Title: Kansanopistosta ja kansanopiston ympäristöiltä
Author: Soini, Lauri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kansanopistosta ja kansanopiston ympäristöiltä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

YMPÄRISTÖILTÄ***


KANSANOPISTOSTA JA KANSANOPISTON YMPÄRISTÖILTÄ

Kirj.

LAURI SOINI



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1898.



SISÄLTÖ:

Opettajattarellemme.
Kansanopiston avajaiset.
Laulava kansa..
Johtaja.
Esityksiä.
Kuusikon Vuokko.
Uutta sisällystä.
Toivioretki.
Nuori vanhus.
Ero.
Otto.



Opettajattarellemme.


    Reväisen talven kullankirkas päivä
    luo nietoksille verhon hohtavan.
    Jo kaikotkoon nyt kauvas kaihon häivä,
    kun päiväpaiste täyttää maailman!
    Nyt varjotonna valonvälke päilyy
    mun rinnassani, siellä muistot häilyy
    iloiset, heijastaen loistettaan.
    Semmoista kirkkahinta varjottuutta,
    keväimen lepposinta herttaisuutta
    sä myöskin lietsot tänne maailmaan.

    Sä luonnon kukkasista kerrot meille,
    viet talvellakin suvimaailmaan,
    vaan lemmikkinä pellon penkereille
    oot auvennut myös itse nuokkumaan.
    Sä rikkaimmilla väreillä et loista,
    on ihanuutta sulla toisenmoista,
    on tunnelemuisuutta henkevää.
    Lait luonnon koitat meille selvitellä,
    sen lakia myös näytät käytöksellä,
    lakia lempeätä, lämpimää.

    Sä laulatatkin meitä iltasilla
    ja neuvot rintojamme soittamaan
    iloisten tuntehitten kantelilla
    ja laulamalla huolet voittamaan.
    Sä seurassamme leikit siskonamme,
    me sua äitinämme rakastamme,
    oot lemmen lempeydellä voittanut.
    Sun luonasi on olo onnekkuutta,
    kun eroamme, uutta suloisuutta
    on tuovat tuoksuntasi muistelut.



Kansanopiston avajaiset.


Yötä myöten olimme hevosella ajaa ryhmäneet kaupunkiin. Aamuyöstä
olimme vasta perille saapuneet.

Siksi oli aamulla unetar kovin vierasvarainen... ei olisi mielellään
luotaan laskenutkaan.

Eli eihän se oikeastaan vieraanaan pitänytkään... minne lienee mukanaan
kuljetellut. Reki tuntui tärähdellessään aivan ruumistakin
tärahdyttelevän, ja tierat narskahtelivat hevosen kavioissa. Korkea
kukkula kuumotti edestä, lumisten lehdon lehvien välitse ja halki öisen
ilman, jossa souteli vienon vitisateen näköistä utua.

Mäkipä se näkyi olevan allammekin... nyt rupesi juuri tie eteenpäin
viettämään. Kovin reki kulkikin kovasti... aivan korvissa rupesi
vinkumaan... mitenhän tässä käyneekään...

-- Laiva lähtee kohta.

Mitä se nyt veli Ellu siinä laivasta hourii... pidätä, pidätä
veikkonen... eihän laivakaan toki noin kovasti... Pitele... pitele,
Ellu... muuten menemme möyhnäksi mäen alle.

Koetin huutaakin, mutta mikä lienee painanut rintaa ja kuristanut
kurkkua, etten saanut ääneen pikahdetuksi.

-- Kuulkaahan! Puolen tunnin perästä lähtee laiva.

-- Mikä?

-- Laiva.

-- Minnekä?

-- Sinne sen koulun avajaisiin.

Silmäni revähtivät auki ja ensityökseni rupesin katsomaan edelle, että
vieläkö siellä on pysynyt hevonen seisallaan. Ei näkynyt enää koko
hevosta, eikä asuntonani ollut reki, vaan sänky.

-- Niinkö opiston avajaisiin!

Ja silloin se uni silmistä sirkosi -- sirkosi kuin usva tullessa
aamuisen tuulen. Tunnin aika oli vielä höyryvenheen lähtöön, mutta ei
siinä ollut liikaa siinäkään.

Siellä se höyryvenhe jo ähkyi ja puhkui laiturin kyljessä. Lienee
varmaankin ruvennut tukehduttamaan, kun olivat vatsa ja povukset kansaa
täytenään sekä vielä täysi kannannainen harteilla.

Lähdettiin. Höyryvenhe velloi itsensä ympäri, osotti kokkansa
salmensuuta kohden ja läksi sinne mustaa savua torvestaan puhkuen
pahkuamaan. Vesi vuohkautui vaaleaksi venheen pyrstöllään potkiessa,
laittautui laineiksi, ja laineet läksivät vierymään venheemme perästä.
Uusia aaltoja kohota kumpuili toinen toisensa edelle ja jälkimmäiset
vierymiseen väsyneinä paikoilleen painautuivat. Mutta suuremmiksi
aalloiksi vesi vääntäytyi venheemme sivuilla, siirtäytyen syrjään
mahtavan matkustajan tieltä. Pyöreäselkäisinä ne pyörivät perätysten ja
vieryivät vieretysten rantaan päin, viskautuivat vimmoissaan rannikkoa
vasten ja pirstouneina takaisin pauhahtivat.

Niin me aaltoja nostatimme ja aaltoja mursimme ja eteenpäin menimme,
lahden halki salmensuulle ja sieltä aukealle ulapalle.

Kyllä kaiketi se oli oikeastaan samalaista kuin muulloinkin
höyryvenheellä matkustaminen, mutta siinä tuntui olevan niin omituista
toisellaisuutta. Minusta tuntui jotenkin samalta kuin silloin, jolloin
isäni kanssa kuljin ensikertaa kirkkoon ja odotin uteliaana näkemistä
komean kirkon, jota naapurini pienen Pentin olin kuullut ihastellen
ihmettelevän.

Ja samaa minä luulin huomanneeni matkatovereissanikin, nimittäin
niissä, jotka ympärilläni olivat, mutta joista ennestään en ketään
tuntenut. Kaikki näyttivät he olevan niin totisella tuulella ja jos
nauroivat, nauroivat niinkuin juhlissa nauretaan.

Matka ei ollut pitkä, mutta matkan määrän utelias odotus tuntui sitä
aivan ijänikuiseksi venyttävän. Ja kuitenkin tunsin jotakin melkein
pelon tapaista arkuutta, joka yhä kasvoi matkan määräämme lähetessäni.
Tuntui melkein siltä kuin kansanopistoa ympäröisi lämpösempi ja
pehmosempi ilmakehä, jota minä en oikein uskaltaisi lähetä ja joka
minua puoleensa päin vetäisi ja samalla luotaan lykkeleisi, tekisi
molempia sitä voimakkaammin mitä lähemmäksi tuon tenhopiirin keskustaa
jouduimme.

Semmoista pelon sekaista juhlatuulta, semmoista arkailevaa mielitekoa
en ennen tietänyt tunteneeni muulloin kuin pahaisena poikasena
ensikertaa lukukinkereillä käydessäni -- ja siksi se nyt minun kaikki
viettini valloitti. Hämärä juhlaharso näytti peittävän metsäiset
rannat, joista tasaisimmilla paikoilla kuulti vasta sataneita syksyn
ensimmäisiä lumihiveneitä. Ja höyryvenheen yksitoikkoinen jyskytyskin
pehmeni yhä sulavammaksi ja soinnukkaammaksi.

Laskeuduin alas salonkiin, kun tuntui ruumiissani vilun väreitä suuren
selän syksyisessä tuulessa. Sieltä alhaalta täytyi silloin tällöin
vilkaista ulos, sitä tiheämpään, mitä pitemmältä matkustimme. Mutta
pienestä ikkunasta katsoen oli maisemista kadonnut juhlatuulinen
kokonaisuus. Sinne näki rannoilta ainoastaan palasen siitä mitä
kohdalle sattui, alastomasta lahdesta tai niemen kaistaleesta, lumen
rippeitä rantaäyräällä tai ehkä harmaaseinäisen talon peltojensa
keskellä.

Höyrykone jyskytti ja sydämeni jyskytti... taisi toki höyrykone
jyskyttää kovemmin.

Mutta muuten melkein äänetönnä me matkaa jatkoimme, joskus vain joku
virkkoi vähän kärsimättömän näköisenä kumppanilleen, että "eiköhän sitä
jo kohta aljettane olla perillä" ja sitten taas painautui koettamaan
odottaa.

Vihdoinkin joku ikkunasta katsonut virkahti:

-- Nytpäs se jo sittenkin näkyy.

-- Niin sekö opisto jo?

-- Niin. Se on tuo tuolla koivujen keskellä.

Menin muiden mukana ikkunasta tirkistämään. Ja sieltä se näkyi koivujen
välistä. Lumen hiveneitä oli levittynyt liinaksi katolle.

Laivamme laulahti viestiksi rannalla oleville. Kohta alkoi sen runko
vavista potkurin takaperin pyöriessä, ja köysi viskattiin.

Lappauduimme laiturille ja tienoota silmäsimme. Toinen puoli taivasta
oli jo poudassa, vaikka se oli ollut kokonaan pilvessä aamummalla.
Pilven reunan alta pilkahti juuri parhaiksi ruskoisenpunainen päivä
maan ohutta lumipeitettä kirkastamaan.

-- Mihinkä tästä mennään?

-- Eikö tuota vaan mentäne suoraan sinne opistolle.

Lähdimme siitä peräsukaa pistättämään laivassa tulleet ja laivaa
vastaanottamassa olleet, tuttavukset vähän keskenään ryhmittyen ja
tuttavattomat yksitellen. Kävelimme ensin kuistia myöten rannasta ylös
ja mäen päältä pellon poikki opistotaloon.

Aivan kummalliseksi kävi siinä yksin astuessani mieleni arkuus. Enkä
minä tahtonut mitenkään uskaltaa astua ovestakaan sisälle, ennenkuin
muut menijät mukanaan työnsivät.

Mutta ovella oli vastassa herttainen ja ystävällinen mies, jonka
kaikkia liikkeitä näytti johtavan lämpimän ystävyyden tenho ja silmissä
loisti vastustamattomasti puoleensa vetävä iloisuus. Keltään kysymättä,
melkein itsekään ajattelematta oli minulla mielessä tunne, että "tuo se
nyt on se johtaja", ja pettymykseni olisi varmaankin tuntunut
sietämättömältä, jos asia olisi sattunut olemaan toisin.

Siellä sisällä oli ja sinne tuli yhä joukkoa kosolta, enimmäkseen
nuorta väkeä, joiden kaikkien kasvot kuvastivat kuin ennen tehtyä
sopimusta noudattaen aivan samallaista arkuuden, ilon ja toivon
sekasotkua, jommoista itsekin tunsin.

Vanhemmalla väellä ei tietysti ollut mitään syytä näin hupsusti
hätäillä -- niillä, jotka olivat tulleet omiaan kyyditsemään, eikä
niilläkään, jotka muuten ystävinä tai epäluuloisina tarkastelijoina
tulivat tämän uuden laitoksen avajaisia katsomaan. Mutta nuoret menivät
sen ystävällisen miehen luo, jonka kasvot näyttivät niin paljojen
ponnistusten uurtamilta, ja ilmoittivat tulonsa. Ja kun se ystävällinen
mies toivotti meille tervetuloa, tuntuivat hänen sanansa niin sydämestä
tulleilta ja siksi ne niin tyynnyttävästi sydämeen sattuivat. Aloimme
olla kuin kotonamme, sillä arkuus alkoi sulautua pehmosen puhtaaksi
juhlatunnelmaksi, joka tuntui olevan yhdistys vienosta hartaudesta ja
raittiista ilosta.

Kun sitten toimitus aljettiin ja veisattiin virsikirjan virttä, tuntui
siinäkin olevan ponnistavaa voimaa, voimakasta hartautta enemmän kuin
milloinkaan muulloin. Ja pitäjään vanhan rovastin rukous lämmitti
mielen ja vei väkistenkin mukanaan rinnastani huokauksen korkeutta
kohden, sinne, jonne en aikoihin ollut uskaltanut huoata muka
miehuuteni mainetta peljäten.

Mutta tuossahan nousee johtaja puhumaan. Hän tietää, että joukossa on
monta, jotka ovat tulleet tänne mielessään epäilevää arvelua, ja hän
tietää että siinä on myöskin ystäviä, jotka toivovat täältä valonhalua
kansansa nuorisolle, tulevaisuuden polvelle, eivätkä tahdo ihmistyön
heikkouksista opistoa vastaan syitä etsiä. Hän on tahtonut kuulijainsa
erilaisuuden unhottaa, mutta kuitenkin on se hänen puheensa sisältöön
jotakin vaikuttanut, kun hän totisesti hymyillen selittää työnsä
tarkoitusta.

-- Arvoisat kansalaiset! näin hän lausuu ja kuin katsoen johonkin
kauvas, miettii hetkisen. Kun tapaan jonkun savolaisen työtä
alottamassa ja häneltä kysyn: "mikä siitä tulee?", vastaa hän
tavalllisesti: "mikähän tullookin, -- eihän tuota vielä tiijä sannoo".
Tämmöinen välttelevä epämääräinen vastaus on minua aina aikatavalla
harmittanut.

Nyt olen työtoverieni kera työtä alottamassa ja ikäväkseni huomaankin,
että itse olen pakotettu käyttämään tuota harmillista vastausta. Täytyy
oikein savolaisen tapaan kysyjälle vastatakseni, että "mikähän tullee,
eihän tuota vielä tiedä sanoa". Mutta on tällä epämääräisellä
vastauksella tällä kertaa kuitenkin puolustuksensakin. Aines ei tässä
työssä ole puuta, ei kiveä, eikä savea, vaan nuorta väkeä, jolla
on oma päänsä kuten omat jalkansakin, omat tapansa kuten omat
taipumuksensakin.

Mutta jos tulos onkin näin epävarma, niin tarkoituksesta olemme
kuitenkin selvillä. Ja varmasti toivomme työn jotakin hyvää tuottavan.
Ilman sitä varmuutta emme olisi uskaltaneet ryhtyä näin suureen ja
tärkeään työhön ja ilman varmaa toivoa ette tekään, arvoisat
kansalaiset, olisi tämän opiston eduksi niin paljoa puuhanneet.

Mutta toiveet aina jonkun verran pettävät, pettävät siksi, että me
tavallisesti ne kohotamme korkeammalle kuin todellisuus voi nousta.
Silloin on voimaa ja luottamusta ammennettava työn tarpeellisuudesta,
tärkeydestä.

Ja onko sitten tämä työ tarpeellinen, työ, joka tarkoittaa nuorison
henkistä kehitystä? Onko se tärkeätä?

Olet kaiketi, kansalaiseni, usein katsellut kansaasi, tätä jonka kanssa
yhteistä henkeä huovut. Olet nähnyt siinä paljon hyvää, olet iloinnut
sen sitkeydestä, sen kärsivällisyydestä, sen edistyksestä. Mutta olet
varmaankin nähnyt siinä paljon, josta et iloitse. Olet nähnyt paljon
raakuutta, nähnyt paljon hellyyden puutetta, paljon epärehellisyyttä,
paljon tyhjyyttä elämässä. Ja mielessäsi on liikkunut elävä tunne
siitä, että jotakin olisi tehtävä -- ja paljonkin -- että kansa ja
varsinkin sen nuoriso pääsisi tuosta tilasta.

Mutta mitä?

Kokemus ja sielutiede sanovat: opeta, jos tahdot täyttää tuon henkisen
tyhjyyden, niin -- opeta! Anna tietoja, rikastuta sielun tietovarastoa,
siitä tyhjyys täyttyy. Tahdot enemmän hellyyttä, voimakkaampaa,
jalompaa tunne-elämää. Opeta, anna tietoja sellaisia, joihin tunnetta
liittyy ja jotka tunnetta herättävät. Tahdot hyvää tahtoa. Taaskin
opeta. Anna yhä tietoja, jotka herättävät tai vastaisuudessa voivat
herättää voimakkaita siveellisiä tunteita. Tunteita tahto tottelee.
Ainoastaan voimakkaita hyviä tunteita herättämällä nuorisoomme voimme
siitä perinpohjin poistaa pahuutta.

Ja jos todella tunnet kansaamme, olet tavannut sen nuorisossa -- ja
vanhoissakin -- opinhalua, tiedonikävää, liikuttavaa kaukaisuuden
kaihoa. Ajattelen, että paljas mainitseminen herättää mielessäsi
muiston monesta sellaisesta tapauksesta. Minussa se herättää yhden,
jonka kerron.

Pari vuotta takaperin tuli luokseni mies, joka pyrki kansanopistoon.
Hakuaika oli jo umpeen kulunut, kaikki paikat täytetyt. En voinut siis
luvata hänelle pääsyä. Lupasin kuitenkin kaukopuhelimella ilmoittaa
hänen kotipitäjäänsä kirkonkylään, jos joku paikka sattuisi opistossa
avonaiseksi.

Raskaalla mielellä läksi mies luotani. Hän pääsi kuitenkin opistoon ja
kertoi sitten miten tukalan raskaalta ja pitkältä odotusaika oli
tuntunut. Eräänäkin päivänä oli kuljeskellut metsällä, mutta ollut niin
toivoton, ettei muistanut ensinkään riistan etsintää. Oma toivottomuus
oli tehnyt metsänkin niin suruisen ja kaihoavan näköiseksi. Mutta kun
tuli kotiinsa, oli siellä eräs naapurin ukko, joka kertoi: "Sinulle
käskettiin sanomaan, että minne toivot, sinne pääset." "Minne sitten
pääsen?" oli hän iloisesti kysäissyt. "Itsepähän parhaiten tietänet",
vastasi ukko. "Pääsenköhän kansanopistoon?" "No, niin sitä vaan
käskettiin sanomaan sieltä telehvoonikonttoorista, että minne toivot,
sinne pääset."

Ja kansanopistostahan tuo sanoma oli. Hän oli mielestään saavuttanut
kaikkein rakkaimman toiveensa. Keväällä pois lähtiessään ei hän paljoa
puhunut -- itki vaan, kyyneleet tukahduttivat hänen puheensa. Ajattelin
hänen varmaankin olevan kiitollisen siitä, että kansanopisto on
olemassa.

Mutta miksi kaukaa etsinkään todistuksia työmme tarpeellisuudelle.
Todistaahan sitä jo osaltaan tämä lukuisa nuorisojoukko, joka tähänkin
opistoon on nyt saapunut.

Ja toivon, rakkaat oppilaani -- käännyn nyt teidän puoleenne -- että
puhdas tiedonhalu on teidät tänne johdattanut. Ainoastaan silloin
voitte täällä saada omat toiveenne täytetyiksi, ainoastaan silloin
täytätte tämän yleisön vaatimukset. Muistakaa, että tämä yleisö, joka
ponnistuksillaan on meille tämän yhteisen työpaikan toimittanut,
vaatii tosityötä vastapalkkioksi ja on samalla tarkastajamme kuin
hyväntekijämmekin. Toivon että se hyväntahtoisesti arvostelee meitä, ei
millään alentuvalla armeliaisuudella, mutta oikeuden mukaisesti,
vanhurskaan kannalta. Raskaaksi taakaksi tiedän vastuunalaisuutemme
tulevan, vaan jos yhdestätuumin panemme viidetkymmenet hartiamme sitä
kantamaan, niin ei hätääkään.

Mutta taakan kantaminen, yleisön vaatimusten täyttäminen -- sekö yksin
tulisi täällä olostanne voitoksenne? Ei, palkaksi lupaan teille vapaan
kehityksen ilon. Tahdon, että minua käsitettäisiin ihan sanani mukaan.
Kun puhun vapaasta kehityksestä, niin käytän tarkoituksella sanaa
_vapaa_. En uhratakseni vapausaatteelle, vaan sentähden että uskon ja
olen kokenut, että vapaa kehitys se saa parhaiten nuorisossa kaikki
voimat esille, ja me tahdomme todella saada nuorissa kaikki hyvät
voimat hereille.

Vapaudella ei täällä ymmärretä vallattomuutta eikä mielivaltaisuutta
vaan vapaata alistumista siveellisyyden lakien alle. Muita ohjeita ei
ole, sanotaan vaan: tee ainoastaan sitä, josta voit vastata Jumalan,
ihmisten ja omantuntosi edessä. Se on vaikea ja velvollisuuksia,
painavia velvollisuuksia lisäävä ohjelma ja joskus erehdykseenkin
vievä. Mutta kehittävä se on. Ja kehittymään olemme tänne kokoontuneet,
emmekä ainoastaan kesyttymään.

Tähän kehitystyöhön sanon teidät, rakkaat oppilaat, sydämmellisesti
tervetulleiksi samalla kuin kiitän sitä yleisöä, joka on toimittanut
meille tällaisen työtilaisuuden. Suljen lopuksi vakavan työmme Jumalan
haltuun. Uskon, että hän tahtoo auttaa työtä, joka tehdään hänen
nimeensä ja hänen kunniakseen ja jonka päätarkoitus on Jumalan kuvan
kirkastaminen ihmisessä.

Hän lopetti. Kaikki olivat liikutettuja, vaikka sanat olivatkin
yksinkertaiset, eivätkä loistavia korusanoja. Tuntui rintaani puheesta
tarttuneen jotakin niin vaativaa, melkein pelvon tapaista, mutta
kuitenkin se tuntui niin hyvältä.

Minusta tuntui kuin olisin ollut eksyksissä, kulkenut korvessa kauvan
ja kaihoissani huhuillut, mutta kuin nyt vihdoinkin lehtevän vesakon
välitse alkaisi kuumottaa silmiini kaivattu kotoinen veräjä. Ja siksi
se lienee tullut rintaani niin raivoisa riemun puuska, että se herutti
silmäini nurkkiin suuret kyyneleet.

Minä painausin piiloon siellä nurkassani jossa olin, ja muiden
Savolaisen laulua laulaessa pyyhiskelin silmäini nurkkia. Sillä minua
tahtoi semmoinen vetisteleminen vähän hävettää.

Mutta kun jykevimmän juhlallisuuden aika oli ohitse ja me joukolla
iltaa viettäen opistossa ensimmäisiä laulujamme lauloimme, niin silloin
olivat kyyneleet jo poissa ja mieleni vilpastui kotoiseen toveruuteen.

Minä melkein luulin, että olin siellä kaiken ikäni viettänyt, enkä
koskaan tulisi pois lähtemään.



Laulava kansa.


Kukapa meistä suomalaisista ei olisi kehaissut kansamme laulunlahjalla.
Ja onkinhan se ihanata ajatella kuuluvansa kansaan, joka uinuessaan
öisessä hämärässä on osannut kastehelmin kimaltelevat niittyjensä
nurmet ja ijänikuisten kuusikkojensa humun niin taitavasti lauluiksi
loihtia. Vielähän niistä lauluinakin kuuluu kuusikkojen syvää,
surusointuista huminata, ja vielähän niistä tuommoiset vesihelmiä
helpeillään keinuttelevat nurmet kuumottavat!

Mutta surulliselta se tuntuu, kun sanovat kansaltamme laululahjan
katoavan.

Mistähän entiset isämme ja äitimme sitten tuon laulutaitonsa saivat,
kun se ei voi heidän lapsillaan ja lastensa lapsilla säilyä, vaan
edistyksen vauhdin enetessä alkaa aamuisen usvan tavalla ilmaan hajota?
Olivatkohan sen idut kiinitetyt taikuuden hämärään, kuten muutamat
sanovat, ja täytyikö sen sitten hämärän hajotessa hukkaan haihtua?

Niin se lienee ollut. Oikeastaan tahtoisin sanoa isiemme laulunlahjan
orastaneen omasta kotoisesta, kansallisesta hengenelämästä, jommoinen
meiltä on alkanut sekoittua ja peittyä ulkoa puhalteleviin
edistysvirtauksiin. Tahtoisin sanoa, että kun vanhat isämme ja äitimme
saivat hengittää kotona kehkeytynyttä henkistä ilmaa, tai ainakin
kotoisten kuusikkojen humussa omaksi sulautunutta, niin siksi he olivat
pakoitetut laulamaan parhaimmat laulunsa. Siksi he lauloivat, kun
heillä oli paljon semmoista, jota he eivät tienneet kellään muilla
olevan, jota he sydämmensä sisimmässä pyhänä pitivät, joka heidän
ympärillään pehmoisena henkäili ja heidät tuttavallisesti tenhosi.

Mutta sitten ihmiset toivat tänne muilta mailta uusia uskoja, uusia
tuulia, joiden liijan niukasti antoivat kansalle henkäillä. Kansaa ne
tuulet eivät voineet tenhota, sillä kansa ei niitä omikseen tuntenut.
Kansa katsoi uusiin oppeihin ja uskoihin kuin loistaviin torneihin,
joiden kullatut kuvut eivät ole omia, joita ei tohdi koskettaa, vaan
niiden kirkkautta kaukaa kurkistella -- kuin kerjäläinen avautuessa
eteen loistavan salongin.

Ja kuu tämä meidän niemekkeemme alkoi paukahdella, ryskää ja rätistä
yhä uusien ja uusien tulokkaiden jaloissa, joista tulokkaista saloille
kuului ainoastaan kaukainen kaiku, niin meidän saloiset eläjämme
tunsivat jäävänsä voimattomina edistyksen vilkkaiden vyöryjen
jalkoihin. Silloin he alkoivat vain hiljalleen hyöriä ja pyöriä muiden
puuhaavain ja pyöriväin perästä, eivätkä voineet ihania lauluja laulaa.

Mutta se on niin ihanata uskoa, ettei laulunlahja vielä ole tykkönään
sammunut, vaikkakin se yksityisten sydänten sisimpiin on äänensä
alentanut. Ja meillä on niin usein syytä tuommoiseen uskoon.

Ovathan meidän saloillamme nykyään vielä melkein nukuksissa henkiset
voimat. Kun me nukkuvat herätämme, niin tottahan ne taasen herättyään
ainakin aamulaulunsa laulavat. Ja parhaallaanhan ollaan puuhassa kansan
henkeen omaa elämää, uutta täytelästä tunnetta herättää.

Kun tuonne sydänsaloille astelemme, tapaamme siellä niin tiheässä
nuoria ihmisiä, joilla ovat suuret tukut tekemiään runoja tallessa.
Olen tavannut kokonaista puolikymmentä yhdessä ainoassa kylässäkin.
Kuka tietää minkälainen laulajajoukko niistä oikeastaan karttuisi,
jos jokainen tietoon tulisi. Mutta me emme niistä tiedä, kun
meille on tullut siunattu kirjoitustaito, joka auttaa kainoja
kansanrunoilijoitamme pistämään tuotteensa piiloon johonkin
romukoppaan, ettei niitä tarvitse laulaa kotiväen ja naapurien
kuultavaksi, josta ne sitten laulunrakastajat ihaillakseen ottaisivat.

En ensinkään tahdo väittää, että nykyisten eläjäin laatimat laulut
kauneimpana kansanrunoutena kajahtelisivat. Mutta kuitenkin olen niissä
tavannut niin paljon kaunista, että on syytä uskoa kansamme
laulunlahjan vielä elävän.

Ja kukapa tietää mitenkä sulosointuisin sävelin kansamme kannelkin
vielä kaikumaan herkkeneisi, kunhan henkiset riennot saataisiin
saloillamme kaikkein nukkuvainkin omiksi ja kun kirkastettu
kansallistunne kasvaisi vahvaksi ulkonaisten tuulien avulla. Ja tuosta
omasta henkisestä voimasta kansamme laulut sitten uhkuisivat, sen
kotoista loistoa ne heijastaisivat ja jälleen lähteelleen kirkkautta
antaisivat.

Semmoista ainakin olen uinaillut silloin, kun muistelen lukuisia
runomestarejamme ja etenkin niitä, jotka kansanopistossa ollessamme
runoniekoiksi rupesivat.

Siellä opistossa oli alkanut vähitellen tuntua olevan rinnoissamme
semmoista ponnistavaa voimaa, joka yhä vahvemmaksi varttui johtajan ja
opettajain luentoja kuullessamme. Aikansa se voima siellä syvällä
ponnisteli ja jännisteli, kunnes vihdoin puhkesi esille runsaana
runotulvana.

Meillä oli siellä opistossa varsinainen historioitsija, joka
kirjoitteli jokaisen viikon "Toveriin" jälkikatsauksia Toverilan joukon
elämästä. Kerran, taisi olla talvisydämen aikana, oli arvoisan
historioitsijamme päähän pälkähtänyt lehden lukijakuntaa iloisesti
hämmästyttää käärimällä viikkokatsauksensa runollisuuden huntuun. Mutta
hän saikin itse hämmästyä nähdessään, mitenkä koko "Toveri" sisälsi
yksinomaan runoja, kun sitä lukemaan ruvettiin. Vieläpä runojen alla
olevia nimimerkkejäkin karttui kokonainen kymmenkunta ja jokainen
heistä oli aikonut säkeillään säikähdyttää tätä tiedonviljelykseen
hautautunutta nuorisojoukkoa. Arvoisa historioitsijamme koetti arvella
runsaan runotulvan syyksi sitä, että oli muutamina päivinä tuuli
hengähdellyt karjalaisilta runoseuduilta päin ja sieltä kaiketi
runohenkeä tullessaan tuoksuttanut.

Mutta sinä iltana oli talossamme iloa ja riemua noiden ainoastaan
arvaamalla tunnettujen runoseppien kunniaksi. Me lauloimme entistä
enemmän, ja me valitsimme laulettaviksemme semmoisia lauluja, jotka
parhaiten soveltuivat meidän lajisillemme laulajapojille.

Mutta voi sitä kuumeentapaista intoa, millä me sen perästä rupesimme
lauluja laatimaan! Meillä oli siellä eräs asunto, jossa asui seitsemän
nuorukaista ja jonka me siksi olimme Jukolaksi nimittäneet. Näissä
Jukolan veljeksissäkin oli kokonaista neljä runoniekan kokelasta. Kun
aina iltasella oli kiireisesti saatu huomisiin luentoaineihin
tutustuneiksi ja yönseuduksi asuntoihimme eväiksi annetut
laskentoesimerkit suoritetuiksi, silloin me miehissä pöydän ympärille
istuen kävimme runosäkeitä sydämistämme suoltamaan. Ja kun veljesjoukko
vuoteihinsä vetäytyi ja uneen uupuivat, jäi useimmiten vielä parinen
veljeksistä runotaidossa kilpailemaan, istumaan vastatusten hehkuvin
poskin ja tulisin tuntein, vuodattaen paperille sydämensä syvyyttä
veljesjoukon sihisevän hengityksen säestäminä.

Ja semmoista sitä sitten jatkui kevääseen asti. Toinen runoniekka sai
vauhtia toiselta, jalon kilpailun kautta ja muuten. Ja runotuulahdukset
vetivät tenhoonsa yhä uusia ja uusia miehiä, jotta "Toverissa" oli
useimmiten ainoastaan runoja ja että laulajapoikia oli keväällä melkein
puolet toverijoukostamme.

Keväällä -- silloin se tietysti runotulva tulvimmilleen paisui ja
vahvimpina aaltoina edelleen vyörähteli.

       *       *       *       *       *

Olen ollut jälkeenpäin noiden runoniekkojemme parissa, ja silloin me
olemme toisillemme runojamme lukeneet ja toistemme tekeleitä
arvostelleet. Ja sitä mieltä me olemme olleet, että kunkin runosuoni on
puhdistumaan päin ja alkaa yhä vuolaammin väylässään pulahdella.

Ja siksi minusta on niin ihanata uskoa, että laulunlahja on vielä
kansassamme eleillä, vaikka sen sävelet kumahtelevatkin ainoastaan
kunkin runoniekan pöytälaatikossa. Mutta kunhan jokainen henki
saataisiin hereille, kun jokaiset aivot saataisiin täytetyksi
ajatuksilla, jokainen sydän rakkaudella ja jokainen henki innon
tulella, niin silloin minä uskoisin ilmestyvän laulajoita, jotka
voisivat saada kantelonsa kaikumaan tunteittensa tulkkeina, ainakin
niin, että laulajat itse tuntisivat tyydytystä.



Johtaja.


Kansanlapsena oli hän syntynyt, sieltä opintielle urennut ja
yliopistoon asti kavunnut. Siellä oli tyhjäntoimittajana toverien
seurassa taivastellut, ilopöydissä istunut ja tutkintojakin
suorittanut.

Mutta kerran keväällä, kun oli pääkaupungista kotiseuduilleen palannut
ja kun maaseudun mehevä ja raitis luonto oli saanut mielen entistään
herkemmäksi, oli hänessä herännyt entistä enemmän osanottoa niiden
ihmisten kohtaloon, jotka karun maan kamaraan sitoutuneina saivat
päivät päästään myrätä ja möyriä, maksaen veroja niille, jotka
puolijoutilaina iloisia päiviä viettivät. Siellä he henkisesti
ummehtuneina hiessäotsin ahersivat, kohottivat hattua niille, jotka
heitä halveksivat ja heihin yli olkansa katsoivat. Silloin löysi hän
itsellensä elämän tehtävän, hän tahtoi tulla antamaan salolla asuville
veljille ja siskoille sitä, jota heidän hikensä ja vaivansa avulla oli
itse osakseen saanut, tahtoi tulla herättämään kansalaisiinsa
itsetuntoa ja kuntoa, halua ja tahtoa kohoamaan notkostaan pois, ja
auttamaan niitä jotka itse eivät kohoamaan kyenneet.

Ja niin hän rupesi kansanopiston johtajaksi.

Hän oli ollut jo toimessaan vuosia ja saanut tottumusta ja vakaumusta
ja työnsä tulokset antoivat hänelle uutta intoa ja elähdytystä.

Talonpoikaisena miehenä matkusteli hän kesäisin pitkin saloja,
keskusteli isäntien kanssa, kyseli nuorison puuhia, harrastuksia, iloja
ja huolia. Hän tahtoi tarkalleen tietää minkälaatuinen se maa oli, jota
hänen oli viljeltävä, minkälaisia ne sydämmet, joihin hänen oli
henkisen herätyksen siemeniä kylvettävä ja mitä ne kasvunvoimaa
saadakseen kaipasivat. Veljenä hän heidän keskessään liikkui ja koetti
valonhalua herättää.

Hän näki mitenkä hyviä ihmisiä kaikki siellä pohjaltaan olivat,
mutta hyvän pohjan peittona hän näki niin paljon itsenäisyyden,
avomielisyyden ja suoruuden puutetta. Hän näki, että niiden puutteesta
olivat saaneet alkunsa kaikki ne moitittavat ominaisuudet, joita he
omistivat.

Hänet tunsivat pian ystäväkseen ympäristöpitäjästen asukkaat, ystävänä
he hänet vastaan ottivat ja mielihyvällä hänen vieraikseen tulivat. Ja
kerran opiston työkauden alkajaisissa muistan hänen puhuneen seuraavaan
tapaan:

-- Teitä en toivota tänne tervetulleiksi arkuutta oppimaan enkä
umppuunne sulkeutumaan, vaan avautumaan, näkemään ympäristöänne ja
ymmärtämään itseänne ja muita. Ensiksikin toivoisin teidän oppivan
tuntemaan itsenne aivan vapaiksi, mutta myöskin rakastamaan
ympärillänne olevia, jolloin ette voi vapauttanne väärin
käyttää. Opetuksieni suhteen tahtoisin teidän oppivan semmoista
tarkkaavaisuutta, että arvostelette, onko oikea se henki, jossa
opetukseni annan ja lausumaan myöskin peittelemättä ajatuksenne. Niin
kun te seuraatte, niin silloin opetukset teissä parhaita hedelmiä
kantavat. Oppikaa ystävällistä avonaisuutta! Puhdistakaa ajatuksenne,
ettei teidän tarvitse niitä keneltäkään salata, tehkää tehtävänne niin,
että voitte kaiken toimittaa vapaasti kaikkien nähden! Koettakaa
heikkouksista vapautua, ja parhaiten voitte niistä vapautua, kun ne
suoraan muille tunnustatte ja rakkauden voimalla yhdessätuumin
eteenpäin pyritte. Minä puolestani en tahdo olla poikkeuksena, minulle
voitte tehdä huomautuksia, milloin erehdyn, voitte arastelematta sanoa
huolenne ja puutteenne ja yhdessä voimme etsiä apua.

Reipas, iloinen henki oli hänen opistossaan vallalla. Iloisina ja
vapaasti tulivat oppilaat paikoilleen, mitään hienoja tapoja ja
kohteliaisuuksia ei heiltä vaadittu. Vapaasti ja tapoihin kahlehtimatta
he käyttäytyivät, ja pääpainoa kehotettiin heitä panemaan henkiseen
kauneuteen. Semmoisia palveluksia heitä kehoitettiin toisilleen
tekemään, josta toiselle oli todellista hyötyä tai edes iloa.

Käytännölliselle opetukselle antoi hän yhtä suuren arvon kuin
henkisellekin. Hänen ihanteensa oli semmoinen, että jokaisen olisi
saatava tilaisuus jakaa aikansa ruumiin ja hengen hoidon välillä,
molempien terveyttä ja hyvinvointia kartuttaa. Siksi oli hänestä
kansanopistonkin työ yksipuolista, jos siellä annettiin arvoa
yksinomaan henkisyydelle. Silloin kun siellä olivat mielet
herkimmillään, silloin oli suorastaan herätettävä harrastusta myöskin
taloudellisen edistyksen vilkastuttamiseen.

Yksinkertaisuuteen elämäntavoissa hän kehoitti oppilaitaan. Hän näytti
oppilailleen varmoilla laskuilla, mitenkä jokaiselle kansalaiselle
riittää henkisiin harrastuksiin runsaasti puolet ajasta, jos jokainen
asettaisi itsellensä yksinkertaiset elämänvaatimukset ja käyttäisi
ruumiillisia voimiaankin työhön edes sen verran kuin se tarvitsee
liikettä pysyäkseen täysin terveenä ja raittiina. Silloin saisivat
paljon raikkaamman voiman ja tuoreuden henkisetkin harrastukset.

Opistossa oli keittokoulu, jossa pidettiin yksinkertaista
yksinkertaisempi ruokajärjestys, sillä voitakaan ei annettu kuin
välistä, silloin kuin ei ollut keittoa. Johtaja vaimonsa kanssa söi
samassa pöydässä samoja ruokia. Kerran kun joku oppilaista
ruokajärjestyksen puheena ollessa kysäsi mitenkä johtaja voi tulla
toimeen semmoisella ruualla, vastasi johtaja:

-- Kuinka minä voisin kehoittaa teitä tekemään sitä, jota en täytä
itse? Ja olisiko minulla silloin toivoakaan, että te minua uskotte.
Minä toivon, että teidän pitää saada varmaksi ohjelmanne ja että te
opitte tahtomaan muiltakin sen täyttämistä.

Kerran oli hän muutamain suurempain vastoinkäymisten tähden hyvin
kärtyisällä tuulella, ja esiintyi semmoisena tunnillakin. Muutamat
tytöt olivat ottaneet asiasta keskustellakseen ja eräs suora
suomalaistyttö oli ottanut tehdäkseen johtajalle muistutukset.
Tämmöistä ei muilla olisi ollut rohkeutta tehdä, ja siksi he
varoittelemallakin varoittelivat olemaan menemättä, mutta tyttö oli
vaan mennyt johtajan luokse ja alakuloisena valittanut, että johtaja
kun on pahalla tuulella, on meidän niin vaikea olla. Kauvan olivat he
sitten asiasta tuumineet ja johtaja esiintyi sen perästä yhtä iloisena
kuin ennenkin.

Toisen kerran oli eräs miesoppilaista ollut veiston ja piirustuksen
opettajalle niin uppiniskainen, että opettaja oli katsonut
tarpeelliseksi tehdä johtajalle valituksen. Johtaja oli sanonut, että
koettakaa vaan vasta sopia riitanne keskenänne. Kuitenkin kutsui hän
oppilaan luokseen, käski istumaan viereensä, kertoi asian ja sanoi
oppilaan velvollisuuden olevan pyytää anteeksi. Oppilas puristi
kiitollisena johtajansa kättä ja kävi opettajansa luona asiasta
tuumimassa.

Meillä oli tapana raitista ilmaa hengittääksemme käydä useimmilla
välitunneilla pihalla piirissä pyörähtelemässä; sillä sisällä oli
ankara veto, kun kovimmillakin pakkasilla revautettiin välitunniksi
ikkunat auki. Tavallisesti me piirissä pyöriessämme lauloimme, että
"arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa." Mutta kerran
talvisella iltapuhteella me menimme pihalle ja rupesimme huutelemaan
muita piirilauluja, vaikka tavallisesti emme puhteen aikana ensinkään
ulkona laulaneet. Piirissä pyöriessämme näimme johtajan kulkevan
sivuitse ja äänetönnä menevän sisälle, vaikka hän useimmiten oli mukana
pyörähtelemässä ja samoin muutkin opettajat.

Seuraavalla tunnilla oli johtaja tavallista totisempi. Rukousten
jälkeen alkoi hän uhkaavan totisena puhua:

-- Minä näin viime yönä unta, joka sai minut kovin levottomaksi. Se
tuntui puristavan ja ahdistavan, se tahtoi viedä kaiken rauhan
rinnastani. Minulle valitettiin, että te olette käyttäneet vapauttanne
väärin, antaneet sen vallattomuudeksi yltyä. Ihmiset ovat sen saaneet
tietää, he tuomitsevat siitä teitä ja koko meidän opistoamme.

Me kuuntelimme hymyssäsuin alkua, odotellen, että mitähän sieltä
oikeastaan tuleekaan. Johtaja alkoi sitten jättää pois peloittavan
totista naamariaan, mutta meidän vuoromme oli muuttua vakavaksi, kun
johtaja jatkoi, kerrottuaan asian, josta tahtoi meitä huomauttaa:

-- Minun puolestani ei tosin ole mitään pahaa tavallisissa
piirilauluissakaan, kun ne vaan raittiilla mielellä lauletaan. Mutta
onhan niistä ihmisillä, varsinkin vanhoilla, aivan toisellainen käsitys
ja kun he täältä opistosta päin niitä kuulevat, varsinkin niin
puhteella, voi siitä syntyä jos minkälaisia huhuja. Vilkkailla maineen
siivillä voivat tämmöiset huhut levitä jos kuinka laajalle ja olla
suureksikin haitaksi työllemme. Minä uskon, että te tahdotte säilyttää
ihmistenkin silmissä itsenne kunnioitusta ansaitsevana ja samoin
laitoksen, jossa työskentelemme. Tahdotteko?

-- Tahdomme! kuului jokaisesta suusta varma vastaus, ja me täytimme
myöskin lupauksemme.

Paljon on meillä oppilailla muistoja hänestä ja koskaan ne eivät
unhoitu. Mutta miksikä niitä enää jatkaisin, jokainenhan näkee jo
näistäkin mitenkä hän veljenä keskellämme työskenteli, ja me häntä
isänämme kunnioitimme.

Hänen nimipäivänään luki eräs opistolaisista hänelle tekemänsä runon,
josta lopuksi liitetään tähän kolme säkeistöä.

    Sun vastahasi täältä kultamuuri
    ei hohda, nuoren rusoposket vaan.
    Ne nuoret sulle lausuu: "kiitos suuri"
    vain työnsä lomaan, hiet poskillaan.

    Liekkeinä taivahalle hulmahdellen
    ei tulkitse tää kansa tunteitaan,
    vaan sydän äänetönnä sydämelle
    hartaasti kuiskehtivi kiitostaan.

    Sä kestä kauvan, kauvan voimakassa
    ja hengenvoimaa lietso nuorisoon!
    Ja meissä, nuorisossa nousevassa
    sun iloksesi touko toittakoon!



Esityksiä.


Olimme olleet opistossa marraskuun alusta jo lähelle joulua. Olimme
siellä tutkineet raamattua, koettaen sitä oppia lukemaan ymmärtäen,
missä tarkoituksessa ja millä mielialoilla kunkin paikan ovat sen
aikuiset suuret miehet kirjoittaneet. Olimme historian hengetärten
keralla kulkeneet kaukana muinaisuuden yössä, jolloin suomalaiset
samoilivat tuntemattomina Aasian aroilla ja kentiesi ensimmäisiä
laulujansa laulelivat. Olimme alotelleet matkustelemistamme mailla ja
merillä, muita maita pohjolaiseen niemekkeeseemme vertaillen ja
koettaneet saada selville, minkälaisia elämänmahdollisuuksia meillä
täällä on odotettavissa. Olimme runsaasta runoudestamme kotoista
elonvoimaa rintoihimme ammentaneet ja kukkaansa puhkeavan
kansalliskirjallisuutemme umppujen aukeamisen alkuaikoja tutkineet.
Olimme luontoa ja luotujen ihmeellisyyttä ihastelleet ja kummastelleet
sitä, mitenkä ihminen on ottanut luonnonvoimia hallitakseen, mutta
kuitenkin on itsekin voimana luonnossa, luonnon muuttumattomien lakien
alaisena. Olimme kansamme pääelinkeinoille etsineet uusia järkevämpiä
uria, olimme piirrelleet kuvia, joiden mukaan itsellemme mukavimmin
asuntoja valmistaisimme, olimme opetelleet kynää käyttämään ja tätä
suloista suomenkieltä kauniisti ja sujuvasti kirjoittamaan, olimme
numerojen avulla valmistautuneet tekemään selkoa siitä mitä ansaitsemme
ja kulutamme -- ja mitä kaikkea jo olimmekaan alkaneet puuhata!

Eräänä iltana joulun edellä, kun viimeisellä tunnilla olimme opetelleet
lausumaan Vänrikki Stoolin tarinoita, että se tuntuisi aivan luissa ja
ytimissä, ja kun sen perästä oli iltarukoukset pidetty, laskeutui
johtaja luennoitsijalavalta ja seisottui sen vierustalle hyvin
merkillisen näköisenä.

-- Niin, sanoi hän ja sitten silmäili meihin hymyssäsuin. Nyt teidän
olisi ruvettava näyttämään, mihinkä kelpaatte. Vaikkapa tämä etumainen
rivi ottaisi ensiksikin huolekseen valmistaakseen meille muille
kuulemista ensi sunnuntai-illaksi.

Siitä oli jo ollut ennen siksi paljon puhetta, että me aivan hyvin
tiesimme mitä hän tarkoitti. Viikon varrella olivat nuoret hyvin
touhuissaan, salaisin puolin sanoja toisiinsa solmisivat ja puheitaan
punnitsivat. Sunnuntaina heidän oli astuttava esiin ja sanottava
sanottavansa. Ja meillä toisilla oli ankara arvostelijan ilme
kasvoilla, sillä meidän oli saatava selville missä kohden mikin esitys
vinolleen vääristyy.

Kajahti laulu, kaikui loppuun ja kaiku sammui. Esitysten oli alettava.
Epäröimistä siinä oli kuka ensiksi uskaltaisi. Vihdoin joku nousi,
jäykkä nuorukainen, jykevä poika, astui lavalle, rykäsi suljetusti ja
alotti.

-- Hyvät toverit! -- -- --

Vapauskäsitteen oli hän esityksensä aiheeksi valinnut. Ja niin
kohisevasti soinnahtavalla äänellä kertoi hän vapauskäsitteestään ennen
ja nyt. Kertoi mitenkä hänelle kansanopistossa oli muodostunut aivan
toinen käsitys, toinen tunne vapaudesta -- jos hänellä oikeastaan siitä
mitään käsitettä ennen olikaan. Ei hän sanonut käsittävänsä vapautta
oikeudeksi mielinmäärin mellastaa. Päinvastoin sanoi hän oikeata
vapausihannetta ajatellessaan tuntevansa semmoisen pyhän tuulahduksen,
joka tuntuu niin suloiselta, mutta tuopi samalla jonkillaista pelkoa,
arkuutta mieleen. Arveli, että tämä tämmöinen tunne on vapauden
vahventamaa velvollisuuden tuntoa. Luuli tätä tunnetta vahventavan
jokaisessa ihmisessä, suuremmassa tai vähemmässä määrässä, aseman,
jossa ei rakenneta mitään ulkonaisia, lukuunottamattakaan pakollisia
raja-aitoja oikean ja väärän välille, vaan jossa on siveellisyyden
kirkas laki ohjaajana.

Semmoinen oli pääsisältö hänen esitelmässään, sillä vapauden kaikkia
puolia ei hän sanonut kykenevänsä selittämään. Lopuksi hän kertoi:

-- Kun tulin tänne opistoon eikä täällä ollut mitään tauluja, joissa
olisi talon järjestys määrätty, tuntui mielestäni niin _orjalliselta_.
Kun olin tätä laitosta ennen niin kovin pilventakaiseksi kuvitellut,
tuntui peloittavan, että mitenkä tässä osaa olla ja käyttäytyä
niinkuin pitäisi. Nyt en enää kuitenkaan kaipaa täällä mitään
järjestyssääntöjä, olenpahan vaan samallaisena ihmisenä kuin ennenkin.
Minusta tuntuu täällä olevan semmoinen tenhovoima, joka sanoo
sydämelle, mitä on tehtävä ja mitä tekemättä jätettävä. Se kyllä
ponnahduttaa takaisin, etten tee mitään, joka olisi muille tahi
itselleni vahingoksi, kun vaan koetan sen ääntä seurata.

Lopuksi kajahti viidestäkymmenestä suusta voimakas laulu:

    -- -- -- -- --
    -- -- -- -- --

    Oi terve vapaus,
    sä kansain ihanuus!
    Eipä ken
    orjuuteen
    voi syöstä poikiamme.

Sitten nousi toinen poika, matala mies, puhumaan. Lappalaisista hän
puhui ja niitä itsekin pienuudellaan muistutti. Hän kertoi, että he
ovat pohjaltaan suomalaisia hekin, ainakin hän sanoi niistä tulevan
kunnon suomalaisia, kun ruvetaan tekemään. Hän oli ahkerasti kirjoja
selaillut, katsellut Kalevalat, Maammekirjat ja muut, joissa
lappalaisista oli vähänkään puhuttu ja nyt hän niistä löytämistään
langoista kudottua kangasta koetti toveriensa nähtäviksi levitellä.

Lopuksi lauloimme, että "juokse porosein!" Senperästä hiipi esille
tyttö, lempeäsilmäinen, ruunitukkainen. Hän oli kirjoittanut paperille
esityksensä, jossa sydämellisin sanoin kehoitti kotieläimiä säälimään.
Muun ohella kertoi hän siitä kauniista hevosesta, joka nuorena
ollessaan oli hänen kanssaan leikitellyt kuin mikähän hyvä toveri.
Kerrankin oli ruvennut häntä syleilemään, mutta oli sen tehnyt niin
taitamattomasti, että oli sormellaan raapaissut suuren verihaavan hänen
otsaansa. Sitten se oli vanhennut, tullut hitaaksi ja laihtunut, mutta
sillä oli yhä kiskotettu suuria tukkikuormia ja lyöty selkään, kun se
ei jaksanut. Mutta miten ystävällisesti se oli aina häneen katsonut,
kun hän illalla oli vienyt sille leipää ja silitellyt ja taputellut sen
kaulaa! Kerran -- niin, hän oli todellakin nähnyt sen vanhan tamman
silmistä vierivän kyyneleitä.

Esitelmän jälestä lauloimme "jos sydän sulla puhdas on."

Seuraava puhuja kertoi kauneuskäsitteestään. Hän sanoi miellyttävän
itseään luonnossa ilmenevän vapaan kauneuden. Puu joka metsässä vapaana
tuuheita lehviään levittelee, kuului hänen mielestään olevan paljon
kauniimpi kuin se, joka kitukasvuisena kääköttää jäykkiin riveihin
istutetuissa puutarhoissa ja jolta kaikki hienoimmat oksat ovat poikki
saksitut. Ihmisissä ja heidän keskinäisessä yhteydessään sanoi hän
näyttävän paljoa kauniimmalta vapaan ja yksinkertaisen lähimmäisen
palvelemisen kuin koneellisten ja luonnottomiin sääntöihin
typistettyjen turhanpäiväisten seuraelämän temppujen noudattamisen.
Kaikki muodit ja muut turhuudet kuuluivat häntä vaivaavan, sillä hän
sanoi näyttävän itsestään paljon kauniimmalta, että kukin seuraa omaa
makuaan puvuissa ja muissa kuin että antautuu muotien kahleihin ja
yksitoikkoisuutta maailmaan rakentamaan. Ja että hänen suunsa oli
sydämen kyllyydestä puhunut, osoitti sekin, että hänen tukkansa oli
vanhaan talonpoikaiseen tapaan tasalatvaksi leikattu eikä
perunapetkeleen muotoiseksi kulittu. Hänellä oli todellakin ollut
tahdonvoimaa pitää tukkansa semmoisena, jommoinen häntä miellytti,
muiden muoteja noudattaessa.

Vielä esiintyi sinä iltana sinisilmä neitonen, jonka kasvoista ei
vieläkään ollut ennättänyt kesäinen päivettymys täydelleen hävitä,
vaikkakin oli jo talvi solunut niin joulun lähelle. Hän kertoi kesäisiä
muistojaan kotitalonsa karjamailta, jonka taloutta kuului olleen
monena monituisena kesänä hoitamassa. Hän jutteli lehmistään ja
lehmisavuistaan, hohisevasta petäjiköstä karjamajan viereisellä
kankaalla ja ihanien iltahetkien vietosta mökkinsä kynnyksellä istuen
ja ommellen ja lammen pintaan kuvastuvia lehtoja katsellen. Oli siellä
ollut välistä ikäväkin, mutta ensi kesänä hän ei aikonut ikävöidä, kun
ottaisi kirjoja mukaansa ja laulaisi täällä opistossa oppimiaan
lauluja.

Kertomusta kuunnellessa meidän mielemme herkkenivät ja lämpenivät ja
tavallista vienommasti me lauloimme:

    Mull' laaksossa on koti armainen,
    miss' salojen tyyneys vallitsee.
    Siell' lintuset laulavat riemuiten,
    ja tuulonen lehdossa humisee
    ja puroset kirkasna välkkyilee,
    niin kirkasna puroset välkkyilee.
    Oi laaksoni! Riemujas muistelen.
    Oi laaksoni! Rauhaasi kaipailen.

Tämän kertomuksen täydennykseksi lienee tässä mainittava, ettei tämä
sinisilmä kuulu enää senperästä olleenkaan kotitalonsa karjamajalla,
vaan on muuttanut yhden kansanopistotoverinsa kotiin miniäksi.

Monta on näistä "esityksistä" -- joiksi me niitä johtajan ehdotuksen
mukaan rupesimme kutsumaan, vaikka ensin esitelmiksi nimitimme --
painunut syvästi muistooni. Useimmat olivat aineensa valinneet
kotoisilta aloilta, jotka olivat itseään lähinnä ja siis enimmän
tuttuja ja rakkaita. Usea esitti opistossa opittua tai kirjoista
lukemaansakin ainetta, varsinkin kevätpuolella, kun tiedonviljelys oli
tullut enemmän omaksi. Ja esitysten perästä oli aina lopputehtävänä
arvosteleminen.

Puheenjohtaja valittiin kuten keskustelutunneillammekin, usea oli jo
merkinnyt paperille kohdat, joista aikoi muistuttaa -- sillä
muistutuksia ne enimmät arvostelumme olivat. Lopuksi antoi johtaja
lausunnon, jossa ansiotkin otettiin huomioon heikkouksien ohella.

       *       *       *       *       *

Ne olivat kuin varpusenpoikasten lentoyrityksiä nuo meidän esityksemme.
Mutta nyt jälkeenpäin olen heistä usean nähnyt punakoin poskin ja
säkenöivin silmin kansanjuhlissa ja iltamissa, seisovan seisovan
puhujan paikalla, selittämässä kotinurkkiensa asukkaille niitä tunteita
ja mietteitä, joita sydäntensä sisimmässä liikkuu.



Kuusikon vuokko.


Meitä oli melkein kymmenkuntainen joukko meitä kansanopistolaisia ja me
ajoimme lumisten metsien sisäistä, sydänmaan poikki kulkevaa tietä
joululomalle koteihimme.

Varhain aamulla olimme olleet jalkeilla ja opistolle olimme joulukuusen
ympärille kokoutuneet. Johtaja, joka aina osasi löytää sopivan hetken
kullan kaivamiseen sydämistämme ja aina mieltämme ihanteellisuuteen
ylentää, oli kertonut meille joulukuusen vaiheista ja lausunut lopuksi:

-- Mutta lieneepä muinen kuusta koristeltukin mitä tarkoitusta varten
tahansa, niin sen puhtaus meidän mieltämme puhtauteen viitatkoon!
Vihertäkäämme kasvavina kärsimyksissäkin kuin talven tuiskussa kuusi,
ja toivon kynttilöitä kantakaamme!

Niin hän oli lausunut ja hänen reipas hymyilynsä ja nuo timantteina
kiiltelevät sanat kuvastivat niin selvästi mieleen siinä reen laitaa
vasten istuessa. Koko lähtijäisjuhlakin palautui muistoon niin
lämpimänä ja kotoisena.

Samalla tuntui mielessä vähän kuin alakuloisuuden tapaista opistosta
poispäin ajaessamme. Eikä sitä alakuloisuuden tapaista tahtonut saada
täydelleen pois karkotetuksi tieto kotiin ja kotijoukon pariin
pääsemisestäkään. Tuntui kuin olisi ollut siinä soutelemassa semmoisen
lammin pinnalla, josta lähtevät virrat molemmille päin ja molempien
virtojen varsilla olisi tuttuja kukkarantoja, ja tekisi mieli
jakautumaan kahdeksi saadakseen kumpaakin virtaa myöten meloskella.

Mutta kun tuolta edelläkulkevasta reestä kajahtaa äkkiä reipas laulu,
niin silloin se kaihontapainen ilmaan huiskahtaa. Äänensä antavat
jokainen laulun vahvikkeeksi ja luminen metsä koettaa laulaa mukana.
Mutta tottapa se metsä ei oikein osanne meidän uusia laulujamme,
koskahan surumielisesti vetelee vähän jälelläpäin, kuin olisi
kuulosteltava laulumme sanoja. Vaan kun meidän mielemme ovat nuoruuden
riemua täynnä, niin näyttää metsäkin vanhat huolensa unhottavan ja
riemuumme yhtyvän. Kuusoset niin kovasti vavahtelevat, että lumihyreet
oikein lehviltä hankeen putoilevat... ja tienvartisimmat puut
viskelevät välistä niskaamme suuria lumipalloja.

Laulaen, puhellen ja muuta melskettä pitäen me ajoimme poikki
neljättäpeninkulmaisen sydänmaan, jossa ihmisasuntoa ei nähnyt muuta,
kuin silloin tällöin pienoisen torpan. Kun lähenimme ensimmäisen kylän
taloja, oli jo puolisenkymmentä tuntia pimeän aikaakin kulunut ja
hepomme käyneet hikisiksi ja väsyneiksi.

Mutta ensiksi olikin siinä tien varressa vahvasti elävä talo, jossa
kyllä sopi yösydäntä viettämään. Olivatpa talon asukkaat vielä vähäsen
sukuakin eräälle pojalle matkueessamme, joka sekin oli oikeuttavinaan
koko sisaruskuntaa siihen taloon yöpymään.

Ystävällisestihän nuo vastaan ottivatkin. Kamarihuoneisiin veivät
suoraa päätä ja ainoat taloiset miehet, kaksi eukotonta veljestä,
tulivat pakinata pitämään. Ainoa taloinen naishenkilö, veljesten sisko,
meni piikojen kanssa kahvipuuhiin, käytyään ensin vieraille kättä
pistämässä.

Vaikka tuon neitosen näinkin ainoastaan niin melkein vilahdukselta,
huomasin hänen kasvoissaan jotakin niin erinäistä, että hän aivan
ehdottomasti veti katseeni itseään lähemmin tarkastamaan. Hänen
naurahduksessaan näytti olevan niin väkinäinen ja surunsekainen ilme.
Kasvoistakin ja ruskeista silmistä aivan hehkumalla hehkui niin haikean
heleätä kaihomielisyyttä, että heti tulin kuvitelleeksi hänen
vuosikausia aivan riemun pisaratontakin elämää eläneen.

Puhe luonnollisesti siirtyi kansanopistoon. Veljekset näyttivät sen
pitävän kohteliaana velvollisuutenaan, kun me olimme juuri sieltä
tulossa, joshan lienevät muutenkin halunneet kuulla jotakin omin silmin
näkijöiltä. Huomasin heidän ajattelevan jokseenkin nurjanpuolisesti
kansanopistoa, vaikka eivätkään meidän kuultemme ruvenneet jyrkempiä
tuomioita lausumaan. Kilvalla rupesimme kertomaan mitä kukin oli
opistossa parhaimpana pitänyt.

Mutta mitä kaikkea puhelimmekin, ei hetkeksikään häipynyt mielestäni
äsken näkemäni neitosen kuva. Se oli niin sinne syöpynyt, että huomasin
häntä ajatellessani huulteni heittäytyneen huultensa surumielisyyden
vivahdusta matkimaan, Ja kun hän vaan sattui huoneesen tulemaan,
kääntyivät silmäni väkivedolla häntä tarkastelemaan. Saamani vaikutus
yhä vahvistui. Noissa kasvoissa ilmenevä alakuloisuus oli jotakin niin
voimakasta, että sen nähtyään olisi aivan kivikovakin sydän tuntenut
osanottoa.

Heräsin mietteistäni kuuntelemaan toisten keskustelua. Veljekset
näyttivät yhä halukkaammin ja uteliaamminkin kuuntelevan kertomuksiamme
opiston oloista. Eiväthän he ennen olleet niistä mitään tietäneetkään
muuta kuin suusta suuhun kulkevia juttuja.

Illallisen jälkeen olimme pari kolme vieraista vierashuoneen
viereisessä kamarissa talon merkillisyyksiä katselemassa ja talon
neitonen -- Hanna kuului olevan nimeltään -- oli meitä opastamassa.
Toiset vieraat olivat vierashuoneessa isäntämiesten kanssa tarinata
jatkamassa.

Toverini sattuivat kuulemaan jotakin erinäisempää keskustelusta
toisessa huoneessa ja menivät sinne. Siten jäin Hannan kanssa kahden
kesken.

Puhe solahti pian kansanopistoon siinä pöydän nurkan kahden puolen
istuessamme. Kerroin hänelle niistä kohdista kansanopistoelämää, jotka
olivat selvimmin mieleeni painuneet. Kerroin toveri-iltojemme
rattoisuudesta, innostuttavista esitelmistä ja muista opiston oloista.
Välistä hänen silmissään näytti olevan vähän iloisuuteen vivahtavaa,
mutta sitten hän taasen painui alakuloisuuteensa ja hänen suupielissään
luulin huomanneeni jotakin katkeruuden tapaista. Joskus hän yhtä tai
toista seikkaa kysäsikin, mutta näytti kysyvän kuin vasten tahtoaan,
kuin ei olisi kysymistään asioista tahtonut tietoa ensinkään.

Silloin tuntui hän minusta olevan kuin suljettu kirja, josta on kuullut
kerran jotakin kaunista kerrottavan ja jonka sen vuoksi niin mielellään
tahtoisi avata.

Vaivuin mietteihini. Vaivuin muistelemaan häntä niin, kuin olisin hänet
jolloinkin nähnyt, mutta nyt olisin hänestä kaukana. Hän koetti alottaa
uudestaan keskustelua kysymällä oliko sydänmaalla tie tukossa.

-- Ei pahasti, vastasin kuin heräten vähän ajan perästä.

Ja siihen se taas keskustelu katkesi.

Mutta minulla oli vastustamaton halu saada tietää, mitä oikeastaan
liikkui noiden kasvojen kätkössä.

Vähän arastellen vihdoinkin kysäsin:

-- Minkätähden te olette noin alakuloisen ja surullisen näköinen? Onko
ehkä äskettäin kuollut sukulaisia?

-- Onhan niitä, vastasi hän aina surulle soinnahtavalla äänellään.

-- Vanhemmista ehkä toinen?

-- Äiti.

-- Vastako hän on kuollut?

-- Onhan siitä jo kaksi vuotta, mutta ainahan se säilyy sekin mielessä.

-- Isä on tainnut kuolla aikasemmin?

-- Johan se... En minä hänestä muista kuin yhden illan.

-- Vai yhden illan vaan!

Hän puhui niin ihailuttavan alakuloisella ja surunsekaisella äänellä,
että se helähti kuin raukean kaipauksellinen soitto.

Hän jatkoi:

-- Hän oli tullut markkinoilta silloin ja minä muistan kuin unen näköä,
miten hän piti minua polvellaan ja antoi jotakin makeaa. Kuuluivat
olleen rusinoita. Olin ollut kaksivuotias hänen kuollessaan.

-- Olette häntä kaiketi paljon kaivannut.

-- Mitenkä minä häntä, kun en hänestä muistakaan sen enempää.
Äitiä kaipaan sitä enemmän, hänhän se kertoi isästäkin mitä hänestä
tiedän.

-- Vieläkö kovastikin surette äitiänne nyt kahden vuoden perästä?

-- Vieläkin minä... usein täytyy itkeänikin.

Ja silloin hän hymyili. Eikä hänen hymyilynsä nyt näyttänyt
väkinäiseltä, vaikka se olikin niin surunsekaista.

-- Ei moni niin useita vuosia rupeisi suremaan, arvelin.

-- Mutta hän olikin niin hyvä. Mitään ei hän hennonnut kieltää, jota
vaan oikein halusin. Jos ei hän olisi silloin elänyt, en olisi päässyt
kansakouluunkaan siksikään yhdeksi ainoaksi kevät-talveksi, jonka
siellä sain olla.

-- Mutta eihän se asia suremalla parane... menettää vaan siten
nuoruutensa onnen, koetin muka lohdutella. Pitäisi koettaa olla
iloinen.

-- Kyllähän se niin olisi, myönnytti hän. Mutta minä en ole koko
ikänänikään voinut olla oikein iloinen. Aina on vaan niitä kaihoja.
Eikä niille voi edes mitään, joten toisinaan tekee mieli aivan itseensä
kyllästymään.

-- Mutta mikäs teitä sitten surettaa?

-- Eihän sitä kaikistellen ymmärrä itsekään, mutta mieli on sittenkin
surua ja kaihoa täynnä. Lapsena minä kuulun olleen vähän iloisempi,
mutta kohta kansakoulusta päästyä alkoi kaipaus rinnassa asustaa ja
viime vuosina se on yhä yltynyt. Ja kun ne ihmiset vielä kiusottelevat
ja koettavat etsiä syitä, vaikka eikö tuo liene vaan Luoja antanut
semmoisen luonteen, ja sillehän ei voi mitään. Mähölän Maiju -- tuolta
mökistä peltomaiden takaa -- se aina sanoo, että minun mieleni muka
palastaa Helsinkiin tahi muuanne suureen maailmaan. Mutta en tok
lähtisi, vaikka maksaisivat mitä. Ja äsken kävi niin pahasti
sydämmelleni, kun suutari tuolla tuvassa vornuili... ikään kuin minä
vähät välittäisin hänen sulhasistaan ja muistaan.

Viimeisiä sanoja sanoessaan oli hänen alakuloisuutensa muuttunut
melkein mieliharmiksi, jolle hänen itsensäkin täytyi kohta naurahtaa.

-- Eikä se useinkaan niin raskaalta tunnu, kun ne luulevat, jatkoi hän
vähän vilkastuneena. Luulen melkein että jos pääsisin oikein iloiseksi
ihmiseksi, niin silloin rupeisin ikävöimään entisiä kaihojani. Sitä
eivät voi ihmiset uskoa, miten hyvältä se joskus tuntuu, kun saa
heittäytyä utuisten surujensa syliin.

-- Ehkäpä sitä voi niin suruihinkin ystävästyä että niitä kaipaa,
arvelin.

-- Jospa lienee tottumuksessakin, myönsi hän.

Niin aukeni hänen sydämenkirjansa lehti lehdeltä siinä istuessamme.

-- Se tuntuu tekevän niin hyvää mielelle, kun saa kerrankin haastella
huolensa semmoiselle, jonka ei näe niille nauravan, sanoi hän
muutamakseen kertomustensa lomassa.

Hän sanoi pienestä pitäen olleensa semmoinen, ettei koskaan saanut
huviaan vertaistensakaan seurassa ja hänestä oli näyttänyt, että toi
mukanaan muihinkin äänettömyyttä ja jotakin raskasta. Tyttösempänä
ollessaan oli hän aina mennyt aitan parvelle, jossa oli neliruutuinen
ikkuna järvelle päin ja siellä "katsonut kauvas". Välistä oli hänestä
tuntunut siellä siltä, kuin ei olisi oikein tietänyt, onko hän
tosiaankin täällä kotiaitan parvekkeella, vaiko tuolla kaukana järvien
ja metsäin takana, jossa on siniseltä näyttävä korkea kukkula ja suuren
raunion näköinen talo kukkulan vierulla.

-- Niinhän minä hupsu ikävöin ja uneksin, sanoi hän. Tuntui niin
tyhjältä ja toivottomalta, että minä melkein ihmettelin muita nuoria,
kun voivat olla niin iloisia ja tyytyväisiä, vaikka en itsekään
ymmärtänyt, mitä minulta puuttui.

-- Ettekös ole ajatelleet kansanopistoon menoa? kysäsin.

Mutta ei ikinä mene mielestäni se, minkälaisen vaikutuksen tämä
kysymykseni näytti häneen tekevän. Hän näytti saaneen kuin pistoksen,
hänen kasvonsa rupesivat punehtumaan, ja se puna liekehti kuin
hiiloksen hehku. Vihdoin häneltä pääsi itku, tuommoinen kuin sateen
edellä lienteytyvä pilvi, joka tahtoo purkautua yhdellä kertaa ympäri
taivasta. Silmistä se vihdoin purkautuikin kyyneleinä, joita hän koetti
huolellisesti pois pyhkiä.

Minusta näytti, että hän oli varsin koettanut karttaa kansanopistosta
puhumista kaihoistaan kertoessaan.

Olihan hän toki opistoa ajatellut. -- Oli syksyllä sinne pyrkinyt,
rukoillut ja itkenytkin. -- Eivätkä olleet laskeneet, hupsuksi olivat
vaan sanoneet.

-- Meidän miehet, jotka toki eivät välitä muusta kuin perkkiöistään ja
viljansa kasvusta, virkkoi hän, ja hänen mielensä oli alakuloinen
samalla tavalla kuin lapsen, joka ei pidä siitä, että vanhemmat eivät
laske häntä mäkeen. -- Sanovat vaan että "sinne vielä tärväämään ja
herrastumaan! Ole vaan yksin tein, jos aijot tässä kerran pysyä."

-- Ensi syksynä pitää koettaa uudestaan! kehottelin.

-- Tulleeko tuosta sen paremmuutta. Saahan vaan sitten olla enemmän
pahoillaan, jos ensin heittäytyy toivomaan.

-- Minkälaiseksi olette opistoa kuvitelleet ennen? kysäsin.

Eihän hän sitä osannut niin sanoa, tokko lienee kuvitellut erittäin
miksikään. Olihan kuvastanut vaan jotakin kirkonkylän kansakoulun
tapaista mieleen, joka seisoisi samallaisella mäenkenkämällä, vaan
jossa olisi sisällä jotakin niin -- niin -- ei hän sitä oikein osaisi
sanoa, -- niin lämmintä ja kirkasta...

-- Viime kesänä, kertoi hän, kun haudoin mielessäni toivoa sinne
pääsyyn, tuntui usein peloittavan, että jos ne sielläkin pilkkaavat ja
kiusoittelevat... minä kun poloinen olen niin jokapäiväinen ja
yksinkertainen.

Ja sekin oli peloittanut, että jos hän ei mitään ymmärtäisi. Ja jos hän
jäisi siellä kaikista jälelle, niin nauraisivat.

-- Kansanopistostako pelkäätte semmoista! huudahdin innoissani. Enkä
minä mitenkään voinut löytää sanoja semmoisia kuin olisin tahtonut
selittääkseni opistossa vallitsevaa yhdenvertaisuuden tunnetta.

Hänenkin kasvoihinsa oli yhdenvertaisuussaarnastani tarttunut jonkun
verran eloisuutta. Vähän toiveekkaamman näköisenä hän huoahti: -- Kunpa
sinne pääsisi!

Ja se hänen huokauksensa tuntui tulevan niin syvältä.

Siihen meidän puhelumme päättyi. Toisessa huoneessa olivat muut yhä
jatkaneet keskustelua kansanopistosta ja ovea avatessani kuulin juuri
toisen veljeksistä lausuvan:

-- Kyllä siellä taitaa pitää käydä katsomassa jolloinkin tässä talven
varrella.

Aamulla, jo puolenyön puhteella, läksi meidän iloinen joukkomme
matkaansa jatkamaan. Hän oli pihalla lyhty kädessä meitä matkalle
puuhaamassa.

-- Kiitos vaan itsellenne kaikesta! vastasi hän kiittelyihimme
yösijasta. Tuntui aivan kuin olisin ollut _siellä_.

-- Elkää ikävöikö kovin paljoa, lohduttelin. Minä uskon, että ensi
syksynä pääsette.

Mutta minä näin, miten kaihoisena hän jäi sinne seisomaan. Näin hänen
lyhtynsä pilkoittavan sieltä pimeältä pihamaalta pellon veräjälle asti
ja vielä lumiseen lehtoon peittyessämmekin. Ja pitkin tietä minä hänen
toivotonta toivoaan ajattelin ja hänen kaihoisia kasvojaan muistelin.
Kuvittelin häntä keväiseksi vuokoksi, jonka kohtalo on kasvattanut
jykeväin kuusien keskeen. Siellä hän kaihoaa ja kärsii, toivoo
toivotonna ja tahtoo tahdotonna aukeammille aloille, päivän
paistantatiloille.

Ja täällä saloillahan on vielä tiheässäkin tämmöisiä vuokkoja, jotka
kuusikon keskessä kärsivät, kaipaavat ja kuoleutuvat -- tai kuoleutuvat
kaipaamatta.

Mutta toivokaamme päivän kerran niin korealle nousevan, että se paistaa
täydellä terällä kuusikonkin kukkasille, kaipaaville ja
kaipaamattomille, ja lämmittää kuusetkin kukkasia kantamaan!



Uutta sisällystä.


Esa astuskeli myllykuormansa perässä mietteihinsä vaipuneena.

Hevonen, kolmitalvias tammavarsan heppalainen, kävellä virvelsi rekensä
edessä ja löi astunnalleen tahtia päällään, jotta vainen liinaharja
hessahteli. Karskiksi oli kuiva pakkasilma karkaissut hepovarsan
mielen, ja hevon kävely sotkeutui niin juoksunsekaisen näköiseksi.
Vähänväliä varsa vilkasi Esaan, kuin anteeksi pyytäen ja sitten melkein
paikoillaan koetti ottaa juoksuaskeleita! Kavioita näytti aivan
polttavan juoksemishalu, mutta kun koetettua aina kuului trrr jäljeltä
päin, täytyi kuitenkin asettua kävelemään. Katseli heitä sitten
huvikseen noita kantojen hangen pintaa pullistamia lumikuplia ja
jokaista lumilakkista männynkäkkyrätä tien varressa.

Esa kävellä kirmitti uusine valkovartisine lapikkaineen reen perässä,
katsellen nuoren nimikkohevosensa metkuja sekä kuunnellen reen jalaksen
narinaa, pakkasen rysähtelemistä etäisemmässä, vesakon takaisessa
lehdossa ja pakastiaisen tiitäälitöstä läheisten lumisten vesojen
oksilla.

Esa oli juuri siinä kävellessään hymyillen mietiskellyt ihmisiä ja
kotioloja kansanopistosta joululomalle tultuaan. Miten somilta
olivatkaan kotiolot näyttäneet kerrankin vähäsen pitemmän aikaa poissa
oltua! Olivat näyttäneet niin yksinkertaisilta ja melkein kömpelöiltä,
mutta sittenkin niin paljon hauskemmilta ja rakkaammilta kuin ennen.
Esan mieleen kun siinä kotioloja muistellessa välähti ajatus opistoon
pyhien jälkeen uudestaan menosta, tuntui kuin olisi oikein säälittänyt
kodista eroaminen. Heti sääli kuitenkin ääntään laimensi, kun Esa
ajatteli tarkemmin opistoa. Ja kyllähän tuota nyt toki yhden
talvikorvan voi olla kotoa poissakin.

Isävanhalle oli Esan täytynyt aivan hymyillä siinä yksin kävellessään
ja mietiskellessään. Miten kunnioittavan näköisesti hän oli katsonut
opistosta juuri tullutta poikaansa... melkein kuin pappia. Mutta siinä
katseessa oli kuitenkin niin totisen tutkiva vivahdus kunnioittavan
ihailun seassa. Ei liene kuitenkaan ehkä pahoja vikoja huomannut,
koskahan koko yönseudun piti aivan kuin jonkin parhaimman vieraan
tavalla. Äiti kun oli aikonut pitää vaan jokapäiväisen kotoisen ihmisen
laisena eikä tuoda voitakaan "vieraalle" kun sitä ei ollut muullakaan
perheellä, niin isä oli katsonut häneen pitkästi ja sanonut, että
"eikös sitä meidän talossa ole enää voitakaan". Äiti oli vaan
naurahtanut herttaisella tavallaan, ottanut avainkimppunsa koukusta
uunin nurkasta ja käynyt särvinaitasta hakemassa ison voimurikan
lautaselle.

Esa ajatteli siinä piloillaan, että olisiko hänen syynsä, jos kohta
saisivat moittia herrastelemisesta, kun ensin sillä tavalla
hemmoittelevat.

Tulonsa jälkeisenä aamuna kun hän oli kuullut, että pariltakin lehmältä
olivat peräimet rikki ja kun hän oli silloin hakenut vitsaksia ruveten
niitä karsimaan ja vääntämään, koska rengeilläkin näkyi olevan
semmoista touhakkata reenkaplaittensa teossa, oli isäukko silloin niin
hyväntuulisen näköisenä katsellut hänen touhujaan verkonkudelmansa
äärestä pöydän takaa. Mutta sitten päivän valjetessa, ruokalevolta
noustua, kun hän oli mennyt isäukolle arvelemaan, etteiköhän se varsa
jaksaisi olla toisten hevosten kanssa mudanvedossa niinä parina
päivänä, jotka tästä enää jouluun olivatkin, silloin oli isä hänelle
tuumitellut hyvitellen kuin pienelle lapselle:

-- Noo, olehan nyt vähän kuin vieraan tavoin, kun tuota niin vähäsen
aikaa joudat olemaankin. Kyllähän nämä työt näyttävät tässä vähitellen
eteenpäin niehautuvau, jos vähän lepäiletkin.

Kylläpähän hän nyt olisi kotona viitsinyt ruveta sillä lailla
herrastelemaan -- varsinkin kun opistossakin oli alkanut ruveta
tuntumaan niin pakottavalta alituinen istuminen!

Ja kun hän ei ollut helpottanut, oli isä lopulta sanonut:

-- Jos niin kovin mielesi tekee, niin laita tuolta aitasta jyväkuorma
rekeen ja vie myllyyn sillä varsallasi.

Myllyllä olivat kaikki häneen katsoneet kuin johonkin ulkomaalaiseen --
tahi kuin hän ei olisi enää ollut tavallinen ihminenkään. Vauhkolan
vanha isäntä oli katsonut niin alta kulmainsa, tullessaan vastaan
Myllylän riihen perässä ja ivallisen näköisenä myhähdellyt. Lieneekö
muistellut syksyllistä, kun olivat menneet hänen päivittelemisensä
hukkaan ja hän oli vaan mennyt kansanopistoon. Myllärin emäntä oli niin
lepposasti kutsunut kammariin ja kahvia keittäessään ja sitten juodessa
puhua purpattanut tyttärensä kirjeistä ja hyvästä edistymisestä
karjakkokoulussa. Mitähän lienee oikein meinannut sillä niin paljolla
tyttärestään puhumisella... Ensi syksynäkö kuului pääsevän pois
koulusta. Olihan se hyväsydäminen tyttö, kasvukumppani ja
leikkitoveri...

Esan täytyi hymähtää yksikseen, kun huomasi, mille tielle olivat
ajatukset joutuneet.

Mylläri se oli vasta mukavaksi heittäytynyt. Aivan oli käähyytellyt
kättään jauhoisen lakkinsa reunukseen hyvää päivää sanoessaan. Esalta
oli silloin päässyt ilmeinen nauru ja molemmat olivat olleet vähän
hämillään kättä pistäessään. Mutta kankeus oli haihtunut ja Esasta oli
tuntunut, että he olivat paremmat ystävykset kuin ennen sitten
yhdestätuumin säkkejä myllyyn kantaessaan.

Tuota hevosta, kun taas hypähti juoksuun! Heti se asettui kävelemään,
kun Esa kielsi, mutta saihan kuitenkin ajatukset eksytetyksi entiseltä
tolaltaan.

Esa katseli ympärilleen. Miten ihmeellisen värikkäänä säteili hanki ja
miten pyhäisen pehmosina heilahtelivat lumipallot petäjäin lehvillä!
Koko tienoo tuntui niin juhlallisen henkevältä. Todellakin tuntui
luminen ja jäinen metsä melkein elävän ja huokuvan. Esasta tuntui aivan
ihmeeltä, että hän oli ennen voinut kulkea kuin kuuroin korvin ja
sokein silmin tätäkin tietä tämän kaiken kauneuden keskellä.

Siinä kulki tie juuri poikki mäkijonon, joka oli seutukunnalla kaikista
korkein. Mäen päällä, solakan petäjikön juurella, oli semmoinen soikea
loivalaitainen notkelma, jommoisia näkee useinkin hiekkaisilla ja
somerikkoharjanteilla. Esan mieleen välähti aivan sydäntä hiipaseva
havainto, kun hän huomasi laakson. Kyllä kaiketi se oli tämäkin
harjanne syntynyt silloin jääkaudella, josta johtaja maantietotunnilla
kertoi. Tuolla kahden puolen ovat olleet suuret jäävuoret, tuollakin
jossa ovat nyt heidän suuret perkkiöniittynsä ja tuolla jossa saarikas
järvi jään alla ähöttää, mutta tällä kohdalla on voimakasvesinen virta
jäiden välissä juosta hulistanut ja tuossa on ollut jääsaari tuon
mäenpäällisen kuoppuran kohdalla. Sitten ovat jäät alkaneet sulaa
virran molemmin puolin ja lähteneet mereenpäin viettävää maata tuonne
Hukkalan kylää kohden mennä rymyämään. Silloin on vesi saanut levitä
vapaasti tästä vanhasta väylästään ja jättänyt kuljettamansa hiekan ja
somerikon tähän tämmöiseksi mäeksi. Mutta tuossa kun on ollut se
jääsaari, niin siihen ei ole päässyt hiekkaa niin paljoa ja siksi
siihen on tullut tuommoinen laakson loivanne harjanteen korkeimmalle
kohdalle.

Esa koetti kuvitella mielessään, että miltähän seutu olisi silloin
mahtanut näyttää, jos olisi ollut sitä katsomassa jääpaljouden
pakenemaan lähtiessä. On siinä vainen mahtanut olla rytinätä ja
solinata ja hulinata! Nyt vasta tunsi Esa saavansa oikein elävän
käsityksen silloisista johtajan selityksistä. Samalla tuntui oikein
peloittavalta, kun ajatteli että tämäkin mäki olisi kätkenyt nuo
suuremmoiset muistonsa ehkä kuuksi päiväksi, jos ei olisi ollut
kansanopistossa. Ja siinä kiertyi mieleen sekin johtajan puhe, jossa
hän oli verrannut nuoruutta tulvivaan kevääseen, jolloin lampi ruhtoo
jäitä pinnaltaan, saattaakseen sitten vapaana aallota tai kesäisinä
iltoina tyynenä päilyä rannan kukkasia kuvastaen.

Esan mietiskellessä oli varsa kulkea keikutellut harjanteen päällisen
tasangon ylitse, ja myöttävän maan lähetessä hypätä keksahti Esa
jauhosäkkien päälle istumaan. Mäen sen puolinen rinne oli aukeaa ahoa
ja siitä rinteen niskoilta oli niin laaja ja mahtava näköala, että Esan
täytyi oikein hevosensa seisauttaa saadakseen rauhassa silmäillä. Siitä
heidän matalavesakoisen hakamaansa ylitse näkyi lahden takaa suuren
suurehko liuta taloloita seisten mikä milläkin mäen kenkämällä, näkyi
lumivalkoisia peltoja rinteitten vieruilla, sikin sokin risteileviä
aitoja peltojen rajoilla ja äärillä, talojen takana taasen lumisia
ahoja ja tuolla toisaalla vihreän ja vaalean kirjava petäjikkö.
Edempätä näkyi monenmuotoisten, ilman sinertämäin kukkulakihermäin
vuorovaihtelua, udun verhossa uinailevia sinisaloja ja sieltä täältä
voimakkaan vaalea, pullea savukasvannainen.

Esa ei tiennyt mikä niistä noista enimmin miellytti, eikä niistä
tainnut miellyttää erikseen mikään, sillä kaikkiallahan niitä semmoisia
oli nähtävissä. Mutta se oli tuo puhtosen mahtava kokonaisuus, joka
mielen aivan huikasi ja hurmasi. Taas välähtivät Esan mieleen tiedot,
joita hänellä oli isänmaan historiasta. Mikä niitä lienee ruvennutkin
sinne palauttelemaan. Esa kuvitteli mielessään, että miltähän mahtaisi
tuntua, jos tuolta sinisalolta olisi nyt juuri sota tulossa ja nuo
pauhkean pulleat savupatsaat olisivatkin "soan savuja, noita
vainovalkehia". Ja Esan rinnassa tuntui niin hyvältä, kun ei toki
tarvinnut semmoista peljätä.

Sieltä sodan muistojen kautta kiertivät Esan ajatukset
peruslakeihimmekin, joitten sisältöä myös oli kansanopistossa isänmaan
historian yhteydessä selitetty. Tuntui kuin hän olisi voinut paljon
huolettomammin juuri siihen jauhosäkkiensä päälle heittäytyä niitten
turvissa. Tuntuipa melkein kuin niistä laeista olisi liikkunut jotakin
tuoksun tapaista talvista pakkasilmaa lämmittämässä.

Noita kaikkia mietiskellessä ja tunnustellessa tunsi Esa itsensä paljon
onnellisemmaksi kuin milloinkaan ennen. Tuntui kuin tienoot ja koko
elämä olisivat saaneet uutta sisällystä, kuin lumiset petäjät, talot
tuolla ja savupatsaatkin olisivat osanneet kertoa menneitä ja nykyisiä
asioita.

Mutta hepovarsa oli Esan mietiskellessä lähtenyt hiljalleen alamäkeen
astuskelemaan. Reki alkoi puskea päälle eikä nuori liinaharja
tahtonutkaan sitä vastustella, vaan läksi juoksemaan. Juoksu kiihtyikin
pian huimaksi laukaksi huolimatta Esan pidättelemisestä. Reki hypähteli
ja rysähteli lumen vähyyden vuoksi vielä korkealla olevissa kivissä ja
Esa odotti joka hetki huiskahtavansa metsään säkkiensä keralla.

He pääsivät kuitenkin mäen alle onnellisesti molemmat. Ja Esa antoi
saman vauhdin jatkoksi varsan mennä pihaan asti juoksun hölkällä.

Mutta kun Esa oli riisunut heponsa, laittanut sille apetta ja sitte
meni kotoiseen lämpimään tupaan, tuntui hänestä elämä niin herttaiselta
ja hyvältä. Ja hän oli niin iloisella tuulella, ettei tahtonut osata
syödäkään.



Toivioretki.


Sydänmaan kylässä, syrjässä suurempain eläjäin tienoilta, jonne kulki
kivikkotie kuusikon keskitse, siellä oli hän syntynyt, siellä kasvanut
ja siellä aikojaan eleli.

Hän oli kylän rikkaimman talon ainoa poika, vaikkei se talo siltä niin
suuremmoinen pohatta ollut. Olihan vaan omistaan elävä, velaton ja
muiden mielivallasta riippumaton. Lahden rantaan laskeutuivat laakeata
rinnettä kattaen talon vanhojen peltojen reunat. Ylimmäisessä reunassa
oli kartano petäjikön peittämän kukkulan juurella. Toinen talo oli
peltojen perillä, molempain talojen pellot vastatusten, ja toisen talon
takana oli pari muutakin samallaista pienehköä taloa. Lahden takaisen
keihkeän mäenkenkämän vieruilta näkyvät harmaat talot kuuluivat myöskin
saman kylän kirjoihin.

Siellä olivat kyläläiset elelleet erillään muusta maailmasta, ahkerasti
olivat työssään touhunneet, iltasilla kylpeneet ja tyytyväisiä olleet.
Sunnuntaisin oli naapuriin pistäytynyt vakava vanhus, naapurin miesten
kanssa juttelemaan ilmoista, viljojen kasvusta, kesannon kynnöstä,
heinänteosta ja talvisista töistä. Nuoret olivat kesäisinä
sunnuntaipäivinä parvehtineet sileällä kentällä kylän reunalla,
karkeloineet siellä, lyöneet palloa, pistäytyneet metsässä nakilla,
talvisin istuneet jonkun talon saunassa ja tuohtuneina paiskiloineet
penkkiin kuvitettuja paperipalasia, ja veren suonissa kiehumaan
ruvetessa olivat he laittaneet karkelokemut kylän äärimäiseen taloon.

Kauvan oli siellä sillä tavalla eletty, nuoret olivat vanhoilta
tämmöiset tavat oppineet ja vanhat vakauduttuaan niistä nuorempia
moittivat. Joskus oli sinne jotakin uuttakin kulkenut, ensin oli
semmoista pilkattu ja ivattu ja sitten se oli omaksi otettu.

Mutta sitten alkoi kiertokoulu kulkea kylässä, jokaisena talvena kävi
ja parisen viikkoa kerrallaan viipyi. Hän, kylän rikkaimman talon ainoa
poika oli siellä myöskin parina kolmena talvena kulkenut, katkismusta,
piplianhistoriaa ja virsikirjaa päähänsä päntännyt ja kiviselle
taululle kirjaimia raaminut. Avaimet oli siellä annettu tiedon
tenholinnan tanhuille pääsyä varten, hämärästi hän sen loistoa aavisti,
mutta se ei näyttänyt kuuluvan hänelle. Lukossa antoi hän oven olla ja
kätki avaimet takkinsa taskuun.

Vaan kerran kirkolla käydessään sattui hän näkemään lainattavan kirjoja
kirkonkylän lainakirjastosta. Kun kuuluivat maksavan ainoastaan
viisitoista penniä vuodelta ja sitten kuului saavan vaihtaa vaikka
kuinka tiheään, arveli hän, että sopiihan nuo talossa olemaan. Niin oli
tullut pari kirjaa otetuksi, ruokalevon aikana rupesi niistä toista
silmäilemään ja mukaansa se rupesi vetämään. Siinä kerrottiin niin
kauniisti ja hauskasti köyhästä pojasta ja tytöstä, jotka tahtoivat
saada itselleen "oman tuvan ja oman luvan", ettei mitenkään malttanut
olla lukematta loppuun, että saisi tietää, tulivatko he tuvalliseksi.
Illoin, ruokalevon aikoina ja sunnuntaisin saivat ajatukset siivittää
kirjan sisällön mukana, ettei joutanut kuin hädintuskin pistäytymään
naapurissa, eikä laisinkaan ottamaan osaa muiden nuorten kisoihin.
Puolenkymmenen päivän perästä sai nähdä, että tyttö ja poika tulivat
tuvalliseksi, kun lujalla tahdolla päämääräänsä kohden ponnistelivat.

Kun kirjat tulivat loppuun luetuiksi, oli hän kirkolla käydessään
ottanut uusia aina uudestaan ja uudestaan. Niin hän alkoi matkustella
mailla ja merillä, kotimaalla ja muualla, rakennella ajatuksissaan
kuvia ja niihin kotoisia oloja vertailla. Alkoi tuntua kuin olisi
elänyt unissaan ennen ja vähitellen valveille pääsyä kaivannut, nyt oli
alkanut herätä ja tunsi valveille pääsystään iloa.

Hän alkoi muillekin nuorille löydöistään puhua, näytellä kirjojaan ja
niiden sisältöä kertoa. Muutamat alkoivat kirjoihin mielistyä, etsivät
ensin niitä paikkoja, joista Ellu oli kertonut ja vähitellen
viekoittuivat muitakin sivuja silmäilemään. Vaikka toiset olivat
kirjoja joutaviksi väittäneet ja olleet tyytymättömiä siihen, että he
niiden ääressä tuhersivat, olivat nämä muutamat kuitenkin yhä Ellun,
kylän rikkaimman talon ainoan pojan, lainaamia kirjoja lukeakseen
kulettaneet ja sitten itsekin lainaamaan lähteneet. Ja niin oli heitä
siellä karttunut melkein kymmenkuntainen joukko, joukko nuorukaisia,
jotka eivät joutaneet käymään öisin tyttöjä katsomassa niin tiheään
kuin muut, eivätkä sunnuntaisin kaikkiin nuorten kisoihin.

Viime syksynä panivat he säästörahojaan kokoon ja tilasivat tienoon
sanomalehden. Talosta taloon saivat lehdet kierrellä ja vasta viikkojen
perästä viimeisille luettaviksi tulivat, mutta silloin ne olivatkin
luetut niin tarkkaan, ettei jäänyt kuin riekaleita jälelle. Ne
muuttuivat pian nekin aivan jokapäiväiseksi leiväksi, niitä täytyi
silmäillä aina palanpaineeksi puolisen perästä, useimmiten semmoisia
parhaimpia paloja, jotka jo oli lukenut ja tiesi lukemista ansaitsevan.
Alkoi jo ruveta tuntumaan pitkältä odottaessa, milloin kirkolla kävijät
ne kauppamiehestä tullessaan kulettivat, ja vähitellen tuli tavaksi
kokoontua sunnuntaisin puolisen perästä rikkaimman talon tupaan, johon
sanomalehdet ensiksi tulivat.

Vähitellen alkoi lehdissä olla yhä tiheämpään uutisia uudesta
laitoksesta, josta kylän nuoret ensimäisiä kertoja kuulivat. Ja vihdoin
niissä oli pitkä, juhlallinen kirjoitus, jossa kerrottiin mitenkä
naapuripitäjäässä on avattu kansanopisto. Silloin sykähti niin somasti
rinnassa ja mielen täytti epäselvä kaipaus.

Ellun mieleen laitos lähtemättömäksi hautautui. Sinne ne aina ajatukset
siivittivät ja mielikuvitus koetti opistoa nähtäväksi muodostella.
Kuvastui mieleen Kotoisen kylän kiertokoulu ja kirkonkylän
kansakoulukartano, joka kirkon jälkeen komeinna korkealla kummulla
seisoi. Niistä sulautui sekoitettu kuva, joka muistellessa yhä
kaunistui ja kirkastui.

Sitten sinne kaukaiseen salokylään kulkeutui pienonen kirja, jossa
opiston oloista kerrottiin.

Ellun opistokuvaan puhalsi se elävän hengen ja niin se tuli hänelle
kaukana kuvastavaksi toivojen keskustähdeksi.

Muutkin nuoret, jotka Ellun puolueeseen kuuluivat, lukivat kirjan ja
olivat jo ennen sanomalehdistä uutiset lukeneet. Opistosta alettiin
yhteen tultua keskustella siellä salomaan kaukaisessa kylässä, ja se
painautui unhottumattomasti muistoon tuolle melkein kymmenkuntaiselle
nuorisojoukolle.

Tultua pitkän talven, jolloin jokapäiväisissä oloissa ei niin tulista
kiirettä ollut, heräsi Ellun mielessä ajatus, että kun olisi lähteä
käymään siellä opistolla. Viikkokausia sitä asiata sitten joukolla
tuumittiin ja pohdittiin, uhkauksia tehtiin, arkailtiin ja epäiltiin,
ja vihdoin saatiin määrätyksi päivä, jolloin lähdetään.

Ja kerran kevättalvella, kun useimmissa taloissa oli mudanveto
lopetettu ja kaikki, jotka edelleen elää aikoivat, olivat pitkät
pinot kesähalkoja liitereihinsä vedättäneet, silloin muutamana
sunnuntai-aamuna kohosi nuorukaisia suksilleen melkein kymmenkuntainen
joukko, ja kylän rikkaimpaan taloon he saapuivat. Siinä he pihalla
suksiaan sujuttivat, odottelivat toisiaan ja suksien varvasremmejä
kuntoon laittelivat. Potkasivat sitten pitempään ja sauvoillaan
survasivat, kansanopistoa kohden alkoivat liukua sukset ja lumi pelmusi
valkoisena vitinä joukon ympärillä.

Kuusikkojen läpi he kulkivat, saloja samosivat ja vuorien rinteitä
liukuivat. Heikompia alkoi väsyttää, mutta jälestä hekin tulivat
vahvempain halkaisemaa latua. Ja kun kovin paljon alkoivat jälelle
jäädä, niin vahvemmat odottivat. Talossa kävivät he laukuistaan palasta
haukkaamassa, mutta eivät malttaneet levolle heittäytyä. Jännerten
jousia jännittäen he vaan yhä eteenpäin kiitivät.

Vihdoin alkoi hämärtää ilta. Mutta illan hämärtyessä pilkisti heidän
silmiinsä kirkas valo opistotalon ikkunarivistä sinne jään reunalle,
jonne he hangen kattaman katajikon halki myötämäkeä suksillaan
sujauttivat. Ellu, joka edellä laski, seisottu! jäälle, viittasi
valonvälkettä kohden ja huusi tovereillensa:

-- Tuolla se nyt on!

Sydämet sykkivät arkuudesta ja ilosta, kun he jään poikki
ponnisteltuaan opistotaloon saapuivat ja sydämet sykinnässään
kiihtyivät, kun he hiljaa kuiskien astuivat opiston eteiseen. Avoimen
oven kautta loisti vastaan valoisa sali, jossa nuorisojoukko
rattoisasti piirissä istuen sunnuntai-iltaansa vietti.

Vieraiden tulon huomattuaan astui salista johtaja eteiseen. Hän
tervehti heitä niin yksinkertaisesti ja koristelematta kuin olisi ollut
oikea talonpoika ja kyseli, mistä olivat ja minne menivät. Vieraita
ensin vähän ujostutti, mutta johtajan koristelematon käytös pian
ujouden haihdutti. Peräkkäin vetäytyivät he sisään ja istuutuivat
rinnakkain penkille pitkin oviseinämää.

Mutta johtaja astui iloisena huoneen perälle. Hän silmäsi vieraita,
silmäsi oppilaitaan ja vieraita taas. Ja sitten hän lausui:

-- Niin, tässähän on meillä vieraita, kuten näkyy. Ovat harvinaisia
vieraita, mutta sitä enemmän tervetulleita. He ovat salon sisästä,
kaukaisesta kylästä. Ovat kuulleet työstämme kerrottavan ja tulleet
katsomaan. Emme ole osannet teitä odottaa, mutta sitä parempi on
ilomme. Olkaa tervetulleet, tervetulleet joukkoomme, tovereiksemme!

Enempää ei hän sanonut, mutta sen hän sanoi niin sydämenhartaudella,
että se tempasi mukaansa kotijoukot ja vieraat. Sitten meni hän
istumapaikkansa luo, oppilasjoukkonsa sekaan. Mutta hän ei istunut,
silmäili vaan ympärilleen hymyillen ja vihdoin virkkoi:

-- Emmekö muista enää tervehdyslauluammekaan?

Seisomaan sinkosi nuorisojoukko. Värähteli salin valoisa ilma ja seinät
tuntuivat tahtovan hajota reippaan ja intoa uhkuvan laulun kaikua
rajoittamasta.

    Terve ystävä sä tänne seuranamme,
    terve joukkohon nyt nuorien!
    Edistys, valistus, siinä ohjelmamme
    sekä rakkaus pohjana sen.

    Palvellaksemme Suomea, kansaa sen,
    ja sen toiveitakin ilolla,
    oomme yhtyneet liittohon nuoruuden --
    lippu liehukoon korkealla.

Iloisa puna kohosi nuorten laulajain poskille. Vieraat seisoivat kauvan
äänettä ja värähtämättä. Mutta sitten tahtoi Ellu puhua. Kauvan hänen
huulensa ensin sanoja tapailivat, kuului sitten sanatonta ääntäkin,
kunnes se vihdoin puhkesi katkonaisiksi sanoiksi.

-- Hyvät... rakkaat... hyvät ihmiset! Tänne me tulimme... emme
tienneet... emme osanneet uneksiakaan... Minä kiittäisin, mut...
minä... kiitoksia meidän kaikkien edestä!

Puhuja seisoi vielä hetkisen paikallaan ikäänkuin lisäsanoja odottaen,
mutta kun niitä ei ruvennut kuulumaan, painautui hän verkkaan
istualleen, kaivoi taskustaan äitinsä laskoksille laittaman nenäliinan
ja pyyhiskeli poskiaan, joille oli valunut silmistä jotakin kosteata.
Ja pyyhkiessään hän hymyili puheelleen. Hän katui, että oli ruvennut
yrittämäänkään puhumista.

Mutta hetki oli ylevä juhlahetki, lämmin sydänten juhla. Jokainen
huoneessa olija hengitti tavallista voimakkaammin ja jokaisen silmät
kirkkaasta kosteudesta loistivat.

Vieraat olivat muuttuneet aivan kotijoukoksi. Heidän täytyi olla mukana
laulamassa ja leikkimässä, vaikkakin heitä tahtoi ujostuttaa, ja vaikka
heistä tuntui, etteivät he ole kunnon ihmisiäkään, kun eivät osaa noita
lauluja, joita opistolaiset.

Aamulla olivat he tuntia ennen opistotyön alkamista luentosalissa
istumassa. Johtajalla olisi ollut vielä työtä historialuentonsa
valmistamisessa, mutta hän tuli vieraitten luo, kyselemään heidän
kotikylänsä kuulumisia ja kertomaan opiston oloista.

Koko päivän he istuivat hievahtamatta opiston perimmäisellä penkillä,
oppilasjoukon takana, seurasivat tarkasti työntekoa ja kuuntelivat
luentoja. Iltapäivällä otettiin keskustelua, siirrettiin
keskustelutunti siksi illaksi, että vieraat saisivat olla siinäkin
mukana.

Tasa-arvoisuudesta keskusteltiin. Lämmintä vastakaikua herättivät
vieraitten sydämissä nuo innokkaat lausunnot, että kaikki olemme
yhdenarvoisia, kun vaan vilpittömästi voimaimme mukaan tehtävämme
täytämme, olipa sitten ulkonainen asemamme rengin, päiväläisen eli
kaikkein korkeimpain. Johtaja sanoi, että silloin olemme tasa-arvoisia
kuin luontoa tarkastaen ja kirjoista tai muuten tietoja ammentaen
opimme tuntemaan oman arvomme. Jokainen on asemassaan yhtä tärkeä kuten
hammas myllyn rattaassa, siksi ei meillä kenelläkään ole oikeutta
toista halveksua eikä mitään syytä toisen edessä matalana madella.
Oppikaamme tietämään tehtävämme ihmisenä, kansan ja ihmiskunnan
jäsenenä, kasvakaamme henkisesti niin korkealle kuin voimme!
Asettakaamme itsellemme jalo päämäärä, ei ainoastaan omaa onneamme
varten, vaan niin, että oman onnemme ehdot ovat sopusoinnussa kaikkien
niiden onnen kanssa, joiden keskellä elämme! Kun tämän opimme, silloin
meillä on voimaa toteuttaa omat vaatimuksemme itseemme ja muihin nähden
ja silloin me osaamme heikonkin tunnustaa yhtä arvokkaaksi kuin itse
olemme. Ja heikolle on meidän etupäässä koetettava saada heräämään
oikea tunto ihmisarvostaan, siinä on hänellä paras kohoamisen voima.
Pyrkikäämme henkiseen tasa-arvoisuuteen, oppikaamme rakastamaan
lähimmäisiämme, joista jokainen on ihminen yhtähyvin kuin meistä kuka
hyvänsä, ja oppikaamme, että kaikki mitä maapallolla on, on olemassa
ainoastaan nykyisten eläjäin ja tulevain polvien yhteistä onnea varten.
Siinä on korkein tasa-arvoisuus, mitä ihmiskunnan kehityksen
nykyisellään ollen voimme käsittää, siinä on suurin onni, että voimme
etsiä oman onnemme jokaisen onnellisuudesta.

Ellu hypähti innostuneena seisalleen. Hän ei osannut pyytää
puheenvuoroa, vaan sanoi värähtelevällä äänellä, navakasti kuin mies:

-- Tasa-arvoisia olemme Jumalan edessä kaikki! Eläköön tasa-arvoisuus!

Hän hujautti kädellään ja astui innoissaan eteiseen. Kun hän ei
tietänyt, mitä varten oli liikkeelle lähtenyt, palasi hän takaisin ja
painautui paikoilleen istumaan.

Iltarukousten jälestä lauloivat oppilaat vielä vierailleen
kokoontuneena suureen ryhmään luentolavan juurelle. Vieraat seisoivat
ovensuussa samoin yhdessä ryhmässä. He seisoivat siinä kuin kaksi
sotajoukkoa vastatusten, mutta tuo pienempi joukko halusi liittyä
yhteen suuremman kanssa. Heille oli hetkeksi välähtänyt tuntemattomia
oloja kuin päivän säteet välähtävät pilven raosta keväisen lumen
sulaessa. Hekin tahtoivat astua taisteluun henkisen vapauden puolesta
itseään ja muita vastaan.

Mutta tuolla perällä lauloi tuo suurempi joukko reippaita laulujaan.
Laulujen lomassa sanelivat he yhteen ääneen, sanelivat voimakkaasti,
jotta ääni ukkosena jyrähteli:

    Takokaa,
    takokaa,
    heiluttakaa vasaraa!
    Sepät nuoret nuoren Suomen,
    takokaa ja takokaa!
    Teidän tulee kansallenne
    onnensampo valmistaa.

Sitten johtaja puhui kiittäen käynnistä ja lähettäen terveisiä
vieraitten kotikulmille.

-- Kun olette olleet täällä työhömme tutustumassa, viekää terveisiä
niille, jotka eivät työstämme tiedä, lausui hän. Viekää terveisiä ja
sanokaa heidän olevan tervetulleita tänne edes katsomaan, jos ei
olisikaan halua ryhtyä kanssamme yhdessä henkisesti eteenpäin
pyrkimään. Olkaa itse tervetulleet tänne takaisin ja tuokaa muita
mukananne!

-- Minä ainakin ensisyksynä tulen, lausui Ellu.

-- Ja minä!

-- Ja minä!

Niin kuului useasta suusta, ja sanojain silmät kuvastivat elävää intoa
ja kasvot varmaa tahtoa.

Oppilaat lauloivat vieraitten mennessä ovensuuhun kokoontuneina:

    Mä tiedän maan, se pohjolassa on,
    ei rikkautta löydy siellä,
    vaan raitis rohkeus on nuorison
    ja miehuutta
    ja miehuutta
    on Saimaan äyristöillä.
    -- -- -- -- --

Nuorukaiset törmäsivät suksilleen ja käänsivät niiden kärjet
kotikyläänsä kohden.

-- Huudetaan hurraata, äännähti Ellu.

Ja he huusivat. Kartano kajahteli, kun he huusivat kartanolla ja vielä
suksillaankin, nuoruuden uhkuvin voimin eteenpäin kiitäen.



Nuori vanhus.


Hän, viidettäkymmentään kulkeva mies, on jo kauvan aikaa ollut mies
pitäjäänsä pontevin. Kuntakokouksissa on hän kaikissa käynyt, vaikkakin
on asunut kahden peninkulman päässä kirkolta, on kuntakokouksia
johtanut ja toimella ja menestyksellä kunnan yhteisten asiain eduksi
puuhannut.

Hänellä on kotonaan kunnollinen kirjasto, jonka nidoksia hän on
jokaista perin pohjin aina uudestaan ja uudestaan tutkinut ja niistä
jokaisella kerralla uutta ajattelemisen aihetta löytänyt. Kun hän
jonkun tietävämmän seuraan pääsee, osaa hän aina niehittää keskustelun
semmoisille aloille, joilla luulee jotakin uutta kuulevansa. Hän
kyselee ja latelee, kiertelee ja kaartelee, antaa myöten ja väittää
joskus vastaan, vaikka olisi yhtä mieltä keskustelukumppaninsa kanssa,
pakottaen toisen tuomaan ilmi sisimmätkin mielihauteensa. Ja usein on
hän paljailla kysymyksilläänkin pannut ystävänsä ymmälle, kiertänyt
kyselemään semmoisia kohtia, jotka eivät ole olleet toiselle
itselleenkään selvillä. Siten on välistä saanut kokonaisia mielipiteitä
muserretuksi, johtanut toisen ajattelemaan asiansa hämäriä ja häilyviä
kohtia, jolloin on voinut ennen hartaasti ajamansa aate ruveta
tuntumaan kokonaan lapsekkaalta.

Mutta kaiken sen on hän tehnyt ainoastaan oppiakseen.

Ja kun hän on pelloillaan työskennellyt tai niityillään liikkunut, on
hän kiintynyt jokaista kukkaa, jokaista pienintäkin esinettä
tarkastamaan ja kuunnellut jokaisen lintusen laulua. Siksi hän tuntee
jokaisen kukkasen, jotka hänen tienoillaan kasvavat ja jokaisen linnun,
jotka hänen metsissään laulavat. Ja missään ei hän tunne yksinäisyyden
kaihoa.

Mutta kun tienoolle avattiin kansanopisto, täytyi hänen heti
ensimmäisenä talvena sinne päästä.

-- Sillä vanhalla ovat aina vuodet vähenemässä, lausui hän.

Ja hän saapui sinne, tuo viidettäkymmentään kulkeva, vahvaan sarkaan
puettu isäntä, jolla olivat kädet työstä kovettuneet, luisevat kyntäjän
kasvot, raatajan leveä leuka ja leuvassa harmahtava savolaisparta,
mutta joka oli kuitenkin maamme hienoimpia miehiä.

Kun hän opistoon saapui, näytti hänessä olevan arkuutta melkein enemmän
kuin yhdessäkään meissä muissa. Kuin vierastava lapsi tuntemattomassa
kylässä, niin tarkasteli hän kaikkea näyttäen pelkäävän, että
saapikohan siihen koskettaa. Ja kun hän jotakin sanoi, johtajalle ja
opettajille etenkin, lausui hän sen niin tarkkaan tahkottuna ja
punnittuna ja arasti nauraa hykerteli.

Vaikka me muut olimme jo täysin taloon kotiutuneet, näkyi hänen
olennossaan vielä sittenkin semmoista arkuutta. Näytti kuin joku
näkymätön käsi olisi ohjannut hänen pienimpiäkin liikkeitään, ettei hän
milloinkaan sattunut toisten tielle ja että hänen kömpelyytensäkin
tuntui niin miellyttävältä.

Hän ei koskaan koettanutkaan lausua sukkeluuksia, mutta kun hän jotakin
rupesi puhumaan kääntyivät kaikki mielihyvällä häntä kuuntelemaan.
Hänen suustaan tulevat sanat tiettiiu jo edeltäpäin ikäänkuin
yksinkertaiseksi ytimeksi, jossa ei ole mitään ihmeellistä, mutta
kuitenkin aina jotakin arvokasta.

Ja miten hartaasti hän luentotunneilla kuunteli! Usein täytyi
kääntyäkseni ihaillen katsomaan hänen hartaan näköisiä kasvojaan,
hartaampia kuin yhdenkään muiden. Ja jos luennoitsijan kysymyksiin ei
kukaan muu olisi osannut selitystä antaa, osasi hän silloinkin
useimmiten, -- varsinkin, jos oli kysymys omien seutujen oloista.

Laskennossa ja piirustuksessa pääsi hän pian etevimmäksi väsymättömän
hartautensa avulla. Teki oikein hyvää sydämelle, kun katseli häntä
työpöytänsä ääressä, muun joukon keskellä, kymmenysmurtomain, muiden
murtolukujen tai päätöslaskentojen numeroihin vaipuneena, eli toisilla
tunneilla äidinkielen oikeinkirjoitussääntöjä itselleen selvittämässä.

Ja miten totisena, huulet vähän tavallista pitemmälle puristuneena,
hääräili hän piirustustunneilla suunnitellen maatalousrakennusten tai
huonekalujen kaavoja! Ajanmukaisen navettarakennuksen piirustukset
laati hän huolellisimmin, kun sanoi jo kolmisen vuotta kyteneen
mielessään uuden kivinavetan teettämisen taloonsa. Huonekalujen
piirustukset hän myöskin kaikki jäljensi, sillä niiden sanoi hän olevan
tarpeen talven pakkasilla ja pitkillä puhteilla. Hänen puhdetöinään
kaupaksi tekemänsä huonekalut olivat jo ennestäänkin kaikkien halutut.

Maanviljelysluentojen aikana hänen kynänsä rapsahteli ja pyöri, sillä
hän tahtoi säilyttää niistä edes pääpiirteet jälkeenkinpäin
nähtäväkseen, että voisi niitä sitä tarkemmin noudattaa viljamaitaan
uuteen kuntoon laittaessaan ja raataessaan uusia viljelysaloja suureen
suohon, josta hän välistä puhui omistajan iloisuudella.

Kun hän noin taloutensa kaikenpuolisia parannuksia ajatellen puuhasi,
olisi häntä ainoastaan silloin näkijä voinut luulla nykyisen vilkkaan
aineellisen edistyksen orjaksi. Mutta toista luuli se, joka näki hänen
laulavan, ottavan osaa keskusteluihin tai opettajain luennoista
ihanteitten siemeniä sydämeensä kätkevän. Millaista lämpöä väreilikään
silloin hänen karkeista kasvoistaan ja mitenkä hänen ruunisen harmaat
silmänsä nuoruuden tuoreutta säteilivät!

Ja talviset illat tutki hän ahkerasti läksyjään ja kunnallisoppia --
tuo viidettä kymmentään kulkeva nuorukainen. "Läksyiksi" nimitti hän
niin hartaalla vakavuudella niitä aineita, joita opettajat aina illoin
sanoivat seuraavana päivänä tulevan esille sekä harjoitus- että
luentotunneilla. Jos kuka sattui, useimmiten ihmetellen, mainitsemaan
hänen alituista ahkeruuttaan, vastasi hän tavallisesti melkein kuin
anteeksi anovalla äänellä:

-- Niin, ettei aika kuluisi hukkaan, kun on kerrankin onni olla aivan
näin oppimisen nojalla.

Niin vietti hän opistossa talveaan, hän, joka jokaista vakoa
kotipellollaan kyntäessään oli osannut jotakin oppia.

Mutta keväällä, kun hän opistosta lähtiessään antoi johtajalle kättä,
näyttäen tahtovan hänet rintaansa vastaan rusentaa -- rusentaa koko
talven käyttämättä väkineellä kyntäjävoimallaan -- niin hänen kasvonsa
värähtelivät, kun hän vakavasti lausui:

-- Nyt kun on päästy vähäsen alulle, nytkö sitä jo täytyy lähteä.

Mutta hänen kuvansa viimesine sanoineen ja kaikkineen on painunut
sydämeeni niin syvälle. Ainakin silloin kuin sanomalehdissä huomaan
jotakin hänen kotipitäjäänsä rauhallisista kuntakokouksista, ilmestyy
hän elävänä eteeni. Ja silloin minä aina tulen ajatelleeksi, että
onkohan se sittenkään niin kokonaan korupuhetta, jos ne sanovat
kansaamme tiedonhaluiseksi kansaksi.



Ero.


Talvi oli mennyt opistolla oppimisen touhussa. Oli kuin olisimme
vähitellen horroksista heränneet ja alkaneet nähdä ympäristöä uuden
aamun hohteessa. Meitä oli opistossa kuljetettu tiedon kukkuloille,
joista näköaloja katselimme ja näkemästämme ihastuimme. Mutta näköala
näytti niin ahtaalta ja pieneltä, silmän kantaman takana peittyivät
maisemat sinertäväin metsien peittoon ja metsien keskeltä kuumotti
korkeampia kukkuloita, joille mielemme halusi yhä laajemmalta
nähdäksemme.

Veljinä ja siskoina olimme opistossa ahkeroineet ja yhdeksi kotoiseksi
perheeksi toisemme tunsimme. Olimme rinnakkain kehittyneet ja meistä
tuntui kuin henkisillä siteillä olisimme toisiimme liitetyt ja
kasvaneet kiinni opettajiimme.

Mutta vähitellen läheni eron hetki, jolloin lapsilauman täytyi
maailmalle lähteä, lähteä armottoman arvostelun alaiseksi, malliksi
siitä, millaiseksi kansanopistossa tullaan -- yhdessä ainoassa
talvessa.

Säännölliseen, iloiseen hyörinään ja pyörinään alkoi vähitellen yhä
tiheämpään tulla semmoisia surunsekaisia juhlahetkiä, jotka
sydämmestä alkunsa saivat, eivätkä sieltä huomattavasti ilmoihin
päässeetkään. Tyttöoppilaat kuuluivat jonakin rauhallisena iltahetkenä
opettajattarensa kanssa kahden kesken itkeä tihuuttaneenkin, mutta me
miesväki emme semmoiseen tunteneet niin voittamatonta halua.

Ja vihdoin saapui lopettajaispäivä yksinkertaisine juhlatoimituksineen.
Vieraita ei ollut monta eikä komeita juhlapuheita pidetty. Pitäjään
rovasti piti rukoukset toivottaen siunausta talven työlle ja johtaja
jäähyväispuheessaan kehotti vilpittömästi valoa kohden pyrkimään
kotoisten askareitten lomassa, kehoitti koettamaan yhä laajemmalle
katsoa, yhä kasvamaan ja kehittymään. Mutta kellään meistä ei ollut
halua vielä sinä päivänä pois lähtemään. Me tahdoimme vielä kerran
kokoontua yhteen ainoastaan toverien kesken, kokoontua viettämään
viimeistä iltaa, laulamaan viimeiset laulumme yhdessä ja
jäähyväissanoja toisillemme lausumaan.

Äänettöminä me istuimme kokouduttuamme opiston saliin auringon
lasketessa ja illan hämärtäessä. Laulu ei ottanut oikein huuliltamme
kaikuakseen ja unhottuneet olivat iltojemme rattoisat leikit.

Johtaja astui huoneestaan keskellemme. Hänenkin kasvoistaan kuvasti
eron ikävä, mutta kuitenkin hän koetti hymyillä kuten ennenkin
tullessaan keskellemme.

-- Kyllä kaiketi me vielä laulaa voimme sanoi hän alakuloisen
reippaasti ja asettui joukkoon istumaan.

Me lauloimme ja sitten taasen äänettöminä istuimme. Mutta se tuntui
puhuvan tuo äänettömyys, tuntui puhuvan lämmintä sydänten kieltä, josta
kauneimminkin lausutut sanat ovat ainoastaan varjoja.

Koettivat meistä muutamat tunteitaan lausuakin, mutta sanat eivät
ottaneet kuuluviin tullakseen.

Eräskin tyttöoppilas nousi ja astui Lönnrotin kuvan eteen, joka oli
luennoitsijalavan pöydällä päivällisen juhlan jäleltä.

-- Hyvät toverit! lausui hän ja alkoi itkeä nyyhkyttää. -- Hyvät
toverit, lausui hän uudestaan ja pullahti täyteen itkuun. Nyt meidän
-- -- täytyy -- täältä -- erota -- -- --. Puheen jatkoksi seurasi
melkein äänekäs itku, ja hänen täytyi mennä paikoilleen istumaan.
Meidän täytyi hänen puheelleen hymyillä, ja hän hymyili itsekin
kyyneleittensä sekaan.

Saimme silloin vielä kuulla johtajankin meille viimeiset sanansa
lausuvan.

-- Nuoret ystävät! sanoi hän. Me olemme nyt täällä talven puuhanneet,
ja kevääseen on päästy. Kevät on nyt luonnossa tuolla. Hanget ovat
siellä melkein olemattomiksi hiutuneet, järvistä ovat jäät lähtemässä.
Mailla virtaavat jäistä sulaneet vedet antaen nousevalle nurmen oraalle
kosteutta kasvun tarpeeksi. Lammet paisuvat yli äyräittensä, pyrkivät
pois ahtaitten rantojensa sisältä, ja purot tulvilleen paisuttavat.
Elämä, vilkas keväinen elämä esiintyy siellä kaikkialla. Puron
paisuessa pelkäämme me sen tuhoja tuottavan. Mutta älkäämme liijaksi
arkailko; jos meillä ei olisi tulvarunsaita keväitä, ei meillä olisi
kasvurikkaita kesiäkään, ei viljavia syksyjä.

Mutta miksi kauvempaa kevään kuvia etsisin, keväthän on tässä
edessänikin. Nuoria te olette, voimanne ovat parhaallaan versomassa.
Toivon ja uskon sydämessännekin olevan keväistä elonintoa ja
kasvunhalua. Sydämissäkin liikkuu keväisiä tulvia, liikkuu myrskyjäkin.
Mutta ne meitä kasvattavat, kevään perästä saapuu ihmissydämeenkin
sointuisa kesä. Kaikilla ihmisillä ovat aina huolenpuuskansa, mutta
surukin on elämätä, ja elämässä me vahvoiksi vartumme, kun tahdomme
tulla vahvoiksi.

Hämärä hiipi hiljaa opiston saliin. Ja hämärässä me istuimme, hämärässä
kostein silmin hymyilimme.

Huomenna aamupäivällä kokouduimme kaikki opistolle. Pihalla vapunpäivän
jäleltä liehuvan lipun ääressä lauloimme jäähyväislaulumme ja läksimme
joukolla liikkeelle opistontiehaaraan asti, josta kunkinpuolelaisten
oli kotiaan kohden erottava.

-- Käyhän siellä meillä päin ja tule taloon, varusta enemmän aikaa
mukaasi, kuului siinä monesta suusta.

Mutta miksikä rupeisin yrittämäänkään kömpelöllä kynälläni kuvata pyhää
ja puhdasta surua ja sen verhoon kietoutunutta eronhetkeä!

Hetki oli pitkä ja sydämmellinen, se päättyi vähitellen, kunkin
noustessa rattailleen ja ajamaan lähtiessä, tai alkaessa jalkaisin
taivaltaa kotoisiin töihin. Keväinen päivä paistoi lämpimästi
kirkastaen maiseman, mutta valkoisten liinain liehuessa tuntui ilma
jäähtyvän ja niin kylmästi värähtelevän.



Otto.


Heppulei!

Ja kyytimieheni sivalsi laiskansutkeaa ruunaansa ohjasperillä. Hepo
kitrautti ruumistaan, huiskautti häntäänsä ja läksi juosta jyystämään,
pitäen päätään polviensa tasalla ja korviaan luimussa.

-- Heppulei!

Ja sivallus samalla.

-- Elä tuota lyö!

-- Ääh, mokomaakin ei tässä...

-- No, ennätetäänhän sitä vähemmälläkin.

-- Paremmin syö. Heppulei!

Niin sitä matkaa katkaistiin.

Tyynenä lehotti lehto ja näytti päivänpaahteessa aivan höyrähtelevän.
Peltojen ja rannalla kasvavain koivujen ylitse välkkyi peilipintainen
lahdelma.

-- Tälle kylälle minä jään.

-- Vai tälle...

Ajoimme tienviereisen talon pihalle, maksoin kyytimieheni, ja läksin
taivaltamaan Oton kotiin, jonne kuului tieltä olevan matkaa kolmisen
kilometrin verran. Lahden rantaa myöten oli mentävä, heilimöiväin
ruispeltojen poikki ja lepikkojen halki kulkevaa kivikoista polkua.

Otto ei ollut kotona. Kuului menneen suolle karhitsemaan. Eilisaamuna
oli jo lähtenyt ja aikonut nukkua yötä salopalstalla olevassa mökissä,
ettei matkalla tarvitseisi suotta kuluttaa aikaa eikä vaivoja.

-- Vai olette te Oton opistotoveri, tuumaili talon nuorenpuolinen
emäntä, Oton veljen vaimo, minuun tirkistellen.

-- Olenhan minä.

-- Mitähän se oikein tuumaa, kun tulee.

-- Ei nyt tiedä.

-- Kyllä se on täällä odotellut.

-- Eihän tuo sitten taas ruvenne riitelemään, arvelin.

-- Miten riitelemään?

-- Samoin kuin siellä opistossakin.

-- Riitelittekö te sitten siellä?

-- Mehän nyt olimme ainaiset väittelyveikot keskustelutunneilla.
Me näet teimme keskenämme sopimuksen, että tahdomme pitää
keskustelutunneilla vilkkautta vireillä. Ja sitten kun keskustelemaan
ruvettiin, kuulosti toinen, minne päin toisen mieli rupeaa
kallistumaan, ja silloin rupesi väittämään aivan vastaiseen suuntaan.
Silloin toiset tarrautuivat kiini kuin nakiaiset ja silloin varmaan
oppi itsekin katsomaan, mikä puoli asiasta se antaa pelastuksen.

-- Ai, tekös siellä istuitte Oton kanssa saman pöydän ääressä?

-- Minä, vaan mistä te...

-- Voi, onhan se Otto niistä kaikista kertonut.

-- Taitaahan niistä tulla kertoneeksi.

-- Ja Otto on aina kehunut, että ne "Toverit" olivat kaikkein
runollisimmat, jotka yhdessä toimititte.

-- Vai niin itserakkaasti hän...

-- Niinhän se. Jokaisena päivänä hän muistaa johonkin asiaan liittää
kansanopiston nimen.

-- Niinkö?

-- Niin. Ja välistä kun sattuu sille tuulelle, huokasee hän juttunsa
loppuun, että "kun saisi aina olla kansanopistossa!"

-- Eihän sitä aina jouda opistossa olemaan, elämä vaatii eläjät
tekemään jotakin työtäkin eikä ainoastaan oppimaan. -- Puuhaako hän
yhtä ahkerasti taloustoimissa kuin ennenkin? kysäsin.

-- Voi toki! Paljoa tyytyväisempiä häneen olemme kaikki. Isäukkonsakin
on oikein hyvillään hänestä, vaikka ennen niin opistoon menoa vastusti.
Välistä hän hukkuu niin kirjoihinsa, kirjoituksiinsa ja muihinsa, ettei
tahdo muiden ruokalevolta noustua muistaa lähteä työhönsä oikealla
ajalla. Mutta ei häntä isänsäkään tahdo hennoa muistuttaa, ja isänsä
sanoikin kerran, että "ei hän tahdo iletä koko pojalle työtä neuvoa,
sillä paremmin se sopisi isännäksi kun minä." Mutta sitten kun hän
kirjoistaan selviää, niin siinä alkaa ura auveta. Enemmän hän ennättää
tehdä sittenkin kuin muut ja kaikki niin sirosti ja täsmällisesti.
Työväkeä hän on aina neuvomassa ja ojentamassa, eivätkä ne edes häneen
suutukaan kun hän osaa melkein niin kyselemisen tapaan arvella,
etteikös noin ole parempi.

Emännän kasvoista loisti niin paljasta päiväpaistetta, kun hän Ottoa
kehuskeli.

-- Kirjoituksiinsa -- sanoitte. Mitä hän kirjoittelee?

-- No, hänellähän on jos senkin seitsemiä puuhia. Toissakevännä kun
tuli opistosta, rupesi hän puuhaamaan nuorisoseuraa, eikä antanut koko
kylän nuorille ei hengenrauhaa, ennenkuin sai sen seuran. Ja
sanomalehtiinkin on hän täältä kirjoitellut, että ihmiset alkavat
oikein pelätä. Sanovat, etteihän tässä tiedä milloin sitä kukin
kohdastaan joutuu sanomalehteen.

-- Onhan se hauska, ettei ole poika opistossa ollessaan turmiolle
tullut, arvelin.

-- Ei toki, eikähän tuolla näy kukaan laiskistuvan, jos ei ole laiska
ollut jo ennen menoaan. Santalan Tiinakin -- tuolta järven takaa --,
joka ennen oli niin olevinaan, ettei mihin panna, on tänä kesänä ollut
paljon ahkerampi ja elävämpi. Keväällä hän oli ensimmäisinä päivinä
ollut kuin ei maailmassa olisikaan, oli kävellä huipotellut kuin haamu
ympäri metsiä, istuskellut järven rannalla ja aina itkeä tihauttanut.
Mutta sitten oli kerran päätään puistanut, mennyt lehmiä lypsämään ja
kaikkiin talousaskareihin ja siihen oli uiveloisuus haihtunut. Itse
kertoi hän, että kevätkesällä oli ruvennut aittojen ja tuvan väliin
pistävä pellon kulma näyttämään niin rumalta. Silloin oli mennyt siitä
kiviä poimimaan, ja kun aina olivat kivenmukulat sieltä silmään
paistaneet, oli hän kivennyt melkein puolen peltoa.

-- Onko hänkin nuorisoseurassa?

-- Voi voi, etunenässä toki! Hänhän se on sinne muitakin tyttöjä
kuskannut.

-- Hyvähän se on, kun on joku saman hengen elähyttämä Oton turviksi
kylässä.

-- Saman hengen...

Ja emäntä iski veitikkamaisesti silmää.

-- Miten niin? kysäsin uteliaana.

-- Sanohan muuta!

-- No!

-- Kunhan vaan ei...

Emäntä viputti pystyyn nostettua sormeaan salaperäisen näköisenä.

-- Mutta voihan sitä olla paljon yksissä, jos siihen ei mitään niin
salaperäistäkään liittyisi.

-- Eipähän vaan!

-- No mutta...

-- Sormukset jo toi Otto kaupungista ja odotetaan vaan...

Minulta jo loppuivat vastaväitökset. Tuommoiset uutiset toki saavat
pian miehen hyväksi tuuleksi aivan kokonaan.

-- No, eihän se nyt semmoinenkaan niin hulluinta ole, taisin arvella.

-- Eipä toki, ei mitenkään? Semmoisen hyvän toverin hyvinkin mielelläni
ottaisin emännän virkaa jakamaan.

Keskustelun aikana oli emäntä asetellut kupit pöydälle. Hän toi siihen
piian keittämän kahvipannun ja kahvia juodessamme kehuskeli hän Ottoa,
kun näki sen minua huvittavan. Ja huvittavan se näkyi häntä itseäänkin.

Kahvin juotua menin kesantopellolle, jossa vanhempi veli oli kyntämässä
vasta ojitetuilla sasoilla.

-- Johan teilläkin on ruvettu peltoja ojittamaan.

-- Johan sitä. Se Ottohan se viime kesänä rupesi sitä kihnaamaan. Alkoi
tinkiä ja tinkiä, isäukko tinki vastaan, eikä sanonut kaikkiin
semmoisiin ajan eikä varojen riittävän. Mutta Otto kun selitti ja
selitti, luki kirjoistaan ukolle ja muisteli maanviljelyksen opettajan
kansanopistossa antamia neuvoja, niin antoi hän kuitenkin kaivaa pari
ojaa kesantopellon reunamalle. Maan povesta perkatun väkevän mullan
kohdalla kun on nyt paljon parempi ruis kuin muualla, sai Otto aivan
tinkimättä tänä kevännä ojittaa koko kesannon. Eikähän meillä ole
mitään häntä vastaan väittämistä. Vaikka on nuorin mies talossa, emme
me oppimattomat osaa muuta kuin antaa hänen mullistaa mielensä mukaan.

-- Eipäs sitä sankaria ala sieltä kuulua, arvelin.

-- Eipähän ala. Kyllä kaiketi se on saanut siellä suon karhituksi,
mutta mitä lienee tuohtunut mylvimään. Se käytti siellä
suonviljelysneuvojaakin keväällä, mitähän nyt ruvennee auttamaan.

Mutta kun me siinä vanhemman veljeksen kanssa keskustelimme, kuului
veräjäpuitten romahdus kujasten suulta. Ottopoika talutti veräjästä
heponsa, pani veräjän kiini ja hyppäsi jälleen selkään. Menin häntä
vastaan.

-- Mi... sinäkö... mistä sinä... Koppina kimposi hän heponsa selästä,
ryntäsi kiini ja nujuutteli hartioistani. Nujuutin myöskin puolestani.

Vihdoin heitti hän irti, meni melkein sylen päähän ja katsoi kuin
kummitukseen.

-- Ja että sinä todellakin täällä!

-- Muistahan nyt toki lähteä kotiisi asti.

Hän ei sitten puhunut mitään, enkä minä puhunut mitään. Me molemmat
vaan nauroimme kuin tytöt ja tarkastelimme toisiamme. Ja hänen
laihahkoista kasvoistaan loistivat samat silmät, jotka minä niin
hyvästi muistin opistossa olomme ajoilta ja jotka olivat niin
kauniisti kimallelleet hänen tehdessään nasakoita väitteitään
keskustelutunneilla. Hän oli yhtä pieni kuin silloinkin, melkein päätä
lyhempi minua, ja näytti vähän laihtuneen.

-- Joko sinä olet täällä ollut kauvankin?

-- Äsken tulin vasta.

-- Enkä minä tiennyt, että sinä... Siellä karhittuani rupesin vielä
suota juurimaan hevosen syödessä. -- Tästä onkin kohta kokolle lähtö.
Tietysti sinäkin lähdet?

-- Tietysti toki.

-- Nuorisoseura polttaa kokkoa tuolla lahden pohjukassa. Tässä olisi
minun, esimiehen, siellä puhuttavakin, mutta ehkäpä nyt sinä... Niin,
sinun kirjeesihän on ollut vastaamatta, puolitiehen sitä on
kirjoitettu, vaan enhän, herra paratkoon, koskaan jouda saamaan
kerralla loppuun alotettua kirjettä.

Kylvettyä ja syötyä läksimme kokolle.

-- Ja että sinä sentään tulit, puhui hän tiellä mennessämme.
Ajatteleppas, miltä minusta tuntui ensimmältä opistosta tultua tänne --
vaikka täisinhän siitä silloin kirjoittaa. -- Ei mitään henkistä
elämätä, eikä edes ketään, jolle olisi saanut sydämmensä kuohuja
purkaa. Luulin jo, että täytyy heretä elämästä, lyödä rukkaset lautaan.
Sitten rupesin puuhaamaan nuorisoseuraa, se sai ivaa osakseen, harvat
siihen tulivat, eivätkä nekään mistään välittäneet, kulkivat vaan
korttisakeissa ja yöjalassa tutulla tavallaan, ja muut sanoivat, että
"niinpä nuo tekevät nuorisoseuran jäsenetkin." Vanhat alkoivat
seuraamme vihata jo alussa, sanoen sen syyksi kortinlyöntiä, yöjuoksua
ja muita. Kansakoululla emme saaneet pitää kokouksiammekaan, opettaja
pysyi kaukana pyrinnöistämme ja halveksien nauroi. Ei mitään apua, minä
vain yksin johtamassa, joka itsekin johtajaa kaipasin. Puolikymmentä
nuorukaista tarttui paremmin runkoon, usein pidimme kokouksia
ainoastaan heidän kesken. Syksykesäksi saimme iltaman ja vähillä
tuloilla ostimme kirjoja. Niitä olen houkutellut lukemaan ja kiskonut
mukaan nuorisoa. Viitisenkymmentä jäsentä jo on, joukossa oikein
hartaita ja innokkaitakin, joshan enimmät toimintaan katsoen ovatkin
ainoastaan joukon jatkona. Mutta onhan seurastamme ainakin se etu, että
on jotakin elämätä, edes tilaisuutta elämälle.

Hän lämpeni, aivan tulistui puhuessaan, ja hänen silmistään loisti tuo
tuttu, pirteä kirkkaus.

Kokolla oli jo paljon kyläläisiä koolla. Risukasa sytytettiin ja liekit
liehuivat iltaöistä taivasta kohden. Otto piti puheen riutuvien hiilien
ääressä, puhui terävästi ja elävästi, ja totisena joukko kuunteli.
Luettiin seuran sanomalehti, jossa oli muun ohella parikin Oton tekemää
runoa, yksinkertaisia mutta hehkuvia herätyshuudahduksia.

Juhannuksen jälkeisenä aamuna erosimme. Hänen silmänsä kimaltelivat
kosteina, kun hän otti suitset ja läksi haasta hevosta hakemaan. Mutta
mennessäni minä ajattelin, että jos jokainen hänen tavallansa tekisi
minkä voi, niin meidän olisi helppo synkimmistäkin seuduista saada
kansa kulkemaan valoa kohden.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kansanopistosta ja kansanopiston ympäristöiltä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.