Title: Musta sankari - Allanin ystävän Umslopogaasin lapsuus ja nuoruuden vaiheet
Author: Haggard, H. Rider (Henry Rider)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Musta sankari - Allanin ystävän Umslopogaasin lapsuus ja nuoruuden vaiheet" ***


MUSTA SANKARI

Allanin ystävän Umslopogaasin lapsuus ja nuoruuden vaiheet

Kertomus zulukaffereista

Kirj.

H. RIDER HAGGARD

Englanninkielestä suomentanut

O. E. N. [O. E. Nyman]



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö kirja,
1922.



SISÄLLYS:

        Lukijalle.
     I. Chaka-poikasen ennustus.
    II. Mopo pulassa.
   III. Mopon uhkarohkea paluu.
    IV. Mopon ja Balkan pako.
     V. Moposta tulee kuninkaan lääkäri.
    VI. Umslopogaasin syntymä.
   VII. Umslopogaas kuninkaan edessä.
  VIII. Taikureiden tappio.
    IX. Umslopogaasin katoaminen.
     X. Mopon koetus.
    XI. Balekan neuvo.
   XII. Susi-Galazin tarina.
  XIII. Galazista tulee susien kuningas.
   XIV. Susi-veikot.
    XV. Kuninkaan miesten kuolema.
   XVI. Umslopogaas lähtee taistelemaan tapparasta.
  XVII. Umslopogaasta tulee kirveskansan päällikkö.
 XVIII. Balekan kirous.
   XIX. Masilo siirtyy Duguzaan.
    XX. Mopo neuvottelee prinssin kanssa.
   XXI. Chakan kuolema.



LUKIJALLE.


Kirjoittaessaan tämän kirjan on tekijällä ollut muukin tarkoitus kuin
vain luoda julma kertomus villikansan elämästä. Ollessaan vielä
nuorukainen oli hänellä onni päästä Etelä-Afrikkaan. Siellä hän joutui
tekemisiin henkilöiden kanssa, jotka olivat eläneet neljäkymmentäkin
vuotta zulukansan keskuudessa, jonka historian, sankarit ja tavat he
tarkoin tunsivat. Heiltä hän kuuli paljon taruja ja kertomuksia, joista
nykyjään puhutaan vain aniharvoin ja jotka pian unohtuvat kokonaan.
Silloin zulut olivat vielä yhtenäinen kansa, mutta nyt on heidät
hävitetty ja valkoisten vallanpitäjien tarkoitus onkin kuolettaa
kokonaan sotainen henki, josta tuo kansa oli tunnettu, ja kehittää sen
tilalle harrastus rauhantoimiin. Zulujen sotalaitos, luultavasti ainoa
laatuaan koko maailmassa, kuuluu jo menneisyyteen; se ja sen
kannattajat ovat menneet iäiseen hiljaisuuteen, Ulundin luo. Chaka loi
sen alkaen pienenpienestä joukosta. Kun hän esiintyi yhdeksännentoista
vuosisadan alkupuolella, oli hän vain pienen heimon päällikkö, ja kun
hän kuoli vuonna 1828 veljiensä Umhlanganan ja Dingaanin ja
palvelijansa Mopon tahi Umbopon, kuten häntä myöskin nimitettiin,
keihäiden lävistämänä, oli hän koko Etelä-Afrikan valtijas, ja sanotaan
hänen surmanneen toista miljoonaa ihmistä valtaansa pyrkiessään.
Yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella oli Etelä-Afrikka verraten
tiheästi asuttu. Chakan hallituksen aikana asukasluku pieneni
tuntuvasti. Tässä kirjassa on koetettu kuvata tuon suuren neron ja
samalla mitä julmimman ihmisen todellista luonnetta ja myös esittää
tosikuva hänen veljestään ja seuraajastaan Dingaanista. Tekijän
tarkoitus on sitäpaitsi ollut esittää kertomuksen muodossa niitä syitä,
aatteita ja tarkoitusperiä, jotka innoittivat näitä kuninkaita ja
heidän kannattajiaan, ja saattaa julkisuuteen Afrikan historian
tapahtumia, joista nykyjään mainitaan vain muutamissa harvoissa
selostuksissa.

On selvää, että sellainen tehtävä on ollut vaikea, koska tekijän on
joksikin ajaksi täytynyt unohtaa sivistysasteensa kokonaan ja ajatella
ja puhua muinaisen zulun tavoin. Hienostuneen aikakautemme vuoksi ei
kaikkia zulutyrannien harjoittamia julmuuksia voi selostaa, ja niiden
yksityiskohtia on sentähden paljon supistettu. Kerrotut tapahtumat ovat
useimmat pohjaltaan tosia. "Mustalla sankarilla" ei tässä suinkaan
tarkoiteta Chakaa, vaan Umslopogaasia, jonka voinee sanoa esittävän
zulurotua sen miehekkäimmässä ja jaloimmassa muodossa. Toivomme nuorten
lukijain kiintyvän seuraamaan hänen kohtaloitaan.



I.

CHAKA-POIKASEN ENNUSTUS.


Pyydät minua, isäni, kertomaan sinulle tarinan nuoresta
Umslopogaasista, Rautakuningattaren eli Itkuntekijä-nimisen tapparan
haltijasta, jota sanottiin Bulalio tappajaksi, ja hänen rakkaudestaan
Nadaan, zulujen ihanimpaan impeen. Tarina on pitkä, mutta tehän
viivytte täällä vielä monta iltaa, ja jos minun suodaan elää niin
kauan, että ehdin kertoa sen, niin minä kerron sen kokonaan. Karaise
siis sydämesi, isäni, sillä tarinani on hyvin surullinen; vielä nytkin,
kun muistelen Nadaa, hiipivät kyyneleet vanhoja silmiäni pimittävän
jään läpi.

Tiedätkö isäni, kuka minä olen? Mitenkäpä sen tietäisit. Ajattele, että
olen vanha, vanha Zweete-niminen taikuri. Niin ovat muutkin luulleet jo
vuosikausia, mutta Zweete ei ole oikea nimeni. Vain harvat ovat
tienneet sen, sillä minä olen salannut sen sydämeni sisimpään, ja
vaikka minä elän nyt valkoisen miehen lain turvissa, ja suuri
kuningatar on hallitsijani, voi assegai löytää tiensä rintaani.
Sentähden ei kukaan enää tiedä oikeata nimeäni.

Katsele tätä kättä, isäni -- ei, ei tätä, jonka tuli on kuivettunut;
katsele oikeata kättäni. Sinä näet sen, mutta en minä, joka olen sokea.
Kuitenkin näen sen vielä hengessäni sellaisena kuin se kerran oli.
Niin! Näen sen vahvana ja punaisena -- punaisena kahden kuninkaan
verestä. Kuule isäni; kumarru lähemmäksi ja kuule. Minä olen Mopo --
ah! Tunsin, kuinka hätkähdit; hätkähdit kuin mehiläisrykmentti, kun
Mopo kulki sen rivejä tarkastellen kädessään assegai, jonka terältä
Chakan sydänveri hitaasti tipahteli maahaan. Olen Mopo, hän, joka
tappoi Chaka-kuninkaan. Tapoin hänet prinssien Dingaanin ja Umhlanganan
kanssa, mutta kuolinhaavan iskin minä, ja ilman minua ei häntä olisi
milloinkaan surmattukaan. Hänet minä tapoin prinssien kanssa, mutta
Dingaanin minä ja eräs toinen tapoimme yksinämme.

Mitä sanoittekaan? "Dingaanhan kuoli Tongolan luona."

Aivan niin, hän kuoli, mutta ei siellä; hän kuoli kummitusvuorella;
hän lepäsi tuon vanhan kivettyneen velhottaren povessa, joka istuu
siellä korkealla maailman loppua odottaen. Mutta minä olin myös
kummitusvuorella. Silloin olivat jalkani vielä nopeat eikä kostoni
suonut minulle yön lepoa. Kuljin koko päivän ja illalla minä löysin
hänet, minä ja eräs toinen, ja me tapoimme hänet -- ah! ah!

Miksi kerron sinulle tämän? Mitä tekemistä tällä on Umslopogaasin ja
Nadan rakkauden kanssa? Sanon sen. Tapoin Chakan sisareni Balekan
tähden, joka oli Umslopogaasin äiti, ja sentähden, että Chaka oli
murhannut vaimoni ja lapseni. Minä ja Umslopogaas tapoimme Dingaanin
Nadan tähden, joka oli tyttäreni. Tarinassani mainitaan suuria nimiä,
isäni. Niin, monet ovat kuulleet nuo nimet. Soturien ärjyessä niitä
taistelun tuoksinassa olen tuntenut vuorten vapisevan ja nähnyt veden
kalvon värähtelevän äänen voimasta. Mutta mihin ovat ne nyt joutuneet?
Hiljaisuus on niellyt ne ja niistä puhutaan vain valkoisten miesten
kirjoissa. Minä aukaisin portit noiden nimien omistajille, ja he
astuivat varjojen valtakuntaan. Katkaisin siteet, jotka sitoivat heidät
tähän maailmaan. He katosivat. Ha! Ha! He katosivat! Ehkä heidän
matkansa ei ole vieläkään päättynyt, ehkä he hiipivät autioiden
majojensa ympärillä käärmeen haahmossa. Tahtoisinpa tuntea nuo
käärmeet, jotta voisin murskata kantapäälläni niiden pään.

Tuolla alhaalla kuningasten hautuumaassa on eräs syvänne. Ja syvänteen
pohjalla ovat Chakan luut, kuninkaan, joka kuoli Balekan tähden.
Kaukana Zulumaassa on kummitusvuoressa syvä kuilu. Tuon kuilun pohjalla
ovat Dingaanin luut, kuninkaan, joka kuoli Nadan tähden. Putous oli
huimaava ja hän oli raskas; hänen luunsa murskautuivat muruiksi. Menin
niitä katsomaan, kun sakaalit ja korppikotkat olivat tehneet
tehtävänsä. Nauroin silloin kolmesti ja tulin tänne kuolemaan.

Siitä on jo kauan, ja minä elän vielä, vaikka en toivo muuta kuin saada
kuolla ja kulkea tietä, jota Nada on kulkenut. Ehkä olen saanut elää
vain kertoakseni sinulle tämän tarinan, valkoinen isäni, niin että voit
kertoa sen vuorostasi toisille valkoisille miehille, jos haluat. Kuinka
vanhako olen? En tiedä. Hyvin, hyvin vanha. Jos Chaka olisi elossa,
olisi hän nyt minun ikäiseni. Ketään ei ole elossa, jotka tunsin
poikana ollessani. Olen niin vanha, että minun täytyy kiiruhtaa. Ruoho
surkastuu ja talvi tulee. Niin, nyt jo puhuessani tunnen talven
kouristavan sydäntäni. Voinhan nukkua kylmässäkin, ehkä sitten herään
kevään ihanuuteen.

       *       *       *       *       *

Ennenkuin Zulut olivat yhtyneet yhdeksi kansaksi -- aloitan aivan
alusta -- minä kuuluin Langenien heimoon. Heimomme ei ollut suuri;
myöhemmin muodostivat taistelukuntoiset miehet yhden täysilukuisen
rykmentin Chakan armeijassa; heitä oli ehkä vain noin pari kolme
tuhatta, mutta he olivat urhoollisia. Nyt he ovat kaikki kuolleet,
vaimot ja lapset heidän kerallaan -- tuota heimoa ei ole enää lainkaan
olemassakaan. Se on kadonnut maan päältä, ja tahdon kertoa sinulle
vähitellen, miten se tapahtui.

Heimomme asusti kauniilla lakeudella; buurit, joista me käytämme nimeä
amaboona, asustavat siellä nyt, niin on minulle kerrottu. Isäni,
Makedama, oli heimon päällikkö, ja hänen majansa olivat erään kukkulan
laella, mutta minä en ollut hänen ensimmäisen vaimonsa lapsi. Eräänä
iltana, ollessani vielä niin pieni, että tuskin ulotuin miestä
kyynärpäähän, menin äitini keralla katsomaan, kun karjaa ajettiin
aituukseen. Äitini piti paljon lehmistä ja erittäinkin eräästä, jolla
oli valkoinen pää ja joka seuraili häntä kaikkialle. Sisareni Baleka,
joka oli silloin vain pieni sylilapsi, oli äitini sylissä. Kuljimme,
kunnes kohtasimme lehmiä ajelevat pojat. Äiti houkutteli valkopäisen
lemmikkinsä luokseen ja syötti sille meheviä lehtiä, joita hän oli
tuonut mukanaan. Pojat ajoivat karjan edelleen, mutta tuo valkopäinen
lehmä jäi äidin luo. Hän sanoi tuovansa sen mukanaan kotiin
palatessamme. Sitten äiti istui nurmikolle pienokaistaan imettämään, ja
minä leikin hänen ympärillään lehmän märehtiessä lähettyvillä. Hetkisen
kuluttua näimme erään naisen tulevan meitä kohti tasangon poikki, ja
hänen käyntinsä ilmaisi, että hän oli hyvin väsynyt. Hänellä oli mytty
selässä ja hän talutti kädestä poikaa, joka oli suunnilleen minun
ikäiseni, mutta pitempi ja tanakampi kuin minä. Odotimme kauan aikaa,
kunnes nainen ehti luoksemme, jolloin hän vaipui maahan, sillä hän oli
hyvin uupunut. Ohimennen näimme hänen tukkalaitteestaan, ettei hän
kuulunut heimoomme.

"Terve sinulle!" sanoi hän.

"Samoin sinullekin!" vastasi äitini. "Mitä etsit?"

"Ruokaa ja yösijaa", sanoi nainen. "Olen kulkenut pitkän matkan."

"Mikä on nimesi -- ja heimosi?" kysyi äitini.

"Unandi on nimeni; olen Senzangaconan, Zulu-heimon päällikön vaimo",
vastasi vieras.

Meidän heimomme ja zulut olivat hiljattain sotineet keskenään,
Senzangacona oli surmannut muutamia sotureitamme ja ryöstänyt paljon
karjaa, niin että kun äitini kuuli Unandin sanat, hän hypähti ylös
vihan vimmoissaan.

"Ja sinä rohkenet tulla tänne pyytämään minulta ruokaa ja yösijaa, sinä
kurjan zulu-koiran vaimo!" huusi hän. "Mene, tahi minä käsken tyttöni
karkoittaa sinut piiskansivalluksin alueeltamme!"

Nainen, joka oli hyvin kaunis, odotti, kunnes äitini vaikeni nuo
vihaiset sanat sanottuaan; sitten hän katsahti ylös ja lausui
viivytellen:

"Lähettyvilläsi on lehmä, jonka nisät ovat aivan tulvillaan maitoa;
etkö tahdo antaa minulle ja pojalleni tilkkaa?" Ja hän otti mytystään
maljan, jonka hän ojensi meitä kohti.

"En", sanoi äitini.

"Olemme janoiset pitkän matkan jälkeen; anna meille tuopillinen vettä.
Emme ole löytäneet vettä moneen tuntiin."

"En, sinä koiran kumppani; mene itse etsimään vettä itsellesi."

Naisen silmät täyttyivät kyynelillä, mutta poikanen risti käsivartensa
rinnalleen ja rypisti kulmiaan. Hän oli hyvin kaunis poika, mutta
rypistäessään otsaansa synkkenivät hänen kirkkaat, mustat silmänsä kuin
taivas ukkosilman edellä.

"Äiti", sanoi hän, "meitä ei siedetä täällä enempää kuin tuollakaan",
ja hän nyökäytti päätään sinnepäin, jossa zulut asustivat. "Menkäämme
Dingiswayoon; Umtetwa-heimo ottaa meidät kyllä hoiviinsa."

"Niin, menkäämme, poikani", vastasi Unandi, "mutta matka on pitkä, ja
me olemme väsyneet; uuvumme tielle."

Kuulin kaikki ja sydäntäni vihlaisi; olin pahoillani naisen ja pojan
tähden, sillä he näyttivät niin väsyneiltä. Sanomatta sanaakaan
äidilleni minä sieppasin maljan ja kiiruhdin lähellä olevan notkelmaan,
jossa oli lähde. Täytin maljan ja juoksin heti takaisin. Äitini aikoi
estää minua täyttämästä aiettani, sillä hän oli hyvin vihoissaan, mutta
minä syöksähdin hänen ohitseen ja ojensin maljan pojalle. Äitini antoi
pojan juoda rauhassa, mutta soimasi naista koko ajan mitä katkerimmilla
sanoilla sanoen tämän miehen saattaneen meille vain pahaa, ja hänen
suojelushenkensä sanovan, että poika vain lisäisi kärsimysten taakkaa.
Ah, isäni, hänen suojelushenkensä puhui totta. Jos tuo Unandi olisi
silloin lapsineen nääntynyt aavikolle, eivät heimoni luut lepäisi nyt
Cetywayon kylän lähellä olevassa kuilussa eikä kukoistava alueemme
olisi autio erämaa.

Äitini puhuessa seisoin minä vaiti valkopäisen lehmän luona, ja Baleka
pienokainen itki. Otettuaan maljan ei Unandin poika tarjonnut vettä
äidilleen, vaan joi kaksi kolmattaosaa itse, ja minä luulen, että hän
olisi juonut kaikki, ellei hänen janonsa olisi sammunut. Juotuaan hän
ojensi maljan äidilleen, joka joi mitä oli jäljellä. Sitten hän otti
maljan jälleen ja astui luoksemme malja toisessa ja lyhyt kepakko
toisessa kädessä.

"Mikä on nimesi, poika?" sanoi hän minulle, kuten rikas ja mahtava mies
puhuu köyhälle ja mitättömälle.

"Mopo on nimeni", vastasin minä.

"Entä mikä on heimosi?"

"Langenien heimo."

"Hyvä on, Mopo; sanonpa nyt sinulle oman nimeni. Olen Chaka,
Senzangaconan poika, ja heimoani sanotaan amazulujen heimoksi. Sanonpa
sinulle vielä enemmänkin. Nyt olen pieni ja heimoni on vain pieni
heimo, mutta minä kasvan suureksi, niin suureksi, että pääni häipyy
pilviin; katsot ylös voimatta nähdä sitä. Kasvoni sokaisevat silmäsi;
ne ovat kirkkaat kuin aurinko ja heimoni paisuu kerallani ja täyttää
koko maailman. Ja kun olen suuri ja heimoni on mahtava ja kun olemme
tallanneet maan sileäksi niin laajalta kuin ihminen konsanaan voi
kulkea, silloin olen muistava heimosi -- langenien heimon, joka ei
antanut minulle ja äidilleni tuopillista maitoa ollessamme väsyneet.
Näet tämän maljan; silloin on niin monen miehen veri virtaava kuin
tähän maljaan mahtuu pisaroita sen ollessa täynnä verta -- sinun
heimosi miesten veri. Mutta koska annoit minulle vettä, niin säästän
sinut, Mopo, vain sinut ja teen sinusta mahtavan miehen. Sinä olet
hyötyvä ja lihova varjossani. Sinulle en tee milloinkaan mitään pahaa,
en, vaikka rikkoisit minua vastaankin, sen vannon. Mutta tuo vaimo", ja
hän viittasi äitiini, "kiiruhtakoon hän kuolemaan, niin ettei minun
tarvitse näyttää hänelle, kuinka kauan kuolinkamppailu voi kestää. Olen
puhunut." Ja hän kiristeli hampaitaan ja heristi keppiään meitä kohti.

Äitini oli hetkisen vaiti. Sitten hän riehahti:

"Tuo pieni valehtelija! Hänhän puhuu ikäänkuin hän olisi aikamies, vai
mitä? Vasikka ammuu kuin suuri sonni. Opetanpa hänelle toisen nuotin --
mokomallekin lapsimukulalle, pahanilman linnulle!" Ja laskien Balekan
maahan hän nyökkäsi poikaa kohti.

Chaka seisoi hievahtamatta paikallaan, kunnes äitini oli aivan lähellä,
jolloin hän kohotti keppinsä ja iski äitiäni päähän niin tuimasti, että
tämä lyyhistyi maahan. Poika purskahti nauruun, kääntyi ja meni
matkaansa äitinsä Unandin keralla.

Nämä sanat, isäni, olivat ensimmäiset, jotka kuulin Chakan lausuvan, ja
ne sisälsivät ennustuksen, joka toteutui. Hänen viimeiset sanansa,
jotka kuulin, sisälsivät myös ennustuksen ja minä olen varma, että
sekin toteutuu, ja on jo osaksi toteutunutkin. Ensimmäisessä
ennustuksessaan hän sanoi, että zulut yhtyvät mahtavaksi kansaksi.
Ja sano, eikö ole niin käynytkin? Toisessa hän kuvasi heidän
kukistumisensa, ja he kukistuivat. Eivätkö valkoiset miehet nyt jo
varustaudu hyökkäämään Cetywayon kimppuun kuten korppikotkat
kokoontuvat kuolevan härän ympärille? Zulut eivät ole enää entisensä
kaltaisia eivätkä jaksa torjua heitä. Niin, niin, hänen sanansa käyvät
toteen, ja minun sanani ovat laulu kansasta, joka on tuomittu.

Mutta noista toisista sanoista puhun vasta aikanaan.

Menin äitini luo. Hetkisen kuluttua hän nousi istumaan kädet
kasvoillaan. Kepin iskemästä haavasta vuoti verta käsiä myöten hänen
rinnalleen, ja minä pyyhin sen pois ruoholla. Hän istui siten kauan.
Pyyhkielin pois verta repimälläni ruoholla, lapsi itki ja lehmä ammui
tahtoen tulla lypsetyksi. Vihdoin hän antoi kätensä vaipua ja lausui
minulle:

"Mopo, poikaseni, olen nähnyt unen. Uneksin, että näin tuon
Chaka-poikasen, joka löi minua; hän oli kasvanut jättiläisen
kokoiseksi. Hän hiipi vuorten ja aavikoiden poikki, hänen silmänsä
leimusivat kuin salama ja kädessään hän heristi pientä keihästä, joka
oli punainen verestä. Hän sieppasi käsiinsä heimon toisensa jälkeen
murskaten ne pirstoiksi ja heidän kylänsä hän tallasi maan tasalle.
Hänen edessään oli ihanin kesä, hänen takanaan oli maa musta kuin
hirvittävän kulovalkean jälkeen. Näin heimomme, Mopo; se oli lukuisa ja
rikas, kaikki olivat iloisia, miehet olivat uljaita ja tytöt kauniita;
lapsia laskin olevan sadoittain. Näin heidät jälleen, Mopo. He olivat
vain luita, valkoisia luita, joita oli tuhansittain syösty erääseen
vuorenkuiluun, ja hän, Chaka, seisoi kuilun reunalla ja nauroi niin,
että maa vavahteli. Sitten näin unissani, että sinä, Mopo, vartuit
mieheksi. Heimostamme olit vain sinä jäänyt eloon. Sinä ryömit
Chaka-jättiläisen taakse ja mukanasi oli toisia miehiä, suuria ja
näöltään kuninkaallisia. Sinä iskit häntä pienellä keihäällä, ja hän
kaatui ja tuli pieneksi jälleen; hän kaatui ja kirosi sinut. Mutta sinä
huusit hänen korvaansa erään nimen -- Balekan, sisaresi, nimen -- ja
hän kuoli. Menkäämme kotiin, Mopo, menkäämme kotiin; tulee pimeä."

Nousimme ja lähdimme, mutta minä olin aivan vaiti, sillä olin
peloissani, hyvin peloissani.



II.

MOPO PULASSA.


Kerronpa sinulle nyt, miten äitini noudatti Chaka-poikasen kehoitusta
kuolla nopeasti. Tämän keppi oli iskenyt otsaan haavan, joka ei
parantunut, vaan paheni aiheuttaen vihdoin luumädän, joka tunkeutui
lopulta aivoihin saakka. Silloin äitini kuoli, ja minä itkin
katkerasti, sillä rakastin häntä, ja minusta oli niin hirveätä nähdä
hänet kylmänä ja kankeana, virkkamatta sanaakaan, vaikka olisin kuinka
kovasti huutanut hänelle. Niin, sitten äiti haudattiin ja unohdettiin
pian, eikä häntä muistellut kukaan muu kuin minä?- Baleka oli silloin
liian pieni vielä -- ja isäni otti toisen nuoren vaimon ja oli
tyytyväinen. Elämäni muuttui senjälkeen hyvin onnettomaksi. Veljeni
eivät rakastaneet minua, kun olin heitä paljon viisaampi ja
nerokkaampi. Voitin heidät assegain käytössä ja juoksussa, ja he
kiihoittivat isäni minua vastaan, niin että hän kohteli minua pahoin.
Mutta Baleka ja minä rakastimme toisiamme, sillä olimmehan molemmat
orvot, ja hän takertui minuun kiinni kuin köynnöskasvi tasangolla
kasvavaan yksinäiseen puuhun. Nuoruudestani huolimatta minä ymmärsin
täydellisesti, että tieto on voimaa: vaikka hän, joka heiluttaa
assegaita, tappaa ja hävittää, on hän, joka johtaa koko taistelua,
tuota tappajaa suurempi ja mahtavampi.

Panin merkille, että taikureita ja parantajia pelättiin kaikkialla.
Jokainen kohteli heitä suurella kunnioituksella, niin että yksi
poppamies, jolla oli vain kepakko kädessään, ajoi kymmenenkin keihäin
asestettua soturia pakosalle. Sentähden päätin ruveta taikuriksi, sillä
vain he saattoivat surmata vihamiehensä sanansa voimalla. Aloin
syventyä parantajien ammattiin ja tutkia heidän tietojaan. Uhrasin ja
paastosin yksinäni kaukana erämaassa, suoritin kaikki nuo tehtävät,
joista olet kuullut puhuttavan, ja minä opin paljon; noituudessamme on
yhtä paljon todellista viisautta kuin valheellista petostakin -- senhän
kyllä tiedät, isäni, sillä etpäs olisi muuten tullut minulta kadonneita
härkiäsi tiedustelemaan.

Niin kuluivat vuodet, kunnes olin kahdenkymmenen vuoden ikäinen -- siis
täysi mies. Olin opetellut kaikki mitä yksin saattoi oppia, niin että
menin heimomme päätaikurin luo, joka oli nimeltään Noma. Tuo
yksisilmäinen vanhus oli hyvin ovela ja viisas, jolta minä sain paljon
tietoja ja opin useita sukkelia temppuja, mutta viimein hän alkoi
kadehtia minua ja valmisti minulle ansan tehdäkseen minut
vaarattomaksi. Sattui nimittäin siten, että eräs naapuriheimomme
rikkaimpia miehiä oli menettänyt hiukan karjaa ja tuli lahjoja tuoden
pyytämään Nomaa vainuamaan, mihin lehmät olivat joutuneet. Noma koetti
parhaansa, mutta ei voinut löytää eläimiä; hänen sielunsa silmät eivät
nähneet mitään. Silloin tuo vieras päällikkö suuttui ja tiukkasi
lahjojaan takaisin, mutta Noma ei tahtonut luopua tavaroista, jotka hän
oli jo saanut haltuunsa, ja kiivaita sanoja vaihdettiin. Päällikkö
vannoi tappavansa Noman; Noma uhkasi noitua päällikön.

"Vaiti", sanoin minä peläten verenvuodatusta. "Olkaa vaiti ja antakaa
minun katsoa, sanoisiko henkeni, missä eläimet ovat."

"Olethan vain poika", vastasi päällikkö. "Voiko tuommoinen poikanen
tietää jotakin?"

"Se nähdään hyvin pian", sanoin minä ottaen noitumaluut käteeni.

"Anna luiden olla!" ärjäisi Noma. "Emme kysele hengiltämme enää mitään
tuon koiran pojan hyväksi."

"Hän ottaa luut", vastasi päällikkö; "ja jos sinä koetat häntä estää,
niin panen assegaillani päivän paistamaan lävitsesi." Ja hän kohotti
keihäänsä.

Kiiruhdin silloin alkamaan ja heitin luut. Päällikkö istui edessäni ja
vastaili kysymyksiini. Tiedäthän, isäni, että taikurit välistä
tietävät, missä kadonneet esineet ovat, sillä korvamme ovat pitkät, ja
välistä suojelushenget sanovat heille selvästi kaikki, kuten pari
päivää sitten minulle sanottiin, missä härkänne ovat. No niin, henkeni
heräsi. En tiennyt ennestään mitään tuon päällikön karjasta, mutta
henkeni sanoi minulle kaikki, ja minä luettelin hänelle eläimet
yksitellen, jokaisen värin, iän -- sanalla sanoen kaikki. Kerroin
hänelle myöskin, missä ne olivat ja miten yksi oli pudonnut erääseen
puroon maaten pohjassa hukkuneena selällään, toinen takajalka erään
juurikan haarautumassa kiinni. Sanoin päällikölle aivan samaa kuin
henkeni sanoi minulle.

Hän oli nyt kovin hyvillään ja sanoi, että jos olin nähnyt oikein ja
hän löytäisi eläimensä, niin lahjat otettaisiin pois Nomalta ja
annettaisiin minulle; ja hän kysyi miehiltä, jotka istuivat
ympärillämme ja joita oli suuri joukko, eikö tämä ollut oikeus ja
kohtuus. "Onpa niinkin", vastasivat kaikki ja lupasivat valvoa, että
niin tehtäisiin. Mutta Noma oli vaiti ja katseli minua ilkeästi. Hän
tiesi, että olin puhunut oikein ja totta, ja oli sentähden raivoissaan.
Asia ei ollutkaan aivan vähäpätöinen: kadoksiin joutunut lauma oli
jotensakin suuri, ja jos se löytyisi paikasta, jonka olin neuvonut,
olisin kaikkien mielestä etevämpi ja suurempi taikuri kuin Noma.
Puhellessamme oli jo tullut ilta, eikä kuu ollut vielä noussut,
minkätähden päällikkö sanoi jäävänsä yöksi kyläämme. Päivän ensimmäisen
kajon ilmaantuessa taivaanrannalle hän lähtisi mukanani paikalle, jossa
olin sanonut eläinten olevan. Tämän sanottuaan hän poistui.

Minä menin myös majaani ja heittäydyin vuoteelleni nukahtaen heti.
Äkkiä heräsin siihen, että rintani päällä oli jokin paino. Koetin
nousta, mutta jokin kylmä esine kosketti kurkkuani. Vaivuin pitkäkseni
jälleen ja katsoin eteeni. Majan ovi oli auki ja täysikuu oli juuri
noussut loistaen kuin suuri tulipallo kaukana taivaanrannan
yläpuolella. Sen valossa näin Noma-taikurin kasvot. Hän istui
kahdareisin rintani päällä tuijottaen minuun ainoalla silmällään ja
hänellä oli veitsi kädessään. Tuo veitsi oli esine, jonka olin tuntenut
kurkullani.

"Sitäkö varten minä neuvoin sinua, senkin penikka, että nyt
syrjäyttäisit minut?" sähähti hän korvaani. "Ja että sinä rohkenisit
ruveta arvailemaan ja ennustelemaan minun epäonnistuttua? Älähän huoli,
poikaseni, näytän sinulle heti, miten tuommoisia vauvoja opetetaan.
Ensin katkaisen kielesi, niin ettet voi kirkua, sitten raatelen sinut
silpuksi tuuma tuumalta ja viimeksi leikkaan kätesi ja jalkasi irti
ruumiistasi. Aamulla sanon kaikille henkien kohdelleen sinua niin
julmasti sentähden, että valehtelit. Niin, niin, veistelen tarkoin
lihat luistasi! Minä -- minä --" Ja hän alkoi haparoida veitsellään
leukani alustaa.

"Armoa, setäseni", huudahdin minä, sillä pelkäsin, ja veitsi pisti
kipeästi. "Armahtakaa, ja minä teen mitä ikinä toivotte!"

"Tahdotko tehdä tämän?" kysyi hän yhä kutkuttaen kurkkuani veitsensä
kärjellä. "Tahdotko mennä hakemaan tuon koiran karjalauman ja ajaa sen
kätköön erääseen varmaan talteen?" Hän mainitsi erään salaisen laakson,
jonka vain harvat tiesivät. "Jos teet sen, niin minä säästän henkesi ja
annan sinulle laumasta kolme lehmää. Jos kieltäydyt tahi petät minut,
olen, niin totta kuin isäni henki minua auttakoon, keksivä jonkun
keinon saattaakseni sinut hengiltä!"

"Täytän pyyntösi kernaasti, setäseni", vastasin minä. "Miksi et
luottanut minuun? Jos olisin tiennyt, että halusit itse saada eläimet,
niin en olisi pannut kortta ristiin. Tein sen vain pelosta, että
voisitte ehkä menettää lahjanne."

"Et olekaan niin paatunut kuin luulin", murahti hän. "Nouse siis ja
tee, mitä sanoin. Ehdit takaisin pari tuntia auringonnousun jälkeen."

Nousin ajatellen koko ajan, kannattaisiko yrittää hyökätä hänen
kimppuunsa. Mutta minä olin aseeton ja hänellä oli veitsi; jos siis
sattumalta onnistuisinkin voittamaan hänet ja tappaisin hänet,
sanottaisiin kaikkialla, että olin murhannut hänet, jolloin saisin
maistaa assegain terää. Tein toisen suunnitelman. Menisin hakemaan
karjan laaksosta, jonka henkeni oli neuvonut minulle, mutta enpä
ajaisikaan eläimiä tuohon salaiseen kätköpaikkaan. Ei; ajaisin ne
suorinta tietä kylään ja ilmaisisin Noman katalat aikeet isäni, tuon
vieraan päällikön ja koko kansan kuullen. Mutta minä olin nuori
silloin, enkä tuntenut Nomaa, joka oli ollut taikuri koko ikänsä eikä
suinkaan vain huvin vuoksi. Oh! hän oli pirullinen ja viekas -- viekas
kuin sakaali ja julma kuin leijona. Hän oli istuttanut minut lähelleen
kuin nuoren vesan aikoen hoidella minua kuin pensasta, jonka latvat
leikataan. Olin nyt kasvanut pitkäksi uhaten saattaa hänet varjoon, ja
sentähden hän tahtoi hävittää minut juuria myöten.

Menin majani nurkkaan Noman pitäessä minua koko ajan silmällä ja otin
käteeni keihään ja pienen kilpeni. Astuin sitten ulos kirkkaaseen
kuutamoon ja hiivin hiljaa tieheni. Päästyäni kylästä aloin juosta
laulaen koko matkan säikyttääkseni pois kaikki aaveet, isäni.

Noin tunnin ajan riensin nopeasti eteenpäin aavikon poikki, kunnes
tulin kukkulan rinteelle, jossa viidakko alkoi. Puiden alla oli vielä
hyvin pimeä ja minä lauloin kovemmin kuin ennen. Vihdoin löysin tuon
kapean puhvelipolun, jota etsin, ja lähdin seuraamaan sitä. Tulin pian
aukealle, jota kuu valaisi, ja laskeuduttuani polvilleni maata
tarkastamaan näin, ettei henkeni ollut valehdellut; maassa näkyi
selvästi karjan jälkiä. Jatkoin matkaani ilomielin, kunnes saavuin
pieneen notkoon, jonka läpi puro solisten virtasi. Ääni vaimeni välistä
heikoksi kuiskaukseksi, ja kuului taas tavattoman selvästi. Karjan
polkema tie näkyi nyt hyvin, pensaat olivat taittuneet ja ruoho oli
tallattu maahan. Hetkisen kuljettuani tapasin vesilammikon. Tunsin sen
heti -- henkeni oli näyttänyt sen minulle, ja tuolla uiskenteli
hukkunut härkä takajalka juurikan haarautumassa kiinni. Kaikki oli
aivan niin kuin olin hengessäni nähnyt.

Katselin ympärilleni ja silmäni keksivät heti jotakin. Näin aamunkoiton
heikon valon välähtävän härän sarvissa. Samassa yksi härkä puhalsi
voimakkaasti, nousi ja pudisteli kastetta nahastaan. Se näytti
elefantin kokoiselta aamun hämärässä ja sumussa.

Kokosin ne kaikki -- niitä oli seitsemäntoista?- ja lähdin ne edelläni
taivaltamaan kylää kohti. Aamu valkeni nopeasti ja aurinko oli jo ollut
ainakin tunnin ylhäällä, kun tulin kohtaan, josta minun olisi pitänyt
kääntyä, jos tahdoin kätkeä karjan Noman määräämään paikkaan. Mutta se
ei ollut tarkoitukseni. Olin päättänyt ajaa eläimet kylään ja sanoa
kaikille, että Noma oli varas. Istahdin levähtämään hetkeksi, sillä
olin väsynyt, ja siinä istuessani kuulin äkkiä melua ja katsoin
ympärilleni. Lähellä olevalle kunnaalle ilmestyi joukko miehiä, Noma ja
tuo vieras päällikkö, joka omisti karjan, etunenässä. Nousin ja odotin
ihmeissäni, mutta siinä seistessäni he karkasivat minua kohti kiljuen
ja keihäitään heiluttaen.

"Tuolla hän on!" huusi Noma. "Tuolla hän on, tuo poika-lurjus, jota
olen hoivannut häpeäkseni. Mitä minä sanoin teille? Enkö sanonut, että
hän on varas? Niin, niin! Tunnen sinut ja temppusi, Moposeni! Katsokaa!
Hänhän aikoi varastaa eläimet! Hän tiesi koko ajan, missä ne olivat, ja
nyt hän ajaa niitä johonkin kätköpaikkaan. Kyllähän niillä olisi saanut
vaimon maksetuksi, eikö niin, sinä viekastelija?" Hän hyökkäsi minua
kohti sauva koholla, ja tuo raivosta sähisevä vieras päällikkö seurasi
häntä sokeasti.

Nyt ymmärsin kaikki, isäni. Sanomaton raivo valtasi sydämeni, maailma
alkoi pyörähdellä silmissäni ja minusta näytti kuin punainen vaate
olisi häilynyt edessäni. Saman huomion olen tehnyt aina, kun minun on
täytynyt tapella. Karjaisin vain yhden sanan: "Valehtelija!" ja
syöksyin häntä vastaan. Noma ei pysähtynyt. Hän iski minua sauvallaan,
mutta minä torjuin iskun pienellä kirveliäni ja löin takaisin. Hei!
Iskuni osui, Noman kallo sattui nuijani tielle ja hän kaatui kuolleena
jalkoihini. Kiljaisin toisen kerran ja hyökkäsin päällikön kimppuun.
Hän heitti minua keihäällään, mutta ei osunut, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä iskin minä suoraan hänen päätänsä kohti. Hän kohotti
kilven suojakseen, mutta hyvin tähdätty iskuni sattui kaataen hänet
tajutonna maahan. En tiedä, isäni, elikö hän vai oliko hän kuollut,
mutta kun hänen kallonsa oli niitä maailman paksuimpia, luulen, että
hän eli. Heidän seuralaistensa seistessä siinä hämmästyksestä vielä
aivan ymmällään minä käännyin ja pakenin tuulen nopeudella. Silloin
hekin havahtuivat ja lähtivät jälkeeni koettaen osua minuun keihäillään
ja saada minut kiinni, mutta kukaan ei voinut tavoittaa minua -- ei
kukaan. Kiidin kuin tuuli, kuin koirain ahdistama hirvi minä riensin,
ja pian vainoojieni huudot alkoivat vaimenemistaan vaimeta, kunnes olin
vihdoin kaukana heidän näkyvistään ja aivan yksinäni.



III.

MOPON UHKAROHKEA PALUU.


Heittäydyin nurmikolle ja huohotin, kunnes saatoin jälleen hengittää
säännöllisesti; sitten lähdin liikkeelle ja kätkeydyin erään rämeikön
kaislikkoon, jossa makasin koko päivän tilannetta pohtien. Mitä oli
tehtävä? Olin nyt turvaton kuin kolostaan karkoitettu sakaali. Jos
palaisin heimoni luo, tapettaisiin minut varmasti, sillä minuahan
pitivät kaikki varkaana. Saisin verelläni maksaa Noman kuoleman, mikä
ei minua suinkaan miellyttänyt, vaikka olinkin kuolemaan saakka
murheellinen. Siinä mietiskellessäni johtui mieleeni Chaka, tuo poika,
jolle olin antanut vettä kauan sitten. Olin kuullut hänestä; hänen
nimensä tunnettiin kaikkialla, ruoho ja metsän puut puhuivat hänestä ja
ilmakin oli täynnä hänen nimensä kunniaa. Hänen sanansa ja äitini näky
alkoivat toteutua. Umtetwain avulla hän oli päässyt isänsä
Senzangaconan valtaistuimelle ja oli jo karkoittanut amaquabe-heimon
vanhoilta asuinsijoiltaan; parhaillaan hän soti Zweeteä,
endwande-heimon päällikköä, vastaan ja oli vannonut hävittävänsä tuon
heimon niin tyyten, ettei kukaan voisi löytää siitä jälkeäkään. Nyt
muistin Chakan lupauksen tehdä minusta mahtava mies, ja että lihoisin
ja hyötyisin hänen varjossaan. Päätin jo nousta ja lähteä taivaltamaan
hänen luokseen. Hän ehkä surmaisi minut; no, mitäpä siitä -- lähden
kuin lähdenkin. Mutta sydämeni pakotti minua toisaalle. Maailmassa oli
vain yksi, jota rakastin -- sisareni Baleka. Isäni oli kihlannut hänet
naapuriheimon päällikölle, mutta minä tiesin, että tuo avioliitto oli
sisarelleni hyvin vastenmielinen. Ehkäpä hän lähtisi mukaani, jos
voisin päästä hänelle kertomaan, mihin aioin mennä. Päätin ainakin
koettaa.

Odotin pimeään saakka, jolloin lähdin piilopaikastani ja hiivin kuin
sakaali kylää kohti. Kasvitarhassa viivyin hetkisen ja söin puolikypsiä
maissinjyviä, sillä olin sangen nälkäinen. Sitten jatkoin matkaani,
kunnes saavuin kylään. Erään majan edessä istui muutamia miehiä nuotion
ääressä jutellen. Hiivin lähelle hiljaa kuin käärme ja kätkeydyin
pensaan taakse. Tiesin, etteivät miehet voisi minua nähdä ollessani
valopiirin ulkopuolella, ja minä halusin kuulla mitä he puhelivat.
Kuten olin arvannutkin keskusteltiin minusta ja minua nimitettiin
monella tavoin. Sanottiin minun saattavan heimolleni vain
onnettomuutta, kun olin tappanut Noman kaltaisen mahtavan taikurin, ja
tuon vieraan päällikön heimolaiset vaativat myös hyvitystä hyökkäykseni
johdosta hänen kimppuunsa. Kuulin sitäpaitsi, että isäni oli käskenyt
kaikki miehet koolle huomisaamuksi ajamaan minua takaa ja tappamaan
minut missä hyvänsä minut vain tavattaisiin. "Ah!" ajattelin minä,
"metsästäkää te vain, mutta mitään ette tule saamaan." Samassa alkoi
nuotion ääressä makaava koira nuuskia ilmaa. Olin unohtanut koirat
kokonaan lähestyessäni kylää; kokemuksen puute, näetkös, isäni. Koira
nousi ylös ja nuuski nuuskimistaan ja alkoi vihdoin murista katsoen
herkeämättä minuun päin, niin että pelästyin.

"Mitähän tuo koira oikein murisee?" sanoi joku vierustoverilleen.
"Menehän katsomaan." Mutta tämä nuuskasi parhaillaan eikä ollut halukas
nousemaan. "Menköön koira itse katsomaan", ärähti hän; "mitäpä hyötyä
koirasta on, ellei se kykene itse ottamaan varasta kiinni."

"Usu kiinni sitten", sanoi edellinen puhuja koiralle, joka hyökkäsi
haukkuen eteenpäin. Silloin näin sen: Kooshan se oli, minun oma koirani
ja oikein hyvä koira. Maatessani siinä liikkumattomana, tietämättä
oikein, mitä tehdä, se vainusi minut, taukosi haukkumasta ja juosten
pensaan ympäri löysi minut ja alkoi nuolla kasvojani. "Ole hiljaa,
Koos!" kuiskasin minä, ja se paneutui heti maahan viereeni.

"Mihin se koira nyt hävisi?" sanoi mies, joka oli ensin puhunut. "Onko
se noiduttu, kun lakkaa äkkiä haukkumasta, eikä tule takaisinkaan?"

"Katsotaanpa", sanoi toinen nousten keihäs kädessään. Olin hirveästi
peloissani, sillä ajattelin, että he joko saisivat minut heti kiinni
tahi täytyisi minun jälleen juosta henkeni edestä. Mutta kun hyppäsin
ylös karatakseni tieheni, ilmestyi suuri musta käärme minun ja miesten
väliin ja luikerteli majoja kohti. Miehet hypähtivät säikähtyneinä
syrjään ja lähtivät sitten kaikki seuraamaan käärmettä, sanoen, että
sitähän koira olikin haukkunut. Käärme oli epäilemättä minun hyvä
suojelushenkeni, joka tuli tässä haahmossa minua pelastamaan.

Kun he olivat menneet, hiivin toisaalle, ja Koos seurasi minua. Ensin
aioin tappaa koiran, jottei se ilmaisisi minua, mutta kun kutsuin sen
luokseni iskeäkseni sitä nuijallani päähän, istahti se eteeni häntäänsä
heiluttaen ja katseli minua ikäänkuin hymyillen; en voinut täyttää
aiettani. Ajattelin,että käyköön miten käy, ja me jatkoimme yhdessä
matkaamme. Suunnitelmani oli tämmöinen: ensin päätin hiipiä majaani
noutamaan keihääni ja nahkapeitteen ja sitten täytyi minun koettaa
päästä yhteyteen sisareni Balekan kanssa. Majani oli luultavasti aivan
autio, sillä olin asunut yksinäni, ja Noman majat olivat vähän matkan
päässä hiukan oikealle. Saavuin kaisloista tehdylle aitaukselle, joka
oli majojen ympärillä. Ketään ei näkynyt portilla, joka ei ollut
suljettu orjantappurapensailla, kuten tavallisesti. Tehtävä oli ollut
minun huolenani, ja nyt olin ollut poissa.

Käskin koiran paneutua maahan ulkopuolelle ja astuen rohkeasti sisään
saavuin majani ovelle ja kuuntelin. Maja oli tyhjä eikä hengähdystäkään
kuulunut. Hiivin sisään ja aloin hakea keihäitäni, vesiastiaani ja
villapielustani, jonka olin tehnyt niin huolellisesti, etten tahtonut
luopua siitä. Löysin pian kaikki. Sitten aloin etsiä nahkapeitettäni ja
haparoidessani koski käteni johonkin kylmään. Hätkähdin kovin ja
tunnustelin sitten tarkemmin. Tunsin miehen kasvot -- kuolleen kasvot,
Noman, jonka olin tappanut ja joka oli asetettu majaani hautausta
odottamaan.

Oh! kuinka säikähdin, sillä pimeässä oli kuollut Noma pahempi kuin
elävä. Olin juuri lähtemäisilläni pakoon, kun kuulin äkkiä naisten
ääniä oven ulkopuolelta. Tunsin äänet; puhujat olivat Noman molemmat
vaimot, ja toinen sanoi menevänsä valvomaan miehensä ruumiin ääreen.
Nyt olin todellakin satimessa, sillä ennenkuin kerkesin ryhtyä
mihinkään, pimeni oviaukko, ja lihavan naisen huohotuksesta minä
kuulin, että Noman ensimmäinen vaimo oli kumartunut ja tunkeutui
parhaillaan sisään. Samassa hän olikin majassa ja heittäytyi ruumiin
viereen semmoiseen asentoon, etten voinut päästä ovelle, alkaen
valittaa suurta murhettaan ja kirota minua. Ah, hän ei tiennyt, että
kuuntelin. Olin pitkälläni Noman pään takana ja pelko pani aivoni
toimimaan nopeasti. Tuon naisen läsnäollessa en enää pelännyt kuollutta
niin paljon, ja muistaessani, minkälainen lurjus tämä oli ollut, minä
päätin antaa hänen tehdä vielä viimeisen kepposen. Työnsin käteni hänen
olkapäidensä alle ja nostin hänet istumaan. Kuullessaan liikettä nainen
päästi omituisen kurkkuäänteen.

"Oletko hiljaa, senkin vanha haaska!" sanoin minä matkien Noman ääntä.
"Etkö voi antaa minun olla kuoltuanikaan rauhassa?"

Hän valahti voimatonna maahan ja alkoi sitten kirkua minkä keuhkoista
lähti.

"Mitä! Rohkenetko vielä huutaakin?" sanoin minä jälleen Noman äänellä,
"sittenpä opetan sinua olemaan vaiti." Ja minä tyrkkäsin ruumiin hänen
päällensä.

Silloin hän pyörtyi, enkä tiedä, tulikokaan hän enää tajuihinsa. Nyt
hän oli ainakin vaiti. Sieppasin peitteen -- huomasin myöhemmin, että
se oli Noman parhain, basutojen tekemä valikoiduista nahoista ja kolmen
härän arvoinen -- ja pakenin Koos kintereilläni.

Isäni Makedaman majat olivat parin sadan askeleen päässä ja minun
täytyi päästä sinne, sillä sisareni Baleka nukkui siellä. En tohtinut
mennä portin kautta, koska siellä oli aina yksi mies vahdissa.
Tunkeuduin kaisla-aitauksen läpi keihääni avulla ja ryömin majalle,
jossa Baleka nukkui muutamien sisarpuoltensa kanssa. Tiesin, missä
hänen oli tapana nukkua ja millä kohtaa hänen päänsä oli. Paneuduin
kyljelleni ja aloin hyvin varovasti kaivaa reikää majan seinään. Työ
sujui hitaasti, sillä seinä oli paksu, mutta vihdoin olin kaivanut
melkein läpi. Taukosin, sillä tulin ajatelleeksi, että Baleka oli
voinut muuttaa nukkumapaikkaansa, jolloin olisin herättänyt jonkun
toisen tytön. Päätin jo luopua aikeistani ja paeta yksin, kun samassa
kuulin jonkun heräävän ja alkavan itkeä seinän toisella puolella. "Ah",
ajattelin, "tuo on Baleka, joka suree veljeään!" Panin suuni reikään ja
kuiskasin:

"Baleka sisareni! Baleka, älä itke! Minä, Mopo, olen täällä. Älä virka
sanaakaan, mutta nouse. Tule ulos ja ota nahkapeite mukaasi."

Baleka oli hyvin ymmärtäväinen tyttö; hän ei huudahtanutkaan, kuten
useimmat tytöt olisivat tehneet. Ei; hän käsitti ja odotettuaan
hetkisen hän nousi ja hiipi ulos peite käsivarrellaan.

"Miten olet täällä, Mopo?" kuiskasi hän. "Sinut varmasti tapetaan!"

"Hiljaa!" kuiskasin minä ja kerroin sitten koko suunnitelmani. "Tuletko
mukaani, vai hiivitkö takaisin majaan ja sanot minulle hyvästit?"

Mietittyään hetkisen hän vastasi: "En, veljeni, tulen mukaasi, sillä
rakastan vain sinua koko heimostamme, vaikka uskonkin tämän olevan
viimeisen matkani -- että viet minut kuolemaani."

Silloin en kiinnittänyt hänen sanoihinsa suurtakaan huomiota, mutta
myöhemmin ne muistuivat usein mieleeni. Pujahdimme siis yhdessä
tiehemme Koosin seuraamina, ja pian olimme matkalla aavikon poikki
zulu-heimon aluetta kohti.



IV.

MOPON JA BALEKAN PAKO.


Vaelsimme koko yön, kunnes koirakin väsyi, ja päiväksi piilouduimme
erääseen maissipeltoon, sillä pelkäsimme jonkun näkevän meidät.
Iltapäivällä kuulimme ääniä ja kurkistaen maissin runkojen välistä me
näimme joukon isäni miehiä, jotka olivat meitä etsimässä. He menivät
lähellä olevaan kylään kysymään, oliko meitä nähty, minkä jälkeen emme
nähneet heitä pitkään aikaan. Yöllä vaelsimme jälleen eteenpäin, mutta
oli varmaankin kohtalon sallimus, että kohtasimme erään vanhan vaimon,
joka katsoi meihin omituisesti sanomatta kuitenkaan mitään. Kuljimme
sitten yötäpäivää, sillä me tiesimme, että tuo vanha vaimo antaisi
meidät ilmi vainoojillemme, jos hän tapaisi nämä, ja niin kävikin.
Kolmannen päivän iltana tulimme eräälle maissipellolle ja näimme, että
vilja oli tallattu maahan. Katkenneiden runkojen seassa lepäsi hyvin
vanhan miehen ruumis, joka oli niin täynnä keihäänpistoja kuin siili
piikkejä. Olimme suuresti ihmeissämme ja kiiruhdimme edelleen. Silloin
huomasimme, että kylä, johon pelto kuului, oli poltettu poroksi.
Hiivimme lähemmäksi ja -- ah! minkä surullisen näyn näimmekään!
Myöhemmin totuimme sellaisiin näkyihin.

Kaikkialla makasi kuolleita kymmenittäin -- vanhuksia, nuorukaisia,
lapsia ja naisia pienokaiset rinnoillaan -- siellä poltettujen majojen
välissä keihäiden lävistäminä. Maa oli punainen heidän verestään ja
punaisilta näyttivät hekin laskevan auringon valossa. Oli kuin suuri
henki eli Umkulunkulu olisi sivellyt maan verisellä kädellä. Baleka
alkoi itkeä, väsynyt kun oli, tyttö raukka, ja me löysimme vain ruohoa
ja vihreitä jyviä syödäksemme.

"Täällä on käynyt vihollinen", sanoin minä ja puhuessani olin
kuulevinani valitusta murretun kaisla-aitauksen takaa. Menin katsomaan.
Siellä makasi nuori nainen; hän oli pahoin haavoittunut, mutta eli
vielä, isäni. Lähellä makasi eräs mies kuolleena ja hänen ympärillään
toisia, jotka kuuluivat johonkin toiseen heimoon; hän oli kaatunut
taistellen. Naisen edessä oli kolmen lapsen ruumiit, neljäs, joka oli
vielä aivan pieni, lepäsi hänen rinnoillaan. Katselin häntä, ja hän
valitti jälleen avaten silmänsä, jolloin hän huomasi minut seisoessani
hänen vieressään keihäs kädessä.

"Tapa minut sukkelaan!" sanoi hän. "Etkö ole jo tarpeeksi kiduttanut
minua?"

Sanoin olevani vieras enkä tahtonut tappaa häntä.

"Tuo sitten minulle vettä", pyysi hän; "tuolla kylän takana on lähde."

Kutsuin Balekan paikalle ja kiiruhdin astioineni lähteelle. Lähteessä
oli ruumiita, mutta minä vedin ne pois, ja kun vesi oli hiukan
selvennyt, täytin maljani ja kiiruhdin takaisin haavoittuneen luo. Hän
joi ja voimistui hiukan -- vesi virkisti.

"Mitä täällä on tapahtunut?" kysyin minä.

"Zulujen päällikön Chakan soturit tulivat ja tuhosivat meidät", vastasi
nainen. "He hyökkäsivät kimppuumme tänä aamuna päivän koittaessa, kun
vielä nukuimme majoissamme. Heräsin taistelun melskeeseen. Nukuin
mieheni ja lasteni vieressä, jotka lepäävät tuossa. Miehelläni oli
keihäs ja kilpi. Hän oli urhoollinen. Katsokaa, hän kuoli sankarin
lailla, hän tappoi kolme noita zulu-paholaisia, ennenkuin itse kaatui.
Sitten he karkasivat minun kimppuuni ja tappoivat lapseni ja iskivät
minua, kunnes luulivat minua kuolleeksi. Kun hävitys oli täydellinen,
poistuivat he. En tiedä, miksi he tulivat, mutta luulen syynä olevan
sen, ettei päällikkömme tahtonut lähettää väkeä Chakan avuksi Zweeteä
vastaan."

Hän vaikeni huudahtaen tuskallisesti ja kuoli. Sisareni itki ja minäkin
olin liikutettu. "Ah", ajattelin minä, "suuri henki on varmaankin hyvin
paha. Muuten ei tämmöistä voisi tapahtua." Silloin ajattelin niin,
isäni, mutta nyt ajattelen toisin. Emme ymmärtäneet suuren hengen
tarkoitusta, siinä kaikki. Olin silloin vielä nuori ja arkasydäminen,
mutta myöhemmin, kuten jo sanoin, minä totuin tuommoisiin näkyihin.
Minua ei voinut mikään liikuttaa, ei mikään. Chakan päivinä olivat
kaikki virrat verensekaiset -- niin, meidän täytyi vettä etsiessämme
aina tarkastaa, oliko se puhdasta, ennenkuin joimme. Silloin oppivat
ihmiset kuolemaan eivätkä nurisseet. Mitäpä se olisi hyödyttänyt?
Kerranhan oli kuitenkin kuoltava. Kuolemasta ei kannata välittää, ei
rahtuakaan, mutta syntymisen laita on toisin. Syntymisemme maailmaan on
erehdys, isäni.

Pysähdyimme kylään yöksi, mutta emme voineet nukkua, sillä kaatuneiden
henget harhailivat ympärillämme huudellen toisilleen. Olihan aivan
luonnollista, että he tekivät niin, miehet hakivat vaimojaan ja äidit
lapsiaan. Mutta me pelkäsimme heidän olevan vihoissaan meille, kun
olimme tunkeutuneet heidän kyläänsä, niin että painauduimme lujasti
toisiimme pelosta vavisten. Koos vapisi myöskin ja ulvoi silloin
tällöin valittavasti. Mutta henget eivät näyttäneet huomaavan meitä ja
aamupuoleen yötä heidän huutonsa hiljenivät.

Ensimmäisen valonkajastuksen ilmestyessä taivaalle me nousimme ja
kuljettuamme hetkisen sinne tänne mutkitellen kuolleita välttääksemme
me olimme pian aavikolla jälleen. Tie Chakan luo oli nyt helppo löytää,
sillä soturit ja ryöstetty karja olivat polkeneet maahan leveän tien,
ja silloin tällöin tapasimme jonkun kuolleen soturin, joka oli surmattu
sentähden, ettei ollut haavojensa takia kyennyt pysymään joukon mukana.
Minua alkoi epäilyttää, oliko lainkaan viisasta mennä Chakan luo, sillä
kaiken sen jälkeen, mitä olimme nähneet, minä aloin pelätä, että hän
tappaisi meidät. Mutta kun meillä ei ollut mihin mennä, sanoin minä,
että jatkaisimme matkaamme, kunnes jotakin tapahtuisi.

Voimamme alkoivat olla lopussa, ja Baleka sanoi, että meidän olisi
parempi heittäytyä maahan kuolemaan päästäksemme kaikista vaivoista.
Istahdimme erään lähteen reunalle. En tahtonut sentään vielä kuolla,
vaikka se olisikin ollut kaikista parasta, kuten Baleka sanoi.
Istuessamme siinä hävisi Koos lähellä olevaan pensaikkoon ja samassa
minä näin sen hyppäävän jonkun kimppuun ja kuulin meteliä. Kiiruhdin
katsomaan -- koira oli yhdyttänyt itsensä kokoisen metsävuohen, joka
oli nukkunut pensaikossa. Lävistin eläimen keihäälläni ja huudahdin
ilosta, sillä nythän meillä oli syötävää.

Nyljin otuksen ja leikkasin sen reidestä pitkiä viipaleita, jotka
huuhdoimme lähteessä ja söimme raakoina, sillä meillä ei ollut tulta,
millä olisimme voineet keittää ruokamme. Raaka liha on kylläkin
vastenmielistä syödä, mutta me olimme niin nälissämme, ettemme
välittäneet mistään, ja liha virkisti meitä. Syötyämme niin paljon kuin
jaksoimme me nousimme ja peseydyimme lähteessä, mutta ollessamme
melkein valmiit katsahti Baleka äkkiä ylös ja huudahti kauhusta. Sillä
edessämme erään kunnaan laella noin kymmenen keihäänheiton päässä oli
kuusi aseistettua oman heimoni miestä -- isäni Makedaman lapsia --
jotka vielä vainosivat meitä vangitakseen tahi tappaakseen meidät. He
huomasivat meidät -- huudahtivat ja hyökkäsivät kohti. Hypähdimme ylös
ja syöksyimme aavikolle -- juoksimme kuin hirvet, sillä pelko terästi
jalkamme.

Edessämme ei ollut mitään esteitä ja maa vietti loivasti Umfolozi-jokea
kohti, joka polveili tasangon halki suuren ja kimmeltävän käärmeen
lailla. Toisella puolella maa alkoi jälleen nousta emmekä tienneet,
mitä äyräiden takana mahtoi olla, mutta me ajattelimme, että Chakan
kylät olivat sielläpäin. Riensimme jokea kohti -- mihinkäpä muualle, Ja
soturit tulivat perässämme. He pääsivät yhä lähemmäksi; he olivat
täysissä voimissaan ja raivoissaan sentähden, että olivat joutuneet
niin kauas kotoa. Juoksimme henkemme edestä, mutta he vain lähenivät.
Saavuimme joen äyräälle, joki oli tulvillaan ja peloittavan leveä.
Ylempänä oli vahva niva, jossa vesi velloi näkymättömien louhien
synnyttämissä vaahtoisissa pyörteissä; alempana kohisi koski, jonka
hyrskyistä ei kukaan olisi voinut hengissä selvitä; välillä oli tyyni
suvanto, jossa oli kuitenkin vahva virta.

"Ah, veljeni, mitä nyt teemme?" huohotti Baleka.

"Muuta valittavaa ei ole kuin joko sortua heimolaistemme keihäisiin,
tahi koettaa päästä joen yli", vastasin minä.

"On helpompi hukkua kuin kuolla keihäisiin", sanoi Baleka.

"Hyvä on. Osaammehan ainakin uida ja tulkoot isäimme henget avuksemme."

Vein hänet suvannon yläpäähän ja heitettyämme rannalle peitteet ja
kaikki tavaramme -- paitsi keihästäni, jonka otin hampaideni väliin --
me syöksyimme veteen ja kahlasimme niin kauas kuin voimme. Vesi ulottui
pian rintaan saakka ja astuttuamme pari askelta vielä me aloimme uida
toista ranta kohti Koos edellämme.

Samassa ilmestyivät soturitkin törmälle.

"Ah, te veitikat!" huusi eräs, "lähdittekö uimaan! Uikaa vain, mutta te
hukutte varmasti, ja ellette huku, niin me tapamme teidät, sillä me
tiedämme kahlaamon, ja otamme teidät kiinni! Nitistämme teidät, vaikka
meidän täytyisi juosta perässänne maailman ääriin." Ja hän sinkautti
meitä kohti keihäänsä, joka sujahti väliimme välähtäen kuin salama.

Uimme koko ajan voimakkain vedoin ja pääsimme virtaan. Se kiidätti
meitä alaspäin, mutta me etenimme yhä, sillä olimme molemmat hyviä
uimareita. Jos pääsisimme rannalle, ennenkuin kantautuisimme koskeen,
olisimme turvassa, ellemme -- niin hyvää yötä sitten!

Olimme jo, lähellä rantaa, mutta vaahtohyrskyt olivat myös lähellä.
Ponnistelimme ja taistelimme henkemme edestä. Baleka oli rohkea tyttö
ja ui urhoollisesti, mutta virta painoi hänet alapuolelleni enkä minä
voinut häntä mitenkään auttaa. Nojasin jalkani erästä kalliota vasten
ja silmäsin ympärilleni. Tuolla hän oli kahdeksan askeleen päässä
kohisevista pyörteistä. En voinut tehdä mitään. Olin liian voimaton ja
minusta näytti, että hänen täytyi tuhoutua. Mutta silloin tuli Koos
apuun.

Se ui hänen luokseen ja kääntyi sitten vasten virtaa haukahtaen pari
kertaa, ja Baleka tarttui oikealla kädellään sen häntään. Hän käytteli
jalkojaan ja vasenta kättään ja molemmat lähenivät hitaasti -- hyvin
hitaasti. Ojensin keihääni varren heitä kohti ja Baleka tarttui siihen
vasemmalla kädellään. Hänen jalkansa olivat vielä kuohuissa, mutta minä
vedin ja Koos veti ja vihdoin saimme hänet rantaveteen ja siitä
kuivalle maalle, johon hän vaipui huohottaen henkimenokseen.

Kun toisella rannalla olevat soturit näkivät meidän päässeen yli,
huudahtivat he raivoisasti ja riensivät alaspäin.

"Nouse, Baleka!" sanoin minä. "Soturit ovat menneet kahlaamoa
etsimään."

"Ah, anna minun kuolla!" vastasi hän.

Mutta minä pakotin hänet nousemaan ja hetkisen kuluttua hän jo hengitti
säännöllisesti ja me kiiruhdimme niin nopeasti kuin voimme pitkää
rinnettä ylös. Kuljettuamme hiukan kolmatta tuntia me tulimme
tasangolle ja näimme kaukana edessäpäin suuren kylän.

"Rohkaise mielesi", sanoin minä. "Katso, tuolla asuu Chaka."

"Niin, veljeni", vastasi hän, "mutta mikä kohtalo odottaa meitä siellä?
Takanamme ja edessämme on kuolema -- olemme kuoleman kidassa."

Pian saavuimme tielle, joka meni kahlaamolta suoraan kylään, ja jota
myöten Chakan soturit olivat kulkeneet. Kiiruhdimme eteenpäin, kunnes
vihdoin olimme vain puolen tunnin matkan päässä kylästä. Katsahdimme
taaksemme, ja katso! vainoojamme olivat taas perässämme -- viisi
kaikkiaan -- sillä yksi oli hukkunut koettaessaan päästä joen yli.

Juoksimme jälleen, mutta olimme jo ennestään uuvuksissa, ja soturit
tulivat yhä lähemmäksi. Silloin muistui koira mieleeni. Koos oli
vihainen ja hyökkäsi käskystäni kenen kimppuun hyvänsä. Kutsuin sen
luokseni ja vaikka tiesin, ettei se selviäisi leikistä hengissä, päätin
uhrata sen. Osoitin miehiä, ja koira syöksyi nuolena heidän kimppuunsa
äristen ja korvat pystyssä. He koettivat osua siihen nuijalla ja
keihäillään, mutta se riehui kuin hornanhenki heidän ympärillään purren
raivoisasti eikä päästänyt joukkoa eteenpäin. Viimein onnistui erään
soturin iskeä sitä keihäällään, mutta samassa syöksyi koirakin soturin
kurkkuun kiinni, ja molemmat kaatuivat. Raivoisa taistelu seurasi ja
loppui vasta sitten, kun molemmat olivat kuolleet. Ah, sepäs oli koira!
Semmoisia ei nähdäkään enää tähän maailman aikaan. Sen isä oli eräs
buurikoira, ensimmäinen laatuaan tässä maassa. Kerran se oli tappanut
leopardinkin aivan yksinään. No niin, Koos-koirani kuoli viimeiseen
saakka tapellen.

Olimme juosseet koko ajan ja kylän portti oli enää vain parinsadan
askeleen päässä. Sisäpuolella oli jotakin tekeillä; huomasimme sen
sieltä kuuluvasta melusta ja korkealle kiiriskelevistä tomupilvistä.
Jäljellä olevat neljä vainoojaamme olivat taas kintereillämme
jätettyään kuolevan toverinsa oman onnensa nojaan. Tiesin, että he
tavoittaisivat meidät, ennenkuin pääsisimme portista sisään, sillä
Baleka jaksoi nyt vain hitaasti kulkea. Eräs ajatus juolahti silloin
mieleeni. Olin houkutellut hänet mukaani ja minun oli pelastettava
hänet keinolla millä hyvänsä. Jos hän pääsisi kylään yksinäänkin, ei
Chaka surmaisi hänen laistaan nuorta ja kaunista tyttöä.

"Juokse, Baleka, juokse!" sanoin minä jääden jälkeen. Hän oli melkein
sokea väsymyksestä ja kauhusta ja horjui porttia kohti, huomaamatta
tarkoitustani. Mutta minä istahdin hengittämään, sillä minunhan oli
taisteltava neljää vastaan kuolemaani saakka. Sydämeni löi
haljetakseen, ja veri kohisi korvissani, mutta kun miehet lähenivät,
nousin minä keihäs kädessäni -- jälleen näin punaista häilyvän silmäini
edessä ja pelkoni hävisi.

Miehet tulivat parittain juosten noin keihäänheiton päässä toisistaan,
mutta ensimmäisestä parista oli toinen noin kuusi askelta edellä
toisesta. Hän hyökkäsi karjaisten minua kohti keihäs ja kilpi koholla.
Minulla ei ollut kilpeä, keihäs vain, mutta olin varuillani ja hän oli
ylimielinen. Odotin, kunnes hän vei keihään taaksepäin iskeäkseen,
mutta samassa minä pudottausin polvilleni ja iskin koko voimallani
ylöspäin hänen kilpensä reunan alapuolelle. Hän iski myös, mutta
ylitseni, keihäänkärki vain hiukan raapaisi olkapäätäni -- näetkös --
arpi näkyy vielä tänä päivänäkin. Entä minun keihääni? Ah, se osui
paikalleen, keskeltä lävisti. Hän kaatui ja peittyi tomupilveen maassa
keppuroidessaan. Mutta nyt olin aseeton, sillä keveä heittokeihääni
katkesi hänen kaatuessaan, ja minulla oli kädessäni vain lyhyt
varrenpätkä. Ja toinen soturi oli jo kimpussani! Hän näytti suurelta
kuin metsän puu katsahtaessani ylös ja minä menetin toivoni, tunsin
kuolevani ja pimeyden kuilut näyttivät jo aukenevan. Heittäydyin maahan
kätteni ja polvieni varaan ja pyörähdin koko painollani vastustajani
jalkoja vasten sillä seurauksella, että tämä syöksyi suinpäin
tantereeseen, ja ennenkuin hänen kätensä olivat koskettaneet maahan,
olin minä jaloillani. Keihäs oli kirvonnut hänen kädestään. Sieppasin
sen, ja kun hän alkoi nousta, iskin minä sen hänen selkäänsä. Tämä
kaikki tapahtui silmänräpäyksessä, isäni, ja samassa silmänräpäyksessä
hän oli myös kuollut. Sitten minä kiiruhdin tieheni tohtimatta enää
odottaa toisia, sillä olin uupunut ja rohkeuteni oli mennyt.

Noin sadan askeleen päässä horjui Baleka eteenpäin kädet levällään kuin
henkilö, joka on juonut liian paljon olutta, ja kun tavoitin hänet, oli
hän portista noin neljänkymmenen askeleen päässä. Mutta silloin hänen
voimansa pettivät. Hän vaipui tajutonna maahan ja minä jäin seisomaan
hänen viereensä, ja siihen minut olisi tapettukin, ellei sallimus olisi
säätänyt toisin. Viivyttyään hetkisen kuolleiden toveriensa luona
hyökkäsivät jäljellä olevat kaksi soturia minua kohti suunniltaan
raivosta. Mutta samassa aukeni portti, ja joukko sotureita syöksyi ulos
raastaen mukanaan vankia. Heidän perässään kulki eräs roteva mies,
jolla oli leopardinnahka hartioillaan, nauraen, ja häntä seurasi viisi
tahi kuusi neuvonantajaa, joilla kaikilla oli kiiltävä rengas pään
ympärillä. Joukko sotureita päätti kulkueen.

Soturit huomasivat heti, että tappo oli tekeillä, ja ehdättivät
paikalle juuri kun vainoojamme tavoittivat meidät.

"Keitä olette te, jotka rohkenette tappaa Elefantin asunnon portilla?"
huudahtivat soturit. "Täällä on vain Elefantilla oikeus tappaa!"

"Olemme Makedaman miehiä", vastasivat ahdistajamme, "ja ajamme takaa
näitä pahantekijöitä, jotka ovat tehneet kotonamme paljon pahaa ja
murhiakin. Katso! Äsken he surmasivat kaksi toveriamme ja toisia viruu
hengettöminä pitkin tietä. Salli meidän tappaa heidät."

"Kysy Elefantilta", vastasi soturi, "ja pyydä samalla, ettei sinuakin
tapettaisi."

Tuo roteva päällikkö kuuli sanat ja astui lähemmäksi huomaten veren.
Hän oli harvinaisen pitkä ja ryhdikäs, vaikka oli iältään aivan nuori
vielä. Hän oli päätään pitempi kaikkia muita ja hänen rintansa oli yhtä
leveä kuin kaksi tavallisen miehen rintaa yhteensä. Kasvot olivat
kauniit ja tuimat, ja kun hän vihastui, säkenöivät hänen silmänsä kuin
nuotiosta temmattu kekäle.

"Keitä ovat nämä, jotka uskaltavat panna pölyn pilveilemään porttieni
edessä?" kysyi hän kulmiaan rypistäen.

"Oi Chaka, oi Elefantti!" vastasi joukon johtaja kumartaen melkein
maahan saakka, "nämä vieraat soturit sanovat, että nuo ovat
pahantekijöitä, joita tappamaan heidät on lähetetty."

"Hyvä!" sanoi hän. "Pahantekijät tapettakoon!"

"Me kiitämme sinua, oi suuri päällikkö!" sanoivat heimolaiseni, jotka
olivat tulleet meitä tappamaan.

"Kuulitte sanani", vastasi hän, ja lisäsi soturien johtajan puoleen
kääntyen: "Kun he ovat surmanneet pahantekijät, puhkaise heidän
silmänsä ja käännä heidät aavikolle kotiinsa pyrkimään, koska he ovat
rohjenneet kohottaa keihäänsä zulujen porteilla. Kaikukoon
ylistyksenne, lapseni!" Ja hän purskahti nauruun soturien mutistessa:
"Ou! hän on viisas, hän on suuri, ja hänen tuomionsa on kirkas ja
kaamea kuin aurinko!"

Mutta heimolaiseni huusivat pelosta, sillä he eivät pyytäneet
tämänkaltaista oikeutta.

"Katkaise heidän kielensäkin", sanoi Chaka. "Mitä? Täytyykö zulumaan
sietää tuommoista meteliä? Ei kuunaan! Tuostahan karjakin säikähtyy ja
lehmät synnyttävät keskosia. Toimeen, te mustat lurjukset! Tuossa on
tyttö. Hän on tajuton ja avuton. Tappakaa hänet. Mitä? Epäröittekö? No,
jos haluatte asiaa ajatella, niin annan teille miettimisen aikaa.
Voidelkaa nuo miehet hunajalla ja sitokaa heidät muurahaispesään;
huomenna he varmasti tietävät, mitä he tahtovat. Mutta tappakaa ensin
nuo kaahatut sakaalit", ja hän viittasi minuun ja Balekaan. "He
näyttävät väsyneiltä ja haluavat varmaankin levätä."

Siihen saakka olin ollut vaiti, mutta nyt puhuin, sillä soturit
lähestyivät.

"Oi Chaka!" huudahdin minä. "Olen Mopo ja tämä on sisareni Baleka."

Vaikenin ja kaikki läsnäolijat purskahtivat nauruun.

"Hyvä on, Mopo ja sisaresi Baleka", sanoi Chaka julmasti. "Hyvää
huomenta, Mopo ja Baleka, ja -- hyvää yötä myöskin!"

"Oi Chaka!" keskeytin minä. "Olen Mopo, Makedaman, langenien heimon
päällikön poika, sama, joka antoi sinulle kerran kauan sitten vettä
juodaksesi, kun olimme molemmat vielä pieniä. Silloin pyysit minua
tulemaan luoksesi, kun olit kasvanut suureksi, ja vannoit suojelevasi
minua etkä tekeväsi minulle mitään pahaa. Olen tullut sisareni
mukanani, ja nyt pyydän, ettet riko kauan sitten antamaasi lupausta."

Puhuessani Chakan kasvojen ilme muuttui ja hän kuunteli tarkasti kuin
mies, joka pitää kättään korvan takana. "Tuo ei ole valetta", lausui
hän sitten. "Tervetuloa, Mopo! Saat olla koira majassani ja syödä
kädestäni. Mutta sisarestasi en maininnut mitään. Miksi en
antaisi tappaa häntä, kun vannoin tuhoavani koko heimosi sinua
lukuunottamatta?"

"Koska hän on liian kaunis tapettavaksi, oi päällikkö!" vastasin minä
rohkeasti, "ja koska rakastan häntä. Suo minulle se armonosoitus, että
säästät hänet."

"Kääntäkää tyttö selälleen", sanoi Chaka. Ja soturit tekivät niin,
jolloin hänen kasvonsa tulivat näkyviin.

"Et nytkään valehdellut, Makedaman poika", sanoi päällikkö. "Suostun
pyyntöösi. Maatkoon hänkin suojassani ja luettakoon hänet sisarieni
joukkoon. Kerro nyt tarinasi, mutta puhu totta."

Istahdin maahan ja kerroin hänelle kaikki, eikä hän kyllästynyt
kuuntelemaan. Kun olin lopettanut, sanoi hän vain pahoittelevansa, että
Koos-koirani oli saanut surmansa. Jos koira olisi vielä elänyt, olisi
hän pannut sen isäni Makedaman majan harjalle, ja tehnyt siitä
langenien heimon päällikön.

Sitten hän sanoi soturien johtajalle: "Peruutan sanani. Älköön noita
langenisotureita silvottako. Toinen kuolkoon ja toinen menköön
tiehensä. Kas tässä", hän viittasi mieheen, jonka soturit olivat
raastaneet portista ulos, "kas tässä, Mopo, on mies, joka on osoittanut
olevansa pelkuri. Eilen hävitettiin käskystäni eräs heittiöiden kylä --
ehkä te molemmat näitte sen kulkiessanne. Tämä ja kolme muuta
ahdistivat erästä soturia, joka puolusti vaimoaan ja lapsiaan. Tämä
koira pelkäsi kohdata häntä silmä silmää vasten, surmasi hänet
heittokeihäällä ja tappoi sitten vaimon. Mitäpä siitä, mutta hänen
olisi pitänyt taistella kuin mies silmä silmää vasten. Nyt suon hänelle
sen kunnian. Hänen täytyy tapella kuolemaan saakka toisen kanssa noista
heimolais-sioistasi." Ja hän viittasi keihäällään isäni miehiin. "Sitä,
joka jää eloon, ajetaan takaa, kuten sinua on ajettu. Toisen sian
lähetän kotiinsa viemään heimollesi terveiseni. Valitkaa, Makedaman
lapset, kumpi teistä tahtoo elää."

Nyt sattui niin, että nuo miehet olivat veljekset ja rakastivat
toisiaan, ja molemmat olivat halukkaat kuolemaan toisensa puolesta.
Sentähden astuivat molemmat esiin sanoen tahtovansa tapella zulun
kanssa.

"Mitä, onko sioillakin kunniantuntoa?" sanoi Chaka. "Sittenpä ratkaisen
itse asian. Näette tämän keihään? Heitän sen ilmaan: jos se putoaa
terälleen, on pitempi mies vapaa, ja jos se putoaa varrelleen, jääköön
lyhyempi eloon. Kas niin!" Ja hän heitti tuon pienen keihään ilmaan
pannen sen kiivaasti kieppumaan. Kaikki katselivat kuinka se pyöri ja
putosi. Terä kosketti ensin maahan.

"Tule tänne", sanoi Chaka veljeksistä pitemmälle. "Kiiruhda
takaisin Makedaman luo ja sano hänelle näin: 'Näin sanoo Chaka,
Zulu-ka-Malandelan leijona. Vuosia sitten kieltäytyi heimosi antamasta
minulle maitoa. Tänään ulvoo poikasi Mopon koira majasi katolla.'
Mene!"

Mies kääntyi puristamaan veljensä kättä, katsahti minuun kulmiaan
rypistäen ja lähti viemään noita pahaaennustavia terveisiä.

Silloin Chaka kääntyi zulun ja viimeisen ahdistajani puoleen ja käski
heidän tapella. Tervehdittyään päällikköä raikuvin huudoin he
hyökkäsivät toistensa kimppuun ja raivoisa taistelu alkoi, joka loppui
siten, että heimolaiseni voitti zulun. Mutta niin pian kuin hän oli
ehtinyt hiukan hengähtää, hänen täytyi lähteä juoksemaan henkensä
edestä viisi valikoitua juoksijaa kintereillään.

Mutta mies voitti heidätkin; hän mutkitteli sinne tänne jättäen
vainoojat pian jälkeensä ja pelastui. Tulos ei suututtanut Chakaa
lainkaan, ja minä luulen, että hän oli käskenyt miestensä juosta
hitaasti. Chakan julmassa sydämessä oli vain yksi hyvä ominaisuus: hän
tahtoi aina pelastaa urhoollisen miehen hengen, jos se vain kävi päinsä
hänen tarvitsematta rikkoa sanaansa. Omasta puolestani olin iloinen,
että heimolaiseni surmasi miehen, joka oli tappanut tuon kylässä joen
toisella puolella tapaamamme kuolevan naisen lapset.



V.

MOPOSTA TULEE KUNINKAAN LÄÄKÄRI.


Näin, isäni, saavuimme minä Mopo ja sisareni Baleka Chakan,
zululeijonan, luo. Olen kertonut nämä tapaukset sentähden niin tarkoin,
että ne kuuluvat erottamattomasti kertomukseeni kansani kohtalosta.
Saamme nähdä näiden tapausten välittömänä seurauksena olevan, että
Umslopogaas Bulalio, teurastaja, ja Nada-kaunotar, joiden lemmentarina
myös sisältyy kertomukseeni, syntyivät maailmaan -- ne olivat kuin
siemen, josta kasvaa suuri puu. Sillä Nada oli tyttäreni eikä
Umslopogaas, vaikka vain harvat tiesivät sen, ollut kukaan muu kuin
Chakan poika, sisareni Balekan synnyttämä.

Kun Baleka oli tointunut pakomme aiheuttamasta uupumuksesta ja hänen
kauneutensa oli palautunut entiselleen, otti Chaka hänet vaimokseen --
"sisarekseen," kuten hän heitä nimitti. Minut hän otti lääkärikseen,
_izinyangakseen_, joita oli jo ennestään suuri joukko, ja taitoni
miellytti häntä niin, että minusta tuli vihdoin hänen ylilääkärinsä.
Tämä oli jo mahtava asema, jossa minulle karttui vuosien kuluessa
paljon karjaa ja vaimoja, mutta se oli myös vaarallinen. Kun nousin
aamulla terveenä ja reippaana, en voinut milloinkaan tietää, makaisinko
illalla verissäni ja kankeana.

Chaka surmasi paljon lääkäreitä; tekivätpä nämä työnsä kuinka
kunnollisesti hyvänsä, surmattiin heidät kuitenkin viimein. Useinhan
sattui, että kuningas tunsi itsensä sairaaksi tahi masentuneeksi,
jolloin nuo heittiöt, jotka olivat parannelleet häntä, saivat maistaa
keihästä tahi kidutusta! Mutta minä selvisin aina taitavuuteni avulla,
ja sitten minua suojeli myös tuo vala, jonka Chaka oli lapsena minulle
vannonut. Ja asiat kehittyivät vihdoin sille kannalle, että minä
seurasin kuningasta kaikkialle. Majani oli hänen majansa lähellä,
istuin neuvotteluissa hänen takanaan ja taistelussa olin aina hänen
läheisyydessään.

Ah, niitä taisteluja -- niitä taisteluja! Silloin osasimme tapella,
isäni! Tuhansittain korppikotkia ja laumoittain hyenoita saattoi
silloin seurailla rykmenttejämme, eikä yhdenkään tarvinnut poistua
nälissään. En voi milloinkaan unhottaa ensimmäistä taistelua, jolloin
seisoin Chakan vieressä. Se tapahtui heti sen jälkeen, kun hän oli
rakentanut suuren kaupunkinsa Umhlatuzen etelärannalle. Zwide-niminen
päällikkö ahdisti silloin kolmannen kerran kilpailijaansa Chakaa, joka
samosi häntä vastaan kymmenen täysilukuisen rykmentin kanssa, joilla
oli ensi kerran aseina lyhyet pistokeihäät.

Asema oli tämmöinen: pitkällä matalahkolla rinteellä meidän edessämme
olivat Zwiden rykmentit, joita oli seitsemäntoista, koko näköpiiri oli
mustana sotureita, ja niiden töyhdöt täyttivät ilman kuin lumi. Me
olimme myös erään kukkulan rinteellä ja välillämme oli laakso, jonka
läpi virtasi pieni joki. Koko yön pilkottivat tulet laakson poikki, ja
sotureiden laulu kajahteli rinteiltä, ja kun harmaja aamu sarasti ja
härät alkoivat ammua, nousivat rykmentit keihäsvuoteiltaan; soturit
hyppäsivät ylös ja ravistivat kasteen hiuksistaan ja kilvistään --
niin! he nousivat! he olivat valmiit iloiseen kuolemaan. Rykmentti
toisensa jälkeen järjestäytyi taisteluun.

Nuo lukemattomat keihäät, joita oli kuin tähtiä taivaalla, muodostivat
valtavan vyön, ja kuin tähdet ne kimaltelivat ja välähtelivät.
Aamutuuli virisi ja hyväili niitä ja soturien töyhdöt huojuivat
tuulessa kuin lainehtiva viljapelto, sotureiden, jotka olivat kypsät
keihäälle. Aurinko nousi kukkulan takaa ja loi punertavan valonsa
punaisille kiiville punaten taistelukentänkin, ja päälliköiden töyhdöt
olivat kuin taivaan veressä kastetut. He tiesivät, mitä se merkitsi, he
näkivät tuon kuolon enteen, mutta ah, he vain nauroivat ilosta
ajatellessaan alkavaa taistelua. Mitäpä kuolemasta? Eikö ollut suloista
saada kuolla keihäiden iskujen sadellessa? Mitäpä kuolemasta? Eikö
ollut ihanaa kuolla kuninkaan edestä? Kuolemalla voitto saavutetaan.
Illalla on voitto oleva heidän morsiamensa ja ah, hänen povensa on
hurmaava.

Kuule! Sotalaulu, _ingomo_, joka voimallaan huumaa miesten mielen,
alkaa kaikua vasemmalta ja vyöryy rykmentistä toiseen kasvaen koko
ajan, kunnes se jyrisee ukkosena:

    Valmiit olemme kuolemaan, me kuninkaamme lapset,
    Sinä olet myöskin meikäläinen!
    Olemme zuluja, Leijonamme lapsia,
        Mitä! Vapisetko?

Samassa nähtiin Chakan kulkevan tarkastellen rivejä pitkin
paälliköidensä, ylimystensä ja minun seuraamana. Hän muistutti
käydessään suurta hirveä ja hänen katseensa ennusti kuolemaa, hänen
nuuskiessaan ilmaa kuin suurta tappoa vainuava hirvi. Hän kohotti
keihäänsä ja kaikkialla tuli hiljaista, laulun kaiku vain kiiriskeli
vielä rinteillä.

"Missä ovat Zwiden lapset?" huusi hän ja hänen äänensä kajahti kuin
härän mylvinä.

"Tuolla, isä", vastasivat rykmentit ja jokainen keihäs osoitti laakson
poikki.

"He eivät tule", huusi hän jälleen. "Pitääkö meidän istua tässä
odottamassa, kunnes tulemme vanhoiksi?"

"Ei, isä", vastattiin. "Hyökätkäämme!"

"Umkandhlun rykmentti astukoon esiin!" huusi hän kolmannen kerran ja
samassa syöksähtivät Umkandhlun rykmentin mustat kilvet rivistöstä.

"Menkää, lapseni!" huusi Chaka. "Vihollinen on tuolla. Menkää älkääkä
enää palatko!"

"Kuulemme, isä!" vastasivat soturit yhteen ääneen ja hyökkäsivät
rinnettä alas kuin suunnaton lauma terässarvisia villieläimiä.

He syöksyivät joen poikki ja Zwiden joukot havahtuivat. Riveistä kuului
huudahduksia, ja keihäiden kärkien kimmeltävät rivit välähtivät.

Ou! ne tulevat! Ou, joukot ovat iskeneet yhteen! Kuule kilpien jymyä!
Kuule taistelun melskettä!

Rivit huojuvat. Umkandhlun rykmentti väistyy -- pakenee! Soturit
syöksyvät takaisin joen poikki -- puolet rykmenttiä on kaatunut.
Riveistämme kohoaa raivokas huuto, mutta Chaka vain hymyilee.

"Rivit auki! Rivit auki!" huutaa hän. "Tilaa Umkandhlun tytöille!" Ja
soturit menevät maahanluoduin katsein rintamamme taakse.

Nyt hän kuiskaa jotakin ylimyksille. Nämä kiiruhtavat tiehensä, sanovat
sanan Menziva-kenraalille ja päälliköille ja samassa hyökkää kaksi
rykmenttiä suoraan rinnettä alas, kaksi rykmenttiä kiiruhtaa oikealle
ja kaksi vasemmalle. Mutta Chaka jää kukkulalle kolmen jäljelläolevan
rykmentin kanssa. Jälleen iskevät kilvet jymisten toisiaan vasten. Ah!
nuo ovat urhoja: he tappelevat eivätkä pakene. Rykmentti toisensa
jälkeen iskee heidän kimppuunsa, mutta he eivät väisty. Heitä kaatuu
sadoittain, tuhansittain, mutta ei ainoakaan soturi näytä viholliselle
selkäänsä, ja jokainen kaatuneemme maksaa viholliselle pari miestä.
_Wow!_ isäni, nuo rykmentit tuhoutuivat viimeiseen mieheen. Niiden
soturithan olivat tosin vain nuorukaisia, mutta ne olivat Chakan
lapsia. Menziva oli hautautunut soturiensa ruumiiden alle. Semmoisia
miehiä ei ole enää. Ne ovat kaikki kuolleet.

Mutta Chaka odottaa vieläkin. Hän katselee pohjoiseen ja etelään. Ja
katso! Puiden välissä välähtelee keihäitä. Rykmenttimme hyökkäävät
vihollisen sivustoja vastaan. He tappavat ja heitä tapetaan, mutta
Zwiden soturit ovat urhoollisia ja niitä on paljon, ja me olemme joutua
tappiolle.

Silloin lausuu Chaka ratkaisevan sanan. Päälliköt kuuntelivat ja
soturit kurkottivat päitään kuullakseen.

Vihdoinkin on kajahtanut huuto: "_Eteenpäin Zulu-kansan lapset_!"

Sotahuutomme jymisee ukkosena, maa vavahtelee jalkojen poljennasta,
keihäät välähtelevät, töyhdöt taipuvat, ja kuin myrskypilvi, kuin joki,
joka syöksyy äyräidensä yli, me ryntäämme rinnettä alas vihollisen
kimppuun, joka järjestäytyy meitä kohtaamaan. Samassa on joki
takanamme, ja haavoittuneet toverimme kohottautuvat ryntäilleen ja
heiluttavat meille käsiään. Tallaamme heidät jalkoihimme. Mitäpä
heistä. Eiväthän he voi kuitenkaan enää tapella. Sitten syöksyvät
Zwiden soturit meitä tervehtimään ja me iskemme yhteen kuin kaksi
härkää. Ou! isäni, en tiedä enää mitään, mitä ympärilläni tapahtuu.
Kaikki muuttuu punaiseksi. Sitä taistelua! Sitä taistelua! Pyyhkäisemme
vihollisen tieltämme, ja kun se on tehty, ei heitä enää näy, mutta
rinne on musta ja punainen. Muutamia pääsi pakoon. Menimme heidän
ylitseen kuin riehuva palo; me tuhosimme heidät. Hetkisen kuluttua
pysähdyimme katsomaan, minne vihollinen oli joutunut. Kaikki olivat
kuolleet. Zwiden sotajoukkoa ei ollut enää. Sitten järjestimme rivimme.
Kymmenen rykmenttiä oli nähnyt auringon nousun, kolme rykmenttiä näki
auringon laskevan; loput olivat menneet sinne, jossa ei mikään aurinko
valaise.

Sellaisia olivat taistelumme Chakan päivinä!

Kysyt, miten Umkandhlun rykmentin kävi, joka pakeni. Kerronpa sinulle.
Saavuttuamme kotiin käski Chaka tuon rykmentin tarkastukseen ja puhui
sotureille lempeästi, hyvin lempeästi. Hän kiitti heitä palveluksesta
ja sanoi olevan aivan luonnollista, että "tytöt" pyörtyvät verta
nähdessään ja pakenevat majoihinsa turvaa etsimään. Mutta hän ei ollut
pyytänyt heitä tulemaan takaisin ja he olivat kuitenkin tulleet! Mitä
oli hänen nyt siis tehtävä? Ja hän peitti kasvonsa vaippansa liepeellä.
Silloin soturit tappoivat heidät kaikki -- heitä oli pari tuhatta
miestä -- tappoivat pilkaten ja herjaten.

Siten me silloin pelkureita kohtelimme, isäni. Ja senjälkeen vastasi
yksi zulu viittä muun heimon miestä. Jos häntä vastaan tuli kymmenenkin
vihollista, ei hän lähtenyt pakoon. "Taistella ja kaatua, mutta ei
paeta", oli meidän tunnuslauseemme. Eikä Chakan eläessä sattunut toista
kertaa, että voitettu rykmentti olisi käynyt kuninkaan kaupungin
portista sisälle.

Tämä taistelu oli vain yksi monesta. Joka kuukausi lähti uusi
sotajoukko kastamaan keihäitään, palaten takaisin harvennein rivein,
mutta tuoden voitonsanoman ja suunnattomasti karjaa mukanaan. Heimo
toisensa jälkeen nöyrtyi, ja niistä, jotka säästyivät tuhoutumasta,
muodostettiin uusia rykmenttejä, niin että vaikka miehiä kaatui
tuhansittain joka kuukausi, armeijamme vain kasvoi. Pian olivat kaikki
muut päälliköt sortuneet. Umsuduka ja Mancengeza kaatuivat. Umzilikazi
pakeni pohjoiseen, ja Matiwane kukistettiin perinpohjin. Sitten me
hyökkäsimme tähän Natalin maahan. Tullessamme ei sen väestön lukumäärää
voitu laskeakaan. Kun lähdimme, saattoi täällä ehkä tavata jonkun
hengen, joka oli kätkeytynyt johonkin piilopaikkaan, mutta siinä oli
kaikki. Kaikki tapettiin -- miehet, naiset ja lapset -- ja koko maa jäi
autioksi. Sitten tuli U'Fakun, amapondo-heimon päällikön, vuoro. Ah,
missä on U'Faku nyt?

Ja siten sotiminen jatkui, kunnes zulutkin kyllästyivät siihen ja
terävinkin keihäs tylsistyi.



VI.

UMSLOPOGAASIN SYNTYMÄ.


Chakan pääperiaatteita oli, ettei hän tahtonut lapsia, vaikka hänellä
olikin monta vaimoa. Jokainen lapsi, jonka hänen "sisarensa" hänelle
synnyttivät, surmattiin heti.

"Mitä se minua hyödyttäisi, Mopo", sanoi hän minulle, "että
kasvattaisin lapsia, jotka suuriksi tultuaan surmaisivat minut? Minua
sanotaan hirmuvaltiaaksi. Sanopas, miten kuolevat päälliköt, joita
sanotaan hirmuvaltiaiksi? Jälkeläistensä surmaamina, eikö niin? Ei,
Mopo, hengestäni huolehdin, ja kun olen mennyt isieni luo, ottakoon
vahvin paikkani ja mahtini!"

Nyt kävi niin, että vähän aikaa sen jälkeen kuin Chaka oli puhunut
minulle näin, tuli sisareni, Balekan, joka oli nyt kuninkaan vaimo,
synnytyksen hetki, ja samana päivänä synnytti vaimoni Macropha
kaksoiset, ja kahdeksan päivää ennen oli toinen vaimoni, Anadi,
lahjoittanut minulle pojan. Kysyt, isäni, miten tulin menneeksi
naimisiin, kun Chaka oli kieltänyt kaikkia sotureja menemästä
naimisiin, ennenkuin he olivat päässeet keski-ikään ja panneet renkaan
päänsä ympärille täysi-ikäisyyden merkiksi. Kun olin lääkäri, teki hän
minuun nähden poikkeuksen sanoen, että lääkärin oli hyvä tuntea naisten
sairaudet ja osata tarpeen vaatiessa parannella heidän pahaa
luontoaankin. Niinkuin se olisi mahdollista, isäni!

Kun kuningas kuuli Balekan olevan sairaana, ei hän surmauttanut tätä
heti, sillä hän rakasti hieman Balekaa, vaan lähetti hakemaan minua
käskien minun hoidella sisartani ja synnytyksen tapahduttua tuoda tavan
mukaan lapsen ruumis hänen nähtäväkseen, että hän voisi todeta, oliko
lapsi todellakin kuollut. Kumarsin maahan hänen edessään ja menin
raskain mielin täyttämään hänen käskyään. Olihan Baleka sisareni ja
hänen lapsensa samaa verta kuin minäkin! Mutta niin täytyi kuitenkin
käydä, sillä Chakan kuiskaus oli kuin toisten kuninkaiden ärjähdys, ja
jos rohkenimme olla tottelemattomat, saivat kaikki heimolaisemme
vastata siitä hengellään. Parempi siis antaa yhden lapsen kuolla kuin
kaikkien joutua sakaalein ruoaksi. Pian saavuin kuninkaan vaimojen
asunnolle, nimeltään _emposeni_, ja mainitsin kuninkaan käskyn
vartijoille, jotka päästivät minut portista. Astuin Balekan majaan.
Siellä oli toisia kuninkaan vaimoja, mutta kun he näkivät minut,
nousivat he heti ja poistuivat, sillä olisi ollut lainrikkomus jäädä
majaan minun tultuani sisään. Sitten jäin kahdenkesken sisareni kanssa.

Hän makasi hiljaa eikä puhunut mitään, mutta poven kohoilusta näin,
että hän itki.

"Tyynnyhän, pienoiseni", sanoin minä vihdoin; "tuskasi menee pian ohi."

"Ei", vastasi hän kohottaen kättään, "nyt se vasta alkaakin. Oi, sinä
julma mies! Minä tiedän kyllä miksi tulit. Sinä tulit surmaamaan
lapsen, jonka synnytän."

"Kuninkaan käsky, vaimo!"

"Kuninkaan käsky, niin, ja mitä on kuninkaan käsky? Eikö sitten minulla
ole mitään sanomista tässä asiassa?"

"Lapsi on kuninkaan, vaimo."

"Lapsi on kuninkaan, mutta minun myös. Täytyykö siis käydä niin, että
pienokaiseni reväistään rinnoiltani ja kuristetaan? Ja sinäkö tämän
tekisit, Mopo? Enkö ole aina rakastanut sinua, Mopo? Enkö paennut
kanssasi heimomme luota, kun pelkäsit isämme kostoa? Tiedätkö, että
pari kuukautta sitten oli kuningas raivoissaan sinulle tuntiessaan
itsensä sairaaksi ja olisi tappanut sinut, ellen olisi puhunut
puolestasi ja muistuttanut häntä valastaan? Ja näin sinä nyt minua
kiität: tulet surmaamaan lapseni, esikoiseni!"

"Kuninkaan käskystä, vaimo", sanoin minä tuimasti, mutta sydämeni oli
pakahtumaisillaan.

Sitten ei Baleka sanonut enää mitään, vaan kääntyi seinään päin itkien
ja valittaen sydäntäsärkevästi.

Hänen itkiessään kuulin askeleita majan ulkopuolelta ja samassa
oviaukko pimeni; eräs nainen astui sisään. Käännyin katsomaan, kuka
tulija oli, ja heittäydyin maahan, sillä edessäni seisoi Unandi,
kuninkaan äiti, jota sanottiin "Taivaiden äidiksi", sama nainen, jolle
äitini oli kieltäytynyt antamasta maitoa.

"Terve, oi Taivaiden äiti!" sanoin minä.

"Terve sinulle, Mopo", vastasi hän. "Sano, miksi Baleka itkee?
Senkötähden, että nyt on hänen vuoronsa kärsiä naisen tuskat?"

"Kysy häneltä itseltään, oi suuri valtiatar", vastasin minä.

Silloin virkkoi Baleka: "Itken sentähden, oi kuninkaan äiti, että tuo
mies, joka on veljeni, on tullut hänen käskystään, joka on minun
herrani ja sinun poikasi, murhaamaan hänet, jonka synnytän. Puhu
puolestani, oi sinä, jonka rinnat ovat imettäneet! Sinun poikaasi ei
surmattu syntyessään."

"Ehkä olisi ollut parempi, että hänet olisi surmattu, Baleka", vastasi
Unandi; "silloinpa olisi moni mies, joka on kuollut, vielä elossa."

"Lapsena hän ainakin oli hyvä ja hellä, niin että sinä saatoit häntä
rakastaa, zulujen äiti."

"Ei, Baleka! Pienenä hän puri rintojani ja repi hiuksiani; hän oli jo
silloin kaltaisensa."

"Mutta hänen lapsensa voi olla erilainen. Taivaiden äiti! Ajattelehan,
sinulla ei ole ainoatakaan pojanpoikaa vanhuutesi ilona. Tahdotko siis
nähdä sukupuusi kokonaan kuihtuvan? Kuningas, meidän herramme, käy
alituisesti sotia. Hän voi kaatua. Entä sitten?"

"Senzangaconan sukupuu viheriöitsee sittenkin. Onhan kuninkaalla
veljiä!"

"Ne eivät ole sinun vertasi, äiti. Mitä? Etkö kuule, etkö ymmärrä
sanojani? Sitten vetoan naisena sinun naisensydämeesi. Pelasta lapseni
tahi tapa minut lapseni keralla!"

Silloin Unandin sydän heltyi ja liikutuksen kyyneleet kohosivat hänen
silmiinsä.

"Voisiko se jotenkin käydä päinsä, Mopo?" kysyi hän. "Kuninkaan täytyy
nähdä kuollut lapsi, ja jos hän rupeaa epäilemään jotakin vilppiä, niin
sinä tunnet Chakan sydämen ja tiedät, missä me saamme huomenna levätä.
Täällä on kaisloillakin korvat."

"Eikö Zulu-maassa olekaan toisia vastasyntyneitä lapsia?" kysyi Baleka
kuiskaavalla äänellä, joka kuulosti käärmeen sähinältä. "Kuule, Mopo!
Eikö sinunkin vaimosi ole nyt samassa vaivassa? Kuule, Taivaiden äiti,
ja kuule sinäkin, veljeni, mitä nyt sanon. Älkää leikitelkö kanssani
tässä asiassa. Pelastan lapseni tahi tuhoan teidät molemmat. Sanon
kuninkaalle teidän kummankin tulleen luokseni ja kertoneen minulle
salaliitosta, jonka olitte suunnitelleet pelastaaksenne lapsen ja
surmataksenne kuninkaan. Nyt valitkaa ja joutuin!"

Hän vaipui vuoteelleen ja me katselimme vaiti ollen toisiamme. Sitten
Unandi lausui:

"Anna minulle kätesi, Mopo, ja vanno, ettet ilmaise tätä salaisuuttamme
kenellekään kuolevaiselle, minkä valan minäkin sinulle vannon. Kerran
ehkä valkenee päivä, jolloin tuo lapsi, joka ei ole vielä nähnyt päivän
valoa, hallitsee kuninkaana Zulu-maata, ja silloin hän korvaa
uskollisuutesi tekemällä sinusta maan mahtavimman miehen, kuninkaan
lemmikin ja kuninkaan neuvonantajan. Mutta jos rikot valasi, niin
muista, etten kuole yksinäni!"

"Minä vannon, oi Taivaiden äiti", vastasin minä.

"Hyvä on, Makedaman poika."

"Hyvä on, veljeni", sanoi Baleka. "Mene nyt ja tee nopeasti, mitä sinun
on tehtävä, sillä vaivojeni hetki lähestyy. Mene tietäen, että olen
säälimätön, ellet onnistu; saatan sinut kuolemaan vaikkapa oman henkeni
uhallakin!"

Minä lähdin. "Minne matka?" kysyi portin vahti.

"Lääkeaineitani hakemaan, kuninkaan mies", vastasin minä.

Niin sanoin, mutta oi -- sydämeni oli raskas ja olin päättänyt -- paeta
kauas Zulu-maasta. En voinut enkä tohtinut tehdä mitä minulta
vaadittiin. Mitä! Täytyikö minun surmata oma lapseni voidakseni
pelastaa Balekan pienokaisen, ja täytyikö minun olla kuninkaalle
uppiniskainen pelastamalla pimeyteen tuomittu lapsonen katselemaan
auringon kirkkautta? Ei, päätin paeta, jättää kaikki ja piiloutua
jonkun kaukaisen heimon keskuuteen, jossa voisin jälleen ruveta
elämään. Täällä en voinut olla; Chakan varjossa vaani vain kuolema.

Saavuin majoilleni ja kuulin, että Macropha oli synnyttänyt kaksoiset.
Käskin kaikkien poistua paitsi toisen vaimoni Anadin, joka oli
kahdeksan päivää sitten lahjoittanut minulle pojan. Kaksoisista oli
toinen -- poikalapsi -- syntynyt kuolleena. Toinen oli tyttö, sama,
jota sittemmin sanottiin Nada-kaunottareksi ja Nada Liljankukaksi. Eräs
ajatus pälkähti päähäni. Olin keksinyt pelastuksen tien.

"Anna poika minulle", sanoin minä Anadille. "Hän ei ole kuollut. Vien
hänet kaupungin ulkopuolelle ja herätän hänet keinoillani henkiin."

"Ei tarvitse -- lapsi on kuollut", sanoi Anadi.

"Poika tänne, vaimo!" tiuskaisin minä, ja hän ojensi minulle ruumiin,
jonka sovitin ruohosta palmikoituun mattoon käärittyyn lääkemyttyyni.

"Älä laske ketään sisään, ennenkuin olen palannut, äläkä puhu sanaakaan
tästä kuolleelta näyttävästä lapsesta. Jos päästät jonkun sisään tahi
lörpöttelet sanankaan, niin lääkkeeni eivät vaikuta ja lapsi jää
todellakin hengettömäksi."

Lähdin jättäen naiset hämmästyksen valtaan, sillä meillä ei ole tapana
pitää niin kovin tarkkaa lukua toisen kaksoisen hyvinvoinnista, kunhan
toinen vain jää eloon. Juoksin nopeasti _emposenin_ portille.

"Tuon lääkkeitä, kuninkaan miehet!" huusin vahdeille.

"Astu sisään", vastattiin.

Menin portista ja kiiruhdin Balekan majaan, jossa Unandi ja sisareni
olivat kahdenkesken.

"Lapsi on syntynyt", sanoi kuninkaan äiti. "Katso, Mopo, Makedaman
poika."

Kumarruin katsomaan ja näin kookkaan poikalapsen, jonka suuret mustat
silmät olivat aivan Chaka-kuninkaan silmäin kaltaiset. Unandi katsoi
minuun kuiskaten: "Missä se on?"

Avasin maton ja otin kuolleen lapsen lääkemytystä silmäillen koko ajan
pelokkaasti ympärilleni.

"Antakaa nyt elävä lapsi minulle", kuiskasin minä vuorostani.

Lapsi ojennettiin minulle ja minä hieroin erästä huumaavaa rohtoa sen
kieleen tarkoituksella, että se olisi hiljaa ja liikkumattomana. Tuolla
rohdolla on nimittäin se ominaisuus, että henkilö, jonka kielelle sitä
pannaan, menee joksikin ajaksi aivan tiedottomaksi. Sitten kätkin
lapsen lääkemyttyyni ja kiedoin maton ympärille. Mutta kuolleena
syntyneen kaulan ympärille minä vedin kireälle lujan kuitusilmukan
ikäänkuin olisin kuristanut lapsen ja käärin ruumiin matonpalaseen.
Sitten sanoin Balekalle:

"Vaimo ja sinä myös, Taivaiden äiti, olen täyttänyt pyyntönne, mutta
tietäkää, että tämä teko koituu ennemmin tahi myöhemmin monen
kuolemaksi. Vaietkaa kuin hauta, sillä kuoleman kita on auki teille
molemmille!"

Poistuin jälleen kantaen oikeassa kädessäni kääröä, jossa kuollut lapsi
oli. Mutta lääkemytyn, johon olin kätkenyt elävän lapsen, kiinnitin
selkääni. Kun tulin portille, näytin sanaakaan sanomatta vahdille, mitä
oikeassa kädessä kantamani käärö sisälsi.

"Hyvä on", sanoivat he päätään nyökäyttäen. Astuin ulos hyvilläni, että
kaikki oli käynyt niin hyvin, mutta iloni loppui lyhyeen, sillä portin
ulkopuolella kohtasin kolme kuninkaan lähettiä.

"Terve, Makedaman poika!" sanoivat he. "Kuningas käskee sinun heti
saapua hänen luokseen."

"Hyvä on", vastasin minä. "Tulen heti, mutta ensin pistäydyn kotonani
katsomassa, miten vaimoni Macrophan laita on. Tässä on se, jonka
kuningas haluaa nähdä", ja minä näytin heille kuolleen lapsen.
"Voittehan viedä ruumiin hänen nähtäväkseen, jos tahdotte."

"Kuninkaan käsky ei kuulu niin, Mopo", sanoivat he. "Hänen käskynsä on,
että sinun on heti oltava hänen luonaan."

Rohkeuteni lannistui, ja vereni aivan jähmettyi kauhusta. Kuninkailla
on monta korvaa. Olisiko hän voinut kuulla? Ja kuinka rohkenisin astua
Leijonan eteen kantaen hänen elävää lastansa myttyyni kätkettynä? Mutta
jos vapisin, olin mennyttä, jos näytin pelkoni, olin mennyttä, ja jos
olin tottelematon, olin mennyttä.

"Menkäämme", sanoin minä, ja me kiiruhdimme kuninkaan portille.

Päivä oli kulunut iltaan, ja Chaka istui pihamaalla majansa edessä.
Heittäydyin polvilleni hänen eteensä huudahtaen kuninkaallisen
tervehdyksen _bayéte!_ "Nouse, Makedaman poika!" sanoi hän.

"En rohkene nousta, oi zulujen leijona", vastasin minä, "ennenkuin olet
antanut minulle anteeksi, sillä kuninkaallinen veri punaa käsiäni."

"Missä se on?" kysyi hän.

Osoitin mattoa.

"Näytä tänne."

Minä avasin maton, ja hän katsoi lasta ja nauroi ääneen.

"Hänestä olisi voinut tulla kuningas", sanoi hän viitaten erästä
neuvonanatajaa viemään ruumiin pois. "Mopo, olet tappanut olennon,
josta olisi voinut tulla kuningas. Eikö sinua peloita?"

"Ei, oi Musta", vastasin minä. "Lapsi kuoli kuninkaan käskystä."

"Istu ja jutelkaamme hiukan", sanoi Chaka, sillä hän oli hyvällä
päällä. "Huomenna saat viisi härkää palkaksesi; valitse ne
kuninkaallisesta karjasta."

"Kuningas on hyvä; hän näkee, että vyöni on vedetty kireälle; hän
tyydyttää nälkäni. Suvaitseeko kuningas minun poistua? Vaimoni on
vaivassa, ja haluan mennä häntä katsomaan."

"Ei, viivy hetkinen; sano, miten Baleka-sisaremme voipi?"

"Hyvin."

"Itkikö hän, kun otit lapsen häneltä?"

"Ei, hän ei itkenyt. Hän sanoi: 'Herrani tahto on minunkin tahtoni.'"

"Hyvä on! Olisipa hän vain itkenyt, niin olisin tappanut hänetkin. Kuka
oli hänen luonaan?"

"Taivaiden äiti.."

Chakan otsa synkistyi. "Unandiko, minun äitini? Mitä hänellä oli siellä
tekemistä? Vannonpa totisesti, vaikka hän onkin äitini -- jos
aavistaisin" -- ja hän vaikeni.

"Sano, mitä sinulla on tuossa?" kysyi hän osoittaen pienellä
keihäällään selkääni kiinnitettyä myttyä.

"Lääketarpeita, kuningas."

"Siinähän on kylliksi vaikka koko rykmentille. Avaa matto ja anna minun
katsella vehkeitäsi."

Sanon sinulle, isäni, että luitteni ydin suli kauhusta, sillä minä
pelkäsin, ettei hän voisi olla näkemättä lasta; jos mytty aukaistaisiin
ja silloin --

"Se on noiduttu, _tagati_, oi kuningas. Ei ole hyvä katsella
sellaista."

"Avaa!" tiuskaisi hän. "Mitä! Enkö minä voisi katsella sellaista, jota
minun täytyy nielläkin, minä, joka olen kaikkien lääkärein päämies?"

"Kuolema on kuninkaan lääke", vastasin minä irroittaen mytyn selästäni
ja laskien sen maahan aitauksen varjoon niin kauas kuin suinkin tohdin.
Sitten kumarruin ja irroitin siteet tuskan hien valuessa kasvoilleni ja
sokaistessa silmäni kuin kyyneleet. Mitä tekisin, jos hän huomaisi
lapsen? Entä, jos lapsi heräisi ja alkaisi parkua? Sieppaisin keihään
hänen kädestään ja iskisin hänet kuoliaaksi! Niin, minä surmaisin
kuninkaan ja sitten itseni! Matto oli avattu ja siinä olevat
lääkelehdet ja -juuret näkyivät selvästi; tajuton lapsi oli niiden alla
sammaliin peitettynä.

"Inhoittavaa törkyä", sanoi kuningas pistäen nuuskaa nenäänsä.
"Katsohan, Mopo, miten tarkka käteni on! Kas tuossa sinun
lääkkeillesi!" ja hän kohotti keihäänsä ja iski sen mytyn läpi. Mutta
juuri kun hän iski, sai suojelushenkeni hänet aivastamaan, minkä
vaikutuksesta keihäs sattui mytyn laitaan, koskematta lapseen.

"Taivas kuningasta siunatkoon!" sanoin minä tavan mukaan.

"Kiitos, Mopo, enne on hyvä", vastasi hän. "Ja nyt poistu! Noudata
neuvoani: tapa lapsesi kuten minä, niin ne eivät tuota sinulle
murhetta. On parasta hukuttaa leijonan penikat."

Käärin myttyni kokoon -- lujasti, vaikka käteni vapisivatkin. Oh, jos
lapsi heräisi ja alkaisi parkua. Olin valmis. Nousin ja tervehdin
kuningasta. Sitten lähdin, mutta olin tuskin päässyt _intukunlan_ --
kuninkaan asunnon -- porttien ulkopuolelle, kun lapsi alkoi vikistä
mytyssä. Entä, jos se olisi sattunut minuuttia aikaisemmin!

"Mitä!" virkkoi eräs soturi ohi kulkiessani, "oletko kätkenyt
koiranpenikan moochasi alle, Mopo?"

En vastannut mitään, vaan kiiruhdin juoksujalkaa kotiin. Majassani ei
ollut muita kuin molemmat vaimoni.

"Olen virvoittanut lapsen henkiin, vaimot", sanoin minä avatessani
myttyä.

Anadi otti pojan ja tarkasteli sitä.

"Hän näyttää suuremmalta kuin ennen", sanoi hän.

"Elämän henki on täyttänyt ja paisuttanut hänet", vastasin minä.

"Hänen silmänsä eivät ole sellaiset kuin ne olivat", sanoi Anadi. "Nyt
ne ovat suuret ja mustat ja aivan kuninkaan silmäin näköiset."

"Henkeni katsoi häntä silmiin tehden ne kauniiksi", vastasin.

"Tällä lapsella on syntymämerkki reidessään", sanoi Anadi kolmannen
kerran. "Pojalla, jonka annoin sinulle, ei ollut mitään merkkiä."

"Lääkkeeni poltti hiukan."

"Tämä ei ole sama lapsi", sanoi Anadi synkästi. "Tämä on vaihdokas,
joka tuottaa vain onnettomuutta majaamme."

Silloin minä raivostuin ja laskettelin synkkiä kirouksia, sillä minä
käsitin, että tuon naisen kieli saattaisi meidät kaikki surman suuhun,
ellen saisi häntä vaikenemaan.

"Vaiti, haaska!" karjaisin minä. "Miten sinä rohkenet ilmaista
tuommoisia valheellisen sydämesi julkeita ajatuksia? Tahdotko saattaa
kirouksen päällemme? Tahdotko tehdä meidät kaikki kuninkaan keihään
ruoaksi? Sanohan kerran vielä samoin, niin minä istutan sinut
noitapiirin keskelle, ja silloin -- silloin on _ingomboco_ todistava,
että olet noita!"

Niin riehuin ja uhkasin valmistaa hänelle hirveän kuoleman, kunnes hän
vihdoin pelästyi ja heittäytyi jalkojeni juureen rukoillen armoa ja
anteeksiantoa. Mutta minä olin suuresti peloissani tuon naisen kielen
takia enkä syyttä.



VII.

UMSLOPOGAAS KUNINKAAN EDESSÄ.


Vuodet kuluivat ja tämä asia joutui unohduksiin. Siitä ei kuulunut sen
enempää, mutta, isäni, se oli vielä vain toistaiseksi unohduksissa, ja
minä ajattelin kauhulla hetkeä, jolloin se jälleen tulisi esille, sillä
salaisuuden tiesi kaksi naista -- Unandi, Taivaiden äiti, ja sisareni
Baleka, kuninkaan vaimo. Sen tiesivät myös molemmat vaimoni -- Macropha
ja Anadi -- olivat arvanneet asianlaidan. Eihän salaisuus voinut niin
ollen ikuisesti säilyä! Ajan mittaan kävi niin, etteivät Unandi ja
Baleka voineet salata mieltymystään lasta kohtaan, jota sanottiin minun
pojakseni ja oli nimeltään Umslopogaas, mutta joka oli Chaka-kuninkaan
ja Balekan poika ja Unandin pojanpoika. He pistäytyivät usein majaani
muka vaimojani tervehtimään ja ottivat pojan syliinsä ja hyväilivät
sitä kaikin tavoin. Varoitin heitä turhaan, sillä rakkaus pani heidän
sydäntensä kielet väräjämään voimakkaammin kuin minun sanani, eivätkä
he voineet olla käymättä pojan luona. Kerran kävi kuitenkin niin, että
Chaka näki pojan istuvan äitinsä Unandin sylissä.

"Mitä tekemistä äidilläni on sinun kakarasi kanssa, Mopo?" kysyi hän.
"Hänhän voi yhtä hyvin suudella minua." Ja hän nauroi kuin susi.

Vastasin, etten tiennyt ja asia unohtui vähitellen, mutta käynnit
loppuivat siihen, sillä Chaka alkoi pitää äitiään senjälkeen tarkoin
silmällä. Umslopogaas-poikanen varttui rotevaksi ja vahvaksi
nuorukaiseksi, jonka vertaista ikään nähden ei ollut toista koko
tienoolla päivän matkan päässä. Mutta jo pienestä pitäen hän oli äreä
ja harvasanainen ja aivan isänsä Chakan kaltainen siinä suhteessa,
ettei hän pelännyt mitään. Koko avarassa maailmassa oli vain kaksi
henkilöä, joita hän rakasti -- minä Mopo, jota sanottiin hänen
isäkseen, ja Nada, jonka sanottiin olevan hänen kaksoissisarensa.

Kuten Umslopogaas-poikanen oli vahvin ja uljain lapsi, niin sanottakoon
nyt, että Nada oli kaunein ja suloisin. Minä uskon todellakin, isäni,
vaikka en voi sitä aivan varmasti sanoa, ettei hän ollutkaan
puhdasverinen zulu. Hänen silmänsäkin olivat syvemmät ja suuremmat,
tukka pitempi ja suorempi kuin meikäläisillä ja iho vaaleampi --
melkein kirkkaan kuparin värinen. Tämä kaikki oli äidin, Macrophan,
perintöä, vaikka hän oli Macrophaa paljon kauniimpi ja kauniimpi kuin
kukaan näkemäni heimoni nainen. Hänen äitinsä, vaimoni Macropha, oli
Swazi-heimoa ja oli tuotu sotavankina kuninkaan luo, joka antoi hänet
minulle vaimoksi. Kerrottiin hänen olevan erään halakazi-heimoon
kuuluvan Swazi-päällikön tytär, ja on aivan totta, että hän oli tämän
vaimon synnyttämä, mutta minä en tiedä, oliko tuo päällikkö hänen
isänsä vai ei. Olen nimittäin Macrophalta kuullut, että ennen hänen
syntymäänsä oli hänen isänsä luona oleskellut eräs valkoinen mies --
eräs rannikolta tullut portugalilainen, joka oli hyvin kaunis, ja
taitava seppä. Tämä valkoinen mies rakasti vaimoni Macrophan äitiä,
ja väitetään, että Macropha oli hänen tyttärensä eikä tuon
Swazi-päällikön. Sen ainakin tiedän, että päällikkö tappoi tuon
valkoisen miehen ennen vaimoni syntymää. Mutta kukaan ei tiedä varmasti
asian oikeata laitaa ja minäkin mainitsen sen vain sentähden, että
Nadan kauneus oli enemmän valkoisen rodun kauneuden kaltainen kuin
meidän, mikä on hyvin ymmärrettävää, jos hänen isoisänsä sattui olemaan
valkoinen mies.

Umslopogaas ja Nada olivat aina yhdessä. Yhdessä he nukkuivat, söivät
ja tekivät kävelyretkiä; he ajattelivat samoin ja puhuivat samoin. Ou,
heitäpä kelpasi katsella! Heidän ollessa vielä lapsia Umslopogaas
pelasti kahdesti Nadan hengen.

Ensimmäisellä kerralla oli tapahtumain kulku seuraava. Nuo molemmat
lapset olivat kulkeneet kauas kotoa etsien marjoja, joista pienokaiset
pitävät. He vaelsivat huolettomina laulaen kävellessään, kunnes
löysivät marjapaikan ja söivät oikein sydämen halusta. Päivä oli
kulunut iltaan, ja kun he olivat syöneet kyllikseen, nukahtivat he.
Yöllä he sitten heräsivät myrskyn ulvontaan ja kylmään sateeseen, sillä
talvi oli alullaan, jolloin kaikki hedelmät ovat kypsät.

"Ylös, Nada!" sanoi Umslopogaas, "meidän täytyy päästä kotiin tahi
muuten kuolemme viluun."

Nada nousi säikähtyneenä, ja käsi kädessä he lähtivät pyrkimään
pimeässä kotia kohti. Mutta myrskyssä ja pimeässä he eksyivät tieltä,
ja kun päivä vihdoin koitti, olivat he metsässä, jota he eivät
tunteneet. He levähtivät hetkisen syöden löytämiään marjoja ja
jatkoivat sitten matkaansa kulkien koko päivän, kunnes yö heidät
yllätti, jolloin he taittelivat puiden oksia ylleen suojellakseen
itseään kylmältä ja olivat niin uuvuksissa, että nukahtivat toistensa
syliin. Päivän koittaessa he lähtivät jälleen liikkeelle, mutta olivat
sangen väsyneet, sillä marjoja oli vähän, niin että puolen päivän
aikaan heidän voimansa olivat lopussa. He heittäytyivät lepäämään erään
jyrkän kukkulan rinteelle ja Nada nojasi päätään Umslopogaasin rintaa
vasten.

"Kuolkaamme tässä, veljeni", sanoi hän.

Mutta pojan rohkeus ei ollut lannistunut ja hän vastasi: "Sitten on
aika kuolla, sisareni, kun kuolema tulee meitä noutamaan. Katsos nyt!
Lepää sinä tässä, ja minä kiipeän kukkulan laelle katsomaan, mitä
metsän toisella puolella näkyy."

Hän nousi ja lähti ja löysi rinteeltä paljon marjoja ja syötäväksi
kelpaavia juuria, joilla hän tyydytti nälkänsä. Vihdoin hän pääsi
perille kukkulan laelle ja katsahti eteensä aukenevan vihreän lakeuden
yli. Ja katso, kaukana idässä hän näki valkean juovan, joka oli kuin
höyrypilvi mustaa kalliota vasten, ja tiesi, että tuo juova oli
kuninkaan kaupungin toisella puolella oleva vesiputous. Hän riensi
rinnettä alas ilosta hihkaisten ja otti mukaansa juuria ja marjoja,
mutta kun hän tuli Nadan luo, näki hän tämän menettäneen tajuntansa
nälän, kylmän ja väsymyksen vaikutuksesta. Tyttö lepäsi maassa
liikkumattomana kuin nukkuva, ja hänen luokseen oli hiipinyt sakaali,
joka pakeni heti kun poika lähestyi.

Näyttänee siltä, ettei Umslopogaasilla ollut valinnan varaa. Hänen
täytyi joko koettaa pelastaa itsensä tahi jäädä kuolemaan Nadan luo.
Mutta hätä keksii keinon. Lonkkavyöstään hän palmikoi hihnoja, joilla
hän sitoi Nadan selkäänsä, ja lähti taivaltamaan kaupunkia kohti.

Hän ei olisi milloinkaan päässyt sinne saakka, sillä matka oli pitkä,
mutta illan tullen muutamat tiedustelijat tapasivat eräässä metsässä
alastoman pojan, joka sauvaan nojaten horjui vaahto huulilla ja
tuijottavin katsein hitaasti eteenpäin kantaen tyttöä selässään. Poika
oli niin väsynyt, ettei saanut sanaa suustaan ja hihnat olivat
syöpyneet syvälle hänen olkapäihinsä, mutta eräs tiedustelija tunsi
hänet kuitenkin, ja he kantoivat hänet kotiin. Nadatyttöstä he luulivat
kuolleeksi ja aikoivat jättää hänet metsään, mutta Umslopogaas osoitti
hänen rintaansa, ja kun miehet tunsivat, että sydän sykki vielä, toivat
he tytönkin mukanaan. Molemmat tointuivat pian hyvässä hoidossa ja
rakastivat toisiaan entistä kiihkeämmin.

Minä sanoin sitten Umslopogaasille, ettei hän saanut poistua
kaupungista ja viedä sisartaan toista kertaa erämaan vaaroille
alttiiksi, mutta pojan täytyi saada kulkea ympäriinsä kuin ketun,'ja
Nada seurasi häntä kaikkialle. Eräänä päivänä he pääsivät pujahtamaan
kotoa, kun portit olivat auki, ja päätyivät erääseen hyvin
pahamaineiseen syvään notkoon, jossa sanottiin aaveiden mellastavan ja
surmaavan jokaisen, joka uskalsi sinne tunkeutua. En tiedä, oliko
noissa puheissa perää, mutta sen tiedän, että tuossa notkossa oleili
eräs nainen, joka asusti pienessä luolan tapaisessa ja eli sillä, mitä
hän onnistui tappamaan tahi varastamaan tahi mitä hän kaivoi käsin
maasta. Tuo nainen oli mielipuoli. Hänen miehensä oli surmattu, sillä
taikurit olivat vainunneet, että tämä oli harjoittanut noituutta
kuningasta vahingoittaakseen. Sitten oli Chaka tavallisuuden mukaan
lähettänyt pyövelinsä hävittämään rikollisen majan ja tappamaan kaikki
hänen omaisensa. Viimeksi tapettiin lapset, kolme nuorta tyttöä, ja
äitikin olisi keihästetty, mutta kun hän näki ympärillään vallitsevan
hävityksen kauhistuksen, meni rietas henki häneen tehden hänet
hulluksi, niin että soturit jättivät hänet rauhaan peläten koskea
häneen tuon hengen tähden. Eikä häntä myöhemminkään kukaan ahdistanut.

Hän pakeni ja asettui asumaan tuohon kummitusnotkoon ja hänen
hulluutensa ilmeni siten, että milloin hän vain näki lapsia, varsinkin
tyttölapsia, hänet valtasi vastustamaton himo tappaa nuo lapset kuten
hänen omat lapsensa oli tapettu. Usein hän tekikin semmoisia tekoja,
sillä täyden kuun aikana, kun hänen hulluutensa oli huipussaan, saattoi
hän kulkea pitkät matkat lapsia etsien ja siepaten niitä majoista kuin
hyeena. Mutta kukaan ei tahtonut kuitenkaan koskea häneen hänessä
asustavan hengen tähden, eivät nekään, joiden lapsia hän oli murhannut.

Umslopogaas ja Nada saapuivat sitten notkoon, jossa tuo lastenmurhaaja
asusti, ja istahtivat vesilammikon reunalle luolan lähelle palmikoimaan
kukkakiehkuraa. Hetkisen kuluttua poistui Umslopogaas Nadan luota
etsiäkseen kallioliljoja, joista hän piti, ja huhuili palatessaan
Nadalle herättäen siten naisen, joka nukkui luolassaan, sillä tämä
liikkui ulkona vain öisin kuten sakaali. Nainen syöksähti ulos keihäs
kädessä vainuten verta ja keksi heti Nadan, joka istui nurmikolla
kukkasia sitoen, ja alkoi hiipiä lähemmäksi. Samassa tunsi Nada --
lapsi kertoi minulle niin -- kylmän tuulahduksen ja pelästyi suuresti,
vaikka hän ei nähnytkään naista, joka aikoi murhata hänet. Hän pudotti
kukat maahan ja katsahti lammikkoon, jonka kalvossa hän näki ylhäältä
häntä kohti hiipivän lastensurmaajan inhottavat kasvot, tukka valuen
silmille ja silmät kiiluen kuin leijonan silmät.

Nada hypähti huudahtaen ylös ja pakeni polkua pitkin sinnepäin, johon
Umslopogaas oli mennyt, mielipuoli kintereillään. Umslopogaas kuuli
huudon ja kääntyi syöksyen kukkulan harjanteen yli, ja katso, raivotar
oli aivan hänen edessään. Tämä oli jo tarttunut Nadan tukkaan ja keihäs
oli jo koholla surmaniskuun. Umslopogaasilla ei ollut keihästä,
pienoinen kepakko vain, mutta siitä huolimatta hän hyökkäsi naisen
kimppuun iskien tätä niin tuimasti käsivarteen, että nainen hellitti
kätensä tytön tukasta ja kääntyi kiljahtaen poikaa kohti aikoen
lävistää tämän keihäällään, jolloin Umslopogaas hypähti syrjään. Iskua
seurasi heti toinen, mutta Umslopogaas väisti senkin hypäten korkealle
ilmaan. Kolmannella iskulla keihäs sattui hänen olkapäähänsä, vaikka
hän heittäytyikin pitkälleen maahan, mutta samalla hänen ruumiinsa
paino väänsi aseen mielipuolen kädestä, ja ennenkuin tämä ehti tarttua
häneen, oli hän jo kauempana keihäs vielä olkapäässä kiinni.

Silloin nainen kääntyi ja syöksyi raivosta ulvoen Nadaa kohti aikoen
surmata tämän käsin. Mutta Umslopogaas oli hammasta purren kiskaissut
keihään haavasta ja hyökkäsi samassa karjahtaen mielipuolen kimppuun,
joka sieppasi suuren kiven ja sinkautti sen poikaa kohti sellaisella
voimalla, että se murskautui pirstoiksi iskiessään kallioon pojan
takana. Mutta Umslopogaas ei säikähtänyt, vaan hyökkäsi päin, ja hänen
iskunsa oli niin tuima, että keihäänkärki tunkeutui naisen selästä
ulos, ja nainen kaatui kuolleena maahan. Sitten Nada sitoi
Umslopogaasin haavan, joka oli hyvin syvä, ja ankaria tuskia kärsien
poika vihdoin pääsi kotiin ja kertoi minulle seikkailunsa.

Silloin alkoivat muutamat rähistä ja vaativat, että pojan täytyi
kuolla, koska hän oli tappanut hengen riivaaman henkilön. Mutta minä
kielsin. Poikaan ei kosketa. Hän oli tappanut naisen omaa ja
sisarensa henkeä puolustaessaan, ja jokaisella oli oikeus tappaa
itsepuolustuksekseen, paitsi ei kuningasta ja hänen käskyläistään.
Sitäpaitsi, sanoin minä, oli tuossa naisessa asustanut henki ollut
paha, sillä eiväthän hyvät henget vaadi lapsia surmattavaksi, vaan
pikemminkin karjaa, sillä meillä ei ole tapana uhrata hengillemme
ihmisiä, ei sotavankejakaan, vaikka nuo basutu-koirat tekevätkin niin.
Mutta rähinä vain yltyi, sillä taikurit olivat saaneet päähänsä, että
pojan täytyi kuolla. Hän oli tappanut henkilön, joka oli ollut hengen
riivaama, ja siitä koituisi paljon pahaa, jos pojan sallittaisiin elää.
Vihdoin sai kuningaskin kuulla asiasta. Hän kutsutti minut ja pojan
luoksensa ja käski taikurienkin olla saapuvilla.

Taikurit selittivät ensin mielipiteensä ja vaativat, että pojan oli
kuoltava, ja Chaka kysyi heiltä, mitä tapahtuisi, jos pojan
sallittaisiin elää. He vastasivat, että murhatun naisen henki tekisi
paljon pahaa kuninkaalliselle huoneelle. Chaka kysyi, tapahtuisiko
mitään kuninkaalle itselleen. He tiedustelivat asiaa hengeltään ja
vastasivat sitten kieltävästi; ei hänelle itselleen, mutta jollekin
hänen seuraajalleen. Chaka sanoi siihen, ettei hän välittänyt
rahtuakaan siitä, mitä jollekin hänen seuraajalleen tapahtuisi, olipa
se sitten hyvää tahi pahaa. Sitten hän puhui Umslopogaasille, joka
katsoi häntä rohkeasti silmiin kuten vertainen vertaistaan.

"Poika", sanoi hän, "onko sinulla jotakin sanottavaa, minkätähden sinua
ei tapettaisi näiden miesten vaatimuksen mukaan?"

"On, oi Musta", vastasi Umslopogaas. "Tapoin naisen puolustaessani
henkeäni."

"Ei muuta asiaa", sanoi Chaka. "Jos minä, kuningas, tahtoisin tappaa
sinut, tappaisitko sinä minut tahi käskyläiseni? Naisessa ollut henki
oli kuningashenki, joka käski tappaa sinut; sentähden olisi sinun
pitänyt alistua kohtaloosi. Eikö sinulla ole muita syitä?"

"On, Elefantti", vastasi Umslopogaas. "Nainen olisi murhannut sisareni,
jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni."

"Ei muuta asiaa", sanoi Chaka. "Jos minä käskisin tappaa sinut jostakin
syystä, enkö samalla käskisi tappaa kaikkia omaisiasikin? Eikö
kuningashenki menettelisi aivan samoin? Ellei sinulla ole muuta
sanomista, niin sinun täytyy kuolla."

Nyt pelästyin, sillä pelkäsin Chakan antavan käskyn surmata taikurien
vaatimuksesta pojan, jota sanottiin minun pojakseni. Mutta Umslopogaas
katsahti ylös ja vastasi rohkeasti kuten mies, joka ei rukoile armoa,
vaan vaatii oikeuttaan.

"Sanon sinulle tämän, oi vihollisten surma, ja ellei se riitä, niin
heretkäämme juttelemasta ja minut tapettakoon. Sinä, kuningas, olit
käskenyt tappaa tuon naisen, mutta käskyläisesi jättivät hänet rauhaan,
koska he luulivat häntä hulluksi. Olen täyttänyt kuninkaan käskyn; olen
surmannut naisen, olipa hän hullu tahi viisas, jonka kuningas oli
käskenyt surmata enkä ole ansainnut kuolemaa, vaan palkkion."

"Hyvin puhuttu, Umslopogaas!" vastasi Chaka. "Kymmenen härkää
annettakoon tälle pojalle, jolla on miehen sydän; hänen isänsä
vaalikoon eläimiä poikansa lukuun. Oletkos nyt tyytyväinen,
Umslopogaas?"

"Otan, mikä minulle on tulevaa ja kiitän kuningasta, koska hänen ei
tarvitse maksaa minulle, ellei hän tahdo", vastasi Umslopogaas.

Chaka tuijotti poikaan hetkisen ja näytti jo vihastuvan, mutta
purskahti sitten nauruun.

"Kas vain", sanoi hän, "kauan sitten oli Senzangaconan majassa vasikka,
joka oli aivan tämän kaltainen. Poika on aivan samanlainen kuin minä
olin. Jatka, kuten olet alkanutkin, poikaseni, ja matkasi päässä sinua
ehkä tervehditään _bayéte_-huudolla. Mutta minun tielleni älä tule,
sillä kahden samanlaisen on mahdotonta sopia. Ja nyt poistu!"

Lähdimme heti, mutta mennessämme huomasin taikureiden supisevan
keskenään, sillä he olivat närkästyneet ja ennustelivat onnettomuuksia.
He kadehtivat minua ja olivat toivoneet voivansa iskeä minua suoraan
sydämeen, saattamalla pojan, jota sanottiin lapsekseni, turmioon.



VIII.

TAIKUREIDEN TAPPIO.


Tämän jälkeen oli aivan rauhallista aina sadonkorjuujuhlan loppuun
saakka. Juhlankin aikana tapettiin vain muutamia, vaikka taikurit
olivat koolla pitäen suuren neuvottelun, _ingomboco_, jossa he
vainusivat ja paljastivat vehkeilyjä kuningasta vastaan ja ilmiantoivat
suuren joukon syyllisiä. Zulu-maassa olivat asiat nyt kehittyneet sille
kannalle, että kaikki vapisivat taikureiden edessä. Kukaan ei nukkunut
yötään rauhallisesti, sillä aamulla saattoi jonkun tietäjän,
_isanusin_, sauva koskettaa häneen, jolloin hänen täytyi kuolla.

Chaka ei sanonut ensin mitään ja niinkauan kuin syytetyt -- niitä oli
paljon -- olivat väkeä, joista hän tahtoi päästä, hän oli tyytyväinen.
Mutta kun taikurit alkoivat ajaa omia tarkoitusperiään syyttämällä
henkilöitä, joista Chaka piti, vihastui hän. Maan tapa oli nimittäin
sellainen, että taikureiden syyttämän henkilön täytyi kuolla kaikkine
omaisineen, joten kuningas oli pahemmassa kuin pulassa, sillä hän
tuskin rohkeni pelastaa niitäkään, joita hän rakasti. Eräänä iltana,
kun synkät mietteet vaivasivat häntä, menin häntä katsomaan. Päivällä
oli pidetty _ingomboco_ ja taikurit olivat tuominneet kuolemaan viisi
hänen uljainta sotapäällikkökään ja paljon muitakin. Kaikki oli
surmattu ja sotureita oli lähetetty tappamaan heidän vaimonsa ja
lapsensakin. Chaka oli nyt raivoissaan kaiken tämän johdosta ja avasi
minulle sydämensä.

"Zulu-maata hallitsevat vain taikurit enkä minä, Mopo Makedaman poika",
sanoi hän minulle. "Eikö sitten rajaa olekaan? Lopuksi kai taikurit
koskettavat sauvallaan minuun ja minutkin tapetaan? He ovat -- liian
mahtavia, nämä tietäjät, ja synkistyttävät koko maan kuin yön varjo.
Sano minulle, miten minä voisin päästä heistä."

"Keihässillan kulkijat sortuvat ennemmin tahi myöhemmin, oi kuningas",
vastasin minä hämärästi; "eivätkä taikuritkaan astele vakavasti tuolla
sillalla. Eikö taikurinkin sydän voi tauota sykkimästä?. Eikö hänenkin
hurmettaan saa huppelehtimaan?"

Chaka katsoi minuun pitkään. "Olet rohkea mies, Mopo, kun tohdit puhua
minulle noin", sanoi hän. "Etkö tiedä, että on pyhyydenloukkaus koskea
johonkin taikuriin?"

"Sanoin vain, mitä kuningas ajattelee", vastasin minä. "Kuule, oi
kuningas, on pyhyydenloukkaus koskea johonkin taikuriin, mutta entä,
jos taikuri onkin valehtelija? Entä jos hän vainuaa väärin ja tuomitsee
siten viattoman kuolemaan? Onko siis rikos saattaa hänet samaan
kohtaloon, jonka hän on niin monelle valmistanut? Sano, oi kuningas!"

"Hyvin puhuttu!" vastasi Chaka. "Sanopas nyt, Makedaman poika, miten
tämä asia olisi selvitettävä?"

Kumarruin eteenpäin ja kuiskasin jotakin Mustan korvaan ja hän
nyökäytti hyväksyvästi päätään. Annoin hänelle neuvon, sillä minä olin
nähnyt tietäjäin, _isanusien_, konnuuden ja pelkäsin omaa ja kaikkien
rakkaitteni henkeä. He vihasivat minua sentähden, että olin heidän
tiedoissaan ja taidoissaan mestari, jolla oli terävä silmä ja herkkä
korva.

Eräänä aamuna tapahtui sitten jotakin merkillistä. Kuningas syöksyi
portistaan kovasti huutaen ja käski kaikkien tulla katsomaan minkä
konnantyön joku noita oli tehnyt hänelle. Mentiin katsomaan ja nähtiin,
että kuninkaan asunnolle vievän portin pielet oli tahrittu verellä.
Taisteluissa karaistuneiden miesten polvet vapisivat, kun he näkivät
näyn ja naiset puhkesivat äänekkäisiin valituksiin, kuin jotakin
kuollutta surren; he valittivat kauhusta, jonka tuo hirveä enne
aiheutti.

"Kuka on tehnyt tämän?" kysyi Chaka hirveällä äänellä. "Kuka on
tohtinut pirskoittaa verta kuninkaan porttiin ja manata hänelle
onnettomuuksia?"

Kukaan ei vastannut, ja Chaka jatkoi: "Tämä ei olekaan pikku asia, joka
huuhdotaan unohduksiin vain parin miehen verellä. Mies, joka teki
tämän, ei kuole yksinään tahi astu henkien maahan vain muutamien
harvojen seurassa. Hänen koko heimonsa on seuraava häntä, pienimmät
lapsetkin ja karjakin viimeistä päätä myöten! Kiiruhtakoot
sanansaattajat itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään käskemään kokoon
maan kaikki taikurit! Kaikkien rykmenttien komentajat ja jokaisen kylän
päälliköt tulkoot myös saapuville! Kymmenentenä päivänä tästä päivästä
lukien pidettäköön neuvottelu, _ingomboco_, ja tästä on tuleva
sellainen noitien ja konnien vainuaminen, ettei Zulumaassa ole moista
ennen nähty."

Sanansaattajat lähtivät täyttämään kuninkaan käskyä saatuaan
ylimyksiltä, _indunoilta_, tietää koollekutsuttavien henkilöiden nimet,
ja päivä päivältä kokoontui väkeä kuninkaan porteille ylistäen tätä
äänekkäästi, polvillaan ryömien. Mutta hän ei suvainnut vastata
kenellekään. Erään ylimyksen hän tapatti, koska tämä kantoi kädessään
kuninkaallisesta punapuusta tehtyä keihästä, jonka Chaka itse oli
kerran antanut hänelle.

Iltana ennen neuvottelun pitoa astuivat taikurit, miehet ja naiset,
kaupungin portista sisälle. Heitä oli puolitoistasataa, ja he olivat
naamioineet itsensä hirveän näköisiksi ihmisluilla, kalanpyrstöillä,
häränhännällä, surmattujen pahantekijöiden rasvalla ja käärmeennahalla.
He astuivat vaieten eteenpäin, kunnes saapuivat kuninkaan asunnon
_intunkulun_, edustalle. Siinä he pysähtyivät ja lauloivat
tervehdyslaulunsa kuninkaalle:

    "Olemme tulleet, oi kuningas, luolista ja soiden kätköistä
    Tapettujen veressä kylpemään.
    Olemme koonneet joukkomme
    Suurta tappoa vainuavien korppikotkain lailla.

    Emme tule yksinämme, oi kuningas; aaveiden seurassa kuljemme,
    Aaveiden, jotka kuiskaavat meille tuomitun nimen.
    Emme tule yksinämme, sillä me olemme kuoleman väkeä ja lapsia
    Ja hän johtaa askeleemme tuomitun luo.

    Punainen kuu valaisee aavikon aukeita ja verinen päivä
       laskee länteen.
    Katsokaa, konnat, ja sanokaa niille hyvästit,
    Sillä teitä on satoja, jotka toivotte kuninkaalle pahaa
    Haa! pian sanomme me teille hyvästit!"

He vaikenivat ja siirtyivät heille varatulle alueelle viettämään yötä
loihtuja lukien ja taikoja tehden. Mutta ne, jotka olivat kokoontuneet
kulkuetta katsomaan, vapisivat laulun sanat kuullessaan, sillä he
tiesivät vallan hyvin, ettei moni mies näkisi enää auringon laskevan.
Minä vapisin myöskin, sillä sydämeni oli täynnä pelkoa. Ah, isäni,
päivät, jolloin Chaka hallitsi, olivat pahoja päiviä ja kuolema vaani
meitä joka käänteessä! Silloin ei voinut kukaan sanoa henkeään
omakseen, ei vaimojaan, ei lapsiaan, ei mitään. Kuningas oli kaiken
herra, ja mitä sodat säästivät, sen tuhosivat taikurit.

Päivä valkeni hitaasti ja ennenkuin oli aivan valoisakaan, tulivat
airueet käskemään kaikkia kuninkaan ingombocoon. Miehiä saapui
sadoittain lyhyet kepit mukanaan, sillä aseiden kantaminen oli kuoleman
uhalla kielletty, ja istuutuivat suuriin piireihin kuninkaan porttien
eteen. Oh, he olivat murheellisen näköiset, eikä heille maistunut ruoka
sinä aamuna, heille, kuoloon kulkijoille He istuutuivat ja piirien
ympärille asettui joukko rotevia ja julmia sotureita, oikein
valioväkeä, aseina vain nuijat. Ne olivat pyöveleitä!

Kun kaikki olivat valmiit, astui kuningas ulos ylimysten ja minun
seuraamana. Kun hän ilmestyi leopardin talja yllään ja päätä pitempänä
kaikkia muita, heittäytyi kansa maahan ja jokaisen huulilta kajahti
äkkiä ja voimakkaasti kuninkaallinen tervehdys _bayéte!_ Mutta Chaka ei
ollut huomaavinaan mitään; hänen otsansa oli synkkä kuin pilvinen
vuorenhuippu. Hän katsahti väkijoukkoon ja pyöveleiden ketjuun, ja
minne hänen katseensa osui, siellä miehet kalpenivat pelosta. Sitten
hän istahti häntä varten aukeaman laitaan varatulle tuolille suuren
piirin pohjoispuolelle.

Hetkisen oli aivan hiljaista. Sitten tuli naisten asunnon portista
joukko nuoria helmillä koristeltuja tyttöjä tanssien ja kantaen
vihreitä oksia. He taputtivat käsiään ja lauloivat tullessaan:

    "Olemme kuninkaan juhlan airueet. Ah!
       Korpit tänään pitoja pitävät. Ah! Ah!
    Hyvä -- hyvä on kuolla kuninkaan edestä!"

He vaikenivat ja järjestäytyivät riviin meidän taaksemme. Sitten Chaka
kohotti kätensä ja samassa alkoi kuulua juoksevien askelten töminää.
Kuninkaan majojen takaa ilmestyi taikureiden mahtava lauma -- miehet
oikealta ja naiset vasemmalta. Jokaisella oli vasemmassa kädessään
jonkun villi-eläimen häntä ja oikeassa kimppu heittokeihäitä ja
pienoinen kilpi. He olivat kauheat nähdä ja kun he juoksivat, kalisivat
luut, ja käärmeennahat ja häränrakot liehuivat takana ilmassa, kasvot
kiilsivät rasvasta, silmät tuijottivat kuin kalansilmät ja huulet
mutkistelivat nälkäisesti, kun he silmäilivät ympäri kuolonpiiriä. Ha!
Ha! Nuo konnat eivät voineet arvata, ketkä olisivat tappajat ja ketkä
tapettaisiin ennen auringon laskua!

He lähestyivät kuin kuoleman kolkko kulkue syvän hiljaisuuden
vallitessa, jonka vain heidän askeltensa töminä ja luukoristeiden kuiva
kalina rikkoivat, ja pysähtyivät pitkään riviin Chakan eteen. Hetkisen
he seisoivat vaiti, mutta yht'äkkiä ojensi jokainen pienen kilpensä
eteenpäin ja kaikki huudahtivat yhteen ääneen:

"Terve, isä!"

"Terve, lapset!" vastasi Chaka.

"Mitä sinä halajat, isä? Vertako?"

"Syyllisten verta!"

He kääntyivät puhelemaan keskenään, ja miehet puhuivat naisille:

"Zulu-leijona halajaa verta."

"Hän on tuleva kylläiseksi", vastasivat naiset.

"Zulu-leijona vainuaa verta."

"Hän on näkevä sitä!" huusivat naiset.

"Hänen silmänsä etsivät rikollisia."

"Hän voi pitää niitä kuolleina!" kirkuivat naiset.

"Hiljaa!" ärjäisi Chaka. "Älkää tuhlatko aikaa lörpöttelyyn, vaan
toimikaa. Kuulkaa! Heittiöt ovat kohdistaneet noituutensa minuun ja
ovat rohjenneet tahria verellä kuninkaan portit. Löytäkää heidät vaikka
maan uumenista, te rotat! Kiitäkää ilmojen teitä ja etsikää nuo
lurjukset, te korppikotkat! Nuuskikaa jokainen maja ja ilmaiskaa noiden
kirottujen nimet, te sakaalit, te yömetsästäjät! Kiskokaa heidät
luolistaan, jos he ovat kätkeytyneet, maan ääristä, jos he ovat
paenneet, haudoista, jos he ovat kuolleet! Työhön! Työhön! Osoittakaa
heidät minulle ja palkkanne on oleva suuri; heidät tuhotaan, vaikka he
olisivat kokonainen kansakunta. Alkakaa kymmenmiehisissä joukoissa,
sillä teitä on paljon ja kaiken pitää olla valmis ennen auringon
laskua. Nyt alkakaa!"

"Ennen auringon laskua, isä", vastasivat he.

Kymmenen naista astui nyt esiin ja heitä johti sen ajan kuuluisin
naistaikuri -- eräs iäkäs nainen nimeltään Nobela, jonka näköä pimeys
ei voinut verhota, jolla oli yhtä herkkä vainu kuin koiralla, ja joka
kuuli öisin huutelevien vainajien puheet ja kertoi tarkkaan kaikki
kuulemansa. Kaikki muut taikurit, miehet ja naiset, istuivat
puoliympyrään kuninkaan eteen, mutta tämä nainen astui esiin yhdeksän
toverinsa seurassa. He kääntyivät itään ja länteen, pohjoiseen ja
etelään tarkastellen taivasta; he kääntyivät itään ja länteen,
pohjoiseen ja etelään tutkien maata; he kääntyivät itään ja länteen,
pohjoiseen ja etelään tutkistellen miesten sydämiä. Sitten he ryömivät
ympäri piiriä kuin kissat ja heittäytyivät maahan nuuskien multaa, ja
koko ajan vallitsi mitä syvin hiljaisuus kuin keskiyön hetkellä. Miehet
kuuntelivat oman sydämensä lyöntiä ja silloin tällöin äännähti joku
puiden oksille istahtanut korppikotka.

Vihdoin virkkoi Nobela:

"Vainuatteko hänet, sisareni?"

"Vainuamme", vastattiin.

"Istuuko hän idässä, sisareni?"

"Hän istuu idässä".

"Onko hän muukalaisen poika, sisareni?"

"Hän on muukalaisen poika."

Sitten he ryömivät lähemmäksi, ryömivät polvillaan käsiinsä nojaten,
kunnes he olivat kymmenen askeleen päässä paikasta, jossa minä istuin
ylimysten joukossa kuninkaan lähellä. Ylimykset katsahtivat toisiinsa
pelosta kalveten, ja, isäni, minun polveni menivät aivan voimattomiksi
ja luitten ydin suli vedeksi, sillä minä tiesin, ketä he tarkoittivat
muukalaisen pojasta puhuessaan. Minä se olin, isäni; he aikoivat
syyttää minua, ja jos niin kävi, niin minut ja kaikki omaiseni
surmattaisiin, sillä kuninkaan valakaan tuskin kykeni suojelemaan minua
taikureita vastaan.

Katselin heidän julmia kasvojaan heidän madellessaan eteenpäin kuin
käärmeet. Katsahdin taakseni ja näin pyöveleiden tarttuvan tiukasti
nuijiinsa ollen valmiit antamaan kuolon iskun. Silloin muistin sanat,
jotka olimme kuiskailleet kuninkaan kanssa kahdenkesken tämän
neuvottelun koollekutsumisesta, ja toivo hiipi sydämeeni kuin taivaalle
päivän ensimmäinen kajo myrskyisen yön jälkeen. Paljon en kuitenkaan
tohtinut vielä toivoa, sillä saattoihan olla, että kuningas oli vain
virittänyt minulle ansan. Taikurit olivat nyt aivan lähellä ja
pysähtyivät.

"Olemmeko uneksineet väärin, sisareni?" kysyi Nobela.

"Mitä öisin uneksimme, sen näemme päivällä", vastattiin.

"Kuiskaanko hänen nimensä korvaanne, sisareni?" kysyi Nobela-vanhus.

He kohottivat päänsä maasta kuin käärmeet ja nyökkäsivät, ja kun he
nyökkäsivät, kalisivat luukoristeet heidän kuihtuneilla kauloillaan.
Siten he nojasivat päät yhteen muodostaen ympyrän, ja Nobela pisti
päänsä piirin keskelle ja kuiskasi yhden ainoan sanan.

"Ha! Ha!" nauroivat he. "Me kuulemme. Aivan niin. Se on hänen nimensä.
Nimitettäköön hänet sillä nimellä tässä Taivaan kasvojen edessä, hänet
ja koko hänen sukunsa. Älköön hän sitten kuulko enää milloinkaan mitään
muita nimiä!"

Samassa he hypähtivät ylös ja syöksyivät minua kohti Nobela etunenässä
osoittaen minua villieläimen hännillä, joita he pitivät kädessään.
Nobela sipaisi minua kasvoihin ja huudahti:

"Terve sinulle, Mopo Makedaman poika! Sinä olet tahrinut kuninkaan
portinpielet verellä saattaaksesi onnettomuutta kuninkaalle.
Hajoitettakoon majasi maan tasalle!"

Minä näin hänen tulevan ja tunsin kuin unessa kasvoihini suunnatun
iskun. Kuulin pyöveleiden askeleet heidän kiiruhtaessaan paikalle
raastaakseen minut kamalaan kuolemaan, mutta kieleni oli liimautunut
kitalakeeni -- enkä saanut sanaakaan suustani. Katsahdin kuninkaaseen
ja olin kuulevinani hänen mutisevan: "Läheltä piti, ettei osunut!"

Sitten hän kohotti keihäänsä ja kaikki vaikenivat. Pyövelit
pysähtyivät, taikurit seisoivat ojennetuin käsin, ja kaikki olivat kuin
lumouksen jäykistämät.

"Seis!" sanoi hän. "Astu sivulle, Makedaman poika, jota syytetään
rikoksesta! Ja sinä myös, Nobela, astu sinäkin sivulle seuralaisinesi,
jotka syytätte häntä! Mitä? Pitäisikö minun tyytyä yhden koiran
kuolemaan? Jatkakaa vainuamistanne, te korppikotkat, jatkakaa, joukko
joukolta! Päivä on työtä varten, illalla juhlitaan!"

Nousin hämmästyneenä ja astuin sivulle. Naistaikurit astuivat myös
hämmästyksen valtaamina sivulle, sillä eihän moista vainuamista oltu
nähty milloinkaan tässä maassa. Mies, johon taikuri oli koskenut, oli
siihen hetkeen saakka heti tapettu. Miksi siis, ihmettelivät miehet,
viivyteltiin tuomion täytäntöönpanoa? Taikurit ihmettelivät myös ja
katsoivat kuninkaaseen selvyyttä saadakseen kuten katsotaan
ukkospilveen salamaa odotettaessa. Mutta Musta ei virkkanut sanaakaan.

Niin me seisoimme sivulla, ja toinen ryhmä naistaikureita aloitti
temppunsa. He työskentelivät kuten edellisetkin, mutta kuitenkin hiukan
eri tavalla, sillä taikureiden tapa on, ettei kaksi menettele aivan
samoin vainuamisen jalossa taidossa. Ja tämä ryhmä sipaisi useampia
kuninkaan neuvonantajia kasvoihin syyttäen heitä rikoksesta.

"Astukaa sivulle!" sanoi kuningas miehille, jotka oli osoitettu
syyllisiksi, "ja te, jotka olette saaneet ilmi heidän konnuutensa,
yhtykää tuohon joukkoon, joka syyttää Mopoa Makedaman poikaa. Voihan
olla, että kaikki ovat syylliset."

Käskyä toteltiin heti ja kolmas ryhmä ryhtyi toimeen. Muutamia
uljaimpia sotapäälliköitä mainittiin nyt syyllisiksi ja tämä joukko sai
jälleen astua syrjään samoinkuin heidän syyttäjänsäkin.

Niin jatkettiin koko päivä. Naistaikurit astuivat esiin ryhmä toisensa
jälkeen, osoittivat uhrinsa ja saivat astua sivulle edellisten joukkoon
samoinkuin tuomitutkin, kunnes naisia ei ollut enää yhtään jäljellä.
Sitten tuli miestaikureiden vuoro, ja minä näin, että heidän sydämensä
olivat täynnä pelkoa; he pelkäsivät ansaa. Mutta kuninkaan käsky oli
täytettävä, ja vaikka heidän taitonsa petti, oli uhrit kuitenkin
löydettävä. He nyppivät miehen sieltä ja toisen täältä, kunnes meitä
tuomituita oli suuren suuri joukko. Istuimme vaiti maassa ja katselimme
surullisesti toisiamme ja aurinkoa, joka aleni alenemistaan
taivaanrantaa kohti, ja jonka luulimme näkevämme viimeisen kerran. Ja
kuta pitemmälle päivä kului, sitä hurjemmiksi kävivät taikurit, jotka
eivät olleet vielä taitoaan koettaneet. Ne hyppivät korkealle ilmaan,
kiristelivät hampaitaan ja kierivät maassa pidellen kädessään
käärmeitä, joita he söivät elävältä manaten henkiä ja huudellen
muinaisten kuningasten nimiä.

Vihdoin oli päivä kulunut iltaan ja viimeinen taikuriryhmä ryhtyi
työhön vainuten syyllisiksi muutamia kuninkaan vaimojen asunnon,
_emposenin_, vartijoita. Mutta heidän joukossaan oli eräs nuori mies,
pitkä ja ryhdikäs, joka ei ottanut osaa toveriensa mellastukseen, vaan
seisoi erillään tuon suuren piirin keskellä ja tarkasteli taivasta. Ja
kun hänen kumppaninsa olivat tehneet työnsä ja siirtyneet sivulle
samoinkuin heidän syyttämänsä henkilötkin, huudahti kuningas kovalla
äänellä tälle viimeiselle taikurille kysyen hänen nimeään ja heimoaan
ja miksi hän ei tehnyt velvollisuuttaan.

"Nimeni on Indabazimbi, Arpin poika, oi kuningas, ja kuulun
maquilisini-heimoon", vastasi nuorukainen. "Käskeekö kuningas minun
vainuta henkilön, jonka henget sanovat tehneet tämän konnantyön?"

"Käsken", sanoi kuningas.

Silloin nuorukainen Indabazimbi astui suoraan piirin poikki huutamatta
tahi soikottelematta käsillään, vaan kuten mies, joka astelee vanhaa
tuttua tietään majastaan karja-aitaukselle, ja löi kädessään olevalla
hännällä kuningasta kasvoihin sanoen: "Syyllinen on _Yläpuolellani
Kaartuva Taivas_!"

Läsnäolijani joukosta kuului ihmettelevää mutinaa, ja kaikki
kurkottivat päätään nähdäkseen, kuinka tuo huimapää surmattaisiin
hirvein kidutuksin. Mutta Chaka nousi ja nauroi hurjasti.

"Sinäpä sen sanoit", huudahti hän, "ja vain sinä! Kuulkaa kaikki!
_Minä_ itse sen tein! _Minä_ sivelin veren porttini pieliin; omin käsin
minä sen sivelin saadakseni tietää, kuka taikureista puhuu totta ja
kuka valehtelee. Nyt näyttää siltä, että koko Zulu-maassa on vain yksi,
joka puhuu totta -- tämä nuorukainen tässä -- ja valehtelijoita,
katsokaa, niitähän on kuin lehtiä puussa. Katsokaa, tuossa he seisovat
ja tuossa ovat ne, jotka he ovat tuominneet syyllisiksi -- viattomia
kaikki, jotka he olisivat antaneet koiran kuolemalle alttiiksi
vaimoineen ja lapsineen. Nyt minä kysyn teiltä, lapseni, minkä palkkion
he ovat ansainneet?"

Silloin kuului kansanjoukosta jyrisevä huuto: "Anna heidän kuolla, oi
kuningas!"

"Niin!" vastasi hän. "He kuolkoot, niinkuin valehtelijoiden pitääkin!"

Silloin alkoivat taikurit, miehet ja naiset, parkua pelosta ja
rukoilivat armoa raastaen ihonsa verille kynsillään, sillä kaikista
vähimmin tahtoivat he maistaa oman lääkkeensä katkeruutta, joka oli --
kuolema. Mutta kuningas nauroi vain sitä hurjemmin.

"Kuulkaa, te siellä!" sanoi hän viitaten meihin, jotka olimme saaneet
tuomiomme. "Nämä valehtelijat ja väärintekijät tuomitsivat teidät
kuolemaan. Nyt kostakaa, ahmikaa kylliksenne. Tappakaa heidät, lapseni,
tappakaa, tuhotkaa heidät kaikki -- pyyhkäiskää heidät olemattomiin --
kaikki, paitsi tätä nuorukaista!"

Silloin me syöksyimme ylös, sillä sydämemme kuohuivat vihaa, ja me
himosimme kostoa kaikista kärsimistämme kauhuista. Tuomitut tappoivat
tuomarinsa ja iloitsivat, että heidät oli vapautettu taikureiden sorron
taakasta.

Vihdoin oli työ tehty, ja me peräydyimme ruumiskasan luota. Kaikki oli
hiljaa -- ei kuulunut enää rukouksia eikä kirouksiakaan. Taikurit
vaelsivat tietä, jolle he olivat niin monta lähettäneet. Kuningas tuli
lähemmäksi katsomaan. Hän tuli yksin, ja kaikki, jotka olivat olleet
hänen käskyänsä täyttämässä, kumartuivat maahan ja hiipivät tiehensä
hänen ohitseen ylistäen häntä. Minä vain seisoin paikallani lian ja
veren tahrimana, sillä minä en pelännyt seistä kuninkaan läsnäollessa.
Chaka läheni ja katseli tapettujen röykkiötä, jonka vaiheilla tomupilvi
vielä häilyi.

"Siinä ne ovat, Mopo", sanoi hän, "heittiöt, jotka rohkenivat
valehdella kuninkaalle! Neuvosi virittää heille ansa oli hyvä, Mopo,
mutta kuitenkin näytti minusta, että sinä hätkähdit, kun Nobela,
velhotarten kuningatar, syytti sinua rikoksesta vaatien henkeäsi. No
niin, he ovat kuolleet, ja maani hengittää jälleen vapaasti, ja paha,
jonka he ovat aiheuttaneet, on kuin tuo tomu, joka pian vaipuu maahan
ja häviää."

Niin hän sanoi vaieten samassa, sillä katso, tomupilvessä liikkui
jotakin, joka pyrki esiin ruumiskasasta. Sikin sokin heitetyt ruumiit
siirtyivät hitaasti syrjään tulijan raivatessa itselleen tietä, kunnes
hän seisoi vapaasti jaloillaan ja horjui meitä kohti kaamean ja hirveän
näköisenä. Tulija oli vanha vaimo, ja liasta ja verestä huolimatta minä
tunsin hänet. Se oli Nobela, hän, joka oli tuominnut minut kuolemaan ja
jonka minä olin juuri äsken iskenyt hengettömäksi. Hän nousi nyt
kuolleista minua kiroamaan.

Vartalo ja kasvot olivat täynnä haavoja ja puku oli revitty
riekaleiksi, jotka punoittivat verestä. Näin hänen olevan
kuolemaisillaan, vaikka elonkipinä ei ollut vielä kokonaan sammunut, ja
viha säihkyi hänen käärmemäisistä silmistään.

"Terve kuningas!" kirahti hän.

"Vaiti, valehtelija!" vastasi Chaka; "olet kuollut!"

"En vielä, kuningas. Kuulin sinun ja tuon koiran puhelevan, jonka
olisin heittänyt sakaaleille, enkä aio kuolla, ennenkuin olen
sanottavani sanonut. Vainusin hänet tänä aamuna ollessani elossa ja
vainuan hänet nyt kuollessanikin. Hän on totisesti noituva sinut
verellä, Chaka -- hän ja äitisi Unandi, sekä vaimosi Baleka. Muista
sanojani, kuningas, kun assegai punoittaa edessäsi viimeisen kerran!
Hyvästi!" Ja hän huudahti kimeästi ja kaatui kuolleena maahan.

"Röyhkeys ja valhe ansaitsevat kuoleman -- kas siinä taikurin palkka",
sanoi kuningas huolettomasti ja pyörähti kantapäällään, mutta Nobelan
sanat painuivat kuitenkin hänen mieleensä ainakin mikäli ne koskivat
Unandia ja Balekaa. Siellä ne olivat kätkössä kuin siemen mullassa
itäen vähitellen ja tuottaen hedelmän aikanaan.

Siten päättyi Chakan suuri _ingomboco_, suurin, mitä milloinkaan on
pidetty Zulu-maassa.



IX.

UMSLOPOGAASIN KATOAMINEN.


Tämän jälkeen alkoi Chaka vahtia äitiänsä Unandia ja vaimoaan Balekaa,
minun sisartani, ja vahdit ilmoittivat hänelle, että nuo molemmat
naiset tulivat salaa hiipien! majaan, jossa he suutelivat ja hyväilivät
erästä minun lastani -- erästä poikaa. Silloin Chaka muisti Nobelan
ennustuksen ja mitä synkimmät epäluulot alkoivat raadella hänen
sydäntään. Mutta minulle hän ei virkkanut asiasta sanaakaan, vaan
kohteli minua kuten ennenkin. Hän ei pelännyt eikä uskonutkaan, että
minä, hänen koiransa, vehkeilisin häntä vastaan. Tekipä hän vielä
sitenkin, oliko se sitten sattumalta vai tarkoituksella, en tiedä, että
hän käski minun lähteä erään heimon luo, joka asusti kaukana
Amaswazi-maan rajoilla, laskemaan karjaa, jonka hän oli uskonut tuon
heimon hoitoon, ja ilmoittamaan hänelle, miten paljon karja oli
lisääntynyt. Kumarsin käskyn kuultuani ja sanoin juoksevani kuin koira,
ja hän antoi minulle joukon sotureita saattueeksi.

Palasin majaani sanomaan jäähyväiset lapsilleni ja vaimoilleni, ja sain
kuulla, että vaimoni Anadi, poikani Moosan äiti, oli sairastunut
erääseen kulkutautiin. Hän puheli kummia asioita ja väitti, että joku
viholliseni oli noitunut huoneeni, mitä en epäillytkään.

Mutta minun täytyi lähteä kuninkaan asioille, minkä sanoinkin
vaimolleni Macrophalle, Nadan ja kuten luultiin Umslopogaasin, Chakan
pojan, äidille. Hän purskahti itkuun ja takertui kiinni minuun. Kysyin,
miksi hän itki, ja hän vastasi, että pahat aavistukset täyttivät hänen
sydämensä. Hän oli varma, että jos poistuisin kotoa, en enää tapaisi
elossa häntä, en tytärtäni Nadaa enkä Umslopogaasia, jota sanottiin
pojakseni ja jota rakastin kuin omaa poikaani. Koetin lohduttaa häntä,
mutta hän itki sitä katkerammin sanoen, että hän kyllä tiesi kaiken
käyvän kuten hän oli sanonut.

Kysyin häneltä, mitä olisi paras tehdä, sillä hänen kyyneleensä
liikuttivat minua, ja hänen pelkonsa hiipi sydämeeni kuin laakson
varjot hiipivät vuoren rinteille.

Hän vastasi: "Ota minut mukaasi, oi herrani, että pääsen pois tästä
maasta, jossa pilvetkin satavat verta, ja anna minun levätä rauhassa
heimoni luona, kunnes Chakan kauhunpäivät ovat menneet."

"Miten se voisi käydä päinsä?" sanoin minä. "Kukaan ei saa poistua
kuninkaan luota hänen luvattaan."

"Mies saanee toki viedä vaimonsa mukanaan", vastasi hän. "Kuningas ei
voi tunkeutua miehen ja vaimon väliin. Sano hänelle, herrani, ettet
enää rakasta minua, koska en voi enää synnyttää sinulle lapsia,
minkätähden sinä lähetät minut takaisin sinne, josta tulinkin. Aikojen
kuluttua yhdymme jälleen, jos vain saamme elää."

"Olkoon niin", sanoin minä. "Lähde täältä tänä iltana Nadan ja
Umslopogaasin kanssa ja kohtaa minut aamulla joenrannalla. Vaellamme
yhdessä ja isäimme henget varjelkoot meitä kaikesta pahasta."

Suutelimme, ja Macropha poistui kaupungista lasten kanssa kenenkään
huomaamatta.

Aamun sarastaessa minä käskin koolle Chakan antamat soturit ja matka
alkoi. Auringon noustua saavuimme joen äyräälle, jossa tapasin vaimoni
Macrophan ja molemmat lapset. He nousivat saapuessani, mutta minä
katsahdin vaimooni kulmat rypyssä, eikä hänkään tervehtinyt minua.
Soturit katselivat häntä kysyvästi.

"Olen ajanut luotani tämän vaimon", sanoin minä heille. "Hän on
kuihtunut puu, vanha, kulunut haaska, jonka minä nyt vien mukanani
lähettääkseni hänet kotiinsa swazien maahan, josta hän tulikin. Herkeä
itkemästä", lisäsin minä Macrophaan kääntyen, "sanaani en peruuta."

"Mitä sanoo kuningas?" kysyivät soturit.

"Siitä minä kyllä huolehdin", vastasin minä ja matkaa jatkettiin.

       *       *       *       *       *

Nyt minun täytyy kertoa, miten menetimme Umslopogaasin, Chakan pojan,
joka oli silloin pitkä nuorukainen, mieheksi tulossa, tulinen
luonteeltaan ja hyvin kehittynyt ja leveäharteinen ikäisekseen.

Olimme kulkeneet seitsemän päivää ja seitsemännen päivän iltana
saavuimme vuoriseen seutuun, jossa oli vain harvoja asutuksia, sillä
Chaka oli hävittänyt seudun vuosia sitten. Ehkä tunnette paikan, isäni?
Siellä on eräs sangen suuri ja merkillinen vuori, jossa aaveet asuvat
ja jota sentähden sanotaankin Kummitusvuoreksi. Huipun muodostaa
suunnaton kallionlohkare, joka on aivan vanhan naisen pään muotoinen.
Ja tuohon kaameaan ja autioon seutuun meidän täytyi yöpyä, siliä ilta
alkoi pimetä. Pian huomasimme, että vuoristossa oli paljon leijonia,
sillä kuulimme niiden ärjynnän ja olimme kaikki hyvin peloissamme,
paitsi Umslopogaas, joka ei pelännyt mitään.

Rakensimme piikkisistä pensaista piirin, jonka sisällä istuimme keihäät
varalla. Kuu nousi hetkisen kuluttua ja valaisi niin kirkkaasti --
sattui olemaan täyden kuun aika -- että saatoimme nähdä aivan selvästi
lavealti ympäriinsä. Noin kuuden keihäänheiton päässä oli korkea kallio
ja kallion laella luola, jossa asusti kaksi leijonaa poikasineen. Kun
kuu oli kirkkaimmillaan, tulivat leijonat ulos ja seisahtuivat
jyrkänteen reunalle mukanaan kaksi pientä pentua, jotka leikkivät
emonsa jaloissa kuin kissanpoikaset, niin että näky olisi ollut hyvin
viehättävä, ellemme olisi olleet niin peloissamme.

"Oh, Umslopogaas!" kuiskasi Nada, "haluaisinpa mielelläni saada
tuommoisen pienen leijonan koirakseni."

Poika naurahti sanoen: "Noudanko sinulle yhden, sisareni?"

"Alallasi, poika!" sanoin minä. "Ei ole hyvä ottaa leijonanpentua
pesästään."

"Sellaista on tapahtunut, isäni", vastasi poika nauraen ja asiasta ei
puhuttu sitten sen enempää.

Kun leijonat olivat leikitelleet aikansa, näimme emon ottavan pennut
suuhunsa ja kantavan luolaan. Sitten se tuli jälleen ulos ja poistui
uroksen kera saalista etsimään, ja pian me kuulimme niiden karjunnan
etäältä. Viritimme valkean ja paneuduimme turvallisesti nukkumaan
tietäen, että leijonat olivat kaukana jonkun saaliin kimpussa. Mutta
Umslopogaas ei nukkunut, sillä hän oli päättänyt noutaa penikan, jota
Nada oli halunnut, ja ollen nuori ja huimapäinen hän ei lainkaan
ajatellut vaaraa, johon hän saattoi meidät kaikki. Hän ei tiennyt, mitä
pelko oli, ja jos Nada vain sanallakaan ilmaisi jonkun toivomuksen tahi
vain ajattelikaan, niin poika ei levännyt, ennenkuin tyttö oli saanut
mitä halusikin.

Meidän nukkuessamme Umslopogaas sitten ryömi hiljaa kuin käärme
aitauksesta ja hiipi keihäs kädessään kallion juurelle. Kiivettyään
ylös hän tunkeutui luolaan, ja penikat, jotka kuulivat hänen tulevan,
luulivat häntä emokseen ja alkoivat vikistä ja kehrätä toivoen saavansa
syötävää. Näiden pimeässä hehkuvien keltaisten silmäin opastamina hän
ryömi eteenpäin luiden yli, joita oli paljon, ja pääsi vihdoin eläinten
luo. Toisen hän sieppasi käteensä ja toisen hän surmasi keihäällään,
koska ei voinut viedä molempia mukanaan. Sitten hän kiiruhti tiehensä,
ennenkuin leijonat palasivat, ja saapui leiripaikalle juuri aamun
sarastaessa.

Heräsin päivän valjetessa ja nousin katsahtaen ulos. Ja katso,
aitauksen toisella puolen seisoi nuori Umslopogaas näyttäen
luonnottoman suurelta aamusumussa ja nauroi. Keihäs, jonka kärjestä
tippui vielä verta, oli hänellä hampaissa ja käsissään hän piteli
niskasta ja takajaloista leijonanpentua sen vinkumisesta ja
riuhtoilemisesta huolimatta.

"Herää, sisareni!" huudahti hän. "Tässä on koira, jota halusit. Ah, se
puree nyt, mutta kyllä se pian kesyttyy." Nada heräsi ja huudahti
ilosta nähdessään pennun, mutta minä olin hetkisen aivan tyrmistynyt
hämmästyksestä.

"Sinä hullu!" huudahdin minä vihdoin, "päästä penikka, ennenkuin
leijonat karkaavat kimppuumme."

"En päästä, isä", vastasi poika synkästi. "Onhan meitä viisi keihäin
asestettua miestä kahta kissaa vastaan. Enhän minäkään pelännyt mennä
yksin niiden luolaan. Oletteko te kaikki muut pelkureita!"

"Sinä olet järjiltäsi", sanoin minä; "päästä heti penikka!" Ja minä
syöksyin häntä kohti riistääkseni penikan häneltä, mutta hän hyppäsi
syrjään.

"En luovu milloinkaan saaliista, jonka olen saanut", sanoin hän, "en
ainakaan elävästä!" Ja samassa hän väänsi penikalta niskat nurin ja
heitti sen maahan jalkojeni juureen lisäten: "Katso, olen täyttänyt
käskysi, isäni!"

Hänen vielä puhuessaan kuului luolasta kallion laelta kamala karjaisu.
Leijonat olivat palanneet ja huomasivat ilkityön. Toinen penikka oli
tapettu ja toinen oli kadonnut.

"Aitaukseen -- takaisin aitaukseen!" huusin minä ja me hyppäsimme
pensasvarustuksen yli toisten luo, jotka olivat tarttuneet keihäisiinsä
väristen sekä pelosta että yökylmästä. Katsahdimme ylös ja näimme
leijonain tulevan rinnettä alas pitkin loikkauksin penikanryöstäjän
hajun opastamina. Uros tuli edellä ärjyen raivoisasti, ja naaras
seurasi kintereillä, mutta oli aivan vaiti, sillä se kantoi suussaan
penikkaa, jonka Umslopogaas oli tappanut luolassa keihäällään. Eläimet
lähestyivät nopeasti liehuvin harjoin ja pieksivät kylkiään pitkillä
hännillään raivosta suunniltaan.

"Kirous ja kuolema sinulle, Mopon poika!" ärjäisi eräs soturi
Umslopogaasille; "tästä kepposesta minä pehmitän sinut niin, että
veresi pitää roiskuman!"

"Pehmitä ensin leijonat ja sitten minut, jos kykenet", vastasi poika,
"ja kiroa sitten kun olet suorittanut molemmat."

Leijonat olivat nyt aivan lähellämme ja yhdyttivät kuolleen penikan,
joka oli aitauksen ulkopuolella. Uros pysähtyi ja nuuski ruumista.
Sitten se karjui -- karjui niin että maa vavahteli. Ja emo päästi
suustaan kuolleen pentunsa ja otti toisen, sillä se ei voinut kantaa
molempia.

"Painaudu selkäni taakse, Nada!" huusi Umslopogaas heristäen
keihästään, "uros valmistautuu hyppyyn.."

Samassa tuo peloittavan suuri eläin painautui maahan ja ponnahti sitten
ilmaan kuin lintu syöksyen nuolena meitä kohti.

"Seivästäkää se keihäisiin!" huusi Umslopogaas ja me noudatimme
luonnollisesti pojan kehoitusta. Paneutuen yhteen me suuntasimme
keihäät niin, että leijona hyppäsi suoraan niiden kärkiin, jotka
upposivat syvälle sen ruumiiseen. Mutta hyökkäyksen sysäys kaatoi
meidät maahan, ja peto putosi suoraan päällemme iskeillen meitä ja
keihäitä voimakkailla käpälillään ja ärjyen kivusta ja raivosta.
Samassa se nousi takajaloilleen ja koetti tapailla hampaillaan
rintaansa uponneita keihäitä. Silloin Umslopogaas, joka oli astunut
sivulle hyökkäystä odottamatta, karjaisi minkä keuhkoista lähti, ja
iski keihäänsä leijonan selkään lapojen väliin, niin että eläin
tupertui valittavasti voihkaisten kuolleena tanterelle.

Naaras oli seisonut sillä aikaa aitauksen ulkopuolella toinen kuollut
pentu suussaan, sillä se ei tahtonut luopua kummastakaan, mutta kun se
kuuli puolisonsa viimeisen kuolinvoihkauksen, päästi se penikan ja
painautui hyppyyn. Umslopogaas oli yksin sitä vastaanottamassa, sillä
vain hän oli ehtinyt irroittaa keihäänsä kuolleen leijonan ruumiista,
ja naaras kimposi poikaa kohti, joka seisoi paikallaan kuin kallio.
Keihäs tunkeutui eläimen rintaan, mutta huumaava isku kaatoi
Umslopogaasin maahan, niin että hän joutui joko kuolleena tahi
tajutonna naarasleijonan valtavan ruhon alle. Eläin hyppäsi ylös
katkennut keihäs rinnassaan, nuuski Umslopogaasia, ja sieppasi tämän
sitten suuhunsa lanteiden kohdalta, ikäänkuin olisi tiennyt, että poika
oli pentujen ryöstäjä, ja syöksyi aitauksen yli.

"Oi, pelastakaa hänet!" huusi Nada tuskallisesti, ja me kiiruhdimme
huudellen naarasleijonan jälkeen.

Hetkisen seisoi tämä kuolleiden pentujensa ääressä Umslopogaas suussaan
roikkuen, ja katseli niitä ikäänkuin ihmetellen, ja me toivoimme jo,
että se päästäisi pojan, mutta kuullessaan huutomme se kääntyi ja
loikkasi pensaikkoon Umslopogaas suussaan. Sieppasimme keihäämme ja
kiiruhdimme jälkeen, mutta maaperä muuttui pian louhikkoiseksi, ja
etsimmepä kuinka tarkkaan hyvänsä, emme löytäneet jälkeäkään
Umslopogaasista ja leijonasta. Molemmat olivat kadonneet kuin höyry
ilmaan. Palasimme leiriin ja, ah, sydämeni oli pakahtua, sillä rakastin
poikaa niinkuin hän olisi todellakin ollut oma poikani. Mutta minä
tiesin, että hän oli kuollut -- mitään toivoa ei ollut.

"Missä on veljeni?" huusi Nada, kun palasimme takaisin.

"Mennyttä", vastasin minä. "Häntä ei löydetä enää milloinkaan."

Silloin purskahti tyttö haikeaan itkuun ja heittäytyi maahan sanoen:
"Toivoisin, että olisin saanut kuolla veljeni keralla!"

"Lähtekäämme", virkkoi vaimoni Macropha. "Eikö sinulla ole kyyneltäkään
pojallesi?" kysyi eräs soturi.

"Mitä hyödyttää itkeä kuolleita? Niinkuin se voisi palauttaa heidät
henkiin", vastasi vaimoni. "Lähtekäämme täältä!"

Soturin mielestä olivat sanat kummalliset, mutta hän ei tiennyt, ettei
Umslopogaas ollut Macrophan synnyttämä.

Viivyimme paikalla vielä päivän toivoen, että leijona ehkä palaisi
luolaansa, jolloin ainakin saisimme sen hengiltä. Mutta sitä ei
näkynyt, ja seuraavana aamuna me kokosimme tavaramme ja lähdimme
raskain mielin jatkamaan matkaamme. Nada oli niin surun murtama, että
hän tuskin jaksoi kävellä, mutta koko matkalla en kuullut hänen
kertaakaan mainitsevan Umslopogaasin nimeä. Nada oli haudannut hänet
sydämeensä eikä puhunut mitään. Minä olin myös vaiti, mutta ihmettelin
itsekseni, miksi oli pitänyt käydä niin, että lapsen, jonka olin
pelastanut Zulujen Leijonan kynsistä, täytyi joutua vuoristossa
hiipivän naarasleijonan kitaan.

Vihdoin saavuimme matkan päähän, jossa kuninkaan asia oli toimitettava
ja jossa minun piti erota vaimostani. Saapumisemme jälkeisenä aamuna me
sitten erosimme vaihdettuamme salassa jäähyväissuudelmat, mutta toisten
läsnäollessa kyräten toisiimme synkästi kuin henkilöt, jotka eroavat
aikomatta enää milloinkaan toisiaan tavata. Ajatuksissamme olimmekin
varmat, ettemme enää näkisi toistemme kasvoja, ja niin kävikin. Vein
Nadankin syrjään ja sanoin hänelle näin:

"Meidän täytyy nyt erota, tyttäreni, enkä minä tiedä, milloin toisemme
jälleen tapaamme, sillä ajat ovat levottomat, ja vain sinun ja äitisi
turvallisuuden tähden minä luovun ilosta saada katsella kasvojanne.
Nada, sinä vartut pian naiseksi ja kauniimmaksi kuin kukaan kansamme
keskuudessa, ja on hyvin mahdollista, että moni mahtava mies tahtoo
mennä kanssasi naimisiin, jolloin minä, sinun isäsi, en ole ehkä
saapuvilla valitakseni sinulle puolison maamme tavan mukaan. Mutta minä
pyydän ja vaadin, että otat vain miehen, jota rakastat, jos se on
suinkin mahdollista, ja olet hänelle uskollinen, sillä vain siten on
nainen onnensa saavuttava."

Vaikenin, sillä tyttö tarttui käteeni ja katsoi silmiini. "Vaiti, isä",
sanoi hän, "älä puhu avioliitosta, sillä en huoli kenestäkään miehestä
nyt, kun Umslopogaas on kuollut mielettömyyteni tähden. Elän ja kuolen
yksinäni, ja, oi, jos saisin kuolla hyvin pian, niin että pääsisin
etsimään häntä ainoata, jota rakastan."

"Ei, Nada", sanoin minä, "Umslopogaas oli veljesi, eikä ole sopivaa,
että puhut hänestä noin, vaikka hän onkin kuollut."

"Se ei merkitse mitään, isäni", sanoi hän. "Puhun mitä sydämessäni
tunnen. Rakastin häntä hänen eläissänsä ja vaikka hän on nyt kuollut,
niin rakastan vain häntä. Ah, sinä pidät minua vielä lapsena, mutta
sydämeni on suuri, eikä se petä minua."

En nuhdellut enää tyttöä, koska tiesin, ettei Umslopogaas ollut hänen
veljensä, vaan vieras, jonka kanssa hän olisi voinut mennä naimisiin.
Ihmettelin vain sitä, että luonnon ääni puhui hänelle niin selvää
kieltä ilmaisten suhteen, joka näytti olevan mitä luonnottomin,
olevankin aivan luonnollisen ja oikeutetun.

"Älä puhu enää Umslopogaasista", sanoin minä, "sillä hän on varmasti
kuollut, ja vaikka sinä et voikaan unhottaa häntä, niin älä kuitenkaan
puhu enää hänestä. Ja minä pyydän sinua, tyttäreni, sillä varalta,
ettemme enää tapaisi toisiamme, pitämään muistissasi minut ja
rakkauteni sinuun sekä antamani neuvot ja opetukset. Maailma on okainen
erämaa, tyttäreni, jonka piikit on veressä kastettu ja jossa me
harhailemme tietämättömyydessämme sumuun eksyneen matkamiehen lailla,
eikä kukaan, minä paremmin kuin muutkaan, tiedä, miksi meidät on pantu
tänne vaeltamaan. Mutta vihdoin matkamme päättyy ja me kuolemme ja
lähdemme täältä, kukaan ei tiedä, minne, mutta luultavasti sinne, jossa
paha muuttuu hyväksi ja jossa saamme jälleen kohdata ne, jotka olivat
rakkaimpamme maan päällä ollessamme, elääksemme monin verroin
onnellisimpina taivaan autuudessa, sillä minä uskon, ettei ihminen
synny iankaikkista kuolemaa varten, vaan palaa takaisin Umkulunkulun
luo, joka lähetti hänet tälle maalliselle matkalle. Elä siis toivossa,
tyttäreni, sillä onhan ainakin lepo jäljellä, ja on suloista saada
nukkua, kun on väsynyt. Hyvästi, lapseni."

Suutelimme, ja vaimoni Macropha ja Nada tyttäreni lähtivät kulkemaan
Swazi-maata kohti ja minä katsoin heidän jälkeensä, kunnes he häipyivät
näkyvistäni aamusumuun. Olin sangen murheellinen, sillä Umslopogaas oli
poissa, ja nyt minun täytyi luopua heistäkin.



X.

MOPON KOETUS.


Viivyin neljä päivää heimon luona ja toimitin kuninkaan asian.
Viidentenä päivänä minä ja seuralaiseni varustauduimme matkalle ja
käänsimme kasvomme kotia kohti, mutta kuljettuamme vähän matkaa me
kohtasimme joukon sotureita, jotka käskivät meidän pysähtyä.

"Mistä on kysymys, kuninkaan miehet?" kysyin minä rohkeasti.

"Siitä, Makedaman poika", vastasi heidän johtajansa, "että sinun on
luovutettava meille vaimosi Macropha ja lapsesi Umslopogaas ja Nada
voidaksemme menetellä heidän kanssaan kuninkaan käskyn mukaan."

"Umslopogaas", vastasin minä, "on mennyt sinne, johon kuninkaan käsi ei
ulotu, sillä hän on kuollut, ja mitä vaimooni Macrophaan ja tyttäreeni
Nadaan tulee, niin he ovat nyt swazien luolissa, joista kuningas saa
lähettää kokonaisen armeijan heitä etsimään voidakseen löytää heidät.
Macrophasta ei ole väliä, sillä minä vihaan häntä ja olen hylännyt
hänet, enkä välitä tytöstäkään, sillä maailmassahan on paljon tyttöjä,
ja on samantekevää, elääkö hän vai täytyykö hänen kuolla, mutta
kuitenkin rukoilen kuningasta säästämään hänen henkensä."

Puhelin näin huolettomasti, sillä tiesin aivan hyvin, että vaimoni ja
lapseni olivat turvassa Chakalta.

"Teet oikein rukoillessasi tyttäresi puolesta", sanoi soturi nauraen,
"sillä kaikki lapsesi on surmattu kuninkaan käskystä."

"Niinkö todellakin?" vastasin minä tyynesti, vaikka polveni vapisivat
ja kieleni takertui suulakeen. "Kuninkaan tahto tapahtukoon. Mutta
poikki isketty vesa versoo uusia silmuja, ja minulle voi vieläkin
syntyä lapsia."

"Aivan niin, Mopo, mutta ensin sinun täytyy saada uusia vaimoja, sillä
kaikki viisi vaimoasi ovat myöskin kuolleet."

"Niinkö todellakin?" vastasin minä. "Kuninkaan tahto tapahtukoon.
Olinkin jo kyllästynyt noihin lörpötteleviin akkoihin."

"Aivan niin, Mopo", sanoi soturi, "mutta saadaksesi uusia vaimoja ja
lapsia, täytyy sinun itsesi myös elää, sillä kuolleelle ei voi syntyä
lapsia, ja minä luulen, että Chakalla on varalla assegai, jota sinun on
suudeltava."

"Niinkö?" vastasin minä. "Kuninkaan tahto tapahtukoon. Auringon helle
on polttava ja matka väsyttää minua. Joka suutelee assegaita, nukkuu
sikeästi."

Niin sanoin, isäni, ja sillä hetkellä minä todellakin toivoin saavani
kuolla. Maailma oli minulle autio ja tyhjä. Macropha ja Nada olivat
menneet, Umslopogaas oli kuollut ja toiset vaimoni ja lapseni oli
murhattu. Minulla ei ollut enää voimia alkaa rakentaa uutta kotia,
rakkaistani ei ollut ketään jäljellä, ja kaikista päättäen täytyi minun
myös kuolla.

Soturit kyselivät seuralaisiltani, oliko puheeni Umslopogaasin
kuolemasta ja Macrophan ja Nadan menosta Swazi-maahan totta. Miehet
sanoivat: "Kyllä, totta on." Silloin soturit sanoivat vievänsä minut
kuninkaan luo, mikä ihmetytti minua suuresti, sillä olin luullut, että
he surmaisivat minut heti. Lähdimme liikkeelle, ja pala palalta sain
kuulla, mitä kotona oli tapahtunut.

Lähtöni jälkeisenä päivänä oli Chaka saanut kuulla urkkijoiltaan, että
toinen vaimoni -- Anadi -- oli sairas ja puheli kummia asioita
kuumehoureissaan. Hän otti silloin kolme soturia mukaansa ja meni
majaan auringon laskiessa. Soturit hän jätti oven ulkopuolelle sanoen
heille, ettei ketään saanut päästää ulos eikä sisään, ja itse hän astui
suureen majaani, jossa Anadi makasi sairaana, kädessään tuo pienoinen
assegai, jonka varsi oli kuninkaallista punapuuta. Unandi, Chakan äiti,
ja sisareni Baleka, Chakan vaimo, olivat sattumalta majassa, sillä
tietämättä, että olin vienyt pois Umslopogaasin, Balekan pojan, nuo
houkat naiset olivat jälleen tulleet hyväilemään ja suutelemaan poikaa.
Mutta tullessaan majaan he tapasivat siellä kaikki toiset vaimoni ja
lapseni. Nämä saivat käskyn poistua, paitsi Moosa, Anadin poika, joka
makasi sairaana -- sama poika, joka oli syntynyt kahdeksan päivää ennen
Umslopogaasia, Chakan poikaa. Moosa sai jäädä majaan ja he suutelivat
häntä ja antoivat hänelle imphiä, erästä sokeriruokoa, syötäväksi
peläten toisista naisista, minun vaimoistani, näyttävän hyvin
kummalliselta, etteivät he välittäneet toisista lapsistani, kun
Umslopogaas oli poissa.

Heidän siinä istuessaan pimeni oviaukko äkkiä ja katso, kuningas itse
astui sisään ja näki heidän hyväilevän Moosa-lapsukaista. Nähtyään kuka
tulija oli, heittäytyivät naiset maahan hänen eteensä ja tervehtivät
häntä. Mutta hän hymyili julmasti ja käski heidän istua. Sitten hän
puhutteli heitä sanoen: "Ihmettelette varmaankin, äitini Unandi ja
vaimoni Baleka, miksi olen tullut tänne Mopon, Makedaman pojan
majaan. Sanonpa sen teille: tulin sentähden, että hän on asioitani
toimittamassa, ja kuulin hänen vaimonsa Anadin olevan sairaana?-? hänkö
se on, joka makaa tuolla? Ja koska olen maan ensimmäinen lääkäri, tulen
parantamaan hänet, äitini Unandi ja sisareni Baleka."

Niin hän sanoi katsellen heitä puhuessaan ja ottaen nuuskaa pienen
keihäänsä kärjeltä, ja vaikka hänen sanansa olivat lempeät, vapisivat
molemmat naiset pelosta, sillä kun Chaka puheli noin, merkitsi se monen
kuolemaa. Mutta Unandi, taivaiden äiti, vastasi sanoen, että kuningas
oli tehnyt hyvin tullessaan sairaan luo, koska hänen lääkkeensä antoi
lepoa ja rauhaa sairaana oleville.

"Aivan niin", vastasi Chaka. "Muuten on hyvin miellyttävää, äitini ja
sisareni, nähdä teidän suutelevan tuota lasta. Ette varmaankaan voisi
rakastaa häntä enemmän, vaikka hän olisi omaa vertanne?"

Naiset vapisivat jälleen ja rukoilivat sydämessään, ettei Anadi, joka
oli sairas, heräisi ja puhelisi järjettömyyksiä houreissaan. Mutta
rukoukseen vastattiin alhaalta eikä ylhäältä, sillä Anadi heräsi ja
kuultuaan kuninkaan äänen hänen sairaalloiset ajatuksensa kohdistuivat
poikaan, jonka hän uskoi olevan kuninkaan lapsen.

"Ah!" sanoi hän nousten istumaan ja viitaten omaan poikaansa Moosaan,
joka kavahti säikähtyneenä majan seinää vasten. "Suutele häntä,
taivaiden äiti, suutele häntä! Keneksi sanotaan häntä, tuota nuorta
leijonan pentua, joka tuottaa meille onnettomuutta? Mopon ja Macrophan
pojaksi!" Ja hän nauroi hurjasti, vaikeni ja vaipui takaisin
nahkavuoteelleen.

"Mopon ja Macrophan pojaksi", toisti kuningas matalalla äänellä. "Kenen
poika hän on sitten, vaimo?"

"Oi, älä kysele häneltä, kuningas!" huudahtivat Unandi ja Baleka
heittäytyen maahan, sillä he olivat mielettömät pelosta. "Älä kysele
häneltä; hänellä on kummia haaveita, jotka eivät ole sinun korviasi
varten. Hän on noiduttu ja hourii."

"Hiljaa!" sanoi Chaka. "Tahdon kuulla, mitä tuo nainen puhelee. Ehkä
jokin totuuden tähti pilkoittaa hänelle pimeyden läpi ja minä saan
nähdä valkeuden. Kuka hän on sitten, vaimo?"

"Kukako hän on?" vastasi Anadi. "Oletko sinä hullu, koska kysyt, kuka
hän on? Hän on -- sh! -- pane korvasi lähelle, että voin puhua hiljaa,
sillä majan seinätkin voivat kuiskata salaisuuden kuninkaalle. Hän on
-- kuuletko sanani -- hän on Chakan ja Balekan, Mopon sisaren, poika,
vaihdokas, jonka Unandi, taivaiden äiti, saattoi petoksella tänne, ja
jonka hän aikoo viedä kansan eteen, kun maa on kyllästynyt kuninkaan
julmuuteen, ja asettaa hänet kuninkaan istuimelle."

"Hän valehtelee, oi kuningas!", huusivat molemmat naiset. "Älä kuule
häntä, hän valehtelee. Poika on Moosa, hänen oma poikansa, jota hän ei
nyt tunne kuumehoureissaan."

Mutta Chaka nousi ja nauroi julmasti. "Nobela ennusti kuin ennustikin
oikein", huudahti hän, "ja minä tein väärin kun tapoin hänet. Vai teit
sinä minulle tämmöisen kepposen, äitini! Halusit antaa minulle pojan
vastoin tahtoani, pojan, jonka piti kerran tappaa minut. Hyvä on,
Taivaiden äiti, alistu siis taivaiden tuomioon! Tahdoit antaa minulle
pojan tappaaksesi minut ja saadaksesi hallita; nyt minä, sinun poikasi,
tahdon vuorostani ryöstää itseltäni äitini. Kuole, Unandi! -- kuole
käden iskusta, jonka synnytit!" Ja Chaka iski pienen keihäänsä suoraan
äitinsä sydämeen.

Unandi, Taivaiden äiti, Senzangaconan vaimo, seisoi hetkisen
päästämättä huudahdustakaan. Sitten hän kohotti kätensä ja veti keihään
kyljestään.

"Samoin olet sinäkin kuoleva, Chaka, julmuri!" huusi hän ja kaatui
kuolleena majan permannolle.

Siten murhasi Chaka Unandin, oman äitinsä. Kun Baleka näki, mitä
tapahtui, pakeni hän majasta _emposeniin_, ja juoksi niin nopeasti,
etteivät ovella seisovat vartijat ehtineet pysäyttää häntä. Mutta omaan
majaansa päästyään hänen voimansa pettivät ja hän vaipui tajuttomana
maahan. Moosa poikani jäi kauhun lamauttamana paikoilleen, ja Chaka,
joka luuli häntä omaksi pojakseen, murhasi hänetkin omalla kädellään.

Sitten hän astui ulos ja jättäen nuo kolme soturia portille vahtiin hän
käski komppanian sotureita piirittää majani ja sytyttää ne tuleen. Sen
he tekivätkin, ja kun omaiseni syöksyivät ulos, tapettiin heidät, ja
ne, jotka eivät tulleet ulos, kuolivat liekkeihin. Siten tuhoutuivat
kaikki vaimoni, lapseni, palvelijani ja kaikki, jotka olivat heidän
luonaan. Pesä oli poltettu mehiläisineen ja minä yksin olin jäänyt
eloon -- minä sekä Macropha ja Nada, jotka olivat kaukana.

Chakan verenhimo ei ollut vieläkään tyydytetty, sillä, kuten jo on
kerrottu, hän lähetti sanansaattajat matkalle käskien heidän tappaa
vaimoni Macrophan ja tyttäreni Nadan ja nuorukaisen, jota sanottiin
pojakseni. Mutta minut hän oli käskenyt tuoda elävänä eteensä.

Kun soturit eivät tappaneet minua heti, harkitsin minä tilannetta joka
taholta, sillä varma vakaumukseni oli, että minut jätettiin henkiin
vain kuollakseni hiukan myöhemmin ja julmimmalla tavalla. Sentähden
päättelin, että saatoin yhtä hyvin itse tehdä itselleni sen, minkä eräs
toinen aikoi minulle tehdä. Minkätähden pitäisi minun, joka olin jo
tuomioni saanut, odottaa tuomion täytäntöönpanoa? Mitä oli minulla
jäljellä, joka voisi kiinnittää minut tähän elämään; kaikki, joita
rakastin, olivat kuolleet tahi poissa. Helppo oli kuolla, sillä minä
tunsin kuoleman tiet. Minulla oli vyössäni salaperäistä lääkettä; hän,
joka maistaa sitä, isäni, ei näe enää auringon varjon liikkuvan eikä
tähtien tuikkivan. En tahtonut tuta keihäänkärkeä enkä nuijan iskua, en
tahtonut myöskään kuolla hitaasti kiduttajain veisten raatelemana.
Janon tuskiin nääntyminen kauhistutti minua ja vaellella sokeana
hautaan saakka tuntui kohtaloista julmimmalta. Joka päivä olen tunnin
toisensa jälkeen saanut katsella kuolemaa silmästä silmään ja sentähden
on tämä lääke ollut mukanani yötä päivää. Nyt oli sen hetki varmasti
tullut.

Niin minä ajattelin maatessani yöllä valveillani ja ottaen esille
katkeran rohtoni panin sen kielelleni. Mutta samassa muistin tyttäreni
Nadan, joka minulla oli vielä jäljellä, vaikka hän asustikin
kaukaisessa maassa, ja vaimoni Macrophan, ja sisareni Balekan, joka oli
sotureiden kertomuksen mukaan vielä elossa, vaikka en voinut silloin
käsittää, miksi kuningas ei ollut tappanut häntäkin.

Mieleeni johtui eräs toinenkin seikka. Jos saisin jäädä elämään, niin
voisin kostaa hänelle, joka oli saattanut minulle kaiken tämän tuskan;
mutta voivatko kuolleet iskeä? Valitettavasti kuolleet ovat voimattomat
ja jos he voivatkin vielä kärsiä, niin he eivät voi antaa iskua
iskusta. Ei, tahdoin elää. Sittenhän oli aika kuolla, kun sitä ei
voinut enää välttää, kun Chaka oli julistanut tuomioni. Kuolema tietää
hetkensä eikä vastaa kyselyihin; hän on vieras, jolle ei kenenkään
tarvitse oveaan avata, sillä hän voi hiipiä kynnyksen yli
näkymättömänä, kuin ilma milloin hän vain tahtoo. Lääkettäni en
tahtonut vielä maistaa.

Seurasin siis sotureita Chakan luo, isäni. Oli jo ilta, kun tulimme
perille, sillä aurinko oli jo laskenut astuessamme portista sisälle,
mutta saamansa käskyn mukaan meni minua saattelevan vartioston
päällikkö Chakan luo ilmoittamaan, että olin ulkopuolella kahleissa.
Kuningas sanoi: "Tuotakoon hänet, joka oli henkilääkärini, eteeni, että
voisin kertoa hänelle, miten olen hoidellut hänen omaisiaan."

Vartijat tarttuivat minuun ja veivät minut kuninkaan asunnolle ja
tyrkkäsivät minut suuren majan ovesta sisään.

Majassa paloi tuli, sillä ilta oli kylmä, ja Chaka istui tulen toisella
puolella kasvot oveen päin. Savu häilyi hänen ympärillään, ja nuotion
loiste kiilteli hänen kasvoillaan ja välähteli hänen kammottavissa
silmissään.

Ovella tarttuivat muutamat neuvonantajat käsivarsiini ja raastoivat
minua tulta kohti, mutta minä riuhtaisin itseni irti ja heittäydyin
maahan tervehtien kuningasta hänen kuninkaallisilla nimillään.
Neuvonantajat aikoivat karata uudelleen kimppuuni, mutta Chaka lausui:
"Antakaa hänen olla; tahdon puhella palvelijani kanssa." Silloin miehet
kumarsivat maahan sakka, ja minä istahdin majan permannolle kuningasta
vastapäätä ja me keskustelimme tulen läpi.

"Kerrohan minulle karjasta, jota lähetin sinut laskemaan, Mopo
Makedaman poika", virkkoi Chaka. "Ovatko palvelijani hoitaneet
rehellisesti karjaani?"

"Ovat, oi kuningas", vastasin minä.

"Sanopas minulle eläinten lukumäärä ja merkit, Mopo, äläkä unhota
ainoatakaan."

Minä luettelin hänelle yksitellen härät, lehmät ja hiehot unhottamatta
ainoatakaan, ja hän kuunteli vaieten kuin nukuksissa oleva. Mutta minä
tiesin, ettei hän nukkunut, sillä hänen tuliset silmänsä välähtivät
silloin tällöin nuotion loisteessa. Tiesin myös, että hän tahtoi vain
kiduttaa minua, tahi tahtoi todellakin kuulla karjasta, ennenkuin minut
tapettiin. Selostukseni päättyi vihdoin.

"Hyvä on", sanoi hän. "Maailmassa näkyy olevan vielä rehellisiäkin
ihmisiä. Tiedätkös, Mopo, että sinua on poissaollessasi kohdannut suuri
ja katkera suru?"

"Olen kuullut siitä, oi kuningas!" vastasin minä huolettomasti kuin
olisi puhe ollut jostakin aivan mitättömästä asiasta.

"Niin, Mopo, taivaan kirous on kohdannut huonettasi. Minulle on
kerrottu, että pitkäisen tuli sytytti yhdellä kertaa kaikki majasi."

"Olen kuullut siitä, oi kuningas."

"Minulle on kerrottu, että sisälläolijat menettivät järkensä tulen
nähdessään ja surmasivat itsensä keihäillä tahi syöksyivät liekkeihin."

"Olen kuullut siitä, oi kuningas! Mutta mitäpä tuosta! Kaikki joet ovat
kyllin syviä hullun hukkua!"

"Olet kuullut näistä tapahtumista, Mopo, mutta et ole vielä kuullut
kaikkea. Tiedätkös, Mopo, että niiden joukossa, jotka kuolivat
talossasi, oli myös hän, joka oli synnyttänyt minut, Taivaiden äiti?"

Silloin minä näyttelin taitavasti, isäni, hyvän suojelushenkeni
opastamana. Minä heittäydyin maahan ja valitin ääneen kuin suuren surun
vallassa.

"Säästä korviani, oi musta!" valitin minä. "Älä sano minulle, että hän,
joka synnytti sinut, on kuollut, oi zulujen leijona. Muista ei ollut
väliä. Heidän kuolemansa aiheuttama suru on kuin tuulen henkäys, kuin
vesipisara; mutta tämä on kuin myrskyvihuri, kuin meri."

"Lopeta, lopeta jo, palvelijani!" lausui Chaka ivallisesti. "Teit hyvin
valittaessasi ääneen suruasi, kun Taivaiden äitiä ei ole enää, ja
pahoin olisit menetellyt, jos olisit surrut sentähden, että taivaan
tuli suuteli porttejasi. Jos olisit tehnyt jälkimmäisen ja jättänyt
ensimmäisen tekemättä, olisin tiennyt, että sydämesi on pahuutta
täynnä, ja nyt olisit todellakin saanut itkeä -- verikyyneleltä, Mopo.
Hyvä sinulle, että selitit arvoituksen oikein."

Nyt näin Chakan minulle valmistaman kuilun syvyyden ja siunasin
suojelushenkeäni, _Ehloséta_, joka oli sanellut minulle vastaukseni.
Toivoin jo, että Chaka antaisi minun mennä, mutta toivoni oli turha,
tämä oli vasta koetukseni alku.

"Tiedätkös, Mopo", sanoi kuningas, "että kuollessaan kotisi liekkeihin
äitini huusi merkilliset ja kaameat sanat, jotka kantautuivat korviini
tulen huminasta huolimatta? Hän sanoi, että sinä Mopo, sisaresi Baleka
ja sinun vaimosi olitte vehkeilleet yhdessä antaaksenne lapsen minulle,
joka haluan olla lapseton. Nämä olivat hänen sanansa, kuulin ne
liekkien keskeltä. Sano siis nyt minulle, Mopo, missä ovat lapset,
jotka otit mukaasi matkalle, tuo leijonasilmäinen poika, nimeltään
Umslopogaas, ja tyttö, jonka nimi on Nada?"

"Umslopogaas on kuollut, leijona tappoi hänet, oi kuningas!" vastasin
minä, "ja Nada on swazien luolissa." Ja minä kerroin hänelle
Umslopogaasin kuoleman ja miten olin hylännyt vaimoni Macrophan.

"Leijonasilmäinen poika leijonan kitaan!" virkkoi Chaka. "Hänestä
kyllin; hän on poissa. Nadaa voidaan keihäin etsiä swazien luolista,
niin että hänestä myös kyllin. Puhelkaamme nyt tuosta äitini
kuolinlaulusta, Mopo, laulusta, jonka hän lauloi liekkien räiskeessä.
Sano minulle, Mopo, sano nyt minulle, onko siinä perää?"

"Ei, oi kuningas! Taivaat olivat varmaankin saattaneet Taivaiden äidin
järjiltään, kun hän lauloi tuon laulun", vastasin minä. "En tiedä siitä
mitään, oi kuningas."

"Et tiedä siitä mitään, Mopo?" toisti kuningas, ja hän loi jälleen
minuun hirveän silmäyksen savukiemuroiden takaa. "Et tiedä siitä
mitään, Mopo? Sinulla on varmaankin kylmä; kätesihän aivan vapisevat
kylmästä. Ei, älä pelkää -- lämmitä niitä, lämmitä niitä, Mopo. Työnnä
kätesi nuotion kuumimpaan liekkiin!" Ja pienellä keihäällään, jonka
varsi oli kuninkaallista punapuuta, hän osoitti kohtaa, jossa tuli
hehkui punaisimpana -- osoitti ja nauroi.

Silloin, isäni, minä tyrmistyin kokonaan ja menin aivan kylmäksi --
niin, aivan kylmäksi; minä, joka olin pian lämpenevä, sillä minä
käsitin Chakan tarkoituksen. Hän aikoi panna minut tulikoetukselle.

Istuin hetkisen vaiti ajatellen. Silloin kuningas lausui jälleen
kuuluvasti: "Ei Mopo, älä nyt ole noin häveliäs ja vaatimaton; pitääkö
minun nauttia lämpimästä ja nähdä sinun värisevän vilusta? Tänne,
neuvonantajani, nouskaa ja tarttukaa Mopon käteen ja työntäkää se
liekkiin, niin että hänen sydämensä saa riemuita liekin lämmön
suloisuudesta. Sillä aikaa juttelemme tuosta lapsesta, joka oli äitini
sanojen mukaan vaimoni Balekan, Mopon, minun palvelijani sisaren
synnyttämä."

"Ei tarvitse, oi kuningas", sanoin minä pelon rohkaisemana, sillä
huomasin, että ellen tehnyt jotakin, päättäisi kuolema hyvin äkkiä
epäröimiseni. Vyöhöni kätketty myrkky johtui myös kerran mieleeni ja
minä ajattelin jo niellä sen ja lopettaa siten kärsimykseni, mutta
elämänhalu on suuri ja kostonhimo voimakas, niin että sanoin
sydämessäni: "Ei vielä, kestän tämänkin; kuolen myöhemmin, jos
tarvitaan."

"Kiitän kuningasta hänen armeliaisuudestaan ja lämmittelen mielelläni.
Puhu, kuningas, minun lämmitellessäni, ja sinä olet kuuleva totuuden",
lausuin minä ylväästi.

Ojensin vasemman käteni, isäni, ja työnsin sen tuleen -- en kuitenkaan
kuumimpaan kohtaan, vaan liekin latvaan, jossa savukiemurat alkoivat
näkyä. Ihoni oli märkä pelon pusertamasta hiestä, eikä tuli ensin
tehnyt minulle mitään vahinkoa, mutta minä tiesin tuskien tulevan.

Chaka katseli minua hetkisen hymyillen. Sitten hän sanoi hitaasti ja
viivytellen, niin että tuli ehtisi tehdä tehtävänsä:

"Sanopas, Mopo, etkö sinä todellakaan tiedä mitään sisaresi Balekan
pojan syntymästä?"

"Tiedän vain tämän, oi kuningas", vastasin minä. "Vuosia sitten
synnytti vaimosi Baleka pojan, jonka minä tapoin sinun käskystäsi, ja
jonka ruumiin toin nähtäväksesi."

Nyt, isäni, oli kuumuus kuivannut ihoni kosteuden, niin että tuli alkoi
kärventää kättäni aiheuttaen minulle suuria tuskia. Mutta siitä ei
voinut huomata merkkiäkään kasvoillani, sillä minä tiesin hyvin, että
jos värähtäisinkään tahi huudahtaisin, olisin hävinnyt koetuksessa ja
joutuisin kuoleman omaksi.

Kuningas lausui jälleen: "Vannotko pääni nimeen, Mopo, ettei poikaani
piiloteltu sinun luonasi?"

"Vannon, oi kuningas; vannon sen pääsi nimessä", vastasin minä.

Nyt olivat tuskani niin hirveät, ettei niitä voi kuvaillakaan. Tunsin
silmäni pullistuvan kuopistaan, vereni kiehui syöksyen päähäni ja
poskilleni vierähti pari verikyyneltä. Mutta kättäni minä pidin tulessa
näyttämättä merkkiäkään kärsimyksistäni kuninkaan ja hänen
seuralaistensa katsellessa minua uteliaasti. Chaka oli hetkisen vaiti
ja tuo hetki tuntui minusta koko elämääni pitemmältä.

"Ah!" lausui hän vihdoin, "minusta näyttää, että sinä alat jo lämmetä,
Mopo! Ota kätesi tulesta. Olet kestänyt koetuksen ja minä olen saanut
vastauksen. Sydämesi on puhdas, sillä jos siellä olisi ollut vilppiä,
niin tuli olisi pakottanut sen esiin ja sinä olisit huutanut surkeasti,
Mopo, mikä huuto olisikin ollut viimeisesi!"

Vedin käteni tulesta ja tuskani taukosi hetkeksi.

"Hyvä on, oi kuningas!" sanoin minä rauhallisesti. "Tulella ei ole
voimaa vahingoittaa niitä, joiden sydän on puhdas."

Puhuessani katselin kättäni. Se oli aivan musta, isäni, -- musta kuin
karrelle palanut puu ja kokoon käpertyneistä sormista olivat kynnet
kadonneet kokonaan. Katsele sitä nyt, isäni, minun silmäni ovat sokeat,
mutta sinä näet. Nyt se on valkoinen, kuten sinun -- valkoinen, kuollut
ja kuivettunut. Siinä on muisto tulesta Chakan majassa, tulesta, joka
suuteli minua monta, monta vuotta sitten; tuon tuskan illan jälkeen on
minulla ollut hyvin vähän hyötyä tästä kädestäni. Mutta oikea käteni
oli vielä jäljellä, isäni, ja, ah! minä käytin sitä.

"Näyttää siltä, että tuo Nobela velhotar, joka on kuollut, valehteli
ennustaessaan sinun tahtovan pahaa minulle, Mopo", virkkoi Chaka
jälleen. "Sinä ja sisaresi Baleka olette kaikesta päättäen viattomat,
joten laulu, jonka Taivaiden äiti lauloi liekkien huminassa, ei ollut
tosi. Hyvä sinulle, Mopo, sillä tässä asiassa ei valani olisi auttanut
sinua. Mutta äitini on kuollut -- kuollut liekkeihin vaimosi ja lastesi
keralla, Mopo, jonkun katalan noituuden uhrina. Me vietämme surujuhlan,
Mopo, sinä ja minä, sellaisen surujuhlan, ettei sen vertaista ole ennen
nähty Zulu-maassa, sillä silloin täytyy koko maailman itkeä. Ja siinä
surujuhlassa toimeenpannaan suuri 'vainuaminen, Mopo. Taikureita emme
tarvitse, vaan sinä ja minä toimitamme tehtävän, ja itse me vainuamme
käsiimme heittiöt, jotka ovat saattaneet meille kaikki nämä tuskat.
Mitä! Eikö äitini kuolemaa kostettaisi, hänen, joka synnytti minut, ja
eikö sinun vaimojesi ja lastesi kuolemaa kostettaisi, Mopo, sinun --
viattoman miehen? Mene, Mopo, uskollinen palvelijani, jota minä olen
kunnioittanut tuleni lämmöllä, mene!" Ja hän tuijotti minuun vielä
kerran savun läpi ja viittasi keihäänsä kärjellä ovea kohti.



XI.

BALEKAN NEUVO.


Nousin ylistäen kuningasta äänekkäästi ja poistuin kävellen hitaasti
portista ulos, mutta päästyäni ulkopuolelle kiihtyivät palaneen käteni
tuskat sietämättömiksi. Juoksin valittaen sinne tänne, kunnes päädyin
erään tuttavani majalle, josta löysin rasvaa, mutta voideltuani käteni
syöksyin jälleen ulos, sillä en voinut olla yhdessä kohden. Harhailin
tietämättä minne kuljin ja vihdoin saavuin kotini raunioille. Majoja
ympäröinyt aitaus oli vielä jäljellä; tuli ei ollut tarttunut siihen.
Astuin sisäpuolelle: siellä olivat majat tuhkana -- tuhkaa oli nilkan
vahvuiselta. Kävelin ja katselin hävityksen jälkeä ja jalkani sattui
johonkin kovaan ja särmikkääseen.

Oli kirkas kuutamo ja minä katsoin mitä se oli: edessäni olivat
vaimojeni ja lasteni mustuneet luut. Sydämeni katkerassa surussa minä
heittäydyin maahan ja peitin itseni kotini tuhalla ja vaimojeni ja
lasteni luilla. Niin, isäni, siinä minä makasin tuhan peitossa, tuhan,
joka peitti myös nuo hiiltyneet luut. Siten lepäsin viimeisen kerran
kotonani, ja niiden tomu, joille olin antanut elämän, suojeli minua
yökylmältä. Sellaista tapahtui meille Chakan päivinä, isäni, ei vain
minulle, vaan monelle muullekin.

Makasin tuhassa ja valitin kidutuksen aiheuttamasta tuskasta sekä
sydämeni suuresta surusta. Miksi en ollut nielaissut myrkkyäni tuolla
Chakan majassa ja Chakan silmäin edessä? Miksi en niellyt sitä nyt ja
lopettanut kärsimyksiäni? Ei, koska olin kärsinyt kaikki nämä tuskat,
niin en aikonut suoda hänelle sitä iloa. Nyt, kun olin kestänyt
tulikoetuksen, tulisin vielä kerran mahtavaksi ja voimakkaaksi, ja minä
himosin valtaa ja suuruutta. Niin, suruni päätin kestää ja tulla
suureksi, niin että kerran voisin kostaa kuninkaalle kaikki. Ah, isäni,
siinä tuhassa maatessani minä rukoilin esi-isäni henkiä, _Amatongioja_,
suojelushenkeäni _Ehloséta_, ja rohkeninpa rukoilla Umkulunkuluakin,
maailman suurta sielua, joka liikkuu taivaissa ja maan päällä
näkymättömänä ja äänettömästi, että saisin elää voidakseni surmata
Chakan samoinkuin hän oli surmannut minun rakkaani. Ja rukoillessani
minä vaivuin uneen, tahi menin tajuttomaksi ja olin kuin kuollut.

Näin näyn, joka oli lähetetty vastaukseksi rukoukseeni, tahi ehkä se
oli vain kiihtymyksestäni johtunut mielenhäiriö. Minusta näytti, isäni,
kuin olisin seisonut suuren ja leveän joen partaalla. Oli pimeätä,
virran kalvo vain kimalteli siellä täällä, mutta kaukaa toiselta
rannalta näkyi kuin myrskyisen päivän kajastusta, jonka valossa näin
valtavan kaislameren, joka aaltoili heräävässä aamutuulessa ja josta
ilmestyi miehiä, naisia ja lapsia, sadoittain, tuhansittain, jotka
syöksyivät virran laineisiin ja kiitivät pois. Isäni, kaikki nuo
näkemäni ihmiset olivat mustia -- joukossa ei ollut ainoatakaan sinun
laistasi valkoista, sillä tämä näky koski vain zulukansaa, joka yksin
on kaislikosta kotoisin. Toiset uivat virran yli hyvin nopeasti toisten
taistellessa vedessä kauemmin -- mutta niinhän on tässäkin elämässä --
toiset kuolevat pian ja toiset elävät hyvinkin kauan. Näin vedessä
lukemattomia kasvoja, joukossa monet tututkin. Siellä oli Chaka ja
hänen vieressään näin itseni; siellä oli myös prinssi Dingaan, Chakan
veli, ja Umslopogaas-poikanen ja Nada-tyttäreni, ja silloin minulle
selvisi, ettei Umslopogaas ollutkaan kuollut, vaan kadoksissa.

Käännyin katsomaan rannalle, jolla seisoin, ja huomasin, että takanani
kohosi musta kallioseinämä, valtava ja jyrkkä, jossa oli useita
norsunluisia ovia, joista tulvi valoa ja kuului naurua; toisia ovia oli
myös, mustia kuin kivihiilestä tehtyjä, ja niistä ammotti pimeys ja
kuulin valituksia. Ovien edessä oli istuin, jolla istui ihmeen ihana
naisellinen olento. Hän oli pitkä ja solakka, yllään valkoinen vaippa,
ja hän ainoa oli valkoinen, ja hänen hiuksensa olivat kuin tulessa
sulatettu kulta, ja hänen kasvonsa säteilivät kuin keskipäivän aurinko.
Ja minä näin, että nuo joesta tulijat seisahtuivat vielä vettävaluvina
naisen eteen ja minä kuulin heidän huutavan:

"Terve, _Inkosazana-y-Zulu!_ Terve, taivaan kuningatar!"

Tuolla ihmeellisellä naisella oli kummassakin kädessään pieni sauva.
Oikeassa kädessä oleva oli valkoinen, norsunluinen, ja vasemmassa
kädessä musta eebenholtsinen. Ja kun tulijat astuivat valtaistuimen
eteen tervehtimään häntä, viittasi hän milloin oikeassa kädessään
olevalla norsunluusauvalla, milloin eebenholtsisauvalla.
Norsunluusauvalla hän osoitti noita norsunluu-ovia, joista tulvi valoa
ja kuului naurua, ja eebenholtsisauvalla hän osoitti noita
kivihiiliovia, joista ammotti pimeys ja kuului valituksia. Ja
viittausten mukaan astuivat tervehtijät, toiset valoon ja toiset
pimeyteen.

Siinä seisoessani saapui pieni joukko joen yli. Katselin heitä ja
tunsin jokaisen. Tulijat olivat Unandi, Chakan äiti, vaimoni Anadi,
Moosa-poikani ja kaikki muut vaimoni ja lapseni ja ne, jotka olivat
tuhoutuneet heidän kerallaan.

He pysähtyivät naisen, Taivaan prinsessan eteen, jolle Umkulunkulu oli
uskonut tehtäväksi suojella zulu-kansaa, ja minä kuulin heidän
huutavan:

"Terve, _Inkosazana-y-Zulu_, terve!"

Silloin hän, Inkosazana, osoitti norsunluusauvalla norsunluuovia, mutta
he seisoivat paikoillaan hievahtamatta. Silloin hän puhui ensi kerran
hiljaisella äänellä, jota oli kaamea kuulla.

"Astukaa sisään, kansani lapset, astukaa sisään valoon ja kirkkauteen.
Miksi viivyttelette?"

Mutta he seisoivat vain paikoillaan ja Unandi lausui:

"Oi Taivaan kuningatar, me viivymme rukoillaksemme rangaistusta
hänelle, joka murhasi meidät. Minä, jota maan päällä sanottiin
Taivaiden äidiksi, rukoilen sinua, oi Taivaan Kuningatar, kaikkien
näiden seuralaisteni puolesta: rankaise häntä, joka murhasi meidät."

"Mikä on hänen nimensä?" kysyttiin tuolla hiljaisella ja kaamealla
äänellä.

"Chaka, zulujen kuningas", vastasi Unandi. "Chaka, minun poikani."

"Monet ovat jo vaatineet tuota päätä", vastasi Taivaan kuningatar, "ja
vielä useammat tulevat sitä vaatimaan. Älä pelkää, Unandi, hänen päänsä
on vaipuva. Älkää pelätkö, Anadi ja te Mopon vaimot ja lapset, se on
vaipuva, sanon minä. Keihäs, joka lävisti rintasi, Unandi, on lävistävä
myös Chakan rinnan, ja kuulkaa te Mopon vaimot ja lapset, käsi, joka
survaisee keihään, on oleva Mopon käsi. Minä johdan häntä ja hän on
tekevä, mitä minä tahdon. Hän on oleva kostoni välikappale maan päällä!
Astukaa sisään, kansani lapset, valoon ja kirkkauteen, sillä Chakan
tuomio on kirjoitettu."

Näin uneksin, isäni. Tämä oli näky, joka lähetettiin minulle
lohdutukseksi maatessani tuskissani ja epätoivossa rakkaideni luiden
keskellä kotini tuhassa. Siten minun suotiin nähdä taivaan Inkosazana
sellaisena kuin hän on todellisuudessa. Näin hänet vielä kahdesti,
mutta täällä maan päällä ja valveilla ollessani. Niin, kolmesti on
minun suotu nähdä nuo kasvot, joita en saa nähdä enää ennen kuolemaani,
sillä kukaan ei voi nähdä neljättä kertaa Inkosazanaa ja elää. Sano,
olenko järjiltäni, isäni, ja ovatko nuo näyt vain pimenneen järkeni
hulluja houreita? En tiedä, mutta totta on, että olin näkevinäni ne.

Heräsin taivaan alkaessa vaaleta nousevan päivän edellä; palaneen
käteni polte havahdutti minut unestani tahi tainnoksista. Ravistin
tuhan päältäni ja menin joelle peseytymään. Palattuani istahdin
kuninkaan vaimojen asunnon, _emposenin_, portille, odottamaan, kunnes
nämä tapansa mukaan tulisivat vettä noutamaan. Vihdoin he tulivat ja
peittäen kasvoni minä odotin Balekaa. Näin hänet pian, hän oli
surullisen näköinen ja käveli hitaasti vesiastia kädessään. Kuiskasin
hänen nimensä ja hän pujahti syrjään erään aloe-pensaan taakse sanoen
toisille jonkun terävän piikin tunkeutuneen jalkaansa ja viivytteli
siten, kunnes toiset olivat menneet. Sitten hän tuli luokseni ja me
tervehdimme katsellen murheen murtamina toisiamme silmiin.

"Oli onneton päivä, kun kuuntelin sinua, Baleka", sanoin minä, "sinua
ja Taivaiden äitiä, ja pelastin lapsesi. Katso nyt, mihin kurjuuteen se
on meidät saattanut! Kaikki omaiseni ovat kuolleet -- Taivaiden äiti on
kuollut -- ja minä itse olen saanut kestää mitä julmimman
tulikidutuksen." Ja minä näytin hänelle palaneen käteni.

"Niin, Mopo veljeni", vastasi hän, "mutta oma liha on jokaista lähinnä,
enkä minä välittäisi tästä paljoakaan, ellei poikani Umslopogaas olisi
myös kuollut, kuten äsken kuulin."

"Puhut kuin nainen ainakin, Baleka", sanoin minä. "Etkö sitten välitä
rahtuakaan siitä, että minä -- sinun veljesi -- olen menettänyt kaikki,
mitä rakastin?"

"Sinulle, veljeni, voi vielä uusi vilja versoa, mutta minulla ei ole
enää mitään toivoa, sillä kuningas ei katsahdakaan enää puoleeni. Suren
tähtesi, mutta minulla oli vain tämä ainoa, ja oma liha on jokaista
lähinnä. Luuletko minun pelastuvan? Ei, veljeni. Säästyin joksikin
ajaksi, mutta sitten menen sinne, jonne toisetkin ovat menneet. Chaka
on jo merkinnyt minut, jonkun ajan saan ehkä elää vielä, mutta sitten
minun täytyy kuolla. Hän leikkii vain kanssani kuten leopardi
haavoittuneen kauriin kanssa. Mutta siitä en välitä, suren vain poikaa,
sillä sellaista poikaa ei ollut toista. Oi, jos saisin kuolla pian ja
pääsisin etsimään häntä!"

"Jospa poika ei olekaan kuollut, Baleka, entä sitten?"

"Mitä sinä tarkoitat?" vastasi hän kääntyen puoleeni ja tuijottaen
minuun hurjasti. "Oi, sano se jälleen -- jälleen, Mopo! Kuolisin ilolla
vaikka sata kuolemaa saadakseni tietää, että Umslopogaas elää."

"Ei, Baleka, minä en tiedä mitään, mutta viime yönä näin unta", ja minä
kerroin hänelle näkyni kokonaan kuin myös sen, mitä oli tapahtunut sitä
ennen.

Hän kuunteli sanojani tarkoin kuin kuninkaan tuomiota elämästä tahi
kuolemasta.

"Luulen unesi merkitsevän jotakin, Mopo!" sanoi hän vihdoin. "Olet aina
ollut muita erikoisempi, jolle matkojen etäisyydet eivät merkitse
mitään. Nyt tiedän, että Umslopogaas elää, ja nyt minä voin kuolla
onnellisena. Niin, älä väitä vastaan; minun täytyy kuolla, tiedän sen.
Luin kuninkaan silmistä tuomioni. Mutta mitäpä siitä! Eihän se merkitse
mitään, kunhan vain prinssi Umslopogaas elää vielä."

"Rakkautesi on suuri, vaimo", sanoin minä, "ja juuri tämä rakkautesi on
saattanut meille monet murheet. Ja lopultakin voi käydä niin, ettei
sillä voiteta mitään, sillä säälimätön kohtalo vainoaa meitä. Sano nyt,
mitä minun pitää tehdä? Pakenenko vai jäänkö tänne jättäen kaikki
sallimuksen ja sattumain varaan?"

"Sinun täytyy jäädä tänne, Mopo. Katsos nyt! Minä tiedän kuninkaan
mietteet. Hän on peloissaan murhattuaan äitinsä; hän pelkää koko kansan
nousevan kostamaan äidinsurmaajalle. Sentähden sanoo hän kaikille,
ettei hän tappanut äitiään Unandia, vaan tämä tuhoutui tulessa, joka
taikavoimain vaikutuksesta tuhosi kotisi, ja vaikka kaikki tietävät
hänen valehtelevan, ei kukaan tohdi väittää häntä vastaan. Täällä
toimeenpannaan rikollisten etsiminen, 'vainuaminen', kuten hän sinulle
sanoikin, mutta erilainen 'vainuaminen' kuin ennen, sillä sinä ja hän
tulette toimittamaan taikureiden tehtävän, ja silloin hän surmauttaa
kaikki, joita hän pelkää, kaikki, joiden hän tietää vihaavan häntä
hänen pahuutensa tähden ja sentähden, että hän murhasi oman äitinsäkin.
Sentähden hän nyt säästi henkesi, Mopo, ja tekee sinusta jälleen
mahtavan miehen, sillä jos hänen äitinsä Unandi todellakin kuoli
noituuden uhrina, kuten hän sanoo, niin etkö silloin sinäkin kärsinyt
yhtä suurta vääryyttä ja eivätkö sinunkin vaimosi ja lapsesi joutuneet
saman noituuden uhreiksi? Sentähden, älä pakene! Odota aikaasi ja tule
mahtavaksi -- mahtavaksi koston suurta hetkeä varten, Mopo veljeni.
Sinulla on jo paljon kostettavaa, mutta mittasi on tuleva pian vielä
täydemmäksi, sillä kohta tulee minun vuoroni kuolla, jolloin minunkin
vereni huutaa sinua kostamaan. Kuule, Mopo. Eikö tässä maassa ole
muitakin prinssejä? Mitä tekevät kuninkaan veljet Dingaan, Umhlangana
ja Umpanda? Eivätkö he halua päästä valtaistuimelle, kuninkaaksi?
Eivätkö he joka aamu nouse vuoteeltaan tunnustellen raajojaan, elävätkö
he vielä, ja eivätkö he joka ilta paneudu levolle tietämättä, saavatko
he aamulla suudella vaimojaan vai kuninkaan punaisen keihään kärkeä?
Lähene heitä, veljeni; hiivi heidän sydämiinsä, urki heiltä heidän
mietteensä ja ilmaise heille omasi, ja minä olen varma, että vihdoin
tulee Chakan itsensä vuoro astua sisään portista, josta sinunkin
vaimosi ovat menneet ja josta minunkin täytyy pian mennä."

Niin puhui Baleka ja poistui jättäen minut mietteisiini, sillä hänen
sanansa olivat viisautta täynnä. Minä tiesin aivan hyvin, että
kuninkaan veljet olivat ainaisen pelon vallassa, sillä kuninkaan varjo
painoi heitä raskaasti. Pandasta ei ollut paljoakaan toivoa. Hän
rakasti mukavuutta ja oli osoittanut olevansa vailla tarmoa ja
neuvokkuutta. Mutta Dingaan ja Umhlangana olivat toista maata ja heistä
saattoi ehkä muovailla nuijan, joka iskisi Chakan kallon sirpaleiksi,
lintujen ruoaksi. Mutta Chakan malja ei ollut vielä täysi, joten
sopivaa hetkeä oli odotettava.

Mietiskeltyäni asiaa tarpeeksi minä nousin ja menin ystäväni luo
hoitelemaan palanutta kättäni, joka vaivasi minua kovin, ja laittelin
parhaillaan siteitä, kun lähetti saapui käskemään minua kuninkaan
puheille.

Lähdin heti ja tervehdin kuningasta heittäytyen maahan, mutta hän
tarttui käteeni ja nosti minut ylös lausuen lempeästi:

"Nouse, Mopo, palvelijani! Olet saanut paljon kärsiä vihollistesi
harjoittaman noituuden tähden. Olet menettänyt vaimosi ja lapsesi. Ja
minä olen menettänyt äitini. Itkekää, neuvonantajani, antakaa
kyyneltenne virtana valua, sillä minä olen menettänyt äitini ja Mopo
palvelijani vaimonsa ja lapsensa vihollistemme meihin kohdistaman
noituuden tähden!"

Ja kaikki neuvonantajat alkoivat silloin ääneensä itkeä Chakan
tuijottaessa heihin synkästi.

"Kuule, Mopo!" sanoi kuningas, kun itku oli vaiennut. "Kukaan ei voi
antaa minulle äitiäni takaisin, mutta minä voin antaa sinulle uusia
vaimoja, ja lapsia voit sinä vielä saada. Valikoi itsellesi kuusi
kuninkaalle varatuista naisista, karjastani saat sata parhainta päätä,
ja minun käskyläiseni rakentavat sinulle uuden kodin, joka on entistäsi
monin verroin suurempi ja kauniimpi. Nämä lahjoitan sinulle lämpöisellä
kädellä ja vielä enemmänkin olet saapa hyvitystä! Uuden kuun
ensimmäiseksi päiväksi kuulutan koko kansani koolle suureen
neuvotteluun, _bandhlaan_, johon sinunkin oma heimosi, langeni-heimo,
tulee saapuville, ja silloin me molemmat vietämme surujuhlan suuria
murheitamme muistellen ja silloin me otamme selville, kuka on kaikki
nämä surut aiheuttanut. Mene nyt, Mopo, mene! Ja menkää tekin,
neuvonantajani, ja jättäkää minut yksinäni itkemään äitini kuolemaa!"

Siten toteutuivat Balekan sanat, isäni, ja siten minusta tuli Chakan
avulla mahtavampi henkilö kuin ennen olin ollutkaan. Valikoin itselleni
karjan, parhaimman laatuaan; otin vaimot, joilla ei ollut kauneudessa
vertaa, mutta en välittänyt niistä, eikä minulle syntynyt enää lapsia.
Sydämeni oli kuin kuihtunut vesa. Chakan tuli oli imenyt voimat
ruumiistani, ja suru rakkaitteni menettämisen tähden oli vaimentanut
elämänhaluni.



XII.

SUSI-GALAZIN TARINA.


Nyt, isäni, palaan hieman takaisinpäin kertomuksessani, joka on pitkä
ja mutkainen kuin polveileva joki, ja kerron, mitä Umslopogaasille
tapahtui hänen jouduttuaan leijonan kynsiin. Hän kertoi minulle kaikki,
kun vihdoin tapasimme toisemme vuosien kuluttua.

Leijona riensi pitkin loikkauksin tiehensä Umslopogaas hampaissaan.
Kerran hän koetti riuhtaista itseänsä irti, mutta peto kiristi vain
otettaan, joten hän heittäytyi aivan hervottomaksi ja katseli
taaksepäin nähden Nadan kasvot, kun tämä syöksyi aitauksesta huutaen:
"Pelastakaa hänet!" Hän näki tytön kasvot ja kuuli nuo sanat, mutta
sitten pimeni maailma hänen ympärillään ja hänestä tuntui, että hän
vaipui sikeään uneen.

Tuntiessaan kipua reidessään, johon leijona oli häntä purrut,
Umslopogaas heräsi pian jälleen ja kuuli jonkun ärjäisevän. Hän
katsahti ylös ja näki lähellään leijonan, joka oli hellittänyt hänet
hampaistaan. Peto sähisi raivosta ja tuijotti edessään seisovaan
kookkaaseen ja rotevaan nuorukaiseen, jolla oli julmat kasvot ja yllään
mustan- ja harmaankirjava sudentalja, joka oli kiinnitetty hänen
olkapäilleen siten, että yläleuka hampaineen oli hänen päälaellaan. Hän
seisoi leijonan edessä suuri sotakilpi toisessa ja raskas raudoitettu
nuija toisessa kädessä, ärjähdellen uhkaavasti.

Peto painautui hyppyyn muristen raivoisasti, mutta nuorukainen ei
odottanutkaan hyökkäystä. Hän syöksähti eteenpäin ja iski petoa
nuijallaan päähän. Isku oli ankara ja osui paikalleen, mutta ei ollut
kuolettava, sillä leijona peräytyi takajaloilleen ja iski raivoisasti
häntä kohti. Hän ojensi kilven suojakseen, mutta tuo voimakas isku löi
kilven takaisin sellaisella vauhdilla, että nuorukainen kaatui
selälleen kilven alle ja makasi siinä ulvoen kuin tuskissaan keppuroiva
susi. Leijona oli samassa hänen kimpussaan, ja tilanne muuttui mitä
uhkaavimmaksi. Nuorukaisella oli vielä kilpi suojanaan, joten leijona
ei päässyt häntä heti raatelemaan, mutta Umslopogaas näki, ettei voinut
kauan kestää, ennenkuin kilpi väistyisi ja vieras saisi surmansa.

Leijonan rinnassa oli vielä terä syvälle painuneena Umslopogaasin
katkennut keihäs, ja nähdessään tämän Umslopogaas päätti painaa keihään
sydämeen saakka tahi kuolla. Hän nousi nopeasti, sillä hätä palautti
hänen voimansa, ja syöksyi paikalle, jossa leijona ahdisti kilven
suojassa kamppailevaa vierasta. Peto ei huomannut häntä, kun hän
heittäytyi polvilleen ja tarttuen katkenneeseen keihääseen työnsi sen
syvälle pedon ruumiiseen ja väänsi terän ympäri. Nyt se näki uuden
vastustajansa ja kääntyi tätä kohti haavoittaen terävillä kynsillään
tätä rintaan ja käsivarsiin.

Umslopogaas vierähti kyljelleen, mutta kuuli samassa valtavaa ulvontaa
ja katso, harmaita ja mustia susia syöksyi leijonan kimppuun repien ja
raastaen sitä, kunnes se kaatui ja silvottiin palasiksi. Umslopogaas
menetti jälleen tajuntansa, kaikki pimeni hänen silmissään ja hän
makasi kuin kuollut.

Vihdoin hän tointui jälleen ja samalla palautui muistikin. Hän muisti
ottelun ja katsahti ylös nähdäkseen leijonan. Sitä ei näkynyt, mutta
sen sijaan hän huomasi makaavansa ruo'oista tehdyllä vuoteella jossakin
luolassa, jossa oli runsaasti kaikenlaisten eläinten nahkoja. Vedellä
täytetty ruukku oli hänen vieressään. Ojentaen kätensä hän tarttui
ruukkuun ja joi ja silloin hän huomasi, että hänen kätensä oli ohut
kuin taudin laihduttama ja rinta täynnä tuskin umpeen menneitä arpia.

Hänen siinä maatessaan ihmetellen, pimeni luolan suu ja sisään astui
sama nuorukainen, joka oli otellut leijonan kanssa joutuen tämän alle,
kantaen tapettua kaurista hartioillaan. Hän pudotti otuksen maahan ja
astui Umslopogaasin luo.

"Ou!" huudahti hän, "silmäsi ovat auki -- elätkö siis, muukalainen?"

"Elän", vastasi Umslopogaas, "ja olen kovin nälkäinen."

"Onpa jo aikakin", sanoi toinen. "Kaksitoista päivää sitten raahasin
sinut tänne metsien halki suurella vaivalla ja koko ajan olet maannut
tiedotonna juoden vain vettä. Leijona oli raadellut sinut niin pahasti,
etten voinut uskoa sinun jäävän henkiin. Kahdesti olin jo
surmaamaisillani sinut lopettaakseni kärsimyksesi ja säästyäkseni
vaivoista, mutta pidätin käteni eräältä vainajalta saamani ilmoituksen
tähden. Nyt syö, että voimasi palautuisivat. Sitten puhelemme."

Umslopogaas söi ja alkoi tervehtyä päivä päivältä, ja kun hän oli
voimistunut, istuivat he eräänä iltana luolassaan nuotion ääressä
keskustellen.

"Mikä on nimesi?" kysyi Umslopogaas.

"Minua sanotaan Susi-Galaziksi", vastasi toinen. "Olen zulu ja samaa
verta kuin Chaka-kuningas, sillä Senzangaconan isä oli isoisäni isä."

"Entä mistä olet kotoisin, Galazi?"

"Swazi-maasta -- halakazien heimoa, jonka päällikkö oikeastaan olisin.
Kas näin on asian laita: isoisäni Siguyana oli Senzangaconan, Chakan
isän, nuorempi veli. Mutta hän riitaantui Senzangaconan kanssa ja
hänestä tuli kulkuri. Muutamien Umtetwan miesten kanssa hän tuli sitten
Swazi-maahan ja asusti halakazi-heimon luona näiden suurissa luolissa,
ja lopulta kävi niin, että hän tappoi heimon päällikön ja anasti tämän
paikan. Hänen kuoltuaan hallitsi isäni, mutta maassa oli suuri puolue,
joka vihasi häntä sentähden, että hän oli zulu, tahtoen päällikön
paikalle oman heimon miehen. He eivät voineet kuitenkaan mitään, sillä
isäni hallitsi maata rautaisella kädellä. Minä olin isäni ja hänen
ensimmäisen vaimonsa ainoa poika ja syntynyt päälliköksi hänen
jälkeensä, minkätähden isäni vihamiehet -- heitä oli paljon ja he
olivat mahtavia miehiä -- vihasivat minuakin. Sellainen oli tilanne
viime talvena vuosi sitten, jolloin isäni päätti surmata kaksikymmentä
ylimystä, joiden hän tiesi vehkeilleen häntä vastaan. Mutta nämä saivat
tietää, mitä oli tulossa, ja houkuttelivat erään isäni vaimon, joka oli
heidän sukulaisensa, myrkyttämään hänet. Nainen syötti hänelle myrkyn
yöllä, ja aamulla minulle tuotiin sana, että isäni oli sairas ja tahtoi
tavata minua. Menin hänen majaansa, jossa tapasin hänet tuskissaan
riuhtoillen.

"'Mikä sinua vaivaa, isäni?' kysyin minä. 'Kuka on tehnyt tämän
konnantyön?'

"'Olen saanut myrkkyä, poikani', huohotti hän, 'ja hän, joka antoi sitä
minulle, seisoo takanasi'. Ja hän viittasi naiseen, joka seisoi ovella
pää alaspainuneena ja vavisten nähdessään ilkityönsä seuraukset.

"Tyttö oli nuori ja kaunis ja me olimme olleet ystäviä, mutta minä voin
sanoa, etten epäröinyt silmänräpäystäkään, sillä vereni kiehui. En
epäröinyt, vaan syöksyin häntä kohti keihäs koholla ja tapoin hänet
kaikista rukouksista huolimatta.

"'Hyvin tehty, Galazi', sanoi isäni. 'Mutta varo itseäsi, kun minä olen
poissa, sillä nämä swazi-koirat tahtovat karkoittaa sinut ja anastaa
paikkasi! Jos sinut karkoitetaan ja sinä kuitenkin jäät henkiin, niin
vanno minulle, ettet lepää, ennenkuin olet kostanut kuolemani.'

"'Sen vannon, isäni', vastasin minä. 'Vannon, etten säästä ainoatakaan
halakazi-heimon miestä, paitsi omia sukulaisiani; naiset vien orjuuteen
ja lapset vankeuteen!'

"'Suuria sanoja nuorukaisen suusta', lausui isäni, 'mutta tuon kaiken
olet tekevä, Galazi. Nyt kuolinhetkelläni näen selvästi, että sinä,
Siguyanan lapsi, saat vaeltaa koditonna muutamat jäljellä olevat
elinvuotesi ja tultuasi erääseen toiseen maahan saat kuolla miehen
lailla; ei näin, josta saan kiittää tuota naista.' Tämän sanottuaan hän
kohotti päätään, katsoi minuun ja heitti henkensä tuskaisesti
parahtaen.

"Astuin majasta raastaen tytön ruumista jäljessäni. Majan edessä oli
koolla useita ylimyksiä loppua odottaen, ja minä huomasin heidän synkät
katseensa.

"'Päällikkö, minun isäni, on kuollut!' huusin minä korkealla äänellä,
'ja minä, Galazi, joka nyt olen päällikkö, olen surmannut hänen
murhaajansa!' Ja minä riuhtaisin tytön ruumiin selälleen heidän
eteensä, niin että he saattoivat nähdä hänen kasvonsa.

"Tytön isä sattui olemaan miesten mukana, hän, joka oli houkutellut
tyttärensä tuohon konnantyöhön, ja näky saattoi hänet aivan suunniltaan
raivosta.

"'Mitä, veljet?' huusi hän. 'Sietäisimmekö, että tuo nuori zulu-koira,
tyttäreni murhaaja, tulee meidän päälliköksemme? Ei milloinkaan! Vanha
leijona on kuollut ja nyt on penikan vuoro!' Ja häh hyökkäsi minua
kohti keihäs koholla.

"'Ei milloinkaan!' toistivat toisetkin hyökäten myös minua kohti
keihäitään heristäen.

"Odotin enkä hätiköinyt, sillä isäni viimeisistä sanoista minä tiesin,
ettei kuolinhetkeni ollut vielä tullut. Odotin, kunnes mies oli aivan
lähellä; hän iski, minä hypähdin syrjään ja lävistin hänet samassa
keihäälläni, ja siihen hän vaipui kuolleena tyttärensä ruumiin päälle.
Sitten karjaisin ja syöksyin hyökkääjäin rivin läpi, eikä kukaan
koskenut minuun eikä voinut saavuttaa minua; ei ole miestä, joka saisi
minut kiinni, kun jalkani ovat maassa ja saan juosta vapaasti."

"Tahdonpa koettaa", sanoi Umslopogaas hymyillen, sillä hän oli
nopsajalkaisin kaikista zulunuorukaisista.

"Opettele ensin kävelemään jälleen ja juokse sitten", vastasi Galazi.

"Jatkahan kertomustasi", keskeytti Umslopogaas; "se on erittäin
jännittävä."

"Niin, se ei ole vielä lopussa, muukalainen. Pakenin halakazi-heimon
alueelta enkä viipynyt hetkeäkään Swazi-maassakaan, vaan kiiruhdin
nopeasti zulujen luo. Aikomukseni oli mennä suoraan Chakan puheille,
kertoa hänelle kärsimäni vääryydet ja pyytää, että hän lähettäisi
armeijan tuhoamaan halakazi-heimon. Mutta vaeltaessani minä saavuin
eräänä iltana ruokaa ja yösijaa etsiessäni erään vanhuksen luo, joka
tunsi Chakan ja oli tuntenut myös Siguyanan, minun isoisäni, ja oltuani
hänen luonaan pari päivää minä kerroin hänelle tarinani. Vanhus neuvoi
minua luopumaan suunnitelmastani sanoen, ettei Chaka-kuningas voinut
sietää omaan kuninkaalliseen sukupuuhunsa kuuluvia vesoja, vaan
tappaisi minut varmasti, ja tuo kunnon vanhus pyysi minua jäämään
luoksensa asumaan. Neuvo oli hyvä enkä minä ajatellut enää lähteä
kuninkaan luo oikeutta rukoilemaan, sillä se, joka pyytää kuninkaalta
oikeutta, yhdyttää välistä kuolemansa. Vanhuksen luo en myöskään
aikonut jäädä, sillä hänen poikansa katselivat minua karsain silmin, ja
sitäpaitsi tahdoin olla itse päällikkö, vaikkapa minun täytyisi
sentähden elellä aivan yksinänikin. Illalla lähdin sitten taipaleelle
lainkaan tietämättä, minne menisin.

"Kolmantena iltana saavuin erääseen pienoiseen kylään, joka on joen
toisella puolella vuoren juurella. Portilla istui eräs hyvin vanha
vaimo ilta-auringon paisteessa. Nähdessään minut hän sanoi minulle:
'Nuori mies, sinä olet kookas ja vahva ja nopea jaloistasi. Tahdotko
omistaa erään kuuluisan aseen, erään nuijan, jota kukaan ei voi
vastustaa?'

"Sanoin tahtovani omistaa sellaisen nuijan ja kysyin, mitä minun piti
tehdä saadakseni sen.

"'Tämä', sanoi vaimo: 'huomenna aamun sarastaessa sinun pitää mennä
tuonne vuorelle', ja hän osoitti vuorta, jossa nyt olet, muukalainen,
'jonka huipulla tuo kivinen velhotar istuu maailman loppua odottaen.
Kuljettuasi kaksi kolmattaosaa matkasta sinä tulet polulle, jota on
hyvin vaikea kiivetä, mutta sinun on pyrittävä eteenpäin ja hetkisen
kuluttua tulet synkkään metsään, jossa on hyvin pimeä. Siihen et saa
pysähtyä, vaan sinun täytyy tunkeutua metsän läpi, kunnes saavut
avonaiselle paikalle, jonka toisella puolella kohoaa jyrkkä
vuorenseinämä. Seinämässä on luola ja luolasta löydät erään miehen
luut. Tuo luut tänne ja minä annan sinulle nuijan.'

"Hänen vielä puhuessaan saapui portille kylän asukkaita, jotka
pysähtyivät kuuntelemaan.

"'Älä välitä hänen puheistaan, nuori mies', sanoivat he, 'ellet ole
kyllästynyt elämään. Älä välitä hänestä, hän on mielipuoli. Vuorelle ei
kukaan voi nousta, sillä se on aaveiden temmellyspaikka. Katsopas tuota
kivistä velhotarta, joka istuu sen huipulla! Ja tuo metsä on pahojen
henkien tyyssija eikä kukaan ole käynyt siellä vuosikausiin. Tämän
vaimon poika oli suuri huimapää; hän meni metsään kävelemään sanoen,
ettei hän pelännyt aaveita, ja kummitusväki, _amatongo_, tappoi hänet.
Siitä on jo monta vuotta eikä kukaan ole tohtinut lähteä etsimään hänen
luitaan. Hänen äitinsä istuu aina tässä kysellen jokaiselta
ohikulkijalta, eikö kukaan ottaisi suorittaakseen tehtävää ja tarjoten
suurta nuijaansa palkinnoksi, mutta kukaan ei ole tohtinut!'

"'He valehtelevat!' sanoi tuo vanha vaimo. 'Siellä ei ole
mitään kummituksia tahi aaveita. Aaveet asustavat vain heidän
pelkurisydämessään; vuorella on vain susia. Minä tiedän, että poikani
luut ovat luolassa, sillä olen hengessäni nähnyt ne, mutta
valitettavasti ovat vanhat jäseneni liian heikot voidakseni kiivetä
vuoripolkua ylös. Nuo ovat kaikki pelkuriraukkoja eikä täällä ole ollut
ainoaakaan miehistä miestä sen jälkeen kuin zulut surmasivat puolisoni
iskien hänet täyteen haavoja!'

"Kuuntelin mitään virkkamatta, mutta kun kaikki olivat sanoneet
sanottavansa, pyysin saada nähdä nuijan, joka annettaisiin palkinnoksi
sille, joka tohtisi mennä Kummitusvuoren metsän aaveita, _amatongeja_,
uhmaamaan. Vaimo nousi heti ja ryömi käsiinsä nojaten läheiseen majaan,
josta hän heti palasi laahaten jäljessään suurensuurta nuijaa.

"Katsele sitä, muukalainen, katso ja ihmettele!? Onko milloinkaan nähty
sen veroista?" Ja Galazi piteli asetta Umslopogaasin silmäin edessä.

Sepäs oli todellakin nuija, isäni, sillä minäkin, Mopo, näin sen
myöhemmin. Se oli raskas, kyhmyinen ja musta kuin tulessa noettu rauta
ja silattu teräksellä, joka oli kulunut iskuista sileäksi.

"Minä katselin asetta", jatkoi Galazi, "ja sanon sinulle, muukalainen,
että sydämessäni syttyi kiihkeä himo saada omistaa tuo ase.

"'Mikä on tämän nuijan nimi?' kysyin minä vaimo vanhukselta.

"'Sitä sanotaan Kahlaamon Vartijaksi', vastasi vaimo, 'eikä minkään
turhan takia. Viisi miestä on heiluttanut sitä sotakentällä ja
sataseitsemänkymmentäkolme miestä on heittänyt henkensä sen iskuista.
Hän, jolla se oli viimeksi, tappoi kaksikymmentä, ennenkuin hän itse
sortui kuolemaan, sillä nuijaa seuraa se onni, että sen omistaja kuolee
sankarina nuija kädessään. Koko Zulu-maassa on vain yksi toinen sen
veroinen ase, nimittäin Jikizan, tuolla taampana asustavan kirveskansan
päällikön suuri tappara, tuo vanha ja kuuluisa sarvivartinen
_Imbubuzi_, Itkuntekijä, joka kaataa kaikki vastustajat. Jos tappara
Itkuntekijä ja nuija Kahlaamon Vartija tukevat toisiaan, niin
Zulu-maassa on vain kolmisenkymmentä miestä, jotka kykenevät niitä
vastustamaan. Olen puhunut. Valitse!' Ja vaimovanhus katseli minua
kirkkaasti sameilla silmillään.

"'Nyt hän puhuu totta', sanoivat läsnäolijat. 'Anna nuijan olla, nuori
mies; hän, joka omistaa sen, jakelee tosin tuimia iskuja, mutta lopulta
hän sortuu keihäiden pistoihin. Kukaan ei tohdi omistaa Kahlaamon
Vartijaa.'

"'Onnellinen kuolema ja nopea myös!' sanoin minä ja tuumin asiaa
vanhuksen tarkatessa minua koko ajan. Vihdoin hän nousi pilkallisesti
naurahtaen. 'Eipä näy Vartija olevan tätä varten', sanoi hän minua
osoittaen. 'Tämähän on vain lapsi, minun on etsittävä oikea mies.'

"'Eipä hätäillä, vanhus', virkoin minä. 'Tahdotko lainata minulle
nuijan aseeksi, kun lähden hakemaan poikasi luita kummitusväen luota?'

"'Lainatako Vartijan sinulle, poika? Ei, ei! Sittenpä en taitaisi nähdä
enää vilaukseltakaan sinua enkä tätä kelpo nuijaakaan.'

"'En ole mikään varas', vastasin minä. 'Jos aaveet tappavat minut, niin
ette näe minua enää ettekä nuijaa, mutta jos elän, niin tuon luut
teille, tahi ellen löydä niitä, niin tuon ainakin nuijan takaisin.
Ellette lainaa minulle nuijaa, en minäkään lähde tuonne aaveiden
temmellyspaikalle.'

"'Poika, silmäsi ovat rehelliset', sanoi vaimo katsellen minua
tutkivasti. 'Kas, tuossa nuija, mene etsimään poikani luita. Jos
kuolet, tuhoutukoon nuija kerallasi; jollei tehtäväsi onnistu, tuo se
takaisin, mutta jos saat luut haltuusi, niin on nuija sinun ja on
tuottava sinulle mainetta ja kunniaa ja sinä olet kuoleva miehen lailla
kohottaen sitä viimeiseen saakka korkealle kaatuneiden vastustajaisi
yläpuolelle!'

"Seuraavana päivänä aamun sarastaessa minä sitten otin nuijan käteeni
ja keveän kilven toiseen ja valmistauduin matkalle. Vanhus antoi
minulle siunauksensa jäähyväisiä sanoessamme, mutta kylän muu väki
pilkkasi minua lausuillen: 'Niin piskuinen mies ja suuri nuija! Varo
vain, pienokainen, etteivät aaveet koettele nuijaasi omaan kalloosi!'

"He sanoivat niin, mutta eräs tyttö -- vanhuksen pojantytär -- vei
minut hiukan sivulle ja pyyteli, etten menisi, sillä Kummitusvuoren
metsällä oli hyvin paha maine; kukaan ei tohtinut sinne tunkeutua,
sillä aivan varmasti tiedettiin sen olevan täynnä pahoja henkiä, jotka
ulvoivat kuin sudet. Kiitin tyttöä, mutta toisille en virkkanut mitään;
kysyinhän vain tietä Kummitusvuorelle.

"Jos jaksat sinne, muukalainen, niin tule luolan suulle katsomaan
näköalaa, sillä kuu on noussut."

Umslopogaas nousi heti ja ryömi ulos ahtaasta suuaukosta. Siellä kohosi
hänen yläpuolellaan korkealle mahtava, harmaja vuorenhuippu, joka
ääriviivoiltaan muistutti etukumarassa istuvaa naisellista olentoa.
Paikka, jossa luola sijaitsi, oli niin ollen ikäänkuin tuon istuvan
naisen sylissä. Hiukan alempana oli pienten pensaiden peittämä jyrkästi
viettävä rinne, alempana häipyen laajaan ja tiheään viidakkoon, joka
ulottui kaukana siintävän vuorenharjanteen jyrkänteille saakka. Tuon
vuorenharjanteen juurella virtaavan joen toisella puolella levisivät
silmänkantamattomiin Zulu-maan aukeat aavikot.

"Tuolla, muukalainen", sanoi Galazi viitaten Kahlaamon aavikolle, "on
kylä, jossa tuo vanha vaimo elelee. Tuolla kohoaa tasangolta
vuorenrinne, jota ylös minun oli kiivettävä; tuolla on viidakko, jossa
_amatongo_, kummitusväki, asustaa, tuolla metsän tällä puolella menee
luolaan vievä polku ja tässä on luola. Katsopas tätä kivilohkaretta
tässä luolan suulla; se kääntyy -- näin ja sulkee luolansuun. Vaikka se
on noin suuri, voi pieni lapsikin vääntää sen paikoilleen, sillä se
liikkuu tasapainossa terävän kallionkulman kärkeen nojaten. Mutta pane
merkille tämä: lohkaretta ei saa kiertää liian paljon, sillä katsohan:
jos se koskettaa tähän", ja hän osoitti erästä piirtoa kalliossa luolan
suulla, "ei tarvitse olla vahvakaan kyetäkseen vääntämään sen takaisin;
olen tehnyt sen monta kertaa enkä ole vielä täysikasvuinen; mutta jos
se sivuuttaa tämän piirron, niin se solahtaa paikaltaan sisälle luolan
suuaukkoon tukkien sen kuin pyöreä piikivi kapean ruukun kaulan, ja
minä luulen, ettei kaksikaan miestä, toinen sisäpuolelta työntäen ja
toinen ulkopuolelta raastaen saisi sitä hievahtamaankaan. Katsos nyt:
minä käännän kiven asentoon kuten iltaisin on tapanani, näin" -- ja
tarttuen lohkareeseen hän kiepautti sen ympäri kuin oven, joka kääntyy
kiertonastojensa varassa. "Noin se saa olla ja sen voi pyörtää takaisin
vain yhdellä käden sysäyksellä, mutta kukaan ei voisi arvata, että
tässä on jokin luola, paitsi ne, jotka tietävät salaisuuden. Mutta nyt
kyllin kivestä. Astu sisään jälleen, matkamies, että saan jatkaa
kertomustani, joka on pitkä ja kummallinen.

"Lähdin vanhuksen majasta ja kylän väki saatteli minua joen partaalle.
Joki oli tulvillaan, ja vain harvat olivat tohtineet pyrkiä sen poikki.

"'Ha! ha!' nauroivat saattajani, 'siinä sinun matkasi oli, pieni mies;
vahdi nyt kahlaamoa, sinä, jonka piti voittaa itsellesi Kahlaamon
Vartija! Iske veteen nuijallasi, ehkäpä joki asettuu, niin että pääset
yli!'

"En vastannut mitään heidän pilkkasanoihinsa, sidoinpahan vain kilven
olkapäilleni ohuella hihnalla ja kiinnitin matkareppuni vyötäisilleni;
nuijaa kiikutin hampaissani varren nahkasilmukasta. Sitten painalsin
jokeen ja uin. Kahdesti painoi virta minut veden alle, muukalainen, ja
rannalla seisojat huudahtivat, että olin mennyttä miestä, mutta minä
nousin pinnalle jälleen ja saavuin vihdoin toiselle rannalle.

"Nyt eivät rannalla olijat pilkanneet enää; he seisoivat aivan vaiti
ihmetellen ja minä kiiruhdin eteenpäin, kunnes tulin jyrkänteen
juurelle. Kiipeäminen sujui työläästi, muukalainen; kun jalkasi ovat
vahvistuneet, näytän sinulle tien. Mutta minä en hellittänyt ja
keskipäivällä saavuin metsän reunaan. Siinä levähdin hetkisen ja
maistelin hiukan mukaani ottamiani eväitä, sillä nyt oli minun koottava
voimani mennäkseni aaveita vastaan, jos siellä nyt olikaan mitään
aaveita. Nousin ja tunkeusin viidakkoon. Puut ovat siellä suuria ja
paksuja, muukalainen, ja niin tiheälehtisiä, että muutamin paikoin on
päivälläkin yhtä pimeä kuin yöllä alkavan kuun aikana. Kuljeskelin
eteenpäin ja eksyin tieltä tuontuostakin, mutta aika-ajoin näin puiden
latvojen välistä tuon kivinaisen, joka istuu tuolla ylhäällä,
Kummitusvuoren huipulla, ja minä ohjasin kulkuni sen polvia kohti.
Pamppailevin sydämin pyrin urheasti eteenpäin tuossa synkässä metsässä,
jonka autius ja hämärä toivat mieleen yön hiljaiset hetket, ja
usein minä pyörähdin katsomaan taakseni, näkyisikö kummitusväen,
_amatongojen_, pälyviä silmiä. Mutta mitään ei näkynyt, paitsi suuria,
limaisia käärmeitä, jotka väistyivät tieltäni metsän kätköihin;
ehkäpä ne olivatkin noita henkiä, _amatongoja_. Välistä näin myöskin
vilahdukselta suuren suden, joka puikkelehti puiden välissä piilotellen
ja minua vaanien, ja koko ajan suhahteli tuuli suurissa oksissa
korkealla yläpuolellani surullisesti huokaillen, mikä kuulosti naisten
valitukselta.

"Vaelsin vain eteenpäin laulaen kulkiessani karkoittaakseni pelon
sydämestäni, ja vihdoin tuossa kahden tienoilla alkoivat puut harveta,
maa kohota ja valo tulvi jälleen esteettömästi taivaan korkeuksista.
Mutta sinä olet väsynyt, muukalainen, ja ilta käy myöhäiseksi. Paneudu
nukkumaan, ja huomenna minä lopetan kertomukseni. Sanohan ensin, mikä
on nimesi?"

"Olen nimeltäni Umslopogaas, Mopon poika", vastasi toinen, "ja kerron
tarinani, kun olet lopettanut omasi. Nyt nukkukaamme."

Nimen kuullessaan Galazi hätkähti ja näytti hyvin hämmästyneeltä,
mutta ei sanonut mitään. He paneutuivat levolle ja Galazi peitti
Umslopogaasin kauriin taljoilla.

Mutta itse oli Susi-Galazi niin karaistunut, että hän makasi paljaalla
kalliolla ilman mitään peitettä. Niin he nukkuivat ihmisverta
vainuavien sutten ulvoessa luolan suulla.



XIII.

GALAZISTA TULEE SUSIEN KUNINGAS.


Aamulla herätessään Umslopogaas tunsi voimiensa palautuvan nopeasti,
mutta koko sen päivän hän lepäsi vielä luolassa Galazin mennessä
metsästämään. Illalla tämä palasi kantaen olkapäillään kauriin ruhoa,
jonka he nylkivät ja paistoivat nuotion ääressä istuessaan. Ja kun
aurinko oli mennyt mailleen, jatkoi Galazi kertomustaan.

"Nyt kuuntele jälleen, Umslopogaas, Mopon poika. Olin selviytynyt
metsästä ja saapunut tuon vanhan kivisen velhottaren, joka istuu tuolla
ylhäällä maailman loppua odottaen, jalkojen juureen. Aurinko paistoi
suloisesti, vaikka oli jo ilta, sillä minä olin kulkenut metsässä
kauan, sisiliskot kiitivät kivillä ja linnut lauloivat lennellen sinne
tänne, enkä minä ollut enää lainkaan peloissani. Kapusin rinnettä ylös,
jossa kasvoi pientä pensaikkoa kuin karvoja miehen käsivarressa, kunnes
vihdoin tulin tuon kivisen velhottaren polvien tasalle, jotka
muodostavat tuon luolan edessä olevan tasanteen. Kurkotin pääni
kallionreunan yli ja katsoin, ja sanon sinulle, Umslopogaas, että
vereni jähmettyi ja sydämeni suli vedeksi, sillä edessäni luolan suulla
piehtaroitsi kokonainen lauma susia, peloittavan suuria. Toiset
nukkuivat ja urahtelivat unissaan, toiset jyrsiskelivät jonkun otuksen
tähteitä, ja toiset istuivat kuin koirat kielen roikkuessa irvistävien
hammasrivien välistä.

"Katselin pelon vallassa näytelmää edessäni ja näin tasanteen toisella
puolella luolan suun, jossa pojan luiden piti oleman. Mutta minulla ei
ollut vähintäkään toivoa päästä sinne pelätessäni susia, sillä nyt minä
tiesin, että ne olivat nuo vuorella temmeltävät aaveet. Päätin paeta
tieheni ja käännyin jo mennäkseni. Mutta, Umslopogaas, samassa kun
käännyin, pyörähti Kahlaamon Vartija, tämä suuri nuija, ympäri iskien
minua selkään siten kuin mies lyö pelkuria. Oliko se sitten vain
sattuma, vai tahtoiko Kahlaamon Vartija häväistä kantajansa
pelkuruutta, sen saat sinä sanoa, sillä minä en tiedä, mutta ainakin
häpesin. Palaisinko kylään kaiken kansan ja tuon vanhan vaimon
pilkattavaksi? Ja jos halusinkin mennä, eivätkö aaveet tappaisi minua
yöllä metsän läpi pyrkiessäni? Ei, parempi oli kuolla sutten hampaisiin
ja heti paikalla.

"Niin päättelin mielessäni, ja peläten pelon saavan minut jälleen
valtaansa minä heilautin nuijan olkapäälleni ja hyppäsin hetkeäkään
viivyttelemättä tasanteelle sutten kimppuun kajauttaen halakazien
sotahuudon. Pedot hypähtivät myös ylös ja tuijottivat minuun leimuavin
silmin ja harjakset pystyssä, ja minä tunsin niiden hajun
sieraimissani. Mutta kun ne huomasivat, että hyökkääjä oli ihminen,
pelästyivät ne äkkiä syöksyen pakoon mikä minnekin ja loikkivat pitkin
hypyin tasanteelta, jonka tuon kivisen velhottaren polvet muodostavat,
jättäen minut yksinäni luolan eteen. Voitettuani näin kummitussudet
iskuakaan iskemättä paisui sydämeni ylpeydestä ja minä astelin luolan
suulle kopeasti kuin katolla käyskentelevä kukko. Katsahdin sisään
aukosta ja sattui niin, että laskeva aurinko paistoi sillä hetkellä
suoraan luolan suusta sisään, joten sisällä oli aivan valoisaa. Silloin
pelästyin toisen kerran, Umslopogaas, sillä saatoin nähdä luolan
perille saakka.

"Katsohan! Tuolla katon luoman varjon rajassa näet luolan seinässä
syvennyksen, joka on maasta kaksi miehen mittaa! Kapea ja korkea
syvennys, eikö niin? -- ikäänkuin joku olisi sen teräksellä kovertanut,
ja siinä voi mies istua jalkojen riippuessa ulkopuolella. Aivan niin,
Umslopogaas, siinä voi mies hyvin istua, vai mitä? Ja siinä istui eräs
mies, tahi mitä tuosta miehestä oli jäljellä! Syvennyksessä istui erään
miehen luuranko, musta nahka oli kuivunut luiden ympärille pitäen ne
koossa ja tehden hänet kamalan näköiseksi. Hän istui käsiinsä nojaten
ja oikeassa kädessä oli lannevyöstä repäisty nahkakaistale, joka oli
syöty melkein kokonaan, Umslopogaas; hän oli syönyt sen ennen
kuolemaansa. Silmät oli myös sidottu nahkaviilulla, ikäänkuin hän olisi
tahtonut päästä näkemästä jotakin, toinen jalka puuttui ja toinen
riippui syvennyksen reunalta. Maassa syvennyksen alla oli taittuneen
keihään punaiseksi ruostunut terä.

"Tulehan tänne, Umslopogaas, ja tunnustele kädelläsi seinää juuri tältä
kohdalta; sileä, vai kuinka? -- sileä kuin naisten jauhinkivet. 'Mikä
sen on siloittanut?' kysyt. Selitänpä sinulle.

"Katsoessani sisään aukosta näin tämän näyn: luolan permannolla makasi
suuri ja jäntevä naarassusi huohottaen aivan kuin se olisi laukannut
monta penikulmaa, ja sen vieressä oli toinen -- uros -- vanha ja musta,
suurempi kuin mitä olin milloinkaan nähnyt, oikea sutten kantaisä,
jonka pää ja kyljet olivat aivan harmaantuneet. Se seisoi. Katsoessani
se perääntyi lähelle luolan suuta, syöksähti äkkiä eteenpäin ja
ponnahti korkealle ilmaan tavoittaen syvennyksen reunalta riippuvaa
kuivunutta jalkaa. Käpälät iskeytyivät kallioon, missä seinämä on
sileä, ja siinä se näytti pysyttelevän silmänräpäyksen ajan julmien
leukojen iskiessä helähtäen yhteen vain keihään kärjen leveyden verran
kuolleen miehen jalan alapuolella. Sitten se putosi maahan ulvoen
raivosta ja perääntyi taas luolan suulle valmistautuen uuteen hyppyyn.
Leuat helähtivät jälleen ja peto putosi taas maahan ulvoen raivoisasti.
Naarassusi nousi myös ja sitten ne hyppivät yhdessä koettaen syöstä
alas hänet, joka istui ylhäällä. Mutta turhaan, pedot eivät päässeet
milloinkaan kuolleen miehen jalkaa keihäänkärjen leveyttä lähemmäksi.
Ja nyt tiedät, Umslopogaas, miksi kallio on noin kiiltävän sileä.
Kuukaudesta toiseen ja vuodesta vuoteen olivat sudet kynsineet sitä
koettaen saada alas hänet, joka istui ylhäällä. Yön toisensa jälkeen ne
olivat hyppineet siten luolan seinää vasten, mutta niiden helähtävät
leuat eivät saaneet milloinkaan hänen jalastaan kiinni. Toisen jalan ne
olivat tosin saaneet, mutta toinen oli liian korkealla.

"Siinä katsellessani pelon ja hämmästyksen vallassa otti naarassusi
kielen roikkuessa kidasta niin mahtavan hypyn, että se melkein saavutti
riippuvan jalan eikä kuitenkaan. Peto kellahti maahan ja minä näin,
että hyppy oli sen viimeinen sillä kerralla, sillä ponnistus oli ollut
ylivoimainen. Se makasi maassa ulvoen, tumman veren virratessa suusta.
Uros huomasi sen myöskin, se läheni, nuuski pari kertaa ja tietäen,
että naaras oli saanut jonkun vamman se karkasi tämän kurkkuun ja
vimmattu ähellys alkoi.

"Luola täyttyi ärinästä ja tärisyttävästä ulvonnasta, sudet kierivät
yhdessä rykelmässä ylhäällä istujan alapuolella, ja laskevan auringon
veripunaisessa valossa oli näytelmä niin hirmuinen, että minä vapisin
pelosta kuin lapsi. Naarassuden voimat alkoivat pettää, sillä uroksen
valkoiset iskuhampaat olivat pureutuneet syvälle sen kurkkuun. Samassa
minulle selveni, että nyt oli aika surmata uros, sillä tapettuaan
naaraksen se tappaisi minutkin. Hypähdin luolaan ja kohotin Vartijan
iskuun aikoen lyödä, ennenkuin susi nostaisi päätään. Mutta se kuuli
askeleeni, tahi ehkä varjoni sattui siihen, ja hellittäen otteensa se
katsahti minuun, tuo sutten isä, ja ponnahti sitten ääntä päästämättä
suoraan kurkkuani kohti.

"Näin sen tulevan ja heilauttaen Vartijan korkealle, minä iskin
kaikella voimallani. Isku sattui petoon ilmassa, osuen sellaisella
voimalla rintaan, että se tuupertui selälleen maahan. Mutta siinäkös se
pysyi! Ennenkuin ehdin iskeä toista kertaa, se jo oli jaloillaan ja
ensimmäistä hyppyä seurasi toinen. Hypähdin syrjään ja iskin alemmaksi.
Isku murskasi sen oikean takajalan, niin ettei se voinut enää hypätä.
Kuitenkin se kävi vielä vimmatusti kimppuuni kolmella jalalla loikkien,
ja vaikka nuija sattui sitä kylkeen, iski se minuun hampaillaan purren
vyötäisilleni sidotun nahkareppuni läpi, niin että haavoituin. Silloin
minä kiljaisin tuskasta ja raivosta ja survaisin nuijani molemmin käsin
sellaisella voimalla suoraan alaspäin, kuten mies iskee seivästä
maahan, että suden kallo murskautui pirstoiksi kuin saviruukku, ja peto
kaatui kuolleena maahan kiskaisten minut mukanaan.

"Nousin heti istumaan ja työntäen nuijan varren suden suuhun minä
väänsin leuat auki päästen siten irti sen hampaista. Sitten tarkastin
haavojani, jotka eivät olleet syvät, nahkareppu oli pelastanut minut,
mutta tunnen ne vielä tällä hetkelläkin, sillä sutten hampaissa on
myrkkyä. Samassa katsahdin ylös ja näin, että naarassusi oli jälleen
jaloillaan ja näköjään aivan vahingoittumaton. Näiden kummitussutten
laita on nimittäin siten, Umslopogaas, että vaikka ne tappelevat
herkeämättä, ne eivät voi tuhota toisiaan. Semmoisen suden voi vain
ihminen tappaa ja sekin on hyvin vaikea tehtävä. Siinä se seisoi
edessäni, mutta ei katsonut minuun eikä hengettömään urokseen, vaan
häneen, joka istui ylhäällä. Huomasin tämän ja hiipien hiljaa sen
taakse ja kohottaen Vartijan minä iskin sitä kohti kaikin voimin. Isku
sattui kaulaan katkaisten niskan, niin että peto kierähti heti
kuolleena maahan.

"Levähdin hetkisen ja menin sitten luolan suulle ja katsahdin ulos.
Taivaanrannan taa vaipuvan auringon viimeiset säteet valaisivat
kasvoja, mutta alempana olevan synkän metsän oli tumma hämärä jo
kietonut vaippaansa. Minun täytyi viettää yöni täällä luolassa, sillä
vaikka kuu kumotti kirkkaasti pilvettömältä taivaalta, en kuitenkaan
tohtinut lähteä paluumatkalle sutten ja aaveiden keralla. Ja kun en
uskaltanut mennä yksin, niin, miten olisin tohtinut lähteä taipaleelle
kantaen häntä, joka istui ylhäällä syvennyksessä! Ei, täällä minun
täytyi olla, ja tehtyäni päätöksen minä menin lähteelle, joka kumpuaa
kalliosta luolan suusta hiukan oikealle, pesin haavan ja join. Sitten
tulin takaisin ja istahdin luolan suulle katsellen, miten ympärilläni
näkyvä maailma peittyi yön hämärään. Siihen saakka oli ollut aivan
hiljaista, mutta kun päivän viimeinen säde sammui, heräsi metsä. Illan
suussa virinnyt tuulenhenki kiihtyi huojuttaen metsän puita ja pannen
niiden latvat aaltoilemaan kuin kuutamossa merenpinnan, ja metsän
pimennosta kuului aaveiden ja sutten ulvontaa, johon vastattiin
kallioilta ylhäältä -- kuuletko, Umslopogaas, tuota meteliä -- samoin
ne ulvoivat silloinkin!

"Alkoi tuntua kaamealta istua tässä luolan suulla, sillä en ollut vielä
keksinyt tuon ovikiven salaisuutta, ja jos olisin tiennytkin sen, niin
olisinko tohtinut sulkeutua luolaan yksinäni noiden sudenraatojen ja
hänen kerallaan, jota nuo sudet olivat koettaneet pudottaa alas?
Astahdin etemmäksi tasanteelle ja katsahdin ylös. Kuu valaisi
kirkkaasti kivisen velhottaren kasvot, joka istuu iäisesti tuolla
ylhäällä. Hän näytti ilkkuvan minulle ja silloin -- silloin minä
pelästyin, sillä käsitin, että tämä oli kuolleiden olinpaikka,
rauhattomien henkien tyyssija, jotka kokoontuivat retkiltään tänne
kuten korppikotkat puuhun.

"Menin luolaan ja tuntien, että minun täytyi tehdä jotakin välttääkseni
tulemasta hulluksi; otin siis veitseni ja aloin kuun valossa nylkeä
tappamaani suurta urossutta. Työskentelin toista tuntia laulaen
ratokseni ja koettaen unhottaa hänet, joka istui ylhäällä, sekä
vuorilta kajahtelevan ulvonnan. Mutta kuu paistoi yhä kirkkaammin
luolaan, kunnes saatoin selvästi nähdä syvennyksessä istuvan olennon
haahmon ja silmille sidotun siteenkin. Miksi tuo side? Ehkäpä
päästäkseen näkemästä häntä tavoittelevien sutten leimuavia silmiä.

"Ja ulvonta tuli aina vain lähemmäksi; saatoin jo nähdä harmaiden
haahmojen vilahtelevan tasanteella edessäni, ja tuossahan jo tuijotti
minuun hehkuvan punainen silmäpari; terävä kuono nuuski ruhoa, jota
nyljin. Kohotin kiljahtaen nuijani ja iskin. Kuului tuskallinen älähdys
ja joku syöksähti nopeasti pakoon varjojen pimentoihin.

"Nyt oli nahka irti. Heitin sen luotani ja raahasin raadon tasanteen
reunalle, johon jätin sen virumaan. Ulvonta läheni jälleen ja minä näin
noiden harmaiden haahmojen hiipivän esiin toinen toisensa jälkeen. Nyt
ne kokoontuivat raadon ympärille ja karkasivat samassa sen kimppuun
repien ja riuhtoen hirmuisesti, kunnes ei ollut mitään jäljellä. Sitten
ne nuollen punaisia huuliaan pujahtivat takaisin metsään.

"En voi sanoa, nukuinko vai olinko valveilla, mutta sen tiedän, että
äkkiä katsahdin ylös ja näin ylhäällä katon rajassa valoa, Umslopogaas.
Ehkäpä se johtui siitä, että kuun säteet osuivat häneen, joka istui
ylhäällä, valaisten hänet kirkkaasti. Mutta valo oli punertavaa ja
hänen koko muotonsa hehkui siinä kuin laho puu pimeässä. Katselin tahi
olin katsovinani ja minusta näytti, että riippuva leuka liikahteli, ja
minä kuulin käheän ja onton äänen, joka kuulosti kuin olisi puhuttu
tyhjästä vatsasta kuivalla kurkulla.

"'Terve, Galazi, Siguyanan poika!' sanoi ääni. 'Sanopas, Susi-Galazi,
mitä tekemistä sinulla on Kummitusvuorella, jossa kivinen velhotar
istuu iäisesti maailman loppua odottaen?'

"Silloin minä vastasin, Umslopogaas, tahi olin vastaavinani, ja
minunkin ääneni kuulosti ontolta ja kummalliselta:

"'Terve, oi vainaja, joka istut kolossasi kuin korppikotka kalliolla.
Tämä on tehtäväni Kummitusvuorella: tulin hakemaan luitasi viedäkseni
ne äidillesi haudattaviksi.' 'Vuosia olen istunut täällä ylhäällä,
Galazi', vastasi ääni, 'nähden kummitussutten hyppivän ja hyppivän
kiskaistakseen minut alas, kunnes niiden kynnet olivat hioneet kallion
sileäksi. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä pysyin hengissä tässä
istuessani, nälkäisten sutten vahtiessa alhaalla ja nälän kalvaessa
sydäntäni. Ja kuolleena olen istunut tässä vuosia, tässä vanhan
kivivelhottaren helmassa, kuuta, aurinkoa ja tähtiä tarkaten ja
kummitussutten ulvontaa kuunnellen niiden temmeltäessä alapuolellani,
ja sillä ajalla minä olen oppinut paljon syvää viisautta tuolta
vannalta velhottarelta, joka istuu ylhäällä kiinteäksi kiveksi
kivettyneenä. Äitini oli vielä nuori ja kaunis, kun tunkeuduin metsän
läpi ja kiipesin noille kivipolville. Miltä näyttää hän nyt, Galazi?'

"'Hän on hyvin vanha ja ryppyinen ja hänen tukkansa on aivan
valkoinen', vastasin minä. 'Häntä pidetään hulluna, mutta hänen
pyynnöstään minä tulin etsimään sinua, oi vainaja, aseenani Vartija,
joka oli isäsi ja joka on nyt oleva minun!'

"'Saat pitää sen, Galazi', sanoi ääni, 'sillä vain sinä uskalsit uhmata
aaveita antaaksesi minulle rauhan ja haudan levon. Ja kuule, sinä saat
myös tietää, mitä tuo vanha velhotar, joka istuu iäisesti tuolla
ylhäällä kiveksi kivettyneenä, on minulle ilmaissut, sinä ja eräs
toinen. Sudet, joita olet nähnyt, eivät ole oikeita susia, eikä susi,
jonka tapoit, ole oikea susi; ei, ne ovat henkiä, pahoja henkiä,
vainajia, jotka elivät täällä maailmassa kauan sitten, mutta jotka
eivät pääse rauhaan, ennenkuin ihminen heidät surmaa. Tiedätkö, Galazi,
miten he elivät ja mitä he söivät? Kunhan päivä valkenee jälleen, niin
kiipeä kivinaisen rinnoille ja katso hänen rintojensa välissä olevaan
kuiluun. Silloin olet näkevä, miten nuo ihmiset elivät. Ja he ovat
saaneet tämmöisen tuomion: heidän täytyy harhailla laihoina ja
nälkäisinä sutten haahmossa täällä Kummitusvuoren rinteillä, jossa he
muinoin elelivät, kunnes heittävät henkensä ihmiskäden surmaamina. Aina
kalvava nälkä pani heidät hyppimään vuodesta vuoteen luitani
tavoitellen, ja se, jonka nyljit, oli heidän kuninkaansa ja tuo toinen
heidän kuningattarensa.

"Nyt, Susi-Galazi, ilmaisen sinulle tämän: sinusta tulee kummitussutten
kuningas, sinusta ja eräästä toisesta, jonka leijona on tuova luoksesi.
Kiinnitä tuo musta nahka olkapäillesi ja sudet seuraavat sinua, kaikki
kolmesataakuusikymmentäkolme, ja anna hänen, joka tuodaan luoksesi,
kantaa tuota harmaata nahkaa. Ne taistelevat puolestanne minne ne
viettekin, eivätkä hellitä, ennenkuin kaikki vastustajat ovat kuolleet.
Mutta muistakaa tämä, ne voivat metsästää vain siellä, missä ne
eläissäänkin kuljeskelivat ravintoaan hankkimassa. Mutta saitpa
äidiltäni huonon lahjan -- tarkoitan Vartijaa. Ilman sitä et tosin
olisi milloinkaan saanut kummitussutten kuningasta hengiltä, mutta
Vartijan omistajana saat vihdoin itsekin surmasi. No niin, aamulla sinä
sitten kannat minut äitini luo, niin että saan levätä rauhassa
paikassa, jossa kummitussudet eivät enää hypi rauhaani häiriten. Olen
puhunut, Galazi.'

"Kuolleen ääni hiljeni hiljenemistään ja muuttui yhä ontommaksi, niin
että lopulta tuskin kuulin, mitä hän sanoi. Kuitenkin kysyin vielä:

"'Kuka on siis hän, jonka leijona tuo luokseni hallitsemaan kanssani
kummitussusia, ja mikä on hänen nimensä?'

"Kuollut vastasi hyvin hiljaa, mutta luolan syvässä hiljaisuudessa minä
eroitin sanat:

"'Hän on nimeltään Umslopogaas Tappaja, Zulujen leijonan Chakan
poika!'"

Umslopogaas hypähti paikaltaan nuotion äärestä.

"Nimeni on Umslopogaas", sanoi hän, "mutta ei Tappaja, ja minä olen
Mopon poika enkä Chakan, Zulujen leijonan. Olet nähnyt unta, Galazi, ja
ellet, niin on kuollut valehdellut sinulle."

"Ehkä olet oikeassa, Umslopogaas", vastasi Susi-Galazi. "Ehkä uneksin
tahi ehkä kuollut valehteli, mutta vaikkapa hän valehtelikin, niin hän
puhui tottakin, kuten saat kuulla.

"Kuultuani hänen sanansa tahi uneksittuani kuulleeni ne, minä
todellakin vaivuin uneen, ja kun heräsin, oli alhaalla oleva metsä
aivan usvien peitossa harmaan valon valaistessa ylhäällä istuvan naisen
kasvoja. Muistin samassa näkemäni unen ja tahdoin nähdä, oliko kaikki
ollut todellakin vain unta. Nousin, astuin ulos ja löysin paikan, josta
pääsi kiipeämään kivivelhottaren rinnoille ja päälaelle. Kiivetessäni
sattuivat nousevan auringon säteet hänen kasvoihinsa, ja minä iloitsin
suuresti nähdessäni päivän koittavan. Mutta kun tulin lähemmäksi,
haihtuivat naisen kasvoja muistuttavat piirteet olemattomiin ja minä
näin edessäni vain rosoisia kallionlohkareröykkiöitä. Noidat ovat aina
sellaisia, Umslopogaas, olivatpa ne sitten kiveä tahi lihaa -- kun
pääset lähelle, muuttavat ne muotoaan.

"Olin nyt korkealla vuoren rinteellä ja harhailin suurten
kiviröykkiöitten välissä. Vihdoin keksin vuoressa halkeaman, joka oli
kolme kertaa niin leveä kuin mies jaksaa hypätä ja puolen keihäänheiton
pituinen, ja tuon halkeaman lähellä oli suuria, tulen mustaamia kiviä,
joiden vaiheella näkyi ruukunsirpaleita ja piikivestä muovailtu veitsi.
Kurkistin halkeamaan, joka oli sangen syvä ja kauttaaltaan vihreän
sammalen peittämä. Pohjassa, joka pysyi kosteana, kasvoi suuria
saniaisia, ja mitään muuta en nähnyt. Olin kuin olinkin nähnyt vain
unta. Käännyin jo poistuakseni, mutta muutin samassa mieltäni ja
kiipesin halkeamaan työntäen saniaiset sivulle. Saniaisten alla kasvoi
sammalta, jonka sysäsin nuijallani syrjään. Samassa sattui nuijani
taottu teräs johonkin kellertävään, pyöreää kiveä muistuttavaan
esineeseen, joka kumahti ontosti. Otin sen käteeni ja se oli lapsen
pääkallo, Umslopogaas.

"Kaivoin syvemmälle ja revin sammalen laajemmalta alalta, kunnes näin
kaikki. Sammalen alla oli vain ihmisluita -- vanhoja luita, jotka
olivat olleet siellä ties kuinka kauan; lasten luut olivat mädänneet,
mutta suuret olivat vielä jäljellä -- toiset keltaisia, toiset mustia
ja toiset vielä aivan valkoisia. Ne eivät olleet rikottuja, kuten
hyenain ja sutten raatelemat, mutta toisissa saatoin selvästi nähdä
ihmishampaiden jälkiä. Silloin palasin luolaan, Umslopogaas, enkä
katsonut kertaakaan taakseni.

"Tultuani luolaan minä nyljin naarassudenkin, ja kun olin lopettanut
työni, oli aurinko noussut ja minä tiesin ajan olevan lähteä
paluumatkalle. Mutta en voinut mennä yksinäni -- hänen, joka istui
ylhäällä, täytyi seurata minua. Pelkäsin kovin koskea häneen -- tuohon
vainajaan, joka oli puhunut minulle nukkuessani, mutta minun täytyi
kuitenkin tehdä se. Noudin kiviä ja pinosin ne seinää vasten, kunnes
ulotuin häneen; sitten nostin hänet maahan ja keveä hän olikin, vain
luuta ja nahkaa. Kun hän oli alhaalla, sidoin sudentaljat ympärilleni
ja luopuen nahkarepustani, johon hän ei olisi mahtunut, minä otin hänet
olkapäilleni kuten tavallisesti kannetaan lapsia, sillä hänen säärensä
olivat hieman hajallaan, ja tukien häntä jäljellä olevasta jalasta minä
lähdin taipaleelle kylää kohti. Kiiruhdin rinnettä alas mahdollisimman
nopeasti, sillä nyt tunsin tien, enkä nähnyt enkä kuullut mitään paitsi
kerran, kun suuri kotka iski nuolena hänen kimppuunsa, joka istui
olkapäilläni. Karjaisin, kotka lensi tiehensä, ja samassa olin jo
metsässä, puiden suojassa. Siellä minun täytyi kulkea varovasti,
etteivät puiden oksat iskisi kannettavani päätä maahan.

"Kuljin siten eteenpäin, kunnes lähenin metsän keskustaa. Silloin
kuulin suden ulvahtavan oikealla, johon vastattiin vasemmalta ja sitte
edestä ja takaa. En tohtinut pysähtyä, vaan jatkoin rohkeasti matkaani
oppaanani aurinko, joka välistä pilkisti puiden oksien lomitse. Näin
mustien ja harmaiden haahmojen pujahtelevan lähellä tietäni nuuskien
ilmaa hypähdellessään ja pian tulin pienelle aukealle, ja katso,
maailman kaikki sudet olivat kokoontuneet sinne. Vereni jähmettyi ja
jalkani alkoivat vavista. Seisoin hiljaa paikallani, nuija koholla, ja
sudet hiipivät hitaasti lähemmäksi urahdellen ja äristen tullessaan,
kunnes ne muodostivat tiheän piirin ympärilleni. Mutta ne eivät
hyökänneet kimppuuni, vaan tulivat yhä lähemmäksi. Yksi hyppäsi, mutta
ei tarkoittanut minua, vaan häntä, joka istui olkapäilläni. Hypähdin
syrjään, niin ettei peto osunut maaliinsa, ja pudottuaan maahan se
ärisi ja vinkui kuin suuresti peloissaan. Muistin silloin uneni, jos se
nyt oli uni, ja vainajan sanat, että minusta oli tuleva sutten kuningas
-- minusta ja eräästä toisesta, jonka leijona toisi luokseni. Kävisikö
niin? Ellei, niin mistä johtui, etteivät sudet raastaneet minua heti
palasiksi?

"Seisoin hetkisen ajatellen asiaa ja sitten koroitin ääneni ja ulvoin
kuin susi, ja katso, Umslopogaas, valtava ulvonta kajahti minua
vastaan. Ojensin käteni ja kutsuin niitä. Ne riensivät luokseni
tunkeillen ympärilläni kuin aikoen tuhota minut, mutta eivät tehneet
minulle mitään pahaa. Ne nuolivat jalkojani punaisella kielellään ja
tunkeutuivat kilvan luokseni painautuen minua vastaan kuin hyväilyjä
kerjäävän kissan on tapana tehdä. Eräs tosin koetti tavoitella häntä,
joka istui olkapäilläni, mutta minä sipaisin sitä nuijallani, jolloin
se pakeni kuin piesty koira, vieläpä toiset purivat sitä, niin että se
uikutti surkeasti. Nyt tiesin, ettei minun tarvinnut pelätä enää, sillä
olin kummitussutten kuningas, ja niin astelin ylpeästi edelleen sutten
valtava, harmaan ja mustan kirjava lauma jäljessäni. Niin minä vaelsin
tietäni eteenpäin ja ne tulivat hiljaa jäljessäni ja sivullani hiipien;
maahan karisseet lehdet vain rapisivat niiden jaloissa, tomu kohosi
korkealle, ja vihdoin me saavuimme metsän reunaan.

"Siinä johtui mieleeni, ettei minun sopinut siten näyttäytyä ihmisille,
sillä kaikki pitäisivät minua noitana ja minut tapettaisiin. Pysähdyin
sentähden metsän reunassa ja käskin kädenliikkeellä sutten palata
takaisin. Murheellinen ulvahdus oli vastauksena, ikäänkuin ne olisivat
olleet suruissaan eron johdosta, mutta minä huusin niille tulevani
takaisin niiden kuninkaaksi, ja minusta näytti, että niiden julmat ja
villit sydämet ymmärsivät sanani. Sitten ne hiipivät kaikki tiehensä ja
minä olin jälleen yksin.

"Ja nyt, Umslopogaas, on aika mennä levolle, huomenillalla lopetan
kertomukseni."



XIV.

SUSI-VEIKOT.


Umslopogaas ja Susi Galazi istuivat jälleen iltanuotion ääressä luolan
suulla, kuten me nyt, isäni, ja Galazi ryhtyi jatkamaan kertomustaan.

"Kuljin pysähtymättä, kunnes tulin joelle, joka oli vielä tulvillaan,
mutta vesi oli alentunut sen verran, että jalkani pohjasivat. Kahlasin
veteen käyttäen nuijaa sauvanani, ja vesi ulottui olkapäihini saakka,
mutta ei korkeammalle. Joku toisella rannalla olija huomasi nyt
hartioillani olevan taakan ja suden päänahan päälaellani ja juoksi
kylään huutaen: 'Joen yli tulee joku suden selässä ratsastaen!' Ja
siitä johtui, että lähestyessäni kylää olivat kaikki kiiruhtaneet minua
vastaan paitsi tuo vanha vaimo, joka ei jaksanut kävellä niin kauas.
Mutta kun he näkivät minun nousevan kukkulan rinnettä ylös ja
huomasivat, mikä istui olkapäilläni, pelästyivät he suuresti. He olivat
niin hämmästyneet, etteivät älynneet lähteä juoksuun, vaan peräytyivät
hitaasti edelläni toisiinsa painautuen ja sanaakaan sanomatta. Minä
etenin myös vaiti ollen ja saavuin vihdoin kylään, jonka portilla tuo
vanha vaimo istui ilta-auringon paisteessa. Äkkiä hän katsahti ylös ja
huudahti: 'Mikä teitä vaivaa, hyvät ihmiset, kun tulette noin selkä
edellä kulkien kuin noitien loihtimat, ja kuka on tuo suuri ja hirveä
mies, joka tulee teitä kohti?'

"Mutta väki peräytyi aina vain syvän hiljaisuuden vallitessa, pienet
lapset takertuen naisiin kiinni ja naiset miehiin, kunnes he
sivuuttivat vaimovanhuksen, jonka taakse he asettuivat kuin soturit
rintamaan. Mutta minä astuin vaimon luo ja nostin hänet, joka istui
olkapäilläni, vanhuksen eteen sanoen: 'Vaimo, tässä on poikasi, olen
riistänyt hänet suurella vaivalla kummitusten kynsistä -- niitä on
paljon siellä ylhäällä. Toinen jalka puuttuu, enkä voinut sitä löytää.
Ota hänet ja hautaa, sillä minä olen jo kyllästynyt hänen seuraansa.'

"Hän katsahti edessään istuvaan ruumiiseen ja ojensi kuihtuneen kätensä
irroittaen siteen kuolleen silmiltä. Sitten hän huudahti kimeästi ja
lausui kietoen kätensä kuolleen kaulan ympärille: 'Niin, se on minun
poikani, jonka minä synnytin, minun oma poikani, jota en ole
kahteenkymmeneenviiteen vuoteen nähnyt. Tervetuloa, poikani,
tervetuloa! Nyt pääset haudan lepoon, ja minä myös -- niin, minä myös!'

"Hän huudahti kimeästi vielä kerran seisoen suorana kädet eteenpäin
ojennettuina, mutta samassa purskahti vaahto hänen huulilleen, ja hän
kaatui kuolleena poikansa ruumiin päälle.

"Paikalla vallitsi jälleen syvä hiljaisuus, sillä kaikki olivat
suuresti peloissaan. Vihdoin huudahti joku: 'Mikä on tämän miehen nimi,
joka on riistänyt kummituksilta niiden saaliin?'

"'Nimeni on Galazi', vastasin.

"'Eipä olekaan', sanoi hän. 'Susi on nimesi. Katsokaa tuota suden
veristä nahkaa hänen olkapäillään ja päälaellaan!'

"'Galazi on nimeni, mutta te olette sanoneet minua sudeksi', sanoin
minä. 'Olkoon niin. Nimeni onkin Susi-Galazi!'

"'Minun luullakseni hän on susi', lausui mies. 'Katsokaa nyt hänen
hampaitaan, kuinka ne irvistävät! Hän ei ole ihminen, veljet, vaan
susi.'

"'Ei ihminen, eikä susi, vaan noita hän on', virkkoi eräs toinen.
'Kukaan muu ei olisi voinut päästä metsän läpi hänen luokseen, joka
istuu ylhäällä vuoren huipulla.'

"'Niin, niin, hän on susi -- noita -- tappakaa hänet!' huusi
väkijoukko. 'Tappakaa tuo susinoita, ennenkuin hän usuttaa aaveet
kimppuumme!' Ja he hyökkäsivät minua kohti keihäät koholla.

"'Olen kuin olenkin susi ja noita myös', huusin minä, 'ja kerran vielä
minä usutan sudet ja aaveet kimppuunne!' Käännyin ja pakenin niin
nopeasti, että he jäivät pian jälkeeni. Juostessani kohtasin tytön,
jolla oli kori vihanneksia toisessa kädessä ja tapettu karitsa
toisessa. Syöksyin häntä kohti ulvoen kuin susi ja sieppasin häneltä
sekä vihanneskorin että karitsan. Kahlasin sitten joen poikki ja yövyin
louhikkoon toiselle puolelle sammuttaen nälkäni vihanneksilla ja
karitsan lihalla.

"Päivän koittaessa nousin ja ravistelin kasteen sudennahoista. Sitten
tunkeuduin metsään ja ulvahdin kuin susi. Kummitussudet tunsivat ääneni
ja vastauksia kuului läheltä ja kaukaa. Kuulin niiden jalkojen töminän
ja pian parveili niitä ympärilläni kymmenittäin, sadoittain,
liehitellen ja hyväillen minua. Laskin niiden lukumäärän, niitä oli
kolmesataakuusikymmentä ja kolme.

"Palasin sitten tänne luolaan, ja täällä olen nyt elellyt melkein
kaksitoista kuukautta, Umslopogaas, ja minusta on tullut susi-ihminen,
sillä sutten keralla minä nyt metsästelen ja riehun; ne tuntevat minut
ja tekevät, mitä tahdon. Nousehan, Umslopogaas, olet nyt vahva jälleen,
ja ellei rohkeutesi petä, niin saat nähdä väkeni jo tänä iltana. Tule,
jos sinulla on uskallusta, Umslopogaas!"

Umslopogaas nousi nauraen hilpeästi. "Nuori olen iältäni!" huudahti
hän, "ja voimiltani tuskin täysikasvuisen miehen veroinen, mutta tähän
saakka en ole vielä kääntänyt selkääni leijonalle enkä noidalle, en
sudelle enkä ihmiselle. Katselkaamme siis armeijaasi -- noita mustia ja
harmaita sotureitasi, jotka juoksevat neljällä jalalla aseinaan
iskuhampaat keihäiden asemesta!"

"Sido ensin naarassuden talja olkapäillesi", neuvoi Galazi, "sillä
muutenpa olisi sinusta vain rippeet jäljellä, ennenkuin mies ehtisi
laskea sormensa. Katso tarkoin, että hihnat pitävät, sillä muuten sinun
käy huonosti."

Umslopogaas sitoi harmaan sudentaljan olkapäilleen nahkahihnoilla, niin
että yläleuan hampaat hohtivat hänen päälaellaan, ottaen keihään
käteensä, ja kun Galazi oli samoin kiinnittänyt sutten kuninkaan taljan
ylleen, astuivat he luolan edessä olevalle tasanteelle.

Galazi seisoi hetkisen aivan hiljaa kuutamossa, ja Umslopogaas näki,
että hänen kasvonsa muuttuivat hurjiksi ja petomaisiksi; silmät
hehkuivat ja hampaat työntyivät irviin aukenevien huulten takaa. Sitten
Galazi kohotti päätään ja ulvahti pitkään kuutamoiseen yöhön. Kolmesti
Galazi ulvoi, joka kerta yhä kovemmin, ja ennenkuin kaiut olivat
kuolleet yön hiljaisuuteen, kuului vastauksia ylhäältä kallioilta,
alhaalta metsän helmasta, idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä.
Ulvonta läheni lähenemistään, jo kuului jalkojen tömähdyksiä, ja harmaa
susi, peloittavan suuri, syöksyi pitkin hypyin heitä kohti paljon
muita jäljessään. Ne piirittivät Galazin hyppien häntä vasten
hyväilevästi, mutta hän karkoitti ne nuijallaan. Sitten ne äkkiä
huomasivat Umslopogaasin ja syöksyivät kita auki tätä kohti.

"Seiso paikallasi, äläkä hievahdakaan!" huusi Galazi. "Älä pelkää!"

"Olen aina pitänyt koirista", vastasi Umslopogaas; "pitäisikö minun nyt
oppia pelkäämään niitä?"

Vaikka hän puhuikin noin urheasti, pelkäsi hän kuitenkin sisimmässään,
sillä näky oli todellakin mitä hirvein. Sudet hyökkäsivät häntä kohti
edestä ja takaa kita auki, ja yhdessä henkäyksessä hän oli melkein
kadonnut näkyvistä petojen peloittavaan piiriin. Mutta yksikään hammas
ei haavoittanut häntä, sillä hyppiessään hänen kurkkuaan tavoitellen,
sudet tunsivat hänen olkapäillään roikkuvan nahan hajun, ja
painautuivat maahan hänen jalkojensa juureen nuollen ja hyväillen
häntä. Umslopogaas huomasi petojen ei ainoastaan jättävän hänet
rauhaan, vaan myöskin, että naarassudet kokoontuivat sen ympärille,
joka kantoi naarassuden taljaa. Ne olivat suuria, laihoja ja nälkäisiä
petoja, kaikki täysikasvuisia, pentuja ei ollut, ja niitä oli niin
paljon, ettei hän voinut niitä kuutamossa laskeakaan. Katsellessaan
niiden punaisina hehkuviin silmiin Umslopogaas tunsi suden luonnon
sydämessään, ja hänkin kohotti päätään ja ulvoi kuin susi, johon
naarassudet vastasivat.

"Lauma on koossa, nyt metsästämään!" huusi Galazi. "Kevennä jalkasi
nopeiksi, veljeni, sillä tänä iltana käymme kaukana. Hei, Valkohammas
ja Harmaakuono! Hei, väkeni, musta ja harmaa, matkaan! matkaan!"

Hän hypähti eteenpäin Umslopogaas kintereillään, ja kummitussudet
parveilivat heidän jäljessään. He riensivät tuulena vuorenrinnettä alas
ja saapuivat pian syvään rotkoon, jossa oli tiheässä puita. Galazi
pysähtyi kohottaen nuijan ilmaan, jolloin sudetkin seisahtuivat.

"Vainuan riistaa", huudahti hän, "hei, joukkoni, eteenpäin vain!"

Sudet painautuivat hiljaa rotkoon, mutta Galazi ja Umslopogaas jäivät
suulle odottamaan. Pian alkoi kuulua katkeilevien oksien ritinää, ja
katso, heidän edessään seisoi suuri puhvelihärkä, joka nuuski ilmaa
kiukkuisesti möyryten.

"Tästäpä sukeutui hauska leikki, veljeni! Näetkö, miten laiha ja
jäntevä se on? Ah, tuo liha on kuitenkin mureampaa kuin mitä väkeni on
milloinkaan kuoliaaksi kaahannut!"

Galazin vielä puhuessa ilmestyivät sutten ensimmäiset rotkon
pimennosta, ja nähdessään puhvelin ne hyökkäsivät sitä kohti ulvoen
täyttä kurkkua. Härkä huomasi vaaran ja riensi rinnettä alas, Galazi,
Umslopogaas ja koko susilauma kintereillään, ja tuon hurjan
metsästyksen aiheuttama melu sai kalliotkin vavahtelemaan. Alas he
kiitivät vuoren rinnettä myöten, ja Umslopogaasista tuntui, että hänkin
oli susi. He kirmasivat sokeasti eteenpäin, mutta hänen jalkansa olivat
nopeimpiakin nopeammat, eikä yksikään susi päässyt hänen edelleen ja
hänellä oli vain yksi himo -- himo saavuttaa saalis.

He lähenivät nyt metsän reunaa ja Galazi karjaisi. Hän karjaisi
Valkohampaalle ja Harmaakuonolle, Verenjuojalle ja Kuolemalle, jotka
syöksyivät heti lauman edelle juosten niin nopeasti, että vatsa näytti
maata viistävän. Härkä sivuutettiin ja pakotettiin kääntymään takaisin
vuoren rinteelle, jota ylös se kirmaisi Harmaakuono ja Kuolema toisella
puolella ja Verenjuoja ja Valkohammas toisella Susi-veikkojen tullessa
heti jäljessä lauma kintereillään. Eteenpäin riennettiin pysähtymättä
vuoren rinnettä ylös, mutta Umslopogaasin askel oli aina vain yhtä
keveä ja hengitys säännöllinen. He lähenivät vielä kerran tuon harmaan
noidan syliä, jossa luola oli, ja härkä, joka oli pelosta suunniltaan,
syöksyi sokeasti eteenpäin. Se juoksi niin nopeasti, että sudet jäivät
jälkeen, sillä maa oli siinä kohden tasaisempi. Galazi katsahti
Umslopogaasiin ja hymyili.

"Et juokse niinkään huonosti, veljeni, oltuasi äsken sairaana. Koetapas
nyt, voitatko minut. Kumpi koskee ensin saaliiseen?"

Härkä oli pari keihäänheittoa heidän edellään. Umslopogaas hymyili
takaisin ja huudahti: "Hyvä on! Nyt viimeinen pinnistys!"

He syöksähtivät eteenpäin ja hetkisen näytti Umslopogaasista, että he
seisoivat paikoillaan vieretysten, härkä vain läheni. Sitten hän vielä
ponnisti voimiaan ja kiinnitti askeltensa nopeutta, ja katso, kun hän
katsoi jälleen sivulleen, oli hän yksinään ja härkä oli sangen lähellä.
Kenenkään jalat eivät ole milloinkaan nousseet nopeammin kuin nyt
Umslopogaasin. Hän saavutti härän ja läimäyttäen kätensä tämän
lautasille hän ponnahti istumaan eläimen selkään kuin valkoinen mies
satulaansa. Sitten hän kohotti keihäänsä iskien sen lapojen väliin,
jolloin tuo suuri puhveli horjahti, pysähtyi ja kierähti kuolleena
tantereelle.

Galazi ehdätti paikalle. "Kuka on nopein, Galazi?" huudahti
Umslopogaas. "Sinäkö vai minä vai susilaumasiko?"

"Sinä, Umslopogaas", huohotti Galazi, joka oli kovin hengästynyt.
"Veroistasi juoksijaa ei ole eikä tule milloinkaan olemaankaan."

Sudet saavuttivat heidät samassa ja olisivat repineet härän
kappaleiksi, mutta Galazi karkoitti ne nuijallaan, minkä jälkeen
kumppanit levähtivät hetkisen. Sitten lausui Galazi: "Leikatkaamme
itsellemme keihäällä viipaleet ja syökäämme."

He tekivät niin, ja kun he olivat lopettaneet ateriansa, viittasi
Galazi susille, jotka karkasivat raadon kimppuun tapellen raivoisasti.
Hetkisen kuluttua olivat vain suurimmat luut jäljellä ja kuitenkin oli
jokainen susi saanut siepatuksi vain pienen murun.

Sitten toverukset palasivat luolaan ja heittäytyivät levolle...

       *       *       *       *       *

Hiukan myöhemmin kertoi Umslopogaas elämänvaiheensa juurtajaksain
Galazille, joka kysyi, eikö Umslopogaas tahtonut jäädä hänen luokseen
ja olla hänen veljensä ja hallita hänen kanssaan susilaumaa, vai
halusiko hän palata Chakan luo isäänsä Mopoa etsimään.

Umslopogaas vastasi haluavansa mieluummin lähteä etsimään sisartaan
Nadaa, jota hän ajatteli päivin ja öin. Hän oli kyllästynyt Chakan
suureen kaupunkiin.

"Missä hän sitten on, tuo Nada-sisaresi?" kysyi Galazi.

"Hän lepää oman kansasi luolassa, Galazi; hän on halakazien luona."

"Maltapas, Umslopogaas, maltapas mielesi ja jää luokseni, kunnes
vartumme miehiksi!" huudahti Galazi. "Sitten lähdemme yhdessä etsimään
sisartasi halakazien luolista."

Tämän susielämän viehätys oli tunkeutunut Umslopogaasin sydämeen, ja
hän myöntyi ehdotukseen. Seuraavana aamuna he sitten tekivät koko
susilauman edessä veriveljeyden liiton, vannoen toisilleen
uskollisuutta kuolemaan saakka, ja sudet ulvoivat tuntiessaan
ihmisveren hajun sieraimissaan. Valoin vannotuin he juhlallisesti
lupasivat pysyä aina yhdessä, mitä yllätyksiä kohtalo heille sitten
valmistaneekin, ja kummitussudet kuulivat heidän sanansa. Ja monena
kuutamoiltana he metsästivät yhdessä sutten keralla ravintoa hankkien.
Välistä he menivät joenkin yli ja metsästivät aavikoilla, sillä
vuoristossa oli niukasti riistaa, ja kuullessaan sutten
ilmojatärisyttävän ulvonnan saattoivat kylän asukkaat tulla ulos
joutuen parhaiksi näkemään lauman kiitävän aavikon poikki mies tahi
kaksi etunenässä. Silloin he sanoivat, että aaveet olivat liikkeellä ja
hiipivät pelosta vavisten majoihinsa jälleen. Mutta Susi-veikot ja
heidän laumansa eivät tappaneet ihmisiä, vaan ainoastaan metsän riistaa
tahi, kuten välistä sattui, elefantteja ja leijoniakin.

Kun Umslopogaas oli viettänyt Kummitusvuorella muutamia kuukausia, näki
hän eräänä yönä unta Nadasta, ja herättyään pälkähti hänen päähänsä,
että hän ehkä saisi kuulla jotakin omaisistaan, miten minun ja hänen
äitinsä, tahi sen, jota hän luuli äidikseen, sekä Nadan ja muiden
veljien ja sisarten oli käynyt. Hän koetti jotenkin peittää
alastomuuttaan ja jätti Galazin kiiruhtaen alas kylään, jossa tuo vanha
vaimo oli elellyt, ja sanoen olevansa erään kaukana asuvan päällikön
poika matkalla vaimoa etsimään.

Kylän väki otti hänet vastaan, vaikkakin hän oli heidän mielestään
oudon hurjan ja tulisen näköinen, ja eräs kysyikin suoraan, oliko hän
tuo noita Susi-Galazi. Mutta toiset sanoivat, ettei tämä ollut Galazi,
jonka he kyllä tunsivat. Umslopogaas sanoi taas, ettei hän tiennyt
mitään Galazista ja tämän susilaumasta, ja katso, siinä heidän
puhellessaan marssi viisikymmentä soturia kylään. Umslopogaas tarkkaili
joukon johtajia, ja tunsikin nämä Chakan miehiksi. Ensin hän aikoi
puhutella heitä, mutta hänen suojelushenkensä, _ehlosénsa_, varoitti
häntä olemaan vaiti, minkä tähden hän istui äänetönnä suurimman majan
nurkassa ja kuunteli. Kylän päällikkö, joka vapisi pelosta, että joukko
oli lähetetty tuhoamaan hänet ja kaikki, mitä hänellä oli, kysyi
vihdoin, mitä miehillä oli asiaa.

"Eipä juuri mitään", vastasi joukon johtaja. "Joutavanpäiväinen juttu.
Kuningas lähetti meidät etsimään erästä Umslopogaas nimistä
nuorukaista, kuninkaan henkilääkärin Mopon poikaa. Mopo uskotteli, että
leijona surmasi nuorukaisen tämän vuoriston läheisyydessä, ja Chaka
tahtoo tietää, onko todellakin niin käynyt."

"Nuorukaisesta emme tiedä mitään", sanoi päällikkö. "Mutta mitä te
oikein tahtoisitte hänestä?"

"Eipä juuri mitään", vastasi Chakan mies. "Me vain tappaisimme hänet."

"Toisella kerralla, kuomaseni", ajatteli Umslopogaas.

"Mikä tuo Mopo on oikein miehekseen?" kysäisi päällikkö.

"Pahantekijä, jonka kuningas on tuhonnut taloineer päivineen ja
kaikkine vaimoineen ja lapsineen", vastasi joukon johtaja.



XV.

KUNINKAAN MIESTEN KUOLEMA.


Kun Umslopogaas kuuli nuo sanat, synkistyi hänen mielensä, ja suuri
viha leimahti hänen sydämessään, sillä hän luuli, että minä, Mopo, olin
myös tuhoutunut kotini keralla, ja hän rakasti minua. Mutta hän ei
sanonut mitään, vaan pujahti tilaisuutta vaanien kenenkään näkemättä
majasta ja kiiruhti mahdollisimman nopeasti takaisin Kummitusvuorelle.
Joukon johtaja tiedusteli sillä aikaa kylän päälliköltä, tiesikö tämä
mitään nuorukaisesta, jota he etsivät. Päällikkö kertoi silloin hänelle
Susi-Galazista, mutta sanoi, ettei se ollut sama henkilö, koska Galazi
oli jo oleskellut useita kuukausia Kummitusvuorella.

"On täällä toinenkin nuorukainen", sanoi silloin päällikkö, "eräs
muukalainen, kookas ja vahva ja hurjan näköinen, jonka silmät säihkyvät
kuin keihäänkärjet. Hän on parhaillaan täällä majassa; hän istuu tuolla
varjossa."

Soturi nousi katsomaan, mutta Umslopogaas oli mennyt.

"Nuorukainen on paennut", sanoi päällikkö, "eikä kuitenkaan kukaan
nähnyt hänen menevän. Ehkäpä hänkin on noita! Olenhan todellakin
kuullut, että niitä on nyt kaksi tuolla Kummitusvuorella. Niiden
sanotaan metsästelevän siellä öisin kummitussutten keralla, mutta minä
en tiedä, onko noissa puheissa mitään perää."

"Haluaisinpa totisesti iskeä nyt sinut hengiltä", ärjyi soturi vihan
vimmassa, "kun sallit tuon nuorukaisen paeta! Hän oli varmasti
Umslopogaas, Mopon poika."

"Syytön minä olen", sanoi päällikkö. "Nuo nuorukaiset ovat noitia,
jotka voivat tulla ja mennä miten itse haluavat. Mutta sen sanon
sinulle, kuninkaan mies, että jos aiot nousta Kummitusvuorelle, niin
saat mennä sinne yksinäsi soturiesi keralla, sillä täälläpäin ei tohdi
kukaan astua jalallaankaan tuolle vuorelle."

"Saatpahan sitten huomenna nähdä, kuka tohtii ja kuka ei", vastasi
soturi. "Chakan luona oppivat miehet rohkeiksi. Nämä miehet eivät
pelkää keihäitä eikä kummituksia, ei petoja eikä noituutta, mutta
kuninkaan sanoja he pelkäävät. Aurinko laskee -- anna meille ruokaa.
Huomenna tutkimme vuoristoa."

Noin tuo soturi haasteli ylimielisyydessään, isäni -- hän, joka oli
nähnyt auringon viimeisen kerran.

Sillävälin saapui Umslopogaas vuoristoon, ja kun hän oli kulkenut
metsän läpi -- jonka salaisimmatkin polut hän tunsi -- alkoi ilta
pimetä, ja sudet havahtuivat päivän horroksesta lähtien liikkeelle
öisille retkilleen. Umslopogaas kuuli niiden ulvonnan ja ulvoi vastaan
ja pian ilmestyi tuo suuri susi, Kuolema, hämärästä. Umslopogaas näki
sen ja mainitsi sitä nimeltä, mutta katso! peto ei tuntenut häntä, vaan
hyökkäsi muristen hänen kimppuunsa. Silloin Umslopogaas muisti, ettei
sudentalja ollutkaan hänen olkapäillään, ja sentähden ei Kuolema
tuntenutkaan häntä. Päivällä sutten nukkuessa hän saattoi kyllä mennä
minne hyvänsä ilman tuota nahkaa, mutta iltaisin oli asianlaita toisin.
Hän ei ollut ottanut nahkaa mukaansa, koska hän ei tohtinut
näyttäytyä siinä kylän väelle, jolloin nämä olisivat tunteneet hänet
toiseksi Susi-veikoksi, eikä hän ollut aikonutkaan palata vuorelle
vielä samana iltana, vaan seuraavan päivän aamuna.

Umslopogaas ymmärsi olevansa suuressa vaarassa. Kuoleman hän karkoitti
nuijallaan, mutta toisia oli jo hänen takanaan, sillä sudet
kokoontuivat nopeasti. Ei ollut muuta neuvoa kuin rientää pakoon, ja
kooten kaikki voimansa hän kiiruhti vinhaa vauhtia luolaa kohden, ja
hän juoksikin niin nopeasti, etteivät sudet saavuttaneet häntä, vaikka
niin läheltä piti, että erään hampaat iskeytyivät hänen lannevyöhönsä
reväisten sen poikki. Hän ei ollut milloinkaan juossut niin nopeasti ja
hänen onnistui päästä luolaan ja kiepauttaa lohkare aukon eteen samassa
kun sudet kaapaisivat tasanteelle syöksyen lohkaretta vasten.
Kiinnitettyään sudentaljan olkapäilleen hän kiepautti kiven sivulle ja
astui ulos, ja katso, sutten silmät aukenivat, ne tunsivat hänet
toiseksi veljeksistä, jotka hallitsivat heidän laumaansa, ja hiipivät
tiehensä hänen käskyään totellen.

Umslopogaas istahti luolan suulle odottamaan Galazia ja vaipui
mietteisiin. Galazi tulikin pian, ja Umslopogaas kertoi hänelle
muutamin sanoin kuulumiset.

"Antauduit suureen vaaraan, veljeni", virkkoi Galazi. "Mitäs aiot nyt
tehdä?"

"Väkemme himoitsee ihmisen lihaa", vastasi Umslopogaas; "syöttäkäämme
ne kylläisiksi noilla Chakan sotureilla, jotka istuvat tuolla kylässä
aikoen tulla surmaamaan minut. Tahtoisin kostaa isäni Mopon,
murhattujen veljieni ja sisarteni, ja äitieni, Mopon vaimojen puolesta.
Mitäs sinä sanot?"

Galazi nauroi julmasti. "Tulen mukaasi otusten ajoon, veljeni. Olen
kyllästynyt metsästämään viidakon riistaa, metsästäkäämme siis tänä
iltana ihmisiä."

"Niin, tänä iltana", sanoi Umslopogaas nyökäyttäen päätään. "Ikävöin
tuota Chakan lähettiä kuin morsian sulhonsa suuteloita. Mutta ensin
syökäämme ja levähtäkäämme, sillä aikaa on vielä viljalti, ja sitten
kokoamme armeijamme, Galazi."

Kun he olivat syöneet ja levähtäneet, ottivat he aseensa ja astuivat
ulos. Galazi ulvahti, ja kutsun kuultuaan alkoivat sudet heti
kokoontua, niin että hetkisen kuluttua oli koko lauma saapuvilla.
Galazi liikkui niiden keskellä nuijaansa heristellen, ja nuo koirain
lailla istuvat sudet seurasivat häntä palavin silmin.

"Tänä iltana emme pyydäkään metsän riistaa, pienokaiseni", huusi hän,
"vaan ihmisiä, ja tehän pidätte ihmisen lihasta."

Sudet vastasivat mahtavalla ulvonnalla, ikäänkuin ne olisivat
ymmärtäneet sanat, ja sitten lauma jakaantui kahtia kuten tavallisesti;
naaraat lyöttäytyivät Umslopogaasiin ja urokset seurasivat Galazia, ja
pian oltiin nopeasti matkalla rinnettä alas tasankoa kohti. Joki ei
pysähdyttänyt kulkua, sen yli uitiin, ja toisella puolella noin
kahdeksan keihäänheiton päässä häämötti kylä. Susi-veikot pitivät
lyhyen neuvottelun, ja Galazi vei urossudet pohjoiselle portille ja
Umslopogaas naaraat eteläiselle. He etenivät äänettömästi, sillä sudet
olivat saaneet käskyn olla vaiti, ja pääsivät onnellisesti perille.
Portit oli sulettu piikkipensailla, mutta ne raivattiin tieltä käden
käänteessä.

Oksien rasahtelu havahdutti pari koiraa, jotka samassa tunsivat
Umslopogaasin keralla olevien sutten hajun, sillä tuuli puhalsi siltä
suunnalta, ja ne syöksyivät haukkuen eteläportilla pensaiden kimpussa
työskentelevän Umslopogaasin kimppuun. Susia oli enää mahdoton hillitä
ja koirat silvottiin silmänräpäyksessä, mutta samassa heräsivät myös
Chakan soturit ja kylän väki rähinään, ja hypäten ylös he sieppasivat
aseensa ja kiiruhtivat ulos. Oli kirkas kuutamo; ja silmäillessään
ympärilleen he näkivät erään miehen, sudentalja hartioillaan, rientävän
aution karja-aitauksen poikki, jonka pitkä heinikko kätki makuulle
laskeutuneet lehmät näkyvistä, ja miehen jäljessä seurasi lukematon
joukko susia, mustia ja harmaita. He huudahtivat kauhusta, sanoen
aaveiden olevan heidän kimpussaan ja kääntyivät pakoon pohjoista
porttia kohti. Mutta, katso, sielläkin he kohtasivat miehen, jolla oli
vain sudentalja yllään ja mukanaan suunnaton joukko susia, mustia ja
harmaita.

Toiset heittäytyivät maahan kauhun lamauttamina ja toiset koettivat
pyrkiä pakoon. Mutta suurin osa sotureita ja joukko kylän miehiä
kokoontui yhteen, aikoen taistella aaveita vastaan kuin miehet
viimeiseen saakka, vaikkakin he vapisivat pelosta. Umslopogaas ja
Galazi ulvahtivat silloin kumeasti ja syöksyivät susineen soturien ja
kyläläisten kimppuun, ja hyppivien, riuhtoilevien ja raatelevien sutten
ulvonnan säestämä huuto ja ähellys kohosi pilviin saakka. Eivätkä he
välittäneet soturien keihäistä ja nuijista. Toiset kyllä nujertuivat
veriinsä, mutta toiset riehuivat entistä hurjemmin. Miesjoukko
raastettiin pian hajalle ja jokaiseen mieheen oli iskeytynyt kiinni
pari kolme tempoilevaa sutta, jotka repivät uhrinsa muutamassa
henkäyksessä. Pari miestä pääsi tosin pujahtamaan pakoon, mutta sudet
saivat ne pian kiinni jälkiä seuraten, ja miehet saivat surmansa,
ennenkuin ehtivät porteille.

Mutta kaikista hurjimmin riehuivat Susi-veikot. Vartija nousi ja laski
ja monen täytyi nöyrtyä maahan sen edessä ja Umslopogaasin keihäs
välähteli tiheästi kuutamossa. Vihdoin oli kaikki hiljaa, kylän
asukkaista ei ollut ainoatakaan elossa, ja sudet, jotka olivat olleet
niin kauan nälissään, murisivat äkäisesti ahmiessaan vatsansa täyteen.
Kohdatessaan toisensa toverukset nauroivat julmasti, koska he olivat
tappaneet heitä pyydystämään lähetetyn joukon. He usuttivat sudet
sisälle majoihinkin, joihin kätkeytyneet tapettiin kaikki tahi
raahattiin ulos kuolemaan.

Äkkiä syöksähti eräs pitkä ja roteva mies viimeisestä majasta, jossa
hän oli ollut piilossa, ja ulkopuolella vaanivat sudet karkasivat häntä
kohti repiäkseen hänet kappaleiksi. Mutta Umslopogaas pakotti ne
perääntymään, sillä hän oli nähnyt miehen kasvot: mies oli joukon
johtaja, jonka Chaka oli lähettänyt surmaamaan hänet.

"Terve sinulle, kuninkaan mies!" huudahti Umslopogaas. "Sanopas nyt
meille, mitä sinä teet täällä hänen varjossaan, joka istuu tuolla
vuoren huipulla?" Ja hän viittasi keihäällään Kummitusvuoren
velhottareen, jota kuu kirkkaasti valaisi.

Mies oli urhoollinen, vaikka hän olikin mennyt piiloon sudet nähtyään,
ja vastasi ylväästi:

"Mitäpä se sinuun kuuluu, noita? Kummitussutesi ovat tehneet tehtäväni
mahdottomaksi, niin että surmatkoot ne nyt minutkin."

"Eipä hätäillä", sanoi Umslopogaas. "Sanohan, etkö hakenut erästä
nuorukaista, Mopon poikaa?"

"Aivan oikein", vastasi mies. "Erästä nuorukaista etsiskelin, mutta
tapasinkin joukon pahoja henkiä." Ja hän katsahti saaliin kimpussa
ärhentelevään susilaumaan ja värisi.

"Sanohan", jatkoi Umslopogaas kohottaen suden taljan, niin että kuu
valaisi hänen kasvonsa, "ovatko nämä kasvot etsimäsi nuorukaisen?"

"Ovat", vastasi mies hämmästyneenä.

"Niin", nauroi Umslopogaas, "ovatpa niinkin. Sinä hullu! Tiesin
tehtäväsi ja kuulin sanasi, ja näin minä olen vastannut niihin." Ja hän
viittasi kuolleisiin. "Nyt valitse ja nopeasti. Tahdotko juosta sutteni
kanssa kilpaa vai tahdotko tapella näitä neljää vastaan?" Ja hän
osoitti Valkohammasta ja Harmaakuonoa, Verenjuojaa ja Kuolemaa, jotka
tarkkasivat häntä kuolaa valuvin kidoin. "Vai tahdotko otella minun
kanssani, ja jos kaadun, niin hänen kanssaan, jolla on nuija ja jonka
kanssa minä hallitsen tätä väkeäni, mustaa ja harmaata?"

"Aaveita pelkään, mutta en ihmisiä", vastasi soturi, "olivatpa ne
sitten vaikka noitia!"

"Hyvä on!" huudahti Umslopogaas heristäen keihästään.

He syöksyivät toisiaan vastaan ja tuima taistelu alkoi, mutta
Umslopogaasin keihäs taittui melkein heti soturin kilpeen, ja hän
joutui aseettomaksi. Hän kääntyi pakoon loikkien pitkin hypyin
kaatuneiden ja ympärillä parveilevien sutten yli soturin ajaessa häntä
takaa keihäs koholla ja pilkkasanoja syydellen. Galazikin ihmetteli
Umslopogaasin pakoa; vastassahan oli vain yksi mies. Mutta Umslopogaas
kiiruhti vain eteenpäin sinne tänne mutkitellen ja katse koko ajan
maahan kiintyneenä ja äkkiä näki Galazi hänen syöksähtävän eteenpäin ja
kumartuvan maahan kuin haukka. Samassa hän pyörähti ympäri ja katso,
hänellä oli kirves kädessään. Soturi syöksähti hänen kimppuunsa,
jolloin Umslopogaas iski, ja suuren keihään kärki, joka oli valmis
lävistämään hänet, kirposi helähtäen taittuneesta varrestaan.
Umslopogaas iski toistamiseen: kirveen puolikuun muotoinen terä
tunkeutui paksun kilven läpi syvälle soturin rintaan, joka heitti
kätensä ylös ja kaatui ääntä päästämättä maahan.

"Ah!" huudahti Umslopogaas, "etsit nuorukaista tappaaksesi hänet, mutta
löysitkin kirveen, joka tappoi sinut! Nuku hyvin, Chakan mies."

"Veljeni", jatkoi Umslopogaas Galaziin kääntyen, "tästä lähtien en
taistele enää keihäillä, vaan kirveellä ja kirvestä etsien minä juoksin
kuin pelkuri sinne ja tänne. Mutta tämä löytämäni ei kelpaa mihinkään.
Katsohan, varsi on melkein murskana iskuni voimasta. Nyt on ainoa
toivoni -- saada haltuuni tuo Jikizan suuri tappara, Itkuntekijä, josta
olemme kuulleet puhuttavan, niin että tappara ja nuija voivat tukea
toisiaan taistelun tuoksinassa."

"Jääköön se toiseksi illaksi", sanoi Galazi. "Nytkin kunnostauduimme
kutakuinkin hyvin. Hakekaamme juuriksia ja jauhoja, joiden puutteessa
olemme, ja sitten takaisin vuorelle, ennenkuin päivä valkenee."

Siten Susi-veikot siis tuhosivat Chakan lähettämän soturijoukon, ja se
oli vain ensimmäinen heidän monista hävitysretkistään sutten keralla.
He olivat liikkeellä harva se yö tuhoten kaikki, joita he vihasivat,
kunnes he ja kummitussudet saavuttivat niin kamalan maineen, että koko
tienoo tyhjeni autioksi. Mutta he huomasivat myöskin, etteivät sudet
seuranneet heitä kaikkialle.

He olivat päättäneet eräänä iltana hyökätä kirveskansan kylään, jossa
päällikkö Jikiza, liikanimeltä voittamaton, Itkuntekijän omistaja,
eleli, mutta kun he lähenivät kylää, kääntyivät sudet takaisin ja
pakenivat. Silloin Galazi muisti unensa, jossa luolan vainaja oli
ilmoittanut hänelle, että sudet saivat metsästää vain siellä, missä nuo
ihmissyöjät olivat muinoin metsästäneet. He kääntyivät siis takaisin,
mutta Umslopogaas alkoi hautoa suunnitelmaa, miten hän voisi saada
tapparan haltuunsa.



XVI.

UMSLOPOGAAS LÄHTEE TAISTELEMAAN TAPPARASTA.


Kuukausia oli kulunut siitä kun Umslopogaasista tuli sutten kuningas,
ja hän oli nyt täysikasvuinen,' roteva ja tulinen mies, jolla ei ollut
vertaistaan voimassa ja nopeudessa ja joka näki yöllä yhtä hyvin kuin
päivällä. Mutta hänelle ei ollut vielä annettu nimeä Tappaja, eikä hän
ollut vielä tuon teräskuningattaren, tappara Itkuntekijän, haltija.
Mutta saada omistaa tuo ase oli hänen sydämensä kiihkein toivo, sillä
sinne ei ollut vielä kukaan nainen päässyt tunkeutumaan. Kun nainen
valtaa miehen sydämen, karkoittaa hän sieltä kaikki muut pyyteet --
halun saada pidellä hyviä aseitakin. Niin on asian laita, isäni.

Hän hiiviskeli usein jokirannan kaislikoissa katsellen Jikizan,
Voittamattoman kylää ja portteja, ja kerran hän näkikin erään ison ja
karvaisen miehen, jolla oli olkapäällään huikaisevan kirkas kirves,
varsi sarvikuonon sarvesta tehty. Sen jälkeen kiihtyi hänen himonsa
saada tappara omakseen aivan hillittömäksi, kunnes hän ei voinut öisin
nukkuakaan, eikä hän puhunut Galazille mistään muusta, väsyttäen siten
tätä ainaisilla jaarituksillaan, sillä Galazi oli hyvin harvasanainen
mies, joka oli mieluimmin vaiti. Mutta kaikesta huolimatta hän ei
keksinyt mitään keinoa, millä saada tappara haltuunsa.

Umslopogaasin ollessa eräänä iltana jälleen kaislikossa piilossa, hän
näki kauniin nuoren tytön, jonka iho kiilteli kuin kirkas kupari,
tulevan rannalle hänen kätköpaikkaansa kohti. Tyttö ei pysähtynyt
kaislikon reunaan, vaan astui eteenpäin istahtaen keihäänvarren
etäisyydelle Umslopogaasista ja alkoi katkerasti itkeä puhellen
itsekseen.

"Toivoisinpa, että kummitussudet tuhoaisivat hänet ja kaikki, mitä
hänellä on", nyyhkytti tyttö, "niin, hänet ja Masilonkin! Minä
usuttaisin ne armotta heidän kimppuunsa, vaikka saisin itsekin maistaa
niiden hampaita. Parempi joutua sutten suuhun, kuin tuolle lihavalle
Masilo-sialle. Oh, jos minun täytyy mennä hänen kanssaan naimisiin, niin
minä annan hänen maistaa veistä hääsuutelon asemesta. Oh, olisinpa
kummitussutten kuningatar, niin Jikizan kylässä pitäisi luitten
kaliseman ennen uuden kuun syntyä!" Umslopogaas kuunteli ja nousi äkkiä
seisoalleen tytön eteen. Hän oli pitkä ja hurjan näköinen ja
naarassuden hampaat hohtivat hänen kulmillaan.

"Kummitussudet ovat saapuvilla, tyttöseni", sanoi hän. "Ne ovat aina
lähellä niitä tarvitsevia."

Tyttö huomasi hänet nyt ja huudahti heikosti katsellen sitten
ihmeissään tuota suurta miestä, joka puhutteli häntä, Ja tämän tulisia
silmiä.

"Ken olet?" kysyi hän. "En pelkää sinua, olitpa kuka hyvänsä."

"Sitten olet väärässä, tyttöseni, sillä kaikki ihmiset pelkäävät minua,
ja syystä kylläkin. Olen toinen Susi-veikko, joista olet kyllä kuullut
puhuttavan; olen eräs Kummitusvuoren noita. Ole hiljaa nyt, tahi tapan
sinut. Eikä hyödytä mitään huutaa väkeäsi apuun, sillä olen jaloiltani
heitä nopeampi."

"En aiokaan huutaa apua, susimies", vastasi tyttö. "Ja tapettavaksi
olen liian nuori ja kaunis."

"Aivan niin, tyttö", sanoi Umslopogaas katsellen häntä. "Mutta mitä
puhelit äsken Jikizasta ja jostakin Masilosta? Sanoissasi oli tulta ja
terästä, ja ne miellyttivät minua."

"Näyttää siltä, että kuulit ne", vastasi tyttö. "Mitäpä hyödyttää
toistaa ne."

"Eipä mitään, tyttöseni. Kerrohan asiasi, niin ehkäpä minä keksin
jonkun keinon auttaakseni sinut pulasta."

"Se on pian kerrottu", sanoi tyttö. "Vanha juttu. Nimeni on Zinita, ja
Jikiza Voittamaton on isäpuoleni. Minussa ei ole tippaakaan hänen
vertaan. Nyt hän naittaisi minut Masilolle, eräälle vanhalle ja
lihavalle miehelle, jota minä vihaan ja joka tarjoaa minusta runsaasti
karjaa."

"Onko joku toinen, jonka kanssa tahtoisit mennä naimisiin, tyttö?"
kysyi Umslopogaas.

"Ei", vastasi Zinita, katsoen häntä silmiin.

"Eikö ole mitään keinoa, jolla voisit päästä Masilosta?"

"On yksi, susimies -- kuolema. Jos kuolen, olen kokonaan vapaa, jos
Masilo kuolee, olen vapaa, vaikka vain lyhyemmän ajan, sillä minut
naitetaan jollekin toiselle. Mutta jos Jikiza kuolee, niin silloin on
kaikki hyvin. Miten on sutten laita, susimies? Eivätkö ne ole
nälkäiset?"

"En voi tuoda niitä tänne", vastasi Umslopogaas. "Eikö ole muuta
keinoa?"

"On kyllä, jos joku tohtisi koettaa sitä", vastasi Zinita, luoden
Umslopogaasiin paljon sanovan silmäyksen, joka sai tämän sydämen
kiivaasti sykkimään. "Kuulehan, tiedätkö, kuka kansaani hallitsee?
Tappara Itkuntekijän haltija, ja joka voittaa taistelussa tapparan
häneltä, on oleva päällikkömme. Mutta jos tapparan haltija kuolee
voittamattomana, ottaa hänen poikansa paikan, jota tappara seuraa. Ja
niin on ollut jo neljän sukupolven ajan, sillä Itkuntekijän pitäjät
ovat aina olleet voittamattomat. Mutta minä olen kuullut, että Jikizan
isoisän isä voitti tapparan viekkaudella sen silloiselta omistajalta.
Hän kaatui nimittäin heti maahan, kun kirves oli vain hiukan hipaissut
häntä, ja tekeytyi kuolleeksi, jolloin hänen vastustajansa, tapparan
omistaja, purskahti nauruun ja kääntyi mennäkseen. Mutta silloin
ponnahti Jikizan esi-isä äkkiä ylös, ja lävisti miehen takaapäin
keihäällään, ja siten hänestä tuli kirveskansan päällikkö. Sentähden
iskee Jikiza nyt päät poikki kaikilta, jotka hän kaataa tapparallaan."

"Hän tappaa siis paljonkin?" kysyi Umslopogaas.

"Viime vuosina on niitä ollut vain muutamia", sanoi tyttö,
"sillä kukaan ei tahdo antautua taisteluun hänen kanssaan -- ei
mistään hinnasta. Itkuntekijän haltijana hän on voittamaton, ja
antautua taisteluun hänen kanssaan on samaa kuin varma kuolema.
Viisikymmentäyksi uskalikkoa on ollut ja Jikizan majan edessä on
kasassa viisikymmentäyksi valkoista pääkalloa. Ja huomaa tarkoin, että
tappara täytyy voittaa taistelussa; jos se varastetaan tahi löydetään,
on se arvoton kapine, joka tuottaa haltijalleen vain häpeää, jopa
kuolemankin."

"Voiko siis päästä otteluun Jikizan kanssa ja miten?" kysyi
Umslopogaas.

"Kyllä. Kesällä ensimmäisen uuden kuun ensimmäisenä päivänä pitää
Jikiza päällikköineen joka vuosi suuren neuvottelun. Hänen täytyy
silloin nousta ja haastaa kaikki taistosille tapparasta ja
heimon päällikkyydestä. Jos nyt joku halukas ilmaantuu, mennään
karja-aitaukseen, jossa asia ratkaistaan, ja kun vastustaja on joutunut
päätään lyhyemmäksi, palaa Jikiza neuvotteluun, joka jatkuu niinkuin ei
olisi mitään tapahtunut. Neuvotteluun on kaikilla vapaa pääsy, ja
Jikizan täytyy tapella jokaisen halullisen kanssa, olipa tämä sitten
kuka hyvänsä."

"Ehkäpä olen silloin saapuvilla", sanoi Umslopogaas.

"Nyt piakkoin pidettävän neuvottelun jälkeen minut luovutetaan
Masilolle", sanoi tyttö. "Mutta jos Jikiza voitettaisiin, tulisi
voittajasta päällikkö, ja hän voisi naittaa minut kenelle hän
tahtoisi."

Umslopogaas käsitti nyt tytön tarkoituksen ja tiesi päässeensä tämän
suosioon, mikä huomio lämmitti ja liikuttikin häntä, sillä naiset
olivat hänelle jotakin outoa ja tuntematonta.

"Jos nyt sattumalta olisin läsnä", sanoi hän, "ja jos sattuisin
voittamaan tuon teräskuningattaren, tappara Itkuntekijän, ja minusta
tulisi kirveskansan päällikkö, niin et sinäkään eläisi sen jälkeen
kaukana tapparan varjosta, tyttö Zinita."

"Hyvä on, susimies, vaikka eipä siinä varjossa halunne juuri kukaan
olla. Mutta ensin on sinun voitettava tappara. Monet ovat koettaneet ja
kaikki ovat tuhoutuneet."

"Mutta jonkun täytynee viimein onnistuakin", vastasi Umslopogaas.
"Näkemiin siis!" ja hän hyppäsi jokeen ja ui toiselle rannalle
voimakkain vedoin.

Zinita tuijotti hänen jälkeensä, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä, ja
rakkaus tuota uljasta muukalaista kohtaan hiipi tytön sydämeen,
rakkaus, joka oli tulinen, voimakas ja itsekäs. Mutta Umslopogaas
ajatteli taas enemmän tapparaa kuin Zinita-tyttöä Kummitusvuorta kohti
kiiruhtaessaan, sillä pohjaltaan Umslopogaas rakasti aina enemmän sotaa
kuin naisia, vaikka hänen kohtalonsa olikin, että naiset saattoivat
hänelle paljon huolia ja murhetta.

Uuteen kuuhun oli vielä viisitoista päivää, millä ajalla Umslopogaas
ajatteli paljon ja puhui vähän. Galazille hän jutteli kuitenkin yhtä ja
toista suunnitelmistaan ilmaisten päättäneensä mennä ottelemaan Jikiza
Voittamattoman kanssa Itkuntekijä-tapparasta. Galazi sanoi, että oli
parempi pysyä vuorella sutten luona kuin lähteä harhailemaan ja kaiken
maailman aseita etsimään. Hän sanoi myöskin, ettei siinä ollut vielä
kaikki, jos Umslopogaas onnistuisikin voittamaan tapparan. Tyttö oli
myös korjattava, eikä Galazi odottanut naisilta mitään hyvää. Eikö
myrkky, joka oli surmannut hänen isänsä halakazien kylässä, ollut tytön
sekoittama ja tarjoama? Tähän kaikkeen ei Umslopogaas vastannut mitään,
ei puhunut eikä pukahtanut, sillä hän ei voinut ajatella muuta kuin
tapparaa ja tyttöä, enemmän kuitenkin edellistä kuin jälkimmäistä.

Tuo odotettu uuden kuun päivä valkeni vihdoin. Umslopogaas nousi aamun
koitteessa ja kiinnitti sudentaljan olkapäilleen sidottuaan ensin
lannevyön, moochan, vyötäisten ympärille. Käteensä hän otti tukevan
sotakilven, jonka hän oli valmistanut puhvelin vuodasta, sekä saman
puolikuun muotoisen kirveen, jolla hän oli surmannut Chakan soturin.

"Lapsekkaalla aseellapa aiot tappaa Jikiza Voittamattoman", murahti
Galazi luoden tapparaan synkän silmäyksen.

"Kelpaa kyllä vielä tämän kerran", vastasi Umslopogaas.

Umslopogaasin aterioitua he lähtivät sitten yhdessä taipaleelle vuorta
alas kulkien koko ajan hitaasti ja hätäilemättä ja joen yli he menivät
erään kahlaamon kohdalta, sillä Umslopogaas tahtoi säästää voimiaan.
Joen toisella rannalla Galazi kätkeytyi kaislikkoon, koska hänet
tunnettiin kylässä, ja siinä Umslopogaas sanoi hänelle jäähyväiset,
tietämättä, näkisikö hän ystäväänsä enää milloinkaan. Lähetessään
Jikizan suurta kylää Umslopogaas näki paljon kansaa virtaavan porteista
sisälle ja hän liittyi joukkoon saapuen muiden mukana avonaiselle
paikalle Jikizan majan eteen, johon päälliköt olivat jo kokoontuneet.
Heidän keskellään ja majan ovipieleen pinotun pääkallokasan edessä
istui Jikiza, kirveskansan ylpeä päällikkö, suuri ja karvainen mies,
joka katsahti häneen silmiään muljauttaen. Tuo mahtava tappara
Itkuntekijä oli kiinnitetty hänen ranteeseensa nahkasilmukalla, ja
jokainen tulija tervehti kirvestä nimellä "_inkosikaas_", valtijatar,
mutta ei sanallakaan Jikizaa. Umslopogaas istahti muiden joukkoon
päälliköiden läheisyyteen, eikä kukaan näyttänyt kiinnittävän häneen
vähintäkään huomiota, paitsi Zinita, joka synkän näköisenä kanteli
olutta päälliköille. Oikealla puolella, Jikizan lähellä, istui eräs
tihrusilmäinen lihava äijä, joka katseli koko ajan himokkaasti
Zinita-tyttöä.

"Tuo on varmaankin Masilo", ajatteli Umslopogaas. "Sinunlaisesi veri
vuotaa sangen helposti, Masilo."

Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, lausui Jikiza ympärilleen
mulkoillen: "Tämä on asia, minkä luovutan nyt ratkaistavaksenne,
neuvonantajat. Olen päättänyt naittaa tytärpuoleni Zinitan tälle
Masilolle, mutta emme ole vielä sopineet lahjasta, jonka hän on
velvollinen antamaan minulle. Vaadin sata nautaa, sillä tyttö on kaunis
ja virheetön, todellinen kaunotar, ja sitäpaitsi minun tyttäreni,
vaikkakaan ei minun vertani, mutta tämä Masilo tarjoaa vain
viisikymmentä päätä, minkätähden minä nyt pyydän teitä ratkaisemaan
kysymyksen."

"Pyyntösi täytämme, oi tapparan herra", vastasi eräs päällikkö, "mutta
ensin, oi voittamaton, sinun täytyy tämän vanhan tavan mukaan
julkisesti haastaa kaikki taisteluun Itkuntekijästä ja kirveskansan
päällikkyydestä."

"Kerrassaan joutava ja harmillinen tapa", murisi Jikiza, "niinkuin
en olisi sitä jo kyllin selvästi osoittanut. Nuorempana tapoin
viisikymmentä ja kolme, saamatta itse naarmuakaan, mutta nyt en ole
moneen, moneen vuoteen saanut mitään vastausta haasteeseen, jonka olen
kaikille kuuluttanut, kiekaissut kuin kukko tunkiolta.

"Kuulkaa siis kaikki! Onko täällä ketään, joka rohkenee astua esiin
taistelemaan minun, Jikizan, kanssa suuresta Itkuntekijä-tapparasta?
Voittaja pitäköön tapparan, jota myös kirveskansan päällikkyys seuraa."

Hän sanoi sanottavansa hyvin nopeasti kuin henkilö, joka höpisee
rukouksia jollekin hengelle, johon hän ei lainkaan luota, ja alkoi
sitten jälleen puhella Masilon karjasta, ja Zinita-tytöstä. Mutta
samassa hypähti Umslopogaas ylös ja huudahti katsoen häneen kilpensä
yli: "Täällä on eräs, oi Jikiza, joka haluaa otella kanssasi
Itkuntekijä-tapparasta ja asetta seuraavasta päällikkyydestä."

Kaikki purskahtivat nauruun, ja Jikiza tuijotti häneen ihmeissään.

"Astu esiin kiipesi takaa", sanoi hän, "ja sano minulle nimesi ja
sukusi, niin että tiedän, kuka tahtoo otella Jikiza Voittamattoman
kanssa tästä vanhasta tapparasta."

Umslopogaas astui silloin lähemmäksi antaen kilpensä vaipua ja
nuoruudestaan huolimatta hän oli niin tuima katsannoltaan, ettei ketään
enää naurattanut.

"Mitäpä nimeni ja sukuni sinuun kuuluvat, Jikiza", sanoi hän, "älä
huoli tiedustella niitä, vaan laittaudu kiireesti otteluun, johon sinun
täytyy antautua vanhan tavan mukaan, sillä minä palan halusta saada
pidellä Itkuntekijää, istua istuimellasi ja ratkaista tuon Masilo-sian
karjakysymyksen. Kun olen tappanut sinut, otan nimen, jota ei ole
kenelläkään vielä ollut."

Läsnäolijat nauroivat jälleen, mutta Jikiza ponnahti seisoalleen
raivosta suunniltaan.

"Mi-miten rohkenet puhua minulle noin, sinä vieroittamaton kakara",
ärjyi hän, "minulle voittamattomalle, minulle tapparan haltijalle! Enpä
olisi eläissäni uskonut, että saisin kuulla tuommoista puhetta joltakin
pitkäsääriseltä penikalta. Karja-aitaukseen, kirveskansan miehet,
karja-aitaukseen, niin että saan typistää tuon kerskujan päätään
lyhyemmäksi. Hän aikoo anastaa istuimeni, jota minä ja isäni olemme
pitäneet hallussamme tapparan voimalla jo neljän sukupolven ajan, mutta
minä sanon teille kaikille, että pian on hänen päänsä oleva minun, ja
sitten neuvottelemme jälleen Masilon asiasta."

"Säästele sanojasi, mies", keskeytti Umslopogaas, "tahi ellet voi olla
vaiti, niin puhele asioita, jotka tahdot selvittää,, ennenkuin sanot
auringolle jäähyväiset."

Jikiza oli nyt niin raivoissaan, ettei hän voinut enää puhuakaan, ja
vaahto pursusi hänen huulilleen, mutta väkijoukko seurasi kiistaa
huvitettuna, paitsi Masilo, joka katseli karsaasti tuota rotevaa ja
tuiman näköistä muukalaista ja Zinitaa, joka loi Masiloon vihamielisiä
silmäyksiä. Niin mentiin karja-aitaukseen, eikä Galazi, joka näki
taampaa, mitä oli tekeillä, voinut enää pysyä poissa, vaan lähti
piilopaikastaan ja liittyi joukkoon.



XVII.

UMSLOPOGAASISTA TULEE KIRVESKANSAN PÄÄLLIKKÖ.


Kun Umslopogaas ja Jikiza Voittamaton olivat saapuneet
karja-aitaukseen, asetettiin heidät aitauksen keskelle kymmenen
askeleen päähän toisistaan. Umslopogaasilla oli aseina suuri kilpensä
ja tuo kevyt puolikuun muotoinen kirves ja Jikizalla Itkuntekijä ja
pienoinen keveästi liikuteltava kilpi, ja arvostellessaan molempien
aseita tuumivat katselijat, ettei tuo muukalainen voinut vakavammin
ahdistella tapparan pitelijää.

"Hän on varustautunut sangen huonosti", sanoi eräs vanhus, "iso kirves
ja pieni kilpi olisivat paremmin paikallaan. Jikiza on voittamaton, ja
tuolla pitkäsäärisellä muukalaisella ei ole mitään apua suuresta
kilvestään, kun Itkuntekijä pureutuu siihen täydeltä terältään."
Susi-Galazi kuuli vanhuksen sanat, jotka olivat hänen mielestään aivan
paikallaan, ja hän oli sangen murheellinen veljensä tähden.

Merkkisana kajahti vihdoin ja Jikiza hyökkäsi karjahtaen Umslopogaasia
kohti. Mutta tämä ei liikahtanutkaan, ennenkuin hänen vastustajansa
kohotti tapparan iskuun, jolloin hän hypähti äkkiä syrjään, ja kun
Jikiza ankaran vauhtinsa pakottamana syöksähti ohi, iski Umslopogaas
kirveensä lappeella häntä selkään, niin että mäjäys kuului kauas
ympäriinsä; hän ei tahtonut tappaa Jikizaa sillä tapparalla. Katselijat
räjähtivät nauruun ja tuon iskun tuottama häpeä sai Jikizan sydämen
melkein halkeamaan raivosta. Hän kääntyi ja syöksyi sokeasti kuin
hullaantunut härkä toisen kerran Umslopogaasia kohti, joka nosti
kilpensä vastaan, mutta juuri kun tuo suuri tappara heilahti
korkeimmalleen, huudahti Umslopogaas ikäänkuin pelosta ja lähti pakoon
Jikizan tieltä.

Temppua seurasi uusi, entistä hillittömämpi naurunrähäkkä, ja
Umslopogaas juoksi kuin henkensä edestä Jikizan painaltaessa jäljessä
raivosta sokeana. Edestakaisin ja aitauksen ympäri he kirmaisivat,
Jikiza tuskin keihään pituuden verran Umslopogaasin jäljessä, joka
koetti pysytellä mahdollisimman paljon selkä aurinkoon päin voidakseen
tarkata Jikizan varjoa. Ja Umslopogaas osasi juosta. Vaikka hän näytti
aivan hoippuvan väsymyksestä, niin että miehet jo luulivat hänen
auttamattomasti hengästyneen, lisäsi hän yhä vain juoksunsa nopeutta
siten houkutellen Jikizan yhä kiivaampiin ponnisteluihin.

Läähätys ja varjon häilyminen sinne tänne ilmaisivat Umslopogaasille
vastustajan voimain olevan lopussa, ja ollen kompastuvinaan hän
lennätti äkkiä sivulle kilpensä suoraan Jikizan jalkoihin, joka
silmittömässä vauhdissaan ei voinut väistää sitä, vaan kompastui ja
suistui suinpäin tantereeseen, jolloin Umslopogaas iski hänen
kimppuunsa nopeasti kuin kyyhkystä vaaniva kotka. Ja ennenkuin kukaan
ehti oikein ajatellakaan, oli hän tarttunut Itkuntekijä-tapparaan,
katkaissut kirveellään nahkasilmukan, jolla se oli kiinnitetty Jikizan
ranteeseen, ja hypähtänyt takaisin tuo mahtava ase korkealle
kohotettuna heittäen omansa maahan. Katselijat huomasivat nyt, miten
viekkaasti hän oli taistellut, ja ne, jotka vihasivat Jikizaa,
kajahduttivat raikuvan riemuhuudon. Mutta toiset olivat vaiti.

Jikiza nousi hitaasti seisoalleen ihmetellen, että hän vielä eli, ja
silmäillessään Umslopogaasin keveätä kirvestä, jonka hän oli ylös
ponnistellessaan maasta siepannut, hän purskahti itkuun. Mutta suuri
Itkuntekijä, tuo rautakuningatar, oli Umslopogaasin käsissä, joka
katseli sen sinisen välkkyvää, hieman sisäänpäin kaarevaa terää,
hamaraan taottua kairan kaltaista onttoa piikkiä ja kaunista
kuparirenkain lujitettua, suureen nuppiin päättyvää vartta, hyväillen
kuin sulho lemmittynsä alastonta kauneutta. Kaikkien nähden hän sitten
suuteli tapparan leveätä terää huudahtaen riemuiten:

"Terve sinulle, valtijattareni, lemmittyni, jonka olen taistelussa
omakseni voittanut, terve! Emme eroa milloinkaan ja yhdessä
kuolemmekin, sillä en tahdo sinun joutuvan muille mentyäni!"

Niin hän huusi kaikkien kuullen ja kääntyi sitten Jikizaan päin, joka
seisoi häviötään itkien.

"Missä on nyt ylpeytesi, oi Voittamaton?" nauroi Umslopogaas.
"Taistele! Olethan yhtä hyvin aseistettu kuin minä äsken, jolloin en
pelännyt hyökkäystäsi."

Jikiza katsahti häneen ja sinkosi sitten kiroten tuon keveän kirveen
häntä kohti lähtien nopeasti pakoon karja-aitauksen porttia kohti.

Umslopogaas kumartui ja kirves suhahti hänen ylitseen. Sitten hän
seisoi hetkisen katsellen pakenevan jälkeen ja läsnäolijat luulivat jo
hänen aikovan päästää Jikizan menemään, mutta se ei ollut suinkaan
hänen tarkoituksensa; hän odotti vain, kunnes Jikiza oli ehtinyt
portille pyrkiessään noin matkan puoliväliin. Silloin hän lennähti
äkkiä eteenpäin kuin salama taivaalta ja hänen jalkansa olivat niin
nopeat, että katselijat tuskin kykenivät erottamaan askeleet. Jikiza
juoksi myös nopeasti, mutta siitä huolimatta hän näytti seisovan koko
ajan paikallaan. Hän saapui portille, mutta samassa välähti tappara
korkealta heilahtaen, kuului rusahdus, ja joku vilahti hänen ohitseen.
Kaikki seurasivat näytelmää henkeään pidättäen, ja katso! Jikiza kaatui
karja-aitauksen portille ja kaikki näkivät, että hän oli kuollut,
isketty hengettömäksi tuolla mahtavalla Itkuntekijä-tapparalla, jota
hän ja hänen isänsä olivat niin kauan pidelleet.

Katselijain joukosta kajahti valtava huuto, kun oli todettu, että
Jikiza Voittamaton oli vihdoinkin saanut surmansa, ja niitä oli paljon,
jotka tervehtivät Umslopogaasia huudoilla: "Terve, tapparan herra,
terve kirveskansan päällikkö!" Mutta Jikizan kymmenen poikaa, rotevia
ja urhoollisia miehiä kaikki, hyökkäsivät Umslopogaasia kohti aikoen
nujertaa hänet siihen paikkaan. Umslopogaas kavahti takaisin
Itkuntekijä valmiina iskuun, kun samassa muutamat päälliköt kiiruhtivat
väliin huutaen: "seis!"

"Eikös lakinne, te päälliköt, säädä", sanoi Umslopogaas, "että
voitettuani kirveskansan päällikön olen itse päällikkö?"

"Aivan oikein, muukalainen, niin on laki", vastasi eräs iäkäs
neuvoskunnan jäsen, "mutta sama laki säätää myös, että sinun täytyy nyt
taistella yksitellen kaikkien kanssa, jotka tahtovat otella kanssasi.
Niin oli isoisäni nuoruudessa, jolloin hänen, joka nyt makaa kuolleena,
isoisän isä voitti tapparan, ja niin täytyy nytkin olla."

"Minulla ei ole mitään muistuttamista tuota säädöstä vastaan", sanoi
Umslopogaas. "Kuka täällä siis tahtoo astua esiin taistelemaan kanssani
Itkuntekijä-tapparasta ja kirveskansan päällikkyydestä?"

Jikizan kaikki kymmenen poikaa astuivat esiin yhtenä miehenä, sillä
isän kuolema ja heimon päällikkyyden siirtyminen heidän suvultaan
olivat saattaneet heidät vihan vimmoihin, niin että heille oli
oikeastaan samantekevää, elivätkö he vai kuolivat. Muita ei
ilmaantunut, sillä kaikki pelkäsivät antautua otteluun Itkuntekijää
pitelevän Umslopogaasin kanssa.

Umslopogaas luki vastustajansa. "Kymmenen, kautta Chakan pään!"
huudahti hän. "Minun täytyy nyt tapella yksitellen noiden kaikkien
kanssa, joten en taida tänään joutua neuvottelemaan Masilon ja
Zinita-tytön asiasta. Kuulkaahan, Jikiza Voittamattoman pojat! Jos nyt
ilmestyisi joku, joka tahtoisi seisoa vierelläni taistelussa, niin että
meitä olisi siinä tapauksessa kaksi, niin te saisitte kaikki kymmenen
hyökätä yhtäaikaa meidän kahden kimppuun. Mitäs tuumitte
ehdotuksestani? Kymmenen kahta vastaan?"

Veljekset neuvottelivat hetkisen tullen siihen päätökseen, että
hyväksymällä ehdotuksen heillä olisi paljon suuremmat voiton
mahdollisuudet kuin otellen yksi kerrallaan.

"Olkoon menneeksi", sanoivat he.

Juostessaan äsken ympäriinsä oli Umslopogaas nähnyt väkijoukossa
Galazi-veljensä ja hän tiesi, että tämä himoitsi saada ottaa osaa
taisteluun. Hän huusi kaikuvasti, että se, jonka hän valitsisi
kumppanikseen seisomaan selkä selkää vasten hänen kanssaan taistelussa,
tulisi olemaan hänen jälkeensä ensimmäinen kirveskansan keskuudessa,
jos he voittaisivat, ja astellen hitaasti eteenpäin hän katseli kaikkia
kasvoihin, kunnes hän tuli nuijaansa nojaavan Galazin eteen.

"Siinäpä on iso mies ja isopa on nuijakin", virkkoi Umslopogaas. "Mikä
on nimesi, mies?"

"Susi", vastasi Galazi.

"Sanopas, Susi, haluatko seisoa kanssani selkä selkää vasten tässä
taistelussa kymmenen kahta vastaan? Jos voitamme, olet lähin mieheni
tämän kansan keskuudessa."

"Rakastan saloja ja vuorten rinteitä enemmän kuin ihmisasuntoja ja
naisten suuteloita, tapparan pitelijä", vastasi Galazi, "mutta koska
olet osoittanut olevasi mahtava soturi, tahdon seisoa kanssasi selkä
selkää vasten, saadakseni jälleen maistaa taistelun hurmaa ja
nähdäkseni, miten leikki päättyy."

"Siis päätetty, Susi!" huudahti Umslopogaas, ja he astuivat rinnakkain
karja-aitauksen keskelle -- uljas pari! Kaikki katselivat heitä
ihmetellen ja johtuipa muutamien mieleen, että nämä olivat varmaankin
nuo Kummitusvuoren kuulut Susi-veikot.

"Nyt ovat Itkuntekijä-tappara ja Vartija-nuija yhtyneet, Galazi", sanoi
Umslopogaas, "ja minä luulen, että harvat voivat niitä vastustaa."

"Sen saavat kyllä monet nähdä", tuumi Galazi. "Tästäpä sukeutuikin
oikein oiva ottelu, mikä onkin pääasia, niin ettei lopusta ole väliä."

"Niin, voitto on kyllä suloinen, mutta kuolema, kaiken loppu, on
kaikista ihanin", sanoi siihen Umslopogaas.

Sitten he neuvottelivat hetkisen ja Umslopogaas tarkasteli tapparansa
terää ja hamaran omituista piikkiä koetellen samalla aseen painoa. Kun
hän oli kyllikseen katsellut, asettuivat kumppanukset paikalleen
karja-aitauksen keskelle selkä selkää vasten, ja läsnäolijat
huomasivat, että Umslopogaas piteli tapparaa toisin kuin ennen: terä
oli nyt hänen rintaansa kohti ja tuo ontto piikki viholliseen päin.
Veljekset valmistautuivat myös taisteluun keihäitään heristellen ja
viisi uhkasi Umslopogaasia ja viisi Galazia. He olivat kaikki rotevia
miehiä ja suunniltaan raivosta ja häpeästä.

"Vain noitakeinot voivat pelastaa nuo kaksi", tuumi eräs neuvoskunnan
jäsen vierustoverilleen.

"Mutta tapparalla on omat haltijansa", vastasi toinen, "ja tuo nuijakin
näyttää minusta tutulta; olenpa melkein varma, että se on Kahlaamon
Vartija, ja voi sitä, joka joutuu sen eteen. Olen nähnyt sen
heilahtavan, kun olin nuori, ja sitäpaitsi eivät nuo tapparan ja nuijan
pitelijät ole mitään poikasia. He ovat kyllä nuoria, mutta suden
maidolla ruokittuja."

Samassa astui eräs vanhus paikalle antamaan muutamia ohjeita taistelun
menosta, sama, joka oli selostanut Umslopogaasille tapparaa koskevan
ylimuistoisen tavan vaatimuksia. Taistelun piti alkaa, kun hänen
heittämänsä keihäs kosketti maahan. Vanhus otti keihään ja heitti,
mutta hänen kätensä oli heikko ja hän heitti niin kömpelösti, että
keihäs putosi Umslopogaasin edessä seisovien Jikizan poikain joukkoon
pakottaen nämä hypähtämään syrjään ja saaden kaikkien kymmenen
veljeksen huomion kiintymään siihen. Mutta Umslopogaas odotti vain
keihään kosketusta maahan, välittämättä, mihin se putosi. Kun kärki
sattui maahan, sanoi hän jotakin, ja katso, Umslopogaas ja Galazi
syöksyivät vihollisiaan kohti odottamatta näiden hyökkäystä, kuten
kaikki luulivat heidän tekevän, kaikkien kymmenen joutuessa aivan
ymmälle, sillä heidän tarkoituksensa oli ollut hyökätä ensin.
Itkuntekijä välähti, mutta ei iskenyt täydellä voimalla, vaan nokki,
nokki kuin lintu nokallaan, ja yksi vihollinen valahti maahan. Nuija
heilahti myös pudoten kuin kaatuva hirsi ja yksi mies suistui jälleen
tantereeseen. Susi-veikot syöksähtivät vastustajainsa rivien läpi,
kääntyivät ja hyökkäsivät jälleen nyt toisiaan kohti, Itkuntekijä nokki
jälleen, Vartija jymähti, ja katso, Umslopogaas ja Galazi seisoivat
taas selkä selkää vasten molemmat vahingoittumattomina, mutta heidän
edessään makasi neljä vihollista kuolleina.

Hyökkäys ja paluu olivat käyneet niin nopeasti, että katselijat tuskin
käsittivät, mitä oli tapahtunut; Jikizan jäljellä olevat pojatkin
tuijottivat toisiinsa kummissaan, huomaten samassa, että heitä oli enää
vain kuusi. Karjaisten raivosta he hyökkäsivät molemmilta puolin
kumppanusten kimppuun, mutta kummassakin ryhmässä oli yksi toisia
kiihkeämpi ehättäen siten toisten edelle, niin että Susi-veikot
kerkesivät iskeä kumpikin miestään, ennenkuin toinen oli ehtinyt
paikalle. Umslopogaasia kohti suunnattiin tuima keihäänpisto, mutta hän
väisti kääntymällä sivuittain, niin että kärki raapaisi vain hänen
kylkeään, ja kääntyessään hän löi keveällä iskulla miehen kuoliaaksi.

"Tuolla tikalla on nokka teräksestä, ja hän osaa käyttää sitä", virkkoi
joku vierustoverilleen.

"Todellakin oikea tappaja", sanoi toinen ja läsnäolijat kuulivat nimet.
Siitä lähtien käytettiin Umslopogaasista puhuessa vain nimeä Tikka ja
_Bulalio_ eli tappaja.

Galazia vastaan syöksyvä mies hyökkäsi hurjasti keihäs koholla, mutta
Galazi oli taitava tappelija. Astuen askeleen eteenpäin hän heilautti
nuijansa takaisin antaen sen sitten pyörähtää valtavassa ympyrässä
hyökkääjää kohti. Jikizan poika kohotti kilpensä väistääkseen
iskun, mutta kilpi oli Vartijalle yhtä keveä vastus kuin lehti
tuulenpuuskalle. Nuija osui keskelle kilpeä, niin että kumahdus kaikui
ympäriinsä; kilpi taittui kuin tuore vuota ja sen kantaja suistui
runneltuna maahan.

Jikizan pojista oli nyt vain neljä jäljellä, jotka häärivät hetkisen
kumppanusten ympärillä, kaukaa uhkaillen mutta tohtimatta kertaakaan
tulla tapparan tahi nuijan ulottuville. Eräs heitti tosin keihäänsä
Umslopogaasia ja Galazia kohti ja vaikka Umslopogaas katkaisi syrjään
hypätessään keihään varren taitavalla iskulla, singahti sen kärki
kuitenkin sellaisella voimalla eteenpäin että se haavoitti Galazia
lanteeseen. Aseettomaksi joutunut heittäjä kääntyi pakoon toisten
seuratessa nopeasti esimerkkiä, sillä heidän rohkeutensa oli mennyt,
eivätkä he tahtoneet enää jatkaa taistelua noita kahta vastaan.

Siten taistelu päättyi kestettyään alusta loppuun saakka tuskin niin
kauan kuin mies laskee hitaasti sataan.

"Näyttääpä siltä kuin ei olisi ketään jäljellä tapettavaksemme,
Galazi", sanoi Umslopogaas nauraen. "Ah miten taitavasti
tappelimmekaan! Hoi, te voittamattoman pojat jotka juoksette niin
nopeasti, pysähtykäähän! Suon teille rauhan, saatte kaitsea majojani ja
kyntää peltojani heimon muiden akkojen keralla. Ja te, neuvonantajat
taistelu on päättynyt, menkäämme päällikön majalle, jossa Masilo
odottaa meitä", ja hän kääntyi ja poistui Galazin kanssa väkijoukon
seuratessa häntä vaieten ja ihmeissään.

Saavuttuaan perille istui Umslopogaas paikalle, jossa Jikiza oli
aamulla istunut, ja Zinita-tyttö tuli hänen luokseen ja pesi ja sitoi
keihään iskemän haavan. Umslopogaas kiitti häntä, ja tyttö olisi
hoidellut Galazinkin haavaa, joka oli syvempi, mutta tämä sanoi
töykeästi tahtovansa olla rauhassa; naisilla ei ollut mitään tekemistä
hänen haavojensa kanssa. Galazi ei kärsinyt ylimalkaan milloinkaan
ketään naisia, mutta Zinitaa hän vihasi eniten.

Sitten Umslopogaas kääntyi Masiloon, joka istui hänen edessään pelosta
kalpeana, lausuen: "Näyttää siltä, oi Masilo, että olet tahtonut naida
tämän Zinitan, vieläpä vastoin hänen tahtoaan. Olin jo päättänyt
surmata sinut hänen vihansa lepyttämiseksi, mutta tänään on jo kyllin
verta vuodatettu. Häälahja sinun on kuitenkin annettava tytölle, jonka
aion itse naida; sanokaamme sata päätä. Sitten poistut ainiaaksi
kirveskansan asuinsijoilta, tahi muuten sinun käy huonosti,
Masilo-sika."

Masilo nousi ja meni kasvot vihreinä pelosta. Hän luovutti karjan
paeten sitten Chakan kylää kohti. Zinita näki hänen menevän ja oli
iloinen erittäinkin sentähden, että Tappaja oli aikonut ottaa hänet
vaimokseen.

"Nytpä pääsin Masilosta", sanoi hän ääneen Galazin kuullen, "mutta
paljon tyytyväisempi olisin ollut, jos olisin nähnyt hänet kuolleena
edessäni."

"Tuolla naisella on paha sydän", ajatteli Galazi, "eikä hän saata
mitään hyvää Umslopogaas-veljelleni."

Kirveskansan ylimykset, päälliköt ja soturit kunnioittivat nyt häntä,
jolle he olivat antaneet nimen Tappaja, tervehtimällä häntä heimon
päällikkönä ja tapparan haltijana, tervehtien samalla myös tapparaa.
Siten Umslopogaasista tuli tuon suuren heimon päällikkö ja hänelle
karttui paljon karjaa ja vaimoja, eikä kukaan tohtinut häntä vastustaa.
Aika-ajoin uskalsi joku harva antautua otteluun hänen kanssaan, mutta
kukaan ei kyennyt voittamaan häntä, ja jonkun ajan kuluttua ei kukaan
tohtinut jäädä Itkuntekijän tielle, kun se kohosi iskuun.

Galazista tuli myös mahtava henkilö, mutta metsiä ja vuoria rakastaen
hän viihtyi sangen huonosti ystävänsä luona, ja usein nähtiin hänen
kirmaavan öisin, kuten ennenkin, kummitussutten ulvonnan seuraamana
metsien ja tasankojen poikki.

Mutta Umslopogaas Tappaja metsästi enää vain harvoin sutten keralla;
hän nukkui yönsä Zinitan vieressä, joka rakasti häntä hellästi ja
synnytti hänelle lapsia.



XVIII.

BALEKAN KIROUS.


Nyt, isäni, pyörtää kertomukseni takaisin kuin joki lähteitään kohti,
ja minä selostan sinulle hiukan tapauksia jotka sattuivat kuninkaan
kylässä Gibamaxegun luona, jota te valkoiset sanotte Gibbeclackiksi, ja
jota mainitaan myös nimellä "Vanhojen surma", sillä siellähän Chaka
murhasi kaikki sotaan kykenemättömät vanhukset.

Niin, oltuani kuninkaan puheilla, joka antoi minulle, Mopolle, uudet
vaimot, majoja asuakseni ja paljon karjaa, koottiin Unandin, suuren
äiti-elefantin, Taivaiden äidin, luut majojeni tuhasta, ja kun ei
kaikkia löydetty, pantiin tilalle muutamia vaimojeni luita, niin että
luku oli täysi, mutta siitä ei Chaka tiennyt mitään.

Kun työ oli valmis, haudattiin luut järjestykseen ladottuina suureen
hautaan, eikä vain luut. Niiden ympärille oli sidottu kaksitoista
tyttöä, jotka olivat palvelleet Unandia, ja nuo tytöt peitettiin myös
multaan ja jätettiin kuolemaan hautaan, Unandin, heidän haltijattarensa
luiden ympärille. Sitäpaitsi muodostettiin kaikista hautajaisissa
läsnäolleista yksi rykmentti, joiden täytyi vartioida hautaa vuoden
ajan saamatta hetkeksikään poistua. Ja niitä oli paljon, isäni, mutta
minä en ollut niiden joukossa.

Chaka antoi myös määräyksen, ettei sinä vuonna saanut kylvää jyvääkään,
maito piti kaataa maahan, ja naisia kiellettiin synnyttämästä lapsia
yhteen vuoteen. Jos joku siitä huolimatta tohti synnyttää, surmattiin
hänet ja hänen miehensäkin. Ja kun pari kuukautta oli kulunut, vallitsi
maassa suuri kurjuus, isäni.

Sitten oli vähän aikaa rauhallista. Chaka oli synkkä kuin ukkospilvi ja
itki usein, ja me, jotka olimme hänen luonaan, itkimme myös, niin että
vihdoin saatoimme itkeä monta tuntia taukoamatta. Nainenkaan ei voi
itkeä niinkuin me silloin itkimme, isäni. Nuo viisikymmentä soturia
lähetettiin myös silloin Umslopogaasia etsimään, sillä Chaka ei uskonut
aivan kokonaan minun ja seuralaisteni kertomusta nuorukaisen
joutumisesta leijonan hampaisiin, vaikka hän ei sanonutkaan minulle
mitään. Olen sinulle jo kertonut, miten Umslopogaas ja Susi-Galazi
väkineen sotureista selvisivät. Ainoakaan ei palannut. Myöhemmin
kerrottiin kuninkaalle noiden soturien joutuneen eksyksiin ja
nääntyneen, mutta hän vain nauroi ja sanoi, että leijona, joka oli
syönyt Umslopogaasin, mahtoi olla oikein aika peto, ja oli varmaankin
syönyt soturitkin.

Vihdoinkin tuli tuo odotettu uuden kuun ilta, tuo hirmuinen ilta, jota
vielä kamalampi aamu seurasi. Istuin Chakan luona, joka kiersi kätensä
kaulani ympärille valittaen ja itkien äitinsä kuolemaa, jonka hän oli
murhannut, ja minä valitin myös, mutta en itkenyt, sillä oli pimeä, ja
aamulla minun piti itkeä niin paljon kuninkaan ja kaikkien nähden.
Säästin sentähden kyyneleitäni, etten joutuisi pulaan niitä
tarvitessani.

Koko yön vaelsi kansaa kaikilta tahoilta kylään, ja kun tuo
kymmentuhantinen kansanpaljous antoi valitustensa kaikua tyynessä
yössä, tuntui siltä kuin koko maailma olisi surrut. Kukaan ei tahtonut
vaieta voidakseen edes juoda kulauksen vettä. Päivän valjetessa Chaka
nousi sanoen: "Tule, Mopo, menkäämme katsomaan noita, jotka surevat
kanssamme." Ja me menimme, jäljessämme joukko nuijamiehiä, jotka olivat
valmiit täyttämään kuninkaan mahdolliset käskyt.

Saapuneet kansanjoukot olivat asettuneet kylän ulkopuolelle, ja niitä
oli kuin lehtiä puissa. Tienoo oli joka taholla väkeä mustanaan, kuten
joskus näemme tasangon olevan riistaa täynnä, ja kun kuningas
näyttäytyi, vaikeni ulvonta, ja sotalaulu vyöryi mahtavana joukosta
toiseen kauas aavikolle. Sitten alkoi ulvonta jälleen, ja Chaka astui
haikeasti itkien väkijoukkoon. Auringon noustessa korkeammalle kävi
näky yhä peloittavammaksi, sillä helteen aina vain lisääntyessä
alkoivat jano, nälkä ja väsymys sietämättömästi vaivata tuota tiheään
laumaan tunkeutunutta kansanpaljoutta, ja vaikka tapettuja uhrihärkiä
makasi kentällä kymmenittäin, ei kukaan tohtinut niihin koskea. Toiset
sortuivat maahan ja tallattiin kuoliaaksi, toiset nuuskasivat
hillittömästi, voidakseen paremmin itkeä, muutamat kostuttivat silmiään
syljellä, ja toiset kävelivät kieli suusta roikkuen edestakaisin
käheiden valitusten purkautuessa ilmoille kuiviksi paahtuneista
kurkuista.

"Nyt, Mopo, saamme tietää, ketkä noidat ovat saattaneet meille kaiken
tämän murheen", lausui kuningas, "ja ketkä ovat uskollisia ja
vilpittömiä alamaisiani."

Hänen vielä puhuessaan me tulimme erään miehen, erään kuuluisan
päällikön luo. Hän oli nimeltään Zwaumbana ja amabovu-heimon päällikkö,
ja hänellä oli kaikki vaimot ja paljon seuralaisia mukanaan. Hän ei
voinut enää itkeä, miesparka, vaan huohotti janon ja helteen
rasittamana. Kuningas katseli häntä.

"Katsohan, Mopo", sanoi hän, "katsohan tuota roistoa, jolla ei ole
kyyneltäkään kuolleelle äidilleni! Oh, mikä sydämetön hirviö!
Sallitaanko hänen elää aurinkoa katsellakseen, kun meidän täytyy itkeä,
Mopo? Ei ikinä! Viekää hänet pois kaikkine seuralaisineen ja tappakaa
nuo sydämettömät ihmiset, jotka eivät itke noitakeinoin surmatun äitini
kuolemaa!"

Ja Chaka jatkoi matkaansa yhä itkien, ja minä itkin myös häntä
seuratessani, mutta päällikkö Zwaumbana surmattiin kuninkaan käskystä
kaikkine seuralaisineen, ja pyöveleiden täytyi myös itkeä surmaniskuja
jaellessaan. Samassa kohtasimme erään toisen miehen, joka kuninkaan
nähdessään otti salavihkaa hyppysellisen nuuskaa saadakseen kyyneleet
vuolaammin vuotamaan. Mutta kuninkaan katse oli nopea, ja hän huomasi
tempun.

"Katsohan tuota, Mopo", sanoi hän, "tuota noitaa, jolla ei ole
kyyneleitä, vaikka äitini on kuollut noituuden uhrina. Katso, hänen
täytyy nuuskata pakottaakseen kyyneleet silmiinsä, jotka ovat kuivat
sulasta pahuudesta. Hän kuolkoon, tuo sydämetön roisto! Oh, tappakaa
hänet!"

Nämä olivat vasta ensimmäiset päivän monituhantisesta uhrilaumasta,
sillä verenvuodatus ja synnynnäinen julmuus kiihdyttivät Chakan
vähitellen hulluutta lähentelevään raivotilaan. Hän harhaili itkien
sinne tänne ja pistäytyi välistä majaansa olutta juomaan sanoen, että
me, jotka surimme, tarvitsimme ravintoakin. Ja kulkiessaan hän aina
heilautti joko kättään tahi pientä keihästään lausuen: "Viekää pois nuo
sydämettömät roistot, jotka eivät tahdo itkeä äitini kuolemaa!" jolloin
ne, joihin hänen kätensä sattui viittaamaan, tapettiin heti, kunnes
pyövelit olivat lopulta niin uupuneet, etteivät jaksaneet enää
nuijaansa heiluttaa, jolloin heidät vuorostaan surmattiin, koska heidän
voimansa olivat loppuneet, eikä heillä ollut enää kyyneleitäkään. Minun
täytyi ottaa myös osaa tuohon surmantyöhön, sillä ellen itse tappanut,
olisi minut tapettu.

Pelko, epätoivo ja jano saivat lopulta kansanjoukonkin raivoon. Miehet
alkoivat tapella keskenään tappaen toisiaan, ja jokainen, jolla oli
joku vihollinen, etsi hänet kynsiinsä ja surmasi hänet. Ketään ei
säästetty ja pian oli paikka kuin suuri ihmisteurastamo, jossa
seitsemäntuhatta henkeä sai sinä päivänä surmansa. Mutta Chaka harhaili
vain rauhatonna uhriensa keskellä ja itki sanoen tämäntästä: "Pois
näkyvistäni, te sydämettömät roistot, tappakaa heidät!" Hänen näöltään
umpimähkäisellä julmuudellaan oli kuitenkin tarkoituksensa ja
päämaalinsa, isäni, sillä vaikka hän tappoikin monta vain huvin vuoksi,
tappoi hän sinä päivänä myös kaikki, joita hän vihasi tahi pelkäsi.

Päivä kallistui vihdoin iltaan, ja punaisena laskeva aurinko purppuroi
verikentän yli kaartuvan taivaankin veripunaiseksi. Murhaaminen
taukosi, koska kenelläkään ei ollut enää voimia tappaa, ja ihmiset
makasivat huohottaen maassa suurissa rykelmissä, elävät ja kuolleet
sekaisin. Ellei heidän sallittu syödä ja juoda ennen aamua, kuolisi
suurin osa eloonjääneistä yön kuluessa, ja minä puhuinkin asiasta
kuninkaalle, välittämättä sillä hetkellä vähääkään omasta hengestäni.
Näkemäni hirveydet olivat tehneet minut sairaaksi, niin että unhotin
kostonikin.

"Suurenmoinen surujuhla todellakin, oi kuningas", sanoin minä,
"surujuhla, johon kaikki uskolliset alamaisesi voivat olla tyytyväiset,
mutta joka ei ole varmastikaan noitien ja roistojen mieleen. Luulenpa,
että kärsimyksesi on kostettu, oi kuningas, niin sinun kuin minunkin."

"Ei suinkaan, Mopo", vastasi kuningas, "tämä on vasta alkua. Päivä oli
todellakin onnistunut, mutta huominen on oleva vielä parempi."

"Huomenna, oi kuningas, on surijoita jäljellä vain muutamia harvoja;
ympärilläsi on autiota ja kuollutta."

"Kuinka niin, Mopo Makedaman poika? Eihän tänne kokoontuneesta
monituhantisesta joukosta ole vielä montakaan kuollut. Lue jäljellä
olevat, niin saat nähdä, että kaikki ovat aamulla tallella."

"Totta on, oi kuningas, että keihään ja nuijan tappamia on verraten
vähän, mutta jano ja nälkä lopettavat keihään alkaman työn. Nuo ihmiset
eivät ole vuorokauteen syöneet tahi juoneet ja vuorokauden he ovat
itkeneet ja valittaneet. Katsohan ulos, oi Musta, siellä ne makaavat
suurissa kasoissa kuolleiden kanssa sekaisin, ja huomenna aamun
sarastaessa ovat hekin heittäneet henkensä tahi kuolemaisillaan."

Chaka punnitsi sanojani ja huomasi menevänsä liian pitkälle. Jos hän
täyttäisi suunnitelmansa, jäisi hänelle vain kourallinen väkeä
hallittavaksi.

"Onhan kovaa, Mopo", sanoi hän, "että sinun ja minun täytyy yksinämme
murheitamme kantaa, kun nuo koirat tuolla juhlivat ja ilakoivat, mutta
sydämeni laupeuden tähden tahdon minä olla jälleen lempeä heitä
kohtaan. Mene, Makedaman poika, ja käske lasteni syödä ja juoda, jos
heillä on siihen sydäntä, sillä tämä surujuhla saa nyt loppua. Äitini
Unandi voi tuskin nukkua rauhallisesti nähdessään niin vähän verta
haudallaan -- hänen henkensä ahdistelee minua varmasti unissani --
mutta sydämeni lempeyden tähden minä julistan surujuhlan päätetyksi.
Lapseni syökööt ja juokoot, jos heillä on todellakin siihen sydäntä."

"Onnellinen kansa, jolla on sellainen kuningas", vastasin minä ja menin
ilmoittamaan Chakan sanat päälliköille ja sotureille, jolloin ne,
joilla oli vielä hiukankin ääntä jäljellä, ylistivät riemuhuudoin
kuninkaan hyvyyttä. Kastehelmien nuoleminen sauvoista taukosi heti, ja
kaikki ryntäsivät joelle kuin viisi päivää erämaassa vaeltanut karja ja
joivat vatsansa täyteen. Muutamia tallattiin vedessä kuoliaaksi.

Sitten menin levolle, mutta nukuin huonosti, isäni, sillä minä tiesin,
ettei Chakan verenhimo ollut vielä tyydytetty.

Aamulla lähtivät monet kotimatkalle saatuaan siihen luvan kuninkaalta,
ja toiset korjasivat kentällä viruvat ruumiit luukuopille. Toisista
muodostettiin joukkoja, jotka lähetettiin surmaamaan surujuhlasta
poisjääneet. Päivällisen jälkeen Chaka sanoi haluavansa lähteä
kävelylle käskien minun ja parin päällikön ja palvelijan seurata häntä.
Käyskentelimme vaitiollen ja kuningas nojasi olkapäähäni kuin sauvaan.

"Miten on sinun heimosi laita, Mopo?" kysyi hän vihdoin. "Oliko
langenien heimo surujuhlassa? En nähnyt heitä?"

Vastasin, etten tiennyt. Kutsu oli kyllä lähetetty, mutta matkan
pituuteen verraten oli aika lyhyt niin suurelle joukolle.

"Koirien täytyy rientää nopeasti, kun isäntä käskee, Mopo-palvelijani",
sanoi Chaka, ja hänen silmiinsä leimahti tuo peloittava palo, jonka
kaltaista en ole milloinkaan nähnyt kenenkään toisen katseessa.
Sydämeni melkein taukosi lyömästä, isäni -- niin, menin aivan kylmäksi,
vaikka en rakastanutkaan heimoani ja sukulaisiani, jotka olivat
karkoittaneet minut kotoani. Olimme sillävälin saapuneet eräälle
kallioiselle paikalle, jossa kulkijan eteen avautuu äkkiä ammottava
halkeama tahi repeämä, nimeltään U'Donga-lu-ka-Tatiyana. Laidat ovat
ensin jyrkästi viettävät, mutta putoavat sitten kohtisuorasti
syvyyteen, ja halkeaman päästä on avara näköala ympäröiville
tasangoille. Siihen Chaka istahti levähtämään ja vaipui mietteisiin.
Hetkisen kuluttua hän katsahti äkkiä ylös ja huomasi samassa etäällä
valtavan jonon miehiä, naisia ja lapsia, joka kiemurteli kuin käärme
tasangon poikki Gibamaxegun kylää kohti.

"Mopo", sanoi kuningas, "kilpien väristä päättäen ovat nuo tuolla
langenien heimoa, luullakseni -- sinun omaa väkeäsi, Mopo."

"Niin ovat, oi kuningas", vastasin minä. Chaka lähetti sanansaattajat
nopeasti tulijoita vastaan käskien näiden tulla hänen luokseen sinne,
jossa hän istui. Toisia lähetettiin kylään, ja hän kuiskasi heille
korvaan jotakin, mutta minä en kuullut mitä hän sanoi.

Sitten hän katseli tarkkaavaisesti tuota tasangon poikki meitä kohti
mutkittelevaa mustaa jonoa, jonka lähetit pian kohtasivat, jolloin jono
alkoi kiemurrella kukkulan rinnettä ylös.

"Kuinka suuri on heimosi, Mopo?" kysyi kuningas.

"En tiedä, oi Elefantti", vastasin minä, "sillä en ole nähnyt heitä
moneen vuoteen. Ehkä kolme täyttä rykmenttiä."

"Enemmän", sanoi kuningas. "Luuletko heimosi täyttävän halkeaman
takanamme, Mopo!" Ja hän nyökäytti päätään kuilua kohti.

Käsitin samassa Chakan tarkoituksen ja aloin vavista kiireestä
kantapäähän voimatta saada sanaa suusta, sillä kieleni takertui
suulakeen.

"Niitä on kyllä paljon", jatkoi Chaka, "mutta minä tahdon vaikka lyödä
vetoa kanssasi viidestäkymmenestä harasta, etteivät he täytä kuilua."

"Kuningas suvaitsee laskea leikkiä", sanoin minä.

"Niinpä niin, leikkiäpä hyvinkin, mutta vain leikilläkin lyöden sinä
häviät vedon."

"Niinkuin kuningas suvaitsee", mutisin minä -- joka en voinut vastaan
sanoa. Heimoni läheni: eräs vanhus, jolla oli valkoinen tukka ja parta,
kulki etunenässä ja katsoessani häntä tarkemmin minä tunsin hänet.
Isänihän se oli, isäni Makedama. Tultuaan äänenkuuluviin hän tervehti
kuningasta _bayéte_-huudolla ja heittäytyi maahan ryömien sitten
polvillaan meitä kohti kunnioittaen kuningasta lukemattomilla
ylistyssanoilla. Ja hänen kaikki tuhannet seuralaisensa heittäytyivät
myös polvilleen ja kättensä varaan ylistäen kuningasta, ja heidän
huutonsa kaikuivat kuin ukkosen jyrinä.

Vihdoin makasi isäni Makedama kiemurrellen kuin käärme kuninkaallisen
majesteetin edessä. Chaka käski hänen nousta ja tervehti häntä
lempeästi, mutta kaikki muut olivat vielä pitkänään maassa painaen
otsansa hiekkaan.

"Nouse, Makedama, lapseni, langenien heimon isä, ja sano minulle, miksi
tulet myöhään surujuhlaani?"

"Matka oli pitkä, oi kuningas", vastasi Makedama, joka ei tuntenut
minua. "Matka oli pitkä ja aika lyhyt. Naiset ja lapset väsyivät, jalat
heltyivät, ja he ovat vielä nytkin uuvuksissa."

"Älä puhu siitä, Makedama lapseni", sanoi kuningas. "Olit varmaankin
sydämessäsi sangen murheellinen heidän tähtensä, mutta he saavat pian
levätä. Sano, ovatko kaikki täällä mukanasi?"

"Jokainen, oi Elefantti -- tulimme kaikki! Kyläni ovat autiot, karja
vaeltaa hoidotta laitumilla ja linnut nokkivat jyvät korjaamattomista
tähkistä."

"Hyvä on, Makedama, sinä uskollinen palvelijani! Tahtonet vielä surra
kanssani hetken -- eikö niin? Kuule siis! Käske väkesi jakautua minusta
oikealle ja vasemmalle ja asettua kaikki halkeamaan viettävälle
nurmikolle."

Makedama teki kuten kuningas oli käskenyt, eikä hän, yhtä vähän kuin
hänen neuvonantajansakaan, huomannut kuninkaan tarkoitusta, mutta minä,
joka tunsin tämän pahan sydämensä, käsitin kaikki. Tuo monituhantinen
kansanpaljous virtasi ohitsemme oikealle ja vasemmalle, ja rinteiden
nurmikot peittyivät pian näkyvistä. Kun kaikki olivat menneet, kääntyi
Chaka jälleen Makedaman päin, käskien tämän kavuta kuilun pohjalle ja
koroittaa sieltä äänensä valituksiin. Vanhus totteli kavuten hitaasti
ja työläästi kuilun pohjalle, joka oli niin syvä, että valo näytti
tuskin jaksavan tunkeutua sinne saakka, jossa hän seisoi, sillä minä
näin vain hänen valkeiden hiustensa häämöittävän kaukaa alhaalta
pimennosta.

Sitten hän koroitti äänensä, niin että kaikki nuo tuhannet rinteille
asettuneet kuulivat sen. Heikolta ja ohueltahan se kuulosti, mutta
kajahti kuitenkin selvästi ja vienosti kuin kaukaa lumisen tunturin
laelta:

"_Surkaa, Makedaman lapset_!"

Ja kaikki nuo tuhannet -- miehet, naiset ja lapset -- toistivat sanat
kaikuna, joka jyrähti kuin ukkonen.

"_Surkaa Makedaman lapset_!"

"_Sure, langenien heimo, sure koko maailman keralla_!" kajahti jälleen
alhaalta.

Ja toiset vastasivat:

"_Sure, langenien heimo, sure koko maailman keralla_!"

Ääni kuului kolmannen kerran:

"_Surkaa, Makedaman lapset, valita, langenien heimo, valita koko
maailman keralla_!"

"_Huutakaa, te soturit; itkekää, te vaimot, ja lyökää rintoihinne, te
tytöt, ja te pienokaiset, nyyhkyttäkää_!"

"_Juokaa kyynelten virrasta ja peittäkää itsenne murheen tomulla_!"

"_Sure, langenien heimo, itke Taivaiden äidin kuolemaa_!"

"_Surkaa, Makedaman lapset, itkekää, sillä hedelmällisyyden henki on
poistunut luotamme_!"

"_Sure, oi kansani, valita, sillä zulujen leijona on jäänyt orvoksi_!"

"_Virratkoot kyyneleenne sateena ja kaikukoon itkunne kuin synnyttävän
vaimon valitus_!"

"_Sillä murhe on langennut päällemme kuin sade, ja maailma on tullut
raskaaksi ja synnyttänyt kuoleman_!"

"_Kuljemme synkässä pimeydessä, kuoleman varjossa vaellamme_."

"_Zulujen leijona on orpo, sillä Taivaiden äitiä ei ole enää_."

"_Ken voi häntä lohduttaa? Vain hänen lastensa itku_."

"_Itke, langenien heimo, anna valitustesi kohota pilviin saakka ja
hajoittaa ne_!"

"_Ja parkukoon koko maailma: Voi! Voi! Voi_!"

Niin tuo vanhus, isäni Makedama, lauloi kuilun syvyydessä seisoen.
Hänen äänensä kantautui ylös ohuena ja heikkona, mutta kun hänen
ylhäällä olevat tuhannet heimolaisensa toistivat sanat lause lauseelta,
kaikui huuto ukkosena pilviin saakka, ja vuoret vavahtelivat äänen
voimasta. Synkät sadepilvet olivat sillävälin pimittäneet taivaanlaen
ja noiden tuhansien ihmisten valitushuudot panivat ilman niin
kiivaaseen liikkeeseen, että äkkiä alkoi sataa rankasti, ikäänkuin
taivaskin olisi itkenyt. Sade toi mukanaan ukkosen; pitkäisen tuli
leimahteli ja valtava jyrinä kiiri kauas ympäriinsä.

Chaka kuunteli, ja suuret kyyneleet vierivät hänen pnoskilleen, sillä
laulu liikutti hänen sydäntään. Sade jymisi raskaasti peittäen koko
tienoon harmaaseen utuverhoon, mutta huuto kaikui sateesta huolimatta
voittaen ukkosenkin.

Samassa kuului omituista melua ja katsahdin oikealle. Siellä häilyi
väentungoksen yläpuolella kukkulan laella lukematon joukko soturien
töyhtöjä ja välkkyvä keihäsrivi. Katsahdin vasemmalle; siellä näin myös
sateen läpi hämärästi häämöittävät töyhdöt ja keihäsrivin. Katsahdin
eteeni halkeaman toiseen päähän, ja näin saman näyn: töyhdöt ja
keihäät.

Rinteiltä kohosi samassa kaamea huuto, joka oli aivan toisenlainen kuin
äsken; nuo ihmisraukat huusivat nyt kauhusta ja tuskasta.

"Ah, nyt on heidän surunsa vilpitön", sanoi Chaka korvaani, "nyt suree
heimosi sydämestään eikä vain huulillaan, Mopo."

Hänen vielä puhuessaan huojahtivat kansanjoukot kuilun molemmin puolin
äkkiä eteenpäin, painautuivat takaisin huojahtaakseen jälleen yhä
rajummin eteenpäin ja alkoivat soturien säälimättömien keihäiden
pakottamina pudota koskena, miehet, naiset ja lapset, kuilun synkkiin
syvyyksiin.

       *       *       *       *       *

Suo anteeksi kyyneleeni, isäni, jotka tipahtelevat sokeista silmistäni;
olen hyvin vanha, tullut uudestaan lapseksi ja lapsethan itkevät. Niin,
tarkemmin en voi kertoa -- käännyin poispäin. Vihdoin melu hiljeni, ja
valitukset vaikenivat -- työ oli tehty.

       *       *       *       *       *

Siten haudattiin Makedama heimonsa luiden alle -- sellainen oli loppu
langenien heimon; äitini uni oli käynyt toteen ja Chaka oli pitänyt
valansa, jonka hän oli vannonut äidilleni, kun tämä ei antanut hänelle
maidontilkkaa.

"Et ole vielä voittanut vetoa, Mopo", sanoi kuningas. "Katsohan, tuolla
on vielä pikkuinen kolo, johon vielä yksi mahtuu lepäämään. Tuo
kuoleman vilja-aitta on kyllä ääriään myöten täynnä, eikä siihen
sullotuista jyvistä idä ainoakaan, mutta pikkuinen kolo on kuitenkin
jäljellä -- eikö ole ketään, joka sen täyttäisi? Onko koko langenien
heimo todellakin kuollut?"

"Yksi on vielä jäljellä, oi kuningas!" vastaan minä. "Olen langeni, ja
täyttäköön minun ruumiini tuon tyhjän paikan."

"Ei, Moposeni, ei! Kuka sitten voittaisi vedon? Ja sinua en sitäpaitsi
tahdo tappaa, sillä se olisi vastoin valaani. Surummehan on yhteinen."

"Olen ainoa elossa oleva langeni, oi kuningas, joten olen hävinnyt
vedon, joka kyllä maksetaan."

"Minun tietääkseni on vielä eräs toinenkin", sanoi Chaka. "Meidän
sisaremme, Mopo. Ah, tuollapa hän jo tuleekin!"

Katsahdin ylös ja näin sisareni Balekan käyvän meitä kohti muhkea
pantterinnahka olkapäillään jäljessään kaksi soturia. Hän astui
ylväästi pää pystyssä ja hänen käyntinsä oli kuin kuningattaren. Nyt
hän huomasi kuolleet, jotka lepäsivät hänen edessään hiljaa kuin
päivättömän lammikon tumma vesi. Hän arvasi kaikki ja pysähtyi
vavisten, mutta astui sitten ylpeästi Chakan eteen.

"Mitä tahdot minusta, oi kuningas?" kysyi hän.

"Tulit sopivalla hetkellä, sisareni", vastasi Chaka voimatta kohdata
hänen katsettaan. "Näetkös, tämä Mopo, minun palvelijani ja sinun
veljesi, löi kanssani karjasta vetoa. Aihe oli kerrassaan mitätön --
kiistelimme, kykenisikö tuo langenien heimo -- sinun heimosi, Baleka --
täyttämään tämän U'Donga-lu-ka-Tatiyanan kuilun reunojaan myöten. Ja
kuullessaan vedon innostuivat langenit niin että syöksyivät
tuhansittain kuiluun näyttääkseen, kumpi meistä oli oikeassa. Nyt
näyttää kuitenkin siltä, että veljesi häviää vedon, sillä tuonne mahtuu
vielä yksi, ennenkuin kuilu on täysi. Hän muistutti kuitenkin äsken
mieleeni, sisareni, että langeneja on vielä yksi elossa, joka tuossa
kolossa leväten voisi auttaa häntä voittamaan vedon, ja hän pyysi minua
haettamaan sinut paikalle. Ja minä täytin hänen pyyntönsä, sillä en ole
milloinkaan tahtonut vääryydellä mitään anastaa, niin että puhele nyt
Mopon kanssa kahden kesken tästä asiasta kuten ennenkin hänen kanssaan
keskustelit, kun synnytit lapsen, sisareni!"

Baleka ei ollut kuulevinaan mitä Chaka minusta sanoi, sillä hän käsitti
hyvin tämän tarkoituksen. Hän katsahti vain Chakaa silmiin sanoen:

"Huonostipa nukut tämän illan jälkeen, Chaka, aina siihen saakka,
kunnes tulet maahan, jossa ei unta ole. Olen puhunut."

Chaka kuuli ja ymmärsi sanat ja kääntyi samalla poispäin valittavasti
huudahtaen, sillä pelko oli vallannut hänen sydämensä.

"Mopo-veljeni", sanoi Baleka, "puhukaamme viimeinen kerta; kuulit
kuninkaan käskyn."

Vein sisareni loitommaksi ja minulla oli keihäs kädessäni. Pysähdyimme
kuoleman kuilun reunalle kuolleen kansamme luo, ja Baleka peitti päänsä
pantterin nahan liepeellä ja lausui minulle nopeasti sen varjosta:

"Mitä minä sanoin sinulle vähän aikaa sitten, Mopo? Nyt on hetkeni
lyönyt. Vanno, että elät ja kostat puolestani juuri tällä samalla
kädelläsi."

"Minä vannon, sisareni."

"Vanno, että kostettuasi etsit poikani Umslopogaasin, jos hän vielä
elää, ja siunaat häntä minun nimessäni."

"Minä vannon, sisareni."

"Voi hyvin, Mopo! Olemme aina hellästi toisiamme rakastaneet, ja nyt,
kun kaikki katoaa, minusta tuntuu, että olemme jälleen pieniä langenien
kylässä leikkiviä lapsosia. Eräässä toisessa maassa leikimme sitten
jälleen yhdessä! Nyt" -- hän katseli minua vakavasti suurilla,
kauneilla silmillään -- "olen niin väsynyt, Mopo. Menen kansani luo.
Heimoni henget kutsuvat minua. Hyvästi!"

       *       *       *       *       *

Jätän kertomatta, mitä sitten tapahtui, isäni.



XIX.

MASILO SIIRTYY DUGUZAAN.


Sinä yönä kohtasi Balekan kirous Chakaa, joka nukkui huonosti. Hän oli
niin rauhaton, että hän lähetti hakemaan minut luoksensa käskien minun
lähteä kävelemään hänen kanssaan. Minä lähdin, ja me astuimme ulos
hiljaa ja vaiti ollen, Chaka edellä ja minä jäljessä. Hänen jalkansa
veivät hänet 'U'Donga-lu-ku-Tatiyanaa kohti, paikkaa, jossa koko
heimoni kuin myös Baleka-sisarenikin lepäsivät kuolleina.

Nousimme hitaasti rinnettä ylös ja pysähdyimme kuilun päähän, samaan
kohtaan, jossa Chaka oli istunut ihmisten suistuessa ohi kuin vesi
putouksesta. Silloin oli paikka täyttynyt kauhunhuudoista ja kuolevien
korinasta, mutta nyt siellä oli hiljaa, risahduskaan ei häirinnyt yön
syvää rauhaa. Täysi kuu oli juuri noussut ja valaisi edessämme lepäävät
vainajat, niin että minä saatoin nähdä heidät kaikki -- Balekankin --
hänet oli heitetty aivan röykkiön keskelle. En ollut milloinkaan nähnyt
häntä niin kauniina kuin hän oli silloin, ja kuitenkin minä pelkäsin
katsella häntä.

"Nytpä et olisikaan vetoasi voittanut, Mopo palvelijani", sanoi Chaka.
"Näetkös, kasa on alentunut, niin että reunaan on jo keihään mitta
ainakin!"

En vastannut, mutta kuninkaan ääni karkoitti sakaalit paikalta.

Hetkisen kuluttua Chaka jatkoi nauraen katkerasti:

"Tänään voit nukkua hyvin, äitini, sillä olenpa lähettänyt luoksesi
runsaasti tuudittajia. Ah, langenien heimo, sinä unhotit, mutta minä
muistin! Unhotit, miten kerran eräs nainen ja poikanen tulivat
pyytämään sinulta ruokaa ja turvaa, mutta sinä et suonut heille
kumpaakaan -- niin, et maidontilkkaa edes! Mitä vannoin minä silloin,
oi langenien heimo? Enkö minä luvannut surmata teitä niin monta kuin
anomaani maljaan mahtui pisaroita? Ja enkö ole pitänyt lupaustani? Eikö
tässä lepää miehiä enemmän kuin maljaan mahtuu pisaroita? Ja heitä
kuolemaan seuranneiden naisten ja lasten lukumäärää ei voi kukaan
laskeakaan! Voi sinua, langenien heimo, joka et antanut minulle maitoa,
kun olin pieni! Tultuani suureksi olen nyt kostanut! Niin, tultuani
suureksi! Ah! onko ketään niin mahtavaa kuin minä? Askeleeni panevat
maan vavahtelemaan; kun puhun, värisevät ihmiset, ja kun rypistän
kulmiani, kuolevat he -- välistä tuhansittain. Maa on minun niin kauan
kuin voidaan kulkea, ja minun ovat sen asukkaatkin. Mahtini kasvaa yhä
ja valtani laajenee joka hetki -- niin, joka hetki. Sinunko kasvosi,
Baleka, tuijottavat minuun noiden tuhansien joukosta, jotka äsken
tapoin? Vannoit minun nukkuvan huonosti tästä lähtien. En pelkää sinua,
Baleka -- nukuthan ainakin sinä hyvin. Sanohan, Baleka -- herää ja
kerro minulle, ketä minun tarvitsisi pelätä!" -- hän vaikeni äkkiä kuin
tyrmistyneenä. Olin jo päättänyt hänen sanojaan kuunnellessani
selvittää lopullisesti välimme surmaamalla hänet heti, sillä minun
vereni aivan kiehui raivosta ja kostonhimosta. Seisoin jo hänen
takanaan valmiina iskemään keveällä nuijallani hänen aivonsa
nurmikolle, mutta hillitsin samassa itseni, sillä minäkin näin jotakin.
Ruumisröykkiössä liikahti eräs käsi, nousi hitaasti ja viittasi
varjoon, joka pimensi kuilun toisen pään, ja minusta näytti, että käsi
oli Balekan. Ehkä erehdyin, ehkä käsi olikin jonkun toisen onnettoman,
joka vielä kitui tuskissaan -- kukapa sen tiennee -- mutta hänen
viereltään se nousi ja oli koristettu aivan samanlaisilla
rannerenkailla kuin olin hänen käsissään nähnyt. Niin, käsi nousi kolme
kertaa ja viittasi yhtä sormea koukistaen kolme kertaa kuilun toista
päätä peittävään synkkään varjoon ikäänkuin kutsuen jotakin pimeydestä
ja kuolleiden joukosta. Sitten se vaipui ja minä kuulin selvästi
rannerenkaiden kilahtavan toisiinsa. Samalla alkoi varjosta kuulua
laulua, laulua niin ihanaa ja hurmaavaa, etten ollut milloinkaan
sellaista kuullut.

Sanat erotin myös, mutta olen unhottanut ne, enkä muista niitä enää.
Sen vain tiedän, että laulu kosketteli suuria asioita, kansojen syntyä
ja kuolemaa. Se kertoi mustan kansan kehityksestä, tuhosta, joka uhkasi
sitä valkoisen rodun taholta, sekä mitä varten se oli ja miksi sen piti
kuolla. Pahasta ja hyvästä se kertoi, naisesta ja miehestä, ja niiden
keskinäisestä taistelusta, sekä mistä tuo sota johtui ja miten se
päättyi. Se kertoi myös zulu-kansasta ja sen voitoista sekä paikasta,
jossa valkoinen käsi vihdoin lannistaa vastarintamme, minkä jälkeen
kansamme vähitellen kuihtuu tuon käden varjossa ja katoaa vihdoin
kokonaan, mennen maahan, jossa mikään ei kuole, vaan elää iäisesti,
hyvät hyvien keralla ja pahat pahojen. Se kertoi elämästä ja
kuolemasta, ilosta ja murheesta, ajasta ja iankaikkisuuden
rannattomasta ulapasta, johon verrattuna aika on kuin aalloilla keinuva
lehti vain, sekä miksi niin on.

Paljon nimiäkin kuulin, mutta tunsin niistä vain muutamia, muiden
muassa omani, sekä Balekan, Umslopogaasin ja Chaka-Leijonan. Laulu oli
sangen lyhyt ja kesti vain vähän aikaa, mutta sisälsi kaiken tämän ja
paljon muutakin, minkä olen kuitenkin unhottanut, vaikka minä tiesin
sen kerran ja saan jälleen tietää, kun kaikki on lopussa. Tuo varjosta
kuuluva laulu paisui paisumistaan, kunnes se kuulosti kaikuvan joka
taholta, ja kuolleetkin näyttivät kuuntelevan. Chaka kuuli sen myös ja
värisi pelosta, mutta hänen korvansa olivat suljetut sen sisällölle,
vaikka minun olivat auki.

Ääni läheni, ja varjon pimennosta alkoi kuultaa heikko valon kajastus,
joka kirkastui kirkastumistaan, kunnes minä näin, että tuo kirkkaus
säteili eräästä naisellisesta olennosta, joka tuli meitä kohti. Näin jo
kasvotkin, ja, isäni, minä tunsin ne. Olento oli Inkosazana-y-Zulu,
Taivaan kuningatar! Hän läheni hyvin hitaasti liukuen äänettömästi tuon
kuolleita täynnä olevan kuilun yli, ja minusta näytti, että vainajien
varjoja nousi tuhansittain lähtien seuraamaan häntä -- kuoleman
kuningatarta. Ah, isäni, kuinka ihana hän oli häikäisevässä
kirkkaudessaan, hiukset välkkyivät kuin sula kulta, silmät olivat syvät
kuin keskipäivän taivas, ja hänen rintansa ja käsivarsiensa valkeutta
voi verrata ilta-auringon hehkuvaan lumeen. Hänen taivaallisessa
kauneudessaan oli kuitenkin jotakin peloittavaa, jotakin hirveätä,
mutta minä olin iloinen, että minun suotiin nähdä se, kuinka se
säihkyi, säteili ja muutti muotoaan kirkkauden säikeistä kudotun
kimmeltävän hunnun häilyessä hänen ympärillään.

Hän oli nyt aivan edessämme, ja Chaka vaipui maahan pelon lamauttamana
kätkien kasvonsa, mutta minä en pelännyt, isäni -- vain pahat pelkäävät
katsoa Taivaan kuningattareen. Ei, minä en pelännyt, vaan seisoin
suorana ja katselin häntä kasvoista kasvoihin. Hänellä oli kädessään
pienoinen keihäs, jonka varsi oli kuninkaallista punapuuta: _sen
keihään varjo, jota Chaka piti kädessään_, sama, jolla tämä oli
surmannut äitinsä ja jolla hänet vihdoin surmattiin. Laulu vaikeni
samassa, ja hän pysähtyi eteemme, niin että hänestä säteilevä kirkkaus
valaisi heidät molemmat, minun seisoessa maahan kumartuneena kuninkaan
takana. Hän kohotti pienen keihäänsä koskettaen sillä Chakaa,
Senzagaconan poikaa, otsaan merkiksi, että tämä oli saanut tuomionsa.

"Mopo Makedaman poika", kuulin samassa matalan äänen lausuvan,
"hillitse kätesi, sillä Chakan malja ei ole vielä täysi. Kun näet minut
kolmannen kerran, niin silloin iske, Mopo lapseni."

Niin hän lausui, ja vaikka Chaka tunsi kosketuksen, ei hän kuullut
sanoja, jotka olivatkin vain minulle tarkoitetut. Synkkä pilvi peitti
samassa kuun, ja kun se oli mennyt, oli näky hävinnyt, ja minä ja Chaka
olimme jälleen kahdenkesken vainajien kanssa. Ympärillämme vallitsi yön
syvä rauha. Chaka katsahti ylös ja hänen kasvonsa olivat harmaat
tuskanhiestä.

"Kuka se oli?" kysyi hän ontosti.

"Inkosazana, Taivaan kuningatar; hän, joka valvoo kansamme kohtaloita,
oi kuningas, ja jonka ihmiset silloin tällöin näkevät suurten
tapahtumien edellä."

"Olen kuullut puhuttavan hänestä", sanoi Chaka. "Miksi ilmestyi hän
nyt, ja mikä oli laulu, jota hän lauloi? Ja miksi hän kosketti minua
keihäällä?"

"Hän tuli sentähden, oi kuningas, että Balekan käsi kutsui häntä kuten
näit. Laulun sanoja ja tarkoitusta en ymmärtänyt, ja miksi hän kosketti
otsaasi keihäällään, en tiedä, oi kuningas! Ehkä hän kruunasi sinut
entistä suurempaan valtaan ja voimaan."

"Niin, kuolemankin valtiaaksi ehkä."

"Sehän sinä olet jo, oi Elefantti", vastasin minä katsahtaen edessämme
lepäävään äänettömään joukkoon ja Balekan kylmenneeseen ruumiiseen.

Chaka värisi jälleen. "Tule, menkäämme, Mopo", sanoi hän; "olen nyt
saanut tuntea, mitä on olla peloissaan."

"Pelko on vieras, joka tervehtii ennemmin tahi myöhemmin kaikkia,
kuninkaitakin, oi maan vapisuttaja!" vastasin minä.

Tämän yön jälkeen Chaka sitten levitti huhun, että Gibamaxegu oli
noiduttu kuten koko Zulu-maakin, koska hän ei voinut enää nukkua
rauhallisesti, vaan havahtui tämäntästä pelosta huutaen ja Balekan
nimeä mutisten. Sentähden hän muutti vihdoin kauas koko paikasta ja
rakensi tänne Nataliin tuon suuren Duguza-nimisen kaupungin.

Katsohan tuonne, isäni! Siellä on kaukana tasangolla kaupunki, jossa
valkoiset miehet asuvat -- nimeltään Stanger. Valkoisten miesten
kaupunki on juuri siinä, missä Duguza muinoin oli. Silmäni ovat pimeät,
joten minä en voi nähdä, mutta sinä voit. Portin kohdalla on nyt suuri
talo, jossa valkoinen mies jakaa oikeutta, portin, jonka läpi oikeus ei
ennen milloinkaan päässyt. Takana on toinen talo, jossa ne, jotka ovat
syntiä tehneet, rukoilevat taivaan kuninkaalta anteeksiantoa; sillä
paikalla olen nähnyt niin monen, joka ei ollut mitään pahaa tehnyt,
rukoilevan maalliselta kuninkaalta armoa, mutta en ole milloinkaan
nähnyt kenenkään sitä saavan. Ou! Chakan sanat ovat toteutuneet, isäni.
Valkoinen mies vallitsee maata, hän työskentelee rauhan toimissa
siellä, jossa muinoin soturit syöksyivät verileikkiin, hänen lapsensa
ilakoivat ja taittelevat kukkia paikalta, jossa miehiä sortui veriinsä
tuhansittain, he kylpevät Imbozamon laineissa, jonka krokodiilejä
kerran ruokittiin joka päivä ihmislihalla, ja häitä vietetään siellä,
jossa tytöt saivat ennen suudella keihäänterää. Kaikki on muuttunut,
mikään ei ole entisellään, ja Chakasta ovat vain jäljellä hauta ja
hänen nimensä julma maine.

Tultuaan Duguzaan Chaka eli jonkun aikaa rauhassa, mutta sitten hänen
verenhimonsa jälleen heräsi. Hän lähetti soturinsa pondos-heimoa
vastaan, joka tuhottiin kokonaan ja jonka karja joutui voittajan
saaliiksi. Ja kun tältä retkeltä oli palattu, lähetettiin
kymmentuhantinen armeija, _impi_, Sotyangana-päällikköä vastaan, joka
asusti heimoineen Limpopon pohjoispuolella. Soturit lähtivät laulaen
matkalle kuninkaan editse kulkien, joka käski heidän joko palata
voittajina tahi ei ollenkaan, ja heitä oli niin paljon, että kun he
päivän koittaessa alkoivat solua portista ulos kuin suunnaton
karjalauma, loppui jono vasta sitten kun aurinko oli korkealla
taivaalla.

Eiväthän he tienneet, ettei voitto hymyillytkään heille enää; heitä
kuoli tuhansittain nälkään ja Limpopon soiden kuumeeseen, ja ne, jotka
palasivat, tulivat ilman kilpeä. Kilvetkin oli syöty nälän kanssa
kamppaillessa! Mutta mitäpä heistä! He eivät merkinneet mitään. Tomu
oli erään Sotyanganaa vastaan lähetetyn suuren rykmentin nimi, ja tomua
se olikin -- tomuhiukkanen, jonka Chakan, zulujen leijonan, yksi
hengähdys lennätti kuolemaan.

Melkein kaikki miehet olivat lähteneet sotaan, joten Duguzassa olivat
vain vaimot ja vanhukset jäljellä. Dingaan ja Umhlangana, kuninkaan
veljet, olivat myös siellä, sillä Chaka ei ollut sallinut heidän lähteä
peläten heidän rupeavan vehkeilemään häntä vastaan. Hän katsoi heihin
aina tuimasti, niin että he pelkäsivät henkeään, tohtimatta kuitenkaan
näyttää pelkoaan. Mutta minä arvasin heidän ajatuksensa, ja kuin käärme
minä luikertelin heidän sisimpäänsä. Puhelin paljon heidän kanssaan, ja
usein rajoittui keskustelumme vain hämäriin sanoihin ja viittauksiin.
Mutta siitä enemmän tuonnempana,, isäni, sillä ensin minun täytyy
kertoa Masilosta, joka oli aikonut naida Zinitan, ja jonka Umslopogaas
Tappaja oli karkoittanut kirveskansan asuinsijoilta.

Armeijan lähdön jälkeisenä päivänä Masilo sitten saapui Duguzaan
pyytäen päästä kuninkaan puheille. Chaka istui majansa edustalla
kuninkaallisten veljiensä Dingaanin ja Umhlanganan keralla, ja minä
olin myös läsnä samoinkuin muutamia neuvonantajia. Chaka oli väsynyt
nukuttuaan huonosti, kuten aina siihen aikaan. Senpätähden, kun
ilmoitettiin, että joku matkamies pyysi päästä hänen puheilleen, hän ei
käskenyt heti surmata tätä, vaan käski tuoda miehen eteensä.

Heti alkoi kuulua ylistyssanoja, joita tuli aivan tulvimalla, ja eräs
hyvin lihava mies ryömi matkasta väsyneenä meitä kohti hiekan
pöllytessä hänen ympärillään ja tervehti kuningasta tämän kaikilla
kunnianimillä. Chaka käski hänen vaieta ja nousta sekä kertoa asiansa.
Mies teki kuten oli käsketty ja kertoi kaikki, mitä olet jo kuullut,
isäni, miten eräs nuorukainen, roteva ja vahva, tuli kirveskansan luo
ja voitti Jikizan, tapparan haltijan, päästen siten tuon kansan
päälliköksi, ja kuinka hän oli sitten ryöstänyt Masilon karjan ja
karkoittanut hänet.

Chaka ei tiennyt mitään tuosta kirveskansasta, sillä maamme oli laaja
siihen aikaan ja siinä eleli useita pienempiä heimoja, joista
kuningaskaan ei ollut milloinkaan kuullut; sentähden hän tiedusteli
Masilolta yhtä ja toista tuosta kansasta, taistelukuntoisten miesten
lukumäärää, karjan paljoutta, sitä hallitsevan nuorukaisen nimeä ja
erittäinkin kuninkaalle maksettavan velan suuruutta.

Masilo vastasi sanoen taistelukuntoisten miesten lukumäärän olevan noin
puoli rykmenttiä ja karjaa olevan paljon, sillä he olivat rikkaita.
Mitään veroa ei maksettu, ja nuorukaisen nimi oli Bulalio, Tappaja --
sillä nimellä hänet ainakin tunnettiin, eikä hänkään ollut muuta
kuullut.

Kuningas suuttui. "Nouse, Masilo", sanoi hän, "kiiruhda tuon kansan luo
ja sano heille, sekä hänelle, jonka nimi on Tappaja, näin: 'On
toinenkin tappaja, joka asuu Duguza-nimisessä kaupungissa, ja tämä on
hänen tervehdyksensä, oi kirveskansa, ja sinulle, tapparan haltija.
Nouskaa kaikki ja tulkaa karja mukananne hänen eteensä, joka asuu
Duguzassa, ja luovuttakaa tuo voimallinen tappara Itkuntekijä hänen
käteensä. Lähtekää heti ja täyttäkää tämä käsky, sillä muutenpa saatte
pian istua iäisesti'" [Zulut haudataan istuvaan asentoon.]

Masilo sanoi toimittavansa käskyn perille, vaikka matka olikin pitkä ja
hän pelkäsi suuresti astua hänen eteensä, jota sanottiin Tappajaksi
ja joka asui kahdenkymmenen päivän matkan päässä pohjoisessa
Kummitusvuoren varjossa.

"Mene", sanoi kuningas, "ja ilmesty eteeni kolmantenakymmenentenä
päivänä tästä lukien tuon tapparapojan vastaus mukanasi! Ellet tule
silloin, niin lähetän jonkun noutamaan sinua ja poikaakin!"

Masilo kääntyi ja riensi nopeasti täyttämään kuninkaan käskyä, eikä
Chaka virkkanut asiasta sen enempää. Mutta minä ihmettelin sydämessäni,
kuka tuo nuorukainen, tuo tapparan haltija, oikein mahtoi olla.
Mielestäni hän oli pidellyt Jikizaa ja tämän poikia juuri siten kuin
olisin ajatellut Umslopogaasin pidelleen heitä miehuuden ikään
ehdittyään. Mutta minä olin myös vaiti.

Samana päivänä sain myös tietää, että vaimoni Macropha ja
Nada-tyttäreni olivat kuolleet Swazi-maassa. Kerrottiin, että joukko
halakazi-heimon miehiä oli hyökännyt heidän kyläänsä surmaten kaikki,
muiden muassa Macrophan ja Nadan. Kuulin sanoman kyyneltäkään
vuodattamatta, sillä olin jo niin murheiden murtama, ettei mikään
voinut minua enää liikuttaa.



XX.

MOPO NEUVOTTELEE PRINSSIEN KANSSA.


Kahdeksankolmatta päivää kului, isäni, ja yhdeksäntenäkolmatta käski
Chaka, joka oli jälleen nukkunut huonosti, huoneensa kaikki naiset,
luvultaan toista sataa, eteensä. Toiset olivat hänen vaimojaan, joita
hän sanoi "sisarikseen", ja toiset olivat nuoria tyttöjä, joita hän ei
ollut vielä naittanut, ja kaikki olivat kauniita. En tiedä, tahi olen
unhottanut, mitä Chaka oli edellisenä yönä uneksinut, sillä hän näki
niin paljon unia siihen aikaan, ja kaikilla hänen unillaan oli sama
seuraus: monen ihmisen kuolema. Hän istui majansa edessä kulmat
rypyssä, ja minä olin hänen luonaan. Vaimot ja tytöt oli koottu hänestä
vasemmalle, ja heidän polvensa vavahtelivat pelosta. Heidät vietiin
yksi kerrallaan hänen eteensä, jossa he seisoivat pää painuksissa. Hän
käski heidän olla hyvällä mielellä ja puheli heille lempeästi kysyen
vihdoin jokaiselta: "Onko sinulla, sisareni, kissaa?"

Toiset vastasivat kieltävästi ja toiset myöntävästi, mutta toiset
olivat niin pelon lamauttamat, etteivät saaneet sanaa suustaan. Ja
lopputulos oli aivan sama, sanoivatpa he mitä hyvänsä. Vastauksen
kuultuaan kuningas lausui huoahtaen: "Voi hyvin, sisareni, olipa se nyt
onnetonta, ettei sinulla ole koiraa", tahi, "että sinä pidät kissaa
majassasi", tahi, "ettet edes tiedä, onko sinulla kissaa vai ei."

Pyövelit raahasivat sitten tuon onnettoman portin ulkopuolelle, jossa
nuijanisku päätti nopeasti hänen päivänsä. Murhaamista jatkui melkein
koko sen päivän, kunnes kuusikymmentä vaimoa ja tyttöä oli surmattu,
mutta vihdoin sattui kuninkaan eteen eräs tyttö, jolle tämän
suojelushenki oli suonut sukkelan ajatuksenjuoksun. Kun Chaka kysyi
tytöltä, oliko hänellä kissaa vai ei, vastasi tämä, ettei hän tiennyt,
"mutta puoli kissaa oli parhaillaan hänen yllään", ja tyttö osoitti
kissannahkaa, joka oli sidottu hänen lanteilleen.

Kuningas nauroi ja taputti käsiään sanoen, että vihdoinkin oli vastattu
oikein hänen uneensa, eikä hän surmannut enää ketään sinä päivänä eikä
sen jälkeenkään milloinkaan -- paitsi kerran.

Sinä iltana oli sydämeni murheesta raskas ja minä huusin hengessäni:
"kuinka kauan vielä?" -- enkä voinut levätä. Menin ulos ja päädyin
viimein tuolla vuoristossa piilevän suuren kuilun partaalle, jossa
istahdin eräälle korkealle kallionkielekkeelle. Aukeat tasangot
levisivät eteeni pohjoiseen ja etelään, oikealle ja vasemmalle
silmänkantamattomiin. Päivä kallistui iltaan ja oli hyvin tyyni ja
hiottavan lämmin, kuten aina myrskyn edellä, jonka lähestymisen minä
taikurina hyvin tiesin.

Aurinko laski punaten tasangot alhaalla -- oli kuin kaikki Chakan
vuodattama veri olisi tulvinut maan yli, jota Chaka hallitsi, ja vaipui
viimein taivaanrantaan ilmestyneen synkän pilven taa, jonka se reunusti
säihkyvällä sädekehällä ja jonka keskeltä sen valo tunkeutui
veripunaisena liekehtien. Pilven varjo pimitti vuoret ja tasangot kuin
musta siipi, jonka alla kuolemanhiljaisuus vallitsi. Aurinko vaipui
hitaasti, ja yhä uusia pilviä kohosi taivaanrannalle kokoontuen yhteen
kuin sotajoukko päällikkönsä käskystä, ja auringon säteiden välähtely
oli kuin keihäiden kimaltelua.

Minä katselin ja pelästyin. Liekki sammui ja hiljaisuus syveni, kunnes
saatoin aivan kuulla sen; lehtikään ei värähtänyt eikä lintukaan
äännähtänyt ja koko maailma näytti kuolleen -- minä yksin vain elin
tuossa kuolleessa maailmassa.

Samassa lennä: kirkas tähtönen taivaan korkeuksista valaisten
välähdyksessä lähenevän myrskyn, joka riehahtikin heti valloilleen.
Ympärilläni vallitseva hämäryys vavahti, louhikko valitti ja jäätävä
tuulenhenkäys pani koko maan värisemään. Tuo lentävä tähti joutui
vihurin tielle, joka kiidätti sen minua kohti, ja lähestyessään tähti
kasvoi, suureni ja muutti muotoaan, kunnes se oli aivan naisen
näköinen.

Tiesin heti, kuka se oli, vaikka hän olikin vielä kaukana --
Inkosazana, joka tuli nyt luokseni lupauksensa mukaan myrskytuulen
tuomana. Hän oli nyt hirveän näköinen, sillä ilma salamoi hänen
ympärillään hänen kiitäessään eteenpäin myrskyn siivillä; silmät
suitsivat tulta, joka näytti leimahtelevan hänen valloilleen liehuvista
hiuksistaankin, ja kädessään hän piti säihkyvää keihästä, jota hän
heristi tullessaan.

Hän oli jo vuorensolan suulla; hänen edessään oli kaikki hiljaista,
mutta hänen takanaan humisivat myrskyn siivet, ukkonen pauhasi ja sade
sähisi kuin sikermä käärmeitä. Leimauksena hän kiiti ohitseni
katsahtaen minuun hirmuisilla silmillään, joiden liekki aivan jäykisti
minut. Hän tuli ja katosi sanaakaan sanomatta, mutta minusta kuulosti
kuin myrsky olisi ärjynyt, kalliot karjuneet ja sade sähissyt korvaani
sanat:

"_Iske, Mopo_!"

Onhan samantekevää, kuulinko sanat korvillani vai vain sydämessäni.
Käännyin katsomaan ja näin sateen nostattaman sumun läpi hänen kohoavan
korkealle ilmaan ulvovan myrskyn edellä. Nyt hän oli Duguzan kohdalla,
ja tuo säihkyvä keihäs lennähti hänen kädestään suoraan kaupunkiin,
josta kirkas liekki leimahti heti korkealle.

Hän kiiti pysähtymättä edelleen häipyen viimein näkyvistäni kotiinsa
taivaan korkeuksiin. Siten näkivät silmäni kolmannen ja viimeisen
kerran Inkosazana-y-Zulun, tahi ehkä olin vain uneksinut, että näin
hänet. Pian näen hänet jälleen, mutta en tässä maailmassa.

Istuttuani vielä hetkisen paikoillani minä nousin ja lähdin pyrkimään
takaisin kaupunkiin myrskyn kanssa kamppaillen. Päästyäni lähemmäksi
kuulin tuulen ärjynnän ja sateen kohinan läpi kaameita hätähuutoja.
Astuin portista sisään ja kysyin, mikä oli hätänä, ja minulle
kerrottiin, että taivaasta oli pudonnut tuli kuninkaan majan katolle
hänen nukkuessaan. Katto oli palanut kokonaan, mutta sitten oli sade
sammuttanut valkean.

Menin katsomaan ja näin kuun valossa, joka oli noussut sillä aikaa,
Chakan seisovan suuren majansa edessä pelosta vavisten. Hän katseli
tuijottavin silmin majaansa, jonka katto oli kokonaan palanut, ja sade
valui virtanaan hänen ruumistaan pitkin.

Tervehdin kuningasta ja kysyin, mitä kummaa oli tapahtunut.
Huomatessaan minut hän tarttui käteeni ja painautui puoleeni kuin
isänsä turviin pakeneva lapsi murhamiesten lähestyessä, vetäen minut
mukanaan lähellä olevaan pienempään majaan.

"Mitä kummaa on tapahtunut, oi kuningas?" kysyin minä toistamiseen, kun
oli saatu valoa.

"Enpä ole juuri tuntenut pelkoa, Mopo", sanoi Chaka, "mutta nyt olen
peloissani -- aivan yhtä peloissani kuin sinä yönä, jolloin Balekan
käsi viittasi tuolle, joka tuli luoksemme kuolleiden kasvoilla
kävellen."

"Mitä sinä sitten pelkäät, oi kuningas, joka olet koko maailman herra?"

Chaka kumartui eteenpäin ja kuiskasi: "Näin jälleen unta, Mopo.
Kuulehan! Tuomittuani eilen nuo pahantekijät, menin sitten nukkumaan,
kun oli vielä valoisaa, sillä en voi nukkua pimeyden kiedottua
vaippaansa koko maan piirin -- en saa unta -- tuo Baleka sisaresi vei
sen mukanaan hautaansa. Vaivuin horroksiin ja näin merkillisen unen.
Eräs hunnutettu olento tuli luokseni ja näytti minulle kummallisen
näyn. Oli nimittäin kuin majani seinä olisi sortunut maahan, ja minä
näin avonaisen paikan, jonka keskellä minä itse lepäsin kuolleena,
ruumiissani paljon haavoja, ja veljeni Dingaan ja Umhlangana
käyskentelivät ympärilläni ylevinä kuin jalopeurat. Kuninkaallinen
vaippani, joka oli aivan verinen, oli Umhlanganan olkapäillä, ja
kuninkaallinen keihääni, jonka kärki oli myös veressä, oli Dingaanin
kädessä. Sitten näin sinun, Mopo, tulevan paikalle, tervehtivän
veljiäni kuninkaallisella _bayéte!_-tervehdyksellä ja potkaisevan
minua, kuningastasi. Samassa viittasi tuo huntuun kietoutunut olento
ylöspäin haihtuen ilmaan, ja minä heräsin ja katso! -- majani katto oli
tulessa. Niin, semmoinen oli uni, jonka näin, Mopo, niin että sano nyt,
palvelijani, miksi en tappaisi sinua, joka mieluummin tahdot palvella
muita kuninkaita kuin minua ja joka olisit valmis tervehtimään veljiäni
prinssejä kuninkaallisella tervehdyksellä, joka on vain minua varten?"
ja hän tuijotti minuun kiukkuisesti.

"Kuten tahdot, oi kuningas!" vastasin minä huolettomasti. "Unesi ei
tiedä varmastikaan mitään hyvää, ja tuon tulen putoaminen katollesi on
mitä huonoin enne. Mutta --" Jätin lauseen kesken.

"Mutta -- mitä mutta, Mopo, sinä uskoton palvelija?"

"Mutta kaikessa typeryydessäni minusta tuntuu, oi kuningas, että on
parempi katkaista käärmeeltä pää kuin häntä, sillä pää voi elää
hännättäkin, mutta ei häntä ilman päätä."

"Tarkoitat siis, Mopo, ettet sinä eikä kukaan toinenkaan voi
milloinkaan puhutella prinssejä kuninkaallisella nimellä, jos he
kuolisivat? Kuulinko oikein, Mopo?"

"Mikä olen minä voidakseni vaatia prinssin verta?" vastasin minä.
"Päätä sinä, oi kuningas!"

Mietittyään hetkisen Chaka sanoi: "Kuulehan, Mopo, voisiko tuon saada
tehdyksi vielä tänä yönä?"

"Kaikki ovat menneet sotaan, oi kuningas, niin että meillä on täällä
vain kourallinen sotureita, jotka nekin ovat useimmat prinssien väkeä
ja voisivat ehkä antaa iskun iskusta."

"Mutta miten me sitten --?"

"En tiedä, oi kuningas. Sinullahan on tuolla joen toisella puolella
eräs rykmentti, jota sanotaan kuolemanrykmentiksi. Huomenna
keskipäivällä se jo voisi olla täällä, ja silloin --"

"Puhut järkevästi, Mopo-lapseni -- huomenna siis. Lähetä sana
kuolemanrykmentille ja katso, ettet petä minua, Mopo."

"Jos petän sinut, petän itsenikin, oi kuningas, sillä näen kaikesta,
että henkeni ja elämäni ovat nyt sen varassa, miten onnistumme."

"Tuo on totta, vaikka kaikki muut puheesi olisivatkin valetta", lausui
Chaka synkästi. "Ja paina mieleesi, palvelijani, ettet kuole kuten
tavallisesti kuollaan, jos asiamme onnistumisessa on hipenenkään
toivomisen varaa. Mene!"

"Käskysi täytän, oi kuningas", vastasin minä ja poistuin.

Tiesin aivan hyvin, isäni, että Chaka oli tuominnut minut kuolemaan,
vaikka hän tahtoi ensin raivata prinssit tieltään minun avullani. Mutta
minä en pelännyt, sillä tiesinhän, että Chakan hetki oli vihdoin
tullut.

Menin majaani pohtimaan asiaa ja odottamaan, kunnes kaikki olivat
vaipuneet unen helmoihin; sitten hiivin hiljaa kuin käärme
Dingaan-prinssin majalle ja raapaisin oveen sovitulla tavalla. Ovi
aukeni heti, ja minä ryömin sisään sulkien oven visusti. Majassa paloi
heikko valkea, jonka himmeässä valossa minä näin prinssien istuvan
huovat ympärillään ja osaksi peitetyin kasvoin.

"Ken olet?" kysyi prinssi Dingaan. Kohotin peitteen lievettä, niin että
kasvoni näkyivät, jolloin hekin paljastivat kasvonsa.

"Terve teille, prinssit", lausuin minä, "jotka olette huomenna vain
tomua ja tuhkaa! Terve teille, Senzangaconan pojat, jotka huomenna
astutte varjojen maahan --" Ja minä ojensin kuihtuneen käteni heitä
kohti.

Prinssit vavahtivat ja värisivät pelosta.

"Mitä sinä tarkoitat, koira, kun puhut meille noin pahaaennustavasti?"
sanoi Dingaan matalalla äänellä.

"Miksi osoitat meitä tuolla valkealla ja kuihtuneella kädelläsi,
noita?" sähähti Umhlangana.

"Enkö ole sanonut teille, oi prinssit, että teidän täytyy joko iskeä
tahi kuolla? Mutta teillä ei ole ollut rohkeutta. Nyt kuulkaa! Chaka on
nähnyt jälleen unen, ja nyt se on Chaka, joka iskee, ja te olette jo
kuolleet, te Senzangaconan lapset."

"Jos tappajat ovat jo ovella, niin sinä kuolet ensin, petturi!" kirahti
Dingaan siepaten keihään huopansa laskoksista.

"Kuule ensin, mitä kuningas uneksi, oi prinssi", vastasin minä; "sitten
voit tappaa minut, jos tahdot, ja kuolla. Chaka nukkui ja näki unta,
että hän oli kuollut, ja toinen teistä, oi prinssit, kantoi hänen
kuninkaallista vaippaansa."

"Kumpi?" kysyi Dingaan kiihkeästi ja molemmat katsoivat minuun
vastausta odottaen.

"Prinssi Umhlangana kantoi sitä -- Chaka uneksi niin -- oi Dingaan,
sinä kuninkaallisen puun jalo vesa", vastasin minä viivytellen ja otin
hyppysellisen nuuskaa tarkaten heitä nuuskarasiani yli.

Dingaan loi Umhlanganaan vihaisen silmäyksen, mutta Umhlanganan kasvot
säteilivät kuin aamurusko.

"Chaka uneksi myös", jatkoin minä, "että toisella teistä oli hänen
kuninkaallinen keihäänsä kädessään."

"Kummalla?" kysyi Umhlangana.

"Prinssi Dingaanilla -- Chaka uneksi niin -- oi Umhlangana, sinä
kuningasten jälkeläinen! -- ja siitä tipahteli verta."

Umhlanganan kasvot synkkenivät kuin yö, mutta Dingaanin kirkastuivat
kuin nouseva päivä.

"Chaka uneksi vielä, että minä, Mopo, teidän koiranne, joka en ole
senkään nimen arvoinen, tulin luoksenne huudahtaen _bayéte!_ joten
tervehditään vain kuninkaita."

"Kummalle oli tervehdyksesi tarkoitettu, oi Mopo Makedaman poika?"
kysyivät molemmat prinssit aivan yhteen ääneen.

"Teille molemmille, oi te aamunkoiton kirkkaat kaksoistähdet -- Chaka
uneksi, että tervehdin siten teitä molempia."

Prinssit eivät oikein tienneet, mitä sanoa, sillä he vihasivat
toisiaan, vaikka pelko ja vaaranalainen asema olivat nyt liittäneet
heidät yhteen.

"Mutta mitäpä hyödyttää puhella näistä", jatkoin minä, "kun te
molemmat, oi maailman herrat, olette jo kuin kuolleet. Parhaimmatkin
joutuvat täällä korppikotkien ruoaksi, jotka ovat nälkäiset sekä tänään
että huomenna. Chaka-kuningas on nyt unien selittäjä, ja hänellä on
tepsivät keinot tehdä tämmöiset unet tyhjäksi."

Veljekset istuivat vaiti tuijottaen synkästi eteensä, sillä he
käsittivät, että heidän kohtalonsa oli päätetty. "Näin kuuluivat
Chaka-kuninkaan sanat, oi te paimenta johtavat härät! Kaikki ovat
saaneet tuomionsa, te molemmat, minä ja monet, jotka meitä rakastavat.
Joen toisella puolella majailee eräs rykmentti; se on saanut käskyn
saapua -- ja sitten -- hyvää yötä! Tahdotteko jättää jonkun
tervehdyksen jälkeenjääville? Ehkä minun sallitaan elää vielä hetkinen
teidän mentyänne, niin että voin saattaa terveisenne perille."

"Emmekö voi heti karata Chakan kimppuun?" kysyi Dingaan.

"Emme. Kuninkaalla on vahva vartiosto."

"Ehdota jotakin, Mopo", valitti Umhlangana. "Ehkä tiedät jonkun
pelastuskeinon?"

"Entäpä jos tiedänkin, prinssit", vastasin minä. "Mitä saan
palkinnoksi? Vähään en tyydy, sillä olen kyllästynyt elämään, enkä
jakele tietojani halvalla hinnalla."

Molemmat olivat valmiit antamaan minulle yhdeksän hyvää ja kahdeksan
kaunista kilpaillen auliudessa kuin kaksi nuorukaista, jotka eivät
oikein tiedä, mitä luvata isälle, jonka tytön he molemmat tahtovat
naida. Kuuntelin päätäni ravistaen, kunnes molemmat vihdoin vannoivat
päänsä, isänsä Senzangaconan luiden ja monen muun pyhän asian nimeen,
että minusta tulisi heidän, kuningasten, jälkeen valtakunnan
ensimmäinen mies, jonka käsiin sotajoukkojen ylin johto uskottaisiin,
jos vain sanoisin, miten Chaka saataisiin hengiltä ja he pääsisivät
kuninkaiksi. Kun he olivat vannoneet, lausuin minä punniten tarkoin
joka sanan:

"Joen toisella puolella olevassa kylässä majailee kaksi rykmenttiä eikä
vain yksi, oi prinssit. Toisen nimi on kuolemanrykmentti ja se rakastaa
Chaka-kuningasta, joka on kohdellut hyvin sen sotureita antaen
heille runsaasti karjaa ja paljon vaimoja. Toista sanotaan
mehiläisrykmentiksi, jonka soturit saavat nähdä nälkää ja kaipaavat
karjaa ja tyttöjä; sitäpaitsi on prinssi Umhlangana tuon rykmentin
komentaja, ja se rakastaa häntä. Suunnitelmani on tämä -- sen sijaan
että lähettäisin Chakan nimessä kuolemanrykmentille käskyn saapua
tänne, lähetänkin Umhlanganan nimessä sanan mehiläisrykmentille olla
täällä huomenna aamupäivällä. Kumartukaa lähemmäksi, oi prinssit, niin
että voin kuiskuttaa korviinne."

He noudattivat kehoitustani, ja minä kuiskuttelin pitkän tovin
kuninkaan surmaamisesta Senzangaconan poikien hyväksyessä suunnitelmani
yksimielisesti. Sitten nousin ja ryömin majasta kuten olin tullutkin,
ja herätettyäni muutamia sotureita, joihin luotin, minä lähetin heidät
nopeasti matkalle yön selkään.



XXI. CHAKAN KUOLEMA.


Aamulla Chaka ilmestyi pari tuntia ennen keskipäivän hetkeä majasta,
jossa hän oli istunut valveilla koko yön, mennen pienehköön aitauksen
ympäröimään majaan, joka oli noin viidenkymmenen askeleen päässä. Minun
tehtäväni oli nimittäin joka aamu valikoida paikka, johon neuvonantajat
kokoontuivat neuvotteluihin ja jossa kuningas tutki niitä, jotka hän
aikoi tappaa, ja tänään olin valinnut yllämainitun paikan. Saattelin
kuningasta kulkien tahallani hänen jäljessään, ja hän katsahti minuun
olkansa yli kysäisten hiljaa:

"Onko kaikki reilassa, Mopo?"

"Kyllä, oi Musta", vastasin minä. "Kuolemanrykmentti on pian täällä."

"Entä prinssit? Missä he ovat, Mopo?"

"Naistensa luona, oi kuningas, olutta latkivat ja hempukkainsa helmassa
uinailevat."

Chaka hymyili julmasti: "Viimeisen kerran, Mopo!"

"Viimeisen kerran, oi kuningas."

Saavuimme perille ja Chaka istahti pehmeäksi parkitulle härän vuodalle
kaisla-aitauksen varjoon. Lähellä seisoi eräs tyttö oluttuoppi
kädessään, ja saapuvilla olivat myös Inguazonca-vanhus, Unandin,
Taivaiden äidin, veli, sekä Umxamama-päällikkö, jota Chaka rakasti.
Hetkisen kuluttua tuli muutamia miehiä kurjensulkia tuoden, joita
heidät oli lähetetty jo eilen hakemaan. Miehet vietiin Chakan eteen,
joka oli hyvin suutuksissaan, sillä miehet olivat viipyneet hänen
mielestään liian kauan. Joukon johtaja sattui olemaan eräs Chakan
entinen upseeri, joka oli kunnostautunut monessa tuimassa taistelussa,
mutta ei kelvannut enää soturiksi, kun tapparanisku oli katkaissut
hänen oikean kätensä. Roteva ja urhoollinen mies.

Chaka tiedusteli häneltä, miksi hän oli viipynyt niin kauan sulkien
haussa ja mies vastasi, että linnut olivat lentäneet tiehensä, joten
hänen oli täytynyt odottaa niiden paluuta voidakseen saada ne
pyydystetyiksi.

"Sinun olisi pitänyt seurata niitä vaikka auringonlaskuun saakka, sinä
tottelematon koira?" äyhkäisi kuningas. "Kuolema hänelle ja hänen
kumppaneilleen!"

Muutamat rukoilivat armoa, mutta johtaja vain kohotti kätensä
tervehdykseen sanoen: "Isä" ja pyysi saada armon esittää pienen pyynnön
ennen kuolemaansa.

"Mitä tahdot?" tiuskaisi Chaka.

"Isäni", sanoi mies, "pyydän kahta seikkaa. Olen useasti taistellut
vierelläsi monessa taistelussa, ollessamme nuoria, enkä ole kertaakaan
kääntänyt sinulle selkääni, oi kuningas. Isku, joka katkaisi käteni,
oli suunnattu päätäsi kohti, ja minä väistin sen nostamalla paljaan
käteni suojaksesi. Mutta sehän ei kuulu tähän; sinulle elän ja sinulle
kuolen. Mikä olen minä pohtimaan kuninkaan käskyä? Pyytäisin sinua, oi
kuningas, avaamaan hieman vaippaasi, että silmäni saisivat viimeisen
kerran nähdä miehen jäsenet, jota yli kaiken rakastan."

"Pitkäänpä jaarittelet", murahti kuningas. "Mitä vielä?"

"Salli minun sitten sanoa jäähyväiset pojalleni, oi isäni; hän on vielä
pieni lapsi -- tämän korkuinen", ja hän piti kättään polviensa tasalla.

"Ensimmäinen pyyntösi on myönnetty", sanoi kuningas pudottaen
vaippansa, niin että hänen leveä rintansa näkyi. "Toinen täytetään
myös, sillä isää ja poikaa en mielelläni eroita. Tuokaa poika tänne;
saat sanoa hänelle jäähyväiset, minkä tehtyäsi sinun täytyy surmata
hänet omalla kädelläsi, ennenkuin sinut surmataan. Sitäpä onkin hauska
katsella."

Miehen kasvot muuttuivat tuhkanharmaiksi ja hänen äänensä vavahti
hieman, kun hän vastasi: "Kuninkaan tahto on hänen palvelijansakin
tahto; lapsi tuotakoon."

Katsahdin Chakaan ja näin suurten kyynelten vierivän hänen poskilleen;
hän oli tahtonut koetella miehen uskollisuutta viimeiseen saakka.

"Saat mennä", sanoi kuningas, "ja kumppanisi myös."

He lähtivät ilo sydämessään ja kuningasta ylistäen.

Tällä tapauksella ei ole mitään tekemistä kertomukseni kanssa, isäni,
mutta minä kerroin sen sentähden, että vain sen ainoan kerran näin
Chakan armahtavan jonkun kuolemaantuomitun.

Miesten mentyä kuiskattiin kuninkaalle, että eräs muukalainen tahtoi
päästä hänen puheilleen. Mies sai luvan tulla ja lähestyi polvillaan
ryömien. Tunsin heti tulijan, joka ei ollut kukaan muu kuin Masilo,
jonka Chaka oli lähettänyt viemään viestiä kirveskansan päällikölle
Bulaliolle eli Tappajalle. Masilohan se todellakin oli, mutta ei enää
yhtä lihavana kuin ennen; pitkä matka oli laihduttanut hänet. Hänen
selkänsä oli sitäpaitsi kirjavanaan tuskin paranneita raipanjälkiä.

"Ken olet?" kysyi Chaka.

"Masilo, kirveskansan heimoa, joka lähetettiin sanansaattajana heidän
päällikkönsä Bulalion luo ja käskettiin palata kolmantenakymmenentenä
päivänä. Katso, oi kuningas, olen palannut, vaikka säälittävässä
tilassa!"

"Siltäpä näyttää", sanoi kuningas nauraa hohottaen. "Niin, nythän
muistan. Kerrohan, Masilo Laiheliini, ennen Masilo Lihakas,
mitä Tappajalle kuuluu? Saapuuko hän heimoineen luovuttamaan
Itkuntekijä-tapparan käteeni?"

"Ei, oi kuningas, ei hän tule. Tyly oli vastaanottokin, ja vihamiehinä
erosimme. Ja mikä vielä pahempi: poistuessani jouduin Zinitan
palvelijoiden rääkättäväksi, tytön, jota kosiskelin. Nuo roistot
painoivat minut suulleni maahan ja pieksivät minua julmasti Zinitan
seisoessa vieressä iskuja lukien."

"Ha, ha!" nauroi kuningas. "No, mitä tuo nukke päällikköni sinulle
sanoi?"

"Hän sanoi näin, oi kuningas: 'Kummitusvuoren varjossa istuva Bulalio
Tappaja Duguzassa istuvalle Bulalio Tappajalle. Sinulle en veroa maksa,
ja jos tahdot saada Itkuntekijä-tapparan, niin tule Kummitusvuorelle
sitä hakemaan. Tämän lupaan: saat nähdä eräät tutut kasvot, sillä
maailmassa on vielä joku, joka tahtoo kostaa erään Mopon veren!'"

Masilon puhuessa minä olin pannut merkille kaksi seikkaa --
kaisla-aitaukseen pistettiin ulkopuolelta keihäs, niin että kärki vähän
näkyi, ja mehiläisrykmentin soturit parveilivat lähellä olevan kunnaan
rinteillä noudattaen heille Umhlanganan nimessä lähetettyä käskyä.
Keihäänkärjen ilmestyminen ilmoitti prinssien olevan piilossa aitauksen
takana sovittua merkkiä odottaen, ja että rykmentti oli saapunut,
jolloin teko piti tehtämän.

Chaka kavahti ylös julmistuneena. Silmät pyörähtelivät, kasvot
nytkähtelivät suonenvedontapaisesti ja vaahto pursusi huulille, sillä
hän ei ollut kuullut sellaisia röyhkeitä sanoja kuninkaaksi tultuaan,
ja jos Masilo olisi tuntenut hänet paremmin, ei hän olisi tohtinut
niitä lausuakaan.

Chaka huohotti hetkisen voimatta ensin sanoa sanaakaan. Vihdoin hän
puuskahti pientä keihästään heristäen:

"Se koira! Se koira on todellakin tohtinut sylkeä minua kasvoihin!
Kuulkaa kaikki! Vaikka viimeinen hetkeni olisi käsissä, käsken minä,
että tuo Tappaja silvotaan jäsen jäseneltä, hän ja koko hänen heimonsa!
Ja sinä myös, joka uskallat tuoda minulle sellaiset terveiset tuolta
vuoristorotalta. Ja sinä myös, Mopo, sinunkin nimesi mainittiin.
Näytän teille heti. Hoi, Umxamama palvelijani! Tapa heti tuo
sanansaattajakoira; iske sauvallasi hänen aivonsa mäsäksi. Joutuin!
Joutuin!"

Umxamama vanhus syöksyi ylös täyttämään kuninkaan käskyä, mutta ollen
jo vanhuudenheikko hän joutui alakynteen, niin että tuo pelosta
hurjistunut Masilo tappoi hänet. Inguazonca, Unandin veli, hyökkäsi
silloin Masilon kimppuun ja iski hänet kuoliaaksi, mutta haavoittui
samassa itsekin. Katsahdin Chakaan, joka seisoi pientä keihästään
heristäen, ja minun aivoni toimivat nopeasti, sillä hetki oli tullut.

"Auttakaa!" huusin minä, "kuningas murhataan!"

Kaisla-aitaus murtui ja prinssit Umhlangana ja Dingaan syöksähtivät
paikalle kuin kaksi härkää viidakon läpi.

Viittasin Chakaan kuihtuneella kädelläni ja huudahdin:

"Katsokaa kuningastanne!"

Molemmat vetäisivät vaippojensa alta lyhyen tappokeihään, iskien ne
kuninkaan ruumiiseen. Umhlanganan isku osui vasempaan olkapäähän, ja
Dingaanin oikeaan kylkeen. Chaka pudotti pienen keihäänsä, jonka varsi
oli kuninkaallista punapuuta, katsoen ympärilleen, ja hänen katsantonsa
oli niin kuninkaallinen, että prinssit pelästyivät ja kavahtivat
takaisin.

Kahdesti hän katsoi kumpaiseenkin ja lausui sitten:

"Mitä! Aiotteko tappaa minut, veljeni -- te koirat, joita minä olen
hyvyydessäni ruokkinut? Aiotteko tappaa minut saadaksenne sitten
hallita maatani? Sanon teille, ettei valtanne kauan kestä. Kuulen
juoksevien jalkojen töminää -- mahtava valkoinen kansa on tulossa, joka
pyyhkäisee teidät jäljettömiin, isäni lapset! He valtaavat maani, ja te
joudutte kansoinenne heidän orjikseen!"

Niin hän sanoi veren virratessa haavoista ja loi heihin jälleen
kuninkaallisen katseen, joka muistutti arkojen metsästäjäin saartamaa
mahtavaa hirveä.

"Täyttäkää työnne, oi te kuninkaiksi pyrkijät!" huudahti hän, mutta
prinssien rohkeus oli mennyt, eivätkä he voineet enää iskeä. Silloin
minä, Mopo, hypähdin esiin ja sieppasin maasta tuon pienen assegain,
jonka varsi oli kuninkaallista punapuuta -- saman assegain, jolla Chaka
oli murhannut äitinsä Unandin sekä Moosa-poikani, ja kohotin sen
korkealle keskittäen voimani iskuun. Silmäini eteen näytti jälleen
häivähtävän jotakin punaista kuten ennen nuoruudessani, isäni.

"Miksi tahdot tappaa minut, Mopo?" kysyi kuningas.

"Vannoin Balekalle kostavani sekä hänet että koko heimoni!" huusin minä
ja lävistin hänet keihäällä.

Hän vaipui härän vuodalle ja sanoi henkitoreissaan: "Kunpa olisin
kuullut Nobelaa, joka varoitti minua sinusta, sinä koira!"

Ne olivat hänen viimeiset sanansa, mutta minä polvistuin hänen
viereensä ja huusin hänen korvaansa kaikkien hänen murhaamainsa
heimolaisteni ja omaisteni nimet -- kysyin, muistiko hän isäni
Makedaman, äitini, Anadi-vaimoni, Moosa-poikani ja muut vaimoni ja
lapseni sekä Baleka-sisareni? Hänen silmänsä ja korvansa olivat auki,
ja minä luulen, isäni, että hän näki ja ymmärsi. Luulen myös, että
vihasta leimuavat kasvoni, kun heristin kuihtunutta kättäni hänen
silmäinsä edessä, olivat hänestä hirveämmät kuin kaikki kuoleman
kauhut. Ainakin hän käänsi päänsä syrjään ja sulki valittaen silmänsä.
Samassa ne aukenivat jälleen ja hän oli kuollut -- mennyt sinne, johon
hän oli eläissään niin monta lähettänyt.

Niin astui siis Chaka-kuningas, jonka vertaista mahtavuudessa ja
kauheudessa Zulu-maa ei ole toista nähnyt, minun auttamanani noihin
Inkosazanan majoihin, joissa ei unta ole. Vereen hän sortui, niinkuin
hän oli veressä elänytkin, sillä kiipijä suistuu vihdoin puun mukana ja
virta nielee lopulta uimarin. Nyt hän asteli polkua, jonka ne
lukemattomat, jotka hän oli murhannut -- niitä on kuin ruohoa vuoren
rinteellä -- olivat hänelle sileäksi tallanneet; mutta valehdellaan,
jos sanotaan, että hän kuoli pelkurin lailla armoa kerjäten. Chaka
kuoli kuten oli elänyt, urhoollisena loppuun saakka. Oh! isäni, minä
tiedän sen, sillä nämä silmät näkivät silloin ja tämä käsi vapautti
hänen henkensä.

Hän oli kuollut ja mehiläisrykmentti läheni minun tietämättä, miten sen
soturit suhtautuisivat asiaan, sillä vaikka Umhlangana oli heidän
päällikkönsä, rakastivat kaikki soturit kuningasta, jolla ei ollut
vertaistaan taistelussa ja joka antoi auliilla kädellä silloin kuin hän
antoi. Katsahdin ympärilleni. Prinssit seisoivat tyhmistyneinä, tyttö
oli paennut, Umzamama oli kuollut samoinkuin Masilokin, ja tuo vanha
päällikkö Inguazonca, joka oli tappanut Masilon, seisoi ymmällä
haavaansa pidellen. Muita ei näkynyt.

"Joutuin nyt, kuninkaat", huusin minä veljeksille, "soturit ovat
portilla. Iskekää tuo kuoliaaksi!" -- minä viittasin Inguazoncaan --
"ja jättäkää loput minun huolekseni."

Dingaan karkasi hänen kimppuunsa ja murskasi hänen päänsä yhdellä
iskulla, niin että hän vaipui maahan ääntä päästämättä. Sitten
seisoivat veljekset jälleen vaiti ja tyrmistyneinä.

"Tuo ei puhu ainakaan mitään", huudahdin minä kaatuneeseen viitaten.

Taposta oli jo tieto levinnyt naisten keskuuteen, jotka olivat kuulleet
huutoja ja nähneet keihäiden välähtelevän aitauksen takaa, ja he olivat
toimittaneet sanan mehiläisrykmentille, joka lähestyi laulaen. Laulu
vaikeni äkkiä, ja soturit hyökkäsivät majaa kohti, jonka edustalla
seisoimme.

Minä riensin heitä vastaan valittaen korkealla äänellä ja pitäen
kädessäni tuota pientä assegaita, joka punoitti vielä kuninkaan
verestä, ja lausuin päälliköille:

"Valittakaa, te päälliköt ja soturit, itkekää ja valittakaa, sillä
teillä ei ole enää isää! Hän, joka ruokki meitä, on poissa! Kuningas on
kuollut! Ja nyt sortuvat sekä taivas että maa, sillä kuningas on
kuollut."

"Kuinka niin, Mopo?" kysyi eräs päällikkö. "Miten voi olla mahdollista,
että isämme on kuollut?"

"Eräs Masilo-niminen kulkuriroisto tappoi hänet. Kuningas oli tuominnut
hänet kuolemaan, ja tuo hylkiö sieppasi keihään kuninkaan kädestä
iskien sen suoraan kuninkaan sydämeen, ja ennenkuin me kolme, prinssit
ja minä, ehdimme mennä väliin, tappoi hän Inguazoncan ja Umuxamamankin.
Tulkaa lähemmäksi ja katsokaa häntä, joka oli kuninkaanne. Kuninkaat
Dingaan ja Umhlangana käskevät teidän tulla katsomaan häntä, joka oli
kuningas, niin että tieto hänen kuolemastaan Masilon käden kautta
leviäisi kaikkialle."

"Uusien kuningasten tekeminen näyttää luonnistavan sinulta paremmin,
Mopo, kuin entisen, joka oli kuninkaasi, pelastaminen jonkun kulkurin
kynsistä", sanoi päällikkö silmäillen minua epäilevästi.

Mutta hänen sanoihinsa ei kiinnitetty mitään huomiota, sillä toiset
päälliköt lähtivät kuollutta katsomaan toisten rientäessä sotureineen
joka taholle huutaen peloissaan, että taivas ja maa sortuisivat ja koko
ihmiskunta tuhoutuisi, koska Chaka, kuningas, oli kuollut.

Miten voin minä, jonka päivät ovat luetut, kertoa sinulle, isäni,
kaikesta, mitä tapahtui Chakan kuoltua? Jos minä kertoisin kaikki,
täyttäisi kertomukseni monta valkoisen miehen kirjaa, joihin noista
tapahtumista on muutamia ehkä merkittykin. Siitä syystä olenkin vain
lyhykäisesti selostanut muutamia Chakan hallituksen aikana sattuneita
tapauksia; aikomuksenihan olikin tarinoida sinulle vain muutamista
siihen aikaan eläneistä henkilöistä, joista minä ja Umslopogaas olemme
vielä jäljellä -- jos Umslopogaas Chakan poika on todellakin vielä
elossa.

Sentähden minä sivuutan aivan lyhykäisesti, mitä tapahtui Chakan
kuoltua, kunnes Dingaan-kuningas lähetti minut kirveskansan luo
vaatimaan, että sen päällikkö, nimeltään Tappaja, luovutettaisiin hänen
haltuunsa. Oi, jospa olisin varmasti tiennyt, ettei tuo päällikkö ollut
kukaan muu kuin Umslopogaas, olisi Dingaan seurannut Chakan jälkiä
kuten Umhlangana, ja Umslopogaas olisi hallinnut kuninkaana Zulukansaa.
Mutta minä en tiennyt, valitettavasti! En kuunnellut sydämeni ääntä,
joka kuiskasi, että juuri Umslopogaas oli lähettänyt terveiset Chakalle
uhaten kostaa erään Mopon kuoleman, ja kun pääsin varmuuteen, oli jo
myöhäistä. Olin koko ajan ollut siinä uskossa, että sanat tarkoittivat
jotakin toista Mopoa.

Siten voi kohtalo välistä ivata meitä kuolevaisia, isäni. Me luulemme
voivamme määrätä kohtalomme, mutta se onkin kohtalo, joka johdattaa
meitä, eikä mitään tapahdu ilman kohtalon sallimusta. Täällä maailmassa
ovat kaikki saman suuren verkon silmiä, jota Umkulunkulu kädellään
hallitsee, ja mitä me teemme tahi jätämme tekemättä, ovat pieni säie
tuossa verkossa, joka on niin laaja, että vain ylhäällä asuvan
Umkulunkulun silmät näkevät sen kokonaan. Chakakin, ihmistenmurhaaja,
ja kaikki, jotka hän on murhannut, ovat vain lyhykäinen rihma tuon
verkon laajuuteen verraten. Kuinka voisimme me sitten, isäni, olla
viisaat ja ymmärtäväiset, me, jotka olemme vain viisauden
välikappaleita? Kuinka voisimme me rakentaa, jotka olemme vain
mitättömiä rakennuskiviä? Kuinka voisimme me elävöittää, jotka olemme
vain kohtalon helmassa uinuvia lapsosia? Kuinka voisimme me tappaa,
jotka olemme vain keihäitä tappajan kädessä?

Chakan kuoltua kehittyivät tapahtumat nopeasti. Ensin sanottiin, että
Masilo, tuo muukalainen, oli tappanut Chakan. Sitten levisi huhu, että
Mopp-tietäjä, kuninkaan henkilääkäri ja lähin palvelija, oli murhannut
kuninkaan, mihin verityöhön nuo molemmat suuret härät, kuninkaan veljet
Umhlangana ja Dingaan, Senzagaconan lapset, olivat myös ottaneet osaa.
Mutta Chaka oli kuollut, eivätkä maa ja taivas sortuneet, niin että
mitäpä se merkitsi? Sitäpaitsi lupasivat nuo molemmat kuninkaat hallita
kansaa lempeällä kädellä, keventää Chakan raskasta iestä, ja
ahdistuksessa olevat ihmisethän ovat aina valmiit toivomaan jotakin
parempaa.

Prinssit olivat siis toistensa ainoat viholliset sekä Engwade, Unandin
poika ja Chakan velipuoli. Mutta minä, Mopo, joka olin nyt valtakunnan
ensimmäinen mies kuningasten jälkeen ja ylennetty sotavoimien
päälliköksi lääkärin ammatin hylättyäni, karkasin mehiläis- ja
kuolemanrykmentin keralla Engwaden kimppuun lyöden hänet omassa
kylässään. Taistelu oli tuima, mutta lopulta minä kuitenkin tuhosin
hänet väkineen kaikkineen; Engwade surmasi kahdeksan miestä, ennenkuin
minä tapoin hänet. Palasin sitten Duguzaan niiden harvojen kanssa,
jotka olivat jäljellä noista kahdesta rykmentistä.

Tämän jälkeen kuninkaat riitelivät keskenään yhä enemmän, ja minä
koetin pysytellä tasapainossa siinä keskivälillä, sillä en ollut
selvillä, kumpaista minun oli edullisempi suosia. Lopulta huomasin,
että he pelkäsivät minua molemmat, mutta saatuaan ylivallan olisi
Umhlangana varmasti surmannut minut, mikä ei ollut taas Dingaanin
tarkoitus. Aloin pitää Dingaanin puolta, mutta haihdutin samalla
Umhlanganan pelon, niin että sain hänet vihdoin jollakin tekosyyllä
vangituksi. Hän meni samaa tietä kuin Chaka-veljensäkin, assegai-tietä,
ja Dingaan hallitsi maata yksinään.

Sellainen on tämän maailman prinssien kohtalo, isäni. Minä olen vain
mitätön mies ja asemani on nyt äärimmäisen vaatimaton, mutta kolme
sellaista olen saattanut kuolemaan surmaten kaksi omin käsin.

Kaksi viikkoa Umhlanganan kuoleman jälkeen palasi tuo sotaretkelle
lähetetty suuri armeija Limpopon soilta säälittävässä tilassa, sillä
melkein puolet olivat menehtyneet kuumeeseen ja vihollisen ansoihin ja
loput olivat surkeasti nälissään. Oli hyvä eloonjääneille, että Chaka
oli poissa, sillä muutenpa he olisivat päässeet nopeasti tielle
sortuneiden toveriensa luo; eihän oltu kuultukaan jonkun Zulu-armeijan
milloinkaan palanneen voitettuna ja ilman saaliin hiventäkään.
Sentähden he tervehtivät ilolla kuningasta, joka säästi heidän
henkensä, ja Dingaan sai hallita siitä lähtien kenenkään häiritsemättä,
kunnes kohtalo löysi hänetkin.

Dingaan oli tosin samaa verta kuin Chakakin ja yhtä mahtava näöltään ja
julma sydämeltään kuin hänkin, mutta hänellä ei ollut Chakan tarmoa,
eikä järjen terävyyttä. Hän oli sitä paitsi petollinen valehtelija,
mitä Chaka ei ollut. Naisiinkin hän oli liiaksi menevä ja tuhlasi
näiden seurassa ajan, joka hänen olisi pitänyt omistaa valtion
asioille. Hän hallitsi kuitenkin aikansa.

Minun täytyy kertoa sinulle myös, että Dingaan olisi tappanut
velipuolensa Pandankin tahtoen siten reväistä isänsä Senzangaconan
sukupuusta kaikki harmilliset vesat. Tämä Panda oli hyväntahtoinen,
rauhaarakastava mies, minkätähden minä luulinkin häntä hieman
sekapäiseksi, ja kun kysymys hänen surmaamisestaan tuli esille, panimme
minä ja eräs Mapita-niminen päällikkö jyrkästi vastaan sanoen, ettei
häntä, mielipuolta, tarvinnut pelätä. Puolustin häntä sentähden, että
minä rakastin tuota vaiteliasta ja lempeäsydämistä miestä. Dingaan
myöntyi vihdoin sanoen: "Pyydätte minua säästämään tuon koiran, minkä
minä teenkin, mutta saadaanpa nähdä, että hän vielä puree minua."

Pandasta tehtiin sitten kuninkaan karjan kaitsija. Dingaanin sanat
toteutuivatkin, sillä juuri Pandan hampaiden ote se syöksi hänet
valtaistuimelta. Panda oli vain koira, joka puri, mutta minä, Mopo,
olin mies, joka usutin hänet riistan kimppuun.

       *       *       *       *       *

Umslopogaasin, Mopon ja Nadan tarina jatkuu teoksessa "Susi-veikot."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Musta sankari - Allanin ystävän Umslopogaasin lapsuus ja nuoruuden vaiheet" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.