Title: Kuvauksia Hailuodosta
Author: Paulaharju, Samuli
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuvauksia Hailuodosta" ***


KUVAUKSIA HAILUODOSTA

Vanhan väen muistelmain mukaan kirjotti

SAMULI PAULAHARJU

Kansanvalistusseuran Toimituksia 167



Helsingissä,
Raittiuskansan Kirjapainossa,
1914.



SISÄLLYS:

Aluksi.
Asutustarinoita.
Aluksista ja liikenteestä.
Rakennuksista.
Entisen ajan oloista ja elämäntavoista.
Kotiteollisuus.
Kalanpyynnistä.
Metsästyksestä.
Karjanhoidosta.
Viljelyskasveista.
Nöyrät vuodet.
Viinankeitto.
Juhla- ja merkkipäivät.
Häätapoja.
Pejjaiset.
Haltijoista.
Tietäjiä.
Kansan lääkintätaito.
Kansanrunous ja vanhat leikit.
Luonnonilmiöistä ja ilman ennustamisesta.
Sotatarinoita.
Entisistä rangaistustavoista.
Puumerkit.



Aluksi.


Kaikille lienee ainakin nimeltään tunnettu Hailuodon iso,
paripeninkulmainen saari Oulun edustalla. Lähes nelipeninkulmaisen
selän takana on se Oulusta [Siikajoelle tulee vain toista peninkulmaa],
meren sylissä, aavan, länsipuolella avautuvan ulapan laidassa,
kurottaen peninkulmaa pitkää Santosen nientään manteretta kohden kuin
kättä kiinni tarttuakseen. Elää tällä saarella yli parituhantinen
(2,839) työteliäs väestö, ystävällinen, vieraanvarainen, keskenään
hyvänsopuinen. Siellä on se viettänyt omaa elämäänsä muista erotettuna
kautta aikojen. Siksi siellä onkin paljon säilynyt muistelmia vanhoista
hyvistä tavoista, entisestä yksinkertaisesta elämästä. Monet vanhat
vielä mielellään haastelevat, miten ennen elettiin, mitä silloin
ja silloin tehtiin, miten juhla- ja merkkipäiviä vietettiin, miten
kaukaisilla pyyntiretkillä kulettiin. Kansatieteen tutkijalle ja
keräilijälle on tuo ennen käymätön alue varsin kiitollinen paikka. Voi
siellä taikakokoelman pian tuhantiseksi kartuttaa ja loitsujen luvun
kymmeniksi, samoin sananlaskuja saada satoja sekä arvoituksiakin aika
joukon, lisäksi monet haltijatarinat ja kummitusjutut.

Seuraavien vanhan kansan tapojen ja elämän kuvausten ainekset on toissa
kesän (1912) aikana kirjoitettu muistiin saaren vanhoilta ukoilta
ja eukoilta. Kertojina olivat useat paikkakunnan vanhoista eläjistä
haastellen, kuka enemmän, kuka vähemmän. Monet tiedot, taijat ja
tapainkuvaukset ovat 70-vuotiaalta _Juho Hentulta_, yhtä monet _Nikun_
81-vuotiaalta _Anna-Kreeta_-muorilta, paljon on kertonut myöskin
86-vuotias _Kujalan Sipo_. Muista kertojista mainittakoon Heikkalan
muori, 90-v., Kittilän Jussi, 89-v., Kittilän Juhan-Erkki, 84-v.,
Frantsin Jaako, 81-v., Ruonalan ukko, 80-v., Prokkalan ukko, 78-v.,
Pertaan muori, 75-v., Hentun muori, 68-v., Piekkolan Maijastiina,
68-v., Laurilan Priita, 66-v., Runte-Kreeta, 65-v., Hakmannin Juuso,
64-v., Annus-Jaako, 59-v., Annus-Kaija, 57-v., Töyrän Sipo, 57-v.,
Trupukan Pekka, 55-v., Väntelän ja Pietilän isännät sekä Heikkalan,
Töyrän ja Kujalan emännät ja Heikkalan pojat.



Asutustarinoita.


"Hai, luoto näkkyy!" Niinhän se oli ennen mustalainen huudahtanut, kun
oli jäällä eksyksissä sumussa, "meripimiäsä", Oulusta Raahea kohden
ajellut ja sumun aukeamasta nähnyt saaren maan pilkottavan. Ja siitä
on sitten saarelle nimi saatu, _Hailuodoksi_ ruvettu kutsumaan. Näin
kertovat saaren eläjät ["Ennen on Luovon nimenä ollut Ifron-Kaarlöö",
tiesi muuan eukko.] Hailuoto-nimeä ei kyllä paikkakunnalla useastikkaan
käytetä, sanotaan vain _Luoto_ ja _luotolainen_.

"Jo ainakin neljä-, viissattaa vuotta on täälä Luovosa asuttu",
arvelivat saaren vanhat ukot. Mutta eivät tiedä varmaan enään, mistä
päin mantereelta on tänne ensimäiset eläjät saapuneet. Vain muuan
muisteli sanotun, että lumijokelaiset ovat ennen käyneet kalanpyynnissä
Hailuodon Hanhisessa. Siellä ollut heillä venevalkama Hanhisen
korkeimmalla kohdalla. Näkyy vieläkin siellä kuin valkaman sijoja.
Käyneet lumijokelaiset useampina kesinä pyynnissä, sitten lopulta
muuttaneet varsinaisesti Luodolle asumaan. Toinen Luodon ukko taas
tiesi, jotta; "pohjasesta päin on tänne asukkaat tulleet, ne on olleet
sellaisia kalanpyytäjiä".

Ensimäinen eläjä on muistotiedon mukaan ollut Marjaniemessä,
"Pooki-Marjaniemesä" Hannuksenperällä. Siellä hietapakkain takana
metsäkankaalla on vieläkin nähtävinä kolme neljä kiuvasrauniota
mustuneine "kuulemakivineen". Raunioista etelään, rantaan päin on
satasen syltä leveä, pari sataa pitkä maakappale, mikä näyttää ennen
olleen peltona. Ojat vielä jotenkin hyvin näkyvät. Sanotaan, että siinä
olisi ennen ollut Marjaniemen talo, toisten mukaan _Sipilä_. [Marjaniemen
talo on nykyään Isossakylässä Äyrään takana, Sipilä Isossakylässä.]
Raunioiden sivutse vie ikivanha, ei enään käytännössä oleva kangastie,
"Marjaniemen tie".

Toinen talo on sitten ollut Ojakylän _Kuusto_. Tarina tietää kertoa,
että Marjaniemen muori, kun oli pannut savupirttinsä lämpiämään,
oli lämpiämisajaksi juoksaissut naapuriin, Kuustoon "rullaansa
viihtiämään". Tuli sitten taas kotiin, kun pirtti oli lämmennyt ja savu
ulos haihtunut. Toiset taas sanovat, että muori oli niin "visu", jotta
pani pirtin häkineen kiinni ja juoksi naapuriin pakoon. Naapuriin oli
matkaa toista peninkulmaa.

Kolmas talo oli ollut _Perälä_ Ojakylän lahden pohjukan perässä,
"Perälän äyräällä", nykyisillä Töyrän talojen eteläpuolella
sijaitsevilla hietakummuilla, "tömpillä". Sanotaan, että siinä
on ennen ollut "seittemän talua". Silloin oli ranta ollut samaa
tasaista töyrää, mutta sitten oli vesi puhkaissut ojan töyrän läpi ja
repinyt hiekkaa pois niin, että nyt on suuret haudat ympäri tömppiä,
joilla vielä nähdään talon rauniokiviä. Mainittu vesioja, Isolanoja,
"sisämaan" metsälammeista alkunsa saava, oli ennen virrannut tömppien
eteläpuolitse, mutta sitten oli se johdettu tömppien pohjoispuolelle.
Nykyään on Perälän talo toisessa päässä saaren kyliä, "Kujalan
nurkalla".

Neljäs talo sanotaan olleen _Kinnari_, Ojakylällä sekin.

Vanhoja taloja ovat myöskin _Ruonala_ Keskikylällä, samoin saman
kylän _Tero_ eli _Törrö_ sekä _Päärni_ ja _Haapala_ Isollakylällä
"Järventakana" ja _Kujala_ Kujalan nurkalla.

Ruonalassa kerrotaan ison vihan aikana eläneen 7 parikuntaa samalla
kertaa. Yhdessä elannossa olivat kaikki olleet, samasta pöydästä
sopineet syömään, saman talon töitä yksissä miehissä tehneet. Mutta
sitten ison vihan aikana olivat "hävenneet" kaikki, minne olivat
joutuneetkaan. Vain yksi parikunta oli entiselle kotipaikalleen joutunut
sukuaan jatkamaan. Ja samaa sukujuurta on talossa vielä. Talon "pikku
aitta" oli vihan aikana ollut kehikolla.

Ennen ihmiseläjien tuloa oli Luodolla olostellut vain
"_vuoripeippoja_", ja oli niitä ollut vielä ihmistenkin eläntäaikoina.
Niitä oli asunut sekä _Hyypänmäessä_ että varsinkin Isossakankaassa.
Hyypänmäki on saaren korkein mäki, moninotkelmainen hiekkatöyrä
Ojakylän pohjoispuolella. Itse mäkikin on vuoripeipon aikaansaama. Oli
näet vuoripeippo lähtenyt Siikajoelta hiekkasäkki selässä Luodolle
"pesänlaittoon". Säkkipä revennyt ja Luodolle remahtanut ja siihen
Hyypänmäki syntynyt. [Toisen tiedon mukaan on Hyypän paikalle kerran
laiva "tullut pois", särkynyt ja hukkunut, ennen kun "koko maailma
ollut yhen aallon seasa".] Isokangas taas on pitkä, leveä hiekkakangas,
joka kyläin takalistoja juoksee halki saaren. Kankaan selkää on jo
entiseen aikaan kulkenut jalkapolku.

Kinnarin emäntä se oli kerran tullut Kuustosta tyttärensä luota, tytär
kun oli siellä miehelässä. Isoakangasta myöten kun oli kapsutellut,
niin tullut vuoripeippo vastaan, ottanut kädestä kiinni ja pyytänyt,
jotta lähteä hänen kotiinsa, siellä kun akka oli "lapsia saamassa".
Emäntä mennyt ja auttanut, ja kun oli pois lähtenyt, oli vuoripeippo
antanut hänelle palkaksi punaisen verkahameen. "Pitää pitää", sanonut,
"sitä kolome pyhää kirkosa saarnastoolin alla. Muuten se ei sulla
pysy, se kun ei ole siunattu." Emäntä oli tehnyt neuvon mukaan. Ja
kauvan oli se hame hänellä kestänyt, monia kymmeniä vuosia. "Minunkin
-- kertojan, 70-vuotiaan eukon -- isäni äitin äiti oli nähänyt, kun
se emäntä oli pitänyt sitä hametta." Hame oli ollut varastettu, siksi
sitä oli pitänyt kirkossa kulettaa. Kaikki varastettu oli näet aina
vuoripeipoille joutunut.

Kun sitten oli ihmiseläjiä yhä lisäytynyt, oli vuoripeippojen elämä
saarella käynyt lopulta aivan sietämättömäksi, Muuankin peipporukka oli
valitellut:

    "Ei saa rauhaa,
    Takaranta pauhaa,
    paimenet parkuu,
    ja karjankellot soivat."

Ja pois oli lähtenyt, vaeltanut pohjoista kohden isommille mantereille,
suuremmille salomaille. Kahlomalla vain oli mennyt, ja "hahtiväylälle"
kun oli astunut, niin vasta tupennokka oli veteen koskenut.

Ei ole Luoto ollut aina samanlainen kuin nykyään. Se on ollut monena
kappaleena ennen, useana saarena, salmia vain välissä. Pitkälle
itään pistäyvä _Santosenniemi_ on ollut eri luotona, Potin talojen
luona ollut salmi, _Niemenkurkuksi_ sanottu. Samoin _Hanhinen_, joka
vielä nyt vain korkeiden vesien aikana on mantereesta erillään,
samoin _Syökari_ kaakkoisrannalla sekä _Munakulju_ Syökarin puolella.
Leveät salmet ovat niitä ennen muusta saaresta erottaneet -- Syökarin
vieressä ollut _Louvekkarin kurkku_ -- ja itse saaret olleet pikkuisia
maapalasia. Syökarille oli vanhaan, vanhaan aikaan soutanut Ruonalan
ukko katsomaan, minkälaista siellä olisi, ja löytänyt hyvän niittymaan
ja omistanut sen talolleen. Kukaan ei ollut siellä vielä ennen käynyt,
eikä se ollut kenenkään oma vielä ollut. Nytkin on Ruonalalla siellä
vielä niittynsä, mutta on muillakin. Sillä Syökari on niin iso, että
siitä saadaan "tuhansia häkkejä heiniä". Munakuljusta oli entisaikaan
saatu kolme häkkiä heiniä. Nyt siellä on useita "kokopaikkoja", sauroja
sekä muutamia latoja. Monta paikkaa, joista ennen, vanhain miesten
nuoruuden aikana, kaloja pyydettiin ja saatiin kovasti, on nyt hyvänä
heinämaana. Niemenkurkkua Ojakylän lahdesta Potinlahteen ovat vielä
nykyisetkin vanhukset monta kertaa nuottaretkille veneillä soudelleet,
samoinkuin taas Salmea ja Louvekkarin kurkkua on "mummovainaan aikana
kulettu nelilaijoilla". Vielä 30-35 vuotta takaperin kulettiin
"syysluoteen" aikana Salmea pikkuveneillä. Trupukan nokassa ja Valpun
rannassa on vanhain muiston aikana vedetty nuottaa ja nyt niistä
paikoin niitetään heinää.



Aluksista ja liikenteestä.


Saarimaan eläjinä, vesikansana, ovat luoto laiset jo aikaisin tottuneet
merellä liikkumaan. Entisaikaan, kun ei vielä ollut rautatietä Ouluun,
oli kesäisin rahtiliike ollut kalastuksen ohella tärkeänä tulolähteenä.
Siksipä oli saarella ollut useita pikku aluksia, jopa mainitaan kerran
jo hyvin vanhaan aikaan olleen oikean laivankin. Sen oli omistanut
vanhan, jo pari-, kolmekymmentä vuotta takaperin kuolleen Piekkolan
vaarin isänisä. Se laivanomistaja oli ollut "ylevä" mies, "pohatta"
mies, "keisariksi" kutsuttu. Laivallaan oli hän "seelannut" Ruotsit ja
Suomet.

Pienempiä aluksia, _jähtejä_, on sitten ollut etupäässä Ojakylän
miehillä. Niinpä oli "Jähti-äijä"-vainaalla -- kuollut jo 50-60 vuotta
takaperin -- oma jähtinsä, sitten hänen pojillaan, Kujalan miehillä,
oli sekä iso että pieni jähti. Rikas Päätalo omisti myös yksinään
jähdin, ja Pirkolalla oli samanlainen alus toisen miehen kanssa
yhteinen.

Jähti oli kuin pieni laiva. Se oli tavallisesti Iissä valmistettu.
Isompiin mahtui aina 800 tynnyriä tervaa, taikka yhtä monta tynnyriä
suoloja. Siinä oli kaksi mastoa, isompi, _keula_- eli _fokkamasto_,
ja pienempi, _perä_- eli _kryysmasto_. Päältä oli jähti avonainen,
ei ollut _haltäkkiäkään_. Monen monituiset olivat jähdin, kuten
muidenkin purjealusten, eri osain nimitykset, jotka, samoin kuin
purjehdussanastokin, melkein kaikki olivat vieraskielisiä väännöksiä.
Pohjan, _emän_, alla oli _kööli_, peräpuoli oli _ahteri_, keula
_föri_. Oikea puoli oli _tyyrpuuri_, vasen _paapuuri_. Peräsimen,
_ruorin_, varsi kävi _ruoriskotin_ lävitse niin, että _ahterpeili_
jäi ulkopuolelle, ja ruoria _tyyrättiin ruorispinnalla_. Purjeita,
_seelejä_, oli neljä viisi kappaletta. Keulamastossa oli alaalla
_isoseeli_, yläällä _topissa_ kolmikulmainen _kliivari_ sekä
_taakseeli_. Isoseili oli alareunasta kiinnitetty _puomiin_, yläältä se
pingotettiin _kaffelilla_. Kliivari ja taakseili olivat alakulmistaan
kiinnitetyt keulasta pistäyvään _puksfröötyyn_. Perämastossa oli
_ahterseeli_ eli _mesaani_ puomeineen ja kahveleineen.

Mastot olivat 10-12 syltä pitkiä honkia. Ne oli _teijattu_ pystyyn
paksuilla lujilla köysillä. Kaksi köyttä, _vantit_, meni kummallekin
sivulle ja yksi, _taaki_, oli pingotettu keulaan. Taakia myöten
taakseili juoksi ylös.

Purjeet vedettiin ylös tai laskettiin köysillä, _falleilla_, jotka
juoksivat _flokeissa_, ja _seelatessa_ hoidettiin purjeita nuorilla,
_perä_- ja _keulakuutilla_, jotka olivat kiinnitetyt puomeihin.
Merelle lähdettäessä ensinnä vedettiin ylös mesaani ja isoseilikin,
jos oli _sievä_ ilma. Mesaanilla sitten käännettiin jähti sinne, mihin
tarvittiin, ja "se väänti jo jähin kalappaan, ennenkö _ankkurikaan_
oli nostettu". Sitten vasta, kun ankkuri oli saatu ylös ja tullut
kaikki _klaariksi_ ja alkoi saada _faarttia_, nostettiin taakseili ja
kliivari. Sitten sitä alettiin kulkea. _Ruorimies_ oli ruorispinnassa
ja toinen mies kuuteissa _ottamassa seeliä sisälle_ taikka _antamassa
ulos_ eli _löysäämässä_. _Tormin_ uhatessa purjeet pienennettiin,
_reivattiin_. Mutta jos jähti _sääti_, niin pian ne taas saatiin
avatuiksi ja pannuiksi _täysiin seeleihin_, jolloin taas saatiin _kova
faartti_. Vastatuulella koetettiin _kryysätä_, vaikka vähän sillä
voitettiin. Kun kovin vastatuuleen pyrittiin, niin se oli _pilivinnisä_
silloin, ja purjeet alkoivat _flakata_. Vastaisemmalle käännettäessä
_luuvattiin_, käännettiin _luuvartin_ puolelle. -- _Paarlastia_ ei
jäheissä käytetty. Ne olivat niin leveäpohjaisia, etteivät kovin
helposti tuulessa kallistuneet.

Jäheillään luotolaiset kulettivat hirsiä, lankkuja y.m. puutavaraa
Iistä ja Kemistä Ouluun, Siikajoelle, Pyhäjoelle, Raaheen ja
Kalajoellekin asti. [Metsättömien rantamaiden asukkaat tarvitsivat
puutavaraa rakennuksiinsa.] Ja tervoja veivät Oulusta sekä Iistä --
tervaa silloin Iijokeakin myöten soudettiin alas -- Haaparannalle
ulkolaisten laivoihin. Sitten taas palatessaan toivat Haaparannalta
suoloja sekä muutakin tavaraa Oulun ja Raahen kauppiaille. Varsinkin
"enkeska-kesänä" (1854) oli suolojen kuletus Haaparannan sataman
ulkolaislaivoista -- niitä siellä toisinaan silloin oli aina kolmatta
sataa -- tärkeimpiä toimia. Oulusta oli silloin hevosella vedätetty
suoloja ympäri Suomen niemen, aina Kuopioon, jopa Viipuriinkin asti.
Muuta tietä kun ei kuulunut Suomeen päästyn. Haaparannalla oli ollut
Viipurista "Pruuke"-niminen välittäjä, joka oli sinne suoloja ja
muuta tavaraa hommannut. Suolatynnyrin "frahtia" Haaparannalta Ouluun
maksettiin 75 kopekkaa ja Raaheen 1 rupla.

Tuotiin jäheillä hirsiä myös omiksi rakennustarpeiksi. Ennen näet
oli Luodolla ollut kovin huonot metsät. Vanhaan aikaan kun oli ollut
yhteiset metsämaat, oli kyllä mahtavia hongikoita ollut, mutta ne oli
juuri ennen isoajakoa oikein kilvalla aivan peräti hävitetty niin,
ettei enää saatu rakennuspuitakaan omiksi tarpeiksi.

Pienempiä aluksia olivat _matkaveneet_, joilla Ruotsin puolella ennen
silakan pyynnissä kulettiin. Niissäkin oli 2 mastoa, keulamasto ja
perämasto, mutta vain 3 purjetta, keulapurje, peräpurje ja kliivari.
Niitä sanottiin myös _nelilaijoiksi_, vaikka laitalautoja oli isommissa
aina seitsemän, kahdeksan ja yhdeksänkin. Suureen matkaveneeseen
voitiin lastata 30-40 tynnyriä silakoita. -- Sitten oli -- ja on
vieläkin -- isonlaisia _pauhaveneitä_, joilla _verkkopauhoilla_ eli
_silakkakrunneilla_ kulettiin. Sanottiin niitä myös _krunniveneiksi_
ja _soutuveneiksi_. Ne myöskin olivat 2-mastoisia, ja niihin voitiin
lastata toista kymmentä tynnyriä silakoita, kun pantiin kahdet varppeet
ja vielä _parraspuut_ päälle. Niillä tehtiin Oulun matkatkin sekä
joskus Ruotsinrannan pyyntiretket. Pienillä yksimastoisilla _salmi_-
eli _harvanverkon-veneillä_ kulettiin lahdissa ja salmea myöten
niitylle heinäntekoon ja lypsylle. Niitä sanottiin myös _niitty_- ja
_lypsyveneiksi_. Pienimmillä _ranta_- eli _pikkuveneillä_ kulettiin
soutamalla, mutta voitiin niihinkin pikku masto purjeineen pystyttää.
Metsäjärvillä kalalla käytäessä meloskeltiin joskus pölkyistä kyhätyllä
_lautalla_.

Ennen kun ei vielä höyryvenettä, "_pakettia_", kulkenut Oulun ja
Hailuodon välillä, oli tuo 4-peninkulmainen _Oulunselkä_ ollut
purjeveneellä katkaistava. Hyvillä ilmoilla oli se mennyt 5-6:ssa
tunnissa, jopa se oli joskus kovassa myötäisessä lasketettu alle
kahdessa tunnissa, mutta huonoilla säillä, vastatuulilla, oli saanut
samoilla seljillä väliin viivytellä 12-13 tuntia. Ensimäisenä höyrynä
oli näillä taipaleilla kulkenut "Meriteeri", pieni avonainen alus,
sitten oli sijan ottanut "Onni", ja nyt käy joka päivä "Luoto".

Talvella, kun meren lyö jäähän, on liikenne huonompi, mutta kaikkein
kurjin syksyllä ja keväällä _keliriittoaikana_, jolloin muutamien
viikkojen aikana ei pääse saarelta mantereelle ei veneellä, ei reellä
eikä millään. Keväällä se ei useinkaan hyvin pitkään kiusaa, toisinaan
vain pari viikkoa, kevätjää kun kestää "meleko" heikkona kulkea. Siinä
saa olla reikiä "kuin seulan pohojasa", ja silloinkin se vielä kestää
hevosella laskettaa. [Muuan ukko kertoi: Lähdin kerran Siikajoelle,
enkä tiennyt jään huonoudesta mitään. Mutta kun tulin takaisin toisena
päivänä, oli jää niin huonoa, jotta vesi pulppasi ympärillä kuin
seulan pohjasta. En kumminkaan pudonnut. Ja sitten huomenaamulla oli
meri puhdas.] Mutta syksyllä "tekee jäätä" toisinaan niin kauvan, että
täytyy olla _kuusikin_ viikkoa vankina. Joskus kyllä on päästy _viikon_
odotuksella venekulusta hevoskyytiin. Lahdelmat, "perät", jäätää ensin,
sitten vasta käy selkiä silloittamaan. Luotolaiset ajavat toisinaan
_parinkin yön_ vanhaa jäätä perissä, ja kahden tuuman vahvuinen jää
kestää jo pikku taipaleita siivosti lasketella.

Mutta kun meri on kyllin vahvaksi jäätynyt, silloin voidaan huoletta
päästellä manteretta kohden. Viedään Ouluun, mitä itseltä liikenee,
ja tuodaan Oulusta, mitä tarvitaan. Hyvillä tyynillä pakkassäillä
nämä hevosmatkat aika mukavasti sentään menevät, päästellään suoraa
"tikkatietä" ohi Santosen Varjakkaan ja Salonlahden yli Ouluun. Mutta
annas olla, jos sattuu "nöyrä" ilma ja vielä vastatuuli, silloin olet
taipaleella kuormasi kanssa melkein saatuna. Kyllä ovat luotolaiset
tulleet tuntemaan sekä kesäisen myrskyn ja sadesään että talvisen
tuulen ja tuiskunkin.

Kunnossa pidettäviä maanteitä ei Hailuodossa paljoakaan ole, 6-7 km:n
kappale Ojakylästä kirkolle ja kirkolta sama matka Pöllän satamaan,
toinen vähän pitempi Marjaniemen luotsiasemalle. Siinä kaikki.
Takarannan pyyntipaikoille vievät kärrytiet kulkevat vain omia aikojaan
kohentamatta pitkin surkean pehmeitä hiekkaharjanteita milloin ylös,
milloin alas, milloin pitkin kankaan selkää. Pehmeitä hiekkateitään
ovat luotolaiset ennen ajelleet "puukärryillä", joissa pyöräin
raudoittamattomat kehykset ovat olleet kortteliakin leveät, vanhimmissa
vielä akselikin puinen. Semmoiset puurattaat nähdään vielä esim.
Trupukan talossa, ja Kuustossa on rattaat, joiden akselikin on puusta.
Rautakisko on vain akselin latvain alapuolella. Sanovat, että rattaat
ovat jo toisella sadalla vuodella.



Rakennuksista.


Savutuvat, _uunipirtit_, ne entiseen aikaan haikusivat Hailuodossakin.
Puinen harmaa lakeistorvi, ontelosta hongasta tehty "ymmyrkäinen
pöselö" törrötti usean talon katolla, kertoen lämpöisestä laenalasesta,
nokisesta välikatosta ja savua puskevasta kiukaasta. Noin 40 vuotta
takaperin oli muutamissa uunipirteissä vielä asuttu. Viimeiset
kerrotaan olleen Mattilassa, Perälässä, Sipilässä, Hentulla, Nikulla
sekä Juntilla. Hentun pirtti oli purettu 1876, Mattilan vasta muutamia
vuosia takaperin, vaikka olikin käyttämätönnä ollut jo monia vuosia.
Sipilän vanha uunipirtti on vielä pystyssä, vaikka onkin salvettu jo
1752. Sekin on jo muutettu ulos savuavaksi.

Maakivistä oli ollut uunipirtin kiuvas, kaksinkertaiselle
hirsisalvokselle, _uuninjalalle_, muurattu. Omalla saarella kun ei
ollut oikein tulenkestävää kiveä saatavana, tuotiin Haukiputaalta,
Putaanjoen suulta, leveitä "lanttikiviä", _Puttaan kivejä_, ja niistä
uuninlakia sekä arinoita rakenneltiin. Ne kestivät miespolvia, vaikka
olivatkin pehmeää, löyhää kiveä. Toisinaan käytettiin myös _Piehingin
kivejä_, joita kuletettiin Raahen eteläpuolelta asti. Sekin oli
kestävää. Kun savukiukaiden aika oli ohi, kelpasivat monet kiukaankivet
vielä saunan- ja riihen-uuneihin lakikiviksi.

Ovinurkassa oli uuni, suu tavallisesti perälle päin. Mitään
nurkkapatsasta ei muisteta olleen, eikä myöskään ollut kiukaassa
savutorvia käytetty. Leveä, otsasta ulos pistäyvä _lieskakivi_ oli
vain liekkien liikaa loimua laimentanut. Uuninsuun edessä oli liesi
_pankkoineen_.

Välikatto oli savupirteissä taitteinen, keskiosa sivupuolia
korkeammalla. Kaksi mahtavaa pyöreää hirttä, _lämpymät vuolet_,
kannatti pyöreitä tai puolipyöreitä _laupuuksia_, ja vuolien alla
poikittain oli vahva _piitta_ tukemassa vuolia joko pikku patsasten
avulla taikka suorastaan ilman patsaita. Seinäin vierissä ei ollut
vuolia, vaan laupuuksien päät lepäsivät seinähirsien varaukseen
hakatussa kolossa. Tämmöinen välikatto nähdään Sipilän vanhassa
pirtissä. Vuolien paksut päät vain pistäyvät ulos päädystä, ja keskellä
lakea on vielä entisen savutorven aukko, _räppänä_. Mutta useissa
muissakin vanhoissa pirteissä näemme vielä samanlaisen välikaton.
Semmoinen juhlallisen komea kaartokatto on esim. Kniivilän isossa, 90
vuotta vanhassa pirtissä, semmoinen samanikäisessä Töyrän pirtissä,
samanlainen vielä Yrjänän 60-vuotiaissa vanhoissa pirteissä sekä
Kittilässä, Kuustolla, Mattilassa, Prokkolassa.

_Orsia_ oli savupirtissä ainakin ovipuolessa pari yli tuvan ulottuvaa
vahvaa rinnakkaisortta, joita sanottiin _rekiorsiksi_. Peräpuolessa
taas oli _leipätangot_.

Valoaukkoina oli alkuaan lykkyylaudalla sulettavat _luukuakkunat_.
Semmoiset akkunat on ollut ennenmainitussa Sipilän pirtissä. Siinä
perä- ja uuni-akkunan pielessä vielä näkyy lykkyylaudan sija, kooltaan
0,39 x 1,30 m, joten itse akkuna on ollut n. 30 cm korkea ja 50-55 cm
leveä. Vielä, oli savupirtin oviseinässä ylhäällä päädyssä pieni, pari
kolme desimetrinen _hikoreikä_. -- Myöhemmin, ennenkuin varsinaiset
lasiakkunat tulivat tavallisiksi, käytettiin lauta-akkunoissa
puitteisiin sovitettua _varakruutua_, joka voitiin pistää aukkoon, kun
akkunalauta vetäistiin auki. Tämmöinen oli vielä nykyisten vanhojen
tietämän mukaan ollut joskus käytännössä. Siitä akkunat sitten
vähitellen laajenivat 4-ruutuisiksi, 12- ja 6-ruutuisiksi tavallisiksi
talon akkunoiksi.

_Laattia_ oli vanhan ajan pirteissä leveistä puolikkaista, jotka joskus
olivat asetetut kahdatyvin, toisen tyvi perään, toisen oveen käsin.
_Multapenkit_ seinäin vieressä estivät kylmää laattian kautta sisään
tulemasta.

_Vesikatot_ olivat _tuohi-malkakattoja_, joita vieläkin paljon näkee.
Kattovuolille oli ladottu "männynnäreitä" _ruoteiksi_, niiden varaan
tuohia, sitten päälle painoksi _malkoja_ vieri viereen vuoroin
toiselle ja toiselle puolelle kattoharjaa. Harjalla ulottuivat malat
ristiin ja kiinnitettiin toisiinsa _malkurin_ reikiin sovitetuilla
_katajapitusilla_.

Entisajan asuinrakennukseen kuului tavallisesti kolme suojaa:
_asuinpirtti, porstua ja kylmä tupa_. Porstua oli useasti läpi
kuljettava, _takaoven_ kautta pääsi kartanon puolelle. Sittemmin
saatiin porstuan perään _kamari_, isompaan porstuaan kaksikin kamaria,
joista toista käytettiin _köökinä_. Kylmä tupa oli useasti romuhuoneena
ja kala-aittana. Sitten myöhemmin käytiin kylmän tuvan puolelle
kamareita ja vierashuoneita laatimaan.

Savukiukaan sijaan laitettiin savunsa suoraan ulos suitsuttava uuni.
Se muistuttaa puujalustaista maakiviuunia, julman suurta kuutiomaista
kivilatomusta [uunin ulkopuoliset mitat: korkeus 1,9, pituus 2,4, levyys
2,1 m], jossa itse tulipesäkin on kuin vuorenonkalo, lähes paria
metriä pitkä, puoltatoista leveä ja melkein metriä korkea. Sitten
ruvettiin muuraamaan uuneja, joiden ulkonurkassa oli eteläpohjalaisen
takkauunin takkaa vastaava holvaus. Siinä talvi-iltasin pystyvalkeaa,
_praasua_, poltettiin ja siitä koko holvauskin sai "praasun" nimen.
Viimeinen muodostus on _hällä-uuni_, missä uunin edusliesi sekä
praasukolo ovat yhdistyneet samaksi holvaukseksi, jonka pohjaan on
sitten _hällä_ sovitettu.

Puhuessamme muista rakennuksista on mainittava ainakin _sauna_, joka on
luotolaiselle yhtä tärkeä huone kuin muullekin suomalaiselle. Kerran ja
kahdesti viikossa pitää siellä löyly saada, jopa heinänteon aikana joka
päivä. Siellä myös kupparit ja hierojat parantavat toimensa tekevät,
ja entiseen aikaan siellä tietäjät kylvetyksensä, loitsimisensa
toimittivat. Ja saunan lämpöisissä vielä vanhat luotolaiset ovat näille
ilmoille saapuneet.

Luotolais-sauna on tavallista pohjoispohjalaista mallia: _kiuvas_
ovinurkassa, suu perälle käsin, _lavo_ peräseinän vieressä, seinästä
toiseen ulottuva. Välikatto on kahtaalle kallistuva taitekatto.
Sivuseinän vieressä on joku _vaateorsi_, ikkunan edessä penkki. Kiukaan
ja peräseinän välistä osaa sanotaan _saunankarsinaksi_. Entisajan
saunoissa oli ollut _mallaslavokin_, missä maltaita imellytettiin, sekä
_lihanpalvausorret_, joihin savustettavat lihakappaleet ripustettiin.

Saunan luona nähdään joskus vanha, riuvuista ladottu _kota_ --
ainakin pari semmoista voi Luodosta vielä tavata. Kodan runkona on
neljä latvasta vitsalla yhteen sidottua riukua ja niiden nojalle
sitten muut puut pystytetyt. Pata on sijoitettu kivien varaan. Veneen
puolikkaista tehdyt kodat ovat riukukotia tavallisemmat. Niitä näkee
sekä kartanoilla että kalarannoilla.

Saunan kaltaisia suojia ovat myös _kalasaunat_, joita vielä muutamilla
pyyntirannoilla nähdään. Niissä on kiuvas kuin saunassa ja akkuna ja
savureikä, mutta lavo on laskettu vähän alemmaksi ja levitetty niin,
että ulottuu lähelle kiuvasta. Siinä voidaan silloin loikoa poikittain
jalat ovea kohden. -- _Kalatuvat_ taas ovat "uloslämpiäviä" pikku tupia.

_Riihi_ on välttämätön huone maata viljelevän talonpojan
rakennusryhmässä. Vähässä matkaa kartanon takana se erillään seisoo,
useasti ympärillään muutamia olkilatoja. Luuvaa ei ole, sillä
puiminen toimitetaan riihen maalaattialla. Samoin kuin saunan ja
pirtin, on riihenkin välikatto taitteinen. Pienissä riihissä on se
harjasta kahtaalle kallistettu, mutta isompien riihien välikatto on
kolmiosainen. Kiuvas on kuin saunassa maakivistä muurattu ja vain
ympärys osaksi sekä uunin suu tiilistä tehty. Ja mikä omituisinta:
uuninsuu on riihessäkin pimeää peräseinää kohden. Parsia kannattaa
kolme vahvaa parsiortta. Ovi on useimmiten sivuun työntämällä avattava,
harvemmin saranoissa liikkuva.

Vanhan riihen, kohta puolenkolmatta sadan vuoden myrskyt kokeneen
rakennuksen, näemme Sipilän riihipellolla. Huoneen nurkkaan on
leikattu vuosiluku 1666. Omituisin on riihen välikatto. Se on suora,
vierettäisistä hirsistä ovi- ja peräseinän varaan salvettu. Ison
vihan aikoina on riihi ollut jo paraassa ijässään. Kerrotaan, että
sen pimeässä lakassa ovat silloin muutamat kylän eläjät peljättäviä
vihollisia piileskelleet.

Oman hauskan ryhmänsä talon kartanossa muodostavat aitat. Niitä voi
toisissa taloissa olla neljä viisikin samassa pitkässä rintamassa, ovi
taloa kohden osoitettuna. Joskus on rintama rikottu ja aitat asetettu
melkein miten vain, yksi siihen, toinen tähän, ovi tuonne, ovi tänne.

Hauskan muodon antaa useille aitoille niiden ulospistäyvä _kuono_,
etuseinän yläosa, ja varsin keveiltä näyttävät ne aitat, jotka ovat
pikku patsaille rakennetut. Tämmöisiä ovatkin useimmat entiset aitat.
Vahvat _varvaspölkyt_ on ensin salvettu alle neliöön, niiden nurkissa,
joskus sivuseinienkin alla, on parikortteliset patsaat, ja patsasten
nokassa alassuin puolipyöreät vahvat _hiirenlaudat_. Niiden varassa
sitten laattia ja sitten seinät ja koko aitta.

Aittoja on talossa, vaate-, jyvä-, jauho- ja kala-aitat. Lisäksi
rannoilla on vielä _rantapuoteja_, joissa kalanpyydykset ja veneen
tarpeet säilytetään.

Monet Luodon aitoista ovat tiesi kuinka vanhoja ovatkaan; ijästä ei
tiedetä, kun ei ole niihin vuosilukua leikattu. Mutta viistokylkinen
nurkkasalvain, oven rakenne ja pitkä "kuono" sekä vierettäisistä
vuolista salvettu tuohikaton aluskerta puhuvat monen aitan monista
kymmenistä vuosista. On sentään Heikkalan talossa vielä muuan
pikkuinen 3-metrinen aitta, jossa on vuosiluku, vieläpä niin ikivanhaa
aikaa osottava kuin 1535, jos luku oikea lienee. Paha vain, että
aitta on aikojen kuluessa niin käännelty ja korjailtu, ettei siitä
enään saa oikein alkuperäistä käsitystä. Jyväaittana on se ainakin
aikoinaan ollut, sillä nurin käännetyissä seinissä näkyy ulkopuolella
laarilautain uurteet. Nykyään on se vaateaittana.

Aittojen rinnalla voimme mainita entisajan _konkiluhit_, joita oli
ollut useassa talossa. Rakennus käsitti _puoin_ ja _tallin_ sekä
niiden päällä _luhit_, joiden edessä oleva _konki_ pistäytyi "kuonona"
eteenpäin. Konkiin noustiin _trappuja_ myöten. Tämmöisen konkiluhtia
muistuttavan rakennuksen näemme vielä Kittilän talossa. Sen ikää ei
tiedetä, mutta talon 89-vuotias vaari sanoo, että se on "isän isän
tekemä". -- Oli ennen ollut myös konkiluhti-rakennuksia, joissa tallin
ja puodin välissä oli avonainen porttikäytävä, jonka kautta oli ajettu
pihaan.

Navetoista voimme esittää Yrjänän kivinavetan. Se on vain maakivistä
kasattu ja alkuisin ainakin viime vuosisadan ensi kymmeniltä.

Luonteenomaisimpia rakennuksia Luodolla ovat tuulimyllyt, joita siellä
on kymmenittäin. [K.E. Rydman mainitsee (Luonnon Ystävä 1901, siv.
131) Hailuodossa olevan 54 tuulimyllyä.] Melkein joka talon pellolla
se nelisiipisenä kummituksena kohoaa, jopa kahtia jakaantuneen talon
kartanolla on niitä kaksittain. Luodolla näet ei ole semmoisia virtoja,
jotka voisivat minkäänlaista vesikiveä pyörittää, siksi on turvauduttu
tuulen voimaan. Tuulimyllyissä sitten on vanhoista ajoista saakka oman
saaren viljat jauhoiksi jyryytetty. Muutamat tuulimyllyt ovat ainakin
1700-luvulta. [Prokkolassa on aikoinaan Päärnistä ostettu tuulimylly,
jossa on vuosiluku 1777.]

Kaikki Luodon tuulimyllyt ovat jotenkin samaa mallia. Korkeille
kaksinkertaisille hirsiristikoille, _varpaille_, on kohotettu hirsistä
salvettu korkea huone, jonka sisässä kivet, tratit, rattaat, tukit,
lyhdyt sekä muut myllyn värkit ja vehkeet. Vesikatto on melkein
kaikissa myllyissä taitteinen (mansardikatto). Siipien luku on neljä,
ja siivissä on aukot tavallisesti tyvessä ja latvassa. Nimilehdellä
oleva kuva esittää Valpun taloa tuulimyllyineen.



Entisen ajan oloista ja elämäntavoista.


Ei sitä entiseen aikaan niin eletty kuin nykyään. Silloin kun oli
vielä useassa talossa nokilakiset uunipirtit, joiden "puutöötöstä"
savu suitsusi, silloin olivat elämäntavatkin toisenlaiset. Ei tiedetty
nykyisistä mukavuuksista, mutta ei myöskään nykyajan ylellisyydestä
eikä joutavasta koreilusta.

_Kello_ oli joka talossa, mutta ei joka mökissä. Merkittiin
"kumppassilla" taikka kellon jälkeen _päivänpriimu_ akkunalautaan, ja
siitä nähtiin, milloin kello oli 12. Jossakin kohti taas oli pihamaalla
noin metriä korkea pölkky, _tiimastukki_, "niinkuin talonpojan kirnu
pystysä", ja pölkyn päässä oli kivi- tai puulevy, johon oli tunnin
määrät merkitty. Keskellä levyä oli _napa_, joka päiväpaisteella näytti
ajan. Tällainen aurinkokello oli ollut Raution pihakentällä sekä
Kivipään talon pihalla ynnä Yrjänällä ja Piekkolalla. Ajan kulumista
tarkattiin myös taivaan tähdistä. Silloin kun _kointähti_ nousi, oli
aamu jo lähellä ja oli jo kiire riihelle. _Ehtootähti_ taas ilmotti
illan joutumista. Taivaan merkkeinä tarkattiin myös _seulavaista,
Mooseksen- ja Aaroninsauvaa, Lapin ja Suomen Otavaa, Pohjantähteä_
sekä valkeaa taivaan vyötä, _talvenrataa_.

_Päre_ paloi illoin aamuin _pihissä_ uunin kylessä ja valaisi pimeää
pirttiä. Joskus "mäihättiin" nauriista _nauriskuppi_, johon pantiin
sulatettua talia taikka traania. Keskelle kuppia pistettiin pystyyn
puutikku ja sen varaan laitettiin pumpulivaatetta tai -lankaa, johon
tuli sytytettiin. Sen valossa sitten puhdetöitä tehtiin. "Sievillä
ilimoilla" poltettiin praasussa _tervaskantoja_. Ne kun kovasti palaa
roihusivat, ei silloin pärettä tarvinnut polttaa. Näki työskennellä
kyllä etempänäkin ja samalla saatiin lämmintä. Mutta "tormeilla" ei
tervasroihua uskallettu sytyttää, pelättiin tulipaloa. _Päresoitto_
kädessä käytiin pimeällä navetassa ja tallissa ja päretulen valossa
puiminenkin aamuisin riihessä toimitettiin. Palava päre oli pihdissä
riihen kiukaalla ja päreen alla oli _vesikaara_, iso vesikaukalo.

Ilmestyi sitten ensimäinen "lamppu" -- erääseen taloon emännän muiston
mukaan 1864. Pikkuiseen pulloon saatiin vähäisen lamppuöljyä, johon
pantiin läkkitorveen pistetty sydän -- _pläkslaakareilta_ saatiin
ostaa torvia. Siinä sitten tuli palaa tuikutti. Semmoista lamppua
haukuttiin myöhemmin _tuijuksi_ ja _kiiluksi_, mutta hyvä sekin
silloin alussa oli. Ei sitäkään paljon raahdittu polttaa, öljy näet
maksoi siihen aikaan "markan halstoopi". Sitten 15-16 vuotta jälkeen
saatiin _loimulamppuja_, joissa oli kaksi "korvallista", jotta ei
"sauvannu", ja siinä voi "valakiaa kruuvata". Sitten taas myöhemmin
tuli "pikkuruiset kattolamput". -- Jouluna ja pyhäaamuina poltettiin
_kynttilöitä_, joita talista _talikirnussa_ itse _kasteltiin_. Niitä
myös lyhdyissäkin toisinaan käytettiin.

_Tulitikkujakaan_ ei ennen ollut. Tuli iskettiin _tuluksilla_.
_Tulirauvalla_ lipsutettiin _piitä_, kunnes siitä sytyttävä kipuna
lensi _taulaan_, josta itse valmistetuilla tulitikuilla, rikkiin
kastetuilla, 5-6 tuumaisilla puikkosilla otettiin tuli. Taikka jos
satuttiin ulkona olemaan, kaukana kalasaunalla, eikä ollut tuluksia
mukana, ei silloinkaan oltu neuvottomia. Hankittiin pari kuivaa
puukappaletta, toinen _koivua_, toinen _haapaa_, ja hangattiin niitä
vastakkain niin kauvan, että tuleen syttyivät. Näin saatu tuli oli
_kitkanvalkii_. -- Ensimäisiä raapaisutikkuja toivat ruotsalaiset
mukanaan, kun kerran saapuivat Luotoon jyvänostoon. Se oli jo ennen
Krimin sotaa. Ihmeteltiin niitä tikkuja, kun niillä sai tulen, jos
mihin raapaisi. Jotkut niitä ostivat, mutta toiset kalliiksi moittivat:
"oishan niitä pitänyt ostaa, mutta tyyriitä ne on". Mutta Nikun isäntä
se oli saanut hyvin huonon kokemuksen ensimäisestä tulitikkuihin
tutustumisestaan. Oli tullut kerran -- siitä on jo yli 60 vuotta
-- kaupungista tulitikku-"toosineen" ja ollut "rehtinä", jotta
"ei tarvitte enää vuolla tulikivitikkuja", jotta "hälläkin on nyt
tämmösiä". Ja oli vetäissyt laatikon ja ruvennut emännälle näyttämään
"ihimeitä". Mutta varomattomasta käsittelystä olivat arat tikut
tömähtäneet tuleen ja polttaneet pahasti ihmeiden näyttäjän kädet.
Isäntä hädissään läimäyttänyt huituastian palaville tikuille ja
päättänyt: "en täsä maailimasa enää noit' osta!"

Entisaikainen ruoka- ja päiväjärjestys oli jotenkin tämmöinen:

Aamulla aikaisin, kun oli noustu ylös, syötiin, ennenkun työhön
mentiin, roppaleipää ja piimää. Sitten työstä tultua syötiin 8-9 aikana
_eineeksi_ keittoa: puuroa tai "potturuokia" tai "jankkia". _Puolinen_
oli 1-2 tienoissa ja syötiin vain kylmää ruokaa: voita, viiliä, leipää
ja suolakalaa. _Iltapuolisena_, 5-6 välillä, oli niinikään kylmää
ruokaa: piimää, leipää, suolakalaa. _Illalliselle_ tultiin, kun aurinko
alkoi laskea, ja saatiin velliä ja suolakalaa. _Lauantai-iltana_ oli
kyllä tavallisesti _puuro_ samoin kuin _keskiviikkoaamuna_. Tavallinen
pyhäaamuruoka oli viili ja voi sekä rieskaleipä ja suolakalana isoa
kalaa. Päivällä taas syötiin lihavelliä tai maitovelliä.

Omat astiat, "itteppäälliset" puukuppinsa oli jokaisella samoin
kuin lusikkansakin. Kalaa oli kaukaloissa, _troijissa_, ja piimää
kaksikorvaisissa _toopeissa_. _Suuruskippaan_ tehtiin velliin pantava
suurus.

Nortta, kiiskeä, maivaa, ahventa ja haukeakin kuivattiin ja saatiin
_kapakaloja_ eli _kapoja_. Pienet kalat puhkaistiin kaulasta, vedettiin
sisälmykset pois ja pistettiin leuvasta varpuun ja pantiin seinälle
päivän puolelle. Isot kalat viillettiin pyrstöön saakka halki kahteen
puolikkaaseen ja pantiin seinälle naulaan. Isoimmat puolikkaat vielä
piti tikuilla pingottaa levälleen. Ennen seinälle ripustamista
liotettiin kalat suolavedessä. Pikku kalat seinältä otettua vielä
uunissa kuivattiin, jotta ne tulivat hyvin "mureiksi".

Kiiskiä ja pikku maivoja sekä ahvenia myös _hapatettiin_. Pantiin vain
vähäisen suolaa, jotta ne "kesäytyi" ja happanivat ja tulivat pehmeiksi
ja makeoiksi.

Lihaa _palvattiin_ savussa saunanorsilla. Saunaa lämmitettiin katajan
havuilla ja koivuisilla puilla ja lyötiin löylyä ja lämmitettiin.
Sitten myöhemmin opittiin _ulkopalvaus_, seinällä kevätahavassa
kuivaaminen.

Ja vähäisen jokapäiväisistä ruokalajeista.

_Velliä_ oli sen seitsemänlaatuista: _piimävellit, heravellit,
nauris-, pottu-, ispinä-, pylsy-, liha-, kala-, hiero- ja kapavellit_.
Piimävelli keitettiin ohrajauhoista veteen ja "klapattiin"
keitettäessä piimää sekaan. Heravelliä keitettiin juustonheraan ja
se oli tavallinen riihipäivän puolisruoka. Naurisvelli keitettiin
lohotuista nauriista ja liemi suurustettiin jauhoilla, joskus
pantiin kalojakin sekaan, ja samalla tavalla keitettiin pottuvelli
perunoista. Ispinävelliin "räyvytettiin" padassa "ispinöitä" --
suolattuja lampaan taleja -- rasvaksi, lisättiin vettä ja keitettiin
jauhovelli. Pylsyvelli keitettiin pylsymakkara-liemeen ja lihavelli
lihaliemeen. Lihavelliin pantiin useasti kokonaisia rukiita ryyneiksi
ja jauhoilla suurustettiin. Kalavelliä keitettiin kalaliemeen, missä
ensin oli kalat keitetty. Hierovelli taas keitettiin maivoista, jotka
härkkimellä hienoiksi hierottiin ja liemi jauhoilla suurustettiin. Se
oli syksyn ja talven iltasruoka. Kapavelliä valmistettiin kapakaloista.
Nitistettiin päät vain pois ja evät ja pantiin vesipataan ja kovasti
keitettiin. Sekaan pantiin nauristakin ja ryynejä ja maitoa sekä
jauhoilla suurustettiin. Kapavelliä tavattiin useasti keittää keväällä
"peltomiehille". -- _Puuro_ keitettiin tavallisesti ohrajauhoista,
mutta käytettiin myös ruisjauhoja, jolloin keitettiin vetelämpää,
ja syötiin lämpöisen maidon kanssa. _Talkkunaa_, paksua puuroa,
tehtiin kiehuvaan veteen talkkunajauhoista, joita oli varta vasten
ohrista laitettu: ohrat vesipadassa lihaluiden kanssa keitetty,
uunissa kuivattu ja käsikivillä jauhettu. Potuista laitettiin _liha-
ja kalapottuja_, taikka keitettiin kokonaisina, _pallipottuina_.
Syksyisin kiehutettiin nauriista "alavaria" _hauvikkaita_. Padassa
kannen alla keitettiin niin kauvan, että lopulta oli vain joku
kahvikupillinen vettä hauvikkaiden seassa. Veteen, _naurisveteen_,
pantiin sitten voita -- suolaa oli pantu jo hauvikaspataan -- ja siihen
hauvikkaita syötäessä kastettiin. _Paistikkaita_ taas kypsennettiin
uunissa. Nauriit pantiin uunin arinalle "kelteisilleen", ja kun olivat
kypsyneet, otettiin ja pantiin vaatetten sisään hautumaan.

Leipälajeja oli tavallinen jokapäiväinen hapan, juureen tehty
_reikäleipä_, pyhiksi valmistettu ohut _rieskaleipä_ sekä paksumpi
_knäkkileipä_. Teurastusaikana leivottiin _punasleipää_, josta
keitettiin _jankkia_, sekä _kampsuja_, pieniä makkarataikinan
jäännöksestä tehtyjä, keittämällä kypsennettyjä kyrsäsiä. _Makkara_
tehtiin veritaikinasta, "punastaikinasta", eläinten suoliin ja
pylsyihin käytettiin kuoreksi lampaiden rapamahaa, joka puhdistettiin,
leikeltiin palasiksi ja palaset täytettiin paksulla veritaikinalla ja
ommeltiin kiinni. -- Useasti laittoivat emännät myös _kalakukkoa_.

_Käsikivillä_, jotka tavallisesti säilytettiin ladon loukossa, naiset
ennen pyöräyttelivät ohrista _kryynejä_. Kahdeksan yhdeksän kertaa
laskivat ohrat kohotettujen kivien läpi. _Maltaat_ käsikivillä myös
jauhaa kyökytettiin, samoin _rieskajauhot_ ja _puurokset_, joskus
leipäänkin vastinjauhot.

_Kahvea_ entiseen aikaan ei juotu, pappilassa vain. "Mutta sitten --
kertoi 90-vuotias Heikkalan muori -- oli krannisa semmonen muori,
joka keitti kaffeja, ja sillä oli kaffepannukin. Siltä mekin saimma
joskus, ja se oli hyvin karvasta ja suolaista. Meijän talosa ei ollut
kaffepannuakaan." Sama kertoja oli sitten miehelään mennessään v. 1849
ostanut itsekkin kaupungista seitsenkorttelisen kahvipannun sekä muut
kahvitarpeet. Erääseen toiseen taloon oli v. 1850 itse isäntä tuonut
kaupungintulijaisiksi kahvipannun ja sokeria myös, mutta ei vielä
kahvikuppeja. Olipa isäntä opettanutkin, kuinka kahvia laitetaan, mutta
emäntä vain nauranut, jotta kaikkia sitä! Ei ollut isännän kahvi oikein
maittavaa ollut. _Prännäreitä_ ei alussa käytetty, padassa vain kahvit
paahdettiin ja siinä ne myöskin pyöreällä kivellä taikka rautakuulalla
hienonnettiin. Tehtiin sitten _puupötsiköitä_, joissa puupalikalla
survottiin. -- Eikä sitä kahvia niin juotu kuin nyt, monasti päivässä.
"Ei kun pyhänä vain aamulla juotiin, ja siinä oli jo koko saajaiset."
Lapsille ei annettu, sokerikipene vain. Ei kaikille vieraillekaan
tarjottu kuin "joksikin immeeksi, kun harvon arvovierasta tuli". Naula
kahvia riitti "vuojeksi", mutta sokeria meni enemmän, lapsille kun
annettiin ja lapset muutenkin tahtoivat sitä "salaa nokkia".

Vieraille tarjottiin tavallisesti _viinaryyppy_, niin miehille kuin
naisillekin. Oli hyvissä taloissa oikein hopiapikarit, _vieraspikarit_,
toisissa taas lasipikarit taikka pienet puiset _viinalipit_. Ryyppy
kun kaadettiin, niin sokerikipene oli vieressä, jotta sai sen siitä
ottaa päälle. Naiset tarjosivat joskus vierailleen itse laittamiaan
_tuomiviinoja_. Olivat survoneet tuomenmarjoja ja vähän panneet vettä
sekaan ja antaneet olla muutaman vuorokauden "livosa". Sitten sen
vaatteen läpi puristaneet ja panneet pulloihin ja vielä sekaan vähän
viinaa ja sokeria.

Kauppiaita ei ollut eikä kauppapuoteja, itse tuotiin Oulusta, mitä
tarvittiin. Ja _Tupu-Jussi_, joka laukku selässä Lössö-Liisan kanssa
kuleksi, piti huolen pikku tarpeista. Tuli taloon, avasi laukkunsa
ja "kuulutti": "kuulkaas nyt, hyvät ihimiset, minä oon isännän
luvalla täsä ja kuulutan teille, jotta saatta ostaa toppineuloja,
preivineuloja, luojineuloja, knuppineuloja, äimiä, naskalia,
plikssyyriä, syyrinkeitä, finkerporia, messinkiknappeja, kamfäärttiä,
pirunpihkaa, tulikiviä, jäärnäriä ja kaikenlaista pikkutavaraaaa!"
--- Syksyisin taas tapasi tulla akkoja -- _ronteiksi_ sanottiin --
nyytteineen kauppaamaan huiveja, pumpulivaatetta, neuloja, nappeja ja
muuta pikkutavaraa. Semmoisia "rontteja" oli esim. Pellikan Liisa. --
"Laukkuryssät" myös monasti nousivat Luodon mantereelle.

Paljoa ei ennen maamiehen tuotteista maksettu. Ruistynnyristä saatiin
3-4 ruplaa, ohrista ei sitäkään. [Ohria ei kyllä myytykään, keitettiin
viinaksi.] Lehmästä maksettiin n. 10 ruplaa ja voinaulasta saatiin 5-10
kopekkaa. Lampaan "raajalla" saatiin Oulussa yksi rupla. Hyviä nuoria
varsahevosia myytiin 25-30 ruplalla, ajettavia sai jo 20:llä.

Jos eivät tulot olleet kehuttavat, eivät menotkaan olleet kovin suuret.
Kunnanmaksuja oli talollisillakin vain muutamia ruplia vuodessa. Köyhät
ja vaivaiset hoidettiin _ruoilla_. Olivat vuoroon kussakin talossa
viikkomäärällä, neljä, viisi, kuusikin viikkoa talon suuruuden mukaan.

Papille maksettiin palkka luonnossa. Kesällä "kesäanteina"
vietiin voita, leipää ja juusto, isosta talosta parikin juustoa.
Silakanpyynnistä oli maksettava _silakkatihunti_, jona oli
"rantanelikko" [veneestä päin täytetty nelikko, silakat perkaamattomia]
silakoita. Muita kaloja veivät "ehostaan". Joku pappi oli kyllä
vaatinut kymmenyksiä kaikista kaloista. Syksyllä Kekrin aikana vietiin
papille lammas. Sitten joulun edellä taas vietiin jyvät, lihat,
kynttilät sekä lisäksi villoja ja vasikannahka, jos ei ollut syksyllä
viety lammasta. -- Luonnossa maksettiin palkka lukkarillekin ja
unilukkarille ja piiskurille sekä muille.

Ja talon palvelusväki! Maksaahan niillekin piti, vaikka ei suinkaan
mahdottomia. Seitsemänkymmentä vuotta takaperin oli "vätystrenkin",
semmoisen huonommanlaatuisen, palkka kokonaista -- 5 hopiaruplaa.
Hyvälle rengille maksettiin 10-20 ruplaa. Lisäksi annettiin rengille
talon puolesta _kangaströijy_ [kangas = sarka], _kangashousut, liivi_
ja _lakki_ sekä _saappaat_ ja _kengäkset_ eli kengän pohjanahat, joihin
rengillä oli itsellä varret. Paitsi päivisin ulkotöitä, piti hyvän
rengin osata tehdä pitkinä talvipuhteina puhdetöitä. -- _Piian_ palkka
oli 5-15 ruplaa. "Koulunkäymättömät" s.o. rippikouluikää nuoremmat
palvelivat ruokaa vastaan ja saivat vähän vaatteita. Palkan lisäksi
sai piika kahdet _kengät, huivin, vyöliinan_, pari kyynärää _liinaa_
"paijan yliseksi" sekä hurstia "alaseksi" ja 3-5 naulaa _villoja_.
"Römppäviikolla" saivat "piikat" itselleen työskennellä, ja sitten
jälkeenkin syksyllä aina silloin tällöin.



Kotiteollisuus.


_Puhettöitä_ tehtiin entisaikaan paljo ahkerammin kuin nykyään.
Päretulen tuikkeessa taikka tervasroihun loimottavassa valossa istui
koko talonväki, sekä miehet että naiset, mikä mitäkin tehden. Naiset
kehräsivät, karttasivat, kutoivat, miehet paraastaan kutoivat tai
korjailivat _verkkoja_, rysiä, nuottia. "Meilläkin kuottiin verkkoja
neljällä haarukalla parassa aikana." Kaikki talossa tarvittavat
astiat, tupa-, karja- ja kala-astiat tehtiin puhdetöinä ja korjattiin.
Samoin laitettiin useasti kaikki _ajo_- ja _työkalut_, re'et, kärryt ja
karhit, puulapiot, haravat ja viikatevarret. Itse myöskin koivusta
taikka haavasta sukset valmistettiin. Kotitulen ääressä myös talossa
tarvittavat kengät, pieksusaappaat ja mustat kengät, sekä _kinttaat_
suutaroitiin. Pitkinä puhteina toimitettiin useasti vielä monet muut
kotiteollisuustyöt, kuten nahan muokkaus, köysien valmistus j.n.e.

Lammasnahat, jotka tahdottiin valmistaa turkiksiksi, pantiin
_paittoon_. Tehtiin juurisaaviin _ohrajuuri_ ja hapatettiin. Suolaakin
pantiin hiukan sekaan, mutta liika suola teki nahat kylmillä ilmoilla
kovettuviksi. Juurta siveltiin nahan karvattomalle puolelle ohut,
tasainen kerros ja nahan reunat käännettiin vastakkain niin, että
juuripuoli tuli sisään. Sivellyt nahat ladottiin päällekkäin penkin
nurkalle tai koriin penkin alle. Siitä tällä paittoomistavalla oli
nimenä _penkkipaitto_. Kolmen neljän vuorokauden kuluttua vaihdettiin
nahat niin, että alimaiset tulivat päälle ja päällimäinen alle, jotta
kaikki "yhellä lailla paittuu". Parin viikon kuluttua olivat nahat
paittuneet ja vietiin tuvan luhtiin orsille kylmettymään ja taas jonkun
ajan kuluttua pirtin orsille kuivumaan. Sitten hierottiin paitto pois
ja nahat vietiin ulos tai navettaan lauhtumaan. Tämän jälkeen ei
muuta kun hierottiin nahkoja ja vedettiin ovipieleen kiinnitetyssä
_nahkarauvassa_ siksi, kunnes tulivat pehmeiksi.

Toinen paittomistapa oli _alunapaitto_. Alunaa liuvotettiin veteen ja
siihen pantiin nahat likoon. Alunalla paitotut nahat eivät niinkään
helposti "raettuneet", vaikka kastuivatkin.

Paitotuista nahoista sitten ommeltiin turkkeja joko vaatepäällyksen
kera taikka ilman päällystä, _paljaita turkkeja_. Paljaita turkkeja
varten vuoltiin nahan pinnasta kesi ja tali pois ja pinta valkaistiin
_kliitulla_. Jos tahdottiin oikein "pohattaturkkeja", värjättiin nahan
pinta siniseksi tai joskus _pruunehtavaksi_.

Nahkojen _parkitteminen_ toimitettiin myöskin kotona. Lyötiin
astiaan vettä ja _kalkkia_ ja siihen karvaiset lehmän-, vasikan- ja
lampaannahat upotettiin ja saivat olla siksi, kunnes karva irtausi,
isommat "vuojat" aina pariin viikkoon asti. Jos sattui kalkkia olemaan
vähänlaisesti, käytettiin lisäksi _poroa_. Kun karva oli ajettu pois,
liotettiin ja huuhdottiin nahkoja kovasti vedessä, jotta kalkki
tarkoin niistä eroaisi, ja sitten ne pantiin parkkitynnyriin. Parkkina
käytettiin tavallisesti _pajun ja kuusen_, joskus _koivunkin kuorta_.
Ensin käytettiin pajunparkkia, sitten lopuksi kuusenparkkia, että nahka
tulisi kuohkeammaksi ja vaaleammaksi. Koivunparkki myös antoi nahalle
vaaleamman värin. Parkkiliemi piti olla niin väkevää, että se "aina
kävi", oli "aina vähä vahusa". Hienot nahat parkkiutuivat parissa
kolmessa viikossa, mutta isoja vuotia sai vanhantaa parikin kuukautta,
ennenkuin ne läpi parkituiksi tulivat. Ei kyllä aina haluttukaan aivan
läpitse parkita. Uskottiin, että nahka oli lujempaa kulumista ja vettä
vastaan, jos se oli vähän raakaa sisästä, "ja kyllä ne oli luotolaiset
sen niin pruuvannu, jotta lujempaa se oliki". -- Sitten oli jälellä
_räkkääminen_, kun oli nahat ensin luhilla, sitten tuvassa kuivattu.
_Räkkirauvalla_ ajettiin "ke'et" lihapuolelta pois. Pieniä nahkoja
räkättiin lavitsalla, isompia pöydän reunalla. -- Vuodista sitten
ommeltiin pieksusaappaita, vasikannahat käytettiin saappaiden varsiksi,
lammasnahasta tehtiin kintaita ja naisille kengänvarsia.

Köydet ja nuorat tehtiin ennen itse. _Juuriköyttä_ valmistettiin
petäjän juurista. Niitä kiskottiin männikkömetsistä äyräspaikoista,
peukalonpaksuisia taikka hienompiakin. Kuokalla kierrettiin mänty,
jotta saatiin juuret esiin ja sitten ruvettiin niitä kaivamaan, ja ne
juoksi toisinaan 4-5, jopa 10:nkin metriä. Muutamassa tunnissa voi
kaivaa semmoisen "kieston", kuin mies jaksoi kantaa. Marjaniemen
kankailta kaivettiin juuria joskus kuormamäärällä. Kotona juuret
kiskottiin hienoiksi suikaleiksi ja keitettiin porovedessä puolisen
päivää ja pantiin sen jälkeen haaleaan veteen likoon muutamaksi
päiväksi. Sitten ne hyppysin puhdistettiin ja pyyhittiin ja sidottiin
kerppuihin. Ennenkuin ruvettiin köysiä kelaamaan, liotettiin niitä
vielä suolavedessä. Sitten kiinnitettiin seinään iso _kela_ ja sen
sekä _värttänän_ avulla kelattiin ja kierrettiin 3-4 säikeinen köysi.
Kelalla ensin kierrettiin yksi säije, laskettiin se värttänälle ja
tehtiin kelalla toinen säije. Sitten värttänältä väännettiin säije
kelan säikeen kanssa yhteen, jotta tuli kaksisäikeistä köyttä.
Kelattiin taas uusi säije ja laskettiin värttänälle ja värttänältä
kierrettiin köyden teelmääseen kolmanneksi säikeeksi. Samoin pantiin
neljäs säije, jos tehtiin nelisäikeistä köyttä. "Syvänjuuret" pantiin
köyden sisään ja sileät "pintajuuret" hyppeellä kelatessa kierrettiin
katteeksi, jotta köysi tuli siistimmän näköistä. Tehtiin kymmen-
ja satasylisiäkin köysiä ja käytettiin niitä verkkojen ja nuottain
pauloina, nuotan taukoina sekä kukkurihmoina, hienoa juuriköyttä vielä
"plihtirihmana". Juuriköysi oli paljon keveämpää kuin hamppuköysi
ja pysyi paremmin veden pinnalla. Ennen tehtiin paljon juuriköyttä
myytäväksikin, vietiin Ouluun ja Raaheen, jopa aina Ruotsiinkin asti.
Taitavia juuriköyden kelaajia oli ennen Rantasuon ukko ja hänen
poikansa Rantasuon Juuso, Nissilän Pekka, Piekko-Jaako ja Annus-Jaako.
Viimemainittu vieläkin väliinsä juuriköyttä valmistelee.

_Pajuköyttä_ tehtiin pajunkuorista ja saatiinkin vahvaa. "Pajutauvot
kyllä ne kestää puskia", sanottiin. Pajunkuoret halottiin kaistaleiksi
ja keitettiin suolavedessä. "Suolanvoimma se piti ne lujina ja
tuoreina." Kelalla ja värttinällä sitä kehrättiin samoin kuin
juuriköyttäkin. Pajuköyttä käytettiin enimmiten nuotantaukoina.

_Jouhiköysiä_ kelattiin hevosen harja- ja häntäjouhista sekä
lehmän häntäjouhista. Kartattiin ensin jouhet selville ja pantiin
"rukkipäihin" kääröihin ja lyötiin purasimella läpitse lujasti
penkinreunaan ja vielä päälle purasimen taakse pantiin kivi painoksi.
Siitä sitten alettiin parilla kolmella, neljälläkin kelalla -- kuinka
monisäikeistä köyttä haluttiin, niin monella kelalla kierrettiin --
pyörittää, joka kelassa eri kiertäjä. Seinään kiinnitettiin sitten
_peräkela_, jonka ympärille säikeet pikku keloilta valmiiksi köydeksi
kiertää vinnattiin. -- Silakkaverkon ja nuotan ylisiksi pauloiksi
jouhiköyttä käytettiin sekä "suittiperiksi".

_Hamppuköyttä_ tehtiin samalla tavalla kuin jouhiköyttä.

_Verkkoköyttä_ kelattiin vanhoista verkoista. Leikeltiin niitä pitkiksi
kaistaleiksi ja näistä kelalla kehrättiin köyttä. Rekiköysinä talvella
ja rysänaidan pauloina niitä käytettiin, ja olivat ne parempia kuin
mantereen miesten vitsaköydet ja vitsaruomat, jotka aina vastamäessä
kitkuttivat: "Auta, Jes, mäen päälle! Köyhyys on kotona!"

_Taulaa_ saatiin koivunkänsästä. Santosen metsistä, jossa oli
äkäisimmät koivikot, joita ei hakattu maailman aikaan, haettiin känsiä.
Päältä vuoltiin parkki pois ja sisus keitettiin porovesipadassa, pari
tuntia piti kovasti kiehuttaa. Sitten sitä vasaralla ankarasti takoa
paukutettiin, jotta se tuli pehmeäksi, ja lopuksi pantiin se uunin suun
päälle kuivamaan. "Siihenkös sitten tuli heleposti tarttui!" Taula ja
tulukset säilytettiin uuninotsalla korissa.

_Soopaa_ keittivät emännät. Laittoivat _porosta_ ja _kalkista lipeän_,
väkevän, luita leikkaavan lipeän. Sitä pantiin pataan ja sekaan
_luita_ sekä _roskatalia_, "suolten keskustoita" y.m, ja koko päivä
aamusta iltaan asti kattilaa kiehutettiin. Varoa piti keittäessä,
ettei "pahasilmänen" päässyt katsomaan ja "koraamaan", jolloin koko
keitto olisi epäonnistunut. Keiton joutumista tarkasteltiin siten,
että otettiin soopaa lautaselle ja katsottiin, "jos se venyy".
Juoksutettiinpa sitä naapurin eukonkin arvosteltavaksi, Kovinkaan
paljoa ei yhdestä keitosta soopaa saatu. Tavattiinkin sanoa: "Häksää
kun soopankokki, eikä mittää saa aikaan". -- Soopaa käytettiin
kaikenlaisten vaatteiden pesemiseen.

_Maltaat_ tehtiin syksyllä Mikkelin jälkeen, viljanpuinnin lopetettua,
kun riihi vielä oli lämmin puinnin jäleltä. Vanhimpaan aikaan ne
kyllä oli valmistettu saunassa, jossa sitä varten oli ollut erityinen
mallaslavo sivuseinän vieressä. Talon koko vuotuiset mallasvarat
tehtiin kerralla, pari tynnyriäkin samassa panoksessa. Mallasjyvät,
ohrat, lyötiin saaviin ja vettä päälle ja annettiin niin "livota"
pari kolme vuorokautta. "Lapettiin" sitten ylös ja vietiin riihen
laattialle, jossa saivat ensin paksummassa, sitten ohuemmassa kasassa
itää moniaita vuorokausia, jotta "itu tuli nokasta ulos". Nostettiin
siitä ne pohtimilla parsille ja levitettiin olkien päälle 2-3
tuumaiseksi kerrokseksi. "Sen päälle" alettiin riihtä lämmittää, ensin
hiljalleen, sitten kovemmin. Katajanhavuja pantiin ensin uuniin, jotta
saatiin maltaisiin parempi maku. Sitten tavallisien puiden savulla
ja kuumuudella "hellyteltiin", jotta ne tulivat hyvin imeliksi. Tuon
tuostakin piti niitä käydä parsilla kohentelemassa, jotta ei "kissa
kuse", etteivät päässeet happanemaan. Mallasriihen lämmittäminen oli
talon tyttöjen työnä. Koko yö kun oli siinä valvottava, kutsuivat
he kylältä tovereitaan, antoivatpa tietoja pojillekin, jotta tulla
viettämään _mallasriihen valvojaisia_. Kutsua noudatettiin ja pidettiin
hauskat valvojaiset. -- Kun maltaat olivat kylliksi imeltyneet ja
sitten kuivaneet, otettiin ne alas, pantiin säkkeihin ja vietiin
aittaan.

Maltaista laittoivat emännät _sahtia_ ja _jouluolutta_. Pantiin maltaat
"muuriin", muuripataan, vettä päälle ja tuli alle ja keitettiin hyvin
kuumaksi ja _lavanteella_ liikuteltiin, jotta ei pohjaan palaisi.
Alussa oli _imellys_ paksua kuin puuro, mutta sitten lisättiin vettä ja
annettiin vähän kiehahtaa, "ja se imeltyi oikein makiaksi". Otettiin
sitten _tappisaavi_ ja pantiin sen pohjalle puupalikoita, _aluspuut_.
Rukiinolista punottiin kuin olkikuvon side ja se asetettiin saaviin
aluspuiden ympärille uurteen viereen. Vielä sidottiin rukiin olista
_lyhe_, joka asetettiin keskelle saavia aluspuille tyvelleen, tyveä
hajotettiin, että lyhde pysyi pystyssä, ja lyhteen ympärille pantiin
vielä vähän ohran olkia, jotkut panivat katajanoksiakin, "että antaisi
makua". Olille sitten "sievästi" kaadettiin imellys eli _mäski_ ja
maskille valettiin "rakoille" kiehutettua vettä. Kun vesi oli jonkun
ajan hautonut imellystä, laskettiin se uurteessa olevasta tapista pois
ja saatiin _vierrettä_ eli _pellonmaitua_. Samalla tavalla laskettiin
toinenkin kerta, ja niin kauvan kuin imellyksessä voimaa riitti. Alussa
lasketusta tehtiin olutta, loppuvierteestä sahtia. Vierre kiehautettiin
_humalain_ kanssa padassa ja pantiin sitten saaviin jäähtymään. Vähäsen
vierrettä pantiin puukuppiin, sekaan humaloita, entisistä juomisista
otettuja, ja siinä "nuorrutettiin" _käyte_. Kupin sisällys, kun se oli
käynyt, kaadettiin vierreämpäriin, jossa se taas alkoi toimintansa.
Pantiin vielä ämpäriin vispilä, jotta käyminen sitä vasten pääsi
alkamaan, ja "siinä kun se oikein vahtiisi ja pöyrysi". Kun ämpärinkin
sisällys oli kylliksi käynyt, kaadettiin se saaviin ja karjaistiin:

    "Aurinko on noussut,
    kuu on noussut,
    mutta sin' oot vielä nousematon! Häh!"

Saavista pantiin olut, kun se oli käynyt, ja humalat oli pois
siivilöity, _uuksuumeihin_ taikka puolikkoihin, jotka tiiviisti
suljettiin. Uurteessa olevasta _hanasta_ voitiin sitä tarvittaessa
laskea ulos, -- Samalla tavalla sahtiakin laitettiin.

_Kynttilöitä_ valmistettiin talista. Syksyteurastusten jälkeen
joulun edellä niitä _kastettiin_. Tali sulatettiin vesipadassa ja
kaadettiin _talikirnuun_, johon vielä lisättiin varia vettä niin,
että sisällys tuli partaiden tasalle. Pumpulilangasta sidottiin
kynttilän kastopuikkoihin _syämiä_, neljä kuhunkin. Vuoron perään
sitten kastettiin puikon kynttilät kerrallaan, ja asetettiin kahden,
tuolien varaan laitetun vartaan väliin riippumaan. Työn ohella piti
tuon tuostakin lisätä varia vettä, että astia pysyi täytenä ja tali
sulana. Lopuksi, kun talikerros tuli kovin ohueksi, kastettiin
pikkuisia noin puolta lyhyempiä kynttilöitä, _triikuja_, joita talven
kuluessa lyhdyssä poltettiin. Viimeisistä lopputaleista tehtiin
_lehmänemättimeen_, joka varta vasten oli puhuttu "henkiä täyteen" ja
kuivattu, käsivarren paksuinen kynttilä, jota sitten joulupöydässä
poltettiin ja sanottiin _lampuksi_.

Naiset myöskin kehräsivät lankoja ja kutoivat kankaita. Sarkaa,
_kangasta_, tehtiin sekä _kaksi_- että _nelivartista_, ja väriltään
harmaata, sinertävää taikka mustaa. Entisaikaan sarat toisinaan
_tampattiin_ kotona, lämpöisessä vedessä kasteltiin ja jaloin
sotkettiin, polettiin, potkittiin ja vanutettiin, jotta saatiin
"hamppaumaan". Pyhävaatteiksi aijotut sarat annettiin painaa mustaksi
ja "everseerata" _veraksi_. Kutoivat naiset myös kaikki omat
vaatekankaansa, "väävinsä". Pellavasta kudottiin _liinoja_, "10-,
11- ja 12-sataliinaa", joista tehtiin lakanoita ja paitoja. Häkilä-
ja harjarohtimista kudottiin _alasprostinaa_. Hampuista saatiin
säkkikangasta. Taitavia olivat naiset kutomaan myöskin raitaisia
_villaraanuja_, joita käytettiin sängynpeitteinä. Opittiin myös --
noin 40 vuotta takaperin oli Pulkkilasta tullut muuan nainen, joka
opetti -- kutomaan kauniita ruutuisia _silmikoita_ sänkyjen peitteiksi.
_Tiuhdoilla_ kudoskelivat naiset hameiden _nostinnauhoja_ ja sormin
nypläilivät _sukkarihmoja_. Leveitä _turkkivöitä_ ja _kaulahuiveja_
kutoi "kuelmatikkujen" avulla muuan vanha mies, omituinen _Ukkolan
äijä_. "Ukkolan vöiksi" sanottiin äijän kutomia vöitä.

Kotona ennen _värjäyskin_ toimitettiin, ja monasti kotiväreillä:
maalla, marjoilla, lehdillä, marjanvarvuilla ja muilla.

_Mustaa_ värjättiin _ojamustalla_. Virtavasta ojasta, mutkapaikkojen
suvannosta otettiin "semmoista limaista kuin saippuaa, ämpärillä
kannettiin". Sitä keitettiin vesipadassa ja langat upotettiin veteen.
Myöskin saatiin mustaa, kun kuivattuja _lepänkuoria_, keitettiin ja
pantiin sekaan _kuparröökiä_, samoin _mustikoilla_ ja kuparröökillä
mustaa värjättiin, sekä _vareksenmarjoilla_ ja _vareksenmarjan
varvuilla_, vielä _koivunkuorilla_ ynnä _kuusenkuorilla_, joita
_lipeässä_ keitettiin.

_Kellertävää_ värjättiin _aijaksen lupoilla_ taikka _kivenlupoilla_
eli _kiventiiroilla_, kiven pinnalla kasvavilla harmailla, jäkälän
kaltaisilla kasveilla.

Keltaista saatiin _löökinkuorilla_ taikka _koivunleheillä_. Saatiin
keltaista myös, kun värjättävä kastettiin vuoroin _lipeään_, vuoroin
_kuparröökiveteen_ siksi, kunnes tuli paraiksi.

_Pruunia_ painettiin _priseleillä_, joita ostettiin kaupungista,
samoin kuin _santeliväriä, kaneelipruunia, siniväriä_ ja _punaista_.
Oikea _turkinpunainen_ oli ennen hyvin kallista. Yksin värjäys maksoi
4 markkaa naulalta. "Sitte tuli se vähä halavemmaksi, kun Venäjä otti
Turkilta Vähän-Aasian, josa on se turkinpunainen järvi, josta saa'aan
sitä turkinpunaista. Se on sitä ehtafäriä se."

Oli sitten niinkun ainakin käsityöläisiä, jotka elinkeinokseen tointaan
harjottivat. _Virpi-Heikki_ oli taitava seppä, rautaparta, riski mies,
joka tuhatkunta venenaulaa päivässä nakutteli. Se moikotti kesät
talvet, ja pajamiespojat löivät kun hevoset, väliin kaksikin yhtaikaa.
Ja syntyi kirvestä, sirppiä, viikatetta luotolaisten tarpeiksi. Samoin
myös hän kärryt ja re'et raudalla lujitti. Mutta ennen kaikkea oli
hän taitava "saharaseppä". Eipä kukaan osannut niin hyvin käyvää
sahraa takoa kuin hän. Joutoaikoina kulki Heikki taloja myöten "kuin
veroillaan" saaden ryypyn talosta, kaksi parhaasta, kunnes viimein
jonnekkin väsähti. -- Toinen _rautio_ oli _Kalenius_, joka oli oikein
kaupungin opin käynyt seppä Löökreenillä Oulussa. Hän teki ja korjasi
lukot ja saranat, mutta muissa takomatöissä ei ollut Virpi-Heikin
vertainen. Sitten oli seppänä myös Piekko-Tankka Ojakylän puolessa.

_Puuseppiä, nikkareita_, oli entisaikaan Virpi-Heikin poika, joka oli
Oulussa opissakin ollut, ja Rautio-vainaja. Ne pitivät luotolaisia
huonekaluissa.

Oli Luodossa elänyt ennen, jo toista sataa vuotta sitten,
_pilthukarikin_, "Kankaan mestariksi" sanottu. Hän oli Oulun herroille
veistellyt miehenkuvia laivan keulavannaan nokkaan, "jotta se oli
niinkun vahisa siinä". Purjelaivoissa oli ennen ollut tapana pitää
semmoisia kuvia. Taitava veistäjä kuului Kankaan mestari olleen.
"Ahaneesti kun oli päivän tehenyt työtä, niin oli saanut niin paljon
lastuja, jotta kouran silimäsä oli ne vienyt ulos." Oulun herrat
olivat mestarille antaneet vanhan frakin, "jotta saa pitää, niinkun
kunniamerkkinä". Ja aina oli ukko kantanut sitä päällään kirkoissa ja
juhlatiloissa.

_Varvari-Heikki_ oli taitava _rukkien_ sorvaaja. Kaikenlaatuisia
rukkeja hän sorvasi, isoja kertausrukkejakin, joilla voitiin
monisäikeisiä lankoja kerrata. Rukkeja riitti muillekin kuin
luotolaisille, kuormittain niitä vietiin mantereellekin myytäviksi.
Varvaili hän myös pöydän jalkoja, sängynjalkoja ja muutakin
pyöräytteli. Isä oli myös ollut varvari ja suutari ja tietäjä-mies,
Nilkkusuutariksi kutsuttu.

_IIves-Heikki_ poikineen oli ahkera _puukuppien_ valmistaja. Tekipä hän
myös lusikoita, kapustoita, kauhoja ja puulapioita. Pojat hankkivat
metsästä puita, hyviä koivuja sekä haapoja, ja niitä osapuille
veistelivät, ukko taas niitä valmiiksi koverteli ja telsosi ja
vuoleksi. Teoksiaan sitten myyskenteli sekä kotiluodolla että Oulussa.
Puukupit maksoivat kaksi täyttänsä rukiita.

_Kraatareita_ myös oli, jotka vaatteilla luotolaisia verhosivat: _Yyrin
Matti, Kenttäläinen, Fiskin Kreeta_ ja _Asariias_ -- viimemainittu
neulaa käyttäessään oppinut "pännääkin" liikuttelemaan ja päässyt
kunnankirjuriksi. Pitkin kylää, missä milloinkin tarvittiin,
kulkivat kraatarit ja liittivät sarkaa ja verkaa vaatteiksi. Eihän
ne vaatteet ennen niin ruumiinmukaisia tarvinneet olla. Vanhimpaan
aikaan oli sarkatakki ollut vain kuin paita, _umpitakki_: sivuissa
vain ommelsaumat ja hihat, keskessä pääntie, ja vyöllä kiinnitettiin
se keskeltä. Sitten oli ommeltu edestä avonaisia, leveäkaulustaisia,
nappireunaisia, pitkiä _kraitakkeja_ sekä lyhyitä _verka_- ja
_kangaströijyjä_, jotka ulottuivat vain vyötäröön asti. Housut olivat
ennen lyhytvyötäröisiä _prakkuja_, jotka olivat "vähä halaki e'estä".
Sitten tulivat käytäntöön _kaitapeltihousut_, sitten leveäpeltiset ja
viimein _halakohousut_. -- Nappeja tehtiin itse. Puusta vuoltiin sydän,
päälle pingotettiin "lastinkia" taikka, jos oikein komeaa tahdottiin,
kiiltävää, "oikein täyttä silikkiä".

_Turkkimaakarit_, jotka nahkoja ompelivat turkeiksi, olivat erittäin.
Niitä oli _Jentaalin Juha, Yyrin Samppa_ ja sen poika, _Yyrin Matti_,
joka myös oli räätälinäkin.

Luvun lopuksi voimme mainita, että _tervaakin_ ovat ennen Luodolla
polttaneet, ja vielä nykymiestenkin muiston aikana on kolme tervahautaa
savunnut. On sitten joitakuita tervahauta-kumpuja niin vanhoja, jotta
ei tiedetä, ken niissä on tervaa polttanut. _Sysimiiluja_ on myös ennen
poltettu.



Kalanpyynnistä.


"Meri on heidän peltonsa", on tavallinen puhetapa saarten ja
rantamaiden asukkaista. Samoin voidaan sanoa luotolaisistakin, vaikka
onhan heillä merensä ohella hyväset maapellotkin saarensa rantamailla,
pellot, jotka nykyään tuottavat enemmän kuin meri.

Entisaikaan, vielä noin parikymmentä vuotta takaperin, oli käyty
Ruotsin rantasaarilla silahkan pyynnissä. Monet vanhat ukot ovat siellä
kymmenin kesin -- muuankin viitisenkymmentä -- elinaikanaan viettäneet.
Tavallisimmat pyyntisaaret olivat _Maluri, Sanskeri_ [muuanna
kevännä 80-luvun lopulla oli yksin pienellä Malurilla 22 venekuntaa
luotolaisia, mutta sitten 90-luvun puolivälissä vain 4 venekuntaa]
ja _Letto_, jotka ovat noin viiden peninkulman päässä "Kainuun
mantereesta", kuutisen peninkulmaa Haaparannasta. Maluriin tulee
Marjaniemen nokasta 11 peninkulmaa. Sanskeri oli iso, metsäinen saari,
toiset pieniä, metsättömiä, Maluri muodoltaan "kuin hevosenkenkä".
Saaret kuuluivat Haaparannan papille, jolle joka pyytäjän piti maksaa
pyyntiveroa puoli nelikkoa silakoita. Itse kävi pappi toisinaan veronsa
kantamassa.

Siinä ennen Jaakon päivää Ruotsin rannoille lähdettiin, pari miestä
-- jos oli vöyreä nainen, voi se olla toisena henkilönä -- joka
talosta. Isoon matkaveneeseen varattiin eväät ja pyyntitarpeet. Koko
talous otettiin mukaan eväästä ja kaikesta sortista kahdeksaksi,
kymmeneksi viikoksi, kun retkelle lähdettiin. Ottipa joku veneeseen
vielä _kilankin_ kesämaidon antajaksi. Toistakymmentä peninkulmaa oli
matkaa yli aavan meren, joka toisinaan voi aika raivoisena reuhata.
Voi tapahtua, että "tormi" repi purjeet, katkoi mastot ja puomit ja
kuletti purjehtijan, mihin sattui. Mutta sattuipa oikein "tosi hyvä"
tuuli, voi matkan laskettaa kahdeksassa, jopa kuudessakin tunnissa.
Huonoilla säiliä taas meni taipaleella useampia vuorokausiakin. Matka
kävi Haaparannan kautta, piti näet siellä tullissa ottaa "inlaaka"
tavaroille. Saarilla oli pyytäjillä asuntona pienet _kalasaunat_ tai
_kalatuvat_ -- 2-3 joukkokuntaa majaili samassa suojassa -- sekä
_puoit_ kalojen säilyttämistä varten. Pienillä _pyyntiveneillä_, jotka
talveksi jätettiin teloille saaren rannalle, käytiin kalaretkillä,
verkkoja heittämässä ja kokemassa. Hauskasti meni kesä, varsinkin jos
oli hyvät ilmat ja hyvät saaliit. Sillä niinkuin ainakin oli meri hyvin
epävakainen antimiensa jaossa. Hyvällä tuulella ollessaan voi se antaa
100, jopa 120:kin nelikkoa kesän mittaan -- joskus 4-5 tynnyriäkin
kerrallaan --, mutta jos sattui meri pahalle päälle, meni koko kesän
saalis 10:een, jopa joskus vaivaiseen 3:eenkin nelikkoon.

Pyyntiajan loputtua syyskuulla palattiin takaisin koko kesän saalis
veneeseen lastattuna. Oulun syysmarkkinoille koetettiin ennättää
silakoita rahaksi vaihtamaan. Hyvät olivat hinnat siihen aikaan
silakalla, saatiin 8-10 markkaa, jopa ylikin nelikosta.

Käytiin pyynnissä myös Suomen puolella _Sarvenkarissa_, joka on yli 10
peninkulmaa pohjoiseen Hailuodosta. Muutamat olivat käyneet _Kalajoen
Kallassakin_, johon tulee 14-15 peninkulmaa.

Nykyään ei enää kaukaisilla pyyntiretkillä kuleta, kalastellaan vain
omilla rannoilla. Pyyntipaikkoja kalatupineen ja kala-aittoineen
on ympäri saarta. Niissä miehet viikottain, kuukausittain kevät-
ja syyskesällä majailevat, pyhäaikoina vain kotona pistäytyvät.
Pyyntipaikkoja on _Pöllä, Rautaletto, Suninkari, Mustaletto,
Matikanniemi, Pajuperä, Marjaniemi, Karvo, Itara, Hatara, Hietaniemi,
Hitjenniemi, Pökkö, Potti_ ja Santosen rannoilla muutamia paikkoja,
samoin Hanhisessa. [Verkon heittopaikkoja on etelä- ja länsirannalla
esim. Etelä- ja Välikälmi, Vanha- ja Uusi Seljänsuunmatala, Iso-,
Pikku- ja Reimariluoje, Nokkakrunni, Faala, Mäntymatala.]

Suninkarissa on Luodon paras siian- ja lohenpyyntipaikka. Siellä
useita Isonkylän ja Äyrääntakustan taloja käy kalastamassa.
Pyytäminen toimitetaan _pitkillä juonilla_, kolme, neljä, kuusikin
rysää pääksyttäin verkoilla toisiinsa yhdistettyinä. Käyttävät
kolmeakin kilometriä pitkiä juonia. Rautaletossa myös pyydetään
lohia ja käytetään pitkiä juonia, mutta muissa etelä- ja länsirannan
pyyntipaikoissa ei niin pitkiä juonia pystytä käyttämään. Pöllässä
on laivaväylä jätettävä avoimeksi, Pajuperässä tahtoo tuuli repiä
pyydykset ja Marjaniemessä on vielä pahempi. Se kun on länsirannan
pisin nokka, niin siellä kovat pohjatuulet voivat esteettömästi
temmeltää. Itara ja Hatara ovat huononlaisia, vähemmän käytettyjä
pyyntipaikkoja. Pohjois- ja itärannan pyyntipaikkoja käyttävät Ojakylän
miehet. Paraita Luodon pyydysrantoja ovat Pöllän ja Suninkaan seudut.
Talvipyyntiä harjotetaan Santosen puolessa ja Oulun selällä.

Tarkoin tietävät Luodon vanhat, monilla pyyntiretkillä olleet
kalamiehet kalojen elintavat ja niiden pyytämisajat ja -keinot.

Ahkerimmin pyydetty kala on _silahka_, jota on kolmea laatua, isohko
kovaruotoinen _kirsisilahka_, pienempi pehmeäruotoinen _kesäsilahka_ ja
lihava mäditön _pöklinki_, jota saadaan Mikkelin aikoina. Silakka kutee
Jaakonpäivän ajoista Mikkeliin saakka oleskellen silloin kolmen ja
puolenneljättä "syllän" vesillä. Satojen, jopa tuhansienkin tynnyrien
parvissa se silloin liikehtii. Kun ilma on sievä ja meren pinta valkea
ja tyyni, silloin silakat nousevat ylös, jotta vedenpinta porisee "kuin
raessateella". Ja silloin, kun "viriä tormi" kokoaa kalat parviin ja
sitten tuuli laantuu, on paraita pyyntiaikoja, jolloin pitää arvata
oikealle matalalle mennä. Se pitää myös huomata, "ettei kala aina
yhtäänne päin ui meresä, se uipi toisaannepäinkin". On myös "tutkimaton
kohtalo", että "toisilla tiimoilla" ei silakka käy verkkoon, vyöryy
irtaana vain verkon päältä pois, jotta outo luulisi niitä kuolleiksi.
Mutta vanhat kalamiehet tuntevat "senkin kohan": antavat verkkojen
olla rauhassa, odottavat ja saavat kaloja, kun taas tottumattomat
lappavat pyyntineuvonsa ylös. Ahkeria, oikeita pyytäjiä olivat ne
vanhat kalamiehet, Muuankin kertoi näin: "Seelasin väliin yökauvetkin
krunnilla, seelasin ja seelasin, käänsin perää matala matalalta ja
kattelin merta, ja kun kalaparvi sattui, niin hiljaa laskin seelit pois
ja hiljaa huopasin matalalle, hiljaa laskin ankkurin alas ja heitin
verkot. Ja aamulla oli mulla kalalasti, jotta ei kun vesi ja parras.
Niin ahkera olin yötä päivää, kolomekkin vuorokautta valavoin. Ja oli
mulla yhtaikaa meresä kolomekin kastia, joista sain ['Kastissa' on
peräkkäin kolme 20-sylistä verkkoa. Heitetään ensin 2 kastia, sitten
3:s kasti, 'kuiva kasti', ja vielä löysiä 'jatkoverkkoja' lisäksi,
jos kala näyttää käyvän] kerralla parikin venelastia." Vanhoille
kalamiehille vielä unessakin joskus kala-apajat ilmotettiin. "Kun
siunaa ittensä ja panee maata, niin unesa näkee, mistä saa kaloja",
oli muuan taitava pyytäjä tavannut sanoa. Ja oli hän aina saanutkin
kaloja, jotta vene oli useasti ollut uppolastissa, kun hän oli tullut
rantaan. -- Ja koko kesän ajan "jäästä jäähän" ne vanhat kalamiehet
pyydystelivät.

Paljon pyydetty arvokas kala on myös siika, jota paraiten
etelärannoilla saadaan. Se kutee loka- ja marraskuulla 1-3 kyynärän
vesillä. Vanhat kalastajat tietävät, jotta "siika elää matalikosa
ja syöpi fiinillaista santamurusta sulatukseksi sekä toukkaa ja
toukankottia ja pikkuista kalankipenettä, kaikkein pienintä, mitä
meresä olla mahtaa. Se on siistinsyöntinen kala." Pohjoisesta kun käy
tuulenhenki, kun on kipenen tuulenhenkeä, jotta "vesi mennee", se tekee
siialle hyvän "uinnin faarttin", jotta se menee verkkoon. Entisaikaan
olivat siian saaliit olleet paremmat, mutta nyt ne ovat siitä paljon
huonontuneet. Sitä kun niin paljon pyydetään. "Talavet ve'etään
nuottaa siian siitysve'ellä, joka juoksee Praahta kohti pisimpään
Luovon kohtaan. On sa'ottain nuottia, joilla lapetaan talavikauvet
kaikki laivaväyläkki. Nuotan pyynnisä on luotolaisia, siikoslaisia,
lumijokisia, salolaisia, oulunsuulaisia, kellolaisia, putaalaisia.
Ja sitten niillä on liika tihjät pyyvykset, jotta vievät penikakki
siioilta. Sanotaan maivaksi, mutta ne on siian penikoita monasti ne
pienet maivat."

_Lohi_ kutee Jaakon päivän seuduissa ja sitä saadaan enimmin Pöllän
ja Suninkarin puolessa lohiverkoilla ja rysillä jäänlähdöstä Jaakon
päivään.

_Säynäjää_ pyydetään verkoilla kutuaikoina, kun rannat ovat sulina ja
vesi rannoissa lämpenee, mutta meressä on vielä jäitä. Kutusäynäjät
ovat aika isoja kaloja. Kun on tuulenhenki "lounajassa" [ilmansuunnat
ovat: vanha pohjonen, luue, länsi, merituuli, etelä, lounas, itä
ja itäpohjonen] ja rantavesi lämmin ja kirsijää rannoilta lähtee,
tulee se niin suurissa joukoissa, jotta vesi porisee ja pärisee. Se
nakkaa kuperkeikkaakin, välistä ne ovat oikein läjissä, kun nakkelevat
kuperkeikkoja. Niillä on melkein niin kiivas uinti kuin hauvilla ja ne
menevät pian pois rannoilta. Silloin on kiire saada verkkoja eteen.
Verkon kun vetäisee niiden ympärille ja pitkällä _sauvimella_ säippää
keskelle, jotta antaa aika romauksen, silloin siitä lähtee säynäjätä.

_Hauki_ kutee keväällä heti, kun maavedet menevät jään alle ja
rannoissa vedet lämpenevät. Sitä saadaan pikku nuotilla, rysillä,
pöhnillä, koukuilla sekä verkoilla. Entisaikaan, kun oli lupa,
pyydettiin haukea _tuohustamalla_. Tervastuli paloi parilaassa veneen
kokassa, jotta näki kymmenenkin sylen päähän kalan. Sitä niskaan
monihaaraisella _arinalla_ iskettiin.

_Ahven_ kutee samoin kuin haukikin keväällä, heti kun vedet aukeavat.
Pöhnä- ja koukkumiehet saavat sitä paraiten, ja kutusiian verkoilla
saadaan seiven kokoisia pikkuahvenia. Lopulla pyyntiä, kun vedet
lämpenevät, muuttuu koko kalansaanti ahveneksi ja kiiskeksi ympäri
Luodon.

_Norsi_ on mitä aikuisinta kalaa kutemaan. Se kutee keväällä, kun on
jäässä vielä meri, ja silloin sitä paraiten saadaan.

_Maiva_, merimuikku, kutee syksyllä. Sitä pyydetään syyskuussa
verkoilla ja sitten isollanuotalla pitkin talvea. Teppo-Tankka, joka
keväällä myi kiiskenmätiä maivanmätinä Oulun emännille, uskotteli
kyllä, kun ostajat kyselivät, milloin se maiva kutee: "maiva kuttee
syystä kevättä".

_Kiiski_ kutee keväällä jäiden lähdön aikana. Se on arvoton kala,
"paholaisen peijaiskala", joka aina on "näljäsä ja oksennuksesa". Se on
näet ennen lyönyt lohen kanssa veikkaa rommikannusta, jotta kumpi ennen
on kosken päällä, voittanut veikan ja iloissaan juonut itsensä humalaan
ja töhriynyt. Kiiskeä saadaan Ojakylän lahdesta nuotalla ja rysällä.
Ensi jää kun tulee syksyllä lahtivesiin, saadaan kiiskeä toisinaan
hyvin paljon.

_Harri_ kutee myös jäiden lähtiessä ja vielä Erkin päivän aikana. Se
tulee mataloille kareille ja mennä pörrää niin, että selkä näkyy.
Silloin sitä pyydetään verkoilla.

_Seipi_ on halpainen kovaruotoinen laiha kala, josta ei makseta paljoa.
Se kutee Erkin päivän ja Juhannuksen välisellä ajalla. Silloin se
hyppii ja roiskii ja menee verkkoon.

_Särki_ kutee samaan aikaan kuin edellinenkin ja roiskuttaa ja
räiskyttää ja käy verkkoon, mutta ei siitäkään makseta paljoa.

_Airokas_, ankerias, saadaan joskus rysästä; verkossa se ei pysy. Se
kuuluu kulkevan öisin rannoilla sijaitsevissa "trekooleissa", "maan
he'elmiä mahtanee syyvä". Vahvassa kasteheinikössä se menee täyttä
kyytiä. Sen kutuaikaa ei tiedetä.

_Kouri_ elelee umpilammikoissa, esim. pitkässä kapeassa Nuottajärvessä
ja syvässä Sunin järvessä, ja kutee keväällä jään lähtiessä. Järvissä
ne kokoutuvat rantavesille päivää paistattamaan ja niitä pyydetään
rysillä. Ennen vanhaan oli Nuottajärvestä koetettu nuotalla koureja
pyydystää, mutta oli aina ollut nuotanperä auki, kun se oli saatu ylös.
Siitä huomattu, jotta haltija ei salli vetää, ja heitetty pois se
pyynti.

_Lahnaa_ saadaan joskus "joku immeeksi".

Kalanpyydyksiä on luotolaisilla _verkot, potkut, rysät, rääsyt, pöhnät_
ja _nuotat_.

Verkkoja on _maivaverkko_, joka on tavallisesti 3 kyynärää korkea, 20
syltä leveä ja "12 kertaa korttelia" s.o. 12 solmuväliä korttelissa,
_silahkaverkko_, 6-8 kyyn. kork., 20 s. lev., 9 1/2 sv. kortt.,
_siikaverkko_, 2 kyyn. kork. 20 s. lev., 5 sv. kortt., _siikapotku_,
2-3 kyyn. kork., 20 s. lev., 3 1/2 sv. kortt. _Lohiaijat_, 200 s.
pitkät, _lohipotkut_, 10-12 s. pitk., ja _hankarit_, 6-7 s. pitk.,
ohjaavat lohia _lohikatiskoihin, -karsinoihin_ ja _-rysiin_.
Rysillä pyydetään kaikkea kalaa, mitä meri voipi antaa. Rääsyt,
_hylkirääsyt_, myös _hylkiverkot_, ovat "4-syltäsiäkin korkeuvesa",
10 s. lev., solmuväli on 6 tuumaa. _Pöhnillä_, rysänkaltaisilla pikku
pyydyksillä, "ei pyyvetä mittää muuta kun ahaventa"; saadaan kyllä myös
särkeä, seipiä ja haukeakin. "Se ei ole pakko pyyvys, eikä sinne ole
pakko mennä. Ahaven menee sinne itestään, miksi se mahtaneekin mennä."
-- Isollanuotalla pyydetään talvella jään alta siikaa ja maivaa ja
mitä vain sattuu siihen tarttumaan. Entisaikaan oli isonuotta vain
noin 6 syltä korkea ja satasen syltä "ympäri", ja sitä vedettiin vain
syksyllä, "kun jää alakoi lahtivesisä". Mutta nyt ovat isotnuotat 15
syltäkin korkeat ja pari sataakin syltä ympäri ja vedetään niillä syvät
ja matalat. Nykyään on Luodolla kaikkiaan 11 isoanuottaa.



Metsästyksestä.


Suuria metsänpetoja ei Luodolla ole. _Karhu_ lienee tuskin
milloinkaan vieraillut. Mutta _susi_ on aina silloin tällöin talven
aikana pistäytynyt luotolaisten navetoita kiertelemässä ja koiria
hätyyttelemässä, noin 4-5 kertaa vanhojen ukkojen muiston aikana.
Vaan luotolaiset eivät ole halunneet sutta kesäasukkaakseen, pois
ovat harmaaturkin ajaneet, ellei itse ole ymmärtänyt lähteä. Pantiin
keväällä, kun meren jäät jo olivat telikkona, toimeen yleinen suenajo.
Nimismies kirkossa kuulutti ja joukottain miehissä ja naisissa
lähdettiin ajoretkelle. Kulettiin ensin Hanhiset, Syökarit, sitten
tultiin pääsaarelle ja yli koko saaren ulottuvassa rivissä, muutama
syli vain ajajan väliä, lähdettiin menemään Santosta kohden. Siinä kun
oli elämää ja meteliä! Huudettiin ja hoilattiin, roilotettiin torvia
ja räikytettiin puita ja koirat haukkuivat ja pyssyt paukkuivat ja
muutamat miehet hevosilla ratsain laukottivat "kahakäteen". Aseina
oli kankea, seivästä, korentoa, kirvestä ja minkä mitäkin, pyssyjä
tietysti niin paljon kuin kylästä löytyi. Melskaten ajettiin susi
Santosen huikkuun -- oli, mokoma, niin viisas, jotta nakkoi mutkia
ja laukkoi puiden ja pensaiden suojissa, ettei saatu ammutuksi
-- ja siitä telikkoon meren selälle, "jotta eikö se hukkuisi".
Jäätiin vielä vahtiin, ettei päässyt takaisin. Ja jäniksiä hätäytyi
myös ajajien eteen joukottain. Niitä kun ammuttiin, jopa lopuksi
käsinkin kaappailtiin. Viimeinen susiajo muistellaan tapahtuneen
kuutisenkymmentä vuotta takaperin. Suden oli silloin muuan mantereen
kerjäläisukko noitunut Luodolle. Oli mielestään saanut muka liian
vähän armopaloja, kun oli pois lähtiessään uhkaillut: "kyllä vielä
muistatta... kyllä olisitta paremminkin antaneet!" Ja sitten se olikin
susi saapunut. -- On kyllä sen jälkeenkin susia käynyt, mutta eivät
ole kesäasukkaiksi pyrkineet.

_Ahmakin_ kuuluu Luodolla useana talvena pistäytyneen, samoin
_ilvessusi_ on joskus käväissyt. -- _Kettuja_ on Luodolla paljonkin.
Pyytävät niitä rautasangoilla. Järvelän Jaako oli aikoinaan ollut
ahkera ketustaja, kymmenenkin kettua oli joskus samana talvena
saanut. Pirkolan äijä, Ketolan Juuso ja Jähti-Sipo olivat myös
monelta ruskeanahalta turkin riistäneet. -- _Jäniksiä_ on ollut aina
varsin runsaasti. Haavikoista ja koivikoista niitä ansoilla poluilta
pyydystettiin talvisin sekä syksyllä aidanraoista "laihomusjäniksiä".
-- _Poro_ tulee mantereelta Luodolle "tuhkatiheään". Talvella tulevat
ja menevät, mutta jäävät joskus kesäksikin. -- _Oravaa_ ei ole koko
Luodolla.

_Hylettä_ tuntee luotolainen kolme eri lajia: isohyle eli _kraaseli,
pikkuhyle ja tavallinen hyle_. Hylkeenpyynti on tuottavimpia pyyntejä.
Sitä on harjotettu jo vanhoista ajoista asti sekä verkoilla,
_hylkiverkoilla_ l. _rääsyillä_ ja _hylkipyssyillä_.

Tavalliseen verkkoon kun hyle käy tai rysään, repii se ja raastaa
koko pyydyksen sen tuhannen riekaleiksi. Joskus kyllä sattuu, että se
kalojen jälessä rysään joutuessaan ei huomaakaan, mihin on erehtynyt,
vaan innoissaan syödä hoseltaa kaloja sen kun ehtii, niin kauvan kun
huokumisen väliä kestää. Kun se sitten viime hetkessä aikoo nousta
ylös hengittämään, ei sillä enää olekkaan ilmaa rysän repimisajaksi,
ja niin sen täytyy hukkua. Hyleverkot tehdään vahvoista rihmoista,
neljä syltäkin korkeiksi, kymmenisen leveiksi, sillä "sen paree rääsy,
mitä alavampi". Niissä ei ole alasella paulaa eikä painoja, ylisellä
vain paula sekä kohoina parikortteliset kuusiset hiilelle poltetut
puupalikat, _pullokapulat_. Tämmöiseen verkkoon kun hyle menee,
sotkeutuu se moneen silmään, kiertää ja käärii verkon ympärilleen niin,
jotta "se sitten on lujasa". Pullokapulat on se kaikki niskapuolelleen
kasannut. Tottumaton ei osaa verkkoa edes irrottaa saaliista.
Verkkopyyntiä harjoitetaan syksyllä, kun perät jäätää ja hylkeet
"pakkautuvat maihin". Hyle haluaa maata jäällä ja missä se sitä näkee
ensiksi, sinne se ui ja nousee ylös. Sinne viritetään verkot ja saadaan
joskus 5-6, jopa 10:nkin hylettä samalla kertaa.

Ampumalla pitkillä hylkipyssyillä, joissa on peukalon mentävä reikä ja
jotka kantavat 200 askelta ja ylikin, pyydetään hylkeitä sekä syksyllä
jään tullen että varsinkin keväällä, kun jäät rupeavat sulamaan.
Kun jäät vielä ovat paikoillaan, mutta on jo lumen pinnalta pois
suvennut, varustautuvat pyyntimiehet vaaralliselle retkelleen. Eväitä
varataan useiksi viikoiksi, leivät, lihat, voit, suolat, tupakat.
Leivät ovat paksuja, 3-4 korttelia leveitä merileipiä, vitsoilla
puukehään nidottuina, jotta olisivat mukavammat liikutella. "Kolome
leipää kun oli, niin oli kuukauveks toista syömistä." Ottavatpa vielä
mukaan tervaksia polttopuiksi ja keittovehkeet. Päälle puetaan
valkeat vasikannahkaiset hylkiturkit ja jäniksennahkalakki päähän.
Pyydysvehkeitä varataan paitsi pyssyä, _hylkipiikki_, metrin pituiseen
varteen kiinnitetty keihäs, jossa on litteä, noin 1 1/2 tuumaa leveä,
väkäkylkinen lehtiterä, sekä nelisen metriä pitkä rautapohjainen,
suksen mallinen, 3-4 tuumaa leveä _ajopuu_. Vesillä liikkumista varten
tarvitaan iso _purjevene_, millä voidaan suuret selät halkoa ja
saalis kuletella, sekä pienempi vene, jolla jäiden välissä pyynnissä
kuleskellaan. Varataan vielä parin metrin pituinen, 4-5 korttelin
levyinen vahva, mutta keveä _merikelkka_, jolla saatetaan saalista
jäällä vedätellä.

Hevosella viedään pyytäjät -- väliin liittyy seitsemänkin miestä samaan
joukkoon -- meren selälle, sulien vesien lähimaille länttä taikka
merituulta kohden. Väliin täytyy kulkea pari peninkulmaa ja ylikin,
ennenkun "säivilöitä" tavataan. Silloin kyytimiehet palaavat takaisin
ja rohkeat pyytäjät jäävät onneansa koettamaan.

Sinne meren selälle asetutaan. Tuetaan iso vene "kohalleen" ja tehdään
sen päälle purjeista ja telttavaatteista telttapuiden varaan teltta
ja pidetään sitä majapaikkana. Retkeillään siitä ympäri selkiä,
etsitään ja ammuskellaan hylkeitä, joita toisinaan kymmenittäin, joskus
sadottainkin nousee säivilöiden reunoille päivää paistattamaan. Alta
tuulen niitä lähestytään ajopuulla mahallaan maaten, ajopuun kahveliin
kiinnitetyn, valkeasta vasikannahasta tehdyn suojan takana. Pyssy on
haarukkain varassa valmiina suojan tähystysaukossa. Kun vaanija on
päässyt "ampumapuin" päähän, silloin pyssy pamahtaa. Sitten kiireesti
saaliin luo, ettei se ennätä heittäytyä mereen ja upota, jos ei luoti
ole kuolettavasti sattunut. Varrotaan ja etsitään sitten uutta saalista
ja taas pamautetaan. Kelkkaan ladotaan hylkeet ja vedetään "ison turvan
tykö". Säivilöt pikku veneellä soudellaan.

"Isolle turvalle" jää aina vuorostaan joku miehistä "kojin vahiksi".
Pyssy on hänelläkin, että voi hylkeen kellistää, jos se sattuu
lähimaille erehtymään.

Kun saalis loppuu yhdeltä paikalta, siirrytään toiseen kohtaan pyyntiä
jatkamaan. Ja niin mennään jääteliltä jäätelille, aina isoimmalla
majapaikkaa pitäen. Joskus voi tapahtua, että saadaan jäätä myöten
vetää isoa venettä pitkät matkat. Kevään kuluessa selkäjäät ajelehtivat
ympäri aavaa merta, milloin sinne, milloin tänne, mihin tuuli
milloinkin työntelee, samalla niitä pienemmiksi palotellen. Ja päiväkin
sulattelee jäitä, ohentelee ja vähentelee. Mutta viikkomääriä kellivät
pyytäjät merellä ja kartuttavat saalistaan. Joskus saadaan hylkeitä
niin runsaasti, että pitää "risata" osan saaliista. Otetaan hylkeestä
vain traani ja nahka, liha heitetään mereen. Osan hylkeenlihaa kyllä
käyttävät pyytäjät ravinnokseen.

Vasta sulien vesien aikana, kesäkuulla palaavat pyytäjät takaisin.
Hyvin onnistuneelta retkeltä voidaan tuoda kymmeniset saaliit --
kolmimiehinen joukkue kerran tuonut 90 hylettä. Mutta ovatkin
hylkimiehet olleet jos jossakin. Pohjatuuli on voinut työntää heidät
etelään, jopa niin, jotta "Raumanmeren kurkku näkyy", mutta sitten taas
on etelätuuli saattanut antaa saman kyydin takaisin.

Kotona vasta rasva nahasta "hyyetään", leikataan irti pitkiin
"teleihin" ja myydään Ouluun. "Päärahaa" saavat hylkeestä nykyään 5
markkaa kappaleelta. Liha käytetään ruuaksi, paistetaan, kun on ensin
muutamat vuorokaudet vedessä liotettu. Räpylät, kädet ja pää maistavat
parailta. -- Syksyllä on hylkeessä aina 3-4 tuumaa paksu rasvakerros,
4-8 leiviskää painava. Talven kuluessa se paljon laihtuu.

Metsälintuja, _teerejä, mettoja, koppeloita_ ja _mettikanoja_,
pyydettiin ennen ampumalla, ansoilla ja satimilla. Ansoja viritettiin
puiden alle metsään, yksinkertaisten pystövarpujen väliseen
lankaorteen, taikka kumpulapaikkoihin laitettiin vihejä ja niiden
väliin haarukka ansoineen. Satimia, raskaskattoisia, viritettiin
metsäpoluille. Pyydysten luo ripoteltiin marjoja, koivunurpia,
syöttivarpuja linnuille petteeksi. Hanhinen oli ollut ennen Luodon
paras pyyntimaa. Siellä muutamilla linnustajilla oli ollut ansoja
oikein sadottain. -- _Pyytä_ ei Luodolla enään ole, mutta ennen vanhaan
on sekin ollut. Myös _peltokanoja_ on vielä hiljakkoinkin joku parvi
lennellyt.

Vesilintuja on Luodon rannoilla ja metsälammissa koko paljon. On
sorsia monenlaisia: _haapanaa, tavia, telkkää, lapasuorsaa, uittia,
punajalkaa eli kirsisuorsaa_. Ja meren rannoilla kahlailee _kukkosia_
(suokulainen), _tyllejä, kuoveja, pliiskejä_ (rantaharakka),
_kurkejakin_, vesien päällä liitelee kirkuvia _kajavia, loukeita
ja tirroja_, veden pinnalla uiskentelee _meriteerejä, merimettoja,
haahkoja ja koskeloita_ ja silakkamiesten seurassa meren kareilla
viihtyy pieni musta _risko_, silakoita hänkin pyydystellen. Mutta
aavalla meren selällä arkana asuskelee _komohanhi_, jolla juuri
parhaimman kesän aikana on "satoaika". Varkain uskaltaa se vain yön
seutuna käydä rannoilla syömässä. Syksypuoleen, kun Pohjan perän
retkeläislinnut palaavat, on elämä rannoilla vielä vilkkaampaa.
Kiljuhanhet saapuvat suurissa parvissa, viisikymmenisissäkin, ja
edestakaisin rannoilla lentelevät. Muutamia viikkoja viipyvät
ja sitten taas pohjosen puhaltaessa jonakin aikaisena aamuna
lähtevät etelää kohti. Perttulin aikoina tulevat jalot _jouttenet_
kymmenlukuisissa parvissa ja majailevat varsinkin Takarannan pitkillä
aavoilla hiekkasärkillä. Ne viipyvät myöhäiseen syksyyn saakka. Vielä
myöhäisempään viipyvät pienet haikeaääniset _allit_. Ne vitkailevat
niin hiljasin, kun vain vähänkin on jäätiköillä sulia allikoita,
"semmosia pläsejä". Niissä vielä yrittävät uiskennella ja monasti
jäätyvät siivistä ja jaloista kiinni ja saavat kurjan kuoleman.
Sanovat, jotta lintu on ollut niin lihava, ettei ole päässyt lentoon.

Keväällä taas, kun valonaika lähestyy ja Lappiin kesä, palaavat
muuttolinnut Pohjolaansa, ja useat käyttävät Luotoa majapaikkaansa.
Joutsenet tulevat jo niin aikasin, ettei meri ole vielä aivan
sulana, ja viipyvät vain vähän aikaa, mutta kiljuhanhet tulevat
pääskysen keralla ja muutaman viikon rannoilla lepäilevät. Samoin
muutkin Lapin matkalaiset, jotka sulan veden aikana ovat liikkeellä.
Keväällä ne saavatkin rauhassa lepäillä, mutta syksyllä on toisin.
Joka niemen nokasta, joka lahden pohjasta on tuliluikku uhkaamassa.
Ja tuon tuostakin pyssy pamahtaa ja surmaava luoti vierailevaan
matkalaisparveen viheltäen lennähtää. Moni komea hanhi henkensä
menettää, moni valkea joutsen joutuu surmilleen, puhumattakaan
pienemmistä vesilinnuista.

Entiseen aikaan käytiin keväällä hylkipyssyillä joutsenen ammunnassa
oikein hevosissa ja miehissä. Varustettiin korkeat laidat rekeen
ja hevonen eteen ja ajettiin joutsenten lähettyville. Suitsimies
makasi reessä piilossa ja ajoi ja pyssymies makasi reessä piilossa
ja oli valmiina ampumaan. Niin ajettiin ja ajettiin hiljalleen ja
tultiin joutsenia lähemmäksi ja lähemmäksi. Eikä lintu hevosta niin
vaaralliseksi arvannut. Kun oli päästy sopivalle paikalle, pysähtyi
hevonen hiukan ja pyssy pamahti ja valkea lintu, joskus kaksikin kaatui.



Karjanhoidosta.


_Lampaita_ oli luotolaisilla ennen suuret laumat. Isoissa taloissa
oli niitä kuusi-, seitsemän-, kahdeksan-, yhdeksänkymmentä, jopa
pappilassa aina sataan asti. [K.E. Rydman 1901 v:n Luonnon Ystävässä
131:nnellä sivulla mainitsee lampaita saarella olevan "kokonaista
3,000 ja hiukan lisäksikin"] Keväällä juhannuksen aikana laskettiin
lampaat laitumilleen metsään. Siellä ne kankailla, metsäjärvien
rannoilla liikuskelivat, mutta enimmiten sentään oleskelivat lakeilla
nurmisilla meren rannikoilla, missä vireät merituulet karkottivat pois
kiusalliset syöpäläiset. Siellä ne satasissa laumoissa vapaudessaan
liikehtivät syksyyn saakka. [Luotolainen on pannut merkille, että
lammas kulkee aina vastatuuleen. Jo ennen kuin tuuli tuntuukaan, on
lammas sinne päin menossa, mistä tuuli rupee käymään. Pitkällisten
samansuuntaisten tuulien vallitessa, kokoontuu vähitellen suuret
laumat tuulen päälliselle rannalle.] Mikkelin aikana sitten pantiin
kuulutus kirkkoon, jotta sinä ja sinä päivänä mies talosta lampaita
noutamaan. Noutamispaivä, _lammasten kokkous_, oli tavallisesti
Mikkelimaanantaina. Suurissa joukoissa mentiin metsään lampaita
etsimään. Pohjoisrannan lampaat koottiin joukko joukon jälkeen
Ojakylään, _Töyrän_ aitaukseen, ja eteläpuolilta etsityt ajettiin
_Hannille_ Isoonkylään. Seuraavana päivänä, tiistaina, oli sitten
_lammasjako_ eli, kuten leikillisesti sanottiin, "Luovon markkinat",
ja markkinat ne melkein olivatkin. Monisatalukuisena laumana olivat
lampaat aitauksessaan ja kymmenittäin hääri niiden joukossa lähitalojen
eläjiä omiansa etsien. Kun olivat, ainakin osaksi, omansa löytäneet,
ajettiin Töyrän joukko _Heikkiselle_ ja Hännin lauma _Yrjänälle_, missä
taas lähitalojen lampaat erotettiin. Yrjänältä kuletettiin lampaat
_Terolle_, jonne myös pohjoisparvi Heikkiseltä tuotiin. Mutta ennenkuin
viimemainittu joukko maantietä myöten taloon ajettiin, saatettiin
ensin tuotu lauma rantakujia myöten pois ja vietiin Heikkiselle ja
loput sitten Töyrälle. Pohjoisparvi samoin vietiin Terolta Yrjänälle
ja Hännille. Mitä näin lopuksi tuli Hännille ja Töyrälle, ne olivat
_jakoperiä_. Niistä sitten ne, jotka eivät vielä olleet kaikkia
lampaitaan saaneet, kävivät omiansa etsimässä. Ja oli siinä teillä
liikettä. Hevoset pantiin aisoihin ja ajettiin pitkin kylää, jotta
"maantie pomisi". Ojakyläläiset laskettivat Isoonkylään ja Isonkylän
eläjät Ojakylään jakoperiä katsomaan. Lampaat sidottiin, nakattiin
rattaille ja kyydittiin kotiin. Monasti tuli kovia kiistoja ja toria;
varsinkin merkitsemättömät _kesakot_, kesällä syntyneet karitsat,
antoivat usein aihetta suukopuun.

Mutta aina jäi metsien kätköihin joitakuita lammasparvia, jotka eivät
etsijäin käsiin sattuneet. Niitä kävivät yksityiset omin päinsä
kotiinsa keräämässä. Näitä _rahalampaita_ saivat omistajat sitten
maksua vastaan lunastaa. Ensi päivänä vaadittiin 5 penniä lampaalta,
toisena 10, kolmantena 15 j.n.e.

Lampaat tunnettiin korviin leikatuista merkeistä. Ja satoja kun
oli omistajia, niin satoja piti olla eri merkkejäkin. Siinä oli
_pykälää, lovia, reikää, neljännestä, kalanleikkoa, kalanpyrstöä,
pääskysenpyrstöä_ y.m. Voi olla esim. "vain vaseman nenästä pala pois",
mutta voi myös olla "vasen poikki, kaks pykälää päällä, laippo alla
ja oikiasa reikä". Merkit tehtiin poltinoralla ja polttoraudoilla.
[Pappilan merkki oli: "korvat juurunni poikki". Ennen kun oli verona
papille joka syksy vietävä lammas, ja lammas oli jo talon merkillä
merkitty, täytyi papin, jos tahtoi omansa pitää, nitistää entiset
merkit pois, sivaltaa koko korva, jotta ei jäänyt "muuta kun tyrät".]

Kotiin saatua lampaat kerittiin ja saatiin _loimivilloja_. Sitten
kerittiin lampaat taas joulun edellä, jolloin saatiin _jouluvillat_.
Keväällä kerittiin _Matinvilla_ tai _Maarian villa_ ja kesällä
ennen laitumelle laskemista _Juhannusvilla_. Karitsoista kerittiin
_liemingoita_. Kun karitsa oli keritty ensi kerta, kierrettiin se
keritsimillä, annettiin leipää ja sanottiin:

    "Mee Viipuriin villomaan,
    Kainuuseen kasvamaan,
    tuu tuhean villan kansa
    syksyllä syliini kerittäväksi!"

"Piikaselle" karitsalle heitettiin keritsemättä villatukko, _tuulen
villa_, vasempaan ronkkaan, jäärälle oikeaan.

Talvella ruokittiin lampaita _mettä_- eli _lehtiheinillä_,
metsäniityiltä kerätyillä vesa- ja lehtisekaisilla heinillä sekä
lehdillä.

Nykyään ei Luodossa enää semmoisia lammaslaumoja ole. Mutta on vieläkin
isoissa taloissa kolmisenkymmentäkin villanantajaa. Ja vielä nytkin
Mikkelin aikana pidetään "Luovon markkinat".

_Kilejäkin_ oli ennen useassa talossa ja mökissäkin, muutamissa
kolmekkin elukkaa. Samoin kuin lampaita, ruokittiin niitä talvella
metsäheinillä ja lehdillä, kesät saivat kotivainiolla oleskella. Sen
maitoa, joka oli kovin väkevää, käytettiin lehmän maidon seassa ja
tehtiin siitä myös juustoakin. Kesällä tavattiin se viedä niitylle
_niittylehmäksi_ ja saatiin silloin "iltaa aamua tuore maito". Kilejä
ei ole näkynyt enää yli kymmeneen vuoteen, Marjaniemen luotseilla
oli viimeksi. Ne olivat niin häijyjä pyrkimään pahantekoon, jotta
kyllästyttiin niitä pitämään. Miehet niitä suutuksissaan väliin
pistivät sarvista aidan rakoon, jolloin ne huusivat, jotta "miehe-et,
miehe-et!" Tuli myös tarttuva tauti, _rapatauti_, joka niitä tappoi ja
vähensi niiden lukua.

_Lehmiä_ ei ennen ollut niin paljon kuin nykyään, kun meijeriliike on
tullut käytäntöön. Metsissä ja merenranta-laitumilla ne käyskelivät
ja tulivat illaksi kotiin _suittun_ ääreen kesantopellolle. Suitsu
oli tehty pellolle ajetuista lastuista ja ojaturppaista. Pantiin myös
siihen vanhoja kenkärajoja ja luudantynkiä, jotta eivät lehmät siinä
polttaisi jalkojaan. [Luotolaisia lehmännimiä on esim.: Helmiki,
Hertta, Hälppä, Hiiliki, Ilonen, Kauniki, Kestiki, Kirjo, Korja,
Kullankukka, Laukanen, Laukki, Lestiki, Lumiki, Lykky, Lylli, Lystiki,
Mustiki, Omena, Palsami, Perjetta, Punakorva, Puniki, Puolukka,
Pulmunen, Rusko, Ruusu, Sankari, Sunteri, Teutari, Tiistiki, Tuoriki,
Tylly, Typykkä, Tähiki, Valkopää, Vatukka, Viljakka, Fiikuna, Fröökynä.]

Härkää oli ennen käytetty ajojuhtanakin. Noin 60-70 vuotta takaperin
eli

    "Paavon Juho, karvari,
    joka härjällä kyntää",

kuten sen aikuisessa "runossa" sanottiin. Juho kynti sarvekkaalla ja
puita ajeli. Ja kun yksi ajokas tuli vanhaksi, kasvatti karvari toisen.
Toinen härällä ajaja oli Kaitalan Heikki, köyhä mökin mies, joka
toisinaan oli pakotettu jäkälä- ja rahkaleipään turvautumaan.

_Hevosia_ oli hyvässä talossa kolmekkin, pienemmissä pari ja yksikin.
Kuusi kun oli lehmiä, niin hevosia oli kaksi taikka yksi. Ennen niitä
pidettiin vain omiksi tarpeiksi, mutta sitten on ruvettu varsoja
kasvattamaan "kaupanhevosiksi". Hevosen ikä lasketaan _ajotalvissa_
niin, että esim. viiden vuoden vanhalla hevosella on 4:s ajotalvi. Ensi
vuonna on hevonen _maitovarsa_, toisena vuonna _rekiveto_.

Metsä- ja rantalaitumilla hevosetkin kesäisin suurissa laumoissa
ruokailevat. Mantereelta tuodut hevoset ovat useasti uineet yli
peninkulmaisen selän poikki Pöllästä Siikajoelle taikka Santasesta
saari saarelta kolmipeninkulmaisen selän yli Kelloon Haukiputaalle.
Tietävät hevosmiehet kyllä syöttävät ostetun hevosen itseensä. Panevat
halkaistun leipäpalan väliin hikeänsä, luuksiansa, vielä sormesta
vertansa, syöttävät sen hevoselle ja sanovat: "kun sulle tulee mettäsä
ikävä, niin tuu kottiin!" Sitten kyllä ei hevonen karkaa.

Talvella ruokitaan hevosta tallissa _meri_- ja _rantaheinillä_, jotka
ovat paraita heinälajeja. Tehdään myös apetta silpuista ja ruumenista.

_Sikoja_ kasvatettiin ennen enemmän kuin nykyään, melkein joka talossa
oli. Vapaasti saivat ne kylän raitilla kuleskella ja yritellä toisten
pottumaihin, "kulukia jornuttivat myötäänsä". Omiksi tarpeiksi siat
teurastettiin, käytettiin keiton höystöksi. Siat olivat ennen laihoja,
pitkäkarvaisia ja porsaat olivat "pikkuisia kuin rohinrukkipäitä", Sika
muuten on "kirottu elävä, kun pirut meni siihen ja mereen syöksi".

_Kanoja_ ei ennen ollut "olemassakaan", joku ensiksi ilmausi pappilaan.
"Sieltä ensinnä saatiin kuulla kukonlaulua."

Talven heinävarat karjalleen on luotolainen jo entisistä ajoista
saanut meren rantaniityiltä sekä metsälampien reunamilta. Paraat
niittymaat ovat aina olleet Hanhisessa ja Syökarissa, Salmen rannoilla
ja Santosessa, jotka pitkillä "johteilla", kauvas mereen ulottuvilla
aidoilla, on karjanlaitumista erotettu. Ennen tavattiin heinät
säilyttää pitkähköissä _sauroissa_ ja pyöreissä _suovissa_. Nyt näkee
jo paljon latojakin. Kosteilla rannoilla korotetaan heinäsaurat ja
suovat ylemmäksi maanpinnasta, _jalkopuiden_ varaan. Heinäsaura kun oli
valmiina, sanottiin _vakuleita_ päälle pantaessa:

    "Sivu tuulet, sivu tuiskut, sivu satteet,
    pouvat päälle paistakoot,
    pouvat ponnettomat päälle paistakoot!"



Viljelyskasveista.


Nykyiselle Luodon eläjälle on peltonsa ja niittynsä parempi tulonantaja
kuin meri. Ennen ovat pellot olleet pienemmät ja huonommin hoidetut,
ja meri taas antanut kaloja runsaammin. Ennen "ei viljelty maata
paljon, ei ollut heinäketoja. Enemmän pantiin kalanpyynnille painoa.
Maantulolla kun ei tahtonut pärjätä, niin pyyntihän se auttoi."

_Ruista_ ja _ohraa_ on jo vanhastaan viljelty jotenkin saman
verran kumpaakin. Kolmivuoroista viljelystapaa kun on käytetty, on
_kesantoon_ kylvetty ruista, sitten rukiin jälkeen ohraa ja taas
heitetty kesantoon. Noin 6-7 tynnyriä ruista kylvi hyvä talo, taikka
taas kymmenisen tynnyriä ohraa samaan peltoon. Rukiita käytettiin
enemmittäin leipäviljana, ohria puuroaineksina sekä rukiille leivän
lisänä. Useasti leivottiin leipä yksinomaan ohrasta. Viina myös ennen
ohrasta keitettiin.

_Kauraa_, ei ennen viljelty, "ei sanoksi mittää". "Räknättiin, jotta
menee maa hauskon ja eloa vähä tulee, kun kauraa kylyvää." Nyt
viljellään kauraa "isosa määrin", isot talot kylvävät 8-10 tynnyriä
kerralla. Ja Luodon kaurat ovat hyviksi tunnettuja, "mustia ja
raskaita".

_Nisuakin_ on Luodolla aikoinaan koetettu viljellä useassa talossa.
Alussa pari kolme kesää olivat nisut kauniisti kasvaneet, tuottaneet
viljelijälleen iloa ja valkeaa leipää, mutta sitten oli vilja
vähitellen muuttunut nokipäiksi enemmän ja enemmän joka seuraavana
kesänä. Sitten 60-luvun katovuodet veivät loputkin, ja niin loppui
nisunviljelys Luodolla.

_Pottuja_ ei ennen paljon viljelty. ["Klompus se on löytänyt ne potut
ja tuonut Amerikasta".] Vasta viime vuosikymmeninä on potun viljelys
tullut yleiseksi. "Oikeen vähä siihen aikaan viljelivät pottuja
talollisekki. Arveltiin vain: 'ei nämä kuulu ruuaksi, nämä on vain
leivän hukka!' Siinä talosa, misä minä ennen elin, jo viljeltiin
enemmän, mutta naapurisa, joka oli iso talo, oli kerran vain
kahesa pohtimesa potun siemeniä. Meillä oli silloin jo monta koria
potunsiemeniä." "Sakspäkki" kun oli ollut kirkkoherrana [Kustaa Aadolf
Saxbäck Hailuodon kirkkoherrana vv. 1840-57], oli kruunu lähettänyt
pappilaan pottuja kansalle jaettavaksi. Pappilan riihessä oli niitä
idätetty ja jokainen, joka vain oli halunnut, oli saanut noutaa ilman
maksua muutaman kapan siemeneksi. Siitä on noin 70 vuotta jo, ja siitä
alkaen on pottuja vähitellen alettu viljelemään enemmän ja enemmän.

_Nauris_ se oli sen ajan juurikasvi, pottua korvaava. Sitä viljeltiin
paljon, kuokkamaissa ensi viljana kasvatettiin. Se kylvettiin Pietarin
pävänä. Naiset tavallisesti sen kylvivät sylkemällä sitkaimien väliin.
Nauriin kylväjän piti olla koreaksi vaatetettuna, sitten kasvoi hyviä,
sieviä nauriita. Syksyllä, ennenkuin maa routi, käytiin nauriit ylös
_ruotimassa_, sitten kotona _listittiin kaalet_ pois ja vietiin nauriit
kuoppaan. Koko syyskausi jouluun saakka syötiin nauriita pottujen
kanssa yhtä rintaa, pottuja vain vähemmän. Nauriit kun joululta jo
alkoivat itää ja natistua, eivät keväällä enää olleet niin maistavia.

_Pellavaa_ viljeli vain jokunen hyvin pikkuisen. Sitä luotolaiset
tapasivat itse noutaa Hämeestä asti, pellavan kotimaasta. Oli useita
ukkoja, jotka syksyllä Mikkelin aikana tapasivat lähteä Hämeen
käyntiin. Menivät ensin _Kuortanteelle_, joka vasta oli "Hämeen
alakua", jatkoivat sieltä matkaa _Orihveelle_, joka oli _valkian
pellavan maata_, ja kulkivat sieltäkin vielä eteenpäin _keltaisen
pellavan maahan_ Orihveden taakse, jopa aina _Mäntyharjulle_ asti.
Matkalla ostivat ukot sekä keltaista että valkeata pellavaa, neljäkin
kuormaa "parraat". Ostivatpa vielä Hämeen hyviä halpoja hevosiakin
kuormainsa eteen -- matkalle näet olivat vain rahat taskussa kaksin
käsin lähteneet. Joulun alla rekikelillä palattiin takaisin ja Oulun
joulumarkkinoilla myytiin sekä hevoset että pellavavarastot. Omiksi
tarpeiksi vain pellavia jätettiin.

Valkeaa pellavaa käytettiin vankemmiksi verkoiksi ja rysänperiksi,
mutta kalliimmasta keltaisesta pellavasta kehrättiin hienommat
silakka-, siika- ja maivaverkkorihmat sekä ompelulangat ja
vaateainekset.

Pellavan hakuretkillä kävivät myös ainakin muutamat Limingan, Temmeksen
ja Tyrnävän miehet.

_Hamppua_ ovat ennen, noin 70-80 vuotta takaperin "hyvinkin
kasvattaneet". On vielä siellä täällä meren rannoilla kuoppia,
_hamppukrooppeja_, joissa asuu vesi. Kerrotaan niissä hamppua
"livotetun". Sitten ne olivat olleet "lyhteisä äijän päällä kelomasa",
sitten saunassa taikka riihessä oli niitä kuivattu ja muokattu.

_Humalaa_ on "aina kasvatettu" omiksi tarpeiksi. Monissa taloissa on
vieläkin komeat humalamaat jonkun huoneen seinustalla. Sahtiin niitä
käytetään ja ennen myös jouluolueen tarvittiin.

_Tupakkaa_, "koiranvuoteita", "nurkantakaisia" ennen ukot kasvattivat.
Pirtinlaattian kokoinen maa-ala oli heillä jossakin seinän takana
tupakkaa työntämässä. "Enempi tupakkaa kuin pottuja ennen kasvattivat."
Ja kun oli kaunis ilma, olivat ukot mielissään, jotta "tupakka
työtä tekkee ja nauris kans kasvaa". Syksyllä niitä sitten pirtissä
-- taikka saunassa -- kuivattiin. Suuret joukot pikku lyhteitä oli
ripustettu pitkin pirtin seiniä. Kirveellä niistä verkkorukin jalan
kolossa hakattiin "rouheita", joilla täytettiin lehmänrakosta hierottu
suuri kukkaro. Siitä sitten piippuun pistettiin. Oli piiput, suuret
omatekoiset visakopat, joita tuomenoksasta tehdyillä pikkuisilla
varsityrillä imeskeltiin.

Peltoaan kyntää luotolainen _saharalla_, jossa puuaisoihin on rautaiset
perät, terät ja luottimet ja vannaat laitettu. Entisaikaan oli
käytetty _puusaharoita_, joissa rautaa ei kun kisko vain vannaissa ja
vannaiden välissä luottikin puusta. Käytettiin myös _puukarhia_ --
"äkeeksi vanhat sanoivat" --, kuusen oksikkaita runkoja tusinan verran
rautapitusilla kolmeen jatkoon yhteen liitettyinä. Vielä viimeaikoina
on sitä käytetty "siemenkarhina". Naurissiementä peitettiin peltoon
siten, että vedettiin pientä petäjää latvasta vastahankaan.

Kovin hallan arkaa ei Hailuoto ole, joka puolelta kun on meren
ympäröimä. "Ei täällä ole kovin vilun pelekua. Ei ole sattunut
maailiman aikaan, jotta olis aivan siemenettömäksi tehenyt. Oli
parikymmentä vuotta yhteen aikaan, jott'ei ollut syysvilua."



Nöyrät vuodet.


"Nöyriksi niitä sanottiin ja nöyrät ne oliki." Nimittäin katovuodet
50- ja 60-luvulla. Jo viiskymmen-luvulla "enkesmannikesän" jälkeen
sattui kova ruiskato. Tuli rukiita vain vähäisen ja niinkuin
kuminoita, hienoja huiluja vain. Kaksikolmattalyhteiset kuhilaat
olivat niin keveitä, että niitä kerralla koko kuhilaan helposti kantoi
mies selässään rihmalla riiheen. Sitten niitä oli 5-6 nöyrää kesää
peräkkäin. Mutta sitten v. 1867 tuli se kovin katovuosi, kovempi ja
surkeampi kuin koskaan ennen miesmuistiin.

Talvi 1866-67 oli jo kovin ankara ja paljoluminen. "Viimeisen tuomion
sunnuntaina" oli niin kaunis ilma, kun kirkossa oltiin, mutta sitten
yöllä tuli niin jumalaton sää, löi lunta, jotta ei mitenkään tahdottu
päästä kulkemaan. Ja se lumi sitten pysyi. Ja talvi oli niin lumista ja
kovaa, aivan vainioita ajettiin, ei voinut maanteitä kulkea, korkeita
kinoksia kun oli. Kovin olivat petäjäinoksat aina lumitaakan alla
painuksissa.

Kevät oli surkea. Tuuli oli miltei yhtä päätä pohjoisessa, kaksikin
viikkoa kesti yhtä "kajotusta". Hanget kantoivat koko keväimen,
päivällä kun sen verran suli, jotta hankikannot pysyivat hyvinä. Vielä
Erkin päivänä ajettiin hevosella selän ylitse Ouluun, ja "tikat",
tienviitat, seisoivat Oulunselällä, niinkuin talvisydännä joka tikka.
Muuta keväänmerkkiä ei ollut kuin "törmärako" selän partaalla.
Urpaanuksen päivänä vielä vedettiin nuottaa jäällä Ojakylän lahdella ja
saatiin norsia.

Rehunpuute oli kova. Heinäin sijasta monet syöttivät elukoille
suolavedellä kasteltuja kuusenluppoja, kanervia ja jäkälöitä, jopa
useasti purettiin latojen olkikattojakin ja työnnettiin eläinten eteen.

Pitkään pysyivat hanget aitovierillä ja ruispellot niiden alla
hautuivat paljaiksi. Ei päästy toukokuussa toukopellolle. Juhannuksen
aikana ne, jotka kiirettä olivat pitäneet, saivat ohran peltoonsa,
mutta panivat toiset hiljemminkin. Jälkeen juhannuksen vasta potutkin
peltoon peitettiin.

Hitaasti kasvoi lehti puuhun. Surkeat olivat lehdet juhannuskoivuissa,
joita vanhan tavan mukaan pihalle pystytettiin kolkkoa juhannusta
ilahuttamaan. "Kun puutkin ovat säikähtäneet, jott'ei ota lehteä",
sanottiin. "Juhannuksena olimma Hyypällä kattomasa, vieläkö näkkyy
jäitä. Aivan mollotti Takarannalla jäitä vielä, ja oli niitä täsä
lahesakin."

Juhannuksen jälkeen tuli kyllä sitten vähän lämpöisempiä ilmoja.
Mutta niin viileä oli koko kesä, jotta vielä syksyllä aidanpanijat
jyräyttivät rautakankensa kovaan routaan, mikä sammalikon alla männikön
reunassa varjossa piili.

Mutta peltoon saatu ohra sentään kovin koreasti kasvoi, ja näytti,
jotta siitä ehkä hyvänlainenkin sato saataisiin. Vaan ruis oli kovin
kylmän kevään kuihduttamaa.

Mutta sitten tulivat syyskylmät, tulivat yöhallat jo ennen Laurin
päivää, kuten aina katovuosina. Hiljaisen kevään takia ei ollut vilja
vielä kovin pitkälle ehtinyt, kun halla tuli ja turmeli kaikki jyvän
parhaillaan kasvaessa. Hallan jälkiä kun katseltiin, huomattiin, että
useimmista tähkistä "jyvien syän oli juossut aivan vetenä olokia myöten
alas". Ei tullut niistä sitten puitaessa kuin kaunoja vain. Ohria ei
saatu siemeneksikään. Rukiista jotkut saivat jonkunlaista siemenviljaa.
Nelikko vain tuli riihestä rukiita, semmoisia kahuja, puoleksi
kasteheiniä seassa. Välistä koko riihen saalis tuotiin pohtimella
aittaan. Pikkuisen laarin pohjassa oli koko vuoden tulo.

Talvi tuli raskas. Joissakuissa kylän "napataloisa" oli kyllä
entisestään "kasajyviä", joihin täytyi turvautua. Liikeni muutamilta
naapureillekin, ainakin joku vähä siemeneksi. Useiden oli pakko
tyytyä _olki_- ja _tähkä_sekaiseen leipään. Survoruuhissa petkeleillä
olet ja tähkät survottiin hienoiksi, käytettiin myllyssä ja pantiin
jauhojen sekaan. Muutamat taas keittivät, kuivasivat ja jauhoivat
_koivunparkkia_ leivän lisäksi, toiset _kalanruotoja_ kuivasivat ja
hienontelivat ja leipoivat _ruotoleipää_. Jotkut koettivat sekoittaa
leipään _sammalrahkaa_ ja _jäkälää_ -- "olihan se semmonen kirjakin
jäkäläleivästä" --, jotkut _pettuakin_ maistoivat, mutta kovin oli
leipä niistä tullut pahanmakuista, katkeraa ja haperaa. Vilja oli kovin
kallista. Venäjältä tuodut _jauhokulit_ maksoivat aina 40:kin markkaa
ja rukiit maksoivat 25-30 mk, olipa muuan saanut maksaa 40:kin mk
tynnyristä.

Ja kun olisikin vain saatu huolehtia omasta joukosta. Tavallisten
ruotuvaivaisten, jotka taloissa olivat viikkomäärällä, lisäksi kulki
vielä oman kunnan köyhiä ja avuttomia käyden talo talolta
"ateriarätingillä".

Ja kerjäläisiä ja anojia, voi, voi kun niitä kulki! Tuli Siikajoelta,
Revonlahdelta, Paavolasta, Pulkkilasta, jopa aina Paltamosta,
Puolangalta, Hyrynsalmelta ja Kiannalta asti. Toisia kulki
jalkasin, toiset oikein hevoskuormittain ajoivat, miehiä, vaimoja
lapsilaumoineen, kolme, neljä, viisikin "sikiää" muassa. Joskus oli
joukossa pikku kapalolapsikin kätkyeineen. Yksi anojajoukko kun ehti
lähtemään, niin toinen jo saapui pihaan. Ja niin nälkäisiä olivat, että
tahtoivat "ylös syyvä huonot talot". Monella oli niin nälkä, jotta
saamansa armopalasen jo söi, ennenkuin ehti uloskaan. Eihän sitä paljon
ollut antamista, mutta ei taas saattanut ketään panna tyhjänäkään
menemään. Varansa jälkeen koetettiin antaa, kelle leipä, kelle puoli ja
kalaa leivälle. Illalla kun rupesit keittoa laittamaan omalle väelle,
et tiennyt, miten monelle siitä sait jakaa. Varsinkin niihin taloihin,
joissa oli isot pirtit, useasti suuret pyytäjäjoukot nälkäisinä
yöpyivät. Eikä niillä raukoilla ollut aina kunnon vaatteitakaan. Oli
yksikin vanha käypäläisäijä, mistähän oli semmoinen puolialaston
ukkorukka. Se lähti, äijä parka, kielloista huolimatta, yksinään
omin tahtoinsa Oulunselälle jalkasin taivaltamaan. Sieltä tavattiin
kuolleena, väsy oli raukan tullut.

Nälkään kyllä ei ketään Luodolla kuollut, siksi oli sentään varoja,
kasajyviä ja entisiä säästöjä. Mutta tauteja tuli, ja niihin kuoli
ihmisiä paljon. Ja sitten tuli "se kauhia kuumatautivuosi", joka vei
ihmisiä hautaan monesta talosta. "Kuutta, seittemää ruumista monasti
samana pyhänä krooppiin hauvattiin."

Jo ennen katovuosia oli "Vilkmanni"-pastori tavannut "haukkua",
jotta kansan pahuuden tähden tulevat huonot vuodet ja kovat ajat. Ja
niin ne sitten tulivatkin. Oli myöskin nähty semmoinen "enteilijä".
Etelästäpäin tullut maantietä kuin "transportti", pitkä jono
ruumisarkkuja, ja sitten jälessä ollut joukko viljakuormia, ja oli
sanottu, jotta "nyt tulee tautivuosi ja kuolovuosi ja sitten tulee hyvä
vuosi päällen".

Ja sitten tulikin jälkeen vähäluminen ja "silo" talvi ja oikein hyvä
vuosi, jotta nälkiintyneet ihmiset taas pääsivät elämään. "Se oli
niinkuin vuojet maksais toisiaan." Jo aikaisin tuleentui vilja, ja
elokuun alkupäivinä päästiin leikkuupellolle. Kova olikin kaikilla
uutisviljan tarve. "Olimma riihellä Laurin päivänä, oli ohria ja
rukiita yhesä riihesä. Kun saatiin jyviä, niin myllyyn heti vietiin ja
tehtiin rieskoja. Ja me jauhoimma kivillä ja keitimmä puurua. Kaikki
niinkun korpit heti pa'asta maistamaan sitä puurua ja itkit oikeen, kun
maistoit sitä puurua. Se oli niin hyvää ja valakiaa se uutispuuro."



Viinankeitto.


Viinan keittolupa oli ennen Luodossakin. Ja viinaa, _omakeittoviinaa_
eli _sauviinaa_, vahvasti valmistettiin. Kaikilla kyllä ei ollut
keittolupaa, maanomistajilla vain. Muutamat maanomistajat olivat niin
varattomia, etteivät jaksaneet kalliita "viinavärkkejä" lunastaa,
toiset olivat ilman "visuuven tähe", jotkut taas arvelivat: "no, saahan
tuolla elolla rahaa muutenkin". Mutta vähän se elo silloin maksoi.

Entisaikaan se oli kyllä ollut niin, jotta sai keittää, kuka vain ja
milloin vain, ja tavallisella padallakin keitettiin. Mutta sitten tuli
kielto, jotta ei saanut padalla keittää, piti olla kuparikattila, ja
sitten taas, jotta ei aina saanut keittää, erityisinä lupa-aikoina
vain. Määrättiin vasituiset _keittoluvat_. Syksyllä, joulukuulla,
oli _syyslupa_, jolloin saatiin jouluviinat valmistaa, ja keväällä,
helmikuulla, _kevätlupa_, jolloin keitettiin kesäryypyt. Lupaa oli noin
kuukauden verran alussa, mutta sitten sitä aina vähennettiin, jottei
lopulta ollut kuin pari viikkoa keväällä. Lupa-ajan loppuessa "tuli
faltesmanni ja pitseeras pannut". Pannun hatussa oli reijät ja niihin
nimismies sitaisi messinkilangan, kääräisi paperilapun ympärille,
sulatti lakkaa ja painoi "sikellillä päällen". Ja äläs murra sitten
sitä sinettiä, äläkä yritäkkään viinaa laittaa! Mutta silloin kun lupa
oli, niin yötä päivää keitettiin, ja pyhää ja arkea yhtä menoa pannu
pannun jälkeen päästettiin.

Viinapannukaan ei saanut olla miten iso tahansa, veron jälkeen ne
määrättiin. Isoimmissa taloissa oli 26-60 kannun kattilat, mutta pikku
taloissa oli vain 10-kannuiset ja pienemmätkin. "Lumerot" oli lyöty
pannun kanteen, jotta näki, paljonko se veti. Isot pannut maksoivat 10
"hopioruplaa" ja ylikin, ja niissä oli kaksi puoltatoista metriä pitkää
_piippua_. Pannu oli tavallisesti sijoitettu _karjakotaan_. Siellä oli
sillä oma _muurinsa_ karjakodan muurin vieressä, ja pannu oli muuriin
upotettu kantta myöten. Kummallakin muurilla oli yhteinen savupiippu,
mutta eri tulipesä.

Tavallisesti keitettiin viina _ohrista_, enimmiten huonommista jyvistä.
"Kotiviinaan", kotitarveviinaan, pantiin joskus lisäksi _rukiita_,
jotta viina tuli parempaa. Muutamat, joilla oli kauroja kasvamassa,
käyttivät lisänä _kauroja_. Pottuja ei käytetty. ["Potuista tulee
huonua, pahanmakuista viinaa. Luusit pruukasivat laivoista saada
Tanskin pottuviinaa, joivat sitä ja irvistelivät, kun se oli niin
pahaa".]

Maltaista tehtiin _mäski_. Maltaiden lisäksi käytettiin, kuka
enemmän, kuka vähemmän, tavallisia ohrajauhoja, "raakoja jauhoja".
Lämmitettiin vettä ja tehtiin seos, ensin vain maltaista, isoon pari-,
kolmetynnyriseen _mäskiammeeseen_. Oli kaksi pitkää _lavannetta_,
joilla "kiireesti klapattiin", jotta saatiin veden lämminnä ollessa
sekoittumaan. Sitten kun seos oli imeltynyt, lisättiin raakoja jauhoja
ja lämmintä vettä. Peittoa pantiin päälle, paksulta raanuja ja takkeja
ja lopuksi köydellä sidottiin ympäri, jotta "taatusti hengen piti".
Muuten olisi viina tullut laimeaa. Toisena päivänä astia aukaistiin
ja seos lyötiin kolmitynnyriseen, kannelliseen, kaksipohjaiseen
_uuksuumiin_ ja _luuku_ tarkasti tukittiin taikinalla kiinni. Siitä
sitten keitettäessä tarpeen mukaan otettiin, laskettiin uurteessa
olevasta _hanasta_.

Viinapannun hattu "kitattiin" rukiisella taikinalla tarkoin kiinni.
Keitettäessä oli tästä pidettävä huoli "kuin silmäterästä". Kun taikina
kuivui, jotta tuli "pakoja", oli ne heti tukittava. Eikä pannua saanut
panna aivan täyteen asti. Silloin se, jos kuohumaan kävi ja aivan
täynnä oli, lennätti hatunkin pois. Ja alussa piti keittää hiljoilleen,
hiljoilleen vain, vähitellen lisätä tulta, viimein sai jo poruuttaa
kovemminkin. Ja se oli huolehdittava, että _piipputynnyrissä_, jonka
lävitse piiput oli johdettu, oli aina jäätä, jotta kattilasta kohoava
höyry voi vaihtua nesteeksi.

Ja pian alkoi pannun piipuista liristä kirkasta nestettä, pahanmakuista
kitkerää _sikunaa_. Isoon pataan, isoihin pulloihin taikka muihin
astioihin sitä lasketettiin. Kun oli pannu sakoille saakka keitetty,
puhdistettiin sakat pois, pantiin uusi aines sijaan ja se taas
laskettiin sikunaksi. Sitten kolmas ja neljäs pannu elikkä ainakin niin
paljon, jotta saatiin sikunaa yksi pannullinen.

Sitten vasta pantiin sikuna uudelleen pannuun ja keitettiin toinen
kerta. Ja se oli _kloorin_ keittämistä se, ja silloin vasta huolella
piti olla, silloin vasta se oikia viina tuli. Lopulle kun rupesi
keitto tulemaan, niin aina sormella maisteltiin, miten väkevää
on; se näet lopulta tuli huonommaksi. Kun ei enään ollut kylliksi
vahvaa, muutettiin toinen astia alle ja keitettiin ja liritettiin
siihen _jälkipylkky_, jota tuli "jonkun toopin verran". Jälkipylkky
ei kelvannut juotavaksi, kun se maistui palaneelle ja kuparille.
Värjätessä pantiin sitä väripataan, jotta väri paremmin tarttui kiinni.

Mutta viina "kloorin jälkeen" pantiin saaviin ja lisättiin siihen
vettä "pikkusittain" kerralla ja kauhalla sekoiteltiin. Otettiin aina
kahvivadille vähäisen ja koeteltiin tulella. Niin kauvan lisäiltiin
vettä, kun tulella koeteltaessa viina juuri vain otti tulen. Silloin se
oli vielä hyvästi väkevää, jopa väkevämpää kuin nykyinen tehtaanviina.
Maistamalla tietysti myös vahvuutta tutkittiin. Niin oli viina valmista
ja pantiin isoihin lasisiin _potelleihin_ sekä tammisiin lekkereihin,
_ottinkeihin_.

Mäskiammeeseen pantiin vielä toinen kerta vettä, hapatettiin ja
keitettiin uusi panos. Se, mikä jäi ammeeseen, pantiin yhteen pannun
pohjalta saatujen sakkojen kanssa, ja se oli _trankkia_. Sitä annettiin
elukoille. Hevoset tulivat siitä niin iloisiksi ja lehmät lypsivät
hyvästi, eikä tarvinnut jauhoja panna. Ja trankkia riitti miltei koko
talveksi.

Viinaa tuli enemmän kuin "halstoopi" viljakappaa kohden. Toisista
"levoista" tuli viinaa enemmän, toiset taas jäivät vähemmälle.

Joskus isännät omiksi tarpeikseen "tisleerasivat" viinan, keittivät
vielä kerran kloorin jälkeen. Se tuli sen tuimempaa. Mutta sitä sitten
ei kannattanutkaan antaa jokapäiväisille vieraille, annettiin vain
semmoisille "herraskaisille".

Syrjäisillekin ehdittiin keittoluvan lopulla muutama pannullinen
kiehauttaa, kaikki kun eivät raahtineet kallista kattilaa ostaa, ja
maattomilla ei ollut siihen oikeuttakaan. Toivat sentään viinaviljansa
pannun omistajalle, joka niistä pani mäskin ja laski viinaa. Trankin
sai palkakseen ja parisen markkaa teolta. Sai sitä näet pannun omistaja
lupa-aikana keittää sen kun ennätti. Eihän kukaan käynyt mittaamassa
viinan paljoutta eikä väkevyyttä.

Vanhat tottuneet talon piiat, joita voitiin uskoa viinan keittohommiin,
kärttivät joskus isännältä, "jotta sais hän yhenkään tevon itselleen
keittää, kun oli talosa viinakokkina". Sen isäntä tavallisesti myönsi.

Viina myytiin enimmäkseen Ouluun. Kotona tietysti myös myytiin, mitä
saatiin kaupaksi ja otettiin 80 penniä "halstoopilta". Kaupungin
kapakkoihin vietiin joskus 15 kannunkin tammiankkureita viinaa täynnä
ja saatiin "summasa" 3 mk. kannulta, -- Juotiin tietysti itsekkin.
"Sitähän juotiin, jotta miesjoukot oli pyhänaikoina aina taloisa, joisa
isäntä itse ryyppäsi." Maantieltä kuului yhtä päätä hoilotus ja kova
elämä, toisinaan makasi teiden vierissäkin juopuneita. Enimmin joivat
vanhat ukot. Nuoret kyllä eivät niinkään juoneet, ja ne, jotka "pitivät
hyvin ittestään", olivat aivan raittiita.

Mutta sitten tuli loppu, kiellettiin keitto tykkänään ja otettiin
viinavärkit pois. "Faltesmanni" kuulutti, jotta kaikki pannut on
vietävä pappilan makasiiniin lukkojen taakse. Sieltä ne sitten otettiin
ja myytiin huutokaupalla ja rahat annettiin pannujen omistajille.
Oltiinhan sitä pahoillansa, kun keitto kiellettiin. "Milläs nyt
rahaa saahaan?" arveltiin. Mutta kun moniaita vuosia elettiin, niin
huomattiin, että tultiinkin paremmin toimeen. "Nythän sitä pärjätäänkin
paremmin", täytyi jo tunnustaa. Oli näet ruvettu ahkerammin maata
viljelemään.

Muutamat olivat keittokiellon ilmestyttyä kovin huolissaan, jotta nyt
ei enää saa viinaa mistään. Ja niin panivat kotikeittoansa talteen
tulevien päivien varaksi. Aitan jyvälaareissa suurissa pulloissa
sitä säilytettiin ja vain tärkeissä tilaisuuksissa maisteltiin.
Säilyttivätpä säästäväisimmät talot "sauviinaansa" kaksinkymmenin
vuosin, varsinkin varakkaat, joilla ei ollut pakkoa sitä myydä.
Monet peijaiset pidettiin keittokiellon jälkeen omakeitto-viinoilla,
"vanhoilla viinoilla". Ja se vanha viina olikin viinaa. Tuli sitä
tuimemmaksi, mitä kauvemmin oli pulloissa.

Niin muuttui viinan saanti Ouluun. Ennen oli sitä sinne myöty, nyt
ruvettiin sieltä ostamaan. Saatiin taas sinne maksaa 80 penniä
"halstoopilta".

Koittelivat myös muutamat yritellä salakeittoa. Parikin miestä laittoi
kauvas kylän takalistoille männikköön keittovehkeet ja laskivat viinaa
entiseen tapaan. Mutta useammat kerrat heidän tehtaansa hävitettiin,
ja lopuksi joutuivat keittäjät itsekkin oikeuden käsiin. Tuotiin
myös salakeittoviinaa Lumijoelta ja Siikajoelta, siellä kun suurissa
metsissä entisaikaan viinaa valmistelivat. Paljon myös Ruotsin puolelta
kesällä "luntreijattiin" ruotsalaista viinaa.



Juhla- ja merkkipäivät.


_Tuomaasta_ alotti vanha luotolainen viikottaisen ajanlaskunsa:

    "Tuomaasta kuusi Kyntteliin,
    Kynttelistä kolome Mattiin,
    Matista neljä Maariaan,
    Maariasta viisi Valapuriin,
    Valapurista kolme Erkkiin,
    Erkistä viisi Juhannukseen.
    Juhannuksesta viisi Jaakoon,
    Jaakosta viisi Perttuliin,
    Perttulista viisi Mikkeliin,
    Mikkelistä viisi Kekriin,
    Kekristä seittemän jouluun,
    -- Praahesta kaheksan Ouluun."

[Lopussa loppusoinnun aiheuttama leikkisutkautus tarkoittaa: Raahesta
8 penink. Ouluun.]

Tuomashan se _joulunkin_, vuoden suurimman juhlan, pimeän talven ilon
ja valon juhlan toi tullessaan. Siksipä lapsetkin sitä odottelivat ja
hyppelivät ja lauloivat:

    "Hyvä Tuomas joulun tuopi,
    paha Knuuti pois sen viepi."

Pitkät ajat jo joulua varten tehtiin varustuksia. Kotipolttoviinaa
siksi säästettiin, joulukynttilät kastettiin, lahdit tehtiin, tuoreet
kalat pyydettiin, "prykättiin" jouluoluet ja leivottiin joululeivät ja
joulujuustot aitan laariin tallennettiin. Juustot, leipäjuustot ne piti
olla jouluna joka mökissäkin. Niinpä tavattiin sanoa:

    "Joulu tulla jollottelee
    juustokämpäle kainalosa."

Jokapäiväinen hapan reikäleipä joutui syrjään, leivottiin paksuja
_limppuja_ "sihatuista" jauhoista, imellytettiin ja vielä oluella ja
suolavedellä päältä voideltiin, jotta tulivat "maajaampia". Leivottiin
myös _jästileipiä_, sihdatuista jauhoista nekin, sekä _viskakkuja_,
joihin veden sijasta käytettiin makeaa jouluoluen vierrettä.

Huoneet tietysti puhdistettiin: laattiat pestiin, seinät, katot
nuohottiin, kaikki "siistattiin". Joskus laitettiin kattoon oljista
lankaan pujoteltu _joulukruunu_, "semmoisia lasten korioja, jotka yhesä
langasa riippu, ja kun puhalsi, niin alko pyöriä".

Joulun alusviikolla "ajoi" lukkari _kappojaan_. Kapan pari sai talosta,
lisäksi vielä limpun ja ryypyn. Samalla hän myös keräsi joulukirkossa
poltettavat kynttilät, isommista taloista kaksi kynttilää, pienemmistä
yhden. Pikkulukkari eli unilukkari kävi niinikään joulun alla
saataviaan kantamassa. Oli hänellä toisinaan matkoillaan "potelli"
mukana, johon kaadatti talosta tarjotun ryypyn: "mull' ei oo jouluna
viinaa, jos ma nyt kaikki ryyppään. Pankaa tuohon klasiin se ryyppy!"
Ja niin sai jouluviinat. Pappi myös "kuulutti" saataviaan. Ne oli
vietävä pappilaan, kalat, lihat, villat, kynttilät.

Joulun edellä myös köyhät kulkivat taloissa "jouluvaroillaan" saaden
hyviltä emänniltä lihaa, leipää, kalaa, pylsyä ja muuta hyvyyttä
"oikein töskältä".

Aattoaamuna noustiin aikaisin ylös, jotta ehdittäisiin kaikki
saada valmiiksi. Miehet lähtivät puiden tai heinäin hakuun, naiset
hääräilivät kotihommissa. Kaikki joulupäiväin tarpeet oli jo aattona
tuotava sisään. Aitasta tuotiin lihat, makkarat, pylsyt, juustot,
leivät, voit, jauhot -- eläintenkin jauhot -- kaikki tuotiin
"kotihuoneisiin". Aitassa ei saanut joulunpyhinä käydä. Potut
"krapattiin" pyhiksi, ei pyhinä saanut veistä pidellä. Puita ja
vettäkin kannettiin sisään, ettei niitäkään tarvinnut pyhinä noutaa. Ja
itse isäntä hakkasi aattona paistilihan kappaleiksi. Karjakodassa myös
jo aattona laitettiin valmiiksi lehmäin jouluruuat, tehtiin ammeeseen
peltoheinistä _hauve_, jotta ei joulupäivänä tarvinnut kodan muurissa
valkeaa polttaa. Aattonakaan ei kodan muurissa poltettu kuin yhdet
puut. Katsottiin vain hyvin pitkiä puita ja niitä sitten sen mukaan
kuin paloivat työnnettiin uuniin.

Aattoiltana pirtti laastiin ja vietiin rikat lammaskarsinaan. Siitä
lisäysi hyvin lampaita ja, jos rikat olivat kovin mustia, lisäysi
enemmän mustia lampaita. Sitten tuotiin sisään vankka _olkikupo_
ja levitettiin laattialle, isompiin pirtteihin 2-3:kin kupoa. "Kun
Jeesuskin on pahnain päällä syntynyt, niin se oli sen merkki."
Olkien tuominen oli lapsista varsin hauskaa. Siinä kun "runsuilla
leekattiin" ja temmellettiin! Tehtiin oljista pitkä "patukka" ja oltiin
paistisilla. Yksi kävi tuolille istumaan silmät sidottuina ja koetti
tavata patukalla toisia, jotka kävivät häntä nykkimässä. Keneen patukka
sattui, sen piti vuorostaan käydä tuolille nykittäväksi. Olet saivat
olla laattialla joulu- ja Tapaninpäivän sekä vielä yhden arkipäivänkin.
Sitten ne vietiin lammaskarsinaan.

Aattoiltana keitettiin _kryynipuuro_ ohraryyneistä. Itse puuro
säästettiin huomiseksi ja piti sitä olla vielä Tapaniksikin, mutta
heitettiin sitä vähän pataan ja keitettiin siitä _maitovelli_, joka
kalakeiton kumppanina aattoiltana syötiin. Syötäessä oli pöydällä
paksu, lehmänemättimeen valettu joulukynttilä, lamppu, "taakana" pyöreä
pölkynpalanen. Pärettä ei jouluna saanut polttaa, jos tahtoi pellon
säästää kesällä nokipäiltä.

Saunassa käytiin illalla vasta sitten, kun kaikki oli saatu valmiiksi
joulua vastaan ottamaan. Sitten oli juhla ovella, "aatto juhulaa
korkeampi".

Aikaisin noustiin jouluaamuna ylös ja kynttilät sytytettiin pöydille
akkunain eteen, jopa joskus tuvan lakkaankin akkunalle palava
kynttiläinen vietiin. Emäntä jakoi talonväelle juusto-osat, kelle
puolen, kelle neljänneksen, kelle mitäkin antoi, kuten sanottiin:

    "Osan Ollille, palan Paavolle,
    pikku palan Pekka raavolle."

Antoi emäntä myös kullekin voiosansa, "voikliiningit" lautaselle.
Voiosan, noin "naulan telin", piti riittää joulun pyhät ja sai sen
syödä tai myödä. Lapset sitä kyllä säästellen söivät, jotta kestäisi
kauvemman aikaa ja sen sijaan salaa "krookkivat" toistensa osia.
Karjanviljaa, maitoa, ei jouluaamuna nautittu, olutta otettiin sen
sijaan. Ja "viinaklasi" oli pöydällä, puolen kannun pullo ja pikari
vieressä tai lippi. Viinaryypyn antoi isäntä jokaiselle, "sikiöinkin"
piti maistaa. Isäntä sanoi: "maistetaan nyt Vapahtajan tulijaisia! Nyt
se on syntynyt, joka meijät vapahti." Sitten otettiin ryypyt, ja "ne
oli niinkun Jeesuksen varpaisia".

Emännät ja isännät muistivat lehmiä ja hevosiaankin, kävivät antamassa
kullekin viinalla voidellun limpunviipaleen ja sanoivat: "nyt on
joulu!" Ja kynttilän sytyttivät palamaan sekä talliin että navettaan.
Koko joulun pyhinä ei piika saanut käydä navetassa, emäntä itse hoiti
eläimensä. Jouluna ei lehmille annettu juotavaa: sitten kesällä on
lehmillä niin halu metsästä kotiin, kuin on jouluna jano.

Kirkkoon lähdettiin jo klo 5-6 aikana. Läheltäkin, kilometrinkin
päästä piti hevosella komeasti karauttaa kelloissa ja helyissä ja
"silimikot" reen perällä. Joka hevosella oli mentävä kirkolle. Jos ei
ollut ketään lähtijöitä, niin "vaikka tyhyjänä pantiin toinen hevonen
jäläkeen juoksemaan". "Jos ois korpin valta, niin ei ois yhtään hevosta
kirkolla jouluna. Mutta kun menee kirkolle, niin paha poistuu",
oli muuankin isäntä arvellut. Ja kirkossa oli ihanaa. Kynttilät
vilkuttivat kattokruunuissa, seinätaakoissa ja puutaakoissa penkkien
karmilla. [Yöllä kyllä jo 12 aikana olivat männingäiset kirkossa
"ilmineeranneet", kuten heidän tapansa on.] Pappi oli komeimmassa
messukasukassaan, kaksikin pappia yht'aikaa alttarilla, ja väkeä oli
kirkko täynnä. Ja sitten kun kirkosta lähdettiin, niin siinäkös kilpaa
laskettiin, ja mies se, joka meni kaikkien edelle.

Kotiin oli jäänyt vain vanhat äijät ja ämmät sekä joku nuori ihminen
uunia lämmittämään ja ruokaa laittamaan. Ja vanhat äijät ottivat
virsikirjansa ja veisasivat, jotta "Piltin synnytti Betlehem".
Ruuanlaittaja pani eilisiltaisen puuron paistumaan sekä valmisti
kalakeittoa taikka lihapottuja. Kaikki kyllä eivät oikein joululihoista
välittäneet: "Jeesus kun on syntynyt jouluna, jotta ei häntä sen lihan
nimesä syyvä". Puoliselle käytiin, kun oli kirkosta tultu. Särpimenä
oli taaskin jouluolutta vanhan kansan kannellisissa korvakannuissa,
ja se oli niin väkevää ja vaahtoavaa, että "oikein kähisi ja meinasi
päähän mennä, kun enempi joi". Aamullista juustoansa olivat lapset
säästäneet ja sitä puoliseksi uunissa "kirventelivät".

Puolisen jälkeen levähdettiin ja luettiin päivän evankeliumia ja
epistolaa. Talon vanhin tavallisesti luki, muut kuuntelivat. Kylään ei
menty eikä vieraita odotettu.

Iltapuolella emännät pistivät _makkaraa_ uuniin ja kun lypsyltä
tulivat, panivat pataan maitoa ja piimää sekä olutta sekaan, ja se oli
_olutjuustoa_. Sitä sekä makkaraa syötiin iltaseksi.

Joulukuusi on vasta ollut tunnettu parisenkymmentä vuotta, mutta
nurinturkkiset joulupukit pelottelivat lapsia jo entisaikanakin.

_Tapaninpäivänä_ taas ajettiin hevosilla helyissä kirkolle. Mutta
sitten iltapäivällä mentiin "Tapania ajamaan". Vanhemmat ensin vähän
lasten kanssa ajelivat, veivät sitten lapset kotiin ja lähtivät
yksikseen ajelulle. Ja nuoret miehet myös ajelivat. Kilpaakin välistä
ajettiin, että "kell' ois paras hevonen". Kirkon ja Kniivilän väliä
taikka Kirkkojärven jäätä "kahtaa kättä" lasketeltiin. Ja kulkusia oli
ja aisakelloja ja pikkutiukuja, "mitä piti löytyä helyjä ihimisellä",
ja niitä oli, "jotta se oli koko remakka se". Taloon kun mentiin, niin
kysyttiin: "löytyykös sitä Tapania?" Isännät taas kehottivat: "tuu
maistaan Tapania! Maista meijän olutta, limppua, viskakkua!" Illalla
sitten nuoret jo saivat "tanssatakkin".

Tapanin päivänä syötiin aamulla voita, leipää ja olutta, päivällä oli
kryynipuuroa ja lihavelliä, illalla pylsyä.

Ensi arkena, _viattomain lasten päivänä_, ei hyvinkään vielä työhön
menty, pidettiinhän sekin vielä pyhäpäivänä. "Kujehnansa" ottivat
naiset vain esiin ja navetasta oli palvelijan luotava pyhinä kertynyt
_joulusonta_ ulos. Se peitettiin tarkoin tunkioon varta vasten
kaivettuun hautaan. Seuraavinakaan arkeina ei mitään raskaampia
töitä tehty, "ei kukaan kaatanut puuta pyhäin aikana". Puita oli
metsästä tuotu tarpeeksi sekä heiniä niityiltä. Rukkeja ei myöskään
otettu esiin. Naiset vain kudoskelivat sukkaa, häkläsivät pellavaa ja
korjailivat vaatteita. Miehet kutoivat verkkoa, tekivät astiaa, koria
ja muuta semmoista tupatyötä.

_Uudenvuoden_ aattoiltana kylvettiin ja varhain aamulla käytiin
kynttilöillä valaistuun kirkkoon. Mutta aattoiltana valvottiin
tavallista myöhempään ja _valettiin tinoja_. Niistä ennustettiin
tulevia tapahtumia, tina kun veteen porahtaessaan muodostui, milloin
millaiseksikin sattui. Joskus tuli ruumiinarkun näköinen ja ennusti
kuolemaa, joskus tuli kruunun kaltainen ja aavisteli häitä. "Toiset
tallettivat näitä valokuvia vuosia, montakin vuotta, jotta miten käy."

Uutenavuotena kun mentiin taloon, tervehdittiin: "Jeesus tänne uutena
vuotena ja hyvä vuosi vie rahiksi!" Ennen näet oli aivan tavallinen
tervehdys sisään tultaessa: "Jeesus tänne!"

_Loppiainen_ meni jo, niinkuin muutkin pyhät. Oli siksi jo ollut pyhiä,
jotta sen annettiin mennä tavallisen sunnuntain tavoin. Jouluruuat,
leivät ja muut olivat vain joulua muistuttamassa. Kirkossa vain käytiin
ja vierastelemassa, jotta sitten saatiin kotona enemmän rauhassa
asustella, kun tulivat talven pitkät pakkaskuukaudet.

Joulunpyhien aikana, varsinkin jouluna ja uunnavuonna, kulkivat
"tiernapojat" taloissa laulamassa:

    "Saapast' tuli kuninkaat, kuninkaat,
    lahjoitt' meill', lahjoitt' meill'
    kultaa, pyhää savua ja mirhamia,
    ja mirhamia" j.n.e.

Muutamat laulajat olivat aina Oulusta asti, toiset taas oman pitäjän
poikia!

Joulupöydässä leipäläjän alla alimaisena oli limppu, jota ei syöty.
Sen vei emäntä pyhäin loputtua aittaan, semmoisenaan kätki jyvälaariin
syrjalleen, samoin myös muutaman juuston. Kevääksi touonpanopäiväksi ne
kätkettiin.

Oli sitten vielä jälellä _Hiiva-Knuuti_, joulun loppujuhla. Silloin
ei työtä tehty, käytiin ajamassa "Hiiva-Knuutia", mentiin naapureihin
"Hiiva-Knuutin päiville", ja juotiin olutta ja viinaa.

Mutta sitten Hiiva-Knuutilta se alkoi työnteko ja kehrääminen. Jo heti
Loppiaiselta oli rukit tuotu pirttiin lämpenemään. Ne alottivat taas
entisen surinansa ja miehillekin tuli tavalliset talvitoimensa.

Joululta sitten "talvi tassahti", oli pitkä ja kylmä "talvisyän"
edessä. Mutta "lohutus oli, jotta päivät piteni". Päivä oli jo

    "Jouluna kukon askelta,
    Tapanina tamman laukkaa (pitempi),
    ja uutenavuotena
    jo pirtti lämpes uutta päivää."

Joulunajan ilmoista ennusti vanha kansa ensi kesän säätä ja vuoden
tuloa. Niinpä "jos on jouluna pakkanen ja vielä luntakin nakkoo, se on
huonon vuojen merkki", ja "jos ei uueksi vuojeksi mettää puhista, niin
tulee huono vuosi".

_Heikinpäivä_ oli talven harjalla. Silloin "talven selekä katkiaa ja
karhu kääntää kylykiänsä", tiedettiin.

_Kyntteli_ oli kevään puolen päiviä. Sanottiin:

    "Syystä joulu, kevättä kyntteli,
    Paavali parasta talavea."

Seurasi sitten _laskiainen_, paastonajan alkujuhla. Sitähän sitä
odotettiin kuin päivää pilven raosta. Laskiaisaamulla nousivat
hevosmiehet jo kello kolmelta ylös ja menivät puita noutamaan tai
heinän hakuun ja ajoivat aika kyytiä, "jottei laskiainen vähenisi
heijän puolestaan". Kotiin joutuivatkin paraiksi "rieskoille".
Kovassa kiireessä kotiväkikin oli puuhannut, ensin kehruuhommissa ja
karjanhoidossa, sitten pirtin siivoomisessa ja puolisen laitossa.
Pirtti oli saatava puhtaaksi iltapäiväksi, ja kaikki työt lopetettava,
sillä "iltapuoli laskiaista, se on kuin pyhä". Siksi puolelta päivää
pestiin rukit ja kirnutkin sekä korjattiin karsinaloukkoon yhteen
kasaan, vieläpä pantiin peitto päälle. Valkeata vaatetta jos käytti
peittona, syntyi valkeita karitsoita, musta taas tuotti mustia.
Kirnun jos jätti peittämättä, voi tulla Para ja liata sen. Laskiaisen
iltapuolella ei saanut kehrätä, sanottiin, jotta siitä tulee trulli,
joka kehrää iltapuolella.

Puoliseksi laitettiin _roppavoit, rasvarieskat_ ja _mämmit_.
Roppavoi oli vastakirnuttua pehmeää vaivaamatonta suolattua voita,
rasvarieskat leivottiin ohrajauhoista ja pantiin "kuin silimiksi"
sormella pistettyihin reikiin "ispinöitä", jotka paistettaessa
sulivat ja tekivät rieskan rasvaisen makeaksi. Mämmiin taas
tehtiin ohrajauhotaikinasta ohut kuori sekä sisus imelletystä
ruisjauhotaikinasta, johon myös ispinöitä pisteltiin. Vielä oli
puoliseksi _pylsyä_. Iltaseksi piti aina olla _lihavelli_.

Iltapäivällä sitten mäkeen. Jo heti aamusta olisivat lapset sinne
juosseet, mutta eipä laskettu. Sanottiin: "nyt trullit aamupäivästä
liikkeellä". Vaan sitä kiireemmin sitten puolisten jälkeen
kipaistiin Hyypälle, Mustalletöyrälle, Isollejyrkälle, Kirkkomäelle
ja Kestinmäelle. Siellä iltahämäriin lasketeltiin ja useasti oli
aikuisempiakin muassa.

Laskiasiltana ei saanut ottaa tulta. Päivän aikana piti saada karja
ruokituksi ja lihavelli pöydälle, ja päivän aikana "jouvutettiin"
syömään, jopa kylpemässäkin piti käydä "nävön" aikana. "Se oli
pyhitetty sen kaltaiseksi, jotta aikasin saunaan". Sauna näet kuului
myös laskiaisen viettoon. Jo näön aikana joudutettiin makaamaankin.
Näin kun meneteltiin, tulivat lehmät kesällä laitumelta hyvästi kotiin.

Ei saanut laskiaisena puolista eikä iltasta syödessä eikä saunassa
ollessa puhua, ei halaistua sanaa, jos tahtoi säilyttää itsensä
sääskien ja "kärvästen" puremilta kesällä. -- _Laskiaisluuta_ ottivat
vanhat lihavellistä talteen, kattoon piitan väliin pistivät. Sitten kun
hammasta pakotti, purtiin sitä luuta, ja pakotus heitti.

Laskiaisena tekivät emännät _laskiaisvihkon_. Lehmille kun antoivat
heiniä, niin joka lehmän vihosta ottivat pienen "tyllyn" ja niistä
keräytyi laskiaisvihko, joka pantiin talteen pääsiäiseksi ja karjan
uloslaskupäiväksi. Valmistivat emännät myös _laskiaiskakun eli
-rieskan_. Se leivottiin kodan pankolla ohrajauhoista ja siihen
sekoitettiin lehmänkarvoja. Leipoessa sanoivat jotkut:

    "Pois, Lempo, lehemän seljästä,
    varjele vaaraa karjasta!"

Rieska säilytettiin uuninkorvalla ja sitä annettiin lehmille samalla
kertaa kuin laskiaisvihkoakin.

Laskiaisena alkoi pitkä _paastonaika_, jolloin _trullitkin_
olivat liikkeellä. Laskiaisiltana voitiin ensi kerta käydä niitä
kuuntelemassa. "Pittäis lähtiä kuunteleen laskiaisämmiä", sanottiin.
Piti kaikessa hiljaisuudessa mennä semmoisen huoneen katolle, joka
oli kolmannella sijalla ja istua verisellä vasikannahalla. Käytiin
myös kuuntelemassa kolmen tien risteyksessä ja tunkion harjalla sekä
vanhoissa tuulimyllyissä. Vanhat tuulimyllyt ovat olleetkin oikein
trullien pesäpaikkoja. Sieltä ne aamulla auringon noustessa ovat
kaahaisseet lentoon.

Laskiaisiltana jotkut emännät kiersivät navetan "rautakankia vettää
köttyyttäen perässään". Navetan oven sen jälkeen lukkosivat ristiä
tehden. Trulleja vastaan siten tekivät varojaan sekä "mavon panoa
vasten".

Koko paastonaika oli hiljaista aikaa. Lauvantaina aina jo puolelta
päivin heitettiin kehräämiset ja raskaammat työt ja ruvettiin
pyhäsiivoja tekemään. Ja kylpemässä käytiin päivänäöllä.

Paastonajalla oli merkkipäiviä, _Matinpäivä_ ja _Maarianpäivä_. Matista
alkaen ei enää tarvittu illalla pärettä polttaa eikä Maariasta alkaen
aamulla. Sanottiin:

    "Matista ehtoopihti pirtin päälle,
    Maarialta aamupihti pirtin päälle."

Mattina jo jääpuikot alkoivat räystäisiin ilmestyä. "Matti pitkällä
parralla lapsia seinän taka viettelee", tavattiin sanoa, sekä: "Kukko
laulaa Matin aikana, jos räystäs tippuu: Sota tulee, sota tulee! Akkaa
ammuttiin päähän."

Maariasta ennustettiin kevään tuloa:

    "Jok' on Maariana malon päällä,
    se on Valapurina vaon päällä."

_Varesta_, ensimäistä kevätlintua, jo Maarian aikana odotettiin.
Sanottiin, varista tarkoittaen:

    "Jos ei miestä Maariana,
    niin mies on hukasa."

_Pääsiäinen_ oli paastonajan loppujuhla, jolloin ilma jo keväälle
hengähteli. Silloin kirkkaassa kevätilmassa ajettiin kirkolle, ja
nuoret iltasin ilakoiden riensivät tanssitaloonsa, jossa myöhään yöhön
iloa pidettiin.

Pääsiäisen edellisviikon päiviä nimitettiin: _kihla- eli
kiiristuorustai, pitkäperjantai ja lankalauvantai_. Koko viikolla
ei paljoa kehräilty, lauvantaina jo puolelta päivältä tykkänään
lopetettiin. Pitkänäperjantaina oli puoliskeittona _kapavelliä_,
hauvista keitettyä, taikka ohrapuuro ilman maitoa. Ei lihaa syöty koko
päivänä, kun se oli Kristuksen piinapäivä. Lankalauvantaina tapasivat
emännät ennen keittää ja pestä langat, mitä oli kevään kuluessa
kehrätty.

Tärkeä päivä oli pääsiäinen talon emännälle. Silloin oli karja
suojeltava trulleilta ja muilta pahoilta, silloin oli myös kellokkaalle
kello kaulaan ripustettava. Lauvantaina jo valkealla päivällä toi
emäntä aitasta lehmänkellon pirttiin, kääri hameeseensa ja pani uunin
korvalle lämpenemään. [Toiset asettivat kellon pirtin pöydälle.] Illalla
vielä viime töikseen kävi emäntä kiertämässä navetan, toisinaan koko
kartanonkin. Kuppi, jossa oli tulisia hiiliä, oli hänellä helmassa,
ja kaksi kertaa kulki emäntä myötäpäivään, kerran vastapäivään. Siten
säästyi karja "mavon panolta". Muutamat kiersivät navetan rautakangissa
jo kiiristuorstai-iltana sekä toisen kerran lauvantai-iltana. Joskus
toimitti itse isäntä kiertämisen sekä navetan että tallin ympäri.
Ja navetta lukittiin lujasti, etteivät trullit pääsisi. Aamulla ani
varhain, ennenkuin aurinkokaan oli noussut, otti emäntä kellon, pani
sen sisään "traasun", jossa oli madonkettä ja ampiaispesää sekä lähti,
kello vyöliinassaan, kiertämään navettaa, kuten illallakin. Sitten meni
navettaan ja ripusti kellon, kun oli tukon siitä ottanut pois, lehmän
kaulaan. Osan laskiaisvihkoa sekä -rieskaa emäntä myös samalla kertaa
antoi lehmille. Kun talon muu väki aamulla heräsi ja meni ulos, sai se
kuulla navetasta tuttua kellon kalkahtelua.

Pääsiäisöinä oli trullien viimeinen liikunta-aika, ja ahkerin
liikunta-aika. Varsinkin pääsiäistä vastaan yöllä ne uutterasti
kulkivat, kävivät naapurien navetoissa ja leikkelivät lampaista,
varsinkin kellolampaasta, villoja otsasta sekä muualtakin. Joskus
silpaisivat korvankin poikki, joskus lehmääkin leikkelivät. Ennen
vanhaan oli ollut oikein _lentotrullejakin_, jotka yhtenä yönä olivat
lentää viheltäneet monet pitäjät. Niinpä oli kerran Luodolla muuan
päivän noustessa haikaillut:

    "Voi päiviäni, kun päivä nousi!
    Salot, Kempeleet vielä käymättä,
    Kemit, Olhavat vasta kuljettuna,
    ja Limingan keolle kenkäni jäi,
    ja Luovosa jo päivä nousi."

Paitsi lentämällä, olivat ne vanhan ajan trullit liikkuneet myös
lehmällä ratsastaen, navetasta ottaneet lehmän ja sillä ajaneet. Ja
hädän tullen olivat ne osanneet muuttaa muotoansa. Muuankin oli,
navetassa kun kähmi ja talon emäntä sattui tulemaan, tekeytynyt
tadikoksi. Emäntä oudolta tadikolta siepannut toisen haaran poikki.
Samalla oli naapurin emännältä jalka katkennut, ja sitä hän saanut
sitten elämänsä nilkuttaa.

Pääsiäisöinä käytiin vielä trulleja kuuntelemassa. Ja pääsiäisaamulla,
ennenkuin päivä nousi, käytiin _ennustuksia kuulemassa_. Silloin
saatiin kuulla, missä päin ensi aikoina tulee kuolemia tapahtumaan.
Sielläpäin näet paukuteltiin, niinkuin olisi lautoja romisteltu. "Ne
paukuttelee niitä kuoleman ilimoituksia. Ne ittestään ilimoitettiin."

Kirkossa voi pääsiäisaamuna nähdä "joutavaa väkiä". Piti vain heti, kun
ovet oli avattu, ennen muita ehtiä kirkkoon ja perästä kirkkoa vasemman
kainalon alatse katsoa oveen päin. Silloin näki niitä, mutta heti kun
kello soi, ne katosivat.

Pääsiäisyönä katsoivat tytöt _onnenpeiliin_. Pantiin kaksi peiliä
vastakkain ja kynttilät kahden puolen ja katsottiin peiliin ja nähtiin
siellä vastainen sulhanen. Vielä kokeilivat tytöt siten, että asettivat
halon yöksi puurantteelle lumeen, jotta se oli juuri näkyvissä, ja
halolle kolme lastua, kullakin oma merkityksensä: häät, sairaus,
kuolema. Mika lastu siitä yöllä katosi, sitä oli odotettavana, mitä se
oli merkinnyt.

_Suvipäivät_, taikka paremmin niiden väliset yöt, _suviyöt_, olivat
myös vanhan kansan merkkiaikoja. Niitä oli kahdet, ensin _Julius,
Justiinus ja Tipurttus_, sitten _Yrjänä, Alperttiina ja Markus_.
Tiedettiin: "jos suviyöt pakastaa, niin pakastaa joka yölle yheksän
yötä, vaikka sitten keskellä kesää, jos ei ennen". Ja "Tipurttina
pitäisi olla nöyrä suvisää, sitten tulisi hyvä kesä". -- Jotkut vanhat
puhuivat ennen 9:stä suviyöstä.

_Valpurina_ kävivät tietäjät aamulla varhain lähteestä taikka
"läheojasta" [semmoinen oja on esim. Päätalon luona Ojakylässä, se
alkaa "viijestä suonesta kankaalla ja ne suonet saavat alakunsa
Joortanista"] ottamassa Valpurivettä. Se oli "siunaavaa vettä" ja
sillä monet viat ja taudit pestiin pois. Vettä ottaessa piti heittää
ojaan uhriksi joku pikku raha, ja kun vedellä pestiin, sanottiin m.m.:

    "Vesi vanhin veljeksistä,
    tuli nuorin tyttäristä,
    mätäs maista, paju puista."

Tärkeä oli myös se päivä, jolloin keväällä _karja ensikerran laitumelle
laskettiin_. Lehmille syötettiin laskiaisvihkoa ja -rieskaa ja
lehmäin turpaan pyyhkäistiin tervaa sekä tehtiin tervaristi oikealle
ronkalle ja häntäjouhia leikattiin lyhemmiksi. Navetan kynnysalle
turpeen peittoon asetettiin haahlat, aitan avaimia ja viikate, joskus
keritsimet ja rautakankikin. Ulkopuolelle kynnystä pantiin, niinikään
turpeen alle, tulisia kekäleitä. Siitä sitten lehmät laskettiin ulos.
Toisinaan asettui emäntä seisomaan tikapuille navetan oven yläpuolelle
lehmäin ulos käydessä. Ulos laskettaessa sanottiin:

    "Mettä kylmä maataksenne,
    koti lämmin tullaksenne!"

Illalla kun paimen toi lehmät metsästä, annettiin niille tuliaisiksi
suoloilla ja jauhoilla höystettyjä kotavesiä. Samalla toimitettiin
_paimenen valo_. Oli varattu "lämpymät vesimuurit" ja paimen piti saada
valetuksi, ja paimen taas puolestaan yritti valajiaan kastella. Jopa
tuli valaminen lopulta niin äkäiseksi, että vähän ajan päästä oli koko
talon väki saanut keväisen kasteensa. Tätä aavistaen olikin yksi ja
toinen pukenut päälleen huonot vaatteet odotellessaan paimenen tuloa.
Eikä siitä kastumisesta suuttua saatettu. Mitä kovemmat valajaiset
toimitettiin, sitä paremmin lehmät "koko vuojen ajan" lypsivät.

_Erkki_ ja _Urpaanus_ olivat nekin merkkipäiviä. Vanhoilta oli opittu:

    "Urpaanus paita päällä,
    Erkki turjus turkki päällä",

sekä:

    "Kylymä Erkki, hyvä merkki,
    lämmin Erkki, paha merkki."

_Helatuorustaista_ tiedetään, jotta "se on niin iso juhula, ettei maan
ruohokaan kasva".

_Helluntai_ oli hupainen kesäjuhla, ja silloin pantiin toimeen "niitä
kaikkein mahtavimpia tansseja", kutsuttiin paraimpia pelimanneja
soittamaan. Pojat kun menivät tanssipirttiin, niin komensivat:
"pelimannit peräseinälle ja purppuri ylös!"

_Kylvöpäivä_, jolloin ohran siementä ruvettiin peltoon panemaan,
oli myöskin tärkeä päivä. Isäntä, kun aitan laarista mittasi viljaa
säkkeihin, löysi jyväin seasta emännän kätkemän joululimpun,
_kylvölimpun_, piteli sitä ja arveli: "kunhan saataisiin taas tämmöistä
eloa nykki!" -- "Olihan se semmosta pyyvön tapaista jumalalta." Leipä
jaettiin koko talon väelle, samoin juusto sekä makkara, joita emäntä
myös oli jouluvaroista aitan laarissa säilyttänyt. Siitä "siunaus
paremmin koitti kylyvöille".

_Juhannus_ oli valoisan kesän valoisa juhla. Siksi aina tavattiin
kirkkokin pestä ja puhdistaa. Viime kesänä ripille lasketut nuoret,
sekä pojat ja tytöt, toimittivat pesun lukkarin valvonnalla.
Juhannuksena tavallisesti laskettiin rippilapset ensikerran
ehtoolliselle. -- Juhannuksen ruokalajeihin kuului _makia juusto_
ja paistetut kalat, jästileipä ja voi. Makea juusto tehtiin vasta
lypsetystä maidosta, siivilöitiin sitä pataan, kiehautettiin ja
"makovedellä" kokkareihin juoksutettiin.

Kesäjuhlan kunniaksi tuotiin _koivu_, vankka suuri lehtevä koivu
keskelle pihamaata ja koivuun laittelivat nuoret naiset "korioja
huiveja" koristeiksi. Tehtiin myös pienistä koivuista pihamaalle
_lehtimaja_.

Nuoret valvoivat koko juhannusyön. Pojat löivät palloa kylän kentällä,
jotta kangas kumisi, ja tytöt tuonnempana juoksivat "enkkaa", että
kirjavat vaatteet vilkkuivat. Mutta illan kuluessa kävivät tytöt
kaikessa hiljaisuudessa "rukiin olokia sitomasa". Leikattiin kolme
samasta juuresta kasvanutta kolmisolmuista kortta poikki yhden
tasaisiksi, ja sidottiin yhteen _punainen_, toiseen _krööni_,
kolmanteen _musta_ lanka. Aamulla käytiin katsomassa, minkä langan ruis
oli yöllä pisimmäksi "kasonnut". Punainen tiesi iloa, vihreä häitä ja
musta kuolemaa. [Toiset sitoivat 4 lankaa, jotka merkitsivät: valkea
kuolemaa, punainen iloa, vihreä häitä ja musta murhetta.]

    "Ei tähkätöintä Juhannusta
    elikkä hiljastuu vuojentulo",

olivat vanhat panneet merkille. Samoin myös sen olivat merkinneet, että
"juhannussatteet ne tulee ja niitä on aina peljätty".

Juhannuksen jälkeen oli sitten _Pietarinpäivä_, joka oli nauriin
kylvöpäivä. Silloin naiset, koreisiin vaatteisiin puettuina, kävivät
nauriin peltoon heittämässä.

_Jaako_ oli heinäkuun merkkipäivä. Silloin heinätyö piti olla
paraassa käynnissään. Jaakonpäivä-viikko oli hauska "Santos-viikko".
Silloin aina tavattiin olla Santosen niemellä heinänteossa, kaikki
ne, joilla vain siellä niittyä oli. Siellä kun oli silloin hauskaa.
Päivät kun kovasti raadettiin, niin yöllä sitten nuoret ajelivat
pitkin meren niittyrantoja toisen ladolta toisen ladolle, kotukselta
kotukselle. Kuka laski kärryillä, jotta ranta pomisi, kuka taas
ratsain selkähevosella päästeli. Ja tyttöjä kasattiin rattaat täyteen,
ja ratsumiehet ottivat niitä taakseenkin hevosen selkään istumaan.
"Käyväänpä Kellosakin!" huudettiin, ja annettiin mennä kellolaisten
niittykotuksille. Sieltä taas lisäjoukon kanssa tultiin takaisin ja
mentiin toisaalle. Vanhat miehet hääräilivät hevosten kanssa rannalla.
Semmoista se oli, kun oli "Santosen markkinat", kun Santosen niittyä
ennen tehtiin. Päivät heinätyössä heiluttiin, yöt ajella huristeltiin.

_Lauri_ ja _Perttuli_ olivat syksypuolen merkkipäiviä. Vanhat sanoivat:

    "Laurilta laumaan,
    Perttulilta peräti pois."

Sekä:

    "Perttulina pellolle kuhilas."
    "Jos ei jouvu Perttulina pellolle,
    niin ei se jouvukkaan."

Varsinkin Perttuli jo henki synkkää syksyä:

    "Ei halla havosta lähe,
    eikä kaste varjosta varise
    päivän Perttulin perästä."

Pahoja ja peljättäviä ovat aina olleet Laurin hallat. "Ne kylymät, ne
tahtoo aina Laurilla rattastaa", sanottiin, sekä: "Jos Jumala vain
Laurin aikana varoisi, niin siemenet ne saataisiin. Jälkeen Laurin
alkaa pelto jo kestää. Se tulee niinkuin turkki päällen."

Ennen Perttulia piti jo ruis tulla maahan. "Rukiinteon" paras aika oli
_Samulinpäivä_.

Kun _heinänteko_ saatiin loppuun, antoi emäntä väelle _hankojuustot_,
ja viimeisenä _leikkuupäivänä_ keitettiin ja syötiin _sirppipuuro_,
maitopuuro ohraryyneistä.

Syyskuussa oli _Mooseksenpäivä_. Siihen asti oli paraat kesän
kalasaaliit saatu Ruotsin rannoilta ja ulkokrunneilta. Siitä alkaen
rupesivat kalamiehet kotirannoille palajamaan.

_Mikkeli_, "Luovon markkinapäivä", syys- ja lokakuun rajamailla,
oli kesätöitten päättymispäivä. Silloin piti riihet olla puituna,
kesänannit aittoihin korjattuina. Hevoset tuotiin ulkoniityiltä
kotivainioille ja saurojen ympäriltä purettiin aidat pois.

Mikkelin aattoiltana vei emäntä olkikuvon navetan takaoven taakse
poikittain. Aamulla se sitten jaettiin karjalle, että se talvella
paremmin tyytyisi olkiin.

Viimeinen riihipäivä, _riihinpuinnin loppiaiset_, oli myös merkkipäivä.
Silloin riihi puhdistettiin, oikein kostealla vihdalla enimmät noet ja
pölyt seiniltä pyyhittiin. Mutta yksi ohralyhde jätettiin puimatta,
seinään vähän latvaa roiskittiin, "lalavattiin", ja nostettiin lyhde
nurkkaan riihen peräparsille. Lyhdettä nimitettiin _ämmänlyhteeksi_,
ja se jätettiin riihen haltialle, _riihenämmälle eli riihimuorille
joululyhteeksi_. Sanottiin: "siin' on riihimuorille joulueine!" -- Oli
myös viimeisenä riihipäivänä tapana yrittää repiä toisiltaan vaatteet,
"riihiryysyt" rikki, ja "se oli koko kaplakkaa se".

Mikkeliltä alkoi teurastusaika, lampaat kun olivat kotona eikä
lehmiäkään enään niin kauvas laskettu. "Lahtausta" sitten riitti
Kekriin ja ylikin, miten kullekin sopi. Perjantaina ei saanut lahdata,
"kun se on Vapahtaja perjantaina kärsinyt". Ei myöskään maanantaina
teurastusta toimitettu.

Kekriä on entisaikaan pidetty suurena ja tärkeänä juhlana. Vieläkin
muistelevat vanhojen sanoja:

    "Ei aina Kekriä kestä,
    eikä aina tupia pestä.
    Ei aina röyky,
    eikä aina möyky,
    eikä aina viina pikarista läiky."

Huoneet oli pesty, lammas lahdattu ja tuoretta lihaa syöty.
"Karittainen lammas olis niijen pitänyt tappaa kekripaistiksi.
On uhrattu lammas ja syöty lihaa ja velli keitetty. Olisiko niin
huonua mökkiä ollut, josa ei Kekrinä paistia ja lihavelliä". Entisen
karjanjuhlan muistoa on vielä se, että tavataan Kekrinä ottaa kello
lehmän kaulasta. Vanha sääntö määrääkin:

    "Kekrinä naulaan,
    pääsiäissä kaulaan."

Kekrinä nuoret myös pitivät "kekritansseja".

Kekri oli jo myöhäisen synkän syksyn juhla. Lyhyet olivat päivät jo
silloin ja yöt pitkät ja pimeät, ja yhä vain yöt jatkuivat, päivät
lyhenivät, tuli syksy synkemmäksi. Pisimmillään sanottiin yön olevan
Annan päivän tienoissa. Vanhat tiesivät:

    "On yötä vyörytellä
    Annan päivän aikana;
    Kolomasti kukko orrelta putuaa."

Silloin ei ollut paljon muuta kuin kaksi pimeää yhdessä, vähän vain
harmaata päivää välissä. Mutta silloin jo taas olikin odotettu joulu,
pimeitten päivien valonjuhla lähellä, jolloin taas valon valtakin
rupesi voitolle pääsemään.



Häätapoja.


Tärkeä juhlatilaisuus oli häidenvietto, jolloin kaksi nuorta liitettiin
yhteen toivorikasta tulevaisuutta yhdessä taivaltamaan. Se oli
ilonjuhla, tanssien ja soittaen vietettävä riemunhetki.

Tavallisesti olivat naimisiin menijät siinä 20-25 välillä ijältään,
joskus harvoin oli morsian 18-19 vuotias.

Omalta Luodolta sitä useimmiten oma löydettiin, vain harvoin
hairahduttiin mantereelta etsimään. Jokunen emäntä vaan on Putaalta
tuotu, taikka Lumijoelta, tai Siikajoelta, Salosta, taikka Kellosta.
Mutta niinpä onkin sitten aikain kuluessa saaren vähälukuinen (2,389)
väestö seulottu ja sekoiteltu niin, että melkein kaikki ovat tavalla
taikka toisella keskenään sukua ja suvun sukua.

Tutustuminen oli alettu leikeissä, tansseissa, työmailla ja milloin
missäkin. Ja entiseen aikaan olivat myös pojat ahkeria "yöjalasa"
kävijöitä, kulkivat "friijaamasa". Tytöt kun kesäisin makasivat
aitoissa ja niissä entisissä "konkiluhdeissa", joissa oli kuonokin
edessä, niin pojat siellä kävivät iltasin ja öisin "praakaamasa". Siinä
sitten tutustuttiin ja liitot laadittiin. Laittoi poika kullalleen
"kolomivanteiset kraveerilaitaiset" kultasormukset, -- näet "kulta se
olla pitää, ei saa muulla vihkiä kuin kullalla taikka vittarenkaalla"
-- pari-, kolmekymmenmarkkaiset silkkihuivit ja vielä hopeapikarit.
"Varkain" muilta antoi kihlat ja tyttö ne arkkuunsa kätki. Oli kyllä
muuan sulhaskokelas kihlojaan antanut muiden nähden, vieläpä pitänyt
"puheenkin", jotta "kuule sinä, Kaija! Min' oon tuonu sulle kihilat
nyt. Mutta pane, rakkaani, rakkaus syämes loukkoon, niinkuin nämä
kihilat panet arkkus loukkoon!"

Kävi poika sitten puhemiehineen tytön "vanhuksilta" kysymässä, jotta
"saako?", ja kun vanhemmat lupasivat ja saapuville kutsuttu tyttökin
antoi luvan, kävi poika puhemiehen kanssa lauvantaina pappilassa
kuulutuksille panettamassa. Aina ei kyllä ollut asia niin edeltäkäsin
valmistettu, että olisi näin yksinkertaisesti mennyt. Olipa eräänkin
kosijan pitänyt puhemiestään hoputtaa: "puhu, puhu, kylläs tiijät! En
oo juoppo enkä kylänkävijä, mutta rakastaakseni aivan otan".

Ja pyhänä kuulutettiin, nostettiin nuori pari "toisesta jalasta
kirkonkattoon", ja siitä ilosta oli morsiamen kotona illalla
_kratulit_. Tuttuja kutsuttiin, viinaa tarjottiin ja tanssittiin.
Toisena sunnuntaina "nostettiin toinenkin jalaka kirkonkattoon"
ja illalla vietiin morsian yrkämiehen taloon ja siellä pidettiin
_kratulatsuunit_. Taas tanssittiin ja otettiin viinaryyppyjä, ja
anoppimuori antoi morsiamelle lahjaksi moniaita nauloja villoja ja
"anoppifaari" jonkun verran rahaa. Kolmantena pyhänä sitten nuoret
"puottaa kolautettiin kirkon katosta alas", ja samaan "kolaukseen"
yhtyivät muutamat sanankuulijatkin joko jalalla kopsauttaen tai kirjan
laattiaan pudottaen.

"Oois, sin' oot nyt varesten valtakunnas, korpin valtakuntaan olet
menosa", kiusoteltiin tämän jälkeen morsianta.

Alkoi siitä morsiamelle työ. Kävi hän ensin _morsianveroilla_,
kerjäämässä apua naisseuralaisen, _kaasin_, kera. "Me nyt haemma tälle
nuorelle morsiamelle varustusvärkkiä", pyyteli kaasi, ja sai villoja,
pellavia, vaatekipenettä, kruusikuppeja, rahaa ja muuta. Sitten alkoi
lahjain laittaminen sekä muutenkin miehelään menon valmistaminen.
Lahjoja ei kyllä kovin tavattomasti tarvinnut laitella: anoppimuorille
ja -faarille, kummallekin paita ja nenäliina, sulhasen veljille sukat
ja nenäliina, "systereille" huivi ja nenäliina. Sitten vielä papille ja
papin rouvalle sukat, samoin puhemiehelle ja puhemiehen muorille. Jos
oli kovin kiire, kutsui morsian naapurien tyttöjä auttelemaan, yhdessä
sitte iltasilla kudottiin ja ommeltiin.

Häät laitettiin, konsa jouduttiin. Sulhasen kotona ne pidettiin. Siellä
olutta tehtiin, leipää leivottiin, teurastettiin ja kylän paras kokki
kutsuttiin ruokaa laittelemaan. Laattiat pestiin, seinät puhdistettiin,
katto havuttiin ja peräseinälle asetettiin suuret peilit. "Kuttujat",
nuoria sukulaismiehiä, kävivät ympäri kylää sukulaisissa ja tuttavissa
kutsuen: "Terveisiä -- sen ja sen -- isännältä ja emännältä,
yrkämieheltä ja morsiamelta ja koko talonväeltä, että teettä nyt niin
hyvin ja tuletta viettämään heijän kunniapäiväänsä, -- silloin ja
silloin -- tuletta puoliselle ja sitten iltaselle."

Häät alettiin tavallisesti perjantaina. Muutamaa päivää ennen kävi
sulhanen noutamassa morsiamen häätaloon.

Yöllä useinkin saapuivat, morsian kohta kaikkine kapistuksineen,
_vaatearkkuineen_, "makauksineen", lahjoineen. Vaatearkku
sisälsi m.m. kamplottihameita, poomesängihameita, piikkohameita,
lammasnahkaturkin, pelsin, sukkia, vanttuita, huiveja, paitoja,
ompelutarpeita. Sänkyvaatteita oli verkatäkki, villaraanu,
lammasnahka "feltit", tyynyt ja rydinpää-polsterit. Aamulla jakoi
morsian talonväelle ryypyt ja juusto-osat sekä heille aikomansa lahjat.
Sitten kävi hän myös häävalmistuksia hommaamaan.

Hääpäivän aattoiltana lähettelivät hyvät naapurit häätaloon voita ja
maitoa.

Puolissa päivin alettiin häät. Sillä aikaa kun pappia oltiin
noutamassa, laittoi _hankittija_ -- Nuurkreenin Johanna oli ennen
tavallisesti hankitsijana ja hänen sisarensa Lotta _kokkina_
[sisarukset olivat Luodon entisen nimismiehen, Nordgrenin tyttäriä]
-- morsiamen valmiiksi. Omat mustat vaatteet oli morsiamella päällä,
mutta muut koreudet laittoi hankitsija. Asetti päähän korean
"klittermessingistä" tehdyn, tekokukilla ja vaatteilla ja neljällä
mustalla "plyymillä" koristellun _päävärkin_ sekä sen päälle vielä
koreamman _kruunun_, jossa oli messinkilangasta "rinki" ja "kroonista"
silkistä "plajit". [Raskaana oleva morsian ei saanut panna kruunua
päähänsä. Jos pani, niin hän "tervasi kirkon" ja sai maksaa "kirkon
tervaamisesta".] Kaulaan pantiin valkea _kraki_ sekä "komioita"
_helmejä_, vyölle sidottiin _sertti_, pitkä valkea pari tuumaa
leveä silkkisuikale, päät taakse riippumaan. Yrkämies myös pukeusi
paraimpiinsa. Istuivat sitten valmiina odotellen pappia, hääväen
näkyviin eivät saaneet tulla.

_Vihkimätooli_ laitettiin keskelle pirttiä, joku krenkku pantiin
laattialle ja polsteri päälle ja vielä "hyvin korea" lakana peitoksi
taikka "silkkisaletti".

Kävi sitten puhemies ilmoittamassa ja yrkämies toi morsianta vihille
ja takana kulki morsiamen äiti sekä puhemies. Äiti koetti pysytellä
lähellä tytärtään, etteivät väliin pahat pääsisi. Vihittäessä seisoi
nuoren parin vieressä kaksi tai neljä _morsianpiikaa_ sekä yhtä monta
_yrjäntrenkiä_, kannattaen heidän päällään _kattona_ isoa silkkihuivia.
Vihillä oltaessa piti morsiamen ja sulhasen olla hyvin lähekkäin,
jotteivät kirot päässeet väliin. Heti kun vihiltä oli päästy ja
sulhanen morsiamen pois taluttanut, ottivat morsianpiiat ja kiireesti
juoksuttivat pois vihkimäpallin laitteineen. Sitten morsian vast'edes
sukkelammin oli selviytyvä "lapsen saaliista".

Vihkimistoimituksen päätyttyä tarjottiin ruokaa. Isoissa häissä oli
useammat pöydät. Peräpöydän paraimmalla paikalla istui pappi ja hänen
vieressään yrkämies morsiamineen, sitten papinrouva. Toisella puolella
pappia istui puhemies ja muut arvohenkilöt. Eeskäyvät kantoivat pöytiin
kaikenlaisia pitoruokia. Ensin oli kalapottuja, sitten keitettyä
lihaa, "pöystiä" sekä "fiskuja" ja "rusinasoppaa", sitten paistilihaa,
sitten kryynipuuroa ja muuta. Viimeksi annettiin "torttuja".
Peräpöytään vietiin parempia "halamoonitorttuja", mutta sivupöytiin
vain "knyytytorttuja". Viinaa oli pöydällä monta pulloa. Niistä aina
joka ruokalajille maistettiin. Oli pöydällä vielä lautanen, jolle,
kuka tahtoi, sai panna rahaa nuorelle parille. Puulautaset olivat
ennen pitopöydässäkin, tammiset "taltrikit" ja puulusikat ja puukupit.
Veitsiä ja kahveleita ei ollut, veitsen sai, kuka tarvitsi, vetää
tupestaan.

"Sitten alettiin lykkään fiulua". Ensin tanssittiin _hääpeli_ eli
_hääpolska_. "Se oli niin komia peli, ja sillä morsian otettiin
laattialle." Puhemies se ensin tanssautti morsianta, sitten
yrjäntrengit, sitten vasta yrkä, sitten kuka tahansa. Tanssautti
anoppifaarikin morsianta ja oikein etunenässä, innostuipa itse pappikin
hääpolskan sävelistä ja jonkun kerran morsianta polskan tahdissa
pyöräytteli. Tanssittiin sitten muitakin polskia: _leiposta, varpusta,
vesikesää ja sian maatapanua_. Leiponen oli myös kaunis peli, "se
pelasi niin mutkin kuin leiponen taivaalla, liritteli". Varpunen
niinikään oli oikein sievä peli, ja se alettiin, jotta

    "Varo sinä, varpusrukka,
    ettes tulis hukkaan!"

Mutta vesikesä oli "niin pitkäsivusta, semmosta jötkötystä, vaan
tanssattiin sitä sentään, jotta rahka päästä kävi". Ja sian maatapano
oli myös ikävää, "piti niin harvaan polokia tahtia". Myöhemmin
opittiin tanssimaan valssejakin: _hoppavalssia_ ja _oikiaa valssia_.
Hoppavalssissa mentiin ympäri ja tanssittiin tasakäpälässä vastakkain
kuin "kaksi kukkua, sitä vaille, jott'ei pää kattoon kolokkunut".
Mutta oikeaa valssia "mennä hipsutettiin varpailla niin sievästi".
Tanssittiin myös _morsiusrinkiä_, johon otti osaa niin paljo kuin vain
mahtui, pari paria oli aina sisässä tanssimassa. Sulhanen ja morsian
olivat ensi parina.

Soittaja, _pelimanni_, pani parastaan. Isoissa häissä oli kaksikin
soittajaa. Pirtin peräpuolessa ne viuluaan vetivät, ja "se oli
hyvä ihiminen, joka vietiin pelimannien nokan eteen tanssaamaan".
_Veesevältti_ oli useasti soittajana, varsinkin silloin kuin hänen
eukkonsa, Elsa oli hankitsijana. Taitavia soittajia olivat _Perälän_
veljekset, _Kustu ja Matti_. Kustu oli miltei parempi soittaja, mutta
Matti oli innokkaampi, veteli vielä vanhanakin. Sitten soittelivat myös
_Virpin Iikka_ ja _Kujalan Matti_. Virpin Iikka, "sehän se oli hyvä
pelimanni". Kujalan Matti ei viitsinyt enää vanhana soitella. _Asukkaan
Jaako_, kraatari, oli myös hyvä soittaja. Hän ei asunut missään, kulki
ympäri kylää vain ja ompeli ja soitteli. "Kun ryypyn sai, niin se itki,
niin, niin se itki ja sitten taas nauroi ja taas itki ja kysyi, jotta
pelaanko ma leiposta, vai vesikesää, vai varpusta? Sitten se soitti
oikein komiasti." Mutta _Taskis-Heikki_ ei osannut pelata muuta kuin:
"jakkara kaatuu, jakkara kaatuu, kaatuu, kaatuu, kaaatuu", joka oli
hänen polskaansa. Ja _Nikun Juuso_ myös yritteli soitella, mutta siitä
tuli vain:

    "Kikkeri käärää,
    kikkeri, kikkeri, käärää."

Kun pyydettiin jotakin muuta, niin tuli:

    "Tinttu rintun tanttu,
    pojat, ryyppy tänne!"

Kun ei sekään kelvannut, niin:

    "Tenttu teenua nyt,
    vieläkö parempata nyt?"

Sanottiinkin: "yksinkertaista, kuin Nikun Juuson peli".

Nyt ei enää Hailuodossa viululla häissä soitella. Kuolleet ovat entiset
soittajat. Vain yksi mies, 50-vuotias suutari Kyrölä, hänkään ei
luotolaisia syntyisin, osaa viululla vanhoja hääsäveleitä soitella.

Iltapäivä kun oli tanssittu, niin illalla taas tarjottiin vieraille
ruokaa ja huomispäivänä, lauvantaina, vielä jatkettiin tansseja,
syömisiä ja juomisia. Toisena päivänä ei morsiamella enää ollut
kruunua päässä. -- Kolmantena päivänä, sunnuntaina, oli _iskijäiset_.
Silloinkin tanssittiin, mutta vieraita ei ruokittu, ryypyillä vain
kohdeltiin. -- Iltapäivisin tuli häätaloon aina kutsumattomia vieraita,
_nurkkavieraita_, "lyöpähti huone täyteen".

Siihen sitten häät ja häädöt loppuivat, sunnuntai-iltaan. Maanantai toi
arkisen elämän jokapäiväisine puuhineen. Morsian jäi taloon edelleen
elämään _miniänä_, kävi talon töihin: karttaamaan villoja, kehräämään,
harjaamaan pellavaa, hamppua, karjaa hoitamaan. Eikä aina ollut miniän
elämä hauskaa uusissa oudoissa oloissa.

"Tietäähän sen, jotta miniä on aina miniä."



Peijaiset.


Vanhan kansan vainajain palveluksesta oli Luodon entisissä
peijaismenoissa vielä koko joukko jätteitä.

Kuoleman lähestyessä otettiin kuolevan alta pois paremmat tilavaatteet
ja pantiin sijaan kuolinvuoteeksi huonoja, mihinkään kelpaamattomia
vaatteita. Kuoleman tapahtuessa vetäistiin uuninpellit auki, jotta
kuolevan sielu pääsisi vapaasti liitämään ulos. Jos kuolleen silmät
jäivät avoimiksi, niin seurasi pian toisia "kuolijoita" jälessä.
Oikea silmä merkitsi miespuolista, vasen vaimonpuolta. "Emäntä oottaa
jäläkeensä, on vasen silimä auki", sanottiin.

Kutsuttiin sitten heti _pesijä_ eli _hankittija_, jona tavallisesti
oli joku vanhahko eukko, kalmaa pelkäämätön mökin muija. Hän kuolleen
pesi ja "hankitti" arkkuun. Ennenkun pesemään ryhdyttiin, luettiin
"isämeidän" ja siunaus ja veisattiin joku virsi. Sitten vasta käytiin
pesemään. Monet kyllä, kun tunsivat kuoleman lähestyvän, kävivät, jos
vain jaksoivat, itse saunassa peseytymässä, ettei sitten kuoleman
jälkeen enää ollut suuria pesemisiä, kunhan kostealla vaatteella
pyyhittiin. Samoin jo eläessä parta ajeltiin. Pesemättä ei saanut
vainajaa jättää, "se piti pestä jo taivaan valtakunnan vuoksikin".

Kuolintilalta, missä ruumis pestiin, nostettiin se vieressä valmiina
olevaan arkkuun -- useilla vanhoilla oli tapana jo eläessä laittaa
arkku valmiiksi -- taikka sen puutteessa laudalle. Nostettaessa
"nimeltään puhuteltiin" vainajaa, sanottiin: "Jaako -- jos nimittäin
oli Jaako -- pannaan nyt viimeiseen vuoteeseen. Piä tykönäs kaikki,
mitä on!" Arkussa oli alla höylänlastuja ja joitakin vaatteita sekä
niiden peittona valkea liina. Kuolleen päälle puettiin paita ja
vanhoille äijille pantiin päähän valkea "kampriisinen" _piippa_,
kuin sokeritoppa, vanhoille muoreille taas laitettiin päähän
_krooka_, lakki, jonka reunat otsalta hypisteltiin laskuille, jotta
muori-vainaja sen suojasta "kattoi, kuin hiiri jauhoroppeesta".
Joskus pantiin vaimoille vielä jalkaan sukat. Nuorille tytöille
tehtiin päähän kultapapereista ja langoista korea _kruunu_ ja korea
kukka pantiin rintaan ja vasempaan käteen. Pojille pantiin päähän
_kranssi_, vitsanvarpuihin papereista tehty, ja papereilla koristeltu
_varpusauva_ oikeaan käteen ja kukka rintaan. Ruumiin peittona oli
valkea _katelliina_, joka rinnan päältä laitettiin, jotta se oli kuin
"natkappa". _Saippua_, jota pestäessä käytettiin, sekä _kampa_, millä
päätä suittiin, pantiin tavallisesti arkkuun kuolleen mukaan. Joskus
pistettiin arkkuun vielä _rahaa_, "halapoja, eesmenneitä lantteja,
jotta talo saisi rauhasa olla, jotta ei tultaisi mitään vaatimaan".
Olipa entisiin aikoihin pantu mukaan _viinapullokin_. On näet hautaa
kaivettaessa löydetty vanhoista haudoista arkusta täysinäisiä
viinapulloja, jopa joskus eväslaukkukin.

Sitten kannettiin kuollut riiheen, tavalliseen vainajain
säilytyshuoneeseen. Laattiaan, sille kohdalle, jossa kuollut oli ollut
laudalla tai arkussa, lyötiin _rautanaula_, jotta ei kalma tarttuisi
eikä napsetta syntyisi. Kuolinvuode _kalmavaatteineen_ kannettiin ulos
pellolle, samoin pesuvedet ja kaikki. Siellä koko vuode olkineen,
vieläpä sänkykin, jos se oli huono, poltettiin tuhaksi. [Eräässä talossa
oli kuolleenoljet kuopattu tunkioon. Siitä talon lehmät tulivat
hulluiksi.] Seuraaraavana päivänä käytiin katsomassa, "jos mitä jäläkiä
näkkyy tuhasa". Jos oli iso jälki, semmoinen "lopsaus", ennusti se
aikuisen kuolemaa, jos pieni, niin lapsen. Sitten tuhkaa teräaseella
"risteiltiin" ja hajotettiin se tuuleen. Vielä pesijä pesi ja puhdisti
tuvan, kulki savuava katajanhako kädessä ympäri pirttiä ja sanoi: "vie
muasas, mitä on!"

Jos kuollut vietiin laudalla riiheen, niin se sitten kun arkku
valmistui käytiin arkkuun laskemassa. Riiheen mentäessä sanottiin:
"päivää, Jaako -- Jaako jos oli --, me tullaan nyt panemaan viimeiseen
vuoteeseen. Älä tykkää pahaa!"

Kalman tarttumista pelättiin kovin. Kuolleeseen ei uskallettu juuri
koskeakaan. Eikä ruumiinpesijä saanut sattua oven vetimeen eikä
mihinkään semmoiseen, josta sitten voisi muihin tarttua. Pesuastiat ja
muut tarpeet tuotiin hänelle valmiiksi. Ja ruokaa pesupäivänä annettiin
hänelle niin määrältä, jotta ei siitä juuri jäämään ollut. Sillä hänen
jättämäänsä leipääkään eivät muut syöneet, eikä sitä uskallettu antaa
eläimillekään. "Kalama tarttuu", pelättiin. Pesijäkään ei saanut
kuolleeseen koskea, ennenkuin kuolinkellojen ääni kuului.

_Soittajat_ ja _haudankaivajat_, neljä lähisukulaismiestä, lähtivät
heti toimeensa. Heille varattiin viinaa mukaan, jotta saivat ottaa
ryypyt, "siunata hauvansijan", ennenkuin alottivat. Sitten taas kun
pohjaan oli päästy, juotiin "pohojaviinat". -- Pesijälle myös annettiin
ryyppy, ennenkuin hän toimeensa ryhtyi.

_Kuttujat_ kulkivat viikolla, tavallisesti perjantaina, kun hautaus
tapahtui sunnuntaina, jotta oli yksi "rikkomaton" päivä hautauspäivän
edellä. Kutsujia oli tavallisesti kaksi, toinen kulki toisessa, toinen
toisessa päässä "kylää" [Luotolainen tarkoittaa "kylällä" useasti koko
pitäjäänsä. Esim.: Sakspäkki oli monta vuotta täsä kyläsä pappina.]
kutsumassa saattamaan "eesmennyttä vainajaa lepokammioonsa".

Sunnuntaiaamuna 7-8 aikana saapuivat peijaisvieraat, ja kahvia heille
tarjottiin. Ruumisarkku nostettiin riihestä ajoneuvoihin ja vedettiin
pihamaalle porrasten eteen, kansi avattiin ja pantiin arkun viereen
vasemmalle sivulle. Tuolit, jotka olivat olleet arkun alla riihessä,
viskattiin ulos kumoon ja sanottiin: "menkää kaikki, mitä täällä
on henkiä ja eläjiä, ruumiin jäläkeen!" Jos tuolit olivat huonoja,
jätettiin ne sinne ajelehtimaan "täks maailmaks", eivät edes kelvanneet
karjakotaan muurin alle. Parempia jos olivat, ne kovasti piti pestä ja
puhdistaa. Riihen uuniin pistettiin katajia, laskettiin savua sisään
ja kehoitettiin henkiä ja eläjiä lähtemään vainajan mukaan. Manaaminen
ja savustaminen oli pesijän tehtävä. Ruumiinlauta vietiin aitan alle
varvaspuiden päälle. Siihenkään eivät uskaltaneet muut kuin pesijä
koskea.

Ennenkuin lähdettiin kirkkoa kohden, annettiin saattojoukolle
viinaryypyt ja ruumiin hankitsija sitoi kateliinasta leikkaamansa
kaistaleen, _luokkaliinan_, hevosen luokkaan, oikealle sivulle, jos
vainaja oli miehenpuolinen, ja vasemmalle, jos se oli vaimonpuoli.
Sitten kun oli ajettu pois pihamaalta, päästy ulos portistakin,
otti hankitsija astiaan tulista tuhkaa ja hiiliä, viskeli niitä
rautalapiolla pihatielle aina portille asti ja vähän siitä uloskin ja
sanoi: "menkää ruumiin ja luokkaliinan mukana kaikki henget hautaan
asti!" Rautalapiolla teki vielä ristejä portille ja tielle. Toiset
hankitsijat tapasivat viskoa kylmää vettä puhtaalla vihdalla ristiin
eteensä, kun portille kävivät, ja vielä portista tielle roiskivat,
jotta "vie kaikki muasas!" Näin meneteltiin, jotta ei kuolleella "olisi
ollut enempi varaa tulla takaisin". Tätä kyllä sitten joskus vainajat
kävivät valittamassa, jotta "ei saa enää käyväkkää kotona, vaikka
täällä on vaikea olla lentohenkenä, jota pahat henget ajelee takaa".
Toiset taas, kun ei oikein osattu saattaa pois hautaan, tulivat kotiin
"möykkäämään", jotta tietäjän voimalla piti ajaa pois.

Kuolleen jälkeen, kun sitä hautaan lähdettiin viemään, ei saanut
ikkunasta katsoa. Silmät siitä olisivat kipeytyneet.

Vainajaa vetävä hevonen kulki edellimäisenä, ja ajettiin vain "friskiä
käyntiä", ei juoksua, jotta jalkasin käyvät saattajatkin pysyisivät
mukana. Joskus sattui, että kuollut, joka oli ollut "enämpi pahain
henkein vallan alaisena", oli niin raskas, ettei hevonen jaksanut
vetää. Pahat henget ja ruumiinväki tekivät raskaaksi ja estivät kulun.
Silloin piti pyyhkiä hevoselta "silimät pois", kädellään pyyhkiä,
siunata ja sanoa: "pois liiat henget kristityn tieltä! Tie auki
taivasta myöten!"

Ruumis kannettiin haudalle _paareilla_. Arkun alla oli musta
valkearistinen _paarivaate_ ja päällä puolipyöreä _häkki_
paarivaatteella peitetty sekin. _Kantajia_ oli 12, läheisiä sukulaisia
-- ei omaisia -- ja naapureita. Kantoivat he paareja olkapäillään ja
olivat "liha lihasa kiinni". Luokkaliina oli irrotettava luokasta ja
vietävä arkun mukana hautaan.

Osa "höljyväkeä", naisia ja muita, palasi heti haudalta takaisin
peijaistaloon, toiset menivät kirkkoon saarnaa kuulemaan ja tulivat
sitten jumalanpalveluksen jälkeen. Mutta soittajat viipyivät viimeksi,
heidän kun piti jäädä _hauvan peittoa_ soittamaan. Haudanpeittoa
soitettaessa annettiin kellon pyöriä ympärikin, piti "ylikin vettää",
jotta ei kuollut kotiin tulisi.

Sitten vasta kun soittajat tulivat, tarjottiin puoliset peijaisväelle.
Viinaryypyllä alettiin. Sitten saatiin tavallisia pitoruokia
jälkitorttuineen. Edeskäypä, niinkuin ainakin, oli ruokia pöytään
kantamassa. Pöydällä oli tyhjä lautanen, johon kerättiin vaivaisille
rahaa. Sen jälkeen kävi jälkiväki syömään, ja vielä juostiin poissa
olevia naapurienkin eläjiä pöydän täytteeksi kutsumassa.

Puolisen jälkeen useat peijaisvieraat lähtivät pois, mutta soittajat
ja kantajat jäivät vielä illalliselle sekä läheisimmät sukulaiset
seuraavaan päivään saakka.

Pesijälle annettiin palkaksi vainajan vaatteita sekä joku määrä
rahaa. Peijaisissa häntä syötettiin ja juotettiin ja vielä matkalle
evästettiin. Saamansa vaatteet käytti pesijä saunan löylyssä ja sitten
"nosti", punnitsi ne puntarilla katsomatta, paljonko ne painoivat.
Päälle pantaessa piti vielä sylkäistä. Sitten ei kalma tarttunut.

Talon vanhimmalle, isännälle tai emännälle, kun se kuoli, piti
peijaisiin teurastaa lehmä, lammas ei riittänyt. Jos sen jätti
tekemättä, kävi vainaja ottamassa omansa, surmasi lehmän, joskus
useampiakin. Niinpä oli heitetty lehmä teurastamatta eräässä
talossa, kun äijä oli kuollut. Mutta silloin rupesi talon karja
kuolemaan sukupuuttoon. Oli siitä lehmä teurastettu ja viety sen pää
kirkkomaalle, haudalle, jotta "syö nyt tuo!" Toisessa talossa taas oli
samanlaisessa tapauksessa sairastava lehmä vedetty navetan kynnyksen
luo ja kynnyksellä hakattu kirveellä pää poikki ja pää säilytetty aitan
ylilaattialla.

Kirkkotarhassa sitten lepäsivät "eesmenneet" vainajat -- jotka saivat
levätä. Sillä kaikki eivät saaneet levätä. Oli kerran pappi mennyt
"veisata hyräten" kirkon sivu: "Autuaat levosa lepäävät ja odottavat
Herran tulua". Siihen oli kirkkomaalta vastattu:

    "Ne lepää, jotka levosa ovat,
     ne lentää, jotka lennosa ovat!"



Haltijoista.


Jo peijaisista puhuttaessa mainittiin, että kuolleet voivat tulla
kotiinsa kummittelemaan. Kuollut ei kyllä itse tule, "ei suinkaan se
ruumis pääse, mutta ne on kait manolaiset, jotka tulee". Itse kullakin
kuolijalla on hänen haltijansa, hyvällä on hyvät haltijat, pahalla
pahat. Hyvät haltijat eivät ole liikkeellä, pahojen haltijat vain
liikkuvat, ja ne ovat niitä _manolaisia_ eli _männingäisiä_, jotka
elävät kirkkomaalla "kuolleitten luijen joukosa". Sanotaan niitä myös
_kirkonväeksi, joutavaksi väeksi, joutaviksi ja tyhjiksi_, ja ne
ovat semmoisia pikkuisia eläviä. Niitä on kaikenlaisia: päättömiä,
käsipuolia, jalkapuolia, töppösiä, rukkipäitä ja jos jotakin. Ne
pitävät pikkuista puhetta keskenänsä ja sihisevät ja niiden läsnäolon
voi haistaakin. Niitä eivät tavallisesti muut näe kuin erityiset
"näkijät" ja vaivanalaiset ihmiset. Kirkossa ne jouluyönä 12 aikana
"ilmineeraa" ja pääsiäisaamuna ne voivat myös kirkossa pelehtiä.
Öisin ne ovat aina 12 aikaan liikkeellä, mutta jos ne muuhun aikaan
liikkuvat, niin joku heti kuolee, manolaiset ovat näet lähteneet sitä
noutamaan. Rauhassa pitää antaa kirkonväen olla. Hautausmaan ja kirkon
ohi kulettaessa on tervehdittävä: "Hyvää iltaa Herran temppelille!
Rauha eläville, lepo kuollehille!" Mutta jos ei niille anna rauhaa,
voi saada ne jälkeensä. Niinpä oli muuan renki, kun oli riihelle
menossa, lyönyt hautausmaan aitaan ja sanonut: "nouskaa, homenoukat,
riihelle!" Ja "homenoukat" olivat nousseetkin, tulleet riiheen ja
liikkuneet, jotta sihinä vain oli käynyt, ja yhdeksi pehkuksi olivat
riihen panneet. Kun renki oli heitä kiroillut, olivat sanoneet: "mitäs
herätit, kun et osaa laittaa pois?" Voivat ne joskus ilman syyttäkkin
lähteä seuraamaan, ketä kulloinkin. Pitää silloin teräaseella tehdä
risti jälkeensä, niin heittävät, taikka sanoa: "tphyi, eikö sull' oo
rauhaa? Palaa pois! Mitä sinä mua seuraat?" Jos taas tahtoo kirkonväen
"nostaa" jotakuta vaivaamaan, pitää kaivaa kirkkomaasta luita ja sanoa:
"seuratkaa näitä, eläjät". Mihin sitten ne luut vie, sinne "eläjät"
perässä menevät ja alkavat "möykätä". Paljon on vielä kertomuksia
tämmöisistä kirkonväen möykkäämään nostamisista.

Haltijoita oli kaikkialla, maassa, metsässä, vedessä oli väkensä ja
haltijansa, huoneilla ja puillakin ja kaikilla hoitajansa. Uuteen
paikkaan muutettaessa asumaan, uhrattiin _maanhaltijalle_ joku neula
tai muuta ja sanottiin: "Terve maa, terve manto, terve maanhaltija,
terve minä!" Maanhaltijan lähettämiä tauteja lienevät olleet "maahiset".

_Vedenhaltija_ on joskus nähty vesikareilla. Liinaluodolla lähellä
Sarvenkaria oli nähty se pitkissä valkeissa paidoissa, punaliiveissä ja
hameissa kivellä istumassa. Vedenhaltijan joukkoa oli _vedenväki_, joka
voitiin myös "nostaa päälle", taikka saatiin ilman nostamatakkin, jos
esim. varastettiin jotakin veteen hukkuneelta tai säikähdettiin veteen
pudotessa. Vedenväkiä oli varsin vaikea saada päältä pois, siihen eivät
kaikki tietäjätkään pystyneet.

_Metsänhaltija_ on nähty milloin pitkänä miehenä, milloin taas naisena.
Santosen metsänhaltija on nainen, tunnettu nimeltä "Fruu Vaarastiina".
Entisaikaan olivat kalamiehet sen nähneet harmaissa hameissa, mustissa
röijyissä, mustapohjainen valkearistinen huivi päässä. Ja oli sanottu
kalamiehille metsästä: "Fruu Vaarastiina on tämän mettän haltija!"
Niemen metsänhaltija on taas aivan helmipukuun puettu "Helmi-fröökynä".
Sorron äijävainaa oli sen nähnyt Niemen mökin luona. Metsänhaltijan
alaisia ovat _metsänneidit_ ja _metsänväki_. Ne voivat myös lähettää
tauteja. "Mettännenät" esim. "mettänneiti puhaltaa". Ne voivat saada
ihmisiä ja karjaa "mettänpeittoon", kätketyksi ihan niin, ett'ei elävin
silmin etsimälläkään löydä, vaikka etsittävä voi olla ihan vieressä.
Kätkemäänsä ne puulastuilla syöttävät, lastut kun ovat niiden ruokana.
Kirkonkelloja soittamalla voidaan metsänväki nukuttaa niin, että
heittävät metsänpeittoon joutunutta suojelemasta.

_Talonhaltijan_ sanotaan asuvan portaiden kynnyksen alla; siksi ei
kynnystä saa kuumalla vedellä pestä eikä muutenkaan pahoin pidellä.
Voi haltija myös asustaa uunin takana. Väliin on se nähty pikkuisena
"noppalakkisena" ukkona, väliin taas vähäisenä turkkipäällisenä akkana.
Se, joka ensin sytyttää tulen vasta tehtyyn uuniin, tulee sen huoneen
haltijaksi. Talonhaltija ei ole paha haltija, jos ei sitä pahasti
kohdella. Se hoitaa tulta ja huolehtii sen palamisesta. On kaunis
kertomus haltijan menettelystä pakolaisia kohtaan ison vihan aikana.
Olivat ihmiset paossa eräässä Ojakylän talossa -- vaiko Pakopirtin
rotkossa -- ja väsyneinä kaikin nukkuivat yöllä. Tuli, kallis tuli, oli
aivan sammumaisillaan liesirupussa. Silloin haltija tuli ja herätti
nukkuvan hoitajan: "voi, nouskaa ylös, tuli sammuu!"

_Saunanhaltija_ on samoin nähty pikku ämmänä, turkkipäällisenä.
Semmoinen haltija oli esim. Vesan kalasaunassa Takarannalla ennen
ollut. Aina kun menee yöksi outoon kalasaunaan tai muuhun saunaan
taikka riiheenkin, on kysyttävä lupaa haltijalta. "Minä pyyvän
huoneenhaltijalta levähyksen sijaa", on sanottava, sitten saa rauhassa
levätä.

_Kirkonhaltijaksi_, vanhimmaksi kirkonväen joukossa, tulee se, joka
on ensin haudattu kirkkomaahan, ja kellotapulin haltijaksi se, kelle
ensiksi on kelloilla soitettu. Hailuodon kirkkomaahan on ensiksi
haudattu Lauri-niminen mies; siksi kirkon nimi on Lauri ja Lauri on
kirkonhaltija ja Laurin kuva on ennen kirkossa ollut veistettynäkin,
semmoinen iso puinen miehenkuva, kirja kainalossa. Kelloilla on ensin
soitettu Kaijalle ja tapulin nimi on Kaija.

_Puuta_ piti luotolainen älyllisenä, tuntevana oliona. Kun aijottiin
esim. kiskoa tuohta, hiveltiin koivun runkoa ja saneltiin:

    "Anna mulle ketes,
    piä itte ihos!"



Tietäjiä.


Useita tietäjämiehiä on vielä vanhojen muistonkin aikana Luodossa
elänyt, monet niistä varsin taitavia ja mahtavia. Mutta vanhaan,
vanhaan aikaan oli ollut vielä mahtavampiakin, taitavampiakin. Vaan
nepä ne vanhan kansan vanhat tietomiehet ja velhot olivat käyneetkin
oppinsa saamassa aina Lapissa, kotalappalaisten luona, semmoisten,
jotka olivat maanneet "lovesa" ja olivat osanneet lentääkkin ja tehdä
vaikka mitä. ["Lovesa" olemisesta tiesi Luodon ukko: Noita ensin loihtee
sen näkymättömän hengen apulaisekseen. Se panee nukuksiin se noita,
unnuksissa se on kun se kulkee, peninkulmamääriä kerrassaan kulkeneet.
Niin ne on lovesa lentäneet auttamaan, kuka vain on pyytänyt.] Kovasti
olivat lapinnoidat koetelleet oppilastaan; tulessa makuuttaneet,
käärmettä syöttäneet ja kaikenlaisilla pelotuksilla hirvitelleet.
Lopuksi olivat oppilaansa kanssa lentää kaahanneet ilman halki,
miten vain oppilas halunnut; "vareksen lennon laiila tai meton
lennon lailla taikka niinkun ajatus". Mutta mahtavina tietäjinä
olivat opin kävijät sitten tulleetkin takaisin, viisaampina kuin muut
kotipuolen tietomiehet. Olivat parantaneet, vaikka mitä tauteja,
lähettäneet kipuja, matoja, metsänpetoja ja väkeä nostaneet sekä
sinkautelleet kamalia nuoliansa, milloin varkaan kimppuun, milloin
kostoksi jotakuta henkilöä vaivaamaan. ["Noidannuoli on kirkkaan kuparin
värinen ja kuin miehen peukalo. Se tuli ve'en päällystää ja kivikkoa
niin että tiirot kävi ja halot nakkeli menemään kerrassaan." --
Toiset taas tietävät, jotta noidannuoli kulkee tuulispäässä "semmosta
houskataa", jotta on paras poiketa syrjään sen tieltä.]

Vaan olivat ne viimeaikojenkin kotona oppineet tietäjät -- sanottiin
heitä myös myrrysmiehiksi ja loihtijoiksi, joskus velhoiksi, noidiksi,
jopa puoskijoiksi ja poppamiehiksi -- aina jotakin osanneet, yksi yhtä,
toinen toista, kuka enemmän, kuka vähemmän. Muutamat heistä olivat jo
syntymästään saakka aijotut tietäjiksi: olivat hammas suussa tulleet
maailmaan. Ja oli heillä taikapussissaan ollut kaikenlaisia voimallisia
välikappaleita: kuivattua päästäistä ja pääskysen poikaa, tuulenpesää,
kitkanpuuta, puunliikaa, siankärsää, puhumattakaan semmoisista
voimavälineistä kuin ovat madonpäät, -kedet ja -rasvat. Vahvimmat
tietäjät olivat madonlihaa, "kankaan kapahaukia", nauttineetkin
luontoaan nostaakseen. Olipa sanottu joillakuilla tietäjillä olleen
_musta raamattukin_, "jota tohtorit ja papitkin lukee". Siinä kuului
olleen kaikki asiat, joita myrrysmiehet tarvitsivat tietää. Mutta
kirja oli salassa säilytettävä, sillä se oli kielletty "kristinuskon
tähen, kun Lutheeruksen oppi tuli". Taitoaan eivät kernaasti muille
opettaneet. Jos jonkun voimaluvun joskus opettivat, tapahtui se
saunanlavoilla. Istuttiin kahdenkesken lavoilla pitäen hampaissa
punaista lankaa, toinen toisesta, toinen toisesta päästä. Siinä sitten
tietäjä oppiaan saneli.

Vanhimpia nykyisten vanhojen muistamia tietäjiä oli _Raskin Sipo_,
"Sippalais-aijä", isokokoinen Ojakylän ukko, kuollut jo noin 70-80
vuotta takaperin vanhana vaarina. Muistelevat äijän olleen entisiä
sotamiehiä. Hän oli ollut taitava tietäjä, parantanut "vaikka mitä".
Lukotkin oli ilman avainta auki räväyttänyt. Olikin ollut tapana
sanoa: "kun tuo Sippalais-äijä kuolee, kuka ne pikku tauvit sitten
puoskii". Isältään oli äijä tietäjätaitonsa perinyt. Yksinään oli
hän elänyt pikku mökissä, "lakeispirtissä" Kaupin talon luona, lehmä
ja koira ollut kotieläiminä. Joskus oli vaari ollut kotoa viikonkin
poissa ja siksi ajaksi vain laittanut lehmälleen vesisaavin eteen sekä
ison korin heiniä, jotta ei nälkään olisi kuollut. Koiraansa oli äijä
kerran jouluna ruokkinut niin vahvasti, että se oli halennut. Vanhoilla
päivillään oli vaari elänyt kyläläisten armopaloilla.

Samanaikainen vanhan kansan tietäjä oli ollut _Haara-Pekka_ eli
"Haara-vainaja". Kujalan nurkalla, Rautiolla oli hänellä ollut
pikkuinen "uunipirtti", peltotilkku ympärillä. Pienoinen, hoikka,
mustanvihakka, köykkyrä miehenruhjo oli Pekka ollut, harvasanainen,
myrrysluontoinen miehekseen, jolle "henget ja veri kuuliaiset oli".
Kulkiessaan oli äijä aina vähän mutissut loihtujaan. Puusahralla oli
hän peltoaan kynnellyt, ja kun sahra oli kulunut loppuun, oli jättänyt
peltonsa ketoon. [Haara-Pekka lienee ollut viimeinen puusahralla kyntäjä
Hailuodossa.] "Tietäjöimisellä" oli äijä hankkinut lisätuloja sekä
pyytänyt Salmesta kaloja. Saunassa oli Pekka parannellut sairaitaan,
lyönyt löylyä, kylvetellyt ja lukenut loihtujaan. Veren oli hän saanut
pysähtymään, vaikka olisi jalka ollut poikki taikka käsi. Oli vain
sylkäissyt kolmasti ja tuikeasti manannut:

    "Seiso sinä, veri, niinkuin seinä,
    niinkuin Pileaamin aasi!
    Vaikko oot siitä,
    josa korppi korvettiin,
    musta lintu murhattiin
    ja pahat peot parjattiin?"

Sen päälle kun vielä oli sylkäissyt, niin veri paikalla pysähtynyt,
vaikka vasta suihkuna päin silmiä "triiskannut". Kirkon väki oli ollut
Pekan vallassa, mieltänsä myöten hän oli saanut sen nousemaan ja
poistumaan. Samoin metsän- ja vedenväen.

Pekan emäntä, "Raution muori", oli ollut iso muori, pelkäämätön
ruumisten pesijä, johon ei konsana kalma tarttunut. Hätätilassa,
milloin ei Pekka sattunut kotona olemaan, oli muori auttanut avun
hakijoita, etsinyt Pekan taikapussin ja "loihtenut". -- Kerran
pyhänä "kirkonaikana", kun muori oli uunin edessä lihavelliä keittää
tuhraillut, oli itse vihtahousu tullut sisään, kysynyt: "misä Pekka
on?'" Muori, joka oli tuntenut tulijan, kun sillä ollut toinen jalka
kuin hevosenkavio, vaikka muuten oli ollutkin ihmisen haamun näköinen,
joskin 'ryökäleenlainen', oli tiuskaissut: "et Pekkaa saa, Pekka on
Herran temppelisä!" Ja vihtahousu oli mennyt keinoonsa.

Vanhana oli Haara-Pekka tullut umpisokeaksi. Sokeana oli hän kulkenut
"jalan tarkalla" ulkonakin ja keppiä yhtenään heiluttanut edessään
puolelta toiselle. Hän oli siten ajanut "piruja" pois ympäriltään. Oli
näet saanut kirkonväen päälleen, kun oli mennyt suurempiin töihin, kuin
mitä oli kyennyt vastaamaan. Mutta ei ollut Pekalla enää voimaa saada
niitä pois.

Kolmas tiejäjä oli _Nilkku-suutari_, Taskinen nimeltään, joka mistä
lie Kellosta tullut, taitava rukkien sorvaaja ja hyvä suutari, eleli
mökissä Askerin luona ja kuoli noin 50 vuotta takaperin 70-vuorisena
ukkona. Kooltaan oli Nilkku-suutari iso, laihankälppä mies, joka
keppi kädessä kulkea nilkutti, ja "ämmä sillä oli pikkuinen kuin
kottarainen". Ihmisiä ja eläimiä äijä paranteli, käytiin äijän
luona apua hakemassa, ja vietiin häntä taloihinkin apua antamaan.
Metsän ja kedon kasveista oli hän keittänyt lääkettä rautakattilassa
rautakepillä hämmennellen. Erääseen lääkkeeseen oli hän käyttänyt
yhdeksänlaista ainetta: muurahaismätästä, männynkerkkiä, kuusenkerkkiä
ja -käpyjä, kanervia, kuolleenkouria, vaivasenvarpuja, pihlajan-,
koivun- ja lepänlehtiä. Sakeaksi, väkevänhajuiseksi velliksi oli äijä
sen keittänyt, sillä sairaan päätä saunassa valellut, siihen vihtaa
kastanut, kylvettänyt sairasta, purrut hammasta, karjahdellut ja
loihtinut:

    "Maanuuhi, mettänneiti,
    kukas sinun on tähän käskenyt
    ristittyä rikkoon, kastettua kalvaan?
    Mene Hiisi helevettihin,
    Paha mailles pakene!
    Jos oot maasta tahi merestä tahi mettästä,
    ota Hiijestä hyvä hevonen,
    helevetistä valittu varsa,
    aja sillä yli yheksän meren,
    yli puolen kymmenettä
    yli vuorten, tunturien!
    Mene Lapin laajahan kylähän,
    kolomikantahan kovahan,
    tunturien korkeimmalle kukkulalle!
    Siell' on muutkin murhamiehet,
    ikuiset pahantekijät.
    Mene sinne merenhauvin hartioille,
    vaalaan hartiolle,
    sill' on leveä niska,
    paljon lihanpintaa, rasvaa!
    Siell' on hyvät vuotehet,
    lempeät leposijasi,
    siell' on hyvä ollakses,
    ja kaunis kaikahellakses."

Rämeen Matti, joka eli "Rämmeen tolopasa" maantien vieressä, Kaupin
talon luona, oli tietäjä hänkin, kuollut nelisenkymmentä vuotta
takaperin ikämiehenä. Äijä oli ollut "Puttailta" syntyisin, taitava
muurari, lujien uunien tekijä. Hyvänlainen myrrysukko oli Mattikin
ollut, kykkyräniskainen pienoinen ukko. Hän paranteli etupäässä
eläimiä, mutta myös ihmistenkin vikoja kylvetteli. Saunanlöylyssä kun
kylvetteli, niin kirveen asetti saunankiukaalle löylyä lyötäessä.
"Kuhluloihin" ajettuneen hevosen oli Matti kerran talvella parantanut
nuorilla pajunvesoilla ja kylmällä vedellä hautomalla.

Nuorempia tietäjiä oli _Pikku-Kauppi_, jota myös sanottiin _Kaupin
ukoksi_ ja _Vanhaksi Kaupiksi_. Hän asui mökissä Väntelän luona,
elellen etupäässä kalanpyynnillä. Oli hiljainen, siivo "lukumies,
enempi pyhyyttä rakastava". Taitoaan ei hän koskaan käyttänyt pahan
tekemiseen, eikä mielellään ryhtynyt hyväänkään apuaan antamaan. Piti
näet sitä vähän "epäjumalanpalveluksena ja synnintekona". Kertoi muuan
ukko poikasena pyytäneensä Kauppia opettamaan hänelle taitoaan, mutta
Kauppi sanonut: "vooi, poika, et sinä semmosia tarvitte, enkä niit' ois
tarvinnut minäkään. Mutta mihinkäpäs tästä menee enää." Kaikki toimensa
ja parantamisensa oli Kauppi tehnyt "Jumalan sanan kautta", ja "se teki
niistä rukouksen". Varkaan oli hän pannut tuomaan tavaran takaisin,
kylvettänyt painajaisista, parantanut tauteja, joita eivät kaupungin
lääkärit voineet parantaa, päästänyt lehmiä metsänpeitosta. Paljon oli
hänelle tuotu "siukkoja".

Mutta kirkkoherra ei pitänyt Kauppi-ukon tietäjöimisestä. Jopa kerran
hänelle kinkereillä antoi ankarat nuhteet "puoskaroimisistaan". Eihän
Kauppi, kun kuunteli vain. Mutta sitten tapahtui, että kirkkoherran
pikku lapsi tuli kipeäksi, sai painajaisen ja huusi yötä päivää. Ei
saatu apua lääkäreiltä, ei mistään. Jo ehdotti palvelija ja rouvakin,
että kutsuttaisiin Kauppi. Ei kirkkoherra antanut. Vaan viimein, kun ei
apua mistään ollut, rouva pani kutsumaan, mutta Kauppi sanoi: "en lähe,
jos ei kirkkoherra tiiä". Sanottiin kirkkoherralle, ja taas Kauppia
kutsumaan. "En lähe, jos ei kirkkoherra kutsu", sanoi Kauppi taas.
Täytyi mennä sanomaan, jotta kirkkoherrakin kutsuu. "En lähe, jos ei
ole viinaa." Sitäkin täytyi viedä. No, sitten Kauppi viimein meni --
yöllä, vietiin kamariin, jossa lapsi kehdossa makasi ja huusi. Kauppi
ei muuta, kun meni lapsen luo, katsoi häneen ja huippasi nenäliinallaan
ja meni pois. Ja siitä hetkestä läksi painajainen lapsesta.

Vanhana miehenä kuoli Pikku-Kauppi Töyrän talon saunaan. Oli yksinään
muiden jälkeen mennyt kylpemään, ja aamulla kuolleena saunan lavolta
löydettiin. Sinne oli äijä väsähtänyt. Siitä on jo noin 30 vuotta.

Samanaikainen tietäjä kuin Kauppi oli _Ilves-Heikkikin_, puuastiain
veistäjä ja piiskurin viran toimittaja, sekä kylän jykevin sahuri, kun
tukkeja "krenkuilla" laudoiksi ja lankuiksi sahattiin. Kanto-Jaakon
kanssa olivat 50-60 vuotta takaperin Luodon ainoat sahurit. Vaikka
olivat jo vanhoja, eivät nuoremmat niiden rinnalle kyenneet. Pienoinen,
mutta jäntevä ja hartiakas mies oli Heikki ja "raakaluontonen"
(pelkäämätön) sekä sopusa mies, mutta arsti ja kirkas, kun "vähänkin
niin meni". Rantsilasta oli Heikki kotoisin, tuli rengiksi Luotoon ja
pääsi suuren talon vävyksi. [Tytön veljet kyllä olivat olleet naimista
vastaan, jotta "mitä sinä manterelaisesta otat?" Mutta äiti sanonut:
"Ota pois, Kaisu, kun vain saat: suutari, kraatari, muurari, maalari ja
muuten hyvänlaatunen".] Jo perintönä hänellä ehkä oli taikamahti, jota
sitten vielä lisäsi, kun parina kesänä kävi työmiehenä Lapissa, aina
Inarin ja Utsjoen kotalappalaisten luona.

Kaikenlaisia taikoja teki Heikki. Hän kylvetteli taikavastallaan
painajaisista, kohtauksista, poisti monet tartunnat ja syötökset sekä
"maan vihastumiset", paransi hampaan pakotukset, madon panemat ja monet
muut viat ihmisistä ja eläimistä. Mutta jos hän keneen "tuskausi",
tapatti hän taudilla sen karjaa taikka nosti madon hänen päälleen
taikka lähetti kirkonväkeä tai metsän- tai vedenväkeä häntä vaivaamaan
taikka painajaisella ahdisteli. Kerran oli Heikki suuttunut pappiin,
kun se suorittamattomista päivätöistä oli lähettänyt nimismiehen hänen
luokseen. Heikki manannut: "se vie kuoleeki hevonen ainaki!" Parin
päivän perästä hevonen tullutkin raivoon, hyppinyt, potkinut ja viimein
siihen paikkaan kuollut.

Rämeen Matin kanssa oli Ilves-Heikki kerran metsänväkeä nostattanut
erään rahojen varkaan päälle. Metsässä olivat petäjänkannon
pihlajaisella, koivuisella ja pajuisella vanteella vyöttäneet ja ne
vanteet koivukiiloilla lujittaneet. Sitten kerran päivässä olivat
käyneet kiiloja tiukkaamassa, ja olipas viimein jo "väki" rahojen
kätkijän lennättänyt sängystä laattialle.

Vähempiä tietäjiä oli ollut _Paakko-Teemu_, kylvettelijä ja tautien
pesijä. Teemu oli ollut sukkelasanainen mies, jolla mökissään oli
"uusi puoli" ja "vanha puoli" eli turpasmökki ja hirsiröttelö. Pirtin
porstuan "lukkona" oli Teemulla ollut ampiaispesä. Siivosti kulkevalle
vieraalle eivät ampiaiset olleet vihaisia, mutta jos ei siivosti
kulkenut, olivat ne pian kimppuun käyneet.

Sitten oli ollut _Muuvin-Tiina_, joka oli osannut matojakin nostattaa,
_Varvarin Liisa_, joka siankärsällä oli "maahisia painellut",
"röhelennäisiä" pessyt, paiseita parannellut ja lehmiä metsänpeittoon
laitellut, sekä _Pertaan muori_, joka vieläkin elää ja venymälankoja
kolmivärisestä villalangasta solmielee yhdeksiin solmuihin yhdellä
vetämällä.

Mutta melkein jokainen ihminen sitä osasi tarpeen tullen aina vähäisen
loihtia ja taikoja tehdä, noin kotitarpeiksi. Metsään lähtiessä
sanottiin:

    "Peitä maa matos,
    penner pienet rikkasi"

Sitten ei mato näyttäytynyt. Jos tämä unehtui sanomatta ja mato
nähtiin, "hävästiin" se niin, jotta sen täytyi pysähtyä:

    "Seiso sinä, helevetin hevonen,
    tuli eesä, toinen takana!"

Ampiainen ei pistänyt, kun sanottiin:

    "Pistä piikkis pihhaan,
    älä ihmisen lihhaan!"

Kuolleita raatoja, luita t.m.s. katseltaessa ja käsiteltäessä piti
poistaa kalma:

    "Tphyi, kalama, tartu puihin ja kiviin,
    älä minnuun!"

Kun "pahasilimäinen", pelättävä ihminen kävi talossa, niin viskattiin
hänen jälkeensä tulista tuhkaa ja sanottiin:

    "Pahas eellä, hyväs jälisä,
    käy itte keskivälisä!"

Sitten vedettiin vielä risti ikkunain ja ovien eteen.

Jos maitoa annettiin vieraalle, pantiin siihen pikku tilkkanen vettä
taikka kipene suolaa, ettei karjanonni menisi mukana. "Ei veljellekään
maitoa ilman ve'että annettu."

Tuhkaa kun otettiin liedestä pois, pantiin astiasta sitä jälleen vähän
takaisin lieteen, jotta oli alku uudelle tuhkalle.

Jos tapasi jonkun jotakin varastamasta ja karjaisi:

    "Työnsä työlle yllyttäköön,
    enemmän yöllä kun päivällä!"

täytyi sen henkilön aina varastaa.

Vasta poikineelle lehmälle ensimäistä heinävihkoa antaessaan sanoi
emäntä:

    "Syö suen suulla,
    haukkaa karhun hampahilla,
    pure Lemmon leukaluilla!
    Jos sinä hyvin syöt,
    niin minä paremmin annan!"

Toisillekin lehmille antoi emäntä samalla kertaa heinätukon
"varpaisiksi" ja sanoi sille lehmälle, joka oli ensiksi poikiva: "sun
vuoros nyt!"

Muutamat emännät osasivat _Paran_ synnyttää. Jossakin yksinäisessä
huoneessa, esim. saunassa, he kaikessa salaisuudessa värttänästä,
keträvarresta, puurohärkkimestä ja kapalovyöstä sen pohtimessa
soudatellen synnyttivät, sanellen:

    "Synny Para, synny Para,
    ei ole ketään näkemäsä, ei kuulemasa,
    saat puolen hengestäni ja sielustani!"

Siitä Para syntyi, harakan näköiseksi linnuksi muodostui ja kysyi:
"mitä mä kannan?" -- "Kanna voita ja fiilin päällistä!" emäntä käski.
Pirtissä uunin alla sitten Para piti asuntoa, emäntä sitä sinne ruokki,
ja Para kantoi palkaksi emännälle voita ja kirnuun kermaa. Ja talo
rikastui. Mutta paholaisella oli sitten puoli emännän sielua vallassaan.

Samoin taas isännät voivat "synnyttää" Tontun, joka toisien pelloilta,
peninkulmienkin päästä voi kantaa kuhilaita isäntänsä riiheen. Tontulle
laittoi isäntä riiheen "hyvät evväät". Niitä se yöllä sitten söi, kun
oli kuormineen saapunut, kuljettuaan joskus aina "yheksän peninkulmaa
ja yheksän myttyä seljäsä".



Kansan lääkintätaito.


Eipä ennen sairastettaessa kaupungin tohtoreita kaivattu. Oman saaren
tietäjät ne monet taudit parantelivat, omat kotoiset konstit kyllä
useasti auttoivat, omilla kotoisilla lääkkeillä, neuvoilla ja tiedoilla
tultiin toimeen. Ja elettiin vain kyllä ennenkin, jopa vanhoiksi
elettiinkin. Eikä niin usein sairastettu, kuin nyt.

_Veren juoksu_, haavan sattuessa, tyrehytettiin sanalla. Mutta jos ei
paikalle sattunut pätevää sulkijaa, painettiin haavaa hopearahalla
taikka tukettiin sitä "nurmennutturalla" eli "ämmäntussulla" tai
taulalla. Haavaa sitten parannettiin poltetulla alunalla, viinalla,
suolattomalla ropalla, tupakinlehdillä. Toiset keittivät ihrasta,
pihkasta ja virtsasta "ploosterin" haavalle, toiset keittivät lääkettä
"suvikuntasista" vesoista. Muutamat käyttivät palsamenrungosta
liuvotettua lääkettä, ja niityllä otettiin heinäsirkka kiinni ja
annettiin sen suustaan tirskauttaa haavaan ruskeaa nestettään.
Haavallisena kylpemään mentäessä loihdittiin:

    "Löyly kulta, lämmin kulta,
    tule haavoihini hauteheksi,
    kipiöihini paranteheksi!"

_Loukkaus_, mikä oli tullut esim. peukaloon, jotta oli mustanpuhuva,
parannettiin "loukkausviinalla", jota tietäjät loihtien tekivät. Kun
oli viinalla voideltu, pantiin vielä siihen ihraa ja karvaisella
lampaannahalla käärittiin. Jos loukkaus oli puun satuttama, niin piti
siitä ottaa pois "puun vihat": paineltiin kylmässä vedessä kastelluilla
lastuilla ja loihdittiin.

_Ajos_ oli alussa punainen, "mutta siihen tuli pian pään paikka". Sitä
paineltiin kolme kertaa raudalla, esim. semmoisella avaimella, jonka
tekijää ei tiedetty, ja sanottiin:

    "Tphyi, jos sinä kasvat,
    niin kasva Turun tuomiokirkon kokoiseksi,
    jos et kasva, niin painu maahan!"

_Paleltuneesta_ otettiin ensin pois "kylymän vihat", sitten keitettiin
männynpihkasta ja virtsasta voide ja hakattiin ohut tuohi tai
petäjänkuorilevy puukon kärellä "sen tuhannen seulaksi", siihen
siveltiin voidetta ja pantiin paleltuneelle.

_Palaneesta_ ottivat loihtijat "tulenvihat" pois ja voitelivat sitä
sorkkarasvalla, jota oli eläinten sorkista uunissa "räyvytetty".
Käytettiin myös kermaa ja sokeria sekä "liintöljyä".

_Kengänhieromaan_ pyyhittiin tervaa ja paistettiin "valakiapaisteella"
ja pantiin paperia päälle. Poltettiin myös kenkärajaa ja sitä tuhkaa
tervaan tuhrittiin.

_Klihtuunit_, känsät jaloissa, tervattiin ja tulen loisteessa
kuumennettiin.

_Madon panemaan_ käytettiin väkevää portaanpäämultaa, johon monasti
vettä oli heitetty. Pantiin myös pahkakuppiin kuparia, hopeaa ja
suoloja veteen ja kierrettiin ja pestiin kipeää kohtaa.

_Maahisia_ oli _lento- ja tulimaahinen_. Lentomaahinen tarttui
niittymaiden ruostevesistä jalkoihin ja nousi ylemmäksikin. "Sitä
oli ylön paljo seurakunnan keskuuvesa". Siihen käytettiin tervaa ja
pikiöljyä sekä poroa ja hoideltiin tulen paisteessa. Voideltiin myös
ammoniakilla, tärpätillä ja piiköljyllä. Tulimaahinen tarttui liedestä
useasti lapsiin, mutta voi esiintyä myös aikuisissakin. Sitä pestiin
vedellä ja vesi vietiin yhdeksän varaseipään juureen. Paineltiin myös
turpailla, joita varaseipäiden juurista veitsellä leikattiin, ja taas
pantiin paikoilleen. Jotkut painelivat siankärsällä.

_Ruusuksi_ sanottiin sitä, kun "tulimaahinen ampui pään puoleen".
Siihen tehtiin lääke, jossa oli yhdeksänsistä ainetta: roppavoita,
tulikiveä, nasinanmarjoja, katajanmarjoja, tupakkia, ruutia, alunaa,
merihiiltä eli "vahingonvalakian hiiltä" ja tervaa. Pestiin sitä
myös "ruusuve'eliä", jota oli laskettu 9 kertaa saunankiukaan läpi ja
pantiin päälle "ruusutukko", jossa oli hamppua, tervaa, liitua ja
tiilikivenjauhoa 9 kertaisesti.

_Koi_ oli joskus sormea syömässä. Silloin tehtiin "kointukko"
eläimen emätinkalvosta tai rakosta ja sen sisään pantiin viinaa ja
nasinanmarjoja. Jotkut pistivät koisormensa kiehuvaan veteen. "Piti
röhki tupata".

_Syyhy_ voi tarttua toisesta ihmisestä, taikka metsästä ja useasti myös
saunasta, jos ei oltu varoillaan. Pitikin, kun vieraaseen saunaan meni
kylpemään, ottaa 3 vihdan lehteä lavoilta ja viskata laattiaan ja vetää
risti istumakohdalleen. Toiset vielä sylkäsivät lavolle ja sanoivat:

    "Tphyi, pois p--a altani, istun päälles!"

Syyhyyn keitettiin voidetta "lehemänkengäsä", kynnessä, 9:stä
aineesta: roppavoita, ruutia, lampaan papanoita, katajanmarjoja,
tulikiveä, veneenvoidetta [tervaa ei saanut sanoa tervaksi, vaan
veneenvoiteeksi], tupakkaa, alunaa ja viinaa. Sanottiinkin:
"yheksänlaista kuin syyhynvoiteesa". Saunanlöylyssä sitten syyhyä
voideltiin.

_Rohtumia_ voideltiin sorkkarasvalla sekä kermalla. Tulesta tulleita
rohtumia, "tulirakkoja",paineltiin tuhkalla. Otettiin kolme kertaa
liedestä tuhkaa, joka kerta eri kohdasta, ja kastettiin veteen,
painettiin rohtunutta ja pantiin tuhka paikoilleen. Kastettiin myös
uuninluuta, kun uunia päästiin luutimasta, vesiastiaan ja sillä vedellä
rohtunutta valeltiin kolme kertaa, välillä aina ilmaa kaapaisten
sanottiin:

    "Jos sin' oot tuulesta,
    mene tuuleen!"

Sitten:

    "Jos sin' oot ve'estä,
    mene vetteen!"

ja:

    "Jos sin' oot maasta,
    mene maahan!"

_Savipuolia_ parannettiin siten, että neulankärellä vetäistiin siihen
"viisloppinen" yhdellä vetämällä, ja viimeisestä sorkasta vedettiin
pitkin ruumista alas saakka ja neula heitettiin menemään.

_Plaattoja_ eli _överfläkkejä_, kesakoita, pestiin sammakonkudulla.

_Syylät_ ajettiin pois näin: tehtiin kolmesta lastusta, lepän-, koivun-
ja haavanlastusta tuli ja siinä visapääpuukkoa lämmitettiin. Pestiin
kolmasti syyliä vedellä ja sanottiin:

    "Jos sin' oot maasta,
    niin mene maahan!
    Jos oot ve'estä,
    mene veteen!
    Jos oot kuumasta ve'estä,
    mene tuohon nuotioon!"

Sitten pantiin roppavoita päälle ja sillä kuumennetulla puukolla
hangattiin. Sitten taas pestiin ja voideltiin, tehtiin se kolme kertaa.

_Liika_ oli ihon värinen kuhlu, joka liikkui nahan alla silmälaudoissa
tai muuallakin ihossa. Sitä paineltiin visapäällä puukolla taikka puun
kylestä leikatulla mallukalla, "puunliialla". Puunliikaa lämmitettiin
ja sillä hierottiin kuun 3:na ensimäisenä torstaina.

_Kissannäppyä_ eli näärännäppyä, mikä oli silmäluomeen tullut,
pyyhittiin kissanhännän nokalla, johon oli sylkäisty.

_Rikka_ jos meni silmään, otettiin pois nuolemalla, taikka oltiin
hengittämättä, puristettiin toisella kädellä nenästä, toisella
kohotettiin silmälautaa, jolloin rikka tuli itsestään pois.

_Siikanen_ jos menee silmään riihellä, niin syöpi se itsensä sisään ja
tulee jostakin toisesta paikasta pois.

_Silmäpaskoon_ käytettiin "tissimaitua". Sitä piti saada semmoiselta
ihmiseltä, joka oli tehnyt jalkalapsen.

_Hammasta_ kaiveltiin, jos sitä pakotti, "pyhän puun lastulla", jota
saatiin ostaa apteekista. Tehtiin myös "hammassuoloja". Saunankiukaan
päällä kahta kiveä kourasta kouraan vaihdeltiin ja niitä sitten
lavoilla suolain päällä hiottiin vastakkain ja suoloja pantiin
hampaankoloon.

_Kynsien juuriin_ tulee "lihapistoja", jos pyhänä leikkelee kynsiänsä.
Leikatut kynsien palaset on pilkottava hienoiksi ja heitettävä uuniin,
ett'ei piru saisi niistä tehdä venettä.

_Niveltyminen_ voi tapahtua kalvosessa tai nilkassa. Sitä hieroskeltiin
ja sitaistiin siihen "venymälanka". Venymälankaan tarvittiin kolme
eriväristä "hikilangan" [pesemätöntä villalankaa] palasta, johon
samalla vetämällä tehtiin 9 solmua. Tekijä istui sitä tehdessään
kynnyksellä -- voi istua vain tuolillakin -- vielä parempi, jos
semmoisella kynnyksellä, jonka ylitse oli vainajaa viety, ja selkänsä
takana teki solmut. Pertaan muori vielä luki luvut ja siunasi langat
polvillaan uunin edessä. Muori loihti:

    "Hiukahtu se Jeesuksella hevosen jalaka
    sivulla sen sinisen sillan,
    pääsä portaan punasen.
    Tuli kolome kunniallista vaimoa:
    Suoni-Liisa, Suurus-Marketta
    ja Rakennus-Valapuri-vainaja."

Myös niisiä tai vanhaa verkkoa, missä oli solmuja, käytettiin
venymälankana.

_Kohtaus_ oli, "kun tuli oikein vilu ja tärisytti ja haukotutti ja teki
pään kipiäksi ja venytytti ja kaskotutti". Pantiin laattiaan selälleen
ja piekalla (leipälapio) mitattiin ristiin oikean käden sormista
vasemman jalan varpaisiin ja sitten päin vastoin. Kumpi puoli oli
lyhyempi, sitä venytettiin, ja taas mitattiin. Kolme kertaa piti mitata.

_Pistos_ kun oli, niin siihen tehtiin "pistosvettä" siten, että vettä
kaadettiin 9 kertaa läpitse jostakin reijästä, esim. jakkaran istuimen
läpitse, ja juotiin sitä vettä.

_Reväsin_ saattoi hartiat kipeiksi sekä sydänalan araksi. Siihen
tekivät tietäjät "reväsinviinaa".

_Rouhaus_ oli selässä ja siihen tarvittiin madonnahka, joka pantiin
airokkaan nahan sisään ja sidottiin paljaalle iholle vyötäisille.

_Pöhötys_ jos sattui ja "altisti henkiä", keitettiin kuorituista
katajanjuurista vettä ja juotiin.

_Sisusvikoihin_ ja _vatsankouristuksiin_ keitettiin mustikoita
taikka johanneksenkukan keltaisia nuppuja maidossa. Nautittiin myös
"pursinkurttiviinaa" taikka vettä. [Pursi, eräs juolukannäköinen
väkevähajuinen kostean maan kasvi.]

_Yskään_ keitettiin ja juotiin "kanervavettä" [kanerva,
suopursu], vatukanlehtiteetä, koivunpakkulavettä.

_Kylmääntautiin_, vilutautiin keitettiin maidossa "seinäkeltoja",
joita vanhoissa seinissä kasvoi, ja juotiin sitä. Myös kahvin seassa
nautittiin etikkaa.

_Keltataudin_ lääkkeeksi käytettiin maitoa, jossa oli keitetty
Johanneksen kukkia ja keltakukkia. Ellei se auttanut, keitettiin puuro,
johon ainekset, jauhot, suolat ja voi oli kerjätty 9:stä talosta. Sen
verran vain kerjättiin, jotta kaikki kerralla voitiin keittää ja taas
kaikki kerralla syödä.

_Rupulia_, isoarokkoa sairastavaa paineltiin sikokarsinan pahnoilla.

Lastenkin tauteihin ja hoitoon oli lääkkeensä ja neuvonsa. Jo heti,
kun lapsi oli syntynyt, varasivat lastenmuorit sen siunauksella
kolmiyhteisen jumalan nimeen ja panivat sekä lapsen kapalokseen että
äidin päänpieluksiin kirjanlehtiä. Toiset tekivät varoja jo myös
"hammasmatua" vastaan: painelivat lapsukaisen hampaattomia ikeniä
kovasimella, millä teräkaluja hiottiin. Sitten kun lasta kylvetettiin,
piti hänelle erittäin pirauttaa kolmasti pikku tilkkanen "osalöylyä",
jotta ei lasta "umpilöylyssä" kylvetetty, muiden löylyssä pelkästään.
Lapsen pesuveteen "krapattiin" kultaa, hopeaa ja vaskea. Ja pesuvesi
vietiin pihalle aina samaan paikkaan, semmoiseen, mihin ei oltu ruumiin
pesuvesiä kaadettu.

_Sampailla_ kun lapsi oli elikkä oli _troskisuu_ hänellä, niin
annettiin "troskimaitua". Oli tuotu Oulusta Salmen suusta "troskeja",
näkinkenkiä; niitä "krapattiin" maitoon ja annettiin lapselle.

Kun suu oli _nahaton_, pantiin sammakko suuhun.

_Harjaksia_ tuli lapseen, jos äiti "valtavana", raskaana ollessaan
oli pieksänyt sikoja, tuli oikein karjunharjaksia, kovia piikkejä,
jotta lapsi niiden takia kovasti huusi. Tehtiin nisujauhotaikina ja
vähän siirappia pantiin sekaan ja sitä hierottiin lapsen selkään
kiertiäisiksi. Sitten paineltiin vaatteella ja "harjakset" tarttuivat
siihen.

_Napa_ kävi joskus visvomaan, kun nuora oli leikattu. Silloin äiti
kasteli alunaa suussaan ja pyyhki sillä kipeää kohtaa. Jos napa oli
iso, niin pantiin nasinanmarjoja "kretaan" ja sillä voideltiin.

Kun lapselle ilmestyi ensimäinen _hammas_, "pieksettiin" lasta niin,
että se kävi itkemään. Siitä ei lapsi enää toisia hampaita saadessaan
ollut kipeä.

_Hammas_ kun lähti suusta, viskattiin se uunille ja sanottiin:

    "Ota lukki luinen hammas,
    anna rau-rautanen sijaan!"

_Korvat_ kun vuosivat, pantiin niihin rintamaitoa taikka jäniksenvettä.

_Eltta_ oli lapsessa, kun se oli "väiväröinen, jotta kitui".
Silloin sidottiin hänelle kaulaan "elttapussi". Se tehtiin
punaisesta vaatteesta pikku pussuinen ja sen sisään 9:nlaista
ainetta; pirunpihkaa, kamvärttiä, lukin verkkoa ja elävä hämähäkki
navetankatosta, tulikiveä, mettiäistä, nasinanmarjoja, nokea
saunankatosta ja löökiä. Mustalla nauhalla sidottiin pussi lapsen
kaulaan.

_Puristustauti_ jos ilmeni lapseen, poltettiin lapsen paita kodassa
padan alla.

_Painajainen_ ilmestyi useasti jo lapsiinkin "huuattajana". Painajainen
oli semmoinen painava, joka tuli monenlaisista pelästyksistä, taikka
oli taas joku paha ihminen sen lähettänyt, taikka voivat pahat
kuolleet, ja hyvätkin, jos niitä oli pahoin kohdeltu, esiintyä
painajaisena. "Semmoset hurmahenget, kirouksen alla olevat henget lepää
päällä. Ja kun on semmonen ilikiä ihiminen, jolla on paha haltia, niin
se kun kattoo lasta, niin se tarttuu." Jos lapsella oli painajainen,
vedettiin sen ylle kapaloksen päälle isän housut ja pantiin lapsi
vasempaan kainaloon makaamaan. Keitettiin vielä kuparikattilassa vettä,
johon raaputettiin kultaa, hopeaa ja vaskea, ja vedellä pestiin lapsi.
Lopuksi lapsen vuode "tulitettiin". Tehtiin tuli pankolle ja sen
päällä tilavaatteita liikuteltiin ja kätkyt kierrettiin tulella. --
Painajaista myös loihtimalla ajettiin pois:

    "Kenen oot asiamies,
    niin mee isäntäs iltaselle,
    emäntäs einehelle,
    pahas eillä, hyväs jälisä,
    käy itte keskivälisä!
    Keuhkonsa kiertyköön,
    maksansa maatukoon,
    suusta ulos, sieramista sisään,
    yheksän kertaa päänsä ympäri."

Sitten "karehuttiin" ja paukautettiin jollakin aseella oveen.

Eläinten tauteja oli myös varsin useita.

_Köhä_ oli tavallisin hevosen tauti. Sitä hoideltiin "kulumuilla",
tallin ylisiltä kerätyillä heinänsiemenillä ja -varisteilla, myös
viinalla sekä ohrilla, joita kiehutettiin vedessä ja säkissä
ripustettiin hevosen päähän.

_Nori_ oli joskus hevosessa nostaen kuhmuja. Ilves-Heikki oli parantanut
norin vetämällä linnun jouhiansoja kuhmujen läpi niin, että märkä pääsi
pois vuotamaan, sitten vedellä hautomalla.

_Letty_ oli paha tauti, eläin heittäytyi maahan ja vyörytteli ja
helposti kuolikin. Lääkkeeksi annettiin väkevää kahvia taikka
suolavettä ja suolamaitoa, joskus ampiaiskennoa ja kivihiiltä. Kauvan
kestävään "pitkään lettyyn" tehtiin yhdeksänlainen lääke: poltettuja
hampunrohtimia, pääskysenpesää, käärmeen kettä, kahvia, viinaa,
nasinanmarjoja, maitoa, virtsaa ja pirunpihkaa.

_Umpitauti_ eli umpiletty, vesiumpi, voitiin paraiten parantaa, kun
noudettiin "pappilan trekoolista päärseliruohoja", joita vedessä
keitettiin ja juotettiin.

_Ampumatauti_ oli kaikkein pahin. Siihen useasti kuolikin paikalla ja
"paljehtui" kovasti ja sydämen puoli oli musta kuin kuolleella verellä.
"Se oli nuoli, joka ampui syämen kautta." Siihen ei tiedetty mitään
muuta kuin "ommaa vettä astiaan ja kaataa suuhun".

_Väiveitä_ kun oli eläimissä, niin tuhkaa seulottiin selkään ja sitten
pestiin pois. Myös eläväähopeaa pantiin korvien juuriin sekä poltettiin
päresoitolla korvien neniä ja palanut karsta raaputettiin karvojen
juureen.

Lampaat ja vasikat kun eräässä talossa kerran olivat sairastelleet
ja kuoleskelleet, tapettiin lammas ja lyötiin pää pois kirveellä ja
verta sivuttiin ovipieliin ja räiskyteltiin ympäri ovipieliä. Toisessa
talossa taas oli talonmuori, kun eläimet eivät tahtoneet menestyä,
kantanut sairaan vasikan pellolle, tehnyt suuren rovion ja polttanut
vasikan, käytellyt polttouhrina. Sitten haudannut tuhan peltoon.

Oli sitten omat kotoiset hierojat ja kupparit ja suonenavaajat, jotka
monista pahoista päästivät. Kun jäsenet olivat jäykät, niin hierojat
niitä norjentelivat, kun taas hartioita repi, jalkoja pakotti ja
päätä pyörsi, niin imetettiin kuppasarvia milloin mihinkin. Muuan
isäntä oli tavannut panettaa 15 sarvea: niskaan 1, hartioihin 8,
ristiluille 2 ja kumpaankin jalkaan 2. Toinen ukko taas, täysiverinen
vaari, oli tarvinnut -- 32 sarvea. Selkään oli pantu sen kuin mahtui,
sitten niskaan, käsiin ja jalkoihin ja jokapaikkaan. "Nyt onkin
aika lahti eesäs!" olikin tavannut kupparille sanoa. -- Pakottavia
sääriä toisinaan "kassattiin". Kuppiveitsellä hakattiin pitkin
säärtä hienoja haavoja usea rivi, ja niistä tihkuva veri pyyhkittiin
päreen reunalla pois. Suonen avaajat taas suoniraudallaan availivat
veritiehyeitä ja laskivat pois "liikaa verta", kun ensin olivat
sitoneet jäsenen avattavan kohdan yläpuolelta. Suonenavaajia oli ennen
ollut Nilkku-suutari ja Pekkalan Maijastiina, "iso ämmä". Hierojia ja
kuppareita oli useita vanhoja ämmiä.



Kansanrunous ja vanhat leikit.


Pitkinä talvisina iltapuhteina, kun tervasroihun paisteessa taikka
päretulen tuikkeessa pirtissä työskenneltiin, kun lepattava valo
hämärissä nurkissa kummitteli ja naisväen rukit karsinapuolessa
hyrisivät, silloin "iltakauvet vanhat ukotkin istuivat ja arvottelivat
toisiansa ja koettivat saaja Hymälään". Paljon olikin heillä ennen
arvoituksia, yksi keksi yhden kumman, toinen vielä mokomamman muisti.
Käytiin siinä taivaasta alkaen matalaan maantiehen asti kaikki
luotolaisen käsitepiiriin kuuluvat asiat ja esineet. Sille, joka ei
arvannut, sanottiin:

    "Hyh, hyh, hyh, hyh, Hymälään,
    Hymälän koirat haukkuu!
    Mene, piikani, poikani kattomaan,
    misä vieras tulee!"

Pantiin eteen esim. tämmöisiä arvoituksia:

    "Kamppi seisoo kankaalla,
    kaheksalla kantapäällä."

Se oli tuulimylly, samoin:

    "Neljä neittä perävilikkaa juoksee,
    eivätkä koskaan toisiansa sauta."

Saunan kiukaasta sanottiin:

    "Ämmä loukosa, sata haavaa pääsä."

Uunin luutimisesta:

    "Lato täynnä lampahia,
    pöyrypää ulos ajaa."

Kuutamosta:

    "Jänes juoksi jäätä myöten,
    kultakuppi kainalosa."

Harjasta:

    "Lyhyt akka lylleröinen,
    paksu pää palleroinen,
    kaiken kansan korvesta kokuaa."

Lehmän sarvista:

    "Haapa Hallelan mäellä,
    koivu Kollan kankahalla,
    juuret yhteen juttaa
    eikä latvat laukiakkaa."

Sormuksesta:

    "Onneton, ponneton,
    pohjaton, kanneton,
    ja tuoretta lihaa täynnä."

Vihdasta:

    "Kyynärä karvaista,
    pivo paljasta."

Useasti myös hämärä pirtti ja pienistä ikkunoista tuijottava musta
yö toivat muistoon monet kummitusjutut, kertomukset "joutavan väen"
ja manalaisten liikkumisista, vuoripeippopakinat ja haltijatarinat
sekä muut tarinat ja sadut, joilla iltaa lyhenneltiin. Ulkona
myrskyävä meri ja Takarannalta kuuluva pauhu saattoivat esille taas
monet haaksirikkotarinat sekä kesäiset Ruotsinrannan pyyntiretket
muistoineen. Niitäkin välillä vaihteeksi haasteltiin.

Mutta muiden työskennellessä ja tarinoidessa soudattelivat äidit
lastaan kätkyessä ja lauloivat tuutilaulun toisensa jälkeen. Olikin
laulavilla äideillä niitä muistossa, jotta laulaakkin: yhden kun
lopettivat, jo toisen alottivat. Vanhaa tuttua "nurmilintua" voivat
laulella:

    "Nuku, nuku, nurmilintu,
    väsy, väsy, västäräkki,
    kyllä sinun Herra herättää,
    Maria maata panettaa,
    koivunoksa oikaisee,
    vittanvarpu virvottaa,
    lämmin leipä lepyttää,
    kalakukko kiekuttaa!"

Lauloivat myös:

    "Uni-Matti ulukua kysyy,
    unenpoika porstuasta:
    onko lasta kätkyessä,
    pientä peitetten sisäsä?"

Olivatpa oppineet katkelman ikivanhasta luomisrunostakin. Lauloivat
lasta tuudittaessaan:

    "Pääskyläinen päivälintu,
    lenti koko kesäsen päivän,
    haki lehtua levätäksensä,
    mannerta maataksensa,
    löyti kiven lipon.
    Laiva kaatui kalliolle,
    kiven lippo palliolle,
    josta kasosi kaunis saari,
    uhkea metsä siihen saareen.
    Pääskyläinen päivälintu
    taas sai hakia pesän sijaa,
    taas sai lentää kesäsen päivän,
    ennenkuin sai pesän sijan."

Paikkakunnaisiin aiheisiin oli sovitettu tuttu "pium paum":

    "Poum paum polarinkello,
    pium paum pilarin kello,
    Kivijärven kirkonkello,
    Sunijärven suuri kello,
    Läntisjärven lämppäkello,
    Kortesjärven koria kello,
    papinlesken lehemän kello,
    lukkarin muorin Lumikin kello,
    Raution muorin mustan kissan tiuku."

[Tuutulaulussa mainitut pikkujärvet ovat saarella.]

Isompaa lasta "köröteItiin" polvella ja laulettiin:

    "Körö körö kirkkoon,
    pappilan muorin penkkiin,
    ruskialla ruunalla,
    harmajalla hevosella!"

Vielä hauskuteltiin lapsia kaikenlaisilla leikkilauluilla. Semmoisten
aiheet olivat usein aivan paikkakunnallisia. Esim.:

    "Ensimäinen oli Eskon Villu,
    toinen oli Toikin Ruupe,
    kolomas oli Kokki-Olli,
    neljäs oli Nevanperä,
    viijes oli Virpi-Iikka,
    kuuves oli Kuuston Jussi,
    seittemäs oli Sepän Heikki,
    kaheksas oli Kanto-Aata,
    yheksäs oli Yyrin Matti,
    kymmenes oli Kynä-Antti."

Samoin tunnettu "mikä yksi":

    "Mikä yksi? minä täsä.
    Mikä kaksi? kaksi silmää pääsä.
    Mikä kolome? kolome jalakaa pannusa.
    Mikä neljä? Neljä tissiä lehemällä",

ja sitten: viisi kouraa härkkimessä, kuusi kapulasta reessä, seitsemän
tähteä Otavassa, kahdeksan vannetta tynnyrissä, yhdeksän reikää
ihmisessä, kymmenen kynttä varpaassa.

Kylän eläjistä oli taas sommiteltu leikkiruno:

    "Pulukkinen pakkari,
    Perä-Juho lahtari,
    Paavon Erkki porvari,
    Juho karvari,
    joka harjalla kyntää,
    Perttunen kankuri,
    äijä katajia hakkaa."

Mutta kun joutui pyhäpäivä lepohetkineen, riensivät nuoret kylään,
kokoontuivat jonkun hyväntahtoisen naapurin isoon pirttiin kisaamaan.
Tanssittiin piirileikkiä, kätkettiin kiveä, pantiin "aitaa raitaa",
oltiin "ämmä-äijäsillä", "panttisilla". ja monilla muilla. Piirileikissä
laulettiin esim.:

    "Muori meni kaupalle
    kaikkein piikain kanssa,
    Kaikki piikat kaunihimmat,
    oman muorin muotoiset,
    lentää kuin taitaa
    oman kultansa kanssa.
    Avatkaa nyt portin ovi,
    että muori pääsee sissään,
    ja katto yhtä, katto toista,
    mikä niistä paras on."

Laulettiin myös kaunista somasävelistä:

    "Hyvää iltaa mun kyyhkysen',
    ja se ihana kukka,
    laske kätes käteni pääll',
    tule kanssani rinkiin!
    Tule hyppään, tule tanssaan,
    tule kansani aina yhesä olemaan!
    Tämän maailman ihmiset
    on kuin villikarhut.
    Mitä me heistä, mieli meillä
    aina yhesä olla.
    Kun aika tulee, niin kuollaan,
    ja kuollut kuunteleepi hauvas.
    Sieltä viimein ylös noustaan
    ja kunnian kruunuilla koristetaan."

Kiveä kätkettäessä saneli kätkijä:

    "Sotken saavia, kätken kiinasta.
    Arvaa, kellä kulla kivi on!
    Ei oo omasa kourasa,
    pistin pikku kissan plakkariin."

"Aitaa-raitaa" pantiin joukon ympäri, joka oli istumassa laattialla
"naureina":

    "Aitaa, raitaa, kivikkohon, kavikkohon,
    vaskisilla seipähillä, kultaisilla aijaksilla,
    jott'ei nuo Piippolan, Paappolan
    pahat akat pääsisi mun naurismaahani."

Sitten käytiin tutkimassa "naurista". Koeteltiin tukasta: "joko on
kaalella?" ja leuvan alta loskautettiin: "onko raikas?" Hampaat kun
loskahti niin: "raikas on!"

Hauska näytelmällinen leikki oli "ämmä-äijäiset". Istuttiin ympäri
pirttiä, yksi kulki keppi kädessä nilkuttaen vuoroon jokaisen luona
neuvon kysynnässä: "toisesa talosa on semmonen äijä-käppyrä, kuin min'
oon ämmäkäppyrä, housunperä hommeesa. Se vaatii mua, ja minä sitä.
Saanko minä sen?" Jos kysytty vastasi: "saat!" niin kysyjä tanssi ja
lauloi:

    "Nyt hyppään, nyt tanssaan,
    nyt kulutan kultakenkäni kannat."

Mutta, jos vastattiin: "et saa!" lauloi kysyjä:

    "En hyppää, en tanssaa,
    en kuluta kultakenkäni kantaa."

Sitten kulki kysymässä: "tuutko häihini?" Vastattiin: "tulen!" Kysyjä
neuvoi: "tuo kiffelin kaffelin pöytätuuki tullesas!" Tämän jälkeen
kävi tiedustelemassa: "minkälaisella hevosella tuut?" Vastattiin, kuka
mitäkin: "yksijalkaisella", "kaksi-", "nelijalakaisella" j.n.e. Sitten
jokaista vuoron perään vietiin "häihin" sillä kyydillä, millä kukin
oli sanonut kulkevansa. Ja taas kävi kysyjä tietämässä: "rupiatko
piikaksi?" (tai rengiksi). -- "Rupian." -- "Mitä tahot palakaksi?" --
"Kymmenen markkaa!" "Piikoille" ja "trenkeille" määräsi "ämmä-käppyrä"
työtä: kenen pani vettä kantamaan, kenen puita pilkkomaan, kenen saunaa
lämmittämään, "saunapiijaksi". Kun "sauna" oli joutunut, vietiin
ämmä sinne, kantaa retuutettiin johonkin nurkkaan, jossa istutettiin
tuolille ja luutatyngällä "kylvetettiin".

Keväällä heittivät pojat "seinärahaa" ja kesällä "krooppirahaa". Olivat
myös "linnapallosilla" ja heittivät "plootuja". Yhdessä tyttöjen kanssa
oltiin "polttopallosilla", ja väliin taas innostuttiin "hippasille",
"kuuropiilosille" sekä "näkkisille". Näkkisillä oltaessa oli yksi
"isä-äitinä", jolta toiset kävivät kysymässä:

    "Isä-äiti, ammosuu,
    pääsenkö mä kyllään?"

Leikin alkaja määrättiin luvuilla. Semmoisia oli esim.:

    "Uulon, tuulon, helsinkkoo,
    kemelistä, kolomioo,
    viijenleppä, vilttikoo,
    saarnanseppä, sahti, knihti,
    ellermiina, maijamaa,
    pukkitauti, porttu pois."

sekä:

    "Ipperi, pipperi,
    piiraa, päärää,
    puppis."

Sananparsia laskee luotolainen niinkuin muukin suomalainen aina
tilaisuuden sattuessa. Niitä voisi vielä kertyä satoja, jos kävisi
kirjalle panemaan. Niitäkin muuan näytteeksi:

    "Työ on survanto, työ on jauhanto,
    työ seklanto, työ kaikkiappäin. --
    Parempi papin vihoisa, kuin sepän vihoisa. --
    Suo Jumala vihattavaksi, älä voivoteltavaksi:
    kyllä vihattava aina pärjää,
    vaan voivoteltava se on surukia. --
    Kaipotellen kalansaanti, levitellen lehemänanti. --
    Keppi on kolomeen asiaan tarpeen:
    herrain komeutta, vanhan ihimisen turva,
    pahan ihimisen kuri. --
    Ei aseppuuta kokematta oteta. --
    Ei tamma niin paljon varsoja tee,
    jotta itteltä länget putuaa. --
    Akka hakkaa, puolen taittaa.
    Kamalapa on kirnua nuolla:
    ei ylety kieli, eikä mahu pää. --
    Siinä tyhymä toimensa näyttää,
    josa ei viisas osaa aatellakkaa. --
    Itte kiitän ittiäni,
    itte mä tapani tunnen. --
    Tulee vanhuus,
    niin ei jää kun rusto jälelle."



Luonnonilmiöistä ja ilman ennustamisesta.


Alituisena "meren hengessä" eläjänä, ahkerana merellä liikkujana on
luotolainen tottunut katselemaan merta ja muutakin luontoa avoimin
silmin, ottamaan selkoa luonnonilmiöistä ja niistä vastaisia ilmoja
ennustamaan.

On huomattu, jotta merivesi ei ole kauvan "kohallaan", se nousee
tai laskee. Kesäsydämenä se useasti on enemmän aikaa alallaan, mutta
jos on sade uhkaamassa, niin se laskee, ja sitten taas heti nousee,
"käy vettä noutamasa". Kovasti se nousee "tormien" ja pitkällisten
sateitten edellä. Keväällä jäiden lähdön aikana on merivesi aina hyvin
alhaalla, mutta sitten "kesän päällen" se kevätkesällä nousee. Syksyllä
se on korkealla, mutta taas talven tullen se käypi "verraten hyvin
alhaalle". -- Juhannuksen ja Jaakon välillä meri "kukkii". Se nostaa
silloin kaikenlaista roskaa pinnalle: liivaa, papua, ahvenruohoa ja
kaikenlaista merenryömää, jotta aivan on "krööninä" meri, kun on tyven.
Pois se oksentaa kaikki, edellisenä syksynä hukkuneet ihmisruumiitkin
nousevat ylös. Kun tulee vireä tuuli, niin se ajaa kaikki rantaan.
Jos ei meri niin puhdistaisi itseään, niin ei siihen lopulta mahtuisi
mitään. -- Myrskyjen aikana talvella nousee jäälle rantapuoliin
"luojevettä", jää sitä niinkun "pukkaa" maalle.

Taivaalla on paljon huomioon otettavaa. Talvi-iltoina leimuavat
pohjoistaivaaila komeat _revontulet_, joita luotolainen myös sanoo
"taivaan valakioiksi". Ne syntyvät, kun Ruijan merellä on kova ilma
ja aallot lyövät kallioihin, jotta "suolanen vesi ottaa tommeen
yön pimeyvesä" ja heittää välkkeen pilviin. Kun seisahtuu ja katselee
niitä, niin siitä ne yltyvät ja oikein remahtelevat ja säileet lyövät
taivaan laeile asti. Pakkasiksi ne palaa, mutta kun ne hulmahtelevat
yli taivaan, tulee merituulet.

_Ruskaa_ kun on iltapäivällä, niin se on merituuleksi ja tulee lauhat
ilmat, kun sitä on aamulla, tahtoo tulla sade.

_Vesikaari_ muistuttaa sitä Noan aikuista vesitulvaa. Se ottaa vettä
jostakin, taivaalle imee, ja se tietää sadetta.

Kun _aurinko_ "kahalaa", ei selvästi paista, vähän näkyy, tietää se
sadetta ja nöyrää säätä. Kun taas aurinko "torveilee", ottaa semmoiset
säteet, tietää se nöyrää ilmaa.

_Päivänsappi_ on, kun "aurinko paistaa kasakkoin kansa". Jos se on
edellä, niin se tietää "entistä", jos jälessä, niin "uutista".

Pieni _kuun kehä_ ennustaa isoa nöyrää säätä, mutta iso kehä pientä
nöyrää ilmaa.

Minne käsin _tähti_ lentää, sieltä rupeaa tuulemaan.

Keväällä saavat luotolaiset useasti ihailla maannousua, toisinaan "kun
maat nousee niin, jotta Kellon karitki näkyy." Se on pakkasten edellä.

_Ukkonen_ on jumalallinen voima, Herran voima. Eikä se kärsi, jotta
sitä pilkataan. Kun ukkonen lyöpi valkiaa ja jyrisee, pitää siunata
ja olla hiljaa. Eivät lapset saa silloin telmätä eikä juoksennella.
Jota varemmin keväällä ukkonen "panee", sitä lämpöisempi kesä tulee.
Syksyllä "hiljasin" jos ukkonen jyrähtelee, tulee seuraavana kesänä
hyvä vuosi.

_Yönpimittäjä_ lyödä läväyttelee "pitkät aukeimet" öisin ja myöhäisinä
iltoina, kun kesän valoisat yöt elokuun lopulla alkavat hämärtyä. Sitä
sanotaan yönpimittäjän valkiaksi [Kalevantuli], siitä kun alkavat yöt
sitten pimetä.

_Tuulista_ tiedetään, että

    "Itä tuopi talaven, itä kesän,
    itä viimeisen tuomion."
    "Itä ei heitä ennen tuulemasta
    kun sattaa."
    "Lännestä ei saja päälle kuuen tiiman."

Kun pohjoisella pauhaa, niin se tietää, että on tulossa pohjatuuli, ja
etelärannan pauhu ennustaa etelätuulta.

_Sumu_ tekee merellä "meripimeän" ja puskeutuu toisinaan maallekin
paksuna hallavana "pöhkänä". "Syksyllä on sumu suveksi, keväällä
talaven jatkoksi."

_Pilviä_ putoaa toisinaan taivaalta ja löydetään kedolta limaisina
kappaleina. Sitä otetaan talteen, ja kun sattuu tulipalo, kierretään
sillä palopaikka ja sitten se viskataan tuleen. Siitä tuli talttuu.

_Lumen_ jos sataa lehdille, tulee pitkä kevät. Jos lumen sataa sulaan
maahan, tulee tautinen vuosi. Jos taas talvella on lunta paljon
oksilla, tulee hyvä ruisvuosi. Keväällä taas jos pelto jo on oraalla,
kun vielä lunta viskaa, tulee sen parempi vuosi. "Kun minkä lumen
huiluttaa äijän ravosta läpi, niin se pyssyy."

_Hallavuotta_ ennustaa:

Kun käki tulee lähelle asuntoa kukkumaan. Samoin, jos käki kukkuu
aikaisin keväällä, sillä se kukkuu:

    "Leipää lehteen, hallaa hankeen."
    "Kahta hallaa ei ole samana vuonna:
    poutaa ja pakkasta."

Muita _ilman ennustuksia_ on luotolaisella, esim:

Kun kajavat ja loukeet lentävät maalla, parkuvat ja istuskelevat
kivillä, tulee "tormi".

Kuovi kun huutaa, se tietää pohjatuulta.

Kun vitsalintu valittaa, tulee nöyrä sää.

Kuikka huutaa pahaa ilmaa.

Kun savu laskeutuu maahan, tulee paha ilma.

Poudaksi sontiainen pörrää, kun se lentää hurraa iltasella.

Kun korppi talvella "klonkkuu", niin se tietää lauhaa ilmaa.

    "Pyry pakkasen perästä,
    pakkanen pyryn perästä." --
    "Vilu varren kasvattaa,
    aurinko terän tekee."

Jos minkälaista ilmaa on ylikuulla, niin alakuulla on jo erilaista, kun
täysilleen kuu tulee.

    "Västäräkistä vähä kesään,
    Pääskysestä ei päivääkään."



Sotatarinoita.


Vanhojen luotolaisten kuulemme vielä haastelevan tarinoita muinaisista
sotatapahtumista.

_Isonvihan_ ajoista on vielä useita kertomuksia ja muistelmia.
Seitsemän vuotta oli isoa vihaa kestänyt, ja ainakin kolmena vuotena
olivat Hailuodon asukkaat olleet paossa. Monet olivat menneet Ruotsin
puolelle Sanskerin kalasaunoille, ja sieltä käsin salaisin puolin
käyneet kotipeltojaan viljelemässä. Muutamat taas olivat kerran olleet
piilossa kotisaarella, eräässä syvässä suurien mäntyjen, korkeiden
töyrien suojaamassa Hyypänmäen rotkossa, jota vieläkin sanotaan
"Pakopirtin rotkoksi". Kerrotaan, että rotko olisi puilla ja turpeilla
taitavasti katettu niin, ettei ulkoa ensinkään huomannut piilopaikkaa.
Venäläiset olivat kulkeneet siitä ylitsekkin ja arvelleet vain:
"tässähän on suo". Lopulta oli kumminkin pakolaiset löydetty ja kaikki
surmattu.

Talven ajankin olivat vainolaiset Luodolla oleskelleet, milloin
missäkin yltäisiänsä tehden. Juntin talossa olivat ottaneet emännän
kiinni ja ripustaneet kodan kattoon ja poltelleet selkää, pakottaakseen
häntä ilmaisemaan, mihin talon tavarat ja rahavarat oli kätketty. Mutta
kun ei emäntä tiennyt sitä sanoa, olivat sentään viimein ottaneet
kurjan alas. Arvaahan sen, millainen hän oli, kun nuotion päällä
oli pidetty. Jonkun ryssän oli kuitenkin tullut emäntää sääli ja
luvannut salaa toisilta, jotta "kunhan kuot mulle sukat, niin minä
sun parannan". Emäntä luvannut ja ryssä nylkenyt koiransa ja pannut
vastanyljetyn nahan emännän selkään palohaavoille. Pian oli selkä
parantunut ja parantaja saanut luvatut sukat.

Haapalassa, joka oli komea talo Kirkkojärven takana, oli talon
miesjoukko, 9 miestä, ollut syömässä, kun venäläinen tuli ja ympäröi
talon. Yksi toisensa jälkeen oli miehet viety ulos ja tapettu. Sitten
käyty etsimään talon rikkauksia, jotta "kyllä kai tällaisesa talosa
pitäisi löytyä".

Perälässä kerrotaan venäläisten surmanneen 20 miestä, ja Kujalan
pirtissä oli myös koko joukko tavattu tapettuna.

Talvella olivat venäläiset hiihdellen etsineet pakolaisia metsistä.
Kerran hiihdeliyt Ruohokarin kurkulla koko joukko. Pari miestä ollut
etempänä toisista etsikkomatkalla ja nähneet, kun Juntti hiihtää
kahnutti Liisan, ämmänsä kanssa. Lähteneet niitä takaa ajamaan ryssät,
ja toinen, parempi hiihtäjä, jo saavuttanutkin ja paljaalla miekalla
tavoitellut. Silloin Juntti kääntynyt takaisin ja sommallaan survaissut
ryssän suin päin lumihankeen.

Helposti ryssä keikahtanutkin, kun sukset olivat kannantakaisilla
jalkoihin kiinnitetyt, miekkansakkin siinä hätäkässä pudottanut.
Juntti, kun oli ryssää hangessa pitänyt, oli sanonut Liisalle: "Liisa,
Liisa, pistä tuota s--naa silimään!" Ryssä hätäillyt: "älä silimään
pistä, älä silimään pistä!" Mutta Liisa oli ryssän omalla miekalla
pistänyt hänet kuoliaaksi. Samalla tavalla olivat toisenkin takaa-ajajan
nutistaneet ja sitten kiireen kyytiä lähteneet hiihtämään.

Luodolla olivat venäläiset tappaneet ja syöneet kaikki lehmät, yhden
toisensa jälkeen. Lopulta vain yksi ainoa lehmä enää ollut koko
saarella, kaikkein nurkimmaisessa talossa, Äyrään takana Luukkaan
Paavolla. Itse oli talonväki sen "kluvunnut" ja syönyt, ennenkuin
venäläinen sitä ehti ryöstää.

Kirkonkellot kerrotaan upotetun Kirkkojärveen, ja siellä ne ovat
vieläkin. Ei ole järvi antanut niitä ilmi, vaikka on etsitty.

Paljon oli Luodolla jäänyt tiloja autioiksi ison vihan aikana, kun
eläjät olivat paenneet, mikä minnekkin, ja monet jääneet sille tielle,
monet taas saaneet surmansa kotitanhuvilla. Nämä autiotilat olivat
joutuneet kruununmaiksi ja niitä oli saanut sitten viljellä, kuka
vain oli halunnut. Ja olivat niihin myöhemmin hankkineet ja saaneet
perintökirjatkin.

_Suomen sodan_ ajoilta on myös tarinoita. Siikajoen Pietolasta olivat
venäläiset talvella tulleet "tikkatietä" Luotoon. Pappilaan olivat
ensiksi menneet, nälkäisinä kuin sudet. Hentun Riitta Maija oli silloin
ollut pappilassa piikana ja se oli kertonut, jotta yhtäkkiä tullut
kartanolle Venäjän sota-armeija. Heti menneet navettaan, vaikka Maija
sanonut; "ei sinne saa mennä!" Mutta ne työntäneet hänet syrjään ja
menneet vain ja ottaneet navetasta lehmän ja "hajottaneet sen siihen
paikkaan". Sotamiehet ottaneet suolet ja vetäneet niitä kouransa
läpi, "noin vain", ja alkaneet paikalla syödä. Herrat olivat lihoja
"puolustaneet" itselleen, vaikka "huonolle siivolle olivat lihatkin
jääneet. Eihän sitä näläkäinen katto."

Muuta mainittavaa eivät olleet venäläiset silloin tehneet. Viinaa
vain siellä täällä tahtoneet. Muutamaankin taloon olivat tulleet ja
tahtoneet, jotta "viinuskii"! Mutta eukko oli lyönyt ronkkaansa, jotta
"ei oo!" Ja sillä hyvällä ne menneet taas pois.

Ruotsin sotajoukkokin oli Hailuodossa käynyt, Väntelän talossa
olleet yötä, "Linsporan" joukko. Oli ollut pirtti täynnä miehiä, kun
palvelustyttö, "isäni äiti", tuli toiselta puolelta pihaa nukkumasta.
Jokaisen isomman talon oven päälle oli se Ruotsin sotapäällikkö
kirjoittanut, jotta "Linspora mars! Linspora mars!" Kahteen kertaan oli
kirjoittanut. Venäläiset kun olivat sitten nähneet sen kirjoituksen,
olivat jättäneet sen talon ja muut kanssa. Ne olivat ajaneet takaa sitä
"Linsporaa".

Askerin talon lähellä "Sotamännyn" luona oli sitten ollut yhteenotto,
"soittu, jott' oli niitä pääherrojakin muutama ammuttu". Ruotsalaisten
päällikkö oli sanonut ennen tappelua väelleen, jotta "tänäpäivänä
taitaa koira meitä pureskella". Tappelun aikana oli hän noussut
veräjälle katsomaan taistelun menoa, ja siihen oli hän ammuttu. Häneen
kyllä ei ollut tavallinen lyijykuula pystynytkään. Oli viimein keksinyt
joku hopeanapin ja ampunut ja satuttanut. Se lienee jäänyt sitten
siihen se koko "vastaan otto Ruottin puolesta". Mainittu "Sotamänty"
on vielä pystyssä Askerin talon luona. Se on vahva lakkapää petäjä,
yksinäinen aidanvieren seisoja, rosokylkinen, paksukuorinen. Monet
syvät rosot näyttävät syntyneen siten, että on yritetty kaivaa petäjään
ammutuita kuulia. Muuten on petäjän annettu seisoa rauhassa, vanhana
muistona.

Jotkut kertovat, että "Sotamännyn" luona olisi pikku vihan aikana ollut
tappelu "ja venäläiset hävesivät kovasti siinä".

Tuoreimmat muistot ovat tietysti "enkesmannikesästä" eli
englantilaisten käynnistä Pohjanlahden perillä Itämaisen sodan aikana.
Monet Luodon nykyiset vanhat ovat silloin jo parasta nuoruuttaan
eläneet. Kahtenakin kesänä liikkui "enkesmanni" näillä main, oli kaksi
"enkesmannikesää". Ensi kesänä

    "vuonna tuhat kaheksansattaa
    neljä kuuttakymmentä,
    kesäkuusa kuluneesa,
    ensipäivän iltpuolla,
    tuli tänne tuorustaina,
    ennen helluntain pyhiä",

kuten kertoo tapauksesta eräs luotolainen "runoilija". Jo edeltäkäsin
kuultiin sen käyneen Raahessa, jotta tiedettiin Luotoonkin odottaa.
Ja pelättiin sangen kovasti. [Kellotapulissa on erääseen pylvääseen
leikattu: "1854 K:an esivallan käskystä vartioitiin täällä vihollisen
nimittäin enkesmannin ja frankriikin laivaston maalle tuloa". Joku
vartija kai aikansa kuluksi puukkoaan käytellyt.]

Monet peittivät tavaroitaan, siemenrukiitaan ja omakeittoviinojaan
maahan taikka kätkivät metsiin, jotta "tänne se nyt ensin tulee,
kun tämä on ihan jaloisa". Vahteja asetettiin kirkon kellotorniin,
Hyypälle ja Marjaniemeen, "sitä kattottiin joka niemen nokasta".
Vuorottain oltiin kellotapulissa vahdissa. Oli annettu tapulivahdille
määrä, että soittaa kellolla heti, kun Marjaniemestä annetaan merkki
"luusipallilla", jotta englantilaiset rupeavat nousemaan maihin.
Oli sitten siellä tapulissa vahdissa Sipon kirkonmies. Sattuivat
silloin Englannin laivat juuri tulemaan näkyviin, rantaa eivät vielä
lähestyneetkään. Sipo kun näki, hätäytyi ja huusi: "nyt on enkesmanni
mais!" ja rupesi lyömään kellonkieltä laitaan. Silloin alkoi ihmistä
juosta tapuliin kovalla kiireellä. Mutta eihän se vielä ollutkaan
maissa, neljä isoa laivaa kellui kaukana selällä. Kävi se "enkesmanni"
kyllä sitten maissakin Marjamemessä, mutta ei mitään kovin erikoista
tehnyt, joitakin veneitä poltti. Piilin Kustu-vainaalta poltti ison
matkaveneen, jolla kulettiin Malurissa, niin poltti, jotta pohja vain
jäi. "Niillä oli semmoset aineet, jotta ne vain suilla veti ympäri
venettä, ja se sitä myöten siinä heti paloi." Muutamilta kalamiehiltä,
jotka olivat menossa Ruotsin puolelle, ryöstettiin "seelit ja viinat".

Sitten höyrysivät laivat Oulua kohti. Marjaniemestä oli kaikki luotsit
viety pois Oulun taakse Sanginjoelle, ettei niitä vain "enkesmanni"
saisi avukseen. Mutta olivat englantilaiset onnistuneet kaappaamaan
muutamasta iiläisestä Ruotsiin purjehtivasta jähistä -- polttivat sen
Luodon rannalle sekä erään toisenkin, Halosen Jussin jähin -- erään
Pohjanlahden väyliin perehtyneen miehen, Ananias Mikkelssonin, joka
juopottelun takia ei ollut luotsiksi kelvannut. Ananias opasti sitten
englantilaisia Pohjan vesillä, missä vain liikkuivat, ja niiden mukana
hän meni, minnehän meni, ettei sen koommin ole nähty, ei kuultu.

Laivat kun tulla porhalsivat merelle, niin Oulun rannassa laivamiehet
ja jähtien omistajat kiireesti kokoilivat tavaroitaan talteen ja
jähtejään laskivat rantaan -- kekseliäs Jähti-Sipo väänsi jähtinsä
pohjaan reijän, jotta alus joutui vesilastiin ja laski sitten sen
pohjan alta ankkuriin. Rantaan tuli tykkivene, ja 3-4 miestä sousi
maalle ja polttelivat useita jähtejä, mutta vesilastissa kelluva Sipon
jähti pääsi sillä, että vain mastot kaadettiin. Virpiniemen luona
polttivat englantilaiset oululaisen kuunarin ja Varjakan lähellä
ison 3-mastoisen frekattilaivan sekä toisen keskeneräisen aluksen
telakkaan. Vielä polttivat Oulun tervahovin ja useita makasiinejä.
Kävivät englantilaiset kaupunkiakin katselemassa, ja laivat asettuivat
meren selälle poikkikatujen kohdalle, valmiina ampumaan. Sitten
helluntaimaanantai-iltana lähtivät he matkaansa pohjoista kohden.
Kuivajoen suussa olivat taas yrittäneet maalle, mutta siellä muuan
isäntä hylkipyssyllä ampunut perämiehen veneestä, ja veneessä olijat
häätyneet kääntymään takaisin. Kädet vain olivat vilkkuneet yli laidan,
kun olivat makuultaan yrittäneet soutaa. Tekosestaan ampuja sitten sai
"kunniametaalin rintaansa". Kemissä käynnistä kertoo luotolaisen runo:

    "Kävi konnat Kemisäkin
    lankut lauvat polttamasa,
    tervan hinnan nostamasa."

Raahessa olivat englantilaiset aikoneet polttaa kruununmakasiinin,
mutta kun sanottiin: "olla niin hyvä, ei saa koskia, tämä on köyhäin
hyväksi", niin olivat "niin armeliaita", etteivät polttaneet, vaan
"antoivat anteeksi".

Kolttosistaan sitten jälkeen päin "enkeska-valtio" suoritti korvauksen.
Jahti-Sipokin sai sata markkaa.

Sitten seuraavana kesänä tulivat englantilaiset taas Pohjanperän
vesille, mutta eivät tulleet maihin, ulompana pysyttelivät. Kävivät
aina Haaparannan "retillä" asti, josta hailuotolaiset suolajähdit
kiireen vilkkaa pujahtivat toisen reijän kautta omille vesilleen.

Luodon Marjaniemessä käydessään olivat "enkesmannit" ottaneet kiinni
pari luotolaista, Hentun talon rengin "Talakvistin Aatin", joka
juovuksissa ollen meni heille viinaa tarjoomaan, sekä saman talon
12-vuotiaan poikasen, vielä elävän Jussi-vaarin, ja vieneet heidät
veneeseensä, jopa aina sotalaivalle asti. Laivalla käynnistään
osaa vanha Jussi jutella aika eloisan, vilkkaan mielikuvituksen
vahvasti värittämän kertomuksen. Siellä oli kultakaluunaherroja,
kuparilakkimiehiä, kyömynokka "naprieli-amiraali", jolla oli 2 leveää
etuhammasta, siellä messinkikanuunoita ja malmitykkejä, teetä, läskiä,
kahvia ja "Sant-Fransiskon piskettejä", siellä "vankeja" syötettiin,
siellä juotettiin ja varsinkin juopuneen Aatin kera ilvehdittiin.
Lopuksi miehet evästettyinä saatettiin taas kotirannalle.

"Sen olis pitänyt mennä sen laivan Turkkiin, kun oli sota siellä,
sovan eteen, kun se oli amiraalilaiva ja siinä oli kuninkaanpoikakin
eli mikähän oli everstinpoika. Mutta se kääntyikin ja tuli tänne omin
päinsä ja oli täällä kaaparilaivana. Jotta olihan pois kotoa."



Entisistä rangaistustavoista.


Entisajan julmista rangaistustavoista muistavat Luodon vanhat ihmiset
vielä kertoella yhtä ja toista.

Kirkon luona oli ennen toimitettu _mestaus_ noin satakunta vuotta
takaperin. Silloin oli päiviltä otettu Huhta-Antti, "Paskolliseksi"
sanottu. Vanhat ihmiset ovat tapauksesta kuulleet "vanhalta äitiltään"
tai "vanhalta isältään", jotka itse olivat olleet näkemässä. Mestattava
oli murhannut miehen, Vanhala-nimisen. Olivat olleet Heikkisen talossa
kortilla "juuston päältä", jotta kumpi sen joutuu maksamaan. Siinä
tullut riita, ja Antti hotaissut toveriaan talon porstuassa kuokalla
päähän niin, jotta oli siihen kuollut. Tapausta oli ennustanut jo se,
että talon lapset -- kertoja-mummon isänäiti oli ollut yksi lapsista
-- olivat päivällä nähneet, kun pitkä nainen, jolla oli toinen jalka
kuin hevosella, tullut pihalle ja "kuin maitokänsällä" pyyhkiellyt
ja nuolassutkin nurkalla kuivamassa olevaa juustoa [ennen tavattiin
juustoja nurkalla päiväpaisteessa kuivata], samaa, josta sitten tuli
tora. Outo olento oli sanonut lapsille, jotka olivat kysyneet, kuka hän
on: "minä olen neittyt Maaria". Mutta se oli vihollinen, joka näytti,
jotta sen kautta tulee syntiä.

Kirkkomaalla oli mestaus toimitettu. Pohjoispuolelle lähelle kirkkoa
oli laitettu mestauspölkky, ja sen luo kaivettu hauta. Suuri joukko
uteliaita ihmisiä oli ollut katsomassa, kun Antti-rukkaa oli tuotu
pappilasta Juolan kujaa myöten. Kahden papin välissä oli hän kulkenut,
ja ympärillä kävi vartiasto kantaen korentoja käsissään siten, että
niistä muodostui "rengas", jonka sisässä Antti ja papit astuivat.
Ja Antti oli itse "pannut" virren, jota oli hänelle veisattu. [Erään
kertojan mukaan vanhan virsikirjan 22:s virsi: "Sull', Jesus, mielest'
nöyrästä, mä kiitoksen nyt kannan".] Näin oli käyty mestauspölkylle,
jonka luona pyöveli oli jo odottamassa punaisine kaapuineen,
leveäteräisine kirveineen. [Sama pyövelin kaapu ja kirves lienee
ollut aina viime aikoihin asti tallella kirkon lakassa.] Siinä oli
Antti vielä, kun mustaa silkkihuivia alettiin sitoa silmille, pyytänyt
armonaikaa, mutta pappi oli sanonut: "ei tarvita, kyllä sinä jo oot
hyvä", ja työntänyt häntä pölkkyä kohden. Miesparka oli ollut niin
kauhuissaan, että oli ollut "enempi kuollut kuin elävä", kun oli
lysähtänyt polvilleen. Pyöveli, vanha hailuotolainen ukko, oli myös
ollut kovin peloissaan. Puolen päivää oli jo kirvestään "hivonut" ja
sitten, kun piti sillä lyödä, oli kaksi kertaa iskenyt eikä sittenkään
saanut kaulaa poikki. Kolmatta kertaa ei enää annettu lyödä, vain
kirveen terällä sahaten sai lopun leikata. "Lain mukaan" olisi kyllä,
kun ei kahdella kerrallakaan saanut kaulaa poikki, ollut häneltä
itseltä "pää poikki pantava", mutta kun oli vanha mies, niin annettiin
armo. [Miehet ne vain ennen mestaamalla päiviltä otettiin, tiesi muuan
luotolainen, mutta naiset surmattiin polttoroviolla. Sentähden vielä:
"miesten tukka tuuleen, vaimon tukka valakiaan".] -- Tämän tapauksen
jälkeen ei Hailuodossa ole miestappoa tapahtunut.

Raipparangaistusta, _piiskaamista_ eli _roiskimista_, on toimitettu
vielä nykyistenkin vanhojen muiston aikana. Varkaudesta tavallisesti
"roiskimalla" rangaistiin ja väärän rahan teosta. Piiskauspuuna,
_kaakina_, oli viimeksi ollut nimismiehen talon luona seisova mänty,
johon oli lyöty "aspi", mihin rangaistavan käsiin kiinnitetyn
"hanskluvan kettinki" sidottiin. Sen jälkeen, kun vitsomisrangaistus
lopetettiin, hakkautti nimismies männyn maahan, ei halunnut sitä
katsella. Ennen mäntyä oli kaakina ollut "fankfyöräri" Yrjänän liiterin
pyöreä paksu nurkkapatsas. Piiskurina oli viimeksi ollut Kestin Jaako,
jonka ei kyllä ollut tarvinnut ketään roiskia, eikä ollut juuri
kantanut palkkaansakkaan, jona oli ollut leipä talosta. Häntä ennen
oli ollut "viran toimituksessa" Ilves-Heikki, joka oli lyönyt niin,
että "vittan lalavat soi ja liha säpäleiksi meni ja kuolleelle verelle
paikat". Häntä ennen taas oli roiskinut Rantasuon Jussi, kova piiskaaja
sekin ja uskollinen palkkansa kantaja.

Piiskausvitsat olivat 5-6 korttelisia mustakuorisia koivunvesoja.
Piiskarin ne piti paikalle valmiiksi laittaa, nimismies sitten
"räknäsi" ne ja mittasi ja leikkautti liiat pois. Kovin rangaistus
oli 40 paria, kun annettiin "täyven hengen eestä". Kolme vitsaa oli
kerralla kourassa ja kahdesti aina kourallisella lyötiin. Selän
takana piiskattavan kohdalla seisoi piiskari ja hutki pitkin selkään.
Olan kohdalta löi, olan taakse ei saanut vitsoja viedä. Nimismies
seisoi vieressä kello kädessä, oli määrä, jotta kellon mukaan lyödä.
Mutta eihän ne "iljenneet", koettivat kiiruimman kautta, jotta pian
saataisiin loppuun ja hoputtivat: "lyö pois, lyö pois!" Toimitusta
katsomassa oli aina "hirviän kovasti" ihmisiä.

Mutta piiskattavat ne olivat toisinaan niin äkäisiä, etteivät ääntä
päästäneet. "Ne piti sen komeuven ittelleen, jott'ei lukkaria heistä
tuu, jotta saivat kerskua: eipä saatu lukkaria!" Vaan kuului olleen
ainakin muutamilla heistä keinonsa. Olivat illalla, kun seuraavana
päivänä vietiin roiskittavaksi, saunassa voidelleet selkänsä "traakin
verellä" ja maistaneetkin sitä vähän, jotta tulisivat sen äkäisemmiksi.
Apteekistako, vai mistä lienevät sitä saaneet. "Sanovat, jotta traakin
veri on kuolleitten veren kautta keitetty apoteekkarein tavan jälkeen,
ja se oli ennen vanhaan ryssän sotaväelle ehtoollisantona, jotta miehet
tulisi pelekäämättömälle luonnolle ja äkäisiksi."

Vielä elää Hailuodossa pari kolme ukkoa, joita on nuoruuden päivinä
piiskattu. Noin 10-15 vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi on
"roiskittu".

Roiskimisen jälkeen täytyi rangaistavan istua mustalla toolilla
kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Aittarin edessä kirkon perällä
kaikkein nähden piti istua, päin seurakuntaan keskellä kirkko
käytävää. Mustatuoli oli "kuin soututooli", korkeampi vain, jotta
istuja oli seurakuntaa ylempänä. Siinä oli kolme istuinta, toinen
toistaan korkeammalla. Alimmalla istutettiin ensimäisestä pahanteosta,
"kunniastaan pois istutettiin", toisella kerralla nostettiin toiselle
ja kolmannella kerralla täytyi kohota korkeimmalle sijalle. [Muuan
ensi kertaa istutettava oli heti omin ehtoinsa kiipaissut ylimmälle
sijalle.] Siitä heti seurakuntakin näki, kuinka suuri pahantekijä
siinä istui. Kun "kirkonajan" oli siinä ollut katseltavana, tuli pappi
saarnan jälkeen, piti hänelle nuhdesaarnan ja ripitti "kuin pienen
lapsen", ja sanoi: "mene vappauteen! Herra olkoon sinun kansasi" Niin
oli hän synneistään päästetty. "Viljapultit jaloisa kun siinä istui, ja
sitten hypätä rommautti alas niin, jotta min' oikeen säikähin, kun olin
isän kansa kirkosa", kertoi tapauksesta muuan ukko.

_Jalkapuuta_ säilytettiin kellotapulin alakerrassa. Siinä oli kaksi
paksua tukkia päällekkäin ja niiden välissä viisi pyöreää reikää,
toiset isompia, toiset pienempiä. Siinä istutettiin juopottelemisesta
sekä häiriön tuottamisesta kirkossa jumalanpalveluksen aikana. Kirkon
edessä piti istua, jotta kirkossa kävijät mennen tullen saivat nähdä.
Hyvin vanhaan aikaan oli Kantolan Jaakoa istutettu ihmisten kummana
kolme kertaa jalkapuussa. Oli Jaako-rukka kerta toisensa perään
erehtynyt ja langennut juoppouden paheeseen.

Kirkon portailla, kirkon ovipielessä oli ennen seisotettu muuatta akkaa
-- "isän vanha äiti tapasi kertoa" -- lypsinkiulu käteen sidottuna ja
"lehemän panta" kaulassa. Akka oli varkain kulkenut lypsämässä muiden
lehmiä.



Puumerkit.


Edellä olemme usean luvun alku- ja loppukuvina nähneet kummia
koukerolta: luotolaisia puumerkkejä. Hyvin monessa luotolaistalossa
onkin vielä käytännössä nuo ikivanhat, kautta aikojen polvesta polveen
säilyneet talon merkit. Niitä näkee leikattuina astioiden pohjiin,
haraviin, viikatteiden varsiin, sirppien päihin, verkkopuikkareihin,
auskareihin ja moniin muihin talon puutavaroihin. Ja kirjotusta
taitamattomat isännät piirtävät sen asiakirjoihin nimensä alle.
Niistä tuntee talo tavaransa, jos sattuu sen tarvitsevalle naapurille
kinaamaan, taikka se muuten joutuu ajelulle. Ne ovat kuin talon
vaakunoita, joita ei saa käydä väärentämään, "taikka kunnia pois".

Onkin siinä kymmenisessä parvessa, jopa lähes sataisessa ryhmässä
koukeroa kaikenlaista, ja paljon siinä on pitänytkin koukerota keksiä,
kun joka talolla on ollut erilaiset merkkinsä. Muutamat ovat tyytyneet
vain yksinkertaiseen ristiin tai haarukkaan, nelosen ja seitikon
malliin, hyvin useat ovat käyneet vinoristiä kehittämään yksi yhteen,
toinen toiseen suuntaan. Joku on ottanut malliksi "variksen varpaan",
joku "käsi pystysä seisovan miehen", muuan taas "tuulimyllyn", ja eräs
näreen. Jopa on joku keksinyt vanhan hakaristimallin ja toinen taas
on leikannut hauskan viisneliöisen. Omituisia ovat Iljanan, Järvelän,
Juntin ja Nissilän puumerkit. Monet merkeistä muistuttavat vanhoja
riimukirjaimia.

Hyvin harvoissa merkeissä on käytetty käyrää viivaa, huomaamme, että
ne melkein kaikki ovat suoraviivaisia, pysty-, vino- ja vaaka-viivoja,
enimmin ehkä vinoviivoja. Tämä onkin hyvin luonnollista, sillä käyrää
viivaa on koko vaikea leikata puuhun, helpoin on leikata puuta viisto-
ja poikkisyyhyn.

Merkit ovat tavallisesti kuuluneet talolle, eikä suorastaan talon
asukkaalle. Jos näet talo on oston kautta joutunut toiselle
omistajalle, on hän ruvennut käyttämään ostamansa talon vanhaa
merkkiä. Harvemmin on omistaja vienyt merkkinsä toiseen taloon. Viime
aikoina on kyllä yhä enemmän ostoista ja muutoista ja milloin mistäkin
syystä vanhat merkit ruvenneet häviämään, ja sijaan tulleet omistajan
nimikirjaimet, joko vain yksi kirjain taikka kaksi kolmekin yhteen
sommiteltuina. Joskus taas on entiseen aikaan otettu nimikirjain jäänyt
talon merkiksi. Niin esim. entisen Matti-isännän "ämmä" on jäänyt
Valpulle "elämään", samoin Väntelässä ja Haapalassa. Päärnissä taas
on "A"-alkuinen nimi ollut entisellä isännällä, ja Pillissä on ennen
asunut Kustaa Holma.

Talojen jakaantuessa on talon vanha merkki jäänyt semmoisenaan
kantataloon, ja uudet osat ovat siihen lisänneet jonkun "sorkan"
oman talonsa merkiksi. Siten on samannimisillä taloilla vain
vähillä eroavaisuuksilla samanlaiset puumerkit. Kuustoilla on
variksenvarpaansa, Hentuilla näreensä, Trupukoilla tuulimyllynsä,
Rantasuolla vinoristinsä, Yrjänän taloilla tadikkonsa j.n.e., kuten
merkkikokoelmaa tarkastaessa huomaamme.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuvauksia Hailuodosta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.