Title: Muistelmia matkoilta pohjoiseen ja etelään I
Author: Ursin, N. R. af
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Muistelmia matkoilta pohjoiseen ja etelään I" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

ETELÄÄN I ***



MUISTELMIA MATKOILTA POHJOSEEN ja ETELÄÄN I


Ystäviänsä varten julaissut

N. R. af URSIN



Vaasassa,
Antti Hautalan Kirjapainossa,
1904.



SISÄLLYS:

Pohjoismaiden korkeimmasta parantolasta.
Vedi Napoli e poi muori.
Aix-Les-Bains -- Mont-Blanc.



Pohjoismaiden korkeimmasta parantolasta.


[Nykyään (V. 1904) löytyy toinen hiukan korkeampi sanatorio Norjassa,
jota en tarkemmin tunne.]


I.

                             Fokstuen 25/8 98. Dovren vuoristossa.

Matkustin laivalla Turusta Tukholmaan. Siellä ostin kierto-piletin
Kristianian kautta Otta'n asemalle eli niin pitkälle kuin nykyään
pääsee Norjan pohjoisradan läntisellä osalla. Piletin hinta oli koko
872 kilometrin matkasta edes ja samasta verrasta takasin 79 kruunua 80
äyriä toisessa luokassa -- joka oli sangen kohtuullista. Jos lähtee
Tukholmasta klo 7 esim. perjantai-iltana, voi jo lauvantaina myöhään,
ellei poikkea Kristianiaan, olla Ottan asemalla. Täällä söin vaan
päivällisen ja kiiruhdin nuo jälellä olevat 61 kilom. määräpaikalleni
tavallisella hevoskyydillä. Norjan tiet ovat erinomaiset, mutta
hevoset kulkevat hitaasti alasmäkiäkin ja kyytihinta on kallis, noin
2 mk. 40 p. 10:stä kilometristä. Oltuani yötä yhdessä noista Norjan
yleensä sangen komeista ja hyvistä kestikievareista tulin seuraavana
päivänä klo 1 tienoissa eli vähää ennen päivällistä tänne Fokstuenin
Sanatorioon, joka on 991 metriä eli noin 3,200 jalkaa merenpinnan yli.
Tie kulki tasaisesti ylöspäin Ottasta pitkin Gudbrandin ylistettyä
laaksoa, mutta 10 kilom. ennen kuin tulee perille nousee se melkein
äkkijyrkästi pystyyn; Dovren ylänkö alkaa.

Fokstuenin sanatorio sijaitsee Dovren vuoristossa eräällä tasangolla;
yltympäri, varsinkin länsi- ja pohjoispuolella kohoavat Norjan
tunturimaailman jättiläiset kaikessa loistossaan taivasta kohti:
korkeimpien tunturien huiput ja osaksi laidatkin ovat alati valkoisen
lumen ja jään peitossa. Näköala Sanatoriosta on sen tähden erinomaisen
suuremmoinen, suuremmoisempi kuin mistään muusta Norjan lukuisista
parantoloista. Ennen kaikkea vaikuttaa Dovren kaunotar, sen korkein
huippu, Snöhättan, mahtavasti katsojaan. Ja kun aurinko iltasin
luopi säteensä pilvien läpi tähän maisemaan, syntyy ihmeen kauniita
värivaihteluja.

Päättäen Fokstuenin korkeasta asemasta voisi luulla, että ilmanala
täällä on sangen kylmää ja koleata. Tosin voi lämpö-mittari illalla,
kun päivä on laskenut, joskus osoittaa + 4° C, vieläpä sen allakin,
mutta tämä on yleensä poikkeus, sillä tavallisesti on + 15° C ja
monasti paljoa enemmänkin. Tänäkin yleensä kylmänä kesänä on ollut,
etenkin loppupuolella, monta hyvinkin lämmintä ja herttaista päivää --
niin herttaisia, ettei parempaa voi toivoakaan. Skodde'a eli taage'a
(sumua) on näillä seuduin hyvin harvoin, paljon harvemmin kuin esim.
Gausdalin kuuluisalla sanatoriolla. Merkillinen on muuten luonnon
vaihteleva ulkomuoto. Sadan askeleen päässä Fokstuenin portista tapaat
monen sylen korkuisen kinoksen ikuista lunta; sen laitoja myöten
juoksee Foksan joki ja toisella puolen rantaa rehoittaa kasvullisuus
ja koivut levittävät siellä viheriät oksansa! Sille, joka täältä hakee
terveyttä, varsinkin hermostuneelle, ei liiallinen auringonpaiste
olekaan hyvä; hiukan kylmempi ilma tuon intensiivisemman valon ja
kepeältä tuntuvassa ilmassa löytyvän ozonin kanssa vaikuttaa häneen
terveellisemmin.

Fokstuenin parantola käsittää neljä päärakennusta. Vanhin niistä
on n.s. Platourakennus, joka on saanut nimensä, professori Platoun
mukaan; tämä on nimittäin paikkakunnan merkillisin henkilö: hän,
hänen sisarensa ja perheensä pitävät ystävällistä huolta siitä ja
sen vieraista. Toinen pienempi rakennus on "Palmehuset". jossa
ei kuitenkaan ole mitään palmuja, mutta on nimitetty Fokstuenin
ensimmäisen vieraan, erään ruotsalaisen kansakoulunopettajattaren
mukaan. Sitä paitse löytyy kaksi suurta rakennusta, joista toinen
alakerrassa käsittää ruokasalit, toinen seurusteluhuoneet.
Valtion telefooni yhdistää kohta Fokstuenin muun maailman kanssa,
sähkölennätinasema on peninkulman päässä. Vierashuoneisiin mahtuu yli
100 vierasta. Hinta _kaikesta_ (paitse pesusta) on yhteensä 3 kruunua
(= 4 m. 20 p.) vuorokaudessa eli noin puolet siitä, mitä saapi maksaa
esim. Gausdalissa. Ruoka on ravitsevaa ja hyvään uneen tuudittaa
sinua, iltasin ohi juoksevan Foksajoen kohina, jonka selvään kuulee
makuuhuoneeseensa. Ja, vihdoin ei saa unohtaa talon isäntää, hra Anton
Sohlbergia! Hän on erittäin ystävällinen ja kohtelias ja koettaa saada
jokaiselle täällä olon niin miellyttäväksi kuin suinkin. Olkoon tässä
vaan yksi esimerkki hänen ystävällisestä menettelystänsä. Aikomukseni,
oli ensin mennä Storlieniin Ruotsissa enkä sen tähden voinut antaa
tietoja olopaikastani perheelleni Suomessa niin pian kuin suotava olisi
ollut. Pahaksi onneksi joutui vielä vaimoni ensimmäinen kirje matkalla
hukkaan. Kävin tästä levottomaksi ja lähetin sähkösanoman varhain
eräänä aamuna. Mutta samana päivänä ei tähänkään tullut vastausta.
Kun seuraavana päivänä tapasin isännän, kyselin sähkösanomaa: hän
ilmoitti silloin, että semmoista ei vielä ollut tullut, mutta omalla
kustannuksellaan oli hän minun tietämättäni lähettänyt peninkulman
päähän hevosen ja pojan vartomaan, kunnes sähkösanoma tulisi, koska,
kuten hän sanoi: "minä huomasin, että siitä olitte jotenkin levoton".

Jos muuten aika uhkaa käydä pitkäksi ja sinä olet metsästäjä, niin
heitä pyssy olallesi ja mene ampumaan vesilintuja, joita on hyvin
paljon läheisyydessä. Peuroja ja vasta 25 p:stä elok. metsä-lintuja
voit myös metsästää. Suuri lauma villejä peuroja nähtiin äsken
läheisessä vuoristossa ja toispäivänä lähti täältä nuori Platou niitä
takaa ajamaan. -- Tahi tee useampien muitten seurassa huviretki 4
kilom. pitkälle Våla järvelle ja kalasta harr- ja örekaloja; kahvi
ja ruoka maistuvat erittäin hyvin sen rannalla. Jos olet kasvien
kokeilija, niin löydät täältä jotenkin paljon (noin 60-70 lajia)
harvinaisimpia tunturikasveja: täällä kasvaa maailman pienin puu,
tuumanpituinen Salix herbacea ja nuo sinisilmäiset Gentiana nivalis
ja Veronica saxatilis katsovat sinuun niin viehättävän kauniisti, kun
kuljeskelet tuntureilla. Voit myöskin retkeillä johonkin Sätern'iin
ja juoda nuorta maitoa siellä tahi kävellä Foksajoen "paratiisiin" ja
heittäytyä pitkäksesi sen koivistossa, jos vaan tuuli käypi, sillä
muuten eivät hyttyset jätä sinua rauhaan. Mutta ennen kaikkea nouse
ympärillä oleville vuorille (Smörbollen, Gråhö, Blåhö) ja katsele
niiden huipuilta maailman kauneutta! Tahi vielä paremmin älä huoli
näistä pienokaisista, vaan tee tuttavuutta suorastaan Dovren kauniimman
naisen, Snöhättan kanssa, et unhoita sitä ikipäivinäsi!

Satuin tutustumaan erääseen norjalaiseen tukkukauppiaaseen ja hänen
rouvaansa, jotka huviksensa matkustelivat ympäri. Päätimme yhdessä
lähteä Snöhättalle. Ei se ole aivan pieni matka. Täytyy ensin
vaunuissa ajaa 21 kilom. Hjerkin nimiseen taloon, jota myöskin
käytetään sanatooriona; siellä astuimme hevosen selkään, jossa sai
istua kokonaista 6 tuntia. Kello 4 1/4 lähdimme Hjerkin'istä, tie
oli ensimäisen tunnin kuluessa Trondhjemiin vievää maantietä, mutta
sitte kävi se yksinomaan kangasta myöten tullen yhä huonommaksi,
monasti oli se ilman oppaan avutta melkein näkymättömässä, seutu kävi
yhä autiommaksi. 1/2 8 tienoilla tulimme pienoiseen, matalaan ja
kivistä rakennettuun Sätern'iin, Snöhätta näytti olevan aivan lähellä
ja kuitenkin oli sinne vielä parin tunnin matka. Sangen tavallinen
näköhäiriö, kun kulkee tuntureilla! Hämärä rupesi laskeutumaan
seudulle, mitä kauemmas kuljimme; maassa ei näkynyt muuta kuin kiviä,
soraa, peuranjäkäliä ja joku katajapensas; taustassa häämöitti
Snöhättan loistava lumipeite ja valaisi meidän yksinäistä kulkuamme.
Tähdet tuikkivat taivaan laella, täydellinen haudan hiljaisuus
vallitsi tuossa kuolleessa luonnossa; ainoastaan Svonjoen kohina
muistutti meitä siitä, että eloa oli ympärillämme. Tie kävi leveitten
kristallikirkkaitten purojen ja lumikenttien yli, vihdoin katosi se
kiviroukkioihin ja illan pimeyteen. Kaikki tämä tekee matkustajaan
sanomattoman vaikutuksen, joka ei milloinkaan lähde elävän muistista.
Vihdoin viimeinkin oli tie lopussa: olimme saapuneet Reinheim'iin
(peurojen kotiin), pieneen sievään rakennukseen, joka suurella vaivalla
ja suurilla kustannuksilla (10,000 kr.) oli tehty Snöhättan juurelle.
Yksinäinen, ystävällinen mies asuu siinä kesän aikaan, herätimme
hänet unesta, hän, valmisti meille aterian ja vuoteet. Kylmyys --
toista huonetta, jossa minä makasin, ei voitu lämmittää -- ja illan
omituinen kauneus eivät sallineet minun maata. Nukahdin kuitenkin
pariksi tunniksi, ja kun kello 5 aamulla heräsin, oli aurinko noussut
taivaan rannalle kaikessa komeudessaan. En voinut olla kirjoittamatta
Reinheimin vieraskirjaan (Vitaliksen mukaan) seuraavat säkeet:

    Står jag om morgon på fjällets topp,
    Af den blånande himmelen krönt,
    Och ser solen i guld och purpur gå opp,
    Jag tänker, hvad lifvet är skönt.

Kello 6 rupeamme nousemaan Snöhättan huipulle, rouva piti matkaa
liian vaivaloisena, kun ensin oli noin neljännestunnin voimiansa
koettanut. 2 1/2 tuntia kuljimme me, tukkukauppias ja minä ylöspäin
täydellisessä kiviroukkiossa (Ur'issa, kuten norjalainen sitä pimittää)
-- kasvullisuutta ei ollut muuta, kuin jäkälät ja muutama Ranunculus
glacialis ja Arabis alpina. Kun matka tuntui liian vaivaloiselta,
panimme jollekulle paadelle lepäämään, otimme evästä esille, ja joimme
raitista vettä, jota kuulimme lirisevän kivien välistä, mutta jota
oli vaikea saada käsiinsä. Vihdoin loppui tuo suunnaton kiviroukhio,
tulimme ikuiselle lumilakealle ja puolessa tunnissa pääsimme nyt
sitä myöten huipulle. Ja tuolla huipulla (2,300 metrin korkeudessa)
mikä äärettömän suuremmoinen näkö! Yltympäri komeita; valkopäisiä
tunturihuippuja meidän _allamme_. Snöhätta oli kuin mahtava ruhtinatar,
joita nuo suuret jättiläiset kaikessa nöyryydessä palvelivat! Norjan
suuremmoinen luonto astui koko ylevyydessään silmiemme eteen! Vuorien
juurella oli sininen lampi ("kedelen"-kattila), sen toista puolta
reunustaa autio musta maa ja toista taas kiiltävä suunnattoman suuri
lumikenttä, joka nousee Snöhättan tuonpuolista rinnettä myöten
ylöspäin. Pilvet kulkevat lammen yli ja heijastuvat sen siintävään
pintaan:

    -- -- "jag ser på molnens tåg,
    hur ledda af en, osedd Rand,
    de växla i din våg".

Kaikki on niin sanomattoman kaunista! Kaikki näkyy niin selvästi,
ainoastaan muutamat korkeat huiput eivät tahtoneet, kuin ihanat, kainot
immet ainakin, näyttäytyä koko alastomassa kauneudessaan, vaan loivat
ympärilleen hienon, läpikuultavan kooilaisen hunnun!

Tuuli oli huipulla läpitunkeva. -- puolen tunnin perästä astuimme
alaspäin. Ei ole meneminen liian lähelle reunaa: ehkä joku lumikappale
lohkeaisi ja veisi rohkean yrittelijän, kuten kerran Göteborgs
Randelstidningenin toimittajan pojan, kapteeni Hedlundin, syvyyteen
ikuiseen lepoon! Kello 9 olimme tulleet huipulle, kello 11 olimme taas
Reinheimissä: ääniämme oli kauan kuultu, mutta mahdotonta eroittaa
meidät kivimöhkäleitten välistä.

Kun tulimme Hjerkiniin, valokuvattiin meidät hevosen selässä ja siinä
puvussa, jossa olimme nousseet vuorelle. Se on hauska muisto tältä
matkalta, mutta verrattomat ovat ne kuvat, jotka hautaan asti ovat
mieleeni painuneet tästä matkasta.

Tämmöinen voi eläminen olla Pohjoismaiden korkeimmassa parantolassa.
Jokainen viepi sieltä kotiinsa koko sylillisen terveyttä ja --
unohtumattomia, haihtumattomia muistoja.


II.

                                            Fokstuen kesällä 1902.

Väsyneenä useampien vuosien ponnistuksista ja työstä päätin lähteä
uudelle virkistysmatkalle Fokstueniin pienen kuudenvuotiaan poikani
kanssa. Eräänä lauvantai-iltana kello 10 j.p.p. lähdimme Turun
yläsatamasta ja junan saavuttua kello 11 kävi matka ala-satamasta
länttä kohti. Meidän piti saapua päivällisaikana Ruotsin pääkaupunkiin.
Mutta sallimus oli toisin määrännyt. Jo kello 4 vaiheilla aamulla
seisahtui laiva -- merimatkojen vanha vihollinen, sumu, oli meidät
yllättänyt. Seitsemän tuntia seisoimme hiljaa, silloin loppui
nähtävästi kapteenin kärsivällisyys. Ensimmäinen perämies lähti parin
miehen kanssa veneellä tiedustelemaan seutua, tuli hyvällä mielellä
takasin, kaikki oli muka selvällä: voimme hyvin lähteä liikkeelle.
Matkustavaiset olivat hekin hyvällä mielellä, kun pääsimme pälkähästä.
Kuljimme noin 10 minuuttia, seisoin poikani kanssa aivan etukannella
ja tähystelin sumun läpi -- silloin tuntui kauhea sysäys koko laivassa
ja etupuoli alkoi arveluttavasti kallistua toiselle kyljelle. Olimme
sattuneet karille. Kiiruhdin toiselle puolelle, peläten, että laiva
laskisi täydelleen vasemmalle puolelle veteen. Poikani oli aivan
ihastuksissaan, mutta muut sangen totiset: oli niitäkin, jotka olivat
olleet Bore I haaksirikossa ja ennustivat samaa kohtaloa. Mutta
miehet tulivat kohta ylös ruumasta ja ilmottivat, että plootut olivat
eheät. Rautainen emäpuu oli vaan kolahtanut kalliota vastaan, siinä
kaikki. Kauan seisottuamme pääsimme arvion mukaan 1/2 tunnin päähän
Söderhamnin majakasta, kun taas sumu kävi niin paksuksi, että täytyi
lakata kulkemasta: mutta kun ei ankkuri saavuttanut pohjaa lähti
aluksemme, koneen seisahduttua, tuulen ajeltavaksi Itämerelle etelää
kohti. Vihellettiin joka viides minuutti, ettemme törmäisi yhteen
jonkun toisen laivan kanssa -- pari kiitikin ohitsemme, kuten tuo
lentävä hollantilainen ennustaen pahaa. Mutta kun vinha tuuli myöhään
sunnuntai-iltana haihdutti sumun, huomasimme, että olimme joutuneet
melkoisen matkan etelään väylän aukosta, ei aivan pitkälle eräästä
suuresta laivasta, joka kahdeksan päivää ennen sumussa oli joutunut
karille hylyksi. Kello 2 vaiheilla yöllä saavuimme vihdoin Tukholmaan
iloisina siitä, että olimme päässeet suuttuneen merijumalan käsistä.

Seuraavana päivänä lähdin pohjoista kohti; ensin keski-Ruotsin
viljavien vainioitten ja suurten kartanoiden ohi, sitte muuttui seutu
jylhemmäksi ja autiommaksi, kunnes Jemtlandin lumivuoret tulivat
näkyviin ynnä Åren ja Storlienin sanatooriot.

Juna ähki eteenpäin Störelveniä myöten Trondhjemlahtea kohti,
jossa rauhotettu ejderlintu uiskenteli rannikolla ja lukemattomia
lohiverkkoja oli näkyvissä. Luonto oli suuremmoinen ja ylentävä;
sillä Trondhjemlahti on sekä laaja että mahtava muodostuksiltaan.
Trondhjemin kaupungin varsinaisena vetovoimana on ja tulee aina olemaan
sen ihana tuomiokirkko, joka aikoinaan oli Pohjoismaiden komein ja
suurin kätedraalikirkko ja vieläkin on ihmeen kaunis. Viisi kertaa on
tuli maan tahi taivaan puolelta hävittänyt tätä mahtavaa temppeliä,
jonka pituus, kun se oli valmiina ja eheänä (vv. 1248-1328) oli 324
jalkaa ja leveys 124 j.; siinä oli 316 ikkunaa, 3,360 pilaria, 40
korkeata veistokuvaa ja 343 pienempää, alttaria oli ainakin 25. Se on
enimmäkseen tehty vuolukivestä (klebersten, engl. soapstone) ja tämä,
kun on suhteellisesti pehmeätä, on tehnyt mahdolliseksi koristaa
kirkkoa erinomaisen runsaasti. Alkuperäinen yksinkertaisempi kirkko oli
romaanilaista tyyliä, mutta kun kirkko v. 1152 muuttui arkkipiispan
kirkoksi ja ponteva Eystein tuli v. 1160 hiippakunnan hoitajaksi,
rakennutti hän sen uudestaan osaksi vanhalle perustukselle kauniiseen
gootilaiseen malliin, joka silloin tunkeutui Ranskan maalta Englantiin
ja täältä Norjaan.

Trondhjemin kirkkoa on ruvettu uudistamaan vuodesta 1869; Trondhjemin
kunta ja valtio uhraa siihen noin 80-100,000 kruunua vuosittain ja
eräs "premielotterie" on tuottanut 1/2 miljoonaa. Rahoja siihen
tarvitaankin, kun ottaa huomioon, miten hienosti ja taidokkaasti
tehtyjä kaikki pienet koristukset ovat olleet, joita nyt löydettyjen
kappalten mukaan uudestaan muovaillaan. Korkeakuori ja sen alapuoli
ynnä poikkilaiva ovat jotenkin kunnossa, mutta tuon suuren temppelin
länsiosa eli varsinainen pitkälaiva, joka kuitenkin kaikesta päättäen
oli sen komein osa, on vielä aivan keskeneräinen. Kun kaikki on
valmista, on varmaankin Trondhjemin entinen katedraali Euroopan
kauneimpia temppeliä; nytkin se tekee katsojaan mahtavan vaikutuksen.
Läksin Trondhjemista sillä tunteella, että olin nähnyt jotain, joka ei
hevin mielestä haihdu.

Olisin voinut ehtoolla lähteä Trondhjemistä Kristiansundiin ja Moldeen,
mutta silloin olisi paljon jäänyt yön kuluessa näkemättä. Matkustin sen
takia sieltä varhain aamusella ja ihailin Norjan mahtavia kalliorantoja
ja Atlantin merta. Poikkesin Kristiansundissa alkuperäisestä
matkasuunnitelmastani, lähdin Battefjordin perukkaan ja sieltä
hevosella Fanefjordiin, jonka rantaa pitkin tie kulkee 2 peninkulmaa.
Tämä rantatie on kerrassaan ihana; Hjelsetista asti on se kokonaan
molemmin puolin istutettu komeilla, hienoilla puilla ja toisella puolen
rantaa on pitkä jono lumisia jäävuoria. Erinomainen kontrasti! Vihdoin
tulee Molden pieneen kaupunkiin. Sieltä on kolmen tunnin matka yli
vuonon ja vuonoon: suunnattoman korkeita, kohtisuoria rantavuoria: --
tulemme sitte pieneen rantakylään Veblungsnäs'iin. Ja nyt samaa luontoa
edelleen: tie luikertelee syvän syvässä laaksossa Raumajoen rantaa
myöten, silmä tuskin kantaa ylös molemmin puolisten vuorien huipuille.
Vaengetinderna, Troldtinderna, Romsdalshorn, kaikki seisovat ne tuolla
koko majesteettisuudessaan -- ihminen on niin pieni näitten luonnon
jättiläisten vieressä. Ja sitte nuo ihmeen ihanat kosket, kuten esim.
Slettafosen ja, jos mahdollista, vielä ihanammat vedenputoukset aina
vuorien huipuilta saakka, Mongefosen, Brudeslöret (= morsiushuntu),
kun vesi sulaa tuntureilla ja heittäytyy uhkarohkeasti alas niiden
huipuilta sillä seurauksella, että se hajoaa hienoihin vesipisaroihin,
jotka useimmiten, kuten viime mainittu, tosiaan ovat morsiushunnun
kaltaisia. Tuskin voi nähdä mitään kauniimpaa kuin näitä vesihuuruja,
kun ne kimmeltelevät auringon paisteessa! Matka määräpaikalle on pitkä,
mutta tämmöisen suuremmoisen luonnon helmassä se tuntuu lyhyeltä:
elämän jokapäiväisyys haihtuu, tuntuu ihan kuin olisi puoleksi jumalien
seurassa.

Tulemme vihdoin Domasiin, jossa usein tapaa monta suomalaista.
Mutta siellä on vielä liian alhaista viipyäksemme kauemmin. Pyrimme
korkeammalle; tie nousee melkein pystyyn; neljän kilometrin kuluessa
nouset 350 metrin korkeuteen, ja vähän lisää, niin olet Pohjoismaitten
korkeimmassa sanatooriossa, Fokstuenissa.

Moni pysähtyy alemmalla laaksoissa, lukemattomissa parantoloissa, mutta
se, joka tahtoo tosiaan raitista tunturi-ilmaa, hän pyrkii, kuten minä,
tänne, jossa ikuisen lumen peittämät vuoret ympäröivät Dovren ylänköä.
Ilman eron huomaa silloin, kun Domasestakin nousee tänne. Meidän
lääkärimme pelottavat kyllä joskus pyrkimästä näin korkealle, mutta ken
on näistä pelottamisista huolimatta noussut nauttimaan Dovrefjeldin
läpipuhdasta, kirkasta ilmaa yhdeksi kesäksi, hän ei sitä kadu
ikinä. Ja hän saapukoon tänne samaa tietä kuin minäkin; ei hän tule
sitäkään katumaan. Luonto palkitsee häntä pitemmästä matkasta ylevällä
kauneudellaan.

Olen lyhyesti kertonut nämä matkamuistelmani sillä nimenomaisella
tarkotuksella, että ne houkuttelisivat yhä enemmän kansalaisia
hakemaan terveyttä Fokstuenin suurenmoisesta luonnosta ja mielen
ylennystä Norjan korkeilta tuntureilta, mahtavilta koskilta ja syviltä,
viheriöiviltä laaksoilta.



Vedi Napoli e poi muori.


I.

                                               Venezia 20/6 03.

Tuo italialainen sananparsi; "näe Neaappeli ja kuole sitte" oli
jo vuosikausia, kaikunut korvissani, mutta turhaan olin odottanut
tilaisuutta voidakseni muuttaa tämän unelmani todellisuudeksi.
Hain sitä varten erityistä matkarahaa; pyyntö hylättiin. Hain taas
kasvatusopillista matkarahaa, sain kouluhallituksen yksimielinen
suosituksen, mutta, senaatti katsoi minut sittenkin ansaitsemattomaksi.
No niin -- mene sittenkin, kuului sisällinen ääni ja minä läksin
matkalle.

Asia oli sitä paitsi siten, että matka ei ollut missään tapauksessa
tarkotettu yksinomaan huvitukseksi. Roomassa alkaa kesäkuun 22 p.
arkeolooginen kurssi, joka myös ulottuu Pompeijiin. Kukaties ei
semmoista tilaisuutta enää tarjoudu sinulle, ajattelin minä -- ja
seurassa on aina hauskempi ja hyödyllisempi tutkia muinaisjäännöksiä,
varsinkin kun oli johtamassa eteviä tiedemiehiä, muun muassa entinen
studiokumppalini Mommsenin seminaarista vv. 1880 ja 1881, prof. Chr.
Hülsen.

Kesäkuun 6 p:nä otti meidät -- erään suomalaisen maisterin ja
minut -- "Per Brahe", vastaan viedäksensä meidät Itämeren aaltojen
yli Lybeckiim. Tämä reitti on parempi kuin toinen Tukholman ja
Trelleborg--Sassnitzin kautta, koska tämä viimemainittu tulee melkoista
kalliimmaksi. Meno- ja paluumatka Turusta Lybeckiin toisessa luokassa,
etuhytissä, ei koko kesäpurjehduksen aikana maksa enempää, kuin 52
markkaa 50 p. -- joka tosiaan on tavattoman halpaa.[Nykyään (1904) on
hinta korkeampi.]

Kun k:lo 6 paikoilla i.p. saavuimme Hankoniemen satamaan, ilmoitettiin
meille, että me kyllä saisimme olla maalla kolmanteen laivasoittoon
saakka, mutta jos toisen soiton perästä menisimme laivaan, emme enää
saisi palata maihin. Tämä, pikku seikka ei kuitenkaan millään tavalla
häirinnyt niitä juhlallisia tunteita, jotka valtasivat meidät, kun
jätimme oman maamme rannikon ja yöpuolella "Hangon silmän" tuikkiessa
ja suojellessa meitä lähdimme Itämeren aavalle ulapalle, jota me
jo Bellevuen ravintolasta olimme koko majesteettisuudessaan ja
mahtavuudessaan ihailleet.

Ilma oli kaunis ja pitkällä laivamatkalla tutustuvat melkein kaikki
helposti toisiinsa, muodostaen niin sanoakseni yhteisen vellamolaisen
perheen; Aika kuluikin hauskasti -- silloin tällöin valtasi minut
kuitenkin kotoisten muistojen kaiho. Tuonnempana kiihtyi tuuli ja
laiva rupesi kiikkumaan, kuitenkaan ei yhtäpaljon tietysti kuin eräs
avonainen pieni purjevene, joka Saksan puolelta purjehti Möenin saarta
kohti. Kapteenimmekin arveli, että hänkin olisi peloissaan tuommoisessa
purtilossa keskellä Itämerta kovassa tuulessa, kun ei voi istua muuten
kuin öljyvaatteissa eikä päivällä ehdi maalle.

Lybeckin kaupunki oli meille vanha tuttu, niin ettemme siellä liioin
viipyneet. Kävimme vaan järjestämään piletti- ja raha-asiamme.
Mutta siinä kohtasikin meitä heti vastuksia. Säästääkseni aikaa
olin kirjeessä Piehl ja Fehlingiä pyytänyt Hamburgista hankkimaan
minulle kiertopiletin Italian itärajalle ja taas sen länsirajalta
Geneven, Pariisin ja Brüsselin kautta takasin. Mutta kun tulimme
satamaan, ilmoitettiin heti minulle, että nyt oli jo Italiakin yhtynyt
kiertopilettirayongiin ja kun en ellut maininnut kirjeessäni Italian
paikkoja, joissa aijoin käydä, täytyi heidän jättää piletti ottamatta.
Ei muuta kuin muuttaa matka ja lähteä Hamburgin kautta Berliiniin.
Mutta ennenkuin lähdimme Lybeckistä, sattui matkakumppalilleni vielä
suurempi ikävyys. Hän oli ottanut mukaansa yksinomaan Suomen rahaa ja
se oli vaihdettava eri maitten rahoiksi, kuten minunkin vekselini,
joka oli osotettu "Lybecker Privat-bank'ille". Kun minun asiani oli
toimitettu, kävi hän vaihtamaan rahansa. Vaihdettiin kaikenmoiseksi
rahaksi, loput oli annettava Saksan rahassa. Kun olimme jo lähteneet
pois ja käyneet muualla, huomasi kumppalini, että nuo 1,000 Saksan
markkaa (= 1,240 Smk.) olivatkin jääneet saamatta. Riensimme takasin,
pelkäsimme pahinta, ainakin että meidän pitäisi odottaa, kunnes
kassööri oli laskenut päiväkassansa. Mutta kun hänelle esitimme
asiamme, hän vaan hymyili (arvattavasti säikähtyneille kasvojemme
ilmeille) ja ojensi meille nuo 1,000 Saks. markkaa. Tämä saksalainen
pankki-rehellisyys ansaitsee tosiaan mainitsemista. Jos olisimme
särkeneet rahat jossakin tavallisessa "Wechslergeschäftissä", olisi
luultavasti käynyt toisin. Asiaa ei arvattavasti olisi "muistettu";
muistin huonoutta tämmöisissä asioissa olemme usein matkallamme saaneet
kokea -- se korjautuu vaan sillä, että pitää silmät auki.

Ikävä oli, että olimme luvanneet ottaa vastaan Berliinissä ja ohjata
asuntoon pari turkulaista tyttöä, jotka olivat saksan kieltä melkein
taitamattomia ja ensikertalaisia Saksassa. Emme olleet päättäneet
lähteä Hamburgiin ennen kuin erosimme niistä, emmekä enää niistä
selkoa saaneet. Hamburgin kaupunki oli siinä osassa, missä me
kuljimme, tavattoman kaunis: komeat rakennukset seisoivat keskellä
puistoja, niiden edessä on erittäin ihania kukkais-laitteita, aivan
kuin Göteborgin ylimystökortteleissa. Menimme pienellä höyrylaivalla
Alsterin yli Hamburgin komeimpaan ulko-ravintolaan, luonnonihanaan
Färhaus'iin, jossa usein on soittoa, ja jonka ympäri tätä kuulemaan
kokoontuu suunnaton joukko pieniä veneitä, täynnä iloista kansaa.

Vielä samana päivänä, oltuamme vaan muutamia tuntia Hamburgissa,
jatkoimme matkaamme Berliiniin. Matkan varrelta en muista mitään
erityistä paitsi Bismarckin mausoleumin Friedrichruhe'n tilan
kohdalla: se oli rakennettu maalaiskirkon ulkomuotoon eikä tarjonnut
mitään kauneutta ohikiitävälle silmälle; näytti yhtä kylmältä kuin itse
rautakansleri eläissään. Paljon hauskemman näön tuottivat silmälle nuo
äärettömät viljavat lakeat ja rehevät pyökkimetsät.

Berliinin kaupunki oli meille vanha tuttu -- olinhan minä siellä
ennen elänyt yhteensä noin 2 1/2 vuotta -- emmekä sentähden sielläkään
viipyneet. Kävin hommaamassa saksalaista painosta "Työväenkysymyksestä
Suomessa", jonka eräs saksalainen oli ottanut kustantaaksensa, sekä
semmoista katsomassa, joka 20 vuoden kuluessa oli lisää tullut.
Siinä suhteessa mainitsen ensin uuden suuren "Gewerkschaftshaus'en",
jossa on 48 ammattikunnan kokoushuonetta, 5 suurempaa salia, (yksi
1,500 hengelle) ja useampia "Herbergiä", joissa työkansa saapi,
kuten hotellissa, huoneita 25 p. -- 1:50 p. maksusta. Sitä paitsi
on kylpylaitos, kirjastohuoneita y.m. Koko laitos on maksanut
noin pari miljoonaa Saksan markkaa, mutta tuntui kuitenkin siltä
kuin olisi "Folkets hus" Tukholmassa ollut sievempi ja siistimpi.
Gewerkschaftshausissa tutustuin persoonallisesti Saksan yleisen
ammattilaisten lehden päätoimittajaan, P. Umbreitiin, jonka kanssa
olin ollut ahkerasti kirjevaihdossa ja joka oli pienenläntä, mutta
älykkäännäköinen mies, sekä muutamiin muihin järjestyneen työväestön
luottamusmiehiin. Ravintolassa söin hyvää ja maukasta hanhipaistia
päivälliseksi. Mielihyvällä kävimme myös tuossa komeassa pergamolaisten
kuvien museossa, jota ei vielä viime kerran Berliinissä käydessäni
ollut, vaan nuo etevät taideteokset olivat "vanhan museon" lattialla ja
ainoastaan n.s. Zeus ja Ateena ryhmät olivat pystyssä "Rotundassa". Nyt
olivat ne saaneet arvokkaan tyyssijan jäljitellyn "ara maximan" ympäri
ynnä muut löydöt Pergamon klassillisesta maasta. Miten paljon enemmän
ylevää kauneudentuntoa valuukaan noista rikkonaisista taidemurusista
kuin koko Wilhelm suuren mahtavasta monumentista jalopeuroineen ja
kanuunoineen joka nurkassa, vaikka se onkin Begas'en tekemä!

En voinut olla käymättä katsomassa "Nationalgalleriassa", vaikka
aikaakin oli vähän, tuon suuren luonnontulkitsijan Arn. Böcklinin
tauluja, joita siellä on useampia (Selbstporträt, Die Insel der
Seligen, Frühlingstag, Pietà, Qvellennymph, An Meeresbrandung, Eremit)
sekä mainion Ad. Menzelin osaksi jo ennestään tunnettuja maalauksia
(Tafelrunde, Flötenkonsert, Walswerk y.m.) monesta muusta puhumatta.
Aivan uusia taideteoksia oli siellä myös useampia, esim. ruotsalaisen
Zorninkin heleävärinen, silmiä melkein häikäisevä "Maja", oikea
"puhuva" todistus luministien erinomaisesta taidosta "maalata" eikä
vaan piirustaa värillisesti.

Useampia rutontapauksia oli Berliinissä juuri meidän siellä ollessamme
eikä sekään meitä siellä juuri pidättänyt. Menimme jo seuraavana
päivänä toisen vanhan tuttavan luo, Dresdenin taidekaupunkiin;
Kumppalini kehotuksesta rupesimme asumaan n.s. Hospiziin
Zihzendorfstrassen varrella ja siellä oli meillä erittäin hyvä olo
2:50 Saks. markasta huonetta kohti. Pistäydyimme Albertiniumissa,
jossa tarkemmin tutkimme antiikin originaaliteoksia (mainitsen vaan
kauniin herkulaanumilaisen naisen, lemniläisen Ateenan ja sievät
terrakottakuvat Tanagrasta jä Myrinasta). Emme myöskään voineet
olla pistäytymättä Zwingerin suureen taulukokoelmaan, vaikka sen
jo ennestään tunsimme, ihaillaksemme maailman suurimpien mestarien
kuuluisimpia teoksia, varsinkin sixtiinilaisen madonnan taivaallisen
ihania kasvoja ja viattomia enkeleitä. Brühlsche Strasse'lla oli
paraikaa suuri, lähes 600 numeroa käsittävä saksilainen taidenäyttely;
johon möi pilettiä elävä sixtiiniläinen madonna, suloisesti hymyilevä,
kauniin nainen, minkä minä pitkään aikaan olen nähnyt. Hän olisi
epäilemättä ansainnut tulla oven sisäpuolelle marmoriin veistettynä
Prellin Afroditen ja Seffnerin Evan viereen, tuo mustakutrinen Evan
tytär!

Kävisi lukijalle pitkäksi kuulla pelkkiä nimiä kaikista noista
kauneuden ilmiöistä, jotka astuivat silmieni eteen. Ehtoolla olimme
oopperassa kuulemassa Luciaa ja Donizettin kauniita säveleitä. Sangen
omituisen vaikutuksen teki minuun tämä ooppera Dresdenissä, jossa
Gironin ja Louisen rakkauden draama vähän aikaa takaperin näyteltiin
niin surullisella loppukohtauksella sekin. Hauskemmalle tuulelle
tuli taas, kun sai nähdä suruhäytelmän loputtua suuren "Tanzidyllin"
jaapanilaisen teehuoneen edessä. Seuraavana päivänä läksimme Dresdenin
kodikkaasta kaupungista; juna kiiti kohta Sächsische Schweizin
kauniitten seutujen läpi basalttimuodostuksineen, viheriöitsevine
kukkuloineen ja keskiaikaisine linnoituksineen, jotka, kuten usein
tämmöiset "Raubburgit" riippuvat vuorien rinteillä, niinkuin jotkut
ryöstölintujen pesät kallioitten rotkoissa. Paikottain rientää junamme
vähä väliin tunnelien läpi, jotka kuuluvat olevan erittäin sopivia, kun
tahtoo rankaisematta suudella kaunista vastapäätä tahi vieressä istuvaa
tyttöä. Tätä tilaisuutta ei tiettävästi kuitenkaan käyttänyt naimaton
matkakumppalini, vaikka minä kyllä asiasta huomatin, hän kun koko ajan
näyttäytyi yhtä vakavaksi tässä suhteessa kun Jooseppi Potifaarin
vaimon edessä.

Ja sitte me muutamien tuntien perästä saavuimme tuohon monessa
suhteessa niin merkilliseen Pragiin, jossa vanhaa ja uutta sekaantuu
yhteen kummallisessa sekasotkussa. Läksimme kulkemaan noita
mutkaisia katuja myöten, kävimme Teinkirkossa, jossa Tyko Brahe
lepää ja Wallensteinin vanhemmat (hautakivi on tsekin kielellä!) ja
käännymme kuuluisaa juutalaista kaupunginosaa kohti. Likaisuus ja
epäsäännöllisyys, jotka yleensä ovat Pragissa vallalla, kävi täällä
aivan silmiin pistäväksi. Saavuimme sokkeloiseen katujärjestöön --
muutamat kadut olivat sangen kapeat, yksi, jolla kuljimme, ei ollut
leveämpi kuin sateenvarjostimeni pituus. Sieltä ulostultuamme tarjoutui
eräs mies ystävällisesti oppaaksi; emme heti häntä ajaneet tiehensä,
olin niinkin kohtelias, että maksoin hänen edestänsä limonaadilasinkin,
koska hän hankki minulle tilaisuuden ensi kerran puhua italian kieltä
erään akan kanssa. Mutta sitä ei minun olisi pitänyt tehdä, sillä
kohta huomattiin, että mies olikin veijari ja nyt olimme pälkähässä.
Yleensä en ole missään tavannut niin tungettelevia oppaita kuin juuri
Pragissa -- tuskin he löytävät vertaistansa Italiassakaan. Kohtelias
tervehdys ja jos siihen vastaa, on niistä pääsemättömässä. Täytyi
vihdoin hosua tuo äsken mainittu mies melkein väkisin luotamme. Mutta
tämä taas teki, ettemme sinä iltana, perjantaina, tulleet juutalaisten
kuuluisalle hautausmaalle, koska oli varma, että tuo mies meitä
siellä vaanisi, emmekä tahtoneet olla missään tekemisissä enää hänen
kanssansa. Ja siitä johtui sitte eräs toinenkin seikkailu, vieläpä
vaarallinenkin; josta kerron tuonnempana. Läksimme nyt tallustamaan
Karlbrücken yli, jolla kolmikymmenvuotisen sodan aikana ruotsalaiset
ja Pragin ylioppilaat taistelivat ja josta pyhä Nepomuk syöstiin alas
Moldaun jokeen, koska tarun mukaan hän ei tahtonut ilmaista kuningas
Venzeslawille, mitä hänen puolisonsa hänelle, rippi-isälle, oli
uskonut. Sen toisessa päässä tapasimme koko jonon nuoria katolilaisia
pappeja, joiden tylsissä katseissa selvästi oli luettava uskonkiihkoa
ja henkistä orjuuden tuntoa. Muuten huomasimme monessa paikassa,
että nyt olimme katolilaisessa maassa, varsinkin alituisesta
ristinmerkin tekemisestä, kun käytiin noitten lukemattomien "pyhien"
kuvien ohitse. Illempänä nousimme Laurenzbergille, suurimmaksi osaksi
hammasradan avulla, ja katselimme 385 metriä meren yli kohoavasta
Pentzin tornista Pragia ja sen ympäristöä, muun muassa "valkoista
vuorta", jossa tuo suuri tappelu kolmikymmenvuotisen sodan alussa
suoritettiin. Sangen ystävällinen torninvartija selitti meille kaikki,
mitä tahdoimme tietää. -- Seuraavana päivänä kuljimme kaupunkia
katsomassa, olimme Strahowin premonstratenser luostarissa silmäilemässä
"hakkapeliittien" suuren vastustajan Pappenheimin hautaa, mutta Dürerin
kuuluisaa "Rosenkransfestiä" emme saaneet nähdä (vasta Wienissä
siitä jäljennöksen) koska priori oli kaupungille lähtenyt ja ottanut
avaimet mukanansa. Soitimme myöskin kolme kertaa päästäksemme suureen
kirjastoon, mutta pater, kirjastonhoitaja, oli kai nukkunut, -- sillä
kotona hän oli -- tahi oli hän ehkä viinikellarissaan maistamassa
rypäleen "jumalallista" nestettä kuten Grützner niin mainiosti on
kuvannut -- ei hän ainakaan meille aukaissut. Yhtä turhaan kävimme
taidekokoelmahuoneustoon Rudolfinumiin -- siinä korjailtiin ja
se oli sen takia suljettu. Parempi onni oli Rathhausissa, jonka
seinän ulkopuolella on melkein samallainen kello kuin Lybeckin
Marian-kirkossa: vissillä kellonlyönnillä tulevat apostolit esille ja
kumartavat, jonka ohessa vielä kukkokin kiekuu.

Hradshinin kaupunginosassa katselimme korjauksen alaista goottilaista
doomia ja linnassa oli vielä se huone entisessä kunnossaan, josta nuo
kaksi kuuluisaa raatiherraa heitettiin ulos ikkunasta -- ensimmäinen
aihe kolmikymmenvuotiseen sotaan. Täältä saavuimme erittäin hupaiseen
paikkaan, tuon kuuluisan Wallensteinin (oikeastaan Waldsteinin)
palatsiin, jossa vielä hänen jälkeläisensä asuvat. Siellä huvitti minua
erittäin eräs luola jäljitellyineen stalaktiittipylväineen katossa,
jossa Wallenstein kylpi -- ammeen rikkoivat kuitenkin ruotsalaiset
soturit -- ja josta johti käytävä yläkerrokseen vastaanottohuoneeseen.
Tämän yläpuolella taas oli ennen se tähtitorni, jossa tuo taikauskoinen
sotaherra Senin avulla tutki tähtien ennustuksia. Hauska oli myös
toisessa huoneessa nähdä täytettynä Wallensteinin sotahepo, joka
ammuttiin hänen altansa Lützenin tappelussa ja kuva hänen ihmeen
ihanasta tyttärestään, Max Piccolominin morsiamesta, tuosta "kauniista
Theklasta", kuten Schiller häntä nimittää.

Käytyämme loistavassa Nicholaskirkossa ja Nostiz'in taulukokoelmassa,
jossa on Dürerin, Rubensin ja Rembrandtin tauluja pistäydyimme
tavattoman komeaan museorakennukseen, jossa muun muassa on Gustaf
Aadolfin miekka ja suuri, kaunis kuvakokoelma, (myös useampia
meteorikiviä). -- Illalla ajoimme Pragin haute volée'n kokouspaikkaan
Baumgarten'in kauniiseen puistoon, jossa on korsoajoa ja soittoa
melkein joka päivä. Sieltä koetimme vihdoin päästä tuolle ylempänä
mainitsemalleni juutalaiselle hautausmaalle. Sen läheisyydessä jo
tuli meitä vastaan koko joukko juutalaisnulikoita, jotka tarjosivat
palvelustansa ja huusivat niin, ettei voinut kuulla, mitä ne oikeastaan
sanoivat, kun toinen kiljui yhtaikaa kuin toinenkin. Hosuimme ne
luotamme ja kävimme lähemmäksi. Vastaan tuli eräs juutalainen,
ilmotuksensa mukaan hautausmaan kaitsija, joka ilmoitti, ettei voi
katsoa sitä lauantaina, koska on juutalaisten sabatti. Sen tiesimme
jo ennenkin. Mutta olimme kuitenkin lähteneet sinne siinä luulossa,
että voisimme jollain tavalla saada sitä edes kaukaa katsoa. Pyysin
aukaisemaan porttia, kun korkea aitaus esti mitään näkemästä. Mutta
siihenkään ei kaitsija suostunut, ehdotti, vaan; että me astuisimme
läheisen rakennuksen ylikertaan, josta voisimme nähdä edes jotain.
Arkailematta menimmekin sinne, vaikka ainakaan minä en ole tottunut
luottamaan tuntemattomiin ihmisiin. Katsoimme vähän aikaa ja kun
aloin palata, ilmestyi eteemme vieras mies, joka vei meitä rappusia
myöten alas. Kaitsija alkoi myös kulkea samoja rappusia. Mutta vähän
kulettuamme huomasin, että olimme joutuneet aivan toiseen käytävään,
joka yhä vaan -- pimeni! Silmänräpäyksessä kiiruhdimme samaa tietä
ylös, asetuin jyrkästi käskevällä äänellä kaitsijan eteen ja huusin:
"ulos", muuten olin valmis hyppäämään toisen kerroksen ikkunasta alas.
Hän pyysi anteeksi -- ei muka tuntenut taloa, viereinen naapuri, vaikka
oli tervehtinyt tuttavallisesti asukkaita ja heidän kanssansa vaihtanut
katseita. Mutta minä olin vakuutettu, että olimme päässeet melkoisesta
vaarasta ja nähtyäni uloskäytävän, laskin helpotuksen hengähdyksen.
En tullut pitkään aikaan oikein entiselleni. Iltasella joimme teetä
eräällä kauniilla saarella Moldauin keskellä.

Sunnuntaiaamuna menimme matkalle Wieniä kohti. Prag on jotenkin
täydellisesti tsekkiläinen kaupunki, paljon suuremmassa määrässä kuin
Helsinki on suomalainen. Raitiovaunujen osotteet ja katujen nimet
ovat yksinomaan tsekinkielisiä -- seikka, joka suuresti kaupungin
mutkikkaisuuden kanssa yhteydessä vaikeuttaa vieraan kulkua. Mutta
saksankielellä pääsee kaikkialle; alempi kansa puhuu kuitenkin monasti
hyvin virheellistä saksankieltä.

Matkamme Wieniin kulki viheriöitsevien vuoriseutujen läpi. Tiellä
näki kivihiilikaivoksia ja tiilitehtaita sangen paljon. Brünnin
seudulla oli kymmenkunta noita tunneleita, jotka minuun vaikuttavat
melkein yhtä ikävästi kuin Zolaan. Vihdoin suuria lakeuksia (m.m.
Wagramin, jossa tuo suuri tappelu oli) ja Wien häämöttää jo edessämme
"an der schönen blauen Donau". Vesi Donaussa huomattiin kohta aivan
toisenlaiseksi kuin siniseksi, mutta tuo iloinen kaupunki oli tosiaan
"schön", paljon kauniimpi kuin Berlin, Dresden ja Prag, sen huomasimme
kyllä, kun kuljimme illempana katsomassa sitä Opernringin, Burgringin,
Franzensringin ja Schottenringin kohdalla. Mikä joukko komeita
palatseja ja kirkkoja, Ferstelin, Schmidtin y.m. taideluomia! Ja sitte
nuo kauniit Rathauspark, Volksgarten ja Stadtpark, muista puhumatta.
Viime mainitussa tapasimme joukon hienosti veistettyjä patsaita, kuten
Schubertin ja Makartin, tuoksuvia ruusutarhoja ja sievän lammen,
jossa uiskenteli joutsenia majesteettisessa rauhassa; rannalla seisoi
edessämme haikara, joka nähtävästi sen toimista päättäen ei ollut
pienin filosoofi lintumaailmassa. Oli tosiaan hauska istua siinä ja
nauttia luonnon kauneutta sekä seurata eläinten moninaista elämää!

Ja Prateria ei saa unohtaa, kun on kysymys iloisesta Wienistä. Asuimme
juuri sen edustalla ja astuimme sen takia jo samana iltana, kun tulimme
Wieniin, sitä katsomaan. Prateri on suuri, komea puisto, Berliinin
Thiergarteniin verrattava; sen "hienommassa" osassa käypi Wienin
ylimystö itseänsä ja hevosiansa näyttelemässä, toisessa osassa näkyy
melkein yksinomaan "kansaa" -- tämä on n.s. Wurstelprater. Kävimme
sielläkin, otimme osaa kansan huvituksiin ajamalla hirveän lohikäärmeen
vetämissä vaunuissa pimeään luolaan. Saimme nähdä vuorenkääpiöitä,
Punahilkan, purkautuvan Vesuvion, jääkarhuja ja vihdoin saavuimme --
helvettiin pirujen keskelle ja sieltä onnellisesti ylämaailmaan 
takasin.

Kun seuraavana aamuna klo 1/2 9 astuimme tuohon komeaan
gootilaisdoomiin, Stefaninkirkkoon, oli siellä juuri jumalanpalvelus
ja kirkko valaistu. Se teki sen vielä komeammaksi. Eri kuoreissa
polvistuivat useammat uskovaiset; jotka kirkkoon tullessaan heittivät
oven vieressä seisovasta astiasta pyhää vettä päällensä ja sitten
hartaasti ottivat osaa jumalanpalvelukseen, jonka 5 pappia alttarilta
toimitti komeissa puvuissa. Meidän käveleminen edes takaisin ei heitä
häirinnyt; he rukoilivat yhtä hartaasti kuin ennenkin, välittämättä
meistä vähääkään. Omituista oli täältä tulla toiseen kirkkoon,
kapusiinien, sillä sitä voi varsinaisesti nimittää kuolleitten
kirkoksi. Sen maanalaisissa holveissa makaavat nimittäin itävaltalaisen
keisarihuoneen monet jäsenet, suuressa komeassa sarkofaagissa Maria
Theresia ja viimeisetkin, tuo kaunis Elisabeth, jonka kirstun edessä
seisoi valkonen, kukkiva lilja; ja aivan hänen vieressään hänen
onneton poikansa Rudolf, molemmat lukuisain seppeleitten peittäminä.
Kuten muistettaneen kuoli jälkimäinen rakkauden seikkailussa:
luotettava kertomus tästä tapauksesta lienee se, että Rudolf oli
rakastunut Vetseraan, joka, vaikka olikin kihloissa toisen kanssa,
vastasi tähän rakkauteen; Meyerlingin linnassa ampui V:n sulhanen
Rudolfin, tämän ajutantti sulhon ja Vetsera myrkytti itsensä. Niin tuo
kaikkivaltias rakkaus, luonnon mahtavin voima, lopetti tässäkin kolmen
rakastavan elämän! Kaiholla seisomme hänen ja hänen murhatun äitinsä
hautakirstujen edessä. Mutta tuo ystävällinen paatteri vaatii jo meitä
menemään, jotta voisi sulkea holvin, jossa onneton äiti ja ehkä vielä
onnettomampi poika lepäävät sukunsa keskuudessa. Isä ja puoliso elää
vielä -- ijäkäs keisari Franz Joseph.

Kävimme katsomassa hänen kesälinnaansa, Schönbrunnia, jossa tuo vanha
keisari kesäisin asuu. Puisto on linnan edustalla leikattu Versaillen
jäykkään tyyliin -- selvää väkivallan tekemistä luonnolle -- linna ei
ole ulkopuoleltaan minkään näköinen. -- Paljon on tuo ijäkäs hallitsija
saanut kokea. Vähän aikaa sen perästä kun oli astunut valtaistuimelle,
pelastui hän eräästä murhayrityksestä ja Maximilianpalatsille
rakennettiin sen johdosta n.s. Votivkirche, kauniimpia kirkkoja,
mitä olen nähnyt, sekä ulko- että sisäpuolelta gootilaiseen tyyliin:
varsinkin voittavat sen ikkunain lasimaalaukset hienoudessa ja
suuruudessa suuren kilpailijansa, Stefankirkon.

Keisarin asuntoa kaupungissa, Hofburgia, emme huolineet katsoa
sisäpuolelta; ainoastaan aarrekamarissa pistäydyimme, jossa muun muassa
säilytetään keisarinna Elisabethin tosiaan erinomaiset pää-, kaula-,
ranne- ja rintakoristet: kauniimpia jalokivitaideteoksia tuskin on
löydettävissä, se on ehdottomasti myönnettävä, vaikka on sääli, että
tämmöiset äärettömät rikkaudet makaavat hyödyttöminä, kun suuri kansa
tarvitsee leipää. Mutta, kuten sanottu, äärettömän kauniita, eikä vaan
kallisarvoisia, ne olivat! Mahtoivat suurestikin koristaa tuota ihmeen
kaunista ruhtinatarta!

Ja nyt vielä muutamia sanoja lisää Wienin taiteesta ja taiteen
luonnista. Jo seuraavana päivänä tulomme, perästä koetimme päästä
Wienin hovioopperaan, jossa esitettäviin Wagnerin Lohengriniä,
mutta turhaan. Ainoastaan 7 Smk:sta ylöspäin oli pilettejä, emmekä
tahtoneet niin kalliita paikkoja ostaa. Vasta Aida Oopperaan saimme
paikan neljännelle riville neljästä Smk:sta kappale. Esiintyi muun
muassa oopperan "kunniajäsen" hra Winkelmann Radamesene, ja niin
kaunista tenooria en ole vielä kuullut. Hän huudettiinkin erään
näytöksen perästä noin kymmenen kertaa esille. Egyptiläistä loistoa
oli kolmannessa näytöksessä yltä kyllin: noin 300-400 henkilöä oli
yhtaikaa näyttämöllä, mitä komeimmissa puvuissa. -- Olen jo puhunut
Wienin suuremmoisista rakennuksista; mikä erotus esim. Wienin ja
Pragin yliopistorakennusten välillä: jälkimäinen melkein semmoinen
kun se oli silloin kun se rakennettiin v. 1348 ja toinen koko
korttelin käsittävä loistorakennus marmoriportaineen ja torneineen
joka nurkassa. Parlamenttirakennus oli yhtä komea, rakennettu
puhtaaseen antiikiseen, kreikkalaiseen tyyliin ja koristettu sekä
sisältä että ulkoa kreikkalaisilla jumalankuvilla. Mutta tässä,
jos missään voi syyllä kysyä, mitä on esim. Poseidonilla tekemistä
itävaltalaisen edustajahuoneen kanssa, ellei mahdollisesti joskus
heittääksensä vettä noitten kiivaitten ja riitelevien edustajain yli!
Aivan paikoillaan on, varsinkin tämmöisissä tapauksissa uudemman
taiteen vaatimus, että rakennuksen tyylin ja ulkomuodon tulee olla
yhteydessä sisällyksen kanssa. Wienin suurimmat taidekokoelmat ovat
Hofmuseum ja Lichtensteingallerie. Molemmissa on tavaton joukko
taideteoksia. En tahdo väsyttää lukijaa niiden luettelemisella.
Edellisessä on useampia sieviä antiikisiä originaaleja (esim.
vallan eheä Siegerstatue vaskesta) ja taideteollisuuskin on hyvin
edustettu: erityisesti herättivät minun ihailuani ne serviisikalut,
jotka Maria Teresia sai isältänsä, kun meni naimisiin, vaikka ne
olivatkin barokkityyliä, hyvin kaunis oli varsinkin eräs kannu,
tehty puhtaasta kullasta, kuten useimmat muut myötäjäiskalut. Norsun
luusta oli erittäin hienoja teoksia. Samoin mainioita leikkauksia
buxbaumista, tuosta kovasta puusta. Kalliita kiviä oli äärettömän
paljon, m.m. eräs smaragdikivi, nyrkinkokoinen, joka maksaa 1 milj.
Smk. -- Vanhempaa maalaustaidetta sai nähdä paljon (Raphaelin
Madonna im Grünen, Correggion Jupiter ja Io, Fra Bartolomeon Simeon
ja Kristus temppelissä, Palma Vecchion "Violante" ja Tizianin Danae
ynnä Madonna mit Kirschen, Dürerin Anbetung der Dreifaltigkeit ja
Rubensin muutamat taulut ovat etevimmät); uudemmasta maalaustaiteesta
tekivät minuun pysyvimmän vaikutuksen Lindenschmidtin Vilhelm v.
Oranienin murha, Payerin Nie Zurück, (pohjoisnapamatkue). Marschahin
Maisema (hienoa "Luftmalereita!"), Defreggerin das letzte Aufgebot,
Matejko'n der Reichstag zu Warschau 1773, R. von Hannenin kaksi
maisemaa (erinomaisia "Stimmungsbilder"). -- Paljon kaunista oli myös
katsottavana Lichtensteingalleriassa, joka ehkä on maailman suurin
yksityinen taidekokoelma; mainittakoon vaan Rubensin kaksi poikaa sekä
Rembrandtin suloinen sisar ja oma muotokuva, jossa valo niin kauniisti
heijastaa samettivaipalle ja oikealle poskelle; puhumattakaan Andr.
del Sarton, G. Renin, Halsin, Hobbeman, Ruysdaelin, Everdingenin ja
Gainsboroughin sievistä teoksista. Olen ehkä jo rasittanut lukijaa
pelkillä nimillä -- suotakoon se minulle anteeksi, kun kauneus nimien
takana vielä niin elävästi kuvastuu mielessäni!

Jätimme Wienin kiiruhtaaksemme Veneziaan, tuohon upeaan laguunien
kaupunkiin. Vähän kulettuamme alkoivat taas tunnelit, yksi oli
1 1/2 kilometrin pitkä -- melkein lukemattomat, ja viaduktit,
kahdessakin kerroksessa; juna kulki suuresti ylöspäin erityisen
vuoriveturin kuljettamana ja edessämme oli mitä ihanin vuorimaisema,
jossa jättiläisvuoret ja syvimmät laaksot vaihtelivat. Kolmen tunnin
perästä olimme tulleet Semmeringin kuuluisalle ylängölle. Mikä
suuremmoinen panoraama! Ja sitte yhä vaan samaa ylänkömaata; siellä
täällä joku keskiajan ritarilinna ja Tarvis'en seudulla kohotti vihdoin
ensimäinen jäävuori valkoista huippuaan taivasta kohti. Mutta, se oli
totta, vielä merkillisempi ilmiö oli kiihko melkein kuin pilvissä 1,800
metrin korkuisen vuoren huipulla -- pyhiinvaelluspaikka katolisille
uskovaisille; niin, mikä kumma, jos herran temppeli tuossa puhtaassa
korkeudessa taivasta lähempänä kuin muut houkuttelisi luoksensa kaikkia
hartaita sieluja. Tulimme Pontafelin asemalle -- pieni joki -- ja me
olimme Italian pyhässä, mutta kuten heti näimme, köyhässä maassa. Vielä
ylänköä, vielä parikymmentä tunnelia, sitte Italian lakeus, Udinen
ja Trevison kaupungit -- vihdoin tuo kauan kaivattu "Adrian meren
kuningatar", "la bella Venezia". Olimme tulleet siihen kaupunkiin,
jonka kauneus ei laskenut luotaan lord Byronia eikä Richard Wagneria
ja me kiiruhdimme sen syliin, mieli täynnä kummallisia selittämättömiä
tunteita.


II.

                                                        Capri 9.7.03.

Kauniissa Venetziassa! Hurmaavan kauniissa tosiaankin! Ihana on Paolo
Veronesen jumalatar Venetzia dogepalatsin katossa, mutta monta vertaa
ihanampi todellinen Venetzia koko luonnollisessa ylevyydessään!
Nouse esim. Giorgio maggioren kampanilaan (kellotorniin) ja sinä
näet osan maallista paratiisia! Näet canale granden majesteettisesti
kiemurtelevan talorivien läpi, jotka kaikki ikäänkuin Vellamon ihanat
neidot nousevat meren syvyydestä ihailemaan taivaan sineä. Tuossa
on Vendramin-Calergin komea renessanssityyliin rakennettu palatsi,
jossa Richard Wagner veti viimeisen hengenvetonsa, tuossa Pesaron
upea talo, sekin samaa tyyliä ja tuossa taas Foscarin venetzialaiseen
gotiikkiin valettu palatsi, jossa kerran asui yksi Venetzian
tarmokkaimmista dogeista, ja ennen kaikkia, ihmeen kaunis Cà Doro,
jonka nimi mielestäni olisi kirjoitettava Cà d'oro (kultainen huone)
ylevän ihanuutensa takia, ja lukemattomia muita komeita palatsia
canale granden varrella. Ja saman kanavan alussa häämöttää Maria della
Saiute kirkon puhtaat piirteet ja mahtava kappeli! kaiken tämän ympäri
laguunien auringon valossa kiiltävät aallot ja Italian hymyilevä 
taivas!

Mutta taivas ei hymyillyt, kun saavuimme Venetziaan, sillä oli pimeä
keskiyö. Pohjolasta tulevalle on outoa tämä etelän pimeys; Suomen
ihanat kesäyöt, jolloin valo hallitsee melkein koko vuorokauden ja
linnut laulavat rakkaudenlaulujansa lehdikossa, kun päivä varhain
nousee vuoteeltansa ja levittää kultaiset säteensä yli kauniin isänmaan
-- ne yöt eivät saavu tänne etelään. Ne ovat pohjolan kauneus, helmivyö
Suomiäidin kauniilla otsalla. Mutta kun palajan takasin, silloin on hän
tuo rakas äiti yhtä pimeä kuin etelän hurmaava kaunotar!

Tuntui hiukan omituiselta, melkein pelottavalta saapua tuon kaunottaren
luo ihan pimeässä -- onhan se vaarallista noin antautua tuntemattomalle
kaunottarelle. Emme yhtään tietäneet, minne meidän gondolieremme meidät
vei, vaikka kyllä olimme määränneet matkan loppumaalimme. Himmeästi
tuikkivat lyhdyt kanavoitten laidoilla, siellä täällä torkkui joku
ihminen ylimenopaikoilla; muuten olisi vaikka voinut luulla, että
se oli Kaaron, joka vei meidät manalan aavoille kentille Styx-jokea
myöten. Gondola kiiti melkein äänettömästi eteenpäin canale grandella,
sitte poikkesi se syrjäisille kanaville, jossa tuntui vielä oudommalta
ja autiommalta -- vihdoin noin 3/4 tunnin perästä saavuimme hotellimme
rantalaiturille.

Seuraavana päivänä otimme gondolan koko päiväksi ja lähdimme ensin
Maria formosan kirkkoon katsomaan sen kallista aarretta, Palma Vecchion
Santa Barbaraa. Aina siitä asti, kun minä olen osannut taideteoksia
ihailla, on tämä kuva ollut minun erityisen ihailuni esineenä: niin
täyteläistä, niin ylevän, melkein miehuullisen kaunista, ja samalla
niin vienon ihanaa naista tuskin missään muualla saa nähdä. Kauan
seisoin tämän pyhän neitosen edessä, melkein rukoukseen vaipuneena;
vaikeaa, kovin vaikeaa oli siitä erota. Koko Italian matkan ajaksi
oli pyhä Barbara valanut sieluuni kauneutta -- koko elinajaksi.
Laimealta näytti Giovanni Bellininkin kaunis Madonna Barbaran vieressä
Zaccarian kirkossa, jonne sitte menimme. Katsottuamme Arsenalissa
muun musssa dogien komeata juhlalaivaa (bucenteroa) nousimme maalle
Giardino publicossa, Venetzian kauniissa julkisessa puistossa; jossa
eteläiset puut, palmut, akaasiat y.m. keskenänsä kilpailevat; Kahden
grafofoonin soidessa, joista toinen edusti mies- ja toinen naisääntä;
joimme kahvia palmujen varjossa, astuimme taas gondolaamme ja
lähdimme kiikkumaan laguuneilla Lidoa, Venetzian ulkosatamaa kohti.
Sanomattoman nautintorikas matka! Istuimme gondolassa baldakiinin alla,
vienot tuulenpuuskat puhaltelivat ympärillämme ja lievensivät muuten
painostavaa kuumuutta, takanamme ja edessämme maallisen paratiisin
kauneutta ja tultuamme Lidoon, aava Hadrian meri, äärettömänä,
loppumattomana!

Paluumatkalla poikkesimme San Lazzaron armenilaiseen luostariin, jossa
on suuri kirjapaino, 36 eri kieltä varten. Ystävällinen diakooni näytti
meille kaikki ja lahjotti malleja luostarin komeasta armenialaisesta
kuukauslehdestä. Katsoimme muitakin hienoja julkaisuja -- oli siinä
Pietari suurikin Suomen rannikolla -- ja silmäilimme kirjastoa, jossa
Lord Byron oppi armenian kieltä Veneziassa ollessaan samalla aikaa kuin
hän täysissä, ehkä liiankin täysissä siemauksissa nautti Venetzian
kauneudesta ja etenkin sen kauniista naisista. Kirjotimme nimemme
vieraskirjaan uuden rubriikin alle (Finlandia), sanoimme herttaiselle
paterille jäähyväiset ja palasimme kaupunkia kohti.

Seuraavana päivänä kiiruhdimme jo varhain siihen paikkaan, jotaa
A. Springer nimittää maailman ehkä kauneimmaksi rakennustensa
puolesta, Markustorille. Totta tosiaan: vähälle alalle on saatu
mahtumaan maailman kauniimpia rakennuksia. Jos asettuu piazza di
San Marcon länsipuolelle ja luo katseen molempien procuratsien ohi,
joissa on suunnattoman suuri joukko hienoja kauppapuoteja täynnä
ylellisyystavaroita, kohtaa se Markuskirkon suuremmoisen fasaadin
ja osan Dogepalatsin komeasta rakennuksesta. Ja kun siitä siirtyy
l'orologion edustalle, on näköala vielä vaikuttavampi: vasemmalla tuo
komea Marcuskirkko ja Dogepalatsi, oikealla Sansovinon ihmeen kaunis
Libreria (kirjasto) puhdasta renessanssityyliä ja edessä meri, tuo
kaunis, ihana laguunimeri ja sinitaivas kaiken yläpuolella. Unohtumaton
muisto jääpi mieleen tästä ihanasta paikasta.

Sekä Markuskirkko että Dogepalatsi puhuvat Venetzian entisestä
suuruudesta. Astukaamme jälkimäiseen vaan hetkeksi. Joka paikka siellä
on muistoja täynnä, kaikkialla myös Paolo Veronesen ja Tizianin
mestariteoksia. Me kuljemme sen salin läpi, jossa suuri raati piti
kokouksiansa, toisessa otti doge ja hänen kollegionsa vastaan vieraat
lähettiläät ja valmisteli ehdotuksia suurelle senaatin istunnolle
-- täällä on katossa Veronesen mitä ihanimpia maalauksia, etenkin
itse Venetzian kuva. Tulemme siihen saliin, jossa nuo kymmenen
inkvisiittoria istui ja vihdoin siihen, jossa nuo kolme "capi",
inkvisiittorien päämiehet hallitsivat. Venetziassa oli, kuten tunnettu,
ylimysvaltainen hallitus päässyt huippuunsa keskiajalla; turhaan
koettivat tarmokkaammat doget saada muutosta toimeen. Vielä nytkin
näytettiin meille esim. tuon lauluissa ylistetyn Marino Falieron
maanalainen vankila, jossa hän odotti kuolemaansa itse dogipalatsissa,
ja se paikka, missä nuo onnettomat vangit hirtettiin maan alla,
verenvuotokolot ja aukko, josta ruumis heitettiin kanavaan "huokausten
sillan" (ponte dei suspirij) alla; Mahtava oli kerran Venetzia, mahtava
suuren kauppansa kautta; suurimman mahtavuuden hetki oli epäilemättä,
se, joka on kuvattuna suuren raadin salissa: vanha doge Enrico Dandolo
kruunasi neljännen ristiretken aikana Balduinin bysantiinilaisen
valtakunnan keisariksi! Kävimme katsomassa tuon kerran mahtavan
dogen asuntoa, joka kruunasi keisareitakin; alakerrassa oli hyvin
yksinkertainen kahvila ja yläkerrassa istui nainen ja kaksi miestä
korttia pelaamassa! Sic transit gloria mundi! Niin maailman mahtavuus
häviää!

Venetzian suurimmat taideteokset ovat joko hajallaan useissa kirkoissa
tahi Accademian pinakotecassa. Kiidimme gondolassa kirkosta kirkkoon.
San Sebastianossa ihailimme P. Veronesen Esterintarua katossa (Esterin
kruunaus vallan mainio), Frarikirkossa Tizianin Pesaron madonnaa
ja hänen komeaa Itävallan keisarin kustantamaa hautakuvaryhmää --
Tizian itse ihanassa kokokuvassa ja ympärillä hänen pääteoksensa --
sekä Canovan viehättävää hautaa, jonka edessä eri sukupolvet surevat
poismennyttä mestaria; Mahtavasti vaikutti myös Tizianin 89 vuoden
iässä maalaama Maarian ilmestys, jossa enkeli on niin kaunis, San
Salvatore kirkossa; San Giovanni e Paolossa monta hautapatsasta ja
kopiokin Pietari martiiran taulusta, joka v. 1867 paloi poroksi
Rosarion kappelissa. Suuremmoiset ovat myös viime mainitun kirkon
lasimaalaukset. Ja Colleonin erinomainen ratsupatsas sitte kirkon
ulkopuolella, joka on niin realistisen todellinen, että ei parempaa
voi nähdä, Verroccion kuuluisa mestariteos. Muita uudempia patsaita on
Venetziassä monta, mutta paraimpia, mitä milloinkaan olen nähnyt, on
Garibaldin, suuren kansallissankarin Giardino publicon laidassa: siellä
hän seisoo niin lempeästi katsovana luonnollisen kalliokiven huipulla,
alempana yksi noita kuuluisia garibaldisteja ja yltympäri pieni lampi
ja istutuksia.

Olimme jalkasinkin kulkemassa Venetziassa varsinkin tutustuaksemme
hiukan varsinaisen kansan elämään. Huomioon astuu heti, ettei,
säätyerotus Veneziassa näy olevan täysin niin suuri kuin monessa
muussa paikassa Italiassa -- ehkä tilan puutteesta. Sillä paljon
liikkumisalaa mannermaalla ei ole: kadut ovat suunnattoman kapeita
(lukemattomien siltojen yhdistämiä) ja tämä vie eri kansanluokat
lähemmäksi toisiaan. Elämä kaupungissa on, kuten Italiassa yleensä,
sangen vilkasta, kaikki kaupittelevat tavaroitaan korkealla äänellä
-- mies se, joka kovemmin jaksaa huutaa, lapset juoksevat jaloissa,
tekevät kaikellaisia kuperkeikkoja ja pyytävät siitä viisipennisen,
tytöt iskevät silmää ja varsinaiset kerjäläiset -- niitä on Italiassa
lukemattomia joukkoja -- keksivät jonkun joutavan palveluksen
saadaksensa nekin viisipennisen ja, elleivät mitään keksi, pyytävät he
kursailematta, kunnes ajaa ne luotansa. Mutta ellei ota liiaksi lukuun
näitä puolia ja luonnollista viekkautta, kun on kysymys raha-ansiosta
-- siinä he ovat häikäilemättömät -- ovat italialaiset herttaisia ja
ystävällisiä, vieläpä oikein sympaattisiakin. Kysyin esim. eräältä
vanhalta muijalta, joka ilmoitti, että hänellä oli 6 tytärtä: "Ovatko
ne kauniita?" ja hän vastasi oikein herttaisella, sydämeen käyvällä
hymyllä: "no niin, ennen kaikkia ovat he hyviä." Semmoinen on tämä
merkillinen kansa yleensä: rahanhimoinen (etenkin köyhyytensä takia,
sillä köyhä se on, vaikka luonto sen ympärillä hymyilee, hymyilee niin
suloisesti), venyttelevä ja viekas, mutta sydämmessään herttainen,
hyväntahtoinen; vilkas ja elämänhaluinen; tuskin voi ymmärtää, mitenkä
tuo suuri pessimisti Giacomo Leopardi on voinut syntyä Italiassa,
ellei muistaisi, miten suuressa kurjuudessa varsinainen kansa
elää. Kun me sunnuntaina kuljimme Giardino publicosta riva degli
schiavonia pitkin Markustorille, silloin saimme oikein nähdä tuota
mylleröivää kansanelämää, joka niin suuresti poikkeaa meidän kansamme
esiintymistavasta.

Pistäydymme myöskin katsomassa, mitenkä nuo kuulut venetsialaiset
korulasit valmistetaan ja sormien näppäryys -- kaikki on nim.
käsiteollisuutta -- oli vallan hämmästyttävä. Komeimmat lasitavarat
valmistuvat melkein silmänräpäyksessä. Yhtä taidokasta tekoa olivat
Jesurumin nypläystyöt, joita tekee ent. kuningatar Margheritan
alotteesta monta kymmenkuntaa köyhää tyttöä, vaikka ei voi kyllin
ihmetellä, että niin paljon työtä -- usein kuukausien -- pannaan jonkun
hienon pitsikauluksen valmistamiseen.

Laskimme vielä pitkin tuota komeata canale grandea, katsoimme sitä
taloa, missä Giordano Bruno, tuo. "rakkaudesta hehkuva panteisti",
paavin polttama, asui ja missä Byron kirjoitti Don Juanin, -- itse
Venetzian suurin Don Juan, sekä Marino Falieronsa, ja nousimme maalle
Accademia di belle arti'ssa jossa me ihailimme niin monta suurta
taideteosta. Lionardon luonnoksia hänen pyhään ehtoolliseensa, Bellinin
madonnoja ja Tizianin Johannes Kastajaa erämaassa, hänen suloista
pienen Maarian temppeliin käyntiänsä ja ennen kaikkea Tizianin
suuremmoista "l'Assuntaa" eli neitsyt Maarian taivaaseen lähtöä, yhtä
taiteen ylevimmistä luomista, joita milloinkaan on nähty. Sieltä
suureen kansainväliseen taidenäyttelyyn -- liian myöhään sinä päivänä
ja seuraavana täytyi meidän jatkaa Roomaan, että tulisi sinne oikeaan
aikaan, sillä arkeologinen kurssi alkaisi kesäk. 22 p:nä. Täytyipä
mennä yönkin läpi ja jättää Florenssi paluumatkalle. Höyrylaivalla --
ei ollut enää aikaa käyttää noita romanttisia gondoleja -- läksimme
asemalle, vuokrasin patjan ja jotenkin hyvin nukuttuamme saavuimme
mainitun päivän aamulla Florensiin ja k:lo 1 päivällä tuohon maailman
pääkaupunkiin -- ikuiseen Roomaan!


III.

Kummallista! Olinko tosiaan Roomassa, tuossa kerran niin mahtavassa
kaupungissa, joka muinoin levitti valtansa yli koko tunnetun
maanpiirin. Ciceronin, Caesarin, Auguston, mutta myöskin Caligulan,
Neron ja Domitianon Roomassa! Miten mahtavasti sykki sydämmeni tätä
ajatellessani! Ja kuitenkin kuinka kummallista. Kun tulin edeltäpäin
määrättyyn hotelliini, miten paljon mahtavammin sykki taas sydämmeni,
kun ovenvartija ojensi minulle kirjeen omaisiltani, jossa sain
tietoja kotimaastani ja rakkaimmiltani. Eläköön Suomi! Klo 5 oli
jo orienteeraava esitys Roomasta ja sen muinaisjäännöksistä Monte
Pinciolla mahtavien Feenikspalmujen ja sypressien varjossa. Monte
Pincio on hyvin kaunis puisto, täynnä marmoripatsaita Italian suurista
miehistä, osaksi Aurelianon kuuluisan muurin reunustama. Ennen siinä
oli Sallustion, historioitsijan ja Lucullon, imperatorin puutarhoja.
Illempänä pistäydyimme erääseen kirkkoon, joka oli juhlallisesti
valaistu. Ja sitte nukuimme väsyneinä ensimmäisen yön Roma aeternassa.

Tohtori Amelungin sangen taitavalla johdolla tarkastimme seuraavana
aamuna Kapitoolisen musein taideteoksia. Mainitsen näistä vaan muutamia
eteviä: juopunut vanha akka, joka autuaallisessa ilossaan pitää kiinni
viinipullosta, Eros ja Psyche erittäin suloisessa, ensimmäistä lempeä
todistavassa asennossa, eräs Venus (capitolinus), jonka koko ruumis,
mutta varsinkin selkäpuoli, on sangen kauniisti muovaeltu, Perseus ja
Andromeda-relieffi, Endymion, kaksi Kentauria, (Amor selässä, vanhempaa
tämä nähtävästi vaivaa, nuori taas on siitä hyvin iloinen), Kresilaan
Amazooni, Praxiteleen Satyyri, kuoleva Gallilainen ja useampia
roomalaisia keisarikuvia ja muita kuuluisia miehiä (Sokrates, Scipio,
Corbulo). Luennon perästä katselimme entistä Tabalariumia, yhtä niitä
sangen harvoja rakennuksia, jotka ovat jälellä Rooman tasavallan
ajoilta. Myöhemmin menimme skandinaavilaiseen yhdistykseen vieraiksi --
mutta sen enempää emme tulleet siellä käyneiksi.

Juhannus-iltana samana päivänä oli suuri juhannusjuhla. Varsinainen
kansa viettää tätä juhlaa Giovanni in Laterano kirkon edustalla myöhään
illalla läpi yön. Päätimme käyttää tätä erinomaista tilaisuutta
saadaksemme nähdä varsinaisen kansan elämää, mikäli siitä yleensä
lyhyessä ajassa selkoa saapi. K:lo 9 tienoilla ajoimme paikalle. Heti
kohtasi meitä semmoinen kansantungos, että oli vaikea päästä läpi ja
huuto ja kiljunta, jommoista en milloinkaan ole kuullut ihmiskurkuista
lähtevän. Poikanalikat olivat erinomaisessa toiminnassa. He juoksivat
sinne tänne, huusivat minkä jaksoivat, lauloivat ja kilistelivät
savikelloja. Yksi heistä toitotti torvella aivan erään ruotsalaisen
rouvan korvaan niin voimakkaasti, että korva melkein meni umpeen.
Kaupiteltiin kinkkuja ja muita, enimmäkseen öljyssä valmistettuja
ruokia, valmistettiin jäätelöä laulun säestyksellä y.m. -- Sanalla
sanoen melu ja rähinä oli sanomaton, suurempi kuin milloinkaan muuten
Italiassa, jossa totta tosiaan kansa ainakin osaa huutaa. Mekin
innostuimme (!) niin, että kilistimme kellojamme italialaisten korvia
vastaan, josta he kylläkin hämmästyivät, mutta myös makeasti nauroivat.
Kaikki tämä tapahtui soihtujen ja valoaurinkojen valaistessa paikkaa:
kansan riehuna sai siten vielä omituisemman värityksen. Paluumatkalla
kotiin poikkesimme ravintolaan juodaksemme kupin teetä -- lukemattomien
kaupustelijoitten joukossa saapui sinne myös nainen, lapsi sylissä,
joka niin suloisesti oli nukkunut äitinsä olkapäälle, sillaikaa kun
tämä 10-11 välillä, ehkä puolen yötäkin kaupitteli sanomalehtiä. Kuva
tunkeutui syvälle sydämmeeni. Ostin lehden, se maksoi 5 penniä; annoin
5 penn. lisään: "per la bambina" (pikku tyttöä varten); "grazie,
signore" (kiitoksia, herra), sanoi nainen sydämmellisellä äänellä jä
herttaisella katseella. Se oli köyhyyden kiitos varakkaammalle sydämmen
pohjasta. Rakas lukija, tämä pieni kohtaus on minun hauskimpia muistoja
Rooman kansanelämästä. Menimme nukkumaan, mutta nukkumisesta ei tullut
paljon, sillä melu kesti läpi koko yön aamuun saakka.

Seuraavana päivänä oli meillä sangen hauska matka Tivoliin. Tiellä
poikettiin n.s. Hadrianon huvilaan, jonka samanniminen rakennushaluinen
keisari teetti itsellensä. Tässä hän etenkin jäljitteli monta paikkaa,
jotka hänen laajoilla matkoillansa häntä miellyttivät, mutta tästä
nyt vaan rauniot ovat jälellä (teaatteri, Tempe-ja Canopus laaksot,
kirjastot y.m.). Ja sitten me vihdoin saavuimme Tivoliin (Tiburiin),
jonka läheisyydessä Horatsiolla oli huvila: "sit meæ sedes utinam
senectae!" Katselimme ihastuksella noita muinaisuudessakin kuuluisia
vesiputouksia ja n.s. Sibyllan ympyriäistä temppeliä ja koska päivä
oli herttainen, läksin ruotsalaisen ystäväni, toht. Bergmanin kanssa
uimaan; ensi kerran Italiassa -- Aniojokeen; aivan poikien tavoin
riisuimme vaatteet rannalle jä hyppäsimme jokeen, kun italialaiset
eivät ole ymmärtäneet laittaa edes yksinkertaisia uimakojujakaan,
vaikka he muuten tietävät, miten rahoja voi saada ulkomaalaisilta.
Sireenan ravintolassa, kauniit putoukset silmiemme edessä, söimme
ensimmäisen yhteisen päivällisemme, johon myös luennon pitäjä, toht.
Amelung oli pyydetty; yhdessäolo oli sangen vilkas ja hupainen.
Monen monta puhetta pidettiin (Amelungille, Bergmanille, kurssin
toimeenpanijalle, suomalaisille, toivotun pohjoismaalaisen arkeologisen
institutin perustamiselle Roomassa y.m.) -- aika kului pian ja lähtö
oli käsissä. Oli niin hauska ("sireeni lienee meidät lumonnut"), että
suurin osa ei ehtinyt viimeiseen iltajunaan, vaan heidän täytyi ajaa
osa matkasta vaunuilla Roomaan. Ehtoolla pistäydyimme vielä komeaan
Lorenzo-kirkkoon, jossa viimeistä edellinen paavi Pio nono, "världens
sista påfve, du", kuten Topelius saneli, lepää yksinkertaisessa
ruumisarkussa, ja kauniilla hautausmaalla sen likeisyydessä. Viimeinen
käynti sinä iltana oli tuossa entisessä kuuluisassa praetorianein
leirissä, jotka niin monta Rooman keisaria asettivat valtaan ja myöskin
syöksivät valtaistuimelta, tahi oikeammin vaan sen edustalle, sillä,
kun minun piti astua sisään vahdista välittämättä, esti minut siitä
päättäväisesti, mutta sangen kohteliaasti eräs kuninkaallinen sotamies,
ilmoittaen, ettei käynti ollut luvallinen, koska tuo entinen leiri oli
tavallinen kasarmi. --

Kuumuus vaivasi meitä koko ajan; sekä päivällä että yöllä. Unikin oli
sen mukaan, kun aamulla välttämätön vaatekappale oli aivan märkä.
Jano päivällä oli ainakin minulla melkein sietämätön, jonka matkoilla
koetimme sammuttaa jos jollakin, appelsiineillä, vedellä, missä sitä
oli saatavissa ja, vaikka olen raittiusmies; välistä viinilläkin.
Muuten olisi nääntynyt. Mutta innostus pani meidät unohtamaan pienet
kärsimykset. Saimmehän suunnattoman paljon nähdä ja kokea. Ja se
oli suuri pääoma koko elämälle, suurempi kuin moni puusta katsoja
aavistaakaan.

Koitti 25 p. kesäkuuta. Amelung vei meidät n.k. konservatorion
palatsiin Kapitoliolla. Uudet kauneudenkuvat! Silmiemme eteen aukenivat
muun muassa oikea Anakreonin kuva, runoilijan, joka niin herttaisesti
on laulanut viinistä ja rakkaudesta; kauniin Amazoonipää, mikä on
olemassa; lysippolainen hevonen, ja ennen kaikkea tuo kuuluisa
naarassusi (Romulon jä Remon imettäjä) sekä suloinen poika, joka on
kyyristynyt jalkansa yli vetääkseen siitä ulos jonkun piikin.

Äkkiä ilmestyi nyt vanha studiokumppalini Mommsenin seminaarista,
prof. Hülsen, ja selitti meille perinpohjaisesti eräälle suurelle
seinälle kiinnitetyn n.s. "Forma urbis Romae", vanhan niin sanoakseni
Rooman kartan (w. 203-211), joka on tehty Agrippan kuuluisan kartan
mukaan. Ainoastaan pieni osa 1,050 löydetystä kappaleesta oli ehditty
kiinnittää seinään. -- Ehtopuolella johti meitä taas Hülsen, Rooman
topografian paras tuntija nykyään, Colosseumin, maailman suurimman
teatterin raunioilla, eikä ole kumma, että ne tekivät Goetheenkin
niin mahtavan vaikutuksen, kun hän niitä katseli kuutamossa, jolloin
ne oikeastaan ovat katsottavatkin. 50,000 ihmistä (eikä 87,000,
kuten yleensä ilmotetaan) mahtui tähän istumaan ja katsomaan joko
gladiaattorien ja marttyyrein taistelua keskenänsä tahi petojen kanssa.
Edellinen huvi loppui jo 405, jälkimmäinen Totilaan aikoina ja tuota
mahtavaa rakennusta käytettiin sitte moneen tarkoitukseen, esim.
salpietaritehtaaksi, joten se pääsi osaksi rappeutumaan. Mutta ajan
hammas ei ole sittekään jaksanut järsiä tuota jättiläistä maahan, suuri
osa on vielä pystyssä ja paljon rahaakin on sen pystyssä pysyttämiseen
pantu,: esim. paavi Pio VII antoi noin puoli milj. mkaa. Ja hämmästys,
minkä tämä rakennus katsojassa vielä tänäkin päivänä herättää, kasvaa
ehdottomasti, kun tietää, että se on rakenneltu valmiiksi ainoastaan
9 vuodessa (71-80 j.Kr.). Lopuksi selitti meille Hülsen vielä
Konstantinon triumfikaaren ja sen merkilliset vaiheet, jotka melkein
viittaavat varkauteen.

Olimme väsymättömiä näkemään ja kuulemaan, vaikka seurassamme oli 7
naistakin. Jo seuraavana aamuna jatkoi Amelung taideteosten näyttämistä
museo nazionalessa. Heti käytävässä kohtasi: meitä taulu, joka:
muutamia vuosia sitten löydettiin Tibervirrasta ja jossa kerrotaan
keisari Auguston toimeenpannusta satavuotisjuhlasta: siinä sanotaan
nimenomaan että "carmen composuit Q. Horatius Flaccus". Se on juuri
hänen tunnettu "Carmen secularensa".

Varsinaisissa huoneissa koko komeudessaan Winckelmannin, Goethen
ja Schillerin ihailema Juno Ludovisi, joka vieläkin tekee mahtavan
vaikutuksen, vaikka sen maine meidän aikoinamme nähtävästi (ehkä
ilman syyttä) on hiukan himmentynyt: -- ovathan sen kasvoissa --
ylevyys ja lempeys aivan erinomaisella tavalla yhdistetyt. Siellä
istui sotajumala, Amorin valtaamana ja katsoo kaipuulla eteensä;
päättäväisesti on gallialainen iskenyt miekkansa oman vaimonsa
kupeesen ja työntää nyt sen omaan rintaansa uhkarohkeasti, katsoen,
ylöspäin ikäänkuin hän tahtoisi sanoa, että hän ennen kuolee vaimonsa
kera kuin antautuu viholliselle... Tuossa keskellä lattiaa polveutuu
kuuluisa "Subiacon poika" kellertävästä marmorista, joka on valmis
vastaanottamaan jonkun pallon tahi ehkä torjuu (Ganymeedena),
Jupiterin häneen iskevää kotkaa -- pää ja osa käsivarsista ovat
poissa niin, ettei voi saada toiminnasta täyttä selkoa, mutta
jälelle jäänyt ruumis on ihmeen kaunis, vaikka patsas onkin Lysippon
jälkeiseltä ajalta. Sangen kaunis on myös kahden muun naisen avulla
merestä kohoava Venus ynnä sivukuvat (morsian ja ilotyttö) eräässä
kohokuvassa, persialaissotien ajoilta -- selvä todistus, että jo
silloinkin kreikkalaiset voivat luoda erittäin kauniita veistokuvia.
Täydellisenä vastakohtana tälle on tuo kovasti realistinen
nyrkkitaistelija (Esqyiliinosta), nenä ja korvat iskuista ovat
menneet pilalle ja sittekin istuu siinä voitonriemuisena. Tuossa on
Sulotar läpikuultavissa vaatteissa, tuossa hieno satyyri, tuossa
nukkuva Meduusa; mutta tuossa on myös vastenmielinen mies-nainen,
hermafrodiitti, vaikka sangen hyvin kuvattu. Niin, kaunista,
taiteellisesti kuvattua on paljon ja yhä enemmän tulee lisää, mitä
enemmän Roomassa kaivamiset edistyvät.

Kun luento oli loppunut, kiirehdimme Farnesien palatsiin Rafaelin
ihanaa Galateaa ja hänen sekä Giulio Romanon suloisia Amor ja
Psyche-kuvia katselemaan. Juttelin ystävällisesti vartijan kanssa
niin että hän erityisesti meille vielä näytti Romanon Lucretsian
ja Kleopatran sekä Rafaelin Satyyrit, mutta lempitauluani Sodoman
Aleksanteria ja Roxanea en sittenkään mistään hinnasta päässyt
katsomaan, koska se oli omistajan yksityishuoneissa ja tämä oli
lukinnut ne ja ottanut avaimen mukaansa. Sain vain lohdutukseksi
vartijalta kuulla, että olin sangen iloinen ja hauska herra, mutta
mahdottomuuksia ei hän voinut saada toimeen.

Ja nyt maailman suurimpaan temppeliin, mahtavaan Pietarin-kirkkoon,
Bramanten, Michel Angelon ja Rafaelin melkein ylen-luonnolliseen
rakennukseen maan päällä!

Pietarinkirkon vaikutus on niin valtava, ettei sitä käy sanoissa
sanominen. Suuruuden suhteet selviävät jokaiselle, kun vaan mainitsen,
että yhden kappelin puolivälissä kuvatun tavalliselta mieheltä
näyttävän apostolin _kynä_ on yli _2 metrin_ pituinen! Koko kirkko
on 123 m. korkea! Sinne ylös! Ensin 142 porrasta myöten varsinaisen
kirkon katolle, jossa, kuten Zolakin Romassa meille kertoo, alituisesti
asuu useampia työmiehiä erityisissä kammioissa. Ja sitte tornin
huipulle! Oli työläs tehtävä sinne kiivetä! Matkalla loimme useammissa
paikoissa katseen kirkon sisäpuolelle; mikä hurmaava näkö! En tarkota
tuota marmorin ja kullan runsautta, en muutakaan prameutta, jota on
yllin kyllin; ainoastaan kokonaisuuden suuremmoisuutta ja eri osien
sopusuhtaisuutta. Miten pienet ja mitättömät ihmiset tuolla alhaalla!
Tuskin näkyvät. Kuinka pikkunen sinä, ihminen kuitenkin olet suuressa
luomakunnassa! Ja huipulta taas tuo ylevä näköala yli maitten ja
mantereitten aina merelle saakka. Vielä valtavampi oli kirkon vaikutus
seuraavana Pietarin suurena juhlapäivänä, jolle ainoastaan joulu ja
pääsiäinen vetävät vertoja: se oli aivan hurmaavan loistavasti valaistu
ja ylpeä kirkkoruhtinas Rampolla piti itse jumalanpalveluksen; soitto
ja laulu täyttivät sen holvit ja tuhansia ihmisiä aaltoili sinne tänne
sen avaralla lattialla. Semmoista jumalanpalvelusta ei saa nähdä koko
protestanttisessa kristikunnassa. Elävästi johtui mieleeni kuningatar
Kristiina, Kustaa Aadolfin tytär, joka luopui siitä uskosta, jonka
edestä hänen isänsä oli taistellut ja kuollut, ja joka sen johdosta
saikin viimeisen lepopaikkansa kristikunnan upeimmassa katedraalissa.
Seisahduin hänen sarkofaaginsa eteen. Sydäntä ahdisti, kun näin hänen
paavin edessä polvillaan ja luin marmoritaululla sanat: "abiurata
haeresi" (hän luopui väärästä uskosta). Ja kaiken tämän rumensi
vielä hänen kuvansa tuolla ylhäällä! Koko kirkko on täynnä paavien
mahtavuutta; paavien hautapatsasten kuvatkin henkivät paljon enemmän
kopeutta, kuin sen mieltä, joka kutsuu itsensä "jumalan palvelijain
palvelijaksi" -- kauniin poikkeuksen tekee kuitenkin Canovan kuva
Clemens XIII:sta, joka polveutuen rukoilee, pää kenossa jumalan
edessä, alapuolella seisovat usko ristineen ja kuoleman enkeli
alaspäin käännettyine soihtuineen. Tuskin Thorvaldseninkaan Pio
VII:lle pystytetty hautapatsas vetää tälle vertoja (ainoastaan voiman
symbooli on ihmeen kaunis). Kirkossa on monta muutakin kuuluisaa
taideteosta, etenkin Michel Angelon Pietà ja sakaristossä Melozzo da
Fortin ihanat enkelit; -- Pietarin kirkosta kiiruhdimme kuuntelemaan
Amelungin viimeistä luentoa Vatikaanin antiikkiosastossa. Minun on
mahdoton edes lyhkäisesti kertoa kaikesta siitä kauneudesta, minkä
tässä kolmen tunnin kuluessa saimme nähdä. Useammat ovat kuulleet
Laocoonista, Belvederen Apollosta, knidolaisesta Venuksesta, komeasta
Augustuspatsaasta, Demosteneskuvasta, jonka kasvojen piirteissä niin
mainiosti kuvastuu suru isänmaan alennustilasta, mahtavasta Zeus
Otricolista, Lysippon raapijasta -- kaikki nämä patsaat seisovat
siellä ylevässä kauneudessaan edessämme ja vielä monet, monet muut.
Emme ehtineet edes kaikkea nähdä ennenkuin kokoelma oli suljettava --
täytyy säästää loput siksi, kun tulemme takasin Caprista. Edeltäpäin
tehty suunnitelma määräsi meidät nyt Palazzo Rospigliosiin, jossa
saimme ihailla Guido Renin mainiota "Aamuruskoa"; tästä valorikkaasta
taulusta oli meidän sangen vaikea erota. Sivuutimme kuninkaallisen
linnan (Kvirinaalin), tarkastimme noita kuuluisia hevosia sen
ulkopuolella; menimme Maria maggioren kauniiseen basilikakirkkoon
ja sitte -- oli jo kiire -- Rooman muinaismuistojen pääpaikalle,
forumille, jossa professori Hülsen meitä odotti. Hänen kanssaan
olimme edellisenä iltana kävelleet Palatiinon vuorella; jossa Rooman
kaupunki ja maailmanvalta ensin syntyi, olimme katselleet keisarien
ennen komeita palatseja, joista nyt vaan oli raunioita jälellä.
Kävimme Tiberion seinämaalauksilla (Io ja Argus m.m.) koristetussa
kotitalossa, maanalaisen käytävän läpi ja otimme huomioon, missä
arvattavasti Ciceron huvila oli ollut. Nyt oli vuoro forumilla ja
sen rakennuksilla. Ehdimme suurella uteliaisuudella tarkastaa "lapis
niger'ia", jonka alla arveltiin Romulon hauta olleen, kävimme forumin
museossa ja Juturnan lähteellä, jossa jumalatar paransi sairaita --
silloin sairastui oppaamme ja me saimme omin neuvoin ottaa lopusta
selkoa. Paljon oli katsottavaa. Hauskimpia paikkoja oli entinen
puhujalava, Vestan temppeli ja vestalisten neitsyitten talo, missä
vieläkin seisoo monta päävestalien patsasta sekä yksi pontifex maximus,
ainoa mies, joka tähän naisten pyhäkköön pääsi. Sangen omituista
oli astua "via sacralla", pyhällä tiellä, vielä entisillä paasilla,
joilla m.m. Rooman triumfaatorit valkoisessa neljävaljakossa ajoivat
Kapitooliolle Jupiterin, Junon ja Minervan temppeliin; sille paikalle,
missä nyt (palasso Caffarelli) Saksan lähetystön huoneusto seisoo.
Monenmoiset muistot ja tunteet heräsivät sielussani nähdessäni
nuo epäsuhtaiset katukivet via sacralla! Illempänä menimme hyvin
kuuluisaan rakennukseen, Rooman entiseen vankilaan, Tullianumiin ja
carceriin, jossa Jugurta ja Vercingetorix saivat loppunsa ja jossa
Cicero mestautti Catilinan salaliittolaiset. Siellä näytetään myöskin
se paikka muurissa; johon muka Pietari ja Paavali olivat kahlehditut.
-- Tullianon on sen takia nykyään pyhä paikka, johon monta ihmistä
vaeltaa. Saimme sen kokea, sillä kun emme tietänet ottaa lakkiamme
päästä, huomautettiin meille siitä kohteliaasti. Yleensä ovat
italialaiset kohteliaita eikä ole tietysti mitään syytä kohdella heitä
toisella tavalla. He ovat siitä sangen hyvillänsä, myöskin siitä, että
osaa puhua heidän kieltänsä.

Sunnuntaina kesäk. 28 p. läksimme kaikki huvimatkalle Frascati'in ja
sieltä aasien selässä muinaiseen Tusculum'iin. Olin saanut jotenkin
laihan eläimen ja kun en itsekään monien juoksujen takia ole ehtinyt
lihota, väitti eräs muassa oleva norjalainen -- kursailematta -- että
näytin Don Quichotelta, vaikka kyllä panin vastalauseeni, koska tämä
kuuluisa ritari lienee ratsastanut hevoskaakin selässä. Komplimangi
oli kumminkin kohteliaampi kuin Aug. Schauman vainajan Rafael
Herzbergille, kun tämä oli valokuvauttanut itsensä aasin selässä --
kuten meitäkin nyt valokuvattiin -- ja kysyi Schaumanilta, oliko kuva
onnistunut: "kyllä", sanoi S. kauan katsottuaan kuvaa, "mutta kuka
hiidessä on tuossa selässäsi". -- Tusculum'issa näytettiin meille
paikka; missä Ciceron huvila muka oli ollut jä entisen teaatterin
edessä pysähdyimme levätäksemme. Seutu on nykyään aivan autio eikä voi
saada leipäpalastakaan eikä vettäkään vanhassa Tusculum'issa. Se oli
meille kaikille suuri pettymys. Pulasta pelasti meidät kuitenkin eräs
saksalainen, sangen ystävällinen perhe, joka luovutti meille ateriansa
tähteet, vieläpä hyvätkin tähteet, ja virkistynein voimin astuimme taas
vähän ajan perästä aasiemme selkään. Aasi ei suinkaan ole mikään tyhmä
eläin, ennen päinvastoin, mutta kiljua se osaa kuin oikea italialainen
-- hänen herransa, ja ahne se näkyy olevan syömään: monta kertaa se
huolimatta laitumella olostaan meidän levätessämme haukkasi ruohoa ja
lehtiä oikealta ja vasemmalta pannen minut siten useasti harmilliseen
välikäteen, kun en ollut mikään harjaantunut ratsastaja.

Matka kävi osittain erittäin hauskojen seutujen läpi: tunnin perästä
saavuimme päivällispöytään, jossa kohta puheitten sarja alkoi (puhe
latinaksi johtajalle johon tämä samalla vastasi, puhe isänmaalle
Pohjolassa, puhe naisille, johon, vaikka se pidettiin ruotsiksi, eräs
nainen vastasi latinaksi). Koko kotimatkalla laulettiin yhtä mittaa
ruotsalaisia jä suomalaisia lauluja ja laululla saavuimmekin asemalle
kaupungissa. Erittäin Hauska päivä!; Illalla menimme vielä Castel
Constantinolle Aventinolle syömään, ja ihailemaan kaunista näköalaa ja
myöhemmin "piazza Colonnalle", jonka keskellä Marcus Aurelion patsas
seisoo, ja johon varsinkin "hieno maailma" kokoontuu hyvää soittoa
kuulemaan.

29:säs päivä oli vapaa "omia tutkimuksia ja kävelymatkoja varten".
Kumppalini ja minä menimme sen takia aamulla San Onofrion luostariin,
jossa Italian suuri runoilija Torqvato Tasso eli mielipuolena. Siinä on
hänen komea hautapatsaansa ja museo, täynnä Tasson kuvia ja muistoja.
Olisin mielelläni myöskin nähnyt Leonoran, sen prinsessan kuvan,
joka saattoi Tasson rakkaudesta hulluksi, mutta pater vaan hymyili
herttaisesti, kun sitä kyselin. Vähän matkan päässä luostarista on
vanha, jotenkin tuuhea, pönkitetty tammi, jonka siimeksessä Tasso
(taulun mukaan) "silentioso" (hiljaisuudessa), mietti "miserie sue
tutte" (kaikki elämänsä vastuksia). Niin, olihan Tasso onneton ihminen
-- syyttä ja vielä enemmän syystä. -- Marcellon suuri teaatterijäännös
houkutti sitte meidät suurten holviensa suojaan, jossa tuo kaunis
isänmurhaajatar Beatrice Cenci istui vankina eräässä huoneessa, kunnes
San Angelossa, Hadriaanon entisessä hautarakennuksessa, kuristettiin
kuoliaaksi. Kävimme sitte katsomassa porticus Octaviae, Fortuna
virilis'en sekä n.s. Vestan (Portunus'en) temppeliä, muinaisen suuren
likaviemärin suuta, Janus qvadrifrons'ia ja sitte Rooman komeinta
kirkkoa -- lukuunottamatta Pietarin -- San Paolo fuori le mura.
Ehtoolla olimme kaikki kutsuttuina toht. Amelungin luo, joka asuu
Kaptoliolla; vietimme siellä sangen hauskan illan yhdessä.

Ja sitte tuli viimemeinen kokonainen päivä Roomassa, kesäk. 30 p.
Kaikki ajoimme useammissa vaunuissa varhain aamulla ulos kuuluisalle
via appialle, jossa katsottiin Caecilia Metellan myöhemmin, kuten San
Angelokin, linnana käytettyä hautaa, Maxention Circusta -- ainoata
nykyaikaan jotenkin säilynyttä sirkusta Roomassa. San Sebastianon
kirkossa saimme nähdä Kristuksen jäljet ja myös -- erään pienen kirkon,
jonka luona Kristus muka kohtasi Pietarin hänen paetessaan Roomasta ja
oli tämä kysynyt mestariltaan "domine, qvo vadis" (herra, minne menet),
-- kuten Rydbergkin kertoo -- ja tästä sai sitten kirkko nimensä. Mutta
merkillisin oli sinä päivänä käynti katakombeissa vahakynttilöitten
ja soihtujen leimuessa, niihin kummallisiin hautakammioihin, joissa
lepää montä miljoonaa ihmistä ja joiden yhteenlaskettu pituus lienee
kaikkiansa noin 80 kilometriä! Kummallinen tunne valtaa ihmisen,
kun hän astuu ihanalta maanpinnalta näitten kuolleitten asuntoon.
Hän johdattaa mieleensä ne ajat, jolloin kristillinen kirkko vielä
oli taisteleva (militans), jolloin sen tunnustajat saivat kärsiä,
vieläpä kuollakin vakaumuksensa takia. Ja sen takia hiipii pyhä tunne
mieleen, kun lähtee tuonne alas, jossa nuo vakaumuksensa puolesta
taistelevat ovat saaneet viimeisen tyyssijan. Ja taistelua oli
joskus itse katakombeissakin -- merkillinen todistus on siitä esim.
se eräitten portaitten hävitys, jonka kristityt toimittivat, kun
pakanat hyökkäsivät maanalaiseen turvapaikkaan, ja edelliset pitivät
hartaushetkensä. Tämä on vieläkin nähtävissä Calixtus-katakombeissa.
Käytävät ovat yleensä korkeintaan 100 centtimetriä leveät ja molemmin
puolin ovat seinään haudat hakatut, joihin ruumiit kätkettiin
ja peitettiin marmorilevyllä. Mutta pyhimysten luut eivät enää
tavallisesti ole paikoillansa, sillä myöhemmin kävivät ne niin pyhiksi,
että kaikki kirkot ja yksityisetkin tahtoivat semmoisia ja siten ovat
katakombit niistä melkein tyhjät. Erittäin vetävät puoleensa paavien
ja etevämpien, kuten esim. pyhän Cecilian haudat, useat niistä ovat
muita komeampia. Vähän sen perästä, kun olimme jättäneet katakombien
ummehtuneen ilman, saavuimme erääseen toiseen hautakammioon, ossuarioon
eli kolumbarioon, johon laumottain vapautettujen orjien poltetut
jäännökset kätkettiin. Seiniä myöten pieniä puoliympyräisiä koloja
satoihin asti ja niihin kuolleitten tuhka! Mutta olihan tässä pieni
elävä olentokin kuolleitten jäännösten seassa, eräs skorpiooni, joka
meissä herätti hieman pelkoakin, vaikka eläin ei ollut suurikaan.
Kotimatkalla poikkesimme vihdoin katsomaan Caracallan vielä nytkin
raunioina mahtavaa kylpylaitosta, jossa muun muassa lämmityslaitoskin
oli nähtävänä. Lämmitys tapahtui nimittäin saviputkien avulla, jotka
kulkivat kahden seinän välillä.

Kuumuuden takia olimme jo klo 7 aamulla lähteneet matkalle, joten jo
1/2 12 siltä palasimme. Olimme viimeisen kokonaisen päivän Roomassa
emmekä vielä olleet ehtineet Vatikaanin kuuluisiin ja suuremmoisiin
maalaus- ja kirjastokokoelmiin, joita varten useimmat ihmiset juuri
matkustavat Roomaan. Se oli nyt viimeisessä hetkessä korjattava.
Kuinka kertoa kaikesta siitä kauniista, kaikesta siitä ihanasta, minkä
saimme näissä paavin kokoelmissa katsella. Michel Angelo, mielestäni
ehkä suurin taidenero, mikä milloinkaan on elänyt, on sixtiniläisen
kappelin seinälle maalannut viimeisen tuomion, jolloin Kristus
koko majesteettisuudessaan tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
Mahtava taulu! Mutta se on tarkoin tutkittava, ennenkuin kaikki on
selvillä. Millä ylevän uhkaavalla katseella Kristus langettaakaan
tuomionsa vasemmalla puolella seisoville, niin että itse äiti hänen
vieressään näkyy pelästyvän! Ja millä iloisella katseella taas
manalan ruhtinas niitä vastaanottaa! Ja katossa taas suuren mestarin
luomishistoriaa esittävät kuvat, miten ylen mahtava isä jumala, kun
hän kiitää avaruuden läpi luojana ja miten suloinen äsken luotu Eeva,
kun hän kohottaa rukoillen käsiään luojaansa kohti! Ja kaikki nuo
lukuisat profeetat ja sibyllat, toinen toistansa parempia! Rafaelkin
ja hänen oppilaansa ovat "loggioissa" kuvanneet raamatullisia
tapauksia (huomioon astuu erittäin Mooses, kun hän kansallensa
näyttää laki-taulut): se on Rafaelin kuulu "raamattu". Mutta vielä
suuremmoisemmat ovat Rafaelin kuvat n.s. stanzeissa eli kuten lyhyesti
sanotaan Rafaelin stanzit. En voi (tilankin puutteesta) ryhtyä
näitä selittämään: erinomaisen vaikutuksen tekivät minuun varsinkin
Ateenan koulu, jossa esiintyy yli 80 sivistyksen edustajaa, Platon
ja Aristoteles ylimpänä, samoin Parnasso, jossa runottaret, Kreikan,
Rooman ja Italian suuret runoilijat ja runoilijattaret ihastuneina
kuuntelivat Apollon soittoa, Pietarin pelastuminen vankilasta
(erinomainen valovaikutuksensa kautta), mutta muissakin kuvissa
on paljon ihailtavaa, esim. nainen, joka "linnanpalossa" ojentaa
käsiään paavia kohti, muistuttaen Paolo Veronesen "uskoa" edustavaa,
ihmeen ihanaa naista Lepanto tappelussa Dogepalatsissa. Emme voineet
olla menemättä vielä kerran viimeisenä päivänä näita yleviä kuvia
ihailemaan, vaikka muut jo päivällä läksivät Neapeliin. Samalla,
ehdimme heittää silmäyksen Vatikaanin komeaan kirjastoon, jossa
katsottiin Vergilion codex vaticanus, vanhin painettu raamattu y.m.
harvinaisuuksia. Myös paavin taulukokoelma sisältää monta erinomaisesti
maalattua taulua; niin on esim. Loverinin suuri, syvästi uskonnollinen
taulu "femina nobilis caput Alexandri martyris sustulens" hurmaavan
kaunis värimaalaus, jolle harvat nykyajan taulut vetävät vertoja.
Oltuani uimassa "keltaisessa Tiberissä" ponte mollen (pons mulvius'en
luona, missä Konstantinus voitti Maxention, voitto, joka niin mainiosti
on esitetty G. Romanon kuvassa Vatikanissa) kiiruhdimme Hülsenin luo
illalliselle, jossa muutkin olivat ja jossa mieliala oli hyvin hilpeä.
Saimme samalla nähdä Saksan arkeoloogisen institutin huoneuston, jossa
professori Hülsen asuu; siltä paikalta pahantekijät ennen muinoin
syöstiin alas Tarpejan jyrkännettä myöten. Palatessamme myöhään
illalla, saimme nähdä, miten avonaisessa etehisessä varsinainen kansa,
kokonaisia perheitä oli asettunut yölevolle, yhtä vähän riepuja allansa
kun niillä päivällä on yllänsä.

Ennenkuin läksimme iltapuölella heinäk. 1 p. Neappeliin, menimme
Panteoniin, tuohon mahtavaan Agrippan rakennukseen, jonka suuremmoinen
kupooli on ollut Michelangelolle aiheena Pietarin-kirkon kupoolille.
Panteonissa ei enää ole jumalien kuvia, mutta siellä on Rafaelin,
Victor Emanuelin ja Umberton haudat ja tuo muinaisuuden komea
sopusuhtainen temppeli synnyttää nykyajan katsojassakin yleviä
tunteita. Ehdimme vielä ennen lähtöämme Roomasta käydä Neron
"kultaisessa huoneessa", josta vielä on niin paljon jälellä, että
tähteet herättävät ihmettelyä -- näimme myös hiukan niistä freskoistä,
jotka Rafaelille antoivat aihetta loggioitten maalaamiseen --
katselimme Museo Kirchnerianossa kuuluisaa "ficoronilaista cistaa" ja
tuota merkillistä praenestiniläistä aarretta kullasta, elektronista
y.m. etenkin solkea, jossa on vanhin latinalainen kirjotus, mikä meillä
on jälellä -- vanhempi kuin lapis nigerinkin, -- silmäilimme Agrippan
perustaman Neptunontemppelin jäännöksiä (nykyinen pörssi) ja vihdoin --
ihailimme San Pietro in Vincoli-kirkossa uudemman taiteen ehkä suurinta
mestariteosta, Michel Angelon Moosesta, jonka suuruuden kuvaamiseen
(vaikka se seisoo liian alhaalla) eivät mitkään sanat riitä. Tämä
mahtava kuva mielessämme lähdimme illalla Neappeliin.


III.

Ihana Napoli! Vihdoin olimme päässeet sinun luoksesi! Suuremmoisella
tulituksella olit sinä meitä vastaanottamassa, kun myöhään illalla
saavuimme. Oli festa di Gesù ja sen takia oli Napoli juhlapuvussa.
Tulo oli muuten meille ikävä: se alkoi melkein tappelulla. Kun
pääsimme junasta, oli näet kymmenkunta kantajaa vastassa, jotka
tahtoivat matkakapineitamme kantaa. Saatiin tuskin muulla kuin kepillä
häädetyksi. Mokomaa tungettelevaisuutta en ole missään tavannut, en
edes Pragissa. Ja ajuri sitte! Se oli oikea italialaisen viekkauden
tyyppi. Olimme selvästi sopineet markan korvauksesta vähän matkan
ajosta ja saavuttuamme hotelliin maksoimme sen. Sattumalta katsoimme
molemmat, että rahat olivut oikeat. Mutta heti sen perästä kun olimme
sulkeneet hotellin oven, koputti ajuri sitä ja kun aukaisimme, oli
tuo yksi liira muuttunut 20 pennin kappaleeksi ja vaadittiin markka
sijaan. Suutuin moisesta epärehellisyydestä ja selitin, että me
molemmat selvään näimme, mitä annoimme; mies vaan ei hellittänyt, niin
että ovenvartijan vihdoin täytyi heittää hänet portaita myöten alas.
Semmoista väkeä kuuluu olevan Napolissa paljon, niin että siellä on
muodostunut erityinen seura vieraitten auttamiseksi.

Napolin varsinainen merkillisyys on sen suuri muzeo nazionale,
jossa säilytetään muun muassa melkoinen osa niitä esineitä, jotka
viime aikoina ovat Pompejissa esille kaivetut. Vaikka muuallakin
on samallaisia (esim. Berliinissä, Dresdenissä ja Pariisissa), on
täällä muinaistutkijalla täydellisin kokoelma semmoisia: monemmoisia
talouskaluja, vieläpä leipiä, munia, hedelmiä, nuoria ja langanpätkiä
aivan semmoisia kun ne olivat Pompejin hävityksen aikana -- nautittavat
ainekset kuitenkin kivettyneinä. Erityisesti vetivät huomion puoleensa
kuuluisat seinämaalaukset (Medea, Iphigenia y.m.) ja tuo komea
mosaikki, joka esittää Aleksanteri suuren ja Dareion Isson tappelussa
-- suurin, mikä meillä muinaisuudesta on jälellä. Täällä on myöskin
muinaisuuden suurin meille säilynyt veistokuva, farnesilainen sonni,
mahtava kaikissa suhteissaan. Sangen sievät ovat myös tanssiva Satyyri
ja n.s. Narkissos, kaksi pronssikuvaa Pompeijista, mutta erittäinkin
Orfeon jäähyväiset vaimollensa: -- satu näet kertoo, että Orfeus,
Kreikan Väinämöinen, oli manalan jumalille laulanut niin liikuttavasta,
että he suostuivat jättämään hänelle takaisin hänen kuolleen
puolisonsa, jos mies ei vaan katsoisi häneen, ennen kuin oli maan
päällä; mutta Orfeus ei voinut olla vaimoansa sitä ennen katsomatta
ja silloin vaipui tämä taas manalan varjoihin takasin. Liikuttavan
kauniisti on tämä eron hetki esitetty. -- Sangen hupaista oli meidän
nähdä, miten nuo Herkulanossa löydetyt kreikankieliset papyros-lehdet,
jotka kuuluivat erääseen Kristuksenaikaiseen kirjastoon, erityisellä
gelatiiniprosessilla saatettiin lukukuntoon. Heitettyämme vielä katseen
Tizianin ihanaan Danaeen, lähdimme Napolin suuremmoisestä museosta.

Ehtoopuolella pistäydymme kaupungin akvarioon, joka lienee suurimpia
Euroopassa -- siellä oli myös noita kauheita haikaloja -- ja sieltä
menimme kaikki n.s. Posilippoon, Vergilion haudalle, josta muistoksi
otimme laakerioksan kotiimme (Vergiliolla on myös pieni temppeli,
peristylos Napolin kauniissa puistossa, villa nazionalessa) ja
Vergilion haudalta ajoimme lounaaseen päin, pitkin Mergellinaa,
jota italialainen runoilija Sannazzaro liioittelematta on kutsunut
"taivaasta maan päälle pudonneeksi kappaleeksi paratiisista".

Niin, kuinka sanoin lausua mitä sain täällä nähdä! Unohtumattomasti
painui se mieleeni! Istuimme trattoria della Stella'n verannalla. Ilta
lähestyi. Edessämme Napolilahden ihmeellinen sini, tällä sinisellä
pinnalla valkoset purjeet, yltympäri rehottava luonto; taivaan sini
tummeni tummenemistaan ja verhosi vähitellen tummenevaan vaippaansa
koko tuon ihanan maiseman, juuri kun Vesuvius näköalan taustassa
pimeätä sinitaivasta kohti heitti tulta ja kivensekaista savua.
Ja vieressämme istui Italian mustavärisiä kaunottaria ja alhaalta
kuului mandolinien ja gitarrien suloista soittoa! Semmoinen hetki ei
milloinkaan voi lähteä ihmisen mielestä! Vaikeata, vaikeata erota
siitä! -- Palattuamme myöhään kaupunkiin menimme katsomaan Napolin
vilkasta kansanelämää ja eksyimme -- emme olleet panneet hotellimme
katua ja numeroa mieleen; poliisikaan (!) ei tuntenut hotellia eikä
ajurikaan: kello oli jo 1/2 12 yöllä. Ainoastaan kysymällä toiselta
ajurilta pelastuimme pulastamme.

Seuraavana päivänä kävimme Napolin komean renesanssityyliin rakennetun
Umbertobasaarin läpi, otimme vaunut ja teimme huvimatkan entiseen
Bajaeen. Tahdoimme omin silmin nähdä nuo monet entiset paikat aina
Misenoon asti. Ja sekin matka jätti useampia hauskoja muistoja
mieleemme. Ensin jouduimme n.s. koiraluolaan. Tässä luolassa, josta
jo koulupoikana olin maantieteen oppikirjassa ihmeekseni lukenut
kertomuksen, nousee kuolettava kaasu jonkun puolen metriä maapinnasta,
niin että vaaratta voi siinä seisoa pystyssä. Mutta koira ei tarvitse
kuin vähän aikaa ennenkuin se on kuoleman oma. Vartija tarjoutui
näyttämään tämän, suostuimme siihen vaan sillä ehdolla, ettei koiralle
mitään vahinkoa kokeesta syntyisi; surkeata oli kuitenkin nähdä, miten
vaikeata koiran oli toipua kengitettyhän tuota myrkyllistä kaasua,
joka silmänräpäyksessä sammutti suuren loimuvan soihdun. Koko seutu on
tulivuorista, vähän matkan päässä koiraluolasta on "pikku Vesuvius" ja
Solfataran melkein sammunut tulivuori; hauska oli edellisen aukolla
seistä ja katsoa, miten rikkihajuinen savu tupruili esille maan sisältä
ja kuulla, miten ontolta maa kumisi, kun heitti suuren kiven maan
siinä vaan jonkun kymmenen metrin paksulle kamaralle. Sitten saavuimme
Horation ylistämälle Luorinos järvelle, jossa tarjottiin meille spinole
kalaa (scamber?) ja ruokasimpukoita (conchylia) sekä läheiseltä Falerno
vuorelta viiniä. Sen läheisyydessä on kuuluisa Arvernerjärvi, josta
muinoisen tarun mukaan tie vei manalaan: mekin kuljimme soihtujen
valossa hyvin pitkää maanalaista käytävää myöten n.s. kuumealaisen
sibyllan asuntoon, vaikka emme tällä tiellä, kuten Aeneas, Vergilion
kertomuksen mukaan päässeetkään manalaan saakka.

Kuljimme vielä monen merkillisen paikan ohitse, ja saavuimme
Bajae'n, muinoisen Rooman kuuluisimpaan kylpypaikkaan, jossa ennen
maailmankaupungin hienolla yleisöllä oli monen monta huvilaa ja jossa
sen mellastelukenttä kesäisin oli: nyt se on mitätön kylä, jossa en
enää voinut saada kunnollista merikylpyä, koska uimahuonetta ei ollut,
vaan täytyi mennä läheiseen Puzzuoliin (Puteoliin)!!

Kuu paistoi hopean heleästi Napolinlahdella, kun illalla saavuimme
kuolleitten kaupunkiin, Pompeijiin. Omituinen tunne valtaa ihmisen,
kun hän astuu tämän kaupungin alueelle, tunne, joka muistuttaa
häntä, samalla luonnonvoimien mahtavuudesta ja sattumuksen oikuista.
Tunnettu on, että Pompeiji haudattiin elok. 24 p. 79 j.Kr. Vesuvion
purkauksen kautta, samoinkuin kaksi muutakin kaupunkia Herculaneum
ja Stabiae (nyk. Castellamare). Mutta varsinainen laavavirta ei
sattunut Pompeijiin, vaan sen yli satoi hohkokiveä ja tuhkaa, joita
vesi vaan jossain määrin on kovettanut; Sen takia on voitukin kaivaa.
sen jäännöksiä noin puolilleen esille -- olimmehan mekin läsnä
katsomassa, miten eräs Bakkon pää pilkotti esille tuhkasta. Ja siellä
seisoivat nyt Pompeijin talot suureksi osaksi semmoisina, kun ne
olivat kun purkaus tapahtui. Kuitenkin on yliosa hävinnyt, se kun
pisti useimmiten esille ja siitä syystä houkutteli kaivajia aarteita
hakemaan ja hävitystyöhön: talojen sisustus on enimmäkseen, paitsi
viimeisistä kaivoksista, muualle viety. Joku osa on parissa pienemmässä
paikallismuseossa, joissa voi m.m. nähdä hohkokivien alle haudattujen
ruumiit kipsijäljennöksissä: kun liha mätäni, jäivät vaan luut jälelle
ja aukkoon valetiin kipsiä. Näin on saatu selviä kuvia eräästä äidistä
ja hänen tyttärestä, naisesta ilmeisesti raskaassa tilassa, lapsista ja
koirasta, joita katselee surumielin.

Oppaaksi Pompejin kaupungissa olimme saaneet sen parhaimman tuntijan,
prof. Mauin, joka kolmessa luennossa selvitti meille raunioitten
pääkohdat; viimeisenä päivänä menimme itseksemme kertaamaan ja
merkillisimpiä jäännöksiä tyystemmin tarkastamaan. Vielä autiommalta
tuntui silloin koko tuo kuolleitten kaupunki -- sisiliskot, jotka
nuolen nopeudella kiitivät sinne tänne, olivat ainoat asukkaat,
ainoat elävät olennot siellä, lukuunottamatta paria, kolmea
uteliasta vierasta. Mutta sangen hupaista se sittekin on vaeltaa
tuolla autiolla paikalla. Sillä se on ainoa kaupunki, joka antaa
tutkijalle jonkunlaisen "elävän" kuvan muinaisuuden jokapäiväisestä
elämästä. Onhan siinä nähtävänä vielä temppelit, kaupunginhuoneet,
teatterit, torit, portit, kadut (suurilla laavakivillä peitetyt ja
rattaitten uurtamat), kaivot, ruokapuodit, kylpylaitokset merkillisine
vesi- ja lämpöjohtoineen ja itse talot, varsinkin Vettioiden upea
rakennus, aina yleisiin tarve- ja ilohuoneisiin saakka. Kaikki,
koko muinainen kaupunginelämä astuu mielikuvituksella katselevan
kävijän eteen, vieläpä kuolleitten monenlaiset hautakammiotkin, jotka
kahdenkertaisesti muistuttavat kuolleitten kaupungista.

Mauin kanssa ihailimme vielä viimeisenä iltana golfin yli levinnyttä
kaunista kuutamoa ja juttelimme tieteellisistä ja paikallisista
asioista tuttavallisesti; seuraavana päivänä pakotti meidät kuumuus
heittäymään meren syliin -- jolloin muutamien täytyi vartioida toisten
vaatteita heidän uidessaan vuorotellen -- ja sitte kiertelimme
vaunuissa golfin korkeata, ihmeen ihanaa rantaa myöten Castellamareen
ja Sorrentoon. Täälläkin, -- Sorrentossa -- kun piti ostaa pilettejä
laivamatkaa varten Caprinsaarelle, saimme kokea italialaisten
petollisuutta, kun otettiin suurempi maksu kuin se oikeastaan oli;
siitä huomautettuani laivassa maksettiin kuitenkin ero takasin.

Tuossa häämöttivät Caprin korkeat rannat jo edessämme eikä matka
sinne ollutkaan pitkä. Olimme kaikista rasituksista niin väsyneet,
että päätimme jäädä sinne viikoksi lepäämään. Saimme erinomaisen
tyyssijan "Schweitzerhofin" ravintolassa, Kruppin entisessä komeassa
huvilassa, joka nyt oli muuttunut ravintolaksi. Se sijaitsi korkean
Solarovuoren juurella keskellä suurta, komeata viinitarhaa, käytävän
sinne muodostivat viikuna-, pomeranssi- ja akaasiapuut, sekä mahtavat
kaktukset y.m. kasvit. Pihalla sai juoda kahvia tuuheassa viinilehdossa
ja näköala oli yli meren ja golfin siintävien, hohtavien vesien,
taustassa tulta suitsuva, ylevä Vesuvius-vuori! Kaiken tämän näki
huoneestansa, kun istui ikkunansa edessä tahi balkongilla! Ja olo
siellä oli hyvä ja helppo -- 6 mk. vuorokaudelta kaikesta, johon kuului
komea huone ja -- 1/2 pulloa viiniä joka ateriaan. Juomavettä siellä ei
ole lainkaan -- täytyi juoda viiniä, ellei tahtonut tyytyä mauttomaan,
tympäsevään sadeveteen. Asukkaat kertoivat, että Krupp olisi aikonut 13
milj. Smk:sta kaivattaa kalliosaareen meren pohjan alle kaivon, mutta
tämän hyödyllisen hankkeen keskeytti hänen itsemurhansa. Juomavesi
onkin ainoa, mitä puuttuu täydellisestä maallisesta paratiisista. En
voi yhtään ihmetellä, että keisari Tiberius, samoin kuin Kruppkin
valitsi tämän saaren olopaikakseen elämänsä loppupuolella. Kummallista
oli muuten nähdä nuo Tiberion palatsin rauniot, jonne me kaksi ynnä
toht. Bergman jo seuraavana päivänä läksimme, sillaikaa kun muut
kävivät "sinisessä luolassa". Nyt seisoo pieni kirkko Tiberion palatsin
kohdalla ja kristillinen erakko on astunut tuon pakanallisen erakon
sijaan! Mutta näköala tuolta huipulta on sama, yhtä hurmaava kuin
ennen, katsottakoon sitte alas, ylös tahi eteenpäin!

Palattuamme Tiberion matkalta -- jolla ainoastaan "kauniilta
Carmeliinalta" saimme hiukan virvoituksia -- olimme kovin nälkäisiä
ja väsyksissä. Ihanata oli kuitenkin heittäytyä kristallikirkkaaseen
veteen, ennenkun menimme tyydyttämään ruokahaluamme.

Eron hetki oli käsissä. Tuo suuri seura söi nyt Caprissa viimeisen
yhteisen aterian, sitte meni se hajalleen, ainoastaan muutamat jäivät
saareen. Mieliala oli juhlallinen, mutta samalla herttainen. Olimme
yhdessä oppineet niin paljon, nähneet niin paljon, nauttineet niin
paljon.

Caprin luonnonihanuuksista on erikseen mainittava "la grotta azurra",
sininen luola. Sinne ei pääse joka tuulella, sillä aukko on meren
puolelta ja niin pieni, että pikkunen vene vie siitä läpi, kun kaikki
makaavat pitkällään veneen pohjalla. Laine heitti minut sittekin
aivan märäksi, mutta mitä se teki. Kun tulimme sisään, hohti sini
koko luolassa melkein häikäisevästi. Ja poika, joka yhdestä markasta
hyppäsi veteen, oli kerrassaan muuttunut täydelliseksi hopeapatsaaksi!
Tosiaan eriskummallista valonheijastusta! Jatkoimme matkaamme saaren
ympäri: sinisen luolan sijaan tuli punasen viheriä ja valkoinen luola,
stalaktiitteja riippui viimemainitussa ja nuora, jota myöten rohkea
nainen oli kiivennyt ylös. Sitte nuo upeat Faraglionilohkareet!
Eriskummallinen on kuitenkin luonto muutamin paikoin, eriskummallinen
ja samalla kaunis ja mieltä ylentävä! -- Hauska oli käydä tuolla
ihanalla saarella pitkin sen kaitoja katuja kuutamossa, tähtien
tuikkiessa kello 9 illalla 9:tenä päivänä heinäkuuta. Mutta, kerranhan
sieltäkin piti lähteä. Tuolla Vesuvius houkutteli! Tahi oikeammin:
ei se niinkään houkutellut, sillä vihainen se viime aikoina oli
ollut. Mutta emmehän voineet jättää Italiaa, käymättä jättiläistä
tervehtimässä. Siis sinne suoraan Caprista! Klo 10 aamupäivällä
astuimme Napolissa vaunuihin, kaksi korskeaa hevosta edessä ja
kuitenkin olimme vasta k:lo 2 Vesuvion juurella. Laulu paikottain
seurasi vaunujamme, varsinkin jyrkimmissä mäissä. Laulavia kerjäläisiä.
Pienet tytöt toivat kukkia tai hedelmiä ansaitaksensa viisipennisen.
Köyhää kansaa kaikkialla! Ja likaa, likaa myöskin kaikkialla, sitä sai
nähdä kylliksi varsinkin Napolin syrjäosissa.

Vuoren entistä mahtavuutta kuvasi selvästi nuo suuret jäähtyneet
laavavirrat pitkin sen rinteitä. Ja kun tulimme sen huipun juurelle,
silloin alkoi vasta eriskummallinen matka, sillä "funicolare" (rautatie
ylöspäin) ei ollut kunnossa. Täytyi kantaa meitä tunnin aikaa huipulle!
Meidät asettiin vanhoihin nariseviin kantotuoliin, kaksi miestä takana
ja yksi edessä nosti meidät olkapäillensä ja sitte suoraan -- ei toki
ristin rastin vuoren jyrkkyyden vuoksi -- ylöspäin laavasuljussa.
Se oli jo hiukan hirvittävää, sillä henkemme oli kantajien käsissä.
Yltympäri höyrysi monesta paikasta, kun tulimme huipulle noin 50
metrin päähän kraaterin suusta. Silloin kuului äkkiä hirveä jyrinä ja
tulivuori purki kiviä ja tuhkaa. Vähän aikaa ja uusi purkaus entistä
ankarampi. Kiviä sinkoili ympärille aivan jalkojemme juurelle. Katselin
alaspäin. Mikä hurmaava näkö! Mutta sydäntäni ahdisti. Mieleeni
johtuivat melkein itsestänsä sanat: "tämä on jumalan koettamista".
Tuo sama jättiläinen oli kerran haudannut kolme kukoistavaa kaupunkia
ja vielä v. 1898 levittänyt tuhoa ympärillensä. Kuka takaa, ettei se
juuri nyt tekisi samoin, varsinkin; kun se viime aikoina oli ollut
tavallista levottomampi. Oikeastaan on jokainen kuoleman vaarassa, joka
kraateria lähestyy. Lähdimme paluumatkalle. Pelkoni ei vähentynyt siitä
että kantomiehet pudottivat minut rinteillä. Elävänä ilman vammoja
tulin sieltä kuitenkin pois.

Palasimme Napoliin Herkulaneumin kautta. Kauheata oli kulkea
Portici-Resina kaupungin likaisten korttelien läpi -- ja hajukin oli
melkein sietämätön. Astuimme 30 metriä maan syvyyteen katselemaan
soihtujeh avulla Herkulaneumin teaatteria muun, muassa sai siellä
nähdä haudatun ihmisruumiin piirteet laavassa. Vasta myöhään illalla
palasimme Napoliin, katsoimme sen vilkasta yöelämää -- vaikka emme
noudattaneet kutsua näkemään, miten 25 kaunotarta tanssisi tarantellaa
Eevan puvussa ja astuimme yöjunaan, joka aamulla vei meidät takasin
Roomaan.

Siellä viivyimme pari päivää -- tahdoimme vielä kerran käydä kaikissa
museoissa kertaamassa, mitä olimme nähneet ja oppineet, koska
opastuksen alaisena ei saa suurempia taideteoksia kylläksi kauan
katsella. Yhtä ja toista oli sitä paitse jäänyt katsomatta. Servion
muuri, Michel Angelon suuremmoinen Kristus Maria sopra Minervassa,
Trevin kaunis suihkulähde (jonne raha on heitettävä, jos mieli
uudestaan päästä Roomaan), Sophokleen ihana patsas lateranisessa
museossa, scala santa (joita rappusia myöten polvillaan konttaajat
[paraikaa juuri vanha akka] saavat syntinsä 9 vuodeksi anteeksi),
lateraaninen komea kirkko (jossa Leo XIII tulee oman määräyksensä
mukaan lepäämään) ja monet muut merkillisyydet käytiin katsomassa. En
tahdo väsyttää lukijaa niitä luettelemalla. Olimme myös kävelemässä
villa Borghesen laveassa ja kauniissa puistossa sekä museossa, jotka
valtio äsken oli ostanut ja pari päivää ennen tuloamme avannut yleisön
käytettäväksi. Olisin myöskin hiukan persoonallisesti tutustunut
Italian työväenliikkeen johtajiin, mutta onni oli täällä, kuten
Wienissäkin epäsuotuisa: sekä prof. Ferri, työväestön nykyinen joktaja
että Bissolati oli poissa matkoilla.


V.

Roomasta meni matkamme Pisaan. Kun olimme matkustaneet entisten
muistorikkaitten etruskilaiskaupunkien ohi ja roomalaisen hedelmättömän
maremman läpi, yllytti meidät ankara ukkonen -- toinen ja viimeinen
sade koko Italian matkan aikana. Samassa vaunussa istui kaksi iloista
italialaista naista: pääsimme vilkkaaseen keskusteluun, toinen rupesi
vielä opettajaksenikin ja oikaisi lystillisesti milloin puhuin väärin
hänen äidinkieltänsä; leikkiä laskettiin, kun vaunu rupesi vuotamaan,
sadevarjostimet pantiin levälle ja näin olimme huomaamatta tulleet --
Pisaan. -- Pisa oli keskiajan alkupuolella mahtava kauppakaupunki,
kuten Venezia ja Genova ja niiltä ajoilta ovatkin sen suuremmoinen
tuomiokirkko tummasta ja valkoisesta marmorista (jossa ihailin Andrea
del Sarton pyhää Agnesta: lammas sylissä kohottaa hän ihmeen kauniin
yliluonnollisen katseen taivasta kohti), sen kastekirkko (battisterio)
ja tuo kuuluisa "kalteva kellotorni" (campanile) sekä juhlallinen
hautausmaa: (campo santo). Kastekirkko on tunnettu N. Pisan tekemästä
saarnastuolista, joka merkitsee uudemman, puhtaamman taiteen voittoa
ja vapautusta keskiajan jäykästä kirkollisesta taiteesta. Ihmeellistä
oli myöskin kuunnella ihmisäänen kaunista, soitannollista kaikua tuossa
korkeassa battisteriossa. Mutta vielä ihmeellisempää oli nouseminen
tuohon kaltevaan kellotorniin, jonka kaltevuus ei suinkaan ollut
tarkotettu, kuten ennen luultiin. Pyhillä tunteilla astuu Pisan
campo santoon, jossa niin moni kuuluisa mies on haudattu. Keisari
Heinrich VII:n ja Pisanojen joukosta löysin myös kreivi Schuvaloffin
18-vuotiaan v. 1821 kuolleen tyttären sangen komean hautapatsaan, jonka
murtunut äiti oli pystyttänyt ja varustanut liikuttavan kauniilla
latinalaisella hautakirjoituksella. Tuo sureva äiti kumartuu nuoruuden
kukoistuksessaan poismenneen, iloisen ja lahjakkaan ("puella ingenio
excellenti, forma egregia, moribus optimis rarissimis, laeta") tyttären
haudan yli pyytäen, että hän vielä haudassaan muistaisi surevaa
äitiään ("esto memor matris, qvam ad luctum et lacrimas reliqvisti").
-- Se teki minuun syvän ja pysyväisen vaikutuksen. Liikutettuna
lähdin eteenpäin. Tuli eteeni Orcagna'n kuuluisat taulut "kuoleman
voittokulku", "viimeinen tuomio", joka ilmeisesti on ollut Michel
Angelon esikuvana samannimiselle taululle sixtiiniläisessä kappelissa
ja "helvetti" -- kaikki kyllä tekniikin puolesta vaillinaisia, mutta
sisällykseltään mieltä suuresti järisyttäviä. --

Mutta meille tuli jo kiire. Täytyi rientää Pisasta Firenzeen
(Florensiin), jossa emme matkalla Roomaan ehtineet pysähtyä. Firenze
on taiteen varsinainen koti. Jos sen takia enimmäkseen käsittelen sen
taideteoksia, toivon, että lukija antaa minulle anteeksi: missä vaan
Firenzessä astuu, tapaa taidetta. Eikä se ole kummakaan, kun muistaa,
että tässä elivät ja vaikuttivat sellaiset mestarit kuin Brunelleschi,
Michel Angelo, Massaccio, nuo suuret tienraivaajat rakennus-, veisto-
ja maalaustaiteen alalla ja vielä moni muu taiteen suurmies, kuten
Donatello, Rhobbia, Ghiberti, Fiesolo, Raffael, Fra Bartolomeo,
Ghirlandajo y.m.

Meillä oli tosiaankin täysi työ, kun muutamissa päivissä tahdoimme
nähdä ja nauttia kaikista etevimmistä Firenzessä olevista
taideteoksista. Jo Uffizi ja Pittikokoelmat ovat niin rikkaat, että
ne vaativat oikeastaan yksistään päiviä. Mikä rikkaus edellisessä
taiteilijain muotokuvia kaiken maailman tahoilta, mikä joukko
Raffaelin, Tizianin, Correggion, Fra Angelicon ja Botticellin
tauluja, etenkin Raffaelin paavi Julius II:n muotokuva ja Madonna del
Cardellino, Tizianin loistavan kaunis "Flora" ja "Venus" valkoisella
vuoteella ja ehkäpä ennen kaikkia Fra Angelicon ihmeen ihanat enkelit
triptychonin sivuilla (etupäässä tuo pasuunaa puhaltava, tähti vaippaan
puettu), joissa uskonnollinen hartaus kuvastuu yhtä voimakkaana kuin
hänen kuuluisassa Kristuskuvassaan San Marcon museossa! Ja onhan
samassa Uffizzigalleriassa ihana merestä noussut, hieman keimaileva
"medicealainen Venus", joka kainostellen käsillään koettaa peittyä
sulonsa utelijaitten katseilta, painiskelijat, hioja ja Niobiidit,
jotka elävästi näyttävät, miten ihmisen kopeileminen vihdoin viepi
hänet turmioon, muita mainitsematta. Ja Pittikokoelmassa saimme
ihailla Rafaelin Madonna della Sediaa, äidinrakkauden korkeata-veisua
siinä suhteessa vielä voittamaton maalaustaiteen tuotteiden joukossa
jääköön kaikki muut sen rinnalla mainitsematta. -- Pittikokoelmasta
riensimme viheriää luontoa ihailemaan likiseen Bobolipuistoon monine
luolineen, suihkulähteineen ja näköaloineen ja sieltä Michel Angelon
sievälle piazzalelle. Aurinko meni juuri maillensa, kun sinne pitkän
matkan perästä saavuimme; näköala sieltä oli erittäin kaunis, nyt kun
päivän viimeinen keltainen valo heijasti kaupungin ja Arnojoen monien
kaarisiltojen ylitse ja kultasi ne kimmeltävillä iltasäteillään.

Maankuulut ovat Firenzen battisterion mahtavat pronssiovet. Ne
ovat Ghibertin tekoa eikä sellaisia ovia näe missään muualla koko
kristikunnassa. Ei syyttä Michel Angelo sanonut, että ne sopisivat itse
paratiisin sulkijoiksi. Katso vaan, miten häikäisevästi valo hivelee
Israelin lapsia, kun Mooses seisoo tuolla ylhäällä Sinain vuorella. Ja
kun täältä käännät katseesi taaksepäin, kohtaa se tuota suuremmoisen
kaunista tuomiokirkon etusivua, jolle Brunelleschi loi mahtavan
kuppelin samalla kuin Michel Angeloon rohkeutta Pietari-kuppelin
luomiseen. Ja etusivun oikealla puolella Italian kaunein torni, Giotton
ja muitten ihana rakennus. Mieli täyttyy kauneudesta, kun näkee
kaiken tämän voimasta, joka sekin kohottaa ja ylentää, puhdistaa ja
kirkastaa ihmisten sisimmän olennon. Sillä kauneus on sekin suuri voima
ihmiselämässä.

Kun jatkaa matkaansa pitkin Calzajolia, tulee oikealla puolella Or San
Michelen kirkkoon komeine ulkopatsaineen (etenkin Petrus) ja sitte
Signoriia'n torille, jolla noin 500 vuotta sitte Savonarola hirtettiin
ja poltettiin. Kuva tästä tapahtumasta on Savonarolan kopissa, jossa
on muitakin muistoja hänestä, San Marcon silloisessa luostarissa, joka
nykyään on museona. Tämän merkillisen miehen alotteesta, joka kolme
vuotta oli Firenzen hallitsija, rakennettiin kaupungin raadin kokouksia
varten Palazzo vecchiossa Signoriatorin varrella suuri sali, jossa
vieläkin seisoo Savonarolan patsas, katse haaveksivaisesti käännettynä
taivasta kohti. Palazzo vecchion vieressä on kaunis Loggia dei lanzi,
vahdin olopaikka silloin kun kaupungin pää asui "vanhassa palatsissa",
nyt siinä on muutamia kuuluisia patsaita: Menelaus ja Patroklon ruumis,
n.s. Thusnelda, Sabinittärien ryöstö y.m. Calzajoli'n syrjäkadulla on
casa di Dante eli se talo, missä Italian suurin runoilija syntyi ja
missä nyt on pieni Dantemuseo (m.m. erittäin kaunis idealiseerattu kuva
Danten lemmitystä Beatricesta, katso eriskummallisesti verhottuna).
Ehtoopuolella riensimme taas mielellämme kauniiseen puistoon
n.s. Cascine'en, joka täällä vastaa Boulogner metsää Pariisissa.
Sen tuuheissa lehdikoissa kuljimme iltahämärään saakka, jolloin
saavuimme erään intialaisen ruhtinaan, rajah'n muistopatsaan luo,
missä Arno ja eräs sen sivujoki yhtyvät ja missä tämän itämaalaisen
hallitsijan ruumis noin 30 v. sitte juhlallisesti poltettiin. Kun
heitimme jäähyväiset tälle kauniille ruhtinaalle, oli laskeva aurinko
purppuroinut taivaanrannan hehkuvan punaiseksi, ikäänkuin vieläkin tuo
komea rovio palaisi sammumatta.

Miten paljon nähtävää oli kuitenkin tuossa taiteen kaupungissa!
En ole vielä maininnut Galleria antica e moderna'a, jossa seisoo
Michel Angelon jättiläispatsas David ja Verrocchion Kristuksen
kaste (Lionardo da Vinci maalasi siinä taulussa tuon kauniin,
polveutuvan vasemmanpuolisen enkelin) ja jossa uudemmista tauluista
on Morgarin liikuttava "Rafaelin kuolema". Palazzo Barberini'ssa
Roomassa olin nähnyt Rafaelin maalaaman suloisen "Fornarinan",
hänen rakastajattarensa, leipomatytön, joka nyt itkien istuu hänen
kuolinvuoteensa ääressä ja jolle kuoleva mestari kardinaalilta pyytää
sammuvin silmin armoa.

Sillä, joka tahtoo yhdessä paikassa tutkia tieteen kehitystä, on
Firenzessä siihen erinomaisen hyvä tilaisuus, muun muassa juuri
Accademiassa, äsken mainitussa galleriassa. Mutta muuallakin monessa
paikassa.

Santa Crocen kirkko, johon eräänä iltana menimme, on jonkunlainen
Italian panteon. Siinä on m.m. Galilein, Danten, Michel Angelon,
Alfierin, Macchiavellin ja Rossinin hautapatsaat pitkin seiniä. Ylpein
katsein seisoo Galilei siinä, Michel Angelon rintakuvan alapuolella
istuu kolme ihanaa naista: rakennus-, maalaus-ja veistotaiteet,
viimeksi mainittu ylevän kaunis surevassa asennossaan. Alfierin
patsaan on itse Canova muovaillut ja Danten hänen etevin oppilaansa
Ricci: murheellisena kyyristyy runotar jalustaa vastaan, mutta
ylpeänä osottaa Italia suurta poikaansa. -- Danten patsas seisoo
myös kirkon ulkopuolella, hauta on kuten tunnettu Ravennassa. Sangen
kummallisen vaikutuksen katsojaan tekee Macchiavellin patsas, jossa
symboolina ylinnä seisoo _oikeus_(!) Ihmeen kaunis on Harmonia, tosiaan
harmooninen naiskuva Rossinin patsaan edessä -- vaikea oli lähteä
kirkosta, kun vartija mielestäni liiaksi aikasin huomautti, että kirkko
oli suljettava.

Ja nyt vielä silmäys siihen paikkaan, jossa on Michel Angelon ehkä
ihanin taideluoma. Kun Medicin suku kohosi Firenzen hallitsijaksi,
rakennutti se, suunnattoman rikas kun se oli, erinomaisen
kallisarvoisen (25 milj. Smk) hautakappelin, jossa patsaitten ja
sarkofaagien ympäri loistaa kullansekaista lapis lazzulia, (Tibetin
kallista sinikiveä), koralleja, erilaisia marmorilajeja, Libanon
setripuuta häikäisevässä vaihtelussa. Mutta jo ennen sitä oli paavi
Leo X veljellensä ja veljensä pojalle valmistanut erityisen kappelin
ja tämän työn sai itse Michel Angelo toimeksensa. Ja näin syntyivät
aamu- ja iltarusko, päivä ja yö, elämän ja kuoleman eduskuvina. Kuten
monasti, jätti M.A. kolme muuta kesken, mutta yön viimesteli hän
täydelleen, kilpailemaan Mooseksen, Kristuksen ja Davidin kanssa.
Kuinka kauniisti tuo nainen tuossa makaa arkun kannen päällä, pää
alaspäin, surun ja kaihon valtaamana! Kauan seisoin minä sitä
katsomassa; sen piti tunkeutua sydämmeni syvimpään sopukkaan!
Pistäydyimme samassa läheiseen kuuluisaan Laurentiana kirjastoon;
siellä saimme muun muassa nähdä Taciton, Vergilion Pandektien ja
Sofokleen kallisarvoiset ketjuihin kiinnitetyt käsikirjoitukset ja
lisäksi komean työsalin.

Suhteellisesti vähän aikaa jäi meille Bargellon, arkeoloogisen museon
ja Chiostro dello Scalson katselemiseen, vaikka siellä säilytettiin
Donatellon, Robbian, Sansovinon ja Sarton kuuluisia taideteoksia.
Vaunuissa ajoimme komeimpien palatsien ohitse mosaikki-tehtaaseen,
jossa näitä ääretöntä työtä ja kärsivällisyyttä kysyviä teoksia
silmiemme edessä valmistettiin -- pienin pala, kolmen päivän työ
maksoikin 15 Smk -- ja viimeisen illan vietimme sitte Viktor Emanuelin
torilla kansan riehunnan keskuudessa, tuon omituisen kansan, joka
samalla on niin rikas ja köyhä. Seuraava päivä vei meidät Genovaan.
Tie kulki suurimmaksi osaksi pitkin meren rantaa ja Spezziasta
Genovaan ("itäinen riviera") 3 tuntia yksinomaan tunnelien läpi,
niin että vaan välistä sai heittää pikaisen katseen aavan Tyrrhenian
meren yli. Genovassa emme ehtineet kauan viipyä -- Villetta da Negron
puistoylängöltä katselimme terassimaisesti ylenevää kaupunkia ja
vilkasta satamaa, kaupungissa sivuutimme dogepalatsin, joka on komea
renessanssirakennus, Lorenzo kirkon, Dorian palatsin ja Colombon
muistopatsaan.

Genovasta kävi tiemme lähes penikulman pitkän tunnelin läpi (1/4
tunnin) Milanoa kohti. Kun tunnelin pimeydessä ja tukahuttavasta
ilmasta olimme päässeet Apenniinien toiselle puolelle, oli ilmanalakin
jo toisenlainen: tuo eteläpuolella puhalleleva Afrikasta tuleva
sciroccotuuli ei enää tuo usein sangen rasittavaa kuumuutta ja kun
tulimme Milaanoon, oli ilma hyvinkin miellyttävä.

Milano on suuri, komea ja eteenpäin rientävä kaupunki. Se omistaa
maailman komeimman marmoritemppelin, joka suuruudessakin voi kilpailla
Pietarikirkon kanssa. Silmä kerrassaan eksyy kaikissa noissa gotiikin
fialeissa, patsaissa ja muissa koristeissa. Mutta ei siinä ole gotiikin
iloista pyrkimistä taivasta kohti -- kirkko kun on suhteellisesti
leveä ja vaakasuorasuhteinenkin, mutta koristeitten komeus, marmorin
loisto ja koko rakennuksen mahtavuus jättävät kuitenkin katsojaan siitä
haihtumattoman muiston. Kritiikki vaikenee kohta ja ihailu valtaa
tykkänään hänet, kuten sen tuleekin tehdä, kun seisoo niin suuren
taideluoman edessä. Sisäpuolen, joka on suhteellisesti yksinkertainen,
saimme korjausten takia nähdä ainoastaan oppaan seurassa. Muuten
ellei ole hyvin kiire -- on yleensä karttaminen noita guideja, sekä
virallisia että yksityisiä, sillä ne tekevät tutustumisen katsottaviin
esineisiin pintapuoliseksi, ovatpa melkoisessakin määrässä valheellisia
ja tavallisesti -- kiskureitakin. Sen sain melkein aina kokea niissä
harvoissa tilaisuuksissa, kun niitä ensin käytin. Kun tuomiokirkosta
kulkee pohjoiseenpäin komean galleria Vittorio Emanuelen läpi (vielä
suurempi kuin Umberton Napolissa) tulee Scalatorille, jonka keskellä
seisoo Lionardo da Vincin, tuon suuren polyhistorin, Rydbergin
"kummallisen miehen" muistopatsas, kaunis patsas kauniille miehelle ja
toisella puolen Scalan suunnattoman suuri teatteri -- sinne mahtuu
enemmän ihmisiä kuin Pariisin uuteen oopperarakennukseenkin -- ja
toisella puolen kaunis kaupungintalo. Kun ajaa vielä pohjoisempaan,
saapuu Milanon marmorista loistavalle hautausmaalle -- niin komeata
hautausmaata en eläissäni vielä ole nähnyt. Hautatemppeli marmorista
seisoo toisen marmorisen temppelin vieressä, marmorinen kivi (usein
varustettu vainajan muotokuvalla lasin alla) toisen vieressä.
-- lukemattomia! Hautausmaan lopussa on crematori, ruumiitten
polttopaikka: "tuli pelastaa madoista ja puhdistaa poltetut jäännökset"
(semmoisia oli nähtävänäkin). "Uuden systeemin mukaan" muuttuu ruumis
tuhkaksi 50 minuutissa, jos uhraa 300 kiloa puuainetta ja 40 kiloa
hiiliä, toisin sanoen 40 Smk -- köyhät saavat sen ilmaiseksi, vanhan
systeemin mukaan.

Kuolleitten tyyssijasta käännyimme taas kaupungin hyörinään takasin:
katsomatta vielä oli Milanon suurin taideteos Marie delle grazie
luostarin ruokasalissa: Leonardo da Vinoin "Ehtoollinen". Jokainen
tuntee tämän merkillisen taulun, mutta ei jokainen tietäne, että se
seinästä on häviämäisillään (apostolien Taddeon ja Simonin naamat
ovat esim. melkein tykkänään jo haihtuneet). Siihen on syynä, että
Leonardo varomattomasti kyllä maalasi sen öljyvärillä kuivalle seinälle
ja värit sen tähden nyt karisevat pois; jos hän olisi maalannut sen
al fresco tahi al secco, olisi tuo suuremmoinen säilynyt eheänä
ja vahingoittumattomana. Nyt täytyy kohta yleisön tyytyä vieressä
seisovaan Solarin ja muitten jäljennöksiin.

Italian luonnon koko kauneutta saimme vielä kerran nähdä, ennen
lähtöämme, kun Milanosta teimme erityisen huvimatkan Como, Lugano
ja Lago maggiore, järville. Oi, tuo kauneus veti tosiaan vertoja
sille, mikä nähtiin Etelä-Italian päivänpaisteisilla rinteillä ja
lahdelmilla! Mitä ihania maisemia tarjoutui meille, kun laivalla
lähdimme Plinioitten kaupungista, Comosta samannimiselle järvelle!
Sinikirkasta vettä, korkeat rantavuoret, ja niiden kupeilla maatilat,
kylät ja kirkot etelän rehottavan kasvullisuuden keskellä! Tulimme
Menaggioon ja loimme silmäyksen verrattomaan Bellagioon, joka sijaitsee
tuon paratiisillisen järven niemekkeellä. Luonto on täällä levittänyt
koko komeutensa kaikkien silmien eteen. Yöllä tuudittivat kauniin
Comojärven loiskivat laineet meidät suloiseen uneen. Seuraavana päivänä
menimme villa Carlottaan, "Larion (= Como-järven) kuningataren" luo:
luonto sielläkin koko ihanuudessaan ja sen lisäksi vielä huvilan
sisällä semmoiset suuret taideteokset kun Canovan Amor ja Psyche,
itse originaali noille lukemattomille jäljennöksille ja Thorvaldsenin
Aleksanterin kulkue; joka nähtävästi on aiheutunut Parthenon
friisistä. Ja Menoggiosta sitte junalla jyrkästi ylöspäin jyrkänteitä
myöten ja tunnelin läpi -- taustassa hämmöttivät alppien huiputkin
Pollenzaan Luganojärven rannalla, jota viheriöitsevät metsät ja sievät
vesiputoukset; kaunistavat; sieltä taas laivalla Luganoon, Sveitsin
alueelle. Kansa puhui täällä vielä italian kieltä, mutta tuntui se
kuitenkin toisenlaiselta kun itse Italiassa.

Gotthardin rataa myöten matkustimme Locarnoon, Lago maggioren
pohjoissopukkaan, sekin Sveitsin aluetta. Ja nyt alkoi matka tuota
komeata järveä pitkin: paikasta paikkaan me siirryimme, kunnes
saavuimme Isola bellaan, maailman ehkä kauniimpaan saareen. Jo ennen
astuivat silmiemme eteen alppimaailman suuret valkopäiset jättiläiset,
Monte-Rosa, Simplon ja Monte rosso mutta ympärillämme vallitsi etelän
rehevä luonto koko upeudessaan, niin kuin se ei tietäisi jäästä ja
lumesta niin mitään! Ja Isola bellassa saimme vielä lähemmin tehdä
tuttavuutta tämän luonnon rehevyyden kanssa; siellä kasvoi sokuri,
kahvi ja banaanit, indigo, papyrus ja bambu, mahtavat korkkipuut,
cryptomeria elegans, eräs korkea pinie-laji ja Brasilian sanajalat
levittivät komeita oksiansa, siellä oli kokonainen lehto Magnolia
grandifloraa ja laakeripuita (yksi 300 vuoden vanha) ja suuri käytävä
orangepuita (yksi 100 v.) ja jaappanilaisissa sitroona-puissa riippui
lapsenpään kokoisia hedelmiä. Se oli niin kuin koko tropiikki olisi
asettunut tuolle ihanalle saarelle. -- Aronasta tuli meidän jatkaa
junalla Milanoon takasin. Vähän matkan päässä Aronasta on tuon
kuuluisan kirkkoruhtinaan ja kiivaan katolilais-uskon levittäjän,
kreivi Borromein jättiläispatsas -- se näkyy, kuten ennen Atene
promachos, kauas järvelle -- ja jonkun matkan päässä Legnanon avara
kenttä. Mitä merkillisiä vastakohtia! Edellinen edustaa kuolevaa
kirkon ja aatelin valtaa, jällkimäinen nousevaa porvarisvaltaa, joka
musersi edelliset murskaavassa tappelussa vapautuksensa puolesta. Niin
toinen voima kuolee ja toinen astuu sijaan; kun edellinen on tehnyt
tehtävänsä, saapi se siirtyä toisen uuden voiman edestä -- se on aina
historian lahjomaton oppi.

Vihdoin tulimme Turinin ja Mont Cenis suunnattoman pitkän tunnelin
kautta pitkin kaunista Rhone jokea Geneveen, Rousseaun kauniisen
syntymäkaupunkiin, Lemaunusjärven rannalla. Kaupunki ei ole Helsinkiä
suurempi, mutta sen kauneus on sinne houkutellut 250 miljonääriä
asumaan. Varsinkin hupainen on kävely Geneve-järven rannalla,
"englantilaisessa puutarhassa" ruusuilla istutetuilla rantakäytävillä,
Rousseaun saarella, jossa on R:n patsas, puistossa yliopiston
edustalla, kasvatusopillisessa puutarhassa, parc des eaux vivesessa
(jonne voi mennä pienellä moottorilaivalla) tahi Rhone-jokea myöten
aina siihen saakka, jossa Arve heittää sekaisen vetensä tuohon
kirkkaaseen virtaan (sangen omituista nähdä!) -- Seuraavana aamuna klo
6 piti minun lähteä Pariisiin. Heräsin klo 5, katsoin ulos ikkunasta,
taivas oli melkein ihan sees. Ei nyt vielä Pariisiin, ajattelin minä,
menen ensin katsomaan alppimaailman jättiläisiä, koska ilma on kaunis.
Läksin ulos Geneven järven rannalle -- oikein, sieltä näkyi Dent du
midi, joka kuitenkin on 1,700 metriä alempi kuin Montblanc. Nyt tuli
kiire, jottei taivas ehtisi peittyä pilviin, ennen kuin pääsisin
1,200 metrin korkuiselle Salève vuorelle maailman ensimmäisellä
sähköhammasradalla. Kumppalini lähti katselemaan Sveitsin alppeja
lähemmältä; sattumalta oli kuitenkin toinen vanha tuttu suomalainen
Genevessä ja hänen kanssa menin matkalle. Ylös korkeuteen tuolla
sähköhevosella, jyrkänteitten kupeella ja vuoren läpi kun ei muuten
päästy ja kun tie kävi kovin vaivaloiseksi, pantiin toinenkin veturi
eteen. Mutta jos tuo hammas pettää, silloin syöksymme huikaisevaa
vauhtia syvyyteen -- ei pelkoa, toinen hammas on sivulla. Vihdoin
olimme lähellä huippua, 1,200 metrin korkeudessa. Ja nyt oli edessämme
-- taivas suosi meitä -- koko ihanassa komeudessaan pitkä sarja lumen
ja jään peittämiä huippuja, Dent du midi, Buet, Aiguille verte,
Aig. du midi ja viimeisenä oikealla puolella alppimaailman suurin
ruhtinas ja kaunistus -- Montblanc. Huippu oli melkein lumivalkea,
alempana tumma vuoriryhmä, niiden alla liikkuva pilviseinä suloisesti,
herttaisesti hymyilevän laakson yli. Se oli suuremmoistä! Sielu sai
ikään kuin siipiä! Katse oli kuin lumottu, kuinka suuremmoinen sinä,
luonto, oletkaan, kun koko majesteettisessä loistossasi seisot ihmisen
"luonnon herran" edessä. Lankea polvillesi, ihminen, ja palvele luonnon
suuruutta!

Kreikkalaiset sanoivat, että jumalat olivat kateellisia -- en tiedä,
mutta ainoastaan noin tunnin saimme nauttia tätä yliluonnollista näköä,
silloin peittyi taivas pilveen.

Oli lähdettävä alas alpeilta ja pian olin jo matkalla Pariisiin.


VI.

Sen, joka muutamissa päivissä tahtoo tutustua Pariisiin, tulee ensiksi
tehdä vaunuissa kiertomatka sen merkillisimmille paikoille eli
oikeammin semmoisille, joihin voi tutustua pitemmän aikaa viipymättä
s.o. antamalla vaunujen kotvasen aikaa odottaa. Semmoisia paikkoja
on sangen paljon Pariisissa kuten muuallakin: esim. Bulevardit,
komea Rivolikatu, Vendomepatsas, place de la Concorde kauniine
näköaloineen, Champs-Elysées, Arc de triomphe (Ruden Marseillaise),
Opera (ulkopuolelta), place de la Republique, Bastiljen paikka, place
de la Nation (Daloun juhlallinen patsas), komea Hotel de ville, Halles
centrales (ruokahallit), suurin osa kirkoista, oppilaitoksista ja
silloista, pörssi, Trocadero, Jean Jacquen torni y.m. Toiseksi tulee
ottaa tarkkaa selkoa kaupungin muista kulkuneuvoista, maanalaisesta
Metropolitain- ja ympärikulkevasta Ceinture-rautatiestä, mutta
varsinkin tramway- ja omnibus-suunnista: viimemainittujen katolla ajaa
komeasti melkein koko Pariisin läpi 15 pennistä.

Ja sittekin on tuossa suuressa maailmankaupungissa yltä kyllin
katsottavaa, niin ettei oikein tiedä mistä alottaa ja missä
suhteellisestikaan loppu on. Sattuvasti on kuitenkin eräs ranskalainen
kirjailija lausunut, "että ranskalaisella rodulla on erityinen taipumus
taiteeseen ja että mitä syvemmin astuu historian lähteisiin, sitä
enemmän huomaa taiteen tunkeneen tämän kansan elämään, sitä enemmän
huomaamme, että paras osa sen voimasta ja hengestä on keskittynyt
taiteeseen". Hyvällä syyllä voi sen takia sanoa, että vieläkin
Ranskalla on johtopaikka taiteen maailmassa. Taidelaitokset, etupäässä
Louvre ja Luxembourg ovat sen tähden ehdottomasti pantavat etusijaan.
Se on ainakin minun käsitykseni. Olin vaan toista viikkoa Pariisissa ja
ainoastaan yksi päivä kului ohitse, etten ollut jommassakummassa noista
mainituista kahdesta pääkokoelmasta. Varsinkin on Louvre todellinen
taiteen aarreaitta. Mahdotonta kerrassaan on lukijalle esittää kaikki
sen kalleudet, ei edes vähäistä osaakaan, sillä tästähän tulisi
pitkä luettelo. Antiikin alalta ihailin varsinkin "borgeesilaista
taistelijaa" ja Milon Venusta, joka on originaalina paljoa kauniimpi,
kuin jäljennökset: sen naiselliselle sulolle ja ihanalle ylevyydelle
hyvin harva patsas vertoja vetää. Louvressa säilytetään myös Bosco
realen, Vesuvion rinteeltä esille kaivettu suuri hopea-aarre,
kokoelma hienosti koverrettuja maljoja, pikareita, tarjottimia y.m.
tarvekaluja, jonka E. Rotschild osti melkoisesta summasta ja lahjotti
Louvrelle. Ja kuka ottaa luetellakseen kaikki nuo suurien mestareitten,
Murillon, Rafaelin, Tizianin, Rubensin ja Leonardo da Vincin ylevät
taideluomat? Siellä on myös noitten suurten tienraivaajien Gericault'eu
ja Delacroix'en "Medusan haaksirikko", "Dante ja Vergilius", ja "Don
Juanin haaksirikko", viime mainittu kaunis ilmamaalaus, jossa myös
ihmisten resignatsiooni ja toivo, kuten "Medusassakin" niin mainiosti
kuvastuvat. Siellä on vielä "barbizonilaisten" Rousseaun Fontaineblaun
metsä ja Milletin tähkien poimijat, siellä Troyon'in lehmälaumat,
Courbet'in hirvet, Fromentin'in itämaalaiset kuvaukset, Meissonier'in
hienot sota- ja genrekuvat, tuossa nuoren sankarimaalaajan Regnaultin
Prim ja Corotin luonnollisen ja samalla ylenluonnollisen ihanat aamu-
ja iltahämärät. Siellä on Ruden, Baryen ja Carpeauxin mestarilliset
veisto-teokset, D'Angersin ihmeen hienot medaljit -- niin, kuka ne
kaikki muistaa!

Entäs Luxenbourggalleriassa sitte! Jo pihalla on useampia kauniita
ja liikuttavia teoksia, ja kun astut sisään, on vastassasi koko
lumimetsä ihania veistokuvia, niin että niiden kauneus katsojaa
kerrassaan häikäisee! Katso esim. tuota Moreau-Vauthierin täytelästä
bakkantolaisnaista, joka elävästi johdattaa mieleesi Dannekerin
kuuluisan rehevän bakholaisnaisen tiikerin selässä, ja Leconstierin
liikuttavaa koiraperhettä, kuuluisan Meunierin kahta työmiestä työssä
(sangen realistista suuntaa) ja -- last, not least, G. Michelin
Dans la rêve (= unelmissa), naista, jonka kasvojen yli, vaikka
ovat kovaan marmoriin veistetyt, hiljaa hiipii unelmien suloinen
hengetär. Sisimmissä huoneissa on Lepagen, Mesonnier'en, Bretonin,
Rosa Bonheurin, Laurensin, Bonnatin tunnettuja teoksia, eri huoneissa
"impressionistein" ja ulkomaalaisten teoksia, myös Edelfeltin
"jumalanpalvelus saaristossa".

Paljon, sangen paljon kaunista saa nähdä näissä molemmissa kokoelmissa,
mutta paljon on sitä muuallakin. Menin eräänä iltana oopperaan, suureen
oopperaan Gounodin Faustia kuulemaan. Oli sekin taivaallinen nautinto,
niinkuin olisi ollut enkelien kuorossa, vaikka itse perkelekään ei
laulanut huonoimmin. Mikä suuremmoinen sisustus, Garnierin suuret
portaat, Baudryn plafond-maalaukset ja häikäisevän komea foyeri. Ja
ylen suuremmoinen balletti Brockenin laaksossa viimeisen näytöksen
kolmannessa kuvauksessa. Niin tanssi kerran varmaankin Kreikan
kepeäjalkainen Terpsichore!

Ja kun menee Pariisin kuolleitten pääkotiin, Père Lachaise'n
hautausmaalle, on heti vastassa taideluoma, jonka tähden yksin maksaa
vaivaa matkustaa Pariisiin, Bartholomen "Aux morts" (kuolleille), jota
hän monta vuotta valmisteli, mutta josta onkin syntynyt mitä ihanin ja
liikuttavin kuvaryhmä. Yläpuolella näkyy pimeä kuoleman portti, siitä
sisään astuu mies ja nainen, joka on pannut oikean kätensä miehensä
olkapäälle, molemmin puolin porttia on tulossa koko joukko ihmisiä,
toisten kasvoissa kuvastuu epätoivo, toisten taas resignatsiooni,
toiset itkevät, toiset ovat heittäytyneet maahan, alempana nostaa
"elämän haltija" arkun kannen, jonka alla makaa mies, nainen ja
heidän pikku lapsensa. En tiedä, voisiko liikuttavaisempaa ja samalla
yksinkertaisempaa, henkisesti ylentäväisempää keksiä! Muutenkin,
vaikka ei Père Lachaise vedäkään vertoja esim. Milanon ylen komealle
marmoricimeterolle, on siinä paljon katsottavaa. Tuossa on -- en puhu
Thiersin ja Perierin suurista monumenteista -- runoilijan Alfred de
Mussetin hauta. Sitä verhoo yksinkertainen salava. Ja alempana seisoo
seuraavat Mussetin kauniit sanat:

    Rakkaat ystäväni, kun olen kuollut,
    Istuttakaa haudalleni salava;
    Rakastan sen itkettyneitä lehtiä
    Sen kelmeys on minulle rakas ja suloinen.
    Ja sen varjo on oleva kepeä
    Sille haudalle, jossa minä nukun.

Tuossa hautausmaan toisella puolella on Abelardin ja Heloisen
hautapatsas, niiden, jotka rakastivat toisiansa nuoruuden hehkuvalla
rakkaudella ja jotka kaikesta huolimatta toisiinsa yhtyivätkin,
mutta joiden kuitenkin vihdoin täytyi lopettaa elämänsä kummankin
yksinäisessä luostarikopissa. Menin hautausmaan viimeiselle äärelle.
Siellä tapasin tuon kiihkeän revolutsioonitaistelijan Blanquin haudan,
jonka kuihtuneen ruumiin muodot alustalle on vaskesta muovaillut
kuuluisa Dalou, tasavallan patsaan luoja Place de la nationella. Hän,
joka istui puolen elämäänsä vankiloissa, on nyt saanut rauhan ja
aina näkee täällä, kuten Abelardin ja Heloisenkin haudalla tuoreita
seppeleitä laskettuina lukuisain ihailijoiden puolesta. Vartijan
silmiin ilmestyi kummallinen ilonloiste, kun häneltä kysyin Blanquin
hautaa ja hän kävi sangen puheliaaksi! -- Komein hauta, mikä Pariisissa
on, on kuitenkin Invaliidikirkossa. Se on tuon mahtavan titanin,
viimeisen "maailmanvallan luojan", keisari Napoleon I:n hauta. Se
on ylen suuri sarkofaagi punaisesta suomenrajaisesta graniitista
kryptanmuotoisessa rakennuksessa, jota yläreunuksen laidalta saapi
katsella häikäisevän keltaisessa alumiiniumvalossa, joka kuorosta
heijastaa -- kaikki on suuremmoista, yksinkertaista ja tekee katsojaan
erinomaisen mahtavan vaikutuksen.

Napoleonin haudalta menin Eiffeltornille, maailman korkeimpaan (300
metr.) rakennukseen. Nousin nostokoneella sen ensimmäiseen kerrokseen,
jossa on teatteri, kauppapuoteja, kylpylaitos y.m. Sieltäkin näytti
maailma pieneltä. Mutta kun tulin huipulle, silloin vasta oikein
näin, miten vähäpätöinen olento ihminen tuolla alhaalla on ylhäältä
katsottuna. Ruma, mutta tavattoman upea sittenkin on tuo Eiffeltorni.

Kun katselee Pariisia joltakin ylhäiseltä paikalta, esim. juuri
Eiffeltornista, ei voi muuta kuin kummastella viheriöitsevien alojen ja
puistojen paljoutta. Pitkin Seinevirtaa Tuillerien ja Champs Elysséen
komeat istutukset ja rehevät puut, tuossa taas Luxembourg-puisto
kauniine suihkulähteineen, tuossa Jardin des plantes monine
kukkakokoelmineen ja eläimineen, etenkin nuo molemmat ihanat Bois de
Boulogne suurine hienotekoisine järvineen ja eläintarhoineen ja Buttes
Chaumont kaupungin melkein äärimmäisessä koillislaidassa, jossa vuoren
sisään on kaivettu käytäviä näköalatornille saakka sen huipulla suuri
järvi ja komea vesiputous luolineen alapuolelle muodostettu ja jonka
viheriällä, kauniilla nurmikolla tämän kaupunginosan köyhät pienokaiset
saavat mylleröidä mielensä mukaan.

Pariisissa seisoo myös gootilaisen rakennustaiteen ylpeys, Notre-Damen
suuremmoinen katedraali. Ulkoa se on komeampi kuin sisäpuolelta,
vaikka sitäkin siellä käydessäni kohotti melkoisessa määrässä paavin
kuoleman johdosta sen keskelle asetettu musta (tyhjä) sarkofaagi ja
suuremmoinen surupuku, joita tuhansia ihmisiä tulvaili katsomaan. Seine
joen pohjoisrannalla on eriskummallinen Madeleine-kirkko -- täydellinen
kreikkalainen peripteros, joka saapi valonsa kolmen kuppelin
kautta katossa. Mutta ihanin kaikista Pariisin kirkkorakennuksista
on sittenkin mielestäni tuo Ludvikki Pyhän Kristuksen kruunua ja
ristinkappaleita varten rakennettu La Chapelle: hämmästys ja ihailu
valtaavat ihmisen, kun hän astuu varsinkin sen yläkertaan, entiseen
hovikirkkoon, todelliseen lasikirkkoon, sillä se näyttää olevan
pelkkiä, ihmeen ihania lasimaalauksia! -- Elämä on täynnä vastakohtia!
Lähellä Notre-Damea ja La Chapellea on La Morgue, jossa lasiseinän
takana saapi nähdä ne, jotka ovat tuntemattomina ruumiina löydetyt,
jotta omaiset voisivat tuntea ne ja periä omaisensa itsellensä. Kauhea
oli minulle noitten silloin seitsemän ruumiin näkö eri asennoissaan,
kuoleman kalpeina, kangistuneina!

Mielelläni kiiruhdin täältä ulos Versaillesin komeaan puistoon,
jossa sain nähdä yhden ainoan lammen ympäri yhtaikaa 40 (!) eri
suihkulähdettä kohoavan korkealle taivasta kohti, ja sen avaraan
linnaan, Ludvikki XIV:n upeaan asuntoon, jossa on Horace Verneten ja
muitten joskus 50 askeleen pituisia tauluja, Ranskan suuruuden ja
mahtavuuden kuvauksia, ja perässä tuo ylen komea peilisali (toinen
pitkä seinä on pelkkiä peilejä), jossa Saksan keisarikunta 
perustettiin.

Pariisin kirjallisista harrastuksista en tässä voi puhua. Olkoon vaan
mainittu, että sen kansalliskirjasto entisessä Mazarinin palatsissa
on loppumaton tiedonaarteisto, jossa myöskin saa nähdä Voltairen,
Rousseaun, Molièren y.m. käsikirjoituksia ja vanhoja kirja-tuotteita
(ensimäisiä raamattuja v. 1460 j.s.k.), komeita kameoita (kuuluisa
"Auguston apoteoosi") y.m.

Vielä pari sanaa Pariisin patsaista. Niitä on lukemattomia. Mainitsen
vaan kaksi. Lähellä paikkaa, missä ennen seisoi hirsipuu Buttes
Chaumontin edustalle on "la ligue française de l'Enseignement"
"perustajallensa" Jean Macélle pystyttänyt muistopatsaan, joka puhuu
kaunista, korutonta kieltä: Macén yläpuolella seisoo nainen pitäen
kirjaa kädessä ja alapuolella rientävät poika ja tyttö eteenpäin
seppelöidyn naisen siunaamina! Ja uuden Louvren pihalle on Ranskan
kansa pystyttänyt suurelle kansalaisellensa Gambettalle patsaan, josta
voisi tehdä muistutuksiakin, mutta joka kuitenkin katsojassa herättää
eloon yleviä tunteita ja ajatuksia. Sen eri laidoilla on otteita tuon
kuuluisan kansanherättäjän innostavista puheista. "Nouskaa, kansalaiset
käsittämään vaaran suuruutta, riippuu teistä näyttää maailmalle, mitä
kansa voi, joka ei tahdo kuolla." Ja toisella sivulla on yleisen
äänioikeuden hyväksi toteennäyttö, miten se vahvistaa "yhteisen
solidaariteettitunteen", ja kolmannella on ennustus sosiaalisesta
uudistuksesta. Mietteisiin vaipuneena läksin Gambettan patsaalta.

Ennen lähtöäni kävin vielä katsomassa sen linnan raunioita --
Pariisin vanhin muistomerkki -- jossa Julianus "Uskonheitturi" v. 360
huudettiin suuren roomalaisvallan keisariksi. Muratit kiertelevät
sen muureilla luoden raunioista kauniin muinaisjäännöksen. Olisin
mielelläni katsellut kreivi Chambruninkin suuremmoista laitosta
sosiaalisten tieteitten edistämiseksi, johon hän uhrasi suuria summia,
ja persoonallisestikin tutustunut sen virkamiehistöön, mutta huono
oli onneni -- päivää ennen tuloani oli se suljettu pariksi viikoksi.
Paremmin onnistui käyntini Bourse de travail'en suuressa rakennuksessa,
300 ammattiyhdistyksen yhteishuoneistossa. Ystävällisesti opastettiin
minua kaikkialla. Sain nähdä "suuren salin", johon mahtuu 1,800
ihmistä, mutta 4,000, jos sivuhuoneiden ovet myöskin avataan,
toisen "työlakkosalin", jossa työnseisahduksista neuvotellaan. Se
on alakerrassa ja hyvin suuri sekin. Paljon huoneita on opetusta,
kirjastoa y.m. varten. Kun eräässä Pariisin läheisessä etukaupungissa
olin pari tuntia keskustellut työväenpyrintöjä lämpimästi suosivan
professorin kanssa, olin valmis Parisista lähtemään. Olin siellä
nähnyt tavattoman paljon ja yhtä ja toista kokenut, mutta olinhan minä
ollutkin jaloilla yhtä mittaa klo 9:stä aamulla klo 8:aan illalla,
monasti vielä myöhempäänkin. Mitä olin nähnyt ja kokenut, se jää
suureksi aarteistoksi koko elämälleni.


VII.

Pariisista kävi tieni "Pikkupariisiin", Belgian pääkaupunkiin,
Bruxellesiin eli Brysseliin. Se on muhkea kaupunki, komeat
ovat rakennukset ja kauniit puistot. Kun esim. pohjoiselta
rautatienase-malta (jonka läheisyydessä asuin) kulkee kaupungin
valtasuonta boulevard du Nordia ja Anspachia myöten näkee selvästi,
että on kauniissa, upeassa kaupungissa. Tuossa ensiksi suuremmoinen
postirakennus ja sitte ylen koristettu, mutta kauniiseen
antiikkityyliin rakennettu pörssi. Käänny sieltä vasemmalle ja
sinä tulet torille, jonka kanssa kauneudessa ainoastaan Markustori
Venetsiassa voi kilpailla. Vasemmalla puolella tuo ihmeen suloinen
"gootilaistalo" Broodhuis, eli kuninkaan talo, tosiaan kuninkaallisessa
komeudessa, jossa kreivit Egmont ja Hoorn viettivät viimeisen
yönsä, ennenkuin he edessä olevalla torilla Alba tirannin käskystä
mestattiin. Ja vastapäätä seisoo komea "pyhä arkku", sekin samaa
kaunista gotiikkia, jonka keskeltä kohoaa torni niinkuin taivasta
kohti liitelevä unelma. Sitte ylt'ympäri nuo muinoin niin mahtavien
ammattikuntain entiset osaksi kullatut rakennukset. Kauan seisoin
tuolla paikalla ja ihailin. Se muistutti minua myöskin niin monesta
historiallisesta tapahtumasta, vahvistuvan porvariston taistelusta
aatelia ja yksinvaltiutta vastaan, mutta myöskin pappisvallan ja
tiranniuden sorrosta.

Kuljin vähän eteenpäin, tulin suuremmoisen Gudule kirkon edustalle,
joka hiukan muistuttaa Notre-Damea, mutta jonka sisäpuoli ainakin
minuun teki juhlallisemman vaikutuksen. Toisen gootilaiskirkon St.
Sablonin edessä, erityisessä istutuksessa kulkevat nuo molemmat
uljaat kreivit Egmont ja Hoorn mestauslavalle; kumpikin astuu katse
rohkeasti ylöspäin käännettynä, niinkuin tahtoisivat he sanoa: "kuolo
kaikille tiranneille! Historia on maailman lahjomaton tuomari". Belgian
pieni kansa on tällä kauniilla muistomerkillä kunnioittanut niiden
kahden suurmiehen muistoa, jotka eivät tahtoneet edistää vääryyttä ja
väkivaltaa, vaan pelkäämättä puolustivat kansansa oikeuksia Espanjan
suurvaltaisia anastuksia vastaan. He olivat oikeassa. Belgian kansa on
eteenpäin menevä kansa, mutta tuo suurvalta Espanja on lahoamaisillaan
kangistuneisiin muotoihinsa.

Place royalella seisoo kolmaskin aatteen sankari, hänkin kohottaen
katseensa ylöspäin taivasta kohti, jonka edestä hän niin uljaasti
taisteli, liehuva lippu oikeassa kädessään -- Gottfrid Bouillon,
yksi Belgian suurimmista sankareista, innostuksen, uhrauvaisuuden ja
nöyryyden mies kaikessa suuruudessaan, ajateltakoon ristiretkistä mitä
tahansa. Mutta kummallista kyllä on brysseliläisten suosituin patsas
eräs pieni poika, ihmeen suloinen muuten; joka eräässä katukulmassa
seisoo ja laskee kursailematta -- puhdasta vettä. Brysseliläiset
eivät rakasta -- yhtä vähän kuin italialaisetkaan -- ulkokultaisuutta
ja joutavaa kainoutta ja sen takia tuo pieni vikare seisoo siinä
suloisessa alastomuudessaan. Ja minkä tähden? Manneken-Pisistä
kertoo todenmukainen taru seuraavaa. Pojan isä oli brabantilainen
herttua Godofroid II, joka kuoli v. 1142, vuotta myöhemmin kuin
poika oli syntynyt. Kun neljän miehen holhoushallitus sai käydä
ankaraa sotaa vallananastajia vastaan, ottivat he pojan mukaan
taisteluun ja ripustivat hänen kätkyensä puuhun siten elähyttääksensä
sotilaita taistelemaan urhoollisesti hallitsijansa edestä. Voitto
saavutettiinkin, mutta keskellä taistelua huusi eräs flaamilaisista
vartijoista: "het manneken piss" (pikku mies heittää vettänsä). Tämän
merkillisen tapauksen muistoksi pystytettiin patsas, jolla on oma
hoitajansa ja oma kassansa sekä omat pukunsa. Se on ruhtinailtakin
saanut monta kunnianosotustä (!) -- ei vaan teeskenteleviltä
englantilaisilta misseiltä jotka paljon ostavat Sen pieniä kuvia
suojeleviksi amuleteiksi.

Vähän matkan päässä pienestä poikaressusta on "taidepalatsi" jossa
etenkin veti huomioni puoleensa öljymaalauksen keksijän Hubert
van Eyckin elävästi esitetyt Adam ja Eeva Sekä Meunierin kuuluisa
"putlaaja", sangen realistisesti kuvattu työmies. Mutta merkillisempi
oli toinen taidekokoelma, jossa vaan on yhden ainoan miehen, Wiertzin
taideluomia. Ja kyllä Wiertz -- sanottakoon hänestä muuten mitä tahansa
-- onkin Rubensin arvokas jälkeläinen. Suuremmoisesti vaikuttavia
ovat hänen taulunsa Homeeron jä Kristuksen aiheryhmistä -- esim.
Golgatan majakka, jossa Kristuksesta lähtevät säteet heittävät
valonsa hänen oppinsa kautta lohdutusta saaviin orjiin, jotka piiskan
iskuista pystyttävät saatanan kammoksumaa ristiä. Suuremmoisuutta
on tosiaan tässä taulussa. Wiertz vihaa leppymättömästi sotaa ja
sen tuhoja -- sattuvasti on hän sen kuvannut monessa taulussa esim.
"viimeinen kanuuna" monasti ivallisestikin, kuten taulussa: "19:sta
vuosisadan sivistys", jossa raaka sotamies ampuu vaimoa ja hänen
sylilastaan; samoin taulussa: "nykyajan asiat tulevaisuuden ihmisten
edessä", jossa edistyneemmän tulevaisuuden, rauhan ja vapauden
ihmiset katselevat kummastuksella kaikenmoista pikkutavaraa, kuten
kanuunoja, sotalippuja, valtikoita y.m. Mutta W. maalasi muutakin,
joskus vähän eriskummallistakin. Katso esim. tuota "kaunista Rosiinaa",
täytelästä, rehevää, nuorta kaunotarta, jonka katse on tähdätty omaa
luurankoansa kohti; eikö se, niinkuin useimmat Wiertzin taulut pane
meitä ajattelemaan? Ja nuo elävän elävästi (muut sanovat konstikkaasti)
maalatut "ruusun nuppu", "portinvahti", "salaisuus" ja "koira";
jokaisen edessä näin kopioivan taiteilijan. Vihdoin "orvot", jotka
vielä kerran suonenvedontapaisesti tarttuvat äidin yksinkertaiseen
kirstuun, kun se kannetaan köyhäin hautausmaalle. Olkoon kylläksi.
Wiertz jätti jälkeensä pysyväisen muiston mieleeni.

Vastapäätä Wiertzin museota luonnontieteellisessä kokoelmassakin on
suuruuksia -- luonnonluomia. Melkein kauhulla katselee noita ainakin
satatuhansia vuosia sitte eläneitä jättiläissisilisköja ja muita
eläimiä (iguanodon, ichtyosaurus-, kainosaurus, bos primigenius,
elephas antiqvus, irlant. hirvi, mammuth y.m.); niiden luurangot, kuten
suunnattoman suuret puut ovat Belgian rikkaista kivihiilikaivoksista
löydetyt ja muutamat ylettyvät suuren salin kattoon asti. -- Kuljin
sievän Leopold-puiston läpi, astuin raitiotievaunuihin ja saavuin
pitkin kaunista Louise-katua myöten Brysselin upeimpaan puistoon,
"Cambre metsään", jossa varsinkin, kuten Pariisin Boulogner-metsässä
ylimystön ylelliset ajopelit kiertelevät sinne tänne.

Sivuutin täältä Alban entisen pelätyn vankilan, porte de Hal'in --
nykyään asemuseona -- ja jouduin kohta aivan toiseen maailmaan.
Hal'in edessä kysyin eräältä konduktööriltä, missä työkansan "Maison
du peuple" on, koska se (tietysti!) ei ollut kummassakaan minun
matkakäsikirjassani. Hieman kopeasti vastasi hän (muuten ovat nämä
herrat jotenkin kohteliaita): "tuota katua myöten". Se on "korkea
katu". Rupesin astumaan. Kaikkialla vaan työkansaa ja sen moninaista
ulkoelämää kadulla. Kauppapuoditkin olivat ilmeisesti työkansaa varten.
Olin sangen mielissäni. Tuosta kadusta sanoi matkakirjani, että
sitä ei kulje vaaratta. Mutta ei kukaan tehnyt koetustakaan pahaan
suuntaan. Pitkä se oli. Vihdoin olin saapunut erään talon eteen,
jota sanottiin "Kansantaloksi". Hämmästyneenä seisoin sen edessä ja
katselin. Olihan se todellinen palatsi kivestä ja raudasta. Väri oli
miellyttävän ruskea, etupuoli hieman kaareva sisäänpäin, melkein
vaan ikkunoita ja balkongeja, ylinnä "Maison du peuple, societé
cooperative ouvrière", yläbalustraadia myöten: "tiede, yhteistoiminta,
työ" ja alempana nimet: "Jean Volders, Karl Marx, Proudhon, Caesar
de Paepe, Lassalle, Benoit Malon, Multatuli, Fourrier, van Beveren,
Rob. Owen, Brismée", kaikki sosialismin ja työväenaatteen suurmiehiä.
Astuin sisään. Menin ensimmäisen pöydän luo ravintolassa, jossa istui
joukko työmiehiä. Pyysin saada katsella rakennusta sisältä. Istujat
katselivat minua hieman epäluuloisesti. Annoin korttini. Yksi oli
lukenut kirjoitukseni eräässä ranskalaisessa aikakauslehdessä ja
nyt olimme selvillä. Kohtasin vaan herttaisuutta. Tein tuttavuutta
useampien työväenjohtajain, puolueen sihteerin ja le Peuple päälehden
toimittajan kanssa ja niiden seurassa menin kaikkea katsomaan.
Hollantilaiset aateveljet aikoivat tulla tervehtimään, sen takia oli
lasten kanssa laulu- ja voimisteluharjoituksia, joita oli sangen hauska
nähdä. Menimme suureen saliin, jossa on 1,400 ylenevää istuinsijaa,
mutta johon mahtuu 2,400 ihmistä kaikkiansa; ja sieltä kirjastoon,
teatteriin ja muihin huoneisiin, sitte kattoterassille, josta oli
suuri näköala: muun muassa näkyi Euroopan suurin maallikkorakennus,
komea oikeuspalatsi, joka on maksanut 50 milj. Smk. Ivallisesti
sanovat sitä "epäoikeuspalatsiksi" (palais d'injustice), sillä
tarkoittaen, että kansan ensimmäinen oikeus on yleinen äänioikeus ja
sitä ei kansa vielä Belgiassa ole saavuttanut. Vihdoin vietiin minut
suureen kauppapuotiin -- tuntui melkein kuin olisin käynyt Louvren
suuremmoisissa "makasiineissa". Kaikkialla sähkövalo. Tosiaaan se oli
kerrassaan suuremmoistä! -- Milloinka muitten maitten työkansa pääsee
näin pitkälle! Täynnä ihailua ja kunnioitusta menin ravintolaan, jossa
söin sangen hyvää sveitserjuustoa, leipää, voita ja maitoa, -- kaikki
valmistettu omissa tehtaissa. Oli jo myöhä ilta. Pari hyvää aatetoveria
tuli minua saattamaan pimeässä ja sokkeloisessa kaupunginosansa
raitiotievaunuihin, joilla pääsin hotelliin.

Brysselistä läksin seuraavana aamuna Kölniin. Piti jo kiiruhtaa.
Kölnissä olin katsomassa kuuluisaa tuomiokirkkoa -- kaunis, ihmeen
kaunis se on ja mahtava, mutta hiukan liian jykeviltä nuo molemmat
tornit tuntuivat ja laivojen risteikko on aivan pimeä ja autio.
Kuljeskelin, ympäri tuossa kauniissa kaupungissa raatihuonetta,
istutettuja "ring"-katuja ja sievää Volksgartenia katsomassa. Soutelin
tämän järvellä ja ajattelin -- Suomea. Ehtoopuolella tein huvimatkan
tuolla mahtavalla Reinvirralla ja palasin kuutamossa takasin. Lyhdyt
heijastuivat niin maagillisesti virtaan, sen pinnalle loi kuu pitkän
kimmeltelevän hopeanheleän viivan -- odotin, että satujen Loreley
nousisi laineista: olin haaveilu-maailmassa!

Hampurissa en ehtinyt muuanne kuin eläintarhaan ja satamaan.
Eläintarha, jossa olin kolme tuntia, lienee suurin maailmassa:
olihan siellä melkein kaikki merkillisimmät eläimet. Maalarit ja
kuvanveistäjät istuivat eläinten "jaloa" kuningasta kuvaamassa, pieni
viime toukokuulla syntynyt tiikerin poika leikitteli viattomasti komean
äitinsä vieressä, pahasisuiset babianit kurittivat toisiansa, ihmisen
sukulainen simpanssi istui siellä juhlallisesti ja poimi pikkueläimiä
turkistansa. Sieltä ulos Elbelle, viime hetkellä katsomaan mahtavaa
satamaa! Tuossa hedelmäsatama, tuossa vuoriöljysatama, tuossa laivojen
korjauspaikka, tuossa kello, jonka osottajat näyttävät vedenkorkeutta,
tuossa nostokone, joka nostaa 3,000 sentneriä, tuossa viisimastoinen
purjelaiva, johon mahtuu 7,000 tonnin lasti, niin mitä kaikkea siinä
sai nähdäkään, kun laivalla kuljin ympäri ja ystävällinen kapteeni
selitti. Samana päivänä tulin Lyypekkiin. Kumppalini oli jo saapunut
Sveitsistä ja yhdessä läksimme Itämeren aaltoja kyntämään. Kahden
vuorokauden perästä olimme -- Suomessa.

Tuo matka puolen Euroopan läpi ei milloinkaan haihdu mielestäni.
Sieluelämäni on siitä melkoisesti rikastunut ja näköpiiri suuresti
laajentunut. Ja kun koetan juohduttaa mieleeni takasin, mitä olen
nähnyt, kuullut ja kokenut, silloin täytyy minun ehdottomasti huudahtaa
kuten suuri ruotsalainen runoilija Malmström kauniissa Angelika
laulussa: "muistojen suloinen paino painaa minut maahan". Mutta samat
muistot ovat myöskin kohottaneet minua taivasta kohti, ihanteitten
ylevään maailmaan.



Aix-Les-Bains -- Mont-Blanc.


I.

                                    Finhaut Sveitsissä 31.7.04.

Kun minä viime kesänä haaksella halkasin Lago Maggiore'n ihanan
siintävää selkää, kuulin äkkiä kahden matkustavan puhuvan rakasta
kotikieltäni, suomea. Tuttavuus tehtiin heti ja juteltiin
kaikenmoisista asioista. Toinen uusista tuttavistani kertoi muun
muassa, että hän oli käynyt Aix-les-Bains'issa Ranskassa (Savojen'issa)
ja siellä tykkänään päässyt luuvalostaan. Sepä mainiota, arvelin minä;
ehkä minäkin koetan ensi kesäpä. Jä kun kesä tuli!, otin reppuni; ostin
kiertopiletin jä lähdin matkalle.

Itämeri oli vanha tuttu ja kuten yleensä ennenkin, nytkin suopea.
Matka kävi hyvin Travemündeen saakka, mutta tuskin olimme ehtineet
Traven suulle, niin yllätti meidät sumu ja vaikka olimme tunnin matkan
päässä Lybeckistä saimme siellä koreasti maata 2 tuntia, vieläpä
ehdimme sitä ennen särkeä paalunkin joen suussa. Mutta quoi faire?
sanoo ranskalainen. Ehdimme siksi aikaiseen kaupunkiin, että pääsin
ensimmäiseen Hannoveriin vievään junaan.

Tämä Welfien vanha pääkaupunki ei tarjoa juuri mitään erityistä
viehätystä, vaikka se on suhteellisesti komeakin rakennuksiensa
puolesta. Hauskinta muukalaiselle on ehkä käynti Leibnitz'in
entisessä talossa, jossa vielä tuon suuren monaadifilosoofin ja
matemaatikon huone on säilynyt, vanha mukava nojatuoli, yksinkertainen
kirjoituspöytä maapalloineen; myöhemmin on pöydälle pantu hänen v.
1903 esille kaivetun matalaotsaisen ja vinoisen pääkallon jäljennös.
Kuten tunnettu on sen nojalla arveltu, että L. olisi ollut vendiläistä
(slavilaista) syntyperää y.m.; ainakin se todistaa, että voi olla
ihmiskunnan suurimpia älyniekkoja, vaikka kallo on epäsäännöllinen,
-- tämä ulkonainen vika on yhtä vähäarvoinen kuin aivojen paino.
Samassa talossa on museo, jossa muun muassa näin yhden samanlaisen
rahan, kuin Juudas Iskariot sai Kristuksen pettämisestä. Pistäydyin
sitte Herrenhausen'in kauniiseen puistoon -- siellä on 30 metriä
korkea palmu, korkein, minkä vielä olen nähnyt --ja mausoleumiin,
joka on melkein täydellinen jäljennös Charlottenburgin mausoleumista
-- lepäävien marmorikuvat onkin sama mies, kuuluisa Rauch tehnyt --
vaikka jälkimäinen sinisen kattovalaistuksen kautta tekee paljon
mahtavamman vaikutuksen. Illalla kävin vielä kerran kaupungilla ja,
ajattelin, että täällä oleskelee paljon suomalaisiakin teknologisessa
ja eläintieteellisessä laitoksissa -- kas silloin kuulin äkkiä suomea:
puhuvat olivat maamiehiäni. Mikä ilo, ainakin minulle, joka kuljin
maailmaa aivan yksin. Olin jotenkin väsyksissä, mutta kun maamieheni
ilmoittivat, että siellä oli eräs oppilaanikin, joka matkoiltansa äsken
oli muistanut minua lähettämällä kirjekortin Suomeen, päätin heidän
seurassansa mennä tätä ystävällistä oppilasta Turun suom. lyseosta
tervehtimään. Kauan juttelimme siinä yhteisistä muistoista: sitte
saattoivat nuo kolme suomalaista minut Ernst-August Platzin varrelle
tilapäiseen asuntooni.

Ja sitte jo seuraavana aamuna Kasseliin. Se on yksinkertaisempi
kaupunki kuin Hannover, mutta tätä etevämpi monessa Suhteessa.
Menin asumaan "Evangelisches Vereinshaus'iin". Näitä on useammissa
Saksan ja Sveitsin kaupungeissa -- luettelon niistä saapi jokaisessa
semmoisessa "Hospizissä" -- ja niillä on se suuri etu muihin
hotelleihin verraten, että ne ovat samalla sangen hyvät (Baselissa
ja Genevessä keskinkertaiset) ja halvat (hyvä huone 1-2 Smk) ja sen
lisäksi lasketaan juomarahojen asemasta 5 tai 10 % koko laskusta, joten
pääsee noista kiusallisista lisämenoista, jotka tietysti siveellisesti
turmelevat palvelusväenkin. Kassel oli minulle rakas tuttava
taidehistoriasta. Läksin sen takia ensin katsomaan sen taidekokoelmaa,
joka on erittäin rikas Rembrandtin ja Halsin tauluista (varsinkin
huomioon otettavat ovat edellisen Saskia ja Jakobin siunaus).
Nuo komeat, Echtermeyer'in tekemät naiskuvat marmorista, jotka
edustavat pääasiallisimmat taidemaat, tekevät seisoen molemmin puolin
porraskäytävää juhlallisen ja tositaiteellisen vaikutuksen kävijään.
Mutta vielä suuremman taidenautinnon tarjosi minulle das Kunsthaus,
jossa Kasselin taideyhdistys vuosittain panee huomattavia taideteoksia
näytteille. Nykyään oli siellä melkein yksinomaan belgialaisen
maalarin Luyten'in (lue: Löyten) suunnattoman suuria tauluja (kappale
à 10,000-12,000 Smk). Mutta ne olivat samalla kerrassaan mainioita
-- melkein kaikki sosialistista sisältöä. Meneppäs ja maalaa paremmin
työlakkoa kuin Luyten'in suuremmoisessa esityksessä. Maassa makaa mies
kuolleena (nälästä), toinen kiipee hänen vieressään pöydälle punasen
lipun luo pitämään puhetta tuolle suurelle joukolle, joka raivostuneena
huutaa täyttä kurkkua: "leipää, leipää" (päättäen lipusta, johon
nämä sanat ovat piirretyt), naiset ja miehet yhtä hurjistuneina, ja
molemmissa syrjäosissa -- taulu on nimittäin siipialttarien malliin
kolmessa osassa -- on alku ja loppu tähän tapaukseen: vasemmalla
puolella kulkee köyhä vaimo pimeässä ja sateessa kahden värisevän
lapsen kanssa kadulla valaistujen ikkunoitten ohi ja oikealla puolen
seisoo sotamies painettiinsa nojautuen, kansan lapsi hänkin, kuolleiksi
ammuttujen miesten ja naisten edessä, jotka työlakossa ovat heittäneet
henkensä sotamiesten laukauksista -- sotilas on vaipunut syviin
mietteisiin ja syviin mietteisiin vaipuu joka ajatteleva katsojakin
tämän erinomaisen taulun edessä. Kaikki on niin elävästi, niin
luonnollisesti esitetty, kauhistuttavan luonnollisesti välistä: tuo
ammuttu nainen tuossa lasisine silmineen on kuin muutettu Pariisin la
Morgue'sta Luytenin taululle. Ja. samaan suuntaan käyvät nuo muutkin
taulut: "Yksin jätetty" yksinäinen nainen, joka kantaa painavaa
risukimppua selässä ja pientä lasta sylissä, "Tiilenkantajat",
"Polttonurmien kokoojat" tahi "Simpukkoja keräävät naiset", jotka
ruskottuneina paljain jaloin tahi miesten saappaissa astuskelevat meren
rannalla -- kaikki kuvaavat ne työväen raskasta taistelua elämänsä
edestä. "Eivät rikkaat mielellään tahdo näitä tauluja katsella"
sanoi minulle vartija. Ei voi olla mainitsematta vielä kahta taulua:
"Myrsky", kolmiosastoinen sekin: toisessa sivuosassa riehuu myrsky,
jota vaimo tyttärineen katselee; keskiosassa istuu hän kätkyen vieressä
huolestuneena vilkasten kohta isättömään pienokaiseensa; epäilemättä on
meri toisessa sivukappaleessa niellyt isän ikuiseen lepoon; Toisessa
taulussa, "Leski", makaa tämä itse maassa kasvoillansa, vanhin tytär
istuu jäykkänä pöydän vieressä, pieni paitaressu sylissä; keskikokoiset
lapset kumartuvat kuolleen isän vuoteella -- köyhyys vallitsee talossa
ja yksinäinen kynttilä palaa ristiinnaulitun Kristuksen edessä. Sydän
täynnä lähdin tästä kauniista näyttelystä ja selvittelin tunteitani
Kasselin suuressa 200-vuotisessa puistossa. Sitte pistäydyin siellä
marmoriseen kylpylaitokseen, jonka avarassa bassinissa Jerome Napoleon
kuuluu kylpeneen pelkässä viinissä ja seuraavana päivänä kävin
katsomassa Wilhelmshöhen linnaa ja puistoa, jossa viimeinen Napoleon,
"le petit Napoleon", saksalaisten vankina vietti ilottomia päiviänsä --
niin maailman suuruus häviää!

Kasselista tulin Frankfurt am Mainiin päivää ennen kuin Gordon-Bennetin
suurten automobiilikilpa-ajojen piti tapahtua läheisestä Homburgista.
Tämä tietysti maailman historiassa merkillinen tapaus oli lähellä
panna minut kadulle asumaan yöksi, kun kaikki hotellit olivat täynnä.
Olihan se suuri kansainvälinen kilpailu ja itse Saksan keisari,
automobiilien suosija, oli läsnä! Minunkin piti luonnollisesti varhain
seuraavana päivänä lähteä Homburgiin, jos tahdoin käydä sivistyneestä
ihmisestä; vaikka en vielä ehtinyt heittää silmäystäkään itse
Frankfurtiin. Suunnattomia hintoja maksettiin paikoista. Mutta minä
pysyin rauhallisena enkä maksanut mitään. Kun ajot olivat alkaneet
ja ensimmäinen kiihko asettunut, rupesin radan varrelle seisomaan
Saalburgin vanhan roomalaiskastellin viereen ja kas tuossa -- kiiti jo
ensimmäinen automobiili huimaavaa vauhtia ohitse. Se oli saksalainen ja
englantilainen seurasi sitte, kolmantena itävaltalainen. Kauemmin en
viitsinyt seistä tuossa väentungoksessa, jossa miehet ja naiset, kauhea
kiihko kasvoissa, odottivat kello kädessä. Arvelin vähän kuin Plato
Ananiceris'esta, että voisi ehkä ihmisellä olla parempaakin tekemistä
tässä maailmassa. Mutta chacun à son goût. Läksin tietysti suuresti
rikastuneena henkisen puoleni suhteen takasin Frankfurtiin.

Frankfurtissa on oikeastaan kaksi kaupunkia: uusi kaupunki ja
vanha kaupunki ynnä juutalaiskortteli kaakkoisessa. Toisessa on
Rotschildin, toisessa Göthen lapsuudenkoti. Sangen eriskummallista
on kulkea tuossa ahtaassa vanhassa kaupunginosassa eriskummallisine
ulkonevine yläkerroksineen, jossa enimmäkseen juutalaisia vieläkin
asuu; sieltä tulee kohta historiallisille paikoille, "Römer"
raatihuoneelle, entiseen keisarisaliin ja sen viereiseen huoneeseen,
jossa vaaliruhtinaat aina valitsivat Saksan keisarin, Saalhofiin,
siihen paikkaan, missä arvattavasti Kaarle suuren keisarinlinna ennen
muinoin sijaitsi, tuomiokirkkoon, jossa keisarit kruunattiin ja
Saksan uudessa historiassa merkilliseen Paul-kirkkoon, jossa tunnettu
Frankfurterparlamentti istui. Pistäydyin täältä katsomaan Bethmannin
museossa Danneckerin ihmeen kaunista antikiseen malliin luotua Ariadnea
pantterin selässä, joka jo ennen kuvana oli ollut minun lempiteoksiani
-- nyt se näyttäytyi koko ihanuudessaan, varsinkin kun vartija monta
kertaa käänsi sen ympäri. Illalla olin komeassa Palmengartenissa, jossa
suuressa ruusutarhassa kuuntelin soiton säveliä.

Mutta pitihän minun kiiruhtaa matkan päämäärään. Läksin Mainzin
kautta Strassburgiin -- matkalla olin katsomassa saksalaisten
chauvinismin muistomerkkiä, "die Wacht am Rhein", joka tuskin tekee
minkäänlaista vaikutusta -- kävin Strassburgin komeassa Ministerissä
(sen sinikeltainen rosetti-ikkuna on varsinkin kaunis) ja saavuin
sieltä Baseliin. Basel on monessa suhteessa merkillinen kaupunki.
Kadut ovat keskiaikaiset, mutkaiset suureksi osaksi, niin että
muukalaisella on vaikea löytää; rakennukset ovat niin ikään osaksi
sangen vanhanaikuisia: niin ränstynyttä yliopistorakennusta en ole
nähnyt missään muualla kuin Pragissa. Mutta Baselissa on myöskin
komeita rakennuksia: tuomiokirkko (erittäin sisältä), raatihuone, uusi
(rokokotyyliin rakennettu) yliopistokirjasto (sangen käytännöllisine
kirjahyllyineen) y.m. Rikkaus ja köyhyys asuvat vieretysten tässä
kaupungissa, jossa kuten Genevessä löytyy noin 200 miljonääriä. Mutta
hauskin ja merkillisin laitos Baselissa on kuitenkin sen taidemuseo,
joka kätkee Böcklinin ja Holbeinin paraimpia tauluja. Miten mahtavan
vaikutuksen tekikään minuun esim. edellisen kuuluisa "Uhrilehto",
jossa vaaleissa puvuissa jono naisia pimeähkön metsän läpi lähestyy
palavaa uhritulta alttarilla! Miten ihana kontrasti tuohon tummaan
metsään valonheijastus taustalla... Tahi, "Odysseys ja Kalypso", jossa
O. seisoo pimeään vaippaan verhottuna kalliolla ja kaipuulla katselee
isänmaatansa kohti; Kalypso taas vaaleassa, ruumista tuskin peittävässä
puvussa ikäänkuin pyytää häntä jäämään. Samoin tuo ihmeellinen "Elämä
on unelma", jossa elämä alkaa lapsen leikillä, mutta loppuu tutisevan
ukon rauenneeseen katseeseen taulun yläpuolella! Kaksi kaunista ja
liikuttavaa patsasta omistaa Basel myöskin: Jakopin muistomerkki ja
Strassburgin patsas: edellinen pystytetty todistukseksi sveitsiläisten
urhollisuudesta maatansa puolustaessa vihollisia vastaan ("Jumalalle
sielumme ja vihollisille ruumiimme"); toinen on yksityisen ranskalaisen
paroonin asettama kiitokseksi siitä avustuksesta, jonka Basel antoi
Strassburgin avuttomille vaimoille ja lapsille viimeisessä suuressa
ranskalais-saksalaisessa sodassa. -- Huvikseni kuljin vielä Rheinvirran
yli lauttaveneessä, joka viistoon oli kiinnitetty kahteen virran
yli pingoitettua nuoraa myöten kulkevaan pyörään siten, että vene
kulki aivan itsestään. Hauska oli myös pistäytyä Schützenhaus'issä,
jossa nuo Sveitsissä niin suositut kilpa-ammunnat toimeenpannaan.
Brienne'n, Neuchatel'in ja Lausänne'n kautta saavuin Geneveen. Matkalla
Lausanne'sta Geneveen pysähtyy laiva myöskin Rollen pienen kaupungin
laiturille. Tämä pikkukaupunki on tavallansa meillekin suomalaisille
sangen merkillinen, koska siellä syntyi tunnettu sveitsiläinen
valtiomies Laharpe, joka oli Aleksanteri I:sen kasvattaja liberaliseen
suuntaan. Epäilemättä oli siis tämä mies välillisesti vaikuttanut
1809 vuoden valtiomuotoomme. Hänen patsaansa seison pienellä ihanalla
saarella Geneve-järvessä vastapäätä kaupunkia.

Genèven kaupunki oli minulle ennestään tuttu enkä sen takia siellä
viipynyt. Sieltä pääsee Aix-les-Bains'iin noin puolessatoista tunnissa,
jos kulkee läntistä tietä Culoz'in kautta pitkin Rhonejokea, mutta
kun jo ennen olin siitä kulkenut, läksin itäistä tietä myöten, joka
halkaisee Haute-Savoie'n korkeita seutuja, tarjoten mitä kauniimpia
näköaloja. Juhannusillan edellisenä päivänä olin matkani ensimmäisellä
määräpaikalla -- Aix-les-Bains'in kuuluisassa kylpykaupungissa.


II.

Aix-les-Bains (lue: Aäkslebäng) on pieni kaupunki Etelä-Ranskassa,
jossa asuu 8,800 Ihmistä, mutta kesällä käsittää se 40,000 vierasta.
Elämä talvella kuuluu olevan kauhean ikävää, mutta kylpykautena
(huhti-marraskuu) on se sangen vilkasta. Silloin tulvaa sinne maailman
kaikista ääristä vieraita joko kylpemään tai huvittelemaan, hotellit,
talvella suljetut, avataan jälleen samoin kuin kylpylaitoskin ja koko
joukko kauppiaita siirtää kauppansa Nizzasta tänne kesäkaudeksi.
Kylpylaitos, jossa etenkin luuvaloa parannetaan, on Ranskan valtion
oma. Pääasiallisin parannuskeino on ryöppykylpy (dussi) massaasin
kanssa yhdessä: kaksi miestä masseeraa potilasta samalla kuin lämmin
rikkivesi luonnollisesta lähteestä kahden putken kautta valuu hänen
ruumiinsa yli. Tämä parannuskeino, joka tuotiin Aix'iin Egyptistä
Napoleonin retken kautta noin 100 vuotta sitte, tuntuu sangen
hyvältä, varsinkin kun vesi siinä löytyvien eläimellisten ainesten
kautta (baregine) on sangen liukasta. Tämän keinon ohessa löytyy
muitakin etenkin n.s. Bertollet'in kylvyt, jotka osaksi vastaavat
meidän höyrykaappeja, joko koko ruumista tahi jotakin sen osaa
varten ja sitä paitse on erityinen laitos (Marlioz'issa) olemassa
niitä varten, jotka potevat nenä-, kaula- tai kurkkutauteja. N.s.
Massonatvettä käytetään sisällisesti. Voimistelua (Institut Zander)
ja Nauheimkylpyjä annetaan myös erityisessä laitoksessa varsinkin
sydäntautisille ja naistautia poteville. Vihdoin voipi kylpykauden
loputtua mennä asumaan joko Corbières'en (700 metr.) tahi Mont
Revard'in (1,545 metr.) ylängöille; varsinkin viime mainitussa paikassa
on ilma erittäin puhdasta ja sinne pääsee tunnissa hammasradan avulla.
Tämä on sangen miellyttävä paikka, mutta elämä tietysti siellä on
vieläkin kalliimpi kuin Aix'issä, koska kaikki muonavarat ovat sinne
korkeuteen kuletettavat. [Aix'issa maksaa olo 7-10 Smk vuorokaudessa
(yksin kertainen mutta hyvä hotelli on Hotel national à 7-8 Smk). Kun
kylpykausi kestää vähän yli 8 viikkoa (noin 28 p.) tekee hotellilasku
noin 200 Smk, tähän tulee lisäksi lääkärin korvaus 50-60 Smk ja kylvyt
(à 2:50 ynnä 1 Smk juomarahaa) 40-50 Smk, kaikkiansa vähän yli 300,
noin 350-400 Smk. Parasta on säilyttää rahansa Credit lyonnais'en
kassaholvissa (à 5 Smk kuukaudelta), josta ne vähitellen saapi nostaa,
koska kylpylaitoksessa ei niistä vastata. Lääkäreistä suosittelen
t:ri Forestieria, joka on käynyt Suomessa.] Jos paljon huvittelee,
nousevat tietysti kulungit. Tilaisuutta tähän löytyy kyllä runsaasti,
varsinkin noissa komeissa Cercle'ssa ja Villa de Fleurs'issa, jossa
joka ilta on opera-, laulu- ja soittoesityksiä y.m. (ala-arvoistakin,
kuten kasperiteaatteri, klovneja, kesytettyjä koiria ja m.s.); kaikki
huvitukset näissä molemmissa laitoksissa maksavat yhteensä 40 Smk
(tahi yksi päivä erikseen 3 Smk). Soittotaiteilijat niissä ovat sangen
eteviä -- usein tulevat Parisin ensimmäiset kyvyt Aix'iin vierailemaan:
harvoin lauletaan esim. trubaduurin jäähyväiset Leonooralle niin
kauniisti ja liikuttavasti kuin minä kuulin sen Villa des Fleurs'issa
ja erittäin hienosti esitti orkesteri ulkona m.m. Saint-Saens'in Henry
VIII:en. Tahdon vielä tässä kertoa miten Ranskan kansallispäivää 14 p.
heinäkuuta (Bastiljen hävityksen muistopäivää) vietettiin Cercle'ssä.
Silloin oli siinä "concert patriotique" ja sisäänpääsy oli vapaa
kaikille suureen teaatteriin. Cerole kuten koko kaupunki oli lipuilla
ja köynnöksillä koristettu (illalla oli myös juhla-valaistus). Ensin
soitettiin Tschaikovvskyn juhlamarssi, sitte soittokappale les
Girondes, kaksi kansallislaulua ja kolme kansallistanssia, ja sen
perästä "jouluilta" joka ensin esitettiin Pariisin kansallisessa
soittoakademiiassa v. 1895 ja joka kuvaa erästä tapausta jouluiltana
suuressa ranskalais-saksalaisessa sodassa. Molemmat viholliset joukot
olivat toisiansa lähellä, kuullaan muutamia pyssyjen laukauksia;
silloin muistaa äkkiä eräs ranskalainen sotilas, että on jouluilta, kun
hän kuulee läheisen kirkonkellon lyövän 12 yöllä; hän rupeaa laulamaan
vanhaa joululaulua ja kas vihollisenkin puolelta kuuluu laulua, se
on niin kuin hetkeksi joku "Jumalanrauha" (trêve de Dieu) olisi
päässyt vallalle noitten sotaväenjoukkojen välillä. Mutta se oli vaan
hetkeksi, sillä kappaleen lopussa kuulee taas murha-aseitten paukuntaa!
Sanat esitti sangen etevästi eräs lausuja ja niitä säesti orkesteri
sekä mies- ja naisköörit. Itse kappale saavutti suurta mieltymystä
ja lienee joku ilmaisumuoto saksalaisten ja ranskalaisten kesken
nykyään vallitsevasta sovinnollisesta hengestä, vaikka muuten välistä
kyllä vielä huomaa jälkiä vanhasta kilpailusta. Lopuksi laulettiin
seisovalta Ranskan kansallislaulu orkesterin ja köörin säestyksellä
ja Ranskan kolmiväristä lippua liehutetaan. Juhla oli arvokas;
chauvinismia en voinut liioin huomata. -- Mutta ulkoluonnossakin voit
Aix'in läheisyydessä löytää paljon huvitusta. Hauska on esim. matka
sinisiintävällä Bourgetjärvellä, josta Lamartinekin Lac-nimisessä
runoelmassa niin kauniisti laulaa. Silloin on laivalla mentävä aina
Haute-Combe'en asti, jossa nykyisen italialaisen kuningassuvun esi-isät
lepäävät. Sievin luonnon muodostus on epäilemättä Gorges de Sierroz,
aivan lähellä kaupunkia, kapea viheriöivä sola, jota myöten pieni
joki Sierroz juoksee; kun siinä kuljet höyrylaivalla, voi tuskin
nähdä taivaan siniä, koska solan yläreunat melkein yhtyvät ja loput
peittävät reunoilla kasvavat puut ja niiden lehvät. On niinkuin kulkisi
manalassa Danten ja Vergelion veneessä. Maksaa myös vaivaa käydä Pont
de l'Abîme'lla eli manalan sillalla, joka syvänteen yli kulkees lähes
100 metrin korkeudessa; oikein kauhistuttaa siitä ajaa vaunuilla yli.
Ja ympärilläsi ja taustassa on sinulla matkallasi Savojen'in jylhät
vuoret, jotka välistä ikäänkuin kohoavat toistensa yli. Olisin myös
lähtenyt katsomaan kuuluisan Carteussi-munkkien luostaria, joka nyt
on tyhjä ja joka noitten miljoonalahjotuksien kautta on tullut niin
kuuluisaksi, mutta matka on hiukan pitkä ja kuumuus oli Aix'issa,
kuten muuallakin Ranskassa, melkein sietämätön -- tavallisesti 31-32°
varjossa. Silloin ei ole hauska tehdä pitkiä ulkomatkoja. Täytyi vaan
hakea varjoa ja virkistystä Aix'in omasta pienestä, mutta sievästä
puistosta.

Aix on rikkaitten varsinainen kylpypaikka ja paljon prameutta ja
ylellisyyttä tuovat he mukanansa. Cerolessa ja Ville des Fleurs'issa
näkee, kuten Monte Carlossakin pelipöytiä, jossa rahat kulkevat
toisesta toiseen. Ja puistossa kuljeskelee joukko erittäin hienoja
naisia tarjoten sulojansa sille, joka niistä maksaa. Vieressä istuu
usein kerjäläinen, joka noilta rikkailta pyytää almuja. Oi, tätä
maailmaa! Molemmat, niin erilaisina kuin ne esiintyvätkin, ovat yhtä
kurjia, ovat samojen syvien rivien lapsia, jotka nurinkuriset olot
ovat syösseet tähän kurjuuteen. Säälillä katselin molempia, tuota ylen
kaunista naista ja tuota kerjäläisukkoa! Ja molemmat tekivät nähtävästi
hyviä affääriä; siltä ainakin näytti. -- Työväestö Aix'issa, kuten
Etelä-Ranskassa ja Etelä-Sveitsissä yleensä on italialaisia, jotka
eivät omasta maasta saa toimeentuloansa. Sekin nurinkurista! Mutta
katsoppas niitä ja varsinkin ranskalaista työväestöä ja puhuttele
sitä, niin saat nähdä, millä itsetietoisuudella he huolimatta tuosta
ympäröivästä ylellisyydestä esiintyvät. Muistan vielä elävästi
viimekesäisestäkin Pariisimatkastani, miten eräs ranskalainen työmies
käyttäytyi ceinturejunassa, aivan niinkuin hän olisi Ollut Ranskan
tasavallan presidentti; mutta eri olot synnyttävät erilaisia ihmisiä.

Vaikka Aix'in kylpylaitos näkyy olevan aiottu kaiken maailman rikkaille
ihmisille, täytyy kuitenkin Ranskan valtion kunniaksi tunnustaa,
että se runsain määrin on myöntänyt tilaisuutta vähävaraisille ja
työväestölle ottaa osaa näihin kylpyihin, jos kohta pääasiallisesti
keväällä ja syksyllä.

Aix-nimi on lyhennys Aqvae Sextiae-sanasta -- jo roomalaisten
aikana oli se tunnettu kylpypaikka. Jäännöksiä näistä roomalaisista
kylpyrakennuksista tavataan nykyisen pension Chabert'in pihamaan alla:
mahtavia muureja, pilareita, uimabasaiini (piscina), marmorilevyjä
lattialla, höyryreikiä y.m. Ja vastapäätä nykyistä kylpylaitosta
seisoo vielä suuri kaarirakennus, jonka "Lucius Pompeius Campanus"
on pystyttänyt kuolleille perhejäsenillensä. Ja kaupungin pienessä
museossa tapaat muitakin jäännöksiä entisiltä ajoilta, vieläpä
nykyisiltäkin -- sinne on m.m. joutunut, Ranskan valtion lahjoittamana,
V. Vallgrenin "Opheliakin", jota katselee vanhana tuttuna.

Kylpykauteni loppui ja kuumuus oli sen loppupuolella aivan kauhea.
Mielihyvällä pyrin sen tähden ylemmille seuduille, Sveitsin vuoristoon.

Löytyy useampia parannuslaitoksia luuvaloa varten, kuten Vichy,
Gastein, Wildbad y.m., mutta Aix-les-Bains on kaikista ehkä kuuluisin
saavutettujen tuloksiensa kautta. Tietysti ei saa sielläkään odottaa
ihmeitä, mutta varsinkin, jos on tilaisuudessa pari, kolme kesää
perätysten käyttää noita moniaita kylpyjä ja hieromisia, katoaa
useimmiten ilkeäluontoihenkin luuvalo. Meidän suomalaisetkin lääkärimme
suosittelevat sen takia monasti potilaillensa Aix-les-Bains'ia,
varsinkin ne, jotka sen omasta kokemuksesta tuntevat. Itsekin
yhdyn puolestani tähän suositteluun, vaikka tietysti vaikutus
kokonaisuudessaan terveyteen ei ole heti tuntuva -- nykyään olen
kuitenkin melkein tykkänään luuvalosta vapaa.


III.

                                              München 20.8.04.

Ranskan kuumasta kylpykaupungista riensin pitkin Genève-järven
eteläpuolta Sveitsin korkeaan alppimaailmaan, Finhautiin 1,237 metriä
merenpinnan yli. Tämä ihana paikka sijaitsee kantoonissa Valais,
Sveitsin lounaiskulmassa; väestö on ranskankielinen. Kaikkialla
Haute-Savoie'n korkeat vuoret ympärilläni ja verrattoman Genèvejärven
siintävä pinta. Bouveret-kaupungin läheisyydessä on Ranskan ja
Sveitsin raja ja Rhonejoki laskee siinä Genèvejärveen. Suuresti
hämmästyy, kun täällä katselee sen likaista vettä ja muistaa, miten
kristalliheleää se on lähtiessään Genèvekaupungin kohdalta eteenpäin
samoamaan huikaisevalla vauhdilla Ranskan läpi. Tuo kaunis järvi on
puhdistanut mahtavan virran. Mutta se tapahtuu, sanotaan, sen omalla
kustannuksella; sillä virta jättää sameata mutaansa järven pohjalle,
järvi maatuu ja ehkä muutamien tuhansien vuosien perästä ei tuosta
sinikirkkaasta järvestä ole muuta jälellä kuin maatunut suopohja!
Kuinka usein ihmismaailmassakin mutainen likaisuus pilaa valoisan
puhtauden! Ja sittekin sekä luonnossa että ihmiselämässä kauneus ja
puhtaus vihdoin pääsevät voitolle: uusi kauneus herää, uusi puhtaus
voittaa! Pimeys ei koskaan kauan peitä luontoa eikä ihmiselämää!
-- Juna kiitää vähän matkaa pitkin Rhonejokea, joka täällä ei ole
Siikajokea leveämpi, rautatiesillan paikoilla. Kas tuolla ensimmäinen
suuri valkoinen jättiläinen sinun oikealla puolellasi, kuuluisa Dent de
Midi! Miten kaunis se on tuossa siintävää taivasta vastaan! Juna kulkee
jo syvässä laaksossa; mitä kauemmaksi tulin, sitä elävämmin juohtui
suuremmoinen Romsdalen Norjassa mieleeni. Vernayaz'een tullessa, aivan
kuin Norjassa esim. Mongefoss, heittäytyy vesi uhkarohkeasti alas
vuorelta, mutta rankaisematta se ei sitä tee; se murskautuu tuhansiin,
miljooneihin vesipisaroihin: edessäsi sinulla on Pissevache'n ihmeen
kaunis vesiputous, kansan antama nimi on merkitykseltään ruma, mutta
harva vesiputous Norjassakaan vetää tälle vertoja.

Astuessani ulos vaunusta Vernayaz'en asemalla alkoi minulle mitä
kummallisin hevosmatka. Tie luikertelee korkeata vuorta myöten ylöspäin
edestakasin; jokaisen tiekappaleen pituus ei ole enempää kuin
40-50 metriä, mutta keskellä juoksee vuorijoki alas ja 30-40 kertaa
kiertää tie siltoja myöten sen yli: tosiaan kummallista! Ja koko aika
vaan jyrkänteen vieremällä, yksi keikaus vaan... mutta ole huoleti,
hevonen on tottunut, se kulkee varmasti ylös, vaikka se mielellään
lepää hiukan siimeksessä: raskasta on kulettaa kuormaa 3 1/2 tuntia
aina vaan ylöspäin, kunnes päästään matkan perille Finhaut'iin. Mutta
ihmisen kekseliäisyys lieventää eläintenkin huolia aikaa voittaen. V.
1906 ei enää tarvitse kulkea hevosella tuota matkaa; silloin on taas
yksi hammasrata lisään Sveitsissä valmis, joka viepi sinut yhdessä
tunnissa, ehkä 4-5 Smk:sta -- nyt saat maksaa -- perille Finhaut'iin
vieläpä Montblacvuoren joelle asti. Mutta tämä rata tulee maksamaan 6
milj. Smk. ja paljon vaivaa se kysyy varsinkin työnraatajilta. Toinen
räjähdys toisen perästä kajahti nyt ilmassa ja nuo mahtavat alppivuoret
vastasivat kumealla, monikertaisella kaiulla -- se oli sekin
suuremmoistä, oli kuin vuorissa asuvat jättiläiset olisivat suuttuneet
siitä, että tuo mitättömän pieni ihminen uskalsi tungeta heidän pyhiin
paikkoihinsa, vuorten sisukseen, kaivaa tunneleja niihin ja särkeä
niiden eheätä kuorta. Ja ehkä he pelkäävät, että ihminen tulee ja
ryöstää heiltä kaikki heidän kalliit aarteetkin, kun kerran tie on
avattu vuoren sisään! Olin saanut hauskan ja puheliaan kyytimiehen,
joka puhui hyvää ranskankieltä. Kyselin muun muassa, kun näin talojen
riippuvan vuorten kupeilla, melkein kun linnunpesien, eivätkö lapset
edes välistä vieri alas syvyyteen: ei siitäkään kuulu olevan pelkoa.
Ja hän kertoi minulle yhtä ja toista muutakin, kun me verkalleen
nousimme vuoren huipulle. Tuossa on jo Salvan ja tunnin perästä
Finhaut, matkani loppumäärä. Ihmeen kaunis paikka! Edessäsi Aiguille
rouge (punainen neula), sivulla Eau noire (musta vesi), syvän syvässä
laaksossa juokseva joki ja sen yläpuolella Tête noire (musta pää),
joka kolmionmuotoisesti kohoaa taivasta kohti, sen alapuolella laskee
vuorijoki Trient Mustaan jokeen ja sen takana kiiltää lumivalkeana
koko komeudessaan Trientjäätikkö, josta alkaa mahtava Montblanciin
päättyvä vuoriharjanne. Ikkunastani näin joka päivä kaiken tämän
luonnon komeuden: auringon paisteessa, kuunvalossa jä iltahämärässä,
jolloin jäätikkö sai ihmeen ihanan kellahtavan värimuodostuksen jä
vuoret seisoivat kuin haahmut sen ympärillä -- niin salamoittenkin
välkkyessä, sillä ukkonen kävi usein Finhautissa sen ajan kuluessa,
jolloin siellä majailin. Ukkonen alpeilla, se on suurenmoista!
Mahtavasti kaikuvat silloin kaikki vuoret ja jäätiköt kimallelevat,
tummat pilvet ovat laskeutuneet laaksoihin ja vuorenhuiput pistävät
esille pilvistä! Ja kun kuljin vähän matkaa asunnostani -- siinä seisoi
ihan lumivalkoisena Montblanc vuoren, alppien kuninkaan, päälaki!
Miten suuremmoista, mieltä ylentävää tuo luonnon puhdas, korkea
majesteettisuus! Kohta teki minun mieli lähemmin siihen tutustua, käydä
tervehtimässä noita jättiläisiä heidän omilla kotiseuduillansa.

Olin ollut vaan pari päivää Finhaut'issa, niin ilmoitti
pöytäkumppalini, eräs 25-vuotiäs seminaristi Tours'in hengellisestä
seminarista, että hän seuraävana päivänä aikoi tehdä jalkamatkan
Montblanc-vuorelle. Kysyi, enkö minä tahtonut tulla mukaan. Mahdotonta
kieltäytyä semmoisesta matkasta. Lähdimme liikkeelle klo 9 aamulla
jalkapatikassa. Jo vähän matkan päässä kohtasimme mahtavan erinäiskiven
(bloc erratique), joka oli ammoisista ajoista, kun jää kuletti
mahdottoman suuria lohkareita, jäänyt tuonne tien viereen seisomaan.
Jä sitte äkkiä ikäänkuin autio paikka vihannoivalla rinteellä. Se oli
n.s. avalanche: suunnattoman suuri lumimöhkäle vierii ylhäältä alas
laaksoon ja hävittää kerrassaan kaikki tiellänsä. Puut kaatuvat sen
mahtavasta vaikutuksesta ja jos se kohtaa eläimiä ja ihmisiä pyyhkäsee
se ne mukanansa, onneton se, joka silloin sattuu olemaan alapuolella,
hän on mennyttä kalua. Noin tunnin perästä olimme Sveitsin ja Ranskan
rajalla Chatelardissa. Kuljimme vielä tunnin, mutta kun arvelin, että
matka ehkä kävisi liian rasittavaksi, jos se tapahtuisi jalkasin
kokonaan, ehdotin diligenssin käyttämistä. Kuuluisa Chamonixlaakso
alkoi Aiguille ronge'n juurella. Kuljimme Argentière (hopea)
jäätikön ohitse, sininen alhaalta, kiiltävän valkoinen ylhäältä. Oli
keskiviikko. Kyytimies kertoi minulle, että edellisenä sunnuntaina oli
paikalle tullut eräs nuori pari Pariisista, joka samana päivänä oli
mennyt kihloihin. Sulhanen meni morsiamensa ja tämän sisaren kanssa
istumaan tuon kiiltävän, komean jäätikön viereen -- silloin aukeni
yhtäkkiä manalan sulku, mahtava vesitulva syöksyi esille huikaisevalla
vauhdilla, tempasi mukanansa nuo kolme onnetonta ja tuokion kuluttua
olivat he vaan kolme ruumista. Pluto vei ne manalaan, kuten kerran
Proserpinan; siellä saivat he viettää häänsä. Miten syvän vaikutuksen
tekikään minuun tuo aivan tosi kertomus noista kahdesta onnettomasta,
jotka samana päivänä solmivat liiton keskenänsä ja kuoleman kanssa.
Alppimaailma tarjoaa aina vaaroja, hengenvaarojakin sille, joka siellä
kulkee. Tänäkin kesänä hukkui siinä moni muukin: eräs mies, joka nousi
alppien kuningatarta ("la reine des alpes") tahi Edelweissia poimimaan,
joka vaan kasvaa melkein pääsemättömillä rinteillä, luiskahti vaimonsa
silmien edessä syvyyteen ja samoin kävi Inspruck-yliopiston rehtorille
prof. Demelius'elle, jonka päästä ei ollut jälellä kuin leukaluu!

Mutta me olimme kerran tulleet alppimaailmaan tutustuaksemme emmekä
säikähtyneet. Lavancher'in seuduilla nousimme rohkeasti ylöspäin
-- ilman opasta. Tie kävi yhä jyrkemmäksi ja vaivaloisemmaksi. Ja
kumppalini oli liiankin rohkea. Hän tahtoi tehdä tien suoremmaksi eikä
lopulta enää tyytynyt tien edes takasin luikertelevaan suuntaan, vaan
nousi suoraan ylös. Oli mahdotonta tarkasti arvostella jyrkkyyttä,
se näytti vähemmältä kuin todellisuudessa oli; minäkin seurasin ja
hiuskarvasta riippui, etten -- pudonnut alas syvyyteen. Tuskan hiki
otsalla pääsin kuitenkin eheänä tästä hengenvaarasta ja iloisena,
istuuduin pienen ravintolan penkille lepäämään. Mutta aika oli kulunut
ja suuri, avara jääkenttä oli ylikulettava ennen pimeätä. Täytyi kohta
lähteä uudestaan liikkeelle -- taas ilman opasta jäätikönkin yli:
se oli kumppalini itsepäisyyttä. Ensin vuoreen huonosti hakattuja
portaita myöten 5-10 minuuttia pitämällä kiinni rautaisista vuoreen
kiinnitetyistä käsipuista -- syvänne ammotti ilman käsipuita oikealla
puolellamme -- ja sitte -- eksyimme kuin eksyimmekin Montblanc
selänteen suuremmalla jääkentällä, Mer de Glace'lla, "jäämerellä". Asia
kävi tosin arveluttavaksi, sillä pimeä oli seutua peittämäisillään.
Vihdoin -- klo oli jo 1/2 9 ja silloin on näillä seuduin jo pimeä
-- löysimme jonkun polun, hyppäsin nuoremman kumppalini olkapäitten
avulla kuilun yli ja polkua myöten rupesimme kulkemaan Montanvertin
ravintolaa kohti, jonne pääsimme puolen tunnin perästä. Mahtava oli
luonto ympärillämme, kun seisoimme tuolla suurella jääkentällä,
joka ei koskaan sula, uhkaavana seisoi edessämme nuo suuret huiput,
lähimpänä korkea Aiguille Dru, suuria halkeamia aukeni monessa paikoin
jäissä kulkiessamme ja varsinkin jäätikön reunoilla kohosivat korkeat
jääpilarit ilmaan sinne tänne, jotka välistä, kuten itse näin vuorelta,
äkkiä luhistuvat kokoon auringon vaikutuksesta!

Mutta vaivamme eivät vieläkään olleet lopussa! Kun saavuimme
Montanvertin ravintolaan, pyydettiin vuoteesta 4 Smk ja illallisesta
5 Smk. Minä kerrassaan suutuin moisesta kiskomisesta ja vaikka
olin surkean väsyksissä, sisällisestä tuskastakin, läksin astumaan
kumppalini kanssa Chamonix'iin -- vielä 5 kilomeetteria! Se oli melkein
yliluonnollinen ponnistus! Tie kulki metsän läpi, pilkkopimeässä,
välistä pilkotti kuu ystävällisesti puitten läpi -- 20 p. heinäkuuta:
miten kummallista! Muistin elävästi Caprissa viime kesänä samanlaista
9 p. heinäkuuta. Ennenkuin pääsimme perille, hyökkäsi suuri äkäinen
koira kimppuumme tien varrella sijaitsevasta mökistä: asetuimme
puolustusasemaan piikkikeppimme eteenpäin ojennettuina: meidät
pelastava nainen selitti aivan oikein, että koira oli niin äkäinen,
kun jo oli yö, klo 1/2 11 illalla. Puolen tunnin perästä ja kauan
haettuamme pimeässä siltaa Arvejoen yli pääsimme yösijaamme Chamonix'en
ystävälliseen pikkukaupunkiin, joka jo kaukaa vuorille heitti valonsa
ikäänkuin pyytäen meitä syliinsä. En ole milloinkaan eläissäni niin
väsyneenä vaipunut unen helmoihin kuin sinä iltana ranskalaisessa
kaupungissa Montblanc vuoren juurella.

Niin, kun aamulla aukasin ikkunani Chamonix ravintolassa, oli tuo
mahtava lumivuori aivan edessäni -- Euroopan korkein vuori (4,800
metriä meren yli) oli melkein käteni koskettavissa. Katselimme
teleskopilla sen kaikkia rakennuksia, ravintolaa 3,000 metrin
korkeudessa, jossa juuri eräs matkustaja valmistihe nousemaan huipulle,
sen rotkoja ja tähtitorneja -- miten ihmeellistä kaikki! Nousimme
sitte sen juurille, Bosson'in jääkentälle ja erääseen luolaan, joka
on tähän jäätikköön hakattu -- se oli valaistu ja teki lumoavan
vaikutuksen -- mutta kylmää tuossa jääpalatsissa oli ja me olimme
aivan hikisiä noususta. Ehtoopuolella teimme matkan kaupungissa ja
katselimme noita muita suuria jättiläisiä, jotka eivät paljon antaneet
perää Montblancille ja siitä jatkuivat katkeamattomassa ryhmässä.
Seuraavana aamuna otimme vaunut, jotka veivät meidät takasin 2 1/2
päivän poissaolon perästä. Niin kauan kuin minä elän, jääpi tämä
matka Montblanc'in juurelle unohtumattomana muistiini -- luonnon
majesteettisuutta en missään ole vielä niin suuremmoisena nähnyt
kuin täällä jättiläisvuorten keskuudessa. Ken tahtoo mieltänsä
ylentää jokapäiväisyyden yli, hän tehköön matkan Montblanc'en ylevään
alppimaailmaan, siellä on runsain määrin luonnon puhtautta ja
suuruutta. -- Muillekin huvimatkoille voi lähteä Finhaut'ista kauniisen
ympäristöön: varsinkin Gueula'sta on näköala suuremmoinen. Finhaut'en
ilmanala on myös lauhkea ja erittäin puhdas ja kaikki tämä tekee
yhdessä, että siellä oleskelee paljon vieraita kaikista kansakunnista:
englantilaisia, saksalaisia, ranskalaisia, sveitsiläisiä, italialaisia,
venäläisiä, ruotsalaisia, suomalaisia, ainakin minä tapasin kaikkia
näitä. Lyhyen yhdessäolon perästä saapi niistä välistä hyviä
ystäviäkin. Ainakin oli yhdessäolo Beau-Sejour'in hyvässä ravintolassa
sangen hupainen.

[Huviksi tahdon niille, jotka latinaa ymmärtävät, tähän painattaa
pienen kirjevaihdon erään englantilaisen ja minun välillä -- hän oli
korjannut englanninkielen ääntämiseni ja matkustanut Chamonix'iin.
Täältä hän lähetti minulle seuraavat säkeet:

    Me miserum! Voltu nitet hic natura benigno
    Almaque delicias pandit ubique Ceres.
    Ast isto blando mihi iam sermone carenti
    Haec species anima, doctor amoene, caret.

Tähän minä vastasin:

    Linguam flexibilem fecisti tam mihi duram
    Difficilis linguae participemque tuae,
    Pluraque portasti mihi delectamina mentis;
    Sinceras grates accipe nunc multas...]


IV.

                                                        Turku 5.9.04.

Neljättä viikkoa viivyin Finhautin ihanilla seuduilla -- vihdoin tuli
lähtöpäivä. Panin kapsäkkini edeltäpäin menemään Berniin postissa
(vaikka se painoi 26 kiloa, ei se maksanut kuin 1 mk 50 p), toisen
mytyn lähetin suoraan Lybeckiin Suomen laivojen asioitsijalle Piehl
& Fehlingille, otin matkapassini ja kukkaisportöörini selkään ja
alppisauvani sekä sateenvarjostimeni käteeni ja rupesin yksin
marssimaan ennen ajamaani tietä Vernayaz'een -- paluumatka oli melkein
pelkkää alasmäkeä. Virvoituksia ja maitoa sai tien varrelta ja muutamia
tunteja kulettuani tulin asemalle. Sieltä junalla Chillon'in linnaan,
tuohon linnaan Genèvejärven rannalla, jota Englannin suuri runoilija
Byron on ikuistuttanut laulussaan, "the Prisoner of Chillon". Linna
on tosiaan sangen merkillinen, ehkä merkillisin kaikista, jotka olen
nähnyt. Se sijaitsee pienellä kalliosaarella Genèvejärven itärannalla
-- alin osa sisältää muun muassa juuri tuon Byronin laulaman vangin,
Bonivardin vankilan, jossa tämä pelkäämätön mies sai monta vuotta
oleskella: nähtävänä oli vielä se rengas pilarissa, johon hänen
rautaketjunsa kerran hänet kiinnitti: myöskin m.m. Byronin ja Victor
Hugon omakätiset kiveen hakatut nimikirjoitukset toisissa pilareissa.
Olihan siellä muitakin kidutuskoneita, esim. polttopilari, johon
asianomainen ripustettiin, kun hänen jalkojaan kuumilla raudoilla
poltettiin; hirsipuu ja aukko, josta hirtetty ruumis heitettiin veteen,
aivan samoin kuin olin nähnyt Veneziassa dogepalatsissa, ja sen edessä
kallioon hakattu kalteva kivivuode, jolla kuolemaan tuomitut saivat
viettää viimeisen yönsä -- kaikki tekivät ne minuun syvän, synkän
vaikutuksen, kun niitä tuossa katselin. Entisyyden hirmuiset haamut
nousivat eteeni -- nuo kalpeat ihmisraukat, jotka olivat kuolemaan
tuomitut rohkeasta esiintymisestä, itse Bonivard seisoi edessäni
kyyristyneenä pienen ikkunansa edessä, josta Jumalan sinitaivas
ja vapaus pilkottivat hänen pimeään vankilaansa, ja kun tulin
yläkerrokseen, jossa oli ennen Savojenin herttuan ja herttuattaren,
ritarien ja oikeusistuimen huoneet osaksi entisessä komeudessaan,
silloin maailman jyrkät yhteiskunnalliset vastakohdat tuntuivat minusta
vielä synkemmiltä -- vapauden puoltajat vankilassa ja valeoikeuden
puolustajat loistossa ja komeudessa! Menin yöksi Chillonin ravintolaan,
asetuin sen penkereelle Genèvejärven rannalle ja katselin tuona ihmeen
lauhkeana iltana tuntikausia, miten päivä meni maillensa ja pimeys
laskeutui tuon siintävän pinnan yli -- taustassa vasemmalla puolen
seisoivat Haute Savoie'n jylhät lumivuoret ja oikealla Montreux'en ja
Vevey'n hymyilevät rannat -- niin kaunista iltaa en ollut nähnyt siitä
kuin istuin Mergellinan rannalla ja katsoin yli Napolin (Neaappelin)
siintävän sataman Vesuvion mahtavia purkauksia. Unta en sinä yönä
saanut paljon; Chillonin vankilat ja iltataivaan kauneus karkoittivat
sen silmistäni.

Juna vei minut seuraavana päivänä lentävällä vauhdilla Mont-reux'en,
Vevey'n ja Lausanne'n kautta Bern'iin, Sveitsin keskushallituksen
pääkaupunkiin.

Bern on vanhaan sveitsiläistyyliin rakennettu kaupunki monine hauskoine
kaivoineen keskellä katua ja monine holvattuine katukäytävineen.
Heti kun astuin ulos hotellistani, kohtasin koko joukon pieniä
poikanulikoita täydessä sotapuvussa. Mikäpä tämä on, ajattelin
itsekseni. Käännyin muutamien rehevien pikkusotilaitten puoleen
kysymyksillä, mutta niillä oli niin hauskaa, etteivät ehtineet
kunnollista vastausta antaa. Vanhempi mies selitti sitte, että
se oli miliissijärjestelmän pikkusoturit, jotka aina kokoontuvat
lauvantai-ehtoina sotaharjoituksiin, mutta nyt, keskiviikkona, saivat
oikeat pyssyt. Siitä tuo ääretön ilo pienissä isänmaanpuolustajissa!
Kuri tietää, että Sveitsin koko sotajärjestelmä perustuu maan
_puolustamiseen_ mahdollisia päällehyökkääjiä vastaan eikä laisinkaan
tarkoita muitten kimppuun käymistä, tekee nalikkojen harjoitus
hauskan vaikutuksen semmoiseenkin, joka, kuten minä, ei laisinkaan
ole sotien ystävä. Toinen hauska ilmiö, oli nuo useissa paikoissa
löytyvät ravintolat, joissa vaan alkoholittomia juomia tarjoiltiin
ja seinillä huomautettiin alkoholin turmiollisista vaikutuksista.
Ja kuitenkin täytyi minun -- mikä kummallinen kohtalon ironia --
monasti juoda olutta ja viinejä, silloin liikkuvan lavantaudin
takia, kun en ainakaan veteen uskaltanut kajota! -- Sveitsin komein
rakennus löytyy Bernissä, "Bundesgebäude", keskushallituksen palatsi,
joka ulkonaisesti hiukan muistuttaa oikeuden palatsia Brysselissä.
Yleinen ylöskäytävä tekee, mahtavan vaikutuksen, siellä seisoo
niinkuin jonkun temppelin etehisessä ja sen korkeassa kupukatossa
on jokaisen kantoonin (= valtion) värilliset vaakunat ja lause;
"unus pro omnibus, omnes pro uno" (yksi kaikkien edestä, kaikki
yhden edestä), joka käytännölliseen elämään sovitettuna juuri
muodostaa Sveitsin voiman, eri kielistä huolimatta. Komeat ovat myös
liittopalatsin kokoussalit, varsinkin ovat kansallisneuvoston eli
toisen kamarin erittäin juhlalliset -- merkillistä on, että yhteisissä
istunnoissa Ständerath'in eli ensimmäisen kamarin jäsenet istuvat
toisen kamarin jäsenten takana; mutta Sveitsi onkin täydellisesti
kansanvaltainen maa. Paljon muutakin on Bernissä katsottavaa. Tuossa
komean Kirchenfeld-sillan päässä Historiallinen museo, jossa on paljon
löytöjä kummallisista paalurakennuksista (rakennuksista paaluilla
jonkun matkan päässä rannasta), verkkoja, koreja, nuoria ja muita
tarvekaluja, kuvia näistä paalurakennuksista y.m. Sangen hauska oli
eräs kipsikuva ammoisina aikoina eläneestä naisesta Auvernier'in luona
löydetyn pääkallon mukaan taitavasti tehty: ei se suinkaan ollut
niin ruma, ettei nykyajankin mies olisi voinut tuohon naiseen vaikka
rakastaakin. Mielihyvällä kuljin myöskin noitten sangen valaisevien
kansantieteellisten kokoelmaan läpi; siellä oli m.m. tuo kummallinen
"bumarangi", jota kerran Berliinissä olin nähnyt erään uusiguinealaisen
ihmissyöjän sinkoilevan ilmassa eteenpäin niin, että se palasi
viskaajalle takasin. Yllämainitun muinaisihmisen aikuisia eläimiä sai
nähdä eläintieteellisessä kokoelmassa, jossa loisti varsinkin tuo
äärettömän suuri irlantilainen jättiläishirvi (Megaceros eurycerus)
mahtavine siivenmuotoisine sarvineen ja luolakarhu (Ursus spelaeus),
mutta nykyaikaisiakin eläimiä kosolta, ennen kaikkia kuuluisa
bernhardiinilaiskoira Barry, joka viime vuosisadan alkupuolella pelasti
niin monta ihmistä alpeilla kuolemasta: siinä se istuu, pää alaspäin
ikäänkuin vieläkin miettien, mitenkä se viisaudellaan voisi palvella
ihmiskuntaa.

Bernistä läksin Interlakenin ylistetyille seuduille. Se on varsinkin
kiitetty lauhkeasta ilmanalasta, enkä tosiaan missään muualla ole
huomannut niin suloisesti ihoa hivelevää ilmaa päitse Genèvejärven
rannalla. Muukalaisia siellä liikkuu äärettömiä joukkoja. Huonetta hain
turhaan, kunnes eräs herra ilmoitti minulle, että voisin periä hänen
huoneensa, koska hän juuri oli lähtemäisillään. Hotellissani istui
ruokapöytien ääressä yli 200 vierasta. Onhan laskettukin, että Sveitsin
vieraat tuovat sinne ainakin 100 milj. Smk. vuosittain. Ylellisyyttä
ja turhuutta näkee täälläkin paljon. Kävelin illalla pitkin pääkatua:
komeita pukuja, komeita valjäkoita, komeata valaistusta, komeita
hotelleja kaikkien kansojen jäsenille -- toinen kieli toisensa perästä
suhisi korvieni ohitse? Ja tuossa taustassa Jungfrau (Neitsyt) vuoren
mahtava huippu -- hurmaavan kaunis, mutta kuitenkaän ei se suinkaan
näyttänyt niin neitsyeiliseltä kuin Montblanc tosiaan neitsyellisessä
valkeudessaan, sen pinnalla näkyi mustia tahroja, joita tuskin
Montblanc'in suurella lumikentällä huomaakaan.

Interlakenissa ollessani oli taivas pilvessä eikä maksanut vaivaa tehdä
ulkomatkoja kauniissa ympäristössä. Kiidin sen tähden pohjoiseen päin;
Meiringen'in, Lungarn'in, Saarnen'in ja Alpnachin kautta, kaikki ylen
ihania seutuja -- tulin vielä kerran maalliseen paratiisiin: Luzern'in
kaupunkiin, Vierwaldstätterjärvelle ja Rigivuorelle. Miten sanoin
kielin kertoa, mitä tässä sain nähdä, varsinkin luonnon kauneutta?
Alpnachen järvestä pujahti laiva Stanskaupungin ohitse kapean salmen
kautta Vierwaldstätterjärven siniselle pinnalle; käännös vasempaan jä
edessämme häämötti Luzern'in kaupungin tornit ja ihantavat rakennukset.
Tulin ehtoolla Luzernin kaupunkiin, vielä samana iltana kävin sen
kuulua "jalopeuraa" katsomaan -- se on pystysuoraan kallioon hakattu
kuolevan leijonan kuva muistoksi sweitsiläiskaartin uskollisuudesta
sortuvaa kuningaskuntaa kohtaan Ranskan suuren vallankumouksen aikana.
Kun sinne saavuin, oli se kauniisti valaistu, viheriä luonto ympäri ja
sievä pieni lampi kallioseinän alapuolella -- hurmaava näkö nukkuvan
luonnon helmassa! Istuin ihastuneena penkille; silloin kaikui
korviini tanskan kieli, se oli kuin pitkän ajan perästä olisin saanut
tervehdyksen kotiseudultani ja ilolla rupesin pakinoimaan noitten
kahden pohjoismaalaisen kanssa.

Seuraava päivä oli hiukan lupaava ilman suhteen; päätin sen tähden
nousta hammasradan avulla Rigivuoren huipulle. Ensin laivalla
Vitznau'in pieneen kylään ja sitte hammasrataa myöten ylöspäin,
yhä vaan ylöspäin tunnelin läpi; rautasiltaa myöten syvänteen yli
Rigi-Kaltbad'iin, jossa Lassalle haki parannusta täsmälleen 40 vuotta
sitte työväen palveluksessa täydelleen kulutetulle hermostollensa, ja
sitte huipulle, Rigi-Kulmille; tästä on näköala, joka koko maailmassa
vertaistansa hakee. Ilma oli huipulla ollessani jotenkin selvä;
etelässä näkyivät kaikki Sweitsialppien jättiläiset: korkea, totinen
Finster-aarhorn, valkoinen loistava Mönch, mustan synkkä Eiger ja
vaalean-puolinen Jungfrau, muita mainitsematta; Rigivuoren juurella
Vierwaldstätterjärven siintävä selkä ja pohjoispuolella Zugjärvi ja
Zürichin tornit. Yltympäri vaan valkoisia lumivuoria, lukemattomia
jääkenttiä ja siintäviä vesiä! Kummako siis oli, että muutamat katsojat
pistivät ihastuksessaan lauluksi, joka tuolla ylhäällä kajahti niin
ihanasti, luonnon majesteettisuus silmien edessä! Mutta yliluonnollisen
kauneuden ohessa astui myös mahtavan luonnon hävittävä voima esille:
tuossa näki vielä Zugjärven etelärannalla Rossbergin kupeella jälkiä
kauheasta noin 100 vuotta sitte tapahtuneesta vuorenvierimästä, joka
hautasi allensa yli 400 ihmistä. Kun tätä tietä kuljin Küssnachtin
kautta, näkyi junasta se lehto, jossa tarun mukaan Tell varmalla
nuolellaan kaatoi isänmaansa hirmuvaltiaan Gesslerin.

Palattuani Rigimatkaltani Luzerniin, en voinut olla pistäymättä Sota-
ja Rauhanmuseoon, jonka tunnettu rauhanystävä, venäläinen valtioneuvos
von Bloch on eloon herättänyt. Ja sitä käyntiä en tarvinnut katua,
sillä museo on tosiaankin valaiseva ja suurenmoinen. Se on perustettu
varta vasten rauhan aatteen edistämiseksi ja siten se vaikuttaakin
katsojaan. Ihailulla ei suinkaan katso, miten aikojen kuluessa yhä
täydellisempiä murha-aseita on keksitty sattuvaisuuden, etäisyyden
ja varmuuden puolesta -- ampuvathan Krupp'in 24 sentimetrin kanuunat
Montblancin korkeuden kaksinkertaisesti. Erittäin hauskat olivat
varsinkin dioraamakuvat: etenkin tietysti se kuva, joka esitti
suomalaiset Gorni-Dubniakih taistelussa ja kauhean kaunis oli kuva
"tappelun perästä" -- kaatuneitten joukko kentällä, sotarosvot niitä
ryöstämässä korppien liidellessä yläpuolella ja tulipunainen iltataivas
taustassa!

Seuraavana aamuna nousin vuoteeltani jo klo 5 ja läksin rantaan; sieltä
meni silloin laiva kiertelemään ihanan Vierwaldstätterjärven rantoja.
Luonto oli äsken herännyt unestaan, aurinko nousi Rigi-vuoren kupeelta
koko loisteessaan, kultasi pilven ja heitti kultaisen hohteensa Rigi
Kulmin, Rigivuoren huipun yli, koko tuo korkea (1,800 m) huippu
ui auringon valomeressä. Mutta jylhänä ja totisena seisoi toisella
puolen Pilatusvuori, kunnes päivän heijastus ehti sinnekin ja loi
sen yli kultahohteen, joka sitte vaan jäi huipulle -- tämä näkö
oli luonnon suuremmoinen palkinto minulle siitä, että niin varhain
sunnuntai-aamuna olin lähtenyt vuoteeltani sen kauneutta ihailemaan.
Laiva kiiti eteenpäin, tulimme Brunnen'iin, kaiken maailman turistien
kokouspaikkaan keskellä mahtavia vuorihuippuja, kuten Veneziassa
sivuuttivat meitä täällä nuo valkoiset telttaveneet, Brunnen'in
vastapäätä seisoi ylevänä järvenrannalla korkea kivilohkare, johon
oli piirretty kauas näkyvillä kirjaimilla: "Wilhelm Tellin laulajalle
F. Schillerille alkukantoonit 1859", sitte kuljimme äkkijyrkän
Seelisbergin ja Rütlin ohitse, jossa Walter Furst, Werner Stauffacher
y.m. vannoivat valan isänmaansa vapauttamiseksi; vihdoin säavumme
Flüelen'iin, järven eteläisimpaän sopukkaan. Sieltä kiiruhdin
omnibus'ella Altdorfin kaupunkiin, jossa Tell ampui omenan poikansa
pään päältä, katsomaan tänne pystytettyä todellakin sangen onnistunutta
Tell'in patsasta: miten uhkarohkeasti ja samalla surullisesti isä Tell
katsoo eteensä, jousi olkapäällään jä millä äärettömällä luottamuksella
taas pikku Tell luopi silmänsä isäänsä: ei hän voi ampua harhaan, se on
varma. Palasin postivaunuissa Flüelen'iin ja sielta läksin kulkemaan
uraa, jota en ikinä voi unohtaa. Tie kulki aivan järven rantaa myöten,
kuten Gotthardin rautatiekin, joka tunnelissa lävistää vuoren ja jolle
useammissa paikoin on rakennettu tokeita vuolaita kevätvesiä vastaan;
monasti ja pitkiä matkoja on tämä tie uurrettu rantavuoren kylkeen; ja
vuori näyttää kulkijalta nousevan suoraan pystyyn; aivan taivaaseen
asti -- se on suuremmoinen näkö! Ja alhaalla veden pinnalla, tuolla
siintävän kirkkaalla pinnalla heijastaa aurinko pilvien läpi muodostaen
siinä tummempia ja heleämpiä levyjä monivärisessä vaihdossa. Järven
toisella puolella taas miten eriskummalliset muodostukset, toisessa
paikassa suunnattoman suuri satula ja toisessa, pilviä kohti pyrkivä
huippu. Vihdoin loppuu maatiekin tunneliin, jonka sivustasta aukkojen
läpi voipi katsahtaa yli järven koko ihanuuden aina lumivuorille
saakka. Tämä on Axenstrassen maailmankuulu kauneus! Vihdoin tulin
Tellin Plattelle, jossa Tell tarun mukaan Gesslerin laivasta heittäytyi
ulkonevalle paadelle; täällä seisoo ehyt Tellin kappeli maalauksineen,
josta minä melkein Tell'in nopeudella heittäydyin paadelta laivaan:
tulin laivasillalle juuri kun laivä oli lähtemäisillään Luzerniin.

Haikealla mielellä erosin Luzern'ista ja kaikesta sen tarjoamasta
luonnonihanuudesta mennäkseni Zürich'iin. Mutta matkalla pysähdyin
muutamiksi tunneiksi Zug'iin, koska siellä samana iltana oli suuri
sotilasjuhla ja Sweitsin kuuluisat ampumaharjoitukset. Koko kaupunki
oli juhlallisesti lipuilla koristettu ja tilapäinen suuri puusuojus oli
rakennettu, jossa upseeristo ja yleisö vuorottain juhlivat. Hauskinta
oli nähdä nuo varsinaisen kansan ampumaharjoitukset "Schützenhaus'in"
edustalla. Ne ovat todellisia kansanjuhlia, joissa mieltä ylentäviä
puheitakin pidetään ja puhujina esiintyy usein Sveitsin kansan
etevimpiä miehiä. Puolen tunnin kuluessa olin Zugista siirtynyt
Zürichiin.

Zürich on Sveitsin suurin kaupunki ja siellä sanotaan olevan hauska
asua, muukalaisenkin, mutta mitään katsottavaa siellä ei ole. Yksin
Pestalozzin, tuon kasvatusopillisen suurmiehen kuvapatsas, hänen,
joka tahtoi kohottaa henkisesti ja aineellisesti köyhää kansaa, on
todellinen kaunistus kaupungille. Miten ihmeen lempeästi tuo kaikki
uhraava lastenkasvattaja katsookaan pieneen poikaan, miten hellästi
hän ikäänkuin tukee kasvattiansa, joka suurimmalla luottamuksella
antautuu kasvattajallensa! En sitä patsasta hevin unohda. Olin
kovin väsynyt, kun tulin sen juurelle -- koko aamun olin ravannut
kaupungissa sinne tänne --, mutta turhaan hain istuinpaikkaa patsaan
edestä pienessä ympäröivässä puistossa. Valitin siitä kahdelle
työmiehelle, jotka siivoivat puistoa ja lähetin heidän kauttansa
terveisiä asianomaisille, että kyllä maksaisi vaivaa hankkia pari
penkkiä, jotta väsyneet muukalaiset saisivat rauhassa katsella
Zürich kaupungin suurinta kaunistusta. Lupasivat toimittaa terveiset
perille. Pestalozzianum'issa, jossa muun muassa säilytetään suuren
miehen muistoja, kävin sitte myöskin ennen lähtöäni. Siellä oli esim.
nähtävänä Breslaun yliopiston diploomi P:lle, jossa ylistettävästi,
mutta totuudenmukaisesti sanotaan, "ettei hän ollut yhden ainoan
vuosisadan mies, tuo Sweitsin kunnia ja pelastaja" ja kuitenkin sai
hän, kuten työmieskin hänen patsaansa edessä muistutti minulle,
eläessään enimmäkseen kärsiä vainoa ja vastusta, niin kuin todellisesti
suuret miehet yleensä ja vasta hänen kuolemansa perästä on hänen
maineensa yhä kasvamassa.

En voinut olla tekemättä Winterthur'ista -- jossa m.m. valmistetaan
paljon vetureita Suomeenkin ja jonne minä Zürichistä läksin --
pientä poikkeusta varsinaisesta mätkasuunnitelmastani Etelä-Euroopan
suurimmalle vesiputoukselle Rheinvirrassa Schaffhausenin luona; juna
vei minut Dachsen'in asemalle, josta vaan on kilometrin kävelymatka
pitkin maantietä. Olin ollut Imatralla ja kävin ensin hieman
ylenkatseellisesti katselemaan tuota Rheinin putousta. Kun sitä
silmäilin ylhäältäpäin, ei se näyttänytkään niin erittäin merkilliseltä
ja sanoinhan minä opastavalle naisellekin: "meidän luoksemme voitte
tulla katsomaan Euroopan mahtavinta koskea" -- hän katsoi minuun
hieman kummastuneena; mutta minun täytyy myöntää, että kun tulin
alemmaksi -- varsinkin n.s. "Schänzliin", niin putous tosiaan esiintyi
suuremmoisen kauniina: villillä vauhdilla ryntäsi vesi kahdelta
puolen tuota keskellä seisovaa kalliolohkaretta vastaan, joka siinä
törrötti kuin uhkaava musta haahmu, mutta -- turhaan: vesi murskautui
pieniksi pisaroiksi, vaahdoksi ja vesihöyryksi ja laskeutuvan auringon
säteet muodostivat siinä ihmeen ihania värikaareja ja siintäviä
valovivahduksia; se oli aivan kuin elävä Montblanc: yhtä huikaisevan
valkoinen kuin tämäkin sinisine jääjuovineen, mutta koko tuo
neitsyellinen pinta liikkeellä, elävänä, eteenpäinpyrkivänä kaikista
vastuksista huolimatta -- tämä oli se lohduttava ja samalla luonnon
ihana kehoitus, jonka minä sain Rheinvirran mahtavasta koskesta.


V.

Kauneuden kuvat, jotka Rhein virran putouksessa painuivat niin
elävästi mieleeni, värähtelivät siinä vielä, kun minä Romanshornin
kautta Bodenjärven ja Lechjoen yli, -- jossa kolmenkymmenenvuotisessa
sodassa meidän urhoolliset esi-isämme Tillyltä valloittivat ylimenon
-- saavuin varsinaiseen taidekaupunkiin Müncheniin, jonka kanssa siinä
suhteessa ainoastaan Rooma ja Pariisi voivat menestyksellä kilpailla.
Luonnon ihanuuttakin siellä on paljon -- "Englischer Garten" on suuri
kaunis puisto -- ja sitä tapaa vielä enemmän sen ympäristössä etelässä,
etenkin jos teet pienen huvi-matkan Starnbergerjärvelle, jonka
rannoilla on huviloita ruusujen ja murattien peitossa ja taustassa
alppimaailman jättiläisiä, kuten esim. 3,000 metrin korkea Zugspitze
jääkenttineen. Varsinkin illalla -- jolloin olin paluumatkalla
kaupunkiin -- kun auringon laskiessa keltainen valo leviää sen
pinnalle, vuorenhuiput etelässä peittyvät tummansiniseen verhoon ja
tuo melkein mustanviheriä metsä astuu niin häämöttävästi esille --
silloin on siellä melkein satumaista. En voi laisinkaan kummastella,
että tuo taiteen kuningas, onneton Ludviikki II siellä mielellään
oleskeli kauniissa linnassaan; nyt seisoo jonkun matkan päässä tästä
linnasta eräs kappeli muistoksi tuosta kuolemankamppailusta, joka teki
lopun v. 1886 sekä kuninkaasta että hänen henkilääkäristään tohtori
Gudden'ista. Käännyin laivan perämiehen puoleen pyytäen häneltä siitä
lähempiä tietoja -- en enää oikein muistanut tapausta. "Tietysti hän
oli mielipuoli, tuo onneton kuningas sillä hetkellä", sanoin minä.
Mies ei vastannut mitään, katsoi vaan minuun kummallisella tavalla
ja hävisi. Mutta minä en jättänyt häntä rauhaan. "Eikö hän sitte
ollutkaan mielipuoli loppupuolella elämätänsä?" kysäsin uudestaan, kun
sain hänet käsiini. "Ei suinkaan", vastasi hän hieman arastellen, "hän
oli yhtä ymmärtäväinen kuin te ja minä." "No, kertokaa sitte, mitenkä
se oikeastaan oli", tokasin uudestaan. "Eihän siitä pitäisi puhua",
sanoi hän katsoen ympärillensä, mutta kun minä intin, väitti hän, että
kuningas ei mitenkään heittäynyt aaltoihin hukuttaaksensa itsensä,
vaan että hän raivostuneena toht. Guddeniin, joka oikeastaan muka oli
hänen salainen vanginvartijansa (kuningas kun oli pantu holhouksen
alaiseksi) tahtoi hukuttaa hänet ja hyvänä uimarina ja sangen vahvana
miehenä sitte uida järven yli kansansa luo. Väitin heti, että tuon
jutun on varmaankin kansan myötätuntoisuus onnetonta kuningasta
kohtaan keksinyt, mutta mies vakuutti, että hän siihen aikaan oli
ollut läheltä asioissa kiinni: olihan sitä paitse kuningas riisunut
vaatteensa, ainakin osaksi rannalle. Olkoon miten oli; juttu on ainakin
todistuksena siitä, mitenkä kansantarut helposti syntyvät.

München on aivan täynnä taidekokoelmia ja taidenäyttelyltä. Jos esim.
menet "Uuteen pinakoteekkiin" niin saat muun muassa nähdä Pilotyn
tähtienennustajan Seni'n Wallensteinin ruumiin edessä ja Thusneldan
Germanikon voittokulkueessa ylpeästi, vaikka voitettuna astuvan
eteenpäin; Stuck'in kuuluisan "Sodan" (Kuolema ratsastaa hevoskaakin
selässä kaatuneitten ruumiitteen yli) ja hänen "Syntinsä" nuoren
naisen kuvassa, jonka silmistä, puvusta ja koko olennosta langennut
lihallisuus loistaa esille; Uhden nykyaikaiseen elämään sovitetun
"Kristuksen taivaaseen nousun"; suuren italialaisen maalarin Segantinin
"Kynnön" jokapäiväisen leivän hankkimiseksi; Böcklin'in haaveilevan ja
samalla niin realistisen "Aaltojen leikin", jossa kaikenmoiset aaltojen
edustajat mellastelevat; Stielerin kuulun Goethenkuvan v:lta 1828 ja
nuo ihanat Strozbergin naiset, baijerilaisen kuningassuvun jäseniä
(kuuluihan siihen myös keisarinna Elisabeth) -- tuskin uskoo, että
niin kauniita naisia todellisuudessa löytyy: oikein kaiholla katselee
yhtä niistä, joka kokonaan paloi poroksi. Ja "Uudessa pinakoteekissa"
tapaat kosolta Rubens'in, Dürer'in (etenkin Neljä apostolia),
Murillon (mainiot kerjäläispojat), Poussin'in jä Lorrain'in taulut.
Glyptoteekissä on paljon vanhempia ja uudempia veistokuvia, joilla on
hyvin suuri arvo (n.s. Aeginetit, Apollo Tencasta, Ilioneus, Leochareen
Aleksanteri Suuri, Thorvaldsenin Adonis, Canovan Paris, y.m.). Ja n.s.
Maximilianeum'issa on nähtävänä 30 mahdottoman suurta historiallista
maalausta, joista muutamat ainakin minuun tekivät kerrassaan valtaavan
vaikutuksen -- kas tuossa esim. Cabanel'in "Syntiinlankeemus", jossa
erinomaisen rehevä, kaunisvartaloinen Eva itkien makaa maassa,
kun Aatami taas istuu vieressä vihaisen, mutta samalla katuvaisen
näköisenä, molemmat Jumalan ja pahan hengen välissä; tahi Richterin
"Pyramiidien rakentaminen", jossa kantajajoukko otsansa hiessä tekee
työtä, sill'aikaa kun upea Pharao kantotuolissa katselee töitä ja
ihmeellisen suloinen kuningatar juuri koko itämaisessa loistossaan
astuu kantotuolista työntekijäin eteen; Otto'n Belzasarin tunnetut
pidot; Kaulbachin Salamiinin taistelu; Conräder'in Kartagon häviö
y.m. -- näitä suuria tauluja katselin suuremmalla mielihyvällä kuin
samanlaatuisia maalauksia Versaillesin linnassa lähellä Pariisia.
-- Schack'in taidekokoelma oh myös täynnä suuremmoisia maalauksia,
mainitsen vaan Böcklinin vaikuttavan "Murhaajan, jota raivottaret,
omantunnon edustajat väijyvät"; Bambergerin valoisan "Gibraltarin",
Dreberin "Sapphon" merenrannalla arvattavasti ennen kuin onnettoman
rakkauden valtaamana heittäytyi mereen; Steinle'n Loreley'n joka, kuten
muinaiset Sireenit houkutteli Rheinvirrassa ohikulkevat purjehtijat
turmioon; Schwindin satumaalaukset y.m.

Olen maininnut muutamia tauluja etenkin sen takia, että se antaisi
edes jonkun käsityksen Münchenin rikkaista taideaarteista. Mutta
sittenkään ei yksin tästä saa oikeata käsitystä. Lukuun on otettava
myös nuo suuret näyttelyt "Lasipalatsissa" -- suunnattoman suuressa,
yksinomaan lasista ja raudasta tehdyssä rakennuksessa -- "Vanhassa
kansallismuseossa" ja "Taidenäyttelyrakennuksessa", joissa oli sangen
suuri luku tauluja ja veistokuvia (ensin mainitussa toista tuhatta).
Minun täytyy kuitenkin väittää, että näissä kolmessa näyttelyssä
melkein tuli siihen vakuutukseen, että sisältö oli jotenkin laiha, jos
hakee muuta kuin tekniikin täydellisyyttä; paljon on pelkkää hourailua;
taiteessakin haetaan uusia ihanteita eikä ole päästy mihinkään
selvyyteen; harvoin tapasi sen tähden jonkun sisältönsä puolesta
oikein tyydyttävän aiheen, kuten esim. rouva Schmidt Breitenbach'in
hurmaavan Magdaleenan, komeasti puetun ilotytön, joka jättää
siihenastisen turmiollisen elämänsä ja huolimatta entisten kumppaniensa
houkutuksista seuraa ohikulkevaa Kristusta: todellakin syvällisesti
ajateltu luonnos. Taideteollisuus sitä vastoin tuntui sangen elävältä
ja voimalliselta. Muutamia yksityisiä helmiä (esim. Sakuntala, ihana
intialaistyttö Lozbeckin kokoelmissa ja Hess'in todellista hartautta
uhkuva madonna hovikirkossa) siellä täällä, aivan kuin Roomassakin,
tulee vielä lisäksi todellisen taiteen alalla. Mutta tähän ei suinkaan
kuulu Bavaria, tuo suunnattoman korkea, melkein ruma naispatsas, jonka
päähän asti minäkin sisäpuolelta lystin vuoksi kiipesin -- Baijern'in
kunnian edustaja, kuten Ruhmeshalle sen takana, jossa on pystytetty
koko joukko kuuluisia baijerilaisia (Schelling, Platen, Gabelsberger,
Sene-felder, Sailer, Frauenhofer, Jean Paul, Pappenheim, Tilly, Sachs,
Holbein, Dürer, Sickingen y.m.). -- Ennen lähtöäni olin myös katsomassa
varsinaisen kansan elämää Volksgartenissa ja "Museossa työväen
hyväksi tehtyjä laitoksia varten" kaikenmoisia varokeinoja työväen
suojelemiseksi. Viimeksi mainittu sijaitsee työväen asuntojen ja
vanhan München'in keskellä, joten samalla sain nähdä tämänkin monessa
suhteessa hauskan osan kaupunkia.

Münchenistä tulin Nürnbergin eriskummallisesti rakennettuun
kaupunkiin. Se on täynnä vanhanaikaisia muuri- ja torni-varustuksia,
keskiajan ja renessansin rakennuksia (Nassauerhaus, Mauthalle,
Pellerhaus, DürerhauS, jossa kuuluisa maalari syntyi), merkillisiä
kirkkoja (Rebaldus- ja Lorenzkirche), kummallisia kaivoja: yleensä
harva nykyajan kaupunki Saksassa näytti niin vanhanaikaiselta kuin
Nürnberg; varsinkin tuo korkea linna kaupungin pohjoisosassa on
säilyttänyt paljon jälkiä entisestä asustaan. Sen viisikulmaisessa
tornissa löytyy kaikenlaisia keskiaikaisia kidutuskoneita, kuten
kiristyspenkki ja "rautainen neitsyt": jälkimäinen on eräs naisen
muotoon tehty seisova puukirstu, täynnä rautapiikkejä kannessa; kun
tämä suljettiin, tunkeutuvat piikit silmiin ja muuhun ruumiiseen ja
kun asianomainen arvattiin kuolleeksi, avattiin alapuoli, jolloin
ruumis joutui hakkuukoneen paloittavaksi, kappaleet huuhtoi alhaalla
juokseva vesi tiehensä, jottei voitu tapetusta mitään selkoa saada.
Vasta v. 1806 poistettiin lopullisesti tämä hirveä murha-ase
käytännöstä! Niin pitkälle oli ihmiskunnan sivistys ainakin niillä
seuduin ehtinyt 1806 v. Kristuksen syntymisen perästä! Pistäydyin vielä
Johannes-kirchhofille m.m. Dürer'in yksinkertaista hautaa ja Krafft'in
passioonikuvia katsomaan, illalla olin komeassa kaupunginpuistossa;
sitte kiiruhdin suoraa tietä kauniin Thüringer-metsan läpi
Weimariin. Kun sinne saavuin, oli kello jo 7 vaiheilla illalla ja
koska seuraavana päivänä piti lähteä ehtiäkseni ajoissa laivalle
Lybeckiin, täytyi tarkastaa Goethen kuuluisaa kotia melkein
pimeässä. Sain siitä kuitenkin jonkunlaisen kuvan -- taideteokset
esiintyivät tietysti jotenkin himmeässä valossa, -- näin hänen omat
sievät piirustuksensa ja siluettiasi sekä suuren joukon muistoja
hänestä ja hänen rakastajattarista (Marianne de Willemer, Corona
Schröter y.m.), ystävistä (Schiller, Karl August y.m.) ja vanhemmista
(varsinkin äidistä Frau Ajasta), kivi- ja muita luonnontieteellisiä
kokoelmia; mutta ennen kaikkea huvitti minua hänen, ministerin työ-
ja makuu- (samalla kuolin-) huoneittensa erinomainen yksinkertaisuus
ja vaatimattomuus: itse selitti hän sen siten, että työhuoneen
tulee olla ilman suurempia mukavuuksia, jottei vaipuisi laiskuuteen.
Makuukammiossa ei ollut kuin yksi pieni ikkuna; ei siis kumma yhtään,
että Goethe kuollessaan huudahti Ottilialle: "enemmän valoa"; joka
sitte on jos jollakin tavalla selitetty. Pistäydyin sitte myöskin
pimeässä katsomaan Schillerin pientä taloa ja molempien runoilijoitten
kuuluisaa yhteispatsasta teaatterin edustalla.

Saksan toisesta suurmiehestä riensin suoraa tietä toisen luo.
Wartburgin linna, jossa Lutherus noin vuoden oleskeli kirjoittaen
tunnettua raamatun käännöstä, on erittäin kauniin ja suuren puiston
huipulla. Hauskin kaikesta katsottavasta täällä oli tietysti
Lutheruksen huone: hänen pöytänsä, jakkaransa mammutluusta, sänkynsä
ilman pohjaa -- se paikka seinää, johon heitti läkkitolpponsa
perkelettä muka nähdessänsä oli melkein tykkänään kadottanut
kalkkirappauksensa: katsojat olivat ottaneet sen muistoksi mukanansa.
Mutta Wartburgin linna tarjoaa paljon muutakin katsottavaa, kuten
tuon sievän kappelin saarnastuolineen, josta suuri uskonpuhdistaja
monasti saarnasi, paljon Moriz Schwind'in freskomaalauksia; niissä muun
muassa kuvataan tuota kuuluisaa "laulajien kilpailua" v. 1207, jolloin
sopimuksen mukaan voitetun piti heittää henkensä, mutta taulussa juuri
pyytää ruhtinattarelta armoa; ylen komea juhlasali, jota vieläkin
käytetään ruhtinaallisissa pidoissa y.m. Näköala Wartburgin linnasta
Thüringermetsän rehevien puitten, kukkulien ja laaksojen yli on
sangen kaunis ja laaja, -- linna kun sijaitsee noin 400 metriä meren
yli Thüringenin ehkä ihanimmassa seudussa. Erittäin hauskalta tuntui
minusta myöskin paluumatka toiselta puolen linnan kuvetta, jota myöten
metsän läpi pyrin Annathalin sievään laaksoon. Tämä vihdoin supistuu
niin kapeaksi vuorensolaksi, "Drachenschlucht", molempien korkeitten
vuorien välissä, että tuskin kaksi kulkijaa siinä pääsee toistensa
ohitse. Kummallinen matka, joka kestää noin 5-10 minuuttia! Elävästi
juohtuivat Mignon'in sanat mieleeni:

    "In Höhlen wohnt der Drachen alte Brut"

ja Böcklinin samanniminen taulu Schackin galleriassa München'issä:
varovaisesti minä katselin vuoren rotkoihin, eikö siinä vaan piileisi
joku lohikäärme vanhoilta ajoilta! Lohikäärmeitten solasta kiiruhdin
noita-akkoja tapaamaan Harzin vuoristossa. Saavuin myöhään illalla
"Kolmen Annan pysäkkeelle" josta Brockenrata viepi Harzvuoren huipulle.
Asemasillalla oli kolme tyttöä vastassa, kysyin heiltä leikillisesti,
olivatko he nuo kolme Annaa, johon he yhtä leikillisesti myöntyivät;
mutta kun kysyin, olivatko he -- noita-akkojen maassa kun olin -- myös
noitia, eivät he yhtä tyytyväisinä tähän vastanneet. Seuraavana aamuna
menin Brockenille, jossa Faust ja Mefistofeles kävivät ja jossa noidat
varsinkin illalla ja yöllä vasten Vappua peliänsä pitävät. Muuten
tuskin maksaa vaivaa sinne mennä -- mitään eriskummallista ei siinä
ole. Braunschweigin merkillisen ja kauniin kaupungin kautta kiiruhdin
Hampuriin ja Lybeckiin ja sieltä Itämeren yli Hankoon ja Turkuun.

Mutta kaikki se kauneus, jonka minulle luonto ja taide tällä matkailu
soivat, on oleva verraton valoahjo tulevaisuudessakin, josta säteilee
valoa ja lämpöä sieluuni, kun juohdutan muistiini nuo ylevät hetket
luonnon ja taiteen suurissa temppeleissä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Muistelmia matkoilta pohjoiseen ja etelään I" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.