Title: Äidit - Romaani kansannaisista
Author: Finne, Jalmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Äidit - Romaani kansannaisista" ***


ÄIDIT

Romaani kansannaisista

Kirj.

JALMARI FINNE



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1915.



ENSIMÄINEN LUKU.


Mari seisoi tuvan lieden luona ja valmisti illallista työstä
palaaville. Hän oli viisikymmenvuotias, mutta näytti paljon
vanhemmalta, sillä vartalonsa oli hiukan kumarassa, ja raskaan
raatamisen jäljet näkyivät käsien kyhmyisissä sormissa ja kasvojen
rypyissä. Liedessä oli kolmijalalla pata. Hän kohenteli tulta sen alla
ja hämmensi kauhalla keitosta. Käsi liikkui aivan koneellisesti,
niinkuin hän vuosikymmeniä oli samalla tapaa tässä seisonut ja yhä
uudistuva sama jokapäiväinen työ oli tappanut hänessä kaikki ajatukset.

Tuvan perällä istui matalalla rahilla kyyryssä hänen äitinsä,
talon vanha emäntä Helena, liekutellen kehdossa olevaa lasta, hiljaa
hyräillen ja huojuttaen harvalleen ruumistaan kehdon liikahdellessa.
Hän oli jo aivan kumaraan mennyt vanhus, iältään yli seitsemänkymmenen,
tukka harmaa ja harventunut, kasvot täynnä ryppyjä, hampaaton suu
kuopallaan ja leuka sen johdosta liiaksi ulkoneva. Ainoa, mikä hänessä
herätti erikoista huomiota, oli tummanharmaiden silmien loiste, joka ei
vieläkään ollut sammunut.

Tuvassa oli aivan hiljaista, kuului ainoastaan kehdon tasainen keinunta
pirtin palkeilla tai kauhan synnyttämä heikko kalahdus, kun se sattui
koskettamaan padan laitaan. Lapsi alkoi hiljaa valittaa.

-- Saisi se Alma jo tulla, sanoi Helena. -- Lapsi kaipaa rintaa.

-- Eiköhän nuo jo kohta tulekin työstä, vastasi Mari. -- Johan päivä on
mennyt metsän taakse.

-- Kyllä ne tänään viipyvät hiukan kauemmin kuin tavallisesti.

-- Koettavat kai jouduttaa töitä.

Oli jälleen hiljaista, kehto vain liikkui hiukan kovempaa lapsen
äännellessä.

-- Alma on ollut taas vähän rasittuneen näköinen, sanoi Helena. -- Eikä
se ihme olekaan. Onhan lapsi vasta kahden kuukauden, ja Alma saa jo
olla täydessä työssä. Saisi ne miehet hiukan säästää häntä.

-- Ei auta säästää, kun ei ole kylliksi työvoimaa ja kevättyöt pitävät
kiirettä. Huomenna kai täytyy minunkin mennä auttamaan, niin sanoi
Kalle.

-- Kyllähän Kalle raataa jaksaa, mikäs häntä vaivaisi, mies kun on ja
roteva, mutta on sinullakin tässä työtä enemmän kuin kylläksi.

Helena liekutti jälleen kehtoa hiukan vinhempaan sanoen:

-- Ss, Annamaija, älä itke, äiti tulee kohta... Kallen pitäisi muistaa,
ettet sinä ole ihan tervekään.

-- Ei se tuo sairaus niin vaarallista ole, onhan joskus pistosta rinnan
alla ja kyljissä, mutta meneehän se ohi. Onhan sitä sellaista
jokaisella naisella, kun vanhemmaksi tulee.

-- Niin, onhan sitä, onhan sitä, jumala kyllä jokaiselle senkin
koettelemuksen lähettää.

Mari hieman keikautti päätään ja lausui:

-- Ei siitä jumalaa tarvitse syyttää, kyllä se miesten on syytä. Olen
tässä toisinaan ajatellut, että mitä sitä Kallenkaan tarvitsi minulle
laittaa kymmenen lasta, kun ei niistä eloon ole jäänyt kuin kolme. Ja
tuskin olo niillekään hyväksi tulee, Hilmalle Helsingissä, Eskolle
täällä ja Emmalle Mäkelän torpassa. On tämä elämää!

-- Älä sano sillä tapaa, jumala meille lähettää koettelemukset, jotta
me nöyriksi tulisimme. Ehkä oli noille pienille parempi, että pääsivät
ajoissa tästä maailmasta. Johan sitä minunkin aikani olisi tullut. Ja
kysynhän minä tuota, että mitä tehtävää minullakaan on enää maailmassa.
Työtä en jaksa tehdä enkä ole tässä muuta kuin teidän vaivoinanne ja
vastuksinanne.

-- Älkää nyt, äiti, sillä tavalla sanoko, virkkoi Mari, ja hänen
ääneensä tuli lämmin sointu. -- Ettehän te tässä ole kenenkään tiellä
tai vastuksina.

-- Mutta kun tahtoisi jotain tehdä eikä enää jaksa.

-- Levätä on teilläkin jo aika. Olettehan te jo raatanut.

-- Niin, niin, olenhan minä sitä tehnyt, eikä kai tämä tila olisi
sellainen kun on, ellei olisi raadettu. Mutta kun tulee vanhaksi, niin
ajattelee asioita vähän toisin kuin silloin, kun mukana hyöri. Katselee
ja ajattelee. Sinä voisit sanoa sille Eskolle, että hän vähän säästäisi
Almaa, muuten se ihan väsyy. Saa valvoa lapsen kanssa toisinaan yöllä
ja aina olla päivät työssä. Pitäisi Eskon ajatella, ettei sitten enää
sovi vaatia muuta. Odottaisi.

-- Ei ne miehet odota eikä ne sitä ajattele. Ja suuttuisi kai tuo
kovasti, jos sanoisi jotain. Ja mitä sanoisi Almakaan? Eiköhän tuokin
alistuisi? Alistuisi, niinkuin jokainen saa alistua, tahtoo tai ei.

Helena oli vähän aikaa vaiti.

-- Minä en tiedä, mutta toisinaan on minusta tuntunut siltä, kun kaikki
ei olisi oikein, niinkuin on.

Mari hiukan sävähti ja Helenakin vaikeni. Näin eivät he koskaan vielä
olleet puhelleet Eivät he milloinkaan olleet kajonneet näihin asioihin.
Avioliitto oli ies, jonka, jos sen kerran oli ottanut niskaansa, sai
myöskin kantaa nurkumatta. Kyllähän Mari sen myönsi, ettei elämä ollut
vähääkään sitä, mitä hän nuorena oli kuvitellut, mutta sopiko hänen
siitä syyttää ketään, koska elämä yleensä oli kaikille samanlainen.
Eihän se Kallekaan mikään huono mies ollut, olipa paljoa parempi kuin
monen hänen tuttavansa mies, ei juopotellut liikoja, ei lyönyt eikä
toraillut, vaan saattoipa vielä nytkin joskus sanoa ystävällisen sanan
leikillisessä muodossa, ja varsinkin lapsille hän oli aina ollut hyvä,
ei edes humalapäissään äyskinyt niille. Maria hiukan kadutti, että oli
omasta miehestään lausunut moitteen sanan äidilleen, ja hän päätti
peruuttaa kaiken.

-- Sanoin tässä äsken, että Kallen syytä muka on ollut lasten kuolema.
Ei kai se hänen syynsä ole, kai minussakin on syytä. Jaksaahan moni
torpparin vaimo, jolla tuskin on leipää lapsilleen antaa, pitää
kymmenkunnan elossa. Ja olisi kai Kalle mielellään ne ruokkinutkin, jos
olisivat eloon jääneet. Hyvähän se Kalle on.

-- Hyvähän tuo on, sanoi Helena. -- Ei kai häntä Jussi vainaja muutoin
olisikaan kotivävyksi ottanut ja valtaa hänelle luovuttanut, kun itse
vielä olisi kyennyt vaikka kahta vertaa suuremman talon hoitamaan.

-- Niin, ainahan isä-vainaja Kallesta paljon piti.

-- Odotti, että vävynsä olisi tullut samanlaatuiseksi kuin hänkin.

-- Eihän kaikille ole annettu sitä järjen terävyyttä mikä
isä-vainajalla oli, sanoi Mari.

-- Niin, vaikka ei hän kirjoja ollut lukenut, niin ymmärsi kuitenkin
asiat paremmin kuin moni oppinut. Ja tahdottiin hänet viedä sinne
valtiopäivillekin, mutta kuolema tuli ja esti sen. Kun minä Jussia
ajattelen, niin kyllä hän minulle oli ystävällisempi, ainakin sitten
myöhemmin, kuin mitä Kalle on sinulle. Ja nainen tarvitsee sitä,
tarvitsee ihan kuin kukkanen kastetta, jotta ei pääse kuihtumaan.
Jokainen sellainen hetki, jolloin Jussi oli minulle ystävällinen, on
aivan kuin virstantolppa elämäntien varrella, se tulee niiden kautta
niin hyvin viitoitetuksi, ja kun lähtee muistelemaan taaksepäin, niin
löytää aina tien.

Helena vaikeni. Mari kohenteli tulta eikä virkkanut mitään, mutta
kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli hetkiä, joina hän
niin hartaasti olisi toivonut, että Kalle edes pienellä sanalla olisi
huomauttanut nähneensä, kuinka vaimonsa oli valmis ponnistamaan
voimiaan talon hyväksi. Ehkä hän sen oli huomannutkin, mutta Mari olisi
tahtonut, että hän olisi sen sanonutkin joskus. Ja Mari muisti, kuinka
oli kiireisenä heinäaikana mennyt auttamaan, vaikka Esko silloin vasta
oli viikon vanha. Mustennut oli maailma hänen silmissään silloin
monasti ja harava vapissut käsissä, mutta kestänyt hän oli kuitenkin.
Mutta saipa hän siitä sitte päänsäryn, jota kesti vuosikauden,
tuollaisen jomottavan säryn, joka varasti unen ja teki mielen apeaksi.
Ja tätä muistellessa johtui hänen mieleensä seikka, joka ajoi kylmät
väreet pitkin ruumista kulkemaan. Se oli tapahtunut syksyllä sen kesän
jälkeen, jolloin Esko oli syntynyt. Kalle oli käynyt kaupungissa, oli
siellä tuhlannut rahoja ja tullut humalassa kotiin. Elämä oli silloin
tuntunut perin ilottomalta. Siinä nyt mies retkotti raskaasti kuorsaten
vuoteella, ja hän sai pidellä kivistävää päätään ja ajatella, että
niillä rahoilla, mitkä Kalle oli kaupungissa tuhlannut, olisi voitu
pestata piika, joka olisi tehnyt raskaat työt, jotta hän, Mari, olisi
saanut levätä ja terveys olisi palannut. Ja mieli oli myrtynyt silloin
niin kovasti, että hän tunsi vastustamatonta halua johonkin kamalaan.
Hän muisti niin hyvin tuon hetken, muisti, kuinka oli jo noussut, mutta
kuinka silloin äitinsä Helena oli vuoteessaan herännyt ja sanonut
ottavansa lapsen viereensä, jotta Mari saisi levätä. Ja hän oli antanut
lapsen äidilleen ja sitten palannut vuoteeseensa. Aamulla kaikki
jälleen oli näyttänyt valoisalta ja elämä elämisen arvoiselta. Ja sen
jälkeen hän olikin Eskoaan rakastanut enemmän kuin muita lapsiaan.
Kunpa poika nyt vain osaisi omaa vaimoaan hyvyydellä kohdella, ettei
tekisi sellaista, millä toisen ilon pilaisi. Täytyi kai hänelle
huomauttaa, että säästäisi vaimoaan. Tottelihan Esko aina äitiään,
tottelihan tuo ja noudatti hänen mieltään kaikessa, missä vain saattoi.

Mari katsahti Helenaan ja kohtasi hänen kirkkaat silmänsä. Lapsi
nukkui, ja kehto liikkui enää ainoastaan hiljaa nytkähdellen. Mari
tunsi, että Helena aivan kuin tahtoi sanoa vielä jotain, mutta ei
tohtinut. Eivät he vielä koskaan ennen olleet sillä tavoin
keskustelleet kuin tänään, eivät johdattaneet puhetta ulkopuolelle
tavallisen elämän piiriä; he tunsivat nyt olevansa aivan kuin
luvattomilla teillä, ja molemmat pelkäsivät astua enää pitemmälle.

Ja sitten se tuli, tuo ajatus, jota Mari pelkäsi. Helena sanoi
väräjävällä äänellä niin hiljaa, että tuskin kuului:

-- Jokainen äiti rakastaa lastaan niin paljon, että hän kerran
väsyneenä aikoessaan surmata itsensä tahtoo tappaa lapsensakin. Ja tuon
väsymyksen estää mies aina muutamalla hyvällä sanalla. Sen tähden puhu
Eskolle.

Marin käsi aivan vapisi hänen sekottaessaan pataa. Miksi äiti puhui
juuri nyt tästä, kun sama asia hänenkin mielessään välähti?

Tuvassa tuntui niin ahtaalta. Hänen täytyi päästä pois. Ei hän jaksanut
enää keskustelua jatkaa. Hän kaipasi toimintaa ja raitista ilmaa. Hän
oli vaiti hetkisen ja sanoi sitten:

-- Kauan ne viipyvätkin. Ennätän kai tässä välillä käydä lehmätkin
lypsämässä, kun ne jo niin ikävissään haassa ammuvat.

-- Tuollahan ne jo seisovat, ha'an aidan luona kaikki odottamassa,
Kaunikkikin kurottaa jo kaulaansa ja ammuu surkeasti.

Hän jätti hetkiseksi padan hämmentämisen ja katsoi ikkunasta.

Hän kääntyi Helenan puoleen ja sanoi:

-- Kai se Annamaija jo nukkuu, niin että voitte sekoittaa tätä pataa
sen ajan, kun toiset ovat vielä poissa ja minä lypsämässä. Menee muuten
lypsy kovin myöhäiseen.

Helena nousi matalalta rahiltaan.

-- Nostetaan kehto lieden lähelle, niin voin heiluttaa, jos sattuisi
heräämään.

Mari nosti Helenan kanssa kehdon lieden luo. Vanhus asettui kumarassa
sekoittamaan pataa, jalallaan kehtoa hiljaa liikutellen.

-- Meneehän tämä tässä yhteen tahtiin, kuin entisen nikkarin
höylääminen, sanoi Helena hymyillen.

Marikin hymähti. Äskeinen raskas ja painostava mieli oli poissa. Hän
otti rainnan ja meni ovelle. Olisi hän äidilleen tahtonut sanoa jotain
hellää, sanoa juuri nyt, mutta eiväthän he koskaan ennenkään olleet
toisilleen mitään sellaista sanoneet, ja se tuntui senvuoksi niin
oudolta, että ujostutti.

Hiljalleen Helena sekoitti pataa. Äskeiset levottomat ajatukset
sammuivat hiljalleen kuin kekäle sammuu, kun toista puuta ei ole
vieressä tulta ylläpitämässä.

Jonkun ajan päästä saapuivat työssäolleet kotia. Isäntä, Kalle, oli
leveäharteinen, eikä hänen vartalostaan olisi voinut päättää hänen
olevan yli viidenkymmenen, niin suorana hän sen vielä kantoi. Tukka
vain oli jo alkanut harmaantua ja todisti, että ikää oli karttunut.
Hänen poikansa Esko oli isäänsä hintelämpi ja pitempi, mutta kasvoissa
oli isän piirteet, hiukan liian leveä leuka ja ulonevat poskipäät ja
pienet, hiukan syvälle painuneet silmät. Hänen vaimonsa Alma oli
hiljainen ja vaatimaton olento, kasvot raskaasta työstä rasittuneet ja
laihat, silmien ilme hieman eloton.

-- No, anoppiko se täällä pataa hoitaa? kysyi Kalle.

-- Minähän tässä, kun Mari meni lehmiä lypsämään, vastasi Helena.

Alma oli mennyt heti kehdon luo, nostanut sen tuvan perälle, istunut
penkille, avannut röijynsä ja alkanut imettää, silmäluomien raukeina
mennessä puoleksi umpeen.

-- Joko sitä keitosta kohta saa? kysyi Kalle.

-- Valmistahan tuo on, sanoi Helena.

Hän pisti keitosta savivatiin ja vei sen pöydälle, jonka ääreen miehet
istuivat heti aterioimaan. Vähän ajan päästä saapui Mari ulkosalta ja
siirtyi hänkin aterialle. Helena viipyi vielä lieden luona. Hän
koetteli, oliko hapan reikäleipä, jota hän vedessä liotti, jo niin
pehmeää, että hän saattoi sitä hampaattomilla ikenillään pienentää. Hän
siirtyi viimein pöydän ääreen hänkin ja luki hiljaa ruokarukouksensa,
ennenkuin pisti lusikkansa yhteiseen vatiin. Viimeiseksi tuli Alma,
imetettyään lapsensa ja laskettuaan sen kehtoon.

-- Kyllä sinä, Alma, olet hiukan huonon näköinen, sanoi Helena.

Esko katsoi vaimoonsa hiukan ihmeissään, sillä ei hän ollut huomannut
vaimoansa sairaaksi.

-- Onhan sitä vielä vähän väsynyt, sanoi Alma heikon punan noustessa
poskilleen, -- mutta kyllähän sitä jo pitäisi jaksaa.

-- Ero on jaksamisella ja jaksamisella, sanoi Helena. -- Ei ole hyvä,
että rasitat itseäsi, sairastat sitten myöhemmin sitä enemmän.

Esko katsoi naurahtaen äidinäitiinsä ja sanoi:

-- Kyllä te nyt näette kummituksia. Onhan Alma vähän kalpea, mutta
eihän se mitään merkitse. Ja niinhän tuo raatoi kuin paras mies.

-- Kyllä minäkin sen sanon, että sinä Esko voisit vaimoasi hiukan
säästää, sanoi Mari.

Hän loi poikaansa katseen, jonka tämä kohtasi. Esko koetti ensin
hymyillä, mutta kun äidin katse yhä pysyi kiinteästi hänessä, niin
nuori mies arvasi, mitä äitinsä tarkoitti, ja tunsi punan leviävän
korvalehtiinsä.

Asiasta ei sen enempää puheltu, keskustelu siirtyi maanviljelykseen ja
karjaan, puhuttiin samaa kuin niin usein ennenkin, tuumittiin,
millainen vuosi mahtaa tulla ja onko vanhoista merkeistä taikaa.

Ateria oli jo päättynyt, miehet istuutuneet tupakoimaan ulkosalle
pirtin portaille keskustelua jatkamaan, ja naiset tekivät iltatöitänsä.
Oli Mari huomaavinaan, että poikansa katsoi Almaan, kun tämä sattui
kulkemaan hänen ohitseen, hiukan levottomasti.

-- Ehkä huomasi, että vaimoa on säästettävä, ajatteli Mari. -- Ehkä
huomasi, ja jumalalle olkoon kiitos, jos Alma säästyisi kaikesta siitä,
mikä...

Hän ei tohtinut omaa ajatustaan jatkaa. Hän alkoi hiukan uutterammin
askaroida, ja siinähän se katosi.

Miehet palasivat tupaan ja valmistautuivat levolle menemään, kun Kalle
sanoi vaimolleen:

-- Se Mäkelän Vihtori toi kauppiaalta sinulle postissa tulleen kirjeen.

Hän otti sen taskustaan ja ojensi Marille. Tämä otti sen rauhallisesti,
vilkaisi kuoreen ja tunsi tyttärensä Hilman käsialan. Hän pisti kirjeen
hameensa taskuun ja päätti lukea sen vasta sitten, kun miehet jo olivat
nukkuneet. Niinhän hän aina ennenkin oli tehnyt. Eihän Hilma onnellinen
ollut, sen hän tiesi, ja olihan jo monasti ennenkin kirjeissä ollut
viittauksia siihen suuntaan, ettei kaikki hänen kodissaan ollut aivan
oikein. Mitään suoraa valitusta ei ollut, mutta saattoihan tuon
ymmärtää, kun joka lausetta ajatteli. Parasta oli, kun luki sellaiset
kirjeet aina yksikseen, niin toiset eivät päässeet kyselemään. Jos
seuraavana päivänä jotain utelivatkin, niin pääsihän kaikesta, kun
sanoi vain terveisiä ja että Hilma oli terveenä.

Kirjeen tulo oli herättänyt Marissa muistot tyttärestään. Eihän tuo
ollut tahtonut viihtyä kotosalla, vaan oli mennyt Helsinkiin
ompelijattaren oppiin. Kotia tultuaan hän sitte kylällä ompeli, eikä se
juuri taitanut olla hänelle hyväksi, kun meni niin kalpeaksi
valvoessaan usein öitäkin, saadakseen kiireet työt ajoissa valmiiksi.
Siellä Helsingissä hän oli miehensäkin tavannut, olivat vähän jälkeen
tutustumisensa menneet kihloihin, mutta purkaneet välinsä siihen
aikaan, kun Hilma kotiseudulle palasi. Ahkerasti he sitten kuitenkin
olivat kirjeitä toisilleen kirjotelleet ja olivat kai sopineet, koska
mies tuli kaupungista sinne ja toi sormukset mukanaan. Eihän Mari
oikein ollut pitänyt kirjaltaja Latvalasta, mies kun oli kovin
itsetietoinen ja toi mukanaan väkeviäkin, joita tarjoili Kallelle ja
Eskolle, joka silloin vielä oli poikamies. Mutta miehet hänestä
näyttivät pitävän hänen varmuutensa tähden, ja kun Hilmakin ihastuneena
häntä katseli, niin eihän äiti tahtonut panna vastaan. Mitä tuo
olisikaan auttanut, eivät ne nuoret häntä kuitenkaan olisi kuulleet!
Kyllähän Hilma äitinsä kanssa kerran puheli tulevasta miehestään ja
sanoi eronneensa Oskarista sen vuoksi, että tämä oli niin paljon
juonut, mutta kun mies sitten oli vakuuttanut voivansa elää aivan
kunnollisesti, kun vain sai oman kodin, niin Hilma uskoi. Eihän se
suuri rahamäärä ollut mikä Hilmalle tuli perintöosana talosta, mutta
auttoihan se ainakin sen verran, että he saivat kodin hyvästi kuntoon,
ja kun mies ansaitsi kuukaudessa päälle sadanviidenkymmenen, kuten itse
oli vakuuttanut, niin pitihän heidän tulla toimeen.

Kuusi vuotta nuo jo olivat olleet naimisissa. Olihan Hilma parina
kesänä käynyt kotosalla ensimäisen lapsensa kanssa ja tullessaan ollut
väsähtäneen näköinen, mutta tointunut sitten maalla. Sen jälkeen oli
tullut jo toinenkin lapsi, tyttö niinkuin edellinenkin, ja Mari laski
sen nyt olevan noin vuoden vanhan.

Parina viimeisenä vuonna oli Hilman kirjeissä ollut hiukan alakuloinen
sävy. Mies kai jollain tavoin oli syypää kotionnen rikkumiseen. Kun
Mari ei itse osannut kirjoittaa ja Esko aina kyhäsi vastaukset hänen
sanelunsa mukaan, niin eihän tuossa voinut tiedustella mitään, ja tokko
olisi ollut hyväkään kysellä, ei kai siitä mitään hyötyä olisi ollut.
Mutta sittenkin aina oli hiljainen levottomuus elänyt hänen sielussaan.

Ilta-askareet olivat päättyneet, miehet ja Alma jo menneet levolle, kun
Mari meni pihalle, istui tuvan portaille ja alkoi lukea kirjettä.

Alakuloinenhan se oli, Hilma valitti väsymystään, lapset kyllä olivat
terveinä, mutta tämän toisen lapsen jälkeen hän ei ollut enää niinkuin
ennen, mikä lienee tullut silloin, kun synnytys oli ollut niin vaikea,
että lääkärikin piti kutsua apuun. Ensimäisen kerran Hilma tästä nyt
mainitsi, vaikka asia oli jo toista vuotta vanha. Kirjeen lopussa oli
lause, joka kummallisella tavalla koski Marin mieleen. Siinä Hilma
pyysi äitiään, jos suinkin mahdollista olisi, käymään Helsingissä, kun
hän oli niin kovin yksin.

-- Kun hän on niin kovin yksin! sanoi Mari hiljaa itsekseen. -- Lapsi
parka, ettei vain mitään pahaa olisi tapahtunut.

Helena tuli tuvasta.

-- Hilmalta kai sait kirjeen?

-- Hilmaltahan se on.

-- Voiko hän hyvin?

-- Eihän tuo taida oikein hyvin voida, kun on vähän sairas ja kun hän
sitten...

Marin oli niin vaikea sanoa sitä, hän ei tiennyt miksi.

-- Onko siinä vielä jotain? kysyi Helena.

-- On. Hän pyytää minua käymään siellä kaupungissa, kun hän on niin
yksin.

Naiset katsoivat toisiinsa. Mari oli aivan varma siitä, että heillä oli
tällä hetkellä yhteinen asia, sama pelko, jota eivät uskaltaneet pukea
sanoiksi.

-- Kun lapsi pyytää, niin äidin täytyy mennä, sanoi Helena hiljaa.

-- Ei kai Hilma pyytäisi, ellei se todella olisi tarpeen.

-- Kyllä Hilma on siksi ylpeä, ettei pyytäisi, sanoi Helena. -- Pitäisi
sinun mennä.

-- Mutta ei kai Kalleltakaan liikene rahoja juuri tällaiseen aikaan.
Ainahan keväällä rahaa on talossa vähän. Olisi edes syksy.

-- Minulla on kirstussani vielä niitä säästöjäni, kyllä minä sinulle
matkan maksan, sanoi Helena.

Kyynel herahti Marin silmään, mutta ei hän osannut mitään sanoa.

-- Mutta pääsisikö tuota töittenkään tähden. Mitähän Kallekin sanoisi,
jos ilmoittaisin meneväni? sanoi Mari.

-- Eihän nyt ole mitään niin kovia töitä.

-- On täällä kotona töitä kyllä.

-- Enköhän minä niistä selviä Alman kanssa. Kohta ei Almankan tarvitse
olla miehiä auttamassa, niin että joutaa hänkin. Ja virkkuhan minäkin
vielä olen. Eikähän tuota matkaa monta päivää kestä, jos siellä olet
pari päivää. Kuulet mitä Hilmalla on sydämellään.

-- Mutta ei se Kalle päästä, vaikka sanoisin syynkin. Naisten juttuja,
sanoo hän vain, kun ei se Hilmasta oikein pidä, lausui Mari.

-- Kyllä Kalle päästää, jos Esko vain hänelle puhuu, sanoi Helena. --
Ja Eskon pään saa kyllä Alma kääntymään, siitä olen varma.

Helena kävi tuvan puolella ja palasi pian Alman seurassa. Kun asia oli
Almalle selitetty, sitä myöten kun Mari arveli voivansa sanoa,
ilmaisematta mitään Hilman huolista, niin hän lupasi vielä samana
iltana puhua miehelleen.

Aamulla Mari sitten aamiaisen aikana ilmoitti aikovansa lähteä
Helsingissä käymään, Hilmaa katsomaan.

-- Oletko sinä hullu? sanoi Kalle. -- Mitä sinä sinne nyt menet
tällaiseen aikaan? Mene talvella, kun ei ole kiireitä. Ei tässä nyt
hevosetkaan työstä jouda sinua asemalle viemään.

-- Käveleehän sitä tuollaisen matkan, eihän se ole kuin viisitoista
kilometriä, sanoi Mari.

-- Antaa äidin nyt mennä, kun hän tahtoo nähdä lastaan, sanoi Esko. --
Onhan tuota äitimuori täällä kyllä saanut ahertaa, niin että hänenkin
täytyy kerran saada pitää hauskaa.

Kalle murahti ensin, mutta kun Esko leikkisästi jatkoi puhetta, kuinka
muka emäntä menee kaupunkiin oppiakseen uudet tanssit ja muut hyvät ja
sitten sieltä tullessaan heitäkin opettaa, niin ei Kallekaan voinut
olla vetämättä suutansa hymyyn. Murahti hän kuitenkin vastaan
matkarahoja ajatellessaan, mutta kun Helena sanoi ne suorittavansa,
niin päätettiin, että Mari vielä samana iltana lähtee matkaan, jotta
pääsee yöllä ohi kulkevaan junaan ja on aamulla Helsingissä.

Illalla Mari läksi pieni eväsnyytti kädessään astelemaan asemaa kohden.
Aikaa hän oli varannut runsaasti, jotta ei tarvinnut itseään uuvuttaa.
Helena saattoi häntä jonkun matkaa. Tiellä he puhelivat jokapäiväisistä
asioista, mutta keskustelu ei oikein ottanut luistaakseen, sillä
kummankin mielessä oli alati tuo lause: Minä olen niin yksin.

Erään mäen töyryllä Helena sitten jätti hyvästi.

-- Jos mies on ollut hänelle kelvoton, niin sano sille suoraan
ajatuksesi. Olethan sinä hänen vaimonsa äiti.

-- Voinhan minä sen tehdä, lausui Mari.

-- Minäkin olen toisinaan elämässäni, vaikka siitä on jo niin monta
vuotta, että se tuntuu aivan kuin himmeältä, tuntenut, että olin yksin.
Ei se ole helppoa, ei ole. Sano hänelle sydämelliset terveiset
minultakin.

He erosivat ja Mari läksi astelemaan illan hämärässä asemalle päin. Hän
nousi yöllä junaan ja läksi Helsinkiä kohden.



TOINEN LUKU.


Niin kauan kuin Mari vielä oli ollut junaan astumatta, oli tämä matka
hänestä tuntunut aivan välttämättömältä, mutta kun hän oli tullut
junaan toisten ihmisten joukkoon ja keskelle heidän hyörinäänsä, tuntui
koko lähtönsä aivan tarpeettomalta. Oli kai Hilma silloin kirjettä
kirjoittaessaan sattunut olemaan hiukan alakuloisella mielellä, ja
siitä johtui tuo yksinäisyyden tunne, ja kerrankos onnellisinkin vaimo
tuntee itsensä yksinäiseksi; tuollainen mieliala tulee aivan äkkiä ja
pitää ihmisen vallassaan joskus päiväkausia, joskus ainoastaan muutaman
tunnin. Eihän hänkään, Mari, olisi koko kirjeelle niin suurta painoa
pannut, ellei olisi juuri samana iltana puhellut äitinsä kanssa
asioista, jotka järkyttivät mieltä. Kun niiden ajatusten valossa sitten
ajatteli Hilman kirjettä, niin tuntui niin vaikealta, että täytyi
päästä lähtemään hänen luokseen.

Helsingin asemalle saavuttua Mari tunsi itsensä hyvin araksi.
Kaikkialla oli sellaista touhua ja kiirettä, että tunsi olevansa aina
tiellä. Siitä oli jo monta herran vuotta, kun hän oli Helsingissä
käynyt ja silloinkin Kallen seurassa. Nyt hän oli yksinään. Kadulle
päästyään hän olisi tahtonut tiedustella sitä katua, minkä varrella
tiesi tyttärensä ja vävynsä asuvan, mutta kun kaikki kulkivat kovalla
vauhdilla ohitse, ei hän uskaltanut kääntyä heidän puoleensa. Viimein
hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja sai tietää, minnepäin oli
kuljettava, Sörnäisiä kohden.

Mari asteli nyytti kädessään, koettaen väistää ihmisiä, jotka hänen
mielestään tahtoivat aivan kuin väkisin tyrkätä hänet syrjään.

-- Kyllä täällä on niin paljon ihmisiä, sanoi hän itsekseen, ettei
täällä tiedä, minne edes menee surussaan, jos yksin tahtoo olla. Ja ei
kai siitä surusta koskaan vapaaksi pääse, ellei sitä yksinään saa
sydämestä ottaa pois.

Mutta samassa hänelle tuli outo ajatus. Kuinka hän nyt näin uskoi, että
ihminen yksinään voi surunsa voittaa? Kyllä kai surunsa voittamiseen
aina tarvitaan toisen ihmisen hyvä sana. Mutta silloin johtui mieleen
koko entinen eletty elämä suurine vaikeuksineen, ja selvästi hän tunsi,
kuinka yksin hänkin oli aina saanut olla. Mutta niin ei saanut hänen
tyttärensä käydä, ei Hilman. Jos hänellä oli surua, voi hän kaikesta
aivan turvassa puhua äidilleen, kyllä tämä ymmärsi. Ihmissydän oli
aivan kuin puuastia; täytyihän sekin aina uutterasti huuhtoa, mutta ei
sillä hyvä, täytyi hiekan avulla pestä ja auringossa antaa kuivua.

Ja jo alkoi mieli jälleen reipastua ja muisto omista suruista kadota
tätä kaikkea ajatellessa. Istua Hilman seurassa ja puhella kaikesta
aivan suoraan, peittelemättä, -- se mahtaa olla mieluista, sillä eipä
hän vielä koskaan ollut kuullut aivan avomielistä sanaa tyttärensä
suusta, liekö sitten syy ollut hänessä, äidissä, vai tyttäressä.

Kysellen ja tiedustellen katua ja sen numeroa Mari pääsi viimein siihen
taloon, missä kirjaltaja Latvala asui, nousi portaita ylös ja avasi sen
oven, jossa oli Latvalan nimi.

Hellauunin vieressä oleva nainen kääntyi ja huudahti iloisesti:

-- Äiti!

Pian olivat äiti ja tytär toistensa sylissä, ja Marin silmiin nousivat
kyyneleet hänen tuntiessaan oman lapsensa käsien kietoutuvan kaulaansa.
Hellalta kuuluva kärinä eroitti heidät. Hilma kiiruhti sekoittamaan
pannussa paistuvia perunoita.

-- Istukaa, äiti, istukaa, sanoi Hilma. -- Minä tässä laitan lapsille
hiukan ruokaa. Sanohan, Kerttu, päivää mummullesi. Ei näy muistavan
enää teitä siltä ajalta, kun me siellä maalla olimme. No, olihan Kerttu
silloin aivan pikkuinen tyttö.

Mari hyväili somaa, viisivuotiasta tyttöä, joka tuli häntä kättelemään.

-- Ja tuo on sitten Maria, sanoi Mari osoittaen vuoden vanhaa tyttöä,
joka istui lattialla leikkien puupalikoilla ja silmät pystyssä
katsellen vieraaseen.

-- Sehän se on, teidän kaimanne, sanoi Hilma. -- Se on niin kiltti ja
hyvä tyttö, että on oikein hauskaa. Ei se ole koskaan itkenytkään.

Hilma oli tuonut ruuan pöydälle ja tarjosi siitä äidilleenkin. Vaiti he
aterioivat, Hilman syöttäessä lapsia. Kun ateria oli päättynyt puki
Hilma Kertun ylle päällystakin ja käski hänen mennä pihalle leikkimään.

Lapsen mentyä ja oven suljettua Hilma sanoi:

-- Kiitos, äiti, että tulitte tänne.

-- Tulinhan minä, kun sinä pyysit. Säikähdyin ensin kovasti. Onko
jotain pahaa ollut?

-- Ei niin suorastaan pahaakaan, ei ainakaan entistään pahempaa, on
vain niin vaikeaa yleensä.

-- Minä huomaan, että sinä odotat taas lasta.

-- Niin, johan minä olen kuudennella kuukaudella. Eihän sen olisi
tarvinnut tulla, kun tätä nuorempaakin vielä saa imettää. Ihan siinä
menee kaikki voimat ihmiseltä. Mutta eihän sille nyt enää mitään mahda.

-- Miehesi on kai mennyt jo työhön, koska ei näy kotona olevan, sanoi
Mari hetkisen vaiettuaan.

-- Työhön hän meni.

-- Onko hän sinulle hyvä?

-- Kyllähän Oskari hyvä on, en minä voi muuta sanoa. Ei hän minulle ole
koskaan mitään pahaa tehnyt, ei edes äyskinytkään. Ja lapsista hän
pitää. Mutta kun se juominen on päässyt niin kovaan valtaan. Siitähän
se ikävyys tulee.

-- Hän ei siis olekaan sitä jättänyt?

-- Pahemmaksi hän vain on tullut. Melkein joka ilta hän tulee hiukan
liikutettuna kotia. Ja kun sitten menee koko ansio siihen. Kyllähän
Oskari hyvin ansaitsee. Hänellä on siinä sadanviidenkymmenen ja
sadankahdeksankymmenen markan välillä kuukaudessa. Mutta kun siitä ei
meille kuitenkaan riitä mitään. Minä saan aina litviikirahoista vain
neljäkymmentä markkaa, ja sillä on sitten maksettava huoneen vuokra,
meidän kaikkien ruoka ja kaikki talousmenot. Eihän se riitä mihinkään.

-- Olisit tarvitessasi pyytänyt sieltä meiltä apua, sanoi Mari. --
Eiköhän tuota olisi riittänyt.

-- Mitä minä sieltä tulen pyytämään, sanoi Hilma. -- Kun kerran Oskari
ansaitsee hyvin, ei minun sovi muualta ottaa mitään. Olen kyllä
koettanut tässä ansaita väliin jotain. Olen pessyt ja silittänyt. Mutta
silläkin saa niin vähän. Ja sitten nuo lapset! Enhän voi aivan hoidotta
jättää noita raukkojakaan, täytyyhän minun olla heidänkin kanssaan.
Enkä minä nyt enää oikein jaksaisikaan. Väärinhän on puhua miehestään
pahaa, mutta kyllä se niin on, että minä en jaksa enää yksinäni kantaa
kaikkea.

-- Niin, puhu, lapseni, puhu, se keventää sydäntä.

-- Se Oskari alkoi siihen aikaan juoda, kun alkoi se suuri kirjaltajien
lakko. Oli sekin aikaa! Minä olin juuri vähää ennen synnyttänyt Kertun.
Kun ei Oskari silloin ansainnut mitään, niin minä kävin työssä.
Lakkokassasta annettiin kahdeksantoista markkaa viikossa avustusta.
Mutta Oskari joi aina ne rahat ja vuokra jäi ihan maksamatta. Kerttua
hän ei hoitanut, niinkuin olisin tahtonut, vaan jätti lapsen aivan
yksinään asuntoon. Oli se silloin hirveätä olla vieraassa paikassa
työssä ja aina yhtäpäätä muistaa, että kotona lapsi huutaa yksinään,
ehkä loukkaa itsensä, eikä ole ketään joka sitä auttaisi. Oikein
siunasi taivasta joka kerta, kun kotia tuli ja sai sen nostaa syliinsä.

Ei Mari osannut sanoa tähän mitään. Molemmat naiset olivat hetkisen
vaiti, ja Hilma hoiteli sylissään olevaa lasta.

-- Teillä ei ole muuta kuin tämä yksi huone? kysyi Mari.

-- Ei ole nyt enää, vastasi Hilma. -- On pitänyt säästää vuokrassa.
Kyllähän meillä ennen oli kaksikin huonetta ja minä pidin silloin
asukkaita siinä toisessa. Se kannatti hyvin, sillä niiltä sai siksi
paljon, että itse asui melkein ilmaiseksi. Mutta Oskari tuli
mustasukkaiseksi eräälle nuorelle miehelle, joka oli minulle
ystävällinen. Enhän minä sille koskaan mitään valittanut, sillä en minä
vieraille käy surujani selittelemään, mutta taisi tuo huomata jotain,
koska oli niin hyvä minulle. Ja siitä syntyi sitten pahoja puheita ja
riitoja, ja minä jätin asukkaitten pidon.

Puna oli noussut Marin poskille. Hilman tyynesti lausumat sanat olivat
herättäneet hänessä aivan selvän tietoisuuden siitä, että tyttärensä
elämässä oli vaikeuksia enemmän kuin tämä jaksoikaan kantaa. Ja nyt hän
aivan selvästi tajusi, että tyttärensä todellakin oli aivan yksin ja
että hän oli äitiään kaivannut, saadakseen edes jollekulle purkaa
sydäntään. Kuinka hyvin hän tunsikaan tuon ylpeyden, joka estää ihmistä
ilmaisemasta onnettomuuttaan sivullisille. Eihän hänkään nuorempana
ollut sitä näyttänyt, ei ilmaissut, kuinka häneen koski Kallen
juopottelu, vaan oli aina koettanut sitä salata naapureilta.

-- Etkö ole miehellesi koettanut selittää, ettei hänen sovi sillä
tavalla menetellä? kysyi Mari.

-- Olenhan minä kyllä. Mutta kun Oskari silloin aina pahastuu ja
loukkaantuu kovin, niin en minä ole sitten enää tahtonut. Ellei hän
itse sitä ymmärrä, niin turhaahan on sitä hänelle tyrkyttää.

-- Mutta sitä minä en voi ymmärtää, kuinka sinulla on ollut näin
huonoa. Saithan sinä kotoa vähän rahojakin.

Hilma punastui.

-- Sinunhan ne olivat.

-- Niin, olivathan ne minun. Mutta kun Oskari joutui maksamaan toisen
puolesta ja kun minä niin luotin häneen, niin annoin rahat hänen
huostaansa. Ja onhan siitä jo niin monta vuottakin. Ja ne menivät jo
ensimäisenä. Ostettiin huonekaluja. Ja olihan niitä menoja.

Mari huomasi tämän asian kovasti hävettävän Hilmaa eikä senvuoksi
kysellyt siitä sen enempää.

Huoneen ovi aukeni, ja sisään astui Hilman ikäinen nainen. Hän oli
hiukan liian koreasti puettu ja hänen käytöksessään oli jotain liian
varmaa ja vaativaa.

-- Kas, sinulla onkin vieraita, sanoi tulija.

-- Astu sisään vain, sanoi Hilma. -- Ei täällä ole vieraita. Äitihän se
on.

Tulija astui tervehtimään Maria.

-- Vai Hilman äiti. Hauskaa tutustua. Emäntä ei taida tietää, kuka minä
olen. Minä olen Oskarin sisar Ester Blomberg. Asun tässä aivan
vieressä. Mieheni on kirjaltaja niinkuin Oskarikin.

Mari ei sanonut mitään, hän vain nousi puoliksi kätellessään Esteriä.

-- Vai on emäntä tullut tytärtään katsomaan. On se Hilmalle hauskaa,
kun sukulaisia tulee. Hilma onkin vähän ylpeänpuoleinen, niin ettei
tahdo seurustella kaikkien kanssa. Minä täällä kyllä joka aamu käyn
katsomassa lapsia. Kun ei ole omia, niin tahtoo edes veljensä lapsia
katsella. Ja pitäähän varjella, ettei niille tapahdu mitään pahaa.

Mari huomasi, kuinka tämä lause koski Hilmaan. Kun Hilma ei mitään
vastannut, niin hän sanoi aivan tyynesti:

-- Eiköhän oma äiti aina varjele lastaan parhaimpansa mukaan.

Ester pääsi oikein vauhtiin.

-- Voi, hyvä emäntä, ette te tunne, huomaan minä, ollenkaan näitä
kaupungin naisia. Kyllä ne hoitavat lapsiaan niin huonosti, että
sivullisen on oikein paha katsella.

Ja hän alkoi kertoa kaikenlaista, mitä oli nähnyt, ja kuvaili, kuinka
hän aina silloin oli auttanut lapsia, ollut niille hyvä ja koettanut
korvata sen hellyyden, mitä ne eivät äidiltään olleet saaneet.

Mari kuunteli, ja elävästi hän muisti kotoaan erään kanan, jolla ei
ollut omia poikasia, mutta joka kulki ja kokoili toisten kanojen
poikasia siipiensä alle.

Ester puheli koko ajan. Lopuksi hän sanoi hyvin mielellään haluavansa
jäädä keskustelemaan, mutta kun piti mennä torille, niin hänen täytyi
jättää miellyttävä seura. Lähtiessään hän vielä kiitti Maria hauskasta
seurasta.

Hänen mentyään kysyi Mari:

-- Mikä hepsankeikka tuokin oikeastaan on?

-- Hän käy täällä ihan joka päivä. Ja kun hän on Oskarin sisar, niin en
minä voi häntä poiskaan ajaa. Kyllä kai minä hänen kanssaan voisin
sopia, ellei hän myötäänsä pyrkisi huomauttamaan minulle, että olen
häntä paljoa alhaisemmalla sivistysasteella ja että hänen veljensä
oikeastaan olisi voinut naida jonkun muun, joka ei olisi maalainen.
Enhän minä täällä tulisi ollenkaan toimeen, ellei tässä naapuritalossa
asuisi Aino Penttilä. Hänen seurassaan minun on aina hyvä olla.

-- Ja mikä hänen miehensä on?

-- Kirjaltajahan sekin on, ja oikein kunnollinen mies. Kyllä Aino hänen
kanssaan on onnellinen, sen huomaa ihan kaikesta. Mies on hänelle
kerrassaan hyvä, ei juo, ei tuhlaa ja on kaikki joutoaikansa lasten
seurassa. Heillä on kolme lasta, kaikki niin terveitä ja iloisia
lapsia. Jumala on heitä suurella onnella siunannut.

-- Hänelle kai sinä olet aina vaikeina hetkinä voinut kertoa kaikesta?

-- Enhän minä voi vieraalle mitään sanoa. Kai Aino silti ymmärtää
kaiken, onhan hänellä silmät päässä, mutta en minä mene miestäni
alentamaan hänelle, en koskaan. Pitäähän vaimolla sen verran olla
ylpeyttä.

Molemmat olivat pitkän aikaa vaiti.

-- Lapsi parka, sanoi viimein Mari, -- kyllä sinulla on ollut vaikeat
ajat!

-- Ovathan ne, mutta eivätköhän nuo tuosta vielä parane, sillä tottakai
Oskari viimein tulee huomaamaan, ettei tämä elämä tällaisena voi käydä
laatuun. Enhän minä muuten jaksaisikaan elää, ellei sitä toivoa olisi
olemassa.

-- Ethän sinä, onneton lapsi, toki ole ajatellut päättää päiviäsi,
sanoi Mari hiljaa.

-- Eihän sitä voi millään estää, että toisinaan väsyykin ja tulee
ajatelleeksi poismenoa. Mutta silloin aina muistuvat mieleen lapset,
joiden tähden on jäätävä elämään. Eihän noiden raukkojen elämä olisi
muuta kuin suurinta surkeutta, ellei äitiä olisi olemassa. En minä
päiviäni päätä, en minä sitä tee.

Hän huokasi syvään ja pyhkäisi otsaansa.

-- Kamaliahan ne sellaiset ajatukset ovat, eikä niille pidä koskaan
antaa valtaa. Täytyy taistella niitä vastaan.

-- Käytkö sinä kirkossa? kysyi Mari.

-- Kävinhän minä alussa, mutta en ole nyt viime aikoina enää käynyt. Ei
voi pikku Mariakaan jättää yksinään. Ja jos sen vien kälylleni, saan
sitten kuulla kokonaisen viikon siitä, kuinka erinomaisella tavalla hän
on lasta hoitanut. Kun hänellä itsellään ei ole lapsia ollut, niin hän
ylpeilee jo siitäkin, että osaa pitää lapsen niin sylissään, ettei
siltä niskat taitu. Hyvähän kyllä olisi jossain käydä ja kuulla hyviä
sanoja, mutta ei ole tullut mennyksi.

-- Käy kirkossa, sanoi Mari. -- On sitä minullakin vaikeita hetkiä
elämässäni ollut, sillä onhan teitä sisaruksia niin monta kuollut, eikä
sellainen äidille ole suinkaan helppoa. Jumalan sanasta olen sentään
aina saanut ikäänkuin levon. Ja jos ei olekaan kirkkoon aina päässyt,
niin on sydämessä tuntunut rauhallisemmalta, kun on edes virren
hyräillyt.

Keskustelu taukosi joksikin aikaa.

-- Miten siellä kotona jaksetaan? kysyi Hilma.

-- Hyvinhän siellä jaksetaan. Alma on vielä vähän heikko sen lapsen
jälkeen, mutta on sentään jo työssä. Kun Esko vaan säästää häntä vähän,
niin kyllä kai hän voimistuu.

-- Ja mummu?

-- Hän on entisellään. Tuntuu melkein siltä, kun hän jollain tavoin
kasvaisi sisästäpäin suuremmaksi. Hän on viime aikoina ollut niinkuin
vanha kanto, josta odottamatta nousee voimakkaita vesoja. Kai sen laita
on niin, että hän sai miehensä kautta elämälleen väkevän alun ja oppi
näkemään kaikkea hiukan toisella tapaa, kuin mitä nyt nähdään
sanomalehtien kautta. Kun hän jotain sanoo, on siinä aivan kuin jotain
itsellekin tuttua, joka on saanut ikäänkuin selvän muodon.

-- Niin, onhan hän harvinaisen älykäs nainen.

-- Älykäs hän on ja ihmeellisen jäntevä ikäänsä katsoen. Toisinaan, kun
hänen silmänsä osuvat minuun ja tiedän hänen tarkastavan, kuinka minä
teen työtä, tuntuu ihan siltä, että täytyy ponnistaa viimeiseen asti,
jotta ei joutuisi häpeään, vaikka hän ei sanokaan mitään. Ja kyllä minä
uskon, jos tulisi eteen jotain kovaa ja vaikeata, jossa mummo näkisi
oikean reitin, mitä myöten on mentävä, niin siinä saisivat sekä Kalle
ja Esko, niin itsepäisiä kuin ovatkin, tehdä hänen tahtonsa mukaan. Ei
se vanhus hellittäisi, ei vähällä.

Äidille ja tyttärelle tuli oikein hupaisa hetki, kun he yhdessä
puhelivat vanhasta Helenasta. Ja Marillekin aivan kuin kirkastui oma
äitinsä koko ihmeellisessä henkisessä kauneudessaan nyt, kun oli
hänestä loitolla ja sai rauhassa punnita hänen ominaisuuksiaan. Olihan
Mari monta anoppia nähnyt naapureittensa kodeissa ja tullut huomaamaan,
millaiseksi helvetiksi ne voivat elämän tehdä miniälleen. Onnellinen
hän oli ollut, hänellä oli äiti, joka oli vallan jättänyt käsistään
aivan vapaaehtoisesti tyttärelleen. Siksi kai talossa kaikki olikin
niin hyvin luonnistunut. Toinen oli auttanut toistaan kaikessa, missä
suinkin voi.

Hilma oli alkanut keskustellessa siistiä huoneessa. Mari tahtoi auttaa
häntä, mutta sitä ei Hilma millään tavalla sallinut. Mari huomasi, että
tyttärensä hyvin huolellisesti kaiken järjesti ja siivosi. Mitään ei
hän tehnyt hätiköiden tai pintapuolisesti, vaan kaiken täydellä
tarkkuudella. Vasta nyt Mari tuli katselleeksi huonetta. Olihan se
maalaisen silmissä jokseenkin hieno, mutta saattoi huomata, että kaiken
kauneutta lisäsi tavattoman suuri siisteys.

Kesken tätä astui huoneeseen hyvin rehevä ja iloinen nainen. Hilman
kasvot kirkastuivat.

-- Äiti, sanoi hän, tässä se Aino on, josta minä puhuin.

-- Vai on äitisi täällä, sanoi tulija ja riensi sydämellisesti
kättelemään vierasta.

Mariin vaikutti hyvin miellyttävästi se, että tämä nainen
tervehtiessään häntä, vanhanpuoleista ihmistä, niiasi eikä ainoastaan
kumartanut, niinkuin Ester oli tehnyt. Tämä pieni seikka heti sai Marin
sydämen kääntymään tulijan puoleen, ja kaunis hymy kirkasti hänen
kasvonsa.

-- Ellei rouva olisi tullut tänne, niin kyllä kai minä olisin pyytänyt
Hilmaa tuomaan minut teitä katsomaan, sanoi Mari. -- Hilma tässä on
ylistänyt teitä. Kuulutte olevan niin hyvä äiti ja vaimo.

Aino nauroi kirkkaasti ja vastasi;

-- Hätäkös on olla hyvä äiti ja vaimo, kun lapset ovat terveitä ja minä
olen mieheeni niin ihastunut, että olen aivan kuin vasta kihloihin
mennyt. Helppohan on olla hyvä, kun saa hyvän miehen.

Hän pyörähti oven suuhun, jonne oli laskenut torilaukkunsa.

-- Tulen juuri torilta ja ostin sieltä kimpun vihannoivia koivunoksia.
Annan siitä sinulle, Hilma, puolet. Pitäähän sitä jotain olla, kun äiti
taloon tulee.

-- Kuinka hyvä sinä, Aino, olet, sanoi Hilma,

-- Ei puhuta sellaisesta, sanoi Aino.

Hän otti kimpusta oksia ja ojensi ne Hilmalle, joka ne pani kaapilla
olevaan maljakkoon.

-- Tyttäreni sanoi, että te olette ainoa, jonka kanssa hän seurustelee,
sanoi Mari.

-- Niin, haukkuvathan ne Hilmaa ylpeäksi. Ehkä sen tähden, ettei hän
tahdo kuluttaa aikaansa kenen seurassa tahansa. Minä olen aivan
samanlainen. En minäkään viitsi kaikkia luonani pitää. Senvuoksi minä
Hilman seurassa olen. Hän katseli Hilmaa tarkkaavasti ja sanoi sitten:

-- Sinä et ole oikein terveen näköinen. Kasvosi ovat laihtuneet aivan
liian paljon.

-- Johan tässä tilassakin tulee sellaiseksi, vastasi Hilma.

-- Ei tule, jos hyvin varjelee itseään. Sinun täytyy pitää voimasi
ylhäällä, sillä kuka muuten lapsia hoitaa. Ja jos heikonnut liikaa,
niin synnytyskin käy vaikeaksi. Ja voi saada vaikka mitä sen jälkeen.

Hän kääntyi Marin puoleen ja alkoi iloisesti puhella, peitelläkseen
sitä, että sanansa olivat nostattaneet Hilman silmiin kyyneliä.

-- Kun minä viime kertaa olin äidiksi tulemassa, niin mieheni oli ihan
hassuna varovaisuudessaan. Minä olen varma, että hän olisi pannut minut
lasikaappiin, jos olisi saanut. Ja kun minä iltaisin ompelin lapselle
vaatteita, niin hän istui vieressäni ja luki minulle romaaneja ääneen.
Kun oikein hellä kohta tuli, niin me hupsut itkimme yhdessä, ja silloin
olimme niin kovasti onnellisia. Ja kun viimeisinä aikoina en voinut
enää kaikkea tehdä, mitä olisi pitänyt, varsinkaan en jaksanut pestä
lattioita, niin eikös tuo tehnyt sitä, oli punainen kuin krapu ja
hankasi niin kuin vuoden liat olisivat olleet lattiassa. Minä nauroin
sille niin, että oli oikein hyvä olla. Tai eihän siinä oikein hyvä
ollut, sillä se joudutti synnytystä ja saatiin pitää sellaista
kiirettä, että oikein vieläkin ihmettelen.

-- Mahdatte te olla onnellinen, sanoi Mari.

-- Eiköhän ihminen aina ole onnellinen, olen minä tullut ajatelleeksi.
Eihän sitä vastoinkäymistä ole, jota ei voisi voittaa, jos vain
rohkeasti menee sitä vastaan. Minä uskon, että ihmisen masentaa se,
minkä hän itse laittaa lisää onnettomuuteen.

-- Mutta voihan ihminen sentään lopen väsyäkin, sanoi Mari.

-- Niin, se kai voi ihmisen kaataa, sanoi Aino. -- Kun tulee ikävyyksiä
juuri siihen aikaan, kun on ruumiillisesti aivan uupunut. Nainen voi
helposti joutua siihen tilaan, ja silloin hän voi tehdä vaikka mitä.
Oletteko lukeneet taas eräästä lapsenmurhasta, joka on tämän päivän
lehdessä.

-- En, sanoi Hilma. -- Meille ei tule lehteä, enkä ole kälyltäni vielä
tänään lainannut.

-- On se kamalaa, kun äiti surmaa lapsensa, jatkoi Aino. -- Tässä oli
mies pidellyt vaimoaan pahoin, ja silloin tämä meni ja heitti
rintalapsensa veteen ja hyppäsi itse jälestä.

-- Pelastettiinko ne? kysyi Mari ristien kätensä.

-- Äiti kyllä, mutta lapsi hukkui.

-- Onneton äiti, sanoi Hilma. -- Kuinka äiti voi surmata lapsensa! Eikö
hän silloin sitä rakasta?

-- Ehkä sen tähden juuri, että hän sitä rakastaa, sanoi Mari hiljaa.

-- Niin, samoin minäkin ajattelen kuin emäntä, sanoi Aino. -- Tahtoo
pelastaa lapsensa kurjuudesta.

-- Ja minkä rangaistuksen tuo äiti saa teostaan? kysyi Hilma.

-- Kuritushuonettahan siitä tulee aina, sanoi Aino. -- Mutta ei se
minun mielestäni ole oikein, sillä jos äiti sellaista tekee, niin on
varmasti teon takana muita henkilöitä, jotka ovat paljoa syyllisempiä.
Niiden pitäisi tulla rangaistuksen alaisiksi. Minä olen tästä asiasta
monta kertaa puhunut mieheni kanssa. Ja hänkin sanoo, että jos nainen
tulee hulluksi, sillä hulluutta lapsensa tappaminen on, niin siihen on
mies aina jollain tavalla syyllinen. Ei ole ainakaan koettanut olla
vaimolleen hyvä. Eihän sitä nainen paljoakaan pyydä, jos mies vain
silloin tällöin sanoo hyvän sanan. Kyllä silloin kestää vaikka mitä.

-- Niin kestääkin, sanoi Hilma varmasti. Syntyi hetkisen vaitiolo,
jonka Hilma katkaisi lausumalla:

-- Jäät kai tänne vielä siksi aikaa, että ennätän keittää kahvia?

-- Jään, jos minä saan keittää ja omista aineistani ja sitten tarjota
äidillesi ja sinulle sen ohella, vastasi Aino.

-- En minä sitä salli, vastasi Hilma.

Leikillisen uhkaavasti sanoi silloin Aino:

-- Ellet suostu minun tahtooni niin menen pois. Sinun on nyt valittava
ja valittava pian.

-- Kylläpä sinä komennat!

-- Täytyy joskus sitäkin yrittää, kun en miehelleni henno sanoa yhtä
pahaa sanaa ja kuitenkin olen jo lapsesta asti ollut kova käskemään.

-- En minä oikein tahtoisi suostua sellaiseen, että toinen henkilö
minun äidilleni kahvit laittaa minun asunnossani. Kyllä sellainen
koskee kunniaan.

-- Anna koskea, sanoi Aino nauraen. -- Minä keitän. Tappele sitten
minun kanssani, jos uskallat tulla.

Ja hän teki muutamia painiliikkeitä, joille Mari sydämestään nauroi.

Pian oli Aino kahvinkeiton touhussa otettuaan ainekset torilaukustaan.
Mari kysyi:

-- Mistä te olette saanut sellaisen ihmeellisen miehen omaksenne?

-- Olen kopannut järkeni perusteella, vastasi Aino.

-- Ettekö siis häntä rakastanutkaan silloin, kun hänet valitsitte?

-- En silloin vielä, mutta sitä hullummin jälkeenpäin. Minä kerron
tässä emännälle koko jutun. Minä olin ennen palvelijattarena ja jouduin
erään hyvin viisaan vanhan neidin luo. Kun tämä huomasi, että miehet
alkoivat minua katsella, niin hän puhui kerran asioista ihan suoraan
minulle. Silloin vasta minä sainkin kaiken selville. Hän sanoi, että
naisen tulee tarkkaan tietää, onko hän itse sovelias tulemaan äidiksi,
sillä kaikkien ei pidä sitä tahtoa. Hän puhui siitä, että on maailmassa
olemassa perinnöllisyyslaki, jonka mukaan vanhempien ominaisuudet
siirtyvät lapsiin.

-- Se on kai sitä samaa kuin sanassa sanotaan isien pahoista töistä,
lausui Mari.

-- Varmasti se on samaa, sanoi Aino. -- Hän sitten selitti kaikki
oikein tarkoin, ja minä aloin asiaa miettiä. Ja kyllä minä uskoin, että
hän oli oikeassa. Minä tiesin, että silloin kun nainen tahtoo rakastua,
niin hän rakastuu ensimäiseen, joka sattuu hänen tielleen. Minä koetin
sitä estää ja aloin ottaa hiukan selkoa ihailijoistani. Ne saivat
kaikki lähtöpassit, sillä jokaisella oli joko itsessään tai suvussaan
vikoja. Mutta sitten tuli tämä minun Eemelini näkyviin. Kyllähän minä
tiesin, ettei omassa suvussani ollut mitään haittaa ja että siis itse
puolestani olin kelvollinen tulemaan vaikka millaisen lapsilauman
äidiksi, mutta Eemeli oli ainoa, minkä silloin tiesin yhtä hyväksi.
Onhan niitä kauniimpiakin miehiä, sen minä kyllä aina myönnän, mutta
tuskin kunnollisempaa. Ja minä aloin häntä jahdata. Niin, jahtia se
todellakin oli. Hän oli hiukan hiljainen, eikä uskaltanut lähestyä.
Minä siinä sain sitten hommata melkein kaiken yksinäni. Ja hyvästi minä
hommasinkin. Ja kun sitten kaikki oli selvillä, niin eikös tuo mies
sanonut, että hän oli aivan ensi hetkestä ollut minuun kovasti
pikiintynyt, mutta piti itseään niin huonona, ettei uskaltanut
lähestyä. Ja hyvin kaikki kävi, meillä on kolme lasta jo, ja jos
mieheni pääsee faktoriksi, niin sitte saa tulla lisää vaikka kuinka
paljon.

-- No, miksei ennen? kysyi Mari hymyillen..

-- Pitäähän ne lapset jaksaa elättääkin kunnollisesti, vastasi Aino. --
Ei lapsilaumassa paljous korvaa laatua.

Kaikki kolme purskahtivat nauruun. Yhdessä he joivat kahvia,
lavertelivat, ja Aino läksi viimein valmistamaan miehelleen aamiaista,
sitä ennen vaadittuaan, että Marin piti käydä hänenkin kotiaan
katsomassa.

-- Tuosta naisesta meidän mummu varmasti kovin pitäisi, sanoi Mari.

-- Hänestä täytyy jokaisen ehdottomasti pitää, lausui Hilma. -- Ellei
häntä olisi, niin vaikeaksi minunkin toisinaan tulisi täällä elää.



KOLMAS LUKU.


Aamiaisen aikaan tapasi Mari vävynsä, kirjaltaja Oskari Latvalan. Siitä
ajasta, jolloin Mari hänet oli viimeksi nähnyt, oli tämä paljon
muuttunut. Hän oli lihonut, kasvojen lihakset olivat tulleet hiukan
veltoiksi, ja silmissä oli jotain raukeaa ja sameata.

Nähdessään anoppinsa ei hän ollut erikoisen iloinen, mutta ei myös
millään tavoin osoittanut ynseyttä. Hän kyseli yhtä ja toista Marin
kodista, etupäässä, kaupunkilaisten tavan mukaan, maanviljelyksestä ja
karjasta ja millaista vuodentuloa odotettiin. Kyllähän Mari ymmärsi,
että näillä kysymyksillään Oskari koetti osoittaa ystävällisyyttään,
mutta kun hän tässä keskustelussa osoittautui jokseenkin
pintapuoliseksi, niin Mari olisi mielellään puhunut jostakin muusta.

Syötyään Oskari leikki vähän aikaa lasten kanssa ja oli heille hyvin
sydämellinen, lauloi ja tanssi Kertun kanssa. Pian hänen täytyi jälleen
kiiruhtaa työhönsä.

-- Ei hän mikään paha mies ole, sanoi Mari. -- Hänhän pitää lapsista.

-- Eihän Oskari paha ole koskaan ollutkaan, sanoi Hilma. -- Ja kyllä
kaikki voisi vielä tulla hyväksi, jos hän vain osaisi pysyä raittiina.
Ne väkijuomathan tässä kaiken pilaavat.

-- Etkö sinä voisi asettaa hänelle ankaraa vaatimusta?

-- Millä tavalla?

-- Sanomalla vaikkapa, että menet hänen luotaan pois.

-- Ja minne minä menisin? Kahden lapsen kanssa ja kolmas syntymässä!

-- Vaikka kotiin meille.

-- En minä sinne tule. Luuletteko, äiti, että isä ottaisi sinne vaimoa,
joka on jättänyt miehensä?

Mari oli hetkisen vaiti. Kuinka hyvin hän tunsi Kallen.

-- Kai sinä olet oikeassa. Ehkä hän ei ottaisi.

-- Ja millä minä elätän itseni ja nämä lapset? Ja sitäpaitsi, tulisiko
asia siitä paremmaksi? Oskari rupeaisi varmasti vielä enemmän juomaan,
ja sitten olisi kaikki aivan hukassa ja minä siihen syypää.

-- Mutta kyllä sinun pitää hänelle jotain sanoa. Onhan sinullakin
oikeus vaatia jotain mieheltäsi.

-- Tietysti minulla on, kyllä minä sen tiedän.

-- Puhu siis.

-- Minä en voi sitä tehdä.

-- Sitten puhun minä, sillä en kai minä anna tyttäreni kärsiä tällä
tavoin puutetta ja hätää, kun mies kerran hyvästi ansaitsee. Ja pitää
hänen ajatella lapsiaankin. Ellet sinä puhu, niin minä puhun.

-- Ei, ei, äiti, kyllä minä sitten mieluummin tänä iltana koetan puhua
hänen kanssaan. Ehkä hän ottaa ymmärtääkseen, kun oikein kauniisti
selitän.

Molemmat vaikenivat.

-- Kyllä meidän naisten elämä sentään on hyvin huonoa, huokasi Mari. --
Ei ne miehet tiedä, millaista se meidän olomme on.

-- Eiväthän nuo tiedä.

-- Ja jos selittää, niin ne eivät usko, sanovat sitä turhanpäiväiseksi
marisemiseksi.

-- Harva äiti kai on täysin onnellinen. Ennen minä luulin, että me
alempisäätyiset yksin saimme kärsiä, mutta tuleehan sitä kuulleeksi
yhtä ja toista palvelijoitten kautta,kun herrasväelle pyykkiä pesee. Ja
on sitä niidenkin joukossa kurjuutta paljon, vaikka sitä koetetaan
peittää. Niin kai se on, että jos mies on avioliitossaan onneton, niin
hän sen pian näyttää, mutta jos nainen, niin hän sen salaa. Ja nainen
kestää mitä tahansa, jotta lapsilla pysyisi koti edes jonkinmoisena.

-- Niin, lastensa tähdenhän äiti kai oikeastaan jaksaa elää. Tuskinpa
sitä mieheensä monikaan niin kiintynyt on, ettei elämästä menisi pois.
kun vain pääsisi, jos mies alkaa kyllästyttää.

-- Väsyyhän sitä elämäänsä toisinaan.

-- Niin, väsyyhän sitä.

-- Mutta kun on lapsia, niin kaikki on hyvin.

-- Niin onkin.

Oskari kävi päivällisellä ja meni pian jälleen työhönsä, sanoen, että
hänellä on ylimääräistä työtä.

Hänen mentyään sanoi Hilma:

-- Minä olen varma siitä, ettei hänellä ole mitään ylimääräistä työtä,
sillä tähän aikaan ei kirjapainoissa ole kiirettä. Hän menee taas
illalla kapakkaan, siinä hänen ylimääräinen työnsä on!

Hilma oli kiihtynyt ja käveli rauhattomana huoneessa.

-- Koetahan nyt hillitä itseäsi, hyvä lapsi, sanoi Mari. -- Eihän tuo
toki niin hävytön ole, että, kun anopin on saanut vieraakseen, menee
iltaansa kapakkaan viettämään.

-- Kyllä se mies viinan himossa tekee vaikka mitä, sen minä uskon.

Mari oli oikein iloinen, kun Ester tuli huoneeseen ja pyysi heitä hänen
puolelleen kahville. Hilma hillitsi ärtyisyytensä ja hermostumisensa,
ja he noudattivat kutsua.

-- Täällä on nyt vain tällaista, sanoi Ester näyttäen kädellään
huonetta, jonne he olivat tulleet. -- Eihän sitä nyt kirjaltajilla niin
kovin hienoa voi olla. Mutta sivistystä täällä kovasti harrastetaan,
sen emäntä näkee, kun katselee, kuinka paljon meillä on kirjoja. Tieto
on valtaa, niinkuin sanotaan.

Hänen täytyi selittää, kuinka paljon kirjat olivat tulleet maksamaan,
ja sitte hän ilmoitti jokaisen huonekalunkin hinnan ja milloin se oli
ostettu. Ja kun tämä tarkastus oli päättynyt ja oli istuttu kahvia
juomaan, niin Ester selitti kaikkien talon asukkaitten perhesuhteet.
Mari ei koskaan mielellään kuunnellut juoruja, ja vastenmielistä se
siis oli hänelle nytkin, mutta kun toinen oli päässyt hyvään vauhtiin,
niin eihän voinut vierasta ihmistä käskeä vaikenemaan. Hilma hoiteli
pikku Maria, jonka oli tuonut mukanaan, eikä ottanut keskusteluun osaa.
Tuntui tämä hänestäkin kovin vastenmieliseltä, sillä koko ajan
ajatteli, että Ester toisten kuullen tietysti panettelee häntäkin,
samoin kuin nyt muita.

Kaikeksi onneksi tuli uusia vieraita, joiden saavuttua Mari ja Hilma
saivat sopivan tilaisuuden poistua, selittäen, että Marille oli hiukan
näytettävä kaupunkiakin.

He läksivät kadulle, ja heti portista ulos päästyään kohtasivat Ainon.
Iloisesti hän tervehti molempia naisia ja vaati heitä heti paikalla
käymään luonansa. Hilma lupasi tulla, sanoi vain ensin menevänsä
noutamaan Kertun, joka oli pihalla toisten lasten kanssa leikkimässä.
Hänen mentyään Aino sanoi äkkiä Marille:

-- Olette, emäntä, tullut sopivaan aikaan tänne. Minä luulen, että
Hilman kodissa ei kaikki ole aivan hyvin.

-- Onhan siitä ollut hiukan puhetta, sanoi Mari vältellen.

-- En minä mitään tahdo tietää, sanoi Aino. -- Mutta kun minulla on
silmät päässä ja olen Hilman siksi kauan tuntenut, niin näenhän, että
vaikeuksia hänellä on. Sitäpaitsi tiedän mieheni kautta, joka on
Latvalan tovereita, että kirjaltajien piireissä on tunnettua, kuinka
vähän tuo mies perhettään avustaa. Ja ponnistelu kahden lapsen kanssa
ei siinä ole suinkaan helppoa. Teidän, emäntä, pitäisi sille miehelle
sanoa muutamia vakavia sanoja, niin kai tuo hiukan muuttaisi
käytöstään.

-- Eiköhän asia selviä, kun Hilmakin koettaa, sanoi Mari.

Aino huomasi, ettei Mari halunnut puhuttavan tästä asiasta, ja vaikeni
senvuoksi. Kohta saapui Hilma Kertun kanssa. Yhdessä he menivät Ainon
kotiin, joka oli aivan lähellä. Kerttu jätettiin Ainon lasten kanssa
leikkimään pihalle.

Kun oli päästy sisälle ja vähän aikaa keskusteltu kaikenlaisista
jokapäiväisistä asioista, sanoi Aino:

-- Kun täällä meillä on hiukan enemmän tilaa, kuin siellä Hilman luona,
niin eikö emäntä voisi olla meillä yötä?

-- Enhän minä nyt vierasten ihmisten luo voi tulla, sanoi Mari.

-- Minä niin mielelläni pitäisin, vakuutti Aino. -- Onhan täällä tilaa.
Kyökki on aivan vapaana öisin, kun lapset nukkuvat meidän kanssamme
täällä sisällä.

Mari tuli ajatelleeksi, että jos hän olisi yötä Hilman luona samassa
huoneessa kuin tämä ja hänen miehensä, niin Hilma ei voisikaan alottaa
miehensä kanssa sitä keskustelua, josta oli ollut puhe. Mari siis
suostui jäämään sinne yöksi.

Aino tarjoili hedelmiä, Mari niitä söi, mutta Hilma säästi kaikki
lapsilleen. Kyllähän Aino vakuutti erikoisesti antavansa vielä
Kertullekin, mutta Hilma vastasi:

-- Ei minua sittenkään maita, kyllä minä säästän nämä Kertulle
huomiseksi.

Keskustelu ei enää ollut välitöntä niinkuin aamupäivällä. He tiesivät,
että jotain vakavaa oli tulossa Hilmalle, ja se painoi mielet lukkoon
ja esti ajatuksien vapaata ilmaisua.

Mari ja Hilma läksivät asuntoon odottamaan Oskarin paluuta.

Kello kuudelta hänen piti päästä työstään. Hän saapui vasta kahdeksan
aikaan, ja Mari huomasi heti hänen liian punoittavista poskistaan ja
huolettomasta käytöksestään, että mies oli ollut juomassa. Hänen oli
siksi vaikeaa katsella tätä, että hän poistui piankin, ja meni Ainon
luo.

Kun illallinen oli syöty ja lapset pantu nukkumaan, sanoi Oskari.

-- Minkätähden äitisi on tullut kaupunkiin?

-- Minä pyysin häntä tulemaan.

-- Minkätähden?

-- Minun täytyy saada puhella jonkun kanssa, kun tämä kaikki alkaa
tulla jo liian vaikeaksi.

-- Mikä tämä?

-- Tämä meidän elämämme.

-- No, mikä siinä on hätänä?

-- Etkö sinä ymmärrä, ettei tästä hyvää tule, jos sinä jatkat sillä
tavalla kuin nytkin.

Oskari teki suuttuneen liikkeen ja sanoi:

-- Älähän nyt viitsi jankuttaa. Äitisikö sinua on käskenyt saarnaamaan
minulle raittiutta?

Hilma ei virkkanut mitään. Oskari alkoi hetkisen päästä puhua hiukan
lauhtuneemmalla äänellä:

-- Olethan sinä järkevä ihminen, pitäisihän sinun hiukan ymmärtää. Minä
en jaksa olla aina täällä kotona, kun on niin ahdastakin. Ja minä
kaipaan seuraa, sillä olen aina siitä pitänyt. Ja mitä pahaa siinä nyt
on, jos minä joskus hiukan nautinkin, ei kai se minua pahenna. Enhän
minä ole sinua koskaan lyönytkään enkä tehnyt sinulle mitään pahaa.
Tosin minä olisin voinut antaa sinulle hiukan enemmän tuloistani, sen
minä kyllä tunnustan, ja väärinhän se on, ettei mies perhettään elätä,
mutta onhan tässä sentään tultu toimeen, niin ettei sitä kannata surra
sen enempää.

Hilma oli yhä vaiti. Hän teki käsityötään, ja suuret kyyneleet valuivat
pitkin hänen poskiaan.

Oskari käveli huoneessa, puhui vähitellen yhä lempeämmin ja viimein
vakuutti Hilmalle, että hän tästälähin muuttaa tapansa, muuttaa aivan
varmasti. Ja tämä Oskarin lupaus koski niin suloisesti Hilman mieleen,
että hän sanoi olevansa valmis antamaan kaiken entisen anteeksi ja
alottamaan elämän ihan kuin alusta. He puhelivat sitten vielä kauan
aikaa, varsinkin lapsista.

-- Anna anteeksi, Oskari, sanoi Hilma, jos olen mielestäsi liian paljon
sinua syyttänyt. En minä sitä ole tehnyt itseni vuoksi, vaan lasten
tähden. Heitä minä ajattelen aina, sillä he eivät saa joutua
kurjuuteen.

-- Niin, siinä olet aivan oikeassa, vastasi Oskari ja suuteli vaimoaan.

Levottomasti nukkui Mari yönsä, ja väkevänä tuli hänen mieleensä se
ajatus, että äidit, sellaiset kuin hänkin, saavat viettää elämänsä ehkä
raskaimmat hetket ajatellessaan lapsiaan ja niiden kärsimyksiä ja
tuntiessaan olevansa voimattomat niitä lieventämään.

Kun hän aamulla meni Hilman luo ja näki tämän hymyilevänä ojentavan
hänelle kätensä, tuntui niin suloiselta, että kyynel väkisinkin tuli
silmään. Ja kun Hilma sitten kertoi, että miehensä oli pyhästi luvannut
parantaa tapansa ja tästälähin pitää kodistaan ja perheestään huolta,
niin oli aivan kuin pilvet olisivat poistuneet päivän tieltä.

Nyt ei Marilla enää ollut halua jäädä Helsinkiin. Hänellä oli jo kiire
kotiin, missä vanha Helena toimitteli hänen töitään. Illalla hän meni
asemalle Hilman, Oskarin ja Ainon saattamana. Tulipa sinne Esterikin ja
toi muutamia kukkia. Ja tämä tällainen huomaavaisuus, johon Mari ei
ollut tottunut, tuntui niin hyvältä, että hän sydämessään pyysi
Esteriltä anteeksi kaikkea sitä pahaa, mitä oli hänestä ajatellut.

Kotimatkalla kuitenkin levottomuus jälleen palasi Marin mieleen. Ehkä
ei ollutkaan tuo Oskarin lupaus kestävä, ehkä se oli vain noita miesten
sanoja, joilla he pujahtavat jokaista ikävää asiaa pakoon tietäen, että
nainen ne tuollaisena vaikeana hetkenä ottaa täydestä.

Oli jo yö, kun hän tuli kotia. Hän avasi hiljaa pirtin oven ja meni
vuoteelleen. Silloin hän kuuli Helenan liikahtavan ja tulevan hänen
vuoteensa viereen.

-- Kuinka on asiat? kysyi Helena.

-- Kyllä ne hyvin taas ovat.

-- Jumalan kiitos. Minä olenkin täällä jo ollut levoton.

Hän meni jälleen nukkumaan, ja pian oli tuvassa aivan hiljaista.

Aamulla miehet kyselivät hiukan Helsingin kuulumisia. Mari toi
terveisiä Hilmalta, ja siihen oltiin tyytyväisiä. Helenalle hän kertoi
kaiken aivan tarkoin, ja vanhus pudisti hiljaa päätään, kuullessaan
Oskarin lupauksista.

-- Elleivät lupaukset pidäkään, sanoi hän, -- niin mitä sitten?

-- Kai Hilma asioista ilmoittaa meille, ja sitte voidaan tehdä niinkuin
parhaaksi nähdään, sanoi Mari.

-- Silloin hänen on kai tultava tänne.

-- Ajattelin minä sitä jo sielläkin, mutta ei kai Kalle päästä.

-- Omaa lastaan!

-- Hän ajattelee näistä asioista niin toisella tavalla kuin me naiset.

-- Saisi oppia uudella tavalla ajattelemaan.

-- Kukapa tuota vanhaa miestä enää osaa neuvoa?

-- Koetetaan kuitenkin.

Ja Helena otti illalla asian puheeksi. Hän selitti, että Hilman elämä
voi käydä niin vaikeaksi, että hänen ehkä on lähdettävä kotoa pois ja
että hänen kai siinä tapauksessa täytyy saada tulla vanhempainsa luo.
Mutta silloin Kalle vastasi hyvin tiukasti:

-- Hilma on aina ollut kaupunkilaismielinen. Ei hänelle kelvannut
maalla-eläminen, vaan hän tahtoi päästä suuriin paikkoihin. Tämä on
hänessä vain tuollaista kirjoista saatua oppia. Vai lähteä miehen
luota, ellei tämä ole ihan niinkuin nainen tahtoo? Onko mokomaa kuultu?
Ja minun pitäisi täällä elättää tuollainen oikutteleva olento
lapsineen. Siitä ei tule mitään!

-- Mutta jos asiat tulevat todella vaikeiksi, sanoi Helena.

-- Kai jokainen nainen asiansa vaikeiksi saa, jos rupeaa tuolla tavalla
kaikkea jankuttamaan. Minä tunnen Oskarin, ja hän on hyvä mies. Vai
sanoiko Hilma häntä pahaksi?

-- Ei sitä Hilma sanonut, päinvastoin kehui, että Oskari kyllä on hyvä
sekä hänelle että lapsille, sanoi Mari.

-- No, siinä se nyt on! sanoi Kalle. -- Mies on hyvä niinkuin sanoin.
Jos hän onkin hairahtanut, niin kai tuo palaa takaisin oikealle tielle,
niinkuin on luvannut. Ei meidän kannata ruveta toisten perheasioita
penkomaan, se on varmaa. Heidän pitää ne itse selvittää keskenään.
Semmoiset asiat vain pahenevat, jos niihin sivulliset puuttuvat.

Helena suoristi hiukan vartaloaan:

-- Kuule, poikani, sinä ajattelet tässä aviovaimoa, me ajattelemme
äitiä, siinä on suuri eroitus.

-- Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi Kalle hiukan lauhtuen anoppinsa
varmasta äänen sävystä.

-- Sitä, että lastaan on äidin velvollisuus auttaa, niin, ja isän myös.
Vaimona hoitakoon Hilma asiansa, siihen emme sekaannu, mutta äitinä on
toisin laita. Jos hänelle hätä tulee, niin silloin hänen myös pitää
tietää, että täällä on hänellä turva ja tuki.

Kalle oli vähän aikaa vaiti.

-- Minä luulen, että te naiset olette nyt vahvasti suurentaneet asian.
Sen minä sanon kerta kaikkiaan ja se pysyy sanottuna, että Hilma älköön
tulko täältä apua hakemaan, kun hänellä kerran on mies, joka voi hänet
elättää. Se on hänelle ilmoitettava, ja sinä, Esko, saat sen
kirjoittaa.

Siihen keskustelu päättyi.

Esko kirjoitti sisarelleen kirjeen, jossa kiitti terveisistä ja samalla
ilmoitti, tosin hyvin lievällä tavalla, mutta kuitenkin kyllin
selvästi, ettei isä mielellään ottaisi häntä kotiin, vaan että hänen
oli koetettava järjestää asiansa niin hyvin kuin saattoi.

Nämä keskustelut olivat kuitenkin rauhallisen talon väkeen tuoneet
pingoituksen, jota kesti viikon päivät. Jokainen koetti olla
koskettelematta tätä asiaa, mutta sittenkin tiesivät naiset, että
miehillä oli toinen kanta kuin heillä, ja siitä he eivät luopuneet.

Pingoitus laukesi, kun Hilmalta tuli sydämellinen ja suurta iloa uhkuva
kirje, jossa hän mainitsi miehensä tuon illan jälkeen olleen raittiina
ja kohdelleen häntä erinomaisen hyvin. Isänsä mielipiteen hän sanoi
varsin hyvin ymmärtävänsä, sillä riippuihan paljon naisesta,
millaiseksi aviomies tuli. Hän uskoi, että kaikki tuo entinen oli ollut
ainoastaan satunnaista ja ohimenevää.

Kaikki aivan kuin hengähtivät helpotuksesta, kun Esko oli kirjeen
lukenut ääneen.

Muutama päivä sen jälkeen, kun Hilma oli kotiaan kirjoittanut iloisen
kirjeensä, alkoi hänen miehensä uudelleen juoda ja tällä kertaa entistä
suuremmalla kiihkolla. Hilmalle se oli ankara isku, mutta hän ei
tahtonut enää valittaa kohtaloaan äidilleen. Hän koetti puhua Oskarin
kanssa, mutta tämä ei välittänyt hänen sanoistaan mitään.

Se oli aika, joka alkoi kypsyttää Hilmaa rikokseen.



NELJÄS LUKU.


Kolme viikkoa oli kulunut Marin lähdöstä tyttärensä luota. Oskari oli
ratkennut juomaan entistä enemmän. Hän tuli joka ainoa ilta humalassa
kotiin. Paha hän ei ollut vaimolleen eikä lapsilleen; hän vain istui
vaiti ja tuijotti eteensä lasimaisin silmin.

Viimeisistä palkkarahoistaan hän oli antanut vaimolleen neljäkymmentä
markkaa. Kun Hilma siitä oli maksanut vuokran ja kauppapuotiin
velkansa, jäi hänelle kuusikymmentä penniä, ja kauhulla hän ajatteli,
miten voisi hankkia ruokaa taloon.

Kerjätä! Se oli hänelle sula mahdottomuus. Hän ei voinut kulkea ovelta
ovelle pyytämässä apua. Hän sai hiukan pesutyötä ja silitystä. Mutta ei
tahtonut enää sekään luonnistua. Raskaudentila oli jo siksi pitkälle
kehittynyt, että pesutuvassa seisominen uuvutti häntä liian paljon.
Häntä alkoi toisinaan pyörryttää, ja pelko siitä, että lapsi ehkä
syntyisi kesken, jos hän jollain tavoin sattuisi työssä varomattomasti
liikkumaan tai itseään liiaksi rasittamaan, alkoi häntä kiduttaa. Hän
oli ennen kaikkea äiti, hän ei saanut panna vaaraan sitä olentoa, jota
kantoi sydämensä alla. Ja kun hän sitä ajatteli, niin sanomaton hellyys
heräsi hänessä tätä olentoa kohtaan. Hän tunsi olevansa äärettömän
paljon rikkaampi kälyään, jolla ei lasta ollut.

Mutta väsymys tuli yhä suuremmaksi, kädet alkoivat käydä kylmiksi ja
jalat tuntuivat aivan sellaisilta, kuin niissä ei olisi ollut mitään
tuntoa. Hän ponnisteli viimeiseen asti, koettaen silityksellä ansaita
rahat, jotka tarvitsi lastensa ruokkimiseen; itselleen hän tuskin
tarvitsi mitään ruokaa, sillä hänen oli niin harvoin nälkäkään.

Eräänä iltana, kun hän koko päivän ahkerassa työssä oltuaan istui
lampun valossa sukkaa kutomassa miehelleen, tämän nukkuessa humalaisena
vuoteella, hän koetti tyynesti ajatella elämäänsä.

-- Näin tämä ei voi jatkua, sehän on selvää. Päivä päivältä minä
heikonnun; jaksan kohta töin tuskin hoitaa talouden ja lapset. Voimia
ei riitä enää tekemään työtä kodin ulkopuolella. Mutta ellen sitä tee,
niin en saa rahaa, millä hankin lapsille ruokaa.

Hän kutoi kiihkeästi eteenpäin.

-- Lainata? Ehkä Aino antaa, kun pyydän. Heillä on kai säästöjäkin.
Mutta millä maksan takaisin? Jaksanko tehdä työtä, kun olen lapsen
synnyttänyt? Meneehän pitkä aika, ennenkuin se on sellainen, että
uskallan sen jättää yksikseen tai Kertun huostaan.

Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa, josta kihoili kylmä hihi.

-- Koettaa saada Oskarilta lisää rahoja? Pitääkö minun mennä hänen
työpaikkansa edustalle palkanmaksupäivinä, niinkuin monet vaimot saavat
tehdä? Hän ei koskaan sitä antaisi minulle anteeksi.

Päätä kivisti, ajatukset tuntuivat sekoavan. Hän laski työn syrjään ja
meni vuoteelle, mutta kauan hän vielä kuuli seinäkellon naksutuksen ja
lyönnit. Päivä alkoi jo sarastaa, kun hän vihdoin vaipui uneen.

Hän heräsi pää raskaana ja ruumis aivan uupuneena, meni hellan luo,
sytytti valkean ja keitti miehelleen kahvia ennen tämän työhönmenoa.

Monena päivänä ei Oskari ollut enää käynyt kotona syömässäkään, häntä
varten ei siis tarvinnut mitään ateriaa laittaa. Lapsille aina voi
jotain hommata suuhun. Kun lapset olivat syöneet, lähetti hän Kertun
pihalle leikkimään. Itse hän uupuneena istui tuolille, jaksamatta
mitään ajatella tai tehdä.

Tässä asennossa hänet tapasi kälynsä, joka tapansa mukaan saapui häntä
katsomaan.

-- Kas, niinhän sinä istut joutilaana kuin olisit herrasväkeä,
sanoi Ester. -- Sellaista se on, kun talonpoikaisnainen pääsee
herrasperheestä lähteneen miehen kanssa naimisiin, niin tulee laiskaksi
ja veltoksi.

Hilma hengähti syvään. Veri nousi hohtavina pilkkuina hänen
kasvoilleen, mutta hän hillitsi suuttumuksensa ja sanoi vain:

-- Älähän nyt viitsi, Ester! Minä olen todella väsynyt nyt. Anna minun
olla rauhassa.

-- Mitä sinä sanot? En suinkaan minä sinun rauhaasi tässä vie! Sen minä
vain sanon, että voisit sinä hiukan pitää veljeäni kurissa. Näethän,
millä tavoin hän taas on juonut viime aikoina. Eilen illallakin tulla
kompuroi rappusissa niin, että naapurit sille nauroivat.

-- Olenhan minä puhunut, mutta ei hän ota sitä varteen.

-- Sitten olet sinä jotenkin myrkyttänyt hänen elämänsä. Hän on siksi
hieno mies, ettei tahdo valittaa, mutta kaikella on syynsä maailmassa,
niin tälläkin. Juoko minun mieheni, juoko? Tuskin nimeksi. Ja
minkätähden ei? Sen tähden, että minä olen hänelle aina ystävällinen ja
hyvä, palvelen ja hoitelen häntä niin, että elämä kotona on hänelle
aivan kuin paratiisia.

Hilma huokasi syvään jälleen.

-- Ei puhuta nyt tästä, sillä minä en jaksa toden totta. Minä olen
viime yönä nukkunut niin huonosti, että ajatukset eivät enää oikein
kulje päässäni. Puhutaan tästä joku toinen kerta, jos sitä
välttämättömästi tahdot.

-- Sinä kai luulet, että minä olen tullut tänne riitaa hakemaan? sanoi
Ester. -- Sitä en tee, minä olen mitä rauhallisin ihminen. Rauhallinen
ja hyväsydäminen. Ja minun sydämeni vuotaa verta, kun näen, miten
veljeni menee päivä päivältä yhä alaspäin.

-- Kuulehan, Ester, jätetään nyt jo tämä!

Ester tuli liikutetuksi; hän pyyhki kyyneleet silmistään.

-- Katsohan, en minä sinua syytä, vaikka siltä näyttää, sanoi hän. --
Mutta täytyyhän sinun ymmärtää, kuinka sisaren sydän kärsii, kun näkee
veljen menevän hunningolle ja kun ajattelee, että hän mahdollisesti
jonkun toisen naisen puolisona olisi toisenlainen.

Hilma katsoi kälyynsä pitkään, aivan suoraan ja rauhallisesti.

-- Olehan niin ystävällinen, Ester, ja mene nyt pois! Tämä koti on
minun kotini, ja tänne ei saa tulla kukaan soimaamaan minua
aviovaimona.

-- Mitä sinä sanot? ärähti Ester.

-- Ellet kuullut, niin sanon sen uudestaan.

-- Ei tarvitse, kyllä minä kuulin.

Ester keikautti niskojaan ja ovesta ulos mennessään sanoi:

-- Kyllä minä tämän vielä muistan!

-- Juuri sitä minä toivoisinkin! vastasi Hilma.

Kun ovi oli sulkeutunut, sai täydellinen väsymys Hilmassa vallan. Hän
painui kumaraan ja alkoi kiihkeästi itkeä. Mutta silloin pikku Mari,
joka leikki permannolla, nykäisi häntä hameesta. Hilma tunsi sen, otti
lapsen syliinsä, suuteli sitä kiihkeästi ja sanoi:

-- Äidin oma pikkuinen, äidin oma pikkuinen! Kun minä vain tietäisin,
millä tavalla osaisin elämän tehdä teille hyväksi.

Lapsensa hyväileminen rauhoitti häntä. Hän alkoi puhella sille ja
samalla hiljalleen siivota huonetta. Väsymys oli niin suuri, että
tuontuostakin täytyi istahtaa, mutta eihän ollut mitään kiirettä,
jaksoihan sitten jälleen jatkaa työtä.

Iltapäivällä raukeus lisääntyi niin, että hän päätti mennä saunaan
saadakseen voimia. Hän otti molemmat lapsensa mukaansa.

Sieltä palatessaan puoli kuuden tienoissa hän meni Ainon luo. Heti
sisälle päästyään hän istahti uupuneena tuolille oven pieleen ja alkoi
hiljaa itkeä.

-- Mikä sinun on? kysyi Aino sydämellisesti.

-- On kaikki niin mahdotonta. Minä en tiedä, millä tavalla elää ja
olla.

-- Mieli masentuu niin helposti, kun ruumis masentuu. Sinun pitäisi
varjella terveyttäsi, sillä jos sairastut, niin kuka silloin hoitaa
lapsiasi, joiden ainoa tuki ja turva sinä olet.

-- Niin, eihän kukaan heitä hoitaisi, ei kukaan.

-- Onko sinulla ollut mitään erikoista mielipahaa tänään?

-- Ei ole ollut. Ester siellä kyllä kävi tapansa mukaan jankuttamassa,
mutta minä pyysin häntä menemään ja siihen se loppui. Ei hän sen
koommin ole koko päivänä käynyt meillä.

-- Parasta olisi, kun ei kävisikään. Älä välitä hänen sanoistaan
mitään, vaan ajattele aina lapsiasi, niin on mieli hyvä ja voimakas.

-- Niin, jumalan kiitos, että minulla on lapset, kuinka tässä muuten
jaksaisikaan?

Vähän ajan päästä hän läksi kotiaan mieli rauhoittuneena ja virkeänä.

Hänen tultuaan kotipihalle astui Ester häntä kohden erään
työmiehenvaimon, Heta Heimosen kanssa, jota Hilma ei koskaan ollut
voinut sietää hänen tavattoman riidanhalunsa tähden. Hilma aikoi
sivuuttaa heidät, mutta Ester sanoi:

-- Tiedätkö, missä Hetan ruskeaksi maalattu pärekori on!

-- En minä tiedä, vastasi Hilma. -- Onko sellainen hukkunut?

-- Se oli vinnin rappusilla vielä tänään, mutta nyt on se poissa, sanoi
Heta ja katsoi Hilmaa terävästi. -- Joku on sen ottanut.

-- Kukahan tuollaisen olisi ottanut, sanoi Hilma.

-- On eräs, jonka me hyvin tunnemme, sanoi Ester.

-- Kysykää sitten häneltä.

-- Sitä me juuri teemmekin.

Hilma aivan sävähti.

-- Mitä? sanoi hän. -- Ette kai luule minun varastaneen?

-- Juuri sitä me luulemme ja olemme siitä aivan varmojakin, sanoi
Ester.

-- Että sinä voit panna minun niskoilleni mitä tahansa, sanoi Hilma,
sen kyllä tiesin. -- Mutta en olisi luullut sinun sentään kehtaavan
minua varkaaksi syyttää.

-- Sitä syytetään, joka sellainen on.

Heta astui aivan Hilman eteen ja sanoi:

-- Kyllä me sinut jo tunnemme. Tässä sinä olet ollut kuin mikäkin hieno
rouva, et ole kunniallisten ihmisten kanssa edes puhunutkaan. Luulin
sitä ensin arvontunnoksi. Mikä arvon tunto! Häpeän tunto se on, kun
tietää, että on haluja ottaa toisen omaa.

-- Todistakaa se, jos voitte! sanoi Hilma kiivaasti.

-- Kyllä me sen todistammekin, ja kohta sinä tulet raastupaan ja
silloin saadaan nähdä, kuka tässä vapaalla jalalla kulkee. Minä olen
tarkastanut vinnin ja nähnyt, että kori on sinun avovinnilläsi. Niin
juuri, senkin tekopyhä!

Hilma tarttui sydänalaansa, niin kovasti koski syytös, mutta sitten hän
kohotti päänsä ja lausui:

-- Jos se sieltä on löydetty, niin sen on sinne vienyt joku muu kuin
minä, sillä minä en ole vinnillä käynyt koko päivänä.

-- Kyllä siitä raastuvassa otetaan selko, kun sinne ensin tullaan,
sanoi Heta.

-- Ja tuollaiseen naiseen pitikin minun veljeni joutua, tuollaiseen,
joka varastaa!

Hihna ei sanonut enää mitään, häntä alkoi pyörryttää, hän hoiperteli
portaille ja pääsi sisään. Siellä hän vaipui heti pitkäkseen vuoteelle.
Pikku Mari itki, mutta Kerttu otti sen huostaansa ja alkoi sen kanssa
leikkiä.

Hilma makasi kalpeana, silmät ummessa.

Siis tämäkin vielä! Varkaudesta syytetty! Mitä hän oli tehnyt, että
hänen päälleen kasattiin tällainen taakka?

Kaikki tuntui jälleen niin perin toivottomalta. Hän nousi vaivaloisesti
istualleen, kutsui lapset luokseen. Näille hän puheli:

-- Nyt ne syyttävät minua varkaaksi, lapset.

-- Sekö paha täti pihalla? kysyi Kerttu.

-- Hän ja Ester täti. Niin, he syyttävät minua. Ja millä minä todistan,
että olen syytön, kun joku on vienyt korin meidän vinnille? Millä minä
sen todistan? Ja sitten tulee vankeus, ja te jäätte aivan yksinänne!

Hän otti molemmin käsin päästään kiinni ja heilutti ruumistaan.

-- Voi, voi, miksi minua näin kiusataan? Miksi minua kiusataan, kun en
ole mitään pahaa tehnyt? Jättäisivät jo rauhaan.

Näin hän vaikeroi siihen asti, kun kuuli miehensä tulevan kotia. Tämä
ei ollut niin humalassa kuin tavallisesti.

-- Iltaa, sanoi hän tullessaan.

-- Iltaa, vastasi Hilma.

-- Onko sinulla jotain suuhun pantavaa?

Hilma ei vastannut mitään, meni kaapille ja etsi sieltä kylmää ruokaa
miehelleen.

-- Etkö sinäkin syö? kysyi Oskari.

-- En.

-- Mikä sinua vaivaa, kun olet noin totisen näköinen?

-- Ei mikään.

Oskari alkoi leikkiä lasten kanssa, ja Hilma vaipui uudelleen
ajatuksiinsa. Jos miehensä kyseli häneltä jotain, niin hän vastasi
aivan lyhyesti. Viimein mies väsyi kyselemään ja meni levolle.

Lapset jo nukkuivat, kun Hilma yhä istui liikkumattomana. Hän mietti
miettimistään pääsemättä selville siitä, mitä hänen tulisi tehdä.
Turvatako mieheensä? Tuskin tuo viitsisi häntä ruveta puolustamaan omaa
sisartaan vastaan. Yksin hän sai kaiken kestää.

Hän sammutti viimein valon ja meni levolle. Mutta uni ei tullut. Koko
yön hän valvoi ja yhä uudelleen mietti, mitä hänen tulisi tehdä.

Hän nousi aivan riutuneena aamulla kello seitsemän tienoissa ja alkoi
keittää kahvia miehelleen. Tämä nousi, pukeutui, kysäisi jotain, sai
lyhyet vastaukset ja meni työhönsä.

Hilma seisoi liikkumattomana kauan aikaa katsellen nukkuvia lapsiaan.

-- Jos menisin lasten kanssa maalle kotiin, sanoi hän aivan äänen. --
Mutta eiväthän ne sinne ota minua. Ja mitä hyötyä olisikaan
sinnemenosta, haettaisiin vielä oikeuteen sieltäkin, ja sitten koko
häpeä tulisi aivan julkiseksi. Äidillekin se olisi kova isku. Ei siis
sinne, mutta minne? Minne minä menen?

Hänen mietteensä katkaisi Esterin tulo. Tämä jäi ankaran näköisenä
seisomaan oven pieleen suljettuaan ensin oven.

-- Mitä sinä tänne vielä tulet? sanoi Hilma.

-- Minä tulin vain kysymään, vieläkö pysyt väitteessäsi, ettet ole
ottanut sitä koria?

-- Minä en ole sitä ottanut, johan minä sen eilen sanoin.

-- Mutta kun se oli sinun vinnilläsi.

-- Johan minä sanoin, etten minä ole sitä ottanut.

Ester sanoi kylmästi:

-- Älä sinä yhtään tuolla tavalla huuda. Minä en ole mikään sellainen
ihminen, jolle saa noin huutaa. Minä tulen sinun luoksesi aivan
oikeassa asiassa.

-- Mene nyt jo pois, mene nyt jo pois! Minä en kestä tätä.

Hilma huitoi käsillään epätoivoisesti saadakseen Esteri menemään.

-- Jos sinä vaan tunnustat, että olet korin ottanut, niin saa asia
jäädä sikseen. Kyllä minä Hetasta vastaan. Tunnustatko?

-- Minä en tunnusta, minä en tunnusta! Minä en voi tunnustaa sellaista,
mitä en ole tehnyt. Minä en koskaan ole pienintäkään varastanut.

Ester nauroi.

-- Vai et ole. Merkillistä, kuinka sinun muistisi nyt on huono. Kerran
olet kuitenkin minulle maininnut, että olet ottanut yhtä ja toista
pikkuista.

-- Minä en ole mitään sellaista maininnut. Joku toinen on sen voinut
tehdä, minä en.

-- Syytätkö sinä minua valehtelijaksi vasten kasvoja! Etkö sinä tiedä,
että olet tekemisissä sivistyneen ihmisen kanssa, jota ei saa syyttää
tuolla tavalla?

-- Jätä nyt jo, jätä herran nimessä, minä en kestä tätä enää. Mene
pois, mene pois.

Hilma alkoi kimakasti huutaa, ja Ester katsoi viisaimmaksi kadota.
Lapset olivat heränneet ja alkoivat itkeä, mutta Hilma sai ne
viihdytetyksi. Hän vapisi kovasti ja hengitys kävi läähättäen. Kylmä
hiki valui hänen otsaltaan, niin että hänen täytyi tavantakaa pyyhkiä
sitä esiliinallaan.

Vähitellen vapistus lakkasi, mutta päätä alkoi sensijaan kivistää
hirveästi. Hän koetti juoda kahvia virkistyäkseen, mutta kurkku oli
kuin tukossa, niin että hänen täytyi jättää kahvi juomatta.

Hän koetti siivota huonetta, pani kokoon miehensä vuoteen ja omansa.
Hän kulki kuin unessa ja toimitti tehtävänsä koneellisesti. Sitten hän
läksi pesutupaan pihan toiselle puolelle huuhtomaan muutamia lastensa
vaatteita. Pihalle päästyään hän kohtasi kälynsä, joka juuri palasi
torilta.

-- No, joko olet asiaa miettinyt? kysyi Ester.

-- Anna minun olla, sanoi Hilma. -- Minä en jaksa enää.

-- Kyllä minä annan sinun olla, sillä ethän sinä mahda mitään sille,
että sinulla on sellainen varastamisen tauti.

Hilma pudotti vaatteet kädestään.

-- Älä anna vaatteitten siinä pihalla likaantua, vaan ota ne ylös,
sanoi Ester. -- Kuinka sinä olet noin huolimaton! Tavantakaa näkee
sinusta, ettei sinulla ole ollenkaan niitä hyviä puolia, joita olet
tahtonut näyttää. Mutta en minä sinua tuomitse ja kyllä minä sinulle
annan kaikki anteeksi, sillä ethän sinä sille mitään mahda, että
sinulla on sellainen tauti.

-- Anna minun olla rauhassa, valitti Hilma.

-- Niinhän minä olen luvannutkin, jatkoi Ester. -- Ja kohta saat olla
oikein hyvässä rauhassa, kun joudut linnaan.

-- Minä olen sanonut, etten ole ottanut tuota koria enkä mitään
muutakaan. Mutta minä tiedän, että monet, jotka syyttävät toisia, ovat
itse tehneet sellaista, vaikka toiset eivät ole siitä mitään puhuneet.

-- Nyt sinä jo pidät suusi kiinni! Vai sinä tässä vielä hypit nenälle!
Sen minä sanon, että niin minä laitan, että veljeni vielä ottaa eron
tuollaisesta naisesta, josta kulkee sellaisia rumia juttuja. Sen minä
laitan, sen saat nähdä!

Hilma horjahti. Hän ei tiennyt minne meni. Hän kulki vaivalloisesti
eteenpäin ja saapui kotiaan.

Huoneeseen päästyään hän muisti, että Ester asui aivan vieressä, ja kun
hän ei enää tahtonut tavata häntä, otti hän avaimen ovesta ulkopuolelta
pois.

-- Oskarikin jättää minut! Minä tiedän, että hän jättää minut! Ja minne
minä joudun lasten kanssa silloin?

Hän tuijotti eteensä, ja suu liikkui koneellisesti, vaikka sanoja ei
tullutkaan.

-- Minä en jaksa enää. Minä en tahdo elää. Minä tahdon mennä pois.

Ajatus tuli häneen aivan äkkiä, tuli kuin salama ja tuntui aivan
luonnolliselta. Mutta juuri kun hän aikoi etsiä keinoa surmatakseen
itsensä, muisti hän lapsensa.

-- Minne ne jäävät, jos minä menen pois? Esterin huostaan, joka opettaa
minua vihaamaan! Ei, minä en tahdo jättää lapsia tänne. Minä tahdon
ottaa ne mukaani. Siellä on sitten hyvä olla.

Hän astui raskaasti, aivan kuin unessa, kyökkipöydän luo, otti
laatikosta puukon ja meni Kertun luo, joka makasi omassa
pikkuvuoteessaan selällään.

Voimakkaalla vedolla Hilma kiskasi syvän haavan hänen kurkkuunsa. Lapsi
ei päästänyt ääntäkään, kädet vain hiukan värisivät ja suu aukeni. Veri
purskui korkealle ja punasi puhtaan lakanan.

-- Ja nyt Mari! sanoi Hilma.

Mari nukkui sohvalla, kasvot seinään päin. Hilda vetäisi puukolla tytön
kurkkuun. Lapsi kääntyi kokonaan huoneeseen päin, sävähteli hetkisen,
mutta ei päästänyt ääntäkään.

-- Ja nyt on minun vuoroni!

Hilma meni pöydän ääreen, otti peilin ja veti kurkkuunsa haavan. Hän ei
tuntenut vetäessään mitään kipua, oli vain kuin olisi koskettanut
johonkin vieraaseen. Veri tulvi hänen kaulastaan ja valui röijylle.

Hilma heitti puukon menemään, hoiperteli keskipermannolle ja laskeutui
pitkäkseen odottamaan kuolemaa. Hän sulki silmänsä ja tunsi, miten veri
valui lämpöisenä hänen kaulastaan. Tuntui niin hyvältä ja suloiselta.
Hän makasi ja kuuli, kuinka kello löi yksitoista, löi hiljaa ja tuttuun
tapaansa.

Hän odotti ja odotti, mutta kuolema ei tullutkaan. Hän nousi, otti
tyynyn vuoteestaan ja toi sen päänalusekseen ja laskeutui uudelleen
pitkäkseen.

Hän eroitti kellon hiljaisen naksutuksen. Kadulta kuului ajoneuvojen
kolinaa, etäältä raitiotievaunun kellon ääni, joskus huutojakin.

Verta ei enää vuotanut yhtä paljon kuin alussa. Hilma ei tahtonut jäädä
elämään. Hän nousi jonkun ajan kuluttua ja katseli pitkin huonetta
etsien puukkoa, mutta sitä ei näkynyt missään. Silloin hän otti
astiapöydältä puunuijan ja koetti tunkea sen varsipäätä haavaan. Verta
alkoi jälleen vuotaa runsaammin, ja hän odotti kuolemaa.

Kautta koko ruumiin alkoi tuntua vilun väre. Hän siirtyi hiukan
lähemmäksi vuodettaan, veti sieltä peitteen ja verhosi sillä itsensä.

Ja yhä vain kello hiljaa naksutti. Se löi puoli kaksitoista, puoli
yksi, ja viimein yksi.

Hilmasta tuntui kaikki niin rauhalliselta, niin ihmeen rauhalliselta.
Ruumiissa oli omituinen helppouden tunne ja pää tuntui viileältä. Verta
vuoti haavasta enää vain vähän, mutta vaatteet olivat aivan tahritut.

Hän nousi ja astui lastensa luokse. Tekonsa koko kamaluus selvisi
hänelle. Hän laskeutui polvilleen Kertun vuoteen ääreen, tarttui lapsen
käteen suuteli sitä ja sopersi:

-- Anna anteeksi äidille, anna anteeksi!

Sitten hän nousi ja suuteli lastaan, suuteli tämän kylmiä huulia.

Hän meni Marin luo ja suudeltuaan sitä siveli sen kylmiä poskia.

-- Voi voi, kuinka sinun on kylmä. Annahan, kun äiti peittää!

Hän kokoili vaatteita lapsensa suojaksi.

-- Ja nyt minun täytyy mennä pois täältä. Niin, minun täytyy mennä!

Hän kosketti verestä tahmeata röijyään.

-- Mutta mitä ne sanovat, kun minä olen näin verissäni?

Hän pesi kasvonsa ja kätensä, otti puhtaan röijyn ja muutti toisen
hameen ylleen. Sitä ennen hän otti laatikosta puhtaan pyyheliinan ja
kietoi sen kaulaansa.

Hän oli jo ovella, mutta kääntyi vielä, meni kaapin luo, otti sen
päältä kehyksissä olevat valokuvat, omansa ja miehensä, ja asetti
toisen Kertun, toisen Marin pääpuoleen. Sitten hän hitaasti veti
sormuksen sormestaan ja asetti sen Kertun hiukan kouruun jääneeseen
käteen ja painoi sormet enemmän yhteen, jotta sormus ei putoaisi.

Ovella hän vielä nyökkäsi ja sanoi:

-- Hyvästi, rakkaat lapset! Nyt äiti menee!

Hän otti avaimen, lukitsi oven rauhallisesti ja ripusti avaimen
tavalliseen paikkaansa, pielilaudassa olevaan naulaan.

Hitaasti hän asteli pää kumarassa ja huivi vedettynä silmille Ainon
asuntoa kohden.

Kun Hilma avasi oven, säikähtyi Aino kovasti.

-- Hyvä jumala! mikä sinun on?

Hilma koetti sanoa jotain, mutta ei saanut sanaakaan suustaan, huulet
vain kävivät. Silloin painoi hän kädellään kaulaansa haavan kohdalle ja
sai käheällä äänellä soperretuksi:

-- Minä olen kuolemaan tuomittu!

-- Mitä sinä, onneton, olet tehnyt?

-- Katso!

Hilma irroitti pyyheliinan ja näytti haavaa, jonka reunat olivat
kelmeät, mutta jonka sisästä valui hiljalleen verta.

-- Oletko sinä sen itse tehnyt?

Hilma nyökkäsi. Hän sitoi liinan jälleen kaulaansa ja painoi kädellään
haavaa.

-- Ja tämä on Esterin syy!

Aino ei enää kuullut sitä, hän oli rientänyt ulos ovesta. Hetken päästä
hän palasi ja sanoi:

-- Minä olen kutsunut Eemelin tänne ja tohtorin.

Molemmat naiset olivat vaiti, odottaen, yhä odottaen.

Ainon mies tuli ensimäisenä.

-- Voi Hilma parkaa! sanoi hän.

-- Minä en voinut muuta tehdä! sanoi Hilma kyynelten valuessa
silmistään.

Hetken päästä saapui lääkäri. Hän tutki haavan ja saatuaan kuulla, että
Hilma oli kaupungin asukas, käski viemään hänet paikalla sidottavaksi
sairaalaan.

Eemeli läksi häntä taluttamaan.

-- Minä en tahdo parantua, minä tahdon kuolla, sanoi Hilma. -- Hyvä
tohtori auttakaa minua! Minä tahdon kuolla!

-- Ei, ei, sanoi Aino, sinä parannut. Ja ole huoleti, kyllä minä lapset
hoidan sillä aikaa, kun olet sairaalassa.

-- Lapset, sanoi Hilma verkalleen. 4- Lapset! Ei niitä enää tarvitse
hoitaa! Minä olen ne tappanut!

Aino lysähti kokoon päästäen heikon parahduksen.

Eemeli alkoi viedä Hilmaa sairaalaan. Sairaalan portilla Hilma sanoi:

-- Kirjoittakaa kotiani tästä minun äidilleni! Kyllä Oskari sanoo
osoitteen.

-- Kyllä minä kirjoitan, sanoi Eemeli ystävällisesti, -- kyllä minä
kirjoitan.

He astuivat sairaalan ovesta sisään.



VIIDES LUKU.


Oli ilta, ja talon miesväki jo lepäsi päivän töistä, istuskellen
pihamaalla tupakoiden, naisten vielä puuhaillessa ilta-askareissa, kun
muuan naapuri, joka ajoi talon ohitse kulkevaa tietä pitkin, huusi:

-- Tulkaahan ottamaan, täällä olisi kirje talon emännälle!

Esko nousi hitaasti ja meni ajajan luo, otti kirjeen ja kiitti. Ajaja
jatkoi matkaansa. Esko luki osoitteen ja huomasi kirjeen olevan
Marille. Osoite oli kyllä naisen käsialalla kirjoitettu, mutta ei
Hilman.

-- Äiti hoi! huusi hän. -- Täällä olisi teille kirje.

Mari ilmestyi pirtin ovelle, pyyhki kosteat kätensä esiliinaansa ja
otti kirjeen. Hän palasi tupaan. Esko jäi isänsä seuraan pihamaalle.
Siinä he hetkisen puhelivat, kun äkkiä tuvasta kuului Marin pitkä,
sydäntä vihlaiseva kirkaisu.

Alma oli vasikoita juottamassa läävän luona. Hän kavahti suoraksi,
pudotti rainnan ja juoksi tupaa kohden. Naisena hän oli kuullut toisen
naisen sydänhuudon ja tiesi suuren tuskan tulleen. Helenakin, joka oli
aitassa, kuuli huudon. Hän jätti oven auki ja riensi tupaa kohden
huutaen:

-- Hyvä jumala, hyvä jumala, mitä nyt on tapahtunut?

Nähdessään naisten juoksevan saivat miehetkin eloa jäseniinsä ja
kiiruhtivat tupaan.

Siellä Mari istui ikkunan luona ja vapisten huusi särkyneellä äänellä:

-- Ota pois tämä kalkki minulta, ota pois tämä kalkki minulta!

-- Mitä on tapahtunut? kysyi Alma.

-- Äiti, mikä teidän on? kysyi Esko ja koetti tukea äitiään, joka oli
suistumaisillaan lattialle.

-- Hyvä jumala, hyvä jumala, enkä minä ollut siellä! vaikeroi Mari.

Jo oli Helenakin päässyt perille. Hän istahti Marin viereen ja sanoi:

-- Hyvä lapsi, mikä sinulle on tullut?

Ja tällaisena hetkenä ei kenestäkään tuntunut omituiselta, että
viisikymmenvuotiasta Maria sanottiin lapseksi. Mutta niin suuri oli
tämän yhden ainoan sanan vaikutus, että Mari kietoi aivan kuin lapsi
kätensä äitinsä kaulaan ja painoi päänsä hänen poveaan vasten
purskahtaen hillittömään itkuun.

Ja vanhan Helenan käsi siveli Marin tukkaa, ja äänessä oli lempeä ja
hyväilevä sointu, kun hän hiljaa ja tyynnyttävästi lausui:

-- Kas niin, kas niin, rauhoitu nyt ja sano mitä on tapahtunut.

-- Hilmalle... tuossa kirjeessä... lukekaa sieltä, en minä voi
kertoa... sopersi Mari.

Esko huomasi lattialle pudonneen kirjeen, otti sen käteensä ja alkoi
lukea väräjävällä äänellä.

Ja siinä oli tieto Hilman murhateosta. Aino kirjoitti siinä mitä
sydämellisimmällä tavalla tapahtumasta Marille. Hän oli ennättänyt
ottaa jo kaikesta selkoa ja arveli syynä Hilman tekoon olleen sekä
Oskarin juopottelun että Esterin tunnottoman syytöksen.

Kirjeen lukemisen aikana oli Mari hellittänyt kätensä äitinsä kaulasta
ja istui nyt hypistellen esiliinaansa hermostuneesti, suurten kyynelten
valuessa pitkin hänen poskiaan. Helenan vanhat kasvot olivat käyneet
aivan vahankalpeiksi, mutta ainoatakaan kyyneltä ei näkynyt hänen
silmissään, katse oli vain saanut ikäänkuin terävän ja läpitunkevan
voiman, ja toinen käsi oli laskeutunut Marin olalle ikäänkuin
turvatakseen häntä. Eskon ääni värisi, ja vakavana seisoi Kalle
tuijottaen eteensä.

Mutta kun Esko oli lopettanut lukemisen, kietoi Alma kätensä hänen
kaulaansa, ja nuo kaksi, jotka eivät koskaan muiden läsnäollessa
osoittaneet hellempiä tunteitaan, syleilivät toisiaan nyt. Ja miehensä
sylistä irroittautuen Alma riensi kiireesti tuvan perälle, kumartui
kehdon puoleen, missä lapsensa nukkui, ja alkoi sopertaa sille
äidinrakkauden mielettömiä sanoja, kunnes itku tukahdutti äänen ja hän
vaipui kehdon ääreen kätkien kasvonsa lapsen peitteen laskoksiin.

Hiljaa olivat toiset. Pitkään aikaan ei kukaan liikahtanutkaan. Viimein
Kalle läksi hitaasti ja raskaasti astumaan, meni tuvan perälle ja
istahti pöydän taakse. Esko meni vaimonsa luo, istui penkille hänen
viereensä ja laski kätensä hänen hartioilleen. Alma kohotti silloin
päätään, siirtyi hiukan lähemmäksi miestänsä ja istuen permannolla
painoi päänsä hänen polviansa vasten.

Hiljaista oli tuvassa, ei kuulunut muuta kuin Marin vaikeroiva ääni:

-- Voi lapsi parka! Enkä minä saanut olla siellä häntä lohduttamassa!
Ja näin on hän langennut suureen rikokseen! Hyvä jumala, kun tappaa
molemmat lapsensa ja aikoo surmata itsensäkin! Kuinka hän joutuikaan
sellaiseen ahdistukseen, ettei osannut ajatella enää mitään eteenpäin?
Voi lapsi parkaa! Kuinka hänen on voinut näin käydä?

Silloin Alma kohotti päänsä, ja äänessä oli terävä kiihoittunut sävy
hänen lausuessaan:

-- Kun ei annettu hänelle lupaa tulla tänne, jos hullusti kävisi! Eihän
tuo raukka ole jaksanut sitten enää kestää, kun ei ole tiennyt, minne
menisi turvaan. Me täällä olemme syypäitä tähän kaikkeen.

-- Vaiti, miniä! huusi Kalle jyrkästi pöydän takaa.

-- Kas niin, Alma, älä sekaannu tähän! sanoi Esko, hyväili vaimoaan ja
painoi hänen päänsä polveaan vasten.

Oli hetkisen hiljaista. Silloin kuului Helenan rauhallinen ääni:

-- Alma on oikeassa. Syyllisiä olemme me täällä, ainakin osaksi.

-- Minä en salli tuollaista puhuttavan talossani, sanoi Kalle.

-- Sinä unohdat, vävy, että minä puhun nyt, sanoi Helena tyynesti.

Kalle murahti jotain, mutta ei enää tahtonut estää anoppiaan
jatkamasta.

-- Hilma on tuntenut itsensä siellä yksinäiseksi, jatkoi Helena. -- Hän
olisi kaivannut hyvyyttä ja varmuutta siitä, että voi jonnekin hädän
hetkenä paeta. Sinä, Kalle, sen kielsit silloin, kun asiasta oli puhe.
Minä uskon, että teit parhaan ymmärryksesi mukaan ja näit asiat
niinkuin sinä miehenä voit nähdä. Mutta nyt on tapahtunut jotain
hirveätä Hilmalle, ja meidänkin on nyt tehtävä jotain hänen hyväkseen.

-- Mutta emmehän me voi mitään, sanoi Kalle. -- Laki on laki, ja
rangaistus on ankara murhasta.

-- On kai teosta, jatkoi Helena. -- Mutta kun oikeus saa tietää, mikä
Hilman on johtanut tähän kaikkeen, niin sen täytyy häntä armahtaa.

-- Laki ei armahda murhantekijää, sanoi Kalle.

-- Minä en tunne lain puustavia, sanoi Helena, mutta sydämeni sanoo,
että tässä on tehty Hilmaa kohtaan vääryyttä, sillä muuten hän ei olisi
surmannut lapsiaan.

-- Kuinka hän olisi voinut surmata lapsensa, ellei häntä olisi jollain
tavalla pakoitettu sellaiseen, sanoi nyt Mari nyyhkyttäen. -- Kuinka
kauniisti hän niistä puhui ja kuinka hän niitä rakasti, niin hellästi
ja syvästi. Niiden tähden hän kesti vaikka mitä, niiden hyväksi hän
puuhasi ja raatoi. Ei hän olisi niitä tappanut, elleivät toiset olisi
häntä sellaiseen tilaan saattaneet, että hänen oli pakko se tehdä.

-- Murhaan ei mikään ihmistä pakota! sanoi Kalle. -- Hän on minun
tyttäreni, ja minä tunnen kyllä omassa itsessäni piston sentähden, että
hän on joutunut turmioon, mutta minä en voi mennä puolustamaan
tuollaista tekoa. Minä en voi sitä tehdä!

-- Sinä olet mies, sanoi Helena, ja näet nämä asiat miehen kannalta.
Mutta kysy keltä naiselta tahansa, niin vaikka hän kuinka ankarasti
tuomitsisikin lapsenmurhan, niin hän kuitenkin ymmärtää, että nainen
voi sen tehdä, kun hän sellaiseen tilaan joutuu. Hilma ei ole yksinään
tähän syyllinen, suuremmat syylliset ovat muualla. Jos sinä panet
lapsen käteen kekäleen, ja ajat sen sytyttämään talon, niin olet kai
sinä silloin suurempi syyllinen kuin lapsi on. Niin on Hilmankin laita
ollut. Tuossa kirjeessä on jo sanottu, että miehen juopottelu ja kälyn
pahuus ovat saaneet kaiken aikaan. Jos niin on, niin kuinka silloin
voidaan yksistään Hilmaa syyttää tästä rikoksesta. Jos mies olisi ollut
kunnollinen ja jos käly ei olisi häntä vainonnut, niin Hilma ei koskaan
olisi lastaan tappanut.

-- Te naiset voitte ajatella asiaa niinkuin itse tahdotte, sanoi Kalle.
-- Mutta emmehän me voi mennä istumaan oikeutta.

-- Mutta me voimme hankkia Hilmalle jonkun, joka oikeudessa voi häntä
puolustaa.

-- Teko sellaisenaan joko syyttää tai puolustaa ihmistä, sanoi Kalle.

-- Hyvä jumala, hyvä jumala, eivätkö he nyt voi tästä asiasta päästä
selvyyteen! sanoi Alma hermostuneesti.

-- Taltu, herran nimessä, taltu! sanoi Esko. -- Kyllä tästä päästään
selville.

-- Koska sinä, Kalle, et aio omaa lastasi puolustaa, niin sitten minä
teen sen, sanoi Helena. -- Sinun tulee antaa minulle tarvittavat rahat,
sillä tuollaiset asianajajat voivat ottaa korkean maksun.

-- Rahaa! Ajaaksenne väärää asiaa! Ei koskaan! Talo on minun, ja minä
en siitä anna rahoja ihmisen puolustamiseksi, joka on tuottanut häpeää
meille kaikille, vaikka hän sitten olisikin oma tyttäreni. Lain täytyy
saada rauhassa määrätä rangaistuksensa, ja sitten Hilman alistuttava
siihen. Minä en anna yhtä markkaa sellaiseen! Jos minä olen valmis
koettamaan kaikkia keinoja horjuttaakseni lakia, niin mihin minä sitten
uskon. Te kaikki näytte unohtavan, että minä itse olen lautamies, jonka
on oikeudessa tällaisista asioista sanottava mielipiteensä. Minä olen
ennenkin ollut päättämässä lapsenmurhasta ja tunnen lain. Sen täytyy
saada määrätä rangaistuksensa tällaisissa tapauksissa. Jos murhia
ruvetaan antamaan anteeksi, niin sitten ei enää mikään rikos ole
rangaistuksen alainen. Minä olen kerta kaikkiaan sanonut, että en anna
rahoja sellaista tarkoitusta varten. Jos tulee tietoon, että minun
tyttäreni pääsee vähemmällä rangaistuksella kuin joku muu onneton, niin
silloin ei kukaan enää kunnioita minua vähääkään. Minä en anna rahoja!

Helena nousi istualtaan ja astui vävynsä eteen.

-- Sinä unohdat yhden asian, sen, että talo on vielä minun. Talo on
luovutettu sinulle hoidettavaksi, mutta minä en ole talossa syytingillä
eikä laissa ole luovuttamispapereita vahvistettu. Minä voin ottaa talon
milloin tahansa huostaani.

-- Anoppi! sanoi Kalle uhkaavalla äänellä.

-- Minä teen sen ja minä kiinnitän talon, vaikka myyn sen ja käytän
jokaisen rovon Hilman pelastamiseksi, vaikka minun sitten pitäisi
keppikerjäläisenä kulkea. Minä olen sen sanonut, jotta tiedät menetellä
sen mukaan.

-- Vaikka talon papereita ei olekaan kiinnitetty laissa, niin sittenkin
on luovutus laillinen, kun siihen on siksi monta todistajaa, sanoi
Kalle varmasti. -- Minä en luovu mistään ennen kuin vasta käräjissä,
siitä saatte olla varmat.

-- Etkö sinä ole edes isä enää! sanoi Mari.

-- Minä voin olla isä, mutta minun täytyy nähdä asiat muullakin tavalla
kuin te teette, jotka olette yksinomaan äitejä. Rahoja saatte odottaa
syksyyn asti, kunnes käräjät ovat olleet, ja jos siellä talo määrätään
teille.

Mari nousi hänkin nyt ja astui hitaasti miehensä eteen. Hänen
kasvoilleen oli tullut outo juhlallisuus, ja äänensä soi tavallista
syvempänä, kun hän alkoi verkalleen puhua:

-- Minä olen koko elämäni rakastanut sinua, Kalle, olen rakastanut
sinua aina ja uskollisesti. Minä en ole sinua koskaan syyttänyt enkä
soimannut. En ole koskaan omaa tahtoani asettanut sinun tahtosi
yläpuolelle, vaan olen kaikessa nöyrästi alistunut. Mutta nyt en voi
olla ilmoittamatta sinulle asiaa, joka koskee sinuakin.

Hän hengähti syvään. Helena tarttui hänen käteensä ja sanoi lempeästi,
aivan kuin aavistaen jotain:

-- Älähän nyt, Mari, jätetään tämä asia, kyllä minä kaiken järjestän
jollain muulla tavalla, vaikka lainaamalla.

-- Ei, ei, sanoi Mari, ei, äiti, ei sinun ei ole hankittava rahoja,
vaan Kallen ne on annettava.

Hän kääntyi jälleen miehensä puoleen ja jatkoi:

-- Minä en ole koskaan ilmoittanut sinulle elämäni vaikeinta hetkeä.
Nyt minä sen teen. Kun Esko oli vuoden vanha, tulit sinä kerran
humalassa kotiin, olit minulle paha ja tyly. Olin silloin väsynyt ja
onneton. Olin tehnyt työtä ja olin sairastunut siitä. Minä näin sinun
käyttävän väkijuomiin ne rahat, jolla olisi voinut hankkia minulle
parannus ja apu taloon, jotta minun ei olisi tarvinnut juuri silloin
ahertaa ja siten antaa taudin tulla pahemmaksi, sen saman, jonka
jälkeen olen ollut niin heikko... no niin, sanotaan sekin suoraan, että
jokainen lapsi sen jälkeen on kuollut.

-- Minä en tietänyt... sanoi Kalle vapisevalla äänellä.

-- Niin, sinä et ole tietänyt, enkä minä ole tahtonut sinun taakkaasi
tätä ennen tehdä raskaammaksi. Mutta nyt minun täytyy ilmoittaa kaikki.
Silloin tuona iltana, kun sinä tulit humalassa kotia, sait mieleni niin
masentumaan, että minä tahdoin päättää päiväni. Niin, minäkin olen
sellaista ajatellut. Minä otin Eskon syliini ja aioin mennä hänen
kanssaan järveen. Mutta juuri kun nousin lähteäkseni, sanoi äitini,
että hän ottaa Eskon vuoteeseensa, jotta minä saan nukkua. Ja tuo yksi
ystävällisyys riitti, minä annoin hänelle lapsen ja palasin vuoteeseen.
Ja minä jaksoin taas elää.

-- Mari! sai Kalle vaivoin sanotuksi.

Hän istui vapisten paikallaan.

-- Sinä olet tässä puhunut laista ja oikeudesta. Mutta sillä kertaa
sinä olit ajamaisillasi minut rikokseen. Ja kun kielsit, että Hilma ei
saa tulla tänne meille, jos elämä hänen kodissaan käy liian raskaaksi,
niin olet ollut häntäkin sysäämässä tekoon. Minä pelastuin, hän meni.

Kalle ojensi molemmat kätensä häntä kohden. Mari astui hänen luokseen,
ja molemmat aviopuolisot katsoivat pitkään toisiinsa.

-- Tehkää minkä katsotte oikeaksi, sanoi Kalle väräjävällä äänellä. --
Minä autan, minä teen, mitä tahansa, jotta saisin omat rikokseni edes
jossain määrin sovitetuksi.

Mari nyökkäsi hiljaa ja katsoi mieheensä hellästi ja vakaasti.

Mutta Esko oli kertomuksen kuullessaan noussut vaimonsa vierestä ja
juoksi nyt äitinsä luo sulkien hänet syliinsä. Ja monesta, monesta
vuodesta tunsi Mari jälleen poikansa käsien kietoutuvan kaulaansa.
Sydämessä tuntui niin sanomattoman suloiselta. Hän purskahti itkuun,
mutta ei enää tyrskivään, niinkuin äsken, vaan hiljaiseen,
kirvoittavaan itkuun.

Helena oli istahtanut penkille, ja hänen vanha äänensä aloitti virren.
Kukaan siihen ei osannut yhtyä, niin täynnä oli jokaisen sydän, että
laulu tyrehtyi huulille. Mutta vanha Helena lauloi ja päätti virren ja
kun hän painoi sen jälkeen päänsä rukoukseen, tunsivat kaikki, kuin
suuri ihmeellinen sunnuntai, elämän korkeankaunis pyhäpäivä olisi ollut
heidän tuvassaan vietettävänä.

       *       *       *       *       *

Hilman haava parantui parin viikon päästä, hän joutui tutkintovankilaan
ja sitten raastupaan tuomittavaksi. Helena ja Mari olivat Ainon kautta
saaneet tiedon tutkintopäivästä ja olivat saapuneet siksi päivää
Helsinkiin. Ainon kautta he myöskin olivat hankkineet Hilmalle
asianajajan.

Heti asemalta he menivät suoraan Ainon asunnolle. Nyt ei Marin enää
tarvinnut kysellä tietä, tunsihan hän sen hyvin.

Aino otti heidät hyvin sydämellisesti vastaan ja kertoi asianajajan
arvelun mukaan Hilman asian tulevan oikeuden istunnossa esiin kello
kahdentoista aikaan.

-- Kai te neuvotte, missä oikeus istuu? sanoi Mari.

-- Minä tulen itse sinne, sillä olen saanut haasteen tulla todistamaan,
sanoi Aino, -- ja minä vakuutan teille, että minä teen kaiken voitavani
selittääkseni asian niinkuin se on. Ellei Hilma pääsisikään
rangaistuksetta, niin täytyyhän ainakin antaa hänelle mahdollisimman
lievä.

-- Niin, jumala sen suokoon, sanoi Helena. -- Kyllä hän sitte taas
jaksaa elää, kun on saanut rangaistuksensa kärsiä, jos se ei vain vie
liian suurta osaa hänen elämästään. Jaksaahan puukin vihannoida
uudestaan, vaikka jonain vuonna sattuisi kuivuus sen heikontamaankin,
kun ei vain monena vuonna, kun ei vain monena vuonna.

-- Asianajaja on luvannut ponnistaa voimansa saadakseen Hilmalle niin
pienen rangaistuksen kuin mahdollista, sanoi Aino. -- Toivokaamme siis
parasta.

Raastupaan tultuaan oli siellä jo joukko todistajia saapuvilla. Oli
sekin nuori mies, joka oli asunut aikaisemmin Latvalalla, ja jonka
tähden Oskari oli ollut mustasukkainen. Useita samassa talossa, missä
Hilma asui, olevia naisia ja miehiä oli kutsuttu. Viimein saapui
Esterkin miehineen ja Oskari.

Nähdessään Marin, kumarsi Ester etäältä hänelle hyvin armollisesti.

-- Kuka se oli? kysyi Helena.

-- Se on Hilman käly, vastasi Mari.

-- Se samako, joka häntä syytti varkaudesta?

-- Juuri sama.

-- Taitaa nyt olla iloinen?

-- Siltä tuo melkein näyttää.

Oskari huomasi, sisarensa nykäistyä häntä, Marin ja aikoi astua häntä
kohden muutaman askeleen, mutta palasikin paikoilleen ja sieltä kumarsi
ainoastaan. Hänen käyntinsä oli hiukan epävarmaa.

-- Tuohan mies on humalassa silloinkin, kun hänen vaimoaan tuomitaan,
sanoi Helena.

Hilma parka!

Oikeussalin eteisessä vallitseva hiljaisuus, virallisten menojen ja
tapojen varmuus, herättivät Marissa ja Helenassa jonkinmoisen
toivottomuuden. Täällä oli olemassa yhteiskunnallinen koneisto, joka
toimi aivan säännöllisesti, ottamatta vähääkään varteen ihmisten
tunteita. Ellei jotain odottamatonta, Hilmalle edullista
ilmaantuisi, niin ei tuomioistuin häntä suinkaan millään erikoisella
ystävällisyydellä kohtelisi.

Salista, missä oikeus istui, kuului hälinää ja oikeudenpalvelijan
nähtiin juoksevan kiireellisesti eteisen läpi ja palaavan uudelleen.

-- Mitähän siellä nyt on tapahtunut? kysyi Aino.

-- Siellä on eräs yksinäinen nainen, joka kuristi vastasyntyneen
lapsensa, vastasi muuan lähellä oleva henkilö kuultuaan kysymyksen. --
Hän on jo kaksi kertaa ennen pyörtynyt istunnon aikana. Ehkä pyörtyi
taas.

-- Miksi ne sitten sitä raukkaa tänne kuljettavatkaan, sanoi Mari.
Ihmisparka!

Ovella oleva palvelija ilmoitti, että käsiteltäväksi tulee Hilma
Latvalan asia. Vähän ajan päästä tuli Hilma vanginvartijan saattamana
eteiseen. Mari näki tyttärensä hyvin kalpeaksi ja pitkälle kehittynyt
raskaudentila oli tehnyt hänen silmänympäristönsä jo aivan tummiksi ja
käynnin raskaaksi ja vaivalloiseksi. Hän huomasi äitinsä ja
äidinäitinsä, pysähtyi hetkiseksi, nyökkäsi sitten hiljaa ja meni
oikeussaliin.

Vähän ajan päästä kutsuttiin todistajat vannomaan valaa. Samassa tuli
eteisen kautta kiireellisesti hienon näköinen herra ja kiiruhti
oikeussaliin.

-- Tuossa meni Hilman asianajaja, sanoi Aino lähtiessään oikeussaliin
tekemään todistajan valaa.

Huoneesta väheni väki, sillä tämä oli sen päivän viimeinen esillä oleva
juttu. Mari jäi Helenan kanssa kahden. Salissa ei ollut enää muita kuin
pari oikeudenpalvelijaa.

-- Vahvistakaamme mieltämme rukouksella, sanoi Helena.

Hän pani kätensä ristiin ja rukoili kauan hartaasti silmät ummessa. Kun
hän jälleen kääntyi Marin puoleen sanoi hän:

-- Olen nyt jo rauhallisempi. Tulin tässä ajatelleeksi sitäkin, että
kai jumala on niin määrännyt, että minun vielä on tehtävä jotain
kanssaihmisteni hyväksi, koska tämän asian on johdattanut eteeni. Minä
jo luulin, että minulla ei ollut muuta tehtävää kuin odotella kuolemaa,
mutta nyt tiedän, että olen elämässä välttämätön. Jos täällä huonosti
käykin, niin onhan ylempiä oikeuksia olemassa ja niissä täytyy sen,
mikä tässäkin asiassa on Hilman puolella, tulla esiin, aivan kirkkaasti
esiin. Oikeutta täytyy olla maailmassa, täytyy olla, sillä kuinka
muuten me jaksaisimmekaan elää.

Todistajat palasivat vähän ajan päästä takaisin, mennäkseen sitten
yksitellen kutsunnan mukaan oikeussaliin.

Ja istuntoa kesti, kesti tuntikausia, todistajat astuivat istuntosaliin
ja palasivat sieltä, muutamia kutsuttiin uudelleenkin. Aino kertoi,
mitä hän tiesi oikeussalissa tapahtuneen. Hilma oli rehellisesti
tunnustanut kaiken todeksi ja oli sanonut olevansa valmis ottamaan
kaiken rangaistuksen vastaan.

Ester puheli tahallaan niin ääneen, jotta Mari sen kuulisi. Hän kertoi
eräälle naapurinaiselle, kuinka hän oli sievästi oikeudelle sanonut,
että Hilma oli huono nainen, joka paljaasta pahuudesta oli surmannut
lapsensa. Mari kuunteli ja hänen sydäntään vihloi.

-- Sillä naisella ei ole lapsia, sen vuoksi noin puhuu, sanoi hän
Helenalle. -- Jos hänellä olisi ollut lapsia, kyllä ymmärtäisi
paremmin.

Jännitys kasvoi yhä suuremmaksi. Marista tuntui kuin huoneessa ei olisi
ollut ilmaa ja Helenan kasvoille oli noussut poskipäihin hehkuvat
täplät.

Viimein koitti se hetki, jolloin asianajaja piti viimeisen
puolustuspuheensa. Hänen äänensä kaikui heikosti oven läpi.
Lopetettuaan astui hän ulos eteiseen. Aino meni heti hänen luokseen.

-- Miltä näyttää? kysyi hän levottomana.

-- Kas, rouva, siinähän te olettekin, sanoi asianajaja. -- Te
puolustitte aivan erinomaisen hyvin syytettyä oikeuden edessä. Jos
jotain hyvää tulee, niin kyllä se tulee silloin teidän sanojenne
vaikutuksesta.

-- Mutta odotatteko mitään hyvää?

-- Sitä ei voi sanoo. Todistukset ovat siksi raskauttavia ja teko on
tehty siksi selvästi ja jyrkästi, että tuomari ei voi muuta kuin
tuomita aivan lain kirjaimen mukaan.

Hän kohautti olkapäitään ja jatkoi:

-- Mutta voimmehan valittaa sitten hoviin.

-- Mutta eikö mikään seikka lievennä rikosta? kysyi Aino.

-- Miehen juoppous kyllä jossain määrin, vastasi asianajaja. -- Mutta
kun syytetty itse sanoo, ettei hän voi miestään soimata mistään
pahoinpitelystä, niin ei sekään taida vaikuttaa suurta.

Aino palasi Marin ja Helenan luo kertoen, mitä oli kuullut.

-- Meidän täytyy kai valmistua ottamaan pahinta vastaan, sanoi hän.

-- Kaikki on jumalan kädessä, sanoi Helena.

He istuivat ja odottivat. Jonkun ajan päästä julistettiin tuomio.

Hilma tuli salista vanginvartijan seuraamana. Mari ja Helena eivät enää
voineet levottomuuttaan hillitä, he riensivät Hilman luo.

-- Se on kymmenen vuotta kuritushuonetta! sanoi Hilma aivan hiljaa.

-- Kymmenen vuotta! vaikeroi Mari.

-- Kymmenen vuotta! sanoi Helena aivan kuin ei olisi ymmärtänyt asiaa.

-- Niin, kymmenen vuotta, sanoi Hilma. -- Ja minä tahdon sen kestää,
sillä olenhan sen ansainnut.

Hän puristi äitinsä ja äidinäitinsä kättä ja sanoi kyynelten valuessa
silmistään:

-- Kiitos siitä, että tulitte tänne minua katsomaan. Kiitos siitä, ja
antakaa minulle anteeksi se, että olen teille tuottanut näin paljon
murhetta.

-- Rakas lapsi, sanoi Mari, emmehän me voi sinua tuomita. Rakas sinä
olet minulle yhä vielä, ehkä rakkaampi kuin koskaan ennen.

Vanginkuljettaja kiiruhti Hilmaa lähtemään. Naiset erosivat.

Asianajaja oli puhellut Ainon kanssa ja sitten lähestyi Maria.

-- Te olette kai syytetyn äiti? kysyi hän.

-- Niin olen.

-- Tulkaa huomenna minun asianajotoimistooni, minä tahdon hiukan
puhella kanssanne, ennenkuin teen valituksen hoviin.

Hän tervehti kohteliaasti ja poistui.

Aivan kuin unessa kulkivat Mari ja Helena Ainon keralla oikeussalista.
Kadulle tultuaan seisahtui Helena hetkiseksi torilla.

-- Jumala suokoon minulle ymmärrystä ja voimia toimiakseni tässä
asiassa niin kuin hänen korkea ja pyhä oikeutensa määrää, sanoi hän.



KUUDES LUKU.


Seuraavana päivänä Helena ja Mari kävivät asianajajan luona. Tämä
selitti, että huomatessaan Hilman muistissa olevan jonkinmoisen aukon
sillä kohtaa, mikä koski tekoa, uskoi hän tämän olleen murhaa tehdessä
mielenhäiriössä. Hän kyseli, olivatko Mari ja Helena huomanneet
Hilmassa mitään tähän suuntaan viittaavia oireita. Nämät eivät tienneet
mitään.

-- No, sen voivat lääkärit sittemmin tutkia, sanoi hän. -- Hyvin
luultavaa on, että hovioikeus määrää syytetyn mielisairaalaan lausunnon
saamiseksi hänen sieluntilastaan. Jos niin käy, voi olla hyvin
mahdollista, että hovioikeus alentaa rangaistusta jossain määrin.

Samana päivänä läksivät Mari ja Helena kotiaan kohden.

Uutinen Hilmalle määrätystä korkeasta rangaistuksesta oli kaikille
ankara isku. Kalleen se varsinkin koski tavattomasti, vaikka hän ei
sitä näyttänyt, mutta huomattiin hänen sen jälkeen pysyttelevän paljon
erillään ja mietiskelevän. Vaimoaan kohtaan hän oli tavattoman hyvä ja
koetti auttaa kaikessa, missä suinkin voi, ja kysymys, jota hän ei
elämässään koskaan tätä ennen ollut tehnyt, nyt tuli hänen suustaan:

-- Ethän vain rasita itseäsi liiaksi?

Mutta ei ainoastaan tämä side näyttänyt tulleen entistään lujemmaksi,
vaan Eskokin osoitti entistään suurempaa hellyyttä sekä vaimoaan että
äitiään kohtaan. Ja kaiken keskustana perheessä tuli olemaan Helena.
Tuntui melkein siltä kuin hän olisi kasvanut ja saanut koko
olemukseensa varmuutta, jota hänessä ennen ei ollut. Se suuri
elämänviisaus, jonka hän itselleen oli koonnut ikänsä varrella, astui
nyt esiin. Ennen oli hän ikäänkuin häveten peittänyt kaiken, oli ollut
vaiti silloinkin, kun hänen olisi pitänyt puhua, ainoastaan sen vuoksi,
ettei hän ollut tahtonut asettaa omaa mielipidettään toisen mielipiteen
rinnalle. Mutta nyt hän uskalsi hiljaisen varmasti ilmaista sen.

Vaikkakin suru Hilman kohtalosta painosti perhettä ja puhe aivan joka
päivä kääntyi siihen, niin jokaisesta tuntui kuin työ olisi heille
tullut paljoa yhtenäisemmäksi ja varmemmaksi. Jokainen sovitti oman
työnsä toisen työhön, mitään turhaa ponnistusta ei tarvinnut kenenkään
tehdä, sillä oikeassa työssä oli aina oikea henkilö.

Se, joka ei vähääkään sulanut tähän perheen yhteiseen mielialaan, oli
talon tytär Emma, joka oli Mäkelän torpassa vaimona. Hän oli Hilman ja
Eskon välinen lapsi. Eihän äidin ja tyttären välit koskaan olleet
oikein hyvät, ei silloinkaan kun tytär vielä oli kotona. Emma oli raju
ja omatahtoinen, muistuttaen itsepäisyydessään suuresti isäänsä. Sen
lisäksi oli hänessä tavattoman suuri huvittelun ja mielistelemisen
halu, joka pakoitti Kallen jo hyvin varhain lausumaan hänelle ankaroita
sanoja, mitkä eivät kuitenkaan johdattaneet mihinkään tuloksiin.

Ankaran iskun tuotti Marille se, että hän huomasi tyttärensä olevan
läheisissä suhteissa erääseen nuoreen mieheen. Kallelta Mari koetti
asiaa peitellä ja sen sijaan saada Emma lopettamaan nuo välinsä. Mutta
kun Emma huomasi, että äiti ei häntä antaisikaan isälle ilmi, niin ei
hän enää välittänyt mistään suhteensa peittelemisestä, sillä hän tiesi
äidin aina kuitenkin jollain tavoin kätkevän isältä kaiken.

Mutta suhteesta alkoikin tulla seuraukset. Mari alkoi epäillä sitä,
nähdessään Emman käyvän ensin alakuloiseksi, ja huomatessaan, että
hänen ja nuoren miehen välillä oli vakavia keskusteluja, ja viimein
sen, että nuori mies alkoi pyrkiä Emman seurasta vapaaksi. Mari kysyi
silloin suoraan tyttäreltään, mutta tämä väitti jyrkästi kaikki
epäilykset vääriksi. Joku aika tämän äidin ja tyttären välisen
keskustelun jälkeen tuli Emma pahoin sairaaksi, hänellä oli kovia
ylenantamiskohtauksia ja oli pari päivää vuoteessakin. Äidissä heräsi
kamala ajatus siitä, että tyttärensä oli koettanut poistaa tuon suhteen
jäljet. Oliko hän onnistunut vai ei, sitä ei äiti tiennyt. Pari
kuukautta tämän jälkeen oli Emman pakko tunnustaa äidilleen, että hän
oli raskaana ja Mäkelän torpan nuori isäntä oli siihen syyllinen.

Nyt oli pakko ilmottaa asia jo Kallellekin. Hän suuttui aivan
silmittömästi, meni Mäkelän luo aivan suoraapäätä. Miesten välillä
kuului olleen hyvin kiivas keskustelu, mutta niin kaikki päättyi, että
seuraavana sunnuntaina Vihtori Mäkelä ja Emma kuulutettiin ja kolme
viikkoa sen jälkeen pidettiin häät. Pari kuukautta häiden jälkeen
syntyi poikalapsi. Synnytys oli hyvin vaikea ja kesti sitä kaksi
päivää.

Poika oli terve ja reipas olento, hiukan äksy ja äkäpäinen, mutta
vilkas ja toimintahaluinen. Mari oli pikku Jaakkoa kohtaan hyvin
ystävällinen sen tähden, että hän piankin huomasi, mikä tavattoman
suuri viha oli Emmalla lastaan kohtaan. Tämä viha oli aivan sokea ja
saattoi toisinaan puhjeta esiin haluna lyödä ja piiskata poikaa siihen
asti, että tämä meni meikein tainnuksiin. Alussa Jaakko siihen alistui,
mutta hänestä kehittyi pian hyvin tanakka poika, joka ei enää
ottanutkaan äidin kuritusta vastaan tyynenä, vaan antoi takaisin. Mari
oli ollut pari kertaa tilaisuudessa näkemään, miten Jaakko löylyytti
äitiään niin paljon kuin suinkin voi. Tavallisesti kuitenkin poika sai
lähteä pakoon ja silloin hän aina tuli Marin luo, viipyen talossa
toisinaan päiväkausiakin.

Pojan tähden oli Emmalla ja hänen miehelläänkin usein kiivasta
sanasotaa, joka teki perhe-elämän aivan sietämättömäksi miehelle ja
pakoitti hänet toisinaan lähtemään juopotteluretkille, joiden jälkeen
hän oli jälleen lauhkea ja kuunteli sanaakaan sanomatta vaimonsa
sadattelemista.

Tämä avioelämä, joka oli niin täydellisessä ristiriidassa sen kanssa,
mitä Mari piti oikeana, vieroitti Emman kokonaan syntymäkodistaan. Hän
kävi siellä hyvin harvoin ja jos jostain silloin puhuttiin, niin
rajoittui se aina aivan tavallisiin keskusteluaineisiin. Mariin oli
koskenut se, että hänen tällä tavoin oli pakko luopua lapsestaan, tulla
vieraaksi hänen kanssaan ja tuntea, miten heidän välillään ei enää
ollut mitään siteitä. Hän kärsi siitä, mutta alistui siihen viimein,
kun ei löytänyt mitään keinoa, jolla olisi voinut lähestyä lastaan.

Kun nyt Hilmaa kohdannut onnettomuus aivan kuin uudestaan saattoi
palaamaan äidinrakkauden hänessä, niin muuttui hänen tunteensa Emmaakin
kohtaan syvemmäksi kuin koskaan ennen. Tässä oli onneton ja kärsivä
olento, joka ehkä kaipasi hellyyttä. Ja sen tahtoi Mari nyt hänelle
aivan täydellä mitalla antaa.

Kun vain oli joutohetkiä, niin alkoi hän käydä tyttärensä luona. Ei hän
välittänyt siitä, että tämä ei mitään iloa osoittanut äitinsä tulon
johdosta, hän kävi kuitenkin siksi, että hänen täytyi käydä.

Kun Mari ilmoitti Hilmaa kohdanneen onnettomuuden Emmalle, niin tämä ei
sanonut mitään muuta kuin:

-- Hilma parka! Niinkö hänenkin kävi!

Ja kun tietoonsa tuli, että Hilma oli saanut kymmenen vuotta
kuritushuonetta, lausui hän:

-- No, siellä hän ainakin on turvassa! Eiköhän tuo liene aivan yhtä
hyvää, ellei parempaa kuin sellaisen miehen kanssa eläminen.

Joku päivä myöhemmin hän palasi tähän samaan asiaan ja lausui silloin:

-- Jos minä olisin yhtä herkkä kuin Hilma on, niin varmaankin minäkin
olisin jo aikoja sitten tehnyt samalla tavalla.

-- Oletko sinä sitten niin onneton, sinäkin? kysyi Mari.

-- No, ei tässä kai niin onnellinenkaan olla, kun ajattelee,
millaiseksi elämä olisi voinut tulla, ellei olisi tyttönä tyhmyyksiä
tehnyt.

-- Mutta pitäähän ihmisen sovittaa ja sen vuoksi kai tämäkin sinulle on
sallittu.

-- Sovittaa? Joutavia vielä! Kuka tässä sellaista ajattelee. Mitä minun
pitäisi sovittaa? Sitäkö, että olen tehnyt tyhmyyden. Siitä olen jo
saanut aivan yllin kyllin maksaa. Vai pitäisikö tässä vielä enemmän
onnettomuutta saada kuin nyt jo on?

-- Jos sinä koettaisit elää miehesi kanssa toisella tapaa, sanoi Mari,
-- niin etköhän voisi todella iloita elämästä. Miehesi ei ole mikään
paha mies ja minä uskon, että hän yhtäkaikki pitää sinusta hyvin
paljon.

-- Kyllä kai minä sen tiedän, että hän pitää, ja sehän se tässä edes
miellyttää, että saa antaa hänen tuntea kaiken sen tuskan, mitä minä
tunsin silloin, kun hän aikoi jättää minut lapsen kanssa yksin.

-- Mutta kun kerran elätte yhdessä ja kun teillä kerran lapsi on, niin
ettekö voisi koettaa rakentaa jotain ymmärtämistä välillenne?

-- Kun kerran kaikki on mennyt niin rikki kuin se on mennyt, niin ei
kai siitä paikkaamisella enää hyvää tule.

Mari ei kohdannut tyttäressään mitään muuta kuin kovaa ja tylyä. Mutta
hän ei väsynyt, hän palasi yhä uudelleen tähän samaan asiaan hänen
luonaan käydessään. Harva päivä, ettei Mari kulkenut oman kotinsa ja
Mäkelän väliä. Hän saattoi nyt olla kotoa varsin hyvin poissakin, sillä
Alma oli jo voimistunut siksi paljon, ettei enää tarvinnut pelätä hänen
väsyvän työssä. Kiireimpänä leikkuu-aikana hän kyllä oli pakoitettu
olemaan kotona mahdollisimman paljon, mutta saattoihan silloinkin
iltahämärässä pistäytyä Emman luo.

Vähitellen, vähitellen alkoi Emma tottua näihin äitinsä käynteihin.
Menipä hän jo niin pitkälle, että, jos äiti jonain päivänä ei
tullutkaan, hän seuraavana päivänä saattoi kysyä, mikä oli estänyt
häntä saapumasta. Ja Mari tunsi, kuinka hänen oma suuri ja syvä
äidinrakkautensa aivan kuin herätti eloon jotain kuollutta
tyttäressään, ja hän iloitsi siitä koko sydämellään.

Helenalle hän tästä seikasta puhui ja sanoi kerran:

-- Jos minä vain saan Emman ensin kiintymään minuun niinkuin tyttären
ainakin äitiinsä, niin sitten kyllä herää rakkautensa poikaansa ja
viimein pojan isään. Sen kaiken täytyy tulla, enkä minä ennen lepää,
ennenkuin sen olen nähnyt.

-- Ei kai se Emmakaan luonnostaan ole paha, sanoi Helena, -- mutta on
sattunut elämä painamaan niin kovaan kannen hänen sydämensä päälle,
ettei se pääse esille. Kaipa sallimus sen niin asettaa, että jonain
päivänä sydän on kylliksi väkevä ja kannen pakoittaa halkeamaan.

Ja sellainen hetki tuli.

Oli jo syyskesä. Mari oli mennyt keskipäivän aikaan Emman torpalle
yhdessä Helenan kanssa. Sattui olemaan Emman syntymäpäivä ja he veivät
hänelle mennessään kahvia ja leipomansa rinkilän. Torpalle tullessaan
kuului sieltä tavatonta metakkaa.

-- Äiti ja poika kai siellä taas ovat yhteenotossa, sanoi Mari.

-- Siltä se kuuluu, jumala paratkoon, sanoi Helena. -- On se onni,
ettei Emma ole onnistunut hakkaamaan lastaan aivan rammaksi, vaan on
poika hyvästi kasvanut ja varttunut.

Jaakko tuli samassa tukka aivan pörröisenä tuvasta ja huusi nyrkkiään
puiden:

-- Kyllä minä tämän vielä muistan!

Mari meni poikaa kohden ja tarttui häneen sanoen:

-- No, minne sinä, Jaakko, nyt menet?

Poika ei sanonut mitään, seisoi vain siinä molemmat kädet nyrkissä,
mutta Mari huomasi, kuinka hän ponnisteli itkua vastaan. Hän siveli
hiljaa pojan tukkaa ja tämä kosketus sai heti laukeamaan lapsessa
pingoitetun mielen, hän syleili kömpelösti äidinäitiään ja sitten aivan
kuin häveten tekoaan meni kiireimmän kautta järven rantaa kohden.

-- Kuinkahan tuokin poika rakastaisi äitiään, jos äiti vaan ottaisi
rakkauden vastaan, sanoi Mari.

-- Mutta kun ei äiti osaa ottaa eikä osaa antaa, vastasi Helena.

He menivät tupaan. Emma oli hyvin kiukkuisen näköinen. Molemmat vanhat
vaimot eivät olleet sitä huomaavinaan, vaan kättelivät häntä ja
toivottivat onnea.

-- Minkä tähden minulle onnea? kysyi Emma.

-- Onhan sinun syntymäpäiväsi.

-- Niin, taitaa olla.

-- Etkö sitä muistanut?

-- En muistanut. Mutta te molemmat teitte sen.

-- Tottakai äiti muistaa oman lapsensa syntymäpäivän. Toimme sinulle
hiukan lahjojakin.

Ja Mari antoi hänelle sekä rinkilän että kahvia. Emma mutisi jotain
kiitokseksi ja vei rinkilän pöydälle. Sen jälkeen hän alkoi tehdä tulta
lieteen keittääkseen kahvia. Tässä puuhaillessa hän sanoi:

-- Tuliko se Jaakko teitä vastaan?

-- Tuli kyllä.

-- Se poika suututtaa vielä hengen minusta.

-- Rakastaisit häntä enemmän, niin olisi poika kai parempi, sanoi Mari.

-- Miksi minä häntä rakastaisin, kun ei kukaan minua ole rakastanut.

-- Me emme kai ole aina osanneet sitä näyttää, mutta kyllä me kuitenkin
aina olemme sinua rakastaneet, sanoi Mari hiljaa.

-- Minkätähden te olisittekaan minua rakastanut, eihän siihen olisi
ollut syytäkään? Olenhan minä itse aina ollut tyly ja kova. Kyllä minä
sen muistan, mutta eihän sitä enää voi muuttaa.

-- Kaiken voi muuttaa, kun tahtoo, sanoi Helena.

-- Ei ihminen pääse irti itsestään, jatkoi Emma. -- Jos elämä olisi
edes jonkinarvoista, niin sitten kai voisi yrittää, mutta kun kaikki on
mennyt aivan pilalle, niin mitä enää tuossa yrittääkään parempaan päin.

-- Mitä elämä sinulle vielä on verrattuna siihen, mitä se Hilmalle on,
sanoi Helena. -- Ja kuitenkin minä olen ihan varma siitä, että hän voi
tulla vielä hyvin onnelliseksi.

-- Hilma rakasti edes lapsiaan, mutta minä en Jaakkoa rakasta, sanoi
Emma. -- Minä muistan hänen kauttaan aina sitä, että minun täytyi mennä
naimisiin miehen kanssa, jota en ole enää sen koommin rakastanut. Ja
minä muistan aina sen suuren tuskan, jonka Jaakko tuotti minulle
syntyessään.

-- Eiköhän tuollaisen tuskan pitäisi viedä sinua lähemmäksi lasta?
sanoi Helena.

-- Ei tarvitse viedäkään, sillä minä en koskaan voi, kuuletteko, en
koskaan voi rakastaa poikaani! Se on minulle aivan mahdotonta. Minä en
viitsisi häntä edes surmata, sen minä sanon suoraan, mutta jos hän
kuolisi, niin iloinen minä olisin.

-- Mutta, Emma, kuinka sinä sanot tuolla tavoin? lausui Mari. --
Lapsihan on kuitenkin sinun oma lapsesi.

-- Minä toivoisin, että hän kuolisi, että mieheni kuolisi ja sitten
olisi elämä aivan tyhjää!

Tuvassa ei vähään aikaan sanottu mitään.

-- Missä miehesi on? kysyi Mari.

-- Kauppiaalle hakemassa asemalta tavaroita.

-- Tuleeko hän tänään kotia?

-- Tulee kai silloin, kun joutuu.

-- Kuinka niin sanot? Joutuu?

-- Onhan tuolla niitä omia heilojaan, joita täytyy siinä välissä käydä
tervehtimässä.

-- Ja sen sinä sanot noin, aivan tyynesti?

-- Mitä minä sitä suren. En ainakaan nyt enää. Ja kun hänellä ei ole
mitään iloa minusta, niin täytyyhän hänen saada sitä etsiä jostain
muualta. Eihän hän siinä suhteessa ole sen kummempi kuin monet muutkaan
miehet.

-- Oletko varma siitä, että hän etsii tuota huvitustaan muualta? kysyi
Helena. -- Sellaista voi uskoa nainen aina enemmän kuin on syytäkään.

-- En minä mitään varmaa tiedä, mutta epäilen. Ja samapa tuo minusta
on. Minä en tahdo enää lasta, minkätähden hän sitten olisikaan minun
kanssani.

-- Et tahdo lasta? sanoi Mari. -- Mutta miksi et tahdo?

-- Mitä sellaisia toisi tähän elämään kurjuutta kärsimään. Parasta on
antaa niiden olla tulematta.

Helena oli katsellut ikkunasta.

-- Annatko sinä, Emma, Jaakon mennä yksinään veneellä järvelle?

-- Minä olen poikaa siitä ankarasti kieltänyt, sanoi Emma. -- Kun hän
tulee kotia, niin kyllä hän saa tuntea taas, mitä on selkäsauna.

-- Hän on järvellä ja kiikuttaa venettä.

-- Putoisi vielä siitä, niin olisi parhaiksi, sanoi Emma. Sinnehän tuo
sitten menisi!

Marikin katseli akkunasta.

-- Älä, rakas lapseni, toivo sellaista, ei tiedä, koska ihmisen
toivomus menee täytäntöön, kun sellaisesta puhuu.

-- Menisikin, niin hyvä olisi.

-- Hyvä jumala! huusi Helena. Hän putosi veteen!

Samassa oli Emma rientänyt ovesta ulos ja juoksi rantaan. Hän ei ollut
päästänyt ääntäkään, ei huutanut mennessään, hän vain kiirehti. Toiset
naiset riensivät hänen jälestään ja näkivät, miten hän tiellä heitti
yltään osan vaatteistaan ja sitten rannalle tultuaan hyppäsi veteen.
Hän ui sitä kohtaa kohden, missä Jaakko oli veneestä pudonnut.

Rannalla Mari ja Helena näkivät, miten poika koetti uida, jaksoi jonkun
aikaa, painui kerran jo veden alle, nousi taas pinnalle, koetti jälleen
uida, painui uudelleen.

Mutta jo oli Emmakin päässyt uimalla sille kohtaa, hän sukelsi, tuli
pinnalle, sukelsi uuden kerran, viipyi kauan veden alla. Kun hän nousi,
oli hänellä Jaakko mukanaan, ui veneen luo, sai pojan siihen nostettua,
nousi veneen keulasta itse veneeseen ja souti sen rantaan.

-- Elääkö hän? kysyi Mari hätääntyneenä.

Emma oli aivan kalpea.

-- Minä en tiedä. Hän on aivan liikkumaton.

Naiset nostivat pojan veneestä, hän ei liikkunutkaan. He asettivat
pojan hiekalle ja alkoivat herätellä henkiin. Emmasta oli kaikki
hätääntyminen kadonnut, hän tiesi, miten hukkuneita oli pelastettava ja
toimi sanaakaan sanomatta nopeasti ja varmaan. Puolisen tuntia kului,
sitten näkyi pojassa elonmerkkiä.

Silloin Emman voimat raukesivat, hän vaipui hervottomana istumaan
rannalle ja antoi äitinsä ja Helenan jatkaa virvoittelemista.

Kun poika alkoi liikuttaa jäseniään, silloin Emma aivan äkkiä kumartui
hänen puoleensa sulki rajusti lapsen syliinsä ja sanoi:

-- Jaakko, Jaakko, oma rakas poikani!

Hän suuteli lastaan, hyväili hänen koko ruumistaan käsillään, nosti
hänet syliinsä, asetti pojan kädet kaulalleen, ja alkoi astella kotia
kohden. Ja koko matkan hän puheli lapselle, puheli aivan kuin sekaisin
mennyt, pyyteli anteeksi ja vakuutteli kuinka paljon hän Jaakosta piti.

Hän vei pojan tupaan, muutti hänelle kuivat vaatteet, asetti vuoteeseen
ja peitti hellästi. Poika katseli ihmeissään äitiään, kietoi viimein
kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:

-- Olinko minä veden alla?

-- Olit lapseni, olit, sanoi Emma. Mutta nyt sinä olet taas äitisi
luona.

-- Kovasti minua väsyttää!

-- Koeta nukkua, niin olet taas kohta virkku.

Ja poika vaipui vuoteelleen ja nukahti. Kun Helena ja Mari menivät
kotiaan, sanoi Mari:

-- Nyt kai vasta Emmasta äiti tulikin.

-- Niin, nyt kai hän vasta oikeastaan poikansa synnyttikin. Onni oli se
hänelle. Ellei nainen ole äiti, niin mitä hän sitten on?



SEITSEMÄS LUKU.


Tutkintovankilassa oli Hilma synnyttänyt lapsensa ja oli sille annettu
nimeksi Kerttu, niinkuin hänen vanhemmallakin lapsivainaallaan oli
ollut. Kun Helena tämän sai tietää, lausui hän:

-- Hilma tahtoo alkaa elämän uudestaan, koska hän lapselleen antaa tuon
nimen. Kyllä hänestä vielä ihminen tulee, siitä minä olen varma.

Marraskuussa tuli tieto, että hovioikeus oli määrännyt
Hilman mielisairaalaan lausunnon saamiseksi hänen henkisestä
terveydentilastaan. Asianajaja ilmoitti tästä Marille. Joku aika tämän
jälkeen tuli mielisairaalasta tiedustelu, voiko Hilman äiti tai joku
muu hänen aivan läheisistä omaisistaan saapua antamaan tietoja
potilaasta ja hänen suvustaan. Ellei se olisi mahdollista, niin
sairaalasta kyllä lähetetään kyselykaavakkeet, mutta suotavaa olisi,
jos joku voisi henkilökohtaisesti saapua, koska tiedot sillä tavoin
aina voivat tulla täydellisemmiksi.

Tämän kirjeen tultua päättivät Helena ja Mari yhdessä lähteä matkalle.
Heidän molempien oli jo ikävä Hilmaa ja tahtoivat hänet nähdäkin.

Sairaalaan tultuaan ja saatuaan luvan tavata potilasta he menivät tämän
luokse. Hilma oli hiukan voimistunut, poskillekin oli tullut jo punaa
ja hän oli käytöksessään jokseenkin rauhallinen.

Kyynelsilmin naiset tervehtivät toisiaan. He olisivat kovin mielellään
tahtoneet sanoa hyviä sanoja toisilleen, mutta jonkinmoinen ujous sai
heissä vallan.

-- Mitä isä on sanonut tästä kaikesta? kysyi Hilma.

-- Eihän isä sinua tuomitse, ei ainakaan enää, sanoi Mari. -- Hän
lähetti sinulle terveisiäkin ja toivoi, että pääsisit pian vapaaksi ja
silloin olet tervetullut kotiin.

-- Sanoiko hän niin? Sanoiko hän todellakin niin?

-- Sitähän me kaikki toivoisimme, lausui Helena. -- Et sinä enää saa
tuon miehen luokse mennä, sillä siitä ei kai sinulle enää ole iloa.
Uudestaan sinun täytyy alkaa elämäsi, alkaa se vanhassa kodissa
niinkuin ennenkin.

-- Niin, aloittaa uudestaan, tulla uudestaan ihmiseksi, sanoi Hilma. --
Sitähän minäkin olen kaivannut. Mutta onkohan se mahdollista?

-- Kaikki on mahdollista, sanoi Helena.

-- Mutta mitä kyläläiset sanovat, kun minä olen murhaaja?

-- Eivät kai nuo tuosta sen enempää sano. Jos alussa jotain, niin kyllä
puheet loppuvat, kun me emme sano mitään.

-- Niin, pääsisi tästä elämään jälleen, jotta ei tarvitsisi vankilaan
enää mennä.

-- Kai se sinulle vaikeaa oli siellä?

-- Päivät kyllä menivät työssä, ompeli lapsille jotain ja auttoi muita
niissä toimissa, missä jaksoi, mutta yöt, ne olivat kauheat.

-- Millä tavalla?

-- Kun ei tahtonut saada unta, ei millään lailla. Ja sitten ne hirveät
kummitukset...

-- Millaiset kummitukset?

-- Minä kuulin toisinaan aivan selvästi ääniä, jotka puhuivat. Pidin
silmäni kiinni ja kuuntelin. Kuulin aivan selvästi, miten Ester oli
naapurin naisten kanssa vankilan käytävässä ja puheli pahaa minusta. Ja
sitten hän nauroi vahingonilosta.

-- Mutta tiesithän sinä, ettei hän voinut siellä olla? sanoi Mari. --
Kuinka hän siellä olisi ollut?

-- Kyllähän minä sen päivällä tiesin, mutta yöllä minä aina uskoin
sitä.

-- Mitä pahaa hän sinulle enää tahtoisi, vaikka olisi tullutkin?

-- Hän tahtoo ottaa lapsen pois.

-- Minkä lapsen?

-- Pikku Kertun. Ja häntä minä en anna, minä en anna häntä pois.

Hilma nousi kiihkeästi ja huusi.

-- Ei hän sitä tule ottamaan, sanoi Mari.

-- Mitä hän sitä tulisi ottamaan?

-- Kun hän ei tahtonut, että minulla olisi lasta hänen veljensä kanssa.
Kyllä hän tahtoo, että tämäkin kuolisi.

-- Rauhoitu Hilma, rauhoitu, sanoi Helena.

-- Sinä ajattelet suotta sellaista.

-- Kyllä minä tiedän, tiedän aivan varmasti. Minä näin eilen täällä
viisi mustaa miestä, jotka olivat tuolla puiston portin takana. Nekin
olivat tulleet noutamaan lasta. Kaikki tahtovat minulle pahaa!

-- Hyvää me kaikki sinulle tahdomme, emme muuta kuin hyvää, sanoi Mari.

Hilma meni vuoteen luo, jolla hänen lapsensa oli, otti sen syliinsä ja
puheli sille:

-- Emmehän me kaksi enää eroa koskaan, emme koskaan. Äiti hoitaa sinua
hellästi aina. En minä sinulle pahaa tee, en ollenkaan. Minä annan
vaikka henkeni sinun tähtesi.

Helena päätti kääntää keskustelun toisaanne ja kertoi Emmasta ja kuinka
tässä oli äkkiä herännyt rakkaus Jaakkoon. Äiti oli ensi aluksi ollut
niin hellä pojalle, että jos tämä ennen läksi äitinsä pahuutta pakoon
mummonsa luo, niin karttoi hän nyt äitinsä hyväilyjä. Ja tälle täytyi
Hilmankin nauraa.

Naurun ohella katosi alakuloinen mieliala ja hän saattoi jälleen
puhella aivan rauhallisesti.

-- Kyllä ne täällä kaikki ovat olleet kovin ystävällisiä, sanoi hän. --
Tohtorikin on ollut hyvä, ja minä näen, että hän ymmärtää minua
erinomaisen hyvin. Hänelle on niin helppoa puhua kaikesta, aivan
kaikesta, ei hän väsy kuuntelemaan. Kyllähän se on hiukan ikävää, että
on täytynyt tulla tällaiseen paikkaan, mutta olenhan minä sen
ansainnut. En minä nyt ole hullu, mutta kyllä kai minä olin silloin.

-- Silloinko, kun tuo teon teit?

-- Niin, silloin kun minä sen tein, sanoi Hilma ja kyyneleet nousivat
hänen silmiinsä.

-- En minä silloin osannut mitään muuta, minun täytyi niin tehdä.
Ajatus tuli aivan äkkiä ja sitten ei siitä enää päässyt irti, se aivan
kun ajoi ihmistä tekemään juuri niin kuin minä tein. Ja kyllä minussa
silloin oli vikaa, sen minä uskon nyt, kun olen täällä tullut asioita
ajatelleeksi.

-- Mistä sinä sen päätät? kysyi Helena.

-- Katsokaas, kun minä en tuntenut mitään kipua silloin, kun vedin
tämän haavan kurkkuuni, sanoi hän ja näytti arpea kaulassaan.

-- Minä en tuntenut mitään, enkä silloinkaan, kun sitten otin
perunanuijan ja sen pienemmällä päällä koetin haavaa suurentaa. Eihän
sellainen ole ihmiselle mahdollista, ellei hänessä ole jotain vikaa. Ja
oliko se ihmeellistä, kun minua oli niin kovasti kiusattu.

-- Voi, voi, kuinka hyvin me sen ymmärrämme, sanoi Mari kyynelsilmin.
-- Kyllähän ihminen joskus väsyy niin, ettei enää tiedä, mitä tekee.
Eihän naiselle suurtakaan tarvita, ennenkuin viimeinen pisara on tullut
ja malja vuotaa yli reunan.

-- Niin, en kai minä olisi sellaiseen joutunut, ellei olisi väsymyskin
ollut niin suuri, sanoi Hilma. -- Ei jaksanut silloin ajatella niin
vahvasti kuin olisi pitänyt.

-- Niin, kun vain jaksaa ajatella, kun vain jaksaa, sanoi Helena
hiljaa.

-- Siinähän se kaikki on, sanoi Mari.

Hilma oli vähän aikaa vaiti ja sanoi sitten ensin hiukan epäröiden:

-- Minä taisin äsken puhua noista miehistä, jotka tulevat ottamaan
Kertun pois?

-- Puhuithan sinä, sanoi Helena, -- mutta ethän sillä kai totta
tarkoittanut?

-- En minä nyt taas tarkoitakaan, vastasi Hilma. Minä jaksan taas
ajatella. Se tulee vain toisinaan minun ylitseni. Eihän kukaan minulle
tahdo pahaa, ei kukaan, kyllä minä sen nyt taas näen. Ja kuka
viitsisikään Kertusta pitää huolta, ellen minä sitä tee? Täytyyhän
minun elää sitä varten. Niin, sitä varten minä olen. Äidin hän
tarvitsee ja minun tarvitsee olla hänelle hyvä äiti. Ei sellainen kuin
niille toisille.

Hän sanoi tämän aivan hiljaa. Mari ojensi kätensä ja siveli hiljaa
tyttärensä kättä.

-- Kas niin, älä nyt ajattele sitä enää. Ei kukaan sinua siitä syytä,
ei kukaan. Kyllä jokainen sen ymmärtää.

Hoitajatar tuli ilmoittamaan, että vieraitten oli poistuttava, sillä
määräaika oli jo kulunut umpeen. Naiset jättivät toisilleen hyvästi ja
Mari ja Helena lupasivat vielä seuraavana päivänä tulla Hilmaa
katsomaan.

Käytävässä sanoi hoitajatar:

-- Tohtori tahtoo puhutella teitä molempia.

-- Niin, sitähän varten me olemme tulleet kaupunkiin, sanoi Mari.

-- Olkaa niin hyvät ja seuratkaa minua, virkkoi hoitajatar.

Hän ohjasi heidät tohtorin vastaanottohuoneeseen.

Sairaalan ylilääkäri tuli hyvin ystävällisesti heitä kohden ja sanoi:

-- Emännät ovat niin ystävälliset ja astuvat sisään, minulla olisi
tehtävä teille muutamia kysymyksiä, jotka koskevat potilasta ja hänen
sukuaan.

-- Niinhän siinä kirjeessä oli, sanoi Helena. -- Ja me ajattelimme,
että parasta on kai tulla itse, kun ei kai kirjeessä kuitenkaan kaikkea
voisi tarkkaan selvittää. Ja kun oli aikaa. Ja kun me niin kovasti
mielellämme tahtoisimme auttaa Hilmaa, jos vain voimme.

-- Niin, auttaahan me tahtoisimme häntä, sanoi Mari.

-- Olen tiedustellut potilaalta jo yhtä ja toista ja kyllä minä luulen
sairaalan lausunnon tulevan sellaiseksi, että hänelle tulee ainakin
huojennusta rangaistuksessa.

-- Olisihan se hyvä, sanoi Helena. -- Kun Hilmakin niin mielellään
tahtoisi aloittaa elämän uudestaan. Ja ei kai se vankilassa käy päinsä,
kovettuu vain mieli, kun sellaisessa paikassa oleskelee.

-- Aivan oikein, sanoi lääkäri. -- Kumpi teistä on potilaan äiti?

-- Minähän se olen, sanoi Mari.

-- Olette kai sisarukset?

-- Tämän äitihän minä olen, sanoi Helena.

-- Ei juuri uskoisi, lausui lääkäri hymyillen.

-- Kun tulee vanhaksi niin eihän sitä silloin enää erotusta niin
huomaakaan äidin ja tyttären välillä, sanoi Helena.

Tohtorin ystävällisyys tuntui kovin hyvältä ja oli helppoa hänen
kanssaan puhua.

-- Niin, eihän se sitten enää tunnu, sanoi lääkäri. -- Jos me siis
ryhtyisimme asiaan.

Ystävällisellä tavalla hän sitten tiedusteli Hilman lapsuudesta. Ja
Mari kertoi, miten Hilma oli alkanut kävellä tavalliseen aikaan, samoin
puhua, oli ollut hyvin opinhaluinen ja ahkera. Ujo Hilma aina oli ollut
ja kun ensi kertaa vietiin kouluun, niin karkasi sieltä kotia, kun ei
tullut toisten lasten kanssa toimeen. Ei hän muutenkaan toisten lasten
kanssa leikkinyt, oli vain yksikseen. Ripille pääsi heti ensimäisellä
kerralla. Meni sitten Helsinkiin ompelukouluun ja siellä tutustui
nykyiseen mieheensä. Purki kerran kihlauksensa, mutta suostui sitten
kuitenkin viimein. Että avioliitto ei ollut aivan onnellinen, sen kyllä
äiti oli tiennyt, mutta kun ei monenkaan naisen avioliitto kovin
onnellinen ole, niin arveli hän Hilmankin tottuvan siihen, mikä oli
pakko. Mitä Hilman kotoisista vaikeuksista oli tiedettävissä, sen Mari
kertoi sen mukaan, mitä Hilma hänelle oli kertonut noin kuukausi ennen
murhatekoa.

-- Kaikki tämä on aivan samaa, mitä potilas itse on kertonut, lausui
lääkäri. -- Mutta nyt on minun tehtävä teille muutamia kysymyksiä,
jotka voivat olla hiukan tuskallisia vastata, mutta tyttärenne tähden
on minun pakko ne tehdä.

-- Kyllä minä vastaan, kyllä minä ymmärrän, sanoi Mari. -- Täytyyhän
minun.

-- Jos tahdotte, että äitinne ei ole läsnä, niin...

-- Kyllähän äiti voi kuulla, mitä tyttärellään on sanottavaa, lausui
Mari yksinkertaisesti. -- Ei kai minulla ole häneltä enää mitään
salattavaa. Ei ainakaan nyt enää. On tullut puhuttua niistäkin jo,
joita on tähän asti salannut. Kyllä äiti saa kuulla.

-- Tämä Hilma on teidän vanhin lapsenne?

-- Niin on.

-- Ja sen jälkeen on ollut muita sisaruksia?

-- On. Hänen jälkeensä tuli Emma.

-- Ja hän on elossa?

-- On. On Hilmaa puolitoista vuotta nuorempi.

-- Ja hänen jälkeensä?

-- On poikani Esko Johannes, joka on talossa nyt nuorena isäntänä.

-- Ja näiden jälkeen?

-- On ollut vielä seitsemän lasta, mutta ne ovat kuolleet jo lapsina.

-- Voitteko sanoa mitään syytä heidän kuolemaansa, tautia tai jotain
muuta?

-- Kyllä minä syyn tiedän, sanoi Mari. -- En ennen tiennyt, mutta se on
niinkuin selvinnyt viime aikoina.

Ja hän kertoi siitä, kuinka hän oli rasittunut työstä, jota hänen
täytyi tehdä vähän synnytyksen jälkeen, kun talossa oli kova kiire, ja
kuinka hän sen jälkeen oli aina tuntenut itsensä sairaaksi.

-- Ei näiden lasten kuoleman yhteydessä ollut jotain muuta, joka
jotenkin olisi aiheuttanut heidän heikkouttaan syntyessään?

-- Tarkoittaako tohtori sen ulkopuolella, mitä sanoin omasta
terveydestäni?

Hänen äänensä oli tullut hiukan väräjäväksi.

-- Kyllä. Onko mitään sellaista ollut?

Mari oli hetkisen vaiti ja katsoi tohtorin ohitse ulos ikkunasta.

-- Jos se teille on vaikeaa ilmoittaa, niin voihan se vaikka jäädäkin,
sanoi lääkäri ystävällisesti.

-- Ei se ole minulle vaikeaa. Ei nyt enää. Kyllä minä sen voin
ilmaista, senkin. Nyt jo. Minä en tiedä varmaan sanoa, mutta minä
luulen, että mieheni on syypää jossain määrässä sinä aikana, kun
odotin...

-- Minä ymmärrän, ei teidän tarvitse jatkaa. Mitä tulee tuohon toiseen
tyttäreenne, Emma nimiseen, niin onko hänessä ollut huomattavissa
mitään sellaista, joka olisi viitannut ajoittaiseen mielenhäiriöön. Hän
on kai naimisissa?

-- On.

-- Onko hänen elämässään ollut mitään sellaista, joka olisi
tavallisuudesta poikkeavaa?

-- Hän oli nuorena hyvin äksy ja kiukkuinen. Hän on perinyt aivan
isänsä luonteen, joka on, kun siksi tulee, hyvin kiivas. Hän juoksi
nuorten miesten kanssa. Hän tuli sitten raskaaksi ja meni naimisiin
nykyisen miehensä kanssa, joka myös on lapsen isä.

-- Oliko hänessä huomattavana sinä aikana, jona hän oli raskaana,
mitään erikoista? Huomautan, että Hilma tyttärenne oli tekoaan
tehdessään myös raskaana.

-- En minä varmaan tiedä, mutta minä luulen, että Emma koetti jotenkin
päästä vapaaksi lapsestaan, silloin kun se vielä ei ollut syntynyt.

Mari katsahti Helenaan ja heidän katseensa yhtyivät. Mari näki, että
Helena ei tästä asiasta ollut tätä ennen tiennyt mitään. Tohtori teki
muistiinpanojaan.

-- Ja millainen hän sen jälkeen on ollut lapsiaan kohtaan?

-- Hän ei ole tahtonut saada muuta kuin tämän yhden ja on sitä vihannut
aivan viime aikoihin asti.

-- Vai niin. -- Sanoitte, että hän on vihannut tähän asti. Onko hänessä
siis aivan äskettäin tapahtunut muutos?

-- On, hyvin suuri muutos. Poika oli hukkumaisillaan, silloin äiti
riensi jälestä ja pelasti pojan ja sen jälkeen on hän ollut aivan kuin
toinen ihminen. Hän tuli niinkuin silloin vasta äidiksi.

-- Niin, niin, sanoi lääkäri. -- Usein tarvitaan vain tuollainen
ulkonainen seikka, joka herättää äidintunteen joko hyvään tai
pahaanpäin toimimaan. Ja poikanne, tuo kolmas elossa olevista
lapsistanne. Millainen hän on?

-- Kyllä hän on erinomaisen terve ja kunnollinen poika, hyvä äidilleen
ja ymmärryksensä mukaan vaimolleenkin, varsinkin sen jälkeen, kun
Hilmalle tuo onnettomuus tapahtui. Hän näytti silloin aivan kuin
huomaavan, että sellainen vaara voi olla melkein kellä äidillä tahansa.
Hän on ollut niin kovasti hyvä nyt.

-- Ja oliko hänen syntymisensä yhteydessä mitään erikoista
merkillepantavaa.

-- Oli.

Marin ääni oli aivan kirkas nyt sanoessaan:

-- Minä olen aikonut surmata hänet, kun hän oli vuoden vanha, mutta
äitini sinä hetkenä pelasti kaiken muutamalla hyvällä sanalla.

-- Onko teille vaikeata kertoa lähemmin tästä asiasta ja sen yhteydessä
olevista seikoista?

-- Kuinka se olisi vaikeaa, jos siitä Hilmalle on apua.

-- Siitä on hyvin paljon.

-- Silloin minä kerron.

Ja Mari kertoi kaiken sen kärsimyksen, mikä hänet oli saattamaisillaan
tuohon tekoon. Kun hän oli lopettanut, sanoi lääkäri sydämellisesti:

-- Teillä on elämässä ollut monta vaikeaa hetkeä.

-- On kyllä, herra tohtori, on kyllä, mutta on kai niitä sellaisia
jokaisella äidillä ja on kai monella vielä pahempiakin. Olenhan minä
nämät hyvin kestänyt ja olenhan minä onnellinen, hyvin onnellinen ollut
senkin jälkeen.

Lääkäri nyökkäsi hänelle ystävällisesti hiljaa.

-- Ja nyt muutamia kysymyksiä miehenne suvusta, koska se voi valaista
muutamia seikkoja tyttärenne luonteessa. Onko hänen suvussaan ollut
huomattavissa mitään sellaisia tauteja kuin mielisairautta,
kaatuvatautia tai pahaatautia?

-- Ei ole. Kyllä hänen sukunsa on aivan terve. Yksi hänen
veljistään,joka jo on kuollut, piteli kyllä vaimoaan kovin pahoin,
mutta sellaistahan tapaa niin usein maaseudulla, eikä tuo hänen
vaimonsakaan siitä ottanut kovasti sydämistyäkseen. Mielisairaita ei
ole ollut minun tietääkseni laisinkaan.

-- Ja millainen on miehenne itse ollut? Onko hänessä ollut mitään
sellaista, joka eroittaa hänet tavallisesta ympäristöstään? Sanoitte
äsken, että hän on hyvin kiivas ja itsepäinen.

-- Sitä hän kyllä on. Mutta hyvä sydän hänellä on, kun siksi tulee, ja
silloin hän kyllä on valmis tekemään vaikka mitä.

-- Hän ei teidän suhteenne ole millään tavoin osoittanut erikoista
kiivautta?

-- On.

Mari kääntyi Helenaan päin ja sanoi:

-- Äiti, minun täytyy nyt kertoa jotain sellaista, jota te ette tiedä,
mutta elkää mainitko siitä mitään Kallelle. Onhan asia jo niin kovasti
vanha.

-- Jos sinä et tahdo sitä minun kuulteni sanoa, niin kyllä minä menen
siksi aikaa pois, lausui Helena.

-- Ei äiti, kyllä se on hyvä, että tekin kaikki saatte tietää.

Ja kääntyen lääkärin puoleen jatkoi Mari:

-- Siihen aikaan kun minä kannoin Hilmaa, se tapahtui. Eräs nuori mies,
hyvin siivo ja hyvin kunnollinen mies, oli rakastanut minua jo kauan
aikaa. Hän olisi tahtonut ottaa minut vaimokseen, mutta sitten tulikin
Kalle, ja kun hänessä oli niin paljon sellaista, joka ihan kuin väkisin
pakoitti tulemaan hänen luokseen, niin minä jätin tuon toisen. Kun
sitten kerran tapasin hänet metsätiellä sattumalta, aivan sattumalta,
niin puhui hän minulle siitä, kuinka vaikeaa elämä hänelle oli ollut
sen jälkeen, kun hän ei minua saanut. Se oli kuukautta ennen Hilman
syntymistä, minä muistan sen aivan hyvin. Kun me juuri puhelimme, niin
tuli Kalle siihen. Ja silloin nuo miehet iskivät toisiinsa puukot
kädessä. Minä pyörryin. Kun heräsin, oli Kalle vieressäni ja tuo toinen
oli poissa. Ja silloin Kalle syytti minua siitä, että olin muka
kuulunut aikaisemmin tuolle nuorelle miehelle. Hän oli kovin sydämetön
silloin sanoissaan. Me tulimme kotia, enkä minä siitä puhunut
kellekään, en silloin, enkä sittemminkään. Isäni piti paljon Kallesta
samoin äitinikin, ja oikein he siinä tekivätkin. Väärinhän olisi
silloin ollut rikkoa kaikkea sitä hyvää, mikä heissä oli Kallen
suhteen. Ja kun Hilma sitten syntyi, niin Kalle tuli vasta toisena
päivänä saunaan, jossa makasin hyvin heikkona. Hän ei sanonut mitään,
ei edes yhtä hyvää sanaa. Ja vaikka hän ei sitten olekaan koskaan
sanonut, että tuo epäilys olisi hänessä pysynyt, niin kun Hilmalle tuli
kovat ajat, kielsi hän tätä tulemasta kotiin. Ja se kai johtui siitä
ajatuksesta, että lapsi ehkä ei ollut hänen.

Lääkäri sanoi Marille hyvin ystävällisesti:

-- Nyt minulla ei ole enää teiltä mitään kysyttävää. Minä kiitän teitä.
Vaikka ette sitä nyt taidakaan ymmärtää, niin olette näillä
tiedonannoillanne antanut hyvin paljon erittäin tärkeitä tietoja, jotka
voivat vaikuttaa edullisesti tyttärenne kohtaloon.

-- Voi, hyvä herra tohtori, sanoi Mari -- minä olisin valmis kärsimään
uudestaan, jos sen kautta voisin auttaa omaa lastani.

-- Sen minä uskon, sen minä aivan täydellisesti uskon.

Lääkäri kääntyi Helenan puoleen ja kysyi:

-- Onko teillä mitään erikoista mainittavana tämän tyttärenne
syntymisen ja aikaisemman nuoruuden suhteen.

Helena oli aivan kalman kalpea.

-- Voitteko pahoin? kysyi lääkäri.

-- En, sanoi Helena. -- En minä voi pahoin. Tuntuu vain niin oudolta
kaivaa esiin kaikkea sitä, mikä jo on ollut haudattuna vuosikymmeniä.

-- Ellei se ole oman mielipiteenne mukaan suorastaan yhteydessä tämän
tyttärenne tytärtä kohdanneen asian kanssa, niin ei teidän tarvitse
siitä mainita mitään.

-- Minä uskon, että se on aivan täydellisesti sen yhteydessä.

-- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Sitä, että minä olen koettanut surmata Marin silloin, kun hän oli
pieni, mutta en onnistunut.

-- Äiti! huudahti Mari ja katsoi säikähtyneenä äitiinsä.

-- Hyvähän on, että sinä sen kerran saat tietää, sanoi Helena.

-- Ei, ei, elkää sanoko mitään, elkää sanoko! lausui Mari ja ojensi
kätensä äitiään kohden. Eihän teidän tarvitse. En minä vaadi, ei kukaan
vaadi!

-- Mutta minä vaadin, sanoi Helena. -- Minä olen nyt jo viisikymmentä
vuotta sitä ajatusta kantanut itsessäni. Sen täytyy kerran tulla esiin.
Minä tiedän, että sinä rakastat minua sen jälkeen enemmän. Siitä minä
olen aivan varma.

-- Hyvä emäntä, sanoi tohtori estellen. -- Minä en ole täällä tuomari,
ainoastaan lääkäri. Teidän ei tarvitse ilmoittaa seikkoja lähemmin.

-- Kun kerran on tullut tilityksen päivä, sanoi Helena vakavasti, --
niin silloin on kaikki yhdellä kertaa selvitettävä. Minun on puhuttava
nyt, sillä nyt on oikea hetki.

Huoneessa oli aivan hiljaista, kun Helena hengähti syvään ja alkoi
kertomuksensa:

-- Minun mieheni oli kuollessaan hyvin kunniassa pidetty mies ja hänen
arvonsa oli suuri koko läänissä. Mutta sellainen hän ei olisi ollut,
jos kaikki olisivat tienneet sen, mitä minä tiedän. Hän ei rakastanut
nuorena minua yksinään, vaan hänellä oli aina monta muuta. Minut hän
otti sen vuoksi, että hän sai talon minun kauttani, kun olin
vanhempaini ainoa lapsi. Näin heti alussa hyvin pian, minne hänen
luontonsa hänet veti, näin, kuinka hän otti milloin minkin naisen
omakseen. Ja minä kärsin sen alussa vaivalloisesti, mutta sitten hän
muuttui ja kaikki oli helpompaa, kun minulla oli lapsia, joista
kuudesta ei kuitenkaan ole jäänyt eloon muuta kuin tämä vanhin, Mari.
Muut kuolivat vähää ennen täysi-ikäiseksi tulemistaan, kuolivat siksi,
että taivas rankaisi heissä kaiken sen vääryyden, mitä vanhempansa
olivat tehneet. Minun omallatunnollani ei ole ainoastaan se, että
aijoin Marin tappaa, vaan suorastaan murha, vaikka se ei ole koskaan
tullut ilmi.

-- Voi, äiti, äiti! vaikeroi Mari.

-- Ole huoleti, Mari, sanoi Helena. -- Minä olen jo saanut rauhan. Ja
jos vanhoilla päivilläni minun on vielä vastattava kaikesta oikeuden
edessä, niin en minä sitä pelkää.

-- Sen suhteen voitte olla aivan rauhassa, sanoi lääkäri. -- Mikään
siitä, mitä täällä lausutte, ei tule muiden tietoon. Minut sitoo
lääkärivalani.

-- En minä nyt enää mitään pelkääkään, vaikka tulisikin jotain. Minä
kerron kaiken. Mieheni alkoi suhteen oman palvelijattareni kanssa. Hän
alkoi sen vähää ennen Marin syntymää. Minä näin sen, mutta en voinut
sitä estää. Talossa ei siihen aikaan ollut muita kuin me kolme.
Vanhempani olivat heti naimisiin mentyäni kuolleet ja talo ei ollut
vielä silloin niin suuri kuin se nyt on. Tämän sanon sen tähden, että
ymmärrätte, kuinka kaikki saattoi tapahtua sillä tavoin kuin tapahtui.
Mari oli puolen vuoden vanha, kun tuolle palkolliselle tuli aikansa.
Mieheni pakoitti minut silloin auttamaan synnytyksessä. Ja minä tein
sen, sillä enhän uskaltanut vastustaa mieheni käskyä. Ja lapsi syntyi,
terve poikalapsi ja minä sen autoin maailmaan. Oman mieheni aviottoman
lapsen! Minä sen tein, sillä minä rakastin sittenkin miestäni, sillä
olihan hän minunkin lapseni isä. Mutta mieheni ei tahtonut, että asia
tulisi tietoon, että lapsi jäisi eloon. Ja hän pakotti silloin minut...

-- Älkää jatkako äiti, älkää jatkako...

-- Hän pakotti silloin minut surmaamaan lapsen. Ja minä tein sen. Minä
en vieläkään voi käsittää, kuinka minä sen jaksoin tehdä, kuinka
minulla oli uskallusta. Minä olin aivan kuin unessa. Minä kuristin
lapsen ja mieheni hautasi sen jonnekin, en tiedä minne, hän ei sitä
koskaan ilmoittanut minulle. Kaikki oli rauhallista sen jälkeen. Piika
sai muuttaa talosta pois, sen minä vaadin. Hän läksi seuraavana pyhäin
miesten päivänä. Hän meni erään torpparin kanssa naimisiin ja on nyt jo
kuollut. Kaikki muut ovat kuolleet, minä yksin elän. Mutta minä en
koskaan voinut tuota hetkeä unohtaa, jolloin lapsi korisi, kun sen
kuristin. Minä kuulin sen aina öilläkin ja sävähdin äkkiä valveille.
Pelkäsin tulevani hulluksi. En jaksanut sitä tuskaa kantaa, en kestää
sitä kauhua. Eräänä päivänä otin Marin syliini, menin järven rantaan,
aivan äkkijyrkälle kohdalle ja heitin lapsen veteen ja hyppäsin itse
jälestä. Mieheni oli nähnyt sen. Hän veti meidät molemmat maalle. Siinä
on minun elämäkertani.

-- Mikä kamala elämäkerta! sanoi lääkäri.

-- Kamalahan se on ollut, mutta sen jälkeen mieheni ja minä olemme
koettaneet sen kaiken sovittaa. Vaikka emme lain edessä olleetkaan,
vaikka ei kukaan meitä ollut tuominnut, niin me olemme tehneet kaiken,
minkä olemme voineet sovittaaksemme. Ja niin kai se on, että tämä rikos
on sitten ollut monen siunauskin. Miehestäni tuli sen jälkeen hyvin
kunnollinen ihminen, hän rakasti minua syvästi ja uskollisesti ja minä
olen aina säilyttänyt hänestä hyvän muiston.

Helena oli vähän aikaa vaiti.

-- Kun sitten tämä Hilman asia tuli, niin minä en voinut enää olla
vaiti. Minun täytyi pelastaa hänet, sillä me kaikki olemme syypäitä
hänen onnettomuuteensa enemmän kuin hän itse onkaan. Meillä kaikilla on
raskaita rikoksia kannettavana omallatunnollamme, kuinka me siis
voisimme mennä hänen tuomarikseen?

Kun he yhdessä läksivät sairaalasta pois talvisen päivän hämärässä, nuo
kaksi vanhaa vaimoa, äiti ja tytär, jotka olivat oman elämänsä
salaisuudet paljastaneen äidin sydämen uhraamisvoimassa, sen kautta
hankkiakseen pelastuksen nuorimmalle polvelle, niin oli heidän mielensä
ihmeellisen sees ja rauhallinen.

Eivät he sanaakaan toisilleen sanoneet, sillä he uskalsivat olla
toistensa seurassa vaiti, niinkuin on kaksi ihmistä, joiden sisällä
suuret voimat liikkuvat ja he tuntevat ne yhteisiksi. Mutta kun he
jonkun matkaa olivat sairaalasta tulleet, tarttui Helena Marin käteen.
Ja näin he kulkivat sanaakaan sanomatta toisilleen, näkemättä ketään
vastaantulijoista, äidinrakkauden suuren ja pyhän voiman täyttäminä
asuntoaan kohden.

Kun he sitten seuraavana päivänä jälleen tulivat katsomaan Hilmaa, niin
sanoi hoitajatar, että tämä oli nukkunut koko yön levottomasti ja että
hänellä oli jälleen harha-ajatuksia, joihin oli viisainta myöntyä.

Hilma oli levottomampi kuin edellisenä päivänä äitinsä ja äidinäitinsä
käydessä hänen luonaan. Hän alkoi heti kertoa, että kun yöhoitajatar
oli ollut poissa ja hänen sijassaan eräs toinen, niin se oli muuan
Esterin tuttava rouva, joka oli tullut sinne odottamaan sopivaa hetkeä,
jolloin veisi pikku Kertun mukanaan. Tämän tähden oli Hilma koko yön
valvonut, sillä hän antoi mieluummin pois henkensä, kuin lapsensa.

Molemmat äidit olivat uskovinaan hänen sanojaan. Mutta pian Helena oli
kääntänyt puheen toisaanne sillä suurella rohkeudella, mikä aina on
paljon kärsineellä naisella ja alkoi mielisairaalle Hilmalle kertoa
hauskoja juttuja Hilman nuoruudesta. Ja Mari kuuli, miten äitinsä
saattoi nyt kulkea ajatuksissaan hymyillen kaikkien niiden asioiden
ohitse, mitkä eilen vielä koko kauheudessaan olivat ilmenneet, jutella
tapauksista, mitkä olivat sattuneet juuri samoina vuosina, ja hänen
sydämensä täytti tavattoman korkea ja kaunis ilo siitä, että hänellä
oli juuri tuollainen äiti kuin Helena.

Kun molemmat naiset läksivät sairaalasta, niin sattui laitoksen
ylilääkäri seisomaan apulaisensa seurassa ikkunan luona. Hän silloin
sanoi tälle:

-- Katsohan noita kahta naista tuolla. Siinä on sen viimeksi tuodun
lapsenmurhaajan äiti ja äidinäiti. He kertoivat minulle eilen
elämäntarinansa, koko sen juhlallisen tarinan, missä äidintunne näkyy
koko alastomuudessaan. Ja kun minä heitä katselen, niin ymmärrän varsin
hyvin, miksi Goethe Faustin toisessa osassa antaa äitien valtakunnan
olla sen paikan, minne ei paholainen uskalla astua.



KAHDEKSAS LUKU.


Vähitellen, hyvin vähitellen alkoi Hilmassa tapahtua henkinen
parantuminen. Hän saattoi olla pitkät ajat aivan terve ja silloin työn
rakkaus oli hänessä suuri, hän tahtoi ottaa osaa kaikkeen siihen
työhön, minkä sairaala hänelle tarjosi. Hän auttoi siistimisessä ja
potilaitten ruokkimisessa ja uurasti voimiensa takaa. Ja suuri ja syvä
sääli oli hänessä kaikkia noita onnettomia kohtaan, jotka maailman
peloittavimman sairaalan, mielisairaalan, seinien sisään ovat suljetut.
Toisinaan potilaat hänelle kertoivat kohtaloistaan, kertoivat omalla
sekavalla tavallaan ja silloin Hilma tunsi sydäntä vihlaisevaa tuskaa,
varsinkin kun hän tapasi olentoja, joissa äidintunne tavalla tai
toisella oli saanut ankaran kolauksen ja sammuttanut järjen. Etenkin
muuan hieno rouva, joka ei koskaan puhunut mitään, ei kuukausimääriin
näyttänyt huomaavan mitään ympärillään, herätti hänen syvää sääliään.
Tämän naisen lapsi oli kuollut ja silloin äidin järki oli pimennyt.
Muuan sairaanhoitajatar oli Hilmalle tämän maininnut, ja sen jälkeen
Hilman katseet olivat aina kiintyneet tähän naiseen, tavatessaan hänet
ruokapöydässä. Kuinka rikkaaksi hän tunsikaan itsensä, jolla oli
Kerttunsa, oma pikku Kerttunsa, joka alkoi jo vähitellen kävellä ja
lapsen kielellään leperrellä hänelle.

Eräänä päivänä nähdessään tuon hiljaisen naisen liikkumattomana istuvan
paikallaan ja kulkiessaan hänen ohitseen oma lapsensa sylissään, ei
Hilma enää voinut hillitä sydäntään. Hän oli rikas, hänen täytyi saada
jakaa toiselle onnettomalle. Hän meni sairaan luo ja laski hiljaa oman
lapsensa tämän syliin.

Sairas sävähti, katsoi lapseen, katsoi pitkään ja kummastellen, sitten
hän kumartui sen puoleen ja kuiskasi:

-- Karin!

Mutta samassa jo äidinrakkauden suuri kateus sai Hilmassa vallan, hän
otti lapsen sairaalta ja riensi pois, mutta ovessa kääntyessään hän
näki tuon hiljaisen naisen, joka ei koskaan katsonut muualle kuin
maahan, aivan kuin kysyvänä seuraavan häntä katseillaan.

Pariin päivään ei Hilma tahtonut tuoda lastaan pois omasta huoneestaan,
vaan piti sitä aivan kuin piilossa. Mutta eräänä päivänä oli hän
voittanut itsekkäisyytensä. Hän astui jälleen sairaan rouvan luo ja
antoi Kertun opetella seisomaan hänen polveaan vastaan.

Tästä päivästä alkoi näiden kahden onnettoman äidin välillä omituinen
suhde. Hilma hoiteli tuota toista koko suurella sydämellisyydellään,
palveli häntä aivan kuin tämäkin olisi ollut hänen lapsensa, puheli
hänelle, ja vaikka toinen ei vastannutkaan, vaikka ei millään
osoittanut ymmärtävänsä hänen sanojaan, niin sittenkään hän ei väsynyt.

Mutta vaikka tämä hellyyden osoittaminen toiselle onnettomalle äidille
tavallaan siirsi Hilmasta tuskaa kauemmaksi, niin palasi se häneen
kuitenkin toisinaan suurella voimalla, varsinkin kuukautisten aikana.
Silloin hän saattoi olla kade jokaista kohtaan, joka vain katsoi hänen
lapseensa, hän ei tahtonut päästää Kerttua sylistään, vaan oli
vakuutettu siitä, että se häneltä jälleen riistetään. Ja tämä pelko oli
niin suuri, epäilyksensä kaikkia kohtaan niin rajaton, että hän pari
kertaa hyökkäsi samassa huoneessa olevan mielipuolen naisen kimppuun ja
repi tätä tukasta, kun tämä oli katsonut Kerttuun.

Mutta kuukausi kuukaudelta kaikki nämät ilmiöt tulivat heikommiksi,
sammuivat aivan kuin tuli, johon ei uusia puita heitetä ja kun vuosi
oli kulunut umpeen, saattoi sairashuoneen ylilääkäri antaa
hovioikeudelle lausunnon, jossa hän lääkärivalallaan vakuutti, että
Hilma oli tekoaan tehdessään ollut mielenhäiriössä, mikä oli johtunut
liiallisesta väsymyksestä, suurista huolista ja perinnöllisestä
sukurasituksesta.

Jännitettyinä odottivat Helena ja Mari, mitä tämä lausunto, josta
asianajaja oli heille ilmoittanut, saisi muutosta aikaan Hilman
tuomiossa. Hovioikeus alensi rangaistuksen kahteen vuoteen tavallista
vankeutta, josta vielä oli otettava pois se aika, minkä Hilma oli
tutkittavana ollut mielisairaalassa. Tosinhan yleinen syyttäjä tästä
valitti senaattiin, mutta tämä vahvisti hovioikeuden päätöksen.

-- Vielä siis enää vuosi odotettavana, sanoi Mari, -- yksi vuosi ja
sitten Hilma on vapaa.

       *       *       *       *       *

Ja vuosi kului, kului hiljalleen työssä ja toimessa. Helena ja Mari
eivät juuri mistään muusta kahden kesken ollessaan puhuneet kuin
Hilmasta. Ja kun he sattuivat vaikenemaan ja toisessa katseen
kohtasivat, niin kumpikin oli varma siitä, että toinen muisti tuon
hetken sairaalan ylilääkärin asunnossa, jolloin kumpikin oli
paljastanut elämänsä suuren ja raskaan synkeyden, ja syvä kiintymys
kasvoi heidän välillään, kasvoi niin väkeväksi, että he eivät voineet
enää elää ilman toistensa seuraa.

Helena tunsi, että elämänsä oli saanut aivan kuin uuden ja suuren
sisällön sen kautta, että tämä onnettomuustapaus oli tullut. Se oli
avannut hänen silmänsä näkemään elämän juhlallista kauneutta äitiyden
muodossa. Kerran oli hänen täytynyt luopua tyttärestään, silloin,
kun tämä meni miehelle. Mutta nyt olivat jo kiihkot sammuneet
aviopuolisoiden välillä ja Helena uskalsi tavallaan ottaa uudelleen
tyttärensä omakseen.

Tämän tuskallisen ajan alkuaikoina oli Marissa kasvanut kiintymys sekä
Emmaan että Eskoon, molemmille hän tahtoi jakaa rakkauttaan enemmän
kuin ennen, palvella heitä kaikessa, uhrata kaikki voimansa heidän
onnensa hyväksi. Mutta pian hän surukseen näki, että samoin kuin hän
kerran oli omasta äidistään luopunut samoin nyt hänenkin lapsensa
luopuivat hänestä, ei millään vihalla vaan luonnon suuresta pakosta.
Heidänhän täytyi saada elää omaa elämäänsä, elää se sillä tavoin kuin
se heille oli luonnollista. He olivat vielä nuoria, eivät he voineet
katsoa taaksepäin, vaan ainoastaan eteenpäin. Emma kiintyi mieheensä ja
poikaansa entistään lujemmin ja Esko oli omaan vaimoonsa niin
rakastunut, että iloisuuden saadessa perheessä vallan siitä tehtiin
hiukan pilkkaa, naurettiin sille ja lasketeltiin pieniä sukkeluuksia,
jotka saivat punan nousemaan Alman poskille, mutta hymyn huulille ja
suuren kirkkauden silmiin, ja pakoitti Eskonkin hämillään vetelemään
viiksiään tai turvautumaan johonkin leikinlaskuun.

Ja kun Mari viimein täydellisesti huomasi, ettei hän kuitenkaan koskaan
saisi lastensa täyttä rakkautta omakseen, että niiden täytyi saada
elää omaa elämäänsä, niin silloin hän aivan kuin palasi entiseen
nuoruuteensa, etsi Helenaa ja lahjoitti kaiken tunteensa jakamattomana
hänelle.

       *       *       *       *       *

Yhdessä nämät molemmat naiset menivät eräänä kirkkaana talvipäivänä
Hämeenlinnaan noutamaan Hilmaa, jonka sinä päivänä piti päästä
vankilasta vapaaksi. He olivat tulleet kaupunkiin jo edellisenä
päivänä, käyneet vankilan konttoorissa ja saaneet tietää, että Hilma
pääsee vapaaksi kello kaksitoista seuraavana päivänä.

Jo ennen aamun koittoa olivat he majapaikassaan nousseet ylös
valvottuaan koko yön, ja jo tuntia ennen määräaikaa olivat he
astelemassa kaupungista tietä pitkin linnaa kohden.

Oli kirkas talvipäivä, hanki hohti aivan puhtaana. Molemmat emännät
astelivat vaiti toistensa rinnalla.

Vankilan lähelle tultuaan kysyi Mari.

-- Menemmekö tuonne sisälle Hilmaa odottamaan?

-- Jäädään tänne, sanoi Helena. -- Jumalan vapaan taivaan alla
ottakaamme lapsi vastaan, ei vankilan seinien sisällä.

He seisoivat tiellä ja katselivat kaupunkiin päin, jonka valkoiset
katot hohtivat auringon valossa.

-- Ja nyt siis on Hilman elämä jälleen saanut uuden alun, lausui Mari
hiljaa.

-- Uuden ja entistään paremman alun.

-- Minusta tuntuu siltä kuin vasta nyt olisin hänet synnyttänyt ja kuin
kaikki tämä vaikea olisi jo kaukana takana.

-- Niin, eiköhän tämä aika ole meissä kaikissa avannut jotain, mistä
emme ennen ole tienneet, sanoi Helena. Ennen minä elin elämää
sellaisena, kuin se jokaisena päivänä astui eteen. Nyt olen minä
alkanut siinä nähdä suuren tarkoituksen.

-- Minä tarkoituksen?

-- Tarkoituksen äitinä.

-- Tarkoituksen äitinä? Niin juuri. Kuinka monta kertaa ennen olenkaan
surrut sitä, että elämä on aivan kuin mennyt rikki käsissä, ettei siitä
ole jäänyt mitään jälelle. Ja kuinka väärin minä olenkaan silloin asiaa
ajatellut. Ei nainen ole mitään, ellei hän ymmärrä, kuinka pyhää on
olla äitinä. Se helpoittaa kaiken kantamista.

-- Mutta helpoittaako se? Antaako se minulle anteeksi sen, että olen
tahtonut kerran Hilman surmata? sanoi Mari.

-- Etkö ole tuntenut, kuinka nyt olet kaiken sen tuskan, minkä se
sinulle on tuottanut, saanut katoamaan, kun olet heittänyt oman
kärsimyksesi lapsesi elämän pelastukseksi?

Mari nyökkäsi hiljaa.

-- Olette, äiti oikeassa, minun on todellakin helpompi olla.

-- Ainakin se minulle niin on ollut, sanoi Helena. -- Minä tunsin heti,
kun tuli tieto Hilman rikoksesta, että minun täytyi uhrata kaikki
lapsenlapseni tähden, tuo suuri rikoskin, minkä olin siihen asti
salannut. Ja kuinka raskas se olikaan, kun sitä sisässään piti ja
kuinka helppo, kun sen toi sieltä ihmisten tietoon! Ja minä ostin sillä
Hilman vapautumisen, minä tiedän, että minä ostin sen sillä, niinkuin
sinäkin ostit omalla suurella tuskallasi. Ja tuskallaan Hilmakin on
ostanut itsensä vapaaksi mielipuolisuuden varjosta.

-- Niinkö sinä äiti uskot?

-- Niin minä uskon. Katso Emmaa, kuinka hän oli tavallaan sairas, kun
hän ei lastaan rakastanut. Kun hän sen äkkiä sai lähelle sydäntään,
niin elämä sai aivan kuin toisen valon. Entisen tuskansa sijaan, minkä
paha mielensä oli synnyttänyt, tuli tuska lapsensa tähden. Ja kun
Hilmaa mielipuolisuus vainosi, niin rakasti hän lastansa, ja rakkaus
auttoi häntä voittoon sen yli. Järjen hämäryys katosi ja nyt on hänellä
selvillä, minkätähden hän elää.

-- Ja minkätähden minä, sanoi Mari.

-- Ja minkätähden minä, lausui Helena.

He katselivat päivän loistoa hangella, nostivat silmänsä kohden
kirkasta sineä ja odottivat aikaa, jolloin he saisivat sydämensä
täytenä ojentaa sille, joka tulee vankilasta.

Helena alkoi harvalleen puhua:

-- Minä olen näinä viimeisinä aikoina tullut ajatelleeksi niin
tavattoman paljon. Elämä on ollut ihan kuin kaunista kangasta, jonka
niidet olen nähnyt ja kutoman ymmärtänyt ja minä olen käsittänyt, että
me äidit olemme elämän kangaspuussa niidet, jotka nousevat ja laskevat
ja meidän riemujemme ja surujemme kautta langat kulkevat ja tuleville
suvuille syntyy onnen kangas.

-- Kun vaan jaksaisi pysyä rivissä, eikä katkeaisi.

-- Kun lastaan rakastaa, niin jaksaa kyllä. Rakkaus kai se solmu on
niidessä, joka sen vahvaksi tekee. Toisinaan ennen olen ajatellut, että
me naiset emme elämässä suurtakaan saa aikaan, että me olemme
ainoastaan miesten käsissä kuin heidän palvelijoitaan. Mutta nyt minä
näen kaiken kirkkaasti, ikäänkuin olisi verho vedetty ajatusten päältä
ja kaikki olisi yksinkertaista ja kaunista.

Hän oikaisi kyyryssä ollutta vartaloaan ja jatkoi:

-- Me kansannaiset, me unohdetut talojen ja torppien emännät, me kai
sittenkin olemme se, mikä kansan ja suvun pitää koossa. Ja minä olen
ajatellut niin montaa taloa, joiden vaurastumista olen katsellut pitkän
elämäni aikana, ja silloin olen huomannut, että aina niissä nainen on
kaiken pitänyt koossa. Ja kun sitä muistaa, niin on niin täydellisesti
kiitollinen jumalalle, että on naiseksi saanut syntyä ja että on saanut
tulla äidiksi. Ja jos siinä onkin ollut vaikeata kestettävänä, niin on
se kuulunut vain siihen, samoin kuin vaikeus ja vastoinkäyminen aina on
meidän osuutemme suuressa tehtävässä.

-- Kuinka kauniisti, äiti, te puhutte!

-- Rakastaa aina eteenpäin, rakastaa lastaan, ei edes äitiään, jos se
riistäisi lapselta jotain.

-- Mutta olemmehan me kaksi tulleet niin lähelle toistamme.

-- Niin olemmekin. Se on sentähden, että me olemme jo rakkaudellamme
tehneet lapsemme voimallisiksi. Sinä voit nyt kääntyä jo taaksepäin ja
muistaa äitiäsi. Ja kun Hilman lapsi kerran on tullut äidiksi, ja kun
hän rakastaa eteenpäin, silloin Hilma on kääntyvä sinun puoleesi. Mutta
nyt hän tarvitsee vielä kaiken meidän rakkautemme, koska hänen on
elämänsä alettava uudestaan, ja kun hän tarvitsee ikäänkuin kävelemään
rupeava lapsi käsiä, jotka kainalosta sitä kannattavat. Mutta hän
voimistuu kyllä pian ja silloin on hänellä lapsensa, joka tuottaa
hänelle sekä kaiken surun että kaiken ilon, ja hänkin saa tuntea sen,
mitä on äidin täysi rakkaus.

-- Min, äidin täysi rakkaus!

He eivät olleet huomanneetkaan, että Hilma oli tullut pikku Kerttunsa
seurassa vankilasta ja lähestyi heitä..

-- Tässä minä olen, sanoi Hilma. -- Otatteko minut luoksenne?

Molemmat naiset kääntyivät ja sydämellisesti kättelivät Hilmaa.

-- Me olemme tulleet sinua noutamaan kotiisi, sanoi Helena.

-- Ja nyt minulla on rauha, kun olen tekoni sovittanut, sanoi Hilma. --
Ja kun minulla on lapseni, niin elämä tulee kyllä kepeäksi.

-- Silloinhan on kaikki hyvin, kun olet äiti!

-- Min kun olen äiti!

Ja yhdessä he läksivät astumaan poispäin, nuo neljä sukupolvea, vanhin
taluttaen nuorinta vesaa, kohden uutta elämää äidinrakkauden suuressa
ja kirkkaassa valkeudessa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Äidit - Romaani kansannaisista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.