Title: Zanoni - Yli-ihmisen elämäntarina
Author: Lytton, Edward Bulwer Lytton, Baron
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Zanoni - Yli-ihmisen elämäntarina" ***


ZANONI: YLI-IHMISEN ELÄMÄNTARINA

Romaani

Kirj.

EDW. BULWER-LYTTON

Englanninkielestä suomentanut

V. H. V. [Väinö Valvanne]



Helsingissä,
Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike,
1909.



SISÄLLYS:

      Johdanto.
   I. Soittaja.
  II. Taide, rakkaus ja ihme.
 III. Teurgia.
  IV. Kynnyksen vartija.
   V. Elämännesteen vaikutukset.
  VI. Taikausko hylkää uskon.
 VII. Hirmuvalta.
VIII.



JOHDANTO.


Mahdollisesti joku lukijoistani tuntee erään vanhan kirjakaupan, joka
muutamia vuosia sitten sijaitsi Lontoon Covent Gardenin läheisyydessä.
Sanon "joku", sillä totta tosiaan oli sangen vähän joukkojen huomiota
kiinnittävää niissä kallisarvoisissa nidoksissa, mitkä kokonainen
elämäntyö oli kasannut vanhan ystäväni D:n pölyisille hyllyille. Siellä
ei ollut kansantajuisia teoksia, ei huvittavia romaaneja, ei
matkakertomuksia, ei "kansankirjastoa" eikä "lukemista tuhansille."
Mutta siellä saattoi ehkä tiedonhaluinen koko Europan etsittyään löytää
huomattavimman kokoelman, minkä innostunut tutkija milloinkaan on
kerännyt, alkemistien, kabbalistien ja astrologien teoksia. Omistaja
oli tuhlannut rikkauksia kaupaksi menemättömiin aarteisiin. Mutta vanha
D. ei halunnutkaan niitä myydä. Hän tuli ehdottomasti murheelliseksi,
kun joku ostaja astui myymälään. Kostoa uhkuva katse seurasi julkean
tunkeilijan liikkeitä. Vastahakoisesti hän hääräsi tämän ympärillä,
rypisti otsaansa ja huokaili, kun maailmanihmisen kädet ottivat hänen
epäjumaliaan niiden komeroista. Jos joku hänen taikahaareminsa
suosikeista herätti ostajan huomion, ja jos siitä tarjottu hinta ei
ollut tavattoman korkea, vaati hän kirjasta usein kahdenkertaisen
hinnan. Jos ostaja epäröi, tempasi hän ilomielin arvossapidetyn
taikakalun tämän käsistä. Jos se suostui maksamaan, joutui hän
epätoivoon. Usein saattoi hän sydänyöllä koputtaa ostajan ovelle ja
pyytää tätä myymään hänelle takaisin ostajan itse määräämillä ehdoilla
teoksen, minkä tämä niin merkillisellä tavalla vastikään oli ostanut.
Itse uskoi hän Averroekseen ja Paracelsukseen ja oli yhtä haluton kuin
ne filosofit, joita hän tutki, maailmanihmisille puhumaan hankkimistaan
tiedoista.

Sattuipa vuosia sitten, että minä nuorempana miehenä tunsin halua
tutustua n.k. "rosenkreutsiläisten" omituisen lahkon todelliseen
alkuperään ja perusoppeihin. Minua eivät tyydyttäneet ne niukat ja
pintapuoliset tiedot, joita oli saatavana teoksissa, mihin tämän aineen
tutkijoita neuvottiin tutustumaan. Mutta minusta tuntui, että herra D:n
kokoelmassa, jossa oli runsaasti sekä painettuja kirjoja että
käsikirjotuksia, mahdollisesti löytyisi tarkempia ja luotettavampia
kertomuksia tuosta kuuluisasta veljeskunnasta -- kukaties jonkun oman
jäsenen kirjottamia, joka asiantuntevasti ja yksityiskohtaisesti
vahvistaisi oikeaksi kaiken sen, mitä Bringaret väitti kaldealaisten ja
"gymnosofien"[1] merkillisestä viisaudesta ja hyveestä.

Minä siis lähdin tuohon myymälään, mikä kerran -- kai tulisi hävetä
sitä tunnustaa -- oli ollut mielipaikkojani. Mutta eivätkö meidän
päivien aikakirjat ole täynnä erehdyksiä ja petoksia yhtä mielettömiä
kuin vanhojen alkemistien? Sanomalehtemme voivat tulevaisuuden ihmisten
mielestä olla yhtä harhaanviepiä kuin alkemistien kirjat meistä ovat.
Ja kuitenkin sanomalehdistö on se ilma, jota hengitämme -- ja
merkillisen sumuinen se ilma onkin!

Myymälään astuttuani hämmästyin nähdessäni erään arvokkaannäköisen
ostajan, jota en ennen ollut siellä nähnyt. Vielä enemmän hämmästyin
sitä kunnioitusta, jota ylpeä kirja-aarteitten kerääjä hänelle osotti.
"Herra", huudahti kauppias painavasti, minun käännellessäni
kirjaluettelon lehtiä, "te olette ainoa ostajan arvoinen, jonka olen
tavannut niinä viitenäviidettä vuotena, mitkä olen kuluttanut näissä
tutkimuksissa. Kuinka ja mistä te tänä kevyenä aikakautena olette
voinut saada niin syvällistä tietoa? Ja tämä kunnianarvoinen
veljeskunta, jonka oppeihin jo vanhimmat filosofit ovat viitanneet,
vaikka ne viimeisillekin vielä ovat salaisuuksia -- sanokaa minulle,
onko maan päällä yhtään kirjaa, yhtään käsikirjotusta, josta voisi
saada tietoa heidän keksinnöistään ja opeistaan?"

Kuullessani sanat "kunnianarvoinen veljeskunta" minun tuskin tarvitsee
mainita, että tarkkavaisuuteni heti jännittyi ja että halukkaasti
kuuntelin, mitä vieras vastaisi.

"Minä en usko", virkkoi vanha herra, "että tuon koulun mestarit
milloinkaan ovat uskoneet todellisia oppejaan maailmalle muuten kuin
himmeinä viittauksina ja salaperäisinä arvotuksina, enkä moiti heitä
tästä varovaisuudesta."

Hän vaikeni ja näytti aikovan poistua, kun minä äkkiä sanoin
kirjainkokoojalle:

"Herra D! En näe tässä luettelossa mitään, joka koskisi
rosenkreutsiläisiä."

"Rosenkreutsiläisiä", toisti vieras herra ja katsoi vuorostaan
tutkivalla hämmästyksellä minuun. "Kuka muu kuin rosenkreutsiläinen
voisi selittää rosenkreutsiläisiä salaisuuksia! Ja voitteko kuvitella,
että jotkut tämän lahkon jäsenistä, joka on kaikista salaisista
seuroista arimpia, itse nostaisi sitä huntua, mikä maailmalta peittää
heidän viisautensa Isiksen?"

"Kas vaan", ajattelin. "Tämä siis on se 'kunnianarvoinen veljeskunta',
josta he puhuivat. Taivaan kiitos! Minä varmaankin olen tavannut jonkun
veljeskunnan jäsenistä."

Ja ääneen virkoin: "Mutta mistä, hyvä herra, saan tietoja, jollen
kirjoista? Nykyään on uskallettua painattaa mitään, jossa ei ole
auktoritetin leimaa, ja Shakespearen teoksista tuskin saa lainata
kohtia mainitsematta lukua ja värssyä. Tämä on tosiasiain aikakausi --
tosiasiain aikakausi, herra."

"Hyvä", sanoi vanha herra miellyttävästi hymyillen, "jos vielä tapaamme
toisemme, voin opastaa teitä ainakin tiedon oikeille lähteille." Ja
tämän sanottuaan hän pani päällystakkinsa nappiin, vihelsi koiralleen
ja poistui.

Sattui sitten, että täsmälleen neljä päivää lyhyen keskustelumme
jälkeen tapasin vanhan herran taas. Minä ratsastin verkalleen
Highgatea[2] kohti ja ison mäen juurella äkkäsin vieraan. Hän ratsasti
mustalla ponihevosella ja hänen edellään juoksi koira, joka myös oli
musta.

Jos tapaat miehen, jota haluat tulla tuntemaan, hevosen selässä pitkän
mäen juurella, missä hän, luontokappaletta epäinhimillisesti
kohtelematta ei voi ratsastaa tiehensä, niin arvelen, että on oma
vikasi, jollet ole päässyt pitkälle asiaan, ennenkuin on huipulle
tultu. No niin, minä onnistuin niin hyvin, että päästyämme Highgateen,
vanha herra kutsui minut levähtämään taloonsa, joka oli vähän matkan
päässä kylästä. Talo oli - erinomaisen sievä, vaikka pieni; siinä oli
laaja puutarha ja ikkunoista oli mainio näköala: kirkkaalla ilmalla
näkyivät Lontoon torninhuiput ja kirkot selvästi. Täällä oli erakon
syrjäinen maja, siellä myrskyisä Maailman Meri.

Päähuoneiden seiniä kaunistivat tavattoman kalliit taulut, sen
taidesuunnan tuotteita, jota niin vähän ymmärretään ulkopuolella
Italiaa. Minä hämmästyin saadessani tietää, että ne kaikki olivat
omistajan omien kätten tekoa. Minun näkyvä ihailuni miellytti uutta
ystävääni ja saattoi hänet puheliaaksi. Hänellä tuntui olevan yhtä
suuria aatteita kuin hänen käytännöllinen taitonsa oli korkealla.
Vaikken turhanpäiväisellä arvostelulla tahdo lukijoita väsyttää, lienee
tarpeellista tämän teoksen tarkotuksen ja luonteen valaisemiseksi
johdannossa huomauttaa, että hän pani yhtä paljon painoa taiteen
yhtenäisyydelle kuin etevät kirjailijat tieteitten kokoamukselle, ja
että hänen mielestään kaikissa mielikuvituksen luomissa teoksissa,
olivatpa sitten sanoin tai kuvin esitettyjä, tuli kaikkien
korkeampisuuntaisten taiteilijain tehdä tarkka erotus asiallisen ja
toden välillä, toisin sanoen, varsinaisen elämän matkimisen ja luonnon
ihanteesen kohottamisen välillä.

"Edellinen", sanoi hän, "on hollantilainen koulu, jälkimäinen
kreikkalainen."

"Hollantilainen on enemmän muodissa", sanoin minä.

"Kyllä ehkä maalaustaiteessa", vastasi isäntäni, "mutta
kirjallisuudessa --"

"Kirjallisuudesta minä puhuinkin. Nousevat runoilijamme tavottavat
kaikki yksinkertaisuutta ja pikkumaista seikkaperäisyyttä, ja
arvostelijat pitävät teoksen suurimpana ylistyksenä sanoa,
että sen luonteet ovat otetut jokapäiväisestä elämästä.
Kuvanveistotaiteessakin --"

"Kuvanveistotaiteessa! Ei, ei! _Siinä_ täytyy ainakin korkean ihanteen
olla pääasia!"

"Anteeksi! Pelkään, ettette ole nähnyt Souter Johnnyä ja Tam
O'Shanteria."

"Ah", sanoi vanha herra päätään ravistaen. "Huomaan, että olen elänyt
aivan liiaksi erilläni maailmasta. Luulenpa, että Shakespeariä on
lakattu ihailemasta."

"Päinvastoin! Shakespearen ihailu otetaan puolustukseksi, kun käydään
muitten kimppuun. Mutta arvostelijamme ovatkin huomanneet, että
Shakespeare on niin realistinen!"

"Realistinen! Sekö runoilija, joka ei koskaan kuvannut luonnetta mikä
esiintyisi tavallisessa elämässä -- hänkö, joka ei koskaan alentunut
esittämään väärää himoa tai realistista henkilöä?"

Minä olin vastaamaisillani jyrkästi tähän paradoksiin, kun huomasin
toverini tulleen vähän pahalle tuulelle. Ja joka tahtoo saada
rosenkreutsiläisestä kiinni, hänen täytyy olla varoillaan, ettei
samenna vettä. Arvelin siis parhaaksi kääntää keskustelun toiseen
suuntaan.

"Palatkaamme aineesemme", sanoin minä, "te lupasitte valaista tietoani
rosenkreutsiläisistä."

"Hyvä", sanoi hän miltei ankarasti. "Mutta missä tarkotuksessa? Kenties
haluatte päästä temppeliin saadaksenne nauraa juhlamenoille?"

"Miksi te minua luulettekaan? Jos olisin semmoiseen taipuisa, niin
varmasti Abbé de Villarsin kohtalo riittäisi varottamaan kaikkia
huolimattomasti käsittelemästä Salamanderin ja Sylfin valtakuntia.
Jokainen tietää, kuinka salaperäisellä tavalla tämä terävä-älyinen mies
menetti henkensä kostoksi siitä sukkelasta pilasta, jota hän teki
kirjassaan _Comte de Cabalis_."

"Salamander ja Sylf! Kuuluu, että olette tavallisessa erhetyksessä ja
käännätte kirjaimellisesti mystikkojen vertauskuvakieltä."

Sen jälkeen vanha herra suvaitsi antautua mielenkiintoiseen ja minusta
nähden opettavaan selostukseen rosenkreutsiläisten perusopeista;
muutamia näistä salaisoppineista, kuten hän vakuutti, oli vielä
olemassa, ja arvokkaassa salaperäisyydessä ne yhä jatkoivat syvällisiä
tutkimuksiaan luonnontieteitten ja salaisen filosofian aloilla.

"Mutta tämä veljeskunta", sanoi hän, "miten kunnioitettava ja
hyveellinen se onkin -- hyveellinen, sanon minä, sillä ei mikään
luostarijärjestö ole ankarampi siveysohjeitten käytäntöönpanossa tai
palavampi kristillisessä uskossa -- on ainoastaan yksi haara muista,
jotka ovat saavuttaneet vielä korkeamman mahdin ja joiden syntyperä on
vielä loistavampi. Oletteko tutustunut platonilaisiin?"

"Olen satunnaisesti eksynyt heidän labyrinttiinsa", vastasin. "He ovat
jotakuinkin vaikeasti tajuttavia herroja."

"Kuitenkaan ei heidän merkillisimpiä problemejaan ole vielä koskaan
julaistu. Heidän ylevimmät teoksensa ovat käsikirjotuksina ja
muodostavat sekä rosenkreutsiläisten että ennen mainittujen vielä
jalompien veljeskuntien vihkimysopin. Vieläkin juhlallisempi ja
suurenmoisempi on se oppi, joka löydetään vanhempien pytagorealaisten
ja Apollonioksen kuolemattomista mestariteoksista."

"Apollonioksen, tyanalaisen petturin! Onko hänen kirjotuksiaan
säilynyt?"

"Petturinko", huusi isäntäni. "Oliko Apollonios petturi?"

"Pyydän anteeksi. En tietänyt häntä teidän ystäväksenne. Ja jos te
menette takaukseen hänen luonteenarvostaan, niin tahdon uskoa että hän
oli kaikin puolin kunnioitettava mies ja puhui täyttä totta
kerskatessaan voimastaan olla yhtaikaa kahdessa paikassa."

"Onko se niin vaikeata?" sanoi vanha herra. "Ettekö te siis koskaan ole
nähnyt unta?"

Tähän loppui keskustelumme. Mutta siitä ajasta lähtien syntyi meidän
välillemme tuttavuussuhde, joka kesti siihen, kunnes arvoisa ystäväni
erosi tästä elämästä. Rauha hänen tomullensa! Hän oli henkilö, jolla
oli omituiset tavat ja mielipiteet. Mutta suurimman osan aikaansa hän
käytti tyyneesen ja vaatimattomaan hyväntekeväisyyteen. Hän oli
innostunut auttamiseen, ja niinkuin hänen hyveitään kannusti mitä
puhtain rakkaus, niin perustui hänen toivonsa mitä hurskaimpaan uskoon.
Koskaan ei hän puhunut omasta syntyperästään tai elämänvaiheistaan,
enkä minä milloinkaan päässyt tunkeutumaan niitä peittävään pimeyteen.
Näytti siltä kuin hän olisi paljon nähnyt maailmaa ja ollut
silminnäkijänä läsnä Ranskan ensimäisessä vallankumouksessa, josta hän
osasi kertoa sekä viehättävästi että opettavasti. Mutta hän ei
kuitenkaan katsellut tuon myrskyisän aikakauden rikoksia yhtäläisellä
filosofisella suopeudella kuin nykyajan valistuneet kirjailijat -- päät
turvassa harteillansa -- ovat taipuvaisia katselemaan menneitten
aikojen joukkoteurastuksia. Hän ei puhunut tutkijana, joka on lukenut
ja järkeillyt, vaan miehenä, joka on nähnyt ja kärsinyt. Tämä vanha
herra näytti olevan yksin maailmassa. Minä en tietänyt hänellä olevan
yhtäkään sukulaista, kunnes hänen asiamiehensä, eräs ulkomailla asuva
kaukainen orpana, minulle ilmotti, kuinka kauniin testamentin ystäväni
oli tehnyt minulle. Se sisälsi ensiksikin rahasumman, jonka suuruutta
minun on paras olla mainitsematta, jottei minua mahdollisesti
taksotettaisi uudesta irtaimesta ja kiinteästä omaisuudesta; toiseksi
muutamia kallisarvoisia käsikirjotuksia, joita tämä kirjani saa kiittää
olemassaolostaan.

Luulen, että viimeinen testamentinpuoli johtui eräästä käynnistä
viisaan luona, jos siksi saan häntä kutsua, muutamia viikkoja ennen
hänen kuolemaansa.

Vaikka ystäväni hyvin vähän seurasi uudenaikaista kirjallisuutta, salli
hän hyvänsävyisyydellään minun kysyä häneltä neuvoa muutamien
kirjallisten hankkeiden suhteen, joita nuoren kokemattoman yrittelijän
epämääräinen kunnianhimo suunnitteli. Pyysin silloin hänen neuvoaan
erästä romaania varten, jonka piti kuvata innostuksen vaikutusta
erilaisiin luonteisiin. Tavallisella kärsivällisyydellään hän kuunteli
esitystäni, joka oli varsin kulunutta ja yksinkertaista. Sitten kääntyi
hän miettiväisenä kirjahyllyihinsä, nouti sieltä vanhan nidoksen ja
luki minulle, ensin kreikan, sitten englannin kielellä muutamia
tällaisia otteita:

"Plaato puhuu tässä neljänlaisesta maniasta[3], jolla minä tahdon
ymmärtää innostusta ja jumalallista inspiratsionia; ensiksi on
soitannollinen, toiseksi telestinen eli mystillinen, kolmanneksi
profetallinen ja neljänneksi se mania, mikä kuuluu rakkauteen."

Kirjottaja, jonka teoksista hän luki otteita, väittää, että sielussa on
jotakin korkeampaa kuin järki, ja että luonnossamme on erilaisia
kykyjä: yhdellä niistä me keksimme ja käsitämme melkein intuitivisella
nopeudella tieteitä ja päätelmiä; toisen avulla luodaan suuria
taideteoksia, kuten Feidiaan kuvapatsaita. Ja sitten hän jatkaa
sanomalla, että "innostus sen sanan oikeassa merkityksessä tarkottaa,
että se sielun osa, joka on yläpuolella järkeä, kohoutuu jumalien luo
ja sieltä saa inspiratsioninsa."

Kirjottaja, jatkaen Plaaton selittämistä, huomauttaa, että "yksi näistä
manioista -- erittäinkin se, mikä kuuluu rakkauteen -- voi riittää
saattamaan sielun takaisin sen alkuperäiseen jumalallisuuteen ja
autuuteen, mutta kaikkien välillä on sisäinen yhteys; ja säännöllisessä
kehityskulussa, jota seuraten sielu nousee ylöspäin, on ensimäisenä
soitannollinen, toisena telestinen eli mystillinen, kolmantena
profetallinen ja viimeksi rakkauden innostus."

Kun minä hämmästyneenä vastenmielisen tarkkaavaisesti kuuntelin näitä
sekavia hienouksia, sulki neuvojani kirjan ja sanoi hyvillänsä:

"Tässä on alkusanat teidän kirjaanne, tässä aineenne perusteet."

"En ole mikään tietäjä", sanoin tyytymättömänä päätäni pudistaen. "Tämä
kaikki voi olla tavattoman hienoa, mutta taivas varjelkoon, minä en
ymmärrä siitä sanaakaan. Rosenkreutsiläisten mysteriot ja teidän
veljeskuntanne ovat pelkkää lasten leikkiä verrattuina platonilaisten
rengonkieleen."

"Kuitenkaan, ennenkuin oikein ymmärrätte tämän kohdan, ette voi
käsittää rosenkreutsiläisten korkeampia teorioja eikä noita vielä
jalompia veljeskuntia, joista niin kevytmielisesti puhutte."

"Ah, jos niin on laita, luovun minä epätoivoisena koko yrityksestä!
Mutta koska te olette aineesen niin perehtynyt, miksette ota äskeisiä
sanoja johtolauseiksi johonkin omaan kirjaanne?"

"Entä jos jo olenkin sepittänyt kirjan näiden päätelmien perusteelle,
niin tahdotteko te valmistaa sitä julaistavaksi?"

"Varsin mielelläni", vastasin -- voi, liian pikaisesti!

"Pidän lupauksestanne kiinni", virkkoi vanha herra, "ja kun en enää ole
täällä, saatte käsikirjotukset. Siitä päättäen, mitä sanotte vallalla
olevasta kirjallisuuden mausta, en voi teitä houkutella toivomaan
paljonkaan hyötyä tästä hankkeesta. Ja minä sanon teille edeltäpäin,
että työ tulee olemaan hieman vaikeata."

"Onko teoksenne romaani?"

"Se on romaani eikä ole romaani. Se on totuutta niille, jotka sitä
voivat käsittää, ja mielettömyyttä niille, jotka eivät voi."

Viimein sain siis käsikirjotukset ja niitten mukana seurasi
ystävävainajaltani kirje, jossa hän muistutti varomatonta lupaustani.

Haikealla mielenkiinnolla ja kumminkin kiihkeällä maltittomuudella minä
aukaisin käärön ja sytytin lamppuni. Mutta kuvailkaa säikähdystäni, kun
näin, että kaikki oli kirjotettu käsittämättömillä merkeillä. Annan
tässä lukijalle näytteen (erilaisia merkkejä) ja niin edelleen 940
kuolettavan pitkää sivua. Tuskin saatoin uskoa silmiäni. Ajattelin
ensin, että lampun valossa oli vika. Kaikenmoisia epäilyksiä kirjainten
noidutusta luonteesta, jotka niin ajattelemattomasti olin saanut
silmäini eteen, hiipi sekavaan mielikuvitukseeni, ja niitä vahvisti
vanhan herran omituiset viittaukset ja salaperäinen puhetapa. Totta
tosiaan oli koko työ lievemmin sanottuna _kammottavaa!_ Minä aioin
suoraa päätä pistää paperit pöytälaatikkooni siinä hurskaassa
päätöksessä, ettei minulla enempi tulisi olemaan niitten kanssa
tekemistä, kun silmäni sattuivat siniseen nahkakantiseen kirjaan, joka
minulta kiihkeässä mielentilassani oli jäänyt huomaamatta. Varovasti
avasin teoksen -- ties mitä siitä voisi hypähtää ulos -- ja iloni oli
suuri, kun näin, että se sisälsi näitten hieroglyfien avaimen eli
sanakirjan.

Etten lukijaa väsyttäisi vaivoistani kertomalla, tyydyn sanomaan, että
viimein luulin oppineeni käsittämään sekä yhdistämään toisiinsa näitä
merkkejä sekä todenteolla antautumaan kääntämistyöhön. Sittenkään se
työ ei ollut helppoa, ja kaksi vuotta kului, ennenkuin olin
pitkällekään päässyt. Sitten minä koetellakseni yleisöä julkaisin
muutamia helpompia lukuja teoksesta eräässä aikakauslehdessä, jonka
toimitukseen kuuluin muutamia kuukausia. Nämä näyttivät herättävän
suurempaa huomiota, kuin olin osannut odottaa, ja paremmalla toivolla
ryhdyin uudelleen vaikeaan tehtävääni. Mutta nyt kohtasi minua uusi
onnettomuus. Työtä pitkittäessäni huomasin, että tekijä oli kirjottanut
teoksestaan kaksi kappaletta, joista toinen oli tarkempi ja
seikkaperäisempi kuin toinen. Minä olin sattunut kääntämään huonompaa
aikaisemmin tehtyä kappaletta. Minulla oli siis täysi työ
muovaillessani ja kirjottaessani toistamiseen jo valmistamani luvut.
Saan sanoa, että ottamatta lukuun väliaikoja, joita käytin pakottaviin
toimiin, onneton lupaukseni maksoi minulle useamman vuoden työn,
ennenkuin sain sen asialliseen täysikuntoon. Työ oli sitäkin
vaikeampaa, kun alkuteos oli kirjotettu eräänlaisella rytmillisellä
proosalla, aivan kuin tekijä olisi halunnut, että hänen teostansa
pidettäisiin jonkinlaisena runouden tuotteena. Tätä ei käynyt
tyydyttävästi jäljentäminen, ja usein tulenkin turvautumaan lukijan
suopeaan myötätuntoon. Luontainen kunnioitukseni vanhan herran
runollisia harhailuja kohtaan olkoon ainoa lieventävä asianhaara,
milloin tahansa kieli, antautumatta runopoljentaan kuitenkin käyttää
kukkaisia, jotka eivät ole tavallisia suoralle puheelle. Totuus vaatii
minua myöskin kaikeksi ikäväkseni tunnustamaan, etten ole ensinkään
varma siitä, olenko joka kohdassa antanut merkeille oikean merkityksen.
Koska siellä täällä kertomuksessa esiintyi aukko tai joku uusi merkki,
jota varten ei ollut mitään avainta, pakotti se minut pistämään väliin
omia sanojani, jotka epäilemättä helposti huomataan, mutta jotka eivät
-- tahtoisin uskoa -- ole epäsoinnussa yleisen luonnoksen kanssa. Tämä
tunnustus johtaa minut lauseesen, jolla tahdon lopettaa tämän
johdannon:

Lukija! Jos tässä kirjassa on jotakin, joka sinua miellyttää, on se
minun työtäni, mutta jos on jotakin, joka sinua ei miellytä, syytä
siitä tuota vanhaa herraa!

Lontoossa, tammikuulla 1842.



ENSIMÄINEN KIRJA.

Soittaja.



    "Kaksi lähdettä, joiden vedellä
    oli niin erilainen vaikutus!"

         _Orlando Furioso_, canto I, 71.



I LUKU.


    "Hän oli neito ylevän kaunis,
    mutta kauneudestaan huolimaton.

    Huolimattomuuskin taidetta on
    luonnon, rakkauden ja taivaan
    suosikeissa."

      _Gerusal. Lib._ canto II, 14-17.


1700-luvun jälkipuoliskolla eli Napolissa arvossa pidetty taiteilija
nimeltä Gaetano Pisani. Hän oli nerokas soittotaiteilija, mutta ei
kansan suosima; hänen sävellyksissään oli jotakin mielivaltaista ja
haaveellista, mikä ei miellyttänyt Napolin taiteenharrastajien makua.
Hänen lempiaiheensa olivat tavallisuudesta poikkeavia ja niihin hän
sovellutti aarioita ja symfonioja, jotka kuulijoissa herättivät
suoranaista kammoa. Hänen säveltämiensä kappaleiden nimet varmaan
osottavat niiden luonnetta. Huomaan hänen käsikirjotustensa joukossa
nimiä sellaisia kuin "Kostottarien juhla", "Beneventon noidat",
"Orfeuksen laskeutuminen Haadekseen", "Paha silmä", "Eumeniidit"[4] ja
monta muuta, jotka todistavat voimakasta mielikuvitusta, mikä löytää
huvinsa kammottavasta ja yliluonnollisesta, vaikka tätä usein
lauhduttaa tavattomat sievät kohdat täynnä lennokasta ja henkevää
kuvailua. On totta, että Gaetano Pisani valitessaan aineitaan
muinaisajan tarustosta oli aikalaisiaan paljon uskollisempi
italialaisen oopperan etäiselle alkuperälle ja varhaiselle hengelle.
Tämän laulun ja näytelmän välisen yhtymän jälkeläinen, tosin hienompi
ja hempeämpi, oli pitkän pimeyden ja alennuksen jälkeen saanut takaisin
pienemmän valtikan vaikka loistavamman purppuran Arnon rannoilla
ja Venedigin laguunien välissä ja siellä saanut ensimäisen
inspiratsioninsa pakanallisten legendojen oudoista klassillisista
lähteistä. Pisanin "Orfeuksen laskeutuminen" oli vain rohkeampi,
synkempi ja tieteellisempi uusinto "Euridicestä", jonka Jacopi Petri
sävelsi Henrik Navarralaisen ja Maria Medicin hääjuhlia varten.
Kuitenkin, niinkuin jo sanoin, ei napolilaisen säveltäjän tyyli
lainkaan miellyttänyt korvia, jotka vaativat vienompia ääniä, aikansa
sulosointuisia säveleitä kuunneltuaan, ja helposti huomattavat virheet
ja liiottelut, mitkä usein näyttivät tahallisilta, sopivat
arvostelijoille moitteen puolustukseksi. Onneksi taiteilija -- muuten
hän olisi saanut kuolla nälkään -- ei ollut ainoastaan säveltäjä vaan
myös etevä soiton esittäjä. Varsinkin viulunsoittajana oli hän mainio
ja ansaitsi siten vaatimattoman toimeentulonsa San Carlon suuren
teatterin orkesterin palveluksessa. Täällä muodolliset ja määrätyt
tehtävät pakostakin pitivät hänen riehuvaa mielikuvitustaan jotakuinkin
aisoissa, vaikka kerrotaan, että kokonaista viisi kertaa hänet
oli erotettu paikastaan, sentähden että hän oli säikäyttänyt
taiteentuntijoita ja saattanut koko seurueen pois suunniltaan
yhtäkkisillä sivusoitoilla, jotka luonteeltaan olivat niin kummallisia
ja hurjia, että hyvin olisi voinut luulla harpyijojen[5] tai noitien,
joista hän sai sävellystensä aiheen, ottaneen käsiinsä hänen
soittokoneensa. Mutta koska oli mahdotonta löytää toista yhtä taitavaa
esittäjää (niinkuin hän oli maltillisempina hetkinään), niin oli pakko
ollut asettaa hänet entiseen toimeensa. Nyt hän olikin jo hilliytynyt
pysymään adagiojensa ja allegrojensa ahtaassa piirissä. Kuulijakunta,
joka hyvin tunsi hänen taipumuksensa, oli sukkela huomaamaan
vähimmänkin poikkeuksen tekstistä; jos hän vähänkin unohti
itsensä, minkä sekä silmä että korva saattoi havaita omituisista
kasvonväänteistä ja pahaenteisistä jousen hypähtelyistä, niin kutsui
hiljainen moittiva murina taitelijan takaisin Elysiumista tai
Tartaruksesta[6] nuottialan terveellisimpiin seutuihin. Silloin hän
heräsi ikäänkuin unesta -- loi hätäisen, pelästyneen, anteeksipyytävän
katseen ympärilleen ja puusta pudonneen nöyrällä katsannolla veti
kapinallisen soittokoneensa takaisin ikävän yksitoikkoisuuden
kuluneille laduille, mutta kotonaan hän vaati korvausta tästä
vastenmielisestä orjantyöstä. Siellä hän pidellen kiihkeillä sormillaan
onnetonta viulua loihti siitä esiin, usein päivänkoittoon saakka, niin
hurjia ja outoja säveleitä, että kalastaja alhaalla merenrannalla,
taikauskoisen pelon valtaamana teki ristinmerkin, ikäänkuin merenneito
tai muu henki olisi uikuttanut hänen korvaansa soittoa, mikä ei ollut
maan päältä kotoisin.

Tämän miehen ulkomuoto oli hänen taiteensa luonnon mukainen.
Kasvonpiirteet olivat jalot ja huomiota herättävät, mutta rypistyneet
ja pilatut; niitä ympäröi musta, huolimattomasti pidetty kihara tukka
ja suurissa ontoissa silmissä oli kiinteä, miettivä ja uneksiva katse.
Kaikki hänen liikkeensä olivat omituisia, äkillisiä, katkonaisia, ja
hänen kävellessään kaduilla tai pitkin rantaa kuultiin hänen nauravan
ja puhuvan itsekseen. Mutta kaiken kaikkiaan hän oli viaton, siivo ja
vilpitön olento, joka milloin tahansa olisi tahtonut jakaa kaiken
omansa laiskoille latsaroneille eli Napolin tyhjäntoimittajille, joita
hän usein pysähtyi katselemaan, kun he mukavasti loikoivat auringon
paisteessa. Mutta seuraelämään hän oli kokonaan sopimaton. Hän ei
hankkinut ystäviä, ei suosijoita, ei käynyt huveissa, mitkä muuten ovat
niin rakkaat soiton harrastajille ja etelän lapsille. Hän ja hänen
taiteensa näyttivät yksinomaan soveltuvan toisiinsa -- kummatkin
eriskummaiset, alkuperäiset, ylimaalliset ja säännöttömät. Miestä ei
voinut erottaa hänen soitostaan, se oli hän itse. Ilman sitä hän ei
ollut mitään, paljas kone. Mutta sen kera oli hän kuningas omissa
maailmoissaan! Miesparka! paljon hänellä ei ollut tavaraa tässä
maailmassa. -- Eräässä Englannin tehdaskaupungissa on hautapatsas,
jonka kirjotus puhuu "Claudius Phillipsistä, jonka ehdoton rikkauden
halveksiminen ja verraton viulunsoitto tekivät hänestä kaikkien
tuntijoiden ihastuksen esineen." Vastakkaisten ansioitten
johdonmukainen yhdistelmä! Rikkauden halveksimisen suuruudesta, oi
nero, riippuu kykysi käytellä viulua!

Gaetano Pisanin sävellyslahjat esiintyivät pääasiallisesti sellaisessa
soitossa, mikä sopi tähän hänen lempisoittimeensa, viuluun, jolla
epäilemättä on mitä runsaimmat ja monipuolisimmat edellytykset
intohimojen tyynnyttämiseksi ja hallitsemiseksi. Mitä Shakespeare on
runoilijoiden kesken, on Cremona soittokoneiden kesken. Kuitenkin oli
hän säveltänyt muitakin kappaleita, laajempia ja suurpiirteisempiä ja
etevin näistä oli hänen kallis -- rahalla ostamaton -- julkaisematon --
häviämätön oopperansa "Sireeni." Tämä suuri teos oli ollut hänen
poikaikänsä unelma, hänen miehuutensa lemmitty ja vanhempina vuosina
"se seisoi hänen vierellään kuin nuoruus." Turhaan oli hän ponnistanut
saadakseen sen maailmalle esitetyksi. Vieläpä lempeä kadehtimaton
Paisiello[7] pudisti päätään, kun soittaja antoi hänen kuulla näytteen
sen paraimmista kohdista. Ja kuitenkin, Paisiello, vaikka tämä soitto
suuresti eroaa siitä, mitä Durante opetti sinua jäljittelemään, niin
kenties -- mutta kärsivällisyyttä, Gaetano Pisani -- odota aikaasi ja
pidä viulusi vireessä!

Vaikka voi kuulua kummalta, niin tämä omituinen henkilö sittenkin oli
solminnut sen siteen, jota tavalliset kuolevaiset ovat taipuvaisia
pitämään omana yksinoikeutenaan -- hän oli naimisissa ja hänellä oli
yksi lapsi. Ja mikä vielä kummallisempaa, hänen vaimonsa oli tyyneen,
tervejärkisen haaveilemattoman Englannin tytär. Hän oli miestään paljon
nuorempi, kaunis ja lempeä, vaaleaverinen aito englantilainen
kasvoiltaan. Hän oli mennyt rakkaudesta naimisiin ja (uskotteko?)
rakasti miestään yhä. Kuinka se avioliitto solmittiin, kuinka tuo arka,
epäseurallinen, kömpelö olento ensin uskalsi kosia -- sitä voin
selittää ainoastaan pyytämällä teitä katselemaan ympärillenne ja
ensiksi selittämään minulle, millä tavalla puolet miehistä ja puolet
vaimoista, joita tapaatte, ovat löytäneet itselleen puolison!
Kuitenkaan tämä yhdistys, tarkemmin silmäiltynä, ei ollut niinkään
merkillisesti syntynyt. Tyttö oli syntynyt avioliiton ulkopuolella
vanhemmista, jotka olivat liian ylhäisiä itse häntä pitämään. Hänet
lähetettiin Italiaan oppimaan sitä taidetta, josta hän tulisi elämään,
sillä hänellä oli laulunääni ja taideaisti. Hän oli muista riippuvainen
ja huonosti kohdeltu. Pisani oli hänen opettajansa ja kehdosta asti
tyttö ei ollut kuullut muuta ääntä kuin hänen, jossa ei ollut
ylenkatseen tai moitteen vivahdustakaan. Niinpä -- jatko seuraa
itsestään. Oli se luonnollista tai ei, he menivät naimisiin. Nuori
vaimo rakasti miestään, ja vaikka hän olikin hiljainen ja nuori,
voitiin häntä melkein sanoa molempien suojelijaksi. Kuinka monesta San
Carlon ja soitto-opiston hallitsijoiden epäsuosiosta olikaan hän
tietämättään pelastunut vaimonsa avuliaalla välityksellä! Kuinka monen
sairauden aikana -- sillä miehen ruumiinrakennus oli heikko -- olikaan
vaimo häntä hoitanut ja vaalinut! Usein hän pimeinä öinä odotti
teatterin luona lyhtyineen näyttääkseen hänelle valoa ja tukeakseen
häntä vankalla käsivarrellaan; muussa tapauksessa kukaties soittaja
hajamielisissä unelmissaan olisi voinut astella mereen _Sireeninsä_
jälkeen. Ja sitten kuunteli vaimo niin ihmeen kärsivällisesti, ehkä
huvitettunakin -- sillä tosi rakkaudessa ei ole maku aina hienoin --
noitten eriskummaisten säännöttömien sävelten kuohuja ja houkutteli
hänet -- koko matkan kuiskaten ylistystä -- epäterveellisestä
yövalvonnasta lepoon ja uneen! Sanoin, että miehen soitanto oli osa
hänestä itsestään, ja tämä hellä olento näytti olevan osa soitosta;
olikin niin, että kun vaimonsa istui hänen vierellään, pääsi
se mikä oli sulosointuista ja viehättävää hänen kirjavassa
mielikuvituksessaan, ikäänkuin varkain sopusointuun sulamaan.
Epäilemättä vaimon läsnäolo vaikutti soittoon, muovaten ja vienontaen
sitä, mutta soittaja ei sitä tietänyt, sillä hän ei koskaan tutkinut,
mistä ja mitä hänen innostuksensa oli. Sen hän vaan tiesi, että
rakasti ja siunasi vaimoaan. Hän kuvitteli sanovansa tämän vaimolleen
kaksikymmentä kertaa päivässä, mutta sitä hän ei koskaan tehnyt, sillä
hän ei ollut monisanainen edes vaimolleen. Hänen soittonsa oli hänen,
kielensä, niinkuin vaimon kieli oli -- huolenpito. Hän keskusteli
enemmän viulunsa kanssa; _sille_ hän saattoi puhua tuntikausia --
ylistää sitä -- torua -- mielistellä, vieläpä tiedettiin hänen sille
kironneenkin, sillä sellainen on ihminen virheettöminkin, mutta
tällaista hairahdusta hän aina syvästi katui. Ja viululla oli oma
kielensä, se saattoi puolustautua ja kun se otti toruakseen, oli se
voiton puolella. Se oli jalo toveri tämä viulu, Tyrolissa tehty,
kuuluisan Steinerin tekoa. Sen pitkässä iässä oli jotakin
salaperäistä. Kuinka monta kättä, nyt maaksi muuttunutta, oli
koskettanut sen kieliä, ennenkuin se tuli Gaetano Pisanin parhaimmaksi
toveriksi! Itse sen kotelo oli arvoa ansaitseva, kauniisti maalattu,
niinkuin sanottiin Caraccin kädellä. Muuan englantilainen kokooja oli
tarjonnut kotelosta enemmän kuin Pisani oli koskaan viululla
ansainnut. Mutta Pisani, joka ei välittänyt siitä, missä hökkelissä
hän itse asui, oli ylpeä saadessaan tarjota viululleen palatsin. Hänen
viulunsa oli hänen vanhempi lapsensa! Hänellä oli toinenkin lapsi ja
nyt käännymme siihen.

Miten voisin sinua kuvailla, Viola? Varmaankin oli soitolla jotain
tekemistä tämän nuoren vieraan tulossa. Sillä sekä ulkomuoto että
luonne osotti sukulaisuuden jälkiä tuon omituisen ja henkimäisen
äänielämän kanssa, joka yö toisensa jälkeen, ilmakkaana ja aavemaisena
levisi yli tähtiä päilyvän lahdelman... kaunis hän oli, mutta outoa
kauneutta -- vastakkaisten ominaisuuksien yhdistelmä ja sopusointu.
Hänen hiuksissaan oli kullankarva, runsaampi ja puhtaampi kuin mitä
Pohjolassa tavataan. Mutta silmässä oli tumma, hellä, voittava hehku,
enemmän kuin italialainen, melkein itämaalainen. Iho oli tavattoman
vaalea, mutta ei koskaan pysynyt samanlaisena -- milloin se oli
punakka, milloin kalpea. Ja niinkuin iho, niin vaihteli kasvojen
ilmekin, ollen milloin verrattoman suruinen, milloin taas verrattoman
iloinen.

Ikävä sanoa tämä omituinen pariskunta suuresti laiminlöi antaa
tyttärelleen sitä, mitä oikeastaan kutsumme kasvatukseksi. Eipä niillä
tosin kummallakaan ollut paljon tietoa annettavana ja suuret tiedot
eivät silloin olleet muodissa niinkuin nyt. Mutta sallimus tai luonto
auttoi nuorta Violaa. Hän oppi itsestään äitinsä kielen niinkuin isän
ja pian hän jo taisi lukea ja kirjottaa. Äitinsä, joka muuten oli
roomalais-katolilainen, opetti häntä varhain rukoilemaan. Mutta näiden
kaikkien taitojen vastapainoksi, koska Pisanin tavat olivat niin
omituiset ja hän vaimoltaan alituisesti kysyi huolenpitoa, jäi lapsi
usein yksikseen vanhan hoitajattaren varaan, joka kyllä häntä suuresti
rakasti, mutta ei mitenkään sopinut hänelle opettajaksi. Rouva Gionetta
oli aito italialainen ja napolilainen. Hänen nuoruutensa oli ollut
paljasta lempeä ja vanhuus oli paljasta taikauskoa. Hän oli kielas,
oikea lörppö. Milloin hän laverteli lapselle armastelevista herroista
ja prinsseistä, milloin hän sai veren jäätymään saduillaan ja
tarinoillaan peikoista ja vampiireista,[8] tansseista suurten
uhripuitten ympärillä ja "pahan silmän" lumouksesta -- yhtä vanhoja
tarinoita varmaankin kuin kreikkalaiset ja etrurilaiset. Kaikki tämä
oli omiansa salaisesti kutomaan lumotuita kankaita Violan
mielikuvituksen eteen, joita kankaita myöhempien vuosien tyyneempi
harkinta turhaan koetti hajottaa. Ja varsinkin sai kaikki tämä häntä
pelokkaalla nautinnolla kiintymään isänsä soittoon. Syntymästä saakka
hänen ympärillään leijailivat nuo ihmeelliset säveleet, jotka aina
koettivat tulkita ylimaallisten olentojen kieltä hurjilla katkonaisilla
äänillä. Voitaisiin sanoa, että lapsen koko sielu oli täynnä soittoa --
muistot, mielikuvat, ilon tai tuskan aistimukset, kaikki sekaantuivat
erottamattomasti noihin ääniin, jotka milloin ilahuttivat, milloin
pelottivat -- jotka tervehtivät häntä aamuauringon avatessa hänen
silmänsä ja herättivät hänet yksinäisellä vuoteella yön pimeydessä.
Gionettan sadut ja tarinat vielä vain auttoivat lasta paremmin
ymmärtämään noiden salaperäisten äänten merkityksen, ne antoivat
soitolle sanoja.

Oli luonnollista, että sellaisen isän lapsi pian osottaisi taipumusta
hänen taiteesensa. Mutta tämä taipumus näyttäytyi etupäässä korvassa ja
äänessä. Jo aivan pienenä hän lauloi hurmaavasti. Muuan suuri
kardinaali kuuli hänen lahjoistaan puhuttavan ja lähetti häntä
noutamaan puheilleen. Siitä hetkestä asti oli Violan kohtalo ratkaistu:
hänestä oli tuleva Napolin tuleva kunnia, San Carlon primadonna.

Kardinaali päätti saada ennustuksensa toteutumaan ja antoi hänen
nauttia kuuluisimpien mestareiden opetusta. Yllyttääkseen hänen
kilpailunhaluaan otti hänen ylhäisyytensä Violan eräänä iltana omaan
teatteri-aitioonsa: olipa toki jotakin saada nähdä esitystä ja vielä
enemmän saada kuulla kättentaputuksia, joita tuhlattiin loistaville
signoroille -- niiltä hän kerran vielä tulisi viemään voiton! Oi miten
kunniakkaalta tuo näyttämön elämä, tuo soiton ja laulun ihmemaailma,
hänestä tuntui, ensi kerran nähtynä! Se oli ainoa maailma, joka näytti
vastaavan hänen kummallisia lapsellisia ajatuksiaan. Hänestä tuntui
kuin hän tähän asti olisi ollut vieraalle maalle viskattu, mutta nyt
viimein olisi päässyt näkemään synnyinmaansa ja kuulemaan sen kieltä.
Kaunis ja todellinen innostus, täynnä tulevaisuuden lupauksia! Poika
tai mies, sinä et koskaan tule runoilijaksi, jollet ole tuntenut
ihannemaan, Kalypson saaren avautuvan eteesi, kun ensi kerran teatterin
maagillinen esirippu vedettiin syrjään ja runouden maailma aukeni
jokapäiväisyyden maailmaan.

Ja nyt oli vihkimys tapahtunut. Violan oli luettava, tutkittava,
kuvattava yhdellä käänteellä, yhdellä silmäyksellä niitä tunteita,
joita hänen tulisi näyttämöllä esittää. Vaarallisia opetuksia
tosiaankin monelle, mutta ei sille puhtaalle innostukselle, joka
perustuu taiteesen. Sillä sielu, joka oikein käsittää taiteen, on
peili, joka uskollisesti heijastaa mitä sen pintaan sattuu, ainoastaan
silloin kun se on tahraton. Viola osasi vaistomaisesti löytää luonnon
ja totuuden. Hänen lausuntonsa oli täynnä itsetiedotonta voimaa, hänen
äänensä hellytti sydämet kyyneleihin tai sytytti ne jalon suuttumuksen
hehkuun. Mutta tämä johtui siitä myötätunnosta, mikä nerolla aina on
kaiken tuntevan, elävän ja hengittävän suhteen jo varhaisimmassa
viattomuusiässäänkin. Hän ei ollut suinkaan ennenaikaa kypsynyt
nainen, joka olisi käsittänyt sanojen esittämän rakkauden, tai
mustasukkaisuuden. Hänen taiteensa oli noita ihmeellisiä salaisuuksia,
joita sielutieteilijät koettakoot ratkaista, jos voivat; sanokoot he,
miksikä yksinkertaiset lapset ja puhtaimmat sydämet usein ovat niin
herkät tuntemaan todellisen taiteen ja väärän, tunteen ja sanahelinän
erotuksen, kun laulatte heille tai kerrotte satuja; sanokoot, miksi
luonnollisen intohimon sointuvat ilmaisut herättävät vastakaikua
sydämissä, jotka eivät vielä ole kokeneet sitä, mistä sanat kertovat.

Ulkopuolella opintojaan oli Viola vaatimaton, tunteellinen, mutta
hieman oikullinen lapsi; oikullinen ei mielenlaadussaan, sillä hän oli
aina suloinen ja myöntyväinen, mutta hänellä oli "tuulia", niin että
hän surullisesta muuttui iloiseksi ja taas surulliseksi ilman näkyvää
syytä. Jos jotakin syytä oli, on se etsittävä siitä varhaisesta
salaperäisestä tunnepiiristä, johon olen viitannut, ja silloin on
katsottava, mikä vaikutus on saattanut olla hänen mielikuvitukseensa
niillä alituisilla sävelvirroilla, jotka häntä ympäröivät. On näet
huomattava, että niitä, jotka ovat erityisen herkät soitolle, säveleet
usein arkielämän puuhissa tulevat kiusaamaan ja hätyyttämään. Soitto,
kun se kerran pääsee sieluun, tulee itse jonkunlaiseksi hengeksi, joka
ei hevin kuole. Se harhailee muistin käytävissä ja sokkeloissa ja
kuuluu usein uudelleen yhtä selvänä ja elävänä kuin milloin se ensi
kerran pani ilma-aallot liikkeelle. Violankin mieleen siis nämä
äänihaamut usein tulivat takaisin; jos olivat iloisia, herättivät ne
hymyn, jos suruisia, levittivät ne varjon hänen kasvoilleen ja saivat
hänet lakkaamaan lapsellisesta leikkisyydestään ja istuutumaan syrjään
aateskelemaan.

Tosiaan siis kuvannollisesti tätä suloista olentoa, jonka vartalo oli
kuin ilmasta kudottu, kauneus niin sopusuhtainen, käytös niin
eriskummainen -- tosiaan häntä kuvannollisesti saattoi kutsua Soiton
ennemmin kuin soittoniekan tyttäreksi. Voi arvata, että tätä olentoa
odotti joku merkillinen kohtalo vähemmän varsinaista elämää kuin sitä
runoiltua, mikä näkeville silmille ja tunteville sydämille aina kulkee
rinnan tavallisen elämän kanssa, kaksoisvirtana Tummaa Merta kohti.

Ja sentähden ei ollutkaan kumma, että Viola itse jo lapsuudessaan ja
vielä enemmän silloin kun hän kukoisti neitsyeellisen nuoruutensa
suloisessa vakavuudessa, kuvitteli elämälleen sellaisen kohtalon, joko
autuutta tai kärsimystä, mikä sopi yhteen hänen hengittämänsä
ilmapiirin unelmien ja haaveitten kanssa. Usein hän saattoi tiheitten
pensaikkojen läpi kiivetä Posilipon luolalle ja istuutua Virgiliuksen
haudalle, missä haamuja näyttäytyi, ja siellä hän antautui noihin
haaveisiinsa, joiden hienoa utuisuutta ei mikään runoilu voi määritellä
ja tehdä kouriintuntuvaksi -- sillä kaikkia laulajia mahtavampi on
nuoruuden unelmoiva sydän. Usein hän myöskin istui kynnyksellä, jonka
päällä viinilehvät kiertelivät, syyspäivän tai suvi-illan hämärissä
katsellen tummansiniselle päilyvälle lahdelle ja rakennellen
pilvilinnoja. Kuka ei tee samaa -- ei ainoastaan nuorena vaan
vanhempanakin, kun toivot jo niin monasti ovat himmentyneet! Ihmisen
etuoikeus on unelmoida, se on mökkiläisen ja kuninkaan yhteinen
perintölahja. Mutta Violan päiväunet olivat selvempiä, vakavampia ja
lukuisempia kuin mihin useimmat meistä antavat itselleen aikaa. Ne
olivat kuin kreikkalaisten oramat[9] -- profetallisia vaikka
kuviteltuja.



II LUKU.


    "Se oli halu, hämmästys ja riemu."

                       _Gerusal. Lib._ II, 21.

Nyt viimeinkin on oppikausi päättynyt! Viola on lähes 16 vuotta vanha.
Kardinaali sanoo, että on tullut aika, jolloin uusi nimi on
kirjotettava Kultaiseen Kirjaan, mikä kuuluu taiteen ja laulun
lapsille. Mutta mitä osaa näytellen? -- kenen taideluomalle hän on
antava muodon ja ruumistuksen? Ah, se on salaisuus! Huhuja käy, että
tyhjentymätön Paisiello aikoo luoda jonkun uuden nerontuotteen
alottelijan tervehdykseksi näyttämölle. Toiset väittävät, että Violan
vahvin puoli on huvinäytelmä ja että Cirnarosa[10] ahkerasti
työskentelee uutta "Matrimonio Segretoa" valmistellen. Mutta sillävälin
sattuu neuvotteluissa joku seisahdus. Näkyy, että kardinaali on
huonolla tuulella. Hän on sanonut julkisesti -- ja ne sanat ovat
pahaenteisiä: "Tyttö hupsu on yhtä hullu kuin isänsä -- hän pyytää ihan
mahdottomia." Neuvottelu seuraa neuvottelua -- kardinaali puhuu
yksityisesti hyvin vakavasti lapsiraukan kanssa -- kaikki turhaan.
Napoli on uteliaisuudesta ja arvailemisesta pyörällään. Lukutunti
päättyy riitaan, ja Viola tulee kotiin ärtyisenä ja alakuloisena; hän
ei tahdo näytellä -- hän on peruuttanut sitoumuksensa.

Pisani, joka oli liian kokematon älytäkseen näyttämön kaikkia vaaroja,
oli ihastunut siihen ajatukseen, että ainakin yksi hänen nimeään
kantava tulisi lisäämään hänen taiteensa mainetta. Tytön omituisuus
pahotti häntä. Mutta hän ei sanonut mitään -- hän ei koskaan sanoin
nuhdellut -- vaan turvautui viuluunsa. Oi uskollinen viulu, kuinka
kauheasti sinä toruit! Se vinkui -- se murisi -- se ähkyi -- se ulvoi.
Ja Violan silmät täyttyivät kyyneleillä, sillä hän ymmärsi sitä kieltä.
Hän hiipi äitinsä luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa, ja kun
Pisani keskeytti soittonsa, kas! sekä äiti että tytär itkivät. Hän
tuijotti heihin kummissaan ja sitten, ikäänkuin hän olisi tuntenut
olleensa liian ankara, hän taas haki kumppaniltaan apua. Ja nyt
olisitte luulleet kuulevanne metsän sinipiian laulavan kehtolaulua
viihdyttääkseen pahankurista vaihdokasta, jonka se on ottanut omakseen.
Sulavina, vienoina, hopeisina tulvailivat säveleet lumotusta jousesta.
Itsepintaisinkin murhe olisi unohtunut kuuntelemaan, ja ajoittain tuli
sekaan rajuja ilonääniä kuin naurua, mutta ei kuolevaisen naurua. Tämä
oli yksi paraimmin onnistuneista aarioista hänen lempi-oopperastaan,
missä sireeni laulaa aallot ja vihurit uinumaan. Taivas tietää, mitä
sitten olisi seurannut, mutta hänen kätensä estettiin. Viola oli
heittäytynyt hänen syliinsä ja suuteli häntä, silmät onnesta loistaen
kuin auringon pilvistä pilkistäessä. Juuri tällä hetkellä avautui ovi
-- kardinaalilta kutsu -- Violan täytyi heti lähteä hänen ylhäisyytensä
puheille. Hänen äitinsä meni mukaan. Kaikki tuli sovituksi ja
päätetyksi: Viola sai tahtonsa täytetyksi ja valitsi mieleisensä
oopperan.

Oi te tylsät Pohjolan kansat riitoinenne ja markkinatouhuinenne, te
ette saata arvata millainen elämä nousi soitannollisessa Napolissa, kun
levisi huhu uudesta oopperasta ja uudesta laulajasta. Mutta kenen oli
ooppera? Ei mikään kabinettijuoni ole sen salaisempi ollut. Pisani
tuli eräänä iltana kotiin teatterista nähtävästi vihoissaan ja
kiihdyksissään. Voi korviasi, jos silloin olisit kuullut viulua! Hänet
oli toistaiseksi erotettu toimestaan. He pelkäsivät, että uusi ooppera
ja tyttären ensi esiintyminen primadonnana olisi liikaa hänen
hermoilleen. Voi silloin hänen soittoaan! Sireenien ja kostottarien
äänistä tuli sellainen sekamelska, ettei moista ole kuultu. Tulla
syrjään sysätyksi ja juuri siksi illaksi, jolloin hänen lapsensa
esiintyisi, jonka laulu oikeastaan oli hänestä vuotanut ulos --
syrjäytetyksi jonkun uuden kilpailijan tähden -- se oli liikaa
soittajan lihalle ja verelle. Ensimäisen kerran hän sanoin puhui
asiasta ja kysyi totisesti -- sillä sitä kysymystä viulu, olipa se
kuinka kaunopuhelias, ei voinut selvästi esittää -- mikä oli oleva
ooppera ja mikä hänen näyteltävänsä osa. Ja Viola yhtä totisesti
vastasi luvanneensa kardinaalille olla sitä ilmaisematta. Pisani ei
sanonut mitään vaan katosi viuluinensa ja kohta kuultiin tasakatolta
(minne soittaja toisinaan pakeni ollessaan hyvin huonolla tuulella)
kumppanin vinkuvan ja huokaavan kuin olisi sen sydän murtunut.

Pisanin tunteet eivät paljon pinnalla näyttäytyneet. Hän ei ollut noita
helliä hyviä isiä, joiden lapset aina leikkivät polven eessä; hänen
sielunsa oli niin peräti taiteessaan kiinni, että kotielämä liukui
hänen ohitsensa melkein kuin se olisi ollut unta ja sydän olemassaolon
varsinainen muoto ja ruumis. Henkilöt, jotka paljon viljelevät
ajattelua, ovat usein tällaisia. Matematikkojen hajamielisyys on tullut
sananparreksi. Kun kuuluisan ranskalaisen filosofin huoneesen palvelija
syöksyi huutaen: "Tuli on talossa irti, herra!" -- niin viisas jatkaen
problemiensa tutkistelua virkkoi: "Mene sanomaan rouvalle, hupsu!
Minäkö sekaantuisin talousasioihin?" Mutta mitä on matematikka soittoon
verraten -- soittoon, joka ei ainoastaan sävellä oopperoita vaan pelaa
viulua! Tiedättekö mitä kuuluisa Giardini sanoi, kun joku oppilas
kysyi, kuinka kauan kestäisi oppia soittamaan viulua! Kuulkaa ja
hämmästykää te, jotka haluatte käännellä sitä jousta, jonka suhteen
Odysseun jousenjännitys oli vain leikintekoa: "12 tuntia päivässä 20
vuoden kuluessa." Voiko siis ihminen, joka soittaa viulua, aina leikkiä
pienokaistensa kanssa? Ei Pisani! Usein lapsuuden tarkassa
epäluuloisuudessa oli Viola raukka hiipinyt ulos huoneesta itkemään
sitä ajatusta, ettet sinä isä häntä rakastanut. Ja kuitenkin kaiken
tämän ulkonaisen taiteilijan hajamielisyyden takana virtaili yhtä suuri
luontainen hellyys ja kasvaessaan vanhemmaksi uneksija oppi uneksijaa
ymmärtämään. Mutta nyt hän itse oli koko kunniasta erotettu --
kielletty tervehtimästä tyttärensä maineen nousua! Ja tytär itse oli
mukana salaliitossa häntä vastaan! Terävämpi kuin käärmeen pistos oli
se kiittämättömyys ja terävämpi kuin käärmeen pistos oli viulun
nuhteleva ruikutus.

Ratkaiseva hetki on tullut. Viola on lähtenyt teatteriin äitinsä
mukana. Pahastunut soittaja on jäänyt kotiin. Gionetta syöksyy
huoneesen -- kardinaalin vaunut ovat ovella -- padronea (isäntää) on
lähetetty noutamaan. Hänen täytyy heittää viulunsa -- täytyy pukea
ylleen kirjailtu takkinsa pitsihihoineen. Tässä kaikki on joutuin,
joutuin! Ja nopeasti vierivät vaunut ja mahtavana istuu ajaja ja
komeasti orhit ravaavat. Pisaani raukka hämmentyy ja istuu kiusallisen
epätietoisena. Hän saapuu teatteriin -- astuu alas pääovelle,
kääntyilee ja katselee ympärilleen -- jotakin puuttuu. Missä on viulu?
Voi! hänen sielunsa, hänen äänensä, hänen oma itsensä on jäänyt pois!
Pelkkää konetta kulettavat palvelijat ylös portaita ja pitkin käytäviä
kardinaalin aitioon. Mutta silloin, mikä häntä kohtaa! Näkeekö hän
unta? Ensimäinen näytös on loppunut (häntä ei lähetetty noutamaan,
ennenkuin onnistuminen oli taattu) ensimäinen näytös on kaiken
ratkaissut. Hän tuntee sen siitä sähköisestä joukkotunteesta, mikä
kaikilla sydämillä on yhteisenä suuressa kuulijakunnassa. Hän tuntee
sen joukon henkeäpidättävästä äänettömyydestä -- hän tuntee sen vielä
kardinaalin sormenkohotuksesta. Hän näkee Violansa näyttämöllä silkissä
ja jalokivissä loistavana -- kuulee hänen äänensä, joka värähtelee
kautta tuhansien sydänten! Mutta näytelmä -- osa -- soitto! Sehän on
hänen toinen lapsensa -- hänen kuolematon lapsensa -- hänen sielunsa
henkilapsi -- monen vuoden pitkällisen ja tuskallisen sielun
ponnistuksen hedelmä -- hänen nerontuotteensa -- hänen oopperansa --
Sireeni.

Tämä siis oli se salaisuus, joka niin oli häntä sapettanut. Tämä oli
ollut syynä riitaan kardinaalin kanssa -- tätä ei saanut ilmottaa,
kunnes menestys olisi voitettu ja tytär liittänyt isän voitonriemun
omaansa.

Ja tuossa hän seisoo, Viola -- ja jokainen sielu notkistaa itsensä
hänen eteensä -- ihanampana kuin itse sireeni, jonka hän on loihtinut
esiin sydämen syvänteistä. Oi ponnistuksen kauan viipynyt suloinen
palkinto! Missä onkaan päällä maan sellaista riemua, minkä nero tuntee,
kun se viimeinkin salatusta sopestaan saa astua valoon ja maineesen.

Hän ei ääntänyt -- hän ei liikahtanut -- hän seisoi kivettyneenä
hengittämättä -- kyynelten poskilta valuessa: mutta aika ajoittain
hänen kätensä hapuilivat ympäriltä, koneellisesti etsien uskollista
soittokonetta. Miksei se ollut tässä ollakseen osallisena hänen
voitostaan?

Viimeinkin esirippu laskeutui, mutta ah! sitä suosionosotusten myrskyä.
Kuin yhtenä miehenä nousi kuulijakunta ja yhteen ääneen huudettiin
kallis nimi. Viola tuli takaisin vavisten ja kalpeana -- ja näki koko
joukossa vain isänsä kasvot. Yleisö seurasi kosteata silmänluontia ja
luki tyttären ajatuksen ja tarkotuksen. Vanha hyvä kardinaali työnsi
Pisania eteenpäin. Hurja soittaja! Tyttäresi on sinulle antanut enemmän
takaisin kuin elämän, minkä sinä hänelle annoit!

"Viuluraukkani", sanoi hän pyyhkien silmiään, "nyt he eivät enää tule
sinulle viheltämään!"



III LUKU.

    "Sellaisten vastakkaisten vaikutinten --
    tulen ja jään, naurun ja kyyneleitten, pelon
    ja toivon -- välillä petollinen nainen --"

                     _Gerusal. Lib._ IV, 94.

Vaikka sekä laulajan että oopperan menestys oli ollut täydellinen, oli
kuitenkin ensimäisessä näytöksessä ja ennen Pisanin tuloa ollut hetki,
jolloin vaaka oli hyvin täpärällä. Siinä köörilaulu oli täynnä kaikkia
säveltäjän omituisuuksia. Ja kun tämä äänten pyörrevirta vaahtosi ja
kuohui ja raasteli korvaa ja aistia kaikilla äänivivahduksillaan, tunsi
kuulijakunta yhtaikaa, että ooppera oli Pisanin työtä. Sille oli
annettu nimi, joka tähänasti oli estänyt tekijää arvaamasta, ja
alkusoitto, joka oli ollut säännöllistä ja viehättävää, aiheutti, että
yleisö oli keksivinään suosikkinsa Paisiellon teoksen. Tottuneina
nauramaan ja halveksimaan Pisanin pyrkimystä säveltäjäksi tuntui heistä
nyt kuin heitä olisi vedetty nenästä ja viekotettu taputtamaan käsiään
alkusoitolle ja ensimäisille näytöksille. Pahaenteinen humina kuului
yli salin -- laulajat ja orkesteri -- jotka niinkuin ainakin
sähköisesti tunsivat yleisön mielialan -- tulivat itsekin
hermostuneiksi ja pelästyivät; heiltä puuttui se tarmo ja tarkkuus,
joka yksin olisi voinut kannattaa outoa soittoa.

Teatterissa on aina uudella tekijällä monta vastustajaa -- puolue, joka
on voimaton, kun kaikki käy hyvin, mutta se väijyy uhkaavana sitä
hetkeä, jolloin sattuu joku häiriö marssissa menestyksen määrään.
Kuului vihellys tosin vain pieni, mutta kaikkien kättentaputusten
vaikeneminen näytti merkitsevän sellaisen hetken tuloa, jolloin
vastenmielisyys olisi kaikkiin tarttunut. Hengähdyskin voi panna
lumivyöryn liikkeelle. Siinä kriitillisessä hetkessä Viola, sireenien
kuningatar, astui ensi kerran esiin merenäärisestä luolastaan. Hänen
tullessaan etualalle näyttämöä, tilaisuuden uutuus, kuulijakunnan
jäähdyttävä välinpitämättömyys -- jota ei edes niin merkillisen
kauneuden näkeminen heti saanut haihdutetuksi -- kateellisten
laulajakumppanien kuiskeet näyttämöllä, valaistuksen kirkkaus ja vielä
-- enempi kuin mikään muu -- äskeinen vihellys, joka kuului ennen hänen
tuloaan -- kaikki tämä sai hänen lahjansa kivettymään ja tukahutti
hänen äänensä. Ja sen sijaan että hänen olisi nopeasti pitänyt kaiuttaa
mahtavan tervehdyksen, niin kuninkaallinen Sireeni muuttui vapisevaksi
tytöksi, joka kalpeana ja mykkänä seisoi noiden lukemattomien silmien
ankaran kylmän katseen edessä.

Sillä hetkellä kun hän jo oli pyörtymäisillään -- kun hän yli
äänettömän joukon loi aran, rukoilevan silmäyksen -- huomasi hän
eräässä aitiossa lähellä näyttämöä kasvot, jotka heti kuin
taikavoimalla tekivät hänen mieleensä vaikutuksen, jota hän ei koskaan
voinut selittää eikä unohtaa. Se herätti epämääräisen haavemaisen
muiston, ikäänkuin hän ennen jo olisi nähnyt ne noissa päiväunelmissa,
jotka hänelle lapsuudesta asti olivat tavallisia. Hän ei voinut kääntää
katsettaan noista kasvoista ja hänen katsellessaan kauhu ja kylmyys,
mikä äsken oli hänet vallannut, hävisi kuni sumu auringon tieltä.

Noissa tummissa loistavissa silmissä uhkui häntä vastaan niin paljon
lempeätä rohkaisua, säälivää ja kunnioittavaa ihailua, niin paljon
varottavaa ja vahvistavaa ja innostavaa, että jokainen -- näyttelijä
tai muu esiintyjä -- joka joskus on huomannut, minkä vaikutuksen hänen
mieleensä tekee yksikin vakava ja hyvänsuopa silmäys siitä
kuulijakunnasta, jota on puhuteltava ja puolelleen taivutettava -- hän
helposti käsittää, kuinka intoa sytyttävä muukalaisen silmäys ja
hymyily oli alottelijalle.

Ja laulajan katsellessa ja punan palatessa sydämestä kasvoille, nousi
muukalainen puoleksi, ikäänkuin muistuttaakseen yleisöä osottamaan
kohteliaisuutta noin nuorelle, kauniille olennolle, ja niin pian kuin
hän antoi merkin, seurasivat muut hänen esimerkkiään yleisellä
kättentaputuksella. Sillä tämä muukalainen oli itsekin huomattava
henkilö ja hänen äskeinen saapumisensa Napoliin oli yhtä suurena
puheenaiheena kaupungissa kuin uusi ooppera. Ja sitten kun taputus
lakkasi -- kirkkaana, täyteläisenä ja kahleettomana -- kuin maan
tomusta vapautuneen hengen -- kaikuivat sireenin tenhoisat säveleet
ilmoille. Siinä tuokiossa Viola unohti joukon, unohti uhkapelin, koko
maailman,-- paitsi sen haavemaailman, jota hän nyt hallitsi. Oli
ikäänkuin vieraan läsnäolo vielä enemmän olisi korottanut sitä
harhatunnetta, jossa taiteilija ei tiedä muusta kuin taiteensa
alueista. Laulaja tunsi kuin tuo tyyni otsa ja nuo loistavat silmät
olisivat hänelle suoneet ennen tuntemattomia voimia ja kuin hänen
etsiessään ilmaisua vieraan läsnäolon aiheuttamille oudoille tunteille
tuo olento itse olisi hänelle kuiskannut laulun ja säveleet.

Vasta kun kaikki oli ohi ja hän näki isänsä ja tunsi hänen ilonsa,
vasta silloin tämä lumous hävisi ja antoi sijaa suloisemmalle, kodin ja
tyttären ilolle. Kuitenkin vielä kääntyessään näyttämöltä hän
tahtomattaan katsahti taaksensa ja vieraan rauhallinen ja miltei
kaihomielinen hymyily syöpyi hänen sydämeensä -- elääkseen siellä -- ja
herätäkseen hajanaisten muistojen kera, puoleksi mieluisten, puoleksi
tuskallisten.

Älkäämme viipykö hyvän kardinaalin onnitteluissa. Hän sanoi
hämmästyneensä huomatessaan, että hän itse ja koko Napoli tähänasti
olivat erehtyneet taidemaussaan -- ja vielä enemmän hämmästyneensä
tavatessaan itsensä ja koko Napolin yhdessä erehdystään tunnustamassa
-- jättäkäämme syrjään hurmautuneet ihailun kuiskeet, jotka suhisivat
laulajattaren korvissa, kun hän hunnutettuna vaatimattomassa puvussaan
pakeni läpi herrojen parven, joka täytti kaikki käytävät näyttämön
takana, sivuuttakaamme isän ja lapsen armaan syleilyn, heidän
paluumatkansa tähtien valaisemia katuja pitkin kardinaalin vaunuissa;
älkäämme pysähtykö kertomaan hyväsydämisen yksinkertaisen äidin
kyyneleistä ja huudahduksista. Katsokaamme heitä, kun he ovat palanneet
tuttuun huoneesen -- kuinka vanha Gionetta häärii illallisen laitossa
-- kuinka Pisani ottaa viulunsa laatikosta ja ilmottaa kaiken
tapahtuneen älykkäälle kumppanille, kuulkaamme äidin matalaa
englantilaista naurua! Mutta Viola, sinä kummallinen lapsi, miksi istut
yksinäsi, nojaten päätäsi kaunokätösiisi ja kiinnittäen silmäsi ulos
avaruuteen? Ylös, nouse! Jokainen soppi tänään hymyilköön kodissa!

Ja onnellinen seura siinä istui vaatimattoman pöydän ääressä. Itse
Lukullus olisi voinut kadehtia noita kuivattuja viinirypäleitä ja
maukkaita sardiineja ja vanhaa _lacrima_-viiniä, kunnon kardinaalin
lahjaa.

Korkeaselkäisessä nojatuolissa lähellä soittajaa oli viulu, myöskin
ikäänkuin osallisena juhla-ateriasta. Sen kunniakas vernissoitu naama
loisti lampunvalossa, mutta sen äänettömyydessä oli pahankurinen äkeys,
kun sen mestari joka suupalan välissä kääntyi puhumaan sille jostakin,
mikä oli jäänyt kertomatta. Äiti rakas istui liikutettuna katselemassa
voimatta syödäkään pelkästä ilosta, mutta äkkiä hän nousi ja laski
säveltäjän otsalle laakeriseppeleen, jonka hän ennakolta oli
valmistanut onnellisessa aavistuksessa, ja Viola, joka istui veljensä,
viulun, toisella puolella, järjesteli seppelettä ja silitteli isänsä
kiharoita kuiskaten "Caro padre, isäkulta, ethän enää anna _hänen_
minua torua!"

Silloin Pisani parka neuvottomana molempien lastensa keskellä, viinin
ja voiton hämmentämänä kääntyi nuoremman lapsensa puoleen naiivilla ja
hullunkurisella ylpeydellä: "En tiedä kumpaa enempi kiittää. Sinä
lapseni annoit minulle niin paljon iloa -- minä olen niin ylpeä sinusta
ja itsestäni -- mutta hän ja minä, miesrukka, me olemme monasti yhdessä
onnettomuutta kärsineet."

Violan uni oli rauhaton, niinkuin luonnollista. Turhamielisyyden ja
voiton hurmaus ja onnen tunne tuottamastaan onnesta, kaikki tämä oli
nukkumista ihanampi. Mutta kuitenkin siitä uudelleen ja yhä uudelleen
hänen ajatuksensa liitelivät noihin kummitteleviin silmiin, tuohon
hymyilyyn, johon ainiaaksi liittyi ensimäisen voitonilon ja onnen
muisto. Hänen tunteensa tällä hetkellä olivat sangen omituiset --
niinkuin hänen luonteensakin. Ne eivät olleet tytön tunteita, jonka
sydän ensimäisen silmänluonnin koskettamana huokailee ensi lemmen
tuttua ja luonnollista säveltä. Se ei ollut varsin ihailukaan, vaikka
ne kasvot, jotka kuvastuivat mielikuvien lentävän virran jokahiseen
aaltoon, olivat harvinaisen ihanat ja majesteetilliset. Eikä se ollut
mieltymistä ja ihastusta, minkä vieras oli jättänyt jälkeensä, se oli
inhimillinen kiitollisuuden ja ilon tunne, johon sekottui jotain
muutakin, salaperäistä, kammottavaa. Totisesti hän oli nähnyt ennen nuo
piirteet, mutta milloin ja missä? Ainoastaan silloin kun hänen
ajatuksensa olivat koettaneet kuvitella tulevaisuutta ja kun kaikista
yrityksistä huolimatta kukkakaunoisen ja päivänpaisteisen elämän
sijasta kylmä ja pimeä aavistus oli noussut eteen ja saanut hänet
säikähtymään syvimmässä sydämessään. Siinä oli jotakin löytynyt, mitä
hän kauan oli turhaan etsinyt levottomalla kaipuullaan ja
epämääräisillä haaveiluillaan vähemmän sydämellä kuin ajatuksella; ei
niinkuin nuorukainen löytää tulevan rakastettunsa vaan pikemmin
niinkuin tutkija, kauan etsittyään avainta johonkin tieteelliseen
totuuteen, näkee sen tuikahtelevan edessään, kutsuillen, väistyillen,
viekotellen ja taas kadoten. Lopuksi hän vaipui levottomaan uneen, jota
häiritsivät rumat muodottomat haamut. Hän havahti, kun aurinko
pilviautereitten takaa hämäränä pilkisti huoneesen, ja hän kuuli isänsä
taas jo varhain palanneen vanhaan toimeensa ja kumppanistaan tuovan
ilmoille pitkän kaihomielisen, suruisan säveleen, niinkuin kuolinmessun
vainajalle.

"Mutta miksi", kysyi hän astuessaan alakertaan, "miksi, isä, on
soittosi niin murheinen eilisillan riemun jälkeen?"

"En tiedä, lapseni. Aioin olla iloinen ja sepittää aarian sinun
kunniaksesi, mutta se on itsepäinen kumppani tämä -- ja hän tahtoi
tällaista."



IV LUKU.


    -- "Näin sysäsivät hitaat ja arat intohimot."

                    _Gerusal. Lib._ IV, 88.


Pisanin tapana oli, milloin virkatoimet eivät erityisesti
vaatineet hänen aikaansa, käyttää yhtä osaa päivällistunnistaan
nukkumiseen, mikä tapa ei niin paljon johtunut mukavuudenhalusta kuin
välttämättömyydestä, koska hän öisin niin vähän nukkui. Ja keskipäivä
ei muuten soveltunutkaan Pisanille säveltämiseen tai soittamiseen.
Hänen neronlahjansa muistutti lähdettä, joka aamuin ja illoin on täysi,
yöllä ylitsevuotava ja puolipäivän ajoissa aivan kuiva. Tuona aikana,
jolloin hänen puolisonsa useimmiten lepäsi, Signora tapasi pistäytyä
tekemässä pieneen talouteen tarvittavia ostoksia tai nauttimaan pientä
virkistystä juttelemalla naistuttujensa kanssa -- kuka nainen ei sitä
tekisi? Ja nyt, loistavan voiton jälkeisenä päivänä, kuinka paljon
onnitteluja hän tulisikaan saamaan!

Tänä aikana oli Violan tapana istua talonoven ulkopuolella kattoverhon
alla, joka suojeli auringolta sulkematta näköalaa; siellä nytkin
näkisitte hänen istumassa, piirustuskirja polvellaan, johon hän tuon
tuostakin huolimattomasti katsahti. Viiniköynnökset kiertelivät
säleittensä ympäri pihtipielissä hänen takanaan ja hitaasti liikkuivat
hohtavat valkopurjeet merellä hänen edessään.

Hänen näin istuessaan pikemmin uneksivana kuin ajattelevana tuli
Posilipolta päin astellen mies hitain askelin ja alasluoduin kasvoin.
Hän kulki ihan talon vieritse ja Viola nostaen silmänsä hätkähti
pelästyen tuntiessaan muukalaisen. Tahtomattaan päästi hän huudahduksen
ja mies kääntyi, näki hänet ja pysähtyi.

Hän seisoi tuokion ajan tytön ja kimmeltävän meren välillä, liian
vakavana ja hienona yrittääkseen mielistelyä, ja katseli vaieten
punastuvia kasvoja ja nuorta hentoa olentoa edessään. Viimein hän
puhui.

"Oletko onnellinen, lapseni", virkkoi hän melkein isällisellä
äänellä, "siitä unesta, joka on edessäsi? Kuudentoista ikäisestä
kolmeenkymmeneen on kättentaputusten soitto oleva suloisempaa kuin se
soitto, minkä kielesi voi esittää!"

"En tiedä", vastasi Viola viivähdellen mutta rohkaistuen siitä
lempeästä äänenpainosta, millä häntä puhuteltiin. "En tiedä olenko
onnellinen nyt, mutta olin eilen illalla. Ja minä tunnen myöskin,
teidän ylhäisyytenne, että minun on teitä kiittäminen, vaikka te tuskin
tiedätte mistä."

"Sinä erehdyt", sanoi herrasmies hymyillen, "minä tiedän kyllä, että
autoin ansaittua onnistumistasi, mutta sinä et tiedä, millä tavalla. Ja
sanonpa _mistä syystä_ sen tein: koska näin sydämessäsi jalomman halun
kuin naisellisen turhamaisuuden. Tytär minua miellytti. Ehkä mieluummin
olisit suonut, että olisin laulajaa ihaillut?"

"Ei! Ah ei!"

"Hyvä, uskon sinua. Ja nyt, koska me näin olemme tavanneet toisemme,
niin pysähdyn sinua neuvomaan. Kun ensi kerran menet teatteriin, on
jaloissasi kaikki nuoret Napolin keikarit. Lapsi rukka! Liekki, joka
huikaisee silmiäsi, voi kärventää siipiäsi! Muista, että ainoa
arvonanto, joka ei tahraa, on sellainen, jota et saa noilta
keikareilta. Ja mitkä lienevätkin tulevaisuuden unelmasi -- ja minä
näen puhutellessani sinua, kuinka häilyvät ne ovat ja villit --
täyttykööt ainoastaan ne, jotka keskittyvät kotilieden ympärille."

Hän vaikeni Violan poven noustessa nutun alla. Ja luonnollisten ja
viattomain tunteitten tulvaillessa hän huudahti, käsittäen neuvon
vakavuuden, vaikka olikin italialainen:

"Ah, teidän ylhäisyytenne, ette tiedä, kuinka kallis minulle tämä koti
nyt jo on. Ja isäni -- ilman häntä ei voisikaan olla minulla kotia,
signor."

Syvä alakuloinen varjo laskeutui vieraan kasvoille. Hän loi silmänsä
hiljaiseen taloon viinilehvästön peitossa ja käänsi ne taas nuoren
näyttelijättären eloisiin henkeviin kasvoihin.

"Hyvä", sanoi hän. "Vilpitön sydän on itsellensä paras opas ja niinpä
jatka ja menesty! Hyvästi kaunis laulaja."

"Hyvästi, teidän ylhäisyytenne, mutta" -- ja joku vastustamaton --
hätäinen, epämieluinen pelon ja toivon tunne -- pakotti häntä kysymään:

"Saanko nähdä teidät uudelleen San Carlossa vai ei?"

"Ei ainakaan muutamaan aikaan. Lähden Napolista tänään."

"Niinkö tosiaan!" Ja Violan sydän lysähti umpeen: näyttämön runollisuus
oli mennyttä.

"Kenties", sanoi vieras kääntyen ja hiljaa kädellään koskettaen hänen
kättään, "kenties ennenkuin taas tapaamme toisemme, olet saanut kärsiä
-- olet tuntenut ihmiselämän ensimäisiä katkeria suruja -- tuntenut,
kuinka vähän maineen ruusut voivat korvata mitä sydän menettää. Mutta
ole rohkea äläkä alistu -- ei edes sille, mikä näyttää hurskaalta
surulta.

"Tarkasta tuota puuta naapurin puutarhassa. Katso, kuinka se kasvaa
vääränä ja mutkaisena. Tuuli toi kalliorotkoon siemenen, josta se lähti
kasvamaan. Talojen ja kivien peitossa tukahtumaisillaan, luonnon ja
ihmisen hylkimänä, on sen elämä ollut ainaista taistelua vapauden
puolesta -- vapauden, joka sille on elinehto ja pääperuste. Sinä näet
kuinka se on vääntynyt ja oksittunut, kuinka se on yhdessä kohdin
tavatessaan esteen tehnyt työtä ja ponnistellut saadakseen runkonsa ja
oksansa viimeinkin kirkkaan taivaan valoon. Mikä on ylläpitänyt sitä
kautta kaikkien syntymän ja olosuhteiden asettamien vaikeuksien? Miksi
sen lehdet ovat yhtä vihreät ja kauniit kuin viiniköynnöksen takanasi,
joka kaikkine haaroinensa voi juoda täyttä päivänvaloa? Lapseni! syy on
siinä vaistossa, joka sitä pakotti taistelemaan -- taistelu valon
puolesta raivasi lopulta tiensä valoon. Niin jokainen urhea sydän,
kaikissa kohtalon vaikeissa käänteissä ja murheiden tullessa kääntyköön
aina aurinkoon, pyrkiköön taivasta kohti! Siitä lähtee vahvalle tietoa
ja heikolle onnea. Ennenkuin taas tapaamme toisemme, tulet sinä luomaan
murheisia ja raskaita silmäyksiä noihin hiljaisiin oksiin ja kun kuulet
lintujen niiltä laulavan ja näet päivänpaisteen kallioiden ja kattojen
välistä leikkivän sen lehvissä, niin ota vaarin siitä opetuksesta,
jonka Luonto antaa ja pyri pimeyden puhki valoon!"

Puhuessaan hän hitaasti asteli eteenpäin ja jätti Violan ihmettelemään
-- vaieten murehtimaan tulevan onnettomuuden hämärää ennustusta, ja
kuitenkin kaikessa surussaankin tuntemaan hurmausta. Tahtomattaan
seurasivat hänen silmänsä poistuvaa -- tahtomattaan hän ojensi kätensä
ikäänkuin sillä liikkeellä kutsuakseen häntä takaisin. Hän olisi
antanut maailman aarteet nähdäkseen hänen palaavan -- kuullakseen vielä
kerran hänen matalaa tyyntä hopeista ääntään -- tunteakseen vielä
kerran hänen kätensä vienoa kosketusta. Niinkuin kuutamo pehmentää ja
kaunistaa joka sopen, johon se sattuu, niin oli hänen läsnäolonsa ollut
-- niinkuin kuutamo häviää ja esineet taas saavat entisen ruman ja
ikävän näkönsä -- niin hänkin näkyvistä poistui -- ja ulkonainen
näköala tuntui heti jokapäiväiseltä.

Muukalainen kulki edelleen viehättävää tietä myöten, joka viimein johti
vastapäätä yleisiä puistoja oleville palatseille ja kaupungin
väkirikkaampiin osiin.

Joukko nuoria veltostuneita hovimiehiä oli keräytynyt erään talon
edustalle, joka oli avoinna ajan mielihuvitusta varten -- varakkaampien
ja ylhäisempien pelaajien kokouspaikka. He antoivat tietä ja
kohteliaasti kumartaen hän astui heidän ohitsensa.

"Totta tosiaan", sanoi yksi, "eikö tuo ole rikas Zanoni, josta koko
kaupunki puhuu?"

"Ah, sanotaan, että hänen rikkautensa on arvaamaton."

"Sanotaan -- kutka sanovat? -- Kuka siitä vastaa? Hän ei ole ollut
montakaan päivää Napolissa enkä minä ole tavannut ketään, joka tietäisi
mitään hänen syntymäpaikastaan, hänen suvustaan tai -- mikä on
tärkeintä -- hänen omaisuudestaan."

"Se on totta; mutta hän saapui komeassa aluksessa, jonka sanottiin
olevan hänen omansa. Katsokaa -- ei, se ei näy tästä -- mutta se on
tuolla lahdessa ankkuroituna. Pankkiirit, joiden kanssa hän on
tekemisissä, puhuvat suurella kunnioituksella hänen sijottamistaan
rahasummista."

"Mistä hän tuli?"

"ltäisestä väylästä. Palvelijani kuuli muutamalta merimieheltä, että
hän on monta vuotta asunut Intian sisäosissa."

"Oho, olen kuullut kerrottavan, että Intiassa noukitaan kultaa kuin
pikkukiviä ja että siellä on lintuja, jotka rakentavat pesänsä
jalokivistä houkutellakseen luokseen hyönteisiä. Mutta tässä tulee
pelurien prinssi, Cetoxa; olen varma siitä, että hän jo on tehnyt
tuttavuutta nuoren rikkaan herran kanssa; hänellä on sama vetovoima
kultaan kuin magnetilla teräkseen. No, Cetoxa, mitä uutta signor
Zanonin dukaateista?"

"Oh", sanoi Cetoxa huolettomasti, "minun ystäväni --"

"Ha, ha, kuulkaa! -- Hänen ystävänsä --"

"Niin, ystäväni Zanoni aikoo lähteä Roomaan vähäksi aikaa. Palatessaan
on hän luvannut tulla luokseni jonakin päivänä illalliselle ja silloin
esitän hänet teille ja Napolin parhaalle seurapiirille. Diavolo! hän on
mitä viehättävin ja älykkäin herrasmies."

"Kerrohan, mitenkä niin äkkiä pääsit hänen ystäväkseen."

"Hyvä Belgioso, mikään ei olisi käynyt luonnollisemmin. Hän halusi
saada aition San Carlossa, mutta tarvitseeko minun sanoa, että joka
nurkka oli vallattu uutta oopperaa odotettaessa -- ja miten mainio se
olikaan! kuka olisi sitä odottanut tuolta perhanan Pisanilta! Ja uusi
laulaja sitten! niitä kasvoja ja sitä ääntä -- ah! Minä sain kuulla,
että Zanoni halusi kunnioittaa Napolin taidetta, ja niinkuin ainakin
osotan kohteliaisuutta eteville vieraille, lähetin tarjoomaan aitioni
hänen käytettäväkseen. Hän suostuu tarjoukseen -- minä pidän hänelle
seuraa näytösten väliaikoina -- hän on ihastuttava -- hän pyytää minua
illalliselle. Mikä palveluskunta hänellä on! Me istumme myöhään -- minä
kerron hänelle kaikki Napolin uutiset -- tulemme hyviksi ystäviksi --
hän vaatii minua ottamaan tämän jalokiven ennenkuin eroamme -- se on
vain pikkuasia, sanoo hän -- mutta kultasepät arvioivat sen 5000
pistoolin[11] hintaiseksi -- iloisin ilta, mikä minulla on ollut
kymmeneen vuoteen."

Kavaljeerit keräytyivät ympärille ihailemaan jalokiveä.

"Signor, kreivi Cetoxa", sanoi muuan arvokkaan ja totisen näköinen
mies, joka oli tehnyt ristinmerkin pari kolme kertaa napolilaisen
kertoillessa. "Ettekö te tunne niitä omituisia huhuja, joita käy tästä
henkilöstä, ja ettekö pelkää ottaa häneltä vastaan lahjaa, joka voi
muassaan tuoda arveluttavia seurauksia? Ettekö te tiedä, että häntä
sanotaan noidaksi -- että hänellä on 'paha silmä'[12] että --"

"Olkaa hyvä ja säästäkää meiltä vanhanaikaiset taikauskonne", keskeytti
Cetoxa halveksivasti. "Ne eivät enää ole muodissa, ei mikään muu nyt
lyö leiville kuin skeptillisyys ja filosofia. Ja mitä muuten nämä huhut
merkitsevät, jos niitä punnitaan? Ne johtuvat yksinomaan siitä, että
joku 86-vuotias vanhus -- aivan höpelö vanhuuttaan -- juhlallisesti
vakuuttaa nähneensä tämän saman Zanonin Milanossa 70 vuotta sitten (kun
kertoja itse oli pieni poika) -- vaikka Zanoni, niinkuin kaikki näette,
on ainakin yhtä nuori kuin te tai minä, Belgioso."

"Mutta", sanoi totinen mies, "_siinäpä_ se mysterio onkin. Vanha Avelli
sanoo, ettei Zanoni näytä päivääkään vanhemmalta kuin milloin he
tapasivat toisensa Milanossa. Hän sanoo, että silloinkin Milanossa --
huomaa tämä -- Zanoni toisennimisenä esiintyi samalla loistolla ja
samalla salaperäisyydellä -- ja että muuan vanha mies _sielläkin_
muisti nähneensä hänet 60 vuotta aikaisemmin Ruotsissa."

"Turhia", vastasi Cetoxa, "samaa on sanottu silmänkääntäjä
Cagliostrosta -- pelkkiä satuja. Tahdon uskoa niitä, kun näen tämän
timantin muuttuvan heinätukoksi. Ja muuten", lisäsi hän vakavasti,
"pidän tätä etevää miestä ystävänä ja kuiskauskin hänen kunniaansa ja
arvoansa vastaan tulee vastedes olemaan samaa kuin loukkaus minua
kohtaan."

Cetoxa oli pelätty miekkailija ja oli keksinyt oman omituisen tuhoisan
iskun. Vaikka totinen herra olisi ollut kuinka huolissaan kreivi
Zanonin henkisestä tilasta oli hänellä yhtä suuri huoli omasta
ruumiillisesta turvallisuudestaan. Hän kääntyi säälivästi silmäillen ja
astui ylös portaita palatsiin.

"Ha, ha", naurahti Cetoxa. "Kunnon Loredano kadehti jalokiveäni.
Herrat, te syötte tänään illallista luonani. Vakuutan teille, ettette
koskaan tapaa älykkäämpää, seurallisempaa ja huvittavampaa henkilöä
kuin on tämä kallis ystäväni, signor Zanoni."



V LUKU.


    "Hippogryyfi,[13] suuri ihmelintu
    kantaa hänet matkaansa."

                     _Orl. Fur._ VI, 18.

Ja nyt, seuraten tätä salaperäistä Zanonia, olen pakotettu jättämään
hyvästit Napolille. Nouse taakseni, lukija, hippogryyfini selkään ja
asetu mukavaan asentoon. Minä ostin satulan tuonnoin eräältä
runoilijalta, joka rakastaa mukavuutta, ja se on uudestaan täytetty
varsin sinua varten. No, sitten me nousemme ilmaan. Katso, kuinka me
ratsastamme korkealla -- katsele äläkä pelkää, hippogryyfit eivät
koskaan kompastu, ja jokainen hippogryyfi Italiassa on taattu
kulkuneuvo vanhanpuoleisille herroille. Katso alas ohikiitäviä
maisemia. Tuolla kohoaa Aversa, jossa kerran oli Normannilaisen linna.
Terve teille, viljapellot ja maanmainiot viinitarhat, terve teille
oranssilehdot, ja terve te kaikki ihanat ketojen ja ahojen moniväriset
kukkaiset! Pysähtyisimmekö Anxurin korkealle kalliolle, joka seisoo
jättiläismäisenä vartijana eteläisen Lemmenmaan suojana? Ei, pois,
pois! Mutta pidätä henkeäsi, kun liitelemme yli pontilaisten soiden.
Kolkkous ja autius! Niiden ilkeät höyryt ovat verrattuina ohimentyihin
puutarhoihin samaa kuin elämän karkea jokapäiväisyys sille sydämelle,
joka on heittänyt luotaan rakkauden. Suruinen Kampanja, sinä aukeat
eteemme majesteetillisessä murheessasi. Rooma, seitsenkukkulainen
Rooma! Ota meidät vastaan niinkuin muisto matkasta väsyneen, ota meidät
vaieten raunioittesi keskelle! Missä on matkustaja, jota etsimme?
Hippogryyfi menköön ruohoa syömään: se rakastaa akantuksia, jotka
kiertelevät murtuneita pilareita pitkin. Niin, tuossahan on Tiituksen
kaariportti, sen kautta kulki jumaloitu Jerusalemin voittaja. Tuossa on
Kolosseum, jossa gladiaattorit teurastivat toisiaan. Murhan
muistomerkkejä! Kuinka köyhiä ajatuksia, kuinka alhaisia muistoja te
herätätte, verraten niihin, jotka puhuvat sydämelle Fyyleen kukkuloilla
ja Maratonin harmaalla kentällä! Me seisomme rikkaruohojen ja
orjantappurapensaitten keskellä. Täällä, missä olemme, hallitsi Neero
-- tässä kaari kaaren päällä ja pilari pilaria kannattaen, kimmelsi
maailmalle sen valtiaan palatsi, -- Neeron Kultainen Talo. Kultainen
Talo on hävitetty, mutta sen raunioille luonto istuttaa kukkiaan. Kas,
miten sisilisko vahtii meitä aralla terävällä silmällään! Me
häiritsemme sitä sen valtakunnassa.

Näiden autioiden[14] raunioiden keskellä on vanha keskiaikainen
rakennus. Täällä asuu yksinäinen erakko. Malariakaudella paikkakunnan
asukkaat pakenevat sairautta tuottavaa rämekasveikkoa, mutta hän,
vieras ja muukalainen, hengittää turvallisesti ruttoista ilmaa. Hänellä
ei ole ystäviä, ei tovereita, ei kumppaneita, paitsi kirjoja ja
tieteellisiä koneitaan. Usein hänet nähdään kulkemassa ruohoisilla
kallioilla tai kiertelemässä uuden kaupungin katuja, mutta hänen
kasvoillaan ei ole oppineen hajamielistä, välinpitämätöntä ilmettä vaan
silmänsä ovat tarkkaavaiset ja terävät ja näyttävät tunkeutuvan
vastaantulijoiden sydämen syvyyteen. -- Vanha mies, mutta ei heikko --
suora ja muhkea kuin nuorukainen ainakin. Kukaan ei tiedä, onko hän
rikas vai köyhä. Hän ei pyydä almua eikä anna, hän ei tee pahaa eikä
näytä tuottavan mitään hyvääkään. Hän on mies, jolla ei näytä olevan
mitään maailmaa ulkopuolellaan, mutta näkö usein pettää ja Tiede
niinkuin Hyvyys elää suuressa Kaikkeudessa. -- Tähän asuntoon astuu
vieras ensimäinen. Se on Zanoni.

Te näette nämä molemmat miehet istumassa kahden hartaasti keskustellen.
Monta pitkää vuotta on kulunut siitä, kuin he viimeksi tapasivat
toisensa -- ainakin ruumiillisesti, silmästä silmään. Mutta jos he ovat
"tietäjiä", voi ajatus tavottaa ajatusta ja henki henkeä, vaikka
valtameret erottaisivat muotoja. Itse kuolema ei viisasta poistuta.
Sinä tapaat Plaaton, kun silmäsi kostuvat _Faidonia_ lukiessasi.

He keskustelevat -- antavat toisilleen tunnustuksia -- loihtivat esiin
menneisyyden ja herättävät sen eloon, mutta kuinka eri tavalla nämä
muistot vaikuttavat kumpaankin! Zanonin kasvoilla vaihtuvat tunteiden
ilmeet, vaikka niillä onkin tavallinen tyyneys. Hän on toiminut tuossa
menneisyydessä, mutta hänen kumppaninsa tunteettomilla kasvoilla ei näy
jälkeäkään siitä ihmisyydestä, joka ottaa osaa iloon ja suruun;
menneisyys on hänelle niinkuin nykyisyyskin ainoastaan mitä luonto on
viisaalle, mitä kirja tutkijalle -- tyyni ja henkinen elämä --
tutkimusala -- mietiskelyn aihe.

Menneestä he kääntyvät vastaiseen. Ah, kahdeksannentoista vuosisadan
lopulla näytti tulevaisuus miltei käsin kosketeltavalta -- se kutoutui
kaikkien ihmisten nykyisistä peloista ja toiveista.

Uuden vuosisadan kynnyksellä seisoi Ihminen, ajan esikoislapsi vanhan
maailman kuolinvuoteen ääressä ja katseli Uutta Kehää, veripunaista,
pilvien ja höyryjen peittämää, lieneekö se pyrstötähti vai aurinko.
Katso, mikä jäinen syvä ylenkatse on vanhan miehen otsalla -- ja mikä
ylevä mutta liikuttava murhe Zanonin ihanilla kasvoilla. Katsooko
kenties toinen halveksien taistelua ja sen päätöstä ja toinen kammoen
ja säälien? Viisaus, joka ihmiskuntaa silmäilee, viepi ainoastaan
kahteen tulokseen -- sääliin tai inhoon. Joka uskoo muihin maailmoihin,
voi tottua katselemaan tätä maallista kuin luonnontutkija muurahaiskeon
tai puunlehden vallankumousta. Mitä on maa Äärettömyyden suhteen --
mitä sen kestävyys Ikuisuuden suhteen! Oi kuinka paljon tärkeämpi on
yhden ihmisen sielu kuin koko maapallon vaiheet! Taivaan lapsi ja
kuolemattomuuden perillinen, kuinka sinä vielä kerran joltakin tähdeltä
katselet takaisin muurahaiskekoon ja sen tapauksiin, Klodvigista
Robespierreen, Noakista viimeiseen tuleen. Se henki, joka voi
mietiskellä, joka elää ainoastaan järkimaailmassa, voi nousta omaan
tähteensä sen Kalmiston keskeltä, jota Maaksi mainitaan, jo silloinkin,
kun vielä Elämäksi kutsuttu Ruumisarkku savinen salpaa Ikielävän.

Mutta sinä Zanoni -- sinä olet kieltäytynyt elämästä _ainoastaan_
järjessäsi -- sinä et ole sydäntäsi kuolettanut -- suonesi vielä
sykkivät kuolevaisten intohimojen sulosoiton mukaan -- sinun vertaisesi
ovat sinulle vielä jotakin lämpimämpää kuin ajatusaihe -- sinä tahdoit
katsella tätä vallankumousta sen kehdossa, jota tuulet järkyttävät --
sinä tahdoit nähdä, kuinka maailman elementit kamppailevat läpi
kaaoksen -- sekasoan!

Mene!



VI LUKU.


    "Tämän raihnaisen maailman
    tiedottomia opettajia."

                  _Voltaire_.

    "Me söimme illallista erään
    akatemian jäsenen luona, joka
    oli aatelismies ja teräväpäinen
    henkilö." --

                  _La Harpe_.

Eräänä iltana, useampia kuukausia viimeisen luvun aikamäärästä lukien
oli Parisissa joukko ajan etevimpiä ja älykkäimpiä henkilöitä
kokoontunut muutaman korkeasukuisen ja lahjakkaan ylimyksen luo. Miltei
kaikilla läsnäolijoilla oli ajanmukaiset mielipiteet. Sillä niinkuin
myöhemmin tuli aika, jolloin kansa oli kaikkein "epäkansallisinta",
niin oli nyt sellainen aika, jolloin ei mikään ollut niin
rahvaanmoista kuin ylimystö. Kaikkein hienoimmatkin herrat pakisivat
yhdenvertaisuudesta ja sopottivat valistuksesta.

Huomattavimmista vieraista mainittakoon Condorcet, joka silloin oli
maineensa huipulla, Preussin kuninkaan kanssa kirjeenvaihdossa,
Voltairen likeinen tuttava, puolen Europan yliopistojen kunniajäsen --
korkeasukuinen, hienotapainen, mielipiteiltään tasavaltalainen. Siellä
oli myös kunnianarvoisa Malesherbes, "kansakunnan ilo ja epäjumala" --
siellä oli lahjakas oppinut Bailly -- politikoitsijaksi pyrkivä.
Vietettiin "pikku-illallisia", joista kaikkien seurahuvien pääpaikka
Parisi on niin kuuluisa. Keskustelu, niinkuin saattoi odottaa, liikkui
kirjallisilla ja oppineilla aloilla, hienolla leikinlaskulla
höystettynä. Monet vanhimman ja ylpeimmän aateliston naisista -- sillä
aatelisto oli vielä olemassa, vaikka sen päivät jo olivat luetut --
olivat seuran viehättäväisyyttä lisäämässä ja heidän puoleltaan
kuuluivat usein rohkeimmat päätelmät ja vapaimmat ajatukset.

Turha vaiva minun -- turha vaiva meidän vakavalla kielellämme
kunnollisesti tulkita niitä säkenöiviä nerokkaita sukkeluuksia, jotka
lentelivät huulilta huulille. Mieliaineena oli nykyihmisten ylevämmyys
vanhoihin kansoihin nähden. Condorcet puhui kaunopuheliaasti tästä
asiasta ja -- ainakin muutamien mielestä -- vakuuttavasti. Että
Voltaire oli suurempi kuin Homerus, sitä harva tahtoi kieltää. Terävää
pilaa laskettiin siitä tylsästä lukeneisuudesta, joka pitää kaikkea
vanhaa ehdottomasti erinomaisena.

"Mutta", sanoi komeileva markiisi de ---- samppanjan vaahtoillessa,
"vielä naurettavampi on se taikausko, joka pitää kaikkea käsittämätöntä
pyhänä! Mutta älykkäisyys leviää, Condorcet; niinkuin vesi se etsii
tasapintaa. Hiuskähertäjäni sanoi tänä aamuna: 'Vaikken ole tämän
kummempi, niin minä en usko enempää kuin hienoin herrasmies'."

"Kieltämättä suuri vallankumous lähenee jättiläisaskelin!"

Ja silloin kaikkien joukossa -- oppineiden ja hovilaisten ja
tasavaltalaisten -- syntyi sekava puhehälinä, jossa ei ollut muuta
yhtenäisyyttä kuin ennustukset niistä mainioista asioista, joita "suuri
vallankumous" olisi aikaansaava. Tästä asiasta puhui Condorcet vielä
sulavammin kuin äsken.

"Ehdottomasti tulee tapahtumaan, että taikausko ja fanatismi jättävät
paikkansa filosofialle. Kuninkaat sortavat personallisuutta, papit
ajattelua. Ilman kuninkaita ihmiset ovat turvassa ja ilman pappeja on
järki varmasti vapaa."

"Ah", mutisi markiisi, "niinkuin rakas Diderot niin kauniisti laulaa --

"Viimeisen papin suolilla kurista viimeisen kuninkaan kaula."

"Ja sitten", jatkoi Condorcet, "sitten alkaa Järjen Aikakausi!
Yhtäläinen kasvatus -- yhtäläiset valtionlaitokset -- yhtäläinen
rikkaus! Tiedon suurimmat esteet ovat ensiksi yhteisen kielen puute ja
toiseksi olemassaolon lyhyys. Mutta ensinnäkin kun kaikki ihmiset ovat
veljiä, miksei heillä olisi yhteinen kieli? Ja toiseksi on
kasvimaailman elimistöjen Täydellisyys ilmeinen; olisiko luonto
voimattomampi ajattelevan ihmisen jalompaa olemassaoloa turvaamaan ja
täydentämään! Jo se seikka, että molemmat suurimmat syyt fyysilliseen
turmeltumiseen häviäisivät, toiselta puolen ylenmääräinen rikkaus --
toiselta puolen mitä kurjin köyhyys, se jo tulee välttämättä
pidentämään tavallista elonaikaa. Lääketiede pääsee silloin arvoonsa
sodan sijasta, joka on tappamisen taito; teräväpäisten jaloin harrastus
tulee tarkottamaan taudin syiden keksimistä ja poistamista. Elämää, sen
myönnän, ei voi tehdä ikuiseksi, mutta sitä voidaan miltei rajattomiin
asti pitkittää. Ja niinkuin alempi eläin jättää voimansa sikiöilleen,
niin ihminenkin on antava pojilleen perinnöksi parannetun elimistön,
sekä henkisen että fyysillisen. Oi, sellaista täydellistymistä lähestyy
meidän aikamme."

Kunnianarvoisa Malesherbes huokasi. Ehkä hän pelkäsi, että
täydellistyminen ei tapahtuisi hänen ajallaan. Sievä markiisi de ----
ja rouvasnaiset vielä kauniimmat loistivat vakaumusta ja iloa.

Mutta kaksi miestä siellä oli, jotka istuivat vierekkäin eivätkä
ottaneet osaa yhteiseen keskusteluun. Toinen oli muukalainen, vastikään
saapunut Parisiin, missä hänen rikkautensa, hänen lahjakkaisuutensa ja
koko persoonansa jo oli tullut huomatuksi. Toinen oli vanha -- lähemmä
70 -- nerokas ja hyveellinen, urhoollinen ja kuitenkin huoleton
Cazotte, kirjan _Le Diable Amoureux_ tekijä.

Nämä kaksi haastelivat tuttavallisesti keskenään erillään muista ja
ainoastaan silloin tällöin todisti hymyily, että he tarkkasivat
yleistäkin keskustelua.

"Niin", sanoi muukalainen, "niin, me olemme ennenkin tavanneet
toisemme."

"Minusta teidän kasvojanne ei voisi unohtaa ja kuitenkin turhaan etsin
niitä menneistä muistoista."

"Minä autan teitä. Palatkaa ajatuksissanne siihen aikaan, jolloin
uteliaisuuden tai ehkä jalomman tiedonhalun johtamana pyritte
päästäksenne Martines de Pasqualiksen salaperäiseen seuraan."

"Ah, se on mahdollista. Te kuulutte tuohon teurgiseen veljeskuntaan?"

"Ei, mutta minä seurasin heidän menojansa ainoastaan nähdäkseni, kuinka
turhaan he yrittävät elvyttää kabbalan muinaisia ihmeitä."

"Miellyttääkö teitä salaiset tutkimukset? Minä olen heittänyt päältäni
sen viehätyksen, minkä ne kerran antoivat mielikuvitukselleni."

"Te ette ole sitä heittänyt", vastasi vieras totisesti, "se on teissä
vielä -- on teissä tällä hetkellä -- se sykkii sydämessänne -- se
sytyttää järkenne, se puhuu kielellänne!"

Ja sitten vielä matalammalla äänellä vieras jatkoi puhettaan
muistuttaen hänelle muutamia salaistoimituksia ja -oppeja -- selittäen
niitä ja tukien niitä viittaamalla kuulijansa omaan kokemukseen ja
elämäkertaan, jotka Cazotten ihmeeksi näkyivät olevan muukalaiselle
tarkoin tunnettuja.

Vähitellen vanhuksen mieltynyt ja hyvänsävyisä katsanto pimeni ja hän
loi aika ajottain tutkivia uteliaita pelokkaita silmäyksiä
kumppaniinsa.

Ihastuttava herttuatar de G---- kiusottavasti huomautti vilkkaalle
seurapiirille kuinka runoilijan näkö oli hajamielinen ja hänen otsansa
pilvissä, ja Condorcet, joka ei pitänyt siitä, että kellekään muulle
osotettiin huomiota hänen läsnä ollessaan, sanoi Cazottelle: "No, ja
mitä _te_ ennustatte vallankumouksesta -- varsinkin mitä meitä koskee?"

Cazotte säikähti kysymyksestä -- hänen poskensa kalpenivat ja otsalla
näkyi suuria hikipisaroita -- huulet värisivät -- hänen iloiset
kumppaninsa tuijottivat häneen hämmästyneinä.

"Puhu!" kuiskasi vieras laskien hiljaa kätensä nerokkaan vanhuksen
käsivarrelle.

Silloin Cazotten kasvojen ilme sulkeutui ja jäykistyi, hänen silmänsä
harhailivat tyhjään avaruuteen ja matalalla ontolla äänellä hän vastasi
näin:

"Te kysytte, kuinka se tulee kohtaamaan teitä itseänne, -- teitä sen
oppineita ja vähimmän itsekkäitä kannattajia. Minä vastaan: te markiisi
de Condorcet tulette kuolemaan vankilassa, mutta ei mestaajan kädestä.
Tuona rauhan ja onnen aikana filosofi kantaa mukanaan, ei elonnestettä
vaan myrkkyä."[15]

"Cazotte parka", sanoi Condorcet, leppeästi hymyillen, "mitä on
vankiloilla, mestaajilla, ja myrkyllä tekemistä tuon vapauden ja
veljeyden ajan kanssa?"

"Juuri vapauden ja veljeyden nimessä vankilat täyttyvät ja telottaja
saa työtä yllinkyllin."

"Te ajattelette pappisvehkeitä eikä filosofiaa, Cazotte", sanoi
Champfort.[16] "Entäs kuinka minun käy?"

"Te avaatte itse valtimonne suonet päästäksenne pois Kainin
veljeydestä. Mutta olkaa huoleti, veitsi ei vie viimeisiä
verenpisaroitanne. Teille, kunnioitettava Malesherbes, teillä Aimar
Nicolai, teille, oppinut Bailly, minä näen mestauslavaa valmistettavan.
Ja kaiken aikaa, oi suuret filosofit, teidän murhaajillanne ei ole
kielellään muuta kuin filosofiaa!"

Seurasi yleinen ja täydellinen äänettömyys, kunnes Voltairen oppilas --
skeptillisten akatemikkojen prinssi, kuumaverinen La Harpe huudahti
pilkallisesti nauraen: "Älkää minua imarrelko, oi profetta, jättämällä
minut pois kumppaneitteni kohtalon osallisuudesta! Enkö _minä_ saa
mitään osaa näytelläkseni teidän haavenäytelmissänne?"

Näin kysyttäessä Cazotten kasvot kadottivat luonnottoman kammon ja
synkkyyden ilmeensä. Väkinäinen hymy, joka siinä tavallisesti oli,
palasi ja leikki hänen kirkastuvissa silmissään.

"Saatte, La Harpe, kaikkein ihmeellisimmän osan: teistä tulee --
kristitty!"

Tämä oli liikaa kuulijakunnalle, joka hetkistä aikaisemmin oli
näyttänyt vakavalta ja miettiväiseltä. He purskahtivat ylenmääräiseen
naurunhohotukseen, kun taas Cazotte ikäänkuin ennustavan näkynsä
uuvuttamana vaipui tuolilleen ja hengitti äänekkäästi ja raskaasti.

"Ei", sanoi Madame de G----, "te kun olette ennustanut niin vakavia
asioita meille, teidän täytyy ennustaa jotakin myös' itsestänne."

Ankara puistatus valtasi vasten tahtoaan profetan. Se poistui ja hänen
kasvoilleen jäi ylevä alistumisen ja tyyneyden ilme. "Madame", sanoi
hän pitkän vaitiolon jälkeen, "historia kertoo, että Jerusalemin
piirityksessä muuan mies seitsemän päivää peräkkäin kulki pitkin
muurinharjaa huutaen: 'Voi sinua, Jerusalem -- ja voi itseäni!'"

"No, Cazotte, mitä sitten?"

"Ja seitsemäntenä päivänä hänen näin huutaessaan tuli roomalaisten
heittokoneista kivi, joka hänet murskasi."

Näin sanoen Cazotte nousi, ja vieraat tahtomattaankin kauhistuneina
hajosivat vähäistä myöhemmin kukin suunnilleen.



VII LUKU.


    "Kuka sinulle on antanut tehtäväksi kansan edessä kieltää
    jumaluuden olemassa-oloa? Mitä hyötyä luulet olevan ihmiselle
    kun vakuutat, että sokea voima hallitsee hänen kohtaloltaan ja
    umpimähkään iskee vuoroin rikosta vuoroin hyvettä?"

                        _Robespierre_, Discours, Mai 7, 1794.

Vähän ennen puoliyötä palasi muukalainen kotiinsa. Hänen asuntonsa oli
tuollaisessa suuressa talossa, jota voidaan kutsua Parisin
pienoiskuvaksi. Kellarit olivat vuokrattuina käsityöläisille ja miltei
loiseläjille, usein rikollisille ja lainpakolaisille. Usein siellä asui
joku uskallikko kirjailija, joka levitettyään kansaan kaikkea
järjestystä mullistavia aatteita tai panetteluja pappien, ministerien
ja kuninkaan luonteista, oli vetäytynyt rottien pariin välttääkseen
"hyveellistä" uhkaavaa vainoa. Alakerta kuului kauppapuodeille --
välikerros taiteilijoille -- pääkerrokset ylimystölle ja vinttihuoneet
päivätyöläisille tai ilotytöille.

Vieraan astellessa ylös rappusia syöksyi eräästä välikerroksen ovesta
ulos nuori mies, erinomaisen vastenmielinen vartaloltaan ja naamaltaan,
ja riensi hänen ohitsensa. Hänen katseensa oli kavala, synkkä, hurja ja
samalla arka. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat ja liikkuivat
suonenvedontapaisesti. Vieras pysähtyi ja tarkkasi epäilevästi hänen
juoksuaan alas rappuja. Näin seisoessaan kuuli hän huoneesta, mistä
nuori mies vastikään oli lähtenyt, valitusta; mies oli nopeasti ja
rajusti tuupannut oven kiinni, mutta joku lastu oli estänyt ovea
menemästä lukkoon ja se seisoi nyt raollaan. Vieras aukaisi sen ja
astui sisään; hän kulki pienen huonosti sisustetun etehisen läpi ja
astui makuuhuoneesen, jossa vallitsi likaisuus, epäjärjestys ja
köyhyys. Vuoteella viruen ja tuskissaan väännellehtien makasi siinä
vanha mies; yksi ainoa kynttilä loi heikkoa valoansa sairaan ryppyjen
uurtamille kalmankalpeille kasvoille. Ei ketään palvelijaa ollut läsnä,
hän näytti olevan jätetty oman onnensa nojaan heittämään henkensä.
"Vettä", hän heikosti ähki -- "vettä, minä kuivun, sisukseni palavat!"
Sisääntullut lähestyi vuodetta, kurottui hänen ylitsensä ja tarttui
hänen käteensä. -- "Oi siunattu olet, Jean, siunattu!" sanoi kärsivä,
"joko nyt olet tuonut lääkärin? Ah herra, minä olen köyhä, mutta minä
voin maksaa teille hyvin. En tahtoisi vielä kuolla, tuon nuoren miehen
tähden." Nousten istualleen vuoteessa hän loi huolestuneen silmäyksen
tulijaan.

"Mitä oireita on teidän taudillanne?"

"Tulta -- tulta -- tulta, sydämessä, sisuksissa -- minä palan."

"Kuinka kauan on siitä kun saitte syödäksenne?"

"Syödäkseni! Ainoastaan tätä lientä. Tuossa on vati, siinä kaikki mitä
minä olen kuuteen tuntiin syönyt. Tuskin olin sitä juonut, ennenkuin
nämä tuskat alkoivat."

Muukalainen katseli vatia, johon vielä oli jäänyt pikkuisen sisällystä.

"Kuka teille tämän hankki?"

"Kuka? Jean! Kuka muu? Minulla ei ole palvelijaa, ei yhtäkään! Olen
köyhä, sangen köyhä, herra. Vaan eipä! Lääkärit eivät välitä köyhistä.
_Minä olen rikas!_ Voitteko parantaa minut?"

"Voin, jos taivas sallii. Odottakaa muutamia hetkiä."

Vanhus oli menehtymäisillään myrkyn nopeasta vaikutuksesta. Vieras
kiiruhti omaan huoneesensa ja palasi kotvasen päästä tuoden laitteen,
joka vaikutti vastamyrkyn tavoin. Tuska lakkasi, sininen väri poistui
huulilta, vanhus vaipui syvään uneen. Vieras veti uutimet vuoteen
ympärille, otti kynttilän ja tarkasti huoneustoa. Molempien huoneiden
seinillä riippui mestarillisia maalauksia. Eräs salkku oli täynnä
harjotelmia, yhtä taitavasti tehtyjä, mutta näissä viimemainituissa oli
aiheet tavallisesti silmälle kammottavia ja maulle inhottavia. Ne
esittivät ihmisruumista kaikenmoisten erilaisten kärsimysten alaisena
-- piinapenkillä, telotuspyörän alla, hirsipuussa -- siinä oli kaikki
mitä julmuus on keksinyt enentääkseen kuolontuskia, ja kaikki näytti
vielä kauheammalta piirtäjän voimakkaan ja intohimoisen taiteen
vaikutuksesta. Ja muutamat näin piirretyistä kasvoista olivat niin
kaukana ihanteellisuudesta, että ne näkyivät olevan elävien muotokuvia;
suurella, rohkealla, säännöttömällä käsialalla seisoi näiden alla:
"Ylimysten tulevaisuus." Eräässä huoneen nurkassa ja lähellä vanhaa
kaappia oli pieni käärö, jonka ylitse ikäänkuin peitteeksi oli
huolimattomasti heitetty takki. Monta hyllyä oli täynnä kirjoja; ne
olivat melkein yksinomaan ajan filosofien teoksia -- materialististen
filosofien, varsinkin "encyclopedistien", joita Robespierre myöhemmin
niin urheasti ahdisti, kun pelkuri ei pitänyt turvallisena jättää
valtakuntaansa Jumalata vaille.[17]

Pöydällä makasi eräs kirja; se oli Voltairen tekemä, ja avattu sivu
sisälsi hänen todistelunsa Korkeimman Olennon olemassaolosta. Reunus
oli lyijykynällä täyteen kirjotettu vanhuksen jäykällä, mutta
vapisevalla kädellä; kaikki yritystä näyttää vääräksi tai panna
pilkaksi viisaan Ferney-ukon logiikan. Voltaire ei mennyt tarpeeksi
pitkälle muistiinpanijan mielestä!

Kello löi kaksi, kun ulkoa kuului askeleita. Vieras istuutui hiljaa
vuoteen vastaiseen päähän, missä verhot peittivät hänet sisääntulijan
silmiltä. Se tuli varpaisillaan hiipien -- sama henkilö, joka oli
rappusilla syössyt hänen ohitsensa. Vanhuksen kasvot olivat poispäin
käännetyt, mutta hän makasi niin hiljaa ja hänen hengityksensä oli niin
kuulumaton, että nopea, arka syyllisen katse helposti saattoi luulla
unta kuolonuneksi. Tulija peräytyi ja julma hymy nousi hänen
kasvoilleen; hän asetti kynttilän takaisin pöydälle, avasi kaapin
taskustaan otetulla avaimella ja sulloi taskunsa täyteen kultarahoja,
joita hän löysi laatikosta. Silloin alkoi ukko havahtua. Hän liikahti,
avasi silmänsä ja katsoi kynttilää, joka nyt oli sammumaisillaan, näki
rosvon työssään ja istui hetkisen pystyssä kuin kivettynyt, enemmän
hämmästyneenä kuin pelästyneenä. Viimein hän hyppäsi vuoteeltaan:

"Vanhurskas taivas! Näenkö unta! Sinä -- sinä -- sinä, jonka edestä
olen raatanut ja nälkää nähnyt! -- _Sinä_!"

Rosvo säpsähti, kulta putosi hänen käsistään ja kilahti lattiaan.

"Mitä!" sanoi hän, "etkö vielä kuollutkaan? Eikö myrkky ole
vaikuttanut?"

"Myrkky, ah! Poika!" vaikeroi vanhus ja peitti käsillään kasvonsa,
sitten äkkinäisellä tarmolla hän huudahti: "Jean, Jean, ota sanasi
takaisin! Ryöstä minulta mitä tahdot, mutta älä sano, että saatoit
murhata häntä, joka yksin sinun tähtesi eli! Siinä, siinä, ota kulta,
minä sitä kokosin ainoastaan sinua varten. Mene, mene!" ja ukko, joka
intohimonsa vallassa oli lähtenyt vuoteesta, putosi salamurhaa
yrittäneen jalkoihin ja vääntelihe permannolla -- henkisessä
kamppailussa, joka oli tuskallisempi kuin ruumiillinen, jonka hän
vastikään oli kestänyt. Rosvo katseli häntä kovalla ylenkatseella.

"Mitä muuta olen koskaan tehnyt sinulle, heittiö", huusi vanhus, "kuin
rakastanut ja hellinyt? Sinä olit orpo, hylätty. Minä elätin, vaalin
sinua ja otin omaksi pojakseni. Jos minua kutsutaan saidaksi, tapahtuu
se siitä syystä, ettei kukaan sinua halveksisi, minun perillistäni,
vaikka luonto on tehnyt sinut epämuotoiseksi. Sinä olisit saanut kaikki
minun kuoltuani. Etkö voinut säästää minua vielä muutamia kuukausia tai
päiviä -- mitä se merkitsee nuoruudelle, mutta minun vanhalle iälleni
se on kaikki! Mitä minä olen sinulle tehnyt?"

"Sinä olet jatkanut elämistäsi etkä tahtonut tehdä testamenttia."

"Jumalani, Jumalani!"

"_Sinun Jumalasi!_ Sinun Jumalasi! Hullu! Etkö ole minulle kertonut
lapsuudesta asti, _ettei ole_ mitään Jumalaa? Etkö ole minua ruokkinut
filosofialla? Etkö ole sanonut: 'Ole hyveellinen, ole hyvä, ole
oikeamielinen ihmiskunnan tähden; mutta tämän elämän perästä ei ole
muuta elämää'? Ihmiskunta! Miksi minä ihmiskuntaa rakastaisin? Ruma ja
epämuotoinen kun olen, ihmiset minulle nauravat kun kuljen kadulla.
Mitä sinä olet tehnyt minulle? Sinä olet ottanut pois minulta, joka
tässä maailmassa olen pilkanalainen, toisen maailman toivon! Eikö ole
muuta elämää? Hyvä, sitten tarvitsen sinun kultaasi, jotta ainakin
ehtisin tehdä tästä elämästä parhainta."

"Hirviö! Kirous sinun kiittämättömyydellesi, sinun --"

"Ja kuka kuulee kirouksiasi? Tiedäthän sinä, että ei ole Jumalaa!
Huomaa, minä olen valmistanut kaikki pakoa varten. Katso, minulla on
passi, tilatut hevoset odottavat ulkona. Minulla on sinun kultasi. (Ja
konna näin puhuessaan jatkoi kylmästi kultakolikoitten sälyttämistä
päällensä.) Ja nyt, jos säästän sinun henkesi, kuinka voisin olla varma
siitä, ettet turvaudu oikeuteen minun henkeäni vastaan?" Hän lähestyi
katsannoltaan karmeana uhkaavin elein.

Vanhan miehen viha muuttui peloksi. Hän lyyhistyi villi-ihmisen eteen.
"Anna minun elää, anna minun elää! -- että -- että --"

"Että -- mitä?"

"Että minä voisin antaa sinulle anteeksi! Niin, sinulla ei ole mitään
pelättävää minun puoleltani. Minä vannon."

"Vannot! Mutta minkä nimeen, ukkoparka? Minä en voi sinuun uskoa,
jollet sinä usko mihinkään Jumalaan! Ha, ha! katso opetustesi
tuloksia."

Vielä silmänräpäys ja nuo murhanhimoiset sormet olisivat kuristaneet
uhrinsa, mutta murhaajan ja ukon välille nousi olento, joka kummallekin
näytti heidän kieltämänsä toisen maailman lähettiläältä -- mies
majesteetillisessa voimassaan mahtava, kauneudessaan loistava.

Murhaaja peräytyi, tuijotti eteensä, vapisi, kääntyi -- ja pakeni
huoneesta. Ukko vaipui tajuttomana lattialle.



VIII LUKU.


    "Tietääksesi, kuinka huono ihminen tulee toimimaan valtaan
    päästyään, käännä vastapäin kaikki opit, joita hän saarnaa
    vilpistellessään."

                                               _Montague_.

    "Vastenmielisyydetkin ovat eräänlaista (väärin nimitettyä) magiaa.
    Ihmisellä on luonnostaan samat vaistot kuin eläimillä; nämä
    vaistot varottavat eläimiä kaikilta olennoilta, jotka ovat
    vihamielisiä ja vaarallisia niiden olemassaololle. Mutta ihminen
    on niin usein tätä vaistoa kuulematta, että se surkastuu. Niin ei
    tee Suuren Tieteen totinen harjottaja" j.n.e.

                  _Trismegistus neljäs_ (eräs rosenkreutsiläinen.)

Kun muukalainen seuraavana päivänä taas tapasi vanhuksen, oli tämä
tyyni ja ihmeteltävästi toipunut yöllisen näytelmän ja kärsimyksen
jälkeen. Hän ilmaisi kuumin kyynelin kiitollisuuttaan pelastajalleen ja
vakuutti jo lähettäneensä kutsumaan erään sukulaisen, joka pitäisi
huolta hänen vastaisesta turvallisuudestaan ja elannostaan. "Minulla on
näet vielä rahoja jälellä", sanoi ukko, "eikä minulla tästälähin ole
mitään syytä kitsastella." Hän sitten lyhyesti kertoi, mitenkä oli
joutunut tekemisiin sen miehen kanssa, joka oli aikonut häntä murhata.

Kävi ilmi, että hän varhemmin elämässään oli ollut riidoissa
sukulaistensa kanssa -- ollut eri mieltä uskon asioissa. Hän hylkäsi
kaiken uskonnon pitäen sitä satuna, mutta säilytti kuitenkin ominaisia
tunteitaan -- sillä vaikka hän oli heikko, oli aikomuksensa hyvä --
jopa oli hänellä sitä väärää ja liioteltua herkkätunteisuutta, jota
tyhmät usein erehtyvät pitämään hyvyytenä. Hänellä ei ollut lapsia ja
hän päätti ottaa itselleen ottopojan rahvaan joukosta. Tätä poikaa hän
päätti kasvattaa "järjen" mukaan. Hän valitsi erään orpolapsen
alimmista yhteiskuntakerroksista, jonka luonteenviat ja ruumiilliset
puutteet ainoastaan herättivät hänen surkutteluaan ja lopulta lisäsivät
hänen kiintymystään. Tässä hylkiössä hän ei rakastanut ainoastaan
poikaa, hän rakasti teoriaa! Hän kasvatti häntä hyvin filosofisesti.
Helvetius oli todistanut hänelle, että kasvatus voi kaiken tehdä, ja
ennenkuin pikku Jean oli 8 vuoden vanha, olivat hänen lempisanansa
"valistus ja hyve." Poika näkyi olevan lahjakas, varsinkin
taiteellisesti. Kasvatusisä etsi hänelle opettajaa, joka olisi yhtä
vapaa "taikauskosta" kuin hän itse ja valitsi siksi maalaaja Davidin.
Tämä henkilö, joka oli yhtä ruma kuin hänen kasvattinsa ja jonka
luonteenlaatu oli yhtä paheellinen kuin hänen taiteellinen kykynsä oli
ilmeinen, olikin kyllä niin vapaa "taikauskosta" kuin holhooja suinkin
saattoi haluta. Robespierrelle suotiin myöhemmin kunnia saattaa
herkkäverinen maalaaja uskomaan Korkeimpaan Olentoon.

Poika tunsi jo varhain oman rumuutensa, joka oli miltei luonnoton.
Hänen hyväntekijänsä huomasi turhaksi saada häntä leppymään pahalle
luonnolle filosofisten lauselmien avulla; mutta kun hän selitti, että
tässä maailmassa raha (niinkuin laupeudesta sanotaan) peittää suuren
määrän virheitä, niin poika kuunteli hartaasti ja tuli lohdutetuksi.
Säästää rahoja holhokilleen -- ainoalle, mitä hän maailmassa rakasti --
tämä tuli kasvatusisän intohimoksi. Totisesti hän nyt oli saanut
palkkansa.

"Mutta minä olen kiitollinen siitä, että hän pääsi pakoon", sanoi ukko
silmiään pyyhkien. "Jos hän olisi jättänyt minut vaikka kerjäläiseksi,
en koskaan olisi häntä syyttänyt."

"Niin oikein, sillä te olette itse hänen rikostensa matkaan saattaja."

"Kuinka! Minä, joka en koskaan ole lakannut terottamasta hänelle hyveen
kauneutta? Selittäkää!"

"Voi, jollei oppilaanne tehnyt sitä selväksi teille viime yönä omin
sanoin, niin turhaan teille taivaan enkeli saarnaisi."

Ukko kääntelihe levottomasti ja oli vastaamaisillaan, kun kutsuttu
sukulainen -- joka oli Nancystä kotoisin, mutta samaan aikaan sattui
olemaan Parisissa -- astui huoneesen. Hän oli vähän yli 30 ikäinen,
kasvot kuivat, laihat, "saturnolaiset",[18] silmät rauhattomat ja
huulet yhteenpuristetut. Hän kuunteli kauhusta huudahdellen
sukulaisensa kertomusta ja koetti hartaasti, mutta turhaan saada häntä
antamaan ilmi suosikkinsa.

"Hiljaa, hiljaa, René Dumas", sanoi ukko, "te olette lakimies. Te
olette kasvatettu halveksien katsomaan ihmishenkeä. Jos joku rikkoo
lakia vastaan, olette te heti huutamassa: 'mestatkaa'!"

"Minä", huudahti Dumas, kohottaen kätensä ja silmänsä, "kunnioitettava
viisas, kuinka väärin te minua arvostelette! Minä valitan enempi kuin
kukaan muu lakiemme ankaruutta. Minun mielestäni valtion ei koskaan
pitäisi ottaa ihmisen henkeä -- ei edes murhaajan. Olen samaa mieltä
kuin tuo suuri politikoitsija -- Maksimilien Robespierre -- että
pyöveli on tyrannin keksintö. Sentähden juuri ikävöitsen lähestyvää
vallankumousta, jotta se lakaisisi pois tämän laillisen teurastuksen."

Lakimies pysähtyi hengästyneenä puheessaan. Muukalainen katseli häntä
kiinteästi ja kalpeni.

"Te muutatte karvaa, herra, ettekö ole samaa mieltä?"

"Suokaa anteeksi, minä koetin juuri tukahuttaa erästä pelkoa, joka
tuntui profetalliselta --"

"Ja se oli --"

"Että me joskus tapaisimme toisemme silloin kun teidän mielipiteenne
kuolemasta ja vallankumouksen filosofiasta ehkä ovat muuttuneet."

"Ei koskaan!"

"Te ihastutatte minua, serkkuni René", sanoi ukko, joka oli
tyytyväisenä sukulaistaan kuunnellut. "Ah, minä näen, että teillä on
oikea ihmisrakkauden ja oikeuden tunne.

"Miksen ennemmin pyrkinyt teitä tuntemaan? Te ihailette vallankumousta?
Te samoin kuin minä kirootte kuningasten raakamaisuutta ja pappien
petollisuutta."

"Kiroon! Kuinka voisin rakastaa ihmiskuntaa, jollen sitä tekisi?"

"Ja te", virkkoi verkalleen vanhus, "ette luule, niinkuin tämä jalo
herra, että minä erehdyin niissä neuvoissa, joita istutin tuohon
miespahaan?"

"Erehtyä! Ansaitsiko Sookrates moitetta siitä, että Alkibiades oli
avionrikkoja ja maanpettäjä?"

"Kuulkaa, kuulkaa! Mutta Sookrateella oli myöskin Plaato: tästä lähin
te olette minulle Plaato. Kuuletteko?" huudahti vanhus kääntyen
muukalaisen puoleen.

Mutta tämä seisoi jo kynnyksellä. Kuka väittelisi kaikista
ahdasmielisyyksistä itsepintaisimman -- uskottomuuden fanatismin
kanssa?

"Joko menette?" huudahti Dumas, "ja ennenkuin minä olen teitä
kiittänyt, teitä siunannut ja kiittänyt tämän kalliin ja
kunnioitettavan miehen hengen edestä. Oi, jos koskaan voin teille
maksaa tätä; jos koskaan tarvitsette René Dumas'n sydänverta!" Näin
kaunopuheliaasti laverrellen hän seurasi muukalaista toisen huoneen
kynnykselle ja siellä pidätti häntä hiljaa ja, vilkaistuaan olkansa
taakse ollakseen varma siitä, ettei omistaja häntä kuulisi, kuiskasi:
"Minun pitää pian palata Nancyyn. En tahtoisi kadottaa aikaa.
Luuletteko, herra, että tuo heittiö otti _kaikki_ vanhan hupsun rahat?"

"Noinko Plaato puhui Sookrateesta, herra Dumas?"

"Ha, ha, te olette terävä. Hyvä, olette oikeassa. Kerran vielä tapaamme
toisemme."

"_Kerran vielä_", mutisi muukalainen ja hänen katseensa synkkeni. Hän
kiiruhti huoneesensa, vietti päivän ja yön yksinään, tutkisteluissa,
mitä mahtoivatkaan olla -- mutta ainakin ne lisäsivät hänen mielensä
synkkyyttä.

Mikähän voisi yhdistää hänen kohtalonsa René Dumas'n kohtaloon? Tai
paenneen salamurhaajan? Miksi Parisin kevyt ilma tuntui hänestä niin
raskaalta kuin se olisi verihöyryjen täyttämä? Miksi vaisto käski häntä
pakenemaan noista älyä säkenöivistä seurapiireistä, maailman
heränneitten toiveitten polttopisteestä? Miksi se varotti häntä
palaamasta? Häntä, jonka korkeaa olemassaoloa ei liikuttanut... mutta
pois nämä unet ja enteet! Hän lähtee Ranskasta -- takaisin Italiaan,
arvokkaitten raunioitten maahan. Alpeilla tämä sielu jälleen hengittää
raitista ilmaa. Raitista ilmaa! Niin, koettakoot maailmanparantajat
vaan kaikkia kemiansa keinoja, -- ihminenpä ei ole koskaan
markkinapaikalla niin vapaa kuin vuoristossa. Mekin, lukija, mekin
lähtekäämme noilta seuduilta, missä väärä viisaus verhoo jumalatonta
rikosta. Pois taas, niinkuin runoilija sanoo: "-- ihaniin maihin, missä
puhtaat muodot asuvat." Näennäisestä saastumatta Ihanne elää ainoastaan
Taiteen ja Kauneuden seurassa. Suloinen Viola, tuolla Partenopen
rannikolla, me palaamme vielä luoksesi!



IX LUKU.


    "Koskei hän tahtonut, että hänen ratsunsa (hippogryyfi) enää
    korkeuksia kiitelisi, sitoi hän sen meren rannikolle vihreään
    myrttiin laakeripuun ja pinjapuun väliin."

                                           _Orl. Fur._ VI, 23.

Oi soittaja! oletko nyt onnellinen? Sinä olet päässyt entiselle
paikallesi soittokuntaan -- uskollisella viululla on osansa
riemuvoitossa. Sinun mestariteoksesi nyt kaikuu korvissasi -- sinun
tyttäresi nyt täyttää näyttämön, ja kun soitto ja näyttelijä näin ovat
yhtyneinä, koskee kättentaputus kumpaakin. Sinulle annetaan tietä
soittokunnassa -- ei enää isketä silmää ja hymyillä, kun sinä ylpeällä
rakkaudella hyväilet "kumppaniasi", joka valittaa ja itkee ja nuhtelee
ja voihkii sinun säälimättömässä kädessäsi. Nyt ne ymmärtävät, kuinka
epäsääntöinen aina on todellisen neron sopusuhta. Kuukin tulee
ihmisille loistavaksi pintansa epätasaisuuksien vuoksi. Giovanni
Paisiello, kapellimestari, jos sinun lempeä sielusi voisi tuntea
kateutta, niin pitäisi sinun sairastua nähdessäsi _Elfridasi_ ja
_Pinosi_ syrjäytettävän ja koko Napolin kiihkoisena kääntyvän
_Sireenin_ puoleen, jonka runopoljennolle sinä niin surkutellen
pudistit jaloa päätäsi!

Mutta sinä, Paisiello, tiedät, että uudella on aikansa ja lohdutat
itseäsi sillä, että sinun Elfridasi elää ainiaan. Kenties se on
erehdys, mutta sellaisilla erehdyksillä voittaa nero kateuden.
"Ollaksesi kuolematon", sanoi Schiller, "elä kokonaisuudessa!"
Ollaksesi hetkeä vahvempi, elä omassa arvontunnossa.

Kuulijakunta olisi nyt mielellään kuunnellut noita sivusoittoja ja
jousenlentoja, joille ennen aina vihellettiin. Eipä niitä! -- Pisani on
kaksi kolmasosaa elämässään tehnyt hiljaista työtä mestariteostaan
valmistellen: _siihen_ ei ole mitään lisättävää, vaikka hän usein onkin
koettanut parantaa muiden mestariteoksia. Eikö tämä ole yleinen ilmiö?
Pikkumainen kriitikko arvostellessaan jotakin taideteosta sanoo:
"tuossa vika ja tuossa vika"; "tuo olisi pitänyt olla toisin -- tuo
olisi pitänyt jättää." Niin, jos hänellä on viulunjousi kädessään,
vinguttaa hän ilmoille sen lemmon toisintoja. Mutta istukoon hän itse
säveltämään joskus! _Silloin_ hän ei näe mitään, jota toisinnoilla
parannettaisiin. Joka mies voi silloin hillitä soittokonettaan, kun on
käsillä hänen oma tekeleensä, sillä sivusoitoista silloin olisi hukka.

Ja Viola on Napolin epäjumala -- sen puheenaihe. Hän on seuramaailman
hemmoteltu ruhtinatar. Helppoa lienee turmella hänen näyttelemistään --
mutta tuleeko hänen luontonsakin turmelluksi? Ei, sitä en luule. Tuolla
kotonaan hän on hyvä ja vaatimaton -- siellä etehisen päivänverhon alla
hän istuu hiljaa, aavistuksin aateskellen. Kuinka usein, väärärunkoinen
puu, hän katsookaan sinun vihreitä oksiasi; kuinka usein, niinkuin
sinä, hän unelmissaan ja kuvitteluissaan ponnistelee valoa kohti --
joka ei ole näyttämön keinotekoista valoa. Lapsi rukka! tyydy
lamppuihisi! Kynttilänpätkä on taloutta varten hyödyllisempi kuin
tähtien valo.

Viikkoja meni eikä muukalainen palannut; kuukausia kului eikä hänen
surunennustuksensa täyttynyt. Mutta eräänä iltana Pisani sairastui.
Menestys oli kauan hylätylle säveltäjälle hankkinut vaativia pyyntöjä
ja tilauksia konsertteja ja sonaateja varten. Hän oli työskennellyt
muutamia viikkoja yötä päivää yhtä kappaletta valmistellen, jossa hän
toivoi kunnostautuvansa. Hän valitsi niinkuin tavallisesti yhden noita
näöltään sopimattomia aineita, joiden sovittamisesta omaan taidealaansa
hän ylpeili -- kauhean legendan Filomelan muuttumisesta.[19] Soiton
kuvanäytelmä alkoi iloisen juhlan kuvauksella. Trakian hallitsija pitää
juhla-aterian: äkkinäinen epäsointu murtautuu iloisiin säveleihin --
viulunkieli tuntuu kauhusta kiljahtavan. Kuningas saa tietää, että
hänen poikansa on murhattu kostonhaluisten sisarten käsissä. Nopeasti
riehuvat äänet pelon, kauhun, raivon ja inhon kautta. Isä ajaa sisaria
takaa. Kuule! mikä muuttaa kauhun -- epäsoinnun -- tuoksi pitkäksi
hopeiseksi kaihosävelmäksi? Muutos on tapahtunut ja Filomela, joka nyt
on satakieli, kaiuttaa myrtinoksalta täyteläisiä, soinnukkaita,
voittavia säveleitä, jotka ainiaan kertovat maailmalle vääryyksistä ja
kärsimyksistä.

Nyt juuri keskellä tätä mutkikasta ja vaikeata yritystä liiaksi
rasittuneen soittajan terveys äkkiä murtui, kiihtynyt kun hän oli
viimeisestä voitostaan ja uudesta hankkeestaan. Yöllä hän sairastui.
Aamulla ilmotti lääkäri, että hänen tautinsa oli paha tarttuvainen
kuume. Hänen vaimonsa ja Viola vuorottelivat hellästi häntä hoidellen,
mutta pian jäi tämä toimi yksin viimemainitulle. Signora (rouva) Pisani
sai tartunnan ja oli muutamassa tunnissa vielä pelottavammassa tilassa
kuin hänen miehensä. Napolilaiset, niinkuin yleensä lämpimien maitten
asukkaat, tahtovat tulla itsekkäiksi ja karkeiksi pelätessään tarttuvia
tauteja. Itse Gionetta oli olevinaan kipeä välttääkseen sairashuonetta.
Koko tuo rakkauden ja surun täyttämä työ tuli Violan osalle. Se oli
kauhea koetus -- kiiruhdan yli yksityiskohtien. Vaimo kuoli ensiksi!

Eräänä päivänä, vähän ennen auringonlaskua, Pisani heräsi puolittain
vapautuneena siitä hourailusta, mikä pieniä väliaikoja lukematta oli
häntä vaivannut sairautensa ensi päivästä asti. Katsoen ympärilleen
sameilla heikoilla silmillään hän tunsi Violan ja hymyili. Hän sopersi
tyttärensä nimeä nousten istualleen ja ojentaen käsivartensa. Viola
vaipui hänen rinnoilleen ja oli tukahuttaa häntä kyyneleillään.

"Mutta äitisi", sanoi sairas. "Nukkuuko hän?"

"Hän nukkuu -- ah, nukkuu!" ja kyyneleet vuosivat virtanaan.

"Minä luulin -- eh! En tiedä _mitä_ luulin. Mutta älä itke -- minä
tulen nyt terveeksi -- aivan terveeksi. Äitisi tulee luokseni, kun hän
herää -- eikö niin?"

Viola ei voinut puhua vaan hän puuhasi valmistaakseen rauhottavaa
lääkettä, jota oli käsketty antaa sairaalle, niin pian kuin hourailu
lakkaisi. Lääkäri oli myöskin pyytänyt, että häntä kohta lähetettäisiin
noutamaan, kun niin tärkeä käänne tapahtuisi.

Viola meni ovelle ja huusi vaimoa, joka Gionettan teeskennellyn
sairauden aikana oli hankittu hänen tilalleen, mutta palkkavaimo ei
vastannut. Viola juoksi läpi huoneiden häntä etsien -- turhaan; hän oli
saanut päähänsä Gionettan pelon ja hävinnyt. Mitä oli tehtävä? Asia oli
kiireellinen -- lääkäri oli selittänyt, ettei hetkeäkään saisi
viivyttää hänen kutsumistaan paikalle. Violan täytyi jättää isänsä --
täytyi lähteä itse! Hän hiipi varpaillaan huoneeseen -- rauhotusjuoma
oli jo tehnyt siunattua työtään -- potilaan silmät olivat kiinni ja hän
hengitti säännöllisesti niinkuin nukkuva. Viola veti huntunsa
kasvoilleen ja kiiruhti talosta.

Mutta rauhottava lääke ei ollut tehnyt sitä vaikutusta kuin näytti;
terveellisen unen sijasta se oli saanut aikaan jonkunlaisen keveän
horroksen, jossa mieli luonnottoman rauhattomana harhailee tavallisilla
aloillaan, viipyen vanhoissa tutuissa tunteissaan ja ajatuksissaan. Se
ei ollut unta -- se ei ollut hourettakaan; se oli samanlaista
univalvomista, jota ooppiumi usein synnyttää, jolloin joka hermo on
sykähtelevän eloisa ja saa aikaan vastaavan toimeliaisuuden ruumiissa,
jolle se antaa väärän ja kuumeentapaisen eloisuuden. Pisanilta puuttui
jotakin -- tuskin hän itsekään tiesi mitä; siinä oli yhtyneenä ne kaksi
tarvetta, jotka hänen sieluelämälleen olivat tähdellisimmät -- hänen
vaimonsa ääni ja kumppanin kosketus. Hän nousi -- lähti vuoteestaan --
otti päälleen vanhan pitkän takkinsa, jota hän oli tottunut pitämään
säveltäessään. Hän hymyili tyytyväisesti, kun pukuun liittyvät
ajatukset johtuivat hänen mieleensä. Horjuvasti hän käveli huoneen
poikki ja astui pienempään viereiseen kamariin, missä hänen vaimonsa
oli ollut tapana valvoa useammin kuin nukkua, kun tauti piti häntä
poissa puolisonsa vierestä. Huone oli autio ja tyhjä. Hän katseli
ympärilleen miettivästi ja mutisi jotakin itsekseen, asteli sitten
kuulumattomin askelin järjestään äänettömän talon kaikkien huoneitten
läpi, toisen toisensa jälkeen.

Viimeiseksi hän tuli siihen huoneeseen, missä vanha Gionetta -- omasta
turvallisuudestaan ainakin jollei muusta huolissaan -- oleskeli, talon
äärimmäisessä päässä tartunnasta kaukana. Kun hän haamusti sisään,
kalpeana, taudin murtamana, tuijottavissa silmissään rauhaton,
hätäinen, etsivä katse -- niin vanha nainen päästi kiljahduksen ja
lankesi hänen jalkoihinsa. Hän kumartui vaimon ylitse, piteli laihoilla
käsillään poiskäännettyjä kasvoja, pudisti päätään ja sanoi ontolla
äänellä:

"En voi löytää heitä; missä he ovat?"

"Kutka, isäntä hyvä? Oi säälikää itseänne, ne eivät ole täällä.
Siunatut pyhimykset! tämä on kamalata: hän on koskenut minuun: minä
olen kuollut!"

"Kuollut! Kuka on kuollut? Onko joku kuollut?"

"Voi älkää puhuko noin; tiedättehän te hyvin: emäntä parka -- hän sai
teistä kuumeen; se on niin tarttuvaista, että se voisi tappaa koko
kaupungin. Pyhä Gennaro, varjele minua! Emäntä raukka -- hän kuoli --
ja haudattiin; ja minä, teidän uskollinen Gionettanne, voi minua!
Menkää -- menkää ta-ta-takaisin vuoteeseen, rakas isäntä -- menkää!"

Soittaja raukka seisoi kotvan aikaa mykkänä ja liikkumattomana, sitten
kävi vavahdus hänen ruumiinsa lävitse, hän kääntyi ja liukui takaisin,
äänettömästi, haamun tavalla niinkuin hän oli tullutkin. Hän tuli
siihen huoneeseen, missä hänen tapansa oli tehdä sävellyksiään -- missä
hänen vaimonsa suloisessa kärsivällisyydessään niin usein oli istunut
hänen vierellään kiitellen ja mielistellen, kun muu maailma ainoastaan
nauroi ja ivasi. Yhdessä nurkassa löysi hän laakeriseppeleen, jonka
vaimo oli laskenut hänen otsalleen tuona onnellisena maineen ja riemun
iltana, ja lähellä sitä makasi laatikossaan laiminlyöty soittokone.

Viola ei ollut kauan poissa; hän oli tavannut lääkärin ja saanut hänen
mukaansa. Lähestyessään he kuulivat sisältä läpitunkevan, sydäntä
vihlovan säveleen; se ei tuntunut tulevan elottomasta soittimesta, joka
koneellisesti tottelee ihmiskättä -- vaan se oli niinkuin henki olisi
äärettömässä tuskassa huutanut varjojen maailmasta enkelien puoleen,
jotka se näkee kaukana Ikuisen Syvänteen takana. He vaihtoivat suruisia
silmäyksiä, kiiruhtivat askeleitaan ja astuivat sisään. Pisani kääntyi
ja hänen katseensa, täynnä aavemaista älykkyyttä ja ankaraa käskyä,
piti heitä loitolla. Vaimon musta viitta ja kuihtunut laakeriseppele
makasivat hänen edessään. Violan sydän arvasi ensimäisellä
silmänluonnilla kaiken -- hän juoksi isän jalkojen juureen, syleili
niitä: "Isä, isä, _minähän_ olen sinulle jäänyt."

Vaikerrus lakkasi, viulunsävel muuttui; sekavassa yhtymässä -- puoleksi
mieheltä, puoleksi taiteilijalta lähteneenä -- murheen säveleeseen
sulautui ihanampia ääniä ja aatteita. Satakieli oli takaa-ajosta
pelastunut, vienoina, ilmamaisina, livertelevinä, kaikuivat hienot
äänet vielä jonkun hetken ja sitten sammuivat. Viulu putosi lattiaan ja
sen kielet katkesivat. Helähdys kuului hiljaisuudessa. Soittaja katseli
polvistuvaa lasta ja sitten katkenneita kieliä... "Haudatkaa minut
vaimoni viereen", sanoi hän hyvin tyyneellä, matalalla äänellä, "ja
_tuo_ minun viereeni." Ja näin sanoessaan koko ruumis kangistui,
ikäänkuin kivettyen. Viimeinen värähdys kävi hänen kasvoillaan.
Hän putosi lattiaan, äkkiä ja raskaasti. Myöskin _siellä_ --
ihmiskoneistossa kielet katkesivat. Hänen pudotessaan veti takinhelma
mukanaan laakeriseppeleen ja sekin putosi lähelle kuolleen miehen
hermotonta kättä.

Särkynyt soitin -- murtunut sydän -- lakastunut laakerinlehvä -- ja
laskeva aurinko viiniköynnösten välistä valaisten kaikkea! Näin
hymyilee ikuinen luonto raunioille kaiken sen, mikä elämätä kaunistaa!
Eikä ainoakaan päivä laske näkemättä jossakin vaienneen soiton --
kuihtuneen seppeleen!



X LUKU.

    "Parempi turva kuin kilpi tai
    rintapanssari on pyhä viattomuus
    paljaalle sydämelle."

             _Ger. Lib._ VIII, 41.

Ja soittaja haudattiin yhdessä viulunsa kanssa, samaan ruumisarkkuun.
Kuuluisan Steinerin -- tyrolilaisen titaanin -- kätten tuote, usein
olet taivasta tavotellut ja sentähden täytyy sinun nyt, niinkuin
heikkojen ihmislasten, astua alas synkkään Haadekseen! Mutta kovempi on
sinun kohtalosi kuin kuolevaisen mestarisi. Sillä _sinun_ sielusi
nukkuu kerallasi kirstussa. Mutta se soitto, joka kuuluu _hänelle_,
nousee soitinta vaillakin korkealle kuuluakseen usein tyttären
hurskaille korville, kun taivas on kirkas ja maassa murhe. Sillä yksi
on kuulonaistin, jota maailma ei tunne. Ja vainajien äänet usein
hiljaisina henkivät niille, jotka voivat muistoonsa liittää uskon.

Ja nyt on Viola yksin maailmassa. Yksin siinä kodissa, jossa
yksinäisyys kehdosta asti on tuntunut olevan jotakin aivan luonnotonta.
Aluksi yksinäisyys ja äänettömyys oli sietämätöntä. Ettekö te, te
surevat, joille nämä sibylla-lehdet, monia outoja arvotuksia täynnänsä,
tulevat joutumaan, ettekö ole tunteneet, kun jonkun hellästi rakastetun
kuolema on tehnyt asunnon autioksi -- ettekö ole tunteneet, ikäänkuin
muuttuneen talon alakuloisuus olisi liian raskasta ajatukselle kestää?
Te tahtoisitte vaihtaa sen, vaikka se olisi palatsi, pienimpään
mökkiin. Ja kuitenkin -- ikävä sanoa -- kun tottelette tunnettanne, kun
pakenette sen seinien sisältä, kun vieraassa paikassa, missä etsitte
turvaa, ei mikään puhu teille kadonneesta, niin ettekö taas ole
tunteneet kaipausta juuri siihen muistin ravintoon, joka vastikään oli
katkerata kuin sappi? Eikö tunnu miltei pyhyyden loukkaukselta jättää
kallis kotiliesi vieraille? Sen kodin hylkääminen, missä vanhempanne
teitä vaalien ovat asuneet, loukkaa omaatuntoanne, ikäänkuin olisitte
myyneet heidän hautansa. Kaunis oli etruskilaisten taikausko, että
esi-isät tulivat kotijumaliksi. Kuuro on se sydän, jolle perhehaltijat
hylätyiltä asuinsijoilta turhaan huutavat.

Ensiksi Viola sietämättömässä tuskassaan oli kiitollisena suostunut
muuttamaan kotia erään hyvän naapurin tarjouksesta, joka oli hänen
isäänsä hyvin kiintynyt ja kuului samaan soittokuntaan, jota Pisani ei
nyt enää tulisi häiritsemään. Mutta outojen seura ja vieraiden lohdutus
murheen ajalla, kuinka se kiihottaa haavaa! Ja sitten, kuulla muualla
mainittavan: "isä, äiti, lapsi!" -- ikäänkuin kuolema olisi käynyt
yksistään teidän luonanne -- nähdä muualla rakkaudessa ja
järjestyksessä vietetyn elämän tyyntä säännöllisyyttä, onnellisten
hetkien tasaista jatkumista kodin helmassa, ikäänkuin ei missään
muualla pyörät olisi pysähtyneet, ketju taittunut, kellolaitos
vaiennut! Ei, itse hauta ei niin paljon muistuta meille menetystämme
kuin niiden seura, joilla ei ole mitään menetystä surtavana. Mene
takaisin yksinäisyyteesi, nuori orpo, mene takaisin kotiisi: suru, joka
kynnyksellä astuu vastaasi, tervehtii sinua lempeästi niinkuin hymy
kuolleen kasvoilla. Ja siellä, istuinpaikaltasi oven edessä voit yhä
nähdä puun, joka on yksin niinkuin sinäkin ja joka kallionkolosta
lähteneenä raivaa tiensä valoon niinkuin ihmissydämen vaisto
ponnistautuu kaikkien murheiden läpi, niin kauan kuin ajan vaiheet
vielä kykenevät uudistamaan nuoruuden vehreyden ja kukoistuksen. Vasta
silloin kun elonneste on kuivunut, kun vanhuus saapuu, niin aurinko
turhaan paistaa ihmiselle kuten puulle.

Viikkoja ja kuukausia -- monta ja ikävää -- on jo kulunut eikä Napoli
kauemmin kärsi, että sen epäjumala väistyy palveltavista. Maailma aina
raastaa meidät pois itsemme luota tuhansin käsivarsin. Ja jälleen
kaikuu Violan ääni näyttämöltä, joka on salaperäisen uskollinen kuva
elämästä kaikkein enimmän juuri siinä, että näyttämöllä liikkuu vain
näennäisiä muotoja emmekä pysähdy kysymäänkään, mitä todellisuuksia ne
edustavat. Kun atenalainen näyttelijä liikutti kaikkien sydämiä
syleillessään kuolonuurnaa ja purskahtaessaan nyyhkytyksiin, kuinka
harvat silloin tiesivät, että se sisälsi hänen poikansa tuhan!

Kultaa niinkuin kunniaa tuhlattiin nuorelle näyttelijättärelle, mutta
hän yhä jatkoi yksinkertaista elämäntapaansa, tyytyi halpaan kotiinsa
ja siihen yhteen palvelijaan, jonka vikoja, jopa itsekkyyttä, hän oli
liian kokematon huomatakseen. Olihan Gionetta hänet vastasyntyneenä
laskenut isän käsivarsiin. Violaa ympäröivät kaikki paulat ja
kiusaukset, joita hänen turvaton kauneutensa ja vaarallinen asemansa
aiheutti. Mutta hänen kaino hyveensä kävi saastumatta läpi kaiken.
Totta kyllä nyt mykistyneet huulet olivat hänelle opettaneet naisen
hyveitä sekä kunnian ja uskonnon vaatimuksia. Ja sellainen lempi, mikä
ei puhunut alttarista, oli hänelle tympäisevä. Mutta paitsi tätä murhe
ja yksinäisyys kypsytti sydäntä ja pani toisinaan hänet miltei
vapisemaan ajatellessaan, kuinka syvät hänen tunteensa saattoivat olla.
Hänen varhaisista epämääräisistä näyistään kasvoi esiin rakkauden
ihanne. Ja ennenkuin ihanne on löytynyt, eikö aina sen edellä käyvä
varjo tee meitä kylmäksi jokapäiväiselle todellisuudelle! Tuon ihanteen
yhteydessä uudelleen ja yhä uudelleen itsetiedottomasti ja jonkunmoisen
pelon ja kammon kera, nousi esiin varottavan muukalaisen olento ja
ääni. Melkein kaksi vuotta oli kulunut siitä kuin tämä kävi Napolissa.
Ei mitään oltu hänestä kuultu, paitsi että hänen laivansa oli muutamia
kuukausia hänen lähdettyään purjehtinut Livornoon. Napolin kielikellot
olivat jo melkein unohtaneet hänen olemassaolonsa, jota pidettiin niin
ihmeellisenä, mutta Violan sydän oli uskollisempi. Usein liiteli
muukalaisen kuva hänen unelmiinsa, ja kun tuuli humisi tuossa
oudonnäköisessä puussa, johon hänen muistonsa liittyi, niin Viola
vavahti ja punastui, ikäänkuin olisi kuullut hänen puhuvan.

Mutta Violan mielistelijöiden joukossa oli yksi, jota hän kuunteli
suopeammin kuin muita; osaksi kenties sentähden että tämä puhui hänen
äitinsä kieltä, osaksi sentähden että tämä ei ollut tunkeileva tai
epämiellyttävä vaan enempi ujo; osaksi sentähden että tämän
yhteiskunta-asema oli lähempänä Violan omaa asemaa kuin ylhäisempien
ihailijoiden, jonka vuoksi hänen ihailunsa ei tuntunut loukkaukselta;
osaksi sentähden että tämä, ollen itse haaveilija ja kaunopuhuja, usein
lausui ajatuksia, samanlaatuisia kuin mitä syvimmällä Violan sydämessä
kätkeytyi. Viola alkoi pitää hänestä -- ehkä rakastaa, mutta niinkuin
sisar rakastaa; heidän välilleen syntyi tuttavallinen suhde. Jos
englantilaisen sydämessä heräsi hurjia ja sopimattomia toiveita, niin
hän ei ollut vielä niitä ilmaissut. Onko sinulla tässä vaaraa, turvaton
Viola? vai onko vaara suurempi vielä löytymättömän ihanteesi puolelta?

Ja nyt tämä johtava luku päättyy, ikäänkuin alkusoittona lumottuun
näytelmään. Tahdotko kuulla enempi? Pidä uskosi valmiina. Minä en pyydä
sokaistuneita silmiä vaan herännyttä mieltä. Niinkuin Tenhosaari,
kaukana ihmisten asumasijoilta

    ... "minne laiva harvoin tai ei koskaan
    tulee meidän rantamilta." --

                     _Ger. Lib._ XIV, 69.

niin on "tosielämän" uuvuttavalla ulapalla se saari, minne Muusa tai
Sibylla -- Runotar tai Tietäjätär (vuosiltaan vanha, mutta muodoltaan
aina uusi) kutsuu sinua pyhälle purjehdukselle:

    "Korkea vuorenharja siellä nousee
    Asumaton ja synkkä, kolea;
    Tai'alla rinteet puolitiehen alas
    Jääniljanteen ja lumen peittämät,
    Vaan huipulle luo päivänpaiste kruunun
    Oranssilehtoja ja myrttipuita --
    Ja katso! Vuorijärven rannalle
    Palatsi uljas kohoaa."

                         _Ger. Lib_.



TOINEN KIRJA.

Taide, rakkaus ja ihme.


    "Näyt erilaiset yhteenkietoutuneet."

                   _Ger. Lib._ IV, 5.



I LUKU.


    "Kentaureja ja sfinksejä ja
    gorgoneja kalvakkaita."[20]

           _Ger. Lib._ IV, 5.

Eräänä kuutamoiltana istui Napolin puistikossa neljä tai viisi miestä
suuren puun alla nauttien virvotusjuomia ja kuunnellen keskustelun
väliaikoina soittoa, joka elostutti tätä huolettoman kansan mieluisinta
olopaikkaa. Yksi pienestä seurueesta oli nuori englantilainen, joka oli
ollut iloisimpana miehenä joukossa, mutta joka viimeisinä tuokioina oli
vaipunut synkkään uneksivaan mietiskelyyn. Eräs hänen maamiehistään
huomasi tämän äkkinäisen synkkämielisyyden ja taputtaen häntä selkään
sanoi: "Mikä sinua vaivaa, Glyndon? Oletko sairas? Olet käynyt vallan
kalpeaksi. Sinä vapiset. Oletko vilustunut? Sinun olisi paras mennä
kotiin: nämä italialaiset yöt ovat usein vaarallisia meidän
englantilaisten ruumiinrakennukselle."

"Ei, nyt on taas hyvin! Se oli ohimenevä väristys. En voi itsekään sitä
selvittää."

Eräs miehistä, näöltään noin 30 ikäinen ja kasvonpiirteiltään ja
ilmeeltään huomattavasti korkeammalla ympärillään olevia, kääntyi äkkiä
ja katsoi tiukasti Glyndonia.

"Luulen ymmärtäväni, mitä tarkotatte", sanoi hän ja lisäsi vakavasti
hymyillen: "ehkä voisin selittää sen paremmin kuin te itse." Ja
kääntyen muitten puoleen hän virkkoi: "Te herrat varmaan usein olette
tunteneet, jokainen teistä, usein istuessanne illalla yksinänne, kuinka
merkillinen ja selittämätön kylmän ja kammon tunne hiipii päällenne;
verenne jähmettyy ja sydän on lakkaamaisillaan tykkimästä; jäsenet
vapisevat, tukka nousee pystyyn; te ette uskalla nostaa silmiänne ja
katsoa huoneen pimeämpiin nurkkiin; teillä on pelottava tunne siitä,
että jotakin ylimaallista on läsnä. Yhtäkkiä koko lumous, jos niin saan
sanoa, menee ohi ja te olette valmis nauramaan omalle heikkoudellenne.
Ettekö ole usein tunteneet mitä minä näin epätäydellisesti kuvailen?
Siinä tapauksessa voitte ymmärtää, mitä nuori ystävämme äsken on
kokenut keskellä tämän näyttämön viehättäväisyyttä ja heinäkuun illan
vilpoisia tuulenhenkäyksiä."

"Herra", vastasi Glyndon, nähtävästi hyvin hämmästyneenä, "te olette
tarkasti kuvanneet sen väristyksen luontoa, joka äsken tuli päälleni.
Mutta kuinka saattoi ulkonäköni niin uskollisesti todistaa tunteitani?"

"Minä tunnen painajaisen merkit", vastasi vieras vakavasti, "niistä ei
erehdy se, jolla on ne kokemukset kuin minulla."

Kaikki läsnäolevat selittivät ymmärtävänsä ja itsekin tunteneensa sitä,
mitä vieras oli kuvannut.

"Yksi meidän kansamme taikauskoja", sanoi Mervale, se englantilainen,
joka ensiksi oli puhutellut Glyndonia, "arvelee, että sinä hetkenä kun
näin tunnet veresi jäätyvän ja hiuksesi pöyristyvän, niin joku kävelee
yli sen kohdan, joka on oleva hautasi."

"Eri maissa on erilaisia taikauskoisia selityksiä tähän yleiseen
sielulliseen ilmiöön", vastasi muukalainen, "muuan arapialainen lahko
sanoo, että sillä hetkellä Jumala ratkaisee joko teidän tai jonkun
teille rakkaan henkilön kuolinhetken. Afrikkalainen villi, jonka
mielikuvitus on synkän epäjumalanpalveluksen inhottavien menojen
pimittämä, uskoo, että piru silloin vetää teitä luokseen tukasta: täten
hassunkurisuus ja kammottavaisuus sekaantuvat yhteen."

"Se on varmaan ainoastaan fyysillinen seikka -- vatsan joutuminen
epäkuntoon -- veren kylmentyminen", sanoi eräs nuori napolilainen,
johon Glyndon oli tutustunut.

"Miksikä sitten kaikissa kansoissa siihen liittyy joku taikauskoinen
aavistus ja kammo -- jotakin, mikä yhdistää aineellisen muodon siihen
toiseen maailmaan, jonka otaksutaan olevan meidän ympärillämme? Minä
puolestani luulen --"

"Ah, mitä luulette, herra?" kysyi Glyndon uteliaana.

"Minä luulen", jatkoi muukalainen, "että se on sellaista kammoa, mitä
ihmismäisemmät ainekset meissä tuntevat jotakin näkymätöntä, luontoamme
töykäisevää kohtaan, jota tuntemasta meitä onneksi turvaa aistiemme
vajavaisuus."

"Te siis uskotte henkiin?" sanoi Mervale epäilevästi hymyillen.

"Ei, en puhunut varsin hengistä, mutta saattaa olla sellaisia
ainemuotoja, jotka ovat meille yhtä näkymättömiä ja aistimillemme
tuntumattomia kuin pikkueläimet siinä ilmassa, jota hengitämme -- siinä
vedessä, joka tuossa suihkukaivossa loiskii. Sellaisilla olennoilla voi
olla himoja ja voimia niinkuin meillä -- aivan niinkuin niillä
pikkueläimillä, joihin niitä vertasin. Se hirviö, joka elää ja kuolee
vesipisarassa, joka raatelevaisena ja verenhimoisena syö vielä
pienempiä olentoja, on yhtä kamala raivossaan, yhtä raaka luonnoltaan
kuin erämaan tiikeri. Meidän ympärillämme saattaa olla olijoita, jotka
olisivat ihmisille vaarallisia ja turmiollisia, jollei Kaitselmus olisi
pannut heidän ja meidän välillemme seinän, sen kautta että niiden aine
on eri tavalla kokoonpantu kuin meidän."

"Ja luuletteko, että sitä seinää koskaan voi ihminen poistaa", puuttui
nuori Glyndon puheeseen, "ovatko traditsionit noidista ja tietäjistä
paljaita satuja, niin yleisiä ja häviämättömiä kuin ovatkin?"

"Ehkä ovatkin, ehkä ei", vastasi muukalainen välinpitämättömästi.
"Mutta kuka tällaisena aikana, jolloin järki on saanut varmat rajansa,
olisi niin hullu, että murtaisi sen väliaidan, joka hänen erottaa
käärmeestä ja leijonasta -- että rupeisi napisemaan ja kapinoimaan sitä
lakia vastaan, joka määrää hauen vetten syvyyksien asukkaaksi? Riittää
jo näitä turhia aateskeluja."

Ja muukalainen nousi, kutsui palvelijan, maksoi laskunsa ja keveästi
nyökäyttäen päätään seurueelle katosi puiden sekaan.

"Kuka oli tuo herrasmies?" kysyi Glyndon kiihkeästi.

Muut katsoivat toisiinsa muutamia hetkiä vastaamatta.

"Minä en ole koskaan häntä nähnyt", sanoi viimein Mervale.

"Enkä minä."

"Enkä minä."

"Minä tunnen hänen hyvin", sanoi napolilainen, joka olikin kreivi
Cetoxa. "Jos muistatte, yhtyi hän meidän joukkoomme minun seurassani.
Hän kävi Napolissa noin kaksi vuotta sitten ja on hiljakkoin palannut.
Hän on hyvin rikas -- niin, tosiaan suunnattoman rikas. Sangen
miellyttävä henkilö. Olen pahoillani, että hän puhui niin kummallisesti
tänä iltana; se on omiansa antamaan yllykettä niille monenlaisille
tyhmille huhuille, joita hänestä kerrotaan."

"Ja varmaan", sanoi toinen napolilainen, "se mitä toissa päivänä
tapahtui ja minkä te Cetoxa niin hyvin tunnette, antaa oikeutusta
niille huhuille, joita olette kieltävinänne."

"Minä ja minun maanmieheni", sanoi Glyndon, sekaannumme niin vähän
napolilaisten seuraan, että meiltä jää paljon kuulematta, mikä hyvin
ansaitsisi kuulemista. Saanko kysyä, mitä kertomuksia ja mitä
tapahtumaa tarkotatte?"

"Mitä tulee kertomuksiin, hyvät herrat", sanoi Cetoxa kohteliaasti
puhutellen molempia englantilaisia, "niin olkoon mainittuna, että
signor Zanonin uskotaan omistavan muutamia kykyjä, joita jokainen
haluaisi itselleen, vaikka tuomitaan jokaista niiden omistajaa. Se
tapahtuma, johon signor Belgioso viittasi, on juuri näitä kykyjä
kuvaava ja onkin, sen tunnustan, jokseenkin hämmästyttävä. Te varmaan
pelaatte, herrasmiehet. (Koska molemmat englantilaiset joskus olivat
muutamilla 'skuudeilla' koettaneet onneansa yleisissä pelipaikoissa,
nyökäyttivät he myöntävästi päätään. Cetoxa jatkoi): "Hyvä, muutamia
päiviä sitten ja samana päivänä kuin Zanoni palasi Napoliin, sattui
niin, että minä olin pelannut jokseenkin korkeilla summilla ja hävinnyt
aika lailla. Nousin pöydästä, päätin olla enempi kiusaamatta Onnetarta,
kun äkkiä huomasin Zanonin, johonka ennen olin tutustunut (ja jolla on,
saanen sanoa, pieni kiitollisuudenvelka minulle) -- huomasin Zanonin
seisovan katselijana läsnä. Ennenkuin ennätin lausua iloni tästä
odottamattomasta huomiosta, laski hän kätensä minun käsivarrelleni
sanoen: 'Te olette hävinnyt paljon, enemmän kuin voitte maksaa. Omasta
puolestani en pidä pelaamisesta, mutta kuitenkin tahtoisin ottaa peliin
osaa. Tahdotteko pelata tästä summasta minun puolestani? Tappio on
minun, puoli voittoa teidän'. Minä hämmästyin, niinkuin voitte arvata,
sellaisesta tarjouksesta, mutta Zanonilla oli sellainen ääni ja
esiintyminen, jota oli mahdoton vastustaa. Muuten minä olin ylen
kiihkeä korvaamaan tappioni enkä olisikaan noussut, jos minulla olisi
ollut vähänkin rahoja jälellä. Sanoin suostuvani hänen tarjoukseensa
sillä ehdolla, että myöskin tappio yhtä hyvin kuin voitto olisi
kummallekin yhteinen. 'Niinkuin tahdotte' sanoi hän hymyillen, 'emme
tarvitse pelätä, sillä te varmasti kyllä voitatte.' Minä istuuduin,
Zanoni seisoi takanani, onni suosi minua, voitin yhtäpäätä. Itse
asiassa nousin pöydästä rikkaana miehenä."

"Eihän julkisissa pelipöydissä voi olla petosta, varsinkin jos petos
olisi pankin etuja vastaan?" Tämän kysymyksen teki Glyndon.

"Ei tietenkään", vastasi kreivi. "Mutta meidän hyvä onnemme oli todella
merkillinen -- niin ihmeellinen, että eräs sisilialainen (sisilialaiset
ovat sivistymättömiä ja pahanilkisiä heittiöitä) kiivastui ja rupesi
hävyttömäksi. Kääntyen uuden ystäväni puoleen huudahti hän: 'Herra,
teidän ei tarvitse seisoa niin lähellä tätä pöytää. Minä en ymmärrä
tätä; teillä on jotain vehkeitä tässä'. Zanoni vastasi hyvin tyyneesti,
ettei hän ollut tehnyt mitään sääntöjä vastaan -- sanoi olevansa
pahoillaan siitä, ettei yksi voinut voittaa toisten menettämättä, ja
ettei hän olisi voinut tehdä kelienkään väärin, jos olisi tahtonutkin.
Sisilialainen piti vieraan siivoa esiintymistä epäiltävänä ja alkoi yhä
äänekkäämmin pauhata. Viimein hän nousi pöydästä ja astui Zanonia
vastaan sellaisella tavalla, joka lievimmin sanottuna olisi ollut
loukkaava joka miehelle, ken vähänkin on pikainen ja osaa miekkaa
käyttää."

"Ja kaikkein merkillisin seikka", keskeytti Belgioso, "oli minusta se,
että tämä Zanoni, joka seisoi minun istuinpaikkaani vastapäätä ja jonka
kasvot minä selvästi näin, ei vastannut mitään eikä näyttänyt mitään
vihan tunteita. Hän kiinnitti silmänsä lujasti sisilialaiseen; en
milloinkaan unohda sitä katsetta. On mahdotonta sitä kuvata, se
jäähdytti veren minun suonissani. Sisilialainen peräytyi, kuin
ukoniskemänä. Minä näin hänen vapisevan, vaipuvan penkille.
Ja sitten --"

"Niin sitten", sanoi Cetoxa, "äärettömäksi hämmästyksekseni tämä mies,
jonka Zanonin paljas katse oli tehnyt aseettomaksi, käänsi koko vihansa
minua kohtaan, joka -- mutta ehkette tiedä, herrat, että minulla on
vähän mainetta aseenkäytössä?"

"Paras miekkailija Italiassa", sanoi Belgioso.

"Ennenkuin saatoin arvatakaan, olin puutarhassa talon takana ja
vastassani Ughelli (se oli sisilialaisen nimi) ja ympärilläni viis tai
kuus miestä aiotun kaksintaistelun todistajina. Zanoni viittasi minut
syrjään. 'Tämä mies on kaatuva', hän sanoi. 'Kun hän makaa maassa, mene
hänen luokseen ja kysy, tahtooko hän tulla haudatuksi isänsä viereen
San Gennaron kirkkoon.' 'Tunnetteko siis hänen perheensä?' kysyin minä
suuresti kummissani. Zanoni ei vastannut ja seuraavalla hetkellä olin
käsikähmässä sisilialaisen kanssa. Ollakseni vilpitön, hänen
miekankäyttönsä oli mainiota, vikkelämpää taistelijaa en ole tavannut.
Kuitenkin", lisäsi Cetoxa vaatimattomasti, "hän sai piston läpi
ruumiinsa. Minä menin hänen luokseen, hän taisi tuskin puhua. 'Onko
teillä joku pyyntö tehtävänä -- joku asia määrättävänä?' Hän pudisti
päätään. 'Missä tahdotte tulla haudatuksi?' Hän viittasi sisilialaista
rannikkoa. 'Mitä!' sanoin kummastellen, 'eikä siis isänne viereen San
Gennaron kirkkoon?' Tämän kuullessaan hänen kasvojensa karva muuttui
kauheaksi -- hän päästi läpitunkevan huudon -- veri syöksyi hänen
suustaan ja hän vaipui pitkälleen kuolleena. Nyt tulee tämän
kertomuksen merkillisin kohta. Me hautasimme hänet San Gennaron
kirkkoon. Tällöin nostimme hänen isänsä kirstua; kansi raottui ja
luuranko tuli näkyviin. Pääkallossa tapasimme hyvin ohuen ja terävän
teräspuikon. Se synnytti tutkistelua. Isä, joka oli rikas ja saita, oli
äkkiä kuollut ja äkkiä haudattu helteisen ilman vuoksi, niinkuin
luultiin. Kun kerran epäluulo oli herännyt, tehtiin tarkempia
tutkisteluja. Vanhan miehen palvelijalta kyseltiin ja hän viimein
tunnusti, että poika oli murhannut isänsä; teko oli ovelasti tehty;
teräspuikko oli niin ohut, että se tunkeutui aivoihin pusertaen ulos
ainoastaan yhden verenpisaran, jonka harmaat hiukset kätkivät.
Rikoskumppani tulee mestattavaksi."

"Entäs Zanoni -- oliko hänkin todistamassa? Tekikö hän selvää?"

"Ei", vastasi kreivi, "hän kertoi käyneensä sattumalta samana aamuna
tuossa kirkossa; hän oli huomannut kreivi Ughellin hautakiven, opas oli
kertonut, että kreivin poika parhaillaan oli Napolissa -- tuhlarina ja
pelurina -- meidän pelatessamme hän oli kuullut kreiviä mainittavan
nimeltä, ja kun taisteluvaatimus tehtiin ja siihen suostuttiin, oli
hänen mieleensä tullut hautauspaikka muka sellaisen vaiston kautta,
josta hän ei voinut eikä tahtonut tehdä selkoa."

"Hyvin ontuva kertomus", sanoi Mervale.

"Niin! Mutta me italialaiset olemme taikauskoisia -- tuota vaistoksi
nimitettyä monet pitivät Kaitselmuksen kuiskauksena. Seuraavana päivänä
oli vieras yleisen huomion ja uteliaisuuden esineenä. Hänen
rikkautensa, hänen elintapansa, hänen merkillinen kauneutensa ovat
myöskin lisänneet hänen kuuluisuuttaan. Muuten minulla on ollut ilo
saada esittää tämän etevän henkilön hienoimmille kavaljeereillemme ja
kauneimmalle rouvasväelle."

"Sangen merkillinen kertomus", sanoi Mervale nousten. "Tule Glyndon,
lähdetään hotelliin. Pian jo päivä koittaa. Hyvästi signor!"

"Mitä ajattelet tuosta kertomuksesta?" kysyi Glyndon nuorten miesten
kävellessä asuntoonsa.

"Mitäkö ajattelen? Selväähän on, että Zanoni on petkuttaja -- sukkela
roisto ja tuo napolilainen on saaliista osallinen ja koristelee häntä
kaikilla ihmeellisyyden kuluneilla helyillä. Tuntematon seikkailija
pääsee hienoon seuraan, kun hän on voittanut puolelleen pelon ja
uteliaisuuden. Hän on harvinaisen kaunis ja naisväki on kyllä valmis
ottamaan hänet vastaan kaipaamatta muita suosituksia kuin hänen
kasvojaan ja Cetoxan satuja."

"Minä en voi olla samaa mieltä. Cetoxa, vaikka onkin peluri ja
hurjastelija, on synnyltään aatelismies ja pidetään suuressa arvossa
rohkeutensa ja kunniantuntonsa tähden. Muuten tämän muukalaisen olento
on niin jalo, hänen puheensa niin ylevä, hän on niin tyyni, niin
tunkeilematon, ettei hän vähääkään muistuta röyhkeätä lavertelevaa
petkuttajaa."

"Rakas Glyndon, suo anteeksi, mutta sinä et vielä ole oppinut maailmaa
tuntemaan. Muukalainen käyttää hyväkseen kaunista ulkomuotoaan ja hänen
arvokas käytöksensä on ainoastaan asiaankuuluva juoni. Mutta
muuttakaamme puheenaihetta -- kuinka edistyy rakkausjuttusi?"

"Voi, Viola ei voinut ottaa minua vastaan tänään."

"Sinä et saa mennä naimisiin hänen kanssaan. Mitä sinun kotonasi
sanottaisiin?"

"Nauttikaamme nykyhetkestä", sanoi Glyndon vilkkaasti, "me olemme
nuoria, rikkaita, kauniita, älkäämme ajatelko huomispäivää."

"Noin Glyndon, oikein sanottu! Ja nyt olemme perillä hotellissa. Nuku
hyvin äläkä uneksi signor Zanonista."



II LUKU.


    "Ota, rohkea ja kärsimätön nuorukainen,
    kiihkeästi vastaan tarjottu tilaisuus."

                     _Ger, Lib._ VI, 29.

Clarence Glyndon oli nuori, varakas mies, ei ylen rikas, mutta sentään
niin että hänellä oli huoleton riippumaton toimeentulo. Hänen
vanhempansa olivat kuolleet ja läheisiä sukulaisia oli hänellä
ainoastaan monta vuotta nuorempi sisar, joka oli jäänyt Englantiin
tätinsä huostaan. Varhain elämässään jo hän oli osottanut suuria
maalaustaiteen taipumuksia ja enemmän harrastuksesta kuin rahallisesta
ammatintarpeesta päätti hän antautua sille alalle, missä englantilainen
taiteilija tavallisesti alkaa innostuksella ja historiallisia tauluja
luomalla ja lopettaa ahneisiin laskelmiin ja arki-ihmisten muotokuviin.

Glyndonilla oli hänen ystäviensä mielestä paljon nerokkuutta, mutta se
oli rajua ja hillitöntä laatua. Häntä ei huvittanut kestäväinen vakava
työnteko ja hänen kunnianhalunsa pyrki enemmän hedelmiä kokoomaan kuin
puuta istuttamaan. Samoin kuin niin monet taiteilijat nuoruudessaan hän
rakasti huvituksia ja mielenkiihotteita. Hän antautui häikäilemättä
kaikkeen, mikä viehätti hänen mielikuvitustaan tai intohimojaan. Hän
oli matkustanut Europan kuuluisimpien kaupunkien läpi sillä vakavalla
päätöksellä ja aikomuksella että tutkisi taiteen jumalallisia
mestariteoksia. Mutta joka kaupungissa olivat huvitukset aina
houkutelleet häntä ponnistuksen poluilta ja elävä kauneus oli vetänyt
häntä pois jumaloimasta tunteetonta maalauskangasta. Hän oli urhea,
seikkailunhaluinen, levottomasti tutkisteleva, aina valmis hurjiin
suunnitelmiin ja hauskoihin uhkatekoihin -- hetken hurmauksen uhri ja
mielikuvituksen orja.

Nyt oli juuri se aika, jolloin kuumeentapainen muutoksenhenki teki
työtään tuossa ihmistoiveitten julmassa ivanäytelmässä, Ranskan
vallankumouksessa. Ja siitä sekasotkusta, mihin jo maailman
kunnioitettavan uskon pyhät jäännökset olivat hautaantuneet, nousi
monta muodotonta ja epämuotoista pilvilinnaa. Tarvitseeko minun
muistuttaa lukijalle, että vaikka tämä oli silotetun epäilyksen ja
tekaistun viisauden aika, oli se myöskin äärimmäisen herkkäuskoisuuden
ja mitä salaperäisimpien taikauskojen aika -- aika, jolloin magnetismi
ja magia saavuttivat kannatusta itse Diderotin oppilaissa,-- jolloin
ennustuksia kulki suusta suuhun, -- jolloin filosofisen deistin salonki
muuttui nekromantian harjotuspaikaksi, missä koetettiin nostattaa
vainajien varjoja -- jolloin piispansauvaa ja pipliaa pilkattiin, mutta
Mesmeriin ja Cagliostroon uskottiin. Tässä aamunsarastuksessa ennen
uuden auringon nousua, joka edestään karkottaisi kaikki usvat, astui
muinaisaikaisista haudoistaan ylös kaikennäköisiä haamuja, joita oli
liidellyt Paracelsuksen ja Agrippan silmien edessä.

Vallankumouksen koite häikäisi Glyndonia, mutta vielä enemmän häntä
miellytti sen outo saattojoukko, ja haaveilu, joka mellasteli
yhteiskunnallisen ihanneunelman toiveitten kera, valtasi kiihkeästi
häntä niinkuin muitakin suurilla lupauksillaan ja saattoi uskomaan,
että vanhentuneen tieteen harmailta poluilta syrjässä rohkea etsijä
voisi löytää jonkun ihmeellisen Elysiumin -- Onnelan.

Matkoillaan oli hän hartaasti vaikkei ehdottomasti uskoen kuunnellut
mitä ihmeitä kerrottiin kustakin kuuluisammasta henkiennäkijästä, ja
hänen mielensä oli sentähden altis sille vaikutukselle, jonka
salaperäinen Zanoni heti ensi näkemältä herätti.

Saattoi olla toinenkin syy tähän herkkäuskoisuuden taipumukseen. Muuan
Glyndonin kaukainen esi-isä äidin puolelta oli saavuttanut jokseenkin
suuren maineen filosofina ja alkemistina. Kummia kertomuksia oli
liikkeellä tästä viisaasta vanhuksesta. Hänen sanottiin eläneen paljon
kauemmin kuin tavallisesti on kuolevaiselle suotu ja säilyttäneen
viimeiseen asti keski-ikäisen miehen ulkonäön. Lopulta hän oli kuollut
ja niinkuin otaksuttiin surusta lapsenlapsenlapsena äkillisen poismenon
johdosta, ainoan olennon, jota hän koskaan oli näyttänyt rakastavan.
Tämän filosofin teoksia oli vielä jälellä, vaikka harvassa, ja niitä
löytyi Glyndonin kodin kirjastossa. Niiden plaatolainen mystisismi,
niiden rohkeat väitteet ja korkeat lupaukset siitä, mikä oli
voitettavissa niiden vertauskuvallisen salakielen avulla, oli jo
varhain syvästi vaikuttanut nuoren Clarence Glyndonin mieleen. Hänen
vanhempansa useinkin pitkinä talvi-iltoina huvikseen keskustelivat
tämän arvokkaan esi-isän tarunsekaisesta historiasta. He eivät
älynneet, mitä seurauksia siitä saattaisi olla pojan mielikuvitukselle,
vaan arvelivat, että ajan valistus helposti karkottaisi ja tukahuttaisi
tuollaiset haaveet. Mutta Clarencelle oli pelonsekainen nautinto
kuulla, kun äitinsä leikillä huomautti siitä silmiinpistävästä
yhtäläisyydestä, mikä oli nuoren perillisen kasvoissa ja alkemistin
vanhassa muotokuvassa, joka riippui kunniapaikalla talon seinällä
perheen kerskauksen ja ystävien ihailun aiheena. Lapsi on todella
useammin kuin luulemmekaan "miehen isä."

Olen sanonut että Glyndon oli nautinnonhaluinen. Niinkuin nero ainakin
oli hän alttiina kaikelle hauskalle ja kauniille. Hänen huoleton
taiteilijaelämänsä oli ollut kulkemista kukasta kukkaan eikä vieläkään
se ollut työhön vakaantunut. Hän oli nauttinut melkein kyllästykseen
asti Napolin huvituksista, kun hän rakastui Viola Pisanin kasvoihin ja
ääneen. Mutta hänen rakkautensa niinkuin kunnianhimonsa oli
epämääräinen ja epävakainen. Se ei tyydyttänyt hänen koko sydäntään
eikä täyttänyt hänen koko luontoaan. Ei siksi että häneltä olisi
puuttunut voimakkaat ja jalot tunteet vaan siksi, että hänen mielensä
ei vielä ollut tarpeeksi kypsynyt ja lujittunut niiden kehittymistä
varten. Toinen aika on kukoistusta varten, toinen hedelmää varten;
samoin vasta silloin kun haaveiden kukoistus alkaa kuihtua, on sydän
kypsynyt niille tunteille, joita kukoistus ainoastaan on ennustanut.
Glyndon oli yhtä iloinen ollessaan yksinään maalauksineen kuin hyvien
tovereitten seurassa eikä hän vielä ollut tarpeeksi tuntenut surua
voidakseen syvästi rakastaa. Ihmisen täytyy näet suuttua elämän
pienempiin seikkoihin ennenkuin hän voi antaa täyden arvon
suurimmille. Ranskan matalamieliset aistillisuuden ystävät kutsuvat
salonkikielellään rakkautta "hullutukseksi." Mutta rakkaus on
viisautta, paremmin käsitettynä. Sitäpaitsi merkitsi maailma vielä
liian paljon Clarence Glyndonille. Hänen taiteellinen kunnianhimonsa
oli riippuvainen säälittävän pintapuolisen vähemmistön suosiosta ja
arvonannosta, sen vähemmistön, jota me kutsumme yleisöksi.

Niinkuin petolliset ainakin hän alati pelkäsi tulevansa petetyksi. Hän
ei luottanut Violan suloiseen viattomuuteen. Hän ei tohtinut ryhtyä
siihen uhkapeliin, että toden teolla olisi kosinut italialaista
näyttelijätärtä, mutta ei hän myöskään tähän saakka ollut ajatellutkaan
tavallisempia vaan vähemmän kunniallisia tarkotuksia: siitä häntä esti
tytön kaino arvokkuus ja joku hyvä ja ylevä puoli omassa luonteessaan.
Sentähden heidän välinen tuttavuus oli pikemmin ystävällisyyttä ja
kunnioitusta kuin lempeä. Glyndon kävi joka ilta teatterissa ja
pistäytyi kulissien taakse juttelemaan Violan kanssa. Hän täytti
piirrossalkkunsa moninaisilla kuvilla siitä kaunottaresta, johon hän
taiteilijana yhtähyvin kuin rakastajana oli mieltynyt. Ja päivä päivän
perästä hän häilyi kuin laineiden päällä epäröimisen ja
päättämättömyyden, rakkauden ja epäluoton vaiheilla. Ja epäluottoa
ylläpiti aina vasten hänen parempaa tietoansa Mervalen, tuon
arki-ihmisen tervejärkiset kehotukset!

Viime luvussa mainitun illan jälkeisenä päivänä ratsasti Glyndon
yksinään pitkin Napolinlahden rantaa Posilipon luolan toisella
puolella. Oli iltapäivä; puolipäivän helle oli lauhtunut ja
kimmeltävältä mereltä puhalsi vilpoisa tuuli. Tienvieressä hän huomasi
miehen kumartuneena marmoriraunion yli ja lähestyessään hän tunsi
Zanonin.

Englantilainen tervehti kohteliaasti. "Oletteko löytänyt jonkun
muinaisesineen?" sanoi hän hymyillen; "ne ovat tällä tiellä yhtä
yleiset kuin mukulakivet."

"Ei", vastasi Zanoni, "se oli ainoastaan yksi niitä muinaisesineitä,
joiden syntyperä ulottuu vedenpaisumukseen asti, vaikka luonto niitä
ikuisesti muuttaa mullaksi ja jälleen uudistaa." Näin sanoen hän näytti
Glyndonille pientä vaaleansinistä kukkaa, jonka hän sitten varovasti
pisti poveensa.

"Te olette kasvintutkija?"

"Niin olen."

"Sehän kuuluu olevan mieltäkiinnittävä tutkimus."

"Epäilemättä -- niille jotka sitä ymmärtävät."

"Onko se tieto sitten niin harvinainen?"

"Harvinainen! Pikemmin sanoen sen syvempi tunteminen on tykkönään
_kadonnut_ nykyiseltä pintapuoliselta ja jokapäiväiseltä
viisaustieteeltä. Luuletteko te, ettei ole mitään perustusta niissä
traditsioneissa, jotka meille tulevat hämärinä etäisimmistä ajoista --
niinkuin vuorten huipuilla löydetyt simpukankuoret osottavat, missä
meri ennen on aaltoillut? Mitä oli vanha 'kolkhilainen magia' muuta
kuin tarkkaa luonnon tutkimista sen kaikkein vähäpätöisimmistä
muodoista? Mitä Medean tarina muuta kuin todistus niistä voimista,
joita kasvien hedelmistä ja lehdistä voidaan saada? Kaikista tietäjistä
tietävimmät, Cuthin salaperäiset sisarukset, joiden loitsujen perille
tiede turhaan kokee päästä, vaikka se hämmentyy legendojen usvaan, he
etsivät pienimmissä yrteissä sitä, mitä babylonilaiset viisaat kukaties
turhaan etsivät taivaan tähdistä. Traditsioni kertoo, että ennen oli
olemassa sellainen kansa, joka voi tappaa vihollisensa matkan päästä
aseitta ja koskematta. Se kasvi, jota jalkanne tallaa, saattaa sisältää
tappavampia voimia kuin mitä on tuhoisimmissa sotakeksinnöissä.
Voitteko ajatella, että näille Italian rannikoille, vanhan Circen
niemenkärjelle tuli Viisaita kaukaisimmasta idästä etsimään niitä
kukkia ja yrttejä, joita teidän farmaseutinne heittäisivät luotaan
rikkaruohoina? Ensimäiset kasvitieteilijät -- maailman mestarikemistit
-- olivat sitä joukkoa, jota muinaisaika kunnioitti nimellä _titaanit_.
Muistan kerran Hebron luona, missä hallitsi -- mutta tämä puhe",
keskeytti samassa Zanoni kylmästi hymyillen, "ei muuta hyödytä kuin
tuhlaa teidän ja minun aikaa." Hän vaikeni, silmäili tiukasti Glyndonia
ja jatkoi: "Nuorukainen, luuletteko, että hämärä uteliaisuus voi
täyttää vakavan työn paikan? Minä luen teidän sydämenne ajatukset. Te
haluatte oppia minua tuntemaan eikä tätä mitätöntä kukkaa: mutta menkää
edelleen, halunne ei voi tulla tyydytetyksi."

"Te ette ole yhtä kohtelias kuin maamiehenne", sanoi Glyndon vähän
harmistuneena. "Otaksukaa, että tahtoisin päästä teidän tuttavuuteenne,
niin miksikä työntäisitte minua luotanne?"

"En työnnä ketään luotani", vastasi Zanoni, "minun täytyy tuntea heitä,
jos he niin haluavat; mutta minua sitävastoin he eivät voi koskaan
käsittää. Jos pyydätte minun tuttavuuttani, on se teille tarjona, mutta
minä kehotan teitä välttämään minua."

"Ja miksikä te sitten olisitte niin vaarallinen?"

"Täällä maan päällä kohtalo usein tekee muutamat ihmiset ilman omaa
syytänsä muille vaarallisiksi. Jos minä ennustaisin teidän kohtaloanne
astrologien vajavaisten laskelmien avulla, niin sanoisin heidän
hämärällä kielellään, että minun planettani istui synkkänä teidän
elämänne huoneessa. Älkää tulko tielleni, jos voitte välttää. Varotan
teitä ensimäisen ja viimeisen kerran."

"Te halveksitte astrologeja, mutta käytätte itse yhtä salaperäistä
puheentapaa kuin he. Minä en pelaa enkä riitele, miksikä sitten
pelkäisin teitä?"

"Tehkää niinkuin tahdotte; minä olen tehnyt voitavani."

"Suoraan puhuakseni -- teidän keskustelunne eilen illalla minua huvitti
ja ihastutti."

"Tiedän sen; sellaiset luonteet kuin teidän ovat mysterioihin
viehätetyt."

Glyndonia kiusottivat nämä sanat, vaikka niiden äänenpainossa ei ollut
mitään ylenkatsetta.

"Minä näen, ettette pidä minua ystävyytenne arvoisena. Olkoon
menneeksi. Hyvästi!"

Zanoni vastasi kylmästi hyvästijättöön ja englantilaisen ratsastaessa
tiehensä hän palasi kasvejansa tarkastelemaan.

Samana iltana Glyndon tapansa mukaan meni teatteriin. Hän seisoi
näyttämön takana katsellen Violaa, joka näytteli erästä loistavinta
osaansa. Sali kaikui kättentaputuksia. Glyndon joutui hurmauksiin
nuorukaisen intohimosta ja nuorukaisen ylpeydestä. Hän ajatteli: "Tämä
ihana olento on tuleva minun omakseni."

Seisoessaan näin vaipuneena suloisiin unelmiin hän tunsi olallaan
keveän kosketuksen: hän kääntyi ja näki Zanonin. "Te olette vaarassa",
sanoi tämä. "Älkää menkö jalkaisin kotiin tänä iltana tai älkää
ainakaan menkö yksin."

Ennenkuin Glyndon toipui ällistyksestään, katosi Zanoni, ja kun
englantilainen taas näki hänet, oli hän erään napolilaisen ylimyksen
aitiossa, minne Glyndon ei voinut häntä seurata. Viola tuli nyt
näyttämöltä ja Glyndon kiiruhti häntä puhuttelemaan tavallista
suuremmalla lämmöllä. Mutta Viola vastoin entistä ystävällistä
käytöstään kääntyi nyt selvällä tuskastumisella ihailijansa luota.
Vetäen syrjään Gionettan, joka alituisesti seurasi häntä teatteriin,
sanoi Viola totisena kuiskaten:

"Oi Gionetta! Hän on täällä taas! -- muukalainen, josta minä puhuin --
ja taas hän yksin koko teatterissa on taputtamatta minulle."

"Kuka hän on, lemmittyni?" sanoi eukko hyväilevästi. Hän on tosiaan
tyhmä -- ei kannata häntä ajatella."

"Ei kannata ajatella, Gionetta!" vastasi Viola -- "ei kannata ajatella!
Voi, olla häntä ajattelematta tuntuisi samalta kuin jos jättäisi kaikki
ajatukset."

Jo kutsuttiin näyttämölle Signora Pisania. "Hanki tietoa hänen
nimestään, Gionetta", sanoi Viola astuen hitaasti näyttämölle Glyndonin
ohi, joka häntä katseli surullisen moittivasti.

Se kohtaus, johon näyttelijätär nyt astui, oli viimeinen loppusuoritus,
missä hänen erinomainen äänensä ja taiteelliset lahjansa erityisesti
loistivat esiin. Sali riippui kiinni joka sanassa hiiskumattomana
jumaloiden, mutta Violan silmät etsivät ainoastaan yhden tyynen ja
liikutuksesta vapaan katselijan silmiä: hän näytteli kuin haltioissaan
oleva. Zanoni kuunteli ja seurasi tarkkaavasti, mutta ei osottanut
mitään suosion merkkiä; ei mikään tunne kirkastanut hänen kylmää ja
puolittain halveksivaa katsantoaan. Violalla oli näyteltävänä sellaisen
naisen rooli, joka rakastaa vastarakkautta saamatta, eikä hän koskaan
ollut niin syvästi kiintynyt osaansa kuin nyt. Hänen kyyneleensä olivat
todellisia, hänen tuskansa oli luonnollinen: sitä oli miltei kauheata
katsella. Hänet kannettiin näyttämöltä menehtyneenä ja taintuneena ja
häntä seurasi sellainen ihastuksen myrsky, ettei moista ole monasti
kuultu. Väki nousi seisaalleen -- nenäliinoja liehutettiin --
seppeleitä ja kukkia heitettiin näyttämölle -- miehet pyyhkivät
silmiään ja naiset nyyhkyttivät ääneen.

"Taivaan nimessä", sanoi eräs nuori ylhäinen napolilainen, "hän on
sytyttänyt minua enempi kuin voin kestää. Tänä iltana, juuri tänä
iltana hän on oleva minun! Oletko järjestänyt kaikki, Mascari?"

"Kaikki, signor. Entäs nuori englantilainen?"

"Tuo pöyhkeä tyhmyri! Niinkuin jo ennen sanoin, saakoon hänen verensä
vuotaa hänen tyhmyytensä tähden. Minä en tahdo kilpailijaa."

"Mutta ajatelkaa: englantilainen! Ainahan pidetään sellaista hälinää
englantilaisen ruumiista."

"Tuhma! Eikö meri ole kylliksi syvä tai maa kylliksi vaitelias, että se
kätkee kuolleen miehen? Meidän palkatut rosvomme ovat ääneti kuin
hauta. Ja minä! -- kuka uskaltaisi epäillä, kuka syyttää prinssi
di ----? Pane toimeen -- tänä iltana. Minä uskon hänet sinulle --
rosvot ovat hänen murhanneet. Ymmärräthän; maakunta on täynnä niitä;
ryöstä ja riisu hänet puhtaaksi, että paremmin uskotaan. Ota kolme
miestä. Muut olkoot minun saatossani."

Mascari kohotti olkapäitään ja kumarsi alistuvasti.

Napolin kadut eivät olleet siihen aikaan niin turvalliset kuin nyt ja
vaunut olivat sekä huokeammat että tarpeellisemmat. Mutta nyt ei
löydettykään sitä ajuria, joka tavallisesti oli tilattu viemään nuorta
näyttelijätärtä. Gionetta oli kyllä siksi huolissaan emäntänsä
kauneuden ja ihailijoiden lukuisuuden johdosta, ettei hän voinut
pelotta ajatellakaan jalkaisin palaamista, vaan uskoi huolensa
Glyndonille. Tämä tarjosi omat ajopelinsä Violan käytettäväksi, joka
vähitellen toipui tainnoksistaan. Ehkä ennen sitä iltaa Viola ei olisi
hylännyt tätä pientä palvelusta. Mutta nyt hän kieltäytyi syystä tai
toisesta. Glyndon loukkaantui ja oli ärtyisästi vetäytymäisillään pois,
kun Gionetta pysäytti hänet. "Odottakaa, signor", sanoi hän
mielistelevästä, "signora raukka ei ole oikein terve. Älkää suuttuko
häneen. -- Minä laitan hänen ottamaan teidän tarjouksenne vastaan."

Glyndon jäi, ja kun Gionetta kotvan aikaa oli koettanut taivuttaa
vastustelevaa Violaa, suostui tämä tarjoukseen. Gionetta suojattineen
astui vaunuihin ja Glyndon jäi teatterin ovelle palataksensa jalkaisin
kotiin. Silloin hänen mieleensä äkkiä johtui Zanonin varotus; hän oli
unohtanut sen puhellessaan Violan kanssa. Nyt hän piti parhaimpana olla
varuillaan vaaraa vastaan, josta nuo salaperäiset huulet olivat
kuiskanneet; hän haki silmillään jotakin tuttavaa; joukot tulvailivat
teatterista, tunkeiltiin ja tuupittiin ja painettiin, mutta hän ei
nähnyt yhtään tuttuja kasvoja. Päättämättömänä seisoessaan hän kuuli
Mervalen kutsuvan äänen ja suureksi helpotuksekseen näki hän ystävänsä
tekevän tietä joukon halki.

"Olen hankkinut sinulle paikan", sanoi hän, "kreivi Cetoxan vaunuissa;
tule mukaan! Hän odottaa meitä."

"Hyvin tehty sinulta. Mutta kuinka löysit minun?"

"Tapasin Zanonin käytävässä. 'Teidän ystävänne on teatterin ovella',
sanoi hän, 'älkää laskeko häntä jalkaisin kotiin tänä iltana. Napolin
kadut eivät aina ole turvallisia.' Heti muistin, että muutamia
kalabrialaisia rosvoja oli nähty kuleksivan kaupungissa viimeisinä
viikkoina, ja kun satuin tapaamaan Cetoxan -- niin, tuossa hän onkin!"

Enempi selvittely jäi, kun he tapasivat kreivin. Ja kun Glyndon astui
vaunuihin ja veti akkunaverhot syrjään, näki hän neljä miestä seisovan
kadulla ja tarkkaavasti katselevan häntä.

"Saakeli!" huusi yksi, "siinä oli englantilainen!" Glyndon kuuli
epäselvästi tuon huudahduksen vaunujen ajaessa tiehensä. Hän pääsi
turvallisesti asuntoonsa.

Italiassa vallitsee lapsen ja hänen hoitajattarensa välillä hyvin
likeinen tuttavuussuhde, jota ei ole ollenkaan liioteltu "Romeo ja
Julia" näytelmässä. Mutta orvolle näyttelijättärelle se luonnollisesti
tuli vielä tavallista likeisemmäksi ja hellemmäksi, hän kun oli niin
vailla ystäviä. Kaikessa, mikä koski sydämenheikkouksia, oli
Gionettalla paljon kokemusta, ja kun Viola kolme iltaa takaperin heidän
palatessaan teatterista oli katkerasti itkenyt, niin hoitajatar oli
onnistunut saamaan häntä tunnustamaan, että hän oli nähnyt yhden --
jota ei ollut näkynyt kahden väsyttävän pitkän ja tapauksista rikkaan
vuoden aikaan -- mutta joka ei ollut koskaan unohtunut. Mutta nyt, voi!
hän ei ollut antanut mitään tuntemisen merkkiä itsestään. Gionetta ei
voinut käsittää kaikkia niitä epämääräisiä ja viattomia tunteita, joita
tähän suruun yhtyi, mutta yksinkertaisella, pintapuolisella
ymmärryksellä hän päätti, että ne kaikki olivat samaa, lemmen tunteita.
Ja siinä suhteessa hän hyvin kelpasi antamaan myötätuntoa ja
lohduttamaan. Hän ei voinut kokonaan olla Violan syvän sydämen uskottu
-- sillä se sydän ei voinut edes sanoin lausua kaikkia salaisuuksiaan.
Mutta sikäli kuin Gionetta saattoi ottaa luottamusta vastaan, oli hän
myös valmis maksamaan mitä hartaimmalla myötätunnolla ja
palvelushalulla.

"Oletko saanut tietää, kuka hän on?" kysyi Viola, ollessaan vaunuissa
yksin Gionettan kanssa.

"Olen; hän on kuuluisa signor Zanoni, johon kaikki ylhäiset naiset ovat
hullaantuneet. Sanotaan, että hän on niin rikas! -- paljon rikkaampi
kuin kukaan englantilaisista! -- ei hänen rinnallaan ole mitään signor
Glyndon --"

"Lopeta!" keskeytti nuori näyttelijätär. "Zanoni! Älä puhu mitään
englantilaisesta."

Vaunut tulivat nyt siihen yksinäisempään ja kaukaisempaan
kaupunginosaan, missä Violan koti oli, kun äkkiä sattui pysähdys.

Gionetta hätääntyneenä pisti päänsä ulos akkunasta ja huomasi kalpeassa
kuunvalossa, että ajaja oli vedetty alas istuimeltaan ja että kaksi
miestä piteli häntä; seuraavassa tuokiossa kiskottiin ovi auki ja
pitkään viittaan puettu naamioitu mies astui esiin.

"Älkää pelätkö, kaunis Pisani", sanoi hän kohteliaasti, "ei teille
tehdä mitään pahaa." Puhuessaan hän kietoi käsivartensa kauniin
näyttelijättären vyötäreelle ja koetti nostaa häntä vaunuista. Mutta
Gionetta ei ollutkaan mikään kehno liittolainen. Hämmästyttävällä
voimalla hän työnsi tunkeilijan syrjään ja heitti hänelle mitä
hurjimman tulvan haukkumasanoja.

Naamioitu vetäytyi takaisin ja kääriytyi paremmin viittaansa.

"Bakkuksen nimessä!" sanoi hän väkinäisesti naurahtaen. "Hän on hyvin
suojattu. Tänne Luigi! Giovanni! Ottakaa akka kiinni, äkkiä! Mitä
vitkastelette?"

Naamio peräytyi ovelta ja toinen pitempi vartalo näyttäytyi.

"Ole levollinen, Viola Pisani", hän sanoi matalalla äänellä, "minun
läheisyydessäni olet aina turvassa!" Hän kohotti naamiotaan puhuessaan
ja Zanonin jalot piirteet näyttäytyivät.

"Tyynny, pysy hiljaa, minä voin sinut pelastaa." Hän poistui jättäen
Violan hämmästyksen, pelon ja ihastuksen valtaan. Kaikkiaan oli
naamioituja yhdeksän: kaksi piteli ajajaa; yksi seisoi hevosten
pääpuolessa, kolme muuta paitsi Zanonia ja sitä, joka ensin oli
lähennellyt Violaa, seisoi syrjässä tien toisella puolella olevien
vaunujen luona. Näille kolmelle viittasi Zanoni; he lähestyivät. Hän
viittasi ensimäistä naamiota, joka olikin prinssi di ----, ja
sanattomaksi ällistynyt prinssi tunsi äkkiä itseensä tartuttavan
takaapäin.

"Kavallusta!" hän huusi. "Kavallusta omien miesteni joukossa. Mitä tämä
merkitsee?"

"Asettakaa hänet vaunuihinsa! Jos hän vastustaa, tulkoon verensä hänen
päänsä päälle", virkkoi Zanoni tyyneesti.

Hän lähestyi miehiä, jotka pitelivät ajajaa.

"Te olette vähälukuisemmat, olette joutuneet ansaan", sanoi hän,
"menkää herranne luo. Teitä on kolme, meitä kuusi, hampaisiin saakka
asestettua. Kiittäkää onneanne, että säästämme teidän henkenne.
Menkää!"

Miehet menivät vihaisina matkaansa. Ajaja nousi paikoilleen.

"Leikatkaa poikki heidän vaunujensa vetoköydet ja hevosten ohjakset",
sanoi Zanoni astuessaan Violan viereen vaunuihin, jotka nyt nopeasti
vierivät tietään, mutta rosvo jäi jälkeen kuvaamattoman raivon ja
hämmästyksen valtaan.

"Antakaapa minä selitän tämän mysterion", sanoi Zanoni. "Minä sain
selville teitä vastaan suunnitellun salaliiton -- yhdentekevä miten;
minä tein sen tyhjäksi. Tämän aikeen päämies oli eräs ylimys, joka
kauvan oli teitä turhaan tavotellut. Hän ja kaksi hänen kätyreistään
odotti teitä teatterin ovella ja hän oli palkannut kuusi muuta
odottamaan teitä sillä paikalla, missä yllätys tehtiin. Minä ja viisi
minun palvelijoistani menimme samalle paikalle ja hän luuli meitä
omiksi miehikseen. Minä olin sitä ennen ratsastanut sinne, missä miehet
olivat odottamassa, ja kertonut heille, että heidän isäntänsä ei
tarvinnut heidän palvelustaan sinä iltana. He uskoivat minua ja
hajaantuivat senvuoksi. Senjälkeen minä yhdyin omaan joukkooni, joiden
edelle olin ratsastanut. Te tiedätte kaiken, me olemme jo ovella."



III LUKU.


    "Mit' enemmän uinun, sen selvemmin silmäni näkee,
    Sill' alati ne katsoo näkymättömiä,
    Vaan nukkuissani sinua ne unissa silmäilee,
    Ja kirkkaita ovat keskellä pimeyttäkin."

                                  _Shakespeare_.

Zanoni seurasi nuorta napolitarta hänen kotiinsa. Gionetta hävisi -- he
jäivät kahdenkesken.

Tässä huoneessa, joka niin usein, entiseen onnelliseen aikaan, oli
täyttynyt Pisanin hurjilla viulunsäveleillä, tässä nyt Viola näki
edessään tuon salaperäisen, kummittelevan, mutta muhkean ja kauniin
muukalaisen seisomassa samalla paikalla, missä hän itse oli tavannut
istua isänsä jaloissa soiton lumoomana. Hän melkein luuli, niinkuin
hänen tapansa oli olennoida omia liiteleviä mielikuviaan, että tuo
henkevä soitanto oli saanut elollisen muodon ja seisoi hänen edessään
ihanana kuvana. Kaiken aikaa oli neito omasta viehättäväisyydestään
tiedotonna. Hän oli heittänyt päältään huntunsa ja päähineensä, vähän
hajanaisena levisi tukka marmorivalkealle kaulalle, jonka puku jätti
paljaaksi. Ja siinä kun hänen tummat silmänsä olivat hulveisillaan
kiitollisuuden kyyneleitä ja posket rusottivat äsköisestä
kiihtymyksestä, niin ei totta tosiaan itse Apollo, valon ja soiton
jumala, Arkadian laaksoloissa ihmisverhossaan pyydystellyt ihanampia
impejä.

Zanoni häntä silmäili selvällä ihailulla mutta samalla säälivästi.
Mutistuaan itsekseen jotakin hän ääneen lausui:

"Viola! olen pelastanut sinut suuresta vaarasta, ei ainoastaan häpeästä
vaan ehkäpä kuolemastakin. Kun hallitsija on heikko ja virkamiehet
lahjottavia, on prinssi di ---- lain yläpuolella. Mikään rikos ei ole
hänelle mahdoton, sillä keskellä intohimojaan on hänellä kunnianhimoa
ja sen tukena hyvä ymmärrys. Jollet sinä olisi hyvällä suostunut
häpeääsi, et olisi koskaan palannut maailmaan kertomaan muistojasi.
Ilkiöllä ei ole katumuksen sydäntä, mutta hänen kätensä on murhaan
valmis. Olen pelastanut sinut, Viola. Ehkä kysyt minulta, miksi?"
Zanoni viivähti ja hymyili murheellisesti lisätessään: "Sinä et saa
tehdä minulle sitä vääryyttä, että ajattelisit: pelastaja on yhtä
itsekäs kuin se, joka loukata tahtoi. Orpo, en puhu sinulle
kosijoittesi kieltä, siinä kyllä, että tunnen sääliä enkä ole
rakkaudelle kiittämätön. Miksi punastua, miksi vapista sitä sanaa? Luen
sydämesi puhuessani enkä näe siinä ainoatakaan ajatusta, jota
tarvitsisi hävetä. En sano, että rakastaisit minua vielä, mielikuvitus
voi herätä kauan ennen kuin sydän liikahtaa -- kaikeksi onneksi. Minun
kohtaloni on ollut lumota silmäsi ja tenhota mielikuvitustasi. Olen
täällä varottaakseni sinua siitä, mikä tuottaisi vain surua, niinkuin
kerran varotin sinua itse valmistumaan suruun. Englantilainen Glyndon
rakastaa sinua -- paremmin ehkä kuin minä koskaan voisin; jollei hän
ole sinun arvoisesi vielä, tarvitsee hänen ainoastaan oppia paremmin
tuntemaan sinua ansaitaksensa sinut paremmin. Naikoon hän sinut,
vieköön sinut omaan vapaaseen ja onnelliseen maahansa, äitisi
kotimaahan. Unohda minut, opeta itseäsi palaamaan ja tulemaan hänen
arvoisekseen ja minä sanon sinulle, että tulet löytämään kunniata ja
onnea."

Viola kuunteli hiljaisella sanattomalla liikutuksella ja palavasti
punastuen tätä outoa puhetta, ja kun se oli loppunut, kätki hän
kasvonsa käsiinsä ja itki. Ja kuitenkin, vaikka nuo sanat kyllä olivat
omiansa nöyryyttämään tai kiihottamaan, suututtamaan tai häpeätä
herättämään, eivät _nämä_ tunteet hänen silmiänsä kostuttaneet eivätkä
hänen poveansa kohottaneet. Nainen sillä hetkellä oli lapsi, ja
niinkuin lapsi itkee vaativalla, ikävöivällä mutta viattomalla
kaipuulla saada rakkautta osakseen, ja nurkumatta suruisena, kun sen
hellyys kovasydämisesti sysätään pois -- niin Viola, vihatta ja
häpeättä, itki.

Zanoni katseli häntä siinä, kun tuo kaunis pää, tuuheitten
palmikkojensa varjostamana hänen eteensä taipui, ja hetkisen vaiettuaan
hän lähestyi ja virkkoi mitä hellimmällä äänellä ja puoleksi hymyillen:

"Etkö muista, kuinka puhuin sinulle ponnistelusta valoa kohti, kuinka
viittasin sinua katsomaan tuota päättäväistä ja vakavaa puuta: en
silloin kehottanut sinua, lapsi kaunis, esimerkiksi ottamaan perhosta,
joka tahtoisi tähteen lentää, mutta putoo kärvennetyin siivin lampun
viereen. Tule, minä puhun kanssasi. Tuo englantilainen --"

Viola väistyili ja itki yhä valtavammin.

"Tuo englantilainen on sinun ikäisesi eikä paljon ylempänä omaa
säätyäsi. Sinä voit elämässä olla osallinen hänen ajatuksistaan, voit
kuollessasi nukkua hänen vierellään samassa haudassa! Ja minä! Mutta se
kuolon kuva älköön meitä liikuttako. Katso omaan sydämeesi ja sinä
näet, että siihen asti, kunnes minun varjoni taas lankesi tiellesi,
sinussa kasvoi tätä vertaistasi kohtaan puhdas ja rauhallinen
kiintymyksen tunne, joka olisi rakkaudeksi kypsynyt. Etkö ole koskaan
kuvitellut kotia, jossa sinulla olisi kumppanina tämä nuori
ihailijasi?"

"En koskaan", sanoi Viola äkkinäisellä voimalla, "en koskaan, sillä
heti silloin olen tuntenut, ettei se ole minun kohtalokseni määrätty.
Ja oi!" hän jatkoi nousten nopeasti ja siirtäen syrjään tukan
silmiltään kiinnitti silmänsä kysyjään. "Ja oi! kuka tahansa sinä olet,
joka voit lukea sieluni sisällyksen ja muodostaa kohtaloni, älä erehdy
siitä tunteesta, joka -- joka" -- (hän sammalsi hiukan ja jatkoi
alasluoduin katsein): "joka on vetänyt minun ajatukseni sinuun. Älä
ajattele, että minä tahtoisin ylläpitää lempeä, josta ei huolita, johon
ei lemmellä vastata. En lempeä minä tunne sinua kohtaan, muukalainen.
Kuinka sitä tuntisin? Sinä et ole koskaan puhunut minulle muuta kuin
neuvoaksesi -- ja nyt, haavottaaksesi!"

Taas hän pysähtyi, taas hänen äänensä petti; kyyneleet tulvivat hänen
silmistään, hän pyyhki ne pois ja jatkoi:

"Ei lempeä -- ei ainakaan sitä lempeä, josta olen kuullut ja lukenut ja
jota olen näyttämöllä jäljitellyt -- vaan juhlallisempi, arempi ja,
minusta näyttää, melkein yliluonnollinen side minut vetää sinuun ja
loihtii mieleeni sekä valvoessani että nukkuessani kuvia, jotka samalla
viehättävät ja kammottavat. Luuletko sinä, että minä, jos se olisi
lempeä, voisin sinulle näin puhua ja että (hän nosti äkkiä silmänsä)
silmäni näin voisivat katsoa suoraan sinun silmiisi? Muukalainen, minä
pyydän ainoastaan saada silloin tällöin nähdä sinua, saada kuulla sinun
ääntäsi! Älä puhu minulle muista. Varota, nuhtele ja vaikka murra minun
sydämeni -- hylkää se harras kiitollisuus, jota sinulle tarjoon, mutta
älä tule aina luokseni surun ja onnettomuuden enteenä. Joskus olen
nähnyt sinut unissani, kunnian ja valkeuden muotojen ympäröimänä ja
katseesi kirkkaasti loistaen taivaallista iloa, jota ne nyt eivät
osota. Vieras, sinä olet pelastanut minut ja minä sinua kiitän ja
siunaan. Onko tämäkin kunnioitus sinusta halpa?"

Näin sanoen neito nöyrästi risti käsivartensa rinnoilleen ja kallisti
päänsä hänen edessään. Eikä tämä alamaisuus näyttänyt epänaiselliselta
eikä halpamaiselta, ei se ollut niinkuin rakastajattaren nöyryys
rakastajansa edessä tai orjan isäntänsä edessä, vaan pikemmin niinkuin
lapsen hoitajansa tai niinkuin muinaisten uskontojen opetuslapsen
vihkijänsä edessä. Zanonin otsa oli raskas ja miettiväinen. Hän katseli
neitoa silmissään kummallinen ilme lempeyttä, surua ja samalla hellää
rakkautta, mutta hänen huulensa olivat ankarat ja äänensä kylmä, kun
hän vastasi:

"Ymmärrätkö, mitä pyydät, Viola? Arvaatko, mitä vaaraa itsellesi --
ehkä meille molemmille -- sinä nostatat? Tiedätkö, että minun elämäni
liikkuu kaukana levottomain ihmisten ilmoilta ja on yhtä ainoata
Ihanteen palvelusta, josta Ihanteesta minä pyrin poistamaan juuri
kaiken sen, mikä muita enimmän viehättää? Onnettomuutena minä kartan
sitä, mikä muille miehille näyttää olevan kohtalonsa kukka -- maan
tyttärien lempeä. Tätä nykyä minä voin varottaa sinua ja pelastaa
monesta pahasta; jos useammin sinut tapaisin, niin voisiko tämä voima
yhä pysyä hallussani? Sinä et ymmärrä minua. Ehkä on helpompi ymmärtää,
mitä nyt lisään. Pyydän, että karkotat sydämestäsi kaikki ajatukset
minun suhteeni, paitsi että minä olen sellainen, jota Onnetar
äänekkäästi huutaa sinua karttamaan. Jos suostut Glyndonin kosintaan,
on hän sinua rakastava, kunnes hauta peittää teidät molemmat. Minäkin
(hän lisäsi tunteellisesti) -- minäkin voisin sinua rakastaa!"

"Sinä!" huudahti Viola äkkinäisellä ilon, riemastuksen puuskalla, jota
hän ei voinut hillitä; mutta hetkistä myöhemmin hän olisi antanut
aarteita voidakseen saada huudahdustaan takaisin.

"Niin, Viola, minä voisin sinua rakastaa, mutta kuinka suuri ero,
kuinka paljon murhetta on siinä rakkaudessa! Kukka antaa tuoksuaan
sille vuorelle, jonka kyljellä se kasvaa. Vähän aikaa, niin kukka on
kuollut, mutta vuori seisoo yhä -- rinnallaan lumipeite, huipullaan
päivänpaiste. Viivähdä -- ajattele tarkasti! Vielä väijyy vaara sinua.
Muutaman päivän vielä olet turvassa häikäilemättömältä ahdistajaltasi,
mutta pian tulee hetki, jolloin ainoa pelastuksesi on pako. Jos
englantilainen rakastaa sinua arvokkaasti, on sinun kunniasi oleva
hänelle yhtä kallis kuin hänen omansa. Muussa tapauksessa on niitä
muita maita, missä rakkaus on todellisempi kuin täällä ja hyve vähemmin
vaarassa petoksen ja väkivallan puolelta. Jää hyvästi! Omaa kohtaloani
en voi nähdä muuten kuin pilvien ja varjojen takaa. Sen ainakin tiedän,
että me tulemme vielä tapaamaan toisemme, mutta opi sitä ennen, ihana
kukkainen, että on armahampia olopaikkoja kuin kallionkylki."

Hän kääntyi puhuessaan ja tuli ulko-ovelle, missä Gionetta tahdikkaasti
pysytteli. Zanoni laski keveästi kätensä hänen käsivarrelleen.
Leikillisen kavaljeerin iloisella äänellä hän sanoi:

"Signor Glyndon kosii teidän emäntäänne: ottakoon hän hänet vaimokseen.
Minä tiedän, että rakastatte emäntäänne. Nuhdelkaa häntä, jos näette
hänessä tunteita minua kohtaan. Minä lintu olen aina lennossa."

Hän laski puhuessaan kukkaron Gionettan käteen ja meni.



IV LUKU.


    "Taivaalliset Järkiolennot näyttäytyvät ja antavat itsestään
    tietoa kaikkein vapaimmin hiljaisuudessa ja yksinäisyyden
    rauhassa. Sentähden tarvitaan pieni huone eli salainen kammio",
    j.n.e.

                    _Les Clavicules de Rabbi Salomon_, (luku 3).
                    Tarkallensa käänt. hepreankielistä E. Pierre
                    Morissoneau, itämaisten kielten professori
                    ja kabbalistisen filosofian tutkija.

Se palatsi, jossa Zanoni asui, sijaitsi kaupungin vilkasliikkeisimmissä
osissa. Se on vielä olemassa, vaikka nyt autiona rauniona, ainoastaan
muistomerkkinä siitä ritarillisesta loistosta, joka kauan sitten on
hävinnyt Napolista ylväitten normannilaisten ja espanjalaisten keralla.

Kun hän astui yksityisiin huoneisiinsa, niin kaksi intialaista, maansa
tapaan puettuina otti hänet vastaan kynnyksellä itämaalaisten
arvokkaalla tervehdyksellä. He olivat seuranneet häntä niistä
kaukaisista maista, joissa hän huhun mukaan oli asunut monta vuotta.
Mutta he eivät voineet kertoa mitään, joka olisi uteliaisuutta
tyydyttänyt tai antanut epäilyksille yllykettä. He eivät puhuneet muuta
kieltä kuin omaansa. Näitä kahta lukuunottamatta kuului hänen
ruhtinaalliseen seurueeseensa vain kaupungin palkattua väkeä, joita
hänen tuhlaava anteliaisuutensa ja luja tahtonsa teki tottelevaisiksi
käskyläisiksi. Hänen talossaan ja hänen tavoissaan ei ollut mitään,
joka olisi voinut antaa tukea kierteleville huhuille. Häntä eivät
utuiset olennot palvelleet, niinkuin kerrotaan Albertus Magnuksesta tai
suuresta Leonardo da Vincistä. Mikään kuparikuva, maagillisesti
kokoonpantu, ei hänelle ilmottanut tähtien vaikutuksia. Mitkään
alkemistien laitokset -- sulattimet, kauhat ja metallit -- eivät hänen
huoneitansa koristaneet eivätkä hänen rikkauksiansa selittäneet; eipä
hän myöskään koskaan näyttänyt harrastavan niitä aatteellisia
tutkimuksia, joista olisi voinut luulla hänen saaneen keskustelussaan
ilmeneviä merkillisiä ajatuksia ja salaperäisiä tietojansa. Mitkään
kirjat eivät hänelle puhuneet hänen yksinäisyydessään, ja jos hän
koskaan niistä oli ammentanut oppia, niin ainakin nyt näytti Luonnon
suuri kirja olevan ainoa, jota hän luki, ja hämmästyttävän laaja muisti
häntä sen ohessa auttoi.

Kaikki muu hänen asunnossaan näytti tavalliselta ja jokapäiväiseltä
paitsi yksi ainoa seikka, joka todella saattoi osottaa häntä salaisten
tieteitten seuraajaksi, niiden auktoriteetin sanojen mukaan, jotka
olemme panneet tämän luvun alkuun. Asui hän Roomassa tai Napolissa tai
missä tahansa, niin hän aina valitsi yhden huoneen erikseen muista ja
salpasi sen lukolla, joka tuskin oli sormusta suurempi mutta kuitenkin
riittävä lukkosepän parhaimpiakin aseita vastustamaan. Niinpä yksi
hänen palvelijoistaan, vastustamattoman uteliaisuuden pakottamana, oli
tehnyt turhan yrityksen murtautua sisään, ja vaikka hän luuli
valinneensa mitä suotuisimman ja salaisimman hetken -- yön pimeydessä
-- ei sieluakaan lähimailla -- Zanoni itse kotoaan poissa, niin
seuraavana päivänä kuitenkin talon isäntä pitemmittä selityksittä
erotti hänet palveluksesta: hänen taikauskonsa ja omatuntonsa kertoi
hänelle syyn. Hän lohdutti itseään tämän onnettomuuden suhteen sillä,
että levitteli kertomustaan yltympäri, tuhansilla liiotteluilla
höystettynä. Hän selitti, että hänen lähestyessään ovea näkymättömät
kädet olivat sysänneet hänen takaisin, ja että kun hän koski lukkoon,
kaatui hän maahan ikäänkuin halvauksen iskemänä. Muuan lääkäri, joka
kuuli kertomuksen, huomautti, ihmeidenuskojain harmiksi, että
mahdollisesti Zanoni taitavasti osasi käyttää sähköä hyväkseen. --
Olkoon kuinka tahansa, tähän huoneeseen, joka näin oli varjeltu, ei
astunut kenkään muu kuin Zanoni itse.

Ajan juhlallinen tunninlyönti kuului läheisestä kirkosta ja herätti
palatsin herran siitä syvästä ja liikkumattomasta uneksimisesta, johon
hän oli vaipunut, horrokseen mennyttä muistuttaen.

"Taas santapisara vierinyt äärettömästä Tuntilasista", mutisi hän
itsekseen, "eikä kuitenkaan aika lisää eikä vähennä yhtäkään
Äärettömyyden hiukkaista! -- Sieluni, loistava Augoeides,[21] miksi
astut alas taivaallisesta piiristäsi -- miksi ikuisesta, tähtöisestä ja
himottomasta Rauhasta sinä laskeudut synkän ruumiskammion usviin?
Kuinka katkerasti sinä olet oppinut, että kumppanuus kuolevaisten
olioitten kanssa tuo mukanaan ainoastaan surua suloudessaankin, ja
kuinka kauan jo olet asunut tyydytettynä suurenmoisessa
yksinäisyydessäsi?"

Kun hän näin huokaili, puhkesi äkkiä yksi päivänkoiton varhaisimmista
linnuista visertämään puutarhan oranssipuiden seasta hänen ikkunansa
alta. Ja yhtä äkkiä vastaili laulu laulua; kumppani, säveleen
herättämänä, vastasi onnellisena viserrykseen. Zanoni kuunteli, mutta
ei se sielu, jota hän oli puhutellut, vaan sydän vastasi. Hän nousi ja
mitteli lattiata rauhattomin askelin. "Pois tästä maailmasta!" hän
lopulta huudahti kärsimättömästi. "Eikö aika joskus katkaise kohtalon
siteitä? Niinkuin vetovoima pidättää maan radassaan, niin kiinnittää
sieluakin side tähän maahan. Pois tästä tummanharmaasta planeetasta!
Murtukaa siteet, kohotkaa siivet!"

Hän kulki hiljaisten käytäväin kautta -- ylös korkeita portaita -- ja
astui salaiseen huoneeseen.



V LUKU.


    -- -- -- "Minä ja kumppanini
    olemme kohtalon käskyntäyttäjiä."

             Shakespeare, _Myrsky_.

Seuraavana päivänä Glyndon käänsi askeleensa Zanonin palatsia kohti.
Nuorukaisen mielikuvitus, joka luonnostaankin oli herkkä, oli nyt
erityisesti kiihtynyt siitä vähästä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut
tästä merkillisestä olennosta, ja lumous, jota hän ei osannut hallita
eikä selittää, veti häntä muukalaisen puoleen. Zanonin voima näytti
suurelta ja salaperäiseltä, hänen vaikuttimensa hyviltä ja suopeilta,
mutta hänen käytöksensä tuntui kylmästi työntävän luotaan. Miksikä hän
toisena hetkenä hylkäsi Glyndonin tuttavuuden ja toisena hetkenä
pelasti hänet vaarasta? Kuinka oli Zanoni hankkinut itselleen tiedon
vihollisista, jotka Glyndonille itselleen olivat tuntemattomia? Hänen
mielenkiintonsa oli herännyt, hänen kiitollisuutensa nostettu, hän
päätti tehdä uuden yrityksen päästäkseen epäseurallisen kasvintutkijan
tuttavuuksiin.

Signor oli kotona ja Glyndon laskettiin korkeaan salonkiin, minne
muutamien minuuttien kuluttua saapui myöskin Zanoni.

"Olen tullut kiittämään teitä eilisiltaisesta varotuksesta", sanoi hän,
"ja pyytämään teitä täydentämään kiitollisuuttani kertomalla minulle,
miltä taholta minun on tähystettävä vihollista ja vaaraa."

"Te olette naisten suosiossa", sanoi Zanoni hymyillen,
englanninkielellä, "ja niinkö vähän tunnette etelämaita, ettette tiedä,
kuinka paljon vihollisia sellaisilla aina on?"

"Puhutteko tosissanne?" sanoi Glyndon ja vaihtoi väriä.

"Täysin tosissani. Te rakastatte Viola Pisania ja teillä on
kilpailijana eräs mahtavimpia ja häikäilemättömimpiä Napolin
prinsseistä. Te olette todellakin suuressa vaarassa."

"Mutta suokaa anteeksi! -- mistä te olette saanut tämän tietää?"

"Minä en tee itsestäni tiliä kellekään kuolevaiselle", sanoi Zanoni
ylväästi, "ja minulle on yhdentekevää, panetteko arvoa minun
varotukselleni vai halveksitteko sitä."

"No, olkoon menneeksi, jollen saa tehdä teille kysymyksiä; mutta
neuvokaa minulle ainakin mitä tehdä."

"Seuraisitteko te neuvoani?"

"Miksen seuraisi?"

"Sentähden että te olette rohkea luonnoltanne ja mieltynyt
seikkailuihin ja salaperäisyyteen; te tahtoisitte olla romaanin
sankari. Jos minä neuvoisin teitä lähtemään Napolista, niin
tahtoisitteko sen tehdä, niin kauan kuin Napolissa löytyy vihollinen
nujerrettavana tai neitonen tavoteltavana?"

"Olette oikeassa", sanoi nuori englantilainen painavasti. "En! ettekä
voi minua moittia tästä päättäväisyydestä."

"Mutta teillä on toinenkin mahdollisuus: rakastatteko Viola Pisania
vilpittömästi ja hartaasti? -- siinä tapauksessa naikaa hänet ja viekää
vaimonanne kotimaahanne."

"Ei!" vastasi Glyndon hämmentyneenä, "Viola ei ole minun säätyni
tasalla. Hänen toimialansa myöskin on -- lyhyesti sanoen, minä olen
hänen kauneutensa orja, mutta en voi häntä naida."

Zanoni rypisti otsaansa.

"Teidän rakkautenne on siis itsekäs himo, enkä minä enää teitä kehota
omaa onneanne ottamaan. Nuori mies, Kohtalo on taipumattomampi kuin
miltä näyttää. Maailman Suuren Hallitsijan keinot ja neuvot eivät ole
niin vähäiset ja vaativaiset, että hän ihmisiltä kieltäisi Vapaan
Tahdon jumalallisen etuoikeuden; kaikki me voimme itsellemme uurtaa
uramme ja Jumala voi itse ristiriidatkin soinnuttaa yhteen pyhien
tarkotustensa mukaisesti. Teillä on edessänne valinta. Rehellinen ja
jalo rakkaus voisi vielä nytkin valmistaa teille onnen ja hankkia
pelastuksen; kevyt ja itsekäs intohimo on vievä teidät kurjuuteen ja
tuomioon."

"Oletteko te osaavinanne lukea tulevaisuuden?"

"Olen sanonut juuri sen, mikä oli haluni sanoa."

"Vaikka te tekeydytte siveydensaarnaajaksi minua kohtaan, signor
Zanoni", sanoi Glyndon hymähtäen, "niin oletteko itse siksi
välinpitämätön kauneudesta, ettette sen lumouksesta huoli enempi kuin
stoalainen?"

"Jos ehdottomasti vaadittaisiin, että käytös aina olisi opetuksen
tasalla", sanoi Zanoni katkerasti hymyillen, "niin opastajia ei olisi
montakaan. Mutta yksilön käytös voi vaikuttaa ainoastaan pieneen
piiriin ulkopuolella häntä itseään; sitävastoin hän pysyväisesti
tuottaa muille ihmisille hyvää tai pahaa juuri niillä ajatuksillaan ja
tunteillaan, joita hän levittää ympärilleen. Hänen tekonsa ovat
rajotettuja ja hetkellisiä, mutta hänen ajatuksensa voivat kulkea yli
maailman ja yllyttää sukupolvia toistensa jälkeen viimeiseen päivään
asti. Kaikki meidän hyveemme, kaikki lakimme ovat johtuneet kirjoista
ja viisasten lauselmista, jotka ovat ajatuksia, eikä teoista.
Käytökseltään Julianuksella oli kristityn hyveet ja Konstantinuksella
pakanan paheet. Julianuksen ajatukset käänsivät tuhansia takaisin
pakanuuteen; Konstantinuksen ajatukset auttoivat taivaan tahdosta
taivuttamaan länsimaan kansat kristinuskoon. Halvin kalastaja, joka
tuolla merellä laskee verkkojansa ja hartaasti uskoo San Gennaron
ihmetekoihin, voi käytökseltään olla parempi mies kuin Luterus. Mutta
Luteruksen aatteita saa uudenaikainen Eurooppa kiittää jaloimmasta
vallankumouksesta, mikä sen ajatusmaailmassa on tapahtunut. Nuori
englantilainen, meidän mielipiteemme ja tunteemme ovat taivaasta
kotoisin, meidän tekomme ovat maallinen osa."

"Te olette mietiskelleet syvemmälti kuin muut italialaiset."

"Kuka on sanonut, että minä olen italialainen?"

"Ettekö ole? Ja todella, kun kuulen teidän puhuvan omaa kieltäni yhtä
hyvin kuin aito englantilainen, niin minä --"

"Hiljaa!" keskeytti Zanoni kärsimättömästi kääntäen päänsä poispäin.
Sitten hetkisen vaiettuaan hän jatkoi lempeästi: "Glyndon, luovutteko
Viola Pisanista? Tahdotteko ottaa muutamia päiviä miettiäksenne mitä
minä olen puhunut."

"Luopua hänestä -- ei, sitä en tee!"

"Siis tahdotte naida hänet?"

"Mahdotonta!"

"Vai niin; silloin Viola teistä luopuu. Minäpä sanon, että teillä on
kilpailijoita."

"Niin on, prinssi di ----, mutta minä en häntä pelkää."

"Teillä on toinenkin, jota saatte enemmän pelätä."

"Ja kuka hän on?"

"Minä itse."

Glyndon kalpeni ja hypähti paikaltaan. "Te, signor Zanoni! -- te! -- ja
te uskallatte sen sanoa minulle näinikään?"

"Uskallan! Voi! toisinaan minä toivon, että osaisin pelätä."

Nämä ylpeät sanat eivät olleet pöyhkeästi lausutut vaan mitä syvimmän
surumielisyyden äänellä. Glyndon harmistui, hämmentyi ja oli kuitenkin
peloissaan. Mutta hänellä oli englantilaisen urhoollinen sydän, hän
toipui pian ja virkkoi tyyneesti:

"Signor, minua eivät tuollaiset juhlalliset lauseet ja mystilliset
viittaukset petä. Teillä saattaa olla voimia, joita minä en voi
käsittää enkä käyttää, taikka saatatte olla ovela petturi."

"Hyvä, jatkakaa!"

"Minä tarkotan siis", jatkoi Glyndon päättäväisesti, vaikka hieman
hämillään, "minä tarkotan: huomatkaa, että vaikka kukaan vieras ei voi
minua taivuttaa tai pakottaa naimaan Viola Pisania, niin siitä
huolimatta on se päätökseni yhtä luja, etten häntä hyvällä toiselle
luovuta."

Zanoni katseli totisena nuorta miestä, jonka säihkyvät silmät ja
kohonnut poskien väri todisti hengen olevan hänen sanojensa takana, ja
vastasi: "Noin rohkea! Hyvä, se kaunistaa teitä. Mutta kuulkaa minun
neuvoani: odottakaa vielä vähän aikaa ja sanokaa sitten minulle,
tahdotteko ottaa vaimoksenne kauneimman ja puhtaimman olennon, mikä
koskaan on tiellenne osunut."

"Mutta jos te rakastatte häntä, niin miksikä -- miksikä --"

"Miksikä minä olen niin kiihkeä tahtomaan häntä toiselle? --
Pelastaakseni häntä minusta itsestäni! Kuulkaa minua. Niin halpa ja
oppimaton kuin lieneekin tuo tyttö, niin hänellä on sielussaan mitä
ylevimpien ominaisuuksien ja hyveiden siemenet. Hän voi olla kaikki
kaikessa sille miehelle, jota hän rakastaa -- kaikki mitä mies voi
vaimostansa toivoa. Hänen sielunsa tulisi, rakkaudesta kehittyen,
kohtaamaan teidän sieluanne, se tulisi vaikuttamaan teidän kohtaloonne
ja menestykseenne: teistä tulisi suuri mies ja onnellinen. Jos
sitävastoin Viola joutuu minulle, niin enpä tiedä, mitä hänen osakseen
tulee; mutta sen tiedän, että hänen on kestettävä tulikoetus, jota
harvat voivat kestää ja jota tähän asti tuskin yksikään nainen on
kestänyt."

Zanonin näin puhuessa kävivät hänen kasvonsa elottomiksi ja hänen
äänessään oli jotakin, mikä pani kuulijan kuuman veren jäähtymään.

"Mikä kumma salaperäisyys teitä ympäröi?" huudahti Glyndon voimatta
tunteitaan hillitä. "Oletteko todella erilainen kuin muut ihmiset?
Oletteko te käyneet yli luvallisen tiedon rajain? Oletteko, niinkuin
muutamat väittävät, tietäjä tai ainoastaan --"

"Hiljaa!" keskeytti Zanoni, lempeästi ja suloisesti mutta
surumielisesti hymyillen, "mistä olette saanut oikeuden tehdä minulle
näitä kysymyksiä? Vaikka Italiassa vielä ylläpidetään inkvisitsionia,
on sen voima niin pieneksi supistettu, että se on kuin lakastunut
lehti, jonka pieni tuulenpuuska pudottaa. Kidutuksen ja vainon ajat
ovat ohi ja jokainen voi nyt elää niinkuin mielii ja puhua niinkuin
hänestä sopii pelkäämättä kidutuspenkkiä tai häpeäpaalua. Koska minä
voin vainoa uhmata, niin suokaa anteeksi, etten tyydytä
uteliaisuuttanne."

Glyndon punastui ja nousi seisaalleen. Huolimatta siitä, että hän
rakasti Violaa ja pelkäsi tätä kilpailijaansa, tunsi hän kuitenkin
vastustamatonta vetovoimaa juuri siihen mieheen, jota hänellä kaikkein
enimmän oli syytä epäillä ja pelätä. Hän ojensi kätensä Zanonille
sanoen: "No niin, jos meistä tulee kilpakosijat, ratkaiskoon miekka
välillämme: mutta sitä ennen tahtoisin, että olisimme ystäviä."

"Ystäviä! Ette tiedä, mitä pyydätte."

"Arvotuksia taasenkin!"

"Arvotuksia!" huudahti Zanoni intohimoisesti -- "niin! uskallatteko
niitä ratkaista? Sitä ennen en voi antaa teille kättäni ja kutsua teitä
ystäväkseni."

"Minä voisin uskaltaa kaiken ja mitä tahansa sen eteen, että
saavuttaisin yli-inhimillistä viisautta", sanoi Glyndon ja hänen
kasvojansa valaisi hurja ja palava innostus.

Zanoni tarkkasi häntä miettivästi vaieten.

"Esi-isän siemen puhkee pojassa eloon", mutisi hän, "hän voisi ehkä --
mutta --." Hän keskeytti ajatusjuoksunsa ja lausui ääneen: "Mene
Glyndon, me tapaamme vielä toisemme, mutta minä en pyydä sinulta
vastausta, ennenkuin on tullut ratkaisun hetki."



VI LUKU.


    "Tällä miehellä on varmasti 50 tuhannen livren omaisuus
    ja hän näyttää olevan erinomaisen etevä ja kyvykäs. Entä
    jos hän olisi noita? Mutta ovatko noidat niin hurskaita
    kuin hän näyttää olevan? Sanalla sanoen, minä en voinut
    siitä löytää päätä enkä häntää."

                                    Kreivi _de Gabalis_.

Kaikista heikkouksista, joita vastaan pikku-ihmiset ryntäilevät, ei
mikään ole enempi heidän pilkallensa altis kuin uskomisen taipumus. Ja
turmeltunutta ihmistä ja heikkoa päätä ei mikään varmemmin ja
luonnollisemmin todista kuin kykenemättömyys uskomaan.

Todellinen filosofia pyrkii ennemmin ratkaisemaan kuin kieltämään.
Vaikka me jokapäivä kuulemme pienten tieteilijöiden puhuvan alkemian
"hullutuksista" ja "viisasten kiven" saavuttamattomasta unelmasta, niin
syvemmin oppinut tietää, että alkemisteiltä ovat lähteneet suurimmat
keksinnöt tieteen alalla, ja että paljon, joka vielä näyttää
järjettömältä heidän kirjotuksissaan, voisi avata tien vielä
mahtavampiin saavutuksiin, jos meillä vaan olisi avaimet siihen
mystilliseen sananparteen, jota he olivat pakotetut käyttämään. Itse
"viisasten kivi" ei ole pelkältä unikuvalta tuntunut edes kaikille
tämän vuosisadan tervejärkisille kemisteille. Ihminen ei voi tehdä
tyhjäksi luonnonlakeja. Mutta ovatko kaikki luonnonlait jo
keksityt?[22]

"Antakaa minulle todistus taidostanne", sanoo järkevä kyselijä. "Kun
minä saan nähdä tuloksen, niin tahdon teidän avullanne koettaa päästä
syitten perille."

Jotenkin tähän suuntaan kävivät Clarence Glyndonin ensimäiset ajatukset
hänen lähtiessään Zanonin luota. Mutta Clarence Glyndon ei ollut
"järkevä kyselijä". Mitä epämääräisempi ja salaperäisempi oli Zanonin
puhe, sitä enemmän se vaikutti häneen. Todistus olisi ollut jotakin
kouriintuntuvaa, jonka kanssa hän ei olisi voinut painiskella. Hänen
uteliaisuutensa olisi tuntenut pettymystä, jos yliluonnollinen olisi
näyttäytynyt luonnolliseksi. Hän koetti turhaan muutamia hetkiä
kohottautua herkkäuskoisuudesta siihen skeptillisyyteen, jota hän oli
moittinut, ja koetti saada kuulemansa sopimaan _petturin_ mahdollisten
vaikutinten ja tarkotusten kanssa yhteen. Mutta mitä Zanoni olikin
olevinaan, ei hän tehnyt kyvyistään itselleen tulolähdettä, niinkuin
Mesmer ja Cagliostro, eikä Glyndonin asema elämässä ollut niin
loistava, että hänen ylitsensä saavutettu vaikutusvalta olisi voinut
edistää mitään suunnitelmia joko ahneuden tai kunnianhimon
tyydyttämiseksi -- jos Zanoni olisi petturi.

Kuitenkin yhä uudelleen hän maailmantuntemuksen epäluulolla koetti
uskotella itselleen, että Zanonilla sittenkin oli joku kiero tarkotus
koettaessaan viekottaa häntä, Glyndonia menemään naimisiin köyhän
näyttelijättären kanssa, jota naimista hän englantilaisessa
ylpeydessään ja ahdasmielisyydessään piti itselleen alentavana. Eikö
Viola ja mystikko voineet olla liitossa keskenään? Eikö kaikki tuo
komea ennustelu ja uhkailu ollut vain tekaistu hänen pettämisekseen?
Hän tunsi väärää mielikarvautta Violaa kohtaan, koska tämä muka oli
hankkinut itselleen Zanonin liittolaiseksi. Mutta tähän mielikarvauteen
liittyi luonnollinen mustasukkaisuus. Zanoni uhkasi häntä
kilpakosijana. Ja olipa Zanonin luonne tai hänen kykynsä millaiset
tahansa, niin hänellä ainakin oli kaikki ulkonaiset edellytykset mitä
tarvittiin toisten häikäisemiseksi ja hallitsemiseksi.

Omiin epäilyksiinsä tuskastuneena Glyndon heittäytyi seurusteluun
niiden tuttavien kanssa, jotka hän oli Napolissa hankkinut -- etupäässä
taiteilijoita, niinkuin hänkin, kirjailijoita tai rikkaita porvareita,
jotka jo teeskentelivät ylimystön loistoa, vaikka heiltä puuttui
ylimysten suku-arvo. Näiltä hän sai paljon kuulla Zanonista, joka
näillekin jo niinkuin kielikelloille oli tullut uteliaisuuden ja
arvailun esineeksi.

Hän oli pannut merkille sen kummallisen seikan, että Zanoni hänen
kanssaan oli puhunut englannin kieltä ja niin täydellisellä taidolla,
että häntä olisi voinut luulla aito englantilaiseksi. Toisaalta Zanoni
mainiosti käytti italiankieltä. Huomasipa Glyndon, että hänen taitonsa
oli sama muissakin kielissä, joita muukalaiset harvemmin oppivat. Eräs
ruotsalainen maalari, joka oli Zanonin kanssa keskustellut, väitti
kivenkovaan, että hän oli ruotsalainen, ja eräs Konstantinopelin
kauppias, joka oli myynyt tavaroitaan Zanonille, sanoi olevansa
vakuutettu siitä ettei kukaan muu kuin oikea turkkilainen tai ainakin
itämaalainen olisi voinut niin täydellisesti noudattaa pehmeätä
itämaalaista ääntämistapaa. Kuitenkin kun nämä miehet vertailivat
muistojaan, oli pieni tuskin huomattava erotus Zanonin ja syntyperäisen
maanasukkaan puheen välillä, ei ääntämisessä, ei edes sanojen
korostuksessa vaan ikäänkuin äänen pohjasäveleessä.

Tällainen kielikyky -- niin johtui Glyndonin mieleen -- oli juuri
erityisenä ylpeyden lähteenä sillä lahkolla, jonka oppeja ja kykyjä
tähän asti ei ole muuta kuin sangen vaillinaisesti tutkittu --
rosenkreutsiläisillä. Hän muisti Saksassa kuulleensa puhuttavan John
Bringaretin teoksesta,[23] jossa väitettiin että todellinen Ruusuristin
Veljeskunta tunsi kaikki maailman kielet. Kuuluiko Zanoni tähän
salaperäiseen veljeskuntaan, mikä jo kauan sitten oli väittänyt
omaavansa salaisuuksia, joista yksi vähimpiä oli "viisasten kivi?"
Veljeskunnan jäsenet pitivät itseänsä kaikkien kaldealaisten, maagien,
gymnosofistien ja plaatolaisten opetusten perillisinä; he erosivat
kaikista mustemman magian oppilaista elämänsä hyveellisyydessä,
oppiensa puhtaudessa ja siinä, että he kaiken viisauden perustana
terottivat aistimien alistamista ja uskonnollisen tunteen syventämistä
-- loistoisa lahko, jos vaan se ei valehdellut! Ja totta tosiaan, jos
Zanonilla oli voimia suurempia kuin maailman viisasten joukolla,
niin niitä voimia ei nähtävästi käytetty väärin. Se vähä, mitä
tiedettiin hänen elämästään, puhui hänen edukseen. Mainittiin monta
jalomielisyyden ja hyväntekeväisyyden osotusta, paikalleen sattunutta
eikä umpimähkäistä; näistä puhuessaan kuitenkin kertojat puistivat
päätään ja ilmaisivat kummastustaan sen johdosta että muukalaisella
saattoi olla niin tarkat tiedot autettujen salatuista ja hämäristä
tarpeista. Hän oli käynyt muutamien sairasten luona, jotka jo olivat
lääkärien puolelta hylätyt, ja keskustellut heidän kanssaan
kahdenkesken. He olivat parantuneet ja lukivat ansion siitä hänelle,
mutta eivät voineet sanoa, millä lääkkeellä he olivat parantuneet. Sen
he vain tiesivät että hän oli tullut, puhutellut heitä ja he olivat
paranneet; tavallisesti kuitenkin oli syvä uni käynyt paranemisen
edellä.

Toinen asianhaara oli myöskin alkanut herättää huomiota ja puhui vielä
enemmän hänen kunniakseen. Ne, joiden kanssa hän etupäässä seurusteli
-- iloiset, huolettomat hurjastelijat, hienoston syntiset ja publikanit
-- kaikki näyttivät nopeasti mutta itse huomaamattaan heräävän
puhtaampiin ajatuksiin ja säännöllisempään elämänlaatuun. Itse Cetoxa,
keikailijoiden, kaksintaistelijoiden ja pelaajien prinssi, ei enää
lainkaan ollut sama ihminen sen illan jälkeen, jonka merkillisistä
tapauksista hän oli kertonut Glyndonille. Ensimäinen jälki hänen
muutoksestaan oli pelipöytien jättäminen; seuraava oli sovinnonteko
erään hänen sukunsa perivihollisen kanssa, jota hän viimeisinä kuutena
vuotena alituisesti oli kaikilla mahdollisilla keinoilla koettanut
yllyttää riitaan, missä hän olisi päässyt käyttämään omaa verratonta
miekkailupistoaan.

Ja kun Cetoxa ja hänen nuoret kumppaninsa puhuivat Zanonista, ei
suinkaan kuulunut siltä, että tuo mielenmuutos olisi saatu aikaan
järkevillä neuvoilla ja opetuksilla. He kaikki kuvasivat Zanonia
mieheksi, joka kaikkiin huvituksiin oli suostuvainen -- joka tavoiltaan
oli kaikkea muuta kuin säntillinen -- ei juuri hurjastelija, vaan
tasapuolinen, hauska ja iloinen, aina valmis kuuntelemaan miehen
puhetta kuinkakin turhanpäiväisistä asioista tai ilahuttamaan
kuuntelijoita mainioiden juttujensa ja kokemustensa loppumattomalla
varastolla. Kaikki seuratavat, kaikki kansakunnat, kaikki
luonteenlaadut olivat hänelle tuttuja. Hän oli vaitelias ainoastaan
silloin kun joskus sattui puheeksi hänen syntynsä tai historiansa.
Yleinen mielipide hänen sukuperänsä suhteen tuntui olevan kylläkin
otaksuttava. Hänen rikkautensa, itämaisten kielten tuntemus, oleskelu
Intiassa, erityinen arvokkuus, jota hän ei koskaan jättänyt edes
iloisimpina ja tuttavallisimpina hetkinä, silmien ja tukan kiiltävä
tummuus ja vieläpä ulkomuodon merkillisyydet, pienet, somat kädet ja
komea pään heitto arabialaisten tapaan -- kaikki näytti viittaavan
häntä toiseen tai toiseen itämaiseen kansaan kuuluvaksi. Koettipa eräs
itämaisten kielten opiskelija johtaa Zanonin nimen sammuneiden kielten
juurista. _Zan_ oli kieltämättä kaldealaisten nimitys auringolle.
Kreikkalaiset, jotka vääristelivät kaikkia itämaisia nimiä, olivat
tässä tapauksessa säilyttäneet oikean muodon, niinkuin merkitsevästi
kyllä osottaa kreetalaisten kirjotus Zeuksen haudalla.[24] Muuten Zan
eli Zaun oli sidonilaisilla jotenkin tavallinen On'in nimitys. Adonis
oli ainoastaan toisinto Zanonas'ista, jota Hesykiuksen mukaan Sidonissa
palveltiin. Tätä syvällistä ja kiistämätöntä sanajohtoa Mervale
kuunteli tarkkaavasti ja huomautti, että hän nyt uskalsi esittää erään
nerokkaan keksinnön, jonka hän itse kauan sitten oli tehnyt, nim. että
lukuisat Smith'ien suvut Englannissa epäilemättä olivat Fryygialaisten
Apollon-pappien vanhaa sukua. "Sillä eikö Apollon nimi fryygialaisten
kesken ollut Smintheus? Kuinka selvät ovatkaan tuon ylevän nimen
myöhemmät muodostumat -- Smintheus -- Smitheus -- Smith! Ja vielä
nytkin, tahdon huomauttaa, tämän mainehikkaan suvun vanhemmat haarat
tietämättään haluavat lähennellä ainakin yhdellä kirjaimella
alkuperäistä nimeä, koska pitävät hurskaana huolenaan aina kirjottaa
nimensä Smithe!"

Kielimies ällistyi suuresti tästä keksinnöstä ja pyysi Mervalen lupaa
kirjottaakseen siitä teokseensa, jonka hän aikoi laatia kielten
sukuperästä. Se saisi nimekseen Babel ja julaistaisiin kolmessa
kvarto-nidoksessa tilauksen mukaan.[25]



VII LUKU.


    "Opi olemaan hengessä köyhä, poikani, jos tahdot tunkeutua
    siihen pyhään yöhön, joka piirittää totuuden. Opi Viisailta,
    ettet saa antaa pahoille hengille mitään valtaa luonnossa,
    senjälkeen kun kaitselmuksen kivi on heidät salvannut syvyyden
    kuiluun. Opi filosofeilta aina kaikissa eriskummaisissa
    tapauksissa näkemään luonnolliset syyt, ja kun sellaiset
    luonnolliset syyt puuttuvat, niin turvaudu Jumalaan." --
                                      Kreivi _de Gabalis_.

Kaikki nämä lisätiedot Zanonista, joita Glyndon oli poiminut
ravintoloista ja huvipaikoista, olivat hänelle riittämättömiä. Sinä
iltana ei Viola näytellyt teatterissa, ja seuraavana päivänä Glyndon
sekavien kuvittelujensa häiritsemänä ja Mervalen kylmänjärkevään ja
ivalliseen seuranpitoon suuttuneena harhaili miettiväisenä yleisissä
puistoissa ja pysähtyi saman puun alle, missä hän ensikerran oli
kuullut sen äänen, joka niin merkillisesti oli vaikuttanut hänen
mieleensä. Puisto oli tyhjä ihmisistä. Hän heittäytyi puiden varjoon
asetetulle penkille ja taas, keskellä unelmia, tuli hänelle sama kylmä
väristys, jota Zanoni niin tarkasti oli kuvannut ja jonka selitykseksi
hän oli maininnut niin eriskummaisen syyn.

Hän nousi äkkinäisellä ponnistuksella ja säpsähti nähdessään vieressään
penkillä olennon, joka oli siksi ilettävän näköinen, että häntä hyvin
olisi voinut luulla yhdeksi niistä pahansuovista olennoista, joista
Zanoni oli puhunut. Se oli vähäläntä mies, puettuna räikeästi toisin
kuin sen ajan hieno muoti vaati. Teeskennelty yksinkertaisuus ja
köyhyys, milteipä epäsiisteys, avarat housut, karkeat kuin purjekangas,
kehno takki, joka näytti tahallisesti reikiin revityltä -- ja tummat,
takkuiset, sekavat suortuvat, jotka pistivät esiin villaisen lakin alta
-- nämä seikat puhuivat yhtä kieltä, mutta toiset seikat taas
todistivat rikkautta. Rinnasta avoin paita oli kiinnitetty
jalokivisoljella ja kaksi raskasta kultaketjua osotti kahden kellon
ylellisyyttä.

Miehen vartalo ei ollut suorastaan viallinen, mutta ihmeesti
rumannäköinen; hartiat olivat korkeat ja leveät, rinta litteä ja
sisäänpainunut, sormet niveleistä paksut ja kädet suuret, luiset,
jäntevät, laihoista ranteista roikkuen ikäänkuin eivät lainkaan niihin
kuuluisi. Hänen kasvonpiirteensä osottivat samaa tuskallista
vääristystä, joka usein näkyy raajarikon kasvoissa, ne olivat karkeat,
nenä melkein leukaa tapaileva, silmät pienet, mutta viekasta tulta
hehkuvat Glyndonia vilkaistessaan, ja suu raotettu irveen, joka paljasti
epätasaiset, mustat, murtuneet hampaat. Mutta näissä kammottavissa
kasvoissa asui kuitenkin jonkunlainen epämiellyttävä älykkäisyys ja
ovela sekä samalla röyhkeä ilme. Kun Glyndon ensimäisestä vaikutelmasta
tointuen taas katsoi naapuriaan, punastui hän äskeistä kauhistustaan
häveten, sillä nyt hän tunsi miehen erääksi ranskalaiseksi
taiteilijaksi, johonka hän oli tutustunut ja joka alallaan oli
jotakuinkin lahjakas. Oli todellakin merkillistä että tämä olento,
jonka ulkomuoto oli niin sulottarien hylkimä, erityisesti harrasti
suuruutta tapailevia piirroksia. Vaikka hänen värityksensä oli
kovaa ja onttoa, niinkuin yleensä sen ajan ranskalaisten, olivat
hänen värittömät piirroksensa huomattavat sopusuhtaisuudestaan,
yksinkertaisesta hienoudestaan ja klassillisesta elävyydestään, vaikka
niiltä kieltämättä puuttui ihanteellinen sulous. Hänen oli tapana
valita aiheitansa Rooman historiasta eikä kreikkalaisten rikkaasta
kauneusmaailmasta tai vielä ylevämmistä raamatun kertomuksista, joista
Rafael ja Michel Angelo ottivat inspiratsioninsa aiheet. Hänen
suuruutensa ei ollut jumalien eikä pyhimysten vaan kuolevaisten. Hänen
kauneudenesityksensä oli sellaista, jota silmä ei voi moittia eikä
sielu sittenkään tunnusta. Sanalla sanoen hän oli "ihmismaalaaja"
niinkuin "Dionysos Antropografos".

Tällä henkilöllä kuului muuten olevan hirveä kohtuuttomuus kaikissa
intohimoissaan, rakkaudessa niinkuin vihassa; hän oli kostossa
leppymätön, irstaudessa kyllästymätön. Mutta se merkillinen
epäjohdonmukaisuus hänessä oli, että hän samalla laverti mitä
kauneimpia ja nerokkaimpia sanoja korkeasta puhtaudesta ja
ihmisrakkaudesta. Maailma ei ollut hänelle tarpeeksi hyvä, hän oli
_maailmanparantaja!_ Mutta kaiken aikaa hänen ivalliset huulensa
näyttivät pilkkaavan hänen Iausumiaan aatteita, niinkuin ne olisivat
tahtoneet luulotella, että hän oli yläpuolella sitäkin maailmaa, jota
hän tahtoi rakentaa.

Lopuksi tämä taidemaalari oli läheisessä kirjeenvaihdossa Parisin
vallankumouksellisten kanssa ja häntä pidettiin yhtenä niistä
sananviejistä, joita vallankumouksen alkuajoista asti "ihmiskunnan
uudestisynnyttäjät" suvaitsivat lähettää muihin valtakuntiin, jotka
vielä olivat joko todellisen hirmuvallan tai terveellisten lakien
aisoissa pitämät. Historioitsijat huomauttavat, ettei Italiassa ollut
yhtään kaupunkia, jossa uusia oppeja olisi innokkaammin otettu vastaan
kuin Napolissa. Tämä johtui osaksi kansan vilkkaasta luonteenlaadusta
mutta vielä enemmän siitä, että vihatut aateliston etuoikeudet yhä
saivat jokapäiväisessä elämässä aikaan alituisia käytännöllisiä
hankaluuksia ja ikävyyksiä, vaikka suuri ministeri Tanuccini olikin
niitä koko lailla supistanut pari vuotta aikaisemmin. Siellä sentähden
mullistuksella oli myöskin todellista merkitystä eikä ollut ainoastaan
valeväriä Uutuuden Narrin poskipäillä.

Tämä mies, jota tahdon kutsua Jean Nicotiksi, oli Napolin nuoremman ja
rohkeamman polven keskuudessa oikea profetta, ja Glyndonkin, ennenkuin
oli tavannut Zanonin, oli häikäistynyt ilkeännäköisen ihmisystävän
kaunopuheisista esityksistä.

"On niin kauan siitä kun me olemme tavanneet toisemme, veli rakas",
sanoi Nicot vetäytyen lähemmäksi Glyndonia istumaan, "ettette suinkaan
ihmettele, vaikka minä ihastuin teidät nähdessäni ja otin vapauden
häiritä teidän mietteitänne."

"Ne mietteet eivät olleet juuri iloista laatua", sanoi Glyndon, "ja
häiritseminen ei olisi voinut sattua sopivampaan aikaan."

"Teitä varmaan ihastuttaa kuulla", sanoi Nicot vetäen povestaan
muutamia kirjeitä, "että hyvä työ edistyy ihmeen nopeasti. Mirabeau ei
tosin enää ole elossa, mutta, piru vieköön, Ranska on nyt itse
Mirabeau."

Tästä alkuhuomautuksesta lähti Nicot lukemaan ja selittelemään useita
nerokkaita ja intohimoisia kohtia kirjeistä, joissa sana "hyve"
esiintyi 27 kertaa eikä "Jumala" kertaakaan. Ja sitten näin avautuvista
toiveista innostuen hän alkoi kuvailla noita tulevaisuuden näköaloja,
joihin me jo yleispiirtein tutustuimme Condorcet'n puhetulvassa. Kaikki
vanhat hyveet sysättiin istuimiltaan tehdäkseen tilaa uusille
jumalille: isänmaanrakkaus oli ahdas tunne, ihmisrakkaus oli tuleva sen
sijalle. Ei mikään rakkaus, joka ei yhtä lämpimästi koskettanut koko
ihmiskuntaa pohjoisnavan seuduilta päiväntasaajaan asti kuin kotimaan
asukkaita -- ollut jalon ihmisen sydämelle sovelias. Ajatus oli oleva
vapaa kuin tuuli ja sitävarten oli välttämätöntä karkottaa kaikki ne,
joilla oli eri mielipiteet kuin herra Jean Nicotilla. Paljon tässä oli
Glyndonista huvittavaa, paljon myös vastenmielistä, mutta kun maalaaja
kääntyi puhumaan siitä tieteestä, jota kaikkien piti käsittää -- ja
jonka tuloksista kaikkien tuli saada nauttia -- tieteestä, joka
yhdenvertaisten valtionlaitosten ja yhtäläisen hengenviljelyksen
maaperästä nousten antaisi kaikille maapallon kansoille rikkauden ilman
työntekoa, huolettoman toimeentulon ja pitemmän elinajan kuin
patriarkoille oli suotu -- silloin Glyndon kuunteli kiintyen ja
ihastuen, mutta samalla kuitenkin kammoen.

"Huomatkaa", sanoi Nicot, "kuinka paljon sellaista, jota me nyt
suosimme hyveenä, silloin on halpana hylättävä. Meidän sortajamme
saarnaavat meille esim., kuinka erinomainen on kiitollisuudentunne.
Mutta kiitollisuushan on alemmuutensa tunnustamista! Ja mikä on
jumalalliselle hengelle niin vihattavaa kuin alistumisen nöyryyttävä
tunne? Missä tasa-arvoisuus vallitsee, siellä ei mitenkään valta pääse
tällä tavalla orjuuttamaan ansiota. Hyväntekijät ja autetut lakkaavat
yhtaikaa olemasta ja --"

"Ja silloin", kuului samassa ääni heidän vierestään, "ja silloin, Jean
Nicot?"

Molemmat taiteilijat säpsähtivät ja Glyndon tunsi Zanonin. Tämä katseli
tavattoman ankarasti Nicotia, joka vaipuen kokoon istuimellaan häntä
kulman alta tähysteli pelon ja inhon ilmeet vääristyneillä kasvoillaan.

"Ho, ho, Jean Nicot, te joka ette pelkää Jumalaa ettekä pirua, miksikä
kavahdatte ihmisen katsetta? Tämä ei ole ensi kerta kuin minä olen
todistajana teidän esittäessänne kiitollisuudentunteen kehnoutta",
sanoi Zanoni.

Nicot oli päästämäisillään huudahduksen, mutta sai sen tukahutetuksi,
ja tutkittuaan Zanonia valppaalla ja pahaenteisellä syrjäkatseella,
jossa hehkui voimaton ja sanaton viha, hän virkkoi: "En tunne teitä.
Mitä minusta tahdotte?"

"Poistumista. Jättäkää meidät!"

Nicot juoksi eteenpäin pari askelta, kädet nyrkissä ja suu korvasta
korvaan irvessä, niinkuin julmistunut petoeläin. Zanoni seisoi
liikkumatonna ja silmäili häntä ylenkatseellisesti. Äkkiä Nicot
pysähtyi ikäänkuin katseen lumoomana ja kiinni naulitsemana, värisi
päästä jalkoihin ja kääntyi poispäin kiukkuisena sekä poistui ikäänkuin
väkevämmän tahdon pakottamana.

Glyndon ällistyneenä seurasi häntä silmillään.

"Ja mitä tiedätte tästä miehestä?" sanoi Zanoni.

"Minä tunnen hänet vertaisekseni -- taiteen seuraajaksi."

"Taiteen! Älkää häpäiskö sitä kunniakasta nimeä. Mitä Luonto on
Jumalalle, olkoon taide ihmiselle -- ylevä, siunauksellinen, nerokas ja
lämmin luomus. Tuo ilkiö lienee _maalaaja_ -- mutta ei _taiteilija_."

"Ja suokaa anteeksi, että kysyn: Mitä _te_ sitten tiedätte hänestä,
jota noin halveksitte?"

"Minä tiedän sen verran, että pidän teistä huolta, jos on tarpeen
varottaa teitä hänestä: hänen omat huulensa todistavat hänen sydämensä
törkeyttä. Miksi kertoisin teille rikoksista, joita hän on tehnyt, Hän
_puhuu_ rikosta."

"Te ette, signor Zanoni, näytä olevan läheisen vallankumouksen
ihailijoita. Ehkä teitä yllyttää tätä miestä vastaan ennakkotunne, kun
ette pidä hänen mielipiteistään?"

"Mistä mielipiteistä?"

Glyndon vaikeni ensin hämillään kykenemättä määrittelemään, mutta
virkkoi viimein: "Niin, taidan ajatella teistä väärin, sillä ettehän te
suinkaan voi vastustaa niitä oppeja, jotka saarnaavat ihmisen rajatonta
kehittymistä."

"Sen sanotte oikein; kullakin ajalla harvat kehittävät joukkoa; joukko
voi nyt olla niin viisas kuin harvat ennen olivat; mutta kehitys jää
seisomaan, jos väitätte, että joukko nyt on yhtä viisas kuin harvat
_ovat_."

"Minä käsitän; te ette tunnusta yleisen yhdenvertaisuuden lakia."

"Lakia! Jos koko maailma lyöttäytyisi valheita puolustamaan, ei
siitä sittenkään lakia syntyisi. Tasottakaa kaikki olosuhteet tänä
päivänä, niin sillä saatte aikaan ainoastaan sen, että huomenna kaikki
esteet ovat raivatut sortovallan tieltä. Kansa, joka pyrkii
_yhdenvertaisuuteen_, on vielä kypsymätön _vapauteen_. Läpi koko
luomakunnan, pääenkelistä matoseen, Olymposta sorakiveen asti, joka
arvaamattomia aikoja oltuaan usvaa ja liejua viimein kovettuu
asuttavaksi maailmaksi -- kaikkialla on luonnon ensimäinen laki
eriarvoisuus."

"Kova oppi valtioihin sovellettuna. Eivätkö koskaan siis elämän julmat
epätasaisuudet tule poistetuksi?"

"Fyysillisen elämän epätasaisuudet? Siihen uskokaamme ja toivokaamme.
Mutta _älylliset_ ja _siveelliset_ eroavaisuudet, ei milloinkaan!
Kaikkialla olisi muka sama älyn, järjen, nerokkuuden, hyveen tasapinta!
Jollei se olisi mahdoton olotila, _mikä toivoton tulevaisuus se olisi
ihmiskunnalle!_ Ei! niin kauan kuin maailma pysyy, on aurinko kultaava
vuorenhuippuja ennenkuin sen säteet laaksoihin ennättävät. Jaettakoon
kaikki tieto, mikä maan päällä löytyy, yhtäläisesti kaikille ihmisille
tänään, niin jo huomenna toiset tulevat olemaan viisaampia kuin toiset.
Mitä viisaampia harvat ovat yhdessä sukupolvessa, sitä viisaampi tulee
suuri joukko olemaan seuraavassa polvessa!"

Zanonin näin puhuessa he astelivat hymyilevien puistojen kautta ja
ihana lahti päilyi kimmeltäen keskipäivän auringonloistossa. Hienoinen
henkäys soi helteeseen viileyttä ja liikutti vedenkalvoa ja ilman
kuvailematon kirkkaus virkisti kaikkia aistimia. Itse sielu tuntui
kevenevän ja puhdistuvan tässä selkeässä ilmassa.

"Ja nämä ihmiset, jotka tahtoisivat alottaa parantumisen ja
yhdenvertaisuuden aikaansa, ovat itse Luojalle kateellisia. He
tahtoisivat kieltää Ikijärjen -- Jumalan!" puhkesi Zanoni. ikäänkuin
tahtomattaan sanoihin. "Te, joka olette taiteilija, voitteko maailmaa
katsellessanne kuunnella sellaista oppia? Jumalan ja neron välillä on
olemassa side -- on melkein vastaavainen kieli. Oikein sanoi
pytagorealainen:[26] 'Hyvä äly on Jumaluuden kuorosävel'."

Nämä ajatukset koskivat Glyndoniin. Hän ei olisi niitä odottanut
mieheltä, jolla hän luuli olevan sellaisia yliluonnollisia kykyjä, mitä
taikauskoinen lapsellisuus kuvittelee pahoilla hengillä olevan. Hän
virkkoi: "Ja kuitenkin te tunnustatte, että teidän elämänne on muiden
ihmisten elämästä erotettu ja että siihen joutumista tulisi kammoa.
Onko olemassa yhteyttä magian ja uskonnon välillä?"

"Magian! Ja mitä on magia? Kun matkustaja Persiassa katselee palatsien
ja temppelien raunioita, kertovat tietämättömät asukkaat, että ne ovat
maagikkojen työtä! Sitä, mikä on sen omaa voimaa ylempänä, ei rahvas
voi käsittää muiden ihmisten voimille lainmukaiseksi. Mutta jos
magialla tarkotatte kaiken sen, mikä luonnossa on kätkettyä ja
hämärää, lakkaamatonta tutkimista, niin minä tunnustan tätä magiaa
harjottavani ja sanon, että tämän harjottaja vain yhä enemmän lähenee
kaiken uskonnon lähdettä. Ettekö tiedä, että magiaa opetettiin
muinaisaikaisissa kouluissa? Mutta kutka sitä opettivat ja millä
lailla? Viisaimpana ja juhlallisimpana opetuksena sitä jakoivat
temppelissä palvelevat papit.[27] Ja te, joka tahtoisitte tulla
maalariksi, eikö siinäkin taiteessa, jota te opiskelette, ole magiaa?
Eikö teidän, kauan tutkittuanne entisajan kauneutta, tule tavotella
uusia ja ilmamaisia kauneuden muotoja, joiden tulee syntyä eloon?
Ettekö näe, että suuri taide, joko runous tai maalaustaide, alati
etsiessään _todellista_, kammoksuu _asiallista_ ja arkiaikaista, että
siis teidän täytyy luontoa käsitellä mestarina eikä sitä kumarrella
orjana? Te tahtoisitte päästä menneisyyden herraksi ja tulevaisuuden
tietäjäksi. Eikö tosi ylevän taiteen valtakunta ole sekä menneisyyttä
että tulevaisuutta? Te tahdotte lumota näkymättömiä olentoja teitä
palvelemaan, ja mitä on maalaaminen muuta kuin näkymättömän
kiinnittämistä muodoiksi näkyväisiksi? Tämä maailma ei ollut koskaan
tarkotettu neroa varten! Voidakseen olla olemassa, täytyy neron luoda
itselleen uusi maailma. Mitä muuta maagikko voi tehdä, niin, mitä
tiedekään enempi toimittaa? Kaksi tietä johtaa ulos maailman
pikkupyyteistä ja kamalista onnettomuuksista; molemmat johtavat
taivaaseen päin helvetistä -- taide ja tiede. Mutta taide on
jumalallisempi kuin tiede; tiede keksii, taide luo. Teillä on kykyjä,
joilla voitte hallita taidetta. Olkaa osaanne tyytyväinen.
Tähteintutkija, joka laatii luetteloita tähdistä, ei voi yhtäkään
atomia lisätä avaruuteen; mutta runoilija voi atomista luoda kokonaisen
maailman; kemisti voi rohdoillaan parantaa ihmismuodon vikoja; maalari
tai kuvanveistäjä antaa jumalallisille muodoille ikuisen nuoruuden,
jota ei mikään tauti voi turmella eikä vuodet hävittää. Luopukaa niistä
häilyvistä kuvitteluista, jotka teitä vetävät milloin minuun, milloin
tuohon ihmiskunnan puhemieheen: meihin kahteen, jotka olemme niin
vastakkaisia toisillemme! Teidän siveltimenne on taikasauva, teidän
kankaanne voi nostattaa utopioja kauniimpia kuin mitä Condorcet uneksi.
Minä en vielä vaadi teiltä ratkaisua, mutta mitä tarvitsee ja pyytää
nero koskaan tiensä sulostuttamiseksi hautaan asti enempi kuin
rakkautta ja kunniaa?"

"Mutta", sanoi Glyndon, kiinteästi Zanoniin katsoen, "jos löytyy voima,
joka vie haudastakin voiton --"

Zanonin otsa synkkeni. "Ja jos niin olisi", virkkoi hän vaiettuaan,
"olisiko niin ihana kohtalo elää ohi kaikkien rakastettujen ja irtautua
kaikista maallisista siteistä? Ehkä kaunein kuolemattomuus maan päällä
onkin jalo nimi."

"Te ette vastaa minulle suoraan, te puhutte peitellen. Minä olen
lukenut pitkistä elinkausista, paljon pitemmistä kuin tavallisille
kuolevaisille on suotu", jatkoi Glyndon itsepintaisesti, "ja sitä
muutamat alkemistit nauttivat. Onko heidän 'kultainen nesteensä'
ainoastaan satua?"

"Jollei se ole ja jos nuo ihmiset sen salaisuuden keksivät, niin he
kuitenkin kuolivat, sentähden etteivät tahtoneet elää. Teidän
otaksumisessanne voi olla surullinen varotus.

"Kääntykää vielä mieluummin siveltimeeseen ja kankaaseen!"

Näin sanoen Zanoni viittasi kädellään ja alasluoduin katsein ja hitain
askelin kääntyi astumaan takaisin kaupunkiin.



VIII LUKU.

Viisauden Jumalatar.


    "Muutamille hän on suuri jumalatar;
    Muutamille pellon lypsylehmä.
    Heidän huolensa on vain laskea.
    Mitä siitä saatanehe voittoa."

                      _Schiller_.

Tämä viimeinen keskustelu Zanonin kanssa oli Glyndonin mielelle
tyynnyttävä ja terveellinen. Mielikuvitusten sekavuudesta välähtivät
taas hänelle esiin nuo onnelliset kultaiset suunnitelmat, jotka
syntyvät nuoresta taiteenharrastuksesta, jotka liitelevät ilmassa ja
valaisevat maailmaa niinkuin auringon eloasytyttävät säteet. Ja näihin
unelmiin yhtyi samalla näky lemmestä, puhtaammasta ja kirkkaammasta
kuin mitä hän elämässään vielä oli tuntenut. Hänen sielunsa palasi
siihen ihanaan hengen lapsuuteen, jolloin kielletty hedelmä vielä ei
ole syöty emmekä tunne muuta maailmaa kuin sen Eedenin, jota Eva
sulostuttaa. Hänen sielunsa eteen nousi itsestään kuvia kodista, missä
taide soi virkistystä ja missä Violan rakkaus ympäröitsi työntekoa
onnella ja tyytyväisyydellä. Silloin, keskellä näitä tulevaisuuden
haaveita, jotka nyt olivat hänen saavutettavissaan, kutsui hänet
nykyisyyteen Mervalen, järki-ihmisen luja selvä ääni.

Jokainen ken on tutkinut sellaisten henkilöiden elämää, joissa tunteet
ovat tahtoa voimakkaammat ja jotka epäilevät omaa tietoaan olevista
oloista ja tuntevat oman alttiutensa ulkopuolisille sysäyksille -- hän
on huomannut, kuinka suuresti sellaisiin luonteisiin voi vaikuttaa
yksinkertainen, terve, käytännöllinen ymmärrys. Näin oli laita
Glyndoninkin. Usein oli hänen ystävänsä päästänyt hänet selkkauksista
ja pelastanut tyhmyyksien seurauksista, ja Mervalen äänessä oli
jotakin, mikä heti kylmensi hänen innostuksensa ja saattoi häntä
häpeemään hyviä aikeitaan vielä enemmän kuin heikkoa käytöstään. Sillä
vaikka Mervale olikin suora ja rehellinen mies, ei hän suvainnut
liiallista jalomielisyyttä eikä myöskään liiallista herkkäuskoisuutta.
Hän kulki tietään suoraan eteenpäin elämässä ja tunsi syvää
ylenkatsetta sitä kohtaan, joka kunnaille pyrki, joko sitten perhosta
tavottamaan tai saadakseen valtamerta nähdä.

"Minä sanon sinulle, mitä mietit, Clarence, vaikken olekaan Zanoni",
virkkoi Mervale nauraen. "Minä tiedän sen silmiesi kosteudesta ja
väkinäisestä hymystäsi. Sinä ajattelet tuota kaunista lumoojaa -- San
Carlon pientä laulajatarta."

San Carlon pientä laulajatarta! Glyndon punastui vastatessaan:

"Puhuisitko noin hänestä, jos hän olisi minun vaimoni?"

"En! sillä jos silloin uskaltaisin jotakuta halveksia, niin se olisi
sinua. Pettäjä voi olla vastenmielinen, mutta petetty on
halveksittava."

"Oletko varma siitä, että minä siinä tapauksessa olisin petetty? Missä
voisin tavata niin rakastettavaa ja viatonta ja niin kovia koetuksia
puhtaana kestänyttä? Voiko ainoakaan panettelun vihje tahrata Viola
Pisanin nimeä?"

"Minä en tunne kaikkia Napolin juoruja enkä senvuoksi voi vastata.
Mutta sen tiedän, että kun Englannissa saavat kuulla, kuinka nuori
englantilainen, arvokasta sukua ja hyvävarainen, on ottanut vaimokseen
laulajattaren Napolin teatterista, niin ei kukaan ajattele muuta kuin
että häntä on surkeasti vedetty nenästä. Minä tahtoisin pelastaa sinun
noin auttamattomasta arvonalennuksesta. Ajattele, kuinka monta
nöyryytystä saat kärsiä; kuinka paljon nuoria miehiä tulee kodissasi
käymään ja kuinka monta nuorta vaimoa tulee yhtä huolellisesti pysymään
sieltä poissa."

"Minä voin määrätä oman urani eikä sen kanssa ole tyhjänpäiväisillä
seuratavoilla mitään tekemistä. Minä uskallan odottaa maailman
arvonantoa taiteeni nojalla eikä sellaisten tilapääseikkojen kuin
syntyperän ja rikkauden nojalla."

"Sinä siis yhä vielä pysyt toisessa hullutuksessasi -- mielettömässä
kankaan töhrimisen halussa. Taivas varjelkoon, että minä mitään
sanoisin sitä vastaan, jos joku tuota ammattia harjottaa toimeentulonsa
vuoksi; mutta miksikä sinä, jolla on mahdollisuuksia ja tilaisuuksia
nousemaan korkeammalle elämässä, miksikä sinä tahallasi alentuisit
pelkäksi taiteilijaksi? Vapaahetkien huvituksena on taide sangen hyvä
olemassa, mutta suoranaisena elintoimena on se hupsuutta."

"Taiteilijat ovat olleet prinssienkin ystäviä."

"Hyvin harvoin, luullakseni, ainakaan järkevässä Englannin maassa.
Valtiollisen ylimistön piireissä kunnioitetaan juuri käytännöllistä
järkeä eikä ihanteellisuutta. Annappas minäkin piirrän pari kuvaa.
Clarence Glyndon palaa Englantiin; hän nai hienon rikkaan naisen omasta
yhteiskuntaluokastaan ja pääsee arvoanostaviin ystävyys- ja
tuttavuussuhteisiin. Clarence Glyndon, rikas ja kunnioitettava mies,
lahjakas ja toimelias ja tarmokas, astuu ulos käytännölliseen elämään.
Hänellä on koti, missä hän voi ottaa vastaan vieraiksi sellaisia,
joiden tuttavuus on sekä eduksi että kunniaksi; hänellä on
vapaa-aikoja, jotka hän voi käyttää hyödyllisiin tutkimuksiin, hänen
maineensa lepää lujalla perustalla ja kasvaa ihmisten suussa. Hän
liittyy johonkin puolueeseen, hän antautuu valtiolliseen elämään ja
nämä uudet suhteet ovat hänen tarkotusperillensä ainoastaan avuksi.
Mitä kaikkea voikaan vielä Clarence Glyndon olla 45 vuoden ikäisenä?
Jätän tämän kysymyksen oman kunniahimosi ratkaistavaksi.

"Nyt kääntykäämme toiseen kuvaan. Clarence Glyndon palaa Englantiin
muassaan vaimo, josta ei hänelle lähde mitään rahaa, jollei hän laske
häntä näyttämölle, vaimo niin yksinkertainen, että jokainen kohta
kysyy, kuka hän on, ja jokainen saa kuulla: hän on kuuluisa laulajatar
Pisani. Clarence Glyndon salpautuu huoneisiinsa sotkemaan värejä ja
maalaamaan suurpiirteisiä tauluja, joita ei kukaan huoli ostaa. Häntä
katsotaan epäluulolla, koskei hän ole taideakatemiassa opiskellut vaan
omin päin harjotellut. Kuka on Mr. Clarence Glyndon? No, hänhän on
kuuluisaan Pisanin mies! Mitä muuta? No, hän maalaa noita suuria
juhlallisia tauluja. Mies raukka! ne ovat kyllä tavallaan ansiokkaita,
mutta Teniers ja Watteau maalaavat sopivampia aiheita ja melkein yhtä
halvalla. Clarence Glyndon, joka yksinäisenä miehenä olisi voinut elää
huolettomasti, on nyt suuren perheen isä, ja koska hän naimisellaan ei
ole saanut mitään varoja, voi hän kasvattaa lapsensa ainoastaan vielä
halvempiin toimiin ja ammatteihin kuin hänen omansa on. Hän vetäytyy
maalle säästäväisyyttä harjottamaan ja maalailemaan, hän tulee tylsäksi
ja tyytymättömäksi, sanoo, ettei maailma hänestä välitä, ja juoksee
itse pois maailman piiristä. Mitä on Clarence Glyndon 45 ikäisenä?
Ratkaiskoon kunniantuntosi senkin kysymyksen!"

"Jos kaikki ihmiset olisivat yhtä maailmallisia kuin sinä", sanoi
Glyndon, "niin ei koskaan olisi syntynyt yhtään taiteilijaa tai
runoilijaa!"

"Ehkä me yhtä hyvin tulisimmekin toimeen ilman niitä", vastasi Mervale.
"Mutta eikö nyt olisi aika meidän ajatella päivällistä? Täällä
tarjotaan ihmeen hienoa paistikalaa!"



IX LUKU.


    "Jos tahdot siivilläsi liitää korkealle,
    Niin heitä luotas maallisuuden taakka!
    Pois synkeän ja ahtaan elon pauloista
    Pakene ihanteitten valtakuntaan!"

                      Ihanne ja Elämä. (Saks.)

Muutamat väärät taiteen opettajat alentavat ja pahentavat oppilaittensa
aistia kohdistamalla heidän huomiotansa siihen, mitä he aivan väärin
kutsuvat luonnollisuudeksi, vaikkei se ole muuta kuin jokapäiväisyyttä;
he eivät ymmärrä sitä taiteen kauneutta, jota Rafael niin oikein kuvaa
sanoilla "_kauneuden aate maalarin sielussa_"; eivät ymmärrä, että
kaikessa taiteessa, olkoon sen plastillinen ilmaisu sanoissa,
marmorissa, väreissä tai äänessä, luonnon orjamainen matkiminen kuuluu
taiteen päivätyöläisille ja vasta-alkajille.

Sama on siveellisyyden laita. Maailmanihmiset halventavat ja alentavat
jalompien luonteitten rohkeata innostusta kääntämällä kaiken ylevän ja
rehellisen joksikin halpamaiseksi ja arvottomaksi. Muuan suuri
saksalainen runoilija on hyvin selittänyt erotuksen varovaisuuden ja
suuremman viisauden välillä. Viisaudessa on sellaista rohkeata uhmaa,
jota pelkuruus ei suvaitse:

    "Heikkosilmäinen näkee vain väistyvän rannan
    Eikä sitä maata, minne pursi rohkeasti rientää."

Kuitenkin tervejärkisten ja maailmallisten ihmisten ajatuksenjuoksussa
on usein heidän omalta kannaltaan eittämätön johdonmukaisuus. Sinulla
täytyy olla luja tunne eli usko kaikkeen epäitsekkääseen ja
jumalalliseen -- olkoon se uskonnon tai taiteen alalla, maineessa tai
rakkaudessa -- muuten "terve järki" viisasteluillaan tekee aiotun
uhrautumisen tyhjäksi ja muuttaa väärillä johtopäätöksillään
jumalallisen voiman kauppatavaraksi.

Jokainen todellinen taidearvostelija -- Aristoteleesta ja Pliniuksesta
Reynoldsiin ja Fuselliin -- on koettanut opettaa maalareille, ettei
luontoa ole kopioitava vaan _kohotettava_; että taiteen suurin
tarkotusperä on mitä ylevimmissä muodoissa esittää ihmiskunnan
lakkaamatonta pyrkimystä Jumaluutta kohti. Totuutta on Hamletissa,
Makbetissa ja hänen noidissaan, Desdemoniassa, Prosperossa ja
Kalibanissa; totuutta on Rafaelin maalauksissa, Apollon patsaassa,
Antinouksessa ja Laokoonissa. Mutta sanojen ja kuvien ja patsaiden
mallit eivät ole joka kaupungin kaduilla tavattavissa. Kaikki ne,
Rafaelin sanoilla lausuen, ovat aatteen luomuksia taiteilijan päässä.
Eikä aate ole synnynnäinen vaan on lähtenyt ahkerasta tutkimuksesta.
Mutta se tutkimus on tarkottanut aatteen nostamista jokapäiväisyyden
maaperästä kauneuteen ja kunniaan.

Ihan arkipäiväinen malli tarjoo erinomaisia sysäyksiä sille, joka jo
sisässään tuntee aatteen, mutta lihaan ja vereen puettu Venus kävisi
alhaiseksi, jos häntä kuvaisi taiteilija, jolla ei ole aatetta
sielussaan.

Kun Guidolta kysyttiin, mistä hän sai tauluihinsa malleja, lähetti hän
noutamaan tavallisen tarjoilijan ja piirsi hänen mukaansa mitä
ihanimman miehenpään. Se muistutti tuota miestä, mutta oli samalla
sankarin kuva. Se oli tosi, mutta ei asiallinen. Monen kriitikon
mielestä se ei ollut "luonnonmukainen." Taiteessa kysytään
ihannoimista, jota ei käsitä mikä yleisö tahansa. Korkea taide on näet
lahja, joka ei tule itsestään.

Mutta tahdon palata vertaukseeni. Tämä sama perusaate on siveellisen
käytöksen suhteen vielä vähemmän ymmärretty. Maailmallisen
ymmärtäväisyyden neuvo pelottaa yhtä paljon antautumasta hyveen
vaaroihin kuin paheen rangaistuksiin; mutta käytöksessä, niinkuin
taiteessakin, löytyy suuruuden ja kauneuden ihanne, jolla elämän
turhanpäiväisyyttä ja arkiaikaisuutta pitäisi ylentää.

Glyndon tunsi Mervalen neuvojen terveen maallisen järkevyyden, hän
kammoksui eteensä avattua mahdollista tulevaisuutta Violan parissa,
vaikka hänellä oli todellinen harrastus taiteeseensa ja vaikka hänen
intohimoinen rakkautensa olisi oikealle ohjattuna voinut puhdistaa koko
hänen olemuksensa, niinkuin vahva tuuli puhdistaa ilman.

Hän ei tosiaankaan voinut tehdä mitään päätöstä tuon järkevän neuvojan
kynsissä eikä hän myöskään voinut päättää heti jättää Violan
tavottamista. Peläten seurata Zanonin neuvoja ja oman sydämensä
vaatimuksia hän oli viimeiset kaksi päivää pysynyt poissa nuoren
näyttelijättären nähtävistä. Mutta eräänä yönä ylempänä kerrottujen
keskustelujen jälkeen Zanonin ja Mervalen kanssa hän näki niin
merkillisiä ja niin selviä unia vastaisesta tulevaisuudesta taiteen ja
Violan kera, että hän olisi voinut luulla itse Zanonin niitä
lähettäneen hänelle Untamolasta. Aamulla herätessään hän päätti totella
sydämensä ääntä ja lähteä tapaamaan Violaa vaikkei hän itsekään ollut
selvillä tarkotuksistaan ja päätöksistään.



X LUKU.


    "Oi mikä huoli, epäilys ja jäätävä
    pelko syntyykään mietinnästä!"

                 Tasso, Canzone VI.

Ovensa edustalla istui nuori näyttelijätär. Hänen edessään tuo
taivahinen merenlahti näytti rantojen helmassa nukkuvan; oikealla käsin
kohosivat nuo tummat ryhmyiset vuoret, joille matkailijat meidän
päivinämme nousevat katsomaan Virgiliuksen hautaa ja Posilipon luolaa.
Muutamia kalastajia kuljeksi kallioilla, missä heidän verkkonsa
riippuivat kuivamassa ja kauempana paimenpilli silloin tällöin yhtyi
hitaitten muulien kellojen ääneen ja katkaisi suloisen hiljaisuuden --
hiljaisuuden, mikä Napolin rannikoilla vallitsee päivällishetken
loppuessa. Älkää luulkokaan voivanne täysin ymmärtää _dolce far
nienten_ -- "suloisen joutenolon" -- merkitystä, jollette ole käyneet
etelämaissa ja tunteneet sen veltostuttavaa viehättäväisyyttä; ja kun
sen nautinnon rikkauden olette tunteneet, kun olette hengittäneet
Välimeren maitten hurmaavaa ilmaa, silloin ette enää ihmettele, miksikä
sydän niin äkisti ja niin rikkaasti kypsyy Etelän ruusuisen taivaan ja
loistavan päivänhelteen tienoilla.

Laulajattaren silmät olivat luodut hänen edessään olevalle avaralle
siniulapalle. Hänen pukunsa harvinainen huolimattomuus oli merkkinä
hajamielisyydestä. Hänen kaunis tukkansa oli valloillaan ja ainoastaan
osaksi huivin peittämä, jonka purppuraväri vielä lisäsi kultaisten
hiusten loistoa. Vallaton kihara oli pujahtanut alas hienohipiäiselle
kaulalle. Avara aamuvaippa, kirjavan nauhan kiinnipitämä, salli mereltä
tulevan tuulahduksen laskeutua lepoon hänen rinnoilleen ja pikku
kenkäset näyttivät olevan aivan liian suuria jalalle. Mahtoi päivän
helle olla aiheena poskien ruusunpunan syventymiselle ja tummien
suurten silmien merkilliselle kaihomielisyydelle. Kaikessa näyttämön
prameudessa -- kaikessa huikaisevan kirkkaiden lamppujen loistossa --
ei ollut Viola niin viehättävältä näyttänyt.

Näyttelijättären vieressä seisoi Gionetta kynnyksellä pyylevänä, kädet
kyynäspäitä myöten pistettyinä hameen kummallakin puolella oleviin
syviin taskuihin.

"Mutta sen vakuutan", sanoi hoitajatar nopealla terävällä äänellään,
"mutta sen vakuutan, lemmittyni, ettei koko Napolissa ole hienompaa
herrasmiestä eikä kauniimpaa kuin tämä 'inglesi' (englantilainen), ja
olen kuullut, että inglesit ovat paljon rikkaampia kuin miltä
näyttävät. Kyllähän heillä ei kuulu olevan mitään puita maassaan,
noilla raukoilla! ja 24 tunnin sijasta heillä on ainoastaan 12 tuntia
päivässään, mutta minä olen kuullut, että he kengittävät hevosensa
kultakengillä, ja koskeivät he -- kerettiläisparat! -- voi muuttaa
rypäleitä viiniksi, ajavat he kultaa ruumiiseensa; kun heitä vaivaa
vatsankipu, nauttivat he jonkun lasin kultarahoja. Mutta sinähän et
kuuntele minua, sydänkäpy, sinähän et kuuntele!"

"Ja tätä kaikkea huhuillaan juuri Zanonista!" sanoi Viola puoleksi
itsekseen välittämättä Gionettan laverteluista Glyndonin ja
englantilaisten kiitokseksi.

"Siunatkoon Maria, älä puhu tuosta kauheasta Zanonista. Ole varma
siitä, että hänen kauniit kasvonsa niinkuin hänen vielä kauniimmat
kolikkonsa ovat noidutut. Minä katselen joka tuokion päästä niitä
rahoja, joita hän antoi minulle eilisiltana ja odotan, muuttuvatko ne
kiviksi."

"Uskotko sinä siis todella", sanoi Viola arasti mutta vakavasti, "että
noituutta vielä on olemassa?"

"Uskonko! -- uskonko minä San Gennaroon, pyhimykseen? Kuinka luulet,
että Zanoni paransi vanhan Filippon, kalastajan, jonka tohtori oli
heittänyt sikseen? Kuinka luulet, että hän on voinut pysytellä elossa
ainakin kolmetuhatta vuotta? Kuinka luulet että hän voi kaikkia lumota
ja masentaa katseellaan niinkuin vampiirit tekevät?"

"Ah olisiko se ainoastaan taikaa? Siltä se tuntuukin -- niin sitä se
on!" mutisi Viola kalveten. Soittajan tytär oli miltei yhtä
taikauskoinen kuin vanha Gionetta. Ja hänen viaton sydämensä, jota
neitsyeellisen intohimon outuus pelotti, oli valmis lukemaan noituuden
syyksi sen, minkä kokeneemmat olisivat päättäneet rakkaudeksi.

"Niin", jatkoi Gionetta yhä, "ja miksi tuo mahtava prinssi di ---- on
häntä niin pelästynyt? Miksi hän on lakannut meitä ahdistamasta? Miksi
hän on ollut niin hiljoillaan? Eikö siinä ole mitään taikatemppuja?"

"Luuletko sinä siis", sanoi Viola sievällä epäjohdonmukaisuudella,
"että tämä onnellisuus ja turvallisuus on hänen ansiotaan? Oi, anna
minun sitä uskoa! Älä puhu mitään, Gionetta! Miksei minulla ole ketään,
jolta voisin kysyä neuvoa, paitsi sinua ja omaa pelkoani? Oi armas
aurinko!" ja tyttö painoi kättä povelleen kiihkeästi, "joka paikkaa
sinä valaiset paitsi tätä. Mene nyt, Gionetta, jätä minut yksin --
mene!"

"Jo onkin minun aika lähteä tästä. Polenta-puuro jo palaa pohjaan etkä
sinä ole mitään tänäpänä syönyt. Jollet sinä syö, kultamuruseni, niin
kadotat kauneutesi eikä sinusta kukaan huoli. Kuka meistä naisista
välittää, kun olemme rumia; minä sen tiedän, ja silloinhan sinun
pitäisi niinkuin Gionettan hankkia itsellesi joku tyttölapsi
kiusattavaksi. Minä menen, menen polentaa katsomaan."

"Siitä asti kuin hänet näin", sanoi tyttö puoliääneen, "siitä asti kuin
hänen mustat silmänsä ovat minua seuranneet, en enää ole sama ihminen.
Minä tahtoisin päästä pakoon omaa itseäni -- kiitää päivänsäteen kera
vuoriston huipuille -- tulla joksikin ilmojen asukkaaksi. Haamuja
liitelee silmieni edessä yöllä ja sydämessäni tuntuu lintusen
siivenlepatus, ikäänkuin henki olisi pelästynyt ja tahtoisi häkistään
murtautua."

Tällaisia hajanaisia lauseita mutisi näyttelijätär ja hänen
kuulemattaan läheni askeleita ja hänen käsivarteensa tuntui keveä
kosketus.

"Viola -- bellissima (kaunein) -- Viola!"

Hän kääntyi ja näki Glyndonin. Nuorukaisen kasvojen näkeminen tyynnytti
häntä heti ja tuotti iloa.

"Viola", sanoi englantilainen ottaen tytön käden ja vetäen hänet
takaisin penkille, mistä hän oli noussut; itse hän istuutui hänen
viereensä. "Viola, kuule, mitä sanon. Tiedäthän sinä jo, että minä
rakastan sinua. Ei yksin sääli tai ihailu ole minua yhä uudelleen
tuonut sinun armaaseen läheisyyteesi; on ollut syitä, miksen ennen ole
puhunut muuta kuin silmilläni, mutta tänään -- en tiedä miten lie --
tunnen suurempaa rohkeutta puhutella sinua ja kuulla joko parhainta tai
pahinta. Minulla on kilpailijoita, sen tiedän, ja voimakkaampia kuin
tällainen pieni taiteilija; mutta onko niillä myöskin suurempia
toiveita?"

Viola punastui vähäsen, mutta hänen kasvonsa olivat vakavat ja
huolestuneet. Katsellen maata ja kenkänsä kärellä piirtäen santaan
kuviota hän virkkoi, epäröiden ja turhaan yrittäen näytellä iloisuutta:
"Signor, se joka hukkaa ajatuksiaan näyttelijättäreen, saa odottaa
kilpailijoita. Meidän onneton kohtalomme on, ettemme saa kuulua edes
itsellemme."

"Mutta sinä et rakasta tätä kohtaloa, vaikka se onkin loistava;
sydämesi ei ole siinä toimessa, jota lahjoillasi kaunistat."

"Eipä olekaan!" sanoi näyttelijätär, kyyneleet silmissä. "Kerran
tahdoin olla laulun ja soiton papitar; nyt tunnen kyllä surkeaksi
kohtaloksi olla joukon orjana."

"Pakene siis minun kerallani", sanoi taiteilija intohimoisesti. "Jätä
ainiaaksi se toimi, joka ei salli minun kokonaan omistaa sydäntäsi.
Tule olemaan kohtaloni kumppani nyt ja aina -- ylpeyteni, iloni ja
ihanteeni! Sinä annat eloa minun maalauksilleni; sinun kauneutesi tulee
pyhäksi ja kunnioitetuksi. Prinssien taulukokoelmissa tulevat joukot
tungeskelemaan Venuksen tai jonkun Pyhän naisen kuvan edessä ja
kuiskaus tulee käymään: 'se on Viola Pisani'. Ah, Viola, minä rakastan
sinua; sano minulle, etten turhaan lähesty sinua."

"Sinä olet hyvä ja kaunis", sanoi Viola silmäillen rakastajaansa, joka
hänen kättään puristaen painautui häntä lähemmä, "mutta mitä minä annan
sinulle vastalahjaksi?"

"Rakkautta, rakkautta -- ainoastaan rakkauttasi!"

"Sisaren rakkautta?

"Voi älä puhu niin julman kylmästi."

"Muuta ei minulla ole sinulle antaa. Kuule minua, signor: kun katselen
sinun kasvojasi, kun kuulen sinun ääntäsi, hiipii päälleni rauhallinen
tyyneys ja viihdyttää ajatukseni, jotka ovat niin kuumeisia ja hurjia,
ah! Kun sinä menet pois, tuntuu päivä pimeämmältä, mutta pian pakenee
taas varjo. Minä en sinua ikävöi, minä en sinua ajattele, niin, minä en
sinua rakasta enkä tahdo itseäni antaa, paitsi kun rakastan."

"Mutta minä opettaisin sinua rakastamaan minua: älä pelkää. Sellainen
rakkaus, josta sinä puhut, on juuri meidän kylmemmissä maissa
viattomuuden ja nuoruuden rakkautta."

"Viattomuuden!" sanoi Viola. "Niinkö? Ehkäpä" -- hän pysähtyi ja lisäsi
ponnistaen: "muukalainen, ottaisitko omaksesi orvon? Ah, _sinähän_
ainakin olet jalo. Sinä et tahtoisi viattomuutta turmella!"

Glyndon hätkähti, omantuntonsa satuttamana.

"Ei, siitä ei tule mitään", sanoi Viola nousten, vaikkei hän tajunnut
niitä puoleksi häpeäviä, puoleksi epäluuloisia ajatuksia, jotka
kulkivat hänen rakastajansa mielessä. "Jätä minut ja koeta unohtaa.
Sinä et ymmärrä, sinä et voisi ymmärtää sen luontoa, jota luulet
rakastavasi. Lapsuudestani asti minä olen tuntenut olevani määrätty
johonkin outoon ja yliluonnolliseen kohtaloon, tuntenut olevani
vertaisistani erotettu. Tämä tunne kasvaa sisässäni päivä päivältä --
ja oi, toisinaan se on epämääräistä iloa ja hurmaa, toisinaan synkintä
murhetta. Se on ikäänkuin varjo hämärissä, joka hitaasti ja vakavasti
levitteleikse. Tuntini lähenee: vielä tuokio ja yö on tullut!"

Glyndon kuunteli liikutettuna ja hämmästyneenä. "Viola", hän huudahti,
"sanasi vielä enemmän kuin ennen vetävät minua sinuun. Niinkuin sinä
tunnet, niin minäkin tunnen. Minuakin on ahdistanut jäätävä
ylimaallinen aavistus. Ihmisten joukossa olen tuntenut olevani yksin.
Kaikissa nautinnoissani, työssäni, ponnistuksissani on varottava ääni
alati korvaani kuiskannut: 'Aika kätkee miehuutesi varalle mustan
mysterion.' Kun sinä puhuit, oli äänesi niinkuin omasta sielustani
lähtenyt!"

Viola tuijotti häneen ihmetellen ja kauhistuen. Tytön kasvot olivat
marmorinvalkeat ja olisivat kelvanneet kreikkalaiselle kuvanveistäjälle
Pytonessan[28] malliksi, kun tämä mystillisestä luolastaan ja lirisevän
vesilähteen partaalta ensi kerran kuulee innostavan jumalan äänen.
Vähitellen poistui jäykkyys ja jännitys noilta ihmeellisiltä,
tasapiirteisiltä kasvoilta, väri palasi, suonet sykkivät ja sydän
elähytti katsantoa.

"Sano minulle", virkkoi Viola puoleksi poispäin kääntyen, "sano
minulle, oletko nähnyt -- tunnetko -- erään muukalaisen tässä
kaupungissa, erään, josta kiertelee hurjia huhuja?"

"Sinä tarkotat Zanonia? Minä olen nähnyt hänet -- minä tunnen hänet --
entä sinä? Ah, hänkin pyrkii kanssani kilpailemaan -- hänkin tahtoo
vallata sinua minulta!"

"Sinä erehdyt", sanoi Viola nopeasti ja syvään huoaten, "hän pitää
sinun puoltasi: hän kertoi minulle sinun rakkaudestasi; hän pyysi
minua, että -- että en sinua hylkäisi."

"Kummallinen olento! Käsittämätön arvotus! Miksi mainitsit häntä?"

"Miksi? Ah, minä aioin kysyä sinulta, tokko silloin kun ensiksi hänet
näit, se aavistus, se vaistomainen tunne, josta puhuit, tuli päällesi
valtaavampana, selvempänä kuin ennen -- tokko tunsit (ja näyttelijätär
puhui kiivaasti hengittäen) tokko tunsit, että _häneen_ liittyi elämäsi
salaisuus?"

"Kaikkea tuota tunsin", vastasi Glyndon, "silloin kun ensi kerran olin
hänen seurassaan. Vaikka kaikki ympärilläni oli hauskaa -- soitto,
juhlavalaistus, keveä keskustelu ja taivas ilman pilven hattaraa --
niin polveni tärisivät, hiukseni pöyristyivät ja vereni jähmettyi.
Senjälkeen hän on anastanut ajatuksissani paikan sinun rinnallasi."

"Ei enempää, ei enempää nyt", sanoi Viola ikäänkuin tukehtumaisillaan,
"tässä täytyy olla kohtalon sormi. En voi enempi puhua nyt. Hyvästi!"

Viola juoksi hänen ohitsensa huoneeseen ja sulki oven. Glyndon ei
seurannut häntä eikä hänen, kumma kyllä, olisi tehnyt mielikään. Hänen
ajatellessaan ja muistellessaan tuota hetkeä kuutamossa, kuinka Zanoni
häntä oli puhutellut, pani se hänen inhimilliset tunteensa jäätymään.
Hän vapisi astuessaan päivänpaisteeseen ja käveli syvissä mietteissä
tuon vilkkaan italialaisen kaupungin väkirikkaampiin osiin.



KOLMAS KIRJA.

Teurgia.


    -- "Ritarit rannalle saapuivat,
    missä vaaroihin vievä laiva
    heitä satamassa odotti."

              _Gerus. Lib._ XV.



LUKU I.


    "Mutta se mikä erityisesti veljeskunnalle on merkillistä,
    on sen ihmeellinen taito kaikilla lääketieteen aloilla.
    He eivät toimi loitsukeinoilla vaan yrteillä."

    -- Käsinkirjotettu kertomus todellisten rosenkreutsiläisten
    synnystä ja ominaisuuksista, kirj. J. von D----.

Tähän aikaan tapahtui, että Viola sai tilaisuuden vastapalveluksella
maksaa siitä hyvyydestä, jota hänelle oli osottanut isänsä
soittajakumppani ottamalla hänet taloonsa ja vaalimalla häntä silloin
kun hän ensin jäi orvoksi maailmaan. Vanha Bernardi oli kasvattanut
kolme poikaa samaan toimeen, mikä hänellä itsellään oli, ja he olivat
äskettäin lähteneet Napolista koettamaan onneansa pohjoisempien maiden
rikkaammissa kaupungeissa, missä vielä soittajia ei ollut yli tarpeen
ja varojen. Hänen ja iäkkään puolisonsa kotia ei ollut enää kenkään muu
hauskuuttamassa kuin vilkas, laverteleva tummasilmäinen tyttö, noin 8
vuoden vanha, isän pojantytär, jonka äiti oli kuollut synnytystuskiin.

Nytpä oli Bernardille sattunut halvaus, joka esti häntä tointansa
harjottamasta. Hän oli aina ollut hyväsydäminen, leppoisa, antelias ja
seuranhaluinen -- ja käyttänyt sen, mitä ansaitsi, kädestä suuhun,
ikäänkuin taudin ja vanhuuden päivää ei voisi koskaan tullakaan. Vaikka
hän saikin vähäsen eläkettä entisistä palveluksistaan, oli se aivan
riittämätön hänen tarpeisiinsa eikä hän ollut aivan velatonkaan.
Köyhyys astui hänen tupaansa -- mutta silloinpa Violan lämmin hymy ja
aulis käsi tuli karkottamaan julman vihollisen. Eikä tosihyvälle
sydämelle ole tarpeeksi antaa ja lähettää, siunaavampaa on käydä luona
ja lohdutella. "Älä unohda isäsi ystävää", sanoo sananlasku.
Senpätähden kävi Napolin kukka harva se päivä Bernardin talossa. Mutta
äkkiä kohtasi soittajaa vielä raskaampi isku kuin köyhyys tai halvaus.
Hänen lapsenlapsensa, pikku Beatrice, sairastui odottamatta tuollaiseen
nopeaan vaaralliseen kuumetautiin, joka etelämaissa on niin tavallinen.
Ja Viola kutsuttiin oudoista, ujoista rakkauden ja mielikuvituksen
unelmista pienen sairaan vuoteelle.

Lapsi rakasti suuresti Violaa ja isovanhemmat arvelivat, että Violan
paljas läsnäolo vaikuttaisi parantavasti, mutta kun Viola saapui, oli
Beatrice jo tajuttomana. Onneksi sinä iltana ei näytelty San Carlossa,
ja Viola päätti jäädä yöksi ja ottaa osaa vaaralliseen ja pelottavaan
valvontaan ja huolenpitoon.

Mutta yöllä kävi tauti pahemmaksi ja lääkäri pudisti puuteroitua
päätään, piti nenänsä alla puhdistavia nesteitä, määräsi rauhottavia
lääkkeitä ja lähti matkaansa. Vanha Bernardi istuutui itse vuoteen
ääreen totisena ja äänettömänä: siinä oli viimeinen side, mikä häntä
kiinnitti elämään. Katketkoon sitten ankkuriköysi ja menköön vanha
ruhjoutunut laiva pirstoiksi Kalman kallioita vastaan! Se oli rautaista
päättäväisyyttä, pelottavampaa kuin suru. Vanhus, jonka toinen jalka jo
oli haudan reunalla, istui kuolevan lapsensa vuoteen ääressä -- kas
siinä sydäntä kouristava näky inhimillistä onnettomuutta. Vaimo oli
toimeliaampi, toivehikkaampi, mutta vuodatti runsaammin kyyneleitä.
Viola piti huolta kaikista kolmesta. Mutta aamupuolla tuli Beatricen
tila niin arveluttavaksi, että Violakin vaipui epätoivoon. Silloin hän
näki vanhan naisen äkkiä nousevan pyhimyskuvan äärestä, missä hän oli
polvillaan maannut, näki hänen kääriytyvän päällysvaippaan ja
hiljaisesti hiipivän huoneesta. Viola pujahti hänen jälkeensä.

"Ilma on liian kylmä sinulle, äitiseni, anna minun mennä lääkäriä
noutamaan."

"Lapsi, minä en mene lääkärin luo. Olen kuullut yhdestä, joka on hyvä
köyhille ja joka voi parantaa sairaan, kun lääkärit eivät enää kykene.
Minä menen ja sanon hänelle: 'Signor, me olemme köyhiä kaikessa muussa,
mutta eilen vielä olimme rikkaita rakkaudesta. Meidän elämämme on
loppumassa, mutta me elimme uudelleen lapsenlapsessamme. Anna meille
takaisin rikkautemme -- anna meille takaisin nuoruutemme -- anna meidän
mennä hautaan kiittäen Jumalaa siitä, että se, jota rakastimme, jää
jälkeemme eloon'."

Ja hän meni. Miksi sydämesi sykkii niin rajusti, Viola? -- Lapsen
kiivas parku kutsui hänet taas vuoteen luo, ja siellä istui vanha ukko
vaimonsa toimista tietämättä, istui liikkumattomana, tuijottamassa
silmiään räpäyttämättä pienokaisen kuolonkamppailua. Vähitellen
tuskanvaikerrus hiljeni matalaksi voihkinaksi, kouristukset kävivät
heikommiksi mutta taajemmiksi, kuumeenhehku laimeni sinivalkeaksi
väriksi, joka vielä erottaa puoleksi värittömät kasvot marmorin
valkeudesta.

Aamusarastus tulvi yhä kirkkaampana akkunasta sisään -- rapuilla kuului
askeleita. Vanha nainen astui nopeasti sisään, syöksyi vuoteelle,
katsahti sairaaseen ja huudahti: "Hän elää vielä, signor, hän elää."

Viola nosti silmänsä -- lapsen pää lepäsi hänen povellaan -- ja näki
Zanonin. Tämä hymyili hellästi ja lempeän hyväksyvästi ja otti lapsen
syliinsä. Mutta silläkin hetkellä kun Viola näki Zanonin vaieten
tarkkaavan lapsen kalmankalpeita kasvoja, silloinkin sekottui toivoon
taikauskoinen pelko. "Tapahtuiko se luvallisilla, pyhillä keinoilla?"
Hänen itsetutkistelunsa lakkasi kerrassaan, sillä Zanonin tummat silmät
olivat häneen kääntyneet, ikäänkuin sielun ajatuksia lukien, ja hänen
katseensa moitti Violan omaatuntoa epäilyksestä, sillä se oli
pahotteleva, miltei halveksiva.

"Ole levollinen", hän sanoi, puhutellen lempeästi vanhaa ukkoa, "vaara
ei ole liian suuri ihmistaidolle", ja ottaen taskustaan pienen
kristallipullon hän siitä kaatoi muutamia pisaroita veden sekaan.
Tuskin oli lääke kostuttanut lapsen huulia kuin se näytti aikaansaavan
hämmästyttävän vaikutuksen. Nopeasti palasi puna huulille ja poskille;
kotvasen jälkeen sairas nukkui levollisesti ja hengitys kävi
säännöllisesti niinkuin terveeltä. Silloin ukko nousi, kankeasti
ikäänkuin ruumis jo olisi toimintaan kykenemätön, hän kumartui lapsen
yli -- kuunteli -- ja kompuroi huoneen nurkkaan itkemään ja taivasta
ylistämään.

Vanha Bernardi oli tähän asti ollut kylmä uskonnolle, suru ei koskaan
ennen ollut häntä kohottanut ylös maasta. Vaikka hän oli vanha, ei hän
milloinkaan ollut ajatellut niinkuin vanhan tulisi ajatella kuolemaa --
nyt oli lapsen hengenvaara herättänyt vanhuksen suruttoman sielun.
Zanoni kuiskasi jotain vaimolle ja tämä lempeästi veti ukkonsa pois
huoneesta.

"Pelkäätkö jättää minua tunniksi hoidokkaasi seuraan, Viola? Luuletko
vielä, että tämä taito on paholaiselta saatu?"

"Ah!" sanoi Viola nöyrtyneenä mutta sittenkin ilostuneena, "anna
anteeksi, signor, anna anteeksi. Sinä saatat nuoret elämään ja vanhat
rukoilemaan. Minun ajatukseni eivät koskaan enää tule sinulle tekemään
vääryyttä."

Ennenkuin aurinko nousi, oli Beatrice vaarasta vapaa, keskipäivällä
Zanoni lähti vanhusten siunaamisia pakoon, ja kun hän sulki oven
jälkeensä, tapasi hän Violan ulkopuolella odottamassa. Hän seisoi siinä
kainona, käsivarret viehkeästi rinnoilla ristissä ja maahanluodut
silmät hulveisillaan kyyneleitä.

"Älä anna minun olla ainoa, jonka jätät onnettomaksi."

"Ja miten yrtit ja rauhotuslääkkeet sinua voisivat auttaa? Jos sinä
niin helposti voit uskoa pahaa niistä, jotka sinua ovat auttaneet ja
vielä tahtovat auttaa, niin tautisi on sydämestä kotoisin ja -- Mutta
älähän itke, minäkö sairasten parantaja ja murheellisten lohduttaja,
minäkö sinua toruisin? ei, vaan kiittelen. Sinulleko antaa anteeksi!
Elämä kaipaa aina anteeksiantoa ja sentähden on ensimäinen velvollisuus
antaa anteeksi."

"Ei, älä vielä anna minulle anteeksi. Minä en sitä ansaitse, sillä
nytkin, vaikka tunnen, kuinka kiittämätön olin, kun uskoin ja epäilin
jotain pahaa pelastajastani, niin kyyneleeni vuotavat onnesta eikä
katumuksesta. Oi!" hän jatkoi puhtaalla innolla, viattomine jaloine
tunteineen itsetiedottomana siitä, mitä kaikkia sydämensä salaisuuksia
hän paljasti -- "sinä et tiedä, kuinka katkerata oli ajatella, ettet
sinä olisi parempi, puhtaampi, pyhempi kuin koko muu maailma. Ja kun
minä näin sinut -- rikkaan, ylhäisen, tulevan palatsistasi hökkelin
kärsimyksiä lieventämään -- kun kuulin noiden köyhien siunaukset, jotka
askeleitasi seurasivat, niin tunsin itsekin siitä ylentyväni -- tunsin
itseni hyväksi sinun hyvyydessäsi -- jaloksi niissä ajatuksissa
ainakin, jotka sinua eivät loukanneet."

"Ja luuletko, Viola, että pelkkä tieteen harjottaminen on joku hyve?
Tavallisin lääkärikin hoitaa palkasta sairaita. Ovatko sitten rukoukset
ja siunaukset vähempi palkinto kuin kulta?"

"Eivätkö minunkaan siunaukseni sitten ole arvottomia, sinä siis otat
niitä vastaan?"

"Ah, Viola", huudahti Zanoni äkkinäisellä intohimolla, joka nosti veren
Violan kasvoille, "sinähän olet koko maan päällä ainoa, joka kykenet
minua haavottamaan tai ilahuttamaan!"

Hän hätkähti, kasvonsa kävivät vakaviksi ja surullisiksi ja hän lisäsi
muuttuneella äänellä: "sanon tämän sentähden että jos välität minun
neuvoistani, niin voin luullakseni johtaa viattoman sydämesi
onnelliseen oloon."

"Sinun neuvoistasi! Minä tottelen niitä kaikkia. Tee minulle mitä
tahdot. Sinun poissaollessasi olen niinkuin lapsi, joka pimeässä pelkää
jokahista varjoa. Sinun seurassasi sieluni laajenee ja koko maailma
tuntuu rauhaisana uinuvan taivaallisessa kirkkaudessa. Älä kiellä
minulta läsnäoloasi. Minä olen orpo ja oppimaton ja yksinäinen!"

Zanoni käänsi kasvonsa syrjään, vaikeni muutaman minuutin ajaksi ja
vastasi sitten tyyneesti: "Olkoon niin. Sisar, vielä tulen tapaamaan
sinut."



II LUKU.


    "Virtoja valkeita se kultaa
    taivaallisella alkemialla."

               _Shakespeare_.

Missä ihmistä niin onnellista kuin Viola nyt on! Raskas paino on hänen
sydämestään kirvonnut, hänen jalkansa kulkee kuin tuulien päällä, hän
olisi tahtonut ilosta laulaa kulkiessaan kotiin. Mikä onni onkaan
puhtaalle saada rakastaa -- mutta oi! vielä suurempaa onnea on saada
uskoa rakastettunsa arvoon. Heidän välillään saattoi olla maallisia
esteitä -- rikkaus, asema, koko ihmisten pieni maailma. Mutta nyt ei
ollut enää sitä mustaa kuilua, jota ajatus kammolla pakenee ja joka
erottaa sielun toisesta sielusta. Zanonilla ei tosin ollut
vastarakkautta Violaa kohtaan. Kuinka hän voisi Violaa lempiä? Mutta
pyysikö Viola edes rakkautta? Rakastiko hän itsekään? Ei! Viola ei
olisi voinut olla niin alhainen ja niin uskalias. Kuinka hauskalta
kuului nyt tytön korvissa valtameren pauhu, kuinka miellyttävältä
näytti jokainen ohikulkija! Hän saapui kotiin -- katseli puuta, joka
väärine oksineen päivänpaisteessa helotti. "Niin, veljeni", sanoi hän
nauraen iloissaan, "niinkuin sinä olen minäkin raivannut tieni valoon."

Hän ei ollut koskaan ennen, niinkuin pohjolan tytärten on tapana,
tottunut päiväkirjaan uskomaan salaisuuksiaan ja antamaan ajatuksilleen
ilmaisun. Nyt yhtäkkiä hänen sydämensä tunsi siihen halua;
vastaherännyt vaisto kehotti häntä uskomaan itselleen ajatuksensa ja
selvittämään kultaisten mielikuvitusten vyyhdin katselemaan niinkuin
peilistä sisintä itseään. Rakkauden ja Sielun syleilystä syntynyt ihana
jälkeläinen, innostuksen haltija, Genius![29] Hän punastui, hän
huokaili, hän vapisi kirjottaessaan. Ja siitä uudesta maailmasta, minkä
hän oli itselleen rakentanut, hänen täytyi herätä valmistautuakseen
teatteria varten. Kuinka eloton nyt oli soitto, kuinka himmeä näyttämö,
joka ennen oli niin ihmeellinen ja kirkas! Näyttämö on kuolevaisille
tarujen ihmemaa. Mutta unten sisäinen maailma, jonka soitto ei maahan
kuulu, jonka maisemat eivät ihmisten käskystä muutu, niinkuin teatteri
on nykymaailmalle, niin olet sinä tulevaisuudelle ja menneisyydelle!



III LUKU.


    "Totta tosiaan en sinua rakasta
    ainoastaan silmilläni."

               _Shakespeare_.

Seuraavana päivänä, puolipäivän tienoissa, kävi Zanoni Violan luona, ja
seuraavana ja sitten seuraavana ja taas seuraavana -- ja ne päivät
Violasta tuntuivat muusta elämästä lohkaistulta ihmeajalta. Ja
kuitenkaan Zanoni ei milloinkaan käyttänyt sitä imartelun, melkeinpä
jumaloimisen kieltä, jota näyttelijätär oli tottunut kuulemaan. Ehkä
juuri hänen kylmyytensä, niin lempeä kuin se oli, lisäsi hänen
salaperäistä viehätystään. Hän puhui paljon Violan menneestä elämästä,
ja tuskin tyttö enää ihmettelikään (_pelkoa_ hän ei ajatellutkaan),
että hän niin paljon näytti tietävän ja tuntevan.

Zanoni pani tytön puhumaan isästään ja muistuttelemaan muutamia Pisanin
hurjista sävellyksistä. Ja niitä kuunnellessaan hän saattoi vaipua
ikäänkuin horroksiin. Mutta hän sanoi:

"Niinkuin soitto soittajalle, niin olkoon tiede viisaalle. Isäsi
katseli maailmaa ympärillään ja kaikki oli epäsointua, sentähden että
hänen sielussaan oli niin hieno sympatia niille sopusoinnun säveleille,
jotka päivin ja öin virtaavat taivasten valtaistuimen juureen. Elämä
täynnä hälinää ja intohimoja ja alhaisia pyyteitä, kuinka köyhä se
vielä on tämän maan päällä! Mutta sisällään hän loi toisen elämän ja
maailman, johon hänen sielunsa paremmin sopi. Viola, sinä olet sen
elämän lapsi ja tulet olemaan sen valtakunnan asukas."

Ensimäisillä käynneillään Zanoni ei puhunut Glyndonista. Pian tuli
kuitenkin päivä, jolloin hän palasi siihen aineeseen. Ja niin luottava,
totteleva oli Violan suhde häneen, että vaikka se aine oli ikävä,
hillitsi hän sydäntään ja kuunteli vaieten.

Viimein sanoi Zanoni: "Sinä olet luvannut, että tottelet minun
neuvojani, ja jos, Viola, minä kysyisin sinulta, niin, jos vakavasti
kehottaisin sinua rupeemaan tämän muukalaisen vaimoksi, jakamaan hänen
kohtaloaan, jos hän sinua pyytäisi -- kieltäytyisitkö silloin?"

Viola silloin tukahutti kyyneleet, jotka samensivat hänen silmänsä, ja
omituisella nautinnolla keskellä tuskaa, nautinnolla sen, joka uhraa
itse sydämensä sen hallitsijan käskystä, hän vastasi sopertaen: "Jos
sinä _voit_ niin määrätä -- miksei --"

"Niin -- sano!"

"Tee minulle niinkuin tahdot!"

Zanoni seisoi vaieten muutamia hetkiä; hän näki sen taistelun, jota
tyttö luuli niin hyvin peittävänsä. Hän teki tahtomattaan liikkeen
häntä kohti ja painoi hänen kätensä huulilleen. Ensimäisen kerran hän
poikkesi siitä arvokkuudesta, joka kenties oli estänyt Violaa
pelkäämästä häntä ja omia ajatuksiaan.

"Viola", sanoi hän väräjävin äänin, "en voi enempi torjua vaaraa. Jos
kauemmin viivyt Napolissa, tulee vaara joka hetki lähemmälle.
Kolmantena päivänä tästä on kohtalosi ratkaistu. Minä otan
lupauksestasi vaarin. Ennen sen päivän viimeistä tunninlyöntiä minä
olen taas tapaava sinut, tulkoon mitä tahansa, tässä paikassa, omassa
huoneessasi. Siihen asti, jää hyvästi!"



IV LUKU.


    "Kahden maailman välillä elämä
    leijuu niinkuin tähti, joka illan
    ja aamun vaiheella tuikkii."

                       _Byron_.

Kun Glyndon erosi Violasta, niinkuin kerrottiin tämän teoksen toisen
osan viimeisessä luvussa, antautui hän taas noiden mystillisten
kaipausten ja arvelujen valtaan, joita Zanonin muisto aina nosti
mieleen. Ja kulkiessaan pitkin katuja hän tuskin oli omista
liikkeistään tietoinen, kunnes hän konemaisen tavan ohjaamana tapasi
itsensä keskellä noita yleviä maalauskokoelmia, joista Italian
kaupungit ylpeilevät, kun niillä nykyisissä oloissaan ei ole mitään
kerskailtavaa. Tänne oli hän tavannut tulla harva se päivä katsomaan
hienoimpia tauluja erään mestarin, joka erityisesti herätti hänen
tutkimushaluaan, nim. Salvatorin.

Hänen teostensa edessä oli hän usein seisonut syvässä kunnioituksessa.
Tämän taiteilijan erityisenä piirteenä on tahdonvoima: hän hakkaa
ikäänkuin kalliosta esiin omat aiheensa eikä tavottele aatteellisen
kauneuden ylevimpiä ihanteita, niinkuin loistavammat nerot. Hänen
kuvillaan on suuremmoista voimaa, hän on aivan vapaa tavallisesta
jäljittelystä ja pikkumaisesta asiallisuudesta, hän tarttuu
mielikuvitukseen ja pakottaa sitä palvelemaan itseään ja kulettamaan --
ei taivaaseen vaan tämän maan kaikkein jylhimpiin ja eriskummaisimpiin
paikkoihin. Siinä on taikaa, ei suuren tietäjän vaan synkkämielisen
taikurin -- miehen, jonka sydän sykki voimakkaasti ja joka rautaisin
käsin tarttui taiteeseen ja pakotti sitä ihannoimaan ympäröivän elämän
näytelmiä. Tämän lujan tarmokkuuden edessä Glyndon tunsi suurempaa
kammonsekaista ihailua kuin katsellessaan sitä tyynempää kauneutta,
mikä Rafaelin sielusta puhkesi ilmi, niinkuin Afrodite merten
syvyyksistä syntyi. Ja nyt Glyndon haaveistaan heräten seisoi
tuijottaen luonnon jylhänvaltavaan synkeyteen, joka kankaalla kuvastui.
Noiden väärien puurunkojen lehdetkin kuiskailivat sibyllan salaisuuksia
hänen korvaansa. Apenninien röhmyiset vuorensakarat ja niiden välissä
ryöppyilevä vesiputous sopi Glyndonin nykyiseen mielentilaan paremmin
kuin muun maailman näyt. Taulussa kuvastui valtaavasti Luonnon ankara
mahti ja ihmisen pienuus sen rinnalla. Henkisemmät taiteilijat panevat
elävän ihmisen ja hänessä asuvan sielun tauluunsa pääaiheeksi ja itse
näyttämö on syrjäasiana, ikäänkuin osottaakseen, että paratiisin
pakolainen yhä vieläkin on ulkonaisen maailman herra. Sitävastoin
Salvator panee pääasiaksi puut ja vuoret ja vesiputouksen ja ihminen
itse siirtyy syrjemmälle. Aine hallitsee ja sen herra kyyristyy sen
pelottavan varjon alle. Toimeton aine vetää huomion puoleensa eikä
kuolematon ihmissielu. Kaamea filosofia taiteen esittämänä!

Tämänlaatuisia mietteitä kulki Glyndonin mielessä, kun yhtäkkiä hänen
käsivarteensa koskettiin ja Nicot seisoi hänen vieressään!

"Suuri mestari, vaikken minä hänen suuntaansa rakasta", virkkoi Nicot.

"En minäkään sitä rakasta vaan tunnen kammonsekaista kunnioitusta sitä
kohtaan. Kauneutta ja sievää rauhallisuutta rakastetaan, mutta se
tunne, joka meillä on tummaa ja pelottavaa kohtaan, on yhtä syvä kuin
rakkaus."

"Totta on", vastasi Nicot miettiväisenä. "Ja kuitenkin se on ainoastaan
taikauskoa. Lapsenkamarista ovat lähteneet monet käsityksemme
maailmasta -- siellähän peikoista ja kummituksista laverrellaan. Mutta
taiteen ei pitäisi suositella meidän tietämättömyyttämme, sen pitäisi
kuvata ainoastaan totuutta. Minä tunnustan, että Rafael ei juuri minua
miellytä, koskei minulla ei ole mitään sympatiaa hänen aiheitansa
kohtaan. Minun kannaltani hänen pyhimyksensä ja neitsyeensä ovat
ainoastaan tavallisia ihmisiä."

"Mutta mistä taiteen sitten pitäisi ottaa aiheensa?"

"Historiasta, epäilemättä, ja etenkin roomalaisten suurista
sankariteoista, jotka herättävät vapauden ja urhouden tunteita,
tasavaltalaisia hyveitä. Minä olisin tahtonut, että Rafael olisi
kuvittanut Horatiusten tarinaa, mutta Ranskalle jääkin tehtäväksi
palauttaa maailmalle tämä oikea taidesuunta, joka ei voisi syntyä
pappisvallan ja petoksen hallitsemassa maassa."

"Vai teille ovat Rafaelin pyhimykset ja neitsyeet ainoastaan tavallisia
ihmisiä?" toisti Glyndon, palaten Nicotin avomieliseen tunnustukseen,
tuskin kuulienkaan niitä johtopäätöksiä, joita ranskalainen selvitteli.

"Totta tosiaan! Ha, ha!" virnisteli Nicot. "Ettehän kai tahdo, että
minä uskoisin koko pyhimyskokoelmaan, vai mitä?"

"Mutta ihanne!"

"Ihanne!" keskeytti Nicot. "Italialaiset kriitikot ovat kääntäneet
päänne nurin. He puhuvat aina suuria sanoja ihanteellisesta
kauneudesta, joka vaikuttaa sieluun, -- sieluun! -- _onko_ sitten
sielua olemassa? Minä ymmärrän sitä, joka maalaa hienostunutta aistia,
älykästä ja koulutettua ymmärrystä varten. Mutta sielu -- joutavia, me
olemme vain aineen muunnoksia ja maalauskin on yhtä aineen muunnosta."

Glyndon käänsi kasvonsa edessään olevasta taulusta Nicotiin ja
Nicotista tauluun. Järkeilijä ilmaisi samoja ajatuksia, joita taulujen
näkeminen oli herättänyt. Hän pudisti päätään vastaamatta.

"Sanoppas minulle", kysäisi Nicot äkkiä, "mitä tuo petturi -- Zanoni --
niin, minä olen nyt saanut tietää hänen nimensä ja kaikki konstinsa --
mitä hän puhuikaan sinulle minusta?"

"Sinusta. Ei mitään, ainoastaan varotti minua kuuntelemasta sinun
oppejasi."

"Ahaa, siinäkö kaikki? Hän on kuuluisa kavaltaja, ja koska minä, kun me
viimeksi tavattiin toisemme, paljastin hänen petoksensa, arvelin minä,
että hän kostoksi sepittäisi minusta jonkun juorun."

"Paljastitte hänen petoksensa! Kuinka sitten?"

"Pitkä ja ikävä juttu: hän tahtoi opettaa eräälle minun ystävälleni,
vanhalle ukkohöperölle filosofisen alkemiansa salaisuuksia ja elämän
pidentämisen temppua. Minä neuvoisin teitä välttämään tuollaisia
epäiltäviä tuttavuuksia." Näin sanoen Nicot merkitsevästi nyökäytti
päätänsä ja lähti matkaansa tahtomatta vastata enempiin kyselyihin.

Glyndonin oli hetkeksi vallannut syvempi tunne ennenkuin Nicot
puheineen tuli siihen väliin. Hän kääntyi nyt Salvatorin maisemista ja
huomasi erään Correggion seimenkuvan. Häntä hämmästytti kuin iskemällä
näiden nerojen vastakkaisuus. Levollinen tyyneys -- täydellinen
kauneudentunne -- voima ilman ponnistusta -- ja henkevä siveellinen
pohja, joka sielulle puhuu silmän kautta ja kohottaa ajatuksia
sopusointuun ja hyvyyteen ja ihailuun -- ah, siinä olikin oikea taide.
Hän lähti galleriasta vastahakoisin askelin ja käveli suurissa
aatteissa kotiinsa päin. Ilokseen hän ei siellä tavannut Mervalea. Hän
nojasi päänsä käsien varaan ja koetti muistella Zanonin sanoja heidän
viimeisen kohtauksensa kuluessa. Nicotin puhe taiteestakin oli rikosta,
se alensi mielikuvituksen koneellisuudeksi. Hänkö, joka sielun käsitti
aineen muunnokseksi, hänkö voisi puhua Rafaelia korkeammasta
taidesuunnasta! Totta tosiaan, taide on magiaa, ja kun hän oikein
oivalsi tämän lauseen totuuden, ymmärsi hän myöskin, että magiassa voi
olla uskontoa, sillä uskonto on juuri taiteelle ominaista. Hänen
vanha harrastuksensa vapautui siitä kylmästä kultaisen vasikan
palvelemisesta, johon Mervalen käytännöllisyys tahtoi sen alentaa,
hänen intonsa alkoi taas hehkua ja leimahti palamaan. Hän huomasi nyt,
että tähänasti noudattamassaan suunnassa oli ollut hieno erehdys.
Nicotin sanat olivat tehneet tämän vielä selvemmäksi -- ja uusi maailma
näytti avautuvan. Hän tarttui otolliseen hetkeen -- otti esille värit
ja kankaan. Hänen mielensä kokonaan vapautui uutta ihannetta
seuraamaan, hän kohosi kauneuden ilmamaisiin korkeuksiin, kaikki mustat
ajatukset ja intohimot katosivat. Zanoni oli oikeassa: ainemaailma
vaipui alas hänen katseensa edessä, hän katseli luontoa etäiseltä
kukkulalta, ja kun hänen levottoman sydämensä aallot tyystin
tyyntyivät, niin Violan enkelisilmät häntä kohti loistivat niinkuin
pyhät kaksoistähdet.

Oven hän pani lukkoon eikä edes Mervalea ottanut vastaan. Uuden
elämänsä puhtaan ilman päihdyttämänä hän pysyi kolme päivää ja miltei
kolme yötäkin kokonaan työssä kiinni. Mutta neljäntenä aamuna tuli
vastavaikutus, joka aina seuraa voimanponnistusta. Hän heräsi väsyneenä
ja haluttomana ja katsahtaessaan kankaaseen näytti sen kauneus
hävinneen. Nöyryyttäviä muistoja niistä suurista mestariteoksista,
joiden kanssa hän pyrki kilpailemaan, tunkeutui hänen päälleen. Ennen
huomaamattomat puutteet suurenivat kerrassaan ilkeiksi hänen
ikävystyneelle ja tyytymättömälle siimalleen. Hän korjaili ja korjaili,
mutta hänen kätensä petti; epätoivoisena hän heitti käsistään
siveltimen ja avasi ikkunan; päivä ulkona oli kirkas ja iloinen;
kadulla lainehti vilkas elämä, joka on niin iloista ja huoletonta
eloisassa Napolissa. Hän näki rakastajan kulkevan ohi puhuen
rakastettunsa kanssa tuolla mykällä kielellä, joka on kestänyt kaikki
muut kielimuutokset, ja joka nyt on sama kuin muinaisina aikoina, esim.
etruskilaisten maalauksista päättäen. Päivänpaiste kutsuili nuorukaista
iloihin ja nautintoihin ja ikävät seinät, jotka äsken kyllä
tuntuivat sisältävän sekä maan että taivaat, olivat nyt muuttuneet
rikoksentekijän vankilaksi. Hän kuuli kynnyksellään Mervalen askeleet
ja avasi oven.

"Tuossako kaikki mitä olet tehnyt?" sanoi Mervale halveksivasti
vilkaisten taulua. "Ja tuonko tähden olet sinä sulkeutunut pois Napolin
kirkkailta päiviltä ja kuutamoisilta öiltä?"

"Niinkauankuin into oli päälläni, helotti minulle kirkkaampi aurinko ja
minä nautin hempeämmän kuutamon hekkumata."

"Tunnustat siis, entä into on mennyt. Hyvä, siitä näkyy, että alat
palata järkiisi. No niin, parempi on töhriä kankaita pari kolme päivää
kuin tehdä hullun päätöksen koko elämäkseen. Tuo pikku sireeni --"

"Ole vait: Minä en kärsi kuulla sinun lausuvan hänen nimeänsä."

Mervale veti tuolinsa lähemmä Glyndonia, pisti kätensä syvälle
housuntaskuihin, ojensi säärensä pitkälleen ja oli juuri alkamaisillaan
vakavan ripityksen, kun Nicot lupaa pyytämättä pisti sisään ruman
päänsä.

"Hyvää päivää, rakas veikko. Minä tahdon vähän puhua teidän kanssanne.
Hoo, te olette ollut työssä, näemmä. Tämäpä hyvää -- sangen hyvää.
Tuossa rohkea veto -- ja tuossa kohdassa vapaa käännähdys. Mutta
varrohan! onko aihe hyvin valittu? Tässä on suuri pyramidimuoto. Mutta
ettekö luule, että vaikutusten vastakkaisuus on unohdettu tässä
kuvassa? Koska oikea jalka on pantu eteenpäin, niin eiköhän oikean
käsivarren pitäisi olla vähän taaksepäin? Mutta kas! tuo pikkusormi on
vallan mainio!"

Mervale inhosi Nicotia. Kaikki haaveilijat, tuulentupien rakentajat ja
maailmanparantajat ja uusien urien aukaisijat olivat hänelle yhtä
vastenmielisiä, mutta tällä hetkellä hän olisi tahtonut syleillä
ranskalaista. Hän näki, kuinka Glyndonin kasvoilla kuvastui väsähdys ja
inho. Saada tuollaisen innonpuuskan jälkeen kuulla laverreltavan
pyramiidimuodoista ja oikeasta jalasta ja käsivarresta --
syrjäseikoista -- itse pääaihetta syrjäytettävän ja koko arvostelun
vihdoin päättyvän pikkusormen kiittelemiseen!

Ärtyisesti heittäen vaatteen maalauksensa yli virkkoi Glyndon: "Oh!
Mitä minun kehnoista tekeleistäni! Vaan oliko teillä jotakin asiata?"

"Ensinnäkin", sanoi Nicot, heittäytyen tuolille, "ensinnäkin tuo signor
Zanoni -- uusi Cagliostro -- joka väittelee minun aatteitani vastaan
(epäilemättä hän on Capet'in[30] vakoilija). En ole kostonhaluinen.
Oikein sanoo Helvetius: 'Erehdyksemme syntyvät intohimoistamme.' Minä
pidän omat haluni kurissa, mutta hyveellistä on vihata ihmiskunnan
tähden; minä soisin että signor Zanoni Parisissa joutuisi syytteeseen
ja tuomittaisiin." Ja Nicotin pienet silmät iskivät tulta ja hän
kiristeli hampaitansa.

"Onko teillä joku uusi syy vihataksenne häntä?"

"On", sanoi Nicot vihaisesti. "On, sillä olen kuullut että hän kosii
sitä tyttöä, jonka minä aion naida."

"Te! Kenestä sitten puhutte?"

"Kuuluisasta Pisanista! Hän on jumalallisen sievä. Hänen kauttansa minä
voisin tasavallassa kohota. Ja tasavalta pitää meillä olla ennenkuin
tämä vuosi on lopussa."

Mervale hieroi käsiänsä ja nauroi itsekseen. Glyndon punastui harmista
ja häpeästä.

"Tunnetteko te signora Pisanin? Oletteko koskaan puhutelleet häntä?"

"En vielä. Mutta kun minä kerran olen päättänyt jotakin, niin se on
pian tehty. Minä aion kohta palata Pariisiin. Sieltä kirjotetaan
minulle, että sievä vaimo edistää isänmaanystävän menestymistä.
Ennakkoluulojen aika on mennyt. Nyt ruvetaan ymmärtämään hienompia
hyveitä. Minä vien täältä mennessäni Europan koreimman vaimon."

"Ole hiljaa! Mitä sinä aiot?" sanoi Mervale ja tarttui Glyndoniin, kun
hän näki tämän lähenevän ranskalaista, silmät säihkyvinä ja nyrkit
puristettuina.

"Herra!" huudahti Glyndon hampaittensa välistä, "te ette tiedä kenestä
puhutte. Tohtisitteko otaksuakaan, että Viola Pisani teistä huolisi?"

"Ei siinä tapauksessa, että hän saisi paremman tarjouksen", sanoi
Mervale, katsoen ylös kattoon.

"Paremman tarjouksen? Te ette ymmärrä minua", sanoi Nicot, "minä Jean
Nicot, tulen kosimaan tyttöä, tulen ottamaan hänet vaimokseni! Muut
voivat tehdä hänelle rikkaampia tarjouksia, mutta ei kukaan minun
käsittääkseni niin kunniallista. Minä yksin säälin hänen avutonta
tilaansa. Muuten niin Ranskassa, missä olosuhteet alkavat muuttua,
päästään kyllä eroon vaimosta, milloin tahdotaan. Meillä tulee olemaan
uusi avioeron laki. Luuletteko että italialainen tyttö kieltäytyisi
naimasta taiteilijaa päästäkseen sen sijaan jonkun prinssin lemmityksi?
Ei, minä uskon parempaa Pisanista kuin te. Minä tulen kiiruusti
menemään hänen puheilleen."

"Toivon teille kaikkea menestystä, monsieur Nicot", sanoi Mervale
puristaen sydämellisesti hänen kättään.

Glyndon katseli kumpaakin halveksivasti. Viimein hän virkkoi vääntäen
huulensa katkeraan hymyyn:

"Ehkä teillä, monsieur Nicot, voi olla kilpailijoita."

"Sen parempi", vastasi monsieur Nicot huolettomasti, iskien
kantapäitään yhteen ja näyttäen kokonaan syventyneen ihmettelemään
jalkojensa suurta kokoa.

"Minäkin ihailen Viola Pisania."

"Jokaisen maalarin täytyy niin tehdä."

"Minä voin kosia häntä yhtä hyvin kuin tekin."

"Se olisi tyhmästi tehty teiltä, vaikka viisaasti minulta. Te ette
kuitenkaan osaisi hankkia kaupasta voittoa. Hyvä ystävä! teillä on
ennakkoluuloja."

"Ettehän julkee sanoa, että voisitte hankkia voittoa omalla
vaimollanne?"

"Hyveellinen Cato lainasi vaimonsa ystävälleen. Minä rakastan hyvettä
enkä voi tehdä muuta kuin jäljitellä Catoa. Mutta vakavasti puhuen --
en minä kilpailijaa pelkää. Te olette hyvännäköinen ja minä ruma. Mutta
te olette päättämätön ja minä päättäväinen. Sillä aikaa kuin te pidätte
kauniita puheita, niin minä ihan yksinkertaisesti sanon: 'Minulla on
varoja. Tahdotteko tulla puolisokseni?' Koettakaa siis parastanne, hyvä
ystäväni. Näkemiin! -- me tapaamme toisemme näyttämön takana."

Näin sanoen Nicot nousi, ojenteli pitkiä käsivarsiaan ja lyhyitä
sääriään, haukotteli, kunnes hänen epätasaiset hampaansa näkyivät
korvasta korvaan, painoi lakkinsa pörröiseen päähänsä uhmaavalla
liikkeellä, vilkaisi yli olkansa voitonriemuisasti ja ilkeästi
suuttunutta Glyndonia ja laahusti ulos huoneesta.

Mervale purskahti hurjaan nauruun. "Katsos, kuinka ystäväsi arvostelee
sinun Violaasi! Aika somaa olisi sinun ottaa Viola rumimman koiran
kynsistä, mikä löytyy Lapin ja kalmukkilaisten maan välillä."

Glyndon oli liian harmistunut voidakseen vastata. Silloin saapuikin
uusi vieras; se oli itse Zanoni. Mervaleen tämän henkilön esiintyminen
vaikutti vastenmielisen nöyryyttävästi, vaikkei hän sitä tahtonut
tunnustaa, siksipä hän nyökäytti päätään Glyndonille ja sanoi lyhyesti:
"enemmän toisten kun tavataan", ja jätti maalarin yksikseen
odottamattoman vieraansa seuraan.

"Minä näen", sanoi Zanoni nostaen kankaan maalauksen päältä, "ettette
ole halveksineet sitä neuvoa, jonka annoin teille. Rohkeutta, nuori
taiteilija, tämä on jotakin omintakeista, se on todellisen nerokkuuden
uljasta itseluottamusta. Teillä ei ollut mikään Nicot eikä mikään
Mervale kyynäspään takana, kun tämä todellinen kauneuden kuva syntyi
mieleen!"

Glyndon taas tunsi taiteeseen vetovoimaa saadessaan tätä odottamatonta
kiitosta ja hän vastasi vaatimattomasti: "Luulin hyvääkin teoksestani
tähän aamuun asti, mutta sitten minut vapautettiin tästä onnellisesta
vakaumuksesta."

"Sanokaa pikemmin, että tottumattomana jatkuvaan työhön te väsyitte
toimeenne."

"Se on totta. Pitääkö minun se tunnustaa? Minä aloin kaivata
ulkopuolista maailmaa. Minusta tuntui, että tuhlatessani sydämeni ja
nuoruuteni kauneuden näkyihin, kadotinkin varsinaisen elämän ihania
todellisuuksia. Ja silloin minä kadehdin iloista kalastajaa, joka
lauleli kulkiessaan ikkunani ohi, ja rakastajaa, joka pakisi
lemmittynsä kanssa."

Rohkaisevasti hymyillen vastasi Zanoni: "Mutta miksi moititte itseänne
tuosta ihan luonnollisesta ja välttämättömästä takaisintulosta maahan.
Sekin, joka tavan takaa käy innostuksen taivaissa, etsii taas maasta
jännityksen hellitystä ja virkistystä. Ihmisen sielu on lintu, joka ei
aina voi olla lennossa; kun tuntuu halu näkyväiseen elämään, täytyy sen
saada jotakin tyydytystä. Ne jotka paraiten ihanteita hallitsevat, ne
aina eniten ulkopuolisesta elämästäkin nauttivat. Katso kuinka
todellinen taiteilija liikkuu ihmismelskeessä, aina sydämeen
tunkeutuvana, aina valppaana tuntemaan sekä pienintä että suurinta
olemassaolon mutkikkaista totuuksista. Hän laskeutuu juuri siihen, mitä
pedantit kutsuvat turhanpäiväiseksi ja pikkumaiseksi. Yhteiskunnallisen
kankaan kustakin kudelmasta hän voi löytää jonkun viehätyksen. Hänen
silmissään jokainen ilmamainen hämähäkin verkko kimaltelee
päivänpaisteen kultaamana. Tiedättekö, että sen pikkueläimen ympärillä,
joka elää vesipisarassa, loistaa valoverho,[31] samoinkuin tähden
ympärillä, joka kirkkaana vyöryilee kautta avaruuksien? Todellinen
taide tapaa kauneutta kaikkialla. Kadulta, markkinapaikalta, hökkelistä
-- joka paikasta se kokoo ravintoa ajatustensa mehiläiskekoon.
Politikan mudasta kokosivat Dante ja Milton runoseppeleeseensä. Kuka on
teille sanonut, ettei Rafael nauttinut ulkopuolisesta maailmasta,
samalla kuin hän aina kantoi mukanaan ainoan sisäisen kauneuden
ihanteen, joka häikäisyllään veti puoleensa ja valaisi jokaista kortta,
mitä muut tietämättömät lokaan tallasivat? Niinkuin joku metsän valtias
kiertelee ympäri saalistaan hakien, vainuu ja seuraa sitä yli salojen
ja maitten, yli soiden ja läpi viidakkojen ja viimein siihen iskee
kiinni ja kantaa sen muassaan kätkettyyn luolaansa -- niin etsii nero
kautta metsän ja maitten, hartaasti ja väsymättä, jokainen aisti
valppaana, jokainen hermo jännitettynä nopeuteen ja voimaan, etsii
hajanaisia ja välkkyviä ainekuvia, joihin se viimein tarttuu kiinni
voimakkain käsin ja vie muassaan siihen yksinäisyyteen, johon ei pääse
ihmisjalka. Mene ja etsi ulkopuolista maailmaa; se on taiteelle
tyhjentymätön laidun, ja korjuuvainio sisäistä maailmaa varten."

"Te lohdutatte minua", sanoi Glyndon kirkastuen. "Minä olin luullut,
että väsymykseni olisi kykenemättömyyteni todistus. Mutta nyt en
tahtoisi puhua näistä toimista. Suokaa anteeksi, jos minä siirryn
työstä palkintoon. Te olette lausuneet hämäriä ennustuksia siitä
tulevaisuudesta, joka minulle koittaisi, jos naisin sellaisen, joka
järkeväin ihmisten mielestä ainoastaan himmentää minun toiveitani ja
panee esteitä menestykseni tielle. Puhutteko siitä sillä viisaudella,
joka on kokemusta, vai sillä, joka on ennustavinaan?"

"Eivätkö ne sitten ole rinnastettuja? Eikö se paraiten pysty ennakolta
laskemaan, joka yhdellä silmäyksellä voi ratkaista jokaisen uuden
problemin mahdollisuuksien laskentotieteessä?"

"Te väistätte minun kysymystäni."

"Enpä, vaan sovitan vastaukseni käsityskykynne mukaiseksi, sillä juuri
tästä asiasta puhuakseni olen tullut luoksenne. Kuunnelkaa minua!"
Zanoni katsoi kiinteästi kuuntelijaan ja jatkoi: "Kaiken suuren ja
ylevän aikaansaamiseksi tarvitaan ensinnäkin totuuksien selvä ymmärrys,
niiden totuuksien, jotka kuuluvat asiaan. Sotapäällikkö laskee voiton
mahdollisuudet taisteluun ruvetessaan melkein matemaattisella
tarkkuudella. Hän voisi ennustaa kaikki tulokset, jos hän vaan voisi
luottaa niihin aineksiin, jotka ovat hänen käytettävinään. Sillä ja
sillä mieshukalla voi hän kulkea tuon sillan yli; siinä ja siinä ajassa
voi hän vallottaa tuon linnotuksen. Puhtaampien tieteitten ja
jumalallisemman taiteen harjottaja voi vielä tarkemmin ennustaa, mitä
hän voi aikaansaada ja missä suhteessa hänelle ei ole suotu menestystä,
jos hän nim. vain käsittää tarpeelliset tosiasiat itsessään ja
ympärillään. Hän voi vielä tarkemmin laskea siksi, ettei hän ole niin
paljon riippuvainen aineellisista syistä kuin käytettävänään olevista
aatteista. Mutta tuo totuuksien käsittäminen häiriintyy monesta
aiheesta -- turhuudesta, intohimosta, pelosta, velttoudesta ja niiden
keinojen tuntemattomuudesta, jotka ovat parhaimpia aiottuun
tarkotukseen. Hän voi laskea väärin omia voimiaan; hänellä ehkä ei ole
karttaa siihen maailmaan, johonka hän aikoo tunkeutua. Mutta ainoastaan
yksi erikoinen mielentila kykenee käsittämään totuuden; ja se tila on
suuri selkeys ja tyyneys. Teidän mielenne palaa totuudenhalusta: te
tahtoisitte väkipakolla sulkea sen syleilyynne; te tahtoisitte vaatia
minua teille uskomaan, ilman koetuksia ja valmistuksia, luonnon
suurimpia salaisuuksia. Mutta totuutta voi siihen valmistumaton mieli
yhtä vähän ottaa vastaan kuin aurinko voi yön sumuissa paistaa.
Tuollainen sielu tahraisi totuuden, jos se siitä saisi kiinni;
käyttääkseni erään miehen[32] vertausta, joka oli päässyt syvälle
suuren Goeetian salaisuuksiin: 'Joka kaataa vettä mutaiseen kaivoon,
saa ainoastaan enemmän mutaa liikkeelle'."

"Mihin te oikein tähtäätte?"

"Tähän: että teillä on kykyjä, jotka voisivat saavuttaa erinomaisen
voiman ja asettaa teidät niiden lumoojien joukkoon, mitkä ovat vielä
suuremmat kuin maagikot ja jättävät jälkeensä pysyväisen vaikutuksen,
niiden taiteilijoiden, joita kunnioitetaan kaikkialla, missä kauneutta
tajutaan ja missä sielu tuntee korkeampia maailmoita kuin tämän, jossa
aine ponnistelee edes karkeata ja puutteellista elämää ylläpitämään.

"Mutta voidaksenne oppia noita kykyjä käyttämään, tarvitseeko minun
olla profeetta sanoakseni, että teidän on opittava keskittämään kaikkia
halujanne suuriin tarkotusperiin. Sydämen täytyy olla levossa, jotta
ymmärrys voisi olla toimessa. Tätä nykyä te harhailette toisesta
asiasta toiseen. Mitä painolasti on laivalle, sitä on hengelle Usko ja
Rakkaus. Jos teidän koko sydämenne, rakkautenne, ihmisyytenne olisi
keskitettynä yhteen ainoaan päämäärään, niin myöskin ajatuksenne ja
tunteenne tulisivat yhtä vahvoiksi ja vakaviksi. Viola on vielä lapsi:
te ette aavista, kuinka korkeaksi elämän kokemukset voisivat kehittää
hänen luontoaan. Suokaa anteeksi, jos sanon, että hänen sielunsa, joka
on puhtaampi ja ylevämpi kuin omanne, kantaisi teitä ylöspäin, niinkuin
pyhä hymni nostaa yläilmoihin maailman henget. Teidän luontonne kaipaa
sopusointua, sitä soittoa, joka samalla ylentää ja rauhottaa, niinkuin
viisaat pytagorealaiset opettivat. Minä tarjoon teille tätä soittoa
Violan lemmen muodossa."

"Mutta voinko olla varma siitä, että hän rakastaa minua?"

"Ei, taiteilija; hän ei teitä rakasta tällä hetkellä; hänen tunteensa
ovat nyt toisessa. Mutta jos, niinkuin magnetti siirtää vaikutuksensa
rautaan, -- minä voisin siirtää teihin sen rakkauden, joka hänellä nyt
on minua kohtaan -- jos minä voisin saada häntä teissä näkemään
unelmainsa ihanteen --"

"Onko sellainen lahja ihmisvoimissa antaa?"

"Minä sen tarjoon teille, jos rakkautenne on totinen ja uskonne
hyveeseen ja omaan itseenne syvä ja puhdas. Muussa tapauksessa älkää
luulko, että minä häntä vapauttaisin totuuden lumouksesta ja panisin
harhaa ihailemaan?"

"Mutta jos", jatkoi Glyndon, "jos hän on kaikkea sitä, mitä sanotte, ja
jos hän teitä rakastaa, niin kuinka voitte itseltänne riistää niin
verrattoman aarteen?"

"Oi sinä ihmisen matala sydän!" huudahti Zanoni odottamattoman
intohimoisesti, "niinkö vähän sinä käsität rakkautta, ettet tiedä sen
uhraavan kaiken -- itse lemmenkin -- sen olennon onneksi, jota se
rakastaa! Kuulkaa minua!" -- ja Zanonin kasvot kävivät kalpeiksi --
"kuulkaa minua! Minä painan tämän teihin, koska rakastan Violaa ja
koska pelkään, että hänen kohtalonsa minun rinnallani ei tulisi olemaan
niin hyvä kuin teidän rinnallanne. Ja miksikä niin on -- älkää sitä
kysykö, sillä minä en tule sitä kertomaan. Aika on lyhyt! Se vaatii
teiltä vastausta eikä sitä voi toistaiseksi jättää. Ennen kolmannen
päivän loppua tästä lukien, on kaikki valinta teiltä päättynyt."

"Mutta", sanoi Glyndon, yhäti epäluuloisena, "mutta miksikä tämä
kiire?"

"Ihminen, te ette ansaitse häntä, koska kysytte noin. Kaikki, mitä minä
tässä voin kertoa, olisi teidän jo pitänyt itsekin tietää. Tuo
irstailija, tuo tahdonvoimainen vanhan Viscontin jälkeläinen,
toisenlainen kuin te -- päättäväinen ja varma rikoksissaankin -- hän ei
koskaan jätä aikomustaan kesken. Ainoastaan yksi himo hillitsee hänen
lemmenviettiään: se on ahneus. Toisena päivänä sen jälkeen kuin hän oli
yrittänyt Violaa siepata, hänen enonsa, kardinaali, jolta hän odottaa
perinnöksi maata ja kultaa, lähetti häntä hakemaan ja kielsi häntä
kunniattomin aikein ahdistamasta sitä tyttöä, jota kardinaali oli
lapsuudesta asti suojellut ja auttanut, ja uhkasi muuten tehdä tyhjäksi
kaikki entiset lupauksensa. Siinä syy, miksi hän nyttemmin on lakannut
Violaa kiusaamasta. Meidän täällä puhuessamme poistuu tämä syy. Kun
kello ehtii keskipäivän tienoille, ei kardinaalia ole enää elävitten
mailla. Juuri tällä hetkellä sinun ystäväsi, Jean Nicot, on prinssi
di ----:n luona --"

"Hänkö! ja miksikä?"

"Kysymässä, mitä myötäjäisiä Viola Pisani saa mukaansa sinä aamuna,
jolloin hän lähtee prinssin palatsista."

"Ja kuinka te kaiken tämän tiedätte?"

"Tyhmyri! sanon sen vielä kerran: sentähden että rakastaja valvoo
päivällä ja yöllä: sentähden ettei rakkaus koskaan nuku, kun vaara
uhkaa rakastettua."

"Ja tekö ilmotitte kardinaalille --?"

"Minä, ja mikä oli minun tehtäväni, olisi yhtä hyvin voinut olla sinun.
Puhu -- sano vastauksesi!"

"Kolmantena päivänä on se annettava."

"Olkoon niin. Lykkää onnesi viime hetkeen asti, horjuva raukka.
Kolmantena päivänä tästä lukien minä kysyn päätöstäsi."

"Ja missä me tapaamme toisemme?"

"Missä vähimmän odotat tapaavasi minut, ennen puoliyötä. Sinä et voi
minua välttää, vaikka kuinka koettaisit niin tehdä."

"Pysähtykää vielä hetkinen! Te tuomitsette minua epäileväksi,
päättämättömäksi, epäluuloiseksi. Eikö minulla ole siihen syytä? Voinko
minä taistelutta antaa perää sille oudolle lumoukselle, jolla te minuun
vaikutatte? Mitä harrastusta voi teillä, muukalaisella, olla minuun,
koska näin minulle määräätte tärkeimmän teon, jonka mies voi elämässään
tehdä? Luuletteko, että kukaan järki-ihminen voisi olla pysähtymättä ja
punnitsematta ja kysymättä itseltään: 'Miksikä tuo vieras minusta noin
huolehtii?'"

"Ja kuitenkin", sanoi Zanoni, "jos minä sanoisin, että voisin sinut
vihkiä sen magian salaisuuksiin, jota koko nykymaailman filosofia
kohtelee utukuvana tai petoksena -- jos minä lupaisin opettaa sinua
komentamaan ilman ja meren olentoja ja kokoomaan rikkauksia helpommin
kuin lapsi kokoilee rannan kiviä, jos minä käsiisi uskoisin niiden
yrttien ytimen, jotka pidentävät elämän ajasta aikaan, ja ilmaisisin
sen voiman salaisuuden, jolla voidaan kaikkia vaaroja uhmata ja kaikki
väkivalta voittaa ja masentaa joka ihminen, niinkuin käärme katseellaan
lumoo linnun; jos minä sanoisin, että tämä kaikki on minun vallassani
ja minun annettavissani, silloin varmaan kuuntelisit minua ja
tottelisit epäilyksittä!"

"Se on totta, ja tämän voin selittää ainoastaan lapsuuteni hämärillä
muistoilla -- ja perhetarinoilla, jotka puhuvat --"

"Esi-isästäsi, joka tieteen elpymiskautena etsi Apolloniuksen ja
Paracelsuksen salaisuuksia."

"Mitä!" huudahti Glyndon ällistyneenä "te tunnette niin hyvin näitä
hämäräperäisiä sukumuistoja?"

"Sille, joka pyrkii tietämään, ei pitäisi olla tuntematon halvinkaan
totuudentutkija, joka on elänyt. Sinä kysyt, miksi minä olen
tällaisella osanotolla sekottunut kohtaloosi. Tuossa on yksi syy, jota
en ollut vielä sinulle kertonut. On olemassa Veljeskunta, jonka
säännöistä ja mysterioista tarkimmatkin oppineet ovat tuiki
tietämättömiä. Sen sääntöjen mukaan kaikki jäsenet ovat velvolliset
varottamaan, auttamaan ja johdattamaan kaukaisintakin jälkeläistä
niistä miehistä, jotka Veljeskunnan mysterioissa ovat työskennelleet,
vaikkapa turhaan, niinkuin sinunkin esi-isäsi. Me olemme velvotetut
neuvomaan heille heidän menestystään, jopa enemmänkin -- jos he meitä
siihen käskevät, täytyy meidän ottaa heidät oppilaiksi. Minä olen tämän
vanhan ja ikimuistoisen veljistön jälkeläinen. Siksipä olin alusta
pitäin sinuun sidottu. Tämä kenties myöskin itsetiedottomasti veti
sinua, Veljeskuntamme poikaa, minuun."

"Jos niin on, käsken minä sinua, niiden lakien nimessä, joita sinä
tottelet, ottamaan minua oppilaaksesi!"

"Mitä sinä pyydät?" huudahti Zanoni kiivaasti. "Opi ensin tietämään
ehdot. Ei kellään kokelaalla saa olla valmistuessaan vihkimykseen
yhtäkään halua tai sidettä, joka hänet kahlehtii maahan. Hänen täytyy
olla vapaa naisen lemmestä, vapaa ahneudesta ja kunnianhimosta, vapaa
itse taiteenkin unelmista ja maallisen maineen toivosta. Ensimäinen
uhraus, joka sinun tulee tehdä, on -- Viola. Ja minkä vuoksi?
Käydäksesi tulikoetukseen, jota vain kaikkein suurin uskallus voi
katsoa silmiin ja jonka läpi ainoastaan ihan eetterimäiset luonnot
voivat kulkea. Sinä olet kypsymätön siihen tieteeseen, joka on tehnyt
minut ja monet muut sellaisiksi kuin me olemme tai olemme olleet, sillä
sinun koko luontosi on yhtä pelkoa!"

"Pelkoa!" huusi Glyndon, harmista punastuen ja nousten suoraksi
seisomaan.

"Pelkoa! ja pelkoa pahinta -- maailman mielipiteen pelkoa. Nicotin ja
Mervalen tapaisten ihmisten pelkoa, omien jaloimpienkin halujesi
pelkoa, omien voimiesi pelkoa, kun nerosi uljaimmin tahtoisi luoda,
pelkoa, ettei hyve ole ikuisesti kestävä, pelkoa, ettei Jumala elä
taivaassa, maata valvoen, pelkoa, pikkuihmisten pelkoa -- sitä pelkoa
eivät konsanaan suuret tunne."

Näin sanoen Zanoni äkkiä nousi ja lähti, jättäen taiteilijan
nöyryytetyksi, ällistyneeksi eikä sittenkään vakuutetuksi. Hän jäi nyt
yksin ajatustensa seuraan, kunnes kellonlyönti hänet havahutti. Silloin
hän samalla muisti Zanonin ennustuksen kardinaalin kuolemasta ja hänet
valtasi kiihkeä halu saada tietää asianlaidan. Hän syöksyi pitkin
katuja ja saapui kardinaalin palatsille. Viisi minuuttia ennen
kahtatoista oli hänen Ylhäisyytensä siirtynyt manalle tuntiakaan
sairastamatta.

Zanonin käynti oli kestänyt kauemman aikaa kuin kardinaalin sairaus.
Kammo ja kumma! Hän kääntyi palatsin luota ja käydessään yli torin näki
Nicotin astuvan ulos prinssi di ----:n portista.



V LUKU.


    "Kaksi on lempeä minulla,
      lohdullista, toivotonta,
    Ne niinkuin henkeä kaksi
      korvanani kuiskailevat."

             _Shakespeare_.

Kunnioitettava Veljeskunta, niin pyhä ja niin vähän tunnettu, jonka
salaisista kallisarvoisista aikakirjoista tämän kertomuksen ainekset
ovat kootut; te, jotka vuosisadasta vuosisataan olette tallettaneet
kaiken, minkä aika ylevästä kunnioitettavasta tieteestä on säästänyt --
kiitos teille, jos nyt ensimäisen kerran joku ilmaus, vaikka kuinkakin
puutteellinen, maailmalle annetaan niistä ajatuksista ja teoista, joita
oli yhdellä Veljistönne todellisella eikä itsetehdyllä jäsenellä. Monet
ovat sanoneet itseänne teidän joukkoonne kuuluviksi. Monta väärää
henkilöä on myöskin siihen lukenut tieteellinen tietämättömyys, joka
yhä vielä hämmentyneenä on pakotettu tunnustamaan, ettei se mitäkään
tiedä teidän alkuperästänne, teidän menoistanne ja opeistanne eikä
sitäkään tiedä, onko teillä vielä maan päällä olinpaikkaa. Kiitos
teille siitä että minä, ainoa maassani tällä ajalla, joka maallisin
jaloin olen saanut astua teidän salaperäiseen akatemiaanne, että
minä[33] olen teiltä saanut luvan ja vapauden vihkimättömien
käsityskykyyn sovelluttaa muutamia harvoja niistä tähtöisistä
totuuksista, jotka loistivat Kaldealaisen Viisauden suurelle Shemaialle
ja myöhempien oppilaiden hämärtyneen tiedon kautta himmeästi pilkotti,
sellaisten kuin Pselluksen ja Jamblikuksen, jotka koettivat puhaltaa
liekkiin kekäleitä siitä tulesta, joka paloi Idän _Hamarinissa_,
Vaikkei meille, ikälopun aikakauden lapsille, ole suotu sitä _nimeä_,
joka maan varhaisimpien oraakkelien sanoilla puhuen "syöksyy
äärettömiin maailmoihin", niin kuitenkin on meidän tehtävämme pyrkiä
kadonneitten totuuksien jäljille jokaisen filosofin tai kemistin uuden
keksinnön avulla. Painovoiman, sähkön lait ja se vielä ihmeellisempi
elämänvoima, joka maailmasta jos poistuisi jättäisi maailman haudaksi
-- ne totuudet olivat vain osia siitä kirjasta, mistä muinainen teurgia
etsi ohjeita lainlaadintaansa ja tieteeseensä. Kun minä tahdon sanoilla
pystyyn rakentaa tämän historian jäännöksiä, niin tuntuu niinkuin
juhlallisessa unitilassa minua kuljetettaisiin läpi kaupungin
raunioitten, missä ainoastaan on haudat jälellä. Hautakammioista ja
uurnista minä herätän sammuneen soihdun Geniuksen[34] ja se muistuttaa
niin likeisesti Erosta, että toisinaan en tiedä, kumpi teistä minulle
sanelee -- oi Lempi, oi Tuoni!

Kovin se myllersi neidon sydäntä tämä uusi rajaton ja jumalallinen
tunne. Oliko se sitä tavallista suonen sykkinää ja mielikuvituksen
kiihotusta, silmän vetovoimaa kauniiseen ja korvan kääntymistä
kaunopuheiseen, vai oliko jotain oikeutusta siinä käsityksessä, mikä
Violalla itsellään oli -- että nim. se ei ollut aistimista syntynyt
eikä maallista ja inhimillistä lempeä vaan ennemmin jonkun ihmeellisen
ja kuitenkin pyhän tai'an vaikutusta. Kerroin jo edempänä, että siitä
päivästä, jolloin Viola enempää kauhistumatta ja vapisematta antautui
Zanonin vaikutuksen alaiseksi, oli hän koettanut pukea ajatuksiansa
sanoiksi. Puhukoot nämä ajatukset itse puolestaan.

_ltsetunnustus_.

Päivänpaisteko minua valaisee vai sinun läsnäolosi muisto? Minne
katsonkin tuntuu maailma olevan sinua täynnä; jokaisessa
päivänsäteessä, joka veden kalvossa välkkyy ja puitten lehdillä
hymyilee, minä vaan näen sinun silmiesi kuvan. Mitä on tämä, joka
muuttaa ei ainoastaan minut itseni vaan koko maailman ulkonäön?

       *       *       *       *       *

Kuinka äkisti elämääni iski se voima, jolla sinä nyt hallitset sydämeni
aallokkoa. Tuhansia oli ympärilläni ja minä näin ainoastaan sinut. Se
oli juuri sama ilta, jolloin minä ensiksi astuin näyttämön maailmaan.
Kuinka kummasti ja äkisti tuo maailma ainaiseksi liittyi sinuun! Mitä
näyttämön lumous oli muille, sitä oli minulle sinun läsnäolosi!
Elämänikin tuntui keskittyvän noihin lyhyihin hetkiin, ja sinun
huuliltasi kuulin soittoa, jota eivät mitkään muut korvat kuulleet.
Istun nyt siinä huoneessa, missä isäni asui. Täällä tuona onnellisena
iltana ensimäisen menestyksen jälkeen minä aivan unohdin, miksi _he_ --
vanhempani -- olivat niin onnellisia, ja vaivuin varjoon ja koetin
arvata, mitä sinä merkitsit minulle, ja silloin äitini matala ääni
herätti minut ja minä hiivin isäni viereen, likelle, likelle, omia
ajatuksiani peläten.

Ah, suloinen ja suruinen oli seuraava aamu, jolloin sinä varottelit
minua kohtalostani. Nyt olen orpo -- mitä on elämässä minulla
ajateltavaa, mitä uneksittavaa muuta kuin sinua!

Kuinka hellästi sinä minua nuhtelit siitä, että ajatuksissani sinua
kohtaan niin julman vääryyden tein! Eipä tarvinnut minun säikähtää,
vaikka sinä katselit ajatuksiani niinkuin auringonsäde yksinäistä
puuta, johon sinä kerran minua vertasit. Niinkuin tuo puu minäkin
taistelin, kamppailin valoa kohti ja valohon pääsin. Minulle puhutaan
rakkaudesta ja koko näyttämöelämä on rakkaudesta huulilla puhumista.
Ei, sanon sen yhä uudestaan, minä tiedän, ettei sitä samaa ole se
rakkaus, jota minä tunnen sinua kohtaan -- siinä ei ole intohimoa, se
on vain ajatus. Minä en pyydä vastarakkautta. Minä en nurise, vaikka
sinun sanasi ovat ankaria ja katseesi kylmä. En kysy, onko minulla
kilpailijoita, en huokaillen halaja olla kaunis sinun silmissäsi. Minun
henkeni tahtoisi yhtyä sinun henkeesi. Minä antaisin maailman aarteita,
jos saisin tietää sen hetken, jolloin katseesi kohoaa tähtiä kohti --
jolloin sydämesi tyhjentyy rukoukseen, vaikkapa valtameret välillämme
pauhaisivat. Minulle puhutaan, että sinä olet kauniimpi kuin ihanimmat
marmorikuvat, mutta minä en koskaan ole uskaltanut kiinteästi katsoa
sinua silmiin, jotta muistossani voisin sua verrata muihin. Ainoastaan
silmäsi ja lempeä, tyyni hymyilysi seuraa minua aina; niin myös kun
kuuta katson, ei sydämeeni tule muuta kuin sen äänetön valo.

       *       *       *       *       *

Usein tyyneellä säällä olen kuulevinani isäni soiton säveleitä, usein,
vaikka ne jo kauan sitten hautaan vaikenivat, ovat ne herättäneet minua
yön unesta. Ennenkuin sinä tulet luokseni, olen kuulevinani sävelten
tervehtivän sinun lähestymistäsi. Minä olen kuulevinani niiden
valittelevan ja huokailevan, kun minä itseeni takaisin vaivun sinun
lähtiessäsi luotani. Sinä olet tuon soiton luontoa -- sen henki ja
haltija. Isäni mahtoi aavistuksin tuntea sinut ja sinun synnyinseutusi,
kun tuulet humisevat hänen soittoonsa vastaukseksi ja maailma päätteli
häntä hulluksi! Minä kuulen tässä, missä istun, meren kaukaista pauhua.
Pauhatkaa siunatut aallot iloisesti aamutuulessa -- niin minun sydämeni
sykkii siinä valossa ja virkeydessä, joka sinua ajatellessa mieleen
syntyy.

Usein lapsuudessani olen miettinyt ja kysellyt, miksikä olen
syntynyt, ja sieluni vastasi sydäntäni ja sanoi: -- 'Sinä synnyit
kunnioittamaan!' Niin kyllä, siitäpä tiedän, miksi varsinainen maailma
aina on tuntunut minusta niin valheelliselta ja kylmältä. Minä tiedän,
miksi näyttämön maailma niin lumosi ja häikäisi minua. Tiedän, miksikä
oli niin suloista istua erikseen ja koko sielullani katsella etäistä
taivasta. Luontoni ei ole luotu tätä elämää varten, vaikka se muista
näyttääkin niin onnekkaalta. Sen ainainen puute on, että sen edessä on
ylevämpi kuva kuin se itse! Muukalainen, missähän korkeassa maailmassa
haudan yli tultuani minun sieluni hetkestä hetkeen saa Elämää ylistää
saman lähteen partaalla kuin sinä.

       *       *       *       *       *

Naapurini puutarhassa on pieni suihkukaivo. Minä seisoin sen vieressä
aamulla varhain. Kuinka kiivaasti vesi suihkusi ylös auringonsäteihin!
Ja silloin ajattelin, että saisin nähdä sinut taas tänä päivänä, ja
sydämeni sykähti vastaukseksi siihen päivänkoittoon, jonka sinä minulle
mukanasi tuot.

       *       *       *       *       *

Minä olen nähnyt, minä olen kuunnellut sinua taasenkin. Kuinka
rohkeaksi olen tullutkaan! Annoin lapsekasten ajatusteni juosta ja
kerroin muistojani, ikäänkuin olisin sinua lapsesta asti tuntenut.
Äkkiä minut valtasi ajatus uskalluksestani. Pysähdyin ja etsin arasti
sinun silmiäsi.

"No, ja kun huomasit, ettei satakieli tahtonutkaan laulaa?"

"Ah", sanoin minä, "mitä sinua liikuttaa tämä kertomus
lapsensydämestä?"

"Viola", vastasit sinä, tuolla äänellä, joka on niin selittämättömän
tyyni ja totinen: "Viola, lapsensydämen pimeys on usein ainoastaan
tähden varjoa. Jatka puhettasi! Ja satakielesi, kun se otettiin kiinni
ja pantiin häkkiin, ei tahtonutkaan laulaa."

"Ja minä kannoin häkin tuonne, viinilehvien joukkoon ja otin kanteleeni
ja puhuin sille sävelillä, sillä minä ajattelin, että soitto oli sen
äidinkieltä ja että se ymmärtäisi minun koettavan sitä lohdutella."

"Niin", sanoit sinä. "Ja viimein se vastasi sinulle, mutta ei laululla
vaan lyhyellä terävällä kirkaisulla, niin surullisella, että kätesi
putosivat alas kanteleelle ja kyyneleet tulvivat silmistäsi. Silloin
sinä hiljaa avasit häkin ja satakieli lensi tuohon pensaikkoon ja sinä
kuulit lehtien rasahtelevan, ja kun kuutamossa katsoit sinne, näit,
että se oli löytänyt kumppaninsa. Ja sitten se oksaltaan lauloi sinulle
pitkän, riemuisan kiitoslaulun. Ja miettiessäsi sinä tunsit, ettei
kuutamo tai viinistön lehvät antaneet linnulle säveleiden aihetta vaan
että laulun salaisuus oli rakastetun läsnäolo. Näin sanoit.

"Kuinka sinä tunsit tuon lapsuusajan ajatukset paremmin kuin minä
itsekään! Kuinka minun vähäpätöinen elämäni pikkutapauksineen on niin
kummasti tuttu sinulle, vaalea muukalainen! Minä kummastelen -- mutt'en
enää uskalla sinua pelätä!"

       *       *       *       *       *

Kerran minua masensi ajatus hänestä. Niinkuin lapsi kuuhun kaipaa, niin
oli koko olemuksessani hämärä ikävä johonkin saavuttamattomaan. Nyt
tuntuu minusta, niinkuin sinua ajatteleminen kirvottaisi hengestäni
jokaisen kahleen. Minä liitelen valomeressä eikä mikään tunnu
siivilleni liian korkealta eikä silmilleni liian kirkkaalta.
Tietämättömyyteni se pani minut sinua pelkäämään. Mutta sinun
ympärilläsi asuu ikäänkuin ilmapiirinä kirjoissa löytymätön tieto.
Kuinka vähän olen minä lukenut, kuinka vähän opiskellut! Kuitenkin, kun
sinä olet sivullani, tuntuu kuin peite olisi poistettu koko luonnon
kasvoilta. Minä hätkähdän katsoessani kirjottamiani sanoja; ne eivät
tunnu minusta tulleilta vaan ovat jotakin muuta kieltä, jota sinä olet
sydämelleni opettanut ja jota käteni nopeasti piirtelee paperille
niinkuin sanelun jälkeen. Joskus kun kirjotan tai ajattelen voisin
kuvitella kuulevani keveitä siivenlyöntejä ympärilläni ja näkeväni
himmeitä kauniita muotoja liitelevän edessäni ja hymyilevän
haihtuessaan ilmaan. Nyt ei tule enää luokseni rauhattomia ja
pelottavia unia nukkuissani, mutta yö- ja päiväelämä tuntuvat nyt
molemmat jatkuvalta unennäöltä. Unessani minä käyskelen kanssasi, ei
maisia polkuja pitkin vaan kautta ilmojen -- ja se ilma on kuin soittoa
-- ylöspäin, ylöspäin sieluni nousee kanteloisen soiton siivillä!
Ennenkuin sinut opin tuntemaan, olin maan orja. Sinä olet antanut
minulle koko maailman vapauden! Ennen elin elämää -- nyt tuntuu kuin
olisin alkanut elämään iankaikkisuutta!

       *       *       *       *       *

Ennen, kun minun piti näyttämöllä esiintyä, tykytti sydämeni kahta
kovemmasti. Minä vapisin astuessani yleisön eteen, jonka henkäisystä
riippui maine tai häpeä, mutta nyt en heitä pelkää. Minä en heitä näe,
en kuule enkä välitä heistä. Tiedän että ääneni on oleva soittoa, sillä
minä sinulle lausun hymniä. Sinä et tule koskaan teatteriin eikä sekään
minua sureta. Sinä olet liian pyhä esiintyäksesi yhtenä osana
tavallisesta maailmasta ja minä olen iloinen siitä, ettet ole läsnä
silloin kuin joukolla on oikeus minua arvostella.

       *       *       *       *       *

Ja hän puhui minulle _toisesta!_ Toiselle olisi hän minut määrännyt!
Ei, lempeä minä en tunne sinua kohtaan, Zanoni! Kuinka muuten olisin
sinua kuunnellut suuttumatta? Kuinka muuten käskysi olisi voinut olla
kuulumatta mahdottomalta? Niinkuin soittokoneen kielet tottelevat
mestarinsa kättä, niin äänesi virittää sydämeni hurjimpiakin kieliä
tahtonsa mukaan. Jos sinua miellyttää -- olkoon! Sinä olet kohtaloni
herra! Se ei voi kapinoida sinua vastaan! Minä aivan luulisin voivani
lempiä ketä tahansa, johon sinä vaan vuodattaisit sinusta säteilevän
valosi. Kaikkea mihin sinä olet koskenut, minä rakastan. Sinun kätesi
leikki näillä viinipuun lehdillä, minä kannan niitä povellani. Sinä
tunnut minusta kaiken rakkauden lähteeltä! Liian korkea ja liian kirkas
olet, jotta sinua voisin lempiä, mutta sinä luot valoa muihin
esineisiin, joita silmä voi katsella vähemmän häikäistyneenä. Ei,
lempeä minä en tunne sinua kohtaan, ja sentähden en punastu, kun
tunnustan tätä kaikkea. Häpeä minulle, jos lempisin sinua, kun tiedän
sinun rinnallasi olevani niin mitätön olento.

       *       *       *       *       *

_Toinen_ -- muistossani kaikuu se sana. Toinen! Tarkotatko, etten saisi
sinua enempää nähdä? Ei murhe, ei epätoivo minuun tullut. Minä en voisi
itkeä. Se on vaan ääretön yksinäisyyden tunne. Minä vaivun takaisin
tavalliseen elämään ja värisen kylmästä sen autiudessa. Mutta minä
tottelen sinua, jos niin tahdot. Saanhan toki sinut nähdä haudan tuolla
puolla? Oi, kuinka ihanaa olisi saada kuolla!

Miksen ponnistele irtautuakseni siitä verkosta, johon tahtoni on
kiedottu? Onko sinulla oikeutta minua noin hallita? Anna minulle
takaisin, anna minulle takaisin se elämä, josta tiesin, ennenkuin
sinulle itse elämänikin annoin. Anna minulle takaisin nuoruuteni
huolettomat unelmat -- anna vapaus sydämelleni, joka ääneensä ennen
lauleli. Sinä olet vapauttanut minut kaikesta, mikä ei ole sinua
itseäsi. Miksi syntiä olisi ainakin ajatella sinua -- joskus nähdä
sinut? Suudelmasi vielä hehkuu kädelläni: onko se käsi minun vallassani
enää? Sinun suudelmasi pyhitti sen itsellesi. Muukalainen, minä _en_
tahdo sinua totella!

       *       *       *       *       *

Taas yksi päivä -- yksi noista tärkeistä kolmesta on mennyt!
Kummallista, että viime yön unen jälkeen on rintaani laskeutunut syvä
rauha. Tunnen niin varmaksi, että olemukseni on sinuun yhdistyvä, enkä
voi ajatella eroa sinusta. Tässä vakaumuksessa laskeudun levolle ja
hymyilen sinun sanoillesi ja omalle pelolleni. Sinä pidät eräästä
lauseesta, jota toistelet tuhansissa muodoissa -- että sielun kauneus
on usko -- että mitä ihanteellinen sulo on kuvanveistäjälle, sitä on
usko sydämelle -- että usko oikein käsitettynä, ulottuu kaikkiin luojan
tekoihin, ja Häntä me ainoastaan uskon kautta voimme tuntea -- että
usko luo meissä tyynen luottamuksen ja levollisen tulevaisuuden toivon
-- että se on kuutamovalo ihmismeren aallokossa. Nyt minä ymmärrän tätä
uskoa. Minä hylkään kaiken epäilyksen ja kaiken pelon. Minä tiedän,
että se side on heltiämättömäksi tehty, joka minun sisäisen elämäni
yhdistää sinuun etkä sinä voi sitä katkaista, jos tahtoisitkin. Ja tämä
muutos taistelusta tyyneyteen tuli minulle nukkuissani -- nukkuissani
ilman unennäköjä. Mutta kun heräsin, tunsin salaperäistä onnea --
epämääräistä muistoa jostakin siunatusta -- ikäänkuin sinä olisit
jostakin kaukaa luonut hymyilyn minun uneeni. Illalla maata mennessäni
olin niin surullinen; jokainen kukka tuntui ainiaaksi sulkeutuneen
auringonvalosta, ja itse yö vallitsi sekä sydämessä että maan päällä.
Nyt on maailma jälleen kaunis, mutta rauhallisen kaunis -- ei
tuulenhenkäyskään liikuta puuta -- sinun puutasi -- eikä yksikään
epäilys minun sieluani.



VI LUKU.


    "Joko väkivallan tai viekkauden
    kautta olet kärsimälläsi häpeän
    tai hirvittävän hukan."

             _Ori. Fur._ Canto XIII, I.

Pieni huone, seinät täynnä maalauksia, joista yksikin oli enemmän
arvoinen kuin palatsin omistajan koko sukupuu. Oikein lausui Zanoni:
"Maalari on maagikko"; hän ainakin osaa sulattimestaan koota oikeata
kultaa. Venetsialainen aatelismies voi olla keikari tai salamurhaaja --
lurjus tai tyhmyri, mitätön tai mitätöntäkin huonompi, mutta jos hän on
saanut istua Titianin[35] mallina, on hänen valokuvansa arvoltaan
verraton. Muutamia tuumia maalattua kangasta on kalliimpi kuin ihminen
suonineen ja lihaksineen, aivoineen ja pikku ajatuksineen.

Tässä huoneessa istui noin 43 vuoden ikäinen mies, tummasilmäinen,
kellankalpea, kasvonpiirteet lyhyet, esiinpistävät, leuka suuri ja
huulet paksut, aistilliset mutta päättäväiset; tämä mies oli prinssi
di ----. Hänen vartalonsa, keskikokoinen ja lihavahko, oli käärittynä
avaraan rikkaasti koristettuun vaippaan. Pöydällä hänen edessään makasi
vanhanaikainen miekka ja hattu, naamari, arpanappulat, kirjotussalkku
ja kummallisesti veistetty hopeinen mustepullo.

"No hyvä, Mascari", sanoi prinssi, katsahtaen elättiin, joka seisoi
raudotetun ikkuna-aukon alapuolella -- "niin, kardinaali nukkuu isäinsä
kanssa. Minä kaipaan jotakin lohdutusta kuulla niin mainion sukulaisen
kuoltua, ja kellä on sen suloisempi ääni kuin Viola Pisanilla?"

"Tosissaanko teidän korkeutenne puhuu? Niin pian hänen Ylhäisyytensä
kuoleman jälkeen?"

"Sen vähemmän siitä puhutaan ja sen vähemmän minua epäillään. Oletko
saanut selvää sen hävyttömän miehen nimestä, joka tuona yönä teki
yritykseni tyhjäksi ja seuraavana päivänä ilmotti siitä kardinaalille?"

"En vielä."

"Viisas Mascari! Minä sen sinulle ilmotan. Se oli tuo tuntematon."

"Signor Zanoni! Oletteko siitä varma, prinssini?"

"Olen. Sen miehen äänessä on jotakin, josta en voi erehtyä: se on niin
selvä, että sitä kuullessani miltei kuvittelen omantunnon löytyvän.
Kuitenkin täytyy meidän päästä tuosta kiusallisesta miehestä. Mascari,
signor Zanoni ei ole vielä kunnioittanut meidän halpaa taloamme
läsnäolollaan. Hän on huomattava vieras -- meidän täytyy pitää juhla
hänen kunniakseen."

"Ah, ja Kypros-viini! Kypressi soveltuu juuri hautaan."

"Mutta varrohan! Minä olen taikauskoinen: kerrotaan kummallisia juttuja
Zanonin voimasta ja ennakkonäöstä; muistahan Ughellin kuolemaa. Mutta
mitä siitä! vaikka hiisi olisi hänen liitossaan, ei hän minulta
riistäisi palkintoani eikä myöskään kostoani."

"Teidän korkeutenne on kiihtynyt; näyttelijätär on teidät lumonnut."

"Mascari", sanoi prinssi ylpeästi hymyillen, "näissä suonissa virtailee
vanhojen Viscontien verta -- noiden, jotka kerskailivat, ettei mikään
nainen ollut välttänyt heidän himoaan eikä mikään mies heidän kostoaan.
Isäni kruunu on nyt vain kiiltokultaa ja leikkikalu; mutta heidän
henkensä elää vielä minussa. Kunniani on nyt kiedottu tähän pyrintöön
-- Violan täytyy tulla omakseni!"

"Pannaanko toimeen uusi väijytys ja äkkiyllätys?" ehdotti Mascari
kysellen.

"Ei, miksen menisi itse samaan taloon? Se on yksinäisellä paikalla eikä
ovi ole rautaa."

"Mutta entä jos hän palatessaan takaisin kertoisi väkivallasta?
Sisäänmurto -- neidonryöstö? Ajattele! Vaikkeivät aateliston oikeudet
vielä ole kaikki lopussa, ei Viscontikaan ole enää lain yläpuolella."

"Eikö ole, Mascari? Hullu! missä maailman ajassa, vaikka Ranskan
riivatut onnistuisivatkin haaveissaan, missä lain miekka ei taipuisi
niinkuin pajunoksa vallan ja kullan herran väkevässä kädessä? Mutta älä
noin kalpene, Mascari, minä olen kaikki suunnitellut. Sinä päivänä,
jolloin hän lähtee tästä palatsista, on hän matkustava Ranskaan herra
Jean Nicotin kanssa."

Ennenkuin Mascari ehti vastata, ilmotti huonepalvelija signor Zanonin
tulleeksi.

Tahtomattaan kävi prinssin käsi pöydällä olevaan miekkaan; sitten hän
hymyillen omalle mielenjohteelleen nousi ja otti vieraan kynnyksellä
vastaan kaikella italialaisella kohteliaisuudella ja kunnioituksella.

"Tämä on minulle korkea kunnia", sanoi prinssi. "Minä olen kauan
halunnut saada puristaa niin etevän miehen kättä --"

"Ja minä tarjoon käteni samassa hengessä kuin tekin", vastasi Zanoni.

Napolilainen kumartui kättä puristaessaan: mutta siihen koskiessaan
kävi hänen ruumiissaan väristys ja hänen sydämensä pysähtyi. Zanoni
katsoi häneen tummilla hymyilevillä silmillään ja istuutui
tuttavallisesti.

"Niin se on päätetty ja vahvistettu, meidän ystävyytemme nimittäin,
jalo prinssi. Ja nyt minä kerron käyntini tarkotuksen. Minä
huomaan, teidän Korkeutenne, että me olemme kilpailijoita, ehkä
itsetiedottomasti. Emmekö voisi saada vaatimuksiamme soveltumaan
yhteen?"

"Ah", sanoi prinssi huolettomasti, "te siis olitte se kavaljeeri, joka
minulta ryösti takaa-ajoni saaliin. Kaikki keinot ovat luvallisia
sodassa ja lemmessä. Sovitella vaatimuksiamme! Olkoon menneeksi; tuossa
on arpanappulat; heittäkäämme hänestä arpaa; joka saapi alemman, hän
väistyköön."

"Onko tämä sellainen ratkaisu, jota te sitoudutte noudattamaan?"

"Kunniasanallani."

"Ja mikä on sille tuleva, joka rikkoo tämän sanansa?"

"Miekka on arpakotelon vieressä, signor Zanoni. Joka ei pidä
kunniasanastaan kiinni, hän miekalla kaatukoon."

"Ja te ehdotatte tämän tuomion sille meistä, joka ei pidä sanaansa?
Olkoon niin; signor Mascari heittäköön meidän puolestamme."

"Oikein sanottu! Mascari, tuo nopat tänne!"

Prinssi heittäytyi tuolissaan taappäin, ja vaikka hän olikin
teeskentelyyn tottunut, ei hän voinut estää riemun ja tyydytyksen
hehkua leviämästä kasvoilleen. Mascari otti kolme arpanoppaa ja
kalisteli niitä. Zanoni nojasi kättä poskelleen ja kumartui yli pöydän,
kiinnittäen silmänsä lujasti prinssin käskyläiseen; turhaan koetti
Mascari irrottautua hänen tutkivan katseensa lumouksesta: hän kalpeni,
hän vapisi -- hän laski käsistään kotelon.

"Minä annan ensimäisen heiton teidän Korkeudellenne. Signor Mascari,
olkaa hyvä ja lopettakaa meidän odotuksemme."

Taas tarttui Mascari koteloon, taas vapisi hänen kätensä ja nopat
kalisivat. Hän heitti; tuli 16.

"Se on korkea heitto", sanoi Zanoni tyyneesti; "kuitenkaan minä en
heitä toivoani, signor Mascari."

Mascari kokosi nopat, pudisteli niitä ja heitti ne taas pöydälle: luku
oli korkein mahdollinen -- 18.

"Minä olen voittanut, te näette", sanoi Zanoni, "voimmeko yhä olla
ystäviä?"

"Signor", sanoi prinssi, nähtävästi taistellen suuttumuksen ja
hämmästyksen vaiheella, "voitto on teidän. Mutta suokaa anteeksi, te
olette puhuneet keveästi tästä neitosesta -- voiko mikään saada teitä
luopumaan vaatimuksestanne?"

"Ah, älkää niin pahaa luulko, vaikka puhuinkin keveästi", jatkoi Zanoni
ja lisäsi, äänessään ankara sointu: "Älkää unohtako sitä tuomiota,
minkä omin huulin lausuitte."

Prinssi rypisti otsaansa, mutta pidätti sen ylpeän vastauksen, joka
ensin oli hänen huulillaan.

"Olkoon, minä alistun", hän sanoi väkinäisesti naurahtaen. "Mutta
antakaa minun osottaa, etten vihoissani myönny: suvaitkaa
läsnäolollanne kunnioittaa pientä juhlaa, jonka minä aion pitää", hän
puhui terävällä ivalla, "minun sukulaiseni, hurskaasti muistettavan
kardinaalin kunniaksi, kun hän korotettiin pyhän Pietarin istuimen
ääreen."

"On todella iloista kuulla teiltä pyyntö, jota voin totella."

Sitten käänsi Zanoni keskustelun aiheen, puhui jonkun aikaa iloisesti
ja keveästi ja poistui sitten pian.

"Roisto!" ärjäsi prinssi, käyden Mascaria kaulaan, "sinä kavalsit
minun!"

"Minä vakuutan teidän Korkeudellenne, että arvat olivat oikein
asetetut! hänen olisi pitänyt heittää kaksitoista, mutta hän on itse
piru, siinä kaikki."

"Ei ole mitään aikaa hukattavana", sanoi prinssi, päästäen käsistään
käskyläisensä, joka vaieten järjesteli kaulahuiviansa. "Minun vereni
kiehuu -- minä tahdon voittaa tämän tytön, vaikka siihen kuolisin! Mikä
kolaus se oli?"

"Ei muuta kuin että mainehikkaan esi-isänne miekka putosi alas
pöydältä."



VII LUKU.


    "Ei mitään henkiolentoja saa kutsua esiin,
    jollei ilma ole selkeä ja puhdas."

                _Rabbi Salomonin Avaimet_ (ransk.)

Kirje Zanonilta Mejnourille.

Taitoni on jo himmeä ja hämmentynyt. Olen kadottanut sen levollisuuden,
joka on valtaa. Minä en voi vaikuttaa niiden päätökseen, joita
mieluummin tahtoisin johdattaa rannikolle; minä näen heidän vaeltavan
kauemmaksi ja syvemmäksi äärettömälle ulapalle, missä aluksemme aina
kulkevat kohti väistyvää taivaanrantaa! Kummissani ja kauhuissani
siitä, että voin ainoastaan varottaa siinä missä tahtoisin ohjata, olen
minä katsahtanut oman sieluni syvyyteen. On totta että maiset halut
minut sitovat nykyisyyteen ja erottavat niistä juhlallisista
salaisuuksista, joita Järki ainoastaan maan mullasta puhdistuneena voi
tutkia. Jalojen jumalallisten lahjojemme järkähtämätön ehto on, että
jos ketään kohtaan tunnemme vajanaisia ihmistunteita, vihaa tai lempeä,
niin heidän suhteensa pimenee tulevaisuusnäkömme. Mejnour, kaikki
ympärilläni on sumua ja usvaa, minä olen langennut pois meidän
ylhäisestä olemassaolostamme, ja katoomattoman nuoruuteni povesta, sen,
joka hengessä yksin kukoistaa, on putkahtanut inhimillisen rakkauden
tumma myrkkykukka.

Tuo mies ei ansaitse Violaa -- sen tiedän. Mutta hänen -- Glyndonin --
luonnossa on hyvyyden ja suuruuden siemeniä, jos vaan maallisen
turhamaisuuden ja pelokkuuden rikkaruohot eivät niitä tukahuttaisi
kasvamasta. Jos Viola olisi hänen ja minä näin olisin istuttanut
toiseen maaperään sen lemmen, joka katsettani himmentää ja voimaani
lamauttaa, niin voisin näkymättömänä, tuntemattomana valvoa hänen
kohtaloaan ja salaisesti ohjata hänen tekojaan ja auttaa Violan
menestystä miehen menestyksen kautta. Mutta aika kiitää! Ympärillä
olevien usvien kautta näen Violaa mustien vaarojen ahdistavan. Ei muuta
valintaa kuin pako -- ei pelastusta muuta kuin minun tai tuon miehen
keralla. Minun kanssani! -- hurmaava ajatus -- mutta kauhistuttava
varmuus. Minun kanssani! Mejnour, voitko ihmetellä, että minä tahtoisin
hänet pelastaa joutumasta minulle? Hetkinen aikakausien elämässä --
kupla rannattomalla meren selällä. Mitä muuta voi minulle olla
ihmislempi? Ja tuossa Violan erinomaisessa luonnossa -- joka on
puhtaampi, henkisempi nuorine tunteineen kuin mitä koskaan ennen
lukemattomat sydänten kirjat, polvesta polveen, ovat minun katseelleni
näyttäneet -- siinä on syvälläpiilevä varotus välttämätöntä
onnettomuutta vastaan. Sinä arvokas ja nuhteeton hierofanti -- sinä
joka olet koettanut kääntää meidän veljeskuntamme puoleen jokaista
henkeä, joka on näyttänyt uljaalta ja suurelta -- sinäkin tiedät
kauheasta kokemuksesta, kuinka turha toivo on saada _pelkoa_
haihdutetuksi naisen sydämestä. Minun elämäni olisi Violalle
täydellinen ihme. Ja jos minä toiselta puolen koettaisin ohjata hänen
tietään kautta kauhun seutujen totiseen valoon, niin ajattele Kynnyksen
Vartijaa ja vapise niinkuin minäkin, pelottavan uhkapelin edessä! Minä
olen koettanut täyttää englantilaisen itsetuntoa hänen taiteensa
todellisella kunnialla, mutta hänen esi-isänsä levoton henki näyttää
vieläkin kuiskailevan ja vetävän häntä sellaiseen piiriin, missä se
itse joutui eksyksiin. Ihmisen isiltään saamassa perinnössä piilee
mysterio. Omituiset sielun ominaisuudet, niinkuin ruumiin taudit,
pysyvät kätkettyinä sukupolvissa ja heräävät eloon jossakin kaukaisessa
jälkeläisessä, uhmaten kaikkia ihmisten neuvoja. Tule minun luokseni
yksinäisestä olinpaikastasi Rooman raunioissa. Minä ikävöin elävää
kumppania -- yhtä, joka myöskin ennen vanhaan itse tunsi lempeä ja
mustasukkaisuutta. Minä olen koettanut päästä yhteyteen Adonain kanssa,
mutta hänen olemuksensa, joka kerran innosti taivaalliseen tiedonjanoon
ja levolliseen Kaitselmuksen uskoon, nyt ainoastaan hämmentää minua.
Siitä korkeudesta, mistä pyrin tutkimaan tulevaisten asioitten varjoja,
siitä nyt näen vihan ja koston sekavia kuvia. Minusta tuntuu kuin
näkisin kammottavan lopun entiselle ihmeelliselle elämälleni -- tuntuu
kuin vuosisataisen ihanne-elämän jälkeen minun tieni kulkisi
ainemaailman hurjimpaan myrskynpyörteeseen. Missä ennen aukeni tähtien
tie, siellä nyt irvistää mestauslava -- ja näen paksuja verivirtoja
niinkuin teurastimossa. Ja kaikkein kummallisinta: yksi olento, oikea
perikuva tavallisten ihmisten väärästä ihanteesta -- ilettävä irvikuva
kauneuden taiteesta ja täydellisyyteen pyrkimyksestä -- sellainen
vainoo aina minua, ennustaen hämärillä pilvikuvilla tulevaa kohtaloa.
Himmeä mestauslava seisoo kammottavana, vismaa ja hurmetta valuvana.
Tule kaukainen ystäväni, minuun nähden ainakaan ei ole viisautesi
tehnyt loppua ihmistunteistasi. Meidän juhlallisen veljistömme
sääntöjen mukaan, vaikka me nyt olemme niin monien ylpeitten
pyrkijöitten ainoita jälkeläisiä, olet sinäkin velvollinen varottamaan
niiden lapsia, jotka sinun johdollasi etsivät vihkimystä muinaisaikojen
suuriin salaisuuksiin. Uljaan Viscontin, joka kerran oli sinun
oppilaasi, yksi pojanpoika on tämän kauniin tytön ahdistaja. Himon ja
murhan ajatuksilla hän kaivaa omaa hautaansa; sinä ehkä vielä voisit
pelastaa häntä tuomiostaan. Ja minäkin saman lupauksen kautta olen
salaperäisesti velvollinen tottelemaan yhtä viattomampaa henkilöä, jos
hän niin tahtoo, koska hänkin polveutuu jalosta, mutta epäonnistuneesta
tutkijasta. Jos hän hylkää minun neuvoni ja pitää lupauksestani kiinni,
niin sinä, Mejnour, saat uuden oppilaan. Varo, ettei siitä tule uusi
uhri! Tule minun luokseni! Tämä kirje saapuu nopeasti sinulle. Vastaa
siihen sellaisella kädenpuristuksella, johon minäkin uskallan vastata.



VIII LUKU.


    "Haavotettu susi mahtoi minut tuntea
    ja kääntyi kita verisenä minuun."

                    _Aminta_, IV, I.

Napolissa kunnioitetaan Virgiliuksen hautaa, joka on Posilipon luolan
suulla, ei ainoastaan runoilijan muiston vuoksi vaan sitä ympäröi
maagikon maine. Puhutaan, että hän tai'allaan olisi vuoreen kovertanut
luolan ja että vieläkin siellä liikkuvat ne henget, jotka hän nostatti
luolaa rakentamaan. Tämä paikka, joka oli ihan lähellä Violan kotia,
oli usein vetänyt luokseen hänen askeleensa. Violan lempihuveja oli
haaveillen katsella luolan hämäriä syvänteitä tai nousta ylös
hautakummulle ja sieltä katsella kääpiömuotoja, jotka levottomina
näyttivät ryömivän niinkuin pikkuelukat pitkin alhaalla mutkittelevia
teitä. Nytkin hän päivällishetkenä oli ajatuksissaan käyden kääntynyt
sinne. Hän asteli kapeata polkua, kulki ohi viinitarhojen, jotka
ikäänkuin kalliossa riippuvat kiinni, ja saapui korkealle paikalle,
missä sammaleet ja pensaat rehevimpinä versovat ja missä uskotaan
olevan suuren runoilijan lepopaikka. Kaukana kajasti S:t Elmon korkea
linnotus, joka uhkaavana seisoi kimmeltelevien kirkontornien takana.
Sireenin järvi lepäsi kirkkaansinisenä ja Vesuviuksen harmaa savupatsas
nousi ylös pilvettömälle taivaalle. Liikkumattomana äkkijyrkän
partaalla Viola katseli eloisaa ja ihanaa maailmaa, joka alhaalla
levisi; ja Vesuviuksen synkkä savu viehätti häntä vielä enemmän kuin
kirjavat puutarhat siellä täällä tai kaunis Kaprea keskellä hymyilevää
merenulappaa. Viola ei ollut huomannut, että hänen jälessään seurasi
askeleita, ja hän säikähti kuullessaan äänen lähellään. Niin äkkinäinen
oli ilmestys, joka ryysyisenä astui esiin pensaikosta, ja niin
merkillisesti se outona ja rumana soveltui ympäröivään vuoriluontoon ja
paikan kummittelumuistoihin, että Viola kovasti kalpeni ja päästi
huudahduksen.

"Hiljaa, kaunis vapisija! -- älä pelästy minun kasvojani", sanoi mies
vähän katkerasti. "Kolmen kuukauden naimisen jälkeen ei ole mitään eroa
rumuuden ja kauneuden välillä. Tottumus on suuri tasottaja. Minä olin
tulemaisillani teidän taloonne, kun näin teidän lähtevän kotoanne.
Sentähden, koska minulla on tärkeitä asioita puhuttavana, uskalsin
seurata askeleitanne. Nimeni on Jean Nicot, joka jo tunnetaan etevän
ranskalaisen maalarin nimenä. Maalauksen taide ja soiton taide ovat
läheisessä yhteydessä keskenään ja näyttämö on alttari, joka yhdistää
molemmat."

Miehen puheessa oli jotakin suoraa ja ujoksumatonta, mikä oli omiansa
karkottamaan hänen ulkonäkönsä aiheuttaman pelon. Hän oli puhuessaan
istuutunut kivelle ja jatkoi, katsoen Violaa lujasti silmiin;

"Te olette sangen kaunis, Viola Pisani, enkä minä ihmettele, että
teillä on lukuisasti ihailijoita. Jos minä rohkenen yhtyä heidän
joukkoonsa, niin teen sen sillä perusteella, että minä yksin rakastan
sinua rehellisesti ja kosin sinua suoraan. Ei, älä katso minua niin
harmistuneesti! Kuuntelehan! Onko prinssi di ---- koskaan puhunut
sinulle naimisiin menosta? -- taikka kaunis petturi Zanoni? -- tai
nuori sinisilmäinen englantilainen Clarence Glyndon? Mutta mitä minä
sinulle tarjoon? Naimista, kotia, turvaa, hyvää mainetta! Ja nämä
kestävät silloin vielä, kun suora vartalo käy kumaraksi ja kirkkaat
silmät hämäriksi. Mitä nyt sanot?" ja hän tavotteli Violan kättä.

Viola väistyili häntä ja kääntyi vaieten pois lähteäkseen. Mies nousi
ja asettui hänen tielleen.

"Näyttelijätär, teidän täytyy kuulla minua! Tiedättekö, mitä tämä
näyttelijän toimi on ennakkoluuloisten silmissä -- eli ihmisten yleisen
mielipiteen mukaan? Se on olla prinsessa näyttämöllä ja hylkiö
päivällä. Ei kukaan usko teidän hyveeseenne, ei kukaan luota teidän
lupauksiinne. Te olette nukke, jota he suvaitsevat helyillä koristella
huviksensa, mutta te ette ole heidän rakkautensa epäjumala. Onko
loistava ura teitä niin häikäissyt, ettette kaipaakaan turvallisuutta
ja hyvää nimeä? Ehkä olette erilainen kuin miltä näytätte. Ehkä
nauratte noille halventaville ennakkoluuloille ja käytätte niitä
eduksenne aivan mukavasti. Puhukaa suoraan minulle; minullakaan ei ole
näitä ennakkoluuloja. Suloinen neito, minä olen varma, että me voisimme
sopia. Kuulkaahan, tuo prinssi di ----, minulla on häneltä sanoma.
Kerronko sen?"

Ei koskaan ollut Viola tuntenut mitä hän nyt tunsi. Ei koskaan ollut
hän niin selvästi nähnyt, mitä kaikkia vaaroja johtui hänen avuttomasta
tilastaan ja arkaluontoisesta ammatistaan. Nicot jatkoi:

"Zanoni ainoastaan tahtoisi huvitella itseään sinun
turhamielisyydelläsi; Glyndon halveksisi itseään, jos hän sinulle
tarjoisi oman nimensä, mutta prinssi di ---- on tosissaan ja hän on
rikas. Kuuntele!"

Ja Nicot lähenteli huuliaan ja kuiskasi lauseen, jota Viola ei sallinut
hänen lopettaa. Tyttö riuhtautui hänen käsistään sanomattoman
inhon ilmeellä. Nicot pyrkiessään saamaan jälleen kiinni hänen
käsivarrestaan, kadotti jalansijansa ja putosi alas kalliolta, joka
repi ja loukkasi häntä, kunnes pinjapensas hänet pelasti putoamasta
alhaalla ammottavaan syvyyteen. Viola kuuli hänen vihan ja tuskan
huutonsa juostessaan alas polkua myöten ja kääntymättä katsomaankaan
taakseen saapui hän kotiinsa. Portilla seisoi Glyndon, keskustellen
Gionettan kanssa. Viola riensi heidän ohitsensa, syöksyi sisään ja
vaipui lattialle purskahtaen äänekkääseen itkuun.

Glyndon oli hämmästyneenä seurannut häntä ja koetti nyt turhaan
lohduttaa ja tyynnyttää. Viola ei vastannut kysymyksiin, eikä näyttänyt
kuulevankaan hänen rakkauden vakuutuksiaan, kunnes äkkiä hänen
mieleensä tunkeutui Nicotin pelottava kuvaus maailman tuomiosta sitä
virkaa kohtaan, jota hän lapsekkaissa mietteissään ennen oli pitänyt
ainoastaan soiton ja kauneuden palveluksena. Hän nosti kasvonsa
käsistään, katsoi vakavasti englantilaista silmiin ja sanoi: "sinä
petollinen, puhutko minulle rakkaudesta?"

"Kunniani kautta, minulta puuttuu sanoja kertoakseni, kuinka sinua
rakastan."

"Tahdotko antaa minulle kotisi -- nimesi? Pyydätkö minua vaimoksesi?"
Ja jos Glyndon sillä hetkellä olisi vastannut niinkuin hänen parempi
itsensä neuvoi, niin ehkä siinä mielentilan myllerryksessä, jonka
Nicotin sanat olivat aikaansaaneet, nyt kun Viola piti halpana omaa
itseään ja oli korkeista haaveistaan sairas, tulevaisuudesta toivoton
ja koko ihanteestaan epätietoinen -- ehkä, sanon, Glyndon olisi voinut
palauttaa hänen itsetuntonsa ja voittaa hänen luottamuksensa ja viimein
saavuttaa hänen rakkautensa. Mutta hänen paremman luontonsa äänestä
huolimatta heräsi tuosta äkkinäisestä kysymyksestä kaikki epäilykset,
jotka olivat hänen sielunsa todelliset viholliset, niinkuin Zanoni
aivan oikein oli lausunut. Pitikö hänen noin äkkiä kietoutua paulaan,
jonka pettäjät kenties olivat virittäneet hänen herkkäuskoisuutensa
tielle? Ehkä Viola oli opetettu käyttämään hyväkseen tilaisuutta ja
pakottamaan esille tunnustuksen, jota järki sitten panisi katumaan?
Ehkä taitava näyttelijätär toisteli ennalta valmistettuja sanoja? Hän
käänsi päänsä, kun nämä ajatukset, maailman lapset, tulivat hänen
mieleensä, sillä hän luuli todellakin kuulevansa Mervalen ivallista
naurua ulkoa. Eikä hän siinä erehtynyt. Mervale oli kynnyksellä ja
Gionetta oli kertonut hänen ystävänsä olevan sisällä. Kuka ei tuntisi
maailman naurun vaikutusta? Mervale oli maailman personallinen
ilmennys. Koko maailman iva ilkkui hänen kauttaan. Glyndon empi ja
vetäytyi taaksepäin. Violan hartaat, kärsimättömät silmät seurasivat
häntä. Viimein hän sopersi: "Eiväthän kaikki sinun asemassasi, kaunis
Viola, vaadi naimista ainoana rakkauden ehtona?" Oi katkera kysymys! Oi
myrkytetty pisto! Hän katui sanojaan seuraavassa tuokiossa. Häneen iski
järjen ja omantunnon moite. Hän näki Violan ikäänkuin vaipuvan kokoon
hänen julmien sanojensa vaikutuksesta. Hän näki punan tulevan ja
menevän, jättäen väräjävät huulet marmorinvärisiksi. Ja sitten
surullisella, lempeällä katseella, joka pikemmin oli itse-sääliä kuin
nuhtelua, Viola painoi käsiään rintaansa vastaan ja sanoi:

"Hän oli oikeassa! Suokaa minulle anteeksi, englantilainen, minä näen
nyt todella, että olen halveksittava hylkiö."

"Kuule minua! Minä otan sanani takaisin. Viola, Viola, sinun täytyy
antaa anteeksi!"

Mutta Viola viittasi häntä poistumaan ja hiipi ulos huoneesta
surullisesti hymyillen eikä Glyndon uskaltanut häntä pidättää.



IX LUKU.


    _Dafne_: Ken kaukana on rakkaudesta?
    _Tirsi_: Se joka pelkää, pakenee.
    _Dafne_: Vaan kuinka siivekästä paeta?
    _Tirsi_: Rakkauden siivet syntyessä lyhyet.

                         Aminta, At. II, 2.

Kun Glyndon löysi itsensä Violan kodin edustalta, tarttui hänen
käteensä Mervale, joka vielä odotti ovella. Glyndon työnsi hänet
jyrkästi luotaan.

"Sinä ja sinun neuvosi", hän katkerasti sanoi, "ovat tehneet minut
pelkuriksi ja heittiöksi. Mutta minä menen kotiin -- minä kirjotan
hänelle. Minä tyhjennän koko sieluni; hän voi vielä antaa anteeksi."

Mervale oli mies, jota ei voinut saada suuttumaan. Hän järjesti
takkiaan, jota hänen ystävänsä vihainen liike oli vähäsen rypistänyt,
eikä hän maailmaa kokeneena ruvennut siimaa kiristämään, ennenkuin
Glyndon oli väsyttänyt itseään kiivailla huudahduksilla ja
itsemoitteilla. Silloin hän onki Glyndonilta selityksen siitä, mitä oli
tapahtunut, ja koetti taidokkaasti rauhottaa häntä eikä kiihdyttää.
Mervale ei suinkaan ollut paha mies; hänellä oli paremmatkin
siveelliset periaatteet kuin ylimalkaan nuorilla. Hän nuhteli
ystävätään siitä, että tällä oli ollut sopimattomia aikeita
näyttelijättären suhteen.

"Vaikka minä en tahtoisi häntä sinun vaimoksesi, en silti
uneksinutkaan, että sinä alentaisit häntä rakastajattareksi. Kahdesta
pahasta on typerä naimiskauppa parempi kuin luvaton rakkausjuttu. Mutta
odota vielä, älä toimi hetken mielijohteesta."

"Mutta ei ole mitään aikaa menetettävänä. Minä olen luvannut Zanonille
antaa vastauksen huomisiltana. Sen perästä loppuu kaikki valinnan
mahdollisuus."

"Ah, tämä näyttää epäilyttävältä. Selitä tarkemmin."

Ja Glyndon vilpittömyyden puuskassa kertoi ystävälleen mitä oli puhuttu
Zanonin ja hänen välillään -- salaten ainoastaan, tietämättä miksi, sen
mikä koski hänen esi-isäänsä ja salaperäistä veljeskuntaa.

Tämä antoi Mervalen käteen kaikki valtit, mitkä hän saattoi toivoa.
Taivas! millä terveellä, maltillisella järkevyydellä hän haasteli.
Kuinka silminnähtävästi tuossa oli joku petollinen juoni Violan ja
Zanonin välillä. Ehkä -- kuka tietää -- Zanoni jo oli saanut hänen
rakkaudestaan tarpeeksi ja nyt häntä salaisesti suojeli. Kuinka
epäilyttävä oli toisen luonne ja toisen asema! Kuinka ovela oli
näyttelijättären kysymys! Kuinka hyvin olikaan Glyndon, heti terveen
järkensä ensimäisestä sysäyksestä, keksinyt ansan. Mitä! Antaisiko hän
itseään noin mystillisesti houkutella äkkipikaisiin naimisiin,
sentähden että Zanoni, vento vieras, totisella äänellä oli häntä
käskenyt tekemään päätöksen ennen määrättyä tunninlyöntiä?

"Tee ainakin näin", sanoi Mervale, älykkäästi kyllä, "odota kunnes aika
päättyy; siinähän on vain yhden päivän viivytys. Narrataanpa Zanonia.
Hän sanoo tapaavansa sinut ennen puoliyötä huomenna ja väittää, ettet
voi häntä välttää. Tyhjiä! Lähtekäämme Napolista johonkin lähiseutuun,
missä hän ei millään muotoa voi meitä löytää, olkoon hän vaikka itse
piru. Näytä hänelle, ettei sinua sokeasti taluteta mihinkään, jota
itsekin voit harkita. Älä vielä kirjota Violalle äläkä mene häntä
tapaamaan ennen huomisiltaa. Näin minä kehotan. Sitten mene hänen
luokseen ja ratkaise itse."

Glyndon alkoi epäröidä. Hän ei voinut todistaa järjettömiksi ystävänsä
neuvoja. Hän ei enää ollut itsestään varma vaan kahden vaiheilla, ja
sinä hetkenä kulki Nicot heidän ohitsensa. Hän kääntyi ympäri ja
pysähtyi nähdessään Glyndonin.

"No, vieläkö ajattelet Viola Pisania?" kysyi Nicot.

"Vielä, entäs sinä --"

"Olen nähnyt ja puhutellut häntä. Hän on oleva rouva Nicot ennen viikon
kuluttua. Minä menen Toledon kahvilaan. Ja kuulkaahan: kun ensi kerran
tapaatte Zanonin, sanokaa hänelle, että hän on kaksi kertaa astunut
minun tielleni. Jean Nicot on suora rehellinen mies ja maksaa aina
velkansa."

"Se on hyvä oppi raha-asioissa", sanoi Mervale, "mutta kostona
se ei ole niin siveellistä eikä ainakaan niin viisasta. Mutta
rakkausasioissako Zanoni on tullut teidän tiellenne? Kuinka niin, jos
kosimisenne onnistui niin hyvin?"

"Kysy sitä Viola Pisanilta. Hoh, Glyndon, hän ujostelee ainoastaan
sinua. Mutta minulla ei ole ennakkoluuloja. Vielä kerran, hyvästi."

"Ota itsestäsi vaarin, mies", sanoi Mervale, taputtaen Glyndonia
olalle. "Mitä nyt ajattelet linnustasi?"

"Tuo mies valehtelee."

"Aiotko heti kirjottaa Violalle?"

"Ei, jos hän todella pelaa kanssani, niin minä hänestä luovun ilman
huokaustakaan. Minä tarkastan häntä vielä, ja kaikissa tapauksissa
Zanoni ei ole minun kohtaloni herra. Lähtekäämme, niinkuin neuvoit,
huomenna varhain Napolista."



X LUKU.


    "Oi sinä, ken oletkin, joka kaikella tavalla
    taivutat Luontoa outoihin ja ihmeellisiin tekoihin,
    ja hänen salaisuuksiansa urkkien voit tahtos
    jälkeen astua salaisimpiinkin soppiin ihmismielen,
    oi sano, puhu!"

                             _Gerus Lib._ X. 18.

Päivänkoitteessa seuraavana aamuna nuoret englantilaiset astuivat
hevostensa selkään ja ratsastivat Baiaehen päin. Glyndon jätti
hotelliinsa sanan, että jos signor Zanoni etsisi häntä, oli hän
löydettävä tuon ennen muinoin[36] niin kuuluisan kylpypaikan
läheisyydessä.

He ratsastivat ohi Violan kodin, mutta Glyndon kesti kiusauksen poiketa
sisään, ja käytyään Posilipon luolalla he kääntyivät kiertoteitä
takaisin esikaupunkeihin ja lähtivät vastakkaista ilmansuuntaa
Porticiin ja Pompeijiin päin. Vasta keskipäivällä he ehtivät Porticiin.
Tänne he pysähtyivät syömään, sillä Mervale oli kuullut kehuttavan
Portkin makaroonia ja Mervale oli herkuttelija.

He astuivat maahan hyvin vaatimattoman ravintolan kohdalle ja söivät
auringonkatoksen alla. Mervale oli tavallista hauskemmalla tuulella,
hän tyrkytteli ystävälleen lakrymaviiniä ja jutteli iloisesti.

"Nyt ystäväiseni, me olemme tehneet tyhjäksi ainakin yhden signor
Zanonin ennustuksista. Tästälähin sinä et kai häneen usko."

"Idus on tullut -- ei vielä mennyt."[37]

"Vait! Jos hän on tietäjä, et sinä ole Cesar. Turhamaisuutesi tekee
sinut herkkäuskoiseksi. Taivaan kiitos, minä en pidä itseäni niin
tärkeänä, että luonnon toiminta muuttuisi pelottaakseen minua."

"Mutta miksi puhut luonnon toiminnan muuttamisesta? Miksei voisi olla
joku syvempi viisaustiede kuin me aavistammekaan -- tiede, joka keksii
luonnon salaisuudet ja tunkee olioitten syihin niiden luontoa
muuttamatta."

"Ah, sinä taas lankeet harhauskoihin. Sinä todellakin luulet, että
Zanoni on profeetta -- tulevaisuudentietäjä -- ehkä henkien ja
haltioitten kanssa liitossa!"

Samassa tuli isäntä, pieni paksu öljyinen ukko, tuoden uuden pullon
lakryma-viiniä. Hän toivoi, että heidän korkeutensa pitäisivät
hyvänään. Hän oli sangen liikutettu -- sydämestään liikutettu, että he
pitivät makaroonista. Lähtivätkö heidän korkeutensa Vesuviukselle?
siellä oli parhaillaan pieni purkaus, tältä kohdalta se ei näkynyt,
mutta se oli sievä ja vielä sievempi se on auringon laskettua.

"Mainio aate", huudahti Mervale. "Mitä sanot, Glyndon?"

"Minä en ole nähnyt purkausta, se olisi hyvin hauskaa."

"Mutta onko siinä vaaraa?" kysyi varovainen Mervale.

"Oh, ei lainkaan. Vuori on varsin siivo tätä nykyä. Se ainoastaan vähän
leikkii juuri huvittaakseen herroja englantilaisia."

"Hyvä, tuokaa hevoset ja näyttäkää lasku; me lähdemme ennenkuin pimeä
tulee. Clarence, ystäväni -- _Nunc est bibendum_ mutta varo _pede
libero_,[38] sillä muuten ei kelpaa laavalla kävellä."

Pullo oli tyhjennetty, lasku maksettu, herrat hevosen selässä, isäntä
selkä köyryssä -- ja ihanan illan viileässä he lähtivät matkaan Resinaa
kohti.

Viinikö vai kiihtyneet ajatukset innostivat Glyndonia, jonka
mielentilat olivat hyvin vaihtelevaisia. Hän oli nyt mainion hauskalla
tuulella niinkuin luvalle laskettu koulupoika, ja matkailijain nauru
kaikui tuon tuostakin hauskasti laavaan hautautuneitten kaupunkien
kolkoilla mailla.

Iltarusko oli syttynyt ruusuiselle taivaanrannalle heidän saapuessaan
Resinaan. Tänne he jättivät hevosensa, vuokrasivat muuleja ja ottivat
oppaan. Mitä tummempana taivas kajasti, sitä kirkkaampana paloi
vuorituli. Puroina ja pyörteinä virtasi palava laava alas rinteitä
pitkin ja englantilaiset alkoivat ylemmälle noustessaan tuntea tuota
juhlallista vakavuutta ja kammon tunnetta, joka ikäänkuin ainaisena
ilmapiirinä ympäröi tasankojen jättiläistä, muinaisen Haadeksen
valtiasta.[39]

Oli jo yö, kun he jättivät muulit ja jalan jatkoivat matkaansa oppaan
saattamana ja erään talonpojan, joka kantoi suurta soihtua. Opas oli
puhelias mies, niinkuin useimmat hänen maamiehensä ja varsinkin oppaat.
Mervalekin oli vilkkaalla tuulella ja käytti tilaisuutta hyväkseen
saadakseen kaikenmoisia hauskoja tietoja.

"Ah, teidän korkeutenne", sanoi opas, "englantilaisilla on kova halu
nousta tulivuorelle. Pitkä elämä heille! he tuovat meille paljon rahaa.
Jos me olisimme napolilaisista riippuvia, niin pian kuolisimme
nälkään."

"Niin, he eivät ole uteliaita", sanoi Mervale. "Muistatko, Glyndon,
kuinka halveksivasti kreivi sanoi meille: 'Te menette kai
Vesuviukselle, sen arvaan; minä en ole koskaan siellä ollut, ja miksi
menisinkään? Saada kokea kylmää, nälkää, väsymystä, vaaraa -- ja kaikki
sitä varten että saataisiin katsella tulta, joka yhtä hyvin näkyy
takassa kuin vuorella!' Ha, ha! Vanha veitikka oli oikeassa."

"Mutta, teidän korkeutenne", sanoi opas, "vielä kummempaa; muutamat
herrat tahtovat nousta vuorelle ilman meidän apuamme. Minusta heidän
kannattaisi pyörähtää sisään kraaterin aukosta."

"He ovat aika rohkeita, kun menevät yksin -- sellaisia kai harvoin
tavataan."

"Joskus niitä on ranskalaisten joukossa, signor. Mutta toissa yönä --
en koskaan ole niin säikähtänyt -- minä olin englantilaista seuraa
saattamassa ja eräs neiti oli jättänyt vuorelle kirjan, johon hän oli
piirustellut. Hän tarjosi minulle hyvän summan, jos kävisin sen
noutamassa ja toisin sen hänelle Napoliin. Minä lähdin illalla ja
löysin sen kyllä. Olin juuri palaamaisillani, kun näin olennon, joka
näytti astuvan ulos itse kraaterista. Ilma oli niin myrkyllinen, etten
voi käsittää, kuinka mikään ihminen sitä voi hengittää ja elää. Minä
niin kauhistuin, että seisoin kun kivi, kunnes mies tuli kuumaa tuhkaa
pitkin käyden ja seisoi edessäni silmästä silmään. Pyhä Maria,
millainen pää!"

"Mitä, rumako?"

"Ei! -- niin kaunis, niin pelottava! Siinä muodossa ei ollut mitään
ihmismoista."

"Ja mitä sanoi tuo salamanteri?"

"Ei mitään. Se ei näyttänyt huomaavankaan minua, vaikka minä olin niin
lähellä sitä kuin nyt teitä, vaan sen silmät näyttivät katsovan läpi
ilman. Se kulki kiireesti minun ohitseni, käveli yli palavan
laavavirran ja hävisi pian toiselle puolelle vuorta. Minä olin utelias
ja uhkarohkea ja päätin koettaa, voisinko kestää sitä ilmaa, josta mies
oli tullut. Mutta vaikken tullut kolmenkymmenen jalan päähänkään sitä
paikkaa, missä hän ensiksi oli näkynyt, ajoi minun takaisin sauhu ja
olin vähällä tukahtua. Cospetto! Siitä saakka olen sylkenyt verta!"

"Lyönpä vetoa, että kuvittelet tätä tulenhaltijaa Zanoniksi", kuiskasi
Mervale naurahtaen Glyndonille.

Pieni seurue oli nyt saapunut lähelle vuoren huippua ja sanomattoman
mahtava näky oli heidän edessään. Aukosta nousi höyryä, tavattoman
sankkaa, ja täytti toisen puolen taivasta; sen keskellä näkyi liekki,
joka muodostui sangen kauniiksi. Sitä olisi voinut verrata suureen
höyhentöyhtöön, joka varjosti vuoren päätä kallistuen alas sivuille.
Sen värivivahdukset olivat ihmeen kauniita ja se liehui ja värisi
niinkuin töyhtö sotilaan kypärissä. Liekkien hehku näkyi keltaisena
loistona tummalla jylhällä maaperällä, missä he seisoivat ja loi
lukemattomia erilaisia varjoja kallioihin ja halkeamiin. Karvas
tulikiven katku vielä lisäsi paikan synkkää ja juhlallista tunnelmaa.
Mutta jos vuorelta kääntyi näkymättömälle merelle päin, oli vastakohta
ihmeellinen: taivas selkeä, tummansininen ja tähdet rauhalliset
niinkuin jumalallisen rakkauden silmät. Oli ikäänkuin hyvän ja pahan
vastakkaisten prinsiippien taistelu olisi avattu ihmissilmälle!
Glyndon, taaskin intoilija, taaskin taiteilija, hurmautui ja vaipui
hämäriin ja epämääräisiin tunteisiin, puoleksi mieluisiin, puoleksi
tuskallisiin. Nojautuen ystävänsä olkapäähän hän katseli ympärilleen ja
kuunteli kasvavalla kammolla maan järinää allansa, luonnonvoimien ääniä
ja liikkeitä synkistä tutkimattomista syvyyksistä. Äkkiä niinkuin pommi
suuri kivi singahti satoja jalkoja ilmaan kraaterin kidasta ja putosi
hirmuisella jyräyksellä vähän alempana olevalle kalliolle, murskaten
sen tuhansiksi sirpaleiksi, jotka lentelivät alas vuoren rinteitä
myöten, kolisten ja rasahtaen. Yksi suurimpia kivenlohkoja putosi ihan
englantilaisen ja oppaan välille, ei kolme jalkaakaan ensinmainitusta.
Mervale päästi kauhun huudahduksen ja Glyndon seisoi väristen, henkeään
pidätellen.

"Diavolo!" huusi opas. "Alas, teidän korkeutenne, tulkaa mukaan, meillä
ei ole hetkeäkään menetettävänä: seuratkaa kintereillä!"

Näin sanoen opas ja talonpoika pakenivat niin nopeasti kuin saattoivat.
Mervale oli valmiimpi pakoon kuin hänen ystävänsä ja Glyndon tuli
viimeisenä, enemmän hämmentyneenä kuin pelästyneenä. Mutta eivät he
olleet pitkällekään ehtineet, ennenkuin äkkiä kraaterista syöksyi
hirmuinen savupatsas. Se seurasi heitä -- se saavutti -- se peitti
heidät. Se sammutti kaiken valon. Täydellinen pimeys vallitsi ja siinä
kuului vaan oppaan ääni jostakin kaukaa ja vielä kovemmin pauhasi tuuli
ja maa jymähteli jalkojen alla. Glyndon pysähtyi. Hän oli joutunut
erilleen ystävästään -- erilleen oppaasta. Hän oli yksin -- pimeyden ja
kauhun vallassa. Synkkänä kulki savu edelleen, taas alkoi hämärästi
näkyä aukosta nouseva tulitöyhtö ja sen liehuva heijastus valaisi
vaarallista polkua. Glyndon malttoi mielensä ja riensi edelleen.
Alempana hän kuuli Mervalen äänen, joka kutsui häntä, vaikkei enää
miestä nähnyt. Ääni häntä opasti. Päästään sekavana ja hengästyneenä
hän syöksyi eteenpäin, kun -- oih! -- kumeasti, kaameasti vyöryvä ääni
kuului hänen korviinsa. Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan. Tuli oli
rikkonut rajansa ja avannut itselleen tiehyeen vuoren halkeamiin.
Laavavirta ajoi häntä takaa -- nopeasti -- nopeasti, ja yliluonnollisen
vihollisen kuuma henkäys tuli yhä lähemmälle hänen kasvojansa! Hän
kääntyi syrjään, hän kiipeili epätoivoisen ripeästi käsin ja jaloin
ylös vuorensakaralle, joka oikealla käsin kohosi röhmyisestä
kuivaneesta laavamassasta. Hehkuva virta vieri hänen sivuitseen ja
alitseen ja sitten, tehden äkkinäisen kierroksen hänen olinpaikkansa
ympärille se asettui leveänä ylipääsemättömänä tulisena sulkuna --
hänen pakopaikkansa ja muun maailman välille. Siinä hän nyt seisoi,
palaamasta estettynä, ilman muuta mahdollisuutta kuin kääntyä takaisin
kraaterin aukolle päin ja sieltä käsin etsiä ilman oppaita ja
tienviittoja jotakin uutta pakopolkua.

Hetkisen hänen rohkeutensa petti: hän kirkaisi epätoivoisesti
sellaisella jännitetyllä kimakalla äänellä, joka ei kuulu kauaksi,
huusi opasta ja Mervalea tulemaan avuksi.

Ei tullut vastausta ja englantilainen, joka näin jäi omaan varaansa,
tunsi nyt oman tarmonsa nousevan vaaraa uhmaamaan. Hän kääntyi takaisin
ja uskalsi lähestyä kraateria niin paljon kuin vaarallinen höyry salli.
Sitten hän katseli alas, huolellisesti ja päättävästi, ja pani merkille
polun, jolla hän toivoi voivansa välttää tuliselle laavavirralle
joutumista. Nopeasti hän astui mutkikasta kuumaa tietään.

Noin 50 jalkaa oli hän kulkenut, kun hän äkkiä kääntyi; sanomaton,
selittämätön kauhu, jota hän tähän asti ei ollut kokenut keskellä
vaarojaankaan, valtasi hänet nyt. Joka jäsen värisi, lihakset eivät
totelleet hänen tahtoaan ja hän tuntui olevan kuin halvauksen saanut
tai ukkoseniskemä. Kauhu, niinkuin sanoin, oli selittämätön, sillä
polku näytti selvältä ja turvalliselta. Tuli paloi kirkkaasti ylhäällä
ja sivulla ja edessä tähdet tuikkivat toivoa. Ei mitään estettä näkynyt
-- ei mitään vaaraa ollut tällä kohdalla. Mutta ikäänkuin lumottuna hän
seisoi maahannaulittuna -- rinta kohoili ja raskaat hikihelmet pälyivät
otsalla. Hänen silmänsä tuijottivat hurjina kuopistaan, sillä edessään,
matkan päässä hänen katseensa edessä yhä selvempänä muodostui mahtava
varjo, joka tuntui osaksi muistuttavan ihmismuotoa, mutta olevan
mittaamattoman paljon suurempi kooltaan. Se oli hämärä, tumma, miltei
kiinteyttä vailla; se kokonaan erosi ihmisen muodosta -- ei hän
tiennyt miten tai miksi -- ei ainoastaan kooltaan vaan myöskin
ulkopiirteiltään.

Tulivuoren hehku, joka ei tuntunut uskaltavan koskea tähän mahtavaan,
kauhistuttavaan näkyyn, loi sitävastoin kirkkaasti ja varmasti valoaan
toiseen olentoon, joka seisoi sen vieressä hiljaa ja liikkumatta. Juuri
näiden kahden olennon vastakohta -- ihmisen ja varjon -- painoi
katselijan mieleen eron ihmisen ja yli-ihmisen välillä. Ei muuta kuin
yhden tuokion -- ei täyttä silmänräpäystäkään -- tämä näky ollut
Glyndonille suotu. Uusi purkaus tulikivikäryistä savua, vieläpä
rajumpi, vielä sankempi kuin edellinen, vieri yli vuoren, ja tämä
purkaus tai hänen oma pelkonsa vaikutti, että Glyndon kerran kiivaasti
henkäistyään tajuttomana vaipui maahan.



XI LUKU.


    "Mitä on minulla, jollei Kaikkea ole? --
    sanoi nuorukainen."

                _Saiksen hunnutettu kuva_.

Mervale ja italialaiset saapuivat turvallisesti sille paikalle, minne
he olivat jättäneet muulinsa, eivätkä he ajatelleetkaan Glyndonia,
ennenkuin olivat toipuneet omasta kauhustaan ja hengästyksestään. Mutta
silloin, kun hetket kuluivat eikä hän tullutkaan, niin Mervale, jonka
sydän oli yhtä hyvä kuin muittenkin ihmisten sydän ylimalkaan, tuli
hyvin vakavalle mielelle. Hän vaati, että palattaisiin ystävää
etsimään, ja saikin viimein suurilla lupauksilla oppaan saattamaan
itseään. Vuoren ala-osa oli levollisen kaunis tähtien valossa ja oppaan
tottunut silmä näki kaikki esineet jo pitkän matkan päästä. He eivät
olleet kauas kulkeneet ennenkuin he huomasivat kaksi olentoa, jotka
hitaasti lähestyivät.

Likelle tultuaan Mervale tunsi ystävänsä. "Taivaan kiitos, hän on
turvassa!" huusi hän oppaalle.

"Taivaan enkelit varjelkoot meitä!" huusi italialainen vapisten.
"Tuohan on sama olento, joka kulki ohitseni perjantai-iltana. Se on
hän, mutta hänen kasvonsa ovat nyt ihmismäiset."

"Signor Inglese", kuului Zanonin ääni, kun Glyndon -- kalpeana,
heikkona ja äänettömänä -- laimeasti vastasi Mervalen iloisiin
tervehdyksiin -- "signor Inglese, minä sanoin ystävällenne, että me
tänä iltana tavattaisiin. Te näette, että _ette_ ole tehneet
ennustustani tyhjäksi."

"Mutta kuinka? -- missä?" sopersi Mervale hämillään.

"Minä tapasin ystävänne maassa makaamassa kraaterin mefiitisten[40]
höyryjen uuvuttamana. Minä kannoin hänet puhtaampaan ilmaan, ja koska
tunnen vuoren hyvin, olen tuonut hänet eheänä teidän luoksenne. Siinä
koko asia. Te näette, että ilman sitä ennustusta, jonka te koetitte
tehdä tyhjäksi, olisi teidän ystävänne nyt jo maannut ruumiina:
minuuttikin vielä, niin savu olisi päättänyt työnsä. Hyvästi, hyvää
yötä ja kauniita unia."

"Mutta, pelastajani, ettehän näin vaan meitä jätä?" sanoi Glyndon
hätäisesti, nyt vasta puuttuen puheeseen. "Ettekö tahdo palata
kaupunkiin meidän seurassamme?"

Zanoni pysähtyi, veti Glyndonin syrjään ja lausui painavasti:
"Nuorukainen! on välttämätöntä, että me vielä tänä yönä tavataan
toisemme. On välttämätöntä, että sinä ennen puoliyön hetkeä olet
ratkaissut oman kohtalosi. Minä tiedän, että olet loukannut häntä, jota
sanot rakastavasi. Katuminen ei ole vielä liian myöhäinen. Älä
neuvottele ystäväsi kanssa -- hän on kyllä järkevä, mutta nyt ei
tarvita hänen viisauttaan. Elämässä on aikoja, jolloin viisauden pitää
tulla sisäisestä tunnosta eikä ymmärryksestä. Nyt on sinulla sellainen
aika. Minä en tällä hetkellä pyydä sinulta vastausta. Kokoo ajatuksesi,
palaa voimiisi! Nyt on pääsi lopen väsynyt ja ajatuksesi hajallaan.
Puuttuu kaksi tuntia tästä vuorokaudesta. Ennen keskiyötä olen minä
luonasi."

"Käsittämätön olento", vastasi englantilainen. "Minä tahtoisin jättää
elämäni, minkä olet pelastanut, omiin käsiisi, mutta se, mitä olen tänä
yönä nähnyt, on haihduttanut Violankin ajatuksistani. Suonissani palaa
nyt hurjempi halu kuin lempi -- halu päästä ei ainoastaan vertaisteni
tasalle vaan vielä heidän yläpuolelleen -- halu yliluonnolliseen
tietoon ja ylimaalliseen valtaan. Minä teen jo valintani. Esi-isäni
nimessä minä vannotan sinua ja muistutan lupaustasi. Opeta minua,
kouluuta, tee minut omaksesi ja minä jätän sinulle heti nurisematta sen
naisen, jota saavuttaakseni olisin uhmannut koko maailmaa, ennenkuin
sinut tapasin."

"Kehotan sinua tarkoin punnitsemaan: toisella puolella Viola,
rauhallinen koti, onnellinen, valoisa elämä. Toisella puolella kaikki
on pimeyttä -- pimeyttä, jota nämäkään silmät eivät voi läpäistä."

"Mutta olethan sanonut, että jos otan Violan vaimokseni, täytyy minun
tyytyä tavalliseen olemassaoloon -- jos hänestä kieltäydyn, merkitsee
se sinunlaiseen tietoon ja valtaan pyrkimistä."

"Mies houkka! -- tieto ja valta eivät ole onnea."

"Vaan onnea paremmat. Sano: jos nain Violan, tahdotko olla minun
opettajani? Sano tämä niin minä päätän."

"Se ei kävisi laatuun."

"Silloin minä luovun hänestä! Minä jätän lemmen. Minä hylkään onnen.
Tervetuloa yksinäisyys -- tervetuloa epätoivo! jos ne ovat teinä sinun
mustiin syviin salaisuuksiisi."

"Minä en nyt ota vastausta sinulta. Ennen viimeistä tunninlyöntiä saat
sanoa viimeisen sanasi -- jaa tai ei! Hyvästi siihen asti!"

Zanoni viittasi kädellään, astui nopeasti alaspäin ja katosi näkyvistä.

Glyndon yhtyi jälleen kärsimättömän ja kummastelevan ystävänsä seuraan,
mutta Mervale katsoessaan hänen kasvoihinsa näki, että hänessä oli
tapahtunut suuri muutos. Nuoruuden taipuisa ja epämääräinen ilme oli
ainiaaksi poistunut. Kasvonpiirteet olivat suletut, jäykät, totiset;
haihtunut oli luonnollinen kukoistus niin tyystin, että puolitunti oli
toimittanut vuosikausien työn.



XII LUKU.


    "Mikä piileekään tämän verhon takana?"

             _Saiksen hunnutettu kuva_.

Vesuviukselta tai Pompeijista käsin palataan Napoliin vilkkaimman
kaupunginosan kautta, missä uudenaikainen elämä likeisemmin muistuttaa
vanhaa aikaa ja missä kauniina päivänä kadut ovat täynnä joutilasta
väkeä ja markkinahumua, niin että heti muistuu mieleen se levoton,
eloisa kansa, josta napolilaiset periytyvät. Jos olette käyneet
Pompeijissa, olette nähneet kaukaisen ajan asumuksia ja Napolissa taas
voitte kuvitella näkevänne samoja ihmisiä, jotka olivat asuneet noissa
vanhoissa taloissa.

Mutta nyt kun englantilaiset hitaasti ratsastivat pitkin autioita
katuja, joita ainoastaan taivaan lamput valaisivat, oli päivän ilo ja
melu tyvennyt. Siellä täällä, porttiholvin alla tai jossakin likaisessa
vajassa loikoi kodittomia latsarooneja -- tyhjäntoimittajia, jotka
tämän tarmokkaan ja työteliään kansan keskellä muodostavat oman
välinpitämättömän, työttömän kansakuntansa.

Vaieten ratsastivat englantilaiset, sillä Glyndon ei ollut
kuulevinaankaan Mervalen kysymyksiä ja huomautuksia ja Mervale oli itse
melkein yhtä väsynyt kuin se eläin, jolla hän ratsasti.

Äkkiä katkaisi maan ja meren hiljaisuuden kaukaisen tornikellon ääni,
joka julisti viimeistä neljännestuntia ennen kahtatoista. Glyndon
havahti mietteistään ja katseli hätäisenä ympärilleen. Kun viimeinen
lyönti taukosi kuulumasta, kaikui kavioitten kapse katukivillä ja
oikealta käsin ahtaalta kadulta tuli näkyviin yksinäinen ratsastaja.
Hän läheni englantilaisia ja Glyndon tunsi Zanonin piirteet.

"Mitä! Taasko me tavataan, signor?" sanoi Mervale kiusaantuneella mutta
unisella äänellä.

"Teidän ystävällänne ja minulla on asioita keskenämme", vastasi Zanoni
ohjatessaan ratsuaan Glyndonin viereen. "Mutta ne on pian suoritettu.
Ehkä te, hyvä herra, tahtoisitte ratsastaa edellä hotelliin."

"Yksin?"

"Ei ole mitään vaaraa", vastasi Zanoni, äänessään pieni ylenkatse.

"Ei minulle -- mutta Glyndonille?

"Vaaraa minun puoleltani! Ah, kenties olette oikeassa."

"Jatka matkaa, rakas Mervale", sanoi Glyndon. "Minä saavutan sinut,
ennenkuin ehdit hotelliin."

Mervale nyökkäsi päätään, vihelsi ja ajoi verkalleen eteenpäin.

"Nyt vastauksesi -- nopeaan!"

"Päätökseni olen tehnyt. Violan rakkaus on sydämestäni hävinnyt.
Kosinta on loppunut."

"Sinä olet päättänyt?"

"Olen. Ja nyt palkintoni."

"Palkintosi! Niin, se on oleva sinulla ennen tätä hetkeä
huomispäivänä."

Zanoni laski hevosensa laukkaamaan, sen kaviot iskivät kipinöitä, ja
pian katosi ajaja ratsuineen kadun varjoihin, mistä hän oli sukeltanut
esiin.

Mervale hämmästyi nähdessään vierellään ystävänsä ainoastaan tuokion
kuluttua.

"Mitä oli teillä asiaa toisillenne, sinulla ja Zanonilla?"

"Mervale, älä minulta kysy tänä yönä; minä olen kuin unessa."

"Minä en sitä ihmettele, sillä itsekin olen uninen. Hoi, hevonen."

Huoneeseensa tultuaan Glyndon koetti koota ajatuksiaan. Hän istuutui
vuoteensa viereen ja painoi kätensä tykyttäviä ohimoita vasten.
Viimeisten tuntien tapahtumat, mystikon jättiläismäisen varjokumppanin
näky Vesuviuksen tulen ja savun keskellä; merkillinen kohtaus itse
Zanonin kanssa, sellaisella paikalla, missä hän tavallisella järjellä
ei mitenkään olisi voinut arvata Glyndonia tapaavansa -- tämä kaikki
täytti hänen mielensä tunteilla, joissa ei kauhistus ollut etusijalla.
Tuli, joka jo kauan oli piilossa kytenyt, leimahti nyt liekkiin hänen
sydämessään -- asbestos-tuli, joka kerran syttyneenä ei koskaan sammu.
Kaikki hänen entiset halunsa -- nuoruuden kunnianhimo --
laakeriseppeleen tavotus -- lemmen pyynti -- kaikki oli muuttunut
yhdeksi ainoaksi intohimoiseksi kaipuuksi päästä yli tavallisen
ihmistiedon rajojen ja saapua sille ylevälle paikalle kahden maailman
välillä, minne salaperäinen muukalainen näytti pystyttäneen
asuinsijansa.

Tuon kammoksuttavan näyn muisto ei enää uudelleen herättänyt hänessä
pelkoa vaan se ainoastaan sytytti hänen uteliaisuuttaan ja keskitti sen
yhteen polttopisteeseen. Oikein hän oli sanonut -- _rakkaus oli
hävinnyt hänen sydämestään_ -- sielun sekavassa mylläkässä ei enää
ollut tyyntä sijaa, missä inhimillinen rakkaus olisi voinut asua ja
hengittää. Intoilija oli tempautunut irti tästä maasta, hän olisi
mielellään uhrannut kaiken, mitä kuolevainen kauneus koskaan on
luvannut, mitä kuolevainen toivo koskaan on kuiskannut saadakseen yhden
hetken olla Zanonin lailla näkyväisen maailman porttien takana.

Hän nousi, sisässään riehuvien uusien ajatusten kiihdyttämänä ja
tulehduttamana ja avasi ikkunan raitista ilmaa saadakseen. Meri lepäsi
tyynenä tähtien valossa ja taivaan ja maan suuri hiljaisuus huokui
rauhaa ja viihdytystä maallisten intohimojen hurjuuteen. Mutta
sellainen oli Glyndonin mielentila, että hiljaisuuskin vaan syvensi
sitä himoa, mikä nyt hallitsi hänen sieluaan. Ja juhlalliset tähdet,
jotka itse ovat mysterioita, tuntuivat myötätunnon voimalla panevan
liikkeelle siipiä sen hengen, joka ei enää ollut häkkiinsä tyytyväinen.
Kun hän siinä seisoi, lensi taivaalta tähti ja katosi avaruuksien
syvyyteen!



XIII LUKU.


    -- "Oi, lumottu! Taivaan nimessä sua rakastan
    enemmän kuin itseäni. Sillä tulin tänne
    itseäni vastaan taistellen."

                           _Romeo ja Julia_.

Nuori näyttelijätär ja Gionetta olivat palanneet teatterista, ja Viola
äärimmäisen uupuneena oli heittäytynyt sohvalle sillä aikaa kuin
Gionetta järjesteli pitkiä palmikoita. Päähineestä irrotettuna peitti
vaaleankeltainen tukka näyttelijättären niinkuin kultalankainen
harso. Harjatessaan tuuheita kiharoita vanha hoitajatar pakisi
kaikista illan pikkutapauksista, näyttämön ja pukuhuoneitten
rettelöistä ja selkkauksista. Gionetta oli aika eukko. Mitä suurimmalla
piittaamattomuudella hän piti milloin yhden milloin toisen kilpailijan
puolta. Se häntä pahotti, ettei Viola ollut valinnut yhtään kavaljeeria
suosikikseen. Mutta valinnan hän jätti kokonaan kauniin holhokkinsa
asiaksi. Zegri tai Abenderrage, Glyndon tai Zanoni, se oli hänelle
samantekevä, vaikka hän viimemainituista kyllä kenties olisi antanut
etusijan englantilaiselle, sentähden että hän Zanonista oli
kuullut niin pelottavia huhuja ja että tämä itse oli suositellut
kilpailijaansa. Gionetta käsitti väärin sen raskaan ja kärsimättömän
huokauksen, jonka Viola päästi, kun hän Glyndonia ylisteli ja
ihmetteli, miksei tuo viime aikoina ollut enää käynyt tapaamassa.
Gionetta tyhjensi kaikki kiitoksensa Glyndonille, luullen Violan
huokaisseen ikävästä häneen. "Ja muuten se toinen signor, jos ei muuta
hänessä olisikaan vikana, aikoo juuri lähteä pois Napolista."

"Lähteä Napolista -- Zanoni!"

"Niin, rakkaani! Näin tänään satamassa ihmisjoukon seisovan muutamien
oudonnäköisten merimiesten ympärillä. Hänen laivansa kuuluu saapuneen
tänä aamuna ja olevan lahdessa ankkuroituna. Merimiehet sanoivat, että
kaikki oli valmiina lähtöön, kun vaan sopiva tuuli tulisi. He ottivat
juuri varastoja laivaan. He --"

"Mene nyt Gionetta! Jätä minut!"

Se aika oli jo ohi, jolloin tyttö taisi uskoa salaisuutensa
Gionettalle. Hänen ajatuksensa olivat nyt tulleet siihen kohtaan,
jolloin ei enää uskottua kaivata, koska sydän tuntee, ettei sitä
ymmärrettäisi. Yksinään Viola nyt asteli huoneessaan levottomin
askelin. Hän muisteli Nicotin inhottavaa kosintaa, Glyndonin
haavottavia sanoja ja hän tunsi ihan pahoinvointia ajatellessaan niitä
tyhjänpäiväisiä kättentaputuksia, joita annettiin näyttelijättärelle
eikä naiselle ja jotka ainoastaan alensivat hänen arvoaan ihmisten
silmissä. Niinkuin kylmä viima kulki hänen silmäinsä ohi kuva isän
kuolemasta, kuihtuneesta laakerista ja murtuneista viulunkielistä.
Hänen oma kohtalonsa oli vielä synkempi -- kielet saattaisivat murtua
laakerin vielä viheriöidessä. Lamppu alkoi sammua, huone kävi hämäräksi
ja pimeimpiin soppiin hän ei uskaltanut katsoa. Orpo, pelkäätkö haamuja
isäsi kotilieden ääressä?

Aikoiko Zanoni todella lähteä Napolista? Eikö häntä saisi koskaan enää
nähdä? Houkka, mitä olivat kaikki muut surut tämän rinnalla? Menneisyys
oli ohi -- tulevaisuus! -- hänellä ei olisi mitään tulevaisuutta, jos
Zanoni olisi poissa. Mutta nyt oli juuri kolmannen päivän ilta, jolloin
Zanoni taas oli luvannut käydä hänen luonaan, olkoon kuinka hyvänsä.
Nyt tulisi hänen kohtaloonsa joku käänne, jos saisi uskoa Zanonin
sanoja. Kuinka hän voisi Zanonille kertoa Glyndonin pahoja sanoja?
Puhdas ja ylväs sydän ei voi koskaan uskoa toiselle kärsimiään
vääryyksiä vaan ainoastaan riemuaan ja onneaan. Mutta tulisiko Zanoni
näin myöhään käymään -- ja voisiko Viola ottaa häntä vastaan? Puoliyö
oli jo käsissä. Ja yhä vaan Viola epämääräisen jännityksen ja kiihkeän
levottomuuden valtaamana viipyi huoneessa. Kumeasti ja selvästi kuului
viimeisen neljänneksen lyönti ennen puoliyötä. Kaikki oli hiljaista ja
Viola oli juuri lähtemäisillään levolle, kun hän kuuli täyttä laukkaa
tulevan hevosen kavioitten kalskeen. Ääni lakkasi, ovella joku koputti.
Violan sydän tykytti hurjasti, mutta pelko sai väistyä toisen tunteen
tieltä, kun hän kuuli tutun äänen kutsuvan itseään. Hän pysähtyi ja
sitten viattomuuden rohkeudella lähti alas ja avasi oven.

Zanoni astui keveästi ja nopeasti sisään. Hänen ratsukaapunsa liittyi
kiinteästi hänen uhkean vartalonsa ympäri ja hänen leveä hattunsa loi
tumman varjon hänen käskeville kasvoilleen.

Tyttö seurasi häntä takaisin huoneeseen vapisten ja syvästi punastuen
ja piteli edessään lamppua, joka valaisi hänen poskiaan ja pitkää alas
valuvaa tukkaa, puoleksi peitettyjä hartioita ja kohoilevaa rintaa.

"Viola", sanoi Zanoni syvästi liikutettuna, "minä olen taas luonasi
sinua pelastaakseni. Emme saa hetkeäkään hukata. Sinun täytyy paeta
minun kanssani tai jäädä prinssi di ----:n uhriksi. Minä olisin
tahtonut jättää toisen tehtäväksi tämän pelastuksen, sinä tiedät, että
olisin tahtonut -- sinä tiedät -- mutta hän ei ansaitse sinua, tuo
kylmä englantilainen! Minä heittäydyn sinun jalkoihisi, luota minuun ja
pakene."

Hän tarttui intohimoisesti Violan käteen polvistuessaan ja katsoi ylös
neidon kasvoihin kirkkailla pyytävillä silmillä.

"Paeta sinun kanssasi!" sanoi Viola tuskin korviaan uskoen.

"Minun kanssani. Nimi, maine, arvo -- kaikki joutuu uhriksi, jollet
lähde."

"Siis -- siis", sanoi kaino tyttö sopertaen ja kääntäen päänsä syrjään,
"siis en olekaan sinulle yhdentekevä? Sinä et antaisi minua toiselle?"

Zanoni vaikeni, mutta hänen rintansa nousi, hänen poskensa paloivat,
hänen silmistään syöksyi tumma intohimon tuli.

"Puhu!" huudahti Viola mustasukkaisesti epäillen hänen vaitioloaan.

"Minulle yhdentekevä! Ei, mutta en uskalla sanoa, että rakastaisin
sinua."

"Mitä silloin minun kohtalostani?" sanoi Viola kalveten ja väistyen
taaksepäin, "lähde pois, minä en pelkää vaaraa. Elämäni ja kunniani on
omissa käsissäni."

"Älä ole niin mieletön", sanoi Zanoni. "Kuule, kuinka hevoseni hirnuu!
-- se on merkki, joka varottaa. Vaara on lähellä. Kiiruhda tai me
olemme hukassa."

"Mitä sinä minusta välität?" sanoi tyttö katkerasti. "Sinä olet lukenut
sydämeni ajatukset, sinä tiedät, että olet kohtaloni herra. Mutta
minäkö antaisin kylmän velvollisuuden sitoa itseäni, minäkö kerjäisin
välinpitämättömyydeltä suosiota, minäkö heittäytyisin sen jalkoihin,
joka ei minua rakasta? Se todellakin olisi minun sukupuoleni kurjin
synti. Oi, Zanoni, anna minun ennemmin kuolla!"

Viola oli työntänyt hiukset kasvoiltaan puhuessaan ja seisoi nyt
käsivarret murheellisesti alaspainuneina ja kädet epätoivoisesti
yhteenpuristettuina uppiniskaisen henkensä ylpeässä katkeruudessa, joka
antoi uutta lumousta hänen ihmeelliselle kauneudelleen. Mahdotonta
oli kuvitella näköä, joka silmälle ja sydämelle olisi ollut
vastustamattomampi.

"Älä minua kiusaa! Se tietää itsellesi vaaraa -- ehkä turmiota",
huudahti Zanoni. "Sinä et uneksikaan, mitä merkitsee pyyntösi --
tule!" Ja ottaen askeleen hän kiersi käsivartensa Violan vyötäreen
ympäri. "Tule, Viola, usko ainakin minun ystävyyteeni, kunniaani,
suojelukseeni --"

"Eikä rakkauteesi", sanoi italialainen, kääntäen häneen moittivat
silmänsä. Kun ne silmät Zanonia kohtasivat, ei hän voinut niiden
lumousta karttaa. Hän tunsi Violan sydämen lyövän omaa rintaansa
vastaan ja hänen henkäyksensä kuumana poskellaan. Hän vapisi -- _Hän!_
korkea, salaperäinen Zanoni, joka oli näyttänyt yli-ihmiseltä.
Syvään hän huokasi: "Viola, minä rakastan sinua! Oi!" hän jatkoi
intohimoisesti, päästi kätensä irti ja heittäytyi Violan jalkoihin,
"minä en enää käske; niinkuin naista kositaan, minä kosin sinua.
Silmiesi ensimäisestä katseesta -- äänesi ensimäisestä soinnusta tulit
sinä onnettoman rakkaaksi minulle. Sinä puhut lumouksesta -- ja
itsestäsi se juuri huokuu. Minä pakenin Napolista päästäkseni sinun
näkyvistäsi... Kuukausia, vuosia kului ja yhä vaan kasvosi seurasivat
minua ja silmäsi paistoivat sydämeeni. Minä palasin, koska näin sinut
yksinäiseksi ja kärsiväksi ja tiesin, että ympärillesi läheltä ja
kaukaa kasaantui vaaroja, joista minä ehkä voisin pelastaa. Ihana
sielu, jonka lehtiä minä olen kunnioituksella lukenut, sinun tähtesi,
sinun tähtesi ainoastaan, olisin tahtonut sinut antaa yhdelle, joka
olisi voinut tehdä sinut onnellisemmaksi maan päällä kuin minä voin.
Viola! Viola! -- sinä et tiedä -- et voi koskaan tietää -- kuinka rakas
olet minulle!"

On turha etsiä sanoja kuvailemaan sitä iloa -- ylpeätä, eheätä ja
rajatonta, joka täytti napolittaren sydämen. Hän, jota Viola oli
pitänyt liian ylhäisenä rakastajaksi -- makasi hänen jaloissaan
nöyrempänä kuin ne ihailijat, joita hän aina oli puolittain
halveksinut. Viola oli vaiti, mutta hänen silmänsä puhuivat ja sitten,
kun hän hitaasti heräsi tajuamaan että ihmisrakkaus oli huippuunsa
kohonnut, hän lankesi kainon ja hyveellisen luontonsa pelkoon. Hän ei
uskaltanut -- hän ei olisi uneksinutkaan tehdä Zanonille sitä
kysymystä, jonka hän niin rohkeasti oli tehnyt Glyndonille, mutta hän
tunsi vaan äkkinäistä kylmyyttä -- tunsi, että yksi sulku; oli vielä
rakkauden välillä. "Oi, Zanoni!" hän sopersi laskien silmänsä, "älä
pyydä minua pakenemaan kanssasi, älä minua houkuttele häpeään. Sinä
tahdot pelastaa minua muilta. Oi, pelasta minut itseltäsi!"

"Orpo raukka", sanoi Zanoni hellästi, "voitko luulla, että minä sinulta
vaatisin uhria -- suurinta mitä nainen voi antaa? Vaimokseni minä sinua
kosin ja kaikilla siteillä, kaikilla lupauksilla tulen pyhittämään
tämän liiton. Voi, valhetta on ollut se rakkaus, josta sinulle on
puhuttu, jollet tiedä, mikä uskonto siihen kuuluu. Ne jotka totisesti
rakastavat, he etsivät oman aarteensa tähden siteitä, jotka voivat
tehdä rakkauden pysyväiseksi. Viola, älä itke, jollet anna minulle
pyhää oikeutta suudella pois kyyneleitäsi!"

Eikä Viola enää kääntänyt pois päätänsä vaan laski sen Zanonin
rinnalle, heidän huulensa etsivät toisiaan: pitkä polttava suutelo...
ja vaara -- elämä -- maailma -- kaikki oli unohdettu! Äkkiä Zanoni
riuhtautui irti.

"Kuuletko, kuinka tuuli huokaisee ja häipyy kuulumattomiin? Niinkuin se
tuuli, niin minun voimani suojella sinua ja ennalta nähdä taivasten
myrskyjä on mennyt. Mitä siitä! Kiiruhda, kiiruhda, ja rakkauteni
antakoon korvausta kaikesta, mitä se on uskaltanut panna alttiiksi!
Tule."

"Liian myöhään -- houkka kun olin, liian myöhään!" huudahti Zanoni
tuskaisen katkerasti ja riensi ovelle. Hän avasi sen ja työnnettiin
takaisin asevoimin. Huone täyttyi rosvon seuralaisista, jotka olivat
naamioituja ja täysin asestettuja. Viola oli jo kahden tunkeilijan
käsissä, hänen huutonsa koski Zanonin korviin. Hän juoksi eteenpäin ja
Viola kuuli hänen huutavan jotakin vieraalla kielellä. Hän näki
rosvojen miekkojen tavottavan Zanonin rintaa ja silloin hän meni
tainnoksiin. Kun hän heräsi, huomasi hän olevansa vaunuissa, jotka
nopeasti vierivät tietään, ja sivullaan oli naamioitu liikkumaton
olento. Vaunut pysähtyivät synkän talon edustalle. Äänettömästi aukeni
portti; näkyi leveät portaat, kirkkaasti valaistut. Viola oli prinssi
di ----:n palatsissa.



XIV LUKU.


    "Mutta jätä minut, minä vakavasti pyydän, signor,
    puhuakseni vihasta ja laulaakseni kuolemasta."

                       _Raivoava Roland_ XV, 18.

Nuori näyttelijätär vietiin huoneeseen, joka oli sisustettu itämaisella
ylellisyydellä, ja jätettiin sinne yksin. Hän ajatteli kohta Zanonia.
Vieläkö hän eli? Oliko hän pelastunut miekoista, hänen uusi aarteensa,
hänen elämänsä valo -- hänen herransa, joka nyt oli myöskin rakastettu?

Hänellä ei ollut paljon aikaa miettimiseen. Hän kuuli askeleita
lähenevän. Hän ei kuitenkaan vavissut. Rohkeus, jota hän ei ennen ollut
tuntenut, säkenöi hänen silmissään ja jännitti hänen vartalonsa
suoraksi. Elävänä tai kuolleena hän pysyisi Zanonille uskollisena!
Hänellä oli uusi syy kunniansa suojelemiseen. Ovi avautui ja prinssi
astui sisään hienossa räikeä-värisessä puvussa, joka siihenaikaan oli
Napolissa yleinen.

Hän astui eteenpäin huulillaan puolinainen iva: "Julma kaunotar, ethän
sinä liian ankarasti moiti rakkauden väkivaltaa." Hän tapaili näin
puhuen Violan kättä.

Kun Viola väistyi, jatkoi hän: "Ajattelehan, että nyt olet sellaisen
miehen käsissä, joka ei koskaan ole peräytynyt ajamasta takaa edes
vähemmän haluttua saalista kuin sinä olet. Rakastajasi on kyllä
uskalias, mutta hän ei pääse sinua pelastamaan. Minun sinä olet, mutta
anna minun olla orjasi eikä herrasi."

"Prinssi", sanoi Viola vakavasti, "turhaan ylpeilette. Mikä on
voimanne? minä _en_ ole vallassanne. Elämä ja kuolema on omissa
käsissäni. Minä en uhmaile, mutta en myöskään pelkää. Minä tunnen -- ja
muutamissa tunteissa on kaikki tiedon voima ja juhlallisuus -- minä
tunnen, että täälläkin olen turvassa. Mutta te -- te prinssi di ----,
olette tuoneet vaaran omaan kotiinne!"

Napolilainen hätkähti tämän odottamattoman vakavuuden ja pelottomuuden
edessä. Hän ei kuitenkaan ollut vähällä säikäytetty ja päämäärästään
horjautettu. Hän lähestyi Violaa ja aikoi vastata lämpimästi, kun
ovella kuului koputus. Se uudistui ja prinssi keskeytystä harmitellen
avasi oven ja kysyi kärsimättömästi, kuka oli uskaltanut rikkoa hänen
käskyjään ja häiritä häntä. Mascari itse näyttäytyi kalpeana ja
kiihtyneenä ja sanoi kuiskaten: "Herrani, suokaa anteeksi, mutta tuolla
alhaalla on muukalainen, joka vaatii heti saada teitä tavata, ja
muutamista hänen sanoistaan päättäen ei minusta ollut hyvä jättää hänen
pyyntöään täyttämättä."

"Muukalainen -- ja tähän aikaan päivästä! Mitä on hänellä olevinaan
asiaa? Miksi häntä ollenkaan päästettiin sisään?"

"Hän väittää, että teidän elämänne on suuressa vaarassa. Mistä hän on
saanut tietonsa, sen hän kertoo yksin teidän ylhäisyydellenne."

Prinssi oli harmistunut, mutta samalla levoton. Hän mietti hetkisen,
palasi sitten huoneeseen ja sanoi Violalle:

"Usko minua, kaunis tyttö, minä en tahdo käyttää hyväkseni valtaani.
Minä luotan ainoastaan rakkauden lempeään valtaan. Ole näiden seinien
sisäpuolella kuningatar vielä täydellisemmin kuin koskaan olet
näyttämöllä ollut. Täksi yöksi, hyvästi! Olkoon unesi rauhallinen ja
tuokoon se minun toiveilleni apua."

Näin sanoen hän lähti ja Violaa ympäröivät palvelijat, jotka hän vain
vaivalla sai itsestään eroamaan. Tahtomatta mennä levolle hän tutki
huonetta ja huomasi sen lujasti varustetuksi. Hän vietti yön ajatellen
Zanonia, jonka voimaa hän piti yliluonnollisena.

Sillävälin prinssi meni alas portaita ja tuli siihen huoneeseen, mihin
muukalainen oli laskettu.

Hän tapasi miehen, joka päästä jalkoihin oli kääriytynyt pitkään
kaapuun eli viittaan, jota papit yhteen aikaan käyttivät. Tämän
muukalaisen kasvot olivat merkilliset. Ne olivat niin tummat ja
päivettyneet, että hän näytti syntyneen kaukaisimman idän kansoista.
Hänen otsansa oli korkea ja hänen silmänsä läpitunkevat, vaikka tyynet.
Prinssi vältti niihin katsomasta niinkuin vältetään kysyjää, joka
sydämestämme urkkii sen rikollisimmat salaisuudet.

"Mitä tahdot minusta?" kysyi prinssi viitaten vierastaan istumaan.

Äänellä syvällä, mutta vierassointuisella vastasi muukalainen: "Prinssi
di ----, sinä, joka olet syntynyt voimakkaimmasta suvusta, mikä koskaan
käytti jumalaista nerollisuutta palvelemaan inhimillisiä haluja,
ylpeyttä, pahuutta ja itsekkäisyyttä! Sinä suuren Viscontin
jälkeläinen, hänen, jonka historia on Italian kunnia-ajan historia ja
joka nousi aikansa mahtavimmaksi neroksi sammumattoman vallanhimonsa
kannustamana, minä tulen katsomaan pimenevän taivaan viimeistä tähteä.
Tällä hetkellä huomisena päivänä ei sinusta tiedä tämä maa. Ihminen!
jollei koko luontosi muutu, niin päiväsi ovat luetut!"

"Mitä tarkottaa tämä lavertelu?" kysyi prinssi, nähtävästi ällistyen ja
salaa kammoksuen. "Tuletko uhkaamaan minua omassa talossani vai
tahdotko minua varottaa? Oletko joku vaeltava munkki vai joku salainen
ystävä? Puhu selvästi! Mikä vaara minua uhkaa?"

"Zanoni ja esi-isäsi miekka."

"Ha, ha!" sanoi prinssi ylenkatseellisesti naurahtaen, "minä kohta
alusta puolittain sinua epäilin. Sinä olet siis tuon petkuttajan
seuralainen tai kätyri. Hän on kyllä varsin ovela mutta tällä hetkellä
on hän voitettu. Ja minä arvaan, mitä tulet kertomaan, nim. että jos
lasken vapaaksi erään vangin, niin vaara on vältetty ja ajan viisari
käännetty takaisin?"

"Päätä minua miksi tahdot, prinssi di ----. Minä tunnustan, että tunnen
Zanonin. Sinäkin tulet tuntemaan häneen voimansa, mutta ei ennenkuin se
sinut kuluttaa. Minä tahtoisin sinut pelastaa ja sentähden varotan.
Kysytkö miksi? Minä sen kerron. Oletko kuullut kerrottavan hurjia
juttuja suuresta esi-isästäsi? Oletko kuullut, kuinka hän halusi tietoa
suurempaa kuin mitä kouluissa ja luostareissa löytyi? Oletko kuullut
merkillisestä itämaalaisesta, joka oli hänen tuttavansa ja opettajansa
ja jota vastaan Vatikaani turhaan aika ajoittain sinkautteli
salamoitaan? Muistatko esi-isäsi kohtaloa, kuinka hänellä nuoruudessa
tuskin oli muuta kuin nimi ja kuinka hän vietettyään hurjaa
intohimoista elämää niinkuin sinä, äkkiä katosi Milanosta, köyhänä
paeten maastaan - kuinka hän vuosikausien jälkeen oltuaan kukaties
missä maissa ja missä toimissa, taas palasi kaupunkiin, missä hänen
esi-isänsä olivat hallinneet, kuinka hänen kanssaan tuli viisas
itämaalainen, salaperäinen Mejnour -- kuinka ne, jotka hänet näkivät,
hämmästyksellä ja pelolla huomasivat, ettei aika ollut mitään jälkeä
piirtänyt hänen kasvoihinsa, että nuoruus oli ikäänkuin tai'alla
kiinnitetty hänen kasvonpiirteihinsä ja vartaloonsa? Etkö tiedä, että
siitä lähtien hänen kohtalonsa nousi suuruuteen? Kaukaisimmat
sukulaiset kuolivat ja toinen omaisuus toisensa jälkeen lankesi
köyhtyneelle aatelismiehelle. Hän tuli prinssien johtajaksi, Italian
ensimäiseksi suurmieheksi. Hän perusti uudelleen ruhtinassuvun, jonka
viimeinen miespuolinen perillinen sinä olet, ja hänen loistonsa ulottui
Milanosta Sisiliaan asti. Suuria kunnianhimoisia unelmia liikkui hänen
mielessään päivin ja öin. Jos hän olisi elänyt, olisi Italia nähnyt
uuden suurvallan syntyvän ja Visconti olisi hallinnut uudestaan
noussutta Magna Graeciaa.[41] Hän oli mies sellainen, jonka maailma
harvoin näkee, mutta hänen aikomuksensa olivat liian maalliset niiden
välikappalten käyttämiseen, joita hän etsi. Jos hänen vallanhimonsa
olisi ollut joko suurempi tai pienempi, niin hän olisi ansainnut saada
mahtavamman valtakunnan kuin mitä Rooman keisarit hallitsivat, ja hän
olisi ollut meidän veljeskuntamme arvoinen, ollut Mejnourin
kumppanuuden arvoinen, hänen, jonka nyt näet edessäsi."

Prinssi, joka henkeään hievahtamatta oli kuunnellut merkillisen
vieraansa viimeisiä sanoja, hypähti nyt paikaltaan. "Kavaltaja", hän
huusi, "uskallatko minulle syöttää juttuja? Kuusikymmentä vuotta on
kulunut siitä kuin isoisäni kuoli; jos hän olisi elänyt, olisi hän yli
120 vuoden vanha, ja sinä, joka vielä olet suoraselkäinen ja eloisa,
sinä uskallat tekeytyä hänen aikalaisekseen! Mutta sinä olet huonosti
oppinut läksysi. Sinä et nähtävästi tiedä, että minun isoisäni, joka
todella oli viisas ja loistava, kaikessa paitsi uskossaan petturiin,
tavattiin kuoliaana vuoteellaan juuri sillä hetkellä kuin hänen
suunnattomat suunnitelmansa olivat valmiita toimeenpantaviksi, ja että
Mejnour oli hänen murhaansa syypää."

"Voi!" vastasi vieras murheellisella äänellä, "jos hän vaan olisi
kuunnellut Mejnouria, jos hän vaan olisi jättänyt toistaiseksi
viimeistä vaarallista tulikoetusta yliluonnollisen viisauden
saavuttamiseksi, kunnes tarpeellinen harjotus ja vihkimys olisi ollut
täytetty, niin olisi hän, isoisäsi, seisonut minun rinnallani
sellaisella paikalla, jota Tuonelan vedet alinomaa huuhtelevat voimatta
konsanaan peittää. Isoisäsi vastusti minun palavia rukouksiani, ei
totellut minun järkähtämättömiä käskyjäni, hänen sielunsa himoitsi
kiivaasti niitä salaisuuksia, joita vallan ja valtikan tavottaja ei
koskaan saavuta, ja hän kuoli oman hurjuutensa uhrina."

"Hän tuli myrkytetyksi ja Mejnour pakeni."

"Mejnour ei paennut", vastasi vieras ylpeästi. "Mejnourin ei tarvitse
paeta vaaraa, hänelle on vaara jotakin kauan sitten taakse jätettyä.
Kun isoisäsi nautti sen juoman, jonka hän luuli antavan kuolevaiselle
kuolemattomuuden, niin minä samana päivänä, huomatessani, että
vaikutukseni häneen oli loppunut, jätin hänen oman tuomionsa alaiseksi.
Mutta siitä tarpeeksi, minä rakastin esi-isääsi! Minä tahtoisin
pelastaa viimeistäkin hänen jälkeläisistään. Älä asetu Zanonia vastaan.
Älä anna sielusi joutua pahojen himojesi valtaan. Vetäydy takaisin
äkkijyrkän reunalta, niinkauan kuin vielä on aikaa. Sinun otsassasi,
sinun silmissäsi minä huomaan vähän sitä jumalaista loistoa, mikä
suvullesi kuului. Sinussa on vähän siementä heidän nerokkuudestaan,
mutta syntyperäiset himosi sen tukahuttavat. Muistele, että neronsa
voimalla sukusi nousi, mutta pahe aina esti sitä lujittamasta
valtaansa. Ne lait, jotka Maailmankaikkeutta hallitsevat, säätävät,
ettei mikään paha voi kauan kestää. Ole viisas ja ota varotusta
historialta. Sinä seisot kahden maailman, menneisyyden ja tulevaisuuden
vaiheilla, ja kummastakin kuuluu korviisi ennustavia ääniä. Minä olen
tehnyt tehtäväni. Jää hyvästi!"

"Etpä niinkään lähde tästä talosta. Minä panen kerskatun voimasi
koetukselle. Hoi, hoi, tänne miehet! -- hoi!"

Prinssi huusi ja huone täyttyi palvelijoista.

"Ottakaa kiinni tuo mies!" hän huusi osottaen sitä paikkaa, missä
Mejnour oli seisonut. Hänen kuvaamattomaksi kauhukseen oli paikka
tyhjä. Salaperäinen vieras oli kadonnut niinkuin uni. Ainoastaan ohut
tuoksuva savu leijaili ylös seinille. "Kuinka on sinun laitasi,
herrani?" huudahti Mascari. Prinssi oli tajuttomana pudonnut
pitkälleen. Monta tuntia hän makasi horroksessa. Kun hän toipui,
lähetti hän kaikki palvelijat pois ja hänen askeleensa kuuluivat käyvän
edestakaisin huoneessa, raskaina ja epäsäännöllisinä. Eikä hän tuntunut
olevan oma itsensä ennenkuin vähää ennen seuraavan päivän juhlaa.



XV LUKU.


    "Oi, kuinka voin toista löytää,
    kun en löydä itseänikään."

                   _Aminta_. At. I, 2.

Glyndon nukkui tavallista syvemmin yöllä viimeisen keskustelunsa
jälkeen Zanonin kanssa. Aurinko jo täytenä helotti hänen silmiinsä, kun
hän ne toisena päivänä avasi. Hän nousi virkistyneenä ja tunsi
omituista rauhaa, joka enemmän johtui päättäväisyydestä kuin
väsymyksestä. Viimeisen yön tapaukset ja tunteet olivat kiteytyneet
selviksi ja varmoiksi ajatuskuviksi. Hänen mielensä ei paljon niissä
viivähtänyt, hän ajatteli enemmän tulevaisuutta. Hän oli samassa
mielentilassa kuin Egyptin vanhojen mysterioiden vihitty, joka on
kulkenut läpi portin, mutta vaan sitä kiihkeämmin toivoo itse pyhäkköön
pääsevänsä.

Hän pukeutui ja sai ilokseen kuulla, että Mervale oli muitten
maamiestensä seurassa lähtenyt huviretkelle Iskiaan. Kuuman
päivällisajan hän vietti yksinäisyydessä mietiskellen ja vähitellen
palasi Violan kuva hänen sydämeensä. Se oli pyhä kuva, sillä se oli
inhimillinen. Hän oli luopunut Violasta, ja vaikkei hän sitä katunut,
häiritsi häntä ajatus, että katumus nyt olisi liian myöhäinen.

Kärsimättömänä hän nousi istualtaan ja käveli nopein askelin
näyttelijättären halvalle asunnolle.

Matka oli jokseenkin pitkä ja uuvuttava. Glyndon saapui hiestyneenä
perille. Hän avasi salvan ja astui sisään. Hän tuli ylös portaita, ei
ääntä, ei hengen hievahdustakaan kuulunut. Etuhuoneessa makasi pöydällä
näyttelijättären kitara ja muutamia käsinkirjotettuja osia
mielinäytelmistä. Hän pysähtyi, rohkaisi itseään ja koputti sisemmälle
ovelle. Ovi oli raollaan, ja kun ei hän kuullut mitään sisältä, sysäsi
hän sen auki. Se oli Violan makuuhuone, rakastajan pyhin paikka, ja
hyvin se sopikin haliitsijattarelleen. Ei mitään näyttämön koruja
näkynyt eikä myöskään ollut sitä epäjärjestystä, joka etelämaiden
alemmissa luokissa on niin yleinen. Kaikki oli puhdasta ja
yksinkertaista. Kaikki koristuksetkin olivat hienoja ja viattomia.
Muutamia kirjoja huolellisesti hyllyllä seisomassa ja muutamia kukkia
saviruukussa, joka oli vanhaan etruskilaiseen tapaan maalattu.
Auringonvalo tulvi vuoteen lumivalkeille verhoille. Viola ei ollut
sisällä, mutta hoitajatar -- oliko hänkin poissa? Glyndon pani talon
kaikumaan Gionettan nimeä, mutta ei mitään vastausta kuulunut. Kun hän
viimein vastenmielisesti lähti pois, näki hän Gionettan tulevan vastaan
kadulla. Vanha vaimo raukka päästi ilohuudon hänet nähdessään, mutta
molemminpuolisella pettymyksellä havaitsivat he, ettei kummallakaan
ollut tarjota iloisia sanomia eikä tyydyttäviä selvityksiä. Gionetta
oli herännyt edellisenä iltana kuullessaan ääniä alhaalta. Mutta
ennenkuin hän sai rohkeutta mennäkseen alas, oli Viola kadonnut.
Ulko-ovella näkyi väkivallan merkkejä, mutta naapureilta ei voitu saada
muuta tietoa kuin että eräs latsaroni, joka yöllä makasi Chiajan
torilla, oli kuunvalossa nähnyt vaunujen, jotka hän tunsi prinssi
di ----:n vaunuiksi, ajavan kahdesti edestakaisin sen paikan ohi
vuorokauden ensimäisellä tunnilla. Kun Glyndon sai nämä pääkohdat
urkituksi vanhalta hoitajattarelta nyyhkytysten ja voivotusten välistä,
lähti hän kohta kiirusti Zanoniin palatsille. Siellä sai hän tietää,
että signor oli mennyt prinssi di ----:n juhlaan eikä tulisi palaamaan
ennenkuin myöhään yöllä. Glyndon seisoi liikkumattomana hämmästyksestä.
Hän ei tiennyt mitä uskoa ja miten toimia. Mervalekaan ei ollut käsillä
häntä neuvomassa. Hänen omatuntonsa syytti häntä katkerasti. Hänellä
oli ollut valta pelastaa rakastamansa nainen, mutta hän oli luopunut
siitä vallasta. Mutta kuinka olisi itse Zanoni tässä langennut? Kuinka
oli hän lähtenyt itse ryöstäjän toimeenpanemaan juhlaan? Mahtoiko
Zanoni tietääkään mitä oli tapahtunut? Jollei hän tiennyt, ei pitänyt
Glyndonin hukata hetkeäkään ilmottaakseen. Vaikka hän sielussaan oli
päättämätön, oli hän fyysillisesti urhoollinen, jos kukaan. Hän aikoi
kohta lähteä itse prinssin palatsiin, ja jos Zanoni olikin pettänyt sen
luottamuksen, jonka hän puolittain oli itselleen vaatinut, niin
Glyndon, vähäpätöinen muukalainen tulisi vaatimaan vankia vapaaksi,
vaikkapa keskellä prinssin saleja ja kokoontuneitten vieraitten edessä.



XVI LUKU.

    "Korkeaa viisautta ympäröivät koleat kalliot."

                   _Hadr. Junior_, XXXVII.

Menkäämme kertomuksessamme muutamia tunteja taakse päin. Oli kesäaamun
ensimäinen koitto ja kaksi miestä seisoi parvekkeella puutarhan
yläpuolella, josta aukenevat kukat lähettivät tuoksujaan. Tähdet eivät
vielä olleet taivaalta sammuneet -- linnut olivat vielä oksillaan
ääneti, kaikki oli hiljaa, tyyntä, hiiskumatonta. Mutta kuinka
toisenlainen oli lähestyvän aamunkoiton tyyneys kuin yön juhlallinen
lepo! Hiljaisuuden soitossa on tuhansia toisintoja. Nämä miehet, jotka
yksin näyttivät Napolissa valvovan, olivat Zanoni ja salaperäinen
muukalainen, joka noin tunnin verran sitten oli säikäyttänyt
prinssi di ----:tä hänen nautinnonhimonsa keskellä.

"Ei", virkkoi viimeksimainittu, "jos sinä olisit jättänyt Korkeimman
Lahjan ottamisen siksi kuin olisit tullut iäkkäämmäksi ja käynyt läpi
kaikkien niiden kokemusten, joissa minä karastuin kylmää ja kuumuutta
vastaan, kunnes tutkimuksillani sain sen omakseni, niin et olisi
joutunut siihen kiroukseen, jota nyt valitat. Sinä et olisi silloin
murehtinut sitä, että inhimillinen rakkaus on niin lyhyt sinun oman
olemassaolosi rinnalla, sillä silloin olisi sinusta kuollut jokainen
unelmakin naisen rakkaudesta. Sinä ilman tätä erehdystä ehkä olisit
loistavin jäsen siitä salaisesta suvusta, mikä luomisketjussa täyttää
välimatkan ihmiskunnan ja paratiisin lasten välillä, mutta aikakausien
kuluessa tulet sinä katumaan sitä rohkeata uhmaa, että pyysit kantaa
nuoruuden intohimot maallisen kuolemattomuuden pelottavaan suuruuteen."

"Minä en sitä kadu enkä tule katumaan", vastasi Zanoni. "Autuus ja
suru, mitkä kohtalossani hurjasti vaihtelevat, ovat paremmat kuin sinun
yksinäisen tiesi tyyni, veretön yhdenkaltaisuus. Sinä, joka et mitään
rakasta, et mitään vihaa, et mitään tunne, sinä astelet maan päällä
unennäön äänettömillä ja ilottomilla askelilla."

"Sinä erehdyt", vastasi Mejnourin nimellä kutsuttu, "vaikka en välitä
lemmestä, ja vaikka minussa ovat kuolleet ne himot, jotka tavallisia
maan lapsia pitävät liikkeellä, niin en ole tyynemmille nautinnoille
kuollut. Minä kuljetan alaspäin lukemattomien vuosien virtaa myöten, ei
nuoruuden vallattomia intohimoja, vaan vanhuuden rauhaisia henkisiä
iloja. Viisaasti minä tahallani nuoruuden ainiaaksi heitin erotessani
muiden ihmisten kohtalosta. Älkäämme kadehtiko tai moittiko toisiamme.
Minä olisin tahtonut pelastaa tämän napolilaisen prinssin, osaksi
sentähden että hänen esi-isänsä oli ainoastaan viimeisimmän välimuurin
erottamana meidän veljeskunnastamme -- osaksi sentähden että tiesin
miehessä itsessään kätkeytyvän muinaisaikaisen voiman ja rohkeuden
aineksia, jotka aikaisemmalla iällä olisivat tehneet hänet meikäläisten
joukkoon kypsyneeksi. Maan päällä ei ole monta, joilla olisi
tulikoetukseen tarvittavia ominaisuuksia. Mutta aika ja kohtuuttomuus,
mitkä ovat koventaneet hänen karkeampia aistimiaan, ovat myöskin
tylsyttäneet hänen tunteitaan. Minä jätän hänet tuomionsa alaiseksi."

"Ja yhä vaan sinulla on halu uudelleen elvyttää veljeskuntaamme uusilla
tulokkailla. Kyllä kuitenkin, kuitenkin kokemuksen olisi pitänyt
opettaa sinulle, että tuskin kerran tuhannessa vuodessa syntyy yksi
sellainen, joka voi kulkea läpi niitten pelottavien porttien, jotka
johtavat suurempiin maailmoihin. Eikö sinun tiesi jo ole uhrien
täyttämä? Eivätkö heidän aavemaiset tuskan ja pelon vääristämät
kasvonsa -- veristen itsemurhantekijäin ja hurjien mielipuolten kasvot
-- nouse eteesi ja varota sinua mieletöntä haluasi jatkamasta, jos
sinulla vielä on inhimillistä myötätuntoa jälellä."

"Ei", vastasi Mejnour, "eikö minulla ole ollut menestystäkin
tappioitten vastapainona? Ja voisinko minä luopua tästä korkeasta
toivosta, joka sopii meidän ylevään olotilaamme, siitä toivosta, että
voisimme muodostaa mahtavan ja lukuisan heimon, jolla olisi voimaa
näyttämään ihmiskunnalle majesteetillista valtaansa -- tulla tämän
planetan hallitsijoiksi -- ehkä kulkea muihin planettoihin -- vallita
niitä vihamielisiä raakalaiskansoja, jotka nyt ovat ympärillämme --
heimon, joka voisi kuolemattomuudessaan kehittyä askel askeleelta
ylemmäksi taivaalliseen kunniaan ja viimeksi kohota niitten lähimpäin
palvelijoitten ja käskyntäyttäjien joukkoon, jotka seisovat
Valtaistuinten Valtaistuimen ympärillä? Mitä minä huolin tuhansista
uhreista, jos yksikin uusi astuu joukkoomme? Ja sinä Zanoni?" jatkoi
Mejnour, hetken vaiettuaan, "sinäkin, jos tämä tunne kuolevaista
kauneutta kohtaan, jota olet uskaltanut helliä, jos se kestäisi ja
pääsisi tunkeutumaan sisimpään luontoosi ja yhdistymään sen
katoomattomaan olemukseen -- silloin sinunkin täytyy panna kaikki
alttiiksi kohottaaksesi rakastettusi vertaiseksi. Ei, älä minua
keskeytä. Voitko nähdä sairauksien häntä uhkaavan -- vaarojen väijyvän
-- vuosien kuluvan -- silmien himmenevän -- kauneuden katoovan --
samalla kuin hänen sydämensä aina nuorena sinussa riippuu kiinni --
voitko tätä kaikkea katsella ja kuitenkin tietää, että voisit --"

"Lopeta!" huusi Zanoni kiivaasti. "Mitä on kaikki muu kohtalo
kauhunkuoleman rinnalla? Eikö merkitse mitään, että kylmäverisinkin
viisas -- kiihkoisinkin intoilija -- kovakouraisinkin sotija rautaisine
hermostoineen -- on löydetty kuolleena vuoteellaan, hiukset pystyssä ja
silmät päästä ulkonevina, tuon kammottavan tien ensi askeleella -- ja
luuletko, että tämä heikko nainen -- jonka poskilta viepi veren
ikkunaluukun kolaus, huuhkajan huuto, tai veripisara miehen
miekankärjellä -- luuletko, että hän kestäisi yhden silmäyksenkin
tuohon -- --? Pois se! Ajatuskin, että hänen pitäisi sellaista nähdä,
saattaa minut pelkuriksi."

"Kun kerroit hänelle rakastavasi häntä -- kun painoit häntä povellesi,
niin luovuit sinä kaikesta vallasta nähdä hänen tulevaisuutensa
kohtaloita ja suojella häntä vahingolta. Tästälähin sinä olet hänen
suhteensa ihminen. Kuinka siis voit tietää, mitä kiusauksia vielä saat
kestää? Mutta olkoon tässä tarpeeksi -- sinä pidät kiinni
aikomuksestasi?"

"Tapahtukoon! on sanottu."

"Ja huomenna?"

"Huomenna tällä tunnilla kulkee purtemme tuolla merellä ja aikakausien
paino on hartioiltani pudonnut. Sinua minä vaan säälin --- viisas
houkkio -- _sinä_ olet nuoruudestasi luopunut!"



XVII LUKU.


    "Alkemisti: Aina puhut arvotuksia. Sano minulle,
    oletko se lähde, josta Bernard Lord Trevizan kirjotti?

    Merkurius: Minä en ole se lähde vaan ainoastaan vesi.
    Lähde sulkee minutkin itseensä."

                Sandivogius. _Uutta valoa alkemiaan_.

Prinssi di ---- ei ollut sellainen mies, jota kukaan olisi voinut
luulla taikauskon tartuttamaksi. Mutta kuumassa Italiassa oli ja on
vieläkin jonkunmoinen uskovaisuuden henki, joka yhä uusissa muodoissa
voi näyttäytyä heidän filosofiensa ja epäilijöittensä rohkeimmissakin
opinkappaleissa. Lapsuudessaan oli prinssi kuullut kerrottavan
merkillisiä kertomuksia isoisänsä kunnianhimosta, nerokkuudesta ja
loistavasta urasta, ja salaisesti hän itsekin varhaisessa nuoruudessa
oli seurannut tiedettä ei ainoastaan sen "luvallisille" poluille vaan
ikimuinoisen salaisen tieteen eksyttäviin sokkeloihin. Minä olen
todella Napolissa nähnyt pienen kirjan Viscontin vaakunalla koristetun
ja tälle prinssille kuuluneen, jossa alkemiaa käsitellään puoleksi
pilkallisessa, puoleksi kunnioittavassa hengessä.

Nautinnot piankin hänet erottivat näistä aateskeluista, ja hänen
lahjansa, jotka kieltämättä olivat suuret, käytettiin tykkönään hurjiin
juoniin ja seikkailuihin tai koristamaan onttoa pöyhkeilyä klassillisen
taiteen värityksellä. Hänen suunnaton rikkautensa, hänen ylpeytensä,
hänen häikäilemätön ja rohkea luonteensa tekivät hänet tavattoman
pelottavaksi heikommalle ja aremmalle sukupuolelle. Leväperäisen
hallituksen virkamiehet ummistivat silmänsä niiltä pilloilta, jotka hän
teki, jottei hän kurottaisi kunnianhimoansa valtiollisiin vehkeilyihin.

Mejnourin merkillinen vierailu ja varsinkin hänen kummallinen lähtönsä
teki napolilaiseen järkyttävän vaikutuksen, jota vastaan hän turhaan
koetti taistella kypsyneen miehuutensa röyhkeydellä ja maailmaakokeneen
epäileväisyydellä. Todella Mejnourin esiintyminen antoi Zanonille
sellaisen luonteen, jota prinssi ei ennen ollut älynnyt. Hän tunsi outoa
kammoa ajatellessaan sitä, jota hän oli vaatinut kilpasille -- ja --
Jonka hän oli tehnyt vihollisekseen. Kun hän vähäistä ennen juhlaansa
oli jälleen tullut itsensä herraksi, punnitsi hän mielessään synkällä
päättäväisyydellä ennen rakentamiansa kavalia suunnitelmia. Hänestä
tuntui, että salaperäisen Zanonin kuolema oli välttämätön hänen oman
henkensä säilyttämiseksi, ja Mejnourin varotukset olivat ainoastaan
omiansa hänen päätöstänsä lujittamaan.

"Koetetaanpa, voiko hänen magiansa keksiä vastamyrkkyä minun
myrkylleni", sanoi hän puoliääneen jäykästi hymyillen ja kutsui
Mascarin luokseen. Se myrkky, minkä prinssi omin käsin sekotti
vieraallensa aiottuun viiniin, oli muodostettu aineksista, joiden
salaisuus oli ollut hänen lahjakkaan mutta rikollisen hallitsijasukunsa
ylpeimpiä perintöjä. Se vaikutti nopeasti, eikä kuitenkaan liian äkkiä,
se ei tuottanut tuskia, se ei jättänyt ruumiiseen mitään julmaa
kouristusta eikä ihoon punaisia täpliä epäluuloa synnyttämään. Vaikka
olisi leikattu ja urkittu joka jänne ja kudos ruumiissa, niin ei
kokeneinkaan lääkärin silmä olisi voinut keksiä elämänsammuttajaa.
Kahteentoista tuntiin ei myrkyn uhri tiennyt mistään. Ainoastaan
veressä tuntui suloinen virkeys ja sitä seurasi miellyttävä raukeus,
halvauksen edelläkävijä. Silloin ei mikään suoneniskentä voinut
pelastaa. "Halvaus" oli tehnyt paljon tuhoa Viscontien vihollisten
perheissä!

Juhlan hetki joutui -- vieraat kokoontuivat. Sinne saapui napolilainen
ylimystö, normannien, teutonien ja goottien jälkeläisiä.

Viimeisenä vieraista tuli Zanoni ja joukko antoi tietä, kun muhkea
muukalainen astui palatsin herran eteen. Prinssi tervehti häntä paljoa
puhuvalla hymyilyllä, johon Zanoni kuiskaten vastasi: "Joka pelaa
väärillä nopilla, ei aina voita." Prinssi puri huultaan ja Zanoni
siirtyi syrjään ja jäi keskustelemaan matelevan Mascarin kanssa.

"Kuka tulee prinssin perilliseksi?" kysyi vieras.

"Eräs kaukainen sukulainen äidin puolelta. Miespuolinen haara kuolee
hänen ylhäisyytensä keralla."

"Onko hänen perillisensä läsnä näissä kemuissa?"

"Ei, hän ei ole prinssin ystävä."

"Samantekevä, huomenna hän on oleva täällä."

Mascari tuijotti hämmästyneenä, mutta samassa annettiin aterian merkki
ja vieraat kokoontuivat pöytään. Niinkuin silloin oli tapana, pidettiin
juhla vähän aikaa keskipäivän jälkeen. Oltiin pitkässä salissa, jonka
toinen pääty avautui marmoripilariston kautta pihalle eli puutarhaan,
missä silmä löysi viihdytystä kylmistä suihkulähteistä ja valkeista
marmoripatsaista, jotka puoleksi peittyivät oranssipuiden väliin.
Kaikki oli otettu huomioon, mitä suinkin ylellisyys saattoi keksiä
vilpoisuuden hankkimiseksi tänä tukahuttavan kuumana aikana.
Näkymättömistä torvista virtaili kylmää ilmaa ja silkkiliinat
liikkuivat edestakaisin ikäänkuin uskotellakseen, että huhtikuun tuuli
puhalteli. Pikkuiset vesisuihkut talon kaikilla kulmilla antoivat
italialaiselle samaa hauskuuden ja kodikkuuden tunnetta kuin
alaslasketut uutimet ja loimuava pesävalkea kylmempien maitten
asukkaille.

Keskustelu oli hieman vilkkaampi ja älykkäämpi kuin on tavallista
etelän velttojen nautinnonhaluisten keskuudessa, sillä prinssi oli itse
hienosti sivistynyt ja etsi tuttavuuksiaan ei ainoastaan oman maansa
lahjakkaista vaan myöskin niistä hienoista muukalaisista, jotka olivat
napolilaisen seuraelämän suolana. Juhlassa oli läsnä pari kolme vanhan
hallitusajan ranskalaista, jotka olivat paenneet maastaan lähestyvän
vallankumouksen tieltä. Heidän ajatustapansa ja sukkeluutensa sopivat
hyvin tähän maanseutuun, missä "suloinen joutenolo" on sekä
elämänfilosofia että usko. Prinssi itse oli kuitenkin tavallista
vaiteliaampi, ja kun hän koetti olla iloisempi, tuntui se pakotetulta
ja liiotetulta. Isäntänsä käytöksen rinnalla oli Zanonin esiintyminen
suuri poikkeus. Tämän merkillisen henkilön koko olemus oli kaikissa
tilaisuuksissa tyyntä ja kohteliasta levollisuutta, jota pidettiin
pitkän tottumuksen tuloksena. Häntä ei oikein olisi sopinut sanoa
iloiseksi ja kuitenkin harvat niin suuresti saattoivat korottaa yleistä
mielialaa seurustelussa kuin hän. Oli ikäänkuin hän jokaisesta
seuralaisestaan olisi vaistomaisesti löytänyt ne ominaisuudet, jotka
hänessä olivat parhaimmat, ja jos joskus pieni vivahdus peitettyyn
ivaan tuntui hänen sanoissaan keskustelun kuluessa, niin se tuntui vain
viisaalta ja nerokkaalta noista ihmisistä, jotka eivät olleet tottuneet
ottamaan mitään vakavalta kannalta. Ranskalaiset panivat eritoten
huomiota siihen, että hän niin tarkasti tunsi pienimmätkin tapaukset
heidän maastaan ja pääkaupungistaan ja että hän niin tavattoman syvälle
oli tunkeutunut niiden henkilöiden luonteeseen, jotka silloin
näyttelivät pääosaa Europan valtioelämän näyttämöllä. Juuri silloin
kuin juhlailo oli ylimmillään, saapui Glyndon palatsiin. Portinvartija
huomasi hänen puvustaan, ettei hän kuulunut kutsuttuihin vieraisiin, ja
sanoi hänelle, että hänen ylhäisyytensä ei mitenkään voinut tulla
häirityksi, ja silloin vasta Glyndon ensimäisen kerran älysi, kuinka
omituisen vaikean tehtävän hän oli ottanut itselleen. Tunkeutua väkisin
suuren ja mahtavan ylimyksen juhlaan ja keskelle Napolin hienostoa ja
vaatia häntä tilille asiasta, mikä hänen vieraistaan tulisi näyttämään
ainoastaan hauskalta kepposelta -- se teko tulisi varmasti olemaan sekä
naurettava että tulokseton. Hän mietti tuokion ja laski sitten
kultakolikon palvelijan käteen sanoen olevansa lähetetty puhuttelemaan
signor Zanonia asiasta, joka koski elämää ja kuolemaa. Siten hän
helposti pääsi yli pihan ja rakennuksen sisään. Hän tuli ylös leveistä
rappusista ja jo kaukaa kuului häneen korviinsa juhlivien iloiset
äänet. Astuessaan etuhuoneisiin tapasi hän paasipojan, jonka hän
lähetti viemään sanaa Zanonille. Paasi sanoi asian ja Zanoni
kuullessaan Glyndonin nimeä kuiskattavan kääntyi isäntänsä puoleen.

"Suokaa anteeksi, herrani. Eräs englantilainen ystäväni, signor Glyndon
(jonka nimi ei liene teidän ylhäisyydellenne tuntematon) odottaa
ulkopuolella -- hänen asiansa mahtaa olla hyvin tärkeä, koska hän
tällaisella hetkellä pyrkii puheilleni. Te suotte kai anteeksi, että
hetkeksi poistun."

"Ei, signor", vastasi prinssi kohteliaasti, mutta pahaenteisesti
hymyillen, "eikö olisi parempi, että teidän ystävänne liittyisi meidän
seuraamme? Englantilainen on aina tervetullut, ja vaikka hän olisi
saksalainen, niin teidän ystävyytenne soisi hänelle arvoa ja
viehätystä. Pyytäkää häntä astumaan sisään -- teitä emme tahtoisi olla
hetkeäkään vailla."

Zanoni kumarsi päätään -- poika lähetettiin ylen imartelevaa
tervehdystä viemään Glyndonille; hänelle tehtiin istumasija Zanonin
viereen ja nuori englantilainen tuli sisään.

"Te olette sangen tervetullut, herra. Minä toivon, että asianne
kuuluisalle vieraallemme on hyväenteinen ja ilahuttava. Jos se sitä
vastoin on ikävä, jättäkää se tuonnemmaksi, pyydän."

Glyndonin otsa oli synkkä ja hän oli säikäyttämäisillään vieraita
vastauksellaan, kun Zanoni merkitsevästi kosketti hänen käsivarttaan ja
englanninkielellä kuiskasi: "Minä tiedän, miksi olet minua etsinyt. Ole
hiljaa ja ota vaarin, mitä seuraa."

"Te tiedätte siis, että Viola, jota kehuitte voivanne pelastaa
vaarasta, on tässä talossa --"

"On tässä talossa! -- niin, sen tiedän. Tiedän myöskin, että Surma
istuu isäntämme oikealla kädellä. Mutta hänen kohtalonsa on nyt
ainaiseksi erotettu Violan kohtalosta, ja se peili, joka minulle tämän
heijastaa, on selvänä verivirtojen keskelläkin.[42] Ole hiljaa ja pane
merkille, mikä kohtalo häntä odottaa."

"Herrani", sanoi Zanoni ääneen, "signor Glyndon on todella tuonut
minulle sanomia, jotka eivät olleet ihan odottamattomia. Minä olen
pakotettu lähtemään Napolista -- siinä uusi syy meille tehdäksemme
parhainta tästä hetkestä."

"Ja mikä, jos uskallan kysyä, mahtaa olla se syy, joka saattaa tämän
ikävyyden Napolin kauniille naisille?"

"Se on erään henkilön lähestyvä kuolema, joka on minulle suonut mitä
vilpittömintä ystävyyttä", vastasi Zanoni totisena. "Älkäämme puhuko
siitä, suru ei voi ajan kulkua muuttaa. Niinkuin me uusilla kukilla
korvaamme ne, jotka maljakoissamme ovat kuihtuneet, niin on
maailmallisen viisauden salaisuus uusilla ystävyyksillä korvata niitä,
jotka tieltämme haihtuvat."

"Oikea filosofia!" huudahti prinssi. "'Ei ihmetellä', oli roomalaisen
lauseparsi. 'Ei surra' on minun. Ei ole elämässä muuta surtavaa,
paitsi, totta vieköön, signor Zanoni, jos meiltä riistetään joku nuori
kaunotar, johon olemme kiinnittäneet sydämemme. Sellaisella hetkellä
kysytään kaikkea viisauttamme, jottemme epätoivoon sorru ja pudista
veljenkättä Kuoleman kanssa. Mitä sanotte, signor? Te hymyilette!
Sellainen kohtalo ei voisi teille tulla. Juokaa minun kanssani malja
tälle lauseelle: 'Pitkä elämä onnelliselle rakastajalle -- nopea lähtö
epäonnistuneelle kosijalle'."

"Minä juon sen", sanoi Zanoni. Ja kun kohtalokas viini kaadettiin
lasiin, lisäsi hän, tuikeasti prinssiin katsoen: "minä juon sen
tässäkin viinissä."

Hän kohotti lasin huulilleen. Prinssi oli kalmankalpea vieraansa
katseen edessä. Tuon ankaran, lujan kirkkauden voimasta vetäytyi hän
taaksepäin omantuntonsa lyömänä. Ei kääntänyt Zanoni silmiään
prinssistä, ennenkuin viimeinen pisara oli juotu ja lasi oli laskettu
takaisin pöydälle. Silloin hän sanoi: "Teidän viininne on laimistunut,
se on menettänyt voimansa. Se ei sopisi kaikille, mutta älkää pelätkö,
minua se ei pahenna, prinssi. Signor Mascari, te olette viinin tuntija.
Tahtoisitteko meille sanoa mielipiteenne?"

"Ei", vastasi Mascari hyvin teeskennellyllä tyyneydellä, "minä en pidä
Kypron viineistä, ne ovat liian kuumia. Ehkä signor Glyndonilla on
toinen maku? Sanotaan että englantilaiset tahtovat nauttia kuumia ja
kirveleviä juomia."

"Tahdotteko, että myöskin ystäväni juo tätä viiniä, prinssi?" sanoi
Zanoni, "muistakaa, se ei ole kaikkein suussa yhtä vaaraton kuin minun
suussani."

"Ei", sanoi prinssi nopeasti. "Jos te ette sitä suosita, niin taivas
varjelkoon meitä tyrkyttämästä sitä vieraallemme. Hyvä herttua", jatkoi
hän kääntyen erään ranskalaisen puoleen, "teidän maanne on Bakkuksen
maa. Mitä ajattelette tästä burgundilaisesta? Onko se kestänyt matkaa?"

"Ah", sanoi Zanoni, "muuttakaamme sekä viiniä että puheluainetta."

Tästä lähin Zanoni kävi vielä vilkkaammaksi. Ei koskaan ole
seuranpitäjän huulilta sukkeluus tullut niin keveänä, säkenöivänä,
ilostuttavana. Hänen intonsa tarttui kaikkiin läsnäoleviin itse
prinssiinkiin, jopa Glyndoniin -- merkillisellä voimalla. Prinssissä
olivat kyllä Zanonin sanat ja katse hänen tyhjentäessään myrkkyä
herättäneet pelottavia enteitä, mutta nyt -- arveli prinssi -- hänen
loistavassa kaunopuheisuudessaan alkoi tuntua jälkiä myrkyn
vaikutuksesta. Viini kierteli vielä mutta kukaan ei näyttänyt huomaavan
sen vaikutuksia. Yksi toisensa jälkeen muusta seurasta vaipui kuin
lumottuun vaitioloon, mutta Zanoni lasketteli yhä jutun toisensa
jälkeen, toisen toista huvittavamman. He riippuivat kiinni hänen
sanoissaan, he miltei pidättivät henkeään kuunnellakseen. Ja kuitenkin
-- kuinka täynnä katkeruutta oli hänen sukkeluutensa! Kuinka täynnä
ylenkatsetta läsnäolevia turhaneläjiä ja niitä turhuuksia kohtaan,
jotka täyttivät heidän elämänsä.

Yö tuli, huone kävi hämäräksi. Juhla oli kestänyt muutamia tunteja
kauemmin kuin siihen aikaan oli tapana juhlia pitää. Vielä vieraat
eivät liikkuneet paikoiltaan ja vielä Zanoni silmät säihkyen ja
hymyhuulin jatkoi kertomuksiaan, älykkäitä ja huvittavia, kun äkkiä kuu
nousi taivaalle ja valaisi säteillään kukkia ja suihkulähteitä
ulkopuolisessa pihassa, mutta itse sali jäi puolihämäräksi ja
aavemaisen hiljaiseksi.

Silloin Zanoni nousi paikaltaan.

"Nyt herrat, minä toivon, ettemme ole väsyttäneet isäntäämme liiaksi,
ja hänen puutarhansa tarjoo uuden houkutuksen meille. Eikö teillä ole
täällä soittajia, prinssi, jotta ne korviamme ilahuttaisivat samalla
kuin me hengitämme oranssipuitten tuoksua?"

"Mainio ajatus!" sanoi prinssi. "Mascari, hae soittoa!" Seurue nousi
kohta ja lähti puutarhaan vilvottelemaan, ja silloin ensimäisen kerran
viini, joka oli juotu, alkoi näyttää vaikutustaan.

Posket hehkuvina ja askeleet epävarmoina he tulivat raittiiseen ilmaan,
joka vielä enemmän kiihotti viinin nostamaa kuumetta. Ikäänkuin
korvatakseen sitä hiljaisuutta, jolla he tähän asti olivat Zanonia
kuunnelleet, joka kieli nyt pääsi valloilleen -- kaikki puhuivat,
kukaan ei kuunnellut. Oli jotakin hurjaa ja kammottavaa tuossa
vastakohdassa yön tyynen kauneuden ja hillittömien elostelijoiden
hoilotusten välillä. Varsinkin yksi ranskalaisista, nuori herttua
de R----, hyvin ylhäistä sukua, älykäs, vilkas, pikainen, niinkuin
maamiehensä ainakin -- hän varsinkin piti suurta suuta ja oli
kiihtynyt. Ja koska asianhaarat, joiden muisto vielä on säilyneenä
muutamissa Napolin piireissä, myöhemmin tekivät herttualle
välttämättömäksi itse todistaa tapahtuneesta, niin tähän käännän hänen
laatimansa lyhyen kuvauksen, jonka minulle muutamia vuosia sitten
lähetti oppinut ystäväni cavaliere di B----.

"Minä en muista", kirjottaa herttua, "koskaan tunteneeni sellaista
kiihtymystä kuin sinä iltana. Me olimme kaikki niinkuin vapaiksi
laskettuja koulupoikia, jotka keskenämme ilakoitsimme, kun tulimme
juosten alas noita seitsentä tai kahdeksaa porrasta, jotka pilaristosta
veivät puutarhaan -- muutamat nauroivat, muutamat hoilasivat, muutamat
toruilivat, muutamat lörpöttelivät. Viini oli ikäänkuin tuonut ilmoille
kunkin sisäisimmän luonteen. Muutamat olivat kovaäänisiä ja riitaisia,
toiset viehkeätunteisia ja itkusuisia. Muutamat, joita siihen asti
olimme pitäneet umpimielisinä, olivat kaikkein iloisimpia. Muutamat,
joita aina olimme pitäneet tuppisuina, olivat nyt lavertelevia. Minä
muistan, että keskellä äänekästä hauskuuttamme silmäni sattuivat signor
Zanoniin, jonka keskustelu niin oli meitä kaikkia yllyttänyt. Silloin
tunsin kylmän väreen karmivan itseäni, kun näin, että hänellä oli sama
rauhallinen ja luotansatorjuva hymy, jonka olin pannut merkille, kun
hän kertoi merkillisiä tarinoitaan kuningas Ludvig XlV:nen hovista.
Minä tunsin melkein halua etsiä riitaa tuon miehen kanssa, jonka
tyyneys oli loukkaus meidän hillittömyyttämme kohtaan. Eikä hänen
pilkallisen ja kiihottavan tyyneytensä vaikutus koskenut ainoastaan
minuun. Useat ovat kertoneet, että he katsoessaan Zanoniin tunsivat
verensä vielä enemmän kuumenevan ja ilonsa muuttuvan suuttumukseksi.
Hänen jäisessä hymyssään oli jotakin taikaa, mikä haavoitti
turhamielisyyttä ja herätti vihaa. Juuri tällä hetkellä tuli prinssi
minun luokseni, pisti kätensä minun kainalooni ja vei minut hieman
syrjemmälle. Hän oli kyllä nauttinut juomaa niinkuin mekin, mutta se ei
tuottanut hänessä sellaista äänekästä kiihtymistä. Päinvastoin hänen
käytöksessään ja puheessaan oli kylmää röyhkeyttä ja ivaa, joka nosti
minun itserakkauttani häntä vastaan, vaikka hän minua kohtaan kuinkakin
teeskenteli kohteliaisuutta. Oli ikäänkuin Zanonin kylmyys olisi häneen
tarttunut. Hän jäljitteli vieraansa tapaa, jopa meni alkuperäistä
kauemmaksi. Hän laski leikkiä erään kauniin ja ylhäisen sisilialaisen
vallasnaisen suosiosta minua kohtaan ja puhui halveksivasti siitä,
mistä minä olisin ylpeillyt, jos se olisi ollut totta. Hänen puheensa
kuulosti siltä kuin hän itse olisi koonnut kaikki Napolin kukat ja
jättänyt meille muukalaisille ainoastaan hylkäämänsä tähteet. Tästä
loukkaantui minun syntyperäinen ja kansallinen miehuuteni ja minä
vastasin muutamilla pistosanoilla, jotka varmaan olisin välttänyt, jos
vereni olisi ollut kylmempi. Ehkä -- tunnustaakseni totuuden -- viini
minussa oli herättänyt hurjan kiihkon, että olin niin valmis
loukkaantumaan ja nostamaan riitaa. Prinssin mentyä luotani käännyin ja
näin vierelläni Zanonin.

"'Prinssi on kerskuri', sanoi hän hymyillen sillä tavalla, mikä
vastikään oli minua suututtanut. 'Hän tahtoisi itselleen yksinoikeuden
kaikkeen onneen ja kaikkeen lempeen. Pitäkäämme puoliamme.'

"'Ja kuinka?' kysyin minä.

"'Hänellä on tällä hetkellä talossaan Napolin hurmaavin laulajatar --
kuuluisa Viola Pisani. Hän ei ole täällä omalla suostumuksellaan; hänet
tuotiin tänne väkisin, mutta prinssi kyllä tulee uskottelemaan, että
Viola häntä jumaloi. Vaatikaamme, että hän tuopi näytteille tämän
salaisen aarteensa, ja kun hän tulee, niin te, ruhtinas de R-----,
epäilemättä tulette hienolla kielellänne ja kohteliaisuudellanne
viehättämään tuota neitiä ja herättämään isäntämme mustasukkaisuuden ja
pelon. Se olisi mainio kosto hänen ylimieliselle turhamaisuudelleen.'

"Tämä ehdotus miellytti minua. Minä riensin prinssin luo. Sillä
hetkellä oli soittokunta juuri alkanut soittonsa. Minä kädenliikkeellä
keskeytin soiton ja puhuttelin prinssiä, joka seisoi iloisen ryhmän
keskellä; minä valitin hänen huonoa vieraanvaraisuuttaan, kun hän
meille tarjosi noin vähäarvoista taidetta, vaikka hän omaksi
nautinnokseen oli varannut Napolin parhaimman laulajan ja
kitaransoittajan. Minä vaadin puoleksi naurusuin, puoleksi vakavasti,
että hän toisi esille Pisanin. Muut vastasivat pyyntööni hyväksyvillä
huudoilla. Me tukahutimme isäntämme vastaukset kirkunaan, emmekä
tahtoneet kuullakaan kiellosta. 'Herrat', sanoi prinssi, kun hän
viimein sai äänensä kuuluviin, 'minä en voisi taivuttaa signoraa
esiintymään tällaisen seuran edessä, joka on näin hillitön kaikesta
ylhäisyydestään huolimatta. Teillä on tarpeeksi ritarillisuutta,
ettette häneen käytä pakkoa, vaikka ruhtinas de R---- siihen määrään
unohtaa arvonsa, että hän sellaista minulle ehdottaa.'

"Minua loukkasi tämä pisto, vaikka sen hyvin ansaitsinkin. 'Prinssi',
sanoin minä, 'minulla on edessäni niin loistava esimerkki epähienosta
pakotuksesta, etten tarvitse häikäillä kulkemasta samaa tietä, jota
itse olette suvainneet edellä astua. Koko Napoli tietää, että Pisani
halveksii sekä teidän kultaanne että lempeänne -- että ainoastaan
väkivalta olisi voinut saada hänet teidän kattonne alle -- ja että te
kieltäydytte häntä näyttämästä, sentähden että pelkäätte hänen
valittavan kohtaloaan. Ja niin paljon te tunnette sitä kansamme
ritarillisuutta, johon ivallisesti viittasitte, että kyllä tiedätte
Ranskan ylimysten olevan yhtä valmiita kauneutta puolustamaan vääryyttä
vastaan, kuin sitä ihailemaan.'

"'Hyvin puhuttu', sanoi Zanoni painavasti. 'Prinssi ei uskalla tuoda
esille saalistaan.'

"Prinssi jäi muutamaksi hetkeksi sanattomaksi, ikäänkuin pahastuneena.
Viimein hän puhkesi mitä herjaavimpiin sanoihin signor Zanonia ja minua
vastan. Zanoni ei vastannut, mutta minä olin kuumaverisempi. Vieraita
näytti huvittavan meidän kiistamme. Ei kukaan yrittänyt sopua rakentaa,
paitsi Mascari, jonka me työnsimme syrjään viitsimättä kuunnella.
Muutamat vieraista pitivät yhtä puolta, toiset toista. Tulos on
helposti arvattu. Huudettiin miekkoja ja tuotiin niitä. Minulle
tarjottiin joukosta kahta ja olin juuri valitsemaisillani toisen, kun
Zanoni pani käteeni toisen, joka kannasta päättäen oli hyvin vanhaa
tekoa. Samalla hetkellä hän katsoen prinssiin sanoi hymyillen: 'Herttua
ottaa esi-isänne miekan. Prinssi, te olette liian miehuullinen
ollaksenne taikauskoinen, ja olettehan jo unohtaneetkin meidän
välipuheemme!' Minusta näytti siltä kuin isäntämme olisi hätkähtänyt ja
kalvennut kuullessaan nämä sanat. Kuitenkin hän Zanonin hymyyn vastasi
uhkamielisellä katseella. Seuraavassa hetkessä oli kahakka täydessä
käynnissä. Kuusi tai kahdeksan miestä tappeli yhdessä mylläkässä, mutta
prinssi ja minä etsimme vaan toisiamme. Melu ympärillämme, vieraiden
hämminki, soittajien huudot, omien miekkojemme kalske oli kaikki
omiansa vain yllyttämään onnetonta raivoamme. Me pelkäsimme, että
läsnäolevat meidät keskeyttäisivät ja taistelimme niinkuin hullut,
miekkailusääntöjä muistamattakaan. Minä hyökkäsin ja torjuilin
konemaisesti, sokeasti ja hurjasti, ikäänkuin sisääni olisi mennyt
piru, kunnes näin prinssin pitkällään jalkojeni juuressa veressään
kylpien, ja Zanonin kumartuvan hänen ylitseen ja kuiskaavan jotakin
hänen korvaansa. Se näkö jäähdytti meidän veremme. Kahakka loppui, me
kokoonnuimme häpeissämme, katuvina ja kauhistuneina onnen hylkäämän
isäntämme ympärille -- mutta se oli liian myöhäistä -- hänen silmänsä
jo pelottavasti pyörivät päässään. Minä olen nähnyt monta miestä
kuolevan, mutta ei koskaan ole kenenkään kasvoilla ollut sellaista
kammoa. Viimein oli kaikki ohi! Zanoni nousi ruumiin ääreltä ja, ottaen
ihan levollisesti minua kädestä, sanoi hän: 'Te todistatte herrat, että
prinssi itse saattoi tämän kohtalon itselleen. Tämän loistavan suvun
viimeinen jälkeläinen on miekkailussa kaatunut.'

"Minä en nähnyt Zanonia sen koommin. Minä kiiruhdin Ranskan lähetystöön
kertomaan tapauksesta ja odottamaan asian päätöstä. Olen kiitollinen
Napolin hallitukselle ja onnettoman ylimyksen perilliselle siitä, että
tuota ikävää tapausta tulkittiin lempeästi ja jalomielisesti ja samalla
oikeudenmukaisesti. Sen muisto tulee kuitenkin koskemaan minuun
viimeiseen hetkeeni asti."

(Allekirjotus:) Louis Victor, R:n herttua.

Ylläoleva kirjelmä antaa lukijalle tarkimman ja yksityiskohtaisimman
selonteon tästä tapauksesta, joka aikoinaan synnytti niin tavatonta
huomiota Napolissa.

Glyndon ei ottanut osaa miekanmittelyyn eikä muutenkaan ollut
hurjastelussa mukana. Tähän kumpaankin seikkaan oli ehkä syynä Zanonin
kehottavat kuiskaukset. Kun Zanoni nousi ruumiin luota ja vetäytyi pois
sekavasta joukosta, huomasi Glyndon, että hän ohikulkiessaan kosketti
Mascaria olkapäähän ja sanoi jotakin, jota englantilainen ei kuullut.
Glyndon seurasi Zanonia juhlahuoneeseen, jossa vallitsi lähestyvän yön
synkkä hämäryys, paitsi missä kuun hohde sattui marmorilattialle.

"Kuinka saatoitte ennalta tietää tämän kauhean tapauksen? Eihän hän
kaatunut teidän kädestänne!" sanoi Glyndon vapisevalla ja ontolla
äänellä.

"Kenraali, joka tekee voiton laskelmat, ei itse ota taisteluun osaa",
vastasi Zanoni, "levätköön menneisyys kuolleen keralla. Tule tapaamaan
minut keskiyöllä merenrannikolla, puoli virstaa hotellista vasempaan.
Paikan tunnet suuresta pilarista -- ainoa lähimailla -- johon on
kiinnitetty taittunut ketju. Siellä silloin saat tavata mestarisi, jos
tahdot meidän oppiimme tulla. Mene! Minulla on täällä vielä tehtäviä.
Muista, Viola on vielä vainajan talossa."

Samassa Mascari lähestyi, Zanoni kääntyi italialaisen puoleen ja
viitaten kädellään Glyndonille meni Mascarin kanssa syrjään. Glyndon
asteli hitaasti poispäin.

"Mascari", sanoi Zanoni, "isäntänne ei ole enää elossa. Teidän
palveluksianne ei hänen perillisensä kaipaa; hän on raitis mies ja
köyhyytensä kautta paheelta säilynyt. Mitä tulee teihin, kiittäkää
minua, etten jätä teitä viranomaisten haltuun, muistakaa Kypron viiniä.
Ei, älkää vapisko mies! Se ei voinut minuun vaikuttaa, vaan sen
vaikutus kääntyi takaisin; siinä se on tavallisten rikosten laatua.
Minä suon teille anteeksi, ja jos viini minut tappaisi, niin lupaan,
että haamuni ei tule kummittelemaan niin hurskaan katujan luona. Se
siitä! Mutta vie minut nyt Viola Pisanin huoneeseen. Sinä et enää
tarvitse häntä. Linnanpäällikön kuolema avaa vangille ovet. Anna käydä
joutuisasti, minä tahdon täältä päästä."

Mascari mutisi jotain itsekseen, kumarsi syvään ja näytti tietä siihen
huoneeseen, mihin Viola oli suljettu.



XVIII LUKU


    _Merkurius_: kerro minulle siis, mitä etsit ja
    mitä tahdot saada. Mitä haluat sinä valmistaa?

    _Alkemisti_: Viisasten kiven.

                             Sandivogius.

Puuttui muutamia minuutteja puoliyöstä, kun Glyndon lähti kulkemaan
sovitulle paikalle. Zanonin saavuttama salaperäinen valta häneen oli
saanut vielä vahvempaa tukea viimeisten tuntien tapahtumista. Prinssin
äkillinen kuolema näytti johtuneen aivan sattumasta eli perin
luonnollisesta syystä, vaikka sen edellä oli käynyt niin juhlalliset ja
varmat ennustukset. Glyndonissa tämä herätti mitä syvimpiä ihailun ja
kammon tunteita. Tuntui siltä kuin tämä hämärä ihmeellinen olento voisi
kääntää tavallisimmatkin tapaukset ja vähäpätöisimmätkin välikappaleet
tutkimattoman tahtonsa toimeenpanijoiksi. Mutta jos niin oli, kuinka
oli hän sallinut Violaa ryöstettävän? Miksei hän ollut estänyt rikosta
ennemmin kuin hän rikollista rankaisi? Ja rakastiko Zanoni todella
Violaa? Rakastiko, vaikka hän tarjoutui hänestä luopumaan Glyndonin,
kilpailijan hyväksi, jonka hän kyvyillään helposti saattoi työntää
tieltään. Glyndon ei enää palannutkaan siihen luuloon, että Zanoni tai
Viola olisivat koettaneet viekottaa häntä naimisiin. Hänen pelkonsa ja
kunnioituksensa Zanonia kohtaan kielsi ajattelemastakaan niin halpaa
petosta.

Rakastiko hän itse enää Violaa? Ei! Kun hän edellisenä aamuna oli
kuullut Violan vaarasta, oli hänessä kyllä jälleen herännyt rakastajan
myötätunto ja pelko, mutta prinssin kuoleman jälkeen oli Violan kuva
häipynyt hänen sydämestään eikä hän tuntenut mustasukkaista tuskaa
ajatellessaan, että Zanoni oli Violan pelastanut ja että Viola ehkä
tällä hetkellä oli Zanonin talossa. Se joka elämänsä aikana joskus on
joutunut kaikkisyövän pelihalun orjaksi, hän muistaa, kuinka silloin
kaikki muut asiat ja aatteet häviävät mielestä, kuinka tuo ainoa hurja
intohimo kokonaan täyttää mielen ja kuinka pirullinen itsevaltias
taikavoimalla hallitsee joka tunnetta ja joka ajatusta. Vielä kiivaampi
kuin pelihalu oli se hillitön mutta jalo halu, joka oli Glyndonin nyt
vallannut. Hän tahtoi tulla Zanonin kilpailijaksi, ei inhimillisten
katoovaisten tunteitten leikissä vaan yliluonnollisen ja ikuisen
viisauden vainioilla. Hän olisi huoleti -- niin, jopa ilomielin,
antanut henkensä maksuksi noiden suurten salaisuuksien oppimisesta,
jotka erottivat muukalaisen muusta ihmiskunnasta. Jumalattarien
jumalattaren lumoomana hän ojensi käsivartensa, niinkuin tarujen hurja
Iksion[43] pilveä syleilläkseen.

Yö oli kirkas ja ihana ja veden kalvo tuskin väreili hänen jalkojensa
juuressa, kun hän tähtien valossa kulki pitkin rannikkoa. Viimein hän
saapui paikalle ja siellä, murtunutta pilaria vastaan nojaamassa seisoi
pitkään viittaan puettu mies liikkumattomana. Glyndon läheni ja lausui
Zanonin nimen. Olento kääntyi ja näyttäytyi muukalaiseksi. Hänen
kasvoissaan ei ollut Zanonin loistavaa kauneutta mutta ne olivat yhtä
majesteetilliset ja ehkä vielä vaikuttavammat, sillä korkealta otsalta
ja syvistä läpitunkevista silmistä hohti kypsynyt ikä ja himoton
ajatuksensyvyys.

"Te etsitte Zanonia", sanoi muukalainen, "hän saapuu tänne kohta. Mutta
kenties se, jonka näette edessänne, on enemmän tekemisissä kohtalonne
kanssa ja lähempi unelmianne toteuttamaan."

"Onko maan päällä toista Zanonia?"

"Jollei olisi", vastasi muukalainen, "niin miksikä tekään niin hurjasti
toivoisitte ja uskoisitte itse tulevanne Zanonin veroiseksi?
Luuletteko, ettei kenessäkään muussa ihmisessä olisi palanut sama
jumalallisen kaipuun tuli? Kuka, totta tosiaan, ensimäisessä
nuoruudessaan -- jolloin sielu on lähimpänä taivasta, mistä se on
lähtenyt, ja jolloin sen jumalallisia ja syntyperäisiä kaipauksia eivät
likaiset halut ja pikkumaiset nuolet ole vielä tukahuttaneet -- kuka ei
silloin nuoruudessa olisi uskonut, että maailmankaikkeudessa on
salaisuuksia, joita ei tunne yhteinen lauma! Kuka nuorukainen ei olisi,
niinkuin peura himoitsee tuoretta vettä, himoinnut niille totuuden
lähteille, jotka ovat salassa ja kaukana tiettömän tieteen aavoilla
erämailla? Lähteen lirinä kuuluu sielussa, _sisällä_, ennenkuin kulkija
hairahtuneena ja petettynä on vaeltanut liian kauaksi vesien luota ja
eksynyt suureen korpeen. Mutta luuletteko, ettei kukaan, joka suuria
toivoi, ole totuutta löytänyt? Luuletteko, että Sanomattoman Tiedon
kaipuu on meille annettu aivan turhaan? Ei! Jokainen halu ihmisen
sydämessä on välähdys sellaisesta, mikä on olemassa, kaukaisesta ja
jumalallisesta. Ei! Maailmassa on ollut aika ajoittain muutamia
nerokkaampia ja onnellisempia henkiä, jotka ovat päässeet siihen
ilmapiiriin, missä ihmistä ylemmät olennot elävät ja liikkuvat. Zanoni,
vaikka on suuri, ei ole ainoa. Hänellä on ollut edeltäjiä ja hänellä
voi tulevaisuudessa olla suuri sarja seuraajia."

"Ja tarkotatteko te", sanoi Glyndon, "että minä teissä näen yhden
niistä harvoista tietäjistä, jotka eivät ole Zanonia halvemmat voimassa
ja viisaudessa?"

"Minussa", vastasi vieras, "näette yhden, jolta itse Zanonikin on
oppinut muutamia korkeimmista salaisuuksistaan. Näillä rannikoilla,
tällä kohdalla olen seisonut sellaisina aikoina, joista teidän
aikakirjanne vain heikosti voivat kertoa. Foinikilaiset, kreikkalaiset,
askanit, roomalaiset, lombardilaiset -- kaikki minä olen nähnyt --
lehtiä, jotka lepattavat ja välkehtivät kaikkiallisen elämän rungolla,
aikanansa karisten pois ja taas kasvaen uudelleen, kunnes sama rotu,
joka antoi kunniansa vanhalle ajalle, taas suo uudelle maailmalle uuden
nuoruuden. Puhtaat kreikkalaiset, helleenit, joiden syntyperä on
teidän oppineitanne hämmentänyt, olivat samaa suurta heimoa kuin
normannilaiset, maailman herroiksi syntyneet, eivätkä he missään
maanpaikassa ole olleet paljaita puunhakkaajia.[44] Oppineittenkin
hämärät traditsionit kertovat Hellaan poikien tulleen pohjoisen
Traakian laajoilta ja hämäriltä alueilta, kukistaneen paimentolaiset
pelasgit ja perustaneen puoli-jumalien sukupuun; ne traditsionit
asettavat keskelle etelän auringonpaahtamia kansoja sinisilmäisen
Minervan ja keltatukkaisen Akilleen -- jotka paimenkansojen keskuuteen
perustivat sotaisia harvainvaltoja ja rajotettuja yksinvaltoja,
klassillisen ajan läänityslaitoksia. Nämäkin traditsionit siis voisivat
opastaa teitä näkemään helleenien aikaisimmaksi kotipaikaksi saman
tienoon, josta myöhempinä aikoina normannilaiset sotilaat ryntäsivät
keltiläisten raakojen ja velttojen heimojen kimppuun ja tulivat
kristillisen maailman kreikkalaisiksi. Mutta tämä ei viehätä teitä ja
teidän välinpitämättömyytenne on viisas. Ei ulkonaisten asioiden
tiedosta vaan sielun sisäisestä täydellistymisestä riippuu ihmisen
pyrkiminen korkeammalle ihmistä."

"Ja mitä kirjoja sitten on tuolla tieteellä -- minkälaisissa
laboratorioissa se työskentelee?"

"Luonto antaa ainekset, ne ovat ympärillänne joka päivä, missä
kuljettekin. Kasveissa, joita karja syö ja joita kemisti ei huoli
tutkia, alkuaineissa, joista luonnon halvimmat ja mahtavimmat muodot
ovat kokoonpantuja, ilman avaruudessa, maan syvänteissä, kaikkialla
löytyy kuolevaisille kuolemattoman tiedon lähteitä ja kirjastoja. Mutta
niinkuin yksinkertaisimmankin tieteen helpoimmat kysymykset ovat
hämäriä sille, jonka järki ei ole kypsynyt niitä käsittämään, niinkuin
soutaja tuossa purressa ei voi sanoa, miksi kaksi ympyrän kehää ei voi
sivuuttaa toisiaan muuta kuin yhdessä pisteessä -- niinpä myös, vaikka
koko maa olisi yltä yleensä kirjailtu jumalallisen tiedon kirjaimilla,
ovat merkit ja piirrokset arvottomia sille, joka ei pysähdy kieltä
tutkistelemaan ja totuutta miettimään. Nuori mies, jos mielikuvituksesi
on elävä, jos sydämesi on uljas, jos tiedonhalusi on kyllästymätön,
niin minä otan sinut oppilaakseni. Mutta jo ensimäiset opetukset ovat
vakavia ja pelottavia."

"Jos te olette jaksanut niitä hallita, niin miksen minäkin?" vastasi
Glyndon rohkeasti. "Minä olen lapsuudestani asti tuntenut, että minua
vartoo kummalliset salaisuudet, ja tavallisen kunnianhimon ylpeimmistä
ihanteista olen kääntänyt katseeni siihen pimeyteen, joka aukenee
tuolla puolen. Sinä hetkenä kun näin Zanonin, tunsin löytäneeni
holhoojan ja oppaan, jota pitkin nuoruuttani turhaan olin ikävöinyt ja
palavasti odottanut."

"Ja minulle on siirtynyt hänen velvollisuutensa", vastasi muukalainen.
"Tuolla satamassa on ankkuroituna se laiva, missä Zanoni lähtee
kauniimpaa kotipaikkaa etsimään; vielä hetkinen, niin nousee aamutuuli,
purjeet pullistuvat ja vieras on mennyt menojaan niinkuin vihuri. Mutta
hän on niinkuin tuuli tuonut ja sydämeesi jättänyt siemeniä, jotka
voivat kukoistaa ja kantaa hedelmiä. Zanoni on tehtävänsä tehnyt, häntä
ei enää tarvita; hänen työnsä täydentäjä seisoo vieressäsi. -- Nyt hän
tulee. Minä kuulen airojen loisketta. Sinulle jätetään valinta. Omasta
ratkaisustasi riippuu, tapaammeko vielä toisemme." Näin sanoen vieras
verkallensa poistui ja painui kallioitten varjoon. Yli vesien liukui
ruuhi, se tapasi maata; rannalle hyppäsi mies, jonka Glyndon tunsi
Zanoniksi.

"Nyt, Glyndon, minä en anna sinulle enää onnellisen lemmen ja rauhaisan
ilon toivoa. Sen hetki on mennyt ja kohtalo on minuun liittänyt sen
käden, joka olisi voinut tulla sinulle. Mutta minulla on sinulle vielä
tarjottavana suuria lahjoja, jos luovut siitä halusta, joka sydäntäsi
kalvaa ja jonka toteutumisia en minäkään kykene ennalta näkemään.
Olkoon pyrintösi inhimillinen, niin minä lupaan sen täydellisesti
tyydyttää. Neljää seikkaa ihmiset halajavat elämältä: lempeä,
rikkautta, mainetta ja valtaa. Ensimäistä en voi sinulle antaa, mutta
muut ovat sinun valittavissasi. Valitse niistä minkä tahdot ja
erotkaamme rauhassa."

"Sellaisia antimia minä en tavottele. Minä valitsen tiedon ja sellaisen
tiedon kuin on sinulla. Sitä varten ja yksin sitä varten minä luovun
Violan lemmestä; tieto ja ainoastaan tieto olkoon minun palkintoni."

"Minä en voi sinua kieltää, vaikka voin varottaa. Oppimisen halu ei
aina sisällä saavuttamisen kykyä. Minä voin sinulle antaa opettajan --
mutta muu riippuu sinusta itsestäsi. Ole ajoissa viisas ja valitse se,
minkä minä varmasti voin sinulle taata."

"Vastaa ainoastaan näihin kysymyksiin ja vastauksesi mukaan teen
päätökseni. Onko ihmiselle mahdollista päästä kanssakäymiseen muiden
maailmoiden asukkaiden kanssa? Onko ihmisen vallassa vaikuttaa
luonnonvoimiin ja turvata elämänsä miekkaa ja tautia vastaan?"

"Kaikki tämä voi olla mahdollista muutamille", vastasi Zanoni
vältellen. "Mutta yhtä vastaan, joka saavuttaa nämä salaisuudet,
tuhannet voivat yrityksessä joutua häviölle."

"Vielä yksi kysymys. Sinä --"

"Malta! Itsestäni, niinkuin jo olen sanonut, en tee tiliä."

"No, entä se muukalainen, jonka tänä yönä tapasin, onko hänen
kerskauksensa uskottavaa? Onko hän totisesti yksi niitä tietäjiä,
joiden vakuutat päässeen niiden mysterioitten herraksi, joita minäkin
ikävöin päästä käsittämään?"

"Uskalikko", sanoi Zanoni säälivällä äänellä, "olet mennyt yli
käännekohdan ja valintasi on tehty! Minä voin ainoastaan kehottaa
sinua: ole uljas ja menesty! Minä jätän sinut nyt sellaiselle
mestarille, jolla _on_ voimaa ja tahtoa avaamaan sinulle tuon
pelottavan maailman portit. Sinun menestyksesi tai tappiosi on
mitättömän veroista hänen vääjäämättömän viisautensa silmissä. Mejnour,
ota vastaan oppilas!" Glyndon kääntyi ja hänen sydämensä sykki, kun hän
huomasi, että muukalainen, jonka askeleita hän ei ollut kuullut
hietikolla ja jonka lähestymistä hän ei kuunvalossakaan ollut nähnyt,
taas seisoi hänen vieressään!

"Hyvästi", jatkoi Zanoni, "koetuksesi alkaa. Kun ensi kerran tapaamme
toisemme, olet sinä taistelun uhri tai voittaja."

Glyndonin silmät seurasivat salaperäisen Zanonin väistyvää vartaloa.
Hän näki hänen astuvan ruuheen, ja silloin hän vasta huomasi, että
soutajien joukossa oli nainen, joka nousi seisaalleen Zanonin
saapuessa. Matkan päässäkin hän saattoi tuntea ennen niin rakkaan
Violan muodon. Viola viittasi hänelle kädellään ja läpi tyynen kirkkaan
ilman kuului hänen äänensä suruisena ja suloisena molempien
äidinkielellä haastavan: "Jää hyvästi Clarence -- minä annan sinulle
anteeksi -- hyvästi, hyvästi!"

Glyndon koetti vastata, mutta Viola oli koskettanut hänen sydämensä
arinta kieltä eikä hän saanut sanoja suustaan. Ainiaaksi oli nyt
häneltä mennyt Viola. Tämän oudon muukalaisen seuraan hän oli lähtenyt;
pimeys peitti hänen kohtalonsa! Ja Glyndon itse oli ratkaissut Violan
ja oman kohtalonsa. Laiva eteni, laineet läiskyivät ja kimmelsivät
airojen alla ja kuu loi kultaisen viirun yli veden, joka kantoi
rakastajat muille maille. Yhä kauemmaksi liukui vene, kunnes se viimein
tuskin näkyvänä pilkkuna ehti laivan sivulle, joka liikkumattomana
lepäsi kuun valaisemassa lahdessa. Samassa hetkessä ikäänkuin
taika-iskusta heräsi tuuli puhaltamaan leikillisenä ja vilpoisana. Ja
Glyndon kääntyi Mejnourin puoleen ja katkaisi hiljaisuuden.

"Sano minulle -- jos voit tulevaisuutta lukea -- sano minulle, että
Violan kohtalo on oleva kirkas ja _hänen_ valintansa ainakin viisas."

"Oppilas", vastasi Mejnour äänellä, jonka kylmyys hyvin sopi jäätäviin
sanoihin: "ensimäinen tehtäväsi olkoon irrottaa kaikki ajatuksesi,
tunteesi, harrastuksesi muista olennoista. Tiedon ensimäinen aste
vaatii, että Itse ja yksin Itse on tutkimusalasi ja maailmasi. Sinä
olet urasi omistanut, sinä olet lemmen hylännyt, sinä olet heittänyt
rikkauden, maineen ja vallan alhaisen prameuden. Mitä sinuun koskee
koko ihmiskunta? Kykyjesi täydentäminen ja tunteittesi keskittäminen on
tästälähin ainoa päämääräsi."

"Ja onko tulos sitten onni?"

"Jos onnea löytyy", vastasi Mejnour, "niin sen perustus täytyy olla
siinä _Itsessä_, jolle kaikki himot ovat tuntemattomat. Mutta onni on
olemassaolon viimeinen aste, ja vielä sinä olet vasta ensimäisen asteen
kynnyksellä."

Mejnourin puhuessa oli kaukainen laiva levittänyt purjeensa tuuleen ja
liikkui hiljaa yli ulapan. Glyndon huokasi, ja mestari oppilaineen
kääntyi kulkemaan kaupunkia kohden.



NELJÄS KIRJA.

Kynnyksen vartija.


    "Olkoon sen takana mitä hyvänsä,
    Minä sen kohotan."

              _Saiksen hunnutettu kuva_.



I LUKU.


    "Uhrina minä alttarille käyn."

           _Metast. At. II, 6.

Oli kulunut kuukauden verran Zanonin lähdettyä ja Glyndonin tavattua
Mejnourin, kun kaksi englantilaista käsikoukussa asteli Napolin
valtakatua.

"Mutta sen minä sanon", puhui toinen kiihkeästi, "että jos sinulla on
hitunenkin järkeä jälellä, niin seuraat sinä minua Englantiin. Tämä
Mejnour on petkuttaja, ja vielä vaarallisempi kuin Zanoni, koska hän on
enemmän tosissaan. Mitä hänen lupauksensa viimeisiltään ovat? Itsehän
tunnustat, ettei mikään voi olla hämärämpää. Sanot, että hän on
lähtenyt Napolista, -- että hän on valinnut olinpaikan, joka paremmin
kuin ihmisten meluavat markkinat sopii niihin tutkimuksiin, joihin hän
aikoo sinut vihkiä. Hänen asuntonsa on Italian hurjimpien rosvojen
pesäpaikassa -- seudussa, mihin ei ulotu oikeudenkaan käsi. Mainio
erakon maja tosiaankin! Minä vapisen sinun puolestasi. Jospa tämä outo
mies -- josta ei tiedetä mitään -- onkin liitossa rosvojen kanssa ja
nämä vaan väijyvät sinua päästäkseen käsiksi rikkauksiisi -- ehkä
elämääsi? Saat kiittää onneasi, jos pääset sieltä puolen omaisuutesi
hukalla. Sinä hymyilet halveksuvasti! Hyvä, jätä terve järki pois
laskuistasi ja katso asiata omalta kannaltasi. Sinun pitää mennä
koetukseen, jota ei itse Mejnourkaan kuvaile varsin viehättäväksi. Se
saattaa onnistua tai olla onnistumatta; jälkimäisessä tapauksessa uhkaa
sinua mitä synkimmät kauhut; edellisessä tapauksessa et ole päässyt sen
pitemmälle kuin tuo tylsä ja iloton mystikko, jota pidät mestarina.
Pois tuhmuus! nauti nuoruudesta, niin kauan kuin se kestää. Palaa minun
kerallani Englantiin, unohda nämä unelmat. Aiota parempaa uraa
kulkemaan, tee parempia tuttavuuksia, kuin mitkä sinua Italian niemellä
houkuttelevat. Pidä huolta tavarastasi, hanki rikkautta ja tulet
onnelliseksi ja kaikkein arvoa nauttivaksi kansalaiseksi. Tämä on
terveen ystävyyden neuvo, mutta se mitä minä lupaan sinulle, on
vilpittömämpää kuin mitä Mejnour lupaa."

"Mervale", sanoi Glyndon jyrkästi, "minä en voisi, jos tahtoisinkin,
noudattaa sinun kehotustasi. Suurempi voima ajaa minua eteenpäin, minä
en voi vastustaa sen vaikutusta. Minä tulen viimeiseen asti seuraamaan
sitä outoa tietä, jolle olen astunut. Älä ajattele minua enempää.
Seuraa itse sitä neuvoa, jonka annoit minulle, ja ole onnellinen."

"Tämä on mieletöntä", sanoi Mervale, "terveytesi on piloilla; sinä olet
muuttunut niin, että minä tuskin saatoin sinua tuntea. Tule! minulla on
jo passissani mainittuna sinun nimesi, kohta minä lähden ja sinä, joka
vielä olet tuskin muuta kuin poika, jäät ilman ystävää oman haaveesi
pauloihin ja tämän häikäilemättömän veijarin vehkeiden uhriksi."

"Riittää jo", sanoi Glyndon kylmästi, "sinun neuvosi menettävät
arvonsa, kun annat ennakkoluulojesi niin selvästi tulla näkyviin.
Minulla on jo tarpeeksi todistuksia tämän miehen voimista -- jos hän
onkaan mies miesten vertainen, jota toisinaan epäilen -- ja tulkoon
elämä, tulkoon kuolema, minä en väisty siltä polulta, joka lumoavasti
houkuttelee. Hyvästi Mervale, ja jollemme enää tapaa toisiamme, jos
sinä vanhassa iloisessa kotimaassamme saat kuulla, että Clarence
Glyndon nukkuu viimeistä untaan Napolin rannikoilla tai kaukaisessa
vuoristossa, niin sano nuoruutemme ystäville: 'Hän kuoli arvokkaasti,
niinkuin tuhannet tiedon-marttyyrit ennen häntä ovat kuolleet, ikuisen
totuuden etsimisessä.'"

Hän puristi Mervalen kättä, riensi hänen luotaan ja katosi
väentungokseen.

Kadunkulmassa hänet pysäytti Nicot.

"Ah, Glyndon, minä en ole sinua koko kuukauteen nähnyt. Missä olet
piileskellyt? Oletko vaipunut tutkimuksiin?"

"Olen."

"Minä aion lähteä Napolista Pariisiin. Tahdotko seurata minua?
Kaikenlaiset nerot ovat siellä etsittyjä ja voivat varmasti kohota."

"Kiitän tarjouksesta, mutta minulla on tätä nykyä muita suunnitelmia."

"Niin lyhyttä kieltä -- mikä sinua vaivaa? Suretko Pisanin menetystä?
Ota minusta esimerkki! Minä olen jo saanut lohdutusta Bianca
Sacchinista -- hän on sievä nainen -- valistunut -- ilman
ennakkoluuloja. Hänestä minä saan mainion välikappaleen. Mutta mitä
tulee Zanoniin --"

"Mitä hänestä?"

"Jos minä koskaan maalaan jotain vertauskuvallista, niin otan hänet
Saatanan malliksi. Ha, ha, oikea maalarin kosto -- äh! Ja se on muuten
maailman meno. Kun emme voi tehdä mitään sille, jota vihaamme, niin
voimme ainakin piirtää hänestä irvikuvan. Mutta totta puhuen minä
inhoon sitä miestä."

"Ja miksi?"

"Miksikä! Eikö hän vienyt minulta vaimon ja myötäjäiset, joita olin
odottanut? Mutta muuten, jos hän olisi tehnytkin minulle mieliksi eikä
kiusaksi, niin minä olisin yhtäkaikki häntä vihannut. Hänen kasvonsa ja
koko olemuksensa panee minua sekä kadehtimaan että kiroomaan häntä.
Minä tunnen, että on jotain vastakkaista meidän luonteissamme. Minä
tunnen myöskin, että me tulemme kerran tapaamaan toisemme, silloin kun
Jean Nicotin viha ei enää ole näin voimaton. Ja mekin, rakas veli,
mekin tulemme tapaamaan toisemme! Eläköön tasavalta! Minä lähden uuteen
maailmaani!"

"Ja minä omaani. Hyvästi!"

Samana päivänä lähti Mervale Napolista. Seuraavana päivänä Glyndonkin
jätti Ilojen Kaupungin, ratsastaen yksin hevosellaan. Hänen tiensä
kulki maakunnan luonnonkauneihin, mutta vaarallisiin seutuihin, joissa
siihen aikaan asustivat rosvot ja joihin harvat matkustajat uskalsivat
päivänvalollakaan lähteä ilman varustettua saattojoukkoa. Ei voi
ajatella yksinäisempää tietä kuin sitä, missä hänen hevosensa kaviot
kumeasti ja alakuloisesti kajahtelivat. Suuria aloja asumatonta maata
oli hänen edessään, etelän rehevän kasvullisuuden peittämänä. Silloin
tällöin hyppäsi villi kauris alas joltakin kunnaalta, tai kuului
vuorenloukosta yllätetyn petolinnun kimeä kiljahdus. Nämä olivat ainoat
elonmerkit; ei yksikään ihminen tullut tiellä vastaan, ei yhtään mökkiä
näkynyt lähimailla. Omissa vakavissa ja korkeissa aatoksissaan ratsasti
nuori mies tietään, kunnes aurinko oli tyhjentänyt puolipäivähelteensä
ja raitis tuuli, ennustaen illan lähestymistä, nousi mereltä, joka oli
oikealla kädellä kaukana ja näkymättömänä. Samalla hän tienkäänteessä
näki edessään kurjannäköisen kylän, jollaisia tavataan Napolin
sisämailla, ja toisella puolella tietä oli pieni kappeli, jonka
avoimesta ovesta näkyi kirjavasti maalattu Neitsyen kuva. Täällä, missä
kristityn maan povessa oli säilynyt vanhan jumala-uskon jätteitä --
sillä aivan samanlaisia olivat ne kappelit, jotka pakanallisena aikana
olivat vihityt mytologian pyhien puolijumalien palvelukseen -- täällä
istui yhdessä kuusi tai seitsemän onnettoman näköistä siivotonta
vaivaista, joita spitalitaudin kirous oli erottanut muista ihmisistä.
He päästivät kimakan huudon kääntäessään aavemaiset kasvonsa
hevosmieheen, ja paikastaan liikahtamatta he ojensivat näivettyneet
käsivartensa pyytäen almua Laupeuden Äidin nimessä. Glyndon viskasi
nopeasti heille muutamia kolikoita, käänsi poispäin kasvonsa, kannusti
hevostaan eikä hiljentänyt vauhtia, ennenkuin oli ehtinyt kylään.
Toisella puolen ahdasta ja kuraista tietä oli tuimannäköisiä ihmisiä --
muutamat nojallaan mustien hökkeleiden ränsistyneitä seiniä vastaan,
muutamat kynnyksellä istumassa, muutamat pitkällään likaisella maalla
-- kaikki sekä sääliä että pelkoa herättäviä: sääliä likaisuutensa
tähden ja pelkoa kasvoissa näkyvän raakuuden tähden. He katselivat
häntä vihaisen ja synkän näköisinä hänen ratsastaessaan ylös pitkin
epätasaista tietä. Muutamat kuiskailivat keskenään merkitsevästi silmää
iskien, mutta kukaan ei koettanut estää hänen matkaansa. Lapsetkin
lakkasivat telmeestään, ja ryysyiset nulikat kuiskasivat äideilleen:
"huomenna saadaan lystiä!" Se oli juuri yksi niitä kyliä, joihin ei
ulotu lain koura vaan joissa murha ja väkivalta turvallisina asustavat
-- jollaisia siihen aikaan oli paljon Italian kaukaisemmissa osissa.

Glyndonin rohkeus oli mennä, kun hän katseli ympärilleen, ja aiottu
kysymys kuoli hänen huulilleen. Viimein yhdestä kurjasta mökistä astui
ulos muita arvokkaampi mies. Hänellä ei ollut niinkuin muilla likaisia
repaleita päällään vaan hän oli puettu mitä komeimpaan kansallispukuun.
Hänen sysimustat kiharansa olivat lakin peitossa, josta riippui
kullattu töyhtö hartioille, hänen viiksensä oli hyvin hoidetut ja
kaulan ympäri oli sidottu hieno silkkinen kirjava kaulahuivi. Lyhyt
takki oli kirjailtu useilla kiiltävillä nappiriveillä, housut olivat
ihonmyötäiset ja leveässä vyössä näkyi kaksi hopeahelaista pistoolia ja
tuppipuukko, jonka varsi oli kaiverrettua norsunluuta. Pieni sievä
karhiini (pyssy) riippui yli olkapään.

Mies itse oli keskikokoinen, atletti muodoltaan, piirteet säännölliset,
iho ahavoitunut. Hänellä oli kasvoissaan sellainen ilme, joka kyllä oli
röyhkeä ja häikäilemätön, mutta enemmän uhmaileva kuin raaka eikä aivan
vailla viehätystä.

Glyndon silmäiltyään miestä jonkun hetken tarkkaavasti pidätti
hevostaan ja kysyi tietä "vuorilinnaan."

Mies nosti lakkiaan kysymyksen kuultuaan, lähestyi Glyndonia, pani
kätensä hevosen kaulalle ja virkkoi matalalla äänellä: "Te olette siis
se herra, jota meidän suojelijamme on odottanut. Hän pyysi minua
johtamaan teitä linnaan. Ja todellakin, signor, voisi olla turmioksi,
jos minä en hänen käskyään tottelisi."

Mies sitten huusi läsnäoleville äänekkäästi: "Hoi, ystäväiset,
tästälähin ja aina osottakaa kaikkea kunnioitusta tälle arvokkaalle
herralle. Hän on se vieras, jota meidän siunattu suojelijamme
linnavuorella on odottanut. Pitkä elämä olkoon hänellä! Olkoon hän,
niinkuin hänen isäntänsä, turvattu päivällä ja yöllä -- vuorilla ja
tasangoilla -- tikaria ja kuulaa vastaan. Kirottu olkoon se, joka
koskee hiuskarvaakaan hänen päässään tai ropoa hänen kukkarossaan. Nyt
ja aina me tahdomme häntä suojella ja kunnioittaa -- lain edessä ja
lakia vastaan -- hengellä ja elämällä. Amen! Amen!"

"Amen!" vastasivat hurjasti yhteen ääneen sadat kielet ja joukot
tunkeilivat pitkin kyläkatuja ratsastajan ympärille.

"Ja että hän olisi tunnettava", jatkoi englantilaisen outo suojelija,
"tunnettava silmälle ja korvalle, niin minä sidon hänen ympärilleen
tämän valkoisen nauhan ja sanon hänelle tunnussanan 'rauha rohkealle'.
Signor, kun kannatte tätä nauhaa, niin ylpeimmätkin näillä seuduin
paljastavat päänsä. Signor, kun lausutte tämän tunnussanan, niin
röyhkeimmätkin ovat velvolliset teitä tottelemaan. Jos tahdotte apua
tai etsitte kostoa -- siepataksenne kaunottaren tai voittaaksenne
vihollisen -- puhukaa vain sana, niin me olemme teidän palvelijoitanne!
Eikö niin, kumppanit?" Ja taas käheät äänet huusivat "Amen! Amen!"

"Nyt, signor", kuiskasi rosvopäällikkö, "jos teillä on muutamia
kolikoita liikaa, niin viskatkaa joukon sekaan ja menkäämme matkaan."

Glyndon mielellään suostui loppukehotukseen ja tyhjensi kukkaronsa
kadulle. Kirouksin, siunauksin, huudoin ja meluin kaikki, miehet,
vaimot ja lapset heittäytyivät rahoja kokoomaan, ja päällikkö tarttui
hevosen ohjaksiin ja lennätti sen juoksujalkaa läpi kylän ja vasemmalle
kädelle ahtaan solatien kautta, kunnes muutaman hetken päästä ei
näkynyt ihmisiä eikä taloja vaan vuoristot sulkivat näköalan kaikilta
puolilta. Silloin vasta opas hiljensi juoksuaan, käänsi mustat silmänsä
Glyndoniin ja virkkoi veitikkamaisesti:

"Teidän ylhäisyytenne ei varmaankaan odottanut näin sydämellistä
vastaanottoa?"

"No todella minun olisi _pitänyt_ sitä odottaa, sillä se signor, jonka
taloon olen matkalla, ei salannut minulta ympäristön luonnetta. Ja
teidän nimenne, ystäväni, jos niin saan sanoa."

"Oh, minua ei tarvitse arkailla. Kylässä minua tavallisesti kutsutaan
maestro Paoloksi. Minulla oli kerran pilanimi mutta se oli hieman ruma,
ja minä olen sen unohtanut, sittekuin maailmasta vetäydyin pois!"

"Ja mikä teidät saattoi tänne vuoristoon lähtemään? Maailmanväsymys vai
köyhyys vai joku -- joku intohimon teko, josta olisi lähtenyt lain
rangaistus?"

"Kas niin, signor", sanoi mies iloisesti naurahtaen, "minunlaiset
harvoin rakastavat jokapäiväisyyttä. Minulla ei ole mitään salaisuuksia
niinkauan kuin olen näillä mailla ja huilu on taskussa ja pyssy
selässä." Rosvo näytti mielellään laskevan kielensä valloilleen ja mitä
pitemmälle kertomus jatkui, näytti se vievän häntä kauemmaksi kuin hän
aikoikaan. Keveä leikillisyys vaihtui vilkkaaseen ja ilmehikkääseen
viittoiluun, joka etelämaissa aina seuraa tunteiden esitystä.

"Minä synnyin Terracinassa -- se on kaunis seutu, eikö olekin? Isäni
oli oppinut munkki, korkeasyntyinen. Äitini -- taivas häntä siunatkoon
-- oli ravintoloitsijan sievä tytär. Tietysti ei naiminen voinut tulla
kysymykseenkään, ja kun minä synnyin, niin munkki totisena selitti,
että kasvoni olivat niin merkillisesti hänen näköisensä. Minut
määrättiin kehdosta asti kirkon palvelukseen ja yleisesti arveltiin,
että pääni oli kuin luotu munkkihattua varten. Munkki piti suurta
huolta kasvatuksestani ja minä opin latinaa ja psalmeja yhtä pian kuin
vähemmän merkilliset lapset oppivat kirkumaan. Eikä pyhän miehen
huolenpito rajottunut ainoastaan sisäisiin avuihin. Vaikka hän oli
vannonut köyhyyttä, piti hän aina varansa, että äidilläni oli taskut
täynnä: ja äitini ja minun taskujeni välille syntyi pian salainen
kanssakäyminen. Sentähden minä neljäntoista vanhana kannoin lakkia
toisella kulmalla, pistooleja aina vyössä, ja aloin herrastella
kavaljeerina. Silloin äitiraukkani kuoli, ja samaan aikaan isäni, joka
oli kirjottanut historian paavinbullista neljässäkymmenessä nidoksessa
ja muuten oli niinkuin jo sanoin korkeasyntyinen, sai kardinaalin
hatun. Siitä ajasta asti hän piti parhaimpana olla välittämättä
halvasta minunlaisestani. Hän lähetti minut Napoliin erään kunniallisen
notaarion luokse ja antoi minulle kaksisataa kruunua matkaan. Ja minä,
signor, näin silloin siksi paljon 'korkeasta laista ja oikeudesta',
etten koskaan alennu siinä ammatissa loistelemaan. Sen sijaan että
olisin pergamenteja tuhrinut, minä olin lemmenkaupoissa notaarion
tyttären kanssa. Isäntäni keksi meidän viattoman ilomme ja ajoi minut
pellolle; se oli kiusallista. Mutta minun Ninettani rakasti minua ja
laitti niin, ettei minun tarvinnut maata kadulla kerjäläisten kanssa.
Pikku hempukka, tuntuu kuin vielä näkisin hänet, paljain jaloin ja
sormi suulla, avaavan oven kesäöinä ja pyytävän minua hiljaa hiipimään
kyökkiin, missä -- pyhimyksille kiitos! -- piirakka ja viinipullo aina
odotti nälkäistä rakastajaa. Viimein Ninetta kylmeni minulle. Se on
naisväen tapaista, signor. Hänen isänsä löysi hänelle mainion kumppanin
-- vanhan laihan taulukauppiaan. Tyttö suostui tuumaan ja pian
pistettiin ovi lukkoon rakastajan silmien edestä. Minä en tullut
pahalle päälle, teidän ylhäisyytenne, en, en tullut. Naisia on paljon
niinkauan kuin olemme nuoria. Niin minä ilman tukaattia taskussani tai
kannikkaa hampaissani lähdin koettamaan onnea espanjalaisen kauppiaan
laivassa. Se oli pahempaa työtä kuin olin luullutkaan, mutta onneksi
meidät yllättivät merirosvot. Puolet laivaväestä surmattiin, toinen
puoli otettiin vangiksi. Minä olin jälkimäisten joukossa -- aina onnen
puolella, nähkääs, signor -- munkinpojilla on siinä etu. Merirosvojen
päällikkö piti minusta. 'Tule meidän palvelukseen', sanoi hän. 'Olen
sangen kiitollinen', sanoin minä. Kas nyt olin merirosvo! Ah, mikä
hauska elämä! Kuinka siunasin vanhaa notaariota, joka heitti minut
pellolle. Mikä juhliminen, mikä tappeleminen, mikä kosiminen ja
riitely! Joskus me tulimme rantaan ja pidimme lystiä niinkuin prinssit,
joskus me päiväkausia tyynellä säällä lepäilimme ja päivä paistoi ja
meri kimalteli -- siinäpä hauska. Ja sitten, kun tuuli nousi ja purje
tuli näkyviin, kuka oli iloisempi kuin me? Minä vietin kolme vuotta
siinä hauskassa toimessa, mutta silloin minä, signor, tulin
kunnianhaluiseksi. Minä kapinoin kapteenia vastaan ja tahdoin päästä
hänen paikalleen. Yön hiljaisuudessa me teimme ylläkön. Laiva makasi
niinkuin tukki meressä, ei näkynyt maata mastonhuipusta, aallot olivat
kuin lasia ja kuu paistoi täydeltä terältään. Ylös me nousimme,
kolmekymmentä meitä oli ja enemmänkin. Huutaen me syöksyimme kapteenin
kajuuttaan, minä etunenässä. Vanha urhoollinen päällikkö oli kuullut
huudon ja seisoi siinä ovessa, pistooli kummassakin kädessään, ja hänen
ainoa silmänsä -- toinen oli sokea -- oli pahempi katsoa kuin
pistoolien suut. 'Antaudu', huusin minä, 'henkesi säästetään.' 'Ota
se', sanoi hän ja hui! pani pistooli. Mutta pyhimykset pitivät omastaan
huolta ja kuula meni ohi kulmien. Minä hyökkäsin häneen kiinni ja
toinen pistooli laukesi tappelun telmeessä ilmaan. Mokoma mies -- kuusi
jalkaa neljä tuumaa ilman jalkineita! Kannelle me kaaduimme
kieriskellen toistemme päällä. Pyhä Maria! ei ollut aikaa hakea
puukkoja. Sillävälin oli koko joukko ehtinyt jalkeille, muutamat olivat
kapteenin puolella, muutamat minun puolellani, lyöden ja ampuen,
kiroten ja huutaen, ja silloin tällöin kuului meressä loiskaus! Hieno
ateria hai-kaloilla sinä yönä! Viimein vanha Bilboa pääsi voitolle.
Hänen puukkonsa leimahti ja tuli alas -- mutta ei minun sydämeeni. Ei!
minä pidin vasenta kättäni kilpenä ja terä meni läpi lihan, niin että
veri purskui kuin valaskalan sieraimista. Iskun voimasta putosi
junkkari päälleni ja oikealla kädelläni otin häntä kurkusta kiinni ja
käänsin hänet toiselle kyljelle niinkuin lampaan, signor, ja silloin
oli pian hänen loppunsa tullut -- lihava saksalainen pisti hänet
läpitse piikillänsä.

"'Vanha kumppani', sanoin minä, kun hän käänsi pelottavan silmänsä
minuun, 'minä en sinua vihaa, mutta kai jokaisen täytyy päästä
eteenpäin maailmassa, vai kuinka?' Kapteeni irvisti ja heitti henkensä.
Minä nousin kannelle -- mikä näky! Kaksikymmentä urheata poikaa
kankeana ja kylmänä, ja kuu paistaen verilätäkköihin kuin vesilampiin.
No niin, signor, voitto oli meidän, ja laiva minun. Minä hallitsin sitä
hauskasti kuusi kuukautta. Sitten me ahdistimme ranskalaista laivaa,
joka oli kahta vertaa suurempi kuin meidän, sepä leikkiä! Ja meillä ei
ollut pitkään aikaan ollut hyvää ottelua, niin että oli aika hauskaa.
Me teimme parastamme ja voitimme laivan kaikkineen. He tahtoivat ampua
kapteenin, mutta se oli vastoin minun lakejani; me tukimme hänen
suunsa, sillä hän haukkui niinkuin äkäinen akka. Me jätimme hänet ja
muut hänen väestään omaan laivaamme, sillä se oli pahasti tärvelty,
vedimme mastoon ranskalaisen mustan lipun ja lähdimme iloisesti matkaan
hyvällä tuulella. Mutta onni jätti meidät, kun hylkäsimme vanhan hyvän
laivamme. Tuli myrsky, syntyi vuoto, monta meistä pelastui venheeseen;
paljon oli kultaa muassa mutta ei yhtään vettä! Kaksi vuorokautta me
kärsimme kauheasti, mutta viimein pääsimme rantaan lähellä ranskalaista
linnoitusta. Surkea tilamme herätti sääliä, ja koska meillä oli rahoja,
ei meitä epäilty -- ainoastaan köyhiä epäillään. Tässä me pian
toivuimme väsymyksestämme, laitimme itsemme hyvään kuntoon ja minä,
nöyrin palvelijanne, marssin rannalla yhtä jalona kapteenina kuin
konsanaan laivan kannella. Mutta nytpä sattui niin hullusti, että minun
piti pikiintyä yhteen silkkikauppiaan tyttäreen. Ah! kuinka minä
rakastin häntä -- kaunista Klaaraa! Niin. Minä rakastin häntä niin
kovin, että minua kauhistutti koko mennyt elämäni! Päätin katua ja
mennä naimisiin ja tulla kunnon ihmiseksi. Sentähden kutsuin kokoon
laivakumppanini, kerroin heille päätöksestäni, päästin heidät
palveluksesta ja kehotin eroomaan. He valitsivat saksalaisen
päällikökseen enkä minä heistä enempää kuullut. Minulla oli vielä
jälellä kaksituhatta kruunua, tällä summalla saavutin silkkikauppiaan
suostumuksen ja päätettiin, että minä tulisin osakkaaksi liikkeeseen.
Minun ei tarvitse sanoakaan, että kukaan ei minua epäillyt vaan
pidettiin minua napolilaisen kultasepän poikana. Olin hyvin onnellinen
silloin, signor, hyvin onnellinen -- minä en olisi tahtonut
kärpästäkään loukata. Jos olisin saanut Klaaran vaimokseni, olisin
ollut yhtä hyvä kauppias kuin mikä koskaan on kyynärkeppiä käytellyt."

Rosvo pysähtyi hetkeksi ja helppo oli nähdä, että hän tunsi sisällään
enemmän kuin hänen sanansa ja äänensä ilmaisivat. "No niin, meidän ei
pitäisi katsoa menneisyyttä liian vakavasti -- mutta kun päivä siihen
paistaa, niin silmät vettyvät. Määrättiin hääpäivä ja se läheni yhä.
Hääpäivän aattona Klaara, hänen äitinsä, hänen pikku sisarensa ja minä
kävelimme rannalla ja me katselimme merelle ja minä kerroin heille
vanhoja satuja merenneidoista ja vesikäärmeistä, kun joku
punanaamainen, tylppänenäinen ranskalainen pysähtyi eteeni, nosti
silmälasinsa kuonolleen ja päästi suustaan: 'Tuhat tulimaista! tuossa
on se kirottu merirosvo, joka vallotti Nioben!'

"'Älkää laskeko leikkiä', sanoin minä lempeästi. 'Ho, ho', sanoi hän,
'minäpä en erehdy; tulkaa auttamaan!' ja hän tarttui minua kaulukseen.
Minä vastasin, niinkuin voitte arvata, heittämällä hänet katuojaan,
mutta se ei auttanut. Ranskalaisella kapteenilla oli seurassaan
ranskalainen luutnantti, jonka muisti oli yhtä hyvä kuin esimiehen.
Kokoontui väkijoukko; siinä oli muitakin laivaväestä; minun ei auttanut
mikään. Sen yön nukuin vankilassa, ja muutaman viikon perästä sain
matkustaa galeereihin. He säästivät henkeni, koska vanha ranskalainen
kohteliaasti kyllä tunnusti, että minä olin kieltänyt väkeäni
tappamasta häntä. Voitte arvata, ettei kahleissa istuminen airon
ääressä ollut juuri mieluista minulle. Minä ja kaksi muuta pääsimme
pakenemaan, he lähtivät maantie-rosvoiluun ja ovat varmaan jo kauan
sitte saaneet hirressä roikkua. Minä siivo sielu en tahtonut tehdä
uusia rikoksia leipääni ansaitakseni, sillä Klaara kirkkaine silmineen
oli vielä mielessäni. Sentähden en tehnyt muita koiruuksia kuin että
varastin yhden kerjäläisen ryysyt ja annoin hänelle galeeripukuni
sijaan, ja pääsin ihmisten anteliaisuudella siihen kaupunkiin, minne
olin Klaaran jättänyt. Oli kaunis talvipäivä, kun lähestyin kaupungin
ulkosyrjää. Minun ei tarvinnut pelätä ilmi tulemista, sillä tukkani ja
partani oli paras naamari. Oi, laupias äiti! siinä tuli vastaani
ruumissaatto. No, te arvaatte asian, minä en voi sitä kertoa. Hän oli
kuollut, ehkä rakkaudesta tai paremmin häpeästä. Voitteko uskoa, kuinka
minä vietin yöni? Minä varastin muurarilta lapion ja yksinäni,
kenenkään näkemättä, talvisena yönä minä kaivoin pois tuoreen mullan
haudasta, nostin ylös arkun, aukaisin kannen ja sain vielä kerran nähdä
hänet kuutamon valossa. Hänen muotoonsa ei ollut kuolema koskenut.
Kalpea hän aina oli eläessäänkin ollut. Minä olisin voinut vannoa häntä
eläväksi. Oli siunattu seikka saada nähdä hänet vielä kerran ja ihan
yksin. Mutta sitten päivänkoitteessa piti kätkeä hänet taas maahan --
sulkea arkku ja kuulla kivien kannelle putoovan -- se oli kolkkoa ja
kamalaa. Signor, minä en tiennyt ennen enkä nytkään huoli ajatella,
kuinka kallis kappale on ihmisen henki. Auringon noustessa minä olin
taas kulkijapoika. Mutta nyt oli Klaara poissa eikä minulla ollut enää
omantunnon vaivoja vaan olin aina sodassa parempaa itseäni vastaan.
Viimein otin paikan laivassa, joka purjehti Livornoon. Livornosta tulin
Roomaan ja asetuin kardinaalin palatsin ovelle. Ulos hän tuli,
kultatakkinen palvelija perässään.

"'Hoi, isä!' sanoin minä, 'etkö tunne poikaasi?'

"'Kuka te olette?'

"'Poikanne', sanoin minä kuiskaten.

"Kardinaali peräytyi, katseli minua vakavasti ja mietti hetkisen.
'Kaikki ihmiset ovat minun poikiani', lausui hän sangen lempeällä
äänellä, 'siinä on vähän kultaa sinulle. Sille, joka kerran pyytää,
annetaan almua, sille, joka toisen kerran pyytää, avataan vankila. Ota
oppia äläkä enää vaivaa minua. Taivas sinua siunatkoon!' Näin sanoen
hän nousi vaunuihin ja ajoi Vatikaaniin. Kukkaro, joka oli jätetty
minulle, ei ollut niinkään laiha. Minä olin kiitollinen ja tyytyväinen
ja käännyin Terracinaan. En ollut kulkenut rämeitä kauaksikaan, kun
kaksi ratsastajaa lähestyi.

"'Te näytätte köyhältä, ystävä', sanoi toinen heistä, pidättäen
hevostaan, 'mutta te olette vahva.'

"'Köyhät ja vahvat miehet ovat hyviä olemassa ja vaarallisia, signor',
sanoi toinen.

"'Oikein sanottu. Seuraa meitä.'

"Minä tottelin ja tulin taas rosvoksi. Pian nousin arvossa ja koska
aina olen ollut virassani lempeä ja ottanut kukkaroita kaulaa
katkomatta, niin minulla on hyväkin arvo ja voin syödä makaroonia
Napolissa ilman yhtään hengen hätää. Viimeisinä vuosina olen pitänyt
leiriä täällä, missä hallitsen kuin aika herra. Minua kutsutaan
talolliseksi, sillä olen ostanut täältä maata. Itse en enää rosvoile
muuta kuin huvikseni ja pitääkseni taitoa yllä. Kylläpä nyt olen
tainnut tyydyttää uteliaisuuttanne. Meillä ei ole enää montakaan
askelta linnaan."

Englantilaisen mielenkiinto oli suuresti yltynyt kumppaninsa
kertomuksesta ja hän huudahti: "Mutta kuinka te tulitte tutuksi
isäntäni kanssa? ja millä tavalla on hän voittanut teidän ja ystävienne
suosion?"

Maestro Paolo käänsi mustat silmänsä hyvin totisesti kysyjään. "Te,
signor, varmaankin tiedätte enemmän tuosta vieraasta herrasta kuin
minä. En voi sanoa muuta kuin että pari viikkoa sitten seisoin Napolin
Toledo-kadulla puodinrappua vastaan nojallaan, kun toisennäköinen herra
koski käsivarteeni ja sanoi: 'Maestro Paolo, minä tahtoisin tehdä
tuttavuutta teidän kanssanne. Ettekö voisi tulla mukanani ravintolaan
ja juoda pullollisen lacryma-viiniä?' 'Mielelläni', vastasin minä. Niin
mentiin sisälle, ja kun olimme istuutuneet, puhutteli uusi tuttavani
minua näin: 'kreivi d'O---- on minulle tarjonnut vuokrattavaksi vanhan
linnansa lähellä B----tä. Te tunnette paikan?'

"'Tunnen mainiosti, kukaan ei ole asunut siellä ainakaan sataan vuoteen,
se on puoleksi rauniona, signor. Kummallinen paikka vuokrattavaksi;
toivon, ettei vuokra ole suuri'.

"'Maestro Paolo', sanoi hän, 'minä olen filosofi enkä välitä
mukavuuksista. Haluan rauhallista asuinpaikkaa, missä voin harjottaa
tieteellisiä kokeiluja. Linna on aivan omiansa, jos vaan te otatte
minut naapuriksenne ja pidätte minua ja minun ystäviäni erityisen
suojeluksen alaisina. Olen rikas, mutta en vie linnaan mitään, jota
ansaitsisi ryöstää. Minä siis tahtoisin maksaa yhden veron kreiville ja
toisen teille'.

"Tuosta me pian sovittiin, ja koska vieras signor korotti
kahdenkertaiseksi sen hinnan, minkä minä ehdotin, niin hän on meidän
kesken korkeassa arvossa. Ja nyt signor, koska minä olen ollut näin
avomielinen, niin olkaa tekin. Kuka on tämä merkillinen herrasmies?"

"Kuka? -- eikö hän itse sanonut teille? Filosofi."

"Hm! etsii siis viisasten kiveä -- ha? hiukan taikurin vikaa? pelkää
pappia?"

"Aivan niin. Tarkallensa."

"Niinpä luulin. Ja te olette hänen oppilaansa?"

"Niin olen."

"Minä toivon teille hyvää siitä", sanoi rosvo ja risti silmänsä
hartaasti. "Minä en ole paljon parempi kuin muutkaan ihmiset, mutta on
se sielu sentään kallis. En minä suuria välitä, jos vähän kaikella
kunnialla rosvoilen tai koputan miestä päähän, jos tarvitaan -- mutta
ruveta kauppoihin pirun kanssa --. Ah, varokaa, nuori herra, varokaa!"

"Ei kannata pelätä", sanoi Glyndon hymyillen, "minun opettajani on
liian viisas ja liian hyvä sellaisiin kauppoihin. Mutta nythän ollaan
perillä. Muhkeat rauniot -- ja loistava näköala!"

Nautinnokseen Glyndon katseli maisemaa edessään ja allaan taiteilijan
silmällä. Huomaamatta hän oli rosvoa kuunnellessaan kohonnut ylös
jokseenkin korkeata rinnettä ja nyt he seisoivat leveällä
vuorenpenkereellä, joka oli sammalten ja pensaitten peittämä. Tämän
kukkulan ja sen toisen yhtä korkean välillä, minne linna oli
rakennettu, oli syvä ahdas kuilu mitä tiheimmän kasvullisuuden
täyttämä, johon silmä ei kauaksikaan voinut tunkea. Sen syvyyden
saattoi kuitenkin arvata kumeasta yksitoikkoisesta lorinasta, joka
syntyi alhaalla virtaavista näkymättömistä vesistä, mitkä kauempana
puhkesivat esiin vuolaaksi virraksi. Vasemmalla puolella oli näköala
miltei rajaton. Ilman tavaton kirkkaus teki selvästi näkyväksi
sellaisen maanalan, jota muinaisaikainen vallottaja olisi pitänyt
kokonaisena valtakuntana. Vaikka Glyndonin kulkema tie oli näyttänyt
niin yksinäiseltä ja autiolta, niin edessä oleva maisema oli nyt täynnä
linnoja ja kyliä ja kirkontorneja. Kaukana taivaanrannalla kimaltelivat
Napolin katot ja valkeat seinät auringon paisteessa ja taivaanrusko
sulautui siniseen mereen. Mutta vielä kauempana toisella suunnalla
näkyi harmaana varjona tummia lehtoja vastaan vanhan Posidonian
raunioiksi rauenneet pilarit. Tällä tasangolla, missä kimaltelevat
virrat risteilivät, olivat etruskilaiset ja sybaritit, saraseenit ja
normannit aikojen kuluessa pystyttäneet telttansa vallotusretkillään.
Kaikki menneisyyden näyt -- etelä-Italian myrskyisä historia --
tulvaili taiteilijan mieleen hänen katsellessaan alas tasangolle. Ja
sitten, kun hän hitaasti kääntyi, näki hän harmaan linnan ruhistuneet
seinät. Sieltä hän nyt etsi niitä salaisuuksia, joiden piti
tulevaisuudessa rakentaa mahtavampi valtakunta kuin mistä menneisyyden
muistot voivat kertoa. Se oli yksi niitä ritarilinnoja, joita Italiassa
niin runsaasti rakennettiin vanhemmalla keski-ajalla eikä siinä ollut
paljon sitä gootilaista siroutta tai juhlallisuutta, joka kuului
samanaikuiseen kirkkorakennustyyliin vaan se oli karkea, järeä ja
rauenneenakin uhmaileva. Yli kuilun kävi puinen silta, lankut huojuivat
ja syvyys kajahteli kumeasti, kun Glyndon hoputti arkaa hevostaan
ylitse.

Linnan ulkopihaan johti tie, joka kerran oli ollut leveä ja
kivipaasilla laskettu, mutta nyt oli pitkän heinän peitossa. Portti
seisoi raollaan ja puolet talosta näkyi sen läpi. Muurit olivat osaksi
muratin peittämät, jota vuosisatojen aikoina oli siihen kertynyt. Mutta
sisäpihaan päästyään Glyndon ilokseen huomasi, ettei rappeutuminen
siellä tuntunut niin suurelta. Villit ruusut antoivat iloisen näyn
harmaille seinille ja keskellä pihaa oli lähde, jossa vilpoisa vesi
loiskeili ja pärskyili suuren merihirviön kidasta. Täällä tuli Mejnour
hymyillen häntä vastaan.

"Tervetuloa, ystäväni ja oppilaani", sanoi hän, "se joka etsii
totuutta, voi tässä yksinäisessä paikassa löytää kuolemattoman
yliopiston."



II LUKU.


    "Abaris ei suinkaan pitänyt Pythagorasta, joka näitä opetti,
    noitana tai henkienherättäjänä vaan pikemmin kunnioitti ja
    ihaili häntä melkein jumaloiden."

                          _Jamblikus_, Vita Pythagorae.

Ne palvelijat, jotka Mejnour oli ottanut tähän kummalliseen asuntoon,
olivat todella omiansa vaatimattomalle filosofille. Vanha
armenialainen, jonka Glyndon jo Napolissa oli nähnyt mystikon seurassa;
pitkä kovapiirteinen nainen, jota maestro Paolo oli suosittanut, ja
kaksi pitkätukkaista, sukkelaa, mutta villinnäköistä nuorta miestä,
jotka myös niinkuin nainen olivat tulleet kylästä Paolon suosituksesta
-- siinä koko palveluskunta. Ne huoneet, joita viisas käytti, olivat
hyvin suojattuja kaikkia säitä vastaan, seinillä oli puoleksi
värittömiä kankaita ja lattialla korkeita marmoripöytiä, taitehikkaasti
kaiverrettuja. Glyndonin makuuhuoneesta johti ovi parvekkeelle, josta
näkyi verrattoman ihana ja laaja maisema. Toiselta puolelta se oli
pitkän käytävän ja rappusten erottama mystikon omista yksityisistä
huoneista. Koko linnassa oli vakava eikä kuitenkaan raskas syvän
levollisuuden tunnelma. Se sopi hyvin niihin tutkimuksiin, joihin sitä
nyt käytettiin.

Moneen päivään Mejnour ei tahtonut puhua Glyndonin kanssa niistä
asioista, jotka olivat lähinnä tämän sydäntä.

"Kaikki ulkopuolinen", sanoi hän, "on valmista, muttei kaikki sisällä.
Sinun oman sielusi täytyy tottua tähän paikkaan ja täyttyä ympäröivän
luonnon elämällä, sillä luonto on kaiken ilmotuksen lähde."

Näillä sanoilla Mejnour aina kääntyi keveämpiin aineihin. Hän antoi
englantilaisen seurata itseään pitkillä kävelyillä kautta ympäröivien
vuoriseutujen ja hän hymyili hyväksyvästi, kun nuori taiteilija ilmaisi
luonnon ihailuaan, vaikka tämä suurenmoinen kauneus olisi vaikuttanut
tylsempäänkin mieleen. Sitten Mejnour tyhjensi ihmettelevän oppilaansa
eteen niitä tietonsa varastoja, jotka tuntuivat loppumattomilta. Hän
teki merkillisen tarkasti ja kuvaavasti selkoa niistä kansoista, jotka
vuoron perään olivat kulkeneet yli tämän kauniin maan -- kertoi niiden
luonteesta, tavoista, uskosta ja käytöksestä. On totta, että hänen
kuvauksensa eivät olleet kirjoista koottuja eivätkä oppineitten
auktoritettien kannattamat, mutta hänellä oli erinomainen kertomiskyky
ja hän puhui kaikesta personallisen tiedon varmuudella. Joskus hän
saattoi puhua luonnon pysyvämmistä ja ylevämmistä salaisuuksista niin
kaunopuheisesti ja tietorikkaasti, että niiden yli levisi aivan
runollinen hohde eikä ainoastaan tieteellinen selkeys. Huomaamattomasti
nuori taiteilija tunsi sielunsa kohoutuvan ja tyyntyvän kumppaninsa
viisaudesta ja hänen hurja intohimonsa lauhtui. Hänen ajatuksensa
viihdytettiin jumalallisen ihailun tyyneyteen, hän tunsi itsensä
jalommaksi olennoksi ja sielunsa syvyydessä hän oli kuulevinaan sydämen
äänen puhuvan.

Nähtävästi Mejnour varta vasten koetti saattaa kokelaan tähän
mielentilaan, ja tässä alku-ohjauksessa mystikko menetteli niinkuin
kaikki muutkin viisaat. Sillä joka tahtoo jotakin keksiä, hänen täytyy
ensin joutua ajatusperäiseen ihanteellisuuteen ja antautua viljelemään
niitä korkeita ja autuaita sielunkykyjä, jotka katsovat ja näkevät
todellisuuden.

Glyndon huomasi, että heidän kävellessään Mejnour usein pysähtyi
jossakin, missä lehto oli tiheimmillään, noukkimaan jonkun kasvin, ja
tämä muistutti häntä siitä, että hän oli nähnyt Zanoninkin tekevän
samoin. "Voivatko nämä halvat luonnonlapset", sanoi hän eräänä päivänä
Mejnourille, "nämä jotka päivän kukoistavat ja taas lakastuvat, olla
hyödyksi korkeampien salaisuuksien tieteelle? Löytyykö sielullekin
niinkuin ruumiille parantavia yrttejä ja edistävätkö kesän kasvatit
sekä ihmisterveyttä että myöskin henkistä kuolemattomuutta?"

Mejnour vastasi: "Jos joku muukalainen olisi tullut kulkulaiskansan
luo, ennenkuin mikään yrttien ominaisuus oli niille tunnettu; jos hän
olisi heille kertonut, että niillä kasveilla, joita he joka päivä
jaloillaan tallaavat, on mitä parhaimpia voimia, että yksi niistä voi
palauttaa terveyden kuoleman partaalla olevalle, että toinen voi
vaivuttaa hulluuteen suurimman viisaan, että kolmas voi heittää
kuoliaaksi maahan heidän rautaisimman sankarinsa, että kyyneleet ja
nauru, terveys ja tauti, hulluus ja järki, valve ja uni, olemassaolo ja
häviö -- on kätkettynä noihin mitättömiin lehtiin; jos joku tämän olisi
kertonut, niin eikö häntä olisi pidetty valehtelijana tai noitana? Ja
ihmiskunta ei vielä tunne puoliakaan niistä kasvimaailman voimista,
joista olen puhunut, ei tunne enempää kuin tuo otaksumani villikansa.
Meissä ihmisissä on sellaisia ominaisuuksia, joiden kanssa muutamilla
kasveilla on tekemistä ja joihin ne vaikuttavat. Vanhojen kansojen
mooly[45] ei ollut vain tarua."

Mejnourin luonne näytti suuresti eroovan Zanonista, ja vaikka se
vähemmän hurmasi Glyndonia, niin se vaikutti häneen voimakkaammin ja
syvemmin. Zanonin keskustelu herätti syvää ja laajaa harrastusta
ihmiskuntaa kohtaan -- sellaista tunnetta, joka oli sukua taide-innolle
ja kauneudenrakkaudelle. Ne kertomukset, jotka kiertelevät Zanonin
elämästä, puhuivat ylistävästi laupeudentöistä ja hyvyyden osotuksista.
Ja kaikissa kertomuksissa oli jotakin suurta ja inhimillistä, joka
lauhdutti hänen herättämää pelkoaan, ja miltei synnytti epäluuloa
siitä, oliko hänellä ensinkään niitä korkeampia salaisuuksia kuin hän
oli omaavinaan. Mutta Mejnour näytti olevan aivan välinpitämätön koko
ulkopuolisesta maailmasta. Joskaan hän ei tehnyt mitään pahaa, niin hän
myöskin näytti olevan tunnoton kaikkea hyvyyttä ilmaisemaan. Hänen
tekonsa eivät huojentaneet puutteita eivätkä hänen sanansa säälineet
hädässä olevia. Se mitä me kutsumme sydämeksi, näytti hänessä
sulautuneen järkeen. Hän liikkui, ajatteli ja eli kuin joku
säännöllinen tyyni Aatelma eikä sellainen, jolla vielä on paitsi
ihmismuotoa myöskin inhimilliset tunteet.

Kerran huomatessaan, kuinka ylhäisellä välinpitämättömyydellä Mejnour
puhui niistä maanpinnan muutoksista, joita hän sanoi itse olleensa
näkemässä -- Glyndon rohkeni huomauttaa tästä erotuksesta Zanonin ja
Mejnourin välillä.

"Se on totta", sanoi Mejnour kylmästi. "Minun elämäni on katselijan
elämää -- Zanonin elämä nauttijan elämä. Kun minä noukin kasvin, niin
ajattelen ainoastaan sen hyötyä, mutta Zanoni pysähtyy ihailemaan sen
kauneutta."

"Ja te pidätte omaa elämäänne ylempänä ja jalompana?"

"En. Hänen elämänsä on nuoruuden elämä -- minun on vanhuuden. Me olemme
viljelleet erilaisia ominaisuuksia. Kummallakin on voimia, joita toinen
ei ole itselleen hankkinut. Ne, joiden kanssa hän seurustelee, elävät
mukavammin -- ne, joiden kanssa minä, he tietävät enemmän."

"Minä olen todellakin kuullut", sanoi Glyndon, "että hänen napolilaiset
kumppaninsa alkoivat elää puhtaampaa ja jalompaa elämää seurusteltuaan
Zanonin kanssa, mutta eivätkö he sittenkin olleet omituisia
seuralaisiksi viisaalle? Ja tämä kammottava voima, jota hän tahtonsa
mukaan käyttää, niinkuin esim. prinssi di ----n kuolemassa ja
samaten kreivi Ughellin murhassa, se tuskin sopii rauhaiselle
hyväntavottajalle."

"Totta", sanoi Mejnour jäisesti hymyillen, "sellainen kohtalo on aina
niillä filosofeilla, jotka tahtovat toimivasti sekottua ihmiskunnan
elämään. Ei voi palvella toista ihmistä loukkaamatta toista, ei voi
suojella hyvää sotimatta pahaa vastaan, ja jos tahdot erehtyväistä
parantaa, niin sinun täytyy alentua elämään erehtyväisen kanssa
tunteaksesi hänen erehdyksensä. Näin sanoi myöskin Paracelsus, tuo
suuri mies, vaikka hän usein puhuikin väärin.[46] Minä en tee tätä
tyhmyyttä, minä elän ainoastaan tiedossa -- minun elämäni ei ole
ihmiskuntaa varten."

Toisen kerran kysyi Glyndon mystikolta, minkäluontoinen oli se liitto
eli veljeskunta, johon Zanoni kerran oli viitannut.

"En taitane erehtyä", sanoi hän, "jos otaksun, että te ja hän
tunnustatte olevanne 'ruusuristin' veljeksiä?"

"Luuletko", vastasi Mejnour, "ettei ollut mitään mystillistä
juhlallista veljeskuntaa, joka pyrki samaan päämäärään samoilla
keinoilla, ennenkuin Damuksen arabialaiset vaeltavalle saksalaiselle
opettivat ne salaisuudet, joihin perustuu rosenkreutsiläisten liitto?
Minä tiedän kuitenkin, että rosenkreutsiläiset muodostivat lahkon, joka
polveutui aikaisemmasta ja suuremmasta koulukunnasta. He olivat
viisaampia kuin alkemistit -- mutta heidän mestarinsa olivat vielä
viisaampia kuin he ovat."

"Ja tästä kaukaisesta ja alkuperäisestä veljeskunnasta on kuinka monta
vielä jälellä?"

"Zanoni ja minä."

"Mitä, kaksiko vaan?[47] Ja te vakuutatte voivanne opettaa kaikille sen
salaisuuden, joka vie kuolemasta voiton?"

"Sinun esi-isäsi saavutti sen salaisuuden; hän kuoli, koskei tahtonut
elää kauemmin kuin se ainoa, jota hän rakasti. Oppilaani! meillä ei ole
mitään keinoa, jolla voisimme poistaa kuoleman toivoa tai muuttaa
Taivasten tahtoa. Nämä seinät voisivat musertaa minut tässä seisomasta.
Ainoa, minkä voimme tehdä, on: löytää ihmisruumiin salaisuudet, tietää,
miksikä muutamat osat kangistuvat ja veri jähmettyy, ja siten
lakkaamatta ehkäistä Ajan hampaan vaikutusta. Tämä ei ole magiaa. Se on
yhtä alaa lääketieteestä oikein ymmärrettynä. Tässä järjestössä me
pidämme kaikkein korkeimpana sitä tietoa, joka ylentää järkeä, toiseksi
sitä, joka säilyttää ruumiin. Mutta se paljas taito, joka on saatu
kasvien nesteistä ja joka uudistaa elonvoiman ja estää kuihtumisen
kulkua, -- tämä ylhäinen salaisuus, johon nyt vielä ainoastaan viittaan
ja jonka kautta _kuumuus eli kaloria_ niinkuin te sanotte -- viisaan
Herakliton opetuksen mukaan elämän alkuperuste -- voi tulla elämän
alituiseksi uudistajaksi -- tämä salaisuus ei yksinään riittäisi meidän
turvallisuuttamme takaamaan. Meidän tehtävämme on myöskin oppia
kääntämään syrjään ihmisten vihanpuuskat ja suuntaamaan vihollistemme
miekat toinen toistaan vastaan ja kulkea näkymättöminä (vaikkei
ruumiittomina), siten että ihmisten silmien eteen heitämme sumuhunnun
ja pimeyden. Muutamat tietäjät ovat sanoneet, että se kuuluu
agaatikiven voimiin. Abaris sanoi tämän voiman olevan nuolensa
kärjessä. Minä voisin teille tuossa laaksossa näyttää kasvin, joka
verhoo teidät parempaan taikahuntuun kuin agaati tai nuoli. Sanalla
sanoen, tiedä, että luonnon vähäpätöisimmät ja halvimmat tuotteet
voivat itsessään kätkeä kaikkein merkillisimpiä ominaisuuksia."

"Mutta", sanoi Glyndon, "jos teillä on hallussanne näin suuria
salaisuuksia, miksikä olette niin kitsaita estämällä niiden
levittämistä. Eikö väärä ja petollinen tiede juuri siinä eroa
todellisesta tieteestä, että jälkimäinen maailmalle ilmottaa, millä
keinoilla se on tehnyt keksintönsä, jotavastoin edellinen kehuu suuria
tuloksiaan eikä tahdo selittää niiden syitä?"

"Hyvin puhuttu, sinä koulujen järkeilijä -- mutta malta vielä. Otaksu,
että me jakaisimme tietoamme kaikille ihmisille ilman erotusta, sekä
hyville että pahoille -- niin mahtaisimmeko olla siunaukseksi vai
kiroukseksi? Ajattele, että hirmuvaltiaalla, irstailijalla tai
rikollisella olisi hallussaan nämä hirvittävät voimat; eikö hän olisi
kuin irroillaan kulkeva paholainen maan päällä? Otaksukaamme vaan, että
sama etu olisi suotu myöskin hyville, -- missä tilassa olisi silloin
yhteiskunta? Alituisella sotakannalla -- hyvät aina puolustusasemassa,
pahat aina hyökkäämässä. Nykyisin on maan päällä paha prinsiippi
tehokkaampi kuin hyvä ja paha pääsisi silloin voitolle. Näistä syistä
me olemme pyhästi luvanneet antaa viisauttamme ainoastaan niille, jotka
eivät sitä käytä väärin ja turmeluksen palvelukseen, ja luvanneet panna
oppilaamme sellaisten koetusten alaiseksi, jotka puhdistavat tunteita
ja ylentävät haluja. Ja tässä luonto meitä auttaa ja ohjaa, sillä se
panee pelottavia vartijoita ja ylipääsemättömiä esteitä erottamaan
paheellisen himon tuosta korkeimman tieteen taivaasta."

Tähän suuntaan kävivät Mejnourin keskustelut oppilaansa kanssa ja mitä
enemmän nämä puheet tuntuivat käyvän järkeen, sitä enemmän ne vaan
yllyttivät mielikuvitusta. Juuri se, että Mejnour ei sanonut
omistavansa muita kuin sellaisia voimia, joita itse luonto oikealla
tavalla tutkittaessa tarjosi käytettäväksi, se antoi todenmukaisuuden
leiman niille kyvyille, joita Mejnour sanoi luonnossa löytyvän.

Näin kului päiviä ja viikkoja, ja Glyndonin mieli tottui vähitellen
tähän eristettyyn ja mietiskelevään elämään ja hän unohti viimein
ulkomaailman turhuudet ja harhat.

Eräänä iltana hän oli myöhään yöhön yksin viipynyt linnan etupihalla
katsellen tähtiä, jotka toinen toisensa jälkeen syttyivät hämärälle
taivaalle. Ei koskaan hän ollut niin selvästi tuntenut taivaan ja maan
mahtavata vaikutusta ihmiseen, tuntenut, kuinka luonnon suuret voimat
koskevat meidän järkiluontomme syvimpiin juuriin. Niinkuin potilaaseen
vähin erin pannaan magnetinen voima vaikuttamaan mesmerisöitäessä, niin
tunsi hän sydämessään kasvavan tuon suuren kaikkiallisen magnetismin
voiman, sen magnetismin, joka on luomakunnan elämä ja joka sitoo kaikki
atomit toisiinsa. Ihmeellinen sanomaton voimantunne ja tietoisuus
_jostakin suuresta_ katoovaisen ruumiin sisällä, tämä nosti samalla
hämäriä ja loistavia tunteita -- ikäänkuin heikkoja heijastuksia
jostakin entisestä pyhemmästä olemassaolosta. Vastustamaton halu
saattoi häntä lähtemään mystikon puheille. Hän tahtoi sinä hetkenä
vaatia pääsyä niihin maailmoihin, jotka ovat tämän takana, hän oli
valmis hengittämään jumalaista ilmaa. Hän astui linnaan ja kulki läpi
hämärän käytävän Mejnourin huoneisiin.



III LUKU.


    "Ihminen on olioitten silmä."

         _Euryph_. De Vita Humana.

    "-- -- -- On siis olemassa eräs haltioihin (ekstasiin)
    nostava voima, joka tultuaan joskus kiihotetuksi toimintaan
    palavan halun tai vahvan mielikuvituksen kautta, kykenee
    viemään ulospäin kääntyneen ihmishengen aina johonkin
    kaukaiseen esineeseen asti." --

                                          _Van Helmont_.

Mejnourin käytettävänä oli kaksi huonetta, jotka olivat yhteydessä
toistensa kanssa, ja kolmas, jossa hän nukkui. Kaikki nämä huoneet
sijaitsivat korkeassa tornissa, joka törrötti synkän äkkijyrkänteen
yli. Ensimäinen huone, johon Glyndon astui, oli tyhjä. Äänettömin
askelin hän kulki eteenpäin ja avasi oven, joka johti sisempään
huoneeseen. Hän vetäytyi kynnyksellä taaksepäin, väkevän hajun
valtaamana, joka täytti huoneen. Ilma oli ikäänkuin paksuna usvasta,
mutta ei kuitenkaan hämärä, sillä usva ei ollut tumma, vaan muistutti
lumipilveä, joka hitaasti ja raskaasti liukuu yli taivaan säännöllisinä
aaltoina. Kuolettava kylmyys iski englantilaista vastaan ja hänen
verensä jäähtyi. Hän seisoi yhteen paikkaan naulittuna, ja kun hän
tahtomattaan ponnisti silmiään nähdäkseen usvan läpi, oli hän
näkevinään hämäriä, aavemaisia mutta valtavan suuria muotoja huoneessa
-- tai ehkä se vaan oli hänen mielikuvituksensa tulosta, ehkä sumu
itsestään muodostui näiksi liikkuviksi, ruumiittomiksi, käsin
koskemattomiksi haamuiksi? Sanotaan, että eräs muinainen maalari kerran
maalasi taulussa haadeksen eli tuonelan ja siinä niin taitehikkaasti
kuvasi niitä hirviöitä, jotka liikkuivat synkässä tuonelan virrassa,
että silmä heti saattoi huomata, kuinka itse virta oli vaan varjoa, ja
kuinka siinä olevilla verettömillä olennoilla ei ollut enää
ruumiillista elämää vaan niiden muodot sulautuivat kuolleisiin
vesiin, kunnes kauemmin katsoessa ei silmä enää niitä erottanut
yliluonnollisesta aineesta, jossa niiden asuinpaikka oli. Sellaisia
olivat myöskin ne liikkuvat haamut, jotka sumussa leijailivat, mutta
ennenkuin Glyndon vielä oli vetänyt henkeäänkään tässä ilmassa -- sillä
hänen elämänsäkin oli ikäänkuin hetkeksi pysähtynyt eli muuttunut
jonkinlaiseksi tainnokseksi -- tunsi hän käteensä tartuttavan ja
itseään vietävän tästä huoneesta ulommaiseen. Hän kuuli ovea sulettavan
-- hänen verensä virtasi jälleen läpi suonien ja hän näki sivullaan
Mejnourin. Silloin hänen ruumiinsa valtasi kouristus -- hän putosi
tajuttomana lattialle. Tointuessaan hän tapasi olevansa ulkoilmassa,
huoneesta ulkonevalla karkealla kiviparvekkeella. Tähdet paistoivat
rauhallisesti mustaan syvyyteen jalkojen alla ja valaisivat mystikon
tyyneitä kasvoja, joka käsivarret ristissä seisoi hänen vieressään.

"Nuori mies", sanoi Mejnour, "päätä siitä, mitä olet nähnyt, kuinka
vaarallista on etsiä tietoa, ennenkuin on valmistunut ottamaan sitä
vastaan. Vielä hetkinen kun olisit viipynyt tuossa ilmassa, niin olisit
nyt maannut ruumiina."

"Minkälaista on sitten se tieto, jota te, joka kerran olette ollut
samanlainen kuolevainen kuin minäkin, turvallisesti voitte etsiä tuossa
jäisessä ilmassa, joka minulle oli kuin kuolema hengittää? Mejnour",
jatkoi Glyndon, ja hurja himo, jota vaan oli yllyttänyt äsken koettu
vaara, elähytti ja kannusti häntä taasen. "Minä olen valmis ainakin
ensimäisiin askeliin. Minä tulen sinun luoksesi, niinkuin muinoin
oppilas hierofantin luokse vaatimaan vihkimystä."

Mejnour vei kätensä nuoren miehen sydämelle -- se tykytti äänekkäästi,
säännöllisesti ja uljaasti. Hän katseli oppilastaan melkeinpä ihailu
jäykissä ja tunteettomissa kasvoissaan ja mutisi, puolittain itsekseen:
"Noin juuri, tuollaisesta rohkeudesta näkyy oppilas viimeinkin." Mutta
ääneen hän lisäsi: "Olkoon sitten! Ihmisen ensimäinen vihkimys tapahtuu
haltioissa. Unista alkaa kaikki ihmistieto, unissa laskeutuu yli
mittaamattoman avaruuden ensimäinen heikko silta hengen ja hengen
välille -- tämän maailman ja tuonpuolisten maailmoiden välille! Katso
lujasti tuohon tähteen!"

Glyndon totteli ja Mejnour vetäytyi huoneeseensa, josta hitaasti
leijaili höyry, hieman himmeämpi ja heikompituoksuinen kuin se, mikä
äskettäin oli vähällä ollut tehdä oppilaasta lopun. Tämä höyry
sitävastoin kiertäessään hänen ympärilleen ja sitten huomaamatta
hajotessaan ilmaan, tuntui virkistävältä ja terveelliseltä. Hän piti
vieläkin silmänsä tähteen luotuina, ja tähti tuntui vähitellen sitovan
itseensä ja hallitsevan hänen katsettaan. Jonkunlainen herpaumus tuntui
ruumiissa, mutta se ei ulottunut kuitenkaan järkeen, niinkuin hän olisi
luullut. Horroksen hiipiessä häneen, tunsi hän ohimoilleen ripoteltavan
jotakin haihtuvaa, tulista nestettä. Samalla pudisteli väristys hänen
jäseniään ja kävi läpi kaikkien suonien. Horros tuli yhä syvemmäksi,
mutta yhä hän piti silmänsä tähteen luotuina, ja nyt sen loistava kehä
näytti laajenevan. Se tuli yhä vienommaksi ja kirkkaammaksi, se levisi
yhä suuremmaksi, kunnes se täytti koko avaruuden -- maan ja taivaan
tuntui se nielevän itseensä. Ja viimein keskellä hopeista loistavaa
ilmaa tunsi hän ikäänkuin jotakin olisi murtunut hänen aivoissaan --
ikäänkuin vahva ketju olisi katkaistu, ja sillä hetkellä taivaallisen
vapauden ja sanomattoman autuuden tunne valtasi hänet ja hän tunsi
ruumiista päässeenä linnun keveydellä liitelevänsä kautta ilmojen.
"Ketä nyt maan päällä haluat nähdä?" kuiskasi Mejnour. "Violan ja
Zanonin!" vastasi Glyndon sydämessään, mutta hän tunsi, etteivät
huulensa liikkuneet. Yhtäkkiä hänen näin ajatellessaan -- kautta tämän
avaruuden, jossa ei voinut erottaa muuta kuin vienoa, läpinäkyvää valoa
-- kulki ikäänkuin nopea sarja varjomaisemia: puita, vuoria,
kaupunkeja, meriä liukui ohi, niinkuin varjokuvat, ja viimein seisahtui
kuva, hän näki luolan valtameren rannikolla -- jonka pehmoista sileätä
santaa reunustivat myrtit ja oranssipuut. Korkealla ja etäällä
kimalteli valkoisena jonkun raunioituneen pakanallisen temppelin
jäännökset, ja kuu loisti yli kaiken tyynellä valollaan ja valoi
hohtonsa kahteen olentoon, jotka istuivat luolan edessä sinisten vesien
huuhtoessa heidän jalkojensa alla kiviä ja hän oli miltei kuulevinaan
Iaineitten loiskinaa. Heti hän tunsi heidät. Zanoni istui kivellä ja
Viola oli puolittain hänen vieressään nojallaan ja hänen kasvoillaan
vallitsi se täydellinen onni, joka kuuluu täydelliseen rakkauteen.

"Tahtoisitko kuulla heidän puhuvan?" kuiskasi Mejnour ja taas ääneti
Glyndon vastasi: "tahdon." Heidän äänensä kuuluivat hänelle, mutta
oudolla kaiulla; ne olivat niin hiljaiset kuin olisivat kuuluneet hyvin
kaukaa, ne olivat kuin ääniä, joita pyhät miehet kuulevat muista
maailmoista näyissänsä.

"Ja kuinka on mahdollista", sanoi Viola, "että sinä voit löytää iloa
kuunnellessasi tietämätöntä."

"Sentähden että sydän ei koskaan ole tietämätön; sentähden että
tunteiden salaisuudet ovat yhtä ihmeelliset kuin älyn. Jos sinä joskus
et voi ymmärtää ajatusteni kieltä, niin myöskin minä joskus kuulen
suloisia arvotuksia sinun tunteittesi kielessä."

"Ah, älä sano niin!" sopersi Viola hellästi kiertäen kätensä hänen
kaulaansa, ja tuossa taivaallisessa valossa näytti hänen kasvonsa vielä
viehättävämmiltä punastuneina. "Minun arvotukseni ovat lemmen
tavallista kieltä ja lemmen pitäisi ne myös avata. Ennenkuin minä sinut
tunsin -- ennenkuin sain elää sinun kanssasi -- ennenkuin opin
kuuntelemaan askeleitasi ja odottamaan, kun sinä olit poissa -- ja aina
näkemään sinut kaikkialla -- silloin en uneksinutkaan, kuinka vahva ja
kaikkivoittava on luonnon ja ihmissielun välinen side!...

"Ja kuitenkin" -- hän jatkoi -- "minä olen nyt varma siitä mitä
alussakin uskoin -- että ne tunteet, jotka ensin vetivät minua sinua
kohti, eivät olleet lemmen tunteita. Minä tiedän sen, kun vertaan
nykyisyyttä menneisyyteen -- se oli silloin kokonaan ymmärryksestä tai
hengestä lähtenyt aate! Mutta nyt minä en enää voisi kuulla sinun
sanovan: 'Viola, ole onnellinen toisen kanssa!'"

"Enkä minä nyt voisi niin sinulle sanoa! Ah, Viola, älä väsy minulle
vakuuttamasta, että olet onnellinen!"

"Onnellinen olen minä, kun sinäkin olet. Mutta toisinaan, Zanoni, sinä
olet niin murheellinen!"

"Minä olen murheellinen sentähden että ihmiselämä on niin lyhyt; että
meidän viimein täytyy erota; että kuu yhä jää paistamaan, kun satakieli
on lakannut sille laulamasta! Vielä pieni aika, ja sinun silmäsi
himmenevät ja sinun kauneutesi lakastuu ja nämä kiharat, joilla nyt
leikittelen, harmaantuvat."

"Voi sinua, julmuri!" sanoi Viola liikuttavasti, "minä en koskaan tule
näkemään iän merkkejä sinussa! Mutta emmekö me tule vanhenemaan yhdessä
ja eivätkö silmämme totu siihen muutokseen, joka ei koske itse
sydäntä?"

Zanoni huokasi; hän kääntyi poispäin ja näytti punnitsevan mielessään.

Glyndonin huomio tarkistui.

"Mutta ehkei niin tule käymään", mutisi Zanoni, ja sitten, katsoen
lujasti Violaan, hän sanoi, puolittain hymyillen: "Eikö sinulla ole
halua oppia paremmin tuntemaan sitä rakastajaa, jota kerran saatoit
luulla paholaisen kätyriksi?"

"Ei ole, kaikki mitä lempivä haluaa tietää lemmitystään, minä jo tiedän
-- _että sinä rakastat minua_!"

"Minä olen kertonut, että elämäni on toisenlainen kuin muitten. Etkö
sinä tahtoisi tulla siitä osalliseksi?"

"Minä olen jo sinun elämästäsi osallinen."

"Mutta jos olisi mahdollista pysyä näin nuorena ja aina kauniina,
kunnes maailma syttyy ympärillämme viimeiseen loimuun?"

"Sellaisiksi me tulemme jättäessämme tämän elämän."

Zanoni vaikeni muutamia hetkiä ja sanoi viimein: "Voitko muistaa niitä
loistavia ja utuisia unia, joissa kerran mielesi viihtyi, kun sinä
itseksesi kuvittelit olevasi määrätty johonkin korkeampaan ja
suurempaan kohtaloon kuin tavalliset maan lapset?"

"Zanoni, se kohtalo on löydetty."

"Eikö sinulla sitten ole mitään pelkoa tulevaisuudesta?"

"Tulevaisuudesta! Minä unohdan sen. Aika -- mennyt ja nykyinen ja
tuleva -- kaikki elää sinun hymyssäsi. Ah, Zanoni, älä leiki nuoruuteni
typerillä haaveiluilla! Minä olen tullut paremmaksi ja nöyremmäksi
senjälkeen kun sinun läsnäolosi on karkottanut nuo sumut. Tulevaisuus!
kun minulle tulee syytä sitä pelätä, niin katson ylös taivaaseen ja
muistan, kuka meidän kohtaloitamme ohjaa."

Violan kohottaessa silmiään liukui äkkiä yli näyttämön tumma pilvi. Se
peitti oranssipuut, tummansinisen meren ulapan, valkoisen hiedan, mutta
viimeiset kuvat, jotka se kätki Glyndonin hurmaantuneilta silmiltä,
olivat Viola ja Zanoni. Toisen kasvot olivat kirkkaat, loistavat ja
innostuneet, toisen synkät, mietteiset ja vielä enemmän kuin
tavallisesti suljetut jäykkään, kaihomieliseen kauneuteensa ja syvään
levollisuuteensa.

"Nouse ja herää", sanoi Mejnour, "sinun koetusaikasi on alkanut. On
niitä korkean tieteen jäljittelijöitäkin, jotka voisivat sinulle
näyttää poissaolevia; he puhuvat petollisella mongerruksellaan
salaisista sähkövoimista ja magnetisesta nesteestä, jonka oikeista
ominaisuuksista he eivät tunne muuta kuin alkeita. Minä lainaan sinulle
heidän kirjojaan, noiden ylistettyjen tyhmyreiden, ja sinä saat nähdä,
kuinka pimeinä aikoina monet ovat hoiperrelleet ja harhailleet mahtavan
opinrakennuksen etehisessä ja luulleet päässeensä itse temppeliin.
Hermes ja Albert ja Paracelsus, minä tunsin heidät kaikki, mutta jaloja
vaikka olitte, oli kohtalonne tulla petetyiksi. Teillä ei ollut uskoa
sielussanne eikä täyttä rohkeutta nousemaan siihen asti, mihin pyritte!
Ja kuitenkin Paracelsuksella -- vaatimaton Paracelsus! -- oli ylpeä
tuuma, joka tähtäsi korkeammalle, kuin kaikki meidän tietomme ulottuu.
Ho! ho! -- hän aikoi kemian avulla tehdä uuden ihmisrodun. Hän
kerskaili elonhenkäyksen jumalallisesta lahjasta. Hän olisi tahtonut
tehdä ihmisiä, mutta kuitenkin hänen täytyi tunnustaa, ettei niistä
voinut tulla muuta kuin kääpiöitä![48] Minun taiteeni on saattaa
ihmiset ihmiskuntaa korkeammalle. Mutta sinä väsyt näihin
sivupuheisiin. Suo anteeksi! Kaikki nämä miehet -- suuria uneksijoita,
niinkuin sinäkin koetat olla -- olivat minun hyviä ystäviäni. Mutta he
ovat nyt kuolleet ja haudatut. He puhuivat hengistä -- mutta pelkäsivät
olla muussa kuin ihmisten seurassa. He olivat niinkuin puhujat, joiden
kuulin seisoessani Ateenan kansankokouksessa heittelevän komeita sanoja
niinkuin pyrstötähtiä ihmisjoukkoon, vaikka niiden into sammui niinkuin
tähdenlento, kun heidän piti astua taisteluun! Ho, ho, Demosthenes,
pääpelkurini, kuinka kepeät olivat kantapääsi Kaironeion luona!
Nuorukainen, minä voisin sinulle kertoa sellaisia menneisyyden
totuuksia, jotka tekisivät sinut oppineista oppineimmaksi. Mutta sinä
ikävöit ainoastaan tulevaisuuden varjoja. Sinä saat mitä halajat. Mutta
ensin täytyy mielesi olla harjotettu. Mene huoneeseesi ja nuku. Paastoo
ankarasti, älä lue kirjoja, mieti, kuvittele, uneksi, hämmenny, kuinka
vaan tahdot. Viimein kuitenkin ajatus tekee sekasorrosta selvän. Ennen
puoliyötä palaa minun luokseni taas!"



IV LUKU.


    "On kohtuullista, että me, jotka pyrimme nousemaan tällaiseen
    korkeuteen, ensin koetamme jättää taaksemme lihalliset halut,
    aistimien heikkoudet ja aineeseen kuuluvat intohimot; toiseksi,
    että opimme millä keinoin voimme nousta puhtaan järjen kynnykselle
    ja yhtyä ylempiin valtoihin, joita ilman emme voisi oppia
    salaisten asioitten viisautta eikä sitä magiaa, joka saa aikaan
    todellisia ihmeitä."

       _Tritemius_, "Salaisista asioista ja salaisista hengistä."

Puuttui vielä monta minuuttia puoliyöstä ja Glyndon oli taas mystikon
huoneissa. Hän oli tarkasti noudattanut hänelle määrättyä paastoa ja
niissä intoisissa ja syvissä unelmissa, joihin hänen kiihtynyt
mielikuvituksensa oli hänet nostanut, oli hän ollut aivan tunnoton
ruumiin tarpeille -- vieläpä hän tunsi olevansa niiden yläpuolella.

Mejnour istuutui oppilaansa viereen ja puhutteli häntä:

"Ihminen on sitä ylpeämpi mitä suurempi on hänen tietämättömyytensä.
Ihmisen luonnollinen taipumus tähtää itserakkauteen. Tietonsa
lapsuudessa luulee hän, että koko luomakunta on häntä varten. Monien
aikojen kuluessa hän niissä lukemattomissa maailmoissa, jotka
avaruudessa loistelevat, niinkuin kuplat rannattomalla valtamerellä,
näki ainoastaan pieniä valkeita kynttilöitä kodin tarpeeksi, jotka
armollinen kaitselmus oli nähnyt hyväksi sytyttää -- ei mitään muuta
tarkotusta varten kuin valaistakseen yön pimeyttä ihmislapsille.
Tähtitiede on oikaissut tämän ihmisharhan: nyt täytyy jokaisen vastoin
tahtoaankin tunnustaa, että tähdet ovat maailmoita, suurempia ja
loistavampia kuin meidän -- että maa, jossa me matelemme, on aivan
mitätön pilkku luomakunnan suurella kartalla. Mutta pienessä niinkuin
suuressa tuhlaa Jumala yhtäläisesti elämänsä lahjoja. Matkustaja
katselee puuta ja kuvittelee, että sen oksat ovat muodostuneet sitä
varten, että hänellä olisi varjoa kesän helteessä ja lämpöä
talvikylmällä. Mutta jokaiseen lehteen tuolla oksalla on Luoja tehnyt
pienen maailman -- siinä vilisee lukemattomia eläviä olentoja. Jokainen
vedenpisara tuossa purossa on väkirikkaampi maailma kuin joku ihmisten
valtakunta. Kaikkialla siis tässä äärettömässä luomisjärjestelmässä
tuopi tiede päivänvaloon uusia elämänmuotoja. Elämä on kaikkiläpäisevä,
ja sekin olio, joka näyttää kuolevan ja mätänevän, elättää uutta elämää
ja muuttuu uusiksi muodoiksi. Päättäen siis selvästä yhtäläisyydestä --
jos kerran ei löydy yhtään lehteä eikä vesipisaraa, joka ei olisi
hengittävä ja asuttu maailma, niinkuin tuo kaukainen tähti -- niin, jos
ihminen itse on kokonainen maailma muille olennoille, ja jos
verisuonissa elää miljoonia olentoja samoin kuin ihmisen ruumis elää
maapallon päällä, niin terve järki (jos sitä olisi teidän
oppineillanne), riittäisi osottamaan, että ympäröivä äärettömyys, jota
te kutsutte avaruudeksi -- rajaton aistimiin tuntumaton, joka erottaa
kuun ja tähdet maasta -- on myöskin täynnä omaa elämäänsä. Eikö ole
selvä mielettömyys luulla, että olemassaoloa vilisee joka lehti mutta
kuitenkin sitä puuttuu avaruuden ääriltä? Suuren järjestyksen laki
kieltää atominkin hukkumisen, se ei siedä yhtään paikkaa, jossa ei
olisi syntymistä ja eloa. Onko se totta? No, voitko silloin tajuta,
että avaruus, joka on itse Äärettömyys, olisi yksin tyhjyyttä, yksin
olemattomuutta ja vähemmän soveltuisi kaikkiallisen elämän ainoaan
tarkotukseen kuin koiran raato tahi mätänevä lehti tahi ihmisiä kantava
taivaankappale? Mikroskooppi näyttää teille luonnon pikkueläimet, mutta
ei ole vielä keksitty sellaista konetta, joka voisi erottaa
rajattomassa ilmassa liitelevät korkeammat ja lahjakkaammat olennot. Ja
kuitenkin näiden olentojen ja ihmisen välillä on salaperäinen side.
Sentähden kertomuksista ja taruista, jotka eivät ole täysin tosia
eivätkä täysin vääriä, on aika ajoittain herännyt usko näkyihin ja
aaveisiin. Että se oli tavallisempi varhemmissa ja alkuperäisemmissä
kansoissa kuin nyt, riippuu vaan siitä, että aistimet ennen olivat
tarkempia. Ja niinkuin raakalainen voi nähdä tai 'vainuta' penikulmien
päästä vihollisen, jota sivistynyt eläin ei havaitse karkeilla
aistimillaan, niin myöskin väliaita hänen ja ilmamaailman olentojen
välillä on harvempi ja läpinäkyvämpi. Kuunteletko?"

"Koko sielullani."

"Mutta ensin, voidakseen tunkeutua tämän aidan toiselle puolelle,
täytyy sielun, jolla kuuntelet, olla hehkuvan innon terästämä ja
kaikista maallisista himoista puhdistunut. Ilman syytä eivät suinkaan
niin kutsutut maagikot kaikissa maissa ja kaikkina aikoina ole
vaatineet puhtautta ja pidättyväisyyttä ja mietiskelyä inspiratsionin
ja henkien kanssakäymisen ehtoina. Kun tällainen valmistus on käynyt
edellä, tulee salainen tiede avuksi, näkö tulee hienommaksi, hermot
tarkemmiksi, henki elävämmäksi ja herkemmäksi, ja itse elementti --
ilma, avaruus -- voidaan muutamilla korkeamman kemian salaisuuksilla
saattaa aistimin käsiteltäväksi. Eikä tämä ole taikaa siinä mielessä
kuin herkkäuskoiset luulevat. Niinkuin usein ennen olen sanonut, ei ole
olemassa mitään sellaista magiaa, joka rikkoisi luonnon lakeja. On
ainoastaan sellainen tiede, jolla luontoa voidaan hallita. Nytpä
avaruudessa on miljoonia olentoja, jotka eivät ole suorastaan henkisiä,
sillä niillä kaikilla on niinkuin paljain silmin näkymättömillä
pikkueläimillä aineelliset muodot, vaikka niiden aine on niin hieno ja
ilmamainen, että se on kuin sumuharso, joka hengen verhoo. Tällaisia
ovat rosenkreutsiläisten suloiset sylfit ja gnoomit.[49] Kuitenkin
tosiaan näiden luokat ja joukot eroovat toisistaan enemmän kuin
kalmukki kreikkalaisesta -- sekä ominaisuuksiltaan että voimiltaan.
Vedenpisarassa näette, kuinka eläimet vaihtelevat ja kuinka suuret ja
hirvittävät toiset näistä itikoista ovat toisten rinnalla. Samaten
ilmapiirin asukkaat: muutamilla on erinomainen viisaus, muutamilla
hirveä pahaluontoisuus, muutamat ovat ihmiselle vihamielisiä kuin
paholaiset, toiset suopeita kuin taivaan ja maan väliset lähettiläät.
Joka tahtoo tehdä tuttavuutta näiden erilaisten olentojen kanssa, on
samalla kannalla kuin matkustaja, joka aikoo tunkeutua tuntemattomaan
maahan. Hän on kummallisten vaarojen ja kauhujen alaisena. _Jos sinä
kerran pääset tällaiseen m kanssakäymiseen, niin minä en voi turvata
sinua niiltä vaaroilta, jotka matkaasi uhkaavat_. Minä en voi sinua
ohjata teille, jotka olisivat vapaita hirvittävien vihollisten
käynneiltä. Sinun täytyy yksin ja omin voimin astua niitä vastaan ja
panna kaikkesi alttiiksi.

"Mutta jos olet niin elämään kiintynyt, että vaan tahtoisit elää
edelleen seuraten mitä päämäärää tahansa ja uudistaa hermojesi ja
suoniesi voimaa alkemistin elonnesteellä, miksi silloin etsit näitä
vaaroja taivaan ja maan välisten olentojen puolelta? Huomaa, että juuri
sama neste, joka ruumiiseesi valaa loistavamman elämän, se myöskin
terottaa aistimia, niin että nuo ilmahenget tulevat kuuluviksi ja
kouriintuntuviksi. Jollet silloin ole pitkän harjotuksen kautta
varustettu katsomaan näitä aaveita silmiin ja voittamaan niiden
epäsuopeuden, niin tällaisen elämän saavuttaminen on kaikkein kauhein
tuomio, minkä ihminen voi saattaa itselleen. Senpätähden vaikka neste
on valmistettu mitä yksinkertaisimmista kasveista, niin ruumis ei ole
valmis sitä nauttimaan, ennenkuin se on kestänyt kovimmat koulutukset.
Niin -- monet ovat joutuneet sanomattomaan kauhuun nähdessään, mitä
olentoja heidän kimppuunsa hyökkää ensimäisellä siemauksella ja ovat
silloin huomanneet, että juoma ei ole yhtä voimakas auttamaan kuin
luonnon kauhut ovat voimakkaita hävittämään. Valmistumattomalle neste
siis on kuolettavinta myrkkyä. Kynnyksen vartijoiden joukossa on
_yksi_, joka on koko joukkoa kauheampi vihassa ja pahuudessa -- yksi,
jonka silmät ovat saattaneet uljaimmankin hervottomaksi ja jonka voima
hengen yli kasvaa, mitä suurempi on hänen pelkonsa. Kestääkö
rohkeutesi?"

"Kestää, sinun sanasi vain yllyttävät sitä."

"Seuraa minua siis ja alistu alkuharjotuksiin."

Näin sanoen Mejnour vei hänet sisähuoneisiin ja alkoi hänelle selittää
muutamia kemiallisia toimituksia, jotka itsessään kyllä olivat
yksinkertaisia, vaikka Glyndon pian huomasi niiden aikaansaavan mitä
merkillisimpiä tuloksia.

"Muinaisina aikoina", sanoi Mejnour hymyillen, "meidän veljeskuntamme
usein oli pakotettu turvautumaan salamenoihin suojellakseen
todellisuuksia, ja koska he olivat taitavia mekaanikkoja ja kokeneita
kemistejä, saivat ne taikurien nimen. Huomaa, kuinka helposti
rakennettu oli se leijonanhaamu, joka seurasi kuuluisaa Leonardo da
Vinciä!"[50]

Ja iloisesti hämmästyen Glyndon näki, millä yksinkertaisilla keinoilla
mielikuvituksen hulluimmat harhat voitiin aikaansaada. Lumotut
maisemat, joilla Albertus Magnus hämmästytti Hollannin kreiviä, niin,
vieläpä nuo kauheammat aaveet ja kummitukset, joilla Heraklean
henkiennostajat herättivät Plataian voittajan[51] omantunnon -- kaikki
nämä näytti Mejnour oppilaalleen, niinkuin huvitellaan lapsia
jouluaattona taikalyhtykuvilla.

"Ja nyt naura aina 'yliluonnollisuuksille', koska nämä tieteen sulat
leikittelyt ja kujeilut olivat sellaisia tekoja, joita ihmiset kauhulla
katselivat ja joita inkvisiittorit ja kuninkaat palkitsivat
kidutuspenkillä ja häpeäpaalulla."

"Mutta alkemistien metallien muuttuminen --"

"Luonto on itse sellainen työpaja, jossa metallit ja kaikki alkuaineet
ovat alituisen muutoksen alaisia. Helppo on tehdä kultaa, helpompi ja
mukavampi ja halvempi on tehdä jalokiviä, rubiineja ja timantteja. Niin
kyllä, viisaat näkivät tässäkin taikuutta, mutta he eivät nähneet
taikuutta siinä keksinnössä, että yksinkertaisimmalla jokapäiväisten
aineitten yhdistelmällä he voivat nostaa pirun, joka pyyhkäisee pois
tuhansia, kuluttavan tulen henkäyksellä. Keksi, mikä elämän hävittää,
niin olet suuri! mutta keksi mikä elämää pitentää, niin olet petturi!
Keksi joku uusi kone, joka tekee rikkaat vielä rikkaammiksi ja
köyhät köyhemmiksi, niin sinulle pystytetään muistopatsas! Keksi
joku salaisuus, joka tasottaa fyysillisiä onnettomuuksia tai
epätasaisuuksia, niin he omista taloistaan kiskovat kiviä sinut
surmatakseen. Ha! ha! oppilaani, sellainen on se maailma, josta Zanoni
vielä välittää! Sinä ja minä, me tahdomme jättää tämän maailman oman
onnensa nojaan. Ja nyt kun olet nähnyt muutamia tieteen tuloksista niin
ala oppimaan sen alkeita."

Mejnour sitten antoi oppilaalleen muutamia tehtäviä, joiden
suorituksessa yö pian kului umpeen.



V LUKU.

    "Suuri työ on ollut armaalla Calidorella.... Vaan
    yhtenä päivänä huomaa hän paimenpoikia joukon,
    jotka huilua soittavat, ympäri juoksevat....
    Ja siinä vieressä hän ihanan immen näki."

         _Spenser, Faerie Queene_, keijukaiskuningatar, IX.

Pitkäksi ajaksi Mejnourin oppilas nyt syventyi työhön, joka vaati
erinomaista tarkkuutta ja yksityiskohtaista laskemista. Hämmästyttävät
tulokset palkitsivat hänen ponnistuksiaan ja yllyttivät hänen intoaan.
Eivätkä nämä tutkimukset rajottuneet kemiallisiin keksintöihin --
joilla, minun on sallittu sanoa, näkyi voitavan saada aikaan suuria
ihmeitä kaikkiin fyysillisiin elimistöihin _kuumuuden_ elähyttävän
vaikutuksen kautta. Mejnour sanoi voivansa rakentaa sillan kaikkien
olemassaolevien järkiolentojen välille eräällä kaikki läpäisevällä
näkymättömällä nesteellä, joka muistutti sähköä, mutta kuitenkin oli
erilainen kuin tuo salaperäinen voimalähde. Tämä oli näet neste, joka
yhdisti ajatuksen ajatukseen nykyaikaisen sähkölennättimen nopeudella
ja tarkkuudella, ja tämän nesteen vaikutus Mejnourin sanojen mukaan
ulottui suurimpiin etäisyyksiin -- s.o. mihin ikänä ihminen
ajatuksillaan tahtoi päästä. Siis, jos tämä oppi oli oikea, kaikki
ihmistieto tuli mahdolliseksi saavuttaa välisillan kautta, joka oli
olemassa tutkivan henkilön ja aatemaailman kaukaisimpien ja hämärimpien
alueitten välillä.[52] Glyndon hämmästyksekseen huomasi, että Mejnour
myöskin oli kiintynyt niihin syvällisiin mysterioihin, joita
pytagorealaiset tutkivat "salaisen numerotieteen" nimellä. Tässä
tutkimuksessa hänen silmiinsä hämärästi kajasti uusia valoja ja hän
alkoi aavistaa, että kyky ennustaa eli oikeammin laskea seuraukset,
voitaisiin suorastaan -- -- --[53]

Mutta hän huomasi, että viimeinen lyhyt menetelmä, jolla ihme lopulta
saatiin aikaan kussakin näistä kokeista, se pysyi Mejnourin omana
salaisuutena, jota hän ei ilmottanut. Se vastaus, jonka Glyndon sai
tästä huomauttaessaan, oli enemmän ankara kuin tyydyttävä:

"Luuletko", sanoi Mejnour, "että minä sellaiselle, joka ei ole muuta
kuin oppilas ja jonka ominaisuudet eivät vielä ole koeteltuja antaisin
voimia, mitkä voisivat muuttaa koko yhteiskunnan ulkomuodon? Lopullisia
salaisuuksia uskotaan ainoastaan sille, jonka hyveestä Mestari on
tullut vakuutetuksi. Kärsivällisyyttä! Itse _työ_ on mielen suuri
puhdistaja ja vähin erin tulevat salaisuudet sinussa eläviksi, kun
mielesi kypsyy niitä vastaanottamaan."

Viimein Mejnour sitten tunnusti olevansa tyytyväinen oppilaansa
edistykseen. Hän sanoi: "Hetki nyt saapuu, jolloin voit kulkea yli
korkean vaikka ilmamaisen aidan -- jolloin vähitellen voit lähestyä
kauheata Kynnyksen Vartijaa. Jatka ponnistustasi -- koeta yhä voittaa
kärsimätöntä haluasi saada tuloksia, ennenkuin voit niiden syitä
hallita. Minä jätän sinut yhdeksi kuukaudeksi: jos sen ajan kuluttua,
kun palaan, olet suorittanut sinulle annetut tehtävät ja mielesi on
ankaralla ajattelulla ja mietinnällä valmistunut suurta koetusta
varten, niin minä lupaan, että se voidaan alkaa. Yhden varotuksen
ainoastaan annan sinulle, pidä sitä ehdottomana käskynä -- älä astu
tähän huoneeseen!"

He seisoivat silloin siinä huoneessa, jossa kokeet useimmiten tehtiin,
ja jossa Glyndon sinä yönä, jolloin hän ensin oli pyrkinyt mystikon
yksityishuoneisiin, oli ollut vähällä joutua tunkeilevaisuutensa
uhriksi.

"Älä astu tähän huoneeseen, ennenkuin minä palaan; tai ainakin, jos
etsiessäsi tehtäviisi tarvittavia aineksia sattuisit tänne tulemaan,
niin älä suinkaan sytytä naftaa noissa astioissa äläkä avaa pulloja
noilla hyllyillä. Minä jätän huoneen avaimen sinun haltuusi
koettaakseni sinun itsehillintääsi ja kieltäytymisen voimaa.
Nuorukainen, tämä on juuri yksi osa koetuksesta."

Näin sanoen jätti Mejnour hänen käteensä avaimen ja auringon laskiessa
hän lähti linnasta.

Monta päivää Glyndon pysyi syventyneenä töihinsä, jotka vaativat hänen
älynsä äärimmäistä ponnistusta. Osittaisenkin tuloksen aikaansaaminen
riippui niin kokonaan mielen keskityksestä ja laskujen tarkkuudesta,
ettei hänelle jäänyt aikaakaan muihin ajatuksiin. Ja epäilemättä tämä
lakkaamaton kykyjen ponnistus oli juuri Mejnourin tarkotuksena, sillä
työt sinänsä eivät näyttäneet olevan ehdottoman välttämättömiä
tarkotetun päämaalin lähestymiseksi. Samaten matematisten probleemien
ratkaiseminen koulussa voi olla verrattain hyödytön myöhemmissä
elintoimissamme, mutta se on kuitenkin suureksi hyödyksi harjottamalla
järkeä yleisiä totuuksia käsittämään ja analysoimaan.

Ei ollut kulunut puoltakaan siitä ajasta, jonka Mejnour oli maininnut
poissaolonsa kestävän, kun oppilas oli suorittanut kaiken, minkä
mystikko oli hänen tehtäväkseen määrännyt, ja silloin hän vapautuneena
koneellisista toimistaan alkoi taasen kuluttaa aikaansa levottomissa
aatteissa ja mielikuvitteluissa. Hänen utelias ja äkkipikainen
luonteensa kiihottui Mejnourin kiellosta ja hän tapasi itsensä useinkin
tuijottamasta salaisen huoneen avaimeen hämärissä arveluissa ja
levottomissa haaveissa. Hän alkoi harmistua tällaiseen kestävyyden
koetukseen, jota hän piti pikkumaisena ja lapsellisena. Mitä
lapsenkamarin satuja ritari Siniparrasta ja hänen linnastaan oli
nostettu häntä pelottamaan? Kuinka paljaat seinät siinä huoneessa,
jossa hän niin turvallisesti oli töitänsä toimittanut, voisivat olla
elävänä vaarana? Jos siellä kummitteli, niin se ei voinut olla muuta
kuin samaa harhaa, jota Mejnour oli opettanut häntä halveksimaan.
Varjoleijona kemiallinen temppu! Turhia! Hän kadottaisi puolet
kunnioituksestaan Mejnouria kohtaan, jos ajattelisi, että viisas
käyttäisi sellaisia kujeita vaikuttaakseen järkeen; jonka hän itse oli
herättänyt ja harjottanut! Kuitenkin hän vastusteli uteliaisuutensa ja
ylpeytensä yllytyksiä ja välttääkseen niiden ääntä hän teki pitkiä
kävelyretkiä vuoristossa tai linnaa ympäröivissä laaksoloissa --
koettaen ruumiillisella väsymyksellä lannistaa rauhatonta mieltänsä.
Eräänä päivänä hän pimeästä vuorensolasta äkkiä saapui näkemään
maalaisjuhlaa, jossa pakanuuden ajan rattoisuus näytti uudelleen
elpyneen eloon. Se oli osaksi elojuhla, osaksi uskonnollinen näytelmä,
jonka paikkakunnan rahvas vuosittain vietti. Kokoontuneina kylän
ulkopuolelle iloisin joukoin he olivat juuri kulkueessa palanneet
läheisestä kappelista ja ryhmittyivät nyt joukkoihin -- vanhat mennen
viinisatoa maistelemaan, nuoret tanssiin käyden -- kaikki iloisina ja
onnellisina. Tämä äkkinäinen näky -- keveätä iloa ja huoletonta
tietämättömyyttä -- oli niin suurena vastakohtana ankarille
tutkimuksille ja polttavalle viisaudenjanolle, mikä niin kauan oli
täyttänyt hänen elämänsä ja kuluttanut hänen sydäntään, että se
voimakkaasti vaikutti Glyndoniin. Hänen seisoessaan syrjässä
katselemassa heitä tunsi hän vielä kerran olevansa nuori nuorten
joukossa! Muisto kaikesta siitä, jonka hän oli tyytynyt uhraamaan,
puhui taas hänelle väkevällä äänellä. Naisten liehuvat muodot kauneissa
puvuissaan, heidän raikas naurunsa syyspäivän viileässä hiljaisessa
säässä, toi takaisin sydämeen eli ehkä pikemmin tajuntaan menneitä
muistoja "kultaisista lapsuusajoista", jolloin elämä oli paljasta
nautintoa.

Lähemmäksi ja lähemmäksi hän tuli näytelmää ja äkkiä hänet piiritti
äänekäs joukko, ja maestro Paolo taputti häntä tuttavallisesti olalle
huudahtaen sydämellisesti: "Terve tuloa, teidän ylhäisyytenne! Iloista
on nähdä teidät joukossamme." Glyndon oli tähän vastaamaisillaan, kun
hänen silmänsä sattuivat nuoreen tyttöön, joka nojautui Paolon
käsivarteen. Se oli niin viehättävä kaunotar, että Glyndonin poskille
nousi puna ja hänen sydämensä tykytti, kun hän kohtasi tämän katseen.
Tytön silmät säihkyivät vallatonta rohkeata iloa ja hänen huultensa
välistä hohtivat hampaat kuin helmet. Ikäänkuin kärsimättömänä siitä,
että hänen kumppaninsa oli eronnut muitten hypystä, hänen pikku
jalkansa tepisteli maata tahdin mukaan, jota hän hyräili ja lauloi.
Paolo nauroi nähdessään, minkä vaikutuksen tyttö oli tehnyt nuoreen
muukalaiseen.

"Ettekö tahdo tanssia, teidän ylhäisyytenne? Tulkaa, pankaa pois
suuruutenne ja olkaa iloinen niinkuin me pikkuihmiset. Katsokaa, kuinka
sievä Fillide haluaa kumppania. Säälikääpä vähän häntä."

Fillide nyrpisti tähän nenäänsä ja päästi irti Paolon kädestä, mutta
pois mennessään hän olkansa yli loi katseen, puoleksi kutsuvan,
puoleksi uhmaavan. Glyndon melkein tahdottomana lähestyi häntä
puhuttelemaan.

Kas niin, jo Glyndon puhuttelee tyttöä, joka katsoo maahan ja hymyilee.
Paolo jättää heidät yksikseen ja rientää pois ilkamoisen näköisenä. Nyt
puhuu Fillide ja katsoo tutkijan kasvoihin veitikkamaisesti. Glyndon
pudistaa päätään, Fillide nauraa hopeanheleästi. Fillide osottaa
muhkeaa vuoristolaista, joka astelee heidän luoksensa. Miksi Glyndon
tuntee mustasukkaisuutta? Miksi hän ei enää pudista päätään, kun
Fillide taas puhuu? Glyndon tarjoo kätensä, Fillide tarttuu siihen,
puoleksi kainostellen ja punastuen. Ahaa! nyt he jo liehuvat muiden
iloisessa joukossa. Ha! ha! eikö tämä ole parempi kuin kasvien
keittäminen ja siivilöiminen ja pään vaivaaminen pytagorealaisilla
numeroilla? Kuinka keveästi Filliden jalat käyvät! Kuinka hänen notkea
vyötäreensä taipuilee käsivarsissasi! Ta-rara, tatara, rara-ra! Mikä
peijakas tanssissa on, kun se panee veren juoksemaan suonissa niinkuin
elohopea? Onko koskaan ollut moista silmäparia kuin Filliden? Ne eivät
ole mitään kylmiä tähtiä. Ja tuo ruusuinen kirsikkasuu, joka niin
niukasti vastaa imarteluihin, ikäänkuin se arvelisi, että sanat ovat
ajantuhlausta ja että suutelot olisivat parhainta kieltä. Oi, Mejnourin
oppilas! oi sinä, joka pyrit rosenkreutsiläiseksi, platonilaiseksi,
maagikoksi -- ties miksikä! Minä häpeen sinua. Mitä on tullut sinun
ankarista mietiskelyistäsi, nimessä Averroeen ja Burrin ja Agrippan ja
Hermeksen? Tätäkö varten sinä Violasta luovuit? Enpä luule, että nyt
vähintäkään muistat elämännestettä tai kabbalaa. Varo! Mitä aiot, mies?
miksikä niin puristat tuota pientä kättä, joka lepää omassasi? Miksikä
-- tara-rara, tara-ra, tara-rara-ra, rarara, ta-ra, a-ra! Pidä silmäsi
poissa ohuesta nilkasta ja koreapukuisesta vartalosta. Tara-rara-ra!
Tuolla he taas kulkevat! Ja nyt he levähtävät tuuheitten puitten
varjossa. Tanssin pyörre on jo lakannut. He kuulevat -- vai eivätkö
kuule -- naurua loitommalta? He näkevät -- tai, jos heillä on silmät,
_pitäisi_ heidän nähdä -- parin toisensa jälkeen kulkevan ohitsensa
lemmenpuheissa ja lemmenkatseloissa. Mutta lyönpä vetoa, että he tuossa
puun alla istuessaan ja pyöreän auringon vaipuessa vuorten taakse,
näkevät ja kuulevat hyvin vähän paitsi itseään!

"Haloo, signor ylhäisyytenne! mitä pidätte kumppanistanne? Tulkaa ja
yhtykää meihin, viipyjät, viinin jälkeen tanssi käy iloisesti."

Alas vaipuu aurinko ja nousee syksyinen kuu. Tara, tara, rarara,
rarara, tarara-ra! Tanssia taaskin. Onko se tanssia vai jotain
iloisempaa, hurjempaa, riehuvampaa hyppyä? Kuinka ne liehuvat ja
pyörivät yön varjojen keskellä! Mikä sekasoka! mikä epäjärjestys! Ha!
se on tarantula-tanssi, maestro Paolo johtaa sitä uljaasti! Diavalo!
mikä hurjuus! tarantula on heidät kaikki riivannut. Tanssi tai kuolo!
se on vimmaa -- korybantit, mainaadit -- Ho! ho! enemmän viiniä!
Benneventon noitasabbatti on leikkiä tähän katsoen. Pilvestä pilveen
kulkee kuu -- milloin loistaen, milloin himmeten. Hämärää, kun tyttö
punastuu, valoista, kun hän hymyilee.

"Fillide, sinä olet lumooja!"

"Buona notte -- hyvää yötä, ylhäisyytenne: te tapaatte minut vielä."

"Ah, nuori mies", sanoi vanha ikäloppu, onttosilmäinen 80-ikäinen
sauvan nojassa kulkeva, "käytä nuoruutta hyväksesi. Minullakin oli
kerran oma Fillide! Minä olin silloin vielä muhkeampi kuin sinä! Ah!
jospa aina voisimme pysyä nuorina!"

"Aina nuorina!" Glyndon hätkähti, kääntäessään katseensa tytön
kauneista ruusuisista kasvoista vanhuksen vetisiin silmiin --
keltaiseen ryppyiseen naamaan -- kyyryiseen vartaloon.

"Ha, ha!" sanoi vanha ukko, hoiperrellen heidän luokseen, ilkeästi
nauraen. "Niin, minäkin olin kerran nuori! Antakaa kolikko, että saan
lasin _aqua vitaa_, elämännestettä!"

Tara, rara, ra-rara, tara, rara-ra! Siinä tanssii nuoruus! Kääri ryysyt
ympärillesi ja kompuroi matkaasi, vanhuus!



VI LUKU.

    "Ja Calidore seuraa metsän kaunista neitoa,
    Huolimatta lupauksestaan ja korkeasta käskystä,
    Jonka Haltioitten Kuningatar oli hänelle antanut."

             _Spenser_, Haltioitten Kuningatar, X, I.

Oli harmaa, hämärä väliaika yön ja päivänkoiton vaiheilla, kun Clarence
taas seisoi kamarissaan. Hänen silmäänsä sattuivat pöydällä olevat
raskaat laskut ja täyttivät hänet väsymyksen ja inhon tunteilla. Mutta
-- "jospa me aina voisimme olla nuoria! Oi sinä vanhan ikälopun julma
haahmo! Voiko mystillinen huone näyttää sen rumempaa tai ikävämpää
varjoa kuin sinä olet? Niin oikein, jospa me aina voisimme olla nuoria!
Mutta ei (ajattelee kokelas nyt) -- ei aina ahertaa noiden numeroitten
ja kylmien kasvien ja rohtojen kanssa. Ei, vaan nauttia, lempiä,
riehua! Mikä muu voisi olla nuoruuden seuralainen kuin nautinto? Ja
ikuisen nuoruuden lahja voisi olla minun tällä samalla hetkellä! Mitä
merkitsee tämä Mejnourin kielto? Eikö se ole samaa laatua kuin hänen
epäsuopea varovaisuutensa ilmaisemaan pienimpiäkin kemiansa
salaisuuksia tai kabbalansa lukuja? Hän pakottaa minua töitänsä
suorittamaan ja kuitenkin pidättää minulta tiedon lopulliset tulokset.
Epäilemättä hän palatessaan tulee taas selvittämään minulle, että suuri
mysterio _voidaan_ saavuttaa, mutta tulee yhä kieltämään minua sitä
saavuttamasta. Eikö tämä ole niinkuin hän tahtoisi pitää minun
nuoruuttani oman vanhuutensa orjana? -- tehdä minut kokonaan itsestään
riippuvaksi? -- sitoa minut rengin työtä tekemään lakkaamatta
yllyttämällä uteliaisuuttani ja näyttämällä hedelmiä, joita hän panee
huulieni eteen ulottuvilta kauemmaksi?"

Nämä ja monet muut vielä kiusaavammat mietteet häiritsivät häntä.
Viinin sytyttämänä -- äskeisten hurjastelujen kiihottamana -- hän ei
saanut unta silmiinsä. Tuon vastenmielisen vanhuuden kuvan näkeminen
muistutti ajan mahtia ja herätti hänessä palavan halun siihen
hurmaavaan katoomattomaan nuoruuteen, jota hän piti Zanonille
kuuluvana. Kielto ainoastaan yllytti uhkamielisyyden henkeä.
Aamuaurinko, joka iloisesti paistoi ikkunasta sisään, karkotti kaikki
yölliset pelot ja taikauskot. Mystillinen huone ei nyt hänen
mielikuvituksessaan näyttänyt sen merkillisemmältä kuin muut linnan
huoneet. Mikä ruma ilkeä aave voisi häntä vahingoittaa tämän siunatun
auringon valossa? Glyndonin luonteessa oli tuo kummallinen ja sangen
onneton vastakohta, että hänen järkeilemisensä vei hänet epäilyksiin --
ja epäilys teki hänet _siveellisessä_ käytöksessään päättämättömäksi ja
horjuvaksi, vaikka taas _fyysillisesti_ hän oli uhkamielisen rohkea.
Eikä tämä ole niinkään harvinaista: epäileväisyys ja itsevarmuus käyvät
usein käsi kädessä. Kun tämänluontoinen mies päättää tehdä jotakin, ei
personallinen pelko häntä koskaan pidätä; siveellisen pelon taas saa
omapäisyys karkotetuksi pienellä viisastelulla. Itsekään tajuamatta,
minkälaisen ajatustoiminnan kautta hermot karaistuivat ja jalat
lähtivät liikkeelle, kulki Glyndon käytävän läpi, saapui Mejnourin
huoneeseen ja avasi kielletyn oven. Kaikki oli niinkuin hän oli
tottunut näkemään, paitsi että pöydällä huoneen keskellä makasi
avonainen kirja. Hän lähestyi ja heitti siihen silmäyksen; siinä oli
samaa salakirjotusta, jota hän tutkimustensa aikana oli opetellut
lukemaan. Ilman suuria vaikeuksia hän luuli käsittävänsä ensimäisten
lauseitten merkityksen ja ne kuuluivat seuraavasti:

"Täysin siemauksin nauttia sisäistä elämää, on ulkonaisen elämän
näkemistä; ajasta riippumatta eläminen on kokonaisuudessa elämistä. Ken
elämännesteen keksii, hän keksii, mitä avaruudessa löytyy, sillä
henki, joka elostuttaa ruumiin, vahvistaa myös aistimia. Valon
elementaari-prinsiipissä on vetovoima. Rosicruciuksen lampussa tuli on
puhdas elementaari-prinsiippi. Sytytä lamput, kun avaat nestettä
sisältävän astian, ja sen valo on vetävä luoksesi niitä olentoja,
joiden elämänä on tuo valo. Varo pelkoa: pelko on tiedon hirmuisin
vihollinen." Tässä salakirjotus muuttui ja tuli käsittämättömäksi.
Mutta eikö hän ollut lukenut tarpeeksi? Eikö viimeinen lause ollut
riittävä? -- "Varo pelkoa!" Tuntui aivan siltä kuin Mejnour olisi
tahallaan jättänyt tämän sivun auki -- ikäänkuin koetus todella
olisikin ollut aivan päinvastainen kuin oli oletettu -- ikäänkuin
mystikko olisi päättänyt koetella hänen _rohkeuttaan_ vaikka
hän puhui _kestävyydestä_. Ei uhma siis vaan pelko oli tiedon
 hirmuisin vihollinen. Hän kääntyi hyllyjen puoleen, missä seisoi
kristallimaljoja; vapisematta hän irrotti tulpan yhdestä ja heti levisi
huoneeseen ihana tuoksu. Ilma säihkyi ikäänkuin timanttitomusta.
Ylimaallisen nautinnon tunne -- elämä, joka tuntui vapaan hengen
elämältä, valtasi hänen koko ruumiinsa, ja hieno, matala mutta
erinomaisen kaunis soitto hipeili huoneeseen. Samassa tuokiossa hän
kuuli äänen käytävässä, joka kutsui häntä nimeltä, ja ovelle
koputettiin. "Sielläkö olette, signor?" kuului maestro Paolon kirkas
ääni. Glyndon sulki nopeasti pullon ja pani sen paikoilleen. Pyytäen
Paoloa odottamaan omassa huoneessaan Glyndon viipyi, kunnes kuuli
tulijan jalkojen etääntyvän; sitten hän vastahakoisesti lähti
huoneesta. Sulkiessaan oven hän yhä vielä kuuli tuon kauniin soiton
häipyvän kaiun, ja iloisin mielin ja kevein askelin hän saapui Paolon
luo, päättäen sisässään käydä uudelleen salaisessa huoneessa
sellaisella ajalla, jolloin ei tarvitsisi pelätä keskeytystä.

Hänen tullessaan kynnyksen yli, Paolo hämmästyneenä vetääntyi
taaksepäin ja huudahti: "Mitä, teidän ylhäisyytenne! Minä tuskin tunnen
teidät. Huvitus näkyy olevan oiva kaunistaja nuorille. Eilen näytitte
niin kalpealta ja menehtyneeltä, mutta Filliden iloiset silmät ovat
auttaneet teitä enemmän kuin filosofin kivi (pyhimykset armahtakoot,
että mainitsen sen) koskaan on tietäjiä auttanut." Ja Glyndon
katsahtaen vanhaan venetsialaiseen peiliin Paolon puhuessa hämmästyi
itse melkein yhtä paljon kuin Paolo siitä muutoksesta, mikä oli
tapahtunut hänen ilmeessään ja ulkonäössään. Äsken oli hänen vartalonsa
mietiskelyn köyristämä ja nyt se näytti puolta päätä pitemmältä, niin
notkeana ja suorana nousi hänen selkänsä, silmät hehkuivat, posket
hohtivat terveyttä ja suurta nautintoa. Jos nesteen paljas tuoksukin
oli näin voimakas, niin syystä alkemistit sanoivat sen juomisesta
lähtevän elämää ja nuoruutta!

"Teidän täytyy suoda anteeksi, että minä häiritsen teidän
ylhäisyyttänne", sanoi Paolo, ottaen povestaan kirjeen, "mutta
isäntämme on juuri kirjottanut minulle ja sanonut saapuvansa tänne
huomenna, ja hän pyysi minua viipymättä viemään teille tämän kirjeen,
joka seurasi mukana."

"Kuka toi tämän kirjeen?"

"Ratsastaja, joka ei odottanut vastausta."

Glyndon avasi kirjeen ja luki seuraavaa: "Minä palaan viikkoa
aikaisemmin kuin aioin ja sinä voit odottaa minua huomenna. Silloin
saat astua siihen koetukseen, jota ikävöit, mutta muista, että näin
tehdessäsi sinun täytyy niin paljon kuin mahdollista keskittää
olemuksesi järkeen. Aistimet pitää kuolettaa ja alistaa -- ei himon
kuiskaustakaan saa kuulua. Sinä voit tulla kabbalan ja kemian
mestariksi, mutta sinun täytyy myöskin olla lihan ja veren herra --
lemmen ja turhamielisyyden, kunnianhimon ja vihan voittaja. Minä toivon
tapaavani sinut sellaisena. Paastoo ja mietiskele, kunnes me tapaamme
toisemme!"

Glyndon puristi kirjeen kourassaan kokoon ylenkatseellisesti hymähtäen.
Mitä! vieläkö enemmän ponnistuksia -- enemmän kieltäymyksiä! Nuoruus
ilman lempeä ja iloja! Ha! ha! Mejnour parka, nyt oppilaasi on hankkiva
salaisuudet ilman sinun apuasi!

"Ja Fillide! Minä kuljin hänen majansa ohi tullessani -- hän punastui
ja huokasi, kun minä hänelle piloillani puhuin teistä, ylhäisyytenne!"

"Hyvä, Paolo, minä kiitän sinua siitä viehättävästä tuttavuudesta,
jonka olet hankkinut minulle. Sinun elämäsi mahtaa olla hauska."

"Ah, teidän ylhäisyytenne, kun olemme nuoria, ei mikään ole niin hauska
kuin seikkailu -- paitsi lempi ja viini ja nauru!"

"Aivan niin. Hyvästi, maestro Paolo, me saamme puhua enemmän muutamien
päivien perästä."

Koko sen aamun Glyndon oli miltei poissa suunniltaan siinä uudessa
onnentunteessa, joka oli hänet vallannut. Hän harhaili metsissä ja
tunsi katsoessaan syksyisten lehtojen kirjavia värejä samanlaista
nautintoa kuin varhaisimpina taiteilija-vuosinaan, mutta vaan paljon
hienompaa ja elävämpää. Todella luonto tuntui tulleen häntä lähemmälle,
hän ymmärsi paremmin kaiken, mitä Mejnour niin usein oli puhunut
myötätunnon ja vetovoiman mysterioista. Nyt hän oli astumaisillaan
saman lain alaiseksi kuin nuo metsien mykät lapset. Hän saisi tuntea
_elämän elpymisen_. Kun vuodenaika kääntyisi talveen, niin häntä vain
odottaisi kevään kukoistus ja ilo. Ihmisen tavallinen elämä on niinkuin
yksi vuosi kasvimaailmassa: sillä on keväimensä, suvensa, syksynsä ja
talvensa -- mutta ainoastaan _yhden kerran_. Mahtava tammi käy sen
sijaan läpi pitkän sarjan vihannoimisia ja Iakastumisia, ja
satavuotiaan lehvästö on yhtä vihanta toukokuun päivänpaisteessa kuin
pikku vesan sen sivulla. "Minä saan tuntea teidän keväimenne eikä
teidän talveanne lainkaan!" huudahti kokelas.

Näihin toivehikkaisiin ja ihaniin unelmiin kohonneena Glyndon lähti
metsistä, ja tapasi itsensä keskellä viljeltyjä vainioita ja
viinitarhoja, joissa hän ei ennen ollut koskaan käynyt; siellä viheriän
niityn ääressä, joka muistutti kotimaata, Englantia, seisoi pieni talo
-- puoleksi majantapainen. Ovi oli auki ja hän näki tytön siellä
rukkiansa pyörittelevän. Se katsahti ylös, huudahti heikosti ja tuli
iloisesti tepastellen hänen luoksensa. Se oli tummasilmäinen Fillide.

"Hiljaa!" sanoi hän, veitikkamaisesti sormi suullaan, "älä puhu ääneen
-- äitini nukkuu sisällä, ja minä tiesin, että tulisit minua katsomaan.
Se oli kiltisti tehty!"

Glyndon vähän hämmästyen kuuli itseään kiitettävän, vaikka ilman
ansiota. "Sinä olet siis ajatellut minua, Fillide!"

"Olen", vastasi tyttö punastuen, mutta sillä vapaalla rohkealla
älykkyydellä, joka on ominaista Italian naisille, etenkin
alaluokkalaisille ja etelämaakunnissa asuville, "olenhan toki. En ole
paljon muuta ajatellutkaan. Paolo sanoi tietävänsä, että tulisit
luonani käymään."

"Ja mitä sukua on Paolo sinulle?"

"Ei mitään, mutta hän on meidän kaikkien hyvä ystävä. Minun veljeni
kuuluu hänen joukkoonsa."

"Hänen joukkoonsa -- siis rosvo?"

"Me täällä vuorissa emme kutsu vuoristolaista rosvoksi, signor."

"Pyydän anteeksi. Mutta etkö joskus vapise veljesi hengen puolesta?
Laki..."

"Laki ei koskaan uskalla tulla näille maille. Vapista hänen puolestaan!
Eihän nyt. Isäni ja isoisäni olivat samassa toimessa. Minäkin usein
tahtoisin olla mies!"

"Näillä huulilla sanottuna, minä olen ihastunut, ettei toivomuksesi voi
täyttyä!"

"Oh, signor! rakastatko sitten minua?"

"Koko sydämelläni!"

"Ja minä sinua!" sanoi tyttö niinkuin näytti vakaalla viattomuudella
sallien Glyndonin puristaa hänen kättään.

"Mutta", hän lisäsi, "sinä tulet pian lähtemään meidän luotamme ja
minä...." Hän pysähtyi kesken ja kyyneleet tulivat silmiin.

Tämä oli vähän vaarallista, se on myönnettävä. Tosin Fillidellä ei
ollut sitä miltei enkelimäistä suloa kuin Violalla, mutta hänen
kauneutensa oli yhtä paljon aistimia hurmaava. Ehkä Glyndon ei ollut
koskaan totisesti rakastanutkaan Violaa, ehkä Violan herättämät tunteet
eivät olleet niin palavat, että olisivat ansainneet lemmen nimeä.
Kuinka lieneekään, hän ajatteli katsoessaan näitä tummia silmiä, ettei
hän koskaan ennen ollut rakastanut.

"Ja etkö sinä sitten voisi lähteä vuorilta?" hän kuiskasi tullen vielä
lähemmäksi.

"Pyydätkö sinä?" kysyi tyttö, vetäytyen taaksepäin ja katsoen häntä
kiinteästi silmiin. "Tiedätkö, mitä me vuoriston tyttäret olemme! Te
sirot ja kohteliaat kaupungin herrat harvoin tarkotatte mitä puhutte.
Teille lempi on huvitusta, meille se on elämää. Lähteä näiltä vuorilta!
Ei, minä en jättäisi luontoani."

"Pidä vaan luontosi -- se on suloinen kyllä."

"Niin, suloinen, kun sinä olet uskollinen, mutta kova, jos olet
uskoton. Sanonko sinulle, mitä minä -- mitä tämän maan naiset ovat? Me
rosvojen tyttäret, niinkuin te sanoisitte, tahdomme olla rakastajiemme
tai miehiemme kumppaneita. Me rakastamme palavasti, me tunnustamme sen
rohkeasti. Me seisomme teidän vierellänne vaaroissa, me palvelemme
teitä niinkuin orjat rauhan aikana, me emme koskaan muutu emmekä siedä
muutosta. Te voitte soimata meitä, lyödä, polkea niinkuin koiria --
kaiken me kannamme nurkumatta, mutta pettäkääpä, niin ei tiikeri ole
sen julmempi kuin me. Olkaa uskolliset, niin sydämemme on palkkanne,
mutta olkaa petolliset, niin kätemme sen kostavat! Rakastatko minua
nyt?"

Näiden sanojen aikana olivat tytön italialaiset kasvot kaunopuheisesti
muuttaneet ilmettä -- milloin helläksi, milloin hurjaksi -- ja
viimeisellä kysymyksellä hän kallisti päätään nöyrästi ja seisoi
ikäänkuin vastausta peläten hänen edessään. Uljas, luja, hurja henki,
jossa näennäisesti epänaisellinen sittenkin oli juuri naisellista, jos
niin saa sanoa, ei tympäissyt Glyndonia vaan enemmän viehätti. Hän
vastasi ripeästi ja vapaasti: "Fillide -- minä rakastan!"

Vai niin -- "rakastan", todellakin, Clarence Glyndon! Jokainen keveä
luonne vastaa keveästi myöntäen noin ruusuisilta huulilta tulevaan
kysymykseen! Varo, Glyndon, varo! Miksi hiidessä Mejnour, sinä jätät
oppilaasi neljänkolmatta vanhana noiden villien vuorikissojen kynsiin!
Saarnaa sitten paastoa ja kieltäymystä ja aistimien houkutusten jaloa
voittamista! Hyvä kyllä sinulle, taivas ties kuinka monta sataa vuotta
vanhalle! mutta kun olit neljänkolmatta iässä, niin vihkijäsi varmaan
pysytti sinut kaukana Filliden poluilta, tai muuten kabbalasi ei olisi
sinulle maistunut!

Ja tuossa he seisoivat ja lavertelivat ja tekivät lupauksia kuiskaten,
kunnes tytön äiti liikahteli huoneessa ja Fillide hyppäsi rukkinsa
ääreen sormi taas suulla.

"Enemmän on taikaa Fillidessä kuin Mejnourissa", sanoi Glyndon
itsekseen, iloisena kävellen kotiinsa, "vaikka muuten en tiedä varsin,
pitäisinkö ajan pitkään tuollaisesta, joka on noin valmis kostoon!
Mutta se, jolla on suuri salaisuus hallussaan, voi välttää naisenkin
koston ja säilyä kaikissa vaaroissa!"

Mies miekkoinen! Nytkö jo sinä ajattelet kavalluksen mahdollisuutta?
Oi, totta puhui Zanoni: "Kun kaadat vettä mutaiseen veteen, niin se
vaan panee mudan liikkeelle!"



VII LUKU.


    "Näetkö, millainen vartija istuu
    käytävässä, näetkö, mitkä kasvot
    kynnystä vartioi?"

           Virgil. Aeneas, VI, 574.

On sydänyö. Kaikki hiljaista vanhassa linnassa -- ei hiiskaustakaan
kaihoisten tähtien alla. Nyt on aika. Mejnour ankarassa viisaudessaan
-- Mejnour, lemmen vihollinen -- Mejnour, jonka silmät tahtovat
sydämesi lukea ja kieltää sinulta luvatut salaisuudet, koska Filliden
aurinkoiset kasvot häiritseisivät sitä elotonta varjomaista tilaa, jota
hän kutsuu rauhaksi -- Mejnour tulee jo huomenna! Ota yöstä vaarini
Kauas pelko! Ei koskaan tai tällä hetkellä! Näin, urhoollinen
nuorukainen -- urhoollinen vaikka erehtyvä -- näin sydämen
rauhallisesti sykkiessä kätesi taasen avaa kielletyn oven!

Glyndon pani lampun pöydälle kirjan viereen, joka vielä makasi avoinna;
hän käänteli lehtiä, mutta ei voinut tulkita niiden merkitystä, kunnes
tuli seuraavaan kohtaan:

"Kun siis oppilas on näin harjotettu ja valmistunut, avatkoon hän
akkunan, sytyttäköön lampun ja kastakoon ohimoitaan nesteellä. Varokoon
hän vielä, kuinka nauttii tulista, nopeasti haihtuvaa spiritusta.
Maistaminen ennenkuin uudistetut henkäykset vähitellen ovat totuttaneet
ruumista haltioihin nostavaan nesteeseen, saattaa kokemaan kuoleman
eikä elämän."

Hän ei voinut pitemmälti neuvoja lukea; salakirjotus muuttui taaskin.
Nyt hän katseli vakavasti ja tosissaan ympäri huonetta. Kuutamo paistoi
rauhallisesti ikkunaristeikön läpi, kun hän avasi sen, ja se näytti
langetessaan lattialle ja seiniin olevan joku aavemainen surullinen
voima. Hän järjesti mystilliset lamput -- yhdeksän luvultaan -- ympäri
huoneen keskustaa ja sytytti ne yksitellen. Kustakin leimahti hopeinen
ja sininen valo, ja huone tuli häikäisevään loistoon, mutta kohta valo
kävi himmeäksi ja hieno harmaa sumu levisi vähitellen huoneeseen.
Jäinen kylmyys pisti englantilaisen rintaan ja kokoontui hänen
ympärilleen niinkuin kalman routa. Vaistomaisesti käsittäen vaaransa
hän astui, vaikka vaivoin, sillä jalat olivat kankeiksi puutuneet, ja
pääsi sille seinälle, missä kristallipullot olivat; nopeasti hän veti
sisäänsä hajun ja kuivasi ohimoitaan tulisella nesteellä. Sama
eloisuuden, nuoruuden ja ilon ja ilmamaisen keveyden tunne, jota hän
aamulla oli kokenut, astui heti sen kuolettavan jäykkyyden sijaan, joka
vastikään oli elämänasunnon vallannut. Hän seisoi käsivarret ristissä
rinnalla, suorana ja pelottomana odottaen, mitä tuleman piti.

Höyry oli nyt tullut melkein yhtä paksuksi ja yhtenäiseksi kuin
lumipilvi ja lamput loistivat siinä niinkuin tähdet. Nyt hän selvästi
näki haamuja, jotka ulkopiirteiltään vähän muistuttivat ihmismuotoja,
hitaasti ja säännöllisin liikkein liukuvan pilven läpi. Ne näyttivät
verettömiltä, niiden ruumiit olivat läpinäkyviä, ne supistuivat ja
laajenivat niinkuin käärmeen kiemurat. Kun ne juhlallisessa
järjestyksessä liikkuivat hänen edessään, kuuli hän matalan äänen --
ikäänkuin aaveäänen -- joka kaikuna kulki toisesta toiseen, matalan
mutta sointuvan äänen, joka herätti sanomattoman ilon ja rauhan
tunteen. Ei mikään näistä haamuista näyttänyt hänestä välittävän. Hänen
kiihkeä halunsa lähennellä niitä, olla yhtenä niistä ja ottaa osaa
heidän ilmamaisiin onnekkaisiin liikkeisiin -- saattoi hänet ojentamaan
käsivarsiaan ja koettamaan ääneen huutaa, mutta ainoastaan sanaton
kuiskaus pääsi hänen huuliltaan. Liikkeet ja soitto jatkuivat
samanlaisina, ikäänkuin ei niissä olisi ollut mitään kuolevaista.
Hitaasti ne kulkivat ympäri ja ylös samassa majesteetillisessa
järjestyksessä toinen toisensa jälkeen, ne liikkuivat huoneen läpi ja
katosivat kuutamoon. Silloin hänen silmillään seuratessaan niitä,
pimeni huone äkkiä jostakin, mikä ensi silmäykseltä oli mahdoton
erottaa mutta mikä salaperäisellä tavalla muutti sanomattomaksi
kauhuksi sen ilon, jota hän juuri oli kokenut. Vähin erin tämä olio
muodostui hänelle nähtäväksi. Se oli ihmispää, tumman hunnun peittämä,
jonka läpi tuijotti pirullisella, kammottavalla hehkulla kaksi silmää,
jotka jäätivät hänen luitaan ja ytimiään. Ei mitään muuta kasvoista
näkynyt -- ei mitään muuta kuin nuo sietämättömät silmät. Mutta hänen
kauhunsa, joka heti alusta tuntui mahdottomalta elävänä kestää, kasvoi
tuhatkertaiseksi, kun vähän ajan jälkeen Hirviö hitaasti liukui
huoneeseen. Pilvi väistyi sen edestä, kirkkaat lamput himmenivät ja
lepattivat levottomasti ikäänkuin sen henkäyksestä. Sen vartalo oli
hunnutettu niinkuin kasvotkin, mutta se oli piirteiltään kuin naisen
ruumis; kuitenkaan se ei liikkunut sillä tavalla kuin aaveet. Pikemmin
se näytti ryömivän niinkuin suuri muodoton matelija; viimein se
pysähtyi ja kyyristyi pöydän viereen, missä makasi salainen kirja, ja
kiinnitti taas silmänsä hunnun läpi rohkeaan kutsujaan. Kaikki
hirmuisimmat mielikuvitukset, mitä munkit ja maalarit ovat luoneet,
eivät olleet mitään näitten kasvojen rinnalla, joissa puhui niin
kalmamainen pirullisuus ja ilkeys silmien kautta, että tuskanväristys
kävi läpi ruumiin ja hiki puristautui otsaan. Kaikki muu oli pimeätä --
hunnutettua -- peitettyä -- aavemaista. Mutta tuo polttava katse, niin
jäätävä, niin kaamea, mutta kuitenkin elävä! Siinä oli jotakin melkein
inhimillistä pahuuden ja ivan intohimoa -- jotakin, mikä riitti
näyttämään, ettei Hirviö ollut paljas varjo vaan myöskin aineellinen ja
sentähden vielä pelottavampi vihollinen aineellisille olennoille.
Kuolemanpelon voimalla Glyndon puristautui seinää vastaan -- hiukset
pystyssä -- silmät päästä ulkona -- hän katseli noita hirvittäviä
silmiä -- ja silloin Hirviö puhui hänelle -- vaikka hänen sielunsa
pikemmin kuin korvansa käsitti puhutut sanat.

"Sinä olet astunut rajattomuuden maailmaan. Minä olen Kynnyksen
Vartija. Mitä sinä minusta tahdot? Oletko vaiti? Pelkäätkö minua? Enkö
minä ole armaasi? Etkö sinä minun tähteni jättänyt sukusi nautinnot?
Tahdotko tulla viisaaksi? Minulla on mittaamattomien aikojen viisaus.
Suutele minua, kuolevainen rakastajani." Ja Hirviö mateli lähemmäksi ja
yhä lähemmäksi, se ryömi hänen sivulleen, sen hengitys tuntui hänen
poskeensa! Kirkaisten hän vaipui tainnoksiin lattialle ja makasi
tajuttomana, kunnes vasta keskellä seuraavaa päivää hän avasi silmänsä
ja tapasi itsensä vuoteellaan -- loistavan auringon akkunasta
säteillessä ja rosvo Paolon vieressä pyssyään kiillottaessa ja
viheltäessä kalabrialaista lemmenlaulua.



VIII LUKU.


    "Näin ihminen raataa vaivaloista työtään,
    ja kovalla taistelulla elantonsa hankkii,
    vaan onni näkymätönnä saapuu, alas Jumalan
    sylistä hiljaa."

                               _Schiller_.

Eräällä Kreikan arkipelaagin saarella, jolle muinaisen Ateenan
häviämätön kirjallisuus vielä antaa mielenkiintoa, ja jossa luonto
tarjoo ihanimman ilmanalansa ja mainioimmat maisemansa sekä vapaille
että orjille -- joonialaiselle, venetsialaiselle tai levottomalle
brittiläiselle -- kristitylle tai muhamettilaiselle -- siellä oli
Zanonilla koti, johon hän toi puolisonsa. Sinne tuuli kantoi tuoksuja
tasangoilta peninkulmien päästä yli sinisen läpikuultavan ulapan.
Nähtynä joltakin viheriältä kunnaalta oli saari kuin ainoa suuri
yrttitarha. Sen pääkaupungin tornit ja katot kimaltelivat oranssi- ja
sitruunalehtojen keskellä. Viinitarhat ja oliivimetsät täyttivät
laaksot ja kiipeilivät ylös vuorenrinteitä, ja matalat huvilat ja
paimenmajat olivat ainaviheriöivän tumman muratin verhoomia,
purppuranväristen hedelmätarhojen ympäröimiä. Täällä luonnon tuhlaava
kauneus näyttää puolustavan kreikkalaisten vanhaa jumaluskoa, joka
tähän maahan on hurmaantunut ja ennemmin panee jumalat laskeutumaan
ihmisten luokse kuin nostaa ihmisen Olympukseen, sillä itse jumalien
vuori ei tunnu niin suloiselta ja houkuttelevalta kuin tämä maa.

Ja yhä vielä kalastajille, jotka rannan hiedalla tanssivat vanhoja
tanssejaan -- neidoille, jotka vielä hopeakammoilla suorivat hiuksiansa
varjoisan pihapuun alla, sama Suuri Äiti hymyilee yhtä lempeästi kuin
ennenkin. Pohjolassa ovat filosofia ja vapaus välttämättömiä
ihmisonnelle. Mutta maissa, joissa Afrodite nousi aalloista ja
Vuodenajat käsikkäin rannalla seisoivat häntä tervehtimässä, on luonto
itsessään riittävä.

Se saari, jonka Zanoni oli valinnut asuinpaikakseen, oli kauneimpia
saaria tässä jumalallisessa saarimeressä. Hänen asuntonsa oli vähän
matkan päässä kaupungista pienen lahden pohjukassa. Se oli erään
venetsialaisen oma, ja vaikka pieni, oli se hienompi kuin maan omien
asukkaitten talot. Merellä näkyvissä keikkui hänen laivansa. Hänen
intialaiset palvelijansa niinkuin ennenkin hiljaisella arvokkuudella
suorittivat taloustoimet. Ei olisi voinut löytää kauniimpaa paikkaa --
parempaa yksinäisyyttä. Zanonin salaperäiselle tiedolle ja Violan
viattomalle tietämättömyydelle oli sivistyneen maailman hälinä ja sen
prameilu yhtä vieras. Armas taivas ja ihana maa riittävät seuraksi
viisaudelle ja yksinkertaisuudelle kun ne rakastavat!

Vaikka ei ollut, niinkuin jo sanoin, Zanonin näkyvissä toimissa mitään,
joka olisi osottanut häntä salatieteitten tutkijaksi, niin hänellä oli
mietiskelijän tavat. Hän rakasti kuljeskella yksin, varsinkin
aamunkoitteessa tai illalla, kun oli kirkas kuutamo (etenkin sellaisina
aikoina kun kuu oli kasvamassa tai täytenä) peninkulma-määriä yli
saaren rikkaitten maitten, poimien kukkia ja ruohoja, joita hän
säilytti suurella huolella. Joskus yösydännä Viola heräsi tuntien
vaistomaisesti, ettei Zanoni ollut sivulla ja ojentaessaan kätensä hän
huomasi, ettei vaistonsa ollut pettänyt. Mutta pian hän jo havaitsi,
että Zanoni ei ollut taipuisa puhumaan oudoista tavoistaan, ja jos
joskus kylmä aavistus ja epäluuloinen tunne hiipikin häneen, ei hän
kuitenkaan saattanut mitään kysyä. Mutta Zanoni ei aina yksinänsä
retkeillyt. Usein kun meri tyynenä päilyi, ja Kefallenian karu rannikko
tuntui vastakohdalta näille hymyileville tienoille, saattoi Viola
Zanonin seurassa viettää päiväkausia purjehtimassa hitaasti ympäri
rannikkoa tai vierailemassa lähisaarilla. Jokainen kohta Kreikan
suloista tarujen maata näytti olevan hänelle tuttu, ja kun hän kertoi
menneisyydestä ja sen merkillisistä taruista, opetti hän Violaa
rakastamaan sitä kansaa, josta polveutuu länsimaitten runous ja
viisaustiede. Mitä enemmän Viola oppi tuntemaan Zanonia, sitä enemmän
hän huomasi hänessä yhä syvempää mielenkiintoa. Zanonin rakkaus
puolisoaan kohtaan oli niin hellä, niin huomaavainen, niin kestävä ja
lämmin, että hän tuntui enemmän olevan kiitollinen onnesta saada pitää
lemmitystään huolta kuin ylpeä vastarakkaudesta. Zanonin tavallinen
käytös kaikkia kohtaan, jotka häntä lähenivät, oli tyyni ja hiljainen.
Suuttumuksen sanaa ei koskaan tullut hänen huuliltaan -- vihainen katse
ei koskaan leimahtanut noista silmistä. Muutamat merirosvot, jotka
häiritsivät rannikkoja, olivat kuulleet vieraitten saapumisesta ja
Zanonin merimiehet olivat laverrelleet herransa rikkaudesta. Eräänä
iltana Viola mentyään levolle heräsi heikosta äänestä, joka kuului
alhaalta. Zanoni ei ollut hänen sivullaan, hän kuunteli säikähtyneenä.
Eikö sieltä kuulunut hänen korviinsa ähkinää? Hän hypähti pystyyn ja
meni ovelle: kaikki oli hiljaa. Hitaasti lähestyivät askeleet ja Zanoni
astui sisään tyynenä niinkuin tavallisesti, ja nähtävästi huomaamatta
puolisonsa pelkoa. Seuraavana aamuna tavattiin kolme miestä kuolleena
pääkäytävän kynnyksellä, jonka ovea he olivat koettaneet särkeä. Heidät
tunnettiin paikkakunnalla rannikoiden verisimmiksi ja kauheimmiksi
rosvoiksi, joita sadat murhat olivat saastuttaneet ja jotka tähän asti
olivat onnistuneet joka yrityksessä, mihin heidän ryöstönhalunsa oli
heidät johtanut. Lukuisat askeleen jäljet veivät merenrantaan. Näytti
siltä kuin heidän seuralaisensa olisivat paenneet johtajiensa kuoltua.
Mutta kun venetsialainen _proveditore_ eli hallituksen edustaja tuli
asiaa tutkimaan, niin oli täydellisenä salaisuutena, jota ei mitenkään
voitu selittää, millä tavalla nämä rosvot olivat joutuneet kohtalonsa
uhriksi. Zanoni ei ollut liikkunut siitä huoneesta, missä hän
tavallisuuden mukaan harjotti kemiallisia tutkimuksiaan. Ei kukaan
palvelijoista tullut unestaan häirityksi. Ei mitään väkivallan merkkejä
näkynyt kuolleitten ruumiissa. He olivat heittäneet henkensä, siinä
kaikki. Siitä lähtien Zanonin talo ja koko ympäristö oli pyhästi
kammottu. Lähikylien asukkaat, iloissaan siitä että olivat päässeet
rosvojen kirouksesta, pitivät muukalaista Pyhän Neitsyeen erityisen
suojeluksen alaisena. Tosiaankin vilkkaat kaikille vaikutuksille
alttiit kreikkalaiset, jotka siinä lähistöllä asuivat, ihastuivat tuon
miehen ihmeelliseen ja majesteetilliseen kauneuteen, tuon, joka osasi
heidän kieltään niinkuin maassa syntynyt, jonka ääni usein lohdutti
surevia ja jonka käsi ei koskaan ollut sulettu heidän tarpeiltansa;
vielä kauan senjälkeen kun hän oli lähtenyt heidän rannoiltaan,
säilyttivät he kiitollisina hänen muistoaan kertomuksissaan ja
näyttelevät vielä tänäpäivänä sitä korkeata plataanipuuta, jonka alla
hänet usein nähtiin istumassa, yksinään ja mietteissään, puolipäivän
helteessä. Mutta kuitenkin Zanoni liikkui muissakin paikoissa, vähemmän
julkisissa. Saarella löytyy maapihkalähteitä, joista jo Herodotos on
maininnut. Usein yöllä kuu näki hänen nousevan myrttipensaitten seasta,
jotka verhoovat kunnaita niiden soitten ympärillä, missä löytyy tuota
tulenpitoista ainetta; tiede ei ole muuten vielä keksinyt mihin
kaikkeen tätä ainetta voidaan käyttää lääketieteellisesti elimistöjen
hermoihin vaikuttavana. Mutta vielä useammin hän vietti tuntikausia
eräässä luolassa rannikon yksinäisimmällä kohdalla, missä stalakiitit,
vuotokivet näyttivät ihmiskäsin tehdyiltä. Rahvaan taikausko pitää tätä
luolaa vanhojen legendojen perustuksella yhteydessä lukuisten
maanjäristysten kanssa, jotka alinomaa häiritsevät saaren rauhaa.

Mitä lieneekään ollut tarkotuksena näillä kävelyillä ja näissä
paikoissa viipymisellä, niin ne ainakin olivat jossakin tekemisissä sen
ainoan pääpyrkimyksen kanssa, joka yhä vahvistui päivä päivältä Zanonin
eläessä inhimillisessä kumppanuudessa suloisen Violan kanssa.

Se näky, jonka todistajana Glyndon oli ollut horroksissa, oli aivan
totuuden mukainen. Vähän aikaa sen yön jälkeen Viola hämärästi alkoi
tajuta, että joku vaikutus, hän ei tiennyt minkälaatuinen, pyrki
valtaamaan hänen onnellisen elämänsä. Hämärät ihanat näyt, jollaisia
hänellä oli ollut lapsuuden aikoinaan, mutta nyt vaan pysyvämpinä ja
vahvempina, alkoivat seurata häntä päivin ja öin, kun Zanoni oli
poissa, vaikka ne haihtuivat hänen läsnäollessaan eivätkä näyttäneet
vetävän vertoja hänen kauneudelleen. Zanoni kyseli Violalta tarkasti ja
hartaasti, millaiset nämä näyt olivat, mutta hän näkyi olevan
tyytymätön ja ajoittain hämmentynyt vastauksista.

"Älä kerro minulle", sanoi Zanoni eräänä päivänä, "noista utumaisten
olentojen piiritansseista tai noista hienoista sävelistä, jotka sinusta
tuntuvat olevan kaukaisten tähtien soittoa ja kieltä. Mutta eikö _joku_
muoto ole sinulle tullut muita selvempänä ja kauniimpana -- eikö mikään
ääni ole puhunut tai tuntunut puhuvan sinun omaa kieltäsi, ja
kuiskaillut sinulle outoja salaisuuksia ja suurenmoisia tietoja?"

"Ei, kaikki on sekaista näissä unelmissa, olkoot ne päivällä tai yöllä,
ja kun minä niistä toivun kuullessani sinun askeleesi, niin ei
muistooni jää muuta kuin epämääräinen onnen tunne. Kuinka erilaista,
kuinka kylmää tuo on sen rinnalla, että saan katseillani riippua sinun
hymyssäsi ja kuunnella sinun ääntäsi, kun sanot: 'Minä rakastan
sinua'."

"Mutta miksikä sitten kerran sinusta näyttivät niin houkuttelevilta ne
näyt, jotka eivät olleet näinkään kauniit? Miksikä ne silloin
herättivät mielikuvitustasi ja täyttivät sydämesi? Kerran sinä kaipasit
haaveitten maahan ja nyt näytät olevan tyytyväinen tähän tavalliseen
elämään!"

"Enkö minä ole jo ennen selittänyt sitä sinulle? Onko tämä mikään
tavallinen elämä, kun saan lempiä ja elää yhdessä lemmittyni kanssa?
Minä olen saavuttanut oikean ihannemaani! Älä puhu minulle muusta
maasta."

Ja yö yllätti heidät merenrannalla, ja Zanoni kumartuessaan noitten
armaitten kasvojen yli unohti, että Sopusointuisessa Äärettömyydessä,
joka ympärillä levittäytyi, löytyi muitakin maailmoita kuin yksi
ihmissydän!



IX LUKU,


    "Sielussa löytyy sellainen prinsiippi, joka on kaikkea luontoa
     korkeampi ja jonka kautta me kykenemme nousemaan koko maan
    järjestelmän yli. Kun sielu ylentyy itseään korkeampiin
    luontoihin, silloin se kokonaan erottautuu alemmista luonnoista,
    vaihtaa tämän elämänsä toiseen, ja hyljäten sen olosuhteitten
    järjestyksen, johon se oli liittynyt, yhtyy korkeampiin
    elämislakiin."

                                           _Jamblikus_.

"Adon-Ai! Adon-Ai! -- astu esiin, astu esiin!"

Ja yksinäisessä luolassa, josta muinoin oli julistettu pakanallisen
jumalan oraakkelilauseita, esiintyi eriskummaisten kallioitten
varjoista loistava korkea patsas, joka värähteli ja hohti taivaankaaren
väreissä. Se muistutti loistavaa mutta sumuista vesipatsasta, jonka
kaukainen suihkukaivo lähettää ilmaan tähtikirkkaana yönä. Se valaisi
vuotokiviä, vuorenseiniä, luolan kattoa ja loi kalpean epävakaisen
hohteen Zanonin kasvoille.

"Ikuisen Valon Poika", sanoi henkienherättäjä, "sinä, jonka tuntemista
minä etsiskelin aste asteelta, rodusta rotuun ja viimein saavutin
Kaldean laajoilla tasangoilla -- sinä, jolta minä niin runsaasti olen
saanut sanoin selittämätöntä tietoa, jota ei itse ikuisuuskaan voi
tyhjiin kuivattaa -- sinä, joka minun itseni kaltaisena, niin paljon
kuin meidän erilaiset olemuksemme sallivat, olet ollut vuosisatojen
aikana tuttavani ja ystäväni -- vastaa minulle ja neuvo!"

Sumupatsaasta astui esiin kuvaamattoman ihana olento. Kasvoilta se oli
nuorukainen parhaimmalla iällään, mutta juhlallinen, ikäänkuin
ikuisuuden ja viisauden rauhan tunnosta; valo, niinkuin tähtiensäteet,
virtasi sen läpikuultavissa suonissa, valoa olivat sen jalat ja valoa
säkenöivät hiusten aallot. Käsivarret ristissä rinnalla se seisoi
muutaman jalan päässä Zanonista ja sen matala ääni puhui lempeästi:
"Minun neuvoni olivat kerran ennen sinulle suloiset, ja kerran yön
toisensa jälkeen sinun sielusi seurasi minun siipiäni kautta Avaruuden
häiriytymättömien loistojen. Nyt sinä olet taas sitonut itsesi maahan
lujemmilla ketjuilla, ja vetovoima multaan on vahvempi kuin ne
myötätunnon voimat, jotka kerran lumouksellasi vetivät luoksesi Ilman
ja Tähtien asukkaita.[54] Kun sielusi vihdoinkin tahtoi kuunnella
minua, niin aistimet jo häiritsivät älyäsi ja himmentivät näköäsi.
Vielä kerran minä nyt tulen luoksesi, mutta sinun voimasi kutsua minut
luoksesi alkaa sekin hengeltäsi hävitä, niinkuin päivänsäde häviää
aallolta, kun tuulet ajavat pilven meren ja taivaan välille."

"Oi, Adon-Ai", vastasi tietäjä surullisena, "minä tunnen hyvinkin sen
olotilan lait, jota sinä ennen läsnäolollasi ilahutit. Minä tiedän että
viisaus saapuu meille ainoastaan silloin, kun olemme välinpitämättömiä
maailman kappaleista, joita viisaus hallitsee. Sielun peili ei voi
yhtaikaa heijastaa taivasta ja maata ja toinen niistä häviää näkyvistä,
kun toinen syvyyksiin kuvastuu. Mutta minä en ole sinua kutsunut
avukseni, jotta antaisit minulle takaisin sen syvän mietiskelytilan,
jolloin järki vapaana ja ruumiittomana kohoutuu kerroksen läpi toisensa
jälkeen ylös sfääreihin -- en tätä varten ole heikontuneella voimallani
tehnyt työtä ja kärsinyt tuskaa. Minä lemmin ja lemmellä alan elää
toisen olennon suloisessa ihmisyydessä. Vaikka lienenkin vielä viisas
kaikessa mikä suojaa vaaroilta itseäni sekä niitä, joita voin katsella
välinpitämättömän viisauden korkeuksista, niin minä olen sokea kuin
heikko kuolevainen näkemään _sen_ olennon kohtaloita, joka saattaa
sydämeni sykkimään intohimosta, niin että katseeni himmentyy."

"Mitä tämä on?" vastasi Adon-Ai. "Sinun lempesihän ei voi olla muuta
kuin pilaa lemmen nimestä, sinä et voi lempiä, niinkuin ne lempivät,
joita odottaa hauta ja kuolema. Lyhyt tuokio vaan -- sellainen kuin
yksi päivä sinun mittaamattomassa elämässäsi, niin se muoto, johon sinä
nyt kiinnyt, on tomuksi muuttunut! Alemman maailman asukkaat käyvät
käsi kädessä hautaan ja käsi kädessä ne taas nousevat mullasta uusiin
elämänjaksoihin. Sinulla on alhaalla elettävänä aikakausia, tuolla
toisella vain tunteja. Ja tuleeko hänellä ja sinulla -- oi raukka vaan
kuitenkin mahtava! -- olemaan edes yhteinen elämä kuoleman jälkeen?
Minkälaisten asteitten ja yhä henkisempien olemustilojen läpi onkaan
hänen sielunsa jo ehtinyt kulkea, kun sinä, yksinäinen viipyjä, vihdoin
nouset maan raskaista höyryistä valon asuntoihin!"

"Tähden Poika, etkö usko, että tämä ajatus aina seuraa minua? Etkö näe,
että minä olen sinut kutsunut kuulemaan ja auttamaan aikomustani? Etkö
sinä sydämestäni lue haluani ja unelmaani kohottaa häntä omaan
olotilaani? Sinä, Adon-Ai, jonka taivaallisen ilon olemus lepää
ikivalon valtameressä -- sinä et voi paitsi tiedon myötätunnolla
aavistaa mitä minä, kuolevaisten jälkeläinen tunnen, hylättyäni sen,
mitä silloin ikävöin, kun mahtava vallanhalu ensin nosti minut mullan
yläpuolelle -- ja kuitenkin nähdessäni olevani pakotettu seisomaan
tässä alhaisessa maailmassa yksin. Minä olen turhaan etsinyt
sukukunnastani vertaisia mutta turhaan! Viimein löysin nyt kumppanin!
Metsän linnuilla ja pedoillakin on omansa. Ja miksei minun valtani yli
pahanilkisten kauhunvoimien voisi karkottaa heidän haamunsa pois siltä
tieltä, joka häntä johtaisi ylöspäin, kunnes iäisyyden ilma olisi
valmistanut hänen verhoaan kestämään nestettä, joka lopettaa kuoleman."

"Ja sinä olet alottanut vihkimyksesi ja olet siinä pettynyt! Minä
tiedän sen. Sinä olet loihtinut hänen uniinsa mitä ihanimpia näkyjä,
sinä olet herättänyt kauneimmat ilman olennot kaiuttamaan soittoaan
hänen horrokseensa, mutta hänen sielunsa ei niistä huoli, ja
palatessaan maahan se irtautuu niiden vallasta. Sinä sokea, miksikä
näin käy? Etkö voi käsittää? Sentähden että hänen sielussaan kaikki on
lempeä. Ei ole siinä mitään välittävää halua, jolla olisi yhteyttä ja
sukulaisuutta niiden asioiden kanssa, joilla tahdot häntä lumota.
Niiden viehätys koskee ainoastaan _älyn_ haluja ja kaipauksia. Mitä
tekemistä on niillä sen _tunteen_ kanssa, joka on maasta kotoisin, tai
sen _toivon_ kanssa, joka menee suoraa päätä taivaisiin?"

"Mutta eikö voi olla mitään välittäjää -- mitään sidettä -- jolla
meidän sielumme niinkuin sydämemmekin voisi yhtyä, jotta sitten minun
sieluni voisi häneen vaikuttaa?

"Älä kysy minulta -- sinä et tahdo minua käsittää!"

"Minä vannotan sinua -- puhu!"

"Kun kaksi sielua on erotettuna, etkö tiedä, että kolmas, jossa
molemmat elävät ja kohtaavat toisensa, on niiden välinen side?"

"Minä käsitän sinua, Adon-Ai", sanoi Zanoni, kasvoillaan ilo
inhimillisempi kuin mitä siinä koskaan ennen oli näkynyt, "ja jos minun
kohtaloni, joka tässä on pimeä silmilleni, suo minulle tuon halpojen
onnen -- jos koskaan on oleva sitä lasta, jonka minä voin painaa
rintaani vastaan ja kutsua omakseni! --"

"Ja sitäkö varten sinä olet pyrkinyt ihmistä korkeammalle, että lopuksi
tulisit ihmiseksi?"

"Mutta lapsi -- toinen Viola!" mutisi Zanoni, tuskin kuullenkaan
Tähtien Poikaa, "nuori sielu, vasta taivaasta tullut, jota minä voin
hoitaa ensimäisestä hetkestä saakka, kun se koskee jaloillaan maata --
jonka siipiä minä voin harjottaa seuraamaan omiani kautta luomakunnan
ihmeiden, ja jonka kautta itse äiti voi tulla kohotetuksi ylös kuoleman
vallan toiselle puolelle!"

"Varo, punnitse! Etkö tiedä että synkin vihollisesi asuu Näkyväisessä?
Toivomuksesi vievät sinut yhä lähemmäksi ihmisyyttä."

"Ah, Ihmisyys on suloinen!" vastasi Zanoni.

Ja tietäjän näin sanoessa Adon-Ain loistaville kasvoille levisi
hymyily.



X LUKU.


    "Ikuisuus suo ikuisia, kuolevainen kokoo kuolevaisia,
    Jumala jumalallisia, häviävä häviäväisiä."

              Aurelius Prudentius, contra Symmachum II.

Otteita Zanonin kirjeistä Mejnourille.


ENSIMÄINEN KIRJE.

Sinä olet kertonut minulle oppilaasi edistymisestä, mutta kohtalo on,
pelkään minä, tämän sukupolven, johonka me vihdoin olemme saapuneet,
muodostanut niin erilaiseksi mieleltään kuin olivat muinaisajan hartaat
ja vakavat ihmislapset, että sinun huolellisin ja taitavinkin
ohjauksesi raukeaisi tyhjiin, vaikka sinulla olisi oppilaana vielä
ylevämpi ja puhtaampi luonne kuin se, jonka olet laskenut salaisten
tieteitten kynnykselle. Se kolmas olemisen tila, jonka intialaiset
viisaat[55] syystä kyllä lukivat unen ja valvomisen rinnalle ja jolle
ne antoivat transin eli horroksen nimen, sekin on tuntematon
pohjoismaitten ihmisille; he pitävät sen kansotettua rauhallisuutta
_maajana_ ja mielen harhana. Sen sijaan että he viljelisivät tuota
ilmamaista maaperää, josta luonto, oikein tunnettuna, voi nostaa niin
rikkaita hedelmiä ja niin kauniita kukkia, sen sijaan he koettavat
kokonaan poistaa sen katseestaan. He pitävät sielun pyrkimystä ahtaasta
ihmismaailmasta hengen rajattomaan kotiin tautina, joka lääkärin on
karkotettava rohdoillaan, eivätkä ollenkaan tiedä, että juuri tästä
heidän oman olemuksensa tilasta, silloinkin kun se on kaikkein
epätäydellisin ja lapsekkain, johtuu kuolematon runous, soitto,
taide -- kaikki mikä kuuluu kauneuden ihanteeseen ja mille ei
uni- eikä valvemaailma voi antaa oikeata muotoa eikä todenmukaista
vastaavaisuutta. Kun me, oi Mejnour, menneinä kaukaisina aikoina itse
olimme vasta-alkajia ja kokelaita -- olimme me sellainen luokka, joka
oli sulettu ja kokonaan erotettu ulkomaailmasta. Meidän esi-isillämme
ei ollut muuta silmämäärää elämässä kuin tieto. Kehdosta asti meidät
kasvatettiin viisauteen ikäänkuin valmistuaksemrne pappiuteen. Me
alotimme tutkimuksemme siitä kohdasta, missä nykyaikainen arvelu-tiede
lopettaa sen uskomatta siipiinsä. Meille oli tieteen pääasioina juuri
ne aineet, joita nykyajan viisaat halveksivat muka hurjina tuulentupina
tai joita he epäilevät käsittämättömiksi salaisuuksiksi. Meidän
perusaatteemme, suuret mutta yksinkertaiset sähkön ja magnetismin
teoriat ovat vielä hämärinä ja riidanalaisina tieteen sokeissa
kouluissa. Ja kuitenkin, kuinka harvat meidänkään nuoruudessamme
saavuttivat edes veljeskunnan ensimäistä piiriä. Kuinka monet,
väsyneinä nautittuaan etsimiänsä korkeita etuja, hylkäsivät
vapaaehtoisesti auringon valon ja vaipuivat vaivaa näkemättä hautaan,
niinkuin toivioretkeläiset tiettömän erämaan hietaan, koska he
kauhistuivat yksinäisyyden hiljaisuutta ja pelästyivät, kun päämäärä
oli saavutettu. Sinä, jossa ei näy elävän muu kuin _tiedonhalu_ --
sinä, joka autat kaikkia, kutka tahtoisivat astua salaisen
tieteenpolkua, välittämättä siitä, johdatko heitä onneen vai
onnettomuuteen -- sinä ihmiskirja, joka et huoli ihmisistä saamista
kokemuksistasi, aina olet sinä etsinyt ja usein saanutkin uusia jäseniä
meidän joukkoomme. Mutta näille uskottiin ainoastaan osittaisia
salaisuuksia; itserakkaus ja himot tekivät heidät kykenemättömiksi
muita tietoja saamaan ja nyt sinä, ilman muuta harrastusta kuin
tehdäksesi tieteellisen kokeen, ilman rakkautta ja ilman sääliä --
asetat tämän uuden sielun kauheitten koettelemusten tuleen ja sattuman
varaan! Sinä ajattelet, että niin kärkäs halu, niin lannistumaton
rohkeus riittää voittamaan siinä, missä vakavampikin järki ja puhtaampi
hyve niin usein ovat joutuneet tappiolle. Sinä ajattelet, että se
taiteen siemen, joka löytyy maalarin mielessä, koska se on voiman ja
kauneuden sikiö, voisi kasvaa Kultaisen Tieteen komeaksi kukkaiseksi.
Tämä on uusi koe sinulla. Ole hyvä kokelaallesi, ja jos hänen luontonsa
tuottaa pettymystä kokeitten ensimäisillä askeleilla, niin lähetä hänet
takaisin ulkomaailmaan, niin kauan kuin hänellä vielä on aikaa nauttia
sitä lyhyttä ulkopuolista elämää, joka perustuu aistimiin ja joka
loppuu hautaan. Mutta kun minä tässä sinua muistutan, oi Mejnour,
hymyilet sinä minun omille toivomuksilleni, jotka käyvät päinvastaiseen
suuntaan kuin neuvoni. Minä, joka alati olen kieltäytynyt vihkimästä
muita meidän salaisuuksiimme -- minä nyt viimeinkin alan käsittää,
miksi se suuri laki, joka ihmisen sitoo vertaisiinsa, vaikka hän
kuinkakin koettaisi erottautua heidän tilastaan, miksi se on saattanut
sinut panemaan kylmän ja elottoman tieteesi yhdyssiteeksi itsesi ja
sukukuntasi välille, miksi, nähdessäsi yhden toisensa jälkeen tahallaan
eroovan meidän tähtöisestä veljeskunnastamme, sinä sittenkin koetat
täyttää poismenneiden paikat ja uudistaa joukkomme -- miksi sinä
laskuinesi, jotka ovat loppumattomat ja uupumattomat kuin itse luonnon
pyörät, sittenkin kauhistuksella ajattelevat _yksin olemista!_ Niin on
minunkin laitani, minäkin viimein etsin uutta uskolaista -- vertaista
-- minäkin värisen yksin olemista! Se on tapahtunut josta sinä varotit
minua. Ja rakkaus vetää kaikki itseensä. Joko täytyy minun tulla
vedetyksi alas rakastettuni luontoon tai täytyy hänen luontonsa tulla
korotetuksi minun tasalleni. Koska kaikki, mikä kuuluu todelliseen
taiteeseen, aina välttämättä on viehättänyt _meitä_, joiden olemus on
siinä ihanteessa, mistä taide astuu alas, niin minäkin tästä kauniista
olennosta olen viimeinkin oppinut sen salaisuuden, joka minut sitoi
häneen heti ensi silmäykseltä. Soiton tytär sai vereensä soittoa ja
siitä tuli runoutta. Ei näyttämö tyhjine harhoineen häntä lumonnut vaan
hänen oman mielikuvituksensa maailma, joka näytti olevan edustettuna
näyttämöllä. Siellä runous sai äänen -- siellä se hankki itselleen
epätäydellisen muodon ja sitten, kun se tuli sille liian ahtaaksi, se
vaipui takaisin omaan itseensä. Runous väritti hänen ajatuksensa, se
täytti hänen sielunsa, se ei pyytänyt sanoja, se ei luonut kappaleita,
se synnytti ainoastaan tunteita ja tuhlasi itsensä unelmiin. Viimein
tuli lempi ja siihen se vuodatti levottomat aaltonsa niinkuin virta
heittäytyy mereen, ja tuli sitten mykäksi, syväksi ja hiljaiseksi,
taivaan ainaiseksi peiliksi.

Eikö Viola juuri tämän runouden kautta, joka hänessä asuu, voisi tulla
johdetuksi maailmankaikkeuden suurempaan runouteen? Usein minä
kuuntelen hänen huoletonta laverteluaan ja löydän oraakkelinlauseita
sen itsetiedottomasta kauneudesta, niinkuin me löydämme outoja voimia
jossakin yksinäisessä kukassa. Oi Mejnour, kuinka moni ihmissuvusta on
paljastanut itselleen kaikkeuden lait, ratkaissut ulkonaisen luonnon
arvotukset ja löytänyt valoa pimeydestä! Eikö _runoilija_, joka ei
tutki muuta kuin ihmissydäntä, ole suurempi filosofi kuin kaikki muut?
Tieto ja jumalankieltämys ovat sovittamattomia vastakohtia. Luonnon
tunteminen antaa meidän tuntea, että täytyy olla Jumala! Mutta
tarvitaanko tätä luomakunnan järjestyksen ja suurenmoisuuden
tutkimiseksi? Minusta tuntuu, kun katselen puhdasta sielua, olkoon se
kuinka vähätietoinen ja lapsekas, ikäänkuin näkisin Korkeimman
Aineettoman vielä selvemmin kuin kaikissa noissa aineellisissa
taivaankappaleissa, jotka Hänen tahdostansa kierivät läpi avaruuden.

Syystä kyllä on veljeskuntamme perussääntö se, ettemme saa uskoa
salaisuuksiamme muille kuin puhtaille. Sisäänpääsyn vaikeimpana kohtana
ovat koetukset, joita uuden voimankäyttö asettaa rikolliselle. Jos
olisi mahdollista pahansuovalle olennolle saada meidän kykyjämme, niin
mikä epäjärjestys syntyisikään tällä maapallolla! Onneksi se _ei_ ole
mahdollista, pahuus aina kadottaa voimansa. Violan puhtauteen minä
luotan, niinkuin sinä huonommalla tuloksella olet luottanut
oppilaittesi rohkeuteen tai nerollisuuteen. Ole minun todistajani,
Mejnour! Koskaan sen kaukaisen päivän jälkeen, jolloin minä tunkeuduin
tietomme pyhäkköön, en ole minä yrittänyt sen salaisuuksia käyttää
arvottomia tarkotuksia palvelemaan. Vaikka olemassaolomme laajentuminen
riistää meiltä isänmaan ja kodin, vaikka tämä laki asettaa kaiken
tieteen niinkuin kaiken taiteenkin ajatusmaailmaan erilleen
ulkomaailman äänekkäistä himoista ja häiritsevistä pyyteistä, vaikka se
kieltää meitä vaikuttamasta kansojen kohtaloihin, koska Taivas siihen
valitsee karkeampia ja sokeampia toimijoita -- niin kuitenkin missä
tahansa olen kulkenutkin, olen koettanut lieventää hätää ja kääntää
pois synnistä. Voimani on ollut turmiollinen ainoastaan rikollisille.
Ja sittenkin, kuinka me kaikessa viisaudessammekin joka askeleella
olemme ainoastaan sallittuja välikappaleita sillä Korkeamman voimalla,
joka on meidän oman voimamme takeena ja samalla ohjauksena. Kuinka
kaikki meidän viisautemme vaipuu mitättömyyteen verrattuna siihen
viisauteen, joka suo pienimmällekin kasville sen ominaisuudet ja
kansottaa pienimmänkin hiukkasen sen omilla olioilla. Ja joskin me
ajaksi saatamme vaikuttaa muiden onneen, niin kuinka salaperäisesti
varjot kasaantuvat oman tulevan kohtalomme eteen! Me emme voi
itsellemme ennustaa. Millä väräjävällä toivolla ajattelen sitä
mahdollisuutta, että voisin yksinäisyyteeni tuoda valoksi yhden elävän
hymyilyn!


OTTEITA TOISESTA KIRJEESTÄ.

Koska en itseäni pitänyt kylliksi puhtaana vihkiäkseni noin puhtaan
sydämen, niin kutsuin hänen horrokseensa noita kauniita ja suloisia
avaruuden asukkaita, joista runous vaistomaisesti aavistaen luomiston
salaisuuksia on saanut Glendoveerin ja sylfin aatteet. Ja nämäkään
eivät olleet niin puhtaita kuin hänen ajatuksensa eivätkä niin suloisia
kuin hänen lempensä! He eivät voineet kohottaa _häntä_ korkeammalle
omaa inhimillistä sydäntään koska sillä on oma taivaansa.

       *       *       *       *       *

Katselin vastikään häntä, kun hän nukkui -- ja kuulin hänen lausuvan
nimeni. Oi! Se mikä on niin suloista muille, on minulle katkerata,
sillä ajattelin, kuinka pian voi tulla se aika, jolloin hänen unensa on
oleva elotonta -- jolloin sydän, joka nyt huokaa nimeäni, on oleva
kylmä ja huulet mykät. Miten kaksipäinen on lempi! Jos me tutkimme sitä
pintapuolisesti -- katsomme ainoastaan sen lihallista sidettä -- sen
hetkellistä nautintoa -- sen hurjaa kiihkoa ja tylsää kyllästystä,
kuinka kummalta silloin näyttää, että tämä on maailman vaikuttavin
liikkeellepanija -- että tämä on yllyttänyt suurimpiin uhrauksiin ja
vaikuttanut kaikkiin kansoihin ja kaikkina aikoina, että korkein nero
on aina pyhittänyt tälle hartautensa, että ilman lempeä ei olisi mitään
sivistystä -- ei mitään soittoa, ei runoutta, ei kauneutta, ei mitään
korkeampaa elämää kuin raakalaisen.

Mutta tutki sitä sen taivaallisessa muodossa -- kun se kokonaan kieltää
itsensä -- kun se korottaa ihmisen kaikkeen, mikä hengessä on hienointa
ja suurinta -- kun sen voima poistaa kaiken likaisen elämästä -- kun se
voittaa kaikki alemmat jumalat -- kun se kykenee luomaan palatsin
hökkelistä ja keitaan keskelle erämaata, suven talvimaahan -- missä
vaan se elää ja henkii ja hehkuu, ja kun tätä ajattelee, on vaan ihme,
että niin harvat näkevät tämän rakkauden pyhimmän luonnon. Se mitä
aistilliset kutsuvat lemmennautinnoksi, on sen kaikkein pienimpiä
iloja. Todellinen lempi ei ole niin paljon himo kuin vertauskuva.
Mejnour, täytyykö sen ajan tulla, jolloin minä sinulle puhun Violasta
kuin jostakin menneestä?


OTTEITA KOLMANNESTA KIRJEESTÄ.

Tiedätkö, että minä viime aikoina usein olen kysynyt itseltäni: "Eikö
ole joku vika siinä tiedossa, joka on meidät näin erottanut
sukupolvestamme?" Totta on, että mitä korkeammalle me nousemme, sitä
rumemmilta näyttävät meistä maan lyhytikäisten matelijain paheet --
mitä enemmän Kaikkihyvän rakkaudentunto meidät täyttää ja ympäröi, sitä
enemmän meidän onnemme vuotaa Hänestä. Mutta toiselta puolen, kuinka
monta hyvettä onkaan kuolleena niissä, jotka elävät kuolon maassa ja
kuitenkin kieltäytyvät kuolemasta! Eikö tämä ole hienoa itsekkäisyyttä,
tämä mietinnän ja uneksimisen tila -- tämä itseensävaipunut ja
itsestäänriippuva korkea olemassaolo, eikö se ole samalla kieltäymys
siitä jaloudesta, joka yhdistää oman menestymisemme, ilomme, toivomme,
pelkomme muihin? Elää edelleen pelkäämättä vihollisia, heikkoutta
tuntematta, varmana kaikissa huolissa ja vapaana lihan taudeista, on
kaikki sellaista, mikä ylpeyttämme hellii. Emmekö kuitenkin ihaile
sitä, joka kuolee toisen edestä? Senjälkeen kuin minä olen Violaa
rakastanut, Mejnour, näyttää minusta miltei pelkuruudelta välttää
hautaa, joka nielee meihin sidotut sydämet. Minä tunnen sen -- multa
kasvaa henkeni yli. Sinä lienet oikeassa: ikuinen vanhuus, kirkas ja
himoton, on onnellisempi lahja kuin ikuinen nuoruus, haluineen ja
kaipauksineen. Ennenkuin voimme olla pelkästään henkiä, on
yksinäisyyden rauha ehdottomasti välinpitämättömyyttä.


OTTEITA NELJÄNNESTÄ KIRJEESTÄ.

Minä olen saanut sinun kirjeesi. Mitä! Niinkö totta? Onko oppilaasi
pettänyt toivosi? Voi, poika raukka! Mutta --

(Tässä seuraa huomautuksia niihin Glyndonin elämän kohtiin, jotka jo
ovat lukijalle tunnettuja tai kohta tulevat tunnetuiksi, ja hartaita
kehotuksia, että Mejnour vielä valvoisi oppilaansa kohtaloa).

       *       *       *       *       *

Mutta minussa elää sama halu, koetella toista lämpimämpää sydäntä.
Oppilaani! kuinka minua siitä varottavat ne kauhut, jotka sinun
vihkimyksesi edellä käyvät. Tahdon vielä kerran puhutella Valon Poikaa.

       *       *       *       *       *

Niin, Adon-Ai, joka kauan oli kutsulleni mykkä, astui viimein alas
minun nähtäväkseni ja jätti jälkeensä läsnäolonsa loiston toivon
muodossa. Ah Viola! ei ole mahdotonta, että me vielä saamme yhdistyä,
sielu sieluun.


OTTEITA VIIDENNESTÄ KIRJEESTÄ.

(Monta kuukautta edellisen jälkeen).

Mejnour, herää tunteettomuudestasi, iloitse! Uusi sielu on syntyvä
maailmaan. Uusi sielu, joka on kutsuva minua isäkseen. Ah, jos ne,
jotka ovat sidotut kaikkiin ihmiselämän toimiin ja kohtaloihin -- jos
ne voivat erinomaisesta ilosta värähdellä ajatellessaan, että saavat
taas tervehtiä omaa lapsuuttaan lastensa kasvoissa -- jos siinä
syntymässä itsekin uudestaan syntyvät pyhään viattomuuteen, joka on
olemassolon ensimäinen aste -- jos ne voivat tuntea, että ihmiselle
lankee melkein enkelin velvollisuus, kun hänellä on ohjattavana toisen
elämä kehdosta asti ja kasvatettava sielu taivasta varten -- mikä
sitten mahtaakaan olla minulla ilo, kun saan tervehtiä sielua perimään
kaikkia niitä lahjoja, jotka lisääntyvät, mitä enemmän niitä jaetaan!
Kuinka ihanaa on kyetä valvomaan ja suojelemaan -- antamaan tietoa,
torjumaan pahaa, ja johtamaan elämänvirran takaisin paratiisiin, mistä
se virtasi ulos, mutta rikkaampana, laajempana, syvempänä! Ja sen
virran äyräällä meidän sielumme yhtyvät, oi armas äiti! Meidän lapsemme
on oleva se side, joka vielä puuttuu, ja mikä kummitus sinua voisi
ahdistaa, mikä pelotus kauhistuttaa, kun vihkimyksesi tapahtuu lapsesi
kehdon ääressä!



XI LUKU.


    "Ja näin he kuluttavat aikaansa,
    Kunnes on myrskyn pauhu lauhtunut,
    Mut palata kun aikovat takaisin lähtöpaikkaan,
    Niin eivät löydä tietä, mikä äsken heille näkyi.
    Vaan harhailevat maita tuntemattomia."

                   Spenser, Keij. Kuningatar I kirja I, 10.

Niin, Viola, sinä olet nyt toinen olento kuin milloin Italiassa kotisi
kynnyksellä istuit seuraten hämäriä haaveitasi varjojen maahan, tai
milloin sinä turhaan koetit äänelläsi esittää kauneuden ihannetta
niillä teljoilla, missä harha hetkiseksi kuvailee maata ja taivasta,
kunnes väsynyt havainto herätessään ei näekään muuta kuin kissankultaa
ja maalattuja tauluja. Henkesi lepää omassa onnellisuudessaan. Sen
vaellus on löytänyt päämäärän. Silmänräpäyksessä usein asuu ikuisuuden
tunto, sillä kun olemme syvästi onnellisia, tiedämme, että kuoleminen
on mahdotonta. Aina kun sielu _tuntee itsensä_, tuntee se ikuisen
elämän!

Salainen vihkimys on lykätty toistaiseksi -- päiviäsi ja öitäsi eivät
muut näyt häiritse kuin ne, joilla tyytyväinen sydän harjottelee
viatonta mielikuvitustaan. Glendoveerit ja sylfit, suokaa anteeksi,
että kysyn, olettekohan te sen kauniimmat kuin nuo Violan unelmat!

He seisovat rannalla ja näkevät auringon vaipuvan mereen. Kuinka kauan
he jo ovat asuneet tällä saarella? Mitä siitä! voi olla kuukausia tai
vuosia -- mitä siitä! Miksikä minä tai miksikä he pitäisivät lukua
tuosta onnellisesta ajasta? Unen tuokiossahan voi näyttää vierivän
aikakausia, ja pitääkö silloin mitata ylimaallista iloa tai tuskaa unen
pituuden mukaan vai niiden tunteiden luvulla, joita unet sisältävät?

Aurinko vaipuu hitaasti mailleen, ilma on kuiva ja painostava, merellä
komea laiva makaa liikkumattomana, rannalla ei lehtikään puissa liiku.

Viola vetäytyi lähemmälle Zanonia; selittämätön aavistus pani hänen
sydämensä kiivaammin sykkimään, ja katsoessaan Zanonia kasvoihin hän
hämmästyi niiden ilmeestä: se oli huolestunut, poissaoleva ja
hämmentynyt.

"Tämä hiljaisuus pelottaa minua", kuiskasi Viola.

Zanoni ei näyttänyt häntä kuulevan. Hän mutisi jotakin itsekseen ja
hänen silmänsä katselivat levottomina ympärilleen. Viola ei tiennyt,
miksi tuo katse, joka tuntui tunkevan läpi avaruuden, tuo ääni, joka
mutisi jotakin vierasta kieltä, miksikä ne jälleen herättivät vanhaa
taikauskoa eloon. Viola oli arempi nyt senjälkeen kuin hän tiesi
tulevansa äidiksi. Kummallinen käännöskohta naisen elämässä ja hänen
rakkaudessaan! Jokin vielä syntymätön alkaa jo jakaa hänen sydämensä
sen kanssa, joka ennen on ollut sydämen ainoa herra.

"Katso minua, Zanoni", sanoi hän puristaen puolisonsa kättä.

Zanoni kääntyi. "Sinä olet kalpea, Viola, kätesi vapisee."

"Se on totta, minä tunnen kuin joku vihollinen hiipisi luoksemme."

"Eikä vaisto sinua petä. Vihollinen on todellakin lähellä. Minä näen
sen raskaassa ilmassa, minä kuulen sen hiljaisuudessa: aavemainen
turmanhenki -- _Rutto!_ Ah, etkö näe, kuinka noilla lehdillä vilisee
hyönteisiä, jotka tuskin ovat silmälle näkyviä? Ne seuraavat myrkyn
henkäyksiä!" Hänen puhuessaan putosi puun oksalta lintu Violan
jalkoihin, se hytkähteli hetkisen aikaa ja kuoli.

"Oi Viola!" huusi Zanoni intohimoisesti, "tuollainen on kuolema. Etkö
sinä pelkää kuolla?"

"Erota sinusta? Pelkään, ah, pelkään."

"Mutta jos minä voisin opettaa sinulle, kuinka kuolema voitetaan, jos
minä voisin sinun nuoruutesi säilyttää ajan juoksulta -- jos minä
voisin --"

Hän pysähtyi äkkiä, sillä Violan silmät puhuivat ainoastaan kauhua,
hänen poskensa ja huulensa olivat kalpeat.

"Älä puhu noin -- älä katso noin", sanoi Viola, väistyen sivulle. "Minä
en pidä tuosta. Ah, älä puhu noin tai minä vapisen -- ei, ei itseni
tähden vaan sinun lapsesi tähden."

"Lapsesi! Mutta tahtoisitko sinä lapseltasi kieltää tuon kunniakkaan
lahjan?"

"Zanoni!"

"Mitä?"

"Aurinko on vaipunut pois meidän silmistämme vain noustakseen muille
maille. Kadota tästä maailmasta merkitsee elämää toisessa maailmassa
tuolla puolen. Oi, lemmitty -- oi puoliso!" hän jatkoi äkkinäisellä
tarmolla, "sano minulle, että ainoastaan laskit leikkiä, että
ainoastaan teit pilaa minun tyhmyydestäni! Rutossa on vähemmän kauhua
kuin sinun sanoissasi."

Zanonin otsa pimeni, hän katsoi vaimoaan vaieten kotvasen aikaa ja
sanoi sitten melkein ankarasti:

"Mitä sinä minusta tiedät, jota voit epäillä?"

"Oi, anna anteeksi, anna anteeksi! -- ei mitään!" huudahti Viola
heittäytyen hänen syliinsä ja purskahtaen itkuun. "Minä en tahdo uskoa
edes sinun sanojasi, jos ne näyttävät sinua loukkaavan." Zanoni suuteli
pois kyyneleet mutta ei vastannut.

"Ja ah", jatkoi Viola hurmaavalla, lapsellisella hymyllä, "jospa sinä
antaisit minulle taikakalun ruttoa vastaan; kas nyt minä otan sen
sinulta." Ja hän kosketteli pientä vanhanaikuista amulettia,[56] jota
Zanoni kantoi rinnallaan.

"Sinä tiedät, kuinka usein tämä on tehnyt minut mustasukkaiseksi
entisyydelle: varmaan se on joku lemmenlahja, Zanoni? Vaan ei, sinä et
rakastanut antajaa niin paljon kuin minua rakastat. Varastanko minä
amulettisi?"

"Lapsi!" sanoi Zanoni hellästi, "se nainen, joka ripusti tämän kapineen
kaulaani, piti sitä todella taikana, sillä hänellä oli taikauskoa
niinkuin sinulla, mutta minulle se on enemmän kuin noitakalu -- se on
muisto ihanasta kadonneesta ajasta, jolloin ei kukaan joka minua
rakasti voinut epäillä minua."

Hän lausui nämä sanat sellaisella surullisen moittivalla äänellä, että
se koski Violan sydämeen, mutta hänen äänensä muuttui niin
juhlalliseksi, että se jäähdytti Violan punastuksen, kun hän jatkoi:
"Ja tämän, Viola, minä ehkä jonakin päivänä tulen siirtämään omalta
rinnaltani sinun rintaasi, silloin joskus, kun paremmin ymmärrät minua
-- _kun meidän olemisemme lait kerran ovat samat_!"

Hiljaa he lähtivät astumaan ja palasivat kotiinsa, mutta pelko oli
vielä Violan sydämessä, vaikka hän koetti karkottaa sen. Hän oli
italialainen ja katolilainen ja hänellä oli maansa ja kirkkonsa
taikausko. Hän hiipi kamariinsa ja rukoili San Gennaron pienen
pyhänjäännöksen edessä, jonka perheen pappi oli antanut hänelle jo
lapsuudessa ja joka oli seurannut häntä kaikilla matkoillaan. Hän ei
koskaan ennen olisi pitänyt mahdollisena erota siitä. Mutta jos
taikakapine saattoi auttaa ruttoa vastaan, niin pelkäsikö hän ruttoa
itsensä takia? Seuraavana aamuna herätessään Zanoni löysi
pyhänjäännöksen mystillisen amuletin keralla sidottuna kaulaansa.

"Nyt sinun ei tarvitse enää pelätä ruttoa", sanoi Viola kyynelten ja
naurun välissä, "ja kun sinä taas tahdot puhua minulle niinkuin puhuit
eilen illalla, niin pyhimys on moittiva sinua."

Niin, Zanoni, voiko koskaan olla ajatuksen ja hengen yhteyttä paitsi
vertaisten välillä?

Rutto puhkesikin raivoamaan -- saarelta täytyi lähteä. Mahtava tietäjä,
_sinulla ei ole valtaa pelastaa niitä, joita rakastat!_ Hyvästi sinä
häitten talo! -- suloinen lepopaikka, huolista vapaa, hyvästi! Yhtä
lauhkea voi ilma muuallakin olla, yhtä kirkas taivas ja vesi yhtä
sininen ja tyven. Mutta _tuo aika_, voiko se koskaan enää palata? Kuka
voi väittää, ettei sydän muutu ympäristön muuttuessa -- kun sen on
erottava siitä paikasta, missä se ensin asui rakastettunsa kanssa? Joka
kohta _siellä_ sisältää niin paljon muistoja, joita ainoastaan sama
paikka voi herättää eloon. Menneisyys tuntuu vaativan, että kaikki
kestäisi samanlaisena tulevaisuudessakin. Jos mieleemme nousee joku
huono ja epäluuloinen ajatus, niin sen puun näkeminen, jonka alla
vaihdoimme lupauksia tai missä suudeltiin pois kyyneleet, herättää
muiston ensimäisen jumalaisen rakkaudenharhan hetkistä. Mutta joutua
sellaiseen kotiin, missä ei ole mitään ensimäisistä hääajoista
muistuttavaa, missä ei ole niitä tunteiden pyhiä kirkkomaita, joissa
haamut ovat enkeleitä -- niin, kuka on kokenut rakkauden surullisen
tarinan ja voi sanoa, ettei sydän muutu paikan muuttuessa? Puhaltakaa
leppeästi, myötäiset tuulet, pullistukaa iloisesti, te purjeet, -- pois
tästä maasta, missä Tuoni on tullut vallottamaan Lemmeltä valtikan!
Rannikot etenevät, uusia seutuja tulee hääsaarien vihertäväin
kunnaitten ja oranssilehtojen jälkeen. Kaukaa jo kajastivat kuutamossa
pilarit temppelistä, jonka ateenalaiset pyhittivät Viisaudelle: ja
seisoen kannella laivan, joka hyrskyissä nousi ja laski, viisauden
oppilas, joka oli elänyt kauemmin kuin jumalatar, mutisi itsekseen:

"Eikö aikojen viisaus ole minulle antanut onnellisempia hetkiä kuin
mitkä ovat minulla yhteisiä paimenen ja mökkiläisen kanssa, jotka eivät
tiedä muusta maailmasta kylänsä takana -- eikö se olekaan antanut
korkeampaa pyrkimystä kuin mitä on suudelma ja kodin hymyily?"

Ja kuu valaisi kuolleen uskon raunioiksi sortuneita temppeleitä --
elävän maamiehen majaa -- ja ikimuistoista vuorenhuippua. Katoovainen
ruohisto, joka peitti vuoren kylkiä, tuntui hymyilevän kylmällä
ylenkatseella vastaukseksi sille olennolle, joka ehkä oli nähnyt tuota
temppeliä rakennettavan ja joka tutkimattoman pitkällä elinajallaan
ehkä saisi nähdä vuoren perustuksiltaan louhittavan rikki.



VIIDES KIRJA.

Elämännesteen vaikutukset.


    "Kannattaako huntua kohottaa,
    Kun kauhu sen takana väijyy?
    Vain harha on elämää
    Ja tieto kuolemaa".

                   Schiller, _Kassandra_.



I LUKU.


    "Kaksi sielua, ah! asuu rinnassain.
    Miksi seisot ja katsot kauhistuin?"

                             _Faust_.

Muistettakoon, että jätimme mestari Paolon Glyndonin vuoteen ääreen.
Kun englantilainen syvästä unestaan heräsi, tulivat kuluneen yön
muistot pelottavina hänen mieleensä, hän kirkaisi ja peitti kasvonsa
käsillään.

"Hyvää huomenta, teidän ylhäisyytenne", sanoi Paolo iloisesti. "_Corpo
di Bacco_![57] Te olette nukkuneet hyvin!"

Tämän miehen ääni, joka oli niin helähtelevän iloinen ja terveellinen,
auttoi hajottamaan tiehensä kaikki haamut, jotka Glyndonin muistoa
vaivasivat.

Hän nousi pystyyn vuoteessaan. "Ja missä löysit minut? Miksi olet
täällä?"

"Missäkö löysin teidät?" toisti Paolo hämmästyen, "vuoteessanne
tietysti. Miksi olen täällä?"

"Sentähden että padrone (isäntä) pyysi minua odottamaan teidän
heräämistänne ja noudattamaan käskyjänne."

"Padrone, Mejnour! onko hän siis saapunut!"

"Saapunut ja taas lähtenyt, signor. Hän jätti tämän kirjeen teille."

"Anna minulle ja odota kunnes olen pukeutunut."

"Niinkuin suvaitsette. Olen laittanut mainion suuruksen: varmaan teillä
on nälkä. Minä olen hyvä kokki: se on tietty, kun olen munkin poika.
Tulette ihmeisiinne, kun maistatte kuinka olen osannut valmistaa kalan.
Ei kai lauluni teitä häiritse. Minä aina laulan, kun valmistan
sallaatia: se saa ainekset sopusuhtaiseen tilaan." Ja heittäen pyssyn
yli olkansa Paolo lähti huoneesta ja sulki oven.

Glyndon oli jo pitkälle syventynyt seuraavan kirjeen sisältöön:

"Kun ensin sain sinut oppilaakseni, lupasin Zanonille, että jos
ensimäisestä koetuksesta huomaisin sinusta tulevan -- ei veljeskuntamme
jäsenen vaan uuden uhrin entisten lisäksi, jotka turhaan ovat
ponnistaneet, niin en hylkäisi sinua kurjuuteesi ja omaan tuomioosi
vaan lähettäisin sinut takaisin maailmaan. Täytän nyt lupaukseni.
Koetuksesi on ollut kaikkein helpoin, mikä konsanaan on ollut
kokelaalla. En pyytänyt mitään muuta kuin pidättäytymistä aistillisesta
nautinnosta ja vähäistä kärsivällisyytesi ja uskosi harjotusta. Mene
takaisin omaan maailmaasi, sinulla ei ole luontoa pyrkimään meidän
maailmaamme!

"Minä se saatoin Paolon ottamaan sinut vastaan ilojuhliin. Minä panin
vanhan kerjäläisen sinulta pyytämään almua. Minä jätin auki kirjan,
jota et olisi voinut lukea rikkomatta käskyäni. No, nyt olet nähnyt,
mikä sinua odottaa tiedon kynnyksellä. Sinä olet nähnyt edessäsi
ensimäisen vihollisen, joka uhkaa jokaista vielä aistimien orjuudessa
olevaa. Ihmetteletkö, että minä sinulta ainiaaksi suljen portit? Etkö
vieläkään käsitä, että välttämättä vaaditaan sielu hillitty,
puhdistunut ja ylentynyt, ei ulkonaisilla tai'oilla vaan omalla
voimallaan ja henkevyydellään -- jotta se voisi kulkea yli kynnyksen ja
käydä vihollista vastaan? Kurja! -- koko tieteeni ei voi auttaa
äkkipikaista, aistillista -- sitä joka pyytää salaisuuksiamme
ainoastaan saastuttaakseen niitä karkeissa nautinnoissa ja itsekkäässä
paheessa! Eivätkö ole kaikki vanhempien aikojen petturit ja mustat
noidat joutuneet häviöön jo yrittäessäänkin tunkeutua niihin
mysterioihin, jotka ovat puhdistumista eikä alentumista varten. He ovat
kerskailleet löytäneensä viisasten kiven ja kuolleet ryysyissä:
kerskailleet löytäneensä kuolemattomuuden juoman, ja vaipuneet hautaan,
ennen aikaansa harmaantuneina. Tarut kertovat, että pahat henget
repivät heidät kappaleiksi. Niin, heidän omien epäpyhien himojen ja
itsekkäitten aikomustensa peikot! Mitä he halusivat, olet sinäkin
halunnut, ja vaikka sinulla olisi serafin siivet, et voisi nousta
ilmaan kuolevaisuutesi suosta. Sinun tiedonhalusi oli vain vaateliasta
luulevaisuutta, sinun onnenjanosi vain sairaloista kaipuuta
ruumiillisen nautinnon likaisiin vesiin! Lempi, joka tavallisesti
alhaisimmankin korottaa, oli sinulla vain himo, joka suunnitteli
kavallusta jo kohta ensimäisessä hurmassa -- ja _sinäkö_ tulisit
yhdeksi meistä! Sinäkö Korkean Veljeskunnan jäseneksi! Sinäkö
pyrkijäksi niihin tähtiin, jotka loistivat kaldealaisen viisauden
Shemaiassa! Kotka voi nostaa ainoastaan kotkanpojan aurinkoa kohti.
Minä jätän sinut hämäryytesi huomaan!

"Mutta voi sinua, tottelematon pyhyyden häpäisijä! Sinä olet
hengittänyt nestettä, sinä olet vetänyt luoksesi aavemaisen ja
leppymättömän vihollisen. Sinun itsesi täytyy karkottaa pois nostamasi
haamu. Sinun täytyy palata maailmaan, mutta nyt et voi enää ilman
kärsimystä ja lujaa ponnistusta uudelleen saavuttaa elämän iloa ja
tyyneyttä, jonka jätit taaksesi. Tämän minä ainoastaan sanon sinulle
lohdutukseksi: se joka on vetänyt ruumiiseensa edes niinkin vähän tuota
kepeätä, elonvoimaista eetterimäistä tuoksua kuin sinä, hän on
herättänyt itsessään kykyjä, jotka eivät sammu, kykyjä, joiden avulla
sinä vielä kärsivällisellä nöyryydellä, puhtaalla uskolla ja
rohkeudella, ei ruumiin, niinkuin sinulla vaan hyveellisen ja
päättäväisen järjen rohkeudella -- voisit saavuttaa, jollei korkeimman
tiedon kukkuloita niin ainakin suuria asioita ihmisten maailmassa. Sinä
tulet huomaamaan tämän nesteen herkeämättömän vaikutuksen kaikessa,
mihin ryhdyt. Sydämesi tulee keskellä jokapäiväisiä iloja pyrkimään
johonkin pyhempään, kunniantuntosi tulee alhaisten vaikuttimien seasta
ponnistautumaan johonkin saavuttamattomaan. Mutta älä luule, että tämä
itsestään voi saattaa sinua ihanuuteen. Yhtä hyvin voi tämä vaikutus
johtaa häpeän ja rikoksen teille. Se on ainoastaan vastasyntynyt
puutteellinen voima, joka ei koskaan salli sinun saada lepoa. Riippuu
siitä, mihin sen suuntaat, josko tulet pitämään sitä pahana henkenä vai
hyvänä.

"Mutta voi sinua, sinä olet kuin hyönteinen takertunut verkon
silmukkoihin jaloin ja siivin. Sinä et ole ainoastaan hengittänyt
nestettä, sinä olet myös herättänyt haamun, ja kaikista avaruuden
olennoista ei mikään ole ihmiselle ilkeämpi kuin se -- ja sinä olet
katseesi edestä kohottanut sen huntua. Minä en voi sinulle antaa
takaisin näkösi onnellista hämäryyttä. Tiedä kuitenkin, että meillä
kaikilla -- korkeimmilla ja viisaimmillakin -- jotka todella olemme
kulkeneet yli kynnyksen, on ollut ensimäisenä pelottavana työnä tuon
hirvittävän vartijan voittaminen ja alistaminen. Tiedä, että sinä
_voit_ vapauttaa itsesi sen kalmakkaista silmistä -- tiedä, että vaikka
ne vainoovat, eivät ne voi vahingoittaa, jos vastustat niitä ajatuksia,
joihin ne houkuttelevat, ja sitä kauhua, jonka ne synnyttävät. _Pelkää
niitä enimmän silloin kun et niitä näe_. Ja nyt meidän tiemme eroovat,
matojen lapsi! Kaikki minkä voin sanoa sinulle rohkaisuksi ja samalla
varotukseksi ja opastukseksi, on jo sanottu. Ei minusta vaan sinusta
itsestäsi on tullut tämä synkkä koetus, josta vielä toivon sinun
rauhaan pääsevän. Minä tieteeni uskollinen palvelija ja edustaja, en
pidätä mitään opetusta puhtaalta pyrkijältä, mutta tavalliselle
pyytäjälle olen pimeä arvotus. Niinkuin ihmisen ainoa häviämätön
omaisuus on muisti, niin minun taitonikaan ei voi särkeä palasiksi
niitä aineettomia ajatuksia, jotka ovat sydämessäsi heränneet eloon.
Vasta-alkavakin salatieteilijä voisi hajottaa tämän linnan maahan ja
levittää vuoren tasangoksi. Mutta itse Mestarikaan ei voi sanoa:
'lakkaa olemasta' yhdellekään _ajatukselle_, jonka hänen tietonsa on
synnyttänyt toisessa eloon. Sinä voit muuttaa ajatuksesi uusiin
muotoihin, sinä voit harventaa ja hienontaa sitä yhä enemmän, mutta
sinä et voi tyhjäksi tehdä sitä, jolla ei ole muuta kotia kuin muisti
-- ei muuta ruumista kuin aate. _Jokainen ajatus on sielu_: Turhaan
siis minä tai sinä yrittäisimme tehdä menneisyyden tyhjäksi tai
palauttaa sinulle nuoruutesi onnellisen sokeuden. Sinun täytyy kestää
seuraukset hengittämästäsi nesteestä, sinun täytyy taistella nostamasi
haamun kanssa!"

Kirje putosi Glyndonin kädestä. Jonkinlainen tylsyys seurasi niitä
erilaisia tunteita, jotka lukiessa olivat toistensa kintereillä
rientäneet -- tylsyys samantapainen kuin syntyy, milloin ihmissydämestä
äkkiä hävitetään joku palava kauan elätetty toivo -- joko lemmen,
ahneuden tai kunnianhimon synnyttämä. Se korkeampi maailma, johon hän
oli niin janonnut, jonka puolesta hän oli ponnistellut ja uhrautunut,
oli nyt häneltä suljettu "ainaiseksi" ja hänen oman hillittömyytensä ja
itsepäisyytensä tähden. Mutta Glyndon ei ollut sitä luontoa, että hän
kauan olisi pysähtynyt itseään tuomitsemaan. Hänen suuttumuksensa alkoi
kärjistyä Mejnouriin, joka tunnusti häntä koetelleensa ja nyt oli
jättänyt hänet oman onnensa nojaan -- jättänyt haamun hätyytettäväksi.
Mystikon moitteet pistelivät häntä enemmän kuin ne nöyryyttivät. Minkä
rikoksen oli hän tehnyt ansaitakseen niin kovaa ja ylenkatseellista
kieltä? Oliko ollut niin alhaista tuntea nautintoa Filliden naurusta ja
silmienloisteesta? Eikö itse Zanoni ollut tunnustanut Violaa
rakastavansa? Eikö hän ollut ottanut Violan mukaansa seuralaiseksi?
Glyndon ei pysähtynyt ajattelemaan, että saattoi olla eroa toisen ja
toisen lemmen välillä. Miksikä oli rikos, hän vielä ajatteli, langeta
kiusaukseen, joka ei ollut kiusaus muille kuin rohkeille sieluille?
Eikö mystillinen kirja, jonka Mejnour tahallaan oli jättänyt avoimeksi,
pyytänyt häntä juuri "varomaan pelkoa?" Eikö siis tässä kaikella
tavalla tahallaan yllytetty sielun voimakkaimpia vaikuttimia -- kun
kiellettiin huoneeseen astumasta, mutta annettiin käteen uteliaisuutta
kiihottava avain -- pantiin auki kirja, joka näytti viittaavan, millä
keinoin uteliaisuus oli tyydytettävä? Yhtä nopeasti kuin nämä ajatukset
nousivat hänen mieleensä, alkoi hän ajatella Mejnourin koko käytöstä
joko kavalaksi aikeeksi syöstä kokelaan turmioon tai veijarin tempuksi,
miehen, joka tiesi, ettei voisi täyttää antamiansa suuria lupauksia.
Hänen vielä silmäillessään Mejnourin kirjeen salaperäisempiä uhkauksia
ja varotuksia, näyttivät ne muuttuvan paljaitten vertausten ja
kuvalauseitten kieleksi -- platonilaisten ja pytagorealaisten
salapuheeksi. Vähitellen hänestä alkoi tuntua, että se haamukin jonka
hän oli nähnyt -- vaikka se olikin ollut niin kauhistuttava -- oli
ainoastaan samanlainen harhakuva, jonka Mejnour tieteensä tempuilla
helposti voi nostaa. Terveyttä tuova päivänvalo, joka tunkeutui huoneen
kaikkiin soppiin, tuntui hymyllään ajavan pois kuluneen yön kauhut.
Glyndonin ylpeys ja katumattomuus terästi hänen tavallista rohkeuttaan
ja pukeuduttuaan hän yhtyi Paolon seuraan punaposkisena ja
kepeäjalkaisena.

"Vai niin, Paolo", sanoi hän, "padrone, niinkuin häntä kutsut, pyysi
sinua ottamaan minut vastaan kyläjuhlaan?"

"Niin hän teki, vanha raajarikko toi sanan. Se minua vähän kummastutti,
sillä luulin hänen olevan kaukana poissa. Mutta tuollaisille suurille
filosofeille on parikymmentä peninkulmaa leikkiä."

"Mikset kertonut minulle, että olit tämän kuullut Mejnourilta?"

"Koska vanha raajarikko kielsi."

"Etkö myöhemmin tanssin aikana nähnyt sanantuojaa?"

"Ei, teidän ylhäisyytenne."

"Ohoo!"

"Sallikaa minun tarjota teille", sanoi Paolo, täyttäen Glyndonin
lautasen ja sitten hänen juomalasinsa. "Nyt, signor, kun padrone on
poissa -- vaikka (lisäsi Paolo, vilkaisten pelokkaasti ja
epäluuloisesti ympärilleen huoneessa) vaikka minä en aiokaan sanoa
mitään halventavaa hänestä, niin sanon vaan sen, nyt kun hän on mennyt,
että teidän pitäisi sääliä itseänne ja kysyä omalta sydämeltänne, mikä
tarkotus on nuoruudellanne. Älkää hautautuko elävältä näihin vanhoihin
raunioihin tai panko sieluanne ja ruumistanne vaaraan sellaisten
tutkimusten vuoksi, joita, minä olen varma siitä, ei yksikään pyhimys
hyväksyisi."

"Ovatko pyhimykset siis niin suosiollisia ainoastaan teidän
toimillenne, mestari Paolo?"

"Niin, nähkääs", vastasi rosvo hieman ällistyen, "herrasmies, jolla on
aikalailla rahaa taskussaan, ei tietysti välttämättä tarvitse valita
ammatikseen nipistää muiden ihmisten kolikoita. Mutta meidän köyhien
raukkojen on aivan toinen juttu. Ja muuten minä myöskin aina uhraan
hiukan ansioistani Pyhälle Neitsyeelle, ja ylijäämän minä anteliaasti
ja'an köyhille. Mutta syökää, juokaa, nauttikaa elämästä, ja pyytäkää
rippi-isältä anteeksi pikkusynnit älkääkä juosko liian pitkälle
yhtäkkiä -- se on minun neuvoni. Terveydeksenne, teidän ylhäisyytenne!
Hui, hai signor, paastoominen muina päivinä kuin milloin on hyvän
katolilaisen määrä paastota, se ainoastaan panee aaveita näkemään",

"Aaveita!"

"Niin, piru aina kiusaa tyhjää vatsaa. Himo, viha, varkaus, ryöstö,
murha -- siinä on nälkäisen ihmisen luonnolliset halut. Kun on vatsa
täysi, signor, niin on meillä rauha koko maailman kanssa. Sepä oikein,
että pidätte linnunpaistista! Cospetto! Kun minä itse olen viettänyt
pari kolme päivää vuorilla saamatta auringon noususta laskuun saakka
muuta kuin kuivan kyrsän ja sipulin, niin tulen julmaksi kuin susi.
Eikä se ole kaikkein pahinta. Sellaisina aikoina näen peikkojakin
edessäni hyppimässä. Niin juuri, paastoominen on yhtä täynnä
kummituksia kuin taistelukenttä."

Glyndon arveli, että hänen kumppaninsa puheissa oli paljon tervettä
viisautta, ja todellakin, mitä enemmän hän söi ja joi, sitä enemmän
katosi hänen mielestään menneen yön muistot ja Mejnourin hylkäävä
tuomio. Akkuna oli auki -- vilpoinen tuuli puhalsi -- päivä paistoi --
koko luonto iloitsi -- ja yhä iloisemmaksi kävi maestro Paolo. Hän
kertoi seikkailuistaan, matkoistaan, naisista, sellaisella hauskalla
tavalla, joka tartutti ilon kuulijaankin. Mutta vielä mieluisammin
Glyndon kuunteli, kun Paolo veitikkamaisesti hymyillen siirtyi
ylistämään sievän Filliden silmiä, hampaita, nilkkaa ja solakkaa
vartaloa.

Tämä Paolo tuntui tosiaankin ilmeiseltä eläimellisen, aistillisen
elämän edustajalta. Hän olisi ollut Faustille vielä vaarallisempi
kiusaaja kuin Mefistofeles. _Hänen_ huulillaan ei näet ollut mitään
ivaa, kun hän innostuneesti puhui elämän huvituksista. Sellaiselle,
joka alkoi nähdä tiedonhalun turhamaisuudeksi, oli tämä hillitön,
lapsellinen iloisuus pahempi turmelija kuin kaikki oppineen paholaisen
jäiset pilkkasanat. Mutta kun Paolo nousi lähteäkseen, luvaten palata
seuraavana päivänä, niin englantilaisen mieli taas vaipui takaisin
vakavampiin aatoksiin. Elonneste tuntui todellakin jättäneen ruumiiseen
niitä hienostavia vaikutuksia, joista Mejnour oli puhunut. Glyndonin
astellessa edestakaisin yksinäisessä käytävässä tai pysähtyessä
katselemaan laajaa kaunista maisemaa, joka alhaalla levitteleikse,
kulki hänen sielunsa läpi nopeasti ajatuksia kunniakkaista yrityksistä
-- kirkkaita mainehikkaita näkyjä.

"Mejnour kieltää minulta tieteensä. Hyvä, mutta hän ei ole minulta
ryöstänyt taidelahjaani", sanoi maalari ylpeästi.

Mitä! Clarence Glyndon, palaatko nyt siis siihen, mistä Jahditkin?
Oliko Zanoni lopultakin oikeassa?

Hän tapasi itsensä mystikon huoneessa: ei yhtään astiaa -- ei yhtään
kukkaista! juhlallinen kirjakin kadonnut! säkenöivä neste viety pois!
Mutta itse huoneessa tuntuu vielä viipyvän lumottu ilma. Kovemmin ja
hurjemmin täällä palaa sisälläsi halu jotakin aikaansaamaan, jotakin
luomaan. Taas sinä kaipaat muuta elämää kuin aistillista -- mutta nyt
vaan sitä elämää, joka on sallittu jokaiselle nerolle -- sitä, joka
henkii kuolemattomissa teoksissa ja säilyy katoomattomassa nimessä.

Mistä nyt saada taiteesi työkaluja? Kas vaan -- milloin oikealta
työmieheltä koskaan on aseita puuttunut? Jo olet taas omassa
huoneessasi -- valkoinen seinä on kankaana -- hiilenpala piirtimenä. Ne
kelpaavat ainakin luomaan ulkopiirteet sille aatteelle, joka huomiseksi
ehkä häviäisi mielestä.

Se aate, joka tässä herätti taiteilijan mielikuvituksen, oli
kieltämättä jalo ja suurenmoinen. Se kuvasi sitä egyptiläistä
seremoniaa, josta Diodorus on kertonut,[58] kun elävät tuomitsevat
kuolleita, kun ruumis, valmiiksi palsamoituna, on tuotu Akeruusian
järven rannalle, ja ennenkuin sen sallitaan päästä veneeseen, jonka on
kuletettava se yli vesien lopulliseen lepopaikkaan, se ensin viedään
tuomarien eteen kuulemaan kaikki menneen elämänsä syytökset ja, jos ne
tulevat todistetuiksi, jäämään haudan oikeutta vaille.

Taiteilijan itsensä huomaamatta oli hänen taululleen antanut
aiheen ja todellisuuden voiman Mejnourin elävä kuvaus tuosta
muinaisegyptiläisestä tavasta, jota hän oli valaissut monilla
seikoilla, mitkä eivät kirjoissa löytyneet. Glyndon kuvasi mahtavaa
rikollista kuningasta, jota hänen eläessään tuskin kuiskatenkaan oli
tohdittu soimata, mutta jota vastaan nyt, kuoleman tultua, orjat nousi
kahleistaan, kidutetut uhrit vankilakuopistaan, kalpeina ja likaisina
kuin kuolleitten raadot, vaatien kuivunein huulin oikeutta, joka
ulottuu haudan tuolle puolen.

Merkillinen into on tämä, oi taiteilija! Se äkkiä puhkee esiin siitä
sumusta, jonka salatiede niin kauan on pitänyt mielikuvituksesi yli
levitettynä -- kummallista, että yöllisen kauhun ja päiväisen
pettymyksen jälkeen seurasi tällainen innostus omaan pyhään
taiteeseesi! Oi, kuinka vapaasti ja rohkeasti käsi liikkuu laajoissa
luonnoksissa! Kuinka noista karkeista työaseista huolimatta kuva ei
näyttäydy oppilaan työksi vaan mestarin! Vastikään nautittuasi
lumoovata nestettä, kuinka nyt luomuksillesi voit antaa hienomman
elämän kuin itsellesi oli suotu! Joku voima, joka ei ole omasi, piirtää
nuo suuret symbolit seinälle. Taustalle kohoaa mahtava hautarakennus,
jonka pystyttämiseen on tuhansia elämiä kulutettu -- jotta _yhdelle_
valmistettaisiin lepokammio. Tuolla istuvat puolikehässä juhlalliset
tuomarit. Tummina, hitaina nousevat järven laineet. Tuossa makaa
palsamoitu kuninkaan ruumis. Etkö säikähdä hänen kulmakarvojensa
tuimuutta? Haa, hyvin tehty, taiteilija, ylös nousevat syyttäjien
kuihtuneet muodot -- kalpeina puhuvat aavemaiset kasvot! Eikö Ihmisyys
kuoleman jälkeen kosta Vallan tekemiä vääryyksiä? Aatteesi, Clarence
Glyndon, on ylevää totuutta, taulusi lupaa nerokkuudellesi mainetta.
Parempi on tämä magia kuin kirjan ja elonnesteen taiat. Tunti kuluu
tunnin jälkeen, sinä olet sytyttänyt lampun, yö tapaa sinut vielä työsi
äärestä. Laupias taivas! mikä jäätää ilman -- miksi lamppu alkaa
himmetä? -- miksi hiuksesi nousevat pystyyn? Tuossa! -- tuossa! --
tuossa! -- ikkunassa! Se katselee sinua, tuo tumma, hunnutettu,
inhottava olento! Tuossa ne tuijottavat sinuun nuo hirvittävät silmät
ilkkuvina, viekkaina ja vihamielisinä.

Glyndon seisoi ja katseli. Se ei ollut harhaa -- se ei puhunut, ei
liikkunut, kunnes, kykenemättä kauemmin kestämään tuota hievahtamatonta
kuluttavaa katsetta, hän peitti kasvonsa käsillään. Hätkähtäen hän
kohta veti ne pois, sillä vain lähempänä oli hän tuntenut Nimettömän
läsnäolon. Tuossa se peitti lattian maalauksen edessä ja kas! kuvat
näyttivät liikkuvan seinällä. Nuo kalpeat syyttävät olennot, jotka hän
itse oli luonut, liikkuivat ja irvistelivät hänelle. Voimakkaalla
ponnistuksella, joka oli kerrassaan kouristuttava ja joka pusersi
tuskanhien yli koko ruumiin, pääsi nuorukainen viimein kauhunsa
herraksi. Hän astui aavetta vastaan, hän kesti sen palavat silmät, hän
puhutteli sitä lujalla äänellä, kysyi sen tarkotusta ja uhmaili sen
valtaa.

Ja silloin kuului sen ääni, niinkuin löyhkä ruumishuoneesta Mitä se
sanoi, mitä paljasti, on kielletty huulin toistamasta, on kielletty
paperille panemasta. Tuota kauheata hetkeä ei olisi voinut kestää
mikään muu paitsi hieno ruumista elähyttävä henki, joka elonnesteestä
oli saanut voimaa suurempaa kuin on ihmisistä vahvimmallakaan. Parempi
olisi viettää yönsä katakombeissa ja nähdä haudattujen nousevan
tiloiltaan ja kuulla ruumissyöjä-peikkojen pitävän kauheita pitojaan
mätänevissä raadoissa, parempi kuin katsella _noita_ kasvoja ilman
hunnun verhoa ja kuunnella _tuota_ kuiskaavaa ääntä!

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä Glyndon pakeni rauniolinnasta. Millä valoisilla
toiveilla olikaan hän astunut yli sen kynnyksen, millä ainiaan
värisyttävillä muistoilla hän katselikaan taaksepäin ajan kuluttamia
rakoisia torneja!



II LUKU.


    _Faust_: Minne nyt matka käy?

    _Mefisto_: Minne vain mielesi tehnee. Me katsomme pientä
    ja sitten suurta maailmaa.

                                            _Faust_.

Vetäkää tuolinne lieden ääreen, pankaa valkea takkaan ja tuokaa
kynttilöitä. Oi tätä rauhaista, tasaista, mukavaa, järjestettyä kotia!
Oi sinä erinomainen arkimaailma!

On kulunut joku aika viimeisen luvun tapahtumain jälkeen. Nyt ei olla
kuunvaloisissa saarissa tai lahoavissa linnoissa vaan huoneessa, jonka
seinät ovat kolmattakymmentä jalkaa pitkät; -- matot lattialla, kalusto
hyvä, tukevat nojatuolit, ja kahdeksan huonoa maalausta hienoissa
puitteissa seinällä. Herra Thomas Mervale, lontoolainen kauppias, sinä
olet kadehdittavassa asemassa.

Ei ollut Mervalella mikään vaikeus palatessaan mannermaan matkaltaan
asettua paikoilleen tiskin ääreen -- hänen sydämensä oli kaiken aikaa
ollut siellä. Isänsä kuoleman kautta sai hän perinnöksi korkean aseman
arvokkaassa, jokseenkin hyvässä liikkeessä. Tehdä liikkeensä
ensiluokkaiseksi oli kunnioitettava pyrkimys -- ja se oli hänellä. Hän
oli äskettäin mennyt naimisiin -- ei kokonaan rahojen tähden, ei! hän
ei ollut halpamaisen ahne, vaikka muuten maallismielinen. Hänellä ei
ollut mitään romanttisia unelmia rakkaudesta, mutta hän oli kylliksi
järkevä mies ymmärtääkseen, että vaimo pitää olla seuralainen eikä
ainoastaan liikevoitto. Hän ei välittänyt kauneudesta ja nerokkuudesta,
mutta hän piti terveydestä ja hyvästä tuulesta ja jossakin määrin
kunnollisesta käsityskyvystä. Hän valitsi vaimon päällään eikä
sydämellään ja onnistui hyvin valinnassaan. Rouva Mervale oli mainio
nuori vaimo -- toimelias, taloudellinen, säästäväinen, mutta myöskin
hyvänluontoinen. Hän piti kyllä oman päänsä muttei ollut mikään
äkäpussi. Hänellä oli selvä käsitys vaimon oikeuksista ja niistä
seikoista, jotka tuottavat kotiin mukavuutta. Hän ei koskaan olisi
antanut miehelleen anteeksi, jos hän olisi huomannut hänet syypääksi
pienimpäänkin ihastukseen muita naisia kohtaan, mutta korvaukseksi
hänellä itselläänkin oli ihmeteltävä siveellisyyden tunne. Hän
kauhistui kaikkea kevytmielisyyttä, kaikkea hakkailemista,
kiemailemista -- noita pikkupaheita, jotka usein turmelevat kotionnen,
vaikka huikenteleva luonne niihin ajattelemattomasti lankee. Mutta hän
ei pitänyt oikeana rakastaa miestään liian paljon. Hän jätti ylijäävän
rakkauden sukulaisiaan, ystäviään, tuttaviaan varten ja seuraaviin
naimisiin, jos nimittäin jotakin tapahtuisi miehelleen. Hän piti hyvän
ruuan, sillä se sopi heidän asemaansa, ja hänen mielentilansa oli
tasainen vaikka luja. Hän saattoi sanoa kovan sanan tai kaksikin, jos
Mr. Mervale ei tullut kotiin oikeaan aikaan. Hän piti erityisesti
huolta siitä, että miehensä muuttaisi kenkänsä tullessaan kotiin --
matot olivat uudet ja kalliit. Hän ei ollut ärtyisä eikä intohimoinen
-- taivas siunatkoon! -- mutta kun hän loukkaantui, osasi hän
arvokkaasti moittia -- viittasi omiin hyveisiinsä -- enoonsa, joka oli
amiraali, ja 30 tuhanteen puntaan, jotka hän oli tuonut mukaansa
myötäjäisinä valitulleen. Mutta koska Mr. Mervale oli hyväluontoinen
mies, tunnusti hän vikansa, ylisti vaimonsa etevyyttä ja pahastuksen
pilvi oli pian ohi.

Joka talossa on pieniä ikävyyksiä, mutta harvassa vähemmän kuin
Mervalen talossa. Rouva Mervale ei ylellisesti rakastanut pukuja vaan
noin kohtalaisesti pani niinin huomiota. Häntä ei koskaan nähty
ulkosalla kähertämättömänä eikä tuommoisessa ikävässä aamupuvussa.
Puoli yhdeksän joka aamu rouva Mervale oli puettuna, vyö hyvin
sidottuna, lakki suorana ja sileänä päässä, paksut silkkiset hansikkaat
suvet talvet käsissä. Raskaassa kultaketjussa hän kantoi kelloaan, joka
ei ollut noita pieniä, huonostikäyviä vaan iso, hyvä ajanmittari.
Hänellä oli suuri koukkunenä, hyvät hampaat, iso tukka, paksut posket,
suuret jalat, mainiot kävelemiseen, ja suuret valkoiset kädet. Hän ei
pitänyt romaaneista, vaikkei hän niitä vihannutkaan. Konserteissa ja
oopperoissa hän ei käynyt, mutta pientä huvinäytelmää hän rakasti
illoin katsella ja sen jälkeen syödä hienon illallisen. Talven alussa
hän valitsi itselleen käsityön ja kirjan luettavakseen, tavallisesti
historiateoksen. Molemmat kestivät talven, keväällä jätettiin kirja,
mutta työtä jatkettiin. Arvokkaampaa naista ei helposti löydy -- paitsi
ehkä jossakin hautapuheessa.

Oli syysilta. Herra ja rouva Mervale ovat äskettäin palanneet
huviretkeltä ja ovat nyt etuhuoneessa -- mies tavallisella paikallaan
ja rouva samaten omallaan.

"Mutta minä vakuutan sinulle, että Glyndon kaikista liiallisuuksistaan
huolimatta oli sangen hauska, rakastettava kumppani. Sinä olisit
varmaan hänestä pitänyt -- kaikki naiset pitivät."

"Rakas Thomas, suo anteeksi, että huomautan, mutta tuo lause 'kaikki
naiset' --"

"Pyydän anteeksi -- olet oikeassa. Tarkotin, että hän yleensä oli
kauniin sukupuolen hyvässä suosiossa."

"Minä ymmärrän -- hän oli jokseenkin kevytmielinen luonteeltaan."

"Kevytmielinen! -- ei, ei suinkaan. Hieman epävakainen -- sangen
omituinen -- mutta ei suinkaan kevytmielinen -- suuriluuloinen ja
äkkipikainen kyllä, mutta käytökseltään siivo ja kaino -- ehkä liiankin
paljon -- juuri sellainen, josta sinä pidät. Mutta jatkaakseni: olen
hyvin levoton niistä uutisista, mitkä tänään olen saanut hänestä. Hän
on nähtävästi elänyt hyvin säännötöntä elämää, matkustanut paikasta
paikkaan ja on varmaan jo kuluttanut koko lailla rahojaan."

"Mitä tulee rahoihin", sanoi rouva Mervale, "niin pelkään, että meidän
täytyy käyttää toista teurastajaa; tämä nykyinen on varmaan liitossa
kyökkipiian kanssa.

"Se on vahinko, hänen pihvinsä on merkillisen hyvää. Nämä Lontoon
palvelijat ovat yhtä pahoja kuin karbonaarit. Mutta niinkuin olin
sanomaisillani, Glyndon raukka --"

Samassa kuului ovella koputus. "Siunatkoon!" sanoi rouva, "kello on yli
kymmenen. Kukahan se mahtaa olla?"

"Ehkä se on enosi, amiraali", sanoi mies pisteliäästi. "Hän
tavallisesti suvaitsee tulla tähän aikaan."

"Minä toivon, rakkaani, etteivät mitkään minun sukulaisistani ole muuta
kuin tervetulleita vieraita tässä talossa. Amiraali on hyvä seuramies
ja -- hänen omaisuutensa on kokonaan hänen määrättävissään."

"Minä en ketään kunnioita enemmän kuin häntä", sanoi herra Mervale
painavasti.

Palvelija avasi oven ja ilmotti Mr. Glyndonin tulosta.

"Mr. Glyndon! -- mikä merkillinen --" huudahti rouva Mervale, mutta
ennenkuin hän ehti lopettaa lausettaan, oli Glyndon huoneessa.

Vanhat ystävät tervehtivät toisiaan kaikella lämmöllä, mikä johtui
nuoruuden muistoista ja pitkästä erosta. Seurasi sitten juhlallinen
esitys rouva Mervalelle, joka arvokkaasti hymyillen ja salaa vilkaisten
vieraan likaisia jalkineita pyysi miehensä ystävää olemaan tervetullut
Englantiin.

Glyndon oli suuresti muuttunut senjälkeen kuin Mervale hänet viimeksi
näki. Vaikkei ollut kahta vuottakaan siitä kulunut, oli hänen valkea
ihonsa käynyt ruskeaksi. Syviä vakoja oli suru tai ajattelu tai sielun
taistelu uurtanut onnellisen nuoruuden sileälle kasvonpinnalle. Ennen
niin kohteliaaseen käytökseen oli tullut jonkunlaista rentoilemista,
joka kertoi yhteiskunnan tapoja halveksivasta seurasta. Kuitenkin oli
hänen muodossaan ikäänkuin vapaata aateluutta, jota ei ennen hänessä
ollut, ja se antoi hänen kielelleen ja säännöttömille liikkeilleen
vähän arvokkuutta.

"Näin siis sinä olet vakiintunut elämään, Mervale -- minun ei tarvitse
kysyäkään, oletko onnellinen. Arvo, itsetunto, rikkaus, puhdas luonne
ja näin kaunis puoliso ansaitsee onnea ja hallitsee sitä.

"Saisiko tarjota teetä Mr. Glyndon?" kysyi rouva Mervale lempeästi.

"Kiitos -- ei. Minä ehdotan elähyttävämpää ainetta vanhalle
ystävälleni. Viiniä, Mervale, viiniä, eh! tai vanhaa englantilaista
punssia. Vaimosi suonee anteeksi -- me teemme tästä hauskan yön."

Rouva Mervale veti tuolinsa taaksepäin ja koetti olla näyttämättä
säikähtyneeltä. Glyndon ei antanut ystävälleen aikaa vastaamiseen:

"Nyt olen siis viimeinkin Englannissa", sanoi hän hieman ivallisesti
katsellen ympäri seiniä, "varmaan tämä terveellinen ilma tulee
vaikuttamaan, varmaan minä täällä tulen saamaan lepoa."

"Oletko sairastanut, Glyndon?"

"Sairastanut! -- olen. Ah! sinulla on hieno talo. Onkohan siinä liikaa
huonetta yksinäiselle matkamiehelle?"

Mr. Mervale katsoi vaimoaan ja hänen vaimonsa katseli kiinteästi
mattoa. "Kaino käytökseltään -- ehkä vähän liiaksikin!" Rouva Mervale
oli hämmästyksen ja suuttumuksen huipussa.

"Rakkaani?" kysyi Mr. Mervale viimein nöyrästi vaimoaan suostutellen.

"Niin, rakkaani!" vastasi rouva Mervale yskää ymmärtämättä ja
happamesti.

"Me voimme kai antaa yhden huoneen vanhalle ystävälleni, Sara?"

"Vanha ystävä" oli vaipunut nojatuoliinsa, ja tuijottaen valkeaan oli
hän pannut molemmat jalkansa mukavasti pesänreunalle ja näytti
unohtaneen kysymyksensä.

Rouva Mervale puri huultaan, katseli miettivästi eteensä ja vastasi
viimein kylmästi: "Kyllä, Mr. Mervale, sinun vieraillasi on oikeus olla
täällä kuin kotonaan."

Näin sanoen hän sytytti kynttilän ja astui juhlallisena ulos huoneesta.
Kun hän palasi, olivat ystävykset kadonneet Mr. Mervalen työhuoneeseen.

Kello löi kaksitoista -- yksi -- kaksi! Kolmasti oli rouva Mervale
lähettänyt tiedustelemaan -- ensiksi, kaipasivatko he jotakin,
toiseksi, tahtoiko Mr. Glyndon nukkua matrassilla vai höyhenvuoteella,
kolmanneksi olisiko Mr. Glyndonin kirstu, jonka hän on tuonut mukanaan,
otettava sisälle. Ja kaikkien näiden kysymysten vastaukseen oli vieras
äänekkäästi lisännyt -- niin äänekkäästi, että se kuului läpi kaikkien
huoneiden -- "toinen booli, väkevämpi, ja antakaa tulla joutuisaan!"

Viimein Mr. Mervale näyttäytyi makuuhuoneessaan -- ei katuvana eikä
anteeksipyytävänä -- ei, ei sinne päinkään. Hänen silmänsä vilkkuivat,
poskensa punotti, jalkansa hoiperoi, hän lauloi, Mr. Thomas Mervale
todellakin lauloi.

"Mr, Mervale, onko mahdollista --"

"Vanha ukko Cole oli iloinen sielu --"

"Mr. Mervale -- jätä minut ole hyvä!"

"Niin, iloinen sielu oli hän --"

"Minkä esimerkin näytät palvelijoille!"

"Ja hän pyysi piippuansa, pyysi viinimaljaansa --"

"Jos et herrani, osaa käyttäytyä, niin minä pyydän."

"Pyysi kolme viuluniekkaa soittamaan!"



III LUKU.


    "Avaraan maailmaan
    Pois yksinäisyydestä
    Tahtovat houkutella."

              _Faust_.

Seuraavana aamuna suurusta syötäessä rouva Mervale oli sen näköinen
kuin kaikki sorrettujen naisten kärsimät vääryydet olisivat olleet
hänen otsallaan. Hänen miehensä taas oli oikea kuva katuvasta
syntisestä. Hän ei puhunut paljon, valitti päänkipua ja pyysi, että
munat vietäisiin pöydältä. Clarence Glyndon -- häikäilemätön, huoleton,
paatunut -- oli iloisella tuulella ja puhui kaikkien kolmen puolesta.

"Mervale raukka! hän on unohtanut hyvän toveruuden tavat, nähkääs
rouva. Vielä toinen yö tai pari, niin hän on taas entisellään."

"Herra", sanoi rouva Mervale, lasketellen ennalta mietityn lauseen
erinomaisen arvokkaasti, "sallikaa minun muistuttaa, että Mr. Mervale
on nyt nainut mies, tuleva perheenisä ja koko talon herra."

"Aivan siitä syystä minä häntä kadehdin. Minulla itsellänikin on vahvat
aikeet naida. Onni on tarttuvaista."

"Vieläkö maalailet?" kysyi Mr. Mervale vetelästi, koettaen kääntää
keskustelun toiselle tolalle.

"Ei, minä olen noudattanut neuvoasi. Ei mitään taidetta, ei ihanteita,
ei mitään jokapäiväisyyttä korkeampaa ole minulla enää. Jos minä vielä
maalaisin, niin todella luulen, että _sinä_ ostaisit taulujani.
Kiiruhda ja lopeta syömisesi, mies. Minä tahdon kysyä sulta neuvoa.
Olen tullut Englantiin järjestämään asioitani. Haluan hankkia rahaa,
sinun neuvosi ja kokemuksesi voivat olla suureksi avuksi minulle."

"Vai niin, niinkö pian kyllästyit viisasten kiveen? Tiedätkö, Sara, kun
minä viimeksi erosin Glyndonista, aikoi hän ruveta joksikin
alkemistiksi tai maagikoksi."

"Sinä lasket leikkiä tänään, mieheni."

"Kunniani kautta se on totta. Olenhan siitä jo ennen kertonut."

Glyndon nousi äkkiä.

"Miksi palautat noita hupsuuden ja yltiöpäisyyden muistoja? Enkö ole
sanonut, että olen palannut synnyinmaahani seuraamaan vertaisteni
kunniallisia toimia. Niin kyllä! mikä on niin terveellistä, niin jaloa,
niin luonteemme mukaista kuin se mitä te kutsutte käytännölliseksi
elämäksi? Jos on meillä lahjoja, mitä niistä on hyötyä, jollemme koeta
niitä edullisesti kaupata? Ostakaamme tietoja niinkuin muutakin
tavaraa, ostakaamme niin halvalla kuin suinkin, myykäämme niin
kalliisti kuin suinkin. Ettekö ole vielä lopettaneet syöntiänne?"

Ystävät lähtivät kadulle kävelemään ja Mervale kauhistui sitä ivaa,
jolla Glyndon ylisteli hänen arvokasta asemaansa, harrastuksiansa,
onnellista naimistaan ja kahdeksaa taulua kauneissa puitteissaan. Ennen
oli järkevällä Mervalella ollut vaikutusvaltaa ystäväänsä; _hän_ oli
silloin käyttänyt ivaa, ja Glyndon oli saanut hävetä omituisuuksiaan.
Nyt oli asema muuttunut. Glyndonin puhetavassa oli hurjaa vakavuutta,
mikä jääti ja vaiensi hänen ystävänsä levollisen jokapäiväisyyden.
Glyndon näytti ilkeästi iloitsevan, kun hän itselleen vakuutteli, että
maailman järkevä elämä oli halveksittava ja alhainen.

"Ah!" hän huudahti, "kuinka oikein puhuit, kun neuvoit minua tekemään
arvokkaan naimiskaupan, elämään siivosti, maailmaa ja eukkoani peläten,
ja hankkimaan köyhien kateuden ja rikasten suosion. Sinä olet
noudattanut omia saarnojasi. Onnellinen on elämäsi! Kauppiaan tiski ja
ripitykset kotona! Ha, ha! Yritämmekö vielä toisen yön?"

Mervale kiusattuna käänsi keskustelun Glyndonin asioihin. Hän hämmästyi
siitä maailman tuntemisesta, jonka taiteilija niin äkkiä näytti
saavuttaneen, hämmästyi vielä enemmän siitä terävyydestä ja tarmosta,
jolla hän puhui kauppamarkkinoiden parhaimmista keinotteluista. Niin,
Glyndon oli sittenkin kai tosissaan, hän halusi päästä rikkaaksi ja
kunnioitetuksi, ja saada rahoistaan ainakin 10 prosenttia korkoa.

Kulutettuaan muutamia päiviä kauppiaan seurassa, jolla ajalla hän
onnistui kääntämään kaikki talossa ylösalasin -- muuttamaan yön
päiväksi, sopusoinnun epäsoinnuksi, saattamaan rouva Mervalen miltei
pois suunniltaan ja hänen miehensä vakuutetuksi siitä, että akkavalta
talossa hallitsi -- niin nuori mies lähti pois yhtä äkkiä kuin
hän oli saapunutkin. Hän vuokrasi itselleen oman talon, hän
etsi vaikutusvaltaisten henkilöiden tuttavuutta, innostui
kauppamarkkinoihin, näytti kokonaan muuttuneen liikemieheksi. Hänen
suunnitelmansa olivat rohkeat ja suurenmoiset, hänen laskunsa nopeat ja
paikalleen sattuvat. Hän hämmästytti Mervalea tarkkuudellaan ja
häikäisi häntä menestyksellään. Mervale alkoi häntä kadehtia, ja tuntea
tyytymättömyyttä ajatellessaan omaa säännöllistä ja hidasta nousuaan.
Kun Glyndon osti ja myi osakkeita, vieri hänelle rahaa vallan
virtanaan; mitä hän tuskin vuosikausissa olisi saanut kokoon
taiteellaan, sai hän muutamissa kuukausissa keinottelulla ja
onnellisilla yrityksillä. Äkkiä kuitenkin hänen ponnistuksensa
lamautuivat, uudet kunnianhimon pyyteet vetivät häntä puoleensa. Jos
hän kuuli rumpua kadulla lyötävän, niin kellä oli hänen mielestään
suurempi kunnia kuin sotilaalla? Jos uusi runoteos ilmestyi, niin kellä
oli sellainen maine kuin runoilijalla? Hän alotti sepittämään kirjoja,
jotka lupasivat suurta, mutta kyllästyneenä hän ne pian heitti
käsistään. Yhtäkkiä hän jätti sen hienon ja sovinnaisen seurapiirin,
jossa oli suosiota etsinyt, yhtyi nuoriin elostelijoihin ja antautui
suurkaupungin nurjimpiin hullutuksiin, sillä siellä kulta on sekä työn
että huvitusten herra. Kaikessa hänellä oli mukanaan voimaa ja
sieluntulta. Kaikissa seuroissa hän pyrki ensimäiseksi, tahtoi kaikessa
loistaa. Mutta mitä halua hän mahtoikin tyydyttää, niin sen taka-iskuna
seurasi aina kauhistuttava epätoivo. Toisin ajoin hän vaipui syviin ja
synkkiin mietteisiin. Hänellä oli sellainen kuume, kuin jos hän olisi
tahtonut päästä muistoja pakoon -- ja hänen leponsa oli taas sellaista,
kuin jos samat muistot olisivat hänet yllättäneet ja ottaneet
saaliikseen. Mervale ei enää häntä usein tavannut, he karttoivat toinen
toistaan. Glyndonilla ei ollut ketään uskottua eikä ystävää.



IV LUKU.


    "Tunnen sinut lähelläni tässä
    Yksinäisyyttä elähyttämässä,
    Niinkuin maailmoittensa yli
    Suuri Näkymätön liitelee."

                  _Uhland_.

Tästä mielen tilasta, joka enemmän oli levottomuutta ja kiihtymystä
kuin kestävää toimintaa, herätti Glyndonin eräs henkilö, joka teki
häneen ihmeen rauhottavan vaikutuksen. Hänen sisarensa, orpo niinkuin
hänkin, asui maalla tätinsä luona. Lapsuuskodissaan oli hän tätä
pikkutyttöä, joka oli häntä paljon nuorempi, rakastanut veljen kaikella
hellyydellä. Palatessaan Englantiin, näytti hän aivan unohtaneen
sisarensa olemassaolon. Mutta kun täti kuoli, muistutti sisar itsestään
liikuttavalla kirjeellä, jossa hän kaihoten valitti olevansa ilman
kotia, ilman turvaa, ilman huolenpitäjää. Glyndon itki lukiessaan
kirjeen ja odotti kärsimättömästi Adelan tuloa.

Tyttö oli silloin 18-vuotias, ja hänellä oli tyynen ja hiljaisen
ulkokuoren alla paljon intoa ja romantiikkaa, samanlaista kuin
veljelläkin oli ollut siinä iässä. Mutta tytön into oli paljon
puhtaampi ja pysyi omissa rajoissaan, osaksi hänen siivon
naisellisuutensa takia ja osaksi ankaran ja säännönomaisen kasvatuksen
takia. Veljestään hän erosi varsinkin luonteensa arkuudessa, joka oli
suurempi kuin hänen ikäisillään. Mutta itsehillinnän kautta hän tätä
arkuutta salasi yhtä huolellisesti kuin sama arkuus taas salasi hänen
tunteellista sydäntään.

Adela ei ollut kaunis, hänen kasvonsa ja vartalonsa todisti heikkoa
terveyttä, ja liian herkkä hermosto teki hänet alttiiksi kaikille
vaikutuksille, jotka myötätunnon voimalla häiritsivät hänen
terveyttään. Muta koskei hän milloinkaan valittanut, ja koska hänen
käytöksensä merkillinen tyyneys tuntui osottavan ihan tasapuolista
mielentilaa, joka tavallisessa ihmisessä olisi merkinnyt
välinpitämättömyyttä, niin senvuoksi hänen sielulliset kärsimyksensä
olivat niin kauan pysyneet peitossa, ettei nyt enää ollut vaikeatakaan
niitä salata. Vaikka, niinkuin sanoin, hänen kasvonsa eivät olleet
kauniit, olivat ne puoleensavetävät ja miellyttävät, ja sellainen
hyväilevä hellyys ja lumous oli hänen hymyilyssään, liikkeissään ja
halussaan lohduttaa, tasottaa ja olla mieliksi, että se koski sydämeen
ja teki hänet rakastettavaksi, koska hän oli niin rakastava.

Sellainen oli se sisar, jota Glyndon niin kauan oli laiminlyönyt ja
jonka hän nyt niin sydämellisesti otti vastaan taloonsa. Adela oli
viettänyt monta vuotta itsekkään ja vaateliaan sukulaisen oikkujen
orjana ja sairaanhoitajana. Uutta ja iloista oli hänelle sentähden
veljensä hieno, jalo ja kunnioitettava rakkaus. Glyndon itsekin nautti
luomastaan onnesta, hän vähitellen tottui pois muusta seurasta ja alkoi
tuntea kodin viehätystä. Siksipä ei ollutkaan kumma, että tämä nuori
tyttö, joka vielä oli aivan vapaa palavammasta rakkaudesta, keskitti
kiitollisen hellyytensä armaaseen veljeen. Hänen päiväinen huolensa ja
yöllinen unelmansa oli voida korvata veljensä hyvyyttä. Hän ylpeili
veljensä lahjakkuudesta ja toivoi hänen menestystään: pieninkin seikka,
joka veljeä saattoi huvittaa, kasvoi Adelan silmissä mitä vakavimmaksi
elinkysymykseksi. Lyhyesti, kaiken kauansalatun intonsa, joka oli hänen
ainoa ja vaarallinen perintönsä, hän tyhjensi tähän rakkautensa pyhään
esineeseen.

Mutta mitä enemmän Glyndon alkoi karttaa noita kiihdytyksiä, joilla hän
niin kauan oli koettanut viihdyttää mieltään ja tappaa aikaansa, sitä
syvemmäksi ja pysyvämmäksi tuli hänen rauhaisten aikojensa
synkkämielisyys. Varsinkin hän aina pelkäsi olla yksin, hän ei
kärsinyt, että kumppaninsa oli poissa näkyvistä. Hän ratsasti sisarensa
kanssa ja teki kävelymatkoja, ja nähtävästi oli hänelle aina suuri
ponnistus viimeinkin mennä levolle, kun yö jo olisi öitsijöillekin
ollut liian myöhäinen. Tämä synkkämielisyys ei ollut ainoastaan lievää
melankoliaa eli alakuloisuutta, se oli paljon kiihkeämpi, melkein kuin
epätoivo. Usein hiljaisuuden jälkeen, joka miltei muistutti kuolemaa --
niin raskaalta, liikkumattomalta se tuntui -- saattoi hän äkkiä
hypähtää pystyyn ja hätäillen silmäillä ympärilleen -- jäsenet
väristen, huulet kalpeina, ohimot hien vallassa. Adela oli vakuutettu
siitä, että joku salainen suru häntä vaivasi ja helposti voisi kuluttaa
hänen terveytensä, ja sentähden hän luonnollisesti koetti olla hyvä
lohduttaja. Hienolla huomaavaisuudellaan hän näki, ettei veli pitänyt
siitä, jos hänen synkkiä tuuliaan pantiin merkille. Adela harjaantui
senvuoksi tukahuttamaan pelkonsa ja tunteensa osotukset. Hän ei
pyytänyt veljeään kertomaan, vaan koetti salaa voittaa hänen
luottamuksensa, Vähitellen hän tunsi onnistuvansa. Glyndon oli niin
tyystin kiinni omassa elämässään, ettei hän kyennyt tarkasti seuraamaan
muita, hän piti tuota rakkauden nöyrää levollisuutta lujamielisyytenä,
ja se häntä rauhotti. Lujamielisyyttä vaatii sairas mieli siltä, jolle
se uskoo tautinsa. Ja kuinka vastustamaton on halu tyhjentää huolensa
toiselle! Kuinka usein yksinäinen ajatteleekaan: "sydämeni varmaan
pääsisi tuskastaan, jos voisin siitä kertoa jollekin." Glyndon tunsi,
että nuoressa, kokemattomassa, ihanteellisessa Adelassa olisi sellainen
sielu, joka voisi häntä ymmärtää paremmin kuin joku ankarampi ja
käytännöllisempi ihminen. Mervale olisi pitänyt hänen paljastuksiaan
mielipuolen houreina, ja useimmat ihmiset olisivat ainakin pitäneet
niitä sairaloisina utukuvina ja harhanäkyinä. Siten Glyndon vähitellen
valmistui siihen helpotukseen, jota hän ikävöi, ja tilaisuus
kertomiseen saapui tällä tavalla:

Eräänä iltana heidän istuessaan yhdessä, Adela, joka oli perinyt
vähäsen veljensä lahjoja, maalaili jotakin. Glyndon oli istunut
mietteissään, mutta nousi äkkiä ja kietoi rakastavasti käsivartensa
sisarensa vyötäreille, katsoen hänen olkansa yli. Pahastunut huudahdus
pääsi häneltä, hän tempasi käteensä piirustuksen: "Mitä sinä teet? --
kenen kuva tämä on?"

"Rakas Clarence, etkö muista alkuperäistä taulua? Tämä on jäljennös
viisaan esi-isämme muotokuvasta, joka oli niin sinun näköisesi, kuten
äitivainajamme oli tapana sanoa. Ajattelin, että sinua huvittaisi, jos
koettaisin jäljentää sen muististani."

"Kirottu näköisyys", sanoi Glyndon synkästi. "Etkö arvaa syytä, miksi
minä en tahtonut palata isänkotiimme? Sentähden että pelkäsin nähdä
tuon muotokuvan! -- sentähden että -- sentähden -- mutta anna anteeksi
-- minä pelotan sinua!"

"Ei, ei suinkaan, Clarence, sinä et koskaan pelota minua kun puhut,
ainoastaan kun olet vaiti. Oi, jospa uskoisit minulle huolesi, oi,
jospa antaisit minulle oikeuden kantaa surujasi, niinkuin niin
mielelläni tahtoisin!"

Glyndon ei vastannut vaan asteli jonkun aikaa säännöttömin askelin
edestakaisin huoneessa. Viimein hän pysähtyi ja katseli vakavasti
sisartaan silmiin. "Niin, sinäkin olet hänen jälkeläisensä, sinäkin
tiedät, että sellaisia miehiä on elänyt ja kärsinyt, sinä et minua
pilkkaa, etkä epäile sanojani. Kuuntele! -- mikä ääni se on?"

"Ainoastaan tuuli katolla, Clarence, ainoastaan tuuli."

"Anna minulle kätesi, anna minun tuntea sen elävää kosketusta, ja kun
minä olen sinulle kertonut, niin älä koskaan enää mainitse sanaakaan
siitä kertomuksesta. Pidä se kaikilta salassa -- vanno, että se tulee
meidän kerallamme kuolemaan -- meidän onnettoman suvun viimeisten
jälkeläisten kanssa!"

"En koskaan minä petä luottamustasi -- minä vannon -- en koskaan!"
sanoi Adela vakaasti ja vetäytyi lähemmälle veljeään. Se mikä ehkä
kirjotettuna ja epäileväisille, uskottomille kerrottuna, voi tuntua
kylmältä ja pelottomalta, vaikutti aivan toisella lailla, kun nuo
kalpeat huulet siitä puhuivat, kärsimyksen vakuuttavalla ja
kauhistuttavalla totisuudella. Paljon hän kyllä salasi, paljon hän
tahallaan lievensi, mutta niin paljon hän kertoi, että tarinansa kävi
ymmärrettäväksi ja selväksi vapisevalle ja kalpealle kuuntelijalle.
"Päivänkoitteessa", sanoi hän, "lähdin tuosta onnettomasta asunnosta.
Yksi toivo minulla vielä oli -- tahdoin etsiä Mejnouria läpi koko
maailman. Tahdoin pakottaa häntä saattamaan lepoon sen peikon, joka
sieluani vainosi. Tällä aikomuksella matkustin kaupungista kaupunkiin.
Panin Italian poliisien avulla toimeen mitä tarkimpia etsiskelyjä.
Turvauduin itse Rooman inkvisitsionin palveluksiin. Olihan se äskettäin
osottanut vanhaa valtaansa Cagliostroa vastaan, joka oli paljon
vaarattomampi. Kaikki turhaan, ei jälkeäkään hänestä voitu löytää."

"Minä en ollut yksin, Adela." Tässä Glyndon hetkeksi pysähtyi
puheessaan ikäänkuin hämmentyneenä, sillä ei tarvinne mainitakaan, että
hän kertomuksessaan ainoastaan sivumennen oli viitannut Fillideen,
jonka lukija voi arvata hänen seuralaisekseen. "Minä en ollut yksin,
mutta vaellusteni kumppanina ei ollut sellainen, johon sielullani
olisin voinut luottaa -- uskollinen ja rakastava kyllä, mutta ilman
kasvatusta, ilman kykyä minua ymmärtämään, ainoastaan luonnollisten
vaistojen hallitsema eikä harjotetun järjen. Hän oli sellainen, johon
sydän saattoi nojautua huolettomina hetkinä, mutta ymmärryksellä ei
ollut hänen kanssaan paljon yhteistä eikä hätääntynyt henki häneltä
voinut neuvoa kysyä. Mutta tämän henkilön seurassa ei hirviö minua
häirinnyt.

"Anna minun tarkemmin kuvata, minkälaisissa tilaisuuksissa se saapui.
Karkeissa kiihotuksissa, jokapäiväisessä elämässä, hurjassa
mellastelussa, tai eläimellisen tylsässä välinpitämättömyydessä sen
silmiä ei näkynyt, sen kuiskaus ei kuulunut. Mutta aina kun sielu
tahtoi korkeampaa tavotella, kun mielikuvitus syttyi ja kun oikean
päämäärämme tietoisuus saattoi taistelemaan sitä arvotonta elämää
vastaan, jota vietin, silloin -- Adela, silloin se kyyristyi sivulleni
keskipäivän valossa tai yöllä istui vuoteeni vieressä -- mustana
peikkona, joka pimeässäkin näkyi. Jos jumalallisissa taidekokoelmissa
nuoruuteni unelmat herättivät muinoisen kilpailuhalun -- tai jos
käännyin viisasten ajatuksia tutkimaan -- jos suurten miesten
esimerkki, jos viisasten keskustelu herätti vaiennetun järjen
toimintaan, niin paha henki oli luonani kuin kutsuttuna. Viimein
eräänä iltana Genuassa, johon olin saapunut mystikkoa hakiessani, hän
äkkiä, kun vähimmin odotin häntä näkeväni, seisoi edessäni. Oli
karnevaalin aika. Se oli tuollainen äänekäs hurja puolihullu näytelmä
-- älä kutsu sitä huviksi -- joka muistuttaa pakanallisia
saturnaalioita[59] keskellä kristillistä juhlaa. Tanssiin väsyneenä
olin astunut huoneeseen, jossa istui useita juhlijoita, juoden,
laulaen, hoilaten, ja kun he merkillisissä puvuissaan ja ilkeissä
naamareissaan elämöivät, näyttivät he tuskin inhimillisiltä.
Minä asetuin heidän keskelleen ja tuollaisessa kamalassa
mielenkiihotuksessa, josta onnelliset ihmiset eivät tiedä mitään, olin
pian yksi hurjimpia. Keskustelu kääntyi Ranskan vallankumoukseen, jolla
aina oli minuun ollut merkillinen viehätys. Naamiot puhuivat
tuhatvuotisesta valtakunnasta, jonka vallankumous oli tuova maan
päälle, eivätkä niinkuin filosofit ihastelleet valon tuloa vaan
niinkuin rosvot riemuitsivat lain tyhjäksi tulemisesta. En tiedä kuinka
kävi, vaan heidän vallaton puheensa tarttui minuun, ja kun aina halusin
olla joukossa etumaisena, olin pian muita äänekkäämpi huutamassa
ylistystä vapaudelle, jonka tulisi käsittää kaikki maapallon kansat --
vapaudelle, joka koskisi koko lainsäädäntöä ja myöskin kotielämää --
vapaudelle kaikista kahleista, joita ihmiset ovat itselleen takoneet.
Keskellä näitä suuria sanoja kuiskasi yksi naamioista minulle:

"'Ota vaarin, joku kuuntelee, hän näyttää urkkijalta.'

"Silmäni seurasivat hänen silmiään ja huomasin miehen, joka ei ottanut
osaa keskusteluun mutta jonka katse oli minuun kiinnitetty. Hän oli
valepuvussa niinkuin muutkin, mutta huomasin yleisistä kuiskeista,
ettei kukaan ollut nähnyt hänen astuvan sisään. Hänen vaitiolonsa,
hänen tarkkaavaisuutensa oli nostanut muiden pelon mutta minua se vaan
enemmän kiihdytti. Innostuneena asiaani jatkoin sitä edelleen,
välittämättä muiden viittauksista, ja käännyin tuon vaiteliaan naamion
puoleen, joka istui yksin, ryhmästä erillään, enkä huomannut, että
toinen toisensa jälkeen hurjastelijoista hiipi pois, niin että viimein
minä ja hiljainen kuuntelija jäimme kahden, kunnes pysähtyen
kuumeisesta ja kiihkeästä sanatulvastani, virkoin:

"'Ja te, signor, mitä te arvelette tästä kultaisesta ajasta? Ei mitään
mielipiteen rajotuksia, veljeys ilman kateutta, rakkaus ilman
orjuutta --'

"'Ja elämä ilman 'Jumalaa', lisäsi naamio, kun minä etsin uusia
vertauksia.

"Tuon tutun äänen-kaiku käänsi ajatusteni virran. Hypähdin eteenpäin ja
huusin:

"'Petturi tai perkele, viimeinkin sinut tapasin!'

"Olento nousi, kun lähestyin, nosti naamion ja näytti Mejnourin kasvot.
Hänen kiinteä katseensa, mahtava vartalonsa kammotti ja piti minua
loitolla. Seisoin maahan naulittuna.

"'Niin', sanoi hän juhlallisesti, 'me tapaamme toisemme ja tätä
tapaamista olen minäkin etsinyt. Kuinka olet seurannut neuvojani?
Näitäkö näytelmiä etsii Rauhantieteen seuraaja päästäkseen aavemaisen
vihollisensa käsistä? Nuoko ajatukset, jotka lausuit -- ajatukset,
jotka tahtoisivat maailmankaikkeudesta pyyhkäistä pois kaiken
järjestyksen -- nuoko vastaavat viisaan toiveita, viisaan joka tahtoo
kohota ikuisten sfäärien sopusointuun?'

"'Se on sinun vikasi -- sinun' huudahdin minä. 'Karkota aave! Ota pois
sielustani tämä kuluttava painajainen!'

"Mejnour katseli minua hetken aikaa kylmällä ja ivallisella
ylenkatseella, joka herätti pelkoani ja vihaani, ja vastasi:

"'Ei, sinä omien aistimiesi uhri! Ei, sinun täytyy tyystin ja
tarkalleen kokea ne harhat, joihin _tieto ilman uskoa_ kiipee Titaanien
tavoin.[60] Sinä himoitset tätä tuhatvuotista valtakuntaa -- sinä
saat sen nähdä! Sinä saat olla yksi osanottaja Valon ja Järjen
valtakunnassa. Minä näen, kun puhun, sivullasi sen haamun jota pakenet
-- se astuu tiellesi -- sillä on vielä valta sinuun -- valta, jolle
minäkään en mitään mahda. Toivotun vallankumouksesi viimeisinä päivinä,
keskellä raunioita sen järjestyksen, jota sortona kiroot, etsi
kohtalosi täyttymistä ja odota parannustasi.'

"Sillä hetkellä joukko naamioituja, räyhääviä, päihtyneitä,
hoipertelevia töytäsi huoneeseen ja erotti minut mystikosta. Tunkeuduin
heidän välistään ja etsin häntä kaikkialta mutta turhaan. Kaikki
etsimiseni seuraavanakin päivänä oli yhtä hyödytöntä. Viikkoja käytin
samaan tarkotukseen -- ei jälkeäkään Mejnourista ollut löydettävissä.
Väsyneenä petollisiin nautintoihin, ansaittujen moitteitten satuttamana
kauhistuin Mejnourin ennustamaa näytelmää, jossa minun muka piti etsiä
vapautustani, ja niin tulin viimein siihen päätökseen, että
syntymämaani terveellisessä ilmapiirissä, sen järjestetyssä
toimeliaisuudessa voisin työnteolla vapautua painajaisestani. Jätin
kaiken, missä siihen asti olin riippunut kiinni, ja tulin tänne.
Keskellä voitonhimoisia suunnitelmia ja itsekkäitä yrityksiä tunsin
samaa huojennusta kuin juomingeissa ja hurjasteluissa. Haamu pysyi
näkymättömänä, mutta nämä toimet tulivat pian minulle yhtä
vastenmielisiksi kuin muut. Aina vaan tunsin, että olin syntynyt
johonkin jalompaan kuin voittoa himoitsemaan -- tunsin, että elämän voi
tehdä yhtä arvottomaksi ja sielun yhtä alhaiseksi jäätävä ahneus kuin
muut äänekkäämmät himot. Korkeampi pyrkimys ei koskaan jättänyt minua
rauhaan.

"Mutta, mutta", jatkoi Glyndon, kalvennein huulin ja näkyvin
väristyksin, "joka kerran kun yritin nousta korkeampaan elämään, tuli
kauhea haamu. Se irvisti vieressäni maalaustelineeni luona.
Runoilijoiden ja viisasten kirjojen edessä se seisoi polttavin silmin
yön hiljaisuudessa, ja minä olin kuulevinani sen kuiskaavan kauheista
viekotuksista, joita ei voi sanoin kertoa." Hän pysähtyi ja otsalla oli
hikihelmet.

"Mutta minä", sanoi Adela hilliten pelkoaan ja kietoen käsivartensa
veljen ympärille, "minä tästälähin tahdon elää ainoastaan sinua varten.
Ja tässä rakkaudessa, joka on niin puhdas ja pyhä, tulee sinun pelkosi
haihtumaan."

"Ei, ei!" huudahti Glyndon riuhtautuen irti. "Pahin on vielä sanomatta.
Sen jälkeen kun sinä olet ollut täällä -- senjälkeen kun vakavasti ja
päättävästi olen pysynyt poissa kaikista toimista ja paikoista, joissa
tämä yliluonnollinen vihollinen minua ei häirinnyt, niin minä, -- olen
-- oi taivas! armoa! armoa! Tuossa se seisoo -- tuossa sivullasi --
tuossa -- tuossa!" ja tajuttomana hän putosi lattialle.



V LUKU.


    "Vaan ihmeisesti valtasi se minut tänä yönä.
    Jo jäseneni olivat kuin kuolon vallassa".

                                 _Uhland_.

Kuume piti Glyndonin monta päivää vuoteen omana tajuttomana ja
hourivana. Kun hän enemmän Adelan huolenpidon kuin lääkärien taidon
kautta viimein palasi tajuihinsa, pelästyi hän sanomattomasti sisarensa
muuttuneesta ulkonäöstä. Ensin hän lohdutti itseään sillä, että Adela
ehkä oli liiaksi kärsinyt valvomisesta ja että hän palaisi entiselleen
samalla kuin sairaskin. Mutta pian hän näki tuskalla sekä katumuksella,
että sisaren tauti oli syvällä -- syvemmällä kuin lääketaito kaikkine
rohtoinensa ulottui. Adelan mielikuvitus, miltei yhtä eloisa kuin
Glyndonin, oli saanut ankaran täräyksen veljensä kummallisista
tunnustuksista ja kuumeisista houreista. Vähä väliä oli Glyndon
huutanut: "Se on siinä, siinä sinun vieressäsi, sisareni!" Glyndon oli
siirtänyt sisarensa mielikuvitukseen sen kauhean haamun, joka oli hänen
kirouksensa. Glyndon tämän huomasi, ei Adelan sanoista vaan hänen
vaitiolostaan -- hän näki, kuinka Adela yhtäkkiä saattoi hätkähtää,
kuinka hän ei uskaltanut katsoa taakseen. Katkerasti hän katui
tunnustustaan -- katkerasti hän tunsi, ettei omien kärsimystensä ja
inhimillisen myötätunnon välille saattanut syntyä mitään kaunista ja
pyhää yhteyttä. Turhaan hän koetti peräyttää sanansa -- saada tehty
tekemättömäksi -- selittää kaikki vain kuumeisten aivojen kuvitteluksi.

Urhoollinen ja jalo oli tämä itsensä kieltäminen, sillä usein samalla
kun hän näin puhui, näki hän tuon hirviön lyyhistyvän sisaren viereen
ja tuijottavan häntä, joka kielsi sen olemassaolon. Mutta vielä
enemmän, jos mahdollista, kuin Adelan kuihtunut muoto ja vapisevat
liikkeet häntä puistatti sisaren rakkauden muutos; sen tilalle oli
syntynyt luonnonomainen kammo. Adela kalpeni, jos veli häntä lähestyi,
vapisi, jos tämä otti häntä kädestä. Muusta maailmasta he olivat
erotettuja ja kauhean muiston kuilu nyt lisäksi ammotti veljen ja
sisaren välillä. Glyndon ei kauemmin kärsinyt katsella sitä olentoa,
jonka elämän _hän_ oli omallaan katkeroittanut. Hän esitti joitakin
tekosyitä lähteäkseen pois ja väänteli itseään nähdessään, että niihin
halukkaasti suostuttiin. Ensimäinen ilonsäde, jonka hän oli tuon
onnettoman yön jälkeen nähnyt Adelan kasvoilla, näkyi silloin, kun hän
sanoi "hyvästi." Muutamia viikkoja hän retkeili Skotlannin autioimmissa
vuoristoissa, mutta maisemat, jotka muuten _luovat_ taiteilijoita,
olivat hänen veristyneille silmilleen vastenmielisiä. Kirje kutsui
häntä takaisin Lontooseen uuden tuskan ja pelon siivillä. Hän tapasi
sisarensa sellaisessa mielen- ja ruumiintilassa, joka kävi yli
pahimpienkin aavistusten.

Adelan poissaoleva katse ja eloton asento kauhistutti häntä. Se oli
niinkuin jonkun, joka on nähnyt Medusan pään[61] ja vastustamatta
tuntenut ihmillisen muotonsa vähitellen kovettuvan kuvapatsaaksi. Se ei
ollut houretta, ei mielipuolisuutta -- se oli hajamielisyys,
hervottomuus, tylsyys, valveinen uni. Ainoastaan silloin kun ilta
läheni kello yhtätoista -- sitä kellonlyömää, jolloin Glyndon oli
lopettanut kertomuksensa -- tuli Adela levottomaksi, hätäiseksi.
Silloin hänen huulensa liikkuivat, hän väänteli käsiään, hän katseli
ympärilleen sanomattoman avunpyynnön katseella. Ja äkkiä, kun kello
löi, putosi hän maahan huutaen, kylmänä ja elottomana. Vaikeasti ja
vasta mitä hartaimpien rukousten jälkeen vastasi hän Glyndonin
tuskaisiin kysymyksiin. Viimein hän tunnusti, että sillä hetkellä ja
ainoastaan sillä hetkellä hän missä paikassa ja missä toimissa olikaan,
aina näki selvästi vanhan akan haamun, joka kolmasti koputettuaan
ovelle astui sisään ja laahautui hänen luokseen, kasvot hirmuisen vihan
ja koston vääristäminä, ja laski jäiset sormensa hänen otsalleen. Sillä
hetkellä -- selitti hän -- meni hän tainnoksiin ja heräsi taas
ainoastaan odottamaan aaveen uutta tuloa jännityksellä, joka jääti
veren suonissa.

Lääkäri, joka oli kutsuttu paikalle ennen Glyndonin palausta ja joka
kirjeellä oli Glyndonin kutsunut Lontooseen, oli tavallinen tohtori.
Hän ei ymmärtänyt tapausta ja kehotti hätäisesti kysymään jonkun
kokeneemman neuvoa. Clarence kutsui erään lääketieteen etevimpiä
edustajia ja kertoi hänelle sisarensa näköharhasta. Lääkäri kuunteli
tarkkaavasti ja näytti kyllä toivovan parantumista. Hän tuli taloon
kaksi tuntia ennen sitä hetkeä, jota potilas niin pelkäsi. Salaa oli
hän siirtänyt kellot puolen tuntia edelle, Adelan ja hänen veljensäkään
tietämättä. Hänellä oli erinomainen seurustelutaito ja hän osasi
ylenmäärin huvittaa kertomuksillaan ja kaskuillaan. Ensimäiseksi hän
antoi sairaalle helpottavan juoman, jonka hän vakuutti varmasti
poistavan kuvittelut. Hänen luottavainen äänensä herätti potilaan
toivon -- ja hän vielä jatkoi huomion herättämistä ja hervottomuuden
karkottamista. Leikinlaskullaan ja naurullaan hän pani ajan nopeasti
kulumaan. Kello löi yksitoista. "Iloitse veljeni!" huusi Adela
heittäytyen veljensä syliin, "hetki on mennyt." Ja sitten, ikäänkuin
lumouksesta päästen hän sai takaisin entistä suuremman iloisuuden. "Ah,
Clarence", hän kuiskasi, "anna anteeksi, että taannoin sinut hylkäsin
-- anna anteeksi, että pelkäsin _sinua_. Minä tulen elämään -- minä
tulen elämään! -- jotta taas vuorostani karkottaisin aaveen, joka
veljeäni vaivaa!" Ja Clarence hymyili ja pyyhki pois kyyneleet
polttavista silmistään. Lääkäri alotti taas kaskujaan kertomaan.
Keskellä naurunpuuskauksia, jotka valtasivat sekä veljen että sisaren,
Glyndon äkkiä näki Adelan kasvoilla saman pelokkaan ilmeen, saman
hätäisen katseen, saman kammottavan tuijotuksen jonka hän oli nähnyt
edellisenä iltana. Hän nousi ja lähestyi sisartaan. Adela hypähti ylös.
"Katso -- katso -- katso!" hän huudahti. "Se tulee! Pelasta minut --
pelasta minut!" ja hän putosi lattialle ankarissa kouristuksissa, kun
kello, joka turhaan oli salaa siirretty eteenpäin, löi puoli
kaksitoista.

Lääkäri nosti hänet käsivarsilleen.

"Pahin pelkoni on saanut vahvistusta", hän sanoi totisena, "hänellä on
kaatuvatauti".[62]

Seuraavana iltana samalla tunnilla Adela kuoli.



VI LUKU.


    "Laki, jonka valta teitä pelottaa, pitää kättään päänne päälle;
    se on lyövä teidät kaikki, ihmiskunta tarvitsee tätä esimerkkiä."

                                               _Couthon_.

"Oi, ilo ilo! sinä olet tullut taas. Tässähän on kätesi -- tässä
huulesi. Sano, ettet minua hylännyt toisen rakkauden tähden, sano se
uudelleen -- sano se aina -- ja minä annan sinulle anteeksi kaiken
muun!"

"Sinä siis olet minua surrut?

"Surrut! -- ja sinä olit niin julmakin, että jätit minulle kultaa --
tuossa se on -- tuossa -- koskemattomana."

"Rakas luonnon lapsi! Kuinka sitten tässä vieraassa Marseillen
kaupungissa, olet saanut leipää ja suojaa?"

"Kunniallisesti, sieluni sielu! kunniallisesti, mutta kuitenkin niillä
kasvoilla, joita kerran pidit niin kauniina: vieläkö niin pidät nyt?"

"Pidin Fillide, kauniimpina kuin koskaan. Mutta mitä tarkotat?"

"Täällä on eräs taiteilija, suuri mies, Pariisin etevimpiä miehiä, en
tiedä, miksi he häntä kutsuvat, mutta hän hallitsee kaikkea täällä --
elämää ja kuolemaa. Hän on maksanut minulle paljon siitä vaan, että
istun hänen mallinaan. Siitä tulee maalaus, jonka hän lahjottaa
kansalle, sillä hän maalaa ainoastaan kunniaa varten. Ajattele
Fillidesi tulevaa mainetta!" Ja tytön villit silmät säkenöivät, hänen
turhamaisuutensa oli herännyt. "Ja hän olisi minut nainut, jos olisin
tahtonut, eronnut vaimostaan minun tähteni! Mutta minä odotin sinua,
kiittämätöntä."

Kuului koputus ovella -- mies astui sisään.

"Nicot!"

"Ah, Glyndon! -- vai niin -- tervetuloa! Mitä! sinäkö olet kilpailijani
toisen kerran. Mutta Jean Nicot ei kanna kaunaa. Hyve on unelmani --
maani on lemmittyni. Palvele minun maatani, kansalainen, ja minä annan
anteeksi sinulle tämän kaunottaren suosion. Olkoon menneeksi, olkoon
menneeksi!"

Mutta maalarin puhuessa kuului laulua kadulta -- marseljeesin tuliset
säveleet. Siellä oli joukko -- kansan paljous -- kulkemassa asein ja
lipuin, innostuksin ja lauluin -- lauluin ja innostuksin, lipuin ja
asein. Ja kuka olisi voinut ajatella, että tämä sotainen liike ei ollut
taistelua vihollista vastaan vaan verilöylyä -- ranskalaiset
ranskalaisia vastaan? Sillä Marseillessa on kaksi puoluetta ja paljon
työtä Jaakko Pyövelillä. Mutta tätä englantilainen, vastatullut,
muukalainen, ei vielä ymmärtänyt. Hän ei muuta huomannut kuin laulun,
innostuksen, aseet ja liput, jotka aurinkoa kohti kohottivat ylpeän
valheen: "Ylös, Ranskan kansa, sortajiasi vastaan!"

Onnettoman vaeltajan synkkä katsanto vilkastui; hän katsoi akkunasta
joukkoa, mikä alhaalla marssi liehuvin lipuin. He hurrasivat nähdessään
isänmaanystävän Nicotin, vapauden ja säälimättömän Hébertin puoltajan,
seisovan akkunassa muukalaisen sivulla.

"Ah, hurratkaa vielä", huusi Nicot, "tervehtikää englantilaista, joka
luopuu Pitteistään ja Coburgeistaan tullakseen Vapauden ja Ranskan
kansalaiseksi!"

Tuhannet äänet täyttivät ilman ja marseljeesin sävelet nousivat taas
majesteetillisina.

"Hyvä, ja jospa näiden korkeiden toiveiden luona ja tämän jalon kansan
keskuudessa haamukin häviäisi ja parannus saapuisi!" mutisi Glyndon ja
hän oli taas tuntevinaan elonnesteen suonissaan virtaavan.

"Sinä tulet yhdeksi konventin jäseneksi Painen ja Clootzin keralla[63]
-- minä toimitan sen kaiken sinulle!" huusi Nicot, taputtaen häntä
olalle, "ja Parisi -- --"

"Ah, jospa vaan saisin nähdä Parisin!" huusi Fillide iloisesti.
Iloisesti! koko tämä aika, kaupunki, ilmapiiri oli iloa täynnä --
paitsi missä kuulumaton tuskanitku ja murhanhuuto taivaaseen nousi.
Lepää rauhassa haudassasi, kylmä Adela! Ilo, ilo! Ihmisyyden
riemujuhlassa lakatkoot kaikki yksityiset surut. Katso, hurja
merenkulkija, suuri pyörre vetää sinut kitaansa. Siinä ei löydy
yksilöä. Kaikki kappaleet ovat kokonaisuutta. Avaa porttisi, kaunis
Parisi, uudelle kansalaiselle. Ottakaa riveihinne, rakkaat
tasavaltalaiset, uusi vapauden, järjen ja ihmiskunnan puolustaja!
"Mejnour oli oikeassa, hyveen ja urhouden ilmapiirissä, kunniakkaassa
taistelussa ihmissuvun puolesta on haamu jälleen vaipuva siihen
pimeyteen, mistä se tulikin."

Ja Nicotin kimakka ääni ylisti häntä, ja laiha Robespierre --
"tasavallan soihtu, pylväs ja kulmakivi"[64] -- hymyili hänelle
pahaenteisesti veristyneine silmineen, ja Fillide painoi häntä
intohimoisesti hellään syliinsä. Ja hänen noustessaan ja istuessaan,
kansankokouksessa tai yöllisellä vuoteellaan, tuo Nimetön, vaikkei hän
sitä nähnyt, johti häntä pirullisilla silmillään siihen mereen, jonka
aallot ovat verihyytelöä.



KUUDES KIRJA.

Taikausko hylkää uskon.


    "Miksi tottelen tätä kehotusta,
    Jonka kauhea kuva nostaa hiukseni pystyyn?"

                           _Shakespeare_.



I LUKU.

    "Sentähden geniot (haltijat) kuvattiin
    toisessa kädessään malja täynnä seppeleitä
    ja kukkia, toisessa kädessään ruoska."

                Alexander Ross, _Mystag. Poet._

Sen mukaan missä järjestyksessä tapaukset tässä on kerrottu, on Zanonin
ja Violan lähtö siltä Kreikan saarelta, missä he näyttävät viettäneen
kaksi onnellista vuotta, täytynyt tapahtua vähän myöhemmin kuin Glyndon
saapui Marseilleen. Nähtävästi oli vuosi 1791 kun Viola pakeni
Napolista salaperäisen rakastajansa kanssa ja kun Glyndon Mejnourilta
etsi vihkimystä vuoristolinnassa. Nyt on tultu vuoden 1793 loppuun, kun
taas kertomuksemme palaa Zanoniin. Talviset tähdet loistivat Venetsian
kanaviin. Rialton melu oli vaiennut, viimeiset kuleksijat jättäneet St.
Markon torin ja ainoastaan silloin tällöin saattoi kuulua nopeitten
gondolien aironääntä, niiden kulettaessa öitsijöitä kotiinsa. Mutta
valoja vielä välkkyi erään palladilaisen palatsin ikkunoista ja
palatsin sisällä valvoivat ne kaksi Kostotarta, jotka eivät koskaan
ihmiseltä nuku -- pelko ja kärsimys.

"Minä teen sinut Venetsian rikkaimmaksi mieheksi, jos pelastat
puolisoni."

"Signor", sanoi lääkäri, "kultasi ei voi kuolemaa hallita ja taivaan
tahtoa -- signor, jollei ensi tunnin aikana tapahdu joku onnellinen
muutos, niin karaise rohkeutesi."

Ho, ho, Zanoni! salaperäisen vallan mies, joka olet kulkenut maailman
intohimojen keskellä silmiäsi hievahtamatta, nytkö viimeinkin sinua
viskelevät myrskyisän pelon laineet? Horjuuko nyt henkesi sinne tänne?
-- tunnetko nyt viimeinkin kuoleman vallan ja mahdin?

Hän pakeni vavisten kalpean rohtomiehen luota -- pakeni muhkeitten
salien ja pitkien käytävien läpi ja saapui palatsin syrjäisimpään
huoneeseen, johon ei kenenkään muun jalka kuin hänen saanut astua.
Esiin nyt yrtit ja astiat! Nouse ylös taika-aineksista, hopeinen,
taivaansininen liekki! Miksei hän tule -- Tähtisäteen poika? Miksi
Adon-Ai on niin kuuro juhlalliselle kutsullesi? Se ei tule, tuo
loistava autuas olento. Kabbalisti! ovatko lumouksesi voimattomat? Onko
istuimesi hävinnyt avaruuden valtakunnasta? Sinä seisot kalpeana ja
vapisevana. Kalpea vapisija! et sinä tuollaiselta näyttänyt, kun
taikasi ennen nosti loistavia olentoja. Ei koskaan kalpeata vapisijaa
tottele loistavat olennot: ei yrtit eikä hopeansininen liekki eikä
kabbalan loitsut vaan sielu hallitsee ilman henkiä, ja _sinun_ sielusi,
nimessä kuolon ja elämän, on menettänyt valtikkansa ja kruununsa!

Viimeinkin liekki värähtelee -- ilma jäähtyy niinkuin viima yli
kalmiston kulkiessaan. Jokin on läsnä, mikä ei ole maasta kotoisin --
muodoton sumuolento. Se väijyy etäämpänä -- äänetön kauhu! -- se ryömii
-- se lähenee -- mustana pimeässä usvaverhossaan, ja sen hunnun alta
tirkistävät sinuun kalmakkaat, ilkeät silmät!

"Haa, nuori kaldealainen, nuori lukemattomine ikävuosinesi -- nuori
niinkuin silloin kun nautinnolle ja kauneudelle kylmänä seisoit
vanhassa Tuli-tornissa ja kuulit tähtöisen hiljaisuuden kuiskaavan
sinulle viimeistä salaisuutta, joka antaa kuolemasta voiton -- nytkö
sinä viimein pelkäät kuolemaa? Onko koko tietosi vain kehä, joka tuo
sinut takaisin siihen kohtaan, mistä vaelluksesi alkoi? Sukupolvia ja
taas sukupolvia on multaan peittynyt senjälkeen kuin me kaksi viimeksi
tapasimme toisemme! Katso, sinä näet minut nyt jälleen!"

"Mutta minä näen sinut ilman pelkoa. Vaikka silmiesi pelosta tuhannet
ovat häviöön sortuneet, vaikka siellä missä ne palavat, ihmissydämestä
nousee saastaisia myrkkyjä, ja vaikka niille, jotka sinä saat valtasi
alle, haamusi tulee vastaan houreisissa unissa tai synkentää
epätoivoisen rikoksen vankilaa, niin sittenkin sinä et ole minun
voittajani vaan minun orjani!"

"Ja orjana minä sinua palvelen! Käske minua, oi kaunis kaldealainen!
Kuule naisen valitusta -- kuule rakastettusi ytimiä leikkaavaa itkua!
Kuolema on palatsissasi! Adon-Ai ei tule kutsustasi. Ainoastaan siellä,
missä ei mikään halu tai lihallinen pilvi verhoo kirkkaan järjen
silmää, saattaa Tähtisäteen Poika liidellä ihmisen luokse. Mutta _minä_
voin sinua auttaa. Kuuntele!" Ja Zanoni kuuli selvästi sydämessään,
vaikka hän oli niin kaukana siitä huoneesta, Violan äänen, joka
houreissaan huusi rakastettuaan.

"Oi, Viola, minä en voi sinua nyt pelastaa!" huudahti tietäjä
intohimoisesti, "lempeni sinua kohtaan on tehnyt minut voimattomaksi!"

"Ei voimattomaksi. Minä voin antaa sinulle lahjan, jolla hänet pelastat
-- minä voin antaa sinulle parannustaidon!"

"Molemmilleko? lapselle ja äidille -- molemmilleko?"

"Molemmille."

Tietäjän jäseniä vavistutti puistatus -- mahtava taistelu pudisti häntä
niinkuin pientä lasta: ihmisyys ja ajan valta voitti taistelevan
hengen.

"Minä suostun! Äiti ja lapsi -- pelasta molemmat!"

       *       *       *       *       *

Pimeässä huoneessaan makasi Viola, hirveimmissä synnytystuskissa. Elämä
tuntui repiytyvän rikki niistä huudoista ja huokauksista, jotka
kertoivat tuskasta keskellä horrostakin, ja yhä uudelleen hän ähkyi ja
huusi Zanonia, rakkaintansa. Lääkäri katsoi kelloaan, -- ajan sydän
tykytti, säännöllisesti ja hitaasti, sydän, joka ei koskaan ole
sopusoinnussa elämän kanssa eikä osota kuolemalle kunnioitusta! "Huudot
ovat hiljaisemmat", sanoi lääkäri, "vielä kymmenen minuuttia, niin
kaikki on ohi."

Houkka! minuutit sinulle ilkkuvat, nyt jo luonto vaivatun ruumiin läpi
hymyilee, kuten taivaan sini hajonneen temppelin katon kautta. Hengitys
tulee tyynemmäksi ja hiljaisemmaksi, houreet vaikenevat, suloinen uni
on Violalle tullut. Onko se uni vai onko se sielun näky? Hän luulee
äkkiä olevan Zanonin luona, painaen polttavan päänsä hänen syliinsä,
hän tuntee, että Zanonin silmät häntä katsellessaan karkottavat
ahdistavat tuskat, että hänen kätensä jäähdyttää kuumuuden otsalta,
että hänen äänensä on soittoa, joka viholliset ajaa pakoon. Missä nyt
on vuori, joka tuntui päätä painavan? Niinkuin savu se on haihtunut.
Kylmänä talviyönä hän on näkevinään auringon hymyilevän kirkkaalta
taivaalta -- hän kuulee vihreitten lehtien suhinaa. Ihana maailma
laaksoineen ja virtoineen ja metsineen lepää edessä ja puhuu yhteisin
äänin hänelle: "me emme ole vielä sinulta menneet." Rohtojen ja
reseptien houkka, katso kelloasi -- viisari on liikkunut, kymmenen
minuuttia on ikuisuuteen vierryt, sielu, jonka sanoit sammuvan, elää
vielä ajan rantamilla. Hän nukkuu, kuume vähenee, kouristukset ovat
ohi, elävä ruusu kukkii poskipäillä, vaaran hetki on mennyt. Puoliso,
vaimosi elää! rakastaja, maailmasi ei ole enää autio! Ajan sydän,
tykytä edelleen! Hetki vielä -- hetki vain -- ilo, ilo, ilo! -- isä,
syleile lastasi!



II LUKU.


    -- -- "synkkä Kostotar,
    Verta tiukkuen tuopi onnettomat soihtunsa."

                                _Ovidius_.

Lapsi asetettiin isän syliin. Ja kun hän vaieten kumartui sen yli, niin
kyyneleet -- inhimilliset kyyneleet -- virtasivat hänen silmistään kuin
sadepisarat. Ja pikkuinen hymyili kyynelten välistä, jotka sen poskille
vuosivat. Ah, millä onnellisilla kyyneleillä me tervehdimme muukalaista
tähän surujen maailmaan! Kuinka tuskallisin kyynelein me taas laskemme
vieraan takaisin enkelein luo! Ilo epäitsekäs, mutta suru, kuinka
itsekäs!

Ja nyt hiljaisessa huoneessa kuuluu heikko, suloinen ääni -- nuoren
vaimon ääni.

"Minä olen täällä, minä olen sivullasi!" kuiskasi Zanoni.

Äiti hymyili ja puristi hänen kättään eikä enempää kysynyt, hän oli
tyytyväinen.

       *       *       *       *       *

Viola toipui niin nopeasti että lääkäri oli hämmästynyt, ja pikku
vieras viihtyi niin hyvin kuin se jo olisi rakastanut sitä maailmaa,
johon se oli laskeutunut. Siitä hetkestä Zanoni näytti elävän lapsen
keralla, ja siinä äidin ja isän sielut kohtasivat toisensa uudella
siteellä. Silmä ei ole koskaan nähnyt kauniimpaa kuin tuo lapsi oli.
Hoitajatar ihmetteli, ettei se tullut itkien päivän valoon vaan
hymyillen, ikäänkuin valo olisi sille jo ollut tuttu. Se ei koskaan
lapsena itkenyt. Nukkuessaankin se tuntui kuuntelevan jotakin autuasta
ääntä sydämessään: se näytti itse niin onnelliselta. Sen silmissä olisi
voinut luulla älyn jo syttyneen, vaikkei se vielä ollut löytänyt
kieltä. Jo se näytti tuntevan vanhempansa, jo se ojenteli käsiään, kun
Zanoni kumartui vuoteen yli, jossa se hengitti ja kukoisti -- pikkuinen
kukannuppu! Ja sen vuoteen äärestä hän harvoin oli poissa; katsellen
sitä rauhallisilla iloisilla silmillään hän tuntui sielullaan elättävän
sen sielua. Yöllä ja pimeässäkin hän oli siellä, ja Viola usein kuuli
hänen lapselle kuiskailevan, kun Viola itse oli puoliunessa. Mutta ne
kuiskeet olivat Violalle outoa kieltä, ja joskus kun Viola ne kuuli,
pelkäsi hän ja hämärät epämääräiset uskot tulivat takaisin häneen --
varhaisemman nuoruuden taikauskot. Äiti pelkää kaikkia, jumaliakin,
vastasyntyneen takia. Kuolevaiset huudahtivat ääneen ennen muinoin, kun
he näkivät suuren Demeterin koettavan tehdä heidän lapsensa
kuolemattomiksi.

Mutta Zanoni syventyen niihin yleviin aikomuksiin, jotka elähyttivät
hänessä nyt herännyttä inhimillistä rakkautta, Zanoni unohti kaiken,
senkin, minkä hän oli pannut alttiiksi ja antanut pantiksi rakkauden
tähden, sillä lempi hänet sokaisi.

Mutta tuo musta, muodoton olio, vaikkei hän sitä luokseen kutsunut eikä
edes nähnyt, mateli usein hänen ympärillään ja usein se istui lapsen
vieressä hirmuisine silmineen.



III LUKU.


    "Synkein siivin maan se peittää."

                     _Virgilius_.

Zanonin kirje Mejnourille.


Mejnour! ihmisyys kaikkine iloineen ja suruineen on taas kerran minun.
Päivä päivältä minä taon kahleita itselleni. Minä elän muissa
olennoissa kuin itsessäni ja heissä olen kadottanut enemmän kuin puolet
vallastani. Minä en niitä nosta ylös vaan ne vetävät minut kiihtymyksen
vahvoilla siteillä omaan maahansa. Olen karkotettuna niitten olentojen
luota, jotka näkyvät ainoastaan aisattomalle katseelle, ja julma
vihollinen, joka kynnystä vartioi, on taas kietonut minut verkkoonsa.
Voitko uskoa, kun sinulle kerron, että olen ottanut vastaan sen lahjoja
ja pannut kaiken voittoni alttiiksi? Aikakausia täytyy kulua, ennenkuin
loistavammat olennot taas voivat totella sitä henkeä, joka on
kumartanut tuota aavemaista! Ja --

       *       *       *       *       *

Tässä toivossa siis, Mejnour, minä vielä ylpeilen, minulla on vielä
ylevä valta tähän nuoreen elämään. Tiedottomasti ja kuulumattomasti
sieluni puhuu sen sielulle ja valmistaa sitä nyt jo. Sinä tiedät, että
puhtaalle ja tahrattomalle lapselle ei tulikoetuskaan tarjoo kauhua
eikä vaaraa. Siksipä minä lakkaamatta elätän sitä pyhällä valolla, ja
ennenkuin se vielä on lahjasta tietoinenkaan, on se saavuttanut ne
kyvyt jotka minun on suotu saavuttaa: lapsi vähitellen huomaamattomin
astein on antava ominaisuutensa äidille, ja kun tyytyväisenä saan nähdä
loistavan nuoruuden muuttumattomana säteilevän molempain kasvoista,
jotka nyt riittävät täyttämään koko rajattoman ajatusteni maailman,
niin katuisinko minä sitä, että korkeammat valtakunnat hetki hetkeltä
kauemmaksi etenevät silmistäni? Mutta sinä, jonka näkö vielä on kirkas
ja tyyni, katso niihin suuriin syvyyksiin, jotka minun katseeltani ovat
peitetyt, ja neuvo minua tai varota! Minä tiedän, että lahjat siltä
olennolta, joka on luonnostaan niin vihamielinen meidän suvullemme,
ovat tavalliselle pyrkijälle yhtä onnettomat ja petolliset kuin se on
itse. Ja sentähden he, kohdatessaan vihamielisiä olentoja niillä tiedon
rajamailla, joita entisinä aikoina kutsuttiin magiaksi, luulivat näkyjä
paholaisiksi ja kuvitelluilla sopimuksilla luulivat myyneensä oman
sielunsa; -- ikäänkuin ihminen voisi ikuisuudeksi antaa pois sen, jota
hän ei hallitse paitsi tässä elämässä! Mustina ja ainiaaksi ihmisnäöltä
peitettyinä elävät kapinalliset pahat henget valtakunnassaan, johon ei
ihminen voi tunkeutua, heillä ei ole jumalallisuuden henkäystäkään.
Jokaisessa ihmisolennossa henkii Jumalallinen Elämä, ja Hän yksin voi
omansa tuomita tämän elämän jälkeen ja määrätä sen uuden kodin ja
vastaisen vaelluksen. Jos ihminen voisi itsensä myydä pahalle, niin
ihminen voisi itsensä tuomita ja tehdä tyhjäksi ikuisuuden asetukset!
Mutta nämä olennot, jotka ovat aineen muodostelmia ja joilla muutamilla
on enemmän pahuutta kuin ihmisellä, voivat joskus pelolle ja
mielettömälle taikauskolle tuntua pahojen henkien edustajilta. Ja
mustimmalta ja mahtavimmalta niistä olen minä nyt saanut lahjan --
salaisuuden, joka karkotti kuoleman rakkaitteni luota. Enkö voi luottaa
siihen, että minussa vielä on jälellä tarpeeksi voimaa voittamaan tai
masentamaan haamun, jos se koettaa kääntää lahjansa turmioksi? Vastaa
minulle, Mejnour, sillä siinä pimeydessä, joka minut peittää, minä näen
ainoastaan vastasyntyneen puhtaat silmät ja kuulen ainoastaan oman
sydämeni hiljaisen tykytyksen. Vastaa minulle sinä, jonka viisaus on
ilman rakkautta!


MEJNOUR ZANONILLE.

Roomasta.

Langennut! -- Minä näen edessäsi pahan ja kuoleman ja kärsimyksen. Sinä
olet jättänyt Adon-Ain ja turvautunut nimettömään hirviöön -- vaihtanut
taivaalliset tähdet noihin pelottaviin silmiin. Pitikö sinun viimein
joutua kauhean kynnyksen haamun uhriksi, vaikka se ensimäisellä
kokelasajallasi pakeni, vapisi ja haihtui kuninkaallisen katseesi
edestä? Kun se oppilas, jonka sinulta otin, heti vihkimyksen
ensimäisillä asteilla putosi tajuttomana maahan Pimeydenhaamun edessä,
niin tiesin, että hänen sielunsa ei ollut valmis katselemaan
tuonpuoleisia maailmoita. Sillä pelko kiinnittää ihmisen maan multaan,
ja niinkauan kuin hän pelkää, ei hän voi korkeuteen kohota. Mutta
_sinä_, etkö näe, että lempi on juuri pelkoa? Etkö näe, että nyt jo on
mennyt sinulta voima pahansuovan yli, se voima, josta ennen saatoit
ylpeillä? Nyt se kammottaa, se hallitsee sinua, se tulee sinua
pilkkaamaan ja pettämään. Älä hetkeksikään jätä tuloasi minun luokseni.
Jos välillämme vielä saattaa olla tarpeeksi myötätuntoa, niin _minun_
silmieni kautta olet näkevä ja ehkä löytävä varustuksen niitä vaaroja
vastaan, jotka vielä muodottomina ja varjossa väijyvinä kasaantuvat
sinun ympärillesi ja niiden ympärille, jotka juuri sinun lempesi on
tuominnut uhreiksi. Tule pois rakkaan ihmisyytesi kaikista siteistä, ne
ainoastaan himmentävät näköäsi. Tule, sillä ainoastaan puhdas järki voi
olla hallitsija ja näkijä, kun se loistaa omassa kodissaan --
puhtaassa, ylevässä älyssä, joka on mielikuvista vapaa.



IV LUKU.


    "Hetki on pelottavampi kuin ajattelettekaan."

                La Harpe, _Le Comte de Warwick_, Act. III, 5.

Ensimäisen kerran naimisensa jälkeen Zanoni ja Viola olivat erossa --
sillä Zanoni oli lähtenyt Roomaan tärkeissä asioissa. "Ainoastaan
muutamiksi päiviksi", hän sanoi ja matkusti niin äkkiä, ettei ollut
aikaa hämmästykseen tai suruun. Mutta ensimäinen ero on aina haikeampi,
kuin sen tarvitseisi olla. Se tuntuu katkaisevan sen elämän, missä
lempiville on kaikki yhteistä, se saattaa sydämen tuntemaan, mikä tyhjä
elämä on alkava, kun viimeinen eronhetki on saapuva niinkuin sen kerran
täytyy saapua. Mutta Violalla oli uusi kumppani; hänellä oli se
ilolahja, joka aina uudistaa naisen nuoruuden ja hurmaa hänen silmiään.
Puolisona, vaimona nainen nojautuu toiseen, hänen onnensa, hänen
elämänsä heijastuu miehestään -- niinkuin kiertotähti saa valonsa
auringolta. Mutta nyt äitinä hän vuorostaan on riippuvaisuudesta tullut
valtaan, nyt toinen olento nojautuu häneen -- avaruuteen on singonnut
tähti, jolle hän on itse tullut auringoksi.

Muutamia päiviä -- mutta ne tulevat olemaan suloisia surussaankin!
Muutamia päiviä, joiden jokainen tunti näyttää olevan ajastaika
lapselle, jota silmä ja sydän valvoo. Lapselle on aika heräämisestä
uneen ja unesta heräämiseen kokonainen käänne. Sen jokaista liikettä on
tarkattava -- jokainen hymyily on uusi edistysaskel siinä maailmassa,
jota se on tullut siunaamaan. Zanoni on lähtenyt -- viimeinen
aironloiske on vaiennut -- viimeinen pilkku gondoolista häipynyt
Venetsian vesikaduilta. Violan lapsi nukkuu kehdossaan äitinsä jalkojen
juuressa ja Viola ajattelee kyynelehtien, mitä kertomuksia hän isälle
saa kertoa satumaasta, joka tuosta pienestä vuoteesta leviää
kaukaisuuteen tuhansine ihmeineen. Hymyile! -- itke! nuori äiti! Jo on
elämäsi oudon kirjan kaunein sivu sinulta sulettu ja näkymätön sormi
kääntää uuden lehden.

       *       *       *       *       *

Rialton sillalla seisoi kaksi venetsialaista -- tulisia
tasavaltalaisia ja demokraatteja. He kuvailivat Ranskan vallankumousta
maanjäristykseksi, joka hävittäisi heidän oman kurjan ja raihnaisen
hallitusmuotonsa ja antaisi yhdenvertaisuuden oikeudet Venetsian
kansalle.

"Niin, Cottalto", sanoi toinen, "parisilainen kirjeenvaihtajani on
luvannut poistaa kaikki vaarat ja tehdä tyhjäksi kaikki esteet. Hän
sopii meidän kanssamme kapinan hetkestä, jolloin Ranskan legionat
tulevat olemaan kanuunien kuulomatkan päässä meistä. Jonakin päivänä
tällä viikolla, tällä tunnilla ja tässä paikassa hän tulee minua
tapaamaan. Tämä on vasta neljäs päivä."

Hän oli tuskin sanonut nämä sanat, ennenkuin eräs viittaan puettu mies
tuli vasemmalta käsin kapealta kadulta kävellen ja silmäiltyään heitä
muutamia hetkiä tutkivasti, kuiskasi "Salut!" (Terveys!)

"Ja veljeys!" vastasi puhuja.

"Te siis olette urhoollinen Dandolo, jonka kanssa komitea valtuutti
minua vaihtamaan kirjeitä? Ja tämä kansalainen --?"

"On Cottalto, josta usein olen kirjeissäni puhunut."[65]

"Terveys ja veljeys hänelle! Minulla on paljon teille kummallekin
puhumista. Tänä iltana tulen luoksenne, Dandolo. Mutta kadulla meidät
voidaan huomata."

"Enkä minä uskalla tarjota omaa taloani; tyrannivalta tekee seinistäkin
vakoilijoita. Mutta tässä mainittu paikka on turvallinen", ja hän pisti
muukalaisen käteen paperilipun.

"Tänä iltana siis kello 9! Sillävälin minulla on muita asioita." Mies
vaikeni, hänen muotonsa muuttui ja kiihkeällä äänellä hän jatkoi:

"Viimeinen kirjeenne mainitsi jotakin rikkaasta ja salaperäisestä
muukalaisesta -- Zanonista -- onko hän vielä Venetsiassa?"

"Kuulin, että hän olisi lähtenyt tänä aamuna, mutta hänen vaimonsa on
vielä täällä."

"Hänen vaimonsa -- sepä hyvä!"

"Mitä te hänestä tiedätte? Luuletteko, että hän meihin liittyisi? Hänen
rikkautensa olisi --"

"Sanokaa hänen talonsa, hänen osotteensa nopeaan'" keskeytti mies.

"Palazzo di ----, suuren kanavan varrella."

"Kiitos! kello 9 tapaamme toisemme."

Mies riensi takaisin pitkin katuja, mistä hän oli tullut ja kun hän
kulki sen talon ohi, johon hän oli asettunut asumaan (edellisenä iltana
hän oli tullut Venetsiaan), tarttui hänen käteensä vaimo, joka seisoi
ovessa.

"_Monsieur_", sanoi hän ranskankielellä, "minä olen odottanut
palaamistanne. Ymmärrättekö? Tahdon panna kaiken alttiiksi ja tulla
teidän kanssanne Ranskaan seisoakseni elämässä ja kuolemassa mieheni
sivulla!"

"Kansalainen, minä lupasin miehellenne, että jos tämän valitsette,
uhraan minä oman turvallisuuteni teitä auttaakseni. Mutta ajatelkaa
vielä! Miehenne on yksi niitä jotka Robespierren silmä jo on merkinnyt:
hän ei voi paeta. Koko Ranska on tullut vankilaksi epäillyille. Te
ainoastaan panette itsenne vaaraan, jos palaatte. Suoraan puhuen,
kansalainen, se kohtalo, joka tulisi osaksenne, voisi olla
_guillotiini_.[66] Minä sanon vaan sen, minkä miehenne pyysi minua
puhumaan, te tiedätte sen kirjeistä."

"Monsieur, minä palaan kanssanne", sanoi vaimo ja hymyili kalpeine
kasvoineen.

"Ja kuitenkin hylkäsitte miehenne vallankumouksen kirkkaassa
päivänpaisteessa ja aikoisitte nyt palata hänen luokseen keskelle sen
myrskyä ja jylinää!" sanoi mies puoleksi ihailevasti, puoleksi
moittivasti.

"Minä lähdin sieltä, koska isäni päivät oli luetut, koska hänellä ei
ollut muuta turvaa kuin paeta vieraaseen maahan, koska hän oli vanha ja
varaton eikä hänellä ollut ketään huolehtijaa, koska mieheni ei ollut
vaarassa mutta isäni; nyt isä on kuollut -- kuollut! Mieheni on nyt
vaarassa. Tyttären velvollisuudet loppuivat -- vaimon alkavat!"

"Olkoon niin, kansalainen, kolmantena iltana lähden. Ennen sitä voitte
peruuttaa päätöksenne."

"Sitä en tee koskaan."

Kolkko hymy välähti miehen kasvoilla.

"Oi guillotiini, sanoi hän, kuinka monta hyvettä oletkaan tuonut
päivänvaloon! Syystä sinua kutsutaan pyhäksi äidiksi, verinen
mestauslava!"

Hän kulki edelleen, itsekseen puhellen, huusi gondolia ja oli pian
suuren kanavan vilkasliikkeisillä vesillä.



V LUKU.


    "Se mitä en tiedä, on ehkä vielä surullisempaa ja kauheampaa."

                        La Harpe, _Le Comte de Warwick_, Act. V. I.

Ikkuna oli auki ja Viola istui sen ääressä. Alhaalla välkkyivät vedet
kylmässä mutta kirkkaassa päivänpaisteessa ja kauniiseen puoleksi
poiskääntyneeseen naiseen kulkivat monen uljaan kavaljeerin silmät,
gondolien liukuessa ohi.

Mutta viimein keskellä kanavaa yksi näistä tummista aluksista pysähtyi
ja muuan mies sen kannelta loi katseensa muhkeaan palatsiin. Itke nyt
-- älä enää naura, nuori äiti -- viimeinen lehti on käännetty!

Palvelija astui huoneeseen ja antoi Violalla kortin, jossa seisoi nämä
sanat englanniksi: "Viola, minun täytyy saada tavata sinut. Clarence
Glyndon."

Ah, miksei vaan? kuinka mielellään Viola hänet tapaisi! -- kuinka
hauska olisi saada hänelle kertoa onnestaan -- Zanonista -- kuinka
hauska näyttää hänelle lasta! Clarence raukka! Viola oli tähänasti
aivan unohtanut hänet niinkuin hän oli unohtanut koko varhemman
elämänsä -- sen unelmat, sen turhuudet, sen kiihotukset, teatterin
häikäilevät lamput, meluisan joukon kättentaputukset.

Glyndon astui sisään. Viola säikähti hänet nähdessään, niin muuttunut
oli hän: otsa synkkä, piirteet päättäväiset, huolien uurtamat -- hän --
entinen kaunis ja huoleton taiteilija ja rakastaja. Hänen pukunsa ei
ollut huono, mutta huolimattomasti pidetty. Hänen käytöksensä oli nyt
puolittain raaka ja häikäilemätön sen sijaan että hän ennen oli ollut
vilkas mutta kaino ja vilpitön, silloin kun hän taidetta ihaili ja
tähtöistä viisautta haaveksi.

"Sinäkö?" sanoi Viola viimein. "Clarence parka, kuinka olet muuttunut?"

"Muuttunut!" vastasi tämä tuimasti ja istuutui Violan viereen. "Ja ketä
minun on siitä kiittäminen, jollei pahoja henkiä -- noitia, jotka
sinuunkin ovat tarttuneet niinkuin minuun? Viola, kuule minua. Muutamia
viikkoja sitten sain tiedon, että sinä olit Venetsiassa. Kaikenlaisilla
verukkeilla ja lukemattomissa vaaroissa olen tullut tänne, pannen
alttiiksi vapauden, ehkä henkeni, jos nimeni ja toimeni tulisi
Venetsiassa tunnetuksi, jotta sinua varottaisin ja pelastaisin.
Muuttunut! sanot sinä -- muuttunut päältäpäin, mutta mitä se on
sisäisen hävityksen rinnalla? Ole varuillasi, ole ajoissa varuillasi
sinäkin!"

Glyndonin ääni, joka kuului kuin haudan syvyydestä, pelotti Violaa
vielä enemmän kuin hänen sanansa. Hän näytti niin kalpealta,
kuihtuneelta kuin jos hän olisi kuolleista noussut pelkoa ja kauhua
tuomaan. "Mitä" sanoi Viola viimein värisevällä äänellä, "mitä hurjia
sanoja sinä puhutkaan! Voitko --"

"Kuuntele.'" keskeytti Glyndon pannen kätensä Violan käsivarrelle ja
sen kosketus oli kalmankylmä -- "kuuntele! Olet kuullut vanhoja
kertomuksia miehistä, jotka tekivät liiton pirujen kanssa saadakseen
yliluonnollisia voimia. Ne kertomukset eivät ole satuja. Sellaisia
ihmisiä löytyy. Niiden ilona on lisätä itsensä kaltaisten onnettomien
lukua. Jos heidän kokelaansa koetuksessa joutuvat tappiolle, niin piru
heihin tarttuu jo tässä elämässä, niinkuin se on tarttunut minuun! --
ja jos he siinä onnistuvat, niin voi! vielä pitkällisempi kärsimys!
Heidän elämänsä voi tulla sellaiseksi, etteivät mitkäät keinot voi
pahaa karkottaa eikä tuskia lieventää. Minä olen tullut paikoista,
missä verta virtanaan vuotaa -- missä Tuoni seisoo uljaimman ja
korkeimmankin rinnalla ja missä ainoa yksinvaltias on guillotiini.
Mutta kaikki kuolonvaarat, mitkä ihmistä voivat saartaa, eivät ole
mitään sen huoneen rinnalla, missä kuolemaa kauheampi hirviö elää ja
liikkuu!"

Ja sitten Glyndon kylmästi ja kiusallisen tarkasti kertoi, niinkuin hän
Adelalle oli kertonut, läpikäymästään vihkimyksestä. Hän kuvaili
sanoilla, jotka jäätivät kuulijan veren, muodottoman haamun saapumisen
ja sen silmät, jotka panivat katselijan aivot sekaisin ja hänen verensä
ja ytimensä hyydyksiin. Jos se kerran oli nähty, ei sitä millään saanut
poistetuksi. Se tuli omasta tahdostaan, tuoden mustia ajatuksia --
kuiskaten outoja viettelyksiä. Ainoastaan hurjan kiihotuksen
näyttämöiltä se pysyi poissa. Mutta milloin mielessä oli levollisuus --
yksinäisyys -- rauhan ja hyvyyden kaipuu -- silloin se saapui
ahdistamaan. Viola oli kauhunlyömä. Hurja kertomus vahvisti niitä
hämäriä aavistuksia, joita hän ei koskaan rakkauden ja luottamuksen
syvyydessä ollut tutkistellut vaan ainoastaan karkottanut pois niiden
tullessa -- aavistuksia siitä, ettei Zanonin elämä ollut samanlainen
kuin muiden kuolevaisten. Ennen hänen lempensä oli ne ajatukset pitänyt
syrjässä muka väärinä epäluuloina, mutta näin lievennettyinä ne vaan
olivat lumotuilla kahleillaan sitoneet hänen sydämensä ja aistimensa.
Nyt kun Glyndonin kauhistuttava kertomus häneen tartutti pelon,
pääsivät lumouksen siteet valloilleen -- Viola hypähti säikähtäen
pystyyn -- ei _itsensä_ vuoksi vaan lasta hän puristi käsivarsiinsa!

"Onneton!" huudahti Glyndon vavahtaen, "oletko sinä synnyttänyt uhrin,
jota nyt et voi pelastaa? Älä anna sille ruokaa -- älä tottele, kun se
pyytää. Haudassa ainakin on lepoa ja rauhaa!"

Silloin Violan mieleen muistui kuinka Zanoni yöt läpeensä oli valvonut
kehdon ääressä ja kuinka silloinkin häneen oli hiipinyt pelko, kun hän
kuuli hiljaiset, puoleksi lauletut sanat. Ja kun lapsi häntä katseli
kirkkailla vakavilla silmillään, oli sen katseen kummallisessa
älykkyydessä jotakin, mikä ainoastaan lisäsi pelkoa. Näin seisoivat
äiti ja varottaja kahden ääneti -- aurinko paistoi heihin ikkunasta ja
kehdon ääressä, vaikkeivät he sitä nähneet, istui musta liikkumaton
sumu-olento.

Mutta vähitellen palasivat nuoreen äitiin paremmat ja oikeammat ja
kiitollisemmat menneisyyden muistot. Lapsen kasvot saivat poissaolevan
isän ilmeen ja ruusuisilta huulilta tuntui surullinen ääni lausuvan:
"Minä puhun sinulle lapsessasi. Palkaksi kaikesta minun rakkaudestani
sinua ja lastasi kohtaan, epäiletkö minua tuomitsevan hourailijan
ensimäisestä syytöksestä?"

Violan rinta kohoili -- hän ojentautui suoraksi -- hänen silmänsä
loistivat kirkkaina ja pyhinä.

"Mene, oman näköhäiriösi onneton uhri", sanoi hän Glyndonille, "minä en
uskoisi omia aistimianikaan, jos ne syyttäisivät _tuon_ lapsen isää. Ja
mitä sinä tiedät Zanonista? Mitä yhteyttä on Mejnourilla ja hänen
herättämillään hirvittävillä haamuilla sen loistavan olennon kanssa,
josta sinä puhuit?"

"Sinä saat sen piankin nähdä", vastasi Glyndon synkästi. "Se haamu,
joka minua vainoo, kuiskaa nyt juuri verettömillä huulillaan, että sen
kauhut odottavat sinua ja lastasi! Minä en vielä sinulta pyydä
päätöstä, mutta ennenkuin lähden Venetsiasta, tapaamme taas toisemme."

Hän sanoi ja lähti.



VI LUKU.


    "Mihinkä harhaan sielusi antautuukaan?"

        La Harpe, _Le Comte de Warwick_, Act. IV, 4.

Ah, Zanoni, pyrkijä tumma ja kirkas! Luulitko todella, että side
aikakautisen eläjän ja päiväntyttären välillä voisi jäädä pysyväksi?
Etkö nähnyt että ennen vihkimyksen tulikoetta ei sinun viisautesi ja
hänen lempensä voineet olla toistensa tasalla? Oletko poissa nyt
etsimässä pyhien salaisuuksien joukosta turvakeinoa lapselle ja äidille
ja unohdatko, että haamu, joka sinua auttoi, nyt hallitsee omia
lahjojaan -- niiden elämää, jotka se salli sinun haudasta pelastaa?
Etkö tiedä, että pelko ja epäluottamus, kylvettyinä rakastavaan
sydämeen, kasvavat metsäksi, joka peittää taivaan tähdet? Mies tumma ja
kirkas! Vihaiset silmät väijyvät äidin ja lapsen vieressä!

Koko sen päivän Violaa kiusasivat tuhannet aatokset ja pelotukset,
jotka pakenivat, kun hän niitä tarkasteli, mutta palasivat sitä
synkempänä. Hän muisti, kuinka hänen koko lapsuutensa oli ollut täynnä
kummallisia aavistuksia siitä, että hän oli määrätty jonkun
yliluonnollisen tuomion uhriksi. Hän muisti, että kun hän tästä oli
kertonut Glyndonille, heidän istuessaan Napolin lahden uinuvien vetten
rannalla, oli Glyndonkin sanonut tuntevansa samoja aavistuksia
itsestään, ja silloin oli salaperäinen myötätunto yhdistänyt heidän
kummankin kohtalonsa. Viola muisti varsinkin, että heidän verratessaan
hajanaisia havaintojaan, molemmat olivat sanoneet, että Zanonin
ensimäisestä näöstä vaisto oli puhunut heidän sydämessään kuuluvammin
kuin koskaan ennen, kuiskaten, että "_häneen_ liittyi aavistamattoman
tulevaisuuden salaisuus."

Ja nyt kun Glyndon ja Viola taas olivat tavanneet toisensa, heräsi
lapsuuden pelko taas loihditusta unestaan. Viola alkoi tuntea
samanlaista kauhua kuin Glyndon ja turhaan hän järkensä ja rakkautensa
voimalla sitä vastaan taisteli. Kun hän sitten kääntyi katsomaan
lastansa, silmäili se vastaan vakavasti ja lujasti ja sen huulet
liikkuivat ikäänkuin se olisi koettanut puhua -- mutta ei mitään ääntä
kuulunut. Pienokainen ei tahtonut nukkua. Aina kun Viola katseli sen
kasvoja, aina sen silmät tarkkaavaisina valvoivat ja niiden vakavuus
moitti äidin syytöksiä. Ne silmät olivat jäätävät. Kykenemättä omin
neuvoin kestämään tätä kaikkien tähänastisten tunteittensa äkkinäistä
ja täydellistä mullistusta, Viola teki päätöksen, joka vastasi hänen
uskoaan ja maansa tapoja: hän lähetti hakemaan papin, joka Venetsiassa
oli ollut hänen rippi-isänsä, ja tälle hän intohimoisesti nyyhkyttäen
ja äärettömästi peläten tunnusti epäilykset, jotka häntä vaivasivat.
Hurskas isä, joka oli hyväluontoinen mutta ilman suurta sivistystä ja
älyä, sulki Violan sydämestä kaiken toivon. Hänen varotuksensa oli
vakava, sillä hänen kauhunsa oli niin vilpitön. Hän Glyndonin lailla
rukoili Violaa pakenemaan, jos hän hiukankin epäili, että miehensä
harrastukset olivat sellaisia, joiden kannattamisesta katolinen kirkko
oli niin monta oppinutta miestä polttanut. Ja sekin vähä, mitä Viola
taisi kertoa, näytti tietämättömästä papista ehdottomasti todistavan
noituutta ja manausta. Hän oli itsekin kuullut oudoista huhuista, jotka
Zanonia seurasivat, ja sentähden hän oli valmis uskomaan pahinta.
Kunnon ukko olisi hyvällä omallatunnolla lähettänyt Wattin
poltettavaksi, jos hän olisi kuullut tämän puhuvan höyrykoneestaan.
Viola oli aivan suojaton hänen kiivaita ja jyrkkiä sanojaan vastaan. Ja
katolilaiset papit voivat, olkoot he kuinka vähäjärkisiä, laajan
kokemuksensa kautta niin hyvin oppia tuntemaan ihmissydämen, kun se
heille alinomaa paljastetaan nähtäväksi; siksipä tämäkin pappi puhui
Violalle enemmän lapsen vaarasta kuin hänen omasta vaarastaan. Hän
sanoi: "Noidat ovat aina parhaimpansa mukaan koettaneet vietellä ja
lumota nuorten sieluja, jopa pienten lasten", ja sitten hän ryhtyi
latelemaan pitkän sarjan taruja, joita hän sanoi historiallisiksi
tosiasioiksi. Sellainenkin, mille pohjoismainen nainen olisi nauranut,
pelotti hentoa taikauskoista napolitarta, ja kun pappi lopetti
juhlallisen ankarasti muistuttamalla, että Viola laiminlöi
velvollisuutensa lasta kohtaan, jos hän empi pakenemasta sen kanssa
pois siitä talosta, jota mustat voimat ja jumalattomat tai'at
hallitsivat -- silloin Viola, joka vielä piti kiinni Zanonin valoisasta
kuvasta, vaipui hervottomuuteen, joka kokonaan sai valtaansa hänen
järkensä.

Tunnit kuluivat, ilta saapui, talo kävi äänettömäksi ja Viola heräsi
siitä kankeudesta ja kuuroudesta, joka oli hänet vallannut, ja asteli
edestakaisin huoneessaan levottomana ja hämmentyneenä. Hiljaisuus tuli
sietämättömäksi, mutta vielä sietämättömämpi oli ääni, joka
hiljaisuuden katkaisi, kellon nakutus, kun se hetken toisensa jälkeen
hautaansa lähetti. Viimein itse ajantuokiot tuntuivat saavan äänen ja
muodon. Viola oli näkevinään niiden hypähtävän esiin aavemaisina
pimeyden kohdusta, ja ennenkuin ne taas vaipuivat siihen takaisin
ja sammuivat, niin ne hiljaisin äänin supisivat: "Vaimo, me
kannamme ikuisuuteen kaiken, mikä ajassa tehdään! Mitä me sinusta
kerromme, vastasyntyneen sielun vartija?" Viola tajusi, että hänen
mielikuvituksensa oli puolittain muuttunut hourailuksi, joka oli unen
ja valveen välillä. Äkkiä yksi ajatus tuli muita voimakkaammaksi. Se
huone, jonka Zanoni tässä talossa ja joka talossa, missä he asuivat --
Kreikan saarellakin -- oli erottanut itselleen yksinoikeudeksi, ja
jonka kynnyksen yli ei kukaan, ei itse Violakaan, saanut astua -- se
huone nyt veti häntä puoleensa, vaikkei hän tähänasti ollut
uteliaisuudestakaan tahtonut käskyä rikkoa, niinkauan kuin hän eli
tyytyväisenä rakkauden suloisessa luottamuksessa. Nyt hän ajatteli:
ehkä _siellä_ voisi löytyä jotakin, mikä arvotuksen ratkaisisi ja
hajottaisi tai vahvistaisi epäilykset. Tämä ajatus kasvoi yhä
voimakkaammaksi, vastustamattomasti se tuntui panevan hänen jalkansa
liikkeelle.

Ja nyt läpi huoneiden ja käytävien sinä hiivit, armas olento,
unissakävijä ja kuitenkin valvova. Kuu paistaa sinuun, kun käyt
huoneesta huoneeseen, valkeapukuinen vaeltava henki! Käsivarret
ristissä rinnoilla, silmät avoimina, katse tyyni ja peloton. Äiti,
lapsesi johtaa sinua! Ajantuokiot juoksevat edelläsi. Sinä kuulet vielä
kellon äänen, joka heidät kutsuu takaisin hautaansa. Eteenpäin kulkien
sinä tulet ovelle. Ei mitkään salvat pidätä, ei mikään lumous aja
takaisin. Tomun lapsi, sinä seisot yksin yön hiljaisuudessa siinä
huoneessa, missä lukemattomat leijuvat ilma-olennot usein kokoontuivat
tietäjän ympärille!



VII LUKU.


    "Maisen elämän raskas unennäkö vaipuu ja vaipuu ja vaipua."

                              _Das Ideal und das Leben_.

Viola seisoi huoneessa ja katseli ympärilleen. Ei näkynyt mitään
merkkejä, joista inkvisiittori olisi voinut keksiä mustan tieteen
harjottajan. Ei mitään pulloja tai sulatusuuneja, ei mitään
pronssihelaisia kirjoja, ei pääkalloja eikä salakirjaimilla täytettyjä
liuskoja eikä ristiinpantuja luita. Rauhallisesti kuutamo virtasi
autioon huoneeseen ja valaisi sen valkeita paljaita seiniä. Muutamia
kuihtuneita kukkaiskimppuja, muutamia pronssiastioita huolimattomasti
pantuina puuhyllylle -- siinä kaikki, mitä utelias silmä näki
poissaolevan omistajan harrastuksista. Magia, jos sitä oli, asui
tietäjässä ja ainekset olivat ainoastaan tavallista pronssia ja
kasveja. Niin ovat aina neron -- tähtientavottajan -- työt ja ihmeet!
Sanat ovat kaikkein ihmisten yhteistä omaisuutta, mutta sanoista luo
nero kuolemattomia teoksia, rakentaen temppeleitä, jotka elävät
kauemmin kuin pyramidit, ja itse papyruslehti tulee Shinariksi, jonka
ylpeitä torneja vastaan aikojen vedenpaisumus turhaan kuohuilee!

Mutta eikö se henkilö, joka tästä hiljaisuudesta loihti esiin ihmeitä,
ollut jättänyt jälkeensä mitään lumousvoimaa?

Siltä ainakin tuntui, sillä Viola siellä seisoessaan alkoi tajuta,
kuinka sisällään tapahtui joku salaperäinen muutos. Hänen verensä
jähmettyi nopeasti ja suonissa syntyi suloinen raukeus. Hän tunsi kuin
jäsenistään olisivat siteet irtautuneet ja pilvi toisensa jälkeen
väistynyt silmien edestä. Kaikki hämmentyneet ajatukset, jotka hänen
horroksessaan olivat liikkuneet, keskittyivät nyt yhteen ainoaan
kiihkeään haluun -- saada nähdä poissaoleva -- saada olla hänen
kanssaan. Ne monaadit,[67] jotka muodostavat ilman avaruuden, tuntuivat
olevan täynnä henkistä vetovoimaa -- ne tuntuivat tulevan välittäjäksi,
jonka kautta Violan henki saattoi irtautua maisesta lihastaan ja
seurustella sen hengen kanssa, johon hänen sanaton halunsa veti häntä.
Häntä valtasi raukeus, hän astui horjuen eteenpäin hyllylle, missä
astiat ja kukat olivat, ja alas kumartuessaan hän yhdessä astiassa näki
pienen pronssipullon. Koneellisesti ja ikäänkuin tahtomattaan hänen
kätensä tarttui pulloon, hän aukaisi sen ja siitä kuohahti ylös
nopeasti haihtuva aines, joka levitti huoneeseen ihanaa tuoksua. Viola
hengitti sen huumaavaa hajua, hän kasteli ohimoitaan nesteellä ja äkkiä
hän tunsi raukeuden menneen -- hän tunsi kohoutuvansa ilmaan,
liitelevänsä, lentävänsä linnun siivillä.

Huone katosi hänen silmistään -- pois -- pois -- yli maitten ja merten
ja ilman avaruuksien mahtavan kaipauksen siivillä lentää vankeudestaan
päässyt sielu.

Eräällä tasolla (stratum), joka ei ollut tätä maailmaa, seisoivat
maailmassasyntyneiden Tiedonpoikien haahmot; sikiävässä maailmassa --
karkeassa, värittömässä, ohuessa aineessa, yhdessä niistä
"tähtisumuista", joita tuhattuhansien tähtikuntien auringot levittävät
kiertäessään ympäri Luojan istuimen,[68] ja jotka vuorostaan itse
tulevat uusiksi sopusuhtaisiksi ja ihaniksi maailmoiksi -- planetoiksi
ja auringoiksi, jotka taas aina ja alati tulevat lisäämään loistavaa
sukuansa ja olemaan vielä syntymättömien planettojen ja aurinkojen
synnyttäjiä.

Siellä, sikiävän maailman äärettömässä autiudessa, josta
satojentuhansien vuosien jälkeen vasta voi syntyä valmis maailma --
siellä Viola näki Zanonin, eli pikemmin hänen kaltaisuutensa, hänen
kuvansa, hänen lemurinsa,[69] -- sillä ei se ollut hänen inhimillinen
ja ruumiillinen muotonsa -- ikäänkuin hänenkin järkiluontonsa niinkuin
Violan olisi saviasunnostaan poistunut. Ja niinkuin aurinko
kiertäessään ympäri ja loistoaan levittäessään on kaukaisuuteen luonut
itsestään tuon utumaisen kuvan, niin mainen olio, loistavamman ja
kestävämmän olemuspuolensa toiminnalla oli luonut oman kaltaisuutensa
tähän uuteen syntymättömään taivaankappaleeseen. Tuossa seisoi sen
sivulla haamu -- haamu-Mejnour. Jättiläismuotoisessa sekaso'assa --
kaaoksessa -- yltympäri raivosivat ja taistelivat syntyvät elementit --
vesi ja tuli, pimeys ja valo keskenään, höyry ja pilvet jähmettyivät
vuoriksi ja Elämän Henki liikkui tasaisena loistona kaiken yli!

Mitä enemmän uneksiva Viola katseli ja värisi, näki hän, että nuo kaksi
ihmishaamua eivät olleet yksin. Hämäriä hirviöitä, joita ainoastaan
tämä sekasoka saattoi synnyttää, ensimäinen mateleva jättiläismäinen
rotu ryömi synnytystuskissa olevan maailman varhaisimmilla tasoilla,
kiemuroi mutaisessa aineessa tai liiteli sakeissa meteorihöyryissä.
Mutta näistä molemmat etsijät eivät näyttäneet välittävän: heidän
katseensa oli tarkkaavaisena kiintynyt johonkin esineeseen
kaukaisuudessa. Hengen silmillä Viola seurasi heidän katsettaan, ja
kauhulla, jota suurempaa ei sekasorto hirveine asukkaineen voinut
synnyttää, näki hän kuin varjokuvana sen huoneen, jossa hänen oma
ruumiinsa vielä viipyi, hän näki valkeat seinät, kuutamon lattialla,
ikkunan avoimena ja Venetsian katot ja kirkontornit häämöttävän yli
alhaalla huokaavan meren -- ja siinä huoneessa oli hänen itsensä
aavemainen kuva! Tämä kaksinkertainen haamu -- hän itse toisena haamuna
tässä -- katsellen haamu-minäänsä -- se herätti sellaista kauhua, jota
eivät sanat voi kertoa eikä pisinkään elämä peittää unohdukseen.

Samassa näki Viola oman kuvansa hitaasti nousevan, äänettömin askelin
lähtevän huoneesta -- kulkevan läpi käytävän -- polvistuvan kehdon
ääreen. Taivasten taivas! hän näkee lapsensa ja sillä on yhä sama
lapsellinen kauneus ja samat valvovat, vaiteliaat silmät. Mutta kehdon
vieressä kyyköttää huntuinen varjo-olento -- sitä kamalampi ja
aavemaisempi, koska se on ikäänkuin aineeton ja ulkopiirteitä vailla.
Huoneen seinät näyttävät avautuvan teatterinäyttämölle. Synkkä
vankilaluola -- katuja pitkin kulkee varjomaisia joukkoja -- viha ja
ilkeys ja pirullisuus kalmakkaissa kasvoissa -- mestauspaikka --
murhalaitos -- ihmislihan teurastuspaikka -- hän itse -- lapsensa --
kaikki, kaikki, nopeina varjokuvina, ajaen takaa toisiaan. Äkkiä
kääntyi haamu-Zanoni, näytti huomaavan Violan -- hänen toisen minänsä.
Se syöksyi häntä kohti -- hänen henkensä ei voinut enempää kestää. Hän
kiljahti, hän heräsi. Ja todella hän huomasi lähteneensä onnettomasta
huoneesta, hänen edessään oli kehto -- lapsi -- kaikki niinkuin
horroksessa oli näkynyt, ja ilmaan haihtuen oli siinä se musta muodoton
hirviökin.

"Lapseni, lapseni, äitisi tulee vielä pelastamaan sinut!"



VIII LUKU.


    "Mitä? _Sinäkö_ minut hylkäät! Minne menet? Ei, viivy, viivy!"

               La Harpe, _Le Comte de Warwick_, Act. III, 5.

Violan kirje Zanonille.

"Tähän on siis tultu -- minä olen ensimäinen eroomaan! Minä uskoton
jätän sinulle hyvästi ainiaaksi. Kun silmäsi sattuvat tähän kirjeeseen,
niin pidä minua kuin kuolleena. Sillä sinulta, joka olit ja vielä olet
elämäni -- sinulta minä olen kadonnut! Oi lemmitty! Oi puoliso! Oi
ainiaan rakastettu ja kunnioitettu! Jos koskaan olet rakastanut minua,
jos vielä voit sääliä, älä koeta seurata askeleita, jotka sinua
pakenevat. Jos taikasi voivat minut keksiä ja seurata jälkiäni, niin
säästä minua -- säästä lastasi! Zanoni, minä tahdon kasvattaa sitä
rakastamaan sinua, kutsumaan sinua isäkseen! Zanoni, sen nuoret huulet
tulevat rukoilemaan sinun puolestasi! Ah, säästä lastasi, sillä lapset
ovat maan pyhiä ja heidän esirukouksensa kuuluu korkeuteen. Sanonko
sinulle, miksikä eroon? En, sinä viisas ja kauhistuttava, sinä voit
itsekin arvata, mitä käsi vapisee kertomasta. Vaikka minä pakenen sinun
valtaasi -- lapsi sylissäni -- niin kuitenkin minulle on lohdutukseksi
ajatella, että sinä kykenet sydämeni ajatukset lukemaan. Sinä tiedät,
että uskollinen äiti sinulle kirjottaa eikä uskoton vaimo. Eikö sinun
tieteesi ole syntinen, Zanoni? Synnistä täytyy tulla surua, ja suloista
-- ah, kuinka suloista, olisi olla sinun lohduttajasi! Mutta lapsi,
pienokainen, sielu, joka minua kaipaa turvakseen! Noita, minä sinulta
riistän tämän sielun! Anna anteeksi, anna anteeksi, jos sanoillani teen
sinulle vääryyttä. Katso, minä lankeen polvilleni, kirjottaakseni
loput.

"Miksen koskaan kauhistunut sinun salaperäistä tietoasi? -- miksi
ylimaallisen elämäsi ihmeisyys ainoastaan lumosi minua suloisella
kammollaan? Sentähden että jos olit noita tai langennut enkeli, niin ei
ollut siitä vaaraa muille kuin itselleni: eikä minullekaan, sillä
rakkauteni oli taivaallisin osa itsestäni. Ja kun en mitään muuta
tiennyt kuin miten paljon sinua rakastin, karkotti tietämättömyyteni
silmistäni kaikki kuvat, jotka eivät olleet yhtä kirkkaat ja loistavat
kuin sinun kasvosi. Mutta nyt on tässä toinen ihminen. Katso, miksi se
minua noin silmillänsä tarkastaa -- miksi sen uneton katse on niin
vakava ja soimaava? Ovatko sinun taikasi jo ottaneet sen haltuunsa?
Oletko sinä, julmuri, merkinnyt sen sanoin lausumattoman tieteesi
hirmuja varten? Älä tee minua hulluksi -- älä tee minua hulluksi --
peräytä manauksesi!

"Kuule -- airot kuuluvat! Ne lähestyvät -- ne tulevat viemään minut
täältä pois! Katson ympärilleni ja olen näkevinäni sinut kaikkialla.
Sinä puhut minulle joka varjosta, joka tähdestä. Tuossa ikkunan luona
huulesi ovat minun huuliani painaneet -- tuossa kynnyksellä sinä
katsoit taaksesi ja hymyilit luottavasti minulle! Zanoni -- puoliso --
minä tahdon jäädä! En voi sinusta erota! Ei, ei! Minä menen siihen
huoneeseen, missä sinun armas äänesi, sinun vieno soittosi, vaiensi
synnytyksen tuskat! -- huoneeseen, missä kauhean pimeyden jälkeen se
ensimäiseksi kuiskasi korvaani: 'Viola, sinä olet äiti!' Äiti! -- -- --
niin, minä nousen polviltani, minä _olen_ äiti! He tulevat. Minä olen
luja, jää hyvästi!"

Niin! noin äkkiä, noin julmasti, joko sokean ja mielettömän taikauskon
houreissa tai vakaumuksessa, joka syntyy velvollisuudentunnosta, se
olento, jonka puolesta Zanoni oli uhrannut niin paljon kunniastaan ja
vallastaan, hylkäsi hänet. Mutta tämä hylkääminen, jota hän ei koskaan
ollut odottanut tai aavistanut, on alituisesti niiden kohtalona, jotka
tahtovat järkensä nostaa maan _toiselle puolelle_ ja kuitenkin sen
_sisällä_ säilyttää sydämen. Tietämättömyys tulee ainiaan pakenemaan
tietoa. Mutta ei koskaan ihmissydän jalommalla ja puhtaammalla
uhrautuvaisuudella itsensä yhdistänyt toisen sydämeen, kuin tämä
kieltäytyvä vaimo nyt hylkäsi poissaolevan. Sillä oikein hän sanoi,
ettei uskottomana vaimona vaan uskollisena äitinä hän nyt pakeni pois
kaikesta, johon hänen mainen onnensa oli keskittynyt. Niin kauan kuin
intohimo ja kiihtymys, joka teon sai aikaan, vielä elähytti häntä
väärällä kuumeellaan, painoi hän lastaan rintaansa vastaan ja oli
lohdullisella mielellä -- alistuen kohtaloonsa. Mutta mikä katkera
epäilys käytöksen oikeudesta, mikä jäätävä katumuksen tuska täyttikään
hänen sydämensä, kun he muutamiksi hetkiksi levähtivät matkalla
Livornoon ja hän kuuli mukana olevan naisen rukoilevan apua päästäkseen
puolisonsa rinnalle ja voimaa saadakseen olla osallisena niissä
vaaroissa, jotka miestänsä siellä uhkasivat! Surkea vastakohta oli
Violan oma karkaaminen. Hän vaipui oman sydämensä pimeyteen -- eikä
mikään ääni sisältä häntä silloin lohduttanut.



IX LUKU.

    "Tulevaisuuden minulle annoit. Vaan nykyhetken riistit."

                                    _Kassandra_.

"Mejnour, katso työtäsi! Pois turha ja mitätön viisautemme! pois meidän
tuhatvuotinen ikämme ja oppimme! Pelastaakseni hänet vaarasta, minä
lähdin hänen luotaan ja nyt vaara on häneen kyntensä iskenyt!"

"Älä moiti viisauttasi vaan intohimojasi! Ole kaipaamatta naisen
rakkautta! Se on turha. Katso tämä on välttämätön kirous kaikille
niille, jotka tahtovat yhdistää alhaisen korkeaan; luontosi käsitetään
väärin, uhrauksiasi ei tajuta. Alhainen epäilee suurta ihmistä
henkienmanaajaksi tai paholaiseksi. Titaani, voitko sinä todellakin
itkeä?"

"Minä tiedän sen nyt -- minä näen sen kaiken! Hänen henkensä siis
seisoi meidän vieressämme ja katosi minun käsistäni ilmaan! Oi äidin
vahva himo ja luonnon mahti, se paljastaa kaikki meidän salaisuutemme,
se tunkee läpi avaruuden ja kulkee yli maailmoiden. Mejnour, eikö piile
suunnaton tieto rakastavan sydämen tietämättömyydessä?"

"Sydämen!" vastasi mystikko kylmästi, "ah, viisituhatta vuotta olen
tutkinut luomakunnan salaisuuksia, mutta vieläkään en ole keksinyt
kaikkia ihmeitä yksinkertaisimman talonpojan sydämessä."

"Kuitenkaan meidän juhlalliset toimituksemme eivät meitä pettäneet;
ennustavat haamut, kammottavan mustat ja verestä punaiset, kertoivat,
että vankeudessa ja viikatemiehen edessäkin minä -- _minä_ voisin
pelastaa heidät molemmat!"

"Mutta siten että sinun itsesi täytyy tehdä joku aavistamaton ja
tuhoisa uhraus."

"Itseni, sanot. Jäinen viisas, rakkaudessa ei ole mitään _itseä_. Minä
menen. Niin, menen yksin, en kaipaa sinua. En tarvitse nyt muita
oppaita kuin rakkauden inhimillistä vaistoa. Ei mikään luola ole niin
pimeä, ei yksinäisyys niin autio, että se hänet peittäisi. Vaikka
taitoni minulta uupuisi -- vaikka tähdet eivät tottelisi -- vaikka
avaruus loistavine tuhatlukuisine olentoineen taas olisi minulle vain
sininen taivaanlaki -- niin minä palaan rakkauden, nuoruuden ja toivon
luo. Eikö niille ole aina koittanut voitonriemu ja pelastus?"



SEITSEMÄS KIRJA.

Hirmuvalta.


    "Majesteettisuus sen hurjissa kasvoissa kauhua lisää
    ja mahtavuutta. Punaisina hehkuvat silmät ja myrkyn
    saastuttamana niinkuin turmioenteinen pyrstötähti se
    tuijottaa ympärilleen. Sen poskia peittää musta parta
    ja paksuna ja karkeana se valuu karvaiselle rinnalle.
    _Ja sen kita ammottaa syvänä ja verestä mustana_".

                    _Gerus. Liberata_ Cant. IV, 7.



I LUKU.


    "Mikä minä olen, että minua syytetään? Vapauden orja,
    vallankumouksen elävä marttyyri."

           _Discours de Robespierre_, 8:s Thermidor.

Se vyöryy -- helvetinvirta, jonka ensimäistä puhkeemista tervehdittiin
tiehyeenä Elysiumin paratiisiin. Kuinka kukoistavia toiveita heräsi
kaunosieluissa, jotka nauttivat ruusuisen aamuruskon jalokivin
säkenöivää kastetta, kun Vapaus nousi tummasta valtamerestä ikälopun
Orjuuden sylistä -- niinkuin Aurora Titonin vuoteelta! Toiveet! -- te
olette nyt hedelmään kypsyneet ja se hedelmä on tuhkaa ja verta! Kaunis
Roland, kaunopuheinen Vergniaud, näkyjä näkevä Condorcet, jalosydäminen
Malesherbes! -- nerot, filosofit, valtiomiehet, isänmaanystävät -- te
uneksijat, katsokaa sitä tuhatvuotista valtakuntaa, jonka puolesta
taistelitte ja työtä teitte!

Minä herätän haamut! Saturnus on syönyt poikansa[70] ja elää yksin --
Moolok on hänen oikea nimensä.

Nyt on hirmuvalta hallitsemassa ja Robespierre on kuningas. Taistelu
käärmeen ja leijonan välillä on päättynyt: käärme on syönyt leijonan ja
sen vatsa on pullistunut; Danton on kaatunut ja Camille Desmoulins.
Danton on sanonut ennen kuolemaansa: "Pelkuri Robespierre -- minä yksin
voisin hänet pelastaa." Dantonin kuolemasta saakka näytti todella
tapetun jättiläisen veri himmentävän "Maksimilien lahjomattoman"
järjen, niinkuin se viimein heräävän kansalliskokouksen melussa
tukahutti hänen äänensä.[71] Jos tuon viimeisen uhrin jälkeen, joka
ehkä oli hänen turvallisuudelleen välttämätön, Robespierre olisi
julistanut Hirmuvallan loppuneeksi ja toiminut sen sääliväisyyden
mukaan, jota Danton oli alkanut saarnata, niin hän olisi voinut elää ja
kuolla hallitsijana. Mutta vankilat olivat edelleen tulvillaan --
mestauskirves jatkoi työtään, eikä Robespierre käsittänyt, että hänen
roskajoukkonsa oli jo kyllästynyt tappamiseen ja että suurin kiihotus,
minkä johtaja saattoi sille antaa, olisi nyt ollut palaus pirusta
ihmisiksi.

Me siirrymme erääseen huoneeseen kansalaisen -- puusepän -- Dupleixin
taloon heinäkuussa 1794, vaikka se vallankumouksellisten kalenterissa
oli Thermidor-kuu, Ainoan ja Jakamattoman Tasavallan toisena vuonna.
Vaikka huone oli pieni, oli se kalustettu mitä hienoimmin ja
huolellisimmin. Näkyi, että omistaja koetti välttää kaikkea alhaista ja
rumaa ja samalla kaikkea ylellistä ja nautintoon vivahtavaa.
Vanhanaikuiset nojatuolit, upeat oviverhot, seinään sovitetut suuret
peilit, rintakuvat ja pronssi-esineet jalustoilla, ja ikkunasopissa
pieniä kaappeja täynnä kauniisti sidottuja kirjoja, kaikki paikoillaan
ja järjestyksessä, kaikki miellyttävää ja kodikasta ja hienoa. Katsoja
olisi sanonut: "Tämä ihminen tahtoo näyttää teille: minä en ole rikas,
en ole kopeileva, en ole ylpeä ylimys, jolla on käytettävänään suuria
saleja ja pitkiä kaikuvia käytäviä. Mutta sitä suurempi on ansioni, jos
halveksin näitä mukavuuden ja ylpeyden liiallisuuksia, vaikka rakastan
kauneutta ja vaikka minulla on hyvä maku. Muut voivat olla
yksinkertaisia ja kunniallisia, sentähden että ovat niin karkeita; jos
minä, joka olen niin hienostunut, tyydyn yksinkertaisuuteen ja
kunniallisuuteen -- niin katselkaa ja ihmetelkää minua!"

Huoneen seinillä riippui paljon muotokuvia, mutta useimmat niistä
kuvasivat samoja kasvoja; jalustoilla oli paljon veistokuvia, mutta
useimmat niistä esittivät samaa päätä. Tässä pienessä huoneessa istui
itsekkäisyys ylimpänä ja piti taiteita peilinään. Suorana tuolissaan
suuren pöydän ääressä, joka oli täynnä kirjeitä, istui taulujen ja
veistokuvien malli, huoneen isäntä. Hän oli yksin, vaan istui kuitenkin
suoraselkäisenä, kankeana, täsmällisenä, ikäänkuin hän omassa
kodissaankaan ei olisi ollut huoleton. Hänen pukunsa oli sopusoinnussa
hänen asentonsa ja huoneen kanssa; sekin teeskenteli siroutta --
kaukana sekä ylimysten muotihulluuksista että _sansculottien_
likaisista ryysyistä. Hän oli hyvin friseerattu, ei hiuskarvaakaan
ollut epäjärjestyksessä, ei pienintä tahraakaan näkynyt sinisen takin
sileällä pinnalla, ei ryppyäkään lumivalkeilla liiveillä, joissa juovat
olivat neilikanpunaisia. Ensimäisellä katseella ei olisi noissa
kasvoissa huomannut muuta kuin että olivat rumanlaiset ja
sairaannäköiset. Toisella katseella olisi huomattu, että niissä oli
voimaa -- ja omaa omituisuutta. Vaikka otsa oli matala, näkyi siinä
kuitenkin jälkiä ajatuksesta ja älykkyydestä, mitä tavallisesti seuraa,
jos kulmakarvat ovat kaukana toisistaan; huulet olivat lujat ja
tiukasti yhteen puristetut, mutta silloin tällöin ne vavahtelivat ja
vääntyivät levottomasti. Silmät olivat synkät ja äreät, vaan
läpitunkevat ja täynnä keskitettyä tarmoa, mikä ei olisi ilmennyt
laihassa heikossa ruumiissa tai ihon vihreässä kalpeudessa, joka taas
kertoi sairaudesta ja huolista.

Tällainen oli Maximilien Robespierre, tällainen oli hänen asuntonsa
puusepän työhuoneen päällä. Täältä lähtivät määräykset, jotka
johtivat sotajoukkoja kunniakkaille urille ja sääsivät keinotekoisen
johdon rakentamista, joka veisi pois veren maapallon sotaisimman
kansan pääkaupungin kaduilta. Tällainen oli se mies, joka oli
kieltäytynyt tuomarivirasta (mikä aikaisemmin oli ollut hänen
kunnianhimoinen pyrintönsä), jottei hänen tarvitsisi loukata
ihmisrakkaita periaatteitaan allekirjottamalla ainoankaan
ihmisveljen kuolemantuomiota. Tällainen nyt oli neitseellisen viaton
kuolemanrangaistuksen vihollinen. Teurastajana, diktaattorina oli nyt
mies, joka oli niin puhdas ja ankara tavoissaan, niin lahjomattoman
rehellinen, niin vieras kaikille lemmen ja viinin houkutuksille. Jos
hän olisi kuollut viittä vuotta aikaisemmin, olisi hän jäänyt malliksi
järkeville perheenisille ja arvokkaille kansalaisille, esimerkiksi
nuorisolle. Tällainen oli se mies, jolla ei näyttänyt olevan mitään
pahetta, kunnes olosuhteiden voima toi esiin ne kaksi, jotka
tavallisesti piilevät syvimmällä ihmissydämessä -- pelkuruuden ja
kateuden. Jompikumpi näistä oli vaikuttimena kaikkiin niihin murhiin,
jotka tämä hirviö toimeenpani. Hänen pelkuruutensa oli eriskummainen,
sillä siihen liittyi häikäilemätön ja päättäväinen _tahdonvoima_ --
rautainen tahto, jota itse Napoleon kunnioitti, ja kuitenkin hermot
olivat kuin haavanlehdet. Älyllisesti hän oli sankari -- ruumiillisesti
pelkuri. Kun pieninkin vaara uhkasi hänen persoonaansa, lyyhistyi hän
kokoon, mutta tahto syöksi kohta vaaran aiheuttajan mestauspaikalle.
Siinä hän nyt istui, suorana kuin seiväs -- laihat sormet
kouristuksissa -- synkät silmät ilmaan tuijottavina -- niiden
valkuaiset keltaisina turmeltuneen veren panemilla juovilla -- korvat
sananmukaisesti liikkuen edestakaisin niinkuin eläimen korvat, jokaista
ääntä havaitsemaan, mutta ruumiinasento oli ylväs ja hillitty ja
jokainen hiuskarva asianmukaisella paikallaan.

"Niin, niin", hän mutisi itsekseen, "minä kuulen heidän äänensä, hyvät
jakobinit ovat rappusissa asemillaan. Ikävä, että he' niin kiroilevat.
Minä olen toimittanut lain kiroilemista vastaan -- köyhän ja
hyveellisen kansan tavat täytyy olla säädylliset. Kun kaikki muu on
turvallista, niin yksi tai toinen varottava esimerkki noiden hyvien
jakobinien joukosta tekisi tehtävänsä. Uskolliset raukat, kuinka he
rakastavat minua! Hm! -- mikä kirous se oli taas! -- heidän ei pitäisi
kirota niin äänekkäästi -- ja vielä näissä rappusissa. Se vähentää
minun arvoani. Kah, askeleita!"

Yksinpuhuja vilkaisi vastapäiseen peiliin ja otti käteensä kirjan; hän
näytti syventyneen sitä lukemaan, kun pitkä mies, ryhmysauva kädessään
ja vyö täynnä pistooleita, avasi oven ja ilmotti kaksi tulijaa. Toinen
näistä oli nuori mies, jonka sanottiin persoonaltaan muistuttavan
Robespierreä mutta jolla kasvoissaan oli paljon lujempi ja päättävämpi
ilme. Hän astui ensimäisenä sisään ja katsahtaen Robespierren kädessä
olevaan kirjaan huudahti:

"Mitä! Rousseaun _Héloise?_ Rakkauskertomus!"

"Rakas Payan, ei sen rakkaus vaan filosofia minua viehättää. Mitä
jaloja ajatuksia -- mikä hyveen tuoksu! Jos Jean Jacques vaan olisi
elänyt tätä päivää nähdäkseen!"

Sillävälin kun diktaattori näin puhui mielikirjailijastaan, jota hän
puheissaan kovasti koki jäljitellä, oli seuraava tulija rullatuolissa
liukunut sisään. Tämäkin mies oli ihmisten "parhaimmassa iässä" nim.
noin 38 vuotias, mutta hän oli jaloistaan kuollut. Vaikka hän oli
raajarikko, halvaantunut, epämuotoinen, oli hän kuitenkin, niinkuin
aika pian tulisi osottamaan -- Herkules rikoksissa. Mutta hänen
huulillaan oli mitä suloisin ja inhimillisin hymyily ja kasvoissa
melkein enkelimäinen kauneus.[72] Hänen erinomaisen hyväntahtoinen
ilmeensä ja kärsivä mutta iloinen alistuvaisuutensa vaikutti kaikkien
sydämeen, jotka ensimäisen kerran hänet näkivät. Mitä hellimmällä,
hopeisella, huilumaisella äänellä kansalainen Couthon tervehti Jean
Jacquesin ihailijaa.

"Ei -- älä sano, ettei sinua viehätä _rakkaus_, sillä tuohan on juuri
rakkautta, eikä miehen alhainen ja aistillinen kiintymys naiseen. Ei
vaan jalo rakkaus koko ihmiskuntaa kohtaan, kaikkea eläväistä kohtaan!"

Ja kansalainen Couthon kumartuen alas hyväili pientä sylikoiraa,
jota hän lakkaamatta kantoi povellaan, vieläpä kansalaiskokouksessakin,
jonkinlaisena venttiilinä ylen tunteellisen sydämensä
hellyydenpurkauksille.[73]

"Niin, kaikkea eläväistä kohtaan", toisti Robespierre hellämielisesti.
"Hyvä Couthon -- Couthon raukka! Ah, ihmisten pahuutta! kuinka väärin
meitä arvostellaan. Kun meitä parjataan kumppaniemme tappajiksi! Voi,
sepä oikein sydäntä pistelee! Olla kauhuksi maamme vihollisille on
_jaloa_, mutta olla kauhuksi hyville, isänmaallisille, niille, joita
rakastaa ja kunnioittaa -- se on ihmiselle kauheinta kärsimystä,
ainakin herkkätuntoiselle ja hyväluontoiselle".[74]

"Kuinka minä rakastan kuulla hänen puhuvan!" huudahti Couthon.

"Hm!" sanoi Payan hieman kärsimättömästi. "Mutta nyt asioihin!"

"Ah, asioihin!" sanoi Robespierre veristyneissä silmissään
pahaenteinen katse.

"Aika on tullut", sanoi Payan, "että tasavallan turvallisuus vaatii
sen voimien täydellistä keskittämistä. Nuo ulvojat Yhteishyvän
Valiokunnassa voivat ainoastaan hävittää vaan ei rakentaa. He vihasivat
sinua, Maximilien, siitä hetkestä asti, kun yritit anarkian sijalle
panemaan valtiolaitokset. Kuinka he pilkkaavat sitä juhlaa, missä
julistettiin, että Ranska tunnustaa Korkeimman Olennon: he eivät
tahtoisi, että olisi mitään hallitsijaa, ei taivaassakaan! Sinun selvä
ja tarmokas järkesi näki, että vanhan maailman mentyä haaksirikkoon oli
välttämätöntä luoda uusi. Ensimäinen askel rakentamista kohti on
hävittäjien tappaminen. Sillä välin kuin me neuvottelemme, toimivat
vihollisemme. Parempi on tänä yönä jo hyökätä niiden asemiesten
kimppuun, jotka heitä vartioivat, kuin astua niitä pataljoonia vastaan,
joita he voivat huomiseksi nostattaa."

"Ei", sanoi Robespierre, jota pelotti Payanin päättäväisyys, "minulla
on parempi ja turvallisempi tuuma. Nyt on kuudes päivä Thermidoria ja
10:ntenä koko kansalliskokous menee decadaire-juhlaan. Alhaiso silloin
kokoontuu ja kanuunamiehet, Henriotin joukot, sotakoulun nuoret
oppilaat sekottuvat kansan joukkoon. Helppo silloin on siepata
kavaltajat, jotka me käskyläisillemme näytämme. Samana päivänä myöskin
Fouquier ja Dumas ovat liikkeellä, ja riittävä luku epäiltyjä
terveellisen kammon ylläpitämiseksi tulee kuolemaan. Kymmenes päivä
tulee olemaan suuri toiminnan päivä. Payan, oletko valmistanut
luettelon näistä rikollisista?"

"Tässä on", vastasi Payan lakoonisesti, ojentaen paperin.

Robespierre luki sen nopeasti. "Collot d'Herbois -- hyvä! Barrère --
niin, hänhän sanoi 'iskekäämme! kuolleet eivät enää palaa'. Vadier,
villi leikinlaskija -- hyvä -- hyvä! Vadier 'vuoren' miehistä. Hän on
kutsunut minua 'Mahometiksi.' Solvaaja, häpäisijä!"

"Mahomet tulee vuoren luo",[75] sanoi Couthon hopeisella äänellään,
silittäen koiraansa.

"Mutta mitä tämä? Minä en näe Tallienin nimeä. Tallien! -- minä vihaan
sitä miestä, nimittäin --" sanoi Robespierre, oikaisten sanojaan sillä
ulkokultaisuudella tai itsepetoksella, joka oli niin tavallista tämän
korupuhujan neuvostossa, silloinkin kun he olivat yksikseen, "nimittäin
hyve ja isänmaa vihaa häntä! Ei ole ketään koko kansalliskokouksessa,
joka minussa herättäisi samaa kauhua kuin Tallien. Couthon, minä näen
tuhannen Dantoneja siinä, missä Tallien istuu."

"Tallienilla on ainoa pää, joka kuuluu tähän epämuotoiseen ruumiiseen",
sanoi Payan, jonka julmaan rikollisuuteen samoinkuin St. Justin
yhdistyi tavallista suurempi lahjakkuus. "Eikö olisi parempi voittaa
pää meidän puolelle -- ostaa hänet ajaksi ja ottaa käytettäväksi? Hän
ehkä vihaa _sinua_ mutta hän rakastaa _rahaa_."

"Ei", sanoi Robespierre kirjottaen paperille Jean Lambert Tallienin
nimen hitaasti ja piirtäen joka kirjaimen ankaran täsmällisesti, "se
yksi pää on _minulle välttämätön!"[76]

"Minulla olisi tässä pieni lista", sanoi Couthon makeasti, "_sangen
pieni_ lista, Te olette pidelleet vuorta,[77] on tarpeellista merkitä
muutamia esimerkkejä tasangoiltakin. Nuo maltilliset taipuvat
kuin korret tuulen tieltä. He kääntyivät eilen meitä vastaan
kansalliskonventissa. Pieni pelotus oikaisee ne tuuliviirit. Mies
raukat! Minä en heille mitään pahaa tahtoisi, minä itken heidän
puolestaan. Mutta ennen kaikkea rakas isänmaa!"

Robespierren raateleva katse ahmi sen listan, jonka tunteellinen
Couthon hänelle tarjosi. "Ah, nämä ovat hyvin valitut, ei niin
huomattuja miehiä, että niitä kaivattaisiin -- se onkin paras
politiikka sen puolueen jäännöksiä kohtaan, -- muutamia muukalaisia
myöskin, no niin, niillä ei ole omaisia Parisissa. Vaimot ja vanhemmat
alkavat meitä syyttää. Heidän valituksensa saattavat guillotiinin
pahaan huutoon!"

"Couthon on oikeassa", sanoi Payan, "_minun_ listani sisältää
sellaisia, joita on turvallisempi joukottain siepata kiinni, kun kansa
on kokoontunut juhlaan. _Hänen_ listaansa on valittu sellaisia, joita
hyvällä turvallisuudella voimme jättää lain käsiin. Eikö allekirjoteta
sitä kohta?"

"Se _on_ allekirjoitettu", sanoi Robespierre, pannen kynän paikoilleen
kirjotusneuvoille. "Nyt mennään tärkeämpiin asioihin. Näiden kuolema ei
herätä kiihtymystä, mutta Collot d'Herbois, Bourdon de l'Oise,
Tallien", -- viimeistä nimeä lausuessa Robespierre veti henkeä -- "he
ovat puolueittensa päitä. Tämä koskee elämää tai kuolemaa meille
niinkuin heille."

"Heidän päänsä ovat astinlautoja sinun valtaistuimellesi", sanoi Payan
puoleksi kuiskaten. "Ei ole mitään vaaraa, jos olemme rohkeita.
Tuomarit, valamiehet, kaikki ovat sinun valitsemiasi. Sinä pidät
yhdessä kädessäsi sotajoukon, toisessa lain. Sinun sanasi hallitse
kansaa --."

"Hyveellistä kansa raukkaa", mutisi Robespierre.

"Ja vaikka", jatkoi Payan, "vaikka meidän aikeemme juhlassa ei
onnistuisikaan, niin meidän ei pidä pelästyä vaan käyttää niitä
keinoja, jotka meillä vielä on. Ajattele! Henriot, parisilaisen
armeijan päällikkö, tarjoo joukkoja vangitsemista varten,
jakobini-klubin takana on hyväksyvä yleisö, Dumas tuomareineen on
säälimätön eikä laske yhtään käsistään. Meidän täytyy olla rohkeat!"

"Ja me olemme rohkeat", huudahti Robespierre äkkinäisellä innolla
ja iski nyrkkinsä pöytään noustessaan rinta kohollaan, niinkuin
käärme, joka aikoo iskeä. "Kun näen niitä lukuisia paheita, joita
vallankumouksen virta on sekottanut kansalaishyveisiin, vapisen siitä,
että me jälkimaailman silmissä tulisimme tahratuiksi näiden
turmeltuneiden miesten epäpuhtaasta läheisyydestä, näiden, jotka
heittäytyvät Ihmiskunnan vilpittömien puolustajien joukkoon. Mitä! --
he aikovat jakaa maan niinkuin sotasaaliin. Minä kiitän heitä siitä,
että vihaavat kaikkea, mikä on hyveellistä ja arvokasta. Nämä miehet"
-- ja hän puristi Payanin luetteloa kädessään, "nämä -- eikä me -- ovat
vetäneet rajaviivan itsensä ja Ranskan rakastajien välille."

"Totta on, meidän täytyy hallita yksin!" mutisi Payan, "toisin sanoen,
valtio tarvitsee yhtenäistä tahtoa", sillä vahvalla käytännöllisellä
järjellään hän veti viimeiset johtopäätökset sanoja latelevan
kumppaninsa lauseista.

"Minä menen nyt kansalliskokoukseen", jatkoi Robespierre, "olen ollut
sieltä poissa liian kauan -- ettei näyttäisi siltä kuin liiaksi
pelkäisin sitä tasavaltaa, jonka itse olen luonut. Pois sellaiset
epäilykset! minä valmistan kansaa! Minä masennan kavaltajat yhdellä
silmäyksellä."

Hän puhui pelottomalla varmuudella niinkuin puhuja, joka ei koskaan ole
joutunut tappiolle -- hän puhui sillä siveellisellä voimalla, joka on
sotilaalla kanuunansa ääressä. Sillä hetkellä hänet keskeytettiin,
tuotiin kirje, hän avasi sen, ja hänen kasvonsa muuttuivat, hän vapisi
joka jäsenestä. Se oli yksi niitä nimettömiä kirjeitä, joilla
eloonjääneet vihassaan ja kostossaan kiduttivat tappajaa.

"Sinä olet uhrattu", kuului kirje, "Ranskan parhaalla verellä. Lue
kuolemantuomiosi tässä! Minä odotan sitä hetkeä, jolloin kansa on
jättävä sinut tuomarille. Jos minun toivoni pettää -- jos se viipyy
liian kauan, niin kuuntele, lue! Tämä käsi, jota silmäsi turhaan etsii
löytääksensä, on pistävä sydämesi puhki. Minä näen sinut joka päivä --
olen sinun kanssasi joka päivä. Joka hetki käteni nousee rintaasi
vastaan. Kirottu! elä vielä vähän, vaikka vain muutamia kurjia päiviä
-- elä minua ajatellen, nuku minusta uneksien! Pelkosi ja ajatuksesi
minusta ovat tuomiosi edelläkävijöitä. Hyvästi, tänäkin päivänä minä
lähden nauttimaan sinun pelostasi!"[78]

 "Teidän luettelonne eivät ole täynnä vielä!" sanoi tyranni ontolla
äänellä samalla kun paperi putosi hänen vapisevasta kädestään. "Antakaa
tänne -- antakaa minulle! Ajatelkaa vielä -- ajatelkaa vielä! Barrère on
oikeassa -- ihan oikeassa! Iskekäämme! Ainoastaan kuolleet eivät enää
palaa!"



II LUKU.


    "Vihalla on näissä seuduin vain salamurhaajan miekka.
    Varjossa se kulkee."

            La Harpe, _Jeanne de Naples_, Act. IV, 1.

Tällaiset oli Maximilien Robespierren aikomukset ja tällainen hänen
pelkonsa. Mutta yhteinen vaara, yhteinen pelko -- ja mitä vielä oli
jälellä sääliväisyyttä ja hyvettä vallankumouksen toimihenkilöissä --
liitti yhteen mitä erilaisimpia aineksia kaikkien yhteistä murhaajaa
vastaan. Muodostui todellakin suoranainen salaliitto häntä vastaan
henkilöistä, jotka olivat miltei yhtä paljon kuin hänkin viattomalla
verellä tahratut. Mutta tämä salaliitto olisi itsessään sittenkin ollut
voimaton, vaikka siinä oli Tallien ja Barras (ainoat heistä, jotka
tarkkanäköisyytensä ja tarmonsa takia johtamaan kykenivät). Ne tuhoisat
mahdit, jotka nyt nousivat tyrannia vastaan, olivat Ajatar ja Luonto:
edellistä hän ei enää miellyttänyt, jälkimäistä hän oli loukannut
ihmissydämissä ja se heräsi nyt kostoon. Vallankumouksen julmin puolue,
Hébertin seuraajat, teurastaja-ateistit, jotka kirosivat taivasta ja
maata mutta itselleen kuitenkin julkesivat vaatia loukkaamattoman
pyhyyden arvoa, he olivat suuttuneet katalan johtajansa mestauksesta ja
yhtä paljon Korkeimman Olennon tunnustamisesta. Rahvas, joka kauan oli
ollut niin raakamainen, havahti ikäänkuin verisestä unesta, kun sen
epäjumala, ylpeä Danton ei enää seisonut kauhun näyttämöllä antamalla
rikokselle loistoa huolettomalla suoruudellaan ja tarmokkaalla
kaunopuheisuudellaan, joka aina tekee sankarit kansalle rakkaiksi.
Guillotiinin kalpa oli kääntynyt _kansaa itseään_ vastaan. He olivat
kirkuneet ja hurranneet ja laulaneet ja tanssineet, kun ylimystön tai
oppineen luokan kunnioitettavat vanhukset tai uljaat nuorukaiset
ajoivat läpi katujen likaisissa vankilakärryissä. Mutta he sulkivat
puotinsa ja supisivat toisilleen, kun heidän omaan joukkoonsa käytiin
käsiksi ja kun räätäleitä ja suutareita ja päivätyöläisiä ajaa
kolistettiin "Pyhän Äidin Guillotiinin" laupiaaseen syliin, yhtä
vähillä juhlamenoilla kuin jos he olisivat olleet Montmorencyjä tai
Malesherbeseja tai Lavoisierejä. Couthon sanoi syystä kyllä: "Tähän
aikaan _Dantonin, d'Hébertin, de Chaumetten haamut alkoivat kuljeskella
keskuudessamme_!"

Niiden joukossa, jotka olivat kannattaneet ateisti Hébertin oppeja ja
jotka nyt pelkäsivät samaa kohtaloa, oli maalaaja Jean Nicot. Hän
raivostui ihan kuollakseen, kun huomasi, että päämiehensä kuoleman
kautta uransa oli katkaistu ja että sen vallankumouksen keskipäivän
loisteessa, jonka puolesta hän oli tehnyt työtä, hän oli pakotettu
piileskelemään kellareissa ja holveissa köyhempänä, halvempana,
kurjempana kuin hän oli ollut vallankumouksen alkaessa. Hän ei
uskaltanut edes harjottaa taidettaan ja pelkäsi joka hetki, että
nimensä joutuisi tuomittujen luetteloon; hän tielystikin oli
Robespierren ja hänen hallituksensa katkerimpia vihollisia. Nicot piti
salaisia kanssakäymisiä Collot d'Herboisin kanssa, jota sama mieliala
elähytti, ja hän onnistui tavallisella oveluudellaan huomaamatta
levittämään syytöksiä ja häväistyskirjotuksia _diktaattoria_ vastaan
"köyhän ja hyveellisen kansan" sekaan, valmistaen siten suurempaa
räjähdystä. Mutta lahjomattoman Maximilienin hirmuvalta näytti vielä
niin vahvalta kaikkien silmissä ja niin arkaa oli liike häntä vastaan,
että Nicotkin niinkuin monet muut enemmän pani toivonsa salamurhaajan
tikariin kuin julkiseen kapinaan. Nicot itse ei uskaltanut antautua
marttyyrin kohtaloon, hänellä oli tarpeeksi järkeä nähdäkseen, että
vaikka kaikki puolueet riemastuisivat murhasta, niin kaikki puolueet
kuitenkin yksimielisesti ottaisivat murhaajan hengiltä. Hänellä ei
ollut Brutuksen kuntoa. Hän koetti sentähden yllyttää jotakin toista
Brutukseksi eikä tämä toivo ollut niinkään mahdoton tämän tulistuneen
kansan kiehuvassa keskustassa.

Clarence Glyndon oli yksi, joka äänekkäästi ja vakavasti vastusti
verihallintoa ja oli kauhistunut vallankumouksen äärimmäisistä
seurauksista. Camille Desmoulins oli enemmän kuin kukaan muu
vallankumouksen päämiehistä viehättänyt häntä. Olihan Camille
Desmoulinsilla kuitenkin sydäntä, vaikka se useimmissa muissa hänen
aikalaisissaan näytti kuolleen tai vaipuneen uneen, ja kun tämä vilkas
nerokkuuden ja erehdyksen lapsi, kauhistuen "girondistien" murhaamista
ja katuen omia toimiaan heitä vastaan, alkoi saarnata uusia säälin ja
suvaitsevaisuuden oppeja ja siten herätti Robespierren käärmevihan --
silloin Glyndon kannatti hänen mielipiteitään koko sielunsa voimalla.
Camille Desmoulins kukistui ja siitä hetkestä Glyndon ainoastaan etsi
tilaisuutta paetakseen tästä kaikkinielevästä Golgathasta, sillä
hänellä ei ollut enää elontoivoa eikä uskoa ihmisyyden voimaan. Kahden
ihmisen henki hänellä oli suojeltavana paitsi omansa: niiden puolesta
hän vapisi ja niiden takia hän suunnitteli ja varusteli pakokeinoja.
Vaikka Glyndon vihasi Nicotin periaatteita ja paheita, antoi hän
kuitenkin köyhälle maalarille elannon apua, ja Jean Nicot palkaksi
koetti korottaa Glyndonin Brutuksen kuolemattomaan kunniaan, josta hän
itse vaatimattomasti kyllä pysyi kaukana. Nicot perusti laskunsa
englantilaisen fyysilliseen rohkeuteen ja hänen hurjiin ja levottomiin
mielikuvituksiinsa sekä siihen kiivaaseen vihaan ja inhoon, jota
Glyndon avoimesti osotti Robespierren hallitusta kohtaan.

Samalla hetkellä ja samana päivänä heinäkuussa, jolloin Robespierre
(niinkuin olemme nähneet) neuvotteli kumppaniensa kanssa, istui kaksi
henkilöä pienessä huoneessa erään Rue St. Honoréhen johtavan kadun
varrella. Toinen heistä, mieshenkilö, näytti kärsimättömästi otsa
rypyssä kuuntelevan seuralaistaan. Tämä oli taas ihmeen kaunis nainen
mutta rohkea ja häikäilemätön näöltään ja hänen puhuessaan loisti
kasvoillaan hurjat ja voimakkaat intohimot.

"Englantilainen", sanoi nainen, "varo! -- sinä tiedät, että jos olet
pakomatkalla tai kuoleman paikalla, niin minä aina tahdon ja uskallan
seistä sinun sivullasi -- sinä _tiedät_ sen! Puhu!"

"Niin, Fillide, olenko minä koskaan epäillyt uskollisuuttasi?"

"Epäillä et voi -- mutta pettää voit. Sinä sanot, että paetessasi pitää
olla mukana toinenkin paitsi minä, ja se toinen on nainen. Se ei tule
tapahtumaan!"

"Ei tule?"

"Ei tule tapahtumaan!" toisti Fillide lujasti ja pani käsivarret
ristiin rinnoilleen. Ennenkuin Glyndon ehti vastata, kuului ovella
hiljainen koputus ja Nicot astui sisään.

Fillide vaipui kokoon tuolilla ja nojasi kasvonsa käsiin eikä näyttänyt
välittävän sisääntulijasta eikä syntyneestä keskustelusta.

"Minä en voi sanoa sinulle hyvää päivää, Glyndon", sanoi Nicot, kun häh
sansculottien tavalla astui maalarin eteen kulunut hattu päässä ja
kädet housujen taskuissa ja viikon vanha parta leuassaan, "minä en voi
sanoa hyvää päivää, sillä niinkauankuin tyranni elää, on aina paha se
päivä, joka Ranskassa paistaa."

"Totta puhut, entäs sitten? Me olemme kylväneet tuulta ja saamme
myrskyä niittää."

"Ja kuitenkin", sanoi Nicot puoleksi itsekseen, nähtävästi vastausta
kuulematta, "kummallista on ajatella, että teurastaja on yhtä
kuolevainen kuin teurastettu -- että hänen elämänsä riippuu hiuskarvan
varassa -- että ihon ja sydämen välillä on niin lyhyt matka -- että
sanalla sanoen yksi isku voisi Ranskan vapauttaa ja pelastaa
ihmiskunnan."

Glyndon katseli puhujaa huolimattomasti ja ylpeällä ylenkatseella eikä
vastannut mitään.

Nicot jatkoi: "Ja minä olen toisinaan katsellut ympärilleni, eikö
missään olisi miestä tätä tekoa varten, ja aina kun olen niin tehnyt,
ovat askeleeni tuoneet minut tänne."

"Eikö niiden pikemmin olisi pitänyt viedä sinut Maximilien Robespierren
luokse?"

"Ei", vastasi Nicot kylmästi, "ei, sillä minä olen 'epäilty' -- minä en
voisi yhtyä hänen seuraansa, minä en voisi lähestyä häntä sadan jalan
päähänkään, ennenkuin minut otettaisiin kiinni; mutta _sinä_ olet vielä
turvattu. Kuule minua!" ja hänen äänensä tuli vakavaksi --- "kuule
minua! Tämä teko näyttää vaaralliselta, mutta se ei ole sitä. Minä olen
ollut Collot d'Herboisin ja Billaud Varennesin luona; he pitävät
huolta, ettei mitään tapahdu sille, joka iskee; kansa juoksee sinua
suojelemaan ja kansalliskokous tervehtää sinua pelastajaksi ja --."

"Seis mies! Kuinka uskallat minusta puhua samalla kuin salamurhasta?
Anna hälyytyskellon kaikua tuosta kirkontornista ja kutsua taisteluun
ihmisyyden puolesta tyrannia vastaan, niin minä en ole viimeinen
taistelukentällä, mutta vapaus ei ole vielä koskaan tunnustanut
salamurhaajaa puolustajakseen."

Oli jotain niin jaloa ja urheata Glyndonin äänessä ja käytöksessä hänen
näin puhuessaan, että Nicot heti vaikeni; hän näki arvostelleensa
Glyndonia väärin.

"Ei", sanoi Fillide nostaen kasvonsa käsistään, "ei, Glyndonilla on
viisaampi tuuma: hän jättää teidät sudet kaluamaan toisianne."

"Pako!" huudahti Nicot, "onko se mahdollista? Pako! kuinka? -- miten?
Koko Ranska on täynnä urkkijoita ja vahteja. Pako! Suokoon taivas, että
se olisi meille mahdollista!"

"Tahtoisitko sinäkin paeta pois siunatusta vallankumouksesta?"

"Tahtoisinko? Oi!" huudahti Nicot ja heittäytyi syleilemään Glyndonin
polvia, "oi, ota minutkin mukaasi turvaan! Minun elämäni on yhtä
kidutusta, joka hetki guillotiini ilkkuu minua. Minä tiedän, että
aikani on luettu, tiedän, että tyranni ainoastaan vartoo sopivaa hetkeä
kirjottaakseen minunkin nimeni listaansa, josta ei kukaan pääse pois.
Minä tiedän, että René Dumas, tuomari, joka ei koskaan armahda, on jo
edeltäpäin päättänyt minun kuolemantuomioni. Oi, Glyndon, vanhan
ystävyytemme nimessä -- yhteisen taiteemme nimessä -- uskollisen ja
hyvän englantilaisen sydämesi nimessä -- anna minun tulla mukaasi
pakoon!"

"Jos tahdot, niin olkoon menneeksi."

"Kiitos! -- koko ikäni tulen sinua kiittämään. Mutta kuinka olet
varustautunut -- passit, valepuku, ja --."

"Minä kerron. Sinä tunnet C----n, kansalliskokouksen jäsenen, hänellä
on valtaa ja hän on älykäs. '_Halveksikoot he minua, kunhan saan
syödäkseni_', sanoi hän, kun häntä syytettiin ahneudesta."

"Mitä hänestä sitten?"

"Tämä luja tasavaltalainen, jolla on monta ystävää 'komiteassa', on
hankkinut minulle tarpeelliset pakolaitokset: minä olen ostanut ne.
Rahalla kyllä voin sinullekin hankkia passin."

"Sinun rikkautesi siis eivät ole arvopapereissa?"

"Ei, minulla on kultaa meidän kaikkien tarpeeksi."

Ja sitten Glyndon kutsui Nicotin toiseen huoneeseen ja kertoi hänelle
lyhyesti mutta tarkasti koko tuuman ja mitkä puvut oli otettava päälle
passien mukaisesti ja lisäsi sitten: "Palkaksi siitä palveluksesta,
minkä teen sinulle, tee minulle yksi vastapalvelus, joka luullakseni on
sinulle mahdollinen. Sinä muistat Viola Pisanin?"

"Muistan kyllä -- ja sen rakastajan, jonka seurassa hän pakeni."

"Ja jonka _luota_ hän nyt on paossa."

"Niinkö? Minä käsitän. Saakeli! Sinäpä olet onnen suosikki, veli hyvä!"

"Vaiti, mies! Vaikka aina puhut veljeydestä ja hyveestä, et koskaan
usko yhteenkään veljelliseen tekoon tai yhteenkään hyväntahtoiseen
ajatukseen!"

Nicot puri huultansa ja vastasi äreästi: "Kokemus on suuri harhojen
poistaja. Se sillänsä! Mutta mitä minä voin sinun hyväksesi tehdä tämän
italialaisen suhteen?"

"Minä olen avustanut häntä tulemaan tähän ansojen ja lankeemusten
kaupunkiin. Minä en voi jättää häntä yksin, sillä ei viattomuus eikä
tuntemattomuus täällä ole mikään turva. Jos tässä teidän siunatussa
tasavallassanne joku hyvä kansalainen, joka ei ole 'epäilty', heittää
silmänsä johonkin naiseen, neitoon tai vaimoon, niin hänen vaan
tarvitsee sanoa: 'Ole minun, tai annan sinut ilmi!' Niinmuodoin Violan
täytyy myöskin päästä pakoon."

"Mikä on sen helpompaa? Passissa voi olla hänkin mainittuna."

"Mikä on helpompaa: Sano: mikä on vaikeampaa? Tuo Fillide -- jospa en
olisi häntä koskaan nähnyt! -- jospa en koskaan olisi antanut järkeni
aistimien vangiksi! Sivistymättömän, rajun ja hillittömän naisen lempi
alkaa taivaasta ja loppuu helvettiin! Hän on mustasukkainen kuin itse
Kostotar eikä tahdo kuullakaan naisseuralaisesta -- ja jos hän kerran
saa nähdä Violan kauneuden! -- minä vapisen sitä ajatellessakin. Hän
kykenee mihin tahansa intohimojensa raivossa."

"Ah, minä tiedän, mitä sellaiset naiset ovat. Minun vaimoni, Beatrice
Sacchini, jonka otin Napolista, kun en saanut tätä Violaa, hylkäsi
minut, kun rahani loppuivat, ja nyt hän tuomarin lemmittynä ajaa
vaunuissa kadulla minun ohitseni. Jospa minä saisin yhden päivän olla
Robespierre!"

"Lakkaa noista", huusi Glyndon kärsimättömästi, "ja asiaan! Mitä sinä
neuvoisit?"

"Jätä Fillidesi tänne."

"Että jättäisin hänet oman tietämättömyytensä varaan -- jättäisin hänet
suojattomaksi -- jättäisin hänet hurjuuden ja murhan saturnaalioihin?
Ei, minä olen jo kerran tehnyt vääryyden häntä kohtaan. Mutta tulkoon
mitä tahansa, minä en niin halpamaisesti jätä sitä, joka kaikessa
erhetyksessään uskoi kohtalonsa minun lempeni turviin."

"Sinä jätit hänet Marseilleen."

"Totta kyllä, mutta jätin hänet turvaan enkä silloin luullut hänen
rakkauttaan niin syväksi ja uskolliseksi. Annoin hänelle kultaa ja
ajattelin, että hän ottaisi surunsa keveästi, mutta sen perästä me
olemme yhdessä kokeneet vaaraa. Ja nytkö jättäisin hänet tähän vaaraan,
johon hän ei olisi lainkaan joutunut ilman minua -- ei se on
mahdotonta! Minulle johtuu tuuma mieleen. Etkö sinä voisi sanoa, että
sinulla on sisar tai sukulainen tai hyväntekijä, jonka tahdot pelastaa?
Emmekö voi -- kunnes olemme Ranskasta päässeet -- antaa Filliden uskoa,
että Viola on sinulle rakas, ja että minä ainoastaan sinun tähtesi
sallin hänen tulla meidän kanssamme?"

"Ahaa, hyvin keksitty -- todellakin!"

"Minä siis olen suostuvinani Filliden toivomuksiin, ja luovun
aikomuksestani, jota hän niin vastustaa, enkä tahdo ottaa kolmatta
mukaan hänen mustasukkaisuutensa tähden. Sinä taas rukoilet Fillideä
pyytämään minulta, että minä auttaisin --."

"Erästä naista (hän tietää, ettei minulla ole sisarta), joka on minua
auttanut hädässäni. Kyllä minä toimitan kaikki, älä pelkää. Vielä yksi
sana -- mitä on tullut tuosta Zanonista?"

"Älä puhu hänestä -- minä en tiedä."

"Vieläkö hän tätä tyttöä rakastaa?"

"Niin luulisin. Viola on hänen puolisonsa ja hänen lapsensa äiti ja
lapsikin on hänen mukanaan."

"Puoliso -- äiti! Zanoni rakastaa häntä! Ahaa! Mutta miksikä --."

"Ei mitään kysymyksiä enää. Minä menen valmistamaan Violaa pakoa
varten, sinä sillä aikaa palaat Filliden luo."

"Mutta Napolittaren osote? Minun tarvitsee tietää se, jos Fillide
sattuisi kysymään."

"Rue M -- T n:ro 27. Hyvästi!"

Glyndon sieppasi hattunsa ja kiiruhti pois.

Nicot jäi yksin ja näytti muutamia hetkiä ajatuksiinsa vaipuneelta.

"Oho", hän itsekseen mutisi, "enkö voi kääntää tämän kaiken omaksi
edukseni? Enkö voi kostaa sinulle, Zanoni, kuten niin usein olen
vannonut, vaimosi ja lapsesi kautta? Enkö voi ottaa haltuuni sinun
kultasi ja passisi ja Fillidesi, sinä kuumaverinen englantilainen, joka
tahtoisit minua nöyryyttää lahjoillasi ja olet minulle tarjonnut almuja
kuin kerjäläiselle? Ja Fillide, häntä minä lemmin, ja sinun kultaasi
minä vielä enemmän rakastan. Te nuket, minä vedän langoista!"

Hän astui hitaasti toiseen huoneeseen, missä Fillide vielä istui
synkästi miettien ja kyyneleet tummissa silmissään. Hän katsahti
kiihkeästi ylös oven avautuessa mutta kääntyi Nicotin luota
tyytymättömällä ilmeellä.

"Glyndon", sanoi maalari, vetäen tuolinsa Filliden luo, "on jättänyt
minut ilahuttamaan sinua yksinäisyydessäsi, kaunis italialainen. Hän ei
pelkää rumaa Nicotia -- ha! ha! -- mutta Nicot sinua kerran rakasti,
kun hänen kohtalonsa oli suopeampi. Vaan turha on puhua vanhoista
hullutuksista."

"Glyndon on siis lähtenyt pois. Minne? Ah, sinä katsot poispäin, sinä
hämmästyt, sinä et voi katsoa minua silmiin. Puhu! minä rukoilen, minä
käsken sinua, puhu!"

"Lapsi, mitä sinä pelkäät?"

"_Pelkään!_ niin -- pelkään kyllä!" sanoi italialainen ja hänen koko
ruumiinsa näytti vaipuvan kokoon.

Sitten hetken päästä hän pyyhkäsi pitkät hiuksensa pois silmiltä,
hypähti äkkiä pystyyn ja kulki huoneen poikki levottomasti. Viimein hän
pysähtyi Nicotin vastapäätä, pani kätensä tämän käsivarrelle, veti
häntä kaapin luo, jonka hän avasi, ja näytti yhdessä laatikossa kultaa
ja sanoi; "sinä olet köyhä -- sinä himoitset rahaa -- ota mitä tahdot,
mutta päästä minua epätiedosta! Kuka on tämä nainen, jonka luona
Glyndon käy? ja rakastaako hän sitä?"

Nicotin silmät säihkyivät ja hänen kätensä avautuivat ja sulkeutuivat
yhä uudestaan, kun hän tirkisti rahoihin. Mutta vastustaen haluaan hän
viimein vastasi teeskentelevän katkerasti: "Tahtoisitko sinä lahjoa
minua? -- silloin se ei voi tapahtua rahalla. Mutta mitä sitten jos
Glyndon toista lempisi? mitä jos hän sinut pettäisi? mitä jos hän sinun
mustasukkaisuuteesi väsyneenä aikoisi paeta ja jättää sinut tänne? --
tekisikö se tieto sinut onnelliseksi?"

"Tekisi!" huudahti Fillide tulisesti, "tekisi, sillä ihanaa olisi saada
vihata ja kostaa. Oi, sinä et tiedä, kuinka suloinen on viha sille,
joka kerran on rakastanut."

"Mutta vannotko sinä, että jos minä sinulle paljastan salaisuuden, sinä
et minua petä -- että sinä et niinkuin naiset yleensä lankee kyyneliin
ja moitteisiin, kun pettäjäsi palaa?"

"Kyyneliin -- moitteisiin! Kosto pukeutuu hymyilyyn!"

"Sinä olet ylpeä nainen!" sanoi Nicot miltei ihmetellen. "Yksi ehto
vielä: rakastajasi aikoo paeta uuden lemmittynsä kanssa ja jättää sinut
kohtalosi käsiin; jos minä tämän sinulle todistan ja annan sinun kostaa
kilpailijallesi, niin pakenetko sinä sitten minun kanssani? Minä
rakastan sinua! -- minä otan sinut vaimokseni!"

Filliden silmät iskivät tulta, hän katseli Nicotia sanomattomalla
inholla ja pysyi vaiti.

Nicot tunsi menneensä liian pitkälle. Hänen oma sydämensä ja yhteys
rikoksen kanssa oli opettanut häntä hyvin tuntemaan ihmisluonnon huonoa
puolta, ja hän päätti jättää tulevaisuuden asiaksi, mihin Filliden
intohimot yllytettyinä mahtaisivat häntä johtaa.

"Anna anteeksi", hän sanoi, "rakkauteni teki minut liian rohkeaksi.
Ainoastaan sääli sinua kaunista ja petettyä kohtaan voi minua johdattaa
pahaan ja saattaa minua paljastamaan sitä, jota olen pitänyt kuin
veljeäni. Voinko luottaa sinun valaasi, ettet mitään Glyndonille
ilmota?"

"Voit luottaa vihaani ja vuoristovereeni ja kärsimääni loukkaukseen."

"Olkoon, mene ottamaan hattusi ja nuttusi ja seuraa minua!"

Kun Fillide lähti huoneesta, kulkivat Nicotin silmät taas kultaan: sitä
oli paljon -- paljon enemmän kuin hän oli uskaltanut toivoakaan, ja kun
hän tutki laatikkoa, huomasi hän pakan kirjeitä, joissa oli Camille
Desmoulinsin tunnettu käsiala. Hän tarttui siihen ja avasi sen. Hänen
katseensa kirkastui, kun hän oli lukenut muutamia lauseita. "Tämä voisi
viedä viisikymmentä Glyndonia mestauslavalle!" hän mutisi ja pisti
käärön taskuunsa.

Oi taiteilija! oi ahdistettu! oi erehtyvä nero! Katso siinä kaksi
pahinta vihollista -- väärä ihanne, joka ei tiedä mitään Jumalasta, ja
väärä lempi, joka palaa aistimien turmeluksesta eikä ota Sielulta
vastaan valoa!



III LUKU.

    "Rakkaus valaisee yön valtakuntaa."

           _Der Triumph der Liebe_.

Zanonin kirje Mejnourille.

Parisista.

Muistatko sinä vanhaa aikaa, jolloin kauneus vielä asui Kreikassa,
kuinka me kaksi suuressa Ateenan teatterissa kuuntelimme sanoja yhtä
kuolemattomia kuin mekin olemme? Muistatko, mikä kauhun väristys kävi
kautta taajan yleisön, kun hurja Cassandra katkaisi kammottavan
vaitiolonsa ja huusi leppymättömän jumalansa puoleen? Kuinka
aavemaisesti kaikui hänen turmiota ennustava huutonsa Atreuksen
huoneessa, joka oli tuleva hänelle haudaksi: "Taivaan inhooma asunto!
-- saastainen huone ja lattia verellä tahrattu!" Muistatko, kuinka
keskellä tuhansien läsnäolevien henkeään pidättävää kauhistusta, minä
vetäydyin sinun viereesi ja kuiskasin: "totisesti, ei ole mikään
profeetta suurempi kuin runoilija! Tämä tarunomainen kauhunäytelmä
tuntui minusta olevan unennäköä, mikä ennusti jotakin samanlaista
itselleni kaukaisessa tulevaisuudessa!" Kun minä tulin Parisiin, tähän
teurastuslaitokseen, palasi mieleeni tuo näytelmä ja kuulin korvissani
Cassandran äänen. Juhlallisesti varottava pelko kasaantuu ympärilleni,
ikäänkuin minä täällä löytäisin nautani ja "Tuonelan verkko" jo olisi
sotkenut minut pauloihinsa. Meidän muistomme ovat tulleet surumielisten
vaiheitten aarreaitaksi! Mitä onkaan elämämme muuta kuin säälimättömän
kuolon aikakirja? Minusta tuntuu eilispäivältä, kun seisoin tämän
gallialaisen kaupungin kaduilla ja ilmassa kahisivat silkkiset puvut ja
ritarien töyhdöt liehuivat. Nuori Louis, hallitsija ja rakastaja, pääsi
voittajaksi Carouselin turnajaisissa, ja koko Ranska tunsi ihastusta
suuren päällikkönsä loistosta. Nyt ei ole täällä valtaistuinta eikä
alttaria, ja mitä on niiden paikalla? Minä näen sen edessäni --
_guillotiini! On tuskallista seisoa sortuneiden kaupunkien raunioilla,
ja nähdä kyykäärmeen tai sisiliskon ryömivän esiin Persepoliin ja
Teeben soraläjistä. Mutta vielä tuskallisempaa on seisoa niinkuin minä
-- olemasta lakanneiden valtakuntien näkijä -- nyt seison keskellä
vielä kamalampaa häviötä, keskellä Lain ja Järjestyksen raunioita,
joita ihmiset itse ovat luoneet. Mutta täälläkin Rakkaus, kaiken
kaunistaja, joka on askeleitani johtanut, voi vaeltaa horjumattomalla
toivolla kuoleman erämaissa! Ihmeellinen on tämä intohimo, joka
itsessään muodostaa kokonaisen maailman ja joka joukon seasta
yksilöittää _yhden_. Suurenmoisen elämäni kaikkien vaiheitten läpi se
vielä on pysynyt elossa, vaikka kunnianhimo ja viha ja suuttumus ovat
kuolleet. Yksinäisenä enkelinä se liitelee nautojen maailman yli
vapisevilla inhimillisillä siivilään, jotka ovat -- Toivo ja Pelko.

Miksi niin on, Mejnour, että kun jumalallisempi taito minut jätti --
kun etsiessäni Violaa minua auttoi vain muittenkin kuolevaisten
tavalliset vaistot -- miksi silloin en koskaan joutunut epätoivoon vaan
kaikissa vaikeuksissa varmasti tiesin, että me viimein tulisimme
kohtaamaan toisemme? Niin julmasti minulta salattiin kaikki hänen
pakonsa jäljet -- niin äkkiä, niin salaisesti hän pakeni, että kaikki
Venetsian urkkijat ja viranomaiset eivät voineet antaa minulle mitään
ohjetta. Kautta koko Italian minä turhaan häntä etsiskelin. Hänen
nuoruudenkotinsa Napolissa -- kuinka hiljaista oli sen matalissa
huoneissa -- siellä tuntui vielä olevan jälellä jotain tuoksua hänestä.

Meidän viisautemme korkeimmat salaisuudetkaan eivät ole voineet auttaa
-- eivät ole voineet tuoda hänen sieluaan minulle nähtäväksi, mutta
aamulla ja yöllä sinä lapseni, pienokaiseni, aamulla ja yöllä sinä olet
seurassani. Luonto itse näyttää suovan, mitä tiede ei voi hankkia,
tämän siunatun, salaperäisen ja vertauskuvallisen suhteen kautta.
Paikallisuus ei voi erottaa isän valvovaa sielua esikoisensa vuoteelta.
Minä en tiedä hänen olinpaikkaansa ja kotiansa -- näkyni eivät ilmaise
maata -- ainoastaan näen sen pienen, hennon lapsen, jolle koko avaruus
vielä on avoinna. Sillä ennenkuin lapsen järki herää, ennenkuin pahat
inhimilliset himot himmentävät sen taivassyntyistä olemusta, ei ole
sillä omaa erikoista maata, ei synnyinkaupunkia, ei äidinkieltä. Sen
sielu on vielä ilmojen asukas ja koko maailman kansalainen ja
avaruudessa sen sielu tapaa minun sieluni -- lapsi tapaa isänsä. Sinä
julma ja itsesikieltävä -- sinä, jonka takia minä hylkäsin taivaitten
viisauden -- sinä, jonka myötäjäisinä olivat ihmiskunnan onnettomat
heikkoudet ja pelot -- saatoitko sinä ajatella, että lapsen nuori sielu
joutuisi maan päällä vaaraan, siksi että minä tahdoin johtaa sitä
taivasta kohti? Luulitko sinä, että minä voisin omalle lapselleni tehdä
pahaa? Etkö tuntenut, että sen kirkkaissa silmissä se elämä, jonka minä
sille annoin, puhui varottavasti ja moitti äitiä, joka olisi tahtonut
vangita sen maisen savihuoneen pimeyteen ja kärsimykseen? Etkö
tuntenut, että minä se olin, joka taivaan suostumuksella suojelin sitä
kärsimyksiltä ja taudeilta? Ja katsoessani sen ihmeellistä kauneutta
minä siunasin tätä pyhää välikappaletta, jonka kautta viimeinkin minun
henkeni saattoi pitää yhteyttä sinun henkesi kanssa!

Ja kuinka olen tänne voinut seurata heidän jälkiänsä? Sain kuulla, että
sinun oppilaasi oli käynyt Venetsiassa. Minä en voinut arvata, että se
villinnäköinen ja huonosti puettu henkilö, joka kuului käyneen Violan
luona ennen pakoa, olisi ollut tuo nuori ja hieno vihkimyskokelas,
mutta kun tahdoin kutsua hänen _ideansa_[79] eteeni, ei se totellut, ja
silloin tiesin, että hänen kohtalonsa oli kietoutunut Violan kohtaloon.
Olen sitten seurannut häntä tähän sairashuoneeseen, vasta eilen saavuin
tänne, vielä en ole häntä löytänyt.

       *       *       *       *       *

Olen juuri palannut heidän oikeussalistaan -- luolasta, missä tiikerit
saalistaan raatelevat. En löydä niitä, joita etsin; he ovat vielä
turvassa. Mutta kuolevaisten rikoksissa minä panen merkille Ikuisuuden
tumman viisauden. Mejnour, täällä näen ensimäisen kerran, kuinka
mahtava ja ihana on Kuolema. Mitä suuria hyveitä me riistimmekään
itseltämme, kun hyvettä janoten saavutimme keinon, jolla voimme olla
kuolematta! Kun jossakin ihanassa ilmanalassa, missä hengittäminenkin
on nautintoa, Tuoni vie saaliikseen nuoren ja kauniin -- kun se tempaa
tutkijan jalosta tiedon etsinnästä ja sulkee sen lumotun maan, joka
hänen katseelleen avautui, kuinka luonnollista meille silloin on elämää
pyytää, kuinka luonnollista on ensimäiseksi tutkimusalaksi ottaa
mahdollisuus elämää ikuisesti jatkamaan! Mutta kun minä ajan tornista
katselen pimeätä menneisyyttä ja tähtöistä tulevaisuutta, niin alan
tuntea, miksi suuret sielut ovat kunniana ja ihanuutena pitäneet
kuolemista rakkaimpansa edestä! Näin täällä isän uhrautuvan poikansa
edestä; häntä epäiltiin syytöksistä, joista hän yhdellä sanalla olisi
voinut päästä -- hän oli erehdyksestä joutunut poikansa sijalle! Kuinka
mieluisasti hän piti erehdyksistä kiinni -- tunnusti ne jalot urhouden
ja uskollisuuden rikokset, joita poikansa todella oli tehnyt -- ja meni
kuolemaan, iloiten siitä, että saattoi pelastaa sen hengen, jonka oli
synnyttänyt. Näin naisia, nuoria, kauniita, hentoja, kauneutensa
kukoistuksessa; he olivat lupautuneet luostariin. Pyhällä verellä
saastutetut kädet avasivat portin, joka oli heidät maailmasta
erottanut, ja heitä pyydettiin lähtemään ulos, pettämään lupauksensa,
luopumaan siitä Jumaluudesta, jonka nämä hirviöt tahtoivat syöstä alas,
etsimään rakastajia ja puolisoita ja olemaan vapaita. Ja muutamat
näistä nuorista olivat lempineet ja vieläkin lempivät, vaikka vastaan
taistellen. Luopuivatko he valastaan? Hylkäsivätkö he uskonsa? Mejnour,
yksimielisesti he ennemmin valitsivat kuoleman! Ja mistä tuli tämä
rohkeus? _Siitä, että tällaiset sydämet elävät aatteellisempaa ja
pyhempää elämää kuin omaa personallista elämäänsä_. Mutta ainainen
elämä maan päällä, ei ole elämistä minkään jumalallisemman kuin itsemme
puolesta. Niin, keskellä tätä veristä murhanvaltakuntaa, Jumala,
Ikuinen, todistaa ihmiselle palvelijansa Kuoleman pyhyyttä.

Taas olen nähnyt sinut, sulo lapseni, hengissä: olen nähnyt ja
siunannut sinua. Etkö sinäkin tunne minua unissasi? Etkö kuule siipien
suhajavan ympärilläsi, niiden kirkkaampien olentojen, joita vielä voin
loihtia luoksesi valvomaan ja suojelemaan sinua? Ja kun herätessäsi
lumous häviää, kun silmäsi aukenevat päivän valoon, niin etkö hae minua
ympäriltäsi, ja etkö kysy äidiltäsi mykällä kielelläsi: "miksi äiti,
olet minulta riistänyt isän?"

Vaimo, eikö sinua kaduta? Sinä pakenit kuvitelluista pelotuksista,
mutta nyt tulit oikein pelonpesälle, missä vaara istuu näkyvänä ja
ruumiillisena. Oi, jospa me vaan voisimme tavata toisemme, etkö silloin
heittäytyisi siihen syliin, jota vastaan olet väärin tehnyt, ja etkö
silloin tuntisi, myrskyjen keskellä vaeltava raukka, kuin olisit taas
löytänyt rauhan majan? Mejnour, vieläkään en ole onnistunut
etsinnässäni. Minä sekaannun kaikkien joukkoon, tuomarienkin ja
vakoilijöitten, mutta en löydä mitään jälkeä. Sen tiedän, että Viola on
täällä. Tunnen sen vaistomaisesti, lapseni henkäys tuntuu lämpimämmältä
ja kotoisemmalta.

Heidän myrkylliset katseensa tirkistävät minuun, kun kuljen heidän
kaduillaan. Yhdellä silmäyksellä minä heidän pahuutensa teen
voimattomaksi ja lumoon nuo basiliskit. Kaikkialla näen jälkiä ja
vainuan läheisyyttä sen Hirviön, joka kynnystä vartioi ja jonka uhreja
ovat sielut, mitkä tahtoisivat _pyrkiä_ mutta ainoastaan voivat
_pelätä_. Minä näen sen hämärän muodottoman haamun kulkevan verimiesten
edellä ja näyttävän heille tietä. Robespierre kulki ohitseni varkaan
askelilla. Hänenkin sydäntänsä kauheat silmät kalusivat. Minä katselin
heidän senaattiansa: senkin laattialla kyykötti julma Hirviö. Se on
ihan ottanut asuntonsa hirmukaupunkiin. Ja mitä totta tosiaan ovat nämä
uuden maailman rakentajat? Niinkuin monet pyrkijät, jotka ovat
tavotelleet meidän korkeata tiedettämme, ovat hekin yrittäneet yli
voimiensa. He ovat tästä tapojen ja muotojen vankasta maailmasta
astuneet varjojen maahan, ja sen kauhistuttava vartija on ottanut
heidät saaliikseen. Minä katsoin tyrannin värisevään sieluun, kun hän
kulki ohitseni. Siinä, tuhansien hyvää tarkottavien järjestelmien
raunioilla, istui Rikos ja vapisi yksinäisyydessään. Kuitenkin tämä
mies on ainoa Ajattelija, ainoa Pyrkijä heidän kaikkien joukossa. Hän
yhä odottaa rauhan ja sääliväisyyden tulevaa valtakuntaa -- mutta
milloin se muka saapuu, ah milloin? Silloin kun hän on pyyhkäissyt pois
kaikki viholliset. Houkka! uusia vihollisia syntyy jokaisesta
veripisarasta. Tuo Sanoin Kuvaamaton häntä johtaa tuomiotansa kohti.

Oi Viola, viattomuutesi suojelee sinua. Suloinen inhimillinen lempesi
sulki sinulta henkisen ja ilmamaisen kauneuden unelmat ja loi sydämeesi
näkyjen maailman kauniimman kuin minkä vaeltaja näkee ruusuisessa
Hesperiassa -- eikö sama puhdas tunne sinua täälläkin ympäröi lumotulla
taikakehällään ja eikö itse hirmu tule voimattomaksi siinä sielussa,
joka on liian viaton viisautta vastaanottamaan?



IV LUKU.


    "Yötä synkempi pimeys, jossa ei valon sädettä loista -- -- --
    Palatsia ei enää näy -- ei edes jälkiä siitä -- eikä kenkään
    voi sanoa, että sitä on ollutkaan."

                                    _Ger. Lib._ XVI, 69.

Puolueklubeissa on ääntä ja hälinää, johtajilla on hurjia suunnitelmia.
Musta Henriot juoksee sinne tänne kuiskaten asestetuille miehilleen:
"Robespierre, teidän rakkaanne, on vaarassa!" Robespierre on
hätääntynyt, hänen uhriensa luettelo paisuu päivä päivältä.
_Tallien_, tuomitun Macbethin Macduff, kuiskaa rohkeutta kalpeille
salaliittolaisille. Pitkin katuja kolisevat raskaasti kuolinkärryt.
Puodit ovat lukossa -- kansa on tukehtumaisillaan vereen eikä jaksa
enää sitä niellä. Ja toisena iltana toisen jälkeen vallankumouksen
lapset kokoontuvat kaupungin kahdeksaan teatteriin nauramaan
huvinäytelmän sukkeluuksille ja vuodattamaan säälin kyyneleitä
kuvitelluille kärsimyksille.

Pienessä huoneessa kaupungin sydämessä istuu äiti lastansa vaalien.
On rauhaisa onnellinen keskipäivä. Auringonvalo, jota ahtaan kadun
korkeat katot katkaisevat, tulee vielä sisään avoimesta ikkunasta,
puolueettomana leikkitoverina, joka on yhtä iloinen temppelissä ja
vankilassa, palatsissa ja hökkelissä, yhtä armas ja kultainen, jos se
hymyilee elämän ensi koitolle tai luo säteensä kuolinhetken tuskaan ja
kamppailuun. Lapsi, joka makasi Violan jaloissa, ojenteli pikku
kätösiänsä tavottaakseen auringonvalossa tanssivia hyttyisiä. Äiti
käänsi silmänsä kirkkaasta valosta pois, se teki hänet vielä
surullisemmaksi. Hän kääntyi ja huokasi.

Onko tämä sama Viola, joka Kreikan taivaan alla kauniimpana kukoisti
kuin itse Afrodite? Kuinka muuttunut! Kuinka kalpea ja kuihtunut! Hän
istui haluttomana, kädet helmassa, ja poissa oli entinen tavallinen
hymyily. Raskas tylsä alakuloisuus tuntui painavan hänen nuoruuttaan ja
tekevän siunatun auringonkin hänelle väsyttäväksi. Todellakin hänen
elämänsä oli lakastunut senjälkeen kuin se erosi elähyttävästä
lähteestään. Se äkkinäinen pelon tai taikauskon innostus, joka oli
saattanut hänet karkaamaan Zanonin luota, ikäänkuin itsetiedottomassa
unessa, oli lakannut siitä päivästä asti kuin hän oli tullut vieraalle
maalle. Siellä hän tunsi, että elämänsä kätkeytyi siihen hymyilyyn,
jonka hän ainiaaksi oli hylännyt. Hän ei katunut -- hän ei olisi
tahtonut tehdä olemattomaksi sitä mielen sysäystä, joka oli hänen
pakoonsa antanut siivet. Vaikka into oli mennyt, oli taikausko jälellä,
hän uskoi vielä pelastaneensa lapsen mustasta rikollisesta noituudesta,
josta kaikkien maitten tarut niin viljalti kertovat, vaikkei niihin
missään niin vahvasti uskota eikä missään niitä niin pelätä kuin
Etelä-Italiassa. Tämä tunne vahvistui vielä Glyndonin salaperäisistä
puheista ja näkihän Viola itsekin, minkälainen muutos oli tapahtunut
hänessä, ja hän sanoi itse olevansa noitien uhri. Siksipä Viola ei
katunut tekoaan -- mutta hänen tahtonsa tuntui menneeltä.

Heidän saavuttuaan Parisiin ei Viola enää nähnyt heidän
matkakumppaniaan -- uskollista vaimoa. Kolmen viikon kuluttua sekä mies
että vaimo saivat heittää henkensä.

Ja nyt ensimäisen kerran tämän maailman kovuus ja ankaruus valtasi
kauniin napolilaisen. Hänen nuoruusvuosiensa toimiala -- laulun ja
runouden esittäminen sanoin ja liikkein -- oli, niinkauankuin se kesti,
taidetta, joka korotti sen tavallisten ammattien yläpuolelle. Soiton ja
näyttämön elämä liitelee kahden maailman, näkyväisen ja aatteellisen,
välillä. Mutta nyt oli näyttämön elämä ainiaaksi hävinnyt Napolin
jumalattaren näkyvistä ja kuuluvista. Kun hän sitten kohosi
intohimoisen rakkauden korkeihin piireihin, näytti siltä kuin se
teennäinen nerokkuus, joka muiden ajatuksia esittää, olisi sulautunut
siihen nerollisuuteen, joka kasvaa käsittämään kaikki ajatukset. Olisi
ollut pahinta uskottomuutta Kadotettua kohtaan alentua taas elämään
ihmisten suosionosotuksista. Ja sentähden -- sillä hän ei tahtonut
ottaa vastaan almuja Glyndonilta -- sentähden hän elätti itseään ja
lastaan halvimmilla käsitöillä, joita naiset osaavat tehdä, ja eli
yksin ja tuntemattomana -- hän, joka oli nukkunut Zanonin rinnalla.
Samoin kuin Armida, niinkuin tämän luvun otsikkona oleva säe kertoo,
itse oli hävittänyt taikalinnansa -- niin Violallakaan ei ollut mitään
jälellä siitä huvimajasta, jonka runous ja lempi ennen olivat
pystyttäneet -- ei niin paljon että olisi voinut sanoa: "se on ollut."

Ja lapsi kosti hyvällä isänsä puolesta: se kukoisti, se menestyi, se
kasvoi vahvaksi elämän valossa. Mutta yhä sitä näytti suojelevan ja
vaalivan joku toinen olento. Se nukkui horroksessa niin syvässä ja
jäykistyneessä, ettei ukkonenkaan olisi voinut sitä häiritä, ja siinä
unessa se usein ojensi käsivarsiaan ikäänkuin ilmaa syleilläkseen:
usein sen huulilta kuului epäselviä lemmen ääniä -- _mutta ei
Vlolalle_. Ja aina sen poskilla oli taivaallisen ihana väri ja sen
huulilla salaperäinen ilo. Kun se heräsi, eivät sen silmät ensiksi
äitiin katsoneet -- vaan totisina ja miettiväisinä ne harhailivat
ympäri huonetta ja vasta lopulta pysähtyivät äidin kalpeisiin kasvoihin
äänettömällä suruisella ja moittivalla ilmeellä.

Ei koskaan ennen ollut Viola tuntenut, kuinka voimakas oli rakkautensa
Zanoniin, kuinka ajatus, tunne, sydän, sielu -- kaikki oli runneltuna
ja herpaistuna siinä jäisessä yksinäisyydessä, johon hän oli itsensä
tuominnut. Hän ei kuullut melua ulkoa, hän ei ketään tuntenut näiden
myrskyisten miljonien joukosta. Ja kuitenkin joka hetki tässä
kaupungissa oli täynnä ääretöntä kiihtymystä. Ainoastaan kun Glyndon
nääntyneenä, kuihtuneena ja aavemaisena joka päivä hiipi sisään
tervehtimään, silloin tämä huolettoman Etelämaan kaunis tytär sai
tietää, kuinka raskas ja tukahuttava oli se kalmanilma, joka häntä
piiritti. Tiedottomuudessaan -- konemaisessa elämässään -- itseensä
vaipuneena hän istui eikä mitään pelännyt villipetojen luolassakaan.

Äkkiä avautui huoneen ovi ja Glyndon astui sisään. Hänen käytöksensä
oli tavallista kiihtyneempi.

"Sinäkö tulet, Clarence", sanoi Viola pehmeällä raukealla äänellä.
"Sinä tulet, ennenkuin odotinkaan sinua."

"Kuka voi laskea tunteja Parisissa?" vastasi Glyndon. "Eikö siinä
kyllä, että nyt olen täällä? Sinun välinpitämättömyytesi näiden
kauhujen keskellä pelottaa minua. Sinä sanot tyynesti 'hyvästi' ja yhtä
tyynesti lausut minut 'tervetulleeksi', vaikka joka nurkassa lymyy
vakoilija ja joka päivä on yhtä ainutta verinäytelmää."

"Suo anteeksi, mutta minun maailmani mahtuu näiden seinien
sisäpuolelle. Tuskin voin uskoakaan mitä kaikkea minulle kerrot. Kaikki
muu paitsi tämä (hän viittasi lapseen) tuntuu jo minusta niin
elottomalta, että tuskin kuollut haudassaan vähemmän välittää
ympärillään tapahtuvista rikoksista kuin minä."

Glyndon oli vähän aikaa vaiti ja katseli sekavin tuntein Violaa. Vielä
tämä oli niin nuori, mutta jo oli hänet vallannut kaikista vaiheista
surullisin -- se, jolloin sydän tuntee itsensä vanhaksi.

"Oi Viola", sanoi hän viimein pidätetyllä intohimolla, "olisinko minä
koskaan voinut uskoa sinua _tuollaisena_ näkeväni ja _tuollaisena_
tuntevani, silloin kun me kaksi ensimäisen kerran tapasimme toisemme
Napolin ihanilla mailla? Ah, miksi silloin hylkäsit minun rakkauteni --
tai miksei se ollut kyllin arvokas sinua varten? Ei, älä säikähdä --
anna minun pitää kättäsi. Ei mikään tunne niin suloinen kuin tuo
nuoruuden lempi voi minulle enää palata. Nyt minä tunnen sinua kohtaan
samaa kuin veli nuorempaa turvatonta sisartaan kohtaan. Sinun
seurassasi, vaikka oletkin murheellinen, tuntuu minusta kuin taas
hengittäisin varhemman elämäni puhdasta ilmaa. Ainoastaan täällä ja
meluisilla ja myrskyisillä paikoilla haamu ei minua ahdista. Minä
unohdan kuolemankin, joka takanani väijyy ja varjona jälessäni hiipii.
Mutta vielä voi meille koettaa parempia päiviä. Viola, minä alan
viimeinkin hämärästi käsittää, kuinka on masennettava se haamu, joka on
elämäni kironnut: sitä vastaan on käytävä rohkeasti silmästä silmään.
Synnissä ja riehunnassa, niinkuin olen kertonut, se ei minua ahdista.
Mutta nyt ymmärrän, mitä Mejnour pimeillä sanoillaan tarkotti, että
'minun piti haamua enimmän pelätä silloin _kun ei sitä näkynyt_.
Tyyneen ja hyveellisen päättäväisyyden hetkinä se esiintyy -- oih! taas
minä sen näen -- siinä, siinä -- hyisine silmineen (hänen otsastaan
tippui hiki), mutta se ei tule enää minun hyvää päätöstäni voittamaan.
Minä katson sitä silmiin ja se vähitellen himmenee ja katoaa varjoon."

Hän vaikeni ja katseli niin ihmeen iloisesti aurinkoista taivasta,
sitten hän raskaasti ja syvästi huokaisten jatkoi: "Viola, minä olen
löytänyt pakokeinon. Me lähdemme pois tästä kaupungista. Jossakin
muussa maassa me koetamme lohdutella toisiamme ja unohtaa
menneisyyden."

"Ei", sanoi Viola tyynesti, "minulla ei ole mitään halua täältä
liikahtaa, kunnes minua kannetaan viimeiseen lepoon. Minä näin
_hänestä_ unta viime yönä, Clarence -- uneksin hänestä ensi kerran sen
jälkeen kuin me erosimme, ja -- älä pilkkaa minua -- minusta näytti
kuin hän olisi antanut anteeksi karkurille ja kutsunut minua
'vaimokseen'. Se uni pyhittää tämän huoneen. Ehkä se uni vielä
uudistuu, ennenkuin kuolen."

"Älä puhu hänestä -- siitä puolipirusta", huusi Glyndon, raivoisasti
polkien jalkaa. "Kiitä taivasta, että kohtalo on sinut pelastanut hänen
käsistään."

"Hiljaa!" sanoi Viola vakavasti. Ja samalla kuin hän oli
jatkamaisillaan, sattuivat silmänsä lapseen. Se seisoi keskellä
valovirtaa, jonka aurinko vuodatti huoneeseen, ja päivänsäteet
näyttivät ympäröivän sitä valokehällä ja kruununa asettuvan sen
loistaville kutreille. Sen pikkuisessa ruumiissa, joka oli niin hento
ja kaunis -- sen suurissa, vakavissa, tyyneissä silmissä oli jotakin,
mikä pelotti ja samalla äidin ylpeyttä viehätti. Se katsoi Glyndoniin
Violan puhuessa ja sen ilmeessä tuntui miltei olevan ylenkatsetta.
Ainakin Viola sen tulkitsi siten, että se tahtoi puolustaa poissaolevaa
voimakkaammin kuin äiti sanoillaan osasikaan. Glyndon katkaisi
äänettömyyden.

"Sinä tahtoisit jäädä -- mitä varten? Pettämään äidin velvollisuudet?
Jos jotakin pahaa sinulle tapahtuu täällä, mitä lapsestasi tulee?
Tuleeko se orpona kasvatettavaksi maassa, joka on häpäissyt kaiken
uskonnon, maassa, josta inhimillinen säälikin on kadonnut. Ah, itke
vaan ja paina sitä rintaasi vastaan! Mutta kyyneleet eivät voi sitä
suojella ja pelastaa."

"Sinä olet voittanut, ystävä, minä pakenen kanssasi."

"Huomeniltana siis ole valmis. Minä tuon sinulle tarpeelliset puvut."

Ja Glyndon sitten rupesi lyhyesti ja yleispiirtein kertomaan, mitä
tietä he lähtisivät ja mitä he olisivat olevinaan. Viola kuunteli,
mutta tuskin käsitti sanoja. Glyndon painoi Violan käden sydämelleen ja
läksi.



V LUKU.


    "Hänen kanssaan kulkivat ylenkatse ja lempi
    kuin kaksi koiraa vierekkäin."

                           _Ger. Lib._ XX, 117.

Glyndon ei huomannut, kun hän talosta kiiruhti pois, että kaksi ihmistä
lymyi portin pielessä. Hän näki yhä mustan haamun sivullaan liukuvan,
mutta hän ei nähnyt myrkyllisiä, mustasukkaisia naisen silmiä, jotka
hänen jälkeensä tuijottivat.

Nicot astui sisään taloon, Fillide seurasi häntä vaieten. Maalari,
vanha 'sansculotti' tiesi hyvin, millä kielellä ovenvartijaa oli
puhuteltava. Hän viittasi miehelle ja kysyi: "Mitä tämä on,
kansalainen? Sinä täällä annat suojaa 'epäillylle'."

"Kansalainen, sinä pelotat minua. Jos niin on, mainitse, kuka."

"Se ei ole mies, se on muukalainen -- italialainen nainen, joka asuu
täällä."

"Niin, kolmannessa kerroksessa -- ovi vasemmalla. Mutta mitä hänestä?
-- hän ei voi olla vaarallinen, lapsi rukka!"

"Kansalainen, varo! Uskallatko sääliä häntä?"

"Minäkö? Ei, ei suinkaan. Minä vaan --"

"Puhu totuus! Kuka käy hänen luonaan?"

"Ei kukaan muu paitsi englantilainen."

"Vai niin, englantilainen, siis Pittin ja Coburgin vakoilija."

"Armias taivas -- onko se mahdollista?"

"Kuinka kansalainen, puhutko taivaasta? Sinä olet varmaan
aristokraatti!" (ylimysmielinen).

"Ei, en suinkaan, se oli vain vanha paha tapa ja pääsi minulta
huomaamatta."

"Kuinka usein englantilainen käy hänen luonaan?"

"Joka päivä."

Fillide päästi huudahduksen.

"Nainen ei koskaan käy ulkona", sanoi ovenvartija.

"Hän ainoastaan tekee työtä ja hoitaa lastansa."

"Lastansa!"

Fillide hypähti eteenpäin. Nicot koetti turhaan häntä pidättää. Hän
syöksyi ylös rappusia eikä pysähtynyt ennenkuin sille ovelle, josta
portinvartija mainitsi. Se oli raollaan -- hän astui sisään -- hän
seisoi kynnyksellä ja näki Violan kasvot, jotka vielä olivat niin
ihanat. Sellaisen kauneuden näkeminen teki hänet toivottomaksi. Ja
lapsi, jonka yli äiti kumartui! -- Fillide ei ollut koskaan saanut
lapsia! -- hän huudahti ääneen -- raivo riehui hänen rinnassaan. Viola
kääntyi ja näki hänet. Pelästyen oudosta näystä ja kasvoista, jotka
ilmaisivat kuolettavaa vihaa ja halveksimista ja kostonhalua, Viola
kirkasi ja sieppasi lapsen syliinsä. Italialainen nauroi ääneen,
kääntyi, palasi takaisin ja tuli sille paikalle, missä Nicot vielä
keskusteli pelästyneen ovenvartijan kanssa. Hän veti Nicotin mukanansa
ja kun he olivat tulleet avoimelle kadulle, pysähtyi hän ja sanoi:
"Kosta minun puolestani ja sano, mitä siitä tahdot!"

"Mitä tahdon, suloinen nainen! ainoastaan lupaa saada sinua lempiä.
Sinä pakenet minun kanssani huomeniltana, sinä otat haltuusi passit ja
suunnitelman."

"Ja he --"

"Tulevat jo sitä ennen saamaan asunnon tutkimusvankilassa. Guillotiini
tulee kostamaan vääryyden sinua kohtaan."

"Tee niin, niin olen tyytyväinen", sanoi Fillide lujasti.

Eivätkä he enempää puhuneet, kunnes tulivat kotiin. Mutta kun nainen
sitten katsoi ylös rumaan rakennukseen ja näki ikkunat siitä huoneesta,
jonka kerran usko Glyndonin rakkauteen oli tehnyt paratiisiksi --
silloin hänen luontoonsa taas välähti jotakin naisellista, vaikka hän
oli niin musta ja villi. Hän painoi sitä käsivartta, jota vastaan hän
kouristuksen tapaisesti oli nojautunut, ja huudahti: "Ei, ei, ei häntä!
kiroo naista -- anna naisen hukkua, mutta minä olen maannut Glyndonin
rinnalla -- ei _häntä_!"

"Olkoon, niinkuin tahdot", sanoi Nicot pirullisesti irvistäen, "mutta
hän on kuitenkin ajaksi pantava vankeuteen. Hänelle ei tapahdu pahaa,
sillä ei mitään syyttäjää ilmaannu. Mutta naista -- naista sinä et
varmaan päästä?"

Filliden synkkä silmänisku oli riittävänä vastauksena.



VI LUKU.


    "Ja etukeulassa käskettiin onnettoman
    naisen pitää vahtia."

                     _Ger. Lib._ XV, 3.

Fillideltä ei puuttunut sitä ovelaa teeskentelytaitoa, joka hänen
maalleen ja hänen sukupuolelleen kuuluvana on käynyt sananlaskuksi. Ei
sanaakaan, ei katsettakaan, joka olisi Glyndonille ilmaissut, kuinka
hirveällä tavalla rakkaus oli muuttunut vihaksi. Glyndon olikin niin
syventynyt suunnitelmiinsa ja mietti niin paljon omaa kummallista
kohtaloaan, ettei hän ollut varsin tarkka huomioita tekemään. Mutta
iltapuolella Filliden käytös, joka oli tavallista lempeämpi ja
alistuvampi, vaikutti rauhottavasti hänen mietteisiinsä, ja hän alkoi
Filliden kanssa keskustella varmasta paon toivosta ja siitä
tulevaisuudesta, joka heitä odotti onnellisemmissa maissa.

"Ja sinun kaunis ystäväsi", sanoi Fillide katsoen poispäin ja
petollisesti hymyillen, "jonka piti tulla matkakumppaniksi. Sinä olet
luopunut hänestä, sanoo Nicot, toisen hyväksi, josta Nicot pitää. Onko
se totta?"

"Niinkö hän sinulle kertoi?" vastasi Glyndon vältellen. "Hyvä,
miellyttääkö muutos sinua?"

"Kavaltaja!" mutisi Fillide, nousi äkkiä, lähestyi häntä ja siirsi
silmiltä hänen pitkän tukkansa sekä painoi intohimoisesti huulensa
hänen otsalleen.

"Tämä olisi liian kaunis pää poikki hakattavaksi", sanoi hän naurahtaen
ja näytti sitten alkavan puuhata lähtövalmistuksia.

Seuraavana aamuna noustessaan Glyndon ei nähnyt seuralaistaan, hän ei
palannut, ennenkuin Glyndon lähti. Glyndonin oli välttämättä vielä
käytävä C:n puheilla ennen lähtöänsä, järjestääkseen Nicotin
osallisuutta pakoon ja muutenkin katsoakseen, ettei mikään epäluulo
saattaisi vaaraan hänen suunnitelmansa. C. ei kuulunut Robespierren
lähimpään seurapiiriin ja olikin salaa hänen vastustajansa, mutta hän
oli aina osannut olla hyvissä väleissä kunkin puolueen kanssa, joka
kohosi valtaan. Rahvaan pohjakerroksista lähteneenä hänellä kuitenkin
oli tuollainen älykkyys ja hienous, jota tavataan Ranskan kaikissa
kansanluokissa. Hän oli onnistunut rikastumaan -- ei kukaan tiennyt
kuinka paljon -- nopean nousunsa kuluessa. Viimein hänestä oli tullut
yksi Parisin rikkaimpia miehiä ja hänellä oli tähän aikaan loistava
huoneusto käytettävänään. Hän oli yksi niitä, joita Robespierre
useammista syistä suosi, ja hän oli usein pelastanut tuomittuja ja
epäiltyjä, hankkimalla heille passeja väärillä nimillä ja neuvoen
heille pakokeinot. Mutta C---- oli mies, joka näki vaivaa ainoastaan
rikkaiden hyväksi. "Lahjomaton Maximilien", jolla todella oli tyrannin
läpitunkeva huomiokyky, varmaan kyllä äkkäsi kaikki hänen vehkeensä ja
näki, minkälainen ahneus hänellä oli hyväntekeväisyytensä vaipan alla.
Mutta onkin huomattava, että Robespierre usein näytti suvaitsevan --
jopa melkein yllyttävän -- tuollaisia paheita miehissä, jotka hän
myöhemmin aikoi kukistaa, ikäänkuin alentaakseen heidän arvoaan yleisön
silmissä ja pannakseen niille vastakohdaksi oman ankaran ja tahrattoman
rehellisyytensä ja puhtautensa. Ja epäilemättä hän usein salavihkaa
julmasti hymyili arvokkaan kansalaisen C:n ylellisyydelle ja
ahneudelle.

Tämän C:n luokse siis Glyndon kulki miettiväisenä. Totta oli, mitä hän
Violalle oli sanonut, että hänen pelkonsa oli menettänyt voimansa, mitä
enemmän hän oli vastustanut haamua. Viimeinkin oli tullut aika, jolloin
hän nähdessään paheen ja rikoksen kaikessa alastomuudessaan ja niin
laajalla alalla, oli huomannut, että paheessa ja rikoksessa on suurempi
kauhu kuin haamun silmissä. Hänen syntyperäinen jaloutensa alkoi häneen
palata. Katuja kulkiessaan hän mietiskeli, kuinka hän tulevaisuudessa
tulisi katumaan ja parantamaan elämänsä. Hän ajatteli niinkin, että
palkaksi Filliden rakkaudesta hän uhraisi kaikki sukunsa ja
kasvatuksensa ennakkoluulot. Hän koettaisi parantaa ne erhetykset,
joita hän oli tehnyt Fillideä kohtaan, sillä että hän kieltäen itsensä
menisi naimisiin hänen kanssaan, vaikka heidän sieluillaan oli niin
vähän yhteistä. Hän oli kerran hylännyt avioliiton jalon ja hyvän
Violan kanssa -- nyt hän oli tässä elämän ristiriitojen keskellä
oppinut tuntemaan, että oikea on aina oikea, ja ettei taivas ole tehnyt
yhtä sukupuolta toisen uhriksi. Nuoruudenaikaiset kauneuden ja hyvyyden
unelmat heräsivät hänelle taas, ja hänen sielunsa tumman ulapan yli
väikkyi heräävän hyveen hymyily, niinkuin kuutamopolku yli vetten.
Tuskin koskaan hänen sieluntilansa oli ollut niin ylevä ja epäitsekäs.

Sillä välin Jean Nicot myöskin mietti tulevaisuuden tuumia ja laski jo,
miten hän parhaiten käyttäisi hyväkseen ystävänsä kultaa, ystävän,
jonka hän aikoi pettää, ja hän lähti siihen taloon, jolla oli kunnia
olla Robespierren asuntona. Hänellä ei ollut aikomustakaan noudattaa
Filliden rukousta, että Glyndonin henki säästettäisiin. Hän ajatteli
niinkuin Barrère: "ainoastaan kuolleet eivät enää palaa."

Kaikissa ihmisissä, jotka antautuvat johonkin tutkimukseen tai
taiteeseen niin suurella ponnistuksella, että pääsevät jonkun verran
eteviksi alallaan, heissä täytyy olla suunnattoman paljon suurempi
voimavarasto kuin yhteisellä joukolla. Tavallisissa oloissa tämä voima
keskittyy heidän työhönsä ja tekee heidät siten välinpitämättömiksi
ihmisten muille pyrkimyksille. Mutta jos heitä estetään seuraamasta
taipumuksiaan, jos voima ei pääse purkautumaan oikeata tietä, niin se
kiihtyy ja nousee ja ottaa heidät kokonaan valtaansa. Ja silloin se
joko tuhlautuu tuulentupien rakenteluun tai tulee vaaralliseksi ja
hävittäväksi ainekseksi yhteiskunnassa ja saa aikaan epäjärjestystä ja
mullistusta, jollei omatunto ja oikeat periaatteet sitä puhdista.
Sentähden kaikissa viisaasti järjestetyissä valtioissa erityisellä
huolella valmistetaan mahdollisuuksia kaikille taiteille ja kaikille
tieteille. Sentähden älykkäät valtiomiehet antavat kunniapalkintoja
tieteen ja taiteen edustajille, vaikka he itse kukaties eivät näe
taulussa muuta kuin tuhrittua kangasta -- eivät näe tieteellisessä
problemissa muuta kuin ajatuksen voimistelun. Ei mikään valtio ole
vaarallisemmassa asemassa kuin se, missä kyvykkäät eivät saa rauhassa
kehittyä vaan joutuvat politikan alalla vehkeilemään tai etsimään
itsekkäitä tarkotusperiä. Halveksittu nerokkuus on sotakannalla ihmisiä
vastaan. Ja huomattava on, että Ranskan vanhan hallitustavan aikana
näyttelijät olivat niin halveksittuja yleisön silmissä, ettei heille
edes suotu kristillistä hautausta, ja siksi näyttelijöistä sitten tuli
vallankumouksen raivokkaimpia ja kostonhimoisimpia vitsauksia. Collot
d'Herbois, entinen 'huono ilveilijä' edusti koko näyttelijäluokan
kärsimiä vääryyksiä.

Samoin Jean Nicotin kyvytkään eivät olleet saaneet tarpeeksi
tunnustusta siinä taiteessa, jota hän harrasti. Jo varhaisessa
nuoruudessaan hänen opettajansa, Davidin, valtiolliset taipumukset
olivat erottaneet hänet maalaustaiteen vaikeammasta ja huolellisemmasta
työnteosta. Hänen personalliset ruumiinvikansa olivat katkeroittaneet
hänen mielensä ja hänen hyväntekijänsä jumalankieltämys oli kuolettanut
hänen omantuntonsa. Uskonnon -- ja varsinkin Ristin Uskonnon -- suuri
merkitys on siinä, että se kohottaa _kärsivällisyyden_ ensin hyveeksi
ja sitten toivoksi. Ottakaa pois oppi tulevaisesta elämästä, ja
kuolemanjälkeisestä palkasta ja rangaistuksesta ja ottakaa pois isän
hymyily maisten kärsimystemme ja koetustemme päältä -- niin missä on
kärsivällisyys silloin? Ja mitä on ihminen ilman kärsivällisyyttä -- ja
mitä on kansa? Ilman kärsivällisyyttä ei taide koskaan pääse korkealle,
ilman kärsivällisyyttä ei vapaus koskaan tule täydelliseksi. Kovalla
pyrkimyksellä ja hurjalla, hapuilevalla taistelulla koettaa Äly nostaa
siipiään yli Köyhyyden ja kansa koettaa saavuttaa Vapauttaan. Ja voi,
jos ne silloin ovat ilman tukea, ilman johtoa ja ilman kestävyyttä --
voi kumpaakin!

Nicot oli poikana nulikka. Kaikissa rikoksentekijöissä olkoot he kuinka
alhaisia, on aina muutamia inhimillisiä kieliä -- hyveen jäännöksiä, ja
oikea ihmisten arvostelija usein saa kovasydämisiltä ja vähäjärkisiltä
kuulla moitetta siitä, että hän osottaa, kuinka huonoimmissakin
ihmisissä löytyy kullan murusia ja kuinka parhaimmissaan, jotka tulevat
Luonnon suuresta työpajasta, on jonkun verran turmeltunutta kuonaa.
Mutta on poikkeuksia, vaikka harvoja yleisestä säännöstä. On sellaisia,
joissa omatunto on tykkönään kuolleena ja joissa hyvä ja paha ovat
samanarvoisia asioita, kumpikin keinoja itsekkäitä tarkotusperiä varten
tällainen oli vanhan ateistin kasvatti, Nicot. Kateus ja viha täytti
hänen koko olemuksensa, ja kun hän tunsi itsessään suurempia lahjoja
kuin oli muilla ihmisillä, niin hän vaan sitä enemmän kirosi kaikkia
niitä, joille oli suotu kauniimpi ruumiinmuoto ja onnellisempi kohtalo
kuin hänelle. Hirviö hän oli, kun hän murhaajana tarttui hyväntekijänsä
kurkkuun, mutta vallankumouksen aika ja hirmuhallitus -- kaikkien
pahojen himojen siemenpelto -- oli hänen sydämensä syvään helvettiin
tehnyt toisen vielä syvemmän. Hän ei kyennyt enää tointansa
harjottamaan, sillä vaikka hän olisi voinutkin tauluillaan luoda
itselleen nimen, niin vallankumous ei ole taiteilijoille sovelias aika,
sillä ei kukaan, ei maan rikkain ja ylpein ylimyskään ole niin
riippuvainen rauhasta ja järjestyksestä ja yhteiskunnan hyvinvoinnista
kuin runoilija tai taiteilija. Nyt hänen aina levoton ja hillitsemätön
älynsä jäi työttömänä hautomaan sellaisia rikollisia kuvia, jotka sitä
parhaiten viehättivät. Hän ei uskonut mitään tulevaisuutta olevan tätä
elämää tuonnempana, ja kuinka tässä elämässä voimakkaat miehet hänen
ympärillään suuret vallantavottajat, olivat menestyneet? Kaikki, mikä
oli hyvää, puhdasta, epäitsekästä -- joko kuninkaallisten tai
tasavaltalaisten joukossa, pyyhkäistiin teurastuspaikalle ja
murhamiehet yksin jäivät uhriensa loiston ja arvon perijöiksi.
Jalommatkin köyhyydestä kärsivät kuin Nicot olisivat joutuneet
epätoivoon. Ja Köyhälistö varmaan nousisi aavemaisina joukkoina
Rikasten kurkkuja leikkaamaan ja sitten raatelemaan itseään jäsen
jäseneltä, jollei Kärsivällisyys, köyhien hyvä enkeli, istuisi sen
sivulla ja juhlallisesti viittaisi tulevaiseen elämään.

Kun Nicot nyt lähestyi diktaattorin palatsia, alkoi hän miettiä aivan
toisenlaista suunnitelmaa kuin edellisenä päivänä: ei niin, että hän
olisi horjunut päätöksessään kukistaa Glyndon ja antaa Violankin mennä
samaa tietä hänen kumppaninaan ja apulaisenaan. Ei, _siinä_ hän oli
luja, sillä hän vihasi molempia -- puhumattakaan vanhasta,
unohtumattomasta kaunastaan Zanonia vastaan. Viola oli häntä
halveksinut, Glyndon oli auttanut, ja kiitollisuuden ajatus oli hänelle
yhtä sietämätön kuin loukkauksen muisto. Mutta miksi hän nyt pakenisi
Ranskasta? Voisihan hän ottaa haltuunsa Glyndonin kullan; hän ei
epäillytkään, että voisi hallita Fillideä, joka oli niin täynnä raivoa
ja kateutta, ja että hän saisi tämän suostumuksen kaikkiin aikeisiinsa.
Paperit, jotka hän oli ryöstänyt -- Desmoulinsin kirjeenvaihto
Glyndonin kanssa -- samalla kuin ne ratkaisivat Glyndonin kohtalon
voisivat olla mainioksi avuksi Robespierren edessä ja saattaa tyrannin
unohtamaan Nicotin vanhat ystävyyssuhteet Hébertin kanssa ja saada
hänetkin luetuksi Kauhunkuninkaan liittolaisten ja kätyrien joukkoon.
Taas nousi Nicotin eteen toivo rikkauteen ja kunniakkaaseen
ylennykseen. Tämä kirjeenvaihto, joka oli päättynyt vähää ennen Camille
Desmoulinsin kuolemaa, oli kirjotettu sillä huolettomalla ja rohkealla
varomattomuudella, mikä oli ominaista tälle Dantonin turmeltuneelle
oppilaalle. Siinä puhuttiin avoimesti hankkeista Robespierreä vastaan,
siinä mainittiin puoluelaisia, joiden kukistamiseksi tyranni paraikaa
kokosi syitä ja verukkeita. Tämä olisi uusi kuolonase Päätappajan
käsissä. Voisiko kukaan suurempaa lahjaa antaa Maximilien
Lahjomattomalle?

Näitä ajatuksia hautoen saapui hän viimein kansalaisen Dupleixin
ovelle. Kynnyksen ulkopuolella seisoi hajallaan kahdeksan tai kymmenen
tanakkaa jakobiinia, Robespierren vapaaehtoisesta turvajoukosta --
pitkiä miehiä, hyvin asestettuja, ja ylpeitä vallastaan, joka heijastui
valtiomahdista. Heidän joukossaan oli naisia, nuoria ja kauniita ja
kirjavasti puettuja, jotka olivat kuulleet huhun, että Maximilienilla
oli ollut maksanvaivoja, ja olivat tulleet säälivästi kyselemään hänen
terveyttään, sillä Robespierre, niin kummalta kuin kuuluneekin, oli
naisten lemmikki.

Tämä vartiojoukko ulottui oven ulkopuolelta portaita pitkin
vastaanottohuoneen ovelle asti, sillä Robespierren huoneusto ei ollut
niin tilava, että siinä olisi ollut odotushuoneita näin lukuisia ja
monenlaisia kävijöitä varten. Nicot raivasi itselleen tien heidän
keskeltään ja hänen korviensa ympäri sateli kaikkea muuta kuin
ystävällisiä ja imartelevia huudahduksia.

"Kas, mikä lurjus", sanoi vanha eukko, jonka kylkeä hänen terävät
kyynäspäänsä pahasti pitelivät. "Mutta kuinka voisi odottaakaan
kohteliaisuutta tuollaiselta variksenpelättimeltä?"

"Kansalainen, minä pyydän huomauttaa sinulle,[80] että sinä astut
varpailleni. Pyydän anteeksi, mutta kun nyt katson jalkojasi,
huomaankin, ettei huone ole tarpeeksi iso niille."

"Hoo, kansalainen Nicot", huusi muuan Jakobiini pudistaen
kauhistuttavaa sauvaansa, "mikä sinut on tänne tuonut? Luuletko, että
Hébertin rikokset jo ovat unohdetut? Pois, luonnon äpärälapsi! ja kiitä
Korkeinta Olentoa, että Hän on tehnyt sinut niin kurjannäköiseksi, että
sinulle täytyy antaa anteeksi."

"Siinä olisi kauniit kasvot tirkistämään ulos kansallisikkunasta",[81]
sanoi nainen, jota maalari oli töytäissyt.

"Kansalaiset", sanoi Nicot kalpeana vihasta, mutta pidättäen itseään,
niin että sanat tuskin pääsivät tulemaan kiristettyjen hampaitten
välistä, "minulla on kunnia mainita, että pyrin Kansanedustajan luokse
puhumaan asioista, jotka ovat erinomaisen tärkeitä sekä valtiolle että
hänelle, ja", hän lisäsi hitaasti, vihaisesti murjottaen ympärilleen,
"minä kutsun kaikki hyvät kansalaiset todistajiksi, kun Robespierrelle
valitan, minkälaista kohtelua muutamat teistä ovat minulle osottaneet."

Miehen katseessa ja äänenpainossa oli niin paljon syvää ja keskitettyä
ilkeyttä, että ilveilijät vetäytyivät taaksepäin. Ja kun he muistelivat
vallankumouksellisen elämän äkkinäisiä keikauksia, niin monet
äänekkäästi vakuuttivat likaiselle ja huonosti puetulle maalarille,
ettei mikään ollut heille vieraampaa kuin loukata kansalaista, jonka
koko ulkomuoto todisti hänen olevan kelpo sansculotin. Nicot kuunteli
näitä puolustuksia äreästi vaieten. Käsivarret ristissä hän nojautui
seinää vastaan ja odotti sisäänpääsyä.

Odottelijat puhuivat keskenään eri ryhmissä kaksin ja kolmin, ja
yleisen supatuksen läpi kaikui portaita vartioitsevan pitkän jakobinin
huoleton vihellys. Lähinnä Nicotia seisoi vanha nainen ja nuori neito,
jotka totisina kuiskuttelivat toisilleen ja ateisti nauroi sisässään
kuunnellessaan heidän keskusteluansa.

"Minä vakuutan sinulle, rakkaani", sanoi eukko salaperäisenä huojuttaen
päätään, "että suuri Catherine Theot, jota nuo jumalattomat nyt
vainoovat, on todella Jumalan sanansaattaja. Ei voi olla mitään
epäilystä siitä, että valitut, joiden pääprofetoiksi Dom Gerle ja
hyveellinen Robespierre ovat määrätyt, tulevat nauttimaan ikuista
elämää täällä ja tekemään lopun kaikista vihollisistaan. Ei ole mitään
epäilystä siitä -- ei vähintäkään."

"Kuinka ihanaa", sanoi tyttö, "tuo rakas Robespierre! -- Mutta hän ei
näytä kovin pitkäikäiseltä."

"Sitä suurempi on ihme", sanoi vanha nainen. "Minä olen nyt jo 81
vuotta, mutta en tunne itseäni yhtään päivää vanhemmaksi senjälkeen
kuin Catherine Theot lupasi, että minäkin saisin olla yksi valituista."

Samassa tuuppasivat naisia syrjään muutamat uudet tulokkaat, jotka
kiivaasti puhuivat keskenään.

Ruskeanaamainen mies, joka esiliinastaan päättäen oli teurastaja,
käsivarret paljaina ja "vapaudenlakki" päässään, huusi äänekkäästi:
"Minä olen tullut Robespierreä varottamaan. Hänelle tehdään ansoja.
Hänelle tarjotaan asunnoksi kansallispalatsi. _Ei kukaan voi olla
kansan ystävä ja asua palatsissa_.[82]

"Ei todellakaan", vastasi toinen työmies, "minä pidän hänestä parhaiten
tässä pienessä huoneessa puusepän talossa, siinä hän näyttää
_meikäläiseltä_".

Taas hyökkäsi toisia sisään ja uusi joukko tunkeutui ihan Nicotin
viereen. Ja nämä miehet kinailivat vielä kovaäänisemmin kuin muut.

"Mutta minun suunnitelmani on --"

"Hiiteen _sinun_ suunnitelmasi. Minä sanon, että _minun_ suunnitelmani
on --"

"Turhia!" huusi kolmas. "Kun Robespierre käsittää minun uuden keinoni
ruudin valmistamiseksi, niin Ranskan vihamiehet --"

"Kuka hullu vieraita vihollisia pelkää?" keskeytti neljäs, "pelättävät
viholliset, ne ovat täällä kotona. _Minun_ uusi guillotiinini vie
viisikymmentä päätä kerrallaan!"

"Mutta _minun_ uusi valtiomuotoni!" huudahti viides. "_Minun_ uusi
uskontoni, kansalainen!" huomautti laupeaalla äänellä kuudes.

"Tuhannen tulimaista, olkaa hiljaa!" karjasi joku jakobinivartijoista.

Ja äkkiä sai joukko hajaantua, kun julmannäköinen mies, takki leukaa
myöden napitettuna, miekka sivullaan ja kannukset jalassa helisten,
astui ylös portaita. Hänen poskensa olivat punaiset ja pulleat
juomisesta, hänen silmänsä tylsät ja villit kuin petoeläimen. Syntyi
täydellinen hiljaisuus ja kaikki tekivät kalpeina tietä leppymättömälle
_Henriotille_. Tuskin oli tämä karkea ja raudankova tyrannin apulainen
astua kaapaissut joukon läpi, kun taas tungoksessa hätäisesti ja
pelokkaasti annettiin tietä, sillä sisään liukui äänettömänä kuin varjo
eräs hymyilevä, siivonaamainen kansalainen, yksinkertaisesti mutta
sirosti puettu, silmät nöyrästi maahan luotuina. Lempeämpiä,
lauhkeampia kasvoja ei mikään paimenrunoilija olisi voinut kuvata itse
Thyrsikselle -- ja miksi kuitenkin väki henkeään pidättäen teki hänelle
tilaa? Niinkuin kärppä kivenkoloon tämä laiha olento hiipi suurempien
ja karkeampien ihmisten sekaan, jotka väistyivät syrjään hänen
ohikulkiessaan. Silmäniskusta pitkä Jakobini oven luona jätti tien
vapaaksi mitään kysymättä. Seuratkaamme häntä tyrannin luo.



VII LUKU.


    "Päätettiin, että se, joka sanoisi hänen olleen _ihmisen_,
    kärsisi kuolonrangaistuksen."

    P. Augustinus, _Serapis-jumalasta_ I, 18, _De Civitate Dei_, 5.

Robespierre nojasi väsyneesti taaksepäin nojatuoliinsa ja hänen
kalmakkaat kasvonsa näyttivät tavallista väsyneemmiltä. Hän, jolle
Catherine Theot lupasi kuolemattoman elämän, oli tosiaan sen näköinen
kuin kuoleman kynnyksellä oleva. Hänen edessään pöydällä oli korillinen
appelsiinejä, joiden mehu yksin saattoi lieventää hänen ruumistaan
vaivaavaa ankaraa sappitautia, niinkuin kerrotaan. Rikkaasti puettu
vanha nainen (hän oli entisen hallituksen aikana ollut markiisitar)
istui ja kuori jalokivin koristetuilla sormillaan noita suloisia
hedelmiä sairaalle lohikäärmeelle. Olen jo ennen sanonut, että
Robespierre oli naisten lemmikki. Kummallista kyllä, mutta he olivatkin
ranskalaisia naisia. Vanha markiisitar, joka, niinkuin Catherine Theot,
kutsui häntä "pojakseen", näytti todella rakastavan häntä hurskaasti ja
epäitsekkäästi kuin äiti lastaan. Kun hän hedelmiä kuoriskeli ja niitä
hänelle tyrkytteli hellillä hyväilyillä kulki Robespierren laihojen
huulien yli jotain elävän hymyn tapaista. Etäämmällä istuivat Couthon
ja Payan toisen pöydän ääressä, kirjottelivat nopeasti ja pysähtyivät
silloin tällöin työstään kysyäksensä jotakin toisiltaan kuiskaten.

Äkkiä muuan Jakobini avasi oven, lähestyi Robespierreä ja kuiskasi
hänelle Guérinin[83] nimen. Tämän kuullessaan sairas hypähti pystyyn,
ikäänkuin uutta elämää saaden.

"Rakas ystäväni", sanoi hän markiisittarelle, "suo anteeksi, minä en
nyt tarvitse hellää huolenpitoasi. Ranska vaatii nyt huomioni. En ole
koskaan sairas silloin kun voin palvella isänmaatani."

Vanha markiisitar nosti silmänsä taivaaseen ja huokasi: "Mikä enkeli!"

Robespierre viittasi kärsimättömästi kädellään, ja vanha nainen taputti
hänen kalpeita poskiaan, suuteli hänen otsaansa ja vetäytyi
tottelevasti pois. Seuraavana hetkenä tuo hymyilevä siivo mies, jota
vastikään kuvasimme, seisoi tyrannin edessä, syvään kumartaen. Ja
syystä mahtoi Robespierre lausua tervetulleeksi miestä, joka oli hänen
ovelimpia kätyreitään -- johon hän luotti enemmän kuin jakobinien
klubiin, puheittensa sanatulvaan tai sotajoukkojensa pajunetteihin.
Guérin, kuuluisin hänen 'tutkistelijoistaan', urkkiva, viekas,
kaikkialle löytävä vakoilija liukui niinkuin auringonsäde seinän
rakojenkin läpi ja toi tiedon ei ainoastaan ihmisten töistä vaan heidän
sydämistäänkin.

"No, kansalainen, mitä kuuluu Tallienista?"

"Varhain tänä aamuna kaksi minuuttia kahdeksan jälkeen hän lähti ulos."

"Niin varhain? hm!"

"Hän kulki pitkin katuja _Rue des Quatre Fils, Rue du Temple, Rue
Martin_; ei mitään merkillisempää paitsi --"

"Paitsi mitä?"

"Hän kävi eräässä kirjakaupassa ostamassa kirjoja."

"Ostamassa kirjoja! Ahaa, vilpistelijä, hän tahtoi _vehkeilyn kätkeä
tiedonhalun_ vaipan alle. Entä sitten?"

"Viimein _Rue des Fosses Montmarche_ kadulla eräs henkilö (tuntematon)
siniseen takkiin puettu, kohtasi hänet. He kävelivät yhdessä pitkin
katuja muutamia minuutteja ja heihin yhtyi Legendre."

"Legendre, kuule Payan, ota vaarin."

"Minä menin hedelmäpuotiin ja palkkasin kaksi pientä tyttöä menemään
palloa heittelemään kuulomatkan päähän. He kuulivat Legendren sanovan:
'minä luulen että hänen valtansa alkaa olla loppumaisillaan'. Tallien
vastasi: 'Ja _hän itsekin_. Minä en antaisi kolmen kuukauden palkkaa
hänen elämästään'. Minä en tiedä, kansalainen, tarkottivatko he sinua."

"Enkä minä, kansalainen", vastasi Robespierre julmasti hymyillen, jonka
jälkeen hän kohta vaipui synkkiin mietteisiin. "Haa!" mutisi hän, "minä
olen nuori vielä, parhaimmassa iässäni. Minä en antaudu ylellisyyksiin.
Ei, ja minun ruumiinikin on terve -- terve. Mitä muuta Tallienista?"

"Se nainen, jota hän rakastaa -- Teresa de Fontenai -- joka on
vankilassa, jatkaa vielä kirjeenvaihtoaan hänen kanssaan ja pyytää
häntä pelastamaan itseään kuolemasta. Tämän minun mieheni sattuivat
saamaan tietää. Hänen palvelijansa on sanansaattajana vangin ja
Tallienin välillä."

"Vai niin! Palvelija on otettava kiinni keskellä Parisin katuja.
Hirmuhallitus ei ole vielä ohi. Noiden kirjeiden avulla, joita häneltä
löydetään, jos ne sitä sisältävät, minä sieppaan Tallienin istuimeltaan
kansalliskokouksessa."

Robespierre nousi ja astui muutaman kerran miettiväisenä huoneessa,
avasi sitten oven ja kutsui erään jakobinin sisään. Tätä hän käski
vartioimaan Tallienin palvelijaa ja vangitsemaan hänet sopivalla
hetkellä. Sitten hän taas heittäytyi tuoliinsa. Kun Jakobini meni ulos,
kuiskasi Guérin:

"Eikö tuo ole kansalainen Aristides?"

"On -- uskollinen mies, kunhan vaan pesisi itseään eikä kiroilisi niin
kovin."

"Etkö sinä mestauttanut hänen veljensä?"

"Mutta Aristides hyväksyi tuomion."

"Siitä huolimatta, ovatko sellaiset miehet turvallisia niin lähellä
sinua?"

"Se on totta." Ja Robespierre otti muistikirjansa, kirjotti siihen
muistutuksen, pani sen liivintaskuunsa ja jatkoi:

"Mitä muuta Tallienista?"

"Ei mitään muuta. Hän ja Legendre ja tuntematon kävelivät _Jardin
Egalite'lle_ päin ja erosivat siellä. Minä saatoin Tallienia hänen
kotiinsa. Mutta minulla on muita uutisia. Sinä pyysit minua etsimään
niitä, jotka sinua uhkaavat nimettömissä kirjeissä."

"Guérin, oletko löytänyt niitä? Oletko sinä -- oletko?"

Ja puhuessaan tyranni avasi ja sulki kätensä ikäänkuin jo puristaen
kirjottajien henkiä, ja hänen kasvoillaan näkyi se kouristuksentapainen
irvistely, joka johtui hänen taipumuksestaan kaatuvatautiin.

"Kansalainen, minä luulen tavanneeni yhden. Sinun pitää tietää, että
kaikkein pahimpia on maalari Nicot."

"Seis, seis!" sanoi Robespierre ja avasi muistiinpanokirjan, joka oli
sidottu punaisiin kirjailtuihin nahkakansiin (sillä Robespierre oli
siisti ja täsmällinen kuolinluetteloissaankin). Hän selaili
aakkosellista järjestystä: "Nicot, tuossa se on, ateisti, sansculotti
(minä vihan renttuja),[84] Hébertin ystävä. Ahaa! Huom.! René Dumas
tuntee hänen vanhemman elämänsä ja entiset rikoksensa. Jatka!"

"Tätä Nicotia on epäilty lentokirjasten levittäjäksi sinua ja
_komiteaa_ vastaan. Eilen iltana, kun hän oli poissa, laski ovenvartija
minut hänen huoneeseensa _Rue Beau-Repairella_. Mestariavaimellani
avasin hänen kirjotuspöytänsä. Löysin siellä maalauksen sinusta
mestauslavalla seisomassa, ja sen alle oli kirjotettu --: 'Maasi
murhamies, lue rangaistuksesi tuomio.' Minä vertasin näitä sanoja
niihin kirjeisiin, joita minulle annoit, ja käsiala sopii yhteen
niistä. Katso, minä revin irti kirjotuksen."

Robespierre katsoi, hymyili, ja heittäytyi tuoliinsa, ikäänkuin kosto
jo olisi täytetty. "Hyvä! Minä pelkäsin, että se olisi joku
voimakkaampi vihollinen. Tämä mies täytyy heti vangita."

"Hän odottaa tuolla rappusissa. Minä menin hänen ohitsensa ylös
tullessani."

"Niinkö? laske sisään -- ei, maltahan sentään Guérin, vetäydy
sisähuoneeseen, kunnes minä taas kutsun sinut luokseni. Rakas Payan,
katso perään, ettei Nicotilla ole aseita mukanaan."

Payan, joka oli yhtä rohkea kuin Robespierre oli arka, tukahutti
halveksivan naurun, joka oli päästä häneltä, ja lähti huoneesta.

Sillävälin Robespierre painoi päänsä rintaa vastaan ja näytti
vaipuneelta mietteihin. "Elämä on hyvin surullinen, Couthon", sanoi hän
äkkiä.

"Pyydän anteeksi, minä pidän kuolemaa vielä pahempana", vastasi
ihmisystävä lauhkeasti.

Robespierre ei vastannut vaan otti laukustaan sen merkillisen kirjeen,
joka myöhemmin tavattiin hänen papereittensa joukosta ja joka
julaistussa kokoelmassa on merkitty n:rolla 61.[85]

"Epäilemättä", se alkaa, "olet levoton, kun et ennemmin ole minusta
mitään kuullut. Älä ole huolissasi, sinä tiedät, että minä ainoastaan
kirjotan tavallisen sananviejän kautta, ja koska hänet keskeytettiin
viimeisellä matkallaan, on se viipymiseen syynä. Kun saat tämän
kirjeen, niin käytä kaikkia keinojasi paetaksesi näyttämöltä, missä
tulet esiintymään viimeisen kerran, jos esiinnyt. Turha olisi uudelleen
mainita kaikkia syitä, jotka asettavat sinut vaaraan. Viimeinen
askeleesi, jonka pitäisi nostaa sinut _valtion päämiehen istuimelle_,
vie sinut kuitenkin mestauslavalle, ja alhaiso tulee sylkemään
kasvoillesi, niinkuin se on sylkenyt niiden kasvoille, jotka olet
tuominnut. Koska olet koonnut itsellesi riittävät elantovarat, odotan
sinua kärsimättömästi, nauraakseni sinun kanssasi sille osalle, mitä
olet näytellyt tämän kansan vaikeuksissa, kansan, joka on yhtä
herkkäuskoinen kuin se on halullinen uutuuksiin. Ryhdy toimenpiteisiin
meidän suunnitelmiemme mukaan -- kaikki on valmiina. Minä lopetan.
Kirjeenkantajamme odottaa. Odotan vastaustasi."

Hitaasti ja miettivästi diktaattori ahmi tämän kirjeen sisällön. "Ei",
sanoi hän itsekseen, "ei, se, joka on maistanut valtaa, ei voi enää
nauttia lepoa. Danton, Danton, sinä olit oikeassa: 'parempi on olla
köyhä kalastaja kuin hallita ihmisiä'."

Ovi avautui, Payan palasi ja kuiskasi Robespierrelle: "Kaikki
turvallista. Kutsu sisään mies."

Diktaattori tyytyväisenä käski palvelevan jakobinin tuoda Nicot hänen
eteensä. Maalari astui sisään, rumissa kasvoissaan peloton ilme, ja
seisoi suorana Robespierren edessä, joka syrjäsilmällä häntä mittaili.

On merkillistä, että useimmat vallankumouksen päämiehistä olivat perin
rumia ulkonäöltään -- Mirabeau ja Danton tavattoman rumia, David ja
Simon julman ja raa'an näköisiä, Marat likaisen inhottava ja
diktaattori synkkä ja sappikarvainen. Mutta kuten Robespierren
sanottiin muistuttavan kissaa, oli hän myöskin siisti kuin kissa. Hänen
pukunsa oli sileä ja puhdas, leuka puhtaaksi ajettu, laihat kädet
valkoiset kuin naisen kädet. Sentähden hän oli suurena vastakohtana
sille renttumaisuudelle, joka näkyi Nicotin koko käytöksessä ja
ulkomuodossa.

"Sinä siis, kansalainen", sanoi Robespierre lempeästi, "tahdot puhua
kanssani? Minä tiedän, että ansiosi ja kansalaishyveesi on liian kauan
jäänyt huomaamatta. Sinä tahtoisit pyytää jotakin sopivaa tointa
valtiossa? Älä arkaile -- sano vaan!"

"Jalo Robespierre, sinä, joka maailmaa valaiset, minä en tule sinulta
pyytämään suosionosotusta vaan tekemään valtiolle palveluksen. Olen
löytänyt kirjeenvaihdon, joka paljastaa salaliiton, mihin kuuluu monta
vielä epäilyksistä vapaata miestä." Ja hän pani paperit pöydälle.
Robespierre tarttui niihin ja silmäili niiden yli kiihkeästi ja
nopeasti.

"Hyvä, hyvä", hän mutisi itsekseen, "tätä kaikkea tarvitaan. Barrère,
Legendre, siinäpä ovat! Camille Desmoulins oli ainoastaan heidän
kätyrinsä. Minä rakastin häntä kerran, heitä en koskaan ole rakastanut.
Kansalainen Nicot, minä kiitän sinua. Huomaan, että nämä kirjeet ovat
kirjotetut englantilaiselle. Jokaisen Ranskalaisen täytyy epäillä näitä
englantilaisia susia lammasten vaatteissa! Ranska ei enää tarvitse
koko-maailman-kansalaisia, se leikki loppui Anacharsis Clootziin.[86]
Pyydän anteeksi, kansalainen Nicot: Clootz ja Héberthän olivat _sinun_
ystäviäsi."

"Niin", vastasi Nicot puolustellen, "me kaikki olemme erehdyksille
alttiita. Minä lakkasin heitä kunnioittamasta, kun sinä asetuit heitä
vastaan, sillä en luottaisi omaan aistimiinikaan niinkuin sinun
oikeudentuntoosi."

"Niin, minä todella tahdon olla oikeamielinen, _sen_ hyveen minä luen
itselleni", sanoi Robespierre makeasti, ja kissaluonteellaan hän nautti
leikkimisestä avuttoman uhrin kanssa[87] tälläkin ratkaisevalla
hetkellä, jolloin niin suuret suunnitelmat, niin uhkaava vaara ja
kauanmietitty kosto vaativat hänen huomionsa. "Eikä minun
oikeudentuntoni tule kauemmin unohtamaan sinun palveluksiasi, hyvä
Nicot. Sinä tunnet tämän Glyndonin?"

"Tunnen hyvin. Hän _oli_ ystäväni, mutta minä uhraisin oman veljeni,
jos tämä olisi yksi 'hairahtuneista'. Minä en häpee sanoa, että olen
saanut hyvyyden osotuksia tältä mieheltä."

"Vai niin -- ja sinä kannatat rehellisesti sitä oppia, että jos joku
minun henkeäni uhkaa, ovat kaikki personalliset suhteet unohdettavat?"

"Aivan niin."

"Hyvä kansalainen, rakas Nicot, ole niin hyvä ja kirjota minulle tämän
Glyndonin osote."

Nicot astui pöydän ääreen, ja äkkiä, kun kynä oli hänen kädessään,
juohtui hänen mieleensä ajatus ja hän pysähtyi hämmentyneenä.

"Kirjota nyt, _rakas_ Nicot!"

Maalari totteli hitaasti.

"Mitä muita tuttavia on tällä Glyndonilla?"

"Siitä asiasta minä tahdoinkin puhua sinulle, edustaja", vastasi Nicot.
"Hän käy joka päivä naisen luona, joka on muukalainen ja tuntee kaikki
hänen salaisuutensa. Nainen on olevinaan köyhä ja elättävinään lastaan
käsityöllä. Mutta hän on äärettömän rikkaan italialaisen puoliso, eikä
ole epäilystäkään siitä, että hänellä on rahoja, jotka käytetään
Ranskan kansalaisten turmelemiseen. Hän olisi otettava kiinni."

"Kirjota hänenkin nimensä."

"Mutta ei saa hukata aikaa, sillä tiedän, että molemmat aikovat paeta
Parisista jo tänä yönä."

"Meidän hallituksemme on valpas ja nopea, hyvä Nicot, älä pelkää. Vai
niin, vai niin", ja Robespierre otti paperin, johon Nicot oli
kirjottanut, pani sen nenänsä alle -- sillä hän oli likinäköinen -- ja
lisäsi hymyillen: "Kirjotatko sinä aina samalla käsialalla,
kansalainen? Tämä näyttää tekaistulta."

"Minä en tahtoisi, että he saisivat tietää, kuka on heidät antanut
ilmi."

"Hyvä, hyvä. Sinun hyveesi tulee kyllä palkituksi, luota minuun.
Terveys ja veljeys!"

Robespierre nousi puoleksi istualtaan ja Nicot lähti pois.

"Hoi, mies siellä ulkona!" huusi diktaattori kelloaan soittaen, ja kun
Jakobini valppaasti totteli kutsua -- "seuraa tuota miestä, Jean
Nicotia. Niinpiankuin hän pääsee talosta, ota kiinni hänet. Vie hänet
heti vankilaan. Kuule -- tämä on ihan laillista, siinä on
vangitsemiskäsky. Yleinen syyttäjä saa minulta toimintaohjeita. Mene
nyt vikkelään!"

Jakobini hävisi. Kaikki sairauden ja heikkouden jäljet olivat
potilaalta kadonneet, hän seisoi suorana lattialla, kasvot suonenvedon
tapaisesti värähtäen ja käsivarret ristissä. "Hoi, Guérin (vakoilija
näyttäytyi taas) ota nämä osotteet. Tunnin kuluttua täytyy tämän
englantilaisen ja tämän naisen olla vankilassa; heidän paljastuksensa
tulevat auttamaan minua tärkeämpiä vihollisia vastaan. He tulevat
kuolemaan, he tulevat hukkumaan muiden kanssa 10 p:nä -- kolmen päivän
päästä. Siinä on sinullekin vangitsemiskäsky. Lähde!"

"Ja nyt, Couthon, Payan, me emme enää vitkastele Tallienin ja hänen
joukkonsa kanssa. Minä olen saanut tietää, ettei kansalliskokous tahdo
mennä juhlaan 10 p:nä. Meidän täytyy turvautua miekkaan ja
oikeuslaitokseen. Minun täytyy järjestää ajatuksiani, valmistaa
puhettani. Huomenna minä esiinnyn kokouksessa, huomenna rohkea St. Just
yhtyy meihin, tultuaan voitokkaitten sotajoukkojen luota, huomenna minä
puhujalavalta sinkautan salamoita Ranskan salapukuisia vihollisia
vastaan, huomenna minä pyydän, koko kansan silmien edessä,
vehkeilijöiden päät."



VIII LUKU.


    "Tapparat on vastaasi kohotettu joka puolelta."

           La Harpe, _Jeanne de Naples_, IV, 4

Tällä välin Glyndon oli pitkän aikaa viipynyt C:n puheilla ja
järjestänyt viimeisiä asioita, menestykseen luottaen ja näkemättä
mitään paon estettä. Sieltä hän lähti Filliden luokse. Samalla hän
keskellä iloisia ajatuksiaan oli kuulevinaan äänen, liiankin tutun ja
kauhistuttavan, kuiskaavan korvaansa: "Mitä! sinä tahdot uhmata minua
ja päästä minusta karkuun, sinä tahdot palata hyveeseen ja
tyytyväisyyteen. Se on turhaa, se on liian myöhäistä. _Minä_ en tule
sinua ahdistamaan, nyt sinua seuraavat ihmisaskeleet, yhtä
leppymättömät kuin minun. Minua et sinä näe ennenkuin vankilassa,
yösydännä ennen kuolemaasi. Katso --"

Ja Glyndon käänsi tahtomattaan päänsä ja näki ihan lähellään hiipivän
miehen, jonka hän ennenkin oli huomannut kulkevan ohitsensa useamman
kerran, vaikkei hän ollut siitä välittänyt. Heti hän vaistomaisesti
tiesi olevansa vartioitu, takaa-ajettu. Katu oli tässä tyhjä ja autio,
sillä päivä oli tukahuttavan kuuma ja tähän aikaan päivästä ei ollut
paljon väkeä liikkeellä. Vaikka hän oli rohkea, kulki hänen sydämensä
läpi kylmä väristys. Hän tunsi liiankin hyvin, minkälainen
hirmuhallinto vallitsi Parisissa, ja tiesi vaaransa. Samaa mitä
ensimäisen paiseen ilmestyminen on ruton uhrille, samaa oli
vallankumouksen uhreille varjomaisen vakoilijan näkeminen.
Vartioiminen, vangitseminen, tutkinto, guillotiini -- näillä
säännöllisillä, nopeilla askelilla kulki se hirviö, jota anarkistit
kutsuivat _laiksi_. Glyndon hengitti syvään ja kuuli selvästi oman
sydämensä kovan tykytyksen. Sitten hän pysähtyi liikkumattomana
tuijottaen varjoa, joka myöskin pysähtyi.

Urkkijalla ei ollut apulaisia ja katu oli tyhjä; Glyndon sai uutta
rohkeutta. Hän lähestyi takaa-ajajaansa, joka peräytyi hänen edestään.
"Kansalainen, sinä seuraat minua", hän sanoi, "mitä asiaa?"

Halveksivasti hymyillen vastasi mies: "Eikö katu ole kylliksi leveä
meille molemmille? Ethän liene niin huono tasavaltalainen, että
vaatisit koko Parisin itsellesi?"

"Kulje sitten edellä. Minä annan tietä."

Mies kumarsi, nosti kohteliaasti hattuaan ja kulki edelleen. Seuraavana
hetkenä Glyndon syöksyi sivukujaan ja juoksi nopeasti pitkin
kierteleviä katuja ja mutkikkaita käytäviä. Vähitellen hän rauhottui,
katsahti taakseen ja luuli päässeensä takaa-ajajasta; kiertoteitä
pitkin hän palasi kotiinsa päin. Kun hän tuli leveämmille kaduille,
niin viittaan kääritty ohikulkija äkkiä sipaisi häntä, niin ettei hän
nähnyt sen kasvojakaan: "Clarence Glyndon, sinua väijytään, seuraa
minua!" ja käveli nopeasti hänen edellään. Glyndon kääntyi ja näki
kauhukseen taas kintereillään saman liuhunaamaisen miehen, jolta hän jo
luuli päässeensä turvaan. Hän unohti muukalaisen kehotuksen ja
heittäytyi väkijoukon sekaan, joka oli kokoontunut pilakuva-kaupan
ympärille; sieltä hän muutti suuntaa, lähti aivan toisille kaduille
sekä saapui pitkän hengästyneen riennon jälkeen erääseen kaupungin
etäisimpään osaan näkemättä enää vakoilijaa.

Täällä kaikki näytti niin levolliselta ja kauniilta, että uhkaavalla
vaaranhetkelläkin hänen taiteilijasilmänsä pysähtyi näköalaa
ihailemaan. Tässä oli joen rantamalla avonaisempi paikka. Seine virtasi
majesteetillisena tietään ja sen pinnalla keikkui pursia ja suurempia
aluksia. Aurinko kultasi tuhansia kirkontorneja ja kimalteli hävinneen
ritariajan palatsien valkoisille seinille. Väsyneenä ja huohottavana
Glyndon pysähtyi hetkeksi ja hänen otsaansa leyhytteli virralta tuleva
vilpoinen tuulahdus.

"Hetkeksi minä ainakin olen turvassa täällä", hän ajatteli, mutta
samassa hän n. 30 askeleen päässä näki vakoilijan. Hänen jalkansa
tuntuivat puutuvan paikoilleen, hän oli niin nääntynyt, että pako oli
miltei mahdoton. Toisella puolella oli joki (ei mitään siltaa lähellä)
ja toisella puolella pitkä talorivi. Hän kuuli naurua ja rivoa laulua
eräästä talosta, joka oli hänen ja vakoilijan välillä. Se oli
pahamaineinen kahvila, Henriotin mustien joukkojen, Robespierren
kätyreiden tavallinen kokoontumispaikka. Urkkija oli siis ajanut
uhrinsa suoraan koirien kynsiin. Hän lähestyi hitaasti, pysähtyi
kahvilan avonaisen ikkunan eteen ja pisti päänsä sisään ikäänkuin
kutsuakseen sieltä aseellisia miehiä avukseen.

Juuri samassa hetkessä, kun urkkijan pää oli pois käännetty, huomasi
Glyndon muukalaisen, joka oli häntä varottanut, seisomassa ihan
edessään puoleksi avatun oven suussa. Mies, jota tuskin näkyi suuresta
viitastaan, kutsui häntä astumaan sisään. Äänettömästi hän totteli
ystävällistä kutsua, ovi sulettiin heidän jälkeensä ja henkeään
vetämättä kulki hän muukalaisen jälessä ylös leveitä portaita ja monen
tyhjän huoneen läpi. Kun he saapuivat pieneen kamariin, riisui saattaja
hattunsa ja pitkän viittansa, joka tähän asti oli hänet peittänyt, ja
Glyndon tunsi Zanonin.



IX LUKU.


    "Äl' usko, että taikani on tehty
    Helvetin enkeleitten avulla.
    Kirottu, häväisty se olkoon aina,
    Ken noita hirviöitä kutsuu esiin!
    Vaan käyttänyt oon salaisia voimia
    Lähteissä läikkyvissä, lehdon yrteissä
    Ja luonnon sisimmissä sopukoissa
    Ja vuorten yli liikkuvissa tähdissä."

          Tasso, _Ger. Lib._ XIV, 43.

"Täällä olet turvassa, nuori englantilainen!" sanoi Zanoni, viitaten
Glyndonia istumaan. "Onnellista oli, että viimeinkin sain sinusta
selvän."

"Paljon onnellisempi olisi ollut, jollemme koskaan olisi tavanneetkaan
toisiamme! Kuitenkin näinä kohtaloni viimeisinä hetkinäkin minua
ilahuttaa taas nähdä sinun kasvojasi, salaperäinen olento, jota pidän
syynä kaikkiin tuntemiini kärsimyksiin. Täällä sinä siis et voi tehdä
verukkeita tai välttää minua. Täällä, ennenkuin me eroomme, sinun
täytyy paljastaa minulle jollei oman elämäsi niin ainakin minun elämäni
pimeä arvotus."

"Oletko kärsinyt, kokelas raukka?" sanoi Zanoni säälivästi. "Niin --
näen sen kyllä kasvoistasi. Mutta miksikä minua siitä moitit? Enkö minä
varottanut sinua oman henkesi kuiskauksia seuraamasta? Enkö pyytänyt
sinua siitä kieltäytymään? Enkö sanonut, että koetus olisi hirvittävä
uhkayritys ja kauhun ansa? Niin, enkö tarjonnut sinulle sen sijasta
sitä sydäntä, joka oli riittävä minuakin tyydyttämään? Etkö sinä itse
huimapäisesti ja päättävästi valinnut vihkimyksen koetusta? Omasta
vapaasta tahdostasi olet ottanut Mejnourin mestariksesi ja antautunut
hänen viisauttaan tutkimaan."

"Mutta mistä johtui vastustamaton haluni tähän outoon ja luvattomaan
tietoon? Minä en tiennyt siitä, ennenkuin sinun paha silmäsi sattui
minuun ja ennenkuin tulin vedetyksi sinun Iumouspiiriisi."

"Sinä erehdyt -- halu oli sinussa jo ennen, ja se olisi aina raivannut
tiensä toiseen tai toiseen suuntaan. Ihminen, sinä kysyt minulta oman
kohtalosi ja minun kohtaloni arvotusta! Katso ympärillesi elämässä,
eikö kaikkialla ole salaisuuksia? Voiko silmäsi seurata siemenen
vaiheita maan helmassa? Siveellisessä samoin kuin fyysillisessä
maailmassa on hämäriä kummallisuuksia, paljon ihmeellisempiä kuin mitä
luulet minun yhteydessäni olevan."

"Kiellätkö sinä itselläsi olevan näitä voimia? -- tunnustatko itsesi
pettäjäksi? -- vai sanotko todella, että olet myynyt itsesi Pahalle?
että sinä olet maagikko ja käytät avuksesi samanlaista olentoa kuin
mikä minua on kiusannut päivin ja öin?"

"Ei ole kysymys siitä, mitä minä olen", vastasi Zanoni, "vaan on
ainoastaan kysymys, voinko minä auttaa sinua karkottamaan tuon julman
haamun ja palaamaan taas tavallisen elämän terveelliseen ilmapiiriin.
Vähäsen kuitenkin kerron sinulle, puolustaakseni, ei itseäni, vaan
Taivasta ja Luontoa, joita epäilyksilläsi loukkaat."

Zanoni vaikeni hetkeksi ja jatkoi hiukkasen hymyillen:

"Nuorempina päivinäsi olet ehkä ilolla lukenut sitä suurta kristillistä
runoilijaa, jonka kantele tuli maan päälle 'seppelöitynä paratiisista
poimituilla kukilla', niinkuin hän itse sanoo aamunkoitosta.[88]
Tuskin kukaan oli niin sälytetty kuin hän ritariajan taikauskolla ja
totta tosiaan on 'Jerusalemin' runoilija kyllin voimakkaasti,
inkvisitsioninkin vaatimusten tyydyttämiseksi, kironnut niiden
luvattomien taikojen tekemistä, joilla 'Kokytosta ja Flegetonia[89]
hallittiin.' Mutta surujensa ja kärsimystensä ajalla, vankilassa ja
houruinhuoneessa, etkö tiedä, että silloin Tasso itse löysi
lohdutuksensa ja pelastuksensa pyhän ja henkisen teurgian[90]
tunnustamisesta -- magian, jolla voitiin kutsua esiin enkeleitä eli
hyviä henkiä eikä pahoja? Ja etkö muista, kuinka syvästi perehtynyt
aikaansa nähden hän oli jalomman plaatolaisuuden mysterioihin, jotka
viittaavat tähtöisten veljeskuntien salaisuuksiin, kaldealaisista
rosenkreutsiläisiin asti, ja kuinka hän ihanissa runoissaan tekee
erotuksen Ismenon mustan noituuden ja Tietäjän kunniallisen viisauden
välillä, Tietäjän, joka Pyhän Maan matkalaisia neuvoi ja johti heidän
retkillään? _Hän_ ei tehnyt taikojaan maanalaisten kapinoitsijain
avulla[91] vaan lähteitten ja kasvien salaisten voimien käyttämisellä
-- tuntemattoman luonnon ihmeiden ja tähtien liikuntojen
tarkkaamisella. Hän kulki Libanonin ja Karmelin pyhillä vuorilla ja
näki jalkainsa alla pilvet ja lumen ja taivaankaaren värit ja sateen ja
kasteen syntymisen. Se kristitty erakko, joka käännytti Tietäjän (ja
joka varmaan ei ollut mikään taruolento vaan perustyyppi jokaisen
hengen, mikä Luonnon kautta pyrkii Jumalaan), käskikö hän Tietäjää
panemaan pois nuo korkeat tutkimukset, salaisen viisauden taidon? Ei,
vaan hän käski niitä harjottamaan ja käyttämään arvokkaisiin
tarkotuksiin. Ja tässä runoilijan suurenmoisessa käsityksessä on
todellisen teurgian salaisuus, joka näinä oppineempina aikoina
hämmästyttää teitä tietämättömiä ja saa teitä pitämään sitä
lapsellisena harhauskona tai sairaan houreina."

Taas Zanoni pysähtyi ja jatkoi sitten:

"Hyvin kaukaisia aikoja sitten -- sellaisena sivistyskautena, jolloin
ei niinkuin nyt yksilö upotettu valtioon -- oli olemassa palavajärkisiä
ihmisiä, joissa eli voimakas tiedonhalu. Niissä mahtavissa ja
onnellisissa valtioissa, joissa he elivät, ei ollut maallisia rientoja
ja valtiollisia kuohuja, joihin he olisivat saaneet purkaa mielensä
kuumeellisen kiihkon. Vanhan kastilaitoksen puitteissa, joita ei
väkivoiminkaan voinut yksilö murtaa, asui viisauden jano ainoastaan
niiden keskuudessa, joissa se etuoikeutena kävi perintönä isästä
poikaan. Sentähden jo siitäkin vähästä, mitä historianne kertoo
ihmistiedon kehityksestä, voitte huomata, että vanhimpina aikoina
filosofia ei laskeutunut alas ihmisten askareihin ja kotoisiin oloihin.
Se viihtyi ylemmän luomisjärjestön ihmeissä, se koetti tutkistella
aineen syntyä ja hallitsevan sielun olemusosia, se koetti lukea
taivaankappaleitten salaisuuksia, se koetti tunkea niihin luonnon
syvyyksiin, joissa oppineet sanovat Zoroasterin ensimäisenä löytäneen
sen taidon, mitä te tietämättömyydessänne kutsutte noituudeksi. Tuona
aikana kohosi muutamia henkilöitä, jotka oman säätyluokkansa
turhuuksien ja harhauskojen keskeltä arvelivat löytävänsä sätehiä
kirkkaammasta ja vahvemmasta viisauden valosta. He arvelivat, että oli
yhteyttä kaikkien luomakappalten välillä ja että alimmassa oliossakin
piili salainen vastaavaisuus, joka saattoi johtaa sen ylös korkeimpaan
asti.[92] Vuosisatoja vieri ja elämänkausia tuhlaantui näihin
tutkimuksiin, mutta yksi askel toisensa jälkeen pantiin muistoon ja
näistä tuli tienviittoja niille harvoille, joilla yksin oli
perinnöllinen oikeus kulkea samaa tiedon tietä. Viimein hämärästä
koitti valo muutamille, mutta älä luule, nuori näkyjen näkijä, että se
valo suotiin sellaisille, jotka sydämessään elättivät epäpyhiä
ajatuksia ja joita pahan perijuuri vielä hallitsi. Se suotiin silloin
niinkuin nytkin ainoastaan unelmoimisen ja järkeilemisen puhtaimpina
'haltioissaolon' hetkinä, jolloin jokapäiväisen elämän huolet ja
yhteisen lihallisen luontomme halut eivät kiinnitä huomiota. Kaukana
siitä että he olisivat turvautuneet pahojen henkien apuun, oli
päinvastoin heidän jalona pyrkimyksenään tulla yhä lähemmälle Hyvän
Lähdettä. Mitä enemmän he irrottautuivat planettojen pimeistä
esikartanoista, sitä enemmän heidät täytti Jumaluuden loisto ja hyvyys.
Ja jos he etsiessään viimein löysivät, kuinka hengen silmälle kaikki
olemassaolon ja aineen hienoimmat muodostelmat voivat avautua
nähtäviksi, -- jos he keksivät, kuinka hengen siiville kaikki
etäisyydet tulivat mitättömiksi ja vapautunut _idea_ saattoi kulkea
tähdestä tähteen, vaikka ruumis täällä makasi jäykkänä ja kovana kuin
hylätty hautakivi -- jos he sellaisia keksintöjä todella tekivät, niin
heidän tietonsa ylevin huippu oli vain -- ihmetellä, ihailla ja
kunnioittaen palvella! Muuan, joka näitä asioita hyvin tunsi, sanoi
näin: "Sielussa on prinsiippi, kaikkea ulkonaista luontoa korkeampi, ja
tämän prinsiipin kautta me voimme nousta maailman järjestyksen yli ja
tulla osalliseksi ylhäisten taivaallisten olentojen kuolemattomasta
elämästä ja voimasta. Kun sielu nousee korkeampiin olentoihin
('haltioihin'), niin se jättää sen järjestön, johon se ajaksi on
sidottu, ja uskonnollisen magnetismin kautta vetäytyy toiseen ylempään
piiriin, johon se sulautuu ja yhtyy."[93]

"Otaksu siis, että tuollaiset olennot viimein löysivät sen salaisuuden,
miten kuolema on estettävä saapumasta ja miten vaaroja ja vihollisia on
vältettävä, miten on kapinoitten ja vallankumousten keskellä käytävä
viottumatta, niin luuletko, että elämä saattoi heissä herättää
korkeampaa halua kuin vielä enemmän ikävöidä kuolemattomuutta kohti ja
valmistaa älyään sitä korkeampaa olemassaoloa varten, johon he voivat
siirtyä, kun aika ja kuolo ovat menneet ohi! Pois synkät kuvittelusi
noidista ja pahoista hengistä, sielu voi kaivata ainoastaan valoa
kohti, ja meidän korkean tietomme erehdyskin oli vain siinä, että
unohdimme ne heikkoudet, himot ja siteet, joita vasta kuolema voi
täydellisesti puhdistaa."

Tämä puhuttelu oli niin toisenlainen kuin mitä Glyndon oli odottanut,
että hän kotvasen aikaa pysyi sanattomana ja viimein sopersi:

"Mutta miksi sitten minulle --"

"Miksi", toisti Zanoni, "miksi sinulle on koitunut ainoastaan
rangaistus ja kauhu --: ja tiellesi astunut Kynnyksen Vartija?
Itserakas mies, katso, millaiset ovat tavallisimmankin opin alkeet!
Voiko jokainen vastalkaja paljaalla toivomuksellaan päästä mestariksi?
Voiko oppilas, kun hän on ostanut Euklideensä, tulla Newtoniksi? Voiko
nuorukainen, jolla on runollisia puuskia, sanoa: 'minä tahdon
kilpailla Homeron kanssa'. Niin, voiko tuo kalpea tyranni kaikilla
järjestelmän-rakentajillaan ja paperilaeillaan ja pelottomilla
sotajoukoillaan, voiko hän tahtonsa mukaan muovata ja valmistaa
valtiolaitoksen, joka olisi vähemmän paha kuin se, minkä alhaiso heitti
ylösalaisin? Kun tuona kaukaisena aikana, josta puhuin, tutkija pyrki
niille korkeuksille, joille sinä olisit yhdellä hyppäyksellä tahtonut
ponnahtaa, silloin häntä harjotettiin kehdosta asti tulevaa uraansa
varten. Hänen silmilleen tehtiin selväksi sisäinen ja ulkonainen
luonto, vuosi vuoden jälkeen, mitä enemmän hän oppi katselemaan
ympärilleen. Häntä ei laskettu todelliseen vihkimyskokeeseen, niinkauan
kuin yksikin maallinen halu kahlehti sitä ylevää lahjaa, jota te
kutsutte Mielikuvitukseksi, tai yksikään lihallinen himo himmensi sitä
ihmisen kaikkiläpäisevää kykyä, jota te kutsutte Älyksi. Ja silloinkin
kuinka harvat parhaimmilla voimillaankaan saavuttivat viimeisen
mysterion! Onnellisempia he olivat, koska he sitä pikemmin pääsivät
niihin pyhiin ihanuuksiin, joihin kuolema avaa taivaallisen portin."

Zanoni vaikeni ja miettiväinen ja surullinen varjo himmensi hänen
ylimaallista kauneuttaan.

"Ja onko tosiaan muitakin kuin sinä ja Mejnour, jotka väittävät
saavuttaneensa noita kykyjä ja noita salaisuuksia?"

"Muita on ollut ennen meitä, mutta me kaksi olemme nyt ainoat maan
päällä."

"Petturi! sinä puhut ristiin. Jos he voivat kuoleman voittaa, mikseivät
he enää ole elossa?"[94]

"Päivän lapsi", sanoi Zanoni murheellisena, "enkö ole sanonut sinulle,
että meidän tietomme erehdys oli, että unohdimme niitä haluja ja
himoja, joita henki ei koskaan voi kokonaan ja lopullisesti voittaa,
niinkauan kuin tämä aine sen verhoo. Etkö ajattele, kuinka surullista
on hylätä kaikki inhimilliset siteet, kaikki ystävyys ja kaikki lempi
ja nähdä päivä päivältä ystävyyden ja rakkauden kuihtuvan elämästämme,
niinkuin kukat rungosta lakastuvat ja pois putoovat? Voitko ihmetellä
sitä, että me mieluummin valitsemme kuoleman, ennenkuin tavallinen
ikämmekään on päättynyt, vaikka voisimme elää maailman loppuun asti?
Ihmettele pikemmin, että on kaksi, jotka niin uskollisesti ovat
riippuneet maassa kiinni! Minua, sen tunnustan, tämä maa vielä voi
hurmata. Kun minä saavutin viimeisen salaisuuden, oli nuoruuteni vielä
kukassaan, ja nyt yhä vielä nuoruus ympäröi minua uhkealla
kauneudellaan ja hengittäminenkin on minulle nautintoa. Tuoreus ei ole
hävinnyt luonnon kasvoilta eikä ole yhtään kasvia, jossa en löytäisi
uutta lumousta -- ennen keksimättömiä ihmeitä. Niinkuin on minun
nuoruuteni, niin on Mejnourin vanhuuden laita. Hän voisi sinulle
kertoa, että elämä hänelle merkitsee vain kykyä tutkimaan, eikä hän
toivo uusia maita uudestisyntyneen henkensä tutkimusaloiksi, ennenkuin
hän on tyhjentänyt kaikki ihmeet, mitkä Luoja on tämän maan päälle
istuttanut. Me olemme kahden katoomattoman harrastuksen edustajia --
taiteen, joka nauttii, ja tieteen, joka katselee. Ja nyt, jotta
tyytyisit siihen, ettei sinulle ole suotu näitä salaisuuksia, opi
tietämään, että niin täydellisesti täytyy ajatuksen irrottautua
kaikesta, mikä muodostaa ihmisten tavallisen elämän ja kiihottaa heidän
tunteitaan, niin täydelleen täytyy sen olla itsestään tyhjentänyt
kaiken halun, lemmen ja vihan, että kunnianhimoiselle ja rakastajalle
ja vihaajalle ei riitä siihen työhön voimaa.

"Ja minä, joka viimein olen antanut tavallisten perhesiteiden itseäni
kahlehtia ja sokaista, minä pimittynyt ja avuton, vannotan sinua
epäonnistunutta ja tyytymätöntä, minä vannotan sinua opastamaan minua,
sanomaan, missä he ovat. Oi, kerro minulle, puhu! Vaimoni, lapseni!
Sinä vaikenet -- mutta tiedäthän nyt, etten ole mikään paha noita,
mikään vihollinen. Minä en voi antaa sinulle sitä, mihin omat kykysi
eivät riitä, minä en voi saada aikaan sitä, jota ei himoton Mejnourkaan
voinut, mutta minä voin antaa sinulle lähinnä suurimman ja ehkä
kauneimman lahjan, minä voin sovittaa sinut jokapäiväisen maailman
kanssa ja rakentaa rauhan omantuntosi ja itsesi välille."

"Lupaatko?"

"Heidän suloisten henkiensä nimessä, lupaan."

Glyndon katsoi ja uskoi. Hän kuiskasi Violan osotteen, sen talon nimen,
johon hänen oma paha kohtalonsa jo oli vienyt kärsimyksen ja tuomion.

"Siunattu olet siitä", huudahti Zanoni intohimoisesti, "ja sinä tulet
siunatuksi. Mitä! etkö sinä käsittänyt, että kynnyksellä kaikkiin
korkeampiin maailmoihin mennessä asuvat ne olennot, jotka kauhua ja
pelkoa synnyttävät? Kuka jokapäiväisessä maailmassakin jätti Tavan ja
Perimyksen vanhat ladut tuntematta ensi hetkestä muodottoman ja
nimettömän Pelon lähestymistä? Kaikkialla ympärilläsi, missä ihmiset
ponnistavat ja tekevät työtä, kaikkialla lymyy pimeänä tuo sanomaton
Kauhu, vaikkeivät he sitä näe -- viisaiden kamareissa, kansanjohtajien
neuvostossa, sotamiesten leirissä, joka paikassa. Mutta siellä, minne
sinä yritit mennä, _siellä_ ainoastaan se on _näkyväinen_. Eikä koskaan
se lakkaa vainoomasta, ennenkuin voit yhtyä Äärettömään niinkuin serafi
tai lapsena palata tavalliseen maailmaan. Mutta vastaa minulle: kun
olet koettanut pitää kiinni jostakin vakavasta hyvästä päätöksestä ja
haamu silloin äkkiä on sivullesi hiipinyt; kun sen ääni on sinulle
epätoivoa kuiskannut; kun sen aavemaiset silmät ovat sinut
pelotuksellaan ajaneet takaisin maallisen voitonhimon tai rajun
nautinnonhalun näyttämöille, joista haamu aina pysyy poissa, koska se
silloin jättää sielun pahempien vihollisten käsiin -- etkö silloin ole
koskaan sanonut: 'Tulkoon mikä tulee, hyveessä minä pysyn kiinni'?"

"Voi!" vastasi Glyndon, "vasta aivan äskettäin olen uskaltanut näin
tehdä."

"Ja sinä olet tuntenut, että haamu silloin tuli yhä himmeämmäksi ja sen
voima yhä heikommaksi."

"Se on totta."

"Iloitse siis! sinä olet voittanut pelon ja löytänyt koetuksesi
salaisuuden. Päättäväisyys on ensimäinen menestys. Iloitse, sillä sen
karkottaminen on voitollinen ja varma. Sinä et ole niitä, jotka
kieltäen tulevaisen elämän jäävät Sanomattoman Kauhun orjiksi. Oi,
milloin ihmiset viimeinkin oppivat, että jos kerran Suuri Uskonto niin
voimakkaasti terottaa _uskon_ välttämättömyyttä, niin se ei tapahdu
ainoastaan sitä varten, että _usko_ johtaa tulevaiseen elämään, vaan
että ilman uskoa ei ole mitään ylevätä tässäkään elämässä. Usko on
jotakin viisaampaa, onnellisempaa, jumalallisempaa kuin mitä maan
päällä näemme -- taiteilija kutsuu sitä ihanteeksi, pappi uskoksi.
Ihanne ja usko ovat samoja käsitteitä. Palaja, vaeltaja, palaja! Tunne,
mikä kauneus ja pyhyys asuu vanhassa ja tavanmukaisessa olossa.
Takaisin ulos portista hiivi, kauhuolento, ja rauhallisena hymyile
taas, oi sininen taivas lapsensydämeen, ja sinun aamu- ja iltatähtesi
on sama, vaikka sillä on kaksi nimeä: Muisto ja Toivo."

Näin puhuessaan Zanoni lempeästi laski kätensä ihmettelevän kuuntelijan
polttaville ohimoille, ja samassa Glyndon tunsi vaipuvansa
jonkinlaiseen horrokseen: hän kuvitteli palanneensa lapsuudenkotiinsa
ja olevansa siinä pienessä huoneessa, missä äiti oli valvonut hänen
vuoteensa ääressä ja rukoillut hänen kanssaan. Siinä oli sama huone --
näkyvänä, kouriintuntuvana, asumattomana ja entisen näköisenä.
Peräseinällä oli tuttu vuode, seinillä olivat hyllyt täynnä hurskaita
kirjoja, se maalaustelinekin, jonka ääressä hän ensinnä oli koettanut
kankaalle kuvata aatteita, seisoi nurkassa rikkoutuneena ja
tomunpeittämänä. Ikkunan edustalla oli vanha kirkkomaa, hän näki sen
etäämpänä viheriöivän ja aurinko paistoi sen korkeitten puitten
välistä, hän näki haudan, missä isä ja äiti yhdessä makasivat, ja
kirkontorni viittasi ylös taivaaseen, ihmisten toiveiden vertauskuvana,
kun he maan multaan kätkivät rakkaansa. Hänen korviinsa kaikuivat
kirkonkellot kuin pyhäpäivänä, kauaksi pakenivat kaikki huolen ja
kauhun näyt, jotka olivat häntä värisyttäneet ja vainonneet, nuoruus,
poika-aika, lapsuus tuli takaisin viattomine haluineen ja toiveineen,
hän oli lankevinaan polvilleen rukoilemaan. Hän heräsi -- heräsi
autuaissa kyyneleissä, hän tunsi, että haamu oli ainiaaksi paennut. Hän
katsoi ympärilleen -- Zanoni oli mennyt. Pöydällä seisoi paperilla nämä
rivit, muste oli vielä kostea:

"Minä keksin keinot sinun pakomatkaasi. Illan tullen, kun kello lyö
yhdeksän, odottaa sinua pursi talosi edustalla, laivuri vie sinut
turvapaikkaan, missä voit levollisesti viipyä, kunnes kauhunaika, joka
lähenee loppuaan, on ohi. Älä ajattele enää sitä aistillista lempeä,
joka on sinua vietellyt ja melkein tehnyt sinusta lopun. Se petti
sinua. Turvallisesti sinä pääset maahasi takaisin -- pitkät vuodet on
sinulla vielä aikaa muistella menneisyyttä ja sovittaa sitä.
Tulevaisuudessa olkoot unelmat oppaanasi ja kyyneleesi uuden syntymisen
kasteena."

Englantilainen totteli kirjeen neuvoja ja löysi ne tosiksi.



X LUKU.


    "Miksi ihmettelet, että minulla on
    niin monta muotoa samassa ruumiissa?"

                       _Propertius_.

Zanoni Mejnourille.

"Viola on eräässä heidän vankilassaan -- noissa armottomissa
vankiloissa. Se on Robespierren käsky -- minä olen etsinyt syyn jälkiä
Glyndoniin asti. Tämän siis aiheutti se pelottava yhteys heidän
kohtalojensa välillä, jota en saanut ilmi vaan joka itse Glyndonin
peitti samaan pilveen, mikä Violankin salasi. Vankeudessa -- ja vankeus
on haudan portti. Hänen tutkintonsa ja ehdoton tuomionsa, joka
sellaisissa tutkimuksissa aina seuraa, tapahtuu kolmen päivän päästä.
Tyranni on määrännyt kaikkien murhanhankkeittensa päiväksi 10 päivän
Thermidor-kuuta. Samalla kuin viattomien ihmisten kuolema panee
kaupungin kauhistumaan, niin hänen asemiehensä surmaavat hänen omat
vihollisensa. On ainoastaan yksi toivo jälellä -- että se voima, joka
nyt tuomitsee tuomitsijan, sallisi minun olla välikappaleena hänen
sortumisensa avustamiseksi. Vain kaksi päivää jälellä -- kaksi päivää!
Vaikka minulla on tarjona niin suunnaton ajan rikkaus, en näe muuta
kuin kaksi päivää, kaikki sen takana on pimeyttä ja autiutta. Vielä
minä voisin hänet pelastaa. Tyrannin pitää kukistua päivää ennen kuin
hän on päättänyt toimeenpanna murhat. Ensimäisen kerran minä sekaannun
ihmisten taisteluihin ja riitoihin ja sydämeni havahtaa epätoivostaan
asestettuna ja taisteluun valmiina."

Väkijoukko oli kokoontunut Rue St. Honorén ympärille -- nuori mies
vangittiin Robespierren käskystä. Hänet tunnettiin Tallienin, konventin
vastustuspuolueen johtajan palvelijaksi. Tähän saakka tyranni ei vielä
ollut uskaltanut Tallienia ahdistaa ja sentähden tämä tapaus synnytti
enemmän kiihtymystä kuin muuten näin tavallinen asia hirmuhallituksen
aikana. Väkijoukossa oli monta Tallienin ystävää, monta tyrannin
vihollista, monta, jotka olivat väsyneet katselemaan, kuinka tiikeri
uhrin toisensa jälkeen riisti luolaansa raadeltavaksi. Pahaenteistä
murinaa kuului, raivoisat silmät katsoivat oikeudenpalvelijoihin, kun
he tarttuivat uhriin, ja vaikkei uskallettu suoraan vastustaa, niin
taaimmaiset tyrkkivät etumaisina olevia ja tukkivat tien vangilta ja
vangitsijoilta. Nuori mies ponnisteli rajusti päästäkseen irti ja pääsi
viimein tavattomalla ponnistuksella vartijoittensa käsistä. Väkijoukko
antoi tietä ja sulkeutui hänen jälkeensä suojelevasti, samalla kuin hän
syöksyi heidän keskeltään pakoon. Mutta äkkiä kuului läheltä
hevosenkavioitten ääntä -- villi Henriot ja hänen joukkonsa hyökkäsivät
kansanjoukkoon. Väki antoi pelästyen tietä ja vankiin tarttuivat
uudestaan diktaattorin käskyläiset. Sillä hetkellä kuiskasi ääni
vangitulle: "Sinulla on kirje, ja jos se sinulta löytyy, menee
viimeinen toivosi. Anna se minulle. Minä vien sen Tallienille."
Vangittu kääntyi hämmästyen, luki jotakin rohkaisevaa muukalaisen
silmistä, joka häntä puhutteli. Hevosmiehet olivat samassa lähellä,
Jakobini, joka oli vankiin tarttunut, päästi hetkeksi irti välttääkseen
hevosten kavioita, siinä silmänräpäyksessä tarjoutui tilaisuus, ja
muukalainen katosi kirjeen kanssa.

Tallienin taloon olivat tyrannin pääviholliset kokoontuneet. Yhteinen
vaara oli rakentanut lujan ystävyyden. Kaikki puolueet laskivat ajaksi
syrjään kinastelunsa noustakseen yhdessä sitä kauheata miestä vastaan,
joka kaikkien puolueitten yli marssi veriselle valtaistuimelleen.
Siellä oli rohkea Lecointre, vannoutunut vihollinen, siellä oli ryömivä
Barrère, pelkurien sankari, joka tahtoi sovittaa kaikki äärimmäisyydet,
siellä oli Barras, tyyni ja hillitty, Collot d'Herbois, joka uhkui
vihaa ja kostoa eikä nähnyt, että ainoastaan Robespierren rikokset
estivät hänen omia rikoksiansa näkymästä.

Neuvosto oli kiihtynyt ja epäröivä. Kauhu, jota Robespierren ainainen
menestys ja ihmeellinen tarmokkuus synnytti, piti vielä useimpia
vallassaan. Tallien, jota tyranni enimmän pelkäsi ja joka yksin saattoi
antaa pontta ja perää ja suuntaa monille ristiriitaisille intohimoille,
oli liian tahrainen omien julmuuksiensa muistosta, että olisi voinut
olla häpeemättä asemaansa säälin edustajana. "On totta", hän sanoi, kun
Lecointre oli pitänyt innostuttavan puheen, "että Vallananastaja uhkaa
meitä kaikkia. Mutta vielä häntä rakastaa yhteinen kansa -- vielä
jakobinit häntä kannattavat, parempi on jättää vihollisuudet siksi kun
aika on kypsyneempi. Epäonnistunut yritys on samaa kuin joutuminen
suoraa päätä, kädet ja jalat sidottuina, guillotiinille. Päivä päivältä
täytyy hänen valtansa heikontua. Toistaiseksi jättäminen on meidän
paras --." Samalla kuin hän näin puhui ja valoi vettä tulen
sammutteeksi, ilmotettiin, että eräs muukalainen pyysi heti tavata
häntä puhuakseen asiasta, joka ei sietänyt viivytystä.

"Minulla ei ole aikaa", sanoi puhuja kärsimättömästi. Palvelija pani
kirjeen pöydälle. Tallien avasi sen ja löysi siitä seuraavat
lyijykynällä kirjotetut sanat: "Vankeudesta Teresa de Fontenailta." Hän
kalpeni, hypähti ylös ja kiiruhti etuhuoneeseen, missä hän näki aivan
vieraat kasvot.

"Ranskan toivo", sanoi tulija ja hänen äänensä tunki suoraan sydämeen,
"palvelijasi on kadulla vangittu. Minä olen pelastanut sinun ja tulevan
vaimosi hengen. Tuon sinulle tämän kirjeen Teresa de Fontenailta."

Tallien avasi vapisevin käsin kirjeen ja luki: "Pitääkö minun ainiaan
sinua turhaan rukoilla? Uudestaan ja uudestaan minä sanon: älä viivytä
hetkeäkään, jos välität minun hengestäni ja omastasi. Tutkintoni ja
tuomioni on määrätty olemaan kolmen päivän päästä -- 10:ntenä
Thermidor-kuuta. Iske, niinkauan kuin vielä on aikaa, iske ja tapa
hirviö, sinulla on vielä kaksi päivää. Jollet sitä tee, jos lykkäät
toistaiseksi, niin näet minut viimeisen kerran, kun kuljen ikkunoittesi
ohi guillotiinille."

"Hänen tutkintonsa tulee tuomaan ilmi todistuksia sinua vastaan", sanoi
vieras. "Hänen kuolemansa on sinun kuolemasi ilmottaja. Älä pelkää
kansaa -- kansa olisi tahtonut pelastaa sinun palvelijasi. Älä pelkää
Robespierreä -- hän antautuu sinun käsiisi, Huomenna hän tulee
kansalliskokoukseen, huomenna sinun täytyy heittää viimeinen arpa hänen
päästänsä tai omastasi."

"Huomenna hän tulee kansalliskokoukseen! Ja kuka olet sinä, joka niin
hyvin tiedät sen, mikä minultakin on salattua?"

"Ihminen niinkuin sinäkin, joka tahtoisin pelastaa rakkaimpani hengen."

Ja ennenkuin Tallien saattoi toipua hämmästyksestään, oli vieras
mennyt.

Takaisin palasi Kostaja neuvostoon, muuttuneena miehenä. "Minä olen
saanut sanomia -- yhdentekevä millaisia", hän huudahti, "jotka ovat
muuttaneet aikomukseni. Kymmenentenä päivänä on meidät määrätty
guillotiinin uhriksi. Minä peräytän neuvoni viivytykseen. Robespierre
tulee huomenna kansalliskokoukseen, _siellä_ meidän täytyy nousta häntä
vastaan ja musertaa hänet. Vuorelta häntä vastaan irvistää Dantonin
julma haamu, ja tasangoilta nousee verisissä vaatteissaan Vergniaudin
ja Condorcetin henget. _Lyökäämme!"_

"Lyökäämme!" huusi Barrèrekin, joka kumppaninsa tarmokkuudesta sai
uutta rohkeutta. "_Lyökäämme. Ainoastaan kuolleet eivät palaa_."

On huomattava (ja se tosiasia mainitaan eräässä sen ajan muistelmassa)
että sinä päivänä ja sinä yönä (7:ntenä Thermidor-kuuta) _eräs_, jota
tuon myrskyisen ajan kaikissa aikaisemmissa vaiheissa ei ollut koskaan
näkynyt, nähtiin eri osissa kaupunkia, kahviloissa, klubeissa, eri
puolueitten kokouspaikoissa, ja että hän kuulijainsa kauhuksi ja
harmiksi ääneensä puhui Robespierren rikoksista ja ennusti hänen
läheistä sortumistaan. Ja puhuessaan hän pani liikkeelle ihmisten
sydämet ja särki heidän pelkonsa kahleet ja sytytti heissä oudon raivon
ja uskalluksen. Mutta kaikkein kummallisinta oli, ettei mikään ääni
vastustanut, ettei yksikään käsi kohonnut häntä vastaan, ei yksikään
tyrannin suosija huutanut: "Ottakaa kavaltaja kiinni!" Siinä
rankaisemattomuudessa ihmiset lukivat kuin kirjasta, että kansa oli
hylännyt Verimiehen.

Ainoastaan kerran eräs hurja, ruskea Jakobini hyppäsi pöydän äärestä,
missä hän istui juomassa, ja sanoi lähestyen muukalaista: "Minä
vangitsen sinut tasavallan nimessä."

"Kansalainen Aristides", vastasi muukalainen kuiskaten, "mene
Robespierren asuntoon, hän on poissa kotoaan ja hänen vasemmassa
liivintaskussaan, jonka hän on tunti sitten heittänyt päältään, sinä
löydät paperin. Kun olet sen lukenut, niin palaa. Minä odotan sinua
täällä ja jos silloin tahdot minut vangita, niin minä seuraan sinua
vastustamatta. Katso ympärillesi näitä kasvoja, koske minuun _nyt_,
niin sinut revitään palasiksi."

Jakobini tunsi olevansa vastoin tahtoaan pakotettu tottelemaan. Hän
lähti mutisten, hän palasi, vieras oli vielä siellä. "Tuhannen
tulimaista", hän sanoi, "minä kiitän sinua, heittiöllä oli minun nimeni
guillotiinia varten."

Näin sanoen Jakobini Aristides hyppäsi pöydälle ja huusi: "Kuolema
tyrannille!"



XI LUKU.

    "Seuraavana päivänä, 8 p:nä Thermidoria
    Robespierre päätti pitää kuuluisan puheensa."

                    Thiers, _Vallankumouksen historia_.

Aamu koitti -- 8 p. Thermidoria (26 heinäk.). Robespierre oli mennyt
kansalliskokoukseen. Hän oli mennyt pitämään taidokkaasti valmistettua
puhettaan, hän oli mennyt sanelemaan ihmisystävyydestä ja hyveestä, hän
oli mennyt valitsemaan uhrejansa. Kaikki hänen apulaisensa olivat
valmistuneet häntä vastaanottamaan; julma St. Just oli saapunut
sotajoukkojen luota vahvistamaan hänen rohkeuttaan ja yllyttämään hänen
vihaansa. Hänen paljonpuhuva ilmestymisensä valmisti kuulijakuntaa
ratkaisua varten. "Kansalaiset!" kuului Robespierren kimakka ääni,
"muut ovat teidän eteenne asettaneet imartelevia kuvia, minä tulen
ilmottamaan hyödyllisiä totuuksia."

"Ja he lukevat minun syykseni, minun syykseni yksin, kaiken pahan, jota
tehdään, ja kaiken kovuuden. Robespierre muka niin tahtoo, Robespierre
niin määrää. Jos on joku uusi vero -- Robespierre meitä nylkee. He
kutsuvat minua tyranniksi -- ja miksikä? Sentähden että olen saanut
vähän vaikutusvaltaa, mutta miten? Puhumalla totuutta, ja kuka uskaltaa
sanoa, että totuus on oleva voimaton Ranskan kansan edustajien suussa?
Epäilemättä totuudessa on voimaa, on vihaa, on hirmuvaltaa, on
pistoksensa ja kipunsa -- kauheitakin, jotka herättävät vastakaikua
puhtaissa sydämissä ja rikollisissakin omissatunnoissa ja joita Valhe
yhtä vähän voi jäljitellä kuin Salmoneus saattoi takoa taivaan
salamoita. Kuka minä olen, että minua syytetään? Vapauden orja,
vallankumouksen elävä marttyyri, ja samalla rikoksen uhri ja sen
vihollinen. Kaikki konnamaisuus nousee minua vastaan, ja teot, jotka
muille ovat sallittuja, ovat minulle rikoksia. Jos vaan joku minut
tuntee, niin häntä heti panetellaan. Minä itse juuri tahtoisin, että
vikani tuotaisiin ilmi. Ottakaa minulta hyvä omatuntoni, niin olen
kaikkein kurjin ihmisten seassa."

Hän pysähtyi, ja Couthon pyyhki silmiään ja St. Just mumisi
hyväksyvästi, samalla kun hän ankarasti katsahti kapinoivalle vuorelle,
mutta kuulijakunnassa vallitsi kuollut, alakuloinen ja kylmä vaitiolo.
Liikuttava tunne ei herättänyt mitään vastatunnetta.

Puhuja loi silmänsä ympärilleen. Hoo, pian hän herättää heidät
välinpitämättömyydestään. Hän jatkaa, hän kiittää ja surkuttelee
itseään, ei auta. Hän tuomitsee, hän syyttää. Myrkkynsä täyttämänä hän
oksentaa sitä kaikkiin. Kotoisiin asioihin, ulkomaisiin, raha- ja
sotalaitokseen -- kaikkeen. Kimakkaampana ja terävämpänä kuuluu hänen
äänensä:

"On olemassa salaliitto Yhteistä Vapautta vastaan. Se saa voimansa
rikokselliselta nurkkakunnalta itse kansalliskokouksen keskeltä, sillä
on liittolaisia Yhteisen Turvallisuuden komiteassakin... Mikä on
apukeino tätä pahaa vastaan? Rangaista kavaltajat, puhdistaa tämä
komitea, masentaa kaikki puolueet Kansanvallan voimalla, nostaa niiden
raunioille Vapauden ja Oikeuden valta. Ne ovat tämän uudistuksen
periaatteet. Täytyykö minun olla vallanhimoinen, jos niitä kannatan?
silloin periaatteet ovat hylätyt ja sortovalta hallitsee keskellämme.
Sillä mitä voitte sanoa miestä vastaan, joka on oikeassa, ja joka
ainakin tietää tämän -- tietää, kuinka on kuoltava isänmaansa edestä.
Minä olen pantu rikosta vastustamaan eikä sitä hallitsemaan. Se aika ei
ole vielä tullut, että arvokkaat miehet voisivat kärsimyksiä saamatta
palvella maatansa. Niinkauan kuin heittiöt hallitsevat, niin vapauden
puolustajat joutuvat vainotuiksi."

Kaksi tuntia tässä kylmässä ja synkässä kokouksessa kaikui kuolon-puhe.
Hiljaisuudessa se alkoi, hiljaisuuteen se loppui. Puhujan vihamiehet
pelkäsivät ilmaista vastustusta, he eivät vielä tietäneet, mille
puolelle valta kallistui. Hänen puoluelaisensa pelkäsivät ilmaista
hyväksymistä, he eivät tienneet, keitä heidän omista ystävistään ja
sukulaisistaan syytökset tarkottivat. "Varo!" kuiskasi toinen toiselle,
"sinua uhataan." Mutta vaikka kokous oli vaiti, oli se ensinnä
miltei masennettu. Tämän hirvittävän miehen ympärillä oli vielä
kaikkivoimaisen tahdon lumous. Vaikkei hän ollut, niinkuin sanotaan,
suuri puhuja, oli hän aina ponteva ja voimakas sanojen käytössä, ja
nämä sanat tuntuivat eläviltä olennoilta, kun ne esitti sellainen, joka
päännyökkäyksellä pani liikkeelle Henriotin joukot ja vaikutti René
Dumasin, julman Oikeusistuimen Presidentin tuomioihin. Lecointre
Versaillelainen nousi, ja syntyi hätäinen tarkkaavaisuus, sillä
Lecointre oli yksi tyrannin hurjimpia vihollisia. Mikä pettymys
Tallienin puolueelle -- mikä säälivä hymy Couthonin huulilla, kun
Lecointre ainoastaan pyysi, että puhe painettaisiin! Kaikki näyttivät
maahan masennetuilta. Viimein Bourdon d'Oise, jonka nimi oli
alleviivattu diktaattorin mustalla listalla, astui puhujalavalle ja
teki sen rohkean vastaehdotuksen, että puhe lykättäisiin niiden kahden
komitean arvosteltavaksi, joita puheessa syytettiin. Vieläkään ei
kuulunut hyväksymistä salaliittolaisten puolelta: he istuivat kankeina
kuin jääpuikot. Epäröivä Barrère, joka aina oli järkevällä puolella,
katsoi ympärilleen, ennenkuin hän nousi. Hän kannatti Lecointrea!
Silloin Couthon tarttui tilaisuuteen ja paikaltaan (joka etuoikeus
ainoastaan rammalle ihmisystävälle myönnettiin) sointuvalla äänellään
hän koetti muuttaa ratkaisevan hetken voitoksi.

Hän pyysi ei ainoastaan, että puhe painettaisiin, vaan että se
lähetettäisiin kaikille kunnille ja kaikille sotajoukoille. Oli muka
välttämätöntä lepyttää haavotettua ja vääryyden kärsinyttä sydäntä.
Kaikkein uskollisimpia kansanedustajia oli syytetty veren
vuodattamisesta. "Ah, jos _hän_ olisi yhdenkin viattoman saattanut
kuolemaan, niin hän olisi menehtynyt suruun." Ihana hellyys! -- ja
puhuessaan hän silitteli sylikoiraa povellaan. Hyvä, Couthon!
Robespierre riemuitsee voitostaan. Hirmuhallitus on jatkuva -- vanha
alistuvaisuus laskeutuu kyyhkysen lailla kokouksen yli. He äänestävät,
että kuolonpuhe painettaisiin ja lähetettäisiin maan viranomaisille.

"Vuoren" penkeiltä Tallien kiihtyneenä, pahastuneena, kärsimättömänä
katsahti sinnepäin, missä istuivat kuulemaan päästetyt vieraat. Ja
äkkiä hänen silmänsä tapasivat sen tuntemattoman, joka edellisinä
päivänä oli hänelle tuonut kirjeen Terese de Fontenailta. Sen silmät
lumosivat häntä niihin katsoessaan. Myöhempinä aikoina hän usein sanoi,
että tuo katse, luja, vakava, puoleksi moittiva ja kuitenkin rohkaiseva
ja voitonriemuinen, täytti hänet uudella elämällä ja rohkeudella. Ne
puhuivat hänen sydämelleen, niinkuin torvi sotaratsulle. Hän läksi
paikaltaan, hän kuiskutteli liittolaisilleen, ja se henki, joka häneen
oli mennyt, oli tarttuvainen. Jo heräsivät kankeasta horroksestaan
miehet, jotka Robespierre erittäin oli kironnut ja jotka näkivät miekan
riippuvan päänsä päällä. Vadier, Cambon, Billaud-Varennes, Panis, Amar
nousivat yhtaikaa -- kaikki pyysivät puhevuoroa. Vadierin ääni kuului
ensinnä, muitten senjälkeen. Jo puhkesi Vuori ja syöksi tulta ja
polttavaa laavaa. Virtanaan heittäytyvät Cicerot hämmästyneen Catilinan
kimppuun. Robespierre änkyttää, epäröi, tahtoisi sovitella, peräytellä
sanojaan. He saavat uutta rohkeutta hänen pelostaan, he keskeyttävät
hänet, hukuttavat hänen äänensä kuulumasta, pyytävät, että ehdotus
peruutettaisiin. Amar taas vaatii, että puhe on lykättävä "komiteoihin"
-- komiteoihin -- hänen vastustajiensa käsiin! Sekasortoa ja hälinää ja
huutoa! Robespierre verhoutuu äänettömään ja ylpeään ylenkatseeseen.
Kalpeana, pettyneenä, vaan ei kuitenkaan muserrettuna hän seisoo
myrskynä keskellä myrskyä.

Viimeinen ehdotus hyväksytään. Kaikki näkevät siinä ennustuksen
diktaattorin kukistumisesta. Yksinäinen huuto nousee kuulijaparvilta,
siihen yhdytään, se kiertelee ympäri salia: "Alas tyranni! Eläköön
tasavalta!"



XII LUKU.


    "Niin turmeltuneessa joukossa kuin kansalliskonventti oli,
    löytyi vieläkin mahdollisuuksia, että Robespierre pääsisi
    taistelussa voitolle."

                              _Lacretelle_, vol. XII.

Kun Robespierre lähti salista, oli kansanjoukossa ulkopuolella eloton,
tuhoa ennustava hiljaisuus. Joka maassa kansanlauma on menestyvien
puolella ja rotatkin pakenevat kaatuilevasta tornista. Mutta vaikka
Robespierreltä puuttui rohkeutta, ei puuttunut ylpeyttä, ja jälkimäinen
usein täytti edellisen paikan. Hänen kasvoistaan ei näkynyt, mitä hän
ajatteli, kun hän kulki joukon läpi nojaten St. Justin käsivarteen,
Payanin veljineen seuratessa häntä.

Kun he tulivat avoimelle paikalle, niin Robespierre katkaisi vaitiolon.

"Kuinka monta päätä piti huomenna mennä?"

"Kahdeksankymmentä", vastasi Payan.

"Voi, me emme saa niin kauan vitkastella, yhdessä päivässä voi koko
valtakunta mennä, hirmun täytyy vielä meitä palvella."

Muutamia hetkiä hän oli vaiti ja hänen silmänsä harhailivat
epäluuloisina katuja pitkin.

"St. Just", sanoi hän äkkiä, "sitä englantilaista ei ole löydetty,
jonka ilmotukset tai tutkinto olisi murtanut sekä Amarit että
Tallienit. Ei, ei, jakobinitkin alkavat tulla tyhmiksi ja sokeiksi.
Mutta he ovat saaneet kiinni naisen -- ainoastaan naisen!"

"Nainen se Maratinkin murhasi", sanoi St. Just. Robespierre pidätti
henkeään.

"St. Just", sanoi hän, "kun tämä vaara on ohi, tahdomme perustaa Rauhan
Valtakunnan. Vanhuksia varten rakennetaan taloja ja tehdään kauniita
puutarhoja. Hyveellisiä kansalaisia asetetaan nuorison opettajiksi.
Kaikki pahe ja epäjärjestys _ei_ tule hävitettäväksi, ei, ei,
ainoastaan tehdään voimattomaksi. Me emme saa vielä kuolla.
Jälkimaailma ei voi meitä oikein arvostella, ennenkuin työmme on
päätetty. Me olemme kutsuneet takaisin Korkeimman Olennon, nyt pitää
meidän uudistaa tämä turmeltunut maailma. Kaikki pitää olla rakkautta
ja veljeyttä, ja hoi, Simon, Simon, hoi! Anna kynäsi, St. Just!" Ja
Robespierre kirjotti nopeasti. "Vie tämä kansalaiselle presidentti
Dumasille. Vie se vikkelään, Simon. Nämä 80 päätä tulee hakattaviksi
_huomenna -- huomenna_, Simon. Dumas saa siirtää niiden tutkimisen
päivää aikaisemmaksi. Minä kirjotan vielä Fouquier Tinvillelle,
yleiselle syyttäjälle. Me tavataan jakobinien talossa tänä iltana,
Simon, siellä me julistamme arvottomaksi itse kansalliskokouksen,
siellä me kokoomme ympärillemme vapauden ja Ranskan viimeiset ystävät."

Takaapäin kuului kaukaa huuto: "Eläköön tasavalta!" Tyrannin silmä iski
vihaisesti tulta. "Tasavalta! -- tyhjää! Emme me kukistaneet
tuhatvuotista valtaistuinta sitä varten, että saisimme _tuon kehnon_
sijalle!"

Uhrien tutkinto ja mestaus on siirretty yhtä päivää aikaisemmaksi.
Salaperäisen järkensä avulla, joka häntä tähän asti oli johtanut ja
elvyttänyt, Zanoni sai tietää, että taitonsa oli turhiin mennyt. Hän
tiesi, että Viola olisi pelastettu, jos hän vaan pysyisi elossa
tunninkin kauemmin kuin tyranni. Hän tiesi, että Robespierren hetket
oli luetut, että 10 p:nä Thermidoria, jolloin hän alkuaan oli
aikonut surmauttaa viimeiset uhrinsa, tulisi hän itse joutumaan
mestauspaikalle. Zanoni oli nähnyt vaivaa ja suunnitellut teurastajan
ja hänen hallituksensa kukistamiseksi. Ja millä seurauksella? Yksi
ainoa tyrannin sana oli saattanut koko tuloksen mitättömäksi. Violan
loppu on siirretty päivää aikaisemmaksi. Yli voimain ponnistava
tietäjä, joka tahdoit tehdä itsesi Ikuisen välikappaleeksi, samat
vaarat, jotka nyt tyrannia lähestyvät, ovat vain jouduttaneet hänen
uhriensa tuomiota. Huomenna kahdeksankymmentä päätä ja niiden joukossa
se, joka on sinun sylissäsi levännyt. Huomenna -- ja tänään vielä
Maximilien on turvassa.



XIII LUKU.


    "Maa maatukohon silloin maaksi jälleen
    Vaan henki lentää savihuoneestansa,
    Vihurit viekööt tuhan mennessänsä.
    Vaan ikuisena pysyy elämänsä."

_Huomenna_ -- ja nyt on jo iltahämärä. Toinen toisensa jälkeen syttyvät
tähdet taivaalle tuikkimaan. Hitaasti juokseva Seine vielä värähtelee
ruusuisen päivän viimeisestä suutelosta. Vielä sinistä taivasta vastaan
kimaltelee Notre Damen torninhuippu, ja vielä sinistä taivasta vastaan
törröttää guillotiini!

Kääntykäämme siihen ajankuluttamaan rakennukseen, joka kerran oli
"rukoilevien veljien", pyhien Jakobini-munkkien kirkkona ja
kokoushuoneena -- siellä nyt "jakobinit" pitävät majaa. Pitkässä
salissa, joka kerran oli rauhallisten munkkien kirjastona, on nyt
kokoontuneina pyhän Robespierren ihailijat. Kaksi suunnatonta
puhujalavaa on kohotettu salin kumpaankin päähän, ja niillä esiintyvät
alhaison roskaisimmat ainekset -- ja kuulijakunnan enemmistönä on
"guillotiinin raivoojat." Salin keskellä on puheenjohtajan tuoli ja
pöytä, nojatuoli, jota munkit kunnioittivat Pyhän Tuomas Akvinolaisen
muistona. Tämän istuimen edessä seisoo karkeatekoinen Brutuksen
kuvapatsas. Messinkilamppu ja kaksi kynttiläjalkaa levittävät suureen
huoneeseen synkän hämärän valon, jossa riivatun _kokokansan_
(pandaemonium) julmat kasvot näyttävät vielä kauheammilta. Nyt kaikuu
juuri puhujalavalta Robespierren vimmainen kimakka ääni.

       *       *       *       *       *

Sillävälin on hänen vihollistensa komiteassa ainoastaan epäjärjestystä
ja hämminkiä, puoleksi uskallusta, puoleksi pelkurimaisuutta. Huhuja
kulkee pitkin kaupunkia, joukosta joukkoon, talosta taloon. Pääskyset
lentävät matalalla ja eläimet kokoontuvat joukkoihin niinkuin myrskyn
edellä. Ja näiden lyhytikäisten olentojen hälinän yläpuolella yksinään
kamarissaan seisoo hän, jonka tähtöistä nuoruutta vastaan ajastaikojen
myrskyt turhaan ovat voimaansa koettaneet. Se nuoruus on vertauskuvana
rauhaisan Ihanteen katoomattomasta kukoistuksesta lahoovan
jokapäiväisyyden keskellä.

Kaikki mitä tavallinen järki ja rohkeus saattoi neuvoa, oli koetettu,
mutta turhaan. Kaikki ponnistukset olivat näissä kuolon ilojuhlissa
turhat, kun ihmisen henki oli kysymyksessä. Ei mikään muu kun
Robespierren häviö olisi voinut pelastaa hänen uhrejaan, mutta nyt
sekin oli liian myöhäistä ja saattoi ainoastaan kostoa palvella.

Vielä kerran kiintymyksensä ja epätoivonsa äärimmäisessä tuskassa
tietäjä on vetäytynyt yksinäisyyteen kutsumaan avukseen tai oppaakseen
niitä salaperäisiä taivaan ja maan välisiä olentoja, jotka eivät olleet
saapuneet hengen luokse, kun se oli ollut ihmisten tavallisten
siteitten alainen. Sydämen kiihkeässä kaipauksessa ja ahdistuksessa
voisi ehkä piillä voima, joka heidät vielä kutsuisi esiin, sillä kuka
ei ole tuntenut, että äärimmäisen tuskan kirpeys leikkaa pois ja
kuluttaa rikki monta vahvaa epäilyksen ja heikkouden sidettä, mitkä
ihmisten sieluja sitovat ajan vangitsevaan pimeyteen, ja että pilvestä
ja pyörremyrskystä usein tunkee esiin Olympian kotka, joka meidät
kantaa korkeuteen?

Ja hengen kutsu tuli kuulluksi -- aistimien side ratkesi hengen näköä
estämästä. Hän katseli ja näki -- ei, ei se ollut olento, jota hän oli
kutsunut ja jolla oli jalat puhdasta tulta ja kasvoillaan sanomattoman
rauhallinen hymy -- ei tuttu Adon-Ai, Tähden Poika -- vaan hän näki
Pahan Aaveen, mustan irvihaamun, leppymättömän Vihollisen, jonka
helvetillisissä silmissä paloi riemu ja ilkeys. Haamu ei enää
vetäytynyt varjoon vaan kohosi hänen eteensä suunnattomana ja suorana.
Sen kasvot, joiden verhoa ei mikään kuolevainen käsi ole kohottanut,
olivat yhä peitetyt, mutta muoto oli selvästi näkyvä, ruumiillinen ja
siitä levisi kuin löyhkänä kauhu ja viha ja kammo. Niinkuin jäävuori
sen läheisyys jääti ilman, niinkuin pilvi se täytti huoneen ja pimitti
taivaan tähdet.

"Katso!" sen ääni kuului, "minä olen täällä taas. Sinä olet minulta
vienyt vähäpätöisemmän saaliin. Nyt vapauta _itsesi_ minun vallastani,
jos voit. Elämäsi on sinut jättänyt, asuakseen mullan ja matojen
tyttären sydämessä. Sinä olet palannut kynnykselle -- sinä, jonka jalat
ovat astelleet Äärettömyyden rajoilla! Ja niinkuin lapseen pimeässä
tarttuvat sen oman mielikuvituksen haamut -- niin sinä mahtava, joka
tahdoit kuolon voittaa, minäkin sinuun tartun!"

"Takaisin kahleihisi orja! Jos sinä olet tullut kutsusta, joka ei sinua
tarkottanut, niin olet tullut taas, ei käskemään vaan tottelemaan.
Sinä, jonka kuiskauksesta minä sain keinon pelastaakseni kahden itseäni
ihanamman ja kalliimman ihmisen hengen -- sinä! -- minä sinua käsken,
ei tai'alla ja noitumisella vaan sieluni voimalla, joka on suurempi
kuin sinun pahuutesi -- palvele minua vielä ja lausu taas salaisuus,
joka voi pelastaa heidän henkensä, niiden, jotka sinä Maailman Mestarin
sallimuksesta annoit minun vielä vähän aikaa pidättää tomun
temppelissä!"

Kirkkaampana ja kuluttavampana paloi katse noissa ilkeissä silmissä,
vielä näkyvämpänä ja suurempana kohosi sen liikkuvainen muoto, vielä
tulisempi viha kuului sen äänessä, kun se vastasi: "Luulitko sinä, että
minun lahjani olisi muuta kuin kirousta? Onneksi olisi sinulle ollut,
jos olisit saanut surra sitä kuolemaa, joka tulee Luonnon lempeästä
kädestä -- jollet olisi tuntenut, kuinka äitiys kirkastaa kauneuden
kasvoja etkä koskaan olisi kumartuneena esikoisesi yli tuntenut isän
rakkauden katoomatonta ihanuutta. He ovat pelastetut -- mitä varten? --
äiti väkivaltaista kuolemaa ja häpeää ja verta varten. Pyövelin käsi
saa tarttua loistavaan tukkaan, joka on puoleensa kietonut puolison
suutelot. Lapsi, ensimäinen ja viimeinen jälkeläisesi, jonka kautta
toivoit perustavasi suvun, mikä sinun kerallasi kuuntelisi
taivaallisten harppujen soitantoa ja sinun ystäväsi Adon-Ain sivulla
liitelisi ilojen taivaansinisillä virroilla -- lapsi on pelastunut
elämään muutamia päiviä niinkuin sieni hautaholvissa, ilettävän
vankikopin asukkaana, ja kuolemaan julmuuden, laiminlyönnin ja nälän
kautta. Ha haa, sinä, joka tahdoit murtaa kuoleman vallan, opi nyt,
kuinka kuolemattomat kuolevat, jos uskaltavat kuolevaista lempiä. Nyt,
kaldealainen, katsele minun lahjojani! Nyt minä tartun sinuun ja käärin
sinut ruttoiseen helmaani, nyt ainiaan, kunnes pitkä kulkusi on
loppunut, minun silmäni tulevat polttamaan sinun aivoissasi ja minun
käsivarteni sinua syleilemään, kun sinä tahtoisit ottaa aamuruskon
siivet ja paeta pois yön mailta."

"Minä sanon sinulle: ei! Ja taas minä pakotan sinua, puhu ja vastaa
herralle, joka voi orjaansa komentaa. Minä tiedän, vaikka viisauteni
nyt minulta puuttuu ja vaikka ruovot, joihin nojasin, nyt lävistävät
kylkeni, minä tiedän vielä, että kirjotettu on: se elämä, jota vaadin,
voi tulla pyöveliltä säästetyksi. Sinä verhoot hänen tulevaisuutensa
varjosi pimeyteen, mutta et voi sitä muuttaa. Sinä voit neuvoa
vastamyrkyn vaan sinä et voi sitä itse hänelle antaa. Sinulta minä
voitan salaisuuden, vaikka sinua kirvelisi sen ilmaiseminen. Minä
lähestyn sinua -- minä katson kauhistumatta sinun silmiisi. Sielu, joka
rakastaa, voi kaiken uskaltaa. Varjo, minä sinua uhmaan ja pakotan
tottelemaan!"

Aave himmeni ja väistyi. Niinkuin höyry häviää, kun auringon säteet
tunkevat sen lävitse, niin muotokin lyyhistyi alas ja pieneni ja
himmeni ja taas näkyivät tähdet ikkunasta.

"Niin", sanoi ääni heikosti ja ontosti, "sinä _voit_ hänet pelastaa
pyövelin käsistä, sillä kirjotettu on, että uhraus voi pelastaa. Ha,
haa!" Ja taas laajeni haamu synkäksi suunnattomaksi ja sen aavemainen
nauru raikui, ikäänkuin hetkeksi masennettu paholainen olisi saanut
valtansa takaisin.

"Ha, haa! Sinä voit pelastaa hänen elämänsä, jos uhraat oman elämäsi.
Tätäkö varten olet elänyt valtakuntien sortuessa ja lukemattomien
sukukuntien vaipuessa ohitsesi hautaan? Viimeinkö Kuolema saa sinut
valtaansa? Tahdotko pelastaa hänet -- _niin kuole hänen puolestaan!_
Kukistu, mahtava pilari, jonka päällä tähdet vielä kimmeltävät,
kukistu, että ruoho sinun juurellasi vielä muutamia hetkiä saisi juoda
päivänvaloa ja kastetta! Sinä olet vaiti! Oletko tähän uhraukseen
valmis? Katso, kuu nousee taivaalle. Kaunis ja viisas, tahdotko antaa
sen huomenna hymyillä sinun päättömälle ruumiillesi?"

"Takaisin, sillä sieluni, vastatessaan sinulle syvyyksistä, joista sinä
et voi sitä kuulla, on jo saanut takaisin kunniansa ja minä kuulen
Adon-Ain siipien suhinan ilmassa."

Hän puhui ja kähisten voitetusta vihasta katosi haamu ja huoneessa
näkyi äkkiä loistava hopeinen valo.

Kun taivaallinen vieras seisoi omassa valonhohteessaan ja katseli
teurgistin kasvoja sanomattoman rakkauden ja hyvyyden ilmeellä, niin
sen hymyily tuntui valaisevan koko avaruutta. Sinisessä ilmassa
ulkopuolella, siitä huoneesta asti, mihin sen siivet olivat
pysähtyneet, himmeän kaukaisuuden etäisimpään tähteen asti näkyi jälki
sen lennosta pitkänä valojuovana, joka oli kuin kuutamopatsas merellä.
Niinkuin kukka valaa tuoksuaan omana hengityksenään, niin tämä olento
hengitti ympärilleen autuutta. Maailman yli, miljoona kertaa nopeammin
kuin valo tai sähkö oli Kunnian Poika kulkenut tietään rakastavan
viereen ja hänen siipensä olivat levittäneet iloa niinkuin aamu
levittää kastetta yli maan. Lyhyeksi hetkeksi oli köyhyys lakannut
suremasta, sairaus jättänyt uhrinsa ja toivo huokui taivaallisia
unelmia epätoivon pimeyteen.

"Sinä olet oikeassa", sanoi sointuisa ääni. "Rohkeutesi on antanut
sinulle takaisin voiman. Vielä kerran maan asunnoista sielusi veti
minut luoksesi. Viisaampi olet nyt tällä hetkellä, kun käsität
Kuoleman, viisaampi kuin milloin kahleeton henkesi oppi Elämän korkeat
salaisuudet. Inhimilliset tunteet, jotka ajaksi sinua hallitsivat ja
alensivat, tuovat sinulle näinä kuolevaisen ikäsi viimeisillä hetkillä
sukukuntasi korkeimman perinnön -- ikuisuuden, joka alkaa haudasta."

"Oi, Adon-Ai", sanoi kaldealainen, kun vieras vuodatti loistonsa hänen
ympärilleen kirkkaamman kuin konsanaan on ihmiskauneus. Tietäjäkin jo
näytti kuuluvan siihen ikuisuuteen, josta tuo Loistava puhui. "Oi,
Adon-Ai, niinkuin ihmiset ennen kuolemaansa näkevät ja ymmärtävät
salaisuudet, jotka heiltä ennen ovat olleet kätkettyinä,[95] niin tällä
hetkellä, kun itsensä uhraaminen toisen puolesta saattaa aikakausien
iän loppuun, minä näen Elämän pienuuden verrattuna Tuonelan
majesteettisuuteen. Mutta oi, jumalallinen lohduttaja, täälläkin, sinun
läsnäollessasi ne tunteet, jotka minua innostavat, tuottavat kaihoa
mieleen. Pitääkö minun jättää jälkeeni tähän pahaan maailmaan
avuttomiksi ja suojattomiksi ne, joiden puolesta minä kuolen, vaimoni,
lapseni? Oi puhu minulle jotakin lohdutusta tähän!"

Ja Tähden Poika vastasi vienosti moittien taivaallisen armahtavaisuuden
äänellä: "Ja mitä sinä ja kaikki tähtöiset salaisuutesi ja viisauden
aarteesi, kaikki menneisyyden valtakuntasi ja tulevaisuuden näkysi --
mitä ne ja sinä itse ovat Kaikkiohjaavan ja Kaikkitietävän edessä?
Ajatteletko sinä, että olosi maan päällä voisi antaa niille sydämille,
joita rakastat, samaa turvaa, jota halvinkin ihminen saa Taivaassa
asuvan Olemuksen siiviltä? Älä pelkää heidän tulevaisuuttaan. Joko sinä
elät tai kuolet, niin heidän tulevaisuutensa on Korkeimman huomassa.
Vankilassa ja mestauslavalla valvoo heitä ikuisesti Hän, alttiimpana
kuin sinä rakastamaan, viisaampana kuin sinä ohjaamaan, mahtavampana
kuin sinä pelastamaan."

Zanoni kumarsi päätään, ja kun hän taas katsoi ylös, oli viimeinen
varjo väistynyt hänen otsaltaan. Tulija oli mennyt, mutta vielä hänen
läsnäolonsa loisto näytti viipyvän tässä paikassa, vielä ilma tuntui
varailevan ja humisevan ilosta ja autuudesta. Ja niin on aina oleva
niille, jotka kerran kokonaan irrotettuina elämän siteistä ovat saaneet
vieraakseen Uskon Enkelin. Yksinäisyys ja autius säilyttää sen loiston
ja se asettuu valokehänä haudankin ympärille.



XIV LUKU.


    "Sitten tähtien kukkatarhaan
    Lemmenhehkussa katsokaa!
    Ota ystävän käsi kätees,
    Kanna siniseen korkeuteen."

              Uhland, _An den Tod_.

Hän seisoi korkealla parvekkeella, josta hiljainen kaupunki näkyi
alhaalla. Vaikka ihmisten hurjimmat himot siellä työskentelivät
taistelun ja tuomion verkossa, niin kaikki, mikä katseelle näkyi, oli
tyyntä ja hiljaista kesäisen kuutamon valossa. Hänen sielunsa oli
erotettu ihmisestä ja ihmisen ahtaasta piiristä ja ainoastaan
luomakunnan kirkkaammat kauneudet näkyivät tietäjäkatseelle. Siinä hän
seisoi yksin ja aatteissaan jättämässä viimeisen hyvästinsä
ihmeelliselle elämälle, jota hän oli kokenut.

Avaruuksien tanterilla hän näki niitä henkijoukkoja, joiden lauluun ja
iloon hän niin usein oli ottanut osaa. Siellä joukko joukon jälkeen
kierteli tähtöisessä hiljaisuudessa ja niiden monenlaiset haamut, jotka
elivät puhtaasta valosta ja jumalallisesta kasteesta, säteilivät
sanomatonta kauneutta. Hänen haltioissaan ollessa koko maailma levisi
näkyväisenä hänen eteensä, kaukana vihreissä laaksoissa hän näki
keijukaisten tanssivan vuorten solissa, hän näki ne henget, jotka
hengittävät tulivuorten kirpeätä ilmaa, ja ne, jotka päivänvalolta
piileksivät joka lehden alla lukemattomissa metsissä. Mittaamattomien
merten jokaisessa vedenpisarassa hän näki oman erityisen vilisevän
maailman. Kaukana avaruuden sinessä hän näki uuden maailman toisensa
jälkeen saavan muodon, ja planettojen lennähtävän erilleen
keskustulesta kulkemaan tuhatvuotista kulkuaan. Sillä kaikkialla
luomistossa on Luojan elonhenkäys ja joka paikassa se synnyttää elämää.
Ja kaukaisuudessa yksinäinen tietäjä näki yksinäisen veljensä,
Maagikon. Tuolla istui Rooman raunioiden keskellä pienessä majassaan
mystikko Mejnour työskennellen numeroineen ja kabbalan salaisuuksineen.
Hän eli edelleen niinkauan kuin maailmakin, välittämättä siitä,
synnyttikö tietonsa onnea vai onnettomuutta, koneellisena
välikappaleena viisaamman ja rakastavamman Tahdon käsissä, joka
jokaista lähdettä ohjaa tutkimattomiin tarkotuksiinsa. Edelleen hän
elää -- aina hän elää -- niinkuin tiede, joka yksin tietoa etsii eikä
pysähdy tutkimaan, kuinka tieto onnea edistäisi, ei pysähdy
katselemaan, kuinka inhimillinen kehitys, joka sivistyksen kautta
syöksee eteenpäin, kulussaan musertaa kaikki ne, jotka eivät voi sen
pyörien mukana pysyä. Aina tiede elää ja kabbalansa ja laskujensa
avulla verettömillä liikkeillään muuttelee asuttavan maailman
ulkopintaa.

Ja loistava uneksija lausui: "Hyvästi elämä! Suloinen, sinä elämä, olet
minulle ollut. Kuinka mittaamattomat ovat ilosi olleet, kuinka
intohimoisesti sieluni on rientänyt ylöspäin korkeuksiin! Sille, joka
aina nuoruutensa uudistaa Luonnon kirkkaasta lähteestä, kuinka ääretön
onni hänelle on pelkkä _olemassa oleminen_. Hyvästi, te taivaan
soihdut, ja te miljoonat kansat, ilman asukkaat. Ei hyönteistäkään
oksallaan, ei kasviakaan vuoristossa, ei hiedanjyvääkään rantasella, ei
siementäkään tuulen erämaahan kulettamaa, joka ei lisäisi sitä
viisautta, mikä kaikessa etsii elämän ikiaatetta, Kauneutta, Iloa ja
Kuolemattomuutta. Muille on yksi maa, yksi kaupunki, yksi perhe ollut
kotina, _minun_ kotini on ollut kaikkialla, minne älyni on voinut
tunkeutua tai missä henkeni on voinut ilmaa hengittää."

Hän pysähtyi ja kautta tuntemattoman välimatkan hänen sydämensä ja
silmänsä tunkivat kurjaan vankiluolaan ja sattuivat lapseen. Hän näki
sen uinuvan kalpean äitinsä sylissä ja _hänen_ sielunsa puhui nukkuvan
sielulle. "Anna minulle anteeksi, jos haluni oli syntinen, minä
uneksin, että olisin saanut kasvattaa ja elättää sinua jumalallisimpia
tarkotuksia varten, joita näyilläni saatoin edes aavistaa. Olisin
tahtonut aika ajoin puhdistaa henkisen luontosi kaikesta synnistä,
niinkuin kuolevainen osasi tuli vahvistetuksi tautia vastaan. Olisin
tahtonut johtaa sinua taivaasta taivaaseen pyhiin häiriötiloihin,
joissa elävät korkeuden olennot. Olisin tahtonut ylevistä tunteistasi
muodostaa puhtaan ja elävän sillan äitisi ja itseni välille. Se uni oli
ainoastaan uni -- ei muuta! Kun nyt itseni edessä näen haudan, tunnen
viimeinkin, että haudan porttien kautta käy totinen vihkimys pyhyyteen
ja viisauteen. Näiden porttien takana minä odotan teitä molempia,
rakkaat pyhiinvaeltajat."

Laskuistaan ja kabbalastaan, majastaan Rooman raunioissa, hypähti
Mejnour, katsoi ylös ja tunsi hengessään, että kaukaisen ystävänsä
henki häntä puhutteli.

"Hyvästi sinulle ainiaaksi tämän maan päällä! Viimeinen kumppanisi
väistyy viereltäsi. Sinun vanhuutesi elää heidän nuoruutensa ohi ja
Viimeinen Päivä on vielä löytävä sinut hautojamme katselemasta. Minä
menen vapaaehtoisesti pimeyden maahan, mutta uudet auringot ja
aurinkokunnat syntyvät ympärillämme haudoista. Minä menen sinne, missä
niiden sielut, joiden puolesta mullasta irrottauduin, tulevat olemaan
kumppaneinani ikuisessa nuoruudessa. Viimeinkin tunnen nyt todellisen
koetuksen ja todellisen voiton. Mejnour, heitä pois elämännesteesi,
pane pois vuosien taakka! Minne tahansa sielusi vaeltaneekin, on
kaikkien olioitten Ikuinen Sielu siitä pitävä huolta!"



XV LUKU.


    "He eivät tahtoneet enää hukata yhtäkään hetkeä
     niin kalliista yöstä."

                    Lacretelle, tom. XII.

Oli jo myöhäistä samana yönä ja René François Dumas,
vallankumoustribunaalin presidentti, oli palannut kabinettiinsa
tultuaan jakobinien klubista. Hänen seurassaan olivat ne kaksi miestä,
joiden voi sanoa edustavan, toisen siveellistä ja toisen fyysillistä
voimaa hirmuhallituksessa: Fouquier-Tinville, yleinen syyttäjä, ja
François Henriot, Parisin kansalliskaartin kenraali. Tämä pelottava
kolmimiehistö oli kokoontunut neuvottelemaan seuraavan päivän toimista,
ja nuo kolme noitasisarusta helvetinkattilan ääressä tuskin olivat
ilkeämmän hengen elähyttämiä tai turmiollisemmissa puuhissa kuin nämä
kolme vallankumouksen sankaria, miettiessään huomispäivän murhia.

Dumas ei ollut näöltään paljon muuttunut siitä kuin hän tämän teoksen
alkupuolella tuli lukijalla esitetyksi, paitsi että hän käytökseltään
oli hieman tylympi ja ankarampi ja silmistään vielä levottomampi. Hän
näytti miltei korkeammalta olennolta kumppaniensa sivulla. René Dumas
oli kunnioitettavista vanhemmista syntynyt ja saanut hyvän kasvatuksen.
Huolimatta julmuudestaan oli hänellä kuitenkin jokseenkin hieno
käytöstapa, mikä ehkä tuotti hänelle suosiota täsmälliseltä ja tarkalta
Robespierreltä. Henriot sitävastoin oli ollut ovipalvelija, varas,
poliisiurkkija, hän oli juonut madame de Lamballen verta ja noussut
nykyiseen asemaansa yksin ja ainoastaan rosvomaisuutensa tähden. Ja
Fouquier-Tinville, talonpojan poika ja myöhemmin poliisikamarissa
renkinä, ei ollut paljon parempi kuin Henriot käytöksessään, ja törkeän
ivailunsa tähden vielä epämiellyttävämpi. Hän oli härkäpäinen, tukka
oli musta ja suora, otsa matala ja sinisenkalpea, silmät pienet ja
ilkeästi räpyttelevät. Hänen ruumiinsa oli vahva ja järeä rakenteeltaan
ja hän oli tosiaan sen näköinen mitä hän olikin, laittoman ja
epäinhimillisen tuomioistuimen röyhkeä ylvästelijä.

Dumas niisti kynttilöitä ja kumartui katselemaan huomispäivän uhrien
luetteloa.

"Se on pitkä luettelo", sanoi presidentti, "kahdeksankymmentä juttua
yhtenä päivänä. Ja Robespierren käsky on peruuttamaton, että koko
joukko on yhdessä suoritettava."

"Mitä siitä!" sanoi Fouquier raa'asti nauraa hohottaen, "meidän täytyy
kuulustella heitä yhdessä joukossa. Minä tiedän, kuinka valamiehistön
kanssa on tehtävä. 'Kansalaiset, minä arvaan, että te olette vakuutetut
syytettyjen rikoksellisuudesta?' Ha, haa! Mitä pitempi luettelo, sitä
lyhyempi työ."

"Aivan niin", mölisi Henriot, karkeasti kiroten. Hän oli niinkuin
tavallisesti puoleksi päissään ja rentoili tuolissaan, jalat
kannuksineen pöydällä, "pikku Tinville on mainio mies ja panee äkkiä
menemään."

"Kansalainen Henriot", sanoi Dumas totisena, "salli minun pyytää sinua
valitsemaan jotakin muuta astinlautaa, ja muuten minä huomautan
sinulle, että huomispäivä on tärkeä ja ratkaiseva: yksi päivä voi
määrätä Ranskan kohtalon."

"Viis minä Ranskasta! Eläköön jalo Robespierre, tasavallan pylväs!
Hiiteen tämä lavertelu, se on kuivaa työtä. Eikö sinulla ole
'elämänvettä' pienessä kaapissa?"

Dumas ja Fouquier vaihtoivat ylenkatseellisia silmäyksiä. Dumas kohotti
olkapäitään ja vastasi:

"Kansalainen kenraali Henriot, sitävarten minä sinut tänne kutsuinkin,
että varottaisin sinua juomasta elämänvettä. Kuuntele jos kykenet!"

"Turhia puheita, sinun virkasi on puhua, minun virkani on tapella ja
juoda."

"Minä sanon sinulle, huomenna kansa on liikkeellä, kaikki puolueet
ovat puuhassa. On mahdollista, että he koettavat estää meidän
vankikärryjämme matkalla guillotiinille. Pidä miehesi aseissa ja
valmiina, lyö armotta maahan jokainen, joka koettaa tulla tielle."

"Ymmärrän", sanoi Henriot, iskien miekkansa pöytään niin kovasti,
että Dumas kolauksesta vavahti, "musta Henriot ei ole mikään
'pehmeämielinen'."

"Ota itsestäsi vaarin sitten kansalainen -- ota itsestäsi vaarin! Ja
kuule!" lisäsi hän ankaran ja synkän näköisenä, "jos tahdot pitää pääsi
paikallaan, niin kavahda _elämänvettä_".

"Pääni! -- tuhannen tulimmaista! Uhkailetko sinä Parisin armeijan
kenraalia?"

Dumas oli niinkuin Robespierre vaativainen, ärtyisä ja kiivas mies. Hän
oli juuri tiuskaisemallaan vastaan, kun ovelampi Tinville laski kätensä
hänen käsivarrelleen ja kääntyen kenraalin puoleen sanoi: "Rakas
Henriot, sinun urhokas tasavaltaisuutesi saattaa sinut liian helposti
loukkaantumaan, mutta sinun pitää oppia kärsimään moitetta Tasavallan
Lain edustajalta. Vakavasti puhuen, rakkaani, sinun täytyy olla raitis
kolme neljä päivää tästä eteenpäin. Kun ratkaisu on ohi, niin me
molemmat juomme yhdessä muutaman pullon. Kuule, Dumas, älä ole niin
ankara vaan purista ystäväisemme kättä. Ei mitään riitaa meidän
kesken!"

Dumas epäröi, mutta ojensi kätensä, johon roisto tarttui. Viehkeät
kyyneleet seurasivat Henriotin vihan purkausta, hän puoleksi nyyhkytti
puoleksi änkytti, että kyllä olisi siivosti ja pysyisi raittiina.

"Hyvä, me luotamme sinuun, kenraali", sanoi Dumas, "ja nyt, koska me
kaikki tarvitsemme voimia huomiseksi, niin mene kotiin ja nuku hyvin!"

"Olkoon, minä annan sinulle anteeksi, Dumas, minä annan anteeksi. Minä
en ole pitkävihainen, minä, -- mutta kuitenkin, jos joku minua uhkaa,
jos joku minua loukkaa" -- ja niinkuin juopuneen mielialat nopeasti
vaihtelevat, säkenöivät hänen silmänsä taas tulta petollisten
kyyneltensä välistä. Töin tuskin Fouquier viimein onnistui
raivostunutta lauhduttamaan ja viemään hänet ulos huoneesta. Mutta
vielä hän raskaasti kolistellessaan alas rappusia äyhkäsi ja murisi,
niinkuin villipeto, jolta saalis on kynsistä päässyt. Ratsupalvelija
kuletteli Henriotin hevosta edestakaisin kadulla, ja kun kenraali
portilla odotti hänen saapumistaan, puhutteli häntä eräs tuntematon
mies, joka seisoi seinän vieressä:

"Kenraali Henriot, minä olen halunnut puhua sinun kanssasi. Lähinnä
Robespierreä sinä olet tai sinun pitäisi olla mahtavin mies Ranskassa."

"Hm! -- niin, minun pitäisi olla. Mitä siitä sitten? Jokainen ei saa
mitä hän ansaitsee."

"Hiljempaa!" sanoi muukalainen, "sinun palkkasi ei ole asemasi ja
tarpeittesi mukainen."

"Se on totta."

"Vallankumouksessakin ihmisen täytyy pitää toimeentulostaan huolta."

"Hitto vieköön, puhu suusi puhtaaksi, kansalainen."

"Minulla on muassani tuhannen kultatukaattia -- ne ovat sinun, jos suot
minulle pienen palveluksen."

"Kansalainen, minä suostun", sanoi Henriot viitaten kädellään
koppavasti. "Pitääkö nipistää pois joku konna, joka on sinua
loukannut?"

"Ei, ei muuta kuin tämä: kirjota nämä sanat presidentti Dumasille:
'Laske kirjeentuoja puheillesi, ja jos sinä voit suostua siihen
pyyntöön, jonka hän sinulle tekee, niin siitä on arvaamattomasti
kiitollinen François Henriot'." Puhuessaan oli mies pannut kynän ja
kirjoitustaulun soturin vapiseviin käsiin.

"Ja missä on raha?"

"Tässä."

Vaivaloisesi; Henriot rapisteli paperille mitä hänelle saneltiin,
kaappasi rahan, hyppäsi hevosen selkään sekä ratsasti tiehensä.

Sillävälin Fouquier lukittuaan oven Henriotin jälkeen sanoi terävästi:
"Kuinka sinä voit olla niin hullu, että suututat tuota roistoa? Etkö
tiedä, että meidän lakimme eivät ole mitään ilman kansalliskaartin
fyysillistä voimaa, ja hän on sen kaartin päällikkö."

"Minä tiedän sen, että Robespierre on ollut hullu, kun hän on pannut
juopon päälliköksi, ja huomaa sanani, Fouquier, jos taistelu syntyy,
niin tuon miehen kykenemättömyys ja raukkamaisuus meidät vie turmioon.
Niin, sinä saat ehkä itse elää ja olla syyttämässä rakasta
Robespierreäsi ja kukistua hänen kanssaan."

"Siitä huolimatta meidän täytyy olla hyvissä väleissä Henriotin kanssa,
kunnes saamme tilaisuuden ottaa kiinni hänet ja toimittaa tieltä.
Ollaksemme turvassa täytyy meidän mielistellä niitä, jotka ovat
vallassa, ja mielistellä sitä enemmän, mitä enemmän tahtoisimme heistä
päästä. Älä luule, että Henriot, kun hän huomenna herää, on unohtanut
uhkauksesi. Hän on kaikista ihmisistä kostonhimoisin. Minä näen
luettelossa yhden lurjuksen, jota jo kauan olen pitänyt silmällä,
vaikka hänen rikoksensa kautta kerran sain perinnön -- se on Nicot,
Hébertin puoluelainen."

"Ja nuori André Chenier, runoilija, eikö hän ole siinä? Ah, minä
unohdin, hänen päänsä katkesi tänä päivänä. Vallankumouksen hyve on
korkeimmassa huipussaan. Hänen oma veljensä antoi hänet ilmi."[96]

"Siinä on luettelossa ulkomaalainen, italialainen nainen, mutta minä en
löydä, mistä häntä syytetään."

"Yhtäkaikki meidän täytyy tuomita hänetkin, että saadaan tasaluku; 80
kuuluu paremmalta kuin 79."

Samassa palvelija toi paperin, johon oli kirjotettu Henriotin pyyntö.

"Ah, tämä on mainiota", sanoi Tinville, jolle Dumas näytti paperin,
"täytä kaikin mokomin hänen pyyntönsä, ainakin siinä tapauksessa, ettei
se vähennä meidän kuolinluetteloamme. Mutta minä voin Henriotin
kunniaksi sanoa, ettei hän koskaan pyydä vähentää vaan ennemmin vaan
lisätä. Hyvää yötä! Minä olen liian väsynyt -- minun saattajani
odottavat alhaalla. Ilman saattajia minä en uskaltaisi yöllä mennä ulos
kadulle".[97] Ja pitkään haukottaen lähti Fouquier huoneesta.

"Päästä kirjeentuoja sisään!" sanoi Dumas, joka oli kuihtunut ja
kuivunut, jollaisiksi lakimiehet työssään usein tulevat, eikä näyttänyt
tarvitsevan enemmän unta kuin pergamenttinsa.

Vieras astui sisään.

"René François Dumas", sanoi hän istuutuen vastapäätä presidenttiä, ja
käytti teitittelyä ikäänkuin halveksien vallankumouksen kevyttä
puhetapaa, "myöhemmän elämänne myrskyisessä toiminnassa te ette
arvattavasti voi muistaa, että me olemme ennen tavanneet toisemme?"

Tuomari tarkasti vieraan kasvoja ja hänen keltaisille poskilleen nousi
heikko puna.

"Ja muistattehan ne sanat, jotka minä silloin lausuin. Te puhuitte
sääliväisesti ja lempeästi, kuinka kauhistutte kuolemanrangaistusta, te
ihailitte, että lähestyvä vallankumous tulisi lopettamaan kaikki
veriset rangaistukset, te kunnioittavasti toistitte Maximilien
Robespierren, ylenevän valtiomiehen sanat: 'Telottaja on tyrannin
keksintö'. Ja minä vastasin, että puhuessanne oli päälleni hiipinyt
aavistus siitä, että me kerran vielä tapaisimme toisemme, kun teidän
käsityksenne kuolemasta ja vallankumouksen filosofiasta olisi
muuttunut. Olinko oikeassa, kansalainen René-François Dumas,
vallankumoustribunaalin presidentti?"

"Joutavia!" sanoi Dumas, mutta hänen raudankovalla otsallaan näkyi
pieni hämmästys, "minä puhuin silloin niinkuin ihmiset puhuvat, jotka
eivät ole elämässä toimineet. Vallankumouksia ei panna toimeen
ruusuvedellä. Mutta mitä niistä entisistä ajoista! Minä muistan myös,
että sinä silloin pelastit minun sukulaiseni hengen, ja sinua ehkä
huvittaa kuulla, että se, joka hänet yritti murhata, tulee huomenna
mestattavaksi."

"Se on teidän asianne -- oikeudentuntonne tai kostonhalunne siitä
päättää. Mutta sallikaa minun muistuttaa teille, mitä silloin lupasitte
että jos kerran tulisi päivä, jolloin voisitte minua palvella, niin
henkenne -- eli niinkuin sanoitte 'sydämenverenne' -- olisi minun
palveluksessa. Älkää luulko, ankara tuomari, että minä tulen pyytämään
lahjaa, joka itseänne haittaisi -- minä tulen ainoastaan pyytämään
yhden päivän lykkäystä toiselle henkilölle."

"Kansalainen, se on mahdotonta! Minulla on käsky Robespierreltä, ettei
ainoakaan koko luettelosta saa välttää huomispäivän tutkintoa. Ja mitä
tulee tuomioon, niin se on valamiehistön asia."

"Minä en pyydä teitä vähentämään luetteloa. Kuunnelkaa vielä.
Luettelossanne on erään italialaisen naisen nimi, jonka nuoruus,
kauneus ja puhtaus sekä vapaus kaikista rikoksista ja kaikista
sopivista syytöksistäkin, tulee ainoastaan herättämään sääliä eikä
hirmua. _Tekin_ tulisitte vapisemaan, jos julistaisitte hänen
tuomionsa. Se olisi vaarallista sellaisena päivänä, kun rahvas on
kiihdyksissään. Teidän vankirattaanne voidaan pysäyttää, jos nuoruus ja
viattomuus ja kauneus tulee kapinoivan joukon säälin alaiseksi."

Dumas katsahti ylös ja hätkähti muukalaisen katseesta. "Minä en kiellä,
kansalainen, että on järkeä siinä, mitä puhut. Mutta minä olen saanut
varmat käskyt."

"Varmat ainoastaan uhrien lukuun nähden. Minä tarjoon sijaisen tämän
yhden edestä. Minä tarjoon teille sellaisen miehen pään, joka tuntee
koko salajuonen Robespierreä ja teitä kohtaan. Ja kahdeksankymmentä
tavallisen ihmisen henkeä te pitäisitte halpana tällaisen saalin
rinnalla."

"Se muuttaa asian", sanoi Dumas kiihkeästi, "jos voit tämän tehdä, niin
omalla vastuullani minä lykkään toistaiseksi italialaisen naisen
tutkimuksen. Sano nyt, kuka on sijainen!"

"Te näette hänet edessänne."

"Sinäkö!" huudahti Dumas ja hänen kasvoillaan kuvastui hämmästys ja
pelko, jota hän ei voinut salata. "Sinä -- ja sinä tulet minun luokseni
yksinäsi yöllä tarjoutumaan oikeuden käsiin! Haa, tämä on ansa. Vapise,
hullu, sinä olet minun vallassani, ja minä voin saada teidät
_molemmat_!"

"Te voitte", sanoi muukalainen tyynesti hymyillen, "mutta minun henkeni
on arvoton ilman paljastuksiani. Istukaa hiljaa, minä käsken, kuulkaa
minua!" ja noiden pelottomien silmien katse piti tuomarin lumottuna.
"Te lähetätte minut vankilaan, te tutkitte minua Zanonin nimellä
huomispäivän uhrien joukossa. Jollen minä silloin teitä puheellani
tyydytä, niin teillä on panttina se nainen, jonka pelastamiseksi minä
kuolen. Minä pyydän hänelle vain yhden ainoan päivän elonaikaa.
Ylihuomenna minä olen kuollut ja te voitte tyydyttää kostoanne
eloonjäävän verellä. Hiljaa vielä hetkinen! Tuhansien tuomari,
epäröittekö -- luuletteko, että sitä miestä, joka vapaaehtoisesti
tarjoutuu kuolemaan, voisi pelotuksilla pakottaa puhumaan sanaakaan,
jota hän ei tahdo, teidän tuomioistuimenne edessä? Eikö teillä ole
tarpeeksi kokemusta ylpeyden ja rohkeuden taipumattomuudesta?
Presidentti, minä panen eteenne musteen ja paperin! Kirjottakaa
vankilanhoitajalle yhden päivän armahdus naiselle, jonka elämä ei teitä
voi vähääkään hyödyttää, niin minä vien sen käskyn omaan vankilaani. Ja
nyt jo minä voin sanoa näin paljon takeeksi siitä, mitä sitten tulen
ilmottamaan -- että minun täällä puhuessani, teidän oma nimenne,
tuomari, on eräässä kuolinluettelossa. Minä voin sanoa, kuka on sen
nimen siihen kirjoittanut, minä voin sanoa, miltä suunnalta on vaaraa
pelättävä, minä voin sanoa, mistä pilvestä tässä kaameassa ilmapiirissä
väijyy myrsky, joka syöksee Robespierren ja hänen hallituksensa yli."

Dumas kalpeni ja turhaan hän koetti silmillään paeta sitä magnetista
katsetta, joka häntä piti vallassaan. Koneellisesti, ikäänkuin vieraan
voiman vaikutuksesta hän kirjotti, mitä vieras saneli.

"Hyvä", sanoi hän väkinäisesti koettaen hymyillä, "minä lupasin kerran
sinua auttaa, katso, minä pidän sanani. Arvaan, että sinä olet yksi
noita tunteellisia hulluja -- noita yleviä, jotka vallankumousta
vastustavat, ja joita olen montakin nähnyt syytettyjen joukossa. Äh!
minua ällöttää nähdä noita, jotka pitävät epäkansallisuutta ansionaan
ja kuolevat pelastaakseen jonkun huonon isänmaaystävän, koska se sattuu
olemaan poika tai isä tai vaimo tai tytär."

"Minä olen todella yksi näitä tunteellisia hulluja", sanoi vieras
nousten seisaalleen. "Oikein olette arvanneet."

"Ja etkö tahtoisi palkaksi minun laupeudestani jo tänä yönä lausua ne
paljastukset, jotka huomenna aiot julistaa? Tee se, niin ehkä sinäkin
-- niin, ja nainenkin, voitte saada ei lykkäyksen ainoastaan vaan
anteeksiannon."

"Tuomioistuimen edessä ja siellä ainoastaan. Enkä minä teitä petä,
presidentti. Mutta mahdollisesti minun tiedonantoni ei teitä hyödytä,
vaan salama iskee samassa, kun minä osotan myrskypilven."

"Vaiti, profeetta, ja katso itseäsi! Mene mieletön, mene! Minä tunnen
liiankin hyvin, kuinka hävyttömän itsepäisiä ovat ne, jotka kuuluvat,
siihen joukkoon kuin sinäkin, enkä huoli tuhlata enempi sanoja.
Perhana! mutta te tulette niin tottuneiksi kuolemaa näkemään, että
unohdatte osottaa sille kunnioitusta. Koska tarjoot minulle pääsi, niin
minä otan sen vastaan. Huomenna taidat katua, mutta silloin on jo liian
myöhäistä."

"Niin, presidentti, liian myöhäistä", toisti vieras.

"Mutta muista, se ei ole anteeksianto, ainoastaan yhden päivän
lykkäyksen olen suonut tälle naiselle. Sen mukaan, kuinka tyydyttäviä
ovat uutisesi huomenna, sen mukaan hän jää elämään tai kuolee. Minä
olen suorapuheinen, kansalainen. Sinun haamusi ei tule minua
ahdistamaan, sentähden että olisin syönyt sanani."

"En ole pyytänytkään muuta kuin yhtä päivää, lopun jätän taivaan
oikeuden huomaan. Teidän saattajanne odottavat alhaalla."



XVI LUKU.


    "Ja murhamiekan näen välkkyvänä,
    ja murhasilmän kiiluvaisena."

                     _Kassandra_.

Viola oli vankilassa, jonka portti ei avautunut paitsi niille, jotka jo
tiesivät tuomionsa ennen kuulusteluakin. Senjälkeen kuin hän pakeni
Zanonin luota, oli hänen järkensä ollut kuin seisauksissaan. Kaikki
kauniit ja rikkaat unelmat, jotka olivat neronhengen kukkia tai
hedelmiä, niiden ihmeellisten ajatusten tulva, jotka Zanonin sanojen
mukaan olivat hänellekin, viisaalle, täynnä ihmeitä ja hienouksia,
kaikki oli mennyt, tyhjiin rauennut, kukat lakastuneet, lähde kuivunut.
Jostakin korkeudesta, joka miltei oli naisellisuutta korkeammalla,
tunsi hän hervottomasti vaipuvansa johonkin, mikä oli lapsellisuuttakin
alempana. Kun innostaja oli poissa, oli innostuskin lakannut, ja kun
rakkaus oli hylätty, oli neronhenkikin häipynyt.

Viola tuskin enää käsitti, miksikä hän oli tullut otetuksi kodistaan ja
yksitoikkoisen koneellisen työnsä äärestä. Hän tuskin tiesi, mitä
tarkottivat ne hyvänsuopaiset joukot, jotka hänen ihmeellisestä
kauneudestaan liikutettuina kokoontuivat hänen ympärilleen vankilassa,
murheellisen näköisinä mutta lohdutusta puhuvina. Viola oli tähän asti
ollut tottunut kauhistumaan niitä, joita Laki tuomitsee rikoksesta,
mutta nyt hän ihmeekseen sai tietää, että näin hyvät ja sääliväiset
olennot, jotka näyttivät niin yleviltä ja puhtailta, niin jaloilta ja
ylhäisiltä, olivatkin sellaisia rikollisia, joille Laki ei voinut antaa
lievempää rangaistusta kuin kuoleman. Mutta nuo raa'at, likaiset ja
röyhkeät miehet taas, jotka olivat hänet kodistaan riistäneet ja
yrittäneet häneltä ryöstää lapsenkin, jonka hän puristi rintaansa
vastaan, ja jotka ilkeästi olivat nauraneet hänelle vasten silmiä, kun
hän vaieten ja värisevin huulin heitä katseli -- _ne_ olivatkin
oikeita kansalaisia, hyveellisiä, hallituksen suosikkeja, Lain
toimeenpanijoita! Sellaiset ovat sinun oikkusi, sinä aina-vaihteleva
inhimillinen oikeus.

Likainen mutta iloinen oli maailma näiden vankilamuurien sisällä.
Siellä niinkuin yhteishaudoissa, joihin he sitten joutuivatkin, olivat
kaikki luokat edustettuina tasaväkisinä, ikäänkuin ivalla. Ja kuitenkin
siellä se kunnioitus, joka johtuu jaloista tunteista, palautti luonnon
ensimäisen ja häviämättömän, ja samalla lempeän ja jalon lain --
_ihmisten välisen erilaisuuden!_ Sielläkin vangit, olkoot he
kuningasmielisiä tai sansculotteja, antoivat arvoa iälle, opille,
maineelle ja kauneudelle. Ja Voima, syntyperäisellä ritarillisuudellaan
kohotti heikon ja avuttoman oikeuksiinsa. Rautaiset lihakset ja
Herkuleen-moiset hartiat antoivat tietä naiselle ja lapselle, ja
ihmisyyden kauniit puolet, jotka muualla olivat kadonneet, löysivät
viimeisen pakopaikkansa Hirmun asuinsijassa.

"Ja miksikä sinä lapsi olet tuotu tänne?" kysyi vanha harmaapartainen
pappi.

"Minä en tiedä."

"Ah, jollet tunne rikoksiasi, niin voit pelätä pahinta."

"Entä lapseni?" (sillä Violan sallittiin vielä pitää lasta sylissään).

"Nuori vaimo, he varmaan antavat lapsesi jäädä elämään."

Ja tätäkö varten -- jäämään orvoksi vankilaan? kysyi Violan sydän,
olen minä säilyttänyt _hänen_ lastaan. Zanoni, älä kysy, älä
ajatuksissasikaan kysy, mitä minä olen tehnyt siitä lapsesta, jonka
sinulle synnytin.

Ilta tuli ja väkeä kokoontui ristikon ulkopuolelle kuulemaan uhrien
luetteloa, jota ivallisesti kutsuttiin "iltalehdeksi." Violan nimi oli
kutsuttujen joukossa. Ja vanha pappi, joka paremmin oli valmistautunut
kuolemaan, mutta oli luettelosta säilynyt, pani kätensä Violan päälle
ja siunasi häntä itkien. Viola kuuli myös nimensä ja ihmetteli, mutta
ei itkenyt. Alasluoduin katsein hän alistuvasti seurasi luettelon
lukemista. Mutta nyt lausuttiin toinen nimi, ja eräs mies, joka äsken
oli Violaa huolimattomasti töytäissyt, kirkaisi epätoivoisen
raivokkaasti. Viola kääntyi ja heidän katseensa sattui yhteen. Näinkin
pitkän ajan päästä hän tunsi nuo rumat kasvot. Nicot ilkamoi
pirullisesti: "Viimeinkin, kaunis napolitar, meidät yhdistää
guillotiini. Oi, me tulemme hyvin nukkumaan hääyötämme!" Ja nauraen hän
tunkeutui joukon läpi ja katosi nurkkaansa.

       *       *       *       *       *

Viola vietiin pimeään koppiinsa odottamaan huomispäivää. Mutta lapsi
jätettiin vielä hänelle, ja hänestä tuntui, että se tajusi kauhean
todellisuuden. Heitä vietäessä vankilaan se ei ollut itkenyt tai
valittanut, se oli kirkkailla silmillään väistymättä katsellut
välkkyviä keihäitä ja ratsumiesten hurjia kasvoja. Ja nyt, kun he
olivat yksin vankilassa, kietoi se kätensä äidin kaulaan ja sopersi
epäselviä sanoja, suloisia ja hiljaisia, ikäänkuin jotakin tuntematonta
taivaallisen lohdutuksen kieltä. Ja taivasta se olikin. Sillä lapsen
sopertaessa suli pelko pois Violan sielusta: ylöspäin vankilasta ja
kuolemasta -- ylöspäin, sinne, missä onnelliset autuaat kerubit
laulavat ylistystä Kaikki-hyvälle, sinne tään pikku-kerubin ääni
johdatti. Viola lankesi polvilleen ja rukoili. Ne, jotka hävittivät
kaiken, mikä kaunistaa ja pyhittää elämän, olivat kironneet alttarin ja
kieltäneet Jumalan -- he olivat kuolemaantuomittujen viimeisiltä
hetkiltä riistäneet papin, jumalansanan ja ristin. Mutta usko rakentaa
vankilaluolassa ja sairashuoneessakin itselleen yleviä temppeleitä, ja
ylös kivisen katon läpi, joka estää päivän silmän, nousevat kuitenkin
ne tikapuut, joita pitkin enkelit käyvät ylös ja alas -- _rukous_.

Mutta viereisessä kopissa ateisti Nicot istuu jäykkänä pimeydessään ja
hautoo Dantonin ajatusta, että kuolema on olemattomuutta. Hänen
omatuntonsa ei pannut hänen eteensä pelottavia kuvia. Katumus on
hävinneen hyveen kaikua, ja hyvettä hän ei koskaan ollut tuntenut. Jos
hän eläisi uudelleen, niin hän eläisi samalla tavalla. Mutta vielä
kauheampi kuin uskovaisen ja epätoivoisen syntisen kuolinvuode, on se
synkkä tyhjyys ja toivottomuus, jossa ajatellaan ruumishuoneen matoa ja
rottaa, julmaa kamalaa _olemattomuutta_, joka niinkuin ruumisvaate
laskeutuu peittämään maailmankaikkeuden. Avaruuteen tuijottaen,
verettömiä huuliaan pureskellen, hän näkee edessään pimeyden ja on
vakuutettu, että pimeys on kestävä ainiaan!

Tilaa, antakaa tilaa! Antakaa tilaa täysissä kopeissanne! Uusi vanki on
tullut teurastuslaitokseen.

Kun vartija, lamppu kädessään, työnsi muukalaisen sisälle, niin tämä
koski häneen sormellaan ja kuiskasi. Hän veti jalokivisormuksen
sormestaan. Armias! kuinka se jalokivi loisti lampun valossa. Jos
lasket kunkin noista 80 hengestä tuhannen frangin arvoiseksi, niin
jalokivi on vielä sittenkin kalliimpi. Vartija pysähtyi ja hänen
silmiään häikäisi jalokivi. Oi sinä Kerberus, sinä olet kurjassa
toimessasi tukahuttanut kaiken, mikä näyttää inhimilliseltä. Sinulla ei
ole sääliä, ei rakkautta eikä katumusta. Mutta ahneus on vielä jälellä
ja syntisen sydämesi suurin käärme on niellyt kaikki muut käärmeet. Ha,
haa, muukalainen, sinä olet voittanut. He astuvat pimeätä käytävää
pitkin, he saapuvat sille ovelle, minne vartija on piirtänyt onnettoman
merkin, joka nyt pyyhitään pois, sillä vanki siellä sisällä on yhdeksi
päiväksi armahdettu. Avain kierretään lukossa -- ovi raottuu --
muukalainen ottaa lampun ja astuu sisään.



XVII JA VIIMEINEN LUKU.


    "Näin voitti Goffredo!"

          _Ger. Lib._ XX, 44.

Ja Viola rukoili. Hän ei kuullut oven avautumista, hän ei nähnyt mustaa
varjoa, joka lankesi lattialle. Zanonin voima ja taito oli mennyttä,
mutta Violan yksinkertaisen sydämen ihmeellinen taika ei ollut häntä
jättänyt koetuksen ja epätoivon hetkelläkään. Kun tiede niinkuin
raketti putoo alas taivaalta, johon se on tahtonut tunkea, kun nero
lakastuu niinkuin kukka jäisessä viimassa, niin lapsisielun toivo
kuitenkin valaisee ilmaa ja viaton usko peittää haudan kukkasilla.

Kopin etäisimmässä nurkassa hän oli polvillaan, ja lapsi, jäljitellen
sitä, mitä se ei voinut ymmärtää, taivutti pienet jäsenensä ja kumarsi
suloista päätään ja polvistui äitinsä sivulle.

Zanoni seisoi ja katseli heitä lampun valossa. Valo sattui kultaisiin
kutreihin, jotka jakautuivat valkoisen otsan ympärille. Mustat silmät
olivat luotuina korkeuteen ja niissä heijastui inhimillisten
kyyneleitten välistä ikäänkuin valo ylhäältä, kädet olivat ristissä,
huulet avoinna, koko muoto oli elävä ja pyhä ja siinä oli viaton
kirkkaus ja suruisuus ja naisen liikuttava nöyryys. Ja Zanoni kuuli
puolisonsa äänen -- sydämestä lähtevän matalan äänen, joka Jumalalle
oli kyllin kuuluva:

"Ja jos en saa enää häntä nähdä, Isä, niin etkö sinä voi antaa
rakkauteni, joka ei tule kuolemaan, vielä haudankin tuolta puolen
johtaa hänen maallista kohtaloaan? Etkö sinä voi sallia minun elävänä
henkenä liidellä hänen ympärillään? Oi, vaikka minkälainen kohtalo
mahtaisi olla suotuna meille kummallekin -- vaikka tuhannen vuottakin
väliltämme vierisi -- niin salli, kun me viimein puhdistuneina ja
uudestisyntyneinä olemme valmiit siihen -- salli meidän silloin viimein
tavata toisemme. Ja hänen lapsensa -- se rukoilee sinua vankilan
lattialta. Huomenna se tulee nukkumaan -- kenen helmassa? kuka tulee
sitä syöttämään, kenen huulet tulevat rukoilemaan sen maallisen
menestyksen ja sen sielun pelastuksen puolesta?" Hän pysähtyi ja hänen
äänensä tukehtui nyyhkytyksiin.

"Sinä Viola, sinä itse. Hän, jonka sinä olet hylännyt, on täällä
pelastamassa äitiä lapselleen."

Viola säpsähti -- mikä ääni? värisevä niinkuin hänen omansa. Hän
hypähti jalkeilleen -- Zanoni oli täällä -- hän oli täällä --
katoomattoman nuoruutensa ja yli-inhimillisen kauneutensa loistossa --
täällä, kauhun huoneessa ja kuolonkamppailun hetkellä, täällä
edustamassa sitä rakkautta, joka voi löytää tiensä läpi Varjojen
Laakson ja voi liukua, vahingoittumatta, taivaasta tulleena vaeltajana,
helvetin hirmuisimpain syvänteidenkin kautta.

Kuului huuto, sellainen riemun ja autuuden huuto, joka tuskin ennen
koskaan oli kuulunut näissä holveissa, ja Viola heittäytyi tulijan
jalkoihin.

Zanoni kumartui nostamaan hänet ylös, mutta Viola liukui pois hänen
sylistään. Zanoni kutsui vaimoaan vanhoilla rakkailla nimillä, mutta
tämä vastasi ainoastaan nyyhkytyksillä. Hurjasti, intohimoisesti Viola
suuteli hänen käsiään, hänen vaatteensa liepiä, mutta ei saanut
sanaakaan huuliltaan.

"Katso ylös, katso ylös, minä olen täällä -- minä olen täällä,
pelastaakseni sinut. Tahdotko kieltää minua näkemästä suloisia
kasvojasi? Sinä velvollisuutesi jättänyt, vieläkö minua pakenet?"

"Josko pakenen!" lausui Viola viimein murtuneella äänellä. "Oi, jos
ajatuksissani koskaan sinua loukkasin -- oi jos unessani, tuossa
kauheassa unessa, petin sinua -- niin polvistu minun kanssani ja
rukoile meidän lapsemme puolesta!" Sitten hän äkkiä hyppäsi pystyyn,
tempasi lapsen ja asetti sen miehensä syliin, nyyhkyttäen nöyrtyneenä:
"ei minun tähteni -- ei minun tähteni, en itseni tähden, en itseni
tähden minä sinua hylännyt vaan --"

"Hiljaa!" sanoi Zanoni. "Minä tunnen kaikki ajatuksesi, joita
hämmentynyt järkesi tuskin itselleenkään voi selvittää. Ja katso,
kuinka lapsesi niihin katseellaan vastaa."

Ja todella tuon kummallisen lapsen kasvot näyttivät hohtavan hiljaista
ääretöntä iloa. Se näkyi tuntevan isänsä, se riippui hänessä kiinni, se
syleili häntä ja hänen rinnaltaan se käänsi kirkkaat silmänsä Violaan
ja hymyili.

"Rukoilla lapseni puolesta!" sanoi Zanoni surullisena. "Sellaisten
sielujen, jotka minun laillani pyrkivät, _kaikki ajatukset ovat
rukouksia_!" Ja istuutuen Violan viereen hän alkoi selittää muutamia
korkean elämismuotonsa pyhimpiä salaisuuksia. Hän puhui siitä ylevästä
ja voimakkaasta uskosta, josta yksin voi syntyä jumalallinen tieto --
siitä uskosta, joka kaikkialla näkee kuolemattoman ja puhdistaa ja
korottaa kuolevaisen, johon se katsoo -- puhui siitä jalosta
pyrkimyksestä, joka ei viihdy maisissa askareissa ja vehkeissä vaan
niissä suurissa ihmeissä, jotka kertovat Luojansa eikä ihmisten kunniaa
-- puhui siitä voimasta, joka sielun erottaa maan mullasta ja antaa
sielun silmälle läpitunkevan näyn ja sielun siiville rajattoman
liikuntoalan -- puhui siitä puhdistavasta, ankarasta ja pelottavasta
vihkimyksestä, josta sielu käy ulos kuin kuolemasta ja saattaa selvästi
tajuta yhteytensä elämän ja valon Isän-prinsiippien kanssa, niin että
se löytää ilonsa omassa kauneuden tuntemuksessaan, tahtonsa
puhtaudessa, voimassaan ja myötätunnossaan Äärettömän Luomiston kanssa,
josta se on yhtenä osana ja samaa olemusta. Hän kertoi niistä
salaisuuksista, jotka pyhittävät savimuodon ja palsamoivat ruumiin jo
sen eläessä ja uudistavat elonvoiman salaperäisen ja taivaallisen unen
ambrosialla. Ja hänen puhuessaan Viola kuunteli henkeään hievahtamatta.
Jollei hän voinutkaan kaikkea ymmärtää, niin ei hän enää uskaltanut
epäillä. Hän tunsi, että tuossa innostuksessa, jos se sitten oli
itsepetosta tai ei, mikään paha henki ei väijyskellyt. Ja
intuitsionilla pikemmin kuin järjen ponnistuksella Viola näki edessään
kuin tähtien valaisemana ulappana sen sielun syvän ja salaperäisen
kauneuden, jota hän pelollaan oli loukannut. Mutta kun hän (lopettaen
kummalliset tunnustuksensa) sanoi, että tähän omaan elämäänsä, joka oli
tavallisen elämän _sisällä_ ja sen _yläpuolella_, hän oli uneksinut
saada puolisonsakin kohottaa, niin ihmiselimen pelko taas hiipi
Violaan, ja Zanoni luki hänen vaitiolostaan, kuinka turha olisi
kaikelle hänen tieteensä taidolle ollut tämän unelman toteuttaminen.

Mutta nyt, kun hän lopetti puheensa ja Viola hänen rintaansa nojautuen
tunsi hänen suojelevien käsivarsiensa puristuksen, kun yhdessä pyhässä
suutelossa kaikki mennyt oli anteeksi annettu ja nykyisyys unohdettu --
niin palasi Violaan suloinen ja lämmin toivo luonnollisesta elämästä
rakastavan puolison rinnalla. Zanoni oli tullut häntä pelastamaan. Hän
ei kysynyt miten -- hän uskoi sen kysymättä. Viimeinkin he saisivat
elää yhdessä. He pakenisivat pois näiltä kauhun ja hurmeen
näyttämöiltä. Taas saisivat he nähdä onnellisen joonilaisen saaren ja
sen rauhalliset rantamaat ja metsät. Viola nauroi lapsellisen
iloisesti, kun tämä kuva nousi mieleen vankilan synkkyyden keskellä.
Violan järki noudatti omia suloisia yksinkertaisia vaistojaan eikä
voinut ottaa vastaan niitä ylhäisiä kuvia, joita hänen ympärillään
liiteli. Se asettui takaisin inhimillisiin näkyihinsä, maallisen onnen
ja rauhaisan kodin toiveisiin, jotka olivat niin viattomia kaikessa
vähäpätöisyydessään.

"Älä puhu minulle enää, rakkaani, menneistä ajoista. Sinä olet täällä,
sinä tahdot minut pelastaa, me tulemme vielä elämään tavallista
onnellista elämäämme. Elämä sinun kanssasi on minulle kyllin suurta
onnea ja ihanuutta. Kulje sinä, jos tahdot, sielusi voimalla läpi koko
maailmankaikkeuden, sinun sydämesi on kuitenkin minulle koko maailma.
Minä luulin äsken, että olin valmis kuolemaan. Kun näen sinut ja saan
sinuun koskea, niin tunnen taas, kuinka ihana on elämä. Katso,
ristikkojen takana himmenevät tähdet taivaalta, pian alkaa uusi päivä
-- se päivä, joka avaa vankilan ovet. Sinä sanot, että voit minut
pelastaa, minä en sitä epäile. Oi älkäämme enää asuko kaupungeissa.
Minä en koskaan sinua epäillyt, kun elimme ihanalla saarellamme, siellä
minua eivät pahat unet vaivanneet vaan näin kauniita ja iloisia unia.
Ja herätessäni tekivät sinun silmäsi maailman vielä kauniimmaksi ja
iloisemmaksi. Huomenna -- mikset sinä hymyile? Huomenna siis, rakas,
eikö _huomenna_ ole siunattu sana? Julmuri! Sinä rankaiset minua vielä
sillä, että et ota osaa ilooni. Kas meidän pienokaistamme, kuinka se
hymyilee minulle. Minä tahdonkin puhua sille. Lapsi, isäsi on tullut
takaisin."

Ja ottaen lapsen käsivarsilleen ja istuutuen vähän matkan päähän hän
tuuditti sitä edestakaisin ja pakisi sille ja suuteli sitä joka sanan
välillä. Viola nauroi ja itki vuoroin, ja vähä väliä hän olkansa ylitse
loi leikkisän, iloisen katseen isään, jolle sammuvat tähdet suruisesti
ilmottivat viimeisen hyvästin. Kuinka kauniilta näyttikään Viola siinä
istuessaan, tulevaisuudestaan tietämättä. Vielä hän oli itsekin
puoleksi lapsi ja hänen nauruunsa vastasi lapsi heleällä naurullaan --
kaksi sievää leikkijää haudan partaalla! Kun Viola kumartui alas,
lankesi hänen hartioilleen tuuhea tukka, niinkuin keltainen pilvi, se
peitti hänen pikku aarteensa valoverholla, ja lapsi pikku kätösillään
siirsi sen syrjään tuon tuostakin hymyilläkseen kultakiharoitten
välistä ja kätki taas niihin kasvonsa ja pilkisti niiden välistä
hymyillen. Olisi ollut julmaa tuota iloa laimentaa, ja vielä julmempaa
ottaa siihen osaa.

"Viola", sanoi Zanoni viimein, "muistatko, että kerran meidän
istuessamme kuutamoisen lahden rannalla hääsaarellamme sinä kerran
pyysit minulta tätä amulettia -- joka on kauan sitten maailmasta
hävinneen taikauskon jäännöstä. Se on viimeinen muisto minun
synnyinmaastani, ja äitini kuolinvuoteellaan sitoi sen kaulani
ympärille. Minä sanoin sinulle silloin, että antaisin sen sinulle sinä
päivänä, _kun meidän olemuksemme lait ovat samat_."

"Minä muistan sen hyvin."

"Huomenna sinä saat sen."

"Ah, sitä ihanaa huomispäivää!" Ja hiljaa hän laski alas lapsensa,
sillä se nukkui nyt, ja heittäytyi puolisonsa syliin ja viittasi
päivänkoittoa, joka alkoi nousta harmaalle taivaanrannalle.

Ja päivä nousi ja loi säteensä noiden kauhun seinien sisälle kolmeen
ihmisolentoon, joissa oli yhtyneinä kaikki hellimmät inhimilliset
siteet. Heissä oli ihmissielun salaperäisimmät voimat edustettuina:
nukkuva viattomuus, luottavainen rakkaus, joka tyytyy paljaaseen
kosketukseen tai henkäykseen eikä voi surua aavistaa, väsynyt tiede,
joka kuljettuaan kaikkien luomakunnan salaisuuksien läpi viimein tulee
kuoleman luo lopullista ratkaisua varten ja yhä riippuu kiinni
rakkauden sylissä, kynnystä lähestyessään.

Näin oli vankilan _sisällä_, mutta ulkona seisoivat komeat palatsit ja
temppelit, ulkona Hirmu ja Kosto rakensivat mustia suunnitelmiaan ja
vasta-suunnitelmiaan -- edes ja takaisin, vaihtelevien himojen
aallokossa, keikkui ihmisten ja kansakuntien kohtalo. Ja yhtä
puolueettomasti katseli päiväntähti sekä kirkontornia että
guillotiinia. Jo alkavat linnut viserrellä puutarhassa. Kalat
melskahtavat Seinen vilpoisissa vesissä. Jumalallisen luonnon rauha ja
iloisuus ja inhimillisen elämän melske ja epäsointu heräävät taas
unestaan. Kauppias avaa ikkunaluukut, kukkaismyyjät astelevat iloisina
torille, tavallinen touhu ja vilinä alkaa jälleen. Taas jatkuvat ne
jokapäiväiset askareet, jotka vallankumous kuninkaita ja keisareita
kukistaessaan kuitenkin jättää köyhille Kainin-perintönä.
Salaliittolaiset, jotka eivät ole tänä yönä nukkuneet, kuulevat
kellonlyönnin, ja kuiskaavat sydämelIeen: "hetki lähenee."
Kansalliskokouksen oven ulkopuolelle kokoontuu kiihkeästi odottava
joukko, tänä päivänä ratkaistaan Ranskan kohtalo. Vaan tuomioistuimen
pihalla on tavallista hälinää. Langetkoon arpa kuinka tahansa, tulkoon
voittajaksi kuka tahansa, tänä päivänä putoo kahdeksankymmentä päätä.

       *       *       *       *       *

Ja Viola nukkui niin suloisesti. Uupuneena iloon, turvallisena kun sai
olla takaisintulleen puolisonsa silmien läheisyydessä, oli hän nauranut
ja itkenyt itsensä nukuksiin, ja vielä tässä unessa näytti säilyvän
onnellinen tietoisuus siitä, että rakastettu oli läsnä, kadonnut oli
löydetty. Hän hymyili ja soperteli itsekseen unessaan ja mainitsi usein
Zanonin nimen, ojensi käsiään ja huokasi, jollei hän niillä tavannut
puolisoaan. Zanoni katseli häntä syrjässä seisoen -- millä tunteilla,
olisi turha kuvailla. Viola ei tulisi herätessään enää puolisoaan
näkemään -- hän ei voinut aavistaa, kuinka kalliisti pelastuksensa oli
maksettu. Se aamu, jota hän niin oli ikävöinyt, oli nyt tullut. _Kuinka
tulisi hän sen iltaa tervehtimään?_ Violan silmät olivat ummistuneet
niihin kultaisiin toiveihin, joilla nuoruus ja kauneus tulevaisuutta
katselevat. Yhä vielä nämä toiveet antoivat sateenkaari-loistoansa
hänen unelmiinsa. Hän saa herätä elämään. Huomenna on hirmuhallitus
loppunut -- vankilan ovet avautuvat -- Viola astuu ulos lapsensa kanssa
iloiseen suvimaailmaan. Ja hän, Zanoni -- hän kääntyi ja katsahti
lapseen, se oli hereillään ja sen kirkas, vakava, miettivä katse
seurasi isää lujana ja juhlallisena. Hän kumartui sen yli ja suuteli
sen huulia.

"Ei milloinkaan enää", hän mutisi, "oi rakkauden ja murheen perillinen
-- et milloinkaan enää sinä näe minua näyissäsi -- ei milloinkaan enää
nämä silmät saa nauttia taivaallisten olentojen seuraa -- ei
milloinkaan enää minun sieluni voi sinun päänalaiseltasi karkottaa
huolia ja sairauksia. Ei tule kohtalosi sellaiseksi, miksi minä
itserakkaana sen olisin tahtonut luoda. Sinunkin niinkuin kaikkien
veljiesi osalle tulee kärsimys, taistelu, hairahdus. Mutta lempeät
olkoot inhimilliset kiusauksesi, ja olkoon henkesi vahva rakastamaan ja
uskomaan. Ja näin, kun sinua katselen, näin minun luontoni henkiköön
sinuun viimeisen ja tulisimman tunteensa: menköön minusta sinuun
rakkaus äitiisi ja kuulkoon hän sinun kauttasi minun henkeni itseään
lohduttavan. Kuule! he tulevat, hyvästi, minä odotan teitä molempia
haudan takana!" Ovi avautui hitaasti, vartija näyttäytyi, ja oven
kautta samalla hiipi sisään päivänsäde -- se sattui onnellisen nukkujan
vaaleihin ja ruusuisiin kasvoihin -- se leikki kuin hymyily lapsen
huulilla, ja lapsi yhä vaitiollen totisilla silmillään seurasi isänsä
liikkeitä. Sillä hetkellä Viola unessaan sopersi: "Päivä on tullut,
ovet avataan! Anna minulle kätesi, me lähdemme pois. Merelle, merelle!
Kuinka päivänvalo leikkii aalloilla! Kotiin rakkahin, kotiin takaisin!"

"Kansalainen, hetki on tullut."

"Hiljaa -- hän nukkuu! Silmänräpäys! Nyt se on tehty, taivaan kiitos,
hän nukkuu vielä!" Zanoni ei tahtonut häntä suudella, jottei hän
heräisi, mutta hiljaa hän pani hänen kaulaansa sen amuletin, joka
tulisi Violalle vastedes kertomaan hyvästijätöstä -- ja uudesta
yhtymisestä. Jo hän on kynnyksellä -- vielä kerran hän katsoo taakseen.
Ovi sulkeutuu. Hän on ainaiseksi mennyt.

Viola heräsi viimeinkin ja katseli ympärilleen. "Zanoni, päivä on
koittanut." Ei mitään vastausta paitsi lapsen hiljainen valitus. Armias
taivas! Oliko kaikki sitten ollut unta? Hän työnsi syrjään pitkät
hiuksensa, jotka peittivät näön -- hän tunsi rinnallaan amuletin -- se
ei siis ollutkaan unta! "Oi, Jumalani, hän on mennyt!" Hän hypähti
ovelle -- hän huusi äänekkäästi. Vartija tuli. "Mieheni, lapseni isä?"

"Hän on mennyt sinun edelläsi, vaimo."

"Minne? Puhu, puhu!"

"Guillotiinille!" ja musta ovi sulkeutui jälleen.

Viola makasi tajuttomana. Salamanvälähdyksenä oli Zanonin sanat, hänen
murheellisuutensa, hänen salaperäisen lahjansa todellinen merkitys ja
hänen uhrauksensa suuruus, kaikki silmänräpäyksessä oli selvinnyt
hänelle -- ja sitten pimeys peitti hänet kuin myrskypilvi, mutta siinä
pimeydessä oli valoakin. Ja hänen istuessaan siinä mykkänä, jäykkänä,
äänettömänä, kuin kiveksi jähmettyneenä, liukui yli sielun syvyyksien
_näky_, niinkuin tuulahdus: julma tuomioistuin, tuomari, valamiehistö,
syyttäjä, ja keskellä syytettyjä tuo yksi peloton loistava olento..

"Sinä tunnet, mitkä vaarat valtiota uhkaavat -- tunnusta!"

"Minä tunnen ja pidän lupaukseni. Tuomari, minä ilmotan sinun tuomiosi.
Minä tiedän, että se anarkia, jota sinä kutsut valtioksi, sammuu tämän
auringon laskiessa. Kuuntele, kuinka ulkona melutaan, kuuntele, kuinka
siellä huudetaan! Antakaa tietä, te kuolleet, antakaa paikka helvetissä
Robespierrelle ja hänen joukolleen!"

Oikeussaliin hyökätään sisään -- tulee nopeita, kalpeita sanantuojia,
on hämmennystä ja pelkoa ja hätää! "Pois kavaltaja, ja huomenna nainen,
jonka tahdoit pelastaa, tulee kuolemaan."

"Huomenna, presidentti, putoo kirves _sinun_ kaulaasi."

Eteenpäin täyteen ahdettujen myrskyisten katujen halki kulkee
kuolonsaattue. Haa, urhokas kansa, viimeinkin sinä olet herännyt. He
eivät saa kuolla -- alas kuolema valtaistuimeltaan! Robespierre on
kukistunut, he syöksyvät pelastamaan.

Kamalan näköisenä vankilarattailla Zanonin vieressä viittoili ja
raivosi se mies, jonka hän profetallisissa unissaan oli nähnyt
kumppaninaan kuolemanpaikalla. "Pelastakaa -- pelastakaa!" ulvoi
ateisti Nicot. "Oi urhokas kansa, meidän _täytyy_ pelastua!" Ja
ihmisjoukosta tunkeutui esiin nainen, jonka musta tukka valtoimenaan
liehui ja jonka silmät tulta iskivät. "Clarence!" hän huusi
italiankielellä, "murhaaja, mitä sinä olet tehnyt minun Clarencelleni?"
Hänen silmänsä kulkivat yli vankien kasvojen, hän ei löytänyt
etsimäänsä. "Kiitos taivaan, kiitos taivaan! Minä en ole sinua
saattanut kuolemaan."

Lähemmälle ja lähemmälle tunkeutui kansa -- vielä hetkinen, niin
mestaaja olisi jäänyt ilman työtä. Oi Zanoni, miksi yhä on _sinun_
otsallasi tyyni kohtaloon alistuminen, etkö sinä tunne toivoa? Mars,
mars! pitkin katuja astuvat aseelliset miehet; uskollisena käskyille
johtaa heitä musta Henriot. Mars, mars! halki raukkamaisesti hajautuvan
ihmisjoukon. Tuossa he epäjärjestyksessä pakenevat, tuossa he
työnnetään lokaan, nuo huutavat pelastajat! Ja heidän keskellään
vartijoitten miekkojen satuttamana makaa italialainen nainen, pitkät
hiuksensa verellä tahrattuina, ja vielä hänen vääntyilevillä huulillaan
on iloinen kuiskaus: "Clarence, minä en ole sinua tappanut!"

Eteenpäin Barrière du Trônelle. Se häämöttää mustana edessä, mahtava
tappolaitos. Toinen toisensa jälkeen säilän alle -- taas yksi ja taas
toinen ja kolmas! Armoa! Oi laupias! Onko silta auringon ja varjojen
maan välillä niin lyhyt? -- lyhyt kuin huokaus? Nyt, nyt _hänen_
hetkensä on tullut. "Älä kuole vielä, älä jätä minua jälkeesi! Kuule
minua, kuule!" huusi horroksessa oleva nainen. "Mitä, vieläkö sinä
hymyilet?" Ne hymyilivät, nuo kalpeat huulet ja niiden hymyillessä oli
murhapaikka, mestaaja ja kuolonkauhu hävinnyt. Siinä hymyilyssä tuntui
koko avaruuden yli leviävän ikuinen päivänpaiste. Ylös maasta hän
kohosi, liiteli Violan yläpuolelle, aineettomana -- ilon ja valon
haamuna! Ja takana taivas aukenee, syvyys syvyyden jälkeen, ja
ihanaiset joukot näkyvät, toiset toistensa takana kaukaisuudessa, ja
"tervetullut!" kaikuu lukemattomissa äänissä. Taivasten asukkaat
riemuitsevat: -- "terve! sinä uhrauksella puhdistunut ja haudan kautta
kuolemattomaksi tullut! -- tämä ei ole kuolemista." Ja loistavana
loistavien joukossa _haamu_ ojensi kätensä ja kuiskasi uneksijalle:
"Ikuinen kumppani, _tämä_ ei ole kuolemista!"

       *       *       *       *       *

"Hoi, miksikä meille annetaan merkkejä talojen katoilta? Miksikä
ihmiset kokoontuvat kaduille? Miksi kirkonkellot kajahtavat? Kuulkaa
pyssynpauketta, aseelliset iskevät yhteen! Kumppanit, onko meillä
vangituilla viimeinkin toivoa?"

Näin lausuvat vangit toinen toiselleen. Päivä laskee, ilta lähenee,
vielä he painavat valkoisia kasvojaan ristikkoja vastaan ja yhä
ikkunista ja talojen katoilta he näkevät ystävien hymyilevän -- näkevät
merkkejä heilutettavan. "Hurraa! Robespierre on kaatunut! Hirmuhallitus
on kukistunut! Jumala on antanut meidän jäädä elämään."

Luo silmäsi saliin, missä tyranni ja hänen seuralaisensa kuuntelevat
melua ulkopuolelta! Niinkuin Dumas oli ennustanut, Henriot verestä ja
viinasta juopuneena hoipertelee sisään ja iskee verisen miekkansa
lattiaan, "Kaikki on mennyttä!"

"Kurja! sinun raukkamaisuutesi on meidät tuhonnut!" riehui Coffinhal ja
paiskasi pelkurin ulos akkunasta.

Tyynenä kuin itse epätoivo seisoo ankara St. Just, Couthon ryömii
ähkien pöydän alle, nyt laukaus, räjähdys! Robespierre olisi tahtonut
itse päättää päivänsä. Vapiseva käsi on pettänyt eikä hän ole
kuollutkaan. Hôtel de Villen kello lyö kolme. Rikottujen ovien läpi,
pimeitten käytävien läpi kuolinsaliin syöksee ihmisjoukko. Raadeltuna,
kalmankalpeana, verisenä, sanattomana, mutta vielä tajuisena istuu
päätappaja vielä pystyssä tuolissaan. Hänen ympärilleen he keräytyvät,
he uhkaavat, he kiroovat häntä, heidän kasvonsa hehkuvat soihtujen
valossa. _Hän_ on oikea musta velho eikä tähtöinen maagikko! Ja _hänen_
viimeisiä hetkiään näkemään kokoontuvat ne pahat henget, jotka hän on
kutsunut esiin. He vetävät hänet esiin. Aukaise porttisi, säälimätön
vankila! Ei sanaakaan enää tässä maailmassa lausunut Maximilien
Robespierre. Lähetä esiin tuhansia ja satoja tuhansia, vapautunut
Pariisi. Vallankumoustorille vyöryvät hirmuhallituksen rattaat -- St.
Just, Dumas, Couthon, kumppanit seuraavat häntä, hautaan asti. Nainen,
jolta lapset on viety, hiukset hajallaan päässään, juoksee hänen
sivullaan: "Sinun kuolemasi saattaa minut ilosta juopuneeksi."
Robespierre avaa veristyneet silmänsä. "Mene tuonelaan vaimojen ja
äitien kirousten seuraamana."

       *       *       *       *       *

Päivänvalo täyttää vankilan. Sopesta soppeen kierii uutinen, ihmisiä
tunkeutuu sisään, iloiset vangit sekaantuvat vartijoitten joukkoon,
jotka pelosta myöskin tahtovat näyttää iloisilta, he tunkeutuvat julman
talon kaikkiin nurkkiin ja kammioihin. He syöksyvät koppiin, joka on
ollut unohdettuna edellisestä aamusta asti. He löytävät sieltä nuoren
naisen, joka istuu kurjan vuoteensa ääressä. Hänen kätensä ovat
ristissä, hänen kasvonsa ylöspäin kääntyneet, hänen silmänsä ovat auki
ja hänen huulillaan on autuas hymyily. Ilonsa riemastuksessakin
vetäytyvät tulijat taaksepäin säpsähtäen. Milloinkaan eivät ole nähneet
niin kaunista näkyä ja lähemmäksi hiipiessään äänettömin askelin he
näkevät, että huulet eivät hengitä, että uni on marmorin unta, että
kauneus on jo kuoleman kauneutta. He keräytyvät hiljaisina ympärille,
ja kas, hänen jaloissaan on pieni lapsi, joka heidän äänestään heräten
katselee heitä vakavasti ja leikkii ruusuisine sormineen kuolleen
äitinsä hameenliepeillä. Orpo täällä vankikammiossa.

"Lapsi raukka", sanoo eräs nainen, joka itse on äiti, "eilen sinun
isäsi kuuluu kaatuneen, ja nyt äitikin! Yksinäinen maailmassa, mikä
mahtaakaan kohtalosi olla?"

Lapsi hymyili pelottomasti joukolle naisen näin puhuessa. Ja vanha
pappi, joka seisoi heidän keskellään, sanoi lempeästi: "Nainen, katso,
orpo hymyilee. Isättömät ovat Jumalan huomassa."



Viiteselitykset:


[1] "Gymnosofoi" -- "alastomat viisaat" -- näin kutsuivat kreikkalaiset
intialaisia asketeja eli "joogeja", joista huhu jo varhain levisi
länsimaihin asti. _Suom._

[2] Highgate on huvilaseutu Lontoon läheisyydessä. _Suom._

[3] Mania, "raivo, hulluus" käytettiin Kreikassa puhuttaessa sekä
viinin että rakkauden, jopa uskonnollisen innon herättämästä
haltiossaolosta. Sekä alhainen että ylempi "mania" johtuu näkymättömän
maailman vaikutuksesta ihmisluonnon kätkettyihin olemuspuoliin, -- sen
huomasivat jo kreikkalaiset. _Suom._

[4] Kreikkalaiset kutsuivat Kostottaria kaunistellen Eumeniideiksi s.o.
"hyvä-aikeisiksi." _Suom._

[5] "Raivottarien." _Suom._

[6] Vanhojen kansojen "taivas" ja "kiirastuli." _Suom._

[7] Paisiello eli vv. 1741-1816, toimi kapellimestarina Pietarissa ja
Napolissa, sävelsi yli 100 oopperaa. _Suom._

[8] Rahvaanuskon "verenimijät", joiden todellisuutta nykyinen tiedekin
on alkanut nähdä. _Suom._

[9] "Näyt, tosi-unet.." _Suom._

[10] Italialainen oopperasäveltäjä (1749-1801). _Suom._

[11] Vanhanaikainen kultaraha, n. 16 mk arvoinen. _Suom._

[12] "Paha silmä" -- joka ennemminkin on mainittu -- tarkottaa tuota
varsinkin Italiassa yleistä kansanuskoa, että löytyy henkilöitä
(italiaksi _jettatore_), joilla on kyky ikäänkuin mahtavan silmänsä
avulla raivata tiensä maailmassa, kukistaa, jopa tappaa vastustajansa
j.n.e. Että tällainen voima on muutamien ihmisten silmissä, sitä ei
tarvitse epäillä. Aivan äskettäin luettiin sanomalehdissä eräästä
italialaisesta ministeristä, kuinka hän "pahan silmän" avulla oli
tuhonnut monta etevää kilpailijaa sinkautuessaan valta-asemaansa. Tässä
on kysymyksessä voima, jota voidaan käyttää sekä hyvään että pahaan
tarkotukseen. _Suom._

[13] Hippogryyfi -- "louhikäärmehepo", siivekäs hepo, italialaisissa
kansantaruissa esiintyvä hirviö, Pegasusta muistuttava. _Suom._

[14] Nämä Vanhan Rooman seudut olivat kertomuksen ajalla jokseenkin
autioita ja hylättyjä. _Suom._

[15] Seuraava ennustus (joka muutamille lukijoistani lienee
tunnettukin), löytyy hieman eri vivahduksin ja pitempänä La Harpen
jälkeenjääneissä teoksissa. La Harpen oma käsikirjotus kuuluu vielä
olevan tallella ja kertomus perustuu M. Petitotin auktoriteettiin.
Minun tehtäväni ei ole tutkistella, onko olemassa epäilyksiä
kertomuksen todenpitäväisyydestä.

[16] Champfort, yksi niitä oppineita, jotka vallankumouksen ensimäiseen
hurmaukseen viehättyivät, mutta sitten kieltäytyivät seuraamasta
alhaisempia toiminnan miehiä kauheiden rikosten teille. Hän jäi eloon
esittämään vallankumousmiesten murhaavaa ihmisrakkautta aikansa
parhaimmilla sukkeluuksilla. Nähdessään muureille kirjotetun "Veljeys
tai kuolema" huomautti hän, että ajatus kuuluisi toisin sanoin: "Ole
veljeni, tai minä sinut tapan!"

[17] "Tämä lahko levittää suurella kiihkolla materialismin oppia, joka
on vallalla älykkäitten ja suurmiesten kesken. Siitä on osaksi johtunut
senlaatuinen käytännöllinen filosofia, joka tekee itsekkäisyyden
järjestelmäksi ja pitää ihmisyhteiskuntaa viekkauden sotana --
menestystä oikean ja väärän erottajana -- kunniallisuutta makuasiana
tai mukavuutena -- ja maailmaa ovelien konnien perintötilana." --
Discours de Robespierre, Mai 7, 1794.

[18] Astrologian kukoistusajoista saakka on sivistyskieliin jäänyt
siitä lainattuja sanoja. Kukin seitsemästä "planetoista" edustaa yhtä
ihmistyyppiä, yhtä perusluonnetta. Siten yksi on "jovialinen" eli
Jupiterin luontoinen, toinen "martialinen" eli sotaisen Marsin
laatuinen. "Saturnolainen" tyyppi on kylmä, kova, synkkämielinen eli
jalostuneena miettivä ja hillitty. Paljas sattumako ohjaa, että kun
piirretään jonkun ihmisen syntymäkartta eli horoskoppi, hänen "johtava
tähtensä" onkin juuri se, jonka luontoinen hän on? _Suom._

[19] Trakian hallitsija Tereus oli vietellyt kälynsä Filomelan ja
leikannut häneltä kielen. Kostoksi sisaret tappoivat T:n pojan ja
syöttivät hänen lihansa isälle. T:n ajaessa sisaria takaa muutettiin
Filomela satakieleksi -- kertoo kreikkalainen vertaustaru. _Suom._

[20] Kreikkalaisissa taruissa olivat kentaurit ihmishepoja, sfinksit
leijona-naisia ja gorgonit siivekkäitä, käärmetukkaisia hirviöitä.
_Suom._

[21] Augoeides -- mystillisten plaatolaisten suosima sana -- esim.
"Sielun kehä on loistava -- augoeides -- kun ei se kurottaudu minkään
ulkonaisen puoleen eikä sisäänpäin supistu vaan loistaa omalla
valollaan, jolla se näkee kaikkien olioiden totuuden ja totuuden
itsessään." Marcus Antonius, lib. 2.

[22] Mr. Disraeli, kirjassaan _Curiocities of Litterature_ (Art.
Alchemy) mainittuaan muutamia uudenaikaisten kemistien rohkeita
päätelmiä metallien muuttamisesta, kertoo esimerkin eräästä tieteen
suurmiehestä: "Sir Humphry Davy sanoi minulle kerran, ettei hän pitänyt
tätä vielä keksimättä olevaa taitoa mahdottomana; mutta jos se joskus
keksitäänkin, tulee se varmaan olemaan käytännöllisesti hyödytön."

                                          _Tekijän muist_.

Kuinka omituisilta kuuluvatkaan nämä tekijän ja hänen aikalaistensa
sanat nyt 66 vuoden jälkeen! Nyt vihdoinkin kokeellinen tiede alkaa
lähestyä alkemistien problemin ratkaisua, vaikka kyllä, niinkuin Sir
Davy aavisti, se ei tule olemaan ahneille mikään uusi rikkauden lähde
vaan ainoastaan ajattelijoille ja tutkijoille uuden henkisemmän
maailmankatsomuksen yksi peruskivi.

                                          _Suom. muist_.

[23] Painettu v. 1615.

[24] _Hoode megas keitai Zan_ = "Tässä lepää suuri Zeus" (Huom.!
genetiv. Zeen'os l. Zan'os. Suom.)

[25] Jos varsinainen kielimies jo oli rohkea Zanonin nimeä johtaessaan,
niin Mervalen keksintö on kerrassaan naurettava. "Smith" nimi merkitsee
yksinkertaisesti _seppää_. Tämä kohta on osottamassa, kuinka
pintapuoliset luonteet kuten Mervale ovat kykenemättömiä todellista
tieteellisyyttä tajuamaan. Suom.

[26] Sextus.

[27] Psellus, _de Daemon._ (käsik.)

[28] Pytonessa oli Apollon papitar, raediumi, joka haltioihin nousten
ihmisille välitti neuvon ja ennustuksen sanomia. Suom.

[29] Genius -- oli haltija eli henki, joka vanhojen kansojen uskon
mukaan hallitsi eri paikkoja ja esineitä. Ennen kaikkia oli joka
ihmisellä syntymästä asti Genius, joka määräsi hänen kohtalonsa ja
jonka ääntä hän saattoi oppia kuuntelemaan. Kristityt kutsuivat tätä
Geniusta suojelusenkeliksi, nykyaikaiset teosofit sanovat sitä
maallisen personallisuuden "korkeammaksi minäksi." Siitä sanasta on
tullut sivistyssana _genius, genie, geni_, nerokkuus, inspiratsioni
ja itse nero. Tämä sana antaa paljon ajattelemisen aihetta.
Vertauskuvallisen tarun mukaan Genius syntyi Eroksen ja Psykeen --
rakkauden ja sielun -- yhtymästä. -- Suom.

[30] Ranskan kuninkaan, jota vallankumoukselliset kutsuivat "mieheksi."
-- Suom.

[31] Tämmöisen verhon -- jota teosofit kutsuvat auraksi -- ovat
tiedemiehet juuri viime aikoina huomanneet kaikkien olentojen ja
esineitten ympärillä. -- Suom.

[32] Jamblikus, "De vita Pythagorae."

[33] Lukija suosiollisesti muistakoon, että tämän sanoo alkuperäisten
käsikirjoitusten tekijä eikä julkaisija.

[34] Suuri Lessing kirjoitti aikoinaan hyvin huomattavan tutkisteleman
"miten vanhat kuolemaa kuvasivat". Siinä hän osoittaa, kuinka
luurankoisen viikatemiehen käsitys oli vanhoille kansoille tuntematon.
He kuvasivat kuolon haltiata ei Geniusta siivekkääksi enkeliksi, jolla
kädessään oli ylösalasin käännetty soihtu ja seppele ja vieressään
perhonen -- vapautuneen sielun symboli. Hänen rinnallaan on usein
kaksoisveli, unen haltija. Heillä ei ollut keskiaikaista kuolonkammoa
vaan he hautakuvillaan tahtoivat lausua: "nukahda sielu, lepäjä elämän
vaivoista ja heräjä taas uuden päivän, uuden toimintakauden tullessa!"
Lessing oli vanhojen kansojen kannalla siinä, että hän uskoi elämän
uudestipalaamiseen, kuolon ja unen rinnakkaisuuteen. -- Sitä ennen oli
luultu kuoleman kaunista Geniusta Amoriksi, lemmen haltijaksi. -- Suom.

[35] Yksi renessanssiajan vielä saavuttamattomia taiteen mestareita --
Suom.

[36] Nim. jo roomalaisten loistoaikoina. Suom.

[37] Kuuluisa lause, jonka ennustaja lausui, kun Cesar murhapäivänsä
aamulla kysyi, miksei kuolon ennustus ollut toteutunut. Suom.

[38] "Nyt on juotava -- nyt vapaalla jalalla (hypittävä)" alkaa vanha
Horatiolainen viinilaulu. Suom.

[39] Tietämättömät ihmiset ihan luonnollisesti johtuivat uskomaan, että
tulivuorten aukosta kävi tie Haadeksen -- Tuonelan -- alhaisimpaan
piiriin. Suom.

[40] Mefiitis oli muinaisitalialainen tulikivilähteitten jumala. Suom.

[41] "Suur-Kreikka" -- Italian eteläosa roomalaisten aikana. Suom.

[42] Maagillisesta peilistä lukevat selvänäkijät usein ihmisten
kohtaloita. Suom.

[43] Jumalien seuraan päässeenä Iksion, Lapithien kuningas, tavotteli
itse Heeraa, Zeuksen puolisoa. Suom.

[44] "Salaisen Opin" mukaan kullakin ajalla on valtarotunsa,
voimakkain, vaikkei aina lukuisin. Nykyinen valtarotu on n.k.
teutonilainen, johon kuuluvat germanilaiset kansat, osittain myös
slaavilaiset. Kreikassa asui ennen helleenien tuloa Atlantis-sukuinen
sekakansa. Suom.

[45] Homeeros kertoo (Odyss. X) tämännimisestä yrtistä, joka suojeli
kaikkia taikoja vastaan. _Suom._

[46] "On yhtä välttämätöntä tuntea pahat asiat kuin hyvätkin, sillä
kuka voi tietää mikä on hyvä, tietämättä mikä on paha?" j.n.e.
Paracelsus, De Natura Rerum, lib. 3.

[47] Nimittäin niillä mailla. Itämaat olivat tähän aikaan hyvin vähän
tunnetut. _Suom._

[48] Paracelsus, De natura rerum lib. I.

[49] Sylfit olivat ilmahenkiä, gnoomit "maahisia." _Suom._

[50] Niinkuin tunnettu, pidettiin suurta Leonardo da Vinciä
(1452-1519) aikoinaan taikurina ja paljon huhuiltiin siitä
leijonanhaamusta, joka häntä muka seurasi. _Suom._

[51] Pausaniaan -- Plutarkon kertomuksen mukaan.

[52] Tämä "fluidumi" on juuri se, jota nykyään yleisesti kutsutaan
astraliaineeksi. Se ajatuksensiirto, josta täällä puhutaan, on
nyttemmin jo tullut tieteellisesti todistetuksi. _Suom._

[53] Tässä kohden on käsikirjotuksesta jotakin raavittu pois.

[54] Eetteri- ja astraaliolentoja. Suom.

[55] Brahminit, puhuessaan Brahmasta sanoivat: "Kaikkitietävänä ei ole
kolmea olemisen tilaa -- nukkumista, valvomista ja horrosta", ja siten
he selvästi erottavat horroksen kolmanneksi tilaksi kahden muun
rinnalle.

[56] Amuletti on taikakalu, joka suojaa tauteja, vihollista y.m.
vastaan. Suom.

[57] "Bakkuksen ruumis" -- pakanuuden aikuinen voimasana. Suom.

[58] Diodorus, lib. I.

[59] Hurjat ilojuhlat, joita vanhalla ajalla Vietettiin
talvipäiväseisauksen ajalla. Suom.

[60] Titaanit, "taivaan ja maan pojat" kasasivat vuoria vuorten päälle
vallottaakseen itse Olympon -- jumalien asunnon, mutta syöstiin alas.
Suom.

[61] Medusan pää muutti siihen katsovan kivipatsaaksi. Suom.

[62] Dublinin etevin lääkäri kertoi kirjottajalle eräästä harhanäystä
joka olosuhteilta ja fyysillisiltä syiltään oli niin samanlainen kuin
tässä kerrottu.

[63] Muukalaisia Parisin _konventissa_, edellinen englantilainen. Suom.

[64] Kansalaisen P:n kirje Robespierrelle. _Papiers inédits trouvés
chez Robespierre_. Tom. II, p. 127.

[65] En tiedä varmaan, onko käsikirjotuksen kirjottaja aikonut näillä
nimillä esittää todellista Cottaltoa ja todellista Dandoloa, jotka v.
1797 tekivät itsensä huomatuiksi myötätunnollaan Ranskaa kohtaan ja
demokraatisella innollaan. (Julkaisija).

[66] Ranskan vallankumouksen mestauslaitos. Suom.

[67] Filosofi Leibnitz (1646-1716) esitti opin _monaadeista_, joista
maailma on kokoonpantu ja jotka korkeimmasta alimpaan asti ovat
yhteydessä ja vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Salainen oppi puhuu
"monaadillisesta elonaineesta", joka täyttää koko maailmankaikkeuden.
Suom.

[68] _Nebuloosa_ eli "tähtisumu" on astronomian mukaan kaikkein
varhaisin aste jonkun aurinkokunnan syntymisessä. Loistavasta,
hehkuvasta, hienosta sumusta tiivistyvät planetat, jäähtyvät ja alkavat
kiertää keskustan, auringon ympäri. Suom.

[69] "Lemuriksi" kutsuivat vanhat roomalaiset kuolleitten haamuja eli
"liekkiöitä." Suom.

[70] "Vallankumous on niinkuin Saturnus, se syö omat lapsensa" --
_Vergniaud_.

[71] "Dantonin veri sinut tukahuttaa!" sanoi Garnier de l'Aube, kun
onnettomana Thermidorin 9 p:nä Robespierre heikosti läähätti, ääntä
saamatta. "Viimeisen kerran, joukkomurhien presidentti, minä pyydän
sinua puhumaan."

[72] "Käärmeen muoto", sanoo eräs aikalaisista Couthonia kuvaillessaan.
Se lausunto, jonka luultavasti Payan (thermidorin 9:nä) oli laatinut
Robespierren vangitsemisen jälkeen, mainitsee hänen raajarikkoista
ystäväänsä näillä sanoilla: "Couthon, tuo hyveellinen kansalainen,
jossa ei ole elävää muuta kuin sydän ja pää, mutta ne ovatkin
isänmaanrakkaudesta palavat".

[73] Tämä hellyys jotakin lempieläintä kohtaan ei suinkaan ollut yksin
Couthoniile ominaista, päinvastoin se näyttää olleen tavallista
vallankumouksen laupeilla teurastajilla. A. George Duval kertoo
("Muistelmissaan kauhunajalta", 3 Kirja siv. 183), että Chaumettellä
oli linnunhäkki, joka häntä ilahutti joutohetkillä; murhanhaluisella
Fournierilla oli olkapäällään pieni sievä orava hopeaketjun päässä;
Panis tuhlasi ylenmääräistä tunteellisuuttaan kahdelle kultaiselle
fasaanille, ja Marat, joka ei olisi hellittänyt yhtäkään niistä 300,000
päästä, mitkä hän vaati, Marat _elätti kyyhkysiä!_ Puhuessamme
Couthonin koirasta, niin Duval kertoo hupaisen kaskun Sergentistä, joka
ei ollut kaikkein sääliväisimpiä toimeenpanijoita syyskuun murhissa.
Muuan ylhäinen nainen tuli rukoilemaan häneltä suojaa sukulaiselleen,
joka oli sulettu Abbayeen. Sergent tuskin alentui vierasta
puhuttelemaan. Kun nainen epätoivossaan vetäytyi pois, sattui hän
astumaan mielikoiran käpälälle. Sergent kääntyi raivoissaan ja
huudahti: "_Madame, eikö teillä ole ihmisyyttä_?"

[74] Jotten lukijoita väsyttäisi muistutuksilla, huomautan tässä, että
melkein jokainen ajatus, mikä tekstissä on pantu Robespierren suuhun,
tavataan ilmaistuna hänen jälkeenjääneissä puheissaan.

[75] Mahomettia kehotettiin kutsumaan luokseen vuori voimansa
todistamiseksi. Mutta Mahomet meni itse vuoren luo ja vallotti sen.
Suom.

[76] Huomattakoon, että tämä sama Tallien oli se, joka tietäen itsensä
kuolemaan tuomituksi, ensimäisenä kansalliskonventissa uskalsi korottaa
äänensä tyrannia vastaan, kun Robespierrelle viimein oli tullut
kukistumisen päivä. Suom.

[77] "Vuoreksi" kutsuttiin Ranskan kansalliskokouksen äärimmäisiä
vasemmistolaisia. Suom.

[78] Katso _Papiers inédits_. (Julkaisemattomia papereita, tavattuja
Robespierren luona), vol. II, pag. 155.

[79] Kaikilla maisilla kappaleilla ja olennoilla oli, Plaaton mukaan,
todellinen, pysyvä olemuksensa -- _ideansa_ -- näkymättömässä
maailmassa. Suom.

[80] Kohtelias teitittely oli Parisissa kielletty. _Les Sociétés
Populaires_ oli selittänyt, että se, joka teititteli toista, olisi
pidettävä epäiltävänä ja mielistelijänä. Julkisten virastojen ja
kansallisseurojen oville oli kirjotettu: "täällä kunnioitetaan
kansalaisen nimeä ja sinutellaan toisiaan." Kun vaan murhat
puuttuisivat Ranskan vallankumouksesta, niin se olisi suurin
huvinäytelmä, jota enkelit konsanaan ovat nähneet näyteltävän!

[81] Guillotiinista.

[82] Ks. Papiers inédits, vol. II, 132.

[83] Minkälaiseen vakoilemiseen Guérinia käytettiin, katso _Papiers
Inédits_, vol. I, 366.

[84] Ranskan vallankumouksessa kutsuttiin köyhempää ja alhaisempaa
joukkoa _sansculotteiksi_ eli "housuttomiksi", koska heillä ei ollut
polvihousut niinkuin ylhäisillä vaan pitkät. Suom.

[85] Papiers inédits, vol. II, 156.

[86] Clootz, salanimeltään Anacharsis, englantilainen
maailmanseikkailija, kuului Ranskan vallankumouksessa nurjimpiin
jakobineihin ja mestattiin v. 1794 Hébertin keralla. Suom.

[87] Tästä Robespierren inhottavasta tekopyhyydestä on törkein
esimerkki se, että hänen kerrotaan hellästi puristaneen vanhan
koulutoverinsa Camille Desmoulinsin kättä samana päivänä, kun hän
allekirjotti hänen vangitsemiskäskynsä.

[88] Tasso, _Gerus. Liberata_, IV, I.

[89] Näillä nimillä kutsuttiin muinoin Tuonelan kahta jokea. Suom.

[90] Teurgia (= "jumalain-töiden teko"), hyvin vanha sana,
mysteriolaitoksissa käytetty, "usko, että ihminen palaamalla
alkuperäisen luontonsa puhtauteen voisi taivuttaa jumalia opettamaan
hänelle jumalallisia salaisuuksia, vieläpä saattaa heitä toisinaan
esiintymään näkyvässä muodossa... Todella _jumalallinen_ teurgia vaatii
melkein yli-inhimillisen puhdasta ja pyhää elämää, muuten se alentuu
mediumisuudeksi ja mustaksi magiaksi." Katso Teosofian Avain siv. 3.
Suom.

[91] Katso tätä merkillistä kohtaa, joka suoraan esittää Pytagorean ja
Plaatonin oppeja, Tasson kirjassa XIV, 41-47.

[92] Tämä näyttää soveltuvan siihen Jamblikuksen ja Plotinuksen
käsitykseen, että maailma on elävä olento, joten on yhteyttä ja
kanssakäyntiä sen eri osasten välillä; pienimmissäkin olioissa voi olla
mitä hienoin hermo. Tästä johtuu luonnon yleinen magnetismi. Mutta
ihminen katsoo maailmaa niinkuin matonen katsoisi elefanttia. Mato,
joka tuskin näkisi kavion pään, ei voisi käsittää, että kärsä kuuluu
samaan eläimeen, ja että se, mikä yhteen osaan vaikuttaa, heti tuntuu
toisessa ruumiin osassa.

[93] Jamblikus kirjassaan "Mysterioista", VII, 7.

[94] Glyndon näyttää unohtaneen, että Mejnour jo ennen oli vastannut
samaan kysymykseen, koska hän epäilyksissään tässä toisen kerran siihen
viittaa.

[95] Viime ajan suurin runoilija ja ajattelijoista muuan jaloimpia
sanoi kuolinvuoteellaan: "Monta ennen hämärää asiaa tulevat nyt minulle
selviksi ja näkyviksi." Katso _Schillerin elämänkertomusta_, kirj.
Carlyle.

[96] Kerrotaan todellakin, että tämän hyvän ja kuuluisan henkilön
tuomioon oli hänen veljensä myötävaikuttamassa. Hän oli siksi kova,
että saattoi huutaa ääneen: "Jos veljeni on rikollinen, kuolkoon." Tämä
veli Marie-Joseph, myöskin runoilija ja _Charles XI_-teoksen
kirjottaja, sai maailman väärän oikeuden mukaan loistavan uran. Hänet
julistettiin Mars-kentällä "ensimäiseksi Ranskan runoilijoista", joka
nimi olisi ollut hänen murhatulle veljelleen kuuluva.

[97] Hirmuhallituksen loppuaikoina Fouquier harvoin yöllä liikkui
ulkona eikä milloinkaan ilman saattojoukkoa. Hirmuhallituksen aikana
olivat heidän kuninkaansa kaikkein enimmän peloissaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Zanoni - Yli-ihmisen elämäntarina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.