Title: Savonlinna 1475-1875
Author: Aspelin, J. R. (Johan Reinhold)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Savonlinna 1475-1875" ***


SAVONLINNA 1475-1875

Kirj.

J. R. ASPELIN



Helsingissä,
J. C. Frenckell ja Poika,
1875.



SISÄLTÖ:

  I. Savonlinnan asema.
 II. Linnan synty ja verikaste.
III. Savonlinna ja Savolaiset rajavartioina 1500-luvulla.
 IV. Linnan rakennukset ja sotaiset muistot.
  V. Savonlinna muinaisjäännöksenä.
     Viiteselitykset.



I. Savonlinnan asema.


Kolmesta ahtaasta salmesta laskevat Haapaveden avarat selät virtaillen
vetensä tuhatsaariseen Pihlajaveteen. Läntisin on verisistä
muistoistaan tunnettu Laitatsalmi, keskimäinen Haapasalmi, itäisin ja
virtavin on Kyrönsalmi.

Ammoisista ajoista saakka on näistä salmista käynyt valtakulku Karjalan
puolelta Suursavoon.

Kyrönsalmessa, jota jyrkkävuorinen Kyrönniemi itäpuolelta ja mutkainen
Wääräsaari länsipuolelta ahdistavat, on vierekkäisin kaksi vähäistä
saarta. Kyrönsaari, joka on lähinnä Kyrönnientä, on toista Tallisaarta
isompi; sen länsipuolista virtaa laskevat meidän aikoina Kuopiosta
lähteneet höyryt alas, mutta kulkevat Wiipurista tullen saaren
itäpuolta takaisin, raskaasti huoaten voimakkaassa virrassa.

Tuossa Kyrönsaarella, ahtaassa salmessa, on Savonlinna.

Oletkos koskaan, kansalainen, Pihlajavettä kulkien lähestynyt
Savonlinnan korkeita muureja kun illan taruinen hämärä vallitsee, tai
kuutamolla, kun varjot linnan muureilla ja torneilla mieleesi johtavat
menneitä aikoja? Ei mikään Suomen linnoista puhuttele harmailla
muureillaan niin mahtavasti mieltä kun Savonlinna korkeavuorisen ja
metsäisen Kyrönniemen varjossa.

Ehkä olet, kansalaiseni, astunut Alppien vierteet, nähnyt Rheinin
mainiot rannat ja linnarauniot. Mieleesi ehkä on vihdoin pistänyt
lähteä Suomenkin kauneutta ihailemaan. Sinun varallesi kirjoitan
muistelmani Savonlinnasta, joka muinoin veristen taistelujen kestäessä
varustettiin Itäsuomen tueksi verivihollisia vastaan. Sittemmin ovat
rauhan päivät koittaneet Savon kokeneelle kansalle, linna on riisunut
sota-asunsa ja jäänyt menneiden aikojen muistona Savonmaan keskelle
todistamaan sitä kansamme kestäväisyyttä, jonka voittona on nykyisyys.

Rajavarustukseksi oli Savonlinna perustettu Savonmaan keskelle,
keskelle tuon "suomalaisen mahdin", jonka pieliksi luotiin

    "Äänisjärvi, Pohjanlahti,
    Auran rannat, Ruijan suu".

Pähkinäsaaren rauhanteossa v. 1323 sovittu raja on ensimäinen tunnettu
raja, joka eroitti Suomalaiset Suomalaisista. Raja kulki Säämingin
halki kolme peninkuormaa lännempänä Savonlinnaa. Venäjän puolelle rajaa
siten jäivät Laitatsillan, Haapa- ja Kyrönsalmet.

Länsipuolella rajaa asuviin Suomalaisiin juurtui Paavin usko; Kreikan
usko istutettiin Suomalaisiin rajan itäpuolella. Uskonnollinen vimma
teroitti veljesten miekat toisiansa vastaan ja nyt alkoi tuo surullinen
verisen rajasodan näytelmä, jossa Suomalainen oli Suomalaisen
verivihollinen vuosisatojen kestäessä. Tulta leimuavia ja verta
höyryäviä ryöstöretkiä tehtiin alinomaa kummaltakin puolen rajaa
veljesvihollisia vastaan, Suomen puolelta usein Ruotsalaisten, Karjalan
puolelta Venäläisten yllyttävällä johdolla. Sillä välin kuljettiin
rajan kummaltakin puolen, toinen toisensa kaskea niittämässä.

Suomenpuoliset nimittivät Suomalaisia veljiänsä rajan itäpuolella
Venäläisiksi; nämät puolestaan Suomenpuolisia Ruotsalaisiksi.
Keskuksena tuossa surullisessa taistelussa oli aikoinaan Savonlinna
varaväkineen.

Kuitenkin on syystä sanottu että Ruotsin tehtävä historiassamme oli
suomalaisten heimojen yhdistäminen _Suomen kansaksi_. Tuo tehtävä
valitettavasti vaan jäi puolitekeille. Ensimäinen mies, jonka mielessä
se näyttää selvenneen aatteeksi, oli Juhana herttua, jonka nuoruuden
unelmat suomalaisuuden keskellä kuvailivat. Tosin ei tämä aate hänen
Suomen herttuana ollessaan voinut täydessä laveudessaan ilmaantua.
Vasta hänen kuninkaaksi tultuaan mietteensä selvemmin astuvat silmiin.
Suurin osa Käkisalmen lääniä valloitettiin ja lakkaamattomat retket
Savonlinnasta ja Käkisalmesta Syvärijoelle ja Äänisjärveä,
suomalaisuuden luonnollista rajaa kohti ikään kuin ennustivat Aunuksen
valloittamista ja kaiken Karjalan yhdistämistä saman valtikan alle.[1]

Kuolema hänen pyrintönsä keskeytti. Synnyttämä aatteensa jäi elämään.
Karjalan vaakunaan, joka kauhistuttavana muistona veljesten verivihasta
kuvaa kaksi toistansa vastaan kohotettua, miekalla ja sapelilla
varustettua kättä, on Juhana piirtänyt testamenttinsa tulevaisuudelle.

Toistakymmentä vuotta jälkeen Juhanan kuoleman astuu aate jälleen
näkyviin Kaarlo IX:nen, "hyvän kuninkaan" pyrinnöissä Turjassa,
Kantalahden rannikoilla ja Aunuksessa. Merkilliset ovat siihen nähden
kirjevaihdot Solovetsin luostarin kanssa sekä retket Itämeren ja Wienan
rantamaille. Edulliset olivat näille pyrinnöille Venäjän eripuraiset
olot siihen aikaan ja vielä jälkeen Kaarlo IX:nen kuoleman näkyy v.
1615 syntyneen joku liitto Venäjän Karjalan virkamiehissä maakunnan
luovuttamiseksi Ruotsin vallan alle.[2] Mutta Kustaa Adolf, joka
muuten antoi Suomalaisille mitä suurimman arvon, ei ottanut tuota
suomalaisuuden tulevaisuudelle tärkeätä aatetta omaksensa. Hän peräytti
pian isänsä käskyt. Hän oli luonut silmänsä Itämeren rantamaille ja
mahtava jalo henkensä sekaannutti vihdoin Ruotsin vallan Europan
yleisiin oloihin. Tästä lähin viehätti tuo Ruotsin vallalle
turmiollinen "Itämeren vallan" aate Ruotsin kuninkaiden mieliä. Suomen
kansan voitto oli tähän saakka ikimuistettava Stolbovan rauha.

Kuitenkin näkyy Juhana kuninkaan aate vielä miellyttäneen Kaarlo X:ttä,
kun hän rauhanteon puuhissa v. 1657 paitsi muuta vaati Venäjältä senkin
osan Käkisalmen lääniä, joka Stolbovan rauhanteossa oli jäänyt Venäjän
vallan alle: Venäjän Lapin, Venäjän Karjalan Laatukaa ja Syvärijokea
myöden, kaiken Aänisjärven, vieläpä Kargopolin piirikunnan, jonka harva
asutus Onegajokea myöden ehkä vielä silloin oli osaksi suomalainen.[3]

Tämä oli viimeinen kerta kun tuo suomalaisuuden yhdistämisen aate
ilmaantui Ruotsin vallan aikana.

Mutta vielä kerran, kun Ruotsin vallan alla ollut suomalaisuus _Suomen
kansana_ oli eronnut tuosta vallasta ja Suomen valtioon yhdistettiin
Wiipurin, Venäjän vallassa ollut lääni, sanotaan puheena olleen myöskin
Suomalaisen Venäjän Karjalan yhdistäminen Suomen valtion hallintoon.
Puheesta ei tekoa tullut.

Neljä vaihekasta vuosisataa on vierinyt Savonlinnan perustettua ja
vielä seisoo linna paikallansa, vaikka aseettomana. Sen tuliruiskut
eivät enää uhkaile Suomen vihollisia. Linnan tehtävä on täytetty. Eikä
niinkään, sillä se seisoo kauniina historiallisena kuvauksena kansamme
kärsimyksistä ja isänmaanrakkaudesta menneinä aikoina. Toivokaamme että
se aika on ikipäiviksi ohitse mennyt, jolloin sotahuudot kaikuivat
Savonmaan laaksoissa, jolloin viholliset niittivät kaskemme ja
hävittivät hikemme hedelmät ja jolloin isänmaa vaati lastensa verta
tulevaisuutemme siemenien iduttamiseksi. Viljavilta pelloiltamme, jotka
raskaine laihoineen lainehtivat esi-isiemme haudoilla, luokaamme
silmäys kovan onnen päiviin, joita Savonlinnan harmaat muurit
muistuttavat. Niistä oppikaamme hartaammin käyttämään onnellisia rauhan
päiviä Suomemme hyväksi ja vaurastuttamiseksi.



II. Linnan synty ja verikaste.


Pähkinäsaaren rauhanteon mukaan meni raja Säämingin Särkilahdelta
Nilsiän Karjakoskelle, poikkesi siitä länteen Kolimakoskelle, siitä
Pyhäjoelle ja päättyi Kainuunmereen, jossa Venäläiset väittivät
Hanhikiveä Pyhäjoen suulla rajamerkiksi. Siten jäivät Pohjanperät
Nilsiää ja Pyhäjokea myöden oikeastaan Venäläisille. Noista harvaan
asutuista aloista Venäläiset arvattavasti ensi aluksi vähän lukua
pitivät. Rauhallisen, varsinkin uskonnollisen valloituksen avulla ne
kaikeksi onneksi pian saatettiin muun Suomen yhteyteen.[4]

Kun Venäläisten silmät vihdoin aukenivat ja he vaativat takaisin tuota
"Kymmenen virran maata", ei oltu syitä heidän vaatimuksiinsa
tietävinään. He turhaan pyysivät uutta rajakäyntiä vanhan rajakirjan
nojassa; siihen ei koskaan Suomen puolelta mielitty ryhtyä. Tuosta
yltyi Venäläisten viha yltymistään ja liiatenkin saivat heidän
vallastansa luopuneet Pohjanperät kokea veristä vainoa.

Varsinkin hurjaksi muuttui Venäläisten vainoominen 1400-luvun
loppupuolella, jolloin voimallinen Ivana III, Novgorodin kukistaja ja
Perman valloittaja, suuriruhtinaana hallitsi Moskovassa.

Nähtävästi tuntee historia ainoastaan vähemmän osan tän-aikuisista
ryöstöretkistä, mutta tuon tuostakin päätetyistä välirauhoista voi
arvata, että sotaa yhä kesti. Vuoden 1463 paikoilla puhutaan
laveammasta hävitysretkestä, jolla Venäläiset polttivat ja ryöstivät
Jääskeä ynnä muita Suomenpuolisia pitäjiä. Vielä sotaisimmiksi
muuttuivat ajat vuodesta 1473 aikain, jolloin v. 1468 päätetty
välirauha loppui.

Suomenpuolinen Savonmaa oli vielä siihen aikaan Wiipurin lääniä. Tuon
läänin maaherrana ja Wiipurin linnan isäntänä oli silloin kuuluisa
_Erkki Akselinpoika Tott_, synnyltänsä tanskalaista sukuperää.
Mainiolla urhoollisuudella puolusti tuo mahtava mies Suomen itärajoja.

Venäläisten v. 1473 tekemien retkien kostamiseksi oli Erkki
Kaarlonpoika Wase varustettu sotaan Venäjälle, jossa hän hävitti maata
kolmen vuoden kestäessä. Tämä hävitys ainoastaan synnytti uusia
kostoretkiä Venäjän puolelta. Turhaan lähti Tott uutta apua Ruotsista
hakemaan. Hänen täytyi luottaa omiin neuvoihinsa.[5]

Pian huomasi Tott, mikä suuri haitta Savonmaalle oli siitä, että
Haapaveden ja Pihlajaveden väliset salmet olivat Venäläisten vallassa.
Hän päätti sulkea Venäläisiltä Kyrönsalmi ja perustaa rajan
suojelukseksi Savonlinna.

V. 1475 rakennutti mahtava maaherra Kyrönsaarelle mainittuun
salmeen puulinnan, jonka vallitukset tavan mukaan mahtoivat olla
hirsistä tehtyjä salvoksia, jotka kivellä ja kalkilla täytettiin.
Linnansisäisetkin asunnot olivat tietysti puurakennuksia, kuten
suureksi osaksi vielä 1500-luvulla.

Kaiketi katsottiin tuo linnoitus tarpeellista heikommaksi, ehkäpä tulen
araksikin, jos Venäläiset asettuisivat Kyrönniemelle tulikuuliansa
heittelemään. Tuskin oli tuo linnoitus kahta vuotta seisonut, kun Erkki
Akselinpoika jo päätti repiä puiset vallitukset ja rakennuttaa paikalle
kivinen linna. Saadaksensa ajanmukainen linna kuntoon, tilasi hän
ulkomailta 16 taitavaa muurin rakentajaa.

Silloin, 1477, alkoi nykyisen Savonlinnan rakennus. Kuten jo
edellisestä tunnemme, olivat Kyrönsaari ja Kyrönsalmi Venäjän alaa. V.
1476 oli vielä Nowgorodissa päätetty viisvuotinen välirauha.
Luonnollista oli siis, että Venäläiset ja Venäjänpuoliset menneen
vuoden välirauhan rikkomisesta tuolla oudolla tavalla suuresti
närkästyivät ja kaikin tavoin kokivat estää tuon tärkeän kulkutien
valloittamista ja sulkemista. Kihisikin vimmastuneita vihollisia salmen
ympärillä vaarallisen rakennuksen kestäessä.

Työväen lautat olivat varsinkin suuressa vaarassa, kun Kyrönsaarelta
etenivät rannoille rakennustarpeita noutamaan. Lauttojen tavallinen
matka näkyy käyneen työpaikalta Kalkkiniemelle Vääräsaaren itäkulmalla.
Tuolla niemellä vielä näytetään murtopaikka, josta rautavaajoilla
kalkkikiveä kiskottiin kohoavan linnan kupuihin. Aluksia Venäläiset
niin ahdistivat, että Erkki Akselinpojan, oman kertomuksensa mukaan,
täytyi panna ruodun sotaväkeä, vieläpä 12 tai 14 rautaan puettua
palvelijaansa seuraamaan jokaista lauttaa, joka linnasta lähti rannalle
kiveä, savea tai hietaa hakemaan.[6]

Niinpä vihdoin kohosivat miekkain ja kilpien kalskeessa jalon
Savonlinnan vahvat muurit torninensa. Kivitauluun, joka ennen suurta
linnanpaloa Kesäkuun 2 p. 1631 kuuluu olleen käytävän seinässä
Kuninkaansalin kohdalla, antoi Erkki Akselinpoika veistää seuraavan
kirjoituksen:

_Herran vuonna 1475 rakennutin minä Erkki Akselinpoika, Lagnö'n Ritari,
tämän linnan Jumalan kunniaksi ja pyhän Kristinuskon vahvistamiseksi.
Silloin oli vaimonani Elina Kustavintytär, Lagmansö'n Rouva_.
Kirjoituksen alla olivat valtionhoitaja Sture'n ja Tott'in vaakunat
kuvattuna.

Toinen kivitaulu kiinnitettiin korkealle Kellotornin luoteispuoliseen
ulkomuuriin. Siinä nähdään vielä kuvattuna Sture'n ja Tott'in vaakunat
lehtikoristuksineen.

Kolmas kivitaulu nähdään, Suurelta-linnapihalta katsoen, korkealla
Kirkkotornin ulkomuurilla. Sekin on lehtikoristuksilla varustettu ja
kuvaa yksistään Tott'in vaakunaa. Neljäs kivitaulu, josta joko
väkivalta taikka tulipalo on kaiken piirroksen hävittänyt, nähdään
Kirkkotornin samanpuolisella ulkomuurilla, edellistä taulua alempana.

Viides taulu mainitaan ennen muinoin olleen "vanhan linnatuvan" muuriin
kiinnitettynä. Siinä luettiin nimet _Lauri Akselinpoika Ritari ja Katri
Erkintytär, Diursholm'an Rouva_. Edellisen nimen alla oli Tott'in,
jälkimäisen alla Niepertz-suvun vaakuna kuvattuna.[7] Lauri
Akselinpoika oli näet veljensä Erkki Akselinpojan kuoltua Wiipurin ja
Savonlinnan hallitsijana ja jatkoi ehkä hänkin linnan rakennusta.

Vielä kuudennesta taulusta nähdään, vanhan Esilinnan pihalta katsoen,
jäännöksiä uuden kirkon ulkomuurilla. Taulu on neljästä kiviliuskasta
yhdistetty. Vielä ennen 1869 vuoden linnanpaloa oli taulussa ollut
kirjoitusta nähtävänä. Koska Kuninkaansalin ja Porvarituvan asemat
vanhassa Savonlinnassa vielä ovat tuntemattomat, niin voisi olla
mahdollista, että tämä taulu olisi jäännöksenä joko Erkki Akselinpojan
ensinmainitusta tai Lauri Akselinpojan taulusta. Kuitenkin saamme syytä
arveluun että tuo uusi kirkko, jonka muurissa taulu on, vasta Juhana
III:nen aikana rakennettiin.

Kirjeessä valtionhoitajalle sanoi Erkki Akselinpoika antaneensa
linnalle nimeksi: _Pyhän Olavin linna_,[8] jonka sijaan kuitenkin jo
Suuren Venäläissodan aikoina alkoi astua nimitys: _Uusilinna_.

Näin oli Wiipurin mahtava isäntä rakentanut itselleen kivisen
muistopatsaan Kyrönsalmeen Savon suojaksi tietämättömässä
tulevaisuudessa. Mutta Venäläisten kosto ei kauan viipynyt.

Hirmuiseksi yltyi Venäläisten viha. Jo seuraavana talvena, vuonna 1478,
kohtasi hirveä hävitys Pohjanperiä, jotka Ruotsi myöskin vastoin
Pähkinäsaaren rajasovintoa oli valtaansa anastanut. V. 1479 kohtasi
samallainen tuho Wiipurin lääniä.

Venäläisten menetys oli mitä julminta. Miehet sidottiin jaloista olki-
ja heinävalkiain ylitse riippumaan; köydellä puserrettiin päätä, kunnes
silmät puhkesivat ulos. Tämän tehtyä puhkaistiin vatsa ja onnettomia
juoksutettiin puun ympäri, kunnes kompastuivat ja uupuivat sisuksiinsa.
Naisia ripustettiin käsivarsista, ruoskittiin ja pistettiin keihäillä
tai leikattiin onnettomilta rinnat. Lapsia käytettiin nuolenpilkkuina
tai salvattiin heitä joukko pirttiin, joka sytytettiin palamaan. Lapsi,
joka palavan pirtin akkunasta pyrki pakoon, sysättiin keihäillä
valkiaan takaisin.

Tuollaisia olivat n.s. Suuren Venäläissodan hirmut, joille tuskin Ison
Vihan kauhut vetävät vertoja.

Ristissä käsin ei Erkki Akselinpoikakaan istunut. Saatuansa tiedot
Wiipuriin Venäläisten tuhotöistä, hän varusti 24,000 miestä sotaan,
karkasi Nowgorodin aloille, polttaen ja hävittäen, surmaten ihmisiä ja
eläimiä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja monin tuhansittain 20-30
peninkuorman piirillä suureksi vahingoksi Venäläisille, ehkä oikeimmin
Karjalaisille tai Inkeriläisille. Vihdoin kohtasi hän venäläisen
sotavoiman. Ankara tappelu syntyi. Venäläiset kadottivat paljo väkeä;
loput, 6,000 miestä, ajettiin pakoon ohuelle jäälle. Jää särkyi ja
avasi kylmän haudan Venäläisten pakeneville laumoille. Kaikki
hukkuivat, sanoo aikakirja.[9]

Tuo Suomalaisten kostoretki tapahtui luultavasti talvella 1480. Erkki
Akselinpojan mahtavuus oli niin suuri, että hän vielä varahin keväällä,
valittaen Venäläisten hävitysretkiä, kehoitti Hansaliittoa tykkänään
herkeemään kaupankäynnistä Nevajoelle.[10] Vuoden kuluttua tuo
Itäsuomen mainio päällikkö kuoli, luultavasti Maaliskuussa 1481.

Savonlinna jäi seisomaan. Ehkä oli Erkki Akselinpojan viimeinen retki
masentanut Venäläisten uskalluksen. Seuraavat kymmenkunta vuotta
näyttävät olleen jokseenkin rauhallisia. Savonlinna pysyi yhä Wiipurin
kanssa saman isännyyden alla. Lauri Akselinpoika, joka oli perinyt
linnat velivainajaltansa, kuoli hänkin jo keväällä 1483, jättäen linnat
kolmannelle veljelle Ivar'ille. Tämä taasen täytyi jo kevätkesällä
samana vuonna jättää linnat valtionhoitajalle, joka ehkä jo silloin
asetti linnojen isännäksi Niilo Erkinpojan, Gyllenstjernan sukua.[11]

V. 1489 alkoivat kahakat jälleen Pohjanmaalla, jossa vouti mestautti
muutamia tottelemattomia Venäläisiä ja pian alkoi valituksia ja
uhkauksia kuulua Käkisalmen puolelta. Ne yltyivät niin että itse Turun
piispa miehineen lähti Wiipuriin vaaraa vastustamaan ja Hämeenlinnan
isäntä Knut Posse muutettiin Wiipuriin Niilo Erkinpojan avuksi. Vuosia
kului rauhaa hierotessa. Tanskan kuningas, joka himosi Ruotsin kruunua,
yllytti Venäjää sotaan. Wiipurin ylimykset eivät voineet suostua
Venäjän vaatimuksiin, jotka tarkoittivat Kainuunmaata ja Savonlinnaa.
Rauhakeskustelut herkesivät vihdoin kokonaan. Itkusilmin rukoili Niilo
Erkinpojan puoliso valtionhoitajaa, että lyöttäisi kirkkojen oville
nostohuudon kansalle rientämään Wiipurin avuksi. Tämä pelkäsi Tanskan
vehkeitä Ruotsin puolella ja Itä-Suomi jäi omiin turviinsa.

Vuosina 1495 ja 1496 kohtasivat suuren Venäläissodan verisimmät kauhut
Suomenmaata. Syksyllä 1495 polttivat Venäläiset Wiipurin seudut ja
vihollinen parvikunta lähestyi Savonlinnaa hätyyttämään; mutta
linnan silloinen vouti, Pietari Niilonpoika Kylliäinen, lähti
ritaripalvelijain ja rahvaan johtajana vihollisia vastaan, ajoi heidät
pakoon, karkasi Venäjälle ja poltti siellä 800 taloa, surmaten paljon
Venäläisiä. Ääretöin kurjuus vallitsi niillä aloilla, joilla Venäläiset
olivat liikkuneet. Äyräpään, Kivennavan, Uudenkirkon ja Jääsken alat
olivat niin poltetut ja hävitetyt, ettei elävää ollut kuuluvissa. Monta
tuhatta ihmistä, naisia ja lapsia oli murhattu. Talvi oli niin kylmä,
ettei kukaan sellaista muistanut. Pakolaiset, jotka joulun aikana v.
1495 palasivat kätköistään metsissä, olivat niin paleltuneita ja
uupuneita, että silmät tuijottivat nyrkin kokoisina päässä ja he
lämpimään tultua kaatuivat kuolleina maahan; toiset, kun saivat ruokaa,
samoin kohta kuolivat.

Hävitysmatkallansa Savoon ja Hämeesen talvella v. 1496 venäläiset
laumat myöskin asettuivat Savonlinnan edustalle. Linnan väestö
ja talonpojat karkasivat vihollista vastaan. Venäläiset
pakenivat, mutta yksi linnan miehistä ja muutamia talonpoikia jäi
tappelutantereelle.[12] Piirityksen kestäessä oli kuitenkin
seitsemättäkymmentä huovia, jotka valtionhoitaja oli lähettänyt linnan
vahvistukseksi, joutunut vihollisten käsiin. Nyt Venäläiset levisivät
hirveällä hävityksellä Savoon ja Hämeesen; toiset laumat hävittivät
Pohjanmaalla. Ennenkuin valtionhoitaja kerkesi sotaan, olivat
viholliset jo kotimatkalla ja, kuten Riimikronika kertoo:

    "Autiona oli Karjala, Savo ja Hämettä puoli.
    Niissä ei kuulunut yhtä ihmissanaa,
    Eik' ollut koiraa, kukkoa tai kanaa."

Kansaa ja karjaa, jota ei tapettu, sekä jyvä- ja muut varat, joita ei
poltettu, olivat Venäläiset kuljettaneet maahansa.[13]

Epäilemättä oli Savonlinnan varustusväki liian vähäinen voidaksensa
ruveta tehokkaampaan vastarintaan Venäläisten lukemattomia laumoja
vastaan.

Valtionhoitajan huonot varustustoimet tämän sodan aikana vaikuttivat
pian valtakumouksen Ruotsissa. Tanskan kuningas kutsuttiin maahan,
entinen valtionhoitaja Sten Sture sai v. 1497 sodan hävittämän Suomen
läänitykseksi ja siten joutui Savonlinnakin hänen haltuunsa. Hannu
kuningas, joka Venäläisten liittolaisena oli luvannut, Ruotsin
kuninkaaksi tultuansa, jättää heille kaikki ne maakunnat Suomessa,
jotka ennen olivat Venäjän alaa olleet, ei enää Venäläisten
vaatimuksista lukua pitänyt. Seurauksena siitä oli yhä kestävä sota.
Vielä v. 1499 uhkasivat Venäläiset Savonlinnaa. Heidän sotajoukkonsa,
noin 1000 miestä, joista 200 olivat huoveja, toiset sapeleilla ja
kirveillä varustetut, asettui linnan edustalle, mutta kärsi suuren
tappion. Samana vuonna vaihtoi Sten Sture läänityksensä Suomessa
toisiin Ruotsinmaalla ja Syyskuun 14 p. jätti Pentti Pentinpoika, joka
ehkä oli ollut Sturen voutina Savonlinnassa, kaiken linnassa säilytetyn
kaluston Erkki Turenpoika Bjelke'lle, joka Hannu kuninkaalta nyt oli
saanut Wiipurin ja Savon linnat läänitykseksi.[14]

Kahdenkymmenen vuoden ikäinen oli neiti-linnamme, kun Suuren
Wenäläissodan kauheat myrskyt, joissa linna oli saanut verikasteensa,
vihdoin taukosivat. Verta oli Savonmaa kauan vuotanut, mutta verestä
oli Savonlinna kauniina kukkaisena kasvanut iloisemman tulevaisuuden
ennustajaksi Savon kansalle. Linna oli valloittanut alansa,
valloittanut Haapaveden ja Pihlajaveden väliset salmet. Kuitenkin kului
vielä sata vuotta ennenkuin tuo valloitus tuli varsinaisella
rajakäynnillä vahvistetuksi. Venäläiset tosin tuon tuostakin vaativat
tutkimista kumpaanko valtaan Savonmaa eli Savonlinnan lääni oikeastaan
oli luettava. Selvimmän vastauksen antoivat Savonlinnan tuliputket,
jotka Venäjää kohti uhkaavina tähtäsivät.

V. 1502 luopui Itäsuomen linnojen isäntä Erkki Turenpoika
uskollisuudestaan Hannu kuningasta kohtaan ja liittyi valtionhoitajan
puolueesen;[15] siitä ei kuitenkaan vaarallisempia rettelöitä
syntynyt. Erkki Turenpojan kuoltua keväällä v. 1511 isännöitsi hänen
leskensä Gunilla vielä pari vuotta Itäsuomessa, kunnes hänen vävynsä
Tönne Erkinpoika otti linnat haltuunsa v. 1513. Savonlinnan voutina oli
ehkä tähän aikaan Juho Pukki, joka Toukokuun 31 p. m.v. jätti linnan
kaluston Tönne Erkinpojan haltuun. Tämä taasen pysyi Wiipurin ja
Savonlinnan isäntänä v:een 1520 saakka. Silloin Tanskan kuningas
Kristian II, voitettuansa Ruotsin kruunun, mestautti hänen ja asetti
Itäsuomen päälliköksi Rolow Matinpojan, joka taasen 1523 v:den
loppupuolella täytyi paeta Kustaa Wasan joukkojen edestä Venäjälle.[16]

Näin oli Savonlinna säilynyt Suomenmaan äärimmäisimpänä rajapylväänä
uskonpuhdistukseen saakka. Linnan ala oli väkivallalla Venäjältä
anastettu; linnan tulevaisuus oli siis ratkaisematta, kunnes Venäjä
pakoitettiin varsinaisella rauhasovinnolla luopumaan siitä maanalasta,
jolle linna oli perustettu. Tahdomme seuraavilla lehdillä huomauttaa
mitä Savonmaa sai kärsiä ennenkun tuo tarkoitus saavutettiin v. 1595.



III. Savonlinna ja Savolaiset rajavartioina 1500-luvulla.


V. 1525 oli Kustaa Wasa antanut Wiipurin ja Savonlinnan langollensa
Juhanalle, Hoijan kreiville, läänitykseksi. Kun tämä v. 1534 lähti
Saksaan ja kapinoitsijana liittyi Ruotsin vihollisiin, niin Erkki
Fleming heti jollakin sukkelalla tempulla valloitti Savonlinnan kreivin
käskyläisiltä.[17]

Savonlinna läänineen oli tähän saakka aina ollut yhdistettynä Wiipurin
kanssa saman hallituksen alla, vaikka nähtävästi linnassa joku
Wiipurista nimitetty linnavouti isännöitsi. V:sta 1535 aikain
nimitettiin Savonlinnaan erityinen linnan isäntä. Wiipurin linnan
tänaikuinen päällikkö Niilo Grabbe kuitenkin vielä anoi kuninkaalta
tuon yhdistyksen pysyttämistä ja pitikin aikanaan jotakin ylivaltaa
Savon ylitse.[18]

Venäläiset alkoivat tähän aikaan taasen jokseenkin uhkaavalla tavalla
vaatia uutta rajakäyntiä. Sen vuoksi ruvettiin jo v. 1537 Itäsuomessa
varustuspuuhiin. Suvella 1542 ratsasti venäläinen parvikunta pitkin
rajaa rajamerkkiä etsien ja poltti talon, joka muka heidän puolellensa
rajaa oli rakennettu ja v. 1544 oli venäläisiä asukkaita alkanut tunkea
Oulujärven seuduille. Tämä näkyy olleen syynä miksi Kustaa Wasa tästä
lähin innokkaasti alkoi puuhata riidanalaisten erämaiden asuttamista
varsinkin Savon puolelta.

V. 1545 käytiin Suomen puolelta raja Äyräpään sekä Jääsken kihlakuntien
ja Venäjän välillä. Tuossa rajakäynnissä Venäläiset nähtävästi eivät
olleet osallisia. Se päin vastoin näkyy heitä suututtaneen. He vaativat
uutta rajakäyntiä. Siihen oltiin suostuvinaan, mutta lähettiläät
saapuivat eri aikoina rajakäyntiin eivätkä ensinkään tavanneet
toisiansa. Tämä tapahtui v. 1547 ja seurauksena siitä oli kaksi varsin
rauhatointa vuotta. V. 1548 esim. tappoivat Venäläiset Särkilahdella 29
henkeä, polttivat Saukonsaaren ja Petäläissaaren kylät, polttivat
ihmisiä puihin sidottuina pärevalkialla tai heittivät heitä elävinä
kaivoihin; yöllä Pyhäinmiesten päivänä polttivat viisi taloa
Pelkolan kylässä ja surmasivat 30 henkeä, Katrinpäivänä tapettiin
Waristaipaleella 26 talonpoikaa. Kuningas kehoitti Savolaisia vaaran
lähestyessä muuttamaan Wiipuriin ja pikemmin polttamaan omaisuutensa
kun että jäisi Venäläisten ryöstettäväksi.

Ajat kuitenkin taasen rauhaantuivat kuudeksi vuodeksi, mutta 1555
syttyi jälleen sota ilmituleen Suomen ja Venäjän välillä. Kuningas
kehoitti suomalaisella kirjeellä Savolaisia lujina pysymään ja joka
viides mies Savon rahvaasta varustausi isänmaata vartioitsemaan. Niitä,
joilla ei ole haarniskoita, kirjoitti kuningas, "käskekää tekemään
kilpiä laudoista ja vahvistamaan niitä liimalla, niin luulemme että
kyllä voivat karttaa niitä monia nuolia, joita Venäläisten on tapa
käyttää". Tämän sodan raskaimmat kärsimykset kohtasivat Wiipurin
lääniä, jossa varsinaiset sotajoukot kamppailivat. Mutta myöskin Savon
puolella kesti vilkasta rajasotaa.

Venäläiset Savon rajalla olivat tosin ehdotelleet että pysytettäisiin
rauha sillä puolen sodan riehuessa Wiipurin seuduilla, mutta jo 1555
v:den lopulla karkasi 30 Venäläistä Tavisalmen eli Kuopion pitäjääsen,
jossa polttivat neljä taloa, murhasivat, ryöstivät ja veivät mukaansa
mitä voivat. Pian sen jälkeen kohtasi samallainen hävitys Jääsken
pitäjää Karjalan puolella. Kuningas kehoitti Savon talonpoikia kostoon
ja kun 1500 Venäläistä talvella v. 1556 jälleen ilmestyi Tavisalmella,
niin Savolaiset tekivät kaksi retkeä Venäjän puolelle ja polttivat
edellisellä retkellä 18 taloa ja myöhemmällä, Heluntain neljäntenä
päivänä, 40 taloa Putkilahdella, ottivat karjaa ja surmasivat 13
henkeä. Linnan päällikkö Ture Bjelke kielsi rangaistuksen uhalla
Savolaisia enempiä kostoretkiä tekemästä. Nuo veriset retket kohtasivat
ymmärrettävästi likeisiä Suomalaisia kummallakin puolen rajaa. V. 1556
valitti Käkisalmen isäntä Feodor Karpow että Savolaiset Toukokuun 24 p.
olivat polttaneet 20 taloa Kivijärvellä ja Rautalahdella Parikkalassa
sekä että kolme Savonlinnan huovia oli polttanut Toukokuun 27 p. 35
taloa Purujärvellä ja tappanut 17 miestä. Tuohon vastasivat Savonlinnan
päälliköt että Viinirantalaiset Liperistä olivat 14 päivää Puruveden
välirauhan jälkeen murhanneet 8 miestä Syvärillä ja muutamia päiviä
myöhemmin 4 miestä Juvajärvellä, sieltä menneet Orivedelle ja tappaneet
16 Haplahden ja Savilahden miestä, sieltä Jännenniemelle, jossa
Helluntaipäivänä surmasivat 5 kalastajaa ja 12 talonpoikaa, sieltä
vihdoin Puruvedelle, jossa viidentenä Helluntaipäivänä tappoivat 5
Jääskeläistä.[19]

Tuollaisia olivat tämän sodan vaiheet Savossa. Sill'aikaa oli Savon
nostoväki, 2000 suksimiestä nuoren Lauri Flemingin johdolla,
varsinaisen sodan melskeessä. Savonlinnaa ei tämän sodan aikana mikään
vaara uhannut. Tuolloin tällöin, kuin linnaan tuli viesti venäläisten
ryöstöjoukkojen tuhotöistä, eteni linnasta ruotuja vihollisia takaa
ajamaan. Kun venäläiset talonpojat esim. Helluntaipäivänä olivat
polttaneet pari kolme taloa Tavisalmella ja surmanneet 8 talonpoikaa
sekä samaan aikaan linnan kalastajan ynnä 8 miestä, niin lähetti Bjelke
neljä ruotua Venäläisiä hakemaan. Linnan varustamista kuitenkin jo
tämän sodan aikana paljon mietittiin.

Linnan suojelemiseksi tarvittiin, kirjoittavat Ture Bjelke ja Gödik
Fincke, 150 miestä, mutta jos pitäisi vihollisia hätyyttää ja olla
rahvaalle avullinen, niin ei tultaisi toimeen vähemmällä kun 250:llä
miehellä. Koska linna oli jokseenkin avara, niin tarvittaisiin neljä
tykinampujaa; nyt oli vain kaksi, joista toinen Yrjö oli Juutilainen
eikä suuresti luotettava mies. Hän olisi poistettava ja sijaan
annettava pari kolme tykinampujaa, joista yksi voisi hoitaa uutta
haulitykistöä; sitä varten olisi myös tarpeen tynnyri tai puoli
rautapisaroita.[20]

Viimeksi mainitun sodan jälkeen kului noin puolitoista kymmentä
rauhallista vuotta. Ymmärrettävää kuitenkin on että nuo vähäväliset
veriset toimet villistyttivät kansaa. V. 1558 kertoo Kustaa Fincke että
muuan linnan palvelija oli tappanut Kiialan eli Pellosniemen kartanon
voudin; eräs kirjurin palvelija oli murhannut Rantasalmen voudin ja
kirjuri itse toisen palvelijan; Säämingin pappilassa oli eräs pappi,
Yrjö herra, joka oli kartanon kirjuri, tappanut kappalaisen, j.n.p.[21]

Noin v. 1572 näyttää rajasota jälleen alkaneen. Vähässä Savossa oli
taloja poltettu, Lappeenrannassa majaili nosto- ja sotaväkeä kaksi
kuukautta vihollisia varomassa ja muutamia Savon talonpoikia
sakotettiin siitä, kun eivät totelleet nostohuutoa Venäläisiä vastaan.
Talosta, jossa oli neljä tai viisi miestä, käskettiin kaksi tai kolme
aseihin; niistä taloista, joissa oli ainoastaan yksi mies, otettiin
joka toinen. Mutta varsinkin levottomiksi muuttuivat ajat v:sta 1576
alkain. Silloin lähetettiin 700 Savon talonpoikaa Herman Flemingin
leiriin Uudenmaan rajalla. Talonpoikien johtajiksi sekä tällä retkellä
että jokavuotisilla sotaretkillä Venäjälle pantiin aina linnasta
miehiä. Sellaisia johtajia, jotka vuosittain saivat lyijyä ja kruutia
linnasta matkalle, olivat esim. Pietari Heikinpoika, Prusi Heikinpoika,
Erkki Heikinpoika y.m. Jo v. 1577 oli useita pakolaisia kokoontunut
linnaan; seuraavana vuonna Venäläiset polttivat Kuopiossa sekä
Leppävirroilla ja hätyyttivät Savonlinnan veneitä, jotka vahtailivat
vesillä. Linnan isäntänä oli tähän aikaan Klaus Fleming. Hän kokosi v.
1579 Savosta niin paljon nostoväkeä kun suinkin sai ja lähetti väestön
Prusi Heikinpojan johdolla Venäjälle kostoa hakemaan. Kun tiettiin että
Venäjän puolisilla oli tapana paeta tavaroineen ja karjaneen luodoille
Laatukaan ja hevoisilla oli muutenkin vaikea liikkua, niin kuljettivat
talonpojat 25 venettä muassaan kolmen peninkuorman levyisen taipaleen
poikki Laatukan vesistölle. Eräällä luodolla löyttiin vihollisten
leiri; ainoastaan vähäinen osa pääsi pakoon. Savolaiset voittivat 500
venettä ja paljon tavaraa. Kun tuosta tuli tieto Käkisalmeen, niin
lähetettiin sieltä 600 miestä maitse ja toinen joukko lotjilla ja
veneillä Savolaisia hätyyttämään. Mutta nämät kun saivat tiedon asiasta
kiirehtivät maitse lähestyvää joukkoa vastaan ja ajoivat sen pakoon,
voittaen vankeja, hevoisia ja muuta tavaraa. Koska Savolaisten
ampumavarat nyt olivat loppuneet, niin he päättivät palata kotiin. He
olivat menettäneet retkellä 9 talonpoikaa ja linnanpalvelijan, jotka
etenivät venestöstä ryöstöretkelle ja joutuivat vihollisten käsiin.
Kohta tämän jälkeen ruvettiin uutta retkeä varustamaan Savosta ja
Wiipurin puolelta. Sen suoritettua ja kun jäät alkoivat kannattaa piti
nostoväkeä koottaman Savosta ja Pohjanmaalta Venäjän pohjoisempia
rajamaita hävittämään.[22] Samana vuonna kirjoitettiin Savosta 700
sotamiestä, joilla ei kuitenkaan ollut muita aseita kun keihäitä.
Talonpojat eivät voineet antaa heille pyssyjänsä ja joutsiansa, joita
itse tarvitsivat. Klaus herra pyysi siis kuninkaalta muutamia satoja
pyssyjä ja joutsia Savonlinnaan, talonpoikien ja sotaväen
lunastettavaksi, koska enimmät hyvin osasivat käyttää niitä.

Kevättalvella v. 1581 lähti Klaus Fleming itse retkelle muutamaa
puulinnoitusta hävittämään, jonka Venäläisten sanottiin perustaneen
edellisenä vuonna Pohjois-Karjalassa. Linnoituksen paikkuudesta ei
ollut sen enempää tietoa, kun että edellisen vuoden retkeilijät olivat
tulleet muutamaan kylään nimeltä Kukonvaara, jonka talonpojat olivat
varustaneet puuvalleilla sekä paalu-aitauksella ja siten puolustaneet
itseänsä. Ne lähettiläät, jotka Fleming lähetti tiedustelemaan,
kertoivat että Kukonvaara oli 80 peninkuormaa Käkisalmen rajalta
Novgorodin läänissä Lapinmaan puolella. Viime keväänä, kun routa oli
lähtenyt maasta, sanottiin talvella kyhätyn paaluaitauksen ja
rakennuksen puoleksi hajonneen. Sen vuoksi, kerrottiin, oli
suuriruhtinas kesällä lähettänyt sinne sotapäällikön, jonka tulisi
hakea sopivempi linnapaikka; tämä oli alkanut rakentaa linnoitusta
Jyskijärvellä lähempänä Vienan merta. Klaus herra otti mukaansa
sotaväkeä, Savon talonpoikia sekä muutamia tulta lennättäviä tykkejä,
joilla puulinnoitus sytytettäisiin palamaan. Pohjanmaalla ja
Rantasalmella varustettiin toista nostoväkeä, joiden tuli yhdistyä
määrätyllä paikalla Savolaisten kanssa. Helmikuun 12 p. lähettiin
Savonlinnasta ja kuljettiin neljä päivää suuria vesiä ja raivaamattomia
maita Käkisalmen läänin rajalle. Siellä arveltiin että suoraa tietä ei
löytyisi, vaan heidän tulisi matkata 20 peninkuormaa kaakkoseen
Novgorodin lääniin, jossa kohtaisivat suuria kyliä. Niin tehtiin ja
tultiin Tulomajärven kylään, joka oli Novgorodin piispan läänitystä.
Sieltä retkeiltiin 12 peninkuormaa pohjoseen linnoitusta kohti. Silloin
saivat vakoojat onkeensa että Venäläiset olivat viime syksynä, kun
Käkisalmi valloitettiin, hyljänneet puulinnoituksensa pelosta ja
nälästä ja vetäyneet Solkansaarelle, joka on 6 peninkuorman päässä
Vienanmeressä; siellä heidän sanottiin perustaneen linna. Retkeilijäin
aikomus kuitenkin oli kulkea eteenpäin kunnes tulisivat Pohjanmaan
rajalle; mutta vangit arvelivat että siellä kohtaisi aivan
pääsemättömiä maita ja mahdotointa olisi saada hevosille eläkettä;
takaisin taasen jos palattiin, niin eivät saisi muuta suurusta
hevosille kun lehtiä ja haavankuoria. Sen vuoksi päätettiin kelin
kestäessä tehdä retki Novgorodin lääniin, jossa otettaisiin palovero
suurimmista kylistä Käkisalmen läänin rajamailla. Vaan kun eivät papit
eivätkä kylien vanhimmat, joille pantiin sana veronvaatimuksesta,
mitään vastausta antaneet, niin poltettiin koko Aunus aina P.
Aleksanterin luostarille asti ja vielä muutamia peninkuormia edelleen
Novgorodiin päin; naiset, lapset ja vanhukset säästettiin. Sitten
palattiin Maaliskuun 1 p. Salmen pitäjääsen, josta luultiin kahdeksassa
päivässä päästävän tykistöne Savonlinnaan.[23]

Savonmaan olot tämän vuosisadan viimeisillä kymmenillä olivat ylen
kurjat, kurjemmat nähtävästi kun milloinkaan ennen ja jälestäpäin.
Venäläisten hävitykset, sotaväen majoitus ja vallattomuus, katovuodet,
vieläpä virkamiestenkin lisäverot kurjuuteen yhdessä vaikuttivat.
Vuosittain pidettiin käräjiä tuollaisista kysymyksistä. V. 1583 pantiin
Suursavo, johon luettiin Jokkaan, Wesulahden ja Pellosniemen pitäjäät,
Käkisalmelle elatukseksi; Savonlinnalle jäi ainoastaan Vähäsavo eli
Säämingin, Rantasalmen ja Tavisalmen pitäjäät. Koska myöskin
itsevaltaisesta kyyditsemisestä oli rahvaalle ylen suuri vastus ja
vahinko, niin asetettiin v. 1585 muutamia talonpoikia kestikevareiksi
Vähäsavoon, joiden tuli viikottaisin pitää 5 kyytihevoista alttiina.
Niiden, jotka eivät matkustaneet kuninkaan asioissa, tuli maksaa 1/2
äyriä hevoisesta ja ropo ateriasta; se joka rupesi vallattomuuteen
kestikevaria vastaan oli henkensä ja tavaransa kadottanut,[24]
Savonmaan sisällisten olojen ja kärsimysten kertomus tuolla
onnettomalla aikakaudella, jonka paras voitto, Käkisalmen lääni,
kuitenkin Teusinan rauhasovinnon kautta muutamaksi ajaksi kadotettiin,
ei mahdu näille lehdille. Mainitsemme vaan esimerkiksi että kun v. 1594
oli aikomus majoittaa Käkisalmen laivaväestö Vähäsavoon, niin ei saatu
talonpoikia hyvällä eikä pahalla tuota uutta rasitusta vastaanottamaan.
Heillä oli täysi syy tuohon vastahakoisuuteen, sillä jo v. 1589 oli
enemmän kun puolet Savon veromaista autioina; kirjeiden kantajat saivat
palkkansa jyvissä, kun eivät talonpojat voineet antaa heille leipää.
V:sta 1585 aikain oli Savonmaan nostoväki pitkin vuotta rajalla
vartioimassa, kuitenkin sillä välipuheella, että hävitysretkiä ei
tehtäisi, jos eivät Venäläiset rauhaa rikkoisi, mutta jo v:sta 1587
pitäin kuulivat Savolaiset joka vuosi tuolloin tällöin tykkien
paukunnan Savonlinnasta merkiksi että Venäläiset olivat jossain
hävittämässä ja että rahvaan oli aseissa linnaan kiirehtiminen. Viime
mainittuna vuonna tehtiin Savonlinnasta Prusi Heikinpojan johdolla
kaksi retkeä 500 kasakkaa ja muutamia 'satoja muuta venäläistä
sotaväkeä vastaan, jotka olivat ryöstäneet ja hävittäneet Käkisalmen
läänin pohjois-osilla, Salmen, Sortavalan, Suistamon, Pelkijärven,
Tohmajärven, Jurikkajärven, Liperin sekä Ilomantsin aloilla, ja
majailivat Suistamossa. Eräs Pielisjärveläinen Luka Räseinen oli näet
käynyt suuriruhtinaan puheilla ja arvellut että Pielisjärven asukkaat
tahtovat olla suuriruhtinaan alamaisia, että Tohmajärvellä oli
hirsipuu, johon talonpojat hirttivät suuriruhtinaan käskyläisiä y.m.
Tuosta syystä oli sinne lähetetty eräs nuori pajari lääniä hävittämään.
Viholliset kuitenkin pääsivät pakoon ennenkun paikalle ehdittiin, kun
ei jalkaväki voinut 5 korttelin syvyisessä lumessa ja kestäviä jäitä
etsien astua enempää kun 7 tai 8 peninkuormaa päivässä. Käkisalmen
vouti sen lisäksi valitti että muutamat Savon talonpojat olivat
vastahakoisia ja petollisia, melusivat ja huusivat matkalla ja että
Venäläinen vahti Tohmajärvellä sai tiedon retkeilijäin tulosta siten,
että eräs Savolainen tuohitorvella toitotti. Venäläisten tuhotöistä v.
1587 ja 1588 on säilynyt pitkä luettelo. Eräs Tapani Loukonen
Sortavalan kylästä ripustettiin käsistä, poltettiin valkialla ja
käsivarret katkottiin; sitten ripustettiin onnetoin jaloista ja jalat
kirveellä muserrettiin. Venäläinen veronkantaja Ilomantsissa antoi
Yläjärvellä ripustaa Kauppo nimisen talonpojan käsistä, teetti valkian
alle, poltti häntä kuumilla hohtimilla ja pakoitti häneltä 1000 tenkaa;
sitten pantiin kurja milloin kuumaan rautapannuun milloin asetettiin
pannu hänen vatsallensa. Tavallista oli jalkojen ja käsivarsien
musertaminen kirveen hamaralla; toiset poltettiin verkkoihin
käärittyinä, toiset ripustettiin käsistä ja ruoskittiin; toisilta,
varsinkin poikasilta leikattiin korvat tai katkottiin sormet; mikä
mestattiin, mikä hirtettiin j.n.pp. V. 1588 joutui rajavahti
Pohjois-Savossa Venäläisten käsiin. Heidän päälliköltään Erkki
Heikinpojalta katkottiin jalat ja kädet, runko halkaistiin ja sappi
otettiin vatsasta; jalat nauloivat Venäläiset puuhun, mutta pään veivät
mennessään.[25] Savossa saivat varsinkin Tavisalmen ja Rantasalmen
pitäjäät kärsiä Venäläisten hirmutöitä. V. 1590 oli suuriruhtinas
lähettänyt 800 miestä, joiden tulisi nostaa suksimiehiä Käkisalmen
läänistä ja karata Savonmaalle. Nuo ilmestyivät Käkisalmen läänissä
Helmikuun 7 p. Samaan aikaan majaili Savonlinnan vieressä lippu
sotaväkeä ja koko Savosta koottuja joutsimiehiä. Kun viesti vihollisten
tulosta saapui linnaan, niin pantiin miehistön johtajaksi Salomon Ille,
joka niin ikään oli lähetetty Tukholmasta rajaväkeä komentamaan, ja
kiireellä mentiin Venäläisiä vastaan. Tappelu syntyi, jossa Venäläiset
kadottivat 200 miestä, 7 tykkiä, 3 nelikkoa kruutia ja 12 leiviskää
lyijyä. Savolaiset ajoivat vihollisia takaa Nowgorodin lääniin, jota
polttaen ja surmaten hävittivät. Paitsi muuta ryöstötavaraa tuotiin
kirkonkellokin Venäjältä linnaan.[26] Seuraavana vuonna tehtiin suvella
Savonlinnasta ja Käkisalmesta yhteinen retki Aunukseen maitse ja
meritse. Tuolla retkellä näkyy Prusi Heikinpoika tunkeuneen aina
toiselle puolen Syvärijokea Tihvinaan päin, jossa hän voitti Venäläisen
sotajoukon. Asukkaat olivat suurimmaksi osaksi vaimoineen, lapsineen,
karjaneen ja tavaroineen paenneet Aänisjärven (_Enesse Järffwij_)
seuduille. Ainoastaan nuori väki oli jätetty kotiin riihityöhön.[27]
Huonompi onni oli Savolaisilla v. 1592, jolloin Venäläiset Orisalmella
surmasivat 200 Savon talonpoikaa ja sotamiestä sekä voittivat 8 tykkiä
ja muita sotavaroja.[28] Vielä seuraavankin vuoden alussa alkoi
vahtaaminen Savonmaan itärajoilla, mutta jo Tammikuussa 1593
suostuttiin kaksivuotiseen välirauhaan, joka päättyi Teusinan
rauhantekoon v. 1595.

Olemme edellisessä kertoneet muutamia esimerkkiä niistä verisistä
taisteluista, joissa

    "Savon joukko tappeli
    Ja joka kynsi kylmeni
    Edestä Suomenmaan."

Noissa taisteluissa oli Savonlinna se keskus, johon vaaran lähestyessä
turvattiin. Sinne saapuivat ensinnä sotasanomat j& Kellotornista ne
kaikuivat varoittaen ja innostuttaen ympäri Savon saloja. Sinne
kiirehtivät aseelliset, kutkin taholtansa, yksin voimin ja yksin mielin
rientämään kotimaan puolustukseen.



IV. Linnan rakennukset ja sotaiset muistot.


Suomen keskiaikuisista linnoista Savonlinna on nuorin. Nuoruuttansa
todistaa silmiinpistävästi sen muotokin, Suomen toisiin vielä seisoviin
linnoihin verraten.

Suomen vanhimmissa linnoissa, Turun ja Hämeen linnoissa, on muoto
tasa- eli neliskulmainen sekä linnakehässä että torneissa. Ne ovat
molemmat rakennetut tehdyille maakummuille, kuten vanhaan aikaan oli
varsin tavallista. Linnat ikäänkuin kerskailevat muuriensa paksuudesta
ja kestäväisyydestä, eivätkä luonnolta pyydä apua.

Edistyvä varustustaito havaitsi pian tuon tasakulmaisen muodon
heikkoudeksi, vieläpä alkoi hakea luonnolta tukea. Jopa Wiipurinkin
linna rakennettiin vähäiselle vuoriselle saarelle. Saari varustettiin
muurikehällä ja keskelle asetettiin itse pesälinna tornin juureen,
jolle ylempänä annettiin kahdeksankulmainen muoto.

Myöskin Savonlinna rakennettiin vuoriselle saarelle, joka asema ehkä
Wiipurin kokemuksesta oli havaittu edulliseksi. Linnan vanhimmat osat
ovat enimmäksi osaksi varustetut kaksinkertaisilla pystysuorilla
muureilla, jotka aina vähän takaa ovat välimuureilla toisiinsa
kiinnitetyt. Ulompi muuri on sisempää noin toista syltää korkeampi ja
ainoastaan ylimmällä osallaan varustettu tykki- tai ampumalävillä.
Myöskin pituudeltaan ovat nuo vanhimmat suojamuurit suorat, mutta
niiden tueksi ja sivaisemiseksi on, myöhempien bastionein tapaan, joko
kulmiin tai muurijaksoon asetettu ulkonevia viiden- tai kuudenkertaisia
pyöreitä torneja. Savonlinnan perustamisen aikana, jolloin tykit
pohjoismaillakin alkoivat tulla tavallisiksi, katsottiin siis pyöreitä
torneja kulmaisia kestävämmäksi.

Kirjallisia tietoja linnan rakennuksista keskiajalla on hyvin vähän
säilynyt. Huoneista tavataan ainoastaan kappeli, linnatupa ja
paistinhuone kalustoneen mainittuna.[29] Se Savonlinnan kuva, jonka
Olaus Magnus on julkaissut, on ehkä paljaan kertomuksen mukaan tehty.
Hän kertoo että linnan ainoalle portille vei rautaketjuilla vahvistettu
silta, joka aina yöksi vedettiin köysillä virran rantaan. Mahtavassa
virrassa, jonka syvyydestä ei ole tietoa, ovat kalat mustia. Jos joku
vaara uhkaa linnan isäntää, taikka unelias ja huolimatoin vartija
linnan sääntöjen mukaan on syöstettävä korkeilta muureilta virtaan,
niin ilmaantuu virran laineille kanteletta soittava neitonen
onnettomuutta ennustamaan.[30]

Jo alusta alkain näkyy Savonlinna käsittäneen ne linnaosat, jotka
merkitään _vanhan esilinnan_ ja _suuren linnapihan_ nimellä.

Vanha esilinna on muodoltansa, jos emme ota erään muurin tekemää polvea
lukuun, melkein kolmikulmainen. Sen kolmessa kulmassa seisoivat Tott'in
rakentamat kolme tornia: luoteisessa kulmassa _Kellotorni_, joka sai
nimensä tornin neljännessä kerrassa riippuvista kirkonkelloista, joista
ainakin yksi oli Venäjältä ryöstetty, sekä n.s. "linnansanojasta" eli
aikakellosta, jolla ainakin 16:lla sataluvulla oli varsinainen
lauta-koppelinsa tornissa; pohjoisessa kulmassa _Kirkkotorni_, jolle
tornin kolmannessa kerrassa oleva kappeli on antanut nimen, ja
kaakkoiskulmassa _Pyhän Erkin torni_, jonka Tott luultavasti nimitti
suojeluspyhänsä mukaan. Torneista on ainoastaan kaksi ensinmainittua
jälillä.[31]

Selvyyden vuoksi sanomme Kellotornin ja Kirkkotornin välistä suojajaksoa
Asuntokerraksi, koska sillä alalla nähtävästi alkuperäisen linnan
tärkeimmät asunnot olivat. Kellotornia ja Pyhän Erkin tornia
yhdistävää, polven tekevää muuria, johon Komendantti-kerta liittyy,
sanomme Komendanttimuuriksi ja Kirkkotornin ja Pyhän Erkin tornin
välillä olevaa kertaa Kirkkokerraksi, siinä löytyvän uuden kirkon
vuoksi.

Suuri linnapiha, joka on monta vertaa isompi esilinnan pihaa, on
muodoltansa likimmiten pitkäläntä neliskulma. Linnapihan läntisessä
päässä vastaava kirkkokerta eroittaa pihan esilinnan pihasta. Mainitut
Kirkkotorni ja Pyhän Erkin torni jäivät siten suuren linnapihan
luoteiseen ja lounaiseen kulmaan. Linnapihan pohjoisessa ja
kaakkoisessa kulmassa ei alkuansa torneja ollut. Pihaa arvattavasti
ainoastaan ympäröitsivät kaksinkertaiset suojamuurit, jotka
välimuureilla olivat toisiinsa kiinnitetyt.

Nuo vanhimman linnan osat eivät kuitenkaan ole monessa kohden
alkuperäisessä muodossaan säilyneet.. Myöhemmän ajan muutoksiin ja
lisärakennuksiin nähden Savonlinna ei ole pidettävä ainoastaan
keskiaikuisena muinaisjäännöksenä, vaan pikemmin historiallisena
rajalinnoituksena, jonka eriaikuisissa rakennuksissa voimme lukea
muistoja linnan 400-vuotisesta historiasta.

Lähdemme noita muistoja Savonlinnan muureissa vuosisatojen vieriessä
pikimältään kyselemään.

Jokseenkin alkuperäisessä muodossaan mahtoi Savonlinna säilyä
uskonpuhdistuksen aikakauteen. Ainakaan ei ole tietoja varhemmista
rakennuspuuhista säilynyt. Veronkantojen ohella v. 1539 mainitaan
myöskin 143 syltää kiveä, josta voimme arvata että linnaa siihen aikaan
rakennettiin. V. 1547, kun Kustaa Fincke asetettiin Savonlinnan
isännäksi vanhentuneen voudin, "Suomalaisen Klemetin" sijaan, sai hän
käskyn pitää huolta linnan korjaamisesta ja vahvistamisesta,[32] mutta
vasta 1555-56 vuoden sota näkyy virittäneen rakennustuumat. V. 1556
kirjoittavat senaikuiset sotapäälliköt Ture Bjelke ja Gödik Fincke
herttua Juhanalle linnan varustamisesta, arvellen että, kun vesi linnan
ympärillä melkein läikkyy muureja vastaan, ei ole tilaisuutta
varustuksiin linnan ulkopuolella, mutta sopisi vahvistaa linnaa
vallituksilla muurin sisäpuolella.

Kustaa Wasalie kirjoittavat samat miehet linnasta seuraavalla tavalla.

"Koko linna on hyvässä kunnossa varustuksiensa puolesta sekä
sivaisemista että rinnakkaista puolustusta varten. Sen ohessa on
esilinnan itäpuolella Venäjää vastaan kaksi tornia (Kirkkotorni ja
Pyhän Erkin torni), jotka myös ovat sivaisemiseen kelvolliset, mutta
toinen niistä (Pyhän Erkin torni) on jotenkin pilaantunut ja halkeilee
huonon perustuksensa vuoksi; kuitenkin voi siitäkin antaa hyvää
puolustusta vähemmällä tykistöllä, kaksinkertaisilla hakapyssyillä ja
falkuuneilla. Mutta toinen torni on vahva ja hyvä sekä sivaisemaan että
rinnakkaiseen puolustukseen. Onpa vihdoin kiertäviä suojavarustuksia
ympäri kaiken linnan, osittain kaksinkertaisetkin. Kuitenkin ovat nuo
suojavarustukset paikoin jotenkin rauenneita, jonka vuoksi ensi
tilaisuudessa tulevat tarpeen mukaan parannettavaksi." Kellotornista ei
kirjeessä puhuta, arvattavasti siitä syystä, että sen puolustuskoneet
painuvat Vääräsaarelle päin.

Vaikka Fincke jo v. 1558 pyysi Henrik v. Köln'iä Hämeenlinnasta
rakentajaksi, kului kuitenkin vielä pari vuotta ennenkun linnaa
todenteolla ruvettiin vahvistamaan. Linnan rakentajaksi saatiin Sigfred
niminen muurimestari, jolla työn kestäessä oli Listensaaren kartano
Säämingillä käytettävänä veroista vapaana. Vuosina 1560-62 rakennutti
Kustaa Fincke suuren linnapihan kaakkoiseen kulmaan, linnan
vaarallisimmalle paikalle Kyrönniemen edustalla, vahvan pyöreän tornin,
joka oli tunnettu nimellä _Paksutörni_ ja, eräästä säilyneestä
asemapiirroksesta nähden, mahtoi olla linnan muita torneja milt'ei
toista paksumpi. Tornin varustamiseksi muun muassa raudoitettiin
kahdeksantoista tykkivuodetta. Sen alimmaisia kertoja käytettiin
varasto-, jyvä- ja suola-aitoiksi. Eräs pieni v. 1666 mainittu holvattu
ja takalla varustettu kamari todistaa, että tornissa myöskin asuttiin.
Kamarissa ehkä joku tykin-ampujain päällikkö tai joku tornin vahti
majaili.

Myöskin Juhana III:nen hallituksen aikana, kun Savon rajoilla ja
Karjalassa sodan liekki ehtimiseen leimusi, tuon tuostakin oltiin
linnassa varustus- ja rakennuspuuhissa. Niinpä vv. 1576 ja 1577
sanotaan linnan ympäri rakennetun vallituksia kivellä ja kalkilla
täytetyistä hirsisalvoksista. Nuo vallitukset kuitenkin jo v. 1583
kuninkaan käskystä revittiin. V:n 1580 paikoilla tilattiin
Wiipurista rakentaja linnassa toimittelemaan. Silloin muun muassa
rakennettiin linnan eteläpuolelle 36 kyynärää pitkä sali, jolla
luultavasti tarkoitetaan kirkkokerrassa olevaa uutta kirkkoa, joka
myöhemmän-aikuisella muurilla on kirkon porstuasta eroitettu. Ne niukat
tiedot, jotka tilintekokirjat ylipäänsä antavat lisärakennuksista ja
varsinkin niiden asemasta, tekevät löytyvien tietojen käsittämisen ja
käyttämisen ylen vaikeaksi. Kuitenkin valitti Gödik Fincke vielä v.
1586 että Savonlinnan rakennus oli laiminlyöty, koska siitä
rakentajasta, josta kuningas oli kirjoittanut, ei ole mitään kuulunut;
paitsi sitä oli linnassa sellainen puute ja nälkä, että hänen oli
täytynyt päästää paljon väkeä linnasta; niistä kolmesta pitäjäästä,
joista oli linnalle eläkettä, käytettiin monia veroja muihin tarpeisin.

Vuosina 1589 ja 1590 rakenteli linnassa vanha Pietari niminen
rakennusmestari. Koska hänellä näkyy olleen työtä Käkisalmessa ja
muillakin paikoilla, niin pyysi Gödik Fincke toista rakentajaa
Savonlinnaan, toivoen ettei ruoka työmiehiltä loppuisi, sillä linnan
vartijaväki ei ollut moneen vuoteen saanut vaatteita eikä muutakaan
palkkaa.[33]

Nuijasodan Savossakin raivonneet myrskyt nähtävästi menivät ohitse
jättämättä Savonlinnaan muita muistoja kuin ne kädet, jotka linnan
isäntä antoi katkoa nuijaväen lähettiläiltä v. 1595. Savon asukkaat
olivat näet yleensä ryhtyneet Nuijasodan kapinaan ja hävittäneet
huovien ja kruununkäskyläisten taloja. Pohjalaisten päällikköjen
johdolla he riensivät Rautalammelta Pieksämäen ja Joroisten kautta
Savonlinnaa kohti. Ystävällisellä ruotsinkielisellä kirjeellä he
ilmoittivat Gödik Finckelle tulleensa Kunink. Majesteetin käskystä
etsimään ja rankaisemaan linnaleiri-väkeä ja Klaus Flemingin
puoluelaisia. Fincke, jolta linnassa puuttui sotaväkeä, oli vaaran
lähestyessä koonnut talonpoikia ympäristöiltä linnaa puolustamaan ja
katkotti kädet kapinaväen lähettiläiltä. Pian sai hän sotaväkeäkin
Wiipurista ja Käkisalmesta avukseen. Nuijamiesten hajalliset joukot
joutuivat tuon tuostakin tappiolle. Viimeisessä tappelussa Suursavon
pappilassa sai sotaväki petollisilla lupauksilla talonpojat antaumaan,
jonka tehtyä koko nuijajoukko surmattiin. Nuijasodan melskeissä oli
kaikkeastaan noin 500 Savolaista kaatunut. Heidän omaisuutensa ryösti
kostonhimoinen sotaväki.[34]

Voimakkaan Kaarlo IX:nen hallitessa alkoivat taasen rakennustoimet
Savonlinnassa. Jo vuosina 1602 ja 1603 rakennettiin vanhan esilinnan
edustalle _Uusi 'esilinna_, josta vasta enemmän puhelemme. Jo
edellisessä on mainittu, että myöskin Kaarlo kuningasta elähyttivät
Juhana III:nen aatteet Itäkarjalaan nähden. Kaarlon toimittamista
retkistä ja käskyistä päättäen, näyttää pyrkimyksensä olleen ennen
kaikkea saada joko sotaisilla tai rauhallisilla keinoilla Turjaniemi ja
Kantalahden seudut valtansa alle, voidaksensa sieltä tunkea Venäjän
Karjalan eteläisemmille aloille. Noiden tuumien kanssa yhteydessä
olivat ehkä tänaikuiset varustuspuuhat Savonlinnassakin. Linnan
isäntänä oli vv. 1604-8 _Niilo Kyhl_. Hänen rakennuttamansa on
suuren linnapihan pohjoiskulmassa vielä seisova torni, jonka nimi
rakennuttajan nimen mukaan on muodostunut _Kiilatorniksi_. Torni on ja
näyttää olleen yksinkertaisin kaikista torneista. Se on ainoastaan
linnan pohjoisen kulman puolustukseksi varustettu, puuttuu
kiertoportaitakin. Eri tiet ja holvatut käytävät vievät kuhunkin
kertaan. Ainoastaan neljännestä kerrasta vievät ahtaat Venäjän-aikuiset
kiviportaat tornin viidenteen kertaan. Tornin ulkomuoto ei kuitenkaan
toisista eriä.

Vihdoin sanotaan mainitun linnan isännän rakentaneen linnaan
kymmenkunta huonetta, joiden tarkempi määrääminen on milt'ei
mahdotointa. Kuitenkin löytyy linnassa huonejaksoja, jotka arvaten ovat
joko Juhana III:nen taikka pikemmin Niilo Kyhlin aikuisia. Niitä on se
kaksikertainen harmaasta kivestä muurattu rakennus, joka Pyhän Erkin
tornin muinoisen aseman ja esilinnan pihalta tulevan käytävän välillä
ulkonee Kirkkokerrasta suurelle linnapihalle päin. Rakennuksen
ylempi kerta, johon portaat vievät uuden kirkon porstuasta, on
tilintekokirjoissa tunnettu oudolla nimellä _Messlöf'vi-sali_, sen
alempi kerta nimellä _Myllyhuone_, jossa säilytettiin käsimyllykiviä,
yhteen aikaan neljä paria. Myllyhuoneesta on epäilemättä joku tukittu
ovi vienyt pimeään Kirkkokerrassa olevaan vankiluolaan, jota
luultavasti tarkoitetaan tilikirjoissa mainitulla _Helvetinluolalla_.
Puheessa olevan rakennuksen ikää arvostellessa on huomioon otettava
vanhempi rakennuksen alla oleva kaunis kellari, jonka komerot ovat
samaa tekoa kuin komerot Kellotornin toisessa kerrassa.

Toinen tämän-aikuinen huonejakso on se myöskin harmaasta kivestä
muurattu, rakennus, joka, alkaen Kirkkokerrasta, liittyy Kirkkotornin
ja Kiilatornin väliseen sisempään suojamuuriin ja seuraa sitä muurin
puolelta pituudelta, kunnes Venäjän-aikuinen tiilestä rakennettu
kasarmikerta edellisen jatkona alkaa. Tuo huonejakso, jonka
tarkastamista Venäjän-aikuiset muutokset tekevät vaikeaksi, sisälsi
luultavasti jo 16:lla sataluvulla linnan keittohuoneet ja tarjosi
suojia linnan palvelusväelle ja käsityöläisille. Savonlinnan kaupungin
perustettua Vääräsaarelle Pietari Brahen toimesta v. 1639 muuttivat
arvattavasti käsityöläiset sinne.[35]

V. 1609 sanotaan Erkki Haren parantaneen linnan varustuksia muureilla
ja valleilla. Kuningas kehoitti häntä vielä teettämään paaluaitaus
vallien ympärille, että linna olisi täydelleen varustettu hyökkäystä
vastaan, jos siksi tulisi, ja lupasi keväällä seuraavana vuonna
lähettää tykkejä. Arvattavasti ovat ne paalut, jotka nähdään veden
rajalla siellä täällä linnan ympäristöillä, jäännöksiä tuollaisista
paaluaitauksista. Linnaa rakentaessa tuohon aikaan tuli jokaisen
manttalin Savonlinnan läänissä tehdä kaksi päivätyötä.[36]

Mutta aikoja kului, jolloin linnan tilikirjat eivät tarjoa paljo
tärkeämpiä tietoja, kuin että myrskyt olivat särkeneet uittohirsillä
lepäävän linnan sillan, että "linnansanoja" kellotornin muurilla oli
laannut käymästä, että "Sika-ukko", linnan paimen, oli saanut linnan
varastosta lampaannahan, teettääksensä itselleen uuden lakin taikka
että pari linnan joutsenista oli karannut.

Tuolla välin tilintekokirjat sisältävät pitkiä luetteloja matkustavista
virkamiehistä tai muista kulkevista, jotka linnassa viipyivät.
Tuntemattomien joukossa voisit vuosisatojen kuluessa huomata semmoisia
nimiä kuin Daniel Hjortb, Pehr Brahe y.m. tuttuja. Jos arvokkaampi mies
sattui tulemaan linnaan, niin laukaistiin tykki tai kaksi, miehen sekä
tullessa että mennessä, ja tarkka tili on tehty, kuinka paljo kruutia
tuossa tilaisuudessa meni hukkaan, ansainneen miehen arvon tähden.

Soturia oli linnassa Juhana III:nen aikana välistä liki kolmesataa ja
ääretön paljous lihaa ja muuta syötävää tuotiin silloin vuoden pitkään
karjapihoista linnaan miehistölle ruoaksi. Toisina aikoina oli soturien
lukumäärä noin kahdeksankymmentä. Välistä oli heitä vielä vähemmänkin.

Nuo seikat eivät kuitenkaan oikeastaan aineesemme kuulu. Niistä vaan
sivumennen mainitsimme.

Ruotsin karttuva kunnia veti 16:lla sataluvulla kaikki voimat ja silmät
Suomen itärajoilta Itämeren rantamaille, vieläpä Saksanmaalle, jossa
voittoista sotaa käytiin. Kuten olemme maininneet vielä Kaarlo X:nen
mieleen muistuivat onnettoman Itäsuomen tarpeet. Tänne ei kuitenkaan
sotavoimia vierailta tappelutantereilta riittänyt. Sotaonnikaan ei siis
ollut aivan mielen mukainen. V. 1656 tunkeusivat Venäläiset aina
Savonlinnaan saakka, julmasti hävittäen ja ryöstäen Kerimäellä ja
Säämingissä, polttivat kaupungin tuhaksi ja alkoivat piirittää linnaa.
Eräs kappalainen, Mikko herra Kaksoilan pappilasta, joka oli paennut
linnaan Venäläisten edestä, ammuttiin linnassa. Piiritystä ei
kuitenkaan kauan kestänyt. Suomalaiset äkki-arvaamatta karkasivat
linnasta Venäläisten varustettuun leiriin, valloittivat sen ja kaksi
tykkiä, tappoivat sata vihollista ja vapauttivat viisisataa vangittua
kansalaista, joita oli koottu Venäjälle vietäviksi. Tuon voiton perästä
maakunta pian oli vapautettu vihollisista.[37]

Kun kaikki kotimaan varat tarvittiin sodankäyntiin ulkomailla, niin on
luonnollista että tähän aikaan ei ollut paljo varoja käyttää
Savonlinnankaan varustuksiin. Mahdollista on kuitenkin, että ne kaksi
ulompaa muuria, jotka tavataan nykyisen Paksun bastionin ja Kiilatornin
sekä bastionin ja Upseerikerran välillä, ovat jo noina aikoina
muuratut. Kummassakin tavataan tuo uuden-aikuisessa varustustaidossa
omituinen ulospäin painuva polvi. Muurit eivät myöskään enää ole
pystysuoria, kuten linnan vanhimmat muurit, vaan kallistuvat sisään
päin.

V. 1666-70 tavataan tilikirjoissa luetteloja linnan huoneista, joiden
asemat kuitenkin jäävät melkein yhtä arvelun-alaisiksi, kuin 15:nen
sataluvun tilikirjoissa mainitut huoneet.

Viidennellätoista sataluvulla mainitaan: _Tornikappeli, 2 Herrastupaa,
Herraskammio_ sisäkamarineen, _Rouvastupa, Alivoudin kamari,
Kirjuritupa, Palvelijakamari, Tykkimiesten kamari, Linnatupa_, johon
holvattu käytävä vei esilinnan pihalta, _Vahtikamari, Varastohuone,
Asemahuone, Kruutikamari, Vankihuone_, muista puhumatta.

Seuraavan vuosisadan mainituissa luetteloissa tapaamme ihan uusia
nimiä: _Kirkko, Kuninkaansali, Kuninkaankamari, Kreivisali,
Rouvaskamari, Neitikamari (1676), Keräjätupa, Komendanttisali,
Komendanttikamari, Messlöf'vi-sali, Pylväskamari, Kansliasali,
Kansliakamari, Sihteerikamari, Vankisali, Porraskamari, Kirkkokamari,
Vanha Luotihuone, Vanha Varastohuone, Keittohuone, Myllyhuone,
Helvetinluola_ y.m. Ainoastaan harvat näistä kaikista huoneista ovat
asemaltansa tarkoin määrättävät. Epäilemättä saisi kuitenkin väsymätöin
tutkimus uusia seikkoja ilmi. Useat linnan huoneista näkyvät vielä
tähän aikaan sairastaneen 1631 vuoden linnanpalon vammoja.

Kului taasen aikoja, jolloin esim. rakeiden särkemät akkunat heinäkuun
lopulla v. 1693 ovat tilikirjain antamia tärkeimpiä tietoja, niin
nousivat Isonvihan vielä rakeisemmat pilvet taivaalle Suomen suureksi
suruksi. Vietiin isänmaasta viimeiset miehet ja nuorukaiset kaukaisille
verta vuotaville tappelutantereille, yhä edemmäksi, kunnes vihollisten
maahan uupuivat ja viholliset esteettä pääsivät tulvaamaan turvattomaan
maahan. Kesäkuun 18 p. 1714 alkoivat Venäläiset piirittää Savonkin
linnaa. Seuraavan Heinäkuun 29 p. avasi sureva Savonlinna ensi kerran
porttinsa Venäläisille.

Valtioarkisto puuttuu tilikirjoja tuon vuosikymmenen hirmuvuosilta.
Aikakirja vaan tietää kertoa, että yksi linnan entisistä asukkaista
jäi, Venäläisten suositeltuna, linnaan elämään. Se oli vanha sotilasten
kasvattama musta pässi, joka oli linnan perustus-ajoista saakka
kasvatettujen linnapässien jälkeläinen. Tietoja ei ole mitä pässi
noista uusista oloista mietiskeli. Totta se puristeli päätänsä ja vielä
toivoi parempia aikoja.

Kun rauhan päivät jälleen Suomelle koittivat, jäi Savonlinna vielä
Suomen puolelle uutta rajaa. Mutta ehkä oli linnan ensimäisestä
lankeemuksesta sen luottamus tulevaisuuteen kadonnut. Linnan tilikirjat
eivät enää anna tietoja uusista varustustoimista.

Pässikin näkyy varoneen mitä pahimpaa. Se puristeli epäillen päätänsä
ja meni vihdoin eräänä murheen hetkenä linnan sillalle, heittäysi
virran valtaan ja teki siten lopun päivistänsä. Tämä tapahtui suvella
v. 1728, jolloin Martin Frese oli linnan vara-isäntä. Se oli viimeisen
linnapässin surullinen kohtalo. Sen jälkeen ei ikänä toista linnapässiä
hankittu.[38] Ja pian tuli aika, jolloin linna viimeisen kerran pukeusi
aseihin vanhaa vihollistansa vastaan.

Heinäkuun 16 p. v. 1742 Venäläiset taasen ilmaantuivat linnan
piirittäjinä. Venäläinen upseeri Lascy kehoitti linnan isäntää
antaumaan. Ruotsin armeija, niin kerrottiin, oli mennyt "suoraa tietä
Ruotsiin", Suomen asukkaat olivat antauneet Venäjän vallan alle.
Turhaan pyysi linnan isäntä, Gyllenecker, saadaksensa odottaa
Ruotsalaisen sotapäällikön käskyä; turhaan, sanotaan, koitti hän
kehoituksilla ja uhalla saada miehistöä linnaa puolustamaan. Jo elokuun
8 p. suostui hän niihin antaumis-ehtoihin, jotka Venäläisten päällikkö
ja eversti ruhtinas Messerski oli määrännyt. Liehuvin lipuin ja
soittojen kaikuessa riensivät linnan varustusväki ja linnaan paenneet
joukot ulos. Keisarinnan suosiota vakuutettiin niille, jotka tahtoivat
jäädä paikalleen.[39]

Nyt siis kauan kokenut Savonlinna oli Venäläisten hallussa ja jäi
olemaan, kunnes sotapuku riisuttiin halveksitun linnan hartioilta.

Vielä seisoi linnan viisi tornia.

Pyhän Erkin torni, joka 16:lla sataluvulla kutsuttiin _Mustaksi
torniksi_, oli kuten näimme jo Kustaa Wasan ajoilla heikko ja halkeili,
josta syystä sitä usein korjailtiin. Tämäkin torni oli muodoltansa
pyöreä ja kun sitä v. 1553 koroitettiin, istutettiin rautainen risti
tornin huippuun. Jo seuraavan vuosisadan keskipalkoilla puuttui Musta
torni kattoa, olipa vielä muutenkin häviöllä. Kuitenkin torni vielä
myöhemmin, v. 1694, valkoiseksi liimattiin, kuten toisetkin esilinnan
tornit. Kaksi tornin kertaa varustettiin jyvä-aitoiksi v. 1700. Tornin
viimeiset vaiheet eivät ole tunnetut. Erään asemapiirroksen mukaan vaan
tiedämme että se vielä Turun rauhan aikana seisoi. Luultavasti se pian
sen jälkeen hävitettiin. Tornin asema kirkkokerran toisessa päässä,
vieläpä läpimittauskin, on torniin liittyneen muurin muodosta selvin
nähtävä. Sen pohjakerrasta aukeni ovi kirkkokerran alle, vieden
erään ahtaan keittohuoneen ohitse n.s. _Konkkukellariin_. Keittohuone
oli ehkä vanhimpina aikoma linnan kruutitehdas. Tornin kiertoportaat,
joista vielä on ovi ja muutamia astuimia jälillä, alkoivat tornin
toisesta kerrasta.

Vanhan asemapiirroksen mukaan näyttää Paksusta tornista alkava ulompi
suojamuuri kulkeneen suoraa tietä Mustan tornin kohdalle, josta
välimuuri sen yhdisti tuon tornin kanssa.

Valitettavasti puuttuu valtio-arkistomme kokonaan tilikirjoja
Venäjän-aikuisista muutoksista ja lisärakennuksista. Meidän on
ainoastaan tarinoihin ja rakennuslaatuun nojautuminen.

Paksu torni kaatui kruutipamauksesta luultavasti joku aika ennen
sotaa 1788-90. Se seisoi Langell'in mukaan vielä 1786. Tornin
pohjakerroksissa olleissa makasiineissa Venäläiset säilyttivät kruutia.
Eräänä pyhänä edellä puolenpäivän oli venäläinen upseeri miehineen
mennyt kruutimakasiiniin. Jollakulla tavalla -- korkoraudoista miesten
saappaissa arveltiin -- syttyi tuli kruutiin ja torni lensi ilmaan.
Säämingin kirkossa par'aikaa pidettiin jumalanpalvelusta. Kaukaisesta
pamauksesta kirkko niin järähti, että seurakunta valitti saaneensa
roskia silmiin kirkon katosta. Tornin sijalle rakennettiin nykyinen
vahva kolmikertainen bastioni, joka peri tornin nimen.

Tuli kuitenkin vielä aika, jolloin linnan muinoinen varustusväki
piirittäjänä asettui linnan edustalle. Se oli Savon 2500 lukuinen
brigaadi, Hastfer'in johtamana. Heinäkuun 2 p. 1788 lähestyi Hastfer
itse 1700:n miehen joukolla, 28:ssa veneessä Puumalasta tullen,
Savonlinnaa. Rantasalmelta tulivat joukkoineen, eversti Steding myöskin
vesitse, eversti Brunow maata myöden.

Kaupunki suuretta esteettä valloitettiin. Linnan piirittäminen alkoi.
Ryntäystikat olivat unohtuneet, piiritystykistöä puuttui. Ahkerasta
piirittämisestä oli siis ainoastaan voitto toivottavana. Linnan
varustusväkenä oli vain kaksi venäläistä jääkärikomppaniaa, jotka
olivat viisi viikkoa kärsineet suolan puutetta, muistamatta, kuten
venäläinen tarina kertoo, että linnassa oli kyllältä salpetteria.
Venäläisten päällikkö oli suvultansa turkkilainen. Piirityksen huonoa
menestystä selitettiin sillä, että vähälukuinen piirittäjäjoukko oli
kauan kestäneessä piirityksessä kadottanut voimiansa, apua ei ollut
odottamista, piiritystykistön puute ei sallinut ankarampaa ampumista,
syötävänä oli ainoastaan 15 jauhomattoa ja 2 tynnyriä suoloja, jotka
kapteeni Lode oli piirityksen alussa Venäläisiltä valloittanut,
armeijasta kuului synkeitä sanomia ja Punkasalmella kerrottiin vihdoin
nähdyn venäläisen sotavoiman edelläkävijöitä, joka vapaaherra von
Schultz'in johdolla muka lähestyi. Olipahan siinä esteitä. Peljäten
Venäläisten katkaisevan sotajoukolta paluumatkan, Hastfer vetäysi
Savonlinnan edustalta takaisin Rantasalmelle Elokuun 20 p..[40]

Tästä lähin näyttävät Venäläisten varsinaiset varustustoimet alkaneen
kreivi Suvorow'in johtamina Katarina II:sen käskystä.[41] Tuo Venäjän
mainioin soturi, jonka esi-isät sanotaan olleen Suomalaisia, oli jo
Helmikuussa v. 1773 saanut käskyn tarkastella Suomenpuolista rajaa ja
tiedustella mitä Suomessa ajateltiin vallankumouksesta Ruotsissa. Hän
matkusti silloin Wiipurin, Käkisalmen ja Savonlinnan kautta Suomen
rajalle, jossa piileskeli jonkun aikaa. Hän luuli havainneensa
tyytymättömyyttä sekä aatelistossa, papeissa että talonpojissa ja
palasi niillä tiedoilla Pietariin.[42] Hän oli siis johonkin määrin
perehtynyt Suomen oloihin kun hän v. 1791 Suomeen palasi.

Savonlinnan viimeisen piirityksen aikana oli Kyrönniemeltä päin
peräkkäin ammuttu jokainen mies, joka suurelta linnapihalta lähetettiin
virralle vettä noutamaan. Sen vuoksi rakennettiin nykyinen
läpijuoksevalla kanavalla varustettu _ulkopiha_ Kyrönniemen kohdalle.

Samaan aikaan nähtävästi rakennettiin _Vähäportin bastioni_ muinoisten
Paksun ja Pyhän Erkin tornin väliselle alalle ja _Vesiportin bastioni_
sille alalle, jolla v. 1602 rakennettu uusi esilinna seisoi.

Venäläisiä rakennuksia näinä eli myöhempinä aikoina ovat vihdoin
_Upseerikerrau_ ylikerros Vähäportin bastionin, edustalla, tiileistä
muuratut _kasarmit_ suurella linnapihalla, _Adjutanttikerran_ ylikerros
Asuntokerran edustalla vanhassa esilinnassa ja Komendanttimuuriin
liittyvän _Komendanttikerran_ ylikerros, josta löytyy kuva
valtioarkistossa v.lta 1797.

Vaikeata on usein saada selville, minkä aikaisia kutkin muutokset
linnan vanhemmissa rakennuksissa ovat; mutta nähtävästi ovat Venäläiset
siihenkin nähden suuresti linnaa muodostaneet.

Venäläisten työtä ovat myöskin kruunaukset linnan torneissa. Erään
vanhan miehen kertomuksen mukaan ne muurattiin hänen isänsä poikana
ollessa. Linnan uusi kirkko muodostettiin jälkeen Turun rauhanteon
venäläiseksi kirkoksi ja kirkkokerran katolle tehtiin pieni puinen
kellotapuli, joka paloi v. 1869. Kun Venäläiset Nikolain hallituksen
viime vuosina luopuivat linnasta vieden tykistön muassansa.[43] linnan
myöhemmät asukkaat, suomalaiset vangit, varustivat kirkon uudella
luterilaisella asulla, joka on säilynyt kahden tulipalon raivotessa. Jo
v. 1859 vangitkin linnasta siirrettiin. Heidän viimeiset asuntonsa
olivat entiset Messlöf'vi-sali ja Myllyhuone. Vankien linnasta
siirrettyä linnan siltakin hävitettiin.

Savonlinnan viimeiset asukkaat olivat linnanvahti perheineen. Vaimo
miehensä kuoltua jäi komendanttikertaan asumaan, näki höyrylaivojen
säkenistä syntyneen tulipalon v. 1868 hävittävän suuren linnapihan
aloja ja toisen v. 1869 raivoavan vanhassa ja uudessa esilinnassa, muun
muassa hävittäen Komendanttikerran ainoat enää asutut suojat.

Siten oli Savonlinna vähitellen kadottanut merkityksensä ja oli nyt
ainoastaan muinaisuuden haahmojen asuttavana. Se oli muuttunut Suomen
kauniimmaksi muinaisjäännökseksi.



V. Savonlinna muinaisjäännöksenä.


Rakennustaiteen ihailija, joka Pihlajavedeltä lähestyen katselee
Savonlinnaa, kuinka sen muurit terrassi-muodossa kohoavat toinen
toisensa ylitse, kunnes vihdoin tornit kukkaisina iloisesti puhkeavat
rakennuksesta, se tuskin luulisi rakennuksen kestävän Suomen kylmyyttä.
Mutta Savossa oli ihmeisin tottuminen. Se, joka on ihaillut Imatran
jaloutta, Saimaan suloutta, Punkaharjun ihmeitä -- hän ei paljon
kummastu uutta ihmettä. Olet ehkä etsien maailman kuuluisaa kauneutta,
matkannut Europan halki, tuntematta Suomesi suloisuutta. Sen neuvon
annan. Käydessäsi Savonlinnassa, majaile kesäinen ilta ihanassa
huvimajassa Punkaharjulla, jossa lukeaksesi voit Savolaisten sinne
perustamasta kirjastosta lainata vaikka mitä isänmaata koskevaa. Lue,
ihaile, ja jos sydämesi vielä on jalojen tunteiden valloitettava, niin
sinä nöyrryt ja pyydät Jumalalta voimaa pysyäksesi puhtaana ja
uskollisena Suomen lapsena.

Savon kansalle, joka historiaansa rakastaa, olkoon sen kaunis
Savonlinna rakas. Linnan monesta kohtalosta on kerran Savon kansan
sydän kovemmin sykkinyt. Linnan kohtalo oli monasti Savon kansan
kohtalo.

Olen tahtonut edellisessä osoittaa kuinka Savonmaan historialliset
vaiheet linnan muureilla kuvailevat. Epäilemättä voi toisen tarkastajan
silmä Savonlinnan harmailla muureilla lukea muistoja, joita minun
silmäni eivät ole eroittaneet.

Mutta vielä sisältää Savonlinna muinaisjäännöksenä harmaiden muuriensa
sisällä muitakin muistoja, rauhallisia muistoja. Monia viehättäviä
kuvia menneiden aikojen oloista ja tavoista voisi taitava linnan
tarkastaja ja tutkija linnan vanhojen tilintekokirjojen avulla, ladella
lukijoillensa ahkeran tutkimuksen hedelminä. Varma asia on, että sen
mielessä, joka noita menneiden aikojen tilintekoja tarkastelee, melkein
jokainen kellastunut lehti tietoineen synnyttää uusia kuvia linnan
entisistä oloista. Jota enemmän noita tietoja miettii ja vertailee
toisiinsa, sitä selvemmäksi kuvat muuttuvat, sitä enemmin noihin
muinoisiin oloihin perheentyy.

Pikimältään käykäämme Tott'in alkuperäisessä linnassa löytyviä
muinaisjäännöksiä tarkastelemaan.

Tiiliä nähtävästi ei käytetty alkuperäistä linnaa rakentaessa. Siihen
oli ehkä vaikea savensaanti Venäläisten vainotessa syynä. Kaikki
vanhimmat kattokuvut ovat kalkkikivestä kudotut, kuten ovi- ja
akkunalävetkin, joissa alkuperäinen muoto on n.s. pistokaarinen.
Pylväällä lepää ainoastaan yksi Kirkkokerrassa olevan kellarin holvi,
joka on kudottu ristikkäisin lieriöholvin muotoon. Paitsi linnan
vanhimmissa kellareissa, tavataan noita alkuperäisiä kupukattoja
ainoastaan Kellotornin pohjakerrassa ja katolin-aikuisessa kappelissa
Kirkkotornin kolmannessa kerrassa, lukuun ottamatta n.s. uuden kirkon
kudottua kattoa, joka ehkä on Juhana III:nen aikuinen.

Takkojen muoto alkuperäisessä linnassa on yksinkertainen. Takan
seinämuurista ulkoneva puolipyöreä alus on melkein permannon tasalla.
Pari kyynärää ylempänä ulkonee seinämuurista takan kalkkikivestä
kudottu otsa, joka johti savun seinämuurin sisässä kulkevaan torveen.
Takkojen muodosta arvata olivat niissä pystövalkiat tavalliset.
Pellirakenuusta ei vielä käytetty. Tuollaisia takkoja on linnassa vielä
jälillä viisi, jotka ovat nähtävät Kellotornin toisessa ja kolmannessa
sekä Kirkkotornin ensimäisessä, neljännessä ja viidennessä kerroissa.
Takkojen alkuperäistä muotoa todistaa Kirkkotornin pohjakerrassa
löytyvä takka, jonka otsassa vielä nähdään Sturen ja Tott'in vaakunat
kuvattuina.

Noiden takkojen avulla voimme eroittaa muutamia asuntohuoneitakin
linnan vanhimmissa osissa. Sellaisen tapaamme esim. Kellotornin
kolmannessa kerrassa, johon ahtaat kiertoportaat tornin muurissa meidät
johtavat. Oviläpi, joka huoneesen vie, on pistokaariseen muotoon
holvattu. Puuttuva ovi on huoneesen päin auennut. Huonetta valaisevat
kolme ulospäin ahdistuvaa pistokaarista akkunaläpiä. Ne ovat avaroilla
ja mataloilla komeroilla varustetut. Komerojen kummallakin sivulla ovat
laudoitetut istuma-penkit ja niiden katot ovat olleet tuohilla ja
laudoilla puetut.

Ensimäisestä akkunasta, joka sisääntullessa jää vasemmalle kädellesi,
aukenee tuo avara, mutta ihmeen ihana näköala saariselle
Pihlajavedelle, jonka luoteispuolella Säämingin korkeat kankaat
mustametsäisinä kohoavat. Keskimäisestä akkunasta näet allasi salmen
virran, Vääräsaarelta edelleen leviävän Savonlinnan kaupungin, jonka
Haapasalmi jo meidän aikoina jakaa ja josta Nälkävuori, 1788 vuoden
onnettoman piirityksen muistona kohoaa;[44] muinoisten linnan
asukkaiden ja vihollisten luilla täytetyn Myllymäen, jossa haahmot
vielä yön synkeydessä miekkailevat toistensa kanssa, ja vihdoin taulun
taustalla Säämingin synkeät metsät. Kaupungin asemesta olisit
kolmesataa vuotta taa'päin nähnyt metsäisellä Vääräsaarella n.s.
linnamalmin, jolla kappeli eli kirkko silloin siaitsi. Kolmannen
akkunan penkille kun istut katselemaan, näet Kyrönsalmen, Kalkki- ja
Kyrönniemeltä ahdistetun juoksun, johon Kalkkiniemen taustalla edessäsi
aukeneva avara Haapavesi työntää pohjoisen Savon vesiä.

Ensimäisen ja toisen akkunan välillä on raukeneva takka nähtävä. Toisen
ja kolmannen akkunan välillä taasen on pistokaarinen oviläpi, jonka ovi
on huoneesen päin auennut. Se on vienyt tornin muurista ulkonevaan
holvattuun aamuhuoneesen. Kolmannen akkunan oikealla puolella on
neliskulmainen komero suoralla lautakatteella.

Yksinkertainen lautakatto lepäsi neliskulmaisiksi veistetyillä
tukevilla orsihirsillä. Katto liitettiin tuohella muuria vastaan.
Samalla tavalla on laattiakin tehty. Mahdollista on että sekä katto
että paljaat muurit olivat, sen aikuisen tavan mukaan, erinäisellä
katto- ja seinäveralla puetut.

Varsin samannäköinen on asuntohuone Kirkkotornin viidennessä kerrassa.
Asutut ovat luultavasti myöskin huoneet viimeksi mainitun tornin
ensimäisessä ja neljännessä kerrassa olleet, ehkä akkunat niissä
puuttuvat tuota keskiajan linnoissa tavallista istuimilla varustettua
komeroa, jossa, rakastetun tarinan mukaan, linnan naiset, sykkivällä
sydämellä istuen, silmäilivät väreillänsä koristettua soturia hurjan
tappelun vaiheissa. Ymmärrettävää on että vaaran lähestyessä
asuntohuoneidenkin akkunoita varustettiin ampumakoneilla.

Varsin tärkeä senaikuisen varustustaidon oppimiseksi on Kellotornin
toinen kerta. Siinä näemme tykistöväen tarpeeksi tornin keskellä
kasematin tapaisen huoneen, jonka ympäri muurin paksuudessa on
tykkilävillä varustettu käytävä. Huoneesen ennen aukeni rautainen ovi.
Kynnykseltä astumme kiviportaita kolme neljä askelta alas pohjakerran
kalkkikivestä kudotulle holville. Holvin keskellä on neliskulmainen
aukko, josta tykistöä ja kelloja on torniin nostettu. Muuta permantoa
kuin tuo holvi ei huoneessa enää löydy. Oikealla kädellä ovea on
muurissa tuo neliskulmainen komero, jonka tapaamme vanhan linnan
muissakin asutuissa huoneissa. Lähellä sitä on hyvästi säilynyt takka
ennen kerrottua muotoa. Paitsi näitä tarpeellisuuksia näemme huoneen
aliseinuksessa seitsemän leveää pistokaarista komeroa, joista kolme,
ensimäinen, neljäs ja seitsemäs, ylemmältä osaltansa puhkaistuna,
päästävät tykkikäytävästä hiukan päivän valoa huoneesen. Noista
aukoista konttivat vuorotellen tykinampujat käytävässä oleville
tykkiläville. Vihdoin näemme huoneessa noita komeroita ylempänä neljä
neliskulmaista savureikää, joista huoneesen tunkeuva kruutinsavu
pääsi tulvaamaan ulos. Huone mahtaa olla tuo tilikirjoissa n.s.
_Tykinampujain kamari_. Käytävä on lähes kaksi kyynärää leveä ja
varustettu seitsemällä tykkilävellä, joista ainoastaan viidessä, jotka
painuvat Vääräsaarelle päin, on n.s. tykkivuode eli tappireijällä
varustettu poikkipuu, jolla tykki lepäsi. Lävet ovat myöskin komerolla
varustetut, tykki-ampujain seisoa.

Käytävä ei kierrä koko tornia. Sen jatkona on samoin muurin paksuudessa
vähäinen suoja, jossa ehkä muinoin tykinampujain päällikkö majaili.
Venäläiset ovat varustaneet huoneen uudenaikaiseksi valtiolliselle
vangille, joka sanotaan siinä majailleen tämän vuosisadan kolmannella
kymmenellä. Samaan aikaan oli toinen valtiollinen vanki majaillut
alempana tornin pohjakerran kyljellä toisessa suojassa, johon eräs
tornin ulkomuurissa Kirkkotornin puolella oleva ovi kivisiä portaita
myöden johtaa. Tuo suoja on monella komerolla varustettu ja tarjosi
vangille mitä kauniimman näköalan Pihlajavedelle päin.

Paitsi tässä kerrottua tykkikäytävää löytyy toinen samantapainen
Kirkkotornin kolmannen kerran tasalla. Se kuitenkin puuttuu tuota
myöhemmin n.s. kasemattia.

Merkillisimpiä muinaisjäännöksiä Tott'in aikuisessa linnassa on tuo
paavinuskon aikuinen kappeli eli kirkko Kirkkotornin kolmannessa
kerrassa.

Kappeli on linnan varsinaisella keskikohdalla. Kappelin eteisestä tai
läheisyydestä jakaantuivat käytävät ja kiertoportaat kaikille linnan
osille.

Kappelin oviläpi on pyörökaarinen ja, ehkä myöhempinä aikoina, tiilistä
holvattu. Se on ollut kahdella ovella varustettu, toinen eteiseen,
toinen kappeliin päin aukeneva. Kappeli ei ole aivan ymmyrkäinen, vaan
pitkänsoikea; sen pituus on siten 32 1/2 ja leveys 24 jalkaa.
Permanto, joka lepää petäjäorsilla, on savella yhdistetyistä
kalkkikivi-liuskoista ladottu. Katto, kolmesta kaaresta yhdistetty
ristiholvi, on kalkkikivestä ladottu. Holviristi on 18 1/2 jalkaa
permannosta. Kalkilla liimatut seinät ovat 1868 vuoden tulipalossa
savusta pahaksi mustuneet. Kirkon itäseinässä on oikealla kädellä
ovesta tullen pieni komerontapainen kuori, jonka pohja on puolitoista
jalkaa ylempänä kappelin permantoa. Kuori on 6 jalkaa leveä, 5 jalkaa
syvä ja katettu yksinkertaisella ristiholvilla. Kummallakin sivulla on
laudoitettuja muurattuja penkkiä. Sekä sivuilla ylempänä noita penkkiä,
että kuorin takamuurissa on leveitä mataloita komeroita kirkon-astioita
ja pyhäinkuvia varten. Ylempänä komeron takaseinällä on puoli-viidettä
jalkaa leveä ja kuusi jalkaa korkea komero, jossa luultavasti
alttarikaappi kuvineen kerran välkkyi keraisten kynttiläin valossa.[45]

Lähellä kuoria ulkonee kappelin seinämuurista kaksi liuskamalevyä,
joilla arvattavasti pyhä vesi muinoin sijaitsi. Vihdoin nähdään
kappelin seinämuurissa useita komeroita, joissa pyhäin kuvia koreili
tai kerakynttilöitä paloi.

Ainoastaan ahtaasta rautaisella luukulla varustetusta akkunasta
kappelin koillisessa muurissa päivän säde niukasti pyhää huonetta
valaisi. Kappeli siis näkyy olleen kokonaan kynttilöiden valaistava.
Mahdollista on kuitenkin että kaksi Kirkkotornin ulkomuurilla nähtävää
tukittua neliskulmaista aukkoa ovat aikoinaan olleet kappelin
akkunoita, ehkä niistä kappelin sisämuurilla on vaikea havaita jälkiä.

Erästä ahdasta huonetta muurin paksuudessa tornin toisen kerran tasalla
voisi ehkä arvata katolisen papin asunnoksi.

Vanhimmista linnan huoneista ansaitsee erinäistä huomiota eräs suuri
tupa Kirkkokerran alemmassa kerroksessa. Tupaan, joka on uuden kirkon
alla, johtavat Kirkkotornin pohjakerrasta muutaman-askeleiset portaat
alas. Huonetta ovat valaisseet kaksi akkunaa esilinnan pihalle päin.
Niistä on toinen muodostettu oveksi, kun myöhempi aika teki tuvasta
halkoaitan. Tuvan lounaisessa nurkassa nähdään jäännöksiä olleesta
takasta. Mahdollista on että tupa oli toinen linnan vanhimmissa
tilintekokirjoissa mainituista _Herrastuvista_.

Tuvan luoteisesta nurkasta johtaa meidät ovi kivisille portaille, jotka
muurien läpitse vievät Asuntokertaan Kirkko- ja Kellotornien välillä.
Noista portaista haaraantuu särkyneitä kiertoportaita, jotka vievät
Asunto- ja Kirkkokerran ylikerroksiin, vieläpä tukitut portaat
esilinnan pihalle päin, myöhemmin rakennetun Adjutanttikerran
vanhan-aikuisia kellareita kohden, joissa ehkä muinoin herras-oluet
säilytettiin. Sillä paikalla Asuntokerrassa, mistä nuo monet portaat
alkoivat, oli ehkä Savonlinnan vanha Lauri Tott'in aikuinen linnatupa,
jolla nimellä sotaväen kasarmia muinoin kutsuttiin. Valitettavasti ovat
Asuntokerran muinoiset huoneet niin tykkänään hävitetyt,
että ainoastaan muurin pinnalla näkee selviä jälkiä kerran
muinoisesta muodosta. Merkillisiä viittauksia antaa siinä suhteessa
Komendanttimuurin avara pinta.

Tuon muurin pintaan on nähtävästi muinoisen Asuntokerran holvikutouksia
liittynyt. Muurissa näemme sen ohella ovia, jotka osaksi tukituista
käytävistä muurin paksuudessa ovat vieneet Asuntokerran katoille ja
ylikerroksiin. Niukempia viittauksia ei puutu muissakaan Asuntokerran
säilyneissä ja likeisissä muureissa. Muinoisen asuntokerran
selvittäminen ja ymmärtäminen on mitä hauskimpia tutkimus-aloja
linnassa.

Keskiajan linnoissa tavallisesti ei voinut välittömästi päästä
pohjakerrasta ylikertoihin. Pääsö ylikertoihin välitettiin
tikapuilla, jotka ylikerrasta laskettiin alas tulevan käytettäviksi.
Savonlinnassakin alkavat kiertoportaat sekä Kirkko- että Kellotornissa
vasta toisesta kerrasta. Niin oli laita Mustassakin tornissa.
Ne portaat, jotka Adjutanttikerran kautta vievät käytävään
Komendanttimuurissa, eivät ensinkään ole verrattavat alkuperäiseen
ylöspääsöön. Jos esilinnan pihalta tarkastamme Komendanttimuuria, niin
näemme ylempänä Vesiportin bastionilta tulevaa holvikäytävää jälkiä
suuresta tukitusta ovilävestä. Se oli epäilemättä esilinnan pääovi,
joka vei Komendanttimuurin vanhaan käytävään. Tuolle ovelle päästiin
nähtävästi ainoastaan tikapuilla. Mainittu vanha käytävä, josta
muitakin jälkiä on muurissa nähtävänä, oli nykyistä käytävää alempana
ja vei sekä vanhan Komendantti- että Asuntokerran ylikerroksiin.

Linnan tilikirjoissa v. 1567 puhutaan rautaovella varustetusta
salaportista esilinnassa. Arvattavasti tarkoitetaan tuolla portilla
sitä matalaa oviläpeä, joka löytyy Komendanttimuurin eteläpuolisessa
jaksossa ja joka esilinnan pihalta vie erääsen venäjän aikana tiilistä
holvattuun kellariin. Portti ehkä muinoin vei muurin taakse kätkettyyn
vene-satamaan. Mahdollista on muutamista jäljistä Komendanttimuurissa
sekä Kirkkokerran vastakohtaisessa muurissa arvata, että linnapiha
aikoinaan oli välimuurilla jaettu kahteen osaan, joten salaportti jäi
kätköön tuon muurin taakse.

Mutta jo jättäkäämme nuo vanhimman linnan muinaisjäännökset, jotka
muutoin voisivat liioin pidättää huomiotamme.

Lähestykäämme Savonlinnaa sen mahtavuuden aikakaudella, kun linnan
viisi tornia uljaina vihollista uhkailivat. Tilintekokirjat ja
asemapiirrokset antavat meille tästä käynnistä seuraavan kuvan.

Jos me Savonlinnan Vääräsaarelle perustetusta kaupungista, vanhaa n.s.
_Lmnakatua_ käyden, lähestymme linnaa, niin tulemme puusillalle, joka
vie meidät vähäiselle Tallisaarelle. Silta, joka vielä 1786 lepäsi
uittohirsillä, oli 12 sylen pituinen. Tuossakin sillassa oli ennen
vanhaan n.s. vipusilta, jolla ylikulku joka yöksi katkaistiin.
Vipusillan vieressä sanotaan olleen mylly. Tallisaaren puolisessa
sillanpäässä oli portti, jonka suippukattoa risti koristi. Tältä
portilta ulottuivat hevois- ja karjatallit kahdessa rivissä pitkin
saaren pohjoista ja länsi-rantaa, joten linnan puolinen, kallioinen
ranta jäi avonaiseksi.

Tuosta rannasta alkoi rauta-ankkureilla kallioon kiinnitetty
_linnansilta_, jolle samallainen portti vei kuin jo mainittu portti
Tallisaaren sillan päässä. Linnansilta lepäsi uittohirsillä, jotka
olivat raudoilla kiinnitetyt toisiinsa. Tyveneemmässä vedessä linnan
puolella oli sillan alla kaksi kiviarkkua hirsisalvoksella. 40 sylen
pituisen sillan, joka oli varustettu koristuksilla ja käsipuilla, kovat
myrskyt tuon tuostakin rikkoivat, esim. v. 1591 ja 1708. Ruotsin aikana
ulottui silta nykyisen portin sivutse sille niemekkeelle, jolla
Vesiportin bastioni nyt on.

Siinä seisoi sillan kohdalla linnan mahtava portti, joka vei v. 1602
perustettuun uuteen esilinnaan. Portti oli tehty 40:stä laudasta ja
tervattu; portin saranoihin meni 2 leiviskää rautaa. Portin yllä
irvisteli kuuden naulan kuulainen tykinsuu tulevia vastaan ja sitä
ylempänä oli vähäinen tornirakennus, josta vahti tuleville ärjäisi
kysymyksensä.

Vahti, jolla portin sisäpuolella oli puusta rakennettu tupa, pystytti
joka yöksi seitsemän sylen pituisella köydellä vipusillan, joka oli
portin edustalla linnansillan päässä. Toisen, ehkä Paksussa tornissa
asuvan vahdin toimitus luultavasti oli Kyrönniemen ja Paksun tornin
välisen virran sulkeminen hirsistä yhdistetyllä salvalla; se myöskin
oli joka ilta tehtävä.

Ruotsin aikuinen uusi esilinna käsitti pääasiallisesti saman alan, kuin
nykyinen Suvorovin rakentama. Pohjoinen osa, josta Kellotornin likeinen
muuri vielä on jäännös, näyttää olleen muodoltansa jokseenkin
samallainen kuin tähänkin aikaan, mutta sille niemekkeelle, jolla
Vesiportin bastioni nyt on, ulkoni suoranurkkainen poikkeus.

Linnan tuonaikuisia sisäpuolisia rakennuksia en uskalla ruveta
kuvailemaan. Jääköön se toisen kertojan tehtäväksi. Nähtävää vain on
että sekä uudessa esilinnassa ja suurella linnapihalla oli puisiakin
rakennuksia, mainiten kasarmeja.

Uudesta esilinnasta vei tuo vielä löytyvä 42 jalan pituinen
holvi-käytävä vanhan esilinnan pihalle. Kummallakin puolen käytävää
aukeni ovia suojiin, joita arvattavasti käytettiin vankihuoneina.

Matkustavaisen, joka jälkeen 1869 vuoden linnanpalon, jolloin
Komendanttimuurin käytävästä Kirkkokertaan vievä, kivipilarilla lepäävä
silta paloi, tahtoi päästä linnan ylikertoihin, oli pyrkiminen
Kirkkotornin toiseen tai kolmanteen kertaan, joko tikapuilla saman
tornin pohjakerrasta, tai Paksun bastionin kautta, 1868 vuoden palon
jälkeen tehtyjä keikkuvia ja vaarallisia kattoja myöden.

Ennen vanhaan vei ylikertoihin nähtävästi kaksi tietä. Toinen kulki
Komendanttimuurin tukitun käytävän kautta Asuntokerran ylikertoihin,
josta puinen altaani näkyy vieneen eräälle nykyisen uuden kirkon
ovelle, joka nyt on kirkon, Kirkkotorina likeisin akkuna. Tuolta
altaanilta vei mainitun oven tai akkunan vierestä toinen myöhemmin
tukittu ovi toiselle tielle eli niille kiertoportaille, jotka
Asuutokerran alikerrasta nousivat Kirkkokerran lakalle, Kirkkotornin
kolmannen kerran tasalla. Mainitulta lakalta, josta kiviportaat veivät
kirkkokerran katolle, aukeni ovi n.s. Kirkkokäytävään, joka holvattuna
yhdisti Kirkkotornin ja Pyhän Erkin tornin ja siten myöskin saattoi
sille Komendanttimuurilla juoksevalle kallerille, joka vei Kellotornin
toiseen kertaan.

Kirkkokäytävästä myöskin aukeni ovi tornikappelin eteiseen, josta
toiset portaat veivät kasarmikerroksen katolle, toiset niille ehkä
kaltereilla varustetuille katoille, jotka peittivät Kirkkotornin,
Kiilatornin ja Paksun tornin välillä juoksevien suojamuurien alat ja
joilta ulommissa suojamuureissa olevat tykkilävet olivat alttiina.
Noilta katoilta aukeni ovia sekä Kiilatornin neljänteen kertaan että
Paksuun torniin.

Linnan muista kulkuneuvoista huomautettakoon vielä se arvattavasti
kallerilla varustettu käytävä, joka Asuntokerran ylitse yhdisti
tykkikäytävät Kirkkotornin kolmannessa ja Kellotornin toisessa
kerrassa. Asuutokerran katolta näkyy myös auenneen ovi
Komendanttimuuriin, jonka läpi ahtaat kiviportaat oikaisivat sille
kallerille, joka yhdisti Pyhän Erkin tornin ja Kellotornin.

Voisimme vihdoin käydä Kellotornin pohjakertaan sitä aukkoa
katselemaan, josta, varsin epäluotettavan tarinan mukaan, alkoi
kaupungille vievä maan alainen käytävä, tai sille pitkälle holvatulle
käytävälle, joka Upseerikerran alitse vie suurelta linnapihalta
Vähäportin bastionin alikertaan, taikka niille kuuden sylen pituisille
holvikäytäville, jotka suuren linnapihan tiilisestä kasarmista vievät
Kiilatornin alikertoihin, ja mietiskellä eikö jotkut puiset portaat ja
altaanit aikoinaan ole mahtaneet viedä noilta käytäviltä eräälle
tukitulle ovelle, jonka kummastellen näemme Kirkkotornin ja Kiilatornin
välisessä sisemmässä suojamuurissa.

Voisimme Komendanttimuurin eteläpuolelta kummastella akkunoita, joiden
sisäpuolella muurin paksuudessa näemme ainoastaan ahtaita koppeloita,
joissa ehkä onnettomia vankeja muinoin pidettiin. Hajonneen tuollaisen
koppelon näemme saman muurin tekemän polven ääressä. Siitä on,
tarinoidaan, löytty ihmisen luut ja kahleet. Noita koppeloita tapaamme
myös ulkomuureissa kummallakin puolen Paksua bastionia.

Voisin näyttää sinulle paikkoja linnassa, missä epäilemättä
pääsemättömiä huoneita löytyy tai joko laulellen kanssasi, koetella
linnan holvien kaikua taikka -- ennen kaikkea -- panoramassa näyttää
sinulle tornien ylimmäisistä kerroista _Savonmaata_.

Mutta näillekin hätäisille lehdille on jo kylläksi muistoja paisunut
muistokkaasta Savonlinnasta. Jos ne sinua miellyttävät ja Savonlinna on
saanut jonkun sijan sydämessäsi, niin ehkä lisäksi haet omia muistoja
itsellesi jalon Savonlinnan muureista. Muistoja sieltä ei puutu.

Jo on entisten sotilain hylkäämä Savonlinna saavuttanut Suomen
mahtavainkin suosion. Linnan avonaiset suojat seisovat jälleen
katettuina ja vaaratta voimme astua sen ahtaita kiertoportaita ja
käytäviä.[46]

Kuka tiennee Savonlinnan tulevaisuuden?

Ehkä on Tallisaari Kyrönvirrassa kerran väkirikkaan kaupungin rakkahin
huvila, josta pieni höyry joka neljännes kuljettaa kansaa vanhan
Savonlinnan portille.

Ehkä tervehtii vierasta vielä linnan portailla linnalainen, joka
saattelee häntä linnan monissa mutkissa, vihdoin vieden vieraansa
perustettuun Savon historialliseen museoon taikka kirjastoon, jossa
kirjat kertovat Suomen ja Savon suloisuutta, kokeneen kansan
entisyyttä.

Mutta linnan suojaisille pihoille ehkä kasvattamat tukevat tammet
kohoavat korkeiden muurien ylitse ikään kuin todistaen, kuinka Suomen
kansan kestäväisyydestä ja rakkaudesta sen tulevaisuus ja voima yhä on
kasvava.



Viiteselitykset:


[1] _Grönbladin kopiokirjat_ Suomen Valtioarkistossa.

[2] Venäläisessä kirjassa: _Akti Arkheograf. Eksped._ T. III. s. 3;
M.A. Castrén, Suomi 1843; Skand. Sällsk. Hdl. XXIX; _Dosifei, Opisanie
Solovetskavo Monastiria_, y.m.

[3] _Ignatius, Finlands Historia under Karl X:s regering_, s. 96.

[4] Vrt. _Korsholman linna ja lääni keskiajalla_, s. 17-21.

[5] _Rein, Finlands Hist._ I: 265.

[6] _Åbo Tidn._ 1793, N:o 15.

[7] _Gottlundin kokoilemat_ Valtioarlustossa vuodelta 1475.

[8] _Åbo Tidn._ I. c.

[9] _Korsholman Linna ja Lääni_, siv, 75; _Detmar, Lübect Chronik Hmb._
1829-30. II: s. 411; _Sv. Biogr. Lex._ XVII: 275.

[10] _Grönbladin kokoilemat_ Valtio-arkistossa.

[11] _Koskinen, Suomen kansan Historia_, s. 73; _Waarasen ja Grönbladin
kopiot_ Valtioarkistossa.

[12] _Arv. Handl_. VI: 367, 373-5.

[13] _Koskinen, Opiksi ja huviksi_ I. _Wiipurin pamaus_; Arv. ffandl.
VI: 93.

[14] _Grönblad, Medeltidshandl._, siv. 95, 109, 111-114; _Arvidsson,
Handl,_ IV: 83, 84.

[15] _Grönblad_, m.p., s. 119, 120, 143, 144, 410, 650.

[16] _Grönblad_, m.p., s. 523, 526, 569, 587, 710, 747; _Arvidsson,
Handl._ I: 224, II: 148, V: 216; _Granlund, Gustaf I:s Regist._ 1;
_Geijer, Acta Hist. Chr._ II ill., s. 4.

[17] _Koskinen, Suomen kansan Historia_, s. 110.

[18] _Arvidsson, Handl._ V: 298, 315,322; _J.J. Tengström, Några blad
ur Finlands häfder_. Suomi 1853, s. 220.

[19] _F. Collan, Bidrag till Savolaks och Karelens hist. under Gustaf
I:s tid_. Suomi 1851, s. 11-13; _Europaeus, Kronol. ant. ang. Nyslott
och dess län, utdr. hufvuds. ur Arvidssons Bandi._ Hist. Seuran
arkistossa. Kirkkoh. Enehjelmin muistoonpanoja linnasta omistaa maist.
C.J. Gummerus.

[20] _Arvidsson, Handl._ III: 237.

[21] M.p., s. 343, 349.

[22] _Grönblad, Kopior ur Samlingen Livonica_ i Svenska Riksarkivet,
s. 112-4. Suomen Valtioarkistossa.

[23] _Grönblad_, m.p., s. 18 v., 19, 139; _Grönblad, Excerpter rörande
Savolaks och Karelen_, s. 16 v. Suomen Valtioarkistossa.

[24] _Grönblad, Excerpter_ etc, s. 17 v.

[25] _Grönblad, Kopior_ etc, siv. 29-30, 33, 41, 45-48, 158, 106,
169-171.

[26] _Grönblad_, m.p., s. 175 v.--176 v.

[27] M.p., s. 188-189.

[28] _Grönblad, Excerpter_ etc, s. 28 v.

[29] _Arvidsson, Bandl._ IV: 83, 84, V: 216,

[30] _Olaus Magnus, Historia de gentibus septentrionalibus_. Romae
MDLV, 715, 716.

[31] Kertomus perustuu paraasta päästä linnan, Valtioarkistossa
säilytettyihin tilintekokirjoihin v:sta 1553 aikain.

[32] _Arvidsson, Handl._ II: 257.

[33] _Grönblad, Kopior ur samlingen Livonica_, s. 138 v., 170.

[34] _Koskinen, Suonien kansan Hiet._, s. 150.

[35] Kaupunki kadotti nuo oikeutensa v. 1680. _Tigerstedt, Bref fr.
Generalguv. och Landsh_ i Finland I: 103, 141. Vielä v. 1786 oli
kaupungissa ainoastaan 70 asukasta. _Fr. Langell, Topographische
Beschreibung der Wiburgschen Stathalterschaft_ 1786. Käsikirj.
Tiedeseuran arkistossa.

[36] _Waaranen, Urkunder_ III: 59.

[37] _Ignatius, Finl. Hist. under Karl X:s Reg._, s. 83-7.

[38] _Knorring, Gamla Finland_, siv. 260,

[39] _Tengberg, Sveriges krig med Ryssland åren 1741-43_, s. 109.

[40] _Rein, Kriget i Finland åren 1788-90_.

[41] _Grot, Perejesdi po Finlandii_. S. Pb. 1847, s. 20; vrt.
_Miljukow, Otscherki Finlandii_, s. 50.

[42] _Fr. v. Schmltz, Suvorows Leben und Heerzüge_ I, 101. Suvorowin
suomalaiseen sukuperään nähden mainittakoon että Venäjän etevin
kirkonmies Nikon puolestaan oli Mordvalainen. _Melnikow, Otscherki
Mordvi_. Ruskii Wiestnik 1867.

[43] Heinäkuun 14 p. 1848 kävi ruhtinas E. Galitzin Savonlinnassa,
Venäläisten vielä siellä ollessa. Hänen julkaisemansa sekä kertomus
linnan osista että piirtokuva ovat hyvin epäluotettavia. _E. Galitzin
La Finlande_, Paris 1852. _T. I: 180_. Toinen matkustavainen, joka on
tehnyt muistutuksia linnan tyhjentämisestä muutama vuosi myöhemmin, on
näyttelijäjoukon johtaja _Roos_ kirjasessa: _Gömdt är icke glömdt_.

[44] Nälkävuoren nimitys tavataan kuitenkin jo 1600-luvun
asemakartoilla.

[45] Luettelo on tallella kappelin kalustosta v. 1499, messuvaatteista,
kirjoista y.m. _Arvidsson, Handl._ IV: 84.

[46] Rakennustoimista linnassa jälkeen 1869 v:den palon vrt.
valtioarkistossa: N:o 45/142 B: D: 1869.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Savonlinna 1475-1875" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.