| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Maamieslauluja
Author: Eerola, Eero
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Maamieslauluja" ***
MAAMIESLAULUJA
Kirj.
EERO EEROLA
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1910.
Omistetaan
kansanopistoille ja maamieskouluille.
SISÄLLYS:
Maahenki -- kansanhenki.
I.
Maamiesmarssi.
Kunnian saakoon hän.
Maamieslaulu.
Osuustoimintalaulu 1.
Osuustoimintalaulu 2.
Maamieskoululaisten laulu.
Kevätlaulu.
Toukolaulu.
Kyntäjän laulu.
Kyntäjä-luoja.
Me laulamme.
Heinälaulu.
Elolaulu.
Emäntä.
Torpparin laulu.
Hevosmies.
Metsän laulu.
Paimenen laulu.
Tuutulaulu.
Nuorisolaulu.
Hymni.
Kuorolaulu.
Maamiehen rukous 1.
Maamiehen rukous 2.
Vapaa.
II.
Käy kanssani.
Vanha-Kalle.
Virkku ja Heikki.
Puhteella.
Paimenessa.
Metsässä.
Korpien miesi.
Viel' ei viikkoista vilua.
Aate -- aine.
Loppulaulu.
Maahenki -- kansanhenki.
Ei kohoa korpikansa,
ellei korpikin kohoa,
eipä kasva rannan kauppa
heili kypsi hengen kylvö,
ellei runsi ruokamulta
Suomen peltojen perillä.
Maahenki -- kansanhenki,
juuri-isä tiedon, taidon,
emo kaikenkin elämän.
I.
Maamiesmarssi.
Säveltänyt Rikhard Mäkinen.
Turvetta puske, turvetta puske,
käyköhön korvessa rantojen ruske,
tahdomme perata maaperän Suomen,
pellossa, pellossa Suomen on huomen,
onni on kuokkia, kyntää ja raataa,
tahdomme täyteläistä tähkäpäätä kaataa,
niitämme niityltä miesmitta-heinää,
nostamme aittaimme matalata seinää,
ojitamme tuota ja hävitämme hallan,
Suuren teemme Suomesta peltojen vallan,
lapsille luomme me lauhemman lehdon,
itsellemme illan tullen lauluisan kehdon
maa-emon parmailla, kuuntelemme hiljaa:
päämme päällä kaartuu jo kultaista viljaa.
Nyt on aika kuokkia, kyntää ja raataa,
tahdomme täyteläistä tähkäpäätä kaataa,
nyt on aika perata maaperä Suomen,
pellossa, pellossa Suomen on huomen!
kunnian saakoon hän.
Kunnian saakoon hän.
Kunnian saakoon hän,
joka peltonsa piennarta vankkana astuu,
hän, joka kyntää, kylvää,
toukoja vaalii,
tyynenä katsoen ain,
miten vaihtuvat kevät sekä syys.
Tähkien täysien päät
hänen polkunsa päällitse kauniina kaartuu,
rintansa laajana laulaa
vapausvirttään:
autuas astua sen,
joka mullasta onnensa luo.
Maamieslaulu.
Säveltänyt Väinö Lehtinen.
Me tahdomme luoda suomen tään
ihan mustan-mullan maaksi,
me tahdomme suoria tuostakin pellon
ja kuulla kauniiden karjojen kellon
ja perata laitumet laajat ne
niin vehnäs-vehreeksi haaksi!
Me tahdomme kuokkaa heiluttaa,
niin tehdä tarmolla työtä,
me uskomme maa-emon mahtavan onnen,
siit' elo muu imi voimansa ponnen,
me uskomme päivää luovamme näin
ja karkoittavamme yötä.
Me uskomme työhön, työhön vaan
ja mieheen ja miehen voimaan,
me uskomme maahan ja pellon mahtiin,
me uskomme elämän terveen tahtiin,
me tahdomme virtemme virittää
maa-emon kiitosta soimaan!
Osuustoimintalaulu 1.
Säveltänyt P. J. Hannikainen.
Ylös yhtenä nyt, käsi käteen vaan,
nyt tullut on meidän aika,
nyt tullut on aika jo kohottaa
maan oikea voima ja taika!
Ylös veikkoset nyt, jo hetki se on,
kun pienikin pontensa näyttää,
ja meidän valta on voittamaton,
kun oikein sen taidamme käyttää!
Näet pienet suurta kun uskaltaa
ja voimansa yhteen kerää,
kas, siitäpä intoa saa koko maa,
se nousee, kasvaa, se herää!
On yksilö heikko ja kaatua voi,
mut yhtymys voimia antaa,
siks: "yhtehen, yhtehen!" laulumme soi,
se huuto se kauas lantaa.
Me tahdomme meijerit rakentaa
töin yhteisin sekä toimin,
ja yhteiskassoja perustaa,
maat perata yhteisvoimin.
Me luotamme toinen toisiimme,
me tuemme toistamme aina,
näin onnemme saa, se on uskomme,
ei puuttehen huolet paina.
Kun yhtyy kaupan ja pellon työ
näin yhtehen suurehen uskoon,
uus' tullut on aika, jo hetki se lyö
ajan armahan aamun-ruskoon.
Osuustoimintalaulu 2.
Maa yhtenä suurena voimana nyt
jo kattonsa harjaa nostaa,
se liittää rahan, se liittää työn,
se yhtenä myy sekä yhtenä ostaa.
Kas meijerit mahtavat kuinka ne käy,
ja peltoja koneet kulkee,
jo nousee kansa, jo nousee maa,
ken tietä sen yhteistä sulkee!
Käy liittohon vaan, elinvoimas on tää,
käy yhteistoimihin tarmoin,
oman kontus mieheksi nouset näin
rahavallan pois alta armoin!
Maamieskoululaisten laulu.
Maamiehiä meistäpä tulkoon vaan,
niin, miehiä, mitkä ei pelkää
työn kultaisen tarttua kuokkaan kiinn'
ja joilla on sitkeetä selkää.
Maamiehiä meistäpä tulkoon vaan,
niin, miehiä auran ja mielen,
me tahdomme oppia ymmärtämään
sen peltojen pyhän kielen.
Me tahdomme oppia rakastamaan
ain peltojen tuoksua, multaa,
ja maasta, niin maasta me kaivamme vain
elon kotoisen onnen kultaa.
Kevätlaulu.
Kevätpeltoon pehmeään
painuu jyväkulta,
sirkun peittää siemenen
pellon musta multa,
aavistus povessa asuu.
Pouta heljään hellittää,
pian saa pilven vuoro,
kasteen kauniin langeten
nousee oraskuoro,
syntynsä sykähtää virteen.
Länsi laulaa leppeään,
suukon sulon antaa,
lämmön mailta mairean
tervehdyksen kantaa;
kauniisti kevätär kulkee.
Toukolaulu.
Kyntelen keväistä toukojen sarkaa,
kevähät tulee ja kevähät karkaa,
kiire on keväällä toukojen työ,
pitkä oli talven yö.
Kylvän mä siementä maan mullan rakoon,
ehkä se itää ja ehkä se sakoo.
Suotuisa kesä nyt Luojani suo,
maa että kymmenet tuo.
Suo että täyttyvi syksyllä laarit,
ennenkuin talvi tuo valkeat paarit.
Suo että pojassa maamiestä lie,
sitten kun talvi mun vie.
Kyntäjän laulu.
Tätä peltoa kynteli taattoni mun,
ja kynti jo taatan taata,
se ostettu otsin on helmeilevin,
ilon, tuskan se tuttua maata.
Tätä astun ma nyt, eikä kenkään mua
pois aurani jäleltä saata.
Taas kypsempi kynnös mun jälkeeni jää
tuhat-muistojen pyhää maata.
Kyntäjä-luoja.
Suonsilmä, jääsilmä valtas jo vaipuu,
auramiehen alle jo talvesi taipuu,
kystä jo tahtovi
kyntäjä-luoja.
Suurena päivä jo päälläsi kulkee,
mailmoita, mailmoita maan povi sulkee,
maamiesi mailmoiden
päivään tuoja.
Nähkäätte mahtaja luomistyössään,
suur' ompi, suuri hän peltojen vyössään,
nähkätte maamiesi,
valtia mullan!
Astuvi kynnöstä kypsää pitkin.
Päivänsilmä kaunihin kasteen itki,
siunaten, siunaten
siemen kullan.
Me laulamme.
Me laulamme suliksi Suomen suot
ja pelloksi korven pinnan,
me laulamme lauhoiksi hallat,
ja laajaksi raatajan rinnan.
Me laulamme onnea pellon työn,
oraskuorokin virtehen yhtyy,
ja pirteissä yhtyvi pienet suut,
isä puhteen-töihinsä ryhtyy.
Me soitamme iloa sorean työn,
jota pirteissä tehdään hiljaa,
kun kattojen himmelit heilahtaa,
ja luo sydän kultaista viljaa.
Heinälaulu.
Taas viikate välkkyy ja harava heiluu
ja kilvan lentävi työ.
Lyö vinhemmin lyö!
Jo heinä se kultaisen kukkansa kantoi,
apilas jo armaimmat tuoksunsa antoi;
vinhemmin lyö,
käy leikiten työ,
elon vietämme poutien juhlaa!
Taas taivas se korkeena, kauniina kaartuu
ja maa sekä ilmat soi,
työn-ilon ne loi.
Kaunis on tähkänsä tekohon kaatua,
kaunis on katketa ennenkuin maatua,
viikate soi!
Maa uutta jo loi,
tuhat-tuoksuja maa-emo tuhlaa.
Elolaulu.
Jo täyteni tähkä, jo elokuu ehti
ja keinutti kultaista viljaa,
jo käännähti syksyyn kesän kirjo-lehti
ja vaaleni, vaaleni hiljaa,
tullut on päivä jo sirppien soiton,
korjuun ja voiton.
Tullut on aika kun ihminen taas saapi
kylvönsä jälkeä niittää,
itseensä, -- enemmän Luojaansa luottaapi,
päiväthän päässä jo kiittää:
kaunis on kasvu ja täydet tähkäpäät,
Sinun oli säät.
Emäntä.
Talon olen taitava emäntä,
talon olen tarkka muori,
minäpä piimät pöytään kannan,
minäpä perunat kuorin.
Ukko se kulkee pellot ja metsät,
kotona istuu ja yskii,
taikkapa pitkää-piippua polttaa,
nurkissa äyskii ja ryskii.
Minäpä silloin ketteräkenkä
aitan polkua astun,
noukkasen tullessa navetan tieltä
viriketuohta ja lastun.
Kukapa ennen kuin emäntä itse
aamulla valkean löytää,
kukapa muu se perehen kaiken
kutsuvi pitkähän pöytään.
Eihän se ukko mitänä huomaa,
missä ne nyörit kulkee,
kuka se aamulla töihin käskee
ja illalla ovet sulkee!
Torpparin laulu.
Vieläkin vieraan vakoa kynnän.
Koska se oma on sarka?
Laiha on vako ja pitkä on päivä
sinulla, torppari parka. --
Muttapa mullai mielessä väikkyy
omaani kyntää kerran,
onpa jo onneksi omaa saatu
säästöä vähäsen verran.
Kunhan se karttuu, kunhan se kasvaa,
teen tästä täyden kesän,
omaksi taloksi tarhani tahdon,
perustan perintöpesän.
Hevosmies.
Hei, hevosmies se on sentään mies,
kuin lintu se laskee ja liitää,
se orhinsa ohjata oikein ties,
hepo korskuu, hirnuu ja kiitää.
Hei, hevosmies se on sentään mies,
se tuntevi heponsa tarkkaan,
se kasvattaa ja se katsoa ties,
mikä tuottaa tuhannen markkaa.
Hei, hevosmies se on sentään mies,
se poika se ajaa ja laulaa,
se poika se kestää, kaikki sen ties,
kas siinä on miestä ja kaulaa!
Hei, hevosmies se on miesten mies
ja siinä on rehtiä verta,
se maailman-mahtaja on kukaties,
kun hällä on ohjat kerta.
Metsän laulu.
Metsien meidän on rikkaus, valta
Suomessa suurin, suurin,
vie vilu viljan, hyytävi halla,
huokaa koko maa puutteen alla,
meissä on toivonne juuri.
Jääkide kiiltää, vihuri kun viiltää:
arvomme ylinnä on muita,
sytymme ja palamme ja lämpöä suomme,
herttaiset talvenen hetket me luomme,
takkahan tarvis on puita.
Soitamme ilmoissa ihmisten onnea,
suomme me suruhusi lohdun;
moni polo eksyy ja kulkevi harhaan,
löysi ilon jälleen ja ystävän parhaan
suojasta metsien kohdun.
Uskomme uljas on tuulien tiessä,
kauniiksi kaihoomme kukin,
lakkapää kun latvamme pilvien on eessä,
alioksan orava jo kulki unen reessä
hyrrätessä Mielikin rukin.
Meidän on onnemme ihmisten onni,
hyvin sitä vaalios varhain:
minkä metsä yleni, sen ylenit sä itse,
metsän soitto sorein käy hongan lakkapäitse,
ota siitä onnesi parhain!
Paimenen laulu.
Jääpi jo kotoniitty, jääpi jo pellot,
laitumella lauhemmat karjojen kellot.
Metsä on valtani, lauluni juuri,
Metsolan satu on suuri.
Sielläpä vihreät ne viidakot kuiskii,
metsän pikku piiat ne huntua huiskii,
kirkas on päällä paimenen päivä,
kaunis on pilvenkin päivä.
Soittonsa kunnahalta toiselle ehtii,
tuulonen se tupsahti vienosti lehtiin,
kukahti käkönen lempensä tulta;
metsä on paimenen tulta.
Tuutulaulu.
Tuu, tuu,
tupu, tupu, tupuseni tuu ja tuu.
Aja, aja unosen jo reessä,
äitiin on silmät veessä
tietäissään kuin kaunis mailma
kerran on kultunsa eessä.
Ilo, ilo ihanata soutaa,
taata jo kotiin joutaa,
taatapa kuokkii korven keskeen
piltille elämän poutaa.
Piti, piti piltille soittaa,
pilttipä korven voittaa,
vanhojen silloin valkohasten
leppoisa ilta jo koittaa.
Nuorisolaulu.
Säveltänyt Erkki Melartin.
[Sepitetty ja sävelletty Et.-Rarjalan nuorisoseuran
nuorisokursseille Uudenkirkn kansanopistolla 1-8.10.1909.]
Ja vieriltä Vuoksen ja Saimaan veen
me tänne nyt yhtehen saimme,
me löysimme keskellä arkiotyön
sen suvisen sunnuntaimme.
Ja on kuni aurinko armaamman
nyt syämihin hohtehen loisi,
ja on kuni sielumme sisimpään
niin valkeat soitot soisi.
Me nousemme kansana kauneuden,
yön nousemme usvien alta,
niin suuri, niin suuri on toivojen maa,
ja kaunis on toivojen valta!
Hymni.
Terve, te metsät,
vuoret ja laaksot,
lampikin läikyväinen!
Terve, te niityt,
peltojen vilja
päivässä päilyväinen!
Syttyy sielussa sininen soitto,
liikkuu lumojen linnat,
peltojen päälle painuva päivä
maksaa elämän hinnat.
Lentää hempeä heilimä-voima,
uusien toivojen alkeet:
täälläpä ihminen itsensä löytää,
aamunsa autuaat, valkeet.
Terve, sa peltojen
perkaaja miesi,
karkea, kaunis ja ylväs!
Terve, sa maa-emo,
ikuinen liesi,
elämän ehto ja pylväs!
Vuorolaulu.
Miehet:
Peltoja me perkaamme, metsiä käymme,
kynnyksen tiessä me harvoin päivin näymme,
veri veti väljille teille.
Naiset:
Osamme on liikkua liukkahin kengin
kotipolun teitä ja ääressä penkin,
koti, koti kallehin meille.
Miehet:
Kaunista on illan tullen tuvan lämpö maistaa.
Naiset:
Raumiimpata kaunollensa iltapuuro paistaa.
Yhdessä:
Koti, koti kaunis on ja kallis.
Miehet:
Armahat on iltahämyn istujaiset meille:
puuhaella puhdetöiksi sangot, saavit teille,
panna poika polven-korku kaarpyssyn laittoon.
Naiset:
Heljä meille heinä-aika, harava kun häilyy,
koska elon poutapäivä päitten päällä päilyy,
käymme kuten iki-ilon onnen-osan taittoon.
Yhdessä:
Kukapa ei omaksensa onnea sallis.
Yhdessä:
Löysi käsi käden jo ja tuki toinen toistaan,
näinpä elo ehjän-lämmin edessämme loistaa.
Kotipirtin orren alla elomme on erä,
onnemme on luoda luja kotipellon perä,
maassa on mahtimme juuri.
Vapauden tuulet ne täällä tulta puhuu,
täällä luonto ympärillä ymmärtäen huhuu,
kasvut uudet kauniimpata tekee täyttä terää,
polvi terve meidän mennen elämähän herää,
työn onni suuri on, suuri!
Maamiehen rukous 1.
Sinä, Maa sekä minä,
me kolme me aina
kuulumme yhtehen liittoon.
Sinä säät pidät, Sinä,
Sun on auringon laina
ja pilvet tietäsi viittoo.
Maa väkevänä vuottaa,
se luopi, se siittää,
aukovi povensa aarteet.
Mun osan on luottaa
työhön sekä niittää
kultaisten tähkien kaarteet.
Minä veljenä tulen
luo teidän, te voimat,
työn minä, työn minä tarjoon.
Pois kerran kun ma kulen,
Sun ei saattane soimat,
vaan ilo, Maan minut varjoon.
Maamiehen rukous 2.
Mustan mullan, vihreän viidan,
nousevan oraan ja kypsän sadon.
Kaitsija, herra, kasvosi käännä
työn tykö miehen pellon ja kuokan.
Lujita, Luojani, maamiehen mieltä,
kasvata, kartuta, minkä hän kylvää,
ohjaa auringon armahan säteet,
lempeät, lauhat; tiet pidä pilvien
tasaisen juoksun, kartuttavaisen.
Nousevi pelloilta, niityiltä varsi
helkkyvän heinän ja läikkyvän laihon,
ylistys Ylimmän puolehen Sinun,
yhtyvi pirteissä pienoiset kädet,
kohoaa liitos Sinun, Korkeimman:
Suo, Isä, lapsilles laatuisa leipä,
palkaksi rauha raatajan iltaan!
Vapaa.
Siellä vapain vapaasuku,
missä vankin auraluku.
Kilpi -- aura kirkkain siellä,
kypsin vako kynnön tiellä.
Pystyn kantaa kaunis ryhdin,
ei käy haurain haaska-vyhdin.
Ei ne niskat notku enää,
perukirjat peltoon penää.
Tulee toinen vastaan valta,
kohti käy, ei koskaan alta.
Täyttää kauniin, kehnon jättää,
katsoo karhun-kämmen kättään:
-- Tulkoon, jos on uskallusta,
tutkasemaan Manan usta.
Elää, käskyt ehjät jakaa,
vapain muistoin maassa makaa.
II.
Käy kanssani.
Käy kanssani kyliä kiertämähän,
ilo kylien kujilta kurkkaa,
monet viistoiset töllit ne virnistää
ihan ylpeetä vasten nurkkaa!
Jos tunne et riemun rippuistakaan,
käy kanssani, niin sinä löydät
sen pitkien penkkien pirteissä vaan,
ja missä on pitkät pöydät!
Hämyhetket siellä sen hetkiä on,
kas silloin se pankolla makaa,
tai hyppää tuoreena, nuorena niin
yhä pitkien piippujen takaa.
Kas siellä kun juhla ja juhannus on
tai joulua pahnat peittää,
sitä otraisen kallista kannua niin
ne huulilta huulille heittää.
Siell' elämän onni se ehtymätön
ain uhkuu uljasta voimaa,
siell' uudestisyntyä sammunut voi
syttyä uudesti soimaan.
Vanha-Kalle.
Kyläveräjän luona se kyhjöttää
viis-kyynärän mittainen mökki,
sen ikkunalaudat on irrallaan,
koko ikkuna pieni on luukku vaan,
savupiippu on pudonnut puoleen.
Se Vanhan-Kallen on mökkinen,
hän setä on kaiken kylän,
hän lapsille laittavi tuohiset puukot,
kun kaitsevi kesäisin karit ja uukut
ja lämpimän leivän noutaa.
Kyläveräjän raskas vingunta
vuoskymmenten soitto on hälle.
Syys-synkät hän riihivaarina astuu,
lämpimän kiukaan ääressä kastuu
se toinen, näkevä silmä.
Ei kurjuutta kuikuta itkein hän:
-- Mutt' ollut kystä on kyllin,
vaan siitä mun silmäni joskus kastuu,
kun aattelen, kuka mun jälkeni astuu
ja setä on kaiken kylän?
Virkku ja Heikki.
Virkku on eessä,
Heikki se reessä,
vaaripa neuvoja antaa.
Heikki se ohjaa
keskellä pohjaa
reen kuten juuriikin miesi.
Vanha ja harmaa
Virkku jo varmaan,
Heikkipä pien' piimäparta.
Kas, miten sentään
Virkkukin lentää!
Miehensä lie aika Heikki.
Vaari jo nauraa,
Virkulle kauraa
Heikki kun aitasta heittää:
-- Aika mun voittaa,
vuoro sun koittaa
ajon, työn ohjissa kestää.
Puhteella.
Nurkassansa vaari
veistää pientä kauhaa,
Pikku-Matti pauhaa,
työnä pyssyn kaari.
Isä tuosta vestää,
höllää reen puuta,
puree Halli luuta,
Hallin hammas kestää.
Maija-sisko kutoo
Pikku-Matin sukkaa,
Matti aina hukkaa, --
joka kinnas putoo.
Äidin rukki pyörii,
sitten hiljaa lakkaa,
äiti tulta takkaan
korjaa, aina hyörii.
Aapis-kirjan sieppaa,
Matille sen antaa,
leivät pöytään kantaa,
sukkelasti kieppaa.
Kaunis pere työssä
tulen tuikkehessa,
kaunis ottaessa
rauhan unta yössä.
Paimenessa.
Kali-kali-lali-kali kellot kalkkaa,
liki suon laitaa Punike kulkee,
Kirjopa torkahti mättään kylkeen,
uniset silmänsä puoleen sulkee,
antaa purra
hyttysen julkeen,
yövirsi-vieraan.
Kiertää Mansiken jälkiä sonni,
keihässarvinen, kyytökäs Onni,
kiertää, mylvii, -- iloja se luuli,
kantoi veikeän viestin tuuli --
Vuoren rintaa paimen kiipii,
pellavatukka Maijan-Kustaa,
pikkunen pussi se selässä keikkuu,
kun hän vuoroin juoksee ja hiipii,
mielessä valkean koivun leikkuu
ja luikurituohen taitto.
Ennätti vuoren korkeimman kohdan,
laajalti siitä silmä jo kantaa,
-- Naapuripitäjän kirkontorni
nousee etäintä taivaanrantaa.
Tuolla on Juttilan tuulimylly,
hiljaa noinko se ikänsä jauhaa,
tuollapa taatan torpan tienoo,
tuolla vain korpea, korven rauhaa. --
Istuu Kustaa ja katse lentää.
Silloin viekas veitikka hiipii,
ystävä ylin se jo pensaasta kurkkaa,
Kustaan korvaan se simapillin pistää,
päivän lämpimän helmaan raukee
hiljaa Maijan pellavatukka,
painuu mättään valkea kukka
ja unten maailma aukee.
Näkee paimenkuninkaan jalon
-- sai siitä muorilta kirjan äsken --
Davidin puoltavan poloa maataan,
näkee lingon, mi Goljatin kaataa,
sitten taivaan kultasen talon,
vehreät niityt ja Isän sen harmaan,
mi enkelikarjoja kaitsee. --
Keikkuu ketterä liuhuhäntä
orava oksalla, juonia kutoo,
heittää kävyn, ja alas se putoo
Kustaan käteen. Taivas niittynsä
hetkessä sulkee, --
pian soi luikurin leppeä ääni,
karja jo kotio kulkee.
Metsässä.
Kas, aina mun mieleni kirkastuu,
salo sankka kun kaartuvi eessä,
kun latvoja puiden kulkevi kuu,
lyö lainehet varjoja veessä.
Sinipiiat ne huntua huiskuttaa:
tule pois, ole metsien miesi!
Sinä aattele: pohjassas, erämaa,
tuli tuikkii, tuntoni liesi.
Keväthangella hirveä hiihtää saa,
soi mökkiin tetrien peli;
oi, onnellinen, kenen osa on niin,
ken metsien elämän eli!
Jää tänne jo, oi! jää tänne jo, oi!
Älä metsien impeä hyli!
On maailma kylmä, ja lämmin vain
sinilieska on metsän syli.
Näin houkutus soi. Tämä ainainen
minun ollut on verteni veto.
Minä tulen, minä tulen, -- nyt hyvästi jää
elon kirjavan-kiljuva keto.
Korpien miesi.
Kas korvessa miesipä näyttää saa,
mitä voima ja kunto ne voipi,
näet siellä kun koikkuvi korpit vaan,
ja honkien parrat soipi,
ja hän yksin tarttuvi kuokkaan kiinn'
ja jättiläis-jälkeä jättää niin,
luo sarkansa kalliin ja kantoisen
ja luopi sen laulellen!
Ei korvessa aikaa voivotteluun,
teräs-terveitä luita se vaatii,
ja siksipä korpien kontio myös
ain laulunsa lujaksi laatii.
Sitä laulaa se, vaikka jo hallat kaas',
se nousee, kylvää ja laulaa taas,
ja korpi se tähkänsä täydentää,
syvä sulaa kirsien jää.
Sen täytyy! Rivien kirvota myös,
kova korpien aatran kärki.
Kova korven karhun silmä, ja sees,
unen houreita ei elä järki.
Niin kaunis on maa-emo, hän sen ties,
niin kaunis on kotipirtin lämmin lies,
sen kalliinpa kaipuu se korpeen vie,
on uljaan uskoon se tie.
Viel' ei viikkkoista vilua.
Humahtivat harvat hongat.
Havahtivat miesten mielet:
viel' ei viikkoista vilua,
jos on mieltä miesten päässä,
mieltä päässä, pontta käessä,
sydämissä suurta tulta.
Viel' ei viikkoista vilua,
eipä hädän häiventänä,
jos on peltoa perannet,
turpehesen turvannehet.
Muu kun häipyypi, häviää
mailman markkinatiloilla,
ei pakene pellon pinta,
eikä mene metsän onni,
jos on oikein osannet
sitä nostea hyvästi.
Min on sarkasi syvennät,
sen ylennät itseäsi,
sen kun soitasi ojitat,
ojitat oman sydämes
tiedon siementen tilaksi.
Siin' on onnesi, osasi,
lastesi laatuisin peru.
Aate -- aine.
(Katkelma.)
Aate ilman aineen tukee nälkätielle viedä voi,
mut ei suinkaan siltä tieltä voiton torvet meille soi,
vasta, koska vauras kansa tuntee vahvan selkäpuun,
urasta silloin uskaltaa se myöskin aatteen taisteluun.
Mut on yksin nousu työläs, kompastaa se polku voi,
sikspä ajan-hengen meille yhteishuudot huimat soi:
käsi käteen, kylki kylkeen kaupan sekä pellon työn,
näin me uuden päivän luomme, hävitämme häijyn yön.
Kaikki yhden, yksi kaikkein puolesta kun kerran käy,
nousee kaikki, puutteen tiellä kulkijaa ei ketään näy.
nousee kaikki aineen tiellä, tiellä aatteen samaten,
tuntein suuren veljeshengen käyvän kautta sydämen.
Silloin yöhön syttyy tähti, tähti kirkas päälle pään, --
jo ne ajat armahuiset aavistuksen silmin nään:
kasvaa näillä tienoin kansa yhteisonni omanaan,
hoitain suurin Suomen-tunnoin isäin pyhän perimaan.
Kestää silloin, tulkoon tuiskut, tulkoon vaikka ukkossää,
leimahtakoon taivaspalot, hyrskyköhön hyinen jää!
Aatteen suojiin kun käy kansa varmin aineen askelin,
ei sen päälle pakkopaitaa panna käskyin korkein!
Loppulaulu.
Minä aattelen järveä lahtineen
ja sen lahden suulla on saari,
ja ympäri korpea, korpea vaan
ja ylhäällä taivaan kaari.
Sen lahden kaislikon katveesen
se soutaa sorsien joukko,
taas kalliorantaa kaarrellen
repo hiipii, tai jänö-houkko.
Ja kohoaa kummulla rannan sen
tupa pieni ja pihlajat pihan.
Ilo ilku siellä ei valheinen,
ei viiltele viestit vihan.
Mut sen asujan rinnassa aarnio on
niin syvänä, sammumatonna,
ilo kaartuvi ylitse kattonsa sen
niin laajana, loppumatonna.
Hän perkaa peltoa, niittyä myös,
on onnensa kuokkia, kyntää,
saa siitäpä voimia sielu ja käs',
lujan saapi hän luisevan ryntään.
Ei murra myrsky, ei sorra syy,
ei kaatele kateet, hallat,
näet korpi se poikansa kumppani on,
ne yhtyy ylpeät vallat!
Ja iltana lauhana lauantain
kyly lämmin on kyntäjän tuttu,
kylyn jälkehen pirtissä piippuineen
käy huoleton, juureva juttu.
Yli yönsä hän nukkuu kaunis niin
kuin korvessa vainen voipi,
ja herää aamuhun sunnuntain:
kas, viidakon virret soipi!
Ja tuoltapa takaa järven sen
saa naapuritorpan sauhu,
ja kotoinen Halli se haukahtaa,
käy korvessa kaikujen pauhu. --
Elon vyyhtipä siellä se selventi,
se ehjänä, armaana aukee,
saa rauha niin suuri ja seppelpää,
kun raataja iltaansa raukee.
*** End of this LibraryBlog Digital Book "Maamieslauluja" ***
Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.