Title: Mathias Aleksanteri Castrén
Author: Tallgren, Anna-Maria
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mathias Aleksanteri Castrén" ***


MATHIAS ALEKSANTERI CASTRÉN

Kirj.

A. M. TALLGREN

Kansanvalistusseuran Elämäkertoja 18.



Helsingissä,
Raittiuskansan Kirjapainossa,
1913.



SISÄLLYS:

Alkusanat.
M.A. Castrén
  Ympäristö ja lapsuus.
  Ylioppilasvuodet. Suhde isänmaahan ja kansallisuuteen.
  Tulevaisuus alkaa selvitä. Ensimäiset matkat.
  Matka Lappiin ja Pohjois-Venäjän tundroille.
  Samojedien parissa.
  Kotimaassa 8 kuukautta.
  Toisen kerran Siperiaan.
  Elämän viime vuodet. Kuolema.
  Jälkimuisto. Tieteellinen merkitys.



Alkusanat.


Joulukuun 2 p. tänä vuonna on kulunut 100 vuotta mainion
kielitieteilijän ja tutkimusmatkailijan Mathias Aleksanteri Castrénin
syntymästä. On luonnollista, että hänen satavuotispäivänään verestetään
mahdollisimman laajoihin piireihin tuon uhrautuvan ja nerokkaan
miehen muistoa; 60-vuotisesta haudastaan astuu esiin hänen haamunsa
kehottavana ja innostavana.

Saattaa tuntua oudolta ajatella, että suurellekin yleisölle voi olla
mielenkiintoista tutustua "kielioppien tekijän" elämään. Mutta tämä
elämä on niin vaihteleva, vaaroista, seikkailuista ja yllätyksistä
rikas, että se jo semmoisenaan tarjoaa mitä viehättävintä lukemista.
Ja kun me vielä tiedämme, että tämä henkilö on ollut kerrassaan
ihmeellinen kielinero ja maansa siihen asti kuuluisin tiedemies,
joka on monessa suhteessa viittonut tieteelle uusia latuja ja uurtanut
uria ennen tuntemattomille aloille, on meillä pienen kansan jäseninä
ylpeyden ja rakkauden velvoitus ja oikeutus tutustua suuren
kansalaisemme elämään ja saavutuksiin.

Seuraava esitys ei ole mikään itsenäinen tutkielma. Käytettävänäni
oleva lyhyt aika ei ole sitä tehnyt mahdolliseksi, ja sen
lisäksi annettiin minulle tehtäväksi nimenomaan kuvata tiedemies,
tutkimusretkeilijä ja ihminen Castrén suurelle yleisölle, ilman
tieteellistä erikoisarviointia. Sen mukaan olen koettanut kirjasen
kirjoittaa. Herättäköön se rakkautta heimomme kaukaisiin vaipuviin
sirpaleihin, herättäköön se halua työhön, joka on yhtä vapaa
itsekkyydestä ja samalla lailla suurten aatteiden palveluksessa kuin
Mathias Aleksanteri Castrénin työ oli!

Lähteinä tähän kirjaseen on etupäässä käytetty Castrénin omia
teoksia, jotka ovat kootut 6-osaiseen sarjaan "Nordiska resor och
forskningar". Mainittuun sarjaan on myös otettu _J.V. Snellmanin_
lyhyt, mutta oivallinen Castrénin elämäkerta. Niin ikään olen
hyödykseni käyttänyt _Gabriel Geitlinin_ Muistopuhetta Suomen
Tiedeseurassa v. 1853, _C.G. Borgin_ Castrénin elämäkertaa, _K.F.
Karjalaisen_ kirjoitusta Omassa Maassa, _J.R. Aspelinin_ ja _Otto
Donnerin_ kirjoituksia Valvojassa 1881 ja 1882, _E.N. Setälän_ lyhyttä
muistokirjoitusta Finnisch-Ugrische Forschungen'issa ja Valvojassa
v. 1901 sekä _O.F. Edlundin_ lämminhenkistä kirjasta M.A. Castrénin
elämä ja matkat, mikä suurimmaksi osaksi on lyhennellen suomennettu
Castrénin matkakertomuksista, ynnä vihdoin _A.J. Sjögrenin_ kirjoitusta
Suomi-kirjassa 1854 M.A. Castrénista. -- Runsaasti hyötyä on minulla
myös ollut muitten viime vuosisadan suurmiestemme elämäkerroista,
_Th. Reinin_ Snellmanista, _W. Söderhjelmin_ ja _J.E. Strömborgin_
Runebergista, _E. Nervanderin_ Fredrik Cygnaeuksesta, _Eliel Aspelinin_
Lauri Stenbäckistä, _E. Westin_ Topeliuksesta, _Kn. Tallqvistin_
Y.A. Wallinista, _Lönnrot_ biografioista sekä _Oskar Ranckenin_ J.R.
Bergstadin kuvauksesta ja eräistä pikku kirjoituksista Joukahaisissa,
Virittäjässä, Suomen Museossa y.m.

Erikoiset kiitokset pyydän lopuksi saada lausua niille arvoisille
henkilöille, jotka ovat minua avustaneet kirjasta kokoonpannessani,
erikoisesti professori _J.R. Aspelinille_, joka on Castrénin
muinaistieteellisen perinnön tallettaja ja kartuttaja. Kuvitukseen
nähden olen suuressa kiitollisuuden velassa tohtoreille _U.T.
Sireliukselle_ ja _A.O. Heikelille_ sekä maisteri _K.R. Donnerille_,
jotka ovat antaneet auliisti käytettäväkseni tutkimusmatkoillaan
ottamiaan valokuvia.

Helsingissä 1 p. syysk. 1913.

A.M.T.



M. A. Castrén.

Ympäristö. Lapsuus.


100 vuotta sitten! Kun ajattelee, millaisissa olosuhteissa silloin
kasvava ihminen kehittyi ja minkälaisten vaikutteiden alainen hän oli,
tuntuu ikäänkuin joutuisi toiseen maailmaan, jossa sivistyksellisen
ja taloudellisen elämän pohja oli toinen kuin nykyään. Yhtenä silmiin
pistävimmistä eroavaisuuksista sen ja oman aikamme välillä täytyy
pitää kaupunkilaisasutuksen suunnattomasti kasvanutta lukumäärää
ja merkitystä viime vuosisadan kuluessa, mistä monista erikoisista
seikoista se johtuneekaan. Ehkä yleensäkin, mutta ainakin meidän
syrjäisessä maassamme, lähentyminen ja keskittyminen joka alalla on
huomattavimpia sivistysvirtauksia 1800-luvun kuluessa. Niinpä on
meidän syytä muistaa, että sivistyksellisesti maakunnat ovat monessa
suhteessa menettäneet eristetyn merkityksensä, sikäli että niiden
virkamies- ja porvarissuvut, jotka ennen ovat omalla alueellaan
vaikuttaneet, ovat hajonneet pitkin maata, ja että niissä kertyneet
pääomat ovat muuttaneet muotoa ja niinikään virranneet toisille
tahoille kuin ennen. Suurimpana tekijänä tässä kumoustyössä ovat olleet
kulkutiet. Maanteitä, joita koko maassa v. 1800 oli yhteenlaskettuina
n. 10,000 km, on nyt kylätietkin lukuun otettuina 4-5 kertaa se
määrä, samalla kun kanavat, rautatiet ja höyrylaivalinjat kaikki ovat
viime sadan vuoden keksintöä. Kun tiedämme, että n. 100 v. sitten
kulettiin esim. Kemin ja Helsingin väliä tavallisesti hevosella ajaen
vähintäin viikko, ja että sama matka nyt suoritetaan vuorokaudessa,
ja kun ymmärtää, että 100 vuotta sitten tuo matka tuli monta vertaa
kalliimmaksi kuin nyt, oivaltaa, miten erilaiset olosuhteet ja
ulkoapäin saatavat vaikutteet olivat kuin nyt. Tähän tulee vielä se
seikka, että kirjallisuus silloin oli kokonaan toisenlaatuista kuin
nyt, että -- edelleen pysyäksemme meidän maamme oloissa -- Suomessa
v. 1813 ilmestyi vain yksi sanomalehti, sekin ainoastaan 152 kertaa
vuodessa, että mikään puhelin tai sähkölennätin ei ollut tietoja
levittämässä ja että osanotosta valtiolliseen elämään ei voinut paljoa
puhuakaan. Kun vielä muistamme, että suomalaista kirjakieltä ei ollut
eikä siis suomalaista sivistyskieltäkään, jos kohta se lienee ollut
yleisenä puhekielenä maaseutujen pappiloissa ja useimpien kaupunkien
porvarisperheissä, lienee jossain määrin käsitettävää, miten erilainen
oli ympäristö sillä henkilöllä, joka 100 vuotta sitten oli nuori, ja
sillä, jonka kehitysvuodet sattuvat kahdennenkymmenennen vuosisadan
alkupuolelle Suomessa -- olkoonpa sen pohjoisemmissa tai eteläisemmissä
osissa, sillä seikallahan ei enää ole ratkaisevaa merkitystä.

Joulukuun 2. päivänä v. 1813 syntyi Tervolan kappelin
kappalaistalossa Mathias Aleksanteri Castrén, joka sittemmin oli
kohoava Suomen mainehikkaimmaksi tiedemieheksi. Sekä isän että äidin
puolelta kuuluu hän pohjalaisiin pappissukuihin, jotka ovat antaneet
useita huomattavia miehiä Suomen sivistyselämälle. Niistä kumpikin on
vaikuttanut etupäässä Pohjois-Pohjanmaan seurakunnissa ja muistettava
on, että pappilat 100 vuotta sitten olivat keskuksia, joissa hoidettiin
Turun akatemian perintöjä ja siellä saatuja harrastuksia. Melkein
yksinomaan oli laita tällainen Pohjanmaalla, jossa ei suuren reduktsion
jälkeen, Kaarle XI:n ajoilta asti ollut aatelia eikä herraskartanoita
opillista sivistystä vaalimassa.

Castrén-suku on alkuansa hämäläinen. Sen ensimäinen tunnettu jäsen
on _Olaus Castrénius_, s. 1666 Hollolassa Linnan ratsutilalla;
josta suvun nimi on muodostettu (linna = lat. castrum). Hän kuoli
sittemmin pappina Pälkäneellä, mutta jo hänen poikansa muutti
Pohjois-Pohjanmaalle, jossa suku siitä asti toimi kaikkiaan toista
sataa vuotta. Olaus Castréniuksen jälkeläinen neljännessä polvessa
oli Mathias Aleksanterin isä, Rovaniemen kirkkoherrana kuollut
_Kristian Castrén_, rovasti _Eerikki Castrénin_ ja tämän ensimäisen
puolison _Katarina Elisabet Keckmanin_ yhdeksäs lapsi, syntynyt
Pudasjärvellä 17/1 1779. Hän meni v. 1806 naimisiin _Susanna Sofia
Fellmanin_, rovasti _Esaias Fellmanin_ ja _Katarina Gisselkorsin_
tyttären kanssa, ja heidän 13 lapsestaan oli _Mathias Aleksanteri_
kuudes. Sekä isän että äidin suvussa oli ollut opillisia harrastuksia,
isä ja äidinisä olivat kumpikin maistereita Turun yliopistosta, isänisä
oli julaissut tutkimuksen Pudasjärven pitäjästä, äidinisä Rovaniemen
pitäjästä, ja äidin isoisä kertomuksen Kemin Lapin pitäjistä; äidin
nuorin veli taas oli kuuluisa Lapin tuntija ja tutkija, muinaistutkija
ja luonnontutkija _Jaakko Fellman_, ja yksi isän veljistä oli kuuluisa
Kemin rovasti _Mathias Castrén_, luonnontutkija ja tiedemies hänkin.
Oli siis selvää, ettei Mathias Aleksanterin koti ollut vieras
moninaisille sivistysharrastuksille.

Mathias Aleksanterin lapsuusvuodet kuluivat Keminjoen varrella. Hänen
syntyessään oli isä Tervolan kappalainen, mutta 9 vuotta myöhemmin
muutti hän 4 penik. pohjoisempana olevaan Rovaniemeen kirkkoherraksi
appensa jälkeen, jonka äidin -- Gisselkorsien suvussa paikka kauvan
oli ollut. Täällä Ounasvaaran juurella ja valtavan, koskirikkaan ja
kauniin Keminjoen varrella, syrjässä ihmishyörinästä kasvoi ja kehittyi
nuori poika. Jo lapsena tottui hän kulkemaan suksilla ja porolla,
jo lapsena tottui hän samoamaan pitkiä matkoja lumisten aukeiden yli,
jo lapsena tottui hän metsästämään ja kalastamaan ja saamaan ravintonsa
etupäässä jokien ja metsien antimista -- kaikki tottumuksia ja
taitoja, jotka tulivat hänelle korvaamattomaksi hyödyksi hänen
myöhemmillä tutkijamatkoillaan, joten hänen myöhempi elämänsä Siperian
tundroilla tuli olemaan jatkoa hänen nuoruuselämälleen, eroten siitä
vain vaivojen ja kieltäymysten suuruuden, ei laadun puolesta, kuten
Snellman kirjoittaa.

Vaikka Castrén kuului vanhaan pappissukuun, emme silti suinkaan saa
otaksua, että hänen tiensä olisi ollut tasoitettu ja että hän olisi
voinut kulkea sitä suuremmitta ponnistuksitta. Päinvastoin. Siihen
aikaan ei säätyero suinkaan ollut niin suuri, kuin valitettavasti usein
on nykyään. Castrénin koti oli maalaiskoti aivan samoin kuin ympäristön
asujamien, eikä siinä suinkaan ollut kertyneenä suuria pääomia,
joiden turvissa lasten kasvatusta olisi ollut helppo toteuttaa ja
tulevaisuutta suunnitella. Isällä oli suuri velkataakka kannettavanaan,
ja kun hän kuoli v. 1825, jäivät nämä velat kodille perinnöksi. Totta
kyllä, että eräät sukulaiset antoivat anteeksi saatavansa, mutta
sittekin oli perheen toimeentulo sangen niukka, kun rouva Castrén
armovuosien päätyttyä muutti lapsijoukkoineen Ouluun, jossa hänen oli
kouluutettava poikansa. Jo pienenä sai niin muodoin nuori Mathias
totuttautua kieltäytymään nautinnoista, ja varmaa on, että tämä seikka
oli omiaan karaisemaan hänen sekä ruumistaan että vallankin sieluaan.
Hänessä kehittyi täten voimakas vastuullisuuden tunne, jota ilman
mikään nuori henkilö ei voi kasvaa kunnon ihmiseksi eikä kansalaiseksi.

Ensimäisen opetuksensa sai Mathias kotonaan, ensin isältä, sitte
eräältä kotiopettajalta. Mutta kuten juuri mainittu, hän joutui isän
kuoleman jälkeen Oulun kouluun, n.s. trivialikouluun. Nämät koulut
olivat yleensä 8 vuosikurssiset ja valmistivat ylioppilaita. Oppikurssi
oli monipuolinen, käsittäen useita kouluissamme nyt unhoon jääneitä
aineita. Mathias Castrénin tulevaa elämäntyötä silmällä pitäen on
tärkeä etenkin muistaa, miten lujan pohjan kieliopinnot latinan
kieliopin tarkan oppimisen kautta koulussa saivat, ja Castrén oli usein
heikompilahjaisten toveriensa ohjaajana. Muita kieliä olivat kreikka,
saksa, venäjä ja mahdollisesti vapaaehtoisena ranska. Oppiaineina
sen sijaan eivät lainkaan olleet koulun opetuskieli, ruotsi, ei
myös oppilasten äidin- ja seurustelukieli, suomi. Ei myöskään
luonnontieteitä löytynyt lukujärjestyksessä, mutta tunnettua on, että
nuori Castrén jo varhain suurella hartaudella oli oppinut enonsa Jaakko
Fellmanin johdolla tutkimaan kasveja ja niin omaksunut itselleen
osuuden edellisen vuosisadan suuresta luonnontieteellisestä perinnöstä.

Tällaisesta koulusta, varattomasta, mutta sivistyneestä kodista
kaukaa taipaleiden takaa Pohjanmaalta lähti Castrén, lahjakkaan suvun
jäsen, v. 1830 keväällä Helsinkiin suorittamaan vasta pääkaupunkiin
muutetussa yliopistossa ylioppilastutkintoaan. Suuret eivät olleet
nuoren miehen rahavarat. Äiti voi antaa lämpimien kotikutoisten
vaatteitten ja muitten matkavarustusten lisäksi ainoastaan 5
hopearuplaa, mutta eräs eno lisäsi matkakassaan 18 ruplaa, ja niin
lähti nuorukainen hevoskyydillä toveriensa kanssa avaraan maailmaan.
Ylioppilastutkinto 26 p. tammik. 1830 sujui 16-vuotiaalta hyvin, ja
niin oli Mathias Aleksanteri Castrén liber studiosus, arvosanalla
laudatur, natione Ostrobothniensis, pohjalainen ylioppilas ja vast'edes
osakuntansa loistavimpia ja kuuluisimpia nimiä.



Ylioppilasvuodet. Suhde isänmaahan ja kansallisuuteen.

Elämäntehtävän valinta.


Se aika, jolloin Castrén oli tullut ylioppilaaksi, on maamme
historiassa ulkonaisesti hiljaista ja kuollutta, mutta silloin
tapahtui se sisäinen herätystyö ja kylvettiin se innostuksen siemen,
joka seuraavina vuosikymmeninä vaikutti niin suuria, että 1830-luku
todella muodostui uusimman suomalaisen historian nuoruusvuosiksi.
Valtiollisen suomenmielisyyden kärsittyä ensimäiset kovat tappionsa
luotiin 1830-luvulla pohja koko vastaiselle kultuurielämällemme.
1830-luvulla muodostui myöskin suomen kirjakieli, silloin perustettiin
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, julaistiin kansanrunouden aarteita --
kaikki maan parhaimmistossa heränneen kansallishengen tuotteita, jotka
vuorostaan pian innostuttivat uusia voimia, nimenomaan ylioppilaita,
työhön, jollaista ei tässä maassa ennen ollut sellaisella voimalla
tehty. Kansallis- ja siihen aluksi eroamattomasti yhtynyt isänmaantunne
puhkesi ennen pitkää ohjelmiksi, valtiollisiksi, yhteiskunnallisiksi
ja sivistyksellisiksi, ja se onkin aivan luonnollista, koska työ vain
näin muodoin saatiin järjestelmällistä ja tuloksellista, mutta tuo
isänmaan tietoisuus ei elänyt vain ohjelmissa ja suunnitelmissa, se
oli vallannut koko ilmapiirin ja nostanut hehkuvan innostuksen niissä
herkissä nuorukaissydämissä, jotka olivat ajan johtavan aatteen
omaksuneet. _Maan ja kansan kohottaminen_ -- se oli ylioppilasten
tunnussana, ei ainoastaan koreana puheenpartena, vaan voimakkaana
sisäisenä vaatimuksena.

Olihan isänmaanrakkauden henki, korkea, suuripiirteinen ja kuulakka,
rakkaus kansallisuuteen, ei vielä niin paljo sen sosialiseen kuin
sivistyselämään, lähestyvän uuden ajan hapuilevan ja etsivän
hengen sisältönä ulkona Europassakin. Siellä se ennen pitkää johti
epätoivoisiin valtiollisen sorron poistamisyrityksiin ja kansallisiin
virtauksiin Puolassa, Italiassa, Belgiassa, Saksassa, Itävallassa.
Mutta näissäkin maissa tietoisuus kansallisuudesta aluksi omaksui
enemmän halun etsiä kansan henkistä erikoisuutta, halun tutkia kansaa
ja sen yksilöllisyyttä, pyrkimyksen syventyä oman kansan muistoihin
ja hengen saavutuksiin. Tuo ajansuunta on silloisen n.s. romanttisen
hengen ilmaus tai ainakin sen tulos. Mutta tuosta haavemielisestä ja
epäkäytännöllisestä pyrkimyksestä kehittyi kuitenkin ennen pitkää
todellinen, voimakas kansallispyrkimys, tuo liike ja voima, joka painaa
leimansa Europan kansojen sisäiseen ja ulkonaiseen elämään viime
vuosisadan keskivaiheilla ja jälkipuoliskolla.

Tuo kansallinen tuulahdus oli tullut Suomessakin tutuksi jo Turun
akatemian loppuaikoina. Siitä kehittyi nyt juuri 1830-luvulla täälläkin
se aluksi epämääräinen rakkaus kansaan, maahan ja rotuun, josta äsken
mainittiin, ja jossa -- vaikkakin harvinaisen vähässä määrin -- oli
havaittavissa romantiikan epätodellisuushaaveiluja. Ja niin muodostui
siitä kultuuria, jolle voi jotain rakentaa, syntyi se pohja, joka kesti
ja tulee kestämään aikojen loppuun asti.

Kun ilmassa on joku suuri kuningasajatus, hallitsee se viileällä
ja kumminkin lämmittävällä voimallaan jokaista, jossa vähänkään
on kaikupohjaa sille, mikä häntä ympäröi. Meidän maassamme
_ylioppilasnuoriso_ kulki ja on myöhemminkin usein kulkenut ensimäisenä
omaksumassa sitä, mikä ajassa liikkuu. Että näin kävi 1830-luvulla,
se on silloisille ylioppilaille mitä suurimmaksi kunniaksi. Eihän
ollut olemassa enää ketään suurta vanhaa tunnustettua johtajaa ja
tien neuvojaa. Poissa ne olivat, mikä tuonen tuvilla, mikä kaukana
syrjäseudulla tai muissa maissa, Porthan, Lencqvist, Ganander,
Franzén, Arvidsson, Calonius, eikä ollut kukaan jaksanut nousta
tyhjiksi jääneille henkisten johtajain paikoille. Ja kumminkin lähti
silloisten ylioppilasten piireistä ilman kasvattajia näihin aikoihin
sellaisia vuossataisneroja tai ainakin vuossataisvoimia, kuin
Lönnrot, Runeberg, Snellman, Rein, Akiander, Nordström, ja ennen pitkää
näiden kasvattamat Topelius, Stenbäck, Wallin ja Castrén. Täytyi
todella olla jotain suurta ilmassa ja täytyi tietysti olla jotain
suurta noitten miesten sydämissä, ei ainoastaan päässä.

Ei niin, että Castrénilla kohta ylioppilaaksi tullessaan aatteet
kansallisuudesta ja isänmaasta olisivat olleet selvillä, kaukana siitä.
Sanoihan kerran Fredrik Cygnaeus vanhana muistellessaan yliopiston
Turussa olon loppuaikoja 1820-luvulla, että ylioppilasjuhlissa silloin
ei koskaan kuultu "sydämestä lähtenyttä sanaa, ei koskaan mitään, joka
kehotti pyrkimään yhteiseen päämäärään, hetken innostuttamiseksi,
entisyyden muistoksi ja tulevaisuuden toivoksi". Juhlien täytteenä
olivat vain remuaminen ja tyhjä ilo; sisällyksettömät huvitukset,
juomingit ja tappelut -- niissä ylioppilaselämän epävirallinen
puoli. Mitenkä olisi tässä suhteessa voinut tapahtua niin yhtäkkinen
ja perinpohjainen muutos? Luonnollisesti kuului ylioppilaselämään
edelleenkin tuota nuoruuden hurjuutta, mutta juuri tähän aikaan astuu
yhä voimakkaammin aate ylioppilaselämään, ja onnellinen oli todella
se, joka sen syntyessä ja kehittyessä oli nuori ylioppilas. Sehän oli
kehittynyt valmiiksi, ikäänkuin kypsynyt yleisesti vallitsevaksi jo
v. 1840 ikimuistettavasta yliopiston riemujuhlasta asti, oltuaan sitä
ennen 1830-luvulla pääasiassa pohjalaisten ylioppilasten omaisuutta
ja sen keskuudesta lähteneiden ja lähtevien miesten hoivaamana.

Meidän on ollut pakko tehdä nämä yleistä laatua olevat huomautukset,
saadaksemme taustan, jota vastaan Castrénin kehitystä on katsottava
ja joka tekee hänen elämänsä ymmärrettäväksi. Asian laadusta näet
riippuu, että tässä kirjasessa kuvaamme pääasiassa Castrénia yksilönä,
joka kehittyi vallitsevien ajansuuntien muodostelemana, emmekä häntä
varsinaisesti yksityisihmisenä. Hänestä käyttämämme lähteet kertovat
näet etupäässä hänestä kansalaisena ja toveripiirien jäsenenä.

Nuori kuvattavamme ei kuitenkaan aluksi voinut seurata heräävän
kansallistunnon ensimäisiä hapuilevia yrityksiä Helsingissä.
Taloudellinen riippuvaisuus ja varattomuus pakottivat hänet yhden
taloudellisesti ja muutenkin epäonnistuneesti vietetyn lukukauden
jälkeen jo keväällä 1830 hakemaan itselleen kotiopettajan tointa,
ja sellaisen hän kohta saikin majuri A.F. von Willebrandin luona
Uskelassa. Täällä viipyi hän vuoden 1832 alkuun.

Sikäli kuin tiedetään, käytti hän täällä vapaata aikaansa osaksi
ruumiinsa voimistamiseen, etenkin metsästykseen, osaksi myös kreikan
kielen opiskeluun, joten tuo puolentoista vuoden aika ei opintoihinkaan
nähden häneltä mennyt hukkaan. Muuten hän tietysti tällöin virkistyi
ja sai valoisamman elämänkatsomuksen, vapaana kun hän sai olla
taloudellisista huolista.

Yliopistoon palattuaan Castrén osaksi kävi kiinni opintoihinsa, osaksi
ottamaan osaa toveri- ja osakuntaelämään. Asunnon tuli hän saaneeksi
Runebergillä. Häntä pidettiin näihin aikoihin ahkerana ja pirteänä
nuorena miehenä mutta jonkun verran teräväkielisenä, eikä häntä
miksikään aivan erikoiseksi vielä huomattu. Mutta juuri nythän hänen
kehityksensä alkoikin. Oltuaan ennen melkein yksistään klassillisten
ja itämaisten kielten harrastaja, hän tällöin alkoi lueskella
kirjallisuutta, etenkin sellaista, johon Runeberg Helsingfors
Morgonbladissansa oli huomiota kiinnittänyt, ja hänen myöhemmistä
kirjeistään Siperiasta näkyi, että hänelle olivat käyneet erikoisen
rakkaiksi Schillerin, Goethen, Walter Scottin ja Cervantesin teokset.
Tietysti ihaili hän yhdessä toveriensa kanssa suuresti Runeberginkin
runoja, etenkin Hirvenhiihtäjiä, kuten hänen myöhemmistä Kalevalan
luennoistaan selviää. Hän tutki myös innolla filosofiaa, johon hän
perusteellisesti syventyi ja johon hän pani paljo arvoa, -- millä
seikalla epäilemättä on ollut merkitystä hänen kielitieteellisiin
tutkimuksiinsa, käsityksiinsä kielten kehityksestä ja kansojen
psykologiasta.

Runebergin vuokralaisena Castrén jo varhain joutui tutustumaan
ja olemaan läsnä nuorten, yliopistoa lähellä olevain henkilöiden
yhdistyksen, "Lauantaiseuran", kokouksissa, joissa hän sai
herätteitä, niissä kun keskusteltiin kaikista taivaan ja
maan asioista, taottiin Suomen tulevaisuutta ja pohdittiin sen
elinkysymyksiä, sekä aatteellisia että käytännöllisiä.

Suuremmassa määrin kuin toveripiiri Lauvantaiseurassa vaikutti
Castréniin tähän aikaan kuitenkin eräs piiri nuorempia hänen
ikäisiään pohjalaisia tovereita, jotka alinomaa seurustelivat
toistensa luona. Sen muodostivat, paitsi Castrénia, sittemmin niin
kuuluisa pietistijohtaja, runoilija Lauri Stenbäck, J. Östring,
suomenkielensuosija E.A. Ingman, säveltäjä F.A. Ehrström ja tämän
nuorempi veli C.R. Ehrström, C.G. von Essen ja Henrik Piponius, ehkä
myös ensimäisen suomenkielisen historian kirjoittaja J.F. Cajan.
Snellmanin vanhempana lausuman arvostelun mukaan oli seurustelu tässä
nerokkaassa piirissä erinomaisen kehittävää ja kohottavaa ja keskustelu
oivallisen sattuvaa. Mitä tulee nimenomaan Castréniin, otti hän, joka
yleensä tähän aikaan oli umpimielinen, tässä piirissä henkevästi ja
vilkkaasti osaa keskusteluihin.

Rinnan näiden vapaiden yhdistysten vaikutuksen kanssa vaikutti
Castréniin hänen osakuntansa, jossa tällöin terveet tuulet
alkoivat puhaltaa. Oli tapana, että osakuntakokouksissa esitettiin
latinankielisiä, v:sta 1834 alkaen E. Stenbäckin alotteesta myös
ruotsinkielisiä teesejä, joita joku ylioppilas otti julkisesti
puolustaakseen. Ne koskivat milloin mitäkin tietopuolista
tai käytännöllistä kysymystä. Sellaisia ajansuunnalle kuvaavia
olivat kysymykset: onko mahdollista, että Suomi milloinkaan tulee
suomalaiseksi; suomenkielestä tutkintoaineena y.m. Samaa asiaa
oli keskustelusta päättäen kosketellut myös Castrénin v. 1834
esittämä kysymys: "onko sivistyneellä kansakunnalla oikeutta
pakottaa sivistymätön kansa valtansa alaisuuteen kohottaakseen
sitä sivistykseen?" Castrén vastasi kysymykseen myöntäen, verraten
tarkotettua suhdetta vanhempien ja lasten väliseen suhteeseen.
Mielipide tulikin kokouksen päätökseksi, sittenkun Snellman oli
huomauttanut, että useimpien kansojen sivistys alkuaan oli muukalaista,
jos kohta Castrénin mielipiteeltä ei suinkaan vastustajiakaan
puuttunut.

V. 1835 syksyllä taas pohjusti Castrén kokonaan toisenluontoisen
esityksen, ajan harrastuksia kuvaava sekin: "Jobin kirjan aatteesta".
Osakunnan pöytäkirjat kertovat, että esitys "todisti suurta
asiantuntemusta ja kypsynyttä harkintaa, joten sitä tyydytyksellä
kuunneltiin".

Ylioppilasnuoriso oli tähän aikaan melkoisen vastustusmielistä, eikä
se kummaa olekaan, kun silmällä pitää sitä arkuutta, jolla kaikkia
vapaita rientoja katsottiin. Elettiinhän yleensä meillä ankarimman
taantumuksen aikaa. Se vaikutti senkin, että yliopistonopettajain
puolelta pelolla seurattiin kaikkia nuorten vallattomia päähänpistoja
ja kaikkea, "mikä voi saattaa yliopiston olemassaolon vaaranalaiseksi".
Tunnettuahan on pohjalaisten hyväluontoisen inspehtorin prof. G.G.
Hällströmin kehotus ylioppilaille: "juoskaa, hyvät herrat, juoskaa,
milloin vaan näettekään vahdin tai sotamiehen".

1830-luvun alkuvuosina oli tapahtunut viranomaisten ja ylioppilasten
välillä pieniä rettelöitä, joilla aluksi näytti olevan hyvin vakavat
seuraukset, mitkä kumminkin onneksi torjuttiin. Mielet olivat kuitenkin
molemmin puolin ärtyneet ja nimenomaan väitettiin akatemisten isien
vainoavan ylioppilasten luottamusmiehiä ja eritoten heikäläisiä kykyjä
ja suosivan pelkästään keskitasoja. Niinpä sattui syksyllä 1834, että
eräs nuorten mielestä huomatuimpia nuoria kykyjä, A.A. Laurell, oli
julaissut dogmaatisen väitöskirjan, jota jumaluusopillisen tiedekunnan
enemmistö ei ehdottanut hyväksyttäväksi. Tämä pani mielet kuohuksiin,
ja nimettömillä lipuilla kutsuttiin ylioppilaita vastalausekokoukseen
yliopistolle. Ylioppilaita kokoontui, puheenjohtajaksi valittiin
Yrjö Aukusti Wallin, ja läsnä oleva Castrén kehotti tätä esittämään
pohdittavaksi kysymystä Laurellin asiasta. Tarkotus näyttää olleen
saada aikaan mielihyvälausunto Laurell'ille ja paheksumislausunto
jumaluusopilliselle tiedekunnalle, mutta asiapa ei tullutkaan
kokouksessa esille, vaan ryhtyivät osanottajat pohtimaan erästä
toista kysymystä. Ennen pitkää saivat viranomaiset kuitenkin
selville kokouksen alkuperäisen tarkotuksen, asia ilmoitettiin
kurinpitolautakunnalle, ja seuraus oli että 7 ylioppilasta, joukossa
useita myöhemmin mainehikkaita miehiä, erotettiin puoleksi vuodeksi
yliopistosta. Niiden joukossa oli Lauri Stenbäck, jonka elämälle tämä
erotus antoi uuden käänteen, ja myös M.A. Castrén, joka erottamisen
johdosta myös menetti nauttimansa pienen yliopistollisen apurahan.

Yliopistosta karkotettuna oleskeli Castrén Lohjan pitäjässä
jatkaen kandidaatilukujaan ja nimenomaan tutkien itämaisia kieliä,
persiaa ja turkkia. Hänen poissa ollessaan vietti osakunta 17 p.
helmik. 1835 vuosijuhlaansa, jossa m.m. C.R. Ehrström esitti
karkotettujen toverien maljan ja Topelius luki Snellmanin kehotuksesta
kirjoittamansa runon samasta asiasta. Näkee siis kenen puolella
nuorison ja toverien mielet olivat. Sen näkee ehkä vielä selvemmin
siitä pöytäkirjasta, jota olisi tullut pitää kokouksessa, missä
osakunnalle ilmoitettiin erottamisasia. Pöytäkirja mainitsee
ainoastaan: "kokous oli sen laatuinen, että siitä ei mitään
pöytäkirjaa voi pitää". --

Ristiriidan aiheet akateemisen opettajakunnan ja ylioppilasnuorison
välillä eivät kuitenkaan vielä suinkaan loppuneet. Tiedetäänhän
päinvastoin, miten ne kärjistyneistään kärjistyivät nimenomaan
pohjalaisten keskuudessa. Yliopiston viranomaiset pitivät pohjalaista
osakuntaa levottomuuden pesänä ja päättivät jakaa sen kahtia, vaikka
tiedettiin, miten vastenmielinen tällainen ajatus ylioppilaista oli ja
vaikk'ei heille annettu tilaisuutta asiasta edes keskustella. Mielet
olivat kuitenkin tavattomasti kiihdyksissä. Kun jakoasia osakunnalle
ilmoitettiin, kysyi M.A. Castrén ainoana puheenvuoron käyttäjänä
inspehtorilta, joka oli ollut jakopäätöstä tekemässä, luuliko tämä
päästävän pitkällekin "hallitse jakamalla" periaatteellaan. Mitenkä
monellaisiin ja pitkällisiin riitaisuuksiin yliopiston konsistorin
onneton jakopäätös sittemmin antoi aihetta, nähdään Reinin suuresta
Snellmanin elämäkerrasta.

Yksi huomattava ylioppilasrettelö 1830-luvulla ansaitsee vielä ajan
kuvauksena tulla mainituksi, varsinkin sen vuoksi, että Castrénilla
oli siinä osuutensa. Pohjalainen osakunta oli päättänyt toimeenpanna
v. 1839 yhteisen ylioppilasjuhlan marraskuun 9 p:nä, H.G. Porthanin
sadantena syntymäpäivänä. Juhlan viettämisen kielsi kuitenkin
yliopiston silloinen varakansleri, kenraalikuvernöörin apulainen A.A.
Thesleff. Lisäksi kutsuttiin pohjalaisten kuraatori Fredrik Cygnaeus
hänen puheilleen, ja häntä uhattiin ankaralla vastuulla, jos juhla
kumminkin pidettäisiin. Kun tämä tieto tuli pohjalaisten korviin,
pitivät he kohta ylimääräisen kokouksen, jossa valittiin 18-henkinen
lähetystö ilmoittamaan varakanslerille, että koko osakunta oli
yksimielinen kuraatorinsa kanssa. Lähetystön hommaajana oli ja sen
puheenjohtajaksi valittiin silloin jo sangen huomattu Castrén.

Kun lähetystön puheenjohtajan piti varakanslerille esittää lähetystön
tarkotus ja hän alotti esityksensä sanoilla: "sen johdosta että
ylioppilaskunta oli aikonut viettää juhlan Porthanin muistoksi",
keskeytti hänet varakansleri kiivaasti: "minä sanon herroille, että ei
käy laatuun, että herrat toimeenpanevat juhlia ja kalaaseja; hänen
majesteettinsa ei sitä tahdo. Herrat pitäkööt kalaaseja kirjojensa
kanssa. Eivätkä herrat saa täällä pitää julkisia kalaaseja ja ivata
ja pilkata opettajiaan." Castrén koetti puolestaan vastata ja
keskustelun kuluessa selitti Porthanin merkitystä ja asemaa maan
sivistyselämässä, jolloin varakansleri kysyä tokasi: "No, tuntevatko
herrat Porthania? Ovatko herrat nähneet häntä?" Kun selitettiin,
että hän oli syntynyt 100 vuotta sitten ja aikoja sitten kuollut,
sanoi varakansleri Topeliuksen muistelmien mukaan: "mitä herrat siis
hänestä välittävät? Silloin eivät edes herrojen isät, vaan isoisät
ovat hänet nähneet. Hän eli toisissa olosuhteissa ja herroilla on
paljo julkisempia aikajaksoja juhlittavana". Mitenkä olikaan, lupaa
yleiseen ylioppilasjuhlaan ei saatu, mutta sen sijaan pidettiin
kuuluisat ja innostuneet pohjalaiset ylioppilasjuhlat, jollaisia
osakunta on vuosittain pitänyt Porthanin päivänä. Mitään suurempaa
merkitystä ei ylläkuvatulla estely-yrityksellä myös tullut olemaan,
mutta se kuitenkin kaikitenkin kuvaa yleistä asemaa ja kuvaa myös
toverien luottamusta Castréniin ja hänen osanottoansa osakunnan
yhteisiin harrastuksiin. Mitenkä suurta luottamusta Castrén muutenkin
toverien keskuudessa nautti, selviää m.m. siitä, että hän 1835 toimitti
osakunnan lehteä ja että kun syksyllä 1837 oli valittava 10 sensoria
osakuntalaisten elämätä valvomaan, Castrén sai enimmät äänet, ja
että hän talvella 1836, kun osakunta kuraatorikseen oli valinnut
J.L. Runebergin, oli yksi niistä 4:stä edustajasta, jonka tuli käydä
Runebergin luona hänen suostumustaan pyytämässä. -- V. 1840 ja 1841 hän
vihdoin toimi valittuna pohjoispohjalaisten kuraatorina.

Lienee syytä tässä yhteydessä johtaa mieliin Castrénin harrastusta
varsinaisti suomenkielen asiaan. Kuten mainittu ei siihen aikaan vielä
ollut varsinaista suomenkirjakieltä, ja tunnettuahan on, että etenkin
virkamiessivistyneistä kodeista lähteneet osasivat suomen kieltä
joko hyvin puutteellisesti tahi eivät lainkaan. Mitään virallista
pakkoa osata suomea ei ollut. Tämä seikka sai C.R. Erhströmin 1 p.
toukok. 1834 esittämään pohjalaisosakunnassa keskusteltavaksi
ehdotuksen: koska virallisesti ei vaadita taitoa suomenkielessä,
kysytään, eikö jotain voitaisi voittaa sellaisen sopimuksen kautta
ylioppilasten kesken että kukaan ei saisi erotodistusta osakunnastaan,
ell'ei hän ole suorittanut koetta suomenkielessä. Ehdotusta yleisesti
kannatettiin ja listalle, niihin saisivat merkitä nimensä ne, jotka
sitoutuivat tutkinnon suomenkielessä suorittamaan, kerääntyi koko
joukko nimiä. Toisena niistä on Mathias Aleksanteri Castrénin nimi,
hänen, josta sitten tuli ensimäinen suomenkielen professorin viran
hoitaja Suomen yliopistossa. Teko ei hänelle enempää kuin kellekään
muullekaan merkinnyt mitään valtiollista mielenosotusta. Se oli
puhtaasti elävän innostuksen ja nuoren mielen isänmaanrakkauden
ilmaisu, todistus ylioppilasten kangastelevista tulevaisuuden
tehtävistä.

Olemme edellisessä seuranneet sitä osuutta, joka Castrénilla oli
osakuntansa ja toveripiirinsä harrastuksissa ja toiminnassa. Me näemme,
mitenkä hänen harrastuksensa suuntautuivat eri aloille ja miten hänen
kykyänsä käytettiin toverien kokouksissa. Mutta kaiken tämän ohella
oli hän jatkanut varsinaisia tutkintolukujansa sillä menestyksellä,
että hän 2 p. toukokuuta v. 1836 suoritti kandidaattitutkintonsa,
joka siihen aikaan käsitti lukuisia aineita. Castrénilla oli
arvosanat latinassa, kreikassa, itämaisissa kielissä, historiassa,
kirjallisuudenhistoriassa, filosofiassa, matematikassa, fysikassa,
kemiassa, kasvi- ja eläintieteessä. Näistä oli hänellä perinpohjaiset
tiedot filosofiassa ja kielissä, joissa hänen tuntemuksensa oli paljoa
laajempi kuin tutkintoa varten olisi ollut tarpeen. Hänen ahkeruutensa
kuvauksena mainittakoon, että kun hänen ja hänen huonetoverinsa oli
määrä jouluiltana v. 1832 saapua Runebergin luo klo 7, ja kun heitä ei
vielä klo 8:kaan näkynyt, niin Runeberg meni heitä hakemaan ja palasi
ilmoittaen nauraen: "he lukevat kreikkaa!"

Castrén oli aikaisemmin, luovuttuaan aikomuksestaan ruveta papiksi,
suunnitellut omistautuvansa itämaisten kielten tutkimukseen. Hän olisi
luultavasti päässyt näitten kielten dosentiksi, mikä toimi kyllä olisi
ollut palkaton, vaan kumminkin olisi antanut jotain epämääräisiä
tulevaisuuden toiveita. Mutta Kalevalan ilmestyttyä suunnitteli
hän omistautumista Suomen kansanrunoudelle, muinaisuskonnolle ja
kansantieteelle.

Yhtä varmaan kuin Snellman, joka tähän aikaan oli osakuntansa johtava
sielu, vaikutti näet Elias Lönnrotin elämäntyö ratkaisevasti
Castrénin elämänuran valintaan. Lönnrothan oli keksinyt ne
vaatimattomat kultuurimuistot, lahjoittanut kansalle sen kansanrunouden
aartehiston, joka kenties voimakkaammin kuin mikään muu pystyi
tai olisi pystynyt näyttämään, että Suomen kansan henkisiin kykyihin
ja mahdollisuuksiin kävi uskominen, että se ei ollut vain "ihmiskunnan
puunrungosta karsittu hengetön ja kuivettunut oksa", joka jo oli
tehtävänsä tehnyt raivattuaan viljelyskelpoisiksi Pohjolan karut ja
hallanarat maat. Mutta jos kerran, tai sanokaamme: kun kerran asia oli
tämä ja kun lisäksi ajanhenki kehotti tutustumaan kansallishenkeen,
eikö silloin ollut suuri isänmaallinen tehtävä koettaa etsiä tämän
kansan sielua ja muinaisuutta, sen sukulaisia ja heimoa sen kielen ja
kielellisten muistomerkkien avulla? Eikö isänmaa nimenomaan tarvinnut
tuollaisen työn tekijää, joka olisi välikappaleena antamassa sille sitä
uskoa itseensä ja tehtäväänsä, jota aina tuo mukanaan tietoisuus siitä,
että on tehnyt jotain, että on ammoin hävinneitten ajanjaksojen
vaiheissa kansana suorittanut oman osuutensa ja siis on oikeutettu
ja velvoitettu elämään vast'edeskin? On jo itsessään luonnollista,
että tällaiset ajatukset epäselvinä tai tarkkapiirteisempinä
kajastivat Castrénin tapaisen runollisen miehen mielessä tuossa
suurten ajatusten innostuttamassa, isänmaanrakkauden elähyttämässä
nuorisopolvessa, ja me tiedämme sen Castrénin omista teoista ja
kirjoituksistakin. Mutta varsinaisen suunnan hänen elämälleen antoi
kumminkin Kalevalan ilmestyminen. Kirjoituksessaan Kalevalasta
Helsingfors Morgonbladissa v. 1836 sanoo hän m.m.: "Millä tavoin
ilmenee kiintymyksemme siihen suuripiirteisyyteen ja jalouteen, joka
piilee isänmaamme kultuurin hämärissä, ellei sellaisten muistomerkkien
pelastamisessa kuin Kalevalan?" Ja vielä v. 1851, muutamia kuukausia
ennen kuolemaansa, jolloin hän yliopistossa luennoi Kalevalasta, hän
sanoi tunteneensa tarvista taas palata "tähän ihanaan lauluun, joka
minun sielussani sytytti ensimäisen liekin isänmaan kieleen ja
kirjallisuuteen".

Tuon harrastuksen tuloksina syntyivät muutamat lyhyet esitykset
Kalevalasta, joissa hän tutustutti nuoria tovereitaan monelle ehkä
vaikeasti ymmärrettävään Kalevalaan, ja sen tulos oli v. 1841
ilmestynyt ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 500 ruplalla
palkitsema oivallinen Kalevalan ruotsinnos, joka kauvan aikaa sekä
koti- että ulkomailla välitti Kalevalan tuntemusta. Castrénin
oivallinen suomen- ja ruotsinkielen taito ja hänen syvä runollinen
vaistonsa tekivät hänen käännöksensä mestarilliseksi. Mutta niin
olikin Castrén sitä mieltä, kuten hänen eräs kirjoituksensa v:lta 1838:
"yleiskatsaus suomalaisten jumalaisoppiin ja taikuuteen pakanuuden
aikana" todistaa, että "Kalevala ei vain isänmaallisista syistä,
vaan kirjallisella arvollaankin oli hankkinut Suomelle sijan Europan
kirjallisuudessa".

Kalevalasta Castrén piti yliopistollisia luentoja dosentiksi tultuaan
kevätlukukauden v. 1841, ja näistä luennoista, jotka ovat painetut
hänen koottuihin teoksiinsa, näkee m.m., miltä kannalta hän tähän
aikaan ennen Siperian matkojaan juuri Kalevala-rakkautensa perusteella
arvosteli suomen kansaa, sen kieltä, kultuuria ja tehtäviä. On
muistettava, että luennot pidettiin ennen Snellmanin julkista
esiintymistä "Saimassa" ja siis aikana, jolloin suurempaa julkista
erimielisyyttä suomenkielen asemaan nähden ei ollut olemassa, jolloin
Castrénin esittämät mielipiteet ainakin ylioppilasten keskuudessa
tuntuvat olleen melkein yksinvaltiaat. Castrén puhuu Ruotsin ja
ruotsalaisten osuudesta Suomen sivistykseen: "He ovat tehneet meidät
osallisiksi kristinuskosta ja europpalaisesta sivistyksestä ja he ovat
rakastaneet meitä sen vuoksi, että he ovat olleet meidän kasvattajamme.
Mutta he eivät ole kehittäneet sitä, mikä meissä on kansallista;
he eivät ole ottaneet askeltakaan kehittääkseen niitä voimia,
jotka voivat tehdä meistä erikoisen kansan. He ovat päinvastoin
koettaneet vakuuttaa meitä siitä, että me heissä ja heidän kauttaan
olemme kaikki, mitä me olemme, ilman heitä emme mitään. He ovat
siten meissäkin saaneet herätetyksi epäluottamusta omaan voimaamme
ja halveksumista kansaamme. Heidän kasvattajatehtäväänsä olisi
ehdottomasti kuulunut olla halveksimatta ja syrjäyttämättä niitä
sivistyksen alkuja, joita meissä oli, heidän olisi tullut niitä
kehittää ja siten ei ainoastaan tehdä meitä osallisiksi Europan
sivistyksestä, vaan myös tietoisiksi omasta kansallisuudestamme.
Mutta he ovat sen sijaan tahtoen tai tahtomattaan syvästi istuttaneet
meihin sellaisen ennakkoluulon, että vain ruotsalainen ja ulkomainen
on arvokasta, suomalaisuus sen sijaan raakaa." Mutta kun nyt kaiken
tulee olla vain itseään eikä olla toisen varjokuva, niin on meidän
"ollaksemme olematta ruotsalaisten varjokuvia, eristäydyttävä
heistä, aivan niin kuin lapsen täytyy luonnollisesti eritä kodistaan
kehittyäkseen." Kaikki tämä tulee kysymykseen kuitenkin vain siinä
tapauksessa, että kansassa on voimaa, ja Castrénin mielestä sitä oli
suomen kansassa, "sen kielen, tapojen, kansallisuuden ja laulujen
yhteisen todistuksen mukaan." Sen oli todistanut Kalevala. Se siis
antoi uskon suomen kansan henkiseen yksilöllisyyteen, jota voi ja jota
piti edelleen kehittää. Nämä merkilliset ja nuorekkaat otteet Castrénin
luennosta antavat meille käsityksen siitä sanoisiko tietopuolisesta
pohjasta, jolla hän isänmaan asioita arvosteli. Käytännössä
isänmaanrakkaus tuli olemaan hänen suurin työ- ja yhteiskunnallinen
ohjaajansa, kuten koko hänen toiminnastaan selviää. Juuri tähän
aikaan näkyy se itsetietoisimmin hänen työssään. Ehrströmille
kirjoittaa hän Kirjallisuuden Seuran julkaisemasta Suomi-sarjasta,
jossa oli puute kirjoituksista: "Suomi olisi pelastettava;
isänmaantunne voidaan sen kautta pysyttää valveilla, ja jokaisen
isänmaanystävän pitäisi katsoa luovuttamattomaksi velvollisuudekseen
edistää tätä yritystä. Kykyä ei puutu keneltäkään, jolla on tahtoa.
Sen vuoksi olemme ihmisiä, ja siksi on Jumala puhaltanut henkensä
meihin."

Castrénin kuulijat muodostivatkin ensimäisen varsinaisen
"fennomaani"-polven. Niitä olivat ylen lahjakkaat, vaikka nuorena
sortuneet Herman Kellgren ja Robert Tengström, niitä Fabian
Collan, sittemmin Morgonbladetin toimittaja v:sta 1841, William
Nylander, J.R. Bergstadi ja J.O.I. Rancken. Antero Ingman myöhemmin
muistelmissaan sanookin 1840-luvun alkuvuosia "Castrénin ajaksi",
siihen suureen vaikutukseen nähden, joka hänellä ylioppilaspiireissä
oli.

Castrénin tavaton lahjakkuus ja monipuolisuus antoivat kuitenkin
hänelle elämäntehtävän, paljo avaramman ja laajemman kuin
Kalevala-tutkijan. Hänestä tuli kieltentutkija, vertailevan
suomalais-ugrilaisen kielitieteen tutkija, joka itse etsi ainekset
tutkimuksiinsa Venäjän valtakunnan alalla hajallaan olevain
kansanheimojen parista. Siihen ainakin osaksi vaikutti se, että hän
tutustui tanskalaisen kielentutkijan R. Raskin kirjoitukseen
suomenkielestä.



Tulevaisuus alkaa selvitä. Ensimäiset matkat.


Meidän on muistettava, millä asteella ja millä kannalla
suomalais-ugrilainen kieli- ja muinaistutkimus tähän aikaan olivat.
Tuossa kielitieteessä oli ennen Porthania tehty yksi etsivän yritys.
Porthan itse taas ei isänmaan tutkimuksiltaan, jotka tarvitsivat
miehensä kokonaan, joutanut muuta kuin vähän kajoamaan vertailevaan
ugrilaiseen kielitutkimukseen, mutta kun 1820 vaiheissa tuo kuuluisa
tanskalainen tiedemies Rasmus Rask kävi Turussa, pantiin hänen
vaikutuksestaan alulle se suomen- ja sen sukukielten tutkimusharrastus,
joka ei sitte koskaan ole lakannut Suomen yliopistossa elämästä.
Juuri näihin aikoihin muodostuivat Renvallin suomenkielen sanakirja,
Renvallin ja von Beckerin kieliopit, ja näihinpä aikoihin myös lahjakas
ja uuttera _A.J. Sjögren_, köyhän käsityöläisen poika Iitistä, ryhtyi
niihin monivuotisiin kieli- ja kansatieteellisiin sekä historiallisiin
tutkimuksiinsa Venäjän heimojen kesken, joita Castrén sitte oli
jatkava. Tunnettuahan on, että Sjögrenin toiminta oli mahdollista
ainoastaan sen suuremmoisen anteliaisuuden varassa, jota Raskin
kehotuksesta ensin tieteitä suosiva upporikas venäläinen kreivi
Rumjantzew ja sitte Venäjän Tiedeakatemia hänelle hänen tutkimuksissaan
osottivat. Näihin aikoihin oli Sjögren Venäjän Tiedeakatemian jäsen,
ja oli jo pitkän aikaa suunnitellut laajaa retkikuntaa Siperiaan
tutkimaan sikäläisiä ural-altailaisia kansakuntia, niiden kieliä ja
muinaisuutta. Kun hän itse ei enää voinut tuollaiseen retkikuntaan osaa
ottaa, kuulusteli hän sopivaa osanottajaa Suomesta. Varat antaisi
Venäjän Tiedeakatemia, jonka osuus Suomen sukukansojen tutkimuksessa
tähän aikaan ansaitsee aivan erikoista kiitollista muistamista meidän
maassa.

Sjögrenille ehdotettiin hänen Suomessa käydessään retkikunnan
osanottajaksi kielineroa, sittemmin tutkimusmatkailijana niin
kuuluisaa Yrjö Aukusti Wallinia ja M.A. Castrénia. Sjögren, joka
personallisesti ei tavannut kumpaakaan, piti Castrénia sopivana, koska
tämän opinnot olivat olleet suunnatut suomenkielen aloille ja koska
hän oli syntynyt kaukana lumien keskellä Pohjois-Suomessa. Castrén
otti ilomielin tarjouksen vastaan, sitäkin mieluummin kun hän omassa
maassaan pettymyksekseen oli menettänyt mahdollisuuden saada juuri
niihin aikoihin avoinna olleen suomenkielen lehtorin viran. Mitenkä
hartaasti hän toivoi tuota siperialaista matkaa ja pääsemistään
sille, selviää hänen näihin aikoihin ystävälleen C.R. Ehrströmille
kirjoittamastaan kirjeestä, joka on julaistu Virittäjässä v. 1902.
Viitattuaan ensin siihen tapahtumaan, joka teki hänelle mahdottomaksi
saada toivottua lehtorinvirkaa, jatkaa hän: "Asiain näin ollen, ja kun
matkani _Thuleen_ on antanut minulle halua matkustuksiin, en pitäisi
mitään onnea suurempana, kuin saada Sjögrenin sijaisena ottaa osaa
Venäjän hallituksen toimeenpanemaan tieteelliseen Siperian retkeen.
-- -- Mutta kuka voi nykyään toivoa, kun varmimmatkin toiveet ovat
pettäneet! Kun kuitenkin matkan tarkoitus olisi tutkia, asuuko
Siperiassa suomalaisia heimoja, ja siis etupäässä perinpohjainen
suomenkielen taito on tarpeellinen sekä myöskin jonkinlainen taito
itämaisissa kielissä vaaditaan, en pidä pyyteitäni aivan huimina.
-- -- Tämmöiset ovat nykyiset aikeeni; jos ne toteutuisivat, katsoisin
onnettomuutta, joka kohtasi hakemustani suomen lehtorinvirkaa varten,
kohtalon sallimaksi." Mutta Castrénille kovaksi vastoinkäymiseksi ei
aijotusta retkikunnasta toistaiseksi tullut mitään, vaan lykkäytyi
se epämääräiseen vastaisuuteen. Toistaiseksi päätti silloin Castrén
käyttää aikaansa keräys- ja tutkimusmatkan toimeenpanemiseen
lähempänä omaa maata. Hän pyysi ja sai Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuralta, apurahaa toimittaakseen keräelmiä suomalaisen
jumalaistaruston valmistamista ja käsittelyä varten. Matkan oli määrä
kestää n. 4 kuukautta ja pääasiassa käsitellä seutuja Venäjän Karjalan
rajaa pitkin, rajan kahden puolen. Yhtenä matkan tehtävistä olisi myös
ainesten keruu Kalevalan ruotsintamiseksi. Siihen työhön oli näet
Castrén jo ennen ryhtynyt, vaikka apukeinojen ja sanakirjojen puute oli
pakottanut hänet työn keskeyttämään.

Tämä v. 1839 kesällä tapahtunut matka Rajakarjalaan ei kuitenkaan
ollut Castrénin ensimäinen tieteellinen matka. Jo edellisenä
kesänä oli hän matkustellut 2 1/2 kk. Suomen Lapissa, jonne hänet
oli seuralaisekseen pyytänyt hänen jo puheena ollut ystävänsä
ja ylioppilastoverinsa, etevä piirilääkäri C.R. Ehrström, joka
suoritti matkan kustannukset. Tästä, kuten muistakin matkoistaan,
on Castrén julaissut hauskat matkakertomukset, joita yleensä
seuraavassa esityksessä käytämme.

Matka Lappiin oli, kuten sanottu, etupäässä huvi- ja virkistysmatka
Castrénille, sillä hänhän ei ollut matkalla päähenkilö, eikä
siis voinut järjestää oleskelua Lapissa sen mukaan kuin hänen
kielitieteellisille harrastuksilleen olisi ollut edullisinta. Mutta
semmoisenakin, kuin miksi se hänelle muodostui, se joka tapauksessa
oli alkuna tutkimusmatkoihin, joita hän sitte tuli tekemään
kerätäkseen aineksia niitten heimojen alalta, joiden hän katsoi olevan
kielisukulaisuudessa suomenkielen kanssa.

Lapin matka alkoi 23 p. kesäkuuta 1838 Torniosta. Paitsi Ehrströmiä ja
Castrénia olivat matkalla vielä mukana eräs kasvientutkija, maisteri
Blank ja kirkkoherra J.W. Durchman, joka oli saanut määräyksen ryhtyä
papin toimiin Inarin Lapissa.

Matka kävi aluksi Aavasaksalle ja Luppiovaaralle Tornion jokilaaksoa
pitkin, ja niillä kuluivat juhannuspäivät. Sieltä edelleen kuljettiin
veneellä jokea pitkin sauvomalla Turtolan kautta Muonioniskaan. Matka
sujui enemmittä seikkailuitta, ja matkakertomuksensa mukaan Castrén
oli tyytyväinen kaikkeen näkemäänsä. Muonioniskassa onnistui hänen
saada retkikunta pysähtymään pariksi viikoksi. Siellä tapasi hän
näet sattumalta lapinkielisen katekeetan ja tahtoi välttämättä
käyttää hyväkseen tilaisuutta perehtyä lapinkieleen, se kun oli hänen
päätarkoituksiaan, kuten ymmärtää. Hänen tovereilleen oli myös
riittävästi työtä paikkakunnalla, ja niinpä Castrén uutterasti ja
suureksi hyödykseen seurusteli katekeetan kanssa, oppien häneltä
lappia ja itse vuorostaan opettaen hänelle suomea.

Aika kumminkin kului, ja 16 p. heinäkuuta oli matkaa jatkettava
edelleen. Tohtori Ehrströmin oli nyt pakko palata Tornioon, mutta muu
retkikunta kulki Muonioniskasta Pallastunturien yli Kittilän Kyrön
ja Enontekiön Peltovuoman kylien kautta Ivalojoen latvoille ja
vihdoin Inariin. Se matka ei suinkaan ollut tottumattomille miehille
leikintekoa, vaikka heillä vaikeimmalla taipaleella oli kaksi miestä
apulaisenaan. Sauvottiin ja soudettiin pieniä jokia ja järviä myöten
veneellä niin kuin Lapissa vieläkin kuletaan. Koskipaikoissa
venettä vedettiin ja tavarat kuletettiin kantamalla. Missä oli
vedenjakaja, siinä oli vene yhteisin voimin vedettävä harjanteen yli.
Vaikein oli matka yli Korsatunturin, jonka juurelle matkue saapui
illalla klo 9. Tavarat jätettiin toistaiseksi tunturin juurelle
ja kaikki alkoivat yhteisin voimin vetää venettä rinnettä ylös ja
sitte toista rinnettä alas. Matkaa oli 3/4 pk., ja nihki uupuneina
saavuttiin aamulla klo 6 aikaan määräpaikkaan. Kun matkaa täältä oli
jatkettava päivemmällä, kertoo Castrén, että se tuntui sangen
vastenmieliseltä, ruumis kun oli vilustunut ja märkä, jalat väsyneet,
kyljet rikkirevittyinä, pistoksia rinnassa ja mieli apeana. Edelleen
sitä kumminkin kulettiin, tarinoitiin, syötiin eväitä, jota oli
2-3 leiviskää leipää, 5 naulaa lihaa ja samanverta kalaa, 3 kannua
paloviinaa, 5 naulaa tupakkia y.m., ja niin saavuttiin vihdoin
Inariin. Castrén oli matkalla kosteuden vuoksi puettu lappalaispeskiin,
jossa oli vain yksi hiha ja joka oli paikoin karvattomaksi kulunut.
Se ulottui polviin, josta alkoivat hihnoitetut saappaat. Päässä oli
ylioppilaslakki ja lasisilmät!

Inarin järven rannalla saapuivat matkailijat ensimäiseen
lappalaiskylään. Castrénin saama vaikutus ei siitä suinkaan ilmene
minään ihastuksen purkauksena. Hänen kertomuksestaan, joka lienee
jokseenkin tuttu, lainaan alkukohdan:

"Lappalaiskylä ei ainakaan kesäiseen aikaan tarjoa mitään viehättävää
nähtävää. Ylt'ympäri maassa näkee kalanruotoja ja -suomuksia,
mädänneitä kaloja ja kaikenlaista likaa, joka ilkeällä hajullaan
myrkyttää ilman. Tuskin on voittanut inhonsa ja vastenmielisyytensä
tässä suhteessa, ennenkuin on totuttauduttava kestämään vielä
sietämättömämpää. Kodan matalasta aukosta matelee esiin joukko
ihmisiä, niin lian ja syöpäläisten peittämänä, että pelästyy
nähdessään. Itse he eivät ole tuosta milläänkään. Kohteliaisuus
vaatii, että kodan jokainen ihmisasujain, pikkulapsetkin, tulevat
matkustajaa tervehtimään kättä antamalla. Sittekun tämä vastenmielinen
toimitus täyden hiljaisuuden vallitessa on tapahtunut, alkaa melkein
säännöllisesti kyselyjen sarja: Onko maassa rauha? Kuinka jaksaa
keisari, piispa, maaherra?" -- Sen jälkeen antaa Castrén kuvauksen
lappalaiskodasta, joka on yleisesti tunnettu.

Olemme tähän ottaneet Castrénin kuvauksen sen vuoksi, että lappalainen
kylä antoi hänen ymmärtää, millaisiin oloihin hän tulisi joutumaan
niillä tutkimusmatkoilla, joita hän suunnitteli tulevansa
tekemään. Mutta se ei häntä pelottanut täyttämästä hänelle kuuluvaa
elämäntehtävää. Vaikeuksien ja vastuksien läpi tahtoi hän tehdä
velvollisuutensa, ja hän tiesi sen tuottavan hänelle nautintoa ja
onnea, sillä onhan hän itse sanonut, että yksilön suurin onni johtuu
tietoisuudesta, että voi olla vaikkapa vähäpätöinenkin välikappale
täyttäessään muitakin kuin vain personallisia tarkotuksiaan.

Inarista lähti retkikunta pohjoiseen päin poroseutujen ja jäkälämaiden
poikitse saapuen vihdoin aina Utsjoen vieraanvaraiseen pappilaan, jossa
he viipyivät muutaman päivän, ennenkuin alottivat paluumatkansa.
Tälläkin kertaa kulkivat he Inarin ja Kyrön kautta, alkumatkasta
sauvomalla Utsjokea ylöspäin. Castrén kulki kuitenkin rantaa pitkin,
jossa hänet yllätti ankara rajuilma, minkä tieltä hän sai suojaa
eräässä autiossa lappalaisaitassa, mutta oli vähällä jäädä erilleen
veneessä kulkevista tovereistaan. Suuremmitta seikkailuitta, vaikka
monin vaikeuksin, joista Castrén viehättävästi kertoo, saavuttiin
vihdoin Inarista Kyröön, sieltä Sodankylän kirkolle ja jokia pitkin
Kemijärvelle ja Rovaniemelle. Täällä oli Castrén taas omalla
pohjalla, vanhojen lapsuusmuistojensa keskellä, jotka häneen
valtavasti vaikuttivat. Laskettiin Keminjoen koskia, "jotka monasti
olivat kaataa veneen kumoon ja syöstä minut turmioon", kuten Castrén
sanoo. "Mutta nyt, kuten ennenkin, oli minusta vain hupaista leikkiä
kiitää pärskyvien aaltojen halki ja kastua vaahtovissa kuohuissa.
Usein koettivat perämiehet vaarallisimpain köngästen kohdalla saada
minua laskemaan maihin ja kulkemaan putousten ohi jalkaisin. He
juhlallisesti vakuuttivat, että he eivät voineet taata koskikulun
päättyvän onnellisesti, vaikka olivatkin valantehneitä perämiehiä.
Mutta siitä huolimatta jäin minä aina veneeseen, eikä minun tarvinnut
uhkarohkeuttani katua, sillä hän, joka on kaikkien peränpitäjäin
ohjaaja, antoi meille onnellisen matkan ja salli meidän pelastuneina
saapua Kemiin, jossa Lapin matkamme vihdoin loppui."

Castrén oli nyt suorittanut ensimäisen matkansa. Hän oli edes hiukankin
saanut kuulla lapinkieltä puhuttavan, oli merkinnyt muistiin
runsaasti tarinoita, historiallisia ja jumalaistarustollisia, sekä
tehnyt joukon kansatieteellisiä ja asutushistoriallisia havaintoja. Ja
ennen kaikkea, hän oli saanut virikettä tutkimusmatkoihin.

Kauvan ei myöskään viipynyt, ennenkuin hän lähti uudelle matkalle,
tällä kertaa, kuten edellä mainittu, Karjalaan, sittekun tuo
hänen hartaasti toivomansa Siperian matka lykkäytyi epämääräiseen
tulevaisuuteen. Matkarahana oli hänellä nyt 300 ruplaa Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuralta, ja tovereina kaksi ylioppilasta, veljekset
J.M. ja J.R. Tengström. Matkan tarkotus on jo edellä mainittu.

Lähdettyään liikkeelle Helsingistä toukokuun alussa 1839 kulki Castrén
tovereineen ensin Savon läpi Kuopion ja sitte Pohjois-Karjalan kautta
Kajaaniin Lönnrotin luo, ja sieltä taas, kuten Lapissakin, veneellä
sauvoen jokia ylös, kunnes saavuttiin Aunuksen Karjalaan, jossa
Castrén viipyi jonkun päivän Repolassa, ennenkuin lähti Miinoaan. Tämä
matka ei ollut erikoisen vaivaloinen eikä seikkailurikas, ja kun se
oli aijottukin tieteellistä hyötyä tuomaan, ei seikkailumatkaksi,
ymmärtää, että tulokset olivat hyvät. Aluksi näytti matkan käyvän
huonosti, sillä matkailijat saapuivat Venäjän n.s. vanhauskoisten
l. raskoljnikien luo, joilla on omat uskonmenonsa ja ulkonaiset
muotonsa ja jotka eivät tahdo tulla tekemisiin toisuskolaisten kanssa.
M.m. he eivät salli toisten juoda lähteistään eikä käyttää heidän
ruoka- ja juoma-astioitaan, koska ne muka näin tulevat saastutetuiksi.
Castrénin tovereista toinen oli ymmärtämättömyydestä juonut kylän
lähteestä ja käyttänyt talon veistä syödessään eräässä talossa Miinoan
kylässä. Vanhauskoiset rupesivat ankarasti uhkailemaan, ja vaan eräs
tilapäinen sattuma pelasti matkustajat enemmistä jälkilaskuista.
Mutta tuskin olivat he tästä seikasta selvinneet, niin olivat he saada
vankikyydillä matkustaa jonnekin lähimpään venäläiseen kaupunkiin,
sillä eräs hallinnollinen pikkuvirkamies oli ottanut yötisaikaan
tarkastaakseen heidän papereitaan ja tavaroitaan ja tullut
siihen tulokseen, että he olivat passittomia ja siis vangittavat.
Tästä pulasta pelasti heidät eräs sattumalta paikalle tullut ylempi
virkamies, joka antoi heille tarpeelliset valtuudet ja paperit.

Miinoasta jatkoi Castrén matkaansa rajaa pitkin pohjoiseen päin,
Akonlahteen, Vuokkiniemeen ja Uhtuaan, sekä sieltä Suomen Kuusamoon ja
Ouluun, kaikkialla merkiten muistiin lauluja, taruja, historiallisia
tarinoita ja satuja. Hän tuli siihen tulokseen, että jumalaistarut
Venäjän Karjalassa olivat harvinaiset ja että ne yleensä olivat
pukeuneet runopukuun, loitsuiksi, joita tuntui olevan aivan loppumaton
määrä. Akonlahdessa laulatti hän yhtä ainoata henkilöä 5 vuorokautta,
merkiten muistiin 40 vanhaa laulua sekä joukon taruja ja satuja;
Latvajärvellä tapasi hän Lönnrotin käyttämän kuuluisan runolaulajan
Arhipan, jolta hän ei kuitenkaan saanut varsinaisia loitsuja,
Vuonnisessa merkitsi hän paljo muistiin tietoja, joita sai paikkakunnan
kuuluisimmalta loitsijalta, ja Uhtuassa vihdoin viipyi hän 11 päivää.
Rikas ja tyydyttävä oli hänen saaliinsa.

Ettei Castrén tällä matkallaan kuitenkaan keräillyt yksistään
kieli- ja kansatieteellisiä aineksia, näkyy siitä, että hän oli
tehnyt joukon muinaistieteellisiä havaintoja ja muistiinpanoja. On
muistettava, että hän tässä suhteessa on tavallaan ensimäinen. Käsitys
muinaisjäännöksistä oli näet vielä aivan epäselvä ja epämääräinen
ja nimenomaan meidän maan kiinteistä muinaisjäännöksistä oli tuskin
mitään tietoja olemassa. Järjestelmällisesti niitä ei kukaan ollut
käsitellyt. Castrén kuuli matkallaan Karjalassa paljo taruja ja
tietoja lappalaisista ja näki muinaisjäännöksiä, kivipanoksia ja
kuoppia, joita väitettiin lappalaisten tekemiksi ja kutsuttiin heidän
nimillään. Hän aivan oikein huomauttaa, että osa näistä on lappalaisten
pyyntikuoppia ja osa heidän vanhoja liedensijojaan, kun taas osa voi
olla piilopirttien ja kalamajojen sijoja, mutta hän samassa huomauttaa,
että ne eivät voi olla samoja kuin eräät kivijäännökset Suomessa,
joita myös kutsutaan samoilla nimillä. Hän näkyy jo tätä ennen
keränneen tietoja tuollaisista kiviroukkioista Suomen puolella rajaa,
ja noita keräyksiään jatkoi hän nyt palatessaan Oulusta Helsinkiin.
Hän huomauttaa, että kiviroukkioita Suomessa on nimenomaan pitkin
rannikoita, ja hän lausuu otaksuman, että ne ovat skandinavisten
asukasten muinaishautoja, otaksuma, josta hän kyllä myöhemmin luopuu,
mutta joka kumminkin pääasiassa on osunut oikeaan. Saamme tuonnempana
nähdä, mitenkä nämä hänen muinaistieteelliset harrastuksensa jatkuvat
Siperiassa. Elämänsä viimeisenä vuotena hän vielä palasi kotimaansa
muinaismuistoihin, ehdottaen Venäjän maantieteelliselle seuralle
niiden tutkimista tekemänsä suunnitelman mukaan, mutta hänen kuolemansa
keskeytti Suomen muinaismuistojen järjestelmällisen tutkimuksen vielä
lähes kahdeksi vuosikymmeneksi.

Kun Castrén syksyllä 1839 palasi Helsinkiin, oli hänen taloudellisen
toimeentulonsa vuoksi taas pakko turvautua ansioihin. Hän hankki
niitä samalla tapaa kuin ennenkin: uutteran yksityisopetuksen ja
sanomalehtikirjoitusten kautta. Hänellä voi olla 10 tuntia opetusta
päivässä, ja samaan aikaan otti hän osaa Morgonbladetin toimittamiseen.
Mutta näiden rasittavien leipätöiden ohessa jatkoi hän osanottoaan
toverielämään -- mainitsemamme Porthan-juhlahan vietettiin juuri
syksyllä 1839 ja hänen kuraattoriaikansa sattuu niinikään tälle
ajanjaksolle ja jatkoi innolla omia opintojaan. Niiden esineenä oli yhä
edelleen suomalainen kansanrunous ja vertaileva kielitiede. Castrén
oli näinä vuosina erikoisesti harrastanut itämaisia kieliä, etenkin
turkkia, jota siihen aikaan pidettiin suomen sukukielenä. Näihin
aikoihin myös valmistui hänen dosenttiväitöskirjansa, latinalainen
teos: De affinitate declinationum in lingua Fennica, Esthonica et
Lapponica -- vertaileva kieliopillinen tutkimus Lapin, Suomen ja
Viron kielten alalta, jossa hän muotojen yhtäläisyyden nojalla täysin
tieteellisesti käsittelee noiden kielten sukulaissuhteita. Se oli
tulos edellisen vuoden Lapin matkasta ja se hankki tekijälleen oikeuden
luennoida yliopistossa. Minne päin hänen ajatuksensa kuitenkin tähän
aikaan kulkivat, näkyy kirjeestä, jonka hän lähetti ystävälleen C.R.
Ehrström'ille valmistuneen teoksensa mukana. Hän lausuu: "Meidän
kesken sanottuna en puoleen vuoteen ole ajatellut muuta kuin saada
jatkaa tutkimuksiani tällä alalla, eli toisin sanoen: voida toimittaa
kieliopin erityisistä suomen murteista, siperialaisiakaan pois
jättämättä. Heikko toivo siintää minulle tässä suhteessa. Seura
(= Suomal. Kirjall. Seura) aikoo toimittaa suomalaisen sanakirjan
osakkeiden avulla. Lönnrot tulisi toimittamaan suomalaista puolta;
Rein ja Aminoff ovat jo edeltäpäin kuulustelleet, tahtoisinko
minä pitää huolta vertailevasta puolesta. Ne lähettäisivät minut
matkalle osakevaroillansa. Mutta en luota paljo maanmiesteni
harrastukseen semmoista yritystä kohtaan. Sen vuoksi olen päättänyt
aluksi tehdä työtä kaikin voimin, jotta sitten yhden tai toisen teoksen
avulla voisi nykäistä pietarilaisia. Viimeistään ensi syksynä tulee
Kalevalan käännös pantavaksi painoon. Aion julkaista sen omalla
kustannuksellani. Uskaltaisiko ryhtyä yritykseen? -- Hymyilet minulle
ja suunnitelmilleni; mahdollisesti pysähtyvät kaikki kultaiset unelmani
käytännölliseen toimeen Helsingin trivialikoulussa, ja on minulla
toivo päästä konrehtoriksi siihen. Se ei juuri ole huonointa -- 1,000
ruplaa vuodessa ja neljä vapaata päivää viikossa on hyvin hyvä asia
helsinkiläiselle kirjailijalle. Mutta kirjallinen toiminta-alani tulee
Helsingissä liian ahtaaksi. Mutta ohjatkoon Jumala!" Kirje on päivätty
Helsingissä 2 p. helmikuuta v. 1840.

Tässä kirjeessä mainituista suunnitelmista ei kumpikaan tullut
toteutuneeksi, ja vähällä oli, ettei Castrénin toivehikas
elämä loppunut tähän. Huolimatta reippaasta ja karkaisevasta
nuoruudenajasta ei hänen terveytensä suinkaan ollut kehuttava.
Hän sairastui seuraavana talvena ankaraan vatsakuumeeseen, joka
oli viedä häneltä hengen. Mutta tuskin oli hän tautivuoteelta
noussut, ennenkuin hänellä oli suunnitelmia taas. Eräässä 17 p. kesäk.
1841 päivätyssä kirjeessään kirjoittaa hän näet jo mainitulle
Ehrströmille: "Tuskin olin päässyt jaloilleni taas, kun jo pyörii
pääkopassani matkasuunnitelma Norjan, Suomen ja Venäjän Lappiin,
Arkangeliin, Vologdaan j.n.e. Lönnrot on minua kehoittanut siihen;
meistä tulee matkakumppaneita. Minä teen työtä _in grammaticis_
(= tutkin kieltä), hän ajattelee vertailevaa sanakirjaansa. Me voisimme
_conjunctis viribus_ (= yhdistetyin voimin) saada aikaan jotakin, jos
minun terveyteni sen myöntää. Kuitenkin se, joka kaatuu taistelussa, on
ainakin koettanut voimiaan, ja kuka tahansa laskee sydänveren, niin
kuitenkin taatto taivahinen suuntaa nuolen. Siis me kaksi -- Lönnrot
ja minä -- suunnannemme ensi syksynä s.o. talven tullen Torniosta
Alteniin." [Norjan Lapissa Altenissa asui etevä Lapin tutkija, pastori
Stockfleth.]

Se suunnitelma, jonka Castrén tässä kirjeessä ystävälleen ilmoittaa,
toteutuikin, ja tuli saamaan uuden käänteen sekä lopullisesti
ratkaisemaan Castrénin kohtalon.



Matka Lappiin ja Pohjois-Venäjän tundroille.


Castrénin tuli omien sanojensa mukaan sillä matkalla, jonka hän
teki Lönnrotin kanssa ja osaksi tämän kustannuksella, toimia _in
grammaticis_. Itse asiassa keräsi hän aineksia jumalaisoppia varten,
kunnes hän matkan kestäessä sai tiedon siitä, että hän voi jatkaa
matkaansa "unelmiensa maahan", Siperiaan, jolloin hän kokonaan antautui
kielitieteellisiin opintoihin.

Lönnrot ja Castrén kohtasivat toisensa marraskuussa 1841 Kemin
kirkolla, ja sieltä he matkansa alottivat saman kuun 13 p. Matkan oli
määrä käsittää Lappi ja osa Arkangelin lääniä. Tarkoitus oli lähteä
ensin Venäjän Lappiin, ja sen vuoksi lähtivät tutkimusmatkailijat
kulkemaan Kemistä itäänpäin ja saapuivat huonolla talvikelillä
Kuolajärvelle. Mutta täältäpä eivät he saaneet kyytiä lähimpään
lappalaiskylään Venäjän puolella, kun talonpojat vaativat suunnattoman
kyytipalkan, he kun laskivat, että matkailijain olisi pakko tyytyä
heidän ehtoihinsa. Nämä odottivat jonkun päivän, kunnes kylään tuli
lappalaisia siitä kylästä, jonne he aikoivat, toivoen pääsevänsä
niiden mukana, mutta talonpojat uskottelivat lappalaisille, että
matkailijat olivat liikkeellä vihamielisessä tarkoituksessa, ja
lappalaiset lähtivät salaa takaisin omaan kyläänsä. Nyt suuttuivat
Lönnrot ja Castrén ja lähtivät talonpoikain kiusaksi pohjoiseen
päin muuttaen matkasuunnitelmansa. He lähtivät sen vuoksi pulkalla
pyrkimään Sodankylän pohjoisimman kylän Korvasen liepeitse Inariin. He
kulkivat aluksi tulvaveden peittämää jokijäätä pitkin, jossa pulkka oli
ikäänkuin veneenä aina silloin tällöin tullen täyteen vettä. Kaatuipa
Castrénin pulkka kerran kokonaan veteen. Matka kuitenkin edistyi.
Korvasessa saivat he 12 vuorokautta odottaa ankaran lumimyrskyn
taukoamista asuen huoneessa, jossa oli avoin takka eikä mitään
peltiä, niin että lämmityksen jälkeen aina oli pakko kiivetä katolle
sulkemaan savuaukko heinätukolla. Täältä lähtivät he liikkeelle
jouluaaton aattona ja viettivät joulupäivän autiossa lappalaiskodassa
tunturilla, syöden lihasoppaa ja juoden teetä kirkkaiden tähtien
kiiluessa kotaan puoliavoimen katon läpi.

Inarissa saivat matkailijat ilokseen kuulla, että kuuluisa
norjalainen Lapin tuntija, lähetyssaarnaaja Stockfleth, jota he
olivat aikoneet käydä tapaamassa Altenissa, olikin tilapäisesti paljo
lähempänä, Karasjoella, vain 16 pk. Inarista. He lähtivät ilomielin
tunturien yli poroillaan ajamaan. Matkalla eräässä kohden kaatui
Castrénin pulkka ja hänen kätensä, joka piti ajonuorasta kiinni, jäi
pulkan alle. Saadakseen kätensä pois oli hänen laskettava ohjas
kädestään, mutta samassa lähti poro liikkeelle ja laahasi häntä
mukanaan pitkin tunturia, kunnes hän heittihe irti ja jäi yksin
tunturille. Onneksi oli tyyni ilma, ja puolen tunnin kuluttua toverit
kaipasivat Castrénia ja löysivät hänet palattuaan häntä hakemaan.

Seuraavana päivänä Castrénin pulkka vinhassa ajossa törmäsi koivua
vastaan, että veri pursusi matkustajan suusta ja nenästä, ja hän luuli
jo nenänsä menneen, kunnes lääkäri Lönnrot lohdutti häntä ja sanoi,
että nenä oli pelastettavissa.

Karasjoen pappilassa viipyivät retkeilijät 10 päivää pastori
Stockflethin luona suureksi hyödykseen ja palasivat sitte Inariin.
Matkalla viettivät he 18 p. tammikuuta juhlaa auringon näkymisen
kunniaksi, ja silloin karkasivat kaikki heidän poronsa, jotka saatiin
kiinni vasta toisella tunturilla. Inarissa Castrén ilokseen sai
Sjögreniltä Pietarista kirjeen, jossa tämä ilmoitti, että kauvan
suunnitellusta retkikunnasta Siperiaan vuoden kuluttua tulisi tosi,
ja että Castrén nyt pääsisi mukaan. Kumminkaan hänen ei olisi syytä
keskeyttää nykyistä matkaansa, vaan sopi jatkaa se loppuun. Täynnä iloa
suostui Castrén tähän suunnitelmaan.

Ennenkuin Inarissa oli omaa pappia, oli Utsjoen papin tapa suurina
juhlina käydä Inarissa saarnaamassa, ja silloin kerääntyi lappalaisia
kaukaa kirkolle, minkä lähettyvillä pidettiin markkinoita, joilla
iloliemi virtanaan vuosi. Tähän aikaan olivat jo olosuhteet muuttuneet
niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa, mutta määrättyinä aikoina
kokoontui vielä väkeä Inarin kirkolle. Niin oli laita nyt helmikuussa,
ja markkinoilta palaavien lappalaisten mukana päättivät Lönnrot ja
Castrén lähteä Venäjän puolelle, lähinnä Kuolan kaupunkiin. Jälelle
jäävien lappalaisten sydämellisesti tervehtiessä ja onnitellessa
lähtivät he tuntemattomia, ennen tutkijan jalan käymättömiä seutuja
kohti.

Ensimäinen Venäjän puoleinen lappalaiskylä, minne he saapuivat, oli
nimeltä Synjel. Matkalla oli pitkä asumaton taival, osaksi hyvin
yksitoikkoinen, kulkien autioita nevoja ja järviä pitkin, joissa ei
mikään vaihtelu huvittanut silmää. Venäjän puolella rajaa puhkesi
kova lumipyry, jonka lappalaiset selittivät johtuvan siitä, että ei
uhrattu mitään rajaseidalle, kuten ennen oli ollut tapana. Jumalaa
lepyttääkseen panivat matkustajat toimeen juomauhrin, mutta mitäpä
se enää olisi auttanut! Sittekun yö oli vietetty syöden, juoden ja
hauskasti tarinoiden avoimen nuotion ääressä tunturilla myrskyn
soitellessa, saavuttiin seuraavan päivän illalla Synjeliin, ja matka,
joka oli ollut hauska ja vaihteleva, oli hetkeksi loppunut.

Pitkän aikaa oli Castrén tehnyt havaintoja ja muistiinpanoja
lappalaisten elämästä, elinkeinoista, tavoista, kielestä ja
uskonnosta. Hän pitää kalastajalappalaisia paljo sivistyneempinä
kuin tunturilappalaisia, ja toiselta puolelta katsoo hän, että
Venäjän lappalaiset ovat paljo alemmalla sivistysasteella kuin Suomen
lappalaiset. Hän oli m.m. ihmetellyt jälkimmäisten uskonnollista
hartautta ja heidän tietojaan, kun Venäjän lappalaiset sen sijaan eivät
lainkaan osanneet lukea eivätkä paljo tietäneet kristinuskon hengestä
eivätkä määräyksistä. He joutuivat helposti hurmostilaan, jolloin
ainakin heidän naisensa käyttäytyivät hyvin hurjasti. Castrénkin oli
kerran mukana tuollaisessa tilaisuudessa, jolloin hurmostilassa
oleva nainen oli vähällä kynsiä häneltä silmät pois päästä, kun vieraan
silmälasit nähtävästi ärsyttivät häntä.

Synjelistä kulki matka 150 virstan päässä olevaan Kuolan kaupunkiin.
Matkalla yövyttiin taivasalle nuotion ääreen, joka yöllä monasti
sammui lumen alle ja Castrén heräsi viluun ja märkään, sytyttääkseen
uuden nuotion. Päivällä kulkivat susilaumat kuin koirat autiota
järven jäätä, himoiten kulkueen lihavia poroja. Hei vaan miten matka
sujui räiskyvien revontulien alla ja miten reippaana ja raikasna veri
kierteli miesten suonissa nahkapeskien verhoamassa ruumiissa! Mutta
kas, jo tultiin korkean Nuotjoen äyräälle. Vinhaa vauhtia alas,
niin vinhaa että lumikokkareet maasta pyrynä sinkoilivat miesten
ympärillä. Rinne oli jäätynyt pengermälliseksi ja pulkka hyppäsi
penkereeltä penkereelle välillä maahan koskematta ja kopsahteli
kyljellään puunrungosta toiseen, samalla kun pulkassa olija käsillään,
jaloillaan tai ruumiinliikkeillään koetti pitää sitä oikeassa
suunnassa, ja estää sitä joutumasta puun taka. Se vasta menoa oli, ja
Castrén kertoo, että kun oli päästy mäen alle, pysähtyi poro yht'äkkiä
katsomaan ikäänkuin ihmetellen tuota huimaa mäkeä!

Mutta jo alkoi näkyä Kuolan kaupunki Tuloma- ja Kuola-jokien
kainalossa. Sen valtavain kirkkojen -- joista yksi Pietari Suuren
aikuinen -- kupolit loistivat ja välkkyivät kauvaksi kuin lasinen
tunturin huippu. -- Siellä Kuolassa oli elämä iloa ja riemua. Sattui
olemaan laskiaisaika ennen paastoa ja sitä piti käyttää hyvin ja
perinpohjaisesti. Ystävällisissä venäläisperheissä juhlittiin
Lönnrotia ja Castrénia ja toisin ajoin kävivät he katsomassa hurjaa
mäenlaskua kaupungin viereiseltä korkealta vuorelta, josta väki kaiken
ikäinen lasketteli pulkissa ja kelkoissa.

Kuolaa olivat retkeilijämme ensin aikoneet pitää päämajanaan,
mutta luopuivat sitte tästä aikeestaan. Kaupungissa ollessaan
Castrén kuitenkin hankki kaikellaisia tietoja lappalaisista ja
samojedeistä sekä opetteli lisää venäjän kieltä, jota hän näkyy
harjoitelleen jo ensimäisenä ylioppilasvuotenaan ja joka hänen
myöhemmillä matkoillaan oli hänelle ihan välttämätöntä. Ehtiäkseen
ajoissa valmistautua seuraavan talven samojedimatkalle lähtivät he
kuitenkin ennen alkuperäistä aikomustaan Kuolasta, pyrkien Kemin
kautta Arkangeliin. Matkalla oli heillä paljon vastuksia n.s.
muurmanskeista, venäläisistä ja suomalaisista, joiden oli joka kevät
maalis-huhtikuun vaihteessa tapana suurissa joukoin, 30-50 henkisissä
ryhmissä, matkustaa kalastamaan Muurmannin rannikolle. Ne täyttivät
kaikki majatalot teiden varsilla, joten niissä oli mahdoton ryhtyä
tieteellisiä tutkimuksia yrittämään. Niinpä oli matkaa joudutettava
minkä ennätti, ja monien seikkailujen jälkeen saavuttiin pieneen Kemin
kaupunkiin. Matkalla teki maine Lönnrotin eteväksi lääkäriksi ja
Castrénin taitavaksi poppamieheksi, jolta kaikellaiset akat tulivat
tiedustelemaan selväviivaista tulevaisuuttaan.

Vanhauskoisten asumassa Kemissä oli retkeläisten kelirikon takia
pakko viipyä yli kuukauden. He lähtivät sieltä jäiden osaksi sulkemaa
Vienanmertä pitkin Arkangeliin, poiketen ensin Solovetskoin
luostariin, jossa he munkkien johdolla tutustuivat luostarin historiaan
ja kalleuksiin. Meren vihdoin auvettua purjehduskelpoiseksi lähtivät
he Arkangeliin, jonne saapuivat 30 p. toukokuuta v. 1842. Heidän oli
tarkotus täältä yhdessä lähteä samojedien luo, mutta kun he eivät
saaneet Arkangelissa sopivaa kielimestaria, luopui Lönnrot koko
aikeesta ja lähti Aunuksen lääniin vepsäläisten luo. Castrén sen
sijaan jäi Arkangeliin. Hän aikoi näet talven kuluessa tutkia Europan
samojedeja yhtyäkseen seuraavan vuoden alussa suunniteltuun venäläiseen
retkikuntaan Aasian puolella. Hänen varsinainen elämäntyönsä oli nyt
alkava.

Castrénin toinen Lapin matka oli päättynyt, eikä hän enää milloinkaan
Lappiin joutunut. Minkälaisin tuntein hän tuota kaukaista maata
ajatteli, näkyy hänen matkakertomuksestaan, josta en malta olla
suomentamatta seuraavaa kohtaa: "Kuljettakoon Lapissa talviyönä, kun
taivas loistaa tähtien ja revontulten loimusta! Niin kauvaksi kuin
silmä kantaa näkee joka kohdalla aukealla lumimerellä jonkinlaista
vähäistä liikuntoa, hienoa virinää, niin ihastuttavaa, että on
kuin koko olemus sulaisi sitä katsellessa. Kun taas katsoo tunturin
huippuja, ovat ne kuin leijailevan loisteen ympäröimiä, joka
ikäänkuin nousee itse tunturista samaten kuin liekki tultasuitsuvasta
vuoresta. Loiste leviää yli taivaan, leijuu jonkun aikaa ja
katoaa, taas hetken kuluttua noustakseen ja uudelleen kadotakseen.
Sanalla sanoen: luonnonkaunista on sekä Lapissa että Italiassa,
kunhan vaatimattomasti avaa sille sielunsa eikä arvioi sitä
ennakkomielipiteittensä nojalla."

Kuten mainittiin, oli Castrénin tarkotus lähteä Arkangelista vasta
syksyllä varsinaisille samojeditutkimuksilleen tundroille Uralin
vuorelle asti. Kesällä päätti hän tutkia eräitä venäjän lapin murteita
Kuolan nimimaan länsirannikolla, n.s. Teerin rannalla. Hän oli kyllä
heikoissa voimissa ja kuumesairas, mutta Lönnrotin mielestä voi hän
kuitenkin ajatella matkalle lähtöä, kunhan olisi varovainen. Niinpä
nousi hän 27 p. kesäkuuta laivaan, jonka oli määrä kulettaa hänet
Tri Ostrowin kauppalaan Kuolan niemimaan itäkärkeen. Hyvällä tuulella
voi tuon matkan tehdä yhdessä vuorokaudessa, mutta Castrénpa ei
ollut lainkaan perille pääsevä koko kesänä. Ensin oli näet muutaman
vuorokauden kestäessä täysi tyven, jolloin ei päästy mihinkään,
mutta jolloin Castrénin terveys kuumuudesta ja pilaantuneesta ilmasta
laivassa yhä huononi. Laivalla olijat olivat vanhauskoisia ja
koettivat käännyttää Castrénia omaan oppiinsa, toivatpa vielä
vanhauskoisen papinkin samaa tarkotusta varten eräästä läheisestä
aluksesta laivaan. Vihdoin alkoi tuulla ja päästiin jo Kuolan niemimaan
rannikon suojaan. Silloin tuuli yht'äkkiä kääntyi vastaiseksi
ja oli ankkuroitava rannikon suojaan. Ennen pitkää paisui tuuli
hirmumyrskyksi, ankkuriköysi katkesi ja laiva alkoi ilman ankkuria
ajautua ulos merelle. Koetettiin saada se erään rannikolle laskevan
joen poukamaan, mutta myrsky esti sen, ja nyt tulivat laivuri ja
miehistö niin epätoivoihinsa, että joivat itsensä täyshumalaan,
jättäen laivan oman onnensa nojaan. Sairas Castrén makasi laivan
kokassa, odottaen vaan aluksen murskautuvan Solovetin kalliosaaria
vastaan. Tuuli kumminkin onneksi hiukan kääntyi, ja vihdoin saatiin
laiva tuulensuojaan Valkean Meren _etelä_rannalle. Siellä oli alus
useampia vuorokausia ankkurissa -- joka oli saatu lainaksi toisesta
laivasta -- ja Castrén makasi heikkona sairaana. Laivuri tahtoi
välttämättä laskea hänet maihin, mutta Castrén ei suostunut,
ennenkuin laivuri ja miehistö olivat uudelleen juoneet itsensä niin
tukkihumalaan, että olo laivassa tuntui vaaralliselta. Ainoa selvä
laivamies souti hänet silloin myrskyjen läpi rannalle, jättäen hänet
kuumesairaana 8 virstan päähän lähimmästä kurjasta kalastajakylästä. Se
oli 12 p. heinäkuuta.

Saavuttuaan kylään, jonne hänen kalastajain epäystävällisyyden vuoksi
oli pakko lähteä rannikolta omin voimin pyrkimään ja kantaa itse vähät
tavaransakin, Castrén sairastui toden teolla ja makasi 3 vuorokautta
melkein tiedotonna. Hänen oli välttämättä päästävä lähimpään kylään,
jonne oli matkaa 22 virstaa, mutta talonpojat eivät suostuneet häntä
kulettamaan vähemmästä kuin 100 ruplasta. Tullitarkastusta pitämään
saapuneitten sotilasten avulla pääsi hän kumminkin vihdoin pois ja
saapui lopuksi Arkangeliin hukkaan menneen kuukauden jälkeen. Hänen
tilansa ei suinkaan ollut kehuttava, sillä hänen terveytensä oli
heikko, ja matkakassansa oli vain 15 hopearuplaa. Hän asettui sen
vuoksi asumaan pieneen kylään Arkangelin eteläpuolelle erään samojedin
kanssa, joka oli hänen kielimestarinaan.

Tilapäistä apurahaa hän täällä hartaasti odotti. Jo edellisenä syksynä
oli hän hakenut erästä avointa suurehkoa yliopistollista stipendiä,
mutta sen sai sillä kertaa toinen hakija, Y.A. Wallin. Castrénille
olivat kumminkin konsistorissa antaneet äänensä professorit Linsén,
Schultén, J.J. Tengström ja Hällström, ja äänestyksen tapahduttua
oli G. Rein professorien Ilmonin, Lillen ja Grotin kannattamana
ehdottanut Castrénille ylimääräistä apurahaa. Myöhemmin oli Sjögren
suositellut Castrénille valtiolta apurahaa, ja ihastuksekseen
sai Castrén tänne Vienan varrelle tiedon, että hän oli Suomen
valtiovaroista saanut 1,000 ruplan suuruisen apurahan tutkiakseen
Europan puoleisia samojedeja sen vuoden kuluessa. Seuraavaa vuotta
vartenhan oli hänellä luvassa apuraha Venäjän Tiedeakatemialta.
Suuresti huolistaan vapautuneena muutti hän uudelleen Arkangeliin,
josta hän marraskuun lopulla alkoi retkensä itäänpäin.

Ennenkuin hän kumminkaan joutui varsinaiselle samojedialueelle,
matkusti hän venäläisten asuman kauniin, joskin kolkon alueen
läpi Vienajoen vesistön varrella. Hän purjehti ohi Kholmogoryn
kauppalan, 70 virstaa Arkangelista etelään, paikan, jossa hän
otaksui olleen bjarmien kuuluisan "Jomalin" temppelin. Hän ei kesällä
varojen puutteessa ollut voinut täällä suorittaa kaivauksia, ja nyt
talvella oli maa jäässä. Hän keräsi niin muodoin vain taruja paikan
varhemmasta väestöstä, valkosilmäisistä tshuudeista, ja jatkoi
matkaansa edelleen pieneen Pinegan piirikaupunkiin. Pinegassa oli hän
sikäläisen polisimestarin rouvan ystävällisessä hoivassa. Mainittu
rouva oli syntyjään suomalainen, Hedvig Sofia Lencqvist, Oriveden
lahjakkaan kirkkoherran Erik Lencqvist-vainaan tytär. Tämä auttoi
Castrénia kaikella tapaa, ja Castrén erosi hänestä kiitollisin mielin.

Se matka, jonka Castrén nyt oli suorittanut, ei jäänyt tieteellisittä
tuloksitta sekään. Castrénin mieltä kiinnitti tällä alueella nimenomaan
sen aikaisemmat asutussuhteet. Hän tuli siihen tulokseen, että
sen asujamet, Venäjän aikakirjojen Savolotsheskaja Tshudj, olivat
olleet suomalaisia, lähinnä karjalaisia. Johtopäätöksensä, joka
luultavasti on oikea, perusti hän tarinoihin ja muistotietoihin sekä
etenkin kielellisiin omituisuuksiin ja paikannimiin, joissa hän
näkee paljo suomalaista. Tutkimuksensa tuloksen julkaisi hän v. 1844
Suomi-kirjassa, vieläkin arvokkaaksi katsottavassa kirjoituksessaan
savolokilais-tshuudeista, noista kansantarujen taitavista, suunnattoman
rikkaista tshuudeista, jotka venäläisillä ovat saaneet melkein
samantapaisen hämäräperäisen värityksen kuin meillä jättiläiset ja
munkkilaiset.

Me olemme asian laadusta ja tämän kirjasen luonteesta riippuen
Castrénin tähän astisiin matkoihin nähden kiinnittäneet huomiota
enimmäkseen niiden ulkonaiseen kulkuun ja syrjäyttäneet niiden
tieteellisen tuloksen ja tarkotuksen. Lienee kumminkin syytä tässä
painostaa, että ne eivät suinkaan olleet huvimatkoiksi vain ja
seikkailuretkiksi muodostuneet. Castrén keräsi niillä aineksia,
tavattoman monipuolisia ja laajoja, joita hän suurimmaksi osaksi
on käyttänyt myöhemmin ilmestyneessä mytologiassaan ja Suomen
kieliopissaan. Pienempiä kirjoituksia näiltä aloilta ilmestyi näiden
vuosien kuluessa Suomi-kirjassa, m.m. historiallisesti tärkeitä
otteita Solovetskoin luostarin kronikasta ja sangen arvokas kirjoitus
koron vaikutuksesta Lapin kielessä (Om accentens inflytande i Lappska
språket), kuten vielä tuonnempana tulee puheeksi.



Samojedien parissa.


Kuten tiettyä, on itäinen ja pohjoinen osa Europan Venäjää ja suuret
alueet Venäjän Aasiaa n.s. vierasheimoisten kansojen asumaa,
kansojen, jotka kuuluvat eri rotuihin ja puhuvat monta eri kieltä.
Ennen vanhaan asuivat nämä rodut suuria yhtenäisiä alueita, joiden
keskuksia olivat jokien vesistöt. Slaavilaisten kansojen asuma-ala
käsitti silloin vain nykyisen Venäjän valtakunnan läntisimmän tai
länsilounaisimman osan. Muussa osassa nykyistä Venäjää oli aika
ajoittain mahtavia kauppavaltoja, mutta suurimmaksi osaksi asui siellä
kiertelevän kalastaja- ja metsästäjä-sivistyksen asteella olevia
kansanheimoja. Mikä noiden kansojen historia oli ollut, minkälaisissa
heimolaissuhteissa ne olivat toinen toisiinsa, mitä rotua ne edes
olivat, kaikesta tästä olivat käsitykset satakunta vuotta sitten vielä
hyvin epäselvät. Näin oli nimenomaan Europan Venäjän pohjoisimpia ja
Siperian kansoja koskevien tietojen laita. Sen sijaan olivat monista
lähemmistä, osaksi jo sukupuuttoon kuolleista kansoista tietoja
keränneet ja antaneet moniaat nerokkaat venäläiset tutkijat, ja viime
vuosisadalla ennen Castrénia myös kuuluisa maamiehemme, edellisessä
usein mainittu akatemikko A.J. Sjögren. Viitattu myös on jo, mikä suuri
osuus Venäjän akatemialla on ollut noiden kansasirpaleiden kielten,
historian, muinaisuuden ja kultuurin valaisemisessa.

Jonkinlaisen yleiskatsauksen saavuttamiseksi on meidän syytä mainita,
missä ne kansakunnat asuvat, jotka nyt lähinnä tulevat kysymykseen. Me
saamme tällöin syrjäyttää aroseudut etelässä Kijowan--Samarah seutujen
eteläpuolella ja lounaisessa Siperiassa. Myöskään ei meillä ole
syytä puhua Itämeren suomalaisista, koska voinee edellyttää yleisesti
tunnetuksi näiden seutujen kansallisuusolot.

Pohjois-Venäjällä on meillä niin muodoin ensinnä
samojedilaiskansanlahko, jonka Europan puolella olevaa osaa sanotaan
jurak-samojedeiksi. Ne asuvat tundravyöhykettä Jäämeren rannalla
Mesenin kaupungista lännessä Uralin vuorten toiselle puolelle. Alueen
Europan puolisen osan jakaa melkein kahtia Petshorajoki, jonka
itäpuolista osaa kutsutaan Boljshesemeliksi ja läntistä Vähiksi
Tundroiksi. Vähillä tundroilla erotetaan Kaninin niemimaan ja Timanin
tundrojen samojedit. Tästä alueesta länteen on muinoinen Savolotshje
eli Bjarmia entisine suomalaisasutuksineen.

Petshoran latvoilta Vytshegdaan lännessä ja Uralille idässä asuu
syrjäänien muinen mahtava suomensukuinen kauppiaskansa metsäseuduilla.
Niihin luetaan kielellisestikin lähisukuiset, mutta ylen vähälukuiset
permjakit Vjatkajoen latvoilla. Alempana pitkin Vjatkaa ja Kamaa asuvat
votjakit, ja Vjatkan ja Vetlugan varsilla aina Volgan pohjoisrannalle
asti tsheremissit. Niistä etelään nykyisen Kasanin läänin länsi- ja
lounaisosissa asuvat muinaisen Hopea-Bolgaryn perilliset tshuvassit,
ja niiden ja venäläisten kesken hajallaan tatarit. Näistä vielä
kauvemmaksi etelään on hajallaan venäläisten joukossa mordvalaisten
monilukuinen kansa. -- Kamasta itään taas pitkin Bjelaja-jokea Ufan
läänissä asuu tatareja ja bashkireja sekä tsheremissejä.

Kun sitte siirrymme Uralin vuorista itään, on meillä Ob-joen varsilla
ostjakkilaiskansa, jonka etelä- ja länsipuolella asuu vogulien
vähälukuinen heimo. Pitkin jäämeren rantaa tundroilla aina
Khatanga-joelle asti asuu Aasian samojedeja. Etelämpänä Siperiassa
asuvista erinomaisen monilukuisista kansanheimoista saamme tuonnempana
erikseen puhua.

Kuten mainittu, oli Castrénin tarkotus syksyn ja talven kuluessa
v. 1842 tutkia Europan puolisia samojedeja. Hän lähti siis ensinnä
Pinegasta, jonne hänet viimeksi jätimme polisimestarin rouvan hoiviin,
kauvemmaksi itään, Mesenin piirikaupunkiin, Pinegasta 143 virstan
päähän. Tämä paikka on hänen omien sanojensa mukaan sivistyneen
maailman äärimmäinen tukikohta koillisessa, sillä siitä alkaa
pakanallisten samojedien asumatanner, ja jo Mesenissä sai Castrén
tehdä heidän tuttavuuttaan. Hän yritti täällä saada jotakuta heistä
palvelukseensa kielimestariksi, mutta se yritys osottautui mitä
vaikeimmaksi. Hän asettui sen vuoksi asumaan muutaman kymmenkunta
virstaa kauvemmaksi samojedilaiseen Somshan kylään, mutta täältäkään
saadut kokemukset eivät osottauneet kovin rohkaiseviksi. Samojedit
olivat auttamattomasti juoppouteen vajonneita, ja raittiinkin heistä,
jonka Castrén yritti ottaa palvelukseensa, oli sellainen patajuoppo,
että hänet oli erotettava. Samoin kävi samojedinaisen, jota Castrén
yritti kielimestarikseen ja tulkikseen, ja kun muu ei auttanut,
turvautui Castrén ministeriöstä ja pyhältä synodilta saamiinsa
suosituksiin, kutsutti luokseen kapakasta kaikki samojedit, luki
heille paperiensa sisällön ja vaati heitä toimittamaan hänelle
raittiin, kunnollisen ja järkevän tulkin. Samojedit pelästyivät ja
toimittivat tulkiksi erään samana päivänä paikalle saapuneen miehen,
joka aluksi osottautui hyväksi, mutta jo muutaman tunnin kuluttua
tekeytyi sairaaksi, ajettiin tiehensä ja makasi kohta sen jälkeen
täyshumalassa kapakan edustalla.

Että se kokemus, jonka Castrén oli saanut niistä samojedeistä, jotka
häntä olivat palvelleet, oli yleistettävissä koko tämän paikkakunnan
samojedeihin, sen sai hän nähdä mennessään sikäläisen kapakan
lähettyville. Sen ympäristö oli kauttaaltaan kaatuneiden urosten ja
vaimoväen peittämää, ja tuosta Bakkuksen temppelistä sisältä kuului
hirveä meteli. Aina silloin tällöin tuli sieltä joku puolihumalainen
ulos kahvipannu kädessä, kulki etsiskellen maassa makaavien kesken,
kunnes löysi etsimänsä, käänsi tämän varovasti seljälleen ja kaatoi
kahvipannusta voimanestettä suuhun. Sitte palasi hän uudelleen vielä
pystyssä olevien tovereidensa luo.

Somshassa Castrén viipyi jonkun aikaa, näki samojediläistelttoja ja
tutustui rajuilmaan aukeilla tundroilla. Ennen pitkää halusi hän täältä
kuitenkin edemmäksi ja joutui nyt seuduille, joissa ei ainoakaan
sivistynyt ennen häntä ollut käynyt. 19 p. joulukuuta v. 1842 lähti
hän uudelleen liikkeelle Mesenistä, jossa hän oli pistäynyt, kahden
hevosen vetämässä "kibitkassa", lähimpänä päämääränä Nesin kirkonkylä
Kaninin niemimaan rajalla. Eivät ymmärtäneet asujamet, miksi hän
vapaaehtoisesti tuommoiselle matkalle lähti. Toiset arvelivat, että
hänet oli Siperiaan karkotettu, mutta toisista oli selvä, että hän meni
etsimään kultaa.

Tundra, jonne Castrénin nyt oli määrä mennä, on kolkkoa ja autiota
maata, joka on vain hiukan meren pintaa korkeammalla. Se kyllä ei ole
aivan tasaista, mutta kohopaikat ja notkot ovat pitkiä ja loivia,
ja talvella, milloin lumi peittää tundran, on sitä vaikea erottaa
meren selästä. Siinä ei kasva juuri mitään. Siellä täällä olevista
vaivaisista puu- ja pensasaloista voi melkein varmuudella päättää,
että ne reunustivat jonkin tundrajoen uomaa.

Kun maa on näin kolkkoa ja autiota, voi ymmärtää, että se on aivan
altis Jäämeren kireille pakkastuulille ja että maanviljelyksestä tai
karjanhoidosta semmoisilla aloilla ei voi olla puhettakaan. Metsästys
ja kalastus ovat samojedien ainoina elinkeinoina; siellä täällä
heidän alueellaan on jokunen kauppaa tai kapakkaliikettä harjoittava
venäläinen tai syrjääni, jotka kohtelevat samojedejä sangen julmasti.

1830-luvulla lähetettiin samojedein luo lähetyssaarnaajia ja
rakennettiin heidän alueilleen 3 kirkkoa, yksi Kaninin tundroja varten
Mesiin, yksi Timanin tundroille Pjoshaan ja yksi Boljshesemelin
tundroille Pustoserskin kauppalaan Petshora-joen suulle. Kussakin
paikassa oli venäläinen pappi, mutta siitä huolimatta olivat samojedit
suurimmaksi osaksi pakanoita. Heillä oli jonkinlainen ylin
jumaluus Num, mutta tavallisesti palveltiin kahdellaisia rinnakkaisia
jumalaisolentoja, kotijumaloita (hahe) ja haltijoita (tadebtsho).
Edelliset ovat n.s. fetishejä, puisia tai kivisiä, joskus
tilapäisesti lumisia jumalolentoja, jollaisia jokaisella samojedillä
on useita, ja niitä säilytetään erikoisessa re'essä. Niiden mukaan
vannotaan valat, joita pidetään tavattoman pyhinä, eikä esim. varas
kernaasti vanno puhdistusvalaansa, jos sellainen vaaditaan, vaan
ennemmin tunnustaa.

Tavallaan merkillisempiä kuin hahet ovat tadebtshot, joita voi lähestyä
vain erikoinen velho eli taikuri. Hän noitarummun avulla tiedustelee
haltialta varastetusta tavarasta, parantaa tauteja ja ennustaa tulevia
asioita. Tavallisesti ovat taikurit jokseenkin taitamattomia ihmisiä,
päinvastoin kuin muitten kansojen kesken on laita, mutta heilläpä
taikurin arvo meneekin perintönä eikä vaadita mitään kouluutusta
saavuttaakseen tämän arvon. Taikurit -- tadibit -- lankeavat loveen,
lentävät ilmassa, uivat veden alla ja matkustavat manalaan. Tietäjän
toimitustaan tehdessään laulavat he yksitoikkoista säveltään
yksinkertaisin sanoin.

Se kansa, minkä uskonnollisia käsityksiä edelliset rivit kuvaavat,
asuu muutettavissa teltoissa, jotka ulkoa ovat peitetyt poronnahoilla
ja muodoltaan ovat pyöreät tai soikeat. Ne ovat tavallisissa oloissa
aivan pimeät, ell'ei keskellä oleva risuvalkea ole sytytettynä, ja
niissä täytyy olla hyvin vaatetettuna pakkasta vastaan. Pukuna
on peurannahkainen paita, karvat sisälle päin ja säärten verhona
poronnahkaiset säärykset, jota paitsi pukuun tavallisesti kuuluu useita
muita nahkavarustuksia.

Tämän kansan keskuuteen oli Castrén nyt lähtenyt tutkimaan kieltä,
tapoja ja uskonnollisia käsityksiä. Me olemmekin tavallaan rientäneet
ohi kertomuksemme, sillä nekin tiedot samojedeista, joita ylempänä
esitettiin, ovat Castrénin hankkimat ja hänen kauttaan tunnetuiksi
tulleet.

Saavuttuaan Mesenistä jo edellisestä tuttuun Somshan kylään jätti
Castrén sinne hevosensa ja jatkoi matkaansa neljän poron vetämässä
reessä. Edessä kulki opas omassa reessään, pitäen kiinni Castrénin
porojen ohjaksesta. Ajettua jonkun matkaa tultiin oppaan vanhempien
teltalle, jossa Castrén astui sisään pimeään tupaan, sytytti
valkean ja näki sen loimossa teltin nurkkaan paenneen samojeditytön,
joka villin ilmein söi raakaa ja veristä lihaa. Tyttö pian ihastui
Castrénin nuuskarasiaan ja sitten sormukseen, ja keskustelu pääsi
alkuun. Matkustajamme tarjosi viinaa isännälle ja tämän silloiselle
vaimolle -- Castrénille selvisi, että moniavioisuus oli luvallista
samojedien kesken -- sekä oppaalleen. Vihdoin antoivat nämä hänelle
levänneitä poroja edelleen matkustamista varten, ja hän saapui Nesiin,
jonne hän toistaiseksi asettui. Ikäväkseen hän havaitsi, ettei
siellä ollut samojedeja juuri lainkaan, sen jälkeen kun kapakka oli
muutettu Somshaan, ja vaikka Castrénille oitis luvattiin samojedi
kielimestariksi, ei lupauksen täyttämisestä tahtonut tulla mitään.
Kaikeksi onnettomuudeksi oli pappi matkoilla, joten Castrén joutui
asumaan jonkun iki-itaran leipäkauppiaan luo, joka ei antanut hänelle
muuta ruokaa kuin leipää ja joka päivä säännöllisesti yhden mädänneen
kalan, joka aamulla paistettiin ja sitte syötiin päivän kuluessa.
Kun ruoka joulupäivänäkin oli samallaista, suuttui Castrén,
viskasi happamen kalan paistinpannuineen nurkkaan ja läksytti tuota
"ihanteellista" saituri-isäntäänsä niin perin pohjin, että tämä siksi
kerraksi toi hänelle voimakasta jauhovelliä. Mutta kun tavallinen
ruokajärjestys sen jälkeen taas uusiintui ja kun Castrén yrityksistään
huolimatta ei pyssylläkään saanut ruuan arvoista syötävää, päätti hän
muuttaa majaa ja mennä asumaan papin rouvan luo. Täällä otettiin hänet
erinomaisella sydämellisyydellä ja ystävyydellä vastaan, ja siellä
vietti hän sitte iloisen venäläisen joulujuhlan.

Vihdoinkin oli Castrén onnistunut saamaan kunnollisen ja oman arvonsa
tuntevan samojedin opettajakseen, ja hän teki voitavansa saadakseen
tämän pysymään luonaan. Itse kertoo hän siitä näin: "Minä puhelin
hänen kanssaan ystävällisesti, maksoin hänelle hyvästi, annoin hänelle
viinaa joka päivä, enkä koskaan häntä kieltänyt juomasta itseään
humalaan, milloin hänelle tuli halu. Kuitenkin rupesi hän ikävöimään
ja haluamaan päästä tundralle. -- 'Sinä elät minun kanssani ystävänä
ja sen tähden minä sinua rakastan', sanoi hän minulle yhtenä päivänä,
'mutta minä en voi asua huoneessa. Ole sen tähden armollinen ja vapauta
minut.' Minä lisäsin nyt hänelle päiväpalkkaa, annoin hänelle enemmän
viinaa, lähetin hakemaan hänen vaimonsa ja lapsensa, annoin viinaa
vaimollekin ja koettelin jos jollakin tavalla huvittaa samojedin
surullista mieltä. Tällä tavalla sain hänen vielä jäämään muutamaksi
päiväksi. Minun kamarini lattialla istuivat nyt kuten teltassaan mies,
vaimo ja lapset, peurannahkain, sääripeitteiden, veitsien, vakkojen ja
muiden kapistuksien keskellä. Mies oli kokonaan minun käytettävänäni;
vaimo ompeli samojedilaisia vaatteita ja auttoi väliin miestään
käännöksissä. Usein kuulin hänen huokaavaan syvään, ja kun kerran
kysyin syytä hänen murheeseensa, purskahti hän itkuun ja sanoi
surevansa miehensä takia, kun tämän täytyy elää kamariin sulettuna.
'Eihän miehelläsi', vastasin minä, 'ole suurempaa hätää kuin sinulla
itselläsikään; miltä sinusta itsestäsi tuntuu?' 'Minä en ajattele
itseäni, suren vaan mieheni puolesta', sanoi hän yksinkertaisesti. Nyt
alkoivat mies ja vaimo niin hartaasti rukoilla vapauttamistaan, että
en kauemmin hennonnut heitä vastustaa."

Se samojedi, jonka Castrén sitten sai palvelukseensa, oli kehno ja
tyhmä, niin että hän useammin kuin kerran hermostui kielimestariinsa.
Sen vuoksi hän ilomielin yhtyi papinrouvan ehdotukseen, että he
menisivät katsomaan samojedilaista hääjuhlallisuutta lähistöllä. He
menivätkin sinne, ja Castrén on matkakertomuksessaan antanut vilkkaan
ja eloisan kuvauksen tuosta merkillisestä tilaisuudesta.

Castrén oli jo kuitenkin oppinut Nesissä, mitä siellä opittavaa oli,
ja hänen tuli sen vuoksi matkata edelleen, lähinnä Pjoshaan ja sieltä
Pustoserskiin. Alkumatkan sai hän kulkea melkein autioiden seutujen
kautta, sillä samojedit olivat menneet talviostoksille Meseniin ja
Somshaan. Hän sai myös kokea samojedein epäluotettavuutta, sillä
Pjoshassa sai hän 10 päivää turhaan odottaa miestä, jonka kanssa hän
oli sopinut kielimestarin toimesta. Sen sijaan huvittelihe hän täällä
kerrankin taas metsäseudulle tultuaan nuoruutensa ihanalla
hiihtourheilulla.

Matka Pjoshasta pohjoiseen pitkin Tsheskin lahden rantaa ja yli
veden jakajan Indigajoelle oli loppua Castrénille hyvin tuhoisasti.
Nukuttuaan yön ystävällisten samojedein teltassa lähti hän 3
samojedin opastamana matkaansa jatkamaan, koska ilma näytti suopealta.
Mutta matkalla nousi hirmumyrsky, kovin, missä Castrén oli ollut.
Päivällisaikaan ei lumentuprakassa enää voinut erottaa poroja
reen edessä. Tuuli tempasi katoksen Castrénin reestä ja hän kastui
ennen pitkää läpimäräksi, kun ei voinut saada suuruutensa vuoksi ylleen
sitä poronvaatetakkia, jonka eräs samojedeista ystävällisesti hänelle
tarjosi. Lumi peitti aika ajoin koko hänen rekensäkin, että se oli
lapioitava ilmoille. Pahinta oli, että pyryssä oli eksytty oikealta
tieltä, ja kun pitkän ajan kuluttua löydettiin tuttu joki, eksyi toinen
samojedi seurueesta, hänen toverinsa läksi häntä hakemaan ja Castrén
istui yksin ainakin pari tuntia autiolla tundralla, peläten, että
hänen saattajansa pelosta olivat karanneet. Voi ymmärtää, mimmoinen
hänen tilansa oli! Vaatteet olivat läpimärät, ja kun pakkanen yön
tullen koveni, alkoi häntä ankarasti viluttaa. Hän uskoi jo saavansa
matkustaa toisiin maailmoihin, mutta silloin palasivatkin seuralaiset
ja matkaa jatkettiin, kuitenkin vielä useamman kertaa eksyen. Kun sitte
vihdoin päästiin samojedileiriin, polvistui toinen oppaista Castrénin
pulkan juureen, ylistäen jumalaa, sillä "hän on pelastanut meidät tänä
yönä, enkä minä". Ennenkuin Castrén saapui Pustoserskiin oli hän
tutustunut muutamaan samojedilaisylimykseen ja kokenut vaihtelevia
seikkailuja, mutta meidän on kaikkien niiden ohi riennettävä ja
pysähdyttävä "aution järven" kolkkoon ja yksinäiseen pikku kaupunkiin
Petshoran suulle, Pustoserskiin, samojedilaisalueen pääpaikkaan, johon
heidän on tapana lännestä ja idästä kokoontua. Se oli siis oikea
paikka Castrénille hänen tutkimuksissaan, vaikka sen kolkko ympäristö
ei voinut olla tuntumatta kamalalta hänen mielessään. Seutu on niin
hirveätä ja autiota, että se sikäläisen papiston sanojen mukaan ei
voi olla luomisessa luotua, vaan on syntynyt vasta vedenpaisumuksen
jälkeen.

Miltä tuollaisella seudulla myrskyt ja tuulet voivat tuntua, sen sai
Castrén pian huomata. Hänen oli tapansa tehdä joka aamu pieni kävely
ulkona, mutta eräänä aamuna häntä myrskyn takia varotettiin menemästä
ulos. Hän meni kumminkin, mutta oli ottanut vain yhden askeleen
portailta, kun hän huomasi, että myrsky oli häntä voimakkaampi, ja hän
tarttui portaaseen kiinni. "Nyt oli minun taisteltava kova taistelu
ilman näkymättömiä henkiä vastaan. Oli otettava vain yksi askel,
mutta tämä yksi askel vaati kaikki voimani. Epätoivoisen ponnistuksen
jälkeen sain kyllä tuulesta voiton, mutta kun palasin kamariini, olivat
voimani niin tyystin uupuneet, että en voinut nousta vuoteelleni, vaan
voimatonna ja melkein tainnoksissa vaivuin lattialle."

Tässä paikassa viipyi Castrén kaksi kuukautta tutkimuksiaan
varten. Yksikään samojedi ei kyllä ollut kyllin raitis hänen
vakituisesti käytettäväkseen, mutta hän käytti apunaan tilapäisesti
kerjurisamojedeja sekä erästä samojedilais-uutisasukasta, joka asui
lähistöllä ja oli hänelle suureksi hyödyksi.

Kun samojedit Pustoserskin seudulta siirtyivät etäämmäksi, lähti
Castrénkin sieltä mennäkseen 250 virstaa etelämpänä olevaan venäläiseen
siirtolaiskaupunkiin, _Usttsylmaan_, jossa myös sanottiin samojedeja
liikkuvan. Usttsylmassa asui hurjia, raakoja ja intohimoisia
raskoljnikejä, jotka arvelivat Castrénia pahanhengen kätyriksi,
kaivojen myrkyttäjäksi, vuodentulon tuhoojaksi y.m., ja pari kertaa
he olivat Castrénin tappaa, kun tämä oli kaupungilla kävelemässä.
Kun Castrén ei kumminkaan tahtonut juuri noin kurjaa kuolemaa, lähti
hän nopeasti siitä kaupungista ja noiden hurjistuneiden asukasten
keskuudesta Petshoran latvoille, _Izhemskin_ kylään, joka on
syrjääniläinen. Täälläkin kohdeltiin Castrénia suurella epäluulolla,
sillä maine hänestä oli Usttsylmasta levinnyt tänne ja häntä epäiltiin
noidaksi ja velhoksi. Häiritsemättä sai hän kuitenkin jatkaa
opinnoitaan täällä kelirikon ajan ja tutkia sikäläistä samojedimurretta
ja syrjäänien oloa, elämää, tapoja ja luonnetta. Näiden tutkimusten
tuloksina kertyi runsas kansatieteellinen ainehisto ja syntyi sen
syrjääniläiskieliopin runko, joka kirjoitettiin samana kesänä Kolwassa
ja painettiin pari vuotta myöhemmin Helsingissä, kuten kohta saamme
nähdä.

Sanoimme Castrénin kesällä olleen _Kolwassa_. Se on pieni kaupunki
samojedialueella, 400 virstaa Izhemskista, ja sinne kulki Castrén 15
vuorokaudessa veneellä Ishmaja Petshora-jokia pitkin.

Noiden pohjoisten jokien rannat ovat hyvin luonnonkauniita. Ne ovat
korkeaäyräiset, valkeata tai punertavaa kiveä, ja niiden päällä
kasvaa jylhää ja ihanaa metsää, joiden äärettömyys, yksinäisyys,
majesteettisuus antaa puoleksi alakuloisen värityksen maisemille.
Petshora-joki nimenomaan on leveä ja mahtava ja saaririkas, siihen
yhtyy aina vähä väliä vuolaita jokia Uralilta, ja sen rannoilta hohtaa
aina silloin tällöin huikaisevan kirkas lumihuippu.

Tämä ihana matka oli kuitenkin rasittava hyttysten ja auringon paahteen
vuoksi, eikä sen miellyttävyyttä erikoisesti lisännyt se sattuma,
että veneen masto kerran kaatui ollen vähällä halkaista Castrénin
pääkallon.

Kolwassa viipyi Castrén pari kuukautta asuen kurjassa asunnossa,
hän, syöpäläisten ja kirkuvien lapsien vaivaamana, kirjoittaen
syrjääniläistä kielioppiaan maanalaisessa kellarissa ja jatkaen
samojeditutkimuksiaan yhteisessä tuvassa uupumatta ja reippaasti.
Tiedemiehen into ei luopunut hänestä, sillä nyt hän tiesi olevansa
omalla alallaan ja työnsä oli hänelle jumalanpalvelusta.

Mutta jo lähestyi vähitellen se aika, jolloin hänen oli lähdettävä
Siperiata kohti. Alkuperäinen suunnitelma oli kyllä suuresti muuttunut.
Kauvan puuhatusta siperialaisesta retkikunnasta ei lopuksikaan tullut
mitään ja Castrénin tuli tehdä matkansa yksin. Mutta matkan varat
antoi kuitenkin Venäjän Tiedeakatemia, ja itse asiassa oli Castrénin
tieteellisille töille ehkä edullisinta, että hän nyt sai suunnitella
matkansa vapaasti ja riippumattomasti. Ja niin läksi hän syyskuun 16
p. kulkemaan retkeänsä Aasiata kohti, päämääränä Obdorskin kaupunki
Ob-joen suussa.

Castrénin omien sanojen mukaan oli tämä hänen kaksikuukautinen
matkansa vaivaloisin, mitä hän tähän asti oli tehnyt tai vast'edeskään
tuli tekemään. Alku tuntui kyllä hyvin edulliselta, sillä matka tehtiin
ylöspäin pitkin Petshora-jokea veneellä, n.s. kajukilla, joka oli
leveäkeulainen, taaksepäin kapeneva purjealus. Veneessä kulki joukkue
syrjäänejä sekä pari samojedia, joiden kaikkien tarkotus oli mennä
Obdorskiin talvimarkkinoille. Tämä kajuk oli paras saatavissa oleva ja
jotenkin hyväkulkuinen. Vahinko vain, että ruoka oli pilaantunutta ja
että välikansi vuoti; Castrén oli sen alle pystyttänyt teltan sateen
suojaksi. Kolme muutakin telttaa oli kannen alla, ja yhdessä niissä
asui samojeditar, jonka Castrén kerran matkalla yllätti noitatempuilla
lepyttämästä tuulten ja sään jumalia. Kohtaus oli sangen lystikäs,
ja hämmästyneeltä taikuriakalta sai Castrén nyt kuulla suuret määrät
samojedilaisia käsityksiä ja tietoja, joita hän myöhemmin käytti
jumalaistarullisissa ja kansatieteellisissä julkaisuissaan.

Sanoimme, että tuo noita-akka koetti lepytellä ilman jumalia. Aluksi
ei se kumminkaan ollut tarpeen, sillä mitä paras myötätuuli kuletti
heitä virtaa ylöspäin. Ohitse kiitivät vehmaat niityt ja metsät, joiden
takana häämötti aukeita nevoja, ja lähestyttiin yhä tundramaisempia,
autioita, kasvuttomia seutuja. Missä joki polvitteli enemmän etelään ja
itään, näkyi taas suomaita ja niillä liikkui aina jokunen karhu ja
näkyi lintuja, korkealla liitelevä kotka y.m.s.

Milloin Castrén ei levännyt tuli- ja hietakivistä tehdyllä
vuoteellaan, jatkoi hän tieteellisiä töitään ja havainnoltaan, otti
selkoa tundrojen kansan elinehtojen huononemisesta ja syrjäänien
ja samojedien välisistä suhteista, joissa hän pääasiassa asettuu
jälkimäisten puolelle. Hän ei ainoastaan ollut oppinut tuntemaan
tieteellistä myötätuntoa tuota erinomaisen alhaisella sivistysasteella
olevaa kansaa kohtaan, hän lisäksi suunnittelee toimenpiteitä,
joiden avulla sen elämä voisi jatkua ja joiden kautta se voisi kohota
aineellisesti ja henkisesti.

Syyskuun lopulla saapui retkikunta erääseen autiomajaan Uralin
länsipuolelle, Uusa-joen latvoille, ja siellä päätettiin odottaa
talven tuloa, ennenkuin matkaa jatkettiin. Castrén kyllä, kauhistuen
odotuskuukautta, halusi lähteä jo kohta jalan, mutta syrjäänit
eivät antaneet hänelle seuralaista ja hänen oli pysyttävä heidän
mukanaan. Kuukauden kesti odotusta ja se oli raskas aika. Castrén ei
voinut mitään tehdä omia töitään, sillä paitsi häntä asui majassa
14 muuta henkeä, ja savu, häkä, kuumuus ja huono ilma olivat siinä
niin hirveät, että syrjäänitkään, jotka kumminkin olivat tottuneet
vähä kuhunkin, eivät voineet päivällä majassa oleksia, vaikka ulkona
melkein lakkaamatta satoi. Pahimmaksi tuli olo, kun syrjäänit rupesivat
kovasti juomaan aamusta iltaan, ja helpotuksella ja ihastuksella
Castrén vihdoin lokakuun lopulla otti vastaan sanoman, että matkaa
jatkettaisiin. Se ei tosin tapahtunut millään ylenpalttisella
kiireellä, kaukana siitä, mutta saavuttiinpahan kuitenkin vihdoin
Uralin juurelle, ajaen aina 15 rekeä peräkkäin, jälkimmäisen poro aina
etumaiseen sidottuna ja 3-4 poron vetämä ajomiehen pulkka kaikkein
ensimäisenä.

Voi kuvitella, millaiset tunteet Castrénissa liikkuivat kun hän nyt
vihdoin oli Uralin juurella. Edessä olivat nuo huimaavan korkeat
huiput, joista korkeimpia samojedit kutsuvat "Uralin ruhtinaiksi",
ja ne leimusivat ja kumottivat etäisen auringon valossa illalla, ja
yöllä taas lukemattomien tähtien ympäröimänä; vuorten takana olisi
Aasia, kansojen kehto ja Suomen suvun syrjäinen asumatanner, satujen
ja muistotietojen salainen ja pyhä maa, se kuningaskunta, jonka salatut
kätköt ja vaiheet Castrénin oli määrä vetää uudelleen esiin. Kahden
maanosan rajavuoret, jotka ulottuivat pilviin, ja niiden juurella
hän, vanhojen permalaisten ja Suur-Juugrian asujanten kaukainen ja
myöhäsyntyinen jälkeläinen! Kukapa ei tahtoisi olla hänen sijassaan,
kukapa ajattelisi vastuksia ja kärsimyksiä!

Matka vuoriketjun läpi solapaikasta meni yhdessä vuorokaudessa
onnellisesti kauniin sään vallitessa, mutta seuraavana päivänä nousi
hirmuinen länsimyrsky, joka vuoren itärinteelläkin tuntui ankarana.
Sellaisen sään vallitessa ei vuoren poikki kulkeminen olisi ollut
leikintekoa! Aasian puolella nyt kumminkin oltiin, pian näkyi
jalkojen edessä leveä, suunnaton Ob-joki, ja ostjakkilaisvene kuletti
väsyneen tutkimusretkeilijämme sen suistolla olevaan Obdorskiin.
Vihdoin saisi hän hiukan lepoa, saisi vapautua kauheasta raa'an lihan
ja kalan syönnistä ja asua jonkun verran mukavammin kuin ennen. Tarpeen
se jo olikin, sillä terveys alkoi taas suuresti horjua. Suomen suvun
keskellä hän nyt oli, "sai hengittää ilmaa, joka oli luonut ensimmäisen
hengen kipinän esi-isäin rintaan ja jota vieläkin monet heidän
surkuteltavat jälkeläisensä hengittivät", ja hän toivoi parantuvansa
täällä, "unelmiensa maassa", kuten hän sanoi, "kansojen luona, jotka
etäämpää tai lähempää polveutuvat Kalevaäidistä".

_Obdorsk_ oli pienellainen kaupunki, jonka varsinainen asujamisto
oli venäläisiä ja syrjääniä, tunnottomia seikkailijoita, jotka
tahtoivat kaikin tavoin rikastua ympäristön samojedien ja ostjakkien
kustannuksella. Nämä olivat joutuneet säälittävän riippuvaisiksi
noista kauppamiehistä, ottamalla velaksi heiltä tavaraa, niin että
heidän aina oli pakko myydä vuotuiset antimensa samalle kauppiaalle,
joka sai maksaa tavarasta niin pienen hinnan kuin ikinä viitsi. Nämä
herratpa ne luonnollisesti suurella epäluulolla katselivat Castrénin
seurustelua noiden kehnojen alkuasukasten kanssa, sillä kuka ties,
mikä tarkotus hänellä oli kerätessään historiallisia, tilastollisia,
kansatieteellisiä ja kielellisiä tietojaan! Suureksi avuksi Castrénille
sen sijaan oli eräs nuori oppinut venäläinen virkamies, joka
tilapäisesti oli Obdorskiin saapunut ja myös keräsi käytännöllistä
tarkotusta varten tietoja alkuasukkaista ja heidän olostaan.

Kuten mainittu, asuu Obin varsilla ostjakkien suomensukuinen kansa.
Castrénin antamien tietojen mukaan vallitsivat siinä tähän aikaan
patriarkalliset olot, niin että kansa oli jakaantunut sukuihin,
joilla oli yhteiset jumalat ja johtajat. Koko kansan etunenässä
oli 2 ruhtinasta. Asukasten kesken vallitsi tavallaan omaisuuden
yhteys, ainakin yhteisavuliaisuus. Heidän taikurinsa olivat etupäässä
manaajia, heidän jumalansa puu- ja kivitekeleitä, joita uhreilla
lepytettiin. Usein oli jumalkuvia suuri joukko yhdessä, ja niiden
ympäristöllä uhreina kallisarvoisia nahkoja, sarvia y.m., mitä
metsästäjä- ja kalastajakansalla, sellaisella kuin ostjakeilla, parasta
oli. Varsinaisia jumalanpalvelusmenoja ei ollut, mutta valaa pidettiin
pyhänä toimituksena.

Mitä muuten tuohon kansaan tulee, oli sillä pohjoisen kalastajaväestön
yleiset paheet: velttous, haluttomuus ja suuri viinan himo.
Myöskin naisen asema oli huono. Nainen ei koskaan perinyt mitään,
naimiskaupassa hänellä ei ollut mitään sananvaltaa ja miehellä oli
oikeus pitää useita vaimoja. Kansan hyvinä puolina taas oli mainittava
sen auttavaisuus, rehellisyys ja hyväluontoisuus.

Castrén oli aikonut jonkun aikaa Obdorskissa oltuaan lähteä vielä
idemmäksi jäämeren rantaa pitkin, tutkiakseen Aasian puolisia
samojedeja Jenisein suupuolessa. Mutta toisin oli käyvä. Hänen
terveytensä ei ottanut parantuakseen, vaan kuume ja rintatauti
pakottivat hänet lähtemään Obia eteläänpäin pieneen Beresowan
kaupunkiin, jossa oli lääkäri ja apteekki. Siellä viipyi hän kuukauden,
mutta lääkäripä käski hänen henkensä pelastimeksi toistaiseksi
luopumaan kaikista enemmistä tutkimusmatkoista ja palaamaan
kotimaahansa. Castrén lopuksi päättikin tehdä niin, sillä vaikka
lääkäri ei sitä suoraan sanonut, ymmärsi hän että lääkäri oli todennut
hänessä keuhkotaudin. Vielä tallella olevissa Castrénin kirjeissä
Sjögrenille hän kirjoittaa masentuneena: "Niin on siis tuomioni
langetettu nuoruuteni keväimessä, ja hauta se päämäärä, jonka mukaan
minun tästälähin tulee suunnitelmani tehdä -- -- Sen vuoksi riennän
minä nyt ainaiseksi jättämään sen maan, jolle olen rakentanut elämäni
liian aikaisin rauenneet suunnitelmat." Heikkona lähtikin Castrén
Siperiasta, saapuen nopean matkan jälkeen Verhoturjen, Vologdan ja
Petrosavodskin kautta Helsinkiin toukokuussa 1844, oltuaan sieltä
poissa yhtämittaa 30 kuukautta Jäämeren rantamilla.



Kotimaassa 8 kuukautta.


Kotimaassa oli siis taas Castrén, mutta oleskelu siellä ei tullut
pitkäaikaiseksi. Palavalla innolla halusi hän päästä rakkaita
tutkimuksiaan jatkamaan, eikä hän kotimaassakaan suinkaan ollut
toimetonna niitä kahdeksaa kuukautta, jotka hän nyt täällä vietti.
Lääkärin hoidossa ja säännöllisissä oloissa, m.m. kesän Uskelassa
toht. Bonsdorffin luona, hänen terveytensä ennen pitkää parani niin
hyväksi, että hän sen vuoksi voi turvallisena katsoa tulevaisuuteen.
Nytpä hän myös suoritti muutamat yliopistolliset tutkintonsa.
Kuukauden perästä kotimaahan tulostansa hän suoritti filosofian
lisensiaattitutkinnon ja vihittiin 21 p. kesäkuuta tohtoriksi.
Latinankielinen väitöskirja, jonka vastaväittäjänä oli E. Lönnrot,
käsitteli syrjäänin kielen nimisanojen taivutusta. Samana vuonna
ilmestyi vielä hänen syrjäänin kielioppinsa, jonka ainekset hän oli
Izhemskissa koonnut ja jonka hän oli Kolwan maanalaisessa kellarissa
kirjoittanut, kuten ylempänä on mainittu.

Helsingissä olevan venäläisen sotaväen keskuudessa Castrén tapasi
tsheremissin. Tätä hän Helsingissä ollessaan käytti kielimestarinaan
sillä menestyksellä, että hän pani kokoon tsheremissin kieliopin, joka
sitte seuraavan talven kuluessa painatettiin. Hän oli vähitellen
tottunut työskentelemään sillä lailla, että hän sai nuo hitaat ja
tällaiseen työhön tuiki tottumattomat muukalaiset käyttämään sanoja,
muotoja ja lauseparsia, joita hän itse tahtoi, ja niiden nojalla pani
hän kielivaistollaan kokoon kieliopin. On huomautettu, että nämä
hänen tähänastiset julkaisunsa, lapin, suomen, viron, syrjäänien,
tsheremissien ja ostjakkien kielioppinsa tietysti eivät ole niin
etevät, kuin hänen myöhemmät teoksensa, mutta hänhän olikin vielä
töittensä alussa.

Että Castrénin teoksille nyt jo annettiin erinomaisen suuri tunnustus,
näkyy kumminkin siitä luottamuksesta, jota hänelle osotettiin. Hänen
syrjäänin kielioppinsa palkitsi Venäjän Tiedeakatemia Sjögrenin
esityksestä puolella n.s. Demidowin palkintoa eli 700 ruplalla ja
antoi lisäksi hänelle 280 ruplaa painatusavuksi, mutta Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura katsoi kunniakseen saada sen omiin julkaisuihinsa,
ja lunasti sen Castrénilta maksamalla sen painatuksen kokonaan. Lisäksi
antoi yliopisto hänelle n.s. Aleksanterin stipendin, joka tekee n. 900
rpl., ja Venäjän Tiedeakatemia otti hänet edelleen palvelukseensa,
määräten hänelle vuotuisen 1,000 ruplan suuruisen avustuksen Siperiaan
tehtävää tutkimusmatkaa varten. Tästä näkee, miten suuria toiveita
Castréniin kiinnitettiin ja miten korkea arvo annettiin hänen
tieteelliselle työlleen, tunnollisuudelleen ja lahjoilleen.

Ne runsaat apurahat, mitkä Castrénin osaksi tulivat, poistivat myös
toistaiseksi kokonaan hänen hartioiltaan sen raskaan taloudellisten
huolten taakan, joka tähän asti oli häntä rasittanut. Huoletonna,
terveenä, hyvin varustettuna ja valmistuneena oli hän niin muodoin v.
1845 alussa valmis lähtemään elämänsä tärkeimmälle matkalle Siperiaan,
jossa hän tuli viipymään 4 vuotta. Hän oli kyllä aikonut ennen matkalle
lähtöään käydä Torniossa vanhoja sukulaisiaan tervehtimässä, mutta
halu kiirehtiä velvollisuutensa mukaan Siperiaan pidätti häntä sitä
aikomustaan täyttämästä.

       *       *       *       *       *

Sinä aikana, jonka Castrén oli ollut poissa Suomesta, oli täällä
tapahtunut joltisiakin muutoksia. Tärkein ehkä oli Snellmanin julkinen
esiintyminen. "Saima" oli alkanut ilmestyä ja siinä Snellman oli
täällä ennen tuntemattomalla tarmolla ja rohkeudella esittänyt
kansallisuus- ja kieliohjelmansa. Suomen sivistyneistö oli herätetty
kuin unestaan, ja korkeina kävivät ajatusten mainingit ajattelevain
henkilöiden mielissä.

Mikä Castrénin käsitys oli maan asujamien velvollisuuksista
suomen kieltä kohtaan, siihen olemme tutustuneet ylempänä hänen
Kalevala-luentojensa yhteydessä. Mutta Snellmanin taistelutapaan hän ei
ollut tyytyväinen. Hänen luonteensa oli toisellainen kuin Snellmanin,
ja hänen kokemuksensa tundrojen kansojen parissa olivat olleet
toiset kuin Snellmanin Skandinaviassa ja Saksassa. Se ilmenee siinä
merkillisessä kirjeessä, jonka hän lähetti Snellmanille Helsingistä
vastaukseksi erääseen Snellmanin kirjeeseen, jonka sisältö melkein
kokonaan oli koskenut tätä kysymystä. Castrénin kirje on päivätty 18 p.
lokakuuta 1844.

Kirje koski oikeastaan Snellmanin toimintaa Saima-lehdessä, ja
Castrén oli varoittanut ystäväänsä olemasta liika raju, jotta
lehteä ei lakkautettaisi, jolloin Snellman menettäisi välikappaleen
herätystyölleen. Mutta tuo herätystyöhän edellytti vastustushengen
kasvattamista, ja kun valtiollista vastustushenkeä silloisissa oloissa
ei ollut ajateltavissa, oli se siis suunnattava sivistyselämän
alalle, lähinnä siis germanisuutta tai oikeammin ruotsinkielistä
sivistystä vastaan Suomessa. Sellainen vastustushenki oli Castrénista
vastaisuudessa oikeutettu, kun oli omintakeinen sivistys pantavissa
vieraan sivistyksen sijalle. Mutta ei vielä. "Pääasia nykyisessä
asemassamme oli kehittää ja ylläpitää vasta herännyttä rakkautta tähän
suomaahan. -- -- Mutta nykypolvi on jätettävä sikseen. Nuorissa ovat
isänmaalliset harrastukset heränneet; niitä on pidettävä hengissä ja
estettävä mätänemästä. Mutta siihen tarvitaan vähemmän lakia kuin
evankeliumia, vähempi epätoivoa kuin rohkeutta, toivoa ja luottamusta.
Suomalainen osaa kyllä joutua epätoivoon, mutta hän rohkenee
harvoin toivoa ja siinä on onnettomuutemme. Jokahinen, nuori ja
vanha tietää, että täällä haisee palaneelta, mutta vanhat ajattelevat:
palakoon, ja nuoret tuumivat: me emme voi tulta sammuttaa. Sano heille,
että he pystyvät siihen, ja pojat saavat rohkeutta ja pelastavat
talon melkein itsestään. Lapsia tulee meidän saada, kirjoja tulee
meidän kirjoittaa, isänmaanrakkautta tulee meidän hoitaa ja suojata;
meidän tulee jokaisen työskennellä omassa asemassaan parhaan kykynsä
mukaan, ja Jumala ei ole meitä hylkäävä. Mutta ennen kaikkea tulee
meidän pelastaa kieli, kansallisuutemme elinehto. -- -- Meidän tulee
tehdä työtä ja viljellä kieltämme, että sitä kerran voidaan käyttää
komeana valtakunnankielenä. Kaikella on ja tulee olla historiallinen
kehityksensä." Ja tämän kirjeen alussa ovat nuo kauniit ja tuliset
sanat, joilla Castrén selittää, mikä hänen mielestään on hänen
elämäntyönsä: "On vain yksi asia, joka syvästi ja mahtavasti on minut
vallannut, vain tätä varten voin minä elää, kaikki muu on minulle
syrjäseikkana. Minä olen päättänyt näyttää Suomen kansalle, että me
emme ole mikään maailmasta ja maailman historiasta irti temmattu
suokansa, vaan että me olemme heimolaissuhteissa ainakin ihmiskunnan
kuudennen osan kanssa. Kieliopit eivät ole pääasiallisin tarkotukseni,
mutta ilman kielioppeja ei päämäärää saavuteta. -- Jos suomalaista
kansallisuutta tämän avulla jossain määrin voidaan edistää, on se
hyvä; muuta en minä voi tehdä, enkä tietysti tätäkään viedä perille,
vain panna alkuun."

Että Castrén ei suinkaan tahtonut jättää oloja olevalle luonnottomalle
kannalle, se on kylläkin tunnettu. Hänen käytännöllinen kantansa,
sanokaamme positiivinen ohjelmansa ilmenee m.m. niissä luennoissa,
joita hän piti tänä lyhyenä kotimaassa olo aikanaan Suomen
kieliopista. On tunnettu, että ne vaikuttivat sytyttävästi, ehkä
sytyttävämmin pienessä piirissään kuin Snellmanin kirjoitukset.
Aug. Schauman muistelmissaan kuvaa tuota vaikutusta, joka m.m.
vaikutti sen, että eräät ylimyskotien lapset lähtivät suomen kieltä
oppimaan sisämaahan. Ja todella! Kuinka mahtoivatkaan tuollaisen
tutkimusmatkailijan suusta vaikuttaa sanat, sellaiset kuin hänen
luentojensa alku- ja loppusanat, joista suomennan eräitä otteita.
"Meidän isämme kuolivat kuin lapset kehdossa, ja se voi olla hyvää ja
kaunista, mutta vähän kunniakasta ja ihmiskunnalle hyödytöntä. Ne
vähäiset rippeet, mitä vielä on jälellä tästä muinen suuresta ja
mahtavasta kansasta, nekin kuolevat ja lasketaan hautaan, sillä he
kieltävät isänsä, ja onhan kirjoitettu: kunnioita isääsi ja äitiäsi,
ettäs menestyisit ja kauan eläisit maan päällä. Mitä sitte tahdomme me,
tämän ikivanhan heimon pojat? Elää vaiko kuolla? Kuollaksemme ja
asiallisesti päästäksemme hautaan on meidän tarvis kulkea vain
vanhaa uraamme, halveksia itseämme, maatamme ja isiämme, epäillä
tulevaisuutta, kykyämme hyviin töihin ja tuloksiin, olla tekemättä
mitään pelosta että emme mitään taida, painaa maahan kaikki suuret
ajatukset ja ihanteet, joita ajan mahtava henki sieluumme nostaa,
lyhyesti, elää täydessä henkisessä laimeudessa ja harrastaa vain omaa
parastamme, omia huvejamme ja nautintojamme." -- -- "Nykyhetkenä ei
mikään uhraus saa olla liika suuri, kun kysymyksessä on äidinkielemme
ja kansallisuutemme säilyttäminen. -- -- Silloin ei pääkallon tutkijain
muutamien vuosisatojen kuluttua ole pakko kaivaa esiin pääkallojamme
niiden avulla määritelläkseen, mitä kansaa me olemme. Jumalan avulla me
olemme jättäneet silloin kauniimpia muistoja itsestämme kuin irvistävät
luurankomme." -- Mutta eikö toiselta puolen ole vaarallista puhua
isänmaasta ja tehtävistä, ja nostaa tunteet kuohuksiin? Jos "tunteemme
kumminkin vain ovat silmänräpäyksen tuotteita, jotka seuraavana
hetkenä haipuvat, miksi silloin heittää näkyville virvatulia, jotka
johtavat harhaan ja ehkä vahingoittavat meitä itseämme? Tunne voi
valehdella; miksi siis levittää valheita ja niin turhaan houkutella
rakastettua isänmaata? Ja eihän isänmaa tarvitse tunteitamme, se
vaatii toimintaa. Mutta onhan tunne toiminnan vaikutin, -- -- eikä
innostuksen, joka tahtoo todella toimia isänmaan hyväksi, ole tarvis
kätkeytyä teeskentelyn kehnon naamarin taakse." Ja mikä se "tunne"
oli, joka oli oleva innostuksen vaikutin ja joka oli kiihottava nuoria
työhön, se selviää siitä juhlallisesta puheesta, jonka Castrén piti
v. 1851 astuessaan hoitamaan uutta virkaansa suomen kielen
professorina, puheesta, jota käsikirjoituksena säilytetään Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Sen ajatus on edelleen sama kuin
se, jota Castrén Kalevala-luennoissaan oli esittänyt, vaikka hän nyt
lausui sen entistä selvemmin. Sen pääajatus on, että me suomalaiset
olimme tähän asti aina vaan ottaneet vastaan, mutta emme koskaan
antaneet mitään. Ja kumminkin oli meillä jotain, oli oma kieli ja oma
runous. Meidän tuli sen vuoksi uskoa, että me yksilöinäkin voimme
jotain saada aikaan, koska me kansanakin voimme, ja kansana meidän
oli osotettava, että me voimme muillekin antaa. Ja sen vuoksi tulee
meidän tahtoa, että Suomen nimi sen kansasta nousseiden europpalaisesti
tunnustettujen kykyjen kautta valloittaa itselleen aseman muitten
kansojen ja maitten henkisessä tietoisuudessa. Silloin on meillä pohja,
herää itseluottamus ja tulevaisuuden usko.

Kohtalo oli määrännyt Castrénin itsensä olemaan ensimäinen uskon
tukipylväs, ensimäinen suomalainen, jolle Europpa tunnusti olevansa
kiitollisuuden velassa.



Toisen kerran Siperiaan.


Se Sjögrenin tekemä ohjesääntö, jonka Venäjän Tiedeakatemia oli
Castrénin matkaa varten valmistanut, sisälsi pääasiassa seuraavaa:
Pääasiallisin tutkimustehtävä olisi ottaa selkoa samojedien
asuma-alueen laajuudesta ja itse samojedikansasta joka suhteessa,
mutta kun samojedien aluetta pitkin matkaa rajoittaa ja osaksi
sen keskuuteenkin ulottuu ostjakkien kansanheimo, oli Castrénin
mahdollisimman tarkkaan perehdyttävä myöskin ostjakkeihin. Sen
lisäksi tuli hänen ottaa selkoa n.s. jenisei-ostjakeista ja muista
niihin luetuista kansoista Jenisein keskijuoksun varsilla ja latvoilla.
Sen sijaan ei hänen olisi tarvis syventyä Jenisein itäpuolella olevan
lukuisan tunguusikansan tutkimiseen.

Sillä tutkimusalueella, joka tämän ohjesäännön mukaan tuli Castrénin
tutkittavaksi, oli hänen viivyttävä 3 vuotta. Jos kohta hän etupäässä
ja perinpohjin tutkisi sikäläisiä kieliä ja niiden eri murteita,
oli hänen myös kerättävä kansanlauluja ja tarinoita, sananlaskuja,
paikkainnimiä, satuja ja pitämyksiä; hänen tuli kerätä maantieteellisiä
ja tilastollisia tietoja, tutkia ja merkitä muistiin kiinteitä
muinaisjäännöksiä, kuten hautoja, kalliokirjoituksia ja -maalauksia
sekä akatemian museota varten hankkia muinaistieteellisiä ja
kansantieteellisiä esineitä.

Niinkuin näkyy, oli annettu ohjesääntö monipuolinen ja tarkka, ja
siitä, että sen toteuttaminen jätettiin Castrénille, näkee, miten
suurta luottamusta hänelle osotettiin ja miten paljo toiveita
häneen kiinnitettiin. Aasian kansallisolot olivat hyvin sekavat ja
niiden selville saaminen oli tieteellisesti tavattoman tärkeä
seikka. Siellä oli kyllä matkustellut ennen Castrénia eräitä
ansiokkaita tutkimusmatkailijoita, mutta näillä oli ollut vain vähän
aikaa käytettävänään ja heidän antamansa tiedot olivat monessa kohden
ristiriitaiset.

Niin vaikeata kuin onkin antaa lyhyttä yleiskatsausta Siperiassa
asuvien kansakuntien maantieteellisestäkään asemasta, on meidän
kumminkin luotava yleissilmäys niihin seutuihin, joihin Castrénin nyt
oli matkustettava, koska ne ja niiden kansakunnat useimmille
suomalaisille ovat aivan vieraat. Tarkemmin perehdymme niihin
tuonnempana Castrénin matkoja seuratessamme.

Läntinen Siperia on suurta alankoa, jota kaakossa rajoittavat korkeat
reunavuoret, Alatau, Altai ja kauvinna idässä Sajaniset vuoret.
Näiltä vuorilta saa alkunsa joukko runsasvetisiä ja kalarikkaita
jokia, jotka laskevat Jäämereen, leikaten syvät uomat Länsi-Siperian
alankoon, mihin niiden väliin paikoitellen jää suunnattomia
nevoja. Etelässä nämä aavikot muodostuvat suuriksi suola-aroiksi
Aral-järven ympärillä ja pohjoisinna ne muodostavat kylmiä, hyisiä
tundroja. Näillä tundroilla asuu, kuten jo on mainittu, Uralilta
lännessä Khatangaan idässä samojedien kansa, jota idässä ulottuu
jakuutien asuma-alueelle asti. Niiden eteläpuolella idässä Jenisein
varrella on mandshulainen tunguusikansa ja lännessä Jenisein varrella
n.s. jenisei-ostjakit ja heistä länteen varsinaiset ostjakit,
suomalais-ugrilainen kansa. Ostjakkien eteläpuolella Obin ja Uralin
välissä asuvat vogulit ja heistä etelään venäläiset, jotka yleensä
vallitsevat muualla Siperiassa vain jokilaaksoissa, rautatievartta
pitkin ja kaupungeissa. Suola-aroilla asuu kirgisejä. Irtyshin
yläjuoksun varrella asuu tatareja, Obin keski- ja alajuoksun varrella
samojedeja ja vihdoin Jenisein latvoilla tatareja, sojotteja,
karagassia, venäläisiä y.m. Heistä itään Baikaljärven kahden puolen
on mongolilaisten burjattien kotimaa -- mainitaksemme näistä kansoista
vain lukuisimmat ja kansatieteellisesti selvimmät.

Maantieteellisen yleiskatsauksen saavuttamiseksi mainittakoon
vielä, että Itä-Siperian länsiosan pääpaikka on Irkutsk Baikaljärven
länsirannalla, että Jenisein latvoilla on aroseudun pääpaikka
Minusinsk, siitä ylöspäin saman joen varrella kultaseudun keskus
Krasnojarsk ja vielä pohjoisempana hallinnollinen keskus Jeniseisk.
Ylisen Jenisein tärkein kaupunki taas on kaupunki-pahanen Turukhansk.
-- Ob-joen latvoilla -- sillä meidän on kulettava joittain, ne kun
ovat luonnolliset yhdyselimet -- on yliopistokaupunki Tomsk ja sen
suistolla jo aikaisemmin puheena ollut Obdorsk. Irtyshin keskijuoksun
varrella on Tobolsk ja sen latvoilla Omskin kaupunki, kun taas
keskisellä Uralilla on sikäläisen kaivosseudun keskus, Permin lääniin
luettava Jekaterinenburg, ja Siperian rajakaupunki Tjumen.

Kun me nyt lähdemme seuraamaan Castrénia tuonne yhä vieläkin
loistavalta, salaperäiseltä ja kirjavalta tuntuvaan Aasiaan, on
meidän pudistettava yltämme koko nykyisyys. Meikäläinen, joka nyt
matkustaa Siperiaan, tekee matkansa mukavassa rautatievaunussa, jos
kohta hän sieltä syrjäseuduille päästäkseen saa tyytyä kulkemaan
hevosella, laivalla, veneellä, porolla, jalankin. Castrénin aikanahan
ei vielä ollut rautateitä. Välimatkat, jotka nyt tuntuvat mitättömiltä
ja kuletaan muutamassa päivässä, vaativat matkailijalta silloin
kuukauden; ja sen verraten suuren mukavuuden asemasta, joka nyt on
hänen käytettävänään, sai hän silloin valmistautua mitä suurimpiin
puutteisiin ja vastuksiin. Itse asiassa lienee meidän ylen vaikeata
saada mielikuvitukseemme eläväksi sitä tavatonta eroa, joka tässä
kohden oli silloisen ja nykyisen tilan välillä.

Kun Castrén lähti Helsingistä pitkälle matkalleen, seurasi häntä
joukko tovereita Henriksdalin kestikievariin, jossa laulettiin
Bellmanin lauluja ja vietettiin erojaisia. Toiset seurasivat vieläkin
kauvemmaksi, Porvoon lähistölle.

Tälle matkalleen oli Castrén kustantanut toverin mukaansa ja oli
valinnut siksi nuoren hämäläisen kandidaatin, _J.R. Bergstadin_. Hän
oli ajatellut toisiakin tovereitaan, W. Nylanderia ja Oskar Ranckenia
sekä C.A. Alceniusta. Hänelle oli ehdotettu myös D.E.D. Europaeusta ja
H.A. Reinholmia sekä unkarilaista Regulyä, mutta syystä tai toisesta ei
kukaan näistä matkalle joutunut.

Castrén viipyi jonkun aikaa Pietarissa matkavalmistuksissa, etupäässä
henkisissä, mutta aineellisissakin. Hän osteli kaikellaisia varustuksia
ja eväitä, jollaisia siperialainen retkikunta luonnollisesti aina ostaa
kaupungeista matkan varrella maaseudulla käytettäväksi.

Maaliskuun 24 p. lähti Castrén kovassa pyryilmassa liikkeelle
Pietarista itää kohti. Matka kulki Moskovan kautta Kasaniin, jonne
saavuttiin 16 vuorokauden kuluttua. Nykyisillä kulkuneuvoilla
kulkee saman matkan kahdessa päivässä. Viivyttyään Kasanissa
kuukauden päivät kelirikon takia ja täydentäen tsheremissin
kielioppiaan Castrén ajoi rattailla Vjatkan läänin kautta Permiin,
sieltä Jekaterinenburg'iin ja edelleen Tjumeniin. Tästä matkasta on hän
kirjoittanut hauskat, sukkelat ja leikilliset matkakirjeet, kuvaten
oloja ja elämää. Me emme nyt kumminkaan niihin enemmälti kajoa, vaan
lähdemme retkeilijäin mukana itse Siperiaan. He ajoivat yksitoikkoisen
alangon läpi Tobolskiin, ja siellä Castrénin oli tehtävä varsinainen
matkasuunnitelma. Tiedeakatemiahan oli hänen varsinaiseksi työalakseen
osottanut samojedit, ja Castrén aikoikin lähteä suoraan heidän
luokseen, jatkaakseen edellisellä kerralla keskeynyttä matkaansa
Obdorskista itään. Mutta moninaiset seikat panivat hänet luopumaan
tästä aikomuksesta, ennenkaikkea se, että hän arveli osan luultuja
samojedejä ehkä ostjakkilaistuneen, ja silloin ei tutkimusmatka heidän
alueellaan antaisi täysiä tuloksia ostjakkia perusteellisesti
taitamattomalle. Niinpä päätti Castrén käyttää kesänsä "ostjakkeja
oppiakseen". Hiukan Tobolskin pohjoispuolella hän senvuoksi astui
veneeseen kulkeakseen Irtyshia alaspäin ostjakkialueelle.

Castrén oli onnellinen päästessään taas veneellä vesiä viiltämään,
elvyttämään lapsuusvuosiensa hauskimpia muistoja. Mielihyvää lisäsi
vielä maisemien vaihtelevaisuus ja kauneus, sillä Irtysh-joen rannat
ovat pohjolan kauneimpia. Joen juoksu on vuolas mutta tasainen,
siinä on lukematon joukko saaria, niemiä ja lahdelmia, rannat ovat
milloin korkeita, milloin loivia niittymaita, joita vihanta ja upea
kasvullisuus verhoo.

Matkustajat pysähtyivät toistaiseksi pieneen Tsingalinskin kylään,
joka oli puhdas ostjakkikylä. He viipyivät siellä n. kolme viikkoa
ja nauttivat ystävällistä kohtelua, vaikka heidän aluksi näytti olevan
melkein mahdotonta saada tulkkia ja kielimestaria. Ostjakit samoin kuin
monet muut luonnonkansat, joiden kanssa Castrén tuli tekemisiin, olivat
näet epäluuloisia, kun joku tutki heidän kieltään, sillä kukapa takasi,
eikö sitte painettaisi kirjoja heidän kielellään, joita heidän lastensa
olisi pakko opetella lukemaan!

Tsingalinskista Castrén jatkoi matkaansa Siljarskoihin, joka on lähellä
Irtyshin ja Obin yhtymäkohtaa, mutta kumminkin jo Obin varrella. Siellä
venäläisessä kylässä pidettiin näet vuosittain suuria markkinoita,
joille samojedien ja ostjakkien oli tapana kokoontua, ja Castrén
tahtoi halusta olla mukana. Sinä vuonna ei kuitenkaan markkinoista
tullut mitään, sillä tulvavesi peitti silmänkantamattomiin koko seudun
ja oli tehnyt metsästyksen mahdottomaksi.

Castrén jatkoi siis matkaansa tulvivaa Obia ylöspäin. Nuo kevättulvien
paisuttamat venäläiset ja siperialaiset joet tarjoovat omituisen
näyn. Ne näyttävät silloin aavalta meren selältä, josta siellä täällä
kohoaa näkyviin jokunen lehtevä kumpusaareke tai kyläpahanen, ja
oudon komealta näyttää iltasin sellaisella "joella" vastaan tuleva
tulilaiva välkkyvine valkeineen. Sellaisia laivoja Castrén tietysti ei
tavannut, näkihän vaan silloin tällöin jonkun ostjakkilaisveneen,
kunnes saavuttiin ylemmäksi jokivartta, jolloin näkyivät joen
molemmat rannat mataloina, paksun jokimudan peitossa. Mitenkä
toisellainen olikaan siis näky kuin Irtyshillä! Kaikkialla vallitsi
ääretön autius, rannat olivat asumattomia tai ylen harvaan asuttuja
ja siellä täällä näkyi suon keskellä jokunen autioksi heitetty
ostjakkilaisjurtta. Ostjakit asuivat näet varsinaisesti Obin pienten
syrjäjokien varsilla -- niin ainakin Castrénin aikana.

Castrén ei muuten tällä matkalla tavannut vain ostjakkeja.
Yllätyksekseen ja ilokseen tapasi hän myös 8-henkisen samojediheimon
jätteet, jonka murretta hän tutki parin viikon kuluessa. Se oli hänelle
hauska löytö, ja hän lähetti ihastustaan todistavia kirjeitä
kotimaahan. Hän katsoi nyt samojedilais-suomalaisen kieliheimolaisuuden
melkein todistetuksi ja arveli voivansa seurata tuon heimon jälkiä
milt'ei keskeymättä Itämereltä Altaille.

Surgutin kasakkakaupungista oli Castrén aikonut lähteä nevojen poikki
Jenisein jokilaaksoon, mutta luopui tästä aikeestaan ja lähtikin Obia
pitkin vielä kauvemmaksi ylöspäin. Matka suoritettiin tälläkin kertaa
veneellä, josta eräs Surgutin porvari väitti, "että niin hyvää
asuntoa ei ollut Diogeneelläkään". Ja miks'ei! Aluksessa oli kajuutta,
jonka ovesta pääsi vain ryömimällä sisään ja jossa voi oleskella
vain pitkällään ja jonne päivänvaloa hiukan kiilui maston kohdalta.
Kajuutta oli mm. tehty laivan keskikohdalle ja noin pieneksi sen
vuoksi, että sen ulkopuolella olisi tilaa miehille, m.m. ostjakille,
joka olisi retkikunnan tulkkina, palvelijana, kokkina, kyyditsijänä
ja kurissapitäjänä sekä matkapassina! Mutta kajuutta, niin "pimeyden
asunto" kuin olikin, oli oivallinen suoja ilmoja vastaan eikä ollut
hulluimpia työhuoneeksikaan.

Matkan varrella noustiin aina siellä täällä maihin tutkimuksia tekemään
ostjakkien keskuudessa. Kerran kokoontui niitä pyytämättäkin hänen
yöpymisasemalleen valittelemaan papistaan, joka tahtoi opettaa
heidän lapsiaan koulussa ja joka pakotti heitä työhön ja antoi heille
muka liika laihaa ruokaa, väittäen olevan paastonajan! Castrénin oli
pakko lähteä jatkamaan matkaansa yön selkään vapautuakseen
"ystävistään".

Noista ostjakeista, joiden alueen läpitse Castrén kulki, on hän
matkakertomuksessaan antanut monenlaisia hauskoja tietoja, hän kun
oli heidän parissaan talviasumuksissa, tuohisissa kesäjurtissa,
myrskysäällä ja juhlissa. Hän kehuu heidän ystävyyttään ja
avuliaisuuttaan, mutta manaa heidän hirveätä laiskuuttaan ja
juoppouttaan, samoja ominaisuuksia, jotka vieläkin ovat tuon kansan
kirous ja varmasti vievät sen sukupuuttoon ja kuolemaan. Juoppous
yleensäkin on noiden luonnonkansojen surma. Samojedeistä näillä
samoilla seuduin Tomskin läänissä puhuessaan Castrén kertoo, että
muutaman kylän ja sen köyhän ja harvaan asutun ympäristön kapakka
yhtenä ainoana päivänä paaston edellisellä viikolla korjasi tuloja
1,800 ruplaa. Niinpä juoppoutta ei pidetäkään häpeänä. Nuoret tytötkin
voivat ottaa juhlahumalan, joskaan eivät kernaasti saa tehdä sitä
jokapäiväisessä elämässä. Vaimot sen sijaan juovat melkein jokainen,
kuten Castrén eräässä Suomeen lähettämässään kirjeessä kertoo.

Mutta sitä mukaa kuin Obin yksitoikkoiset rannat väistyivät taappäin
Castrénin niitä veneestään katsellessa, sitä mukaa lähestyi
Siperian talvi. Satoi muutamia päiviä aivan lakkaamatta, niinkuin
vedenpaisumuksen aikana. Jäämeren tuulet ulvoivat kilpaa susien
kanssa autioilla aroilla, ilma peittyi yön sumuun, savensekaiset
sadepurot kohisivat liuonneella maalla. Castrénille muistui monasti
kauhistuksella mieleen talvi Kolwan--Obdorskin välillä ja sellaista ei
hän millään hinnalla enää tahtonut viettää. Onneksi hän saapui 7 p.
lokakuuta veneellä Narymin kauppalaan. Pari päivää sen jälkeen oli joki
jäässä ja talvi alkanut.

Narymin ja Tomskin välisellä 470 virstan taipaleella viipyi Castrén
tutkimuksiaan tehdäkseen n. kolme kuukautta. Ei sekään mikään
huvimatka ollut, sillä Herramme tahto on ollut -- Castrénin sanoja
käyttääksemme -- että samojediheimojen tulee elää ja asua ihmiskunnan
viheliäisimmillä ja kurjimmilla syrjämailla. Täällä täyttävät alueen
myrkkyhöyryiset Barabanin arot, joiden asukkaat ovat inhoittavia,
melkein raakalaisia.

Eivät kuitenkaan kaikki. Joulunsa saivat Castrén ja Bergstadi viettää
koko lystin, puheliaan ja näppärän samojedin kanssa. Mies oli
rakennusmestari ja muurari, nuolien valmistaja, jumalankuvien tekijä
ja kieliniekka, sillä hän puhui neljää niistä 77 kielestä, joita hän
väitti maailmassa puhuttavan. Osasipa hän lääketiedettäkin, sillä hän
tiesi katajan ja taulan arvon ja ymmärsi, että lääkkeitä nautitessa
oli kartettava karhun lihaa. Eipä hän liioin turhista välittänyt,
eli sovussa papin kanssa, vaikka ei kuoleman jälkeiseen elämään
uskonutkaan, ja vaimonsa kanssa, jota hän harvoin pieksi, jolta hän ei
tupakkaa kieltänyt ja jonka hän aina antoi olla kesteissä mukana, kun
hän humalan otti.

Retkikunnan jokapäiväisestä elämästä Irtyshin ja Obin varsilla
antaa Bergstadi tietoja päiväkirjassaan. Syyskuun 22 p. esittää hän
kokonaisen päiväjärjestyksen: vuoteelta tavallisesti klo 6-7, jolloin
kohta kumpikin juo useita lasillisia raitista vettä ja kävelee jonkun
kerran edestakaisin huoneessa virkistyäkseen, jonka ohessa toinen
valmistelee kahvia. Nyt on työaika klo 12 asti, kirjoitustyötä, mikä
terveydellisistä syistä tavallisesti tapahtuu seisovassa asennossa.
Työskentelyn keskeyttää kumpikin silloin tällöin kulkeakseen
huoneessa ja juodakseen vettä tai syödäkseen voileivän. Klo 12-2 on
kävelyaika, sen jälkeen päivällinen ja 15-20 minuutin päivällislepo,
jonka jälkeen työskentely äänettömyyden vallitessa jatkui klo 6:een.
6-7 on taas kävelyaika, sitte juodaan teetä ja työskennellään klo
10:een, jolloin valmistaudutaan yölevolle. -- Kävelyretkillä, joita
Bergstadi sanoo Castrénin yleislääkkeiksi tauteja vastaan, sopivana
vuoden aikana säännöllisesti uitiin.

No niin, loppuipa sekin lysti. Castrén siirsi raihnaan tomumajansa
1,000 virstaa etäämmäksi ja alkoi valmistautua matkansa vaivaloisinta
osaa varten, Jeniseitä ylöspäin Turukhanskiin ja ehkä vieläkin
kauvemmaksi. Pelolla ja vavistuksella hän tuota matkaa oli ajatellut.
Jo Narymista kirjoittaa hän ystävälleen Rabbelle, että se matka oli
oleva hänelle oikea koetuskivi, jota hän -- häpeä tunnustaakseen --
kauhulla ajatteli. "Jos Jumala minut kerran onnellisesti palauttaa
Turukhanskista, pääsen minä ainaiseksi Siperian pohjolasta, joka jo
tuntuu minusta sietämättömältä"; ja kuukautta kahta myöhemmin hän
kirjoittaa samasta asiasta: "ellei tämä työ minua surmaa, on minulla
toivoa vielä kerran elävänä palata Siperiasta, sillä Baikalin rannalla"
-- jonne Castrén Turukhanskista aikoi -- "olisi häpeällistä
kuolla". Ja kun sitte matka todella on edessä, saapi Snellman, joka
oli Castrénia kirjeellään ilahuttanut, kirjeen, että Castrén nyt
lähtisi "Turkhanin maan sumuiseen ilmastoon. Jumala suokoon, että
siltä maikalta tulisin onnellisesti takaisin! Matka on oikea Pohjolan
matka, jota varten on varustauduttava Lemminkäisen miehuullisella
lohdutuksella: yks on surma miehen surma!" -- "Sanotaan, ett'ei
yksikään tulokas Turukhanskissa tule pitkäaikaiseksi. Semmoiset
pelontunteet lienevät kumminkin harvoin pidättäneet tieteellistä
matkustajaa menemästä sinne, minne tutkimus vaatii", ja niin, lähti
rohkea Castrén tovereineen tuonne vaaralliselle matkalle. Alku näytti
kumminkin hankalalta, sillä joku toinen "virkamies" ottikin hänen
tilaamansa hevoset, viinalla lahjottuaan maistraatin jäsenet, ja
Castrén sai uudet vasta, kun oli ollut "kiukkuinen kuin hämähäkki" ja
oikein kaiken kansan läsnäollessa kurittanut staarostaa eli kaupungin
pormestaria torilla tämän hävyttömyydestä.

Hyvällä tuulella Castrén kuitenkin matkakirjeistään päättäen
lähdettäissä oli, vaikkakin häntä laivarannassa oli saattamassa
ja siunaamassa vain yksi henkilö, maanpakoon lähetetty tarttolainen
leipuri. Hän pyytää tohtori Rabbea Suomesta lähettämään hänelle jonkun
teologisen väitöskirjan, josta hän hyödykseen voisi oppia, millä Noan
arkki oli ollut suojattu kosteutta vastaan! Oli toukokuun 30 p. ja
kevät juuri alkanut. Jäät seisoivat rantoja pitkin suurina tornimaisina
roukkioina, ja niiden takana oli moninpaikoin kultahuuhtomoita,
sillä Jenisein aallot kulettavat kultahietaa Sajanin vuorilta.
Rannat olivat ylipäänsä kauniit, mutta hyvin yksitoikkoiset, ja
niiden varsilla oli kullanhuuhtojina jos minkä kansan jäseniä. Mitä
kauvemmaksi pohjoiseen päin tultiin, sitä harvinaisemmiksi kävivät
huuhtomot ja ihmiset, joen rannat madaltuivat, niityt hävisivät ja
metsät muuttuivat silmänkantamattomiksi soiksi. Harva asujamisto
oli nyt vain alkuasukkaita, ostjakkeja, tunguuseja ja samojedeja.
Pienessä leirissä Sym-joen suulla tavattiin niin muodoin kaksi
ruhtinastakin, tunguusi ja ostjakki, jotka olivat tulleet veron
maksoon, ja Castrén seuralaisineen laski tässä maihin. Ne olivat
melkolailla erilaiset, nuo kaksi ruhtinasta, samoinkuin heidän
heimonsakin, joiden kesken ei vallinnut mikään erikoinen ystävyys.
Ostjakki oli tanakka, hyväntahtoinen, leveä mies, puettuna
nahkatakkiin, joka oli vaatteella päällystetty, vaikka selkämys oli
pois kulunut; tunguusi taas pitempi ja komeampi, tatuerattu, omasta
arvostaan tietoisempi. Hän, kuten hänen miehensäkin, oli puettu
ahtaaseen peurannahkaiseen hännystakkiin ja polvihousuihin, niskassa
oli vahvasti helmillä koristettu palmikko eli hiuspiiska ja muutenkin
oli koruina ja vaatetuksissa runsaasti helmiä.

Kumpikin ruhtinaista kohteli retkeläisiä hyvin ystävällisesti ja
kestitsi ja huvitti heitä telteissään, jotka niin ruhtinasten asuntoja
kuin olivatkin, olivat tavallisia poronnahkatelttoja, liedensija
kivistä keskellä telttaa maassa. Ostjakkiteltassa tapasivat he
ostjakkiruhtinattarenkin, yksinkertaisen vaimon, joka oli puettu vain
kirjavaan, jalkoihin ulottuvaan liinapaitaan.

Kaksi päivää viipyi retkikunta markkinapaikalla, jonka jälkeen matkaa
jatkettiin Turukhanskiin. Matkan varrella oli hyvin vaikea saada
asuntoja, sillä seutu, josta ennen oli saatu paljo turkiksia, oli hyvin
köyhtynyt, ja kaikki harvat "kylät" rannoilla olivat rappiolla. Mikä
ilo siis saapua Turukhanskiin! Ei matkailijoille kuitenkaan heidän
sitä lähestyessään jokea pitkin loistanut vastaan mikään kullattu
kirkonkatto tai palatsikaupunki, vaikka kirkas kesäilta kyllä näytti
heille kaupungin koko komeudessaan. Sinne saavuttuaan huomasivat he,
että siinä oli kaksi katua, että kaduilla ja "torilla" porot söivät
heinää ja että taloja vartioivat julmat ajokoirat. Castrén kirjoitti
Lönnrotille, että Turukhanskin rinnalla olisi hänen Kajaaninsa
pääkaupunki, ja että Turukhanskissa oli 305 asukasta, niistä "viisi
porvaria ja joitakuita kasakkoja, mutta ei yhtään kauppiasta", ja 4
asunnoksi kelpaavaa rakennusta! Ja kumminkin sai Castrén myöhempien
kokemustensa nojalla pitää sitä piankin ikävöitävänä kaupunkina!
Hän asui v.t. nimismiehen luona, joka ystävällisesti oli ohjannut
hänet asuntoonsa, puettuna pitkään takkiin ja punaisiin kenkiin,
viheriäiset lasisilmät päässä. Sääli vaan, että asunnon alla oli
ilkeätä suovettä suurena lätäkkönä, jota ei millään saanut kuivumaan.

Turukhanskissa vietettiin tähän aikaan markkinoita, ja juuri tämäpä
seikka oli Castrénin sinne houkutellut, sillä hän tiesi ympäristön
alkuasujanten silloin saapuvan kaupunkiin ostoksille ja maksamaan
veroa, minkä viimemainitun kansansa puolesta tekevät ruhtinaat, jotka
jo aikaisemmin ovat keränneet alamaisiltaan verot. Nuo ruhtinaat
kävivät miehissä Castrénia tervehtimässä, lähettivät terveisiä
keisarille ja suosittelivat itseään kaikin tavoin. Yksi heistä, muuan
ostjakki, kumminkin alkoi epäillä, että Castrén ei olisikaan kolmas,
ehk'ei viideskään mies keisarista, ja kun hän siitä tuli lopulta
vakuutetuksi, olisi hän vaatinut, että Castrén olisi suudellut häntä
kädelle, mutta asia sovittiin sentään ryypyllä.

Kaupungissa viipyi Castrén seuralaisineen lähes kaksi kuukautta, jona
aikana suuret sääsket ja hirveä helle vaikeuttivat työtä. Myöskin
typerät samojedit joskus raivostuttaa häntä, niin että hän kerran
kiukuissaan viskasi lasin vettä eräälle kielimestarilleen vasten
kasvoja. Lepyttääkseen häntä antoi hän sitte samojedille kirveen, ja
se lahja oli miehestä niin suuri, että hän ei tiennyt miten kiittää,
vaan polvilleen heittäytyneenä risti lukemattomia kertoja silmiään
Castrénin edessä, kuten pyhänkuvan ainakin!

Vaikkakin talvi oli tulossa -- Turukhanskissa voi toisena päivänä olla
+30°, toisena sataa lunta -- päätti Castrén pyrkiä Jeniseitä pitkin
aina Jäämeren rannalle, Tolstoi-Nosin kalastusasemalle, perehtyäkseen
niin täydellisesti ja monipuolisesti kuin mahdollista samojedeihin,
sillä sehän oli hänen päätarkotuksensa. Retkeläiset astuivat siis taas
veneeseen, joka kyllä oli katettu, mutta ainainen sade, kosteus ja
pohjatuulet tekivät kuitenkin matkan, joka sujui hyvin hitaasti, sangen
rasittavaksi. Paikoitellen oli pakko vauhdin lisäämiseksi kiinnittää
mastoon pitkä nuora, jonka toinen pää sitte kiinnitettiin rannalla
olevaan koiravaljakkoon.

Ensimäinen kolmiviikkoinen pysäys tehtiin Plakhinan talviasemalla,
jossa tutkijain asunnossa katto oli läpikuultava, niin että alituisten
rankkasateitten aikana siellä oli melkein kuin paljaan taivaan alla ja
paperit oli pantava laatikkoihin suojaan. Ikkuna oli paperista ja noin
korttelin korkuinen, ja palavan kynttilän aina lekottava liekki teki
silmille pahaa. Ei silmiä liioin parantanut ainainen savu, joka takasta
levisi huoneeseen. Paljo parempi asunto oli luontonsakin puolesta
kauniissa Kantaikassa, joka oli retkeläisten seuraava 8 päiväinen
pysäyspaikka.

Elokuun lopulla saavuttiin Dudinkan kylään, 567 virstaa Turukhanskista,
ja siellä työskenteli Castrén 3 kuukautta. Hän asui ruoka-aitassa,
"joka saven, uunin ja 19 pyhäinkuvan avulla oli korotettu
kamarin arvoon ja kunniaan". "Kamari" oli niin hatara, ettei
lämpö paraimmallakaan lämmityksellä lattian tasalla noussut +5° C
korkeammalle, kun se kirjoituspöydän kohdalla usein oli 26° C. Ihmekö,
että retkeläiset sairastuivat, Bergstadi niin, että hän ei voinut
enää matkustaa pohjoisemmaksi, vaan ennen pitkää terveydeltään
murtuneena sai palata kotimaahan kuolemaan. Kuolemata likellä oli
Castrénkin. Eräänä lokakuun päivänä hän tunsi, mitenkä jaloissa
tavallinen kylmyys yht'äkkiä levisi yli koko ruumiin. Hän luuli, että
se oli ohimenevää, mutta tunnin kuluttua oli hänen tilansa niin huono,
että hän yht'äkkiä kaatui lattialle ja makasi tajutonna 4 tuntia.
Herätessään hän tunsi hirveitä tuskia, hengitys oli melkein salpautunut
ja koko sivukuntaa poltti. Kaikki luulivat, että hänen hetkensä oli
tullut, mutta kumminkin hän vielä toipui sillä kertaa. Toisen kerran
hän oli jäädä lumipyryyn tundralla Dudinkan ulkopuolella, jossa hän oli
kävelemässä välttääkseen sillä lailla keripukkia.

Mutta ei vielä oltu määrän päässä. Marraskuun 28 p. alkoi vihdoin matka
Tolstoi-Nosiin, jonka asema Jäämeren rannalla näkyy kartasta. Castrén
matkusti nyt ilman toveriaan, sullottuna ruumisarkun tapaiseen
peurannahkoilla päällystettyyn arkkuun. Tukala siinä oli olla, mutta
tuiki tarpeellista se oli, sillä kun hän erään taipaleen oli
tavallisessa reessä, palellutti hän kätensä, jalkansa, poskensa ja
nenänsä.

Matkan varrella hän joutui silloin tällöin tekemisiin samojedein
kanssa, ollen aina ystävällisissä suhteissa, ennen kaikkea viinan,
"Siperian taika-avaimen", avulla. Kun pullon sisus kerran oli jäätynyt,
sulatti muudan samojedi sen, vyöryttämällä pulloa paljaan, rasvasta
kiiltävän vatsansa päällä! Luultavasti otti Castrén myös varteen
samojedien valitukset heitä vastaan tehdystä sorrosta. Ainakin Europan
samojedein luota hän v. 1844 oli kirjoittanut prof. Grotille, pyytäen
toimenpiteitä samojedein hyväksi, kuten olikin tapahtunut.

Tolstoi-Nos, 70:llä leveys-asteella, oli 4:n kurjan tuvan muodostama
kyläasema. Minkälainen Castrénin asunto oli, siitä on hän itse
kirjoittanut kuvauksessaan näin: "Asuinhuoneet ovat niin kehnot,
että vesi väliin valuu seiniä pitkin, väliin taas muuttuu härmäksi.
Jäätävä tuuli puhaltaa sisään seinänraoista ja lahonneiden
lattiapalkkien alta. Huonetta lämmitettäissä, mikä tapahtuu öisin, on
vaarassa tukehtua savuun ja avoimesta ovesta tulvivaan hönkään. -- --
Näin elän nyt ahtaassa tuvassani alituisessa pimeydessä ja vietän
muinaissuomalaisten tapaan suuren osan päivääni lämpimän lieden
ääressä."

Pari viikkoa Tolstoi-Nosissa oltuaan Castrén lähti eteläänpäin, yhtyi
Dudinkassa uudelleen Bergstadiin ja saapui ensinnä Kantaikaan. Mutta
tuo suvella ihanallainen paikka oli talvella hirveä. Asunnossa oli
niin kylmä ja kostea, että seinälle asetetut niinimatot ja vaatteet
jäätyivät ja lähtivät irti vain riekaleina. Siellä kului uusivuosi,
jonka yön Castrén hään ja savun ulosajamana sai kuljeksia hangilla.

Nyt oli kuitenkin tieteellinen työ tundroilla loppumassa. Matka
alkoi kohti Turukhanskia, vaikka se oli tulvivalla Jeniseillä loppua
onnettomasti kesken, mutta perille sentään retkikunta tuli, Castrén
16 koiran vetämässä reessä. Kaupungissa viipyi hän vaan 3 päivää,
niin raihnas ja heikoissa voimissa kuin olikin. Sen sijaan jatkoi hän
eteläänpäin Jenisseiskiin, välillä taas yhä tutkien Jenisei-ostjakkeja,
asuen milloin missäkin, joskus teltassa, jossa lämpömittari aamuisin
säännöllisesti osotti 5-7 pakkasastetta. Tämä asunto oli hänen
sanojensa mukaan vielä kurjempi kuin se, missä hän oli asunut
Tolstoi-Nosissa. "Olisipa edes kahvitippa jäätyneitten jäsentensä
lämmittämiseksi, mutta -- pro dolor! -- matkallani varastettiin minulta
koko kahvi- ja sokeri- y.m. varastoni."

Maaliskuun lopulla v. 1847 oli Castrén vihdoin Jenisseiskissä, vaikka
hän hengitti "huononpuoleisesti", kuten hän kirjoitti. Täältä aikoi hän
lähteä aroille, Jeniseijoen latvoille, lukemattomain entisten kansain
asuinsijoille, muistojen maahan, ilmastollisesti ja luonnoltaankin
kauniiseen seutuun, n.s. "Siperian Italiaan" Atshinskin ja Minussinskin
piiriin. Täynnä riemua kirjoitti hän Suomeen Rabbelle: "Nyt lähden
rientävää vauhtia Minusinskiin, ihaniin laaksoihin, valtaville
vuorille, kuohuville joille, lukemattomien kansojen temmellyskentälle,
kansojen, jotka ovat piirtäneet puumerkkinsä jyrkkiin kallioihin ja
jotka ovat pystyttäneet hautakumpuja, korkeita kuin tornit. Mitenkä
siellä tulenkaan säälimään sinua. joka oleksit viluisessa Helsingissä,
kun taas minä itse istun seetripuun varjossa tai vilvoittelen
ruumistani Abakanin aalloissa!"

Todellakin on se seutu, jonne Castrén nyt lähti, aivan tulvillaan
entisyyden muistoja, häviäviä, sukupuuttoon kuolleita tai kuolevia
kansansirpaleita, kalliomaalauksia tai -kirjoituksia, kirjokiviä,
äärettömiä määriä hautakumpuja. Summaton ja hämmästyttävä on sieltä
kerätty muinaiskalusto, kirjava, komea ja ihmeellinen. Sen haudat,
jotka silmänkantamattomiin kohoavat milt'ei ainoina epätasaisuuksina
yhtätasaisesta arosta, ovat muistoja merkillisen, hävinneen
kultuurin tai sanokaamme kultuurien, sillä nuo muistomerkit ovat
hyvin monelta ajalta ja eri kansallisuuksien jätteitä. Suureksi
osaksi on kiitettävä Castrénin harrastusta ja tutkimuksia siitä,
että noissa haudoissa erotetaan ainakin 2 eri ryhmää: arohaudat,
jotka kalustosta päättäen ovat pronssikautiset ja jotka ovat
nelikulmaiset, pystyn kiviaidan rajoittamat, keskellä aroja, tarinan
mukaan tshuudien hautoja, ja myöhemmät, rautakautiset kummut ja
kiviroukkiot, jotka ainakin osaksi ovat kirgisikansan peruja. Castrén
suoritti tutkimuksia parissakymmenessä haudassa, ja eräs myöhempi
venäläinen muinaistutkija antaa hänestä muinaistutkijana sen
kauniin tunnustuksen, että hän on ensimäinen tieteellinen tutkija
Siperiassa ja ett'ei kenkään samalla huolella kuin hän ollut sikäläisiä
muinaisjäännöksiä tutkinut ja tarkastanut. Haudoista löysi Castrén
tavallisesti useita luurankoja. Pääpuolella oli saviastioita ja
ruumiiden mukana pieniä esineitä, mitkä Castrén kaikki lähetti Venäjän
Tiedeakatemialle.

Noiden hämmästyttävien hautojen levenemisalue on Obin lähdejoen Ijusin
latvus ja Jenisein yläjuoksun lisäjokien ympäristö, nimenomaan Uibatin,
Abakanin, Askysin, osaksi itäisen Tubajoenkin laaksot. Samoilla
seuduilla on noita kummallisia kalliokuvia ja -kirjoituksia, joista
Castrén niinikään teki jäljennöksiä ja lähetti Pietariin.

Näille ikävöimilleen aroille päästäkseen Castrén oli ajanut aika
vauhtia Jenisseiskista Atshinskiin ja risteillyt sitte seutua pitkin
ja poikki. "Kun kalasoppa yhdessä talonpoikaiskylässä alkoi inhoittaa,
matkustin minä toiseen koetellakseni sen vesivelliä", kuten hän
Rabbelle kirjoitti. Pääkortterinaan piti hän vähäpätöistä Minusinskin
kaupunkia, joka sittemmin on tullut niin kuuluisaksi museostaan.
Paikkakunnan asujamisto oli etupäässä tatareja tai tatarilaistuneita
alkuasukkaita, samojedejä ja ostjakkeja. Siellä olivat Jenisein
länsipuolella kisiltsit, katshintsit, sagaitsit ja koibalit, joista
viimemainitut olivat hyvillään, kun heidän kieltään tutkittiin,
sillä olihan se todistus siitä, että tsaari eli valkea khaani piti
heitä suuremmassa arvossa kuin muita tatareja! Castrénia yleensä
kohdeltiin hyvin hyvästi ja usein sai hän ilmaisen asunnon tässä
tavattoman kalliissa seudussa. Hän sai olla mukana tatarien häissä
ja hautajaisissa ja muuan tatarilainen miljoonanomistaja, jolla m.m.
oli n. 6,000 hevosta, tahtoi käyttää häntä asiamiehenään hallituksen
luona. Castrénin matkakertomus on täynnään viehättäviä kuvauksia
noiden tatarien elämästä, muistoista ja vaiheista.

Kierreltyään Jenisein itärannalla Tuba- ja Amyljokien tatarilaisen
ja venäläisen asujamiston keskellä ihastuttavassa vuoriseudussa
päätti Castrén pistäytyä Kiinan puolella rajaa Sajanin vuorten
toisella puolella, saadakseen jonkinlaisen käsityksen siellä olevain
sojoottien kielestä ja kansallisuudesta. Kun hänen "venäläisenä
virkamiehenä" ei ollut hyvä esiintyä "Taivaan valtakunnassa", pukeutui
hän tavalliseen kameelinkarvoista tehtyyn kirgisiläiseen kauhtanaan,
hevosen jouhista tehtyyn huntuun ja pyöreään leveälieriseen
tatarilaiseen hattuun ja lähti kullankaivajana kaikellaisten ihmisten
kanssa kiipeämään hevosen selässä vuorten yli. Se oli hauska ja
jännittävä, mutta samalla vaarallinen matka, sillä tienä oli kapea
polku, joten kaikkien oli ratsastettava peräkkäin veteläliejuista tietä
pitkin, jonka molemmin puolin kasvavat puut usein kolhivat ja olivat
ruhjoa ratsastajan sääret ja hartiat ja päänkin. Yövyttiin taivasalle
syöden, juoden ja lauluja laulaen, satoipa rankasti tai heloittipa
heleä valo. Myöhemmin tuli taival aivan tiettömäksi, ja kerran eksyi
Castrén niin, että vain hevosensa vaisto hänet jälleen saattoi toverien
luo. Kumminkin saapui hän vuorten yli parin kasakan seurassa, ja palasi
parin päivän kuluttua takaisin "kiinalaisesta taivaasta" tehtävänsä
suoritettuaan. Hän oli saanut todettua, että ainakin osa sojooteista
oli tatarilaistuneita samojedeja.

Palattuaan Minusinskiin alkoi Castrén vähitellen suunnata kulkuansa
Irkutskia kohden pysähtyen aluksi Kanskin piiriin Krasnojarskista
itään. Hän tutki siellä kamasintseja ja karagasseja, kahta
kansallisuusryhmää, joista jälkimmäiset olivat tatareja, edelliset
taas puhuivat osaksi samojedia, osaksi venäjää, osaksi kottin
kieltä. Viimemainittua kieltä, joka oli Jenisei-ostjakin sukua,
oli jo pidetty ammoin sukupuuttoon kuolleena. Castrén tapasi 4 tai
oikeastaan 6 vanhusta, jotka vielä osasivat tätä kieltä, niin että hän
tuli todella viimeisessä hetkessä tehdäkseen sanaluettelon tästä
mieltäkiinnittävästä kielestä ja kerätäkseen aineksia sen kielioppiin.
Tämän tärkeän työn vuoksi asui hän kolmisen kuukautta huonossa
tatarilaistuvassa, syöden aamuksi, päivälliseksi ja illalliseksi
perunoita ja vuohenlihaa!

Saatuaan, selville että kottit ja koibalin, karagassin ja sojootien
entiset samojedilais- ja ostjakkilaisheimot olivat tatarilaistuneet,
katsoi Castrén velvollisuudekseen perehtyä vielä burjattien
mongolilaiseen kieleen, saadakseen selkoa, missä määrin se
välillisesti tai välittömästi oli vaikuttanut hänen tutkimiinsa
kieliin. Burjattia kansankielenä ei milloinkaan oltu tutkittu, joten
Castrén sai taas tehdä työtä aivan uutten uhkain.

Kaikessa tässä kului vuosi 1847 loppuun, ja samassa sairastui
Castrén taas ankarasti, liikuttuaan ulkona yötä päivää kireässä
talvipakkasessa. Hän oli jo aijemminkin tuntenut usein tuskia,
mutta nyt oli hänen heittäydyttävä vuoteelle, kelvottoman välskärin
hoitoon, joka tahtoi parantaa häntä piimällä ja happamilla
sotilaslimpuilla. Niinpä kirjoittikin hän ystävälleen Rabbelle, että
tämän kirjeet luultavasti saisivat odottaa häntä tuomiopäivään, "ellei
sitä ennen saada järjestettyä postinkulkua taivaaseen".

Toipuipa Castrén sentään tuostakin taudista, sillä yksi on surma miehen
surma! Hän lähti Irkutskiin, jonka ympäristöllä hän tutki erästä
sojoottiheimoa ja koetti Irkutskin kaupungissa parantaa sairauttaan,
yskää, kurkunpolttoa ja pakotusta. Saatuaan pyyntönsä mukaan
Tiedeakatemialta määrärahan vielä puolivuotista Siperiassa oleskelua
varten, sillä alkuperäinen määräaika, 3 vuotta, oli nyt umpeen kulunut,
lähti hän talvisydännä Irkutskista jylhärantaisen jäätyneen Baikalin
yli Selengaan ja sieltä Kiinan rajan yli Kiahtaan ja vihdoin itään
Nertshinskin kaupunkiin. Näillä matkoilla tutki hän burjattien
ja tunguusien kieliä, suoritti muinaistieteellisiä kaivauksia,
perehtyi Buddhan oppiin ja hänen pappeihinsa sekä keräsi kaikellaista
kansantieteellistä ainesta. Nertshinskissä vihdoin oli hän matkansa
päättävä ja nyt oli alkava paluu kotimaahan kesäkuussa 1848. Suomeen
oli matkaa 10,000 virstaa.

Jo olikin Castrénin aika ajatella kotiutumista, sillä Nertshinskissä
hän oli uudelleen sairastunut ja tauti uhkasi tulla niin kovaksi,
että kysymys näytti vain olevan, ehtisikö hän kotimaahan kuollakseen.
Hänet oli eräässä kurjassa kasakkakylässä yllättänyt vilutauti, joka
hirveästi ahdisti häntä, milloin joka päivä, milloin joka toinen.
Kohtausten aikana hänen oli pakko maata yhdessä kohden, olipa sitte
vaikka taivasalla. Kohtausten väliaikana jatkoi hän matkaansa
päästäkseen edes apteekin ja lääkärien ulettuville. Ennenpitkää
sairastui hän vielä punatautiin ja alkavaan keripukkiin. Melkein
tunnotonna saapui hän Baikalin etelärannalle, josta hän myrskyisenä
yönä pääsi laivalla järven yli ja sitte loput 60 virstaa maamatkaa
huonoilla rattailla Irkutskiin, minne hän saapui hirveitä tuskia
kärsien. Hänen ainoa lohdutuksensa oli tieto, että joka askel, minkä
hän tämän jälkeen otti, oli askel Suomea kohti, ja hän toivoi vaan
ehtivänsä Suomeen kuolemaan, sillä "toivon, että itse kuoleman sydän
siellä on lempeämpi, kuin jaloimmankaan miehen Siperian maassa".

Irkutskista tahtoi Castrén kuitenkin kaikesta huolimatta lähteä
liikkeelle niin pian kuin hänen terveytensä suinkin sallisi
ehtiäkseen Omskiin, missä elämä oli halvempaa ja missä hän saisi
tilaisuuden jatkaa tutkimuksiaan. Vaikkakin tietäen, että rattailla
kulkeminen Siperian teillä olisi hänen heikolle rinnalleen hyvin
turmiollista, lähti hän siis Irkutskista muutaman viikon kuluttua,
lähimpänä päämääränä Krasnojarsk. Tämä matka oli tulla hänen
viimeisekseen. Itse kirjoittaa hän siitä kirjeessä akatemikko
Sjögrenille:

"Matkallani Irkutskista Krasnojarskiin saavuin eräänä myöhäisenä
elokuun iltana Balain kylään Kanskin piirissä, n. 80 virstaa
Krasnojarskista. Päätin yöpyä kylään, en oikeastaan levon tarpeesta,
vaan koska odotin vilutaudin kohtausta, joka Irkutskista lähdettyäni
yhä on minua joka toinen päivä vaivannut. Vastoin luuloani ei
taudin puuskaa nyt tullutkaan, ja minä paneuduin ilomielin levolle
toivoen seuraavana päivänä pääseväni Krasnojarskiin. Estääkseni
vilutaudin puhkeamista yöllä otin ennen nukkumistani erään kuuluisan
irkutskilaisen lääkärin minulle määräämää lääkettä. Vaikkakin
lääkettä sanottiin aivan viattomaksi, olin huomannut sen aiheuttavan
minussa rykimistä ja pistoksia rinnassani sekä sen vuoksi lakannut
lääkettä käyttämästä, kunnes Balaissa taas johtui mieleeni käyttää
sitä viimeisen kerran. Kuten aina ennenkin sain nytkin hirmuisen
yskäkohtauksen, jota tällä kertaa seurasi verensylky, niin voimakas,
että sekä itse että läsnäolijat luulimme viimeisen hetkeni tulleen.
Tietäen, että tällaisissa tapauksissa suonen isku on välttämätöntä,
koetin viimeisin voimin saada jonkun suoneni avatuksi, mutta kohta
huomasin verensylyn tästä yhä yltyvän. Uskoin sen vuoksi kohtaloni
Herran huomaan, mutta minun tietämättäni lähetti kylän vanhin sanan
tilastani Krasnojarskiin, pyytäen kuvernööriltä pikaista lääkärinapua.

"Yön kuluessa verensylky uusiintui yhtä voimakkaana. Sen jälkeen
vaivuin sikeään uneen, jota kesti lähes 20 tuntia ja olisi kestänyt
enempikin luultavasti, elleivät muutamat piirikunnan oikeuspalvelijat
olisi minua herättäneet. Heitä oli viisi miestä ja heidän puhemiehenään
oleva kirjuri luki piiripäällikön valtuuden noille viidelle miehelle
kirjoittamaan luettelon omaisuudestani ja leikkaamaan kuolleen
ruumiini. Paremmin muistaakseni sisällön luettiin valtuus minulle
kolmasti, ja sinä aikana lähetit hyvin halukkaasti tarkastelivat
kelloani ja muita irtaimia kapineitani. Kun kirjurin ääni vihdoin oli
vaiennut, puuttuivat oikeudenpalvelijat puheeseen, sanoen aikovansa
paikalla ryhtyä omaisuuteni luettelemiseen. Ruumiin leikkaus
tahdottiin luonnollisesti jättää siksi, kunnes olisin kuollut, mutta
ellei kuolema tulisi vuorokauden kuluessa, tahtoivat oikeudenpalvelijat
palata päämiehensä luo, ja antaa kuolleen ruumiini käsittelyn kylän
vanhimman tehtäväksi. Minä arvelin, että sama mies voisi huolehtia
muustakin omaisuudestani, mutta oikeudenpalvelijat tahtoivat itse
huolehtia tuosta mielestään edullisemmasta tehtävästä.

"Tästä keskustellessamme saapui toinen lähetystö, jonka luultavasti
oli lähettänyt arvoisa kirkkoneuvosto, kumminkin ilman valtuutusta.
Lähetystön puhetta johti muuan vanhus, joka suurella kaunopuheisuudella
esitteli ihmisen kuolevaisuutta ja kaiken katoovaisuutta. Tämä
mies koetti koettamasta päästyään taivuttaa minua kutsumaan pappia
ripittämään itseäni. Hän ohimennen antoi minun ymmärtää, että kuoleva
sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti muistaa kirkkoa ja sen
palvelijoita lehmillä ja muilla hyvyyksillä.

"Tämä puhuja oli tuskin puhettaan lopettanut, kun ulkoa kuului
aisakellon ääni ja korirattaitten kolina, mikä lakkasi minun porttini
ulkopuolella. Samassa astui huoneeseeni kolme miestä, joista
ensimmäinen esittihe lääkäriksi, toinen haavuriksi ja kolmas
virkaatekeväksi kruununvoudiksi. Virkainnoissaan oli Krasnojarskin
kuvernööri käskenyt näiden herrojen lähtemään Balaihin minusta
huolehtimaan. Lääkäri, joka tällaisessa tapauksessa oli kaikki
kaikessa, isketti heti suontani ja määräsi erilaisia lääkkeitä
ulkoisesti ja sisäisesti käytettäväksi, mutta hänkään ei voinut estää
kolmatta verensyöksyä, joka kohtasi minut samana päivänä ja hetkenä
kuin tavallinen vilutautikohtaus yleensä. Nyt iskettiin uudelleen
suonta, ja seuraus oli, että verensyöksy hetken kuluttua lakkasi."

Nyt kuletettiin Castrén kahdessa vuorokaudessa Krasnojarskiin,
jossa hän 14:ssä vuorokaudessa oli voittanut kuoleman vaaran.
Rohkeampana kirjoittaa hän Rabbelle, antaessaan tälle kaiken varalta
viimeisen tahtonsa tiettäväksi ja määräten kuoleman sattuessa
omaisuutensa käytettäväksi samojeditutkimusten jatkamiseksi, m.m.:
"Krasnojarskissa väittävät, että minä juon ja että tautini johtuu
juopottelusta, mutta sinä tiedät, että tämä on panettelua. Niinä 4-5
vuonna, jotka olen Siperiassa ollut, olen korkeintaan juonut muutaman
lasin viiniä, enkä maistanut koskaan muita väkeviä. Vaikka en olekaan
Mowitz, voi siis minustakin sanoa: -- -- keuhkotautisi vie sinut
hautaan." (Viittaus ruotsalaisen runoilijan C.M. Bellmanin tunnettuihin
sanoihin: "Mowitz, din lungsot den för dig i graven".)

Talvikelillä joulukuun alussa voi Castrén jättää Krasnojarskin ja
lähteä pikakyydillä länteen. Kahdessatoista päivässä ajoi hän 1,000
virstaa Omskiin, jossa viipyi muutamia tunteja ja kirjoitti Rabbelle
terveydestään m.m., että hänen vasemmassa keuhkossaan "polttaa,
surisee ja pärisee", joten hän matkusti valmiina veren iskoksiin,
vaikkakin lähin matka, n. 1,000 virstaa autioita aroja, tuntui
kauhistavalta. Matka kuitenkin päättyi elämään, ja Castrén saapui
Slatoustin kautta, vaikka arveluttavan huonossa tilassa, vuoden
viimeisenä päivänä Ufaan ja jatkoi matkaansa, uskaltamatta raivoavan
koleran takia pysähtyä pitemmäksi aikaa minnekään. 25 p. tammikuuta
1849 saapui hän viimein Pietariin muiden ja ehkä enimmin omaksi
ihmeekseen.

Pietarissa hänen terveytensä alkoi parata, ja viipyi hän siellä
muutaman viikon. Helmikuun lopulla hän vihdoin ystäväin ja kansalaisten
iloksi ja ihastukseksi saapui Helsinkiin, josta hän oli ollut poissa
neljä pitkää vuotta. Ystävät järjestivät hänelle lämpöisän
tervetuliaisjuhlan akateemisten juhliemme muistorikkaassa
Kaisaniemessä, jossa toverien puolesta puhui maan paras kaunopuhuja
ja Castrénin personallinen ystävä Fredrik Cygnaeus.



Elämän viime vuodet. Kuolema.


Castrén oli uudelleen kotimaassa. Pitkän pitkät tutkimusmatkat olivat
lopussa jos kohta terveyden kustannuksella. Mutta velvollisuus itseä,
isänmaata ja tiedettä kohtaan oli täytetty ja nyt oli vaan jälellä
kerättyjen ainesten muokkaaminen ja kelvolliseksi tekeminen.

Kun Castrén joutui lääkärien hoitoon, niin hänen tilansa heti parani,
mutta kohta voitiin myös todeta, että hän sairasti vaarallista
tuberkkelitautia. Se oli ehkä alkuaan perinnöllinenkin, mutta oli
päässyt varsinaisesti kehittymään sillä sanomattoman rasittavalla
matkalla, jonka hän v. 1843 oli tehnyt Kolwasta Obdorskiin. Joksikin
aikaa paranneena oli tauti alkanut hävitystyönsä uudelleen Jenisein
matkalla, kuluttaen milloin rintaa milloin vatsaonteloa ja sen
elimiä. Vielä saatiin kuitenkin lopullinen tuho toistaiseksi lykätyksi,
mistä on kiitettävä paitsi pietarilaisia lääkäreitä, sitä harrasta
ja huolellista hoitoa, jota Castrénille hänen Helsinkiin palattuaan
antoivat hänen entinen oppilaansa, lääketieteen tohtori K.F. v.
Willebrand ja professori E.A. Ingman. Hoidon tulokset näyttäytyivät
aluksi erinomaisilta, vaikka Ingman kohta oli selvillä, ettei mikään
maallinen mahti voinut estää kuolemaa läheisessä tulevaisuudessa.

Miten onnelliselta ja terveeltä Castrén levättyään suunnattomista
ponnistuksistaan tähän aikaan näytti, siitä on Snellman antanut meille
kuvauksen. Hän näki Castrénin kesällä 1849 yksitoista vuotisen
väliajan jälkeen. "Castrén oli miehuutensa täydessä voimassa, hänen
terveytensä oli vakiintunut. Solakka nuorukaisvartalo oli voimistunut
ja vain tuskin huomattava kumaruus todisti, että rintakehä oli
enemmän sisään painunut, kuin täysin terveillä ihmisillä. Koko hänen
esiintymisensä todisti sitä hiljaista tyytyväisyyttä, jota hän tunsi,
jouduttuaan kestämiensä myrskyjen jälkeen levon satamaan. Runsas
ainehisto pitkänkin elämän ajaksi tieteellistä työskentelyä varten
ja ainakin toistaiseksi vapaus toimeentulon huolista tekivät, että
hän voi iloisena katsella tulevaisuutta, ja hänen huulillaan leikki
melkein aina hymy. Katse oli eloisa, samaten harrastus ihanteihin, ja
ajatuksenjuoksu ja esitystapa vilkas. Hän kertoi kernaasti ja hyvin ja
lausui mielipiteensä puheena olevista asioista, mutta ei kernaasti
ryhtynyt väittelyihin."

Snellman esityksessään sanoo Castrénin olleen ainakin toistaiseksi
vapaan elatushuolista. Ansio siitä ei kuitenkaan ollut isänmaan.
Mitään virkaa ja täyden toimeentulon mahdollisuutta ei Suomi
voinut mainiolle pojalleen tarjota. Kehotettiinpa häntä hakemaan
lehtorinpaikkaa Porvoossa ja kirkkoherranpaikkaa, mutta Castrén
sanoi mieluummin elävänsä kylmässä yliskamarissa kuin uhraavansa
tieteensä kolmestakymmenestä hopeapenningistä. Mutta silloin Venäjän
Tiedeakatemia auliisti ja suuremmoisesti otti hänet apujäsenekseen 3
vuodeksi, antaen hänelle 600 ruplaa vuodessa ja oikeuttaen hänet sinä
aikana asumaan missä tahansa, jotta hän voisi ryhtyä tieteellisten
keräystensä muokkaamiseen. Ansio tästä huomaavaisuudesta tulee
suureksi osaksi Sjögrenille, ja hänen kauttaan sai Suomikin
siis jotain tehdä suurimmalle tiedemiehelleen. Mutta katoamattoman
kiitollisuutemme ansaitsee silti Venäjän Tiedeakatemia, ja meidän
on se avoimesti tunnustettava. Tarjottiinpa vielä Castrénille
vakinaisenkin akatemikon paikka, jolloin hän olisi elämänsä loppuun
saanut nauttia säännöllisiä tuloja ja voinut täysin riippumattomana
elää vaan tieteelleen. Mutta tointa olisi seurannut velvollisuus asua
Pietarissa, ja siihen ei Castrén tahtonut suostua. Sama valtava
rakkaus omaan maahan, joka kaikesta syrjäytyksestä huolimatta jaksoi
pitää Snellmanin Pohjanlahden tällä puolella, 'pakotti Castréninkin
vaikuttamaan syntymämaassa. Tuo hänen kieltäytymisensä kunniavirasta
Pietarissa juuri todistaakin, että mitenkä voimakas hänen rakkautensa
tieteeseen olikaan, se kuitenkaan ei ollut hänen suurin rakkautensa.
Suomenhan vuoksi hän oli toiminut, sen syrjäisen kansan ja sen
kaukaisten, halveksittujen ja unohdettujen sukukansojen kunniaksi ja
voimistuttamiseksi, ja kumminkin, lisättäköön se uudelleen,
vailla poliittisia tarkotuksia vain kansallistunnon ja kultuurin
lujittamiseksi.

Castrén tahtoi hienotunteisuudesta Venäjän Tiedeakatemiaa ja
suosijaansa Sjögreniä kohtaan pian saada jotain käsistään, todisteeksi
ahkeruudestaan ja töistään. Hän senvuoksi valmisti painokuntoon
ostjakkilaisen kieliopin ja sanaluettelon, joka ilmestyi v. 1849, ja
eräitä pienempiä kirjoitelmia. Mutta innokkaimmin kävi hän kuitenkin
käsiksi samojedilaisaineksiinsa, sillä samojedeja oli hän kauimmin
ja perinpohjaisimmin tutkinut ja sen kielioppinsa tahtoi hän saada
parhaimmaksi, mitä hän voi, tahtoi tehdä sen elämänsä päätyöksi.
Vaikkakaan hänellä ei ollut mitään virallista velvollisuutta, olisi
hän tahtonut niiden kolmen vuoden kuluessa, jolloin hän oli Venäjän
Tiedeakatemian palveluksessa, saada tämän kypsimmän työnsä valmiiksi.
Niin ei kuitenkaan käynyt. 63 arkkia oli käsikirjoitusta valmiina
silloin, kuin kynä ainiaaksi kirposi tutkijan kädestä.

Se että Castrén ei ehtinyt lopettaa tätä työtään, riippui siitä,
että näinä vuosina oli hänelle tullut useita uusia velvollisuuksia ja
hänen elämänsä puitteet olivat saaneet uuden muodon. Maaliskuun 14
p. 1851 oli hän saanut valtakirjan vastaperustettuun suomenkielen ja
kirjallisuuden professorinvirkaan ja sitä varten oli hänen ollut pakko
julaista väitöskirja ja sen jälkeen pitää säännölliset yliopistolliset
luennot ja ottaa osaa paljotöisiin konsistorinistuntoihin.

Suomenkielen professorinviran perustaminen oli merkkitapaus
maan historiassa. Yliopistossa oli kyllä v:sta 1826 alkaen ollut
lehtorinvirka suomenkielessä, mutta mitään tieteellistä oppituolia ei
siinä ollut. Se kyllä ei ollut niin oudoksuttavaa, sillä samallainen
oli kansalliskielen laita ollut Europan muissakin maissa milt'ei
samoihin aikoihin asti. Mutta sittekin! Kymmenkunta vuotta aikaisemmin
tuskin kukaan meillä olisi kuvitellutkaan tällaista mahdolliseksi.
V. 1843 oli kyllä konsistorissa prof. Ilmoni tehnyt ehdotuksen
suomenkielen ylimääräisen professorinviran perustamiseksi, mutta
asia ei aiheuttanut mitään toimenpiteitä. Rabbe kirjoitti usein
Castrénille Siperiaan tästä virasta, jota hän toivoi Castrénille,
mutta näihin aikoihin oli koko suomenkielen harrastusta ruvettu
katsomaan uudelta kannalta, sitä pidettiin kansanyllytyksenä, ja
kun kuuluisan vapaustaistelujen vuoden 1848 jälkeen taantumus
kaikkialla nosti päätään, annettiin meidänkin maassa tuo surullinen
säädös suomenkielestä, että sillä saisi painaa vain uskonnollista
ja taloudellista laatua olevia kirjoituksia. Tunnettua on, että
tarkotus oli näin estää "vaarallisten" aatteiden tunkeutuminen
kansan keskuuteen, ja että asetusta semmoisenaan ei tähdätty
suomenhieltä vastaan. Mutta kumminkin mahtoi tuntua oudolta, kun tuli
tunnetuksi, että juuri tähän aikaan perustettiin professorinvirka
samaisessa kielessä. Totta kyllä, että virasta ei tehty tavallista
virkaa, johon annetaan valtakirja, suomenkielen professorille annettiin
ainoastaan virkavahvistus, jotta voitaisiin, jos tarpeellista
olisi, virka lakkauttaa ja erottaa sen haltija, jos hän käyttäytyisi
vahingollisesti, mutta yhtäkaikki muodostui itse virka vakinaiseksi
ja säännölliseksi yliopistonopettajaviraksi. -- Castrénin kuuluisa
tieteellinen toiminta tietysti suurimmassa määrin vaikutti tähän
onnelliseen ratkaisuun, ja niin oli meidän maalla onni palkita poikansa
uhrautuvaisuus ja yliopistolla kunnia kiinnittää nerokkain tiedemies
palvelukseensa. Professorinviran hakijana oli ollut myös suomenkielen
lehtori C.A. Gottlund, mutta useista syistä katsottiin päteväksi
vain Castrén, "joka ei ainoastaan tavallisilla yliopiston asetusten
määräämillä opinnäytteillä, vaan myös useammilla julkaisemillaan
teoksilla, joilla oli suuri tieteellinen arvo, oli erinomaisella
tavalla osoittanut pätevyytensä puheenalaiseen professuuriin."

Itse nimitys muodostui harvinaisen juhlalliseksi, sillä yliopiston
kansleri, perintöruhtinas, sittemmin keisari Aleksanteri II, joka oli
saapunut Helsinkiin, läsnäolevien yliopiston opettajain ja oppilasten
joukosta "kutsutti erityisesti esiin suomen ja muinaispohjoismaisten
kielten dosentin, tohtori M.A. Castrénin, ja suvaitsi hänelle
armossa antaa Hänen Keisarillisen Korkeutensa samana päivänä
(14/3 1851) allekirjoittaman virkavahvistuskirjan olla professorina
suomenkielessä tässä yliopistossa".

Professorinviran saamista varten oli Castrén julaissut latinaisen
väitöskirjan, "Altailaisten kielten suffikseista", joka oli ensimmäinen
tieteellinen teos, millä koetettiin todistaa kielten omalla
avulla altailaisten, suomalais-ugrilaisten ja samojedilaiskielten
sukulaisuutta, ydinkohtaa Castrénin tieteellisestä työssä, josta
puhumme kohta tuonnempana. Tätä ainetta ei Castrén kuitenkaan voinut
käyttää luennoissaan, ja sen vuoksi oli hänen niitä varten
valmistettava eri sarjat. Sellaisia piti hän yhden keväällä 1851
toukokuussa, toisen seuraavana syyslukukautena. Kolmatta lukukautta
ei hänen enää ollut sallittu terveenä elää. Ensimmäinen luentokurssi
käsitti altailaisten kansojen etnologiaa, toinen suomalaista
mytologiaa. Edellinen käsittelee tunguuseja, mongoleja, turkkilaisia,
samojedeja, jenisei-ostjakkeja, ostjakkeja, voguleja, unkarilaisia,
tsheremissejä, mordvalaisia, permalaisia, syrjäänejä, votjakkeja
ja Itämeren suomalaisia. Jälkimmäinen käsittelee niin ikään suomen
heimokansoja, ja siinäpä Castrénin suuri merkitys tällä alalla
onkin, että hän laajensi suomalaisen jumalaisopillisen tutkimuksen
suomalais-ugrilaiseksi, antaen sille siten oikean pohjan, jos kohta
monet Castrénin mielipiteistä tällä alalla eivät enää pidäkään
paikkaansa.

Castrénin luentoja, jotka hänen kuolemansa jälkeen toimitettiin
painosta, lukee vieläkin lämmöllä ja myötätunnolla. Minkä vaikutuksen
ne tekivät hänen kuulijoihinsa ylioppilaisiin, siitä kirjoittaa
hänen ystävänsä C.G. Borg Pohjalaisen osakunnan "Joukahaisessa":
"Elähyttävästi hän vaikutti koko ylioppilasnuorisoon sillä lämpimällä
harrastuksella, jota hän osotti kaikkeen nuorelle mielelle kalliiseen
ja pyhään. Hänen suojaamanaan ja kehottamanaan vähemmänkin kyvykäs
tunsi itsensä voimakkaaksi kantamaan kortensa isänmaan alttarille, ja
ylioppilaalle teki hyvää nähdä, miten Castrénin jalo henkilöllisyys
ja suuret tieteelliset ansiot voivat herättää arvonantoa hänen
ajamaansa asiaa kohtaan niissäkin, jotka olivat tottuneet katsomaan
sitä epäsuopein silmin, ja jotka jäätävällä kylmyydellä olivat
halveksuen katselleet jokaista isänmaallista yritystä."

Niin lyhytaikainen kuin Castrénin yliopistollinen toiminta olikin,
jätti se syvät jäljet ylioppilaisiin ja heidän henkiseen toimintaansa
vastaisuudessa. Hänen luennoissaan ei ollut elähyttävänä voimana
vain tieteellisyys, vaan myös miehuullinen isänmaallinen henki,
kuten kuvastuu jo niistä otteista, joita ylempänä olemme esittäneet,
Kalevalaa ja Suomen kielioppia koskevista jaksoista.

Mainitsin Kalevalan. Tämä Castrénin henkinen herättäjä oli hänen
harrastustensa ja toimiensa esineenä 1850:kin vaiheessa. Olihan v.
1849 ilmestynyt Kalevalan toinen, uudistettu laitos, josta Castrén
kirjoitti laajan selostuksen ulkomaalaisille, ja hänen välityksellään
tunnollinen ja lämminsydäminen akatemikko Schiefner Pietarissa kohta
ryhtyi Kalevalaa saksaksi toimittamaan, sama Schiefner, joka sittemmin
sellaisella uutteruudella ja uhraavaisuudella otti toimittaakseen
Castrénin käsikirjoitukset ja muistiinpanot painokuntoon hänen
kuolemansa jälkeen. Syksyllä 1851 luennoi Castrén myöskin Kalevalasta,
ja luentojensa myöhemmin painetussa johdannossa sanoo hän m.m., että
viimeisten kymmenen vuoden kuluessa hänen mielipiteensä monessa kohden
olivat muuttuneet ja moni seikka, mikä aikaisemmin oli herättänyt
innostusta, oli nyt vierasta ja vähäpätöistä. "Mutta näissä ajatusten,
mielipiteiden, aikomusten ja harrastusten vaihteluissa on jotakin
kuitenkin jäänyt muuttumattoman yhdellaiseksi. Sellaista, jota aina
olen rakastanut yhdellaisella lämmöllä ja innostuksella, on suomalainen
muinaisrunous ja etusijassa Kalevala."

Mutta Castrén ei kuitenkaan näinä vuosina ollut yksinomaan
tieteellisissä toimissa, vaikkakin tiede hänelle epäilemättä oli ylin
ja vaikka hän mieluimmin käänsi keskustelun sille alalle. Myöskin kodin
ja yhteiskunnan elämään otti hän osaa.

Sanoin kodin. Castrénin kelpo ja hellä äiti, jota hän ei ollut
nähnyt sitte v. 1839, oli kuollut v. 1848, ja Castrén oli saanut
kuolemansanoman Siperiaan, jossa hän juuri oli huonona sairaana. Mutta
kun tuo sanoma hänet saavutti, silloin: "tuntui sydämen ympärillä
lämpenevän, vilutautipuuska paikalla lakkasi, eikä sittemmin enää ole
uusiintunut", kuten hän Tshitasta kirjoitti Rabbelle heinäkuussa
v. 1848.

Lapsuudenkodin hävittyä oli Castrén Helsingissä perustanut syksyllä
1850 itselleen oman kodin. Hän oli valinnut puolisokseen 19 vuotiaan
Sofia Natalia Tengströmin, filosofian professorin J.J. Tengströmin ja
tämän puolison, syntyisin af Tengström, tyttären, jota hän kirjeensä
mukaan Sjögrenille puoli vuotta oli omakseen toivonut, ja sai nyt
hellän ja rauhallisen kodin. [Häätilaisuuteen, joka oli riemukas ja
onnellinen, oli Snellman sepittänyt humoristisen onnittelurunon "ukko
Castrénille, joka kosteudessa ja pakkasessa valvoen ja ikävyyksien
keskellä oli kirjoittanut 14 kielioppia, ja joka nyt oli ehtinyt 15:een
kielioppiinsa, sen kielen, jota paratiisissa puhuttiin: rakkauden, ja
jolla voi kirjoittaa väitöskirjaa koko elämänsä ajan ilman sensoria ja
kateederia."]

"Puutteiden, vaivain, taistelun ja kamppailun perästä sai hän nyt
rauhallisen elämän ja tyynen sataman ja saattoi nauttia hedelmiä
väsymättömästä työstänsä. Nyt eli hän onnellisimpia päiviänsä.
Ystävyys ja rakkaus ojensivat hänelle kättä, maanmiesten ja
ulkomaalaisten kunnioitus seurasi häntä, köyhyys pakeni häntä
ensikerran hänen elämässään ja oppineen maineet tulivat hänen
osakseen", kuten jo mainittu C.G. Borg kirjoittaa.

Seurapiiri, jossa Castrén tähän aikaan liikkui, oli verraten pieni.
Siihen kuuluivat Tengströmin perheet, J.W. Snellman, E.A. Ingman,
H. Kellgren, F. Collan ja jokunen muu, kuten Runeberg Helsingissä
ollessaan. R. oli m.m. ollut mukana Castrénin professorin
väittäjäisillatsussa. Väliin esiintyi hän julkisemminkin, kuten
v. 1849, jolloin hän n.s. kirjallisissa illanvietoissa Porthanin
päivänä piti luentonsa "Suomen suvun alkukodista". Castrén oli pienessä
seurassa mainio, satirinen, täynnä huumoria, suuremmassa, piirissä
oli hän vieras ja jäykempi, aristokraati, kuten Aug. Schauman sanoo
muistelmissaan.

Niinä vuosina, jolloin Castrén oli ollut tutkimusmatkoillaan, oli
kotona ja Europassa tapahtunut yhtä ja toista, joista hänen ystävänsä
säännöllisesti olivat kirjoittaneet, toht. Rabbe kahdesti kuukaudessa
koko ajan. Europassa kävivät levottomuusvuoden 1848 mainingit
vielä korkealla. Suomessa oli Snellmanin taisteluhuuto herättänyt
liikkeelle ystävät ja vastustajat, Se korkea innostus, joka oli
syttynyt 1830-luvulla, oli kyllä vielä voimassa: isänmaa ylinnä, mutta
keinoista oltiin eri mieltä. Me tiedämme edellisestä, että Castrén ei
ollut niihin nähden Snellmanin kannalla. Hän oli matkustellut kansojen
keskuudessa, jossa yhteiskunnallista ja valtiollista toimintaa
ei ollut ajateltavissakaan, ja hän arvosteli jossain määrin oman
maan oloja samalla lailla. Hänen mielestään oli tehtävä hiljaista
uutteraa työtä tulevaisuutta varten, eikä puhuttava, pauhattava ja
innostutettava, jotta henkilö, "menetettyään innostuksensa kauneimmat
kuvittelut, ei seisoisi alastomana kuin Aadam paratiisissa häveten,
tietämättä, millä peittäisi alastomuutensa". Erikoisesti suomen
kieleen nähden hän pelkäsi, että "ruotsin kielen ja ruotsinkielisen
sivistyksen sortuminen aikana, jolloin suomi ei läheskään ollut
niin kehittynyttä, että se kelpaisi viralliseksi kieleksi, saisi
seurauksekseen kolmannen kielen asettamisen hallitsevaan asemaan".
Mutta isänmaan hyväksi oli toimittava, isänmaan ja suomen kielen, että
se kerran voisi valloittaa sijansa "komeana valtion kielenä".

Castrénin hehkuva henki oli kuitenkin jo aikansa vaikuttanut. Sen
väsynyt kuori oli palamassa loppuun. Tammikuussa 1852 laskeutui hän
vuoteelle, jolta ei enää noussut. Kolkko tuberkkelitauti oli uudella
voimalla kuluttamassa hänen ruumistaan. Häntä odotettiin Pietariin,
mutta huolestuneet ystävät saivat tyytyä kirjeisiin, lopuksi hänen
vaimonsa kirjoittamiin sanelun mukaan, kirjeisiin, joihin hän tuskin
oli jaksanut vapisevin käsin kirjoittaa nimensä alle. Ja kumminkin
toivoi hän vielä voivansa pelastua, kuten hän toivorikkaasti
kirjoitti Sjögrenille Pietariin 2 p. maaliskuuta. Koko ajan teki hän
työtä, viimeistellen kuumeisesti samojedikielioppiaan, kirjoitellen
sitä lopuksi lyijykynällä. Mutta sillä välin tuskat vain kovenivat.
Hirmuiset vatsanpoltot kalvoivat elimistöä.

Valkeni toukokuun seitsemäs. Kun hänen vuodettaan aamulla korjattiin,
sanoi hän tietävänsä, että se nyt oli viimeinen kerta. Kello 1
päivällä sumenivat silmät ja katosi puhekyky, ja kun kello osotti
puoli neljää, sammui tutkijan heikkona tuikkiva elonkipinä. Kuolo
oli korjannut ihanimman saaliin ja Suomi menettänyt tunnetuimman ja
yhden tunnollisimmista pojistaan. Ja vainaja, suomenkielen ensimäinen
professori ja vertailevan ural-altailaisen kielitieteen perustaja,
mies, joka hallitsi noin 40 mitä erilaisinta kieltä, oli vasta 38
vuotias.

Surren ja masennuksissa seisoivat isänmaanystävät toukokuun 12
p. Castrénin avatun haudan ääressä Helsingin luterilaisella
kirkkomaalla. Ruumiinsiunaus tapahtui kirkossa, jonne ylioppilaat
kantoivat arkun. Paarien ääressä puhui F. Cygnaeus, ja ylioppilaslaulun
kaiuttua vietiin ruumis lepopaikkaansa suuren, äänettömän kansajoukon
seuraamana. Haudalla piti Snellman puheen, joka kuvaa sitä masennusta
ja toivottomuutta, joka oli mielet vallannut, ja ylioppilaat lauloivat
Z. Topeliuksen ja A. Oksasen sepittämät kuolinlaulut. Jälkimmäinen oli
suomenkielinen ja sen loppusanat kuuluvat:

    "Kyynelsilmin huoliva Suomi seisoo,
    Pojan parhaimpansa nyt peitti hautaan,
    Miehen parhaan, tietäjän taitavimman,
    Ystävän uljaan.

    Veljet, pois on johtaja meiltä mennyt,
    Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi,
    Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut,
    Voittomme varma.

    Hälle patsaan nostamme, kun lupaamme:
    Miehuudella lempiä synnyinmaata,
    Helleydelläpä hoitaa äitinkieltä,
    Kuin teki Castrén."

Ihanammin ja runollisemmin tulkitsi Castrénin merkityksen romantikko
Topelius, jonka herkkä muistoruno suomennettuna kuuluu:

    Uinuos maassasi, siunattu miesi,
    Valtava henki, mi suuntasit tiesi
    Ääriltä jäämeren rantamaan
    Suomelle satoa korjaamaan.

    Suomi löys sukunsa kätketyn juuren,
    Unhosta nousevan heimon suuren.
    Kuolevain kielten äänteet toit
    Säilyyn, -- ne polville uusille soit.

    Kaaduit; pois sait sauvasi siirtää.
    Suomesi surren ijäksi piirtää
    Nimesi kallihin aarteekseen
    Lehdille tarunsa selvinneen.

Ja kukapa olisi voimakkaampi kannustaja itsekkyyden ja velttouden
houkuttelevia ääniä vastaan kuin se, joka elämällään oli näyttänyt,
että on mahdollista noudattaa kehotusta:

    Vakaasti kautta elonties
    päin määrää astu, matkamies,
    se mittaa, -- älä vaivojas,
    äläkä vaarojasi

Mikä Castrénin suuri, pilviä tavoitteleva elämän sisältö ja
johtolanka oli, sen on hänen ystävänsä Snellman hautapuheessaan
selvästi ja suuripiirteisesti sanonut: "Tieto Suomen suvun kielestä ja
kohtaloista ei enää ollut hänen tutkimuksensa päämäärä, tämän tiedon
esittäminen maailmalle ei enää hänen lopullisin tarkotuksensa. Hän
tahtoi käyttää tuota tietoa välikappaleena, poistaakseen perityt
väärät mielipiteet yleensä kielitieteessä ja historiassa. Hän ei niin
muodoin tahtonut ainoastaan antaa Suomen suvulle sen oikeaa asemaa
kansojen suuressa perheessä, vaan myös ensi kerran antaa suomalaiselle
nimelle itsenäisen sijan kansojen historiassa." Ja niinpä voi
Snellman avoimen haudan ääressä sanoa, että Suomessa ei ollut ennen
ollut eikä silloin elävissäkään ollut ketään, jonka kuolema oli tai
olisi ollut yhtäläinen tappio ja menetys kuin Castrénin. Ja todella
oli ehkä Snellman oikeassa, sillä Castrénin kuningasajatus oli rakkaus
Suomen kansatieteelliseen elimistöön, sen rotuun, sen korottaminen
kelpoiseksi _eo ipso_ kansojen ja ihmiskunnan sivistystyössä. Ennen
häntä ei kukaan ollut tuollaista sytyttävää ajatusta ajatellut,
harva rohkealla itsetietoisuudella hänen kuolemansa jälkeenkään.
Sillä "epätoivoon joutumisen taidon osaa kyllä suomalainen", ja
hiipivä epäily kysyy: oliko Castrénin kuningasaate vain haave, onko
suomalais-ugrilaisuus semmoisenaan pystyvä itsenäiseen luomistyöhön?

Castrénin haudalle pystytettiin yleisellä rahainkeräyksellä
muistomerkki, joka paljastettiin 20 p. toukokuuta 1858. Kuva siitä on
tähän jäljennetty. Sen etusivulla on kullatuin kirjaimin M.A. Castrén
ja vastakkaisella puolella:

    Maansa rakastajalle
    surevilta suomalaisilta.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran haltuun jätettiin Castrénin
marmorinen rintakuva, ja yliopiston luentosaliin tilattiin hänen
öljymaalattu muotokuvansa. Toinen sellainen, aikaisemmilta ajoilta,
maalari Budkowskin tekemä, on pohjalaisen osakunnan hallussa. Ja nyt
vihdoin, Castrénin syntymän sadanneksi vuosipäiväksi valmistuu
Castrénin muistopatsas, joka pystytetään Suomen uuden Kansallismuseon
ja pohjalaisten osakuntain talon väliin Suomen kansan kiitollisuuden
todistajaksi sille miehelle, joka on antanut tälle kansalle heimon
ja suvun, ja avaimen sen menneisyyden valaisemiseksi. Mitä siitä, onko
heimo suuri vai pieni, kunhan vaan on juurta? Eräässä kirjeessään
Siperiasta Rabbelle Castrén itse tästä asiasta oli kirjoittanut
humoristisesti: "Minä puolestani en tunne mitään kunnioitusta
korkeita esi-isiä kohtaan, vaan pidän enempi semmoisista jätkistä,
joiden isät ovat olleet mylläreitä, kivenhakkaajia, sukankutojia y.m.s.
Onhan sitäpaitsi pienempi vaara olla suutarin kuin senaatorin poika.
Jos meistä tulee ihmisiä -- sitä suurempi kunnia! Torppareina voimme
lohduttaa itseämme sillä, että isämmekin olivat torppareita."



Jälkimuisto. Tieteellinen merkitys.


"Kuka voi siinä kuolinpesässä suorittaa pesäkirjoituksen", sanotaan
Runebergin kysyneen silmällä pitäen Castrénin käsikirjoituksia ja
tieteellisiä muistiinpanoja, saadessaan sanan Castrénin kuolemasta.
Ja se työ ei todellakaan ollut vähäinen eikä helpoimpia, sillä
matkoillaan oli Castrén kerännyt valtavat ainehistot, joita hän ei
ollut vielä ehtinyt muokata eikä painokuntoon valmistaa, ja kumminkin
oli niillä tavaton arvonsa, joten ne tuli yrittää pelastaa tieteelle.
Paitsi Kalevala-käännöstä, matkakertomuksiaan, kolmea väitöskirjaansa
ja lukuisia pienempiä kirjoituksia oli Castrén itse eläessään
ehtinyt julaista vain syrjäänin ja tsheremissin kieliopit. Samojedin
kielioppi oli myös suurimmaksi osaksi valmiina, ja luentonsa oli hän
myös kirjoittanut, vaikkakaan ei ollut pitänyt niitä painokelpoisina.
Nämä kaikki kuitenkin painatettiin, saksaksi Castrénin ystävän, jo
mainitun Schiefnerin toimesta Venäjän Tiedeakatemian kustannuksella
ja ruotsiksi amanuenssi B.O. Schaumanin ja maisteri C.G. Borgin
avulla suureksi osaksi yliopiston kustantamana erikoisena sarjana,
jonka nimi Castrénin oman valinnan mukaan oli "Nordiska resor
och forskningar". (Pohjoismaisia matkoja ja tutkimuksia). Mutta
tutkijan rikkaissa kirjallisissa peruissa oli kuitenkin niin paljo
muitakin aineksia, että väsymätön Schiefner niiden nojalla Castrénin
nimissä voi julaista tunguusin, burjatin, koibalin, karagassin,
jenisei-ostjakin ja kottin kieliopit saksan kielellä. Myöhemmin
löydettyjen päiväkirjamuistiinpanojen nojalla on vielä julaistu hänen
kertomuksensa hautatutkimuksista Minusinskin piirissä Siperiassa.

Jos nyt kysymme Castrénin tieteellisen työn laatua ja kestävyyttä,
on meidän muistettava ensinnäkin, miten lyhyt aika hänen oli suotu
elää ja miten ylen tukalissa olosuhteissa hänen oli työskenneltävä;
lisäksi, että hän elämänsä lopulla työskenteli kuumeisella
joutuisuudella saadakseen työnsä valmiiksi ja että sittekin suurin osa
hänen julkaisuistaan jäi häneltä itseltään viimeistelemättä. Ja vihdoin
on muistettava, että vertaileva kielitiede tällöin vielä oli nuori ja
että se on romanttisen ajan lapsi, joka toivoi voivansa ratkaista
suuria ja vaikeita kysymyksiä. Ja vihdoin, kun me tiedämme kaiken
tämän, on meidän muistettava, minkälaisia kieliä Castrén todella
tutki. Hän tuli Siperiassa tutustumaan kieliin ja kansoihin, joista
useat tuskin nimeksikään olivat tunnetut, hän tunkeutui niiden kielten
olemukseen ja antoi kullekin sijan ennen tunnettujen kielten
joukossa. Hän sai luoda tyhjästä. Siperian tatarilaiskansoista ei
mikään ollut kielitieteellisesti tunnettu, jenisei-ostjakeista ei ennen
häntä ollut mitään tietoa, ja muista hänen tutkimistaan kielikunnista
kuuluivat toiset mongolilaiseen, toiset aivan eroaviin mandshulaisiin
kieliryhmiin.

Castrénin käsitys oli se, että samojedit, jotka puhuivat useita eri
kieliä ja murteita ja nyt pääasiassa asuivat pitkin Jäämeren rantaa,
ennen olivat asuneet Jenisein latvoilla likellä Sajaanisten vuorten
juuria. Ja kun hän kielellisesti katsoi todistaneensa suomalaisten
ja samojedilaisten kielten heimolaisuuden, ja näiden kielten
sukulaisuuden altailaisen kieliryhmän kanssa, arveli hän voivansa
puhua ural-altailaisesta kielikunnasta, jossa hän erotti 5 eri
kansakuntaa: tunguusit, mongolit, turkkilais-tatarilaiset, samojedit
ja suomalais-ugrilaiset, hahmoittelipa hän indoeuroppalaistenkin
sukulaisuutta mongolien kanssa, kuten hänen eräs sangen merkillinen
kirjeensä Snellmanille Siperiasta talvella 1846 esittää.
Turkkilais-tatarilaisten alkukodiksi otaksui hän Altain vuoret, ja
kun kerran suomalais-ugrilaisilla kansoilla kielensä, tapojensa,
tarujensa ja laulujensa puolesta on paljon yhteistä samojedein ja
turkkilais-tatarien kanssa, on näiden kansojen aikanaan ollut asuttava
lähekkäin, niiden alkukoti on siis ollut Keski-Aasiassa Obin ja
Jenisein yläjuoksun varrella. Tuo Castrénin otaksuma, että Altain
seutu on ollut Suomen suvun alkukotina, on meille melkein syöpynyt
veriin Suonion "tarinan", Oksasen "sadun", Koskisen historian ja J.R.
Aspelinin muinaistutkimusten kautta. Otaksumaansa perusteli Castrén
monella eri tavalla (ks. esim. hänen kirjoitustaan: "Missä oli suomen
kansan kehto?"), mutta nykyinen tutkimus on tuosta käsityksestä
luopunut sekä kieli- että muinaistieteen perustuksella. Suomen kielen
heimolaisuus ainakaan altailaisten kanssa ei ole todistettu, joskin
kyllä samojedilais-kielten kanssa ja Suomen suvun alkukotia etsitään
nyt Itä-Venäjältä Uralin ja Volgan välimailta suurten metsien, vuorten
ja jokien maantieteelliseltä alueelta.

Mutta jos kohta tämä Castrénin suuri isänmaallis-romanttinen
ajatus jäänee erehdykseksi, ei se vähennä sitä suurta kansallista
merkitystä, joka tuolla aatteella meidän maassa oli siihen aikaan, kun
nimenomaan tarvittiin jotain, mikä pystyisi antamaan työkykyä ja
uskoa tulevaisuuteen. Ja Castrénin tieteellisiä ansioita se ei muuta.
Jokainen ihminenhän on aikansa lapsi, tiedemieskin, ja Castrén korotti
joka tapauksessa suomalais-ugrilaisen vertailevan kielitieteen yhtä
korkealle, kuin oli uudenaikainen vertaileva kielitutkimus ulkomaiden
nerokkaimpain tiedemiesten teoksissa.

Ansaitsee lopuksi erikoisesti muistaa, mitä Castrénista Siperiaan
nähden Sjögren kirjoitti Venäjän Maantieteellisen seuran
julkaisuissa. Kirjoitus on lyhennellen otettu Suomi-sarjaan 1854.
"Kuten Jermak pienen kasakkalauman avulla pani varman pohjan
Venäjän Siperian vallalle, niin oli samoin Castrénin suotu huolimatta
heikosta ja horjuvasta terveydestään harvinaisten sielun ja
järjenlahjojensa avulla ikuisiksi ajoiksi valloittaa tieteelle läntinen
ja keskinen Siperia."

Castrénin raivaamalla työmaalla versoo nyt rikas laiho. Suomen ja
suomalais-ugrilaisten kansojen entisyyden ja nykyisyyden tutkimus
on edistynyt pitkälle ja edistyy yhä. Castrénin perintöä
hoitavat Suomalais-Ugrilainen Seura, jonka vuosipäivänä on
Castrénin syntymäpäivä, ja Suomen Muinaismuistoyhdistys, joka
vuosipäivänään viettää Castrénin kuolinpäivää. Ja Suomen kansallismuseo
ja Suomen yliopiston suomalaisten kielitieteitten edustajat kasvattavat
yhä uusia tutkijapolvia kartuttamaan sen entisyyden selvittelyä, jonka
ensimäisenä suurena tietoniekkana Mathias Aleksanteri Castrén uhrasi
nuoren ja hehkuvan henkensä.

Ja meille kaikille kaikuu yhä vielä Castrénin voimakas usko elämisen
arvoon hänen sanoissaan työn ylistykseksi. "Jos tahdomme elää, niin
hyvä, rakastakaamme isänmaatamme, voimakkain käsivarsin johtaen ja
edistäen sen kehitystä. Ei auta itsepintaisesti pitää kiinni vanhasta;
uuteen ja vakavaan on meidän ryhdyttävä käsiksi. Ennen kaikkea on
meidän päätettävä surmata itsekkyys sydämissämme ja päätettävä elää
jonkun aatteen puolesta ja sitte horjumatta taisteltava sen hyväksi
niin kauan kuin meissä henkeä on. Yksilöhän ehtii niin vähän.
Elämä on lyhyt -- sitä paremmin sitä on käytettävä -- jakamatta,
epäitsekkäästi sen asian hyväksi, jonka puolesta taistelee. Sitä paitsi
ei kukaan voi palvella kahta herraa, yleistä aatetta ja yksityistä
voittoaan; Valitkaamme toinen, mutta valitkaamme parempi, vaikkapa
se johtaisi meitä vaivojen ja uhrautumisten ohdakkeiselle tielle.
-- -- Jos ihmisen kerran on vallannut elävä aate; silloin omistaa hän
suurimman autuuden, mitä suruinen maa voi tarjota. Silloin voi hän
myös omalla tavallaan levollisena ja turvallisena nauttia elämän muista
hyvyyksistä, ja hänen nautintonsa on silloin korkeampaa, jalompaa,
puhtaampaa ja parempaa, kuin vain aistillisia nautintoja ihailevan
itsekkään ihmisen."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mathias Aleksanteri Castrén" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.