| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Kesäkausi Jäämeren ja Vienanmeren rannoilla - Matkamuistelma
Author: Ailio, Julius
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kesäkausi Jäämeren ja Vienanmeren rannoilla - Matkamuistelma" ***
This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.
RANNOILLA ***
KESÄKAUSI JÄÄMEREN JA VIENANMEREN RANNOILLA
Matkamuistelma
Kirj.
Julius Ailio
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1899.
SISÄLLYS:
Alkusanat.
Matka Jäämeren rannikolle.
Kuolanvuonosta Kalasaarelle.
Kalasaarella ja Muurmannin rannikolla.
Molemmin puolin napapiiriä.
Vienan rannoilla.
Lyhyt luku Venäjän lappalaisista.
Alkusanat.
Seuraava matkakuvailu on osittain ilmestynyt jo ennen "Kyläkirjaston
kuvalehden B-sarjassa". Muodoltaan muuttuneena ja viimeisellä,
Venäjän lappalaisia käsittelevällä luvulla lisättynä astuu se nyt eri
painoksena näkyville, pyytäen ensi sijassa päästä nuorisomme suosioon.
Jos se voi antaa edes osapuilleen tyydyttävän kuvauksen tai vain
oikaista joitakin vanhentuneita käsitteitä pohjoisen maankolkkamme
pohjoisimmasta luonnosta, jos se voi hiukankin kiinnittää nuortemme
mieliä Jäämeren rantamilla ponnistelevain suomalaisveljiemme ja
lappdlaisheimolaistemme eloon ja oloon, on kertojan tarkotus täysin
voitettu.
Matka Jäämeren rannikolle.
Kenpä ei olisi joskus unelmoinnut näkevänsä Lappia, maata Maanselän ja
Jäämeren välillä, jonka talviset revontulet niin loistaen loimuavat,ja
jonka-kesäinen aurinko ei hetkeksikään väsähdä valaisemasta sen vakavia
vaaroja, sen jylhiä tuntureita ja rajattomia rämeitä! Ja kun lisäksi
tarjoutuu, kuten tämän kirjoittajalle, tilaisuus saada vapaa matka,
sekä ainoana ehtona on samaisen maan luonnon ja kansan tutkiminen, ei
suinkaan ole vaikea päätöksen teentä. Silloin eivät paina vaa'assa
taloudelliset näkökohdat, arvottomilta tuntuvat matkan vaarat ja vielä
vähäpätöisemmiltä Lapin-maan sääsket ynnä muut maanvaivat.
Lupauduin siis osanottajaksi siihen retkikuntaan, jonka Suomen
Maantieteellinen Seura keväällä 1897 varusti tutkimaan Venäjän Lapin
vuoren- ja maanmuodostuksia. Toiset osanottajat olivat maisteri
G. Bergroth ja retken päämies, professori W. Ramsay.
Venäjän Lappi eli Kuolan niemimaa on, kuten silmäys Euroopan kartalla
osottaa, jatkoa Ruotsin, Norjan ja Suomen Lapille ja pistäytyy se
kauvas kaakkoon Jäämeren ja Vienanmeren väliin. Viime aikoihin asti
on tämä niemimaa ollut melkein ainoa paljas pilkku Euroopan kartalla,
tuntematon ja avara erämaa, jonka mannerta vallankin sisämaassa tuskin
kukaan muu oli polkenut kuin talviseen aikaan täällä porolaumoineen
asustava Lapin mies. Luonnonsuhteiden, eläin- ja kasvimaailman puolesta
kuuluu se kuitenkin Skandinavian luonnonhistorialliseen alaan, jonka
vuoksi tiedemiehet ovat pitäneet tärkeänä tämänkin maankolkan tarkkaa
tuntemista. Ja erityisesti tärkeänä jopa kunnianasiana ovat sitä
suomalaiset pitäneet, koskapa Kuolan niemimaa lähinnä rajoittaa heidän
maataan, ja sen tutkimisesta riippuu moni Suomeakin koskeva kysymys.
Tämän tähden varustettiin Suomesta kesällä 1887 kahdeksanhenkinen
retkikunta kaikin puolin tutkimaan mainittua niemimaata, ja yksi tämän
retkikunnan osasto oli ensimäinen tieteellinen matkue, joka ikinä on
kulkenut halki koko tuon laajan niemimaan lännestä itään. Sen jälkeen
on muita vähempiä retkikuntia käynyt jatkamassa ja täydentämässä
edellisten työtä ja samassa tarkoituksessa läksimme liikkeelle mekin.
Tehtävänämme oli pääasiassa paitsi vuoriperän tutkimista koettaa
saada selville niitä vaiheita, joiden alaisena Kuolan niemimaa oli
jääkaudella, s.o. ajalla, jolloin miltei koko pohjois-Eurooppa oli
äärettömän vahvan mannermaanjään alle haudattuna, kuin myös sitä
seuraavilla myöhäisimmillä geoloogisilla aikakausilla, jolloin, maa
oli vuoroin satojakin jalkoja vajonneena meren alle, vuoroin taas
kohonneena sen yläpuolelle.
Tutkimustemme tuli alkaa Kuolanvuonossa Jäämeren rannikolla ja jatkua
sieltä ensin pitkin Muurmannin rantaa ja sitte ympäri koko niemimaan.
Niille, jotka matkustavat Suomesta Jäämeren rannalle, on kolme
tietä tarjolla. Lyhin mutta hankalin käy Oulun ja Kuusamon kautta
Kannanlahteen, sekä sieltä poikki Kuolan niemimaan osaksi jalan, osaksi
veneillä Imandraa y.m. järviä myöten. Toinen kulkutie käy Nevaa,
Laatokka, Syväriä ja Äänistä myöten Vienanmerelle ja Arkangeliin
sekä sieltä ylös Muurmannin rannalle. Molempia mainittuja teitä ei
kuitenkaan voi käyttää ennenkuin kesäkuun alkupuolissa, jolloin jäät
eivät enää ole estämässä vene- ja laivakulkua. Meidän lähtömme tapahtui
toukokuun lopussa ja saimme sen vuoksi käyttää kolmatta, pisintä
tietä poikki Skandinaavian sekä ympäri Norjan. Mutta tämä on samalla
hauskin tie, sillä jo rautatiematka poikki pohjois-Ruotsin ja Norjan,
mutta vielä enempi laivamatka pitkin viimemainitun maan rantoja kuuluu
hauskimpiin, niitä olla saattaa.
Ensimäinen havainto, jonka tekee keväällä tultuaan Vaasasta poikki
Pohjanlahden Ruotsin puolelle on se, että suven tulo viimemainitussa
paikassa on paljon, ehkä pari viikkoa myöhäisempi. Vaasassa olivat
puut kaupungin monissa puistoissa ja lehtokaduilla melkein täydessä
lehdessä, kun ne Ruotsin puolella samalla kohdalla olivat tuskin
paljoa enempää kuin hiirenkorvalla. Ja samoin oli muun luonnon laita.
Selityksen tähän saa siitä seikasta, että Ruotsin puoli on hyvin
korkeata verrattuna Pohjanmaan melkein merentasaisiin lakeuksiin.
Mitä tulee maanluonteseen, niin onhan Jämtlanti kuulua kauneudestaan.
Vähän väliä vilahtaa siellä näköaloja, jotka kilpailevat toinen
toistensa kanssa kiinnittääkseen matkustajan huomiota puoleensa.
Me kuljemme läpi komeimman kuusikkometsän, korviamme hivelee
noiden solakkavartaloisten, terävähuippuisten puiden surumielinen
suhina, kunnes se yhtäkkiä sulautuu kumeaan kohinaan, joka syntyy
vaahtoavien koskien syöksyessä vinhaa vauhtia kallionrotkojen
ylitse, tai taukoaa kokonaan siniselkäisen järven avautuessa eteen.
Tämä pohjoisen aarniokorven antama tunnelma haihtuu kuitenkin
pian toiseen valtavampaan, kun taivaanrannalta kohoaa kymmeniä
lumipeitteisiä vuorenhuippuja ja vastaamme puhaltavat puhtaanraikkaat
tunturituulahdukset. Silmä etsii ja löytääkin vihertävistä notkelmista
oikeita säter-kartanoita karjoineen ja -- säter-tyttöineen.
Ylpeimmilleen ylenee luonto Åren seudussa, jossa Storsjön
kauniin järven äärellä kohoaa vielä kauniimpana valtava Åreskuta
puolentoistatuhannen metrin korkeuteen. -- Meillä oli hyvä halu tehdä
lyhyt vaellus tälle tunturille, sillä kyllä maksaa vaivan nähdä sieltä
tarjouva suurenmoinen ja vaihteleva näköala. Ja vallankin hauskaksi käy
sellainen retki vuorientutkijalle, sillä Åreskuta tietää kertoa, kuten
ruotsalaisten tutkimukset ovat osottaneet, tarun omasta synnystään,
saman tarun kuin Alpit monine huippuineen, Kaukasus, Uraalinvuoret
y.m. Emme voi tässä siitä mainita muuta kuin että se tietää valtavista
kokoonpuristuksista, jotka ovat kohottaneet maankuoren paikoittain ylös
vuorijaksoiksi, ja laajoista uudismuodostuksista sekä hävitysilmiöistä,
jotka ovat luoneet sen lopullisen muodon. Mutta ajasta, jolloin
tämä kaikki olisi tapahtunut, se ei tiedä, vaan saattaa olettamaan
geoloogisia aikakausia niin pitkän pitkiä, että aatosta huimaa
koettaessaan niitä käsittää, ja n.s. historiallinen aika niihin
verrattuna tuntuu olevan sekunti vain.
Malttamatta kuitenkaan tehdä poikkeusta suunnitelmassamme jatkoimme
edelleen matkaa yli Köölin vuorten. Näistä vuorista, jotka erottavat
Ruotsia ja Norjaa, on jokaisella tavallisesti se väärä käsitys, että ne
muodostavat yhtenäisen vuorijonon, joka kohoaa ympäröivää maata paljon
korkeammalle! Mutta niin ei ole laita. Ne ovat oikeastaan laajaa,
useammista ylänteistä muodostunutta, korkeata vuoritasankoa, joka,
verrattain hiljalleen laskeutuu itäänpäin ja äkimpää länttä kohti,
mutta mitään erityistä vuoriharjannetta ei siinä ole.
Poikki Köölin käyvistä solakäytävistä on suurin se, jota myöten
Sundsvallin--Trondjemin rautatie kulkee. Tämä on ollut ammoisaikuinen
kulkureitti, ja sitä käytti maamiehemme Armfeltkin, kun hän Kaarle
XII:n kaaduttua peräytyi Trondjemista. On epäilemättä useimmille
tunnettua, mikä hurja retki se oli keskitalvella sotajoukon keralla,
ja miten surkeasti se päättyi. Uudenvuoden päivänä v. 1719 yllätti
ankara lumimyrsky tuon suomalaisjoukon ja heti ensi yönä paleltui
suuri joukko kuoliaaksi. Sitte joutui se harhaan ja kuljeskeli useita
päiviä sinne tänne autioilla tuntureilla, joten kaikkiaan 3,000 miestä
paleltui, nälistyi tai muulla lailla sai surmansa. Vielä pitkien
aikain takaa nähtiin näillä tienoilla vainajain vaalistuneita luita
vuorien vierillä, ja eräälle kohdalle rautatien varrella on myöhemmin
pystytetty kivipatsas, joka on matkustajalle muistuttamassa näistä
Isonvihan surullisista sotauhreista.
Norjan rajalla on rautatien korkein kohta, ja siitä pitäen menee juna
hyvää vauhtia alaspäin. Matka käy milloin syvällä vuorien välissä
olevaa laaksoa pitkin, jonka pohjalla mitä ihanimmat niityt ja vainiot
täydessä vihannuudessaan ovat räikeänä vastakohtana noille enimmäkseen
huononnäköisille norjalaistaloille, milloin taas ammottavan kuilun
rinteitä myöten tai jyrkkärinteisen rotkon pohjalla, josta erottaa vaan
kapean vyöhykkeen taivasta, ja jonka kummaltakin kupeelta syöksähtää
esiin vuolaita vuoripuroja, hakien tietä itselleen johonkin suurempaan
virtaan, vihdoin tyynesti laskeakseen valtameren aaltojen helmaan. Pari
kertaa sukeltaa juna lyhyeen tunneliin, ja vihdoin aukeaa silmien eteen
Trondjemin kaunis ja laaja vuono ja sen äärellä oleva samanniminen
kaupunki.
Trondjemi eli entinen Nidaros on tuhatvuotinen kaupunki, ja sillä onkin
vanhoja historiallisia muistomerkkiä näytettävänä enemmän kuin millään
muulla Norjan kaupungilla, ennen kaikkia sen tuomiokirkko, kaunein
pohjolassa, ainakin sitte kun ne suurensuuntaiset ja sanomattomia
summia kysyvät uudistustyöt, jotka par'aikaa ovat tekeillä, on ehditty
loppuun suorittaa.
Meidän oli aikomuksemme Trondjemissa ehtiä nopeakulkuiseen
matkailijalaivaan, jolla olisimme kahdessa ja puolessa päivässä
päässeet ylös Hammerfestiin. Harmiksemme saimme kuitenkin kaupunkiin
saavuttuamme kuulla, että laiva oli saman päivän aamuna lähtenyt.
Vasta parin päivän päästä oli lähtevä eräs posti- ja rahtilaiva
"Olaf Tryggvesson", joka lisäksi oli viipyvä samalla matkalla toisen
verran enemmän aikaa, koska sen piti poiketa joka toiseen vuonoon
ja postiasemaan. Ikäväähän se oli, mutta ovathan tällaiset sattumat
matkoilla niin tavallisia, ja me kun olimme lähteissämme yhteisesti
päättäneet, ett'emme mitään koskaan kadu, otimme tuon viivästymisen
iloiselta kannalta.
"Olaf Trygvesson" oli joltisenkin suuri laiva, ja nimellään johdatti
se heti mieleen Norjan loistavan sankariajan. Elävänä esiytyi
mielikuvituksessa se Olaf Trygven poika, joka v. 1000 vaiheilla joutui
loukatun Sigrid Neuvokkaan juonien kautta suunnitellun äkkiylläkön
alaiseksi ja urheasti otteli komealla "Käärme" laivallaan kunnes tämä
oli täysi vihollisia ja syöksyi sitte aaltoihin -- eikä näkynyt ikinä
enää.
Parin ensimäisen päivän matka "Olaf Trygvessonilla" ei tarjonnut
juuri mitään nähtävyyksiä, jollen ota lukuun sellaista näkyä, kuin
juuri edellisenä päivänä poroksi palaneen pienen Namsos kaupungin
rauniot. Se oli surullinen näky savuavine tuhkaläjineen, mahdottomine
rautakasoineen, joista selvästi näki elävänsä oikeassa rauta-ajassa,
ja törröttävine savupiippuineen. Yhtä surullista oli nähdä noita
äänettömiä ihmisparvia, jotka siellä täällä etsiskelivät tuhasta
joitakin arvoesineitä. Ojolleen kaatunut kirkontorni, pirstautunut
apteekkikalusto ja monet kissanraadot puiden juurilla todistivat
liekkien nopeasta hävitystyöstä, mutta nopeasti näyttiin ryhtyvän
uudisrakennuksiinkin, sillä jo meidän laivallamme saapui kaupunkiin
kirvesmiehiä, lankkuja ja lautoja.
Luonto oli Trondjemista ylöspäin ikävään asti yksitoikkoista,
siliytyneitä ja pyöristyneitä anialastomia kallioita vain yhtä mittaa.
Ihmisasuntoja oli harvassa, joko jonkun saaren suojassa tai pienemmän
mutkan perällä, ja nekin näyttivät kuni nukkekojuilta matkan päästä
katsellen ja verrattuina harmajaan vuoren röykkiöön, jonka juurella ne
sijaitsivat. Vain joskus näyttäytyi viehättävä ja silloin kerrassaan
idyllinen kuvaelma, kun laiva kääntyi äkisti johonkin vuonoon, jonka
rannalta ilmeni pikkuruinen, vihannan nurmen ja metsikön ympäröimä
kylä. Siellä oli vuorien suojassa tyyntä ja päiväpaisteista, kun sen
sijaan tuolla ulkopuolella Atlantin aallot pitivät pauhinaa.
Nyt ne olivat sen sijaan rauhaisia, ja hyvillä toiveilla saatoimme
kohdata edessäpäin alkavia kauniita maisemaseutuja.
Kuljemme ohi Torghättan, joka on nähtävimpiä, merkillisimpiä paikkoja
matkalla. Se on tunturi, jonka yläosassa on suuri aukko tai käytävä
läpi koko vuoren, ikäänkuin louhimalla puhaistu tunneli. Satu kertookin
lemmenkateen jättiläisen keihäällään puhaisseen sen, koettaessaan
tavoittaa toista jättiläistä, joka riensi pois ryöstämänsä immen
keralla. Mutta geoloogit selittävät sen muodostuneen siten, että
tunturissa on ammoin sitte tapahtunut n.s. syrjäytys eli luisuminen
alaspäin siihen syntynyttä kulmikasta halkeamaa myöten, joten tunturi
on ikäänkuin avautunut keskeltä.
Nyt sivuutamme taas "Seitsemän sisarusta" -- yhtä monta toisistaan eri
pitkän matkan päässä olevaa vuorenhuippua. Ja jokaisen matkustajan
vastattavaksi pannaan kysymys, joka tässä asetettakoon lukijallekin:
Minkä sisarusten väli on suurin? (Tietysti äärimmäisten).
Muuten alkavat vuoret nyt muuttua teräväpiirteisiksi, äkkiseinäisiksi,
alppimaisiksi muodoltaan. Niiden keskikorkeus on 800-1,000 metriä
yli meren pinnan ja usein ne kohottavat huippunsa läpi pilvien.
Erittäin somaa on nähdä suuren pilvenlonkaleen leijuvan yksinäistä
tunturia ympäröivänä renkaana, ja vielä somempaa, kun se ikäänkuin
myssy varoellen verhoaa tunturin lakea, mukautuen tämän muodon
mukaan. Usein kulkee laiva kapeista salmista, joiden kummallakin
puolella tunturit kohoavat huimaavaan korkeuteen, tai varsin läheltä
rantaa, etsien turvallista väylää jyrkän tunturin juuritse. Tällöin
täyttää mielen outo tunnelma, sillä ihan voisi kättä ojentaa noille
ylpeänjuhlallisille, kolkonkauniille vuoriritareille, jotka siinä
seisovat rannanvahteina Atlantia ja Jäämertä vastaan. Kun taas näet
ne loitompaa lahdelta ilta- tai yöauringon heikenneessä valossa, niin
näyttävät ne niin pehmeäpiirteisiltä, niin sulavan viehkeiltä, jotta
luulisi joutuneensa ihanaan ihmemaahan.
Eräs kohta, jota matkalla oikein odottamalla odotetaan, on napapiiri.
Mutta tämähän on vain viiva, joka ajatellaan vedetyksi 60° 30'
vaiheilla pohjoista: leveyttä, eikä siinä siis ole mitään nähtävää. Sen
paikkaa tiedustelevalle onkin tapana näyttää jännitettyä hiuskarvaa!
Ihan tietämättämme soluu laiva tämän merkillisen viivan ylitse, ja me
olemme Jäämeren hyisillä aalloilla, ikuisen vilun valtakunnassa.
Itse asiassa ei tietysti mitään muutosta ole huomattavissa. Mitä
kauneimman sään vallitessa, tuulen vain hiljalleen liikutellessa
laineita, joilla toisinaan näyttäytyy delfiinejä pyörien seuraten
laivaamme, lähenemme me matkan kauneinta kohtaa -- Lofotenin
saariryhmää.
Taaksemme jäävät mannermaan alppimaiset tunturirannat, edessämme
välähtävät taivaan rannalta häikäisevän valkeat lumihuiput, ja
vähitellen sukeltautuu esille kokonainen sarja hurjankauniita
villinnäköisiä tuntureita, jotka ihan taivaisiin tavoittavat. Vasta
täällä saa käsityksen Norjan luonnosta, sen kauneuden vallasta,
vasta täällä, napapiirin yläpuolella esiytyy pohjola kaikessa
herruudessaan, ei petollisena kangastuksena, ei ohivilahtavana
unikuvana, mutta tarumaisen kuvallisena panoraamana, mikä hellyttää
mielen ihan hurmoksiin. Yngvar Nielsen mainitsee käsikirjassaan
matkaa Vestfjordin yli Lofotenille "ehdottomasti yhdeksi maailman
kauneimmista merimatkoista" eikä hän siinä taitane liioitella. Enkä
minä enään ihmettele Saksan keisarin tiheitä laivaretkiä pitkin Norjan
rannikkoa ylöspäin, sillä nähtyä kerran tämän valtavan kuvaelman,
tahtoo sen nähdä toisenkin kerran, tahtoo nähdä eri säällä, eri
valaistuksessa, eri aikoina. Mutta jo lähenemme rantaa ja nyt näemme
vasta yksityispiirteittäin noiden tummain tunturien rikkiset ruhot,
niiden pistävän terävät huiput, niiden vimmatun hajajärjestyksen. Ja
sivuitse synkkävarjoisen tunturin seinän pyörähtää laiva satamaan, joka
sekä muodoltaan että kauneudeltaan on ympäristönsä verranvastainen.
Jäämeri oli ollut leppoisa vain niin kauvan kuin se oli ehtinyt näyttää
ihanimman helmensä, mutta nyt se alkoi vyöryttää ilkeän vihaisia
ärjyjä suoraan pohjasta. Niin kauvan ei ollut hätää kun vielä kuljimme
saariston suojassa, mutta Tromssan kaupungin jätettyämme joutui
laivamme suoraan tuulen turjuteltavaksi, ja pian tulivat vaikutuksetkin
näkyviin. Matkustajain naamat venyivat pitemmiksi, yksi ja toinen
katosi hyttiinsä, ruokapöytä harveni harvenemistaan. Niin näin minäkin
parhaaksi vilttiini peittäytyen paeta hyttiin potemaan. Oli ihan
iankaikkista heilumista ylös alas, laivan rautaseinät ratisivat,
kyökissä kalskahtelivat posliinit yhtenään, ja silloin tällöin kuului
kova kolahdus jonkun raskaamman esineen kaatuessa tai pudotessa.
Siinä ja siinä oli, että itse pysyi kunnialla vuoteellaan tai
kyyrysillään sohvansa nurkassa, välinpitämättömänä kaikelle -- ei juuri
pahoinvoivana, mutta kuitenkin heikkona ja omituisessa horrostilassa.
Kannelle ei ollut menemistä, sillä siellä tuskin pystyssä pysyi. Ja
mitäpä siellä tekemistä, sillä maisemat eivät suinkaan viehättäneet
tässä tilassa ja tällaisella säällä. Mustana mylleröi Jäämeri,
tumma oli taivas ja pimeä päivä noiden sakeain ja hyyhmiäisten
pilvenmöhkäleiden takia, joista ihan rentonaan valui lumiräntää,
laskeutuen lianharmaana peitteenä kaikkialle. Ja tuuli tai myrsky se
mylvi, ulvoi ja vinkui, ja säestystä suorittivat miljoonat merilinnut
kamalasti kirkuen. -- -- --
Hammerfest!
Hauska värähdys tuntui koko ruumiissa kuullessaan tämän maailman
pohjoisimman kaupungin nimen ja huomatessaan heti oltavan sen satamassa
-- suojassa äkäisen Jäämeren pahimmilta puuskilta.
Niin napaseutuiseksi kuin konsanaan voi kuvitella Hammerfestin
ympäristöineen, ei kuitenkaan mielikuva likimaillekaan lähene sitä
todellista kuvaa, joka nyt avautui eteen. Ei ole jälkeäkään noista
maireista maisemista, joita pari päivää sitte oli nähnyt; ja joista
silmä ei ensinkään olisi hennonnut luopua, sillä puut ja pensaat ovat
uupuneet jo etelämmille aloille ja alaston harmaa on vallitseva väri
kaikkialla. Ei ole haahmoakaan Lofotenin lumoavista, tuntureista, vaan
jäykkinä, raskaina, ankaroina kohoavat kalliot täällä merestä. Synkeän
värinen on meri satamassa, näyttäen sitä synkemmältä nyt vallitsevassa
pilvihämärässä ja vaalean lumirännän kattaessa rakennuksia sen
rannalla. Suuria lumikinoksia huomaa vuorten rotkoissa, ja kaupungin
äärellä olevalla tunturilla, jonne olemme nähneet vaivan nousta, kohtaa
meitä miltei täysi talvi -- kesäkuun alussa -- ajaen meidät hetimiten
alas.
Hammerfestissä on 2,500 asukasta, jotka elävät jäämerenpyynnillä.
Kaupunki on muuten rakennuksiltaan hyvin hauskan, jopa kauniin
näköinen, sillä se on suurimmaksi osaksi uudestaan rakennettu v.
1891 sattuneen tulipalon jälkeen. On siis täälläkin hyvinvointia
sekä epäilemättä myöskin viihtymystä! Ja että täälläkin eletään muun
maailman muassa, todisti korkean silkkihatun näkeminen, jonka kantajan
leikillä ristimme "sivistyksen etuvartijaksi pohjolan pimeyttä
vastaan."
Kaupungilla on tietysti myös ravintola, jossa me suomalaiset -- paitsi
meitä oli yhdessä matkassa kolme metsäherraa ja eräs kasvientutkija,
jotka aikoivat Suomen Lappiin -- vietimme mitä rattoisimman illan,
muistiksi siitä piirtäen nimemme matkailijakirjaan. Sitä selaillessa
sattui silmiin Nanseninkin nimi, jonka hän oli kirjoittanut palattuaan
kuululta retkeltään. Ei se olisi muuten tainnut löytyäkään, mutta
erääseen sarekkeeseen, jonka yllä oli kysymys "mistä koleeran
saastuttamasta paikasta matkustaja tulee", ja joka muuten oli
typötyhjä, oli Nansen piloillaan kirjoittanut: 86° 14' pohj. lev.
Itään päin Hammerfestistä on taas jonkun verran saaristoreittiä
kuljettavana, m.m. Magerön saaren eteläpuolitse, mutta sitte aukeaa
Jäämeren ulappa ihan kahleettomana, leviten silmänkantamattomiin kohti
kolkkoja ikijään seutuja. Myrskyä kesti vieläkin, mutta nyt oli jo
sen verran tottunut merenkäyntiin, jotta vahvasti vaatetettuna ja
puolipaastoa pitäen saattoi vähin liikkua kannella. Ja kannattikin
nähdä tätä suurenmoista mutta koleata merikuvaelmaa. Aallokko oli
vieläkin niin ankaraa, että kaksi aaltoa tai oikeammin aaltovuorta,
jo riittivät täyttämään näköpiirin. Ja nuo vyöryt vasta olivat
säännöllisen suoria, terävän harjakkaita, sekä synkän mustia, vain
kärjissään vivahtaen vihreään, joka kuitenkin melkein yhtenään
sekaantui valkeaan vaahdon väriin.
Rannat ovat täällä tasauneet, vuoret eivät enään muodosta huippuja,
vaan verkalleen nousevat ne jotenkin mataliksi tasangoiksi. Kööli, tuo
Skandinaavian selkäranka, Pohjois-Europan suojamuuri Jäämerta vastaan,
se laskeutuu nim. Hammerfestissä mereen, ja laakeana, tasaisena leviää
nyt maa, käyden sitä alhaisemmaksi, mitä kauvemmas itään etenemme.
Vain muutamin kohdin on jyrkästi mereen laskeutuvia vuorenseinämiä,
kuten Nordkynin, Euroopan mantereen pohjoisimman kärjen, ja sen lähellä
olevain Lintutunturien kohdalla. -- Viimemainitut, samoin kuin useat
muut samannimiset vuoret, ovat saaneet nimensä siitä, että lukemattomat
lintulaumat, enimmäkseen kolmivarpaisia lokkeja, kaakkureita, alkoja
y.m., ovat valinneet kaikki niiden kolot ja raumat tyyssijoikseen.
Nämä värittävät tumman tunturiseinän vallan valkeaksi, ja levottomina
leijailee niitä sadoittain sen edustallakin. Laivan sivuuttaessa
tällaista lintuvuorta pyrähtää siltä kuten myrskypilvi koko legioona
lentoon, peittäen auringon valonkin, ja silloin syntyy kirkuna ja
rääkynä niin kimakka, että korvia särkee, ja vain hiljalleen taukoaa
tämä laivan jättäessä vuoren kauvas taaksensa.
Lukuisissa jäämerenvuonoissa, joista suurimmat ovat Porsanger-, Lohi-
ja Tenovuono, on lukuisia, Jäämerelle niin kuvaavia kalastajakyliä eli
"fiskeværejä", kuten niitä norjaksi nimitetään. Muistan aina niin
hyvin ensimmäisen näkemäni fiskeværin, jonka edustalla me synkkänä
yönseutuna jonkin aikaa odotimme meren hiukan tyyntyvän. -- Matalalla
harmaalla kalliorannalla on pieni mutka, ja sen perukassa joukko
mitättömän näköisiä rakennuksia, harmaita ja punasia. Lähinnä merta on
rivi kalamakasiineja ja niiltä lähteviä puulaitureita, joiden päässä
aina on suuri väkipyörä kalojen nostoa varten. Puhtaudesta ei ole
ylimalkaan puhettakaan sillä kalain jätteitä on joka paikassa levittäen
ilkeätä hajuaan ja turmellen ilmaa. Ja kylän ympärillä on taajalta
telineitä, pukkien päällä lepääviä orsia, joille turskat ripustetaan
kuivamaan tuulessa ja päivänpaisteessa. Mikä erityisesti oli kylälle
kuvaavaa, oli sen edustalle ankkuroinut valaanpyyntilaiva, joka juuri
oli saanut harppuunilla pyydetyksi kaksi valaskalaa. Valkeat, uurteiset
vatsapuolet ylöskääntyneinä kelluivat ne merenpinnalla, ja touveilla
laivanperään kytkettyinä näyttivät ne mahdottoman suurilta proomuilta.
Samoin kuin kaikki kylät Jäämeren rannalla ovat niin tyypillisiä
kalastajakyliä, ovat kaikki kaupungitkin luonteeltaan oikeita
kalastuskaupunkeja. Sellainen oli Vardöökin, Norjan koillisin kaupunki,
pieni ja viheliäinen kylä, jossa löyhkä, mikä läksi kalain jätteistä ja
kalanmaksaöljytehtaista, oli niin ilkeä ja sietämätön, että mieluummin
vetäytyi huoneeseensa sitä edes vähän paetakseen.
Vardöössä vasta näin minä ensikerran tuon niin odotetun keskiyön
auringon. Se oli ihan suorassa pohjassa, parin kolmen kirnunmännän
korkeudella taivaanrannasta, mutta ikävästi olin pettynyt, kun se
ainakin tällä kerralla näyttäytyi olevan vallan tavallinen aurinko.
Ei mitään outoa punertavaa hohdetta, ei mitään värileikkejä, kuten
etelässä eläjät sille kuvittelevat. Taivas olikin ihan selkeä ja
muuten oli kuin iltapäivällä etelä-Suomessa, eikä ilman kelloa olisi
aavistanutkaan olevan puolenyön ajan.
Parin päivän odotuksen jälkeen saapui Arkangelista venäläinen
höyrylaiva, jolla jatkoimme matkaa Kuolanvuonoon. Kovan keikunnan
jälkeen pääsimme Katariinan satamaan, joka on Venäjän tuleva, aina
jäätymätön ja mitä suojaisin sotasatama, sekä aijottu Venäjän Lapin
pääkaupunki.
Kaksiviikkoisen matkan jälkeen olimme siis perillä. Tästä ajasta olimme
olleet kymmenen päivää merellä ja siitä enemmän kuin puolet ankaran
aallokon alaisia. Sanomattakin saattaa kuvailla niitä tunteita, jotka
meidät vakasivat astuessamme vihdoinkin jalallamme päämaalinamme olleen
mantereen maaperälle.
Kuolanvuonosta Kalasaarelle.
"Täysi kesä on tullut", kirjoitettiin meille Kuolan Keskivuonosta jo
muutama viikko ennen saapumistamme. Saimme kuitenkin havaita, että tämä
tiedonanto oli käsitettävä jäämeriläisten tavalla, sillä kesäntulo
siellä merkitsee vain maan paljastumista lumen alta. Nurmella oli,
jos tätä sanaa voi ollenkaan käyttää, kalpea kevään väri, matala
koivuviidakko oli nähtävästi vastikään ehtinyt lehdelle kehittyä, ja
ilma oli tuoretta, viilakkata huhtikuun ilmaa.
Kirjoittaja oli suomalainen kapteeni D.J. Sjöstrand, osanottaja
ennen mainittuun suureen Kuolan retkeen, mies, joka monien kirjavien
elämänvaiheitten jälkeen on häätynyt Jäämeren rannalle kauppaa ja
kalastusta harjoittamaan. Hänen piti auttaa meitä matkavarustuksissa
aikomaamme purjehdusmatkaa varten Kalasaarelle ja pitkin Muurmannin
rannikkoa, ja pysähdyimme siis joksikin ajaksi hänen luokseen.
Tällä ajalla teimme me, retkikunnan nuorin jäsen ja minä, matkan
Kuolanvuonon perukkaan rantamuodostumain tutkimista varten ja
käydäksemme katsomassa Kuolaa, tuota kuolevaa kaupunkia, joka
mahtisanan voimasta saa väistyä paremmin luonnon suosiman Katariinan
sataman tieltä, mihin nyt jo on siirretty kaikki Venäjän Lapin
oikeus- ja hallinnolliset virastot.
Purjehdimme hiljalleen ohi verraten hempeiden vuorirantain, joiden
kupeita verhoaa alussa hentouttaan kainosteleva, mutta etempänä yhä
varttuva koivumetsä, minkä vihannuudessa silmä mielellään viivähtää
pitkän aikaa oltuaan sitä näkemättä. Yläälle ei kuitenkaan metsä jaksa
täällä nousta, sillä jo 100 metrin korkeudella kyyristyy se kokoon,
jättäen tunturin vain jäkälän peittämänä kohoamaan yläilmoihin.
Vain siellä täällä pistäytyy Kuolanvuonon partaalla metsikön povesta
esille kurjannäköinen turvemaja, n.s. "gammi", jota ympäristöstä
erottaa ainoastaan majan katosta nouseva savupatsas. Onpa kuitenkin
eräällä pienellä saarella kokonainen kyläkin, s.o. neljän lappalaisen
perhekunnan kesäsiirtola. Perheistä asui kolme lankuista salvetuissa,
mitättömän pienissä tuvissa, "pyrt", ja neljäs maakodassa -- muita
rakennuksia ei koko kylässä ollut.
Astukaamme sisään tuohon maakotaan! Matalasta ovesta kyyristäytyen
joudumme outoon, pari syltää kumpaannekin olevaan kotukseen. Katossa
on räppänä, josta näemme hyvän kappaleen taivasta, ja räppänän
alapuolella liesikivet. Ainoan ja paraan istumapaikan tarjoavat
oikeassa ovinurkassa olevat puunpilkkeet. Vasemmalla puolella kotaa
on nim. emännän ja lasten yhteinen sänky eli "krovat", s.o. muutamia
maan päällä olevia laudan pätkiä ja oikealla on isännän vuode, paljas
porontalja. Kodan peräosassa on pöytä, "tylj", s.o. parin rinnakkain
maassa lepäävän puun, "polt'in", päällä oleva irtain lauta, ynnä pari
pikku tynnyriä leipomista varten sekä jumalankuva matalalla hyllyllä.
Alakuloiselta ja ahtaalta tuntuu tämä maja, mutta suruttomilta,
avomielisiltä ja ystävällisiltä sen likaiset asujat.
Kesätoimenaan harjoittavat ne kalastusta, ja vähän väliä vilkaiseekin
isäntämme, kodan seinämään jätetyistä kurkistusreijistä, eikö rantaan
lasketun verkon polot ilmoittaisi jonkun lohen joutuneen pyydykseen.
Sen varalle on verkon päistä johdettu köydet kurkistusreikäin kautta
kotaan, jotta hän heti voisi vetää verkon lähemmäs rantaa ja sitte
kiirevilkkaa juosta sitä vetämään maalle.
Kun olimme iltasella päässeet perille Kuolanvuonon perukkaan ja ollen
levähtäneitä miehiä, lähdimme heti vaeltamaan vaarojen rinteille.
Tunti vierähti toisensa jälkeen, ja yhä olimme me vaan hommassa, sillä
pimeätä eli yötä ei kuulunut ensinkään. Täällä ei tosiaankaan olla
riippuvaisia tavallisesta porvarillisesta ajanjaosta, vaan lähdetään
liikkeelle kun halutaan, tullaan perille kun päästään ja tehdään työtä
kun tarvitaan olipa sitte kello 12 päivällä tai yöllä. Saattaapa
"puolenyön" tienoissa suorittaa esim. mitä suurinta tarkkuutta vaativia
mittauksia yhtä hyvin kuin konsanaan päivällä. Myöhemmin ilmain käytyä
lämpimämmiksi, käänsimmekin usein päivät öiksi, jolloin eivät kuumuus
ja sääsket vallan pahasti rasittaneet.
Kello oli kolmen korvissa aamulla kun meitä alkoi ahdistaa sekä nälkä
että väsymys, jonka vuoksi suuntasimme kulkumme lähellä olevaa Kuolan
kaupunkia kohti. Päädyimme sen itäpuolelle, jossa meitä oli leveä
Kuolan virta erottamassa kaupungista. Ihmisiä kyllä oli vastarannalla
liikkeellä, mutta eivätkö liene kuulleet ehätyshuutojamme vai vaivasiko
tylyys heitä, mutta mitään venettä ei kuulunut. Kärsimättöminä jätimme
lopulta kaupungin ja käännyimme takaisin veneellemme. Mutta silläkin
taholla oli tie pystyssä. Se oli pakovesi, joka oli paljastanut
lietteisen rannan niin pitkälle, ettei ollut mahdollista mitenkään
päästä veneellemme ennen nousuvettä.
Siihen olimme nyt viskatut asumattomalle rannalle uupuneina ja
hiukaisevin vatsoin, johtuen väkisin mietiskelemään elämän kolkkoutta.
Mutta älähän, jonkun matkaa käytyämme ilmautui eteemme pikkuruinen
kalastajamaja. Vieläpä oli sattuma asettanut niin, että sen asuja oli
muuan Kuolanvuonon suomalaisista siirtolaisista, joka kuultuaan meidän
olevan Suomesta, otti meidät mitä ystävällisimmin vastaan, tuoden heti
esille tuoreimman lohen minkä oli apajastaan saanut. Se siroiteltiin
suolalla ja paistettiin majassa olevan kamiinin rautalevyllä. Ja
maukkaampaa ateriaa emme kumpikaan muistaneet ikinä nauttineemme kuin
tämä varhainen aamiaisemme, vaikkei siihen kuulunutkaan muuta kuin
leipää ja kalaa; mutta kalapa olikin tuota maankuulua jäämerenlohta.
Olemuksestamme nauttien heittäysimme hetkeksi ruohikkoon majan
edustalla. -- Sanomattoman ihana oli aamu ja kerrassaan haaveellisena
esiytyi pohjolan luonto. Nurmikossa päilyivät kastepisarat,
koivut lahden partahilla suhisivat toisilleen öisiä unelmiaan,
ja pienoinen puro riensi solisten sukeltautumaan vuonon veteen.
Etäämmällä välkkyivät vaarain laet hattarain halkeamista tunkevien
valonsäteiden syleilyssä, mutta metsikössä niiden liepeillä
viipyivät vielä tummat varjot. Koko luonto tuntui niin ihastuttavalta
hiljaisessa, kirkastuneessa loisteessaan, ettei kynä sitä kykene
kuvaamaan. Mutta tähän ihastukseen yhtyi kuitenkin yksinäisyyden
jopa kolkkouden tunne, melkein samoin kuin jänöseen, joka varovasti
tulla lyypäköi edessämme olevalle nurmikolle, mutta vainuten meidän
epäystävällisiä aikeitamme katosi saman tien pensaston peittoon.
Mainitsin pakoveden estäneen meidän pääsyämme veneellemme. Tämän kuun
vetovoimasta riippuvan säännöllisen meriveden nousun ja laskun eli
vuoksen ja luoteen erotus täällä on sangen tuntuva: noin 3-4 metriä. Se
on paljon verrattuna siihen, että se Suomenlahdessa ei ole enempää kuin
desimetri, mutta vähän siihen nähden esim. kuin Bristolin kanavassa
vuoksen ja luoteen erotus on 15 metriä. Sekä nousu että lasku vaihtelee
ihan säännöllisesti kuusituntisilla väliajoilla, ja missä rannat ovat
matalat, siellä paljastuvat ne pakoveden aikana virstottain ulohtaalle
päin, kuten esim. Vienanmeren pohjoisrannalla, josta meidän kuvamme on
otettu osottamaan kuivalle jäänyttä kalarantaa. Tätä luonnonsuhdetta
osaavat sikäläiset asukkaat käyttää hyväkseen kalastuksessa. Niinpä
harjoitti meidän vasta mainittu maamiehemme Kuolanvuonossa oikeata
"kuivalla kalastusta", joka tapahtuu siten että pakoveden aikana
kuivuneeseen vuonon pohjaan on syvistä verkoista laadittu meidän
katiskaimme tapaisia sokkeloja, "tainik'eja", ja niihin eksyvät
nousuveden muassa vuonoon pyrkivät lohet. Seuraavan pakoveden aikana
käydään sitte kokemassa pyydyksiä, joten saaliin voi korjata melkein
jalkojaan kastamatta.
Tältä ensi retkeltämme palattuamme oli jouduttava pitkälle
purjehdusretkellemme Kalasaarelle ja Muurmannin rannikolle. Kapteeni
Sjöstrandilta vuokrasimme turskan pyynnissä käytetyn n.s. vämpöörin
(fembörding), joka oli pituuttaan 50 ja leveyttään 10 jalkaa sekä
kantoi kahta suur- ynnä yhtä kokkapurjetta. Se joutui ensinnä tarkan
puhdistuksen alaiseksi, jonka jälkeen siihen sijoiteltiin paraan mukaan
matkakapineet ja eväsvarat.
Viimemainittuina oli erilaisia säilykkeitä, herneitä, perunoita,
ryynejä, siankinkkuja, kieltä, juustoa, margariinia, merikorppuja,
kahvia, teetä, kaakaota, sokeria, tiivistettyä maitoa, y.m. Ja
oikein Porvoon mitalla niitä olikin matkassa, sillä olimme laskeneet
purjehdusretkemme kestävän vähintään kuukauden päivät ja palkattuamme
mukaamme venemiehiksi Parfentji nimisen lappalaisukon ja nuoren ynnä
näppärän suomalaisen nimeltä Konrad Ittelin, oli meitä viisi miestä.
Asuintilamme veneessä oli jaettu siten, että retkikunnan makuu-, työ-
ja keittohuoneena oli perässä oleva hellakamiinilla varustettu ahdas
"ruffi" ja miehiä varten laadittiin taas keskiveneeseen "pressulla"
päällystetty lautainen makuusuoja.
Kesäkuun 16 päivänä nostimme purjeet jätettyämme hyvästit kapteeni
Sjöstrandin vieraanvaraiselle talolle. Merimiehen lipputervehdys,
pyssynlaukaukset ynnä hurraahuudot rannalta saattoivat meitä matkalle,
ja hilpeinä sekä luottoisina lyöttäydyimme me purjehtimaan yön selkään.
Hiukan levähdettyä saimme seuraavana päivänä ryhtyä luovimaan ylös
Kuolanvuonon suulle. Oli ankaraa heiluntaa veneessä ja ensimäinen
päivälliskeittomme tapahtui suurella puuhalla tuontuostakin kokkia
vaihdellen, mutta sillä lopputuloksella, että piispa pääsi pataan.
Purjehtimista jatkettiin koko päivä, ja vieläpä sitä yritettiin
seuraavan yön iltahämärässäkin aika mainingeissa, joita vyöryili
suoraan navalta. Peräsintä hoidimme kukin vuoromme jälkeen, toisten
unia vedellessä, mutta suurestikaan emme edistyneet.
On juuri minun vuoroni olla ylhäällä. Laineilla keikkuva purtemme on
kuin satujen unilaiva. Ja koko luonto tuntuu nukkuvan, niin valtavan
vakaata, niin kuolonhiljaista on kaikkialla. Totisina ja jylhinä
häämöittävät hämärässä kaljut kalliorannat. Merellä ei näy purjetta, ei
lintua, ei muuta eloa kuin pyöriäisiä, joista joku huvikseen pulikoi
ihan veneen vierelläkin. Ja kaukana ulappaan päin tanssii valaita
synkän mustien maininkein seassa, ruiskuttaen suihkusäteitään taivasta
kohti ja loiskien pyrstöllään korkealle ilmaan. Tämä vasta tuntuu
matkalta
pimeässä Pohjolassa
summassa Sariolassa.
Seuraavana aamuna saimme loistavan myötätuulen, joka kohisten kiidätti
venettämme aijottuun satamaan, Titovskajan mutkaan.
Lähdimme täältä heti tunturivaellukselle, joka vallankin eräässä
suhteessa tuli kyllin opettavaksi. Emme nim. osanneet oikein arvostella
sellaisen taipaleen pituutta, ja lähdimme ilman eväitä liikkeelle.
Siitä koitui kuitenkin 8-9 tuntinen mitä vaivalloisin kiipeäminen
tunturilta toiselle, jotta sai toisinaan pitää kielen lujastikin
suussaan. Ja kun emme olleet edellisenäkään päivänä suurin mitään
nauttineet, uuvutti ja kiusotti tuo taivallus mitä suurimmassa
määrässä.
Vähät kuitenkaan sellaisista! Olimmehan nähneet kappaleen napaseutuista
luontoa. Harmaita louhuisia tuntureita oli ollut yksi toisensa takana,
ja niiden notkelmissa lumikinoksia sekä tunturilampeja, joiden lävitse
vihaisina virtaili vuolaita puroja. Kaikkialla oli alastonta ja
kuollutta. Kivitaskun raksutus ja tunturin kielekkeeltä kuuluva riekon
vihellys tuntuivat kuni valitusvirsiltä tässä koleassa maankolkassa.
Vielä päiväkauden viivyimme mainitulla seudulla ja Kutovajan
mutkassa vedimme taasen purjeita puuhun ja saavuimme pian Kalasaarelle,
jossa oli tuleva pidempi pysähdys.
Kalasaarella ja Muurmannin rannikolla,
Kalasaari, osa siitä alueesta, joka aikoinaan luvattiin Suomelle
korvaukseksi Rajajoen kivääritehdasta varten luovutetusta
maakappaleesta, ja väestöltään melkein suomalainen saari, on
luonteeltaan tasaista tundraseutua. Sisäosa on kivierämaata soineen
ja jänkineen, joissa niukalta viihtyy kasvillisuutta, mutta sitä
viljemmältä pesii merilintuja. Vain syksyin harhailee täällä lappi tai
uudisasukas villiytyneitä porojaan etsien, muuten on se maailmalle
tuntematon maa. Rannikko taas on paikoin hyvinkin laajalta aukeata
ruohotannerta, ja täällä näkee kulkija satalukuisina lainehtivia
porolaumoja, jotka kesän tultua itsestään rientävät vilkkaaseen
meri-ilmaan sääskiä paetakseen.
Seuraavalla sivulla oleva kuvamme esittää rannikkomaisemaa Kervanon
kylän läheltä. Eikö se tunnu autiolta ja surumieliseltä? Tuo eloisa
ja viehättävä vesiputous sen keskellä näyttää joutuneen vieraaseen
ympäristöön.
Autio ja kolkko on luonto Muurmanninkin rannalla, kuten sivulla 20
oleva, professori Ramsayn valokuvan mukaan tehty kuva niin oivallisesti
osottaa, mutta kumminkin eroaa tämä maisema peräti edellä mainitusta.
Syynä siihen on erilainen vuoriperä, joka viimemainitulla seudulla
on kaikkein vanhinta alkuvuorta (graniittia ja gneissiä eli samaa
kuin meilläkin), mutta Kalasaarella muodostuu paljon myöhäisemmistä
liuskevuorilajeista (syntyneet veteen laskeuneista miljoonista
hietamuruista, jotka ovat tiivistyneet vuoriksi ja kohonneet kuiville).
Oltuaan alkuaan varmaankin villiä tunturia, on Kalasaari jääajalla
höyläytynyt sileäksi tasangoksi, kun sen sijaan laadultaan kovempi
alkuvuori mannermaalla on paremmin kyennyt vastustamaan jääjoukkojen
kulutusta ja jäänyt muodoltaan koluiseksi ja pyöristyneeksi.
Mutta ei ainoastaan jää vaan myös meren aallot ovat olleet osallisena
maan tasotustyössä, ja viimemainittujen toiminnasta tavataan jälkiä
Kalasaarella runsaasti. Ijänaikuisia rantatöyräitä esiintyy aina 100
metriä ylempänä merenpintaa, ja kauniin aaltomaisissa sarjoissa ulottuu
näitä usein nyky rantaan asti. Ne ovat syntyneet siten, että maa on
muinoin ollut niin paljon syvemmälle vajonneena ja sen jälkeen kohonnut
ylös Ahtolan aalloista.
Muuan huvittava seikka, joka myös saa selityksensä viimemainitusta
asianhaarasta on hohkakiven löytyminen ylhäältä meren pinnasta
sekä Kalasaarella että Muurmannin rannikolla kuin myös Inarin
järven tienoilla ja Ruijassa. Hohka- eli pimsikiveä, joka on äkisti
jäähtynyttä tulivuoren laavaa, ei nimittäin esiydy lähimaillakaan, vaan
on se viitatun "vedenpaisumuksen" aikana uiskennellut tänne merivirtain
muassa. Se on tullut joko Islannista tai mahdollisesti on se tehnyt
vielä pidemmän purjehduksen länsi-Indiasta taikka napameren poikki
Amerikan länsirannalta asti.
Ilmasto täällä ylhäällä on tylyä, ja talvi tuima. Tosin ulottaa
Golfvirta tännekin lämmintään, ja sen ihmeellisestä vaikutuksesta on
kukin niin paljon kuullut ja lukenut, että on varsin taipuvainen sitä
uskomaankin. Mutta ettei se täällä enää paljoa mahda, selvenee kaiken
puukasvillisuuden puutteesta niin Kalasaarella kuin koko Muurmannin
rannikollakin. Metsä on yläpohjolan lapsukaisille yhtä hämärä käsite
kuin Egyptin korpi meikäläisille, sillä vain jossakin notkelmassa
näyttäikse koivu mutta sekin melkein kuin maahan piiloutuneena
pensaana.
Hyyn ja hallan lomassa elävät Kalasaaren asukkaat uhmaillen Jäämeren
aaltoja ja taistellen niiden kanssa niukan leipäpalasen takia.
Asuntoina on hirsistä salvettuja tupia tai vain turpeista kyhättyjä
"gammeja", ja polttoaineena on suoturve, jota kuivatetaan pitkän talven
varalle. Useimmiten ovat nämät siirtolaiset kotoisin Kuusamosta,
Kemistä ja Rovaniemeltä, mutta noihin reippaisiin pohjalaisiin on
Jäämeren ankara luonto syvään lyönyt leimansa. Huoli ja aineellinen
murhe kuvastuu ahavan puremilla parrakkailla kasvoilla, mutta poissa
pysyvät niiltä ilon väreet, kauvas ovat kaihtineet ylevämmät ilmeet, ja
niiden sijaan on astunut raukea tylsyys.
Ei ihmekään, sillä koulun ja kirkon sivistävän vaikutuksen puute on
tehnyt asukkaiden olon henkisesti kuolleeksi. Kieli on kyllä suomea,
mutta sivistyssanat, kaikkein tavallisimmatkin, ovat lainattuja
harvalukuisilta saarella asuvilta norjalaisilta. Lukutaito on niin
ja näin, ja sielunhoidosta ei ole juuri puhettakaan. Vain silloin
tällöin saapuu tänne pappi tärkeimpiä kirkollisia toimia tekemään.
Pitkään aikaan ei siellä ollut kuitenkaan ketään käynyt, joten kaipuu
sen johdosta oli suuri. Ensimmäinen kysymys mikä meille joka paikassa
tehtiin, koskikin papin tuloa näille maille. Ja kahta alakuloisemmaksi
kävi aina kysyjä, kun emme voineet antaa minkäänlaista tietoa siitä.
Täkäläisiä oloja kuvaa elävästi eräs pikku kertomus, jonka matkallani
kuulin. Papin viime kerralla käydessä oli nimittäin m.m. vihittävä
muuan pari, joka kauan aikaa oli asunut yhdessä, ja samassa
tilaisuudessa oli myös kastettava neljä tämän parikunnan lasta.
Toimitukset kyllä kävivät muitta mutkitta, mutta kun poistuttiin
toimitushuoneesta, sattui yksi lapsista unohtumaan sinne!
Suomalaisia asui Ryssän rannalla, s.o. Kuolan vuonon ja Norjan rajan
välisellä alueella, v. 1882 Ervastin mukaan yli 700 henkeä, ja
luterilaisia lappalaisia yli 60, joten täällä olisi Suomella oikea
lähetysala tarjolla. Ja se olisi mitä kiitollisin työmaa, sillä täällä
meitä tarvitaan, täällä meitä kaivataan, enemmän kuin Afrikassa ja --
Jaapanissa. Mitä iloa saattaisivatkaan näille kirkkomme eksyneille
lampaille edes pienet kirjalahjat, mitä siunausta tuottaisi papin tai
koulunopettajan taikka vain katekeetan toiminta heidän keskuudessaan,
ja kuinka tärkeä olisi mitättöminkin kirkkorakennus kohottamaan
uskonnollista hartautta suomalaisraukoissamme ylhäällä Pohjan perillä.
Oli juhannuksen aika meidän oleskellessamme Kalasaarella. Ilmat, jotka
koko kesäkuun ajan olivat kylmiä, sateisia ja tuulisia, yltyivät
tällöin vihaisimmilleen. Koleimmat muistot matkalta liittyvätkin sen
vuoksi Kalasaareen.
Niinpä jouduimme viettämään juhannusyön tundralla rankkasateessa ja
vilussa, mutta vielä tukalammaksi oli tulla eräs toinen vaellus pari
päivää myöhemmin.
Me olimme ehtineet saaren kaakkoiseen kulmaan, ja siellä erosi näiden
rivien kirjoittaja muusta matkueesta, tehdäkseen pidemmän kiertomatkan
saarella. Lähdin liikkeelle kymmenen korvissa iltasella, kahden muun
retkikunnan jäsenen lähtiessä toiselle taholle tutkimuksilleen.
Aijoin lähinnä Tsypnavolokin kylään, jonne oli autiota taivalta
kolmisenkymmentä virstaa. Ilkeä sade ja vihainen vastatuuli pakoittivat
minun kuitenkin pian kääntymään takaisin. Mutta sillä välin oli tuuli
kiihtynyt sellaiseksi myrskyksi, että pikkuruuhella oli mahdoton päästä
lahdelle ankkuroineelle purrellemme. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin
lähteä uudestaan aikomalleni taipaleelle.
Sade oli hiukan tauonnut, mutta vähän matkaa käytyäni alkoi se jälleen
ja kesti kaiken yötä ja aamua. Myrsky ei aluksi tuntunut niinkään
vaaralliselta. Vasta kun ehdin tundralakeuksille, sain havaita, että
oli ihan täysi työ ponnistella tuulenpainoa vastaan. Vallankin kysyi
ylösmäkeä kiipeäminen ankarinta voimain koetusta. Tuiskuna tullut
sade pieksi sen lisäksi kädet ja kasvot pöhötyksiin sekä kasteli pian
likomäräksi.
En ollut vielä puolimatkassakaan, kun jo aloin tuntea uupuvani. Etsin
kallion rotkoja levätäkseni ja suojaa saadakseni, mutta vilu ja
nukahtamisen pelko saattoivat minun kiireen kautta hypähtämään taas
liikkeelle.
Taival ei vain tuntunut kuluvan. Alakuloisena, raukeana, märkänä ja
viluisena laahustelin eteenpäin poikki notkojen, yli tunturien
-- -- --. Olin jo vähällä menettää kaiken luottamuksen perille
pääsööni, kun yht'äkkiä sain aatoksen, joka antoi uutta vahviketta.
Kahden kolmanneksen matkan vaiheille oli nim. karttaan merkitty muuan
kylä, ja vaikka minulle oli kerrottu sen olevan aution, en sitä nyt
saattanut uskoa, vaan toivossa päästä ihmisiin tein jonkun virstan
poikkeuksen sivulle päin.
Astuskelin jonkun matkaa, kapuilin kallioita, kahlailin puroja ja
sain kylän näkyviin. Jo voin erottaa rakennuksiakin, mutta ne olivat
surullisia asumusrivejä, luhistuneine kattoineen ja ammottavine
ikkunanaukkoineen. Edempänä näkyi suurellainen tehdaslaitos ja
asuinrakennus, suuntasin kulkuni sinne, mutta ne olivat molemmat --
lukittuina ja kylmillään. Tämä oli epätoivon ja toivon tuottama haikea
pettymys ja kahta suurempi mielenmasennus. Tutkistelin kuitenkin
ulkohuoneitakin, ja satuin lopuksi saunaan. Uunissa oli lämmin
hiillos, ja aijoin nyt valmistaa hyvän pesävalkean itselleni. Mutta
akkunalaudat, ainoat, mitä voi irti saada, olivat vallan märkiä,
virikkeitä ei löytynyt mistään ja tulitikutkaan eivät ottaneet
syttyäkseen. Puuhatessani huomasin eräässä loukossa pari tyhjää
konservilaatikkoa, ihan samanlaisia kuin itselläni! Matkatoverini
olivatkin siis joutuneet tänne päin, lämmitelleet ja ruokailleet
täällä, ja arvelin heidän nyt suunnanneen matkansa samaan kylään, johon
minäkin aijoin. Toivo päästä heidän lämpimilleen kiihotti minua, ja
sateesta huolimatta, joka kävi rankkaa rankemmaksi, sekä väsymykseni
voittaen joudutin matkaani.
Pääsin jo kylän alle, mutta siinä oli taas leveä virta vastassa. Astuin
vähän matkaa ylöspäin ja hain karipaikkoja, päästäkseni kahlaamasta
virran yli, mutta turhaan. Ei auttanut muu kuin loiskis viluun veteen,
ja pian pääsin lämpimän lieden ääreen -- koko yötisen vaelluksen
jälkeen. Tovereitani en tavannut, sillä, kuten jälkeenpäin kuulin, he
olivat palanneet saman tien takaisin. Heidän tilansa oli ollut miltei
vielä tukalampi, ja saavuttuaan takaisin rannalle, eivät he myrskyltä
voineet päästä purrelle ennenkuin 20-tuntisen odotuksen jälkeen, pitäen
sillä välin juoksemalla lämpiminä sateesta ja vilusta kohmettuneita
jäseniään.
Tsypnavolokissa viivyin pari kolme päivää, nauttien mitä paraimpia
päiviä ja suurinta vierasvaraisuutta norjalaisen majakanhoitajan
Martinin perheessä. Olihan minulla kuitenkin täälläkin muuan seikkailu,
joka olisi saattanut käydä kylläkin vaaralliseksi. Heti toisena
päivänä saapumisestani läksin nimittäin isäntäni kanssa eräälle
pitkälle kallioniemekkeelle meren jatkuvaa raivoa katselemaan. Niemeke
oli ehkä toistakymmentä metriä korkea ja ihan sen tasalle nostivat
tyrskyt harjojaan, jonkin verran roiskien korkeammallekin. Olimme jo
poismenossa, kun rantaa läheni oikea jättiläisvyöry, korkea kuin vuori,
viheriä ja vihainen. "Se käy ylitsemme -- -- -- ei käy -- -- -- käy
sittenkin", huudahti majakanhoitaja, ja samalla näin hänen kätkeytyvän
suuren kiven suojaan. Minä en enää ehtinyt muuta kuin kääntää selkäni,
ja kumartua noja-asentoon molemmat kädet polvia vastassa. Aivan samassa
silmänräpäyksessä syöksähti tyrsky päälleni -- ihan keskelle selkää
niin kuin ammeesta kaataen. Oli onneni, että aalto oli kiertynyt
viistoon, joten pahin ryöppy ei joutunut meidän kohdallemme, sillä
silloin olisi ehkä pahemminkin käynyt kuin nyt, jolloin pääsin
pälkähästä kylmällä 6°:lla kylvyllä. -- Tämän tapaisia vaiheita ja
muita vaivannäköjä sattui matkalla useinkin. Koettuina olivat ne kyllä
tukalia, mutta muisteltuina hauskoja.
Kalasaarelta siirryin minä laivalla Muurmannin rannikolle, jossa taasen
yhdyin toisiin matkalaisiin Gavrilovan kylässä. Tämä on yksi noita
kalastuspaikkoja, joita sijaitsee siellä täällä jokien suilla tuolla
aukealla, epäkodikkaalla ja Jäämeren myrskyille alttiilla rannalla,
ahtautuneina synkkäin, haaveellisesti pirstautuneiden rantakallioiden
lomiin. Talvisin asuu niissä vain harvalukuisia venäläisiä
siirtolaisia, mutta varsinaisen kalastuskauden kestäessä (Maariasta
Perttuliin) on väestö monin verroin lukuisampi, sillä silloin saapuu
pohjois-Venäjältä tuhansittain ihmisiä kalastamaan turskaa ja saidaa
(erästä turskalajia). Vilkas on se näky, minkä tällainen kalastuskylä
tarjoaa. Ihmisiä vilisee kaikkialla ja satamassa värjyy mastoja
monimääriä. Ja kun myötäinen nousee, silloin näet pyyntiveneitä
kymmenittäin suuntaavan kulkuansa pohjoiseen. On kerrassaan kaunis näky
nähdä näiden purjehtijain pitkässä jonossa häviävän taivaan rantaa
kohti.
Sisämaasta saapuu lappalaisia kesäajoiksi ikivanhan oikeutensa
nojalla harjoittamaan lohenkalastusta jokiloissa. Mutta he pysähtyvät
tavallisesti jonkun matkan päähän merenrannasta, ja siellä näkee
pieniä asumuskihermiä tai jonkun yksinäisen väsähtäneen kodan ryömivän
aukealla hiekkarannalla.
Purjehdusmatkamme pitkin Muurmannin rannikkoa oli aina sovitettava
myötäisen merivirran mukaan, mikä taas riippuu nousu- ja pakovedestä.
Ei se muuten tarjonnut juuri mitään vaihtelua, niin yksitoikkoista oli
se alusta loppuun. Päivät seurasivat toisiaan tai oikeastaan tunnit,
sillä ajanjakoa oli usein vaikea seurata, ja vain harvoja muistoja jäi
mieleen, mutta muistiinpano-kirjat täyttyivät yksi toisensa perästä.
Maisemat vaihtuivat, mutta aina olivat ne samanlaisia ja kaikissa puhui
yksinäisyyden tunne niin valtavaa kieltään.
Varsinon kylässä heinäkuun puolivaiheilla päättyi Muurmanninmatkamme,
ja siellä erosin minä kaipauksella tovereistani, joiden kanssa oli
tuulet ja tyynet nähty. He jatkoivat tutkimuksiaan itäänpäin, minun
oli siirryttävä Arkangelin kautta Vienan meren pohjoisrannikolle, ja
venemiehemme kääntyivät purjehtimaan takaisin Kuolanvuonoon.
Molemmin puolin napapiiriä.
Puoli kesää olin viettänyt napapiirin yläpuolella ja nähnyt vain
kaljua kalliorantaa, jota ei mikään saaristo suojannut, sekä synkkää
merta, joka ei juuri milloinkaan ollut levossa, vaan tavallisesti joko
maininkeina tai lakkapäinä laineina vyöryili.
Nyt olin jättävä nämät seudut, ja odotin vain laivan tuloa. Odotin
koko kesäisen yön ja sain vielä kerran nähdä Jäämeren luonnon kesäyön
auringon valossa.
Täyskultaisena kellui päivän ja yön ruhtinas pohjoisella taivaalla,
toisinaan peittyen pilviin, ja muodostaen keskustan mahtavalle
sädeglorialle, joka viuhkoili joka puolelle. Mutta alaspäin heitti se
koko valovoimansa merenpinnalle, mikä välähteli ihan kuni tulessa. Ja
täältä heijastui vuorien huipuille pronssivärinen hohde, riittipä vielä
niiden rinteillekin heikkovarjoinen valaistus.
Puoliyö oli pian ohitse, taivas kävi sumeaan pilveen ja meri harmajaan
aaltoiluun. Poissa oli tuo kaunis kultaus, ja kolkko vuoriranta oli
taas entisen kaltainen. Ja päiväkauden sitä vielä laivalta katseltua
katosivat sen piirteet taivaanranteen taakse. -- -- --
Olin nukkunut yön, ja kun herättyäni katsahdin ulos laivanikkunasta
näin vihreätä nurmea ja puita. Syöksähdin kummissani kannelle, ja aivan
oikein: me kuljimme leveässä virrassa, jonka molemmin puolin oli
laajoja niittyjä, ja jonka rantoja reunusti kaunis koivikko. Kaikki oli
vihantaa, hymyilevää, lämmintä. Lintujen liverrystä, lehmiä laitumella,
niittomiehiä nurmella, tätä en ennakolta osannut odottaakaan. Eikä
missään harmaita, alastomia, kuolleita kallioita, eikä aaltoista
valtamerta. Olin päässyt äkkipäätä Jäämereltä Vienaan, syksystä
keskelle kesää, ja se täytti mielen selittämättömällä sulotunnelmalla.
Lähenimme Arkangelin esikaupunkia, ja jo tulee höyrysahoja näkyviin
toinen toisensa perästä, suuria ja komeita, kaikkiaan ehkä kymmenkunta.
Ja laivoja on melkein kylki kyljetysten, skandinaavilaisia,
englantilaisia ja ranskalaisia, kaikki puutavaran haussa, mikä jo
lähtövalmiina, mikä kiireesti lastaten, mikä vasta saapuneena.
Arkangeli onkin paljon suurempi puutavarain vientipaikka kuin mikään
meidän kaupungeistamme, ja sen tervahovi, joka tässä on kuvattuna,
lienee suurin maailmassa.
Kaupungilla on hyvä satama, mutta kun se suuremman osan vuotta on
jäässä ja muita kulkuneuvoja ei ole ollut olemassa,. kun lisäksi
elinkeinot pohjois-Venäjällä ovat kehittymättömiä ja vilja kallista,
on Arkangelin kauppa viimeaikoina mennyt alaspäin. Tätä auttaakseen
ja samalla koko pohjois-Venäjää uudestaan synnyttääkseen on Venäjän
hallitus ryhtynyt moneen suurensuuntaiseen toimenpiteeseen.
Niinpä on Vologdan--Arkangelin rautatie viime vuoden kuluessa
valmistunut ja liikenteelle avattu. Mitä vastuksia on ollut sitä
rakennettaessa, ja minkälaisten tundrain ja nevain lävitse se kulkee,
siitä antanee tässä oleva kuva jonkinlaisen käsityksen. -- Vuodesta
1896 on ollut tekeillä toinenkin rautatie, nim. Permistä Vjatkaan ja
Kotlasiin (Suhonan ja Vytegran yhtymäkohdalle). Tämä tulee yhdistämään
Kaarnan, Volgan ja Vienan vesistöt toisiinsa, ja sillä on epäilemättä
oleva suuri merkitys ei ainoastaan pohjois- vaan myös itä-Venäjän ja
länsi-Siperian kehitykselle.
Ja säännöllisen höyrylaivaliikkeen aikaansaamiseksi Vienanmerellä,
Jäämerellä ja vieläpä Petshoralla on hallitus myöntänyt tuntuvia
apurahoja Arkangeli--Muurmannin höyrylaivaosakeyhtiölle. Kun mainittu
yhtiö täten oli tilaisuudessa pari vuotta sitte hankkimaan kuusi suurta
ja komeata höyrylaivaa Englannista, on nykyään jokaikinen suurempi
kylä Vienanmeren ja Muurmannin rannikolla kesäaikana säännöllisessä
liikeyhteydessä muun maailman kanssa kerran viikossa.
Kun vielä lisätään sähkölangan laittaminen Muurmannin rannikolle,
Norjaan ja Petshoran äärille asti, sekä muistetaan Katariinan sataman
perustaminen, niin huomataan etteivät Pohjan peräläiset ole jääneet
aivan osattomiksi hallituksen huolenpidosta.
Mutta jopa näkyy varsinainen ylienkelin (s.o. Arkangelin) kaupunki!
Ensinnä siintävät silmiimme useiden kirkkojen kullatut kupoolit ja
valkeavälkkeiset muurit, sitte suuremmat rakennukset -- m.m. valtavan
laaja tullitalo -- ja viheriät puistot sekä vihdoin sadat purjealukset
rannan äärellä ja lopuksi laiturit. Saavumme uudenaikaiseen, melkeinpä
länsieurooppalaiseen kaupunkiin, jonka vilkkaus ja komeus on niin
häikäisevänä vastakohtana sille heikkoudelle, jonka piirissä vielä
päivä sitten liikuimme. Siellä oli lisäksi seuranamme luonnonkannalla
elelevät lappalaiset, täällä on taas vastassa hieno maailma, josta
ensinnä muistuttivat heleän väriset päivänvarjot, hatut ja
hansikkaat!
Arkangelin asukasluku lähenee kahtakymmentä tuhatta, ja siitä on suuri
osa ulkomaalaisia. Sen vuoksi kaupungilla on länsimainen leimansa, ja
vasta sen laiteilla astuu venäläisyys esille, josta myös muistuttavat
rannalla olevat basaarit, "rynok" eli kauppakojuilla varustettu tori
ja "traktiirit" eli anniskelut, vaikkakin näiden kylttejä kultaa
epävenäläinen kirjoitus "Ystävysten tapaaminen", "Kultainen leijona"
j.n.e. Juopuneita tapaa niillä tienoin runsaasti -- ainakin yksi ilmiö,
joka on yhteinen napapiirin kummallakin puolella, niin Lapin kuin
etelänkin asukkailla.
Vienan rannoilla.
Vienan meri, hyisen Jäämeren lahti, on suureksi osaksi tämän
luontoinen. Kuitenkin on meren raivo täällä lauhtunut, tuulen leyhkä
lämminnyt ja rannikkojen kolkkous kadonnut. Viheriä kasvillisuus
verhoaa kauttaaltaan Vienan rantoja, jos kohtakin kuusi kääntää oksansa
mantereelle päin ja mänty karttelee kallistuen tuulen voimaa. Mutta
lahtien perukoissa ottaa luonto hymyilevän muodon, rannikot aukeavat
vihanniksi vainioiksi ja leppeänä notkistaa siellä riippakoivu lehviään
veden kalvoon.
Tämmöinen on luonto esim. Vienanjoen suulla, jossa Arkangelin
kaupunki sijaitsee laajalla suistomuodostumalla. Olin kuvitellut
Arkangelia mitättömäksi puukyläksi keskellä alastonta tundraseutua,
mutta edellisestä selvenee, miten suuri oli kummastukseni saapuessani
kaupunkiin, joka oli yhtä kodikas ja komea, kuin sen asema mainitun
joen varrella ja reheväin ruohoaavikoiden äärellä oli viehättävä.
Olin päiväkauden oleskellut kaupungissa, nähnyt sen merkillisyydet ja
väsähtäneenä istuin iltasella huoneessani avoimen akkunan ääressä.
Annoin katseeni liidellä Vienan vienoilla laineilla, seurata milloin
soutuvenettä, milloin purjetta kunnes ne katosivat näkyvistä. Aurinko
alkoi vähitellen vaipua, ja ihana iltarusko seurasi sen jälissä.
En ollut nähnyt Jäämeren rannoilla viipyessäni pariin kuukauteen
auringonlaskua, siellä kun koko kesäkauden paistaa lakkaamatta, ja
sanomattoman suloiselta tuntui sen vuoksi tämä luonnon ilmiö. Tuskin
maltoin silmiäni irrottaa noista kultapilvistä, jotka reunustivat
lännessä Vienan varsia, Perman avaroita aavikoita. Mielikuvitus johti
minut tuhat vuotta taaksepäin aikaan, jolloin sama aurinko laskiessaan
kultaili kukoistavan Perman vallan asuinsijoja, sen pyhää kalmistoa
rikkaine jumalankuvineen, ja mieleeni muistuivat Karlin ja Thorer
Hundin ryöstöretket, syttyvät riitaisuudet Novgorodin kanssa j.n.e.
Samassa, havahduin unelmistani, sillä tuuli kantoi korviini venäläisen
kansanlaulun sävelet:
"Äiti, äiti, älä soimaa,
että häntä lemmin näin,
eihän ole mulla voimaa
irti päästä lemmestäin,
enkä tiedä, miten lienee
tunkenut se rintahain.
Mihin se mun viimein vienee,
sit' en tiedä, lemmin vain."
Tähän taukosi kaunis laulu, joka oli kuulunut ylempänä olevasta
kerroksesta, ja kun hetkisen päästä puutarhaan ilmautui punaposkinen
ja suloinen talontytär, Marfa Adamova, arvasin, että se oli ollut hän,
joka äsken tunteitaan vuodatteli. Mutta iloiset liikkeet ja myhäilevät
huulet näyttivät lemmentuskain väleen väistyneen.
Pitkä ei ollut pysähdykseni kaupungissa, sillä ensi laivalla oli minun
jatkettava matkaani takaisin Lapin raukoille rajoille, tällä kerralla
Vienanmeren luoteisiin seutuihin.
Matkalla sain poiketa m.m. Solovjetskoin kuuluisaan luostariin,
joka sijaitsee samannimisellä saarella Vienan meren länsiosassa ja
johtaa päiviään 1400-luvun alulta, jolloin kahden valamolaisen munkin
sanotaan se perustaneen. Näiden miesten pyhitetyt jäännökset lepäävät
luostarin tuomiokirkossa ja vetävät joka kesä tuhansia pyhiinvaeltajia
Solovjetskoihin kaikilta Karjalan, Lapin ja Vienan ääriltä. Käydessäni
kirkossa oli siellä mitä monilukuisin rukoilijajoukko, joka
kilvalla kiiruhti ostamaan siunattuja vahakynttilöitä sytyttääkseen
niitä pyhimysten alttarille. Ja ikäänkuin palkkioksi sai jokainen
vuoronsa perään suudella pyhimysten kuvaa ja tulla suitsutetuksi
pyhällä savulla, joka täytti kirkon korkean kupuholvin. Tuntui niin
keskiaikaiselta, taiantapaiselta tämä katoolisen pyhän toimituksen
muodossa harjoitettu anekauppa, mutta peräti mieltä ylentävää oli tuo
uskonnollinen hartaus, joka valtasi pyhiinvaeltajajoukon.
Valamoon verrattuna jää Solovjetskoin luostari paljo jälelle
sekä maineeseen että ainakin hienouteen nähden. Eikä ihme, sillä
edellinenhän sijaitsee melkein Pietarin porteilla, toinen kaukaisen
Vienan meren keskellä. Mutta kirkon ja sivistyksen historiassa
on Solovjetskoilla kyllä arvokas sijansa venäläisen pohjolan
käännytyksessä, ja ettei sen työ ole tapahtunut ilman sitkeätä
vastustusta, ilman taistoa ja tappeluita, siitä todistavat luostarin
jykevät harmaakiviset suojamuurit.
Kannanlahdessa, Vienan meren luoteisimmassa vuonossa oli ensimmäinen
pidempi pysähdys tapahtuva matkallani. Tämä seutu on epäilemättä
Vienanmeren kaunein. Nouse vain kylän itäpuolelle kohoavalle 300
metriä korkealle Ristivaaralle, niin näet mitä ihanimman taulun, jonka
keskustana on parikymmentä virstaa pitkä Kannanlahti satoine saarineen
ja luotoineen, mitkä näyttävät siellä alhaalla pelästyksissään
hajauneelta lintuparvelta. Ja itse kylä kolmen kirkkonsa ympärillä
näyttää niin pieneltä, niin somalta kauniin vihantain "peltojensa"
keskellä [Niin nimittävät asukkaat ylpeydellä nurmitilkkujaan, sillä
mitään peltoa ei heillä ole, eikä mikään viljalaji menesty täällä.
Ainoat elinkeinot ovat kalastus ja vähässä määrässä harjoitettu
karjanhoito.], vuolaan Nivajoen kummallakin rannalla. Joka puolella
ympärillä kohoaa taas tuntureita toinen toistensa takana, kaikki
jykeväharteisia jättiläisiä, joista äärimmäiset häämöttävät sinervässä
autereessa.
Taikka käyös tuonne lahdelle soutamaan, kun sää on tyyni, niin
näköpiirisi on tosin saarrettu, mutta sitä kauniimmilta näyttävät nuo
terävähampaiset kuusikkosaaret ja rantoja vartioivat silopiirteiset
tunturit, jotka heittävät tumman varjonsa syvälle juurellaan päilyvään
vuonon veteen. Iäti unohtumaton ja rauhaisa on tämä kuvaelma, mutta
miksikä? Siksi, ettei sitä paina liika suuremmoisuus, ei hento vienous,
se ei ole jylhä eikä hymyilevä, toisin sanoen, siksi että täällä
tuntuu pohja ja etelä, tunturi-Lappi ja saaristoluonto ojentavan kättä
toisilleen, syleilevän ja sulautuvan toisiinsa.
Vienan meren koko pohjois- ja länsirannikolla ovat asukkaat
"pommerilaisia", s.o. venäläisiä ranta-asukkaita, mutta heti vähän
matkan päässä sisämaahan päin on väestö puhtaasti lappalaista
tai karjalaista. Pommerilaiset ovat vanhaa, puhtaasti venäläistä
siirtokuntaa, kuten todistaa m.m. niiden fyysillinen yleisluonne:
vaalea veri, siniset silmät, melkoinen pituus, hyvä parrankasvu sekä
useat perityt muistotarinat. Muutamissa kylissä pohjoisrannalla, esim.
Kusrjekaassa tuli väkisinkin ajatelleeksi venäläistyneitä lappalaisia
nähdessään lyhyttä, leveänaamaista ja hidasliikkeistä väkeä.
Lappalaiset talvipukineet, peskit y.m.s. vaatekappaleet pommerilaisilla
näyttäisivät viittaavan samaan, mutta rakennusten puhdaspiirteinen
venäläisyys taas puhuu vastakkaista kieltä.
Niemellä, jolla Jumalanäidinkirkko Kannanlahdessa sijaitsee, näytettiin
minulle noin kuutiometrin suuruista kiveä, jonka sileän päällipinnan
reunaan oli hakattu useita korttelin pituisia koroja. Kiveen liittyi
taru, jonka mukaan paikalla on ennen ollut luostari, ja kun viholliset
hävittivät tämän, kätkivät muka munkit rahansa kiven alle, piirtäen
siihen yhtä monta koroa kuin rahoja oli tuhatluvuin.
Miten lieneekään tuon aarrejutun laita, saattaa luostarinhävityksessä
olla kuitenkin jotakin perää, ja ehkäpä se on tapahtunut kuningas
Juhanan aikuisen Venäjän sodan aikana, jolloin Pohjanmaan talonpojat
Juho Vesaisen johdolla ryöstivät m.m. Kannanlahden silloisen kaupungin
ja levittivät tulta ja vainoa aina Jäämeren kaukaisille rannikoille
asti.
Matkaohjelmaani kuului paitsi Vienan meren pohjoisrannan tutkimista,
myöskin käynti Imandralla. Lähdin sinne lappalaisten saattajain
kerällä, joita oli kaksi miestä ja yksi nainen. Näiden oli soudettava
minua järvien ja suvantojen yli ja jalkataipaleilla autettava
valokuvauskoneen y.m. kapineiden kannossa. Ei ollut juuri joutuisaa
kulku heidän seurassaan, sillä ainakin joka puolen tunnin kuluttua
piti levätä, ja silloin tällöin tshaijutkin keitettämän. Kummastustani
herätti kun tuo nainen eli oikeammin tyttö vähän väliä kiersi
palturitupakan itselleen kehuskellen sitä niin perin "makeaksi", että
minunkin oli vähällä vesi kielelle herahtaa, vallankin kun olin tupakan
jättänyt pois matkaeväistä.
Imandran järvellä havaitsin pian, etteivät lappalaiset ainakaan mitään
merimiehiä ole. Jos vähänkin vene kallisteli tai laine roiskautti vettä
sisään, niin vapisi ja siunaili vallankin akkaväki, istuen veneen
pohjalla ja pidellen molemmin käsin laidoista kiinni.
Matkustajia varten on Imandran--Kuolan väliselle kulkureitille laitettu
asemia eli majapaikkoja, ja yhtä semmoista Imandran rannalta esittää
seuraavalla sivulla oleva kuvamme. Eivät ne ole vallan hääviä, ja
jotkut ovat siksi hataria, että päivä paistaa raoista ja nurkista
sisään. Erääseen sellaiseen satuin minä Jaakonpäivän yöksi, ja kun
sattui olemaan pohjatuuli, en voinut vilulta saada hetkeksikään unta,
vaikka olin täysissä ja päällepäätteeksi jotenkin vahvoissa vaatteissa.
Korkeat tunturit reunustavat Imandran rantoja, ja niistä on vallankin
itärannalla kohoava, 1,200 metrin korkuinen Umptek kuulu sekä
vuorilajistaan -- se muodostaa suurimman nefeliinisyeniittialueen
maailmassa -- että luonnonkauneudestaan. Suurenmoisena, mielikuvitteen
tapaisena, melkeinpä hurjana esiytyy se silmiisi terävine rotkoineen
ja keilamaisine huippuineen, jotka sen niin selkeästi erottavat
muista pyöreäharteisista tuntureista. Alempana sen hurjuus lievenee,
muodot pehmiävät ja juurellaan, missä tummanvihreä metsä kattaa sen
kupeita, alkaa se käydä viehkeäksi luonteeltaan, vallankin noissa
pyöreäuomaisissa jokilaaksoissa, joiden pohjalla kristallikirkkaat
tunturipurot hyppelehtien kiiruhtavat kulkuaan. Umptekilla on
alppiseutujen kasvullisuus suureksi osaksi edustettuna. Ylinnä,
jossa paikoin ikuinen lumi peittää vuorta, ei tietysti ole mitään
elollisuutta, mutta alempana alkaa hopeanharmaa jäkälä, vienosti
välähdellen auringon paisteessa, ja siellä ovat parin kolmen tuuman
pituinen tunturipaju y.m. napaseutukasvit kaivautuneet sammaleen
suojaan. Vielä alempana kasvisto tietysti rikastuu ja monistuu,
muuttuen yhä tutummaksi; yhä vankemmaksi metsäksi.
Jos Umptek on Imandran helmi, on Imandra vuonoineen, saarineen,
salmineen ja tunturirantoineen koko Lapinmaan helmi. On varmaa, että
Venäjän Jäämerenrata kerran valmistuneena tulee synnyttämään suuren
matkailijatulvan tänne, missä sisä-Lappi ihanimpana näyttäikse.
Ensimmäinen kylä Kannanlahdesta itäänpäin on 90 virstan päässä
sijaitseva Porjeguba, jollen nim. ota lukuun puolivälillä olevaa
viisiperheistä karjalaista siirtokuntaa Kolvitsgubassa. Erämaisempaa ja
jylhempää seutua kuin Porjeguba en minä ole koskaan missään tavannut,
se kun sijaitsee saarien sulkeman vuonon etäisessä perukassa, korpien
keskellä. Vastakohtaisen vaikutuksen teki suurehkon höyrylaivamme
poikkeaminen tänne ilman mitään muuta asiaa kuin heittää minut
sattumalta ohikulkevan akan veneeseen, siinä päästäkseni parin
virstan päässä olevaan kylään. Ja kummoiseen kylään? Ehkä kymmenkunta
mitä rähjäisintä, puutetta ja kieltäymystä todistavaa talopahaista
muodostivat koko kyläkunnan. Lisäksi olivat asukkaat ainakin entisiä
starovertsia eli vanhauskoisia, jotka karttelevat "pakanain" käyttämiä
astioita, eivät polta tupakkaa, sekä kirkollisissa menoissa eroavat
valtionuskonnosta. [Mitä tulee ensin mainittuun seikkaan, niin noudatti
sitä minun edempänä mainittu oppaani ankarimmalla tavalla. Hän ei
tahtonut juoda teetä minun "saastaisesta" kupistani, vaan hörppi
sitä suoraan kattilastamme, joka sen jälkeen oli pestävä oikein
hiekan keralla. Muuten kuuluu starovertsien uskonnollisiin menoihin
ankara paastoaminen lapsuudesta asti, pitkät hartauden harjoitukset
omain kirjain ja pappien johdolla, sekä ristinmerkin tekeminen
pikkusormella, nimettömällä ja peukalolla -- oikeauskoiset tekevät
sen peukalolla, etu- ja keskisormella. -- Kuten tiettyä, syntyi
starovertsien uskonlahko patriarkka Nikonin v. 1666 toimittaman uuden
raamatunkäännöksen ja kirkonmenojen parannuksen johdosta.] Olin
niinmuodoin joutunut oikeaan erakkoseutuun ja kun iltasella yksin
valvoskelin ja järjestelin tutkimustuloksiani, kun ulkona oli pimeä,
sade pieksi ikkunoita ja tuuli ulvoi nurkissa, silloin tunsin omituista
ahdistusta, sanoin kuvaamatonta kaihoa täällä maailman yksinäisimmässä
sopukassa.
Porjegubassa olin saanut vihiä tärkeästä jonkun peninkulman päässä
veteläin soiden takana olevasta geoloogisesta muodostumasta. Palkkasin
luotettavan mutta kalliin oppaan, varasin eväitä muutamaksi päiväksi
ja niin lähdin oikealle erämaanvaellukselle.
Löysin täten suurenmoisen ja kauniin vierinkivimuodostuman, äärimmäisen
jatkon meidän Salpausselällemme, tuolle jääkautiselle päätemoreenille
joka on kerrostunut maajään reunalle jäätiköiden ja jäävirtain
alaskuljettamasta sorasta, ja jonka alkupää on tavattavissa Norjan
etelärannalla, mistä se jatkuu poikki keski-Ruotsin ja Suomen Venäjän
Karjalaan.
Tähän otetut kaksi kuvaamme esittävät kohtia tästä soraselästä
Venäjän Lapissa, jossa se esiytyy niin viehättävänä rämeiden ja
korpien keskeisenä kankaana. Toisessa kuvassa näkyy sitä paitsi
nuotiovalkeamme, jonka paisteessa me vietimme yömme, ja jonka savu oli
aijottu karkoittamaan sääskiä. Nämä ovat täällä oikea maanvaiva, ja
monet ovat keinot niitä vastaan. Päivin käytetään hyttysmyssyjä pään
ympärillä, ja naama on vähän väliä voideltava lavendeli- tai
pikiöljyllä tai lysoolilla. Yöllä taasen on harsolla suojeltava kasvot
ja kädet, ja suloiselta tuntuu sen verhossa kuunnella hyttysten
ynisevää soittoa ympärillään. Ryömivää mäkäräistä ja pientä polttiaista
vastaan on kuitenkin ihan avuton, ja vallankin edellisen pistos on niin
myrkyllinen, että siitä saa ihossaan kantaa merkkiä monta kuukautta
jälkeenpäin.
Porjeguban jätettyäni siirryin minä kylästä kylään venekyydillä, joka
on järjestetty venäläisten virkamiesten matkoja varten, ja jonka
saannin aivan mitätöntä kyytipalkkaa vastaan teki minulle mahdolliseksi
Arkangelin kuvernööriltä saamani kyytipiletti. Tämän näyttäminen teki
aina tehokkaan vaikutuksen, ja sitä vielä lisäsi tutustumiseni piirin
stanovoihin (nimismieheen), joka ennakolta oli ilmottanut tulostani.
Niinpä kuulin, että eräässä kylässä olivat kyytimiehet odottaneet
viikkokauden saapumistani uskaltamatta poistua heinänkorjuullekaan,
joka juuri par'aikaa tapahtui.
Elokuun 11 p:nä saavuin Kusomenin kylään, johon tutkimusten! piti
päättyä. Mainittu kylä, jonka 140 talosta suuri osa vuosi sitten paloi
poroksi, sietää tulla mainituksi sen vaaran takia, joka lakkaamatta
lupailee sille häviötä. Kylä sijaitsee nimittäin äärettömän suuren
lentohietakentän keskellä, ja tämän tuiskuaminen uhkaa vähitellen
haudata koko kylän alleen. Syynä hiedan lennäntään on nähtävästi metsän
hävitys. Kerrottiinkin lähemmäs sata vuotta sitten olleen halkometsää
parin virstan päässä kylästä, kun sitä samoinkuin laidunmaatakaan
ei nykyään ole peninkulmaa lähempänä. Muuan 55 vuotias mies kertoi
poikana uineensa kylän länsipuolella olevassa järvessä, joka oli noin
virstan pituinen ja parin sylen syvyinen. Nyt oli syvänne ihan kuiva,
hiukan notkolla vain. Kylän seitsemän vuotta sitte rakennettua kirkkoa
ympäröivät ainakin puolentoista sylen korkuiset hietavallit, vaikka
kirkon sanottiin alkujaan tehdyn aivan sileälle paikalle. Ja joka
vuosi täytyy useita taloja repiä alas ja rakentaa uudelleen ylemmälle
paikalle, kun jo ovat joutuneet niin hiedan valtoihin.
Kusomenin kylässä piti minun yhtyä toisiin matkatovereihini, ja niiden
kanssa palata Vienanmeren, Äänisen, Syvärin, Laatokan ja Nevan tietä
takaisin kotimaahan. He olivat kuitenkin jo lähteneet viikkoa varemmin,
ja yksin sain sen vuoksi astua laivaan, jolla pian jätin taakseni
Kusomenin tyrskyisän hiekkarannan ja suruiset Turjan tunturit.
Lyhyt luku Venäjän lappalaisista.[1]
Vajanainen ja hämärä on yleensä käsityksemme Lapista ja kenties vielä
enempi sen asukkaista. Tiedämme, että Lappi sijaitsee siellä, missä
"rurjat palavat", ja että siellä asustaa autioilla tuntureilla ja
laajoilla lakeuksilla poroineen kiertelevä kansakunta, jonka elo
meidän mielestämme on paljasta ponnistelua, taukoamatonta taistelua
kehdosta hautaan asti. Tyly ilmasto, karu luonto ja alituinen
muutteleminen tekevät meidän mielestämme elämän työlääksi ja kolkoksi,
riistävät siltä kaiken viihtymyksen ja ilonpidon. Eikä meistä näytä
ikuisilla kehityslaeilla olevan lappalaisiin nähden mitään merkitystä,
vaan oletamme tavallisesti Lapin kansan sitte vuosituhansien
pysyneen samalla alkukannalla, jäykistyneen yhtä muuttumattomiin ja
yksitoikkoisiin muotoihin kuin se ylhäispohjöinen luonto, joka sitä
ympäröi.
Näin ei ole kuitenkaan laita. Jos kysymme lappalaiselta itseltä hänen
olojaan, niin saamme kuulla, miten tyytyväinen hän on kohtaloonsa,
miten kiintynyt liikkuvaan elintapaansa, miten lämpimästi hän rakastaa
maataan, sen villiä tuntureita, synkkiä saloja ja vuolaita virtoja.
Lappalainen ei hylkäisi hinnasta mistään näitä elonmaitaan, vaikkeivät
ne hänelle tarjoakaan mitään huolettomia päiviä. Eikä ihmekään,
sillä kenpä on kerrankin liikkunut tuossa suuremmoisessa luonnossa,
nähnyt noita jylhärantaisia tunturijärviä tai uinunut synkkävarjoisen
salolammin partailla, hän kyllä älyää, miten mieli voi kiintyä tähän
luontoon katkomattomilla kahleilla. Ja voimme olla vakuutettuja, ettei
lappalaisen elämä ole vallan vailla suloakaan. Ahdas turvekota on
lappalaiselle mieluinen ja kelpo koti, joka suojaa tarpeeksi häntä ja
hänen rakastettujaan riehuvilta tuulilta ja lumimyrskyiltä. Järvet
ja joet antavat hänelle tarpeeksi kalaa, ja porolaumoistaan saa hän
mitä muuta tarvitseekin. Kun lisäksi ulkonaiset olosuhteet ovat
suotuisat, niinkuin esim. kesällä, on hänen tyytyväisyytensä rajaton,
mielialansa niin hilpeä, huoleton ja kadehdittava kuin se saattaa
olla vain lapsilla ja nuorekkailla kansoilla. Tämän kirjoittaja näki
eräässä lappalaisjuhlassa Jäämeren rannalla, kuinka huvitettuja kylän
naiset olivat pallonlyönnistä, jossa he yksin olivat osanottajina.
Paraillaan paistava keskiyönaurinko teki jo ajankin oudoksi, mutta
muutenkin tuntui niin kummalta ja samalla kuitenkin hupaiselta nähdä
tätä täysikäisten leikkiä, elämän valekuvaa, jossa ihminen luulettelee
piilevän sen vakavuutta ja nauttii tästä sen pakkoa tuntematta.
Ikäänkuin ei elo Jäämeren rannoilla sisältäisi tarpeeksi vakavuutta,
tarpeeksi taistelua!
Mitä tulee lappalaisten _elinkeinoihin_, eivät ne suinkaan ole
ijäti yhtäläiset, aivan samat tänään kuin ajanlaskumme alussa, vaan
on niissäkin huomattavissa kehitystä, jos kohta sen kulku täällä
on hidasta, sen aikaansaamat edistykset meidän mittapuumme mukaan
mitättömiä. Vallankin Venäjän Lapissa ovat ajan vaikuttamat muutokset
verrattain valtavia, elintavat melkoisesti mullistuneita.
Kuolan lappalaiset eli _skoltit_, kuten heitä kreikkalaiskatoolisen
uskontonsa takia nimitetään, eivät enää ole vapaasti liikkuvia
poropaimenia, he eivät ole todellisia tunturieläjiä, jotka telteissä
asuen myötäänsä kuljeskelisivat porolaumainsa keralla laajoilla
maa-aloilla. Lappalaisten etevin luonteenominaisuus, taipumus
paimentolaiselämään, on heistä melkein kokonaan kadonnut, skoltit
ovat tottuneet pois poronhoidosta, asettuneet useimmiten hirsistä
salvettuihin tupiin asumaan ja ryhtyneet harjoittamaan kalastusta
pääelinkeinonaan. Entinen elintapa on enään jälellä vain kuihtuneessa
muodossa, nim. visseinä vuodenaikoina tapahtuvassa muuttelussa
kalastussijoilta toisille.
Poroja, joita pidetään vain ajamista varten sekä lihan ja nahan
tähden, ei skolttilaisperheellä ole tavallisesti 50-200 enempää,
mikä summa riittää tyydyttämään välttämättömät tarpeet kylmimpäin
talvikuukausien aikana. Ne käyvät kesän vapaina laitamillaan tai
merenrannoilla ja kootaan Mikon päivän tienoissa yhteen. Tällä
välin elättää kukin perhe itseänsä kalastuksella joko jokien suilla
tai suurien sisäjärvien äärellä, jotka ikivanhoista ajoista ovat
jotenkin tarkkaan rajoitettuja kullekin kyläkunnalle, ja missä joka
perheellä on oma määrätty alueensa. Pyyntikaloja ovat etupäässä lohi
ja kampela meren lähistöllä sekä siikalajit, lohi, harjus ja hauki
sisävesistöissä. Kun kesäkalastus tavallisesti elokuussa lakkaa
antamasta, muutetaan syyspaikoille pienempiin sisävesiin, joissa paitsi
kalastusta harjoitetaan metsästystäkin, nim. riekkojen ja vesilintujen
pyyntiä ynnä viime mainittujen munain keräämistä. Syyspaikoilla myös
paimennetaan poroja, kunnes Joulun seuduissa on satanut rekikeliksi
lunta, jolloin muutetaan talvipaikkoihin eli n.s. pogosteihin.
Tavallisesti valitaan talvipaikoiksi seutu, jossa jäkälää ja
polttopuuta on viljalta saatavissa. Useimmat talvikylistä sijaitsevat
havupuun rajalla, s.o. lähellä viivaa, joka vedettäköön jotenkin
niemimaan halki luoteesta kaakkoon. Talvikylissä ovat asunnot paremmat,
ja muuten on se skoltin rauhallisin ja suloisin vuodenaika, jolloin hän
melkein työttömänä nauttii kesäisten vaivojensa hedelmistä. Kun talven
selkä on katkennut, hankitaan taas muuttoa. Ainakin ennen on skoltilla
ollut erityinen kevätkalastuspaikka, jonne siirrytään pääsiäisen
vaiheilla, mutta nykyään muutetaan kuitenkin useimmin talvipaikasta
suoraan kesäkylään, mikä tapahtuu viimeisillä ajokeleillä.
Venäjän lappalaisten _asunnot_ ovat, kuten muidenkin lappalaisten,
yleensä yksinkertaisia, mutta niissäkin on huomattavana perättäistä
kehitystä, säännöllisesti esiytyviä perusmuotoja, jotka ovat kuvaavia
tämän maakolkan rakennuksille. Vanhin asumus on teltta, jota käytetään
matkoilla muutettaessa sekä metsästys- ja kalastusretkillä. Sen
rungon muodostaa kolme koukkupäistä kannateseivästä, jotka ylhäältä
sidotaan nuoralla yhteen (vrt. sivulla 42 olevassa kuvassa nähtävää
kuivaustelineen puoliskoa). Näiden nojalle asetetaan yhdeksän muuta
puuta, ja ympärille kiinnitetään nuorilla telttavaate (ennen muinoin
porontaljoja), jättäen yläosan avoimeksi savun poistumista varten.
Teltan pohjapiirros on ympyrä, ja keskellä sitä on tulisija, jonka
yläpuolella riippuu kattila haahloista.
Sellaisen välimuodon kautta, jonka runko on juuri viitatussa kuvassa
nähtävän koko telineen tapainen, johtuisimme sivulla 39 kuvattuun
kotamuotoon. Kuten sen yhteydessä olevasta rungonkuvasta ilmenee,
osottaa tämä harjapuulla ja useilla tuilla varustettu kotamuoto
suurta kehitystä, nähtävää vankkuutta seisoakseen vakavana tuulissa
ja tuiskuissa. Räppänä on siinä parantunut, ja tila kodassa tullut
avarammaksi. Rungon nojalle asetetaan irtonaisia puita, ja niiden
päälle petäjän tai kuusenkuoria y.m. tai suorastaan turpeita,
ruohopuoli alaspäin. Katolla on painona kiviä, ettei tuuli pääse
turpeita repimään, ja räppänän reunalla on toisinaan tuulen puolella
kivilaakoja estämässä savua tunkeutumasta takaisin kotaan. Ovi on joko
puusta, saranoissa kääntyvä, tai vain purjekankaasta.
Juuri kuvailtu kotamuoto on pohjapiirrokseltaan tavallisesti soikea,
osottaen taipumusta kehittymään kulmikkaaksi, kuten alempana olevat
kuvat esittävät. Niistä on kolmas otettu sivulla 39 kuvatusta kodasta,
jossa sisäpuolella oli haljispuolikkaista laadittu yksinkertainen
kehys. -- Mitä muuten tulee turvekodan sisustukseen, ovat siinä
liesikivet keskustana, ja niiden kummallakin puolella on tavallisesti
yksi puu maassa. Ensimmäisessä pohjapiirroksessa on sitä paitsi
maantasainen sänkylava. Peräosa, n.s. _aarnesija_, ennen aikaan pyhä
paikka ja tavallinen noitarummun säilytyssija, on joskus kuusenoksilla
peitetty, sivupuolet taas tuoreilla koivunvitsoilla.
Onko seuraavalla sivulla kuvattu, kahdenkertaisella hirsialustalla
varustettu ja pohjapiirrokseltaan (ks. viimeistä kuvaa tällä sivulla)
nelikulmainen kota kehittynyt edellisestä vai eikö, jätän tässä
sanomatta. Varmaa kuitenkin lienee, että se johtuu verraten myöhäiseltä
ajalta, jolloin jo metalliaseita oli käytännössä. Selvittämättä jääköön
sen nimikin "saamegoatte" (lapinkota), joksi sitä sen käyttäjät
mainitsevat. Paitsi tässä kuvattua lapinkotaa Varsinskin kylästä on
muista samallaisista tietoja vain Genetzillä Lumbovskin syyskylästä.
Genetzin ilmotuksen mukaan on kodan alalta turve poistettu, jopa
maatakin vähän kaivettu, muuten on kodan runko ja rakenne samallainen
kuin Varsinskissa. Huomioon otettava seikka on Genetzin mainitsema,
vielä 1850-luvulla tällaisessa kodassa tavattava pyhä peräuksi, josta
metsämies kävi ulos ja sisään, jonka kautta veres liha tuotiin sisään
ja josta vaimot eivät saaneet kulkea.
Kota ei ole Venäjän Lapissa enään ainoa, eikä edes tavallinenkaan
asumus. Niinkuin telttaa käytetään vain satunnaisissa tiloissa,
matkalla y.m., käytetään kotaa enimmäkseen vain hätätilassa, s.o.
köyhyyden painamissa olosuhteissa, ja siellä missä oleskelu ei ole
aivan pitkäaikainen niinkuin esim. syyspaikoilla, sekä toisinaan
myös kesäaikanakin. Varakkaammat skoltit ovat melkein kaikkialla
varustaneet itselleen kesä- ja talvikyliin hirsistä salvetun _tuvan_
tai _pirtin_, ja niin käy kota yhä harvinaisemmaksi muistoksi menneiltä
ajoilta, tuo entinen rakastettu turvesuojus muuttuu vain kovaosaisen
kodiksi, säilyen vain jäännösmuotona kaukaisiin aikoihin todistamaan
tuleville polville heidän esi-isäinsä alkuperäisistä olosuhteista.
Mainitussa Varsinskin kesäkylässä asui 18 perheestä vain 2 kodassa,
ja samannimisessä talvikylässä oli v. 1889 Kihlmanin mukaan 20
hirsiasumusta ja 1 kota, kun siinä 1850-luvulla sen sijaan ei ollut
useampaa kuin 2 hirsiasumusta. Muutto kodasta tupaan tai pirttiin
näyttää siis tapahtuneen verrattain myöhään, mutta sangen väleen.
Tuvat ja pirtit ovat pohjoisessa vahvoista lankuista, metsäseudussa
pälhimättömistä hirsistä salvettuja vähäisiä rakennuksia, leveydeltään
pari syltä, pituudeltaan ehkä hiukan enempi. Vesikatto on joko
yksivietteinen (vrt. sivulla 33 kuvattua majataloa, joka on
lappalaistyötä) tai hyvin useasti harjakaskin. Välikatto, jos se on
olemassa, on joskus taitettu, joskus tasainen. Permantona oli eräässä
Kuolan vuonossa näkemässäni tuvassa vain risuja, kaikissa muissa oli
se laudoista laadittu. Yhteen tai useampaan seinään on hakattu pieni,
nelikulmainen akkuna. Tulensijana on joko leveäpesäinen takka, jolloin
huonetta sanotaan tuvaksi, tai paistinuuni, joka huoneesta tekee
pirtin.
Tuvat ovat nähtävästi Suomen puolelta saatua lainaa, sillä ne ovat
ihan yleisiä läntisessä osassa Kuolan niemimaata ulottuen lähes
itäpäähän asti, jossa Genetzin mukaan vasta Jokonskin talvikylässä
tavataan ensimmäiset pirtit. Pohjoissuunnassa on esim. Rasnavolokissa
Imandran järven yläpäässä 9 tupaa ja 3 pirttiä sekä Varsinskissa
Muurmannin rannalla 9 tupaa ja 7 pirttiä. Että pirtit ovat syntyneet
venäläisestä vaikutuksesta, todistaa uunin asema, joka on sama
kuin yleensä Venäjällä, nim. uunin suu perälle päin kääntyneenä.
Mitä muuten tulee asunnon sisustukseen, ei siihen kuulu muuta kuin
penkin korkuinen lavitsa pitkin sivuseinää ja joskus toinen lyhyempi
peränurkassa sekä pöytä. Viimemainittu näyttää kuitenkin olevan
vain näkönä, sillä tavastaan istua permannolla jalat ristissä ja
aterioida -- kodassa käytetyltä pöytälaudalta ei lappalainen ole
päässyt tupaankaan muuttaessaan. -- Asunnot kylissä ovat toisinaan
rakennetut hajajärjestykseen, toisinaan taas kahteen riviin
kummallekin puolen raittia. Vähäinen kirkko tai pikkuruinen kappeli
on useimmissa kylissä olemassa.
_Fyysillisiin ominaisuuksiin_ nähden ovat skoltit Jokonskin ja
Varsinskin lappalaisten joukossa tekemäini havaintojen mukaan
lyhyitä, 1,5-1,6 m. pituisia, naiset sitäkin pienempiä, pää on
leveäkalloinen, poskipäät ulkonevia, otsa laaja, nenä lyhyt, juurelta
leveä, tylppäpäinen, suuaukko suuri, silmien väri ehkä tavallisimmin
ruskeahko, usein harmaansininen, tukka tummallainen, usein kuitenkin
vaaleahko, parrankasvu on yleensä huono, sillä tapaa yli 30 olevia
miehiä, joilla ei ole haiventakaan naamassa. Jalat ovat hiukan
lenkosääriä, mikä seurannee siitä, ettei kapaloiminen ole tapana ja
vaikuttaa sen, että käynti on vaappuvaa vallankin naisilla. Muuten
on naisissa lappalaistyyppi harvemmin selvään huomattavissa, tapaapa
niiden joukossa joskus sievänlaisiakin.
Kihlmanin havaintojen mukaan saattaa rodun ulkomuoto olettamaan
lujaa vierasta sekaumista vielä nykyäänkin vallankin kauvemman aikaa
merenrannalla sijainneissa kyläkunnissa. Lisättäköön tähän samaa
valaiseva seikka yleisen Kannanlahdesta Jäämeren rannikolle käyvän
kulkutien, eli "traktin" varrelta. Vaikka nim. lappalaiset yleensä
ovat lyhyitä, näki siellä ainakin Sasheihan, Akkalan, Rasnavolokin ja
Maanselän lappalaisten seassa miehiä ja naisia, jotka olivat tavattoman
pitkiä ja vaaleanverisiä mutta kasvonpiirteiltään epäilemättömästi
lappalaisia.
Lappalaisten _vaatetuksesta_ laulaa Peder Dass:
Oudot on vaattehet kansan sen
ja kuori on kumma ja muinainen,
mutt' koskaan se ei sitä hylkää.
Skoltit sen kuitenkin ovat melkein kokonaan hyljänneet ja pukevat
itsensä useimmiten Venäjältä ostettuihin, käytettyihin, nykyaikaisiin
vaatteisiin. Varsinskin kylässä näin minä ennen mainitussa
lappalaisjuhlassa miehillä pitkiä käyntitakkeja, lakeijanpukuja
kiiltävine nauhoineen ja nappeineen, raitaisia housuja, venäläisiä
tasapesäisiä ynnä kaikenlaisia vormulakkeja, patiinia, puolikenkiä
ja saappaita, kirjavia paitoja, jopa oli eräällä herrastelijalla
silkkihuivi kaulassa ja toisella kokokalossit jalassa kesäisen
juhlapäivän kunniaksi.
Naisilla oli kaikenlaisia heleitä mutta myös tummia värejä
vaatetuksessaan, jona oli joko aitovenäläinen sarafaani esiliinan
kerällä tai hame ja löysä röijy sekä uusinta muotia olevat kengät. --
Kansallisia vaatekappaleita olivat lappalaiset "ruohokengät" (niissä
käytetään heiniä sukkien sijasta) poronnahkaisine varsineen. Näitä näin
pojilla, mutta sangen yleiseen käyttävät niitä muutkin jokapäiväisissä
oloissa. Niinikään oli naisten päähine enimmäkseen muinaislappalainen
"veslin", joka näytti olevan Karjalan naisten "harakan" kaltainen,
eroten siitä vain koristustavan ja otsakappaleesta kaarenmuotoisena
ulkonevan lipun kautta. Tyttöjen päähine oli päältä avonainen
kehys ilman mitään niskalle solmittavia nauhoja. Talvella käytetyt
porontaljasta valmistetut päällysvaatteet ovat vielä lisättävät näihin
lappalaisten muinaisesta kuoresta säilyneihin reliikkeihin.
Muuten ovat ainakin Varsinakin ja Jokonskin lappalaiset haluttomia
muuhun toimeen kuin kalastukseen, he ovat verukkeita hakevia ja
kiskomiseen taipuvaisia. Minulta vaadittiin Varsinskissa 6 ruplaa
muutaman km pituisesta venematkasta, ja kun siihen en myöntynyt, ei
luvattu kyytiä mistään hinnasta. Samoin oli varsin vaikeata saada
opasta tuntureille, mutta niin sen kuin venekyydinkin hankintaan oli
asukkaita suorastaan pakotettava korkeiden suosituskirjaini avulla. Ja
korvaukseksi olisivat tyhjät konservilaatikot, veitset ja muut kapineet
kelvanneet paljon paremmin kuin raha, jolla ei täällä ole sanottavaa
arvoa.
Lappalaisten _kieli_, itsessään jo suuresti eroava Ruijan ja Suomen
lapista, on Kuolan niemimaalla jakautunut useihin murteisiin, joiden
eroavaisuutta yhäti edistää se hajanaisuus ja vähäinen yhteys,
joka vallitsee alkuasukkaiden kesken. Sitä paitsi on venäjänkielen
vaikutus lappiin ollut mitä mahtavin, se on tunkenut alhaisintakin
hengenviljelystä osottavia sanoja tieltään, ja se on jo osittain tullut
lappalaisten omaisuudeksikin, sillä venäjää solkkaa kaikkialla ainakin
miehinen väestö. Ja missä lappalaiset ovat tulleet lähempään yhteyteen
venäläisten kanssa, siellä on lapinkieli lakannut kokonaan kaikumasta,
siellä on lapin kansallisuus kadonnut tuon mahtavamman elementin
hyökyaaltojen alle. Niin on ainakin laita Ponoissa Kuolan niemimaan
itäpäässä.
_Joikumista_ eli lappalaislaulua kuuli kirjoittaja kerran kulkiessaan
Imandralla kyytiveneellä, jossa soutajina oli m.m. pari lappalaista.
Laulaja oli nuori ja sievä tyttö, joka aikansa ratoksi hyvän
purjetuulen puhaltaessa itsestään alkoi "joikumaan". Sanoista ei saanut
selvää, mutta sävel oli matalaa, vaihdellen vain muutamissa harvoissa
äänissä ja parissa tahtilajissa, jotka viimemainitut päinvastoin
suomalaisia kansanlauluja olivat epätasaisia. Luonteeltaan oli laulu
perin yksitoikkoista, läpeensä samankaltaista hyräilyä, jota ei voi
sanoa kaihomieliseksi eikä pehmeäksi vaan pikemmin oudon vakavaksi,
kuten on Lapin luontokin.
_Hautaustavoista_ kerrottiin, että ruumis haudataan siihen syvyyteen,
jonka mittana on haudattavan pituus olkapäiltä tai toisen ilmoituksen
mukaan vain vyötäreeltä jalkoihin, jossa viimemainitussa tapauksessa
lasten haudat esim. eivät ole paljoakaan 3 korttelia syvempiä. Täten
luullaan kai vainajan jäävän maan päälle. Kun on talvinen aika ja maa
jäässä, poltetaan paikalla roviota, jotta routa pehmiää, ja hiilet
ynnä kekäleet kootaan sitte kaikki haudan päälle. Pää sanottiin
asetettavan länteen päin, mutta 46 sivulla kuvatulla hautuumaalla näkyi
maanpäällisistä arkuista päättäen pää olleen asetettuna luoteen ja
luodepohjosen väliin ja parissa vanhemmassa sekä parissa myöhemmässäkin
ihan länteen.
Ruumis asetetaan tasapäälliseen arkkuun, kädet ristiin rinnalle,
vasempaan käteen "Strashnij sud" (Viimeinen tuomio) niminen kirja tai
sen lehti tai ei mitään, ja oikea käsi pannaan kuten ristinmerkkiä
tehdessä. Otsalla on kulta- tai väripaperista kyhätty seppele.
Kirves, jota hautaa kaivettaessa on käytetty, kerrottiin jätettävän
ruumiin viereen, ja lapio vietävän kotiin. Mittakeppi, jonka sijasta
nyöriäkin käytetään, sanottiin heitettävän kuhun sattuu. Mainitulla
hautuumaalla näkyi kuitenkin erään edellisenä talvena tulleen haudan
pinnalla kirves, terä jalkapuoleen, ja lapio, pesä pääpuoleen päin
asetettuna. Toisella hiukan vanhemmalla, maanpäällistä arkkua vailla
olevalla haudalla oli niinikään lapio samassa asemassa, vaikka niitä
muuten näkyi makailevan maassakin.
Millaiselta lappalainen kalmisto näyttää, selvennee paraiten
kuvastamme, joka on otettu Mogiljnij ostrov (Kuolionsaari) nimisellä
Imandran saarella. Se on pieni ja kumpuinen, mitä luonnonihanin saari,
jota hautuumaanaan käyttävät Rasnavolokin, Bjelaguban ja Jokostrovan
lappalaiset. Norjalainen Friis, jolla myös on kalmisto kuvattuna,
ei voi löytää tarpeeksi sanoja kuvaillakseen sitä huolettomuutta ja
välinpitämättömyyttä, joka hautuumaanhoidossa muka ilmenee. Onko hän
katsellut asioita toisilla silmillä, vai ovatko olot silloin (v.
1867) olleet huonommat, en osaa sanoa, mutta minä en samaa havainnut.
Vain saaren solakka havumetsä näkyy niistä ajoin suuresti harvenneen
arvatenkin hautojen kartunnan kautta.
Meikäläiselle ovat outoja nuo maanpäälliset arkkusalvokset, joita
venäläisellä nimellä kutsutaan "grobnitsoiksi". Niiden perusajatuksena
lienee olla kattona edesmenneen ikiasunnolle tai mahdollisesti
kuvaannollisena kotina vainajan sielulle. Pääpuolessa on useimmiten
pieni aukko, kulmikas tai pyöreä, joka nähtävästi kuvannee akkunaa.
Jalkapäässä on taas kreikkalainen Andreaan risti tai vain keppi
eli puikko, ja siinä toisinaan jumalankuva. Joskus on "grobnitsa"
huolehikkaasti maalattu punaisille ja sinisille kolmioille ja
leikkauskoristeilla somisteltu. Salvos on juureltaan kivillä tuettu, ja
sitäpaitsi kuulutaan pään taakse asetettavan muuan suurempi kivi, sekä
keskiruumista hiukan alemman paikan kohdalle salvoksen sisään toinen --
taikoja, joiden merkitystä minulle ei uskottu.
Varsinaisista hautuumenoista mainittakoon pyhän savun suitsuttaminen,
joka tapahtuu sekä arkkuunpanemisen että haudan peittämisen ja
"grobnitsan" laatimisen jälkeen. Tätä varten tuodaan puisella maljalla,
ruukulla tai puisella valinkauhalla hiiliä kotoa.
* * * * *
Vallan valoisa ei ole lappalaisista antamamme kuva, mutta syy ei ole
kirjoittajan, joka vaan on kertonut näkemiään ja kuulemiaan, vaan syy
on itse aineen. Varjopilvet peittävät Lapin kansan menneisyyttä ja
uhkaavat synkkinä sen tulevaisuuttakin.
Vielä puolivälissä tätä vuosisataa eleli lappalaisia Paanajärven
ja Koutajärven tienoilla pohjoisessa Venäjän Karjalassa, vielä
historiallisella ajalla on niitä asunut keski-Suomessa ja
keski-Savossa, ja Kristuksen syntymän aikana vieläkin etelämmillä
aloilla. Heikompina ovat he saaneet väistyä etäälle pohjolaan etelästä
tunkeuvan maanviljelyksen tieltä. Mutta täälläkään he eivät ole saaneet
olla rauhassa, tännekin on uutisasutus ja siirtolaisuus seurannut
heidän kintereillään ja vieras vaikutus päässyt muuntelemaan heidän
olojaan. Lappalaiset ovat vallankin Kuolan niemimaalla alentuneet
porolappalaisista kalastajiksi ja jääneet monessa suhteessa takapajulle
paimentavista heimolaisistaan Norjassa ja Ruotsissa. Ja kuitenkin
on tämä meidän silmillämme nähtynä vain viljelykehitystä, sillä
onhan se muutosta liikkuvasta elämästä vakinaisempiin asuntoihin.
Tosiasia on lisäksi, että väestön lukumäärä Venäjän Lapissa on
vähenemään päin, osaksi syntymistä suuremman kuolevaisuuden, osaksi
venäläistymisen takia. Suruvoittoiselta näyttää niinmuodoin Kuolan
lappalaisen tulevaisuus verrattuna hänen Skandinaavian tuntureilla
elävään veljeensä, joka uskollisena porolleen on epäilemättä säilyvä
rauhassa kaukaisiin aikoihin jäännöksenä kadonneilta ajoilta,
muinaishistoriallisena kummituksena, jonka aluetta saartavat
sivistyksen rajamaat.
[1] Käytettyjä lähteitä:
A. Osw. Kihlman: Bericht einer naturwissenschaftlichen Reise durch
Russisch Lappland im Jahre 1889. Fennia, III, N:o 6.
G(enetz), A(rvid): Matkamuistelmia Venäjän Lapista. Suomen Kuvalehti
18778 ja 9.
J.A. Friis: En sommar i Finnmarken, Ryska Lappland och Nordkarelen.
Tukholma 1872.
M.A. Castrèn: Nordiska resor och forskningar. Första bandet. Helsinki
1870.
*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kesäkausi Jäämeren ja Vienanmeren rannoilla - Matkamuistelma" ***
Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.