Title: Susi-veikot - Umslopogaasin ja Galazin seikkailuja
Author: Haggard, H. Rider (Henry Rider)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Susi-veikot - Umslopogaasin ja Galazin seikkailuja" ***


SUSI-VEIKOT

Umslopooaasin ja Galazin seikkailuja

Kertomus zulukaffereista

Kirj.

H. RIDER HAGGARD


Englanninkielestä Suomentanut

O. E. N. [O. E. Nyman]

(Edellinen Osa Ilmestynyt Nimellä "Musta sankari")



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1922.



SISÄLLYS:



    I. Mopo lähtee etsimään Tappajaa.
   II. Mopo ilmaisee itsensä.
  III. Buurien murha.
   IV. Sota halakazeja vastaan.
    V. Nada.
   VI. Tulikoe.
  VII. Liljan luovutus.
 VIII. Umslopogaas saa tietää, kuka hän on.
   IX. Nadan tulo.
    X. Naisten sota.
   XI. Zinita kuninkaan luona.
  XII. Harmaan ja mustan väen viimeinen taistelu.
 XIII. Liljankukan jäähyväiset.
  XIV. Mopon ja hänen kasvattipoikansa kosto.
   XV. Mopo lopettaa tarinansa.



I.

MOPO LÄHTEE ETSIMÄÄN TAPPAJAA.


Dingaan ei viihtynyt Duguzassa, vaan muutti takaisin Zulu-maahan
rakentaen Mahlabatinen luo suuren kaupungin, jolle hän antoi nimen
"Umgugundhlovu" eli "elefantin toitotus." Samalla hän määräsi että maan
kauneimmat tytöt täytyi etsiä hänelle vaimoiksi, ja vaikka sellaisia
tavattiin paljonkin, vaati hän yhä enemmän. Hän oli myös kuullut, että
Swazi-maan halakazien heimon luona oli eräs ihmeen ihana tyttö,
Liljankukka-niminen, jonka iho oli paljon vaaleampi kuin meidän, ja
Dingaan alkoi kiihkeästi himoita tuota tyttöä vaimokseen. Hän lähetti
halakazien päällikölle käskyn luovuttaa tyttö hänelle, mutta
sanansaattajat palasivat kertoen, että heitä oli kohdeltu huonosti
halakazien luona, lyöty ja pieksetty, ja kuninkaan vaatimukseen oli
vastattu törkeästi solvaten.

Halakazien päällikön tervehdys Dingaanille zulujen kuninkaalle kuului
näin: Tyttö, jota sanotaan Liljankukaksi, on todellakin ihmeen ihana ja
vielä naimaton, sillä tähän saakka ei ole vielä ilmestynyt ketään,
johon hän olisi mielistynyt, ja hänen omaisensa rakastavat häntä niin
suuresti, ettei voi tulla kysymykseenkään pakottaa häntä menemään
naimisiin vastoin tahtoaan. Vielä sanoi päällikkö, että halakazit
halveksivat Dingaania ja hänen zulujaan, niinkuin heidän isänsä olivat
Chakaa halveksineet ja uhmanneet, että he sylkevät Dingaanin nimen
kuullessaan ja ettei heidän tyttöjään anneta ainoatakaan kenenkään
zulu-koiran vaimoksi.

Päällikkö oli sitten käskenyt tuoda tytön Dingaanin lähettilästen
eteen, joiden mielestä hän oli todellakin ihmeteltävän kaunis, koska he
kertoivat, että hän oli solakka kuin kaisla ja muistutti käydessään
kaislan notkeata huojumista tuulessa. Hiukset aaltoilivat pitkinä
kiharoina olkapäille saakka, ruskeat silmät olivat suuret ja lempeät
kuin metsäkauriin, huulten hymy johdatti mieleen kirkkaana päilyvän
veden, ja kun hän puhui, oli hänen äänensä suloisempi kuulla kuin
soittokoneiden helke. He sanoivat myös, että tyttö oli halunnut puhella
heidän kanssaan, mutta päällikkö ei ollut sallinut mitään keskustelua,
vaan käskenyt viedä tytön omaistensa luo.

Kuullessaan selostuksen Dingaan hurjistui kuin leijona verkossa, ja nyt
hän vasta oikein himoitsi tyttöä omakseen. Tyttöä hän ei kuitenkaan
saanut, vaikka hän olikin maailman mahtavin. Hän käski koota suuren
armeijan, joka piti lähetettämän Swazi-maahan hävittämään koko
halakazien heimon ja ottamaan tytön vangiksi. Mutta kun asia otettiin
esille suuressa neuvottelussa, vastustin minä sotavoimien päällikkönä
hanketta sanoen, että halakazien heimo oli suuri ja mahtava, jota
vastaan sotiminen aiheuttaisi sodan swazejakin vastaan. Halakazit
asuivat sitäpaitsi suurissa luolissa, joita oli melkein mahdoton
valloittaa. Aikakin oli sopimaton lähettää kokonainen armeija sotaan
vain yhden tytön takia. Chakan kuolemasta oli kulunut vain pari kolme
vuotta, ja vihollisia oli paljon; soturien rivit olivat arveluttavasti
harvenneet monissa sodissa, ja Limpopon soille oli sortunut enemmän
kuin puolet koko armeijasta. Nyt oli elettävä rauhassa, kunnes rivit
olivat jälleen eheät, sillä nyt oli armeijamme heikko kuin pieni lapsi,
kuin nälän näännyttämä mies. Eihän tytöistä ollut puutetta; ottakoon
kuningas niitä niin monta kuin hänen sydämensä halasi, mutta älköön
alkako sotaa tämän yhden takia.

Sanoin sanani rohkeasti kuninkaalle päin silmiä, mitä ei kukaan olisi
tohtinut Chakalle tehdä, ja rohkeuteni tarttui toisiinkin, niin että
kaikki kannattivat minua. He tiesivät kaikki aivan hyvin, että sota
swazeja vastaan olisi sillä hetkellä ollut mitä mielettömin ja
onnettomin yritys.

Dingaan kuunteli kulmat rypyssä, mutta hän ei istunut valtaistuimella
vielä niin lujasti, että olisi tohtinut olla välittämättä meidän
lausunnoistamme. Maassa oli vielä paljon sellaisia, jotka rakastivat ja
kunnioittivat Chakan muistoa eivätkä unhottaneet, että Dingaan ja
Umhlangana olivat yksissä tuumin murhanneet hänet. Chakan kuoltua kansa
unhotti, miten julma ja paha hän oli ollut; häntä muistettiin vain
suurena miehenä, joka oli koonnut zulut mahtavaksi kansaksi
mitättömästä alusta alkaen, kuten seppä, joka takoo teräsharkosta
kiiltävän keihään. Ies ei ollut liioin keventynyt, vaikka
valtaistuimella istui toinen, sillä Dingaan tappoi kuten Chakakin oli
tappanut, ja Dingaan sorti kuten Chaka oli sortanut. Sentähden Dingaan
myöntyi neuvonantajainsa vaatimukseen, eikä armeijaa lähetetty
halakazeja vastaan, tuota Liljankukka-nimistä tyttöä hakemaan. Mutta
hänen himonsa saada tyttö omakseen ei sammunut, ja siitä lähtien hän
vihasi minua verisesti, kun olin vastarinnallani tehnyt tyhjäksi hänen
toiveensa.

Sanottakoon jo tässä, vaikka minä en tiennyt sitä silloin, ettei tuo
Liljankukka-niminen tyttö ollut kukaan muu kuin Nada-tyttäreni.
Mieleeni juolahti kyllä useinkin, ettei kukaan toinen voinut olla niin
kaunis kuin Nada. Mutta minähän tiesin varmasti, että Nada ja hänen
äitinsä olivat kuolleet, sillä mies, joka oli tuonut surusanoman, oli
itse nähnyt heidät, ruumiit toisiaan syleillen, ikäänkuin sama pisto
olisi surmannut heidät molemmat. Hän oli kuitenkin väärässä. Vaimoni
Macropha oli kyllä surmattu, mutta tyttö, joka lepäsi verisään hänen
vierellään, ei ollut Nada, vaan eräs toinen. Heimo, jonka luo olin
lähettänyt Macrophan ja Nadan, maksoi veroa halakazeille, ja tuo
halakazien päällikkö, joka oli anastanut Susi-Galazin paikan, oli
riitaantunut yllämainitun heimon kanssa, jonka kimppuun hän oli sitten
karannut eräänä yönä tuhoten sen kokonaan.

Myöhemmin sain kuulla, ettei riidan ja hävitysretken todellinen syy
ollut mikään muu kuin Nadan kauneus, joka vihdoin koitui halakazienkin
turmioksi. Huhu hänen kauneudestaan oli levinnyt kaikkialle, ja
halakazien vanha päällikkö oli käskenyt tuoda tytön hänen luokseen
asumaan ja kauneutensa auringolla häntä ja hänen ympäristöään
ilahduttamaan, ja jos hän sitten huomaisi sopivaksi, naittaisi hän
tytön jollekin ylhäiselle halakazille. Mutta vaatimukseen vastattiin
kieltävästi, sillä ei kukaan, joka on nähnyt Nada Liljankukan, luovu
vapaaehtoisesti nautinnosta saada ihailla hänen kauneuttansa, vaikka
tytön laita olikin siten, ettei kukaan tahtonut pakottaa häntä
naimisiin vastoin hänen tahtoaan. Kosijoita oli kyllä paljonkin niin
siellä kuin halakazienkin keskuudessa, mutta hän pudisti vain päätään
sanoen: "Ei, en mene naimisiin", ja sillä hyvä.

Miesten kesken syntyi ikäänkuin yhteinen sopimus, joka vakiintui
viimein aivan sananlaskuksi, että Nadan oli parempi jäädä
naimattomaksi, jolloin he kaikki saisivat ihailla häntä, kuin häipyä
heidän näkyvistään miehensä majaan; hänen kauneutensahan oli suotu
kaikille suloksi niinkuin aamunkoiton ja illan ihanuus. Nadan kauneus
oli kuitenkin monen murheen ja itkun aihe, kuten saat kuulla.
Kauneutensa ja suloutensa tähden täytyi liljan itsensä kuihtua ja
tyhjentää murheen malja pohjaa myöten; sentähden joutui Umslopogaasin
Chakan pojan sydän autioksi ja tyhjäksi kuin kulovalkean hävittämä
tasanko. Niin oli sallittu, isäni, ja niin kävikin. Kaikki ihmiset,
sekä valkoiset että mustat, etsivät aina sitä, mikä on kaunista, ja kun
he vihdoin löytävät sen, häviää se äkkiä tahi koituu ehkä heidän
kuolemakseen. Ilolla ja kauneudella on siivet, eivätkä ne viihdy kauan
maan päällä. Ne ilmestyvät äkkiä kuin kotka pilvestä ja katoavat yhtä
nopeasti.

Sitten aloin minä hiukan aavistaa, isäni, että Nada-tyttäreni, jonka
olin luullut kuolleeksi, olikin juuri tuo halakazien luona asuva
Liljankukka-niminen tyttö, jonka Dingaan-kuningas tahtoi saada
vaimokseen.

Tehtyäni siten turhaksi hänen aikeensa lähettää armeija poimimaan
Liljan halakazien puutarhasta hän alkoi vihata minua. Hänen
salaisuutensa tiesin myös, Chakan ja Umhlanganan olimme yhdessä
surmanneet, ja minä olin pelastanut Pandan, kun hän aikoi murhata
tämänkin, niin että hän vihasi minua kaiken tuonkin takia, kuten
pikkusielut usein vihaavat niitä, jotka ovat auttaneet heitä eteenpäin.
Hän ei tahtonut kuitenkaan vahingoittaa minua, sillä ääneni kaikui yli
koko maan, ja kansa kuunteli kun minä puhuin. Hän alkoi etsiä jotakin
tekosyytä päästäkseen minusta hetkeksi eroon, kunnes hän olisi tullut
kyllin mahtavaksi tohtiakseen surmata minut.

"Mopo", sanoi hän minulle eräänä päivänä istuessani hänen edessään
neuvonantajiensa ja sotapäälliköiden joukossa, "muistatko suuren
elefantin viimeiset sanat?" Hän tarkoitti Chaka-veljeään, vaikka ei
maininnut nimeä, sillä Chakaa pidettiin nyt maassa pyhänä, _hlonipa_ --
kuten kaikkia kuolleita kuninkaita -- jonka nimen mainitseminen oli
lainrikkomus.

"Muistan, oi kuningas", vastasin minä. "Kerrassaan omituiset sanat,
sillä nehän sisälsivät merkillisen ennustuksen. Kuningasten valtaistuin
ei ole kauan sinun ja sinun huoneesi hallussa; valkoiset miehet
riistävät kuninkuutesi ja jakavat maasi. Niinhän zulujen leijona
ennusti kuollessaan; mitä hyödyttää puhua siitä? Olen kuullut hänen
ennustavan kerran ennenkin, ja hänen sanansa toteutuivat. Olkoon tuo
ennustus kuin tyhjä muna, jota ei milloinkaan haudota, älköönkä sen emo
milloinkaan sinun katollesi pesikö, oi kuningas."

Dingaan vapisi pelosta, sillä Chakan sanat vaivasivat häntä yötäpäivää;
sitten hän julmistui ja ärjäisi huultaan puraisten:

"Sinä hullu! Etkö sinä voi kuulla korpin koikkuvan jonkun majan katolla
voimatta olla menemättä sanomaan sisällä olijoille, että se odottaa
saavansa nokkia silmät heidän päästään? Sellaisten pahan ilman lintujen
voi käydä hyvin huonosti, Mopo!" Hän katsahti minuun uhkaavasti ja
jatkoi: "En tarkoittanut noita kuoleman hämärtämistä aivoista
sattumalta lähteneitä sanoja, vaan niitä, jotka lausuttiin eräästä
Bulalio-nimisestä päälliköstä, joka hallitsee kirveskansan heimoa
kaukana pohjoisessa Kummitusvuoren varjossa. Kuulin sanat varmasti
kaisla-aitauksen varjossa istuessani, ennenkuin ehdin veljeni apuun
tuota Masiloa vastaan, jonka keihäs iski kuninkaan kuoliaaksi."

"Nekin sanat muistan, oi kuningas", sanoin minä. "Tahtooko kuningas,
että soturit lähetetään kurittamaan tuota niskuria? Viimeisellä
hetkellään antoi eräs, joka on kuollut, sellaisen käskyn."

"Ei, Mopo, sitä en tahdo. Kun ei ollut armeijaa lähettää tuhoamaan
halakazit ja noutamaan erästä, jota ikävöin silmäini iloksi, ei
varmasti löydy nytkään sotureita, jotka tarvitaan tuon Tappajan ja
hänen heimonsa tuhoamiseen. Tämä Bulalio ei ole sitäpaitsi loukannut
minua, vaan erästä elefanttia, jonka toitotukset ovat vaienneet. Nyt
tahdon, että sinä, Mopo-palvelijani, menet vain muutamien sotureiden
kanssa ystävällisesti tuon Bulalion luo ja sanot hänelle: 'Elefantti,
jonka askeleet vapisuttavat nyt maata, on suurempi kuin se, joka on
vaipunut unen helmoihin, ja hänen korvansa ovat kuulleet, ettet sinä,
kirveskansan päällikkö, maksa mitään veroa. Olet myös sanonut, ettet
välitä rahtuakaan hänestä, jonka varjo pimittää maan, erään Mopon
tähden. Eräs Mopo on nyt saapunut luoksesi, Tappaja, kuulemaan, onko
puheessa perää, sillä jos niin on laita, saat pian tuntea, kuinka
musertavan raskas Umgugundhlovussa toitottavan elefantin jalka on.
Ajattele ja punnitse tarkoin sanasi, ennenkuin vastaat, Tappaja!'"

Kuulin kuninkaan käskyn, joka ei antanut minulle paljonkaan miettimisen
aihetta, sillä tiesinhän aivan hyvin hänen tahtovan vain päästä minusta
joksikin ajaksi saadakseen punoa rauhassa juonia minun kukistamiseksi
eikä oikeastaan välittävän vähääkään tuosta kaukana asuvasta
mitättömästä päälliköstä, joka oli tohtinut uhmata Chakaa. Halusin
kuitenkin mennä, sillä minussa oli herännyt kiihkeä toivo saada nähdä
tuo Bulalio, joka oli sanonut kostavansa jonkun Mopon kuoleman ja jonka
urotyöt olivat sellaisia, joita Umslopogaaskin olisi tehnyt, jos olisi
saanut elää. Sentähden vastasin:

"Kuulin käskysi, oi kuningas. Käskysi täytetään, vaikka lähetätpä
suuren miehen pienelle asialle, oi kuningas."

"Ei suinkaan, Mopo", vastasi Dingaan. "Tunnen sisimmässäni, että tuosta
kukonpojasta paisuu vielä peloittavan suuri kukko, ellei hänen
helttaansa typistetä aikanaan, ja sinä, Mopo, osaat kyllä helttoja
leikellä, suurempiakin."

"Kuulin käskysi, oi kuningas", vastasin toistamiseen.

Valikoituani mukaani kymmenen luotettavaa miestä minä, Mopo, lähdin
sitten seuraavana aamuna taivaltamaan Kummitusvuorta kohti muistellen
kulkiessani matkaa, jonka olin tehnyt kauan sitten tuota samaa tietä
pitkin. Silloin kävelivät vaimoni Macropha, Nada-tyttäreni ja
Umslopogaas Chakan poika, jota luultiin minun pojakseni, vierelläni.
Nyt he olivat jo kaikki kuolleet, kuten luulin, ja minä taivalsin tietä
yksinäni -- kuollakseni pian minäkin. Siihen aikaan eivät ihmiset
eläneet kauan, mutta mitäpä siitä. Olinhan kostanut Chakalle ja
tyydyttänyt sydämeni.

Vihdoin saavuimme eräänä iltana tuohon yksinäiseen seutuun, johon
olimme kerran yöpyneet tuona murheen iltana, jolloin Umslopogaas joutui
naarasleijonan saaliiksi; kävin katsomassa luolaakin, josta hän oli
penikat löytänyt, ja loin silmäyksen ylhäällä iäisesti istuvan
kivivelhottaren kammottaviin kasvoihin. Olin niin murheissani, etten
voinut nukkuakaan, vaan istuin koko yön valveilla katsellen kirkkaassa
kuutamossa tuon kivikuvan jylhiä piirteitä ja polvien tasalle ulottuvaa
synkkää metsää ihmetellen itsekseni, mahtoiko tuo metsä kätkeä
Umslopogaasin ruhjotut luut.

Matkan varrella oli minulle kerrottu monta tarinaa tuosta
Kummitusvuoresta, jonka rinteillä kaikki sanoivat aaveiden mellastavan
sutten haahmossa, ja olivatpa toiset kuulleet siellä olevan ihmistenkin
kaltaisia aaveita, _esemkofuja_ -- kuolleita, jotka oli noituuden
avulla palautettu elämään jälleen. Nämä esemkofut olivat kielettömiä,
sillä muuten ne olisivat huutaneet julki kaikille kuolevaisille
kuoleman hirveät salaisuudet, minkätähden ne saattoivat vain itkeä ja
valittaa pienten lasten lailla. Metsien hiljaisten puiden pimennoissa
kuuli öisin varmasti niiden valittavan vaikerruksen: "Ai -- ah! Ai
-- -- ah!"

Sinä naurat, isäni, mutta minä en nauranut muistellessani kaikkia noita
tarinoita; jos ihmisellä on kerran kuolematon henki, niin mihin tuo
henki joutuu ruumiin kuoltua? Jonnekinhan sen täytyy mennä, ja olisiko
niin kummallista, että se palaa katsomaan synnyinseutujaan? Noilla
asioilla en ole kuitenkaan milloinkaan päätäni vaivannut, vaikka
olenkin lääkäri ja tiedän yhtä ja toista aaveväestä, _amatongosta_.
Totta puhuen minä olen nähnyt niin monta hengenlähtöä ja ollut niin
monessa avullisenakin, etteivät kuolleet ole enää kyenneet herättämään
minussa sen suurempaa mielenkiintoa; sittenpähän saan nähdä kaikki, kun
itse astun heidän joukkoonsa.

Istuin ja katselin vuorta ja sen rinteillä kasvavaa metsää, ja
yht'äkkiä kuulin kaukaa jotakin heikkoa ääntä, joka kuulosti tulevan
aivan tuon metsän sydämestä. Ääni oli ensin heikko kuin kaukaa kuuluva
lapsen itku, mutta paisui paisumistaan minun voimatta kuitenkaan sanoa,
mitä se oli; nyt se läheni, ja samassa asia selvenikin -- jotakin
riistaa ajavien villipetojen ulvontaahan se oli.

Kaiku kiiriskeli rinteeltä toiselle ja sydämeni löi haljetakseen. Tuo
hiljaisessa yössä kirmaava lauma ei voinut olla pieni, nyt se oli jo
kunnaan toisella puolella, ja rähinä yltyi niin, että seuralaisenikin
havahtuivat unestaan ja katsahtivat ympärilleen.

Samassa ilmestyi näkyviin muhkea koodoo-härkä, joka pysähtyi hetkeksi
kunnaan laelle näkyen selvästi taivasta vasten ja kadoten sitten
varjoon alempana. Kaikesta päättäen riensi eläin meitä kohti, ja
hetkisen kuluttua me näimmekin sen laukkaavan eteenpäin pitkin hypyin.
Tämän näimme myös -- kunnaan laelle ilmestyi lukematon joukko harmaita
ja laihoja olentoja, jotka syöksyivät eteenpäin nopeasti kuin hornan
henget, kadoten varjoon, ilmestyen jälleen kuutamoon ja kadoten taas
laakson pimentoon, ja lauman jäljessä juoksi kaksi toisenlaista olentoa
-- kaksi ihmistä.

Härkä riensi ohitsemme tuskin puolen keihäänheiton päästä, ja sen
jäljessä syöksyi suunnaton lauma suuria susia, joiden kidasta tuo
hirveä ulvonta kaikui. Mutta ketä olivat nuo molemmat rotevan ja
jäntevän näköiset ihmismäiset olennot, jotka metsästivät sutten
keralla? He juoksivat nopeasti ja äänettömästi suden hampaat otsalla
hohtaen, ja suden talja hartioilla häilyen. Toisella oli kirves
kädessään -- terä välkkyi kuutamossa -- ja toisella raskas nuija. En
ole milloinkaan nähnyt kenenkään juoksevan niin nopeasti. Katso, he
riensivät rinnettä alas meitä kohti, sudet jäivät jälkeen paitsi
neljää; kuulimme jalkojen töminän: he tulivat, syöksyivät ohi ja
häipyivät näkyvistämme lauma jäljessään. Ulvonta heikkeni metsästyksen
edetessä ja häipyi viimein kuulumattomiin; ympärillämme vallitsi
jälleen tyynen yön syvä rauha.

"No toverit", sanoin minä kumppaneilleni, "mikä oli tämä näky?"

Joku vastasi: "Olemme nähneet tuon vanhan velhottaren helmassa
oljentelevat aaveet sekä Susi-veikot, nuo noidat -- kummitusten
kuninkaat!"



II.

MOPO ILMAISEE ITSENSÄ.


Valvoimme koko yön, mutta emme nähneet enää vilahdukseltakaan noita
susia tahi niiden keralla olleita miehiä. Aamun sarastaessa lähetin
sanan Bulaliolle, kirveskansan päällikölle, että hänen luoksensa oli
tulossa kuningas Dingaanin sanansaattaja, joka halusi rauhallisesti
keskustella hänen kanssaan hänen majassaan. Sanoin sananviejälle, ettei
hän saanut ilmoittaa nimeäni, vaan oli hänen mainittava minua vain
nimellä "Dingaanin suu." Sitten lähdin miehineni liikkeelle, sillä
matkaa oli vielä pitkälti, ja lähetti oli saanut käskyn heti palata
minua kohtaamaan saadakseni tietää, mitä Tappaja, tapparan haltija, oli
sanonut.

Taivalsimme auringon laskuun saakka seuraten jokea, joka virtasi
Kummitusvuoren juurella. Ketään emme tavanneet, mutta kerran yhdytimme
erään raunioiksi sortuneen kylän, jossa oli runsaasti ruhjotuita
ihmisluita, ruostuneita keihäitä, ja mustan ja valkean kirjavien
häränvuotakilpien jätteitä. Tarkastelin niitä ja päättelin väreistä,
että ne olivat kuuluneet sotureille, jotka Chaka oli vuosia sitten
lähettänyt Umslopogaasia etsimään, mutta jotka eivät olleet milloinkaan
palanneet.

"Kylläpä kävi huonosti noiden Elefantti-vainajan sotureiden", sanoin
minä, "sillä luulenpa varmasti näiden kilpien olevan heidän ja heidän
silmäinsä katselleen maailmaa noiden pääkallojen tyhjistä
silmäkuopista."

"Nämä ovat heidän kilpiään ja nuo varmasti heidän pääkallojaan",
virkkoi joku. "Mopo Makedaman poika, tämä ei ole ihmiskätten työtä.
Ihmiset eivät ruhjo vihollistensa luita niin kuin nämä on ruhjottu.
Wow! ei ihmiset, vaan sudet! Ja viime yönä näimme sutten metsästävän,
eivätkä ne metsästäneet yksin, Mopo! Wow! Tämä maa on aaveiden
temmellyspaikka!"

Jatkoimme vaieten matkaamme, ja tuon vuoren huipulla istuvan
kivivelhottaren kasvot tuijottivat meihin koko ajan. Vihdoin saavuimme
aukealle tasangolle ja näimme joen toisella puolella kirveskansan kylän
erään kunnaan laella. Kylä oli suuri ja hyvin rakennettu, ja tasangolla
käyskentelevän karjan määrää en voinut lukeakaan. Menimme joen poikki
kahlaamon kohdalta, ja sitten odotimme, kunnes näimme lähettämäni
miehen kiiruhtavan meitä kohti. Hän tervehti, ja minä tiedustelin
kuulumisia.

"Tämän tiedän kertoa, oi Mopo", vastasi mies: "Olen nähnyt hänet, jonka
nimi on Bulalio -- hän on iso mies, pitkä ja jäntevä; kasvot ovat
tuimat ja hänellä on aina peloittavan suuri tappara kädessään --
samanlainen kuin sillä, jonka näimme viime yönä. Kun minut vietiin
hänen eteensä, tervehdin minä häntä ja sanoin sanat, jotka minulle
sanelit. Hän kuunteli ja purskahti sitten nauruun sanoen: 'Vie hänelle,
joka lähetti sinut, terveiseni, että 'ingaanin suu' on tervetullut ja
saa esittää turvallisesti Dingaanin asian. Mieluummin kuitenkin
näkisin, että tulija olisi Dingaanin pää eikä vain suu, sillä silloinpa
puuttuisi Itkuntekijäkin keskusteluun -- erään Mopon tähden, jonka
hänen veljensä Chaka murhasi. Itkuntekijällä voisi olla jotain
sanomista Dingaanillekin! Mutta suu ei ole pää, niin että tulkoon suu
rauhassa.'"

Hätkähdin kuullessani, että Mopon nimi oli jälleen ollut Bulalion
huulilla. Oliko ketään toista, joka olisi rakastanut Mopoa noin
hellästi, paitsi erästä, joka oli kuollut kauan sitten? Ehkä Bulalio
puhui jostakin toisesta Moposta, sillä minä en ollut ainoa sen niminen
-- suuressa surujuhlassaan oli Chaka todellakin murhannut erään
samannimisen päällikön syystä -- kuten hän sanoi -- ettei maassa
tarvittu kahta Mopoa, vaikka tuo toinen Mopo itki vielä norosenaan, kun
toisten silmät olivat jo kuivuneet. Miehilleni sanoin vain, että onpa
tuolla Bulaliolla sisua, ja niin me sitten astuimme kylän portille.
Siellä ei ollut ketään meitä vastaanottamassa, ja sisäpuolella olevat
majatkin näyttivät autioilta, mutta etempää karja-aitauksesta, joka oli
kylän keskellä, nousi tomua ja kuului melua, kuin siellä olisi ollut
miesjoukko sotaan lähdössä. Muutamat mieheni pelästyivät luullen
joutuneensa johonkin ansaan ja tahtoivat kääntyä takaisin, mutta sitten
he vasta säikähtyivät, kun tullessamme karja-aitauksen portille näimme
viisisataa miestä aseissa komppania komppanian vieressä, joita kaksi
rotevaa miestä komensi rivien edessä häärien ja komentosanoja
huudellen.

Mutta minä huusin: "Ei, ei! Älkää paetko! Rohkea esiintyminen lannistaa
vihollisia. Ja jos tuo Bulalio olisi tahtonut surmata meidät, ei hänen
olisi tarvinnut kutsua koolle noin suurta joukkoa. Hän on ylpeä ja
tahtoo näyttää mahtiaan tietämättä, että kuninkaalla, jota me
palvelemme, on komppania hänen jokaista soturiaan kohti. Astukaamme
vain rohkeasti esiin!"

Jatkoimme siis matkaamme aitauksen toisessa päässä seisovaa joukkoa
kohti. Meidät huomattiin samassa, ja nuo sotureitaan harjoittavat
miehet tulivat meitä vastaan toistensa jäljessä kulkien. Etumaisella
oli tappara olkapäällään ja toinen heilutti suurta nuijaa. Katselin
tapparan kantajaa, ja, isäni, ilo kouristi sydäntäni, sillä minä tunsin
hänet, vaikka siitä oli kulunut vuosia, kun hänet viimeksi näin.

Umslopogaashan se oli -- kasvattini Umslopogaas eikä kukaan muu! -- hän
oli nyt mies parhaassa iässään, mies, jonka kaltaista ei ollut toista
koko Zulu-maassa. Hän oli roteva ja tuiman näköinen, hieman hoikka
varreltaan, mutta hartiat olivat leveät ja rinta muhkean kaareva. Kädet
olivat pitkät ja kohtalaisen paksut, mutta nahkaa pingoittavat lihakset
olivat kuin köydensolmuja; jalat olivat myös pitkät ja hyvin paksut
pohkeiden kohdalta. Katse oli kuin kotkan, nenä hiukan kyömy, ja
päätään hän piti hieman eteenpäin kurkotettuna kuten mies, joka aina
vaanii jotakin kätkeytynyttä vihollista. Hän näytti kävelevän verraten
hitaasti, mutta läheni kuitenkin yllättävän nopeasti, askel oli
merkillisen liukuva muistuttaen sutta tahi leijonaa, ja Itkuntekijän
sarvivartta pitelevät sormet liikkuivat koko ajan. Hänen seuralaisensa
oli häntä puolta päätä lyhyempi, roteva mies hänkin, mutta varreltaan
tukevampi kuin Umslopogaas. Silmät olivat pienet ja vilkuilivat
taukoamatta kuin pienet tähdet, ja kasvojen ilme oli sangen hurja,
etenkin kun hän irvisti tämäntästä, niin että valkoiset hampaat
loistivat.

Nähdessäni Umslopogaasin olin suuressa ilossani rientää syleilemään
häntä, mutta minä hillitsin mieleni, sillä hetki oli sopimaton, ja
estääkseni häntä tuntemasta minua vetäisin vaippani liepeen
kasvoilleni. Samassa hän seisoi edessäni tarkastellen minua terävällä
katseellaan, ja minä astuin tervehtimään häntä.

"Terve sinulle, Dingaanin suu!" lausui hän kaikuvalla äänellä. "Pienipä
olet niin suuren päällikön suuksi."

"Suurenkin kuninkaan ruumiissa on suu niitä pienempiä osia, oi
päällikkö Bulalio, kirveskansan hallitsija, Kummitusvuoren sutten
kuningas, jota muinoin sanottiin Umslopogaasiksi, Makedaman pojan Mopon
pojaksi."

Kuullessaan sanat Umslopogaas hätkähti kuin yön ääniä pelkäävä lapsonen
ja tuijotti minuun silmiään räpäyttämättä.

"Tiedät paljon asioita", sanoi hän.

"Kuninkaan korvat ovat pitkät, vaikka suu onkin pieni, oi päällikkö
Bulalio", vastasin minä.

"Mistä tiedät oloni Kummitusvuoren sutten luona, oi suu?" kysyi hän.

"Kuninkaan silmät näkevät kauas, oi päällikkö Bulalio. Viime yönä ne
näkivät erään metsästyksen, joka oli sekä peloittava että kaunis. Suuri
koodoo-härkä tuli juosten henkensä edestä jäljessään lukematon joukko
ulvovia susia sekä kaksi aivan teidän näköistä miestä, joilla oli
sudentaljat yllään."

Umslopogaas kohotti tapparaansa aivan kuin hän olisi aikonut murskata
pääni, mutta antoi sitten aseensa vaipua, Susi-Galazin tuijottaessa
meihin suurin silmin.

"Mistä tiedät, että nimeni oli kerran Umslopogaas, minkä itse olen jo
melkein unhottanut? Puhu, oi Suu, tahi tapan sinut!"

"Tee niinkuin tahdot, Umslopogaas", vastasin minä, "mutta tiedä myös,
että kun aivot ovat mäsänä, on suukin mykkä. Aivojen tuhoaminen on
tietojen hävittämistä."

"Vastaa!" sanoi hän.

"En. En ole siihen velvollinen. Elämäkertasi tiedän ja sillä hyvä. Nyt
asiaani."

"Minulle ei röyhkeillä omalla alueellani", ärjäisi Umslopogaas
hampaitaan kiristellen; "sano joutuin asiasi, Suu pahainen!"

"Tämä on asiani, piskuinen päällikkö: Suuren Elefantin vielä eläessä
sinä lähetit hänelle terveisiä erään Masilon mukana -- terveisiä,
joiden kaltaisia hänen korvansa eivät olleet milloinkaan kuulleet, ja
jotka olisivat koituneet kuolemaksesi, sinä kopeuden pöyhistämä hullu,
ellei kuolema olisi samassa korjannut suurta Elefanttia. Nyt tahtoo
Dingaan-kuningas, jota minä palvelen ja jonka varjo nyt pimittää maan,
puhua sinulle minun kauttani. Hän tahtoo tietää, onko totta, ettet
tunnusta hänen ylivaltaansa etkä aio luovuttaa hänelle sotureita,
tyttöjä ja karjaa veronmaksuksi ja auttaa häntä sodankäynnissä? Vastaa,
päällikkö -- vastaa lyhyesti ja kohdalleen!"

Umslopogaas aivan läähätti raivosta ja sormeili kiukkuisesti
kirvesvartta. "Kiitä onneasi, oi Suu", kirahti hän vihdoin, "että
lupasin olla koskematta sinuun, sillä muutenpa et olisi päässyt täältä
-- sinun olisi käynyt kuten kauan sitten muutamien sotureiden, jotka
tulivat etsimään erästä Umslopogaasia. Vastaan sinulle lyhyesti ja
kohdalleen. Katso noita keihäitä -- ne ovat vain neljäsosa joukkojeni
koko lukumäärästä -- siinä vastaukseni. Näetkö tuota vuorta, tuota
sutten ja aaveiden tyyssijaa -- sitä ei kukaan tunne eikä sinne pääse
kukaan muu kuin minä ja eräs toinen -- siinä vastaukseni. Keihäät ja
vuori yhtyvät -- keihäät ja sutten iskuhampaat panevat vuoren elämään.
Hakekoon Dingaan veronsa sieltä! Olen puhunut!"

Nauroin ivallisesti koetellakseni vielä enemmän Umslopogaasin,
kasvattini, kärsivällisyyttä.

"Sinä hullu!" sanoin minä; "poika, jolla on apinan aivot. Dingaan, jota
palvelen, voi lähettää sata jokaista keihästäsi kohti; vuoresi
tallataan maan tasalle, ja sutesi ja aaveesi -- Dingaanin suulla minä
sylkäisen niitä päin silmiä!" Ja minä sylkäisin maahan.

Umslopogaas aivan vavahteli raivosta, niin että tapparakin tärisi.
"Hoi, Susi-Galazi!" ärjäisi hän takanaan seisovalle miehelle,
"tapammeko tuon ja hänen seuralaisensakin?"

"Ei", vastasi Galazi irvistäen, "lupasit heille rauhan. Palatkoot he
kuningas-koiransa luo, niin että hän lähettää sitten nukkensa susiemme
kanssa tappelemaan. Sitäpä kelpaakin katsella!"

"Mene, oi Suu", sanoi Umslopogaas, "häviä väleen, ettei sinulle mitään
onnettomuutta tapahtuisi! Porttieni ulkopuolella löydät syötävää, millä
voit nälkäsi tyydyttää. Syö ensin ja lähde sitten nopeasti kotiasi
kohti, sillä jos teidät tavataan huomenna keskipäivän hetkellä
keihäänheiton päässä kylästäni, niin sinä ja seuralaisesi saatte jäädä
siihen iäksi, oi Dingaan-kuninkaan suu!"

Liikahdin ikäänkuin olisin aikonut lähteä, mutta käännyin äkkiä
takaisin ja sanoin:

"Suurelle Elefantti-vainajalle lähettämissäsi terveisissä puhuit
eräästä miehestä -- mikä hänen nimensä nyt olikaan -- niin, eräästä
Moposta?"

Umslopogaas hätkähti kuin keihäänpiston saanut ja tuijotti minuun.

"Moposta! Mitä sinä Moposta tiedät, oi Suu, jonka silmät ovat peitetyt?
Mopohan on kuollut -- olen hänen poikansa!"

"Vai sillä tavalla!" sanoin minä. "Niin, Mopo on kuollut -- suuri
Elefantti-vainaja tappoi erään Mopon. Miten on ymmärrettävissä, että
sinä, Bulalio, olet hänen poikansa?"

"Hän on kuollut", toisti Umslopogaas, "hän ja hänen koko huoneensa!
Sentähden vihasin suurta Elefanttia ja sentähden vihaan Dingaania,
hänen veljeään, ja käyköön minun yhtä onnettomasti kuin Mopon,
ennenkuin luovutan hänelle härkääkään veronmaksuksi."

Olin tähän saakka muuttanut ääntäni, mutta nyt lausuin tavallisella
äänelläni:

"Ohoh! Nuo sanat tulivatkin suoraan sydämestäsi, nuori mies, ja nytpä
olenkin saanut selville, missä paha piilee. Tuon kuolleen Mopo-koiran
takia sinä siis uhmaat kuningasta?"

Umslopogaas kuuli äänen ja hänen vihansa muuttui peloksi ja
hämmästykseksi. Hän katsoi minuun tutkivasti, mutta ei virkkanut
mitään.

"Onko sinulla tässä joku maja lähellä, oi päällikkö Bulalio, sinä
Dingaanin vihollinen, jossa minä, kuninkaan Suu, voin puhella kanssasi
hetkisen kahdenkesken oppiakseni vastauksesi sana sanalta, niin että
voin toimittaa sen perille alkuperäisessä muodossaan. Älä pelkää,
Tappaja, olla kanssani kahdenkesken tyhjässä majassa! Olen vanha ja
aseeton, ja sinulla on kädessäsi ase, jota pelkään", ja minä viittasin
tapparaan.

"Seuraa minua, oi Suu, ja jää sinä, Galazi, näiden miesten luo",
vastasi Umslopogaas lähtien kulkemaan edellä.

Pian tulimme suurelle majalle. Hän viittasi oviaukkoon, ja minä ryömin
sisään hänen seuratessa jäljessäni. Sisällä oli hämärää, sillä aurinko
alkoi jo laskea, joten minä odotin, kunnes silmämme tottuivat. Sitten
minä heitin äkkiä vaipan kasvoiltani ja katsoin Umslopogaasia silmiin.

"Katso minuun nyt, oi päällikkö Bulalio, jota kerran sanottiin
Umslopogaasiksi -- katso minuun ja sano, kuka olen?" Hän katsoi ja
hänen suunsa aukeni hämmästyksestä.

"Olet isäni Mopo vanhoilla päivillään -- Mopo, joka on kuollut, tahi
sitten Mopon henki", vastasi hän matalalla äänellä.

"Olen isäsi Mopo, Umslopogaas", lausuin minä. "Viipyi kauan, ennenkuin
tunsit minut, vaikka minä tunsin sinut heti."

Umslopogaas hellitti Itkuntekijän, ja heittäytyi syliini purskahtaen
itkuun. Minäkin itkin.

"Oi isäni!" nyyhkytti hän. "Luulin sinun kuolleen toisten mukana, ja
nyt olet palannut luokseni, ja minä kun aioin hulluudessani kohottaa
tapparani sinua vastaan. Onpa hyvä, että olen saanut elää -- elää
nähdäkseni vielä kerran kasvosi, joita en luullut enää milloinkaan
näkeväni. Ne ovat suuresti muuttuneet -- ikä ja murheetko ovat niihin
leimansa painaneet?"

"Niin, Umslopogaas-lapseni. Minäkin luulin sinun kuolleen. Luulin tuon
leijonan tappaneen sinut, vaikka totta puhuen minusta tuntui sangen
kummalliselta, että joku toinen kuin sinä, Umslopogaas, olisi kyennyt
suorittamaan urotyöt, joita Bulalion, kirveskansan päällikön,
kerrottiin tehneen -- uhmata Chakaakin päin silmiä. Mutta sinä et ole
kuollut, enkä minäkään -- Chakan surmaama Mopo oli eräs toinen
samanniminen; minä tapoin Chakan eikä päinvastoin!"

"Entä missä on Nada-sisareni? Oi, sano joutuin!" kyseli Umslopogaas
kiihkeästi.

"Äitisi Macropha ja Nada-sisaresi ovat kuolleet, Umslopogaas.
Swazi-maassa asuvat halakazit ovat tappaneet heidät."

"Olen kuullut tuosta heimosta", sanoi hän, "ja niin on Galazikin. Hän
on vannonut heille kostoa -- he tappoivat hänen isänsä, ja samoin
vannon nyt minäkin heille kostoa, koska he ovat surmanneet äitini ja
sisareni. Oi Nada-sisareni, oi Nada-sisareni!" ja tuo suuri mies peitti
kasvonsa käsillään ja huojutti ruumistaan lohduttomassa surussaan.

Ajattelin jo ilmaista Umslopogaasille totuuden ja kertoa hänelle, ettei
Nada ollut hänen sisarensa eikä hän minun poikani, vaan Chakan, jonka
olin surmannut. En sanonut kuitenkaan mitään, vaikka nyt soisin, että
olisin sen tehnyt. Huomasin nimittäin, kuinka ylpeä ja kunnianhimoinen
Umslopogaas oli. Jos hän olisi saanut tietää, että Zulumaan valtaistuin
oli oikeastaan hänen, ei mikään olisi voinut häntä hillitä nousemasta
ennen pitkää ilmikapinaan Dingaan-kuningasta vastaan, mihin yritykseen
ei aika ollut mielestäni vielä sovelias. Olisinpa totisesti tiennyt
vuotta ennen Umslopogaasin olevan vielä elossa, niin hän olisi tänään
istunut istuimella, jolla Dingaan nyt istui, mutta minä en tiennyt, ja
tilaisuus oli toistaiseksi mennyt. Dingaan oli nyt kuningas kokoamaan
monta rykmenttiä, sillä minä olin vastustanut kaikkia sotia, kuten
silloinkin, kun oli puhe sotaretkestä swazeja vastaan. Tilaisuus oli
mennyt ohi, mutta saattoi jälleen ilmestyä, ja siihen saakka minun
täytyi vaieta. Arvelin olevan parasta saada Umslopogaas ensin
liittymään Dingaaniin, niin että hän saavuttaisi kaikkialla maassa
suuren ja pysyväisen maineen mahtavana päällikkönä ja soturien
ensimmäisenä. Sitten huolehtisin, että hän ylenisi neuvonantajaksi ja
vihdoin sotavoimien päälliköksi, sillä sotavoimien päällikkö on jo
puoleksi kuningas.

En siis virkkanut asiasta mitään, vaan päivänkoittoon saakka me
istuimme ja puhelimme kertoen toisillemme kaikki, mitä oli tapahtunut
senjälkeen kuin leijona ryösti hänet minulta. Minä kerroin miten kaikki
vaimoni ja lapseni oli murhattu, miten minua oli kidutettu, ja näytin
hänelle kuihtuneen käteni. Baleka-sisareni ja koko langenien heimon
kuolemasta kerroin myös ja miten olin kostanut Chakalle kaikki
kärsimäni vääryydet ja nostanut Dingaanin valtaistuimelle, ollen nyt
itse valtakunnan ensimmäinen mies kuninkaan jälkeen, vaikka kuningas
pelkäsi minua suuresti. Mutta sitä minä en kertonut, että
Baleka-sisareni oli hänen oma äitinsä.

Lopetettuani tarinani kertoi Umslopogaas omansa! kuinka Galazi oli
hänet pelastanut leijonan hampaista, ja miten hänestä tuli toinen
Susi-veikko; ottelusta, jossa hän voitti Jikizan poikineen päästen
siten kirveskansan päälliköksi ja ottaen Zinitan vaimokseen sekä kuinka
hänestä oli sitten tullut mahtava mies.

Kysyin häneltä, mistä johtui, että hän vieläkin metsästeli sutten
keralla, kuten hän oli tehnyt viime yönäkin? Hän vastasi, että nyt kun
hän oli mahtava mies eikä hänellä ollut enää mitään voitettavaa,
kyllästyi hän välistä kaikkeen, jolloin hänen täytyi päästä hiukan
jaloittelemaan Galazin ja sutten keralla, sillä se ainoastaan soi
hänelle viihtymystä ja lievitti jäytävää kaipausta.

Sanoin saattavani hänet paremman otuksen jäljille ennenpitkää ja kysyin
sitten, rakastiko hän Zinita-vaimoaan. Umslopogaas vastasi, että hän
rakastaisi Zinitaa paljon enemmän, jos tämä rakastaisi häntä hiukan
vähemmän, sillä Zinita oli mustasukkainen ja äkkipikainen saattaen
hänelle paljon harmia. Nukuttuamme hiukan hän vei minut ulos, ja minua
ja miehiäni kestittiin nyt mitä parhaiten, ja minä puhuttelin Zinitaa
ja Susi-Galazia. Siitä miehestä minä pidin aivan ensi silmäyksellä.
Sellainen toveri oli hyvä olemassa vierellä taistelun riehunnassa,
mutta Zinitaa kohtaan tunsin suurta vastenmielisyyttä. Hän oli kyllä
kaunis ja soreavartaloinen, mutta mustien silmien katse oli äkäinen ja
pistävä eikä jättänyt hetkeksikään kasvattipoikaani rauhaan; hän, joka
ei pelännyt mitään auringon alla, näytti pelkäävän Zinitaa. Eikä
Zinitakaan pitänyt minusta; nähdessään miten Umsiopogaas koetti kaikin
tavoin olla mielikseni, hän tuli heti mustasukkaiseksi -- Galazi oli jo
tottunut siihen -- ja halusi päästä minusta mahdollisimman pian.

En pitänyt hänestä ja sydämessäni aavistin, että hän saisi vielä paljon
pahaa aikaan, mikä pelkoni toteutuikin täydellisesti.



III.

BUURIEN MURHA.


Aamulla vein Umslopogaasin syrjään ja sanoin: "Poikani, eilen kun pidit
minua vain Dingaanin suuna, sinä annoit minulle erinäisiä terveisiä
Dingaan-kuninkaalle vietäviksi -- terveisiä, jotka olisivat varmasti
tuottaneet kuoleman sekä sinulle että kansallesi, jos ne olisivat
saapuneet kuninkaan korviin. Aavikon yksinäinen puu on mielestään
hyvinkin suuri, Umslopogaas, ja luulee, ettei sen luomalla varjolla ole
vertaistakaan. Mutta on toisia suurempiakin puita. Sinä esimerkiksi
olet tuollainen yksinäinen puu, mutta palvelemani puun latvaoksatkin
ovat paksummat kuin sinun runkosi, ja sen varjossa majailee paljon
puunhakkaajia, jotka lähetetään typistämään toisia liian korkeiksi
pyrkiviä puita. Et voi mitellä voimiasi Dingaanin kanssa, vaikka täällä
kaukaisessa maassa yksinäsi asuessasi olet omasta ja ympäristösi
mielestä hyvinkin suuri ja mahtava mies. Paina sitäpaitsi mieleesi
tämä, Umslopogaas: Dingaan vihaa sinua jo noiden terveisien takia,
jotka lähetit tuon Masilo-houkkion mukana suurelle Elefantille, ja
aikoo tuhota sinut. Minut hän lähetti tälle matkalle vain päästäkseen
minusta joksikin ajaksi, ja on oikeastaan aivan samantekevää, minkä
vastauksen vien hänelle -- päivä, jonka iltana näet hänen soturiensa
parveilevan porttiesi edustalla, valkenee varmasti."

"Mitäpä tämä asia sitten puhumalla paranee?" kysyi Umslopogaas. "Mikä
on kerran tullakseen, se tulee. Odotan täällä Dingaanin _impiä_ ja
taistelen kunnes kuolen."

"Ei niin, poikani Umslopogaas, ei niin; mies kuolee muutenkin kuin vain
keihäällä pistäen, ja mutkalle painuneen sauvan voi vielä höyryssä
oikaista. Toivoisin Dingaanin vihan sinua kohtaan muuttuvan rakkaudeksi
ja sinun vaurastuvan hänen varjossaan -- saavuttavan mainetta ja
valtaa. Kuule! Dingaan ei ole Chakan veroinen, vaikka kyllä yhtä julma
kuin Chaka. Dingaan on houkka, ja voi aivan hyvin sattua, että joku
hänen varjossaan ylennyt mies lopulta pimittää hänet varjollaan. Voisin
tehdä sen milloin hyvänsä -- niin, juuri minä, mutta olen jo liian
vanha ja murheiden murjoma halutakseni hallita. Mutta sinä olet nuori,
Umslopogaas, ja maassa ei ole toista sinun laistasi. On toisiakin
tärkeämpiä syitä, joista en voi vielä puhua, mutta jotka antavat
sinulle aina vain uusia voimia."

Umslopogaas katsahti minuun tutkivasti, sillä silloin hän oli
kunnianhimoinen ja tahtoi olla aina ensimmäinen. Ja saattoiko olla
toisin, kun hänen suonissaan virtasi Chakan veri?

"Mikä on suunnitelmasi, isäni", kysyi hän. "Kuinka olet ajatellut saada
kaiken tuon suoritetuksi?"

"Keinot ovat monenlaiset, Umslopogaas. Swazi-maassa asuvan
halakazi-heimon luona elelee eräs Liljankukka-niminen tyttö, joka on
kuulemma vallan verrattoman kaunis ja jota Dingaan himoitsee palavasti
vaimokseen. Vähän aikaa sitten Dingaan lähetti lähetystön halakazien
päällikön luo pyytämään tyttöä vaimoksi kuninkaalle, mutta halakazien
päällikkö vastasi sangen loukkaavasti, ettei maailman kaunotarta anneta
kellekään zulu-koiralle. Dingaan julmistui ja olisi lähettänyt armeijan
hävittämään koko halakazien heimon, mutta minä iskin vastaan sanoen,
ettei nyt ollut sovelias aika sotia käydä; sentähden Dingaan vihaa
minua; hän on vannonut poimivansa tuon swazi-liljan. Ymmärrätkö, mitä
tarkoitan, Umslopogaas?"

"Jotakuinkin. Mutta voithan puhua peittelemättä."

"Wow! Umslopogaas. Tässä maassa ovat puolet sanat kokonaisia paremmat.
Kuule siis! Näin olen asian tuuminut: sinä karkaat halakazien heimon
kimppuun ja tuhoat sen ja tuot tytön Dingaanille sovinnon ja ystävyyden
merkiksi."

"Jotensakin hyvä suunnitelma. Tytön koetan saada, mutta en välitä,
vaikka en onnistuisikaan; saammehan ainakin tapella ja jakaa saalista
taistelun jälkeen."

"Voita ensin ja huolehdi sitten saaliista, Umslopogaas."

Hän mietti hetkisen ja sanoi sitten: "Salli minun käskeä Galazi tänne.
Hän on luotettava ja harvasanainen mies, niin että älä pelkää."

Galazi tulikin heti, ja minä selitin hänelle asian siihen suuntaan,
että Umslopogaas tahtoi hyökätä halakazien kimppuun ja viedä
Dingaanille lahjaksi ja lepytykseksi tytön, jota tämä ikävöi, mikä
suunnitelma oli mielestäni kuitenkin kovin vaarallinen, kun halakazien
heimo oli tunnetusti suuri ja mahtava. Puhumalla noin varasin
itselleni takaportin sen varalta, että Galazi pettäisi meidät, minkä
tarkoitukseni Umslopogaaskin huomasi, mutta varovaisuuteni oli
tarpeeton, sillä Galazi oli luotettava.

Hän kuunteli vaieten, kunnes olin lopettanut, ja virkkoi sitten
rauhallisesti, vaikka minusta näytti, että hänen silmänsä välähtivät:

"Niin, oikeuden mukaan olen halakazien päällikkö, oi Dingaanin suu, ja
tunnen heidät hyvin. Heimo on suuri ja voi panna liikekannalle kaksi
täyttä rykmenttiä, kun taas tällä Bulaliolla on käytettävänään vain
yksi ja pieni sekin. Niillä on sitäpaitsi vahdit ulkona yötä päivää
ja maa täynnä urkkijoita, niin että yllätys voi tuskin tulla
kysymykseenkään; heidän päävarustuksensakin on tavallista vahvempi,
suuri, keskeltä avonainen luola, jota ei ole kukaan vielä kyennyt
valloittamaan ja jonka sisäänkäytävän vain harvat tietävät. Minä olen
yksi, sillä isäni näytti sen minulle poikana ollessani. Ymmärrät siis,
ettei tämä sotaretki halakazeja vastaan, jota Umslopogaas suunnittelee,
ole niinkään pieni asia. Bulalioon nähden on asian laita kuten sanoin,
mutta minun on toisin, oi Dingaanin suu. Vuosia sitten vannoin
kuolevalle isälleni, jolle eräs tuon heimon tytär, eräs noita oli
juottanut myrkkyä, kostavani hänen kuolemansa enkä lepääväni ennenkuin
olin tuhonnut koko heimon, tappanut miehet, raastanut naiset vieraisiin
maihin ja lapset orjuuteen! Elellessäni yksinäni tuolla Kummitusvuoren
rinteillä olen vuosia, kuukausia ja öitä miettinyt keinoa, millä
täyttää valani, mutta en ole keksinyt mitään. Nyt on tilaisuus vihdoin
tullut, ja minä olen iloinen. Aikeemme on kylläkin vaarallinen, sen
täyttäminen voi pyyhkäistä koko kirveskansan olemattomiin." Hän vaikeni
ja otti hyppysellisen nuuskaa tarkaten meitä rasian yli.

"Minuun nähden on asianlaita kuitenkin toisin, kuin mitä näytät
luulevan, Susi-Galazi", sanoi Umslopogaas. "Nuo halakazi-koirat
tappoivat isäsi ja äitisi, mutta he ovat surmanneet, kuten vasta eilen
sain tietää, myös minun äitini ja Nada-sisarenikin, jota rakastin yli
kaiken koko maailmassa ja joka myös rakasti minua. Tuo mies, Dingaanin
suu", hän viittasi minuun, "sanoo, että saavutan Dingaanin suosion, jos
voin tuhota halakazit ja vangita tuon Liljankukka-nimisen tytön. Eipä
silti, että välittäisin Dingaanista. Omia teitäni kuljen, elän niin
kauan kuin elän ja kuolen kun hetkeni tulee, mutta kostaakseni äitini
ja rakkaan sisareni kuoleman minä tahdon voittaa ja tuhota nuo
halakazit tahi tuhoutua itse. Ehkäpä näet minut piankin, oi Dingaanin
suu, kuninkaan luona Mahalabatinessa Lilja-tyttö ja halakazien karja
mukanani. Ellet, niin tiedät, että olen kaatunut sotureineni."

Galazin läsnäollessa Umslopogaas puhui niin, mutta kahdenkesken
jäätyämme hän syleili minua ja sanoi minulle hellät jäähyväiset, sillä
jälleennäkemisen toiveet olivat vähäiset. Mutta useinhan käy niin, että
rohkea voittaa. Sitten erosimme -- minä palatakseni Dingaanille
kertomaan, että Bulalio, kirveskansan päällikkö, oli lähtenyt
halakazeja vastaan tuodakseen tuon Lilja-nimisen tytön kuninkaalle
sovintolahjaksi, Umslopogaasin jäädessä valmistautumaan sotaan.

Riensin Kummitusvuorelta nopeasti takaisin Umgugundhlovuun ja menin
heti Dingaanin puheille, joka katseli minua ensin sangen karsaasti.
Mutta hänen käytöksensä muuttui heti, kun kerroin terveiseni, kuinka
Bulalio-päällikkö oli lähtenyt sotapolulle Lilja-tyttöä kuninkaalle
valloittamaan. Hän kiitteli minua oikein kädestä pitäen ja sanoi
olleensa tyhmä epäillessään minua, kun olin tehnyt voitavani saadakseni
hänet luopumaan sotatuumista halakazeja vastaan. Nyt hän näki
tarkoitukseni olleen sytyttää tuo palo toisella kädellä ja pelastaa
hänen kätensä palamasta.

Hän sanoi myös, että jos tuo kirveskansan päällikkö tuo hänelle tytön,
antaa hän anteeksi suurelle Elefantille lähetetyt terveiset. Hän lupasi
antaa halakazeilta ryöstetyn karjankin palkinnoksi Bulaliolle ja tehdä
tästä mahtavan miehen. Vastasin, että kaikki käyköön niin kuin kuningas
tahtoo. Olin vain tehnyt velvollisuuteni toimimalla niin, että eräs
kopea päällikkö oli nöyrtynyt ja yksi vihollinen kukistettaisiin --
kuninkaan tarvitsematta menettää mitään. Voisipa vielä käydä niinkin
hyvin, että Liljankukka olisi piankin kuninkaan luona.

Sitten odotin tapahtumain kehitystä.

Nyt, isäni, alkavat myös valkoiset miehet, joista me käytämme nimeä
amaboona ja te nimeä buurit, esiintyä kertomukseni yhteydessä. Ou! En
ajattele mitään hyvää noista amabooneista, vaikka minähän se olin, joka
autoin heitä voittamaan Dingaanin -- minä ja Umslopogaas.

Muutamia harvoja valkoisia miehiä oli tosin jo aikaisemmin välistä
saapunut Chakan ja Dingaanin luo, mutta ne tulivat enimmäkseen,
muutamia metsästäjiä lukuunottamatta, vain rukouksia lukemaan eivätkä
taistelemaan. Nämä buurit sitävastoin sekä rukoilevat että tappelevat
ja varastavatkin, mitä minä en taas voi lainkaan ymmärtää, kun teidän
omat rukoilijanne julistavat sellaisen olevan syntiä.

No niin, oltuani matkani jälkeen kotona kuukauden päivät, saapui
Dingaanin puheille noin kuusikymmentä buuria erään Retief-nimisen
mahtavan miehen johdolla aseinaan _ärjyjät_ -- tarkoitan noita pitkiä
pyssyjä, joita buureilla oli siihen aikaan -- tahi ehkä heitä oli
kaikkiaan sata henkeä palvelijat ja apulaiset mukaanluettuina. Heidän
tarkoituksensa oli ostaa Tugela ja Umzimoubujokien välinen maakaistale
Natalissa. Mutta minun ja toisten neuvonantajien kehoituksesta Dingaan
teki heidän kanssaan sellaisen sopimuksen, että he ensin karkaisivat
erään Sigomyela-nimisen päällikön kimppuun, joka oli varastanut
kuninkaan karjaa, ja toisivat karjan takaisin. Buurit myöntyivät, eikä
kauan viipynytkään, ennenkuin he palasivat ajaen sekä Sigomyelaa että
kuninkaalta varastettua karjaa edellään.

Dingaanin kasvot loistivat, kun hän näki saaliin, ja jo samana iltana
hän kutsui koolle suuren neuvoston, _amakapatin_, käsittelemään
maanluovutuskysymystä. Sanoin heti, ettei merkinnyt mitään, myöntyikö
hän vai ei, sillä suuri Elefantti-vainaja oli jo luovuttanut maan
englantilaisille, Yrjö-kuninkaan lapsille. Tekipä Dingaan mitä hyvänsä,
käy lopulta kuitenkin niin, että englantilaiset ja amaboonat sotivat
maan omistuksesta. Suuren Elefantin ennustus alkoi toteutua, sillä nyt
jo saatoimme kuulla rientävien askelten töminää, kun valkoinen kansa
lähestyi, joka oli valtaava kuningaskuntamme.

Dingaanin kasvot synkistyivät, sillä sanani olivat haavoittaneet häntä
kuin väkäkeihäs, ja hän lopetti kokouksen vastaamatta mitään.

Seuraavana aamuna kuningas lupasi allekirjoittaa luovutussopimuksen,
joka takasi buureille heidän pyytämänsä alueen omistusoikeuden, ja
kaikki oli rauhallista kuin tyynenä päilyvä järvi. Mutta ennenkuin
paperi allekirjoitettiin, piti kuningas suuret tanssipidot, jotka
kestivät kolme päivää, sillä kaupunki oli tulvillaan sotaväkeä, mutta
kolmantena päivänä saivat rykmentit käskyn poistua, paitsi yhtä,
nuorukaisista kokoonpantua, joka sai käskyn jäädä. Ihmettelin koko
ajan, mitä Dingaanilla oikein mahtoi olla mielessä, ja pelkäsin
vieraiden puolesta. Rykmentti oli saanut salaiset määräykset, joista ei
ilmaistu sanaakaan kenellekään -- ei minullekaan. Tiesin hänen hautovan
pahaa ja aioin jo puhua asiasta kapteeni Retiefillekin, mitä en
kuitenkaan tehnyt peläten joutuvani naurunalaiseksi. Ah, isäni, kuinka
monta olisikaan säästynyt, jos olisin puhunut! Mutta mitäpä siitä! Joka
tapauksessa olisi heistä vain joku harva enää elossa. Varhain neljännen
päivän aamuna lähetti Dingaan sanan buureille pyytäen näitä tulemaan
karja-aitaukseen, jossa paperi piti allekirjoitettaman. Ja buurit
tulivat jättäen pyssynsä portille, sillä ei kukaan, olipa hän valkoinen
tahi musta, saanut kuoleman uhalla tulla kuninkaan eteen asestettuna.
Umgugundhlovu oli rakennettu kuten kuninkaalliset kaupungit
tavallisesti suuren ympyrän muotoon, ja sen monet tuhannet majat oli
sijoitettu kolmeen riviin korkean sisäaitauksen väliin, jonka
sisäpuolella olevalle suurelle avoimelle kentälle olisi mahtunut vaikka
viisi rykmenttiä yhdellä kertaa. Kaaren muotoisella aitauksella
eroitettu karja-aitaus oli kentän toisessa päässä porttia vastapäätä,
ja sen takana olivat _emposeni_, kuninkaan vaimojen asunto, sekä
varastohuoneet ja _intunkulu_, kuninkaan asunto. Kuninkaalle oli
varattu istuin karja-aitauksen edustalle, johon Dingaan heti
saavuttuaan istahti, ja eräs palvelija piteli kilpeä hänen yllään,
ettei aurinko vaivaisi häntä. Me neuvonantajat olimme myös läsnä, ja
rykmentti, joka oli saanut käskyn jäädä, oli järjestetty riviin kahden
puolen. Sotureilla oli vain lyhyet kepit -- ei nuijat, isäni -- ja
päällikkö seisoi Dingaanin lähellä oikealla puolella.

Buurit tulivat jalkaisin ja astuivat yhdessä joukossa kuninkaan eteen,
joka tervehti heitä ystävällisesti ojentaen kätensäkin kapteeni
Retiefille. Sitten Retief otti nahkasalkusta sopimuskirjan, jossa
alueen rajat oli tarkoin määrätty ja jonka eräs tulkki käänsi
kuninkaalle. Dingaan sanoi kaiken olevan niinkuin pitikin ja piirsi
puumerkkinsä paperin laitaan, ja Retief ja buurit olivat kovasti
hyvillään. He olisivat nyt tahtoneet sanoa jäähyväiset samalla, mutta
Dingaan pyysi heitä jäämään sanoen, että ensin heidän täytyi syödä ja
katsella hetkinen soturien tanssia. Hän käski tuoda vieraille keitettyä
lihaa ja maitoa, mutta buurit sanoivat jo syöneensä. Maidon he
kuitenkin joivat antaen kulhojen kulkea miehestä mieheen.

Soturit alkoivat tanssia laulaen _Ingomo'a_, zulujen sotalaulua, ja
buurit vetäytyivät kentän keskustaa kohti valmistaakseen sotureille
enemmän tilaa. Samassa kuulin Dingaanin käskevän erään lähetin
kiiruhtaa valkoisen rukoilijataikurin luo sanomaan, ettei tämän
tarvinnut olla peloissaan, ja minä ihmettelin suuresti, mitä tuo mahtoi
merkitä; miksi olisi valkoinen rukoilija nyt pelännyt tanssia, jonka
hän oli ennenkin nähnyt? Sitten Dingaan nousi ja meni kaikkien
seuraamana joukon läpi Retiefin luo sanoen tälle kädestä pitäen
jäähyväiset ja toivottaen onnellista matkaa, _hambla gachle_. Buurit
heiluttivat hattujaan, ja kuningas lähti omaa asuntoaan kohti, jonka
portilla minä näin rykmentin päällikön seisovan ikäänkuin jotakin
käskyä odottaen.

Äkkiä kuningas pysähtyi ja huusi kaikuvalla äänellä: "Bulalani
abatakati!" (tappakaa nuo noidat) ja poistui aitauksen taakse peittäen
kasvonsa vaippansa liepeellä.

Me neuvonantajat seisoimme paikoillamme kuin kivettyneet, ja ennenkuin
kerkesimme sanoa tahi tehdä mitään, oli rykmentin päällikkö kaikuna
toistanut sotureilleen huudon: "Bulalani abatakati!" Kuului eteenpäin
hyökkäävien jalkojen töminää, jota tärisyttävä karjunta säesti, ja
taivaalle nousevan tomupilven läpi me näimme soturien syöksyvän
amaboonain kimppuun ja kuulimme kepiniskujen viuhinan. Vieraat
sieppasivat puukkonsa ja puolustautuivat urhoollisesti, mutta
vastarinta murrettiin, ennenkuin olisi ehtinyt laskea kahdesti sataan,
ja heidät raahattiin suurin osa vielä hengissä portin ulkopuolelle,
Surmankukkulalle, jossa heidät kaikki julmasti teloitettiin. Mitenkäkö?
Ah, sitä en tahdo sinulle kertoa -- kaikki murhattiin yhteen kasaan, ja
siinä oli heidän tarinansa loppu. Joukosta pelastui vain yksi, eräs
nuorukainen nimeltään Macumazana, eli Valvoja, tulkki, jonka ainoan
Dingaan säästi ja myöhemmin kokonaan vapauttikin luullakseni sentähden,
että nuorukainen oli englantilainen.

Minä ja toiset neuvonantajat lähdimme vaieten kuninkaan majalle. Hän
seisoi ovensa edessä, ja kohottaen kätemme me tervehdimme häntä
sanaakaan virkkamatta. Hän naurahti hermostuneesti kuten henkilö, jolla
on huono omatunto, ja sanoi, katsahtaen meihin röyhkeästi:

"Kun korppikotkat tänä aamuna sukivat sulkiaan ja kirkuivat syötävää,
eivät ne aavistaneetkaan tällaisen juhlan olevan tulossa kuin minkä
minä niille valmistin, kunnon neuvonantajani. Ettekä tekään, kunnon
neuvonantajani, näytä tienneen, minkä suuren kuninkaan taivas on pannut
teitä hallitsemaan tahi kuinka syvät tuon kansansa parasta valvovan
kuninkaan aivoitukset oikeastaan ovat. Nyt on maani vapaa noista
valkoisista noidista, joiden askelista suuri Elefantti-vainaja
lörpötteli kuolinhetkellään, tahi on ainakin pian oleva, sillä tämä on
vasta alkua. Te sanansaattajat!" huusi hän muutamille takanaan
seisoville miehille, "rientäkää viemään kuninkaan sana rykmentille
harjanteen toisella puolella. Kuningas käskee armeijan hyökätä heti
Nataliin ja tappaa kaikki siellä asuvat buurit, naiset ja lapsetkin.
Menkää!"

Miehet tervehtivät kuningasta _bayéte_-huudolla ja kiiruhtivat tiehensä
nopeasti kuin heittäjän kädestä singahtaneet keihäät kadoten samassa
näkyvistämme. Mutta me neuvonantajat, _amapakatin_ jäsenet, seisoimme
yhä vaiti.

"Oletko nyt tyytyväinen, Mopo Makedaman poika?" jatkoi Dingaan minuun
kääntyen. "Olethan alinomaa määkinyt korvaani tästä valkoisesta
kansasta ja teoista, joita se tulee tekemään, ja katso, puhalsin heidän
päällensä ja he katosivat. Sanohan, Mopo, ovatko kaikki nuo
amaboonanoidat kuolleet? Jos joku on vielä elossa, niin tahdon puhella
hänen kanssaan."

Katsoin Dingaania silmästä silmään ja sanoin:

"He ovat kaikki kuolleet, ja sinä olet myös kuollut, oi kuningas."

"On parempi sinulle, sinä koira", sanoi Dingaan, "että lausut selvemmin
ajatuksesi."

"Suokoon kuningas minulle anteeksi", vastasin minä, "mutta tarkoitin
mitä sanoin. Sinä et voi tappaa näitä valkoisia miehiä sukupuuttoon,
sillä heitä on monta rotua eikä vain yksi, ja meri on heidän kotinsa;
he ilmestyvät mustien vetten helmasta. Tuhoa ne, jotka ovat jo täällä,
niin saat nähdä, että toisia tulee kostamaan yhä enemmän ja enemmän.
Nyt iskit sinä, mutta seuraavalla kerralla iskevät he. He ovat nyt
nöyrtyneet veriin saakka eteesi, mutta päivä valkenee, jolloin sinä
saat vuorostasi virua verissäsi heidän edessään. Olet varmaankin
menettänyt järkesi, oi kuningas, kun teit tämän, sillä tämä koituu
kuolemaksesi. Minä, kuninkaan palvelija, olen puhunut. Täyttyköön
kuninkaan tahto."

Odotin surmaniskua heti, sillä sydämeni raivossa tapahtuneen katalan
rikoksen johdosta minä en säästellyt sanojani. Dingaan katsahti minuun
kolmasti ja hänen kasvonsa olivat hirveän näköiset raivon vääristämine
piirteineen, raivon, johon sekoittui pelkoakin, ja minä odotin
rauhallisesti, kumpi voittaisi, raivo vai pelko. Kun hän vihdoin kykeni
puhumaan, lausui hän vihdoin ainoan sanan, "mene!" eikä kahta,
"tappakaa hänet!" Ja me lähdimme heti jättäen kuninkaan yksin.

Sydämeni oli hyvin raskas, isäni, sillä kaikista näkemistäni pahoista
hankkeista oli tämä amaboonain petollinen murhaaminen vaimoineen ja
lapsineen mielestäni kaikkein katalin. Niin, maassa, jonka nimi on
Weenen eli Itkun tanner, murhattiin silloin noin kuusisataa buuria --
vaimot ja lapsetkin.

Sanohan, isäni, miten voi ylhäällä taivaissa asuva Umkulunkulu sallia
sellaista tapatuvan alhaalla maan päällä? Olen kuullut valkoisten
miesten rukoilevan Jumalaansa. He sanovat tuntevansa hänet kaikin
puolin -- että hän on nimeltään Voima, Armo ja Rakkaus. Minkätähden
sallii hän sitten sellaista tapahtua -- miksi saavat sellaiset henkilöt
kuin Chaka ja Dingaan kiusata ja kiduttaa ihmiskuntaa ja kuitata
aiheuttamansa monien tuhansien ihmisten kuoleman vain yhdellä? Ihmisten
pahuuden tähden, sanot, mutta niin ei voi olla, sillä eivätkö syyttömät
saa kärsiä syyllisten keralla -- eikö viattomia lapsiakin kuole
sadoittain? Ehkäpä on toinenkin vastaus, mutta mikä olen minä, isäni,
että koettaisin tunkeutua noiden suurten ihmisiltä salattujen asioiden
perille. Wow! Minä, joka olen vain sivistymätön raakalainen, en sitä
ymmärrä, enkä ole liioin tavannut syvempää tietoa ja viisautta
teidänkään, valkoisten miesten sydämissä. Paljon asioita tiedätte, se
on totta, mutta tätä ette; te ette voi kertoa meille, missä olimme
ennen syntymäämme ja mihin menemme kuoltuamme tahi miksi elämme ja
miksi kuolemme. Te vain toivotte ja uskotte -- ja siinä kaikki; kenties
olen jo muutaman päivän kuluttua teitä kaikkia viisaampi. Olen hyvin
vanha ja elämäni liekki heikkenee joka päivä -- se lepattaa enää vain
aivoissani, joissa on vielä kirkasta ja valoisaa, mutta pian se
sieltäkin sammuu, ja silloin minä ehkä käsitän kaikki.



IV.

SOTA HALAKAZEJA VASTAAN.


Nyt tahdon kertoa sinulle, isäni, miten Umslopogaasin ja Susi-Galazin
sota halakazeja vastaan onnistui. Lähdettyämme kotimatkalle oli
Umslopogaas heti kutsunut koolle heimon kaikki johtomiehet ja
selittänyt näille hartaimman toivonsa olevan, ettei kirveskansan
tarvitsisi aina olla vain pieni ja mitätön heimo; siitä piti paisua
mahtava kansa, jonka karjakin laskettaisiin kymmenissä tuhansissa.

Häneltä kysyttiin, miten tämä voitaisiin toteuttaa -- aikoiko hän
ryhtyä sotaan itseään Dingaania vastaan? Umslopogaas vastasi, ettei se
ollut hänen tarkoituksensa, hän oli päinvastoin päättänyt koettaa
päästä kuninkaan suosioon. Hän kertoi miehille Swazi-maan
halakazi-heimosta ja Lilja-tytöstä ja selitti aikomuksensa olevan
lähteä sotaretkelle tuota heimoa vastaan. Toiset myöntyivät heti, mutta
toiset panivat vastaan, ja kysymyksestä sukeutunut kiihkeä keskustelu
kesti myöhäiseen iltaan. Vihdoin Umslopogaasin kärsivällisyys loppui ja
hän nousi sanoen, että hän oli tapparan haltijan oikeudella
kirveskansan päällikkö eikä kukaan muu, ja kun hän oli päättänyt alkaa
sodan, oli kaikkien tyydyttävä siihen ja sillä hyvä. Jos joku tahtoi
vielä vastustaa häntä, astukoon esiin taistelemaan hänen kanssaan ja
ratkaiskoon sitten voittaja asian. Kukaan ei vastannut, sillä
saapuvilla ei ollut ketään, joka olisi halunnut astua Itkuntekijän
tielle. Niinpä sitten tultiin siihen, että päätettiin ryhtyä sotaan
halakazeja vastaan, ja Umslopogaas lähetti sananviejät kutsumaan koolle
kaikki taistelukuntoiset miehet.

Mutta kun Zinita, hänen vaimonsa, kuuli asiasta, joutui hän aivan vihan
vimmoihin, ärhenteli kiukkuisesti Umslopogaasille ja kirosi minua,
Mopoa, Dingaanin suuta, koska olin, kuten hän aivan oikein sanoi,
pannut nuo houreet Tappajan päähän. "Miksi et voi elää täällä rauhassa
ja yltäkylläisyydessä, kumma mies, vaan tahdot lähteä sotimaan ihmisiä
vastaan, jotka eivät ole sinulle mitään pahaa tehneet, mille matkalle
vielä itsekin sorrut tahi ainakin saatat kärsimyksiä toisille? Sanot
tahtovasi viedä tytön Dingaanille saavuttaaksesi siten tämän suosion.
Eikö Dingaanilla ole tyttöjä enemmän kuin hän voi lukeakaan? Eiköhän
olekin vain niin, että sinä olet kyllästynyt meihin nykyisiin
vaimoihisi ja tahdot saada tytön haltuusi vain itseäsi varten? Suosiota
saavuttaaksesi! Pysymällä rauhassa saavutat kaikista parhaiten
suosiota, Bulalio. Jos kuningas lähettää soturinsa sinua vastaan, niin
tappele silloin, sinä heikkoymmärryksinen houkka!"

Noin loukkaavasti Zinita puhui -- vihoissaan hän syyti suustaan kaikki,
mitä hänellä oli sydämellään, ja häntä ei Umslopogaas voinut haastaa
taisteluun. Umslopogaas sai luvan kuunnella niin kärsivällisesti kuin
hän suinkin taisi, sillä useinhan käy siten, isäni, että suurimmatkin
miehet ovat usein, mitättömiä oman kattonsa alla. Hän tiesi sitäpaitsi,
että Zinita puhui noin katkerasti vain rakkaudesta häneen.

Kolmantena päivänä olivat kaikki taistelukuntoiset miehet koolla, ja
heitä oli noin parituhatta, kaikki urhoollisia ja kelpo sotureita.
Umslopogaas astui majastaan Susi-Galazin keralla ja piti rykmentilleen
kiihoittavan puheen selittäen samalla retken tarkoituksen. Soturit
kuuntelivat vaitiollen, ja näki aivan selvästi, että yksi oli yhtä
mieltä ja toinen toista, kuten oli ollut johtomiestenkin laita
neuvottelussa. Sitten astui Galazi esiin ja kertoi tuntevansa
halakazien luolat ja salatiet ja karjankin lukumäärän, mutta miehet
näyttivät yhä empivän, jolloin Umslopogaas lisäsi seuraavat sanat:

"Huomenna päivän sarastaessa lähden minä, Bulalio tapparan haltija ja
kirveskansan päällikkö, halakazeja vastaan veljeni Susi-Galazin
keralla. Jos kymmenenkin miestä lähtee mukaamme, niin me menemme. Nyt
valitkaa, soturit! Ne tulkoot, jotka tahtovat, muut jäävät kotiin
akkojen ja lasten luo!"

Riveistä kajahti vastaan jyrisevä huuto:

"Tulemme mukaasi, Bulalio, voittoon tahi kuolemaan!"

Aamulla joukot sitten lähtivät kirveskansan naisten haikeiden
valitusten saattamina. Zinita yksin ei kyynelöitynyt, vaan murjotti
vihaisesti ja ennusteli kaiken loppuvan onnettomasti. Hän ei sanonut
edes miehelleen jäähyväisiä, mutta purskahti kuitenkin itkuun tämän
mentyä.

Umslopogaas riensi armeijoineen nopeasti eteenpäin nähden nälkää ja
kärsien janoakin, kunnes vihdoin saavuttiin Umswazi-maahan ja jonkun
ajan kuluttua erään ahtaan ja korkean vuorensolan läpi halakazien
alueelle. Susi-Galazi oli pelännyt solan olevan miehitetyn, sillä hän
tiesi, että sananviejiä oli joukoittain kiiruhtanut varoittamaan
halakazeja, vaikka he eivät olleet matkan varrella häirinneet ketään;
karjaakin he olivat ottaneet vain niin paljon kuin tarvittiin soturien
muonaksi. Mutta solassa ei ollut ketään, ja kun oli päästy läpi,
levähdettiin, sillä ilta oli jo kulunut myöhäiseen. Päivänkoitteessa
Umslopogaas silmäili edessä leviävää aukeata tasankoa, ja Galazi näytti
hänelle pitkähköä matalaa kukkulaa, jonne oli noin parin tunnin matka.

"Tuolla, veljeni", sanoi hän, "on halakazien kaupunki, jossa olen
syntynyt, ja tuossa kukkulassa on se suuri luola."

Matkaa jatkettiin, ja ennenkuin aurinko oli ehtinyt korkeallekaan,
saavuttiin erään kunnaan laelle, jonka toiselta puolelta kuului torvien
toitahduksia. Halakazien koko sotajoukko -- oikein suuri _impi_ --
hyökkäsi tasangon yli heitä kohti!

"Ovatpa ne ehtineet koota väkensä", virkkoi Galazi. "Niitä on ainakin
kolme jokaista meikäläistä kohti!"

Soturit olivat myös huomanneet vihollisen, ja monen rohkeus alkoi
pettää. Silloin huusi Umslopogaas:

"Halakazi-koirat ovat tuolla, lapseni, niitä on paljon ja meitä vähän,
mutta saako kukaan kertoa, että me, uljaan zulukansan pojat, olisimme
paenneet halakazi-koirain tieltä? Sallimmeko vaimojemme ja lastemme
laulaa sitä laulua korviimme, oi te tapparan soturit?"

Toiset huusivat: "Ei konsanaan!" mutta toiset vaikenivat, minkä tähden
Umslopogaas jatkoi:

"Kääntykää takaisin kaikki, jotka tahdotte; vielä on aikaa, mutta ne,
jotka ovat miehiä, seuraavat minua. Tahi menkää kaikki, jos haluatte,
ja jättäkää tämän asian ratkaisu Itkuntekijän ja Kahlaamon Vartijan
huoleksi."

Nyt kajahti mahtava huuto:

"Kuolemme yhdessä niinkuin olemme eläneetkin!"

"Vannotteko?" huusi Umslopogaas kohottaen Itkuntekijän korkealle.

"Sen vannomme tapparan nimeen", vastasivat soturit.

Sitten valmistauduttiin taisteluun. Nuoremmat sijoitettiin rinteelle,
joka oli sangen louhikkoinen, sillä oli parasta uhrata heidät ensin, ja
Susi-Galazi määrättiin heidän päällikökseen, mutta Umslopogaas jäi
vanhempien ja kokeneempien soturien kanssa kunnaan laelle.

Halakazit olivatkin jo lähellä ja heitä oli neljä täyttä rykmenttiä;
koko tasanko oli mustanaan sotureita, ilma vapisi ärjynnästä, ja
keihäät välähtelivät kuin sinkoilevat salamat. He pysähtyivät rinteen
alle ja lähettivät airueen kysymään, mitä kirveskansa tahtoi. Bulalio
vastasi tahtovansa nämä kolme asiaa: päällikön pään; siitä lähtien
olisi Galazi heidän päällikkönsä, Lilja-nimisen tytön ja tuhat nautaa.
Jos vaatimuksiin myönnyttäisiin, säästäisi hän halakazit, ellei,
tuhoaisi hän heidät kokonaan.

Airut palasi omiensa luo ja julisti kaikuvalla äänellä saamansa
vastauksen. Halakazien riveistä kajahti hillitön nauru, joka pani
tantereen vapisemaan. Umslopogaasin otsalla paloi vihan lieska ja hän
heristi Itkuntekijää vihollista kohti.

"Laulatte vielä toista laulua, ennenkuin aurinko on laskenut!" huusi
hän ja kulki riviltä toiselle puhutellen miehiä nimeltä ja rohkaisten
heitä uljain sanoin.

Halakazit vastasivat raivoisalla huudolla ja hyökkäsivät Galazin
johtamia nuorukaisia kohti, mutta pehmeä maanlaatu kunnaan juurella
vaikeutti kulun, niin että Galazi iski miehineen täydellä voimalla
heitä vastaan tappaen suuren joukon vihollisia. Mutta vihollinen oli
niin ylivoimainen, että hänen vastarintansa murrettiin pian, ja ennen
pitkää riehui taistelu joka taholla. Tehtävänsä hoiti Galazi kuitenkin
niin taitavasti ja hänen nuoret soturinsa tappelivat sellaisella
raivolla, että ennenkuin he kaatuivat tahi pakotettiin perääntymään,
oli koko vihollisarmeija taistelussa vain heidän kanssaan. Kaksi kertaa
Galazi kokosi miehensä hyökkäykseen, aiheuttaen vihollisen keskuudessa
sellaisen hämmingin, että kaikki komppaniat ja rykmentit olivat lopulta
aivan sekaisin. Hänen täytyi kuitenkin vihdoin väistyä, sillä miehistä
oli enemmän kuin puolet kaatunut ja loput työnnettiin raivoisasti
tapellen rinnettä ylös.

Umslopogaas katseli miehineen kunnaan laelta taistelun menoa ja
huudahti nähdessään vihollisen sekasorron: "Onpa tuo halakazi-koirain
komentaja aika pässinpää! Ei yhtään miestä varaväkeä, ja Galazi on jo
murtanut hänen taistelujärjestyksensä ja sekoittanut rykmentit
toisiinsa kuin maljassa maidon ja kerman. Ne eivät ole enää _impi_,
vaan lammaslauma."

Soturit nostelivat jalkojaan, nojailivat keihäisiinsä ja vaihtoivat
keskenään silloin tällöin jonkun sanan. "Hyvin isketty, Galazi! Wow!
Siinä keikahti taas yksi mies! Urhoollinen poika! Vietävän hyvä ase tuo
sinun nuijasi!" Taistelu alkoi lähetä ja soturien kasvot tuimenivat.
Sormet kiertyivät yhä tiukemmin keihäänvarren ympärille.

Eräs päällikkö huusi vihdoin Umslopogaasille:

"Sanohan, Bulalio, eikö ole jo aika meidänkin ryhtyä työhön? Jalkamme
kangistuvat paljaasta seisomisesta."

"Odota hiukan vielä", vastasin Umslopogaas. "Väsyttäkööt nuo koirat
ensin itsensä. Riehukoot aivan uuvuksiin, sanon minä."

Hänen vielä puhuessaan järjestäytyivät halakazit hyökkäykseen ja
pakottivat Galazin perääntymään. Niin, hänen täytyi viimein väistyä
joukkonsa rippeiden kanssa, ja halakazit syöksyivät heidän jäljessään
rinnettä ylös päällikkö etunenässä urhoollisimpiensa ympäröimänä.

Umslopogaas hypähti mörähtäen kuin härkä. "Nyt, sudet!" karjaisi hän.

Rivit huojahtivat eteenpäin valtavan aallon tavoin ja alkoivat vyöryä
vastustamattomalla voimalla rinnettä alas. Tappaja kiiruhti edellä
Itkuntekijä koholla, ja hänen askeleensa oli nopea -- niin nopea, että
hän jätti soturinsa pitkän matkan jälkeensä. Galazi tunsi tantereen
tärisevän, kuuli jalkojen töminän ja kääntyi katsomaan, ja samassa
syöksähti Bulalio kuin hirvi hänen ohitseen. Galazi pyörähti hänen
jälkeensä, ja Susi-veikot riensivät rinnettä alas noin neljän
keihäänpituuden välimatkalla toisistaan.

Halakazit koettivat järjestäytyä torjuakseen hyökkäyksen ja heidän
keihäin ja kiivin saarrettu päällikkönsä sattui juuri vihurina
eteenpäin ryntäävän Umslopogaasin tielle. Tämä painalsi suoraan kohti,
ja parikymmentä keihästä suuntautui häntä vastaanottamaan, ja
parikymmentä kilpeä kohosi ilmaan -- aitaus, jonka läpi ei kukaan
voinut elävänä tunkeutua. Mutta Bulalio oli sankari, joka kykeni
suoriutumaan siitäkin -- ja aivan yksinään! Katsokaa, kuinka hänen
askeleensa terästyy, hän kumartuu ja nyt hän hyppää -- korkealle
ilmaan; hänen jalkansa hipaisevat soturien päätä ja kumahtavat
kohotettuihin kilpiin. Soturit iskevät ylöspäin keihäillään, mutta hän
on lennähtänyt heidän ylitseen kuin iskevä kotka -- keihäiden ja
kilpien muodostamassa aitauksessa on nyt kaksi päällikköä. Mutta ei
kauan -- Itkuntekijä on koholla, se putoaa, eikä kilpi tahi tapparakaan
voi torjua sen iskua, molemmat murskautuvat ja halakazit ovat ilman
päällikköä.

Kilvet kääntyvät nyt keskustaan päin. Te hullut! Galazihan on
kimpussanne! Mitä se oli? Kääntykää ja katsokaa, soturit, montako luuta
on ehyenä hänessä, johon Vartija osuu täydellä voimallaan. Mitä! Nyt
kaatui jo toinen! Painautukaa lähemmäksi toisianne, kilpiniekat --
lähemmäksi! Ah, te pakenette!

Aalto on vyörähtänyt rannalle. Kuule sen pauhua -- kuule kilpien
kumahtelua! Seisokaa lujina, halakazit -- seisokaa lujina! Heitähän on
vain kourallinen. Kas noin! Mitä! Kautta Chakan pään! Tehän väistytte,
teidät työnnetään takaisin -- surmanlaine leviää kohisten hietikolle --
vihollinen häilyy sinne tänne kuin juuriltaan irtautunut rikkaruoho, ja
joka taholta kuulunut pauhu alkaa vaimentua hiljaiseksi kohinaksi.
"_S'gee_!" kuiskaa kohina. "_S'gee! S'gee_!"

Suo anteeksi, isäni. Mitä on minulla vanhalla miehellä enää tekemistä
sodan hurman ja taistelun melskeen kanssa? Mutta sellaiseen taisteluun
kuoleminen on kuitenkin elämää ihanampi. Olen nähnyt sellaisia
taisteluja -- olen nähnyt niitä paljonkin, isäni. Kylläpä siihen aikaan
osattiin tapella, osattiinpa totisesti, mutta ei kukaan vetänyt
vertoja Umslopogaasille, Chakan pojalle, ja hänen veriveljelleen
Susi-Galazille! No niin, he pyyhkäisivät halakazit tieltään yhtä
helposti kuin tyttö pyyhkii pölyn majastasi, kuin tuuli lennättelee
kuihtuneita lehtiä. Taistelu ratkaistiin, ennenkuin se oli ehtinyt
kunnollisesti alkaakaan, sillä vihollinen kääntyi pakoon.

Voitto ei ollut kuitenkaan vielä saavutettu. Halakazit oli lyöty
avoimella kentällä, mutta heitä oli vielä elossa niin paljon, että he
kykenivät puolustamaan suurta luolaa, jossa lopullisen ratkaisun täytyi
niin ollen tapahtua. Sinnepä Bulalio kiiruhtikin jäljellä olevien
miestensä keralla. Häneltä oli valitettavasti paljon kaatunut; mutta
voisiko soturin kuolema olla sen ihanampi? Ja jäljelläolevat olivatkin
oikein valioväkeä, sillä nyt he tiesivät, ettei heitä voitu helposti
voittaa niin kauan kuin tappara ja nuija johtivat heitä.

He seisoivat nyt katsellen edessään kohoavaa kukkulaa, joka oli noin
kolmetuhatta askelta ympärimitaten. Kukkula ei ollut korkea, mutta
luoksepääsemätön, jonka äkkijyrkillä seinämillä vain kalliokaniinit ja
sisiliskot saattoivat kiipeillä. Ketään ei näkynyt. Lähellä oleva
kaupunkikin oli aivan autio ja kuitenkin oli maa täynnä eläinten ja
ihmisten jalanjälkiä, ja vuoren sisältä kuului karjan ammumista.

"Tässä halakazien pesä nyt on", virkkoi Susi-Galazi.

"Pesäpä todellakin", sanoi Umslopogaas; "mutta miten pääsemme muniin
käsiksi? Puu on oksaton."

"Mutta rungossa on reikä", vastasi Galazi.

Hän lähti kulkemaan edellä ja pian tultiin paikkaan, jossa maa oli
tallattu liejuksi kuten ainakin karja-aitauksen veräjällä. Vuoren
seinässä oli matalahko luolan tapainen aukko, teidän valkoisten miesten
rakentamain holvien kaltainen. Mutta nyt oli aukko täytetty suurilla
kivilohkareilla kattoon saakka, niin ettei ollut ajattelemistakaan
koettaa pyrkiä siitä sisälle. Käytävä oli täytetty sen jälkeen kun
karja oli ajettu sisään.

"Tästä emme pääse", sanoi Galazi. "Seuratkaa minua."

Kierrettiin vuoren pohjoispuolelle ja siellä seisoi parin keihäänheiton
päässä vahdissa eräs soturi, joka katosi heti tulijat huomattuaan.

"Tuolla on reikä, josta kettu on pujahtanut luolaansa", sanoi Galazi.

He kiiruhtivat paikalle ja keksivät kalliossa reiän, joka oli tuskin
muurahaiskarhun koloa suurempi. Reiästä kajasti valoa ja kuului ääniä.

"Missä on nyt hyeena, joka etsii itselleen uutta pesää?" huusi
Umslopogaas. "Sata nautaa sille, joka ryömii lävitse ja avaa tien!"

Kaksi nuorukaista, jotka voiton hurmaamina eivät halunneet mitään muuta
kuin mainetta ja saalista, hypähti esiin huudahtaen:

"Tässä ovat hyeenat, Bulalio."

"Koloon sitten!" sanoi Umslopogaas, "ja pitäköön hän, joka pääsee läpi,
puoliaan niin kauan, että toiset ehtivät apuun."

Molemmat hyökkäsivät reiälle, ja ensiksi paikalle ehättänyt heittäytyi
polvilleen ja ryömi sisään kilpeen nojaten ja keihäs eteenpäin
ojennettuna. Reikä pimeni hetkeksi ja miehen liikehtiminen kuului
selvästi. Sitten kuului pari kumeata iskua, ja valo ilmestyi jälleen.
Mies oli saanut surmansa.

"Hänellä oli huono suojelushenki", virkkoi toinen; "katsotaanpa, onko
minun parempi."

Hän laskeutui polvilleen ja ryömi sisään kuten toinenkin, mutta sillä
erotuksella, että hän piti kilpeä päänsä päällä. Hetkisen kuluttua
kuultiin iskujen satavan kumahdellen häränvuotakilpeen ja sitten kuului
tukahdettua vaikerrusta. Hän oli myöskin saanut surmansa, mutta näytti
siltä, että hänen ruumiinsa oli jäänyt reikään, sillä mitään valoa ei
näkynyt. Niin oli käynytkin. Iskun saatuaan oli mies vetäytynyt
takaisin reikään kuollen sinne, eikä toiselta puolelta tullut kukaan
vetämään häntä pois.

Soturit tuijottivat aukkoon neuvottomina ja ymmällä, sillä olihan
surullista kuolla noin. Umslopogaas ja Galazikin katselivat reikää
synkän näköisinä.

"Susi olen nimeltäni", sanoi Galazi, "eikä susi saa pelätä pimeätä;
sitäpaitsi ovat nuo tuolla sisäpuolella heimolaisiani, joten
velvollisuuteni on rientää ensimmäisenä heitä tervehtimään", ja hän
heittäytyi polvilleen pitemmittä puheitta. Mutta Umslopogaas, joka oli
kurkistanut aukkoon vielä kerran, huudahti: "Odotahan, Galazi! Olen
keksinyt keinon, ja tahdon mennä edellä. Seuraa sinä jäljessäni. Ja te,
lapseni, huutakaa huikeasti, niin ettei kukaan voi kuulla meidän
liikkuvan, ja jos pääsemme läpi, seuraatte te nopeasti jäljessämme,
sillä emme jaksa pitää aukon suuta kauankaan hallussamme. Jos minä
kuolen, niin valitkaa itsellenne toinen päällikkö -- Susi-Galazi, jos
hän on silloin vielä elossa."

"Älä puhu minusta, Bulalio", sanoi Galazi, "sillä me kuolemme yhdessä
niinkuin olemme eläneetkin."

"Olkoon niin, Galazi. Valitkaa sitten joku toinen ja älkää koettako
enää pyrkiä tätä tietä sisälle, sillä jos meidän käy onnettomasti,
eivät tästä toisetkaan pääse. Hankkikaa itsellenne syötävää ja
odottakaa, kunnes nuo sakaalit tuskastuvat -- olkaa silloin
varuillanne. Hyvästi lapseni!"

"Hyvästi, isä! Ole varovainen, ettei meidän tarvitse jäädä tänne
harhailemaan hylättyinä kuin paimeneton karja."

Umslopogaas irroitti kilpensä ja ryömi reikään pitäen tapparaa
edessään, ja Galazi seurasi hänen kintereillään. Kun oli päästy
eteenpäin noin kuusi keihäänmittaa, ojensi Umslopogaas kätensä ja
kosketti, niinkuin hän oli arvannutkin, äsken surmansa saanutta miestä
jalkaan. Tuo aina neuvokas Umslopogaas teki nyt näin: hän työnsi päänsä
miehen reisien alle ja pujottelihe vähitellen eteenpäin, niin että
miehen ruumis oli vihdoin kokonaan hänen selässään, ja estääkseen sitä
putoamasta hän piteli sitä toisella kädellään nilkoista kiinni. Sitten
hän ryömi jälleen eteenpäin ja huomasi lähestyvänsä reiän suuta, jota
suunnattomat kallionlohkareet varjostivat, niin että paikka oli melkein
pimeä. "Tämäpä sopiikin hyvin", tuumi Umslopogaas, "sillä tässä ei voi
erottaa kuollutta elävästä. Saan ehkä nähdä auringonkin vielä." Samassa
hän kuuli halakazisoturien puhelevan reiän suulla.

"Tämä ei taida miellyttää noita zulu-rottia", virkkoi joku, "he
pelkäävät rotanpyydystäjän keppiä. Kerrassaan hienoa urheilua", ja joku
nauroi.

Umslopogaas työntyi eteenpäin mahdollisimman nopeasti pitäen kuollutta
selässään ja tuli äkkiä reiän suulla olevalle avonaiselle paikalle
erään suuren kivilohkareen synkkään varjoon.

"Kautta ihanan Liljamme!" huusi eräs soturi, "tuossa on kolmas! Tässä
sinulle, sinä zulu-rotta!" Ja hän iski kuollutta tuimasti nuijallaan.
"Ja tässä!" huusi toinen syösten keihäänsä kuolleen läpi sellaisella
voimalla, että kärki haavoitti Umslopogaasiakin. "Ja tässä! Ja tässä!
Ja tässä!" toistivat toiset lyödessään ja pistäessään.

Umslopogaas päästi nyt valittavan äänen ja makasi sitten hiljaa. "Kyllä
riittää", sanoi soturi, joka oli iskenyt ensin. "Tuo ei palaa enää
milloinkaan Zulu-maahan ja minä luulen, että vain harvat haluavat tulla
katsomaan, mihin hän on joutunut. Lopettakaamme jo tämä leikki.
Rientäkää hakemaan kiviä, joilla tukimme reiän."

Hän kääntyi poispäin kuten toisetkin ja juuri sitä oli Umslopogaas
odottanutkin. Hän pudotti ruumiin selästään ja ponnahti seisoalleen.
Miehet kuulivat jotakin ja kääntyivät päin, mutta samassa Itkuntekijä
välähti, ja mies, joka oli vannonut Liljan nimeen, valahti maahan. Ja
ennenkuin toiset olivat ehtineet ajatellakaan, seisoi Umslopogaas jo
eräällä suurella kivilohkareella kuin hirvi taivasta vasten.

"Zulu-rottaa ei tapeta niinkään helposti, te kärpät!" huusi hän, kun
sotureita alkoi parveilla joka taholta häntä kohti. Hän iski oikealle
ja vasemmalle ja niin nopeasti, että iskuja tuskin erotti, sillä hän
nokki jälleen vain tapparansa piikillä. Ja vaikka iskijä tuskin
näkikään, kaatuili miehiä joka taholla, isäni. Nyt olivat viholliset
saartaneet hänet kokonaan koettaen kavuta lohkareita ylös kiveä vasten
hyrskyvän virran lailla. Häntä kohti suunnattiin iskuja joka taholta,
mutta edestä ja sivuilta tulevat kykeni Itkuntekijä helposti torjumaan.
Suurin vaara uhkasi takaapäin. Umslopogaas oli jo saanut haavan
kaulaansa ja keihäs kohosi jo lävistääkseen hänen selkänsä, kun samassa
sitä pitelevä käsi herpaantui ainiaaksi.

Galazi oli kiiruhtanut apuun ja joutui ajoissa. Vartija heilui
vimmatusti ja iskuja sateli niin tiheästi, että Umslopogaasin selkä oli
pian vapaa. Veikot huhtoivat ja riehuivat kuin pahathenget, ja hetkisen
kuluttua alkoi aukosta ilmestyä kirveskansan soturien töyhtöjä toinen
toisensa jälkeen, ja levänneitä käsivarsia sekaantui taistelun
melskeeseen. Miehet ilmestyivät nopeasti kuin aaveet syöksyen otteluun
niinkuin muut syöksyvät veteen -- nyt niitä oli kymmenen, nyt
parikymmentä -- ja halakazit kääntyivät pakoon, sillä vastarinta ei
hyödyttänyt mitään. Loput tapparan sotureista ryömivät sisään rauhassa,
ja ilta alkoi jo pimetä, ennenkuin kaikki olivat sisäpuolella.



V.

NADA.


Umslopogaas tarkasti väkensä, ja virkkoi sitten:

"On jo kovin pimeä, mutta meidän täytyy karkoittaa nuo kaniinit
piilopaikoistaan. Sinä tiedät heidän kolonsa ja tunnet tiet, Galazi,
astu sinä tilalleni ja johda meitä."

Galazi noudatti kehoitusta ja kääntyi vasemmalle, jolloin saavuttiin
laajalle aukeamalle, jonka keskellä oli kaivo ja joka oli täynnä
karjaa. Hetkisen kuluttua hän kääntyi jälleen vasemmalle ja nyt tultiin
suuren luolan suulle, joka oli aivan pimeä, mutta lähellä oli suuri
kasa kuivia risuja, joista voitiin tehdä soihtuja.

"Tuossa on meille valoa", sanoi Galazi kasaa osoittaen, ja joka toinen
mies sieppasi käteensä soihdun, jotka sytytettiin lähellä loimuavasta
nuotiosta. Sitten hyökättiin sisään soihtuja heilutellen ja keihäät
koholla. Halakazit iskivät vastaan viimeisen kerran, ja pian riehui
luolassa raivoisa taistelu, jota ei kestänyt kuitenkaan kauan, sillä
vihollisen rohkeus oli mennyt. Wow! En tiedäkään, kuinka monta
vihollista tuossa taistelussa surmattiin, mutta paljon niitä oli.
Umslopogaasin sotaretken jälkeen oli halakazien heimosta vain nimi
jäljellä -- niin perinpohjin heidät kukistettiin. Kirveskansan soturit
kaahasivat vihollisen luolasta tuolle avoimelle paikalle, johon karja
oli ajettu, ja siellä eläinten keskellä taistelu vihdoin taukosi.

Umslopogaas näki joukon miehiä ryhmittyneen erääseen luolan
nurkkaukseen ikäänkuin suojellakseen jotakin. Hän hyökkäsi kohti
Galazin ja toisten seuratessa ja näki ryhmän hajauduttua pitkän ja
solakan miehen, joka nojasi kallioseinään pitäen kilpeä kasvojensa
edessä.

"Pelkuri raukka!" ärjäisi hän ja löi. Tappara puhkaisi kilven, mutta ei
osunut takana olevaan päähän, vaan iski helähtäen kallioon, niin että
säkenet sinkoilivat. Samassa lausui suloinen ääni:

"Ah, älä tapa minua, soturi! Miksi olet minulle vihainen?"

Kilpi oli tarttunut tapparan terään ja luiskahti pitäjän kädestä, mutta
äänen soinnussa oli jotakin, mikä vaikutti, ettei Umslopogaas iskenyt
toistamiseen; oli kuin tuon äänen soinnahdus olisi herättänyt eloon
jonkun lapsuudenmuiston hänen sydämessään. Soihtu paloi himmeästi,
mutta hän ojensi sen eteenpäin voidakseen tarkastaa lähemmin tuota
seinää vasten painautuvaa miestä. Puku oli miehen, mutta tuo vartalo ei
ollut miehen vartalo, vaan paremminkin nuoren, kauniin naisen, joka oli
väriltään melkein valkoinen. Kasvoja peittävät kädet vaipuivat hitaasti
ja nyt saattoi Umslopogaas nähdä hänet selvästi. Silmät olivat kirkkaat
kuin tähdet, kihara tukka aaltoili olkapäillä saakka, ja tytön koko
olemus oli niin kaunis ja viehättävä, ettei sellaista ole kansamme
keskuudessa toista nähty. Ja niinkuin tuo äänen sointu oli palauttanut
Umslopogaasin mieleen muiston jostakin, jonka hän oli kauan sitten
kadottanut, niin näyttivät nuo säteilevät silmätkin katsovan häneen
Vuosikausia kestäneen pimeyden halki, ja tuo kauneus palauttavan
hänelle, hän ei tiennyt oikein itsekään, mitä.

Hän katseli tyttöä, joka seisoi siinä kaikessa viehkeydessään, ja tämä
tuijotti tuohon voimakkaaseen, veren punaamaan, hirveän näköiseen
soturiin. He katselivat toisiaan kauan soihdun häilyvän liekin
valaistessa heitä, luolan seinää ja Itkuntekijän leveätä terää
taistelun riehuessa heidän ympärillään.

"Mikä on nimesi, joka olet niin kaunis katsella?" kysyi Umslopogaas
vihdoin.

"Liljankukka on nimeni nyt, mutta minulla oli ennen toinenkin nimi.
Olin kerran Nada, Mopon tytär, mutta sekä nimi että kaikki, joita
rakastin, ovat kuolleet, ja minä menen heidän luokseen. Tapa minut ja
lopeta tuskani. Suljen silmäni, etten näe suuren tapparasi välähtävän."

Umslopogaas katsoi häneen jälleen ja Itkuntekijä heltisi hänen
kädestään.

"Katso minuun, Nada Mopon tytär", sanoi hän matalalla äänellä, "ja
sano, kuka olen."

Tyttö katsoi ja kumartui kiihkeästi eteenpäin ja katsoi toistamiseen.
Kasvojen piirteet jäykistyivät, ja niille kuvastui sanoin kuvaamaton
hämmästys. "Kautta sydämeni", huudahti hän, "sinä olet Umslopogaas,
veljeni, joka on kuollut ja jota ainoata minä olen rakastanut niin
kuolleena kuin elävänäkin."

Umslopogaas painoi hänet povelleen ja suuteli häntä, sisarta, jonka hän
oli jälleen monien vuosien kuluttua löytänyt, ja Nada suuteli häntä.

"Nyt suutelet minua", sanoi Nada, "ja äsken leikkasi tapparasi kiemuran
hiuksistani hairahtuen päästäni vain sormen leveyden verran -- ja
vieläkin kaikuu taistelunmelske korvissani! Esitän sinulle pyynnön,
veljeni, vain yhden pyynnön: anna surmaamisen tauota, kun olemme
jälleen löytäneet toisemme. Halakazit on voitettu, mikä on heille aivan
oikein, sillä juuri samoin hekin surmasivat ne, joiden luona ennen
olin. He ovat kuitenkin kohdelleet minua hyvin pakottamatta minua
naimisiin ja suojellen minua Dingaanilta, niin että säästä heidät,
veljeni, jos vain voit."

Umslopogaas kääntyi ja huusi kaikuvalla äänellä, että surmaaminen sai
loppua, ja seuraava käsky lähetettiin kiireesti joka taholle:
"Taistelun piti heti tauota, ja jokainen, joka sen jälkeen
nosti kätensä jotakin halakazia vastaan, sai maksaa hengellään
tottelemattomuutensa." Soturit tottelivat, vaikka käsky annettiinkin
hiukan liian myöhään, ja jäljellä olevat halakazit saivat olla rauhassa
ja paeta minne tahtoivat, paitsi osa naisia ja lapsia, jotka oli
päätetty viedä mukana vankeina. Ja halakazit kiiruhtivat kauas sinä
yönä yhtymättä enää milloinkaan yhdeksi heimoksi, sillä he pelkäsivät
Susi-Galazia, joka olisi tullut heidän päällikökseen. He hajautuivat
avaraan maailmaan muukalaisten keskuuteen.

Kun soturit olivat syöneet itsensä kylläisiksi halakazien varastoista,
ja karja ajettu kokoon ja vartijat sijoitettu kaikkien yllätysten
varalta, keskusteli Umslopogaas kauan kahdenkesken Nada Liljan kanssa
kertoen tälle kaikki kohtalonsa. Nada kertoi myös tarinansa, jonka jo
tiedät, isäni, kuinka hän oli elellyt äitinsä keralla eräässä pienessä
kylässä, joka maksoi veroa halakazeille, ja kuinka hänen kauneutensa
maine oli levinnyt kaikkialle. Hän kuvasi, miten halakazit olivat
vaatineet häntä haltuunsa ryöstäen hänet viimein asevoimalla, jolloin
kylä hävitettiin ja asukkaat surmattiin, niiden mukana hänen
äitinsäkin. Siitä lähtien hän oli ollut halakazien luona, jotka olivat
antaneet hänelle nimen Lilja ja jotka olivat aina kohdelleet häntä
hyvin ja kunnioittavasti hänen kauneutensa tähden, pakottamatta häntä
naimisiin.

"Ja miksi et tahdo mennä naimisiin Nada-sisareni?" kysyi Umslopogaas.
"Olethan jo kauan sitten ollut naimaiässä."

"En tiedä", vastasi Nada katsoen maahan. "Minulla ei ole siihen halua.
Tahdon olla yksin."

"Tiedätkö, Nada", sanoi Umslopogaas hetkisen kuluttua, "miksi lähdin
tälle retkelle ja miksi halakazit on tuhottu ja hajoitettu ja heidän
karjansa minun saaliinani? Sanonpa sen sinulle: olin kuullut huhun
kertovan eräästä Lilja-nimisestä tytöstä, naisten ihanimmasta, ja minä
tulin hakemaan häntä vaimoksi Dingaanille. Saamalla sinut haltuuni
tahdoin päästä sovintoon Dingaanin kanssa, ja nyt olen toteuttanut
suunnitelmani."

Kuullessaan tämän Nada alkoi vavista ja purskahti itkuun. Hän vaipui
maahan ja syleili Umslopogaasin polvia rukoillen liikuttavasti: "Oi,
älä kohtele niin julmasti minua, omaa sisartasi. Ota tapparasi ja tapa
minut, tee loppu kauneudestani, joka on niin paljon pahaa aiheuttanut,
eniten kuitenkin minulle itselleni! Soisinpa, etten olisi liikauttanut
päätäni kilven takana, vaan antanut tapparan tärähtää täydeltä terältä.
Olenhan miehen puvussa, niin että olisin voinut kuoliakin miehen
lailla. Ah! Olkoon naisellinen heikkouteni kirottu, joka pelasti minut
kuolemasta häpeään!"

Niin hän rukoili Umslopogaasia liikuttavan suloisella äänellä, ja
Umslopogaasin sydän värähti, vaikka hän ei aikonutkaan luovuttaa Nadaa
Dingaanille, niinkuin Baleka oli annettu Chakalle, saamaan ehkä lopulta
Balekan kohtalon.

"Niitä on paljon, Nada", sanoin hän, "joiden mielestä ei olisi mikään
onnettomuus joutua päälliköistä ensimmäisen vaimoksi."

"Minun laitani on toisin", vastasi Nada. "Ei, ennen kuolen; omalla
kädelläni surmaan itseni, jos niin tarvitaan."

Umslopogaas ihmetteli suuresti, miksi Nadalla oli sellaiset ajatukset
avioliitosta, mutta ei ilmaissut mietteitään sanallakaan, virkkoipahan
vain: "Sanopas nyt sitten, Nada, miten minä tästä selviän? Minun täytyy
mennä Dingaanin luo niinkuin lupasin isälleni Mopolle, ja mitä minä
sanon, kun Dingaan tiedustelee Liljaa, jota lähdin poimimaan ja jota
hänen sydämensä halajaa? Mitä minä sanon torjuakseni päältäni Dingaanin
vihan ja pelastaakseni henkeni?"

"Sano näin, veljeni", vastasi Nada hetkisen mietittyään: "Sano, että
Lilja, joka oli pukeutunut soturiksi, sai erehdyksessä surmansa
taistelussa. Miehistäsi ei tiedä kukaan, että olet löytänyt minut;
näetkös, voittonsa hetkellä heillä on muutakin ajattelemista kuin
tytöt. Suunnitelmani on tämä: lähdemme nyt tähtien valossa etsimään,
kunnes löydämme jonkun kauniin tytön ruumiin, sillä taistelun
kuumuudessa surmattiin epäilemättä naisiakin, ja puetamme sen soturin
tamineisiin ja vedämme jonkun kaatuneen soturisi lähelle. Aamulla, kun
on valoisa, näytät ruumista, jonka kätkemme johonkin synkkään
pimentoon, ohimennen päälliköllesi ja sanot, että siinä lepää Lilja,
jonka eräs soturisi iski kuoliaaksi. Miehen nujersit sitten vihan
vimmassa tytön viereen. Näky ei herätä sen suurempaa mielenkiintoa
kaikkien kaatuneiden keskellä, ja jos he sattumalta tarkastaisivatkin
tyttöä lähemmin, ajattelisivat he, että kuolema on jo ehtinyt turmella
piirteiden kauneuden. Siten voivat monet silminnäkijät vahvistaa
selostuksesi oikeaksi ja Dingaan on uskova sanasi."

"Mutta miten sitten käy, Nada", kysyi Umslopogaas, "kun mieheni näkevät
sinut vankein joukossa ja tuntevat sinut kauneudestasi? Onko tässä
maassa sitten kaksi sinun laistasi Liljaa?"

"Minua ei tunneta, sillä minua ei nähdä toisten joukossa, Umslopogaas.
Sinun täytyy toimittaa minut täältä jo tänä yönä. Pukeudun
nuorukaiseksi ja kääriydyn peitteeseen, ja jos kohtaamme jonkun, niin
kuka voi sanoa, että olen Lilja?"

"Entä minne aiot mennä, Nada? Kuollaksesiko? Täytyykö meidän sitten,
kohdattuamme toisemme vuosien kuluttua, erota jälleen iäksi?"

"Missä sanoitkaan nykyisin asuvasi, veljeni? Erään Kummitusvuoren
juurella, joka tunnetaan siitä, että sen huippu on vanhan naisen
muotoinen, vai mitä? Neuvo minulle tie sinne."

Umslopogaas selitti tien tarkkaan ja Nada kuunteli vaieten.

"Hyvä on", sanoi hän. "Olen vahva ja jalkani ovat nopeat; ehkäpä ne
jaksavat viedä minut niin kauas, ja jos pääsen tuon vuoren varjoon,
niin ehkäpä löydät sieltä jonkun majan, johon voit kätkeä minut,
Umslopogaas veljeni."

"Varmasti, sisareni", vastasi Umslopogaas. "Tie on pitkä, ja monet
vaarat vaanivat yksin vaeltavaa tyttöä, jolla ei ole ruokaa eikä
turvapaikkaa", ja puhuessaan hän ajatteli Zinitaa, sillä hän arvasi,
ettei tämä rakastaisi Nadaa, vaikka Nada olikin vain hänen sisarensa.

"Taival on kuitenkin käveltävä ja vaarat voitettava", vastasi Nada
hymyillen. "Muuta keinoa ei valitettavasti ole."

Umslopogaas kutsui luokseen Susi-Galazin ja kertoi tälle kaikki, sillä
Galazi oli ainoa, johon hän empimättä luotti. Galazi kuunteli vaieten
ja katseli ihmeissään tähtien himmeässä valossa Nadan viehättävää
kauneutta. Kun kaikki oli kerrottu, sanoi hän vain, ettei hän lainkaan
ihmetellyt, miksi halakazit olivat uhmanneet Dingaania ja aiheuttaneet
oman tuhonsa. Omasta puolestaan hän ei ollut kuitenkaan tyytyväinen
tilanteeseen, sillä kuolema ei ollut vielä kylläinen; sen tähti loisti
aivan heidän edessään, ja hän viittasi Nadaan.

Nada värisi nuo pahaa ennustavat sanat kuullessaan ja Umslopogaas
närkästyi, mutta Galazi ei peruuttanut sanojaan. "Olen puhunut, mitä
sydämeni sanoo", vastasi hän.

Sitten he lähtivät etsimään ruumista, joka olisi tarkoitukseen sopiva,
ja pian he löysivätkin, mitä hakivat, erään solakan ja kauniin tytön,
jonka Galazi kantoi suureen luolaan. Siellä oli nyt vain kuolleita,
jotka lepäsivät sikin sokin viimeistään untaan nukkuen.

"He nukkuvat rauhassa", sanoi Nada katsahtaen kaatuneisiin, "niin on
suloista saada levätä."

"Sen saamme mekin pian kokea, tyttö", murahti Galazi, ja Nada värisi
jälleen.

Tuo kuollut tyttö puettiin sitten soturin tamineisiin ja kannettiin
luolan pimeimpään kolkkaan. Keihäs ja kilpi asetettiin viereen ja eräs
kirveskansan kaatunut soturi kiskaistiin lähelle. Umslopogaas ja Galazi
lähtivät nyt muka vahteja tarkastamaan kiertäen paikasta toiseen Nadan
seuratessa heitä vartijana. Hänellä oli keihäs ja kilpi, jolla hän
varjosti kasvojaan, ja selässä pieni mytty, jossa oli jauhoja ja
kuivattua lihaa.

Vihdoin he saapuivat aukolle, josta karja oli ajettu sisään. Kivet oli
raivattu pois, niin että nuo Nadan pyynnöstä säästetyt halakazit olivat
saaneet paeta rauhassa ja esteettömästi, mutta nyt oli käytävä
miehitetty yllätysten varalta. Umslopogaas huusi vartijasotureille,
jotka tervehtivät häntä, mutta hän huomasi miesten olevan niin
väsyksissä, että oli melkein sama, mitä heille sanoi, tahi mitä he
näkivät. Hän meni edellä ja pian oltiin tasangolla aukon ulkopuolella.

Umslopogaas ja Nada sanoivat toisilleen jäähyväiset Galazin seisoessa
taampana, ja kun Umslopogaas palasi hetkisen kuluttua, huomasi Galazi,
että hän oli murheellinen ja synkän näköinen. Galazi katsahti aavikolle
ja näki Nadan häipyvän yöhön nopeasti kuin pääskynen.

"En tiedä, milloin taas toisemme kohtaamme", sanoi Umslopogaas Nadan
häivyttyä pimeään.

"Soisin, ettette näkisi toisianne enää milloinkaan", vastasi Galazi.
"Olen varma, että sisaresi aiheuttaa paljon suuremman tapon kuin mitä
hänen kauneutensa on nyt aikaansaanut, jos te kohtaatte toisenne. Hän
on kuolontähti, joka saa ilmestyessään taivaan punoittamaan."

Umslopogaas ei vastannut, vaan astui hitaasti aukon läpi.

"Kuinka tämä on käsitettävissä?" sanoi vahtipäällikkö. "Kolme meni
ulos, mutta vain kaksi palasi."

"Vaiti!" ärjäisi Umslopogaas. "Oletko humaltunut halakazien oluesta vai
oletko sokea tahi nukuksissa? Kaksi meni ja kaksi tuli. Mukanamme
olleen soturin palautin leiriin!"

"Olkoon niin, isä", vastasi soturi. "Kaksi meni ja kaksi tuli. Kaikki
hyvin!"



VI.

TULIKOE.


Aamulla soturit heräsivät unen virkistäminä, ja kun aamiainen oli
syöty, tarkasti Umslopogaas joukot. Melkein puolet miehistä, jotka
olivat eilen nähneet auringon nousevan, nukkuivat ikuista unta.
Umslopogaas kulki riviltä toiselle kiittäen hyvin suoritetusta työstä,
joka oli tuottanut tekijälleen mainetta ja kunniaa ja arvokkaan
saaliin. Soturit virittivät molempien päälliköitten kunniaksi laulun,
joka vyöryi mahtavana kentän yli, ja kun laulu oli vaiennut, puhui
Umslopogaas jälleen. Voitto oli suuri ja kunniakas, sanoi hän, ja
saaliiksi saadun karjan lukumäärä suunnaton, mutta jotakin puuttui --
tyttö, jota hän oli tullut hakemaan lahjaksi Dingaanille ja jonka takia
tämä sota oli alettukin. Mihin oli Liljankukka joutunut? Vangit
sanoivat hänet nähdyn eilen muiden joukossa miehen asussa ja kilpi
kädessä -- mihin oli hän sitten nyt hävinnyt?

Kaikki soturit sanoivat, ettei kukaan ollut nähnyt häntä. Silloin astui
Galazi esiin ja puhui niin kuin he olivat Umslopogaasin kanssa
edeltäpäin sopineet. Kun oli rynnätty luolaan, oli eräs hänen miehensä
hyökännyt erään vihollissoturin kimppuun tappaakseen tämän, mutta juuri
kun keihäs kohosi iskuun, oli tuo vihollissoturi pudottanut kilpensä ja
rukoillut armoa, jolloin Galazi oli nähnyt, ettei hän ollutkaan mies,
vaan nuori ja kaunis tyttö. Galazi oli huutanut soturille käskien
jättämään tytön rauhaan, sillä olihan jyrkästi kielletty tappamasta
naisia, mutta tuo verenvuodatuksesta ja voitonriemusta huumaantunut
soturi oli karjaissut vastaan, että mies tahi nainen, mitä sillä oli
väliä, kaikkien täytyi kuolla, ja tappanut tytön. Silloin oli Galazi
raivoissaan kohottanut nuijansa ja iskenyt miehen hengettömäksi, ja
pyysi nyt anteeksi, jos hän oli tehnyt väärin.

"Teit aivan oikein, veljeni", sanoi Umslopogaas.. "Menkäämme katsomaan
tuota tyttöä. Ehkä se on Liljankukka ja onpa onnetonta, jos niin on,
sillä minä en totisesti tiedä, miten selittää asian Dingaanille."

Joukko päälliköitä seurasi Umslopogaasia ja Galazia paikalle, johon
tyttö ja eräs kaatunut kirveskansan soturi oli yöllä kannettu.

"Kaikki näkyy olevan niin kuin Galazi veljeni on kertonut", virkkoi
Umslopogaas heilauttaen soihtua ruumiiden yläpuolella. "Tämä on
epäilemättä Liljankukka, jonka tähden lähdimme tälle retkelle, ja tuo
tuossa on Galazin mainitsema itsensä tapattanut hullu. Onneton paikka!
Miten tämä nyt Dingaanille selitetään? Mutta minkäpä sille mahtaa;
tyttö, joka oli kauneista kaunein, ei ole enää juuri katsomisen
arvoinen. Menkäämme!" Ja hän kääntyi sanoen mennessään:

"Kietokaa tyttö häränvuotiin ja peittäkää suolalla; viemme hänet
mukanamme!" Ja niin tehtiinkin.

"Niin ikävästi näkyy käyneen, isä", puuttuivat nyt päälliköt puheeseen,
"mutta minkäpä sille enää mahtaa, tehtyä ei voi tekemättömäksi saada,
ja Dingaanin täytyy olla ilman morsiantaan." Mies, joka oli ollut
vahtipäällikkönä, kun Umslopogaas, Galazi ja eräs kolmas olivat
kulkeneet holvikäytävän läpi, ei virkkanut sanaakaan, mutta hänellä oli
siitä huolimatta omat ajatuksensa asiasta, sillä hänestä oli näyttänyt,
että menijöitä oli kolme eikä kaksi. Hän oli sitäpaitsi ollut
näkevinään, että tuo kolmas oli nuori, kaunis tyttö, sillä tämän
mennessä oli hän nähnyt kilven takaa viehättävät kasvot ja naisen
silmän välkähdyksen, silmän, joka oli suuri ja tumma muistuttaen
hirveä. Hän pani myös merkille, ettei Bulalio kutsunut paikalle ketään
vankeja toteamaan, oliko ruumis Lilja-tytön, ja sitäpaitsi oli Bulalio
heiluttanut soihtua sinne tänne ruumiita katsellessaan -- Bulalio,
jonka käsi oli aina kaikista vakavin. Mies painoi kaikki nämä seikat
tarkoin mieleensä unhottamatta mitään.

Kotimatkalla sattui vielä niin, isäni, että Umslopogaas julmistui kovin
tuolle samalle miehelle, koska tämä oli koettanut anastaa itselleen
erään toverinsa osan saaliista. Mies alennettiin ja menetti
saalisosuutensakin, minkä johdosta, vaikka tuomio oli ollutkin aivan
oikea, hän alkoi yhä enemmän ajatella tuota kolmatta, joka oli mennyt
holvikäytävän läpi palaamatta takaisin ja joka oli hänestä näyttänyt
nuorelta kauniilta naiselta. Silmätkin olivat olleet niin naiselliset.

Umslopogaas oli päättänyt marssia suoraan kuninkaan puheille
Umgugunhdlovuun, mutta ennenkuin hän lähti liikkeelle, kysyi hän
soturien kuullen Susi-Galazilta, tulisiko tämä mukaan, vai haluaisiko
hän jäädä halakazien päälliköksi, mikä oli hänen syntyperäinen
oikeutensa. Galazi vastasi naurahtaen, ettei hän ollut lähtenyt
retkelle päällikkyyttä tavoitellakseen, vaan koston tähden.
Halakazejahan oli jäänyt niin vähän jäljellekin, ettei heidän
päällikkönään olo merkinnyt juuri mitään. Ja sitäpaitsi, lisäsi hän,
olivat he, hän ja Umslopogaas, kasvaneet yhdessä kuin kaksi puuta,
joiden juuret ovat toisiinsa punoutuneet, ja hän pelkäsi, että jos
toinen kiskaistaisiin ylös ja istutettaisiin Swazi-maan multaan,
kuihtuisivat molemmat; ainakin hän, Galazi, kuihtuisi, joka rakasti
vain yhtä ihmistä ja eräitä susia.

Umslopogaas ei puhunut Galazin päällikkyydestä sen enempää, vaan antoi
lähtömerkin. Hänellä oli mukanaan suuri karja-lauma ja paljon vankeja,
nuoria naisia ja lapsia, tuliaislahjaksi Dingaanille, jonka suosion hän
tahtoi saavuttaa ja jonka sydämen hän toivoi siten lepyttävänsä, kun
hän ei tuonut sitä, jota Dingaan toivoi -- Liljaa, kukkaisten kukkaa.
Mutta ollen varovainen mies, joka ei juuri luottanut kuningasten
ystävällisyyteen, Umslopogaas lähetti Zulu-maan rajalle tultuaan
parhaan osan karjasta ja kauneimmat tytöt ja lapset kirveskansan
hoiviin, Kummitusvuoren luo. Ja tuo entinen päällysmies ja nykyinen
tavallinen soturi pani tämänkin mieleensä.

Istuin ja odottelin eräänä aamuna kuningasta Umgugundhlovussa,
odottelin, vaikka Dingaan ei ollut virkkanut minulle sanaakaan
eilispäivästä lähtien, ei hyvää eikä pahaa, kun olin sanonut hänelle,
että hänen murhaamainsa valkoisten miesten verestä versoisi hänen oman
kuolemansa kukka. Asianlaita oli nimittäin siten, isäni, että
Umslopogaas saapui Umgugundhlovuun amaboonain murhaamisen jälkeisenä
aamuna.

Dingaan oli hyvin synkkä ja koetti keksiä jotakin mielenviihdykettä.
Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että kaupunkiin oli saapunut eräs
valkoinen rukoilijamies, joka tahtoi opettaa meitä zuluja
kunnioittamaan muitakin jumalia kuin assegaita ja kuningasta. Tuo
muukalainen oli muuten hyvä ja kunnon mies, mutta hänen opetuksensa,
jota oli sangen vaikea ymmärtää, ei ottanut oikein menestyäkseen.
Johtomiehet eivät pitäneet hänen opistaan, koska se näytti tahtovan
asettaa herrallekin herran ja kuninkaallekin kuninkaan ja vaatia
rauhantoimia niiltä, joiden jalat oli luotu sotapolkua varten. Dingaan
kutsutti miehen luokseen saadakseen väitellä hänen kanssaan, sillä
Dingaan oli mielestään nerokkaista nerokkain.

Valkoinen mies tuli, mutta oli sangen kalpea nähtyään miten buurien
kävi, sillä hän oli lempeäluonteinen ja vihasi sellaisia tekoja ja
näkyjä. Kuningas pyysi häntä istumaan ja sanoi:

"Kerroit minulle kerran, oi valkoinen mies, eräästä tulipätsistä, johon
kaikki sellaiset joutuvat, jotka ovat harjoittaneet vääryyttä
eläissään. Sanopas nyt suuressa viisaudessasi, ovatko isäni tuossa
paikassa?"

"Kuinka minä sen tietäisin, oi kuningas", vastasi mies, "enhän voi
tuomita ihmisten tekoja! Tiedän vain tämän: kaikki ne, jotka murhaavat,
ryöstävät, sortavat viattomia ja todistavat väärin, joutuvat tuohon
tulipätsiin."

"Luulenpa, että isäni ovat tehneet tuota kaikkea", vastasi Dingaan, "ja
jos he ovat nyt tuossa paikassa, niin tahdon minäkin mennä sinne, sillä
haluan olla isäini luona viimeiseen saakka. Kuitenkin luulen keksiväni
keinon, miten päästä pois tuosta tuskan paikasta, jos sinne kerran
joutuisinkin."

"Kuinka sitten, oi kuningas?"

Dingaan oli valmistanut vieraalleen tämmöisen ansan. Tuon suuren
avoimen paikan keskelle, jossa buurien kimppuun oli hyökätty, oli
kyhätty suunnaton rovio kuivista pensasrisuista, joiden päälle oli
ladottu valtava pino tukevia, rutikuivia hirsiä. Roviossa oli
polttopuuta ehkä noin kuusikymmentä täyttä kuormaa.

"Sen saat pian nähdä omin silmin", vastasi Dingaan ja käskien sytyttää
rovion tuleen hän kutsui paikalle tuon nuorukaisrykmentin, joka oli
jätetty kaupunkiin, -- saman, joka oli murhannut buurit. Siinä oli ehkä
noin puolitoistatuhatta miestä.

Rovio paloi pian ilmitulessa, joka kiihtyi joka hetki, niin että
rykmentin saavuttua paikalle kohosi valtava yhtenäinen liekki humisten
korkeuteen, ja vaikka me istuimme verraten kaukana, oli kuumuus melkein
sietämätön, tuulen kääntyessä meitä kohti.

"No, rukoilijamies, onko pätsisi kuumempi kuin tuo?" sanoi kuningas.

Mies vastasi, ettei hän tiennyt, mutta kuuma se varmasti oli.

"Näytänpä sinulle, miten minä pääsen sieltä pois, jos kerran sinne
joutuisinkin, vaikkapa tulesi olisi tätä kymmenen kertaa suurempi ja
kuumempi. Hoi, lapset!" huusi hän sotureihin kääntyen ja ylös
hypähtäen, "näette tuon rovion. Hyökätkää ja polkekaa tuli sammuksiin.
Liekkien paikalle jääköön vain tuhka ja musta hiilos!"

Valkoinen mies kohotti kätensä ja rukoili kuningasta peruuttamaan
käskyn, joka ajaisi niin monta kuolemaan, mutta kuningas käski hänen
olla vaiti! Silloin mies loi katseensa ylöspäin taivasta kohti ja
rukoili jumaliaan. Hetkisen katselivat soturitkin toisiaan aivan
ymmällä, sillä liekit hulmusivat raivoisasti singahdellen korkealle ja
pannen ilman väräjämään kuumuudesta.

Mutta rykmentin päällikkö huusi kaikuvalla äänellä: "Kuulkaa ja
täyttäkää käsky, jolla kuningas meitä kunnioittaa! Suuri on kuningas!
Eilen tuhosimme amaboonit, mikä ei ollut mitään, sillä he olivat
aseettomat, mutta tuossa on vastustaja, joka on meidän veroinen.
Tulkaa, lapseni, peseytykäämme tulessa, me, jotka olemme tultakin
tulisemmat! Suuri on meitä kunnioittava kuninkaamme!"

Hän syöksähti eteenpäin ja soturit seurasivat jäljessä hurraten, että
ilma vavahteli. Rohkeutta ei puuttunut, ja sitäpaitsi tiesivät kaikki,
että kuolema odotti niitäkin, jotka jäivät jälkeen, ja olihan parempi
kuolla kunnialla kuin joutua häpeään. Eteenpäin he ryntäsivät
päällikkönsä johdolla, iloisina kuin taisteluun rientäessä ja lauloivat
Ingomoa, zulujen sotalaulua. Päällikkö oli jo aivan liekkien lähellä ja
me näimme hänen kohottavan kilpensä suojakseen; sitten hän katosi --
hyppäsi suoraan tuleen, eikä kukaan voi sanoa, jäikö hänestä mitään
jäljelle.

Ensimmäinen komppania seurasi heti hänen jäljessään. Soturit syöksyivät
tuleen pieksäen liekkejä häränvuotakilvillään, polkien niitä paljailla
jaloillaan ja heitellen palavat hirret sinne tänne. Heistä ei jäänyt
ainoatakaan eloon, isäni; he nujertuivat maahan kuin perhonen
kynttilänliekkiin, ja mihin he kaatuivat, siihen he menehtyivätkin.
Mutta uusia tuli tilalle, komppania toisensa jälkeen hyökkäsi
liekkeihin ja tässä taistelussa oli niiden hyvä olla, jotka joutuivat
viimeisiksi vihollisen kanssa ottelemaan. Paksu savu, joka tiheni
tihenemistään, kietoi vihdoin rovion verhoonsa, liekit painuivat yhä
matalammiksi, ja hiuksettomiksi palaneita, tulen valkoisiksi
kärventämiä ja sokaisemia olentoja alkoi ilmestyä savusta rovion
toiselta puolelta kaatuillen sinne ja tänne. Toisia seurasi jäljessä,
liekkejä ei näkynyt enää, paksua savua vain, jonka keskeltä hämärästi
häämötti tummia liikkuvia olentoja. Työ oli tehty, isäni; he olivat
voittaneet tulen ja seitsemän viimeistä komppaniaa oli selvinnyt
liekeistä melkein ilman mitään vaurioita, vaikka jokainen soturi oli
kulkenut rovion poikki. Montako miestä tuhoutui? Sitä en tiedä, sillä
niitä ei laskettu milloinkaan, mutta tuon rykmentin miesluku vähentyi
ainakin puoleen, kun otetaan vahingoittuneetkin lukuun, ja sellaisena
se pysyi kauan aikaa, kunnes kuningas täydensi sen jälleen.

"Siinä näet, rukoustaikuri", sanoi Dingaan nauraen. "Noin minä aion
selvitä puhumastasi pätsistä, jos nyt sellaista edes onkaan; käsken
sotureideni sammuttaa tulen."

Silloin rukoilijamies lähti luotamme sanoen, ettei hänellä ollut enää
halua tyrkyttää oppiaan zuluille, ja myöhemmin minä kuulin hänen
poistuneen maasta iäksi. Hänen mentyään raivattiin nuotion jätteet ja
kuolleet pois, vahingoittuneet saivat hoitoa tahi tapettiin aina sen
mukaan, minkälainen vamma oli, vioittuneet astuivat kunninkaan eteen
ylistyssanoja huudellen.

"Saatte uudet kilvet ja uudet töyhdöt, lapseni", sanoi Dingaan, sillä
kilvet olivat mustuneet ja rypistyneet, ja vain muutamilla harvoilla
olivat tukka ja töyhdöt jäljellä.

"Wow!" jatkoi Dingaan katsellen eloonjääneitä sotureita, "parranajo
käynee sangen huokeasti tuossa valkoisen miehen mainitsemassa
pätsissä."

Sitten hän käski tuoda miehille olutta, sillä kuumuus oli aiheuttanut
polttavan janon.

Olen kertonut tämän tapauksen sentähden, isäni, että se kuuluu myös
tavallaan kertomukseeni, vaikka et taida sitä arvatakaan. Kuningas oli
tuskin ehtinyt antaa käskyn oluen tarjoilusta, kun eräs sanansaattaja
tuli ilmoittamaan, että kirveskansan päällikkö, joka oli palannut
sotaretkeltään halakazeja vastaan, odotteli sotureineen porttien
ulkopuolella paljon saalista mukanaan. Kuullessani tämän hypähti
sydämeni ilosta, sillä olin ollut suuresti peloissani kasvattipoikani
puolesta. Dingaankin riemastui ja hypähti ylös tanssien kuin pieni
lapsi.

"No, vihdoinkin saamme hyviä uutisia", sanoi hän unhottaen äskeisen
tulikokeen kokonaan. "Vihdoinkin saan nähdä tuon Liljan, jota olen niin
kauan ikävöinyt. Käskekää Bulalion tulla väkineen heti luokseni."

Hetken hiljaisuus seurasi. Sitten alkoi kaukaa korkean ympärysaitauksen
takaa kuulua laulua, ja kaksi rotevaa miestä syöksähti portista sisään.
Molemmilla oli sudentalja hartioilla ja musta töyhtö päässä ja toisella
oli kädessä suuri tappara ja toisella nuija. He juoksivat pää alhaalla
ja kilvet eteenpäin ojennettuina niinkuin koiran ankarasti ahdistamat
hirvet, eikä Umgugundhlovussa oltu milloinkaan nähty Susi-veikkojen
juoksun veroista. Päästyään kentän puoliväliin he pysähtyivät äkkiä,
niin että äskeisen rovion tuhka pölähti pienenä kiehkurana ilmaan.

"Kautta pääni! katsohan, nuo tulevat eteeni aseistettuina", sanoi
Dingaan kulmiaan rypistäen, "ja sehän on kuoleman uhalla kielletty.
Kuka on tuo peloittavan suuri mies, joka nyt kohottaa tapparaansa?
Ellen tietäisi veljeni suuren Elefantin kuolleen, niin voisinpa melkein
vannoa, että se on hän niiltä ajoilta, jolloin hän kukisti Zwiden.
Tuommoinen hän oli vartaloltaan ja noin juuri hänkin käänteli päätään
silmäillen ympärilleen kuin leijona."

"Hän on luullakseni Bulalio, kirveskansan päällikkö, oi kuningas",
vastasin minä.

"Entä tuo toinen? Iso mies hänkin. Enpä ole milloinkaan nähnyt
tuommoista paria!"

"Olenpa melkein varma, että se on Susi-Galazi, Bulalion veriveli ja
lähin mies", vastasin minä jälleen.

Heidän jäljessään tulivat kirveskansan soturit, aseinaan nyt vain
lyhyet kepit. He tulivat nelimiehisissä riveissä päät alhaalla ja
mustat kilvet eteenpäin ojennettuina, ryhmittyen Susi-veikkojen taakse,
kunnes kaikki olivat saapuvilla. Halakazi-vangit tuotiin viimeiseksi --
suuri joukko naisia, poikia ja tyttöjä, jotka painautuivat sotureiden
taakse kuin pelästynyt vasikkalauma.

"Komea näky totisesti", sanoi Dingaan katsellessaan tuota
mustakilpisten ja mustatöyhtöisten soturien jylhää joukkoa.
"Minullakaan ei ole rykmenteissäni uljaampaa väkeä ja kuitenkin minä
näen nämä vasta nyt ensi kerran", ja hän rypisti jälleen kulmiaan.

Umslopogaas kohotti äkkiä tapparansa ja syöksähti täyteen juoksuun
komppaniat jäljessään. He tulivat aivan kohti töyhdöt ilmanvedosta
taaksepäin taipuneina, kunnes minä luulin heidän aikovan polkea meidät
mäsäksi, mutta päästyään kymmenen askeleen päähän kuninkaasta
Umslopogaas kohotti jälleen Itkuntekijän ja Galazi Vartijan, jolloin
jokainen pysähtyi paikalleen tomun tuoksiessa. Soturit olivat
pysähtyneet pitkiin suljettuihin riveihin päät alhaalla ja kilvet
eteenpäin ojennettuina. Seisottuaan niin noin minuutin verran
Umslopogaas kohotti Itkuntekijän kolmannen kerran, jolloin joka mies
ponnahti varpailleen sysäten kilven korkealle ilmaan ja joka kurkusta
kajahti: "_Bayéte_!"

"Komea näky, komea näky", sanoi Dingaan jälleen, "mutta nämä soturit,
jotka eivät ole tehneet minulle tahi edeltäjälleni, suurelle
Elefantille, pienintäkään palvelusta, on liian hyvin harjoiteltu, ja
tuo Bulalio on, sanon minä, liian etevä päällikkö. Tulkaa tänne, te
kaksi!" huusi hän sitten.

Susi-veikot astuivat esiin aivan kuninkaan eteen, joka katseli heitä
hetkisen silmää rävähdyttämättä, noiden molempien katsoessa yhtä
tiukasti takaisin.



VII.

LILJAN LUOVUTUS.


"Mitkä ovat nimenne?" kysyi Dingaan.

"Bulalio Tappaja ja Susi-Galazi, oi kuningas", vastasi Umslopogaas.

"Sinäkö siis lähetit kerran terveisiä suurelle Elefantille, joka on
kuollut, Bulalio?"'

"Aivan niin, oi kuningas. Minä lähetin terveiset, mutta mikäli olen
kuullut, teki sanansaattajani Masilo enemmänkin kuin mitä terveiseni
sisälsivät, sillä hänhän murhasi suuren Elefantin. Tuo Masilo oli hyvin
ilkeäsydäminen mies."

Dingaan hätkähti hiukan, sillä hän tiesi itse aivan hyvin asian oikean
laidan, kun oli ollut itse teossa mukana, mutta hän luuli, ettei tuo
kaukaisilta seuduilta tullut päällikkö ollut kuullut mitään sellaista,
minkä vuoksi hän ei virkkanut terveisistä sen enempää.

"Kuinka rohkenette astua eteeni asestettuina? Ettekö tiedä, että se on
kuoleman uhalla kielletty?"

"Emme, oi kuningas", vastasi Umslopogaas. "Sanottakoon sitäpaitsi, että
vain tämä tappara, eikä mikään muu, oikeuttaa minut hallitsemaan
kansaani. Jos minut nähdään ilman tätä, voi jokainen, joka kykenee,
anastaa paikkani, sillä tämä tappara on kirveskansan kuningatar, ja sen
hallitsija on sen palvelija."

"Kumma tapa", sanoi Dingaan, "mutta olkoon. Entä sinä, Susi, miten on
sinun aseesi laita?"

"Tämä nuija on henkivartijani, oi kuningas", vastasi Galazi. "Jos minut
nähdään ilman tätä nuijaa, voi jokainen, joka kykenee, ottaa henkeni,
sillä tämä nuija on minun vartijani enkä minä sen."

"Et ole kuunaan ollut lähempänä menettää sekä nuijaa että henkeäsikin",
sanoi Dingaan tuimasti.

"Voipa niin olla, oi kuningas", vastasi Galazi. "Kun hetki on tullut,
lopettaa Vartija epäilemättä vartioimisensa."

"Olette outo pari", sanoi Dingaan. "Missä olette nyt olleet ja mitä
asiaa teillä on tänne Elefantin kaupunkiin?"

"Tulemme kaukaa, oi kuningas!" vastasi Umslopogaas. "Olemme vaeltaneet
pitkän matkan etsiessämme erästä kukkaa eräälle kuninkaalle, millä
retkellä tallasimme erään puutarhan Swazi-maassa, jonka hoitajat ovat
tuolla" -- hän viittasi vankijoukkoon -- "ja jossa käyskennellyt karja
on porttiesi edessä."

"Hyvä on, Bulalio! Puutarhurit näen ja karjan ammumisen kuulen, mutta
missä on tuo kukka? Missä on kukka, jota lähditte Swazi-maan mullasta
etsimään? Oliko etsimänne kukka ehkä joku lilja?"

"Niin oli -- Liljahan se oli, oi kuningas, ja nyt on tuo Liljankukka
valitettavasti kuihtunut, oi kuningas! Jäljellä on vain varsi,
kuihtunut ja kellastunut sekin, kuin ihmisen luuranko."

"Mitä sinä tarkoitat?" huudahti Dingaan kavahtaen ylös.

"Sen saa kuningas pian nähdä", vastasi Umslopogaas, kääntyen takanaan
seisovien päälliköittensä puoleen, joille hän sanoi pari sanaa. Rivit
aukenivat, ja neljä soturia astui esiin kantaen olkapäillään paareja,
joilla lepäsi jokin raakoihin härän vuotiin kiedottu esine. Soturit
tervehtivät ja laskivat taakkansa kuninkaan eteen.

"Avatkaa!" käski Umslopogaas. Vuodat kierrettiin auki ja näkyviin tuli
suolaan peitetty nuoren tytön ruumis, tytön, joka oli kerran ollut
kaunis ja suloinen.

"Tuossa on Liljankukan varsi, oi kuningas", sanoi Umslopogaas viitaten
tapparallaan ruumiiseen, "kukka on kuihtunut aikansa kukoistettuaan."

Dingaan tuijotti eteensä ja syvä katkeruus valtasi hänen mielensä,
sillä hän ei ollut toivonut mitään niin hartaasti ja kiihkeästi kuin
saada Lilja omakseen.

"Viekää haaska pois ja heittäkää koirille!" huusi hän. "Joutuin! Tahdon
saada heti tietää, miten tyttö sai surmansa, josta rikoksesta minä
vaadin sinut tilille, Bulalio. Punnitse tarkoin sanasi ja vastaa hyvin,
sillä nyt on henkesi vastauksesi varassa."

Umslopogaas kertoi sepittämänsä jutun, jonka tiedät, isäni, ja kun hän
oli lopettanut, astui Galazi esiin ja kertoi, mitä hän tiesi
tapahtumasta, kuinka hän oli nähnyt erään soturinsa iskevän tytön
kuoliaaksi, minkä soturin hän oli vihansa vimmassa sitten itse iskenyt
kuoliaaksi. Ja muutamat päälliköt, jotka olivat nähneet sekä tytön että
soturin, todistivat Umslopogaasin ja Galazin puhuneen totta.

Dingaan oli sangen vihastunut, mutta tehtyä ei voinut kukaan
tekemättömäksi saada. Lilja oli kuollut ja ainoa syyllinen oli jo
saanut hengellään vastata teostaan ollen siten Dingaanin käden
saavuttamattomissa.

"Lähtekää täältä, te molemmat", sanoi hän Susi-veikoille, "ja viekää
soturinne mukananne. Minä otan karjan ja vangit. Ja olkaa sangen
kiitolliset, että säästän kurjan henkenne, sillä te olette
käyttäytyneet sangen sopimattomasti. Lähditte luvattani sotapolulle
sillä seurauksella, että tyttö, jota sydämeni niin hartaasti ikävöi,
sai surmansa. Toitte tosin hänen ruumiinsa minulle, mutta ette hänen
henkeään."

Kun kuningas sanoi säästävänsä heidän henkensä, hymyili Umslopogaas
julmasti katsahtaen sotureihinsa. Sitten hän tervehti kuningasta ja
kääntyi mennäkseen. Mutta samassa juoksi riveistä eräs soturi Dingaanin
eteen ja huudahti:

"Salliiko kuningas, että sanon kuninkaalle totuuden, ja saanko sitten
levätä kuninkaan suojeluksessa?"

Soturi oli sama, joka oli ollut vahtipäällikkönä sinä yönä, jolloin
kolme henkilöä meni holvikäytävän läpi ja vain kaksi palasi, sama mies,
jonka Umslopogaas oli sitten alentanut tavalliseksi soturiksi.

"Puhu ja ole hyvässä turvassa", vastasi Dingaan.

"Oi kuningas", sanoi soturi, "korvasi on täytetty valheilla. Yönä,
jolloin halakazit lyötiin, olin minä vahtipäällikkönä heidän
luolavarustuksensa portilla. Yö oli hiljainen ja tähtikirkas ja minua
alkoi jo väsyttää päivän rasitusten jälkeen, kun samassa kuulin
askeleita ja portille ilmestyi kolme henkeä -- Bulalio, Susi-Galazi ja
eräs kolmas, joka oli pitkä ja solakka ja kantoi kilpeään korkealla --
näin. He menivät nopeasti ohitseni, mutta tuon kolmannen vaippa hipaisi
minua sysäytyen hiukan sivulle, ja vaipan alla ei ollut miehen rinta,
oi kuningas, vaan naisen -- naisen, joka oli melkein valkoinen
väriltään ja sangen ihana. Ja vetäistessään vaipan paikoilleen tuo
kolmas liikahdutti kilpeään. Kilven takana eivät olleet miehen kasvot,
oi kuningas, vaan tytön -- tytön, joka oli kuuta kauniimpi ja jonka
silmät olivat tähtiä kirkkaammat. Portista meni kolme, mutta vain kaksi
palasi, oi kuningas, ja kurkistaessani heidän jälkeensä minusta näytti,
että tuo kolmas kiiruhti nopeasti ulkopuolella näkyvälle tasangolle
juosten niinkuin tytöt juoksevat. Tiedustellessani vahtipäällikkönä
elefantti Bulaliolta, mihin tuo kolmas oli joutunut, vastasi Bulalio,
että heitä oli ollutkin vain kaksi. Vangeista ei sitäpaitsi käsketty
ketään toteamaan, kuka tuo kuollut tyttö oli, mikä oli nyt myöhäistä,
ja soturi, joka oli maannut kuolleena tytön vieressä, ei ollut saanut
surmaansa Galazin nuijasta. Hänet oli eräs halakazi tappanut luolan
ulkopuolella. Näin omin silmin hänen kaatuvan ja tapoinpa vielä hänen
surmaajansakin. Ja vielä yksi seikka, oi sinä maailman valtias,
arvokkaimmat vangit ja parhain karja eivät ole täällä, vaan Bulalion,
kirveskansan päällikön suuressa kylässä. Olen puhunut, oi kuningas,
koska sydämeni ei siedä valhetta. Olen sanonut sinulle totuuden, oi
kuningas, niin että suojele sinä nyt minua noiden Susi-veikkojen
raivolta, sillä he eivät tunne sääliä."

Petturin puhuessa oli Umslopogaas siirtynyt tuuma tuumalta aivan
huomaamatta yhä lähemmäksi, kunnes hän olisi voinut ulottua mieheen
keihäällä. Kukaan ei huomannut tätä, paitsi minä ja ehkä Galazikin,
sillä kaikki tuijottivat Dingaanin kasvoihin kuin lähenevään
myrskypilveen.

"Älä pelkää, soturi", sähähti Dingaan pyöritellen silmiään; "leijonan
käpälä suojelee sinua, palvelijani."

Kuningas ei ollut ehtinyt sanoa sanottavaansa loppuun saakka, kun
Umslopogaas ponnahti ääntä päästämättä petturin kimppuun. Umslopogaasin
katse oli kauhea nähdä, kun hän iskeytyi paljain käsin mieheen kiinni
vääntäen hirveällä voimallaan silmänräpäyksessä niskat nurin niinkuin
lapsi taittaa kepakon. Kaikki kävi niin nopeasti, etten ehtinyt nähdä,
mitä oikein tapahtui -- kuulin vain ilkeän rasahduksen ja miehen
hengetön ruumis lennähti korkeassa kaaressa Dinganin jalkojen juureen
Umslopogaasin huudahtaessa kaikuvalla äänellä:

"Siinä on palvelijasi, kuningas! Totisesti saa hän nyt levätä
suojeluksessasi!"

Sanoja seurasi syvä hiljaisuus, sillä kaikki olivat aivan tyrmistyneet
pelosta ja hämmästyksestä. Olihan tapahtunut jotakin ennenkuulumatonta.

"Tappakaa hänet!" sähähti Dingaan vihdoin raivosta vavisten. "Tappakaa
tuo koira ja kaikki hänen seuralaisensakin!"

"Nytpä sitten alkaakin peli, jota minäkin osaan", vastasi Umslopogaas.
"Hei, te kirveskansan soturit! Aiotteko sallia noiden merkittyjen
rottain tappaa teidät?" ja hän viittasi Itkuntekijällä sotureihin,
jotka olivat selvinneet hengissä roviosta, mutta joiden kasvoja tuli
oli kärvennellyt.

Riveistä kajahti hillitön naurunrähäkkä, jota seurasi jymisevä huuto:

"Emme suinkaan, Bulalio!"

Soturit kääntyivät vihollisiinsa päin, ja kaikkialta kuului kilpien
kuminaa.

Umslopogaas oli samassa miestensä luona, ja kuninkaan soturit
hyökkäsivät eteenpäin täyttämään kuninkaan käskyä. Mutta silloin
syöksyi Susi-Galazi kuninkaan eteen ja ärjäisi heilauttaen nuijansa
korkealle:

"Seis!"

Huutoa seurasi haudanhiljaisuus, sillä kaikki näkivät, että Dingaanin
pää oli nyt Vartijan synkässä ja uhkaavassa varjossa.

"On aivan turhaa uhrata kuolemalle niin monta miestä, kun yksikin
riittää", huusi Galazi jälleen. "Jos näen keihään välähdyksenkään, niin
Vartija putoaa siihen, jossa sen varjo nyt on, ja katso! maailmassa on
yhtä kuningasta vähemmän. Yksi sana, kuningas!"

Dingaan katsahti tuohon edessään seisovaan rotevaan mieheen ja tunsi
nuijan viileän varjon otsallaan. Hän alkoi vavista -- mutta nyt pelosta
ja kauhusta. "Menkää rauhassa!" sanoi hän.

"Hyvin sanottu, kuningas", virkkoi Galazi irvistäen ja vetäytyi
hitaasti miestensä luo huudahtaen: "Ylistetty olkoon kuningas! Kuningas
käskee lastensa poistua rauhassa!"

Mutta kun Dingaan tunsi kuoleman varjon siirtyvän otsaltaan, aikoi hän
raivoissaan sittenkin antaa käskyn sotureilleen käydä vieraiden
kimppuun, ja minä sain vain suurella vaivalla hänet hillityksi.

"Lausut oman kuolemantuomiosi, jos annat hyökkäyskäskyn, oi kuningas",
sanoin minä. "Bulalio murskaa kantapäällään tuommoiset miehet kuin mitä
sinulla nyt on käytettävänäsi, ja Vartija kääntyy vielä kerran
katsomaan sinua."

Dingaan ymmärsi tämän ja hillitsi mielensä, sillä kaupungissa ei ollut
muita rykmenttejä kuin tuo tulen korventama. Muut oli lähetetty
Nataliin buureja murhaamaan. Mutta hänen täytyi saada verta, ja hän
kääntyi minuun päin karjaisten:

"Sinä olet kurja petturi, Mopo, minkä olen jo tiennyt kauan, ja minä
teen sinulle saman, minkä tuo koira teki äsken palvelijalleen!" Ja hän
iski keihäällään minua kohti.

Mutta minä arvasin hänen tarkoituksensa ja väistin iskun hyppäämällä
korkealle ilmaan. Sitten käännyin ja pakenin nopeasti muutamien
soturien kiiruhtaessa jälkeeni. Kirveskansan viimeiset komppaniat
olivat vielä lähellä ja huomasivat sitäpaitsi tuloni, niin että
viimeisenä kulkeva Umslopogaas riensi heti minua vastaan, jolloin
takaa-ajajani seisahtuivat tohtimatta tulla tapparan ulottuville.

"Minulla ei ole enää sijaa täällä kuninkaan luona, poikani"; sanoin
minä Umslopogaasille.

"Älä pelkää, isäni, kyllä minä sinulle sijan löydän", vastasi
Umslopogaas.

Huusin sotureille, jotka olivat minua takaa-ajaneet, seuraavat
terveiset kuninkaalle vietäviksi:

"Sanokaa kuninkaalle, että hän teki kovin pahasti ajaessaan minut
luotaan, sillä minä, Mopo, autoin hänet valtaistuimelle ja vain minä
voin hänet siellä pysyttääkin. Sanokaa hänelle myös, että hän tekee
vielä pahemmin, jos hän lähtee minua tavoittelemaan, sillä päivä,
jolloin jälleen kohtaamme, on oleva hänen kuolinpäivänsä. Niin sanoo
Mopo, _inyanga_, Mopo tietäjä, joka ei ole milloinkaan ennustanut
väärin."

Lähdimme liikkeelle ja kun minä palasin Umgugundhlovuun, tulin
polttamaan kaikki, mitä Dingaan oli jättänyt polttamatta, ja kun
seuraavan kerran näin Dingaanin, niin -- ah, siitä kerron tuonnempana.

Kukaan ei estänyt lähtöämme, ja kun olimme kulkeneet hetkisen, pysähtyi
Umslopogaas ja sanoi:

"Haluaisinpa palata sinne, josta tulimme, ja tappaa tuon Dingaanin,
ennenkuin hän tappaa minut."

"On kuitenkin parempi jättää pelästynyt leijona rauhaan tiheikköönsä,
poikani", sanoin minä, "sillä ahdistettu leijona on hyvin vaarallinen.
Voit olla varma, että Umgugundhlovussa ovat nyt kaikki aseissa, sekä
nuoret että vanhat, ja vaikka Dingaan pelkäsi äsken, iskee hän nyt
henkensä edestä. Et tappanut häntä, kun olisit voinut sen tehdä, ja nyt
on tilaisuus mennyt."

"Järkevästi sanottu", virkkoi Galazi. "Soisinpa, että olisin antanut
Vartijan pudota siihen, johon sen varjo lankesi."

"Mikä on neuvosi siis nyt, isä?" kysyi Umslopogaas.

"Tämä: te molemmat kokoatte väkenne ja karjanne ja lähdette
Kummitusvuoren varjosta ja tunkeudutte pohjoiseen Mosilikatze Leijonan
jälkiä seuraten, joka väistyi pois Chakan tieltä. Siellä sitten
hallitsette yhdessä tahi erillänne tarvitsematta uneksiakaan
Dingaanista."

"Ei käy laatuun, isä", vastasi Umslopogaas. "Tahdon olla Kummitusvuoren
vaiheilla niin kauan kuin suinkin voin."

"Niin minäkin", sanoi Galazi, "ja mieluummin aivan sen kallioiden
keskellä. Mitä! Pitäisikö susieni metsästää yksin? Antaisinko
Harmaakuonon, Valkohampaan, Verenjuojan ja Kuoleman kutsua tovereineen
minua turhaan?"

"Olkoon niin, lapset. Te olette nuoria ettekä välitä vanhemman
neuvoista. Heittäkäämme siis kaikki sallimuksen huomaan."

Sanoin niin, sillä en tiennyt, miksi Umslopogaas ei tahtonut jättää
majaansa. Syy oli se, että hän oli käskenyt Nadan kiiruhtaa sinne häntä
odottamaan.

Myöhemmin Nadan tavattuaan hän olisi lähtenyt mielelläänkin, mutta
silloin oli taivas taas kirkas ja pilvetön; myrskyä ennustavat pilvet
olivat hajautuneet joksikin ajaksi.

Oi, jos Umslopogaas olisi noudattanut neuvoani! Hän hallitsisi nyt
kuninkaana tarvitsematta harhailla henkipattona vieraissa maissa, en
tiedä missä; ja Nada eläisi ja kirveskansa olisi vieläkin olemassa.

Kun Dingaan sai terveiseni, pelästyi hän suuresti, sillä hän tiesi,
etten milloinkaan valehdellut.

Hän hillitsi kätensä hetkeksi eikä lähettänyt armeijaa Umslopogaasia
tuhoamaan, sillä saattoihan käydä niin, kuin olin ennustanut, että se
koituisi hänen kuolemakseen. Ja ennenkuin pelko oli ehtinyt hävitä, oli
Dingaanilla täysi työ amaboonain kanssa, jotka olivat murhista
raivostuneina alkaneet sodan häntä vastaan. Hän tarvitsi kaikki
soturinsa tuohon sotaan voimatta ajatellakaan kostoretkeä jotakin
vähäpätöistä kaukana pohjoisessa asuvaa päällikköä vastaan.

Hän oli kuitenkin äärimmilleen hirmustunut sen johdosta, mitä oli
tapahtunut, ja murhasi tapansa mukaan suuren joukon viattomia ihmisiä
kostonhimoaan tyydyttääkseen.



VIII.

UMSLOPOGAAS SAA TIETÄÄ, KUKA HÄN ON.


Umslopogaas kertoi matkan varrella sotaretkestään kaikki, minkä
kannatti kertoa,'ja kuinka hän oli löytänyt Nadan.

Kuullessani, että Nada-tyttäreni oli vielä elossa, minä itkin ilosta,
mutta olin samoinkuin Umslopogaaskin pelon ja epäilysten vallassa,
sillä matka Swazi-maasta Kummitusvuorelle on kovin pitkä yksinäisen
ja turvattoman tytön kulkea. En maininnut vielä toistaiseksi
Umslopogaasille mitään hänen syntyperästään, sillä matkalla saimme vain
harvoin olla kahdenkesken, ja puillakin on korvat, ja tuuli, joka olisi
kuullut kuiskauksemme, olisi voinut kuiskata samat sanat kuninkaan
korvaan. Tiesin kyllä, että aika oli tullut ilmaista salaisuus, sillä
aikeeni oli saada Umslopogaas julistetuksi Chakan pojaksi. Mutta kaikki
nuo tuumat raukesivat tyhjiin, koska oli niin määrätty, isäni.

Olisinpa tiennyt silloin, kun tapoin Chakan, että Umslopogaas
eli vielä, niin luultavasti olisin ajanut tahtoni perille ja
Umslopogaasista olisi tullut kuningas. Tahi jos Dingaan olisi saanut
Liljan ja Umslopogaasista olisi tehty mahtava mies, niin suunnitelmani
olisivat ehkä toteutuneet. Mutta kaikki kävi toisin. Tuo Lilja-tyttö ei
ollut kukaan muu kuin Nada, ja kuinka olisi Umslopogaas voinut
luovuttaa Dingaanille Nadaa, minun tytärtäni, jota hän luuli
sisarekseen, vastoin tämän tahtoa? Nadan takia olivat Umslopogaas ja
Dingaan nyt veriviholliset ja samasta syystä olin minäkin joutunut
epäsuosioon ja pakolaiseksi, jonka neuvot eivät enää kelvanneet
kuninkaalle.

Kaikki täytyi siis alkaa alusta, ja kävellessäni soturien keralla
Kummitusvuorta kohti, minä ajattelin asiaa usein ja kiinteästi,
puhumatta kuitenkaan mitään vielä.

Vihdoin saavuimme eräänä päivänä Kummitusvuoren juurelle, nähden
jälleen tuon vuoren huipulla istuvan vanhan velhottaren kivikasvot, ja
jo samana iltana me marssimme laulaen kirveskansan kaupunkiin. Mutta
Galazi ei ollut silloin enää mukanamme; hän oli kiitänyt vuorelle
suttensa luo, ja kun sivuutimme vuoren, kuulimme jo kaukaa
tervetulotoivotuksen, jonka sudet ulvoivat hänelle. Lähestyessämme
kaupunkia, tulivat kaikki naiset ja lapset Zinitan johdolla meitä
vastaanottamaan. Riemuiten ja iloiten he tulivat, mutta kuullessaan ja
nähdessään, kuinka monta puuttui niistä, jotka olivat kuukausi sitten
lähteneet retkelle, muuttui heidän ilonsa murheeksi ja itku ja
valitukset kuuluivat taivaaseen saakka.

Umslopogaas tervehti ystävällisesti Zinitaa, ja kuitenkin tuntui
minusta niinkuin jotakin olisi puuttunut. Zinita puheli ensin hyvin
lempeästi, mutta kuultuaan kaikki, mitä oli tapahtunut, hänen sanansa
muuttuivat koviksi ja katkeriksi.

"Näetkös nyt, Bulalio", sanoi hän, "miten kävi, kun kallistit korvasi
tuon vanhan hupakon jaaritteluille, joka sanoo olevansa nimeltään
'suu'!" -- Hän tarkoitti minua, isäni. -- "Niin, suu hän onkin, suu,
josta purkautuu vain järjettömyyksiä ja valheita! Minkä neuvon antoi
hän sinulle -- että lähtisit sotaretkelle halakazeja vastaan ja
toimittaisit erään tytön Dingaanille! Ja mitä teit sinä -- hyökkäsit
halakazein kimppuun, ja olet tuolla suurella tapparallasi epäilemättä
murhannut paljon viattomia ihmisiä, ja melkein puolet kirveskansan
sotureista olet jättänyt Swazi-maan luoliin mätänemään, tuoden
ikäänkuin korvaukseksi pienen lauman mitätöntä ja pienikasvuista karjaa
sekä joukon tyttöjä ja lapsia, joita meidän täytyy nyt elättää.

"Eikä siinä kaikki. Sanoit meneväsi hakemaan erästä tyttöä Dingaanille,
mutta kun löysit tytön, annoit hänen mennä, koska hän oli, kuten
sanoit, sisaresi eikä huolinut Dingaanista, niinkuin kuningas ei olisi
kyllin hyvä tuolle sisarellesi. Sitten koetit kieräillä kuninkaalle
suojellaksesi sisartasi, mutta kepposesi huomattiin, jolloin surmasit
erään miehen Dingaanin silmien edessä ja pakenit tuoden tämän vanhan
hullun mukanasi, että hän neuvoisi sinulle kaikki juonensa.
Olet menettänyt puolet miehistäsi, vähämielisen olet ottanut
neuvonantajaksesi, ja ärsyttämällä kuninkaan olet hankkinut itsellesi
vihollisen, joka tappaa meidät kaikki. Wow! Bulalio! Jatka niinkuin
olet alkanutkin, ja olkoot suunnitelmasi aina yhtä nerokkaat."

Zinitalla oli terävä kieli, ja minun täytyy sanoa, että hänen
sanoissaan oli hiukan perääkin. Istuin vaiti ja kuuntelin
kärsivällisesti loppuun saakka, ja Umslopogaas oli myös vaiti, vaikka
hän olikin äärimmäisen närkästynyt, sillä sanat tulivat niin kiivaasti
ja keskeytymättä, ettei siinä olisi toinen saanut ääntään kuuluviin,
vaikka olisi kuinka koettanut.

"Hiljaa, vaimo!" sanoin minä vihdoin. "Älä puhu pahaa viisaista
ihmisistä, jotka olivat saaneet kokea paljon, ennenkuin sinä olit
syntynytkään."

"Äläkä puhu pahaa miehestä, joka on isäni", ärjäisi Umslopogaas. "Niin,
tämä Suu, jota haukut ja soimaat, on isäni Mopo, vaikka et sitä tiedä."

"Sitten on keskuudessamme mies, jonka isä on tavallista hassahtavampi.
Tämäpä oli uutisista pahin."

"Ja edessämme on nainen, jonka kieli olkoon iäisesti kirottu", karahti
Umslopogaas hypäten ylös. "Ulos majastani, Zinita, ja paina tämä
visusti mieleesi. Jos kuulen sinun vielä kerran herjaavan isääni, niin
saat mennä omaa majaasi hiukan etemmäksi. Hylkään sinut ja karkoitan
luotani. Kärsivällisyyteni on nyt lopussa."

"Minä menen", sanoi Zinita. "Kaunista kohtelua todellakin! Tein sinusta
päällikön ja nyt sinä uhkaat hylätä minut."

"Käteni teki minusta päällikön", sanoi Umslopogaas tyrkäten Zinitan
ulos.

"On surkeata joutua naimisiin tuommoisen äkäpussin kanssa", lisäsi hän
sitten huoaten raskaasti.

"Onpa niinkin, Umslopogaas, onpa niinkin, mutta sellaisia taakkojahan
me miehet saamme useinkin kantaa raahustaa. Ota opiksi, poikani, ja ole
niin vähän kuin suinkin naisten kanssa tekemisissä. Älä ainakaan
rakasta niitä liiaksi, niin saat olla paremmin rauhassa." Sanoin
sanottavani hymyillen ja toivoin, että Umslopogaas olisi pannut sanat
mieleensä, sillä rakkaus naisiin vei Umslopogaasin turmioon!

Siitä on jo kauan, mutta aivan nykyisin kuulin, että Umslopogaas oli
paennut pohjoiseen kodittomana henkipattona erään naisen tähden, joka
petti hänet katalasti punoen sellaisen juonen, että Umslopogaasia
syytettiin erään Lousta-nimisen miehen murhasta, joka oli Umslopogaasin
veriveli niinkuin Galazikin oli ollut. En tiedä asiaa sen tarkemmin,
mutta sen tiedän, etten näe Umslopogaasia enää milloinkaan. Häntä
vaivasi sama heikkous kuin setäänsä Dingaaniakin, ja tuo heikkous on
nyt saattanut hänet lopullisesti turmioon.

Kahden kesken jäätyämme istuimme hetkisen hiljaa ja minä olin
kuulevinani rotan rapisuttavan katto-olkia. Sitten sanoin:

"Umslopogaas, vihdoinkin on hetki tullut ilmaista sinulle eräs
salaisuus, jota olen säilyttänyt syntymästäsi saakka."

"Puhu, isäni", sanoi hän ihmetellen.

Hiivin ovelle ja katsoin ulos. Ulkona oli pimeä enkä nähnyt tahi
kuullut mitään, mutta ollen varovainen mies, minä kiersin majan ympäri.
Ah, isäni, kun tahdot kertoa salaisuuden, niin älä varmistu niin
helposti. Ei ole kylliksi, että katsot ulos ja kierrät majasi ympäri.
Tutki permanto ja tarkasta kattokin, ja kun olet tehnyt kaiken tuon,
mene muualle ja kerro vasta sitten asiasi. Nainen oli oikeassa,
valkoisista hiuksistani ja kaikesta viisaudestani huolimatta minä olin
ajattelematon narri. Ellen olisi ollut niin typerä kuin olin, olisin
savustanut katto-olkiin piiloutuneen rotan ulos, ennenkuin avasin
suuni. Sillä tuo rotta oli Zinita, isäni -- Zinita, joka oli pimeän
suojassa kiivennyt katolle ja makasi nyt siellä korva räppänän suulla
kuullen jokaisen sanamme. Oli konnantyö tehdä niin ja tekijälleen mitä
turmiotatuottavin enne, mutta eiväthän naiset välitä kunniasta
halutessaan saada tietää toisten salaisuuksia, ei kunniasta eikä
enteistä.

Kun en nähnyt mitään, palasin majaan ja kerroin tarkasti kaikki
aavistamatta, että kuolema piti meitä koko ajan silmällä naisen
haahmossa majan katolla maaten. "Kuule", sanoin minä, "sinä et ole
minun poikani, Umslopogaas, vaikka oletkin aina sanonut minua isäksesi.
Olet arvokkaamman puun vesa."

"Isyyteesi olen aina ollut tyytyväinen", vastasi Umslopogaas, "ja
sukusi on minulle kyllin hyvä. Kenen poika olen sitten?"

Kumarruin eteenpäin ja kuiskasin, mutta kuiskasin valitettavasti
kuitenkin liian kovasti: "Suuri Elefantti, joka on kuollut, oli isäsi.
Olet Chakan ja sisareni Balekan poika."

"Olen siis kuitenkin sukulaisesi, Mopo, mistä olen sangen iloinen.
Wow! Kukapa olisi voinut arvata, että olen tuon _Silwanan_, tuon
hyeena-miehen poika? Siitä syystä minä ehkä rakastankin Galazin
tavoin sutten seuraa, vaikka sydämessäni ei ole rakkauden hiventäkään
isääni tahi ketään hänen omaistaan kohtaan."

"Eipä sinulla ole syytäkään rakastaa häntä, Umslopogaas, sillä hän
murhasi äitisi ja olisi murhannut sinutkin. Mutta Chakan poika olet
etkä kenenkään muun."

"Miehellä, joka voi erottaa isänsä väkijoukosta, täytyy olla terävät
silmät. Mutta salaisuuden, jonka nyt ilmaisit, olen ennenkin kuullut,
vaikka olin unhottanut sen."

"Keneltä, Umslopogaas? Tunti sitten se oli vain yhden henkilön
tiedossa; kaikki muut, jotka kerran tiesivät sen, ovat kuolleet. Nyt on
kaksi, jotka tietävät asian" -- ah, isäni, minä luulin meidän olevan
kahdenkesken -- "niin että keneltä siis saatoit kuulla sen?"

"Eräältä vainajalta. Galazi kuuli sen eräältä kuolleelta, joka istui
Kummitusvuoren luolassa. Vainaja oli sanonut, että Galazi saa
veljekseen erään Umslopogaas Bulalio-nimisen miehen, Chakan pojan,
jonka leijona tuo hänelle. Galazi toisti tarkalleen sanat minulle,
mutta olin unhottanut ne."

"Näyttää siltä kuin kuolleetkin tietäisivät jotakin", sanoin minä.
"Katso, tänään olet nimeltäsi Umslopogaas Bulalio ja tänään minä
julistan sinut Chakan pojaksi. Mutta kuule kertomukseni."

Kerroin hänelle kaikki hänen syntymästään lähtien, ja kun mainitsin,
mitä Baleka, hänen äitinsä, oli sanonut uneni kuultuaan ja kuinka
sankarillisesti hän oli kuollut, purskahti Umslopogaas itkuun,
Umslopogaas, jonka silmissä kyyneleet olivat outo näky. Mutta kun
kertomukseni alkoi lähetä loppuaan, huomasin minä, että hänen
ajatuksensa harhailivat muualla, hän kuunteli kuin mies, jonka mieltä
painoi jokin raskas taakka, ja ennenkuin olin lopettanutkaan, keskeytti
hän:

"Jos olen Chakan ja Balekan poika, niin Nada ei olekaan sisareni,
Mopo-setä?"

"Hän on serkkusi, Umslopogaas."

"Läheinen sukulainen siis, mutta se ei merkitse mitään", ja hänen
kasvonsa kirkastuivat. Katsoin häneen kysyvästi.

"Menit niin synkän näköiseksi, setäni. Tarkoitukseni on mennä naimisiin
Nadan kanssa, jos hän vielä elää, sillä minulle selviää nyt, etten ole
milloinkaan rakastanut ketään naista niinkuin rakastan Nadaa." Hänen
puhuessaan minä kuulin jälleen rapinaa katosta.

"Nai hänet, jos tahdot, Umslopogaas", vastasin minä, "mutta luulenpa,
että eräs Zinita, sinun _inkosikasi_, tahtoo myös sanoa jonkun sanan
tässä asiassa."

"Zinita on kylläkin ensimmäinen vaimoni, mutta voiko hän estää minua
ottamasta toisia vaimoja maan tavan mukaan?" vastasi Umslopogaas
vihaisesti, ja hänen ärtyisyytensä ilmaisi minulle, että hän pelkäsi
Zinitan vihaa.

"Hyvä ja kannatettava tapa", sanoin minä, "mutta tapa, joka on aina
aiheuttanut paljon selkkauksia. Ehkä Zinita on hyvinkin tyytyväinen,
jos hän saa edelleenkin pysyä entisessä asemassaan ja sinä rakastat
häntä kuten ennenkin. Mutta hänestä jo kylliksi. Nada ei ole vielä
luonasi ja ehkä emme löydäkään häntä milloinkaan. Katsos, Umslopogaas,
hartain toivoni on, että sinä olisit syntyperäsi oikeudella Zulu-maan
hallitsija, ja vaikka asianhaarat ja olosuhteet näyttävät viittaavan
toisaalle, luulen kuitenkin voivani toteuttaa toiveeni."

"Miten?" kysyi Umslopogaas.

"Monet mahtavat päälliköt, jotka ovat minun ystäviäni, vihaavat
Dingaania, eikä muuta tarvittaisi kuin että he saisivat tietää Chakalta
jääneen pojan, joka elää vielä. Silloin voisi tuo poika yht'äkkiä
nousta heidän hartioillaan isänsä valtaistuimelle. Soturit rakastavat
myös Chakan nimeä, sillä Chaka oli urhoollinen ja antelias, vaikka hän
olikin julma. Dingaania he vihaavat, sillä hänen taakkansa ovat Chakan
taakkoja, mutta hänen lahjansa ovat Dingaanin lahjoja, ja Chakan poika
otettaisiin riemuiten vastaan, jos he olisivat varmat asiasta. Siinähän
pulma juuri onkin, sillä minä olen ainoa, joka voi todistaa, ken olet.
Koettaa kuitenkin aion."

"Niin, voithan koettaa. Ehkäpä se kannattaa ja ehkä ei, setä", vastasi
Umslopogaas. "Mutta mieluummin tahdon nähdä Nadan luonani tänä iltana
kuin kuulla maan kaikkien päälliköiden huutavan: 'Terve, kuningas!'"

"Ajattelet vielä toisin, Umslopogaas. Nyt meidän täytyy heti lähettää
urkkijoita Umgugundhlovuun saadaksemme tietää, mitä Dingaan aikoo,
ettei hän voi äkkiarvaamatta karata kimppuumme. Ehkäpä hän ei jouda
meitä ajattelemaankaan, sillä nuo amaboonat ovat uhanneet kostaa
heimolaistensa julman kuoleman ja vastaavat luodeilla Dingaanin
keihäisiin. Ja muista tämä: älä mainitse kellekään sanaakaan
syntyperästäsi, kaikista vähimmän vaimollesi Zinitalle tahi muille
naisille."

"Älä pelkää sitä. Osaan olla vaiti." Umslopogaas poistui hetkisen
kuluttua ja meni Zinitan majaan, jossa Zinita lepäsi peitteisiinsä
kietoutuneena ja näytti nukkuvan.

"Tervetuloa, mieheni", sanoi hän unisesti niinkuin unesta heräten.
"Olen nähnyt sinusta merkillisen unen. Sinua sanottiin kuninkaaksi ja
kaikki Zulu-maan rykmentit kulkivat ohitsesi huutaen: _Bayéte_!"

Umslopogaas katsahti häneen tutkivasti ihmetellen, oliko Zinita
mahtanut kuulla jotakin äskeisestä keskustelusta, vai oliko hän
todellakin nähnyt vain unta. "Sellaiset unet ovat sangen vaarallisia",
sanoi hän, "ja niiden näkijä tekee viisaimmin lukitsemalla ne sydämensä
sisimpään sopukkaan, kunnes ne unhottuvat."

"Tahi täyttyvät", lisäsi Zinita, ja Umslopogaas katsoi häneen jälleen
tutkivasti.

Aloitin työni heti ja lähetin urkkijat Umgugundhlovuun. Heiltä sain
sitten kuulla kaikki, mitä siellä oli tapahtunut.

Dingaan oli jo käskenyt koota sotajoukon kirveskansaa vastaan tehtävää
sotaretkeä varten, mutta samassa tuotiin sana, että viisisataa
ratsastavaa buuria oli matkalla Umgugundhlovua kohti. Soturit
tarvittiin nyt kotona ja me saimme elellä rauhassa Kummitusvuoren
varjossa. Sillä kerralla buurit voitettiin, sillä Bogoza, eräs
Dingaanin vakoilija, houkutteli heidät ansaan, josta he kuitenkin
selvisivät verraten vähäisin vaurioin. Muutamia miehiä kaatui ja toiset
pääsivät peräytymään yrittääkseen pian uudelleen, minkä Dingaan kyllä
tiesi. Natalin englantilaiset ahdistivat samaan aikaan Dingaania
Tugela-joella, mutta heidät lyötiin perinpohjin.

Muutamien tietäjien ja Zikali Polunaukaisijan [Zulu-kuningasten
salaperäinen vihollinen, noita] kanssa minä täytin maan huhuilla,
ennustuksilla ja hämärillä puheilla, ja viekkaasti menetellen minä
valmistelin tuntemiani päälliköitä jotakin suurta tapahtumaa
varten, joka oli pian tapahtuva. Lähettelin heille salaperäisiä,
vaikeastiymmärrettäviä tervehdyksiä, jotka antoivat paljon miettimisen
aihetta, ja sain heidät suostumaan tuumiini. Mutta työni sujui verraten
hitaasti, sillä ystäväni asuivat useinkin kaukana toisistaan, ja toiset
olivat lähteneet sotaan.

Aika kului, kunnes oli mennyt monen monta päivää siitä kun saavuimme
Kummitusvuoren juurelle. Umslopogaas ei puhunut sanaakaan Zinitalle,
joka piti häntä alituisesti silmällä, ja tuli päivä päivältä yhä
synkemmäksi. Hän odotti Nadaa eikä Nadaa kuulunut. Vihdoin Nada
kuitenkin tuli.



IX.

NADAN TULO.


Eräänä iltana -- ulkona oli kirkas kuutamo -- istuimme minä ja
Umslopogaas majassani kahdenkesken ja juttelimme yhteisistä
puuhistamme. Keskusteltuamme niistä kylliksi rupesimme puhelemaan
Nadasta.

"Nadaa emme saa enää milloinkaan nähdä, setäseni", virkkoi Umslopogaas
surullisesti. "Hän on joko kuollut tahi vankina jossakin, sillä muussa
tapauksessa hän olisi ollut täällä jo kauan sitten. Olen etsinyt
läheltä ja kaukaa, mutta en ole kuullut enkä löytänyt mitään."

"Ei kaikki ole menetetty, mikä on kadoksissa", vastasin minä, mutta
olin sisimmässäni kuitenkin varma, että Nada oli kuollut.

Istuttuamme vaiti pitkän tovin, kuulimme äkkiä koiran haukahtavan.
Nousimme ja menimme katsomaan, mikä oli havahduttanut koiran, sillä
ilta oli jo myöhäinen, joten täytyi olla varuillaan. Koirahan oli
voinut haukkua lepattavaa lehteä tahi yhtä hyvin voinut kuulla yön
hiljaisuudessa armeijan astunnan.

Meidän ei tarvinnut kauan etsiä rauhanhäiritsijää, sillä aivan lähellä
seisoi pitkä solakka mies kädessään keveä assegai ja pieni kilpi
toisessa katsellen arasti ympärilleen, ikäänkuin hän olisi pelännyt
herättävänsä huomiota. Kasvoja emme eroittaneet, sillä hän seisoi selin
kuutamoon. Hartioilla oli repaleinen vaippa, ja jalat näyttivät olevan
haavoittuneet, koska hän lepuutti niitä vuorotellen. Itse olimme majan
varjossa, joten hän ei huomannut meitä. Katseltuaan hetkisen vaitiollen
ympärilleen sanoi hän itsekseen omituisen sointuvalla ja pehmeällä
äänellä:

"Täällä on niin paljon majoja. Mistä minä nyt tiedän, mikä on veljeni?
Jos huudan, rientävät ehkä soturit paikalle, jolloin minun täytyy
jälleen näytellä miehen osaa, mihin olen niin kyllästynyt. Lepään
tässä aitauksen suojassa aamuun saakka; viimeaikoina olen maannut
kovemmillakin vuoteilla, ja olen nyt niin matkasta väsynyt." Vieras
huokaisi ja kääntyi, niin että kuu valaisi häntä suoraan kasvoihin.

Isäni, kasvot olivat Nadan, tyttäreni, jota en ollut nähnyt niin moneen
vuoteen. Tunsin hänet heti, vaikka nuppu oli nyt puhjennut täyteen
kukkaan. Kasvot olivat laihat ja väsyneet, mutta kauniit -- niin
kauniit, etten ole milloinkaan toisia sellaisia nähnyt. Nadan kauneuden
laita oli nimittäin siten, että se näytti säteilevän ikäänkuin
sisältäpäin, niinkuin valo kuultaa ohuen maljan läpi, ja juuri siinä
hän erosikin kansamme muista naisista, jotka ollessaan kauniit ovat
sitä vain lihallisesti.

Sanomaton ilo ja sääli täyttivät sydämeni katsellessani Nadaa hänen
seistessään siinä kuutamossa orpona ja heikkona, jolla ei ollut
paikkaa, mihin päänsä kallistaa -- Nadaa, joka oli kaikista lapsistani
ainoa eloonjäänyt. Viittasin Umslopogaasia pysymään piilossa ja astuin
esiin.

"Hoi, mies!" huudahdin minä töykeästi, "ken olet, ja mitä tahdot?"

Nada hätkähti kuin pelästynyt lintu, mutta rohkaisi samassa mielensä ja
kääntyi minuun päin ylevän arvokkaasti.

"Kuka kysyy?" sanoi hän miehen ääntä jäljitellen.

"Eräs, joka voi hyvin pian koetella keppiään varkaiden ja yökulkijoiden
selkään, poika. Sano joutuin asiasi tahi paina jalkoihisi. Et ole
meikäläisiä. Voin vaikka lyödä vetoa, että tuo lannevyösi on halakazien
tekemä, ja täällä ei suvaita halakazeja."

"Ellet olisi niin vanha, niin peittoaisinpa sinusta hävyttömyytesi",
sanoi Nada koettaen näyttää rohkealta ja vaanien koko ajan
pakotilaisuutta. "Minulla ei ole sitäpaitsi keppiäkään, tämä keihäs
vain, ja keihäät ovat sotureita varten eikä tuommoista vanhaa
_umfagozanaa_."

Niin, isäni, niin pitkälle oli eletty, että tyttäreni haukkui minua
_umfagozanaksi_, orjan arvoiseksi mieheksi.

Olin suuttuvinani ja hyökkäsin häntä kohti nuija koholla, jolloin hän
rohkeutensa unhottaen pudotti keihäänsä ja huudahti heikosti kohottaen
kilven kasvojensa eteen. Tartuin häntä käsivarteen ja iskin kilpeen
nuijallani -- isku olisi tuskin rusentanut kärpästäkään, mutta tämä
urhoollinen vapisi surkeasti.

"Missä on nyt miehuutesi, nallikka, joka sanoit minua _umfagozanaksi_?"
äyhkäisin minä. "Sinähän itket kuin tyttö ja käsivartesikin on
tyttömäisen pehmeä?"

Hän ei vastannut mitään, vaan haparoi repaleisen vaippansa tiukemmin
ympärilleen. Hellitin otteeni ja riuhtaisin vaipan hänen yltään, niin
että rinta ja olkapäät paljastuivat; sitten päästin hänet ja sanoin
ivallisesti nauraen:

"Tämmöinenkö tämä soturi onkin, joka sanoi peittoavansa hävyttömyyden
eräästä vanhasta _umfagozanasta_? Sotaan kuin luotu, näen minä! No,
kaunokaiseni, joka kuljeskelet yöllä miehen asussa, mitä tämä oikein
merkitsee? Totuus esiin ja sukkelaan tahi muutenpa joudut päällikkömme
saaliiksi! Vanhus kuuluu etsiskelevän uutta vaimoa itselleen."

Nähdessään, että olin keksinyt hänen salaisuutensa, Nada heitti kilven
keihään viereen, kuin esineen, josta ei ollut enää mitään hyötyä, ja
antoi päänsä vaipua. Mutta uhattuani viedä hänet päällikön luo hän
heittäytyi maahan ja syleili polviani. Olin sanonut päällikköä
vanhaksi, joten hän oli varma, etten tarkoittanut Umslopogaasia.

"Oi, isäni", rukoili Nada, "ole armelias, ole armelias! Niin, olen
nainen, tyttö -- en vaimo -- ja sinulla, joka olet jo vanha, on ehkä
minun Iaisiani tyttäriä. Rukoilen, sääli minua heidän tähtensä. Olen
kulkenut pitkän matkan, isäni, ja saanut paljon kärsiä päästäkseni
veljeni luo, joka on päällikkö, ja nyt näyttää siltä kuin olisin tullut
harhaan. Suo minulle anteeksi äskeiset sanani; koetin pettää sinua
salatakseni olevani nainen, sillä tiedäthän, isäni, ettei nuoren,
yksinäisen tytön ole hyvä joutua outojen miesten pariin!"

En puhunut mitään. Kuullessani Nadan sanovan minua isäkseen, tuntematta
minua, ja rukoilevan minua polviani syleillen tyttäreni nimessä olin
minä, jolla ei ollut enää muita lapsia kuin hän, purskahtaa itkuun.
Mutta hän luuli minun vaikenevan sentähden, että olin suuruksissani, ja
aikovan viedä hänet tuon tuntemattoman päällikön luo, minkä tähden hän
rukoili yhä kiihkeämmin kyyneleitä vuodattaen.

"Isäni", sanoi hän, "älä kohtele minua niin julmasti Anna minun mennä,
ja neuvo minulle tie. Sinä, joka olet niin vanha, ymmärrät kyllä, että
olen liian kaunis raastettavaksi tuon vanhan päällikkönne suojaan.
Kaikki rakkaani ovat kuolleet, ja minulla on vain tuo veli, jonka luo
pyrin. Jos täytät uhkauksesi, niin kohdatkoon sama kohtalo omaa
tytärtäsikin! Saakoon hänkin maistaa, miltä orjuudessaolo tuntuu ja
mitä on rakkaus, jota inhoaa." Ja hän vaikeni nyyhkyttäen katkerasti.

Käännyin majaa kohti ja huudahdin: "Päällikkö, suojelushenkenne on
teille tänään hyvin suosiollinen, sillä hän on antanut teille tytön,
joka on yhtä kaunis kuin halakazien Lilja." -- Nada hätkähti ja
katsahti minuun hätääntyneesti. "Tulkaahan katsomaan."

Nada kääntyi ja hypähti sieppaamaan pudottamaansa keihästä. En tiedä,
aikoiko hän surmata minut vai tuon päällikön, jota hän pelkäsi, vai
itsensä, mutta kuulin hänen suuressa hädässään huudahtavan
Umslopogaasin nimen. Saatuaan keihään käteensä hän kääntyi ja
suoristausi, ja katso, hänen edessään seisoi roteva mies tapparaan
nojaten. Vanhus, joka oli uhkaillut häntä, oli kadonnut -- pujahtanut
piiloon lähimmän majan varjoon.

Nada katsoi, hieroi silmiään ja katsoi jälleen.

"Näen varmaankin unta", virkkoi hän vihdoin. "Puhelin juuri erään
vanhuksen kanssa, ja nyt seisoo hänen paikallaan mies, joka on aivan
kaipaamani veljen näköinen."

"Olin kuulevinani, tyttö, että erään Nadan ääni kutsui erästä
Umslopogaasia", sanoi tapparaan nojaava.

"Niin, häntä juuri kutsuin, mutta mihin joutui tuo vanhus, joka kohteli
minua niin ilkeästi? Mutta mitäpä siitä -- olkoon hän, missä haluaa.
Tapparastasi ja koostasi päättäen lienet varmasti veljeni Umslopogaas.
Kasvojasi en oikein erota, mutta tapparasi tunnen, sillä se suhahti
kerran aivan silmieni editse."

Hän puheli näin voittaakseen aikaa tarkastellen koko ajan
Umslopogaasia, kunnes hän oli varma, että mies oli Umslopogaas eikä
kukaan muu, jolloin hän vaikeni ja lennähti Umslopogaasin kaulaan
suudellen häntä.

"Toivonpa Zinitan nukkuvan hyvin", mutisi Umslopogaas muistaen samassa,
ettei Nada ollutkaan hänen sisarensa, niinkuin luuli.

"Käy sisälle, sisareni", sanoi hän siitä huolimatta tarttuen Nadan
käteen. "Maailman kaikista tytöistä olet tänne tervetullein, sillä
tiedä, että minä luulin sinun jo menehtyneen matkalle."

Minä pujahdin majaan Nadan edellä ja istuin tulen ääressä hänen
astuessaan sisään.

"Kas tuossa hän on, veljeni", huudahti Nada osoittaen minua sormellaan,
"tuo vanha _umfagozana_, joka aivan äsken, ellen ole nähnyt unta,
kohteli minua kovin julkeasti ja hävyttömästi. Iskipä hän minua,
avutonta tyttöä, nuijallaankin, kun uhkasin tappaa hänet hänen
hävyttömyytensä tähden. Ja mikä vielä pahempaa, hän sanoi raastavansa
minut jonkun vanhan päällikkönsä luo tämän vaimoksi ja aikoi juuri
täyttää uhkauksensa, kun sinä tulit. Sallitko näin meneteltävän
rankaisematta, veljeni?"

Umslopogaas hymyili julmasti ja minä vastasin: "Miksi sinä sanoitkaan
minua äsken, Nada, kun rukoilit minua suojelemaan sinua? Isäksesi, eikö
niin?" Ja minä käännyin tuleen päin, niin että valo lankesi
kasvoilleni.

"Niin, sanoin sinua isäkseni, vanhus. Eikö olekin omituista, että
koditon kulkuri löytää isiä kaikkialla -- ei mutta -- voisiko se olla
mahdollista -- niin muuttunut -- ja tuo valkoinen käsi? Ken olet, oi,
ken olet? Oli kerran Mopo-niminen mies, jolla oli pieni Nada-niminen
tytär -- oi, isäni, isäni, nyt tunnen sinut!"

"Tunsin sinut heti, Nada, miehen asusta huolimatta tunsin sinut heti,
vaikka siitä on niin pitkä aika, kun sinut viimeksi näin."

Nada heittäytyi syliini ja nyyhkytti povellani, ja minä muistelen myös
itkeneeni.

Kun Nada oli kyynelin keventänyt sydäntään, joka oli ilosta
pakahtumaisillaan, toi Umslopogaas hänelle ruokaa. Hän joi hiukan
maitoa, mutta e: välittänyt puurosta sanoen olevansa niin väsynyt.

Sitten hän kertoi kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut halakazien
varustuksesta paettuaan, mutta hänen kertomuksensa oli niin pitkä,
etten voi sitä tässä toistaa. Sanon vain, että Nada oli joutunut
ryövärien kynsiin, jotka pitivät häntä kauan aikaa nuorukaisena. Mutta
lopulta he huomasivat asian oikean laidan, ja olisivat naittaneet hänet
väkisellä päällikölleen, ellei hän olisi vietellyt heitä tappamaan tuon
päällikön ja valitsemaan hänet hallitsijakseen. He olivat niin Nadan
lumoissa, että he tekivät mitä ikinä hän tahtoi, sillä Nada hallitsi
heitä niinkuin hän oli hallinnut halakazeja. He rakastivat häntä
kaikki, ja hän oli luvannut ottaa vahvimman heistä miehekseen, mikä
aiheutti ensin kiihkeän riidan, joka päättyi pian hurjaan tappeluun.
Nujakan kestäessä, jossa moni sai surmansa -- kaikkialla oli kuolema
Nadan liittolainen -- Nada pakeni sanoen, ettei hän tahtonut nähdä
verenvuodatusta, vaan odotti ratkaisua jossakin rauhallisemmassa
paikassa.

Hän joutui senjälkeen vielä moneen seikkailuun, mutta vihdoin hän
kohtasi erään vanhan vaimon, joka opasti hänet Kummitusvuoren tielle.
Ei saatu milloinkaan selville, kuka tuo vaimovanhus oli, mutta Galazi
väitti, että se oli ollut vuoren kivinen velhotar, joka itse oli vanhan
naisen haahmossa opastanut Nadaa Umslopogaasin luo ja kirveskansan sekä
iloksi että murheiksi. Minä en tiedä, oliko hän oikeassa, mutta minusta
tuntuu, ettei tuo vanha noita olisi välittänyt herätä eloon niin pienen
asian takia.

Nadan lopetettua tarinansa kertoi Umslopogaas omansa, kuinka asiat
olivat luonnistaneet Dingaanin luona. Hänen kuvatessaan, kuinka hän oli
luovuttanut tytön ruumiin Dingaanille sanoen sen olevan Liljankukan
kuihtuneen varren, sanoi Nada hänen toimineen mainiosti, ja kun
Umslopogaas kertoi petturin kohtalosta, taputti Nada käsiään, vaikka
hän, helläsydäminen kun oli, inhosi kuulla veritöitä kuvailtavan.
Umslopogaasin vaiettua oli Nada hiukan alakuloinen ja sanoi, että hänen
kohtalonsa näytti seuraavan häntä kaikkialle. Nyt oli kirveskansakin
joutunut suureen vaaraan hänen tähtensä.

"Ah, veljeni!" huudahti hän tarttuen Umslopogaasin käteen, "olisi
parempi, että kuolisin, ennenkuin saatan sinullekin murhetta."

"Eihän se mitään hyödyttäisi", vastasi Umslopogaas. "Dingaan ei lepy
enää, olitpa elävä tahi kuollut. Ja tiedä Nada: _minä en ole sinun
veljesi_!"

Kuullessaan nuo sanat Nada kavahti luokseni hellittäen Umslopogaasin
käden.

"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi hän. "Hän, kaksoisveljeni, jonka kanssa
olemme yhdessä kasvaneet, sanoo pettäneensä minua tähän saakka; kuka
hän on sitten, isä?"

"Serkkusi, Nada."

"Ah, niinkö", vastasi Nada, "sittenpä olen iloinen. Olisin ollut sangen
pahoillani, jos hän, jota niin rakastan, olisi ollut minulle aivan
vieras", ja suupieliin ja silmiin ilmestyi heikko hymy. "Mutta
kerrohan, miksi häntä on aina sanottu veljekseni?"

Ilmaisin hänelle Umslopogaasin syntymän salaisuuden, sillä luotin
häneen.

"Olet julmaa sukua, vaikkakin kuninkaallista, Umslopogaas", virkkoi hän
lopetettuani. "En pidä sinusta niinkuin ennen, sinä hyeenamiehen
poika."

"Huonoja uutisia", sanoi Umslopogaas, "sillä tiedä, Nada, että nyt
tahdon sinun rakastavan minua enemmän kuin milloinkaan ennen -- tahdon,
että tulet vaimokseni minua puolisonani rakastaaksesi!"

Nadan suloiset kasvot muuttuivat surullisiksi ja äskeinen tuskin
huomattava leikillisyys häipyi samassa olemattomiin, sillä Nada ei
pitänyt leikistä, kun oli tosi kysymyksessä.

"Ollessamme halakazien luolassa mainitsit eräästä Zinitasta,
Umslopogaas, joka on sinun vaimosi ja kirveskansan _inkosikasi_?"

Umslopogaasin otsalle kohosi synkkä pilvi. "Mitäpä Zinitasta?" sanoi
hän. "Hän on kylläkin puolisoni, mutta eikö miehellä ole oikeus ottaa
useampaa kuin yksi vaimo?"

"Eiköhän", vastasi Nada hymyillen, "muutenpa te miesraukat saisitte
olla kovin kauan naimattomina. Kukapa tyttö huolisi teistä siinä
tapauksessa saadakseen sitten raataa yksin kaiken ikänsä? Mutta,
Umslopogaas, vaikka vaimoja olisi parikymmentäkin, täytyy yhden olla
ensimmäinen. Minun laitani on ollut tähän saakka siten, että missä
hyvänsä minä olen ollut, on minua aina pidetty ensimmäisenä -- ja
niinhän voi vieläkin käydä -- kuinka sitten, Umslopogaas?"

"Anna hedelmän kypsyä, ennenkuin noukit sen, sanotaan", vastasi
Umslopogaas. "Jos rakastat minua ja tahdot mennä kanssani naimisiin,
niin muusta ei väliä, Nada."

"Jospa niin olisikin", vastasi Nada ojentaen kätensä Umslopogaasille.
"Kuule, Umslopogaas, kysy isältäni, mitä sanoin hänelle kerran kauan
sitten, ollessani vielä melkein lapsi, kun minä ja äitisi Macropha
lähdimme hänen luotaan Swazi-maahan. Vannoin hänelle sinun jouduttua
leijonan hampaisiin, että eläisin naimattomana kaiken ikäni, koska
rakastan sinua, joka olit kuollut. Isäni nuhteli minua sanoen, ettei
sopinut puhua siten veljestään, mutta minä en voinut hillitä sydämeni
ääntä, ja sydämeni puhui totta, sillä, näetkös, Umslopogaas, sinähän et
olekaan veljeni! Valani olen pitänyt. Kuinka monet ovatkaan kosineet
minua naiseksi vartuttuani, Umslopogaas! Voin sanoa sinulle, että niitä
on kuin lehtiä puussa. Kenestäkään en ole kuitenkaan huolinut ja
minulla on ollut aina se hyvä onni, ettei minua ole pakotettu. Nyt olen
saanut palkinnon, sillä olen löytänyt hänet jälleen, jonka kerran
menetin, ja vain hänelle minä annan rakkauteni. Mutta ole varuillasi,
Umslopogaas! Niitä, jotka ovat minua rakastaneet, on kohdannut aina
joku onnettomuus samoinkuin niitäkin, jotka ovat tahtoneet vain nähdä
minut."

"Minä en pelkää, Nada", vastasi Umslopogaas ja suuteli Nadaa painaen
tytön hellästi leveätä rintaansa vasten. Nada irroittautui samassa
hänen syleilystään ja pyysi häntä poistumaan, sanoen olevansa väsynyt.
Ja Umslopogaas meni.



X.

NAISTEN SOTA.


Seuraavana aamuna päivän sarastaessa saapui Galazi luoksemme jätettyään
sutensa Kummitusvuorelle.

Majani edessä hän näki Nadan ja tervehti, sillä molemmat muistivat
toisensa hyvin. Sitten hän tuli neuvottelupaikalle ja virkkoi minulle:

"Kuolontähti on siis koittanut kirveskansalle, Mopo. Hänenkö tulonsa
tähden harmaa väkeni ulvoi niin oudosti viime yönä? En tiedä, mutta kun
tuo tähti oli ensimmäinen, jonka näin portista sisään astuessani,
merkitsee se kuolemaani. Niin, hän on kyllin kaunis aiheuttamaan monen
kuoleman, Mopo", ja hän naurahti poistuen luotani nuijaansa heiluttaen.
Mutta hänen sanansa eivät antaneet minulle rauhaa, vaikka niissä ei
ollutkaan mitään järkeä, sillä minä en voinut muistaa muuta, kuin että
missä Nadan kauneus oli hurmannut miehet, siellä oli kuolema aina sadon
korjannut.

Sitten menin hakemaan Nadaa neuvottelupaikalle ja tapasin hänet minua
odottamassa. Hänellä oli nyt yllään naisen puku, jonka olin tuonut
hänelle, kihara tukka aaltoili valtoimenaan olkapäille, kaulaa,
ranteita ja pohkeita koristivat norsunluiset koristeet, ja kädessä
hänellä oli lumpeenkukka, jonka hän oli taittanut uimassa käydessään.
Hän oli tehnyt sen ehkä sentähden, että hän toivoi täällä niinkuin
muuallakin tulevansa tunnetuksi Liljana, ja zulujen tapanahan on antaa
nimet sen mukaan mitä kukin muistuttaa. Mutta kukapa ne naisen syyt
tietää, isäni.

Hän pyysi minulta vaippanikin, joka oli basutojen tekemä valkeimmista
strutsinsulista ja joka ulottui hänen vyötäisilleen saakka. Nada oli
ollut lapsuudestaan saakka erilainen kuin muut tytöt, joilla ei ollut
muuta ruumiinverhoa kuin lannevyönsä; hänellä oli aina jokin nahka
rinnan ja olkapäiden ympärillä. Tämä johtui ehkä siitä, että hänen
hipiänsä oli tavallista kauniimpi. Tahi ehkä hän tiesi, että henkilö,
joka tahtoo salata kauneutensa, näyttää usein muita suloisemmalta. Vai
olisiko tuossa tarinassa hänen valkoisesta äidinisästään ollut
sittenkin perää, niin että hänen häveliäisyytensä oli jokin peritty
ominaisuus. Sitä en tiedä, isäni, mutta sellainen hän oli. Otin häntä
kädestä, ja sitten kävelimme yhdessä aamun viileän ilman hyväillessä
poskiamme neuvottelupaikalle, ja, ah, hän oli aamuilmaa suloisempi ja
aamuruskoa kauniimpi. Väkeä oli jo paljon koolla, sillä oli päivä,
jolloin päälliköt kokoontuivat kerran kuussa yhteiseen neuvotteluun, ja
kaikki naisetkin olivat saapuvilla Zinita etunenässä. Tieto, että
tyttö, jota Bulalio oli lähtenyt halakazeilta ryöstämään, oli saapunut
kirveskansan luo, oli jo levinnyt kaikkialle, ja jokainen tahtoi nähdä
hänet.

"Wow!" sanoivat miehet, kun Nada kulki heidän ohitseen hymyillen
katsomatta oikeaan tahi vasempaan, mutta kuitenkin huomaten kaikki.
"Wow, tämä kukkahan onkin ihana! Ihmekös, että halakazit olivat valmiit
kuolemaan hänen puolestaan!"

Naiset tarkkasivat häntä myös, mutta eivät virkkaneet sanaakaan hänen
kauneudestaan; he näyttivät sitä tuskin huomaavankaan.

"Tuoko se on, jonka tähden niin moni meikäläinen saa nyt levätä
hautaamattomana?" sanoi joku.

"Mistä hän on saanut noin hienon asunkin?" lisäsi toinen, "hän, joka
saapui eilen repaleissa ja jalat haavoja täynnä?"

"Eikä hänelle riitä strutsinsulatkaan, näettekös, hänellä täytyy olla
kukkiakin. Ne sopivat hänen käteensä varmaankin paremmin kuin
kuokanvarsi", säesti kolmas. "Luulenpa kirveskansan päällikön tavanneen
nyt erään, jota hän jumaloipi enemmän kuin tapparaa, ja että eräs saa
pian tuta, miltä murhe maistuu", jatkoi neljäs katsahtaen Zinitaan ja
Bulalion huoneen muihin naisiin.

Niin he puhelivat sinkautellen sanoja kuin keihäitä, ja Nada kuuli
kaikki ja ymmärsi myös kaikki, mutta ei tauonnut hymyilemästä. Zinita
ei puhunut mitään, vaan katseli Nadaa alta kulmain pidellen lastaan,
Umslopogaasin pientä tytärtä, kädestä ja hypistellen toisella kädellään
kaulakoristettaan. Menimme samassa hänen ohitseen ja Nada, joka arvasi
heti, kuka tuo nainen oli, katsahti häntä suoraan silmiin kohdaten
aivan rauhallisesti Zinitan vihaisen katseen. En tiedä, mikä voima
Nadan katseessa piili, mutta sen tiedän, että Zinita, joka ei juuri
vähästä säikähtänyt, kävi nyt oudon araksi. Hän painoi katseensa maahan
ja Nada kulki hymyillen edelleen tervehtien Umslopogaasia kevyellä
päännyökkäyksellä.

"Terve, Nada!" lausui Umslopogaas ja kääntyi sitten heimon vanhimpien
puoleen. "Tässä on nyt tyttö, jota lähdimme Dingaanille hakemaan. Ou!
Salaisuus on nyt kaikkien tiedossa: eräs, joka ei lörpöttele enää,
kertoi sen Umgugundhlovussa. Tyttö rukoili minua, etten veisi häntä
Dingaanin luo. Noudatin hänen pyyntöään, ja kaikki olisi mennyt hyvin,
ellei erästä petturia olisi ollut, sillä minä vein Dingaanille erään
toisen. Katsokaa häntä nyt, ystäväni, ja sanokaa, enkö tehnyt hyvin
saadessani hänet saaliikseni itselleni vaimoksi, ja kirveskansalle
iloksi -- hänet, Liljankukan, jonka veroista ei ole toista koko
maailmassa."

Päälliköt vastasivat yhtenä miehenä: "Hyvin teit, Bulalio", sillä Nada
oli jo voittanut heidät kaikki ja oli nyt heidän lemmikkinsä niinkuin
hän oli ollut muidenkin. Galazi ei virkkanut sanaakaan, sillä minkäpä
sanat kohtalolle mahtavat, pudistipahan vain päätään. Saatuaan
selville, mitä lähtöä Umslopogaas oikeastaan oli, tiesi Zinita jo,
ettei Nada ollut Umslopogaasin sisar, minkä kaiken sain vasta myöhemmin
tietää, mutta siitä huolimatta kysyi hän nyt kuullessaan Umslopogaasin
aikovan ottaa Nadan vaimokseen:

"Kuinka sellainen voisi tulla kysymykseen, mieheni?"

"Miksi niin kysyt, Zinita?" sanoi Umslopogaas. "Eikö miehellä ole
oikeus ottaa toinenkin vaimo, jos tahtoo?"

"On kyllä", vastasi Zinita, "mutta eiväthän miehet voi naida sisariaan.
Tätä Nadaa et luovuttanut Dingaanille sentähden, kerrottiin, että hän
on sisaresi, saattaen siten kirveskansan Dingaanin vihalle alttiiksi,
vihalle, joka ennen pitkää tuhoaa sen."

"Niin luulin silloin, Zinita", vastasi Umslopogaas, "mutta nyt on
toisin. Nada on tämän Mopon tytär, joka ei olekaan isäni, vaikka on
aina niin luultu, eikä Nadan äiti ollut minun äitini. Niin on asian
laita, miehet."

Zinita katsahti minuun ja mutisi: "Sinä kirottu suu; en erehtynyt kun
pelkäsin sinun puoleltasi pahaa."

En ollut kuulevinani sanoja, ja Zinita jatkoi: "Tässä piilee jotakin,
Bulalio. Ole hyvä ja sano meille, kuka sitten on isäsi?"

"Olen isätön", vastasi Umslopogaas vihan alkaessa kiehua hänen
sydämessään; "yllämme kaartuva taivas on isäni. Olen siinnyt tulesta ja
verestä, ja tämä Nada-lilja tässä on kauneuden lapsi, vaimokseni
syntynyt. Ja nyt vaiti, vaimo!" Hän tuumi hetkisen ja lisäsi sitten:
"Jos nyt tahdot niin tarkkaan tietää, oli Indabazimbi Arpin poika, tuo
kuuluisa taikuri ja kuninkaiden suojelija, minun isäni." Tämän
Umslopogaas sanoi umpimähkään, koska hänen, minut kiellettyään,
täytyi jotenkin selittää asia, kun ei tohtinut mainita suurta
Elefantti-vainajaa. Mutta hänen selityksensä meni täydestä, ja joitakin
vuosia myöhemmin sanottiin yleisesti, että hän oli Indabazimbin poika,
taikurin, joka oli paennut maasta jo ammoin sitten. Kun tämä peli oli
kokonaisuudessaan pelattu loppuun, ei hän tahtonut, että kukaan olisi
tiennyt hänen olevan Chakan poika, sillä hän ei tahtonut Pandan vihaa
päällensä. Hän ei silloin enää välittänyt kuninkuudesta.

Kuullessaan tämän luulivat läsnäolijat ensin Umslopogaasin tahtovan
vain pilkata Zinitaa, ja kuitenkin puhui hän totta, kun hän vihoissaan
sanoi, että "yllämme kaartuva taivas oli hänen isänsä", sillä me zulut
käytämme kuninkaasta puhuessamme usein sitä nimitystä. Niinhän oli
Indabazimbikin sanonut Chakasta tuona suuren vainuamisen päivänä. Mutta
he eivät ottaneet lausetta siltä kannalta, vaan uskoivat hänen puhuvan
totta, kun hän sanoi, että Indabazimbi-taikuri, joka oli paennut
maasta, oli hänen isänsä.

Nyt kääntyi Nada Zinitaan päin ja lausui lempeästi: "En ole Bulalion
sisar, mutta pian olen sinun sisaresi, Zinita, joka olet päällikön
_inkosikasi_. Etkö voi tyytyä tähän ja tervehtiä minua ystävällisesti
rauhan suudelmalla, minua, joka olen saapunut kaukaa saadakseni olla
sisaresi, Zinita?" ja hän ojensi kätensä Zinitalle. En tiedä, tekikö
hän sen sydämensä pakottamana vai sentähden, että hän tahtoi kaikkien
nähden puhdistautua kaikista mahdollisista aikeisiinsa kohdistuneista
epäluuloista.

Mutta Zinita kyräsi häneen kiukkuisesti nykäisten kaulakoristettaan
niin rajusti, että nauha, johon helmet oli pujoteltu, katkesi, jolloin
helmet sinkoilivat sinne tänne kovaksi tallatulle tantereelle.

"Säästä suutelosi miehellesi, tyttö", sanoi Zinita töykeästi. "Niinkuin
helmeni ovat sinkoilleet joka taholle, niin sinäkin pirstoat
kirveskansan."

Nada kääntyi huoaten poispäin, ja väkijoukosta kuului mutinaa, että
Zinita oli kohdellut häntä kovin halpamaisesti. Sitten hän ojensi
jälleen kätensä ja antoi lumpeenkukan Umslopogaasille sanoen: "Tämä
olkoon liittomme merkki, herrani ja mieheni, sillä ei isälläni eikä
minullakaan, jotka olemme molemmat vain kodittomia kulkureita, ole
karjaa myötäjäisiksi luovuttaa; karjasta saa nyt sulhanen pitää huolen.
Suokoon kohtalo, että tuon rauhan ja onnen majaasi, mieheni!"

Umslopogaas otti kukan, ja näytti sangen kömpelöltä sitä pidellessään
-- hän oli tottunut kantamaan tapparaa eikä kukkaa, ja niin oli asia
päätetty.

Nyt sattui niin, että kaikki tämä tapahtui sinä vuodenpäivänä, jolloin
tapparan haltijan täytyi vanhan tavan mukaan haastaa kaikki kanssaan
kaksintaisteluun Itkuntekijän omistamisesta ja kirveskansan
päällikkyydestä. Kun avioliitto oli vahvistettu, nousi Umslopogaas ja
julisti haasteensa kaikuvalla äänellä uskomatta lainkaan, että ketään
halukkaita ilmestyisi, sillä oli jo kulunut monta vuotta kenenkään
tohtimatta astua hänen eteensä. Mutta nyt astui kolme miestä heti
esiin, joiden joukossa oli kaksi päällikköäkin, miehiä, joita
Umslopogaas sekä rakasti että kunnioitti. Hän katsoi heihin
hämmästyneenä.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän lähimmältä mieheltä, joka oli
ilmoittautunut taisteluun.

Vastauksen asemasta viittasi mies Nadaan, joka oli lähellä. Silloin
Umslopogaas ymmärsi, että Nadan kauneus oli hurmannut kaikki niin, että
jokainen tahtoi saada tytön omakseen, ja koska se, joka kykenisi
voittamaan tapparan, saisi samalla tytönkin, täytyi Umslopogaasin olla
valmis taistelemaan monen kanssa. Niin, hänen täytyi joko taistella
tahi joutua häpeään.

Taistelusta ei ole paljonkaan sanottavaa. Umslopogaas surmasi kaksi
vastustajaa melkein ensi iskulla, ja kolmas pelästyi niin, ettei
tohtinut tulla näkyviinkään enää.

"Mitä minä sanoin sinulle, Mopo", virkkoi Galazi ottelua seuratessaan.
"Kirous alkaa vaikuttaa. Kuolema seuraa tytärtäsi kaikkialle, vanhus."

"Pelkäänpä niin olevan", vastasin minä, "ja kuitenkin on tyttäreni yhtä
hyvä kuin hän on kaunis ja suloinenkin."

"Ei vaikuta asiaan", murahti Galazi.

No niin, Umslopogaas otti siis Nada Liljankukan vaimokseen ja jonkun
ajan oli kaikki hyvin. Mutta Umslopogaasissa tapahtui se onneton
muutos, että siitä päivästä lähtien, jolloin hän nai Nadan, hän ei
sietänyt Zinitaa lähelläänkään, eikä muitakaan vaimojaan. Galazi sanoi
Nadan noituneen Umslopogaasin, mutta minä tiesin aivan hyvin, että
ainoat noitakeinot, mitä Nada käytti, olivat hänen syvät silmänsä,
hänen kauneutensa ja lämmin rakkautensa. Kävipä vielä niinkin, että
Umslopogaas rakasti vain häntä hänen kuoltuaankin, eikä milloinkaan
ketään toista, mikä on sentään sangen omituista miesten keskuudessa.

Kuten voinet arvatakin, isäni, närkästyivät Zinita ja toiset vaimot
aivan peräti. He odottelivat kyllä jonkun ajan toivoen Umslopogaasin
lemmenhuuman hiukan jäähtyvän, mutta kun niin ei käynyt, alkoivat he
napista sekä Umslopogaasille että muillekin, kunnes kaupungissa oli
vihdoin kaksi puoluetta. Toiset puolsivat Nadaa, toiset Zinitaa.

Zinitan puolella olivat kaikki naiset ja muutamia vaimojensa valtikan
orjuuttamia miehiäkin, mutta Nadan puolue oli kaikin puolin suurempi ja
mahtavampi, sillä siihen kuuluivat kaikki miehet, Umslopogaas
ensimmäisenä. Tämä kahteen leiriin jakautuminen aiheutti paljon riitaa
ja katkeruutta. Mutta Nada ja Umslopogaas eivät siitä paljoakaan
välittäneet, niin, tuskinpa ollenkaan, sillä keskinäisen rakkautensa
onnessa he unhottivat koko maailman.

Eräänä aamuna heidän oltuaan naimisissa noin kolme kuukautta, astui
Nada miehensä majasta, kun aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja meni
joelle uimaan ja peseytymään. Tien oikealla puolella oli päällikön
laaja vihannestarha, jossa Zinita ja Umslopogaasin muut vaimot
parhaillaan työskentelivät. He katsahtivat ylös Nadan kulkiessa ohi ja
jatkoivat sitten kyräten työtään. Hetkisen kuluttua he näkivät Nadan
palaavan kylvyn virkistämänä, kukkia hiuksissa ja säteilevän kauniina,
ja he kuulivat hänen laulavan kävellessään jotakin lemmenlaulua. Zinita
hellitti kuokan kädestään.

"Onko tämä laitaa, sisareni?" tiuskaisi hän.

"Ei", vastasi eräs hänen vierustoverinsa, "tämä ei käy laatuun. Mitä
teemme -- karkaammeko hänen kimppuunsa ja tapamme hänet?"

"Olisi oikeammin tehty, kun tappaisimme itse Bulalion, meidän
isäntämme", vastasi Zinita. "Hän on sen kyllä ansainnut, mutta Nada on
vain nainen, joka naisten tavoin anastaa kaikki, mitä hän suinkin voi.
Bulalio on mies ja sitäpaitsi päällikkö, jonka pitäisi tietää, mikä on
oikeus ja kohtuus."

"Nada on lumonnut hänet kauneudellaan. Tappakaamme hänet", sanoivat
toiset naiset.

"Ei", vastasi Zinita; "puhelenpa hänen kanssaan hiukan", ja hän meni
tielle odottamaan Nadaa, joka lähestyi hyräillen kädet rinnoilla.

Huomattuaan Zinitan, Nada herkesi laulamasta ja ojensi kätensä, sanoen:
"Huomenta, sisareni."

Mutta Zinita ei ollut kättä huomaavinaankaan, vaan vastasi: "Eihän ole
soveliasta, sisareni, että tahraisella kourallani likaan sinun hienon
ja pehmoisen, vielä kukille tuoksuvan kätesi. Minulla on sinulle hiukan
terveisiä niin omasta kuin herramme Bulalion toistenkin vaimojen
puolesta: tarhassa rehoittaa rikkaruoho ja meitä on liian vähän
saadaksemme työn kunnollisesti tehdyksi, jonkatähden kysymme, etkö
tulisi auttamaan meitä, kun kuherruskuukautesikin ovat jo ohi? Ellet
tuonut kuokkaa mukanasi Swazi-maasta, lainaamme sinulle kernaasti
sellaisen."

Nada ymmärsi tarkoituksen ja veri tulvahti hänen päähänsä, mutta siitä
huolimatta hän vastasi rauhallisesti:

"Auttaisin teitä mielelläni, sisareni, vaikka en olekaan milloinkaan
ollut ulkotyössä, sillä missä hyvänsä olen ollutkin, ei minun ole
sallittu tehdä muita töitä kuin sitoa kukkia ja pujotella helmiä. Mutta
nyt on asian laita siten, että Umslopogaas, joka on mieheni, on
kieltänyt minua tekemästä työtä käsilläni, enkähän minä voi olla
hänelle tottelematon."

"Onko isäntämme sanonut sinulle niin, Nada? Sepä oli merkillistä.
Katsos nyt, minä olen hänen ensimmäinen vaimonsa, hänen _inkosikasinsa_
-- minä neuvoin hänelle, miten tappara oli voitettavissa -- eikä hän
ole kieltänyt minuakaan työskentelemistä toisten naisten lailla, minua,
joka olen synnyttänyt hänelle lapsiakin, eikä hän ole tietääkseni
toisillekaan mitään sellaista sanonut. Rakastaako Bulalio sitten sinua
enemmän kuin meitä muita?"

Nada huomasi joutuneensa ansaan, mutta rohkaisi mielensä.

"Yhden täytyy olla muita rakkaampi, Zinita", vastasi hän, "niinkuin
joku on aina toisia kauniimpi. Sinä olet onnesi hetken elänyt, anna
siis minun viettää rauhassa omani, joka on kenties hyvinkin lyhyt. Minä
ja Umslopogaas olemme sitäpaitsi lempineet toisiamme jo vuosia ennen
kuin sinä ja hänen toiset vaimonsa olitte nähneetkään häntä, ja meidän
rakkautemme kestää hautaan saakka. Enempi puhuminen tästä asiasta on
turhaa sanojen tuhlausta."

"Eipä suinkaan, Nada, tämän tahdon sinulle vielä sanoa: Valitse
jompikumpi. Joko lähdet luotamme ja annat meidän elää onnellisina
herramme luona tahi jäät tänne ja saatat meidät kaikki turmioon."

Nada mietti hetkisen ja vastasi sitten: "Jos voisin uskoa, että
rakkauteni saattaa turmioon hänet, jota rakastan, niin lähtisin heti,
vaikka se olisikin kuolemani, mutta, Zinita, minä en usko sitä. Kuolema
suosii heikkoja ja jos hän ojentaa kätensä, niin hän taittaa
Liljankukan tarttumatta Tappajaan", ja Nada pujahti Zinitan ohi
poistuen kiireesti, mutta ei laulanut enää.

Zinita tuijotti hänen jälkeensä kasvoillaan pirullinen ilme. Sitten hän
palasi toisten luo.

"Liljankukka uhmaa meitä kaikkia, sisareni", sanoi hän. "Nyt ehdotan,
että me naiset julistamme pidettäväksi suuren naisten juhlan ensi uuden
kuun aikana, kaukana jossakin salaisessa paikassa. Juhlaan saapuvat
kaikki naiset ja lapset, paitsi Nadaa, joka ei poistu lemmittynsä
luota, ja jos täällä on vielä joku toinen jonkun naisen rakastama mies,
niin olisi tuolle miehelle parempi, että hän lähtisi jollekin matkalle
ensi uuden kuun aikana, sillä kirveskansan kaupungissa voi tapahtua
kamalia asioita meidän ollessa juhlaamme viettämässä."

"Mitä sitten, sisareni?" kysyi joku.

"Kukapa sen tiennee!" vastasi Zinita. "Sanon vain, että mehän tahdomme
kaikki päästä Nadasta, ja samalla kostaa miehelle, joka on loukannut
rakkauttamme -- niin, jokaiselle, joka on antanut Nadan kauneuden
hurmata itsensä. Eikö niin, sisaret?"

"Aivan niin", vastasivat toiset.

"Olkaamme siis vaiti ja valmistautukaamme juhlaamme."

Nada kertoi Umslopogaasille väittelystään Zinitan kanssa, ja
Umslopogaas kävi sangen vakavaksi. Hän oli niin Nadan lumoissa, että
hänen oli mahdotonta enää peräytyä, ja hän oli aina Nadan luona
välittämättä muista rahtuakaan. Ja kun Zinita tuli hänen luoksensa
pyytämään lupaa juhlan viettoon, myöntyi hän heti ollen iloinen
päästessään hetkeksi näkemästä Zinitaa ja tämän vihaista katsetta,
epäilemättä lainkaan mitään salajuonta. Hän sanoi vain, ettei Nada
tulisi olemaan juhlassa saapuvilla, jolloin molemmat naiset vastasivat
yhteen ääneen hänen tahtonsa olevan heidänkin tahtonsa, niinkuin
olikin.

Olin jo pitemmän ajan seurannut levottomuudella, kuinka Umslopogaas,
minun kasvattipoikani, vaipui yhä syvemmälle rakkauden aiheuttamaan
huumaustilaansa, ja vihdoin minä uskoin huoleni Galazillekin sanoen,
että meidän täytyy keksiä jokin keino, millä saada hänet hereille
jälleen. Kerroin Galazille kaikki, mitä tiesin Umslopogaasista, mikä ei
ollut suinkaan vähän. Sanoin aikovani saattaa Umslopogaasin
valtaistuimelle ja kerroin juurtajaksain, mitä olin jo tehnyt, asiani
hyväksi ja mitä vielä aioin tehdä, ilmoittaen samalla, että olin
päättänyt lähteä henkilökohtaisesti tervehtimään useampia mahtavia
päälliköitä voittaakseni heidät puolelleni.

Galazi kuunteli sanomatta juuri sitä tahi tätä. Omasta puolestaan hän
oli varma, että tytär purkaisi nopeammin kuin isä kykenisi rakentamaan,
ja hän viittasi Nadaan, joka kulki juuri ohitsemme Umslopogaasin
jäljessä.

Olin kuitenkin päättänyt lähteä ja olin tehnyt päätökseni jo päivää
ennen kuin Zinita sai luvan naisten juhlan viettoon. Menin
Umslopogaasin luo ja puhuin suunnitelmistani, mutta hän kuunteli
välinpitämättömästi, sillä hänellä oli ikävä Nadaa, ja keskusteluni
väsytti häntä.

Sanoin hänelle jäähyväiset ja jätin hänet, ja Nadalle heitin myöskin
hyvästit. Nada suuteli minua, mutta jäähyväisiä lausuessaankin hän
mainitsi useamman kerran lemmittynsä nimen.

"Nuo molemmat ovat aivan kuin he olisivat järjiltään", sanoin
itsekseni, "mutta kylläpähän ajanoloon tasaantuvat. Kun tulen takaisin,
ovat he jo selvinneet huumauksestaan."

Enhän voinut arvatakaan, isäni, että toivomani muutos tulisi olemaan
niin järkyttävä, kuten piakkoin saat kuulla.



XI.

ZINITA KUNINKAAN LUONA.


Pääkaupungissaan Umgugundhlovussa odotteli Dingaan-kuningas eräänä
päivänä sotureitaan palaaviksi Income-virran rannoilta, jota nyt
sanotaan Veriseksi joeksi. Hän oli lähettänyt armeijansa tuhoamaan
buurien leirin ja uskoi sen palaavan heti voitonsanoma mukanaan. Hän
istui majansa edustalla silmäillen laiskasti kuolonkukkulalla
parveilevia korppikotkia ja hänen ympärillään seisoi yksi rykmentti.

"Lintuni ovat nälissään", virkkoi hän eräälle neuvonantajalle.

"Niillä on epäilemättä pian viljalti ruokaa, oi kuningas", vastasi
tämä.

Hänen vielä puhuessaan tuli joku sanomaan, että eräällä naisella oli
kuninkaalle tärkeätä asiaa.

"Tuo hänet tänne", vastasi Dingaan. "Kaipaan uutisia ja ehkäpä hän
tietää jotakin armeijastani."

Nainen saapui heti. Hän oli solakka ja kaunis ja talutti kahta
pienokaista kädestä.

"Mitä tahdot?" kysyi kuningas.

"Oikeutta, oi kuningas", vastasi nainen.

"Vaadi verta, niin saat helpommin, mitä haluat."

"Verta vaadinkin, oi kuningas."

"Kenen?"

"Bulalion, kirveskansan päällikön, sekä Nada Liljankukan ja kaikkien
hänen puoltajainsa."

Dingaan kavahti ylös ja vannoi suuren Elefantin nimeen.

"Mitä?" ärjäisi hän. "Onko Liljankukka sittenkin elossa, niinkuin tuo
soturi väitti?"

"Onpa niinkin, oi kuningas. Hän on nyt Bulalion vaimo ja on
noitakeinoillaan syrjäyttänyt minut, Bulalion ensimmäisen vaimon,
vastoin lakeja ja kaikkia kunniallisia tapoja. Sentähden vaadin kostoa
tuolle noidalle ja samalla hänellekin, joka oli mieheni."

"Olet kunnollinen vaimo", sanoi kuningas. "Valpas suojelushenkeni
pelasti minut sellaisen kynsiin joutumasta. Pyyntöösi suostuisin
kernaasti, sillä minäkin vihaan tuota Bulaliota ja tahtoisin mielelläni
rusentaa Liljankukankin. Mutta sinä tulet sopimattomaan aikaan, vaimo.
Minulla on täällä vain yksi rykmentti, mikä on luullakseni liian vähän,
mutta odotahan, kunnes soturini palaavat amaboonat tuhottuaan, niin
silloin voin täyttää toivomuksesi. Kenen ovat lapset?"

"Minun ja Bulalion, joka oli mieheni."

"Siis hänen lapsiaan, jonka henkeä nyt vaadit."

"Niin, kuningas."

"Olet yhtä hyvä äiti kuin puolisokin", sanoi Dingaan. "Olen puhunut --
mene!"

Mutta Zinitan sydän himosi kostoa, äkillistä ja hirmuista kostoa tuolle
Liljankukalle, joka oli vallannut hänen paikkansa, ja miehelleen, joka
oli syrjäyttänyt hänet Liljankukan takia. Zinita ei tahtonut odottaa --
ei hetkeäkään.

"Kuule, oi kuningas", huudahti hän, "en ole vielä kertonut kaikkea. Tuo
Bulalio vehkeilee sinua vastaan Mopo Makedaman pojan kanssa, joka oli
ennen neuvonantajasi."

"Vehkeileekö hän minua vastaan, vaimo? Sisiliskoko vehkeilee kalliota
vastaan, jolla se paistattaa päivää? Vehkeilköön hän rauhassa; Moposta
pidän kyllä huolen."

"Niin, oi kuningas, mutta ei siinä kaikki. Bulaliolla on toinenkin nimi
-- häntä sanotaan Umslopogaasiksi, Mopon pojaksi. Mutta hän ei olekaan
Mopon poika, vaan suuren Elefantti-vainajan, tuon mahtavan kuninkaan,
joka oli veljenne, ja Mopon sisaren, Balekan. Kuulin sen Mopolta
itseltään. Tiedän kaikki. Syntyperänsä nojalla on Bulalio
valtaistuimesi laillinen omistaja, ja sinä olet anastanut hänen
paikkansa, oi kuningas."

Dingaan istui hetkisen hämmästyksestä aivan sanattomana. Sitten hän
käski Zinitan astua lähemmäksi ja kertoa kaikki, mitä tiesi.

Dingaanin istuimen takana seisoi kaksi neuvonantajaa, ylimyksiä, joita
Dingaan rakasti ja vain he olivat kuulleet Zinitan sanat. Hän käski
heidän asettua eteensä korvakuulon ulkopuolelle ja muista erilleen.
Zinita astui lähemmäksi ja kertoi Umslopogaasin syntymän yhteydessä
olleet seikat ja paljon muitakin tapahtumia, joista Dingaan ymmärsi,
että kertomuksen täytyi olla tosi.

Kun kaikki oli kerrottu, käski Dingaan ympärillään seisovan rykmentin
komentajan luokseen. Tämä oli roteva Faku-niminen mies. Dingaan sanoi
hänelle tuimasti:

"Ota kolme komppaniaa ja oppaita mukaasi ja hiivi yöllä kirveskansan
kaupunkiin, joka on Kummitusvuoren juurella. Polta kaupunki ja tapa
kaikki sen konnamaiset asukkaat, äläkä missään tapauksessa laske
kynsistäsi Bulaliota, kirveskansan päällikköä, jota sanotaan myös
Umslopogaasiksi. Kiduta hänet kuoliaaksi, jos vain voit, ja tuo hänen
päänsä minulle, ja ota hänen vaimonsa, joka tunnetaan nimellä
Liljankukka, elävänä vangiksi, jos suinkin voit, ja tuo hänet tänne,
sillä tahdon nähdä hänen kuolevan täällä. Ja ota karja myös mukaasi.
Lähde heti ja kiiruhda, mies. Jos palaat voitettuna tahi laiminlyötyäsi
jonkun kohdan, niin kuolet heti. Tapan teidät kaikki ja voitte olla
varmat siitä, että kuolemanne tulee olemaan sangen pitkällinen. Mene!"

Mies tervehti ja kiiruhti soturiensa luo toistaen käskyn. Kolme
komppaniaa syöksyi esiin ja kiiruhti hänen jälkeensä Umgugundhlovun
porttien läpi Kummitusvuorta kohti.

Sitten viittasi Dingaan kätyrinsä paikalle ja sanoi ylimyksiä
osoittaen, jotka olivat kuulleet Zinitan sanat, että noiden kahden
täytyi kuolla!

Molemmat tervehtivät ja peittivät sitten kasvonsa, tietäen hyvin, että
heidän täytyi kuolla, koska he olivat kuulleet liian paljon. Heidät
surmattiin, ja sattui niin, että neuvonantaja, joka oli ennustanut
korppikotkain saavan pian ruokaa, oli heistä toinen.

Sitten käski kuningas riistää Zinitalta lapset ja toimittaa heidätkin
päiviltä.

Mutta kun Zinita kuuli tämän, alkoi hän valittaa surkeasti, sillä hän
rakasti lapsiaan. Dingaan pilkkasi häntä sanoen:

"Mitä? Oletko sinä sitten yhtä hassu kuin kunnotonkin? Sanothan, että
miehesi, jonka olet nyt saattanut kuolemaan, on erään vainajan
jälkeläinen ja valtaistuimeni perillinen. Sanoit myös, että nämä lapset
ovat hänen ja hänen kuoltuaan siis myös valtaistuimeni perillisiä.
Olisinko niin hullu, että antaisin heidän elää? Vaimo, sinä olet
joutunut omaan ansaasi. Ottakaa lapset!"

Nyt sai Zinita juoda kalkin, jonka hän oli toisille valmistanut, ja
joutui aivan pois suunniltaan. Hän vannoi itkien ja käsiään väännellen
katuvansa kunnotonta tekoaan ja sanoi lähtevänsä varoittamaan
Umslopogaasia ja Liljankukkaa uhkaavasta vaarasta. Hän kääntyikin ja
kiiruhti nopeasti portille, mutta kuningas nauroi ja nyökäytti päätään,
ja pian oli Zinitakin saanut seurata lapsiaan.

Niin, sellainen oli hedelmä, isäni, jonka Zinitan, kasvattipoikani
Umslopogaasin ensimmäisen vaimon ilkeys kantoi.

Nämä olivatkin viimeiset Umgugundhlovussa tehdyt murhat, sillä juuri
kun Zinitan viimeinen kuolinhuuto oli vaiennut, nähtiin etempänä olevan
kukkulan rinteellä parveilevan miehiä mustanaan; puvuista päättäen ne
kuuluivat Dingaanin armeijaan, jonka hän oli lähettänyt buureja
vastaan.

Mutta mihin olivat korskea käytös, moitteeton järjestys, töyhdöt ja
kilvet joutuneet, ja miksi ei kajahdellut voittokulu? Soturit
lähestyivät pienissä ryhmissä kuin naiset ja kulkivat päät riipuksissa
kuin nuhteita pelkäävät lapset.

Totuus ilmeni pian. Armeija oli lyöty perinpohjin Incomen rannalla
buurien leirin läheisyydessä. Buurien tuli oli tappanut tuhansia, ja
tuhansia oli sortunut Incomen aaltoihin, kunnes vesi oli ruvennut
verestä punoittamaan, ja hukkuneita oli lopulta niin paljon, että
toiset pääsivät kuivin jaloin joen poikki ruumiiden yli kulkien.

Dingaan tyrmistyi pelosta, sillä pakolaiset sanoivat vielä, että
amaboonat olivat aivan heidän kintereillään.

Hän pakeni ja kätkeytyi Umfolozi-joen rannan tiheikköön, ja sinä yönä
hehkui taivas veripunaisena Umgugundhlovun palosta. Sen muurien
sisäpuolella ei kuultu enää Elefantin toitahduksia, ja liekkien räiske
karkoitti korppikotkatkin kuolon kukkulalta.

       *       *       *       *       *

Galazi istui kivisen velhottaren polvella ja tuijotti alhaalla
leviäville aavikoille, joita kuu vielä kirkkaasti valaisi, vaikka yö
alkoikin jo kallistua aamuun. Harmaakuono vinkui hiljaa hänen
vieressään ja Kuolema oli työntänyt kuononsa hänen käteensä. Mutta
Galazi ei välittänyt heistä, sillä hän mietiskeli parhaillaan
Umslopogaasin kohtaloa, kuinka tämä oli sortunut naisen veltoksi
orjaksi ja kuinka Nadan tulo oli pirstannut kirveskansan yhtenäisyyden.
Kaikki naiset ja lapset olivat menneet naisten juhlaan, ja viipyisivät
kauan poissa, ja Galazista oli näyttänyt, että miehiäkin oli paljon
pujahtanut tiehensä ikäänkuin jotakin vaaraa peläten.

"Ah, Kuolema", virkahti hän vieressään loikovalle pedolle, "veljeni on
suuresti muuttunut ja vain naisen suudelmain vaikutuksesta. Hänen
metsästyksensä on loppunut eikä Itkuntekijä nouse enää, hän ikävöi vain
naisen huulia eikä sinun karkean kielesi kosketusta. Hän, miesten
ensimmäinen, hyväilee nyt vain naisen kättä, eikä tapparansa sileätä
sarvivartta; hän on sortunut velttouteen ja häpeään. Chaka oli kuin
olikin suuri kuningas kaikessa pahuudessaan, kun hän kielsi soturinsa
menemästä naimisiin, sillä avioliitto heikontaa tarmon ja miedontaa
veren vedeksi."

Galazi vaikeni ja tuijotti rävähtämättä kirveskansan kaupunkia kohti ja
hänestä näytti kuin jotakin olisi välähdellyt Kummitusvuoren luoman
varjon reunassa. Oli aivan kuin olisi katsellut neulaa, joka nahkaa
ommeltaessa vuoroin katoaa, vuoroin ilmestyy taas näkyviin.

Hän hätkähti ja katsoi tarkemmin. Ah, varjon reunassa näkyi nyt
useampia kirkkaita välähdyksiä. Keihäitä, kautta Chakan pään!

Galazi odotti hievahtamatta ja näki soturijoukon, jossa oli noin
parisataa miestä, rientävän äänettömästi ja juoksujalkaa eteenpäin.
Soturit, vaikka heillä ei ollutkaan töyhtöjä, olivat sotapolulla, sillä
he olivat järjestyneet säännöllisiin ryhmiin ja jokaisella oli keihäs
ja kilpi.

Galazi oli kuullut kerrottavan tuollaisten joukkojen yöllisistä
metsästysretkistä, ja hän tiesi aivan hyvin, että alhaalla rientävät
soturit olivat kuninkaan koiria, jotka olivat ihmisriistaa
pyydystämässä. Päämaali oli jokin suuri nukkuva kaupunki, sillä muussa
tapauksessa ei koiria olisi ollut niin paljon. Galazi ihmetteli,
kenestä nyt mahtoi olla kysymys? Samassa joukko kääntyi kahlaamolle ja
silloin hän ymmärsi. Hänen veljensä Umslopogaas ja Nada Liljankukka ja
kirveskansa olivat riista, jota pyydystettiin. Nuo soturit olivat
kuninkaan koiria, jotka Zinita oli päästänyt valloilleen. Siitä syystä
hän oli järjestänyt naisten juhlan ja vienyt lapset mukanaan ja siitä
syystä oli niin moni mies poistunut kaupungista, mikä milläkin
tekosyyllä säästyäkseen verilöylystä.

Galazi hypähti ylös ja tuumi silmänräpäyksen. Mahtoikohan noita
metsästäjiä voida metsästää? Eivätkö hänen sutensa voisi tuhota tuota
joukkoa niinkuin ne olivat kerran ennen tuhonneet erään kuninkaan
lähettämän soturijoukon? Kyllä, jos hän olisi keksinyt sen hiukan
aikaisemmin. Silloin olisi tuskin yhtään soturia päässyt hengissä
joelle saakka, sillä hän olisi iskenyt susineen heidän kimppuunsa. Nyt
se ei käynyt enää päinsä, sillä joukko läheni jo kahlaamoa, ja Galazi
tiesi, ettei hänen harmaa väkensä metsästänyt kahlaamon toisella
puolella, sillä suunnalla, syystä, jonka eräs vainaja oli hänelle
unessa ilmoittanut.

Mitä oli siis tehtävä? Hänen täytyi varoittaa Umslopogaasia. Mutta
miten? Paikasta, jossa Galazi oli, oli kirveskansan kaupunkiin sen
verran lyhyempi matka kuin jousessa on jänne kaarta lyhyempi, ja
soturit olivat jo melkein kaaren puolivälissä. Mutta hän kykeni heidät
sivuuttamaan hän, Susi-Galazi, jolla Umslopogaasia lukuunottamatta ei
ollut vertaistaan nopeudessa. Hän tahtoi ainakin yrittää. Ehkä joukko
pysähtyisi kahlaamolle juomaan.

Niin Galazi ajatteli ja oli samassa tuulen vauhdilla vuorenrinnettä
alas menossa. Hän hyppeli kuin kauris kiveltä toiselle, tunkeutui kuin
härkä tiheikköjen läpi ja kiiti pääskysen nopeudella tasaisemmalla
maaperällä Vuori oli jo takana, ja edessä hyrskyi tulviva joki
vaahdossaan, yhtä raivokkaana kuin silloin, kun hän oli mennyt
kuollutta etsimään. Joustava hyppy lennätti hänet klivaimpaan virtaan,
hän taisteli hetkisen ja seisoi pian toisella rannalla pudistaen veden
yltään kuin koira. Samassa kiiti hän jo eteenpäin nopeinta vauhtiaan
juosten matalana suden tavoin.

Kaupunki näkyi edessäpäin. Toinen puoli oli vielä kirkkaassa
kuutamossa, mutta toista hyväili jo idän taivaalla näkyvä
aamunkajastus. Ah, soturit olivat jo perillä, hän näki murhamiesten
hiipivän aitauksen luo ja jakautuvan oikealle ja vasemmalle. Kuinka
päästä perille ennenkuin kuolon rengas oli kokonaan sulkeutunut? Matkaa
oli vielä kuusi keihään heittoa! Ruoho oli pitkää ja ulottui eräässä
kohden melkein aitauksen puoliväliin. Eteenpäin vain! Mahtaisikohan
Umslopogaas, hänen veljensä kyetä juoksemaan nopeammin, ihmetteli
Galazi, kun hän juoksi rientäessään veljeään pelastamaan. Hän oli nyt
pitkässä ruohikossa aitauksen luona, ja murhamiehet lähestyivät
oikealta ja vasemmalta.

"Wow! Mikä se oli?" huudahti eräs soturi kumppanilleen samassa kun kehä
sulkeutui. "Wow! Jokin suuri ja tumma olento syöksyi aitauksen yli
aivan nenäni edessä."

"Kuulin rusahduksen, veljeni", vastasi toinen "mutta en nähnyt mitään.
Ehkä se oli koira, sillä eihän kukaan ihminen voi hypätä niin
korkealle."

"Tahi susi", sanoi toinen. "Rukoilkaamme joka tapauksessa, ettei se
ollut _Esedowa_ [satu-eläin, jonka sanotaan ahdistaneen zuluja, pannen
uhrit selässään olevaan reikään], joka tuli pistämään meidät selässään
olevaan reikään. Palaako tulesi, veljeni? Wow! Kohtapa nuo konnat
saavat paistua, merkki annetaan pian."

Silloin kajahti yön hiljaisuudessa kaikuva huuto: "Herätkää, herätkää,
vihollinen on portilla!"



XII.

HARMAAN JA MUSTAN VÄEN VIIMEINEN TAISTELU.


Galazi syöksyi huutoaan huudellen kaupungin läpi ja hänen takanaan
nousi levoton hälinä. Kaikki nukkuivat, eikä vartijoita näkynyt
missään, sillä Umslopogaas oli niin vaipunut Liljankukan
jumaloimiseensa, että hän unhotti kaiken varovaisuuden, muistamatta
enää Dingaanin vihaa, sotaa ja kuolemaa. Galazi riensi pysähtymättä
eteenpäin ja saapui hetkisen kuluttua Nada Liljankukan suurelle
majalle, jonka Umslopogaas oli lemmitylleen rakennuttanut. Hän syöksyi
sisään tietäen tapaavansa siellä veljensä Bulalion. Majassa oli vielä
melkein pimeä, mutta Galazihan näki pimeässäkin, ja hän keksi heti
Nadan ja Umslopogaasin, jotka nukkuivat majan toisella puolella ovea
vastapäätä, Umslopogaasin pää Nadan rintaan nojaten. Tappara
Itkuntekijä kimalteli hänen vieressään.

"Herätkää!" kiljaisi Susi-Galazi.

Umslopogaas kavahti ylös tapparaansa tarttuen, mutta Nada mutisi
unisesti: "Anna minun nukkua, lepo on suloinen."

"Nukuttepa pian tavallista sikeämmin, ellette kiiruhda!" huohotti
Galazi. "Joutuun nyt, veljeni, kiinnitä sudentaljasi ja ota kiipesi!
Joutuin, sanon minä, sillä kuninkaan koirat ovat portillasi!"

Nada kavahti myös seisoalleen ja molemmat alkoivat pukeutua
vaistomaisesti kuin unissakävijät ymmärtämättä vieläkään, mitä Galazi
oikein tarkoitti. Galazi joi siemauksen olutta ja oli taas entisellään,
nopea ja tarmokas. Samassa seisoivat he jo majan edessä. Taivas oli
harmaa, mutta idässä ja lännessä, pohjoisessa ja etelässä hulmusivat
liekit jo taivaalle, sillä sytytysmerkki oli annettu.

Umslopogaas näki tulen ja käsitti. Hänen tarmonsa palasi. "Mihin
suuntaan, veljeni?" kysyi hän.

"Liekkiin ja piirittäjien läpi vuorelle harmaan väkemme luo", vastasi
Galazi. "Jos pääsemme perille, niin siellähän saamme apua."

"Entä kaupunkini asukkaat?" kysyi Umslopogaas.

"Naiset ja lapset ovat tiessään, ja miehet olen hätyyttänyt -- he
selviävät kyllä jotenkuten pälkähästä. Pois täältä, ennenkuin palamme!"

He kiiruhtivat ympärysaitausta kohti, ja tiellä liittyi heihin
kymmenkunta säikähtynyttä ja unenpöpperöistä soturia, aseinaan millä
keihäs, millä nuija -- ja kaikki melkein alasti. Joukko kiiruhti
pysähtymättä eteenpäin aitausta kohti, joka paloi jo kauttaaltaan
ilmitulessa, Umslopogaas ja Galazi etunenässä pitäen kumpikin Nadaa
kädestä. He olivat nyt aivan lähellä ja ulkopuolelta kuului
piirittäjien huutoja. Nada kavahti kauhistuneena takaisin, mutta
Umslopogaas ja Galazi eivät hellittäneet otettaan, vaan raahasivat
hänet mukanaan. Tappara ja nuija heilahtivat, palava aitaus murtui, ja
he syöksyivät ulos melkein vahingoittumattomina. Kuumuus oli
karkoittanut vihollisen hiukan etemmäksi, mutta vartioiminen oli sitä
valppaampaa. Pakenijat huomattiinkin heti ja samassa kajahti huuto:
"Bulalio! Bulalio! Tappakaa se konna!" ja sotureita hyökkäsi heitä
kohti keihäät koholla. Miehet asettuivat piiriin Nadan ympärille ja
sitten rynnättiin eteenpäin, Umslopogaas ja Galazi etunenässä.
Itkuntekijä ja Vartija heilahtivat salamannopeasti ja Dingaanin miehet
hajautuivat kuin tuhka tuuleen, katosivat kuin ruoho kulovalkean
tieltä.

Yksi mies pakenevista kaatui, mutta takana syntyi hillitön melu.
Kaikkialta kaikui huuto, että konnien päällikkö oli paennut vaimonsa
Liljankukan keralla. Kuullessaan tämän kokosi vihollisjoukon komentaja
heti väkensä ja lähti ajamaan paenneita takaa, sillä noiden henkilöiden
surmaaminenhan oli koko retken päätarkoitus. Hyökkääjiä oli siihen
kaatunut noin viisikymmentä ja kaupunkilaisia ehkä sata, sillä Galazin
huutojen herättäminä olivat kirveskansan miehet tapelleet raivoisasti
kukin henkensä edestä tietämättä, oliko heidän päällikkönsä paennut vai
surmattu nukkuessaan.

Susi-veikot olivat seuralaisineen jo pitkän matkan päässä, ja helppohan
heidän olikin päästä pakoon, maan nopeimmat juoksijat kun olivat. Mutta
niinkuin rykmentin täytyy sovittaa vauhtinsa hitaampien soturien mukaan
niin heidänkin täytyi nyt juosta tavallista hitaammin Nadan tähden.
Nopeus oli kuitenkin riittävä ja he olivat jo joelle johtavan ahtaan
solan puolivälissä, kun Dingaanin soturit saapuivat solan suulle. He
pääsivät solan päähän, ja vihollinen läheni nopeasti -- solan
joenpuoleinen pää on hyvin ahdas, isäni, kuin kapean ruukun kaula.
Galazi pysähtyi ja sanoi:

"Seis, miehet. Puhelkaamme hetkinen noiden kanssa, jotka seuraavat
jäljissämme; samalla hengähdämme hiukan. Mutta kiiruhda sinä, veljeni,
joen yli Liljankukan keralla. Yhdymme teihin metsässä, ja ellei meitä
sattuisi kuulumaan, niin tiedäthän, mitä sinun pitää tehdä. Sulje
Liljankukka luolaan ja kutsu harmaa väkemme koolle. Wow! veljeni, minun
täytyy päästä luoksesi, jos suinkin voin, sillä jos nuo Dingaanin
koirat pitävät metsästyksestä, niin nyt pannaan Kummitusvuorella
toimeen sellainen ajo, ettei tuo vanha velhotar ole kuunaan moista
nähnyt. Kiiruhda nyt, veljeni."

"Eipä ole tapani rientää pois toisten jäädessä tappelemaan", kiljahti
Umslopogaas, "mutta nyt sen ihmeen täytynee tapahtua Nadan tähden."

"Älä välitä minusta, oi rakkaani", sanoi Nada. "Olen saattanut sinut
tähän pulaan -- olen niin väsynyt -- anna minun kuolla. Tapa minut ja
pelasta itsesi!"

Vastauksen asemesta tarttui Umslopogaas hänen käteensä ja syöksyi
joelle, mutta ennenkuin hän pääsi sinne saakka, alkoi taistelun melske
kuulua. Takana kajahti Dingaanin soturien sotahuuto heidän iskiessä
kirveskansan miesten kimppuun ja Susi-Galazin ulvonta, hänen yhtyessä
otteluun -- kuuluipa Vartijan mäjähdyskin iskun sattuessa kohdalleen.

"Hyvin purtu, Susi!" huudahti Umslopogaas pysähtyen; "se mies ei
tarvitse enempää; oh! jospa voisin" -- hän katsahti Nadaan ja kiiruhti
jälleen eteenpäin.

He kamppailivat jo vaahtoavassa virrassa, ja oli hyvä, että Nada osasi
uida, sillä muutenpa he olisivat menehtyneet. Toiselle rannalle
saavuttiin onnellisesti ja pian oltiin nopeasti matkalla vuorta kohti.
Metsä oli jo melkein läpäisty, kun Umslopogaas vihdoin kuuli suden
ulvahduksen.

Hänen täytyi nyt ottaa Nada olkapäilleen ja kantaa häntä niinkuin
Galazi oli kerran kantanut erästä toista, sillä sutten ollessa
valveilla odotti Kummitusvuorella kuolema kaikkia muita paitsi
Susi-veikkoja.

Pian parveilivat sudet hänen ympärillään hypellen iloissaan häntä
vastan ja katselivat palavin silmin taakkaa hänen olkapäillään. Nada
oli melkein pyörtyä pelosta, sillä pedot olivat hirveitä ja niitä oli
paljon, ja kun ne ulvoivat, jähmettyi hänen verensä kauhusta.

Mutta Umslopogaas lohdutti häntä selittäen, että pedot olivat hänen
koiriaan, joiden keralla hänellä oli tapana metsästää. Pian alkaisikin
metsästys, jonka vertaista ei oltu ennen nähty. Vihdoin saavuttiin
vanhan velhottaren polville ja luolan suulle. Pari sutta majaili nyt
luolassa, joka oli muuten autio, sillä Galazi ei asunut siellä enää;
ollessaan vuorella hän nukkui metsässä, joka oli lähempänä hänen
veljensä Bulalion kaupunkia.

"Sinun täytyy nyt jäädä tänne, armaani", sanoi Umslopogaas sudet
karkoitettuaan. "Lepää täällä, kunnes olemme näyttäneet kuninkaan
miehille. Soisinpa ottaneeni hiukan ruokaa mukaani, mutta eihän siinä
kiireessä ollut aikaa mitään hakea. Nyt näytän sinulle tuon ovikiven
salaisuuden, ettet väännä sitä milloinkaan tätä etemmäksi. Nyt sen voi
sysätä sormenpäällä perille saakka, mutta silloin tarvitaan parikin
vahvaa miestä työntämään se takaisin jälleen. Älä sentähden koske
kiveen sormellasikaan paitsi suurimmassa hädässä; liikaa kierrettyään
se pysyy järkähtämättä paikallaan sinun voimatta sille mitään. Täällä
olet turvassa, niin että älä yhtään pelkää, paikkaa ei tiedä kukaan,
paitsi Galazi, minä ja sudet, ja vieraan on mahdotonta päästä tänne.
Nyt minun täytyy palata Galazin luo, ja jos hän on kuollut, tuhoan
vainoojat yksin sutteni avulla."

Nada hyrskähti itkuun sanoen pelkäävänsä jäädä yksin ja ettei hän
näkisi lemmittyään enää milloinkaan, ja hänen surunsa vihloi
Umslopogaasin sydäntä. Umslopogaas suuteli häntä hellästi ja kiiruhti
sitten nopeasti ulos vääntäen kiven aukon eteen mainitsemaansa tapaan.
Luolassa oli nyt melkein pimeä, vain heikko valonsäde tunkeutui sisään
eräästä miehen kättä ehkä hiukan suuremmasta reiästä, joka oli
sisältäkatsoen ovikiven oikealla sivulla. Nada istahti maahan, niin
että valokimppu sattui häntä suoraan kasvoihin, sillä hän rakasti
valoa, jota ilman hän olisi kuihtunut kukkaisten lailla. Hämärässä
luolassa vallitsi haudan hiljaisuus ja Nada vaipui ajatuksiinsa pelon
ja murheen vielä kouristaessa hänen sydäntään. Äkkiä valonsäde katosi
ja hän kuuli ulkopuolelta hiipiviä askeleita ikäänkuin jokin eläin
olisi vaaninut jotakin riistaa. Hän katsahti reikään ja näki selvästi
suden terävän kuonon ja julmat iskuhampaat, jotka hohtivat hämärässä.

Hän huudahti kauhusta ja hampaat katosivat, mutta samassa kuului
ulkopuolelta kyntten raaputusta, ja hän näki kiven huojahtavan. Hän
luuli hädissään suden osaavan kiertää kiven pois ja hyökkäävän hänen
kimppuunsa, sillä hän oli kuullut, että kaikki nuo sudet olivat pahojen
ihmisten henkiä, joilla oli ihmisen ymmärryskin. Peloissaan hän siis
tarttui kiveen ja väänsi sitä kuten Umslopogaas oli sanonut, jolloin
kivi luiskahti tasapainostaan ja solahti aukkoon tukkien sen kuin
pyöreä kivi ahtaan ruukun suun.

"Nyt olen turvassa susilta", sanoi Nada. "Ulkopuolelta ei kiveä hevin
liikuteta, kun en minäkään, vaikka olen sisäpuolella, saa sitä
hievahtamaankaan." Hän naurahti, mutta meni samassa vakavaksi ja
lisäsi: "Olisipa onnetonta, ellei Umslopogaas palaisikaan kiveä
siirtämään, sillä silloinpa olisin todellakin kuin haudassa --
suljettuna hautaan elävänä ja voimakkaana."

Ajatus sai hänet värisemään, mutta samassa kavahti hän ylös ja painoi
korvansa reikään, sillä kaukaa oli kajahtanut hirveä ulvonta, ja nyt
kuului raivoisan taistelun melske.

Suljettuaan luolan kiiruhti Umslopogaas rinnettä alas mukanaan joukko
susia, ei kaikki, sillä hän ei ollut vielä kutsunut niitä. Hänen
sydämensä oli raskas, sillä hän luuli Galazin kaatuneen. Hän oli myös
suunniltaan raivosta ja vannoi tuhoavansa vihollisen viimeiseen
mieheen, mutta ensin hänen täytyi saada hiukan tietää, mitä vihollinen
aikoi tehdä. Samassa kajahti kaukaa metsän peitosta pitkä, matala
ulvonta, ja Umslopogaasin sydän vavahti ilosta; hän tunsi merkin --
Galazihan se oli, joka oli selvinnyt hengissä ottelusta.

Umslopogaas ulvahti vastaan ja kiiruhti vihurina eteenpäin. Galazi
istui jalkojaan lepuuttaen eräällä suurella kivellä, ja sudet loikkivat
iloissaan hänen ympärillään. Hän näytti hiukan uupuneelta. Rinnassa ja
käsivarsissa oli haavoja, pieni kilpi on melkein riekaleina, ja
Vartijassakin saattoi huomata taistelun jättämiä jälkiä. Umslopogaas
astui hänen luoksensa luoden häneen rakkautta uhkuvan katseen.

"Kuinka on laitasi, veljeni?" kysyi hän.

"Eipä kovinkaan huonosti", vastasi Galazi, "mutta kaikki kumppanini
kaatuivat iskettyämme maahan monta vihollista. Minä yksin lähdin pakoon
kuin joku pelkuriraukka. Kimppuumme hyökättiin kolme kertaa, mutta me
seisoimme paikallamme, kunnes arvelimme Liljankukan päässeen turvaan,
ja kun vihdoin kaikki mieheni olivat kaatuneet, lähdin pakoon ja uin
virran poikki, sillä minä halusin kuolla täällä omalla alueellani,
Umslopogaas."

Minun täytyy sanoa sinulle, isäni, että Galazi oli taistellut
verrattomalla urheudella solan suulla, vaikka hän ei itse puhunut siitä
juuri mitään. Kävin myöhemmin paikalla ja laskin kaatuneet; niitä oli
niin paljon, ettei noita yhdeksää kirveskansan soturia näkynyt niiden
alta.

"Ehkäpä onnistumme tuhoamaan vihollisen, veljeni."

"Ehkäpä. Suuren joukon ainakin tapamme. Minusta tuntuu kuitenkin, että
veljeytemme lähenee loppuaan, Bulalio, sillä Vartijan kantajan
lopullinen kohtalo, josta isänikin minulle puhui, on nyt edessäni. Jos
niin on, niin hyvästi, veljeni. Ystävyytemme on ollut aina vilpitön ja
hyvä, ja sen loppu on vielä parempi. Se olisi sitäpaitsi voinut jatkua
vuosia vielä, ellet sinä, veljeni, olisi koettanut tehdä hyvää
paremmaksi ja täydentää toveruutemme meille suomaa iloa naisen
rakkaudella. Siitä lähteestä on kaikki tämä paha alkunsa saanut, kuin
joki pienestä purosta, mutta minkäpä kohtalolle mahtaa. Jos kaadun,
niin elä sinä vielä kauan ja taistele monessa uljaassa taistelussa
kuoliaksesi viimein sankarina tappara koholla; toivon, että saat toisen
ystävän, minua urhoollisemman ja rivakamman, ja paremman, Vartijan,
joka on aina valmis auttamaan sinua hädän hetkellä. Jos sinä kaadut ja
minä jään eloon, niin minä vannon sinulle tämän valan. Kuolemasi kostan
viimeiseen verenpisaraani saakka ja suojelen Liljankukkaa, jota
rakastat. Annan hänelle kaikki, mitä hän tarvitsee elääkseen
huoletonna; mutta en enempää. Vihollinen on jo lähellä. He kiersivät
kahlaamon kautta, kun eivät tohtineet uida virran poikki, ja huusivat
minulle, että he olivat vannoneet surmaavansa meidät tahi kuolevansa,
kuten Dingaan kuningas oli käskenyt. Tästäpä sukeutuukin verraton
taistelu, elleivät he todellakaan aio väistyä suttemme tieltä. Mitä
siis käsket, päällikkö, jotta palvelijasi tietää totella?"

Umslopogaas kuunteli Itkuntekijään nojaten, sutten liikehtiessä
ympärillä, ja itki, sillä Liljankukan ja minun jälkeeni hän rakasti
Galazia enimmin koko maailmassa. Kun Galazi oli lopettanut, vastasi
hän:

"Ellei minulla olisi tuolla ylhäällä erästä heikkoa ja avutonta
olentoa, niin minä vannoisin sinulle, Susi, että heittäisin henkeni
sinun ruumistasi syleillen, jos kaadut ennen minua. Ja jos kaadut ja
minä jään eloon, niin minä vannon, ettei Itkuntekijä lepää, ennenkuin
jokainen noista sotureista on henkensä heittänyt. Se on heiluva
vuodesta vuoteen, kunnes viimeinen lepää yhtä hiljaa kuin sinä
kuoltuasi. Ehkä tein väärin, Galazi, kun kuuntelin Zinitan houkutuksia
ja annoin naisten tunkeutua väliimme. Toivokaamme, että löydämme kerran
maan, jossa ei ole naisia, sotia vain, sillä siinä maassa me tulemme
mahtaviksi.

"Nyt lopetamme toveruutemme hyvin ja komeasti, ja harmaa väkemme saa
tapella tarpeekseen, ja ellei tuo vanha velhotar, joka istuu tuolla
ylhäällä, ole milloinkaan ennen hymyillyt, niin nyt hän on hymyilevä
taisteluamme katsellessaan. Tämä on suunnitelmani; käymme vihollisen
kimppuun kaksi kertaa. Ensin metsässä, ja jos meidät työnnetään
takaisin, niin sitten velhottaren polvilla luolan edustalla, jossa Nada
on. Sanohan Susi, tahtooko harmaa väki tapella?"

"Viimeiseen saakka, veljeni, niinkauan kuin joku on niitä johtamassa,
sitten en tiedä! Mutta niillä on vain hampaat keihäitä vastaan.
Ehdotuksesi on hyvä, Bulalio. Lähtekäämme, olen levännyt."

He nousivat ja kutsuivat laumansa. Kaikki olivat saapuvilla, mutta
lauma ei ollut hetikään niin suuri kuin muutamia vuosia sitten, jolloin
Susi-veikot metsästivät ensi kerran Kummitusvuoren rinteillä; monet
hillittömät hävitysretket olivat harventaneet lukumäärän eikä näille
susille syntynyt penikoita. Lauma jakautui kahtia kuten ennenkin;
naaraat seurasivat Umslopogaasia ja urokset Galazia.

He tunkeutuivat metsään ja kätkeytyivät tiheikköön hämärän notkon
kahdenpuolen. Siinä he odottivat lähestyvää vihollista, jonka askeleet
alkoivat vihdoin kuulua. Edellä hiipi kaksi tiedustelijaa väijytyksen
varalta, ja nuo soturit sattuivat olemaan samat, jotka olivat puhelleet
keskenään aamun sarastaessa, kun Galazi loikkasi heidän välistään
aitauksen yli. He puhelivat nytkin sinne tänne kurkistellessaan,
pysähtyen vihdoin notkon suulle toisia odottamaan, ja Umslopogaas
kuuli, mitä he sanoivat.

"Mikä kamala paikka tämä onkaan, veljeni", sanoi toinen; "paikka, joka
on täynnä aaveita, outoja ääniä, käsiä, jotka tuntuvat työntävän meitä
takaisin, ja näkymättömien sutten vinkumista. Kummitusvuoreksihan tätä
sanotaankin, ja nimi on kylläkin paikallaan. Soisinpa, että kuningas
olisi antanut meille jonkun muun tehtävän -- nämähän ovat noitia, ja
tämä paikka on oikein heidän tyyssijansa. Sanopas, veljeni, mikä se
oli, joka loikkasi aamupimeässä aitauksen yli? Noitapa tietenkin! Wow!
ne ovat kaikki noitia. Voisiko kukaan oikea ihminen tehdä sitä, minkä
tuo Susi-niminen mies teki joelle pyrkiessämme? Olisipa Itkuntekijä
ollut nuijaa tukemassa, niin joukkomme olisi huvennut siihen paikkaan."

"Itkuntekijällä oli nainen vartioitavana", murahti toinen. "Mutta olet
oikeassa, tämä paikka on todellakin noitien ja pahojen henkien pesä.
Olin näkevinäni tuolla puiden pimennossa _esedowanien_ silmien kiiluvan
ja niiden hajukin tuntuu nenääni. Mutta nuo noidat meidän täytyy
kuitenkin saada hengiltä, sillä jos palaamme Umgugundhlovuun tyhjin
toimin, niin pianpa kuumennetaan rautoja, joiden kärkeä me saamme
maistaa. Lähdemmekö liikkeelle, veljeni. Joukkomme on jo lähellä.
Soisinpa, että Faku vaihtaisi tilallemme toiset, sillä tässä tiheikössä
kävelen mieluimmin viimeisenä kuin ensimmäisenä. Kas, tässähän näkyy
jälkiä -- lukematon joukko sudenjälkiä ja siellä täällä joku
ihmisjälkikin; he ovat ehkä milloin sitä ja milloin tätä -- kukapa sen
tiennee? Tämä on totisesti aaveiden ja noitien maa."

Susi-veikoilla oli ollut täysi työ hillitä väkeänsä soturien tullessa
näkösälle, ja raivo kiihtyi joka hetki. Kidoista valui kuola, silmät
kiiluivat ahnaasti ja äkkiä ponnahti eräs naarassusi korkealle ilmaan
ja iskeytyi ulvahtaen soturin kurkkuun, joka oli viimeksi puhunut.
Molemmat suistuivat tantereeseen painiskellen raivoisasti, kunnes
kumpikin oli heittänyt henkensä.

"_Esedowanit! Esedowanit_ ovat kimpussamme!" huusi toinen tiedustelija
lähtien juoksemaan toveriensa luo. Mutta hän ei päässyt milloinkaan
sinne saakka, sillä nyt syöksähtivät kaikki sudet kätköistään oikealta
ja vasemmalta hänen kimppuunsa, ja parin silmänräpäyksen kuluttua oli
miehestä vain keihäs jäljellä.

Soturit päästivät huikean hätähuudon ja toiset kääntyivät rientääkseen
pakoon, mutta Faku, heidän päällikkönsä, joka oli roteva ja urhoollinen
mies, karjaisi: "Seisokaa lujina, kuninkaan lapset, seisokaa
lujina! Edessänne ei ole ainoatakaan esedowania, vaan Susi-veikot
roskajoukkoineen. Mitä! Pelkäättekö koiria, te, jotka olette nauraneet
miesten keihäillekin? Piiriin, lapset, ja seisokaa lujina!"

Soturit kuulivat päällikkönsä äänen ja tottelivat heti muodostaen
kaksinkertaisen suljetun kehän. Katsahtaessaan oikealle he näkivät
Bulalion suden hampaat kulmilla hohtaen ja kulunut sudentalja
olkapäillä liehuen hyökkäävän heitä kohti kuin myrskytuuli Itkuntekijä
ylhäällä punasilmäisen lauman seuratessa kintereillä. He katsahtivat
vasemmalle -- ah, Vartijan he kyllä tunsivat. He olivat kuulleet sen
iskujen rasahdukset alhaalla joen äyräällä ja tunsivat kyllä
jättiläisen, joka heilutteli sitä kuin sauvaa, sutten kuninkaan, jolla
oli käsivarsissaan kymmenen miehen voima. Wow! Tuossa he tulevat. Katso
tuota joukkoa, mustaa ja harmaata, kuule sotalaulua, jota se ulvoo!
Katso kuinka se syöksyy keihäitä vasten kuin veriryöppy kosken
kallioon, vaahtona iskuhampaiden välke! Kehä on murtunut! Itkuntekijä
on murtanut sen! Haa! Galazi on myöskin murtanut rivit; nyt täytyy
heidän tapella selkä selkää vasten tahi menehtyä!

Kuinkako kauan ottelu kesti? Kukapa sen tiennee? Aika kuluu joutuin,
kun iskut satelevat tiheästi. Vihdoin täytyi ystävysten peräytyä; he
murtautuvat ulos samoinkuin he olivat murtautuneet sisäänkin ja
katoavat metsän helmaan jäljellä olevine susineen. Soturijoukosta oli
jäänyt eloon vain kolmasosa; toiset makasivat kuolleina, silvottuina ja
muodottomiksi raadeltuina surmansa saaneiden petojen ruumisröykkiöiden
alla.

"Olemme joutuneet taisteluun pahojen henkien kanssa, jotka käyvät
kimppuumme sutten haahmossa", sanoi Faku. "Susi-veikot ovat varmasti
noitia, mutta noitia, joista minä pidän; he taistelevat kuin leijonat
ja osaavat taidon. Mutta heidät tapan tahi sitten kuolen itse. Meitä on
tosin enää hyvin vähän, mutta paljonhan on susiakin kaatunut ja enkäpä
noiden konnien käsivarret uupuvat kerran."

Hän lähti siis kapuamaan vuoren rinnettä ylös jäljellä olevine
sotureineen, ja koko ajan ahdistivat sudet heitä kaataen miehen siellä
ja toisen täällä, mutta vaikka he kuulivat ja näkivätkin Susi-veikkojen
rohkaisevan uskollisiaan, eivät Susi-veikot käyneet heidän kimppuunsa,
sillä he säästivät voimansa viimeiseen ratkaisevaan otteluun.

Matka oli pitkä ja vaivalloinen, eivätkä soturit tunteneet tietä ja
kummitussudet ahdistivat heitä alituisesti. Oli jo ilta, kun he
saapuivat tuon vanhan velhottaren jalkojen juurelle ja alkoivat kavuta
tasanteelle.

"Mikä ihmeellinen, pari!" huudahti iso Faku. "Taistelisinpa mieluummin
heidän mukanaan kuin heitä vastaan. Mutta heidän täytyy kuolla!" Ja hän
alkoi kiivetä velhottaren polville.

Umslopogaas seisoi ja katseli ylhäällä istujan kasvoja, joita
ilta-aurinko valaisi.

"Enkö sanonut, että tuo vanha velhotar hymyilisi taistelumme
nähdessään?" huudahti hän. "Katso! Hän hymyilee! Hei, Galazi,
usuttakaamme loput väestämme vihollista vastaan, ja taistelkaamme tämä
ottelu loppuun mies miestä vastaan antamatta petojen turmella sitä
kokonaan! Hei, Verenjuoja ja Harmaakuono! Hei, Kuolema ja kaikki te
metsän asukkaat, mustat ja harmaat, vihollisen kimppuun, lapseni!"

Sudet kuulivat; ne olivat säälittävässä kunnossa, täynnä haavoja ja
väsyksissä, ja niitä oli vain pieni ryhmä jäljellä, mutta luontoaan ne
eivät olleet vielä menettäneet. Ulvahtaen ne hyökkäsivät viimeisen
kerran vihollisen kimppuun, riuhtoillen, repien ja tappaen, kunnes ne
olivat kaikki saaneet keihäistä surmansa, kaikki paitsi Kuolema, joka
ryömi pahoin haavoittuneena Galazin luo kuollakseen tämän jalkojen
juureen.

"Nyt olen päällikkö ilman heimoa", huudahti Galazi. "Mutta sellainenhan
on kohtaloni. Niin oli halakazienkin luona ja niin kävi lopulta
Kummitusvuorellakin. Sano, Bulalio, missä tahdot seisoa, oikeallako vai
vasemmalla?"

Alhaalta tuleva polku jakautui nimittäin kahtia erään suuren
kallionlohkareen tähden, joten velhottaren polville päästiin kahta
kaitaista polkua pitkin, joiden väliä oli noin kymmenen askelta.
Umslopogaas astui vasemmalle, Galazi oikealle ja siinä he odottivat
keihäät varalla. Soturit ilmestyivätkin pian lohkareen takaa ja
hyökkäsivät tasannetta kohti, toiset toista polkua pitkin ja toiset
toista. Ylhäältä singahtaneet keihäät tappoivat kolme, mutta soturit
eivät pysähtyneet, vaan ryntäsivät urhoollisesti eteenpäin. Umslopogaas
kumartui, hänen pitkä käsivartensa ojentui, tappara välähti ja yksi
vihollinen vierähti alas.

"Yksi!" huudahti Umslopogaas.

"Yksi, veljeni!" toisti Galazi heilauttaen nuijaansa uuteen iskuun.

Eräs soturi hyökkäsi laulaen kaatuneen toverinsa paikalle ja hypähteli
sinne tänne Umslopogaasin edessä keihäs valmiina iskemään. Itkuntekijä
heilahti, mutta mies kavahti samassa takaisin, niin että isku meni
harhaan.

"Huonostipa iskit, noita!" huusi mies syöksähtäen antamaan
surmanpiston, mutta, katso, tappara kiertää pientä kehää aivan maan
pinnassa iskien äkkiä ylöspäin ja ennenkuin soturi ehti pistää, oli
Itkuntekijä halaissut hänen päänsä, leuasta aivoihin saakka.

"Mutta nyt sitä paremmin, sinä houkka!" sanoi Umslopogaas.

"Kaksi!" huudahti Galazi oikealta.

"Kaksi, veljeni!" toisti Umslopogaas.

Kaksi vihollista syöksyi jälleen esiin yksi kumpaakin vastaan toivoen
onnistuvansa paremmin. Huuto "_kolme_!" kajahti samassa oikealta ja
vasemmalta ja heti senjälkeen "_neljä_!"

Faku käski nyt jäljelläolevien miesten painaa kilvet yhteen ja työntää
siten nuo kaksi polkujen päistä kauemmaksi tasanteelle. Temppu
onnistuikin, mutta neljä soturia kaatui jälleen, ennenkuin Susi-veikot
väistyivät.

"Saartakaa ja tappakaa heidät!" karjaisi Faku.

Mutta ken voi saartaa Itkuntekijän, joka välähtelee yht'aikaa joka
taholle, Itkuntekijän, joka ei putoile enää raskaasti, vaan nokkii,
nokkii kuin tikka, eikä kertaakaan turhaan? Ken voi saartaa miehen,
joka on tasankojen antilooppia nopeampi? Wow! Hän on tässä! Hän on
tuossa! Hän on noita! Kuolema piilee hänen kädessään, ja kuolema
tuijottaa hänen silmistään!

Galazi on myöskin vielä hengissä, sillä Vartija nousee ja laskee
kilpiin kumahdellen, ja hänen käheä huutonsa kajahtaa tämän tästä
kaatuneiden lukumäärän ilmoittaen. Hän tappelee kuin leijona, vaikka
hän on haavoja täynnä; tapparan isku on melkein katkaissut hänen
reitensä, mutta hän riehuu yhä. Hänellä on enää vastassaan vain kaksi
vihollista, joista toinen pyörähtää äkkiä hänen taaksensa ja haavoittaa
häntä selkään. Galazi iskee edessään seisovan soturin tantereeseen ja
kääntyy sitten toista kohti. Vartija heilahtaa korkealle ja putoaa
rusentaen miehen kuin munankuoren.

Galazi pyyhkäisi veren kasvoiltaan ja katsahti ympärilleen. "Kaikki!
Bulalio", huudahti hän.

"Kaikki, paitsi kahta, veljeni", kajahti vastaan teräksen helähdyksen
ja kilven kumahduksen säestämänä.

Susi-Galazi tahtoi mennä veljeänsä auttamaan, mutta ei voinut, sillä
hänen voimansa alkoivat pettää; hän oli taistelunsa taistellut.

"Jää hyvästi, veljeni! Nytpä kelpaakin kuolla; ruumisvuoteelle, jonka
olen itse valmistanut!" huusi hän kaikuvalla äänellä.

"Jää hyvästi! Nuku hyvin, Susi!" vastattiin. "Kaikki paitsi _yksi_!"

Galazi vaipui ruumiskasalle, mutta oli vielä hengissä. "Kaikki, paitsi
yksi", toisti hän. "Ha! ha! tuon yhden ei ole hyvä olla, kun
Itkuntekijä heiluu vielä. Kannattipa elää, kun saa näin ihanasti
kuolla! Voitto! Voitto!" Ja Susi-Galazi nousi horjuen polvilleen
heiluttaen Vartijaa viimeisen kerran päänsä yläpuolella. Sitten hän
vaipui maahan jälleen ja heitti henkensä.

Umslopogaas Chakan poika ja Faku Dingaanin soturi katselivat toisiaan.
Vain he kaksi olivat jäljellä, sillä kaikki muut olivat kaatuneet.
Umslopogaasilla oli paljon haavoja, mutta Faku oli vahingoittumaton, ja
Faku oli miesten vahvimpia ja osasi käytellä tapparaa, mikä ase
hänelläkin oli nyt kädessään.

Hän nauroi röyhkeästi. "On siis tultu niin pitkälle, Bulalio", sanoi
hän, "että meidän täytyy nyt kahdenkesken ratkaista, saako kuningas
tahtonsa perille vai ei. Mutta miten hyvänsä ottelumme päättyneekin, on
mielestäni suuri onni, että olen saanut nähdä tämän taistelun; olla
tekemisissä kahden sellaisen soturin kanssa on mitä suurin kunnia.
Levähdä hetkinen, Bulalio, ennenkuin lopetamme. Veljesi kuoli
sankarina, ja jos minun on suota voittaa, niin tarinaa hänen
kuolemastaan kerrotaan pian kaikkialla, sen milloinkaan unhottumatta."



XIII.

LILJANKUKAN JÄÄHYVÄISET.


Umslopogaas kuunteli, mutta ei vastannut, vaikka Fakun sanat
miellyttivätkin häntä, sillä hän ei tahtonut tuhlata voimiaan turhiin
puheisiin ja ilta alkoi jo hämärtää.

"Olen valmis, Dingaanin mies", sanoi hän ja kohotti tapparansa.

He kiersivät hetkisen toistensa ympäri vaanien sopivaa tilaisuutta
iskeä. Faku suuntasi äkkiä tuiman iskun Umslopogaasin päätä kohti, ja
Umslopogaas kohotti tapparansa vastaan, mutta ei saanut iskua täysin
väistetyksi; rengas hänen päänsä ympärillä katkesi ja ihoonkin tuli
haava.

Kipu sai Bulalion valveille, niin sanoaksemme. Hän tarttui
Itkuntekijään molemmin käsin ja iski kolmasti. Ensimmäinen isku
katkaisi Fakun päätöyhdön ja lennätti kilven menemään pakottaen Fakun
peräytymään keihään pituuden verran, toinen meni harhaan, ja
kolmannella iskulla tapparan varsi luiskahti hiukan Umslopogaasin
hikisissä käsissä, niin että terä osui lappeettain Fakun rintaan. Isku
osui kuitenkin täydellä voimallaan murskaten rintakehän ja lennättäen
Fakun tasanteelta vuoren viettävälle rinteelle, johon hän jäi
liikkumattomana makaamaan.

"Hyvä päivätyö", sanoi Umslopogaas julmasti hymyillen. "No, Dingaan,
lähetä nyt toinen joukko kuolleitasi korjaamaan", ja hän kääntyi
mennäkseen luolaan Nadan luo.

Mutta Faku ei ollut vielä kuollut, vaikkakin kuolettavasti
haavoittunut. Hän kohottautui ja sinkosi viimeisillä voimillaan
tapparansa Umslopogaasia kohti, joka oli hänet voittanut. Umslopogaas
ei aavistanut mitään ja isku oli niin hyvin suunnattu, että tappara
sattui häntä vasempaan ohimoon murtaen luun ja tehden suuren reiän.
Faku vaipui kuolleena maahan, ja Umslopogaas heitti kätensä ylös
kaatuen kuin isketty härkä ja jääden ovikivien varjoon liikkumattomana
makaamaan.

Nada istui kokoonkyyristyneenä luolassa kuunnellen taistelun melskettä,
joka läheni vitkalleen, sutten ulvontaa, soturien huutoja ja teräksen
kalsketta. Hän istui siten koko päivän ja kuuli illalla taistelun
riehuvan aivan luolan edessä, vaimentuvan ja vihdoin taukoavan
kokonaan. Hän kuuli Susi-veikkojen huudot, kun he ilmoittivat
toisilleen kaatuneiden lukumäärän, ja Galazin kuolinhuudon: "Voitto!"
Hänen sydämensä vavahti ilosta, vaikka hän tunsi, että huudossa oli
ollut kuoleman kaiku. Heikkoa aseiden kalsketta kuului vielä, mutta
sitten hiljeni kaikki, ja valonsäde katosi.

Kaikkialla vallitsi haudan hiljaisuus. Ei kuulunut enää miesten huutoja
eikä teräksen helinää, ei sutten ulvontaa eikä riemun tahi tuskan
huutoja -- kaikki oli hiljaa kuin haudassa, sillä kuolema oli korjannut
kaikki.

Pimeässä luolassa istuessaan koetti Nada Liljankukka rohkaista mieltään
sanomalla itsekseen: "Kyllä mieheni tulee pian, tulee varmasti.
Murhamiehet on tapettu -- hän sitoo ensin haavansa, joita hän on ehkä
saanut jonkun naarmun. Sitten hän tulee, ja hyvä onkin, että hän tulee,
sillä olen jo kyllästynyt yksinäisyyteeni, ja tämä paikkakin on niin
kaamea."

Mutta mitään ei kuulunut. Hän jatkoi yksinpuheluaan huutaen nyt sanat,
niin että luola kaikui: "Nyt olen rohkea enkä pelkää mitään, työnnän
kiven sivulle ja lähden häntä hakemaan. Tiedän aivan hyvin, ettei hän
viivyttelisi, ellei hänen täytyisi hoitaa jotakin haavoittunutta,
ehkäpä Galazia. Niin, Galazi on varmasti haavoittunut. Minun täytyy
mennä häntä hoitamaan, vaikka hän ei pitänytkään minusta enkä minäkään
hänestä, sillä hänhän tahtoi aina tunkeutua minun ja mieheni väliin.
Tuo hurja susimies on naisten vihollinen, enimmän kuitenkin minun,
mutta siitä huolimatta minä tahdon häntä hoitaa. Lähdenkin heti", ja
hän nousi ja työnsi kiveä.

Mutta mitä tämä merkitsi? Kivihän ei hievahtanutkaan. Samassa hän
muisti, että hän oli sutta pelätessään koskettanut kiveen, jolloin se
oli hiukan luiskahtanut ja solahtanut syvemmälle sisäänkäytävään.
Umslopogaas oli kyllä kieltänyt häntä koskemasta kiveen, mutta Nada oli
hädissään unhottanut varoituksen. Ehkäpä hän kuitenkin jaksaa vääntää
kiven sivulle. Turha toivo! Kivi ei liikahtanut edes hiuksen vertaa.
Hän oli vanki ilman ruokaa ja juomaa, kunnes Umslopogaas tulisi hänet
vapauttamaan. Entä, jollei Umslopogaas tulisikaan? Silloin hänen täytyi
varmasti kuolla.

Hän alkoi huutaa peloissaan mainiten Umslopogaasin nimeä.
"_Umslopogaas! Umslopogaas_!" vastasi kaiku luolan seinistä ja siinä
kaikki.

Niin, Umslopogaasia ei kuulunut, ja ravinnon puutteessa Nada heikontui
päivä päivältä, kunnes kärsimykset vihdoin ikäänkuin pimensivät hänen
järkensä. Tuo vainaja, josta Galazi oli kertonut hänelle, istui jälleen
kolossaan lähellä luolan kattoa ja puhui hänelle, sanoen: "Galazi on
kuollut! Häntä on kohdannut Vartijan kantajan kohtalo. Ja kuolleet ovat
kummitussudetkin! Minä kuolin nälkään tässä luolassa, ja niinkuin
minä kuolin, niin täytyy sinunkin kuolla, Nada Liljankukka! Nada
Kuolontähti, jonka kauneus ja kopeus ovat kaiken tämän murhaamisen
aiheuttaneet!"

Nada oli näkevinään puhujan ja kuuli nuo sanat aina tämän tästä.

Houreistaan huolimatta pani Nada merkille, että valo tunkeutui reiästä
kaksi kertaa, jolloin hän tiesi ulkona olevan päivän, ja katosi kaksi
kertaa, jolloin ulkona oli yö. Kun valo ilmestyi kolmannen kerran ja
katosi vihdoin, havahtui hän täyteen tietoisuuteen ja tunsi olevansa jo
kuolemaisillaan. Ulkopuolelta kantautui hänen korviinsa -ääni, jota hän
rakasti, ja se kysyi ontosti: "Nada! Elätkö vielä, Nada?"

"Kyllä", kuiskasi hän käheästi. "Vettä, anna minulle vettä!"

Ulkopuolelta kuului rahinaa ikäänkuin suuri käärme olisi vaivalloisesti
laahautunut tiehensä, ja hetkisen kuluttua ojensi vapiseva käsi reiästä
pienen maljan täynnä vettä. Nada joi ja kykeni jo puhumaan, vaikka vesi
tuntui polttavan kuin tuli.

"Sinäkö se todellakin olet, Umslopogaas?" sanoi hän. "Vai oletko
kuollut, ja minä näen vain unta sinusta?"

"Minä se olen Nada", vastasi ääni. "Kuule, oletko koskenut kiveen?"

"Olen, valitettavasti. Mutta ehkä me saamme sen yhteisvoimin
siirtymään."

"Kyllä, jos olisin entisissä voimissani, mutta voimmehan koettaa."

He ponnistivat voimansa äärimmilleen, mutta kivi ei liikahtanutkaan.

"Herkeä jo, Umslopogaas", sanoi Nada; "tuhlaamme vain aikaa, mikä
minulla on vielä jäljellä. Puhelkaamme."

Vastausta ei kuulunut, sillä Umslopogaas oli pyörtynyt, ja Nada löi
rintoihinsa luullen hänen kuolleen.

Umslopogaas virkosi kuitenkin ja sanoi hetkisen kuluttua: "Emme mahda
sille mitään, menehdymme molemmat tähän, sinä sille puolelle ja minä
tälle, voimatta nähdä toisiamme, sillä olen niin heikko, etten jaksa
edes nousta jotakin syötävää hakemaan."

"Oletko haavoittunut, Umslopogaas", kysyi Nada.

"Olen, Nada, sain suuren reiän päähäni Dingaanin päällikön tapparasta,
jolla hän heitti minua takaapäin luullessani häntä kuolleeksi. Kaaduin,
enkä tiedä, kuinka kauan olen maannut tämän kiven suojassa. Päiviä
luullakseni, sillä jäseneni ovat aivan puuduksissa, ja korppikotkat
ovat jo raadelleet kaikki taistelussa kaatuneet, paitsi Galazin, jonka
rinnalla kuoleva Kuolema lepää, hengissä vielä, nuollen veljeni haavoja
ja karkoittaen korppikotkat. Korppikotkan nokkaisu herätti minut
vihdoin tajuntaan, ja silloin minä laahauduin tähän. Soisinpa, etten
olisi herännytkään. Makaisin mieluummin niinkuin makasin, kuin että
elän juuri niinkauan kuin sinä näännyt noin, Nada, loukkuun joutuneen
ketun lailla. Seuraan sinua pian, Nada."

"On kovaa kuolla näin, Umslopogaas", vastasi Nada. "Olenhan nuori ja
kaunis, rakastan sinua ja toivoin saavani synnyttää sinulle lapsia,
mutta kohtalo lienee näin sallinut, ja sillehän ei mitään mahda.
Voimani ovat pian lopussa, kauhu ja pelko ovat jäätäneet vereni, mutta
mitään tuskia en tunne. Älkäämme puhelko enää kuolemasta, muistelkaamme
mieluummin lapsuutemme onnellisia päiviä, kun kuljimme käsikädessä, ja
rakkauttamme, tuota onnellista aikaa sen jälkeen kuin suuri tapparasi
helähti kallioon halakazien luolassa, jolloin pelkoni ilmaisi sinulle
salaisuuteni. Katso, minä pujotan käteni reiästä, etkö voi suudella
sitä, Umslopogaas?"

Umslopogaas taivutti haavoittunutta päätään ja suuteli Liljankukan
pienoista kättä, jota hän sitten piti omassaan -- loppuun saakka. He
puhelivat rakkaudestaan koettaen siten unhottaa surullisen toivottoman
tilansa -- hän istuen ulkopuolella selkä kiveä vasten ja Nada leväten
sisäpuolella kyljellään käsi reiästä pujotettuna. Umslopogaas kertoi
myös taistelusta ja miten siinä oli käynyt.

"Ah!" sanoi Nada, "tämä on Zinitan työtä, Zinitan, joka vihasi minua
niin katkerasti ja syystä kylläkin. Hän on varmasti käynyt Dingaanin
puheilla."

"Aivan äsken toivoin vielä, että saisimme kuolla yhdessä, Nada", sanoi
Umslopogaas, "päästäksemme yhdessä suuren Galazin luo, sinne, jossa hän
nyt on. Mutta nyt on toisin. Nyt toivon, että joku löytää minut. Tahdon
elää vielä hetkisen saadakseni kostaa eräälle konnalle -- kostaa
hirmuisesti."

"Älä puhu kostosta, armaani", sanoi Nada, "olen jo lähellä maata, jossa
tappajat ja tapetut verenvuodattajat ja kostajat ovat kaikki samassa
pimeydessä. Tahdon kuolla lemmen sanat korvissani ja sydämessäni
helkkyen ja sinun nimesi huulillani, niin että missä hyvänsä me jälleen
toisemme kohtaammekin, on lempeni heti sinua riemuiten tervehtimässä.
Mutta sydämeni ääni kuiskaa minulle, ettet seuraa minua tälle viime
matkalleni. Sinä elät vielä kauan kuollaksesi voittamattomana sankarina
kaukana täältä erään toisen naisen puolesta. Tässä synkässä pimeydessä
levätessäni näyttää minusta kuin näkisin sinun, Umslopogaas, seisovan
kuolettavasti haavoittuneena, harmaantuneena ja jäntevänä Itkuntekijä
korkealla, jollakin hohtavan valkoisella tiellä, joka on täynnä
ruumiita. Ympärilläsi näkyy valkoihoisten naisten kauniita kasvoja ja
sinulla on suuri haava pääsi vasemmalla puolella, armaani."

"Näkysi on kyllä toteutuva, jos elän", vastasi Umslopogaas, "sillä
päässäni on paha murtuma vasemman ohimon lähellä."

Nada vaikeni ja oli kauan hiljaa. Umslopogaaskin oli vaiti surun ja
tuskan raadellessa hänen sydäntään, kun hänen täytyi näin menettää
Liljankukkansa ja vain siitä syystä, että Fakun heitto oli vienyt
häneltä voimat. Hän, suurten urotöiden tekijä, ei kyennyt nyt
pelastamaan lemmittyään; hän jaksoi tuskin istua selkä kiveä vasten.
Suru ja epätoivo pusersivat kyyneleet hänen silmiinsä ja pari helmeä
vierähti Liljankukan kädellekin. Nada tunsi niiden poltteen ja sanoi:

"Älä itke, mieheni; en ole sen arvoinen, äläkä sure kuolemaani, vaan
muistele, että rakastin sinua hellästi."

Oltuaan vaiti pitkän tovin hän jatkoi, ja hänen äänensä kuului
katkonaisina huohottavina kuiskauksina:

"Jää hyvästi, Umslopogaas, mieheni ja veljeni. Kiitän sinua
rakkaudestasi, Umslopogaas. Nyt uinahdan viimeiseen uneeni."

Umslopogaas ei voinut vastata, vaan katseli hentoa kättä, joka lepäsi
hänen omassaan. Sormet aukenivat kahdesti ja kiertyivät kahdesti hänen
sormiensa ympärille, sitten käsi aukeni kolmannen kerran, muuttui
väriltään harmahtavaksi, värähti ja herpaantui iäksi!

Idässä alkoi taivaanranta vaaleta. Aamu koitti.



XIV.

MOPON JA HÄNEN KASVATTIPOIKANSA KOSTO.


Samana päivänä kun Nada kuoli, saavuin minä matkalta palatessani aamun
sarastaessa kirveskansan kaupunkiin. Matkani oli onnistunut hyvin,
sillä eräs mahtava päällikkö innostui heti asiaani ja lupasi tukea
minua kaikin tavoin. Auringon noustessa saavuin sitten perille, ja
katso, kaupunki oli autio ja tuhkana.

"Tämä on Dingaanin jälkeä", lausahdin ja kuljin sinne tänne hävitystä
katsellen ja tuskasta vaikeroiden. Äkkiä kohtasin joukon miehiä, jotka
olivat pelastuneet verilöylystä. He lymysivät maissivainiossa peläten
vihollisen mahdollisesti palaavan, ja heiltä minä kuulin kaikki,
mitä oli tapahtunut. Kuuntelin vaieten, sillä olin jo tottunut
onnettomuuksiin; sitten kysyin, mihin vihollinen oli mennyt. He
vastasivat, että soturit olivat kiiruhtaneet Kummitusvuorelle
Susi-veikkojen ja Liljankukan jäljessä. Metsästä oli kuulunut sitten
ulvontaa ja taistelun melskettä ja sitten oli kaikki hiljentynyt eikä
vuorelta ollut ketään palannut; korppikotkain oli vain nähty liitelevän
koko päivän vuoren vaiheilla.

"Menkäämme vuorelle", sanoin minä.

Ensin he pelkäsivät tulla, kun paikka oli niin pahamaineinen, mutta
lähtivät kuitenkin vihdoin mukaani, ja me seurasimme vihollisen jälkiä
arvaten pian, miten joukon oli käynyt. Vihdoin saavuimme tasanteelle
velhottaren polvilla nähden paikan, jossa Susi-veikot olivat
taistelleet viimeisen uljaan taistelunsa. Kaatuneista olivat vain luut
jäljellä, sillä korppikotkat olivat saaneet rauhassa pitojaan pitää,
tohtimatta kuitenkaan koskea Galaziin, jonka rinnan päällä tuo vanha
Kuolema vielä hengissä lepäsi. Lähestyessäni ruumista nousi tuo suuri
susi horjuen jaloilleen, syöksyi minua kohti harjakset pystyssä ja kita
auki, mutta suistui samassa kuolleena maahan, sillä ponnistus oli ollut
ylivoimainen.

Katselin ympärilleni etsien Itkuntekijää luiden joukosta, mutta kun en
nähnyt sitä, virisi sydämessäni toivo, että Umslopogaas oli pelastunut.
Menimme vaieten sinnepäin, missä luolan piti olla, ja siellä näimme
maassa aivan sisäänkäytävän suulla miehen ruumiin. Kiiruhdin lähemmäksi
>-- se oli Umslopogaas, nälkään nääntyneenä ja ohimossa ammottava
haava. Rinnassa, käsivarsissa ja jaloissakin oli paljon haavoja, ja
kädessään hän piteli pienoista kättä -- jäykistynyttä kättä, joka näkyi
kiven sivulla olevasta reiästä. Tunsin käden hyvin -- se oli tyttäreni
Nada Liljankukan pienoinen käsi.

Nyt ymmärsin ja kumarruin tunnustelemaan Umslopogaasin sydäntä pannen
samalla kotkan sulasta nykäisemäni untuvan hänen huulilleen. Sydän löi
vielä heikosti ja untuva liikahti.

Pyysin seuralaisiani vääntämään kiven sivulle, mikä vihdoin
onnistuikin. Valo virtasi luolaan ja siinä aivan kiven takana lepäsi
tyttäreni eloton ruumis. Hiukan kuihtunut hän oli, mutta vielä
kuolemassakin kaunis ja suloinen. Tunnustelin hänenkin sydäntään; se
oli hiljaa, ja rintakin oli jo kylmä.

"Kuollut on kuollut", sanoin; "huolehtikaamme elävästä."

Kannoimme Umslopogaasin luolaan ja murennettuani hiukan leipää veteen
minä kaasin liemen hänen kurkkuunsa. Sitten puhdistin tuon suuren
haavan hänen päässään poistaen luunsirut ja asettaen vihdoin
parantavista yrteistä valmistamani kääreen haavan päälle pannen kaiken
taitoni liikkeelle. Olinhan parantajista taitavin, ollen izinyangain,
kuninkaan lääkärein ensimmäinen, ja ellei minua olisi ollut, olisi
Umslopogaas kuollut siihen paikkaan, sillä hänen loppunsa oli jo hyvin
lähellä. Samassa paikassa, jossa Galazi oli häntä kerran hoidellut,
minäkin palautin hänet toistamiseen henkiin. Hän ei puhunut kolmeen
päivään, ja ennenkuin hän heräsi tajuntaan, kaivatin minä syvän haudan
luolan permantoon. Siihen sitten hautasin Nada-tyttäreni. Peitimme
hänet liljankukilla, ettei multa koskettaisi häneen, ja sitten loimme
haudan umpeen. En nimittäin tahtonut, että Umslopogaas näkisi hänet
kuolleena, sillä tuon näyn aiheuttamalla mielenliikutuksella olisi
voinut olla mitä vakavimmat seuraukset. Umslopogaashan olisi voinut
ruveta halajamaan, että hän saisi seurata lemmittyään, mikä olisi
saanut kaikki ponnistukseni varmasti raukeamaan. Susi-Galazin hautasin
myös luolaan ja sovitin Vartijan hänen käteensä, ja siellä he nukkuvat
molemmat, Liljankukka ja Susi, viimeinkin ystävinä. Ah! Milloinkahan
maailmaan ilmestyy toinen sellainen mies ja toinen sellainen tyttö?

Kolmantena päivänä Umslopogaas vihdoin avasi silmänsä ja kysyi Nadaa.
Sitten alkoivat voimat vähitellen palautua, ja päässä olevan haavan
päälle kasvoi nahka. Mutta hänen hiuksensa olivat harmaantuneet eikä
hän hymyillyt enää juuri milloinkaan, vaan tuli entistä julmemmaksi ja
tuimemmaksi.

Saimme pian kuulla kaikki, mitä Zinita oli tehnyt, sillä naiset ja
lapset kotiutuivat jonkun ajan kuluttua. Mutta Zinitaa ja hänen
lapsiaan ei kuulunut. Eräs vakoojakin saapui luokseni Mahlabatinesta ja
kertoi minulle Zinitan kohtalosta ja Dingaanin paosta.

Umslopogaasin toivuttua minä kysyin häneltä, mihin hän aikoi ryhtyä ja
jatkaisinko suunnitelmani toteuttamista tehdä hänestä kuningas vai en.

Umslopogaas pudisti päätään ja vastasi, ettei hänellä ollut enää
sellaisia pyyteitä. Yhden kuninkaan hän kylläkin tuhoaisi, mutta ei
himoinnut enää päästä itse kuninkaaksi. Hän tahtoi vain kostaa. En
ruvennut häntä suostuttelemaan, mikä olisi ollut hyödytöntä,
sanoinpahan vain, että minäkin himosin kostoa. Yhdessä toimien
onnistuisimme kyllä.

Kertomista olisi vielä paljonkin, isäni, mutta en tiedä, jatkanko enää?
Lumi on sulanut ja juhtasi ovat täällä, löydettyinä paikasta, johon
sanoin niiden kätkeytyneen, joten halunnet jatkaa matkaasi. Samoin
haluan minäkin, mutta matkani on hiukan pitempi.

Kerron kuitenkin muutamin sanoin, mitä sitten tapahtui. Kuten muistanet
pelastin kerran Dingaanin veljen Pandan hengen ajatellen tarvitsevani
häntä tulevaisuudessa, ja nyt päätin kiihoittaa hänet Dingaania
vastaan. Verisen joen taistelun jälkeen oli Dingaan kutsunut Pandan
metsästysretkelle. Minä ja Umslopogaas olimme jo silloin Pandan luona
hänen kylässään alisen Tugelan varrella, ja minä varoitin Pandaa
noudattamasta kutsua, sillä hän itse oli riista, jonka tuhoamiseksi
metsästys toimeenpantiin. Kehoitin häntä pakenemaan Nataliin kaikkine
väkineen, minkä hän tekikin. Sitten aloitin neuvottelut buurien kanssa
keskustellen pääasiallisesti vain heidän päällikkönsä kanssa, jonka
nimi oli Ungalunkulu eli Suuri käsi. Todistin ja osoitin hänelle,
kuinka roistomainen ja kavala Dingaan oli, kun taas kaikkialla
tiedettiin Pandan olevan kaikinpuolin kunnollinen ja luotettava
henkilö. Neuvottelujen tulos oli se, että buurit ja Panda julistivat
yhdessä sodan Dingaania vastaan, minkä sodan minä aiheutin vain
saadakseni kostaa Dingaanille.

Olimmeko mukana Magongon suuressa taistelussa? Olimme kyllä, isäni. Kun
Dingaanin joukot työnsivät meidät takaisin, kiiruhdin minä, Mopo,
Nongalazan luo, joka johti joukkojamme, ja neuvoin häntä lähettämään
sanan buureille, että nyt oli niiden vuoro hyökätä. Amaboonat eivät
olleet ottaneet osaa taisteluun, vaan jättivät sen meidän mustien
huoleksi. Umslopogaas otti viedäkseen sanan perille ja hän raivasi
Itkuntekijällä tien erään Dingaanin rykmentin sivustan halki, kunnes
saapui buurein päällikön Ungalunkulun luo, ja kehoitti tätä murtamaan
Dingaanin armeijan sivustan. Taistelu loppui siihen, sillä vihollinen
menetti heti rohkeutensa kuullessaan valkoisten miesten yhtyneen
meihin. Dingaanin joukot kääntyivät pakoon, ja me ajoimme niitä takaa
surmaten vihollisia suuren joukon. Siihen loppui myös Dingaanin
kuninkuus.

Mutta hän eli vielä, vaikka ei ollutkaan enää kuningas, ja niin kauan
kuin hän oli elossa, ei kostonhimomme ollut tyydytetty. Lähdimme siis
buurien päällikön ja Pandan puheille ja sanoimme kohteliaimmin: "Olemme
palvelleet teitä hyvin ja taistelleet puolestannekin ja sallipa kohtalo
vielä, että teidän suotiin voittaa. Sallikaa meidän siis lähteä ajamaan
takaa Dingaania, joka on kätkeytynyt johonkin ja tappaa hänet, missä
ikinä hänet kohtaammekin, sillä hän on tehnyt meille vääryyttä, ja me
tahdomme kostaa."

Ungalunkulu ja Panda vastasivat hymyillen: "Menkää, lapset, ja
onnistukoon etsintänne. Mikään ei voisi meitä enemmän ilahduttaa kuin
sanoma, että Dingaan on kuollut." Ja he antoivat meille joukon
sotureita mukaamme.

Sitten metsästimme kuningasta monta viikkoa paikasta toiseen kuten
metsästetään haavoittunutta puhvelia. Kaahasimme hänet Umialozin
viidakkoihin, joista hän kuitenkin pakeni edelleen tietäen, että
verikostajat olivat häntä takaa-ajamassa. Kadotimme joksikin ajaksi
hänen jälkensä, mutta sitten kuulimme hänen menneen Pongolojoen yli
mukanaan pieni joukko sotureita, jotka olivat vielä pysyneet hänelle
uskollisina. Seurasimme hänen jälkiään Kwa Myawo-nimiseen paikkaan,
jossa kätkeydyimme pensaikkoon ja odotimme. Kauan ei meidän
tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin näimme hänen kulkevan ohitsemme
mukanaan vain kaksi soturia. Tapoimme soturit ja otimme hänet vangiksi.

Dingaan tunsi meidät heti, ja hänen jalkansa alkoivat vavista pelosta.
Minä lausuin:

"Enkö lähettänyt sinulle terveisiä, oi Dingaan, joka et ole enää
kuningas, että teit sangen pahasti karkoittaessasi minut luotasi,
minut, joka olin nostanut sinut valtaistuimelle?"

Hän oli vaiti ja minä jatkoin:

"Niin, minä, Mopo Makedaman poika, nostin sinut valtaistuimelle, oi
Dingaan, joka olit kuningas, ja minä, Mopo, olen syössyt sinut sieltä.
Mutta terveiseni eivät päättyneet siihen. Sanoinhan vielä, että
päivänä, jolloin jälleen näet kasvoni, kohtaat tuomiosi."

Hän vaikeni yhä. Silloin sanoi Umslopogaas:

"Olen Bulalio, oi Dingaan, joka et ole enää kuningas, Bulalio, jota
murhaamaan sinä lähetit suuren joukon urhoollisia sotureita. Missä ovat
nuo soturisi nyt, oi Dingaan?"

"Tappakaa minut heti; nyt on teidän hetkenne", sanoi Dingaan.

"Eipä hätäillä, oi Senzangaconan poika", vastasi Umslopogaas;
"haudallesi on täältä pitkä matka. Muistatko erään tytön, jonka nimi
oli Nada Liljankukka? Hän oli Mopon tytär ja minun vaimoni. Mutta hän
on kuollut -- nälkään nääntyi poloinen, kärsittyään kolme päivää ja
kolme yötä. Näytämme sinulle paikan, jossa hän kuoli. Sydämesi, joka on
aina ollut niin hellä, pakahtuu surusta ja säälistä tarinan kuultuasi.
Muistatko, kun eräs Zinita-niminen nainen tuli luoksesi taluttaen
kädestä kahta herttaista ja suloista pienokaista? Minä olin noiden
lasten isä, ja eräs Dingaan murhasi heidät. Mutta heistä saat myös
vielä kuulla. Nyt tielle, sillä matka on pitkä!"

Parin päivän kuluttua istui Dingaan yksinään ja kahleissa
Kummitusvuoren luolassa. Olimme saaneet hänet työläästi sinne
raahatuksi, sillä hän oli raskas kuin härkä. Kolme miestä työnsi häntä
takaapäin ja kolme kiskoi köydestä, joka oli sidottu hänen
vyötäisilleen, ja silloin tällöin pysähdyttiin näyttääksemme hänelle
niiden luita, jotka hän oli lähettänyt meitä surmaamaan. Samalla
kerroimme myös taistelun vaiheista.

Vihdoin olimme luolassa ja minä lähetin pois soturit, sillä me
tahdoimme olla Dingaanin kanssa yksin. Hän istui luolan permannolle, ja
minä kerroin hänelle, että hän istui Nadan, jonka hän oli murhannut, ja
Susi-Galazin haudalla.

Sitten väänsimme kiven luolan suulle ja jätimme hänet Galazin ja Nadan
henkien pariin.

Kolmantena päivänä tulimme aamun sarastaessa häntä katsomaan.

"Tappakaa minut", pyysi, hän, "sillä aaveet ahdistavat minua!"

"Etpä ole sitten väkevä enää, oi kuninkaan varjo", sanoin minä, "kun
vapiset kahden uhrisi edessä, sinä, joka olet murhannut tuhansia.
Sanopas siis, miten sinun nyt käy, kun joudut heidän pariinsa
kokonaan?"

Dingaan alkoi rukoilla armoa.

"Armoako sinulle, hyeena!" vastasin minä. "Rukoiletko sinä armoa, joka
et ole itse milloinkaan ketään armahtanut! Anna minulle takaisin
tyttäreni! Ja anna tälle miehelle takaisin hänen lapsensa; sitten
voimme puhua armahtamisesta. Ulos, heittiö, ja kuole niinkuin konnan
pitääkin!"

Raastoimme hänet luolasta hänen surkeasti ruikuttaessa vanhan velhon
rinnassa olevan kuilun reunalle, saman kuilun, jossa Galazi oli nähnyt
luut, ja odotimme auringon nousua, hetkeä, jolloin Nada oli kuollut.
Sitten huusimme hänen korvaansa Nadan ja Umslopogaasin lasten nimet, ja
tyrkkäsimme hänet syvyyteen.

Niin kuoli Dingaan, isäni -- Dingaan, jolla oli Chakan julma sydän,
mutta ei hänen suuruuttaan.



XV.

MOPO LOPETTAA TARINANSA.


Siinä kuulit Nada Liljankukan tarinan, isäni, ja kuinka me kostimme
hänen kuolemansa. Surullinen kertomus -- hyvin surullinen kertomus,
isäni, mutta siihen aikaan oli kaikki surullista. Myöhemmin, Pandan
hallitessa, oli toisin, sillä Panda oli rauhan mies.

Pari sanaa vielä. Jätin Zulu-maan, jossa en voinut enää olla kaksi
kuningasta surmattuani, ja muutin asumaan tänne Nataliin muinaisen
Duguzan läheisyyteen.

Dingaanin kuoleman jälkeen tulin sokeaksi, aivan umpisokeaksi, voimatta
nähdä aurinkoa enää milloinkaan tahi muutakaan valoa -- en tiedä,
miksi; ehkäpä liian paljosta itkemisestä, isäni. Muutin nimenikin,
ettei joku keihäs löytäisi tietään sydämeen, joka oli suunnitellut
kahden kuninkaan ja yhden prinssin kuoleman -- Chakan, Dingaanin ja
Umhlanganan.

Eräänä yönä saatteli kasvattipoikani Umslopogaas minut salavihkaa rajan
yli tuoden minut tänne Stangeriin, jossa olen sitten elellyt monta
vuotta vanhana Zweete-nimisenä taikurina. Olen rikas. Umslopogaas vaati
Pandalta takaisin Dingaanin minulta riistämän karjan, jonka hän ajoi
sitten tänne. Täällä ei ole enää ketään muinaisen Duguzan asukkaita,
eikä kukaan voisi tuntea vanhassa sokeassa Zweetessä Mopoa, taikuria,
joka tappoi Chakan, zulujen leijonan. Kukaan ei tiedä sitä enää. Sinä
vain olet kuullut tarinani, isäni. Älä kerro sitä kenellekään ennen
kuolemaani.

Umslopogaasko? Hän palasi kirveskansan luo ja hallitsi heimoaan, joka
ei kuitenkaan milloinkaan enää tullut niin voimakkaaksi kuin mitä se
oli ennen halakazien sotaretkeä. Panda antoi hänen olla rauhassa ja
piti hänestä, sillä Panda ei tiennyt, että Bulalio oli Chakan poika, ja
Umslopogaas antoi tuon koiran hallita häiritsemättä, sillä Nadan
kuoleman jälkeen hän oli menettänyt vallanhimonsa. Myöhemmin hänestä
tuli Nkomabakosin rykmentin päällikkö ja otti hän osaa moneen suureen
taisteluun suorittaen paljon mainehikkaita urotöitä. Hän oli mukana
Tugelan verisessä taistelussa, jossa Cetywayo löi veljensä Umbulazin
Pandan pojan.

Sen jälkeen hän alkoi vehkeillä Cetywayoa vastaan, jota hän vihasi, ja
ellei eräs valkoinen mies, eräs Macumazana-niminen metsästäjä, sama,
joka pelastui, kun Retiefin johtama buurijoukko murhattiin, olisi
auttanut häntä pälkähästä, olisi hänet surmattu. Välistä kävi
Umslopogaas minuakin katsomassa, sillä hän rakasti minua yhä, mutta nyt
hän on paennut pohjoiseen, enkä minä saa kuulla hänen ääntään enää
milloinkaan. En tiedä varmaan, mikä hänen pakonsa aiheutti, mutta
minulle on kerrottu, että se tapahtui erään naisen takia. Niin, naiset
ovat aina olleet Umslopogaasin turmio. Tapahtuman kyllä kuulin, mutta
olen sen unhottanut, sillä minä muistan nyt vain tapaukset, jotka
sattuivat kauan sitten, aikoina ennen tuloani näin vanhaksi.

Katsele tätä oikeata kattiini, isäni! En näe sitä itse, mutta olen
kuitenkin näkevinäni sen sellaisena kuin minä Mopo Makedaman poika sen
kerran näin -- punaisena kahden kuninkaan verestä. Katsele sitä ja --

Vanhus vaikeni samassa ja hänen päänsä nyökähti kuihtuneelle rinnalle.
Kun valkoinen mies, jolle vanhus oli tarinansa kertonut, kohotti hänen
päätään, näki hän hänen kuolleen.

_Loppu_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Susi-veikot - Umslopogaasin ja Galazin seikkailuja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.