Title: Paul Verlaine - Hänen elämänsä ja runoutensa
Author: Tallgren, Anna-Maria
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Paul Verlaine - Hänen elämänsä ja runoutensa" ***


PAUL VERLAINE HÄNEN ELÄMÄNSÄ JA RUNOUTENSA

Kirj.

ANNA-MARIA TALLGREN



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.



SISÄLLYS:

Juhani Siljo (omistus)
Alkusanat.

  I. Lapsuus ja nuoruus. Ensimmäiset runokokoelmat.
 II. Mathilde Mauté ja "Bonne Chanson".
III. Arthur Rimbaud ja yhteiset vaellusvuodet.
     "Romances sans paroles".
 IV. Verlaine, kristitty.
  V. "Lélian parka".
 VI. Paul Verlaine.



JUHANI SILJO.


Muutamia viikkoja Sinun kuolemasi jälkeen kysyi sisaresi minulta,
haluaisinko jonkun Sinun kirjasi muistoksi Sinusta: pyysin silloin,
että saisin pitää omanani Verlaine'in runot, "Choix de poésies", jonka
eläessäsi olit minulle lainannut ja jota Sinä paljon rakastit.

Joka kerta, kun näen hyllylläni tämän keltakantisen kirjan tai
pidän sitä kädessäni, muistan sitä iltaa, jolloin me iloisin mielin
suunnittelimme erästä yhteistyötä. Minä olin kertonut Sinulle,
että aioin kirjoittaa tutkielman Verlaine'ista,jota minä rakastin
yhtä paljon kuin Sinä, ja silloin ehdotit -- puol'leikkisästi,
puol'tosissasi, joka oli Sinulle ominaista, että kääntäisit sikermän
Verlaine'in runoja kirjani "kuvitukseksi". Mutta muutamia kuukausia
sen jälkeen puhkesi vapaussotamme, jota varten Sinä olit kasvanut ja
kypsynyt, ja meidän pieni yhteistyömme raukesi samoin kuin ne monet,
monet kirjalliset teot, jotka elämäsi viime aikoina täyttivät mielesi.

_Minun_ suunnitelmani toteutuminen jäi vuosikausiksi, ja olisi kai yhä
jäänyt, ellei "Choix de poésies" olisi ollut jokapäiväisenä seuranani,
ja myös muistuttajanani. Mutta nyt olen suorittanut osuuteni; se
kehys on valmis, jonka tuli sisältää Sinun runosuomennoksesi. Sanon
sitä kehykseksi juuri sen vuoksi, että tunnen kuinka kuollut ja
tyhjä se on, verratessani sitä alkuperäiseen suunnitelmaamme. Olen
kirjoittanut sen Sinua ajatellen, ja sen vuoksi tahdon omistaa sen
Sinulle: se on yksinkertainen kiitos kaikista niistä herätteistä
ja kauneusvaikutelmista, joita keskustelut Sinun kanssasi minulle
välittivät, ja se on kiitos vilpittömästä ja hyvästä ystävyydestäsi,
joka yhä vielä on minulle elävä voima.

Maaria, 6 p, heinäkuuta 1922.

Tekijä.



ALKUSANAT.


Anatole France on eräässä novellissaan kertonut "huonosta ihmisestä,
nimeltä Gestas, joka teki maailman ihanimpia lauluja" ja joka, niin
syvälle kuin olikin vaipunut kaikkinaisiin paheisiin, oli säilyttänyt
naiivin lapsenmielensä. Väliin saattoi tämä vanha juomari olla sangen
apea ja surullinen; hän katui ja häpesi elämäänsä ja antoi itselleen
kaikkinaisia alentavia nimityksiä, ja kun hän sellaisessa mielentilassa
näki avoimen kirkon, kiiruhti hän sisään ripittäytymään ja rukoilemaan
"valkeata pukua ja siipiä sielulleen".

Tämän runoilijaluoman esikuvana on ollut Paul Verlaine.

Verlaine'in erikoisuutta ei vielä luonnehdita sillä, että huomauttaa
hänen paheellisuudestaan ja taas hänen puhtaasta lapsenmielestään,
mutta joka tapauksessa on moinen vastakohtaisuus hänen kaikkein
oleellisimpia ominaisuuksiaan. Sillä tämä alkoholin ja naisten
turmelema elostelija, jonka elämäntaipaleella kapakat, vankilat
ja sairaalat olivat merkittäviä virstapatsaita, on kirjoittanut
ehkä hartaimmat, kristillistä nöyryyttä kumpuavimmat säkeet koko
Ranskan laulurunoudessa, sekä kuullut aineettomampia sointuja kuin
mitä kuolevaisen korvan usein on sallittu kuulla. Tuskin kukaan
ranskalainen lyyrikko on kirjoittanut niin julkean irstaita ylistyksiä
aistillisuudelle kuin hän, ja taas palvonut Neitsyttä koko tämän
huikaisevassa taivaallisessa kirkkaudessa, joka on vielä valkeampaa sen
vuoksi, että jumalainen ilmestymä on nähty läpi enkeliparvien "siipien
havinan".
5
Nämä äkkinäiset ylimenot ja vastakohtaisuudet juontavat juurensa
Verlaine'in temperamentista; hän oli herkkä ja vilpitön, mutta
samalla heikko ja määrätietoisuutta vailla. Hänen elämässään ei
ole muuta synteesiä kuin sen täydellinen synteesittömyys. Hän oli
yhteiskunnallisesti epäyhteiskunnallinen ihminen, boheemi, joka ei
tiennyt mitään syyntakeellisuudesta ja joka moraalisessa mielessä
ei tunnustanut mitään kokemusta; luonteena tyypillinen tunne- ja
tunnelmaihminen, impressionisti, jonka alkuaankin heikko tahto ei ollut
päässyt kehittymään. Hän oli niitä, joita eräs ranskalainen runoilija
on tarkoittanut puhuessaan tyypillisistä lyyrikoista: "Quand ils ne
sont pas très gais, ils sont très tristes" -- kun he eivät ole hyvin
iloisia, ovat he hyvin surullisia. Verlaine on itse luonnehtinut
itseään sekä runoilijana että ihmisenä sanoessaan sydämestään: "Un
coeur à tous vents"; hän oli tuulikantele, kaikille tuulille altis,
puhaltivatpa ne miltä suunnalta tahansa ja olivatpa ne hyviä tai
pahoja.

On sanottu, että paperi on huono äänenvälittäjä, ja että sydämen
pohjalla asuva tuskainen nyyhkytys muuttuu vain huokaukseksi, niin
pian kuin se on paperille painettu. Verlaine'in nähden ei tämä
vanha, tunnettu totuus pidä paikkaansa, niinkuin melkein kaikkiin
toisiin laulajoihin nähden. Sillä Verlaine'in runo on huokaus itse,
nyyhkytys itse; se on itku ja hymy, se on tuska ja riemu, eikä vain
näiden käsitteiden heijastuma. Hänen runonsa ei ole minkään prosessin
tulos, se ei kaipaa paperin tai painomusteen välitystä 'ollakseen
olemassa'. Sitä ei ajattele painettuna sanana, yhtä vähän kuin lauluja
kuunnellessa ajattelee nuottipintaa ja tempomerkintöjä. Verlaine oli
tyypillisimpiä _lyyrillisiä_ lyyrikolta; hänen rajoituksensa -- joka
samalla oli hänen rikkautensa -- oli se, että hän oli laulaja luontonsa
armosta, eikä luonteensa pakosta: hänellä oli tuskin tarvetta kasvaa
ja syventyä, tai rakentaa omaa eetostaan runoutensa avulla. Tästä
ominaisuudesta johtuu myös, että usein silloin kun inspiratsioni
ja vaisto hänet pettää, luhistuvat hänen säkeensä ilman ajatuksen
kiinteää rakennetta pelkäksi ontoksi sanahelinäksi. Mutta onnellisena
improvisoijana on hän maailmankirjallisuuden kaikkein suurimpia, ja
kaikkein nerokkaimpia; hän on jotakin mystillistä tietä osannut elää
ja tulkita hetken vaihtuvat mielialat ja sielun miltei tiedottoman,
alitajunnallisen liikunnan. Ja tähän improvisatsionilahjaan yhtyy
hänellä näinä onnellisina hetkinä äärettömän herkkä runollinen
vaisto ja varma korva, joka panee hänet valitsemaan kielen
kaikkein vivahdusrikkaimmat ja samalla täsmällisimmät sanat. Hänen
keskeisimmissä runokirjoissaan ihailee yhtä paljon niiden jumalaisia
vokaalisointuja, joiden vertaisia kukaan aikaisemmin ei ollut Ranskan
lyriikassa luonut, ja taas niiden välitöntä innoitusta ja raikasta
laulamisen iloa: ne ovat tavallaan luonnonrunoilijan käsialaa, mutta
luonnonrunoilijan, joka näinä onnellisimpina hetkinään on myös
taiteilijana aikakautensa kaikkein suurimpia.

"Ils vivront dans tout coeur vivant",(Ne tulevat elämään jokaisessa
elävässä sydämessä.) on Verlaine kerran kirjoittanut, runoistaan
puhuen. Tämä ylpeä väite on oikeutettu: Verlaine'in parhailla runoilla
on juuri se oikea lyyrillinen hermo, joka antaa niiden elää -- elää
jokaisen sydämessä, joka on mahdollinen ottamaan vastaan Runon lahjaa.



LAPSUUS JA NUORUUS. ENSIMMÄISET RUNOKOKOELMAT.


Verlaine'in nuoruusvaiheet voimme sivuuttaa verrattain lyhyeen.

Paul-Marie Verlaine syntyi 30 p. maalisk. 1844, siinä kaupungissa,
josta Maurice Barres on sanonut, ettei mikään saata sen lailla voittaa
puolelleen rakkautta: Metzissä. Myöhemmissä muisteluissaan palaa
Verlaine usein niihin onnellisiin vuosiin, jotka hän täällä vietti
-- "oi kaupunki, jossa lapsuuteni hymysi!" -- puhuen kaipauksella
sen puiden reunustamista katukäytävistä, tuomiokirkon jaloista
ääriviivoista ja "ensimmäisestä rakkaudestaan", vaaleakutrisesta
metziläistytöstä. Mutta nämä valoisat muistot näkyvät hänelle samalla
kuin suruharson varjostamina: tämä jalo ja onneton kaupunki, huokaisee
hän, oli "kunniakkaasti ja traagillisesti" langennut vihollisen
käsiin. Komeassa, Metzille omistetussa oodissaan pyytää hän kaupunkia
odottamaan kärsivällisesti, sillä päivä on kerran tuleva, jolloin "me
olemme tuhannen tuhatta vastaan, emmekä enää yksi sataa vastaan!"

    -- -- nous serons mille contre mille
    non plus un contre cent, bientôt!

Oleskelu Metzissä loppui kuitenkin lyhyeen. Pari vuotta asui perhe
etelässä, Montpellier'n kaupungissa, muuttaen takaisin Metziin, mutta
ennenkuin Paul oli täyttänyt kahdeksannen ikävuotensa, otti kapteeni
Verlaine, hänen isänsä, eron sotilaspalveluksesta, ja perhe siirtyi
Parisiin. Paulille oli muutto hänen elämänsä ensimmäinen suuri
pettymys: vanhempien innokkaat kuvaukset pääkaupungin nähtävyyksistä
olivat kiihoittaneet hänen herkkää mielikuvitustaan, niin että hän
odotti näkevänsä (kuten hän itse myöhemmin on kertonut) todellisen
Bagdadin päärlyineen ja kultahelmineen. Luvattujen ihanuuksien asemesta
näkikin hän vain pitkiä talorivejä ja loputtomia katuja, joissa
lapsensilmä ei keksinyt mitään itämaista hohdetta! Kuinka hyvänsä, jos
Metz oli se kaupunki, jossa Paul Verlaine, omien sanojensa mukaan,
aukeni elämälle, määräsi Parisi ratkaisevasti hänen kohtalonsa, ja
tavallaan myös hänen lyriikkansa laadun. Luonnehtiessaan itseään
eräässä runossaan "Un conte", Satu, sanoo hän olevansa "tympeä
parisilainen", "teattereiden, kauppapuotien, katukäytävien,
lokaviemäreiden ja sauhun" rotua: tässä runossa on paljon totta. "Vous
sentez et vous souffrez Paris", Parisi on teille tunne ja kärsimys,
kirjoitti Jules de Goncourt kerran hänelle. Kuvaavaa onkin, että
hänen ensimmäisen painetun runonsa nimi oli "Nocturne Parisien" --
eräänlainen kaamea hymni Seine-virralle. Siinä on sitä "ilmaston ja
veden spleen'iä", joka erään ranskalaisen runoilijan sanojen mukaan on
niin ominaista Parisille, varsinkin sen latinalaiselle kaupunginosalle.
Verlaine kuuluu niiden ranskalaisten lyyrikoiden sarjaan, jotka
Villon'ista Paul Fort'iin saakka ovat olleet hedelmällisessä ja
lakkaamattomassa vuorovaikutuksessa Seine'in kaupunkiin ja ovat sen
kasvatteja: he eivät olisi sitä mitä he ovat ilman Parisia, samalla
kuin Parisi ei olisi sitä mitä se on ilman heitä. Bulevardit,
kukkivat kastanjapuut, opaalihohde, joka väreilee Seine'in siltojen
yllä, sumuinen tai valokajasteinen virta, lyhtyrivit, ankeat ja
huumaavat absinttitunnit -- kaikki tämä, samalla kuin se on inspiroinut
heitä, on olemassa voimistettuna ja taas herkennettynä juuri heidän
säkeittensä armosta. Ei niin, ettei Paul Verlaine olisi ollut sangen
läheisessä kosketuksessa myös maaseutuun -- jo kouluvuosinaan vietti
hän loma-aikansa Ardenneilla tai muualla, ja myöhemmin etsi hän juuri
luonnosta terveyttä ja uutta tasapainoa -- mutta Parisi oli joka
tapauksessa ratkaisevasti mennyt hänelle veriin, muodostuen näin
lopulta hänen kohtalokseen.

Verlaine'in vanhemmista eivät hänen elämäkertansa kirjoittajat
anna monia tietoja. Isä, kapteeni Nicolas-Auguste Verlaine, vanhaa
soturi- ja maanviljelijäsukua, oli kookas ja ryhdikäs sotilas,
silmäniskultaan tuima ja ääneltään käskevä; hän oli kaikesta päättäen
tavallinen 'kunnian mies' ja nuhteeton kansalainen, joka piti hyvää
huolta virkavelvollisuuksistaan ja oli kiintynyt perheeseensä,
niinkuin latinalaisissa maissa on yleistä. _Confessions_-kirjasessaan
("Tunnustuksia") -- jonka ääretön ja ujostelematon avomielisyys elämän
kaikkein intiimimmeissä asioissa väliin saa lukijan hätkähtämään --
mainitsee Verlaine liikutettuna pariin erään, miten hyvä isä aina
oli hänelle. Kaikkina niinä kahdeksana vuotena, lausuu hän, jotka
vietin Landryn oppilaitoksessa, ei mennyt yhtään ainoata päivää, ettei
isä olisi tullut minua tervehtimään, ja aina hänellä oli mukanaan
jotakin, josta hän tiesi minun pitävän, makeisia tai muuta. Sen
sijaan eivät Verlaine'in muistelmat, enempää kuin asiakirjatkaan,
puhu mistään intellektuaalisesta kiitollisuudenvelasta: mitä tietä
Verlaine'in kirjalliset lahjat ovat periytyneet, on toistaiseksi jäänyt
selvittämättä. Sillä mitä taas äitiin tulee, on tämän lahjakkuus
ollut yksinomaisesti sydämen lahjakkuutta. Elisa Dehée, rikkaan
flanderilaisen tehtailijan tytär, oli varhain mennyt naimisiin
kapteeni Verlaine'in kanssa, ja kodin harrastukset anastivat koko
hänen mielenkiintonsa. Mitään parisitarta ei tästä kelpo naisesta
koskaan tullut; senkin jälkeen kuin perhe oli muuttanut maaseudulta,
säilytti hän vaatimattomat tapansa sekä puvussaan että koko
olemuksessaan. Rouva Verlaine oli hurskas nainen, ja myös vanhoihin
traditsioneihin piintynyt ja näin ollen jäi pojan henkinen ilmapiiri
hänelle tykkänään vieraaksi. Mutta se ei estänyt häntä jumaloimasta
Paulia ja tämän runoilijamainetta. Hän ylpeili poikansa kirjoista,
joita hän tuskin oli lukenut. Äidin ja pojan väli oli erikoisen
hellä; pojan ollessa kotimaassa eivät he asuneet erillään paljon
muuta kuin sen lyhyen vuoden, minkä Verlaine'in onnellisesti alkanut
ja onnettomasti päättynyt avioliitto kesti, sekä ne pakolliset
väliajat, jotka Verlaine'in oli vietettävä tyrmissä tai sairaaloissa.
Verlaine'in muistelmissa säilyykin tämän vaatimattoman, puhdassydämisen
porvarisvaimon kuva kuin kultakehyksissä, ja varsinkin elämänsä
loppuaikoina muistelee Verlaine äitiään katuvalla, tuskansekaisella
hellyydellä. "Certes oui pauvre maman était bien trop bonne" -- niin,
äitiraukkani oli tosiaan aivan liian hyvä, tunnustaa hän miltei
kyynelet silmissä. Ja intomielisesti vakuuttaa hän "Tunnustuksissaan",
että äiti vielä kuoltuaankin pysyy hänelle elävänä voimana: äänenpainon
välittömyys ei voi olla vakuuttamatta lukijaa. "Hän elää, äiti, minun
sielussani, ja minä vannon hänelle tässä, että hänen poikansa elää
hänen läheisyydessään, itkee hänen povellaan, kärsii hänen kanssaan
eikä ole milloinkaan, ei edes suurimmassa harhassaankaan -- tai
oikeammin heikkoudessaan -- tuntenut olevansa ilman hänen suojaansa."
Äidin eläessä on hänellä usein omantunnonvaivoja, ajatellessaan sitä
surua, mitä hän pitkin aikaa tälle hellälle sydämelle tuottaa. Monsin
vankilasta kirjoittaa hän eräälle ystävälleen, pyytäen tätä usein
käymään äidin luona, mutta, jatkaa hän, "älä millään ehdolla kerro
hänelle mitään sairaudestani tai saata häntä levottomaksi!"

Toinen hänen lapsuusaikansa valo-olento, jonka lempeä kuva väliin
häämöttää hänen lyriikassaan, oli serkku Elise, Paulia kahdeksan
vuotta vanhempi neitonen. Hän oli samalla kertaa sisar, uskottu ja
ystävä, jolle Paul saattoi kertoa huolensa ja tulevaisuudenhaaveensa.
Kun nuori runoilija kulki ensimmäiset runot taskussaan, uneksien
mainetta ja menestystä, mutta vailla varoja tai vaikutusvaltaisia
suhteita niiden painattamiseksi, tarjosi Elise serkulleen säästämänsä
käsirahat, joiden avulla "Saturnolaiset runot", _Poèmes saturniens_,
saatiin julkaistuiksi. Ja kun Elise, joka pitkin elämäänsä oli
ollut heikko ja kivulloinen, vähän sen jälkeen kuoli, oli Paul
jonkin ajan kuin tuskasta hervoton: kahtena ensimmäisenä päivänä
kieltäytyi hän ottamasta pienintäkään ravintoa, mutta sen sijaan joi
hän aamusta iltaan ja illasta aamuun huumatakseen suruaan. "Les deux
jours qui suivirent, je ne mangeai pas, je bus", kertoo hän itse
"Tunnustuksissaan", ja tämä sanonnan lakonisuus, joka Verlaine'ille
on ominaista vain silloin kun hän on syvästi liikutettu, todistaa
hänen kaipauksensa vilpittömyyttä. Paljon myöhemmin, eräässä _Amour_
("Rakkaus")-nimisen kokoelmansa runossa, jossa hän muistelee kaikkia
niitä, jotka ovat menneet pois ennen häntä ja jättäneet hänet niin
peloittavan yksin, omistaa hän juuri Elise-ystävälleen helliä, syvän
kaipauksen värittämiä sanoja.

Nautittuaan alkeisopetusta eräässä pienessä koulupahasessa
Rue Hélène'in varrella, siirtyi Verlaine L'Institution
Landry-oppilaitokseen, joka ylpeili siitä, että se oli saanut lukea
oppilaikseen m.m. suuren Sainte-Beuve'in. Hänen ensimmäiset
kokemuksensa kouluelämästä olivat varsin surulliset. Hemmoiteltu lapsi
vieroi siinä määrin sen säännönmukaisuutta ja kuria, että hän
hillittömän ikävän pakottamana karkaa suin päin kotiin ja rukoilee,
ettei häntä enää koskaan lähetettäisi kouluun takaisin! Myöhemmissä
muisteluissaan nimittääkin hän L'Institution Landry'ta "ensimmäiseksi
vankilakseen". Ainoana lohdutuksena on toverielämä: muutamien
samanluokkalaisten kanssa solmiikin nuori Paul ennen pitkää
ystävyyssuhteita, joista varsinkin eräs, Lepelletier'n kanssa solmittu,
säilyi yhtä läheisenä Verlaine'in kuolemaan asti. Kirjallistutkimus on
muutoin suuressa kiitollisuudenvelassa samaiselle Lepelletier'lle, joka
on julkaissut laajan ja asiallisen, lukuisien kirjeiden valaiseman
elämäkerran ystävästään, ulottaen henkilökohtaisiin muistoihin
perustuvan kuvauksensa hamasta Verlaine'in varhaisesta nuoruudesta
hänen viimeisiin vaiheisiinsa saakka. Hänen kertomuksensa Paulin
kouluvuosista ei kylläkään ole täysin sopusoinnussa Verlaine'in omien
puheitten kanssa: muun muassa väittää Lepelletier, ettei toveri
suinkaan ollut mikään "mahdoton oppilas", niinkuin tämä itse on
uskotellut jälkimaailmalle. Paul-Marie, sanoo hän, ei kylläkään ollut
mikään kouluvalo tai mallioppilas, mutta esim. ainekirjoituksessa
ja latinassa hän kunnostautui, ja hänen päästötodistuksensa oli
kernaammin hyvä kuin huono. Tämä tapahtui v. 1862, jolloin Lycée
Bonaparte'in rehtori allekirjoitti seitsentoistavuotiaan Paul
Verlaine'in akateemisen valtakirjan.

Verlaine oli siis "bachelier ès lettres" ja näin ollen kypsä
aloittamaan elämänsä omin päin. Mutta isän tahto, joka jyrkästi
oli leipäopintojen puolella, ja oma halu, joka veti nuorukaista
vapaaseen taiteilijaelämään, törmäsivät varsin lujaan vastakkain.
Aluksi osoittautui isä voimakkaammaksi, nuorukainen kirjoittautui
paremman puutteessa lakitieteelliseen tiedekuntaan, ja äiti alkoi jo
haaveilla tulevia korkeita virkoja ja ministerinsalkkuja... Paul itse
ei tuntenut vähintäkään kutsumusta lakialalle, mutta koska kerran
jotakin oli valittava, tuntui tämä hänestä helpoimmalta. Suoritettuaan
jonkun pienen oikeustutkinnon -- ja siinä sivussa kirjanpitokurssin!
-- sai hän isänsä välityksellä paikan eräässä vakuutuslaitoksessa.
Verlaine vanhemman taloudellinen asema, joka aikaisemmin oli ollut
varsin vakavarainen, oli epäonnistuneiden rahansijoitusten takia
käynyt horjuvaksi, ja Paulin täytyi saada ansiotyötä mistä hyvänsä.
Isän kunnianhimo kärsi kuitenkin siitä, että hänen poikansa oli vain
halpa konttoristi, ja niin panikin hän liikkeelle kaiken mahdollisen
vaikutusvaltansa, jonka tuloksena oli pienitöinen virka Hôtel de
Ville'issä, kaupunginhallinnossa.

Uudessa ympäristössään viihtyy Verlaine varsin hyvin, sillä Parisin
raatihuone sattui näinä vuosina olemaan kirjallisten henkilöitten
tyyssijana: siellä palvelivat nuoret runoilijat Leon Valade, Albert
Merat, Henri Rochefort, monta muuta, mikä kirjurina, mikä notaarina,
jotka tietysti pitivät itse virkaa välttämättömänä pahana ja
sivuseikkana. Verlaine liittyy kannattamaan samaa maailmankatsomusta;
jotenkuten kulutettuaan aamupäivätunnit virastossa heittäytyy
hän ahmien nauttimaan kaikkia pääkaupungin tarjoamia etuja
samanhenkisten seurassa. Tällä ei suinkaan tarkoiteta yksinomaan
elostelua ja ilonpitoa, jos kohta silläkin oli tärkeä sijansa:
Verlaine'in intellektuaalinen uteliaisuus oli paljon suurempi hänen
nuoruusvuosinaan, kuin mitä hänen myöhemmän elämänsä vaiheista
saattaisi mennä päättämään. Jo koulupoikana luki hän paljon, varsinkin
loma-aikoina, ja maalla ollessaan saattoi hän tuhkatiheään pommittaa
lähimpiä tovereitaan kirjeillä ja vaatia heitä lähettämään uutisia
kirjallisesta maailmasta, koska, kuten hän lausuu, "minulla on ankara
kirjallisuuden jano". Niinikään vaihtaa hän ahkerasti samaisten
toveriensa -- etupäässä Lepelletier'n -- kanssa mielipiteitä luetuista
teoksista. Sen ajan nuorien kirjallisuusintoilijoiden käsissä
kuluivat ennen kaikkea Gautier'n "Emaux et camées", Emaljeita ja
kameoita, Banville'in "Cariatides", Karyatidit, Leconte de Lisle'in
"Poèmes antiques", Antiikkisia runoelmia, sekä tietysti Victor Hugo,
joka jonkinlaisena jumaluutena vallitsi kaikkien mielikuvitusta ja
jolle jokainen alkava runoilija vapisevin polvin ja käsin jätti
esikoiskokoelmansa, ikäänkuin jumalalle kuuluvana uhrilahjana ainakin.
Verlaine puolestaan voi tuskin ajatella mitään suurenmoisempaa
proosateosta kuin "Les Miserables", Kurjat, jonka "kristillinen
laupeus" hurmaa häntä, ja "Les Contemplations", Mietiskelyjä, oli
hänen nuoruusvuosiensa raamattu, jota hän uudelleen ja uudelleen
luki. Sattuvasti sanookin Lepelletier, että sen ajan nuoret vannoivat
vain Hugon nimeen. Että Verlaine -- ja monet muut hänen kanssaan --
myöhemmin tarkisti kantansa juuri Hugon suhteen, käy varsin räikeästi
ilmi niistä kiihkeistä kirjoituksista, joissa Verlaine sittemmin
hyökkää varhaisnuoruutensa ihannetta vastaan: hänestä oli Hugo silloin
ensi sijassa kirjallinen keikari, joka kylvi ympärilleen heliseviä
loppusointuja ja ennen kaikkea ajatteli sitä vaikutusta, minkä hän
tekisi lukijaan.

Mutta Verlaine'in kirjallinen innostus ei rajoittunut vain
siihen, mitä hän luki ja mistä hän puhui; hänen omat kirjalliset
suunnitelmansa alkoivat yhä tietoisemmin hänessä kypsyä. Noin
viisitoista-kuusitoistavuotiaasta voi laskea hänen luomiskautensa
alkaneen, mutta nämä hänen lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa
tuotteet olivat kuitenkin kaikesta päättäen taiteellisesti varsin
ala-arvoisia. Useimmat näistä hänen runoistaan ovat menneet kaiken
maailman tietä, mutta Verlaine on itse kertonut, kuinka täysin
mahdottomia ne olivat, romanttis-fantastisia aina naurettavuuteen
saakka, paisutettuja ja liioiteltuja. Lähin esimerkki oli jumaloitu
Victor Hugo ja varsinkin tämän romanttis-historialliset draamat, jotka
eivät antaneet nuoren Verlaine'in mielikuvitukselle mitään rauhaa.
Lepelletier tietää kertoa monista draamasuunnitelmista, joita Verlaine
näinä aikaisempina nuoruusvuosinaan hautoi mielessään ja joista hän
mielellään puhui lähemmille ystävilleen: yhden tuli käsitellä Englannin
ja Ranskan välistä satavuotista sotaa, toisen Ludvig viidettätoista,
kolmannen Kaarle yhdeksännen rakastajatarta. Kaikki jäivät pelkiksi
luonnoksiksi -- erinäisiä kohtauksia, vuorosanoja ja yksityisiä
runokatkelmia pidemmälle eivät ne koskaan joutuneet. Mutta näiden
enemmän tai vähemmän romanttisten kuvitelmain ohessa viljeli Verlaine
toisenlaistakin alaa, realistista ja irvokasta pilailua, joka muutoin
ei ollut hänelle vierasta hänen myöhäisempänäkään kehityskautenaan.
Missään tapauksessa ei tämäkään runoudenlaatu kehittynyt Verlaine'illä
koulupoika-astetta edemmäs: hän ei kerta kaikkiaan ollut mikään
Arthur Rimbaud'n tapainen ihmelapsi ja varhaiskypsä nero, vaan hänen
kirjallinen kehityksensä tapahtui täysin normaalisti ja vähittäin.

Erinomaisen paljon merkitsi muutoin tälle hänen kirjalliselle
kypsymiselleen se toveripiiri, johon hän näinä ensimmäisinä
ylioppilas- ja virkamiesvuosinaan liittyi. Useiden nimillä oli jo
silloin kaiku, kun taas toiset näyttelivät myöhemmin huomattavaa
osaa Ranskan kirjallisessa elämässä. Kuningas oli Leconte de Lisle,
jonka lauantai-vastaanotot olivat yleisenä puheenaiheena; hänen
kanssaan ei kuitenkaan seurusteltu toverillisesti, vaan suhtauduttiin
häneen ihailulla ja kunnioituksella. Läheisempi, vaikka iältään
vanhempi oli taas Villiers de l'Isle-Adam, jonka omituinen ja lumoava
persoonallisuus synnytti kokonaisen legendakirjallisuuden hänen
ympärilleen, ja Sully Prudhomme, jonka raskasmielinen ja kaunis
vakavuus antoi iloiselle toveripiirille aivan erikoisen taustan.
Niinikään solmi Verlaine ystävyyssuhteita esim. J.-M. de Hérédian
kanssa, joka sittemmin kirjoitti monet Ranskan lyriikan kauneimmista
soneteista; Anatole Franceen, François Coppéen, joka hänen haudallaan
piti järkyttävän kauniin muistopuheensa, Catulle Mendès'in, jonka
liehuvat vaaleat kiharat tovereiden mielestä tekivät hänet todellisen
laulajan ja lyyrikon näköiseksi, L.-X. de Ricard'in, "L'Art"-lehden
toimittajan, joka oli tämän tuttavapiirin rahakkain jäsen, ja vielä
muutamien muiden, joiden marsalkansauvat kuitenkin loppujen lopuksi
osoittautuivat väärennetyiksi tai murenivat vähitellen. Kun aamupäivä
oli saatu kulumaan, kokoutui tämä toveripiiri jossakin Montmartre'inn
kahvilassa, taikka myös de Ricard'in luona, jonka äidillä joka
perjantai oli kirjallinen salonkinsa. Illat olivat vilkkaat ja
henkevät: nuoret lukivat omia runojaan tai lausuivat Hugota, pohtivat
kirjallisia ongelmia, taidekysymyksiä ja politiikkaa. Vieläkin
vilkkaampi oli sävy nuoren ja rikkaan Nina de Calliasin salongissa,
jonne seura myöhäisiltana siirtyi. Tänne kauniiseen taiteilijakotiin
oli tervetullut kuka tahansa, joka osasi käyttää sivellintä, kynää
tai talttaa: kaikki muodostivat jonkinlaisen suuren yhteisen perheen,
vapaamuurarikunnan, jonka jokaisella jäsenellä oli samat oikeudet.
Lepelletier antaa näistä iltaseuroista seikkaperäisen kuvauksen,
kertoen kuinka pöydät olivat katetut miltei aamusta iltaan ja illasta
aamuun, ja kuinka pehmeät leposohvat ja patjat oli varattu niitä usein
tuntemattomiakin vieraita varten, jotka tahtoivat aloittaa aikaisin
ja hennoivat lopettaa vasta myöhään yöllä. Vaikka olisin lähtenyt
tästä merkillisen vieraanvaraisesta talosta mihinkä vuorokaudenaikaan
hyvänsä, vakuuttaa kertoja, en milloinkaan ollut viimeinen lähtijä!
Ja samaa todistavat toiset. Mutta kaunis Nina Callias ei ollut
vain vieraanvarainen emäntä; hän oli samalla hyvä pianisti ja
hyvä seuranäyttelijätär, ja senvuoksi ei ollut ihmeteltävää, että
Verlaine'in ystäväparvi illasta iltaan istui hänen silkkitapettisessa
seurusteluhuoneessaan.

Mutta se intellektuaalinen sähkö, jolla näiden kirjallisten iltojen
ilmapiiri oli ladattu, ei aikaa myöten tyytynyt purkautumaan vain
henkevässä pakinassa, seurustelussa ja arvoitusten keksimisessä,
vaan vaati itselleen toisenlaistakin purkautumismahdollisuutta.
Luonnollisesti houkutteli myöskin julkisuus ja uneksittu maine näitä
nuoria, joista kukin nuorien lailla luuli, että maailma oli etupäässä
luotu juuri häntä varten. Kuinka hyvänsä, näin syntyi "Parnasse
contemporain", Nykyajan Parnasso, jossa nämä runoilijanuorukaiset
saivat ensimmäiset säkeensä julkaistuksi -- se ei ollut minkään
erikoisen koulukunnan puhetorvi, yhtymän, jolla olisi ollut määrätty
uskontunnustuksensa ja sääntönsä; se oli aivan yksinkertaisesti
kirjallinen aikakauslehti, jonka nuorekas innostus loi. Pitkäaikaiseksi
ei "Parnasson" ikä kylläkään tullut -- viikkojulkaisu ilmestyi tähän
menoon vain muutamia kuukausia -- mutta joka tapauksessa ehti se
herättää jonkinlaista huomiota, niin että lukevan yleisön mieli
kiintyi erinäisiin uusiin nimiin. Tämä kävi sitäkin helpommin, kun
"Parnasson" nuorekkaan kantajoukon onnistui saada kyltikseen muutamia
suuria, kaikkien kunnioittamia nimiä: niinpä julkaistiin esim.
ensimmäisessä vihossa pari Gautier'n ennen painamatonta runoa, ja
Banville ja Baudelaire, joiden päätä jo tällöin viersi kuuluisuuden
kunniakehä, kuuluivat avustajain joukkoon. Vähäiseksi ei ole myös
arvioitava sitä reklaamia -- vaikka se tapahtuikin pistopuheiden ja
ivan merkeissä -- jota runoilija Barbey d'Aurevilly teki "Parnasson"
hyväksi julkaistessaan kolmekymmentäseitsemän 'medaljonkia' käsittävän
muotokuvasarjansa huomattavimmista parnassolaisista, m.m. juuri
Verlaine'istä. Kuten tunnettua, on pilkka muutoin vaikuttavimpia
tekijöitä lujan yhteenkuuluvaisuustunteen herättämiseksi: tuskin
koskaan olivat rouva Calliasin iltaseurat niin vilkkaita ja sähköisiä
kuin näinä aikoina, ja Lemerre'in, lehden kustantajan ja runoilijain
ystävän, pieni puotipahanen oli aina tulvillaan runoja lausuvia,
pitkätukkaisia, filosofiaa pohtivia ja tulevaisuuteen uskovia
nuorukaisia.

Kaiken tämän jälkeen oli askel verrattain lyhyt ensimmäiseen omaan
runovihkoon: François Coppée, L.-X. de Ricard ja Paul Verlaine ottivat
askeleen samana vuonna, 1866.

       *       *       *       *       *

Aiheetonta olisi kuitenkin varustaa tätä vuosilukua kolmella tähdellä
tai pitää Verlaine'in ensimmäisen runokokoelman ilmestymistä
"merkkitapahtumana" Ranskan kirjallisuuden historiassa.

Sillä "Poèmes saturniens" -- tämä oli Verlaine'in esikoiskokoelman
paljon sanova ja hyvinkeksitty nimi -- ei ratkaisevasti merkitse
minkään 'uuden' tuloa: se olisi melkein yhtä hyvin voinut ilmestyä
1850-luvun alussa kuin 1860-luvun lopulla. Barbey d'Aurevilly ei ollut
niinkään väärässä, eritellessään Verlaine'in runouden alkutekijöitä
ja viitatessaan Baudelaire'in, Musset'n ja Hugon vaikutukseen:
tämä vaikutus oli ilmeinen, huolimatta siitä väärentämättömän
persoonallisesta äänensävystä, joka kannattaa kokoelman muutamia runoja
-- ja josta d'Aurevilly ilkeämielisessä tinkimishalussaan ei ollut
tietääkseenkään. Taikka tarkemmin sanoen, Verlaine'in esikoiskokoelma
oli lähinnä vallalla olevan makuihanteen synnyttämä, paljon enemmän
kuin valmiin, määrätyn runoilijayksilön manifestatsioni. Näin ollen se
kokonaiskuva, mikä meillä on Verlaine'istä, ei oleelliselta osaltaan
muuttuisi, vaikka me hänen tuotannostaan silpoisimme koko Saturnolaisen
ryhmän, mutta sen sijaan kadottaisimme tärkeän kirjallishistoriallisen
todistuskappaleen ja ajankuvan -- ja kieltämättä monta ihanaa runoa!

Ja mikä oli tämä vallalla oleva kirjallinen ihanne ja makusuunta?

Verlaine'in syntymähetkellä seisoivat romantiikan hengettäret
vartiossa. Ilmassa humisivat vielä vallankumouksen ja romantiikan
suuret tuulet: Hugon loimuavat "Itämaiset"-runonäyt puunsivat
taivaanrannalla, Musset järkytti nuorten mieliä "Vuosisadan lapsen
tunnustuksillaan", kun taas toiset seurasivat Alfred de Vignytä
tämän suureen ja tähditettyyn yksinäisyyteen. Mutta korkein laine
oli ehtinyt vyöryä ohi; monet merkit viittasivat jo tällöin siihen,
että virtausta oli seuraamassa vastavirtaus. Kuka ei muistaisi
esim. Gautier'n esiintymistä sinä iltana, jota pidetään romantiikan
riemupäivänä -- Hugon "Hernanin" ensiesityksessä v. 1830 -- jolloin hän
punaisissa liiveissään oli kuin ruumiillistunut vallankumous! Mutta
niin oikeauskoinen, niin intomielinen romantikko kuin hän nuoruudessaan
olikin, alkoi hän vähitellen, puolittain vaistomaisesti, puolittain
tietoisesti siitä irtautua: hän saa jollakin tavoin tarpeekseen
sen liioittelusta ja suhdattomuudesta, sen epämääräisyydestä ja
tunnekuohusta. Antiikin maailma ja maailmankatsomus, jota vastaan
romanttinen pyrkimys alkuaan oli suuntautunut, rupeaa näkymään hänelle
yhä läheisempänä; käyntinsä jälkeen Atenassa ja Partenonin liepeillä
tunnustaa hän täysin helleenistä uskontoaan. Runo "L'art", Taide,
marmorisine ja määrätietoisine kauneusihanteineen on jo penikulmien
matkan päässä romanttisesta.

Gautier ei kuitenkaan koskaan muodostanut mitään koulukuntaa; hänen
kääntymisensä, jos näin suurta ja jyrkkää nimeä on käytettävä,
osoitti, että jotakin uutta oli tulossa, mutta hän ei ratkaisevasti
vaikuttanut tämän uuden tuloon. Hän oli välittäjä uuden ja vanhan
välillä: varsinaisen aktiivisen reaktsionin aloittivat miehet sellaiset
kuin Leconte de Lisle -- lyriikassa --, ja Flaubert suorasanaisessa
tuotannossa.

Lähtökohta oli molemmille sama. "Que de sentiment, que de sentiment,
que de tendresses, que de larmes!", kuinka paljon tunnetta, hempeyttä,
kyyneleitä, huudahtaa Flaubert sydämensä yltäkylläisyydestä --
häntä väsyttää ja miltei inhottaa se hekumallinen ja kyynelöivä
itserääkkäys sekä se tunnepaljastusten häikäilemättömyys, johon
romantikot niin suuressa määrin tekivät itsensä syypääksi. Kauneus
(jonka sanan hän aina kirjoittaa isolla alkukirjaimella) oli hänelle
sananmukaisesti liian pyhää hukkumaan kyyneliin, kaunopuheisuuteen
ja paatokseen, samoin kuin taide oli liian suurta tulkitsemaan
ainoastaan joitakin "sydämen elämyksiä". Sen vuoksi vaatii hän,
että taiteen ensimmäiseksi ja viimeiseksi on palveltava yksinomaan
Kauneutta eikä mitään muuta -- Kauneutta, sanan epäpersoonallisessa,
objektiivisessa mielessä. Tämä uusi, Flaubert'in ja de Lisle'in
edustama suunta, ei turhaan ollutkaan käynyt tieteellisen positivismin
koulua ja kasvanut sen käsitystavan myötä, että ihminen oli vain
vähäpätöinen rengas kehityksen äärettömässä ketjussa, ja että luonto
sinänsä on samojen järkkymättömien lakien alainen: eikö näin ollen
yksilön hillittömässä tuskanpurkauksessa ollut jotakin pientä,
raukkamaista ja vastenmielistä? "Epäpersoonallisuus on taiteessa voiman
merkki", julistaakin Flaubert tinkimättömällä johdonmukaisuudella.
Ja tähän ylimykselliseen _impassibilité_-vaatimukseen yhdistää
hän vielä tieteellisyyden vaatimuksen: taiteen tukena täytyy olla
yksityiskohtainen tietäminen ja tutkistelu, niinkuin myös tarkka
ulkokohtainen havaitsemiskyky. Ja yhtä järkähtämättä vaati Leconte
de Lisle lyriikalta määrätietoista hillintää, objektiivisuutta,
kauneutta sen oman itsensä vuoksi: kaikki tarkoitusperäisyys tai
moraalinäkökohdat olivat hänelle tykkänään vieraat. Se säkeistö, joka
on kirjoitettu yksinomaan luomisen riemun itsensä vuoksi, on korkeinta
runoutta. Gautier'n puhe siitä "ikuisesta epätoivosta", joka täyttää
ihmisen, tämän huomatessa voimattomuutensa toteuttaa täydellistä
kauneutta, voisi olla hänen suustaan: esim, runossaan "Hypatie"
tunnustaa hän suoraan, että maan päällä ei ole muuta iankaikkista kuin
Kauneus. Sen vuoksi merkitsee hänelle muoto -- niinkuin tämän uuden
suunnan edustajille yleensä -- äärettömän paljon; paradoksi siitä, että
muoto synnyttää aatesisällyksen, ei ollut pelkkä paradoksi hänelle ja
hänen hengenheimolaisilleen. Täydellisyyden pyrkimys alkaa olla heille
todellinen kultti, uskonto; jokainen sana ja välimerkki on heille pyhä,
oikean rytmin tapaaminen askarruttaa heitä viikkokausia. Ja samalla,
koska Kauneus on heille ainoa positiivinen arvo, on kaikki muu heille
turhuuden turhuutta: heidän pessimisminsä ei tunne mitään rajoja eikä
ääriä. Vigny oli suuri yksinäinen, mutta sellaista olemattomuuden ja
tyhjyyden kuilua, kuin Leconte de Lisle ja Baudelaire -- ajan toinen
suuri nimi lyriikassa -- avarsivat säkeissään, ei kukaan ennen heitä
ollut tuntenut. Se ei ollut yksilön tuskaa elämän mielettömyyden
edessä, se oli ihmiskunnan ja maailman tuska, tahtimitoilla mitattuna,
kaikkeuden kammo kuoleman ja hävityksen edessä.

Mutta niin tietoinen kuin parnassolaisten -- tämän nimen on
kirjallisuushistoria näille miehille antanut -- reaktsioni olikin
ennen vallinnutta makusuuntaa vastaan, ei se kuitenkaan ollut
siitä täysin irrallinen. Kaiken runouden oleellisimpana tekijänä
on kerta kaikkiaan se, jota on totuttu pitämään romantiikalle
erikoistunnusmerkillisenä: _kaipuu_. Ilman sitä ei mitään todellista
runoa synny, ja marmorikin on kuollutta tekijänsä kädessä, ellei
sitä nostata kauneuden kaipuu, ikävöinti, _au delà_-tunne. _Siinä_
mielessä olivat vannoutuneimmatkin parnassolaiset romantikkoja, niin
suuresti kuin he vieroivatkin kaikkea subjektiivista tunteilemista.
Sillä mikä muu kuin kaipaus saattoi Baudelaire'iä etsimään eksoottisia
maisemiaan ja tummahipiäisiä Venuksia, tai viipymään aivojen luomissa
"keinotekoisissa paratiiseissa" -- hänen veressään asui poltto, joka
ajoi häntä pyytämään kaikkea epätavallista ja kaukaista, tuolla
puolen olevaa ja näkyväistä maailmaa. Taikka Leconte de Lisle:
mikään pelkkä kansatieteellinen mielenkiinto ei suinkaan pakottanut
häntä kokoamaan polttoaineksiansa aina pohjoismaista mytologiaa,
kondorikotkan piirittämiä Andien lumihuippuja ja Ganges-virran
lootuskukkia myöten. Tuskin kukaan parnassolaisista on siinä määrin
toteuttanut parnassolaisuuden impassibilité-ihannetta kuin hän, ja
kuitenkin samalla osoittanut, että objektiivisinkin runous _quand même_
rakentuu romantiikalle, sanan laajimmassa ja epäkoulukunnallisessa
merkityksessä. Vaikka hänen ylpeytenään oli se, että tiede ja taide
hänen lyriikassaan yhdistyivät kiinteäksi kokonaisuudeksi, ja vielä
enemmän se, että hänen säkeensä eivät näytä hänen omia kasvojaan,
paljastavat ne joka tapauksessa hänen kapinoivan, ylpeän ikävöintinsä
ja hänen leppymättömän vihansa kaikkeen pieneen ja tavalliseen.
Että taas Baudelaire, Leconte de Lisle, de Hérédia ja monet muut
käsittelevät näitä heidän kaipauksensa kokoamia eksoottisia aineksia
_tieteellisemmin_ kuin vuosisadan alkupuolen romanttiset hurmioitsijat,
joiden pyhiinvaellusmatkat Itämaille tapahtuivat etupäässä
koloristisessa tarkoituksessa, käy parhaiten ilmi, kun lukee esim. pari
Victor Hugon runoa ja kohta sen jälkeen Leconte de Lisle'iä: silloin
tajuaa sen "uutuuden värähdyksen", minkä parnassolaiset toivat Ranskan
lyriikkaan.

Verlaine'in ja hänen ikätovereittensa runous oli alussa rakennettu
näiden parnassolaisten teoriojen mukaisesti: "Me teemme liikuttavia
säkeitä sangen kylmäkiskoisin mielin", sanoo Verlaine siinä
ohjelmanluonteisessa loppurunossaan, jolla "Poèmes saturniens"
päättyy. Verlaine'kin oli ensimmäisellä kehityskaudellaan ennen
kaikkea ulkopuolinen _näkijä_, silmäihminen ja kuvailija, ja
Paroksen marmori oli hänelle yhtä tuttua kuin Leconte de Lisle'ille.
Hän haaveksi runosta, joka "puhtaan veistokuvan" hahmossa vihdoin
paljastuisi kivestä, taltan ja yksityiskohtaisen työn avulla:
näistäkin sanoista päättäen oli nuoren Verlaine'in _tietoinen_
ihanne veistoksellista laatua. Ainoastaan silloin kun hän, kaikista
teorioista vapaana, jonakin hiljaisena hetkenä jää kuuntelemaan omaa
sydäntään, soinnahtaa hänen runostaan omituisen arka, hopeinen,
laulava sävel, joka täysisointuisena ja ihanana lumoaa meidät hänen
myöhemmissä kokoelmissaan. Tämä aines, epämääräinen, aavisteleva,
aaltoileva -- "crepusculaire", hämyinen, kuten eräs ranskalainen
kirjallishistorioitsija kauniisti sanoo -- on se 'oma', jonka Verlaine
esikoisrunoissaan antaa: ajatelkaamme vain selloäänistä Syyslaulua,
"Chanson d'automne", jota s-äänteet hyväillen tuudittavat, tai
ikikirkasta runonäkyä "Kotoinen unelma", jossa runoilija yhdistää,
puolittain unena, puolittain todellisuutena, menneen ja tulevan, ja
kuvittelee kuulevansa ääniä, jotka aikoja ovat sammuneet. "Soleils
couchants", Laskevat auringot, taas on rakennettu melkein aistillisen
ja hekumallisen sulosoinnun varaan, joka suggeroiden huumaa lukijan.
Näissä runoissa on musiikkia ja rytmiä; ne edustavat sitä puhdasta
laulua, joka Verlaine'in lyriikalle on niin tunnusmerkillistä.

Mutta yleensä, suurissa piirtein katsoen, ei Verlaine näissä
ensirunoissaan vielä ole löytänyt omaa itseään. Hän käyttää ensinnäkin
voimakkaampia värejä kuin myöhemmin, ilman vivahduksia, hiukan
sovinnaisesti -- "l'azur des yeux", silmien sini, siihen tapaan
--; hän tarvitsee paljon aineksia kutakin runoaan varten, kuvia,
värikkäitä adjektiiveja, kultaa, onyksiä, mytologisia nimiä; hänen
sanansa ovat komeita, täsmällisiä, hiukan raskaasti maalailevia,
tiukasti ja ilmattomasti toisissaan kiinni. "Çavitri" esimerkiksi on
kuin mustasta marmorivuoresta louhittu, kylmä ja kiinteä. "Poèmes
barbares"-kokoelmasta voisivat olla nämäkin säkeet:

    -- Que nous cerne l'Oubli, noir et morne assassin,
    ou que l'Envie aux traits amers nous ait pour cibles,
    ainsi que Çavitri faisons-nous impassibles.

    Saartakoon meidät Unho, tuo musta ja kaamea murhamies,
    tai ottakoon katkerapiirteinen Kateus meidät maalitauluikseen,
    olkaamme järkkymättömiä niinkuin Çavitri.

Samaan sikermään kuuluvat vielä "César Borgia", "Philippe II":
Verlaine'in ylpeytenä tuntuu olevan, ettei hänen omaa ääntänsä kuuluisi
runon säkeitten alta. Mutta tämä epäpersoonallisuuden tavoittelu
vaikuttaa usein asenteelta, miksei liikanuorekkuudeltakin -- on kuin
Verlaine olisi pitänyt runoilija-arvolleen alentavana milloinkaan
osoittaa naiivia tunnetta, vielä vähemmän vetää suutaan hymyyn.
"Elkäämme toki ottako lähtökohdaksemme kunnon Baudelaire-parkaa",
sanookin kriitikko Sainte-Beuve isällisen viisaassa kirjeessään,
jossa hän huomauttaa runojen jyrkkyydestä ja liikamustuudesta,
samalla vaistoten, että tämä kanta oli runoilijalle luonnonvastainen
ja ottamalla otettu. Ja kun niitä vertaa Verlaine'in myöhempiin,
parhaisiin tuotteisiin, huomaa, että ne ennen kaikkea ovat jollakin
tavoin liian 'valmiit' ja täydelliset: on kuin ne eivät antaisi
mielikuvitukselle enää mitään täytettävää, mitään liikkuma-alaa. Ajan
suunnalle uskollisena ei myöskään runoilija näissä esikoisrunoissaan
tahdo mitään; hän luo tilanteita, objektiivisia kuvia, jotka
itse saavat puhua puolestaan. Sangen tyypillinen tälle hänen
kehityskaudelleen -- ja parnassolaisuudelle sinänsä -- on esim. runo
"Femme et chatte", Nainen ja kissa, joka on kuin parnassolaisten
antologiasta:

    -- --
    Et dans le boudoir où, sonore,
    tintait son rire aérien,
    brillaient quatre points de phosphore.

    Ja budoaarissa, jossa helisi
    sointuvana hänen ilmava naurunsa,
    säihkyi neljä fosforipistettä.

Baudelaire olisi varmasti hyväksynyt runon, myös tekotavalliselta
kannalta: juuri tuo loppurivi, joka avartaa näköalat ja kokoaa
syntetisoiden runon tunnelman, on luonteenomaista 1850-luvun
runoihanteelle. Ja samaten on se makusuunta, joka Saturnolaisissa
runoissa paljastuu, oikeauskoisesti parnassolainen. Esim. runossa
"L'angoisse", Tuska, tunnustaa Verlaine, ettei luonnossa mikään häntä
liikuta, ettei taide merkitse hänelle mitään; Jumala, rakkaus, ihmisyys
-- yhdentekevää! Mutta Verlaine'in suussa ei tämä uskontunnustus
vakuuta, niinkuin esim. Leconte de Lisle'illä; edellisellä se oli
jollakin tavoin opittua ja ulkonaista, kun taas jälkimmäisen pessimismi
oli koko hänen eetoksensa perustana.

Verlaine'in esikoisteoksen kaikkein kauneimpia ja syvällisimpiä runoja
on muutoin itse nimi, joka samalla on kuin itserippi ja intuitiivisesti
vaistottu tulevaisuudenennustus. Mahdollisesti on Verlaine'in mielessä
soinut Baudelaire'in kehoitus lukijalleen: pyytäähän Baudelaire
runossaan "Epigraphe pour un livre condamné", Motto tuomittuun kirjaan,
lukijaa heittämään luotaan tuon "saturnolaisen kirjan", (tarkoittaen
kokoelmaansa "Fleurs du mal"), koska lukija ei kuitenkaan sitä ymmärrä,
ellei hän ole opiskellut retoriikkaa itsensä Saatanan johdolla. Mutta
siitä huolimatta pitäisin luultavana, että "Poèmes saturniens" olisi
saanut nimensä, vaikka Baudelaire ei olisi ollut sen kummina. Sillä
Verlaine tunsi kerta kaikkiaan itsensä 'merkityksi', ensimmäisestä
nuoruudestaan alkaen; syntyneensä sen onnettomuutta tuottavan tähden
alla, joka antaa omilleen väkevän mielikuvituksen ja suuren herkkyyden,
mutta tuhoaa heissä kylmän, selkeän järjen, jonka avulla elämä
voitetaan. Heidän verensä on jo syntymässä myrkytettyä, ja siksi ei
heidän kohtalonsa voi olla muu kuin kärsimys:

    Tels les Saturniens doivent souftrir et tels
    mourir.  -- --

    Sellaisina on saturnolaisten kärsittävä ja
    sellaisina kuoltava.

Ja vielä toista vuosikymmentä esikoisrunojensa ilmestymisen jälkeen
muistelee Verlaine nimeen kätkeytynyttä ja todeksi käynyttä ennustusta:
"Olin siis todella saturnolaiseksi syntynyt", lausuu hän. Hänen
esikoiskirjansa nimi voisikin näin harvinaisen hyvällä syyllä olla
hänen kokonaistuotantonsa yhteisenä.

Paljon kevyempi ja ilakoivampi on sävy Verlaine'in toisessa
runokirjassa, kolmea vuotta myöhemmin ilmestyneessä _Fêtes galantes_-
("Lemmenleikkien juhla") kokoelmassa, mutta siinäkin on pari runoa
-- varsinkin sanomattoman kaunis, ankean tuskan täyttämä "Colloque
sentimental" -- joissa soinnahtaa kohtalokas sävel, ikäänkuin
aavistus tulevasta onnettomuudesta. "Fêtes galantes" on muutoin
ulkonaisesti yhtä objektiivinen kuin konsanaan "Poèmes saturniens",
sillä runoilija ei edes erehdyksessä puhu omissa nimissään tai tuo
minäänsä missään esille. Mutta sittenkin on sen runous tavallaan
paljon persoonallisemmista hetteistä kummunnutta kuin hänen
esikoiskokoelmansa. Saturnolaisissa runoissaan ei Verlaine vielä
ollut tietoinen omasta itsestään, ei ollut löytänyt omaa itseään;
Lemmenleikkien juhlan runoilija on sen sijaan tehnyt tämän löydön,
vaikka hän on siinä määrin vallalla olevan taideihanteen lumoissa,
ettei hän tahdo tai osaa paljastaa minuuttaan, vaan turvautuu
naamariin. Että naamari sattuu olemaan 1700-luvulta lainattu, saattaa
ensi näkemältä kummastuttaa: eivätkö ne lemmenkipeät markiisit,
korkeakantaiset herttuattaret ja Pierrot-parat, joilla runoilija on
kirjansa kansoittanut, itse asiassa ole hänen muusalleen verrattain
vieraat, ja näin vain jonkun ohimenevän mielijohteen synnyttämät
Kieltämättä on "Fêtes galantes"-kokoelmalla jossakin määrin
kirjallisen pastishin luonne, mutta sittenkin oli hänen lainaamansa
rokokconaamari paljon läheisempi hänelle kuin mitä alussa saattaa
näyttää. Sillä Verlaine'in lyriikan ehkä väkevin inspiratorinen voima
on hänen sensualisminsa: kun hän vielä tällä kehityskaudellaan vieroo
subjektiivista asennetta, projisioi hän oman sensualisminsa siihen
vuosisataan, jonka olemus -- suuremmassa määrin kuin minkään toisen
vuosisadan -- oli aistillisuutta. Muutamat Verlaine'in elämäkerran
kirjoittajat ovat kyllä koettaneet etsiä ulkonaisia vaikutteita, joiden
tuloksena "Lemmenleikkien juhla" olisi syntynyt. Lepelletier huomauttaa
esim. erään uuden osaston avaamisesta Louvre'in taulugalleriassa,
joka osasto sisältää juuri Watteauta, Boucher'ta ja Fragonard'ia,
sekä Goncourt-veljesten verrattomista, vasta julkaistuista esseistä,
jotka intiimisti valaisevat 1700-luvun taide-elämää. Mutta vaikka
ensimmäinen sysäys näin on saattanut tulla ulkoapäin, ei se vielä
riitä selittämään näiden runojen genesistä: Verlaine'in on täytynyt
tuntea temperamentti-sukulaisuutta siihen aikakauteen, joka
muodostaa hänen runojensa kehyksen ja joka sisäisessä mielessä ne
täyttää. Ja tämä vetovoima on epäilemättä ollut juuri aistillisuus,
eli tarkemmin se tyylitelty aistillisuus, joka peiteltynä ilmenee
rokokookauden sievistelevässä lemmenkuhertelussa. Näin on hän kutonut
oman kaipauksensa ja polttavat halunsa "Fêtes galantes"-kirjasen
armaan siroihin arabeskeihin, kuten esimerkiksi kirjeeseen
ankaralle ja suloiselle valtijattarelle, jonka lempikoiraakin hän
sanoo kadehtivansa, tai kuvaukseen Cythere-saaren ruusuisesta
ihanuudesta. Ja kerran "kotiutuneena" tähän maailmaan, jonka hän
sukulaisvaistoillaan omaksuu, valtaa hänet esteettinen ilo ja hurmio:
häntä viehättää pukea runottarensa silkkilaahuksiin tai asettaa hänet
kuutamo-iltana venheeseen, joka hiljaa liukuu pitkin tähtikuvasteista
virtaa: taiteilija hänessä nauttii niistä varjoisista käytävistä ja
paimenmajoista, joita hän saa mielensä mukaan loihtia esiin. Toiset
runot vihdoin paljastavat, niin kepeän veikeitä kuin ne ovatkin,
että tämä leikki ei aina ole hänelle pelkkää ilottelua -- esim. runo
apinasta, joka seuraa silkkiin puettua herratartaan, on jollakin tavoin
kipeä ja tuskantäysi. Asenteessa on ehkä hiukan Baudelaire'iä: apina on
vain nuoren ja kauniin naisen lelu, hänen oikkunsa viihdytys, mutta se
kärsii helvetillisiä tuskia nähdessään valtijattarensa valkean kaulan
ja toivoessaan, että ihoa edes erehdyksessä paljastuisi enemmän, -- ja
runoilija kärsii apinaparan myötä. Persoonallisiin vaistoihin pohjautuu
myös runo nuorista kaunottarista, jotka illan pimetessä nojautuvat
raskaammin suojelevaan käsivarteen ja kuiskaavat saattajilleen sanoja,
jotka panevat mielen oudosti värähtämään.

Enimmäkseen ovat nämä kuvat maalauksellisia: syyttä ei niiden
yhteydessä ole miltei kyllästykseen asti puhuttu pastelliväreistä
ja Watteaun tauluista ja rokokootaiteilijoista! Mutta toiset taas
rakentuvat musikaalisille arvoille -- esim. siro "Mandoline" tai
tuoksuava barkaroli "A Clymene", jotka suorastaan viittaavat
"Sanattomiin romansseihin". Kaikkein suurimmassa määrin on näin laita
kokoelman viime runon, joka samalla on sen persoonallisin -- on
melkein kuin naamari liukuisi runoilijan kasvoilta, ja me näkisimme
hänet sielun pohjaa myöten. Tämä runo, "Colloque sentimental",
Alakuloinen kaksinpuhelu, antaa muutoin koko kirjalle syvennetyn
perspektiivin: perhosleikistä avautuu ovi elämän vakavuuteen. Nuo
kaksi ihmislasta, jotka koleana syysyönä hiipivät kuin haamut niitetyn
pellon pientaretta, turhaan koettaen lämmittää itseään menneen, nyt
olemattomalta tuntuvan onnen muistelemisella, kasvavat jollakin tavoin
elämän symboleiksi: hetki karkeloa, hetki iloa, sitten vain tyhjyyttä
minne katsookin. Mikään elämässä ei ole niin varmaa kuin pettymys --
voitonvarminkin tunne on vain tunnelmaa, ja tunnelma ei kestä.

    Syyskylmässä vanhan puistikon
    kaks varjoa esiin astunut on.

    On kuollut ja sammunut katsehensa.
    He hiljaa kuiskivat toisillensa.

    Syyskylmässä tuuli suhisee,
    kaks varjoa menneitä muistelee.

    -- Viel' lempemme vanhaa muistatkos sa?
    -- Mitä hyvää entisen muistelossa?

    -- Sinä lausuit nimeni punastuen!
    Mun vieläkö unessa näätkö? -- En.

    -- Ah, aikaa ihanaa, onnellista,
    kun yhtyi huulemme! -- Mahdollista.

    -- Oli seesteinen taivas, ja toivova syön.
    -- On toivo jo sammunut helmaan yön.

    He kulkevat vanhan puiston teitä
    ja yö vain on kuunnellut heitä.

               (V.A. Koskenniemen suomennos.)

[Tämä, kuten "Spleen"-runon suomennos edempänä, on
tekijän ystävällisellä suostumuksella lainattu "Lyyra ja
paimen-huilu"-kokoelmasta.]

-- "Colloque sentimemal" on samalla Verlaine'in mestarinäyte
runoilijana -- se todistaa, että oppivuodet ovat ohi, ja että Verlaine
on kypsymässä luomaan elämänsä pääteokset: kokoelmat "Bonne chanson",
"Romances sans paroles" ja "Sagesse".



II.

MATHILDE MAUTÉ JA "BONNE CHANSON".


Eräs suuri sisäinen elämys jouduttaa tätä kypsymistä ja määrää sen
luonteen: tämä uusi vaihe on siksi käänteentekevä sekä ihmiselle että
runoilijalle, luo siksi kauaskantavia seurauksia, että meidän on syytä
syventyä siihen yksityiskohtaisemmin.

Elämyksen nimenä on Mathilde Mauté.

En tietystikään tahdo väittää, että tämä vaihe _sinänsä_ oli
niin erikoinen, enkä myös sitä, että kirjallisuudelle merkitsisi
paljon, että juuri M:lle Mathilde Mauté de Fleurville joutui
hänen innoittajattarekseen. Päinvastoin kehittyi tästä pienestä
porvarisneitosesta jotenkin tavallinen porvarisrouva, joka tuskin
syvemmässä mielessä ymmärsi Verlaine'iä ja tämän runoutta. Mutta
kysymys ei ensi sijassa olekaan mikään 'arvokysymys', pääasiaksi jää
elämys sinänsä, se tosiasia, että Verlaine rakastui ja rakasti: vasta
tämä tunne sai esiin hänen todellisimman, persoonallisimman minänsä,
niin että hän runoilijanakin uskaltaa olla täysin oma itsensä. Hänen
lyriikkansa virta ohjautui sen kautta uuteen uomaan, syvempään kuin
entinen. Sillä jos toiselta puolen on totta, ettei ihminen voi kasvaa
omien mittojensa ja mahdollisuuksiensa yli, on toiselta puolen yhtä
varmaa, että ihmisessä jää paljon käyttämättä, ellei jokin erikoinen
elämys houkuttele näitä salattuja voimia esiin. Verlaine'istä
olisi epäilemättä tullut suuri ja taitava runoilija, mutta hän ei
ehkä samalla tavoin olisi löytänyt omaa äänenpainoaan ilman suurta
onnea ja hukuttavaa kärsimystä. Edellinen tunne loi välittömästi
"Bonne chanson'in", jälkimmäinen "Romances sans paroles"-kokoelman
ja "Sagesse'in". Ja me voimme ehkä vielä sanoa, yhä valvoaksemme
kirjallisuushistorian etuja, että oli parempikin, ettei Mathilde
Mauté ratkaisevasti ollut runoilijan 'arvoinen': moni Verlaine'in
kuolemattomimpia runoja olisi ehkä jäänyt kirjoittamatta ilman
vihlovaa tuskaa ja pettymystä. Sillä runoilijoiden ihanaan ja julmaan
erikoisoikeuteen kuuluu kerta kaikkiaan se, että heidän tuntemansa
tuska muodostuu lauluksi ja lohduksi muille. Se kauneus ja valtavuus,
jota näin syntynyt runo henkii ja kykenee muille välittämään, on
suoraan verrannollinen runoilijan tunteman kärsimyksen suuruuteen.

Ja sen vuoksi on runouden ystävien syytä iloita, että Mathilde Mauté
sattui ratkaisevana päivänä avaamaan oven Verlaine'ille, silloin kun
runoilijan aika oli täytetty.

Verlaine on lukemattomien itsetunnustuksiensa joukossa kirjoittanut
myös nämä rivit, jotka luonnehtivat verrattoman hyvin hänen
impulsiivisen herkkää, palavaa ja antautuvaa minuuttaan:

    J'ai la fureur d'aimer. Mon coeur si faible est fou.
    N'importe quand, n'importe quel et n'importe où.

    Minussa on rakastamisen vimma. Heikko sydämeni on hulluna.
    Milloin tahansa, ketä tahansa ja missä tahansa.

Ja sonetissaan Gabriel Vicaire'ille vertaa hän toisiinsa heidän
molempien runoilijatemperamenttia, joissa sensualismi on niin tärkeänä
tekijänä, ja huudahtaa lopuksi:

    "Et puis j'aime! Tout court! En masse, en géneral.
    Depuis la fille amère au souris sépulcral
    jusqu'à Dieu tout-puissant dont la droite nous mène!"

    Ja niinpä rakastan! Sanalla sanoen! Summassa, yleensä.
    Aina katkeran ilotytön kaameasta hymystä
    hamaan kaikkivoipaan Jumalaan, jonka oikea käsi meitä johdattaa.

Tämä tunnustus on otettava kirjaimellisesti: Verlaine _tarvitsi_
rakkautta, sen kaikissa eri muodoissa, ja ennen kaikkea, hänen
täytyi saada _rakastaa_, antaa itseään, sulautua toiseen, senkin
uhalla että hän tuntee itse kuluvansa ja antavansa liiaksi. Hän on
eräässä runossaan sanonut "jättäneensä monille kiittämättömille
jotakin itsestään, verta ja lihaa". Nämä sanat ovat enemmän
kuin sovinnainen lausetapa. Kuka voi muutoin tietää, oliko tämä
kiihkeä antautumisen tarve heikkoutta, todistus siitä, ettei hän
jaksanut yksin kantaa onneaan ja onnettomuuttaan, vai oliko se
ennemmin hänen henkisen rikkautensa ja hedelmällisyytensä eräitä
ilmenemismuotoja? Varmaa vain on, että Verlaine kaikkein vähimmin
kuuluu ihmiskunnan suuriin yksinäisiin: hänen elämäkertansa on samalla
hänen ystäviensä elämäkertaa. Jo varhaisnuoruudessaan solmii hän
kiihkeitä ystävyyssuhteita, ja hänen myöhempi kiintymyksensä Arthur
Rimbaud'hon ja Lucien Létinois'han, puhumattakaan siitä naisesta, josta
tuli hänen vaimonsa, on miltei sairaalloista rajattomuudessaan ja
määrättömyydessään. Mutta ennen kaikkea oli Verlaine'in temperamentti
eroottinen, mistä varsinkin hänen traagillinen loppuelämänsä räikeästi
todistaa. Hän oli aistiensa ja viettiensä vanki, ja hän tiesi sen
itse, kärsien siitä, mutta ollen liian heikko vapautuakseen tästä
orjuudesta. "Hyväilyt sulkevat minulta tien taivaaseen", valittaakin
hän epätoivoisena eräässä runossaan. Ja eräässä toisessa linkoaa hän,
kyllästyksen ja inhon vallassa, katkeran syytöksen Naisen silmille:
minä olen ollut harras mystikko, sanoo hän siinä, mutta nyt on nainen
saanut minut valtaansa; minä rukoilin lapsuuteni Jumalaa, olin täynnä
uskoa, valkeata toivoa, pyhää rakkautta, jonka tuli on niin puhdas ja
ihana, mutta nyt on nainen pakottanut minut polvistumaan eteensä!

    -- -- la femme m'a repris tout entier!

    J'allais priant le Dieu de mon enfance
    (aujourd'hui c'est toi qui m'as à genoux),
    j'étais plein de foi, de blanche espérance,
    de charité sainte aux purs feux si doux.

    Mais aujourd'hui tu m'as à tes genoux!

J.K. Huysmansille omistetussa runossaan sanoo hän olleensa "rakastaja",
"sanan täydellisimmässä mielessä", ja tunteneensa aistillisuuden pohjia
myöten.

Mutta kaikessa materialismissaan oli Paul Verlaine tavallaan
ehdottomimpia idealisteja mitä voidaan kuvitella: jos kohta hänessä oli
paljon miestä, sanan maskuliinisessa mielessä, oli hänessä myös paljon
lasta, lapsen naiivin herkkää hellyydenjanoa. Hänen loppuelämänsä
ei varmastikaan olisi muodostunut niin epäkauniiksi, jos hänellä
olisi ollut koti ja turvapaikka; kun hänellä ei sitä ollut, etsi hän
inhimillistä osanottoa kaikkialta, kysymättä sen laatua ja arvoa --
tai arvottomuutta. Sillä vaikkakin nainen oli Verlaine'ille ensi
sijassa rakastajatar, kalpasi hän samalla naisessa äitiä ja rippiäitiä,
povea, jota vastaan oli hyvä itkeä pois kaikki paha, huulia, joilta
oli suloista kuulla anteeksiannon sana. Verlaine'in kynästä ovat kyllä
kyynillisen julkeat laulut _Chansons pour Elle_, "Lauluja Hänelle" ja
monet muut, joissa lakkaamatta toistuu sana "chair", lihallisuus, mutta
hän on myös, kuten Baudelaire, nähnyt naisessa madonnan ja Beatricen,
ja pyytänyt että tämä valo-olento olisi hänen välittäjänsä Jumalan
edessä.

Kuinka hyvänsä, nämä kiihkeät vaistot veressään oli Paul Verlaine
sittenkin, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuu, ehtinyt viidenkolmatta
vuoden ikään, ennen kuin hänellä oli uskottavana runottarelleen
ainoatakaan sydämen elämystä. Tämä ei tietysti ole ymmärrettävä niin,
ettei Venus jo aikaisemmin olisi ristinyt hänen tietään: hän tunsi
jo sangen nuorena Montmartre'in ja Boul' Mich'in huvittelupaikat,
joissa oli helppo frangeilla tyydyttää nuoren veren vaatimukset.
Mutta kaikki tämä oli pelkkää erotiikkaa sen primitiivisessä ja
halpahintaisessa muodossa; Verlaine'in sydän ei tähän asti ollut
sanonut sanottavaansa. Epäilemättä oli tämä elin hyvinkin 'valmis'
ja vain odotti aikaansa -- haaveksiihan hän jo ensimmäisessä
runokirjassaan perheonnea ja tuntematonta naista, joka rakastaa
runoilijaa ja jota runoilija rakastaa, mutta jonka kasvonpiirteitä ja
olemusta hänen silmänsä eivät vielä erota. Mutta haavetta pidemmälle ei
hän uskalla mennä. Päinvastoin todistavat toverit, että Paul Verlaine
oli nuorena erinomaisen arka ja ujo samanikäisessä naisseurassa;
hän häpesi omituista ulkomuotoaan, jota hän uskoi vastenmieliseksi,
ainakin kauniimmalle sukupuolelle, eikä kyennyt siihen vaivattomaan
seurusteluun, johon voitot tanssisaleissa perustuvat.

Mutta kukaan ei vältä kohtaloaan. Paul Verlaine'in käydessä säveltäjä
Charles de Sivryn kodissa, sattui ovenaukaisijaksi säveltäjän
kuusitoistavuotias sisarpuoli, neiti Mathilde Mauté, puettuna
kuuluisaksi tulleeseen harmaaseen ja viheriään pukuun. Tämä tapahtuma
on "Bonne chanson'in" alkuvaihe. Verlaine rakastuu, ja rakastuu ensi
kertaa koko elämässään, rakastuu silmittömästi ja ensi näkemältä --
siis todellinen ranskalainen _coup de foudre_! Tähän asti oli Paul
aina tuntenut olevansa kuin "ruma ankanpoika", poikkeusasemassa ja
erilainen kuin muut. Ja nyt, oliko mahdollista, että tämä ihastuttava
nuori tyttö ilmeisellä mieltymyksellä tuntui juttelevan hänen
kanssaan, kohdellen häntä ei yli olkain, kuten naiset tavallisesti,
vaan viehättävän luontevasti ja herttaisesti --"Minä pidän paljon
runoilijoista, monsieur", ovat ensimmäiset, kainosti lausutut sanat,
jotka Verlaine kuulee hänen huuliltaan. Ja kun neitonen, hiukkasta
myöhemmin, kunnioittavasti kiittää häntä hänen runokokoelmastaan,
lausuen kuitenkin pienenä moitteena, että muutamat sen runot olivat
sentään jonkun verran liian "voimakkaita" hänelle, vastaa Verlaine
profeetallisesti, aivan kuin hän jo sinä hetkenä olisi nähnyt "Bonne
chanson'in" valmiina edessään: "Pian kirjoitan uuden runokirjan, joka
Teitä varmasti enemmän miellyttää."

Verlaine on eräässä runossaan kuvannut sitä ensi vaikutelmaa, jonka
M:lle Mauté häneen teki: hän kertoo, kuinka neito säteili nuoruutta
ja hymyä, kuinka hän tuli, meni, liikkui, jutteli, iloisena väliin,
vakavana toisin ajoin, ja kuinka runoilijan synkkään sieluun lankesi
kuin kajastus neitoa ympäröivästä valokehästä. Sillä Mathilde
oli hänelle samalla kuin kadotetun, mutta saavutettavissa olevan
puhtauden symboli, hän oli se Nuori Tyttö, josta jokainen mies
haaveksii. Missä määrin jo näihin ensi vaikutelmiin yhtyi, kuten
hän "Confessions"-kirjasessaan väittää, tietoinen ja selkeä halu
"järjestää elämä", on vaikea päättää. Mutta varmasti oli tämä tekijä
mukana ainakin myöhemmin, siinä kaipauksessa, joka häntä jäyti sen
jälkeen kuin Mathilde oli kadonnut hänen elämästään. Hän ei ollut
ainoastaan onneton, rikollinen, väärinymmärretty ja hyljätty puoliso,
vaan myös yhteiskunnan ulkopuolinen hylkiö, joka ei kuulunut mihinkään
ja jolla ei ollut kotipaikkaoikeutta muualla kuin yhtä juurettomien
ja irtonaisten parissa mitä hän itse oli -- kapakassa. Ja vaikka hän
myöhemmin, pitkin elämäänsä, saattaa kirjoittaa helliä lemmenkirjeitä
ja runoja puoleen ja toiseen, vakuuttaen palavaa rakkauttaan, huomaa
äänenpainosta, että tässä on kysymys aivan toisarvoisista suhteista:
niin ratkaisevasti oli hän loppuun asti kiintynyt tuohon yhteen
ainoaan, joka lyhyen ajan oli hänen puolisonsa, ja joka sen jälkeen
pysyi hänelle kadotetun kodin ja elämän kauneuden ruumiillistumana.
Tuon tuostakin tapaamme Mathilde Mautén kasvot Verlaine'in
myöhemmässä lyriikassa, varsinkin "Sanattomissa romansseissa" ja
"Rakkaus"-kokoelmassa, väliin kuusitoistavuotiaana kuten ensi
näkemältä, ja kerran on hän puettu siihen koruttoman nuorekkaaseen
viheriään ja harmaaseen pukuun, jota hän samaisena ensi kertana kantoi.

    Simple elle était comme au temps de ma cour
    en robe grise et verte. --

    Hän oli koruton kuin kosintani aikana,
    harmaassa ja vihreissä puvussa.

Useimmiten henkivät runot pohjatonta kaipausta, väliin taas ovat ne
täynnä syytöksiä, väliin itsepuolustusta. Kaikista näistä aineksista
kokoonpantu on ihana sikermä "Birds in the night", Lintuja yössä,
jossa hän vuoroin on katkera ja muistelee entisiä, puolittain
leikillä sanottuja, mutta julmasti toteutuneita ennustuksiaan,
vuoroin puolustelee rakastettuaan omia ja maailman syytöksiä vastaan.
Surumielisen kaunista ymmärtämystä henkii ensimmäinen säkeistö:

    Vous n'avez pas eu toute patience,
    cela ce comprend par malheur, du reste.
    Vous êtes si jeune! et l'insouciance
    c'est le lot amer de ll'âge celeste!

    Teillä ei ollut kaikkea kärsivällisyyttä,
    senhän, surullista kyllä, ymmärtää.
    Olette niin nuori! ja huolettomuus
    on taivaisen iän katkera osuus.

Samassa vireessä on toinen runo, "Child wife", Puolisolapsi, täynnä
surua mutta samalla anteeksiantoa. Vaimon muisto on niin ikään
inspiroinut ne hellyyttä uhkuvat säkeet "Amour"-kokoelmassa, joille hän
on antanut nimen "Leski puhuu", Un veuf parle: hän kuvittelee näkevänsä
kaukana merellä venheen, jossa "aivan nuori nainen" ja poikanen
istuvat, ja joka on hukkumaisillaan ankaran pyörrevihurin kourissa.
Oi, elkää pelätkö, kuiskaa runoilija, tuo meri on minun kyynelteni
meri, ja ne kaksi hyvää enkeliä, jotka asettavat kuohut, ovat minun
anteeksiantoa loistavat silmäni!

    Et paix au groupe sur la mer,
    sur cette mer de bonnes larmes!
    Mes yeux joyeux dans le ciel clair,
    par cette nuit sans plus d'alarmes
    sont deux bons anges sur la mer.

    Rauha olkoon merelliselle ryhmälle!
    Noille hyvien kyynelten merellä soutaville.
    Minun iloiset silmäni taivaan kirkkaudessa
    siintävät tänä yönä, jossa myrsky on vaimentunut,
    kuin kaksi hyvää enkeliä yli meren.

Toisella kertaa tunnustaa hän -- keskiaikaisesti arkaisoidussa
balladissaan -- uneksineensa rakastetustaan, mutta, lisää hän
katkerasti:

    J'ai revé d'elle et pas elle de moi.

    Olen uneksinut hänestä eikä hän minusta.

Runo on kirjoitettu lähes kymmenen vuotta lopullisen eron jälkeen
--. Ja yhä -- jatkaaksemme esimerkkisarjaa -- kertomuksessaan Pierre
Duchâtelet'sta antaa hän päähenkilön läpikäydä jotenkin samat
ulkonaiset elämänvaiheet kuin Paul Verlaine, aina avioeroa ja vihlovaa
yksinäisyyden tunnetta myöten: lopuksi riutuu Pierre, ikävästä ja
mielenkarmeudesta, "tué par l'idée d'une femme," naisen muiston
surmaamana. "Louise Leclercq" vihdoin tuntuu olevan kirjoitettu
pääasiassa sen vuoksi, että tekijä saisi tilaisuuden viivähtää menneen
avio-onnen muisteluissa ja loihtia esiin niitä, sekä myös siksi, että
hän voisi kuvitella, kuinka ihanaa hänenkin elämänsä olisi voinut olla.
Louiseille antaa hän kaikki ne hyveet, joita hän ensi kohtaamisesta
asti runoili Mathilde Mautélle -- Louise on samalla kertaa puoliso ja
rakastajatar, terve ja voimakas nainen, mainio äiti ja hyvä kristitty.
Niin, me voisimme yhä jatkaa esimerkkisarjaa ja osoittaa, kuinka
ratkaisevasti Mathilde Mauté ensi näkemältä valloitti sijan runoilijan
elämässä ja runoudessa, mutta ylläesitetyt riittänevät. Varmasti, jos
Paul Verlaine olisi elänyt keskiajalla, olisi ennen pitkää alettu
kuiskata noitajuomasta, jota kaunis neito oli hänelle antanut!

Mutta elkäämme menkö ajassa eteenpäin tai kuvitelko, kuinka
olisi voinut olla! Toistaiseksi on Paul Verlaine meille
viidenkolmattavuotias, ja hän on ensi kertaa nähnyt sydämensä valitun.
Tämän kohtalokkaan ensi tapaamisen jälkeen valtaa Verlaine'in kuitenkin
eräänlainen mieletön, vaistomainen pelko, ja hän kysyy itseltään,
kuinka voisi olla mahdollista, että ihastuttava Mathilde saattaisi
rakastaa häntä, Paul Verlaine'iä, rumaa, merkillistä olentoa? Ja
niin lähteekin hän, impulsiivisen luonteensa pakottamana, suin
päin karkuun -- tulevia kärsimyksiä pakooni -- maalle, josta hän
kuitenkin kirjoittaa viikon perästä virallisen kosimakirjeen de
Sivryn perheelle! Hän saa ensin hiukan pidättyvän vastauksen, jossa
hänelle toki vakuutetaan, että hän "saattaa toivoa", ja jonkun päivän
perästä tuo velipuoli itse muodollisen suostumuksen: herra Verlaine
on hyväksytty neiti Mautén tulevaksi puolisoksi! Yhdentekevää on,
vaikuttiko tähän myöntymykseen, kuten esim. Verlaine'in ystävä ja
elämäkerran kirjoittaja Lepelletier huomauttaa, se että Verlaine oli
heti ensimmäisessä kirjeessään sanonut tahtovansa Mathilde'in sinänsä,
ilman myötäjäisiä: kuten tunnettua, on juuri myötäjäiskysymys varsin
tärkeä Ranskan keskiluokalle. Eikä Verlaine toiselta puolen ollut
niinkään huono vävy, sovinnaisesti katsoen, sillä vaikka hän olikin
runoilija, oli hän samalla kaikeksi onneksi vakituista palkkaa nauttiva
virkamies, joka akateemisen oppiarvonsa nojalla saattoi paljonkin
nousta arvoasteikossa. Kuten sanottu, tämä ei liikuta meitä; pääasiaksi
jää, että Verlaine oli lähellä päämaaliaan ja että tytön vanhemmat
olivat antaneet siunauksensa. "Rêve familier" oli muodostumassa unesta
todellisuudeksi.

Kirjallishistorialliselta kannalta oli erinomaisen onnellista, että
Mathilde'in varovaiset omaiset päättivät erottaa nuoret joksikin
aikaa toinen toisistaan: välimatka ja odotusaika olisi terveellistä
ja näyttäisi, miten pysyväisiä kihlattujen tunteet olivat. Mauté de
Sivryn perhe lähtee Normandiaan, ja ne runonmuotoiset kirjeet ja
tunnepurkaukset, joita Verlaine tällä ajalla lähettää Mathilde'illeen,
-- jonka hän toistaiseksi on nähnyt yhden ainoan kerran -- ovat
maailmanlyriikan ihanimpia lemmenrunoja. Ne eivät ole mitään runoja
rakkaudesta, se on, ne eivät ole analysoivia, syvällisiä, rakkauden
olemusta avaavia; niissä tuskin paljastuu mitään näköaloja oman
minuuden ja sen elämyksien sivu. Päinvastoin, niitä tahtoisi melkein
sanoa tilapäisrunoiksi, ei banaalissa, vaan jaloimmassa merkityksessä.
Sillä ne ovat herkän improvisatsionin tuotteita, hymyileviä ja
kyynelehtiviä, väliin täynnä veikeää ja armasta vallattomuutta, väliin
taas kaihoa ja surumieltä: ne tulkitsevat sitä "suloista tuskaa",
jota rakastava kärsii. Ensimmäistä kertaa on Paul Verlaine niissä
oikein oma itsensä -- hän ei enää muista, että Milolaisen Venuksen
tuli olla marmoria, ja kaiken kauneuden plastillisuutta ja kylmää
liikkumattomuutta. Hänellä on tarve tunnustautua, antautua, ripittää
itseään, ja hän tekee sen naiivilla ja ihanalla hartaudella, joka on
miltei vertojaan vailla. Hän kertaa runoissaan kaikki mielenliikkeensä
aina ensimmäisestä alusta alkaen, jolloin Mathilde ilmestyi hänen
ihastuneiden silmiensä eteen; hän kysyy lumottuna, mutta samalla
pelokkaana itseltään, saattaisiko tuo armas olento todella rakastaa
häntä, olla hänen uskollinen ystävänsä. Hän kertoo hurmioituneena
siitä ihanasta varmuudesta, jonka eräs salassa annettu katse häneen
valaa: hän tietää nyt, että tuo kaunis pieni käsi on ainoa ja
oikea, ja että se on johtava häntä hyvää tietä! On muutoin vaikeata
sanoa, mille näistä runoista antaisi kunniapalkinnon ja ensisijan.
Hereän kaunis on kohta ensimmäinen laulu, jossa runoilija uneksii
ihastuttavasta nuoresta tytöstä. Hän katselee aamuaurinkoa, jonka
säteet hopeanuolina kimpoavat takaisin veden pinnasta, ja lintua, joka
pesänrakennus-innoissaan lentää edes takaisin: sen vilahdus veden
kuvastimessa viipyy kauemmin kuin sen lento, "et son reflet dans l'eau
survit à son passage"! Miten viehättävä on taas toinen runo, jossa hän
hyväilee morsiamensa kätöstä ja ihastelee sen hienorakenteisuutta: se
on niin pieni, vakuuttaa hän, että siinä tuskin olisi kolibrille sijaa!
Ja kuten Goethen Werther aikoinaan rakastui Lotteensa, nähdessään
tämän jakelevan voileipiä pikkusiskoilleen, niin on Mathilde'in sulo
painunut Verlaine'in mieleen sellaisena kuin neito seisoi kotipiirinsä
keskuudessa, oikea käsivarsi hellästi sisaren kaulalla. Kun muistot
eivät häntä enää viihdytä, pakenee hän kuvittelujen maailmaan.
Hän tuntee "raivoa ja vihaa" viikkoja ja kuukausia kohtaan, jotka
erottavat hänet onnestaan: kotoisesta iltahetkestä, jolloin lampun
lempeä valokehä luo hohdettaan ja teehöyryää, jolloin kirjat ovat
suljetut ja armas riutumus ja autuaan yön odotus täyttävät mielen.
Mutta jälleen valtaa masennus runoilijan sielun. Hän pitää kädessään
rakastetun kirjettä, joka antaa ja lupaa kaikki, mutta se ei kuitenkaan
ole rakastettu itse: monet tunnit ovat kuluneet siitä, jolloin kirje
on kirjoitettu, kuka tietää, millainen hän on nyt enää, juuri tällä
hetkellä, ehkä hän on "hyvin onnellinen ja unohtaa"! Kuvat vaihtuvat
-- helmiäisvalkoisena väreilee yö molempien rakastettujen ympärillä,
ja "kuun venhe" on odottamassa, viedäkseen heidät onnen maihin.
Ranskan lyriikassa ei totisesti ole monta niin aineettoman kirkasta
ja hereää runoa kuin tämä "La lune blanche"-laulelma! Ja kuin sinistä
valoa tulvillaan on vihdoin se, jossa runoilija kuvittelee onnensa
lopullista täyttymystä. Täydessä auringonpaisteessa, kesätaivaan alla,
joka on kuin iloisesti hulmuava morsiusteltta, seisoo hän valkeaan
läikesilkkiin puetun morsiamensa vieressä -- silloin ei mikään paha
enää saata häntä kohdata, mitkään sairaat unelmat ja ilkeät ajatukset
häntä haavoittaa. Vaihtukoot vuodet ja vuodenajat, olkoon yö tai
päivä, rakastettu luo kaiken paratiisiksi, ja runoilija itse vannoo
kilvoittelevansa ollakseen tämän puhtaan rakkauden arvoinen.

Näistä aineksista on "Bonne chanson'in" lemmenlyriikka ja sen
parikymmentä laulelmaa kokoonpantu. Kirjaa on täydellä syyllä sanottu
-- Charles Morice -- valkeaksi morsiusvihkoksi, jonka nuori mies
tarjoaa armaalleen: sen kukat ovat kasteraikkaita ja tuoksuavia kuin
olisi ne poimittu maailman suurena aamuna, jolloin kaikki on vielä
tuoretta ja koskematonta. Ja se surumieli, jota nämä runot kuvastavat,
on kuin kukkien terälehdillä loistavia kastehelmiä: ne kuvastavat
samalla maan ja taivaan ja auringon ihanuutta, ne ovat kyyneleitä,
jotka särkyvät helposti omaan kirkkauteensa! Sellaisia runoja ei kukaan
ihminen kirjoita kuin kerran elämässään.

Aivan erikoinen hohde valaisee tätä kirjasta vielä senkin vuoksi,
että se runoilijalle itselleen oli niin yli kaiken rakas. Vaikka hän
itsetunnustuksissaan -- "Confessions" -- saattaakin puhua melkoisen
armottomasti ja ivaillen rakastuneesta minästään, on hänellä vain
hellyyden sanoja tälle kokoelmalleen, jota hän miltei hyväillen
puhuttelee. Tämä "cher petit bouquin", "pauvre cher recueil", rakas
pikku kirjanen, rakas kokoelma-parka, on hänelle halki elämän ja sen
kaikkien vaiheiden läheisin ja rakkain koko hänen tuotannossaan, kuten
hän suoraan tunnustaakin: -- -- "ce que j'aime encore le mieux dans
cette mienne pauvre oeuvre!" Se oli hänelle kuin panttina siitä, että
hänenkin, Lélian raukan haltuun, kerran oli uskottu paratiisin kultaiset
avaimet, ja sen vuoksi ympäröi sitä kuin sädekehä hänen kurjuutensa
yössä.

       *       *       *       *       *

Mutta meidän on aika solmia yhteen katkenneen kertomuksen lanka ja
palata runoilijamme luo, jonka jätimme kesken kukkeinta idylliä.

_Bonne chanson_, "Hyvä laulu", Verlaine'in valoisin runokirja,
ilmestyi v. 1870: verisenä vuotena siis, jolloin ulkonainen ja
sisäinen sota runtelivat maata, ja jolloin parisilaisilla oli
kestettävänään piiritystilan kaikki kauhut. Täydellä syyllä saattoikin
vanha Victor Hugo, joka varsinkin elämänsä loppuaikoina kärjisti
mielellään sanottavansa lyhyiksi ja painaviksi mietelauseiksi, lausua
että se oli kuin kukkanen kranaatissa, "une fleur dans un obus".
Näillä ulkonaisilla olosuhteilla tuli muutoin alusta alkaen olemaan
erinomaisen suuri ja onneton vaikutus Verlaine'in yksityiselämässä.
Olipa lähellä, etteivät ne tykkänään ehkäisseet hänen kaivatun
avio-onnensa täyttymystä -- pari kolme päivää ennen neiti Mathilde'in
ja Paul Verlaine'in häitä komennettiin aseisiin myös sen ikäluokan
naimattomat miehet, johon Verlaine kuului. Ripeällä toiminnallaan sai
kuitenkin Verlaine tämän vaaran vältetyksi ja häät vietettiin; mutta
myöhemmin, tovereitten esimerkin innostamana ilmoittautui Verlaine
vapaaehtoisesti kansalliskaartin riveihin, jossa hänet määrättiin
vartiopalvelukseen. Tämä ensimmäinen innostus, alussa hyvinkin suuri
ja vilpitön, laimeni kuitenkin verrattain pian: ystäviensä parissa
tyhjensi hän kyllä lukemattomia maljoja isänmaalle ja huusi äänensä
käheäksi hurratessaan Tasavaltaa, mutta säännölliset vahtivuorot eivät
olleet omiaan kiinnittämään hänen mieltään. Paljon ennemmin olisi hän
istunut ylistämänsä "höyryävän iltateen" äärellä kotona, tai ehkä
vielä mieluummin (sillä olihan hän päässyt toivomaansa päämaaliin!)
iloisessa iltaseurassa sen viheriän myrkyn parissa, josta Mathilde
joksikin ajaksi, Verlaine'in ystävien suureksi hämmästykseksi,
oli voinut hänet vieroittaa. Luontaista laiskuuttaan seuraten
alkaakin hän silloin tällöin ilman syytä "jäädä pois" virastaan;
saa varoituksia, vieläpä kaksi vuorokautta vankeuttakin, kunnes hän
vihdoin lääkärintodistuksen nojalla vapautetaan tästä vastenmieliseksi
käyneestä asevelvollisuudesta, joten hän kevennetyin mielin saattaa
antautua seurusteluun ystäviensä kanssa. Luonnollisesti ei kaikki
tämä ole omiaan ilahduttamaan säädyllisiin tapoihin tottunutta nuorta
aviovaimoa, joka ei voi olla tekemättä oikeutettuja vertailujaan
rakastuneen ja palvovan kosijan ja ajoittain melko raakatapaisen
aviomiehen välillä. Tuskin oli "Hyvän laulun" muste ehtinyt kuivua,
sanookin eräs Verlaine'in elämäkerran kirjoittajista, kun jo epäsopu ja
itku kuuluivat päiväjärjestykseen nuoressa kodissa. Vielä pahemmaksi
muuttuu tilanne, kun Verlaine, osittain periaatteellisista syistä
-- "jo alusta alkaen rakastin ja ymmärsin tätä vallankumousta",
sanoo hän "Tunnustuksissaan" -- mutta luultavasti yhtä paljon
taipumuksestaan mukavuuteen, jää Parisiin silloin kun hallitukselle
uskolliset virkamiehet seuraavat Versailles'iin paennutta Thiers'iä.
Mikään opinkiihkoinen kommunardi Verlaine tuskin oli, vasemmalle
käyvistä mielipiteistään ja erinäisistä persoonallisista suhteistaan
huolimatta -- hän oli m.m. melko läheisessä kosketuksessa erääseen
kommuunin johtohenkilöön, Raoul Rigault'hon, ja hänen ystävänsä
Lepelletier toimitti "Tribun du peuple"-lehteä --, mutta hänestä
tuntui helpoimmalta jollakin tavoin pysyä syrjässä asioiden kulusta
ja olla jyrkästi alleviivaamatta aktiivista ja määrättyä kantaa, jota
hänellä ei ollut. Jatkuvaisuuden lakia seuraten jääkin hän työhönsä
Kaupunginhallituksessa, vaikkakin uuden isännistön ylivalvonnan
alaisena. Kommuunihallitus, joka luonnollisesti mobilisoi kaikki
käytettävissä olevat voimat, määrää tällöin herra Verlaine'in
sanomalehtiosaston virkailijaksi, jossa toimessa runoilijan on
leikeltävä, järjestettävä ja numeroitava kaikki lehdissä olevat,
kommuunille suopeamieliset kirjoitukset. Mutta kun sitten eräänä
kauniina päivänä leviää tieto siitä, että Thiers'in joukot ovat
marssimassa kaupunkiin ja että kiväärien pauketta kuuluu Champs
Elysées'ltä, valtaa Verlaine'in mieletön pelko: hän oli avustanut
kapinallisia, hänen päivänsä olivat luetut, amen! Uskaltamatta ottaa
pienintäkään aloitetta jääkin Verlaine tylsästi istumaan tuolilleen,
ja kun Kaupungintalon, Tuileries- ja Louvre-palatsien ja muiden
julkisten rakennusten loimuavat tulipatsaat kommunardien kammottavana
ilotulituksena viittaavat Thiers'in joukoille tietä, pesiytyy Verlaine
kotinsa pimeimpään soppeen. Hän kieltäytyy raukkamaisesti seuraamasta
vaimoaan, joka säikkyy vanhempiensa kohtaloa, ja suostuu jättämään
turvapaikkansa vasta kun toverit miltei väkipakolla houkuttelevat
häntä. Epäilemättä pelkää Verlaine herättävänsä viranomaisten huomiota
-- turha pelko muutoin, sillä näillä oli totisesti muuta tekemistä
kuin ottaa selkoa pikkuvirkailijoittensa mielenlaadusta! Ainoa
voimainponnistus, johon hän kykenee, on sangen negatiivista laatua:
peläten vangitsemista jättää hän kotinsa ja muuttaa niine hyvineen
appivanhempiensa luo, vähääkään välittämättä vaimon yhä enenevästä
tyytymättömyydestä. Mutta nainen, ja varsinkin nuori nainen, joka
tahtoo nähdä miehessä ennen kaikkea sankarin ja puoltajan, ei halveksi
mitään ominaisuutta niin syvästi kuin heikkoutta: kaiken totuuden
nimessä on myönnettävä, että rouva Verlaine'in kylmeneminen on
puolustettavissa miehen harvinaisen raukkamaisuuden vuoksi. Ja taas,
myöskin runoilija saattoi olla oikeassa, kun hän myöhemmin sanoo
surumielisen kauniissa romanssissa, muistellessaan särkynyttä onneaan,
ettei vaimolla ollut tarpeeksi kärsivällisyyttä ja anteeksiantoa. Sillä
eikö olisi ajateltavissa, että Verlaine, kaikista kulkurivaistoistaan
huolimatta, olisi ollut "kesytettävissä": hän oli vaikutuksille ja
ohjauksille altis kuin lapsi, yhtä mahdollinen hyvään kuin pahaan.
Hän oli pohjimmaltaan ihmisten parhaita, siitä olivat hänen toverinsa
yksimieliset, herkkä, hienotunteinen, helläsydäminen. Vasta alkoholi
toi päivänvaloon hänen huonommat ominaisuutensa ja tehosti niitä, niin
että hän sen vaikutuksesta esiintyi raakana ja riitaisena. Mutta niin
suuresti hän jumaloi vaimoaan, että tämä ehkä olisi saattanut pitää
häntä lempeässä kurissa, ainakin jossain määrin, jos vaimolla olisi
ollut enemmän sitä kärsivällisyyttä, jonka puutteesta Verlaine häntä
myöhemmin syyttää. Rouva Verlaine-parka oli kuitenkin liian nuori,
miltei lapsenkamarin kynnyksellä itse, joten häneltä olisi väärin
vaatia viisasta taktiikkaa -- hän tuli toivottomaksi ensimmäisten
epäonnistuneitten yritysten jälkeen, koettamattakaan sen koommin tukea
ja koota yhä enemmän rappeutuvaa miestään. Ja kaikesta tästä onkin
seurauksena, että puolisoiden vasta niin koreasti kukitettu aviollinen
huvipursi on joutumassa vaarallisesti karille. Arkeen ehdittäessä
lakastui "Bonne chanson" kuten hääkukat ainakin.

Vaikeata on kuitenkin sanoa, kuinka kaikki lopullisesti olisi käynyt,
sillä Ranskan porvarillisen keskiluokan maailmankatsomukselle on
avioero joka tapauksessa sangen arveluttava asia. Mutta kohtalo
oli varannut Verlaine'ille uuden elämyksen ja kärjistää sen kautta
draaman kehitystä: hänen tietään ristii Arthur Rimbaud, jossa useimmat
runoilijan elämäkerran kirjoittajat näkevät hänen "pahan henkensä".
"Romances sans paroles" ja "Sagesse" odottivat täyttymystään.



III.

ARTHUR RIMBAUD JA YHTEISET VAELLUSVUODET. "ROMANCES SANS PAROLES".


Kuka ja mikä oli pohjimmaltaan tämä Arthur Rimbaud, josta kokonainen
legendakirjallisuus on olemassa, mutta josta itse asiassa tiedetään
niin merkillisen vähän?

"Shakespeare enfant!" oli vanha Victor Hugo, puol'tosissaan,
puol'ironisena huudahtanut, kun Verlaine kävelytti hänen luokseen tuon
seitsentoistavuotiaan koulupojan, jonka painamattomat runot näinä
aikoina kiertelivät kädestä käteen Parisin taiteilijamaailmassa.
Rimbaud'n ensi-esiintyminen olikin loistavimpia ja lupaavimpia mitä
voidaan ajatella: hän oli todella ainoastaan seitsentoistavuotias
luodessaan "Le bateau ivre"-runon, Juopuneen venheen, jonka hänen
vastustajansakin lukevat maailmanlyriikan saavutuksiin. Sitten
seuraa muutamia vaihe- ja seikkailurikkaita vuosia, enimmäkseen
Verlaine'in seurassa, sekä erinäisiä runoja, jotka koottuina mahtuvat
yhteen tavalliseen niteeseen. Myöhemmin kirjoittaa hän laajemman
proosarunoelman "Une Saison en Enfer", Kausi Helvetissä, jossa hän
lausuu "päivätyönsä päättäneenä" jättävänsä Europan: hän antaa tämän
teoksensa painatettavaksi -- hänen runonsa taas julkaistiin toisten
toimesta --, mutta hävittää kohta miltei koko painoksen, niin että
ainoastaan pari kolme ystäville annettua kappaletta pelastuu yleisestä
perikadosta. Toimitus vaikuttaa miltei vertauskuvalliselta: on kuin
Rimbaud sen kautta tahtoisi vapaaehtoisesti hävittää runoilija
Rimbaud'n, tai osoittaa, että tämän päivätyö todella oli päättynyt. Sen
jälkeen ei hän siedä, että kukaan puhuu hänelle hänen kirjallisesta
tuotannostaan. "Naurettavaa -- inhoittavaa", sanoo hän lyhyeen ja
vie keskustelun muille aloille. Ja muutamia vuosia myöhemmin, tuskin
kahdenkymmenenviiden ikäisenä, katoaa hän lopullisesti kirjallisesta
maailmasta, yhtä äkkiä, yhtä yllätyksellisesti kuin hän oli siihen
ilmaantunut; katoaa jäljettömiin, salaperäisesti, ottamatta jäähyväisiä
ja koskaan palaamatta. Siitä pitäen häipyvät hänen jälkensä; hänestä ei
tiedetä paljon muuta kuin että hän sittemmin vaelsi maasta toiseen ja
maanosasta toiseen, toimien sirkuskiertueen johtajana Skandinaviassa,
kameelinkuljettajana Etiopiassa, kauppamiehenä Javassa, Sumatralla,
Abessiniassa ja Arabiassa, merimiehenä milloin siellä, milloin täällä,
löytömatkailijana ja kaivostutkijana, harrastaen mitä erilaatuisimpia
tieteitä ja asioita, mineralogiaa, kieliä ja rakennustekniikkaa,
tilaten väliin laatikoittain kirjoja Europasta, mutta koskaan
kirjoittamatta riviäkään "kirjallisuutta". Eräs muutamien kynäilijöiden
toistama huhu on tehnyt hänestä vieläpä salaisen orjakaupan kätyrin,
toiset taas väittävät hänen perustaneen tai ainakin koettaneen perustaa
uuden uskonlahkon, asettuen itse sen profeetaksi. Mitään todisteita ei
ole näiden huhujen puolesta tai vastaan, mutta Rimbaud'n suhteen ei
mikään ole mahdotonta: hänessä oli yllinkyllin villiä seikkailunhalua,
kylmää ja laskevaa kyynillisyyttä ja kaiken epäsovinnaisen tavoittelua;
hän oli levoton ja juureton olento, jonka elämään mahtuivat mitä
räikeimmät vastakohdat. Tuntuu kuin hän olisi pelännyt vain yhtä
asiaa maailmassa, harmautta ja yksitoikkoisuutta, ja niinkuin hän
vaihtelua ja jännitystä saavuttaakseen olisi ollut valmis myymään
vaikka sielunsa autuuden. Mutta sellaiset temperamentit kuluvat pian
loppuun, ja kyllästys seuraa vääjäämättömästi tyydytetyn jännityksen
jälkiä. Jos jo seitsentoistavuotias oli ollut pohjattoman väsynyt ja
toivotellut "mustaa ja kylmää lammikkoa" minne hukkua, ja sanonut
"tarpeeksi olleensa, tarpeeksi nähneensä ja tarpeeksi tunteneensa",
kuinka loppuun palaneena mahtoikaan hän kaksikymmentä vuotta myöhemmin
kuolla, eräässä Marseilleen merimiessairaalassa! Ainoastaan sisar
on hänen luonaan viime hetkellä, ja hänet haudataan ilman mitään
kunnianosoituksia kirjallisen maailman taholta: se oli miltei unohtanut
hänen olemassaolonsa, jo vuosikymmen sitten.

Arthur Rimbaud'n lahjakkuus oli tyypillisintä neron lahjakkuutta:
hänessä ei ollut 'talangin' eli kyvyn säännöllistä ja säännösteltyä
säteilyä ja tervettä luomisvoimaa. Hänen fantasiansa liikkui terävissä
ja oikukkaissa äkkikäänteissä, loi perspektiivejä ja näkyjä, jotka
huimasivat ja huikaisivat, taikka hurjia mielikuvia, jotka väliin
hipoivat hulluutta. Hänen inspiratsionilähteensä ei ollut 'sydän'
tai 'järki', se oli yksinomaan _temperamentti_, sairas ehkä, mutta
monisärmäisyydessään ihmeellisen lumoava. Ei niin, ettei hän olisi
kirjoittanut sellaisiakin runoja, jotka jättävät lukijan aivan
kylmäksi outoudellaan ja teennäisyydellään, taikka sellaisia, jotka
lingvistisessä uhkeudessaan särkyvät omaan rikkauteensa; hän on joka
tapauksessa kirjoittanut säkeitä, jotka ovat Ranskan kirjallisuuden
nerokkaimpia. Ennen kaikkea "Bateau ivre'in", Juopuneen venheen, jota
Verlaine nimittää "Voiman valtakunnaksi": en tunne mitään runoa, joka
yhtä aikaa olisi niin polttavan kuuma ja jäätävän kylmä kuin se. Siinä
asuu sellainen vuolaus ja ryöppyävä vauhti, sellainen eksoottisten
mielikuvien ja näkemysten rikkaus, sellainen metaforien rohkeus ja
hurma, että lukija miltei vavisten, fyysillisessä hekumassa, antautuu
sen raivoisten konsonanttiyhtymien kuljetettavaksi. Mutta siitä puhuu
samalla niin suuri elämän tuntemus, niin pohjaton tuska ja kyllästys,
että tuntuu arvoitukselliselta, kuinka 17-vuotias on intuitiivisesti
voinut eläytyä sellaisen runon tunnelmaan. Miten valtava on kohta
ensimmäinen säkeistö, jossa venhe liukuu virtaa alas: "kirkuvat
punanahat" olivat valinneet laivamiehet maalitauluikseen, ja sen vuoksi
ei yksikään käsi ole ohjaamassa peräsintä. Kymmeneen yöhön ei mikään
lyhty ole vilkuttanut "haltioituneelle venheelle" silmää. Ah, mutta
se on tuntenut nautintoa, jota tuskin lapset tuntevat "nauttiessaan
hapanta omenaa": viheriä vesi on huuhtonut siitä pois kaikki
ihmisten rumat tahrat ja viinipilkut, se on kylpenyt tähditetyssä
ja fosforivälkkeisessä meressä, uinut yli syvyyksien, jonne joskus
joku "hukkunut ihastuneena, mietteissään laskeutuu". Ja säkeissä,
jotka yhä kasvavat ja paisuvat niinkuin meressä hyökyaallot, kuvaa
venhe näkemyksiään, myrskyjä, salamoita, viheriöitä öitä, Floridan
rantoja ja jäämeren ankeutta -- niissä ei ole mitään "luonnonkuvia"
tai kirjallista topografiaa, runoilija aivan kuin raastaa, kuumin
käsin, symboleja ja nimiä sieltä täältä, saadakseen sanottua sen
mikä hänen mieltään polttaa, mutta myös verhotakseen sen niin, ettei
jokainen lukija näkisi hänen sielunsa hätää. Ja laskelmaa tai ei, miten
intensiivinen onkaan tämän ryöppyävän runon hiljainen loppu, niin
hiljainen, että se on kuin kuiskaus:

    Mais, vrai, j'ai trop pleuré! Les aubes sont navrantes,
    toute lune est atroce et tout soleil amer.
    L'âcre amour m'a gonflé des torpeurs enivrantes.
    O que ma quille éclate! O que j'aille à la mer!

    Si je désire une eau d'Europe, c'est la flache
    noire et froide où, vers le crépuscule embaumé,
    un enfant accroupi, plein de tristesse, lâche
    un bateau fréle comme un papillon de mai.

    Mutta totisesti olen liiaksi itkenyt! Aamunkoitot viiltävät, joka
    kuu on julma ja joka aurinko katkera.
    Karvas rakkaus on turruttanut minut kuin tylsään päihtymykseen.
    Ah jospa emäpuuni pirstoutuisi! Ah jospa vajoaisin mereen!

    Jos ikävöin jotakin Europan vettä, on se vain musta ja kylmä
    lammikko, jonka reunalle jokin lapsi haikein mielin
    kyyristyy tuoksuvassa hämärässä, laskien vesille
    venheen, hennon kuin toukokuun perhonen.

Kun ajattelee Arthur Rimbaud'n elämää ja kohtaloa, saa tämä
majesteettinen runo vieläkin valtavammat mittasuhteet, samalla kuin se
vaikuttaa miltei profeetallisena ennustuksena.

Tässä yhteydessä emme voi yksityiskohtaisemmin viipyä hänen
runoudessaan, sillä sellainen selostus veisi liian pitkälle. Sille on
läpeensä oleellista jonkinlainen haltioitunut näkeminen, joka ei enää
ole tästä maailmasta: täydellä oikeutuksella onkin Rimbaud itse sanonut
joskus nähneensä sellaista, jota ihminen luulee näkevänsä -- "j'ai
vu quelquefois ce que l'homme a cru voir". Hän on luonut itselleen
kokonaan uuden sanaston (hän ei turhaan olekaan puhunut verbin
alkemiasta!), jossa hän vokaalisointujen tai konsonanttipatoutumien
avulla on koettanut tulkita eri aistimusvaikutelmia ja niiden
keskenäistä sukulaisuutta. "Les Assis", Ne jotka istuvat, "Paris
se repeuple", Parisi kansoittuu taas, monet muut: ne edustavat
"symbolistista runoutta" jo aikoja ennen kuin symbolismin varsinaiset
syntysanat oli sanottu, ja viittaavat ratkaisevasti johonkin uuteen
Ranskan lyriikassa.

Ja Rimbaud ihmisenä? Kieltämättä oli hän psykopatologinen ilmestymä,
ja sellaisena arvoitus, joka ei ole matemaattisesti ratkaistavissa.
Hänen nimensä tulee aina herättämään vastakkaisia mielipiteitä, kuten
tähän asti; toiset näkevät hänessä varhaiskypsän neron, joka on luonut
muutamia Ranskan kirjallisuuden suurenmoisimpia runoja, toiset tuskin
muuta kuin kyynillisen seikkailijan, joka samalla oli jonkinlainen
runollinen medio, elämänsä onnellisimpina hetkinä. Ja totta on,
että Rimbaud itse tuntuu tehneen voitavansa, saattaakseen kaikki
tähän jälkimmäiseen käsitykseen. Hänellä oli erikoinen taito työntää
ihmiset luotaan ja paeta yksinäisyytensä erämaahan, niin paljon kuin
hän tästä yksinäisyydestä kärsikin, sen vuoksi että hän yli kaiken
_halveksi_ ihmistä, eikä salannut halveksintaansa. Vaikeaa on kuitenkin
sanoa, mikä kulloinkin oli Rimbaud'ta itseään, s.o., mikä hän oli,
tai miksi hän teki itsensä, ja millaisena hän tahtoi näkyä ulospäin.
Sillä samalla kuin dualismi oli Rimbaud'n kaikkein oleellisimpia
ominaisuuksia, hän tahallisesti liioitteli tätä dualismiaan, viljellen
sitä jonkinlaisella kylmällä nautinnolla. Kuvaavasti kyllä saattoi
hän esim. aloittaa kirjeensä sanomalla: "Je et un autre", minä ja
muudan toinen, tarkoittaen tällä toisella minänsä kahtiajakoa. Syyttä
ei Verlaine eräässä hänelle omistamassaan runossa huudahda: "Rimbaud,
ange et diable", enkeli ja paholainen, varmemmaksi vakuudeksi vielä
harventaen _ja_ sanan! Hänen olemuksensa perille on mahdotonta päästä
juuri siksi, että hän itse on tehnyt voitavansa sulkeakseen tien sinne
muilta. Silloinkin kun hän vaikuttaa rehellisimmältä ja "parhaalta",
on hänessä paljon perverssiä ja sairasta asenteentavoittelua ja
taas mittaamatonta ylpeyttä -- nuorena myös verrattain vaaratonta
porvarillisuuden härnäilyhalua ja nulikkamaista häikäilemättömyyttä
-- joka luo eristävän muurin hänen ympärilleen. Häntä kohtaan on
aluksi miltei mahdotonta saada mitään sympatiaa. Mutta kun lukee hänen
huohottavia itsetunnustuksiaan proosarunoelmassa "Une Saison en Enfer"
tai ennen kaikkea hänen viimeisiä kirjeitään sisarelleen, joissa hänen
sielunsa värisee sairaana, turvattomana ja rikkiraadeltuna, aivan kuin
verinahkalle kuluneena, mykistyvät vastaväitteet. Lukija ymmärtää,
että tätä ihmistä ei voida mitata tavallisin mitoin, sen vuoksi, että
hän oli onnettomampi kuin muut, ja kykeni kärsimään intensiivisemmin
kuin muut. Ja saman vaikutelman välittävät ne kuvat, joita hänestä
on olemassa. Hän oli tavallaan demonisen kaunis, mutta yhtä hyvin
vastenmielisen näköinen kylmine, julkeine silmineen ja kapeine
kasvoineen, joiden vihertävä kalpeus silminnäkijöiden kertomusten
mukaan aivan kuin hohti sisältäpäin valaistuna. "Olisi voinut uskoa
hänen karanneen jostakin rikollisten kasvatuslaitoksesta", sanoo
hänestä eräs Verlaine'in ystävä. Mutta ennen kaikkea muistuttaa hän
jotakin romanttisen kauhutarinan salaperäistä "mustaa henkeä", joka
itse onnettomana aiheuttaa perikatoa ja onnettomuutta jokaiselle, joka
sattuu hänen tielleen.

Se, joka tuntee Verlaine'in impulsiivisen, kaikelle romanttiselle
alttiin luonteen, saattaa käsittää, että Rimbaud teki häneen
mitä syvimmän vaikutuksen. Epäilemättä oli muutoin tyydytetyllä
itserakkaudellakin pienoinen osansa tämän kuuluisan ystävyyssuhteen
syntymisessä. Verlaine oli nimittäin eräs niitä ylen harvoja
runoilijoita, jotka olivat löytäneet armon tuon itsekylläisen
seitsentoistavuotiaan silmissä, ja poikanen kirjoittaa "Saturnolaisten
runojen" luojalle tulkiten korkeaa mielisuosiotaan ja lähettäen
muutamia runojaan. Helposti liikutettu Verlaine avaa sydämensä ja
kotinsa ovet seposelälleen, ja nimittäen tuntematonta ystäväänsä
"chère grande âme", rakas suuri sielu, pyytää hän tätä luokseen, eli
oikeammin appivanhempiensa luo. Rimbaud, joka jo vuotta aikaisemmin on
tehnyt kotikaupungistaan Charleville'istä lyhyen ja sangen fantastisen,
mutta rahapulan lyhentämän pikamatkan Parisiin, noudattaakin suoraa
päätä kutsua. Tämän jälkeen ovat Verlaine ja Rimbaud eroamattomat;
Verlaine kuljettaa uutta hengenheimolaistaan kirjallisten ystäviensä
luona, iltaseuroissa ja ravintoloissa, kaiuttaen superlatiiveissa
nuoren runoilijan kunniaa. Mutta Verlaine'in toverit, aluksi uteliaina
ja odottavina, eivät suinkaan yhdy ystävänsä ihastukseen; heti ensi
näkemältä tuntevat he vastenmielisyyttä Rimbaud'n omituista, samalla
kertaa tunkeilevaa ja passiivista olemusta kohtaan. Sillä Rimbaud,
jossa elivät monet yli-ihmisen vaistot, ehkä ei aina sanan parhaassa
merkityksessä, ei edes piitannut kätkeä halveksuntaansa: hän istui
mykkänä ja välinpitämättömänä seuroissa, tuskin viitsien vastata
tehtyihin kysymyksiin, syöden ja varsinkin juoden määrättömästi --
useimmiten toisten kustannuksella! -- ikävystynyt, ironinen hymynkierre
kapeilla ja epäluotettavilla huulillaan. Tilanne kärjistyy sen
jälkeen kuin Rimbaud eräässä iltaseurassa, alkoholin kiihoittamana,
langettaa pari pilkallista sanaa eräästä läsnäolevasta runoilijasta.
Suoranainen käsikähmä aiheutuu, ja Verlaine'ille annetaan tiukka
uhkavaatimus "joko -- tai", Rimbaud tai he: vast'edes eivät mitkään
ovet olisi avoimina Rimbaud'lle! Rettelö kypsyttää Verlaine'issä jo
aikaisemmin syntynyttä mielihalua -- hänen kotoinen idyllinsä on
alkanut päivä päivältä käydä yhä kuluneemmaksi, huolimatta siitä että
Georges Verlaine hiljan oli nähnyt päivänvalon, ja runoilija kaipaa
uutta ja toista ympäristöä. Varsinkin on Rimbaud'n läsnäolo ainaisten
kohtausten aiheena, sillä rouva Verlaine ja hänen vanhempansa pitävät
Rimbaud'ta aivan kirjaimellisesti nuoren aviomiehen pahana henkenä,
samalla kuin he, ja luonnollisesti kylläkin, eivät suinkaan katsele
lempein silmin tuon käenpoikasen rehentelemistä ja määräämishalua
vieraassa pesässä. Verlaine'in elämäntapa oli säännöttömästä käynyt
suorastaan mahdottomaksi; Rimbaud'n fysiikka tuntui sietävän
millaisia yövalvomisia ja hurjia juominkeja hyvänsä, eikä vanhempi
ystävä tietysti tahtonut olla häntä huonompi. Ja vielä, Verlaine'in
appivanhemmat olivat vakuutettuja siitä, että Verlaine'in kiintymys
Rimbaud'hon oli suorastaan luonnonvastainen, ja senkin vuoksi he
vain yllyttivät tytärtään, jonka ainoana puheenaiheena aviomiehen
kanssa alkoi olla avioero ja siihen liittyvät seikat. Kaikkien
näiden tekijöiden yhteenlaskettu summa olikin se, että Verlaine ja
Rimbaud eräänä kauniina heinäkuun päivänä istuvat rautatievaunussa,
päämääränään Belgia, sittemmin Englanti. Matka oli kuitenkin päättyä
lyhyeen, sillä Arras'n aseman ravintolahuoneessa alkavat toverukset,
juomien ja matkahalun riehaamina, jutella kaikenkarvaisia mahdollisia
ja mahdottomia juttuja, joissa he muka olivat näytelleet pääosia:
he keskustelevat pöyristyneiden matkailijoiden kuullen murhista,
raiskauksista ja muista konnantöistä. Poliisipsykologia, joka suinkaan
ei osannut aavistaa, että ystävykset tahtoivat näytellä "valkonahkoja"
alkuasukkaitten joukossa, vainuaa kammottavia rikollisia, ja nuo
markkinaveitikat, katupojat tai karanneet alaluokkalaiset -- sillä
sellaisina esiintyivät ja sellaisia olivat nuo iloiset kumppanukset!
-- kuljetetaan suorinta tietä putkaan. Asia oli saada vakavankin
käänteen, kunnes vihdoin Verlaine'in paperit selvittävät tilanteen, ja
ystävykset saatetaan, poliisin ylivalvonnan alaisina, ensimmäiselle
Parisiin menevälle junalle. Olihan herra Verlaine papereittensa mukaan
runoilija, mutta kaikissa tapauksissa myös räyhääjä ja merkillinen
olento, ja sen vuoksi oli suunniteltu ulkomaanmatka viranomaisten
mielestä yhtä aiheeton kuin arveluttava. Sanomattakin on taas selvää,
että Verlaine ja Rimbaud ennen pitkää muuttivat päinvastaista suuntaa
kulkevaan junaan, ja niin saapuivat he ilman enempiä vaikeuksia
Belgiaan, mistä he myöhemmin jatkoivat matkaansa Lontooseen.

On omituista ajatella, että juuri Lontoo joutui olemaan sinä
ympäristönä ja sinä ilmapiirinä, jossa useimmat "Romances sans
paroles"-kokoelman kappaleet ovat syntyneet -- nämä 'sanattomat
romanssit', jotka ovat runouden herkimpiä ja aineettomimpia. Ja
ennen kaikkea _hiljaisimpia_: ne eivät edes laula, ne ovat vain
melodista kuiskausta, lempeää ja arkaa hyräilyä, kauttaaltaan
sordiinon vaimentamaa. Mutta vaikkakin ensi silmänräpäykseltä tuntuu
käsittämättömältä, että suurkaupungin moniääninen humu on säestänyt
niitä niiden syntymähetkellä, ei ole unohdettava, että ulkonaiset
olosuhteet tavallaan olivat mitä edullisimmat. Sillä näinä ensi
aikoina nauttii runoilija intensiivisesti siitä vapautuksen ja
kevennyksen tunteesta, joka hänet valtaa kaiken kotoisen ikävän
jälkeen; hän hengittää jälleen, on jälleen oma itsensä. Iloisissa,
miltei poikamaisen vallattomissa kirjeissä purkaa hän hyvää mieltään
parisilaisille ystävilleen, kertoo, pakinoi, ripittäytyy, puhuu
runoistaan. Haltioituneena kertoo hän elämänsä olevan "tykkänään
älyllistä" (sanaa ei kyllä ole otettava kirjaimellisesti, sillä
Rimbaud piti kyllä huolen siitä, että Verlaine'istä ennen pitkää
kehittyi Lontoon juomatavaroiden ja -paikkojen erikoistuntija), ja
jatkaa: "Milloinkaan en ole työskennellyt niinkuin nyt. Minulle ei ole
olemassa muuta kuin runoja -- me voici tout aux vers". Pidemmässä
tutkielmassa ansaitsisivat muutoin Verlaine'in kirjeet miltei oman
erikoisen lukunsa, siksi hauskoja ja kirjoittajalleen kuvaavia ne
ovat. Verlaine paljastaa niissä kaikki viehättävän pintapuoliset
pakinoitsijaominaisuutensa, jotka pohjautuvat hyvään huomiokykyyn,
eloisaan huumoriin ja kehittyneeseen itseironiaan. Hänen kirjeensä
ovat vilkkaita ja antautuvia, jos kohta hiukan liioitellun puheliaita
ja monisanaisia, joissa kevyesti kosketellaan mitä erilaatuisimpia
asioita ja joissa mielijohteet ja päähänpistot raketteina sinkoavat.
Samanluonteisia ovat myös hänen pakina- ja matkakuvaussarjansa, joita
hän myöhemmin julkaisi, sellaiset kuin "Mémoires d'un veuf", Lesken
muistelmia, tai "Quinze jours en Hollande", Kaksi viikkoa Hollannissa.
Lisäviehätystä antavat vielä kirjeiden syrjiin piirustetut pilakuvat.
Verlaine olikin sangen näppärä piirustelija, joka merkillisen suurella
nautinnolla ikuisti varsinkin omaa rumaa itseään, liioitellen silmien
tihruista viivaa, takaraivon ulkonevaa kaarta ja asun arveluttavaa
"jätkämäisyyttä". Hän tiesi kerta kaikkiaan olevansa ruma ankanpoika,
mutta tahtoi aina ja joka paikassa osoittaa olevansa siitä itse
tietoinen, saaden näin naurajat puolelleen.

Mutta kaikkein mieluimmin viipyy Verlaine näissä Lontoon-kirjeissään
siinä runokokoelmassa, joka vähitellen kasvoi hänen työpöydällään,
sekä selostaa uusia taideihanteitaan, jotka tietoisesti eroavat
parnassolaisesta. Jos jo "Bonne chanson" osoitti, että Verlaine oli
etäytynyt penikulmien päähän siitä entisestä minästään, jonka mielestä
aineen tuli olla marmoria, norsunluuta tai jalokiveä, rakentaa
hän "Sanattomat romanssinsa" ratkaisevasti musiikin varaan. Tämän
runokokoelman ohjelmarunona voisi olla kuuluisa "L'art poétique",
jonka hän julkaisee vuosia myöhemmin, _Jadis et naguère_, "Ennen
ja nyt"-kokoelmassa, ja jossa runossa hän ennen kaikkea vaatii
lyriikalta musiikkia, sointuja, puoliääniä, himmeitä ja kalpeita
värejä, pehmeyttä ja viivaherkkyyttä. Hänen ihanteensa on jo tällöin
se "chanson grise", jonka mainioimpana edustajana hänet on mainittava
maailmanlyriikassa -- eikö esim. sadelaulu "Il pleut dans la ville"
yksitoikkoisesti putoavine pisaroineen ole kuin ruumiillistunutta,
tai oikeammin, runoksi tullutta lempeää harmautta? Että tämä hänen
pyrkimyksensä, niin välitöntä ja sisäisen luomispakon aiheuttamaa kuin
se olikin, samalla oli täysin määrätietoista, käy selvästi ilmi hänen
tovereilleen kirjoittamissaan kirjeissä. "Säkeiden on noudatettava
musikaalista systeemiä", sanoo hän kerrankin, "mutta ne eivät saa
vaikuttaa lapsellisilta." Hän koettaa tulla siihen, että lukija, runoa
lukiessaan, ei johtuisi ajattelemaan sen syntymäprosessia ja siihen
pantua ponnistusta: sen tulisi tehota helppoudellaan ja vaikuttaa
'itsestään syntyneeltä'. Mutta tämä taiturimaisuuden tavoittelu ei
vielä tällöin tukahduta taiteilijaa hänessä, päinvastoin lausuu hän,
että ulkonainen vuolaus voi muodostua runoilijalle vaaralliseksi,
kuten se esimerkiksi oli osoittautunut Glatignylle -- sointuvan ja
kauniin, mutta hiukan helppohintaisen "Les vignes folles"-kokoelman
kirjoittajalle --, banalisoiden tämän liian helposti syntyneet säkeet.
Ah, montakaan vuotta ei kulunut, ennenkuin sama, vaikka ankarampi
tuomio oli sanottava hänen omista runoistaan!

Mutta kuka ajattelisi teorioja ja ohjesääntöjä "Sanattomien
romanssien" yhteydessä -- yhtä vähän kuin se, joka nauttii pehmeästi
putoavasta kastepisarasta tai iltaruskosta, nauttiessaan ajattelee
pisaran tai ruskotuksen kemiallista kaavaa, yhtä vähän haluaa
lukija eritellen silpoa näiden runojen rakennetta. Eri ainekset
sulautuvat niissä lumoavaksi kokonaisuudeksi, ne ovat ironisia
ja tunteilevia, veikeitä ja tuskantäytteisiä. Väliin ne kertovat
tai maalailevat -- esim. sikermä "Paysages belges", Belgialaisia
maisemia -- mutta impressionistisesti, oikukkaasti, runoilija vetoaa
niissä lukijan mielikuvitukseen aivan toisin kuin "Saturnolaisissa
runoissaan", jotka olivat kiinteät ja 'valmiit'. Juuri tämä ilmava,
viittauksellinen tekotapa saattaa ne niin ihmeellisen kevyiksi; ne
ovat aineettomimpia mitä ranskankielellä on kirjoitettu -- ja sillä on
sentään kirjoitettu Lamartine'in hopeanhohtoiset mietelmät! -- vailla
kaikkea käsinpideltävää, kaikkea varsinaista runkoa. Mutta sentään
eivät ne ole sanahelinää sanahelinän itsensä vuoksi, kuten monet
Verlaine'in myöhemmistä runoista, ne ovat olemassa äärettömän herkän
ja äärettömän varman runoilijaintuitsionin varassa, joka valaa niihin
jotakin pyhää ja koskematonta. Näin on niidenkin runojen laita, joiden
sanonta on tavallista puhe-ääntä lähellä -- esim. sisäkuva "Le piano
que baise une main frêle", Piano jota hento käsi koskettaa --: ne
eivät kodikkuudessaankaan ole arkipäiväisiä ja banaaleja kuten esim.
monet Coppéen samantapaiset säkeet, sillä niitäkin valaisee jokin
mystillinen, sisäinen valo, joka ei ole tästä maailmasta.

Verlaine on myöhemmin puhunut paljon pahaa loppusoinnusta sinänsä ja
sanonut, että olisi vaikeata luetella kaikkia niitä rikoksia, joihin
se on tehnyt itsensä syypääksi. Tämä tuomio tuntuu ensi näkemältä
hiukan omituiselta kun ajattelee, ettei hän itse milloinkaan luopunut
riimistä, vaikkakin hän, musikaalisen korostuksen vaatimuksia
silmälläpitäen, vaimensi sen yksinvaltiasaseman ja iskeväisyyden, näin
löyhentäen niitä siteitä, joihin ei paljon oltu uskallettu koskea
sitten Ronsard'in päivien. Itse asiassa merkitsi hänelle loppusointu,
kuten soinnillisuus yleensä, äärettömän paljon, vieläpä enemmän kuin
useimmille hänen edeltäjilleen. Victor Hugo on lausunut sanasta, että
se on "un être vivant", elävä olento; Verlaine olisi voinut sanoa
samaa kirjaimesta. Ennen kaikkea vokaalista: onkohan yleensäkään monta
runoilijaa, joka olisi rakastanut o- tai a- tai i-vokaaleja kuin hän!
Jo "Poèmes saturniens"-kokoelmassa alkaa syyslaulu tällä säeparilla:
"Les sanglots longs de violon de l'automne" -- paremmin kuin näillä
viipyvillä, kullanhohtavilla o-ääntiöillä voisi tuskin luonnehtia
"syksyn viulua", joka nyyhkyttää ja värisee.

"Sanattomissa romansseissaan" kehittää hän edelleen näitä arvoja.
Erikoismieltymyksellä tuntuu hän viljelevän samaan säkeeseen kätkettyä
kaksoisriimiä, sellaisia kuin: "Il pl_eu_re dans mon co_eu_r -- --
O br_ui_t doux de la pl_ui_e" -- ja niin poispäin. Viimeisenä
kehityskautenaan johtui hän tämän menettelytavan tähden mauttomiin
liioitteluihinkin -- esim. "Amour"-kokoelman XXV:ssä runossa lukija
suorastaan kompastuu alituisiin kaksois- ja kolmisointuihin ja
laskelmallisiin alliteratsioneihin. Täydellä syyllä tekee hän kerran
itse pilkkaa tästä taipumuksestaan, kirjoittaen parodian "À la maniere
de Paul Verlaine" (kokoelmassa "Rinnakkain", _Parallèlement_), joka
alkaa tällä säkeistöllä:

    C'est à cause du clair de lune
    que j'assume ce masque nocturne
    et de Saturne penchant son urne
    et de ces lunes l'une après l'une.

[Olen jättänyt suomentamatta tämän runon, koska sen ainoa kärki
sisältyy muotoon ja loppusointuihin.]

"Romances sans paroles"-kokoelman päivinä valvoi kuitenkin hänen
taiteellinen silmänsä ja varma suhteellisuus vaistonsa. Hän ei
tehnyt riimistä yksinvaltiasta, vaan alisti sen palvelemaan salaisia
aivoituksiaan, ja sai sen näin houkuttelemaan esiin kauneusarvoja,
jotka tähän asti olivat olleet kätkössä. Kuinka hyvin saattaakaan
muutoin ymmärtää, että ranskalaiset säveltäjät, kuten Albert Doyen,
Debussy, Fauré, monet muut, ovat niin suuresti rakastaneet juuri näitä
runoja! "C'est l'extase langoureuse", "Un grand sommeil noir", "C'est
l'heure exquise", "O triste, triste était mon âme", ovat ihanassa
kaikupuhtaudessaan ennen muuta _sävellettyä sanaa_. Sen lähemmäs
musiikin sisäisintä olemusta on ihmiskieli tuskin missään maassa
päässyt.

Mutta "Romances sans paroles" on niin rikas, että puhe "sävelletystä
sanasta" voi yksipuolisesti käsitettynä viedä harhaan: se on samalla
'kuvakirja', hereimpiä ja värikkäimpiä mitä voi ajatella. Turhaan
ei erään sen sikermän nimenä ole "Aquarelles" -- suoranaisia
maalauksia ovat monet näistä hänen "belgialaisista maisemistaan",
impressionistisine, näennäisesti sinne tänne viskottuine
väriläikkineen.

Esimerkiksi eräs sen runoista, "Green"! Runoilija saapuu
aamukävelyltään rakastettunsa luo ja tarjoaa tälle syliin "hedelmiä,
kukkia, lehtiä ja oksia", sanoen olevansa aivan kastehelmien
peittämä, jotka aamutuuli on jäähdyttänyt hänen otsalleen: ainakaan
näiden rivien kirjoittaja ei voisi mainita monta runoa, joissa
maalauksellinen näkemys olisi niin mestarillinen kuin tässä. Lukija
suorastaan näkee, kuinka laulelman "minä" harhailee vilppaassa aamussa
sinne tänne, puistikon teitä, kurotetuin käsin poimien lehväksiä,
joista hopeiset kastehelmet kimmeltäen satavat hänen hiuksilleen,
otsalleen, käsilleen. Tämän runon tahtoisi kernaasti kokonaisuudessaan
lainata, mutta suorasanainen käännös ei voisi tyydyttävästi välittää
sen kauneusarvoja. Sen asemesta saakoon tässä sijansa eräs toinen
"akvarelli", _Spleen_ -- V. A. Koskenniemen käännöksenä --: se ei
tosin ole aikaisemmin mainitun veroinen, mutta joka tapauksessa sangen
kuvaava sekin Verlaine'in laulajalaadulle:

    Niin hehkuen ruusut palaa
    ja muratti on tumma kuin yö.

    Suru vanha mun valtaa salaa
    ja sydän kaivaten lyö.

    Oli liian kirkasta silloin
    yli maan, meren aaltoilun.

    Minä peljäten odotan, milloin
    olet julmasti pettävä mun.

    Olen väsynyt loistehesen
    mä metsäin, merien

    ja tyhjään lakeutehen
    ja kaikkeen -- vain sinuun, ah en!

Näkemyksellisessä tuoreudessa ei näiden "Akvarellien" rinnalle voi
asettaa monta runoa edes Verlaine'in omasta tuotannosta, niin raikkaita
kuin useat niistä ovatkin. Lähinnä on ehkä "Viisaus"-kokoelman
hurmaavan kaunis sonetti toivosta, joka "loistaa kuin oljenkorsi"
-- tähän runoon saamme toisessa yhteydessä palata --, tai "Bonne
chanson'in" neljäs laulu, jossa runoilija seuraa silmillään junaikkunan
ohi liitäviä maisemia, kehystäen niillä omia mielialojaan. Juuri näissä
runoissa huomaa muutoin, kuinka nerokasta Verlaine'in intuitisioni
saattaa olla, ja kuinka hän parilla ohitemmatulla sanalla saa esiin
kaiken sen, mikä on olennaisinta kullekin tunnelmalle tai näkemykselle,
satuttaen näin itse ydinhermoon. Esim. "Nevermore"-sonetissaan panee
hän armaansa kulkemaan unelmoiden, hiukset ja ajatukset tuulessa, "les
cheveux et la pensée au vent", ja jo nämä muutamat sanat riittävät
loihtimaan esiin tuulisen syyspäivän ja rauhattomina harhailevat
ajatukset.

Kaikkein nerokkaimpana ilmenee tämä Verlaine'in runoilijavaisto hänen
yksityisissä runokuvissaan. Jo hänen ensimmäisestä kokoelmastaan voisi
poimia niitä melkein kuinka paljon hyvänsä, ja tätä ihanaa valikoimaa
lisäävät sekä "Bonne chanson", "Fêtes galantes", "Romances sans
paroles" -- varsinkin se! -- että pari hänen myöhempää runokirjaansa.
Sonetissaan "À une femme", Eräälle naiselle, vertaa hän näin armaansa
huolia pääskysiin syyskesän taivaalla:

    Et les soucis que vous pouvez avoir sont comme
    des hirondelles sur un ciel d'après-midi,
    -- chère, -- par un beau jour de septembre attiédi.

    Ja huolet, joita teillä saattaa olla, ovat kuin
    pääskyset iltapäivän taivaalla,
    rakkaani, kauniina, lauhana syyskuun hetkenä.

Voiko enää kauniimmin kuvata nuoren ja onnellisen naisen surujen
keveyttä, ja niiden hymyilevää ohimenoa: missä on niin paljon
huoletonta liikuntaa kuin tornipääskysten suihkinnassa edestakaisin,
lauhana ja kultaisena suvi-iltana! Ja muistoista käyttää hän taas
eräässä toisessa runossaan seuraavaa suurenmoista vertausta:

    Comme un voi criard d'oiseaux en émoi,
    tous mes souvenirs s'abattent sur moi.

    Niinkuin lentoon pyrähtäneitten lintujen parvi,
    niin syöksyvät päälleni muistot.

Neitsyt Maarian taivaallista kirkkautta ovat tuskin
varhais-italialaiset mestarit kuvanneet hartaammin kuin Verlaine
yhdellä ainoalla rivillään:

    Vous, blanche à travers les battements d'ailes des anges...

    Te, ikivalkea havisevien enkelinsiipien takana.

Lapsuusaikainen mielikuva paratiisista ei ollut huikaisevampi kuin
tämän säkeen esilleloihtima näkemys. Ja vihdoin, väliin yhdistää
Verlaine eri aistimukset, samalla tavoin kuin Baudelaire, niin että
plastillinen näkemys sulautuu musikaaliseen. Erikoisen tyypillinen
Verlaine'ille on esim. seuraava säkeistö "Sanattomissa romansseissa":

    Je devine, à travers un murmure,
    le contour subtil des voix anciennes
    et dans les lueurs musiciennes,
    amour pâle, une aurore future.

    Minä aavistan, kautta hyminän,
    menneitten äänien hienon hienot ääriviivat,
    ja musikaalisessa kajossa,
    oi kalpea rakkaus, koittavan aamuruskon.

Juuri tämäntapaiset runot todistavat muutoin, miten paljon uutta
kauneutta "Romances sans paroles" toi Ranskan lyriikkaan, ja mitä se
sille merkitsee.

       *       *       *       *       *

Mutta ennen kuin tämä kokoelma näki päivänvalon -- joka tapahtui v.
1874 -- oli Verlaine'in koettava monet traagilliset vaiheet.

Se vapaa ja huoleton taiteilijaelämä, jota Verlaine ja Rimbaud
alussa olivat viettäneet, alkoi ennen pitkää kadottaa viehätystänsä.
Verlaine'iä näännyttää koti-ikävä, hän tuntee juurettomuutensa ja
yksinäisyytensä, samalla kuin vaimon ja pojan ja menneen onnen muisto
ei anna hänelle rauhaa. Tämä tunne kasvaa vihdoin sietämättömäksi
kammoksi ja peloksi, kun hän äkkiä jää yksin. Levoton ja oikukas
Rimbaud, joka kuitenkin oli elänyt Verlaine'in kassan varoissa,
jättää hänet muitta mutkitta, ja matkustaa takaisin Charleville'iin.
Vähää ennen on Verlaine'ille lähetetty se syytöskirjelmä, jossa
hänen vaimonsa, taikka oikeammin hänen appivanhempansa, perustelevat
avioero-pyyntöä. Verlaine tiesi hyvin oman suuren syyllisyytensä, ja
katui vikojaan syvästi ja vilpittömästi kuten tunneherkät luonteet
ainakin, mutta häntä kuohuttivat ne epäjalot ja epäoikeutetut moitteet,
joita tässä kirjelmässä kasattiin hänen hartioilleen ja joita
hänen ei edes sallittu torjua. Erikoisesti haavoittaa häntä se yhä
uudelleen ja uudelleen esitetty syytös, että hän muka oli rikollisessa
suhteessa Rimbaud'hon. Hän kirjoittaa Parisiin ja lupaa vaikka alistua
lääketieteellisen tutkimuksen alaiseksi -- turhaan, hänen pyyntöjään
ja rukouksiaan ei oteta varteen, ja vihdoin vuodattaakin Verlaine
katkerassa kirjeessä sydämensä Lepelletier-ystävälleen ja lausuu, että
tämä liioiteltu herjaustulva kokonaan on muuttanut ja jähmettänyt hänen
sielunsa. Näinä aikoina kypsyy hänen mielessään myös päätös, että hän,
kuten tapahtuikin, omistaisi tekeillä olevan runokirjansa ("Romances
sans paroles") Arthur Rimbaud'lle: hän tahtoi tällä menettelyllään
suunnata iskun tekopyhää yhteiskuntaa ja valheellista farisealaisuutta
vastaan!

Kaiken lisäksi onneton runoilijaparka sairastuu, ja nyt alkavat
kuolemakuvitelmat leikkiä yksinäisen aivoissa. Sielunsa hädässä
sähköttää hän vaimolleen, äidilleen ja Rimbaud'lle, rukoillen näitä
saapumaan hänen "kuolinvuoteelleen". Kaksi jälkimmäistä noudattaakin
kiireesti kutsua, vaimo ei. On kuin Verlaine olisi odottanut ihmettä,
eläytynyt siihen varmuuteen, että ihme todella tapahtuisi, että kaikki
vielä muuttuisi hyväksi: kun näin ei käy, vaipuu hän kokoon, mikään
ei enää merkitse hänelle mitään, ja äidin on helppoa vallita hänet
tahdollaan ja viedä hänet muassaan Kanaalin yli Belgiaan. Täällä,
rauhaisessa maaelämässä, erään hyväntahtoisen sukulaisen turvissa,
alkaa runoilijan ruumis ja hermosto vähitellen parantua. Kirjalliset
suunnitelmat alkavat jälleen orastaa hänen mielessään, ja hän odottaa
jännityksellä niiden ponnistusten tulosta, joihin hyvä Lepelletier
on ryhtynyt löytääkseen kustantajaa "Sanattomille romansseille".
Itse asiassa ilmestyy tämä kokoelma vasta runoilijan vankila-aikana,
Lepelletier'n avustuksella: Verlaine'in maine tai oikeammin huono
maine porvarillisessa elämässä merkitsi hyvin paljon kustantajille!
Mutta vaeltajahalu muodostuu vielä kerran Verlaine'in onnettomuudeksi
-- hänellä ei koskaan ole hyvä olla siellä missä hän on, vaan hän
kuvittelee aina paratiisin muuanne. Keväällä 1873 tapaammekin hänet
uudelleen Lontoossa, jälleen Arthur Rimbaud'n seurassa. Tässä
tutussa ympäristössä kertaa Verlaine kaikki ne mielenliikkeet, jotka
ahdistivat häntä hänen sairautensa aikana. Ja uudelleen syttyy toivo
hänen rinnassaan, hän on kuin jonkinlaisen _idée fixe'in_ lumoissa,
varmana siitä että vaimo palaa hänen luokseen! Epäkäytännöllisenä
idealistina päättää hän nyt panna kaikki yhden ainoan kortin varaan,
tahtoen vapaaehtoisesti luopumalla Rimbaud'sta todistaa epäluuloiselle
vaimolleen viattomuutensa. Hän lähteekin päistikkaa Lontoosta,
miltei karkaa, täydelliseksi yllätykseksi Rimbaud'lle, ja sähköttää
Antwerpenistä vaimolleen pyytäen keskustelua tämän kanssa. Mutta
vielä kerran pettää toivo hänet, sillä vaimo on ja pysyy mykkänä. Nyt
turvautuu Verlaine, sydänjuuriaan myöten loukattuna, uhitteluun, ja
lähettää sähkösanoman toiseen suuntaan, Rimbaud'lle, pyytäen tätä
luokseen. Mutta Rimbaud taas ei suinkaan ollut niitä, joita jätetään
ja jälleen otetaan armoihin ilman muuta; hän oli liian ylpeä ja
vallanhimoinen alistuakseen toisen tahdon alle. Hän kyllä noudattaa
Verlaine'in kutsua, mutta ainoastaan voidakseen poimia tältä viimeiset
varat. Turhaan Verlaine pyytää häntä jäämään, rukoilee, kiihtyy,
uhkaa; turhaan koettaa Verlaine'in saapuvilla oleva äiti sovittaa
ystävyksiä; Rimbaud seisoo taipumattomana ja kylmänä oven suussa,
toistaen yksitoikkoisella, puolittain laulavalla äänellä: "Minä --
lähden, ra-haa, ra-haa!" Vihdoin tekee Rimbaud menoa, ja silloin valtaa
Verlaine'in, kuten hän itse on kertonut, sokea raivo, hänestä tuntuu
kuin tuo toinen olisi vienyt muassaan hänen aivonsa ja sydämensä
ja samalla koko hänen elämänsä, ja niin ojentaa hän nopeaan kuin
ajatus revolverinsa ja ampuu pari laukausta Rimbaud'ta päin. Vain
toinen kuulista osuu, haavoittaen Rimbaud'n kättä; Verlaine syöksyy
itkien ystävänsä jalkoihin ja sopertelee anteeksipyyntöjä. Onneton
rouva Verlaine, järkytettynä sielun pohjaa myöten, koettaa rauhoittaa
molempia, hän sitoo haavan, tarjoaa Rimbaud'lle kipurahoja ja saa
tämän taivutetuksi lähtemään vielä samana iltana Charleville'iin.
Katuva Verlaine pyrkii saattajaksi rautatieasemalle, mutta kadulla
tapahtuu tämän tragedian toinen näytös, jonka kulusta on olemassa
sangen ristiriitaisia tietoja. Rimbaud on itse selittänyt asian siten
-- ja toistanut sanansa oikeuden edessä -- että Verlaine, pimeälle
kadulle tultuaan, alkoi uudelleen kopeloida revolveria taskusta;
Verlaine'in ystävät taas ovat varmat siitä, että Rimbaud oli keksinyt
pirullisen juonen kostaakseen Verlaine'ille ja syöstäkseen tämän
onnettomuuteen. Kuinka hyvänsä, kadulla alkaa Rimbaud yhtäkkiä huutaa:
"Murhaaja, murhaaja, auttakaa!" ja syöksyy täyttä karkua lähimmän
poliisin turviin, pelästynyt ja ällistynyt Verlaine kintereillään.
Tietysti pidätetään "murhamies", hänen taskustaan löydetään revolveri,
Rimbaud'n käsi havaitaan veriseksi, ja Verlaine viedään suorinta tietä
poliisiasemalle.

Kävisi liian pitkäksi selostaa niitä laajoja tutkimuksia ja
kuulusteluja, joihin asia antoi aihetta. Rouva Verlaine vanhempi
teki voitavansa, Verlaine kirjoitti epätoivoissaan Victor Hugolle ja
pyysi tämän puoltolausetta, joka saapuikin, vaikka hieman armollisena
-- kaiken yhteenlasketuksi summaksi jäi, että Verlaine tuomittiin
"murhayrityksestä" koppivankeuteen kahdeksi vuodeksi: luonnottoman
ankara rangaistus siis! Kirjallishistorialliselta kannalta merkitsee
tämä kausi ennen kaikkea kirkastunutta "Sagesse"-kokoelmaa, mutta ehkä
myös, epäsuorasti, hänen kyynillisiä "Chansons pour Elle"-laulujaan:
tämä pitkä eristysaika ja yhteiskunnan halveksunta ruokkii hänen
epäyhteiskunnallisia vaistojaan, katkaisee häneltä kaikki siteet
entisyyteen, ja miltei sysää hänet kadulle.

Sillä sielun on sallittu kohota huipuille, mutta ei asua niillä.



IV.

VERLAINE, KRISTITTY.


Mutta laaksoissa on kaunista ajatella niitä näköaloja, jotka
vuorenhuipuilta avartuivat, ja elää uudestaan se tunnelma, joka silloin
täytti mielen.

Verlaine'in elämän parhaiksi muistoiksi jäi hänen oleskeluaikansa
vankilassa. Eräässä runossaan -- kokoelmassa "Amour" -- sanoo hän
kaivaten muistavansa niitä kahta hiljaista vuotta, jotka hän oli
saanut asua "linnoista parhaimmassa"; totisesti, se joka Verlaine'in
elämäkertaa tuntematta joutuu lukemaan tämän runon, luulee varmasti
runoilijan tarkoittavan kaikkea muuta kuin rangaistusvankilaa! Hänen
äänenpainonsa on miltei hyväilevän hellä, hän kuvailee hiljaista,
tarkoin lukittua huonetta, joka oli niin pieni, että sinne tuskin
mahtui pöytä, tuoli sekä "hyvin kapea ja hyvin kova vuode", ja jossa
hänen päivänsä kuluivat viihdyttävästi askartelussa, rukouksessa
ja lukemisessa. Tästä runosta huomaa, että se sisäinen rauha, mikä
Verlaine'ille kirkastui näinä vuosina, todella oli niin ihmeellinen
ja suuri lahja hänelle, että se kykeni valamaan hohdettaan koko hänen
silloiseen ympäristöönsä, ja muutti vankilan onnen tyyssijaksi.

Sekä psykologisesti että inhimillisesti mielenkiintoista on seurata
sitä sielullista prosessia, jonka kautta vaellusvuosien Paul Verlaine,
boheemi, oli edes hetkeksi löytänyt tällaisen tasapainon.

Hänen ensimmäinen aikansa vankilassa oli vaikea; Verlaine tunsi tilansa
koko moraalisen alennuksen, ja kärsi siitä miltei fyysillisesti.
Kaikki tuotti hänelle tuskaa, eristys, vapauden menettäminen,
epävarmuuden tunne, tulevaisuuden kammo, kaikki. Verlaine, joka oli
tottunut hukuttamaan omantunnonvaivat -- milloin hän niitä tunsi --
päivän humuun ja menoon, oli nyt pakotettu jatkuvaan, armottomaan
kahdenkeskiseen oleskeluun oman itsensä kanssa, ja tämä oli luultavasti
suurin kärsimys, mitä hänen tapaiselleen luonteelle voi kuvitella.
Tilinteon ankea hetki koittaa hänelle; hän elää uudestaan kaiken sen,
mikä kerran oli, ja myös sen mikä ei koskaan palaa. Äänet syyttävät
häntä siitä, että hän turhaan on kuluttanut nuoruusvuotensa. Eräässä
"Sagesse"-kokoelman kaikkein kauneimmassa runossa asuu juuri tämä
tunnelma -- hän tuijottaa eteensä, korviin kantautuvat kaukaiset äänet
kaduilta vankilanmuurien ulkopuolella, ja hän puhkeaa nyyhkytykseen:

    Qu'as-tu fait, ô toi que voilà
    pleurant sans cesse --?
    Dis, qu'as-tu fait, toi que voilà
    de ta jeunesse?

    Mitä olet tehnyt, oi sinä siellä,
    joka itket herkeämättä --?
    Sano, mitä olet tehnyt, sinä siellä,
    mitä olet tehnyt nuoruudestasi?

Ennen kaikkea seuraa häntä kuitenkin kadotetun avio-onnen muisto ja
kalvava pelko siitä, ettei rikkinäistä enää saisi eheäksi. Mutta
sittenkään ei hän ollut valmistunut pahimpaan; hänen sielunsa
salatuimmissa uumenissa eli sentään toivo, tiedottomana ehkä, että
vaimo vielä palaisi hänen luokseen. Järisyttävä on sen vuoksi tieto,
jonka vankilanjohtaja hänelle eräänä aamuna tuo, ja jonka mukaan
lopullinen avioero on julistettu hänen ja hänen vaimonsa välillä.
Kaikesta päättäen on Verlaine tähän saakka toivonut jonkinlaista
ihmettä, tietämättä mistä se saattaisi tulla, mutta varmana siitä, että
sen täytyisi jostakin tulla. Juuri tuo toivo oli ollut kuin kilpenä
hänen ja elämisen tuskan välillä; kun se häneltä riistetään, haparoi
hän kauhistuneena ja umpimähkään kuin pimeänpelkoinen lapsi. Hän tuntee
nyt, ettei mikään muu merkitse hänelle mitään, perspektiivit kutistuvat
hänen ympärillään ja värit sammuvat. Sillä niin kauhea kidutus kuin
odotus voikin olla, liittyy siihen kuitenkin elävää voimaa: olkoon,
että päivän muodostaa kuinka monta tyhjää tuntia hyvänsä, niiden takana
ovat taas uudet, koskemattomat tunnit, loputtomiin, joiden aikana
jotakin _voi_ tapahtua! Mutta kun kerta toivo on sammunut, ei näitä
uusia mahdollisuuden tunteja enää ole olemassa, ei mitään muuta kuin
täydellinen, lakkaamaton, mykkä ja armoton tyhjyys. Näin oli myös
Verlaine'in laita. Ja sen lisäksi liittyi ehkä tähän tuskaan vielä
pelko siitä, että hän tämän jälkeen tulisi pysähtymään kehityksessään,
että jotakin parasta hänessä jäisi käyttämättä sytyttävän kipinän ja
elähdyttävän voiman puutteessa. Mieletön hätä täyttää hänen sielunsa.

Silloin alkaa hän rukoilla.

Ensiksi ei hän tunne mitään viihdytystä. Turhaan käy vankilan
kunnianarvoisa apotti, Mgr. Gaume hänen kopissaan ja keskustelee
pitkiä hetkiä hänen kanssaan Jumalan olemassaolosta ja sielun
kuolemattomuudesta; turhaan lukee vanki katkismustaan -- tympeä
ilottomuus ei ota väistyäkseen. Mutta sitten neuvoo pappi
runoilijaparkaa sivuuttamaan kaikki dogmaattiset ongelmat: ehkä uudet
näköalat avartuisivat hänelle uskon ja ihmeen tietä. Ja katso, eräänä
päivänä -- kuten Verlaine itse on kertonut -- tuntee hän vuoteella
levätessään, että jokin on nostavinaan häntä; hän heittäytyy kyynelissä
sen pienen vähäpätöisen ristiinnaulitun kuvan jalkoihin, joka riippuu
hänen alastoman koppinsa seinällä, ja tuntee merkillisen autuuden
tulvivan jäseniinsä. Suunniltaan riemusta pyytää hän vanginvartijaa
kutsumaan pappia. Tämän ennustama ihme oli tapahtunut, äskeinen hätä on
väistynyt, ja hän tuntee mystillistä yhteyttä jumaluuden kanssa!

Nyt koittaa Verlaine'ille täydellinen hurmion aika. Hän jättää
kaikki maalliset askartelunsa -- ikävää tappaakseen on hän
vankilassa m.m. opiskellut lisää englanninkieltä ja lukenut ihailtua
Shakespeare'iään, kunnes hän miltei osasi runoilijan ulkoa, -- ja
syventyy latinankielisiin pyhimysten elämäkertoihin, joita pappi
hänelle lainaa. Eräässä "Mes Prisons"-kirjasen haltioituneessa luvussa
kertoo hän, miten hän näinä alkuaikoina vain rukoili, rukoili kyyneleet
poskilla, rukoili hymy huulilla, polvistuneena, kädet rukoukseen
kohotettuina, "kaikesta sydämestään, kaikesta sielustaan, kaikin
voimin". Ja ihana hyvänolon tunne täyttää hänen olemuksensa; hänestä
on kuin hän "lakkaamatta olisi ollut puettuna uusiin ja puhtaisiin
liinavaatteisiin", kuten hän itse niin kuvaavasti on sanonut.

Tässä mielentilassa on "Viisaus", _Sagesse_ syntynyt.

Ja sen vuoksi on tavallaan harhaanjohtavaa, jos me ennen kaikkea
pidämme tätä runovihkoa kirjallisuushistoriallisena ilmiönä, joka
ennusti 90-luvun suurta "kääntymyskautta". Totta kyllä, että uusi
uskonnollinen virtaus vähitellen alkoi olla havaittavissa, ilmeten
osittain elävänä voimana, osittain taas väsymyksenä ja uskon
tarpeena; totta, että positivismin voittokulku oli pysähtymässä ja
että tunne jälleen alkoi vaatia itselleen sen puhevallan, minkä
'tieteen viimeiset saavutukset' olivat siltä riistäneet. Mutta
monet merkit tuntuvat kuitenkin viittaavan siihen, että "Sagesse"
on paljon yksinäisempi kuin mitä ollaan taipuvaisia luulemaan, ja
että Verlaine'in yksilölliset elämykset merkitsivät sen syntymisessä
monta vertaa enemmän kuin se uskonnollinen virtaus, joka erikoisesti
Ranskassa alkoi voittaa alaa. Ja vaikka tuskin on olemassa mitään
henkistä ilmiötä, joka todistetusti olisi täysin ajasta ja paikasta
riippumaton, luulen sittenkin, että "Sagesse" olisi saattanut ilmestyä
myös päänaturalisti Zolan voitokkaimpina päivinä -- ja tätä ei taas
voisi väittää esim. Paul Claudelin tai Charles Péguyn tuotteista.
Sillä Verlaine'in kääntymyksessä puhuu vain tunne, vain vaisto ja
veri, niin yksinomaisesti, niin ratkaisevasti kuin harvoilla muilla.
Hänen suhteessaan Jumalaan ei ole mitään dogmaattista, jos kohta se on
katolilaisen palavaa ja oikeauskoista, ei mitään teoreettista ja järjen
konstruoimaa. Siinä hän eroaa täydellisesti esim. Bourget'sta, joka
näkee juuri kristinopissa Ranskan ainoan pelastuksen, sekä moraalisessa
että yhteiskunnallisessa merkityksessä, ja myös Brunetière'istä, joka
järkisyillä perustelee kansalaisille antamaansa kehoitusta palata
katolisen kirkon helmaan. Yhtä kaukana on Verlaine toiselta puolen myös
Huysmansista, jolle uskonto ennen kaikkea oli tuskallisen sairasta
hekumointia. Verlaine'in uskonto oli lapsen harrasta ja naiivia,
tahtoisi miltei sanoa _tervettä_ avuntarvetta. Kun kerran kaikki on
häntä väistynyt, kun kerran pimeä häntä piirittää, kun kerran hän
on yksin ja kuilun partaalla, alkaa häntä kammottaa, ja hän ojentaa
nyyhkien kätensä: miten ihana on hänen silloin tuntea, että tähän
ojennettuun käteen tartutaan, ja että pehmeä syli ottaa hänet vastaan!
Hänen kääntymyksensä aiheutui näin orpoudesta ja pelosta, ehkä myös
-- niin epäsympaattiselta kuin se saattaakin kuulostaa -- myös siitä
pelkuruudesta, joka oli eräs Verlaine'in ominaisimpia puolia, ja joka
esim. kommuunin päivinä tuli niin räikeästi ilmi. Uskonto oli hänelle,
ehkei tietoisesti valittuna vaan vaiston viittomana, tavallaan helpoin
pelastus; se saattoi juuri sinä hetkenä tuottaa hänelle korvausta
kaikesta, mitä hän oli kadottanut, ja antaa hänen elämälleen uutta,
persoonallista sisältöä. Ja ehkä juuri siksi, että se oli ollut niin
helppoa saavuttaa, ja että se ennen kaikkea oli tunnelmaa, niin syvää
ja aitoa ja harrasta kuin olikin, ei se saattanut kestää elämässä.
Sillä vaikka Verlaine vielä aivan viimeisinäkin vuosinaan saattoi
kirjoittaa runoja, jotka sangen läheltä hipovat "Sagesse'in" ajatus-
ja tunnemaailmaa, huomaa helposti, että uskonto on lakannut olemasta
hänelle elävä ja luova voima, joka olisi kasvanut hänen kerallaan ja
jonka turvissa hän itse olisi kasvanut. Mutta olkoon, että Verlaine
ennen pitkää kadottaa uskonsa; hän ei silti kadota kaipaustaan siihen.
Hän kyllä vaistoo eläneensä loppuun silloisen tunnelmansa, mutta hän
kalpaa sitä, sen kauneutta, sen harmoniaa, sen rauhaa. Uudestaan
havaitsemme näin Verlaine'issä sen älyllisen passiivisuuden, josta jo
toisessa yhteydessä on huomautettu: hän oli jollakin tavoin liian
heikko ja veltto jaksaakseen tehdä tästä uskonnollisuudestaan mitään
enempää, karaista sitä ja jalostaa sitä. Hän vain toteaa, väliin
surumielisesti, väliin kyynillisesti, että kaikki ratkaisevasti on ohi.
Esim. "Epigrammeja"-kokoelmassaan (Épigrammes), kolmetoista vuotta
"Viisauden" ilmestymisen jälkeen, huokaisee hän kevyesti kuin
ohimennen:

    J'étais naguère catholique
    et je le serais bien encore...
    Mais ce doute mélancolique!

    Olin ennen katolilainen,
    ja olisin vieläkin...
    Mutta tuo surumielinen epäilys!

Paljon sanova on myös se tunnustus, jonka Verlaine muutamia vuosia
ennen kuolemaansa tekee eräälle haastattelijalle: hän puhuu entisestä
onnellisesta ajasta, jolloin hän vielä uskoi, ja nykyisestä
olotilastaan, jonka rumuudesta hän oli tietoinen. Juuri tämäkin
tunnustus todistaa, että uskon kaipuu seurasi Verlaine'iä hänen
elämänsä ajan, sen tunnelman kaipuu, joka kerran oli tehnyt Monsin
vankilan hänelle paratiisin esikartanoksi.

Mutta vaikka se tunne, jonka pohjalta "Sagesse" nousee, näin
osoittautuikin kestämättömäksi Verlaine'in myöhäisempänä
kehityskautena, ei sen syvyyttä ja aitoutta kukaan saata epäillä, jolla
on vähänkään korvaa erottaa äänenpainoa kirjoitettujen sanojen takaa.
"Sagesse" on kerta kaikkiaan persoonallisen jumalyhteyden kirkkaimpia
ja ihanimpia ilmestymiä koko maailmanlyriikassa. Sen naiivi ja palava
hartaus on mitä läheisintä sukua sille uskonnolliselle tunteelle,
joka keskiajan taiteessa on luonut nuo nöyrät, ujot ja siveänkauniit
jumaläidit, jotka omaan kirkkauteensa vajonneina ja samalla sitä
ujostellen palvovat pyhää lasta helmassaan, tai sille mystilliselle
hurmiolle, joka on luonut goottilaiset suippokaaret ja monikirjavina
jalokivinä kimmeltävät lasimaalaukset. Mikään kirjallinen "geste"
ei suinkaan ole, että Verlaine näissä säkeissään suoraan kääntyy
"omituisen ja herkän" Keskiajan puoleen -- "ce Moyen-Âge, étrange et
délicat", kuten hänen sanansa kuuluivat -- ja aivan kuin etsii turvaa
siltä: nykyaika tuntuu hänen lapsenmielelleen liian käsitteelliseltä ja
järkiperäiseltä, liian kylmältä ja täysikasvaneelta. "Sagesse" on näin,
tavallaan, kuin viimeinen pyhä legenda, rengas samassa ketjussa, jonka
toisia renkaita ovat esim. Assisilaisen aurinkolaulu tai kertomukset
pyhäin miesten ihmetöistä: se perustuu _uskoon_, yhtä ratkaisevasti
kuin ne.

Kokoelman balladimainen alkuruno vie lukijan suoraa päätä oikeaan
tunnelmaan. Ritari Onnettomuus on keihäällään puhkaissut runoilijan
sairaan ja vanhan sydämen, josta veri on vuotamassa kuiviin. Silloin
lähestyy ritari haavoittunutta, tunkee "rautahansikoidun sormensa"
haavaan ja katso, tästä kosketuksesta syntyy toisen rintaan uusi ja
ylpeä sydän! Runoilija vapisee, hurmioituneena, epäuskoisena vielä,
mutta kuitenkin kuin jumalaisen näyn edessä. Ritari nousee jälleen
hevosensa selkään, nyökkää päätään ja sanoo: "Joka tapauksessa, olkaa
varovainen! Kerraksi se tekee hyvää" -- "Au moins, prudence! c'est
bonne pour une fois."

Nämä säkeet luovat omituisen herkän kaikupohjan niille runoille, joiden
varaan "Sagesse" rakentuu, kertomukselle siitä, millä tavoin Jumala
veti paatuneen syntisen puoleensa. Niitä voi lukea yhä uudelleen ja
uudelleen, huomaamatta niissä ainoatakaan epäsointua tai teennäistä
äänenpainoa; niissä paljastuu ihmissielu, alastomana, avonaisena,
väristen tuskaa ja taas riemua. Ihana on kohta ensimmäinen runo, jossa
Jumala ilmestyy -- tämä sikermä on kirjoitettu vuoropuhelun muotoon
Jumalan ja syntisen välillä -- ja näyttää sydäntään, joka "säteilee
ja vuotaa verta". Mutta tämä säteily miltei kauhistaa syntistä, hän
ei ole kelvollinen sitä näkemään, yhtä vähän kuin hän tuntee olevansa
kelvollinen rakastamaan ristiinnaulittua. Miltei änkyttäen, miltei
tuskaisessa pelossa vastaa hän Jumalalle, joka on kehoittanut häntä
lapsen tavoin tulemaan luokseen ja lapsena häntä rakastamaan:

    "Seigneur, c'est trop! Vraiment je n'ose. Aimer qui? Vous?
    Oh! non! Je tremble et n'ose. Oh, vous aimer, je n'ose,
    Je ne veux pas! Je suis indigne. -- --"

    "Herra, se on liikaa! En todellakaan uskalla. Ketä rakastaisin?
    Sinua? Ah, ei! Minä vapisen, minä en uskalla. Sinua rakastaa,
    ah en uskalla, en tahdo! Olen arvoton."

Mutta kun Jumala uudelleen pyytää hänen rakkauttaan, sanoen tietävänsä
kuinka ansioton syntinen on sitä saamaan, mutta kuinka se juuri siksi
hänelle kuuluu, lankeaa ensimmäinen, värähtelevä toivon säde rukoilijan
sieluun, vaikka se samalla on outoa pelkoa ja ihmeen aavistelua
täynnä. "Herra, minä pelkään", kuiskaa hän. "Minun sieluni vapisee
minussa. Minä näen, minä tunnen, että minun täytyy Sinua rakastaa.
Mutta miten?" "Poikani", vastaa Jumala, "se on sinulle mahdotonta, jos
sinä koetat sitä ansaita. Tule sellaisena kuin olet, lähesty minua ja
minun kirkkoani kuin mettiäinen, joka lentää liljan terään, juo pyhää
viiniäni ja usko rakkauteni mysteeriin!" -- Huikaistuna vie syntinen
kädet silmilleen: oliko kaikki todellakin niin yksinkertaista, niin
ihanaa ja suurta? "Herra, mikä minun on?" änkyttää hän. "Kas, minun
silmäni tulvivat kyyneleitä ihmeellisestä ilosta: on kuin Sinun äänesi
tekisi minulle samalla kertaa hyvää ja pahaa, ja tämä paha ja hyvä ovat
molemmat yhtä ihania."

    "Je ris, je pleure, et c'est comme un appel aux armes
    d'un clairon pour des champs de bataille où je vois
    des anges bleus et blancs portés sur des pavois,
    et ce clairon m'enlève en de fièvres alarmes.
    J'ai l'extase et j'ai la terreur d'être choisi.
    Je suis indigne, mais je sais votre clémence."

    Minä nauran, itken, ja on kuin merkkitorvi kutsuisi aseisiin
    taistelukentille, joilla näen siniseen ja valkeaan verhotut
    enkelit kunniakilvillä kannettuina, ja tämä torven
    ääni vie minut kuumeiseen kamppailuun.
    Tunnen hurmiota ja kammoa, että olen valittu.
     Olen arvoton, mutta tiedän laupeutesi.

Onko edes Fra Giovanni kuvannut syntisen pelastusta hartaammin ja
hurskaammin kuin nämä säkeet, jotka hohtavat ultramariinia, valkoista
ja kultaa? Näin likellä ei Keskiaika, se mikä siinä oli syvintä,
koskaan ole ollut yhdeksättätoista vuosisataa.

Tämä sikermä, jonka alkuperäisestä kauneudesta summittainen ja
lyhyt selostus tietysti välittää vain heikon aavistuksen, muodostaa
"Sagesse'in" goottilaiskaarisen rakenteen. Mutta värin ja tuoksun
tälle kokoelmalle antavat sen monet lyyrilliset säkeet, yhtä
aineettomat ja kuulaat kuin konsanaan hänen sanattomat romanssinsa;
ne ovat väliin kirkkaat, väliin kyyneltyvät, usein pelkkiä sointuja
vain, luonnonääniä ja sielun herkintä aavistelua. Runoilijasta
tuntuu että "suuri musta uni" lankeaa yli hänen elämänsä: kaikki
on mennyt, hän ei enää näe mitään, toivo mitään, usko mitään, ja
kaikki äänet hänen ympärillään ovat kuolleet ("Un grand sommeil noir
--"). Taikka seisoo hän vankilansa ikkunassa ja katselee huojuvia
puitten latvoja: yhtäkkiä valtaa hänen mielensä ääretön kaipaus, ja
hän, kulttuuri-ihminen ja nautintojen etsijä, ymmärtää äkkiä, että
elämän suurin ja raffinoiduin onni viihtyy juuri yksinkertaisissa
ja alkeellisissa muodoissa, kaikessa siinä, minkä hän on hukannut,
ja mikä ei enää ole hänen kättensä ulottuvilla ("Le ciel est, par
dessus le toit --"). Taikka muistelee hän niitä "rakkaita, pieniä,
kauniita käsiä", jotka kerran olivat hänen omansa, ja hän siunaa niitä
kyyneleet silmissä. "Oi kädet, kädet, joita minä kunnioitan", kuiskaa
hän, "tehkää anteeksiannon merkki!" ("Les chères mains --"). Ja koko
maailmanlyriikassa ei ole monta runoa, jotka voisi rinnastaa Gaspard
Hauserin laulun kanssa. Se kohtalontunne, joka siitä puhuu, pohjautuu
kyllä runoilijan oman sydämen elämyksiin, mutta se avartuu samalla
ihanasti epäpersoonalliseksi ja suureksi. Intuitsionilla, joka koskaan
ei horjahda, yhdistää Verlaine tässä runossaan vanhan, puolittain
kansanlaulun tapaisen balladisävyn ja taas modernin laulurunouden --
juuri tämä yhdistelmä antaa sille oudon, tumman kauneuden. Naiivin
koruttomasti kuin jokin keskiaikainen runoilija uskoo Gaspard
Hauser kuulijoilleen, ettei hänellä koskaan elämässään ole ollut
myötäkäymistä: hän toteaa, mutta ilman katkeruutta, ihailleensa
kauniita naisia, jotka puolestaan pitivät häntä rumana, ja etsineensä
-- vaikkakaan hänellä ei koskaan ole ollut Isänmaata tai Kuningasta
-- kuolemaa sodassa, joka kuitenkin on häntä hylkinyt. Liikuttavan
hiljaisena nyyhkyttää loppusäkeistö. Hän tuntee, ettei hänellä
ole paikkaa missään, ja pyytää, että laupiaat henget rukoilisivat
"Gaspard-raukan" puolesta.

    Suis-je né trop tôt ou trop tard?
    Qu' est-ce que je fais en ce monde?
    O vous tous, ma peine est profonde:
    Priez pour le pauvre Gaspard!

    Olenko syntynyt liian varhain vai liian myöhään?
    Mitä teen minä tässä maailmassa?
    Oi te kaikki, vaivani on syvä:
    rukoilkaa Gaspard-raukan puolesta!

Myöskin näkemykselhsessä suhteessa sisältää "Sagesse" monta Verlaine'in
kauneinta runoa. Sellainen on esim. komea muistojen sonetti, jonka
säkeet palavat ja hehkuvat. Runoilija näkee menneiden onnenpäiviensä
puuntavan taivaanrannalla kaikissa auringonlaskun ja myrskypäivän
väreissä, ja hänen sielunsa värisee kuin apua etsien -- hänen täytyy
vapautua menneen onnen muistoista, sillä muutoin lankeaa niistä ikuinen
varjo hänen huomispäiviensä ylle! ("Les faux beaux jours...") Ja
vihdoin kohtaamme tässä kokoelmassa sen sonetin, joka tuskin puuttuu
ainoastakaan ranskalaisesta runoantologiasta, ja joka alkaa tuolla
kultakimmelteisellä, tuhannesti siteeratulla rivillä onnesta:

    L'espoir luit comme un brin de paille dans l'étable,

    Toivo loistaa kuin oljenkorsi tallissa.

ja loppuu tähän yhtä tuhannesti lainattuun riviin:

    Ah, quand refleuriront les roses de septembre!

    Ah, koska puhkeavat syyskuun ruusut uudelleen!

Tämä sonetti on kauttaaltaan tuore kuin inspiratsionin ensi
jäljiltä, niin että sen yhteydessä on suorastaan mahdotonta ajatella
latomakoneita: kun me luemme sitä, saamme samalla olla mukana itse
Runon syntymähetkellä, aina ensimmäisestä, alitajunnassa heränneestä
mielijohteesta kiteytymishetkeen saakka. Sen haihtuvia ja vaihtuvia
tunnelmia ei kuitenkaan ole syytä lähemmin selostaa; runon aurinkoista
kultapölyä on mahdoton vangita.

-- Ja tämä kokoelma, joka kokonaisuudessaan on lyriikan ikuisimpia, sai
osakseen jäätävän kylmän vastaanoton. Ei sillä hyvä, että kustantajat,
toinen toisensa jälkeen, kieltäytyivät sitä painattamasta -- kuka
olisi ostanut sellaisen miehen runoja, jonka tyyssija vasta oli ollut
rangaistusvankila? -- kunnes eräs vähäpätöinen, kirjallisiin piireihin
kuulumaton katolilainen kustannusliike vihdoin suostui huolehtimaan sen
painatuksesta, koska kerran tekijä oli intomielinen, vastakääntynyt
uskovainen, jota oli suositeltu juuri kirkolliselta taholta. Mutta
kirjallinen yleisö, sanomalehdet ja arvostelijat, eivät edes olleet
tietääkseen, että moinen teos oli nähnyt päivänvalon. "Sagesse" saa
näin osakseen "Sanattomien romanssien" kohtalon: kuinkahan monta
kirjettä vankiparka kirjoittikaan lähimmille ystävilleen, pyytäen heitä
hankkimaan "kaikki ne sanomalehtileikkeleet", joissa hänen rakkaista
romansseistaan puhuttiin -- ja sai lopullisesti odottaa turhaan,
koska mitkään sakset eivät kyenneet löytämään ainoatakaan sellaista
leikkelettä. "Sagesse" vihdoin ilmestyessään -- sen painovuosi on 1881
-- "hirtetään" tässä samassa, täydellisessä äänettömyydessä, joka
jo Voltaire'in mielestä oli kauheinta, mikä jonkun teoksen osaksi
saattoi tulla. Kustantaja, joka huomaa tehneensä huonot kaupat,
kannattaa harmistuneena kaikki "Sagesse'in" kappaleet ylisille ja
vannoo kustantaneensa "runoutta" viimeisen kerran! Kaikessa tässä oli
tarpeeksi; Verlaine huomaa olevansa kuollut mies, ja se tekee hänen
eristyksensä ja yksinäisyytensä täydelliseksi, samalla kuin se määrää
hänen kohtalonsa.

Yksi ystävä pysyy kuitenkin kaikissa vaiheissa hänen sivullaan: äiti.
Kun vankilanovet tammikuussa 1875 avautuvat Paul Verlaine'ille --
vankila-aika lyheni muutamia kuukausia sen vuoksi, että Verlaine
vapaaehtoisesti valitsi sen ankarimman muodon, koppivankeuden --
odottaa äiti häntä viedäkseen hänet mukanaan. Viimeiseen asti tahtoo
kuitenkin virkavalta näyttää mahtiaan ja nöyryyttää rikoksentekijää.
Verlaine saa tehdä matkansa erikoisvaunussa, ankaran sotilaallisen
valvonnan alaisena, aivan kuin kaikkein vaarallisin murhamies. Hänen
on helppo huomata, että yhteiskunta ratkaisevasti on työntänyt
hänet yhteydestään ja sulkenut ovensa häneltä. Millaiseksi oli
hänen elämänsä siis muodostuva? Äidin luona Batignolles'issa odotti
häntä varma tyyssija, mutta jos kerta elämää oli pidemmältä mitattu
hänen kohdalleen, olisi hänen mahdotonta jäädä toimettomaksi ja
kuluttaa äidin muutoinkin huvenneita korkovaroja. Parisiin, vapaaksi
kirjailijaksi? Mutta Parisi oli jo kyllin selvään osoittanut, ettei
sillä ollut sijaa hänelle -- kuka antaisi entiselle vangille mitään
työtä? Paul on kuitenkin täynnä hyviä päätöksiä; hän _tahtoo_ näyttää
äidilleen ja koko maailmalle täydellisen mielenmuutoksensa, nöyrtyä,
jos niin vaadittiin, mutta ansaita leipänsä kunniallisella työllä.
Niinkuin sotapäällikkö tarkastelee rintamaa nähdäkseen, mihin se
kelpaa ja mitä siltä voidaan vaatia, niin pitää Paul voimiensa
ja mahdollisuuksiensa yleiskatselmuksen. Tulos on se, että hän
kielitaitoonsa luottaen, jota hän sitäpaitsi on vankilassa ollessaan
kartuttanut, muitta mutkitta panee ilmoituksen pariin englantilaiseen
lehteen ja tarjoutuu opettajaksi, ja niin tapaammekin hänet parin
kuukauden jälkeen Stickneyssä kotiopettajana.

Aluksi seuraa muutamia ihania kuukausia. Verlaine tuntee "Ixionin
rattaan" kerrankin pysähtyneen, halujen ja himojen päästäneen
otteensa. Hän ei _tahdo_ mitään, ei pyydä mitään, ei toivo mitään;
häntä eivät paina menneen muistot, eivätkä tulevaisuuden toivot. Hänen
vegetatiivinen olotilansa on täynnä pysähdyksen onnea, hän on vielä
toistaiseksi jollakin tavoin sielullisesti turtunut vankilaeristyksen
jälkeen, niin ettei ihmisjano tai 'tapahtumien' ikävöinti häntä
riuduta. Hän vain "on", suorittaa opetusvelvollisuutensa, tekee pitkiä
kävelymatkoja vehmaissa puistoissa ja kentillä, jotka ympäröivät hänen
tilapäistä kotiaan, kirjoittelee tuttavallisia ja tasaisia kirjeitä
Lepelletier'lle ja äidilleen eikä ajattele tulevaisuutta.

Mutta Verlaine'in tapaiselle temperamentille on vegetatiivinen
olo ajan pitkään mahdoton; hänenlaisensa luonteet tarvitsevat
kiihdykettä pysyäkseen vireissä, ulkonaista tai sisäistä. Toistaiseksi
riittää hänelle kuitenkin vain olopaikan vaihto. Oleskeltuaan
parisen vuotta Englannissa tapaamme hänet v. 1877 Rethelissä --
eräässä pienessä kaupungissa Ardennein liepeillä --, jossa hänen
tehtävänsä on opettaa kirjallisuutta, historiaa, maantiedettä ja
englanninkieltä Notre-Dame'in laitoksen sisäopistolaisille. Täällä
elää hän uudelleen Stickneyn alkutunnelman. Maailma on kadonnut
häneltä, ja hän maailmalta, ja hän nauttii intensiivisesti siitä,
että hänen opettajatoverinsa, jotka etupäässä olivat vaatimattomia
maalaispappeja, eivät tunteneet edes hänen nimeään, eivät tietäneet
hänen porvarillisesta haaksirikostaan eivätkä hänen kirjallisesta
kunniastaan. Hän alkaa itsekin unohtaa molemmat.

Mutta "saturnolaisten" kohtaloon ei kuulu pidempiaikainen sielun
tasapaino.

Se "fureur d'aimer", kiihkoinen tarve rakastaa, jota Verlaine
itse pitää psyykelleen tunnusmerkillisenä, määrää vielä kerran
hänen elämänsä juoksun. Kauniin Mathilde'in ja Arthur Rimbaud'n
iskemät haavat eivät vielä olleet ehtineet arpeutua, kun hän
uudestaan syttyy: rakkauden esineenä on nyt hänen nuori oppilaansa,
kahdeksantoistavuotias Lucien Létinois. Kuten aina, on hänen tunteensa
nytkin ääriä ja määrää vailla, mystillinen ja aistillinen samalla
kertaa; hän ajattelee poikaansa, josta hän on iäksi erotettu, ja
kiittää Jumalaa siitä, että tämä korvaukseksi on lähettänyt Lucienin
hänen tielleen. Hänen isällinen, palvova hurmansa on niin suuri, että
kun hän mielikuvituksessaan etsii puolisoa 'pojalleen', ei kukaan maan
tyttäristä tunnu kyllin arvokkaalta siihen kunniaan. Hän on olemassa
vain uutta ystäväänsä varten, tai oikeammin, hän on olemassa vain
Lucienin kautta. Hetkeäkään arvelematta jättää hän lempeän tyyssijansa
Rethelissä, niin pian kuin Lucien on suorittanut oppikurssinsa, ja
on valmis seuraamaan poikasta minne hyvänsä. Jos Lucien olisi ollut
Rimbaud'n tapainen, olisi Verlaine epäilemättä ilomielin seurannut
häntä vaikka maapallon ympäri; kun nuorukainen sen sijaan sattuu
olemaan hiljainen, nöyrä, hurskas, intellektuaalisesti kehittymätön
maalaispoikanen -- "viaton paimen jostakin koomillisesta oopperasta",
kuten Lepelletier hiukan ilkeästi sanoo --, on luonnollista, että
Verlaine olosuhteiden mukaan haaveksii rauhallista maalaisidylliä.
Asiat kehittyvät niin pitkälle, että Verlaine'in äiti, jolla ei
ole mitään sitä vastaan, että Paul pysyisi syrjässä suurkaupungin
viettelyksistä, saapuu avuksi ja ostaa pojalleen pienen tilan, jonne
ystävykset asettuvat asumaan, vietettyään ensin muutamia kuukausia isä
Létinois'n maatalossa.

Mutta uneksittu idylli osoittautui pian kestämättömäksi. Vaikka
Verlaine aina oli ihannoinut maalaiselämää ja usein kaivannut jotakin
"pysyväistä jalansijaa", ja vielä, vaikka hänellä oli esi-isiltään
perittyinä maalaiselämän vaistot, oli hän käytännössä mahdottomin
maanviljelijä mitä saattaa ajatella. Tuoreen heinän tuoksu hurmasi
häntä, mutta ainoastaan esteettisesti; heinäsuovat olivat hänen
mielestään olemassa vain pieluksina, joille oli ihanaa heittäytyä
selälleen ja joilta saattoi riimeillä kehystää taivaan kultapilviä.
Sateen ääni tuuditti hänen sielunsa omituiseen rauhaan, mutta
milloinkaan ei hänen mieleensä johtunut surra tai iloita siitä
viljelysten kannalta: pisarat kimmelsivät kauniisti ruohonkorsilla tai
soivat rytmillisenä musiikkina hänen korvassaan, mutta eivät turmelleet
tai elvyttäneet hänen laihojaan. Mikään ihme ei sen vuoksi ollutkaan,
että ojat kasvoivat umpeen ja rikkaruohot rehoittivat yhä upeampina
vastaostetulla maatilalla, sekä että käyttörahat osoittivat merkillistä
taipumusta ehtyä. "Notre essai de culture eut une triste fin", meidän
viljelyskokeilumme loppui surullisesti, valittaakin Verlaine, sillä
kertaa täysin ymmärtämättä asian koomillista puolta. Ja kun äiti
Verlaine, loukkautuneena siitä että poika niin täydellisesti oli
kiintynyt uuteen ystäväänsä ja muisti emoaan vain rahapulan hetkinä,
kieltäytyy jatkuvasti näyttelemästä pelastavan enkelin osaa, myy
Verlaine pienen maatilansa ja -- matkustaa Létinois'n kanssa suinpäin
Lontooseen! Että oleskelu täällä muodostuu verrattain lyhyeksi,
johtuu ystävysten epäkäytännöllisyydestä ja rahavarojen niukkuudesta.
Ennen pitkää kolkuttaakin Verlaine uskollisen äitinsä ovea ja asettuu
ystävineen asumaan hänen luokseen -- Boulogne-sur-Seine'iin --,
aivan kuin hän muutamia vuosia aikaisemmin oli pesiytynyt perheineen
appivanhempiensa kotiin, vieläpä tuonut sinne Rimbaud'nkin.

Mutta vielä kerran täytyy Verlaine'in oppia kadottamaan: muutamia
päiviä kestäneen ankaran taudin jälkeen kuolee nuori Lucien.

Isku oli kauhea. Liioittelematta voidaan sanoa, että se oli kovin mikä
sillä hetkellä saattoi Verlaine'iä kohdata. Oli kuin jokin verisuoni,
joka yhdisti hänet elävään elämään, yht'äkkiä olisi katkennut, ja
niinkuin hän ei enää olisi jaksanut tointua entiselleen. Sillä Verlaine
ei milloinkaan, koko vaiherikkaan elämänsä kestäessä, osannut tai
jaksanut kehittää itsesuojelusvaistoaan niin pitkälle, että hän olisi
oppinut kivuttomasti irtautumaan. Mutta -- Muusille kiitos! -- elämää
ja runoutta eivät kerta kaikkiaan ohjaa samat lait, ja mitä ihminen
kadottaa persoonallista onneaan, sen voittaa hän usein monin kerroin
runoilijana takaisin.

Kokoelma _Amour_, "Rakkaus", on suuren surun merkeissä syntynyt, ja
suuren surun jalostama.

Kokonaisuudessaan on se Verlaine'in hiljaisin ja alistunein kirja.
Vaikka hän "Sagesse"-kokoelmassaankin oli oppinut luopumaan ja
uhraamaan, oli sen sävy aktiivisen intomielinen: vaikka hän silloin
oli paljon kadottanut, oli hän myös äärettömästi voittanut, ja uudet
lähdesuonet pursuivat hänen sielussaan. _Nyt_ on hän yksinomaan
väsynyt; hän turvautuu Jumalaan yhä vielä, mutta ilman iloa ja
hurmiota. Yksinäisyys, joka vasta näytti niin pelottavalta, mutta
jossa samalla oli jotakin juhlallista ja suurta, miltei pyhää, on
tullut lähemmäksi, todellisemmaksi, tavallaan arkipäiväisemmäksi, ja
juuri siksi tuntee hän sen painon vielä raskaampana. "L'horreur de
rester solitaire", kaameata jäädä yksin, nyyhkyttää hän pää käsiensä
varassa. Hänen elämästään ei enää avarru näköaloja mihinkään suuntaan.
Kaikki käy äänettömäksi hänen ympärillään, niin äänettömäksi, että hän
tuskaisena alkaa muistella menneitä, surujaan ja riemujaan, voidakseen
siten identifioida oman itsensä ja kiinnittää itsensä johonkin,
joka kerran on ollut, ja joka näin yhä vielä _on_ olevaista. "Sillä
totisesti olen minä paljon kärsinyt", kuiskaa hän itsekseen. "Joku osa
minun olemustani pelkää ja antautuu neuvotteluihin: minä tarvitsen
apua, mihin hintaan hyvänsä, nopean ja voimakkaan avun." Hän muistelee
entisiä ystäviään, kutsuen Elise-serkkuaan, kuollutta isäänsä, rakasta
Lucieniä, jota hän kerta kerran perästä puhuttelee "hyvänä enkelinään".
"Oh mes morts tristement nombreux", oi te surullisen lukuisat
vainajani, huokaa hän kipein sydämin.

Kuinka Jumala oli hennonnut olla niin kova hänelle? Tämä ajatus
toistuu varsinkin siinä ihanassa sikermässä, jonka hän on omistanut
Lucien Létinois'lle, "pojalleen". Väliin kuohahtaa hän kuin kapinassa,
hän loihtii esiin nuorukaisen sellaisena kuin tämä oli voimiensa
päivinä, urheana, hyvänä, hurskaana ja kauniina. Mutta sitten painaa
hän jälleen alas kaikki kapinoivat ajatukset. Jumala oli antanut
hänelle pojan, ja Jumala otti hänet jälleen -- se oli Jumalan oikeus,
ja runoilija suutelee ankaraa kättä, nöyränä taipuen Iäisen lakien
edessä.

Ellei hän voikaan ymmärtää Jumalan aivoituksia, tahtoo hän niitä
kunnioittaa:

    Seigneur, j'adore vos desseins,
    mais comme ils sont impenetrables!
    Je les adore, vos desseins,
    mais comme ils sont impenetrables!

    Herra, minä ihailen aivoituksiasi,
    mutta kuinka ne ovatkaan tutkimattomat!
    Ihailen niitä, aivoituksiasi,
    mutta kuinka ne ovatkaan tutkimattomat!

Ehkä kaikista kirkkain ja kirkastunein on sikermän kolmastoista
runo, jossa hän sydämensä syvyydestä jaksaa kiittää Jumalaa. Hänen
lohdutuksensa on, että hänen haltuunsa uskottu kallis lahja on säilynyt
koskemattomana, ja että hän voi antaa lainaksi saadun poikansa "sangen
puhtaana" takaisin. Ehkä oli parastakin, että näin kävi? Kuka tietää,
mitkä kohtalot olisivat voineet tulla Lucienin osaksi -- ehkä Nainen
olisi voinut tehdä hänelle paljon pahaa, ehkä hän muutoin olisi saanut
liiaksi kärsiä...

Ovatko nämä runot aistillisia, kuten muutamat ovat väittäneet, ja
antavatko ne tukea sille otaksumiselle, että Verlaine'in kiintymys
perustui seksuaaliselle tunteelle, niinkuin hänen vaimonsa vanhemmat
aikoinaan uskoivat hänen tunteestaan Arthur Rimbaud'hon? Meidän on
tuskin syytä ottaa tätä asiaa pohdittavaksi, koska ratkaisu puoleen tai
toiseen ei oleellisesti muuttaisi näiden runojen kauneusarvoja. Kuinka
hyvänsä, joka tapauksessa on kokoelman nimi oikein valittu: siitä puhuu
rakkaus, rajoja ja määrää vailla, eikä suinkaan pelkkä ylimaailmallinen
sielujen sympatia. Mutta näissä runoissa ei ole mitään kyynillistä tai
epäpuhdasta, mitään luonnotonta tai vastenmielistä sukupuolikiihkoa.
Niistä huomaa, että Verlaine'illä ennen kaikkea oli ollut tarve liittyä
johonkin elolliseen olentoon, särkeä se kammottava eristyksen piiri,
jonka vankila-aika oli rakentanut hänen ympärilleen. Kuinka kaunis
kaikessa yksinkertaisuudessaan on esim. se runo, jossa Verlaine kertoo,
miten hän koulussa näki tuon nuoren pojan ja valitsi juuri hänet,
siksi että hän oli hyvä ja hieno ja hurskas, oman kaivatun poikansa
sijalle. Eräässä myöhemmässä runokokoelmassaan, "Onni", _Bonheur_,
sanoo Verlaine rakkautensa olleen samalla kertaa veljellistä, isällistä
ja äidillistä. "Minä suutelen lapseni kuninkaallista otsaa": näissä
sanoissa ilmenee isän ylpeys sen johdosta, että hänen poikansa on
kaikkia toisia parempi ja kauniimpi. Väliin on näiden runojen sävy
liikuttavan naiivi: hän muistelee, miten soleana poikanen istui
hevosensa selässä, miten joustavasti hän luisteli, miten hän oli
"hieno kuin suurikasvuinen nuori tyttö", vilkas ja notkea. Hän näkee
edessään nuorukaisen profiilin, sellaisena kuin se kerran oli piirtynyt
iltataivasta vastaan, Lucienin tehdessä maatyötä peltokummulla, heidän
yhteisellä tilallaan. Miten inhimillisiä ovatkaan nämä runot nöyrässä
alistumisessaan ja taas äärettömässä surussaan! Väliin hän on valmis
syyttämään itseään kaikesta. Ehkä hän oli tehnyt väärin erottaessaan
poikasen vanhemmistaan, ehkä hän oli ollut liian itsekäs ja ajatellut
vain omaa parastaan, pyytäessään Lucieniä yksinäisyytensä lieventäjäksi
-- ehkä Jumala juuri siksi otti hänet pois? Mutta siinä samassa, kun
hän näin nöyrästi luovuttaa takaisin kalliin lainan, purkautuu hänen
sydämestään vaistomainen tuskanhuuto, elämän vastalause kuoleman
käsittämättömyyden edessä:

    Mais quelle horreur de suivre ô toi! ton blanc convoi!

    Mutta ah sinä, miten kauheata olikaan seurata valkeata
    saattoasi!

Tällä runollisella ekspansionilla ei kuitenkaan ollut vastinetta
Verlaine'in jokapäiväisessä elämässä: Létinois'n kuolema on murtanut
hänet ja riistänyt hänen toimintakykynsä. Hän koettaa kyllä
näennäisesti työskennellä entiseen tapaansa -- m.m. kirjoittaa hän
näinä aikoina pariin lehteen pakinoita ja kirjallisia esseitä, jotka
paljon myöhemmin ilmestyivät kirjoina: "Mémoires d'un veuf", "Les
poètes maudits." Niinikään solmii hän uudelleen suhteita Parisin
kirjallisen maailman kanssa, vieläpä tekee uusia tuttavuuksiakin.
Mutta kaikki tapahtuu omituisen hervottomasti; hän on mukana vain
näennäisesti, samalla kuin hänen todellinen minänsä itkee kuolleen
ystävän haudalla. Hänen olotilansa on iloton ja harmaa, hän on kuin
kone, jonka kaikki osat ovat 'kunnossa', mutta joka ei voi käydä
sytyttävän kipinän puutteessa. Huolestunut äiti tulee vielä kerran
hänen avukseen ja hankkii itselleen ja pojalleen uuden pienen
maapaikan, toivoen että luonto voisi lääkitä kipeät sydänhaavat.
Mutta maalla vajoaa Paul täydelliseen apatiaan, jaksamatta ajatella
eteenpäin, tai välittämättä tehdä työtä -- ainoastaan läheinen
kyläkapakka antimineen ja raakoine juomaveikkoineen kiinnittää hänen
mieltään, mutta myös verottaa liiaksi äidin muutoinkin ohennutta
kukkaroa. Äidin ja pojan välille syntyy kaunaa, ja vihdoin kasvaa
kahnaus niin pahaksi, että rouva Verlaine, naapurien neuvosta, jättää
parantumattoman tuhlaajapoikansa ja asettuu asumaan läheiseen taloon.
Tämä toimenpide kärjistää kuitenkin liiaksi tilannetta ja aiheuttaa
teon, jota Verlaine itse on sanonut elämänsä mustimmaksi muistoksi:
juovuspäissään, äärimmäisessä kiihtymystilassa, saapuu hän äidin
luo vaatiakseen tätä tilille, ja -- uhkaa puukolla. Eräs tilapäinen
silminnäkijä saattaa asian oikeuden tietoon, ja vaikka äiti tekee
voitavansa suojellakseen poikaansa, tuomitaan hänet kuukaudeksi
kuritushuoneeseen.

Rahattomana, murtuneena ruumiiltaan ja sielultaan, matkustaa hän
rangaistuksen kärsittyään Parisiin. Hänen elämänsä viimeinen,
monivaiheinen ja samalla yksitoikkoinen taival on alkamassa, se, jota
Anatole France lähinnä tarkoittaa "Gestas"-kertomuksellaan.



V.

"LÉLIAN PARKA".


Kirjallisessa esseekokoelmassaan _Poètes maudits_, "Kirottuja
runoilijoita", jossa Verlaine hahmottelee erinäisiä, enemmän tai
vähemmän unohdettuja tai tunnustuksetta jääneitä kirjailijatovereitaan,
on hän omistanut myös "Lélian paralle" muutamia sivuja.

"Lélian parka" oli Paul Verlaine itse.

Tämä nimi tulee vaistomaisesti mieleen, kun ajattelee Verlaine'in
viimeistä kautta Parisissa, jota kesti alun toistakymmentä vuotta. Ei
siksi, että hän elämänsä viimeisinä aikoina olisi jäänyt kirjallisesti
unhoon: pikemminkin oli hän silloin "kuuluisuus", kun taas hänen useat
aikaisemmat runokokoelmansa, "Saturnolaisesta" alkaen, menivät ohi
arvostelijain huomiota herättämättä. Vasta elämänsä iltapuolella tuli
Verlaine kirjallisesti muotiin, kuten sanontatapa kuuluu; hänen uudet
teoksensa alkoivat olla tapahtumia, joista puhuttiin ja kirjoitettiin,
vieläpä enimmäkseen kunnioittavassa äänilajissa. Ja silloin oli
hänellä niinikään oma vakituinen kustantajansa, Vanier, joka painatti
kaiken mitä hän suinkin tuotti (palkkiot olivat kyllä uskomattoman
alhaiset, mutta ne olivat toki varmat). Varsinkin kun muistaa kaikkia
hyvän Lepelletier'n jalkavaivoja "Sagesse'in" ja "Romances sans
paroles"-käsikirjoitusten päivinä ja Verlaine'in omia aikaisempia
juoksuja, huomaa että tilanteessa oli tapahtunut melkoinen kehitys
parempaan päin.

Mutta tuo Verlaine'in itsensä käyttämä adjektiivi tulee mieleen ennen
kaikkea siksi, että hän ihmisenä oli niin yksinäinen ja hyljätty
näinä viime vuosinaan. Hänellä oli kyllä viljalti juomaveikkoja,
vieläpä kirjallistakin seuraa -- aika ajoin oli hänellä esim. omat
kuuluisat vastaanotto-iltansa eräässä Montparnasse'in kahvilassa --,
mutta yhteiskunnallisessa ja sentimentaalisessa mielessä hän oli
täysin yksin. Hänen vaimonsa oli toisissa naimisissa, hänen uskollinen
äitinsä, joka Paulin muutettua Parisiin asettui asumaan aivan hänen
läheisyyteensä, oli kuollut talvella 1886. Ja Paul oli kerta kaikkiaan
lapsi, herkkä ja tunteellinen, joka ei tullut toimeen omin neuvoin.
Ellei hän aina tuntenut toisen, itseään väkevämmän tukea, oli hän
kirjaimellisesti kuin irtonainen, kaikkien tuulien kuljettelema lehti.
Sydäntä särkevä on eräskin _Bonheur_-kokoelman runo, jossa hän valittaa
sielunsa hätää Jumalalle ja vertaa koettelemuksiaan Jobin vaivoihin.
Muudan säkeistö päättyy tähän koruttomaan, mutta syvältä kumpuavaan
vaikerrukseen:

    L'ami me meurt, aussi la Mère,
    une rancune plus qu'amère
    me piétine en ce dur moment
    et me cantonne en la misère,
    dans la littérale misère,
    du froid, et du délaissement!

    Minulta kuolee ystävä, myös äiti.
    Katkeraakin katkerampi vihankauna
    paaduttaa minut tänä ankeana hetkenä
    ja majoittaa minut kurjuuteen,
    kirjaimelliseen kurjuuteen,
    kylmään ja avuttomuuteen.

Tämä "kylmyys ja avuttomuus" painoi häntä muutoin sitäkin enemmän, kun
hänen oma terveytensä alkoi olla täysin murtunut. Eritoten vaivasi
häntä paha polvireumatismi, josta hänen onnahteleva käyntinsä johtui,
ja joka suinkaan ei ottanut parantuakseen niissä viheliäisissä
kellari- ja ullakkokopeissa, joissa hän kassansa takia oli pakotettu
majailemaan. Niinpä asui hän pitkät ajat eräässä viinikaupan takaisessa
kamaripahasessa, jonka ilma oli raakaa ja kosteata ja jonka lattiana
oli pelkkä maa.

Väliin, kun kurjuus kävi liian suureksi, haki hän suojaa ja hoitoa
kaupungin yleisiltä sairaaloilta, saattaen oleskella niissä
viikkoja, vieläpä kuukausiakin yhteen menoon. Näitä lyhyempiä ja
pidempiä vierailujaan on hän kuvannut humoristisen eloisassa _Mes
Hôpitaux_-kirjassaan. Jo tämä nimi, "Sairaalani", osoittaa muutoin,
että Verlaine kaikissa vaiheissaan säilytti itseironiansa ja huumorinsa
-- kuka toinen käyttäisi niin reippaasti suffiksia, aivan kuin olisi
kysymys jostakin paremmasta omaisuudesta! Hänen vierailunsa näissä
laitoksissa sattuivat aika ajoin niin tiheään, että Verlaine'in ystävät
tervehtivät toisiaan kysymyksellä: "Missähän sairaalassa mahtaa
Verlaine tätä nykyä olla?" Lopulta on hänen itsensäkin vaikeata pitää
luvussa kaikkia niitä eri kertoja, mitä hän moisissa parannuspaikoissa
on oleskellut. Katkeran leikkisästi viittaa hän tähän asiantilaan
eräässäkin runossaan:

    J'étais á l'hôpital, lequel? Vraiment le sais-je,
    étant si coutumier et du fait et du lieu!
    J'étais á l'hôpital. Dire lequel? Qu'en sais-je?

    Olin sairaalassa, missä? Todellakaan en sitä tiedä,
    sillä olen niin tottunut tähän tapahtumaan ja paikkaan.
    Olin sairaalassa. Missäkö? Mistä sen tietäisin?

Epäilemättä olisi hän voinut viettää aikansa pahemmissakin paikoissa,
ja sen on hän itse ensimmäisenä valmis tunnustamaan: moinen järjestynyt
ja säännönmukainen elämä teki hyvää hänen pilaantuneelle hermostolleen,
samalla kuin se varasi hänelle tilaisuutta kirjalliseen työskentelyyn.
"Täällä ei minulta todellakaan puutu mitään", sanookin hän eräässä,
sairaalassa kirjoittamassaan runossa: "ja totisesti viipyisin täällä
koko elämäni, ilman suuria kadehtijoita, toivoakseni, ja ainakin
itse kadehtimatta ketään, ellei minulla, parannuttuani -- nimittäin
jos paranen, sillä kaikki voi olla mahdollista -- olisi tehtävänä
jotakin, jota Jumala tahtoo." Alussa kauhistaa häntä kyllä se kuoleman
perspektiivi, joka avartuu sairaaloissa: hän ei voi unohtaa vanhaa
miestä, jonka hän ensimmäiseksi näki kuolevan, ja niitä "Äiti --
äiti"-huutoja, jotka olivat purkautuneet vanhuksen huulilta. Mutta
sittemmin tottuu hän näihin alituisesti uusiutuviin tapahtumiin. "On
s'y fait", siihen tottuu, kirjoittaa hän lyhyesti eräälle ystävälleen.
Kerran saapuu hän ottaakseen haltuunsa luvatun numeroidun yösijansa,
mutta saa odottaa niin kauan kunnes vastakylmennyt ruumis on nostettu
siltä pois. Pieni fyysillinen kammonväristys puistattaa häntä, mutta
se menee ohi ja hän laskeutuu tyynesti tyhjälle vuoteelle, joka,
kuten hän itse kertoo, uhoaa kylmää ruumiin jäljiltä... Miltei
huvitettuna seuraa hän muutoin osatovereittensa kohtaloa, ja päivän
pikkutapahtumat aterioineen, lääkärinkäynteineen ja vierailuhetkineen
tekevät hänen verensä omituisen tyyneksi. Sillä ihminen, viettäköön
hän minkälaista juuretonta boheemielämää hyvänsä, on kuitenkin
vaistomaisesti myös yhteiskunnallinen olio: hänen täytyy, ainakin
vanhuuden lähestyessä, tuntea olevansa osana jostakin, jollakin tavoin
kuulua elävään elimistöön ja turvautua siihen. Niin myös Verlaine. On
kuin se yksinäisyyden ja eristyksen paine, josta hän näinä aikoina
niin suuresti kärsi, olisi hiukan lientynyt sairaaloissa: sama kohtalo
muitten kanssa luo yhteenkuuluvaisuustunteen, ja tämä tunne rauhoittaa
ja viihdyttää häntä. -- Ja muutenkin oli hänellä suhteellisen hyvä olla
näissä laitoksissa; hän ei enää ollut "entinen vanki", vaan kuuluisa,
vaikka hieman omituinen runoilija, jonka vierailut tavallaan olivat
asianomaiselle sairaalalle kunniaksi, ja siksi kohdeltiinkin häntä
erikoisella huomaavaisuudella ja arvonannolla. Kuitenkin on kuvaavaa,
että hän elämänsä viime päivinä usein ilmitoi ilonsa sen johdosta, että
hän saisi kuolla 'kotona', eikä missään numeroidussa vuoteessa.

"Koti" oli Eugénie Krantzin ullakkohuone.

Mathilde Mauté pysyi Verlaine'in ainoana rakkautena; siitä huolimatta
-- vai juuri siksi? -- vajosi hän viime vuosinaan eetillis-eroottisesti
tavallaan niin alas kuin ihminen voi vajota. Hänen monilukuisista
suhteistaan on vähitellen kasvanut legendoja, hän solmi lyhyempi- tai
pidempiaikaisia suhteita kadun kuluneimpien ja sivistymättömimpien
yökulkijain kanssa, kirjoittaen heille rivoja runoja ja maleksien
heidän kanssaan kapakasta kapakkaan. Herättyään huumauksesta saattaa
tämä elämä kammottaa ja inhoittaa häntä, ja muiston tuskan polttamana
ajattelee hän sitä aikaa, jolloin hän suuteli "Hänen kättään" eikä
"Heidän poveaan." Mutta toisin ajoin tuntuu hän miltei nauttivan
tästä alennuksestaan. "Sinä et ole mikään oppinut nainen", sanoo hän
eräässäkin runossaan, "ja siitä minä sinua sydämestäni onnittelen ja
ylistän. Tuntuu niinkuin sinä et ymmärtäisi säkeitä, joita sinulle
huokailen: olkoon, mutta sinä innoitat minua niitä kirjoittamaan!"
Kuten tästäkin puolileikkisästä runosta kuultaa, oli Verlaine'in
tunteella osittain sama pohja kuin Goethen kiintymyksellä Christiane
Vulpiukseen: viehättihän neito runoilijaa juuri sillä, että hän
antautui ilman intellektuaalista kiintymystä, "rakastetun nimeäkään
tuntematta", saati sitten runoilijamainetta. Mutta samoin kuin
Eugénie Krantz ja hänenlaisensa olivat Christianea moraalisesti
ja yhteiskunnallisesti monta porrasaskelmaa alempana, samoin oli
Verlaine'in eroottinen kiintymys jollakin tavoin eetillisesti
'alempiarvoista' kuin Goethen, jonkinlaisen häpeäntunteen ja myös
porvarien härnäilyhalun ja uhman värittämää. Hänelle tuotti hekumaa se
ajatus, etteivät nuo naiset, joilla hän itsensä ympäröi, ymmärtäneet
hänen runoistaan muuta kuin niiden rahanarvon, ja taas tyydytystä se
tietoisuus, että hän, alentuessaan heidän tasolleen, osoitti olevansa
vapaa kaikesta omahyveisyyden ja ylpeyden synnistä. Ja kuta enemmän
hänen elämänsä herätti pahennusta, sitä korskeammin kantoi hän päätään,
sitä kunnioittavammin ja silmäänpistävämmin kohteli hän noita naisia
vertaisinaan, runoili heille tunteita ja vaistoja, joista heillä
ei ollut aavistustakaan, ja vannoi ritarillisesti heille ikuista
rakkautta. Asennetta? Kieltämättä, mutta samalla vilpittömyyttä: jos
kerran hän oli yhteiskunnan hylkiö, tahtoi hän myös näyttää, että ellei
se kysynyt häntä, saattoi hänkin erinomaisen hyvin tulla toimeen ilman
sitä, niiden parissa, joilta se oli sulkenut ovensa kuten häneltäkin.
Mutta osittain yhtyi tähän tunteeseen myös inhimillisyyttä, joka läheni
sääliä. Verlaine tahtoi saattaa nuo raukat unohtamaan alennustilansa,
ja sen vuoksi, koska hän ei jaksanut heitä nostaa, tahtoi hän painua
heidän tasolleen ja ravita itseään samalla tavalla kuin hekin. On kuin
sanaa syyntakeellisuus ei olisi löytynyt Paul Verlaine'in sanakirjassa
-- ihminen oli hänelle vain 'onnellinen' tai 'onneton', tuskin muuta,
mutta onnellinen tai onneton Sallimuksen viisaan tahdon jälkeen.
Ja juuri siksi, kuta onnettomampi, kuta syvemmälle vajonnut jokin
ihminen oli, sitä enemmän oli hän Verlaine'in mielestä rajattoman
säälin ja rajattoman rakkauden arvoinen. Niinkuin Raskolnikow nöyrästi
suuteli Sonjan kättä, palvoen tässä pienessä katutytössä Jumalan
pyhää, vaikka tahrittua kuvaa, niin oli Verlaine'inkin kiintymyksessä
Eugénie Krantziin jotakin kristillis-mystillistä, kaikesta
aistillisuudesta huolimatta. Ja näin lankeaa hänen loppuelämänsä ylle
jonkinlainen kaksoisvalaistus, faunimaisen ja irvokkaan komedian, ja
taas pyhimyslegendan. Edellinen piirre on räikeästi esillä niissä
pilakuvissa, joita Verlaine näinä aikoina piirteli itsestään,
jälkimmäinen ruumiillistuu siinä maalauksessa, jossa Carrière on
ikuistanut vanhenevan Paul Verlaine'in. Carrière tuntuu jollakin tavoin
eliminoineen pois kaiken sen, mitä hän ei tahtonut Verlaine'issä
nähdä, tämän henkisen ja ruumiillisen rappiotilan; taiteilija tahtoo
esittää Verlaine'in sielua, tai sen mikä oli kauneinta ja oleellisinta
siinä. Runoilija muistuttaakin lähinnä jotakin patriarkkaa --
slaavilaista ehkä? -- joka pitkän elämänsä kuluessa on kaikki nähnyt
ja kaikki kokenut, mutta jolle elämä vihdoin on kirkastunut: hienoa
leikillisyyttä ja nöyrää, vakavaa viisautta pilkoittaa katseesta, jonka
mahtava otsakupoli puolittain kätkee.

Mutta, pysyäksemme vielä runoilijan itsellensä antamassa nimessä,
Paul Verlaine oli "Lélian parka" myös siksi, että hän runoilijana
vajosi vuosi vuodelta alaspäin ja että hän itse oli tietoinen tästä
liikuntansa suuntaviivasta. Kuinka hyvin tunteekaan, että monet, monet
niistä runoista, jotka lisäävät "Elegiojen" tai "Lauluja Hänelle" tai
monien myöhempien kokoelmien sivulukua, ovat syntyneet sitä tietä, että
Esther tai Eugénie tai Philomèle tai jokin muu on sulkenut runoilijan
huoneen oven ja odottanut, että tämä kirjoittaisi mahdollisimman monta
sonettia à 5 fr. -- Vanier'n säätämä taksa -- jotka rahat taas samana
iltana saataisiin vaihtaa absinttiin! Sille, jonka inspiratsioni
aikoinaan pulppusi paratiisin esikartanoiden lähteistä, mahtoi
alennustila väliin tuntua suorastaan kammottavalta. Oli kuitenkin onni,
ettei syvempi itsetutkistelu kuulunut Lélian paran erikoisheikkouksiin.

Kaikella tällä en suinkaan tahdo väittää, että Verlaine viimeisen
vankilakautensa jälkeen ei olisi tuottanut mitään runoilijamaineensa
arvoista: kieltämättä saattoi hän vielä tällöin kirjoittaa
monta yksityistä ihanaa runoa, mutta _yleinen_ suuntaviiva vei
alaspäin. Ne runokokoelmat taas, jotka on mainittava Verlaine'in
huomattavimpien yhteydessä ja jotka ilmestyivät painosta hänen
lopullisen Parisin-muuttonsa jälkeen -- _Jadis et naguère_, "Ennen ja
nyt", _Amour_, "Rakkaus" -- ovat pääasiallisesti olleet aikaisemmin
käsikirjoituksina valmiit, joten niistä tuleva kunnia tuskin kuuluu
Lélian paralle. Kuten jo ennen on osoitettu, ovat "Amour"-kokoelman
runot enimmäkseen Lucien Létinois'lle omistettuja ja juontavat
juurensa tältä ajalta, vaikkakin kirja sinänsä ilmestyi vasta v.
1888. "Jadis et naguère" ilmestyi neljää vuotta ennen, mutta nimikin
viittaa, että sen sisällys osittain on poimittu vanhoista kätköistä,
kun taas sen uusi aines on yleensä enemmän tai vähemmän tilapäistä
laatua. Joka tapauksessa käsittää tämä kokoelma erään Verlaine'in
kaikkein kuuluisimpia runoja, "ohjelmajulistuksen" "L'art poétique",
mutta siihen saamme toisessa yhteydessä palata: voimme silloin
samalla huomata, ettei se niin paljon ole käsitettävä teoretisoivaksi
ohjesäännöksi ja "runousopiksi", vaan että se selittää miksi Verlaine
sisäisestä pakosta kirjoitti runonsa juuri niin kuin hän kirjoitti,
eikä toisin.

Erään Verlaine'in myöhemmän runokokoelman nimenä oli _Parallèlement_,
"Rinnakkain", ja se voisi oikeastaan olla hänen myöhemmän tuotantonsa
yhteisnimenä. Hänen inspiratsioninsa kulki, vielä ehdottomammin kuin
ennen, kahta rinnakkaista viivaa, aistillista ja yliaistillista.
_Parallèlement, Chansons pour Elle_, "Lauluja Hänelle", _Odes en son
honneur_, "Oodeja hänen kunniakseen", Élégies, "Elegioja", _Dans les
Limbes_, "Limbuksissa", _Chair_, "Lihallisuus": nämä kokoelmat ovat
Venus Vulgivagalle omistettuja, kyynillisiä ja ilottomia, joissa
runoilija tuttavallisen julkeasti erittelee rakkauden fysiologisia
ilmiöitä ja levittelee yleisön nähtäväksi kaikki alkovinsa salaisuudet,
olivatpa ne mitä laatua hyvänsä. Mutta väliin soinnahtaa niissä vihlova
katkeruus, joka osoittaa, että Verlaine ajoittain tuntee alennustilansa
koko nöyryytyksen. Sellainen on esim. "Rinnakkain"-kokoelman alkuruno,
jonka runoilija omistaa jollekin "kypsälle kokotille" ja jonka
näennäinen leikillisyys on itkua tuskaisempi. Esim. viimeinen säkeistö
puhuu selvää kieltä:

    C'est bien fâcheux: me voici, lamentable
    épave éparse à tous les flots du vice,
    vous voici, toi, coquine détestable,
    et ceci fallait que je l'écrivisse!

    Tämä on aika harmillista: kas tässä minä, viheliäinen,
    särkynyt hylky kaikkien paheitten aalloilla,
    ja siinä te, sinä, inhoittava lunttu,
    ja näin piti olla, jotta minä tämän kirjoittaisin!

_Bonheur_, "Onni", ja _Liturgies intimes_, "Hiljaista liturgiaa",
joiden ilmapiiriin hän välillä siirtyy, ilman vähintäkään ylimenoa,
nousevat sen sijaan samalta pohjalta kuin _Sagesse_, "Viisaus":
Paul Verlaine puhuu niissä "uskonnosta ainoana totuutena" ja
vetoaa Jumalan armahtavaan laupeuteen. Kuin innokas vastakääntynyt
tunnustaa hän uskovansa "roomalaiseen Kirkkoon, katoliseen ja
apostoliseen". Monet näistä runoista muistuttavat suorastaan jotakin
runomittaista katkismusta -- ne ovat opinkaavaisia selostuksia Pyhästä
Hengestä, synninpäästöstä, sakramenttien siunauksesta, seitsemästä
kuolemansynnistä ja niin poispäin. Mutta vain ani harvoin kumpuaa
niissä uskonnollinen tunne välittömänä, polttavana ja kaikkivoittavana
niinkuin Monsin päivinä -- "Kyrie Eleison" Liturgioissa olisi kuitenkin
voinut olla kirjoitettu vankilassa --; niistä ei avarru mitään uusia
näköaloja eteenpäin, jotka välittäisivät lukijalle sen vaikutuksen,
että nämä runot olisivat elävän, kasvavan voiman synnyttämiä. Runoilija
voi vielä hetkeksi runoilla itsensä samaan tunnelmaan, missä hän oli
"Sagesse'issa", mutta on kuin hän itse vaistoaisi, että tunnelma on
ohimenevää laatua. Hän koettaa epätoivoisena tehdä siitä uudelleen
nykyhetkeä itselleen, sillä hän kaipaa sen rauhaa ja kauneutta, mutta
sen riemukas elinhermo on poissa. Ja kun hän itkien ojentaa kätensä
"Pikku Jeesuksen" puoleen, vertailee lukija vaistomaisesti näitä
rukouksia niiden kanssa, joita Verlaine nyyhkytti Monsin kivilattialla
ristiinnaulitun kuvan edessä: kuinka äärettömän paljon suurempi oli se
sisäinen paine, joka aikoinaan pakotti esiin nämä jälkimmäiset!

Tuskinpa onkaan syytä, ainakaan näin suppean esityksen puitteissa,
lähemmin selostaa tätä Verlaine'in myöhempää tuotantoa. Sen valossa
voimme sangen yksityiskohtaisesti seurata hänen jokapäiväisiä
elämänvaiheitaan ja mielialojaan, mutta mitään uusia piirteitä ei se
liitä tekijänsä kuvaan. Runokokoelmassa "Rinnakkain" sanoo Verlaine,
että nämä säkeet oli kirjoitettava, koska "tämä tunnustus oli
välttämätön"; hänellä oli kerta kaikkiaan väsymätön ripittäytymisen
ja "kirjaanviemisen" tarve, koskipa se sitten synnintuskaa tai
rakastajattarien yöpukuja, ja niin syntyivät nämä monet runokokoelmat,
jotka taiteellisesti antavat sitä vähemmän, kuta pidemmälle aika kuluu.
"Rinnakkain"-kokoelmassa oli vielä siroutta, armautta ja eleganssia,
kaikesta julkeudestaan huolimatta, mutta toisissa on rivon leikkisä
sananokkeluus silmäänpistävin ominaisuus. Ja samaa viivaa jatkavat
myös ne toiset runovihkot, joiden nimiä vielä ei ole mainittu --
_Epigrammes_, "Epigrammeja", _Dédicaces_, "Omistuksia", _Invectives_,
"Solvaisuja" -- ne ovat tyypillisiä, enimmäkseen humoristisia
tilapäärunoja, joista monet ovat syntyneet jonkun ystävän tai
vihamiehen merkkipäivän johdosta, tai sen vuoksi, että runoilijalta on
pyydetty "muutama rivi" johonkin albumiin tai muistokirjaan.

Niinikään voimme vain mainiten sivuuttaa ne suorasanaiset teokset,
jotka Verlaine näinä vuosina julkaisi -- muutamista on sitäpaitsi
ollut puhe jo aikaisemmin, toisessa yhteydessä --: ne ovat
enimmäkseen pelkkää 'journalismia', keveätä ja vaivatonta kylläkin,
mutta tuskin mitään taiteellisia muistomerkkejä. _Confessions_,
johon tässä elämäkerrassa usein on viitattu, on kai avomielisimpiä
tunnustuskirjoja mitä yleensä on olemassa -- piirre ei suinkaan ole
yksinomaan sympaattinen! -- ja avartaa intiimejä näköaloja tekijänsä
ajatus- ja varsinkin aistimaailmaan. _Mes Prisons_, "Vankilani",
ja _Mes Hôpitaux_, "Sairaalani", kuuluvat samaan sarjaan. _Quinze
jours en Hollande_, "Kaksi viikkoa Hollannissa", on pirteä pakina siitä
esitelmä- ja lausuntomatkasta, jonka Verlaine v.1892 teki Hollantiin,
ja muotokuvasarja _Les hommes d'aujourd'hui_, "Päivän miehiä", tarjoaa
persoonallisesti väritettyjä arviointeja Verlaine'in aikalaisista.
Hänen draamalliset kokeilunsa, _Madame Aubin_, "Rouva Aubin", ja
aikaisemmin julkaistu _Les uns et les autres_, "Yhdet jos toisetkin",
ovat sukkelasanaisia kuten kaikki, mikä on vuotanut Verlaine'in
kynästä, mutta edellinen olisi huoleti voinut jäädä mustepulloon.

Näin nouseekin mieleen kysymys: mikä oli pohjimmaisena syynä siihen
ilmeiseen kutistumiseen ja pienuuteen, joka suurin piirtein katsoen oli
ominainen Verlaine'in koko myöhemmälle tuotannolle?

Eräs Verlaine'in oleellisimpia ominaisuuksia, melko varhaisesta
nuoruudesta alkaen, oli jonkinlainen henkinen indolenssi ja
liikkumattomuus: hän ei tuntenut sitä älyllistä intohimoa tai sitä
eetillistä kasvamisen tarvetta, joka tietoisesti olisi laajentanut
hänen maailmankuvaansa. Jos on totta, kuten eräs suuri runoilija on
sanonut, että elämä on koulu, jossa jokaisen on näytettävä kypsyyttään
ja edistystään "päästäkseen luokalta", jäi Lélian parka vuosi
vuodelta "laiskanläksylle", istuen liikkumatta samalla paikallaan,
oppimatta mitään todella uutta, ja näin tylstymistään tylstyen vanhan
kertauskurssin toistuessa. Se häpeäntunne, jonka tämä tila hänessä
ajoittain synnytti, ei ollut siksi voimakas tai ainakaan siksi
jatkuva, että se olisi saanut hänet oikein perinjuurin hereille. Ja
Verlaine'illä ei edes nuoruutensa ja voimiensa päivinä -- sen huomaa
kaikesta mitä hän on kirjoittanut -- ollut mitään metafyysillisen
ajattelun tarvetta ja "äärettömyyden ikävöintiä": hänen tuskansa
ja hurmionsa oli aina vaistomaista, eikä hän edes välittänyt nähdä
_hetken_ tuolle puolen. Mikään ei tunnu hänelle niin luontaiselta kuin
vegetatiivinen olotila. Ehkä selvimmin käy kaikki tämä ilmi hänen
suhteessaan uskontoon, kuten jo edellä olemme nähneet. Hänen uskonsa
oli jollakin tavoin "valmiina" saatua, eikä sen vuoksi vuosien mukana
kehittynyt sen syvemmäksi -- hän tahtoi nauttia sen suomaa lepoa, mutta
ei koettanutkaan karaista sitä elämää varten.

En tarkoita, että moinen vaistorunous olisi arvoltaan alempaa laatua
kuin mietiskelyn synnyttämä lyriikka. Kuka voi punnita vastakkain
jotakin Sanattomien romanssien alatajunnassa syntynyttä nyyhkytystä
ja "ihanaa itkua", ja esim. Alfred de Vignyn kosmillista näkemystä
tai Sully Prudhomme'in kipeää ja syvää mieterunoa! Mutta lyyrillinen,
vastaanottava vaisto kuuluu kerta kaikkiaan niihin ominaisuuksiin,
jotka tuskin yksinään riittävät kannattamaan kokonaista runollista
tuotantoa: se tylstyy ja heikentyy vuosien mukana, sillä se ei ole
tarpeeksi lujaa ainesta. Näin kävi Verlaine'in. Runous tulee hänelle
vuosien mittaan enemmän tai vähemmän pelkäksi rutiiniksi, osaamiseksi,
ja sen vuoksi käy se yhä ontommaksi. Hänen herkät ja varmat vaistonsa
olivat aikoinaan keränneet hänelle suuren "aineiston"; kun hän on
käyttänyt sen loppuun, ei hän enää voi sitä uusia, sen vuoksi että
ainoa tie uuteen kävi hänelle vaistojen, eikä ajattelun kautta. Myöskin
Verlaine on näin, omalla tavallaan, todistus siitä, että ihminen usein
ennen lopullista kuolemaansa on jo aikoja oikeastaan kuollut.

Epäilemättä oli Verlaine täysin tietoinen tästä kulumisprosessista.
Melko paljon katkeraa itseironiaa on siinä ulkonaisesti niin
leikkisässä sonetissa, jossa hän ivailee "Paul Verlaine'in tapaa":
se on kauttaaltaan rakennettu sulosoinnin ja runsaasti esiintyvien,
vaikeiden kaksoisriimien varaan, mutta siinä ei sisäisessä mielessä
_ole_ yhtään mitään. Väliin taas tuntuu tämä pelkkä ulkonainen
osaaminen käyvän hänelle siinä määrin vastenmieliseksi, että hän
melkein uhmaten, puoliraivossa, tekee syntiä hyvää muotoaistia vastaan,
aivan kuin osoittaakseen, ettei hänelle runoilijana ole enää mikään
pyhää. Yhä useammin toistuvat esim. hänen soneteissaan kahtiahakatut
sanat, joiden alkuvartalosta on saatu sopiva loppusointu, samalla kuin
"kelpaamaton" osa muitta mutkitta on liitetty seuraavan rivin alkuun.
"Chair"-kokoelman prologissa on esim, tämäntapainen säkeistö:

    -- -- poussant un sombre hou-hou!
    Soudain le voilà roucou-
    lant ramier gonflant son cou.

[Olen jättänyt kääntämättä tämän runon, koska siinä sisällys on aivan
sivuasia.]

Ja sonetissa Raoul Ponchonille on tertsiini, joka viiltää silmää ja
korvaa:

    Voyez de Banville, et voyez Lecon-
    te de Lisle, et tôt pratiquons leur con-
    duite et soyons, tels ces deux preux, nature.

[Jätetty kääntämättä samasta syystä kuin edellinen.]

Lukemattomia muita samantapaisia esimerkkejä voisi mainita -- olen
merkinnyt niitä muistiin miten paljon hyvänsä -- mutta nämä kaksi
riittäkööt. Jo Pascal on sanonut, että ankarin kritiikki sivuuttaa
ja on vaiti; Verlaine'in tämäntapaiset runot sivuuttaa mieluimmin
äänettömänä.

Miltei järkyttävän vaikutuksen tekevät sen sijaan ne Verlaine'in
runot, joissa hän jättää moiset halpahintaisuudet ja jotka sydämestä
pulpunneina nyyhkyttävät alennuksen tuntoa. Erikoisesti jää mieleen
eräs hänen epigrammeistaan, jossa hän kutsuu kuolemaa ainoaksi
uskollisekseen ja vertaa sitä elämään, joka mairittelee ja samalla
pettää. "Vite au charnier, vieille charogne!", pian kuoppaan, vanha
haaska, purkautuu kuin parahduksena hänen huuliltaan. "Mieux vaut
n'avoir jamais connu la vie", olisi parempi ettei milloinkaan olisi
tuntenut elämää, huokaisee hän kerran, ja tämä huokaisu oli varmasti
muuta kuin pelkkiä sanoja. Viimeinen runo, jonka hän kirjoitti, oli
Kuolemalle sinänsä omistettu: aavistiko Verlaine jotakin, kun hän
antoi sille tämän nimen? Ilman fyysillistä ahdistusta ja sääliä ei
myöskään saata lukea esim. sellaisia kappaleita kuin "Sites urbains"
tai "Clochi-Clocha", joissa hän piirtää kuvan silloisesta elämästään ja
sen köyhyydestä. Minä lohduttelen itseäni, sanoo hän, sellaisella mikä
on kätteni ulottuvilla eikä paljoa maksa. Tällainen varoja kysymätön
lohdutus on hänelle muun muassa pitkä katuperspektiivi, joka avartuu
hänen ullakkohuoneensa ikkunasta, täytetty piippu sekä ennen kaikkea
öiset unet -- sillä unessa, kertoo hän, kirjoitan ihania runoja, paljon
parempia kuin ne joita par'aikaa teen: pateettisia, syviä, kirkkaita.
Mutta ah, jatkaa hän, herättyäni en muista niistä ainoatakaan sanaa!
"Clochi-Clocha"-runossa säestävät Parisin kirkonkellot runoilijan
alakuloista alistumista: eihän hänellä enää ole mitään odotettavaa, ei
suuria murheita eikä suurta onnea. Omituisen kauniisti hauras on taas
runo "Impressions de printemps", Kevättunnelmia, jossa hän lapsen
naiivilla hartaudella ottaa vastaan uuden kevään viestin ja ikäänkuin
aukeaa sille, rukoillen taivasta ettei hänen koskaan täytyisi kadottaa
moisia ihania hetkiä. Siinä on satyyrin ivanauru poissa, ja kärsinyt,
herkkä ihmissielu itkee ja riemuitsee sen säkeissä.

Verlaine'in pelastus -- sanalle ei tietysti saa antaa teologista
väritystä! -- olikin kaikessa hänen alennuksessaan se, että hän
elämänsä loppuun säilytti lapsenmielensä. Kaikki se loka, jonka läpi
hän oli vaeltanut, ei ollut voinut hävittää hänen sydämensä vilpitöntä
hyvyyttä, tahtoisi miltei sanoa sen puhtautta. Se huumorintaju,
joka seurasi häntä vielä kuolinvuoteelle, oli kotoisin juuri tästä
samasta naiivista lapsenmielestä, jota kyllä kokemus ei ollut
karaissut, mutta jota se ei myöskään ollut kovettanut ja tehnyt
tunteettomaksi. Kuinka paljon Verlaine'iä oli esimerkiksi siinä
päähänpistossa, joka saattoi ontuvan, sillä kertaa nälkää näkevän
runoilijan eräänä aamuna sivelemään vanhalla kultavärillä kaikki
asumuksessa olevat pikkukalut, maljakot, kynttiläjalat, kehykset,
vieläpä kynänsäkin: oli kuin hän olisi tahtonut loihtia esiin sen
ajan, jolloin hän itse oli runon Kuningas Midas! Tyyliin sopii
hyvin, että Eugénie möi nämä runoilijan kaipuun kultaamat kalut,
niin että ne menivät kaiken maailman tietä. Hänen toverinsa ovat
muutoin säilyttäneet muistossa monia pikkupiirteitä tästä Verlaine'in
leikillisyydestä, jota traagillisimmatkaan elämykset eivät voineet
tehdä olemattomaksi. Kujeillen saattoi hän ravintoloissa istuessaan
koota kaikki vadit tovereittensa pikarien alta [Parisin kahviloissa
tuodaan pikarit teevadilla, jonka laitaan on merkitty annoksen hinta:
näiden teevatien mukaan tekevät tarjoilijat lopputilityksensä], ja
läjätä ne eteensä, nauraen hilpeästi kuin lapsi ohikulkijoille, jotka
mittelivät hämmästyneinä teevati-pinomuksen korkeutta ja tekivät sen
mukaan päätelmiään hänen juomakykynsä pohjattomuudesta. Kuinka monta
vallattoman hupaisaa hetkeä vietettiinkään Boul' Mich'in varrella
olevassa François I:er-kahvilassa, Café Procope'issa tai myös Musset'n
aikuisten traditsionien pyhittämässä "L'Académie'ssa", joka oli
siitä merkillinen, että sitä aikoinaan oli koristanut neljäkymmentä
runoilijoille pyhitettyä viinitynnyriä, jotka asianomaisen kuoltua
'pantiin vuotamaan' ja kiedottiin suruharsoihin... Verlaine'in aikoina
oli jäljellä vain puolet: näitten symbolisten viinitynnyrien äärellä
oli hänellä oivallinen tilaisuus päästää koko hirteishuumorinsa
valloilleen. Hänen leikillisyytensä ei muutoin jättänyt häntä
sairaudenkaan vaikeina aikoina -- kun toverit saapuivat tapaamaan häntä
sairaaloihin, jolloin hän usein kärsi suuriakin ruumiillisia tuskia,
löysivät he hänet aina pilapuhe huulilla. Täydellä oikeutuksella
saattoikin hän sanoa itsestään -- "Amour"-kokoelmassa -- että hänen
"kunniapaikkansa on paraitten naurajain ensi rivissä".

Epäilemättä oli tässä hänen hilpeydessään myöskin asennetta, tai
suorastaan naamioimistaitoa: onhan hän eräässä "Chair"-kokoelman
runossa tunnustanut, kuinka hän koettaa olla "hullu ja iloinen",
tai ainakin näyttää siltä, maksoi mitä maksoi. Juuri tuo ylpeä halu
näyttää maailmalle iloista naurajan naamaria, vaikka mieli olisi
ollut miten masentunut hyvänsä, on muutoin Verlaine'in kauneimpia
luonteenpiirteitä; siinä suhteessa olivat hänen mittasuhteensa
tavallisia suuremmat. Aivan varmaa on niinikään, että hänen intohimonsa
alkoholiin sai jonkinlaista moraalista tukea tästä samaisesta halusta.
Hän ei juonut juodakseen, vaan juopuakseen ja _unohtaakseen_ --
samoin kuin Baudelaire, joka sanoo juovansa voidakseen unohtaa "Ajan
hirvittävää painoa". Molemmat ovatkin haltioituneina ylistäneet
sitä jumalien lahjaa, alkoholia, joka heidän mielestään yksin voi
vapauttaa tuskaisista ajatuksista. Baudelaire karautti "viiniratsunsa
selässä", suitsitta ja kannuksitta, kohti "sadunheleää taivasta",
ja Verlaine uneksi hymy huulillaan, että maailmahan olikin varsin
ihana, kun vain osasi huomata sen kauneuden. Mutta tämä ei toiselta
puolen estänyt molempia näkemästä aineen turmiollisuutta: nimittäähän
Verlaine absinttiaan "kaiken hulluuden ja rikollisuuden, typeryyden ja
häpeän" lähteeksi, sanoen juomahimoaan eli "juomaraivoaan" "ainoaksi
todelliseksi paheekseen". Mutta, lisää hän fatalistisesti, "qui a bu,
boira", kuka on alkanut juoda, juo edelleen --, hän ei edes tahtonut
tai koettanut vapautua, sillä "saturnolaiseksi syntyneen" yleiseen
tyyliin kuului hänen mielestään kerta kaikkiaan hävitys ja turmio.

Mutta moinen elämä ei voinut loputtomiin jatkua. Verlaine alkoi
rappeutua yhä enemmän, myös ulkonaiselta olemukseltaan -- leikkisästi
puhuu hän eräässäkin runossa pudonneista napeistaan! -- samalla kuin
hänen monenlaiset tautinsa yhä useammin muistuttivat olemassaolostaan.
Hänen vaatimuksensa elämän suhteen kävivät sitä mukaa pienemmiksi.
Kaikkinainen persoonallinen onni oli "ylellisyyttä", johon hän ei
enää kurkottanutkaan -- hän ei pyytänyt paljon muuta kuin rauhallista
soppea, jossa kukaan ei häntä häiritsisi. Hän oli fyysillisesti ja
psyykillisesti niin kulunut, että yksinäisyys, joka vielä hiljan
häntä kammotti, yhä enemmän alkoi näkyä hänelle "ainoan uskollisen"
hahmossa. Kerran pilaileekin hän ystäviensä parissa ja uhkaa
painattaa nimikorttiinsa "arvokseen" sanan _fou_, hullu -- ainakaan
silloin ei kenelläkään olisi hänelle asiaa! Suurin vaiva oli hänellä
rakastajattaristaan, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan. Niin pian
kuin he vainusivat pienintäkin rahansaantimahdollisuutta, tulivat he
peräkkäin ja poimivat runoilijalta tämän kolikot. Myöskin tämäntapaiset
tilanteet on Verlaine pariin erään vienyt kirjaan, runoissaan.
Kaiken yhteenlaskettuna summana ymmärtääkin hyvin, ettei Lélianilla
enää voinut olla halua ruveta "uudestirakentamaan elämäänsä",
reedifier la vie: "mitä se nyt enää kannattaisi", hymähtää hän
tovereittensa hyväntahtoisille tai huolekkaille esityksille. Myöskin
matkustusintohimo, joka hänellä oli niin erikoisen silmiinpistävä
hamasta varhaisnuoruudesta, on hänen viime kautenaan miltei tykkänään
sammuksissa. Luentoretki Hollantiin, v. 1892, on miltei ainoana
poikkeuksena tässä suhteessa, ja sekin tapahtui pääasiallisesti
taloudellisen tilanteen takia. Sitä oli muutoin toivotonta parsia
edes tilapäisesti, sillä Verlaine oli kerta kaikkiaan auttamaton
sangviinikko -- niin pian kuin hänellä oli muutamiakin satasia
lompakossa, piti hän itseään "ruhtinaallisen rikkaana" ja tahtoi
jakaa hyväänsä koko maailmalle, niin että hän hetkeä myöhemmin oli
yhtä köyhä kuin ennen. Verrattain merkityksettömiksi jäivät näin
ollen myös ne toimenpiteet, joihin Verlaine'in ystävät pariin erään
ryhtyivät hänen avustamisekseen: keväällä 1891 esitettiin tilapäisin
taiteilijavoimin hänen yksinäytöksisensä "Yhdet jos toisetkin", ja
paria vuotta myöhemmin näyteltiin "Rouva Aubin" Procope-kahvilassa.
Ensimmäinen tilaisuus ei tuottanut monta penniä puhdasta tuloa, kun
taas jälkimmäisen sadat frangit hupenivat kädenkäänteessä pariin
juomarikkaaseen illatsuun "parhaitten ystävien" parissa!

Erään suuren ilon varasi elämä kuitenkin Lélian paralle hänen
viime vuosinaan: hän sai monenlaisia todistuksia siitä ihailevasta
kunnioituksesta, jolla nuoret lyyrikot suhtautuivat hänen runouteensa.
Näkyvimpänä esimerkkinä oli hänen valintansa "runoilijaruhtinaaksi",
jollaiseksi yleinen, runoilijoitten keskuudessa suoritettu äänestys
aikaisemmin oli kohottanut Leconte de Lisle'in. "Vaalit" toimitettiin
v. 1894; Verlaine sai 189:stä äänestä 77, kun taas de Hérédia, Mallarmé
-- joka Verlaine'in kuoltua peri valtaistuimen -- Coppée, Prudhomme
ja muutamat muut saivat haja-ääniä. Äänestäjien joukossa tapaamme
monta Nuoren Ranskan parasta kirjailijanimeä -- heitä oli Henri de
Régnier, Charles Guérin, Stuart Merrill, monta muuta, jotka myöhemmin
ovat kunniakkaasti jatkaneet Verlaine'in lyyrillisiä traditsioneja. On
varmaa, että Verlaine osasi antaa arvoa sellaiselta taholta tulleelle
tunnustukselle, ja että se teki hänelle hyvää. Jos kukaan, oli hän
ystävyydelle herkkä.

Mutta kuinka hämmästynyt hän kuitenkin olisi ollut, jos hän olisi
voinut aavistaa, _miten_ suurta ja vilpitöntä surua hänen poismenonsa
herätti Parisin kirjallisessa maailmassa! Tämä suru oli sitäkin
suurempi, kun hänen kuolemansa tuli niin odottamatta: hänen alituisiin
sairauskohtauksiinsa oli siinä määrin totuttu, ettei kukaan pannut
merkille hänen tyhjää sijaansa Montparnasse'in ja Boul' Mich'in
kapakoissa. Mutta eräänä aamuna -- tammikuun 8 p:nä -- saa pari
Verlaine'in lähintä ystävää huonolla käsialalla kirjoitetun kirjelapun,
jossa ilmoitetaan, että runoilija on kuolemaisillaan ja haluaa heitä
tavata. Kun he järkytettyinä kiiruhtavat seuraamaan kutsua, löytävät
he runoilijan kylmenneen ruumiin: hän oli kuollut jo muutamia tunteja
aikaisemmin, hiljaa ja rauhallisesti, Eugénie Krantzin ja tämän
naapureitten läsnäollessa, ristiinnaulitun kuva rinnallaan.

Parisilaisessa jutelmakokoelmassaan "Lesken muistelmia" on Verlaine
piirtänyt erään pienoisen tunnelmakuvan, jossa hän panee itsensä
seuraamaan köyhää ruumissaattuetta katseellaan: kirstu on halvinta
lajia, kaikki muu sen mukaan, ainoakaan ystävä ei kulje arkun perässä.
Kuka voi olla _niin_ köyhät miettii hän, rikosvanki, itsemurhaaja,
runoilija ehkä? Ah, ehkä juuri runoilija -- ja Verlaine jää yhtäkkiä
ajattelemaan omia hautajaisiaan: noin viedään häntä ehkä kerran,
harmaahiuksinen pää on epämukavassa asennossa, arkku on liian ahdas, ja
vastaantulijat, jotka puolittain säälien, puolittain välinpitämättöminä
panevat merkille, ettei kukaan ole saattamassa viime matkalle menijää,
mietiskelevät ohimennen: Kukahan lienee tuo kuollut?

Tämä ennustuksellinen mielikuva ei kuitenkaan toteutunut, sillä
Verlaine'in kuolema ja hautajaissaatto askarrutti paljon hyvien
parisilaisten mieliä. Niin pian kuin sanomalehdet olivat ehtineet
levittää tiedon siitä, että runoilija Paul-Marie Verlaine oli
kuollut 51 vuoden ikäisenä, täyttyi Eugénie Krantzin huone kukin ja
seppelein, joilla vainajan ihailijat tai henkilökohtaiset ystävät
tahtoivat tulkita suruaan. Ja ennen kaikkea todistivat Verlaine'in
maahanpanijaiset ja hänen haudallaan pidetyt puheet, että Lélian
parka oli yleisessä tietoisuudessa väistynyt suuren runoilijan Paul
Verlaine'in tieltä -- se mikä oli epäoleellista ja toisarvoista hänen
tuotannossaan karisi siitä pois, ja jäljelle jäivät ne arvot, jotka
olivat kuolemattomia. Nämä puheet tahtoisi mielellään liittää tämän
hänen elämäkertansa loppuun, elleivät ne ottaisi liiaksi tilaa. Mutta
en voi olla lainaamatta eräitä kohtia François Coppéen, Verlaine'in
vanhan nuoruudenystävän jäähyväistervehdyksestä: niin syvällisiä ja
kauniita kuin olivatkin esim. Maurice Barrèsin, Mallarmén, Mendèsin
ja monien muiden sanat, sai Coppée parhaiten esiin sen mitä Verlaine
pohjimmalta oli -- kaunis ihmissielu, kaikista erehdyksistä huolimatta,
suuri lyyrikko, joka on luonut uuden runouden.

"Onnellinen runoilija! uskallan toistaa sen, vaikka muistankin,
kuinka paljon Paul Verlaine on kärsinyt sairaassa ruumiissaan ja
tuskantäyteisessä sydämessään. Hän oli kuin lapsi, ilman turvaa, ja
elämä on häntä usein ja julmasti haavoittanut. Mutta kärsimys on
nerouden hinta: tämän sanan voi lausua, kun on kysymys Verlaine'istä,
sillä hänen nimensä on aina johtava mieliin runouden, joka on
ehdottoman uusi ja joka Ranskan kirjallisuudessa on tullut merkitsemään
löytöä.

"Niin, Verlaine on luonut runouden, joka on yksinomaan hänen; jonka
inspiratsioni on samalla kertaa naiivi ja ylevä, joka on pelkkää
vivahteina, joka uusii mielissä hermojen hienoimmat värähdykset,
sydänten kauimpaakin kantautuvat äänet; runouden, joka samalla on
täysin luonnollinen, pulputen lähteestä sinänsä, väliin milteipä
kansanlaulun hetteistä, runouden, jonka poljennot, vapaana ja
irrotettuina, säilyttävät ihanan sopusointunsa; jonka säkeistöt
leikkivät ja laulavat kuin lapset piirissä; jonka säkeet, silti jääden
runoksi -- ja vieläpä ihanimmaksi -- jo ovat musiikkia. Ja tässä
runoudessa, jota ei voida jäljitellä, on hän tunnustanut meille kaiken
kuumeensa, kaiken hellyytensä, kaikki unelmansa, näyttäen meille
sielunsa, joka samentuneenakin oli niin lapsellisen puhdas."

Anatole France lopettaa "Gestas"-novellinsa vanhan kärsimyshistorian
sanoilla -- jotka myös ovat kertomuksen mottona --: "Gestas, dixt li
Signor, entrez en paradis", Gestas, sanoi Herra, astu paratiisiin. Nämä
sanat tulivat varmaan monen mieleen Paul Verlaine'in haudalla.



PAUL VERLAINE.


Erästä ranskalaista kirjallisuustutkijaa on huvittanut laatia
"kahdennenkymmenennen vuosisadan lyriikan kartta": muutamista
suurista kirjallisista kantapisteistä, sellaisista kuin Chateaubriand
ja Goethe, on hän piirtänyt suoria viivoja myöhempiin, pienempiin
'pisteisiin', koettaen näin havainnollistaa eri kirjallisten tuotteiden
yhteenkuuluvaisuutta ja sukuhistoriaa. Että moiseen karttaan tulee
paljon, hyvin paljon mielivaltaista, on sanomattakin selvää, sillä
lyriikan kehitys ei kerta kaikkiaan liiku mittausopillisesti. Mutta
muutamat yhdysviivat ovat joka tapauksessa siksi ilmeisiä, että ne
ovat piirtämättäkin olemassa: eihän kukaan voisi kieltää esim. sitä
ylen läheistä sukulaisuutta, missä Baudelaire ja Albert Samain ovat
toisiinsa.

Verlaine'in suora viiva voidaan piirtää ennen kaikkea neljän pisteen
kautta: hänen lähimmät hengenheimolaisensa Ranskan lyriikassa ovat
Villon, Musset, M:me Desbordes-Valmore ja Baudelaire.

Ulkonaiset sukulaispiirteet ovat ilmeisimmät Villonin, tämän 1400-luvun
katutrubaduurin ja Ranskan ensimmäisen subjektiivisen lyyrikon kanssa.
Molemmat epäyhteiskunnallisia, yksilöllistä vapauttaan palvovia
boheemeja, molemmat vaeltavia laulajia, jotka elivät auringonvalosta
ja ylistivät sitä, milloin sitä heille tarjottiin, ja uskoivat
huomispäivänsä hyvän Jumalan huomaan. Molemmat ilopaikkavieraita ja
vankilatuttuja -- joskin Villonin omallatunnolla oli toisentapaisia
ja "keskiaikaisempia" rikoksia kuin Verlaine'in, murhia, ryöstöjä
avoimella maantiellä ja muuta samaan tapaan -- mutta molempien
sieluissa säilyi, kaikissa vaiheissa ja hirtehishuumorin alla, jotakin
lapsenpuhdasta ja koskematonta. Villon tunnusti rahojensa menneen
joko "kapakkaan tai naisille", ajatellen lähinnä suurläänistä,
juopottelevaa Margot'taan; kuten olemme nähneet, olisi Verlaine
viimeisinä aikoinaan voinut tehdä samantapaisen tunnustuksen. Molemmat
halveksivat ja vihasivat parempina hetkinään syntistä minäänsä,
tekivät hyviä päätöksiä ja ripittäytyivät hehkuvin mielin: Villon
kirjoitti balladinsa Pyhälle Neitsyelle, Verlaine vuoropuhelunsa
Jumalan ja katuvan rikollisen välillä. Heidän elämänsä oli suurelta
osaltaan kokoonpantu traagillisista aineksista, mutta ulospäin
saattoivat he usein näkyä koomillisina. Itse olivat he tietoisia
tästä kaksinaisuudestaan ja siitä kaksoisvalaistuksesta, missä he
esiintyivät: heille oli kevytmielinen antaa-mennä-asenne yhtä aitoa
kuin kyllästys, itseinho ja epätoivo. Sanomattakin on selvää,
että Verlaine'in sielunelämä oli modernisen monisäikeisempää,
rikkaampaa ja kultivoidumpaa kuin hänen oppimattoman keskiaikaisen
kulkijaveljensä, mutta laatu oli suurin piirtein sama. Molemmat
saattoivat he virnistellen pilkata pyhiä asioita, Villon viinituoppi,
Verlaine absinttipikari kädessään, ja olla julkeita ja rivoja, samalla
kuin heidän sielunsa saattoi väristä arkana ja avuttomana, peläten että
tyly maailma näkisi, kuinka aseettoman heikkoja he oikeastaan,
pohjimmalta, olivat. "Je riz en pleurs", sanoo Villon itsestään;
ah, tämän "kyyneleisen naurun" tunsi Verlaine yhtä hyvin kuin hän!
Villon ja Verlaine: kuumaverisiä ja impulsiivisia, ja sen vuoksi
varhain kuluneita; avomielisiä ja herkkiä, joilla oli tarve antautua
runoissaan; varmavaistoisia improvisoijia, joiden sielu miltei
kirjaimellisesti oli heidän kynänsä kärjessä. Temperamentiltaan onkin
Verlaine lähempänä Villonia kuin ehkä ketään toista ranskalaista
lyyrikkoa, vaikka vuosisatojen välimatka kauttaaltaan tuntuukin heidän
tuotannossaan.

Musset'hen yhdistää Verlaine'iä subjektiivinen tunneromantiikka. "Le
coeur seul est poète", vain sydän on runoilija, on Musset sanonut, ja
"Sanattomien romanssien" luoja on käytännössä osoittanut yhtyvänsä
tähän Musset'n määritelmään, niin paljon pilkallista kuin hän onkin
puhunut sekä "Rollasta" että Musset'n muista runoista. Molemmat, Musset
ja Verlaine, ovat ratkaisevasti sydämen laulajia, jos sanalta riistää
sen feministisesti äitelän sivumaun. Mutta tätä rinnakkaisasettelua
ei kuitenkaan ole syytä liioitella. Musset, siinäkin missä hän
vilpittömimmin ripittäytyy, muistaa aina puhuvansa nyyhkyttävien
aikalaistensa tai syvästi liikutetun jälkimaailman edessä -- siitä
hänen kaunopuheinen paatoksensa ja moitteeton asenteensa. Hän puhuu
aina käsi sydämellään, ja kun hän hautaa rakkaimman muistonsa, on
kuin näkisimme kasvoilla ikuistettavaksi tarkoitetun ilmeen. Verlaine
taas tekee vastaavan toimituksen täysin arkisessa asussa, antautuen
surulleen liian hillittömänä, jotta muistaisi ympäristöään. Siinä missä
Musset pitää pitkiä puheita ja pyytää että hän armosta saisi unohtaa --
"ôte-moi, mémoire importune, ôte-moi les yeux que je vois toujours!"
-- siinä Verlaine vain vaikeroi kuin itsekseen: "Souvenir, souvenir,
que me veux-tu?" Ja vielä enemmän (saman rinnakkaisasettelun on Chr.
Rimestad tehnyt oivallisessa tutkielmassaan), siinä missä Musset'n
runotar juhlallisesti deklamoiden kysyy:

    Qu'as-tu fait de ta vie et de ta liberté?
    Qu'as-tu fait, mon amant, des jours de ta jeunesse?

    Mitä olet sinä tehnyt elämästäsi ja vapaudestasi?
    Mitä olet tehnyt, rakastettuni, nuoruutesi päivistä?

kuiskaa Verlaine sydämensä syvyydestä Monsin vankilakopissa, silmissään
huojuvat puunlatvat ikkunoiden ulkopuolella ja alakuloinen iltahämärä
ympärillään:

    Qu'as-tu fait, ô toi que voilà
    pleurant sans cesse,
    dis, qu'as-tu fait, toi que voilà
    de ta jeunesse?

    Mitä olet tehnyt, oi sinä siellä,
    joka itket herkeämättä --?
    Sano, mitä olet tehnyt, sinä siellä,
    mitä olet tehnyt nuoruudestasi?

Ja kun Musset "Rollassaan" julistaa kuolemattomuuden fonografin edessä,
vuosisadan lapsen tuska sielussaan:

    Je suis venu trop tard dans un monde trop vieux,

    Olen liian myöhään tullut liian vanhaan maailmaan.

antaa Verlaine Gaspard Hauserinsa yksinkertaisesti kysyä sydämeltään,
minkä vuoksi hän aina ja kauttaaltaan on epäonnistunut elämänsä
jokaisessa vaiheessa:

    Suis-je né trop tôt ou trop tard?
    Qu' est-ce que je fais en ce monde?
    O vous tous, ma peine est profonde:
    Priez pour le pauvre Gaspard!

    Olenko syntynyt liian varhain vai liian myöhään?
    Mitä teen minä tässä maailmassa?
    Oi te kaikki, vaivani on syvä:
    rukoilkaa Gaspard-raukan puolesta!

Musset ja Verlaine olivat näin, ratkaisevasti, sydämen runoilijoita
kumpikin, mutta tämä "sydän" oli monessa oleellisessa suhteessa
erilainen: Musset'n oli aristokraattisempi, sanoisiko latinalaisempi,
älyllisempi, kun taas Verlaine'in oli avuttomampi, vilpittömämpi ja
naiivimpi.

Sydämen sukulaisuus yhdistää Verlaine'in ja M:me Desbordes-Valmore'in,
tuon herkän, sävelvuolaan naissielun, joka Verlaine'in omien sanojen
mukaan suuressa määrin on vaikuttanut "Sanattomiin romansseihin".
Verlaine pysyi kauan, kuten olemme saaneet nähdä, parnassolaisten
ylimyksellisen ja kylmän taideihanteen lumoissa, kapinoiden kuitenkin
alitajunnassaan sitä vastaan: ratkaisevana murroskautena tutustuttaa
eräs Rimbaud'n artikkeli hänet tähän Musset'n aikaiseen, miltei
tykkänään unohdettuun laulajattareen. Rimbaud'n lainaamat otteet
vaikuttavat häneen miltei ilmestyksenä; niiden valossa ymmärtää hän
paremmin oman itsensä. Ja niinkuin hänen tunteensa aina liikkuivat
superlatiiveissa, koroittaa hän nyt M:me Desbordes-Valmore'in
(varsinkin muotokuvasarjassaan "Kirottuja runoilijoita") miltei
puoli jumalattareksi, sanoen häntä George Sandin ohessa aikakauden
ainoaksi naisneroksi ja kunnioittaen häntä Pyhän Teresan ja Sapphon
myöhäissyntyisenä jälkeläisenä.

Ja tämän ihastuksen saattaa hyvin ymmärtää, eikä vähimmän Verlaine'in
kannalta: M:me Desbordes-Valmore oli epäilemättä lyyrikoista
rikkaan aikakautensa suurimpia, ja syyttä unhoon joutunut. Yksin
Barbey d'Aurevilly, jonka mielestä kaikki kirjoittavat naiset
olivat vastenmielisiä ilmiöitä ja sinisukkia -- M:me de Staël ei
löytänyt armoa hänen silmissään! -- sanoi M:me Desbordes-Valmore'ia
"todelliseksi runoilijaksi", huomauttaen hänen merkillisestä
herkkyydestään ja luontevuudestaan. Nämä ominaisuudet olivatkin
runoilijattaren silmiinpistävimmät, hänen säkeissään on ennen kaikkea
sitä rehellisyyttä ja itse-elämyksen tuntoa, jota Verlaine tarkoittaa
taidemääritelmässään: "L'art tout d'abord doit être et paraître
sincère." (Taiteen tulee ennen kaikkea sekä olla että näyttää olevan
vilpitöntä.) Totisesti, kun selailee noita pieniä, kapeita runovihkoja
hiukan hentoine nimineen, "Pauvres fleurs!", "Pleurs", "Bouquets et
prières", (Kukka raukkoja, Kyyneleitä, Kukkavihkoja ja rukouksia),
saattaa asettua nuoren Paul Verlaine'in kannalle, jonka aivoissa vielä
kummittelivat marmorilohkareet ja kuvanveistokset, mutta jonka korviin
jo silloin kantautui ääniä henkimaailmasta ja sielun alitajunnallisia
aavisteluja. M:me Desbordes-Valmore'in lyriikassa löysi hän vihdoin sen
läheisemmän ja lämpimämmän, jota hän lyriikalta oli kaivannut; löysi
haltioitunutta antaumusta, tunteiden määrättömyyttä ja sydämen naiivia
nöyryyttä. Ja hän löysi tämän kaiken sellaisena, kuin se oli tuossa
herkässä naissielussa asunut, ilman juhlallisia pukuja ja helyjä,
raikkaana, alkuperäisenä, vielä kosteana vuodatettujen kyynelien
jäljiltä tai kimaltaen onnea. M:me Desbordes-Valmore'in lyriikka teki
hänelle täysin tajuttavaksi, että yksinkertaisin arkipäivän elämys voi
olla yhtä järkyttävän, traagillinen ja suuri kuin vuosisatojen takaa
hahmottavat maailmanhistorialliset tapahtumat.

Ja vielä, M:me Desbordes-Valmore'in vaatimattomissa runoissa
paljastui hänelle sanamusiikin tai oikeammin musikaalisen rytmin
tenho. Miten hekumoiden mahtoikaan hänen sielunsa tuudittautua
esim. "Berceuse"-laulun säveliin: rinnastamalla sen ja esim. "Un
grand sommeil noir"-laulun ymmärtää parhaiten Verlaine'in ja M:me
Desbordes-Valmore'in veriheimolaisuuden.

Mutta tämän ihastuttavan runoilijattaren asteikko oli kuitenkin
naisellisesti suppeampi kuin Verlaine'in. Vaikka Verlaine olikin
ensi sijassa sydämen laulaja, mahtui hänen sydämeensä muutakin
kuin rakkautta, sen riemua ja tuskaa -- ja M:me Desbordes-Valmore
ei tuntenut mitään muuta. Verlaine oli sairaampi, rikkinäisempi,
sanoisiko harvinaisempi kuin hänen lyyrillinen sisarsielunsa: M:me
Desbordes-Valmore'in lyriikka herätti hänet, mutta ei häntä ravinnut.

Sitä enemmän Charles Baudelaire'in.

'Suhde' näiden kahden runoilijan välillä oli aluksi hyvinkin
ulkokohtainen. Jo kouluvuosinaan oli Verlaine tutustunut Baudelaire'in
tuotantoon, mutta ettei hän sen erikoisuudesta suuriakaan ymmärtänyt,
selviää jo siitä, että hän pitkät ajat luulee "Fleurs du mal"-kokoelman
nimen kuuluvan -- "Fleurs du mai", Toukokuun kukkia! Mutta kun hän
vihdoin löytää Baudelaire'in, avautuu hänen eteensä maailma, jonka
hän kiihkeästi omaksuu kaikilla vaistoillaan, samalla kuin hän tuntee
miltei kohtalokasta sukulaisuutta sen luojan ja itsensä välillä.

Myöhäissyntyiselle syrjästäkatsojalle ilmenee tämä sukulaisuus
ensiksikin siinä romantiikan ja realismin yhdistelmässä, joka
kummankin lyriikalle oli niin ominaista. Realismin: kuka on niin
yksityiskohtaisen kylmäverisesti analysoinut aineksiaan kuin
Baudelaire, kuka niin tieteellisen tarkasti seurannut erinäisiä,
alitajunnassa asuvia aistimusyhdistelmiä, ja taas kuvannut niitä siinä
määrin todenmukaisesti, kaikkia kiertoteitä ja verhoja karttamalla kuin
hän välittömässä tuoreudessa sekä siinä, että lukija helposti pääsee sen
yksinkertaisen, terveen näkemyksen perille, johon niin paljon hänen
runoudessaan pohjautuu.

Kuvaava hänen runolliselle luomistavalleen on esim. se
"Sagesse"-kokoelman kuuluisimmista soneteista, josta jo toisessa
yhteydessä on ollut puhe ja joka alkaa rivillä:

    L'espoir luit comme un brin de paille dans l'étable.

    Toivo loistaa kuin oljenkorsi tallissa.

Runokuva saattaa alussa oudostuttaa ja tuntua omituisen kaukaa
haetulta. Mutta kun ajattelee Verlaine'iä kulkemassa puolihämyistä
kylänviertä ja vihdoin mietteissään seisahtuvan jonkun mökkipahasen tai
vanhan navetan luo, jonka pimeydessä kullankarvaiset oljet paistavat
hänen silmiinsä, ymmärtää hyvin, kuinka "itsestään" moinen vertaus on
hänen aivoissaan syntynyt, ja myös, että ne aivot eivät suinkaan olleet
rakennetut yksinomaisesti romanttisia kuvitelmia varten.

Ja taas, yhtä oleellista kuin realistinen näkemys oli näille molemmille
runoilijoille, yhtä ratkaisevasti on molempien runous romanttisen
_kaipuun_ ruokkimaa. Verlaine'inkin lyriikasta henkii usein sama
ikävä, jota Baudelaire tarkoittaa huokauksellaan "Anywhere, anywhere,
out of the World", jonnekin, jonnekin, maailmasta pois! Mutta
Baudelaire'ille oli tämä pako tai pakenemisen tarve paljon sairaampaa,
paljon tuskaisempaa kuin Verlaine'ille: Verlaine loi kaipauksestaan
sirot watteaumaiset miniatyyrimaisemansa, jotka heijastavat kaikkia
sateenkaaren ja unen värejä; Baudelaire'in "pois-maailmasta" on ankaran
rajaton imperium, joka hipoo jäisen olemattomuuden rantaa. Hän kaipasi,
kuten hän itse eräässä runossaan on sanonut, vain tyhjyyden autiutta;
hän rakasti enimmän "tähdetöntä yötä", koska kaikkinaiset valot vielä
puhuvat _jotakin_ tuttua kieltä.

Jo tässä huomaa muutoin sen mittasuhteiden erilaisuuden, joka
kauttaaltaan tulee esiin Baudelaire'in ja Verlaine'in runoutta
rinnastettaessa. Baudelaire'illä avautuvat aina näköalat
metafyysilliseen maailmankaikkeuteen; häntä jäytää tietämisen kiduttava
nälkä aivan toisin kuin Verlaine'iä, jolle sielun vegetatiivinen
olotila usein oli runouden kannalta hedelmällisintä.

Heidän dualisminsa tarjoaa tältä kannalta mitä mielenkiintoisimman
aineiston: se näyttää, miten lähellä he olivat toisiaan, ja taas heidän
suuret eroavaisuutensa. Itse ulkonaiset piirteet ovat hämmästyttävässä
määrässä samanlaiset. Molemmat olivat Ranskan lyriikan väkivähäisimpiä
ja häikäilemättömimpiä sensualisteja; siitä heidän runoutensa hehku ja
sen näennäisesti jyrkkä kaksinaisuus. Baudelaire on jälkeenjättämissään
papereissa sanonut, että jokaisessa ihmisessä on kaksi vastakkaista
pyrkimystä, "toinen Jumalan, toinen Saatanan puoleen", ja hänen
runoutensa osoittaa ensimmäiseltä riviltä viimeiselle, kuinka
väkivaltaista tämä taistelu oli. Samaa todistavat ne nimet, joita hän
on runoilleen valinnut, ja joista varsinkin eräs -- "Spleen et Idéal"
-- voisi olla hänen kokonaistuotantonsa mottona. Ja mitä on Verlaine'in
lyriikka muuta kuin herpaumatonta taistelua samojen voimien kesken?
Molemmat, sekä Baudelaire että Verlaine, ovat nyyhkyttäneet Madonnan
jalkojen juuressa, kaivaten omaa menetettyä puhtauttaan, ja molemmat
ovat tuskaisina herjanneet lihanhimoaan, tietoisina sen kammottavasta
orjuutuksesta. Baudelaire'in huulilta on purkautunut kiihkeä
rukous, että Herra antaisi hänelle voimia katsoa omaa ruumistaan
ilman vastenmielisyyttä: rukous on järisyttävä intohimoisessa
intensiivisyydessään. Ja juuri siksi, että hän on valinnut kielen
kaikkein leppymättömimmät sanat kuvatakseen ja häväistäkseen Eroksen
valtaa, ymmärtää miten pääsemättömästi hän itse oli sen lumoissa.
Verlaine vuorostaan huokaa, että Jumala armosta tappaisi hänen
väkivaltaiset himonsa -- "Ah, tuez mon esprit, et mon coeur, et mes
sens!" -- sanoen että juuri "aistillinen rakkaus, tuo kauhea" (cette
chose cruelle) erottaa hänet Jumalasta. Eräässä toisessa kohdin purkaa
hän ryöppyävänä sanakoskena koko itseinhonsa Naisen yli: hän on tuskin
enää tietoinen sanoista, jotka tulvivat hänen huulilleen, hän tuntee
vain tarvetta solvata, alentaa, syyttää:

    Gueuse inepte, lâche bourreau,
    horrible, horrible, horrible femme!

    Kelvoton hutsu, kurja pyöveli,
    inhoittava, inhoittava, inhoittava nainen!

Ja mikä oli siis oleellinen eroavaisuus Baudelaire'in ja Verlaine'in
dualismissa? Sama mittasuhteiden ero, mikä oli huomattavissa niiden
maailmojen välillä, jotka Baudelaire'in ja Verlaine'in romanttinen
maailmastapois-kaipaus nostatti. Baudelaire'in 'lihan himo' on paljon
hirvittävämpää, tahtoisi sanoa helvetissä syntynyttä, kun taas Verlaine
vilpittömästi kamppailee fyysillisiä viettejään vastaan. Baudelaire
halveksii naista intellektuaalisesti ja eetillisesti alempivaistoisena
olentona, miltei eläimenä -- samaten kuin esim. Alfred de Vigny,
myöhemmin Albert Samain; -- joten hänestä sukupuolinen yhtyminen
sinänsä, objektiivisesti, on jotakin häpeällistä. Verlaine sen sijaan
toteaa, omien yksilöllisten kokemustensa perusteella, että nainen
hänelle itselleen on perikato ja turmio, ja sen vuoksi ponnistelee
hän vapautuakseen. Hänen epätoivonsa ei kasva omien yksilöllisten
mittasuhteitten yli kuten Baudelaire'in. Myös katumuspukuihin puettuina
erottaa heidät helposti toisistaan. Verlaine'in katumuksessa on
antaumusta ja luottamusta: Baudelaire ei milloinkaan tunne olevansa
lapsen suhteessa jumaluuteen -- muuta kuin ehkä koristeellisessa
mielessä -- niin väkivaltaisesti kuin hänen kätensä hapuilevatkin
Pyhän Äidin viitanpoimuja. Syyttä ei Anatole France olekaan sanonut
Baudelaire'istä, että jos hän oli kerran kristitty, oli hän erinomaisen
_huono_ kristitty.

Ja edelleen, niin suuresti kuin Verlaine ihaili Baudeialre'in
"keinotekoisia paratiiseja" ja tunsi niihin kuuluvansa, niin ilmeisiä
dekadentteja kuin molemmat olivatkin -- vaikka Baudelaire'in aikoina
tämä nimitys ei vielä ollut käytännössä -- voimme tässäkin nähdä
heidän erilaisuutensa. Verlaine sanoo kyllä kaiken "terveen ja
tavallisen" olevan itselleen vastenmielistä, eikä suinkaan vähimmän
runoudessa, mutta tämä terveen vierominen ei pohjaudu hänellä siihen
miltei epäinhimilliseen ylpeyteen, joka Baudelaire'ille oli ominaista
ja joka pani hänet tuntemaan oman eristetyn poikkeusasemansa, ja
nauttimaan siitä. Verlaine vaatii runoilijalle oikeutta liikutella "les
choses funèbres", kammottavia asioita, kevytmielisestikin, ja olla
tuttavallinen sen suuren "Pince-sans-rire'in" kanssa, jota kammoksi
nimitetään. Hänen kauhunkuvitelmissaan on aina jotakin leikkisää, jota
turhaan etsii jylhältä Baudelaire'iltä. Kuinka toisista maailmoista
ovatkaan kotoisin esim. Baudelaire'in "Une Martyre", Marttyyri, jossa
hän kuvaa hirvittävää himomurhaa, ja taas Verlaine'in "La Grâce",
Armo, kokoelmassa "Jadis et naguère"! Verlaine antaa pienen armaan
kreivittären pitää pitkiä puheita omantuntonsa kanssa, murhatun
miehensä pää kädessään, mutta lukijasta tuntuu koko ajan, että tuo
kaamea järjestely on _huvittanut_ runoilijaa. Näissä molemmissa
runoissa on paljon samoja sanoja ja kuvia, mutta näiden sanojen ja
kuvien tunnearvot eivät ole vastaavia.

Eräs sana toistuu muutoin usein sekä Baudelaire'in että Verlaine'in
lyriikassa, mutta kumpikin on antanut sille oman persoonallisen
tunnesävyn: _spleen_. Baudelaire'in spleen, eli _l'ennui_,
jota nimitystä hän vuorotellen käyttää, ei enää ole tästä
maailmasta, vaan saa "iäisyyden mittasuhteet"; Verlaine'in ikävä on
epämääräistä riutumista, tahtoisi sanoa kaihoa, elleivät meikäläiset
kuutamorunoilijat olisi hyvää sanaa pilanneet. Myöskin niin mutkattoman
yksinkertainen substantiivi kuin _la pluie_, sade -- varsinkin syyssade
-- on jo sointiarvoltaan heille erilainen. Molemmat rakastavat sitä;
Baudelaire'in sanat, että hän on "sateisten maitten ruhtinas", voisi
soveltaa heihin kumpaankin. Mutta Baudelaire'in sateessa on
hekumallisuutta ja myrkyttävää ikävää; se välittää hänelle -- ja
lukijalle -- viestin jostakin suuren olemattomuuden ja tyhjyyden
mailta; Verlaine'illä taas sade itkee ja soi, tuoden muassaan outoa,
lempeätä viihdytystä. Baudelaire'in "pluie" oli miltei filosofinen
ilmiö, Verlainehile se oli -- lyriikkaa.

Ja näin olemme jälleen kehämme alkupisteessä: siinä missä
Baudelaire'illä avartuvat metafyysilliset näköalat, on Verlaine
"uniquement poète", vain runoilija. Baudelaire'ille oli runous
kauttaaltaan kuin iäisten probleemien matemaattista asettelemista,
Verlaine'ille taas oli se helppoa ja siunattua, se oli osa hänen
verenkiertoaan, hänen hengitystään. L'art poétique-runossaan hän on
sanonut, että kaiken lyriikan tulee olla kuin sattumoisin syntynyttä
tai 'ihanaa seikkailua'; muutoin, huomauttaa hän, on se pelkkää
"kirjallisuutta", ja kirjallisuus ei enää ole lyriikkaa. Baudelaire'in
parnassolainen kauneusihanne taas oli plastillista laatua: eräässä
kuuluisassa sonetissaan antaa hän Kauneuden sanoa vihaavansa "liikettä,
joka saattaa linjat epäjärjestykseen" -- sellainen ihanne tuomitsee
_a priori_ kaiken sattumoisin syntyneen!

On muutoin vahinko, ettei Verlaine'in kuuluisaa ohjelmarunoa ole
olemassa suomenkielisenä, sillä se selittää paremmin kuin pitkät
teoreettiset esitykset, mitä Verlaine vaati itseltään, minkä tapaisen
runouden hän asetti yläpuolelle muiden, sekä miksi hän kirjoitti
juuri niin kuin hän kirjoitti. Minään varsinaisena opinjulistuksena
ei sitä kuitenkaan ole pidettävä: sellaiseksi on sillä liian suuressa
määrin itseripin luonne. Ja vielä, Verlaine oli kerta kaikkiaan liian
impressionistinen, tahtoakseen asettua jonkin koulukunnan perustajaksi
ja johtajaksi. Haastattelijoille, jotka pyrkivät tiedustelemaan
hänen "oppiaan", pudistikin hän aina hymähtäen päätään: "Sellaista
ei minulla ole", vastasi hän vain, "minun ainoa sääntöni on hetken
vaikutelma." Mutta taas, hetken vaikutelmistakin, silloin kun ne
jatkuvat samanlaisina, voi kiteytyä jotakin yhtenäistä ja synteettistä.
Me olemme jo "Sanattomien romanssien" yhteydessä nähneet, että
musiikki kuului hänen mielestään runouden olemukseen. Varsinkin tässä
suhteessa asettuu Verlaine, ja hänen kanssaan 1880-luvun lyriikka
yleensä, tietoisesti parnassolaisten ihannoimaa veistokuvallisuutta
vastaan. Jo monet runokokoelmain nimet viittaavat siihen läheiseen
yhteyteen, jossa runous ja säveltaide näinä aikoina olivat toisiinsa,
esim. sellaiset kuin Verlaine'in "Sanattomat romanssit" ja Moréas'in
"Laulut" (Cantilènes), mainitaksemme muutamia esimerkkejä. "L'art
poétique" esittääkin vaatimuksen runon musikaalisuudesta ensimmäisenä
ja tärkeimpänä:

    De la musique avant toute chose,
    et pour cela préfère l'Impair
    plus vague et plus soluble dans l'air,
    sans rien en lui qui pèse ou qui pose.
    -- --
    -- --
    De la musique encore et toujours!
    Que ton vers soit la chose envolèe
    qu'on sent qui fuit d'une âme en allée
    vers d'autres cieux à d'autres amours.

    Musiikkia ennen kaikkea,
    ja niinpä valitse Pariton,
    epämääräisempi, ilmaan haihtuvampi,
    jossa ei mikään paina eikä pöyhkeile.

    Musiikkia yhä ja aina!
    Olkoon runosi kuin lentoonlehahdus,
    jonka tuntee kohoavan sielusta,
    kun se suuntaa matkansa toisia
    taivaita ja toisia rakkauksia kohti.

Musikaalisuuden vaatimukseen liittyy Verlaine'illä välittömästi
kaiken keveän ja epämääräisen ihannointi: hän asettaa vastakkain
värin ja vivahduksen, tuomiten jyrkästi edellisen. Väri sinänsä on
liian aineellista ja raakaa, se ei salli mitään haipuvia ylimenoja
ja pehmeitä puoliääniä kuten vivahdus, eikä osaa tulkita sisäisen
näkemyksen tai oikeammin aavistelun eri asteita. Samasta syystä
tuomitsee hän myös loppusoinnut, vaikka olemmekin nähneet, ettei hän
itse puolestaan niistä milloinkaan luopunut, koska ne hänen mielestään
rajoittavat liiaksi runoa. "Kuka kuuro lapsi tai hullu neekeri on
tekaissut meille tuon viidenpennin helyni" kysyy hän edempänä samassa
runossaan. Että hän kuitenkin myöhemmin tarkisti kantansa tässä
suhteessa, käy ilmi eräästä hänen epigrammistaan, jossa hän sanoo
-- valittaen kylläkin -- että loppusointu kerta kaikkiaan kuuluu
ranskalaiseen runouteen, koska tämä muutoin kuulostaa kaiuttomalta.
Kuvaava on vihdoin se "L'art poétique'in" loppusäkeistö, jossa hän
tuomitsee kaiken valmiin ja tietoisesti luodun runoudessa:

    Que ton vers soit la bonne aventure
    éparse au vent crispé du matin,
    qui va fleurant la menthe et le thym...
    Et tout le reste est littérature.

    Olkoon runosi suotuisa seikkailu,
    aamutuulen virissä ilmoille lehahtava,
    mintulta ja timjamilta tuoksuava...
    Ja kaikki muu on kirjallisuutta.

Jos olisi yhdellä sanalla luonnehdittava sitä ihannetta, jonka "L'art
poétique" näin asettaa runoudelle, olisi se kai aivan yksinkertaisesti
laulu, tai ehkä tarkemmin määriteltynä "harmaa laulu": ei mitään
paatosta, ei deklamoivaa kaunopuheisuutta, ei heliseviä riimejä, ei
muotokiinteyttä -- sointuja vain, vivahtelua, tuoksua, ilmavuutta,
"sanattomia romansseja". Eli toisin sanoen, tämä ihanne on kauttaaltaan
vastakkainen sille, jonka Gautier määrittelee "L'art"-runossaan --
ja joka oikeastaan sisältää kappaleen parnassolaisten ohjelmaa --:
siinä missä Verlaine ylistää runouden korkeimpana muotona onnellista,
tuoksuavan aamutuulen myötä syntynyttä improvisointia, siinä ylistää
Gautier heltiämätöntä, tietoista työtä, kiinteyttä ja viivaselkeyttä.
"Oui, l'oeuvre sort plus belle", sanoo hän kohta runonsa alkusäkeessä,
"d'une forme au travail rebelle -- vers, marbre, onyx, email." [Niin,
taideteos nousee ihanampana muodosta, joka uhmaa työtä -- oli se sitten
runo, marmori, onyksi, emalji.] Ja edempänä:

    Lutte avec le carrare,
    avec le paros dur
    et rare,
    gardiens du contour pur.
    -- --
    D'une main délicate
    poursuis dans un filon
    d'agate
    le profil d'Apollon.
    -- --
    Sculpte, lime, cisele;
    que ton rêve flottant
    se scelle
    dans le bloc resistant!

    Kamppaile kera Carraran marmorin,
    kera kovan ja harvinaisen Paroksen,
    puhtaan ääriviivan vartijain.

    Tavoittele herkin käsin
    agaattisuonessa Apollon profiilia.

    Veistä, hio, siselöi;
    kiinnittäköön kestävä harkko
    aineettoman unelmasi.

Mutta meidän ei edes tarvitse mennä Gautier'hen saakka etsiäksemme sitä
taustaa, jota vastaan "L'art poétique" on nähtävä: Verlaine'in oma runo
"Épilogue" (kokoelmassa "Poèmes saturniens") esittää sen täydellisen
vastakohdan. Tästä runosta on ollut puhe jo toisessa yhteydessä, joten
voimme sen sivuuttaa lainaamalla vain loppusäkeistön, mistä runon
synteesi käy ilmi:

    Nous donc, sculptons avec le ciseau des Pensées
    le bloc vierge du Beau, Paros immaculé,
    et faisons-en surgir sous nos mains empressées
    quelque pure statue au péplos étoilé.

    Veistäkäämme siis ajatuksen taltalla
    Kauniin neitseellistä kiveä, tahratonta Parosta,
    ja kohotkoon innokkaissa käsissämme
    jokin puhdas tähtiviitta veistos.

Ja jos nämä molemmat runot, "L'art poétique" ja "Épilogue",
luonnehtivat sitä kehityskulkua mikä Verlaine'in omassa runoudessa
tapahtui, jännittyy niiden varaan myös Ranskan koko silloinen --
ja osittain myös yleismaailmallinen -- lyriikka. "L'art poétique"
oli lähtökohta, osviitta: sitä tietä, jonka Verlaine tässä runossa
on viitannut, on Ranskan myöhempi runous kulkenut. Verlaine'in
itsensä sanotaan kerran huudahtaneen, kun oli puhe parnassolaisuuden
ihanteesta: "Du bois, du bois et encore du bois!", tarkoittaen sillä
sitä kuivakiskoista ja puisevaa, sitä asiallisen kouriintuntuvaa,
jonka objektiivisuuden ja tieteellisyyden tavoittelu usein saattoi
tuoda parnassolaisten lyriikkaan. Tämän kouriintuntuvan vastakohdaksi
asetti myöhempi runous symbolin: sen edustajia ei enää tyydyttänyt
parnassolaisten ulkokohtainen kuvailu tai tieteellis-filosofinen
mietiskely, vaan he pyrkivät runoudelleen valloittamaan uusia
maa-aloja, näkyväisen ilmiömaailman tuolla puolen. Mutta he eivät
tahtoneet "määritellä" ja rajoittaa näitä uusia maa-aloja tai kuvailla
niitä kuvailun itsensä vuoksi; he etsivät ennemmin kaiken oleellisen
sielua, _l'esprit des choses_, elämän vaihtuvien ja haihtuvien
ilmiöiden ja pintaliikunnan alta. Romantikkoja? tavallaan kyllä, sillä
koskaan ei runoilijan personallista näkemystä ole pidetty niin pyhänä
kuin nyt, mutta he eivät 'anna' itseään samalla tavoin kuin esim.
Musset: he pukevat sieluntilansa symboleiksi, projisioivat kaipauksensa
tai riemunsa maisemakuviin tai musikaalisiin sointuyhtymiin, ja
suggeroivat sitä tietä lukijan, herättäen hänessä saman tunnelman ja
aistimusvaikutelman mikä hallitsi heitä itseään luomisen hetkellä.

Kaikkein parhaimmin ymmärtää tämän 'uuden', jota symbolistit pyrkivät
taiteessaan välittämään, kun vertailee toisiinsa esim. Leconte de
Lisle'in ja Henri de Régnier'n runoa. Myöskin edellinen käytti viljalti
kuvia: suurissa, komeissa, plastillisen konkreettisissa näyissään
tulkitsi hän ikuisia totuuksia, Ihmisen ääretöntä yksinäisyyttä ja
voimattomuutta ja toisaalta Luonnon leppymättömyyttä, jota mitkään
rukoukset eivät saa heltymään. Mutta tämä Leconte de Lisle'in
"symbolismi" on ajattelijan aivokuvia tai tauluja, joita ulkomaailma
välittää hänen silmänsä verkkokalvolle; Régnier ja 1890-luvun nuoret
eivät niin paljon _ajattele_, he uneksivat, ja heidän symbolinsa ovat
unelmain ja mielikuvain epämääräisen kalpeita ja täysin abstraktisia
kiteytymiä. Edellisen polven käyttämillä symboleilla oli oma säädetty
"merkityksensä", Régnier'n kuvat tulkitsee lukija oman yksilöllisen
temperamenttinsa mukaan. Ja siinä missä Leconte de Lisle'in "symboli"
vetoaa pääasiallisesti lukijan älyyn ja plastilliseen vaistoon, siinä
vetoaa Régnier'n runous kaikkiin aistimuksiimme.

Aivan vaistomaisesti etsii kaikki 'uusi' itselleen uusia
ilmenemismuotoja. Niin myös symbolismi, luodessaan itselleen uuden,
väljemmän, yksilöllisemmän runopuvun. Miltei halveksien tai ainakin
yliolkaisesti suhtautuu Verlaine'iä seurannut polvi esim. Leconte
de Lisle'iin, aikaisemman polven epäjumalaan -- nuorista oli hän
"klassikko", ja sellaisena tuomittava, kunnioitusta ansaitseva,
mutta aikansa elänyt runoilija, joka käytti ikäviä ja kaavamaisia
aleksandriineja. Minkä vuoksi täytyi runon olla sidottuna määrättyihin
muotoihin, kysyivät he, sonetteihin tai aleksandriineihin, joiden
määrätyt loppusoinnut kerta kaikkiaan, jo etukäteen, kahlehtivat
ajatuksen: miksei ennemmin noudattaisi kulloinkin _sisäistä_ rytmiä,
ja luoda lakkaamatta myös muodossa jotakin yksilöllistä ja omaa?
Ensimmäinen askel olikin "puoliriimien" yhä runsaampi käyttö --
sen pidemmälle ei esim. Verlaine itse milloinkaan mennyt --: ei
"riimattu" enää silmää varten, kuten parnassolaiset olivat vaatineet,
vaan yksinomaan _korvaa_ varten. Toisena ja varsin luonnollisena
askeleena oli runon täydellinen 'vapauttaminen'. Miksei jokainen saanut
kirjoittaa oman päänsä ja yksilöllisen runousoppinsa mukaisesti,
rytmillistä proosaa, musiikkia, loppusoinnutonta runoutta, pahimmassa
tapauksessa, mutta vain silloin, sonettejakin, jos se, ihme kyllä,
sattuisi jotakuta miellyttämään? "Si le rythme est beau", sanoo de
Régnier, "peu importe le nombre du vers", jos rytmi on kaunis, vähätpä
säkeitten lukumäärästä. Väittipä eräs -- Mallarmé -- ettei "proosaa"
edes ollut olemassa, ja että kaikki on rytmiä ja runoa, kun vain korva
oppii kyllin herkäksi!

Luonnollista on, että moiset runouden lait usein johtivat in absurdum.
Symbolistinen runous on useinkin pelkkää hekumointia värivivahduksissa,
samalla kuin "piirustus" -- ajatuksen kiinteä struktuuri -- kokonaan
on syrjäytetty. Varsinkin ensimmäisessä hurmiossa tehtiin hyvin paljon
syntiä hyvää makua, vieläpä järkeäkin vastaan. Muka individualismin
ja yksilöllisen vapauden pyhässä nimessä koettivat nämä nuoret
'voittaa' omansa ja tovereittensa saavutukset keksimällä yhä oudompia
aistivaikutelmia, yhä merkillisempiä sana- ja sointuyhdistelmiä ja
lauseopillisia harvinaisuuksia. Ja juuri siksi, että he ulkonaisesti
eivät voineet nojautua mihinkään tuttuun, varmaan, valmiiksi viljeltyyn
ja turvalliseen, aleksandriiniin tai sonettiin, kärsivät vähemmän
lahjakkaat ja omaperäiset heidän joukossaan ennen pitkää auttamattoman
haaksirikon, sillä vapaan runomitan käyttäjältä vaaditaan tavallaan
vieläkin herkempää runollista tahtia ja taidevaistoa kuin siltä,
jonka taideihanne lähentelee klassillista. Monet oikeauskoisimmat
symbolistit ja vapaan riimin palvojat taas tarkistivat aikaa voittaen
kantansa. Esim. Moréas, joka kuumaverisimmin esitti nuoren koulukunnan
aatteita 1880-luvun lopulla ja 1890-luvun alkupuoliskolla, on sittemmin
kirjoittanut klassillisen selkeätä ja viivapuhdasta aleksandriinia.
Toiset vihdoin -- sillä symbolistit eivät suinkaan muodostaneet mitään
suljettua, yhtenäistä koulukuntaa -- eivät alun alkaenkaan kallistaneet
korvaansa äärimmäisyyssuunnan houkutuksille. Esim. Samain, joka on kai
symbolismin suurimpia nimiä, ei koskaan luopunut aleksandriinistaan,
ja de Régnier, toinen suuri mestari, karttoi varman vaistonsa tukemana
kaikkea sitä irtonaista, kuritonta ja epäloogillista, johon monet
hurmahenget -- varsinkin Gustave Kahn -- niin helposti eksyivät
tavoitellessaan uutta ja yksilöllistä.

Ja Verlaine'in suhde tähän nuoreen polveen, joka kunnioitti häntä
mestarinaan ja jonka edustajat tulivat esikoisineen hänen luokseen,
samalla tavoin kuin aikaisemman polven nuoret olivat uhranneet
Leconte de Lisle'ille ja Verlaine'in itsensä ikätoverit Victor
Hugolle? Yltiöpäisimmistä vapaan riimin palvojista hymähtää hän kyllä
leikillisesti eräässä runossaan: "Leur cas est fou, mais leur âge est
superbe", heidän asiansa on mieletön, mutta heidän ikänsä on mainio,
vaikkakin hän sanoo, että heidän vakaville ponnisteluilleen ei henno
nauraa. Mutta hän ei voinut olla tuntematta henkistä sukulaisuutta
näiden nuorien kanssa. Heidän tapansa suhtautua eri ilmiöihin, heidän
näkemyksensä laatu, heidän taideihanteensa oli hänelle läheinen ja
rakas. Heidän palava Baudelaire-jumalointinsa sekä se hartaus, jolla
he iltaseuroissaan lausuivat Arthur Rimbaud'n rytmillistä proosaa,
oli tietysti omiaan yhä lujittamaan tätä sukulaisuuden tunnetta.
Se ilmeinen kiintymys, joka monilla näistä nuorista oli kaikkeen
yölliseen, epätavalliseen ja riutuvan hekumalliseen -- siitä heidän
nimityksensä "Dekadentit" -- saavutti niinikään vastakaikua siinä
runoilijassa, joka niin kaunopuheisesti oli puoltanut runon oikeutta
ottaa käsiteltäväkseen juuri sielunelämän yöpuolia. Lainaamalla nimensä
näitten Symbolistien tai Dekadenttien lukemattomiin julkaisuihin
(vivahduseroon ryhmien välillä ei meillä ole syytä yksityiskohtaisemmin
puuttua), ja painattamalla runojaan niissä, tahtoikin Verlaine
osoittaa myös ulospäin yhteenkuuluvaisuuttaan ja yksimielisyyttään
heidän kanssaan: esim. "La Vogue"-lehdessä nähtiin usein hänen
kynänsä tuotteita, ja "La Cravache" julkaisi palstoillaan miltei koko
"Parallèlement"-kokoelman. Mutta, kuten sanottu, kun haastattelijat
kääntyivät hänen puoleensa ja pyysivät häntä selostamaan koulukuntaansa
ja sen opinkaavoja, torjui hän poikkeuksetta heidät luotaan: hän ei
tahtonut puhua muuta kuin omissa nimissään, eikä koskaan esiintynyt
minään "johtajana" -- muuta kuin tietysti iloisissa iltaseuroissa,
joissa nämä nuoret lukivat hänen runojaan ja taputtivat niille
käsiään! Ja niinikään oli hän aina valmis huomauttamaan niille,
jotka haltioituneina puhuivat "uudesta taiteesta", että hän ja hänen
ystävänsä monessa suhteessa olivat vain edelleenkehittäjiä. Vaikka
esim. Baudelaire'in "Petits poèmes en prose" ovat näennäisesti
kirjoitetut suorasanaiseen muotoon, on runoilija niissä tavannut juuri
sen sisäisen rytmin, johon vapaan runomuodon palvojat pyrkivät, ja
Rimbaud'n "Le bateau ivre" edustaa juuri sitä symbolistista runoutta,
jonka he itse yhä vielä asettivat kaikkein korkeimmalle.

Baudelaire ja Rimbaud olivat kuitenkin yksityisiä ilmiöitä: olemmehan
nähneet, että yleinen makuihanne ennen "Sanattomia romansseja"
ja "Viisautta" puolsi marmorista liikkumattomuutta. Ja kuka oli
aikaisemmin ranskankielellä nähnyt sellaista haaveellista ja ihanaa,
ja kuitenkin todellisuuteen pohjautuvaa unta kuin esim. Henri de
Régnier, Viélé-Griffin, nuorena kuollut Ephraim Mikhaël, monia
muita mainitsematta? Verlaine'ille ja 1890-luvun symbolisteille on
näin annettava se ehdoton tunnustus, että he, avartamalla Runon
valtakuntaa näkyväisen ilmiömaailman toiselle puolen, ovat musikaalisen
herkistetyissä säkeissään luoneet uusia kauneusarvoja, joita
ranskalainen lyriikka ei ole ennen tuntenut, ja joita ilman se --
kaikessa rikkaudessaankin -- olisi paljon köyhempi.

Musset on kerran, sonetissaan "Tristesse", tunnustanut, että ainoa
hyvä, minkä elämä on hänelle jättänyt, on muisto joskus vuodatetuista
kyynelistä: on kuin hän juuri surussaan, itkiessään omaa kohtaloaan,
olisi rehellisimmin ja täysimmin ollut oma itsensä, sekä runoilijana
että ihmisenä. Tätä tunnustusta ajatellen huomaa vielä kerran sen
läheisen veriheimolaisuuden, joka yhdistää toisiinsa "Rollan" ja
"Öiden" runoilijan ja taas "Sanattomien romanssien" laulajan. Sillä
eikö myös Paul Verlaine'in runo, silloin kun se parasta ja aidointa on,
ole ennen muuta "ihanaa itkua" -- tiedotonta ja salattuihin vaistoihin
pohjautuvaa, kipeässä subjektiivisuudessaan inhimillisen yleispätevää
ja epäpersoonallista, ja sen vuoksi yhtä kuolematonta kuin ihmislasten
polvi polvelta uusiutuva murhe?



KÄYTETTYÄ LÄHDEKIRJALLISUUTTA.


 Berrichon, P.: J.-A. Rimbaud. Paris 1912.
 Bonnet, G.: Paul Verlaine et ses contemporains. Paris 1897.

 Carez, F.: Auteurs contemporains. Liege 1897.
 Cazals, F.-A, et Le Rouge, Gustave: Les demiers jours de Paul
     Verlaine. Paris 1911.

 Donos, Charles: Verlaine intime. Paris 1898.
 Dupuy, Ernest: Paul Verlaine et ses contemporains. Paris 1897.

 Gourmont, R. de: Promenades littéraires, I. Paris 1904.
 Gregh, F.: Etude sur Victor Hugo, suivie de pages sur Verlaine.
    Paris 1905.
 Jørgensen, Johannes: Essays. København 1906.

 Kahn, Gustave: Symbolistes et decadents. Paris 1902.

 Lehtonen, J.V.: Tutkimuksia Theophile Gautier'n runoaiheista.
    Helsinki 1913.
 Lepelletier, Edmond: Paul Verlaine, sa vie, son oeuvre. Paris 1907.

 Morice, Charles: La littérature de tout à l'heure. Paris 1889.

 Pacheu: De Dantea Verlaine. Paris 1897.
 Pellissier, G.: Etudes de littérature contemporaine, I. Paris 1904.

 Rimestad, Chr.: Fransk poesi i det nittende aarhundrede.
    København 1905.

 Seche, A., et Bertaut, J.: Paul Verlaine. (Sarjassa La vie anecdoti
    que et pittoresque des grands écrivains.) Paris.

 Tournoux, G.A.: Bibliographie Verlainienne. Leipzig 1912.

 Verlaine, Paul: OEuvres completes I-V. Paris 1900.
 Verlaine, Paul: OEuvres posthumes. Paris 1903.

 Zilliacus, Emil: Den nyare franska poesin och antiken.
    Helsingfors 1905.
 Zweig, Stefan: Paul Verlaine. Berlin 1905.

Lisäksi lukuisia kirjoitelmia ja tutkielmia eri aikakauslehdissä,
etupäässä ranskalaisissa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Paul Verlaine - Hänen elämänsä ja runoutensa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.