelastusta. Eihän maailmassa
ollut ainoatakaan sydäntä, joka häntä olisi rakastanut, kuka siis olisi
tahtonut uhrautua hänen edestään! Ei Gertrudin kunnioitus voinut
ihmeitä tehdä. Entä Ervin rakkaus Atsoon? Suuri rakkaus voi paljon
aikaansaada, mutta sekään ei jaksa vierittää ennakkoluulojen pilviä
piirtäviä vuoria, sekään ei voi pehmentää ihmismielten jäykkyyttä.
Hyvästi siis elämä! Miksi hän, Alobrand, muuten siitä niin suuresti
pitikään kiinni? Saattoiko se hänelle tarjota sellaista tyydytystä,
mitä hänen syväpyyteinen sydämensä halasi! Ne ihmiset, joiden seurassa
hän oli tahtonut kulkea lyhyttä elämänpolkua, jakaen täyteläitä
elintunteita, ne häntä eivät käsittäneet, vaan häntä vainosivat. Olihan
hän jo nuoresta tottunut kulkemaan omia polkujaan. Nyt ne olivat
johtaneet hänet tämän usvan peittämän kuilun partaalle. Siinä oli
edessä loppu, mutta myöskin lepo ja unhoitus.

Ja näin selvitettyään ja loppuun ajateltuaan oman tilansa, hänen
katseensa ja ajatuksensa siirtyivät Atsoon. Tämän nuoren, raikkaan
luonnonlapsen ennenaikainen kuolo häntä syvästi suretti. Hänellä
vielä olisi ollut elämä elettävänä. Häntä ei olisi vaivannut
elämänarvoitusten kalvava ratkaisuhalu, hän olisi ammentanut onnensa
hetken antimista, olisi elänyt luonnonihmisen vaistomaista elämää,
olisi menestynyt kuin päivänpaisteen ja riittävän kosteuden suosimassa
maaperässä versova vesa, joka aikanansa kasvaa, varttuu, kohoaa puuksi,
sitten vanhenee, lahoaa ja kaatuu...

Kuu ei sinä iltana vielä ollut kumoittanut, vaan piili pilvissä.
Tammikko alkoi nyt kuitenkin valaistua: liiviläiset lähestyivät
soihtuineen. He tulivat noutamaan vankeja viedäkseen heidät Väinäjoen
veteen uhria varten puhdistumaan.

Nunnus kulki jonon etunenässä, kantaen rautakärki-sauvaansa ja pientä
noitarumpua. Häntä seurasi kaksi orjaa, jotka kantoivat puhtaita
uhripaitoja ja pitkiä valkoisia viittoja.

Atson kahleet irroitettiin ja hänelle ja hänen
onnettomuudenkumppanilleen viitattiin asettumaan orjien taakse. Heidän
takanaan astuivat heimon johtavat henkilöt ja muu kansa. Jono liikkui
hitaasti rantaa kohti.

Viimeisinä kulkivat Gerveder ja hänen sukunsa. Yksitellen he katosivat
pimeään korpeen ja hiipivät suuren rantakallion taakse, jonka
läheisyydessä uhrivangit ammoisista ajoista olivat toimittaneet
puhdistuskylpynsä. Lähelle tätä kalliota, kaislikkoon, olivat he
kätkeneet veneensä. Gerveder, jota liiviläiset parjasivat kristittyjen
ystäväksi, oli jo kauan huomannut miten häntä ja hänen sukuansa
katsottiin karsain silmin. Ja nyt varsinkin, kun hän oli puolustanut
Vietsoa ja uhrivankeja, hän tiesi että raskas vaino oli kohtaava häntä
ja hänen sukuaan, että uhriarpakin oli heidän osakseen lankeava.
Uhrijuhlallisuuksien aikana hän siis oli päättänyt sukunsa kanssa paeta
ja mahdollisesti liittyä kaukaisempiin liiviläisheimoihin. Alobrandin
ja Atson hän kernaasti olisi pelastanut, mutta oli huomannut kaikki
pelastusyrityksensä turhiksi. Viimeinen hänellä vielä oli jäljellä: Hän
aikoi uhrivankien astuttua veteen, kallion takaa antaa heille merkin,
että he sukeltaisivat joen pyörteeseen ja antaisivat virran viedä
itsensä mukanaan. Alempana hän itse oli auttava heidät veneeseensä. Jos
yritys ei onnistuisi, jos he hukkuisivat tai jos heidät nuoli tappaisi,
se olisi sentään monta vertaa helpompi kuolema kuin roviolla palaminen.

Tällävälin jono lähestyi rantaa. Rumpujen kalvoja pärisytettiin, ja
kimakat huiluäänet viilsivät korvia. Miehet ja naiset lauloivat
yksitoikkoisella äänellä:

    Kuolon liekin, uhriliekin
    Sytytämme, synnytämme
    Jumalille tuonelan.

    Sotaonnen, heimo-onnen
    Enennämme, elvytämme
    Taikavoimin tuonelan.

Jonon alkupää ei vielä ollut ehtinyt joen rannalle, kun tammikosta päin
rupesi kuulumaan kumeita huutoja. Seuraavassa tuokiossa saattoi
selvästi eroittaa huudot:

-- Linnaväki tulee! Vihollinen on täällä!

Kauhea sekasorto syntyi. Soturit olivat jättäneet lautakilpensä
tammikkoon. Miekat heillä oli vyöllä, mutta heillä ei ollut jousia,
eikä heittokeihäitä.

Kauhu valtasi Nunnuksen. Hän viskasi pois noitarumpunsa ja rupesi
pakenemaan metsään. Hänen aikomuksensa oli pyrkiä piiloon
korpikallioiden rotkoihin, sillä hän tiesi, että hän kaikista
liiviläisistä oli kristityille vihatuin mies. Mutta Dabrel ja Ylo,
huomaten hetken uhkaavan vaaran, kokosivat soturit joukkoon ja
asettuivat puiden suojaan vastarintaa tekemään. Jonossa olevat naiset
hajaantuivat huutaen ja vaikeroiden korpeen.

Tämän mellakan aikana Gerveder lähestyi Alobrandia ja Atsoa ja kuiskasi
heille:

-- Seuratkaa minua suuren rantakallion taa. Sukuni odottaa teitä siellä
venheissä. Olimme aikoneet pelastaa teidät puhdistuskylvystänne,
joutukaa! Rientäkää!

Hyväkseen käyttäen taistelun hyörinää, pakenivat Alobrand ja Atso hänen
jälkeensä. Rantakallion takana oli kymmenkunta venettä piilossa
kaislikossa.

-- Joutukaa! muuten hukka meidät perii, Gerveder huusi.

Tuossa tuokiossa istuivat Alobrand ja Atso Gervederin veneessä, joka
vahvojen käsivarsien soutamana nopeasti solui myötävirtaa. Muut
pakolaisvenheet heitä seurasivat. Nuolia suhisi pakenevien jälkeen
-- olivatko ne liiviläisten vai kristittyjen ampumia, sitä he eivät
voineet ratkaista. Mutta huimaa vauhtia kiitivät venheet alas joen
pintaa myöten, ja taistelun tuoksina häipyi hetki hetkeltä yhä
etäisemmäksi.

Kristittyjen äkillinen tulo oli saattanut liiviläiset suuren sekasorron
alaisiksi, ja heidän tappionsa ja tuhonsa oli suuri. Ylo taisteli kuin
karhu, mutta kaatui viimein usean nuolen lävistämänä. Vanha Vietso
vangittiin, ja Nunnuksen laahasivat kalparitarit haavoitettuna esiin
metsästä. Vihan vimma vallitsi kummallakin puolella. Mutta äkillinen
yllätys ja aseiden puute vaikuttivat sen, että liiviläiset huomasivat
olevan turhaa tässä taistella ylivoimaa vastaan. Dabrel sai heidät
kootuiksi, ja hänen johtaminaan he alkoivat vetäytyä korven syvyyteen.

-- Missä ovat uhrivangit? kuului linnanpäällikön sointuva ääni kysyvän.
-- Pelastakaa vangit!

Piesko silloin lähestyi linnanpäällikköä. Häntä oli Ervi kehoittanut
pitämään uhrivankeja silmällä, ja hän oli selvästi nähnyt Alobrandin ja
Atson astuvan Gervederin veneeseen ja hänen kanssaan pakenevan. Hän
kertoi linnanpäällikölle mitä oli nähnyt, ja sanoi uhrivankien olevan
hyvässä turvassa, Gerveder kun oli heidän ja kristittyjen ystävä.

Tämän rauhoittavan tiedon saatuaan ja saavutettuaan yllättämistään
liiviläisistä loistavan voiton, Konrad von Meindorf ei katsonut
soveliaaksi pimeässä korvessa ruveta ajamaan takaa pakenevia, vaan
antoi palaamiskäskyn.

Suoraan, niitettyjen viljakenttien poikki, suunnattiin paluumatka
linnaan.

Vangittu heimopäällikkö, joka ennen, rauhallisempien olojen vallitessa,
halukkaasti oli kuunnellut Alobrandin oppia, sanoi alistuvansa ja
antavansa itsensä kastaa.

Kuultuaan, että hänen tyttärensä Ervi oli linnassa ja että hän oli
linnanneiden turvissa ja hyvän kohtelun alaisena, hän itki ilosta.

Pieskolle luvattiin hänen uskollisuudestaan vapaus. Mutta hän päätti
tulla linnaan sieltä työtä saamaan.

Nunnusta kannettiin kiireessä puista kyhätyillä paareilla. Hän valitti
koko ajan haavaansa ja rukoili kurjalla, murtuneella äänellä:

-- Säästäkää henkeni, säästäkää henkeni. Suostun kasteeseen, suostun
jumalianne palvelemaan... säästäkää henkeni...

Mutta ennenkuin aamun sarastaessa oltiin saavuttu linnanportille, oli
hän heittänyt henkensä.

Sotajoukon paluu oli jo kaukaa huomattu linnan muureilta. Gertrud ja
Ervi olivat järkähtämättä istuneet muurilla odottamassa. Kun linnan
suuri portti aukeni ja voitokas päällikkö ratsasti linnanpihalle,
vastaanottivat papit ja kuoripojat hänet veisulla ja vihkiveden
pirskoituksella. Ja kun hän oli astunut alas ratsunsa selästä, vaipui
Gertrud hänen povelleen. Gertrud ei mielenliikutukselta saanut
sanaakaan sanotuksi, mutta hänen kyynelten verhoamat silmänsä
kuvastivat levotonta, toivovaa ja epätoivoista kysymystä.

Hänen isänsä virkkoi:

-- He ovat molemmat pelastuneet, he ovat elossa ja ovat paenneet
ystävien seurassa. --

Itäiselle taivaanrannalle alkoi aamurusko levitä. Se ei punoittanut
verisenä yöllisen tuhon ja surmamelskeen heijastuksena, vaan hohti
vaalein ruusuvärein, ikäänkuin ennustaen aselevon sopuisampaa aikaa.



XV.


Westhard oli vallan masentunut Konrad von Meindorfin saavuttamasta
voitosta. Kuuluisa noita, Nunnus, surmattu, heimopäällikkö, Vietso,
vangittu ja hänen jälkeläisekseen aiottu Ylo kaatunut taistelussa! --
Nämä urotyöt vallan himmensivät kaikki hänen neuvonsa ja saavuttamansa
menestykset.

Turhaan oli hän odottanut Alobrandin kirkonkirouskirjettä. Olisihan
ollut sangen muhkeata julistaa se linnakappelissa, vaikka Alobrand
olikin poissa. Albert piispa tuntui olevan varovainen mies. Hän ehkä
ensin vaati lähempiä selityksiä, asian tutkistelua. Pannajulistuksesta
ei Westhard siis näyttänyt saavan terävää ja tehoisaa asetta käsiinsä,
peloittaakseen ja hallitakseen linnan asujamia. Lisäksi tuntui siltä
kuin nyt olisi seuraava tavallista pitempi aselepo, sillä epäilemättä
lyöty liiviläisheimo vetäytyi kauas korpeen liittyäkseen muihin
heimoihin. Saattoi odottaa verileikin jälleen alkavan vasta silloin,
kun nämä yhdistyneet liiviläisjoukot olivat sotasuunnitelmistaan
sopineet. Westhard katsoi siis soveliaimmaksi vetäytyä pois koko
linnasta ja lähteä Riikaan, missä hänellä piispan läheisyydessä oli
toivottavissa uutta vaikutusvaltaa. Jonkun aikaa linnanpäällikön
saavuttaman voiton jälkeen hän siis läksi linnasta, ja kaikki,
lukuunottamatta muutamia hänen kätyrejään, päästivät helpoituksen
huokauksen.

Vietso, Ervi ja Piesko antoivat kastaa itsensä; linnan uusi, lempeä
ylipappi, Bertold, opetti heille kristinuskon pääkappaleita. Oudoksuen
ja pelokkaina he alussa ottivat osaa jumalanpalvelukseen. Mutta kun
heitä hyvin kohdeltiin, he pian tottuivat uusiin oloihin ja näyttivät
tyytyväisinä nauttivan järjestetyn yhteiskuntaelämän etuja. Ervi
synnytti pojan, joka kastettiin, ja jonka Gertrud neiti lupasi
kasvattaa. Oliko hän saava äitinsä lempeän luonteen, vai isänsä Ylon
hurjan mielen? Sitä oli mahdoton vielä ratkaista.

Kirkkaana syyskuun aamuna saapui linnaan kauppiaita, jotka olivat
kulkeneet Riiasta Väinäjoen vasenta rantaa pitkin johtavaa turvallista
valtatietä. Yksi kauppiaista toi Gertrudille kirjeen, jonka meren
rannalla sanoi saaneensa liiviläisjoukkion seurassa olleelta munkilta.

Gertrud avasi kirjeen ja luki:

    Alobrand Gertrud von Meindorfille.

    Alobrand ja Atso lähettävät sinulle ja Erville sydämelliset
    terveisensä. Kaunis tekonne on lämmittävä ja kirkastava mieltämme
    kuolinpäivään saakka. Suloinen on pelastus ja vapaus suurten
    kärsimysten ja synkän toivottomuuden jälkeen. Olemme liittyneet
    Gervederiin ja hänen jaloon sukuunsa ja aiomme heidän kanssaan
    matkata kauas meren takaisille maille. Toivomme, että siellä
    saamme elää vapaina vainosta. Eläkää terveinä ja saavuttakaa
    paras mahdollinen maallinen onni! Jääkää hyvästi, muistoanne
   siunaamme.

Gertrud piiloitti kirjeen aarrelippaaseensa. Kyyneleet puhkesivat
esiin, ja hän itki kauan, itki kunnes kyyneleet helpoittivat hänen
suurta ja auttamatonta kaihoansa.

Sitten hän kulki yläpuutarhaan ja poimi sieltä kukkia, viedäkseen ne
tapansa mukaan äitivainajansa hautakappeliin. Mutta hän tunsi, että
hänen suuri kaihonsa nyt kokonaan täytti hänen mielensä, ettei hän
voinut muuta harrastaa eikä muuta ajatella, ja hän nousi kukkineen
muurin reunalle. Näkörajalla kohosi liiviläiskorpi ja sen yläpuolella
siinti vaaleansininen syyshohteinen taivas. Gertrudin mielessä
välkkyivät Atson lapsellisen kirkkaat, ihmettelevät sinisilmät, ja hän
tunsi, ettei hän niiden ilmettä koskaan voisi unhoittaa, vaikka hänen
rakkausunelmansa oli haihtunut kuin elämän pettävä hymylupaus ja vaikka
hänen salaperäinen korpi-ihanteensa notkean metsäkauriin tavoin
ainaiseksi olikin kadonnut metsän pohjattomaan syvyyteen.

Hän siroitti poimimansa kukat alas muurin laidalle, kuihtumaan
kellastuvassa luonnossa, samoin kuin hänen sydänilonsa kukat olivat
kuihtuneet ja kuolleet.



XVI.


Alobrand ja Atso olivat Gervederin ja hänen sukunsa kanssa -- kaikkiaan
kolmattakymmentä henkeä -- veneessä kulkeneet ison matkaa Väinäjokea
pitkin merta kohti. Sitten he olivat soutaneet maihin joen vasemmalle
rannalle, kätkeneet veneensä metsään, ottaneet työaseensa ja tavaransa
ja lähteneet astumaan meren rannalle. He olivat välttäneet menemästä
Riian kaupunkiin, jossa olisivat voineet joutua vaaroihin ja
selkkauksiin, ja olivat korvessa tehneet pitkän kaarron eteläpuolitse
kaupunkia. Viimein olivat he onnellisesti saapuneet laakealle
hietaiselle merenrannikolle. Siellä he olivat tavanneet Ykskylään
matkustavat kauppiaat, joita myöten Alobrand oli lähettänyt Gertrudille
kirjeensä.

Siinä Gervederin miehet ja Atso alkoivat uutterasti rakentaa
lautta-alusta, jolla aikoivat purjehtia meressä sijaitsevaan
Kurjensaareen. Miesten rakentaessa alusta, naiset valmistivat ruokaa.

Ennen syyskuun loppua oli alus valmis, ja etelätuulen puhaltaessa lähti
joukkio purjehtimaan Kurjensaarta kohti. He kiersivät sen pitkän
eteläisen niemen ja laskivat maihin länsirannalle, missä korkeat
kalkkikivikalliot kohottavat vankat muurinsa suojaksi Itämeren aaltoja
vastaan.

Liiviläissukuiset saaren asukkaat ottivat heidät hyvin vastaan,
myönsivät heille asumasijoiksi vähäisen ranta-alueen, ja antoivat
heille luvan kalastaa -- tästä tosin vaatien melkoista kalaveroa. Ja
ennenkuin talvi tuli, olivat he rakentaneet itselleen yksinkertaiset
majat rantametsän suojaan.

       *       *       *       *       *

Talven he olivat eläneet ahkerassa työssä ja ponnistuksissa. Kevät oli
tullut, myrskyt olivat lakanneet, aurinko hymyili, ja koko tämä meren
ympäröimä ja suojaama pieni maailma henki rauhaa, uuden elämän toivoa
ja iloa.

Oli herttainen iltahetki. Meren pinta oli sileän tyyni, se heijasti
ihmehohteitaan ja soitteli sulavan pehmeitä vaalean punasinerviä
värisoinnoksiaan.

Koko Gervederin kyläkunta oli ollut nuottaa vetämässä -- Alobrandkin
oli ollut mukana. Hän ei karttanut työtä, vaan oli usein raatamassa
vähäisen kyläkunnan mukana. Runsas kalasaalis oli juuri vedetty
rannalle tyynestä vedestä, ja suunnattoman suuri nuotta oli pantu
kuivamaan rantahiedan patsaille. Tyytyväisinä ryhmittyivät kalamiehet
lepäämään rantakiville.

Alobrand katseli hurmaantuneena ääretöntä ulappaa. Hän tunsi nyt, kuten
monasti ennenkin, halua puhua liiviläisille. Hartaina he häntä aina
kuuntelivat, pitäen häntä johtajanaan ja opettajanaan. Ja varsinkin
Atso seurasi tarkaten hänen jokaista sanaansa, pelokkaana, ettei hän
ainoatakaan niistä menettäisi.

Alobrand, joka oli hylännyt munkkikaapun ja pukeutunut pitkään siniseen
liiviläisviittaan, osoitti kädellään ulapalle ja puhui:

-- Rauhaa meille henkii meri, kevätlupauksia se meille antaa. Tämä uusi
kotimme on meille jo rakas, sillä olemme sen itsellemme hankkineet
omalla työllämme ja ponnistuksillamme. Lohduttakoon tämä uusi koti
mieliänne, kun synnyinseudun kaiho sydämenne valtaa. Meidän ei tarvitse
pelätä, että, väistyttyämme pois sodan melskeistä ja julmasta työstä,
käsivartemme ja jäntereemme veltostuisivat, sillä terästyväthän ne
taistelussa karua luontoa ja syysmyrskyjä vastaan. Käyttäkäämme
uljuuttamme tästälähin taistellaksemme luonnon vastustavia voimia
vastaan, teroittakaamme älyämme poistamalla sitä mikä luonnossa on
järjetöntä, järjestämällä, mikä on hajanaista. Ja avatkaamme mielemme
katsomaan ja ihailemaan luonnon nuorteata ihanuutta, joka paraikaa
katseitamme hurmaa, ja heltykäämme sen pehmeistä käsistä, jotka
paraikaa hellämielisesti poskiamme hyväilevät...

Hän tunsi sydämessään sellaista lepoa ja tyydytystä, jota ei muistanut
ennen kokeneensa. Hän, joka nuorena oli uneksinut laajaa vaikutusalaa,
maailman voittoretkeä, tunsi nyt itsensä onnelliseksi tässä pienessä
vaikutuspiirissä. Sillä hän tiesi, että he kaikki häntä rakastivat ja
häneen luottivat. Ja tämä tieto herätti hänessä hehkuvan innon heidän
henkiänsä avartamaan ja jalostamaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ykskylän uneksija - Kertoelma" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.