| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Kardinaalin laulu - Kertomus lintumaailmasta Author: Stratton-Porter, Gene Language: Finnish As this book started as an ASCII text book there are no pictures available. *** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kardinaalin laulu - Kertomus lintumaailmasta" *** KARDINAALIN LAULU Kertomus lintumaailmasta Kirj. GENE STRATTON-PORTER Tekijän luvalla suomentanut Heikki Impivaara Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1917. SISÄLLYS: 1. "Hyvä miel'! Hyvä miel'!" ilakoi kardinaali. 2. "Vesi vie! Vesi vie!" ennusti kardinaali. 3. "Tuu liki! Tuu liki!" aneli kardinaali. 4. "Rakas niin! Rakas niin!" äänteli kardinaali. 5. "Kas siin'! Kas siin'!" luikkasi kardinaali. Luettuna tämä luonnonelämän kuvaus saattanee yleisöllensä itsestään selväksi, minkätähden rouva _Gene Sratton-Porterin_ tuotanto on nyt otettu tekijän suosiollisella avulla järjestelmällisesti suomennutettavaksi. Samalla ilmenee luonnolliseksi, että hänet ensin esitellään nuorelle partioväelle toimitetussa lukemistosarjassa. Aikalaisissamme ei ole monta henkisen työn edustajaa niin nopeaan ja valtavaan menestykseen noussutta kuin tämä v. 1868 syntynyt amerikatar, joka 18-vuotiaana meni kotiseudullaan Indianan valtiossa naimisiin ja tähän päivään asti on elellyt samassa syrjäisessä ympäristössään. Molemmat toiset kuuluisat amerikalaiset luonnonkuvaajat -- Seton ja Roberts -- alottivat kirjailijauransa useita vuosia aikaisemmin, mutta viime kehityksellään on rouva Stratton-Porter sivuuttanut heidätkin yleisön suosiossa. Hänen teoksiansa on alkukielellä myyty toistakymmentä miljoonaa kappaletta, ja käännöksinäkin niistä on kaikkialla otettu useita painoksia. Tämä kaikesta sielustaan luontoon eläytynyt lahjakas ja henkevä nainen on myös taiteilijatar, hänkin, -- etevä valokuvaaja ja piirustaja. Hänen enemmän kaunokirjallisiksi laaditut teoksensa, varsinaiset yleisönromaaninsa, ilmestyvät alkuperäisessä kuvituksessaan suomeksikin; suoranaisemmat luonnontieteelliset kuvaukset taasen on järjestetty huokeahintaisempaan asuun "Partiolaisen kirjastoa" varten. Koko tuotannon pohjana -- siitä asti kun "Kardinaalin laulu" ensimäisenä ilmestyi v. 1902 -- on se elinikäinen innostunut tutkistelu, jonka piiriksi kirjailijatar varhaisessa nuoruudessaan omaksui Limberlostin rämealueen kotivaltionsa koilliskolkalla; sen vaihtelevaa laatua hän kuvailee yksityiskohtaisesti "Limberlostin yöperhosissa", johon suomalainen partioväki voi aikanaan tutustua. Koko partioliike on vain yhtenä toiminnan tuloksena siitä yleisestä suuresta herätevirtauksesta, joka sai alkunsa luonnontieteen elpymisestä Darwinin järjestelmällisen elämäntyön perusteella. Baden-Powellin järjestöaate liittyy mitä likeisimmin siihen uuteen ymmärtäväiseen suhtautumiseen, joka viime aikoina on muodostunut henkisesti jalostuvan ihmisen kannaksi muuhun luomakuntaan nähden. Mutta rouva Stratton-Porterin pääasiallisesti luonnontieteellisetkin kuvaukset saavuttavat suosiota kaiken kehittyneen yleisön taholla, joskin ne on katsottu parhaiten soveltuviksi tähän erityiseen valikoimaan; aikaihmisiksi varttuessaan nuoret partiolukijat taas mielellään jatkanevat seurusteluansa tämän herttaisen oppaan parissa, hänen valoisien, kauniiden romaaniensa välityksellä, jotka pelkästään kaunokirjallisen tyylin kannalta arvostellen eivät ole taiteen korkeimpia tuotteita, mutta sisällöllään avaavat ihasteltavaksi uuden maailman. V. H.-A. 1. luku. "Hyvä miel'! Hyvä miel'!" ilakoi kardinaali. Hän kiiti halki appelsiinitarhan etsien etanoita aamiaisekseen ja kiikkui silloin tällöin oksilla ja kaiutti rohkaisevan sanansa ihmisille. Kardinaalilinnun laulu kumpusi iloa, sillä nyt oli hänen juhlapäivänsä, hänen huvitteluaikansa. Koko eteläinen maailma oli täynnänsä säteilevää päiväpaistetta, kirjavia kukkasia, hedelmäin yltäkylläisyyttä, lukemattomia hyönteisiä, eikä ikänänsä mitään muuta tekemistä kuin kylpeä, herkutella ja olla onnellinen. Eipä ihme, että hänen laulunsa ennusti iloista mieltä vastaiseksi, sillä onnea oli ollut hänen koko menneisyytensä. Kardinaali oli vain suvikuntainen, mutta sittenkin heilui hänen töyhtönsä korkeana, parta oli kähärä ja musta, ja kooltaan ja väriltään hän oli sula kumma. Suvun johtajat, jotka olivat suorittaneet monta vaellusta, näyttivät vähäisiltä hänen rinnallaan, ja sulkapuvut, joita oli varistettu vuosi vuodelta, tuntuivat värittömiltä hänen asuunsa verraten. Oli ikäänkuin sykkivä liekkisydän olisi lehahtanut ohi, kun hän kiidälsi oranssitarhan läpi. Viime keväänä se oli puhkaissut kuorensa tuolla pohjoisessa, lintujen paratiisissa, Limberlostissa. Siellä on tuhansia aareja laajalti mustaa räme- maata, jota kesän aurinko paahtaa ja talven lumi kattaa. Siellä on synkkiä heteikköjä, pimeine vesineen, siellä laakson kaistaleita ja ylänkösoita. Metsän jättiläiset tavoittavat siellä pilviä tahi makaavat samettimaisen liman peitossa, riutuen päivän kirjaamissa lätäköissä, mutta viidakko on melkein läpitunkematon. Rämeikkö on kuin mikäkin iso linnuille laitettu ruokapöytä. Villit viiniköynnökset kiipeilevät korkeimpain puitten latvaan, päivänvarjon lailla aueten oksilla, ja niiden kiehkurantapaiset liehuvat lonkerot keinuvat kuten silkkiripsut tuulten karkelossa. Linnut laiskottelevat varjossa, kiskovat kuoria puista, keräilevät kuivia kärhiä pesäaineksiksi ja herkuttelevat pistävän kirpeillä hedelmillä. Ne kirkuvat parvissa metsäkirsikkapuitten oksilla ja ahtavat kupunsa täyteen punaisia orapihlajanmarjoja, villiluumuja, Amerikan melooneja, sinivatukoita ja hullumarjoja. Nevan partaalla kasvavat lepät houkuttelevat parvia marjain etsintään, ja rämeen sarat ja ruohot taipuvat maahan siementen metsästäjäin painosta. Mudassa kihisee matoja; ja koko suo liekehtii kukkasista, jotka väreillään ja tuoksuillaan viekottelevat hyönteisiä ja perhosia tuhansittain. Villit varpustikat pöyhistelevät punassaan ja kullassaan puitten latvoissa, ja kimalaiset ja kolibrit yksissä tuumin riistävät kukkatorvista runsaat hunajat. Ilma villiluumujen ja orapihlajain ympärillä väreilee miljoonain metsämehiläisten siipien liikkeestä, ja hippikerttuset pitävät ylellisiä kemuja. Suon voimakkaat löyhkät viettelevät hyönteisparvia ja kärpässiepot suikahtelevat yhtenä vilinänä niitä takaa ajaessaan. Jokaisessa ontossa puussa asustaa yökkösiirtola. Käärmeet paistattavat päivää pensaikoissa. Veden väki jättää jälkeensä loistavakareisia juovia, puikkelehtiessaan lampareitten poikki. Kilpikonnat vääntyvät kömpelösti puunrungoilta alas. Sammakot tekevät soman ketteriä hyppyjä lammikosta toiseen. Kaikkea, mikä synnyltänsä on tähän maankolkkaan kuuluvaa -- maanalaista, ryömivätä tai siivekästä -- on tavattavana Limberlostissa; mutta ennen kaikkea se on lintujen tyyssija. Sievät kultarinta-kertut pesivät sen puitten latvoihin, mutta punasilmäiset viheriävarpuset valitsevat asuntonsa alempaa. Siellä pitävät kotia kellolinnut, peipposet ja rastaat. Mustiarastaita, harakoita ja variksia asustaa siellä joukottain. Närhit ja kärpässiepot torailevat herkeämättä, ja peukaloiset ylläpitävät loputonta lörpötystä. Kuhankeittäjät riiputtavat pussinmuotoisia pesiään oksilta ja tanagra-sirkkujen kera nokkivat suuhunsa silkkiäismarjoja ja hyönteisiä. Illalla yöhaukat kiitävät ilmassa äänettömin siivin; kehrääjälinnut puhkeavat valittavaan huutoon jatkaen sitä pitkälle yöhön; ja pöllöt mässäävät kuunvalossa runsaine riistoinensa. Aamuhämärissä punarinta-satakielet herättävät jokaisen uuden päivän kaikuäänet kehoituksellansa: "Silmät auk! Silmät auk!" ja vähän myöhemmin kiertävät isot mustat korppikotkat pilvimaiseman kautta tahi liikkumattomina ilmassa kuin jäätyneet tahrapilkut vaanivat Limberlostista ja ympäristöstä ruokaa ja ravintoa. Ruovonpäristäjän kirkuna kaikuu kaiken päivää, mutta senkin voittaa sinihaikaran repivä rääkynä, jolla se panee sammakkomaailman sydämet tärisemään: sitävastoin päästää vain yksinäisiä huutoja harhaileva koskelo, joka on eksynyt laumastaan matkalla pohjoiseen ja nyt täyttää rämeen valittavilla äänillä. Limberlostin puunlatvain lomitse puikkelehtii lintuja, joitten väri on loisteliaampi kuin koreimman kukkasen, joka kohottaa kasvojansa ilmaan ja valoon päin. Allikon liljat eivät ole niin valkoisia kuin niissä kalastelevat haikarat. Paimenpiiskun varttunut verso ei ole yhtä syvän värinen kuin sillä kiikuskelevan kuhankeittäjän kullanhelakka rinta. Närhit ovat sinisemmät kuin vuohenmiekkatupsas, jonka yläpuolella ne kinastelevat kurkkuäänillään. Peipposten purppura on hienompi kuin anisruohon. Jokaista tulikukka-mätästä kohti, joka lemuaa Limberlostissa, joku kardinaalilintu ylemmässä pensaassa hehkuu sitäkin punaisempana. Niitä ei ehkä ole enempää kuin muita lintuja, mutta niiden loistava väri ja pelkäämätön mielenlaatu, joka pitää niitä alituisesti näkyvissä, synnyttää tällaisen otaksuman. Kardinaali oli haudottu orjantappura- ja sinivatukkatiheikössä. Isä oli sitkeä, vanha leskimies, jolla oli paljon kokemuksia ja pikainen luonne. Hän oli Limberlostin kookkain ja kiistanhaluisin punavarpunen, joka vastuksetta hallitsi kuninkaana heimoansa. Kärpässiepot, kuningaslinnut [Tyrannus intrepidus -- pieni lintu Pohjois-Amerikassa, rohkea hyökkäämään isompain (haukan ja kotkankin) kimppuun. Suom.] ja lepinkäiset luovuttivat hänelle laajan liikkumisalan, eivätkä edes aina toraisat närhit saaneet kylliksi rohkeutta vastustaakseen häntä. Muutamia päiviä viime menetyksensä jälkeen näki hän hienon, täyteläisen nuoren naaraan, joka niin kerrassaan kahlehti hänen katseensa, ettei hän antanut sille pahaistakaan rauhaa, ennenkuin se salli hänen hyväilyjänsä ja kantoi ensimäisen varvun villiin ruusupensaaseen. Se oli perin ylpeä päästessään Limberlostin kuninkaan puolisoksi; ja vaikka se sydämensä syvyyksissä hetkittäin tunsi pelkoa ylhäistä herraansa kohtaan, ei se sitä näyttänyt, sillä olihan se soreavartinen ja hienopukuinen lintu itsekin. Se valitsi asuntonsa taiteilijan silmällä ja kokeneemman rakentajan arvostelukyvyllä. Vaikeaksi kävisi käärmeitten ja oravain tunkea tuon orjantappura-tiheikön läpi. Valkeat marjankukat olivat tuskin herenneet houkuttelemasta puoleensa hyönteisparvea, kun jo ruusujen tuoksu kutsui ne takaisin; niitten kuihduttua viehättävät isot marjat kypsyivät ulottuville ja vetivät saalistajia luoksensa. Se rakensi tavallista paljoa huolellisemmin. Se oli kaunis pesä, ei läheskään niin löyhä ja vaappera kuin muitten heimolaisten yli koko nevan. Sillä oli ilmeisesti tarkoitetta pikarin kuosia ja se oli todella sirosti sisustettu pehmeillä saraheinän lehdillä. Mutta laskiessaan ensimäisen munansa kardinaalikuningatar ainiaaksi voitti mainetta. Se oli kaunis, terve lintu, jonka ensimäinen pesänrakentamisyritys täytti rakkaudella ja onnella, ja niin kerrassaan voitti se itsensä tässä tilaisuudessa, että sen oli vaikea saada ketään vakuutetuksi siitä, että tulos oli sen omaa ansiota. Sen oli tosiaan pakko nostaa nokkansa ja siipensä puolisoansa vastaan tätä munaa puolustaakseen, sillä se oli niin tavattoman iso, että kuningasta ei vähin vaivoin saatu vakuutetuksi siitä, ettei joku kehno siivellisten suvun jäsen ollut luikahtanut pesään ja laskenut sitä emon poissaollessa. Kuninkaasta tuntui varmalta, että munan juttu oli jotenkuten nurinkurinen, ja hän tahtoi kierittää sen pesästä; mutta kuningatar tunsi omansa ja taisteli uljaasti sitä puolustaen. Se lisäsi edelleen heidän tulevaisuudentoiveitaan munimalla kolme uutta munaa. Senpä jälkeen kuninkaassa kypsyi ajatus, että se oli erittäin huomattava lintu, ja hän lensi tiehensä huvimatkalle; mutta kuningatar painui hautomaan, iloisen uskon ja tyytyväisyyden täyttäessä sen mielen. Kaikkina noina pitkinä päivinä, kun kuumuus kävi ankaraksi eikä kuningas liikoja piitannut hänen ruokahalustaan tai mukavuudestaan, se hoiteli noita neljää munaa vasten rintaansa ja odotti kärsivällisesti. Iso muna oli sen aarre. Sitä se alituiseen hoivaili. Se käänteli sitä monasti päivässä; ja aina tunsi se rintaansa vasten tuon erikoisen puserruksen, joka erotti sen muista. Se oli tietystikin ensimäinen kuoriutumaan, ja kuningatar tunsi saaneensa siinä kyllin, vaikka kaikki muut menisivätkin hukkaan; sillä tämä muna piiskutti ihan kuuluvan äänen, ja ennenkuin tuon ison terrakotta värisen ruumiin silkkiset untuvat olivat edes oikein kuivuneet, nousi kardinaalinpoikanen koholle ja vaati voimakkaasti ruokaa. Kuningas tuli katsomaan sitä ja heti tunnusti alistuvansa. Hän oli monen lupaavan kardinaalin isä, mutta ei ollut milloinkaan nähnyt tämänkaltaista. Riemullisella ilakoimisellaan hän pani kaikki Limberlostin kaiut kiirimään. Lakkaamatta hän pyydysteli kypsimpiä marjoja ja siemeniä. Hän ahti ruokaa pienokaisen suuhun aamusta iltaan eikä kertaakaan päässyt tuomaan ruokaa tapaamatta poikasta seisomassa toisten päällä huutaen lisää. Kuningatar oli aivan yhtä ylpeä siitä ja ihan yhtä hupsu sitä jumaloimaan, mutta se piti tarkkaa tiliä ja antoi muille matoja kullekin vuoron perään. Ne olivat harvinaisen somia poikasia, mutta mitä toiveita on somallakaan poikasella perheessä, jossa on ihmelapsi? Kardinaali oli yhtä suuri kuin kaksi muuta poikueesta ja niin punainen, että itsepä sen untuvatkin näyttivät purppuralla punatuilta; sen pinta, vieläpä jalatkin olivat punaiset. Hän oli ensimäinen kapuamaan pesän reunalle ja ensimäinen hypähtämään puunoksalle. Hän yllätti vanhempansa löytämällä etanan ja teki ensi lentonsa niin pitkän matkan päähän, että hänen jumaloiva emonsa sai miltei kouristuksia pelätessään, etteivät vain hänen voimansa pettäisi ja hän putoaisi suohon ja joutuisi jonkun vanhan nälkäisen kilpikonnan uhriksi. Hän palasi kuitenkin eheänä: ja kuningas oli niin mielissään, että kävi sieppaamassa hänelle tavattoman lihavan marjan, ja istuen oksalle hänen eteensä antoi hänelle ensimäisen kielitunnin. Tietenkin kardinaali osasi huutaa "pii" ja "tshi" jo murtaessaan kuorensa; mutta kuningas opetti häntä piipittämään täsmälleen ja ilmeikkäästi, ja hän oppi sinä samana päivänä, että kardinaaliperheen miehiset jäsenet aina kutsuvat "tship" ja naispuoliset "tshuk". Itse asiassa hän oppi niin kerkeään ja oli yleensä niin tarkkaavainen, että ennenkuin kuningas katsoi viisaaksi antaa seuraavan oppitunnin, hän tapasi poikansa oksalla, nokka sulettuna ja kurkku paisuneena, koettelemassa omaa muodosteluansa heimon huudoista: "Vhit! Vhit! Vhit!" -- "Hio! Hio! Hio!" -- ja "Sio! Sio! Sio!" Tämä ihastutti kuningasta siinä määrin, että hän helähytti ne yhä uudelleen ja vointinsa mukaan auttoi poikaistansa. Hän oli niin ylpeä pojusestaan, että hän jo tänä samana iltana ensi kertaa opetti häntä kunnolla pistämään päänsä siipeen ja nukkumaan yksin. Muutaman päivän perästä, ollessaan varma pojan siipien kestävyydestä, hän opetti hänelle lentämistä. Hän opetti poikaa, kuinka levittää siipensä ja verkalleen purjehtia puusta puuhun; kuinka lentää lyhyin äkkimutkin välttääkseen metsästäjän tähtäyksen; kuinka kääntyä jyrkästi ilmassa ja nopeaan hyökätä turilaan tai vihollisen kimppuun. Hän opetti sopivan kulmasuuntauksen, jolla vastustaa navakkaa tuulta, ja että hänen aina tuli kohdata rankkasade pää edellä, niin että vesi juoksisi höyhenpeitettä pitkin. Hänen ensimäinen uinti-oppituntinsa oli harvinaisen onnistunut menestykseen katsoen. Kardinaali nautti vedestä kuin sorsa. Hän kylpi, pulikoi ja melskasi niin kauan että emo kävi miltei mielipuoleksi pelosta, että hän saattaisi houkutella paikalle jonkun vesikäärmeen tai kilpikonnan; mutta pelko ei kuulunut hänen luonteeseensa. Hän oppi kuivaamaan, ruokkoamaan ja siistimään höyhenensä ja oli niin vimmainen pitämään itseään puhtaana, että hän, vaikkakin vain nuorukainen, oli jo niin erittäin lupaava lintu, että monikin Limberlostin siivekkäistä asujamista kävi häntä tervehtimässä. Pian sen jälkeen kuningas vei hänet pitkälle retkelle ympäri suon ja opetti hänelle miten valita soveliaat paikat matoja metsästellä; miten etsiä lehtien alta muonaksi kelpaavia lehtitäitä ja etanoita; mitkä marjat olivat hyviä ja minkälaisilla ruohoilla oli enimmät ja parhaat siemenet. Hän näytti hänelle, miten löytää pieniä kiviä ruuan jauhamiseen ja mitenkä teroittaa ja kiilloittaa nokkaansa. Sitten hän kävi käsiksi varsinaisiin musiikkiopintoihin, kuinka tuli viheltää ja miten laulaa ja livertää. "Hyvä miel'! -- Hyvä miel'!" viritti kuningas virtensä. "Yvä iel'! -- Yvä iel'!" matki kardinaali. Nämä laulut olivat vain kouluharjoituksia, mutta hänen äänessään oli sellainen syvyys ja laajuus, joka lupasi jaloa tulevaisuutta, kunhan ikä kehittäisi häntä ja kokemus herättäisi hänen tunteensa. Hän oli erinomainen lauluniekka nuorukaiseksi. Pian hän menestyi niin oivallisesti itsensä hoidossa, ruuan löydännässä ja lennossa ja kasvoi niin suureksi ja omintakeiseksi, että teki yksin lukuisia retkeilyjä Limberlostin halki; ja niin vaikuttavat olivat hänen mittasuhteensa ja niin taistelunhaluiset hänen tapansa, ettei hänen tarvinnut kokea mitään häirintää. Kuninkaan hallitus uhkasi totta tosiaan väleen lopahtaa; mutta joskin hän lie sitä pelkäillyt, hän ei sitä ilmaissut, ja hänen ylpeytensä ihmeellisestä jälkeläisestään oli päivänselvä. Läpikotaisin tutkittuaan suon kardinaalin valtasi kiihkeä halu päästä pitemmälle matkalle; ja päivän toisensa jälkeen hän aikaili suon laitamilla, katsellen yli avarain viljeltyjen ketojen, melkein sairaana halusta koetella siipiänsä pitkässä, korkeassa, raisussa ilmaretkessä. Tulipa päivä, jona loppukesän kuumuus pani suon höyryämään ja kardinaali, lennellen liki sen reunoja, tunsi tuulen henkäyksen käyvän ylämaalta, ja pohjoista kohti leviäväin laveitten peltojen näkeminen niin kiehtoi hänen mieltänsä, että hän levitti siipensä ja seuraten mikäli mahdollista puitten ja aitausten muodostamaa linjaa teki ensimäisen matkansa kotoa pois. Se päivä oli niin ihana, että se ratkaisi hänen kohtalonsa. Tuntuisihan siltä, että suon, jota hänen heimonsa piti niin suuressa arvossa, olisi pitänyt riittää kardinaalille, mutta eipä se riittänyt. Jokainen peninkulma sillä lentoretkellä lisäsi hänessä voiman ja tarmon tunnetta ja yhä kiihkeämpää mieltymystä laajalle leviäviin peltoihin ja metsiin. Hänen sydämensä hytkähti ihastuksesta saada kiikkua tuulessa, ajaa eteenpäin päiväpaisteessa ja purjehtia korkealla, allaan äärettömät, loppumattomat pellot, niityt, hedelmätarhat ja metsämaat. Kuuma ja ummehtunut Limberlost tuntui hänestä onnellisesti vältetyltä vankilalta, ja yhäti vain hän uupumatta lensi suoraan eteenpäin. Lentäessään erään puolituleentuneen, jokeen päin viettävän viljapellon poikki kardinaali näki suuren joukon lintuja siellä laitumella, ja hän laskeutui korkeaan puuhun niitä tarkkaamaan. Pian hän tuli siihen päätökseen, että olisi somaa maistaa tuota uutta ravintoa. Hän keksi kohdan, jossa varis oli jättänyt tähkäpään sievästi siepattavaksi, ja tarrautuen kiinni tuppeen, kuten näki toisten tekevän, ojentautui täyteen mittaansa ja iski lujan terävän nokkansa kermankarvaiseen jyvään. Kardinaalille, joka ennen oli tukehtuakseen saanut metsästää rämeessä ja joka nyt oli tehnyt pitkän kiihoittavan lentoretken, oli keijuminen vaappuvalla korrella ja jyvän mehukkaan maidon juominen kuin ensimäinen maistinannos nektaria ja ambrosiaa. Hän nosti päätä päästessään kultaiseen sydämeen ja murskaten sen pieniin murusiin maisteli sitä ja kelpoitti sen yhtä ihastuneena kuin mikäkin epikurealainen uuden herkullisen ruokalajin. Ehkäpä saisi uudet kekkerit seuraavalla kedolla. Hän päätti lentää vieläkin pitemmälle. Mutta hän oli kulkenut vain lyhyen matkan, kun muuttikin suuntaa ja kääntyi etelään, sillä hänen allansa oli jotakin pitkää, kimaltelevaa, luikertelevaa, raitojen reunustamaa, ja huimaavan korkealle niiden yläpuolelle kohousi jättimäisiä sykomooreja, vaahteroita, jalavia ja tulpaanipuita, jotka hapuilivat ja huojuivat tuulessa; eikä kardinaali tiennyt mitä se oli. Täynnä kummastusta hän pudottausi yhä alemmaksi. Lintuja oli kaikkialla, monet lensivät ylitse ja tuikkasivat nokkansa siihen; mutta sen kirkas mutkitteleva hopea oli salaisuus kardinaalille. Runon ja laulun kaunis joki, jonka intiaanit ensimäisinä löysivät ja sitten ranskalaiset, oli nimeltään Ouabache; se kiemurteleva, kimalteleva joki, jota Logan ja Me-shin-go-me-sia rakastivat; ainoa joki, joka saattoi houkutella Wa-ca-co-nahin Salamoniesta ja Mississinewasta; joki, jonka hopeisten sykomoorien ja jättiläisvaahterain alla Godfrey-päällikkö matkusti monta peninkulmaa sijoittaakseen leiritulensa, se joki ei ollut koskaan ollut kauniimpi kuin tänä verrattomana syyspäivänä. Sulat puristettuina tiukasti kiinni ruumiiseen kardinaali laskeusi salavaan ja kumartui katsomaan kiihkeydestä värähdellen ja tuiskahuttaen kimakoita huutoja: "tship, tship", sillä siinä oli häntä ihan vastapäätä iso punavarpunen, joka ei näyttänyt sopuisalta eikä aralta. Hän luikahutti raikuvan taisteluhaasteen: "tship!" joka lingottiin takaisin hänelle heti, kun se oli päässyt hänen nokastaan. Kardinaali kohotti harjaansa ja puoleksi nosti siipiänsä jäykistäen ne survaisuun; lintu siinä vastapäätä teki samoin. Hämmästyneenä hän ojentautui täyteen mittaansa sukkelasti astahtaen pikku askeleen sivulle, ja toinen lintu ojentausi koholle ja siirtyi sivulle juuri niinkuin hänkin. Se oli kardinaalista liikaa härnäämistä. Jännittäen joka lihaksen hän teki äkkihyökkäyksen häpeämätöntä muukalaista vastaan. Hän iski veteen niin voimakkaasti, että pärskeet lensivät salaviin, ja jäälintu, joka istui kannolla vastapäätä häntä ja vaani matalikolta mutuja, näki sen. Se levitti nokkansa ja rähähti pauhaavaan nauruun, niin että sen ääni kaikuen kiiti niemeltä niemelle jokea alas. Kardinaali tuskin tajusi, miten pääsi pois, mutta uuden opetuksen hän oli saanut. Tuo kaunis kimalteleva, luikerteleva ilmiö oli vettä, ei paksua, haaleata, mustaa nevavettä, vaan puhdasta, raitista, hopeista vettä. Hän ravisti sulkiaan, häpeästä tuntien olevansa astetta punaisempi; mutta nauru ei saanut karkoittaa häntä pois. Kaikki oli hänestä aivan liian ihanaa. Lyhyen hetken perästä hän uskaltausi alas ja otti pienen siemauksen, ja se oli ensimäinen oikea juoma hänen elämässään. Voi, mutta sepä vasta oli hyvää! Sammutettuaan kuumuuden ja pitkän matkan synnyttämän janonsa hän rohkaisi mielensä ottamaan kylvyn, ja siinä oli uusi ja ihastuttava kokemus. Kuinka hän polski ja melskasi ja pärskytteli hopeapisaroita ilmaan! Kuinka hän sukelteli, liotti ja vilvoitti itseään tässä loiskuvassa vedessä, jossa sai viipyä niin kauan kuin tahtoi ja päristellä kylliksensä; sillä hän saattoi nähdä pohjan pitkälti joka suuntaan ja helposti välttää jokaisen yrityksen tehdä hänelle pahaa. Hän oli niin märkä, kun kylpy oli lopussa, että tuskin saattoi päästä pensaaseen kuivaamaan ja suorimaan sulkiansa. Kerta päästyään kunnolliseen asuun hän muisti vedessä näkemänsä linnun ja palasi salavaan. Siellä kimaltelevan joen syvyydessä kardinaali keksi itsensä, ja hänen sydämensä paisui oikeutetusta ylpeydestä. Oliko tuo leveä, täyteläinen rinta hänen? Missä oli hän nähnyt mitään muuta kardinaalia, jolla oli niin iso töyhtö, että se huojui tuulessa? Kuinka suuret ja mustat olivatkaan hänen silmänsä! ja hänen partansa oli melkein yhtä pitkä ja kähäräinen kuin isänkin. Hän levitti siipensä ja ihaili niiden kaartoa ja käänteli ja keikutteli pyrstöänsä. Hän somisti itsensä kerta uudelleen ja laitteli jokaista sulkaa. Hän kiilloitti niskaansa takaapäin siipiensä nenällä, pisti päänsä niiden alle ja hitaasti veti sitä kerta kerran perästä pois silittääksensä harjaansa. Hän kieppui ja keikkui. Hän kiikkui ja pöyhisteli, ja jokainen vilahdus koostansa ja kauneudestansa, mikä sattui hänen silmäänsä, täytti hänet ylpeydellä. Hän rehenteli kuin riikinkukko ja lörpötteli kuin närhi. Kun hän ei enää voinut löytää mitään ihailtavaa, niin jokin muu kahlehti hänen tarkkaavaisuutensa. Kun hän viskasi "tship"-huutonsa, niin kuului virran takaa vastaus: "tship"; siellä ei varmastikaan ollut mitään kardinaalia, niin että hän epäilemättä kuuli oman äänensä kuten näki itsensä. Hän valitsi silmäänpistävän oksan ja lähetti sieltä terävän huudon: "tship!" yli vetten, ja se tuli samallaisena hänelle takaisin. Sitten hän äänteli lempeästi ja hellästi, niinkuin hänen oli tapana Limberlostissa tehdä pienelle lempisiskollensa, joka useasti tuli istumaan hänen vierelleen vaahteraan, missä hän nukkui, ja lempeänä ja hellänä palasi vastaus. Silloin kardinaali ymmärsi. "Vhit! Vhit! Vhit!" Hän vihelsi sen kovaa ja vihelsi sen hiljaa. "Tiri! Tiri! Tiri!" Hän vihelsi sen hellästi ja tiukasti ja käskevästi. "Hio! Hio!" "Hip! Hip! Hip! Hip!" Tämän helähtävän käskyn kuullen saapui joka lintu, niin kaukaa kuin virta kantoi hänen äänensä, tiedustamaan ja pysähtyikin ihailemaan. Yhä uudelleen hän kaiutti jokaisen muunnoksen, minkä kykeni keksimään. Hän yritti uljaasti livertää ja vieretellä, ja sitten hän, sydän niin tulvillaan iloa, ettei ennen milloinkaan, puhkesi raikuvaan lauluun: "Hyvä miel'! Hyvä miel'! Hyvä miel'!" Illan tullen hän muuttui levottomaksi ja rauhattomaksi, niin että verkalleen soluili takaisin Limberlostiin; mutta se päivä sittenkin ainaiseksi riisti häneltä halun pysyä rämeen lintuna. Yöllä hän levottomasti pörhisteli höyheniään ja tunnusteli tulisiko tuulenhenkäystä niityiltä. Hän oli jälleen maistavinaan jyvää ja kirkasta vettä. Hän ihmetteli kuvaansa virrassa ja ikävöitsi äänensä kaikua, kunnes alkoi unissa sipistä: "Vhit! Vhit! Vhit!" Aivan aamun koittaessa muuan punarinta-satakieli herätti hänet laulaen: "Silmät auk'! Silmät auk'!", ja hän vastasi unisena: "Tir! Tir! Tir!" Tovin takaa punarinta lauloi toistamiseen erinomaisen pehmeästi ja hellästi: "Silmät auk', kiuru! Silmät auk', kiuru! Silmät auk'! Silmät auk'!" Nyt kokonaan valveutuneena kardinaalikin luikkasi riemukkaasti: "Hyvä miel'! Hyvä miel'!", ja sittenpä ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän oli matkallansa kohti kimaltelevaa jokea. Se oli entistä ehompi, ja jokainen seuraava päivä tapasi hänet herkuttelemasta viljapellossa ja kylpemästä välkehtivässä vedessä; mutta aina hän illan suussa palasi perheen luo. Kun mustat hallat alkoivat riipiä Limberlostia ja ravinto oli enimmäkseen supistunut kuiviin siemeniin, niin tulipa päivä, jolloin kuningas järjesti joukkueensa ja antoi taikamerkin. Iltahämärissä hän johdatti heidät etelään, peninkulman toisensa perästä, kunnes heidän hengityksensä kävi lyhyeksi ja tuo outo lento alkoi kivistää heidän siipiänsä; mutta joelle tehtyjen retkien johdosta oli kardinaali muita vahvempi ja helposti pysyi kuninkaan rinnalla. Varhain aamulla, ennenkuin edes punarinta-satakielet havahtuivat, kuningas laskeusi Floridan nevamaille. [Everglade eli Everglades on nimeltään tämä rämeinen aromaa Itä-Floridassa. Suom.] Mutta kardinaali oli kadottanut kaiken mieltymyksen rämeissä elämiseen, niin että hän uppiniskaisesti läksi liikkeelle omin nokkinsa ja lyhyessä ajassa löysikin toisen joen. Se ei ollut vallan yhtä ihastuttava kuin tuo kimalteleva joki; mutta kaunishan oli sekin, ja sen lievästi loivalla rinteellä oli appelsiinitarha. Sinne kardinaali jäi saaden aivan sydämensä toiveitten mukaisen talvikodin. Seuraavana aamuna kultakiharainen tyttönen ja valkohapsi vanhus kävivät käsikkäin hedelmätarhan läpi. Lapsi näki punavarpusen ja heti vaati sen omaksi nimikokseen, ja samana päivänä julistettiin, että erittäin ankarat ajat uhkaisivat sitä, joka kiusaisi tai edes säikähdyttäisi kardinaalia. Siten alkoi linnulle täydessä turvallisuudessa sarja päiviä, jotka olivat sulaa ihanuutta. Hedelmätarha ihan kuhisi hyönteisiä, joita houkutteli väkevä tuoksu, ja toukat koversivat kuorta. Ruoka oli melkein yhtä hyvää kuin Limberlostissa, ja olihan aina joki, mistä juoda ja missä pärskytellä mielin määrin. Noina päivinä lapsonen ja vanhus oleilivat hedelmätarhassa tuntikausia tarkastaen lintua, joka näytti joka päivä käyvän isommaksi ja koreammaksi. Kuinka upealta vaikuttikaan hänen nyt loistavan punainen kardinaalinvaippansa vahanvihreitä lehtiä vasten! Kuinka kookkaalta ja hohtavalta näyttikään lintu leikkisästi kiitäessään ja puikkelehtiessaan kermanväristen kukkasten keskellä! Ja kuinka pikku tyttö, kädet ristittyinä, palvoi häntä, kun hän, kaula turpeana, kiikkui ylimmällä oksalla ja lauloi elähyttävää lauluansa yhäti uudelleen: "Hyvä miel'! Hyvä miel'!" Joka päivä he tulivat näkemään ja kuulemaan. He ripottelivat leivänmurusia; ja kardinaali tuli niin ystävälliseksi, että tervehti heidän tuloaan reippaalla huudolla: "Tship! Tship!" jota ihastunut lapsonen yritti jäljitellä. Pian heistä tuli niin hyvät ystävät, että nähdessään heidän lähenevän hän rupesi vienolla äänellä kutsumaan: "Tship! Tship!" ja jäi sitten silmät pyöreinä ja pää kallellaan odottamaan hänen vastaustaan. Toisinaan joku hänen perheensä jäsen löysi Nevoilta tiensä hedelmätarhaan, mutta kun kardinaali oli alkanut tuntea jotakin omistusoikeuden tapaista, närkästyi hän pahasti tunkeilijalle ja läksi kuin tulinuoli tätä takaa ajamaan. Milloin hyvänsä tämä kokemus sattui jollekulle kulkurille, palasi tämä rämeille mielessään myönneskellen, että appelsiinitarhan kardinaali oli vähintään kaksi kertaa niin iso ja vahva kuin hän ja niin hämmästyttävän punainen, että se oli kerrassaan ihme ja kumma. Eräänä päivänä nousi lievä tuulonen pohjoisesta ja huojutti appelsiinipuitten oksia, kantaen niiden tuoksun halki maan ulos merelle asti ja levittäen tilalle viileän, hienon, pistävän hajun. Kardinaali kohotti päätä ja vihelsi utelevan äänen. Hän ei ollut varma, etsiskelihän vain matoja ja ennusteli onnea ehein, täyteläisin sävelin: "Hyvä miel'! Hyvä miel'!" Uudelleen tuuli pyyhkäisi hedelmätarhaa ja niin voimakkaana, että tällä kertaa siitä ei voinut erehtyä. Kardinaali pyrähti ylimmälle oksalle, töyhtö pystyssä ja pyrstö hermostuneesti vavahtaen. "Tship! Tship!" hän huuteli kiivaan itsepäisesti. "Tship! Tship!" Tuuli tuli nyt navakkana ja kestävänä, aivan toisenlaisena kuin mitä kardinaali milloinkaan oli tuntenut, sillä sen viileä henkäys kertoi päiväpaisteessa murtuneista jääpeitteisistä kentistä. Sen kostea tuntu tuli ryöppyisistä sadekuuroista, jotka huuhtelivat pohjanpuolen kasvoja. Sen ohut tuoksu johtui tuhansien puhkeamassa olevien lehtien ja orastavien, nuorten taimien sekoituksesta: sen väkevä lemu oli osmankäämien siitepölyä. Limberlostin puolella oli vanha Luonto-emo puhisten ja kohisten käynyt käsiksi jokavuotiseen suursiivoukseensa. Tehokkaalla luudallansa, maaliskuun ahavalla, hän lakaisi puhtaaksi joka sopen ja raon. Pesusoikossansa, jonka huhtikuun kuurot täyttivät yli reunojen, hän peseskeli koko luomakunnan kasvoja, ja jos nämä toimenpiteet eivät riittäneet aikaansaamaan hänen mielensä mukaista puhdistusta, antoi hän lopullisen kiilloituksen raekuuroilla. Kimalteleva joki täyttyi yli äyräittensä; murtaen jäät ja kulettaen rikkakuormaa se vyöryi merta kohti. Jää ja lumi eivät olleet aivan lopen hävinneet; mutta kauan kohtuinen maaemo vaaliskeli lapsiansa. Se kyyristeli joka askeleella, sillä maa kiehui elämää. Madot ja koppakuoriaiset ponnistausivat valoon ja lämpöön. Työntäen syrjään mullan ja lehdet päältänsä vuokot ja orvokit kohottivat hentoja kullanvihreitä päitään. Mahla virtaili, ja lehdettömät puut peittyivät paisuviin silmuihin. Hienot sammalet hiipivät jokaista lahovaa hirrenpäätä pitkin. Kivien ja aitojen jäkälät saivat tuoreen, lukemattomin harmaan ja viheriän vivahduksin luodun maalauksen. Tuhannet kukkaset ja köynnökset versoivat maasta peittääkseen viime vuoden mätänevät lehdet. "Hautojen kaunis runsas tukka" luikerteli yli niittyjen, levisi tienvarsille ja verhosi jokaisen paljaan paikan. Limberlost heräili elämään ennen peltoja ja jokeakin. Kautta talven se oli ollut paikoista alastomin ja kolkoin, mutta nyt ilmenivät palaavan keväimen varhaisimmat merkit sen sotaisessa musiikissa, sillä kun lehväsammakko puhaltaa pilliinsä ja härkäsammakko rummuttaa, yhtyvät lintujen äänet pian niihin. Osmankäämit olivat ensimäiset kukkimaan, ja sitten seurasivat uskomattoman lyhyessä ajassa kaislat ja ruovot, ja viiniköynnökset muodostivat ikäänkuin huojuvan viheriän meren, ja paisuvat umput olivat aivan halkeamaisillaan. Ylämaassa savu kiemurteli sokeriruokokenttien ja metsänaukeamien ylitse; metsissä eläimet heräilivät pitkästä unestaan; sardelli alotti taas koskaan päättymättömän matkansa ylös kirkasta jokea myöten; viheriät pälvet verhosivat kumpuja ja laaksoja; ja pohjanpuoli maata oli valmis ottamaan vastaan kotiinsa palaavat rakkaimmat kevätaarteensa. Yläilmoista helisivät nuo ensimäiset iloiset sävelet, kohoten lähemmältä Luojan istuinta kuin minkään muun linnun: "Kevät kiirehtii! Kevät kiirehtii!" Pitkäsääriset peltoraukat kaahailivat ympäri Limberlostissa ja jokea pitkin, viskoen pilvimaailmastaan huutojansa: "Titterili! Titterili!" Hedelmätarhan punarinta-satakielet vetivät viime vuoden ruohon kauan sitten kuivuneita lehtiä lumen alta niillä sisustaakseen saviseinäisiä pikaripesiään; ja sinikertut asustivat ontossa omenapuussa. Aidan ylimmällä leveällä poikkipuulla kyyhkyset kokoilivat harvoja jykeviä puikkojaan ja risujaan yhteen. Siinä oli niin erinomaisen hyvä kehdon paikka heille. Tuulen puremat, lahot vanhat pienat olivat aivan samaa väriä kuin hommakas kyyhkysmuori. Sen punareunainen silmä sopi taustaan kuin pieni punainen jäkälän mykerö. Varmaankaan ei kukaan koskaan keksisi sitä sieltä. Limberlost ja kimalteleva joki, pellot ja metsät, tietä reunaavat pensaat ja aitaukset, kannot, rungot, ontot puut, vieläpä Maaemon paljas ruskea rinta, kaikki odotti saadakseen tuudittaa kukin omaansa jälleen; ja salattuja ihmeitä oli, että kukin palasi omalle paikalleen. Ilma oli huumaava. Tuulen kantamat hienot, voimakkaat, ihastuttavat tuoksut, auki kääriytyvien lehtien, jääveden huuhtomien kasvien ja ensi siitepölyn lemu oli kuin elämännestettä ihmiskunnalle. Elukat ulkona kedolla olivat suorastaan juopuneita siitä ja kautta talven kuivalla ruokitut karjalaumat läksivät ensi kertaa laitumelle pää koholla, peuhaten, ammuen ja kirmaten kuin mitkäkin hurjimukset. Pohjoistuuli, joka tulla pyyhälti jäisiltä koleuksilta, tempasi mukaansa tämän keväisen tuoksun ja kantoi sen appelsiinitarhoihin ja Nevoille; ja kiihtyneenä nielaistuaan henkäyksenkin sitä kardinaali hehkuen lennähti halki hedelmätarhan, sillä kenenkään opettamatta hän tiesi, mitä se merkitsi. Kutsu oli tullut. Joutopäivät olivat ohitse. Oli aika lähteä kotiin, aika reuhata hurjassa hilpeydessä, aika käydä kosiskelemassa, aika armastella, aika ottaa omansa, etsiä kumppani ja rakentaa pesä. Koko sen päivää hän lentää räpytteli sinne tänne, hermostuneena tuon tuntemattoman pelosta ja vavisten suloisesta odotuksesta; mutta hämärän tullen hän aloitti matkansa pohjoista kohti. Sivuuttaessaan Nevat hän liikutti siipiä verkalleen ja tuon tuostakin lähetteli alas vaativan kutsunsa "tshipI", mutta vastaustapa ei kuulunutkaan. Silloin kardinaali älysi, että pohjatuuli oli saattanut oikean sanoman, sillä kuningas oli seurueineen hänen edellänsä matkalla Limberlostiin. Peninkulman toisensa jälkeen hän lailla liekin liehuvaisen kiisi halki sinimustan yön, eikä kestänyt niinkään kauan, ennenkun hän saattoi eroittaa pimeydessä välkähtelevän pilkun, joka piirti pilviä hänen edellänsä. Kardinaali lensi järkähtämättä suoraa suuntaa, kunnes voitonriemun sykähyttäessä sydäntä ponnahti ylös lennossaan ja sieltä kaukaa korkeudestansa lennätti alas pöyhkeän ja vaateliaan kutsun kuninkaalle ja tämän seurueelle, purjehtiessaan samalla heidän ylitsensä, ja hävisi näkyvistä. Oli vielä yöhämärä, kun hän lensi poikki Limberlostin, laskeutuen kyllin alas nähdäkseen sen paljastetut oksat, siepatakseen vilahduksen sen paisuvien umppujen viheriästä väristä ja kuullakseen sen sammakoiden milloin äänekkäämmän milloin hiljaisemman kurnutuksen. Mutta hänen lennossaan ei ollut vähääkään empimistä. Suoraan ja varmasti hän kiidätti tietänsä kohti kimaltelevaa jokea: vain muutamia peninkulmia vielä, ja hänen silmäänsä sattuivat sen kevättä tulvehtivat kuohuvat vedet. Äkkiä ampaisten alas hän tuikkasi hehkuvan nokkansa sen rakastettuun veteen; sitten hän lensi kauniiseen vanhaan monihaaraiseen sumakkipuuhun ja pisti päänsä siiven alle, lyhyen unen ottaakseen. Hän oli suorittanut tuon pitkän lennon yhteen menoon, polveilematta, ja hän oli uninen. Ylen tyytyväisenä hän pörhisti höyhenensä ja sulki silmänsä, sillä hän oli kimaltelevan joen äärellä; ja tulisi uusi vuodenaika, ennenkun appelsiinitarhassa jälleen soisi hänen rohkaisunsa: "Hyvä miel'! Hyvä miel'!" 2. luku. "Vesi vie! Vesi vie!" ennusti kardinaali. Hänestä tuntui heti ensi hetkestä, että sumakkivanhus vastasi ihanteellisen asunnon mielikuvaa. Hän asettui eräälle oksalle ja järjestellessään höyhenpukuaan ja nokkiessaan viime vuoden happamia kuivia marjoja hän lähetti maailmalle ennustuksensa. Luonto-emo todisti oikeaksi hänen tietonsa lähettäen kohisevan rankkasateen, mutta hän ei pienintäkään piitannut kastumisesta. Hän tiesi miten kääntää punaisen vaatetuksensa mitä mainioimmaksi vedenpitäväksi takiksi; niinpä hän painoi alas töyhtönsä, tasoitti höyhenensä ja rohkeasti kestäen huhtikuun valelun hän yhä edelleen huusi vettä. Hän tiesi näyttävänsä koreammalta sen mentyä ohitse, ja hän näytti tietävän myöskin sen, että jokainen päivä, aurinkoinen tai sateinen, veisi hänet lähemmäs hänen sydämensä toiveita. Hän oli oikea teikari odotellessaan. Aamusta iltaan hän kylpi, suki sulkiaan, paistatteli päivää, hypähteli ja kisaeli. Hän pöyhisteli ja luikkaili lakkaamatta. Hän anasti sumakkipuun vaatien sitä aivan omakseen ja tappeli lujasti sen omistamisesta monia tungettelijoita vastaan. Se kasvoi tiheämetsäisellä rinteellä, ja kimalteleva joki virtasi kohisten ruohoisten törmien välissä, joiden juurella paisuruohoja kasvoi valkoisenaan. Sen ympärille oli kerääntynyt vahvaksi viidakoksi Amerikan melooneja, villejä viiniköynnöksiä, kuusamia ja erilaisia orapihlajia, jotka houkuttelivat luoksensa matoja ja hyönteisiä; ja aivan vanhan mutkittelevan aidan takana oli jokeen viettävä kesanto muhevaa multaa, joka pian kynnettäisiin maissille, ja tällöin lukemattomat isot lihavat toukat kääntyisivät esiin. Hänen oli pakko melkeinpä joka hetki heittäytyä tappeluihin asumuksensa puolesta; oli jotakin erikoisen kaunista tuossa vanhassa haarakkaassa pensaspuussa, joka veti puoleensa kodin katsojia. Vakava punarinta-satakielipariskunta alkoi laittaa asuntoa itselleen siihen samana aamuna, jolloin kardinaali saapui, ja pari mustaarastasta yritti vallata sen ennen ehtoota. Punarinnat tuottivat hänelle vain vähän vaivaa. Ne olivat helposti voitetut, ja heikon vastarinnan jälkeen asettuivat taloiksi oratuomeen ylempänä rinnettä; mutta ilma oli täynnä "tship" -huutoja, puheen pärinää ja punaisia ja mustia höyheniä, ennenkuin rotevat mustatrastaat tunnusti tapanneensa. He olivat vanhoja asukkaita ja tiesivät mitä ovat toukat ja nuoret jyvät, mutta he tunsivat myöskin, milloin saivat nokalleen, ja he siirtyivät jokea alas vaivaistammeen, yrittäen vakuuttaa toisillensa, että sehän oli se paikka, jota he alunpitäen olivat tavoitelleet. Kardinaali jäi rehentelemään ja pöyhistelemään sumakkipensaaseen, mutta sydämessänsä hän tunsi toimiskelunsa yksinäiseksi. Koska hän oli kuninkaan poika, oli hän aivan liian ylväs kerjätäkseen itselleen aviokumppania, ja sitä paitsi vei sumakkipensaan vartioiminen kaiken hänen aikansa; mutta hänen silmänsä olivat avoinna kaikelle mitä tapahtui hänen ympärillään, ja hän kadehti syvästi mustanrastaan kiiltävää, uskollista pikku mielitiettyä. Hän melkeinpä liikoja jännitti ääntänsä yrittäessään lemmenlaulussa kilpailla kiurun kanssa, joka kiikkui pilvien seassa joen toisella puolen olevan niityn yläpuolella ja vuodatti alas puolisolleen laulussa jumaloivan lempensä ja mieltymyksensä. Hän kirkaisi niin julman kateellisen "tship"-huudon rakastelevalle peltoraukka-parille, että ne lähtivät painaltamaan pakoon joen ahdetta alas tietämättä, että rikos, mistä heitä syytettiin, oli vain se että he olivat naimisissa eikä hän ollut. Kyyhkysistä taas, jotka jo olivat hautomassa muniaan linja-aidalla vaahterain alla, ei kardinaali oikein tiennyt, mitä arvella. Hän oli yksin, hän oli rakkauden kaipuusta sairas, ja hänellä oli hallussaan hienoin rakennuspaikka joen varrella puolisoansa varten, mutta kun tämä oli niin hidas saapumaan, oli hänestä vaikeata sietää toisten uskollisuutta hänen itsensä odottaessa totista lempeä; mutta kardinaali arveli, ettei hän milloinkaan saattaisi niin kokonaan unohtaa itseään, että jäljittelisi tuon uroskyyhkysen esimerkkiä. Eihän se osoittanut vähäisintäkään arvokkaisuutta: se oli niin makoileva, että oli aivan häpeällistä. Se ahtoi arvokkaan körttiläiseukkonsa ihan huolestuttavan täyteen ruokaa; se takertui pesän reunaan kiinni ja yritti auttaa hautomisessa, niin että miltei työnsi vaimonsa pois munilta. Se kiusasi sitä hyväilyillään ja kuherteli lemmenlauluaan, kunnes joka ainut aidassa asustava orava tunsi hänen historiansa juurta jaksain. Kardinaalin kärsivällisyys oli hioutunut niin ohuelle terälle, että hän eräänä päivänä iski kyyhkysen kimppuun ja kiskaisi sen selästä ison tukun sulkia. Palattuaan sumakkiin hänen täytyi tunnustaa, että hänen kiukkunsa johtui aivan yhtä paljon siitä, että hänellä ei ollut ketä rakastaa kuin siitä, että kyyhkynen oli niin vastenmielisen armasteleva. Joka huomen toi uusia tulokkaita, -- pyöreitä nuoria naaraita, pitkällä loma-ajallaan somistaneita ja koppavia uroksia, jotka esiintyivät upeimmissaan ja uljaimmissaan, ja jokainen laulaja melkeinpä halkaisi kurkkunsa koettaessaan kahlehtia pyytämäänsä puolisoa. Ne tulla pyyhälsivät alas joen rinnettä, kuin mitkäkin punaiset, kultaiset, siniset ja mustat raketit; kiikkuivat raidoissa, päristelivät vedessä, puhkesivat sävelvirtoihin, mikäli mahdollista korskeilivat komeudellaan ja soitollaan; ja aika ajoin ne kiihkeästi tappelivat, kun huomasivat, että naaraat, joita he kosiskelivat, suosivatkin heidän kilpakumppanejansa ja halusivat vain olla ystävyksin näiden kanssa. Kardinaalin mieli pimeni, hänen näitä tarkastellessaan. Ei ollut ainuttakaan jäsentä hänen omasta perheestään heidän parissaan. Hän säälitteli itseään miettiessään, oliko kohtalolla hänenkin varallensa samat koettelemukset, joita hän näki toisten kärsivän. Voi noita kauheita untuvaisia naikkosia! Kuinka ne keimailivat! Kuinka ne virnakoivat! Kuika ne silittivät ja laittelivat sulkiaan ja kuinka ne puoliavoimin nokin ja säihkyvin silmin hyppivät yhä lähemmäksi, ikäänkuin lumottuina. Palavat laulajat, kaula turpeana, lauloivat laulamistaan lopen hurjina intohimoisessa rukouksessaan, mutta juuri kun he tunsivat olevansa varmoja siitä että heidän pienet armaisensa antautuisivat, niin joutuikin näiden istuinpuuksi etäällä pensastossa oleva virpi eikä auttanut muu kuin kärsiä katkera vastoinkäyminen, seurata niitä ja alkaa alusta uudelleen. Kolmena viime päivänä kardinaali oli tarkannut, kuinka hänen serkkunsa, punervarintainen nokkavarpunen, ilmaisi kiihkeätä rakkautta aivan erikoisen viehättävälle pikku naaraalle, joka ilmeisesti rohkaisi hänen lähestymistään, mutta lopulta näkikin hänen jäävän istumaan oksalleen niin valjuna ja lohduttomana kuin kuka inhimillinen rakastaja tahansa, kun hän huomaa, että tyttö, joka on keimaillut hänelle kesäkauden, kuuluukin toiselle miehelle. Kardinaali lehahti korkeimman sykomoorin ihan ylimpään huippuun ja katseli yli tienoon Limberlostiin päin. Lähteäkö sieltä etsimään rämepuolisoa oman heimonsa parista? Se oli sietämätön ajatus. Asiat alkoivat tosiaan käydä vakaviksi. Ei yksikään lintu kimaltelevan joen varrella ollut sukinut ja koreillut tai pitänyt ääntä enemmän kuin hän. Oliko se kaikki hukkaan heitettyä? Tähän aikaan hän jo aivan varmaan oli odottanut tuloksia. Tänä aamuna viimeksi hän oli paisunut pöyhkeydestä kuullessaan närhi-rouvan sanovan toraisalle miehelleen toivovansa, että voisi vaihtaa hänet kardinaaliin. Eikö kiltti kyyhkysrouva pysähtynyt sumakkipensaan alle, heitettyään hautomisen ottaakseen aamuvalelunsa hiedassa, ja tuijottanut häneen peittämättömän ihastelevana? Epäilemättä hän hartaasti toivoi, että hänen arkiaikaisella, paksulla miehellään olisi tulipunainen takki. Mutta oikea kiitos lähtee vain oman sukupuolen taholta, ja vain tunti sitten oli leivonen kertonut, että hän ei tähystyspaikaltaan pilvien päältä voinut nähdä missään ketään niin loistavaa laulajaa kuin sumakkipuun kardinaalin. Näistä syistä hän pysyi vakuutuksessaan, että hän tosiaankin oli prinssi; ja hän päätti jäädä valitsemaansa asuntoon ja lumousvoimillaan pakottaa kauneimman pikku kardinaalineidon niiltä main etsimään häntä. Hän suunnitteli kaiken erittäin huolellisesti. Kuinka neito kuulisi hänen ihanan laulunsa ja tulisi häntä silmäisemään; kuinka hänen kokonsa ja komeutensa vangitsisi neidon; kuinka tämä arkana tulisi, mutta tulisi, tietenkin, saamaan hänen hyväksymisensä; kuinka hän suostuisi tyytymään neitoon, jos tämä häntä kaikissa suhteissa miellyttäisi; kuinka neito olisi hänelle altis ja uskollinen; ja kuinka hän täydellisesti hyväksyisi hänen kotinsa valinnan, sillä sumakkipensas oli viehättävän kauniilla paikalla ja yhtä hyvä pesän rakentamiseen. Monet päivät hän oli pöyhkeillyt, pilkkaillut, vaatinut voittelolle, olipa viime päivänä alentunut melkeinpä mielistelemään, mutta eipä yksikään kirkassilmä kardinaali-impi tullut tarjolle. Erään ruskean rastaan toimiskelut tekivät hänet kateudesta villiksi. Rastas tuli hiljaa soljuen ylös jokiahdetta, ruosteenkarvainen, hiipivä olio viidakosta, ja asettuen orjantappurapensaaseen juuri vastapäätä sumakkia lauloi tunnin verran taivasalla. Ei ollut mahdollista luoda sen parempaa musiikkia. Se oli kudottu tuoreeltaan hänen mielikuvituksensa loimista ja kuteista. Se laulu oli niin tulvillaan kevään iloa ja riemua, säveliä, jotka niin syvästi värisivät rakkauden kerjäämistä ja intohimon hellästi tykkivää tuskaa, että sen päättyessä puolitusinaa ihailevia rastasneitoja oli kerääntyneenä ympärille. Huolellisesti ja tarkoin ruskea rastas valitsi niistä miellyttävimmän, ja tämä seurasi häntä viidakkoon kuin loihdittuna. Siinä oli kardinaalin unelma toteutuneena toiselle suoraan hänen silmiensä edessä, ja se täytti hänet kateudella. Jos tuo halpa, ruskea lintu, joka luikahti esiin kuin olisi sillä ollut varkaus tunnollansa, saattoi näyttäytymällä ja tuntikauden laulamalla voittaa puolison, miksikä ei hän, koko metsän komein lintu, voisi julkisesti upeillen suloinensa ja esittäen lauluansa saavuttaa ainakin samanlaista menestystä? Täytyisikö hänen, uljaimman, kaikista muhkeimman kardinaalin, lähteä etsimään puolisoa minkä tavallisen linnun lailla hyvänsä? Pois sellainen ajatus! Hän lähti joelle kylpemään. Löydettyään kohdan, jossa vesi virtasi kristallikirkkaana valkean kalkkikivipohjan ylitse, hän peseytyi, kunnes tunsi, ettei voinut tulla kiiltävämmäksi. Sitten kardinaali siirtyi mieluisimpaan aurinkotupaansa ja lehahtaen oksalle nosti sulkansa pystyyn ja lekotteli päivänpaisteessa, ravisteli ja koristeli itseään, kunnes oli siisteimmässä kunnossa. Vanhan sumakkipuun kaikkein korkeimmalla oksalla istuen hän ponnisteli niin, että musta poskiparta seisoi pörröisenä töpökkänä. Hän puhkesi rajuun huutoon, joka värisi kaikkia hänessä raivoavia intohimoja. Hän tarttui omiin kiiriviin kaikuihinsa ja muunteli ja vaihteli niitä. Hän lasketteli tulemaan laulujansa ja pani kimaltelevan joen soimaan ennustustaan: "Vesi vie! Vesi vie!" Hän vihelteli viheltämästä päästyään, kunnes sen kuuli koko lintumaailma, vieläpä ihmisetkin, sillä talonpoika pysähtyi keittiönoveensa, kädessä rainnat kuohuvaa maitoa, ja kutsui vaimoaan: "Kuuleppa tuota, Maija! Kuulehan varsin tuota! Vannonpa, että jos ei tuo lintu herkeä povaamasta sadeilmaa, niin pelottaapa niin, etten tohdi kylvää viljaani ennen kesäkuuta. Niitä on moniaita lintuja niinkuin peltoraukat ja peltopyyt, jotka voivat haastaa asiat hyvin kohdalleen, mutta en ole koskaan kuullut lintua, joka osaa lausua sanoja selvään ja kirkkaasti niinkuin tuo mokoma. Näyttää tulevan joen uomasta. Taidanpa tässä kulkea alas sitä tietä nähdäkseni, onko alankopelto jo valmis kynnettäväksi." "So, so, Abram Johnson", sanoi hänen vaimonsa, "jos sinä, jota pidetään muka kunnon miehenä, tahdot rämpiä sohjossa ja sateessa puoli peninkulmaa nähdäksesi linnun, niin sano se suoraan, mutta älä Herran nimessä puhu nyt kyntämisestä, sillä siihenhän se, niinkuin totta tosiaan tiedät, ei valmistu viikkoonkaan vielä. Katsomatta tiedät!" Abram irvisti vähän tyhmänsekaisesti. "No sanonpa syytä sitten linnuksi, jos niin tahdot, Maija. Olen kuunnellut sitä tallista koko päivän, ja sen sävelissä on jotain luonnollista elikkä inhimillistä, mikä sen minun nähdäkseni erottaa kaikista linnuista mitä milloinkaan olen kuullut. Olenpa oikein utelias näkemään sen. Kun minä tallista käsin kuulin sen laulavan, tuntui minusta, että se oli melkein justiin kuin joku ihminen." "Älä höpsi!" huudahti Maija. "Laulaneeko tuo hiventäkään paremmin kuin mikä muu lintu tahansa. Onpahan vain vanha Wabash kertailemassa kaiut. Lintu joen partaalla kuuluu aina kaksi vertaa niin kauniilta kuin yksi vuorilla. Sen sain tietää jo neljäkymmentä vuotta takaperin. Ja eiköpä tuo lie jo mennyt, kun sinä sinne pääset." Abramin avatessa ovea raikahutti punainen profeetta ennustuksensa: "Vesi vie! Vesi vie!" Mies meni ulos, hiljaa painaen oven kiinni, ja vähääkään välittämättä viljapellosta astui suoraa tietä laulajaa kohti. "Enpä tiedä, onko tämä niin vallan parasta vihlomisille ja romatismeille", mutisi hän kääntäen ylös kaulusta ja vetäen alemmas vanhaa hattua, suojatakseen kasvojansa roiskahtavilta vesitipoilta. "Eihän minun nyt oikeastaan sopisi mennä; mutta onhan lupa sanoa, että minä yhtä mielelläni kuolisin kuin olisin vastaamatta, milloin minua _kutsutaan_ tuonne alas joen partaalle." "Vesi vie! Vesi vie!" kaikui kardinaalin ennustus. "Kiitos, poikaseni! Hauska kuulla sinua! Enhän juuri tarvitsisi koko ilmotusta, mutta sainpa siitä suunnan paremmin tietooni. Voin osilleen merkata pensaasi, ja iltakin on kulunut aika pitkälle ja mahtaa olla melko lähellä maatapanon aikasi. Näillä paikkein pitäisi sun jossain olla. Olisitpa potra poika, jos nyt asettuisit suoraan tuohon istumaan tai sanoisit missä olet. No, ja missä olet, häh?" Abram kurkisteli ja vilkuili pitkin aidan sivua, pilkisteli pensaisiin ja etsiskeli lintua. Äkkiä suhahtivat siivet ja tulipunainen viiva leimahti ilmassa. "Taisinpa säikähyttää sinut naapuripitäjään saakka", mutisi hän. Mutta pikemminpä mies oli säikähtynyt kuin lintu pelästynyt, sillä kardinaali tulla pyrähti suoraan häntä kohti, aivan muutaman askelen päähän, ja sitten se pensaassa heiluen liritti ja luritti, tirkisteli ja kurkisteli, vihelteli katkonaisia säveliä ja ilmaisi erinomaista ihastusta nähdessään valkohapsisen vanhan miehen. Abram katsoa tuijotti kummissaan. "Siunatkoon!" lausahti hän. "Iso kuin mustarastas, punainen kuin hehkuva hiili, ja tulee suoraan päin miestä. Sinä olet jonkun holhokki, se sinä varmasti olet. Mutta ei, et ole sitäkään. Tyystinpä menettää luontonsa jokaikinen lintu kököttäessään ohuella puikolla pienessä teräslankaisessa mökissä, ja aina ovat niiden sulat rytistyneet. Mutta sinuapa ei ole nähty häkin sisällä, sillä sinulla on jokaikinen sulka paikallaan. Olethan sinä koreampi kuin punaisin silkkivaate. Ja tuon heiskunnan ja pyörinnän ja mahtavan astunnan olet sinä saanut itsensä Luojan suurissa metsissä, oppinut ajamaan tuulessa ja ammahtamaan yli vetten. Häkki ei kyllä koskaan ole kiusannut sinua. Mutta jonkun holhokki sinä sittenkin ihan varmaan olet. Ja minä näytän siltä mieheltä ja sinä koetat selittää sitä minulle, hiis vie!" Kumartuneena Abramiin päin kardinaali käänteli päätään puoleen ja toiseen, kurkisteli ja viserteli ja odotti vastausta -- "tship, tship", -- pieneltä kultakiharaiselta tyttöseltä, mutta sitäpä ei mies millään keinoin saattanut tietää. "No se on sitten yhtä varmaa kuin köyhän kuolema", sanoi hän. "Sinä luulet tuntevasi minut ja yrität kertoa minulle jotakin. Toivoisinpa tottastenkin tietäväni mitä haluat. Aiotko sanoa minulle 'hyvää päivää?' Hyvä, enpä usko kenenkään olevan kohteliaampi minua, mikäli tiedän." Abram nosti vanhaa hattukuluaan, ja sadepisarat välkkyivät hänen valkeissa hiuksissaan. Hän ojensi selkäänsä ja seisoi hyvin suorana. "Hyvää päivää, herra Punapeippo. Mitäs kuuluu tänä iltana? Enpä justiin muista milloinkaan nähneeni teitä ennen, mutta vasta kun kohdataan, niin kyllä tunnen hyvin. Milloinka saavuitte? Tulitte kai ylimääräisellä pikajunalla halki yön? No hyvä, ette koskaan ole ollut tervetulleempi mihinkään paikkaan elämässänne. -- Antaisin aimo summan rahaa tällä samaisella hetkellä, jos tahtoisit sanoa tulleesi asettumaan tälle joenrinteelle. Mitäs pidät siitä? Minun mielestäni se on justiin niin lähellä paratiisia kuin osua saattaa maan päällä. "Vanha Wabash on oikea punoja käännellessään ja kiemurrellessaan ja puolen matkaa sillä on kalkkikivipohja ja vesi on yhtä kaunista ja kirkasta kuin Maijan lähteessä. Ja kuulesta, mitä koreuteen tulee, herra Punapeippo, niin saat viedä koko roskan, ellei se ole kaikki aivan yhtä pyntättyä kuin naisväen keväthattu. Katsohan vain, kuinka ruoho ryömii suoraan alas niin että painuu veteen asti Oletko milloinkaan nähnyt noin korurimsuisia pajuja? Ja kunhan hiukan vuotat, niin kukkiva katinjuusto, jota kasvaa pitkin tätä välkehtivää jokivartta, on yhtä kaunis kuin puutarharuusut. Maija sanoo, että niistä tulisi kauniimmat kuin hänen omansa, jos olisivat kerratut: mutta hyvä jumala, herra Punapeippo, ovathan ne toki. Katsohan niitä vain ensin rinteellä ja sitten taas vedessä. Ja onhan meillä vähän tuonnempana tihiänään melooneja, orjantappuroita ja villiä viiniköynnöksiä ja metsäomenia ja punaisia ja mustia orapihlajia ja kuusamia ja sumakkeja ja benzoepuita ja isoja puita. Herra armahtakoon, herra Punapeippo, nämä sykomoorit ja vaahterat ja tulpaanipuut ja saarnit ja jalavat ovat niin mokoman kauniit tässä pitkin vanhan Wabashin rantoja, että nehän pannaan runokirjoihin ja niistä tehdään viisuja. Mitäs siitä ajattelet? Justiin siinä vähän matkaa takanasi seisoo viiteen haaraan jakautunut sykomoori, ja jokainen niistä viidestä on mahtavan komea puu, jonka latva pilviä hipoo ja juuret kaivautuvat vanhan joen alle; ja hiemaista ylempänä on vaahtera, jossa on kahdeksan isoa puuta yhdessä. Melkein kaikkea, mitä nimittää taitaa, voit löytää tämän vanhan Wabashin varrella, jos vain tiedät, mistä mitäkin tavoittaa. "Niitä on perin vähän valkoisia miehiä, jotka perustavat sellaisesta, mutta intiaanien oli tapa tietää. He tulivat meloen alas kanooteillaan kalastelemaan ja pitivät leiriä justiin näitten puitten alla ja äitimuori oli ylen kiukkuinen niitten vanhoille naisille. Uutisasukkaita ei ollut niin tihiässä silloin ja piti olla tuhottoman tarkka, ettei suututtanut niitä, jotta toivat tarjolle marjavasujaan. Metsät täynnä marjoja! Niitä sai saavittain vain poimimisen vaivalla, emmekä me olleet vielä ruvenneet paljonkaan viljelemään vehnää ja se täytyi hevosselässä kuljettaa yli Ohioon jauhatettavaksi. Se käväisy vei isältä aikaa viisi päivää; ja sitten piti noiden kirottujen vanhojen intiaaniakkain tulla ja äidin täytyi antaa niille isot valkeat vehnäkakkunsa. Siitäpä hän sitten justiin tuli niin armottoman vihaiseksi. Hänen oli tapa nousta ylös yöllä, laittaa hiivansa ja leipoa ja antaa uunin jäähtyä ja kätkeä leipä ulos vehnälaariin ja ajaa sen haju ulos huoneesta hyvissä ajoin aamulla, niin että hän saattoi sanoa, että koko mökissä ei ollut ainoata kyrsääkään. Joo, jos sinä haet hyvää nokittavaa, niin marjoja on vaikka koko luomakunnalle pitkin tätä jokea; ja odotappa vain muutama päivä, kunnes huhtikuun muori on nakannut alas kuuronsa ja minä kyntänyt tuon viljapellon!" Abram asetti jalan aidan kolmannelle poikkipuulle ja nojasi kyynäspäätä ylimpään. Kardinaali sirkutti suloisesti ja hyppeli ja kumarteli yhä lähemmä. "Enpä ollut häävin luullut koko talveen, että enää ryhtyisin tähän peltoon. Olen kääntänyt sen nyt joka kevät neljänkymmenen vuoden aikana. Ostin sen ollessani nuori poika, justiin mennyt yhteen Maijan kanssa. Otin aika velkataakan siihen; mutta olin aina pitänyt näistä rintapelloista eikä minun osuuteni tätä vanhaa Wabashia ole ollut kaupan elikkä myytävänä kertaakaan näinä menneinä neljänäkymmenenä vuotena. Olen tarrautunut siihen kiinni ahnaasti kuin kuolema, sillä siitä minä olen aivan varma, että se on sula paratiisi. Ensi kerran kun kynnin tätä peltoa, herra Punapeippo, minä vain kajosin pintapaikkoihin. Olin justiin nainut Maijan enkä koskenut maahan liika usein koko sinä kesänä. Olen kyntänyt sen joka vuosi siitä pitäen, mutta olenpa ajatellut koko tämän talvea, kun romatismi repi toimessaan, että antaisin sen olla tänä keväänä ja tekisin siitä niityn; mutta enpä tiedä. Kerta vauhtiin päästyäni luulen, että saattaisin suoriutua vallan mainiosti enkä tuntisi sitä niin pahasti, jos sinä jäisit rohkaisemaan minua hiukan ja ennustamaan ilmoja. On vietävän vastenmielistä tunnustaa, että olen raihnautunut, ja jos sinä sanot, että on kestäminen, niin luulenpa koettavani. Pelkkä näkemisesi lämmittää vanhaa sydäntäni kerrassaan, ja jokainen hyppy, minkä teet, panee minutkin melkeinpä loikkaamaan. "Mitä ihmettä sinä kurkistelet? Veikkonen! Luulenpa että muruja! Joku on sinua ruokkinut. Ja sinä tahdot että minä pitkittäisin samaa työtä? No minutpa keksit aivan parhaiksi, herra Punapeippo. Ruokkiako sinua? Paatpa vetoa, että minä kyllä olen halukas. Ei sinun tarvitse edes etsiä toukkia, jollet tahdo. Eiköhän vain ole niin, että sinä olet aika nälkäinen nyt justiin, kun tuo noukkiminenkin on niin hankalata näinä varhaisina kevätpäivinä. Varjele pahasta! Toivonpa, ettet tunne tulleesi liika varhain. Minä tuon sinulle kaikkea niin mieluisata kuin Punapeippo milloinkaan on toivonut varhain huomisaamuna, jos vain lupaat pysähtyä tänne ja heiskuttaa tulisoihtuharjaasi pitkin minun jokirinnettäni tänä kesänä. Nyt ei ole muruistakaan mukanani. Äläs, onpa sittenkin. Tässähän on kourallinen maissia, jotka otin Jaavan kukkoa varten, mutta siitä viis! Onhan se lihava kuin porsas nyt. Jyvät ovat isonpuoleiset ja kovat sinulle. Mutta minähän saatan niitä särkeä sinulle hiukan." Abram aukaisi ison saranaveitsensä, ripotteli rivin jyväsiä ylimmälle poikkipuulle ja sahasi ja särki ne niin hienoksi kuin suinkin; ja kun hän pääsi pienan toiseen päähän, niin kardinaali sävähyttäen huutonsa: "tship!" kiepsahti alas ja sieppasi murusen toiselta ja pyrähti takaisin pensaaseen, koetteli, hyväksyi ja sirkutti kiitoksensa. "No jopa nyt jotakin!" sanoi Abram silmät pyöreinä. "Pystytkö sinä sellaiseen? Niin sinä siis tosiaan olet holhokkilintu? Vieläpä parasta lajia holhokkia koko maailmassa! Teet iloiseksi jokaisen, joka näkee sinut, ja on kai itsesikin mahdollista olla iloinen. Ja olenko minä ystäväsi näköinen? Hyvä, hyvä! Minä hirviän mielelläni otankin sinut hoidokikseni, jos vain sinä huolit minusta; ja mitä ruokaan tulee, niin huomisesta pitäen otan asiakseni laittaa sinulle pikku pöydän tälle samalle pienalle joka päivä. Maija kyllä sanonee, että minä olen tullut vallan hupsuksi, mutta, siksi toiseksi, jos vain kerrankin saan hänet tänne alas katsomaan sinua, niin siinäpä on hänkin satimessa, sillä oletpa sinä korein luontokappale minkä Luoja linnuksi loi, ainakin mitä minä olen milloinkaan nähnyt. Katsoppa tuota töyhtöä, joka liehuu tuulessa! Paha on ketään kehua päin silmiä; mutta sen häpeän minä otan omalle osalleni ja sanon sinulle nyt suoraan ja vakavasti, että olet, kissa vieköön, korein kappale, minkä milloinkaan olen nähnyt. "Mutta, Herra armias! Sinun ei sovi olla niin huoleton! Pitäisihän sinun tietää olevasi eipä paljoa muuta kuin maalitaulu. Mikset toki pysy vähän poissa näkyvistä? Tuolla tapaahan sinä pistät joka miehen silmään tämän joen varrella, ja sinun sievä, mielistelevä, lörpöttelevä olentosi ei pelasta yhtään ainutta höyhentäsi. Ampuvat, suoraan pienen punaisen sydämesi tuosta pienestä punaisesta kuorestasi, sen ne vainenkin tekevät. Se on heikkarin häpeällistä! Ja onhan sitä muka lakikin sinua suojelemassa. Ja nätti sakkokin sinunlaistesi tappamisesta, mutta ei näy kukaan siitä perustavan. Joka houkkio tahtoo näyttää tähtäämiskykyään,ja olethan sinä loistavin kappalemerkiksi koko jokivarrella. "Mutta jos sinä suostut jäämään tälle paikalle, niin paha päivä sille könsikkäälle, joka sinuun kajoaa, sen minä sinulle lupaan, herra Punapeippo. Tämä maa on minun, ja jos sinä jäät tänne asumaan, olet sinäkin minun niin kauan kunnes on aika palata sen toisen vanhan äijän tykö, joka on minun näköiseni. Mahtaneeko olla yhtään kernaampi ruokkimaan sinua ja seisomaan puolestasi kuin minä?" "Tääll'! Tääll'! Tääll'!" vihelteli kardinaali. "Hyvä, olenpa perin iloinen, jos sanot jääväsi tänne! Arvelenpa, että kaikki käykin hyvin, ellet kohtaa jotakuta noista Limberlostin kanasista, joka houkuttelee sinut soille. Siunatkoon! Limberlostia ei voi verratakkaan jokeen, herra Punapeippo. Olet pöhlö, jos lähdet. Ka, kun lähtö tuli puheeksi, niin täytyypä lähteä itsenikin, muuten tulla hynttäsee Maija linja-aitaa pitkin lyhty kädessä; ja huomaanpa nyt, että olen vähän kosteakin, etten sano likomärkä. Mutta sinähän varoitit minua, veikkoseni, eikö totta? Hyvä, minähän sanoin Maijalle, että sinun näkemisesi olisi melkein kuin ihmisten kohtaamista, ja niinhän se on ollutkin. Koko joukon enemmän kuin uskoinkaan, ja olenpa haastellut enemmän kuin kokonaisessa vuodessa. Tuskinpa taidat ajatella, että minun muka huhutaan olevan ylen vaitelias ukko, vai mitä?" Abram ojentausi ja kosketti hattunsa reunaa, soreaksi, puolisotilaalliseksi tervehdykseksi. "No, hyvästi nyt, herra Punapeippo. Ei koskaan eläissäni ole minulla ollut enemmän hupia kohdatessani ketään olentoa paitsi ensi kerran Maijan nähdessäni. Ajattele nyt kyntämistä, ja jos sinä ennustelet, niin minä uskon sinua! Hyvästi; ja koetahan vähän paremmin varoa itseäsi. Tulen sinua katsomaan huomisaamuna murkinan jälkeen, oli ilma mikä tahansa." "Vesi vie! Vesi vie!" huuteli kardinaali hänen jälkeensä miehen poistuessa. Abram kääntyi ja juhlallisesti tervehti toisen kerran. Kardinaali hypähti ylimmälle poikkipuulle ja herkutteli makeilla viljanjyvillä, kunnes hänen kupunsa oli täysi, ja sitten hän asettui sumakin latvaan ja paneutui makuulle. Varhain seuraavana aamuna hän oli liikkeellä hienossa asussa ja täysin sävelin tervehti sumakin oksalta päivää: "Vesi vie! Vesi vie!" Kauas jokea alas kaikui hänen äänensä, kunnes joku hänen oman heimonsa jäsen niin ilmeisesti tuntui vastaavan, että hän seurasi, tarkastaen rinteet peninkulma peninkulmalta molemmin puolin ja lopulta kuulikin oman sukunsa ääniä. Hän löysi laulajat, mutta ne olivat vain vanhoja vakaisia pariskuntia, jo kauan naimisissa olleita, ja kerrassaan kiinni rakennuspuuhissaan. Kardinaali palasi taas sumakilleen ja tunsi itsensä astetta yksinäisemmäksi kuin koskaan. Hän päätti etsiskellä vastakkaiselta taholta ja levittäen siipensä hän lähti jokea ylös. Jokivanaa seuraten hän peninkulmia pitkitti lentoaan kylmän välkkyvän veden ylitse, rinteitä reunustavain tiheikköjen välissä. Ennättäessään niille raskaille paalurakennuksille, joita myöten ihmiset olivat rakentaneet sillan joen poikki ja missä talonpoikain uupuneet hevoset laahustaessaan nostivat pölypilviä ja panivat kaiut kiirimään jyrisevien kavioittensa alla, hän pelästyi; ja kohoutuen korkealle hän paeten purjehti niiden yläpuolitse lyhyin jyrkin kääntein. Mutta missä jättimäiset vaahterat ja saarnit kumartuneina kurottivat oksansa joenuoman poikki vanhan Luonto-emon synnyttämäksi sillaksi oraville, siellä hän ei enää tuntenut pelkoa ja puikahti niin matalalle niiden alle, että hänen kuvansa piirti poimuilevan varjon hopeapolulle, jota hän seurasi. Hän kierteli ja kaarteli, istahti usein hyvin näköisälle oksalle ja nakkasi raikuvalla vaatimuksella aamua kasvoihin. Joka peninkulmalla hänen kulkemansa tie yhä vain kaunistui. Joen pohja oli kalkkikiveä ja nopeaan virtaava vesi selvää ja kirkasta. Rinteet olivat jyrkänlaiset muutamin paikoin, loivasti viettävät toisaalla ja kaikkialla ahdaten täynnä tiheitä viidakkoja. Eräässä joen äkkikäänteessä nousi hän korkean saarnin latvaan ja helähytti isoittelevan ennustuksensa: "Vesi vie! Vesi vie!" ja joka taholta kajahti hänen oman sukunsa ääniä. Hätkähtäen kardinaali pudottausi siivilleen. Hän seurasi jokea renkaissa lentäen, kunnes älysi, että tässä saattoi olla tilaisuus voittaa tuo ikävöity jokimorsian, ja liikkuen eteenpäin hitaammin valitakseen korkeimman oksan, miltä levittää ihanuutensa näkyviin, hän huomasi olevansa vain muutaman sylen päässä saarnista, josta käsin oli ennustuksensa lausunut. Kardinaali lensi kapean kannaksen yli ja lähetti toisen kutsumuksen ja odottamatta siihen vastausta uudelleen pyörähti jokea ylös ja kiersi Hevoskenkämutkan. Kolmannen kerran tullessaan samalle saarnille hän käsitti asian. Joki kiersi isossa kaaressa. Kardinaali pyrähti saarnin vihoviimeiseen huippuun ja katseli ympärillensä. Eipä ollut mistään löydettävissä kauniimpaa näköalaa ihmisen taikka linnun silmälle. Alkukevään huuru ja hohde leijaili ilmassa. Wabash kiersi Hevoskenkämutkaa hopeisena renkaana, jota reunusti kumpaakin rantaa paartavat umpinaiset tiheiköt; ja sisäpuolella aukeni matala avoin kaistale, jota peitti aaltoileva kahila ja kurjenmiekan sininen kukka. Hajallansa siellä täällä oli valtavia puita, mutta juuri keskikohdalla yli kaikkein muitten kohoavana seisoi jättiläissykomoori, juurelta jakaantuneena kolmeen vankkaan runkoon, joitten huojuvat oksat näyttivät lakaisevan taivasta ja joitten juuret kuin mitkäkin ahnaat saiturin sormet kaivautuivat syvälle Rainbow Bottomin mustaan mutaan. Tällä ihanalla paikalla oli taivaankaari viimein aineellisesti toteutunut, [Nimi Rainbow Bottom merkitsee suomeksi Taivaankaaren pohjaa eli juurta. Suom.] ja sen juurelle, vapaasti saatavaksi kaikille ihmisille, jotka tahtoivat etsiä, oli Suuri Alkemisti jättänyt harvinaisimmat aarteensa -- päivänpaisteen kullan, vesipisarain timantit, vihannuuden smaragdit ja pilvien safiirit. Runsain mitoin oli siihen vielä lisätty siemeniä, marjoja ja hyönteisiä linnuille, ja kukkia, hedelmiä ja pähkinöitä lapsille. Kaiken yläpuolella sykornoori huojutti majesteellista päätänsä. Se muodosti valtaistuimen, joka näytti sopivalta kuninkaan pojalle; hän istahti sen korkeimpaan huippuun, ja peninkulmien päähän joki kantoi hänen kutsumustaan: "Hoi, kardinaalit! Katsokaa tänne! Silmätkää tänne! Oletteko nähneet ketään toista näin isoa? Onko teillä ketään minun kauneudelleni vertoja vetävää? Kuka taitaa viheltää niin kaikuvat, niin kirkkaat, niin suostuttavat äänet? Kuka tahtoo paeta luokseni turvaa etsien? Kuka tahtoo tulla puolisokseni?" Hän nosti töyhtönsä pystyyn, paisutti raikuvin äänin kurkkuaan ja näytti niin isolta ja korealta, että häntä kuulemaan ehättäneiden kardinaalien joukossa ei ollut ketään häneen verrattavaa. Musta kateus täytti heidän sydämensä. Kuka oli tämä hehkuva, ylpeilevä muukalainen, joka prameili heidän naistensa silmien edessä? Oli monta naimatonta kardinaalia Rainbow Bottomissa ja monta mustasukkaista urosta. Vielä toisen kerran kardinaali kiikkuen ja välkehtien kuulutti itsestään, ja niin äänekkäänä kuului naisten hyväksyvä äänensorina, että hän sen eroitti. Vaappuen hennolla varvulla, töyhtö suorana pystyssä, kaula haljetakseen paisuneena, sydän ruumisraukalle liika suurena, kardinaali kajahutti kutsunsa kolmannen kerran, jolloin selvänä ja äänekkäänä kuului vastaus: "Tääll'! Tääll'! Tääll'!" Sen lähetti naaras, joka vain päivää varemmin oli suostunut Rainbow Bottomin loistavimman kardinaalin hyväilyihin ja saman aamun oli kuluttanut kantamalla risuja punaorapihlaja-tiheikköön. Kuninkaallisen korukuherruksen helähyttäen pyrähti kardinaali ilmaan häntä etsimään; mutta naaraan silmittömäksi raivostunut puoliso ehätti edelle ja parahtaen pakeni naaras, jättäen tukon höyheniä puolisonsa nokkaan. Kardinaali vuorostaan iski mieheen kuin välähtävä raketti, ja silloinpa puhkesi punainen sota Rainbow Bottomissa. Naaraat hajaantuivat suojaa etsien minkä kerkisivät. Ohimennen kardinaali suikahutti suuta eräälle pienelle lintuparalle, joka oli liika säikähtynyt pystyäkseen lähtemään pakoon; sitten saarsivat urokset hänet ja alkoi vakava juttu. Kardinaalia olisi äärettömästi ilahuttanut ottelu parin kolmen vastustajan kanssa; mutta puoli tusinaa vaati pikemmin varovaisuutta kuin uhkarohkeutta. Hän karkasi heidän joukkoonsa, hajoittaen heidät oikealle ja vasemmalle, ja oli taas sykomoorissa. Kaikella vielä jälelläolevalla keuhkovoimallaan hän toisti kutsunsa; ja sitten hän laski alas jokivartta sumakkiin päin niin soreasti kuin vain taisi. Seurasi tiukka tilinteon hetki, ennenkuin suloinen rauha jälleen vallitsi Rainbow Bottomissa. Vastanainut pariskunta viimeisenä sopi välinsä; naarakset turvautuivat pian keimailuihinsa ja unohtivat viehättävän muukalaisen -- kaikki paitsi pientä rukkaa, joka sattumalta oli saanut suudelman. Häntä ei koskaan ennen oltu suudeltu eikä hän koskaan ollut odottanut suudelmaa saavansa, sillä hän oli kaikenlaatuista ja monta vastoinkäymistä kokenut olento. Alkuaankin hän oli kuoriutunut viidennestä munasta; ja jokainen tietää, kuinka epäedullista on alottaa elämänsä, kun on neljä tanakkaa vanhempaa poikasta selässä. Muna oli heikko, ja hento oli pienokainen, joka sen kuoren rikkoi. Perheen muut jäsenet sieppasivat lähestulkoon kaiken ravinnon, niin että tyttöriepu miltei nääntyi nälkään pesässä eikä koskaan oikein päässyt kokemaan kelpo aterian ihanuutta, ennenkuin kaksi vanhempaa oli lentänyt pois. Sitä kesti vain moniaan harvan päivän; sillä toiset lähtivät sitten ja heidän vanhempansa seurasivat heitä niin kauas maalle, että pikku riepu jääden yksin pesään kirkumaan, oli melkein menehtyä. Nälän ajamana hän kapusi oksalle ja harjoitteli siipiään, kunnes onnistui suorittamaan jonkinlaisen lennontapaisen erääseen lähipensaaseen. Mutta hän lensikin harhaan eikä oksalle ja putosi maahan, johon jäi makaamaan kylmissään ja väristen. Hän huuteli säälittävästi ja oli puolikuollut, kun päivänpaahtama, avojalkainen poika, ongenvapa olalla, kulki sivuitse ja kuuli hänen valituksensa. "Voi sinua poloista pientä, olethan melkein kuollut", hän sanoi. "Minäpä tiedän, mitä teen sinulle. Kannan sinut tuonne toiselle puolelle ja panen pensaikkoon, jossa kuulin muitten punavarpusten laulaa tirskuttavan, ja sitte kyllä emosi sinua ruokkii." Poika kääntyi takaisin ja varovaisesti asetti hänet oksalle aivan lähelle veljien olinpaikkaa, ja siinä hän sai ruokaa juuri sen verran, että pysyi hengissä. Sitten hänen kärsimyksensä jatkuivat. Kerran ajoi orava häntä takaa, ja hän vältti kuoleman ryömimällä koloon, niin pieneen, että hänen takaa-ajajansa ei voinut seurata. Isolta siniseltä käärmeeltä hän pelastui, ensimäistä kertaa kylpemässä ollessaan, vain siten, että haukka piti silmällä käärmettä ja sieppasi sen juuri oikealla hetkellä pelastaakseen pienen, hytisevän linturaukan. Mutta hän oli niin pahasti säikähtänyt, ettei pitkään aikaan pystynyt liikahtamaankaan. Kaikki lintumaailman tuskat lankesivat hänen osallensa. Hän oli niin heikko ja hento, että muutossa eksyi perheestään ja tuli seuranneeksi muutamia muukalaisia, jotka eivät olleet liioin ystävällisiä. Elämä etelässä oli ollut täynnä ahdistusta. Kerran kuula viisti niin läheltä häntä, että hän menetti kaksi siipikynäänsä, ja se teki hänet entistäkin pelokkaammaksi. Pohjoiseen tultaessa hän oli uupunut jälleen ja lopulta vaeltanut Rainbow Bottomiin yksinään ja eksyneenä. Hän oli sellainen ujo pelokas pieni poloinen, että kaikki naaraat ivasivat häntä; eivätkä urokset näyttäneet milloinkaan huomaavan, että hänestä saattoi tulla erittäin kaunis vaimo. Jokaisella muulla naispuolisella kardinaalilla Rainbow Bottomissa oli useita uroksia liehittelemässä ympärillään, mutta tällä säikkyvällä pikku raukalla vain ei koskaan ollut kosiskelijaa; ja hän kaipasi kuitenkin rakkautta niin suuresti. Ei ollut kenkään ennen tavoitellut häntä; ja nyt oli tuo loistelias muukalainen suudellut häntä. Tietysti hän ymmärsi, ettei se suudelma oikeastaan ollut hänelle. Se oli aiottu sille julkealle olennolle, joka oli vastannut hänen kutsuunsa, mutta kun se kerran hänelle tuli, niin hänen se oli tavallaan kaikesta huolimatta. Hän kätkeytyi viidakkoon lopuksi päivää säikähtyneempänä kuin milloinkaan. Hän hautoi asiaa alinomaa, ja huomenis hän oli Hevoskengän alimutkassa teroittaen korviaan noille suloisimmille äänille, joita milloinkaan oli kuullut. Koko päivän hän lymyi ja vuotti, ja seuraavat päivät olivat täynnä kaipausta, mutta -- hän ei tullut koskaan! Sitten aamuna muutamana hänet valtasi käsittämätön rohkeus ja täytti kaipaus, joka vei hänet vasten tahtoaankin, ja hän läksi lentoon jokea alas. Peninkulmia hän pujottelihe viidakoissa, katseli ja kuunteli, kunnes viimein saapui ilta ja hän palasi Rainbow Bottomiin. Seuraavana aamuna hän läksi liikkeelle varhain ja lensi sille paikalle jolta oli kääntynyt takaisin edellisenä iltana. Sieltä hän luikahti halki pensaikkojen ja tiheikköjen, vavisten ja väristen, mutta sittenkin lujasti pyrkien eteenpäin, jännittäen kuuloaan, saapuisiko korvaan joku ääni loistavasta muukalaisesta. Aamupäivä oli juuri puolivälissä, kun hän saapui sumakkipensaan tienoille, ja hänen siinä varovasti hypähdellessään eteenpäin raikahti vain lyhyen välimatkan päässä hänen etsimänsä laulajan täyteläinen ja sointuisa ääni hänen korvaansa. Hän pyrähti ilmaan ja pakeni peninkulman, ennenkuin älysi pakenevansa. Sitten hän pysähtyi ja kuunteli ja kuulikin uljasten, vilpittömäin sävelten kiirivän jokea myöten. Aivan lähellä maata liikkuen hän kulki takaisin, nähdäkseen, voisiko huomaamattomana keksiä paikan, mistä saattaisi katsella muukalaista, joka oli suudellut häntä. Kun hän viimein joutui paikalle, jossa saattoi nähdä hänet kokonaan, huomasi hän laulajan kauneuden niin hurmaavaksi ja hänen laulunsa niin kiehtovaksi, että vähitellen hyppeli yhä lähemmäksi älyämättä edes että liikkui. Korkealla sumakkipensaassa oli kardinaali laulanut, kunnes kurkku oli kuiva ja toivon lähdekin miltei tyrehtynyt. Ei ollut muuta odotettavana kuin tappio Rainbow Bottomin väen rusentavan ylivoiman taholta. Hän oli koettanut loistaa koreudellaan ja esittää kaiken sen musiikin mitä milloinkaan oli hänelle neuvottu, ja sepittänyt paljon lisää. Mutta ei ainoakaan ollut tullut häntä etsimään. Pitikö hänen sittenkin Limberlostiin? Vielä tämän päivää hän koettaisi säilyttää arvonsa ja asumuksensa. Hän pyrähteli, keikahteli ja heilahteli. Hän vihelsi ja lauloi ja liversi. Yli alankomaan sekä kimaltelevaa jokea ylös ja alas hän lähetti kaikin mahdollisin muunnoksin, joihin suinkin pystyi, viimeisen kerran profeetallisen ennustuksensa: "Vesi vie! Vesi vie!" 3. luku. "Tuu liki! Tuu liki!" aneli kardinaali. Laikahtaessaan tähän laululajiin hän tunsi, ettei hänen laulunsa luvannut parasta saavutusta. Hän oli melkein lannistunut. Ei näyttänyt avautuvan muuta tietä kuin lentää Limberlostiin, ja hän ylenkatsoi rämettä niin kerrassaan, että rakastaminen kadottaisi osan suurinta viehätystään, jos hänen täytyisi sieltä lähteä etsimään puolisoa. Aika tuntui joutuneen niin pitkälle, että vaadittiin tarmokkaita toimenpiteitä, ja kardinaali oli valmis niihin ryhtymään; mutta miten saattaisi hän tarmolla pakottaa pientä vaimoa, joka ei mielinyt tulla hänen rukoilevimmistakaan kehoituksistaan? Kovin haluttomasti hän noppi marjoja ja lennähytti ilmaan utelevan huudon: "tship!" Mielessä rahtunen toivoa hän kohosi yhtenään urkuparvelleen ja lähetti ulos määräyksen, joka vivahti paljon enemmän anomukseen: "Tuu liki! Tuu liki!" ja sitten hän kumartui eteenpäin ja kuunteli tarkkaavasti joen sorinaa, jottei sieppaamatta jäisi vienoinkaan vastaus: "tshuk!", jonka se kantaisi luo. Hän saattoi kuulla karpin puhkuvan, kun se kieriskeli rantamalla. Iso hauki huiski ympärilleen, murkinoidessaan pikku kaloilla. Sumakkia vastapäätä musta kuha rohkeasti ponnahtaen koppasi ennen veteen läiskähtämistä suuhunsa jokaisen kovaonnisen, hunajataakkaisen hyönteisen, joka putosi alas herkuttelemasta valkoteräisen villin omenapuun makeilla kukkasilla. Hän tajusi punaisen oravan terävä-äänisen narskutuksen ja nautakarjan märehtimisen, kun se laiskasti jauhaa pureskeli palasiaan pajujen keskellä. Ja hänen jännitettyyn korvaansa raikui kuin rummun pärrytys tikan koputus kuolleeseen sykomooriin, hieman hänen yläpuolellansa. Kardinaali vihasi tikkaa pahemmin kuin inhosi kyyhkystä. Sehän oli vain hullun makeileva, mutta tikka oikea siniparta. Kardinaalia ihan himoitti kiskoa sulat sen selästä, kunnes se olisi yhtä punainen kuin sen pää, sillä tikka oli suorinut asunsa mitä hienoimpaan kuosiin ja käynyt kosiskeluun suloisin sävelin ja hivelevän hellästi. Imelä kuin kyyhkysen oli ollut hänen mairittelunsa, ja yksinäinen kardinaali oli kärsinyt vieläkin katkerampaa tuskaa, kun hänen täytyi olla toisen onnen todistajana; mutta tuskin oli hänen pullea, lempeä vaimonsa suostunut hänen hyväilyihinsä ja hyväksynyt sykomoorin asuinsijaksi, kun tikka kääntyi häntä vastaan, nokki julmasti ja tempasi töyhdön höyheniä hänen rinnastaan. Sellaista tyrannimaista menettelyä ei voinut puolustaa vähimmälläkään tavalla; ja sen näkeminen raivostutti kardinaalia äärettömästi. Hän odotti varmasti näkevänsä tikkarouvan eroavan miehestään ja kaikkoavan uudesta kodistaan, ja mitä vakavimmin toivoi hänen niin tekevän, mutta eipä tämä sitä tehnytkään, painoi vain lauhkeana höyhenensä kokoon, riensi työhön hoppuisasti ja koetti kaikin tavoin ehättää edelle ja torjua puolisonsa tyytymättömyyttä. Tämä kohtelu teki miehen vieläkin väkivaltaisemmaksi, ja nyt väistyi tikka-rouva joka kerta joutuessaan miehensä ulottuviin. Se sai kardinaalin niin kostonhimoiseksi, että hänen ihan teki mieli nousta ylös ja takoa sykomooriin tikan päätä, kunnes saisi hänet oppimaan, kuinka kohdella puolisoansa säädyllisesti. Joki oli aivan tulvillaan leivosten laulua, ja tänä aamuna helähtivät kuhankeittäjäin ensimäiset kultaiset sävelet. He olivat saapuneet päivän hämärtäessä ja iloitsivat ylettömästi kotiintulosta, sillä he puikahtelivat rannalta rannalle ja lauloivat hurmaavasti. Ei tuntunut olevan loppua ollenkaan jokea alas tulvehtivilla linnunsävelillä, eikä sittenkään kuulunut alkuakaan siitä yhdestä äänestä, jota kardinaali odotti palavasti ikävöiden. Kuhankeittäjän laulu oli niin innostavaa, että se houkutteli kardinaalin vieläkin yrittämään; istuen oksalla, kumottaen siinä tulipunaisena ja mustana huhtikuun pilvitaustaa vasten, hän koetteli ääntänsä ja päässeenä sävelistään varmaksi rukoillen kutsui: "Tuu liki! Tuu liki!" Juuri silloin hän näkikin hänet! Hempeänä hän liiteli lähellä maanpintaa, pehmeänä kuin untuva tuulessa, punerva kajastus leijaillen hänen höyhenpuvullaan, nokka korallinkarvaisena, jalatkin ruusunvärisinä -- mitä arin, säikkyvin pikkuinen olento maailmassa. Hänen kirkkaat silmänsä vilkkuivat pelosta, ja siellä alhaalla sananjalkojen, vuokkojen ja viime vuoden kuivien lehtien seassa hän huojutti kiiltävää töyhtöpäätänsä ja tuijotti häneen säikähtyneen kummastelevana. Tätä kardinaali oli odottanut ja toivonut ja suunnitellut jo päiväkausia. Hän oli useastikin mielessään kuvaillut kaikki tilanteen yksityiskohdat, eikä hän sittenkään ollut valmistunut tapahtuman varalle, kun se äkkiä hänelle sattui. Hän oli arvellut työntävänsä pois monenkin tarjoutuvan anojan, ennenkuin valitsisi yhden hänelle kauneudessa vertoja vetävän; mutta nähdessään tämän aran pikku olennon, joka hiipi eteenpäin aivan maanpinnan lähellä ja varkain vilkuili häneen, kardinaali tunsi itsensä perin vähäiseksi linnuksi, eikä hän totta tosiaan koskaan ollut itseänsä tuntenut pieneksi. Musertava mahdollisuus, että jossakin saattoi olla kardinaali häntä kookkaampi, loistavampi ja ennen kaikkea etevämpi: laulaja, riipaisi häntä pahasti, ja kaikista pahinta: hänen äänensä petti äkkiä. Puolittain kukkain kätkössä neito näytti niin pieneltä, niin ujolta, niin ihastuttavan suloiselta. Kerran pari kardinaali äänsi varovasti "tship" vahvistaakseen itseään ja selvittääkseen kurkkuaan, sillä aivan oudolla tavalla se oli käynyt kuivaksi ja käreäksi; sitten hän hellästi yritti uudelleen. "Tuu liki! Tuu liki!" aneli kardinaali. Hän unohti kaiken arvokkuutensa. Hän tiesi äänensä vapisevan kiihkosta, tiesi sen käheäksi pelosta. Hän pelkäsi yrittää lähestyä häntä, mutta hän kumartui hänen puoleensa pyytäen ja rukoillen. Hän tivasi ja tiukkasi eikä rahtuakaan piitannut siitä että niin teki. Äkkiä tuntui hänestä kunnia-asialta miellyttää häntä ja voittaa hänet. Hän keikkui oksalla. Hän astahteli sivulle, hypähteli ja pyörähteli soreasti. Hän kuherteli ja leperteli ja koetti saada kaikki etunsa näkyviin. Ei hänelle lainkaan pälkähtänyt päähän, että kyyhkynen tai tikka saattaisi huomata hänet, eikä hän olisi hiventäkään välittänyt, vaikka olisivat sen tehneetkin; ja mitä muihin kardinaaleihin tulee, olisi hän hyökännyt vaikka Limberlostin ja Rainbow Bottomin yhtyneitä voimia vastaan. Hän lauloi laulamistaan. Kaikki suuressa punaisessa, värisevässä ruumiissaan sykähtelevät myrskyiset intohimot hän oli vuodattanut näihin säveliin; mutta neito vain käänteli päätänsä puolelle ja toiselle, kurkisteli häneen ja näytti olevan kyllin säikähtynyt paetakseen henkäystäkin eikä vastannut edes heikointakaan rohkaisevaa kutsua: "tshuk!" Kardinaali levähti hetkisen, ennenkuin yritti uudelleen. Se vahvisti häntä ja hän pystyi paremmin hillitsemään itseään. Hän saattoi panna merkille, että hänen äänensä oli kirkastumassa ja käymässä pehmeämmäksi. Hänen asemansa oli korjaantumassa. Ehkä oli neito huvitettu. Olihan siinäkin hiukan rohkaisua, että hän oli vielä paikallaan. Kardinaali tunsi hetkensä tulleen. "Tuu liki! Tuu liki!" Hän oli nyt innoissaan. Varmastikaan ei yksikään kardinaali voinut laulaa täyteläisemmin, raikkaammin, suloisemmin sävelin. Hän alotti aivan alkusen alusta ja taritsi kokonaisen seikkailukertomuksen, jota hän väritti kaikkinaisilla hurjilla, rajuilla, mukaansa tempaavilla sävelillä mitä keksiä taisi. Sitä seuraamaan hän pani kevään iloa ja runsautta läikehtivän laulun, sävelin niin kevein ja ilmavin kuin tuulen henkäisy, ja heiluvin ruumiin hän löi tahtia rytmillisille säveljaksoilleen. Sitten hän laikahti laulamaan rakkaudesta ja kertoi kerrottavansa hellästi, rukoilevasti, intohimoisesti, tavalla, johon vain kosiskeleva lintu kykenee. Nyt hän viritti hurmaantuneen ylistyksen, laulun, joka värisi pelkoa ja hänen rintaansa raastavaa tuskaa. Hän oli melkein päässyt sävelvarastonsa loppuun, ja sittenkin neito näytti pikemmin mielivän lähteä pakoon kuin tulla hänen luoksensa. Hän pelkäsi ottaa edes pienintä pelokasta hypähdystäkään hänen puoleensa. Epätoivon puuskauksessa kardinaali puhkesi nyt intohimoisimpaan lauluunsa. Hän suoristausi koko mittaansa, taivutti itseään häneen päin ja levitetyin, vavahtelevin siivin, töyhtö korkeimmillaan, vaappuen puolelta toiselle palavassa jännityksessään vuodatti täydellisen ryöpyn väriseviä säveliä. Hänen kardinaaliruumiinsa liiteli haltioituneitten sävelten vyöryvällä virralla, kunnes hän näytti aineellistuneen musiikin liekehtivältä, tykkivältä ilmestykseltä siinä anoessaan, mielistellessään, vaatiessaan ja rukoillessaan. Lopen uupuneena hän nosti päänsä nakatakseen ilmoille viimeisen sävelen mihin vielä pystyi ja silmäsi voipuneena alas nähdäkseen, oliko neito tulossa, mutta saikin silmiinsä ainoastaan etäisyydessä kuultavan himmeän harmaan viivan. Hän oli arvellut niin täydellisesti taivuttavansa lempimänsä pikku neidon, että tämä tulisi hänen luoksensa, ja oli jo puolen päivää kiivaasti ajanut häntä takaa, ennenkuin huomasi niin tehneensä. Ei yksikään kardinaali ollut milloinkaan saanut kestää niin ankaraa metsästystä kuin mihin pienokainen houkutteli hänet seuraavina päivinä. Pelosta ja arkuudesta hän oli viettänyt suurimman osan elämästänsä viidakoissa. Kardinaali taas oli avointen kenttien ja puunlatvojen lintu. Hän kiikkui kernaasti tuulen mukana ja nuolen lailla kiiti halki ilman äkillisin hyökkäyksin. Tämä pujottelu ja puikkelehtiminen puunrunkojen lomitse, lehtien seassa ja halki takkuisten tiheikköjen uuvutti ja kiusasi ja ärsytti häntä enemmän kuin sadan peninkulman reilu lento. Toisinaan hän ajoi neidon lymypaikastaan, ja silloin tämä hurjasti pyöri ylös kukkuloita ja alas laaksoihin etsien toista viidakkoa; mutta mihin hän kulkikin, oli kardinaali vain henkäystä jälempänä, ja jokaiselta matkatulta peninkulmalta hänen intohimonsa vain kasvoi. Ei ollut aikaa syödä, kylpeä tai laulaa; vain peninkulma toisensa jälkeen väsymätöntä takaa-ajoa. Näytti siltä, ettei tuo pikku olento voinutkaan pysähtyä, vaikkapa olisi tahtonutkin, ja mitä kardinaaliin tulee, täytyi hänen jatkaa tätä takaa-ajoa viimeiseen hengenvetoonsa asti. Oli sula ihme, että tuo säikähtynyt lintu poloinen saattoi pysyä toisen edellä. Hän sai ilmeisesti kärsiä tästä palavasta kosinnasta. Kaksi pyrstösulkaa oli mennyt ja yksi taittunut siipikynä lepatti pahasti. Kerran hän oli lentänyt liian matalalle iskien päänsä aidansäleeseen, niin että ilmestyi pisara verta ja hän surkeasti parkaisi. Moniaan kerran oli kardinaali saanut ahdistetuksi hänet johonkin soppeen ja koettanut pitää kiinni höyhentukusta ja väkisin pakoittaa häntä kuulemaan järkeä, mutta hänpä vain kiskaisi itsensä pois hänen käsistään ja livahti lentoon lopen piestynä ja jättäen kardinaalin siihen puolikuolleena kaipauksesta ja tunnontuskista. Mutta miten hämmentynyt hän olikin ja mihin hän lensikin päättömässä paossaan, sen ainoan asian hän kuitenkin aina muisti, ettei johtanut kardinaalia sen kiukkuisen suuttumuksen suuhun, joka odotti häntä Rainbow Bottomissa. Läähättäen, pelosta vavisten, kaivaten hyvin kätkeviä lymypaikkoja, riutuneena ja puolisokeana kolhauksista, joita lentäessään halki vieraitten seutujen oli saanut, ampui uupunut lintu tietänsä umpimähkään; mutta hän olisi ennemmin antanut repiä itsensä kappaleiksi, kuin olisi ohjannut komean takaa-ajajansa hänen vihamiestensä kitaan. Pieni untuvainen olento riepu! Hän oli lentänyt pakoon kaikenlaisia vaaroja koko elämänsä. Ei hän saattanut tajuta, että lempi ja suoja oli tullut tässä loistavassa asussa, ja hän vain pakenemistaan pakeni. Kerran oli kardinaali, kiihkosta ja rakkaudesta palavana, jättäytynyt jälelle, jotta neito saisi levähtää, ja ennenkuin hän oli älynnytkään, että joku muu lintu oli lähistössä, oli eräs iso häpeämätön julkea sukulainen, Limberlostista käsin kaarrellen, yhtynyt kilpailuun ja ajoi häntä nyt takaa niin kiivaasti, että tämä äärimmilleen kauhistuneena ja parahtaen pyörähti ympäri ja kiiti takaisin kardinaalin tykö turvaa etsien. Kun raivonpuuskaan, joka valtasi hänet kilpailijan nähdessään, yhtyi havainto, että ajettu hädässään turvautui häneen, täytti kardinaalin sellainen suuttumuksen kuohu, että hän näytti kasvaneen kahteen mittaansa. Kuin koston loimuva kekäle hän säntäsi Limberlostin nousukasta vastaan niin että tämä paiskautui maahan kierien kuin sotkuinen höyhenkimppu. Hän hyökkäsi nokallaan ja kynsillään ja siten aivan suunnattomasti runneltuaan kilpailijaansa, niin että tämä hyppäili pois vapisevana, pörhöiset höyhenet oman verensä tahrimina, kardinaali muisti omaa pientä armastansa ja kiirehti takaisin, varmasti toivoen palkintoa. Mutta tämäpä oli niin oivassa piilossa, että vaikka kardinaali haki, kutsui, rukoili, ei hän löytänyt hänestä jälkeäkään enää koko sinä päivänä. Kardinaali kävi melkein mielettömäksi; ja hänen hellästi anovat huutelunsa olisivat liikuttaneet jokaista muuta paitsi kauhun lyömää lintua. Ei hän edes tiennyt, mihin suuntaan ajaa häntä takaa. Yö lankesi maille ja tapasi hänet kuumeisena rakkaudesta ja pelosta, mutta toi mukanaan lepoa ja mielenmalttia. Neito ei ollut voinut mennä kovin pitkälle. Siihen hän oli liian voipunut. Kardinaalipa ei kuuluttaisi olopaikkaansa. Pianhankin toinen tulisi kärsimään liiallisesti ruuan ja juoman puutteesta. Kardinaali kätkeytyi salaviin aivan lähelle sitä paikkaa, missä oli armaansa kadottanut, ja odotti niin kärsivällisesti kuin taisi; ja olihan se viisas suunnitelma. Heti päivän valjettua kadonnut hiipi pelosta vapisevana joen rantaan juomaan. Oli melkein raakaa julmuutta, mutta hänen pelkonsa oli voitettava tavalla tai toisella, ja riemusta kirkaisten kardinaali sujahutti itsensä hänen vierelleen. Neito loi häneen tyrmistyneen katseen ja livahti tiehensä. Takaa-ajo alkoi uudelleen ja jatkui, kunnes pakenija oli ilmeisesti nääntymässä. Ei ollut tilaa kilpailijalle sinä aamuna. Kardinaali lenteli hänen rinnallaan, hyväili häntä, yrittipä suudellakin, milloin vain pieninkin mahdollisuus tuntui tarjoutuvan. Toinen oli miltei kuollakseen väsynyt, hänen lentonsa oli horjahtelevaa ja käymässä yhä lyhyemmäksi. Kardinaali teki kaiken voitavansa. Jos toinen pysähtyi henkäisemään, painui hän niin lähelle kuin suinkin tohti ja rukoili surkeasti: "Tuu liki! Tuu liki!" Kun neito lähti lentoon, niin kardinaali niin taitavasti ehkäisi hänen kulkunsa, että hän useammastikin sai turvapaikkansa sumakkipensaasta, älyämättä missä olikaan. Kun takaa-ajettu siis teki näin, niin hän asettui oksalle niin lähelle kuin rohkeni, ja kummankin huoatessa hän viserteli hänen korvaansa vienon, pienen kuiskivan lemmenlaulun, syvällä kurkussa, ja joka sävelellä hiljalleen siirsihe lähemmäksi. Neito käänsi päänsä pois, ja vaikka hän läähätti suu ammollaan ja vallan vapisi pelosta, niin kardinaali tiesi, ettei tohtisi mennä lähemmä, sillä silloin tuo vauhko pikku olento pyrähtäisi tiehensä. Kun hän seuraavan kerran turvautui siipiinsä, pysyttelihe kardinaali niin tiukasti hänen jälissään, että hän äkisti käännähti ja hengästyneenä pakeni sumakkiin. Tämän tapahduttua niin useasti, että hän tuntui käsittävän sumakkipensaan turvapaikakseen, istahti kardinaali syrjemmälle ja vuodatti kaiken keuhkoissa jälelläolevan ilman riemahtavan ilolaulun vihellykseen, sillä nyt hän alkoi tajuta miten menetellä. Hän ryöpsähti ylös ilmaan ja tehden pyörähdyksen, joka olisi ollut kunniaksi kärpässiepolle, koppasi lennosta karjapaarman. Hellästi kuiskien: "tship!" hän verkalleen ja varovasti toi sitä oksalta oksalle yhä lähemmäksi. Koska oli itse nälästä menehtymässä, hän käsitti että toisen täytyi olla miltei nääntymäisillään. Pitäen saalista niin, että neito voi sen nähdä, hän hyppeli eteenpäin toimekkaasti, mutta varovasti, paarma nokassa ja sydän kurkussa. Hän venytti kaulaansa ja jalkojaan niin pitkälle kuin taisi kurottaessaan paarmaa hänelle. Välipä sillä, että hän sieppasi sen nykäisten suuhunsa ja lentää tuijasi neljännespeninkulman sitä syömään. Hän oli ottanut ruokaa häneltä. Olihan siinäkin aluksi. Varovaisesti hän ajeli häntä jälleen sumakkipuulle päin ja väsymättömän kärsivällisesti piti häntä siellä koko jälellä olevan päivän. Hän kantoi hänelle jokaisen valikoidun oivallisen palasen minkä löytää taisi sumakkipensaan välittömästä läheisyydestä, ja tuolloin tällöin toinen ottikin palan hänen suustaan, vaikka hän enimmäksensä oli pakotettu jättämään sen oksalle hänen viereensä. Iltahämärissä hän yhä uudelleen yritti puikahtaa viidakkoon, mutta äärettömän kärsivällisesti ja hellästi ja taitavasti kardinaali johti hänet takaisin sumakkipensaaseen, kunnes toinen heitti yritykset ja naapuruudessa luikertavan villin viiniköynnöksen suojassa istui kardinaalin omalle valitsemalle levähdyspaikalle, pisti uupuneen päänsä siiven alle ja kävi nukkumaan. Hänen vaivuttuaan sikeään uneen kardinaali siirsihe niin lähelle kuin tohti ja toinen silmä luotuna armaaseen sydänkäpyseen ja toinen vaanien, uhkaisiko mahdollisesti mistään vaara, vietti yön valvoen ja vartioiden. Hän oli melkein loppuun kulunut; mutta tämä oli kuitenkin joka tapauksessa äärettömän paljon parempaa kuin edellinen yö, sillä nyt hän ei ainoastaan tiennyt, missä etsitty oli, vaan myös, että hän oli nukkumassa hänen omalla lempipaikallaan. Hänestä neito oli täydellisen kaunis. Totta kyllä hän oli pörröinen, mutta saattoihan hän siistiä itsensä. Jokunen sulkakin oli mennyttä, mutta ne kasvaisivat pian. Hän oli kuin sydäntä hivelevä kuva, jota kardinaali ahmi lemmensairain silmin, milloin vain harhaileva kuunsäde eksyi viiniköynnöksen lehtien reunalle. Hellän intohimon aallot silloin tällöin puistattivat häntä. Vienon vienona kuherteluna kuului puolen yötä hänen kurkustaan kutsu: "Tuu liki! Tuu liki!" Kun punarinta-satakielet seuraavana aamuna ilmaisivat päivän tuloa kimaltelevan virran äyräällä, heräsi kardinaalin vieruskumppani hätkähtäen; mutta ennenkuin hän ennätti päättää mihin suuntaan paeta, hän keksi soman mehevän toukan asetettuna vierelleen oksalle aivan lähettyvilleen ja vallan järkevästi jäi paikalleen murkinoimaan. Sitten kardinaali lensi alas joelle kylpemään. Hän tekaisi siitä niin ihastuttavan kirmailun ja veden läiskinä soi niin virkistävältä voipuneen ja ryvettyneen linnun korvissa, että hän ei voinut vastustaa haluaan, vaan läksi muutaman kerran hänkin tuikkaamaan itsensä veteen. Kun hän nyt oli märkä, ei hän voinut lentää hyvin, ja kardinaali käytti tilaisuutta nyhtääkseen hänen katkenneita sulkakyniään, auttaakseen häntä puvun siistimisessä ja antaakseen jonkun ylimääräisen hyväilyn. Hän opasti hänet lempipaikalleen auringonkylpyä ottamaan ja seurasi talonpojan auraa viljapellolla, kunnes löysi ison makean kuoriaisen. Hän nokkaisi pois pään, kuori siltä jäykät siipikilvet ja soreasti ojensi sen hänelle. Hän oli niin ihastunut, kun toinen otti sen hänen noukastaan ja jäi sumakkipuuhun sitä syömään, että asettui läheiseen orjantappurapensaaseen, jossa villin elämänlangan valkeat lumikukkaset muodostivat viehättävän taustan hänen tulipunaiselle takilleen. Hän lauloi vanhan rukoilevan laulunsa niin kuin ei milloinkaan ennen, sillä nyt hänellä oli toivon häive sydämessänsä rinnan pelon kanssa. Hän lauloi laulamistaan, pyöristäen, täydentäen, paisuttaen jokaista säveltä, kumartuen hänen puoleensa houkuttelevan hellästi, välähytellen loistavaa kauneuttansa hänen silmissään, siinä kieppuessaan ja kiikkuessaan, siten tavoitellen hänen hyväksymistään; ja kaikki mitä hän oli kärsinyt ja kaikki mitä oli toivonut, se kuului hänen laulussaan. Juuri kun hänen sydämensä oli pakahtua, kuuli hänen jännitetty korvansa heikoimman, pelokkaimman kutsun minkä rakastava milloinkaan on antanut. Ainoastaan yksi nöyrästi anova, vieno "tshuk!" sumakkipuulta. Hänen laulunsa vaihtui lähes tukahuttavaan hurmauksen puuskaan. Varovasti hän hyppäsi oksalta oksalle häntä kohti. Hellästi ja hiljaa äännähdellen hän hitaasti hipui lähemmäksi, lähemmäksi, ja ihme yli ihmeitten! voipuvin silmin ja värisevin siivin toinen kurotti hänelle noukkaansa suudelmaan. Päivällisellä sinä päivänä sanoi talonpoika vaimolleen: "Maija, jos tahdot kuulla kauneinta laulua ja nähdä klookeinta mitä koskaan olet nähnyt, niin lähdeppä alas linja-aitaa katsomaan tuon punavarpusen hullutteluja, jota me tässä ollaan kuultu." "Enpähän tiedä, että punavarpuset ovat niin harvassa, että minun yhtään tekisi mieli kahlata hyhmässä puoli peninkulmaa tuota nähdäkseni", vastasi Maija. "Jaloittelu käy aika sievään linja-aitaa pitkin", sanoi Abram, "etkä ole koskaan nähnyt mokomanlaista punavarpusta. Se on niin iso kuin kaksi tavallista. Ja niin punainen, että joka pensas, johon se laskeutuu, on kuin tulessa. Se on sitten ihan varma, että se on ollut jonkun hoidokki, ja minua se on pitänyt sinä miesnä. Minä voin helposti päästä kuuden jalan päähän siitä. Se on kaunein lintu, minkä silmäni milloinkaan ovat nähneet; ja mitä lauluun tulee, niin se näkyy heittäneen ilmat ja paraikaa kutsuu ihmisiä taloksi-asettumisensa kekkereihin tänäpäivänä. Se on eleskellyt tässä yksin kokonaisen viikon ja laulanut kuin paras mestari. Mutta tänä päivänä se on napannut itselleen eukon ja aivan se on yhtä paha mairittelemaan kuin minä milloinkaan. Minua tosiaan peloittaa, että se kerrassaan särkee kurkkunsa." Maija tuhahti. "No, no, älä lähde, jos olet väsynyt, kultaseni", sanoi talonpoika. "Minä vain ajattelin, että se ehkä sinua huvittaisi. Minulle se on tehnyt erinomaisen hyvää. Jäseneni ovat niin norjentuneet, että hoksaanpa melkein juoksujalkaa kiirehtiväni vakoa ylös ja sitten minä alas aitaan päin astun aivan vitkalleen, niin että voin pysyä sen lähellä niin kauan aikaa kuin suinkin." Maija tuijotti häneen jäykästi. "Abram Johnson, oletko ihan kaistapäinen?" kysyi hän. Abram nauraa hohottamaan. "En rahtuakaan enempää kuin miksi sinä tulet, muruseni, kun vain kerran saat silmiisi sen veitikan. Tule pois, jos voit. Olet kutsuttu sinäkin. Sehän käskee koko kylän tulla katsomaan." Maija ei sanonut enää mitään, mutta itsekseen hän päätti, ettei hänellä olisi aikaa hullutella linnun takia, kun oli hoidettavana talous ja kevätompelutkin olivat käsissä. Kun hän johdatti mieleensä Abramin innostuneet ylistelyt linnusta ja sai leyhäyksen tuoksukylläistä ilmaa mennessään keittiöstä kaivolle, täytyi hänen tunnustaa, että mieli teki lähteä; mutta hän lopetti puolipäivätyönsä ja päättävästi asettui neuleensa ääreen. Hän pisteli hartaasti, ja veti langan kireäksi nopeassa kaaressa, jonka oli oppinut vuosien kokemuksesta; ja vaikkakin hänen silmänsä vaelsivat rantaan päin ja vaikkakin hän monasti pysähtyi käsi koholla ja kuunteli tarkkaavasti, ei hän sitä huomannutkaan. Kahden tienoissa levottomuuden henki, joka vaati tyydytystä, oli vallannut hänet. Lujasti nipistäen huulet yhteen, katse tuimana, kulmakarvat kurtussa hän jatkoi ompelemista. Puoli kolme hänen kätensä putosivat helmaan, Abramin uusi hurstipaita solui permannolle, ja hän nousi empien ja astui huoneen poikki vaatesäiliölle, josta otti päällyskenkänsä ja asetti ne keittiön lieden eteen, jotta olisivat valmiina, jos hän joutuisi niitä tarvitsemaan. "Pyh!" mutisi hän, "minun on saatava tämä paita valmiiksi tänä iltana. Aamulla on sitten kirnuttava ja leivottava, ja iltapuolella tulee Mary Jane Simms kyläilemään." Hän palasi akkunalle, nosti paidan ylös ja ompeli tavattoman kiivaasti seuraavan puoli tuntia; mutta kello kolme hän heitti työn jälleen, avasi keittiön oven ja katseli alas joelle päin. Ilma oli täynnä kaikkinaista varhaisen keväimen päihdyttävää suloisuutta. Tuulenleyhkä, joka sipaisi hänen poskiaan, kantoi hienoa siitepölyn lemua ja puhkeamassa olevien lehtien kirpeätä, tuoretta tuoksua. Kiemurrellen kohti pilviä kuin viittaava sormi nousi punasinervä ja harmaa savupatsas juuriläjästä, jota Abram paraikaa poltti, ja hajallaan peninkulman laajalti ympärillä näkyi puolitusinaa muita samanlaisia, kertoen hänen naapuriensa ahkeruudesta. Etäisen soiton kaltaisena kuului korvaan hänen satojen mehiläistensä siipien surina niiden janosta hurjistuneina reunustaessa vesiallasta. Halkopinolla helmikana kajahutteli lakkaamatta huutoansa: "Hut räk! Hut räk!" Pihamaan poikki kulki vanha kalkkunakukko pyrstö viuhkan muotoisena, siivet maata viistäen ja ilmaisten ihastustaan kevään ja rakkauden ajasta äkillisin pärskähdyksin. Karjapihan veräjällä potra Bramaputrakukko reippaasti vaati voitteloille elämästä ja kuolemasta erästä heimolaistaan kolmen peninkulman takaa. Joelta nousi hänen sinisen, haaremiansa epäluuloisesti vartioivan koirashanhensa kimeä kirkuna. Kanatarhassa kanat kaakattivat joukolla ja suuriäänisesti, ja karjapiha oli täynnä nautakarjaa, joka ammui vapaalle niittylaitumelle päästäkseen, vaikka se tuskin oli vielä kelvollinen laitumeksi. Oviaukossa empien seisovasta pikku naisihmisestä tuntui kuin koko luonto olisi liittoutunut viekoittelemaan hänet työstänsä, ja juuripa silloin raikahti selvänä ja käskevänä kardinaalin kehotus: "Tuu liki! Tuu liki!" Silkka hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan. "Niin totta kuin olen elävä olento", lausahti hän, "se on muuttanut laulua! Sitähän se Abram tarkoitti, kun sanoi, että minä olen kutsuttu. Se kutsuu katsomaan kumppaniansa. Minäpä lähden." Heikko mielenkiihtymyksen puna kohosi hänen poskilleen. Hän pisti päällyskengät jalkaansa ja heitti vanhan saalin päänsä yli, meni pihan halki, seurasi polkua hedelmätarhan poikki ja joutui kyläkujalle. Ladon alipuolella hän kääntyi takaisin ja yritti mennä yli. Kuraa oli syvälti ja se oli paksua, hän kadotti toisen päällyskengän; kepin avulla hän pyydysti sen pois ja viippuen toisella jalalla asetti sen uudelleen paikalleen. "Olisi sekin jotakin ollut, jos olisin keikahtanut tuohon kuraan", urisi hän. Hän astui latoon ja tuli ulos minuuttia myöhemmin, sulki ja telkesi oven huolellisesti, ja sitten mennen tien poikki kulki linja-aitaa pitkin alas joelle päin. Pellon puolimaissa Abram näki hänen tulevan. Ei ole tarvis mainita, kuinka usein hän oli vilkaissut sille taholle päivän kuluessa iltapuoleen. Hän läiskäytti vanhaa Harmoa ohjasperillä ja painui alas pengertä, silmät loistavina, kasvot punaisina ja kädet lujasti kouristaen auraa, joka väänsi esiin kerroksen mustaa multaa hänen edetessään. Kummastellen hänen tulehtuneita kasvojaan ja sädehtiviä silmiään Maija käsitti, että hänen koko olentonsa tulkitsi sisäistä riemastusta. "Abram Johnson", kysyi hän juhlallisesti, "oletko saanut voimalumouksen?" "Olen", huudahti Abram ja tempasi pois vanhan huopahattunsa ja tuijotti sen kupuun kuin innoitusta etsien. "Sinäpä sen sanoit, muruseni. Olen voiman lumoissa. Sain sen pieneltä punavarpuselta. Kevään voiman! Laulun voiman! Rakkauden voiman! Jos tuo pieni punainen olento, jonkun joutavan heittiön maalitaulu, voi ottaa kaiken mitä pyytää elämältä tänäpäivänä, niin miksei siis ajatteleva, järkevä mies oivaltaisi elämän siunauksia. Sinäpä sen sanoit, Maija; minä olen saanut voiman lumouksen. Se on Jumalan voima, mutta tuo pieni punapeippo on minulle opettanut, kuinka käydä siihen käsiksi. Tulehan tänne, Maija!" Abram kiersi ohjakset aurankurjen ympäri ja varovasti vei vaimonsa aidan luo. Hän keksi Maijan seisomasijaksi paksun kaarnanlohkareen ja asetti hänet niin että hän joutui ison tammen peittoon. Sitten hän astui hänen taaksensa ja viittasi sumakkipuuhun ja siinä istuvaan naaraslintuun. "Pysy nyt hiljaa minuutin aika ja saatpa maksun siitä, että vaivauduit tänne, kultaseni", sopotti hän. "Enpä tiedä, olenko milloinkaan nähnyt nolomman näköistä lintua kuin tuo on", vastasi Maija. "Miehelleen se on ensiluokkainen. Hänen puoleltaan ei ole mitään vastaanhangoittelua, sen vakuutan sulle", virkkoi Abram. Morsian hyppeli arasti sumakkipensaassa. Hän nokki kuivia marjoja ja yritti monasti korjata pukuaan, joka tosiaan oli pahasti pörhistynyt; ja noukan juurella oli tippa kuivunutta verta. Hänestä näkyi selvästi, mitä kovia koettelemuksia hän oli kokenut, ja kumminkin hän oli erittäin miellyttävä lintu; sillä kuoppaset hänen pulleassa ruumiissaan näkyivät höyhenpeitteen läpi, ja kardinaaliperheen tavallisten vallattomain mustien silmien asemesta oli hänellä hellät ruskeat, loistaen lempeä, josta ei voinut erehtyä. Hän oli kaunis lintu ja teki kaiken voitavansa tullakseen sieväksi jälleen. Hänen liikkeensä ilmaisivat pettämättömästi, kuinka pelokas hän oli, ja sittenkin hän pysyi sumakkipensaassa ikäänkuin peläten jättää sitä; ja pälyili tavan takaa odottelevana puitten latvain lomitse. Alhaalta joelta raikahti riemun huudahdus. Pikku lintu sipaisi silittäen sulkiaan ja odotti levottomasti. Nyt tuli kardinaali leimuavan raketin kaltaisena ja ilmassa liitäessään kutsui häntä. Tulija laskeusi hänen vierelleen, tuikkasi hänen nokkaansa palasen ruokaa, antoi hänelle suudelman ruuansulatusta edistämään, hyväillen pyyhkäisi noukallaan hänen siipisulkiansa ja lensi sitten kuusamaan. Kardinaalirouva nautti ateriasta. Se oli juuri hänen makunsa mukaista. Hän piti suudelmasta ja hyväilystä, kaipasi toden perään kaikkea sitä, mitä toinen hänen hyväksensä teki, ja mikäli hän rupesi tajuamaan toisen hellyyttä, sikäli heräsi hänessä katumus, että oli mielettömässä pelossaan pakottanut hänet sellaiseen hirveään metsästykseen, sekä ajatus hyvittää häntä. Hän teki soman pikku hyppäyksen kuusamaan päin ja lähetti toiselle ihastuttavan kehotushuudahduksen. Kimakasti viheltäen rajattomasta riemastuksesta kardinaali lennähti luo. Talonpoika puristi tiukasti vaimonsa olkapäätä, mutta Maija kääntyi häneen päin leimuavin, kyyneleisin silmin. "Ja sinä kutsut itseäsi säädylliseksi mieheksi, Abram Johnson?" "Säädylliseksi?" virkkoi hölmistynyt Abram epäröiden. "Säädylliseksi? Luulenpa olevani." "Mutta minäpä en luule sinun olevan!" puuskahti hänen vaimonsa kivakasti. "Sinä et tiedäkään mitä on säädyllisyys, jos niitä siinä salaa kurkistelet. Ne ei ole lintuja. Ne on enemmän kuin lintuja. Ne on ihmisiä. Ihan tavallisia oikeita ihmisiä." "Maija", pyyteli Abram, "Maija kulta". "Minä suorastaan häpeän sinua", keskeytti hänet Maija. "Mitä luulisit hänen tuntevan, jos hän tietäisi miehen tässä vaanivan häntä? Eikö hänellä ole oikeus rakastaa ja osoittaa hellyyttä, maksaa toiselle miten paraiten taitaa? Ne ovat ihkasen tavallisia ihmisolentoja, enkä minä tiedä mistä sinä olet saanut oikeuden vakoilla naisolentoa, joka tekee parhaansa mitä taitaa." Maija riistäysi hänen kouraisustaan irti ja lähti alas linja-aitaa. Muutamalla askeleella saavutti Abram hänet, koppasi syliinsä ja painoi kuihtuneen, kevätkukkaisen poskensa vaimonsa samoin lakastunutta, kyynelten kastamaa poskea vastaan. "Maija", kuiskasi hän hätäisesti. "Maija, kultamuruseni, enhän minä tarkoittanut mitään epäkunnioitusta sukupuoltasi kohtaan." Maija kuivasi silmiään saalinnurkkaan. "Enhän minäkään sitä sano, Abram", myönsi hän; "mutta sinä olet justiinsa niinkuin kaikki muutkin miehet. Et ajattele koskaan. Lähde nyt kynnöllesi ja jätä rauhaan tuo pieni naaraslintu." Hän irroitti miehensä käsivarren ja kääntyi kotia kohti. "Kultaseni", kutsui Abram lempeästi, "koska kerran toit niille taskun täyden vehnäjyviä, niin voithan yhtä hyvin antaa ne minulle". "Siunatkoon!" huudahti Maija punastuen. "Unohdin kokonaan tuon vehnän. Ajattelin, että ruokaa ehkä on niukalti, kun on vielä niin varhaista, ja jos tahdot ripottaa niille vähän vehnää ja joitakuita leivänmurusia, ne ehkä jäävät ja pesivät sumakkipuuhun, sinä kun olet niin hassahtanut niihin." "Sitäpä justiinsa minä totisesti toivon niiden tekevän ja minä olen kanneskellut muonaa ja suostutellut sitä minkä olen tainnut kokonaisen viikon", kertoi Abram langeten polvilleen ja tehden kurttuisista käsistään kupposen, johon Maija kaasi vehnän vyöliinastaan. "Minä ripottelen ne aidan harjalle ja ne tulevat perässä neljännestunnissa. Kiitoksia, Maija. Se oli hyvä ajatus." Maija katseli häntä kiinteästi. Kuinka rakas hän olikaan. Kuinka rakas oli aina ollut. Kuinka onnelliset he olivat yhdessä. "Abram", kysäisi hän empien, "voinko mitään muuta tehdä -- sinun lintujesi hyväksi?" He olivat yleensä umpimielisiä henkilöitä, ja ne välähdykset, joita kumpikin oli tänäpäivänä saanut toisistaan, olivat yllätyksiä, joitten suhteen he olivat varsin ymmällä. Abram ei sanonut mitään, sillä hän ei osannut sanoa mitään. Hän vain hitaasti pudisti päätänsä ja kääntyi auralleen, silmät kosteina. Maija suuntasi askeleensa linja-aitaa kohti, mutta pysähtyi useaan toviin kuuntelemaan; eikä se ollutkaan mikään kumma, sillä kaikki punapeipot peninkulmain päästä jokivarrelta olivat kerääntyneet sumakkipensaan ympärille katsomaan, oliko lintumaailmassa tappelu käynnissä; mutta kardinaalihan siellä vain teki kuperkeikkoja ilmassa, huutaen sydämen kyllyydestä: "Tuu liki! Tuu liki!" 4. luku. "Rakas niin! Rakas niin!" äänteli kardinaali. Morsian oli asettunut sumakkipensaaseen. Asuinpaikka oli hänen valitsemansa, ja äänekkäästi uros hyväksyi hänen vaalinsa. Naaras sijoitti ensimäisen oksan, ja tutkittuaan sitä tarkkaavaisesti uros vietti päivänsä kantamalla hänelle joukon muita, juuri niin samankaltaisia kuin mahdollista. Jos naaras tarvitsi kuivaa ruohonkortta, niin uros kantoi ruohonkorsia, kunnes toinen rupesi tipahuttelemaan niitä maahan. Jos naaras ahersi paikalleen villin viiniköynnöksen kuorta, niin kuori uros viiniköynnöksiä, kunnes toinen ei huolinut enemmästä. Ei hänen päähänsä pälkähtänytkään, että hän oli noina päivinä niiden metsien vankin kardinaali, ja unohtanut hän oli kantavansa punaista takkia. Naaras ei ollut terävä-älyinen arkkitehti. Hänen pesänsä oli epäilemättä löyhä, kelvoton röttelö; mutta hän oli sen rakentanut ja sallinut uroksen auttaa. Se oli naaraan pesä; ja uros keksaisi riemulaulun sen kunniaksi. Joka aamu hän istui pesän reunalla ja tuijotti sanattomassa hämmästyksessä jokaista uutta kaunista munaa; ja joka kerta hautomaan asettuessaan istui naaras onneensa vaipuneena ja katseli aarteitansa ylväänä ja hurmaantuneena omastaan. Sitten painoi hän ne vasten lämpöistä rintaansa ja käänsi jumaloivat katseet kardinaaliin. Jos tämä lauloi kuusamalta, silmäsi hän sille taholle. Jos uros keijui viiniköynnöksellä, kääntyi hän pesässään. Jos kardinaali läksi viljapellolta hakemaan matoja, seisoi hän hajasäärin munilla ja kurkisteli alas vahtien hänen jokaista liikettään peittämättömän tuskallisesti. Kardinaali unohti pöyhkeillä koreudellaan, mutta naaras nautti siitä joka ainoa päivän hetki. Uskomattoman ujo ja arka hän oli ollut kosinnan aikana, mutta hän teki parannusta ollen verrattoman jalosydäminen ja uskollinen aviopuoliso. Entä kardinaali? Hän kummeksi itsekin huomatessaan kykenevänsä saamaan niin monia ja niin erilaisia tunteita. Ei ollut siinä kyllin, että hän hautoi emon mennessä kylpemään tai jaloittelemaan. Kaikki parhaimmat makupalat, jotka hän löysi, kannettiin emolle. Kun tämä kieltäysi ottamasta enää mitään vastaan, istua kökötti kardinaali läheisimmällä naapurioksalla monta tuntia päivässä, sulat sileinä ja töyhtö alas painettuna, äänettömään kunnioittavaan ihailuun vaipuneena. Hän kirmasi ja peuhasi ylös ja alas joen rinnettä. Mutta sumakkipensaassa hän ei ääntänyt heikointakaan "tship" -huutoa, joka herättäisi huomiota. Niin huolekkaasti hän koetti päästä näkymättömäksi, että näytti vain puolelta oikeasta koostaan. Lähtiessään liikkeelle hän aina antoi emolle hellän pikku suukkosen ja pyyhkäisi nokkaansa hänen siipeänsä pitkin -- hänelle ominainen hyväily, jota hän mielikseen osoitti kumppanilleen. Joskus tuntiessaan, että häiritsi emoa liika usein, hän asettui kuusamaan ja lauloi kaikin voimin, lauloi onnesta ja rakkaudesta. Hänen soitantonsa oli vähemmän äänekästä nyt. Intohimon korkeat, helisevät, riemulliset sävelet olivat pehmenneet ja vaimentuneet. Hän sommitteli kehtolauluja, tuutusäveleitä. Hän kertoi emolle, kuinka rakasti häntä, kuinka taistelisi hänen puolestaan, kuinka vartioi häntä, kuinka antaisi merkin, jos mikä vaara olisi lähestymässä, kuinka ylpeä oli hänestä, kuinka erinomaisen pesän hän oli rakentanut, kuinka kauniina piti hänen muniansa, mitä pulskia poikasia niistä sukeutuisi. Täynnä hellyyttä, riutuen rakkaudesta, pehmeänä yltäkylläisestä sydänherkkyydestä kardinaali lauloi kärsivälliselle pienelle hautovalle puolisolleen: "Rakas niin! Rakas niin!" Talonpoika nojausi kylvökoneeseensa ja kuunteli häntä tarkkaavasti. "Minä vaikka vannon, että se on taaskin muuttanut laulua, ja tällä kertaa en kuolemaksenikaan osaa sanoa mitä se kertoo." Joka kerta kardinaalin kohottaessa äänensä pysähtyi kylvökoneen ratina, ja Abram, koko mies yhtenä korvana, kuunteli ja pohti säveleitä. Eräänä iltana hän sanoi vaimolleen: "Maija, oletko pannut merkille punapeippoa viime aikoina? Sillä on nyt uusi nuotti, ja tällä erää olen kerrassaan ymmällä. En kuolemakseni osaa keksiä, mitä se sanoo. Etköhän sinä mene huomenna sinne alas ja koeta kirkastaa sitä minulle? Olisi soma tietää tuo." Kehoitus mairitteli Maijaa. Hän olikin aina uskonut, että hänellä oli musikaalinen korva. Tässä oli nyt tilaisuus osoittaa sitä ja samalla kertaa tehdä Abramille mieliksi. Hän joudutti työnsä seuraavana aamuna ja hyvin varhain hiipi linja-aitaa pitkin. Kätkeytyneenä tammen taakse, hörökorvin ja tykkivin sydämin hän kuunteli hartaasti. "Klip, klip" kuului koneen ratina, kun vanha rakas Abram astua retuutti kukkulaa ylös. "Tship! Tship!" varoitteli kardinaali lentäessään puolisonsa luo. Hän antoi tälle hiukan ruokaa, silitti hänen siipeänsä ja kuusamaan lentäen lauloi rakkaudesta, joka hänet täytti. Kun hän siinä laulella luritti hellän hyväilevää laulelmaansa, tulkitsi kuuntelevan vaimon sydän sen samoin kuin hautova lintukin. Välkehtivin silmin ja hehkuvin poskin vaimo riensi aitoviertä alas. Innosta hengästyneenä ja vapisevana hän kohtasi Abramin puolitiessä. Unohtaen tavallisen arvelevaisuutensa hän kiersi käsivartensa miehensä kaulaan ja vetäen hänen poskensa omaansa vasten huudahti: "Oi, Abram, minä sain sen, sain sen! Minä tiedän mitä se sanoo. Voi, rakas Abram! Minun omani! Minulle niin rakas. Rakas niin!" "Rakas niin! Rakas niin!" kertasi kardinaali. Abramin kasvoille levinnyt hämmästys vaihtui ymmärtämiseksi. Ja Maija kohosi jaloiltaan, kun hän nosti päätänsä. "Kautta sieluni! Saithan sinä sen selville, kultaseni! Sitähän se hokee, sehän on selvä kuin päivä. Osaan erottaa sen selkeämmin kuin mitään mitä se ennen on laulanut, älyänhän minä sen nyt." Hän sieppasi Maijan syliinsä, painoi hänen päätänsä rintaansa vasten vanhalla vapisevalla kädellä, mutta kasvot, jotka hän käänsi aamuaurinkoa kohti, olivat kauniit. "Soisipa Jumala", virkkoi hän värisevin äänin, "että jokainen elävä olento maan päällä eläisi yhtä onnellisesti kuin minä ja tuo punapeippo". Kumpikin toistansa syleillen he kuuntelivat autuain kasvoin, kun viljapellon takaa helkkyivät kardinaalin heleät sävelet: "Rakas niin! Rakas niin!" Tämän perästä Abramin mieltymys lintuperheeseen muuttui lieväksi kiihkoksi. Hän kantoi ruokaa linja-aidan harjalle joka siunattu päivä, satoi tai paistoi, yhtä säännöllisesti kuin hän suki ja ruokki tallissa Nancya. Mieltymys kardinaaliin ja huolehtiminen sen puolesta loi hänen hellään vanhaan sydämeensä yhäti uhkuvaa myötätuntoa jokaista lintua kohtaan, joka asusti hänen tilallaan. Hän painoi maahan kepin merkitäkseen paikan, jossa peltoraukka-naaras hautoi viljapellossa, niin ettei ajaisi Nancya pesän päällitse. Kun hän sulki raitin peräveräjän, jätti hän aina huolellisesti kolmannen poikkipuun alas, sillä siinä istui varpunen hautomassa aukossa, johon se sulettaessa olisi pistetty. Lepät ja orjantappurat saivat häiritsemättä kasvaa hänen aitansa nurkkauksissa tänä keväänä, jos hän hoksasi, että niiden kätköstä häämötti huolekassilmäinen pikku lintuemo. Hän jätti neliömetrin apilasta sillensä, koska hänestä tuntui, että leivonen, joka laulaa lähempänä Korkeimman Luojan valtaistuinta kuin mikään muu lintu, oli saalistamassa joitakin näkymättömältä enkelikuorolta tulevia säveliä, helistäen ne verrattoman puhtaina ja hellinä alas hautovalle puolisolleen, jolta tuon vihannan pälven kaataminen riistäisi kodin ja onnen. Hän lykkäsi lehtien varisemiseen saakka kevätkarsimisen jätiltä jääneitten varpujen polttamisen hedelmätarhan takana, jos huomasi kauniin rastasparin asustavan niissä; ja rastaan laulu ihastutti häntä melkein saman verran kuin leivosenkin. Hän jätti onton oksan vanhaan punaiseen paratiisiomenapuuhun, siksi että kun hän tuli sitä katkaisemaan, räpyttelikin siinä ympärillä sinikerttupari, levottomuudesta mieletönnä. Hänen taskunsa olivat pullollaan vehnää ja leivänmurusia, ja hänen sydämensä paisui onnesta. Oli hänen vanhuutensa kevätaika. Taivaankansi ei ollut koskaan näyttänyt niin siniseltä eikä maa niin ihanalta. Kardinaali oli avannut hänen sielunsa lähteet; elämä sai uuden värin ja ilon; jokainen Luojan työ paljasti tuoreen, tähän asti käsittämättä jääneen viehkeyden. Hänen lihaksensakin tuntuivat vetreentyvän, ja uusi voima nousi noudattamaan hänen korkealle lentävän sielunsa vaateita. Hän ei ollut vuosikausiin päättänyt päivän työtä niin vaivattomasti ja iloisesti; ja hän saattoi nähdä nuortumisensa vaikutuksen Maijassa. Tämä hääräili huoneessa hyräillen laulunpätkiä, jotka olivat Abramin korvalle suloisempiakin kuin lintujen sävelet; ja viime päivinä hän oli huomannut, että Maija pukeutui uudelleen iltapäivä-ompeluansa varten, pani kaulalleen pitsikaulurin kuin pyhäpäivinä ja valkean vyöliinan eteensä. Abram pistäysi heti kaupunkiin ja osti vaimolleen kauniimman kaulurin kuin mitä hänellä koskaan oli elämässään ollut. Sitten hän etsi käsiinsä kylttimaalarin ja tuli kotiin kantaen kimpun laudanpalasia, joihin oli isoin välkkyvin mustin kirjaimin maalattu: METSÄSTYS KIELLETTY TÄMÄN TILAN MAILLA. Hän oli hieman nolo näyttäessään niitä Maijalle. "Tuntuuhan minusta rahtusen epäystävälliseltä tällaisten merkkien asettaminen naapurien nenän eteen", myönteli hän, "mutta asianlaita on niin, ettei se ole niin paljon naapureille kuin kaikenlaisille poikasille, jotka tarvitsevat kohennusta, ja sitten kaupunkilaisille, jotka nimittävät itseään urheilijoiksi ja tappavat kolibrin nähdäkseen, osaavatko siihen. Ennen aikaan olivat puut ja pensaat täynnä lintuja ja oravia, kaniineja oli ihan yltäkyllin ja kaloja kuhisi joessa. Minun oli tapana pyydystää tästä lähistöstä sen verran peltopyitä ja villikalkkunoita, kuin tarvittiin ruokailun vaihteeksi. Minun määräni oli aina ottaa vähän ja jättää vähän. Mutta katsohan, miten nyt on laita. On sula ihme, jos voin saada kahden markan kuhaa. Villikalkkunan kotkottaminen säikähyttäisi minut ihan pahanpäiväiseksi, ja mitä pikkulintuihin tulee, on niitä justiin neljännes entiseen verraten, mutta laihopa siihen sijaan tulee tärvellyksi. Saattaisin tehdä mitä tahansa pikkulintujen hyväksi niiden laulun ja koreuden ja niiden nokkelan olennon takia, mutta enhän minä ole niin tomppeli, etten näkisi, että kaikki, minkä ne tekevät minulle, on mulle sulaa säästöä. Ylös ne pannaan, nämä taulut, ja paha sen perii, sanon minä, jonka minä tapaan vahingoittamasta minun lintujani!" Maija tarkasteli taulua ajatuksissaan. "Ei sinun pitäisi olla pakotettu panemaan näitä ylös", sanoi hän viimein. "Jos on niin säädetty, että niiden on hyvä olla täällä ja lakeja on laitettu niitä suojelemaan, pitäisi ihmisten menetellä vähän järkevästi ja jättää ne rauhaan. Minä en ole koskaan elämässäni ollut niin kiintynyt lintuihin kuin nyt; ja aionpa katsella ympärilleni minäkin. Jos kuulet päivälliskellon kalahduksen ollessasi ulkona pellolla, niin tiedät sen tarkoittavan, että joku hiiviskelee näillä main pyssy olalla." Abram koppasi Maijan kiinni ja painoi kaikuvan muiskun hänen poskelleen, jossa tyttökauden ruusut vielä kukkivat hänelle. Sitten hän täytti taskunsa jyvillä ja leivänmurusilla ja vaelsi joelle kattaakseen pöydän kardinaalille. Hän saattoi kuulla hänen terävän, kimakan "tship"-huutonsa ja hellät vienot lemmensävelensä tallista lähtiessään, jakoko matkan sumakkipensaalle asti ne kaikuivat hänen korviinsa. Kardinaali tuli häntä vastaan pellon nurkkauksessa ja hyppeli pensasten ja aidan yli vain muutaman metrin päässä hänestä. Abramin levitettyä varastonsa laudalle tuli lintu keikistellen, veikistellen, noppasi murusen näppärästi ja kiikutti sen sumakkiin. Hänen puolisonsa suvaitsi ottaa sen vastaan mielihyvin; ja uros kantoi emolle palasen toisensa jälkeen, kunnes tämä kieltäysi aukaisemasta nokkaansa enempää ottaakseen. Hän haukkasi keveän illallisen itse; ja sitten pyrähtäen viiniköynnökseen päätti päivän tuntikauden laulaa lirittäen. Tuon tuostakin hän käänsi kiiluvan, utelevan silmän Abramiin, muttei hetkeksikään kadottanut näkyvistään pesää eikä pyöreätä harmaata pikku puolisoansa. Samoin kuin emo hautoi muniansa, samoin hän palvoi emoa; ja jotta tämä saattaisi tajuta hänen palvontansa syvyyden ja kestävyyden, kertoi hän lakkaamatta yhä uudelleen, jokaisella hellällä vivahduksella, minkä voi säveliinsä sisällyttää, että emo oli "rakas niin! rakas niin!" Kardinaali ei ollut tiennyt, että puoliso, jota hän niin oli kaivannut, täyttäisi hänen elämänsä sellaisella loppumattomalla ilolla, mutta juuri samana päivänä, kun tämä onni näytti olevan täysimmillään, sattui sumakissa suru. Hän oli viipynyt yli ajan metsästäessään lihavaa koita, jota hän aivan erikoisesti halusi puolisolleen, ja tämä, sietämättömän janon kiusaamana, jätti pesän ja läksi alas joelle. Huomaten hänet siellä kardinaali riensi hautomaan hänkin puolestaan, ja saapui juuri paraiksi nähdäkseen näpistelevän punaisen oravan ehättävän pois muna hampaissa. Raivostuneesti kirkaisten heittäytyi kardinaali hänen kimppuunsa koko voimallaan. Tämä hurjistunut hyökkäys maksoi oravalle silmän; mutta lintu-isopa menetti hänkin poikasen, sillä orava pudotti munan pesän ulkopuolelle. Haikeana kardinaali keräsi pois juoruavat kuorenpalaset, niin ettei kenkään ne nähdessään katsoisi ylös ja äkkäisi hänen aarrettansa. Jälellä oli kolme munaa; ja hautova lintu murehti tuota yhtä menetettyä niin säälittävästi, että kardinaali istui kiinni pesän laidassa koko lopun päivää ja kuiskasi jos miten monasti emon lohdutukseksi, että hän oli "rakas niin! rakas niin!" 5. luku. "Kas siin'! Kas siin'!" luikkasi kardinaali. Tämä kehoitus soi herkeämättä orapihlajan korkeimmalta oksalta eikä kardinaali kumminkaan ollut tosissaan. Hänet oli saattanut aivan pois suunniltaan uusi ja ihana kokemus ja hänestä oli mahdotonta olla päästämättä valloilleen tunteitansa. Hän vaadiskeli talonpoikaa ja jokaista turkis- ja höyhenpukuista jokivarren kansalaista katsomaan; ja sitten hän hääräsi kuin mikäkin hurjimus, jos joku niistä rohkeni lähestyä, sillä sumakkipensaassa oli suuria asioita tapahtumassa. Viime päivinä oli kardinaali hautonut tunnin joka aamu puolisonsa käydessä liikuntoa saamassa, kylpemässä ja siistimässä itseään päiväpaisteessa. Hän oli tullut puolisonsa luo tänä aamuna kuten tavallisesti, mutta tämäpä katselikin häneen tuskallisin silmin ja kieltäytyi liikahtamastakaan. Hän oli hypännyt ihan pesän reunalle ja kerta kerran perästä vaatinut häntä lähtemään. Mutta emopa vain pörhisti sulkiaan ja yritteli kääntää munia, joita oli hautomassa, mutta ei vain mielinyt hievahtaa. Kardinaali kurkotti noukkaansa ja sievästi tyrkkäsi häntä huomauttaakseen, että nyt oli hänen vuoronsa hautoa; mutta emo katsoi häneen melkeinpä vihaisesti ja maksoi tiukalla iskulla, ja sitten hän älysi, että emo ei tahtonut tulla häirityksi. Kardinaali kantoi hänelle jokaisen herkkupalan, minkä löytää taisi, ja oleili hänen lähistössään, huolestuneena ja levotonna, melkeinpä koko päivän. Oli myöhä iltapäivä, ennenkuin emo, janosta miltei puolikuolleena, läksi juomaan. Hän oli tuskin ennättänyt salavaan ja kumartunut veden puoleen, kun kardinaali istui jo pesän partaalla. Hän tutki sitä tarkalleen, mutta ei voinut huomata mitään muutosta. Hän taivuttautui eteenpäin ottaakseen munat huolellisen tarkastuksen alaisiksi, ja jostakin tuli hänen korvaansa hennoin pieni "tship!" mitä hän milloinkaan oli kuullut. Pystyynpä nousi kardinaalin töyhtö ja hän suhahti salavaan. Vaaraa ei ollut näkyvissä, ja hänen puolisonsa painoi ahnaasti ruusunkarvaista nokkaansa veteen. Hän riensi takaisin kehdolle ja kuunteli tarkkaavasti, ja taaskin tuo heikko ääni saapui hänen korvaansa. Pesän alta, sen ympäriltä ja kautta koko sumakin hän etsi, kunnes viimein, lopen hämmentyneenä, istahti jälleen pesän reunalle. Ääni oli tällöin niin paljon täyteläisempi, että hän äkkiä kumartui ja silitti munia nokallaan; silloinpa kardinaali käsitti. Hän oli kuullut kuoreen sulettujen poikastensa ensimäiset heikot huudot! Hurjasti huudahtaen hän syöksähti ylös ilmaan. Hänen sydämensä jyskytti haljetakseen. Hän ampasi kuin nuoli alas jokea. Jos hän laskeutui pensaaseen, ei hän malttanut kuin kerran heilahtaa siinä, karkasi pois ja heittäytyi suin päin lentoon. Hän kiepsahti korkeimman tulpaanipuun latvaan ja huuteli pilviin leivoselle: "Kas siin'! Kas siin'!" Hän ryntäsi joenrinteelle ja kertoi asiasta peltoraukoille, pistäysi sitten viidakkoon ja julisti asian rastaille ja punarinta-satakielille. Isänhellyydessään hän meni niin pyörälle ilosta, että unohti tavallisen eristäytymisensä ja oli ystävyksin jokaisen kimaltelevan joen partaalla lekuttelevan lintusen kanssa. Heittipä hän tavanomaisen varovaisuutenakin, lensi huudeskellen sumakkipensaassa ja hyväili puolisoansa niin hillittömästi, että tämä katsoi häneen ankarasti ja töyttäsi häntä kiivaasti siipeen palauttaakseen hänet järkiinsä. Sinä yönä nukkui kardinaali sumakissa aivan kiinni puolisossaan ja sulki vain toisen silmän kerrallaan. Aamulla ani varahin tuodessaan hänelle ensimäisen ruoka-annoksen hän tapasi hänet pesän partaalla pudottelemasta kuoren palasia ulos; hiipien kurkistamaan hän näki mitä pikkaraisimman korallinkarvaisen pienokaisen, jolla oli silmät kiinni ja ruumiissa pieniä pilkkuja hienoa silkkistä untuvaa. Sen noukka oli auki, ja vaikka hänen sydämensä oli vieläkin täydempi kuin edellisenä päivänä, älysi kardinaali mitä se merkitsi; ja sen sijaan että olisi heittäytynyt uusiin ylistyksiin hän heti omaksui isänvelvollisuudet ja alkoi etsiä ruokaa, sillä nyt oli kaksi tyhjää kupua hänen perheessään. Seuraavana päivänä niitä oli neljä. Silloin oli hänellä tosi työ. Kuinka innokkaasti hän haki ja kuinka iloisesti hän lensi sumakkipensaalle jokainen herkullinen pala suussa! Poikaset olivat liian pieniä emon niitä jättää; ja muutamina ensimäisinä päivinä kardinaali oli alituiseen siivillä. Ellei hän voinut löytää riittävästi maukasta ravintoa heille puista ja pensaista tahi talonpojan lahjain joukosta, laskeutui hän maahan ja haki kuin punarinta-satakieli. Hän unohti tarvitsevansa kylpyä tai omistavansa oksan missä paistatella päivää; mutta mihin hyvänsä hän joutuikin, pulpahti hänen täydestä sydämestään alinomaa huuto: "Kas siin'! Kas siin'!" Hänen puolisonsa ei päästänyt ääntä kertaakaan. Hänen silmänsä olivat isommat ja lempeämmät kuin koskaan, ja niissä kiilui alituinen lemmentuli. Niin hellästi hän hoivaeli noita kolmea punaista vasta syntynyttä pienokaista! Hän oli niin kerrassaan vaipunut niiden ruokintaan, silittelyyn ja lellittelyyn, että kokonaan laiminlöi itsensä ja laihtui pahanpäiväisesti. Kun kardinaali harva se minuutti toi ruokaa, ei hän tuntunut olevan muuta kuin rakkautta ja kiitollisuutta tämän uskollisen huomaavaisuuden takia, ja kerta hän kurottausi esiin ja hellästi suuteli hänen siipeänsä. "Kas siin'! Kas siin'!" kiljahti kardinaali, ja hurmauksissaan taaskin unohti itsensä ja lauloi sumakkipensaassa. Sitten hän kantoi ruokaa toimekkaammin kuin koskaan, peittääkseen hairahduksensa. Talonpoika tiesi, että puuttui vielä tunti päivälliseen, mutta hän oli niin hätäinen kertomaan Maijalle uutisia, ettei saattanut kestää jännitystä minuuttiakaan kauempaa. Sumakista kuului uusi laulu. Hän oli äkännyt sen kääntäessään ensimäistä kolkkaa lapioauralla. Hän oli kuunnellut hartaasti, ja hoksannut tarkoituksen melkeinpä heti. -- "Kas siin'! Kas siin'!" Hän sitoi vanhan harmaan tamman aitaan estääkseen sitä syömästä laihoa ja läksi heti katsomaan. Panemalla pönkän nojalleen orapihlajaa vastaan hän saattoi silmätä sumakkiin ja selvästi nähdä pesän somine poikasineen, joita nyt päivänvarjon tapainen lehdistö hyvästi suojasi. Abramista tuntui, ettei hän mitenkään voisi odottaa päivälliseen saakka. Hän tutki huolellisesti valjaita toivoen jonkun soljen puuttuvan ja yritti keksiä aurassa jotakin vikaa, joka pakoittaisi hänet kotiin viilaa hakemaan; mutta hän ei voinut löytää syyn varjoakaan lähteäksensä. Kun hän sitten oli odottanut, kunnes tunti vain oli jälellä päivälliseen, ei hän jaksanut kestää kauempaa. "Onpa uutisia sulle, Maija", huusi hän kaivolta, jossa oli sammuttavinaan ankaraa janoa. "Älähän nyt mitä", vastasi Maija itsetietoisesti hymyten. "Jos se koskee punavarpusia, niin on se käynyt puutarhassa jo kolmasti tänä aamuna kiljuen 'Kas siin'!', jotta aivan haljetakseen; ja siitäpä minä päättelin, että heidän pienokaisensa ovat kuoriutuneet. Siinäkö sinun uutisesi?" "No, jopa nyt jotakin!" virkkoi Abram ällämystyneenä. Iltapäivä oli puolissa, kun Abram käänsi Nancyn ja läksi kyntämään vakoa, joka vei suoraan sumakille. Hän aikoi pysähtyä siellä, sitoa hevosen aitaan ja lähteä joen rannalle varjoon tervehtimään kardinaalia. Oli hyvin kuuma, ja helle tuntui niin ankaralta, että hän sydämessään nautti siitä, että pääsisi vaon päähän ja saisi levähdyksen, jonka oli itselleen määrännyt. Päivälliskellon nopeat tarmokkaat lyönnit: "Pim, pam!" leikkasivat ilmaa selvästi ja terävästi. Nykäisten pysäytti Abram hevosen. Sehän oli varoitus, jonka Maija oli luvannut lähettää hänelle, jos näkisi pyssyniekkoja otustelijoita. Hän varjosti silmiänsä kädellään ja tarkasteli ilmapiiriä kulmat kurtussa ja silmät siirollaan. Ensin pilkahti hänen silmäänsä pyssynputkella häilyvä valonvälkähdys, ja sitten hän saattoi erottaa metsästäjän asuun puetun miehen verkalleen vaeltavan alas kujaa pitkin. Kerkeästi Abram sitaisi Nancyn aitaan. Kiirehtien niin nopeaan kuin taisi hän saapui vastapäiselle kulmaukselle ja nakerteli siinä nuorta vehnänkortta sekä katseli kuin muina miehinä maisemaa, kun metsästäjä kulki sivuitse. "Päivää!" virkkoi hän perin ystävällisellä äänellä. Metsästäjä vaelsi edelleen kohottamatta katsettaan tai antamatta kuuluvaa vastausta. Ystävällisestä, vanhanaikuisesta Abramista tuntui tällainen mitä töykeimmältä epäkohteliaisuudelta; ja hänen silmänsä välähti ja hänen äänensä soinnahti vähän väkinäiseltä, kun hän nosti kättä haluten puhutella miestä. "Pysähtykää hetkiseksi, ystäväni", lausui hän. "Koska te olette minun maillani, lienen oikeutettu kysäisemään, oletteko nähnyt moniaita asettamiani tauluja, jotka koskevat pyssyn käyttöä?" "En minä ole sokea", vastasi metsämies; "ja minun kasvatustani on hoidettu niinkin laajasti, että voin saada selon ilmoituksistanne. Niin monet ja isot ne sitäpaitsi ovatkin, että luulisin, ukkoseni, voivani lukea ne, vaikka minulla ei olisi silmiäkään." Tuskin peitetty pilkkahymy ja nimitys "ukkoseni" satutti hytkähdyttävästi Abramin hermoja, vaikka olikin jo kuusissakymmenissä ja rauhan mies. Välke hänen silmissään kävi tiukemmaksi ja hartiat kohosivat huomattavasti, kun hän vastasi: "Minäpä tarkoitinkin ne luettavaksi ja ymmärrettäväksi! Valtatiestä, joka sivuuttaa tuvan tuolla töyräällä, suoraan joelle ja tämän pellon viimeisestä raja-aidasta samaan jokeen on kaikki minun maatani, ja taulut ovat täydessä voimassa jokaista sen jalkaa kohti. Vielä lujemmin kuin muina aikoina juuri kesäkuussa, jolloin joka toisessa pensaassa ja mättäässä asustaa nuori lintuperhe. Taulujen on määrä ylläpitää lainlaatijain säädöksiä ja auttaa suojelemaan metsänriistaa ja laululintuja; ja teidän olisi ehkä hyvä panna merkille, että minä en ole niin lopen vanha, vaan että pystyn puolustamaan oikeuksiani ketä elävää miestä vastaan tahansa." Epäilemättä oli metsästäjän äänessä suurempi annos kunnioitusta hänen kysyessään: "Olisiko se teistä rikkomus, jos mies ilman muuta käy teidän maittenne poikki linja-aitaa pitkin päästäkseen erään ystävän tilalle?" "Eipä tietenkään!" virkkoi Abram huojentuneena ja sydämellisesti. "Tietysti ei. Minua ilahuttaa, jos se teille sopii. Minä vain tahdoin kiinnittää huomionne siihen, että linnut ovat suojatut tällä tilalla." "Minulla ei ole vähintäkään aikomusta häiritä teidän kallisarvoisia lintujanne, sen vakuutan teille", lausui metsämies. "Ja jos te vaaditte selvitystä, miksi kannan pyssyä kesäkuussa, niin tunnustan toivoneeni voivani pudottaa oravan eräälle sairaalle ystävälle. Mutta oletan, että se ei sellaisestakaan syystä ole sallittua teidän maillanne." "No mitäs joutavia, hyvä ystävä!" virkkoi Abram. "Enhän minä ole tolkuton. Jos on kysymys sairaasta, niin tietysti minua ilahuttaa, jos voitte lävistää jonkun oravan. Minä vain kaiken kaikkiaan halusin saattaa selville lintuja koskevan kohdan. Onni myötä ja hyvästi teille!" Abram suuntasi kulkunsa pellon poikki Nancyn luo, mutta tavan takaa hän kääntyi taaksensa katsomaan kiiltävää pyssynputkea, kun metsästäjä kaarti kulmauksen ja kääntyi alas joen rinteelle. Hän näki kulkijan loittonevan linja-aidalta ja katoavan tiheikköön. "Sehän menee suoraan sumakille", mutisi Abram. "Minä sitten olen ihan pöhkö, kun en pysynyt hänen rinnallaan sen paikan ohitse asti. Ja kuitenkin: minä kirkastin sen tyystin ja kokonaan ja hän antoi sanansa, ettei koskisi lintuihin." Hän irroitti Nancyn ja toistamiseen läksi sumakkipuulle päin. Hän oli kyntänyt huolellisesti ja kohdistanut huomion tasan tammaan ja viljapeltoon; mutta sen vaon hän puoliksi tärveli, sillä hänen silmänsä vaelsivat kardinaalin talolle ikäänkuin hän olisi ollut noiduttu, ja hänen kätensä vapisivat sopimattomasta mielenliikutuksesta, kun hän tarttui auran kurkeen. Viimein hän pysäytti Nancyn ja seisahtui tuijottamaan joelle päin. "Nyt sen täytyy olla aivan sumakin luona", kuiskasi hän. "Herra Jumala! Kylläpä minä olen iloissani, kun näen sen häijyn pyssynputken välkehtivän toisella puolella." Samassa näkyi ohut savupilvi, ja rätisevä kaiku kiiri kimmahtaen alas Wabashia. Abramin silmät laajenivat ja merkillinen vaaleus valahti hänen huuliinsa. Hän seisoi hetken kuin kykenemättömänä liikkumaan. "Pim! pam!" kaikui Maijan toinen varoitus. Vavistus kaikkosi hänestä ja hänen lihaksensa kovenivat. Ei ollut reumaattisen jäykkyyden jälkeäkään hänen liikkeissään. Yhdellä tempaisulla hän kiskaisi irti vetoketjut vipupuusta Nancyn takaa. Hän tarttui ohjaksiin, hyppäsi laukin selkään, painoi kantapäät sen kylkiin ja ojentuen sen kaulaa pitkin intiaanin tapaan kiiti viljapellon poikki. Nancyn kaksikymmentä vuotta olivat pois pyyhkäistyt kuten isännänkin kuusikymmentä. Tajuamatta tapahtumaa se älysi, että isäntä vaati siltä kaiken sen nopeuden mihin se kykeni; ja vetoketjut ratisten ja hakaten jaloissa se laukkasi tarmonsa takaa niin että maha melkein viisti orastähkiä sen lentäessä kohti sumakkia. Kerta matkalla Abram ojentausi, pisti käden taskuun, veti esille pelottavan ison saranaveitsen ja ratsastaessaan aukaisi sen. Saapuessaan aidalle hän melkein lensi yli Nancyn kaulan, pistäytyi aidan nurkkaukseen ja muutamalla vetäisyllä leikkasi vankan pähkinäpuukarahkan, pyyhkäisi lehdet pois ja katkaisi latvan syöstessään aidan sivua eteenpäin. Tätä julmaa lyömäasetta kouraisten, silmät mustina suuttumuksesta hän ilmestyi metsämiehen eteen, joka oletti hänen haihailevan toiselta puolen peltoa. "Ammuitteko tuota punavarpusta?" karjahti hän. Kun pyssy oli metsästäjän olalla ja hän itse vielä vaaniskelemassa pensaissa, näytti kielto hyödyttömältä. "Ammuin kylläkin", vastasi hän ja oli jälleen kääntyvinään sumakkiin päin. Abram näytti aikovan syöksähtää eteenpäin. "Osasitteko siihen?" kysyi hän kammottavan rauhallisesti. "Luulin osanneeni, mutta arvaanpa vain satuttaneeni sitä siipeen." Abramin sormet kiertyivät nuijan ympäri. Ystävänsä äänen kuullessaan tuli kardinaali puikahtaen pensasten läpi värähtävänä liekkinä, ja turvaa etsien lehahti häntä niin läheltä, että sen siipi melkein hipaisi hänen poskeansa. "Kas siin'! Kas siin'!" huuteli lintu miltei kuoliaaksi pelästyneenä. Ei näkynyt hänessä ainoatakaan sulkaa vahingoittuneen. Abramin huojennus oli niin suuri, että hän näytti lyhenevän kokonaisen tuuman pituudeltaan. "Nuori mies, kiittäkää ennemmin Jumalaa, ettette osannut tuohon lintuun", sanoi hän juhlallisesti, "sillä jos olisitte tappanut sen, olisin minä hutkinut tämän sauvan säpäleiksi teidän selkäänne, ja pelkäänpä pahoin, etten olisi tiennyt milloin hellittää." Hän astui innoissaan askeleen eteenpäin, ja metsästäjä, erehtyen hänen aikeistaan, nosti pyssynsä. "Pyssy alas!" ärjähti Abram,tunkeutuen pensasten läpi, jotka takertuivat häneen, repivät vaatteet hänen harteiltaan ja seisauttivat hänen kulkunsa. "Pyssy pois! Elkää tohtiko nostaa asetta minua vastaan omilla maillani ja annettuanne minulle sananne. "Sananne!" kertasi Abram musertavan pilkallisesti, vanhat valkoiset värisevät kasvonsa pelottavan näköisinä. "Nuori mies, onpa mulla pari sanaa teille sanottavana. Te olette näöltänne kuin mies ja olette puettu kuin mies, ja kuitenkaan ei yksikään ainoa elävä olento pitäisi teitä tällä hetkellä muuna kuin varkaissa käyvänä koirana. Kaikki aika, minkä Jumala on teihin pannut, on hukkaan kulutettua, ja sama onni on ollut äidillännekin. Arvelen, että Jumala on tottunut siihen, että hänen luomansa olennot vaeltavat väärillä teillä, mutta minun tulee sääli äitiänne. Herra tietää, että nainen saa kärsiä ja raataa kylliksi lastensa hyväksi, ja saada sitten poikansa miehen mittaan ja nähdä hänen omasta tahdostaan rupeavan valehtelijaksi! Nuori mies, totuus on luonteen temppelin kulmakivi. Ei kukaan voi nostaa hyvää rakennusta ilman vankkaa perustusta; ettekä te voi rakentaa lujaa luonnetta ja perustaa sitä valheelle. Mies joka valehtelee ei kelpaa mihinkään. Häneen ei voi luottaa missään elämän suhteissa eikä miltään puolelta. Te annoitte sananne kuin mies, ja kuin mies minä sen otin ja menin pois luottaen teihin, ja te petitte minut. Ikäänkuin ei tuo oravajuttukin olisi ollut valhetta sekin. Onko teillä kukaties sairas ystävä, joka tarvitsee oravan lientä?" Metsästäjä puisti päätä. "Eikö? Ei sekään ollut totta? Tunnustan, että teette minut uteliaaksi. Tahtoisitteko kertoa minulle, mikä päähänpisto sai teidät keittämään minulle tuon orava-historian?" Metsästäjä puhui takeltaen. "Tahdoin kai tehdä jotakin, joka saisi teidät tuntemaan itsenne pieneksi", myönsi hän käheällä äänellä. "Te halusitte saada minut tuntemaan itseni pieneksi", toisti Abram kummastellen. "Voi taivasten tekijä! Nuori mies, oletteko koskaan kuullut bumerangista puhuttavan? Se on eräänlainen ase, jota käytetään Borneossa tai Austraaliassa tai jossain noissa vieraissa maissa, ja se on tehty niin, että pakanat voivat paiskata sen menemään ja se leikkaa sirkkelin ilmassa ja tulee takaisin heittäjän käteen. Minä en voi nähdä itseäni enkä tietää, kuinka pieneltä näytän, mutta mieluummin minä menetän kymmenen vuotta elämästäni, kuin että joku tapaisi minut näyttämästä niin pieneltä kuin te näytätte tällähaavaa. Arvelen, että me näytämme likipitäin siltä, miltä meistä tuntuu tässä maailmassa. Minä tunnen itseni lähes Goliatin kokoiselta tällä erää, mutta teidän kokonne on sellainen että minun on työläs nähdä teissä mitään _miestä_ lainkaan. Ja te halusitte saada minut tuntemaan itseni pieneksi! Oi, oi sentään! Ja niin nuorikin kun lisäksi olette! "Ja jos ei ollut kaunis asia syödä sanansa, niin miksikä teidän piti tahtoa muutenkaan tappaa punavarpunen? Mikä antaa teille oikeuden käydä ympäri toimittamassa maailmasta sellaista kauneutta ja hupia? Kenenkä luulette luoneen tämän maailman ja kaikki mitä siinä on? Luulette kukaties, että joku teidän kokoisenne on veistänyt sen puunpalasesta, ripotellut hiukan hietaa maaksi, pistänyt sinne muutaman siemenen puiksi ja juoksuttanut valtameret vesikannulla! Minä en tiedä, mitä kivetyt kadut ja talliruokinta tekevät miehelle, mutta jokainen, joka on elänyt kuusikymmentä vuotta maamyyränä, tietää, että koko tämä vanha maailma on täynnänsä töitä, jotka ovat aivan liika isoja jokaiselle muulle paitsi Jumalalle ja julman _isolle_ Jumalalle siksi toiseksi! "Teidän ei suinkaan tarvitse hälistä ihkasten mitään tieteen keksinnöistä, sillä jos tiede vaikka voisikin todistaa, että maa on auringosta irtautunutta tulenhehkuvaa kuonaa, joka palloutui ja jähmettyi lentäessään avaruuden halki, kunnes painolaki kävi siihen kiinni ja pysäytti sen, niin ei se todista, mistä aurinko on irtautunut tai miksi se on palloutunut eikä kumminkaan jäähtynyt. Taivas päänne päällä, maa jalkainne alla, puut ympärillenne ja joki tuolla noin -- kaikki täynnä elämää, johon teillä ei ole pikkuruisintakaan oikeutta koskea, sillä Jumala on sen luonut ja se on Hänen. Tiedänhän kylläkin, että Hän selvästi sanoi, että ihmiset vallitkoot karjan maassa ja linnut ilmassa. Ja se tarkoittaa, että teillä on valta iskeä kuoliaaksi myrkyllinen kyy sen sijaan että antaisitte sen pistää itseänne. Tarkoittaa, että teidän on parempi ampua hukka kuin antaa sen kiikuttaa pois lampaanne. Tarkoittaa, että on oikein tappaa haukka ja pelastaa kananpoikaset; mutta Jumala tietää, että punavarpusen ampuminen vain siksi, että näkisi sen höyhenien lentävän, ei ole ensinkään minkään vallitsemista, se on vain elukkamaista. Menee yli ymmärrykseni, kuinka te voitte katsoa Kaikkivaltiasta kasvoihin ja sihdata jyväsimen tuontapaiseen luontokappaleeseen. Tarvittaneen enemmän sappea kuin minussa on. "Jumala ei ole koskaan luonut mitään kauniimpaa kuin tuon linnun ja Hänen on täytynyt olla ylen ylpeä työstänsä. Heittäkääpä vain silmänne siihen tuonne noin. Oletteko koskaan nähnyt mitään niin erinomaisen sievää, koreata, hivelevää? Ovathan täynnä historiaakin nuo pienet punaiset olennot. Oletteko koskaan ajatellut sitä? Viime vuoden lintuja se on, täällä jossakin syntynyt, sen se on näköinen, jos minkään. Läksi etelään talveksi ja sai tuttavia, jotka ovat ruokkineet sitä ja opettaneet sitä _luottamaan_ ihmisiin. Tuli keväällä takaisin yhdessä yössä ja keksi tämän sumakkipensaan toista kuukautta sitten. Se valtasi minut heti ensi kerralla sen nähdessäni. "Se on isoin ja punaisin punavarpunen minkä koskaan olen nähnyt; ja oikea mestari puhumaan ihan ihmiskieltä. Puhuu yhtä täydesti kuin te ja minä. En tiedä, mitä puhui tuolla etelässä, mutta siitä saatte olla vahvassa uskossa, että se oli jotakin oivaa alaltaan. Kun se asettui tänne, puheli se ilmasta ja kertoi siitä kutakuinkin kohdalleen. Se osasi sanoa 'Vesi vie! Vesi vie!' justiin tällä tapaa. 'Vesi' se äänsi justiin yhtä hyvin kuin minä, ja joskin se vähän venytteli 'vie-e', saattoi silti jokainen pässinpääkin ymmärtää, mitä se tahtoi sanoa ja minkä se sanoi niin korealla äänellä ja niin selvään kuin kello. Sitten se tuli lemmensairaaksi ja kerjäsi kumppania, niin että ihan ruumista runteli. Ja jos minä olisin ollut varpusnaaras, en suinkaan olisi ollut niin hidas tulemaan. Pehmitti minut vallan väleen. Sitten tulee paikalle pieni naaras ja jää sen tykö; ja kun se kertoi naaraalle, kuinka rakasti sitä, niin melkeinpä luuli urkujen soittavan virsiä. Nyt niillä on pesällinen mitä juonikkaimpia pieniä töyhtöpää-poikasia, ja nyt se on halkoa kaiut, kutsuen koko naapuruston katsomaan niitä, niin se on tuhottoman ylpeä. "Panen pääni pantiksi, ettei sitä ole ennen koskaan ammuttu. Se on melkein kaistapäinen pelkästä kauhistuksesta, mutta aivan liikaa tuittupää jättääkseen perheensä ja kätkeytyäkseen teidänkaltaisiltanne olennoilta. Siinä pojassa ei ole varovaisuutta hiventäkään. Kas nyt, kuinka se rynnistelee ympärinsä antaakseen teille uuden tilaisuuden. "Minä olin aivan liika kovasti romatismin kynsissä voidakseni käydä käsiksi peltotöihin tänä keväänä, kunnes tuo lintu tuli tänne, ja sen punatakki ja tulinen laulu lämmittivät minua niin, etten ole sellaista tuntenut vuosikausiin. Työ on käynyt kuin rasvattu, ja mieleni on laulanut elämän ilosta ja onnesta joka hetki siitä pitäen kuin se tuli. Minä olen kantanut sille ruokaa tuolle aidanharjalle kerran kahdesti joka päivä kuukauden ajan ja voin päästä kolmen jalan päähän siitä. Vaimoni tulee sitä katsomaan ja tuo sille ravintoa ja me melkein palvelemme sitä. Kuka te olette tullaksenne tänne pyyhkäisemään pois sen elämänilon ja meidän ilomme siitä linnusta, ja aivan ilman aikojaan? Olisitte jättänyt maahan mätänemään, jos olisitte siihen osannut; ja minä ja Maija kun olemme sitä niin rakastaneet! "Pysähdyttekö koskaan ajattelemaan, kuinka täynnä tämä maailma on rakastamisen arvoisia asioita, jos sydämenne on kyllin iso päästämään niitä sinne? Rakkaus käskee meitä elämään ympäröivien esineitten kauneuden vuoksi ja ilosta että saamme olla niiden parissa. Ja se on minun uskoni, että ainoa tie, jolla voimme saada ihmiset rakastamaan meitä, on että kykenemme pitämään arvossa heidän tekojaan. Jos mies panee kaiken sydämensä ja sielunsa ja verensä ja lihansa ja nikamansa taulujen maalaamiseen, niin voitte puhua talonhoidosta hänelle koko päivän ja hän pysyy mykkänä; mutta osoittakaapa vain hänelle näkevänne mitä hän sihtaa teoksellaan, niin rakastaa hän teitä kuin veljeänsä. Mitä hyvänsä jollekulle onnistuu, onnistuu se siksi että hän rakastaa sitä niin, että panee siihen kaiken parhaimpansa; ja siten, kun rakastatte hänen tekojansa, rakastatte häntä itseään. "Melkeinpä veisi surma tuollaisen maalarin, joka on pannut parhaimpansa itsestään maalaukseensa, jos sitten tulisi joku otus mieheksi niinkuin te ja kaataisi tärpättiä sille yksistään vain nähdäkseen värin juoksevan; ja minä arvelen, että täytynee olla Jumalasta kovin väsyttävää, kun Hän ensin saa miettiä miten luoda ja antaa muodon ja värin tuon linnun tapaiselle kappaleelle ja sitten nähdä teidän tulla maleksivan ja ampuvan pienen punaisen sydämen sen ruumiista vain näyttääksenne, että sen te osaatte. Sehän on itse elämä, tällä joenrinteellä. Yhtä kernaasti soisin näkeväni teidän kaivavan pensaston paikaltaan ja kuivaavan joen ja tärvelevän sen taulun, jonka ne laittavat pilviä kohti, kuin näkeväni teidän pudottavan tuon punavarpusen puusta. Se on kaiken olevaisen punainen elonkipuna. Jumala lie luonut sen silloin kun Hänen sydämensä sykki kuumana rakkaudesta ja halusta luoda jotakin verratonta, ja Hänpä näki, kuinka kaunista olisi tuikata sen sulat vereen, jota oli vuodattamassa sen suoniin. "Minun mielestäni ei ole parempaa tapaa rakastaa ja palvella Jumalaa kuin suojella ja pitää arvossa niitä ihania lahjoja, joita hän on antanut iloksemme ja hyödyksemme. Tämän linnun palveleminen on jonkinlaista uskontoa minulle. Kauneuden keksiminen pilvissä, puissa ja ruohoissa ja vedessä, minkä Jumala on luonut, ei ole muuta kuin Hänen ylistystänsä. Koko maailma on pyhättö. Voitte jumaloida kaikkea päänne päällä leijuvista pilvistä aina jalkainne alla nuokkuviin ruohoihin saakka. "Tietenkin on joka miehellä oma alttarinsa. Minun on tuolla mökissä ylhäällä joen mutkassa. Maija elää siellä. Jumala ei ole koskaan laatinut siistimpää teelmää kuin tehdessään Maijan. Rakastaa häntä on sakramentti. Hän on niin eheä ja puhdas ja vilpitön ja jalosydäminen. Neljäänkymmeneen vuoteen en ole tohtinut kavuta suoraan Maijan eteen ja yrittää sanoin tulkita mitä hän on minulle. Koskaan ennen en ole nähnyt mitään niin kaunista tai hyvää. Ei mikään kukka ole niin tuoksuvainen ja hyvänhajuinen kuin hänen tukkansa päänalusella. Koskaan en ole tavannut mehiläispesän hunajaa niin makeaa kuin hänen rakkaudesta värisevät huulensa. Pitkin koko vanhaa Wabashia ei ole lintua, jolla olisi hänen veroisensa ääni. Jumalan rakkaus ei ole avarampi kuin hänen lempeytensä. Kun hän on käynyt kotona tervehtimässä omaisiaan, olen niin suuresti ikävöinyt häntä, että olen mennyt hänen vaatesuojaansa ja useammin kuin kerran suudellut hänen hameenhelmaansa. En ole vielä koskaan rohjennut suudella hänen jalkojaan, mutta olen aina halannut sen tehdä. Olen päättänyt, että jos hän kuolee ensimäisenä meistä, minä teen sen silloin. Ja Maija olisi itkenyt silmänsä puhki, jos olisitte ampunut punavarpusen. Korunne ovat juuri sen näköiset, että te voisitte ampua. Minä oletan että Jumala laittoi niin, että se kuula menikin sivu. Minä oletan -- --" "Jos voitte lopettaa, niin Herran nimessä tehkää se!" huudahti metsästäjä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja riutuneet, ohimot hiestä kosteat ja koko ruumis vapisi. "Minä en voi kestää enempää. Luultavasti ette usko minulla olevan mitään inhimillisiä tunteita ensinkään, mutta kyllä minulla joitakin on, ja huomaan mitä tietä voin saavuttaa lisää. Te ette kaiketi tahdo uskoa minua, mutta minä en enää koskaan tapa mitään viatonta, vaaratonta olentoa enkä valehtele enää koskaan elämässäni." Hän asetti pyssynsä nojalleen orapihlajaa vasten ja pudotti muut metsästysvehkeensä sen vierelle maahan. "Minä en näytä olevan sopiva henkilö mitään 'vallitsemaan'", sanoi hän. "Jätän nuo tavarat teille; ja paljon kiitoksia siitä mitä olette tehnyt minulle." Pensaissa kahahti, joku loikkasi aidan poikki, ja Abram ja kardinaali olivat yksin. Vanhus lysähti äkkiä istumaan kaatuneen sykomoorin haaralle. Hämmästys melkeinpä häikäisi hänet. Hän kohotti vapisevia käsiään ja katseli niitä kummeksien ja sitten laski ne kummallekin tärisevälle polvelleen tukeakseen itseään. Hän kostutti kuivia huuliaan kielensä kärjellä ja hengitti raskaasti läähättäen. Hän tirkisteli orapihlajaan päin. "Jätti pyssynsä", mutisi hän käheästi, "ja se on hieno kuin mamselli. Lukko, tukki ja piippu, kaikki kiiltää. Ja koko tuo nahkakääry. Lieneepä maksanut rahaveron. Sanoi, ettei ole sopiva niitä käyttämään. Loikkasi aidan yli kuin pantteri ja saapasti suoraan pellon poikki. Ja jätti minulle pyssyn. Vai niin, vai niin! Ihmettelenpä, mitä sanoinkaan. Lienen ollut melkein _tuima_." "Kas siin'! Kas siin'!" kiljuskeli kardinaali. Abram katsoi sitä tarkkaavasti. Lintu vapisi pelosta, mutta ei ollut millään tapaa vahingoittunut. "Jaa, siinä oli täpärä kutsu, vanha veikko", sanoi Abram. "Minuuttia myöhemmin, ja ilomme olisi ollut ohi ja kesä kerrassaan pilalla. Ihmettelenpä, tiesitkö mitä se merkitsi ja tuleeko sinusta pyssyä kaihtava tämän jälkeen. Toivonpa niin, sillä vähän useampi sellainen annos kaataisi minut totisesti kellelleen." Viimein hän keräsi voimansa, nosti pyssyn aidan yli ja itse kavuttuaan perästä otti kiinni Nancyn, joka oli ahtanut itsensä täyteen kasvavaa laihoa. Hän kiinnitti vetoketjut, kiipesi hevon selkään, asetti pyssyn poikkipuolin polvilleen ja ratsasti tallille. Hän hoiteli tammaa erikoisen huolellisesti ja huuhteli kätensä ja kasvonsa vesikaukalossa esiintyäkseen hieman siistimpänä Maijan edessä. Hän kääntyi taloon lähteäksensä, mutta oli astunut vain lyhyen matkan, kun pysähtyi, ja hetkisen seisottuaan mietteissään pyörsi takaisin talliin ja antoi Nancylle vielä erän jyviä. "Lopultakinhan sinä asian ajoit, tyttöseni", sanoi hän taputtaen sitä olalle, "en minä ikänä olisi jaksanut ajoissa ennättää perille jalan". Hän oli niin väsynyt, että pystyssä pysyäkseen nojasi tammaan, sillä tavaton ponnistus ja väkevä mielenliikutus olivat tuskallisesti rasittaneet häntä, ja siinä huoahtaessaan lausui hän hevoselle tuttavallisesti: "En luule koskaan elämässäni olleeni niin suutuksissa, Nancy. Pelkään olleeni pikkuruikkusen tuima." Hän näytti pyssyä ja kertoi historian hyvin maltillisesti illallispöydässä; ja Maija oli niin kerrassaan huolissaan hänestä ja linnusta ja niin kuohuksissaan metsästäjän teosta, ettei sanonut sanaakaan Abramin repaleisista vaatteista ja siitä paikkaustyöstä, joka olisi siitä seurauksena. Hän istui pyssyä katsellen ja mietteisiinsä vaipuneena pitkän aikaa; sitten hän sanoi surkutellen: "Enhän tiedä, mitä sinä olet voinut sanoa sellaista, mikä sai miehen lähtemään tiehensä ja jättämään tuollaisen pyssyn. Poika parka. Toivon, Abram, ettet käynyt hänen kimppuunsa aivan liika ankarasti. Ehkä hän kadotti äitinsä ollessaan pieni naskali eikä ole saanut suurta opetusta." Abramin voimat olivat kerrassaan lopussa ja hän meni varhain vuoteeseen. Yön jo pitkälle kuluttua Maija tunsi miehensä haparoivan hänen kasvojaan päästäkseen selville, että hän oli hyvin peitossa; ja vetäessään raitia hänen olalleen mutisevan uupuneella ja uneliaalla äänellä: "Pelkään, ettei maksa vaivaa kieltää, Maija, _että minä olin aivan hirveän tuima_." Sumakkipensaassa säikähtynyt pieni kardinaaliemo kiihkeästi puristi rintaansa vasten kalliita poikasiaan; ja koko yön hän kutsueli puolisoansa: "tshuk! tshuk!" ja tyytyi vasta tämän vastattua: "tship!" Mitä kardinaaliin tulee, oli hän oppinut uuden asian. Hän ei ollut koskaan ennen ollut tulessa. Hän ei enää koskaan luottaisi kehenkään, jolla olisi kiiltävä kappale, joka syöksee tulta ja savua. Hän oli nähnyt metsästäjän tulevan ja oli rynnännyt kotiin puolustamaan puolisoansa ja poikasiaan, täten tehden itsestään loistavan maalitaulun; ja kun hän ei olisi aikonut lähteä karkuun heidän luotaan, niin yksistään talonpojan saapuminen oli ehkäissyt murhenäytelmän sumakissa. Hän ei ollut oppinut noudattamaan varovaisuutta itseensä katsoen, mutta jos tämän jälkeen pyssy ilmestyi kimaltelevan joen varrelle, hän lähetti varoittavan "tship" -huudahduksen puolisolleen, käskien tämän kyyristyä kokoon pesässään ja pysyä hyvin hiljaa, ja sitten hän kirkui, liehui edestakaisin ja lenteli äkkimutkia pannen itsensä alttiiksi, kunnes oli houkutellut vaaran pois rakkaista omistaan. Kun poikaset kasvoivat kyllin isoiksi emon jättää ne omin päinsä lyhyeksi aikaa, auttoi hänkin ruuan hankinnassa eikä kardinaalilla enää ollut niin kiire. Hänelle jäi täten aikaa useinkin nousta kuusaman latvaan huutamaan koko maailmalle: "Kas siin'! Kas siin'!", sillä kardinaalin poikaset olivat pulskia. Mutta hänen soittelunsa oli katkonaista, epätasaista ääntelyä nyt, usein suoritettua melkeinpä pala kurkussa ja "tship"-huutojen tunkeutuessa sekaan kuin kouristuskohtauksissa, jos vaara uhkaili hänen puolisoansa ja pienokaisiansa. Huolimatta kaikesta heidän huolenpidostaan ei kestänyt niinkään kauan, kun suru saapui sumakkiin; ja kaikki vain siksi, että esikoinen oli tuiki ahnas, paljon ahnaampi kuin hänen pikku veikkonsa tai siskonsa, ja voimiltaan yhtä päivää heistä edellä. Hän tuppautui aina esiin, huusi äänekkäimmin ja pisimpään, ja veipä isoimman osan pesään tuodusta ravinnosta; ja eräänä päivänä, jolloin hän vielä oli ylen kömpelö ja epävarma, hän kompuroi reunalle ja kurotti niin pitkälle että putosi. Hän kieri alas joen ahdetta ja pudota molskahti veteen; ja nälkäinen vanha hauki, joka paistatteli päivää ruohistossa, ahmaisi hänet maiskahuttaen. Hän oli niin lihava, suloinen ja mehevä pala, että hauki viivyskeli paikalla kokonaisen viikon, odottaen, tapahtuisiko vielä joku onnettomuus. Kardinaali, joka oli matoja metsästämässä viljapellossa, kuuli puolisonsa säikähtyneet huudot ja syöksähti sumakkiin paraiksi nähdäkseen heleänvärisen untuvapallo-paran katoavan veteen ja kuullakseen kalan läiskähdyksen. Hän huusi voimattomassa kauhistuksessa ja lenteli paikan kohdalla. Hän odotti ja vartioi, kunnes ei ollut toivoa että poikanen tulisi takaisin; sitten hän lensi sumakkiin yrittääkseen lohduttaa puolisoaan. Tämä ei voinut tottua ajatukseen, että hänen esikoisensa oli mennyt pois, ja loput päivästä täytti hän ilman hätähuudoilla ja voivotuksilla. Kaksi jälelle jäänyttä poikasta olivat ilmeinen kateuden aihe koko lintumaassa. Urospoikanen oli täydellinen jäljennös isosta tulipunaisesta isästään, paitsi että hänen pikku takkinsa oli harmaa; mutta se oli niin runsaasti punaisella värjätty, että kerrassaan loisti ja heloitti, ja hänen noukkansa ja jalkansa olivat todella punaiset. Ja miten liehuikaan hänen töyhtönsä ja kuinka ylpeäksi ja tärkeäksi hän tunsikaan itsensä, huomatessaan voivansa nostaa ja laskea sitä mielensä mukaan! Hänen sisarensa ei ollut läheskään yhtä loistava kuin hän, ja kuitenkin melkein yhtä ahnas kuin velivainaja. Ritarillisena kuin isä hän salli siskonsa tunkeutua esiin ja ottaa enimmät osat jyvistä ja marjoista, niin että alituiseen näytti siltä, ettei hän voinutkaan niellä enempää, vaikka alinomaa vaati ruokaa. Sisko läksi ensimäiselle lennolleen niin ahnaana, ettei muistanut pelätäkään, ja tosiaan lensi läheiseen orapihlajaan kohdatakseen kardinaalin, joka oli ruokaa tuomassa, ennenkuin älysi mitä oli tehnyt. Tällä kertaa ahnaus sai palkkansa. Hän ei ainoastaan jäänyt ilman suupalaa, vaan säikähtyipä poloinen ihan hirvittävästi. Silmät harrillaan ja töyhtö kauhistuksesta litteänä hän tarrautui kiinni orapihlajan oksaan kammottava syvyys allansa, ja huojennus oli äärettömän suuri, kun veli rohkaisi mielensä ja purjehtien saapui hänen rinnalleen. Mutta tietenkään ei voitu odottaa hänen myöntävän sitä. Nähdessään, kuinka helposti veli teki tuon, nosti hän töyhtönsä pystyyn, käänsi välinpitämättömästi päätä ja kysyi, eikö veljestä lentäminen ollut perin helppo asia, kun kerran oli rohjennut sitä yrittää; ja sisko sai hänet häpeämään aika lailla, kun oli sallinut hänen ensimäisenä lähteä pesästä. Orapihlajasta he matkasivat edelleen kuolleeseen sumakkipuuhun, mutta siellä he lehtien puutteessa olivat niin selvästi näkyvissä, että pelko kovasti kouraisi emoa, joka kirjaimellisesti tuli ajamaan heidät takaisin sumakkiin. Kardinaali oli niin suunnattoman ylpeä ja niin tavattoman suuri uskalikko opettaessaan heille lentämistä, kylpemistä ja kaikkea muuta mikä on välttämätöntä nuorten lintujen tietää, että oli suuri Jumalan armo, että he hengissä pääsivät harjoituksista. Hän oli itse oppinut monta taitoa, mutta ei ollut koskaan voinut oppia miten pysyä hiljaa ja kätkeä itsensä. Kovasti kirkuen "tship!", välähdellen ja leimahdellen, hän heittäytyi vaaroihin, jotka saivat kaikki muut linnut kimaltelevan joen varrella ryntäämään piiloon. Piiloutumista hän halveksi eikä koskaan osannut levähtää. Se kesä oli täynnä rikkaita kokemuksia kardinaalille. Näitten ensimäisten poikasten vartuttua ja lennettyä pois rakennettiin kaksi muuta pesää, ja kaksi muuta poikuetta lenteli sumakin ympärillä. Lehtisadon aikana kardinaali oli pienen parven isä, ja kaikki olivat sieviä, vankkoja, kauniita jokilintuja. Hän oli elänyt kevään ja tuntenut sen väkeväntuoksuvaa ilmaa, kalpeitten kukkasten viehätystä ja palavaa sydämen nälkää. Oli tuntenut kesän kultaisessa värityksessään, oli nähnyt sen benzoe-puusta ja sarsaparilla-lehvistä tuoksuvat metsät, joita kiehkuroina koristivat villit viiniköynnökset, kuusamat ja punakoisot; joita mattoina verhosivat samettinen sammal ja tähtirikas mandragora viheriän varjon alta pilkistäen esiin, oli kuunnellut kimaltelevan joen taukoamatonta puhelua, ja kokenut lemmen nautinnon rikasta täyttymistä. Nyt oli tullut lehtisato, ja kaikki kevään lupaukset olivat toteutuneet. Metsät olivat upeat syysvärityksessään. Siellä oli kypsiä punaisia ja mustia orapihlajan marjoja ja villiviinirypäleitä, jotka vain odottivat ankaraa hallaa, ratisten putoilevia pähkinöitä, hoppuisia oravia ja harmaan ja ruskean kiiltäviä kaniineja. Tienvarsilla heloittivat kultaiset paimenpiiskut ja kuninkaallisina upeilivat purppurassaan asterit ja anisruohot. Kuului putoavain lehtien kahinaa, sametinpehmoisten perhosten liipottelua, etelään rientävien siipien surinaa ja seuralaisiaan kokoilevan variskuninkaan ääntä. Silloin heräsi kardinaalissa tunne, että oli aika johtaa perheensä oranssitarhaan. Eräänä päivänä he meluten ja kirkuen hääräsivät ylös ja alas joen kimaltelevaa vartta, syöksähtelivät viljapellon poikki ja kiikkuivat sumakissa. Seuraavana päivänä oli musta halla riipinyt sen lehteviä oksia. Kankeana ja autiona se seisoi siinä, yksinäisyyden perikuvana. Oi lintu, ihmeellisine sulkakoruinesi, joka laulat kuin ihminen! Mikä oivallinen, jumalallinen ajatus luoda noin kaunis olento ja niin kaunista soitantoa meidän iloksemme! Sinä terhakka laulaja tulipunaisessa takissasi, liian ylpeä piiloittaaksesi läikehtivän kauneutesi, liian peloton varoaksesi niitä monia vaaroja, jotka sinua ympäröivät; aamunkoitteesta me sinua tervehdimme, Lintumaailman kuningas, sinun vaateliaasti käskiessäsi: "Kas siin'! Kas siin'!" *** End of this LibraryBlog Digital Book "Kardinaalin laulu - Kertomus lintumaailmasta" *** Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.