Title: Reservikasarmista - Muistoja sotamiesajoiltani
Author: Ivalo, Santeri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Reservikasarmista - Muistoja sotamiesajoiltani" ***


RESERVIKASARMISTA

Muistoja sotamiesajoiltani

Kirj.

SANTERI INGMAN [IVALO]



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1913.



SISÄLLYS:

Muistoja sotamiesajoiltani.
Onko reservimies sotamies?
Ensi ilta.
Kaksi rakastunutta.
Kolme sankaria.
Hyvä mies.
Tukio.
Yksi mies jälelle.
Kappale sisäharjotusta.
Parooni tulee.
Hallayö kasarmissa.
Öinen retki.



Muistoja sotamiesajoiltani.


Toisinaan, kun päivän paahtavimmassa helteessä seisottiin kuivalla
hiekkakentällä ja tehtiin kivääritemppuja uudelleen ja uudelleen ja
aurinko suoraan paistaa porotti suojattomiin silmiin ja hiki valui
pitkin kylkiä ja sääriä, tuntui tuo soturikomento kaikkein
tuskastuttavimmalta, naurettavimmalta ja inhottavimmalta laitokselta,
johon ihmisjärki voisi hairahtua. Taikka kun ihanimpana kesäiltana,
nojautuneina kasarmia kiertävää aitaa vastaan, katsottiin päivän laskua
metsän taakse ja muistettiin kuinka suloisia hetkiä nyt voisi viettää
jos olisi omassa vapaudessaan, jos saisi istua jonkun viileän kuistin
portailla ja laskea leikkiä toisten nuorten kanssa ja nauttia
iltahetken herttaisuutta, -- silloin tuli toisinaan kirastuksikin ja
sadatelluksi sen miehen muistoa, joka ensimäisenä keksi riistää
ihmisiltä heidän persoonallisuutensa ja vapautensa, tehdäkseen heistä
koneita sotamiehen muodossa.

Mutta ne viikot menivät, enkä jälestäkäsin kadu sitäkin koulua
käyneeni. Niiden viikkojen ajoilta on jäänyt niin monta huvittavaa ja
muistettavaa pikkuseikkaa mieleeni, että nyt melkein voin käsittää
miten vanhoilla sotureilla vielä elämänsä ehtoolla voi olla nautintoa
muistaissaan ja kertoessaan tapauksia entisiltä sotamiesajoiltaan.
Totta tosiaankin, jos olisin runoilija, voisin kirjottaa kokonaisen
runovihon olostani reservikasarmissa, ja jos olisin hyvä runoilija,
tulisi siitä mainio parodia "Vänrikki Stoolin tarinoista"; taikka
kenties mieluummin kuusmittainen eepillinen runo kahdessatoista
kirjassa. Toivottavasti joku vastainen Suomen suuri Runeberg ottaa
huomioonsa tämän kiitollisen aiheen. Sitä odotellessani pyydän kaikessa
suorasanaisessa, vaatimattomuudessani ystävällisiä lukijoita seuraamaan
minua takaisin 33:nnen Suomen reservikomppanian kasarmiin, märehtimään
sieltä muutamia muistoja sotamiesajoiltani.



I. Onko reservimies sotamies?


Kerron "sotamiesajoiltani", vaikka minun kenties oikeammin pitäisi
kertoa vain "reservimiesajoiltani", sillä mielipiteet siitä, onko
reservimies sotamies, ovat tietääkseni erilaiset.

Ainakin "lähin päällikköni", ensi plutoonan toisen osaston päällikkö,
tarkka-ampuja Makkonen, oli sitä mieltä että sotamies ja reservimies
ovat aivan eri asioita, ja vaikka tuo tieto hieman lannisti
kunniantuntoani, kun näet minäkin olisin tahtonut kehuskella olleeni
sotamiehenä, -- niin ketäpä reservimies uskoo ellei päällikköään.

Seikka oli näet semmoinen, että osastopäällikkö Makkosella ei
ollut velvollisuutta -- tuskin oikeuttakaan -- pitää niitä
"sisäharjoituksia", joissa nämä soturielämän tärkeät arvoasteet tyystin
ja tarkoin opetetaan ylimmästä alimpaan saakka. Mutta hän halusi itse
antaa alamaisilleen juuri siitä pienen erityisläksyn.

Hän oli näet, kuten jo mainitsin, pelkkä tarkka-ampuja, vaikka
päällikkönä olikin, ja tuo seikka tuntui häntä itseään hiukan
huolettavan. Jos olisi ollut edes jefreitteri, jos olisi ollut yksi
ainoa vaatimaton nauha olkapäillä, niin hän jo olisi ollut oikea
oikeutettu päällikkö. Mutta ei. Hänen ei ollut onnistunut saada yhtään
nauhaa, hän oli pelkkä sotamies, ja siitä syystä hän käsitti, että
tuhman reservimiehen on vaikea huomata antaa hänelle, niinkuin
päällikölle, hänelle tuleva arvonsa ja kunnioituksensa.

Sentähden hän, kun kerran levättiin "volnassa" jostakin ankarasta
ampuma-asennosta, yhtäkkiä asettui hyvin vakavan ja opettavan näköisenä
hajasäärin rivin eteen ja alkoi:

-- Kostamo.

(Kostamo oli osaston ainainen syntipukki. Hänestä saan vielä myöhemmin
kirjoittaa erityisen kuvauksen.)

-- Kostamo!

Ei vastausta.

-- Kos-ta-mo!!

-- Minä... herra... herra...

-- Sinä herra! Eläkä nosta kättä ohimoille kun rivissä seisot --
tolvana! Kuinka vastaat päälliköllesi jos hän, niin kuin nyt
esimerkiksi minä, sattuu sinulta jotain kysymään? Hä? Kostamo!

-- Juu... herra... aliupseeri.

-- Niin, juuri niin, jos minä nyt satun olemaan aliupseeri. Mutta
olenko minä aliupseeri?

-- Ette... herra...

-- No kun mulle vastaat, niin miten silloin sanot?

-- Sanon että... ette ole...

-- Voi sun siunattu sitä tyhmyyttä. Siinä sen kuulette muutkin kuinka
tökerö voi olla Jumalan luoma ihminen. -- Kostamo: mikä minä olen?

-- Makkonen.

-- Niin, vaan puhutteletko sinä minua vain niinkuin tuota Tikkaa, että
kuule sinä Makkonen? Mikä minun arvoni on ja arvonimeni?

-- Herra.

-- Herra kyllä, vaan mikä muu? Olenko minä aliupseeri, vai olenko
reservimies, vai olenko torvensoittaja, vai mikä minä olen...? Ei
ymmärrä pukki venättä. Sano sinä, Tikka, mikä minä olen?

-- Sotamies.

-- Niin, se lähti yhdellä kertaa, kun oikeasta miehestä lähti.
Sotamies, eli tarkka-ampuja Suomen tarkka-ampujapataljoonassa. Vai
oletko sinäkin Kostamo sotamies?

-- Olen.

-- Oho, siinäpä se juuri olikin erehdys. Sinäkö sotamies, siis aivan
samanarvoinen kuin minä, että jos minä astun riviin ja sinä tähän
komentamaan, niin ykskaikki, sama juttu. Olisiko se niin -- hä? Minä
kävisin oikein pataljoonassa oppia kolme vuotta ja sinä täällä kuusi
viikkoa, ja sitten me olisimme yhden arvoisia -- hä? Ei siitä
puhettakaan. Teistä ei ole sotamies yksikään eikä yhdestäkään koskaan
tule, vaan mitä te olette?

Makkonen kysyy puolen riviä järjestään joka mieheltä, mutta ei kukaan
tiedä. Kaikki ovat luulleet olevansa sotamiehiä, ja kun he sitä eivät
ole, niin muuta he eivät tiedä.

-- Ette te ole sotamiehiä, vaan reservimiehiä te olette, muistakaa se.
Sotamiehen ja reservimiehen välillä on erotus suuri, se on yhtä suuri
kuin jefreitterin ja luutnantin välillä, taikka niinkuin minun ja
teidän välillä. -- No, Kostamo, miten vastaat siis minulle, kun sinulta
kysyn?

-- Minä, herra sotamies.

-- Niin, herra sotamies, taikka paremmin herra tarkka-ampuja, sillä
minä olen oikea tarkka-ampuja, jommoista sinusta ei eläissäsi tule.
Muista se toiseksi kertaa, kun sinulta kysyn.

Alettiin taas tehdä ampuma-asentoja. Makkonen komensi ja huusi jos
mahdollista vielä kovemmin kuin ennen, tuntien syvästi oman arvonsa.



II. Ensi ilta.


Mieliala kasarmissa oli apea, hitaasti kuluivat ne autiot tunnit.

Oltiin ensi iltaa reservimiehenpuvussa. Jo edellisenä iltana oli tosin
saavuttu kasarmiin, mutta silloin oli vielä saanut omissa vaatteissaan
liikuskella vapaasti pihalla ja maantielläkin ja omissa vaatteissaan
myös viskautua nukkumaan kasarmin kylmästi tervehtiville lavereille,
uneksimaan alkavista vaivoista ja päättyneestä vapaudesta.

Niin eilen vielä, mutta nyt oltiin jo sotapuvussakin, leveät
hurstihousut jalassa, lianharmaja virkatakki hartioilla ja päässä pieni
soikea kairalakki. Oltiin reservimiehiä, kaikki yhdennäköisiä. Jo tuota
pukua katsellessaan kävi miehille ikäänkuin selvemmäksi ja syvemmäksi
se haikea tunne mikä sydämessä asui. Heiltä oli riistetty se
persoonallisuuden, se itsemäärääväisyyttä leimaavan vapauden
tunnusmerkki, minkä ehonvaltainen vaatetus suopi jokaiselle,
hienoimmalle ja ryysyhimmälle, kauppapalvelijalle ja kivityömiehelle.
Tukat oli keritty, korkosaappaat pantu kaikille jalkoihin, ja
pituutensa mukaan olivat miehet mitatut ja numeroidut. Ja heistä
tuntui, -- joskin useista hämärästi ja epäselvästi -- etteivät he enää
olleet omia itsiään, eivät enää Pekkoja, Paavoja eikä Jusseja, vaan
että olivat pelkkiä -- numeroita.

Ruunun velli oli syöty ja iltahuutoa odoteltiin, -- eli yleensä illan
kulua. Samanpuolelaiset pysyttelivät yksissä ryhmissä, istuskelivat
enimmäkseen ääneti mikä missäkin; väliin vain joku virkahti sanasen,
pari, matalalla äänellä, mutta varsinaista keskustelua ei syntynyt.
Muutamat olivat viskautuneet nurmikolle maantienpuolisen aidan kupeelle
ja katselivat siitä edes kaihoten sitä vapautta, joka heiltä oli
katkaistu. Mutta siihenkin tuli aliupseeri ja komensi aitoviereltä
pois: nurmikolla loikominen on kovasti kielletty, siitä ankarasti
rangaistaan.

-- Ota hänestä sitten selvä mistä ei rangaista... ja sekin rangaistus
tuo jaksettanee kärsiä.

-- Jo vain nuokin nurmet saatanee miehissä maksetuksi, minkä siinä
lienevät pilaantuneet.

Niin murahtelivat miehet, vääntäytyen siitä verkalleen
hiekkakäytävälle. Vaan kun upseeri kääntyi päin ja rääkäsi että: mitä?
niin kävelivät he sanaa puhumatta pihallepäin.

Ruokasuojassa piti vääpeli haluttomasti kuuntelevalle miesjoukolle
kansantajuista esitelmää, miten heidän tulisi menetellä takapihalla
kulkiessaan, ja miten eivät saisi -- rangaistuksen uhalla -- menetellä.
Siitä annettiin vielä virallisesti iltahuudossa kaikille tarkat
säännöt.

Muutamat hyvästelivät portilla jotain toveriaan, joka
lääkärintarkastuksessa oli päästetty vapaaksi ja nyt iloisin mielin
teki lähtöä kasarmista.

-- Ja sanohan terveisiä, ettei täällä ole hätää mitään, vähän työtä ja
paljo palkkaa.

-- Sanotaan, sanotaan.

Tuollaisella rohkaisevalla sukkeluudella koetti eräs evästää lähtevätä.
Mutta kun tämä aidannurkasta oli kääntynyt oikealle, kääntyivät jälelle
jääneet vitkalleen pois portilta, eivätkä uskaltaneet toisiaan kohti
katsoa, maahan vain tähystivät.

-- Sillä se onni oli tuolla Heikillä, kun talvella särki käsivartensa
halkopinon alle.

-- Kaatui minunkin olalleni tässä keväillä ranka, mutta kestipähän...

Kasarmissa katselivat toiset kummissaan yksitoikkoisia, autioita seiniä
ja kaksikerroksisia, liistapuilla miehittäin paistatettuja lavereita,
jotka heidän mieleensä niin ehdottomasti muistuttivat tallin pilttuita,
ja he tunsivat jo melkein olevansakin ilkeästi luontokappaleen
kaltaisia... Tuollaiseen parteenhan sitä nyt kesäkseen on kytketty...

Joku rohkeampi uskalsi ajankuluksi ehdottaa kellon huikkausta, mutta
toisilla ei nyt sydän antanut myötä sellaiseen leikkiin ja ehdottajakin
pisti nolostuneena kellonsa ruunun takin alla olevan liivinsä taskuun.
Hän istui laverin laidalle ja katseli siinä pitkin leveitä
housunlahkeita alas kenkiään, jotka hänellä oli omat jalassa. Ne
tuntuivat nyt niin omituisen rakkailta ja kauniilta nuo omat kengät...

Jo se aika osasi käydä pitkäksi! Tunnit tuntuivat päiviltä. Tekemistä
ei ollut miehillä mitään, ja jo kymmeneen kertaan olin minäkin ehtinyt
päivän kuluessa käydä ympäriinsä jokapaikassa kasarmiaituuksen sisässä.
Ajatuskin tuntui kulkevan niin työläästi, yksi ainoa mielle siinä
pyörieli, nimittäin että milloinkahan tämän surkeuden viime päivä
koittanee, -- koittaneeko koskaan! Tähän se nyt kuluu paras puoli
kesää, ja sittenkin on vielä toinen puoli palvelusaikaa jälellä.

Sitä miettien nousin taas pienelle kivikunnaalle, joka kohosi päällikön
talon takana, ja josta näkyi maailmaa kasarminaituutta hiukan
avarammin. Kapusin  katajikkojen lomitse ja kuulin samassa pehkon
juurelta hiljaista puhetta. Katsoin; näin kaksi kohtalotoveriani
istumassa kylikkäin kiven kupeella. He keskustelivat hekin verkalleen
siitä, mikä sydäntä painoi, ja -- söivät. Eväslaukku oli heillä
välissään, siitä leikkasivat vuoron päältä leipäpalan, vääntivät voita
päälle, ja toisessa kädessä pitivät läskiviipaletta, josta aina palan
purasivat.

-- Jotta kuus viikkoako sanot, minusta sitä tulee enemmänkin, tulee
kolme päivää seitsemättä, virkkoi toinen -- Mölsäksi opin hänet
sittemmin tuntemaan -- palaa pureskellen.

--- Seitsemättäkin taitaa tulla, vastasi toveri, Pekka Kokkonen, ja
leikkasi laukusta läskiä uuden viipaleen, ikäänkuin lohdutukseksi
niiden kolmen päivän varalle, joita hän ei ollut ottanutkaan lukuun. --
Eikä siitä mitenkään vähemmällä pääse.

-- Eihän siitä nyt enää miten pääse... näkemättä se nyt koti jäi
seitsemäksi viikoksi.

Jo leikkasi Mölsäkin taas viipaleen, kohotti sen päänsä tasalle, avasi
suuren kitansa ja solautti sinne makupalan. En voinut olla hymähtämättä
noille alakuloisille aterioijille. Nälkäänsä he eivät syöneet, vasta
olivat pistelleet ruunun velliä. He söivät vain viihdyttääkseen
ikävätään ja lohduttaakseen masentunutta mieltään. Tuo kotoinen eväs
muistutti näissä oudoissa oloissa sentään jonkun verran kaivattuja
kotoisia tiloja. Pekka tuntui jo saaneen kyllänsä, pyyhkäsi
halveksivasti ruunun housuihin puukkonsa terää ja rupesi työntämään
sitä housunkauluksen sisäpuolelle kätkettyyn tuppeen.

-- Syö, veli, syö, kehotti vielä Mölsä, mitäpä näistä säästää, eipä
täällä kuuluta kumminkaan suvaittavan omia ruokia. Syödään pois!

-- Milloin häntä taas omaa ruokaa saaneekaan nähdä, tuumi siihen
Pekkakin, levitti vielä kerran voita leivän levylle ja leikkasi tukevan
kaistaleen.

-- Ja ensi päivähän se on pahin hirressäkin...

Varusmestarin pieni poika juoksi siitä ohi rinnettä pitkin ja pysähtyi
kummissaan katsomaan suruisen näköisiä ruokailijoita.

Tuo lapsi tavallisessa lapsenpuvussaan ja leppeine lapsenkasvoineen
tuntui Pekasta niin kodikkaalta ja tyynnyttävältä, että hän heti
iloisempana virkahti:

-- Poika hoi, paiskaapas kättä. Tahotko voileivän...? Mikä on nimesi
Santtuko...? Vai varusmestarinpoika, vai... Siitä saat piirakkaa, syö
pois ujostelematta. Pieni oletkin vielä, raukka... mutta vielä se
sinunkin vuorosi tulee hypätä ruunun housuihin kun elänet, vielä
tulee... jos et ajoissa pitäne varaasi... He, tuossa saat läskiäkin...
Vaan jos viisas lienet, menet ajoissa merelle, menet Amerikkaan, menet
vaikka minne. Sillä tämä on hiiestä heitettyä tämä sotameininki...

Poika katseli kummissaan puhujaa -- ei nähtävästi ymmärtänyt puhetta --
ja lähti siitä juosta viilettämään alas mäkeä. Kävelin jo minäkin taas
kasarmia kohden, ja mietiskelin mielessäni sitä paljo laulettua
suomalaista urhoollisuutta ja soturimainetta...

Samassa soitettiin iltahuutoon, ja miehet keräysivät ryhmittäin mikä
miltäkin puolen, ja asettuivat riviin, kuten heidät päivällä oli
mitattu ja numeroitu.

... Niin, ensi päivähän se taitaa olla pahin -- hirressäkin.



III. Kaksi rakastunutta.


Kauan pysyvät muistossani Jaakko Lamperi ja Iskos-Paavo, molemmat ensi
plutoonan tunnollisimpia sotureita. Edellinen näistä oli kihloissa,
jälkimäinen oli vasta mennyt naimisiin, kun tuli kasarmiin lähtö.

Eräänä iltapäivänä, kun miehet istuivat uutterimmillaan puhdistamassa
sateen kastelemia kiväärejään, tuotiin sana portilta, että "siellä
muuan naiseläjä kysyy Jaakko Lamperia ensimäisestä lutuunasta". Jaakko
vilkasi ikkunasta ulos, pisti rauhallisesti kaikki "sulkulaitokset" ja
"pistimet" ja "pesutangot" paikoilleen kivääriinsä, asetti kiväärin
koloonsa, vei öljyt ja räsyt laudalleen, haki hetkisen lakkiaan ja
lähti niin verkalleen kävelemään kasarmista portille päin. Siellä
seisoi aitaan nojautuneena nuori tyttö, pullea ja punaposkinen, jonka
silmät kiilsivät niin herttaisen onnellisesti, kun erottivat Jaakon
tulevaksi sieltä valkopaitaisten sihisevästä joukosta.

Jaakko astui vitkaan, melkein hiljensi vauhtiaan kun lähemmäs tuli.
Mutta tytöllä paloivat silmät yhä enemmän, käsivarret oikenivat
vaistomaisesti eteenpäin, näytti siltä kuin hän olisi tahtonut hypätä
aidan yli ja lennähtää siitä Jaakkonsa kaulaan. Portin läpi ei näet
laskettu, kun kello ei vielä ollut seitsemän.

-- Mitäs lähit, kysyy Jaakko puolittain hämillään, puolittain
tyytymättömänä. Kielsinhän minä tulemasta.

-- Kielsit, vaan minä lähin. Äitisi pani voita ja tässä olisi piiraita.

Tyynesti ojensi Jaakko kätensä aidan yli ja tyttö tarttui siihen, eikä
laskenutkaan heti irti. Hän ei ollut viiteen viikkoon nähnyt sulhastaan
ja oli nyt asiata tehden lähtenyt kävelemään neljän peninkulman matkaa
tavatakseen sitä, jota sydämensä kaipasi. Senpätähden hän ei
välittänytkään -- eikä voinutkaan -- aivan peittää tunteitaan, vaikka
siihen heidän ympärilleen keräysi puoliympyrään parikymmentä uteliasta
reservimiestä katsomaan ja laskemaan pilaansa, joka ei aina ollut aivan
hienoa. Hän puristi Jaakon kättä ja hymyili niin herttaisesti. Mutta
Jaakko oli hämillään, häntä vaivasivat ympäröivien katseet ja hänestä
koko tuo tilaisuus oli kiusallinen, oli liian hellätunteinen.

Ja siitä meni tyttökin vähitellen hämilleen. Keskustelusta ei tahtonut
tulla mitään. Jaakko otti vastaan aidan ylitse mytyn, jossa voit ja
piirakat olivat ja kysyi hyvin tyynesti, että "terveenäkö siellä
kotipuolessa oltiin?" Ja taas jäi suu umpeen aidan molemmilla puolin.

Siihen tuli vielä luutnanttikin katsomaan, että mikä tungos siinä aidan
kupeella on. Hän käsitti heti aseman ja päätti auttaa noita nuoria
rakastavaisia. Meillä oli hyvin kelpo luutnantti, oikea kansan mies,
joka, vaikka esimies olikin, kumminkin aina oli ystävällinen
reservimiehiä kohtaan, väliin leikillinenkin.

Miehet hajausivat, kääntyivät päin ja tekivät kunniaa.

-- Onko se Lamperin muija tuo korea tyttö?

-- Ei ole, herra luutnantti.

-- No morsiankos sitten on?

Lamperi vitkasteli vastatessaan, vaan tyttö ilmoitti empimättä että
"niin on".

-- Ja sinä lähdit katsomaan, miten Jaakko täällä sotaväessä jaksaa?

-- Niin lähdin.

-- Saat lähteä, Lamperi, maantielle kävelemään tyttösi kanssa aina
tuonne ruutikellariin saakka, niin saatte olla kahdenkesken. No, ala
mennä!

Portti aukeni, Jaakko teki vielä kerran kunniaa ja lähti niin tyttönsä
rinnalla kävelemään maantietä pitkin. Vaan tyttö katsoi taakseen
luutnanttia kiitollisuudesta kiiluvin silmin, ja kuului Jaakolle
supattavan että "sepä vasta mies on miehekseen, vaikka lie kuinka
korkea herra".

Puolentuntisen perästä palasi Lamperi kasarmiin ja jaellessaan
piiraitaan hiukan häpeissään tovereilleen, selitti hän, että "ne ovat
sellaisia hätiköitä nuo naiset. Viikon perästähän täältä olisi päästy,
mutta ei malttanut sitä odottaa".

       *       *       *       *       *

Iskos-Paavo oli harteikas, jykevä, vakavapiirteinen, romuluinen
metsäkylän mies. Hän oli ainoa työhön kykenevä miehenpuolinen
talossaan, eikä naisväkeäkään ollut muuta kuin äiti raihnainen ja
sairaaloinen, sekä puolikasvuinen sisar; muut kaikki pahanpäiväisiä
tenavoita. Kovin huolettavalta oli tuntunut, kun aika läheni Paavon
lähteä kasarmiin. Miten kävisi kesätöiden kotona, kuka hoitaisi kynnöt
ja niitot ja yleensä isännyyden? Varoja ei ollut palkata päiväläistä
töihin, eikä oman talon väestä ollut paljo muuhun kuin lehmiä hoitamaan
ja kotiaskareita tekemään. Vaan kaikki maantyöt...!

Sitä oli tuumattu äidin kanssa tyystin pääsiäispyhinä ja tultu siihen
päätökseen, että Paavon pitäisi mennä naimisiin, muuten ei tullut
mitään. Ja Paavo oli miettinyt asiata ja oli huomannut itsekin
välttämättömäksi kosia. Eihän se tosin nainen, vaikka terve oli ja
rotevakin, vastannut miehistä miestä, mutta parempi oli sittenkin,
kunhan oli talossa jokukaan työhön pystyvä.

Paavo kosi naapurikylästä, pantiin kuulutukseen ja kolmen viikon
perästä vietettiin häät. Mutta silloin olikin aika lähteä kasarmiin.
Pyhänä vihittiin ja maanantai-iltana piti jo lähteä liikkeelle. Yhden
ainoan yön sai Paavo maata nuorikkonsa vieressä, yksi ainoa päivä oli
aikaa neuvoa töitä ja taloudenhoitoa.

Miehen voimalla oli Paavo tottunut raatamaan kivikkomaassaan, ja miehen
voimalla teki hän temppujaan sotaväessäkin. Kankeat olivat jäsenet,
hidas ajatuksenjuoksu, mutta tahto oli hyvä eikä voimia puuttunut, ja
niin suoriusikin Paavo kutakuinkin tehtävistään. Mutta kun lomahetki
tuli ja miehet istuivat lavereillaan puhellen koti-oloistaan ja
töistään, näkyi aina huolestuneen ikävöimisen leima hänen kasvoillaan;
mitenhän siellä kotona vain työt suoriutunevatkaan, näytti hän
ajattelevan, kuinka perehtynee nuorikko puutteellisiin oloihin, miten
jaksanee äitimuorikin. Paavo puhui usein, kenen pariin vain sattui,
noista koti-oloistaan ja lausui usein hartaan kaipauksensa päästä
kotonaan käymään.

Ja niin tuli toinen sunnuntai, jolloin miehiä ensi kerran laskettiin
pyhälomalle kokonaiseksi vuorokaudeksi. Iskos-Paavo kirjoitutti -- itse
ei osannut kirjoittaa -- lomalipun, pyysi lupaa kaikilta päälliköiltään
ja toimitti ensimäisenä lappunsa kapteenin allekirjoitettavaksi. Hän
otti hartiavoimalla osaa kasarmin kuuraamiseen, että pikemmin
jouduttaisiin, laittoi myttynsä huolellisesti kokoon, pani tavarat
kaikki paikoilleen ja odotti tuskallisesti hetkeä, jolloin lomaliput
jaettaisiin.

Kului vielä tuntinen, niin jo tuli vääpeli lippuja tuoden. Hän piti
tilapäisen puheen lomalle lähteville, varotti heitä käyttäytymään
siivosti ja arvokkaasti kotipuolessaan ja ennen kaikkea tekemään
kunniaa päälliköille, jos jossain sattuivat niitä tapaamaan. Jakoi
sitten liput; Iskos-Paavokin sai omansa, laski sen huolellisesti kokoon
ja pisti taskuunsa ja lähti reippaasti astumaan maantielle.

Mutta portilla hän muisti sittenkin unhottaneensa piippunsa kasarmiin
ja lähti juosta sävöttämään sitä noutaakseen. Ilossaan ja sokeassa
innossaan ei hän joutunut vilhumaan ympärilleen, ei huomannut että
kapteeni silloin juuri laskeusi sivukäytävää kasarmiin päin, ei
pysähtynyt, ei tehnyt kunniaa. Tuosta tehtiin muistutus, se joutui heti
vääpelin korviin ja juuri kun Iskos-Paavo palasi piippu kourassa
kasarmista, pysäytettiin hänet siihen.

Miksei tehnyt kunniaa kapteenille? Eikö oltu opetettu? Miten
sellaista voisi laskea lomalle, joka ei tuon enempää pidä huolta
velvollisuuksistaan! -- Lomalippu otettiin pois, sinellirulla
viskattiin naulaan. Iskos-Paavo sai jäädä kasarmiin, hänelle määrättiin
kolme viikkoa kotiarestia. Siihen ei ollut mitään vastaansanomista.

En ole koskaan nähnyt surkeampia enkä enemmän masentuneita kasvoja kuin
Iskos-Paavon, hänen seisoessaan siinä kasarmin seinustalla katsellen
kun muut lappoivat portista ulos lomalle. Niskat olivat painuneet
kyyryyn hartioiden väliin, leuka lomotti velttona ja silmät tuijottivat
katuvina ja katkerina ja näyttipä melkein kuin kyynel olisi pyrkinyt
tunkeutumaan luomen nurkasta karkealle poskelle. Kasvojen äskeisen
jäntevyyden ja pirteyden sijalla näkyi nyt pettymystä, nolostumista ja
alakuloista veltostumista.

Siinä hän seisoi lyyhyssä polvin, varsi koukussa seinän vierustalla ja
katseli tuikeasti eteensä. Ajatteliko hän sitä häpeätä, kun toiset
kotikylässä kertoisivat, että "Iskos-Paavoa ei laskettu lomalle, kun
oli kovin tuhma kunnianteossa"; semmoista ne tietysti kertoisivat hänen
nuorelle eukolleen, joka parhaillaan odotti miestään kotiin? Vai
ajatteliko hän peltojaan ja niittyjään, miten nuo olivat ottaneet
kasvaakseen siinä kuivuudessa; rukiinlaihoaan, joka vasta oli
tuoreimmillaan alkanut vihannoida kun hän lähti sotaväkeen, ja
suvi-oraitaan, jotka silloin vielä tuskin olivat nousseet päälle?
Miettikö, miten nuorikko malttaisi vanhalla, laiskalla ruskolla
lannoittaa ja kyntää kesantopeltoa syysviljaa varten, tai muistaisiko
tuo ojittaa sitä suopalstaa, jota hän oli neuvonut kuivaamaan?
Kaihoiliko niitä hukkaan menneitä iloja, joita oli toivonut saavansa
viettää kotipellon pientareella pyhäaamuna nuoren vaimonsa, vanhan
äitinsä, pienten siskojensa ja "hallikoiran" parissa, kun he olisivat
kertoneet hänelle tapauksista kotona ja hän taas olostaan
kasarmissa...?

En tiedä. Hän ei puhunut mitään, eikä ollut kellään meistä lomalle
lähtevistä mieltä mennä häntä siinä puhuttelemaankaan. Mutta näin, että
monelle kävi sääliksi Iskos-Paavon kova kohtalo, ja olisi joku
hellämielinen kenties taipunut vaihtamaan oman onnensa hänen
onnettomuuteensa, jos se olisi käynyt päinsä, vaikka kaikki tiesivät,
kuinka pitkäksi pyhäpäivä voi käydä reservikasarmissa.

Mutta se ei käynyt päinsä. Eikähän sotamies sitäpaitsi saa näyttää
olevansakaan sääliväinen eikä hellämielinen, jos olisikin.



IV. Kolme sankaria.


Kun ei annettaisi tuota pikommia, niin minä olisin syömättä kaksi
päivää, huoahti Kaipio, pyyhkäsi hien otsaltaan ja ryyppäsi vielä
kauhallisen vettä.

[Pikommi: Minun tuskin tarvinnee lähemmin selittää tätä sotaväessä yhtä
tunnettua kuin kammottua sanaa. Kun sotamies ei voi oppia tekemään
jotain temppua, tekee sen väärin, juonittelee, ei pysy tahdissa taikka
muuten on "mahdoton", silloin hänelle -- tai heille, jos heitä on
useampia -- komennetaan "pikom" (bjegom, juoksuun) ja juoksutetaan niin
rangaistukseksi ja opetukseksi puolituntinen tai enemmän tai vähemmän
levähtämättä yhteen kyytiin, kunnes hänellä jäsenet vetreytyvät
taipuvammiksi tai uppiniskainen luonto laimentuu. Muutamat sankarit
saavat nauttia tällaista opetusta harva se päivä.]

-- Mutta mitenpä sitä muuten voitaisiin niin korkeat asiat matkaan
saattaa, lausui siihen Tikka hiukan toivottomana, ja otti kauhan
toverinsa kädestä.

Kostamo hyväksyi nähtävästi molempien edellisten puhujain lausunnot,
koska hänellä ei ollut siihen mitään muistuttamista. Hän seisoi tapansa
mukaan siinä viimeisenä tyynesti odotellen milloin hänen vuoronsa
tulisi kostuttaa vedellä tulisesti polttavaa kurkkuaan.

He olivat taas, senjälkeen kun muilta harjoitus oli loppunut, saaneet
kolmenkesken juoksennella kentällä erään puolentuntisen, ja kun päivä
sattui harvinaisen helteinen, juoksi hiki virtanaan tavallista
runsaammin, iho hehkuili tavallista punaisempana ja keuhkot läähättivät
tavallista valtavammin. Eipä kumma jos siis kurkku kaipasi vettä ja jos
"pikommi"-käsite tuntui nälkääkin kamalammalta.

Siinä oli kolme sankaria, joille muistot heidän sotamiesajoiltaan
varmaankaan eivät ole kovin hauskoja. Missä vain joku moite kuultiin
lausuttavan, milloin vain joku päälliköistä tuskastui ja kauhtui,
silloin kuultiin heidän nimensä tavallisesti mainittavan
asianmukaisilla lisäkkeillä, jos ei yhden niin ainakin toisen. He
tottatosiaankin saivat kuulla kunniansa, saivat tietää mikä arvo heillä
oli ihmisinä ja sotamiehinä, ja saivat kokea sen arvonsa mukaista
kohtelua.

-- Jos tuo Kostamo ei minusta tänä kesänä tee hullua, niin olen hitto
soikoon nyt jo hullu, vaikeroi usein osastopäällikkö.

-- Katsokaa te, katsokaa te tuota Kaipiota, kun se kävelee. Onko tuo
lehmä vai etana? ihmetteli toinen.

-- Tikka sinä, varo koipiasi. Kun pitää mies olla sydämikkö,
pahasisuinen ja uppiniskainen, eikä sille tepsi pikommit eikä putkat.
Vaan vielä minä sinun niskasi taivutan kiukussanikin, jotta nähdään,
kuka tässä määrää...

Tuommoista kuultiin pitkin päivää harjotuksissa ja kasarmissa, aina
aamunoususta iltahuutoon asti. Mutta eihän siitä apua. Yhtä syntisiä he
olivat nuo kolme kasarmista lähtiessään kuin sinne saapuessaankin.

He olivat järjeltään jääneet köykäsiksi, olivat hitaita ja tuhmia
kaikki kolme. Mutta muuta heillä ei ollutkaan yhteistä. Päinvastoin
olivat he toistensa vastakohtia niin täydellisesti kuin olla voi.

Tikka oli pitkä ja paksu ja tanakka, toinen mies rivissä pituudeltaan,
painoltaan epäilemättä ensimäinen. Hän oli jäseniltään kuin karhu,
mutta liikkeiltään kuin aasi. Hänen leveät, paksut hartionsa olivat
kuin puusta veistetyt, niin jykeät ja taipumattomat ne olivat, ja jalat
kankeat ja raskaat kuin pölkyt. Jos hän oikein tahtoi ja viitsi, sai
hän kyllä jalkansa pyörähtämään vaikeissakin käännöksissä ja ruumiinsa
taipumaan niinkuin muutkin, mutta se näytti vaativan liian suurta
voimanponnistusta, liian paljo tahdon tarmoa, niin että hän
tavallisesti katsoi parhaaksi olla jöröttää vain semmoisena kuin oli,
nivelettömänä ihmispatsaana, joka oman painonsa ja kankeutensa nojalla
pysyi pystyssä ja liikkui, mutta johon muut luonnon lait eivät
vaikuttaneetkaan. Hän oli hirmuisen laiska, oikein hermostuttavan
laiska ja hidas, välinpitämätön, veltto ja huoleton ihan äärimmilleen.
Jos hän sattui pihalla istumaan, kun rupesi ankarasti satamaan, niin ei
hän viitsinyt nousta siitä astuakseen viittä, askelta katon alle; istui
vain, antoi kastua. Aamusilla, kun hänet piti herättää, sai häntä
pistimen kärellä pyöräyttää pari kertaa ympäri laverilla, ennenkuin hän
katsoi ajan olevan avata silmänsä ja laiskasti kynsästä korvallistaan.
"Pikomminsakin" hän tavallisesti otti yhtä itsetiedottomalta kannalta
kuin kaiken muunkin, hän hölkkäsi vain vetelästi ja verkalleen
eteenpäin, ja näytti siltä kuin hän voisi tuota työtä tehdä yhden
vuorokauden umpeensa herkeämättä ja rasittumatta. Ja tuohan se juuri
eniten päälliköitä pisteli.

Omasta ehostaan, paritta kolmetta kovatta sanatta, häntä ei saanut
mihinkään. Kerran hänet pantiin niskottelemisesta putkaankin. Aamulla
pantiin, ja kun illalla mentiin noutamaan, makasi hän vielä samassa
asennossa laverilla, johon oli vietäessä laskeutunut, erinomaisen
tyynenä ja tyytyväisenä.

Ei hänelle ollut semmoisesta rangaistuksesta; se oli hänestä parasta
nautintoa.

Tikka ei suuttunut koskaan, ei koskaan innostunut... Vaan sanonko: ei
koskaan. Se on väärin, hän innostui todellakin kolme kertaa päivässä,
kun näet syömään kutsuttiin.

Silloin vilkastuivat eloisiksi nuo kankeat jäsenet ja puoliumpinaiset,
tahmeat silmät kirkastuivat. Jokainen tietää, ettei ruunun kannata
poikiaan herkuilla syöttää, varsinkin aamuksi ja illaksi on
reservipojilla leipä pääravintona. Mutta leipää se Tikka juuri söikin.
Hän söi oman osansa ja kaikki mitä jäi muilta tähteeksi. Siellä oli
kasarmissa kolme miestä, n.k. "herrasmiestä", jotka olivat omissa
ruuissaan eivätkä siis koskeneet ruunun antamiin osuuksiinsa. Nämä söi
Tikka kaikki, ja nähtiinpä sittenkin tavallisesti illoilla, kun kaikki
muut jo olivat poistuneet ruokasuojasta, Tikan hiipivän ruuanlaittajan
luo ja pyytävän: "vähäsen leipää".

En uskalla sanoa montako naulaa hän söi päivässä, sanon vain, että jos
kaikki sotamiehet söisivät kuin Tikka, niin korkea ruunu ennen pitkää
saisi "luovuttaa omaisuutensa velkojilleen". Mutta sen ravinnon edestä
hän sitten makasikin, ja sen edestä hän myös päivällä otti "pikommia".

Usein kiisteltiin kasarmissa siitä, oliko Tikka niin perin tyhmä, vai
oliko hän niin kirotun läpeensä laiska. Siitä asiasta minä en rupea
väittelemään, sillä minä voin vakuuttaa, että hän oli yhtä tyhmä kuin
laiskakin.

       *       *       *       *       *

Kaipio ei ollut näöltään kaunis. Hänellä oli jalat lyhyet ja käsivarret
pitkät ja ruumis oli suhteettoman paksu jokapaikasta. Kasvot olivat --
tupakanpuremisestako vai muusta syystä -- vinot, niin että alaleuka
aina tähtäsi toista olkapäätä kohden. Tukka oli hänellä takkuinen ja
harjainainen niinkuin Nummisuutarin Eskolla; muutenkin luulen, että jos
Esko-vainajan jalkoihin olisi vedetty reservimiehen lianharmajat leveät
housut, hartioille nukkavieru "virkatakki" ja päähän soikea
lakinlatuska, olisi hän ollut aivan Kaipion kaltainen. -- Todellakaan
ei hänessä ollut kaunista mikään muu kuin nimi.

Ei ollut Kaipio hidas eikä kankea kuin Tikka, päinvastoin ei löytynyt
koko komppaniassa toista niin liikkuvaa miestä kuin hän; vaan hän oli
malttamaton ja höplä ja teki kaikki, mitä hänen oli tehtävä, väärin.
Jos hän ollenkaan ajatteli -- sitä tuskin olisi voinut uskoa --
ajatteli hän aina jälestäkäsin, kun jotain oli tehnyt. Ja mitään
sellaista ominaisuutta kuin muistia hänellä ei ollut ensinkään. Jos
sanoit Kaipiolle asian, yksinkertaisimman, ja heti kysyit mikä se oli,
ei hän sitä tiennyt, eli oikeammin, hän tiesi kaiken muun paitsi ei
sitä. Sillä tuppisuuksi Kaipio ei koskaan jäänyt, hänen suunsa kävi
kuin mylly ja leveä leuka väkätti alinomaa edestakaisin sillaikaa kuin
huulet lappoivat sanoja.

En viitsi nyt kertoa sitä, että Kaipiolta vielä soturiaikansa viime
päivinä meni "ljevo" ja "pravo" aivan jumalan sallimuksesta, oikein tai
väärin, miten sattui; en siitä, miten hänen oli mahdoton astua kymmentä
askelta jalkaan toisten kanssa, enkä kuinka harmillisesti hän aina
sotki rivit kun "stroissattiin" tai käännyttiin. Se oli jokapäiväistä
ja on liian tavallista, että siitä kannattaisi mainita. Sitäpaitsi hän
aina koetti korjata erehdyksensä niin vikkelästi kuin mahdollista ja
kun hän siten lakkaamatta tuli omissa tempuissaan pyörineeksi ja
tanssineeksi rivissä, oli se niin hullunkurisen näköistä, etteivät
suuret sotaherratkaan -- tarkastuksissakaan -- voineet olla sille
tanssille nauramatta. Se huvitti heitä, ei kiukuttanut. En ole vielä
tuntenut yhtään ihmistä, joka todenpäältä olisi Kaipioon voinut kauaksi
aikaa suuttua.

Mutta hänen pistintaistelunsa sietää mainitsemista, koska tuo oli
jotain, jota koko komppania välistä keräysi kehään katselemaan,
niinkuin jotain näytelmää tai muuta kummaa. Siinä taistelussa oli niin
paljo tulta ja intoa ja voimaa, että jos sota joskus syttyisi niin
siunatkoon itsensä se, joka joutuu Kaipion pistimen eteen. Ja
vierustoverit rivissäkin saavat kyllä siunata itseään, sillä Kaipiolle
on pääasia että hän pistää. Liikkeet eivät ole säännönmukaiset, mutta
sitä pontevammat; Kaipiosta ei ole niin tärkeää tietää mitä
komennetaan: jos huudetaan taaksepäin, hyökkää hän eteen, jos käsketään
seisattua, niin hän pistää empimättä ja miettimättä... Sven Tuuva,
sanotte te. Niin juuri, Sven Tuuva ilmielävänä reservimiehen valkeissa
housuissa. Muinoisella Sven Tuuvalla oli kumminkin yksi etu Kaipion
rinnalla: häntä komennettiin kielellä, jota hän ymmärsi, Kaipiota
komennetaan vieraalla kielellä, ja -- kummakos tuo -- Kaipio on hyvin
heikko venäjänkielessä.

Alussa häntä oikastiin usein, oikastiin vihasesti, oikastiin
lepposesti: hän tunnusti erehdyksensä ja nauroi niin herttaisesti, että
toinenkin viehtyi nauramaan. Ja kun taas komennettiin, teki hän kaikki
päin seiniä. Lopulta huomattiin, ettei se ole muuta kuin mielensä
ärsyttämistä, jos Kaipiota rupeaa oikasemaan; hän sai tehdä temppunsa
miten teki.

Ampumaradalla oli Kaipio myös yksin laatuaan. Hän ei koskaan malttanut
nostaa kivääriä oikeaan tähtäysasentoon ennenkuin laukasi, ja siksipä
hänen kuulansa viilettelivätkin milloin missäkin päin lepikossa. Kun
viittaajat taululla osottivat, oliko osunut tauluun vai eikö, piti
ampujan itsensä ilmoittaa korkealla äänellä sattuiko vai menikö ohi. Ja
Kaipio huusi aina: valkeata vilkkaa, valkeata vilkkaa! Oli kumminkin
kerran luoti -- Kaipion omako vai jonkun erehtyneen vierustoverinko,
sitä en tiedä -- sattunut Kaipionkin tauluun. Punasta näytettiin. Se
oli merkillinen tapaus, se vaikutti mahtavasti Kaipioon. Hän juoksi
tuiskuna paikaltaan, tarttui vänrikin käteen ja huudahti:

-- Katsokaa te, katsokaa te herra... Jo vilkkaa punainen puoli.

Hikeensä asti Kaipio aina muokkasi, oltiinpa sitten keveämmissä
harjotuksissa taikka vaikeammissa. Tyynesti ja verkalleen hän ei voinut
tehdä mitään. Mutta silti oli hän aina ensi mies paininlyönnissä
harjoitusten jälkeen, ensi mies ja viime mies. Kun yksi oli hänet
kaatanut vaati hän toista kamppailemaan ja muistanpa kauan, kuinka hän
aina ohi astuessaan töykkäsi kylkeen, kohautti housujaan ja virkahti:

-- Tuleppa voittosille.

Yhden ainoan kerran muistan Kaipion lausuneen järkevän sanan ja -- niin
se käy tässä maailmassa! -- juuri sen sanan johdosta häntä rangaistiin.

Oltiin sisäharjotuksissa. Oli puhe sotamiesten vaatteista, m.m.
"virkatakista".

-- Miksi sitä kutsutaan virkatakiksi, kysyttiin Kaipiolta. Onko
sotamiehellä mitään virkaa?

-- On virka, koiran virka, vastasi hän hätäisesti kuten ainakin.

Luultiin, kumma kyllä, Kaipion lausuneen tämän jossain tarkotuksessa.

       *       *       *       *       *

Mutta mitäpä sanoisin sinusta, Kostamo, sinä vierustoverini rintamassa
aikoina kuumina ja viileinä, leppoisina ja tylyinä. Sinun kohdallesi
tultuani täytynee minun vaihtaa pehmoisempi terä kynääni ja piirtää
lempeämmällä kädellä ja tasottavalla siveltimellä se kuva, jonka
sinusta aion tehdä. Sillä sinä todellakaan et pilkkaamistakaan siedä.
Olosi reservikasarmissa oi ollut riemuisa aika sinulle, sen tiedän minä
paremmin kuin kukaan, enkä tahtoisi asettaa sinua enää halvempaan
valoon kuin missä olit ja olet. Sydämesi oli vilpitön ja nöyrä, mielesi
herkkä ja taipuisa, sinussa ei ollut merkkiäkään ivasta eikä sapesta,
olit laakea kuin lammas ja hiljainen kuin karitsa. Ei, sinua en ikänäni
raskisi ivata, sillä sinussa ei ollut muuta vikaa, kuin huono pää ja
voimain puute, -- Kostamo raukka!

Kostamo raukka! nuo sanat olen kuullut niin usein huudahdettavan, että
ne ovat muistossani aivan sulautuneet yhteen sen kuvan kanssa, mikä
minulle on säilynyt sivustoveristani sotamiesajoilta. Kostamo raukka!
virkkoivat päälliköt harjoituksissa ja toverit väliajoilla, virkkoivat
äänellä niin halveksivalla, säälivällä ja valittavalla, että se
erittäin sattuvasti kuvasi miehen luonnetta.

Hän oli näet todellakin raukka, raukka ruumiillisesti ja henkisesti.
Vartaloltaan oli Kostamo pitkänhoikkanen, pehmeä ja vetelä; pää oli
etukumarassa, rinta sisään painuneena, hartiot kyyryssä, polvet
notkussa. Näytti usein siltä, ettei hänen luustossaan ollut luuta
murustakaan, ei muuta kuin pehmeätä, taipuvaa rustoa. Hipiä oli hienoa
ja herkkätuntoista, sormet pitkät ja hoikkaset, jalat pienet ja sievät
kuin neitosella. Kasvoiltaan hän kenties olisi ollut sieväkin, jos
olisi ollut panna naisen huivi päähän; ne harvat haituvat, joita kasvoi
leuassa siellä täällä, eivät olisi pystyneet rumentamaan noita
leppoisia tytönkasvoja. "Hameet sillä pitäisi olla päällään eikä
sotatakki", kuultiin usein sanottavan, ja kenties se niinpäin olisi
sopinutkin paremmin.

Oletteko nähneet sotamiehen itkevän rivissä? Se on samalla
hullunkurisinta ja surkeinta mitä voi nähdä. Kun niin tapahtuu, niin
sen täytyy jo tietää, että asia on koskenut syvästi sydämelle. Mutta
Kostamolla oli herkkä, naisellinen sydän, hän ei voinut pidättää
kyyneleitään, kun häntä ankarammin kohdeltiin. Ja häntä kohdeltiin
usein ankarasti.

Sillä sotaväessä annetaan mielellään anteeksi sille, joka reippaasti
tunnustaa erehdyksensä ja ravakasti koettaa pitää puolensa vaikka
huonollakin menestyksellä. Vaan jos ken heikkona heittäytyy
mahdottomaksi ja vetelänä, valitellen ja tuskissaan tekee tehtävänsä
siitä päästäkseen, se voi olla varma joutuvansa äitipuolen lapseksi.
Mitäs sitten Kostamo, joka ymmärsi vähän eikä jaksanut mitään!

Ja hän hätäysi. Aina kun häntä erityisemmin muistutettiin, -- vaikk'ei
alusta äreästikään, -- kangistuivat hänen jäsenensä ja ajatus tuntui
seisattuneen siihen paikkaan. Silloin hän ei kyennyt mihinkään. Ja
silloin se alkoi aina juttu ja tora. --

Mutta miksikäs luettelisin hänen heikkouksiaan? Olihan hän kauttaaltaan
heikko, ruumiiltaan nainen, mieleltään lapsi. Ja koettihan hän herättää
niin vähän huomiota kuin mahdollista, vetäysi johonkin syrjäiseen
nurkkaan milloin vain jouti, ettei joutuisi muiden kanssa tekemiseen,
sillä hänellä oli aina huono onni, milloin vain mihinkin ryhtyi. Hän
tahtoi pysyä huonoudessaan huomaamattomana, kehahtelematta ja
nurkumatta tahtoi hän vaiti olla ja elää semmoisena kuin oli, kunhan
vain muut eivät olisi pakkauneet häntä parantelemaan.

Hän todella antoi muille rauhan, eikä toivonut mitään sen hartaammin
kuin että muutkin antaisivat rauhan hänelle.

Miksikäs en jo minäkin sitten jättäisi sinua rauhaan -- Kostamo raukka!



V. Hyvä mies.


Niinkuin kaikilla muilla ihmiselämän aloilla, niin löytyy sotaväessäkin
miehiä hyviä ja huonoja, eteviä ja hylkyjä, -- sotaväessä varmaankin
suuremmassa määrässä kuin missään muualla, koska siellä kaikki
edistyminen ja eteväksi pääseminen riippuu yksinomaan pakon ja
kunnianhimon vaikuttimista, eikä mistään muusta. Toiset joutuvat siellä
seisomaan vuohina oikealla, toiset lampaina vasemmalla, ja se on
ainoastaan päällikköjen yksityinen mieltymys ja mieliteko, joka määrää
kummalleko puolelle siinä joutuu asetetuksi. Lampaita löytyy aina
runsas valikoima -- minunkin muistossani sotamiesajoilta on niitä
useita erilaisia näytteitä, -- vuohet sitävastoin ovat kaikki enemmän
samanlaisia, yhden kaavan mallisia. Tässä pyydän nyt saada esittää
oikean loistokappaleen vuohista, ihan täydellisen, lihavan, paksu
villaisen, mehevän ja makean vuohen.

Hänen nimensä oli Olli Komonen, ensimäinen mies ja sivustamies
kolmannessa plutoonassa. Hän lienee ollut jotenkin pitemmältä taholta
herrassekalia, koska hän, vaikka talonpoikaismies olikin, kulki
patiinikengissä ja siviilipuvussaan käytti kankeata kaulusta ja
kirjavaa rinnustinta. Samasta syystäkö hänellä lienee ollut harvinaisen
suuri määrä kunnianhimoa, sillä jo ensi päivänä harjoituskentällä
huomasi hän, että tässä on jotain voitettavana, tässä voipi niittää
etevänkin nimen. Ja hän rupesi sitä niittämään. Teki temppuja, marssi
marsseja loistavammin kuin kukaan muu joukossaan; hän osasi tehdä ne
kaikkein loistavimmin juuri silloin, kun joku esimies oli katsomassa,
ja pääsi siten hetikohta, jo ennenkuin tarkempaa jakoa voitiinkaan
tehdä, luetuksi vuohien puolelle. Ja täällä hän sittemmin tiesikin
pysyä, ja nauttia kaikkia niitä etuisuuksia, kiitoksia ja helpotuksia,
mitä tämä hänen asemansa tuotti, nauttia niitä kaikella sillä
arvokkaisuudella ja huomattavaisuudella, mikä oli hänelle omituista ja
luontaista.

-- Katsokaa te kuinka Komonen tekee, sanottiin usein, tai: tehkää te
niin kuin Komonen! Asetettiinpa hän toisinaan ihan rivin eteenkin
malliksi taistelemaan kivääritaistelua taikka tekemään ampuma-asentoja,
ja silloin hän, suu autuaassa hymyssä ja pää lengosti pystössä, näytti
mihin hän pystyi, kehahti sitten että "eihän tämä mitä vaikeata ole",
teki "napletsoon" päällikölleen ja astui niin takaisin kunniapaikalleen
rivin sivustalle.

-- Siinä se on hyvä mies, kehuivat päälliköt. Jos te kaikki noin
tekisitte, mutta mitäs te härät...

Komonen asettui silloin arvokkaaseen "voina" asentoon katsomaan
kuinka muita "huonoja miehiä" opetettiin, kuinka heitä komennettiin
uudelleen, nimitettiin yhä pontevammilla ja karmivammilla nimityksillä,
kuinka heille karjuttiin, kuinka uhattiin, kuinka kirottiin...
Ylenkatseellisesti silmäili hän noita kehnoja, kunnes halveksivasti
käänsi katseensa pois.

-- Ei noista näy tulevan tolkkua, virkkoi hän ääneensä, ja vaikka
ääneen puhuminen rivissä oli meiltä kovasti kielletty, ei Komosta siitä
koskaan muistutettu. Hänhän oli "hyvä mies".

Usein tapahtui illoilla, että kun paremmat miehet määräaikana tuotiin
harjoituskentältä pois, jätettiin huonompia joukko -- suurempi tai
pienempi -- vielä hetkeksi hikoilemaan ja oppimaan sitä, mikä heihin ei
ollut ajoissa pystynyt. Silloin seisoi Komonen mielellään portilla ja
katseli voitonriemuisena, kuinka nuo raukat rääkkäysivät ja väsyneinä
tekivät temppunsa vielä entistä huonommin. "Hyvää se tekee noille
paksupäille", lausui hän kehahtaen, "siinäpä jäsenet liukastuvat ja pää
selkiää". Jos silloin joku uskalsi virkahtaa, että "mitähän jos kerran
jättäisivät Komosenkin sinne juoksemaan", vilkasi hän halveksuen
olkansa takaa puhujaa ja lausui tavattomalla varmuudella: "sepä ei
jää".

Mutta harvoin uskalsi joku tuonkaan verran hypätä Komosen nokalle.
Kerran kun kuulin hänen kasarmissa mahtailevan muutamille kovapäille,
joille muun rääkkäyksen lisäksi vielä oli määrätty rangaistukseksi
ylimääräisiä työvuoroja, etteivät suinkaan koskaan saisi tilaisuutta
leväyttää jäseniään, huomautin hänelle, että joutavahan noita raukkoja
vielä on härnätä ja pistellä, eihän noilla ilmankaan ole kovin iloista
olo. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä: hän seisoi siksi varmalla
pohjalla, että häntä ei tarvinneet tulla komentelemaan kaikenlaiset,
joilla ei ollut sananvaltaa enemmän kun hänellä itsellään, hän tiesi
minkä teki ja sanoi ja oli siksi hyvissä väleissä päällikköjenkin
kanssa...

Hyvissä väleissä hän oli, se oli totta, ja tiesi ylläpitää tätä väliään
johdonmukaisesti. Hän osasi pistää tupakan ja tarjota päälliköllekin
silloin, milloin hetki oli sopiva, ja keskustelussa sattuivat hänen
sanansa aina niin, että ne hykäyttivät esimiestä. Hairahtumaton hän ei
ollut rivissä eikä ampumapaikalla, ja toiset sanoivat hänen
sisäharjoituksissa väliin vastanneen hyvinkin typerästi ja
tietämättömästi. Mutta ne viat pyyhkäistiin pois jäniksenkäpälällä, --
ei pantu naurunalaiseksi kuten muita, -- sillä Komonenhan oli "paraita
miehiä koko komppaniassa", kuten usein sanottiin.

Kun muut harjoitusten loputtua saivat passinsa käsiinsä ja pääsivät
omissa vaatteissaan vapaina kulkemaan vapaata tietään, silloin loisti
riemu ja tyytyväisyys voitettujen vaivojen johdosta useimpain silmistä,
ja kernaina käännettiin selät kasarmille. Komosen silmässä sitä vastoin
näkyi selvää kaipausta ja vastenmielisesti lähti hän poistumaan tuosta
paikasta, jossa hän oli päässyt luettavaksi ensimäisten ja etevimpäin
joukkoon. Kenties hän ei muuten tosielämän mutkittelemattomassa
rintamassa pystynytkään olemaan ensimäisten luvussa?



VI. Tukio.


Tukio oli 33:nnen reservikomppanian viimeinen mies, s.o. lyhin mies.
Sanon valehtelematta, että minä itse en ole mikään kovin pitkä mies,
mutta kerran kun olin pyytänyt Tukiota panemaan laskokselle sinellini
kaulustan, katselin ihmeessäni taakseni että mitä se siellä ähertää,
kun ei saa kaulustaa käännetyksi. Mitä? Miesparka ei ylettynyt! Seisoi
varpaillaan ja koetti tapailla, mutta ei. No, minä lyyhästin pikkusen
ja hän sai sen tehdyksi.

Siitä sen voipi suunnilleen arvata minkä näköinen hän oli, kun hän
koetti marsissa tallustella muitten matkassa. Tosin olivat useimmat
varsinkin neljännen plutoonan miehistä semmoisia kääpiömäisiä
nassakoita, nälkävuosien näivettyneitä sikiöitä, ettei noille mitkään
reservivaatteet sopineet, vaan lyhimmätkin housunlahkeet piti kääriä
aivan kaksinkerroin, etteivät olisi jalkain alla astuissa. Muut
kumminkin pinnistämällä kutakuinkin pysyivät marssin tahdissa. Tukiolle
se oli miltei mahdotonta.

Seisoin kerran portinvahtina syrjässä ja siitä minun oli hyvä seurata,
kun toiset harjottelivat edessäni kentällä kaunomarssia. Mutta en
malttanut koko aikana seurata muita kuin Tukiota. Hän potkasi aina
toisella jalkavähäisellään itsensä kohoksi, saadakseen sillä tempulla
toisen jalkansa lennätetyksi vähänkään samalle tasalle kuin muut
rivissä. Ja taas sillä toisella jalalla epätoivoinen potku maasta, ja
lennätys eteenpäin. Siinä pelissä tietysti kivääri hoippuili kahta
puolta kuin vivussa, käsivarret sinkoilivat sinne tänne ja koko tuo
ruumiskipene vavahteli yhtenä pallerona. Mutta eihän semmoista
luonnotonta ponnistusta kauan voinut kestää varsinkaan hänen vaivanen
ruumiinsa. Hän jäi jälelle. Päälliköt huusivat ja komensivat pysymään
rivissä ja Tukio ponnautti taaskin tarmonsa takaa, mutta jäi taaskin.

Jo tuota katsellessa nauratti hyväsestikin, niin se oli hullunkurisen
näköistä; mutta toisakseen ei naurattanutkaan. Sääliksi kävi tuon
pikkuihmisen kuljettaminen toisten, päälle kolmenkyynäräisten,
askeleissa, se tuntui melkein eläinrääkkäykseltä.

Mutta Tukio ei napissut eikä vastustellut. Häntä ei koskaan näkynyt
joutavastaan paininlyönneissä, ei voimisteluissa, hän lepäili
väliaikoina tarkoin ja koetti kerätä kaikki voimansa harjoituksia
varten. Niitä hänen kyllä tarvitsikin kerätä. Hän koetti parastaan,
pienuudellaankin isänmaata palvellessaan.

Toisena kesänä häntä ei enää näkynyt harjoituskentällä. Liekö hän ensi
kesänä saanut ponnistaneeksi jotkut paikat sisälmyksissään repeämään,
vai mikä lie miesvähäiselle tullut. Kun silloin lääkärintarkastuksen
jälkeen meidät muut komennettiin ruunun housuissa ja paidoissa
marssimaan harjoituskentälle alkamaan temppuja uudestaan, marssi Tukio
yksin maantietä pitkin omissa vaatteissaan pois kasarmilta
kotipitäjäänsä kohden.

Mutta en luule kenenkään kadehtineen hänen vapaaksi pääsemistään. Hänen
paikkansa ei totta tosiaankaan ollut sotamiesten riveissä.



VII. Yksi mies jälelle.


"Rjema po isgoroti", ampukaa suoraan -- aitaa vastaan, komennettiin
meille, kun me olimme harjoituskentälle levitetyt ketjuun ja mahallaan
maaten nurmikossa ojan partaalla naksauttelimme vieteripatruuneja minkä
ennätimme. Vihollinen oli olevinaan jossain siellä aidan takana, sieltä
sen muka luultiin ampuvan, hyökkäilevän ja tiesi mitä peliä pitävän. Ja
meidän piti maata ojan partaalla, ettei se meitä pystyisi ampumaan.

Tämä oli harvinaisen helppo temppu ja me sotamiehet olisimme suoneet,
että sitä hyvin usein olisi uudistettu kuumina kesäpäivinä. Muutamat
tekivät lataustemput peukalolla ja etusormella oikein säännöllisesti,
lukivat ras, tva, tri, setir niinkuin käsketty oli, ottivat patroonan
pois ja panivat uudestaan. Mutta toiset eivät viitsineet nähdä niin
paljo vaivaa, he vain vetivät lukon auki ja lupsauttivat kiinni, jotkut
eivät huolineet tehdä sitäkään, ei muuta kun makasivat vain mahallaan.

Se oli hyvin mukavaa äksiisiä, ja kauanhan sitä nyt kestikin.
Varajoukkojen kanssa vänskäsivät siellä taaemmalla. -- Jo vihdoin
komennettiin ylös ja juoksumarssissa eteenpäin.

Mutta yksi mies jäi jälelle. Se oli Pekka Kokkonen toisesta
plutoonasta. Hän jäi makaamaan suulleen kiväärinsä viereen, vaikka
varmuuden vuoksi komennettiin uudelleen ja kovemmalla äänellä, että
ylös.

Tämä oli hyvin sotaisen näköistä. Yksi mies jäi jälelle. Niinhän se
käypi sodassakin, että kun toiset lähtevät edelleen, aina yksi siellä,
toinen täällä jää jälelle vihamielisen luodin lävistämänä.

Pekka Kokkonen makasi suullaan ojan partaalla, ei liikuttanut
niveltäkään; lakki oli luistanut päästä pois, jäntereet roikkuivat
hervottomina, hän oli aivan kuin kuollut.

Mentiin katsomaan lähempää, potkastiin pikkusen. Ei hievahtanutkaan.
Käännettiin selälleen, jotta päivä paistoi suoraan silmiin. Jo aukasi
Pekka silmänsä ja suuren suunsa ja haukotteli. Se oli ilahduttava
merkki: hän siis ei ollut kuollut, ainoastaan nukkunut.

Elköön sitä luettako hänelle kovin suureksi synniksi. Pekka Kokkonen
oli muuten mies, joka täytti paikkansa missä tahansa, siinä jossa
toinenkin; tämä oli tapahtunut ainoastaan erehdyksestä. Marssi
keskipäivän kuumassa helteessä oli ollut rasittava ja painostava,
nurmikko ojan partaalla oli ollut pehmeä ja viekotteleva ja päivä
paistoi siinä selkään niin lempeän lämpöisesti ja uuvuttavasti. Pekka
oli koiruuksillaan vain pannut silmänsä hetkeksi kiinni, -- ja siinä
olikin uni voittanut. Eikähän tuo niin kumma ollut.

Tältä lievemmältä kannalta ottivat asian päällikötkin, ja hoputtivat
vain Pekkaa että joutuisi muitten mukaan. Mutta kyllä Pekka, kun oli
kerran saanut raapastuksi korvaansa, pyhkästyksi silmiään ja sitten
saanut aseman itselleen täydellisesti selville, kyllä hän silloin
sivaltikin pyssyn maasta, oikaisi jalkansa ja harppasi juoksemaan
toisten jälkeen niin että sitä oli oikein ilo nähdä.

-- Nukuppa vain toinen kerta, niin minä annan sulle työvuoroja jotta
kyllä uni lähtee, uhitteli osastopäällikkö, hölkätessään jälestä pitkin
kenttää. Eikä Pekka nukkunutkaan. Valppaimpana joukosta latasi, tähtäsi
ja laukasi hän nyt, ja kun taas siitä ylös komennettiin, oli hän
ensimäinen mies juoksussa.



VIII. Kappale sisäharjotusta.


Me istuimme sisäharjotuksissa ahtaalle sulloutuneina ja lakit kourassa.
Jo kolme kertaa oli sillä tunnilla kerrottu reservimiehen suoranaiset
päälliköt, osastopäälliköistä sotaministeriin asti, ja nyt kerrottiin
niitä neljättä kertaa. Tämä rupesi käymään hyvin nukuttavaksi, ja
suurin työ oli niillä, jotka eivät seisoneet vastaamassa, pitäessään
silmiään auki.

Ei Mikko Tyyskäkään sentään nukkunut, kaukana siitä, mutta hänen
ajatuksensa pyörivät syrjässä sotapäälliköistä, missä lienevät
pyörineet kaukana kotiahojen liepeillä. Hän ei aavistanut ensinkään
missä oltiin ja mihin mentiin, kun häntä äkkiä huudettiin nimeltään.

Tyyskä kavahti pystyyn kuin ammuttuna.

-- Kuka sitten tulee?

Jaa, sitäpä oli vaikea sanoa. Tyyskä katsoi kattoon ja katsoi lattiaan
ja kupeelleen kummallekin.

-- Eikö mies vielä tiedä, kuka tulee sitten?

-- Kapteeni, vastasi Tyyskä summassa, arvellen kai, että vieköön nyt
puuhun tai petäjään, mutta vastata tässä täytyy.

-- Vai kapteeni, niinkö on opetettu? Vai niinkö, että se on kapteeni
joka komentaa Suomen sotaväen päällikköä miten tahtoo. Ja kun ollaan
suurissa leirikokouksissa, niin kapteeniko siellä on ylinnä ja häntäkö
ne tottelevat piiriesiupseerit ja pataljoonan päälliköt ja kaikki --
hä? Kuka sitten tulee, sano sinä Ijäs?

-- Kenraalikuvernööri.

-- Sano selvemmin, sano koko nimeltään ja kaikilta arvonimiltään alusta
loppuun.

-- Kenraalikuvernööri, reivi Höiten.

-- Ei riitä. Sano näin: Hänen ylhäisyytensä, kenraali-ajutantti,
jalkaväen kenraali, kreivi Höiden -- sano!

-- Ylhäisyytensä kenraali ja jalkaväen reivi Höiten.

-- Ei hetikään, ei lähestulkoonkaan. Siihen jäi jo niin monta läpeä,
ettei se pysy koossa ensinkään. Tyyskä, sano sinä koko juttu
täydelleen.

-- Hänen ylhäisyytensä, jalkaväen ajutantti, kenraali Höiten.

-- Ei sittenkään, siihen jäi taaskin niin suuria rakoja, että siat
juoksevat läpi ihan iltikseen. -- Pekuri, sano sinä.

Sanoi Pekurikin, mutta eihän se tullut koko juttu häneltäkään koskaan
yhdellä kertaa. Aina jäi joku mutka pois, jos ei jäänyt ajutantti, niin
jäi reivi, taikka ylhäisyys taikka jalkaväki, taikka useammat yhdellä
kertaa. Ja opettaja yritti jo tuskastumaan. Hän kertoi nimen itse,
kertaan ja toiseen kertaan, vaan ei sittenkään. Ja hän tulistui yhä
enemmän.

-- No Mölsä, anna tulla kuin turkin hiasta. Mutta miten sinä nouset:
vääntäypi kuin riien syömä rapu. Oikase suoraksi selkäsi, ja rinta
ulos; sotamiehellä pitää olla rinta kuin ison talon emännällä taikka
niinkuin Hahden rovastin maha -- laske tulemaan!

-- Ylhäisyytensä kenraaliluutnantti...

-- Luutnantti, kyllä minä sulle näytän hänen ylhäisyyttään luutnanttia.
Minä vetelen viistoista teidän luutnanteista, jätän teidät siihen
seisomaan siksi kuin sammalet päähän kasvaa, mokomat mouriaiset...

Me levättiin hetkinen. Opettaja kävi tyynnyttämässä liian kiihottunutta
mieltään ja saamassa kuivaksi käyneeseen kurkkuunsa piipullisen
mahorkkaa. Miehet sillävälin opettelivat toisiltaan minkä ennättivät.

-- Tässä täytyy niin perhanasti suuttua teidän takia ja kirota niin
helvetisti, että Jumalakin taivaassa siitä itkee ja repii hiukset
päästään, kun te olette niin turkasen tuhmat. Tyyskä, sano selvästi ja
harvaan, mutta sano oikein.

Tyyskä mietti minuutin ajan joka sanan välissä ja pyöritteli hetkisen
kielellään jokaista tavua, ennenkuin sen päästi huuliltaan. Mutta
oikein se vihdoinkin lähti. Ja kun "reivi Höiten" oli saapunut loppuun
asti ihan kompastelematta, pääsi meiltä kaikilta helpotuksen huokaus.

Nyt päästiin siirtymään seuraavaan.



IX. Parooni tulee.


Reservimiehen takkia kannattaa tarkastaa monelta kannalta. Sitä voi
tarkastaa terveysopilliselta kannalta ja lainopilliselta, käytännön
kannalta sitä tietysti voi tarkastaa ja myös tieteen, sotatieteen,
kannalta. Vielä sitä voi tarkastaa valtiotaloudelliselta kannalta ja --
miks'ei? -- kaunoaistin kannalta. Mutta sitä voi myös joskus tarkastaa,
-- suokaa anteeksi -- eläintieteelliseltä kannalta, jos se esimerkiksi
sattuu olemaan kelpo ruotutoverini Mölsän hartioilla.

Aina kun tehtiin ampuma-asentoja tai muita temppuja asennossa
"takarivin päälle" ja minä niinmuodoin jouduin seisomaan Mölsän takana,
olin tilaisuudessa eri kannoilta tarkastamaan hänen takinselkäänsä
kaikenmoisissa eri valaistuksissa. Kaikissa muissa asennoissa sai hän
tarkastaa minun takinselkääni.

Tavallisesti oli Mölsän takki minusta karvaltaan likaveden harmaja;
joskus, esimerkiksi iltahämärässä tai jos se oli kastunut sateesta, oli
se hiukan mustanpuhuva. Mutta nyt se minusta omituisesti vivahti
tiilenruskealle. Sen mahtoi vaikuttaa päivä, joka siihen kuumasti ja
kuivasti paistoi hienon autereen lävitse. Mutta sitä värivivahdusta
tarkasti nyt silmäni itsepintaisen piintyneesti, joskin sieluttomasti
ja tylsästi, ja temput menivät tavallista enemmän koneellisesti ja
kankeasti. Toistenkin jäseniä näytti päivällisuni vielä raskaasti
painostavan ja tempunteettäjä haukotteli joka komennushuudon välissä.
-- "Astavit", temppu uudestaan! Tehtiin ja tehtiin...

Silloin kajahti äkkiä portilta huuto:

-- Pois miehet kentältä kasarmiin. Parooni tulee!

Jo virkosi miesjoukko. Tuossa tuokiossa oltiin kasarmissa. -- Parooni
tulee, Suomen sotaväenpäällikkö. Tulee vihoviimein se odotettu otus
itse, tulee laivalla kello viisi. Ja se on nyt vihdoinkin varma. Tunnin
perästä hän on kasarmilla.

Se kiirettä oli, mikä siitä loihe. Ensi hädässä juostiin, -- miehet ja
esimiehet toistensa jaloissa -- edestakaisin kuin suuressa tulipalossa,
juostiin kasarmilta varushuoneelle ja varushuoneelta keittiöön, eikä
tullut toimista mitään tolkkua, ei kukaan tiennyt mitä oli tehtävä. Kun
vähän selviydyttiin, ajettiin toiset teitä lakasemaan, toiset kasarmia
puhdistamaan, toiset varushuoneesta vaatteita kantamaan. Pari taatuinta
miestä laitettiin rantaan paroonia vastaan.

Kuin voideltuina luistivat kankeat jäsenet ja kukin piti
velvollisuutenaan panna parastaan. Kasarmi pölysi yhtenä pilvenä ja
miestä kihisi kuin muurahaiskeossa. Siihen kannettiin vaatetta
sylillinen toisensa perästä, housuja, takkeja, lakkeja, ja miehet
komennettiin riisumaan vanhat arkivaatteet yltään ja pukeutumaan uusiin
ja komeihin, joita heille nyt tinkimättä annettiin minkä vain kukin
halusi. Vaatteen paljoudella ei tuntunut olevankaan määrää ja toiset
niistä olivat toisiaan uudemmat ja paremmat.

-- Kolmas plutoona, housut pois jalasta, tästä saadaan uusia!

-- Missä ensi plutoonan miehet? Tässä lakkeja, valitkaa ja vaihtakaa.

-- Kostamo hoi, välemmin joudu, välemmin. Niin pujottaupi housuihinsa
kuin etana kuoreensa. -- Ka Kaipiota, ka, se kun vääntää vyötä takkinsa
päälle, niin on selässä kuin olisi kuuden leiviskän kuhmu!

Mutta pulskiksi kävivät miehet uusissa puvuissaan, eihän noita enää
olisi tahtonut uskoakaan äskeisiksi ryysyjätkiksi. Mölsänkin, saman
ruotutoverini, jonka selästä juuri äsken olin tehnyt havaintoja, näin
seisomassa kasarmin ovella enkä tuntenut; katsoin, kuka en tuo puhdas
ja komea poika, -- vasta silmänluonnisia hänet Mölsäksi tunsin. Sen
vaatteet tekivät, ja -- uusia yhä kannettiin.

-- Onko Tikalla lakkia?

-- Ei ole kuin...

-- No, tuosta saat.

Tikka oli aikonut sanoa ettei hänellä vasta ole kuin kolme. Otti
neljännenkin.

Kesken touhua kuultiin laivan vihellys ja se toi uutta tulta. Suolivyöt
piti kiilloittaa ja kiväärit, ja kaikki kapineet, vanhat ja uudet
vaatteet oli pantavat säntillisesti paikoilleen. Laiva oli jo laskenut
laituriin, sieltä saattoi hevoskuorma herroja ajaa minä hetkenä
tahansa.

-- Ja muistakaakin vastata, jos parooni mitä sanoo, että: "raadi
staratsa vaasse..." Ja yhteen ääneen kuin pyssyn suusta.

-- Ja tahdissa pysykää marssittaissa ja silmiin tuikeasti katsokaa. Ja
jos ken tekee temput väärin, niin...

-- Ja ei hätäillä...

Tavattoman lyhyessä ajassa saatiin kasarmi ja miehet juhlakuntoon. Kun
viimeiset vielä viimeistelivät valmistuksiaan, ompelivat nappeja
sinelleihinsä ja nypliä voimistelupaitoihinsa, istuivat muut jo
ahtaalle sulloutuneina laverien laidalla, niinkuin heidät oli käsketty
istumaan. Ja he muistuttelivat vielä mieleensä sitä mitä heidän tuli
tietää.

-- Mitkä merkit ne taas kenraalilla olikaan, ruutukkaiset poletitko ja
punajuovaiset housut...?

Mutta eipäs kuulunut paroonia. Istutaan, odotetaan. Huhua kuuluu, ettei
parooni muka olisi tullutkaan... Mutta sehän ei ole mahdollista...
Onpahan, miehet ovat palanneet laivalta, eikä siellä mitä paroonia
näkynyt.

-- No voi sun..., suottako sitten tämmöinen touhu on pidetty, suottako
juostu ja puhdistettu ja kannettu vaatteita? Mutta tullapa sen piti,
sähkösananhan sanovat saapuneen.

-- Vaikka lie, vaan eipähän näkynyt.

-- Ja se ukko se näkyisi jos tulisi, selitti eräs torvensoittaja, joka
oli ennenkin nähnyt paroonin.

Uskoa se täytyi. Eikä muuta kuin ala riisua päältä mustia virkanuttuja
ja puhtaita housuja, ja vanhat liankarvaiset päälle. Ja ennenkuin torvi
soi illallispuurolle, olivat juhlavaatteet taas ladotut varushuoneen
lavitsoille ja arkitamineissaan tallustivat miehet pettyneinä ja
nyrpeänenäsinä pihalle, ja tuumailivat, että olipa sekin koko trivooka.
Mutta tunnin se helpotti iltaharjotuksista...

Iltahuuto pidettiin ja miehet laittausivat makuulleen ja juttelivat
riisuessaan päivän tapahtumasta. Nyt se parooni ei enää tule tällä
muutolla, päättelivät he. Viimeiset tupakoitsijat keräysivät pihalta
kasarmiin, äänettömyys vallitsi pian yli lepäävien tilojen, ei kuulunut
muuta kuin lähetin tasaista astuntaa ovensuusta.

Silloin vääntäypi yhtäkkiä yön pimeästä musta, paksu varjo, työntyy
ovesta sisään, toinen hoikempi perässä. Alkaa kuulua sipsutusta ja
supatusta, päivystäjät ja muut aliupseerit juoksevat varpaillaan ja
kuin sähkövirta kulkee tieto läpi nukkuvien rivien, ala- ja ylärivien:
parooni on kasarmissa. Päät kohoavat peittojen alta, katsotaan,
kurkistellaan: siinäpähän se nyt on, onpa hitto soi, onpa miestä
kappaleen verran. Ka, nyt se lähtee tulemaan, katselee vuoteita, lukee
nimiä ja numeroita, puhuu ruotsia... Päivystäjä kulkee lyhty kädessä
edellä. Miehet ovat nukkuvinaan; joku todella nukkunut herää äkkiä,
kavahtaa säikähtyneenä istualleen, tuijottaa, ei tiedä onko se unta vai
tottako se on...

Jo tulee kapteenikin, astuu paroonin luo niin että kilistimet kalskaa,
sopottaa raportin, käsi koko ajan lakinponnessa kiinni. Onpahan
herrallakin herra... Parooni kysyy kaikenlaista, kysyy ammattia
eräänkin miehen, jolla on tavallista valkeampi paita päällä ja
tavallista hienommat patiinikengät vuoteen vieressä.

-- Suutari se on, herra parooni.

Eihän se mikä suutari ollut, kauppapalvelija se oli, joka ei eläissään
ole yhtään plikiä osannut lyödä. Mutta oli menneeksi suutari.

Jo nousevat yläkertaan.

-- Soittaakoon tuo hälytyksen,... olisiko vetää housut jalkaan
varoiksi.

-- Eihän se miten pimeässä... Mutta tulipahan ukko, miten lie tullut,
etteivät hakijat nähneet.

-- Hevosellahan se onkin tullut, maantietä. Vaunut pysäytti tuonne
kappaleen matkan päähän ja sieltä jalan toikkuroi.

Piisasi nyt puhetta miehillä, eikä sinä yönä paljo nukuttu. Kukin
kertoi, miten oli nähnyt työntyvän oventäydeltä... kukin kertoi eikä
kukaan joutanut kuuntelemaan. Uni kaikkosi ja aamulla ajettiin jo
neljältä jalkeille. Pitihän tarkastuksen tapahtua sinä päivänä. Piti
taas kantaa varushuoneelta kaikki ne eiliset kuormat ja pukeuta
uudelleen juhlapukuihin, ja jo seitsemän aikana seisottiin rintamassa.
Varoiksi ja muistoksi oli näet pidettävä pieni kertaus.

Se päivä meni kuin yhdessä huumauksessa, -- tietäähän jokainen miten
tarkastuspäivä menee. Parooni tuli, tarkasti ja kiitti. Juhlapäivähän
se onkin tarkastuspäivä sotamiehille, -- reservimiehillekin, -- hauska
juhlapäivä, jolloin he näyttävät mitä ovat oppineet. Jos tulee kiitosta
ja kunniaa, niin he saavat lukea sen hyväkseen, vaan jos moitetta ja
häpeätä tulee, niin se luistaa heistä ohi kohti esimiehiä ja
päälliköitä. Näille, ylimmistä alimpiin, se on edesvastuun päivä,
tilinteon päivä, ja tuskallisesti he seuraavat rakentamainsa
sotakoneiden liikkeitä: onnistuukoon tuo nyt vai meneeköhän
hullusti...?

Mutta parooni kiittää, kiittää päälliköitä ja kerää sotamiehet
ympärilleen, puhuu jotain oudolla kielellä ja se hoikempi herra sanoo
sen suomeksi, ja me huudamme kuin pyssyn suusta: "raadi staratsa
vaasse..." Ja hurraten riennämme kasarmiin.

Me pidettiin pimeään asti juhlatakit yllämme ja saimme ylimääräisen
annoksen teetä. Ja koko iltapäivän vallitsi kasarmissa sopuisa, hilpeä
mieli, tyyntä tyytyväisyyttä kuvastui kaikkien puheista ja käytöksestä.
Tuntui melkein kuin koko kasarmi olisi hyvillään hymyillyt, tietäen
itsessään kunnialla suorittaneensa tulikoetuksensa.



X. Hallayö kasarmissa.


Ainoastaan maanviljelijä voi täysin käsittää ja tuntea kuinka tyly ja
karvas ja musertava käsite tuo hallayön käsite on. Muista ihmisistä se
enemmän on jokin etäisempi kansantaloudellinen kysymys tai ilmatieto,
tai merkki viljan ja senkautta yleensä elintarpeiden kallistumisesta,
-- enintään se voi herättää jonkinverran sääliä ja armeliaisuuden
tunnetta. Ainoastaan maanviljelijälle on hallayö elinkysymys, kysymys
toimeentulosta ja kurjuudesta, se on jyrkkä ja ratkaiseva käännekohta,
jossa salliman lahjomaton pakko pyöräyttää tien tasaiselta taipaleelta
puutteiden louhikkoon ja rämeikköön. Sehän on luonnollista, ja sehän on
tunnettua, onhan sen aikoja sitten jo tiennyt joka ihminen, minäkin.
Mutta selvimmän käsityksen sain siitä -- omituista kyllä --
reservikasarmissa.

Olin määrätty vuorostani komppanian lähetiksi. Siinä toimessa oli
tärkein ja raskain velvollisuuteni valvoa, ja siinä yhteydessä katsella
ympärilleni minkä näin. Katsoa, että lamput paloivat, että ovet olivat
kiinni, ja ettei kukaan miehistä lähtenyt omin lupinsa yönaikana
liehkaan. Kovin vähän tehtävätä, sillä paloivathan ne kaksi lamppua kun
ne kerran olivat sytytetyt, pysyiväthän ovet kiinni kun ne pantiin
kiinni, ja mitä siihen tulee, että miehet olisivat lähteneet omin
lupinsa kylillä juoksemaan niin -- oho! Kyllähän minä sen tiesin, että
kun kerran iltahuuto oli pidetty ja pojat pääsivät lavereilleen
pitkälleen, niin ei niillä siitä tehnyt mielikään nousta jalottelemaan
vaikka olisi käsketty, ei ennenkuin heidät aamulla viiden aikaan hyvin
suurella vaivalla saatiin ajetuksi ylös ampumaan. Sinelleihinsä
kääriytyneinä he makasivat kuin porsaat pahnoissaan. Niin ne tekivät
tavallisesti, mutta merkillistä kyllä, tänä yönäpä olivat harvinaisen
valppaita ja liikkuvia, niin että se minua ensi aluksi melkein
huoletti. Olin valinnut valvontapaikakseni pihamaan kasarmin oven
edessä. Oikeastaanhan se olisi tainnut kuulua asiaan että olisi pitänyt
valvoa sisällä komppaniassa, mutta kun siellä -- syistä, joita jokainen
lähemmittä selityksittä käsittää -- ilma ei pysynyt aivan puhtaana,
asetuin ulkopuolelle, koska sitäkään kumminkaan ei aivan suorastaan
oltu kiellettykään. Sinne tulivat nyt miehet yksi toisensa perästä
yökylmään lepäämästä vaatimattomilta vuoteiltaan.

Uni ei ollut maistanut, mieltä painoi huoli. Päivä oli ollut selkeä ja
illalla oli tuuli kääntynyt pohjoiseen. Se oli nostanut mukaansa
muutamia hataroita ja kylmännäköisiä pilvenhattaroita, oli ajellut
niitä aikansa taivaalla, vaan juuri illan suussa, kun päivä laskeusi
piiloon kasarmin kupeisen kukkulan taakse, olivat nekin pilvet
häipyneet tiehensä. Tuuli tyyntyi, ilma kolkkoni.

Jo iltaspuuroa syömästä palatessaan olivat miehet päätään punoen
vetäneet keuhkoihinsa kuivanraakaa ilmaa, ja katselleet huolestuneina
läntistä taivaanrantaa, joka päivänlaskun jälkeen punotti pelottavan
kelmeänruskoisena.

-- Siitä se voipi hallan nostaa, sanoivat toisilleen näennäisellä
tyyneydellä.

-- Vilusennäköistä on, on liian puhdas taivas. Se on hallayö käsissä,
jos vaan ei tuulemaan ruvennc. -- Ihanhan jo näppejä puree. Kun
kääntyisi tuuli toiselle kupeelle, niin pilvethän se nostaisi...

Menivät kasarmiin, pukivat sinellit päälleen ja valmistausivat
iltahuutoon. Tuo tunti iltasen jälkeen oli tavallisesti hyvin hilpeä ja
äänekäs tunti kasarmissa. Töitä ei ollut mitään, täysi vapaus vallitsi.
Viulut ja käsihanurit soivat kilpaa, laulajapojat vetelivät iloisia
virsiään ja opettivat toisilleen oman kylänsä lauluja, toiset pistivät
polkaksi, toiset ponnistelivat sylipainissa. Niin tavallisesti, mutta
ei nyt. Kasarmi oli melkein äänetön; hiljaista supatusta ja vakavata
pakinaa kuului tuon tuostaankin nurkista, joihin miehet olivat
keräyneet keskustelemaan yhteisestä asiasta.

Tulikoon tuosta hallayö?

Pidettiin iltahuuto, miehet komennettiin makuulleen, lamput väännettiin
palamaan puoliliekillä. Unen helmoihin vaipuivat ne onnelliset,
jotka eivät olleet riippuvaisia luonnon pelottavasta oikusta. Mutta
toisten silmiä vältti uni, he eivät voineet rauhallisina pysyä
lavereillaan; huoli veti heitä ulos. Sillä siellä uhkasi tuho.

Sieltä tuli Iskos-Paavo, loi tutkistelevana katseensa taivaalle
ja koetti epätoivoisena kämmenellään maanpintaa: taivas oli
harmajansinervä, jäänkarvainen; maanpinnalla oli vielä lämpöä vähäsen,
mutta yö ei ollutkaan hetikään puolessa. Annas nähdään aamuyöllä tuossa
päivännoustessa...

Sieltä vääntäysi Veripää, tuo ainainen iloinen veitikka, joka ei voinut
kolmea sanaa puhua laskematta sukkeluutta, jolle hän itse leveimmin
nauroi. Ei nyt naurattanut, ei keksinyt mieli mitään hauskaa puolta
tässä näytelmässä.

Tuli Torikkakin, kynsäsi ensiksi yhtä korvallistaan ja sitte toista ja
pakisi puoliääneen itsekseen tupakkaa pistäessään. Vieläpä Kaipiokin
pilkisti arasti oven raosta ja asteli hiljaa miesten parveen.

Siinä he seisoivat äänettöminä yhdessä kohden, joukko lisäysi myötään,
mutta pakina ei tuntunut luistavan. Yö kävi pimeäksi, vilu värisytti
ruumista ja he seisoivat siinä yhä.

Muuan asteli aitavierelle, jossa pieni kaurapelto oli, ja puhui melkein
kuin itsekseen:

-- Taitavat nyt tareta tänä yönä nuokin kaurat, vaikka ovatkin siinä
penkereellä ja huoneitten suojassa.

Siitä pääsi juttu alulleen.

-- Kyllä ne siinä nyt kypsyvät, jos vielä päivällä olivatkin vihantina.

-- Valkenevat ne nyt. Eikä ne säily viljat ylevämmilläkään mailla,
saatikka sitten alavissa korpipelloissa semmoisissa, jommoisia enimmät
ovat meidän paikoillakin.

-- Entä sitten meidän. Suot kylmät ympärillä eikä vesiä äärilläkään.
Tässä jo Laurin hallat näpistelivät potaatin varret ihan puhtaiksi ja
veivät ne hernevähäiset ja lantut, mitä lie ollut. Rukiit toki saatiin
leikatuiksi, mutta siitä ei epäilystä, etteivät ohrat ja kaurat tänä
yönä ole meidän kylässä järjestään kuitit.

-- Jos vain lie ilma tämmöinen meidänkin paikoilla, niin vähällä
leikkuulla ja puimisella siitä suviviljasta tänä syksynä päästään. Enkä
mene takuusen, ovatko rukiitakaan kaikkia saaneet talteen, eikähän ne
tietenkään ole saaneet, kun ei pätöstä työmiestä yhtään ole koissa, ei
kun akkoja ja lapsia.

-- Meillä ovat taatusti rukiit vielä leikkaamatta.

-- Ja taitavat saada ollakin. Huih! ihanhan tuo sinellin läpi kylmää...

Muutamat menivät sisälle, arvellen etteipä tuo halla huvenne jos
tässäkin kärvistelemme, viepi se meittä vietävänsä. Mutta toiset eivät
malttaneet maata mennä, eivät voineet. Heissä oli vielä rahtunen
toivoa, mikä, joskin heikosti, taisteli voittoisan epätoivon kanssa.
Kenties rupeaisi armelias tuulen henki hienosti heiluttelemaan lepän
oksia ja viljan tähkiä, ja karkottaisi vielä viime hetkenä hyisen
kylmän maanpinnasta. Kenties nousisi luoteesta pelastava pilven lonka,
joka pyyhkäisisi lauhkeamman viiman yli hallaisen maan. Kenties...

Mutta ei. Taivas oli selkeä kaikilta kulmiltaan ja savu, jota miehet
tupruttivat lyhvistä piipunnysistään, jäi itsepintaisesti yhteen kohti
leviämään. Tuuli nukkui, halla herrasteli.. Jo heti puolenyön jälkeen
kangisti se heinän kasarmin pihalla ja löi nurmikot harmajaan
riitteeseen ja valoi kuuraa katoille. Kylmä mieli kangistelemaan
jäseniäkin, kun yhdessä kohden seisoi.

-- Valvoo se nyt vaarikin kotona ja kokoilee kaurojaan, tuumaili taas
eräs miehistä pitkän äänettömyyden jälkeen.

-- Jos tästä olisi kotipaikoille satuttu, niin ihan yötä myöten olisi
nyt komennettu väki leikkuuseen, jotta yksikään riihellinen puhdasta
viljaa olisi saatu, vaikka kesken kypsynyttäkin.

-- Vaikkapa yksin olisin minä katkonut muutaman saran, jossa mitä
ihanin ohra kasvoi. Sen saran olen itse kivikkoon muokannut ja
muokannutkin hyväksi.

Taas pysähtyi keskustelu ja miehet hajausivat taas kävelemään erikseen
ja yksikseen. Kaikilla oli heillä elävästi mielessään kotoiset olonsa,
armaat työpaikkansa, joita säälimätön vihollinen nyt tuhoili heidän
ollessa poissa ruunua palvelemassa. Minkäpä he juuri olisivat voineet
kotonakaan tehdä, mutta kumminkin tuntui, että siellä, juuri siellä
sitä nyt pitäisi olla.

He kävelivät äänettöminä edestakaisin, menivät kasarmiin, paneusivat
makuulleen, mutta uni ei tullut. Viruivat hetkisen, nousivat taas ja
kävelivät ulos katsomaan, miltä nyt ilma näytti, miten halla edistyi.
Yö kului ja vilu kävi yhä purevammaksi. Se oli jo iskenyt rapakkoihin
hienon jääriitteen, märkä maa oli kovettunut kankeaksi ja tönköiksi
olivat kylmettyneet viljankin tähkät.

Päivä kävi nousemaan. Itäinen ranta punotti, ja valkasi valkean maan.
Kylmä huuru lähti nousemaan maanpinnasta sitä myöten kuin päivän säteet
alkoivat siihen paistaa. Mutta silloin se oli juuri kylmimmillään,
tuntui siltä kuin pakkanen olisi tahtonut vielä kerran ja vihaisimmasti
piirasta, ennenkuin väistyi pois koittavan päivän alta.

-- Nyt se on valmis. Tuskin paraimmat rantapellot ovat tänyönä
säästyneet jäätymästä.

-- Valmista se nyt on. Ja talvi on elettävä edessä.

-- Eipähän se ruunu ruoki, elettävähän se on... Jo tästä nyt joutaa
makaamaan, kyllä tämän nyt jo tietää...

Minunkin muutto-aikani oli tullut, toinen mies nostatettiin seisomaan
lähettinä. Mutta ei nukuttanut minuakaan. Vilkasin ympärilleni
harmajaan, riitteiseen luontoon, jota kylmä usva sakeana peitti. Päivä
nousi, mutta senkin valo oli niin kylmää, niin armotonta ja
säälimätöntä, kuin sekin olisi tahtonut vielä masentaa voitettua
luontoa. Se valaisi vain, näyttääkseen, mitä yö oli tehnyt, mutta ei
lämmittääkseen.

Miehet tulivat kasarmiin yksitellen, allapäin ja äänettöminä.
Viskausivat lavereilleen, sinellin heittivät hartioilleen. Nuo hauskat
toverit, joissa en ollut ennen muita huolia nähnyt, kuin että saisivat
"rukomminsa" ja "stroissansa" kutakuinkin välttävästi suoriamaan, ne
olivat tänä yönä silmissäni saaneet aivan toisen muodon. Nyt eivät
heitä soturitemput huolettaneet, nyt painoi mieltä raskaampi huolen
taakka, huolet tempuista ja suoriutumisesta elämän kovassa,
todellisessa taistelussa.



XI. Öinen retki.


Onko miestä sellaista, joka uskaltaisi lähteä?

Kului hetkinen, kaikki katselivat toisiaan äänettöminä.

-- Lähde Sorri toiseksi, minä en sääli, puhui vihdoin Tuiran Heikki, ja
silmistä kiilsi miehuuden tulta.

-- No tuohon käpälään.

Sorri oli torvensoittaja, vakinaiseen väkeen kuuluva siis, joka
temput osasi ja tiet tunsi. (Nyt hän on jo aikoja sitten pannut
sotapillit pussiin ja vetää lantaa kotipellolle.) En luule että ilman
hänen yhtymistään tuumasta olisi tullutkaan mitään, sillä
reservimieheltä puuttuu tavallisesti se rohkeus ja päättäväisyys ja
elämänhalveksiminen, jota tällaiseen yritykseen tarvitaan, jos sen
mieli onnistua. Tuira oli siinä suhteessa yksin poikkeus.

Se oli näet rohkea ja vaarallinen yritys.

Puolentunnin perästä heidän tuli lähteä, silloin oli jo kyllin pimeä ja
silloin nukuttiin jo kylässä ja kasarmissa. Ja vielä kerran otettiin
puheeksi kaikki keinot ja mahdollisuudet, keskusteltiin supattamalla
nurkassa, arasti varoen, jos ken liittoon kuulumaton tuli kuulomatkan
päähän.

-- Ja tapahtukoon kelle tahansa mitä tapahtukoon, suu kiinni niistä.

-- Kukin vastatkoon itsestään. Parempi, että yksi kärsii kuin kaikki
kuusi.

Se päätös meitä vielä vahvisti ja rohkaisi. Ja asiamiehet lähtivät.
Sorri puki ylälaverilla sinellin päälleen ja veti kaikki remmit
kiinteälle, jotta hän olisi notkea ja liikkeissään vapaa. Viiden
minuutin perästä läksi Tuira; hän viskasi sinellin vain irti
hartioilleen. Ulommas päästyään aikoi hän sen korjata ja tukkia
valkoset housunlahkeet saapasvarsiin.

Sorrin piti kiertää hovinpellon piennarta pitkin ja aidan kuvetta,
Tuiran taas toiselta puolen rukiin läpi ojanpohjaa pitkin ja maantien
yli, ja vesakossa punasen ruununaitan takana piti heidän tavata
toisensa. Sitten kulkisivat rohkeasti kylän lävitse kuin jos ainakin
lomalla olisivat.

He lähtivät ja me muut laskeusimme lavereillemme maata, vedimme peitot
yllemme kuin yöksi konsaankin. Vaan unta ei tapailtukaan. Päät
ojennettiin kaidepuitten yli vastakkain ja kuiskaten keskusteltiin
salaisin sanoin tuosta tekeillä olevasta tuumasta, joka oli niin rohkea
ja jännittävä.

Olimme päivällä pyytäneet iltalomaa, vaan meille ei oltu sitä annettu.
Oli ollut niin kuuma, niin hiki, niin jano, lasi olutta olisi maistanut
niin mainiolta, -- vaan ei päästetty kylälle. Se oli meistä vääryyttä,
sortoa, se pisteli meitä ja me päätimme kiusallakin saada olutta --
omin neuvoimme. Siitä oli tuumittu koko iltapäivä. Me tiesimme miten
ankarasti tuollainen oli kielletty, vaan se juuri meitä kiihoitti, se
teki asian jännittäväksi. Me halusimme kerrankin puijata tuota ankarata
sotakuria ja naureskella sille. Tässä tuli kysymykseen olla yhtaikaa
rohkea ja viekas... meistä tuntui kuin olisimme antautuneet
vaaralliselle partioretkelle, kauas suojelevista joukoista, ja me
tiesimme nyt menettelevämme ominpäin ja vastoin kaikkia käskyjä.
Mielikuvitus rakenteli tuossa tuumattaissa kaikenmoisia vaaroja ja
mahdollisuuksia, pelottavia ja viekottelevia. Jano oli jo aikoja mennyt
menojaan illan viileässä, eikä mitään retkeilyn tarvetta ollut
olemassa, päinvastoin oli ruumis väsynyt päivän vaivoista ja kaipasi
unta ja lepoa. Mutta nyt ei ollutkaan enää kysymys muusta kuin:
onnistuako vai eikö?

-- Jos nuo tapaisivat luutnantin kylällä ja tämä kysyisi heiltä
lomalippua...

-- Silloin ne olisi pojat helisemässä, varsinkin jos tapaisivat hänet
olutkoria kantaessaan.

-- Vaan nepä eivät kylän läpi sitä tuokaan vaan kantavat törmän alustaa
pitkin sillan alatse ja hevoshaan poikki rukiiseen. Ja kun ne kerta
rukiissa lienevät, niin silloin, -- ota kiinni!

-- Ota kiinni tässä pimeässä...

Hyvin hämärästi valaisi pienelle liekille väännetty kattolamppu suuren
kasarmin ja ulkona oli musta pimeys, niin musta kuin voi olla elokuun
yönä kun taivas on pilvessä. Raskasta unenhengitystä ja kuorsausta
kuului kaikkialta ympäristöstä, lähetin astuntakin oli tauvonnut,
hänkin kai oli voipunut johonkin istualleen nukkumaan, -- vastoin
kaikkia asetuksia.

-- Mutta jos se heittiö herää ja rupee meiltä kyselemään että mihin ne
miehet lappaa. Kuka siellä lie lähettinä?

-- Vihelä, nukkuu kuin porsas,... kun vain ei päivystäjä heränne, --
mutta silloin se myrkyn lykkäisikin!

-- Eihän se mitä,... ja mennään yksitellen.

Hitaasti kuluivat tunnit. Kello kasarmin seinällä löi puoli kakstoista,
kun jo luultiin yön kuluneen ohi puolesta. Kävi kuumaksi maata täysissä
tamineissa. Noustiin hiljaa, avattiin sinellirullat... vaan ylikerrasta
kuuluu astuntaa... ja jo heräsi Viheläkin...

Odoteltiin tuskallisesti, milloin Sorri sopimuksen mukaan tulisi hiljaa
koputtamaan ikkunaan. Mutta eihän ne vielä heti joudu... Liittolaisilta
loppuivat pakinat, toiset makasivat ja tupakoivat, toiset olivat
vaipuneet puoliuneen, -- niinkö lie raukaissut, vai jänestämäänkö lie
ruvennut... Tarpeetontahan se oikeastaan olikin antautua vaaran
alaiseksi noin joutavan asian takia,.. -- oluen juonnin, vaikkei ollut
vähääkään janoa... hyvin se olikin poikamaista, jos sitä oikein
ajatteli... Ja huomennahan sitä taas pyhälomalle päästäisiin... kun ei
satimeen jouduttane... Jos vain asia ilmi tulee, niin siitä syntyy
tutkimukset... ja kotiarestit ja putkat, -- hyvä jos ei sotaoikeuteen
menne...

-- Ehkeivät olutta saakaan näin sydänyöllä.

-- Yhden kai minulle tekee... rankaisemaankin rupeaa.

Kaikilla tuntui jo mieliala vähän raskaalta, vaan myöhää nyt oli
peräytyä. Koetettiin rohkaista mieliä... Mutta missä ne miehet niin
vitkaan viipyvätkään? Joku kasarmissa nousi vuoteeltaan, veti saappaat
jalkaansa ja lähti ulos... Hiekkakäytävä kumahteli hänen
askeleistaan... Kunhan vain ei nyt sattune Sorri tulemaan...
Kuunnellaan. Ei, mies astuu jo takaisin, astuu kasarmiin. Mutta samassa
helähtääkin ikkuna hienosti...

-- Hiljaa, hiljaa ja yksitellen, ettei lähetti huomaa! Hiivittiin ulos,
haparoitiin edelleen. Oli niin pimeää, että tuskin osattiin vanhalta
muistilta kiertää keittiön taitse ja saunan kupeitse aidan luo ja siitä
vesakon halki ruispeltoa kohden. Oksat risahtelivat edelläkulkijan
jalkain alla ja opastivat seuraaville tietä. Maa oli kasteesta
likomärkä ja tuuli repi sadetta. Jalat kastuivat heinikossa reisiä
myöten ja unenarkaa ruumista puistatti. Päästiin pellonojaan, käveltiin
sitä pitkin kappaleen ja jo oltiin perillä.

Joku repäsi tulta tupakkiinsa: näkyi ojassa olutkori, ojanpartaalla sen
ympärillä istui miehiä sinelleihinsä kääriytyneinä. Sorri ja Tuira
pyhkivät hikeä otsaltaan. Tiheänä kasvoi kahden puolen korkea ruis.

Sitämyöten oli siis retki onnistunut. Pistettiin tupakat, alettiin
rupatella. Kukin otti oman pullonsa, työnsi tulpan sisälle ja imi
pullonsuusta. Olisihan sen nyt pitänyt maistua kun se oli niin suurella
vaivalla ja vaaralla saatua, mutta eipähän. Oli niin kylmää ja
kosteata, muutenkin vilusti ja nukutti. -- Into oli kuin vireestään
lauennut.

-- Kunhan vain ei päivystäjä kävisi vuoteita katsomassa.

-- Eihän se mistä arvaa. Koetettiin rohkaista arkailevia mieliä; Sorri
kertoi, miten he pataljoonassa kantoivat olutta aivan kasarmiin sisälle
eikä ilmi tullut kuin joskus ihmeeksi... tämä ei ollut mitään sen
rinnalla. Ja Tuira kerskasi, kuinka he nytkin olivat kulkeneet kylän
läpi ihan luutnantin akkunan alatse, miten olivat väkisin ajaneet
olut-ukon vuoteeltaan ja sitten pimeän päässä kantaa retuuttaneet
rantakiviä pitkin.

-- Rohkea se rokan syö, ja aina sitä pelastuu kun vain lie uskallusta.

Vaan ei tepsinyt sekään keskustelua vilkastuttamaan. Miehiä arasti ja
kyllästytti. Yksi hätäili, että mihinkähän se olutkori siitä
peitetään... muutenhan sen vääpeli tietysti löytää kun käypi
nuuskimassa. Toinen huomautti, että aamulla pitää viideltä lähteä
ampumaan ja kolmas ehdotti jo poislähtöä.

Rupesi tuntumaan niin lapselliselta, että aikamiehet lähtevät
vuoteiltaan yönselkään ikäänkuin naurisvarkaat, ja ihan ääneen
ihmeteltiin siinä haukotellen, että mikähän oli viekotellut tuollaiseen
poikamaisuuteen... miltei jo hävettänyt.

Ei se ollut oluenjano eikä seikkailuhalukaan. Ei mikään muu kuin juuri
kasarmielämä ja sotakurimeininki voinut tehdä noin lapselliseksi,
pääteltiin. Kaikki mahdollinen ja enemmänkin kuin mahdollinen oli
kiellettyä -- rangaistuksen uhalla, -- mutta mitä joku osasi tehdä
vastoin kieltoa ja kiinni joutumatta, sen lukekoon omaan
ansioluetteloonsa. Sen vuoksi jo pelkkä tieto että asianomaisten
luvatta oli voinut jotain tehdä ominpäin ja pelastua pulasta oli
kuoletettavaksi aiottua itsenäisyyttä ja yksilöllisyyttä siihen määrään
hivelevää, että sen eteen saattoi uskaltaa paljo, ruveta
lapselliseksikin.

Niin sitä tuumittiin, kun eri joukoissa hiivittiin heinikon läpi ja
aitojen yli kasarmiin, vieläpä kun väsyneinä laskeuduttiin vuoteillekin
ja muistettiin, että siitä parin tunnin perästä ajetaan ylös ampumaan.
Ei huvittanut nyt Sorrin sukkeluuskaan; kun lähetti, jota sillä välin
oli vaihdettu, ihmetteli, että mistä ne miehet työntyvät, kun hän ei
muista ulos menneiksi, torui häntä Sorri, että vai sinä et muista, olet
nukkunut... tästähän tuota vasta mentiin... varo vain, ettet toista
kertaa nuku...!

Mutta aamulla sekin jo huvitti, oikein nauratti, ja seuraavina päivinä
keskusteltiin tuosta retkestä paljo ylpeydellä ja mielihyvällä. Silloin
taas tuntui, että oli sitä sentään oltu poikia, kun uskallettiin panna
toimeen juomingit ihan kasarmin ääressä ja keskellä yötä. Ja vähitellen
levisi tieto siitä retkestä laajemmallekin, ihmetellen kuuntelivat sitä
muut toverit, ja tuumivat hekin, että poikia ne nuo sentään olivat. Ja
jonkunlaisena sankaritaruna kulkee kertomus tuosta öisestä retkestä
reservipolvesta reservipolveen kasvaneena ja kaunistuneena, ja
toinenkin sitä kuullessaan virkahtaa:

Ne ne on olleet poikia!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Reservikasarmista - Muistoja sotamiesajoiltani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.