Title: Helenan pienokaiset
Author: Habberton, John
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Helenan pienokaiset" ***


HELENAN PIENOKAISET

Kirj.

JOHN HABBERTON

Suomentanut

Anna Koskenjaakko



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1917.



      _Helenan pienokaiset_ ynnä vähäinen katkelma
      heidän viattomista, ovelista rakastettavista,
      ilkeistä, lumoavista ja vastenmielisistä
      teoistaan kymmenen päivän kuluessa.

                                Kertoi
                         heidän viime uhrinsa.



      "Ihmisen tulee olla naulattu ja kytketty kiinni yhteiskuntaan,
      ennenkuin hän voi hyvin työskennellä sen menestymiseksi; eikä
      ole mitään sellaisia nauloja ja siteitä kuin lapset."

                                          Henry Ward Beecher.



SISÄLLYS:

    I. Willy ja Toddy.
   II. Päivällistä syödessä -- ja sen jälkeen.
  III. Yö ja aamu.
   IV. Kukkakimppuni ja miten sen kävi.
    V. Mitä kirkossa tapahtui.
   VI. Sunnuntai-iltapäivä.
  VII. Vierailumme ja mitä siitä seurasi.
 VIII. Kahdet ajoneuvot ja niissä ajavat.
   IX. Sateinen päivä -- aamu.
    X. Sadepäivä -- iltapäivä.
   XI. Auringonpaistetta.
  XII. Runoni.
 XIII. Hirveä lapsi.



I LUKU.

Willy ja Toddy.



Tämän kirjan syntymisen alkusyynä, mikäli sitä voi määritellä, lienee
seuraava kirje, jonka ainoa naimisissa oleva sisareni kirjoitti
minulle, Harry Burtonille, kahdenkymmenenkahdeksanvuotiaalle,
tukkuliikkeessä palvelevalle vanhallepojalle, ja jonka sain juuri
miettiessäni, missä viettäisin pari viikkoa kestävän loma-aikani.

    "Hillcrest, kesäkuun 15 p:nä 1875.

    Rakas Harry!

    Muistelen sinun usein valittelevan, ettei sinulla ole tilaisuutta
    lueskelemiseen, ja koska tiedän, ettet saa sitä tänäkään
    kesänä, jos vietät lomasi ystäviesi ja tuttaviesi parissa,
    kirjoitan sinulle kutsuakseni sinut tänne luoksemme. Myönnän,
    etten ole täysin vapaa itsekkäisyydestä sitä tehdessäni.
    Asia on näet siten, että Tom ja minä olemme kutsutut pariksi
    viikoksi vanhan koulutoverini Alice Waynen luo, joka, kuten
    tietänet, on maailman suloisin tyttö, vaikka et totellutkaan
    minua ja mennyt hänen kanssaan naimisiin, ennenkuin Frank Wayne
    ilmestyi. No niin, noudattaisimme hyvin mielellämme kutsua,
    sillä Alice ja Frank viettävät komeata elämää; mutta koska he
    eivät kutsuneet lapsiamme eikä heillä itselläänkään ole lapsia,
    olemme pakoitetut jättämään Willyn ja Toddyn kotiin. Uskon, ettei
    heille mitään tapahdu, sillä palvelustyttöni on oikea helmi
    ja hyvin kiintynyt lapsiin, mutta olisin huolettomampi heidän
    vuokseen, jos tietäisin, että talossa on mieshenkilö. Täällä
    on sitäpaitsi kaikki hopeatavaramme, ja varkaat eivät murtaudu
    mielellään taloon, jossa on julmannäköinen mies. (Älä millään
    muotoa kiitä kohteliaisuudesta.) Jos sinä vain tulet tänne, olen
    aivan levollinen. Lapsista ei sinulla ole mitään huolta; he ovat
    maailman kilteimmät lapset -- kaikki sen sanovat.

    Tomilla on yllin kyllin sikaareja, tiedän sen, sillä rahat,
    jotka minun piti saada uuteen pukuun, menivätkin sikaareihin.
    Hän on myöskin vastikään saanut punaviiniä, johon hän on
    suuresti ihastunut; minun mielestäni sitä ei voi eroittaa mitä
    inhoittavimmasta musteesta muuten kuin väristä. Hevosemme
    ovat erinomaisessa kunnossa, samoin puutarha -- näet, etten
    ole unhoittanut miten ihastunut olet kukkiin. Ja loppujen
    lopuksi, Hillcrestissä ei koskaan ole ollut niin paljon sieviä
    tyttöjä kuin tänä kesänä; tytöt, joihin aikaisemmin olet täällä
    tutustunut pitävät kyllä huolen siitä, että tulet esitetyksi
    uusille kaunottarille.

    Lähetä viipymättä sähköteitse vastaus. Luonnollisestikin myöntävä.

    Kiireessä, sinua alati rakastava

                                              Helena siskosi.

    J.K. Saat oman huoneen; siihen tuntuu pieninkin viileä tuulahdus,
    ja näköala on hurmaava. Lasten huone on aivan vieressä, niin että
    voit kuulla, jos heille yöllä jotakin tapahtuisi."

"Mainiota!" huudahdin. Käden käänteessä olin jo lähettänyt Helenalle
sähkösanoman, jossa, kiittäen kutsusta, ilmoitin tulevani. Samalla
olin ajatuksissani valikoinut mukaan otettavaa kirjallisuutta
niin runsaasti, että sitä olisi riittänyt vaikkapa kahdeksitoista
loma-ajaksi. En tosin ollut samaa mieltä Helenan kanssa siitä, että
hänen poikansa olivat maailman kilteimmät, mutta tunsinhan heidät
tarpeeksi hyvin tietääkseni, ettei heistä tulisi minulle paljoakaan
vaivaa ja vastusta. Phil pienokaisen kuoltua edellisenä syksynä oli
heitä elossa vain kaksi: viisivuotias Willy, josta muistan pikaisilta
käynneiltäni Helenan luona vain ujot, vakavat, miettivät, hienot kasvot
ja suuret, viattomat, läpitunkevat silmät, Melkeinpä pelkäsin katsetta
noista silmistä. Tom selitti, että poika oli syntynyt profeetaksi tai
suureksi hyväntekijäksi ja Helena ilmaisi ajatuksensa hyräilemällä
Mulochin säettä:

    "Oi päivää ihmeellistä,
    kun Willy kosiin käy."

Toddy oli kolmivuotias, huoleton pikku pallero. Tuolla vaalealla
kiharapäällä oli herttainen tapa tanssia huoneeseen pujahtavien
auringonsäteiden keskellä. Olin aina kadehtinut Tomin hevosia,
puutarhaa, taloa ja sen asemaa, ja olin aivan ihastuksissani
ajatuksesta, että saisin hallita ja vallita kaikkea tuota parin viikon
aikana. Olin aina kunnioittanut Tomin makua mitä tulee sikaareihin ja
punaviiniin, ja Hillcrestin naisasukkaat olivat, mikäli muistan, kuten
muutkin maalaiskaunottaret -- sukupuolensa suloisimpia.

Kolmen päivän kuluttua läksin matkaan ja, puolentoista tunnin
junamatkan jälkeen New-Yorkista Hillcrestiin, jatkoin matkaani
maanteitse Tomilaisten luo. Vähän matkan päässä lankoni talosta
peljästyivät hevosemme äkkiä. Ärjäistyään hevosille kyytimies kääntyi
puoleeni huomauttaen:

"Tuo oli yksi lurjuksista."

"Kuka", kysyin.

"Tuo pikku veijari, joka peljästytti hevoset. Tuo tuossa, risu ojossa.
Olisipa hänen tapaistaan pyytää päästä hevosen selkään. Kas siinä
sitä tullaan juoksujalkaa. Missähän se toinen on! Ainahan ne ovat
yhdessä. Täälläpäin kutsutaan heitä lurjuksiksi, koska heillä on aina
konnankujeet mielessä. Aina he säikyttävät hevosia, hätyyttävät lehmiä
tai ajavat takaa kananpoikasia. Vanhemmat ovat kyllä kunnon ihmisiä, ja
siksipä täytyykin noita lapsia ihmetellä."

Sillävälin oli pikku ilkimys läähättäen lähestynyt ajopelejämme. Ja
siinähän olikin ilmielävänä edessäni sisareni poika Willy puettuna
likaiseen merimiespukuun, leveälieriseen olkihattuun, sukat makkarassa
ja kengät hölskyen vain muutaman harvan napin varassa. Tienviereltä,
pensaikosta, ryömi tällävälin esiin pienempi poika vihreässä
pumpulimekossa, kaularöyhelössä, joka todennäköisesti kerran oli ollut
valkea, likaisissa sukissa, sinisissä puolikengissä, jotka olivat
puhki varpaiden kohdalta ja vanhanaikaisessa olkihatussa. Lykäten
edellään maantientomussa puunoksaa hän huusi täyttä kurkkua: "Tättä
on minun juohonleikkuukoneeni!" Hän kiirehti meitä kohden melkeinpä
näkymättömänä pölypilvessä. Kun hän oli pysähtynyt, ja tomupilvi hiukan
hälvennyt, eroitin selvästi Toddy pojan piirteet.

"He ovat sisareni lapsia", huokasin.

"Mitä!" huudahti kyytimies. "Hitto vie, unohdin, että olitte matkalla
eversti Lawrencen luo. Mutta enpähän puhunut muuta kuin totta, ovathan
he viisaita kuten pojat yleensäkin. Mutta eivät he kuole ainakaan
siihen tautiin, johon lapset pyhäkoulukirjoissa."

"Willy", sanoin kaikella mahdollisella vakavuudella "tunnetko minut?"

Profeetan ja suuren hyväntekijän alku tarkasteli minua tutkivasti
hetkisen. Sitten hän vastasi:

"Kyllä, olet Harry eno. Toitko meille mitään?"

"Toitko mitään", kertasi Toddy.

"Toivonpa, että minulla olisi mukana teille iso vitsa", sanoin hyvin
vakavasti, "koska käyttäydytte noin tuhmasti. Tulkaa tänne rattaille."

"Tule Tod", kirkaisi Willy, vaikk'ei Toddyn etäämpänä olevasta korvasta
ollut kyynäränkään vertaa Willyn suuhun. "Harry eno antaa meidän
ratsastaa!"

"Antaa jattattaa", toisti Toddy haaveksivin ilmein.

Opin ennen pitkää käsittämään, että sanojen toistaminen ja haaveileva
ilme olivat ominaisia Toddylle.

Heidän kiivetessään rattaille huomasin, että kummallakin oli kädessään
hyvin likainen, keskeltä kiinteään vetosolmuun vedetty käsiliina.
Mietittyäni hetken inhon vallassa noiden riepujen tarkoitusta, ja kun
en päässyt mihinkään tulokseen, kysyin Willyltä, mitä virkaa noilla
käsiliinoilla oli.

"Eivät ne ole käsiliinoja -- ne ovat nukkeja", vastasi sisarenpoikani
silmänräpäyksessä.

"Hyvä Jumala", huudahdin. "Luulisipa, että äidillänne on varaa ostaa
teille kunnollisia nukkeja, ettei teidän tarvitsisi näyttäytyä ihmisten
ilmoilla nuo inhoittavat rievut käsissänne."

"Emme pidä ostonukista", selitti Willy.

"Nämä ovat niin kauniit. Minun nukkeni nimi on Mary ja Toddyn nuken
Marfa."

"Marfa?" kysyin ihmetellen.

"Niin juuri, etkö ole kuullut seuraavaa runoa:

    "Kas Maria ja Marfa jo soittamaan
    On menneet kelloja taivaan."

"Ahaa, tarkoitat Marthaa?"

"Niin sanoinhan jo, se on Marfa. Toddyn nukella on ruskeat silmät ja
minun nukellani siniset."

"Näytä kelloati", pyyteli Toddy kiiveten syliini ja temmaisten
kellonperiäni.

"Oh -- oo -- ee, minä myös", ulvoi Willy varaten itselleen toisen
polveni. Hän pyyhki kenkineen housujani ja takinliepeitäni.
Kumpainenkin lurjus kietoi käsivartensa ympärilleni pysyäkseen
vakavammin istumassa, ja minä vedin esille kuusikymmentä guineaa
maksavan kelloni ja näyttelin heille sen osoittimia.

"Tahdon nähdä pyörien pyörivän", sanoi Willy.

"Nähdä pyöjien pyöjivän", kaikui Toddyn suusta.

"En voi avata kelloani, täällä on niin pölyistä", sanoin minä.

"Miksi et?" kyseli Willy.

"Nähdä pyöjien pyöjivän", kertasi Toddy.

"Tomu tunkeutuu kelloon ja pilaa sen", selitin.

"Nähdä pyöjien pyöjivän", yltyi Toddy.

"Sanoinhan, etten voi, Toddy", toistin melko tuimasti. "Pöly pilaa
kellot."

Viattomat, harmaat silmät katsahtivat ylös ihmeissään, ja likaiset,
mutta kauniit huulet liikkuivat tuskin huomattavasti; Toddy kuiskasi:

"Nähdä pyöjien pyöjivän."

Suljin muitta mutkitta kelloni ja pistin sen taskuuni. Heti alkoi
Toddyn alahuuli venyä, ja venyi venymistään, kunnes rupesin pelkäämään
alaleuvan menevän sijoiltaan. Hänen leukansa värähtelivät ja hän huusi:

"Ah-h-h-h-h-h tahdon -- nähdä -- pyöjien -- pyöjivä-än."

"Charles", (Charles-nimen hän sai kasteessa) -- "Charles", huusin
melkeinpä vihaisesti, "lopeta tuo heti paikalla! Kuuletko?"

"Ky-y-y-ll-ä."

"Älä sitten huuda enää."

"Nähdä pyö --."

"Toddy, minulla on matkalaukussani rintasokeria, mutta en anna sinulle
palaakaan, jollet lopeta tuota hirveää melua."

"Niin. Tahdon nähdä pyöjien pyöjivän. Vo-o-o-i-i."

"Toddy kulta, älä huuda noin. Tuolla tulee naishenkilöitä ajaen
vaunuissa. Ethän tahdo antaa heidän nähdä että itket? Saat nähdä
pyörien pyörivän heti kun pääsemme kotiin."

Ajopelit, joissa istui kaksi naista, lähenivät nopeasti. Silloin Toddy
taas huutamaan:

"Ui-i-i- nähdä pyöjien pyö -- --."

Epätoivoissani tempasin kellon taskustani, avasin kuoren ja näytin
koneiston. Vaunut olivat juuri sivuuttamaisillaan meidät, ja minä
painoin alas pääni, päästäkseni kohtaamasta vieraiden vaunussaolijoiden
katseita, sillä muutamien hetkien yhdessäolo sisarenpoikieni kanssa
oli tehnyt minut mielestäni sanomattoman epäsiistiksi. Äkkiä vaunut
pysähtyivät. Kuulin nimeäni mainittavan. Kohotin päätäni (Willy ja minä
löimme päämme yhteen, niin että päähineeni keikahti toiselle korvalle)
ja katsahdin toisiin ajopeleihin. Siellä istui neiti Alice Mayton
suorana, terveenä, somana, levollisena, silmät loistavina, kasvot
kirkkaina, hymyillen ja reippaana, hän, jota noin vuosi sitten olin
matkan päästä ihaillut.

"Milloin olette te tullut tänne, herra Burton?" kysyi hän, "ja kuinka
kauvan olette ollut lapsenhoitajana. Te muodostatte iloisen näköisen
kolmikon, niin epäsovinnaisen. En ensinkään pidä lapsista, jotka ovat
turhamaisesti puetut ja kankeat kuin nuket lähtiessään ajelemaan. Ja
näyttääpä teillä olevan hauskaa heidän kanssaan!"

"Minä -- minä vakuutan, neiti Mayton", sanoin, "että kokemukseni
ovat kaikkea muuta kuin hauskat. Jos sattuisin tuntemaan jonkun
vivisektionin harrastajan, joka en tietäisi mitään sen hauskempaa tapaa
sammuttaa tiedonjanoaan kuin puuhailemalla koe-esineittensä kanssa,
niin ilmoittautuisin vapaaehtoiseksi ruumisvarkaaksi ja sitoutuisin
silmänräpäyksessä hänelle toimittamaan kaksi mieltäkiinnittävää
ruumista."

"Te hirveä ihminen", huudahti neiti Mayton. "Äiti, sallitko minun
esittää sinulle herra Burtonin -- Helena Lawrencen veljen. Kuinka
sisarenne voi, herra Burton?"

"En tiedä", vastasin, "hän on miehensä kanssa parin viikon vierailulla
kapteeni ja rouva Waynen luona, ja minä houkkio lupasin pitää huolta
talosta sillä aikaa."

"Miten hauskaa!" ilostui neiti Mayton. "Sellaisia hevosia, sellaisia
kukkia, sellainen ruuanlaittaja!"

"Ja sellaiset lapset", sanoin luoden lurjuksiin paljonpuhuvat katseen.
Sivumennen sieppasin Toddylta nenäliinan, jonka hän oli vetänyt esille
taskustani löyhytellen sitä tuulessa.

"He ovat maailman kilteimmät lapset -- Helena ainakin sanoi niin
ensimäisen kerran tavatessamme tänä kesänä. Lapsethan ovat lapsia.
Meillä oli luonamme viime kesänä kolme pientä serkkua, ja he ovat aivan
varmaan syypäät siihen, että näytän vuotta vanhemmalta, kuin mitä
oikeastaan olen."

"Kuinka nuori mahdattekaan sitten olla, neiti Mayton", sanoin minä.
Arvatenkin olin sen näköinen kuin olisin tarkoittanut täyttä totta
sanoillani, sillä vaikka hän taivuttikin päätään sanoen kevyesti:
"Paljon kiitoksia", ei hän tuntunut voivan vastata kohteliaisuuteeni
yhtä varmasti kuin hänen tapansa oli. Ei mikään voinut keskustelussa
saattaa Alice Maytonia hämilleen enempää kuin muutamiksi sekunneiksi,
ja niinpä hän nytkin oli saavuttanut tavallisen mielenmalttinsa kuten
seuraava huomautuksensa selvästi osoitti:

"Luullakseni te koristitte kukilla huoneuston S:t Zephaniah-myyjäisissä
viime talvena, herra Burton? Se oli aistikkaimmin järjestetty tilaisuus
koko viime talvikautena. En tahdo antaa teille mitään vihjauksia, mutta
rouva Clarksonilla, jonka luona asumme, ei ole ainoatakaan kukkaa
puutarhassaan. Rikon hirveästi kymmenettä käskyä vastaan joka kerran
kun sivuutan eversti Lawrencen puutarhan. Hyvästi, herra Burton!"

"Oi kiitän teitä. Tulee olemaan ilo. Hyvästi."

"Tietysti käytte tervehtimässä", sanoi neiti Mayton vaunujen vieriessä
eteenpäin -- "täällä on kuolettavan ikävää -- ainoastaan pyhäisin
herroja."

Kumarsin myöntävästi. Mietiskellessäni kaikkia mahdollisuuksia, mitä
lyhyt keskusteluni neiti Maytonin kanssa voisi tuoda tullessaan, olin
kokonaan unohtanut pölyisen pukuni ja molemmat pikku rikoksentekijät.
Puhutellessani neiti Maytonia olivat veitikat olleet aivan vaiti, mutta
nyt irtaantuivat heidän kielensä kahleet.

"Harry eno", sanoi Willy, "osaatko tehdä pillin?"

"Hajji eno, jakattatko tuota tätiä", sopersi Toddy.

"En, Toddy, en tietenkään."

"Tilloin olet paha ihminen, ja Jumala ei päättä tinua taivaateen, jot
et jakatta toitia ihmitiä."

"Kyllä, Willy", kiiruhdin vastaamaan, "osaan kyllä tehdä pillin; ja
varmasti saat sellaisen."

"Jumala ei jakatta ihmitiä, jotka eivät jakatta toitia ihmisiä", toisti
Toddy.

"Hyvä, Toddy, koetapa siinä suhteessa tehdä voitavani. Kiiruhda,
kyytimies, niin paljon kuin voit. Tahdon mahdollisimman pian jättää
nämä nuorukaiset hoitajattarelleen ja pyytää häntä upottamaan heidät
kylpyammeeseen."

Helena oli tehnyt kaikki voitavansa, jotta minulla olisi mukavaa. Hänen
huoneestaan oli hurmaava näköala ylös vuorenrinnettä ja alas laaksoon.
Sekin tuntui lohdulliselta, että pikku veitikoiden makuuhuone sijaitsi
aivan minun huoneeni vieressä, sillä saatoinhan iltasin, kun he jo
olivat vaipuneet uneen, katsella heitä. Silloin he eivät ainakaan
kiusanneet tuskastunutta enoansa.



II LUKU.

Päivällistä syödessä -- ja sen jälkeen.


Päivällispöydässä Willy ja Toddy esiintyivät puhtaissa pukimissa ja
kasvotkin olivat päässeet oikeuksiinsa. Willy istuutui avutta pöytään,
mutta Toddy sysäsi kauvas pöydästä korkean tuolinsa, ja kapusi siihen
istumaan huutaen:

"Pittä jalat pöydän alle."

Täydelleen käsittäen, että tämä huomautus merkitsi pyyntöä siirtää
tuoli pöydän luokse, täytin sen heti. Palvelustyttö kaatoi minulle
lasiin viiniä ja pojille vettä. Senjälkeen hän hävisi. Mielipahakseni
muistui mieleeni, ettei Helenan luona koskaan ollut palvelijaa
ruokailuhuoneessa aterian aikana muuten kuin juhlatilaisuuksissa.
Hänellä oli näet käsitys, että palvelijat ystävilleen ja tuttavilleen
juoruilevat kuulemiansa perhepiirin yksityiskeskusteluja. Periaatteessa
olin täydelleen samaa mieltä hänen kanssaan, mutta noiden periaatteiden
käytännössä toteuttaminen tuotti minulle enemmän kärsimystä kuin
mitkään muut periaatteet tätä ennen, nyt, kun minulla oli nuo kaksi
pientä ahmattia huolehdittavinani. Mutta eihän siinä mikään auttanut.
Kohtalooni alistuen vain nakutin pöytään ja kumarsin päätäni sanoen:
"Herra opeta meitä kiitollisuudella nauttimaan mitä meille nyt suot."
Sitten kysyin Willyltä halusiko hän leipää vaiko keksiä.

"Mutta -- emmehän ole lukeneet ruokalukua", sanoi hän.

"Luinhan jo, Willy", sanoin minä, "etkö kuullut?"

"Tarkoitatko sitä äskeistä?"

"Tarkoitan."

"Minä en pidä sitä minään ruokalukuna. Isä ei koskaan lue sellaista
ruokalukua."

"No, mitä isä sitten sanoo, jos saan kysyä", utelin jo vähän sulaen.

"Isä sanoo: 'Hyvä Jumala, me kiitämme Sinua tästä ruuasta, armollisesti
muista tänään kaikkia nälkäisiä ja tarvitsevia Kristuksen tähden,
amen.' Niin hän sanoo."

"Se on aivan sama asia, Willy."

"Mutta minä en usko sitä. Ja eihän Toddykaan ole ehtinyt lukea omaa
rukoustaan. Sitäpaitsi en usko, että Taivaan Jumala pitää tuollaisesta
rukouksesta."

"Kyllä hän varmaankin pitää, poikaseni. Kyllä hän ymmärtää mitä me
ihmiset tarkoitamme."

"Mitenkä Hän voi ymmärtää, mitä Toddy tarkoittaa, kun hän ei ole saanut
ollenkaan lukea siunaustaan."

"Tahdon lukea tiunaukteni", ulvoi Toddy.

Enempää ei tarvittu. Yksi ainoa aikaisempi erimielisyys Toddyn kanssa
oli opettanut minua kunnioittamaan tuon nuoren herrasmiehen luonteen
lujuutta. Niinpä siis vain taivutin pääni ja toistin Willyn opettaman
isän ruokaluvun. Willy täydensi siinä, missä muistini petti. Samassa
silmänräpäyksessä kun aloitin ruokalukuni, rupesi Toddy nopeasti lukea
sopertamaan ja heti kun olin lausunut "amen", nosti hän päänsä ja sanoi
ilmeisellä tyytyväisyydellä:

"Latketin tiunaukteni kahdetti."

Willy sanoi juhlallisesti:

"Luulen, että nyt olemme valmiit aloittamaan." Päivällinen oli
erinomainen, mutta noiden hirveitten lasten ruokahalun tähden
kadotin haluni käydä ruokaan todenteolla käsiksi. Pian jätin heidät.
Kutsuin palvelustytön ja käskin hänen pitämään huolta siitä, että
pojat söisivät tarpeeksi ja että pian pääsisivät levolle. Itse
sytytin sikaarin ja läksin kävelylle puutarhaan. Ruusut kukkivat
parhaillaan, kuusamain tuoksu täytti ilman, rhododendron-pensaat
eivät vielä olleet kuihtuneet ja monissa lempikukissani oli jo suuret
nuput. Tunnustan, että huolellisesti tarkastin puutarhan nähdäkseni
miten kauniin kukkakimpun saisin kokoon neiti Maytonille. Olin niin
ihastunut näkemääni, että halusin heti paikalla ryhtyä työhön. Mutta
sovinnaisuussäännöt eivät sallineet tuollaista kiirehtimistä. Kuljin
käytävää ylös, toista alas kädet selän takana, kasvot tuoksuvan
savupilven peittäminä, mietteissäni ja unelmoiden. Tuumin, oliko
mitään järkeä kukkaiskielessä, josta mielettömät kirjailijat joskus
mainitsevat. Olisinpa ollut iloinen, jos sillä olisi ollut. Mahtoiko
neiti Mayton ymmärtää sitä! Kuvittelin, että joka tapauksessa
kykenin sommittelemaan kukkakimpun sellaisella aistilla, että se
vaateliaimmankin naisen makua tyydyttää. Ja Alice Maytonille halusin
saada, jotakin niin hienon hienoa, että hänen kasvonsa varmaan
kirkastuisivat, kun hän saisi kukkatervehdykseni. Kuvittelin, kuinka
hänen sinisenharmaat silmänsä loistaisivat, poskille leviäisi puna,
ei hempeämielisyyden, vaan todellisen ihastuksen puna, miten hänen
ankarapiirteiset huulensa hieman avautuisivat ja paljastaisivat suun
ympärillä pehmeän piirteen, joka niin harvoin oli havaittavissa, hän
kun aina niin täydellisesti hallitsi kasvojensa ilmeet. Minä -- minä,
selväjärkinen, edistyvä liikemies toivoin kun toivoinkin voivani
irtautua kaikista yhdeksännentoista vuosisadan etuisuuksista ja
mukavuuksista ja tulla henkiolennoksi, joita ainoastaan hupsut tytöt ja
haaveelliset kirjailijat kuvittelevat, ja saavani olla näkymättömänä
läsnä kun kukkaseni kohtaavat tuon hienostuneimman niistä ainoista
kukista, mitä suurkaupungit tuottavat. Mitä kukkaa hän enin muistuttaa?
Liljaa? -- ei, se on liiaksi, ei juuri liiaksi rohkea, mutta liiaksi,
liiaksi, en keksinyt oikeaa sanaa, mutta ainakaan se ei ollut sana
rohkea. Ruusua? Ei tuota loistavaa, mutta silmiinpistävää rönsyruusua
eikä ujoa, siroa, ilmavaa teeruusua sulavine värivivahduksineen.
Ehkäpä ihanaa Gloire de Dijonia, tuota ankaraa, voimakasta ja varmaa
keskellä hennompaa sisarusparvea, mutta samalla niin sopusuhtaista ja
kaunismuotoista, ylevää, epämääräisissä värivivahteluissaan lumoavaa,
joka hurmaa kaikki ja viekottelee ihailijansa yhä uudelleen ja
uudelleen luokseen täydellisyydellään -- muuttumattomalla loistollaan.

"Ah-h-h-h-ee-oo-" kaikui ikkunasta pääni päällä. Sitten kuului huuto
-- "Harry eno" äänellä, jonka tunsin Willyn ääneksi. En vastannut.
On hetkiä, jolloin sielussamme väreilee sointuja, jotka eivät sovi
lasten kuultaviksi. "Haarryy-eenoo", kertasi Willy. Kuulin kuinka
kierrekaihdin laskettiin ylös. Sitten Willy selitti:

"Harry eno, tahdomme, että tulet kertomaan meille satuja." Katsahdin
ylös, ja olin juuri antamaisillani tuiman, kieltävän vastauksen kun
näin ikkunassa tutut, mutta samalla vieraat kasvot. Saattoivatko nuo
suuret, haaveelliset silmät, tuo kaunis suu, tuo henkevä ilme olla
Willyn. Varmaankin -- --? tuo yläilmoihin pyrkivä nenä, nuo tavattoman
suuret korvat eivät olleet kenenkään muun. Käännyin äkkiä, ja menin
sisälle. Portaissa oli minua vastassa kaksi pientä valkopukuista
olentoa, joista suurempi huomautti:

"Tahdomme, että kerrot meille satuja, isä tekee niin aina iltaisin."

"No, hypätkääs vuoteeseen. Mistä saduista pidätte?"

"Voi, kerro Joonaasta", sanoi Willy.

"Kejjo Joonaatta", toisti Toddy.

"Joona istui eräänä päivänä ulkona auringonpaisteessa. Silloin kasvoi
äkisti maasta pensas, joka pian tuli niin suureksi, että se loi hänelle
varjoa. Sitten kaikki taas hävisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin."

Syvä hiljaisuus vallitsi hetkisen. Sitten Willy loukkaantuneena
huomautti:

"Ei tuo ollut ollenkaan Joonaasta. Minäpä osaan kertoa hänestä."

"Osaatko?" sanoin. "No, sittenhän sinä oletkin niin hyvä ja autat
minua."

"Mitä?"

"Jos osaat kertoa Joonaasta, niin tee se. Olisi todellakin hauska
kuulla."

"Kerran Jumala käski Joonaan menemään Niniven kaupunkiin ilmoittamaan
ihmisille, että he olivat kaikki pahoja. Mutta Joona ei tahtonut mennä,
vaan istui haahteen, joka purjehti Joppeen. Sitten nousi kova myrsky ja
satoi ja tuuli ja aallot olivat talon korkuisia. Ja merimiehet olivat
vakuutettuja siitä, että haahdessa oli joku, josta Jumala ei pitänyt.
Ja sitten Joona sanoi, että hän varmaankin on juuri sellainen. Niin he
ottivat Joonaan ja heittivät hänet mereen, mutta minun mielestäni se
oli pahasti tehty, sillä Joonahan oli puhunut totta. Ja suuri valaskala
tuli uiden ja se oli hirveästi nälissään, sillä kaikki pikku kalat
joista se pitää pakenivat pohjaan, kun myrsky nousi ja valaskalat eivät
voi mennä pohjaan, sillä niiden täytyy tulla ylös hengittämään, mutta
sitä ei pikku kalojen tarvitse tehdä. Ja Joona näki, että valaskalan
sisässä oli pimeää, eikä siellä ollut tulta, ja siellä oli märkää, eikä
hän voinut kuivata vaatteitaan, sillä siellä ei voinut niitä ripustaa
mihinkään, ja siellä ei ollut ikkunoita, mistä katsella ulos, ei mitään
syötävää, eikä mitään, eikä mitään, eikä mitään. Niin hän rukoili
Jumalaa päästämään hänet ulos ja Jumala sääli häntä ja antoi valaskalan
mennä aivan lähelle rantaa, ja Joona hyppäsi suoraan ulos valaskalan
suusta. Kyllä hän mahtoi olla iloinen. Ja sitten hän meni Niniven
kaupunkiin ja teki, mitä Jumala oli käskenyt. Ja se hänen olisi pitänyt
heti tehdä, jos olisi ymmärtänyt omaa parastaan."

"Ymmäjtänyt omaa pajattaan", tuki Toddy veljensä väitettä.

"Kejjo meille toinen kejtonut."

"Ei laula meille laulu", pyyteli Willy.

"Laula meille laulu", toisti Toddy.

Koetin muistella jotakin sopivaa laulua, mutta ainoa, joka johtui
mieleeni, oli M'Appari. Lauloin siitä nuorelle kuulijakunnalleni useita
säkeistöjä. Willy keskeytti laulamiseni sanoen:

"En usko että tuo on hyvä laulu."

"Kuinka niin, Willy?"

"Koska en ymmärrä siitä sanaakaan."

"Laula laulu 'Gory, gory, halleluija'", pyysi Toddy. Taipuvaisena
tottelin. Tuo vanha sävel kiehtoi minut ihmeellisesti. Olin kuullut
sitä pikku poikana usein laulettavan ulkoilma-jumalanpalveluksissa
ja neekeri asunnoissa kaukaisessa lännessä. Senjälkeen olen kuullut
sitä monin paikoin mitä erilaisimmissa olosuhteissa. Ja kaikki nuo
muistot valtasivat minut kokonaan laulaessani tuota laulua. Ja ehkäpä
tietämättäni innostuin sitä toistamaan, koskapa Willy huomautti:

"Älä laula ijänkaiken tuota samaa, Harry eno, sinä laulat niin kovasti,
että aivan päähäni koskee."

"Pyydän anteeksi, Willy", sanoin. "Hyvää yötä."

"Joko menet, Harry eno? Et ole kuunnellut iltarukouksiamme. Isä teki
sen aina."

"No, anna tulla sitten."

"Sinun täytyy sanoa edellä", sanoi Willy, "niin isä aina teki."

Minä luin virsikirjasta pyhän Chrysostomin rukouksen. Tuskin oli
ehtinyt "ameneen" kun Willy jo huomautti:

"Isä ei puhu mitään tuollaisista asioista. En luule, että tuo on oikein
hyvä rukous."

"Lueppas sinä sitten hyvä rukous, Willy."

Willy sulki silmänsä ja alensi äänensä hyvin nöyräksi. Hänen kasvonsa
olivat kuin nukkuvan enkelin. Hän alkoi:

"Rakas Jumala, me kiitämme Sinua koko tästä hauskasta päivästä, ja
toivomme, että kaikilla pikku pojilla kaikkialla on myöskin ollut
hauskaa. Suojele meitä ja kaikkia muita ensi yönä, äläkä salli
mitään pahaa tapahtua. Niin, ja sitten on Harry enolla rintasokeria
matkalaukussaan, niin hän ainakin sanoi rattailla. Me kiitämme Sinua
siitä, että olet antanut Harry enon tulla tänne meille, ja me toivomme,
että hänellä on paljon rintasokeria. Ja me rukoilemme Sinua, pidä
huolta kaikista pikku pojista ja tytöistä, joilla ei ole isää ja äitiä,
eikä Harry enoa, eikä rintasokeria, eikä vuoteita, missä nukkua. Ja ota
meidät kaikki kuoltuamme taivaaseen Kristuksen tähden. Amen. Anna nyt
meille rintasokeria, Harry eno."

"Hiljaa Willy, eikö Toddykin lue rukousta?"

"Kyllä, anna kuulua, Toddy."

Toddy sulki silmänsä ähki ja väänteli, hengitti nopeasti ja kuuluvasti,
ikäänkuin rukouksen lukeminen etupäässä olisi ollut ruumiillinen
ponnistus. Vihdoin hän aloitti:

"Jakat Jumala, älä anna minun olla paha ja vajjele äitiä ja itää ja
Willyä ja itoitää ja molempia itoäitejä ja kaikkia hyviä ihmitiä tättä
talotta ja kaikkia muitakin ja minun nukkeani. A-a-a-men!"

"Anna meille nyt rintasokeria", sanoi Willy ja Toddy toisti kaikuna
pyynnön tapansa mukaan.

Nopeasti otin rintasokerin esille matkalaukustani ja annoin kappaleen
kumpaisellekin heidän sanomattomaksi riemukseen. Toistamiseen sanoin
hyvää yötä.

"Ethän antanut meille lantteja", sanoi Willy. "Isä antaa meille joka
ilta jonkun lantin, jonka saamme pistää säästölaatikkoomme."

"Minulla ei nyt satu olemaan rahaa mukanani, odota huomiseen."

"Tahdomme juotavaa."

"Pyydän Maggien tuomaan teille."

"Tahdon nukkeni", sopersi Toddy.

Löysin solmuun sidotut käsiliinat nostin, joskin vastenmielisesti ylös
nuo likaiset rievut ja heitin ne vuoteeseen.

"Nyt tahdon nähdä pyöjien pyöjivän", sanoi Toddy. Syöksyin ulos
huoneesta ja läimäytin oven perässäni kiinni. Katsoin kelloani, se
oli puoli yhdeksän. Olin ollut puolitoista tuntia noiden hirveitten
lasten luona. Mutta olivatpa he sentään hauskoja, ja huolimatta siitä,
että olin heihin kerrassaan harmistunut -- nauroin. Mutta jos he nyt
rupesivat tällä tavoin anastamaan aikaani, milloinka sitten saisin
aikaa lukemiseen. Otin matkalaukusta Fisken "Kosmillisen Filosofian",
menin alas kirjastoon, sytytin sikaarin ja aloin lukea lukulampun
valossa. Tuskinpa olin päässyt alkuun, kun jo kuulin pikku askelia
ja näin edessäni vanhemman sisarenpojistani. Jokainen piirre hänessä
ilmaisi pettymystä, melkeinpä moitetta, kun hän puhkesi:

"Ethän sanonut 'hyvää yötä' et 'Jumala siunatkoon teitä', etkä mitään
muutakaan."

"No hyvää yötä sitten."

"Hyvää yötä."

"Jumala siunatkoon sinua."

"Jumala siunatkoon sinua."

Willy näytti vielä odottavan jotakin. Viimein hän sanoi:

"Isä sanoo: Jumala siunatkoon kaikkia."

"No niin, Jumala siunatkoon kaikkia."

"Jumala siunatkoon kaikkia", vastasi Willy ja kääntyi vaieten astumaan
ylös portaita.

"Jumala siunatkoon tuota tuskastuttavaa, mutta samalla niin vilpitöntä
pikku sydäntä", sanoin itsekseni. "Jospa kaikki uskoisivat Jumalaan
kuten te isäänne, miten vähän työtä saarnamiehillä silloin olisikaan."



III LUKU.

Yö ja aamu.


Yö oli hurmaava. Puhdas ja raitis ilma, kukkien tuoksu, hyönteisten
hyrinä puissa ja pensaissa, itse vuodenaika näytti estävän minua
lukemasta filosofiaa. Siksipä paninkin Fisken syrjään ja herkuttelin
lukemalla jonkun tunneherkän palan Paul Haynen uudesta runoteoksesta
ja muutamia lukuja "Kesä" nimisestä kirjasta. Vihdoin laittauduin
levolle. Sisarenpoikani nukkuivat makeasti. Tuntui mahdottomalta, että
päivällisillä kiusanhengilläni saattoi olla noin puhtaat, enkelimäiset
kasvot. Vuoteessa maatessani saatoin nähdä särmikkään vuorenhuipun
tummat varjot, yläpuolella hopeanhohtavat tähdet taivaan tummaa sineä
vastaan, alapuolella tulikärpästen leikkivät valot tumma vuorenrinne
taustana. Pyörien kolina ei häirinnyt, eikä yksikään noista tuhansista
äänistä, jotka täyttävät suurkaupungin levottomuudella. Ihmetellen,
melkeinpä närkästyneenä ajattelin, kuinka järkevät, mukavuutta
rakastavat ihmiset saattavat asua tuossa kauheassa New-Yorkissa, kun
kerran lähellä saattoi löytyä näin hauskoja asuinpaikkoja. Sitten
tuli Alice Mayton mieleeni ja sitten eräs liiketuttava, myöhemmin
tähdet, tavaraleimat, kukkakimput, likaiset sisarenpojat, tulikärpäset,
virheelliset tilikirjat, rautatieliput, rintasokeri ja Herbert Spencer,
kaikki tuo pyöri mielessäni yhtenä ainoana sekasotkuna. Sitten
ilmestyi ihana näky: ylväs enkeli puettuna erittäin hienoon pukuun
ajaen uudenaikaisissa ajoneuvoissa. Erinomaisella loistollaan tuo näky
himmensi kaikki muut ja olin juuri vaipumaisillani autuaalliseen uneen,
kun kuului:

"Ah-h-h-o-o-e-e!"

"Sh-h-h", huusin.

Varoitus vaikutti ja olin jälleen nukahtamaisillani.

"Ah-h-h-o-o-ee!"

"Toddy, tahdotko, että eno lyö sinua?"

"En."

"Makaa sitten vaiti."

"Olen kadottanut nukkeni, enkä voi löytää titä mittaan."

"Etsin sen sinulle varmasti huomen aamuna."

"Oo-ee-ee, tahdon nukkeni."

"Sanoinhan jo, että saat sen heti aamulla."

"Tahdon ten nyt, heti -oo-ee."

"Sinä et saa sitä nyt, paneudu vain maata."

"Oh-ee-oo-oo."

Hypähtäen ylös kiiruhdin toiseen huoneeseen, kiusanhenkeni luo.
Kiireessäni löin otsani raollaan olevaan oveen. Kiristin hampaitani,
sytytin kynttilän ja sanoin jotakin, samantekevää mitä.

"Tinä tanoit juman tanan, eno," huudahti Toddy "kun kuolet et pääte
taivaateen."

"Et sinäkään, jos ulvot kuin pieni hirviö yön läpeensä. Oletko nyt
vaiti?"

"Kyllä, mutta tahdon nukkeni."

"En tiedä, niissä nukkesi on enkä rupea panemaan nurin koko taloa tuota
kirottua nukkea etsiessäni."

"Ei te ole kijottu. Te on minun nukkeni."

"En tiedä missä se on. Luuletko, että minä sen olen vienyt?"

"Tahdon ten vuoteeteen kanttani."

"Charles", sanoin, "huomen aamuna noustessasi löytyy varmaankin
nukkesi. Nyt sinun täytyy tuosta halustasi luopua ja asettua levolle.
Peitän sinut hyvin." Ruvetessani pöyhimään ja järjestämään vuodetta,
putosi sieltä tuo onneton nukke, tuskieni tuottaja. Toddy sieppasi sen
kasvot hellyydestä loistaen ja huusi:

"Voi, tinä oma nukkeni. Tule nukke, oman itäti luo, minä tinua niin
jakattan."

Ja tuo lystikäs lapsi oli niin syvän rakkauden valtaamana, että harmini
väistyi ja tuo näky tuotti minulle todellista taidenautintoa. Mutta
voihan ajan ollen väsyä mitä kauneimmankin taulun katselemiseen kun ei
ole täysin valveilla ja seisoo vedossa kynttilä kädessä. Niinpä minäkin
peitin sisarenpoikani hyvin ja palasin omaan huoneeseeni, jossa jäin
mietiskelemään lapsuusajan monia ristiriitoja, kunnes nukuin.

Seuraavana aamuna heräsin hyvin varhain siihen, että valoa tulvi
huoneeseen. Olin edellisenä iltana jättänyt ikkunaluukut sulkematta.
Ilma oli täynnä lintujen laulua, ja idän taivas liekehti sellaisissa
värivivahduksissa, joita taiteilijan on mahdotonta kankaalle
kiinnittää. Mutta lintujen laulun ja rusopilvien ihaileminen ennen
auringonnousua, ei juuri sovellu miehelle, joka oli valvonut lukien
puoleenyöhön. Siksi vedinkin kierrekaihtimet alas, suljin ikkunaluukut,
ja paneuduin uudestaan maata, puoliksi unessa kiittäen taivasta siitä,
että sain nukkua tuollaiseen ihanaan musiikkiin. Sydämestäni annoin
anteeksi kaikille vihamiehilleni ja olin jo vaipumaisillani suloiseen
tajuttomuuteen, kun tunsin keveän käden poskellani. Hetkessä nousi
vihani. Hypähdin pystyyn ja näin Willyn, joka arkana vetäytyi vuoteeni
luota.

"Minä vain hyväilin sinua, kun sinä olet niin hyvä ja toit meille
rintasokeria. Isä antoi meidän hyväillä itseään, milloin vain
halusimme, vaikka jok'ikinen aamu."

"Näinkö aikaisin?" kysyin.

"Niin pian kuin vain voimme jotakin nähdä."

Tom parka. En ollut koskaan voinut käsittää minkätähden hän aina oli
niin laiha ja rasittuneen näköinen. Olihan hän melkein huonomman
näköinen kuin Lousianan soilla tai Virginian metsissä ollessamme,
vaikka hänellä nyt oli hyvä vaimo, hyvät tulot ja puhdas omatunto.
Mutta nyt selvisi minulle kaikki. Mutta mitäpä saattoi tehdä? Tuon
lapsen silmät, ääni ja kasvojen ilme voittivat suloudellaan ihanimman
enkelin. Ja tuo lapsi sai miehisen miehen unohtamaan oman mukavuutensa,
vieläpä yö-unensakin tehdessään hänelle mieliksi. Hän todellakin oli
riistämässä yöleponi ja siksipä suutelinkin häntä ja sanoin:

"Juokse vuoteeseesi, poikaseni, ja anna enon nukkua. Aamiaisen jälkeen
teen sinulle pillin."

"Oikeinko totta?" Enkeli muuttui yht'äkkiä taas pojaksi.

"Kyllä, menehän nyt vain!"

"Kovaäänisen pillin, oikein kovaäänisen?"

"Kyllä, mutta mene heti paikalla vuoteeseen."

Pikku askeleet häipyivät. Käännyin vuoteessani ja suljin silmäni.
Lintujen laulu kävi vähitellen heikommaksi, ajatukseni rupesivat
harhailemaan ja hajaantumaan; olin kiitävinäni pehmeällä
pilvenhattaralla seurassani sadottain kerubeja, joilla kaikilla oli
Willyn yöpaita.

"Harry eno!"

Antakoon Jumala anteeksi rukouksen, jonka silloin lähetin korkeuteen!

"Harry eno!"

"Kyllä minä sinut vielä opetan, poikaseni," ajattelin. "Jos annan sinun
huutaa kauhean kurkkusi käheäksi, silloin ehkä osaat olla häiritsemättä
enoasi, joka juuri yritti ruveta toden teolla sinua hellästi
rakastamaan."

"Harry-y-ee-noo!"

"Ulvo vain pikku lurjus", ajattelin. "Olet saanut minut täysin
hereille, keuhkosi kärsikööt siitä!" Yht'äkkiä kuulin, kuinka jotakin
lausuttiin hyvin unisella ja sekavalla äänellä. Toddy se siellä
soperteli:

"Tahdon nähdä pyöjien pyöjivän!"

"Willy", huudahdin tuskissani siitä, että Toddy heräisi, "mitä tahdot?"

"Harry eno!"

"Mitä tahdot?"

"Harry eno, mistä puusta aijot tehdä pillin?"

"En tee sinulle ollenkaan pilliä, vaan sen sijaan ison kepin, jolla
annan sinulle selkään, koska et ole hiljaa, kuten käsken."

"Mutta eno, isä ei lyö koskaan kepillä, vaan läimähyttää kädellään."

Taivas! Isä, isä ja aina vain isä! Eikö tuo isään vetoaminen koskaan
loppunut. Kauhistuin huomatessani, että tunsin sydämessäni mitä syvintä
vihaa erinomaista lankoani kohtaan. Yksi asia oli ainakin varma,
nukkumisesta ei ollut puhettakaan. Siksipä pukeuduin ja menin ulos
puutarhaan. Hurmaavien, tuoksuvien kukkasten ympäröimänä kulkiessani
saavutin mielenmalttini takaisin ja olin iloinen kun Willy, vastattuani
ruokakellon soittoon, riensi vastaani sanoen:

"Missä olit, Harry eno? Etsimme sinua sisältä joka paikasta, mutta emme
nähneet sinusta jälkeäkään?"

Aamiainen oli erinomainen. Jälkeenpäin sain tietää, että Helena,
tuo kunnon tyttö, oli jokaista ateriaa varten, minkä tulisin heidän
kotonaan syömään, valmistanut ruokaluettelon. Koska minun ja sisaren
poikieni pöytäkeskustelu ei ollut sitä laatua, että sen leviäminen
tuottaisi mitään ikävyyksiä, pyysin palvelustyttöä, Maggia, auttamaan
poikia ruokapöydässä ja annoin pienen juomarahan seurata pyyntöäni.
Tällä tavoin vapautettuna edesvastuusta sisarenpoikieni kauhistuttavaan
ruokahaluun nähden tein täyttä oikeutta aterialle, katselinpa vielä
huvitettuna Willyä ja Toddya, jotka pikku haarukoineen ja lusikoineen
olivat kovassa syömisen touhussa. Vähän aikaa he söivät äänettöminä ja
nopeasti, mutta pian tuli pahin nälkä tyydytetyksi ja kielen siteet
irtaantuivat.

"Hajjy eno", huomautti Toddy, "tuolla ylhäällä on niin hijmuten hautka
ito kittu. Näytän ten aamulliten jälkeen."

"Toddy on tuhma pikku poika", sanoi Willy, "hän sanoo aina aamullinen
aamiaisen asemasta."

"Mitä hän tarkoittaa kittulla, Willy?"

"Minä luulen että hän tarkoittaa matkakirstua", vastasi vanhempi
sisarenpoikani.

Muistan, kuinka itse olin ihastuksissani saadessani kääntää mullin
mallin vanhan matkakirstun sisällön. -- Tuntuu kuin jos tuosta ajasta
jo olisi vuosisata kulunut. -- Siksipä hymyilinkin ymmärtämyksellä
Toddylle hänen ilmeiseksi ihastuksekseen. Kuinka miellyttävää onkaan
virittää ymmärtämyksen kieli lapsen mielessä, ajattelin, kuinka
nopeasti lapsen silmä ymmärtääkään katseen, joka käy sanoin lausutun
ajatuksen edellä. Rakas, pikku Toddy! Vuosikausia olisimme voineet
istua saman pöydän ääressä piittaamatta toistemme sanoista, mutta
nyt oli erään mielitekosi satunnainen mainitseminen äkkiä saattanut
sielumme suloiseen sopusointuun, samantapaiseen, joka varmaankin
yhdisti Mestarin siihen opetuslapseen, joka hänkin puolestaan
ilmeisesti oli heikoin kahdestatoista valitusta. "Hijmuten hautka ito
kittu" näytti äkkiä tasoittavan kaikki eroavaisuudet ijässä, asemassa,
kokemuksessa tuon pienen pojan ja minun välilläni. --

Kauhistuttava ajatus juolahti yht'äkkiä mieleeni. Syöksyin portaita
ylös huoneeseeni. Niin, hän tarkoitti kuin tarkoittikin minun
matkakirstuani. Minä en havainnut siinä mitään "hautkaa", päinvastoin.
Myötätunnon side minun ja sisarenpoikani välillä katkesi tällä
hetkellä. Katsellessani tuota asiaa joltisenkin välimatkan päästä,
nyt, kun muutamien viikkojen väliaika eroittaa minut tuosta päivästä,
täytyy minun myöntää, etten voinut katsella edessäni olevaa näkyä
rauhallisena ja ilman ennakkoluuloa. Nyt huomaan, että Toddya kohtaan
tuntemani myötätuntoisuuden äkillinen ilmeneminen ja yhtä äkillinen
häviäminen olivat elävä todistus ihmismielen muuttuvaisuudesta. Sieluni
oli ikäänkuin kiiruhtanut hänen luokseen siksi, että hän piti vanhojen
kirstujen penkomisesta, ja koska luulin, että hän nautti katsellessaan
sitä mitä erilaisimmista esineistä kokoonpantua muistomerkkiä, joka
oli tuloksena sellaisesta penkomisesta. Edessäni oleva näky osoitti
selvästi, että olin osunut oikeaan arvostellessani sisarenpoikani
luonnetta. Ja nyt minun itsekkäät vaistoni kiirehtivät peittämään
sieluni kirkkaan näkemyksen ja häiritsemään sitä iloa, jota minun
olisi pitänyt tuntea, kun sain nähdä kaiken "ei enää puolittain, vaan
kasvoista kasvoihin."

Matkalaukkuuni sain sopimaan yhtä jos toistakin, sillä ollessani
sotilaana olin kehittänyt matkatavaroiden kokoonpanemisen todelliseksi
taiteeksi. Jos luonteessani olisi ollut rahtunenkin itserakkautta,
olisin ollut itsestäni ylpeä, sillä eipä todellakaan olisi voinut
uskoa, että koko tuo laattialla oleva tavararöykkiö oli saattanut
mahtua yhteen ainoaan matkalaukkuun. Toddy oli ilmeisesti enemmän
asianharrastaja kuin asiantuntija matkalaukun täyttämisessä. Sain
pian selville hänen menettelytapansa ja tuo huomioni loi vähän valoa
matkalaukkuni edessä olevien tavaroiden paljouteen. Kun silinterihattu
ja sen kotelo eroitetaan luonnollisesta yhteydestään, niin ne anastavat
lähes kaksi kertaa enemmän tilaa, vaikka edellisessä olisikin
kengänkiilloitusvehkeet, joita siinä ei tavallisesti pidetä, ja
jälkimäisessä muutamia kokonaisessa rommimeressä lionneita Sikaareja.
Samaa voi sanoa kannettavasta pukukotelosta ja sen sisällöstä, jotka
eräs entinen sotatoveri oli ostanut minulle Wienistä, ja jota eräs
vanha europalainen soturi oli pitänyt suorastaan verrattomana. Remmit,
jotka estivät suojuskotelon putoamasta, olivat leikatut poikki,
revityt tai muuten saatu pois paikoiltaan, ja tuossa suojuksessa oli
frakkipukuni tiukasti kokoonkäärittynä. Kärsimättömänä sieppasin tuon
käärön ja ruvetessani sitä aukomaan kuulin ovelta ulvontaa.

"Otit nukkeni kehdotta -- tahdon tuutia lattani -oo-ee-ee!"

"Sinä ilkiö", huusin, melkeinpä karjasin, olin niin suutuksissani.
"Tahtoisinpa tällä hetkellä katkaista kaulasi. Mitä ajattelet, kun
käännät matkalaukkuni sisällön nurin narin?"

"En-en-tiedä." Ja Toddyn alihuuli työntyi eteenpäin. Uskon, että
bengalialainen tiikerikin voisi heltyä tuntemaan sääliä tuota näkyä
katsellessaan, mutta tuollainen ajatus ei pälkähtänyt päähänikään sillä
hetkellä.

"Miksi teit sen?"

"Niin kun --."

"No, miksi?"

"En minä -- tiedä."

Juuri tällä hetkellä kauheata melua alkoi kuulua puutarhasta.
Katsahdettuani ulos näin Willyn. Toisella kädellä hän piteli verta
vuotavaa sormea, toisessa oli minun partaveitseni. Hän selitti
jälkeenpäin, että oli vuoleskelemassa venettä ja että veitsi oli
paha hänelle. Haavan peittäminen laastarilla oli vain hetken työ, ja
olin juuri lopettamaisillani tuon lääkäritoimenpiteeni, kun Tomin
puutarhuri, joka samalla palveli kuskina, ojensi minulle kirjeen.
Osoite oli Helenan tuttua käsialaa. Kirje kuului seuraavasti:
(Sulkumerkeissä olevat huomautukset ovat minun lukiessa tekemiäni.)

    "Bloomdale, kesäkuun 21 p:nä 1675.

    Rakas Harry,

    Olen onnellinen ajatellessani, että sinä olet siellä lemmikkieni
    luona, ja vaikka minulla onkin täällä kaikin puolin hauskaa,
    toivon useasti, että olisin siellä teidän kanssanne. (Hm, niinpä
    minäkin.) Toivoisin että oppisit tuntemaan nuo kullanmuruset.
    (Kiitos kunniasta, mutta enpä usko, että minulla on halua
    juurruttaa tuttavuuttamme syvemmälle, kuin mikä on ehdottomasti
    välttämätöntä.) Tuntuu aivan luonnottomalta, että yleensä niin
    vähän tunnetaan omia sukulaisia ja ennen kaikkea noita viattomia
    pienokaisia, joiden olemassa-oloa tuskin huomataan. (Jollei vain
    lukitsemattomia matkalaukkuja satu olemaan käsillä, sisko kulta.)

    Haluaisin pyytää sinulta erästä palvelusta. Kotona, kun olimme
    lapsia, oli sinun tapana ylitsevuotavalla kaunopuheisuudella
    esittää, kuinka kasvojen ja pääkallon muodosta ja muista
    pettämättömistä merkeistä saattoi päättää, minkälainen luonne
    kullakin oli. Silloin pidin kaikkea tuota hölynpölynä, mutta
    jos nyt vielä siihen ollenkaan uskot, pyytäisin sinun tutkimaan
    lapsukaisiani ja sitten antamaan minulle tarkoin harkitun
    lausunnon heistä. (Oikeita pahoja henkiä, rouvaseni, lurjuksia,
    heittiöitä, syntyneet hirtettäviksi molemmat.)

    En voi päästä ajatuksesta, että Willy on syntynyt jotakin
    suurta varten. (Suurta kiusantekoa varten.) Hän on toisinaan
    niin miettiväinen ja ajatuksiinsa vaipuneena, että suorastaan
    pelkään häiritä häntä. Sitäpaitsi on hänellä kyky pysyä
    järkähtämättömänä. Ja eiköhän moni mies olisi voinut tulla
    kuuluisaksi, jos ei heiltä olisi puuttunut tuo ainoa ominaisuus.
    (Se kyky hänellä kyllä on. Hän antoi oivallisen näytteen siitä
    tänä aamuna, kun minä koetin päästä uneen.)

    Toddysta tulee runoilija tai musiikkimies tai taiteilija. (Aivan
    niin, kaikki suuret roistot käyvät käsiksi johonkin taiteeseen,
    ja taiteilijanimen alla he sitten laiskottelevat.) Hän elää
    kokonaan mielikuviensa vallassa. (Aivan niin, esimerkiksi tuo
    kiusallinen "nähdä pyöjien pyöjivän.") Hänessä on Willyn ylevää
    vakavuutta, mutta hän ei tarvitse sitä; voima, joka vetää häntä
    kaiken kauniin puoleen, korvaa tuon puutteen. (Ah, ehkäpä tuo
    voi selittää matkalaukkuni kohtalon.) Mutta haluan kuulla sinun
    mielipiteesi, sillä tiedän, että sinä olet terävämpi luonteiden
    erittelyssä kuin minä.

    Iloitsen ajatuksesta, että minä ansaitsen kunnian siitä, että
    sinä jo tähän mennessä olet saanut niin paljon luetuksi. Toivon,
    että kohdakkoin saan muutaman rivin siitä, kuinka lemmikkini
    voivat. Sinua alati rakastava

                                          Helena siskosi."

Harvoin on mikään kirje minua niin kuohuttanut kuin tämä, enkä
milloinkaan ole odottanut niin todellista iloa vastauksen
kirjoittamisesta kuin nyt. Päätin, että siitä tulisi erittelyn ja
rauhallisen, joskin pontevan mielipiteen ilmauksen mestarinäyte.

Erään asian olin ainakin vakavasti päättänyt. Kutsuin palvelustytön ja
kysyin, missä oli avain, jolla saattoi lukita lasten huoneen ja minun
huoneeni välisen oven.

"Toddy heitti sen kaivoon, herra."

"Eikö kylässä ole lukkoseppää."

"Ei, herra, lähin asuu Patersonissa."

"Onko talossa ruuviavainta?"

"Kyllä, herra!"

"Tuo se minulle ja sano kuskille, että hän heti paikalla valmistautuu
kyyditsemään minua Patersoniin."

Ruuviavain tuotiin; sillä ruuvasin lukon ovesta. Nousin ajoneuvoihin ja
käskin kuskin viemään minut Patersoniin vuoritietä, joka on Amerikan
kauneimpia.

"Patersoniin", huudahti Willy, "voi siellä on niin suuri namuspuoti.
Tule Toddy!"

"Yrittäkääpäs", ajattelin, sieppasin piiskan ja läimähytin sillä
hevosta, "ei, jos se minusta riippuu." Tuollaisen poikaparin räpättely
pilaisi koko matkani.

Hevoset läksivät liikkeelle. Samassa kuului läpitunkevaa huutoa
ja kauheaa melua. Tuntui kuin nuo molemmat lapset olisivat
hengenvaarallisesti loukkaantuneet, mutta luodessani pikaisen
silmäyksen taakseni näin Toddyn ja Willyn juoksevan täyttä vauhtia
ajopelien perässä surkeasti huutaen ja itkien. Tuo oli jo liian
surullista. En voinut jatkaa matkaani ilman heitä, en vaikka olisivat
olleet isonrokon saastuttamia. Ajaja pysähdytti omasta alotteestaan
-- hän näkyi tuntevan poikien tavat --, ja minä autoin Willyn ja
Toddyn ylös ajoneuvoihin salaisesti toivoen, että tuo uhrautumiseni
saisi ansaitun palkkansa. Saavuttuamme vuoritielle olivat ystävälliset
tunteeni sisarenpoikiani kohtaan huomattavasti kasvaneet, sillä näky
edessäni oli hurmaava. Ilma oli kirkas. Parin etukaupunkialueen
takana näin pääkaupungin ja kauvempana rauhallisen Greenwoodin,
näin lahdelmat, kanavat, salmen, näin kaksi hopealle hohtavaa
jokea paaluaituuksen tällä puolen ja Broklynistä suoraan etelään
valtameren. Suuremmoista valojen ja varjojen vaihtelua, koristeellisia
rakennusryhmiä, jotka muodostuivat hajallaan olevista rakennuksista
suuren etäisyyden vaikutuksesta, ikävännäköisiä tehtaita, jotka
olivat muuttuneet ihaniksi linnoiksi auringon säteitten heijastuessa
ikkunaruutuihin. Suuret höyrylaivat näyttivät hitaasti eteneviltä
leikkivenheiltä. Ei näkynyt elon merkkiäkään. Tuo näky johdatti
mieleeni kauniit sadut lumotuista kaupungeista, joista olin lapsena
lukenut, ja tuota mielikuvaa vahvisti New-Yorkin uuden, jättiläismäisen
postitalon katto, joka ikäänkuin vallitsi kaikkea.

"Harry eno!"

Ah, tuotahan juuri odotinkin.

"Harry eno!"

"No, Willy!"

"Minusta tuntuu, että tuo on kuin taivaassa."

"Mikä?"

"Tarkoitan, kaikki tuo -- täältä tuonne toiseen pilveen ja takaisin
kaiken tuon takaa. Ja minusta tuolla, (hän osoitti jotakin loistavaa,
joka todennäköisesti oli jonkun valokuvaamon lasikatto) tuolla, missä
on niin valoisaa ja loistavaa, siellä asuu Jumala."

Siunatkoon tuota lasta! Näky oli minulle johtanut mieleen vain
satulinnoja ja lumottuja kaupunkeja, ja kuitenkin ylpeilin siitä, että
minulla on avoin silmä taiteellisille vaikutelmille.

"Ja tuolla toisella puolen, tuolla, missä on pieni kirkas täplä",
jatkoi Willy, "on rakas pikku Phillie veikko. Milloin vain katson
sinne, näen hänen pistävän kätensä esiin."

"Jakat, pikku Phillie veikko meni laatikkoon nukkumaan, ja titte Jumala
otti hänet taivaateen", jupisi Toddy tehden yhteenvedon kaikesta, mitä
hän tiesi kuolemasta. Sitten hän koroitti äänensä:

"Hajji eno, tiedätkö, mikä minutta tulee, kun tulen tuujekti. Minulla
pitää olla hevotet ja vaunut ja titte minä ajan kauvakti kaikkien
puiden ja talojen ja koko maailman yli ja kaiken yli. Ja paljon pikku
lintuja tulee vaunuihin ja ne laulavat minulle ja tinä taat kantta
tulla, jot tahdot ja titte meillä on jäätelöä ja mantikoita ja titte
me kattelemme, kuinka kalat uivat kaukana alhaalla vedettä, ja meillä
on tuuji, tuuji talo, joka on kaunit titältä ja kaunit päältä ja te on
kaikki meidän ja me teemme, mitä me tahdomme."

"Toddy, sinä olet idealisti."

"Ei Toddy ole mikään idealitti."

"Toddy on pikku tyhmyri", huomautti Willy hyvin vakavasti. "Luuletko,
Harry eno, että taivaassa on niin kaunista kuin tuolla?"

"Kyllä, Willy, paljon kauniimpaakin."

"Miksi emme sitten kuole ja mene sinne? En minä tahtoisi aina vain
elää. En ymmärrä miksi emme kuole heti. Minusta olemme eläneet jo niin
monta päivää."

"Jumala tahtoo, että elämme kunnes tulemme suuriksi ja kilteiksi
ja teemme paljon hyvää ennenkuin kuolemme. Siksi emme kuole heti,
poikaseni."

"Niin, mutta tahtoisin nähdä pikku Phillien, ja jollei Jumala anna
hänen tulla alas maan päälle, luulen, että hän antaa minun kuolla
ja tulla taivaaseen. Pikku Phillie nauroi aina, kun hyppelin hänen
edessään. Eikö enkeleillä ole siivet, Harry eno?"

"Toiset arvelevat niin, poikaseni."

"Mutta minäpä tiedän, ettei heillä ole, sillä jos Philliellä olisi
siivet, tulisi hän varmaan lentäen suoraa päätä tänne alas minua
katsomaan. Siksi heillä ei ole."

"Mutta ehkäpä hänen on lennettävä jonnekin muualle, Willy, tai ehkäpä
hän käykin täällä, vaikk'et sinä voi häntä nähdä. Emme voi meidän
silmillämme nähdä enkeleitä, senhän tietänet!"

"Mutta kuinka saattoivat juutalaislapset sitten nähdä enkelin palavassa
uunissa. Heidän silmänsä olivat aivan samanlaiset kuin meidän, eikö
niin. En siitä välitä. Tahdon niin, niin mielelläni nähdä pikku Phillie
kullan. Tiedätkö Harry eno mitä tekisin taivaaseen tultuani?"

"Mitä tekisit, Willy?"

"Kun olisin nähnyt pikku Phillien, menisin suoraa päätä syleilemään
Jumalaa."

"Miksi, Willy?"

"Siksi, että hän antaa meidän olla onnelliset ja hän on antanut minulle
äidin ja isän ja Phillien, vaikka hän ottikin hänet takaisin ja Toddyn,
vaikka Toddy on joskus kauhean paha poika."

"Aivan niin, Willy", sanoin, muistaessani matkalaukkuni ja ajomatkani
tarkoituksen.

"Harry eno, oletko milloinkaan nähnyt Jumalaa?"

"En, Willy. Hän on monta kertaa ollut aivan lähelläni, mutta en ole
koskaan Häntä nähnyt."

"Mutta minäpä olen, minä näen hänet joka kerran, kun katselen ylös
taivaalle ja kun ei kukaan muu ole mukanani."

Ajaja teki ristinmerkin: "Hän puhuu aina noin ja, toden totta, uskon
häntä. Luulisipa melkein, että itse pyhimykset puhuttelevat tuota
poikaa."

Se oli ihmeellistä. Willyn kasvot olivat liian loistavat kuuluakseen
tähän maailmaan, kun hän edelleen selvitteli käsitystään toisesta
paremmasta maasta ja sen asukkaista. -- Toddyn kieli leperteli
lakkaamatta, joskin melkein kuulumattomasti, mutta kun sattumalta
sain muutamista sanoista selvän, olivat ne niin hullunkuriset ja
eriskummalliset, että nostin pojan syliini kuullakseni selvemmin.
Huomasin, että mielessäni tarkistin Helenalle aikomani kirjeen
sisältöä, ja että olin siitä häpeissäni. Mutta eivät Toddyn hullutukset
eikä Willyn henkevyys saaneet minua unohtamaan matkani varsinaista
tarkoitusta. Löysin sepän ja jätin hänelle lukon avaimen valmistamista
varten. Senjälkeen ajoimme putoukselle. Pojat ahdistelivat minua
kysymyksillään seisoessamme putouksen partaalla, ja vaikka veden kohina
esti minua kuulemasta, eivät he vähintäkään väsyneet kyselemään.
Läksin hotelliin saadakseni sieltä itselleni sikaarin ja otin pojat
mukaani. En todellakaan käyttänyt muuta kuin kolme minuuttia sikaarin
valitsemiseen ja muutamiin kysymyksiin putouksesta, mutta kun käännyin,
olivat pojat hävinneet enkä voinut nähdä heitä missään. Äkkiä kaksi
kellahtavaa läikkää sukelsi esiin lähimmältä kosken partaalta. Nuo
läikät tunsin sisarenpoikieni hatuiksi. Sitten näin noiden läikkien
maanpuolella kaksi pikku olentoa pitkin pituuttaan maassa makaamassa.
En uskaltanut huutaa pelosta, että säikäyttäisin heidät, jos he
kuulisivat ääneni. Hiivin ruohoa pitkin vuoroin sadatellen, vuoroin
rukoillen. He lojuivat vatsallaan ja katselivat kalliojyrkänteen yli
alas koskeen. Lähestyin varpaillani, heittäydyin maahan ja tartuin
kumpaakin jalkaan.

"Voi, Harry eno", huusi Willy korvaani, painaessani häntä rintaani
vastaan vuoroin suudellen ja pudistellen häntä. "Pääsin pitemmälle
reunan yli kuin Toddy."

"Mutta, mutta -- jiipuinhan minäkin kaukana", puolustelihe Toddy.



IV LUKU.

Kukkakimppuni ja miten sen kävi.


Koko iltapäivän pyhitin Neiti Maytonin kukkakimpulle. Se olikin
erikoisen hauskaa ajanviettoa. Se ei ollut mikään kukkakauppiaan
valmistama kimppu, jossa oli vain muutamia harvoja lajeja, kukat
rautalankojen varassa, ja järjestetyt matemaattisella tarkkuudella.
Pistin joukkoon monta harvinaista kukkasta, jotka ovat liian
vaatimattomat kukinnoltaan rehennelläkseen kukkakauppiaiden
myymälöissä. Yhdistin yhtä monta väriä kuin kukkasta, ja tuoksuja,
jotka ovat täysin vieraat suurkaupungin kukkasille. Kukkien järjestely
on mielitekojani, mutta nyt tuotti se enemmän iloa kuin koskaan ennen.
Ei siksi, että olisin ollut rakastunut neiti Maytoniin, voihan mies
vilpittömästi ihailla kaunista, lahjakasta naista olematta silti häneen
rakastunut. Hän voi iloita koettaessaan valmistaa tälle iloa. Mutta
silti ei tarvitse pitää välttämättömänä, että tuo nainen antaa itsensä
vastalahjaksi. Tultuani varttuneempaan ikään olen aina ivan hymy
huulillani kuunnellut puhetta rakastuneiden miesten anteliaisuudesta;
minusta on tuntunut, että he pyytävät ääretöntä hintaa siitä, mitä
heillä on tarjona. Tuollaiset eivät tunteeni neiti Maytonia kohtaan
olleet. Onhan ollut olemassa pakanoita, jotka ovat tarjonneet lahjoja
jumalattarilleen puhtaasta ihailusta ilman vähintäkään ajatusta siitä,
että he koskaan saisivat nauttia lempijumaliensa alituista seuraa.
En osoittanut koskaan huomaavaisuutta neiti Maytonille tuntematta
läheistä ymmärtämystä noita suurisieluisia pakanoita sekä heidän hyvää
esimerkkiänsä seuraavia kristittyjä kohtaan. Nähdessäni kimppuni
yhä lisääntyvän ihanuuden iloni ja tyydytyksen tunteeni kasvoivat
ajatellessani, kuinka hän tulisi ihailemaan makuni näytettä.

Vihdoin se valmistui, mutta äkkiä iloni hävisi, kun tuo kauhea ajatus
"mitä ihmiset sanovat" iski mieleeni. Jos olisimme olleet New-Yorkissa
emmekä Hillcrestissä, ei kukaan muu kuin kukkakauppias, juoksupoika
ja minä olisi tiennyt, että lähetin kukkasia neiti Maytonille, mutta
Hillcrestissä, satoine siellä asuvine kielikelloineen, ja missä kaikki
olivat selvillä toisistansa ja toistensa asioista, siellä pelkäsin
juoruja. Miken, ajajan, vaitioloon saatoin luottaa. Olin hänelle jo
sivumennen pistänyt lantin silloin, toisen tällöin ja kertonut hänelle
eräästä liikkeessämme palvelevasta miehestä, jonka perheen Mike oli
tuntenut Old Erinissä. Mutta kaikkihan tiesivät, missä Mike palveli,
ja kaikkihan tiesivät -- salaperäisesti, näkymättömästi ja nopeasti
uutiset leviävät maalla -- että minä olin nykyisin ainoa herrasmies
eversti Lawrencen kodissa. Ah, nytpä jo keksinkin! Kirjastohuoneen
hyllyllä olin nähnyt pahvilaatikon, joka oli aivan naisten
hattulaatikon näköinen -- sitähän voinkin käyttää. Löysin laatikon, se
oli juuri sopivan suuruinen. Pistin käyntikorttini laatikon pohjalle
-- ei tarvitse epäilläkään, ettei neitonen löydä korttia, joka seuraa
kukkalähetystä -- asetin hellävaroen kimpun laatikon keskelle ja menin
etsimään Mikeä. Hän iski iloisesti silmää kuullessaan asiani laadun ja
kuiskasi:

"Saatte nähdä, että kaikki käy näppärästi, armollinen herra. Rouva
Clarksonin keittäjä ja minä olemme ylimmät ystävät ja minun on tapana
mennä sisään takatietä. Sitä ei näe muut kuin taivaan enkelit, eivätkä
ne juorua."

"Hyvä, Mike, tässä on vähän vaivoistasi, löydät laatikon eteisestä
vaatenaulakon päältä."

Puolisen tuntia myöhemmin istuessani lukemassa ikkunani ääressä näin
Miken, joka sileäksi ajeltuna, siististi puettuna ja hyvin harjattuna
ajaa karautti ulos tielle pitäen varovasti laatikkoani suunnattoman
suurella kämmenellään. Pää täynnä suloisia mielikuvia menin alas
illalliselle. Uudet ystäväni olivat harvinaisen kiltit. Ajelumatka
näkyi rauhoittaneen heidän rajuuttaan ja vaikuttaneen kohottavasti
heidän pikku sieluihinsa. Heidän ruokahalunsa ei tosin nytkään ollut
huonoimpia, mutta he puhelivat vähän ja kaikki mitä he sanoivat, oli
siinä määrin somaa ja huvittavaa, että kun he illallisen jälkeen
pyysivät minua auttamaan heitä vuoteeseen, minä ilolla suostuin. Toddy
hävisi jonnekin ja tuli takaisin aivan lohduttomana.

"En voi löytää nukkeni kehtoa", hän uikutti.

"Älä ole siitä milläsikään, ystäväni", sanoin lohdutellen. "Tule enon
polvelle ratsastamaan."

"Mutta minä _tahdon_ nukkeni kehdon", sanoi hän, alahuuli surkeasti
lerpallaan.

Muistin kokemukseni siitä kuinka Toddy tahtoi nähdä "pyöjien pyöjivän"
ja vapisin.

"Toddy", sanoin niin taivuttelevalla äänellä, että se olisi voinut
minulle kauppiaana tuottaa tuhansia vuosittain, jos olisin sitä aina
halutessani voinut käyttää, "Toddy, etkö halua ratsastaa enon selässä?"

"En, tahdon nuken kehdon."

"Etkö tahdo, että kerron sinulle jotakin?"

Hetken aikaa ilmaisivat Toddyn kasvot hirveää sisäistä taistelua
vanhan Aatamin ja Eva-äidin välillä, mutta lopuksi uteliaisuus voitti
luontaisen pahuuden, ja Toddy mumisi:

"Kyllä!"

"Mistä sitten kertoisin sinulle?"

"Noanajkitta."

"Mistä?"

"Hän tarkoittaa Noakinarkkia", selitteli Willy.

"Niinhän minä sanoinkin 'Noanajkki'" yritteli Toddy.

"Hyvä", sanoin silmäellen nopeasti Helenan raamattuun parantaakseni
muistiani -- Helena näet, kuten niin moni muukin unohtaa melkein
poikkeuksetta panna raamattunsa matkalaukkuun lähtiessään muutaman
päivän matkalle -- "no niin pojat, kerran satoi neljäkymmentä päivää ja
neljäkymmentä yötä ja kaikki hukkuivat maan päältä paitsi Noak, joka
oli vanhurskas mies. Hän pelastui, hän ja hänen perheensä, arkkiin,
jonka hän rakensi Jumalan käskystä."

"Harry eno", sanoi Willy, joka töllisteli minuun, ainakin pari
minuuttia lopetettuani, suu ja silmät selällään. "Onko se sinusta Noak?"

"Varmasti, Willy. Täällä raamatussa on hänestä pitkä kertomus."

"Niin, mutta _minusta_ se ei ensinkään ole Noak", sanoi hän yhä
innokkaammin.

"Varmaankin me luemme eri raamattuja, Willy. Mutta annappas kuulua oma
muunnelmasi."

"Mitä?"

"Kerro sinä nyt minulle Noakista, koska tiedät hänestä niin paljon."

"Kyllä, jos sinä tahdot. Kerran Jumala oli niin pahoillaan, kun
ihmiset olivat pahoja, että hän suri sitä, että oli luonut maailmaa
tai ketään tai mitään. Mutta Noak ei ollut paha ja Jumala piti hänestä
paljon. Niin hän käski Noakia rakentamaan suuren arkin ja sitten Hän
antaisi sataa niin että kaikki hukkuisivat, mutta Noakin ja hänen
pikku poikansa ja tyttönsä ja koirien ja kissojen, lehmä-äidin ja
lehmätyttöjen ja lehmäpoikien ja hevosten ja kaikkien piti mennä
arkkiin ja eivät he siellä ollenkaan kastuisi vaikka sataisikin. Ja
Noak otti mukaansa arkkiin paljon syötävää: leivoksia ja maitoa ja
kaurapuuroa ja mansikoita ja lahnaa ja-ja-ja luumuvanukasta. Mutta
Noak ei tahtonut, että kaikki ihmiset hukkuisivat ja siksi hän sanoi
ihmisille: 'Kohta alkaa hirveästi sataa. Olisi teille parempi, jos
olisitte hyviä, silloin Jumala antaisi teidän tulla minun arkkiini.'
Mutta he sanoivat: 'No jos sataa, menemme sisälle siksi kunnes
se lakkaa.' Toiset sanoivat: 'Me emme pelkää sadetta, meillä on
sateensuojat.' Ja toiset väittivät etteivät he ollenkaan peljänneet
pientä sadetta. Mutta sitten tuli sade, ja ihmiset menivät kiireesti
sisälle taloihinsa ja vesi tuli sisälle ja he menivät yläkertaan ja
vesi tuli sinne ja he menivät talojen katoille ja korkeisiin puihin
ja korkeille vuorille ja vesi seurasi heitä joka paikkaan ja hukutti
heidät, mutta ei Noakia ja ihmisiä, jotka olivat arkissa. Ja sade kesti
neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä ja sitte se lakkasi ja Noak
astui ulos arkista ja hän ja hänen pikku poikansa ja tyttönsä menivät
minne vain halusivat ja kaikki, mitä oli maailmassa, oli heidän.
Ei kukaan käskenyt heitä menemään kotiin, eikä ollut yhtään koulua
mitä käydä, eikä pahoja poikia, jotka antoivat selkään, eikä mitään
muutakaan. Kerro nyt toinen satu."

Päätin itsekseni, etten enää yrittäisikään kertoa mitään raamatusta;
kokemukseni siinä suhteessa eivät olleet rohkaisevia. Yritin kertoa
sodasta.

"Tiedättekö, mitä sota oli?" kysyin tunnustellakseni maaperää.

"Kyllä", sanoi Willy, "isä oli siellä ja hänellä on miekka. Etkö näe,
tuolla se riippuu."

Näin kyllä, ja muisto tuosta kauheasta sotatantereesta, jossa viimeksi
olin nähnyt Tomin miekkaa heiluttelevan ja tämä rauhallinen huone,
jossa tämä muistomerkki riippui seinällä, olivat suuria vastakohtia.
Vaivuin mietteisiini, josta vasta Willyn huomautus herätti minut:

"Etkö kerrokaan?"

"Kyllä, Willy. Eräänä päivänä, kun sota oli täydessä käynnissä, suuri
joukko sotamiehiä marssi tietä pitkin, ja he olivat näännyksissään
nälästä. Koko päivänä he eivät olleet saaneet ruokaa."

"Mikseivät he menneet sisään johonkin taloon ruokaa pyytämään. Niin
minä aina teen, kun kuljeskelen ulkona."

"Siksi, etteivät ihmiset niillä seuduin pitäneet heistä. Niiden
ihmisten veljet ja isät ja miehet olivat myöskin sotamiehiä, mutta
he eivät pitäneet niistä sotamiehistä, joista ensiksi kerroin ja he
tahtoivat vain tappaa heidät."

"Silloin he eivät olleet ensinkään kilttejä", sanoi Willy päättävästi.

"Mutta sotamiehet, joista ensiksi kerroin, tahtoivat taas tappaa
_heidät_, Willy."

"Silloin he olivat _kaikki_ pahoja, kun tahtoivat tappaa toisensa!"

"Eiväthän toki, Willy. Molemmin puolin oli paljon hyviä ihmisiä."

Willy parka näytti hämmästyneeltä ja siihen hänellä olikin täysi
oikeus, sillä eiväthän viisaimmat ja parhaimmatkaan ihmisistä ole
kyenneet selvittämään sodan herättämiä tunteita.

"Molemmat puolet olivat ratsain", jatkoin, "ja he olivat aivan lähellä
toisiaan ja kun he näkivät toisensa, kannustivat he ratsunsa ja
torvien törähdellessä kaikki sotamiehet tempasivat esiin miekkansa
hyökätäksensä vihollisen kimppuun. Silloin pikku poika, joka oli ollut
metsässä äidille marjoja noukkimassa, yritti tien yli. Kuinka olikaan,
kompastui hän johonkin ja kaatui tielle ja rupesi huutamaan. Silloin
joku huusi hyvin ääneen: 'Seis!' ja toisella puolen olevat hevoset
pysähtyivät, ja sitten taas joku toinen: 'Seis!' Torvet antoivat merkin
ja toisellakin puolen pysähdyttiin. Eräs soturi hyppäsi hevosen selästä
ja nosti pikku pojan maasta -- hän oli jokseenkin sinun kokoisesi,
Willy -- ja koetti tyynnytellä häntä. Sitten tuli sotamies vihollisen
puolelta katselemaan poikaa ja yhä useampi ja useampi kummaltakin
puolelta. Ja kun poika oli rauhoittunut ja läksi tallustelemaan
kotiinsa, ratsastivat sotamiehet kukin suunnallensa, sillä nyt ei
heillä ollut ensinkään halua taisteluun."

"Voi, Harry-eno, minusta sotamies oli oikein kiltti, kun hyppäsi alas
hevosen selästä ja hoiti tuota pikku poika parkaa."

"Niin, Willy, voitko arvata kuka se oli?"

"En."

"Se oli sinun isäsi!"

"Oh-h-h-h." Jos Tom olisi voinut nähdä ilmeen poikansa kasvoilla, kun
tämä ihmetellen huudahti, ei hänestä olisi tuntunut niin suurelta
kuin silloin se tappio, minkä hän kärsi menettäessään tässä yhden
parhaimmista tilaisuuksista kunnostautua ratsuväkiupseerina. Hän
näkyi käsittäneen kertomuksen koko merkityksen ja ilme hänen suurissa
silmissään syventyi saaden tuon yliluonnollisen, kauvastähtäävän
katseen, joka tuntui liian vakavalta kuuluakseen millekään elävälle
olennolle.

Mutta Toddylla, jota rakastava äiti piti taiteellisesti lahjakkaana,
oli ilme kuin sillä, joka on vaipunut mietiskelemään omia asioitaan,
ja tuskinpa oli Willyn huudahdus ehtinyt kajahtaa, kun Toddy jo alkoi
leperrellä omia sepustuksiaan.

"Kun minä olin totamiet", hän alkoi hyvin juhlallisesti, "oli minulla
takki ja lakki ja muhvi ja pikku kääjme kaulatta että minun oliti
lämmin ja titte tatoi vettä ja jakeita ja tuuli ja minun oli niin paha
olla, että nielin tapelin ja titte minä ihan kokonaan kuolin."

"Kuinka sitten tulit tänne?" kysyin mielenkiinnolla, jota Toddyn
viimeinen tärkeä väite oli omiansa herättämään.

"Minä en viittinytkään enää olla ihan kokonaan kuollut ja tulin tuojaan
tänne. Ja minä tahdon nukkeni kehdon."

Voi sinua, sinä pieni itsepäinen hirviö! Jos olisit täysi-ikäinen,
miten mainiosti sinä menestyisitkään liikealalla.

"Harry eno, tahtoisin että isä tulisi nyt heti kotiin", sanoi Willy.

"Minkätähden?"

"Tahtoisin pitää häntä niin hyvänä, kun hän oli niin kiltti tuolle
pienelle poika raukalle sodassa."

"Hajji eno, tahdon nukkeni kehdon, tikti että nukkeni on tiinä, ja minä
tahdon nähdä titä", vaati Toddy.

"Etkö luule, eno, että Jumala rakasti isää, kun hän teki tuon kauniin
teon", kysyi Willy.

"Olen varma siitä, poikaseni."

"Jumala pitää paljon itättä ja tikti minä pidän Jumalatta", pisti Toddy
väliin. "Ja minä tahdon nukkeni ja nukkeni kehdon."

"Toddy, en tiedä missä kumpainenkaan on -- en löydä niitä nyt mistään
-- odotahan huomiseen, sitten eno kyllä etsii ne sinulle."

"En minä käsitä, kuinka Jumala viitsii olla taivaassa ilman isää!"
sanoi Willy.

"Jumala ottaa itän taivaateen ja Willyn ja minut ja me menemme
kattomaan Jumalaa ja leikimme enkelien tiivillä ja meillä on niin
hautkaa eikä milloinkaan tarvitte mennä maata."

Sitä puhdassydämistä viattomuutta! Kun vertaan noita pienokaisia
täysi-ikäisiin ihmisiin, joiden seuraa me siedämme, kuinka onkaan
heidän uskonsa luja ja vikansa harvalukuiset. Kuinka onkaan heiden
rakkautensa suurta --

Nakutus ovelle keskeytti mietteeni. "Sisään", huusin.

Mike astui sisään tärkeänä ja salaperäisenä ja ojensi minulle kirjeen
ja samaisen laatikon, jossa olin lähettänyt kukat neiti Maytonille.
Mitä ihmettä tämä merkitsi. Repäisin kuoren nopeasti auki ja samassa
silmänräpäyksessä Toddy kiljaisi:

"Tiinä on nukkeni kehto." Hän sieppasi laatikon, aukaisi sen ja
näkyviin tuli -- hänen nukkensa. Sydämeni jähmettyi, eikä sitä ollut
omiansa rauhoittamaan seuraava kirje:

    "Tämän mukana neiti Mayton palauttaa herra Burtonille lähetyksen,
    joka juuri saapui hänen korttinsa ohella. Hän tuntee sisällön
    herra Burtonin jommankumman sisarenpojan omaisuudeksi, mutta
    hänen on mahdotonta käsittää, miksi se lähetettiin hänelle.

                                  Kesäkuun 20 päivänä 1875".

"Toddy", raivosin nuoremmalle sisarenpojalleni, joka hyväili
harmillista nukkeansa ja soperteli sille hyväilysanoja, "mistä sait
tuon laatikon?"

"Vaatenaulakolta", vastasi nuorukainen lainkaan pelkäämättä. "Täilytän
titä kijjahyllyllä ja joku oli ottanut ten tieltä ja pittänyt tiihen
ilkeitä, vanhoja kukkia."

"Missä sitten ovat kukkaset?" kysyin. Toddy vilkaisi ylös, ilmeisesti
hämmentyneenä, mutta vastasi heti:

"Heitin ne poit, en tahdo nukkeni kehtoon mitään pahoja vanhoja kukkia.
Näin titä tuuditan, kattot!" Ja tuo kauhea, pieni inhimillisten
toiveiden turmelija heilutti laatikkoa eteenpäin ja taaksepäin mitä
suurimmalla huolettomuudella, puhellen hyväillen kauniin kukkakimppuni
sijaiselle.

Sanoa, että katselin nuhdellen Toddya olisi tunteitteni kuvaamista
liian heikoin sanoin, mutta en myöskään voinut löytää sanoja, joilla
ne olisin ilmaissut. Parissa lyhyessä hetkessä oli minulle selvinnyt,
kuinka tavattoman tärkeää minulle oli kiinnittää neiti Maytonin huomio
itseeni ja kuinka kovin erilaisena minä nyt sen halusin itseeni
kiintyvän. Tuntui naurettavan epätodelta, että minä, jolla vuosikausien
kuluessa oli ollut tusinoittain loistavia naistuttavuuksia ja aina
olin osannut säilyttää kylmän järjen ja mielenmalttini, minä, joka
aina olin pitänyt epämiehekkäänä kiintyä yhteen naiseen, ennenkuin oli
tuloja tuhat dollaria vuodessa, minä, joka usein ja taidokkaasti olin
väitellyt siitä, kuinka koko elämän kestävä kiintymys tai vain sen
oireetkin, jotka ilmenivat ilman edelläkäypää toisen osakkaan luonteen
huolellista tutkimista, olivat anteeksiantamatonta hullutusta, minä
olin kumonnut jokikisen omista olettamuksistani ja aivan kuin pilkaksi
luullulle viisaudelleni ja varovaisuudelleni sain tulla tuntemaan
puutteellisuuteni kolmen vuotiaan pojan ja kauhean riepunuken kautta.

Armollinen ja jalostava sallimuksen voima, joka auttaa meitä kantamaan
omat raskaat kärsimyksemme paremmin sen kautta, että huojennamme
toisten huolia, tuli pian avukseni. Ankaran katseeni alla Toddy
vähitellen unohti sekä nuken että kehdon, ja alahuuli työntyi surkeasti
eteen- ja alaspäin, ja hän alkoi kovasti itkeä.

"Jakat Jumala, älä anna minun olla niin hijveän pahan", hän huusi
kyyneltensä keskeltä. Luulen, ettei hänellä ollut selvää käsitystä
siitä, mitä hän sanoi ja kenen puoleen hän kääntyi, mutta jospa
publikaanilla, jonka rukousta Toddy näin sovellutti omaan tarpeeseensa,
olisi ollut tuollainen ilme, kun hän rukoili kuuluisan rukouksensa,
uskon varmasti, että se olisi heti tullut kuulluksi. Toddy hiipi
nurkkaan ja peitti kasvonsa itseäänsyyttävässä katumuksessa.

"Älä ole milläsikään, Toddy", sanoin surullisena, "tiedänhän, ettet
tehnyt sitä pahassa tarkoituksessa."

"Tahdon pitää tinua hyvänä," nyyhkytti Toddy.

"No, tulehan sitten tänne, poika parka", sanoin minä ojentaen käteni
häntä kohti. Tuumin, että eiköhän kelpo piispa Tegnér ajatellut juuri
tällaista pikku syntistä kirjoittaessaan:

"Rakkauden syvyys on sovituksen syvyys, sillä rakkaus on sovitusta."

Toddy tuli syliini, vuodatti vuolaita kyyneliä paidanedustalleni ja
sanoi lopuksi syvään huokaisten:

"Tahdon, että tinäkin pidät minua hyvänä."

Täytin hänen pyyntönsä. Periaatteessa olin jo kauvan uskonut, että
Luojan viisaus useimmin ilmenee meille viattomimpien luotujen
kautta. Ja toden totta, tässäpä nyt näkyi vahvistus periaatteelleni,
sillä kukapa olisi ennen minulle käytännössä opettanut loukatun
velvollisuutta loukkaajaa kohtaan. Suutelin ja hyväilin Toddya, ja
loppujen lopuksi sain hänet rauhoittumaan. Hänen ylöspäin kääntyneet
pikku kasvonsa olivat liasta ja kyynelten jäljistä huolimatta
kauniimmat kuin koskaan hänen iloisina hetkinään. Hän katsoi
luottavaisesti ja vakavasti minua silmiin ja onnittelin itseäni
erinomaisesta, anteeksi antavaisesta mielestä, kun Toddy äkkiä osoitti
minulle entisen vanhan luontoni ja anteeksiantoni vaillinaisuuden
sanomalla:

"Tuutele nukkeani kantta."

Tottelin. Anteeksiantoni oli siis täydellinen, mutta niinpä oli
jo nöyryytyksenikin. Lopetin keskustelumme lyhyeen. Toivotimme
toisillemme "Jumalan siunausta", kuten Willy edellisenä iltana oli
opettanut ja tuon hurskaan harjoituksen toinen osakas ainakin toivoi
sydämestään, että toisen pyyntö tulisi kuulluksi. Sitten heittäydyin
nojatuoliin kirjastohuoneessa ja vaivuin mietteisiin. Olin todellakin
syvästi huolissani Toddyn hommien tähden kukkakimppuni suhteen.
Kertoisin asianlaidan neiti Maytonille -- senhän kyllä saatoin tehdä,
sillä olihan hän liian hyvä ollakseen loukkaantunut naurettavasta
erehdyksestä, jonka lapsi oli aiheuttanut. Mutta hän nauraisi minulle
-- eihän sitä voisi auttaa. Ja ajatus tulla neiti Maytonin naurun
esineeksi, hämmensi minut siinä määrin, että oikein häpesin itseäni.
Kuten kaikki nuoret miehet olin minäkin joutunut monen rohkean
pilapuheen esineeksi toverien joukossa, ja olin sulattanut ne silmää
rävähyttämättä. Siksi tuntui oikein raukkamaiselta ja halveksittavalta
pelkkä ajatus naurusta, jota ei luultavasti kuulisi muut kuin
neiti Mayton itse. Mutta jos ei ole kysymys mistään läheisemmästä
suhteesta, voi henkilö, joka joutuu naurun esineeksi, kadottaa jonkun
verran arvostaan naurajan silmissä. Taivas! Tuo ajatus oli kauhea!
Kuitenkin täytyi minun mahdollisimman pian kirjoittaa anteeksipyyntö.
Ollessani kirjeenvaihtajana liikkeessä, jossa nyt olen myyjänä, voitin
takaisin monta liiketuttavaa, jotka olivat jättäneet liikkeemme.
Toivoin hyvin sepitetyllä kirjeellä voivani saavuttaa jälleen neiti
Maytonin kunnioituksen. Kirjoitin nopeasti kirjeen, korjailin sitä
huolellisesti, kirjoitin sen asianmukaisesti puhtaaksi ja lähetin
uskollisen Mikaelin sitä viemään. Senjälkeen koetin lukea, mutta
turhaan. Tuntikausia kuljeskelin edestakaisin parvekkeella sikaaria
poltellen ja kun vihdoin läksin sisään, oli mieleni täynnä ajatuksia,
toiveita, pelkoa ja mielikuvia, jotka olivat minulle uusia. Uskollisena
tehtävälleni kurkistin sisarenpoikieni huoneeseen. Siellä pojat
lepäsivät asennoissa, jonka vertaisia suloudessa ei yksikään sivellin
tai taltta ole voinut loihtia esiin.

Toddylla etenkin oli sellainen ilme, etten voinut olla suutelematta
häntä. Mutta kaikesta huolimatta olin hyvin valmis käyttämään hyväkseni
uutta avaintani. Sitäpaitsi lukitsin toisenkin oveni.



V LUKU.

Mitä kirkossa tapahtui.


Seuraava päivä oli pyhä. Uskoin lujasti kolmannen käskyn sitovaan
voimaan ja suureen viisauteen mikäli se koski lepoa, ja siksipä olinkin
tunnontarkasti totuttautunut nukkumaan pyhä-aamuisin paria tuntia
kauvemmin kuin arkisin. Mutta koska olin perinyt paitsi amerikkalaista
omaatuntoa aito amerikkalaisen kammon ajan tuhlaamista kohtaan, valvoin
säännöllisesti lauvantai-iltaisin paria tuntia kauvemmin kuin muina
iltoina, eikä tämän pyhäpäivän edellinen ilta ollut mikään poikkeus,
kuten lukijakin edelläolevasta voinee päättää. Mutta noin puoli kuuden
ajoissa aamulla huomasin, etteivät sisarenpoikani samalla lailla
tulkinneet Siinain lakia. He eivät olleet ainoastaan hereillä, vaan
kiistelivät kiihkeästi ja kaikesta päättäen hyvin äänekkäästi, koskapa
saatoin kuulla selvästi heidän sanansa. Uneliaalla suvaitsevaisuudella
koetin olla välittämättä noista äänekkäistä rauhanhäiritsijöistä,
mutta äkkiä aloin uskoa sijaissovitukseen, kun jokin lentävä esine
suuremmalla vauhdilla kuin voimalla lensi suoraan nenänvarrelleni
ja sitten se nopeasti ja tarpeettomalla voimalla asettui poikittain
silmilleni. Hetken jännityksen perästä ja ihmeteltyäni kuinka tuo
heittoesine saattoi tunkeutua suljettujen ovien ja ikkunoiden läpi
huomasin, että syynä kaikkeen oli nukke. Sen kauheasta likaisuudesta
päättäen oli se Toddyn omaisuutta. Sitäpaitsi huomasin, että molempien
huoneiden välinen ovi oli auki.

"Kuka heitti tämän nuken", huusin ankarasti.

Vastausta ei kuulunut.

"Kuuletteko", pauhasin.

"Mitä, Harry eno", kysyi Willy erinomaisen kohteliaasti.

"Kuka heitti nuken?"

"Mitä?"

"Kuka heitti nuken, kysyn?"

"Ei kukaan."

"Toddy, kuka heitti tämän nuken."

"Willy sen heitti", vastasi Toddy niin epäselvällä äänellä, että oli
aivan ilmeistä, että veljen käsi raskaana lepäsi pienellä huuliparilla.

"Willy, miksi sen teit?"

"Niin kun -- kun -- kun Toddy viskasi nukkensa minun suuhuni. Sen
hiukset menivät suuhuni, ja kun minä en tahtonut hänen nukkeansa
suuhuni, niin heitin sen takaisin hänelle. Ja sitten kun ei vuoteen
jalkapääty ollut kylliksi korkea, se lensi oven läpi sinun vuoteeseesi."

Selitys oli ilmeisesti totuuden kanssa yhtäpitävä, vaikkakaan se ei
voinut lievittää kipua silmässäni. Mutta ponnistukseni asian selville
saamiseksi olivat saaneet minut niin täydellisesti hereille, ettei
nukkumisesta voinut olla puhettakaan. Ja avoin ovi sitten! Oliko rosvo
käynyt huoneessa? Ei, kelloni ja muistikirjani olivat paikoillaan.

"Willy, kuka aukaisi oven?"

Hetken viivyteltyään ikäänkuin hän olisi miettinyt kuka sen todellakin
oli tehnyt Willy vastasi:

"Minä."

"Kuinka sen teit?"

"Katsos eno, me tahdoimme juotavaa ja ovi oli lukossa. Ja siksi
me menimme ulos ikkunasta kuistin katolle ja tulimme sisään sinun
ikkunastasi. (Tässä hän hiukan pysähtyi.) Ja se oli niin hauskaa. Ja
sitten me avasimme oven ja tulimme takaisin."

Tulisinko pakoitetuksi sulkemaan heidän tai minun ikkunaluukut
ja vielä päälle päätteeksi näin kesäiseen aikaan! Olisipa Helena
sattunut kulkemaan ohi ja näkemään, kuinka tuo valkopukuinen kulkue
vaelsi kuistin katolla! Makasin mietiskellen sitä ääretöntä määrää
käyttämätöntä neroa, joka piili miljoonissa lapsissa tai jota
käytettiin ainoastaan viattomien aikaihmisten kiusaamiseen. Silloin
kuului keveätä astuntaa vuoteeni vierestä ja näin hennon olennon
lähestyvän vakavin kasvoin ja kuulin äänen:

"Tahdon tulla vuoteeteeti."

"Mitä varten, Toddy?"

"Telmimään, itä telmii aina pyhä-aamuitin. Tule Willy, Hajjy eno telmii
meidän kanttamme."

Willy vastasi ilohuudolla, heittäytyi alas vuoteestaan ja kiirehti
sille puolelle vuodettani, jota Toddy ei ollut anastanut. Sitten nuo
molemmat pikku ilkimykset antoivat merkin hyökkäykseen ja syöksyivät
kimppuuni. Elämäni varrella olen toisinaan nähnyt hereilläni unta,
josta en ole kenellekään kertonut. Unien joukossa oli eräs, joka
tosin ei enää ole niin selvä kuin ennen nelivuotista sotilasaikaani.
Olin olevinani ankarassa taistelussa tasankojen maalattujen
intiaanien kanssa, olin kuuntelevinani pelottomana heidän kauheita
sotahuutojaan ja itse olin olevinani loistava esimerkki valkoisten
neron etevämmyydestä. Mutta tänä pyhä-aamuna hylkäsin tuon ajatuksen,
vastoin kaikkia sääntöjä, mutta ainaiseksi. Noiden pikku soturien
käydessä hyökkäykseen tuntui minusta niin epämiellyttävältä, että
itsekin halveksin itseäni, ja heidän sotahuutonsa kauhistuttivat minua
enemmän kuin kapinoitsijoiden kimakat huudot. Toddyn puheen mukaanhan
minun piti telmiä heidän kanssaan, mutta alusta alkaen ottivat he koko
johdon omiin pieniin, mutta toimeliaisiin käsiinsä. Toddy selitti
että molemmat polveni yhdessä muodostivat hänen "heponta" ja istuutui
niille hajareisin nauraen iloisesti ponnistuksilleni heittää hänet
"satulasta", ja pitäen itseään vakavassa asennossa kaivamalla pikkuiset
pulleat sormensa niihin kohtiin ruumistani, joihin hän helpoimmin pääsi
käsiksi. Willy huusi: "Minäkin tahdon hevosen!" ja istuutui rinnalleni.
"Näin hevoset kulkevat", selitti hän hitaasti heilutellen itseään
eteenpäin ja taaksepäin. Minulle alkoi selvetä, miksi langollani, joka
aikoinaan oli ollut mainio voimistelija, rinta oli niin sisäänpainunut.
Juuri silloin kävivät Willyn kasvot eloisemmiksi, hänen silmänsä
suurenivat ja alkoivat loistaa ja hän huudahti: "Näin hevoset
laukkaavat!" Hän nousi seisomaan, valmistautui hyppäykseen ja syöksähti
koko 23 kilon painollaan suoraan keuhkoilleni. Tämän tempun hän ehti
uudistaa useampaan kertaan, ennenkuin täydellisesti toinnuin hänen
röyhkeytensä ja painonsa aiheuttamasta hämmennyksestä. Mutta kivun
tunne sai minut lopullisesti täyteen tajuuni ja hurjalla ponnistuksella
heitin nuo pahuuksen ratsastajat "satulasta" ja pelastauduin
keskilattialle.

"Ah-h-h-h", huusi Toddy. "Tahdon jattattaa."

"Voi, vooii-i", ulvoi Willy. "Sinä olet paha. En ollenkaan pidä
sinusta."

Huolimatta Toddyn toivomuksesta, Willyn arvostelusta sekä hänen
arvonantonsa alenemisesta, pukeuduin nopeasti. Vaikka leponi olikin
tullut häirityksi, tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että oli
pyhä; kirkossa ainakin saatoin olla rauhassa kiusanhengiltäni.
Aamiaispöydässä molemmat pojat tarjoutuivat seuraamaan minua
jumalanpalvelukseen, mutta hylkäsin tarjouksen siitä edes kiittämättä.
Ottamalla heidät mukaan olisin voinut olla avuliaana opettamaan heille
yhden kauneimmista tavoista, mutta epäilin suuresti, tokkopa todellakin
saattoi olla velvollisuuteni panna itseni alttiiksi tuollaisen teon
mahdollisille seurauksille. Ja sitäpaitsi, saatoinhan siellä tavata
neiti Maytonin. Samalla sekä toivoin että pelkäsin tapaavani hänet,
enkä voinut sietää ajatusta, että näyttäytyisin hänelle noiden
molempien seurassa, jotka olivat syypäät naurettavaisuuteeni hänen
silmissään. Willy nurisi ja Toddy itki, mutta minä pysyin vahvana,
vaikka olinkin niin myöntyväinen heidän oikeutetuille pyynnöilleen,
että otin heidät pitkälle kävelylle ennen jumalanpalvelusta. Huvitin
lapsia tappamalla käärmeen ja samalla lyömällä säpäleiksi hienon
kävelykeppini; ainoa lohdutukseni oli, että kepin jäännöksistä saatoin
valmistaa kepin Willylle. Kun saavuimme kotiin, tein, ruvetessani
valmistamaan lähtöä kirkkoon, juhlallisen sopimuksen Willyn kanssa,
jota yleensä pidettiin veljesparin päänä. Willy lupasi itsensä ja
veljensä puolesta, etteivät he yrittäisi huoneeseeni, eivät riitelisi,
eivät kaivaisi maata muutoin kuin lapiolla, ja kuljettaisivat
multaa määräpaikkaansa jotenkin muutoin kuin omissa lakeissaan tai
esiliinoissaan, eivät poimisi kukkia puutarhasta, eivät aukaisisi
vesihanoja ja kääntyisivät kaikissa erimielisyyksissä keittäjän puoleen,
jonka tuli olla riidanratkaisijana, eivätkä rakentaisi taloja uusista
kirjoista, jotka olin asettanut kirjaston pöydälle. Toivoen, että
luvatut ehdot tarkkaan täytettäisiin, minä suostuin siihen, että Willy
pääsisi yksin pyhäkouluun, joka alkoi aamujumalanpalveluksen jälkeen,
mutta vasta sitten, kun Maggie julistaisi hänen olevan kaikin puolin
kunnossa. Kun Toddya pidettiin vuoteessa päivittäin yhdestätoista
yhteen, arvelin voivani mennä kirkkoon ilman häiritsevää pelkoa, sillä
yksinään ei Willy voinut yhden ainoan tunnin kuluessa tehdä itsensä
syypääksi mihinkään erikoiseen syntiin. Hillcrestin kirkossa oli tilaa
paljon useammalle, kuin mitä siellä oli ihmisiä, sillä ani harvoja
kesävieraita oli vasta saapunut ja huomasin, että seurakuntalaiset
tähystelivät minua tarkasti. Tässä tuntui jo olevan minulle tarpeeksi,
mutta siinä ei sentään ollut kaikkea, mikä osakseni oli tuleva, sillä
kirkonpalvelija ohjasi minut alttarin lähettyville ja osoitti minulle
paikan penkissä, jossa istui yksi ainoa henkilö -- neiti Mayton.
Tietystikään neitonen ei ollut huomaavinaan minua, hän oli liian hyvin
kasvatettu tehdäkseen mitään sellaista kirkossa, ja lohduttomana
minä vietin kymmenen minuuttia sadatellen mielessäni kaikkia hyviä
tapoja. Jumalanpalveluksen alkaminen lopetti osaksi rauhattomuuteni,
sillä minulla ei ollut virsikirjaa -- penkissäkään ei sellaista
ollut -- jonkavuoksi neiti Mayton ystävällisesti salli minun seurata
omastaan. Ja hänen käytöksensä oli niin moitteetonta ja hän esiintyi
niin vieraana, että minä ajattelin hänen kohteliaisuutensa varmaankin
johtuvan etupäässä kristillisestä velvollisuudentunnosta; hän ei olisi
voinut olla kohteliaampi ja kylmempi, vaikka minä olisin ollut tatarien
khani. Ensimäisen virren sävel oli minulle aivan outo, niin että minä
surkeasti kompastelin yrittäessäni laulaa tenoria, vaikka neiti Mayton
lauloi sopraanoansa kertaakaan erehtymättä. Saarna oli pitempi kuin
mihin olin tottunut ja usein huomasin, etten ensinkään seurannut.
Asemani ja ulkomuotoni eivät koskaan olleet tuntuneet niin mitättömiltä
kuin tämän loppumattoman saarnan aikana.

Papin päästyä sanoihin: "Ja lopuksi rakkaat veljet", rukoilin osaltani
saarnalle hyvää ja nopeaa loppua. Seurakuntakin tuntui olevan kanssani
samaa mieltä, sillä ympäriltäni kuului yleistä kohinaa näitä sanoja
lausuttaessa. Pian kuitenkin selvisi, että sanankuulijain liikehtiminen
aiheutui jostakin muusta syystä, sillä kuulin takaani pari pidätettyä
nauruntyrskähdystä. Neiti Maytonkin käänsi päätään nopeammin, kuin
mikä oli ominaista hänen liikkeidensä tavalliselle sulolle ja
pappikin pysähtyi arveluttavan pitkäksi aikaa. Käännyin paikallani
ja näin sisarenpoikani Willyn, puettuna parhaaseen pukuunsa, lakki
ylimielisesti päässä, heilutellen uutta keppiänsä mahdollisimman
komeasti. Hän pysähtyi jokaisen penkin päähän tarkastellen perinpohjin
siellä istujia, ei näyttänyt löytävän ketä etsi, mutta jatkoi
ponnistuksiaan huolimatta minun yrityksistäni vangita hänen katsettaan.
Lopuksi hän keksi erään perhetuttavan, jolle hän purki sydämensä sanoen
yli kirkon kuuluvalla äänellä:

"Tulin etsimään enoani."

Juuri silloin hänen katseensa osui minuun, hymy kirkasti äkkiä hänen
kasvonsa, hän kiirehti luokseni ja tuo veijari painoi pehmeän poskensa
luottavasti poskeani vastaan. Kirkossa kuului hiljaista sorinaa. En
tiennyt mitä hänelle sanoa tai tehdä. Mutta neuvottomuuteni muuttui
ihmettelyksi, kun neiti Mayton, kasvot loistaen huonosti peitettyä
iloisuutta, mutta silmät täynnä hellyyttä, veti tuon pienen veitikan
syliinsä ja suuteli häntä kuuluvasti. Samalla hetkellä pappi hiukan
vitkastellen sanoi: "Rukoilkaamme." Nopeasti painoin pääni penkkiin
iloisena siitä, että voin kätkeä kasvoni. Mutta kun salaa katsahdin
tämän jumalattoman häiriön syytä, kohtasin neiti Maytonin katseen. Hän
nauroi niin hillittömästi, että minunkin oli mahdoton vastustaa ja minä
nauroin sitäkin enemmän ymmärtäessäni, että toinen vallaton poika oli
sovittanut sen minkä toinen oli rikkonut.

Loppusiunauksen jälkeen Willy oli yleisen huomion esineenä. Tätä
onnellista tilaisuutta hyväkseni käyttäen minä ehätin sanomaan neiti
Maytonille:

"Oletteko vieläkin samaa mieltä sisareni kanssa hänen poikiensa
suhteen, neiti Mayton?"

"Mielestäni he ovat äärettömän hauskat", vastasi neiti suurella
innolla. "Toivon niin hartaasti, että tulette heidän kanssaan käymään
luonani. Haluaisin kerrankin nähdä nuoren gentlemannin kaikessa
alkuperäisyydessään."

"Kiitos", sanoin minä. "Ja Toddyn vaadin silloin tuomaan kukkakimpun
katumuksen merkiksi."

"Tehkää se", vastasi hän päästäessäni hänet ohitseni penkistä. Se oli
mitätön lause, mutta se teki minut onnelliseksi vielä kerran.

"Katsoppas, Harry eno", huudahti Willy, kun lähdimme yhdessä kirkosta,
"pyhäkoulu ei vielä alkanut, ja tahdoin kuulla laulettaisiinko taasen
kirkossa; ja minä tulin sisään ja sinä et ollut isän paikalla ja minä
tiesin, että sinä olit jossakin ja siksi minä etsin sinua."

"Jumala sinua siunatkoon", ajattelin siepaten hänet syliini ikäänkuin
olisin tahtonut kiirehtiä hänen menoaan pyhäkouluun, mutta itse asiassa
antaakseni hänelle suudelman kiitollisuuden osoitukseksi. "Sinä teit
oikein, aivan oikein!"



VI LUKU.

Sunnuntai-iltapäivä.


Sunnuntaipäivälliseni oli erinomainen sekä laadultaan että
runsaudeltaan, ja lankoni punaviini oli mainiota, mutta joku erikoinen
levottomuus esti minua nauttimasta ateriasta siinä määrin kuin olisin
nauttinut toisissa olosuhteissa. Rauhattomuuteni johtui jonkunlaisesta
vastuunalaisuuden ja neuvottomuuden tunteesta. Ymmärsin, että minun
oli pidettävä huolta siitä, että sisarenpoikani viettäisivät tämän
päivän tietoisina pyhäpäivän vaatimuksista ja velvoituksista, mutta
en ymmärtänyt, miten oli meneteltävä. Pojat olivat liian pienet,
jotta heille voisi pitää raamattutuntia ja he olivat liian vilkkaita
pysyäkseen rauhallisina millään tavallisilla keinoilla. Pitkän
miettimisen jälkeen päätin neuvotella lasten itsensä kanssa saadakseni
heiltä selville, miten heidän vanhempansa olivat menetelleet.

"Willy", sanoin minä, "mitä teette sunnuntaisin, kun isä ja äiti ovat
kotona? Mitä he lukevat ja mistä he puhuvat teille?"

"Oi, he kiikuttavat meitä paljon!" sanoi Willy loistavin silmin.

"Ja he lähtevät kanttamme ettimään tuo-villaa", huomautti Toddy.

"Niin, niin", huudahti Willy, "suo-villaa karitsoiksi, etkö tiedä?"

"Hm, kyllä. Muistan kyllä jotakin sellaista nuoruudenpäiviltäni! Nehän
kasvavat hyvin mutaisilla paikoilla."

"Niin, ja siellä on puro ja sananjalkoja ja tuohta ja jos et ole
varuillasi, putoat puroon, kun etsit tuohta."

"Ja me menemme Haukanpetän kallioille", huusi Toddy kimakalla äänellä.
"Ja itä kantaa meitä telatta, kun me vätymme."

"Ja hän valmistaa meille pillejä", sanoi Willy.

"Willy", sanoin kiirehtien, "riittää jo!" Runoilija sanoo:

    "'Huveista maailman mä luovun',

"ja ihmettelenpä suuresti, ettei isänne olo opettanut teitä tekemään
samoin. Eikö hän koskaan lue teille?"

"Kyllä, kyllä", huusi Willy taputtaen käsiään ikäänkuin onnellinen
ajatus olisi juolahtanut hänen mieleensä. "Hän ottaa esille raamatun
-- suuren, paksun raamatun, tiedäthän -- ja me kaikki paneudumme
laattialle pitkäksemme, ja hän lukee siitä meille kertomuksia Davidista
ja Noakista ja Vapahtajasta, kun hän oli pikku poika ja Joosefista ja
Faraon joukko kääntyi takaisin halleluijaa."

"Ja mitä?"

"Faraon joukko kääntyi takaisin halleluijaa", toisti Willy.

"Etkö sinä tiedä siitä, kuinka Mooses piti keppiänsä Punaisen meren
yläpuolella ja kuinka vesi nousi kumpaistakin rantaa ylös ja Israelin
lapset menivät ylitse? Sehän juuri tarkoittaa samaa kuin hukkui muinoin
Faraon joukko halleluijaa! Etkö sitä tiedä?"

"Willy", sanoin. "Epäilen, että olet kuullut kuljeksivien laulajien
laulavan."

"Isä ja äiti laulavat meille kaikenlaisia lauluja. Sinähän voit laulaa
niitä meille."

"Ja itä ottaa meidät kanttanta mettään ja tekee meille keppejä", sanoi
Toddy.

"Ja siellä missä rakennetaan uusia taloja, vie hän meidät mukanansa
rakennustelineille."

"Onko hänellä mitään keinoa pidentää iltapäivää", kysyin minä.

"En tiedä mitä se merkitsee, mutta hän asettaa kummimaton ruohikolle ja
sitten me kaikki käymme siihen pitkäksemme ja kuvittelemme, että olemme
nukkuvia sotamiehiä. Väliin vain kun me heräämme, isä jää nukkumaan ja
äiti ei anna meidän herättää häntä. Se ei ole mielestäni mikään hauska
leikki."

"Minun mielestäni raamatun kertomukset ovat kaikkein hauskimmat, eikö
teistäkin?"

Willy näytti hieman epäilevän. "Minun mielestäni on keinuminen
hauskempaa", sanoi hän, "tai ei, mennäänpäs etsimään karitsoja. Nytpä
tiedänkin, tee meille pillit, ja sitten voimme puhaltaa niitä, kun
menemme karitsoja hakemaan. Toddy kulta, etkö sinäkin pidä karitsoista
ja pilleistä?"

"Kyllä -- ja keinumitetta ja tuohetta ja tahdon mennä Haukanpetän
kalliolle", vastasi Toddy.

"Lukekaamme ensin raamattua", sanoin minä. "Jumala ei pidä siitä,
ettette opi mitään hyvää tänäpäivänä."

"Hyvä", sanoi Willy ottaen hurskaasti tekopyhän ilmeen. "Luetaan vain.
Mielestäni on hauskin lukea Joosefista."

"Kejjo meille Goljatitta", ehdotti Toddy.

"Ei Toddy", väitteli Willy vastaan. "Joosefin viitta oli aivan yhtä
verinen kuin Goljatin pää." Sitten Willy kääntyi minuun ja selitti,
että "siksi Toddy pitää Goljatista, kun hänen päänsä oli yltäyleensä
verinen, kun se katkaistiin." Ja Toddy -- tuo henkiolento, jota äidin
sanojen mukaan kaikki kaunis vastustamattomasti veti puoleensa -- Toddy
katsoa tuijotti minuun kuten teurastajapoika katsoo kuolemaantuomittua
lammasta ja huomautti:

"Goljatin pää oli aivan vejinen ja Davidin miekka oli aivan vejinen,
aivan vejinen, niin vejinen kuin, kuin kaikki."

Lähetin nopeasti pienen huokauksen korkeuteen, avasin raamatun, etsin
kertomuksen Joosefista ja luin huomattavasti lyhennellen.

"Joosef oli hyvä, pieni poika, jota hänen isänsä hellästi rakasti.
Mutta veljet eivät pitäneet hänestä. Ja he myivät hänet Egyptiin.
Ja hän oli hyvin viisas ja selitti ihmisille, mitä heidän unensa
merkitsivät ja niin tuli hänestä kuuluisa mies. Ja hänen veljensä
tulivat Egyptiin ostamaan viljaa ja Joosef möi heille, ja sitten hän
ilmaisi heille itsensä. Ja hän lähetti heidät kotiin hakemaan isää
Egyptiin ja sitten he elivät siellä kaikki yhdessä."

"Ei te ole niin", sanoi Toddy, kasvoillaan ilme kuten vääryyttä
kärsineellä ihmisellä. "Onko vaan niin, Willy?"

"Ehei", sanoi Willy. "Sinä et ole lukenut ollenkaan hyvin. Minäpä
kerron teille kuinka se oli. Oli kerran pieni poika, jonka nimi oli
Joosef ja hänellä oli yksitoista veljeä -- yksitoista kauheata veljeä.
Ja hänen isänsä antoi hänelle uuden viitan ja hänen veljillään ei ollut
yllään muuta kuin vanhat nuttunsa. Ja eräänä päivänä hän vei heille
heidän päivällisruokansa ja he pistivät hänet syvään, pimeään kuoppaan,
mutta he eivät panneet hänen uutta kaunista viittaansa sinne -- he
tappoivat kauriin ja kastoivat viitan -- ajatelkaa, että se tehtiin
uudelle kauniille viitalle -- ja kastoivat sen kauriin vereen, ja se
tuli aivan veriseksi."

"Aivan vejitekti", ehätti Toddy väliin julmalla innolla. Willy jatkoi:

"Mutta samaa tietä tuli muutamia ismaelilaisia ja nuo yksitoista
kauheaa veljeä ottivat hänet pois syvästä, pimeästä kuopasta ja möivät
hänet ismaelilaisille ja he veivät hänet kauvas Egyptiin. Ja hänen
vanha isärukkansa itki ja itki ja itki, kun hän ajatteli, että suuri
leijona söi Joosefin suuhunsa: mutta häntä ei ollenkaan syöty; mutta
siellä ei ollut postikonttoria eikä rautatievaunuja eikä postivaunuja,
siellä Egyptissä, ja siellä ei ollut sähkösanomia, niin että Joosef
ei voinut antaa isällensä tietoja missä oli, ja hänestä tuli niin
hyvä ja viisas, että Egyptin kuningas antoi hänen myydä kaiken viljan
ja ottaa rahat hoitoonsa, ja eräänä päivänä tuli muutamia miehiä
ostamaan viljaa, ja Joosef katseli heitä ja siinähän olikin hänen omat
veljensä. Ja hän säikytti heitä -- minä olisin antanut heille kaikille
selkään, jos minä olisin ollut Joosef, mutta hän vain säikytti heitä,
ja sitten hän ilmaisi heille kuka hän oli, ja hän suuteli ja hän ei
lyönyt heitä, eikä jättänyt ilman aamiaista, eikä pannut heitä nurkkaan
eikä mitään sellaista, ja sitten hän lähetti heidät isää noutamaan,
ja kun hän näki isänsä tulevan, hän juoksi kovaa kyytiä ja halasi ja
suuteli häntä. Joosef oli liian iso kysyäkseen isältänsä, oliko hänellä
rintasokeria, mutta hän oli hyvin iloinen nähdessään hänet. Ja kuningas
antoi Joosefin isälle kauniin maatalon, ja he elivät senjälkeen kaikki
iloisina."

"Ja he kattoivat viitan vejeen", toisteli Toddy.

"Harry eno", sanoi Willy, "mitä luulet että minun isäni tekisi, jos
hän luulisi, että leijona söisi minut suuhunsa? Minä luulen, että hän
itkisi kauheasti, etkö sinäkin? Kerro nyt meille toinen kertomus -- tai
minäpäs tiedän -- lue meille --."

"Goljatitta", keskeytti Toddy.

"Kerroppas sinä minulle hänestä, Toddy", sanoin.

"No", sanoi Toddy. "Goljat oli pitkä, tuuji miet, ja David oli hyvin
pieni miet, ja Goljat tanoi 'Tule tänne niin minä työn tinut' ja David
tanoi 'En minä tinua pelkää.' Titte David pitti viiti pientä kiveä
linkoon ja pyyti Jumalalta apua, ja antoi lingon paitkata kivet
Goljatin tiimiin ja tappaa hänet aivan kokonaan, ja David otti Goljatin
miekan ja löi Goljatin pään poikki ja te tuli aivan vejitekti, ja
Goljat juokti tiehentä." Tätä lyhyttä kertomusta säesti suurempi määrä
vilkkaita ja yllättäviä eleitä, kuin mitä hillitty kaunopuhuja Gough
milloinkaan tuhlaa pitkään puheeseen.

"Minusta ei ole ollenkaan hauskaa kuulla Goljatista", sanoi Willy.
"Minä tahtoisin kuulla Feruksesta."

"Kenestä?"

"Feruksesta, etkö tiedä kuka hän on?"

"En ole milloinkaan kuullut hänestä, Willy."

"Ohhoh", ihmetteli Willy, "eikö sinulla ollut isää, kun olit pieni?"

"Kyllä, mutta hän ei koskaan kertonut kenestäkään Ferus-nimisestä, eikä
sen nimistä ole Tietosanakirjassakaan. Mikä mies hän oli?"

"Oli kerran mies, jonka nimi oli Ferus-Offerus ja hän taisteli
kuninkaiden puolesta, mutta kun joku kuningas rupesi jotakin toista
pelkäämään, hän ei enää tahtonut taistella hänen puolestaan. Ja eräänä
päivänä ei hän löytänyt yhtään ainoata kuningasta, joka ei olisi
ketään peljännyt. Ja ihmiset sanoivat hänelle, että Jumala on maailman
mahtavin kuningas ja hän ei peljännyt mitään eikä ketään. Ja hän kysyi
heiltä, missä hän voisi löytää Jumalan, ja he sanoivat, että hän on
ylhäällä taivaassa, niin etteivät muut kuin enkelit voineet häntä
nähdä, mutta hän tahtoi, etteivät ihmiset taistelisi hänen puolestaan,
vaan _tekisivät työtä_ hänen hyväkseen. Niin Ferus tahtoi tietää,
minkälaista työtä hänen pitäisi tehdä, ja ihmiset sanoivat, että
siellä lähellä oli joki, jossa ei ollut lauttaa, siksi, että siinä oli
niin kova virta, ja he luulivat, että Jumala pitäisi siitä, että hän
kantaisi ihmisiä joen ylitse. Niin Ferus meni sinne, ja hän valmisti
itselleen hyvän, vahvan kepin, ja kun joku tahtoi päästä joen yli,
kantoi hän hänet selässään.

"Eräänä iltana hän istui pikku tuvassaan tulen ääressä piippua polttaen
ja lukien sanomalehteä, ja ulkona satoi vettä ja rakeita ja tuuli
ja myrskysi, ja hän oli iloinen siitä, ettei kukaan tahtonut joen
yli. Silloin hän kuuli jonkun huutavan: 'Ferus!' Ja hän katsoi ulos
ikkunasta, mutta kun hän ei voinut nähdä ketään, istuutui hän jälleen.
Sitten taas joku huusi: 'Ferus!' ja hän avasi oven ja siellä oli pikku
poikapahanen, suunnilleen Toddyn kokoinen. Ja Ferus sanoi: 'Hei poika,
tietääkö äitisi, että olet ulkona?' Ja pikku poika sanoi: 'Tahdon mennä
joen yli.' 'Hyvä', sanoi Ferus, 'sinä olet kokolailla pieni poika
kulkeaksesi yksin, mutta hyppää selkääni!' Niin pikku poika hyppäsi
Feruksen selkään, ja Ferus meni veteen. Kyllä se mahtoi olla kylmää!
Ja joka askeleelta pikku poika tuli raskaammaksi, niin että Ferus
oli kaatumaisillaan, ja jos hän sen olisi tehnyt, molemmat olisivat
hukkuneet. Ja kun he tulivat toiselle rannalle, Ferus sanoi: 'Sinä
olet painavin pikku olento, mitä milloinkaan olen kantanut', ja hän
kääntyi ympäri katsoakseen häneen, ja siinä ei ollutkaan mitään pientä
poikaa, vaan suuri mies -- Vapahtaja. Ja Vapahtaja sanoi: 'Ferus,
kuulin, että koetit tehdä työtä minun hyväkseni, ja minä ajattelin,
että tulisin katsomaan sinua, ilman että sinä tietäisit kuka olen. Ja
nyt sinä saat uuden nimen; sinua kutsuttakoon Christ-offerus, sillä
se merkitsee Vapahtajan kantaja.' Ja kaikki kutsuivat häntä täst'edes
Christ-offerukseksi, ja kun hän kuoli, kutsuivat he häntä Pyhäksi
Christopheriksi, sillä Pyhäksi kutsutaan hyviä ihmisiä, kun he ovat
kuolleet."

Willyllä itsellään oli kasvoillaan ilme kuin pyhimyksellä, kun hän
esitti tämän kertomuksen, mutta nämä hänen ulkonäköään koskevat
mietteeni keskeytti Toddy, joka, pitäen veljensä kertomusta liian vähän
jännittävänä, oli karannut puutarhaan, tutkinut siellä ampiaispesää,
saanut piston ja kirkui nyt täyttä kurkkua. Hän juoksi luokseni, minä
nostin hänet syliini. Hän nyyhkytti:

"Tuudi minua. Tahdon Kalle mihin joutunut."

Heilutin häntä edestakaisin, hyväilin hellästi, mutta yhä hän vain
nyyhkytti:

"Tahdon Kalle mihin joutunut."

"Mitähän tuo lapsi tarkoittanee?" kysyin ihmeissäni.

"Hän tahtoo, että laulaisit laulun Kalle pojasta" sanoi Willy. "Hän
tahtoo, että äiti laulaa sen hänelle aina, kun hän on satuttanut
itsensä ja sitten hän lakkaa itkemästä."

"Sitä en osaa", sanoin. "Eiköhän 'Virtaa, Jordan' kelpaisi, Toddy?"

"Minä sanon, kuinka se on", sanoi Willy, ja tuo nuori mies lauloi
seuraavan laulun, säkeen kerrallaan, minä kerraten sanat ja säveleen:

    "Ken tietää, mihin joutunut
    korini pieni ois",
    näin Kalle kysyy, "joku lie
    sen vienyt multa pois.

    Ja entäs pikku kissasein?
    Se myöskin poissa on.
    No ihmettä, yht'aikaa ne
    on päässeet piilohon!

    Käyn äidin luo, ma aavistan
    sen sinne mennehen
    se sohvalla lie ottanut
    taas pikku unosen.

    Käy äiti, äiti, katsohan
    näkyä hupaisaa:
    kas, kissa unta ottelee
    korissa makeaa!"

En voinut käsittää, missä tämän laulun vaikutus sisarenpoikani
vaivoihin piili, mutta lopetettuani sen muuttuivat nyyhkytykset
tyytyväisyyden huokaukseksi.

"Toddy", sanoin, "pidätkö enosta?"

"Pidän."

"Sanoppas sitten, kuinka tuo lystikäs laulu voi sinua lohduttaa?"

"Tuntuu vain niin hyvältä, eikä tee kipeätä", vastasi Toddy.

"Eikö tuntuisi yhtä hyvältä, jos laulaisin 'Syöstynä kuiluun synkän
epätoivon?'"

"Ei, minä en pidä tynkättä epätoivotta ja jot tynkkä epätoivo tekiti
minulle jotain pahaa, löitin ten heti aivan kuoliaakti."

Tähän nerokkaaseen huomautukseen päättyi keskustelumme tästä asiasta,
mutta minä ajattelin muutaman hetken huolestuneena, voisivatkohan
Helenan ja minun isoisän ajoittaiset henkiset häiriöt ilmetä jälleen
tässä hänen nuorimmassa jälkeläisessään. Ajatukseni katkaisi Willy,
joka rohkeasti huomautti:

"Nyt kai saamme pillit, Harry eno, vai kuinka." Otin varteen
huomautuksen ja vein heidät metsään. Vuosikausiin en ollut
ollut hakemassa pähkinäpuunvesoja, en todellakaan sittenkuin
sodassa, jolloin opin tietämään kuinka kuuman tulen saattoi saada
pienistäkin pähkinätikuista. En ollut etsinyt puuta pilleihin --
neljännesvuosisataan. Näiden muistojen mieleeni nostamat erilaiset
kuvat uhkasivat saattaa minut mielentilaan, joka olisi voinut purkautua
johonkin epäonnistuneeseen runotekeleeseen, mutta sisarenpoikani
estivät sen ahdistellen minua vilkkailla kysymyksillään, kysymyksillä
sellaisilla, joita ainoastaan lapset voivat tehdä. Pillit valmistuivat,
ja minut vietiin marssin tahdissa paikkaan, missä "karitsat" kasvoivat.
Se oli juuri sellainen paikka, johon pojat tuntevat viehätystä --
alava, kostea, soinen, puroineen, joka petollisesti luikertelee ruohon
ja tuuheitten sananjalkojen lomitse. Lapset tunsivat jo kaukaa kasvin,
jossa kasvoi "karitsoja" ja jokaista uutta löytöä seurasi läpitunkeva
riemuhuuto. Alussa katsahdin nopeasti puroon päin, kun tuollainen
kimakka huuto halkaisi ilman, mutta kun vähitellen totuin siihen,
kiintyi huomioni muutamiin erinomaisen ihaniin sananjalkoihin. Äkkiä
kuitenkin useat peräkkäin kuuluvat huudot ilmaisivat, että jokin oli
hullusti, ja suuren sananjalan ylitse näin pienet, hätääntyneet kasvot.
Willy riensi veljensä avuksi, mutta oli hänkin pian vajonnut yhtä
syvälle kuin Toddy mustaan, puron pohjassa olevaan mutaan. Riensin
hätään, asetuin hajasäärin puron yli ja ojensin käden kummallekin
pojalle. Silloin antoi petollinen mätäs myöten ja minäkin pudota
loiskahdin sekaan. Tämä tapaus vaihtoi Toddyn surun nauruun, mutta
en voi sanoa, että onnettomuuteni tässä tapauksessa olisi huvittanut
minua. Putoaminen puhtaaseen veteen ei ole miellyttävää, ei edes
kalassa ollessa, mutta valkeissa housuissa äkkiä vajota polvia myöten
maaemon helmaan, se on eri asia. Nopeasti vedin lapset ylös ja asetin
heidät rannalle, sitten kompuroin itse ylös vihapäissäni ja koetin
päristellä, kuten olen nähnyt Newfoundlandilaiskoiran tekevän.
Päristeleminen ei kumminkaan ollut hyvä -- sillä housunlahkeena
rupesivat kauheasti lyömään nilkkoihini, ja lähettivät alas kenkiini
inhoittavia liejuvesivirtoja. Vaaleanharmaa huopahattuni oli pudonnut
puron reunalle ja tullut aivan tahraiseksi, kun kiipesin ylös vedestä.
Katsoin nuorempaan sisarenpoikaani sanattomalla suuttumuksella.

"Harry eno", sanoi Willy, "Jumala oli hyvä, kun antoi sinun olla
kanssamme, muutoin Toddy olisi hukkunut."

"Niin kyllä", sanoin, "ja enpä todellakaan olisi --"

"Hajji eno," huusi Toddy juosten nopeasti luokseni, ja, taivuttaen
minut itseään kohti, taputteli poskeani mutaisella, mustalla kädellään.
"Minä pidän tinutta, kun vedit minut vedettä."

"Annan sinulle anteeksi", sanoin, "mutta kiiruhtakaamme kotiin." Meidän
oli sivuutettava vain yksi ainoa talo ja se oli, Luojan kiitos, niin
tiheän pensaikon peitossa, etteivät asukkaat voineet nähdä tietä.
Kuljimme tosin yleisesti suosittua ajelutietä, mutta voisimmehan ehtiä
kotiin viidessä minuutissa, tai pujahtaa metsään, jos kuulisimme
vaunujen lähestyvän. Voi! Siellä jo tulivatkin vaunut, ja me, me
muodostimme niin surullisen näköisen ryhmän! Vaunuissa istui naisia, ja
vielä päälle päätteeksi -- mutta olikohan siinä, tietysti siinä oli --
oliko paholainen, joka aina johti noita lapsia, lähettänyt palvelijansa
hakemaan neiti Maytonia, ennenkuin se ryhtyi toimeen. Siinä hän nyt
auttamattomasti istui, kylmänä, hienona, sievänä, koettaen säilyttää
mielenmalttinsa, vaikkakin sitä tehdessään punastui. Ei auttanut,
että loin katseeni maahan; hän oli jo tuntenut minut. Käänsin häntä
kohti kasvoni, joissa oli yhtä uhmaava, jos ei uhmaavampikin ilme kuin
sodassa käydessäni hyökkäykseen.

"Teillä näkyy olleen hauska iltapäivä yhdessä", sanoi hän tapansa
mukaan hymyillen vaunujen sivuuttaessa meidät. "Muistakaa kaikki tulla
luokseni huomenna."

Jumala siunatkoon tuota tyttöä! Hänen sydämensä toimi yhtä nopeasti
kuin hänen silmänsä -- kuka muu nuori nainen tahansa olisi tällaisessa
tilaisuudessa tarvinnut kaiken tarmonsa nauramiseen, mutta hän ennen
muuta koetti helpoittaa minun asemaani. Sellainen kuninkaallisen ylevä
nainen ansaitsee -- tässä äkkiä huomasin kasvojeni lentävän kuumiksi
mudan alla, jota Toddyn käsistä oli niihin tarttunut ja minä johdin
paluumatkaamme ryhdiltäni komeampana kuin mitä ulkomuotoni oikein
edellytti ja sitten minä jätin sisarenpoikani palvelijalle samalla
suuremmoisella arvokkuudella, jolla upseeri luovuttaa suuren vangiksi
ottamansa sotilasjoukon. Nopeasti vaihdoin ryvettyneet vaatteet
parhaaseen pukuuni -- ei siksi, että olisin toivonut ketään tapaavani,
mutta siksi, että äkkiä tunsin itsekunnioitukseni huimasti kasvaneen.
Kun lapset oli pantu makuulle, ja minulla oli vain omat ajatukset
seuranani, vietin pari onnellista hetkeä kuvittelemalla mahdolliseksi
sellaista, jota en koskaan ennen ollut uskaltanut ajatellakaan.



VII LUKU.

Vierailumme ja mitä siitä seurasi.


Maanantaina olin puutarhassa jo auringon noustessa. Tänään Toddyn tuli
viedä sovitukseksi tarkoitettu kukkavihkonsa neiti Maytonille, ja minä
lupasin juhlallisesti, ettei mitään vaivaa säästettäisi, jotta hänen
sovituksensa tulisi mahdollisimman kauniiksi. Tarkastin huolellisesti
jokaisen kukkareunuksen ja lavan, jokaisen yksityisen kukkasen, niin
että minulla viimein oli niiden mahdollisuudet niin täysin selvillä,
kuin olisin tehnyt musteella ja kynällä niistä luettelon. Kun olin
tämän tehnyt, neuvottelin palvelijattaren kanssa sisarenpoikieni
puvuista. Hän alisti koko heidän pukuvarastonsa tarkasteluni alaiseksi,
ja tutkisteltuani tarkasti kaikkia valitsin ne, joihin poikien oli
pukeuduttava iltapäivällä. Sitten ilmoitin palvelijattarelle, että
pojat lähtisivät päivällisen jälkeen kanssani käynnille muutamien
rouvashenkilöiden luo ja että toivoin hänen pesevän ja pukevan lapset
huolellisesti.

"Ilmoittakaa milloin haluatte lähteä, herra, ja minä alotan tuntia
aikaisemmin", sanoi hän. "Ainoastaan silloin voi olla vakuutettu,
etteivät he tuota teille häpeää."

Aamiaiseksi oli meillä muun muassa muhennettuja ostereita, joita
syötiin syviltä lautasilta.

"Voi Todd", huudahti Willy, "nyt on meillä taasen kilpikonnalautaset --
oi, kuinka hauskaa!"

"Ai, kilpikonnalautatet", kirkaisi Toddy.

"Mitä ihmettä te tarkoitatte, pojat?" kysyin minä.

"Näytän sinulle", sanoi Willy hypäten alas tuoliltaan ja kantaen
osterilautastaan varovasti minua kohti. "Pistä pääsi lautaseni alle ja
katso ylös, silloin näät kilpikonnan."

Hetkeksi unohdin, etten ollut ravintolassa, tartuin lautaseen, kohotin
sitä ja tarkastin sen pohjaa.

"Tuossa", sanoi Willy osoittaen tehtaanleimaa, moniväristä
tavaramerkkiä. "Etkö näe kilpikonnaa?"

Komensin Willyn heti paikalleen, tunnottomana Toddyn huomautukselle,
että --

"Tiellä on kilpikonnia, mutta ne eivät otaa jyömiä eteenpäin niin kuin
muut kilpikonnat."

Aamiaisen jälkeen kiinnitin milt'ei koko huomioni itseeni.
Vaatevarastoni ei ole milloinkaan tuntunut niin köyhältä ja huonosti
varustetulta; en koskaan ole niin monta kertaa haavoittunut partaa
ajaessani, en ole koskaan käyttänyt niin kunnotonta kengänmustetta.
Lopuksi luovuin epätoivoissani kaikista yrityksistä esiintyä hienona ja
omistin aikani ja ajatukseni kukkakimpulle. Poimin niin paljon kukkia,
että niillä olisi voinut koristaa kokonaisen kirkon ja armotta hylkäsin
jokaisen, joka ei ollut ihan täydellinen.

"Hajji eno", sanoi Toddy, "onko taivaattakin näin kauniita kukkia?
Millä enkelit tiellä muuten leikittelitivät, jollei kukkatilla."

"Harry eno", sanoi Willy, "kun lehdet liikkuvat ylös ja alas ja
lepattavat, niin puhuvatko ne siiloin tuulen kanssa?"

"Minä -- minä luulen niin, poikaseni."

"Kenelle teet tätä kimppua, Harry eno?" kysyi Willy.

"Eräälle rouvashenkilölle, neiti Maytonille, samalle joka näki meidät
eilen niin savisina", sanoin minä.

"Oi, minä pidän hänestä", sanoi Willy. "Hän on niin sievä ja soma --
aivan kuin leivos -- aivan kuin hän maistuisi hyvälle -- oi, minä
rakastan häntä niin, etkö _sinäkin_?"

"Kyllä, minä tunnen häntä kohtaan suurta respektiä, Willy."

"Respektiä? Mitä sinä tarkotat respektillä?"

"Niin, tarkoitan sillä sitä, että hän on hieno nainen -- hyvin
miellyttävä nainen -- maailman kaunein nainen -- juuri sellainen
henkilö, jonka haluaisin nähdä joka päivä ja kernaammin kuin kenenkään
muun."

"Niin no, sitten respekti tarkoittaa samaa kuin rakastaa, eikö
tarkoitakin, Harry eno?"

"Willy", sanoin äkkiä nopeasti, "juokse pyytämään Maggielta
nyörinkappaletta -- nopeasti!"

"Kyllä", sanoi Willy lähtiessään; "mutta tarkoittaahan, eikö tarkoita?"

Kello kahdelta käskin Maggien pukemaan sisarenpoikani ja kello kolme
lähdimme vierailulle. Ei ollut helppoa kantaa Toddyn kukkavihkoa
ja samalla pitää kummastakin pojasta kiinni, etteivät he pääsisi
pensaikkoon heinäsirkkoja etsimään tai pellonpientareelle perhosia
kiinni ottamaan, mutta suoriuduin siitä onnellisesti. Lähestyessämme
Clarksonin täysihoitolaa tunsin, että lakkini oli toisella korvalla ja
kaulaliinani vinossa, mutta en voinut korjata niitä, sillä näin Alice
Maytonin kuistilla ja tunsin, että hän näki minut. Annoin kukkakimpun
Toddylle ja lupasin hänelle kolme rintasokeripalasta, jos hän olisi
varovainen eikä pudottaisi sitä. Niin astuimme puutarhaan. Samassa
hetkessä kuin tulimme pensasaidan sisäpuolelle ja Toddy näki miehen
kantavan ruohonleikkauskonetta ruohokentän poikki, huusi hän:

"Voi, tuolla on juohonleikkuukone!" ja pudotti innoissaan kukkakimpun.
Sieppasin sen käteeni ennenkuin se putosi maahan, pakoitin tuon
sopimattomasti käyttäytyvän nuorukaisen astumaan edelleen, tervehdin
neiti Maytonia ja käskin Toddyn ojentamaan kimpun hänelle. Tämän hän
onnellisesti suorittikin, mutta kun neiti Mayton kiitti häntä ja
kumartui häntä suutelemaan, hän luikahti alas kuistilta kuin pieni
ankerias, huusi "tule!" veljelleen ja hetkeä myöhemmin sisarenpoikani
seurasivat ruohonleikkauskonetta jälkijoukkona kunnioittavan välimatkan
päässä.

"Nuo ovat sisareni mielestä maailman parhaimmat lapset, neiti Mayton,"
sanoin minä.

"Niitä pikku miehiä!" vastasi neiti Mayton, "minusta on niin hauska
nähdä lasten huvittelevan."

"Niin minustakin", sanoin minä, "kun en ole vastuunalainen heidän
hyvinvoinnistaan; mutta jos olisin suunnannut kaikki ne ponnistukset,
jotka näiden poikien vuoksi olen tehnyt, isäntieni etujen valvomiseen,
niin nuo arvon herrat voisivat pitää minua korvaamattomana."

Neiti Mayton vastasi jotakin, ja me istuuduimme alkaen iloisesti
keskustella yhteisistä tutuista, kirjoista, tauluista, musiikista ja
seurapiirimme juoruista. Olisin voinut iloisesti keskustella Herbert
Spencerin järjestelmästä, assyyrialaisista savitauluista tai mistä
muusta ikävästä asiasta tahansa ja tuntea, että hänen läsnäolonsa
moninkertaisesti korvasi kaiken. Kauniina, järkevänä, tyynenä,
aistikkaasti puettuna, halveksien keimailua ja hänen seurapiirissään
niin tavallista elämäänkyllästymistä, hän herätti koko miehisen
ihailuni. Mutta voi! Ehkäpä en ansainnut niin suurta iloa, koska se
loppui niin lyhyeen. Clarksonilla asui muitakin naisia täysihoidossa
ja, kuten neiti Mayton ensi kerran tavatessamme aivan oikein huomautti,
miehet olivat Hillcrestissä sangen harvinaisia. Naiset tulivat,
tietystikin aivan sattumalta, kuistille ja jokainen heistä esitettiin
minulle ja tavallinen kohteliaisuus ei sallinut minun puhutella neiti
Maytonia enemmän kuin kerran kymmenen minuutin aikana. Aina muulloin
ja kaikissa muissa tilaisuuksissa olisi näin monen naisen seura ollut
minulle erinomaisen miellyttävää, mutta nyt --

Yht'äkkiä kajahti yhteishuuto ruohokentältä, ja kaikki naiset
hypähtivät pystyyn. Seurasin heidän esimerkkiänsä ja purren hampaani
lujasti ja julmasti yhteen toivoin, että se sisarenpojistani, joka
siellä oli loukkaantunut, olisi loukkaantunut oikein pahoin. Näimme
Toddyn juoksevan meitä kohden käsi suussa Willyn juostessa hänen
rinnallaan lohdutellen:

"Toddy _parka_! Älä itke! Koskeeko kovasti? Älä ole milläsikään. Harry
eno lohduttaa sinua. Älä itke, Toddy _kulta_!"

Pojat olivat ehtineet kuistin luo ja kiipesivät portaita ylös Willyn
selitellessä:

"Voi Harry eno, Toddy pisti sormensa ruohonleikkauskoneen pieneen
pyörään ja se liikahti vain aivan, aivan vähän, ja se se häneen koski."

Mutta Toddy juoksi minun luokseni, tarttui sääriini ja nyyhkytti:

"Laula Toddy mihin joutunut."

Vereni jähmettyi. Olisin voinut kuristaa kuoliaaksi tuon kauhean
lapsen, vaikka hän näyttikin kärsivän. Kumarruin hänen puoleensa,
hyväilin häntä, lupasin hänelle rintasokeria, otin esiin kelloni
ja annoin hänen sillä leikitellä, mutta hän kertasi vain yhä samaa
pyyntöänsä. Eräs neideistä, yksinkertaisin joukosta tarjoutui sitomaan
sormen, ja sisimmässäni minä siunasin häntä, mutta Toddy vain pyysi
yhtä itsepintaisesti: "Toddy minne joutunut", ja nyyhkytti surkeasti.

"Mitä hän sillä voi tarkoittaa?" kysyi neiti Mayton.

"Hän tahtoo, että Harry eno laulaisi hänelle laulun, joka alkaa: 'Ken
tietää, minne joutunut'", ilmoitti Willy. "Hän tahtoo että tätä laulua
lauletaan aina, kun hän on jollakin tavoin satuttanut itsensä."

"Oi, laulakaa se hänelle, herra Burton", pyysi neiti Mayton, ja kaikki
muutkin naiset pyytelivät: "Oi laulakaa."

Vihaisena nostin Toddyn syliini ja hyräilin kysymyksessä olevan laulun
säveltä.

"Ittu keinutuoliin", nyyhkytti Toddy.

Tottelin; ja senjälkeen kiusanhenkeni sanoi:

"Ethän laula tanoja -- tahdon, että laulat tanat."

Lausuin sanat niin hiljaa kuin mahdollista huulet kiinni hänen
korvassaan, mutta hän tokasi:

"Laula kovemmin."

"En osaa enempää, Toddy", sanoin epätoivoissani.

"Voi, eno, luen sen sinulle kokonaan", sanoi Willy.

Ja siellä, sellaiselle kuulijakunnalle _hänen_ edessään täytyi
minun laulaa tuo turhanaikainen laulu säe säkeeltä Willyn perässä.
Hampaat lujasti yhteenpuristettuina, otsa kosteana katselin Toddya,
ja hirmuiset ajatukset risteilivät aivoissani. Ei kukaan nauranut --
olin niin epätoivoinen, että pieninkin nauruntyrskähdys olisi tuntunut
helpotukselta. Äkkiä kuulin jonkun kuiskaavan:

"_Katso_, kuinka hän pitää pojasta! Mies poloinen! -- hän on
äärettömästi huolissaan pikku pojan tähden!"

Jos laulu ei olisi juuri tällä hetkellä itse luonnollisella tavalla
loppunut, olisin heittänyt haavoittuneen sisarenpoikani kuistin
kaidepuun ylitse. Näin ollen asetin hänet seisomaan ja selitin, että
meidän täytyi lähteä ja aloin jo jättää jäähyväisiä, kun neiti Maytonin
äiti pyysi meitä jäämään päivälliselle.

"Mitä minuun itseeni tulee, rouva Mayton, niin tuottaisi se minulle
iloa", sanoin minä, "mutta sisarenpoikani ovat tuskin vielä oppineet
seuratapoja. Pelkään, ettei sisareni antaisi anteeksi, jos hän saisi
tietää, että olen ottanut heidät mukaani päivälliskutsuille."

"Oi, minä pidän kyllä pienokaisista huolen", sanoi neiti Mayton. "Olen
varma siitä, että he viihtyvät kanssani."

"En voisi millään muotoa olla niin epäystävällinen, että antaisin
teidän sitä koettaa", vastasin minä.

Mutta hän oli järkähtämätön ja ilo, jota tunsin mukautuessani hänen
tahtoonsa, oli niin valtava, että olisin voinut panna enemmänkin
alttiiksi. Neiti Mayton istuutui siis päivällispöytään Willy
toisella ja Toddy toisella puolella. Minun paikkani oli onneksi
heitä vastapäätä, niin että saatoin antaa heille varoitusmerkkejä ja
paljonpuhuvia silmäyksiä. Tarjottiin lientä. Annoin pojille merkin,
että he pistäisivät lautasliinan leuvan alle ja käännyin sitten
puhuttelemaan oikealla puolellani istuvaa neitiä. Hän taivutti
kohteliaasti päätään minua kohti, mutta hänen ajatuksensa tuntuivat
olevan muualla. Kun seurasin hänen katsettaan, näin nuoremman
sisarenpoikani, joka piteli liemilautastaan ylhäällä ojennetuin käsin
pää leväten pöydällä ja katse kiinteästi ylöspäin kääntyneenä. En
uskaltanut sanoa sanaakaan, muutoin hän olisi pudottanut lautasensa.
Äkkiä hän vetäsi päänsä takaisin, hymyili enkelimäisesti, kallisti
lautastaan niin että osa sen sisällöstä etsi turvaa neiti Maytonin
kauniin, lumivalkean puvun laskoksissa, ja huudahti:

"Voi-vooii- minun lautatettani on kilpikonna, katto Willy, minun
lautatettani on kilpikonna."

Willy oli juuri nostamaisillaan lautasensa kun huomasi katseeni
ja pysähtyi. Neiti Mayton oli todellakin hämillään -- mikäli minä
tiesin, ensimäistä kertaa eläessään. Hän saavutti kuitenkin pian
taas tasapainonsa ja hän kohteli tuota kauheaa poikaa oikealla
kristillisellä pitkämielisyydellä ja kärsivällisyydellä koko aterian
loppuajan. Senjälkeen kun jälkiruoka oli syöty, poistui neiti
Mayton anteeksipyytäen, ja minä vein Toddyn erääseen rauhalliseen
kuistinsoppeen ja läksytin häntä aika tavalla, joka taas aiheutti, että
hän rupesi surkeasti huutamaan ja minä olin pakoitettu hyvälemään häntä
ja sillä tavoin tekemään tyhjäksi nuhteitteni aikaansaaman hyödyn.
Sitten hän ja Willy läksivät pihalle, ja minä jäin odottamaan neiti
Maytonin palaamista pyytääkseni anteeksi Toddyn puolesta ja ottaakseni
jäähyväiset. Clarksonilla asuvien naisten tapana oli lähteä kävelylle
heti päivällisen jälkeen ja viipyä hämärään asti; ja juuri tänä iltana
he läksivät kaksi, kolme yhdessä jättäen minut ilman todistajia
esittämään anteeksipyyntöni. Olin milt'ei pahoillani siitä, että he
läksivät; tunne, että itse asiassa olin vastuunalainen sisarenpoikieni
hairahduksista ja ettei keskustelu tulisi millään tavalla lievittämään
omantunnontuskiani, ei ollut ensinkään miellyttävä. Minusta tuntui,
että neiti Mayton viipyi äärettömän kauvan; kutsuinkin jo pojat
kuistille, että olisi joku, jonka kanssa puhua.

Äkkiä neiti Mayton näyttäytyi ja sillä hetkellä minä hartaasti siunasin
Toddya ja lientä, jonka lapsi oli pannut menemään kaiken maailman
tietä. Maksaisin kernaammin hienon puvun hinnan kuin koettaisin kuvata,
miten neiti Mayton oli puettu. Voin vain sanoa, että hänen pukunsa
tekotapa, väri ja koristeet sopivat hänelle erinomaisesti ollen omiansa
koroittamaan hänen kasvojensa kauneutta, joita aina ennen olin pitänyt
vain miellyttävinä ja henkevinä. Ehkäpä anteeksiannettava harmi Toddyn
hillittömän vallattomuuden vuoksi oli osaltaan syynä hänen poskiensa
tavallista helakampaan väriin ja hänen silmiensä harvinaiseen loistoon.
Mikä sitten syy lie ollutkin, hän näytti kuninkaallisen ylevältä ja
minä puolittain kuvittelin huomaavinani hänen kasvoillaan mielihyvän
välähdyksen siitä, että tahtomattani säpsähdin nähdessäni hänet niin
odottamatta. Hän kuunteli Toddyn puolesta esittämääni anteeksipyyntöä
suosiollisena kuin kuningatar ja sitten hän istuutui sensijaan, että
olisi ehdottanut lähdettäväksi muiden naisten jäljessä, kuten hetkistä
aikaisemmin olin toivonut. Minäkin istuuduin hänen pyynnöstään.
Lasten olisi pitänyt olla vuoteessa jo puoli tuntia sitten, mutta
vastuunalaisuuden tunteeni oli hävinnyt neiti Maytonin ilmestyessä. Nuo
pikku junkkarit olivat rauhallisia, kunnes he taas tekisivät uuden ja
odottamattoman konnantyön. He olivat vetäytyneet kuistin toiseen päähän
ja puuhailivat suuren New Foundlandilaiskoiran kanssa, sill'aikaa
kuin minä, maailman onnellisin mies, keskustelin edessäni olevan
häikäisevän naisen kanssa ja nautin katsellessani hänen säteilevää
kauneuttansa. Hämärä laskeutui ja syveni, mutta mielikuvitukseni esti
tuon äskeisen näkyni hälvenemästä. Pimeän saavuttua ja kun tähdet
syttyivät taivaalle, meidän äänemme huomaamatta alenivat, ja hänen
äänensä kaikui kuin kaunein soitto. Ja kuitenkaan me emme sanoneet
mitään, jota kokomaailma ei olisi saanut kuulla tarvitsematta epäillä
että siinä piili joku salaisuus. Naiset palasivat pienissä joukoissa,
mutta joko naisellisen vaiston ohjaamina tai julkilausumattoman, mutta
hartaan rukoukseni vuoksi, he kulkivat meidän ohitsemme ja menivät
sisälle. Olin samalla kertaa epätoivoisen rohkeuden ja halveksittavan
raukkamaisuuden vallassa. Olin päättänyt sanoa hänelle kaiken, mutta
pelkäsin enemmän kuin ennen olin pelännyt hyökkäykseen lähtiessäni.

Äkkiä ilmestyi takaamme pieni varjo, joka pysähtyi välillemme ja Willyn
ääni sanoi:

"Harry eno, tunnetko sinä neiti Maytonia kohtaan?"

"Tunteeko minua? -- kuinka niin?" huudahti Alice taputtaen
sisarenpoikani poskea.

"Willy!" sanoin minä -- huomasin melkein huutavani -- "Willy, sinä et
saa kertoa sellaista, jota sinulle on täydellä luottamuksella uskottu."

"Mitä tarkoitat, Willy?" toisti neiti Mayton; "tunnettehan vanhan
sanantavan, herra Burton: lapset ja hullut puhuvat totta. Kuinka hän ei
tuntisi minua, Willy?"

"Ei, en minä tarkoita, että hän ei tunne sinua, vaan että hän tuntee
sinua kohtaan. Tiedän, mitä se merkitsee, sillä kysyin häneltä. Kun
ihmiset tuntevat jotakin kohtaan, niin he ajattelevat, että sinä olet
kaunis ja että he haluavat puhua sinun kanssasi ja --"

"Poika haluaa sanoa: tuntea respektiä, neiti Mayton," keskeytin minä
estääkseni sitä, minkä pelkäsin seuraavan. "Willyllä on peloittava
taito tehdä kysymyksiä, ja muutamien tämänaamuisten kysymysten tulos
oli, että parhaani mukaan koetin selittää mitä tarkoitetaan sillä, kun
mies tuntee respektiä naista kohtaan."

"Niin", jatkoi Willy, "tiedän sen kaiken, mutta Harry eno ei sano sitä
oikein. Mitä hän sanoo tuntemiseksi, sitä minä sanon _rakastamiseksi_."

Syntyi kiusallinen äänettömyys, joka tuntui kestävän ijankaikkisuuden.
Toisen kerran sain jo hävetä ja kaikki noiden hirveitten lasten tähden.
En voinut keksiä keinoa, millä kääntää keskustelun toisaalle. Vielä
ihmeellisempää oli, ettei neiti Maytonkaan kyennyt keksimään. Jotakin
oli tehtävä -- voinhan ainakin olla suora, tuli mitä tuli, minun täytyy
olla suora.

"Neiti Mayton", sanoin minä äkkiä vakavasti, mutta hyvin hiljaa,
"Willy on kielikello, mutta hän on siitä huolimatta hyvä tulkki. Mikä
tulkoonkaan kohtalokseni, niin sitä teidän ei ainakaan pidä luulla,
että olisin äkkiä rakastunut paremman tehtävän puutteessa lomalla
ollessani. Hulluuteni on kestänyt jo kuukausia. Minä --"

"Minä tahtoisin vähän puhua", huomautti Willy. "Te puhutte koko ajan.
Minä, minä, kun minä rakastan jotakin niin minä suutelen häntä."

Neiti Mayton säpsähti, ja ajatukseni ajoivat toisiaan takaa
hämmästyttävällä nopeudella. _Hän_ ei kääntänyt keskustelua toisaalle
-- oli mahdotonta ajatella, ettei hän sitä _voinut_. Hän ei ollut
vihastunut, sillä silloin hän olisi sanonut jotakin. Oliko mahdollista,
että --

Kumarruin hänen puoleensa ja toimin Willyn neuvojen mukaisesti. Kun
hän ei pahastunut, minä painoin toistamiseen huuleni hänen otsalleen,
sitten hän vähän kohotti päätään, ja minä näin huolimatta pimeydestä
ja varjoista, että Alice Mayton oli antautunut armoille. Minä tartuin
hänen käteensä ja ojentautuen täyteen pituuteeni minä kiitin Jumalaa
hartaammin, kuin olin koskaan kirkossa kiittänyt. Silloin kuulin Willyn
sanovan: "Tahdon suudella teitä molempia", ja näin säteilevän Aliceni
tempaavan tuon pikku lurjuksen syliinsä ja osoittavan hänelle enemmän
hellyyttä, kuin mitä olisin hänen luonteelleen luullut mahdolliseksi.
Sitten hän sieppasi Toddyn ja antoi hänelle monta merkkiä
anteeksi annostaan -- en uskalla ajatellakaan, että ne johtuivat
kiitollisuudesta.

Äkkiä pari kolme naista ilmestyi kuistille.

"Tulkaa pojat", sanoin minä. "Tulen siis huomenna kolmelta hakemaan
teitä ajelulle, neiti Mayton. Hyvästi!"

"Hyvästi", vastasi maailman suloisin ääni. "Olen valmis kello kolme."



VIII LUKU.

Kahdet ajoneuvot ja niissä ajavat.


"Willy", sanoin minä niin pian kun olimme päässeet pensasaidan
ulkopuolelle. "Mistä pidät eniten maailmassa?"

"Rintasokerista", vastasi Willy viipymättä.

"Entäs sitä lähinnä?"

"Appelsiineistä."

"Entäs sitä lähinnä'?"

"No, viikunoista ja rusinoista ja pikkusista herttaisista kissanpojista
ja rummuista ja kuvakirjoista ja pienistä kupeista, joissa voi
valmistaa multa-ruokaa ja kilpikonnista ja pienistä työntökärryistä."

"Eikö muusta?"

"Kyllä, suurista mustista koirista ja pukista ja rattaista, joissa se
voi minua vetää."

"Hyvä, poikaseni -- huomenna saat kaikki nämä tavarat."

"Oh-h-h-!" huudahti Willy. "Luulen, että sinä olet vähän Jumalan
tapainen, etkö olekin?"

"Miksi arvelet niin, Willy?"

"Oi, siksi, että voit yht'äkkiä tehdä niin monta asiaa. Mutta eikö
pikku Toddy saakaan mitään?"

"Kyllä, mitä hän vain haluaa. Mitä tahtoisit, Toddy?"

"Minä tahtotin kajamellitikaajin", vastasi Toddy.

"Mitä muuta?"

"En tahdo mitään muuta; kun on paljon tavajoita, niin niittä on niin
paljon vaivaa."

Ajatukset, jotka tänä iltana liikkuivat mielessäni -- tunto siitä,
kuinka ihanaa on olla mies ja olla rakastettu -- nöyryyden tunne, joka
seuraa tällaista voittoa, jonka minä olin saavuttanut -- onnellisten
ajatusten ja ylevien päätösten nopea vaihtelu -- kukapa mies ei
tuntisi koko tarinaani paremmin, kuin mitä minä osaan kertoa? Panin
sisarenpoikani vuoteeseen. Kerroin heille kaikki sadut, mitä he
pyysivät, ja kun Willy rukoillessaan sanoi: "ja siunaa sitä kaunista
tätiä, jota kohtaan Harry eno tuntee", keskeytin sydämmellisellä
syleilyllä hänen hartaudenharjoituksensa. Lapset olivat olleet ylhäällä
niin paljon yli tavallisen maatapanoaikansa, että he vaipuivat uneen
ilman mitään edelläkäypää vakuutusta, että he tulisivat niin tekemään.
Nukkuessaan olivat heidän kasvonsa suorastaan enkelimäiset. Seisoessani
siinä kynttilä kädessä kiitollisena heitä katselemassa muistui mieleeni
eräs surullisesti laiminlyömäni velvollisuus. Kiiruhdin kirjastoon ja
kirjoitin sisarelleni seuraavasti:

    "Hillcrest, maanantai-iltana.

    Rakas Helena!

    Olisin kirjoittanut sinulle ennemmin, jos olisin ollut oikein
    selvillä siitä, mitä sanoa pojistasi. Tunnustan, että aina tähän
    asti olen ollut sokea muutamille heidän hyveillensä ja olen
    kuvitellut silloin tällöin huomaavinani jonkun hairahduksenkin.
    Mutta suomukset ovat pudonneet silmistäni ja minä näen selvästi,
    että sisarenpoikani ovat enkeleitä -- todellisia enkeleitä.
    Ja jos mielestäsi liioittelen, pyydän sinua kääntymään Alice
    Maytonin puoleen, joka sivullisenakin sen voi todistaa. Älkää
    tulko ensinkään kotiin -- kaikki on täällä niinkuin olla pitää --
    ja jos tulette, kutsun luultavasti itseni viettämään lopun kesää
    teidän kanssanne. Olen muuttanut mieleni mitä tulee väitteeseen,
    että on vaivaloista asua maalla ja matkustaa joka päivä junalla
    kaupunkiin. Käske Tomia miettimään olisiko naapuruudessanne
    jotakin sopivaa maapalstaa, josta hän luulee minun pitävän.

    Toistan, pojat ovat enkeleitä, ja Alice Mayton on myöskin enkeli.
    Ja onnellisin kangasliikkeessä palveleva mies on sinua alati
    rakastava veljesi

                                                   Harry."

Aikaisin seuraavana aamuna lyöttäydyin sisarenpoikieni seuraan.
Minun piti välttämättömästi saada purkaa tunteitani jollekin --
jollekin, joka oli myötätuntoinen ja viaton ja puhdas. Kaipasin
sisartani -- äitiäni, mutta jollekin täytyi minun heti saada puhua.
Willy olikin siihen erinomaisen sopiva; hän osasi kuunnella, oli
luonnostaan herttainen ja vastauksissaan näppärä. Kunnianarvoisimman
neron viisaus ei olisi voinut korvilleni olla niin mieluisaa kuin
tuon lapsen lepertely tänä kauniina aamuna. Mitä Toddyyn tulee --
siunattu olkoon se laki, jonka mukaan jokainen teko saa palkkansa!
-- hänen tapansa matkia ja kerrata kuulemaansa aiheutti, että hän
koko aamun mumisi: "Neiti Mayton, Neiti Mayton", ja tuo nimi tuntui
käyvän yhä suloisemmaksi, kun Toddy sitä lakkaamatta toisti. Willy
tosin käytti myöhään ja varhain tilaisuutta hyväkseen muistuttaakseen
edellisen illan lupauksistani, ja Toddy taas yhä uudestaan kyselläkseen
karamellisikaaria, mutta kaikki nämä keskeytykset vain joka kerta
lisäsivät minun omaa iloani. Willyn toivomusten täyttämiseen uhrattiin
kolme tuntia ja tyhjä paikka ajoneuvoissa; sitäpaitsi täytyi pukin
rattaineen tulla perässä.

Iltapäivän ohjelma oli laadittu niin, että se täysin tyydytti kaikkia.
Annoin Mike rengille puolisen kruunua, että hän valjastaisi pukin ja
opettaisi lapsia ajamaan sitä; täten sain vapaasti ajaa pois, ilman
että kaksi pientä säälittävästi kirkuvaa olentoa seurasi minua.

Olin aina uskonut, että hevoseen tarttuu ajajan mielentila. Rakas vanha
nelijalkainen sotaveikkoni näkyi aina erinomaisesti käsittävän haluni
ja aikomukseni, ja olen varma siitä, että lankoni hevosten mieli oli
samassa vireessä kuin minunkin tänä iltapäivänä. Ne juoksivat ylpeinä,
voimakkaat kaulat kauniisti kaartuneina, jalat näyttivät tuskin
maata tapaavan; ne eivät käyneet rauhattomiksi valjaissaan eivätkä
säikkyneet hirvittävän näköistä höyryjyrää, joka kulki ohitsemme. Kun
ajoin Clarksonin oven eteen, huomasin, että suurin osa siellä asuvista
naisista oli kuistilla -- naisten muisti on toisinaan erinomainen.
Alice näyttäytyi heti, tietystikin tyynenä, mutta tavallista
säteilevämpänä.

"Mutta missä ovat pojat?" hän huudahti.

"Minä pelkäsin, että he häiritsisivät äitiäsi", vastasin, "ja siksi
jätin heidät kotiin."

"Oi, äiti tuskin tänään jaksanee jalkeille", sanoi hän. "Hän on
vuoteessa."

"Sittenhän voimme ottaa pojat tieltä ajoneuvoihimme," sanoin, ja Alice,
joka jo oli tulossa portaita alas, palkitsi ehdotukseni niin lumoavalla
katseella, että hänen takanaan olevat naiset varmaankin olisivat
luopuneet parhaista tekopalmikoistaan nähdäkseen sen.

Läksimme ajamaan niin säädyllisesti kuin olisi ollut sunnuntai ja
me matkalla kirkkoon; osoittelimme väsymättä toisillemme kauniita
puutarhoja ja aistikkaita rakennuksia, joiden ohi ajoimme; kohtasimme
toisia ajelevia ihmisiä, ja keskustelimme innokkaasti heidän
hevosistaan, vaunuistaan ja puvuistaan. Mutta kun olimme ehtineet
kylän laitaan ja kääntyneet "Happy Valley" nimiseen laaksoon, jossa
tie seurasi pitkän, komeata metsää kasvavan laakson jokaista mutkaa ja
notkoa, ja jossa ei näyttänyt olevan mitään jäykkää ja suoraviivaista,
silloin käännyin katsomaan rakastettuani kasvoihin. Meidän katseemme
yhtyivät, ja vaikka hänen silmänsä säteilivät onnesta, jommoista en
niissä koskaan ollut nähnyt, täyttyivät ne kyynelillä, ja niiden rakas
omistajatar painoi päänsä olkaani vastaan.

Mitä me tällä pitkällä ajelulla puhuimme, ei huvittane lukijaa. Olen
omasta kokemuksesta oppinut romaaneissa jättämään väliin kaikki
rakkauskohtaukset, huolimatta siitä kuinka viehättäviä rakastavaiset
lienevätkin. Muistellessani nyt silloista keskusteluamme ei se tainnut
sisältää mitään niin erikoista. Tahdon vain sanoa, että jos edellisenä
iltana olin ollut onnellinen, oli onneni nyt pyhää. Suurempaa kunniaa
tuottaa se, että saa vastaanottaa aivan nuoren yksinkertaisen tytön
rakkauden ja luottamuksen, kuin virka-ura tai taistelutanner voivat
tarjota; mutta monin verroin kunniakkaampaa on miehelle, kun nainen,
joka on nerokas, ja joka tuntee maailmaa ja seuraelämää, uskoo
hänelle sydämensä toiveet ja huolet ja empimättä jättää kohtalonsa
hänen rakkautensa määrättäväksi. Alice Maytonin tapaiset naiset eivät
antaudu sokeasti, jollei heidän luottamuksensa perustu toisen henkilön
tuntemiseen ja heidän omaan tunteeseensa, ja tietoisuus kaikesta tästä
muutti minut tänä iltapäivänä siitä, mitä lienen ollutkin siksi, miksi
kauvan olin toivonut joskus tulevani.

Mutta aika riensi kuin siivin ja vastahakoisesti käänsin hevoset kotiin
päin. Olimme jättäneet taaksemme milt'ei koko "Happy Valleyn" ja olimme
lähestymässä jälleen ihmisasuntoja.

"Nyt meidän täytyy olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut", sanoi
Alice.

"Niin kyllä", vastasin minä, "nyt saamme sanoa hyvästi täksi illaksi
kaikille onnellisille lapsellisuuksille."

Kumarruin hänen puoleensa ja kiersin hellästi käteni hänen kaulalleen;
hän nosti kasvonsa, joista ilo ja luottamus olivat karkottaneet
kaiken arkuuden ja varovaisuuden, huuleni etsivät hänen huuliansa --
silloin äkkiä kuulimme kauhistuttavaa, korviasärkevää huutoa, ja pian
saatoimme erottaa kaksi ääntä, jotka kumpikin jatkoivat huutamistaan
aivan rajattomasti. Hevoset peljästyivät ja Alice -- siunattu olkoon
kaikki, mikä säikyttää nyt, vast'edes ja ainiaan! -- painautui minua
vastaan. Äänet tuntuivat lähenevän ja niitä säesti äänekäs kolina,
joka tuntui lähtevän jostakin puuesineestä. Lähestyessämme tien mutkaa
näin nuoremman sisarenpojistani äkkiä ilmestyvän eteeni -- en tiedä
mistä -- tekevän kaaren ilmassa, ja päätyvän vihdoin maantienojaan.
Samalla hetkellä ilmestyi tienkäänteestä pukki, sitten syrjällään
olevat rattaat ja loppujen lopuksi Willy poika, joka epätoivoisena oli
tarrautunut kiinni rattaiden selustaan ja huusi täyttä kurkkua. Kun
rattaat törmäsivät kiveen, oli Willyn hellitettävä otteensa, jonka
jälkeen pukki, täydellisesti käsittäen tilanteen, laiskasti asteli
edelleen ja hävisi tielle, joka johti sen edellisen isännän taloon.

"Willy", huusin, "lopeta huutosi ja tule tänne. Missä on Mike?"

"Hän -- uhuu -- meni -- uhuu -- pistämään piippuunsa -- uhuu -- ja minä
annoin piiskan vain vähän koskea pukkia -- uhuu -- ja sitten se läksi
nelistämään -- uhuu --."

"Paha pukki lähti nelittämään", vakuutti Toddy.

"Menkää suoraan kotiin ja pyytäkää, että Maggie pesee teidät ja vaihtaa
teille vaatteet", sanoin minä.

"Voi Harry", puhui Alice lasten puolesta, kun juuri ovat olleet
tuollaiselle vaaralle alttiina! "Tulkaa oman Alice tätinne tykö, Willy
kulta -- ja sinäkin Toddy. -- Muistathan, että meidän piti tiellä ottaa
pojat vaunuihin, itsehän niin sanoit, Harry. Kas niin -- älä itke,
annahan kun pyyhin pois pahan mullan ja suutelen kasvojasi, niin ne
paranevat."

"Alice", vastustelin minä, "älä anna noiden likaisten poikien tuolla
tavalla kiivetä ylitsesi."

"Hiljaisuutta, herraseni", sanoi hän, teeskennellen arvokkaisuutta,
"kuka antoi minulle ystäväni? Haluaisin tietää."

Sitten me ajoimme täysihoitolaan ja käyttäydyimme kuten ihmiset, jotka
ovat antautuneet parin hyvin ikävän lapsen suojelijoiksi, ja nopeasti
läksin minä jälleen matkaan, etteivät lapset olisi paljastaneet asian
oikeaa laitaa. Pian kohtasimme Miken, joka tuli juosten vastaamme.
Huomattuaan meidät hän heti huudahti:

"Voi teitä, pikku paholaiset -- pyydän anteeksi teiltä Harry herra ja
kiitän Pyhää Äitiä, etteivät heidän turhanpäiväiset luunsa ole menneet
kappaleiksi. Jos he näkisivät vaikka virtahevon Faraon vaunujen edessä,
he varmaankin pitäisivät itsestään selvänä, että he kävisivät ohjaksiin
käsiksi."

Mutta ei mikään niin jokapäiväinen asia kuin virtahepo tai vaunut
voineet häiritä mieleni taivaallista rauhaa tänä iltojen ihanampana.
Jonkunlainen vaistomainen käsitys siitä, mikä oli sopivaa, mikä ei,
näkyi vallanneen sisarenpoikani. Ehkäpä kohtaaminen rakastettuni
kanssa sen teki, tai ehkäpä se johtui vain luonnollisesta jännityksen
laukeamisesta, mutta olkoon syy mikä tahansa, tosiasia on, että
lopun iltaa noissa kahdessa likaisessa puvussa oli kaksi lasta,
joista sai jonkunlaisen käsityksen siitä, miltä Paratiisin asujamet
näyttävät ja mitä he toimivat. He söivät illallisensa tekemättä
mitään kepposia, joita heillä aina oli varalla suuri joukko, eivätkä
he salaa kuljetelleet pöydästä voin ja leivän jätteitä pianolle,
käyntikorttilippaaseen, ja muihin paikkoihin, jotka eivät soveltuneet
vastaanottamaan tällaista hyljättyä tavaraa. He pyysivät, että
laulaisin heille jotakin illallisen jälkeen, ja kun lauloin "Juo
maljani vain silmilläsi" ja "Sinä olet minun sydämeni valtiatar", he
seisoivat kuunnellen, hiljaisina, katse täynnä kunnioitusta. Kun he
läksivät levolle, seurasin heitä erikoisesta pyynnöstä, mutta heillä
ei näyttänyt olevan mitään halua telmimiseen ja leikkimiseen, kuten
tavallisesti maatamenon aikana. Kun Willy oli vuoteessa, sulki hän
silmänsä, pani kätensä ristiin ja rukoili:

"Rakas Jumala, siunaa isää ja äitiä ja Toddya ja Harry enoa ja kaikkia
muitakin, niin, ja siunaa oikein, oikein, sitä kaunista tätiä, joka
lohdutti minua, kun pukki oli minulle paha, ja anna hänen lohduttaa
minua monta, monta kertaa, Kristuksen tähden, amen."

Ja Toddy vääntelehti ja kääntelehti, huoahti raskaasti, heitti päänsä
taaksepäin ja rukoili:

"Jakat Jumala, älä anna tuon pahan pukin enää heittää minua päälleni
maantienojaan ja anna Hajji enon ja ten tievän tädin olla lähellä, kun
minä enti kejjan loukkaan itteni."

Sitten toivotimme toisillemme hyvää yötä, ja minä jätin nuo pikku
kullat antautuakseni kokonaan omien ajatusteni valtaan, jotka
olivat niin rauhalliset ja niin suloiset, kuin ei maailmassa olisi
olemassakaan kangasliikkeitä, ei epäluotettavia liiketuttavia, ei
liikekilpailua, politiikkaa, liikeyhtymiä, arvopaperipörssejä,
epävarmoja pankkeja, poliittisia häväistysjuttuja tai henkilökohtaisia
ikävyyksiä -- ei mitään, joka olisi voinut estää lyhyen loma-ajan
kestämistä läpi elämän.



IX LUKU.

Sateinen päivä -- aamu.


Seuraava aamu olisi voinut tuntua kauhealta kenestä muusta hyvänsä,
mutta ei rakastuneesta nuoresta miehestä. Sade valui virtanaan
tuohon tasaiseen, hartaaseen tapaansa, joka ikäänkuin takaa, että se
tulee jatkumaan koko pitkän päivän. Taivas oli läpitunkemattomien,
lyijynkarvaisten pilvien peitossa, vesilätäköitä muodostui teille,
jotka muutamia tunteja aikaisemmin olivat pölystä pehmeinä; kukilla oli
päät nuokuksissa kuten pahantekijöillä, jotka ovat valvoneet koko yön
ja häpeävät katsoa päivänvaloa silmiin. Kanatkin olivat nolostuneen
näköisiä ja muutamat toisista kanaloista karkuteillä olevat kukot
etsivät suojaa Tomin kanatarhassa tarvitsematta silti ensin joutua
alttiiksi Tomin kukon voimalle ja taidolle.

Mutta yksikään ihminen minun mielentilassani ei olisi helposti voinut
tuntea olevansa masennuksissaan huonon sään takia. Olisinhan kyllä
mieluummin ajellut ulkosalla pilvettömän taivaan alla tai lojunut
puiden varjossa tai mennyt iltapäivällä postitoimistoon, jonne tie
kulki aivan rouva Clarksonin täysihoitolan ohitse -- mutta eihän
saanut elää vain itseään varten. Viereisessä huoneessa nukkui kaksi
ihmistainta, joille olin niin suuressa kiitollisuuden velassa, ja
jotka olisivat hyvin pahoillaan, kun näkisivät, minkälaiset taivas
ja maa olivat -- ja minä panisin parhaani heitä huvittaakseni niin,
että he unohtaisivat, ettei ulkosalla ollut auringon paistetta -- minä
istuisin heidän vuoteensa vieressä valmiina kertomaan satuja, heti kun
he heräisivät ja minä saisin heidät niin hyvälle tuulelle, että he
nauraisivat kanssani sekä pilville että sateelle.

Aloin heti heille sommitella satua; tapahtumapaikka tulisi olemaan
maatalo sateisena päivänä ja henkilöt kaksi pikku poikaa, jotka
voisivat olla niin huimaavan iloisia ilmasta huolimatta. Edistyin
hyvin hitaasti kuten ainakin ihmiset, jotka ovat tottumattomia
satuja laatimaan; totta puhuen olin ehtinyt vain edellä mainittuun
suunnitelmaan, kun lasten huoneesta kuului vihaista murinaa.

"Mitä on tekeillä, Willy?" huusin pukeutuen niin pian kuin mahdollista.

"Vo-o-o-i-kuun-Toddy-y-", kuului jonkun verran epäselvä vastaus.

"Mitä sinä sanoit?"

"En mitään."

"Sitähän minä ajattelin."

"Et saa ajatella."

"Willy -- Willy -- oleppas nyt kiltti,"

"En minä tahdo olla kiltti!"

"Pidetäänpäs vähän hauskaa, Willy, -- etkö tahdo telmiä?"

"En, ei telmiminen ole hauskaa."

"Tahdotko sinä karamellin."

"Ei enolla kuitenkaan ole karamelleja."

"Et saa yhtään ainoata, jos et lakkaa juonittelemasta."

Vastaukseksi kuului vain kovaa vuodevaatteiden kahinaa poikien
huoneesta, ja kesken kaikkea läiskähdys, joka pelottavasti muistutti
korvapuustia; sitten kuului pitkällistä uikutusta, joka muistutti
voitelemattomien kärrynpyörien kitinää.

"Mitä nyt, Toddy?"

"Willy löi minua-vo-voii-i!"

"Miksi löit veljeäsi, Willy?"

"En minä lyönyt".

"Löitpät", kirkasi Toddy.

"Mutta kun nyt en lyönyt -- sinä olet paha poika, kun noin narraat,
Toddy."

"Mitä sitten teit, Willy?" puutuin minä puheeseen.

"Minä -- minä vain -- vain käännyin vuoteessani ja minun käteni oli
ojennettuna, ja sitten se putosi Toddyn päälle -- siinä kaikki."

Tällöin olin jo pukeissa ja poikien huoneessa. Molemmat sisarenpoikani
istuivat vuoteissaan, Willy yrmeänä kuin vanha häkkilintu ja Toddy
kyyneleet vuolaina valuen poskia alas.

"Älkää olko vihaisia toisillenne, pojat," sanoin. "Se ei ole oikein.
Mitä luulette Jumalan ajattelevan, kun Hän näkee, miten äreitä olette
toisillenne?"

"Ei Hän mitään ajattele", sanoi Willy, "luuletko sinä, että Hän voi
nähdä noin mustien pilvien läpi?"

"Hän näkee kaikkialle, Willy, ja Hän on hyvin pahoillaan, kun Hän
näkee, kuinka pikku veljekset ovat vihaisia toisilleen."

"Minä olen myöskin pahoillani -- minä toivon, ettei koskaan sataisi,
eikä mitään muutakaan."

"Mitä kasvit ja kukat sitten joisivat, ja mistä muodostuisivat joet,
joilla voitte käydä soutelemassa?"

"Ja mittä valmittaa tavileipiä," lisäsi Toddy. "Tinä olet paha poika,
Willy." Tässä rupesivat Toddyn kyyneleet uudelleen virtaamaan.

"Minä en ole paha poika, ja minä en tahdo, että sataa. Ja minä en tahdo
nousta ylös, ja Maggien täytyy tuoda minulle aamiaista vuoteeseen."

"Ui-i-i-i", ulisi Toddy, "minäkin tahdon aamulliten vuoteeteen."

"Pojat", sanoin minä, "kuulkaahan nyt. Te ette saa ensinkään aamiaista,
jos ette ole jalkeilla ja puettuina, kun aamiaiskello soi. _Teidän_
kellonne soi jo aikoja sitten. Pukeutukaapas nyt kuten kiltit lapset
ainakin, sitten te saatte aamiaista ja kaikki tuntuu teistä hauskalta.
Ja Harry eno leikkii teidän kanssanne ja kertoo teille satuja koko
päivän."

Willy kiipesi vastahakoisesti vuoteestaan ja sieppasi toisen sukkansa
Toddyn taas ruvetessa itkemään.

"Toddy", huudahdin minä, "lopeta tuo kauhea elämä ja pukeudu. Miksi
sinä huudat?"

"No, kun minutta tuntuu pahalta."

"Pane päällesi niin varmasti tuntuu taas hyvältä."

"Minä tahdon, että tinä puet minut."

"Tuo sitten vaatteesi tänne -- ja nopeasti!"

Taas alkoivat kyyneleet vuolaina valua. "Minä en tahdo tuoda niitä",
sanoi Toddy.

"Tule sitten tänne", sanoin minä vetäen häntä perässäni huoneen
poikki ja siepaten mennessäni hänen pienet vaatekappaleensa. En ollut
pukenut pikku lapsia siitä lähtien, kun itse olin pieni poika, ja
Toddyn pukeminen tuotti minulle jonkun verran päänvaivaa. Lopuksi sain
joitakuita vaatekappaleita hänen ylleen. Silloin Willyn halveksiva
nauru keskeytti minut.

"Kuinka eno aikoo saada paidan _noitten_ sisään?" uteli vanhin
sisarenpojistani.

"Willy", kysyin minä puolestani, "kuinka luulet saavasi aamiaista, jos
et saa enempää päällesi kuin tuon sukan?"

Nuoren miehen kasvoille levisi alakuloinen ilme, ja juuri silloin soi
aamiaiskello. Nolona Willy kiiruhti rappujen luo ja huusi:

"Maggie!"

"Mitä, Willy?"

"Oliko se meidän kellomme vaiko aamiaiskello?"

"Aaamiaiskello."

Oli hetken aikaa kuolonhiljaista, sitten Willy huudahti:

"Me pidämme sitä meidän kellonamme. Voit soittaa uudestaan aamiaiselle
niin pian kuin minä olen valmis." Sitten tämä taloustoimien
vapaehtoinen valvoja tuli rauhallisesti takaisin ja alkoi hyvin tärkeän
näköisenä pukeutua, sillä välin kun minä puuhailin Toddyn vaatteiden
kanssa.

"Missä on nappikoukku, Willy?" kysyin minä.

"Minä tuota -- minä pistin sen -- sano, Toddy, mihin sinä panit
nappikoukun eilen?"

"Ei minulla ollut mitään nappikoukkua," vakuutti Toddy.

"Kyllä se sinulla oli, etkö muista, kuinka me leikimme hampaiden
kiskomista ja tohtorin koiralla oli hammastautia ja minä vedin pois sen
hampaan nappikoukulla, ja sinä olit minun pikku poikani ja minä annoin
sinulle hammaspihdit, että sinä pitäisit niitä minulle? Mihin sinä ne
panit?"

"Ei minulla niitä ollut," vastasi Toddy pistäen käden taskuunsa ja
vetäen esiin surkeannäköisen rupisammakon.

"Hae paremmin", sanoin minä ja heitin sammakon ikkunasta pihalle.
Tämän nähdessään Toddylta pääsi epätoivoinen parahdus. Taasen hän
tunnusteli taskujaan, ja erään Helenan ompelukoneeseen kuuluvan ruuvin
löytö palkitsi hänen etsiskelynsä. Sitten minä itse yritin hakea, ja
pian tunsin sormissani jotain tahmeaa. Nopeasti vedin käteni esiin
huudahtaen:

"Mitä inhottavaa sinulla on siellä taskussasi, Toddy?"

"Ei te ole mitään inhottavaa, tiellä on vain tiijappivoileipää ja te
on niin hyvää, ja Willy ja minä pidämme kanakopitta teekuttuja ja me
työmme titä ja te on niin hijveän hyvää."

Tämä oli kaikki selvää, vaikkakin se tuntui vastenmieliseltä, mutta
emme silti löytäneet mitään nappikoukkua ja sillä välin aamiainen
jäähtyi. Minun onnistui napittaa sormin Toddyn kengät, mutta siinä
sainkin kynteni halki. Huomioni oli niin kiintynyt Toddyyn etten
muistanut ollenkaan pitää Willyä silmällä. Nyt hän siinä puolipuettuna
koetti pyytää kärpäsiä ikkunaruudulta. Temmaten Toddyn mukaani läksin
kiiruhtamaan ruokahuoneeseen. Mutta silloin Willy nuhdellen virkkoi: --

"Harry eno, _sinä_ et ollut pukeissa, kun kello soi, ja nyt _sinä_ et
saa aamiaista."

Se oli totta -- minulla ei ollut kaulusta, kravattia eikä takkia. Kun
olin saanut nämä nopeasti ylleni ja olin lähdössä kuului taas:

"Harry eno, täytyykö minun tänään harjata hampaani?"

"Ei tarvitse -- kiiruhda nyt -- tule alas, äläkä tee enää mitään, jos
ei sinua haluta, mutta tule -- tulee päivällisaika ennenkuin saamme
aamiaista."

Silloin näkyi tuossa heittiössä ensi kerran tänä aamuna jotakin
hyväntuulen tapaista ja hihittäen hän huudahti:

"Voi, kuinkahan suuret vatsat meillä silloin olisikaan!"

Aamiaispöydässä Toddy itki taasen, kun minä ehdotin, että rupeaisimme
syömään ennen Willyn tuloa. Ei kumpikaan pojista tiennyt, mitä
oikein tahtoi. Willy piti huolta siitä, että lautasen sisältö joutui
hänen syliinsä, ja kun minä parhaillaan autoin häntä siistimisessä
ja pyyhkimisessä, käytti Toddy tilaisuutta hyväkseen ja kaatoi
maitoa kala-annokseensa ja pisti useita lusikallisia kaurapuuroa
minun kahvikuppiini. Nousin mahdollisimman pian pöydästä ja jätin
lapset Maggien huostaan. Olin väsynyt kuin raskaasta päivätyöstä
ja kauhistuin huomatessani, että päivä vasta oli alussa. Sytytin
sikaarin ja istuuduin Helenan pianon ääreen. En ole mikään
soittoniekka, mutta posetiivin säveleetkin olisivat tuntuneet minusta
suloisilta tänä aamuna. Käsillä oli siinä lähinnä koraalikirja ja
ensi sävel, johon silmäni sattuivat oli "Greenville." Asuin kerran
kaupungissa, jossa eräs kauppias saattoi yhtenä ainoana päivänä
koetella kolmeakymmentäkahdeksaa hanuria, aina saman kirjan mukaan,
jossa oli vain tuo yksi sävel. Yksi ainoa äänikin tuosta säveleestä
herätti mielessäni ikäviä muistoja, mutta nyt, kun nuo tutut sävelet
lohduttavina tulvivat soittokoneen koskettimista, annoin anteeksi
kaikille, jotka minua olivat kiduttaneet soitollaan. Mutta yht'äkkiä
kuului säestystä, -- jonkunlaista viheltävää ääntä -- ja kun katsoin
taakseni näin Toddyn jälleen kyynelissä. Lopetin heti soittoni ja
kysyin:

"Mitä nyt taasen, Toddy?"

"En minä tahdo kuulla tuota ianikuitta täveltä, tahdon että toitat
jotakin, jonka mukaan minä voin tanttia."

Heti rupesin soittamaan "Yankee Doodlea", ja Toddy alkoi pyöriä huoneen
ympäri kasvoillaan ilme kuin miehellä, joka aikoo perinpohjin täyttää
velvollisuutensa. Silloin Willy näyttäytyi kantaen sylissään koviin
kansiin sidottua S:t Nicholas kirjaa. Heti kun Toddy tämän huomasi,
lakkasi hän tanssimasta ja antautui kyyneleiden valtaan.

"Toddy", huudahdin minä, hypähtäen ylös pianotuolilta. "Mitä sinä
ajattelet, kun itket kaikelle? Minä panen sinut jälleen vuoteeseen, jos
sinä olet tuollainen pikku vauva."

"Noin hän tekee aina sadepäivinä", selitti Willy.

"Tahdon nähdä valatkalan, joka nieli Joonan", nyyhkytti Toddy.

"Etkö voi pyytää mitään sellaista, joka olisi mahdollisuuden rajojen
sisäpuolella, Toddy", kysyin minä lempeästi.

"Se valaskala, jota Toddy tarkottaa, on tuossa suuressa, punaisessa
kirjassa -- etsin sen sinulle", sanoi Willy selaillen lehtiä.

Äkkiä ilon kiljahdus Toddyn suusta ilmaisi, että tuo merihirviö oli
löytynyt, ja minä kiiruhdin sitä katselemaan. Se oli todellakin
kauhean näköinen elukka, sillä oli suuri suu ja sitä Toddy pienellä
pallukka-kädellään hyväili ja hellästi suuteli mumisten itsekseen sitä
tehdessään:

"Jakat valatkala, minä pidän tinutta. Onko Joona kokonaan poitta tinun
vattattati? Minutta oli paha, että Joona tuli poit tieltä, kun tinulla
ei ollut muutakaan työtävää, valatkala pajka."

"Tietysti Joona on sieltä poissa", sanoi Willy, "hän meni taivaaseen jo
kauvan aikaa sitten -- heti senjälkeen, kun hän meni Niniven kaupunkiin
ja oli tehnyt, mitä Jumala oli käskenyt hänen tehdä. No, Harry eno,
keinutappas nyt meitä."

Kun keinu oli kuistilla, suojassa sateelta, tottelin minä. Pojat
riitelivät siitä, kumpi ensiksi pääsisi keinumaan, ja kun minä
määräsin, että Willy alottaisi, läksi Toddy itkien pois ja selitti,
että sitten hän menisi ainakin katsomaan rakasta valaskalaansa.
Hetken kuluttua hänen itkunsa muuttui läpitunkevaksi kirkunaksi ja
kiiruhtaessani hänen avukseen näin hänen varovasti pitävän sormeansa
ilmassa ja polkevan ampiaista jalallaan.

"Mikä hätänä, Toddy?"

"Oi-voi-i-i pittin tojmeni ampiaiten päälle ja tuo paha ampiainen
puji minua. Minä en ollenkaan pidä ampiaititta mutta minä pidän
valatkaloitta voi-voo-i-i!"

Onnellinen ajatus juolahti mieleeni. "Miksi ette leiki, että vinnillä
oleva suuri pakkalaatikko on valaskala, pojat", sanoin minä.

Ehdotustani seurasi yhteinen riemun huuto, ja molemmat pojat mennä
kolistelivat rappusia ylös jättäen minut taas hetkiseksi vapaaksi.
Omatuntoni soimasi minua katsellessani tuota pöydällä olevaa
kirjaröykkiötä, johon en ollut vilkaissutkaan. Paha omatuntonikaan
ei voinut saada minua niitä avaamaan -- sen sijaan tunsin vetovoimaa
Tomin kirjastoon, jossa minä tarkastelin romaanien ja runoteoksien
nimiä. Huomioni kiintyi "Nimikirjaimet" nimiseen kirjaan --
rakkausromaaniin, jota aina olin koettanut välttää, siksi että olin
kuullut herkkätunteisten naisten sitä taivaisiin asti ylistelevän,
mutta nyt otin sen esille ja istuuduin nojatuoliin. Äkkiä kuulin Mike
rengin huutavan:

"Menkää sieltä matkaanne, menettekö? Voi teitänne, te pikku heittiöt,
onpa hyvä, ettei isänne näe teitä tuolla ylhäällä. Menettekö
matkoihinne tai minä kerron enollenne."

"En minä välitä mittään enotta", kuului Toddyn piipittävä ääni.

Huoaten laskin kirjan kädestäni ja menin puutarhaan. Mike näki minut ja
huusi:

"Herra Burton, oletteko koskaan nähnyt tuollaista poikaa?"

Kun katsahdin ylös gootilaistyyliseen ullakonikkunaan, jona oli
vain korkea, kapea aukko rakennuksen päädyssä, näin nuoremman
sisarenpojistani seisovan aivan ikkunalaudalla.

"Toddy, mene heti sisään!" minä huusin ja kiiruhdin ikkunan alle
ottaakseni hänet vastaan, jos hän putoaisi ulospäin.

"En minä voi", sanoi Toddy.

"Mike, juokse sinne ylös ja vedä hänet sisään! Toddy, mene sisälle,
minä pyydän."

"Johan minä tanoin, etten voi", kertasi Toddy. "Tuuji laatikko on
valatkala, ja minä olen Joona, ja valatkala on työnyt minut ja minä
olen tullut tänne teitomaan, ettei valatkala minua taaten nieliti."

"En minä anna sen sinua niellä. Mene nyt sisään nopeasti", sanoin minä.

"Annatko tinä tille lantin, ettei te minua enää työ?" kysyi Toddy.

"Kyllä -- paljon lantteja."

"Hyvä. Jot et tinä valatkala enää minua niele, niin Hajji eno antaa
tinulle paljon pennejä. Oleppat nyt oikein kiltti, valatkala, niin minä
ottan tinulle kajamellia lanteillati, ja --"

Silloin kaksi isoa kättä tarttui Toddyyn, joka hävisi ulvoen ja minä,
joka ensi kerran elämässäni tunsin jonkunlaista voimattomuutta, läksin
etsimään vasaraa, nauloja ja laudanpätkiä, joilla voisin lyödä ikkunan
peittoon. Mutta kun lautoja ei löytynyt, menin ylös vinnille ja aloin
nakutella kappale kappaleelta rikki pakkalaatikkoa, joka oli näytellyt
valaskalan osaa. Toddyn säälittävä huuto sai minut pysähtymään työssäni.

"Tinä tatutat minun jakatta valatkalaani; tinä lyöt ten vattan puhki
-- tinä olet paha miet -- lopeta nyt jo lyömättä minun valatkalaani",
huusi sisarenpoikani.

"En minä sitä lyö niin, että siihen koskee, Toddy", sanoin minä, "minä
teen sen suun vain suuremmaksi, niin että se voi sinut helpommin
niellä."

Toddyn kasvot kirkastuivat ja hänen silmänsä loistivat kyynelten läpi.
"Titten te voi niellä Willynkin ja titte meitä on kakti Joonatta
ha-ha-haa! Tee ten tuu niin tuujekti, että Mikekin mahtuu, ja titte
taat pienekti, ettei Mike pääte ulot; paha Mike!"

Minä selitin, ettei Mike tulisi enää sinne ylös, ja tehtyäni ikkunan
vaarattomaksi läksin tieheni.

Laittauduin taas mukavasti istumaan sikaareineni ja kirjoineni; minulle
tuotti erikoista iloa tietoisuus siitä, että olin leponi työllä ja
vaivalla ansainnut. Miltei heti Willy astui huoneeseen. En ollut
huomaavinani häntä, mutta hän ei antanut sen itseään häiritä.

"Harry eno", sanoi hän tunkeutuen syliini kirjan ja minun väliin.
"Minulla ei ole ollenkaan hauskaa."

"Mikä hätänä, poikaseni", kysyin. Ennenkuin hän alkoi puhua, olisin
voinut sivaltaa häntä korvalle ja olisin tuntenut siitä suurta
tyydytystä, mutta kaikessa, mitä Willy sanoo, on niin paljon todellista
tunnetta, että se herättää kunnioitusta.

"En minä enää jaksa leikkiä Toddyn kanssa, ja minun on ikävä. Etkö sinä
kertoisi minulle satuja?"

"Mitä Toddy parka silloin tekee, Willy?"

"Ei hänestä ole hätää -- hän on löytänyt kuolleen hiiren, ja se on nyt
Joona, eikä se minusta ole ollenkaan hauskaa. Kerro nyt minulle joku
satu!"

"Mikä?"

"Kerro sellainen, jota en ennen ole kuullut."

"Odotappas -- annahan olla -- luulen, että kerron --"

"Oi-vo-o-o-i-i-!" kuului kaukaa, mutta pahaa ennustavasti. Huuto tuli
lähemmäksi -- se tuli rappusia alas ja kirjastoon ja sen mukana tuli
Toddy, joka huomatessaan minut lakkasi voihkimasta ja parkumasta,
ojensi vain molemmat kätensä ylös ja huusi:

"Joona -- katkaiti häntäntä!"

Se oli kuin olikin totta. Toisessa kädessä Toddylla oli hännänkappale
ja toisessa hännätön hiiri; huoneessa tuntui paha haju.

"Toddy", sanoin, "mene heittämään Joona kanakoppiin, niin minä annan
sinulle namusia."

"Minulle myös", ehätti Willy, "minähän sen hiiren Toddylle löysin."

Onnellistutin molempia poikia rintasokerilla; he taas puolestaan
lupasivat, etteivät mene ulos sateeseen ja niin minä jälleen,
päästettyäni heidät ulos kuistille, saatoin istuutua kirjani ääreen.
Tuskin olin lukenut kymmenisen sivua, kun jo rupesi kuulumaan huutoa,
ensin vähemmin äänekästä, mutta hetki hetkeltä yhä voimakkaampaa. Se
oli Toddy. Syöksyin ulos kuistille mielessäni vakava päätös sitoa
molemmat pojat kiinni nojatuoleihin ja liimata suu laastarilla kiinni.

"Willy tahtoi työdä jintatokejini."

"Enpäs", sanoi Willy.

"Mitä nyt, pojat?" kysyin minä.

"En minä sitä ollenkaan purrut, minä vain koetin, miltä se tuntuisi
hampaiden välissä -- siinä kaikki."

Tunsin kuinka suupieleni naurusta värähtelivät ja kiiruhdin takaisin
kirjastoon, jossa vietin rauhallisen neljännestunnin mietiskellen,
kuinka vahingollista kaikille periaatteille on, jos meillä on kärkäs ja
avoin silmä kaikelle hupaiselle. Jonkun aikaa pojat olivat siellä omin
neuvoin tekemättä mitään sen merkillisempää, kuin että kolistelivat
niin hirvittävästi, että minä itsekseni tein lujan päätöksen keksiä
jonkun keinon, jonka avulla saisi kuistien laattiat sellaisiksi,että
niillä liikkuminen synnyttäisi vähän vähemmän melua. Tämä siltä
varalta, että itse joskus tulisin maatalon omistajaksi. Lyhyinä
väliaikoina, jolloin oli suhteellisen hiljaista, saatoin kuulla
katkelmia sangen hupaisesta keskustelusta. Pojat olivat keksineet
paljon sanoja, joiden merkitys oli kylläkin itsestään selvä, mutta
ihmettelin suuresti, etteivät Tom ja Helena olleet opettaneet heille
niitä vastaavia tavallisia nimityksiä.

Muiden muassa käyttivät he sanaa "kuolijainen", jonka merkityksestä
minulla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta. Willy huusi:

"Voi, Tod! tuolla tulee kuolijainen. Katso miten nuo kukon pyrstön
näköiset heiluvat. Niin, siellä on kuolijainen niiden alla."

"Tepät on mukavan näköittä", sanoi Toddy.

"Ja katso, kuinka siellä tulee paljon ihmisiä", jatkoi Willy, "he
tuntevat kuolijaisen, ja he menevät katsomaan kuinka se pannaan
talteen. Tässä se jo tulee. Seis, kuolijainen!"

"Teit, kuolijainen", kertaa Toddy.

Mitähän mahtoi kuolijainen tarkottaa?

"Tässä se on nyt aivan meidän kohdallamme", huusi Willy, "ja eikö
olekin paljon ihmisiä? Ja kaksi hevosta kuolijaista vetämässä --
muutamilla on vain yksi."

Uteliaisuus voitti väsymykseni; menin ikkunan luo, joka on tielle päin,
ja katsoin ulos. Mitä näinkään -- ruumissaaton! Silmänräpäyksessä olin
kuistilla, pojat niskasta kiinni; hetkeä myöhemmin kaksi pikku poikaa
makasi eteisen laattialla, ovi oli lukittuna, ja kaksi päättävää kättä
lepäsi kaksilla vastustelevilla huulilla.

Kun ruumissaatto oli onnellisesti sivuuttanut talon, päästin pojat
irti ja sain vaivan palkaksi kaksi pitkää ulvahdusta. Sitten kysyin
Willyltä, eikö hän hävennyt tuollaista puhetta, kun ruumissaatto oli
ohi kulkemassa.

"Se ei ollut ruumissaatto", sanoi hän. "Se oli vain kuolijainen, ja
kuolijaiset eivät voi kuulla mitään."

"Mutta ihmiset ajoneuvoissa voivat", sanoin.

"Mitäs siitä", sanoi hän, "he olivat niin iloiset, kun kuolijaisen
toinen puoli oli päässyt taivaaseen, etteivät he ollenkaan välittäneet
siitä, mitä minä sanoin. Kaikki ovat niin iloisia, kun kuolijaisten
toiset puolet pääsevät taivaaseen. Isä käski minun iloitse maan siitä,
että rakas, pikku Phillie on taivaassa, ja tietysti minä iloitsinkin,
mutta kyllä minä kauhean kernaasti tahtoisin häntä taasen nähdä."

"Minäkin tahtoitin kauhean kejnaatti nähdä Phillien", sanoi Toddy.
Minä suutelin Willyä ja riensin kirjastoon. Minun oli mahdotonta
juuri silloin neuvoa tai torua heitä. Yhdestä asiasta olin selvillä
-- siitä, että toivoisin sateen lakkaavan, niin että pojat voisivat
mennä ulos, ja minä hiukan voisin levätä ja hetkiseksi saada vapautta
vastuunalaisesta tehtävästäni. Mutta taivas näytti yhtä toivottomalta,
pojat olivat jo rappusilla ja minua rupesi tuskastuttamaan.



X LUKU.

Sadepäivä -- iltapäivä.


En voinut käsittää, millä huvittaa lapsia. Yhtäkkiä muistui mieleeni
eräs lapsuudenaikaisista mielitehtävistäni -- kuvien leikkaaminen
ja liimaaminen. Eräässä laatikossa Tomin kirjastossa oli suuri
joukko kuvilla varustettuja aikakauslehtiä. Tietysti Helena oli
aikonut sidottaa ne yhteen, mutta saatoinhan ostaa irtonumeroita
tilalle; ne maksoivat noin 10-12 shillingiä; kannatti toki maksaa
rauhasta sellainen hinta. Eräällä hyllyllä ullakolla muistin nähneeni
"Kauppalehden" liitteitä, jotka odottivat vain hetkeä, jolloin ne
tarpeettomina heitettäisiin pois, kirjaston pöydällä oli liimapullo
ja pojilla itsellään oli vanhat sakset. Viiden minuutin kuluttua olin
sijoittanut kaksi onnellista lasta kylpyhuoneen laattialle, opettanut
heitä leikkaamaan irti kuvia (jossa toimessa pian huomasin heidät yhtä
taitaviksi, kuin mitä itse olen) ja neuvonut heitä liimaamaan niitä
tilapäistä tarvetta varten valmistettuun kirjaan. Sitten läksin pois
muistutellen mielessäni kohtia Newman Hallin esitelmästä, joka kosketti
"työn arvoa." Miksi en ennen ollut neuvonut sisarenpojilleni mitään,
missä olisi ollut ajatuksille ja samalla hyppysille työtä. Kuka voisi
moittia pieniä, avuttomia olentoja kaikista ohjaamattomain ajatusten
äkillisistä ilmauksista. Eikö minulle lapsena sanottu satoja kertoja,
kun minut lähetettiin panemaan puita pinoon tai kitkemään siihen
puutarhan osaan, missä rikkaruoho runsaimpana rehotti:

    Laiskoille käsille tehtävää
    Kiusaaja kyllä keksii.

En tulisi koskaan enää nuhtelemaan lapsia, jos he ovat vallattomia, kun
ovat joutilaina.

Puolisen tuntia istuin kaikessa rauhassa kirjani ääressä. Silloin
rupesi minusta tuntumaan, ettei toinen sikaari olisi hullummaksi.
Mennessäni yläkertaan sitä noutamaan näin, että Willy oli laskenut
kylpyammeen vettä täyteen ja uitti siinä laivoja s.t.s. hiusharjoja.
Tämä tuntui minusta niin lievältä rikokselta, ettei se antanut aihetta
nuhteisiin; ja niin jatkoin matkaani häiritsemättä häntä ja aijoin
mennä omaan huoneeseeni. Mutta lähestyessäni sitä kuulin Toddyn äänen,
ja kun sisareni oli sanonut, että Toddyn yksinpuheluja kannatti kuulla,
pysähdyin oven taakse. Kuulin Toddyn hellällä äänellä sopottavan:

"Kat noin, kaunit jouva, kat noin. No, pikku poika, minä panen tinut
äititi viejeen, kun äidit niin mielellään pitävät pikku poikanta
lähellä. Ja tinä taat pikku titkon tuonne toitelle puolelle, kat noin.
No, pikku pojan ja tytön äiti, etkö tinä ole iloinen, enkö minä ole
hijveän kiltti, kun minä annan tinulle pikku lapteti noin lähelle?
Tinun täytyy tanoa 'kiitot Toddy -- tinä olet tievä, tuloinen pikku
hejja'."

Tirkistelin varovasti -- sitten astuin nopeasti huoneeseen. Vähään
aikaan en sanonut sanaakaan, sillä oli mahdotonta heti oikein
arvostella sitä, mitä näin odottamatta olin joutunut näkemään. Toddy
oli luonteeltaan edistystä harrastava -- ja jos kerran oli kaunista
kuvilla koristaa vanhoja kirjoja, miksei sitten tällä tavoin voisi
koristaa sellaista, joka on enemmän näkyvissä. Tällainen ei Toddyn
ajatusjuoksu mahtanut olla, mutta hänen toimintansa tuntui vahvistavan
tuollaista otaksumaa. Hän oli leikannut irti suuren joukon kuvia
ja liimannut ne huoneeni seinille. Tuo vaaleanpunaisella paperoitu
huone oli Helenan lempihuone. Jos Toddy olisi kuulunut johonkin
näyttelytoimikuntaan, ei hänen tapansa järjestää taideteoksia
varmaankaan olisi miellyttänyt toimikunnan varttuneimpia jäseniä. Mutta
hän oli liimannut kuvat aivan säännöllisesti, jokseenkin silmiensä
korkeudelle, ei ollut pitänyt toista taiteilijaa toista parempana
ja oli asettanut sekaisin muotokuvia, maisemia ja laatukuvia. Kun
hänen omaan huoneeseensa johtava ovi rikkoi sileän seinäpinnan, oli
hän selviytynyt siten, että oli sulkenut oven, antaen kuvasaattueen
kulkea poikki oven ali-osan. Kun kuva tipahti alas seinältä, jäi liima
uskollisesti jälelle loistaen siinä niin hartaasti. Ja kuitenkin
minuun koko tuo taiteellinen näytelmä vaikutti niin vähän, että kun
minä lopuksi olin koonnut kaikki voimani ja huusin "Toddy!" tuli se
sellaisella äänellä, että tuo toimekas taiteenharrastaja säpsähti ja
pudotti liimapullon alassuin matolle.

"Mitä äiti sanoo", kysyin.

Toddy katseli minua kasvoihin, ensin nolona, sitten kysyvästi, mutta
kun hän ei voinut lukea niiden ilmeestä vastausta ja kun hän ei
havainnut niissä ymmärtämystä, purskahti hän itkuun ja vastasi:

"En minä tiedä."

Aamiaiskellon ääni muutti Toddyn, tuon kyynelissä kylpevän kerubin taas
hyvin käytännölliseksi, toimekkaaksi pojaksi, joka huutaen: "Tule, tule
Willy", riensi alakertaan. Minä ajattelin pääni ympäri, millä keinoin
nopeimmin ja parhaiten saisin Toddyn vallattomuuden jäljet korjatuiksi.

Sisarenpoikieni kunniaksi täytyy minun myöntää, että he istuivat
yleensä verrattain hiljaa aterioiden aikana; epäilemättä he kyllä
halusivat käyttää kieliänsä molempiin tarkotuksiin, johon nuo
hyödylliset jäsenet ovat luodut, mutta he eivät ensinkään epäilleet,
kumman valita, nälän vaiko hiljaisuuden. Seurauksena oli suhteellisen
levollinen puolituntinen. Juuri kun aloin leikata melonia, Willy
katkaisi äänettömyyden huomauttamalla:

"Voi Harry eno, tänään emme ensinkään ole olleet pukkia katsomassa."

"Willy", sanoin, "heti aamiaisen jälkeen vien sinut sateensuojan
turvissa sinne, ja jos haluat, voit leikkiä pukin kanssa koko
iltapäivän."

"Voi kuinka hauskaa!" huudahti Willy. "Pukki parka se varmaankin luulee
etten minä siitä ensinkään pidä, kun minä en ole ollut tänään sitä
katsomassa. Pääsevätkö pukit kuoltuaan taivaaseen, Harry eno?"

"Pelkään pahasti, etteivät ne pääse."

"Voi sentään, sitten Phillie ei saa nähdä pukkiani. Olen siitä niin
kauheasti pahoillani", sanoi Willy.

"Mutta _minä_ voin nähdä pukkiti, Willy", sanoi Toddy.

"Sinä", sanoi Willy hyvin halveksivasti, "ethän sinä ole kuollut."

"Mutta jotkuthan minä kuolen, ja titten tinun paha pukkiti ei taa minua
ollenkaan nähdä -- mitähän te tiitä tuumaa."

Ja Toddy teki ankaran hyökkäyksen meloniviipaletta vastaan, joka oli
melkein yhtä suuri kuin hän itse.

Aamiaisen jälkeen Toddy lähetettiin huoneeseensa nukkumaan päiväuntansa
ja minä kannoin Willyn selässäni talliin. Annoin Mikelle dollarin ja
pyysin häntä pitämään Willyä silmällä, ettei hän pääsisi ärsyttämään
pukkia, niin että tämä häntä pökkäisi tai ettei hän tulisi teljetyksi
talliin. Sitten minä heittäydyin jälleen mukavasti nojatuoliin
itsekseni ihmetellen, oliko todellakin vain puoli päivää kulunut siitä,
kun minä ja maailman suloisin nainen olimme olleet niin onnellisina
yhdessä. Kuinka paljon onnellisempi olisinkaan, kun hänet ensikerran
tapaisin! Sadepäivän kaikki vastukset tuoreessa muistissa tuntuisi
iloni vain syvemmältä ja suuremmalta. Uneksin muutaman hetken silmät
avoinna, sitten ne tietämättäni sulkeutuivat. En tiedä, mikä toi
mieleeni haaksirikkokohtauksen "David Copperfield" näytelmästä,
mutta siinä se vain oli ilmielävänä edessäni. Olin istuvinani
teatteri-aitiossa ja olin olevinani hyvin huvitettu näkemästäni.
Mutta minusta tuntui, että ukkosen äänessä oli vähemmän kaikua ja
enemmän jotakin puun kolinan tapaista, kuin mitä onnistuneelle
teatteri-ukkoselle on luvallista. Se henkinen ponnistus, jonka tuo
ukkosen miettiminen aiheutti, häiritsi untani. Kun jo olin täysin
hereillä, ei tuo kurjalta kaikuva ukkonen sittenkään laannut;
päinvastoin se tuntui käyvän yhä äänekkäämmäksi ja yhä toivottomammaksi
koettaessaan jäljitellä luonnollista ukkosta. Mikähän tuo ääni
mahtoi olla? Kun astuin ovesta kuistille kuului ääni suoraan pääni
päältä. Juoksin käytävää alas ruohokentälle, katsoin ylös, ja näin
nuoremman sisarenpojistani kävellä tömistelevän edes takaisin kuistin
peltikatolla; vanhaa, rikkonaista päivänvarjoa hän piti yllään. Minä
kivahdin:

"Mene sisään. Toddy -- heti paikalla!"

Toddy säikähti ääneni kaikua niin, että kadotti tasapainonsa, kaatui
ja alkoi kieriä alaspäin. Samalla hän alkoi huutaa. Minä juoksin
lähemmäksi ottaakseni hänet vastaan, kun hän putoaisi, mutta rännin
ulommainen reuna oli niin korkea, että se esti häntä liukumasta
edelleen. Silti ei hän lakannut parkumasta.

"Toddy", minä huusin, "makaa aivan hiljaa kunnes eno pääsee sinne sinun
luoksesi. Kuuletko?"

"Kyllä, mutta en minä tahdo maata hiljaa", tuli vastaus katolta. "Minä
en voi täällä nähdä muuta kuin pilviä ja tadetta."

"Makaa hiljaa", toistin, "tai minä annan sinulle selkäsaunan." Sitten
kiiruhdin rappusia ylös, riisuin kenkäni, ryömin ulos ja pelastin
Toddyn sekä ravistelin häntä perinpohjaisesti.

"Minä vain olin olevinani äiti ja kuljin ulkona tateentuoja ylhäällä",
selitti Toddy.

Pistin hänet vuoteeseen ja läksin. Oli ilmeistä, ettei järki, uhkaukset
eivätkä uhkaavat vaarat voineet estää tuota kauheaa lasta tekemästä,
mitä hän milloinkin keksi. Mitä muita keinoja voisi enää keksiä. Vaikka
en olekaan niin uskonnollismielinen kuin mitä minun hyvä äitini ehkä
olisi toivonut, arvelin eikö rukous viimeisenä apukeinona auttaisi.
Pojan takia ja rauhani tähden olisin ilomielellä lukenut vaikka koko
Rukouskirjan lävitse. Tuskinpa olisin sitä silloin kuitenkaan voinut
tehdä, sillä Mike anoi keittiön ovella puheillepääsyä ja kertoi, että
Willy oli antanut vaunusienen pukille, pistänyt kourallisen kauroja
pumpun putkeen, vetänyt jouhia mustan tamman hännästä, ja piirustellut
terävällä naulalla kuvia kiiltomaalilla maalattuihin vaunuihin. Willy
ei vastustellut, oli vain hyvin surkean näköinen ja selitti, ettei
hän koskaan voinut pitää hauskaa ilman että joku siitä pahastui --
ja hän toivoi, ettei maailmassa olisi ketään muita ihmisiä kuin
posetiivinsoittajia ja makeiskauppiaita. Hän seurasi minua sisään,
viskautui tuolille, kasvoillaan samanlainen ilme, kuin mitä olen
kuvitellut että Byronilla oli ennenkuin hän oli kyllin vanha ollakseen
ylimielinen, ja huudahti:

"En minä voi ymmärtää, miksi pikku poikia on olemassa, kun ne eivät voi
olla kenellekään mieliksi eikä heidän anneta tehdä, mitä he tahtovat.
Minä olen ihan varma siitä, että kun minä tulen taivaaseen, ei Jumala
ole minulle niin paha kuin Mike -- ja muutamat muut ihmiset. Minä
toivon, että minä kuolisin ja minut heti haudattaisiin -- minut ja
pukki -- ja minä pääsisin taivaaseen, jossa meitä ei toruttaisi."

Pikku poika parka! Ensin nauroin itsekseni hänen käsitykselleen
taivaasta ja sitten jäin miettimään oliko omani siitä hyvin eroava
ja enemmän kunnioitusta herättävä. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa
syventyä hurskaisiin ajatuksiin. Willy oli läpimärkä, kengät kastuneet
ja hänellä oli jo yskän alkua. Vein hänet omaan huoneeseensa ja
muutin hänelle vaatteet ajatellen koko ajan sitä tehdessäni kuinkahan
suuressa määrin samanlaiset velvollisuudet, joita minun isäni sai minun
suhteeni täyttää, mahtoivat lyhentää hänen elämäänsä, ja kuinka hän oli
voinut elää niin kauvan, kun hänellä oli sellainen poika, kuin mitä
minä olin. Ajatus, että minä nyt jossakin määrin sovitin nuoruuden
syntejäni, oli niin vallannut minut, että en heti huomannut Toddyn
hävinneen. Kun minulle täysin selvisi, ettei nuorempi sisarenpojistani
ollut vuoteessa, jonne hänet olin pistänyt, läksin häntä etsimään. En
löytänyt häntä sisältä huoneista, mutta kuullessani eräästä valoisasta,
pitkästä säilytyshuoneesta hiljaista sopertelua katsahdin sisälle
ja näin Toddyn istuvan laattialla syömässä juustoa hiirenloukusta.
Kenkieni narahtaminen ilmaisi minut, ja Toddy selitti pystyyn hypähtäen:

"En minä ollenkaan tatuttanut pikku hiijtä. Minä päättin ten ijti ja te
juokti tiehentä."

Ja yhäti vain satoi. Voi, jospa tulisi edes tunninkin auringonpaiste,
niin että maa vähän kuivaisi, ja lapset voisivat leikkiä häiritsemättä
toisia ihmisiä! Mutta sitä ei tullut; hitaasti laulujen, satujen ja
tilapäisen eläinnäyttelyn avulla, jossa minä esitin kaikkia eläimiä,
lukuunottamatta kamelikurkea ja vyötiäistä, läheni iltapäivä monien
riitojen jälkeen loppuaan ja minun sydämeni tuntui verkalleen
kevenevän. Vain tunti tai pari lisäksi ja lapset olisivat yöpuulla,
ja sitten minä voisin rajattomassa määrässä nauttia muutamista
rauhallisista tunneista, jotka saisin viettää aivan itsekseni. Nyt he
näyttivät voivan olla kiltisti. He olivat väsyneet ja nälissään ja
heittäytyivät laattialle makaamaan odottaessaan päivällistä. Käytin
hyväkseni tilaisuutta ja palasin kirjani luo, mutta tuskin olin
lukenut sivuakaan, kun jo kuului yht'aikaa kolinaa ja huutoa, Riensin
ruokahuoneeseen. Laattialla makasi Toddy sekä suuri joukko vateja,
lampaanpaistia, perunoita, pinaattia, voiastia sisältöineen sekä muita
haaksirikon kärsineitä ruokia. Yksi asia oli aivan selvä: Toddy oli
saanut liemiastian polttavan kuuman sisällön käsivarrelleen, enkä
tietänyt, kuinka pahasti tuo lapsi parka oli korventunut. Nopeasti
repäisin hänen hihansa auki ranteesta aina olkapäähän asti ja näin,
että iho oli aivan tulipunainen. Silloin muistui mieleeni, kuinka äiti
tavallisesti oli lääkinnyt palovammoja, ja minä kaadoin koko vadillisen
perunasosetta puhtaaseen nenäliinaan ja kiersin tämän kääreeksi Toddyn
käsivarren ympäri. Sitten pyysin selitystä.

"Ojentin vain käteni ottaakteni leivän palan", nyyhkytti Toddy, "titte
paha pöytä jupeti vitkaamaan kaikki tavajat minun päälleni ja koliti
niin kovatti."

Epäilemättä hän puhui totta, oman käsityskykynsä mukaan, mutta pikku
poikain paha tapa on kurottautua pöytien ylitse, etenkin kun heidän
äitinsä itsepintaisesti käyttävät vanhanaikaisia kokoonlaskettavia
perintöpöytiä. Minä tuomitsin Toddyn menemään omaan huoneeseensa
päivällisettä miettimään, mitä hän oli tehnyt. Willyn kanssa kahden
söimme kaikessa rauhassa päivällisen Toddyn aiheuttaman hävityksen
keskellä, sitten menin yläkertaan katsomaan, oliko rikoksentekijä
katunut. Noin päältä katsoen oli vaikea sanoa oliko hän katunut
vai ei, sillä näin vain hänen selkänsä, kun hän nenä ikkunaruutua
vasten litistyneenä katseli ulos, mutta saatoin nähdä, että kääre oli
tipotiessään.

"Missä on se, mitä eno pani käsivarrellesi, Toddy?" minä kysyin.

"Töin ten tuuhuni", sanoi tuo suora nuorukainen.

"Söitkö nenäliinan myöskin?"

"En, minä heitin ten juman nenäliinan ikkunatta ulot, en minä tahdo
likaitia, vanhoja nenäliinoja tievään huoneeteeni."

Olin niin iloinen huomatessani, että hänen palovammansa oli ollut
lievä, että annoin anteeksi nenäliinaani kohdanneen solvauksen. Käskin
Willyn tulemaan ylös, niin että heti saisin molemmat pojat vuoteeseen,
ja vihdoin vapautuisin orjuudestani, jota oli kestänyt koko pitkän
päivän. Mutta se ei ollut niinkään helppoa. Tietysti lankoni, Tom
Lawrence, tietää paremmin kuin kukaan muu lastensa tarpeet, mutta
minä en tule opettamaan lapsiani käyttämään siinä määrin hyväkseen
vanhempien hyväntahtoisuutta. Heidän ohjelmansa käsitti satuja, laulua,
opettavaa keskustelua, telmimistä, lanttien lahjoittamista ja niiden
pistämistä pitkien väliaikojen jälkeen läkkisiin säästölaatikkoihin,
jota seurasi korvia särkevä molempien laatikkojen kalisteleminen,
sitten tuli rukoilla iltarukous, eikä se saanutkaan olla mikään
tavallinen rukous; sitten pojat toimittivat oman hartautensa, jonka
jälkeen minun sallittiin lähteä, kun ensin oli molemmin puolin
toivotettu "Jumala siunatkoon sinua." Kun tänä iltana läksin heidän
huoneestansa, heidän viattomien siunaustensa minua seuratessa, sai
jonkunlainen päivän tapausten aiheuttama henkilökohtaisen heikkouden
tunne minut hartaasti vastaamaan "amen."

Te äidit, joilla on poikia, vastaanottakaa kunnioitukseni ja
arvonantoni, jota en sanoin kykene ilmaisemaan -- ihmettelyni, jonka
vertaista maailman suurteotkaan eivät ole minussa voineet herättää
-- ihailuni, joka on niin vakava ja nöyrä kuin katolilaisen Pyhän
Neitsyen palvominen. Yhden ainoan päivän aikana olen minä, voimakas
mies, jolla ei ole mitään muutakaan ajateltavaa, käynyt henkisesti ja
ruumiillisesti raihnaiseksi, vain siksi, että minun piti huolehtia
kahdesta pojasta, jotka eivät ole ylenmäärin vallattomia tahi häijyjä.
Ja teillä, vain taivas tietää, kuinka se on mahdollista, on viikot,
kuukaudet, vuodet, niin, vieläpä ihmis-ikä läpeensä samanlaisia
kokemuksia ja niiden lisäksi taloushuolten taakka, sairautta ja
väsymystä, surua ja tuskaa, joka särkee sydämenne kuin Pyhän Äidin
ennen muinoin. Nuoren miehen, voimakasrakenteisenkin, kestävyys on
teihin verraten vain heikkoutta. Salaisuus, joka piilee hermoissanne,
heikkoudessaankin ihmeteltävissä, on suuremmoinen kuin tuulten voima.
Teillä on useimmin tilaisuus osoittaa lujuutta kuin kuuluisammallakaan
valtiomiehellä, teidän uljuutenne vähäksyen naurahtaa taistelutannerten
urhoollisuudelle. Te olette saaneet valtioviisaudessa sellaista
opetusta, jota ei kuuluisinkaan hovi voi tarjota. Sanovatko
pilkkaajat, että te ette voi pitää hallitusohjia käsissänne? Helpompi
on hallita raakalaisjoukkoa kuin olla itsevaltiaana teidän pienessä
kuningaskunnassanne. Verrattuna miesten toimiin, ovat erehdyksennekin
täynnä kunniaa. Olkoot puutteenne mitkä tahansa, teidän suuri,
salainen, saavuttamaton voimanne nostaa teidät kunniapaikalle sotilaan,
lainlaatijan ja papin yläpuolelle.



XI LUKU.

Auringonpaistetta.


Edellä oleva yksinpuhelu askarteli mielessäni maatessani vuoteellani,
jonne olin heittäytynyt palattuani lasten huoneesta. Senjälkeen olin
aivan mahdoton kaikkiin henkisiin ponnistuksiin seuraavaan aamuun
asti, jolloin herättyäni huomasin nukkuneeni vuoteellani, jonne olin
viskautunut, lähes kaksitoista tuntia poikkipäin epämukavassa asennossa
ja riisuutumatta. Seuraava vaikutus, jonka sain, oli, että paksu
kirje oli pistetty oven alitse huoneeseen. Olikohan mahdollista, että
rakkaani? -- nopeasti sieppasin kirjeen laattialta ja näin että se oli
sisareni käsialaa ja että se oli paljoa paksumpi kuin niillä kukaan
naishenkilö oli minua ennen onnellistuttanut. Avasin sen. Silloin siitä
putosi joku toinen paperi, joka tietystikin oli luettelo siitä, mitä
minun hyväntahtoisesti tulisi heille lähettää. Kirje kuului seuraavasti:

    "Heinäkuun 1 p:nä 1875.

    Rakas vanha veikko!

    Nytpä haluaisin sinua oikein sisarellisen sydämellisesti
    syleillä. Minä en voi uskoa sitä ja kuitenkin minä olen aivan
    haltioissani. On liian ihmeellistä ajatella, että sinä,
    maltillinen, käytännöllinen, epärunollinen veikkoni olet saanut
    tuon tytöistä parhaimman, joka on hyljännyt niin monta edullista
    naimatarjousta. Mutta kun oikein ajattelen, olette te kerrassaan
    sopivat toisillenne. Haluaisin sanoa, että sitä olen aina niin
    tahtonutkin ja että kutsuin sinut Hillcrestiin saadakseni sen
    aikaan; mutta tuollaisen väitteen paha puoli on se, ettei sitä
    kukaan usko. Sinulla oli aina tapana tehdä kaikki, mikä sinua
    miellytti, ja mitä ei kukaan koskaan olisi tahtonut sinun
    tekevän, mutta nyt olet itsesikin voittanut.

    Ja ajatteles, että pikku lemmikkini ovat näytelleet tärkeää osaa
    tässä asiassa! Tästä otan minä kiitoksen ja kunnian, sillä jos ei
    minua olisi ollut olemassa, kuka olisi auttanut sinua, herraseni?
    Toivon, että muistat heitä molempia kauniilla lahjoilla ensi
    jouluna.

    En usko, että teen itseni syypääksi luottamuksen
    väärinkäyttämiseen, jos lähetän sinulle myötäseuraavan kirjeen,
    jonka juuri sain tulevalta kälyltäni. Se kertoo sinulle,
    mikä on ollut syynä menestykseesi, jota et sinä miehisellä
    mielikuvituksellasi voi ensinkään aavistaa ja se kertoo sinulle
    myöskin nuoren naisen luonnollisesta ensi pelosta tällaisessa
    tapauksessa, pelosta, jonka tiedän sinun vilpittömin, rehellisin
    mielin kiiruhtavan karkottamaan. Koska olet mies ja kaikesta
    päättäen liian tyhmä lukeaksesi, mitä on kirjoitettu rivien
    väliin, katson parhaaksi sanoa sinulle suoraan Alicen pelkäävän
    jonkun voivan luulla, että häneltä puuttuu tarpeellista malttia
    ja itsekunnioitusta, kun hän antautui niin helposti. En tarvinne
    sinulle sanoa, ettei kenelläkään naisella maailmassa ole sitä
    suuremmassa määrin kuin Alicella.

    Jumala siunatkoon sinua, vanha, rakas Harryni -- oletpa toden
    totta onnellisin mies maailmassa. Minun täytyy kiiruhtaa
    kotiin nähdäkseni teidät molemmat omin silmin ja oppiakseni
    uskomaan, että kaikki tämä ihmeellinen, tämä ihana, todellakin
    on tapahtunut. Anna Alicelle puolestani sisaren suutelo (jos
    osaat antaa muuta kuin yhdenlaatuisia) ja anna enkeleilleni sata
    kummallekin äidin puolesta, joka niin halajaa heitä nähdä.

    Monet terveiset ja onnittelut

                                               Helenalta."

Toinen kirje, jonka avasin jonkunlaisella kunnioituksella ja vielä
suuremmalla riemulla, kuului:

    "Hillcrestissä, kesäkuun 29 p:nä 1875.

    Rakas Helena-ystäväni!

    Jotakin on tapahtunut, ja minä olen niin onnellinen, mutta
    samalla aika lailla huolissani, ja koska sinä olet yksi niitä,
    joita asia lähinnä koskee, avaan sinulle mahdollisimman pian
    sydämen. Harry-veljesi tarkotan -- kertoo sinulle asiasta aivan
    pian, jollei hän ole sitä jo tehnytkin, ja minä kiiruhdan
    juhlallisesti vakuuttamaan sinulle, ettei minulla ollut
    vähäisintäkään aavistusta siitä, että näin tulisi käymään ja
    etten minä ole millään tavalla osallinen asioiden menoon.

    Olen aina pitänyt veljeäsi erinomaisena miehenä, enkä ole
    koskaan peljännyt lausua mielipidettäni hänestä, jos vain ei
    ollut muita kuin tyttöjä läsnä. Mutta täällä maalla olen oppinut
    häntä ihailemaan entistä enemmän. Myönnän, ettei hän koskaan
    tahallaan tehnyt mitään esiintyäkseen edukseen: ja päättäen
    siitä, minkälaisena minä hänet saatoin nähdä on hän varmasti
    merkillisin olento, mistä milloinkaan olen kuullut. Sinun lapsesi
    ovat enkeleitä -- olethan sen itse minulle sanonut, ja onhan
    se minulle itsellenikin jo selvinnyt, mutta eivät he ensinkään
    yritä sääliä enonsa ulkonäköä. En tahdo koettaa paperilla kuvata,
    minkä näköinen tuo onneton mies toisinaan on ollut, pelosta, että
    hän jonakin kauniina päivänä näkee sen ja loukkaantuu. Mutta
    hän näyttää olevan aina kärsivällinen ja pitävän heistä paljon,
    ja minä olen ollut sitä mieltä, että mies, joka saattaa olla
    niin hyvä noille ajattelemattomille ja järjettömille lapsille,
    mahtanee olla erinomaisen hellä rakastamallensa naiselle. Mutta
    minulla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta siitä, että minä
    olisin tuo onnellinen nainen. Viimein se päivä koitti, mutta
    minä elin autuaassa tietämättömyydessä siitä, mitä tulisi
    tapahtumaan. Sinun pieni Charleysi satutti itsensä ja pyysi
    pyytämällä, että Harry-veljesi laulaisi hänelle erään lystikkään
    laulun, ja ajatteles, vielä lisäksi, juuri kun tuo nuori mies
    mitä rakastettavimmalla tavalla seurusteli suuren naisjoukon
    kanssa! Jospa olisit nähnyt hänen kasvonsa! -- se oli todellakin
    aivan lystikästä siksi kunnes hän oli voittanut suuttumuksensa
    ja alkoi todellakin sääliä pikku poikaa -- silloin hänessä
    näytti yht'äkkiä olevan vain pelkkää sydäntä ja hellyyttä,
    ja minä toivoin toden teolla, että tulisi hetki, jolloin ei
    sovinnaisuussääntöjä tarvitsisi noudattaa ja minä voisin
    sanoa hänelle, että hän on suorastaan miehen esikuva. Sitten
    nuorempasi leikitellessään kaatoi liemilautasen puvulleni (älä
    ole huolissasi -- se oli vain pesukelpoista muslimia). Tietysti
    minun täytyi vaihtaa puku. ja mennessäni huoneeseeni onnellinen
    ajatus pälkähti päähäni: pukeudun niin perinpohjin, etten ehdi
    valmiiksi ajoissa yhtyäkseni toisiin naisiin, jotka lähtevät
    tavalliselle iltakävelylleen. Täten olisi minulla mahdollisuus
    yksin anastaa mies puoleksi tunniksi, ehkä enemmäksikin --
    mahdollisuus, joka, kiitos olkoon miesten, jotka eivät tule
    Hillcrestiin, ei ole tänä kesänä tullut yhdenkään naisen osaksi.
    Joka kerran, kun tirkistelin kierrekaihtimien raosta nähdäkseni,
    olivatko toiset tytöt jo lähteneet, voin nähdä hänet väsymättä
    huolehtivan noista kahdesta lapsesta ikäänkuin hän olisi ollut
    heidän äitinsä -- ja hän oli niin hyvän näköinen. Hän näkyi
    ihastuvan minut nähdessään ja sellaisen miehen salainen tunnustus
    tuntui minusta hyvin suuriarvoiselta; kaikki mitä hän sanoi
    tuntui minusta arvokkaammalta, kuin jos joku toinen mies, joka
    ei ole niin hyvä, olisi sen sanonut. Yht'äkkiä vanhempi poikasi
    halusi kiihkeästi kertoa mihin johtopäätökseen hän ja hänen
    enonsa olivat tulleet eräässä keskustelussa, ja seuraus oli,
    että Harry kosi; hän ei ollut ensinkään haaveellinen, mutta tosi
    miehekäs ja suorasukainen. Minä olin niin hämmennyksissäni,
    etten tiennyt, mitä sanoa. Sitten tuo rohkea poika suuteli minua
    ja minä kävin yhä enemmän hämilleni. Jos olisin tiennyt hänen
    tunteistaan etukäteen, olisin voinut valmistautua käyttäytymään
    maltillisemmin; mutta voi Helena! Olen niin iloinen, etten
    tiennyt. Olisin maailman onnellisin ihminen, jollen pelkäisi,
    että sinä ja miehesi mahdollisesti ajattelette, että olen
    antautunut liian nopeasti. Mitä toisiin ihmisiin tulee, pidämme
    huolta siitä, etteivät he vielä kuukausiin saa vihiä asiasta.
    Kirjoita, etten ansaitse moitteita ja anna minun uskoa, että otat
    minut sisareksesi, sillä minä en voi luopua Harryst jonkun toisen
    hyväksi, jonka sinä mahdollisesti olet hänelle valinnut.

    Todellinen ystäväsi

                                           Alice Mayton."

Voiko löytyä ihanampaa aamutervehdystä? Kaikki poikamaisuus, mikä
minussa vielä oli, tuntui äkkiä pulpahtavan esiin ja sen sijaan,
että olisin puhunut ja käyttäytynyt siivosti, kuten romaanisankarit
tällaisissa tapauksissa, huusin: "Eläköön!" ja riensin hyppien lasten
huoneeseen sellaisella kyydillä, että Willy hypähti istualleen
vuoteessaan ja katseli minua nuhtelevin silmin. Toddy taas purskahti
iloiseen nauruun ja yhtyi vapaaehtoisesti tanssiini. Silloin huomasin,
että sade oli tauvonnut ja aurinko paistoi. Voisinhan hakea Alicea
jälleen ajelemaan, lapset saattaisivat sen aikaa pitää huolta
itsestään. Yht'äkkiä selvisi minulle suureksi surukseni, että lomani
oli loppumaisillaan, ja halusin kiihkeästi tietää kuinka pitkäksi aikaa
Alice vielä jäisi Hillcrestiin. Olisihan kauheata toivoa, että hän
tulisi kaupunkiin ennen elokuun loppua, mutta kyllä minä kuitenkin --

"Harry eno", sanoi Willy, "isä sanoo, ettei ole kaunista istuutua
mietiskelemään aamuisin, ennenkuin tukka on harjattu -- niin hän sanoo
_minulle_."

"Anteeksi Willy," sanoin hypähtäen ylös hämmennyksissäni; "ajattelin
erästä hyvin tärkeää asiaa."

"Minunko pukkiani?"

"En, en tietenkään. Älä nyt hulluttele, Willy."

"Mutta minä ajattelen sitä hyvin usein, eikä se minusta ole ollenkaan
hullua. Minä toivon, että se pääsee kuoltuaan taivaaseen. Onko
enkeleillä pukin vetämiä rattaita, Harry eno?"

"Ei, rakas poikani -- ne voivat liikkua ilman rattaita."

"Kun minä menen taivaateen", sanoi Toddy kohottautuen vuoteessaan,
"niin minulla on paljon pukin-jattaita ja minä vien kaikki enkelit ulot
ajelemaan."

Päättäessäni pukeutumiseni minua kestittiin monilla muillakin
ennustuksilla ja kuvauksilla taivaasta, ja minä kiiruhdin ulkosalle
saadakseni mahdollisuuden ajatella häiriintymättä. Kulkiessani
kanatarhan ohi näin ajatuksiinsa vaipuneen kilpikonnan. Otin sen
ylös ja huusin poikia. Samalla pidin elukkaa niin korkealla, että he
saattaisivat sen nähdä. Kierrekaihtimet lensivät ylös ja yhteinen,
joskaan ei aivan sointuva: "Oh!" tervehti minua.

"Mistä sinä sen löysit, Harry eno?" kysyi Willy.

"Tuolta alhaalta kanatarhan luota."

Willyn silmät suurenivat, hän näytti hetkeksi vaipuvan mietteisiin,
sitten hän huudahti:

"En voi ymmärtää, kuinka kanat voivat munia noin suuria tavaroita --
pistä se hattuusi siksi kun minä ehdin sinne, pistätkö?"

Asetin kilpikonnan Willyn työntökärryihin ja tein kierroksen
kukkalavojen lomitse. Kukat, joita aina olin kiihkeästi ihaillut,
näyttivät äkkiä saaneen uutta suloa ja uutta voimaa; ne suorastaan
pakottivat minut, vakavan käytännönmiehen, kokeilemaan runoseppänä.
Kiusaus oli liian suuri voidakseni vastustaa sitä, jos kohta minun
onkin myönnettävä, että tulos oli säälittävän heikko.

    "Niin loistava kuin ruusu kaunoisin
    Haaveissa runoniekan helottava.
    Niin puhtoinen kuin lilja valkoisin,
    Kuin kaino orvokki
    Tai sulo kaunokki
    Kuin aamun kastehelmi kimaltava,
    Mi kätköön suudelmaa käy auringon
    Ah, niin on hänkin, Alice, verraton
    Tuo oma, armas tyttö suloisin".

Rangaistessani lukijaa tällä runokatkelmalla ymmärrän kyllä, ettei hän
voi löytää siinä mitään ansiota; lainasin sen tähän vain siksi, että
myöhäisemmät kokeeni ymmärrettäisiin paremmin. Kun olin sommitellut nuo
kurjat säkeet, huomasin, ettei minulla ollut ei kynää eikä paperia,
joiden avulla säilyttää, ne muistissa. Pitäisikö tämän ensimäisen
omatekoisen runoni joutua häviöön? Ei koskaan!

Ennenkin olin ymmärtänyt, miten välttämätöntä on kyetä säilyttämään
mielessään sanoja vain muistin avulla. Siksipä kertasinkin naurettavat
säkeeni yhä uudelleen, kunnes paljon puhuva tunne, jonka sulottomana
ilmauksena ne olivat, innostutti minut säestämään elein lukuani.
Kuusi -- kahdeksan -- kymmenen -- kaksitoista -- kaksikymmentä kertaa
kertasin säkeet, kerta kerralta yhä enemmän liikutettuna ja yhä
kiihkeämmin. Silloin hiljainen ääni aivan vieressäni huomautti:

"Hajji eno, tinä teet aivan kuin tinä olitit uimatta."

Kääntyessäni näin sisarenpoikani Toddyn -- minulla ei ollut
aavistustakaan, miten kauvan hän oli ollut takanani. Hän katsoi minua
vakavasti silmiin ja sanoi:

"Tinä olet aivan tulipunainen katvoiltati."

"Menkäämme aamiaiselle, Toddy", sanoin ääneen hiljaa itsekseni
ihmetellen kuinka kehittynyt huomiokyky Tomin pojilla näytti olevan.

Heti aamiaisen jälkeen lähetin Miken viemään Alicelle kirjelipun, jossa
ilmoitin, että minulle tuottaisi suurta iloa, jos hän läksisi kanssani
iltapäivällä ajelemaan koskille, ja että tulisin hakemaan häntä kello
kahdelta. Sitten antauduin poikien käytettäväksi koko aamupäiväksi,
mutta samalla annoin poikien ymmärtää, ettei heidän tarvinnut
toivoakaan näkevänsä minua aamiaisesta päivällisiin. Ensiksi minut
määrättiin valjastamaan pukki, jota käskyä tottelinkin, ja sen jälkeen
katselin, kuinka tuo vakavan näköinen eläin veti sisarenpoikiani
ajotietä edes takaisin. Se oli niin siivon näköinen, kuin jos sillä
ei olisi aikomustakaan lähteä juosta nelistämään, jos vain kääntäisin
sille selkäni. Kärryn pyörät pitivät niin hirvittävää ääntä, etten
semmoista ole koskaan kuullut minkään pyöränakselin synnyttävän.
Siksi pyysinkin poikia astumaan maahan rattailta ja sain heidät
suostumaan siihen, että vähäksi aikaa riisuisin pukin valjaista, että
saisin voidella pyörien akselit. Puolen tunnin likainen työ, nuorten
neuvoillaan minua avustaessa, riitti työn kunnolliseen suorittamiseen;
sitten pistin sarvipään aisoihin. Willy heilautti piiskaa ja kärryt
läksivät kitisemättä vierimään. Silloin Toddy alkoi katkerasti itkeä.

"Käjjyt ovat aivan jikki; jattaat eivät enää ollenkaan laula." Willy
huomautti:

"Minusta kärryjen äänessä on jotain niin surullista, eikö sinustakin,
Harry eno?"

"Harry eno", kysyi Willy vähän myöhemmin aamupäivällä, "tiedätkö kuinka
ukkonen syntyy?"

"Kyllä, Willy -- kun kaksi pilveä törmää yhteen syntyy siitä kova
jyrinä, jota kutsutaan ukkoseksi?"

"Ei se ole ollenkaan sitä", sanoi Willy. "Kun ukkonen eilen jyrisi, oli
se siksi että Jumala ajoi pilvissä ja Hänen vaununsa pitivät hirveää
melua, ja se oli ukkonen se."

"En minä ollenkaan pidä pahatta ukkotetta", sanoi Toddy. "Te menee
meidän kellajiin ja tekee kaiken maidon happamekti -- Maggie sanoo
niin. Ja tilloin minä en taa kaunitta, valkeaa teetä aamiaitekti."

"Minusta pitäisi sinun pitää siitä, kun Jumala ajaa, ja kaikki enkelit
juoksevat Hänen jäljissään", sanoi Willy, "vaikkakin se tekee maidon
happameksi. Ja ukkosen jyrähdys on niin äärettömän kaunis."

"Kuinka sinä voit sen nähdä, Willy?" kysyin.

"Etkö sinä tiedä, milloin ukkonen jyrähtää, ja sitten sinä näet
hirveän kirkkaan paikan taivaalla? -- siellä Jumalan vaunut jysähtävät
kauheasti jotakin vastaan, ja taivaan laattiaan tulee pieniä rakosia,
josta me voimme nähdä suoraan sinne sisälle."

"En usko, poikaseni -- en usko, että ne ovat rakoja taivaassa, jotka
niin kirkkaasti loistavat -- se on eräänlainen tuli, jonka Jumala
sytyttää pilvissä. Saat tietää siitä enemmän, kun tulet suuremmaksi."

"Minusta on hyvin surullista, ettei se olekaan muuta kuin tulta.
Osaatko sinä tätä hauskaa laulua, jota isä laulaa:

    "Ukkosen jylinä, salaman leimaus
    Laulavat Luojalle kunniaa.

"Minä en oikein ymmärrä, mitä se tarkottaa, mutta minusta se on niin
kaunis, eikö sinustakin?"

Kyllähän minä tunsin tuon vanhan laulun; olin kuullut neekerien sitä
laulavan ollessani tuskin Willyä vanhempi, ja se vaikutti minuun
samalla tavalla, kuin mitä se nyt näkyi vaikuttaneen Willyyn. Siunasin
hänen herttaista, nuorta sydäntänsä ja sieppasin hänet syliini. Silloin
hän heti taas muuttui läpeensä pojaksi.

"Harry eno", hän huudahti, "ryömippäs käsilläsi ja polvillasi ja leiki
hevosta; minä ratsastan selässäsi."

"Ei kiitoksia, Willy, ei täällä liassa."

"No, leikitään sitten eläinnäyttelyä, ja sinä esität kaikkia eläimiä."

Tähän ehdotukseen minä suostuin, ja sittenkun olimme piilottautuneet
talon kaukaisimpaan kolkkaan, niin ettei kukaan voinut tietää, kuka
rauhanrikkoja oli syypää hirveään meluun, alkoi näyttely. Esitin
vuoroin karhua, jalopeuraa, seebraa, norsua, erilajisia koiria ja
kissaa. Esittäessäni viimemainittua eläintä Toddy avusti minua
matkimalla sen ääntä.

"Miauu, miauu", sanoi hän, "niin tanoo kitta, kun te putoaa kaivoon."

"Sen hän totta totisesti tietää", tokasi Mike, joka omin lupinsa oli
asettunut vapaapaikalle eläinnäytteessä, innokkaasti ottaen osaa
jokaista esitystä seuraaviin kättentaputuksiin. "Voitteko uskoa,
Harry herra, että tuo pahuuksen poika meni pelkässä yöpaidassaan
eräänä aamuna ulos 'isosta' ovesta ennen auringon-nousua ja meni
tohtorin puolelle ja otti sieltä kissanpoikasen, joka makasi keittiön
kynnysalusmatolla, ja heitti sen kaivoon. Tohtori itse ei ollut
kotona, mutta rouva näki hänet, ja hän oli niin hyväsydäminen, että
hän kiiruhti ulos ja heitti kaivoon laudankappaleita, joilla pikku
elukkaparka voi seistä. Sitten hän laski korin nuorassa kaivoon ja
kun hän sai pienen kissapahasen ylös kaivosta, oli eläin rukka niin
heikko, että tupertui nurmikolle. Ja kaivon puhdistaminen maksoi herra
Lawrencelle ainakin kolmekymmentä dollaria."

"Niin", sanoi Toddy, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut Miken
kertomusta, "ja kittanpoika tanoi 'Miauu miauu!', kun te meni alat
kaivoon. Ja tohtojin täti tanoi: 'Paha poika -- mene kotiin, älä enää
kotkaan tule minun talooni', niin hän tanoi minulle. Ole nyt vielä joku
eläin, Hajji eno. Etkö voi olla valatkala?"

"Valaskalat eivät ollenkaan ääntele, Toddy. Ne loiskuttavat vain
vedessä."

"Hyppää titten vetialtaateen ja loitkuttele tiinä."



XII LUKU.

Runoni.


Keskipäivällä on Toddyn aika nukkua päiväunensa. Willyllä ei ollut
ketään leikkitoveria, sillä tohtorin pikku tyttökin oli sairas. Hän
seurasi minua niin äänettömänä ja ikävystyneen näköisenä, että tunsin
velvollisuuteni olevan ottaa hänet mukaan ajeluretkelleni -- meidän
ajeluretkellemme. Jos hän olisi valitellut, ei minusta olisi tuntunut
niin vaikealta, mutta ei mikään ole niin liikuttavaa ja valtavaa kuin
äänetön alistuminen. Vihdoin hän suureksi ilokseni aukaisi suunsa ja
sanoi:

"Harry eno, luuletko, että ihmisillä milloinkaan on ikävä taivaassa?"

"Sitä en usko."

"Lähtevätkö enkeli-poikien isät ja äidit kylään, jossa viipyvät niin
kovin kauvan?"

"En tiedä oikein varmasti sitä, mutta jos he lähtevät, on pienillä
enkeli-pojilla monta, monta leikkitoveria, niin ettei heidän hevillä
tule ikävä."

"Luulen, etteivät he saisi minua iloiseksi, jos minä tahtoisin nähdä
isääni ja äitiäni. Jos minulla ei ole leikkitoveria, kaipaan isää ja
äitiä niin hirveästi -- niin hirveästi, että kuolen, jos en heitä heti
saa nähdä."

Olin ajamassa partaani, ja vaikka olin vasta puolitiessä, pyyhin
kasvoni, istuuduin nojatuoliin, otin yksinäisen pikku pojan syliini,
suutelin ja hyväilin häntä ja tein kaikki voitavani huvittaakseni ja
lohduttaakseni häntä. Hänen pienet, vakavat kasvonsa kirkastuivat
vähitellen; huulet avautuivat tavalla, jota eivät edes vanhat
mestaritkaan ole voineet kuvata; silmät, äsken vielä himmeät ja
toivottomat, loistivat nyt lämpiminä ja säteilevinä ja heltyneinä.
Viimein hän sanoi:

"Nyt olen niin, niin iloinen, Harry eno. Eikö Mike voi olla ulkona
pukin ja minun kanssani koko ajan, kun sinä olet ajelemassa? Ja tuo
meille kotiin muassasi rintasokeria ja marmoripalloja -- niin, ja uusi
koira."

Koska kiihkeästi halusin päästä lähtemään sovittuna aikana
kohtaamaan Alicea, olin kerrassaan harmissani laskiessani Willyn
alas sylistäni ja palatessani partaveitseni luo. Niin kauvan kun hän
oli suruissaan ja minä hänen ainoa toivonsa, ei sanoin voi selittää
hänen rakastettavuuttaan, mutta samassa silmänräpäyksessä, kun hän
ponnistusteni avulla oli tullut tavalliseen mielentilaansa, hän ei enää
tarvinnut minua muuhun kuin pyytääkseen minulta yhä uusia palveluksia.
Arvostellakseni kuitenkin poika parkaa oikeudenmukaisesti on minun
sanottava, että tuo ilmiö on vaarallisempi ihmiskunnalle yleensä
kuin Willylle; se loi jonkunverran valoa mieskohtaisiin hengellisiin
mielipiteisiini ja melkein sai minut vakuutetuksi, että velvollisuuteni
oli saarnata uutta evankeliumia.

Kun ajoin rouva Clarksonin täysihoitolan rappujen eteen, tuntui minusta
kuin olisi kuukausi kulunut viime käynnistäni, ja vain tämä tunne esti
minua pitämästä ihmeenä sitä omituista ja miellyttävää muutosta, jonka
alaisina Alicen kasvot kahden lyhyen päivän kuluessa olivat olleet.
Mielenmaltti, nopea käsityskyky ja varovaisuus ovat ominaisuuksia,
jotka kuuluvat nuoren hienoston naisen käytökseen, mutta kun näiden
lisäksi kasvoja valaisee rakkauden ja luottamuksen synnyttämä loiste,
on näky hurmaava -- etenkin sen miehen silmissä, joka muutoksen on
aiheuttanut. Uskallan väittää, että aikaisemmin tuskin on tunnettu
Hillcrestin ja koskien välillä pitempiä, syrjäisempiä, yksinäisempiä
teitä, kuin mitä tänä iltapäivänä ajoin, eikä onnellinen toverini,
jonka aikaisemmin olin kuvitellut jonakin kauniina päivänä voivan
päättäväisyydellään, valppaudellaan ja voimallaan voittaa rouva Bakerin
ja neiti Tinnen sankarityöt, kertaakaan tiedustellut tiesinkö minä,
olimmeko oikealla tiellä. Ainoastaan kerran pilvi peitti hänen kasvonsa
ja syyn siihen sain pian tietää.

"Harry", sanoi hän rukoilevalla äänellä painautuen lähemmäksi minua,
"pidätkö minusta niin paljon, että voisit kärsiä jotakin ikävää
tähteni?"

Vastaukseni ei ollut suusanallinen, mutta Alice näkyi ymmärtävän ja
hyväksyvän sen, koskapa hän jatkoi:

"En tahtoisi luopua mistään, mikä on tapahtunut -- olenhan maailman
onnellisin, ylpein nainen. Mutta me olemme kiirehtineet katsoen
siihen, että olimme niin vähän tuttuja. Ja äiti on kauheasti tällaisia
naimiskauppoja vastaan -- hän on näet mielipiteiltään vanhanaikainen."

"Minähän olin kaikkeen syypää", sanoin minä, "tahdon heti pyytää
häneltä kunnioittavimmin anteeksi. Ajan ja tuskan, joita en
tarvinnut käyttää sydäntäsi vallatessani, voin uhrata äitisi suosion
saavuttamiseen."

Katse, jonka sain tämän huomautukseni johdosta, olisi ollut minulle
riittävä palkinto, vaikka minun olisi ollut lepytettävä niin monta
anoppia, kuin mitä Brigham Youngilla on. Mutta hänen hymynsä hälveni,
kun hän sanoi:

"Et käsitä mikä työ sinua odottaa. Äiti on hyvin hyväsydäminen, mutta
hänen sydämensä ympäri on rakennettu täydellinen sopivaisuussääntöjen
aita. Hänen aikanaan ja hänen piireissään kosiminen kävi säädyllisesti
ja hitaasti, ja äiti luulee, että vieläkin on sellainen tapa; samaa
mieltähän minäkin olen, mutta minusta voi olla poikkeuksia, äidistä ei.
Pelkään, ettei hän voi pysyä tyynenä, jos hän saa tietää koko totuuden,
ja enhän minä voi sitä häneltä salata. Tiedäthän, että minä olen hänen
ainoa lapsensa."

"Älä salaa sitä häneltä, jollei sinulla itselläsi ole siihen syytä.
Anna minun kertoa koko juttu, vastata kaikesta ja jos tarvitaan, kärsiä
rangaistus. Äitisi on periaatteessa oikeassa, vaikka onkin olemassa
eräs miellyttävä poikkeus, josta vain me tiedämme."

"Minä pelkään vain sinun vuoksesi", sanoi rakastettuni painautuen
lähemmäksi minua. "Hän on perheestä, joka helposti kiihtyy, kun siihen
vain aihetta on, ja minä en voi ajatella loppuun ajatusta, että sinä
olisit tällaiseen purkaukseen syynä."

"Olen rohkeasti käynyt mitä kauheimpia tykkejä vastaan erään
toisenlaatuisen rakkauden tähden, tyttöseni", minä vastasin, "ja voisin
panna alttiiksi vieläkin enemmän sen tunteen tähden, jonka vuoksi sinua
moititaan. Ja mitä minuun tulee, voisin kestää mitä muuta tahansa
pikemmin kuin sitä ajatusta, että olisin pettänyt jonkun, erittäinkin
tällaisen tyttären äidin. Sitäpaitsihan sinä olet hänen kallein
aarteensa, ja hän on oikeutettu tietämään vähäpätöisimmänkin asian,
joka jossakin suhteessa sinua vaivaa."

"Ja sinä olet niin hyvä, ja --" Mikä toinen ajatus toveriltani jäi
sanoiksi pukematta, sen hänen rakkaat silmänsä välittömästi ja
eloisasti ilmaisivat.

Mutta voi! Kuinka arkaa sydäntä vastaan lepäsikään hetkeä myöhemmin
sinun poskesi, vaalea tyttöni! En vavahtanut ja vavissut nyt ensi
kertaa eläissäni huomatessani, mikä oli ehdoton velvollisuuteni, en
käynyt nyt ensi kertaa ankarampaa taistelua, kuin mitä miekan ja tykin
avulla koskaan on käyty, taistelua, jossa olin alttiina suuremmille
vaaroille kuin koskaan taistelutantereella. Minä voitin, kuten miehen
tulee tällaisissa taisteluissa, jos hän ansaitsee elää; mutta en voinut
auttaa, että tunsin itseni kotimatkalla alakuloiseksi.

Lähestyimme taloa, ja minut valtasi mieletön tunne siitä, että
en ajanutkaan kahta hevosta, vaan ratsastin yhdellä, kannukset
kantapäissäni ja miekka sivullani.

"Anna minun nyt puhua hänelle, Alice! On pelkurimaista sitä lykätä."

Tuskin huomattava vavahdus vierelläni -- hetken hiljaisuus, joka tuntui
tunnilta, mutta jonka aikana kuitenkin saatoin vain laskea kuusi
askelta, ja Alice vastasi:

"Niin, ellei vierashuoneessa sattumalta ole ketään, kysyn, tahtoisiko
hän tulla tapaamaan sinua hetkeksi." Sitten sain katseen, joka oli niin
täynnä hellyyttä, ihmettelyä, tuskallista levottomuutta ja sitten kaksi
rakasta silmää täyttyi kyynelillä.

"Kohta olemme perillä, rakkaani", sanoin hellästi ja rohkaisevasti
häntä syleillen.

"Niin, etkä sinä tule olemaan ainoa sankari", sanoi hän ojentautuen
ylpeästi. Hän oli kuin sopiva Zenobian malli.

Kun ajoimme esiin pensasryhmän takaa, joka esti meitä näkemästä taloa,
minä huudahdin tahtomattani: "Hyvänen aika!" Kuistilla seisoi rouva
Mayton; hänen rinnallaan seisoivat molemmat sisarenpoikani, niin
likaisina kasvoiltaan ja puvuiltaan, etten sellaisina ollut heitä
koskaan nähnyt. En voinut muuta kuin antaa heille anteeksi, sillä
varmaankin heidän läsnäolonsa valmistaisi minulle lykkäyksen, jota ei
velvollisuudentuntoni mitenkään voinut minulle sallia.

"Olemme tulleet tänne, jotta taitimme ajaa tinun kanttati kotiin",
sanoi Toddy rouva Maytonin tervehtiessä minua kohteliaasti, uteliaana
ja huvitettuna. Alice vei meidät vierashuoneeseen, kuiskasi jotakin
äidilleen ja oli juuri nopeasti poistumassa huoneesta, kun rouva Mayton
käski hänen jäämään ja osoitti hänelle tuolin. Alice ja minä vaihdoimme
salavihkaa katseita.

"Alice sanoo, että te haluatte puhutella minua, herra Burton", hän
sanoi. "Mahtaneekohan asianne olla sama, josta vanhempi herra Lawrence
on antanut seikkaperäisen, suusanallisen selostuksen."

Alice näytti hämmentyneeltä; varmasti olin sitä minäkin. Mutta ainoa
pelastuksemme oli vain toiminnassa ja niinpä minä sammalsin:

"Jos te tarkotatte epäoikeutettua tunkeutumista perhepiiriinne,
rouva --"

"Sitä juuri tarkotan", vastasi vanha rouva. "Päättäen tämän lapsukaisen
antamista tiedoista ja tähän asti käsittämättömästä muutoksesta, jonka
olen tyttäreni ulkonäössä huomannut parin kolmen viime päivän kuluessa,
luulen saaneeni selville totuuden. Jos olisi kysymyksessä joku muu
kuin te, olisin mahdollisesti ankara; mutta me äidit, joilla on vain
yksi tytär, olemme taipuvaiset muodostamaan itsellemme hyvin selvän
mielipiteen nuorten miesten ansioista, ja --"

Vanha rouva taivutti päätään; hypähdin ylös, tartuin hänen käteensä ja
suutelin sitä kunnioittavasti; sitten rouva Mayton, jonka ainoa poika
oli kuollut viisitoista vuotta sitten, kohotti päänsä, ja otti minut
lapsekseen äideille ominaisella tavalla. Mutta Alice purskahti itkuun
ja suuteli meitä molempia.

Vähän myöhemmin kolme onnellista ihmistä koetti näyttää siltä, kuin
ei mitään olisi tapahtunut, ettei kukaan, joka sattumalta tulisi
vierashuoneeseen, voisi heidän ilmeistään mitään lukea. Rouva Mayton
virkkoi:

"Lapseni, meidän keskemme on tämä asia selvä, mutta minun täytyy
varottaa teitä käyttäytymästä siten, että kihlaus pian tulee yleisesti
tunnetuksi."

"Voit luottaa minuun siinä suhteessa", sanoi Alice nopeasti.

"Minuun myöskin", sanoin minä.

"En epäile kumpaisenkaan teidän hyvää tahtoa tässä suhteessa", alkoi
rouva Mayton jälleen, "mutta te ette ehkä ymmärrä olla tarpeeksi
varovaisia." Tässä rouva Maytonin ääni hukkui hetkeksi äänekkääseen
nauruun, joka kajahti pensaikosta ikkunan alla, mutta hän jatkoi:
"Palvelijat, lapset --" tässä hän hymyili, ja minun pääni painui --
"ihmiset, jotka sattumalta kohtaatte --"

Taasen kajahti ilmoille nauru ikkunan alta.

"Mitähän nuo tytöt mahtavat nauraa?" ihmetteli Alice, läheten ikkunaa
hänen äitinsä ja minun seuratessa häntä.

Useimmat Clarksonin täysihoitolassa asuvista naisista istuivat
ruohikolla puoliympyrässä ja heidän keskellään seisoi Toddy, hyvin
kiihdyksissään, jommoiseksi hyväksyvät kättentaputukset hänet aina
saattoivat.

"Sano se vielä kerran", pyysi yksi naisista.

Toddy kävi hyvin syvämietteisen näköiseksi, huitoi kiihkeästi
molemmilla käsillään ja lausui monin elein seuraavaa:

    "Niin loittava kuin juutu kaunoitin,
    Haaveitta junoniekan helottava,
    Niin puhtoinen kuin lilja valkoitin,
    Kuin kaino ojvokki
    Tai tulo kaunokki,
    Kuin aamun kattehelmi kimaltava,
    Mi kätköön tuudelmaa käy aujingon,
    Ah niin on hänkin, Alit, vejjaton,
    Tuo oma ajmat tyttö tuloitin."

Haukkasin ilmaa.

"Kuka sinulle opetti kaiken tuon", kysyi yks naisista.

"Ei titä kukaan opettanut minulle -- minä kuulin ten."

"Milloin sinä kuulit sen?"

"Tänä aamuna. Hajji eno luki titä yhä uudettaan ja uudettaan ja
uudettaan, hyvin moneen kejtaan, ulkona puutajhatta."

Naiset vaihtoivat katseita -- naislukijani ymmärtävät millaisia --
ja miehille vakuutan, ettei heidän katseitaan ollut ensinkään vaikea
tulkita. Alice katsahti minuun kysyvästi, ja nyt jälkeenpäin hän sanoo
minulle, että punastuin arkana ja syyllisen näköisenä. Rouva Mayton
parka vaipui nojatuoliin valittaen:

"Liian myöhään! Liian myöhään!"



XIII LUKU.

Hirveä lapsi.


Katsoen Willyn ja Toddyn viime sankaritekoon istuivat he hyvin
siivosti, kun kyyditsin heitä kotiin tänä iltana. Willykin koetti
pyydellä anteeksi heidän ulkonäköänsä selittämällä, etteivät he
voineet löytää Maggia, eivätkä mitenkään voineet kauvempaa odottaa;
minä puolestani vakuutin hänelle, ettei mitään anteeksipyyntöjä ja
puolustuksia tarvittu. Minä olin niin erinomaisella tuulella, että
iloinen mielentilani tarttui, ja me lauloimme lauluja, kerroimme
satuja ja leikimme hupaisia leikkejä suurimman osan iltaa vain vähän
kiinnittäen huomiota päivälliseen, joka oli meille katettu.

"Harry eno", sanoi Willy äkkiä, "emmehän ole yhtään laulaneet:
'Hukkui muinoin Faraon joukko, halleluijaa!' koko sinä aikana,
kun sinä olet ollut täällä. Lauletaanpas sitä nyt."

"Hyvä, vanha veikko." Osasin laulun kertosäkeineen kuten kaikki,
jotka ovat kuulleet kuljeskelevien laulajien sitä laulavan, mutta
Willyn alkuvalmistusten tarkotusta en ymmärtänyt. Hän laahasi suuren
keinutuolin keskelle laattiaa ja huudahti:

"Istuuduppas tuohon, Harry eno. Tule Tod, istu sinä tuolla polvella,
minä istun tällä. Nosta molemmat kätesi, Tod, samalla tavoin kuin minä.
Nyt olemme valmiit, Harry eno."

Lauloin ensimäisen säkeen:

"Huusi Herran puoleen vankeudessa Israelin kansa", aivan yksinäni,
mutta pojat yhtyivät pontevasti kertosäkeeseen ja iskivät neljän
nyrkin voimalla rintaani. Minusta ei ole ensinkään ihme, että äkkiä
lakkasin laulamasta, mutta pojat katselivat menettelyäni aivan toiselta
näkökannalta.

"Miksi lakkasit, Harry eno?" kysyi Willy.

"Siksi, että mukiloimisenne koskee kovasti, poikaseni, älkää tehkö sitä
enää."

"Luulenpa sitten, ettet ole varsin vahva, näin teemme isälle, eikä
_häneen_ koske."

Tom parka! Ei ihme, että hänen rintansa painuu yhä enemmän sisäänpäin.

"Luulen että olet pikku lapti", sanoi Toddy.

Tämän syytöksen kannoin nöyrästi, mutta minä rohkenin huomauttaa, että
oli maatameno-aika. Kun olin luovuttanut muutamia hetkiä tavallisille
tyytymättömyyden ilmauksille, kompuroin yläkertaan Toddy sylissä ja
Willy selässä, molemmat laulaa hoilottaen neekerilaulun kertosäettä:

"Vaellan läpi vihamielisen maailman."

Lupasin palan rintasokeria sille pojista, joka ensiksi valmistuisi
vuoteeseen, ja tätä lupausta seurasi nopsa riisuutuminen, niin, että
saatoin antaa palkinnon kumpaisellekin. Willy puraisi ison kappaleen,
tunki sen posken ja hampaiden väliin, sulki silmänsä, risti kätensä
rinnalle ja rukoili:

"Rakas Jumala, siunaa isää ja äitiä ja Toddya ja minua ja kilpikonnaa,
jonka Harry eno löysi, ja siunaa sitä kilttiä tätiä, jonka kanssa Harry
eno käy ajelemassa ja suo, että he ottavat minutkin mukaan ja siunaa
sitä kaunista, vanhaa, valkotukkaista tätiä, joka itki ja sanoi, että
minä olen älykäs poika, amen."

Toddy huokaisi ottaessaan rintasokerikappaleen suustaan, sitten hän
sulki silmänsä ja rukoili:

"Jakat Jumala, tiunaa Toddya ja tee hänettä hyvä poika, ja tiunaa
tätejä, jotka pyytivät minun tanomaan 'vielä kejjan.' Mitä tuo
tarkotti, sen ymmärtävät ainakin kolme tuttavapiiriini kuuluvaa
täysi-ikäistä henkilöä.

Willyn ja rouva Maytonin välisen kohtauksen kulusta on jälkimäinen
jälestäpäin kertonut seuraavaa:

Hän istui omassa huoneessaan, joka on ensimäisessä kerroksessa,
samassa kuin arkihuone, mutta talon vastakkaisella puolen, ja lueskeli
"Kohtalon sallimuksesta vapaa" nimistä kirjaa, kun hän vahingossa
pudotti silmälasinsa laattialle. Kun hän kumartui niitä ottamaan,
huomasi hän, ettei hän ollutkaan yksin. Pieni, hirveän likainen, mutta
piirteiltään hauskan näköinen poika seisoi hänen edessään, kädet selän
takana, kysyvä ilme silmissä.

"Juokse pois, poikaseni", sanoi rouva Mayton. "Etkö tiedä, että ei ole
kohteliasta astua huoneeseen naputtamatta ovelle?"

"Etsin enoani", sanoi Willy erinomaisen sointuvalla äänellä, "ja toiset
tädit sanoivat, että sinä kyllä tiedät koska hän palaa."

"Pelkäänpä, että he tekevät pilaa sinusta -- tai minusta", sanoi
vanha rouva hieman ankarasti. "En tiedä mitään pikku poikien enoista.
Juokseppas nyt matkoihisi, äläkä enää häiritse minua."

"Mutta", jatkoi Willy, "he sanoivat, että sinun pikku tyttösi meni
hänen mukanaan ja että sinä kyllä tietäisit, milloin hän tulee kotiin."

"Ei minulla ole mitään pikku tyttöä", sanoi vanha rouva. Hänen
suuttumuksensa mahdollisesta pilanteosta uhkasi voittaa arvokkuuden.
"Mene nyt matkoihisi."

"Ei hän ole hyvin pieni tyttö", sanoi Willy vilpittömästi haluten
rakentaa rauhaa; "kyllä hän on isompi minua, mutta he sanoivat että
sinä olet hänen äitinsä, sittenhän hän on sinun pikku tyttösi, eikö
niin. Minun mielestäni hän on niin kilttikin."

"Tarkotatko neiti Maytonia?" kysyi rouva. Hänelle alkoi jossakin määrin
selvitä syy Willyn levottomuuteen.

"Niin, se on hänen nimensä -- vaikka en sitä muistanut heti", vastasi
Willy touhuissaan. "Ja eikö hän ole _hirveän_ kaunis? -- Minä tiedän,
että hän on."

"Arvostelusi on aivan oikea, huolimatta ijästäsi", sanoi rouva Mayton,
jonka huomiota Willy yhä enemmän rupesi herättämään. "Mutta miksi
pidät häntä kauniina? Sinä olet melkoista nuorempi kuin mitä hänen
miesihailijansa ovat."

"Niin, Harry eno sanoi minulle, että hän on kaunis", vastasi Willy, "ja
hän tietää _kaikki_."

Rouva Mayton elostui silmänräpäyksessä ja pani pois kirjansa.

"Kuka on sinun Harry enosi, pikku poika?"

"Hän on Harry eno, etkö sinä tunne häntä? Hän osaa tehdä parempia
pillejä kuin isä. Ja hän löysi kilpikonnan --"

"Kuka on isäsi?" keskeytti vanha rouva.

"Niin hän on isä -- luulin, että kaikki tietäisivät, kuka isä on."

"Mikä on nimesi?"

"William Burton Lawrence", vastasi Willy viipymättä.

Rouva Mayton rypisti kulmakarvojaan hetkiseksi; lopulta hän kysyi:

"Onko herra Burton enosi, jota etsit?"

"En tunne ketään herra Burtonia", sanoi Willy, "eno on äidin veli ja
hän on ollut meillä siitä lähtien, kun äiti ja isä läksivät kylään ja
hän käy ajelemassa meidän vaunuillamme, ja --"

"_Vai niin_!" huudahti rouva niin ponnekkaasti, että Willy pysähtyi
puheessaan. Hetken kuluttua rouva Mayton sanoi:

"Tarkotukseni ei ollut keskeyttää sinua, poikaseni, jatka!"

"-- ja hän on ajelemassa maailman kilteimmän tädin kanssa. Eno arvelee
niin ja tiedänhän minäkin sen, että hän on kiltti. Ja eno tuntee häntä
kohtaan."

"Mitä tekee?" kysyi vanha rouva nopeasti.

"-- sanon tuntee häntä kohtaan ja niin eno sanoo. Minusta se merkitsee
juuri samaa kuin rakastaa. Jos ei se sitä merkitsisi, miksi eno sitten
syleilee ja suutelee häntä?"

Rouva Mayton veti syvään henkeään, eikä vastannut vähään aikaan.
Viimein hän sanoi:

"Mistä sinä tiedät, että hän syleilee ja suutelee?"

"No, kun minä näin samana päivänä, jolloin Toddy loukkasi sormensa
ruohonleikkuukoneessa. Ja eno oli niin iloinen, että hän osti minulle
seuraavana aamuna pukinrattaat -- näytän ne sinulle, jos tulet meidän
talliin, ja näytän sinulle myöskin pukin. Ja hän osti --"

Juuri tässä Willy lopetti, sillä rouva Mayton painoi nenäliinan
silmiään vastaan. Hetken, parin perästä hän tunsi polveaan keveästi
kosketettavan ja pyyhittyään silmänsä hän huomasi Willyn osaaottavan
katseen.

"Olen niin pahoillani, kun sinun on niin paha olla. Oletko huolissasi,
kun pikku tyttösi on mennyt niin kauvaksi ajelemaan?"

"Olen!" vastasi rouva Mayton hyvin päättävästi.

"Ei sinun tarvitse peljätä", sanoi Willy, "Harry eno on niin
huolellinen ja tarkka."

"Hänen pitäisi hävetä käytöstään!" huudahti rouva.

"Niin hän tekeekin", sanoi Willy, "sillähän tekee kaikkea, mitä hänen
pitää tehdä. Hän on hirveän huolellinen. Eräänä päivänä, kun pukki
pillastui ja Toddy ja minä pääsimme heidän vaunuihinsa, piti eno
hänestä oikein tiukasti kiinni, ettei hän vain putoisi ulos vaunuista."

Rouva Mayton polkaisi kärsimättömänä jalkaansa.

"Tiedän, että sinäkin tuntisit häntä kohtaan, jos vain tietäisit, miten
hauska hän on", jatkoi Willy. "Hän laulaa hirvittävän lystikkäitä
lauluja ja kertoo suunnattoman hauskoja satuja."

"Loruja!" huudahti suuttunut äiti. "Eivät ne ole ollenkaan loruja",
sanoi Willy. "Ei minusta ole hyvä, että sanot niin, kun hän aina kertoo
Josefista ja Abrahamista ja Moseksesta ja Jesuksesta, kun hän oli
pikkupoika, ja juutalaislapsista ja monesta muusta, josta Jumala piti.
Ja sitten hän on hyvin kiltti."

"Arvaan, että hän sitä on", sanoi rouva Mayton.

"Kun me luemme rukouksemme, me rukoilemme myöskin sen kauniin tädin
puolesta, josta eno pitää, ja hän pitää siitä, että niin teemme",
jatkoi Willy.

"Mistä sen tiedät?" kysyi rouva Mayton.

"Siitä, että hän suutelee meitä aina, kun niin teemme, ja niinhän
isäkin tekee, kun hän pitää siitä, mitä rukoilemme."

Rouva Mayton vaipui vakaviin ajatuksiin, mutta Willy ei ollut saanut
sanotuksi kaikkea, mikä oli hänen sydämellään.

"Ja kun Toddy tai minä lankeamme ja satutamme itsemme, niin Harry
eno juoksee hätään, nostaa ylös ja lohduttaa, vaikka hän olisi ollut
tekemässä mitä hyvänsä. Eräänä päivänä hän heitti pois sikaarin, kun
hän tuolla tavalla kiirehti minun tyköni, silloin kun ampiainen pisti
minua, ja Toddy otti sikaarin maasta ja söi sen, ja siitä hän tuli
kauhean sairaaksi."

Viimemainittu tapaus ei tehnyt rouva Maytoniin syvää vaikutusta
mahdollisesti siitä syystä, että se ei kuulunut asiaan, joka hänen
mielessään askarteli. Willy jatkoi:

"Ja eikö hän ollut kiltti minulle tänään? Kun minä olin aivan hukassa,
kun ei minulla ollut leikkitoveria ja halusin kuolla ja mennä
taivaaseen, silloin eno lopetti parranajonsa kesken lohduttaakseen
minua."

Rouva Mayton oli miettinyt nopeasti ja vakavasti ja hän alkoi
jonkunverran leppyä tuolle pienelle rauhanhäiritsijälle.

"Ajatteleppas", sanoi hän, "jos en enää päästäisikään pikku tyttöäni
ajelemaan enosi kanssa?"

"Silloin", sanoi Willy, "silloin hänen on varmasti hirveän, hirveän
paha mieli, ja minun tulee mieleni niin pahaksi hänen tähtensä, sillä
kilttejä ihmisiä ei saa tehdä onnettomiksi."

"Ajatteleppas sitten, että _annan_ hänen mennä?" sanoi rouva Mayton.

"Silloin annan sinulle oikein monta suukkoa, kun olet niin hyvä
enolle", sanoi Willy. Ja otaksuen, että rouva Mayton tulisi
noudattamaan jälkimäistä menettelytapaa Willy kiipesi hänen syliinsä ja
alkoi äkkiä täyttää lupaustaan.

"Siunatkoon sinun hellää pikku sydäntäsi!" sanoi rouva Mayton; "olet
samaa verta ja se on hyvää verta, joskin jonkun verran tulista."

Herätessäni seuraavana aamuna löysin kirjeen oveni alla. Petyin
nähdessäni, ettei kuoressa ollut Alicen käsialaa, mutta olin kaikesta
huolimatta iloinen saadessani sisareltani muutaman sivun, etenkin kun
kirje kuului seuraavasti:

    "Heinäkuun 1 päivänä 1875.

    Rakas, vanha veikko.

    Olen muistellut meidän kokemuksiamme, kun me vastakihlautuneina
    oleilimme parin viikon ajan eräässä täysihoitolassa -- ja
    siksi olen päättänyt lopettaa täällä-olomme lyhyeen, kiiruhtaa
    kotiin ja valmistaa Alicelle ja sinulle tilaisuuden silloin
    tällöin tavata "perheessä". Silloin olette turvassa kaikilta
    mahdollisilta häiriöiltä, joiden alaisina nyt varmaankin olette
    joka ilta.

    Tom, tuo tottelevainen, vanha poika on kanssani samaa mieltä.
    Pyydän sinun huolehtimaan siitä, että vaunut ovat meitä
    vastassa Hillcrestin asemalla perjantaiaamuna 11,40 junalla.
    Kutsu puolestani Alicea ja hänen äitiään sunnuntaina syömään
    päivällistä meidän kanssamme -- tulemme yhtä matkaa kirkosta
    meille.

    Rakkaat terveiset

                                         Helena siskoltasi.

    J.K. Tietysti otat lemmikkini mukaasi vaunuihin meitä vastaan.

    J.J.K. Olisitko pahoillasi jos muuttaisin sinut parhaaseen
    vierashuoneeseen? -- en voi nukkua, jolleivät he ole aivan
    vieressäni."

Perjantai-aamuna he aikoivat saapua -- siunattu olkoon heidän
huolenpitonsa! -- ja tänäänhän oli perjantai. Kiiruhdin poikien
huoneeseen ja huudahdin:

"Toddy, Willy! kenenkä luulette tulevan tänä aamuna teidän luoksenne?"

"Kuka tulee?" kysyi Willy.

"Potetiivintoittaja"? kysyi Toddy.

"Ei, vaan isä ja äiti."

Willyn ilme muuttui heti enkelimäiseksi, mutta Toddy rävähytteli kerran
pari silmiään ja mumisi surullisesti:

"Luulin, että te oliti potetiivintoittaja."

"Oi, Harry eno!" sanoi Willy karaten ylös vuoteesta hurjana ilosta.
"Jos isä ja äiti olisivat viipyneet kauvemmin, luulen, että olisin
_kuollut_. Minä olen niin ikävöinyt heitä, etten ole tiennyt mitä tehdä
-- olen sen tähden itkenyt monta päänalustaa täyteen, täällä aivan
pimeässä."

"No, poika parka", sanoin minä nostaen hänet syliini ja suudellen
häntä, "miksi et tullut kertomaan tuosta Harry enolle ja antanut enon
koettaa sinua lohduttaa?"

"Minä en voinut. Aina kun minun on ikävä, tuntuu kuin minun suuni olisi
sidottu kiinni, ja mahdottoman suuri kivi olisi juuri tässä, sisässä."
Ja Willy osoitti kädellä rintaansa.

"Jot ito kivi oliti minun titättäni", sanoi Toddy, "minä ottaitin ten
tieltä etille ja heittäitin ten kananpoikien päälle."

"Toddy", kysyin minä, "etkö ole iloinen, kun isä ja äiti tulevat?"

"Olen", sanoi Toddy, "minä luulen, että te on hijveän hautkaa. Äiti tuo
aina minulle jintatokejia, kun hän menee jonnekin."

"Toddy, sinä olet voitonhimoinen pikku raukka."

"En minä ole voitonhimoinen pikku jaukka; minä olen Toddy Lawjent."

Toddy ei kuitenkaan pitänyt pukeutumisessa vähempää kiirettä kuin hänen
veljensä. Rintasokeri oli hänelle samaa kuin muutamat jumaluusopin
järjestelmät ovat kannattajilleen -- ei mikään erikoisen ylevä vaikutin
toimintaan, vaan jotakin suloista ja jotakin, jota hän täysin saattoi
käsittää. Niinpä olikin tarmo, jolla hän heitti vaatteet ylleen,
jotakin aivan erikoista.

"Seis pojat", sanoin minä, "tänään teillä täytyy olla puhtaat vaatteet
yllänne. Ettehän tahdo, että isä ja äiti näkevät teidät likaisina?"

"Emme tietystikään", sanoi Willy.

"Puetaanko minut oikein kauniikti?" kysyi Toddy. "Voi, tepä hautkaa."

Olin aina ollut sitä mieltä, että Helena siskossani oli tarpeettoman
paljon turhamaisuutta, ja tässä se nyt ilmeni toisessa polvessa.

"Minä tahdon kenkäni aivan neekejimäitikti" pyysi Toddy.

"Minkälaisiksi?"

"Minä tahdon, että kenkäni tehdään aivan neekejimäitikti
pullohajjalla", selitti Toduy.

Katsahdin kysyvästi Willyyn, joka vastasi:

"Hän tahtoo saada kenkänsä kiillotetuiksi pullovoiteella, jota
hangataan nahkaan harjalla."

"Ja minä tahdon ylleni nauhan", jatkoi Toddy.

"Hän tarkottaa vyötä", sanoi Willy. "Hän on hirveästi olevinaan."

"Ja titte panen päähäni tuptulakkini", sanoi Toddy, "ja punaitet
hantikkaat."

"Tupsulakin ja punaiset vantut", jatkoi tulkki.

"Toddy, ethän voi käyttää vanttuja, kun on näin kuuma", sanoin minä.

Loin kysyvän katseen Toddyyn, jonka kasvoissa näin hänelle ominaiset
pettämättömät itkun alkuvalmistukset; ja kun en halunnut, että hänen
silmänsä olisivat sameat, kun hänen äitinsä katsoisi niihin, sanoin
nopeasti:

"Pistä ne käteesi ja -- heitä yllesi vaikka turkit, jos haluat, mutta
älä rupea itkemään."

"En minä tahdo tujkkeja", selitti Toddy, "tahdon omat hienot vaatteeni."

"Voi, Harry eno", sanoi Willy, "tahdon tuoda äidin kotiin
pukinrattaillani!"

"Pukki ei jaksa vetää äitiä ja sinua, Willy."

"No, anna minun sitten ajaa asemalle, niin että isä ja äiti näkevät,
että minulla on pukki rattaineen. Äiti olisi varmaankin pahoillaan, jos
hän saisi tietää, että minulla on pukki, eikä olisi sitä heti saanut
nähdä."

"No, voithan tulla mukanani asemalle, Willy, mutta sinun täytyy ajaa
hyvin varovasti."

"Kyllä, en ollenkaan tahtoisi, että satuttaisimme itsemme, nyt juuri
kun äiti tulee."

"Pojat", sanoin minä, "tahdon, että leikitte sisällä tänä aamuna. Jos
menette ulos, tulette likaisiksi."

"Luulen, että aurinko on pahoillaan, jos se ei saa meitä nähdä", sanoi
Willy.

"Sitä en usko", sanoin minä, "aurinko on kyllin vanha ymmärtääkseen
olla kärsivällinen."

Aamiaisen jälkeen pojat lähtivät, joskin vasten mielisesti, omaan
huoneeseensa ja minä tarkastin perinpohjin sekä talon että pihan
nähdäkseni, ettei mikään tuottaisi minulle talonhoitajana häpeää.
Annoin kruunun Mikelle ja toisen Maggielle ja niin vapautuneena
raskaasta taakasta koristin arkihuoneen ja Helenan huoneen kukilla. Kun
astuin Helenan huoneeseen, kuulin sivukomerossa olevan pesukaapin luota
liikettä ja kun katsahdin sinne, näin Toddyn, joka parhaillaan joi
viimeisiä siemauksia mustaa nestettä sisältävästä pullosta.

"Juon muttaa lääkettä", sanoi Toddy, "minä pidän niin hijveätti
muttatta lääkkeettä."

"Mistä sinä sitä valmistat?" kysyin minä, jonkunlaisella
ymmärtämyksellä. Olin huomaavinani tässä jälleen perinnöllisyyden
vaikutusta. Kun Helena ja minä olimme lapsia, saatoimme leikkiä
tuntikausia siten, että liotimme lakritsia vedessä. Tuo musta neste oli
olevinaan lääkettä.

"Minä tekoitan titä tättä miktuujatta", sanoi Toddy.

Se oli toinen lääke lapsuuden ajoilta, mutta sitä valmistettiin vain
lääkärin määräysten mukaan, eikä se ollut varsin terveellistä, jos sitä
otti "tarpeen mukaan." Tarttuessani pulloon --; noin sadan gramman
suuruiseen -- minä kysyin:

"Paljonko sinä sitä joit, Toddy?"

"Koko pullolliten -- te oli niin hautkaa", sanoi hän.

Samassa kiintyi katseeni nimilappuun -- siinä oli _tuskaa lievittävää_.
Silmänräpäyksessä olin temmannut huivin, kietonut Toddyn siihen,
pistänyt hänet kainalooni ja olin matkalla talliin. Seuraavassa
hetkessä istuin hevosen selässä ja ratsastin täyttä laukkaa kylään,
sylissäni Toddy, jonka vaaleat kiharat liehuivat tuulessa. Ihmiset
riensivät ulos ja töllistelivät meitä. Eräs vanha talonpoika joka ajoi
vastaani, käänsi hevosensa ympäri, läimähytti vimmatusti piiskallaan
ja läksi minua ajamaan takaa huutaen: "Ottakaa varas kiinni?"
Jälkeenpäin sain kuulla, että hän luuli minun olevan jonkun Charley
Rossin ryöstäjistä, varastettu lapsi kainalossa, ja 20,000 dollarin
palkinto kajasti hänen silmiensä edessä. Apteekin edessä minä pysäytin
hevosen niin äkkiä, että se lysähti takajaloilleen, syöksyin sisälle ja
huudahdin:

"Antakaa tälle lapselle jotakin, joka saa hänet antamaan ylen --
nopeasti? Hän on niellyt myrkkyä?"

Myyjä kiiruhti pulpettinsa luo sillä välin kun äidillisen näköinen
nainen, jota hän juuri oli palvellut, puhkesi: "Pyhä Äiti! Menen
hakemaan isä O'Kelleytä", ja hävisi. Tällä välin oli Toddy, johon
lääke ei vielä ollut ruvennut vaikuttamaan, vetänyt apteekkarin kissaa
hännästä ja tämän toimenpiteen seurauksena oli äänekäs vastalause
kissan puolelta.

Seuraavien hetkien tapahtumat olivat laadultaan niin mullistavat
ja äänekkäät, ettei niiden yksityiskohtainen kuvaaminen liene
miellyttävää. Riittänee mainita, että Toddyn paino väheni huomattavasti
ja että hän ajoittain oli kalman kalpea. Isä O'Kelley saapui
juoksujalkaa ja oli sydämestään iloinen, ettei hänen palvelustaan
tarvittu. Minä selitin kuitenkin, että jos roomalaiskatolilainen
kaste ja pyhän veden priiskoittaminen voisi vaikuttaa edullisesti
Toddyn luonteeseen, niin saattaisi koe olla paikallaan. Ratsastimme
rauhallisesti kotiin ja kun pyysin, että Maggie koettaisi saada Toddyn
vähän nukkumaan, kuulin sairaan sanovan veljelleen:

"Willy, kun minä olin kylättä, olin minä valatkala. En minä tylkenyt
tuuttani Joonatta, mutta minä tyljin koko laattian täyteen muuta
tavajaa."

Sinä aikana, joka vielä oli jäljellä, ennenkuin oli lähdettävä
asemalle, omistin kaikki voimani pitääkseni lapset puhtaina; mutta
menestykseni oli niin vähäinen, että lopulta kadotin kärsivällisyyteni.
Ensiksikin tahtoivat he leikkiä sillä osalla pihanurmea, johon aurinko
ei vielä paistanut. Sitten, sillävälin kun minä menin sisälle hakemaan
tulitikkuja sytyttääkseni savukkeeni, oli Toddy tallustellut, kosteissa
kengissään keskelle tietä, jossa pölyä oli nilkkaa myöten. Sitten he
ryömivät nelinkontin kuistilla ja leikkivät karhua. Kumpainenkin halusi
poimia kimpun kukkia äidille, ja Toddy haisteli varovaisuuden vuoksi
jokaista kukkaa, jota hän lähestyi. Tämä aiheutti, että hänen nenänsä
ennen pitkää oli liljan siitepölyn peitossa, niin että se loisti
kirjavana kuin pahoinpidellyn nyrkkitaistelijan. Kun he hetkiseksi
pysähtyivät työssään, kysyi Willy:

"Minkätähden toisilla miehillä kirkossa ei ole ollenkaan hiuksia
päälaellaan, Harry eno?"

"Siksi", sanoin minä, mutta keskeytin äkkiä ravistellakseni Toddya,
joka koetti saada kelloani povitaskusta, "siksi, että heillä on pahoja
pikku poikia, jotka aina heitä vaivaavat, niin että hiuksetkin lopulta
lähtevät."

"Titten minä luulen, että minunkin tukkani lähtee hyvin pian",
huomautti Toddy loukkaantuneen näköisenä.

"Valjasta hevoset, Mike", huusin minä.

"Ja pukki myöskin", lisäsi Willy.

Viiden minuutin kuluttua istuin ajoneuvoissa tai oikeammin Tomin
avovaunuissa. "Mike", minä huudahdin, "unohdin sanoa Maggielle, että
hän valmistaisi aamiaisen siksi, kun he tulevat -- vie nopeasti hänelle
sana."

"Kyllä, herra", sanoi Mike ja kiiruhti pois.

"Oletteko valmiit, pojat", kysyin.

"Heti paikalla", sanoi Willy, "kunhan vain saan tämän paikoilleen. No
nyt", jatkoi hän, istuutui, tarttui ohjaksiin ja hujautti piiskalla,
"alappas astua."

"Odotappas hetkinen, Willy -- pane pois tuo piiska, äläkä koske
pukkia sillä kertaakaan matkalla. Aijon ajaa hyvin hitaasti, meillä
on yllin kyllin aikaa -- sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin pidellä
ohjaksistasi."

"Hyvä", sanoi Willy, "mutta minä tahdon olla oikein miehen näköinen
ajaessani."

"Sen voit tehdä, kun joku voi juosta vierelläsi. Nyt matkaan."

Hevoset läksivät juosta hölkyttämään, ja pukki seurasi kintereillä.
Kun olimme minuutin matkan päässä asemalta, saapui juna. Olin aikonut
olla asemasillalla Tomia ja Helenaa vastassa, mutta kelloni oli
nähtävästi jäljessä. Läimähytin hevosia, katsoin taakseni ja näin,
että pojat tulivat heti perässä. Uudelleen kääntyessäni näin, että
olin jo niin lähellä asemasiltaa, ettei muu kuin hyvin äkkinäinen
käännös voisi pelastaa minua vakavasta onnettomuudesta. Mutta nuo jalot
eläimet oivalsivat vaaran yhtä pian kuin minäkin ja kääntyivät miltei
paikoillansa. Samassa kuulin kaksi kovaa jysähdystä pienen asematalon
puuseinää vastaan, kuulin hirveätä huutoa kahdesta suusta, näin
molemmat sisarenpoikani yhdessä mylläkässä asemasillalla Bloam Parkin
postivaunujen ajajan jyristäessä korvaani:

"Kuinka ihmeessä annoitte niiden sitoa pukin kiinni vaunujen akseliin?"

Minä katsoin ja näin, että miehen puheessa oli perää. Jätän
luonnontutkijan selitettäväksi, kuinka pukin pää ja hartiat voivat
ajeluni viimeisen minuutin aikana säilyttää luonnollisen yhteytensä. En
voinut juuri silloin asiaa enemmän ajatella, sillä juna oli pysähtynyt.
Onneksi olivat lapset pudonneet päälleen ja Lawrence-Burtonilainen
pääkallo on kerrassaan ihmeteltävän luja. Nostin heidät jaloilleen,
harjasin heitä käsilläni, lupasin heille niin paljon rintasokeria, kuin
he kokonaisen viikon aikana jaksoivat syödä, kuivasin heidän silmänsä
ja kiirehdin heitä menemään aseman toiselle puolen. Willy syöksyi Tomin
luo huutaen:

"Katso pukkiani, isä?"

Helena avasi sylinsä ja Toddy heittäytyi siihen nyyhkyttäen:

"Äiti! laula Toddy minne joutunut."

En ollut saattanut kuvitellakaan, kuinka onnettomaksi voi tuntea
itsensä rakastetun sisaren ja verrattoman langon seurassa, ennenkuin
tämän lyhyen ajomatkan aikana. Helena oli jonkun verran huolissaan
lasten tähden, mutta hänellä oli kuitenkin aikaa katsella minua niin
suurella myötätunnolla, hellyydellä, rakkaudella ja samalla niin
huvitettuna, että minusta todellakin oli suuri helpotus, kun pääsimme
kotiin. Vetäydyin nopeasti huoneeseeni, mutta ennenkuin ehdin sulkea
oveani, oli Helena jo luonani, kädet kaulallani; ja ennenkuin tuo
rakas, vanha tyttö otti ne pois, olimme tulleet toisiamme lähemmäksi
kuin koskaan sitä ennen.

Ja kuinka herttaisesti ja hauskasti loppupäivä kuluikaan. Meillä oli
pieni hieno aamiainen, ja Tom avasi Roederer pullon, eikä Helena
vastustellut, kun hän ehdotti, että otettaisiin esille Helenan
hienoimmat lasit. Siellä juotiin sitten "hänen", "hänen äitinsä" ja
tulevan nuoren aviomiehen malja. Helena ehdotti "puhemiesten -- Willyn
ja Toddyn" maljan, joka juotiin pohjaan. Nuo nuoret herrat eivät
vastanneet, töllistelivät vain niin uteliaina ja ihmeissään, että
hypähdin tuoliltani ja suutelin heitä oikein kuuluvasti, jonka johdosta
Tom ja Helena katsahtivat merkitsevästi toisiinsa.

Sitten Helena läksi Clarksonin täysihoitolaan yksinomaan vain siksi,
että hän halusi näyttää eräälle siellä asuvista naisista, joka aikoi
kääntää erään puvun, miten hän sen parhaiten voisi tehdä, Helena kun
oli juuri sattunut näkemään samantapaisen puvun erinomaisen hauskasti
uudelleen laitettuna. Ja Alice seurasi häntä portille sanoakseen
hyvästi; mutta heillä olikin niin paljon puhumista, että Alice saattoi
Helenan melkein kotiin asti. Helena pyysi häntä sisälle lepäämään;
hänethän voitaisiin sitten kyyditä kotiin.

Sitten Mike lähetettiin viemään rouva Maytonille kirjettä,
jossa ilmoitettiin, että hänen tyttärensä oli suostunut jäämään
päivällisille, ja että hänet täydessä turvassa saatetaan kotiin. Kun
päivällinen oli syöty ja lapset olivat levolla, valitti Tom, että
hänen täytyi lähteä sikäläisen valtuuston kokoukseen, ja Helena pyysi
anteeksi, että hän poistui hetkiseksi pistäytyäkseen lääkärin luona
tiedustelemassa, kuinka rouva Brown parka jaksoi, ja sillä matkalla
hän viipyi kolme tuntia ja kaksikymmentä viisi minuuttia; kunnia hänen
hienotunteisuudelleen!

Lomani peljätty loppuminen ei tuottanut minulle niin suurta tuskaa
kuin olin luullut. Eräänä iltana Helena kysyi, eikö hänen iso, laiska
veljensä voisi täältä käsin käydä päivittäin kaupungissa tointansa
hoitamassa, kun kerran hänen rakas Tominsakin sen voi tehdä; ja jos
se käy päinsä, niin hän pyytää häntä viettämään heidän luonaan kesän
lopun. Vaikka minä olinkin vuosikausia jyrkästi tuominnut tuota
sivistyneiden ihmisten mielettömyyttä, että he jättävät kaupungin
etsiäkseen asuntoja muualta, niin en voinut vastustaa Helenan
kutsua, vaan suostuin. Meninpä pitemmällekin: ostin sievän maa-alueen
(vaikkakin se tapahtui Tomin nimissä), ja Tom on hankkinut tänne joukon
huvilapiirustuksia, ja joka ilta ne levitetään ruokasalin pöydälle,
jonka ääreen kokoontuu neljä henkeä, niiden joukossa eteenpäin-pyrkivä
liikemies ja nuori loistavasilmäinen nainen, jonka poskilla näyttävät
ruusut ja liljat kukkivan. Tällä viimemainitulla henkilöllä on oma
käsityksensä kaikkien piirustusten ansioista, ja hän on jyrkästi sitä
mieltä, että mitkä piirustukset sitten valittaneenkin, niin Helenan
poikia varten niissä täytyy olla varattuna erityinen huone. Kun nämä
herrasmiehet ovat nuoria, on minulla usein syytä olla heille hirveän
mustasukkainen, mutta he eivät vähääkään välitä vihastani eivätkä
pyynnöistäni -- kekseliäisyydelläni vain voin estää heitä kokonaan
anastamasta erään suloisen henkilön ajan, jonka seurasta en koskaan
saa kyllikseni. Hän toivoo, että kun meidät joulukuussa vihitään, he
tulevat olemaan sulhaspoikina, eikä minulla ole pienintäkään epäilystä
siitä, ettei käy hänen tahtonsa mukaan. Ja tunnustanpa itsekin
kiintyneeni heihin yhä enemmän ja jos joskus vetäydyn huoneeseeni ensin
pistäytymättä heidän luonaan painamassa kiitollisuuden suudelmaa heidän
viattomille huulilleen, niin omatuntoni soimaa minua halpamaisesta
kiittämättömyydestä. Ja ajatellessani, että ilman heitä olisin nyt
toivoton vanhapoika, valtaa minut ylenpalttinen kiitollisuus Häntä
kohtaan, joka on lahjoittanut minulle Helenan pienokaiset.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Helenan pienokaiset" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.