Title: Antonio Bröijer - Historiallis-romantillinen kertomus vuodelta 1599
Author: Ronimus, J. V.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Antonio Bröijer - Historiallis-romantillinen kertomus vuodelta 1599" ***


ANTONIO BRÖIJER

Historiallis-romantillinen kertomus vuodelta 1599


Kirj.

J. V. RONIMUS



Porvoossa,
Werner Söderström,
1894.



SISÄLLYS:

 1. Merellä.
 2. Linnassa.
 3. Mestari Filip Bilangh.
 4. Luostarin puutarhassa.
 5. Taisteluja.
 6. Kaupungin valloitus.
 7. Pelastus.
 8. Murroksella.
 9. Tuomio.
10. Loppu.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Merellä.


Kuudennentoista vuosisadan jälkimmäiseen puoliskoon Euroopassa on
katolinen reaktsiooni painanut omituisen leiman. Bartolomaeus'en yön,
Maria Stuartin, Elisabetin ja voittamattoman Armadan aikakautta
kuvaavat eri puolueitten ja ruhtinassukujen veriset ja leppymättömät
taistelut. Eroavaiset periaatteet olivat taistelun vaikuttimena, ja
uskonnolliset kysymykset muodostivat ne paadet, mitkä saattoivat ajan
virran veriruskeana kiehumaan. Katolilaisuuden johtajana esiintyi
Habsburgin suku mahtavana ja maailmanvaltijaana, se taisteli
absolutismin puolesta sekä maallisella että henkisellä alalla ja tahtoi
tukehduttaa ja tehdä mitättömäksi sen vapauden, jonka reformatsiooni
oli herättänyt eloon. Uskollisia liittolaisia ja asemiehiä sai
katolinen reaktsiooni jesuitoista; tämä munkkikunta oli vähästä alusta
uskomattoman nopeasti kasvanut vallaksi, mikä sekaantui kaikkiin
yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Heidän vaikutustansa huomataan
kaikissa ajan tärkeimmissä valtioasioissa ja historiallisissa
tapahtumissa; Kiinasta Edinburgiin ja Tukholmasta Etelä-Amerikan
heinäaroille ulottui heidän valtansa. Diplomatiaa, tiedettä,
opettajatointa, kauppaa ja saarnavirkaa käyttivät he välikappaleina
edistääksensä katolisen kirkon harrastuksia. Kaikki, mitä kirkko oli
kadottanut, oli takaisin voitettava, ja ihmishenki oli kahlehdittava
Roomaan ja sen opin käsitteisiin.

Myöskin Pohjoismaihin ulottuivat näiden yhteiskunnallisten myrskyjen
mainingit. Ruotsi oli vasta Kustaa Vaasan aikana astunut ulos
keskiajasta ja liittynyt protestanttisiin valtioihin. Juhana III:nen ja
hänen katolisen poikansa Sigismundin aikana täytyi Ruotsin kansan
taistella katolista reaktsioonia vastaan. Sigismund ja hänen setänsä
Kaarle herttua edustavat eri suuntia Pohjolassa. Heidän välinen
taistelunsa ei ollut vaan persoonallista kiistaa eikä vaan taistelua
Ruotsin kruunusta, se oli samalla taistelua, jossa tuimasti yhtyi kaksi
vastakkaista maailman katsantotapaa, kaksi eri uskontoa. Herttuan ripeä
toimintatapa, hänen välinpitämättömyytensä keinojen suhteen, hänen
ankaruutensa ja järkähtämättömyytensä hankkivat hänelle kohta
voittopuolen, kun sitävastoin Sigismundin horjuvaisuus ja
kykenemättömyys suojelemaan puoluelaisiaan suuresti vahingoittivat
hänen asiaansa. Vuosi 1598, jolloin Filip II veti viimeisen
hengähdyksensä synkässä Escorialissa, oli Pohjolassakin onneton
reaktsioonille, sillä Stångebron taistelu yhä vaan vahvisti Kaarlon
valtaa. Klaus Fleming, kuninkaan oikea käsi ja vahvin tuki Suomessa,
oli vuotta ennen kuollut, ja Sigismundin valta näytti olevan lopussa.
Hän oli kyllä luvannut palata vielä suuremmalla sotajoukolla, mutta hän
kuhnusteli varustuksissaan. Sill'aikaa painoi ihmisten mieliä huoli ja
levottomuus, ja jännityksellä odotettiin tulevia tapahtumia.

       *       *       *       *       *

Elokuu vuonna 1599 oli hyvin myrskyinen. Näytti siltä kuin ihmisten
taistelut olisivat kuvastuneet luonnossakin. Kuumaa ja helteistä
heinäkuuta seurasi elokuu ukkoisilmoineen, myrskyineen ja kylmine
säineen. Luonnonvoimain raivo puhdisti ilman, ja raittiit pohjoiset
tuulet poistivat helteen. Syyskuussa jatkui myrskysäitä, Suomenlahden
rantoja peittivät laivojen pirstaleet ja kauppiasten tavarat lisäsivät
meren rikkauksia.

Eräänä päivänä syyskuun keskipalkoilla v. 1599 kiiti sirotekoinen jahti
levitetyin purjein pitkin Suomenlahtea pohjoiseen päin. Ylt'ympäri
näkyi vaan taivasta ja vettä, vaan keulan etupuolella häämöittivät
Suursaaren porfyyrikalliot ja kimaltelivat auringon säteissä. Jahdin
hienot piirteet, sen lumivalkeat purjeet, sen taklaus ja kaksi pientä
tykkiä, kaikki nämä seikat ilmaisivat, ettei se ollut mikään tavallinen
kauppalaiva eikä niitäkään aluksia, joilla talonpojat kuljettivat
tavaroitaan Tukholmaan tai harjoittivat luvatonta Räävelin kauppaa.
Kaikesta päättäen oli jahti erinomainen purjehtija ja kulki nytkin
hyvää vauhtia. Päivä oli ollut kirkas ja lämmin, myötäinen lounastuuli
puhalsi vielä, vaikka se vähitellen alkoi laimentua, kuten useasti
tapahtuu illan suussa.

Eipä ollutkaan enää kuin pari tuntia päivän laskuun, sen voi huomata
auringon asemasta taivaalla ja muistakin merkeistä, Samalla alkoi se
valoisa ja miellyttävä kuva, minkä meri ja taivas yhdessä muodostivat,
saada synkemmän värityksen. Pilvenhattaroita keräytyi taivaalle, meri
musteni ja sen pinnalle alkoi ilmestyä synkkiä kenttiä, täynnä teräviä
katkonaisia aaltoja ja kareita. Nämä kentät muuttivat paikkaa ja näytti
siltä, kuin tuuli olisi niitä lennätellyt pitkin selkää. Tuuli muuttui
vähitellen katkonaiseksi ja lakkasi viimein kokonaan. Kalalokit
koettivat tuskallisesti saavuttaa Suursaaren rantoja ja kirkuivat
kimakasti. Vaikkei tuulta enää ollut, hyökyivät mainingit raskaasti,
keltaisia, sameita pilviä kokoutui taivaanrannalle ja silloin tällöin
kuului kumeata jyrinää etäältä.

Levottomuudella tarkasteli näitä enteitä laivaväki, johon paitsi
kapteenia kuului neljä miestä ja yksi matkustaja, Aluksen kapteeni oli
vanhanläntä, mutta vielä roteva ja reipas mies. Hänen leveät hartiansa,
verevät kasvonsa ja tanakka vartalonsa ilmaisivat voimaa ja
kestävyyttä. Levollisena seisoi hän kannella ja varjoten kädellään
antoi hän terävän katseensa harhailla pitkin taivaanrantaa. Syvä ryppy
ilmestyi kulmien sivuun, ja kasvot kävivät totisiksi, kun hän oli
lopettanut tarkastuksensa. Hän mutisi jotakin hampaittensa välistä ja
aikoi mennä perämiehen luo, kun samalla käsi laskettiin hänen olalleen
ja soinnukas ääni lausui:

-- Ei mitään aihetta levottomuuteen, vai kuinka, mestari Didrik?

Kapteeni kääntyi, hänen kasvonsa saivat kunnioittavan ilmeen ja hän
vastasi:

-- Ei vielä, arvoisa herra, mutta päättäen kaikista taivaan merkeistä
on meillä odotettavissa yksi niitä raju-ilmoja, joista tämä syksy on
ollut niin rikas.

Kysyjä, laivan ainoa matkustaja, oli pitkä ja roteva mies. Kaikki hänen
olennossaan ilmaisi henkilöä, joka oli tottunut käskemään ja näkemään
käskyjänsä noudatettavan. Korkea otsa, viisas ja kylmä katse todistivat
henkistä etevyyttä ja älyä, juonteet suun ympärillä taipumatonta
tahdonlujuutta ja sielunvoimaa. Kasvot olivat kalpeat ja jäykät, niistä
oli vaikea arvata hänen ikäänsä, luultavasti oli hän jo yli keski-ijän.
Hänen puvustansa: viitasta, samettinutusta, töyhtöhatusta ja kupeella
riippuvasta miekasta päättäen olisi luullut häntä soturiksi; kuitenkin
näkyi hänen käytöksestään, että hänen aikansa oli enemmin kulunut
kirjoituspöydän ja kirjojen ääressä kuin sotaisissa harjoituksissa.
Silti ei ole sanottu, että hän olisi näitä viimemainittuja kokonaan
laiminlyönyt, päinvastoin todistivat hänen suonikkaat käsivartensa ja
leveät hartiansa suurtakin ruumiillista voimaa.

-- Tunnetteko tarkoin nämä kulkuväylät? mestari Didrik, jatkoi
tuntematon.

-- Kuinka, herrani, vastasi laivuri, luuletteko, että kuningas
Sigismundin käskynhaltija Dantsigissa olisi valinnut minut viemään
Teitä Viipuriin, jollei nämä selät ja lahdet olisi minulle tuttuja.
Enemmän kuin kolmekymmentä vuotta olen purjehtinut näitä vesiä,
syksyllä ja kesällä, päiväpaisteella ja myrskyllä, vesisateessa ja
lumirännässä. Viipurissa olen käynyt lähes viisikymmentä kertaa ja
melkein jokaisessa Itämeren satamassa, alkaen Räävelistä Tanskaan
saakka. Sentähden valitsikin Wielopolski juuri minut tähän tärkeään
toimeen.

Laivuri heitti varovaisen katseen ympärilleen ja jatkoi sitte
matalammalla äänellä:

-- Didrik, sanoi pan [herra] Wielopolski minulle, sinun haltuusi uskon
minä tärkeän henkilön. Hän on varustettu avonaisella kuninkaallisella
valtakirjalla, jossa kaikin tavoin käsketään hänen matkaansa
edesauttamaan, sillä tärkeät asiat vaativat hänen läsnäoloaan
Viipurissa. Minun suosioni ja runsaan palkinnon saat, jos onnellisesti
viet hänet määräpaikkaan.

-- Meri on epävarma, vastasin minä, ja hoetaanpa Kaarlo herttuan
Ruotsin laivastolla risteilevän Suomen vesillä.

-- Sinä saat nopeakulkuisen aluksen ja runsas summa dukaatteja on
korvaava matkan vaivat. Ja heti kun Te astuitte laivaan, tunsin minä
Teidät. Kuka ei tuntisi pater Laurentiusta, jonka oppi ja hurskaus ovat
tehneet kuninkaan uskotuksi ja valtakunnan turvaksi.

Omituinen vivahdus näkyi muukalaisen kasvoilla, mutta laivuri jatkoi
viipymättä:

-- Olkaa huoletta, Teidän korkea-arvoisuutenne, minä en ilmaise
salaisuuttanne, minun luonani on se hyvässä kätkössä.

-- Minä tiedän, vastasi pater Laurentius, että sinä olet sen kirkon
oikeauskoinen poika, jonka asiaa minä puolustan. Nyt juuri tarvitsisi
se uskollisia tunnustajia, kun kerettiläisyys uhkamielin kohottaa
päätään ja yhteydessä kapinahengen kanssa uhkaa riistää Herran
voidellulta Sigismundilta sen kruunun, jonka sallimus on hänen päähänsä
asettanut. Tämä Kaarlo herttua, jonka hornan vallat ovat mahtavuuteen
kohottaneet, on jo anastanut koko Ruotsin, ja sen aatelisto tottelee
häntä neuvotonna ja voimatonna. Suomen aatelisto kyllä uskollisesti
pitää laillisen kuninkaansa puolta, mutta valitettavasti ei menestys
aina näy seuraavan laillista ja oikeaa asiaa. Luotettavat tiedot ovat
nimittäin saapuneet Suomesta, ja ne kertovat herttuan voitosta ja
suomalaisten tappioista. Suomen sotajoukko on lyöty ja hajoitettu, sen
jäännökset ovat etsineet pelastusta Viipurin lujien muurien takaa. Tämä
linna on meidän viimeinen turvamme. Kun herttua on laskenut jalkansa
näitten muurien sisälle, silloin on Sigismundin valta ja kruunu
mennyttä, silloin riemuitsevat kerettiläisyys ja kapinoitsijat. Joka
hetki on kallis. Ehdinkö ajoissa perille, onnistunko herättämään
luottamusta ja rohkeutta näissä miehissä, jotka jo ovat saatetut
epätoivoon? Hurskaus ja lainkuuliainen mieliala hyödyttävät vähän, kun
voimaa puuttuu ja petos hiipii ympärillä kuin käärme ruohostossa.

Pater vaikeni ja heitti katseen merelle, jossa mainingit levottomasti
kohoilivat. Jahdin vauhti oli paljon vähentynyt, se hyppeli kuten äksy
hevonen pilttuussa ja viskautui sinne tänne aaltojen välissä. Alkoi jo
hämärtää, ei voinut enää nähdä kauas pitkin meren pintaa, joka
kimalteli eri värivivahduksissa. Pimeys tuli lähemmäksi ja lähemmäksi,
peittäen meren, taivaan ja jahdin mustalla harsollaan, ja kohta oli
koko ympäristö sopivana kuvauksena niistä synkistä ajatuksista, joita
pater Laurentius äsken oli ilmituonut.

-- Tuuli kääntyy, sanoi Didrik hetkisen vaitiolon jälkeen, jo nyt
puhaltaa vieno pohjonen, yöksi saamme varmaan myrskyn.

-- Milloin voimme saapua perille, jos kaikki käy onnellisesti?
tiedusteli pater kärsimättömästi.

-- Viipuriin saakka en minä kenties voi Teitä viedä. Jos herttua jo on
saapunut, josta meillä, paha kyllä, ei ole mitään tietoja, vallitsee
hänen laivastonsa Uuraan ahdasta väylää ja hiukan laajempaa selkää
kaupungin ja Uuraan välillä. Parasta siis lienee pyrkiä maihin
Koiviston seuduissa ja siitä sitte jatkaa matkaa kaupunkiin joko
hevosella maitse tai veneellä, jolla paremmin pääsee huomaamatta
kulkemaan kuin suurella aluksella. Koivistolta on Viipuriin noin viiden
tunnin matka.

Pater ei vastannut mitään, nyökkäsi vaan hiukan päättään ja näytti
täydellisesti yhtyvän mestari Didrikin mielipiteeseen.

Laivurin ennustus myrskystä kävi täydellisesti toteen. Tuskin oli puoli
tuntia kulunut, niin alkoi äsken niin vieno tuuli muuttua vinhaksi ja
väkeväksi, kiihtyen kiihtymistään.

Nuorissa ja takkelissa kuului omituista viuhinaa, aallot vyöryivät
suunnattoman suurina ja koko alus ritisi ja rutisi joka kerran, kun
semmoinen jättiläisaalto vyöryi sitä vastaan. Samassa puhkesi
raju-ilma. Salamat risteilivät avaruudessa, ja rankka sade virtasi
alas, piesten merimiesten kasvoja ja kastellen heidät läpimäriksi.

Koska tuuli oli kääntynyt aivan vastaiseksi, ei alus voinut jatkaa
matkaansa samaan suuntaan. Sen täytyi luovia syrjittäin, ja purjeiden
paljous, joihin tuuli puhalsi yhä enenevällä voimalla, uhkasi kaataa
sen tai ainakin taittaa maston.

-- Reivatkaa purjeet -- kuului mestari Didrikin komentosana, ja suurien
ponnistusten jälkeen onnistui miesten saada alas purjeet; ainoastaan
nokkapurjeen avulla jatkoi alus kulkuaan. Mutta huolimatta kaikista
perämiehen ponnistuksista ei jahti voinut pitää entistä suuntaansa eikä
nousta ylös tuuleen päin, vaan kiiti kohta hurjaa vauhtia myötä tuulta
ja myötä aaltoa ja oli vaarassa joka hetki joutua särkyvien aaltojen
peittoon.

Laineet huuhtoivat sen kantta alinomaa ja laivaväen täytyi pitää kiinni
mastosta ja köysistä. Pater Laurentius oli kaiken aikaa pysynyt maston
luona ja katseli kylmäverisesti tätä luonnonvoimain raivoa. Vihdoin
läheni mestari Didrik pateria ja sanoi epävarmalla äänellä, pudistellen
vettä vaatteistaan:

-- Kuten näette, emme enää itse voi määrätä suuntaamme. Tuulen ja
aaltojen voima on kauhea. Huonompi alus kuin tämä olisi jo kauan sitte
upoksissa. Jos nyt satumme luodolle eli salakarille, olemme hukassa,
pirstaleina. Kuulkoon taivas rukouksenne, kunnianarvoissa isä!

-- Taivas ei anna mitään ilman ponnistusta ja työtä. Ei ole vielä
kaikki toivo mennyttä, olen ennenkin ollut tällaisessa tilassa ja olen
kuitenkin pelastunut. Säilyttäkää malttinne, mestari Didrik.

Laiva kiiti eteenpäin kauhistavaa vauhtia. -- Jos tämmöistä vauhtia
kestää kauan, vie se meidät takaisin Viron rannalle, tai kauas
Itämerelle, arveli pater Laurentius ja tuijotti synkästi pimeyteen.

Mestari Didrik pysyttihe paikoillaan paterin läheisyydessä ja koetti
katseellaan havaita jotakin synkeydestä. Äkkiä alkoi pimeä joukkio,
joka kohosi aalloista, näkyä. Samassa selitti kapteenin tottunut korva
omituisen kohinan, joka tuntuvasti erosi tuulen huminasta.

Sinertävä salama välähti avaruudessa, ja sen valossa näkivät
laivassaolijat aution rannan, kaksi ulkonevaa soikeaa, sileää
kallioista nientä ja niiden välillä pienoisen lahden. Vähän taampana
kohosi ranta kallioiksi, mäiksi ja kauempaa häämöitti metsä. Aallot
hyökyivät kellertävänä vaahtona vasten rantaa, vyöryivät yli sileiden
kalliokaistaleitten ja pysähtyivät vasta siihen, missä kallio alkoi
kohota, kastellen suolaisella vaahdollaan marjanvarret, kanervat ja
maksaheinät, joita kasvoi kallionrinteillä.

Valaistusta oli kestänyt vaan hetkisen. Vaan se oli ollut tarpeeksi
ilmoittamaan laivaväelle heidän toivottoman tilansa. Synkkä pimeys
vallitsi taas, mutta pater Laurentius oli yhä vielä näkevinään
kallioisen rannan, vaahtoisan meren ja merimiesten kalpeat kasvot.

-- Me olemme hukassa, huudahti mestari Didrik. Myrsky ajaa meidät
auttamattomasti kiviä, kallioita vastaan. Tuo kallioinen maa on
Suursaari, jonka sivuitse äsken purjehdimme. Alus on mennyttä,
koettakoon jokainen pelastaa henkensä miten paraiten voi.

Pater teki ristinmerkin lausumatta sanaakaan. Hetken kuluttua kuului
kauhea rysähdys, jahti oli tarttunut vedenalaiselle karille.
Pohjalankut musertuivat, vesi tunkeutui sisään, täytti kajuutat ja
ruoman; samassa kadotti alus tasapainon, heittäytyi kyljelleen, upposi
ja painui vähitellen näkymättömiin, ja veden pinnalla alkoi lilliä
esineitä, joita aallot kiskoivat irti hylystä.

Pater, mestari Didrik ja miehistö oli heittäytynyt veteen. Paikka,
jossa alus oli sattunut karille, oli noin kolme- tai neljäkymmentä
syltä rannasta, jonka he taannoin olivat nähneet salaman valossa. Matka
ei siis ollut pitkä, vaan mahdottoman suuret aallot ja synkkä pimeys
tekivät taitavallekin uijalle maallenousun sangen vaikeaksi, koska
laineet äärettömällä voimallaan uhkasivat musertaa heidät rannan kiviä
ja kallioita vastaan.

Pater Laurentius oli tarttunut vedessä uiskentelevaan esineeseen, jonka
hän sittemmin huomasi kajuutan särkyneeksi oveksi. Aallot kiidättivät
hänet aika vauhtia; suuri aalto viskasi hänet maalle juuri siinä, jossa
kalliolohkareet muodostivat lahdentapaisen poukaman. Kesän kuluessa oli
siihen kokoontunut paljon kuivia kaisloja, turaa ja ruo'on juuria,
joista oli syntynyt pehmeitä mättäitä kivien väliin. Tähän viskasi
laine paterin, hänen onnistui pimeässä hapuellen saada molemmilla
käsillään kiinni käyrästä, kuivuneesta petäjästä, joka juurillaan imi
niukkaa ravintoa kallionkolosta. Aalto vetäytyi takaisin hänen
ylitsensä, mutta pater jäi kuivalle maalle ja -- pelastui.

Pater Laurentius kapusi varovaisesti ylöspäin siksi kunnes hän saavutti
paikan, johon aallot eivät ulottuneet. Hän pudisti meriveden
vaatteistaan ja ojensi jäseniään tullakseen vakuutetuksi, ettei hän
ollut vahingoittunut.

Päästyänsä turvaan koetti hän saada selvää toveriensa kohtalosta. Vaan
myrskyn pauhina ja synkkä pimeys estivät kaikki yritykset tässä
suhteessa. Mitään inhimillistä olentoa ei hän voinut huomata
läheisyydessään. Hän vaipui mietteisiin, jotka eivät juuri olleet
suloisinta laatua.

Tämä keskeytys oli tullut aivan odottamattomasti. Hänen mielensä ja
hänen halunsa hehkui Viipuriin. Joka hetki oli kallis, kenties oli jo
herttua saapunut piirittämään kaupunkia, ja kun se täydellisesti oli
saarrettu, silloin oli pääsykin sinne vaikeaa. Nyt hän oli vankina
tällä kurjalla kalliosaarella, kaukana tapahtumain polttopisteestä ja
pakoitettuna toimetonna odottamaan vapahdusta tahi pelastusta. Kenties
oli saari vielä asumaton ja hän saisi pitkätkin ajat odottaa, siksi
kunnes joku purjehtija sattuisi hänet huomaamaan.

Hiljainen valitus tai oihkiminen herätti hänet näistä ajatuksista. Hän
kuunteli tarkasti. Myrskyn ja aaltojen pauhinasta huolimatta oli hän
kuulevinansa ihmisolennon valitusta. Uteliaana ja toivoen löytävänsä
jonkun toverin onnettomuudessa ohjasi pater askeleensa sinne, josta
valitus kuului. Aivan lähellä tyrskyn reunaa virui ihmisolento, jonka
pater pimeässäkin tunsi mestari Didrikiksi. Hän makasi tiedottomana,
ainoastaan taajat hengitykset osoittivat, että hänessä vielä oli henki.
Kun pater Laurentius kädellään koski hänen päähänsä, tunsi hän jotakin
lämmintä ja samaskaista, jonka hän kohta havaitsi vereksi. Luultavasti
oli hyöky paiskannut laivurin vasten teräviä kiviä, ja siinä
tilaisuudessa oli hän saanut haavan päähänsä. Pater pyyhkäsi hiukset
syrjään ja alkoi vedellä valella pyörtyneen päätä. Sitte otti hän
laivurin syliinsä ja kantoi hänet keveästi kuten lapsen turvallisempaan
paikkaan.

Hetkisen kuluttua avasi laivuri silmänsä. Hän käsitti heti asemansa.

-- Tekö olette, arvoisa isä? Se oli vaarallinen maallenousu. Viidessä
haaksirikossa olen ollut, kuudennessa olin nyt vähällä menettää
henkeni. Missä ovat seuralaisemme?

-- Luultavasti ovat he löytäneet hautansa aalloissa, Rauha olkoon
heidän sieluillansa. Minä olen lähettävä esirukouksia korkeuteen heidän
sielujensa pelastukseksi. -- Olemmeko joutuneet vallan autiolle
saarelle, mestari Didrik?

-- Olisi melkein parempi, jos niin olisi asian laita. Saarella asuu
raaka, uhkamielinen ja saaliinhimoinen väestö ja voimme pitää itseämme
onnellisina, jos hengissä pääsemme heidän käsistään.

Mestari Didrik oli sanonut totuuden. Suursaari, jossa nykyään on noin
satakuusikymmentä taloa, oli silloin harvasti asuttu.

Rauhattomina sotavuosina olivat mantereen asukkaat paenneet tänne ja
saavuttaneet turvallisen piilopaikan. Täällä meren suojassa kasvoi
karaistu ja rohkea sukupolvi huolimatonna laista ja esivallasta ja
elätti itseään kalastuksella, hylkeenpyynnillä ja rantaryöstöllä.
Harvoin tuli joku purjehtija tai muu syrjäinen saarelle, jonka
porfyyrikalliot jylhinä ja pääsemättöminä kohoavat merestä. Koillista
kohti avoinna on hyvä satama, joka antaa suojaa aluksille. Saari on
nykyjään metsätön, mutta entiseen aikaan kasvoi täällä sankka metsä,
joka kuitenkin aikojen kuluessa on tullut käytetyksi laivahirsiksi ja
mastopuiksi. Sen suojassa olivat talot hyvästi kätketyt ja ainoastaan
kohoava savu ilmaisi purjehtijalle ihmisasuntoja.

Kun mestari Didrik ja pater Laurentius olivat vilkkaassa keskustelussa,
alkoi äkkiä kuulua askeleita ja ihmisääniä ja lyhdyn valo pilkki
pimeässä heijastuen märkiin kallioihin ja vaahtoilevaan tyrskyyn.

-- Nyt tulevat rantarosvot, sanoi mestari Didrik matalalla äänellä.

Neljä miestä lähestyi. Heillä oli pitkät rautakoukulla varustetut
sauvat ja köysiä. Eräs vanhempi roteva mies kävi edellä lyhti kädessä,
muut kantoivat tavaroita, jotka kuuluivat haaksirikkoon joutuneeseen
laivaan ja joita aallot olivat heittäneet maalle. Nähtyänsä
haaksirikkoiset, jotka olivat nousseet seisomaan ja tarttuneet
miekkoihinsa päättäen puolustaa itseään viimeiseen saakka, pysähtyi
joukon johtaja. Hän kääntyi seuralaisiinsa ja he pitivät pienen
neuvottelun, jonka päätöstä pater ja mestari Didrik jännityksellä
odottivat. Vihdoin astui johtaja esiin ja kysyi lyhyesti:

-- Keitä te olette? Onko tämä teidän aluksenne, jonka pirstaleita
aallot nyt ajelevat rantaan?

Mestari Didrik astui esiin ja vastasi:

-- Me olemme juuri kärsineet haaksirikon rannallanne. Ilman lastia
purjehdimme Dantsigista aikoen Viipuriin, jonne tärkeät asiat meitä
vetävät. Taivas antoi meille myötäisen tuulen ja onnellisen matkan,
mutta tämän saaren kohdalla ehätti meidät myrsky, laivamme musertui ja
ainoastaan me kaksi pelastuimme, neljä merimiestä sai hautansa
aalloissa. Suojaa ja turvaa me pyydämme; tämä henkilö vieressäni on
kuninkaallinen neuvosherra, jonka kuolema teille ankarasti kostetaan,
jos häneen ryhdytte, minä taas olen vanha laivuri, jonka henki ei enää
liene suuremmassa arvossa kuin vanhan laivan, joka aikansa on
purjehtinut.

Sekä Didrikin että saarelaisten suureksi hämmästykseksi puuttui pater
Laurentius puheeseen sanoen:

-- Runsaan palkinnon voitte saada, jos annatte meille turvaa ja suojaa.
Muistakaa, että meitä on kaksi ja molemmat olemme aseilla varustetut ja
molemmat tottuneet miekkaa käyttämään. Taistelun päätös on epävarma.
Jos meitä taas autatte, ette tule sitä katumaan.

Hämmästyneet saarelaiset, jotka kuulivat muukalaisen puhuvan heidän
omalla kielellään, pitivät taas neuvottelun. Sitte kääntyi johtaja
uudestaan heidän puoleensa:

-- Rauhaa ja apua lupaamme teille. Vaan kaikki, mitä aallot heittävät
rannalle, on meidän. Semmoinen on lakimme, ja teidän tulee sitoutua
sitä noudattamaan.

-- Sen kernaasti lupaamme, ehätti pater sanomaan.

-- Seuratkaa sitte meitä, vaatteenne ovat läpimärät, ja yöilma on
kolea, sanoi johtaja.

Yön hiljaisuudessa läksi pieni joukko liikkeelle. Ensin kulki vanhus
lyhtyineen osoittaen tietä, sitte pater Laurentius ja mestari Didrik,
vanhuksen seuralaiset viimeisinä. Neljännes tunnin kuljettuaan metsässä
luikertelevaa polkua myöten näkivät haaksirikkoiset tulen välkkyvän
pimeässä ja kohta tulivat he neliöön rakennetun asuinryhmän luo;
valtava, jykevistä puista tehty portti kohosi keskelle polkua ja oli
ainoana tienä tähän linnoitukseen, johon muuten näkyi olevan mahdoton
tunkeutua.

Vanhus löi muutaman kerran porttiin sauvoimella, se avautui,
odottavaiset astuivat sisään ja ratisten sulkeutui raskas ovi heidän
jälkeensä.

Kylmä väristys tärisytti pater Laurentius'en ja mestari Didrikin
jäseniä ja ehdottomasti tarttuivat he molemmat miekankahvaan.

Vanhus, jolta tämä liike ei jäänyt huomaamatta, lausui tyynesti:

-- Olkaa huoletta, me emme murhaa turvattomia, joille kerran olemme
luvanneet suojaa.

Tulijat astuivat avaraan, melkein jättiläismoiseen tupaan. Yhdessä
nurkassa oli suuri liesi eli kiuas ilman savupiippua, Räppänä-reikä oli
auki ja siitä savu johtui ulos. Tuvan seinät olivat sysimustat ja
kiiltävät kuten kiilloitettu mustapuu. Seinähirsinä oli mahdottoman
jykeviä honkia; leveät, seinässä kiinni olevat penkit ulottuivat oven
suusta kahdelle taholle. Seinillä riippui kaikenlaisia aseita,
kirveitä, keihäitä, Joutsia, jäätuuria, olipa siellä kaksi kivääriäkin.
Orsilla oli kuivamassa verkkoja ja muita kalastuskapineita.

Noin kymmenkunta ihmistä oli tuvassa. Naiset työskentelivät lieden
ääressä, miehet kutoivat verkkoa pitkän pöydän ääressä tai loikoivat
toimettomina penkeillä. Tupaa valaisivat päreet ja pikkuiset
tulisoihdut, joita oli pistetty sinne tänne tuvan seiniin.

Muukalaisten tulo herätti suurta huomiota. Pater ja Didrik astuivat
lieden luo ja kuivailivat märkiä vaatteitaan. Vanhus sanoi jotakin
naisille ja kohta asetettiin ruokaa pöydälle, yksinkertaista, mutta
ravitsevaa. Vanhus poistui tuvan vieressä olevaan pienempään suojaan
eli tupaseen ja palasi kantaen pientä tammipuusta tehtyä lekkeriä.

-- Noin vuosi sitte, sanoi hän kääntyen vieraiden puoleen, joutui eräs
laiva haaksirikkoon rannallamme. Monta tämmöistä tynnyriä uiskenteli
sieltä maihin. Maistakaa tätä, se tulistuttaa kastuneita jäseniä.

Näin sanoen kaasi hän tynnyristä kahteen puuhaarikkaan. Pater ja
mestari Didrik maistoivat kumpikin.

-- Tämähän on parainta Espanjan viiniä, puhkesi mestari Didrik
sanomaan.

-- Meren annit ovat loppumattomia, sanoi vanhus hymyillen. Niinkauan
kuin vieraat söivät, vallitsi hiljaisuus tuvassa eikä kukaan tehnyt
heille kysymyksiä.

Aterian jälkeen oikaisi mestari Didrik itsensä suoraksi penkille ja
vaipui kohta uneen. Pater sitä vastoin ei näy olleen levon tarpeessa,
hän istahti penkille ja alkoi tarkastaa ympäristöään. Mies, joka oli
kantanut lyhtiä rannalla, näkyi olevan isäntänä talossa. Hänen roteva
vartalonsa, kiiluvat silmänsä, joita tuuheat kulmakarvat suojasivat,
tiheä, hiukan harmahtava tukkansa ja punertava, pitkä parta antoivat
hänelle hurjan, jopa julmankin ulkonäön. Pater, joka oli suuri
ihmistuntija ja oli ollut tekemisissä monenlaisten ihmisten kanssa,
huomasi kohta, että tarmo, voima ja kavaluus olivat tämän miehen
luonteen perusjuonteina. Pater ryhtyi ensin puhumaan.

-- Oletteko syntynyt tällä saarella?

-- Enemmän kuin kaksikymmentä talvea on siroittanut luntaan ja
kaksikymmentä kesää on antanut lämpöä ja valoa, sitte kuin minä asetuin
tälle saarelle, mutta enemmän kuin neljäkymmentä vuotta ijästäni on
kulunut muualla.

-- Mikä sitte saattoi Teidät asettumaan tälle yksinäiselle saarelle?

Suonet vanhuksen otsassa paisuivat, hänen kasvonsa sävähtivät
tummanpunaisiksi. Pian voitti hän kuitenkin nousevan liikutuksen ja
vastasi:

-- Te ette näy olevan niin vieras tässä maassa, kuin ensi silmäyksessä
voisi luulla, ja paljon lienee siis Teille tuttua. Minä vastaan
kuitenkin Teille: kysykää taivaan linnuilta, miksi he rakentavat
pesänsä luoksepääsemättömiin paikkoihin, ja metsänpedoilta, miksi he
kaivavat kolonsa erämaihin. Itsensä säilyttämisvaisto ja rakkaus
vapauteen kehoittavat heitä pakenemaan pahimman vihollisensa, ihmisen,
asuntoja.

Hän vaikeni hetkeksi. Senjälkeen kohoittaen luisen kätensä, jonka
jänteet sinertävinä paisuivat todistaen työstä ja taistelusta, viittasi
hän itää kohti.

-- Tuolla kaukana mannermaalla, joka joskus kirkkaina päivinä
häämöittää kuten hälvenevä sumu ja josta aurinko joka aamu nousee
ikäänkuin uudistettuna, asuin minä viljavalla maatilalla, jonka olin
perinyt isältäni. Laajalti ympäri ulottuivat sen vainiot, pellot ja
niityt, monta heinäistä saarta kuului siihen hyvine laitumineen, joilla
karjani käyskenteli turvattuna petoeläimiltä ja söi kylliksensä
arohumalaa ja keltaista voiheinää. Kalavesi oli erinomainen ja
kutuaikana tulivat kaikki aitat täyteen suolattua kalaa, jota hyvällä
voitolla myin Viipuriin. Maksoin verot kuninkaalle ja kaksi pojistani
kaatui Juhana kuninkaan sodissa; mutta minä istuin turvassa tilallani
ja luotin Ruotsin lakiin, joka suojelee talonpojankin oikeutta.
Kuitenkin oli tuho ja turmio lähellä. Maa, joka ympäröi tilaani,
kalavedet kummallakin puolella kuuluivat Viipurin linnaan ja olivat
linnanvoudin hoidettavina. Mutta kun vouti ja hänen käskyläisensä
näkivät, mitkä mainiot nautinnot ja edut olivat minun tilallani, hyvät
kalavedet ja mehuisat laitumet, syttyi heissä synnillinen himo. He
rupesivat rettelöimään minua vastaan ja etsivät tilaisuutta minua
vahingoittaaksensa. Minua pakoitettiin tekemään liiallisia päivätöitä
Viipurin linnaan. Olen ollut kiertämässä ja asettamassa paikoilleen
monta kallionlohkaretta, jotka vieläkin linnan muurissa törröttävät.
Kun vouti ja hänen käskyläisensä huomasivat, että minä nurkumatta
kärsin nämä rasitukset, ryhtyivät he viimeiseen, tehokkaaseen keinoon.
Eräänä päivänä -- se oli kirkas pakkaispäivä -- saapui vouti suuren
ratsujoukon kanssa talolleni. Tupaan astuttuaan luki hän julki
kirjoituksen, jonka hän sanoi linnanisännän antamaksi. Se sisälsi
lyhykäisesti, ettei minulla ollut mitään oikeutta niihin tiluksiin,
joilla olin asustanut, vaan että ne kuuluivat kruunulle. Minä huomasin,
että kaikki vastustus oli turha. Minä taivuin. Kaksi viikkoa myönsi
vouti muutto-aikaa ja sanoi ilkkuen.

-- Voit pitää itsesi onnellisena, jos pääset kärsimästä rangaistusta,
kun niin kauan olet pitänyt hallussasi kruunun omaisuutta.

Kahden viikon kuluttua läksi surullinen joukkue liikkeelle. Osan
irtaimistostani olin myönyt; osan vein mukanani. Tiesin että tällä
saarella oli pirtti, jossa ihmiset ennen suurina sotavuosina olivat
etsineet suojaa venäläisten ilkitöiltä. Tänne suuntasin matkani.
Kaikki, mitä täällä näette on kätteni työtä. Paljon vaivaa se on
maksanut. Perheeni on karttunut, poikani ovat ottanet itselleen vaimoja
mantereelta. Turvallisesti ja rauhassa olen asunut täällä, harvoin osuu
muukalainen tänne. Onpa minulla sitäpaitsi laillinen omistusoikeuskin
siihen osaan saarta, jossa asun.

Vanhus nousi ja palasi hetken kuluttua tupasesta tuoden mukanaan
paperikäärön.

-- Tässä se on! Te, joka olette lukutaitoinen, saatte siitä helposti
selvän.

Pater Laurentius avasi käärön. Se oli Juhana kuninkaan sotasankarin
Pontus De la Gardien antama ja myönsi vanhukselle ja hänen
jälkeisillensä verovapauden ja omistusoikeuden saarella tehtyyn
uudisasutukseen ja kalaveteen.

-- Se on arvokas paperi. Kuinka olette sen saanut?

-- Voinhan sen kertoa, jollei uupumus vielä paina Teitä.

-- Kertokaa vaan, en vielä tunne levon tarvetta, vastasi pater
Laurentius.

Tuvassa olivat jo melkein kaikki menneet levolle. Useammat tulet ja
päreet olivat sammuneet ja ainoastaan siinä osassa tupaa, jossa vanhus
ja pater Laurentius istuivat, roihusivat vielä valkeat. Vanhus otti
uuden pihkaisen puun, asetti sen vanhan sijaan ja jatkoi sitte:

Se tapahtui talvella v. 1581. Melkein kaksi vuotta olin viettänyt tällä
saarella, tupa oli saatu valmiiksi, kaskesta olin saanut runsaasti
viljaa, maa ja meri lykkäsi elantoa ja lupasi vielä enemmän. Hädästä ei
ollut tietoakaan. Joulupyhät olivat ohitse, rauhassa olin ne viettänyt
ja ensi kerran oli pantu saarella kotitekoista olutta. Talvi oli kova.
Pakkanen oli niin ankara, että linnut etsivät suojaa ihmisten
asunnoissa ja meren jää oli sylen paksuinen.

Eräänä iltana -- se oli siihen aikaan, jolloin päivät alkavat tulla
pitemmiksi ja ensimmäinen heikko valonviiva taivaan rannalla ennustaa
kevään tuloa -- olin pannut rysät veteen matikkoja varten. Se kala
kutee sydäntalvella kovalla pakkasella ja pyry-ilmalla. Suurissa
parvissa tunkeutuvat sileät matikat kivisille rannoille jään ja pohjan
väliin ja herkkuisa määhnä kellastuttaa rantakivet.

Illalla oli kuuvalo ja kun minä palasin kotiini polkua pitkin, jota me
tänäänkin kuljimme, iloitsin tulevasta saaliista.

Kun seuraavana aamuna menin kokemaan pyydyksiäni, raivosi ankara
lumipyry, niin että tuskin voi nähdä kahta askelta eteensä. Tuuli oli
tuima, sen voima suuri, ja kun samalla oli jotensakin pakkanen, oli
ilma sietämätön. Lumi, joka tarttui kasvoihin, suli pian ja jäätyi
uudestaan ja viileskeli kasvoja kuten terävät neulat. Pyry ei
kuitenkaan voinut estää minua kokemasta pyydyksiäni, innokas kuin olin
korjaamaan toivottua saalista, sillä samoin kuin tyyni ja lämmin ilma
tuomenkukkimis-aikana ajaa lahnat kutemaan rannoille, samoin rakastaa
matikka pyryä ja pakkasta.

Saalis olikin runsas. Olin juuri irroittamassa suurta kalaa verkosta,
kun äkkiä kuulin hevosen kavioiden kopinaa. Minä loin silmäni ylöspäin
ja näin joukon ratsumiehiä ympärilläni. Salaman nopeudella hyppäsivät
huovit ratsujensa selästä, paljastivat miekkansa ja ympäröivät minut,
niin että pako oli mahdoton. Pidin kädessäni jäätuuraa, jolla olin
hakannut avantoja, ja punnitsin mielessäni paon mahdollisuutta.

-- Älä pelkää, sanoi eräs ratsumiehistä, sinulle ei tule tapahtumaan
mitään pahaa, päällikkömme tahtoo puhutella sinua. Jos voit tehdä
hänelle palveluksen, jota hän vaatii, voit saada runsaankin palkkion.

Hämmästyneenä tästä odottamattomasta ja äkkinäisestä seikkailusta
seurasin huoveja tekemättä vastarintaa. Joka askeleella tapasimme aina
uusia ratsuväenosastoja, jalkaväkeä jopa tykkejäkin, ja vaikka lumen
tiheys esti minua näkemästä kauemmas, tulin yhä enemmän siihen luuloon,
että suuri sotajoukko oli liikkeellä. Torvet ja rummut soivat
lakkaamatta pitäen väkeä koossa.

Eräällä lakealla paikalla, josta tuuli oli ajanut pois lumen, seisoi
reki. Sen eteen oli valjastettu kaksi suurta mustaa hevosta. Reessä
istui avaraan turkkiin kääriytynyt mies. Tunsin hänet hyvin. Kuka
kerran oli nähnyt nämä kasvot, ei niitä juuri unhoittanut. Mies ei
ollut kukaan muu kuin Juhana kuninkaan uskottu sotapäällikkö Pontus
herra [Pontus de la Gardie]. Kun olin Viipurissa myömässä hailia
linnansillan korvalla, olin useasti nähnyt hänen ratsastavan linnaan.
Nyt näytti hän valvoneelta ja väsyneeltä. Hänen ympärillään oli suuri
joukko alapäällikköjä, kaikki ratsain. Kun minä lähestyin ratsumiehien
ympäröimänä, kiinnitti Pontus herra katseensa minuun ja kysyi
murretulla suomen kielellä:

-- Kuka sinä olet?

Onnettomuudet tekevät ihmisen varovaiseksi ja viekkaus on heikon turva.
Paljastin pääni ja vastasin sentähden:

-- Herra, minä olen köyhä kalastaja mannermaalta, Koiviston seuduilta.
Kalastus viime kesänä oli huono, minä vaelsin sentähden muutaman
toverin kanssa tänne saarelle kalastamaan ja keväämmällä hylkeitä
pyytämään. Me asumme pirtissä saarella ja kesällä aiomme palata kotia.
Minä olin juuri rysiäni kokemassa, kun sotamiehenne saavuttivat minut.

Vastaukseni näkyi tyydyttävän häntä, hän jatkoi pikaisesti:

-- Eilen läksin joukkoineni Viipurista. Ilma oli suotuisa ja illalla
kirkas kuuvalo, vaan aamupuolella yötä saavutti meidät kauhea lumipyry
ja me olemme eksyneet oikealta suunnalta. Kolmen tunnin marssin jälkeen
olemme samassa paikassa, josta läksimme, väki tulee turhaan
väsytetyksi. Tunnetko tien Narvaan yli jään.

-- Sen luulen tuntevani. Liian paljon olette kulkeneet länteen päin ja
liian paljon pyritte ulapalle. Oleskelu merellä on teroittanut aistiani
ja monet merkit, jotka jäävät teiltä huomaamatta, ovat minulle varmoja
tienosoittajia.

Mahtavan miehen synkät kasvot kirkastuivat hieman, hän viittasi minulle
asettumaan ajurin viereen rekeen, ja kohta läksi sotajoukko liikkeelle.
Pontus herra ajoi edellä ja sotatorven ääntä kuunnellen seurasi muu
joukkue jäljestä. Kaikki kävi onnellisesti. Lumipyry taukosi illalla,
ja aamupuoleen yötä olimme saapuneet Inkerin rannalle. Herra Pontus
kääntyi silloin puoleeni:

-- Me emme tarvitse enää sinua. Olet tehnyt minulle ja kuninkaalle
suuren palveluksen, voit pyytää jonkun suosionosoituksen.

Silloin juolahti mieleeni oiva ajatus. Kerroin, kuinka linnanvouti oli
ryöstänyt minulta talon ja maan, kuinka olin asettunut saarelle asumaan
ja perannut siellä pellot ja rakentanut asunnot. Pyysin vahvistusta ja
omistusoikeutta saareen, etteivät vuodit minua uudestaan karkoittaisi.

Pontus herra kuunteli tarkkaavaisena.

-- Sinä olet saava verovapauden kaikista kruunun veroista ja koko
saaren ikuiseksi omaisuudeksi sinulle ja jälkeläisillesi, kuten vanha
tapa on ollut niiden suhteen, jotka ovat asettuneet kruunun
yhteismaille aina kuningas Göstan ajoilta. Mitä tulee siihen tilaan,
jolla ennen asustit, olen antava tutkia asiasi, kun palajan Viipuriin.

-- Herra, sanoin minä, Teidän lupauksenne on hopeaa, mutta vapauskirje
minun kädessäni on kultaa.

Hymyillen viittasi Pontus herra luoksensa sihteerinsä ja käski hänen
sommitella asiakirjan.

-- Seuraa lähimpään leiripaikkaan, niin saat toivosi täytetyksi.

Vapauskirje hallussani palasin kotia, vaan Pontus herralta jäi suurien
sotien tähden asiani tutkimatta, sitte hän hukkui Narva jokeen kesken
voittokulkuaan.

Vanha talonpoika vaikeni, heitti pateriin tutkivan katseen, ikäänkuin
urkkiakseen hänen ajatuksiaan.

Pater Laurentius vastasi verkalleen ja varovasti:

-- Kuningas Juhana oli heikko ja horjuvainen hallitsija, vaihtelevainen
uskonnossaan kuten kaikissa muissakin asioissa ja antoi aateliston
kasvaa päänsä yli. Paljon sekasortoa ja häiriöitä oli siitä
seurauksena. Mutta Sigismund, joka nyt Jumalan armosta kantaa
valtikkaa, on oikeutta harrastava mies, ja hän on rankaiseva kaikkia
niitä, jotka ovat liittyneet herttuaan, ja on palauttava rauhan ja
järjestyksen.

Talonpojan huulet vetäytyivät halveksivaan hymyyn.

-- Onko hän oikeutta harrastava vai ei, sitä en tiedä, vaan sen tiedän,
että Ruotsin kruunu tällä haavaa horjuu hänen päässänsä. Harvoin saapuu
tänne saarelle tietoja maailman menosta, vaan nyt tietää huhu, että
herttua on Suomen herrat suuressa taistelussa kukistanut ja aikoo
Viipurin linnaa piirittämään. Ja aina Pohjanmaalta Karjalaan saakka
nousee talonpoikainen kansa herttuan puolelle ja kostaa ne ilkityöt, ne
kärsimykset, joita herramme ovat meille saattaneet. Koston päivä on
tullut. Herttuan teloittajalla kuuluu olevan terävä kirves, joka saa
ylpeimmätkin niskat taipumaan, ja hamppunuoraa vouteja ja kirjureja
varten, jotka ovat täällä laittomasti menetelleet. Voittakoon herttua
ja joutukoon Sigismund tappiolle ja Suomen aateliset!

Tumma puna sävähti paterin kasvoille, ja hänen silmänsä iskivät tulta,
kuitenkin hillitsi hän liikutuksensa ja sanoi levollisesti:

-- Tulevaisuus on kätketty silmiltämme ja kosto on minun, sanoo Herra.
Päivän vaivat rasittavat ruumistani ja haluan lepoa.

Isäntä saattoi pater Laurentius'en vierashuoneeseen, joka sijaitsi
tuvan takana, ja jätti vieraansa, toivottaen hänelle hyvää yötä, ja
läksi myös itse levolle.

Myrsky jatkui yhtä voimakkaana seuraavana päivänä. Taittuneet oksat ja
kaatuneet puut olivat todistuksena sen hävityksistä yön aikana. Kun
pater ja mestari Didrik korkealta kalliontöyräältä loivat katseensa
ulapalle, näkivät he vaahtoavan, keltaisen ruskean meren,
majesteetillisena kaikessa suuruudessaan. Sade oli lakannut, ilma ja
auer läpikuultavan kirkkaita, vaan tuuli vinha ja kolakka eikä yhtään
purjehtijaa selällä.

-- Joka hetki on kallis, lausui pater kääriytyen viittaansa, jonka
liepeitä tuuli tempoili, eikä mitään mahdollisuutta saarelta
lähtemiseen. Mieleni on levoton ja toimettomuus raukaisee minua tällä
hetkellä enemmän kuin mitä suurimmat ponnistukset..

-- Myrsky on niin raivokas, että tuskin rohkeinkaan merimies uskaltaisi
merelle tällaisessa ilmassa, mutisi mestari Didrik.

Molemmat palasivat tupaan, jossa väki juuri rupesi aamiaiselle. Pater
ryhtyi isännän kanssa keskusteluun.

-- Onko Teillä jonkunlaista suurempaa venettä tai muuta alusta?

-- Kyllä on jaala, jolla vuosittain purjehdin Viipuriin myömään
merellistä ja suolattuja hailia.

-- Luuletteko, että olisi tänään mahdollista purjehtia mannermaalle?

-- Olisi todellakin uhkarohkeaa lähteä liikkeelle tällaisessa ilmassa,
kun tuskin vaivoin pysyy pystyssä maallakaan. Tuskin kolmea kertaa
eläissäni olen ollut merellä näin kovan myrskyn vallitessa.

-- Onko mielestänne kaksikymmentä hopearahaa suuri rahasumma?

-- Totta kaiketi.

-- Se summa on oleva Teidän, jos vielä tänään viette minut maihin
Koiviston tienoille?

Isännän silmät loistivat.

-- Paljon saan tehdä työtä ennenkuin ansaitsen niin paljon rahaa.

Myös vanhuksen eiliset seuralaiset olivat lähestyneet puhujia. Ne
olivat rohkeita, karaistuja miehiä, joiden piirteet olivat ahavoituneet
ja ruskettuneet alituisesta oleskelusta tuulessa ja merellä. Niistä oli
paterin ehdotus sangen miellyttävä. He innokkaasti kehoittivat matkaan.

Pater Laurentiuskin pysyi päätöksessään. Luja tahto ilmeni hänen
kasvonjuonteissaan ja ihmetellen katseli saaren vanhus tuota synkkää,
kolkkoa muukalaista, joka ei kammonnut luonnonvoimienkaan raivoa ja
joka pysyi aina tyynenä, niinkuin hän olisi ollut erityisen
kaitselmuksen suojeluksessa.

Luja tahto tempaa mielet mukaansa ja tekee ne itselleen alamaisiksi.
Samaten kävi tässäkin.

Isäntä nousi päättäväisesti.

-- Olkoon menneeksi. Varustautukaa matkaan.

Mestari Didrik suostui vaieten tuumaan.

Miehissä lähdettiin rantaan. Siellä kellui jaala satamassa vahvasti
ankkuroituna. Kohta oli se järjestyksessä. Pater ja mestari Didrik
suljettiin kajuuttaan, ja luukku pantiin kovasti kiinni. Vanhus antoi
sitoa itsensä peräsimeen, ja hänen molemmat poikansa sitoivat itsensä
mastoon. Purjeet olivat jo ylös vedetyt, ja jaala läksi liikkeelle.

Suursaaren satama on avoinna koillista kohti. Vallitseva koillistuuli
ajoi jättiläismoisia aaltoja vastarannalle ja jaalalla oli sekä
vastalaine että vastatuuli. Kun jaala pujahti aaltojen väliin, ei
mastonhuippujakaan näkynyt, vaan kevyt alus kohosi aina laineen
harjalle, luovien nopeasti eteenpäin. Melkein joka laine huuhtoi
kantta, vankkana seisoi vanhus peräsimen ääressä ja ohjasi viisaasti
aluksen ulos satamasta. Kun päästiin aavalle selälle, oli vaara ohitse,
ja hurjaa vauhtia purjehti jaala päämaaliaan kohti. Jälkeenpuolenpäivän
laski vanhus erääseen lahteen Koiviston rannalle ja päästi pater
Laurentius'en ja mestari Didrikin maihin vapaaehtoisesta vankeudesta.
Kiitollisena luki pater vanhukselle kaksikymmentä hopeakolikkoa ja
sitte hän kiiruusti jatkoi matkaansa.

Jonkun matkan päässä rannasta oli talonpoikaistalo. Pater Laurentius
otti isännän erilleen ja hän oli heti valmis jättämään kaksi hevosta
matkustajien käytettäviksi. Pater ja Didrik nousivat satulaan, ja
alkoivat kiiruhtaa eteenpäin Viipuriin vievää tietä myöten, joka ensi
alussa seuraa meren rantaa.

Illan suussa saapuivat he Viipuriin. Tehden pienen kierroksen
pysäyttivät he hevosensa Karjaportin edustalla pyöreän tornin vieressä.
Kun mestari Didrik kolkutti portille, ilmestyi useita Kurjen huoveja
muurien reunalle.

-- Tärkeitä kirjeitä Varsovasta linnanpäällikkö Arvid Tavastille, sanoi
mestari Didrik.

Heti aukenivat portit ratisten, ja kaksi huovia lähetettiin
saattamaan vastatulleita linnaan. He poikkesivat kuitenkin ensittäin
raastuvantorin vieressä olevaan majataloon, johon he jättivät
hevosensa. Mestari Didrik jäi majatalon suureen vierashuoneeseen
puhelemaan isännän kanssa, vaan pater Laurentius seurasi huoveja
linnaan.



TOINEN LUKU.

Linnassa.


Harvoin on Suomen yhteiskunnallinen tila tutkijalle esiintynyt niin
surkeana ja toivottomana kuin juuri 16:nen vuosisadan loppupuolella,
kun katolilaisuus taisteli viimeistä taisteluaan Pohjolassa.
Pitkällinen Venäjän sota oli tuonut muassaan murhan ja palon aina
Suomen sydänmaihin, ja ankara nälänhätä lisäsi sodan kauhuja. Vuonna
1595 tehtiin tosin Täyssinän rauha, mutta seuraavana vuonna leimahti
Nuijasota Suomen saloilla, kun talonpojat joukoittain nousivat
kapinaan, ryöstivät ja raastoivat aateliston ja sotapäällystön
kartanoita ja kostivat kärsimiänsä vääryyksiä. Mutta Klaus Fleming
kukisti kapinan suurella ankaruudella ja verisellä julmuudella, hänen
ratsujoukkonsa tallasivat tuleentumattomat laihot, polttivat
talonpoikain asunnot, niin että Pohjanmaa pian oli erämaan kaltainen,
missä vaan suitsuavat tuhkaläjät, hirsipuut ja mestauspölkyt puhuivat
hyvin käsitettävää kieltä. Niinhyvin hänen kuin myöhemmin Arvid
Stålarmin täytyi armotta kiskoa mielivaltaisia veroja ylläpitääkseen
sotajoukkoja, kun mitään erityistä apua ei ollut odotettavissa
Puolasta. Sitä paitsi veroittivat rahvasta mielivaltaisesti ratsumiehet
ja huovit, jotka ottivat talonpojilta väkisin rahat, karjan ja muutakin
irtaimistoa ja rankaisematta harjoittivat mitä kauheinta väkivaltaa.
Vielä suurempana maanvitsauksena olivat voudit ja veronkantajat, jotka
äärettömillä peijauksillaan ja pohjattoman ahneutensa kiihoittamina
riistivät rahvaalta sen vähäisen, mikä vielä oli jäljellä.

Samaan aikaan näkyi yhteiskunta irroittuvan ylimmistä liitoksistaan.
Sigismundin ja Kaarlo herttuan välinen taistelu tuli tuhoa tuottavaksi
koko Suomen aatelistolle, jonka enemmistö ehdottomasti liittäytyi
Sigismundiin. Mutta sitten kuin Klaus Fleming oli mennyt manalaan,
puuttui kunnollista johtajaa, sillä lukuun ottamatta useita hyviä
ominaisuuksia ei Arvid Stålarm voinut täyttää Flemingin paikkaa.
Protestanttisen uskontonsa tähden olisi hän kenties ollut taipuvainen
kallistumaan herttuan puolelle, mutta velvollisuuden tunne ja Suomen
herrain esimerkki kiinnitti hänet Sigismundin asiaan. Kun vuonna 1597
Turun linna ensikerran joutui Kaarlen käsiin, alkoi asioiden lopullinen
ratkaisu selvästi häämöittää tarkkanäköisille, etenkin kun Sigismundin
avun lupaukset eivät koskaan toteutuneet. Stångebron taistelu vuonna
1598, jossa Sigismund joutui tappiolle horjuvaisuutensa tähden, oli
omiansa masentamaan hänen puoluelaistensa rohkeutta. Synkät aavistukset
mielessä palasivat Suomen herrat kotiin. He alkoivat tajuta, että
kuningas tulisi uhraamaan heidät samoin kuin vangitut neuvosherratkin,
mutta heidän valansa kiinnitti heidät kuninkaaseen, etenkin kun
Sigismund lähetti lakkaamattomia kehoituksia horjumattomaan
uskollisuuteen.

Elokuussa vuonna 1599 saapui herttua toisen kerran Suomeen. Hänen
laivastonsa valloitti Kastelholman ja hän itse nousi maalle lähellä
Turkua. Samalla kuin Stålarm muutaman sadan miehen kanssa sulkeutui
Turun linnaan, vetäytyi Aksel Kurki, Anolan herra, jonka Sigismund oli
nimittänyt Suomen ylimmäksi sotapäälliköksi, Marttilan pitäjään.
Elokuun 29 p. 1599 syntyi täällä ankara taistelu herttuan ja Suomen
armeijan kesken. Urhoollisen vastarinnan jälkeen tuli Aksel Kurki
lyödyksi ja voitetuksi, kuitenkin onnistui hänen sotajoukkonsa
tähteitten kanssa pelastua Viipuriin. Tänne kokoontuivat nyt kaikki ne
Suomen aateliset, joilla oli jotakin pelkäämistä herttuan puolelta;
Viipurin lujien muurien takana ja sen vahvassa linnassa koettivat
Sigismundin uskolliset puoluelaiset välttää vihastuneen kostajan kättä.

Kaikista silloisista linnoituksista oli Viipuri etevin. Sen leveät,
suurista graniittilohkareista rakennetut muurit ja niissä olevat
lukuisat tornit olivat hyvässä kunnossa. Erik Akselinpoika Tott oli ne
rakentanut ja Kustaa Vaasa oli niitä parannellut. Tätä varustusta
vastaan olivat moskovalaisten hyökkäykset monasti voimattomina
rauenneet.

Muurien suojassa oli Viipurin kaupunki kohonnut, ja jollei voidakaan
sanoa, että sen kauppa- ja meri-liike olivat kukoistavassa tilassa,
niin olivat kuitenkin sen tuonti ja vienti suurimmat koko maassa ja
porvarit, joko ne sitten olivat kotimaista tai saksalaista alkujuurta,
varakkaita, jopa rikkaitakin.

Kaupunki ei siihen aikaan ollut alaltansa niin avara kuin nyt. Kun
muurit sitä ympäröivät kaikilta tahoilta, voidaan sen silloinen avaruus
ja laajuus määrätä muurien suunnan kautta. Rinkiportista linnan sillan
luona ulottui valli, kuten vielä nykyäänkin, suurena kaarena seuraten
yhtäsuuntaisesti meren rantaa n.s. Munkkitorniin, joka oli nykyisen
Suomenkirkon eli entisen luostarikirkon läheisyydessä. Siitä jatkui
muuri melkein suorana viivana pyöreään torniin nykyisellä torilla.
Tällä palstalla oli useita torneja, joista Suomenkirkon kellotapuli
vielä on olemassa. Pyöreästä tornista pitkittyi muuri kalarantaan,
missä uudenaikaiset bulevardit selvästi osoittavat entisten muurien
suunnan ja aseman. Mahtavissa muureissa löytyi aukkoja eli portteja.
Näistä mainittakoon etusijassa Karjaportti pyöreän tornin luona siinä,
missä Alakatu alkaa, Huokunan portti, jota myöhemmin nimitettiin
Keisarin portiksi, samannimisen kadun päässä ja Rinkiportti nykyisen
Katarinakadun ja linnasillan välissä.

Ahtaassa salmessa kaupungin ja Linnasaaren välillä [Niin nimitettiin
ennen sitä saarta, jossa nyt ovat St. Annan ja Neitsytniemen
esikaupungit y.m.] kohosi vähäisellä saarentörmällä Torkel Knutinpojan
mahtava linna heijastaen uhkeaa graniittia salmen sinertävissä
aalloissa. Tässä linnassa asustivat nuo mahtavat kuninkaalliset
käskynhaltijat, joiden ennen muinoin laajaa valtaa Kustaa Vaasa
tuntuvasti oli vähentänyt. Koska linnassa paitsi huoveja ja sotamiehiä,
joiden lukumäärä eri aikoina tuntuvasti vaihteli, myöskin oli muitakin
asukkaita, työmiehiä ja etenkin käsityöläisiä, muodosti se itse teossa
pienen yhteiskunnan, pienen kaupungin itsekseen. Nämä käsityöläiset
työskentelivät linnan työpajoissa, joissa valmistettiin melkein kaikkia
esineitä, joita vaan jokapäiväisessä elämässä tarvitaan, niin että
todellakin täytyy ihmetellä, kuinka niin paljon erikaltaisia laitoksia
sopi niin vähäiselle alueelle. Vuodesta 1597 oli maan ainoa
ruutitehdaskin Viipurin linnassa. Lukuisia karjataloja, niittyjä ja
antavia kalastuspaikkoja siellä täällä läänissä kuului linnan alle ja
rahvas lähiseuduilta oli velvollinen tekemään päivätöitä tahi maksamaan
veroa linnan päällikön määräyksen mukaan.

Matti Laurinpoika Kruus, Harvialan herra, oli monta vuotta istunut
linnanpäällikkönä Viipurissa; mutta Sigismund oli alkanut epäillä
hänen uskollisuuttaan ja oli ankarasti kieltänyt häntä ryhtymästä
linnan asioihin. Ijäkäs Arvid Tavast, Vesunnin herra, joka sekä
sotapäällikkönä että valtiomiehenä oli tehnyt valtakunnalle monta
tärkeää palvelusta, oli Sigismundilta saanut toimeksensa puolustaa tätä
linnoitusta Kaarlo herttuaa vastaan.

Viipurin ja sen avarain linnoitusten puolustamiseksi olisi vaadittu
vähintäin kuusi tai seitsemän tuhatta miestä. Koko varustusväki, siihen
luettuna myöskin ne huovit, jotka Aksel Kurki oli tuonut mukanaan
Marttilan taistelusta, nousi vaan 3000 mieheen. Syyskuun 10 p. saapui
vihdoinkin se apu, jonka Sigismund niin kauan oli luvannut lähettävänsä
Suomen herroille. Hänen sota-evestinsä, Georg Farensbach, oli koonnut
1100 suuruisen joukon, vaikka hän laivojen puutteessa ei voinut
lähettää kuin osan siitä Suomeen. Kaspar Tiesenhausen ja William
Farensbach, evestin veli, toivat kolme tai neljä sataa saksalaista ja
virolaista ratsumiestä Viipuriin, -- siinä koko se apu, jonka Sigismund
voi lähettää uskollisille puoluelaisillensa.

Syyskuun 20 p, iltana, siis samana päivänä, jona pater Laurentius ja
mestari Didrik olivat nousseet maalle Koivistolla, vallitsi vilkas ja
eloisa liike Viipurin kaupungissa ja sen kaduilla. Oli juuri alkanut
hämärtää; jälkeen puolenpäivän oli satanut runsaasti ja sakea sumu
laskeusi verkalleen yli seudun peittäen kaupungin ja linnan utuiseen
verhoonsa. Talojen ja linnan ikkunoista välkkyi kirkas valo ja Olavin
tornin mahtavat piirteet häämöittivät aaveenmoisina hämärässä.
Muureilla kulki edestakaisin sotamiehiä ja porvareja, jotka
viimemainitut myöskin toimittivat vartiopalvelusta, vaikka
väkinäisesti. Porttien vartiojoukot olivat lisätyt kaksinkertaisiksi ja
tykkimiehet seisoivat uskollisesti tykkiensä ääressä. Puolasta
saapuneet ratsumiehet samoin kuin Aksel Kurjen huovit olivat majoitetut
taloihin ja saattoivat porvaristolle paljon vastusta ja rasitusta, jos
kohta niistä oli hyötyäkin. Sillä porvarien pitämät viini- ja
olutravintolat olivat ahdinkoon saakka täynnä ja naurua ja rähinää
kuului puoliavointen ovien kautta kauas kadulle.

Eräässä linnan kammiossa, joka sijaitsi kaakkoisessa kuverakennuksessa
ja rajoittui pieneen torniin, istui linnan ijäkäs päällikkö Arvid
Tavast. Huoneen kolmesta akkunasta oli ihana näköala kaupunkiin
Tervaniemelle ja kauas selälle, joka saarineen vuorottain laajeni ja
kapeni Uuraaseen päin. Huone olikin sentähden linnan asukasten
lempipaikkoja. Suuret ikkunakomerot leveine sivupenkkeineen, jotka
olivat veralla ja päänaluksilla varustetut, antoivat huoneelle
omituisen näön. Ikkunakomeroihin oli liitetty suuria, litteitä
kiviliuskoja, joihin Tottien sukuvaakuna, neljään osaan jaettu kilpi
lehtikoristeineen, oli hakattu. Seiniä peittivät juovikkaat moniväriset
vaatteet ja seinään kiinnitetyt penkit olivat samalla veralla verhotut.
Huonetta valaisi messinkikruunu, jossa paloi neljä vahakynttilää. Oven
luona olevassa suuressa, kalkkikivestä tehdyssä uunissa leimusi valkea
ja valaisi seiniä, laattiaa, toisinaan myös huoneessa olevien
henkilöiden kasvojenpiirteitä. Ainoastaan kolme henkilöä oli tällä
hetkellä huoneessa. Pöydän ääressä, jossa voutien tiedonantoja ja
rästiluetteloja kuin myös kirjeitä riippuvine sinettineen oli huiskin
haiskin, istui vanha Arvid Tavast. Hän oli paljon vanhentunut siinä
lyhyessä ajassa, jonka hän oli ollut Viipurin linnan herrana. Harmaat
hiukset, vahakeltaiset kasvot, huolen ja levottomuuden rypistämät,
tekivät hänen tässä silmänräpäyksessä vanhemman ja murtuneemman
näköiseksi, kuin hän itse teossa oli. Kädellään varjoten luki hän
kirjettä ja kun hän oli päässyt loppuun, saivat hänen kasvonsa vielä
synkemmän ilmeen.

-- Kaikki toiveet pettävät, puhkesi hän viimein sanomaan. Surusanomia
saapuu joka päivä, mutta harvoin lohdullisia tietoja. Savon vuoti,
Pentti Hannunpoika, kirjoittaa, että talonpojat röyhkeästi
niskoittelevat ja kieltäytyvät tottelemasta hänen käskyjänsä. Ei kukaan
tahdo lähteä avuksemme, tieto Marttilan taistelusta ja herttuan
voitosta on kulovalkean tavoin levinnyt ympäri maata ja herttuan
salaiset yllyttäjät kiihoittavat kansaa. Sitä hätäveroa, jonka määräsin
kannettavaksi, on aivan vähän kerääntynyt ja kuitenkin se olisi ollut
meille niin tarpeen. Kaupungin porvaristossakin kasvaa uhkamielisyys,
he napisevat majoituksesta ja ainoastaan pelko pitää heidät
näennäisesti puolellamme. Pormestari Bröijer on vaarallinen mies,
rohkea ja kunnianhimoinen, en luota häneen, vaan en tällä hetkellä
millään tavoin uskalla julkisesti hänen hankkeitansa vastustaa. Huovit
eivät ole saaneet palkkaansa, muonavaroista on puute, kuinka voimme
kestää pitkällistä piiritystä? Ja tuolla kaukana Varsovassa istuu
Sigismund liehakoitsijain ja hovimiesten ympäröimänä ja lähettää toisen
käskyn toisensa jälkeen. Uskollisuutta, uskollisuutta vaatii hän
lakkaamatta, mutta avun annot jäävät tyhjiin lupauksiin. Mitä auttaa
meitä kuninkaallinen armonpaiste, jos se kohtaa meitä vankilan ristikon
takana? Mitä hyödyttää sitä ihmistä auringon valo, jonka jalkojen alla
maa horjuu ja vetää hänet pohjattomaan, pimeään kuiluun. Maahan lankeaa
jykevä honkakin, jonka juuret eivät maa-emästä ime tuoreutta ja voimaa;
mekin olemme tämmöisiä honkia, suuria ja mahtavia kaukaa katsoen, vaan
heikkoja, kun myrsky uhkaa, sillä meiltä puuttuu kansan rakkaus.

Ratsumestari Ivar Tavast, liiman herran poika, joka siihen saakka
liikkumatta oli istunut takkavalkean luona, nousi ja lähestyi isäänsä.
Hänen kasvonpiirteensä, joihin rajut himot olivat painaneet leimansa,
olivat nyt synkät ja ilmaisivat uhkamielisyyttä. Ivahymy huulilla oli
hän kuunnellut isänsä puhetta ja puhkesi nyt sanomaan:

-- Laverruksia, isäni, kaikki, pelkkiä laverruksia. Ei kansan rakkauden
puute meitä kukista, oma tyhmyytemme meidät turmioon saattaa. Vai
ovatko ne Ruotsin ja Suomen aateliset, jotka herttuan puolelle ovat
ruvenneet ja Sigismundin hyljänneet, kansalle rakkaampia kuin sinä,
isäni, ja lempeä Stålarm, itsestäni en tahdo puhua. Ei, syy on toinen.
Niin kauan kuin maailma on seisonut, on aina se ollut oikeassa, jolla
on valta, ja se väärässä, joka on heikko; valta ja oikeus kulkevat
käsikkäin ja valta johtaa oikeutta. Jos herttua olisi taistelussa
sortunut, olisi hän vaan tavallinen kapinannostaja ja saisi kenties
hengellään, tai ainakin pitkällisellä vankeudella maksaa rohkeutensa,
kuten Erik-kuningas, muistathan hänet, isäni? Vaan nyt on hän sankari,
valtionhoitaja ja kohta kenties kuningas, sillä menestys kruunaa
kuninkaitakin. Sigismund joutuu tappiolle, hän on siis heikko, valansa
rikkoja ja kansansa hylkäämä ruhtinas. Minä varoitin Teitä, kun vielä
oli aika, kääntymään ja hylkäämään tuon taipumattoman ja itsepäisen
Sigismundin ja liittymään herttuaan, niin ovat Hornit tehneet, niin
monet muut ja hyvin ovat he siitä voineet. Jos olisitte neuvoani
seurannut, istuisimme nyt hyvässä rauhassa kartanoissamme, emmekä
täällä synkkien muurien sisällä kuin ketut luolassa, ja jakaisimme
niiden maat ja mannut, jotka ovat olleet kyllin tyhmiä luottamaan
Sigismundin lupauksiin. Nyt on kaikki peräytyminen myöhäistä. Minulla
etenkin ei liene mitään armoa odotettavissa. Se, joka voisi Stålarmin
kanssa sanoa: minun käteni eivät ole verellä tahratut enkä ole
linnaleiriä kymmeneen vuoteen kantanut. Vaan tulkoon loppu, jos se on
tuleva, en sitä pelkää.

Ja Ivar Tavast istuutui entiselle sijalleen, takkavalkean ääreen, ja
tuijotti uuninpesään, jossa punaiset ja sinertävät liekit taistelivat
keskenään, siksi kunnes ne tykkänään sammuivat. Arvid Tavast aikoi
vastata jotakin poikansa väitteisiin, kun samassa eräs nainen, joka
tähän saakka oli istunut ikkunakomeron hämärässä, astui pöydän ääreen.
Vahakynttiläin valo sattui häneen ja valaisi kalpeat ja valjut kasvot,
joissa näkyi jälkiä katkerista kärsimyksistä, vaan joista samalla
loisti hyvyys, jopa henkinen etevyys. Tämä henkilö oli Ivar Tavastin
puoliso, Katarina, Hämeenlinnan linnanisännän, Sten Fincken tytär.

-- Itsekkäinen ja halpamainen viisaus kaikuu sinun huuliltasi, Ivar.
Aina on ollut olemassa niitä, jotka viisaasti ovat aavistelleet
tulevaisia tapahtumia, aina asettuneet mahtavien puolelle ja hyljänneet
sen, jonka asia ei enää ole autettavissa. Sillä opilla on aina ollut ja
tulee olemaan paljon puolustajia. Vaan toisen opin tiedän minä ja sen
tunnussana on uskollisuus. Se oli ytimenä ritariston ohjesäännöissä,
silloin kun turnausleikit ja naisen palvelus ritareja jalostuttivat.

Olkoonpa niin, että Sigismund on horjuvainen ja heikko ruhtinas,
hän on kuitenkin meidän kuninkaamme, hän kantaa Ruotsin kruunua
perintöoikeuden nojalla. Joskin sorrumme ja kadotamme vapautemme ja
omaisuutemme, niin säilytämme knnniamme ja jälkimaailma on meitä toisin
arvosteleva. Loistavana tähtenä Suomen historiassa on aina oleva sen
aateliston uskollisuus laillista kuningastaan kohtaan, kun sitävastoin
herttuan kunnian- ja verenhimo on esiintyvä paljastettuna ja selvänä
jälkimaailman silmissä. Minä olen alkanut tehdä muistiinpanoja niistä
tapahtumista, jotka nyt kohtaavat maatamme, ja monta yöllistä hetkeä,
kun suru ja murhe ovat estäneet minua nauttimasta lepoa, olen käyttänyt
tähän tarkoitukseen. Valitettavasti himmentää meidänkin asiaamme moni
teko, joka olisi voinut olla tekemättä. Tulikirjaimilla ovat piirretyt
sieluuni nuijasodan ja Hämeen talonpoikaiskapinan veriset näytelmät.
Paljon verta on vuotanut, monen ihmisen elämän onni on murtunut ja
välistä tuntuu minusta ikäänkuin hautojen aaveet nousisivat manalasta
ja kävisivät uudestaan maan päällä huutaen: kostoa, kostoa meidän
sortajillemme.

Rauhattomana oli Ivar Tavast kuunnellut vaimonsa puhetta, Kun tämä oli
lopettanut, nousi hän ylös ja astui pöydän luo, hurja ilme silmissä.

-- Kaarina, sanoi hän kumealla äänellä, älä manaa aaveita esille heidän
haudoistansa. Monasti olen sitä sinulta pyytänyt ja vielä kerran
uudistan pyyntöni. Luuletko, että minä olen terästä ja rautaa, ja
luuletko, ett'ei minun mieltäni kalva veriset muistot. Vaan mikä on
tehty, se on tehty, eikä kaikki Araapian voiteet voi pestä pois
veripilkkuja. He olivat kapinoitsijoita ja saivat ansaitun palkkansa.

-- Veriset ovat herttuankin kädet, kuului soinnukas ääni lausuvan
ovensuusta, ja Aksel Kurki, Sigismundin sotaevesti, astui puolipimeästä
valaistuun piiriin.

-- Rauhoittukaa, serkkuni, sanoi hän kääntyen Ivar Tavastiin päin. Me
olemme käyneet sotaa kapinoitsevia talonpoikia vastaan ja jos olemme
vähän kovanlaisesti menetelleet, niin on se tapahtunut kuninkaan
käskystä ja esivallan nimessä. Mutta mitä on sanottava siitä tavasta,
jolla herttua käy sotaa? Eräs pakeneva huovi, joka tänään saapui
Viipuriin Turun tienoilta, kertoi ilkityöstä, jonka vertaista harvoin
kristikunnassa on kuultu. Pakoittaaksensa Stålarmia antautumaan, on
Scheel herttuan käskystä mestauttanut Salomon Illen ja muut vangit,
jotka hän sai Kastelholman valloituksessa. Ei turkkilaisetkaan
menettele niin julmasti.

Ja Aksel Kurki heitti hartioiltansa viitan, joka verhoi hänen
jättiläisvartaloaan, ja istuutui tuolille pöydän ääreen.

-- Se on kauhistavaa, puhkesi Arvid Tavast sanomaan.

-- Herttua lähestyy vapaasti, jatkoi Aksel Kurki. Helsingissäkin on
useita verituomioita pantu toimeen. Itse tulee hän meritse, Aksel
Byning tuopi ratsumiehet maitse. Kohta voi hän olla täällä. Olen juuri
tarkastanut porttien varusväkeä ja asettanut tärkeimmille paikoille
luotettavia huoveja.

-- Hän on tapaava meidät valmiina, vastasi Arvid Tavast. Pois nyt
kaikki hyödytön mietiskeleminen ja hentomielisyys; väkivalta väkivaltaa
vastaan, voima voimaa vastaan. Ivar, kutsu tänne arkkimestari ja linnan
kirjuri.

Nämä saapuivat silmänräpäyksessä.

-- Kaikki karja, joka on Linnasaaren karjatalossa, on vielä tänä yönä
ajettava linnaan, samoin ovat muonavarastot ja saatavissa oleva rehu
tuotava tänne. Lähettäkää sana kaikkiin kalastuspaikkoihin, että
viimepäivien saalis on viipymättä toimitettava tänne. Ratsastava huovi
lähteköön heti viemään kirjallista käskyäni Lauri Martinpoika
Creutzille Ykspään kuninkaan kartanoon.

Arvid Tavast kirjoitti muutamia sanoja paperille, kiinnitti sinettinsä
alle ja ojensi sen linnan kirjurille, joka kumartaen otti sen vastaan
ja läksi heti käskyä täyttämään. Sen jälkeen kääntyi hän Aksel Kurjen
puoleen:

-- Ykspää olisi sangen sopiva herttualle päämajaksi, siellä on suuret
ja tilavat rakennukset ja kaikki hyvässä kunnossa, mutta vielä tänä
iltana on kaikki joutuva liekkien uhriksi.

Aksel Kurki nyökäytti päätään suostumuksen merkiksi. Kohta alkoi linnan
silta jymistä raskaiden vankkurien alla, karjan mylvinä sekaantui
vasaran kalskeeseen, jota kaiken yötä kuului linnan pajasta, jossa
sulavaa lyijyä ja hehkuvaa rautaa valettiin kuuliksi. Noin tunnin
päästä valaisi punertava hehku läntistä taivaan rantaa, ja lähiseudun
talonpojat näkivät kauhuksensa Ykspään kuninkaankartanon olevan
ilmitulessa. He riensivät sammuttamaan, mutta Sarvilahden herran huovit
kohentelivat vaan paloa ja estivät kaikki sammutusyritykset. Vaikkei
tulipalo vielä ollut täydellisesti loppunut, poistui kumminkin Lauri
Creutz, sillä Arvid Tavast oli illaksi kutsunut linnaan neuvottelun.

Linnan suureen saliin alkoi vähitellen kokoontua sotaväen päällikköjä
ja aatelisia. Siellä nähtiin vanha, 60-vuotias Niilo Olavinpoika
Meltolan herra ja rohkea, pelkäämätön Jaakko Olavinpoika Bollstadin
herra, joka viime mainittu oli ratsuväen luutnantti. Kaspar
Tiesenhausen ja William Farensbach, jotka olivat tuoneet Sigismundin
lähettämät ratsumiehet Viipuriin, seisoivat puhellen keskenään. Heidän
parvessansa nähtiin muitakin ulkomaalaisia, Jaakkima Greve ja
puolalainen Adam Janecki, kapteeneja Tiesenhausenin rakuunoissa. Lauri
Creutz, Sarvilahden herra, joka juuri oli palannut Ykspäältä, käveli
yksinään salin laattialla ja nähtyään Tavastin ja Kurjen meni hän
heitä vastaan. Olipa siellä sitäpaitsi muitakin aatelisia, jopa
aatelittomiakin sotapäällikköjä, jotka kaikki Arvid Tavast oli kutsunut
osaa ottamaan neuvotteluun.

Keskellä salin laattiaa oli suuri, veralla katettu pöytä. Siinä paloi
vahakynttilöjä, ja läsnäolevat asettuivat istumaan sen ääreen arvonsa
mukaiseen järjestykseen. Arvid Tavast asettui pöydän päähän ja heti
hänen viereensä Aksel Kurki. Linnan palvelijat sulkivat ovet, ja hetken
vallitsi hiljaisuus tuossa suuressa salissa, jonka seiniltä Tottien ja
Sturein vaakunat jylhinä häämöittivät. Nämä samat muurit olivat nähneet
Kaarlo Knuutinpoika Bonden loistavan hovielämän, Knut Possen riemun
Viipurin pamauksen kautta saavutetun voiton johdosta, ne olivat suoneet
suojaa Hoyan kreiville, tuolle rohkealle seikkailijalle, ja niiden
suojassa oli Kustaa Vaasa majaillut. Nyt katsoivat ne jäykkinä ja
äänettöminä sitä epätoivoista taistelua, johon sen nykyiset asukkaat
olivat ryhtyneet. Arvid Tavast kohotti päänsä ja antoi väsyneet
katseensa harhailla pitkin kokoontuneitten riviä.

-- Ratkaisun hetki lähenee, sanoi hän viimein. Emme voi salata, että
asiamme aina Marttilan taistelusta alkaen on saanut arveluttavan
käänteen. Herttua lähenee nopein askelin, kansa lankeaa joukoittain
hänen puoleensa. Ne pakenevat huovit, jotka tänne ovat saapuneet,
kertovat kamalia kansan vihasta ja kostosta. Kaikkialla pyytelevät ja
surmailevat talonpojat huovejamme ja meistä itsestämme sepitellään
pilkkarunoja. Ja sitä, jota pilkataan, sitä ei enää pelätä. Valtamme
vaipuu.

-- Yhden ilosanoman voin kuitenkin ilmoittaa. Laivastomme on
pelastunut, ja Wildeman on onnellisesti purjehtinut Helsingistä
Rääveliin. Eräs pakeneva huovi toi juuri äsken sen tiedon.

-- Sepä mainiota, huudahtivat läsnäolevat. Miten se on tapahtunut?

-- Herttua riensi Marttilan voiton jälkeen Helsinkiin ja tahtoi
äkkiarvaamatta anastaa koko laivastomme. Matkallaan levähti hän Sipoon
pappilassa. Kirkkoherra Anterus lähetti salaa sanan Wildemanille, ja
tämä purjehti tiehensä. Vaan Anterus herra sai hengellään maksaa
uskollisen tekonsa, sillä kiireissään unohti Wildeman kirjeen
pöydälleen, ja siten se joutui herttuan käsiin. Kirkkoherra mestattiin
ja muutakin verta on herttua vuodattanut Helsingissä. Jo huomenna voi
hän olla täällä. On siis tarpeellista, että punnitsemme tarkoin tekomme
ja päätämme, puolustammeko asemaamme viimeiseen, kuten kuninkaamme
Sigismund on käskenyt, vai rupeammeko sovintoon, jos se tie enää
lieneekään meille avoinna.

-- Kuka meistä voi puhua sovinnosta, huudahti Jaakko Olavinpoika
Bollstadin herra, ja tumma verivirta sai hänen kasvonsa punehtumaan.
Eikö herttua verikoiran tavoin ole ruvennut meitä vastaan raivoamaan?
Tahtoohan hän kaiken tavoin alentaa ja painaa aatelistoa,
imartelee porvaria ja talonpoikaa. Ennen katketkoon pääni kolmasti
mestauspölkyllä, ennen kuin etsin herttuan suosiota. Viimeiseen asti
tahdon taistella ja säilyttää kunniani ja kilpeni tahraamattomina. Ja
tässä tapauksessa on antautuminen ja sovinto kavallusta. Eikö Stålarm
ja ne Suomen herrat, jotka Turun linnassa istuvat, luota meihin? Jos me
antaudumme, silloin saatamme me herttuan voiton helpommaksi. Ja kuka
takaa meille, että herttua pitää lupauksensa. En luota häneen.

Ja onko tilamme todellakin niin toivoton? Ovathan Viipurin muurit
vahvat ja ovathan ne ennen antaneet suojaa venäläisiä vastaan, jotka
ovat olleet kymmenvertaa lukuisammat kuin ne vähäiset joukot, jotka
Kaarlo voi nyt kuljettaa meitä vastaan.

-- Viisasta olisi kenties taipua myrskyn edessä, sanoi Lauri Creutz
heittäen varovaisen silmäyksen ympäristöönsä. Moni Suomen aatelinen on
hyljännyt Sigismundin ja liittynyt herttuaan. Jos se voisi nytkin vielä
tapahtua edullisilla ehdoilla, olisin minä valmis siihen. Ei liene
paljo toivoa voitosta, sillä meiltä puuttuu sotaväkeä, varoja ja
kaupungin porvaristoon ei ole luottamista.

-- Porvaristo tulee yhä uppiniskaisemmaksi, puuttui Aksel Kurki
puheeseen. Sotaväen, etenkin Teidän rakuunainne, evesti Tiesenhausen,
ja porvariston välillä on jo ollut kaikenlaisia selkkauksia ja
ainoastaan mitä suurimmalla vaivalla olen minä voinut estää ilmiriidan
syttymistä. Pormestarin käytös on epäiltävä, ja viisainta olisi pitää
häntä silmällä. Vaan mitä me voimme, me olemme vähälukuiset ja
porvaristosta riippuvaiset, meidän täytyy karttaa kaikkea väkivaltaa.
Jospa minulla vaan olisi 5000 tai 6000 oivaa sotamiestä, kyllä olisi
toinen ääni kellossa. Voi Sigismund, Sigismund, kuinka mainiosti sopii
sinulle nimi "rex crastinus" [huomispäivän kuningas], jonka puolalaiset
ovat sinulle antaneet. Säälimättömästi olet meitä kohdellut.

Ja ikäänkuin tämä huudahdus olisi kuulunut Varsovaan saakka, avattiin
ovi ja linnanpalvelija ilmoitti: lähettiläs on saapunut Varsovasta,
hänen Majesteetiltansa kuningas Sigismundilta.

Vaikea on kuvata sitä hämmästystä, mikä näiden sanojen johdosta syntyi
salissa. Kaikkien läsnäolevien katseet kääntyivät ovelle. Samassa astui
pater Laurentius saliin, hän oli vähän järjestänyt pukuansa, joka
matkalla oli joutunut epäjärjestykseen, ja hänen tavallisesti kalpeat
kasvonsa olivat ilman ja sään vaikutuksesta hiukan verevämmät. Hänen
terävistä silmistään loisti päättäväisyys ja rohkeus, ja hän antoi
katseensa harhailla ympäri salia.

-- Hänen Majesteettinsa kuningas Sigismund lähettää kansliansa
pronotarion, alhaisen ja vaatimattoman palvelijansa Laurentius Ericin
kautta Teille, ylhäiset ja jalosukuiset herrat, tervehdyksensä.
Sallimus on johdattanut minut tänne hetkellä, joka, mitä minä voin
arvata, on tärkeä ja juhlallinen. Kuka Teistä, jalosukuiset herrat, on
Arvid Tavast Vesunnin herra ja hänen Majesteettinsa korkeasti uskottu
käskynhaltija tässä linnassa?

Arvid Tavast kohosi puoleksi istuimeltaan ja sanoi:

-- Jos kuningas Sigismund puhuu Teidän kauttanne, niin kääntykää minun
puoleeni.

-- Minun olisi pitänyt jo arvata, vastasi pater Laurentius, tehden
syvän kumarruksen, että Teidän harmaat hiuksenne ja pitkän elämän
aikana saavutettu kokemus tekevät Teidät oikeutetuksi siihen arvoon.

Ja pater Laurentius avasi takkinsa ja veti poveltansa neliskulmaisen,
huolellisesti vaksikankaaseen käärityn kirjeen. Hän irroitti
vaksikankaan ja suuret riippuvat sinetit tulivat näkyviin. Hän tarjosi
sen Arvid Tavastille ja sanoi:

-- Katsokaa tässä hänen Majestteetinsa omakätisesti allekirjoittama
kirje!

Arvid Tavast otti sen kunnioittaen vastaan, leikkasi tikarillaan
sinettinauhat poikki ja alkoi lukea tarkkaan. Kun hän oli lopettanut
lukemisensa, osoittivat hänen piirteensä pettymistä.

-- Hänen Majesteettinsa on sangen armollinen. Hän ilmaisee mitä
suurimman luottamuksensa, ja Suomen asiat käyvät hänen sydämmellensä,
Mutta jos minä oikeen ymmärrän tämän, ei hänen Majesteettinsa voi
meille vielä nytkään mitään apua antaa.

-- Hänen Majesteettinsa on suullisesti antanut minulle tärkeimpiä
asioita Teille ilmaistavaksi. Jos sallitte, tahdon lyhykäisesti ryhtyä
asiaan.

Arvid Tavast viittasi tyhjään tuoliin, ja pater Laurentius istuutui.
Sitte jatkoi hän:

-- Suuri muutos on tapahtunut kuningas Sigismundin mielessä. Se
lempeys, jota hän tähän saakka on osoittanut Kaarlo herttuaa kohtaan,
on täydellisesti väistynyt ja antanut sijaa mitä suurimmalle inholle ja
suuttumukselle. Hän huomaa selvästi, että Kaarlo tavoittelee Ruotsin
kruunua, ja hän on päättänyt ryhtyä säälimättömään taisteluun herttuaa
vastaan. Hän katuu kovasti, että hän päästi Kaarlon käsistänsä
Stångebron taistelussa, ja katuu vielä ankarammin, että hän jätti
valtaneuvokset hänen käsiinsä. Ne verituomiot, joilla Kaarlo on
ruvennut valtaansa vahvistamaan, enentävät laupiaan kuninkaamme inhoa
häntä kohtaan. Jos Kaarlo nyt joutuu Sigismundin käsiin, niin
vaviskoon.

-- Älkää luulko, että nämä ovat tyhjiä uhkauksia, jatkoi pater
Laurentius huomattuaan halveksimista ja epäilyä osoittavia ilmeitä
muutamien kasvoilla. Ja tullaksenne vakuutetuiksi siitä, että kuninkaan
aikeet ovat rehellisiä, kuulkaa vielä ja hämmästykää, sillä hänen
Majesteettinsa aikoo suuria.

Kun Suomen herrat muutamia kuukausia sitte lähettivät Varsovaan
lähettilään anomaan apua, sitä apua, jota kuningas Sigismund ei ole
voinut niin runsaasti antaa, kuin hän olisi tahtonut, löi Sigismund
rintaansa ja sanoi: Täällä on meillä suuret tuumat kätkettynä, mutta
sinä et vielä voi saada niitä tietää, Nämä sanat kuuluivat hämäriltä,
mutta niihin on kätkettynä suuri salaisuus, joka aikanansa tulee
maailmaa hämmästyttämään. Hänen Majesteettinsa on suvainnut minulle
ilmoittaa aikeensa.

Ei ole jäänyt kuningas Sigismundilta huomaamatta, että Suomen
aatelisto uljaasti, uskollisesti, varojaan säälimättä on pitänyt hänen
puoltaan. Kun Ruotsin aatelisto valtaistuimen juuressa kasvaneena ja
kuninkaallisen armopaisteen alituisesti hellittelemänä rikkoo valansa,
nousevat suomalaiset miehissä laillista hallitsijaansa puolustamaan.
Tämä seikka on suuresti liikuttanut kuninkaan sydäntä.

Syrjäinen ja halpa on tähän saakka ollut Suomen asema. Emintimän tavoin
on Ruotsi sitä kohdellut, Ruotsin aatelisto on tunkenut syrjään
suomalaisen, ja ainoastaan taakat ovat olleet tasan jaetut.

Loistavalla tavalla on hänen Majesteettinsa tahtonut palkita Teitä
ja kaikkia kanssaveljiänne, jalosukuiset herrat. Hän aikoo irroittaa
Suomen Ruotsista ja antaa sille edullisen erikoissijan. Suomi
on kulkeva loistavaa tulevaisuutta kohti. Menköön Ruotsin
luopio-aatelisto, heikko ja voimaton, taipukoon vaan Kaarlon
rauta-ikeen alle, tulkoon porvarien ja talonpoikain kaltaiseksi;
eroittamattomasti yhdistettynä Puolan, Liivin ja Viron kanssa on Suomen
aatelisto kulkeva loistavaa tulevaisuutta kohti. Ruhtinaitten
kaltaisiksi voimassa ja loistossa tekee hän teidät, hän varustaa teidät
uusilla, verrattomilla etuoikeuksilla, semmoisilla, joita Puolan ja
Litvan aatelisto jo nauttii. Hän tahtoo kiinnittää talonpojat vahvoilla
siteillä aateliin ja lannistaa porvarien kasvavan ylpeyden. Maan
hallituksen heittää hän täydellisesti käsiinne ja vaan kuninkaalliset
etuoikeudet pidättää hän itselleen. Unionin ajat palaavat, ja mahtavana
istuu aatelinen linnassaan ja kartanossaan.

Kun pimeän huoneen ikkunasta uutimet vedetään syrjään, tulvaa
häikäisevä valovirta sisään. Samallaisen vaikutuksen teki Laurentius
Ericin puhe läsnäoleviin.

-- Mahdotonta, kaikui sitte monesta suusta, kun he ensin hiukan olivat
toipuneet hämmästyksistään.

-- Mahdotonta? sanoi Laurentius Erici kylmästi, ja loi halveksivan
katseen läsnäolijoihin.

-- Eroittaahan syvä ja leveä Pohjanlahti Suomen Ruotsista.
Yhdistäväthän luonnolliset ja maaperäiset siteet Suomen Viroon ja
Liiviin. Puola ja Suomi yhdistettyinä muodostavat mahtavan valtion,
jolla on sekä laajuutta että yhteyttä. Itään kuuluu Suomi
luonnollisesti, siellä ovat sen juuret.

-- Kuten virvatulet yöllä sumussa ja terhenessä eksyttävät väsynyttä,
samoin saattavat puheenne, muukalainen, meidät suunniltamme, sanoi
Arvid Tavast. Me olemme kokoontuneet neuvottelemaan, miten me
viimeisillä ponnistuksilla voisimme pelastaa henkemme ja kunniamme, ja
Te luotte silmäimme eteen kangastuksia, lumoavia kuin satumaailmassa.
Vaan kangastuksen linnat ja palatsit hajoavat ensi puhalluksessa, ja
ainoastaan repaleisia pilven hattaroita on jäljellä. Turhaan hautoo aju
tuulentakaisia, kun turmio on kynnyksen edessä.

-- Kuningas Sigismund aikoo myös aatteensa toteuttaa. Jos vaan nyt se
hyökylaine, joka uhkaa Suomea, saadaan ehkäistyksi, jos Viipurin vahvat
muurit estävät Kaarlon voittokulun ja ratkaisu saadaan lykätyksi
toistaiseksi, aikoo Sigismund itse saapua Suomeen suuren sotajoukon
kanssa. Tämä hetki on tärkeä. Teistä riippuu siis paljon. Jos Viipuri
menetetään, jos Turkukin joutuu herttuan haltuun, on paljoa vaikeampi
korjata erehdystä, ottaa takaisin menetettyjä, sillä ihmiset tottuvat
uusiin oloihin ja ajan ratasta on vaikea työntää takaisinpäin.

-- Se on kaikki totta, sanoi Arvid Tavast.

-- Ja ettette luulisi, että minä harhakuvilla Teitä eksyttelen, on
kuningas Sigismund antanut käsikirjurinsa Jöns Bultin kirjallisesti
tehdä esityksen Unioniin, josta taannoin puhuin.

Ja Laurentius Erici veti poveltansa toisen paperikäärön ja antoi sen
Arvid Tavastille.

-- Se on kevyt, sanoi Arvid Tavast, punniten paperikääröä kädessään,
vaan ajatuksen vaa'assa painaa se paljon, ja avaamatta laski hän sen
pöydälle.

-- Olisi ollut meille mieluisempaa, jos kuningas Sigismund olisi
lähettänyt noin 6000 ratsumiestä.

-- Jos hän sen olisi voinut tehdä, ei hän minua olisi tänne
lähettänytkään, vastasi Laurentius Erici kuivasti.

Hetken hiljaisuus syntyi. Sitte kohotti taas Laurentius Erici äänensä:

-- Varmalta taholta on kerrottu, että Kaarlo herttua tällä kertaa aikoo
Suomen aatelistolle samaa kohtaloa, minkä Kristian tyranni valmisti
Ruotsin ylimyksille. Teillä on, hyvät herrat, valittavana joko
häpeällinen antautuminen ja kuitenkin selvä kuolema tai urhoollinen
vastarinta ja kenties voitto. Ja jos voitatte, niin voitatte paljon.

-- Oikein puhuttu, mestari Laurentius Erici, sanoi Jaakko Olavinpoika,
Bollstadin herra, miekka kädessä tahdon kuolla ja kunnialla langeta.

-- Sovintopuuhat eivät ole minunkaan mieleeni, Sigismund on saanut
valani ja sen tahdon pitää, liitti Aksel Kurki.

-- Siis taistelemme viimeiseen saakka, kysyi Arvid Tavast. Ja kuin
yhdestä suusta kaikui vastaan: taistelemme.

Riemun hymyily välkkyi Laurentius Ericin huulilla ja hän sanoi:

-- Olkaat vakuutetut siitä, jalosukuiset herrat, etten minä, jos
elävänä saavun takaisin Varsovaan, ole kuningas Sigismundilta salaava
sitä, mitä täällä on tapahtunut, eikä hän heittävä palkitsematta
täänkaltaista uhrausta.

-- Neuvottelu on päättynyt, sanoi Arvid Tavast. Ja mitä suurinta
valppautta! Pitäkää rakunoitanne silmällä, Tiesenhausen ja Fahrensbach.
Asettakaa porteille kaksinkertaiset vartijat!

Samassa avattiin salin ovi. Tomuinen huovi syöksyi sisään. Hän kääntyi
Arvid Tavastin puoleen ja sanoi:

-- Teidän armonne, herttua on tulossa! Minä olin paluumatkalla Vilajoen
kalastuspaikasta, johon linnanvouti oli minut lähettänyt. Silloin
tapasin erään Säkkijärven kalastajan, joka kertoi, että tänä iltana
suuri laivasto purjehti pitkin selkää ja noin viiden aikana kävi
ankkuriin Tuppuran selälle. Laivoilla on kolme Säkkijärven luotsia,
jotka hyvin tuntevat väylät. Vaan koska hämärä ja sumu laskeutui
merelle, eivät he uskaltaneet tunkeutua Uuraan ahtaille vesille,
Huomenna ovat he varmaan täällä.

Niin kertoi kalastaja ja minä olen ajanut hevoseni melkein piloille.
Toivon, että Teidän armonne on tyytyväinen.

-- Kyllä, sanoi Arvid Tavast. Mene ja pyydä voudilta kelpo ateria ja
haarikka olutta. Myöhemmin palkitsen sinua enemmin.

-- Varustautukaa taisteluun, hyvät herrat! Ja huomenna jo! Pian on hän
joutunut.

-- Vaan tehkäämme tänä iltana iloiset kemut, huudahti Ivar Tavast.
Tuolla linnan kellareissa on suunnaton määrä vanhaa olutta ja Reinin
viiniä, jota tuo vanha herkkusuu Matti Laurinpoika (Kruus) on sinne
vuosien kuluessa koonnut. Hän osasi pitää kemuja, se poika! eikä hän
paljon huolinut Juhana kuninkaan varoituksista. Tulipa hänelle niin
äkkipikainen lähtö, kun Sigismund joku kuukausi sitte otti häneltä
linnanpäällikkyyden, ettei hän 'ennättänyt viinikellarejansa tyhjentää.
Tehkäämme hänelle se palvelus! ja William Fahrensbach ja Adam Janecki
tervehtivät tätä ehdoitusta riemulla.

-- Tehkää, kuten tahdotte. Säästyyhän ainakin se, mikä on juotu,
herttualta, vastasi vanha Arvid Tavast.

Useimmat poistuivat salista.

-- Vino pellite curas [karkoittakaa surunne viinillä], sanoo vanha
roomalainen. Seuratkaamme hänen esimerkkiään, laverteli William
Fahrensbach ja tarttui Ivar Tavastin käsivarteen ja sitte he yksissä
läksivät kemuja varustamaan.

Ja kohta kaikuivat linnan muurit iloisista lauluista ja
naurunhohotuksista, palvelijat kulkivat edestakaisin tarjoillen olutta
ja vaahtoavaa viiniä ja yhä kellarista tuoden lisää. Aina aamupuoleen
yötä kesti juominkia, sitte taukosi hälinä.

Kun muut olivat poistuneet salista, jatkoivat Arvid Tavast, Aksel Kurki
ja Laurentius Erici keskusteluaan suuressa salissa.



KOLMAS LUKU.

Mestari Filip Bilangh.


Samaan aikaan kuin tätä suurta neuvottelua pidettiin linnassa, istui
linnanlääkäri mestari Bilangh rauhallisesti kamarissansa. Nuo tärkeät
tapahtumat, joita linnan korkeasukuiset päälliköt pelvolla odottelivat,
eivät näkyneet häiritsevän mestari Bilanghin rauhaa. Pöydällä, jonka
ääressä hän istui, paloi kaksi vahakynttilää korkeissa jaloissa; sitä
peittivät lukuisat nahkakantiset kirjat ja paperikääröt. Akkunan
molemmat puoliskot olivat auki, verhostimet estivät iltatuulen suoraan
puhaltamasta sisään, vaan sallivat sen kuitenkin lauhduttaa ilmaa. Nuo
kaksi kynttilää valaisivat jotensakin kirkkaasti huonetta, heittäen sen
äärimmäiset nurkat hämärään. Kaikkialla näkyi kirjoja, erivärisiä
lasipulloja, lippaita, muurissa oli kolme suurta tammikaappia ja
niidenkin päällyställä oli sekaisin erivärisiä pulloja venetsialaisesta
lasista ja pergamenttirullia. Eräässä nurkassa oli ihmisen luuranko,
mikä seikka siihen aikaan oli suuri harvinaisuus. Kamarista johti ovi
toiseen pienempään, jota luultavasti käytettiin laboratoriona, sitä
todistivat ne lukuisat maljat, retortit sekä kemialliset ainekset,
joita siellä voi nähdä. Tässä huoneessa valmisteli mestari Bilangh
niitä vaikuttavia nesteitä ja jauheita, joita hän jakeli niille, jotka
häneltä neuvoa kysyivät. Useasti nähtiin vielä sydänyönä tulen
loistavan tämän kammion akkunoista ja säkenien singahtelevan
savupiipusta, Tästä lienee johtunut se luulo, että mestari Bilangh oli
kullantekijä, jonka tähden porvarit katselivat häntä salaisella
kunnioituksella ja uteliaisuudella, kun hän vaan liikkui kaupungilla.

Toistakymmentä vuotta oli mestari Bilangh oleskellut Viipurin linnassa.
Vuonna 1584 oli Juhana kuningas nimittänyt "rehellisen ja taitorikkaan"
mestari Bilanghin linnan lääkäriksi, avittamaan etenkin niitä huoveja
ja päiväläisiä, jotka vahingoittuivat linnan korjaustöissä. Tullessansa
oli hän vielä nuorenläntä mies. Hänen ulkomuotonsa, kellertävä ihonsa,
musta tukkansa ja solakka vartalonsa viittasivat etelämaalaiseen
sukuperään, hänen pukunsa ja esiintymisensä olivat enemmän ylimyksen
kuin porvarin. Entisestä elämästään ei hän juuri mielellään puhunut;
siitä päästiin kuitenkin kohta perille, että hän osasi useampia
euroopalaisia kieliä ja oli oleskellut monessa yliopistossa. Huhuttiin,
että hän uskonnoltaan oli katolilainen. Muuten ei sitä seikkaa, jos
asianlaita olisikin ollut niin, Juhana kuninkaan aikana luettu viaksi,
kenties ennemmin ansioksi. Kohta huomattiin, että hän oli erittäin
taitava ammatissansa, niin ettei hänen vertaistansa tässä maassa ennen
kenties oltu nähty, luonto oli hänelle ilmoittanut monta salaisuutta.
Täytyi vaan ihmetellä, että niin taitava ja nerokas mies, jonka mikä
Euroopan ruhtinas hyvänsä mielellään olisi ottanut hoviinsa,
vapaaehtoisesti suostui elämään niin kaukaisessa maassa. Vaan kun
nähtiin, kuinka hänen taitonsa tuotti hänelle kulta- ja hopeakolikoita,
joita porvarit hänelle kuljettivat, arveltiin, että kenties rahanhimo
pidätti häntä.

Ne viisitoista vuotta, mitkä mestari Bilangh oli Viipurissa viettänyt,
eivät olleet vierähtäneet jälkiä jättämättä. Hänen musta tukkansa oli
tullut ohuemmaksi ja harmaaksi ohimoilta, silmistä ei enää loistanut
nuoruuden tuli, vaan kuitenkin täytyi katsojan myöntää, että hänen
olemuksessaan vielä voi huomata voimaa, päättäväisyyttä ja tarmoa.
Olisipa hän tehnyt sangen miellyttävänkin vaikutuksen, ellei muutamat
piirteet suun ympärillä ja kylmä katse hänen silmistänsä olisi
osoittaneet kovuutta ja vallanhimoa.

Nyt istui hän rauhallisesti pöytänsä ääressä. Musta silkkikaappu, johon
oli ommeltu samettikaulus, verhoi hänen vartaloaan, päässä oli hänellä
musta kalotti ja jalassa mustat verkakengät. Kaapun alta pisti esille
tikari, jonka kahva oli ristinmuotoinen. Kirja, jolle mestari Bilangh
nyt omisti kaiken huomionsa, oli dominikaanimunkki Giordano Brunon
myrkyllinen satiiri "La hestia trionafante", jossa paaviutta ja paavin
valtaa ivattiin. Pöydällä aivan vieressä oli saman kirjailijan toinen
teos, jossa hän esitti merkillistä atoomioppiaan ja mikä teos
seuraavana vuonna saattoi tuon rohkean uudistelijan polttoroviolle
Roomassa.

-- Merkillinen mies, huudahti viimein itsekseen mestari Bilangh. Mikä
tuoreus hänen esityksessään, mikä rohkeus hänen ajatustavassaan. Kaikki
vanha katoaa, ja uudet näköalat avautuvat, mutta kuka voi ja uskaltaa
seurata häntä? Todella on hän vaarallisin kerettiläinen, mikä
milloinkaan on ollut olemassa.

Samassa kuului koputusta ovelle. Mestari Bilangh kätki nopeasti kirjan
muiden joukkoon, järjesti pukunsa ja avasi oven.

Sisään astui kuningas Sigismundin lähettiläs, jonka me vast'ikään
näimme neuvottelussa. Mestari Bilangh oli kyllä kuullut, että
illansuussa oli saapunut lähettiläs Varsovasta, vaan koska hän ei ollut
läsnä neuvottelussa, ei hän vielä ollut ennättänyt nähdä äsken
tullutta.

Hän kumarsi ja kysyi kohteliaasti:

-- Kenen kanssa on minun kunnia puhua?

Pater Laurentius vastasi:

-- Kuningas Sigismund, joka suurella mielenkiinnolla seuraa asioiden
juoksua täällä kaukana pohjoisessa, on lähettänyt uskollisen
palvelijansa, oman kansliansa pronotarion Laurentius Ericin,
rohkaisemaan alamaisiansa ja kehoittamaan heitä pysymään uskollisina
velvollisuutensa täyttämisessä. Neuvottelu linnassa on päättynyt, vaan
ennen kuin minä etsin lepoa rasittavan päivätyön jälkeen, on minulla
vielä muutamia tärkeitä asioita ratkaistavana ja toivon niihin apua
Teiltä, arvoisa mestari Bilangh.

Ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, oli läpitunkeva ja melkein käskevä,
se tekikin mestari Bilanghiin omituisen vaikutuksen, hämmästyneenä loi
hän katseensa muukalaiseen, vaan tämän kasvot pysyivät kylminä eikä
niistä voinut lukea hänen ajatuksiaan. Hän istuutui nojatuoliin, jonka
Bilangh hänelle tarjosi, ja jatkoi:

-- Oletteko jo kauan oleskellut täällä syrjäisessä kaupungissa, mestari
Bilangh?

-- Vuonna 1584 nimitti Juhana kuningas minut linnan lääkäriksi, ja
siitä ajasta olen minä täällä hiljaisuudessa toiminut.

-- Ja mikä on syynä siihen, että niin etevä mies kuin Te, on tyytynyt
niin vähän huomattuun asemaan yhteiskunnassa?

-- Olosuhteet, tottumus, mutisi Bilangh, luoden katseensa muukalaiseen.

Ivallinen hymy näkyi tämän huulilla, hän näkyi nauttivan Bilanghin
kasvavasta levottomuudesta ja jatkoi:

-- Vuosi 1584 on yleensä omiansa johdattamaan mieleeni tapauksia, jotka
jo osaksi ovat unhon yöhön vaipuneet. Oleskelin sinä vuonna Englannissa
ja olen säilyttänyt monta muistoa siltä ajalta.

-- Englannissa, sopersi Bilangh ja hänen rauhattomuutensa näkyi
kasvavan.

-- Kenties sallitte minun kertoa merkillisen tapauksen siltä vuodelta.
Ja koska ei minun kertomukseni ole niille aiottu, jotka kenties
sattuisivat puhettani kuulemaan, aion luvallanne käyttää latinan
kieltä, johon kenties aikaisemmin olette perehtynyt kuin siihen
kieleen, jota tähän asti olen keskustelussani käyttänyt. Ja pater
Laurentius, joka saksan kielellä oli ensiksi puhutellut Bilanghia,
jatkoi latinaksi.

-- Helmikuussa vuonna 1584 saapui Englantiin, oleskeltuaan lähes kaksi
vuotta mannermaalla, englantilainen aatelismies, nimeltä William Parry.

-- Parry, huudahti Bilangh ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi,

Vaan Laurentius Erici jatkoi levollisesti:

-- Taloudellinen rappiotila oli ajanut Parryn matkoille, hän toivoi
mannermaalla voivansa jollakulla tavalla parantaa raha-asioitansa.
Pariisissa hylkäsi hän protestantillisen opin ja tuli otetuksi
katolisen kirkon helmaan. Venetiassa, jossa hän kauemmin oleskeli,
joutui hän hurskasten jesuiittain pariin ja etenkin vaikutti pater
Benedikt Palmio hänen ajatuskantaansa. Hän kuvaili sitä sortoa, jota
katoliset kärsivät Englannissa, ja Parry päätti Jumalan kunniaksi ja
hyvän asian edesauttamiseksi uskaltaa henkensä ja murhata Elisabetin,
jonka Paavali IV äpäränä, kerettiläisenä ja valtaistuimen anastajana
oli pannaan julistanut. Vankeudessa oleva Maria Stuart oli sitte
Englannin valtaistuimelle koroitettava. Täynnä uskonintoa ja
luottamusta asiansa menestymiseen läksi Parry Venetiasta, Palmio oli
hänet runsaasti rahalla varustanut ja antanut hänelle suosituskirjeen
Hannibal Codret'ille Pariisissa, Tämä hurskas isä vahvisti Parrya
kaikin tavoin hänen mielipiteissään. Juhlallisella valalla sitoutui
Parry pysymään aikeissansa ja nautti ennen lähtöään sakramentin
jesuiittain kollegiossa Pariisissa.

-- Vaan hän ei lähtenyt yksinään. Häntä seurasi nuori ranskalainen,
jota elähytti kunnioitus pyhää kirkkoa kohtaan, sama viha kerettiläisiä
vastaan ja sitäpaitsi mitä suurin myötätuntoisuus Maria Stuartia
kohtaan, jonka kruunun Elisabeth oli vääryydellä anastanut.

Laurentius Erici loi katseensa Bilanghiin, jonka otsalla suuret
hikikarpalot välkkyivät, sitte jatkoi hän:

-- Tämä nuori ranskalainen nimeltä -- vaan miksi mainitsisin hänen
nimeään, kenties hänellä itsellänsäkin jo on toinen -- ei ollut
aatelista sukuperää, vaan hän oli saanut huolellisen kasvatuksen. Hänen
isänsä oli herttua Guisen linnan hoitaja, ja poika oli kasvatettu
Reimsin kollegiossa pyhien isien silmien alla. Sitte oli hän oleskellut
monta vuotta Italiassa ja oli perinpohjaisesti tutkinut lääketiedettä.

Isältänsä, joka oli harras Guisein puoluelainen, oli hän kuullut paljon
ihanasta Maria Stuartista, joka oli kasvatettu enojensa luomi
Ranskassa, Hänessä syntyi vähitellen kiivas, silmitön viha Elisabetia
vastaan. Sitä paitsi oli hän rajattoman kunnianhimoinen. Hän uneksi
suuresta, loistavasta tulevaisuudesta, ja Parryn tuumat sopivat hänen
omiinsa, sillä miten oli Maria Stuart palkitseva niitä, jotka hänen
valtaistuimelle auttoivat? Nuori ranskalainen lääkäri liittyi
maallikkojäsenenä pyhän Loyolan veljeskuntaan, ja sitte läksi hän
Parryn kanssa matkalle.

He saapuivat onnellisesti Englantiin. Alussa kävi kaikki hyvin. Parry
tekihe kiivaaksi protestantiksi, hän kirjoitti kuningattarelle ja
lupasi ilmoittaa hänelle monta salaisuutta, jotka hän oli saanut
matkallansa urkituksi. Kuningatar päästi hänet puheillensa ja mieltyi
häneen suuresti. Nyt oli helppo toimia eteenpäin.

Parry päätti murhata kuningattaren, kun tämä käveli St. James
puistossa, ja sitte paeta venheellä, jota hänen serkkunsa Nevil, jonka
Parry oli ottanut salaisuuteen osalliseksi ja johon hän luotti, piti
Thames-virralla valmiina. Mutta juuri kun Parry odotti suotuisaa
tilaisuutta murhan toimeenpanemiseen ja hänen ystävänsä nuori
ranskalainen lääkäri ja Englannin katolilaiset valmistelivat
vallankumousta, joka oli puhkeava heti, kun Elisabet oli murhattu,
tapahtui sattuma, joka saattoi koko yrityksen raukeamaan.

Pariisissa kuoli maapaossa elävä englantilainen katolilainen,
Westmorelandin kreivi lapsettomana. Tuskin oli Nevil, joka oli vainajan
läheinen sukulainen, saanut tästä tiedon, kun hän rupesi kavaltajaksi.
Hän arveli, että jos hän kuningattarelle ilmaisisi Parryn hankkeet,
voisi hän saada Westmorelandin arvon ja omaisuuden. Hän läksi
Leicesterin kreivin luo ja tunnusti hänelle koko salaliiton. Parry
vangittiin heti ja tunnustikin kohta aikeensa. Hänen papereistaan
saatiin selville, että Parrylla oli muitakin osallisena salaliitossa.
Etenkin pater Chreiton ja kardinali Como olivat mainittuna. Vaan
ainoastaan Parry joutui yksinään kerettiläisten raadeltavaksi. Loyolan
veljeskunta oli antanut heti Westmorelandin kuoltua varoitushuudon
kuulua, ja sen jäsenet olivat paolla pelastuneet. Myös nuori
ranskalainen lääkäri pääsi pakoon; puolen tuntia ennen kuin
kanuunanlaukaus ilmaisi sataman suljetuksi, oli hänen onnistunut päästä
norjalaiseen laivaan, joka purjehti Bergeniin. Sieltä matkusti hän
Tukholmaan, hänen mainitaan oleskelleen jonkun aikaa Juhana kuninkaan
hovissa, sitte näyttää hän kadonneen näyttämöltä, Vaan Parry kärsi
kauhean kuoleman.

Laurentius Erici vaikeni ja loi terävän katseen mestari Bilanghiin.
Tämä oli tuskallisen mielenliikutuksen tilassa, kädellään pyyhki hän
suuria hikikarpaloita otsaltaan ja punertavia pilkkuja alkoi ilmaantua
hänen kalpeille kasvoilleen.

-- Ovatko hornan henget ilmaisseet kaikki salaisuutensa, puhkesi hän
viimein sanomaan, vai oletteko Te niitä, joilta ei mitään ole
kätkettyä, joiden korviin kuiskataan ne rikokset ja ne salatut asiat,
mitkä rippituolin edessä tunnustetaan hämärästi valaistuissa kirkoissa,
ja joiden tahtoa tuhannet, jopa miljoonat sydämmet ja omattunnot
tahtomattansa, tietämättänsä noudattavat. Kuka Te olette?

-- Minä en ole se, jolta minä näytän, enkä näytä siltä, mikä minä olen.
Minulla ei ole omaa tahtoa, sillä minä olen tahdoton, vaan minun
tahtoani tottelevat monet. Minä tiedän niin paljon, kuin minun on
sallittu tietää, ja unhotan sen taas, kun niin on tarpeellista. Minulla
ei ole nimeä, kotoa, ei isänmaata, ei perhettä, mitkä sitoisivat minua
johonkuhun, vaan kuitenkin sitovat minua kahleet vahvemmat kuin
tuhatvuotisten puiden juuret.

-- Siis perinde ac cadaver [niinkuin ruumis], sanoi mestari Bilangh
synkästi.

-- Perinde ac cadaver, toisti Laurentius Erici.

Hetken hiljaisuus syntyi.

-- Minä luulin, että Loyolan veljeskunta on minut jo unhoittanut, sanoi
Bilangh.

-- Me emme unhoita mitään. Meidän kahleemme on pitkä ja löysä, vaan
luja. Veljeskuntamme on kuin ympyrä, sen keskustana on kenraali ja
hänestä alkaen on lukematon jono veljiä aina periferiaan saakka. Mutta
niinkuin joka piste periferialla voidaan säteen kautta yhdistää
keskustaan, samoin on jokainen yksityinen jäsen katkeamattomalla
siteellä yhdistetty veljeskuntaan ja keskipisteeseen. Hänessä yhtyvät
kaikki langat, ketjut ja kahleet, hän tiukkaa niitä, milloin hän
hyväksi näkee, hän löysää ne, milloin hän sen parhaaksi katsoo. Teidän
kahlettanne hän nyt pinnoittaa, arvoisa mestari Bilangh.

-- Mitä Claudio Aquaviva minulta vaatii?

-- Kuulkaa sitte, sanoi Laurentius Erici, vetäen tuolinsa lähemmäksi ja
alentaen äänensä kuiskeeksi. Kuningas Sigismund on heikko ja epäröivä,
ja vaikka hän onkin kirkon harras ja uskollinen poika, niin olisi monta
asiaa toisin, jos hän olisi osoittanut suurempaa tarmoa ja voimaa.
Claudio Aquaviva on kiinnittänyt huomionsa etenkin näihin asioihin ja
huomannut, mikä ääretön hyöty siitä olisi kirkolle, jos pohjoiset maat
taas saataisiin takaisin katolisen kirkon helmaan. Nyt on tilaisuus
sopiva; mutta niin kauan kuin Kaarlo herttua on elossa, eivät aikeemme
onnistu. Mutta useasti on sattuma äkkiä muuttanut historian juoksua,
monet suuret aikeet ovat unhoon painuneet kantajiensa kanssa, ja
monelta maan mahtavalta on miekka kiertynyt kädestä keskellä
voittokulkua.

Koska siis sattuma voi olla niin hyödyllinen sille pyhälle asialle,
jota me ajamme, olemme me ottaneet pitääksemme vähän siitä huolta. Me
välistä sitä hiukan joudutamme, välistä hiukan viivytämme. Vai
luuletteko, että minä turhanpäiten olen tehnyt tämän pitkän matkan?
Vahvistaakseniko linnan päämiehiä heidän vastarinnassaan? Se olisi
turhaa, sillä jo parin kolmen päivän kuluttua on linna herttuan
hallussa. Hän on tuleva linnan muurien sisälle, mutta hän ei ole
elävänä täältä ulosmenevä.

-- Ja, kenen on Aquaviva määrännyt näyttelemään Jacques Clementin ja
Balthasar Gerardin osaa?

-- Teidät, vastasi Laurentius Erici lyhyesti.

-- Murhaa, siis aina vaan murhaa? Eikö Loyolan hurskaat isät muuta voi
suunnitella?

-- Luuletteko sitte, että me olemme tulleet maan päälle rauhaa
rakentamaan? Sota on meidän elementtimme. Missä taistelu raivoaa, siinä
olemme me sitä virittelemässä, siksi kunnes koko maanpiiri on
vallassamme ja kaikki omattunnot, sielut ja mielet seuraavat
viittaustamme. Ja voi sitä, joka meitä vastustaa, hänen me muserramme.

-- Ja jos minä nyt syystä tai toisesta kieltäytyisin tottelemasta
kenraalin käskyjä? Jos minä nyt en suostuisi ryhtymään tekoon, jota
laki ja yhteiskunta tuomitsee rikoksena?

-- Rikoksena, toisti Laurentius Erici kylmästi. Minä huomaan, että
oleskelu kerettiläisten seassa on himmentänyt Teidän käsityskantaanne
ja laimentanut intoanne. Eikö pyhä Tuomas ole opettanut, että
kerettiläisen henki on arvoton, koska hänen sielunsa kuitenkin joutuu
kadotukseen? Eikö veljeskuntamme säännöissä, joita kaikissa
kollegioissa luetaan, selvästi opeteta, että jokaisella alamaisella on
oikeus tappaa ruhtinaansa, jos tämä on vallananastaja ja usurpatori, ja
että semmoinen työ tuottaa ikuista kunniaa. Ja eikö kuuluisa isä
Johannes Mariana, joka Roomassa, Pariisissa ja Palermossa on pitänyt
luentoja, kirjassaan "De rege", joka on saavuttanut kenraalimme
Aquavivan ja kaikkien pyhien isien mitä suurimman hyväksymisen, opeta
samaa? Eikö hän ylistä ja aseta pyhien marttyyrien kaltaisiksi niitä,
jotka semmoiseen tekoon uskaltavat ryhtyä?

Eikö Kaarlo ole pääkerettiläinen? Painaahan häntä paavillinen
pannakirous. Eikö hän ole kieltäytynyt paavia tottelemasta, ja eikö
kuka hyvänsä voi häntä tappaa ilman vähintäkään omantunnon vaivaa? Eikö
paavilla ole oikeus eroittaa harhauskoisia ruhtinaita? Olemmeko
milloinkaan tästä uskonkappaleesta luopuneet? Teidän mielipiteenne ovat
todellakin lapsellisia, sanoi Laurentius Erici, ja hänen silmänsä
loistivat vihasta ja innosta.

-- Oli aika, jolloin minäkin olin täysin vakuutettu lausumainne
mielipiteitten oikeudesta. Vaan ajatukseni ovat kenties hieman
muuttuneet aikojen kuluessa.

-- Ja niin puhelee mies, joka Parryn kanssa oli valmis murhaamaan
Elisabetin ja toimeenpanemaan vallankumousta.

-- Asia olikin vähän toista laatua. Mitä silloin olisin ollut valmis
tekemään nuoruuden innossa ja myötätuntoisuudesta Maria Stuartia
kohtaan, siihen en nyt kenties enää ole halukas toisen käskystä. Mitä
liikuttaa minua herttua ja Sigismund, mitä koskee minua Aquaviva? Minä
rikon kahleeni, enkä tahdo tietää mitään koko Loyolan veljeskunnasta.

-- Se, joka kerran on liittynyt meihin, sitä ei mikään maallinen valta
voi käsistämme päästää. Kavahda itseäsi, onneton!

-- Herttua ei luultavasti ole liitossanne, sanoi Bilangh kylmästi.

-- Ei suinkaan hän suojele sitä, joka on ollut liitossa Elisabetin
henkeä vastaan.

-- Ah, huudahti Bilangh, katsoen hämmästyneenä vieraaseen, nyt alan
huomata, että olen vallassanne.

-- Vaan Aquaviva ei vaadi niin suurta palvelusta ilman palkintoa. Hän
tarjoaa henkilääkärin paikan jonkun hallitsijan hovissa ja
viisikymmentä tuhatta hollantilaista guldenia.

-- Kuka takaa minulle, että tämä lupaus pidetään'

-- Emmekö me ole julistaneet Balthasar Gerardia marttyyriksi ja
antaneet suuria tiluksia hänen perillisillensä Franche-Comtéssa ja
runsasta eläkettä?

-- Millä tavoin on se tapahtuva? kysäsi Bilangh.

-- Salaa ja taitavasti. Jacques Clement ja Balthasar Gerard ovat
saattaneet meitä huonoon huutoon muutamain hurskasten mielestä. Tikari
ja pistooli puhuvat liian äänekästä kieltä. Myrkky tekee hiljaisempaa
työtä.

-- Myrkky, sanoi Bilangh ivallisesti; eikö aqva tofana ja muut tunnetut
liuokset jätä yhtä selviä merkkejä? Eikö sairauden oireet, mustunut ja
vääntynyt ruumis puhu yhtä kaunopuheliasta kieltä kuin tikarin haava
tai pistoolin luodin tekemä reikä? Lapsellisuuksia!

-- Malta, ja kuule minua. Eivät olisi Loyolan veljet saavuttaneet niin
suurta mainetta, elleivät he monessa asiassa olisi muita ihmisiä
viisaammat. Katsoppa tänne, ja pane mieleesi. Ja Laurentius Erici veti
poveltansa pienen kristallipullon, joka oli täytetty vedenvärisellä
nesteellä.

-- Kaukana Intiassa polttavan auringon alla kasvaa mehuisa unikukka
tulipunaisine kukkineen. Sen tummasta mehusta valmistavat alkuasukkaat
huumaavaa nestettä, jolla he sitte hankkivat itselleen suloisia
unelmia. Vaan eräs veljeskuntaamme kuuluva isä, joka lähetyssaarnaajana
siellä oleskelee ja jolle luonnon salaisuudet ovat tuttuja, on pitkien
kokeiden perästä valmistanut siitä vaalean, vedenkarvaisen muunnoksen,
mikä voimaan ja vaikutuksiin nähden voittaa karkki, mitä tähän saakka
on nähty. Tämän keksintönsä on hän tarjonnut veljeskunnallemme ja
suurena salaisuutena on se säilytettävä. Sillä on ihmeelliset
vaikutukset.

Bilangh kuunteli huomaavaisesti.

-- Muutama pisara tätä nestettä on mitä vahvinta lääkettä, tuokiossa se
poistaa ankarat kivut tuntumattomiin ja tekee sairaista terveitä, vielä
muutama pisara lisäksi antaa rauhoittavan levon ja suloisia unelmia,
vaan jos annosta enennetään niin paljon, kuin tämän pullon sivuun
piirretyt viivat osoittavat, seuraa auttamattomasti kuolema. Ei
tarkinkaan silmä, viisainkaan lääkäri voi huomata mitään outoa, kaikki
on tapahtunut luonnollisesti, ilman tuskaa, ilman taistelua. Siitä on
meillä jonkinlainen kokemus, siitäkin, jatkoi hän kylmästi.

-- Ihmeellistä, mutisi Bilangh.

-- Tämän nesteen annan Teille, toimikaa varovaisesti! Pieni annos tätä
viinipikariin, ja maailma saa kuulla hämmästyttävän uutisen, vaan
harvat tietävät sen syyn. Sigismund istuu vankasti istuimellaan ja
hänen perästään kuljemme me voittokulussa.

Vaan hetki on myöhäinen. Mitä ikinä teetkin, jos siitä vaan on pyhälle
kirkolle hyötyä, niin ota täydellinen absolutsioni. Neitsy Maria ja
kaikki pyhimykset sinua suojatkoot ja antakoot sinulle voimaa -- ja
pater Laurentius teki ristinmerkin Bilanghin yli.

-- Hyvää yötä!

-- Minä tahdon miettiä asiaa, vastasi Bilangh.

Laurentius Erici kulki huoneeseensa ja lähetettyään pois linnan
palvelijan, joka oli hänelle tulta näyttänyt, laskeutui hän vuoteelleen
ja nukkui kohta sitkeään uneen.

Mutta huoneessaan jatkoi mestari Bilangh kävelyään, vaipuneena syviin
mietteisiin.



NELJÄS LUKU.

Luostarin puutarhassa.


Seuraavana aamuna nousi aurinko kirkkaana. Yöllä oli ollut kova kaste,
vesihelmiä kimalteli ruohostossa, ja tyynenä lepäsi meren pinta. Ilma
oli läpikuultava, kuten useasti syksyllä ja lehtipuut loistivat
punaisissa ja kellertävissä syksyverhoissaan. Kaupungissa oli taas
kaikki herännyt eloon ja liikkeeseen. Vahtisotamiehiä muutettiin,
porvarit kokoontuivat torille aseharjoitukseen. Aksel Kurjen
alapäälliköt kulkivat kiiruhtaen paikasta toiseen, täyttäen herransa
käskyjä. Itse oli hän vastikään tarkastanut tärkeämmät paikat, etenkin
viipyen Karjaportilla, jossa oli lukuisampi vartioväestö, ja niillä
porteilla, jotka olivat meren puolella. Satamassa purettiin niiden
laivojen lastia, joiden oli onnistunut saapua kaupunkiin, ja kaikkialla
oli touhua ja kiirettä. Samalla kuvautui ihmisten kasvoissa
jonkunlainen hermostunut jännitys ja arasti katseli moni porvari
sotamiehien liikkeitä ja innokkaita varustuspuuhia. Eikä ihmekkään,
että ihmisten mielet olivat jännityksissä, sillä voihan herttua saapua
millä hetkellä hyvänsä ja tietämätöntähän oli, mitä tuleva hetki oli
tuova mukanansa.

Kuningattaren kadun varrella, lähellä tuomiokirkkoa oli pormestari
Herman Bröijerin talo. Se oli hansalaiseen tapaan rakennettu,
suippokattoinen ja sen ajan oloihin verraten jotensakin muhkea. Katto
oli peitetty ruskeaksi poltetuilla tiileillä, ikkunat olivat korkealla
maasta ja alaikkunat rautakangilla suojatut. Ylinen oli tilava, parasta
aikaa hinattiin sinne kaikenlaista tavaraa, verkapakkoja y.m., sillä
siellähän ne olivat paraiten suojassa rauhattomina aikoina. Pormestari
oli nimittäin suuri tukkukauppias, Saksan ja Hollannin tuotteita oli
ahdettu hänen säilöaittoihinsa ja hänen laivansa kyntivät Itämerta.

Jykevä ja raskas tamminen ovi sulki sisäänkäytävän kadulta. Ovelta
johtivat leveät, paksuista lankuista tehdyt ja kaidepuilla varustetut
portaat yläkertaan, jossa suuresta himmeästi valaistusta etehisestä
päästiin asuinhuoneisiin. Vanhat, sileäksi tahotut tammipöydät ja
jakkarat, lukuisat tina- ja kupariastiat, ikkunat lasiruutuineen,
joissa nähtiin muutamia lasimaalauksiakin, todistivat isännän
varallisuutta ja antoivat asunnolle kodikkaan näön.

Vaikka kaikkialla kaupungissa oli touhua ja hälinää, etenkin siitä
syystä, että porvarien taloihin oli majoitettu sekä kotimaista että
puolalaista sotaväkeä, vallitsi pormestarin talossa syvä hiljaisuus.
Hänen talonsa oli vapautettu majoituksesta; Arvid Tavast ja Aksel Kurki
olivat tehneet sen myönnytyksen, sillä tavoin toivoivat he lujemmin
kiinnittävänsä kaupungin korkeimman hallitusmiehen siihen asiaan, jota
he ajoivat.

Pihan puolella olevassa huoneessa, jonka ikkunat antoivat tuomiokirkon
puutarhaan, istui pormestari Herman Bröijer. Hänen harmahtava tukkansa
osoitti, että hän oli jo yli keski-ijän, mutta hänen eloisat silmänsä,
joista katse rohkeasti kohtasi sitä, jonka kanssa hän puheli, hänen
vielä suora vartalonsa ja voimaa ja tarmoa osoittava olentonsa
hehkuivat nuoruuden tulta ja voimaa. Nyt päilyi hymy hänen huulillansa,
otsan rypyt olivat sileät, ja kaikki osoitti, että hän tällä hetkellä
oli unhoittanut sekä herrat tuolla linnassa että merellä purjehtivan
herttuan. Ja olihan syytäkin, sillä hänen poikansa Antonio, joka kolme
vuotta yhtä mittaa oli oleskellut ulkomailla opintoja harjoittamassa ja
siellä saavuttanut lainopin tohtorin arvon, oli palannut kotia
viipyäksensä täällä kauemman aikaa.

-- Niin poikani, sanoi pormestari, rauhattomaan aikaan palajat kotia,
kaupunki on sotaväkeä ja touhua täynnä, linnassa on koossa maamme
aatelisto perheineen, herttuaa odotetaan joka päivä tulevaksi. Me
porvarit taas, jotka rauhallisissa oloissa hyödymme ja vaurastumme,
olemme nyt kuin jyvät kahden myllykiven välissä, jos liitymme
ylimmäiseen tai alimmaiseen, niin muserrumme murskaksi joka
tapauksessa.

Antonio, nuori kukoistava mies, jolle musta puku ja hieno,
suippokärkinen parta antoivat miehekkään ulkomuodon, leikitteli
miekankahvallaan ja kuunteli tarkkaavaisesti isänsä puhetta.

-- En ole vielä ennättänyt oikeen perehtyä kotioloihin. Kuinka
vähäpätöiseltä näyttää täällä kotona kaikki, kun vertaan näitä oloja
niihin maihin, joissa olen viimeiset vuodet viettänyt. Venetsian
palatsit, Saksan kaupungit, Hollannin uhkeat teollisuuden-pesäpaikat
häämöittävät vielä muistossani. Ja tuo tuomiokirkkokin tuossa, kuinka
vähäpätöinen se on verrattuna niihin suurenmoisiin temppeleihin, joita
Euroopan kansat vuosisatoja ovat rakentaneet. Mutta kuitenkin
on kaikki täällä niin rakasta, niin tuttua, jokainen esine muistuttaa
jostakin iloisesta lapsuuden hetkestä. Tuo vanha pihlajakin
tuomiokirkontarhassa, josta ennen poikana kapusimme marjaterttuja
ottamaan, rehoittaa vielä, vaikka räntistyneenä. Toivoit kuitenkin,
että taas kohta kotiudun.

-- Niinpä kyllä, vastasi pormestari. Olen odottanutkin sinua tulevaksi,
ajat ovat tukalat ja kahdessa päässä on aina enemmän viisautta kuin
yhdessä. Sillä tiedä, poikani, että minä pelaan uhkarohkeata peliä, ei
ainoastaan omaisuuteni vaan myös henkenikin voi olla vaarassa.

Hänen otsansa vetäytyi ryppyihin ja luja päättäväisyys kuvautui hänen
piirteissään.

-- Katso tässä, sanoi pormestari, ottaen pöydältä painetun lentokirjan,
on Söderköpingin valtiopäiväin päätös. Saksaksi, latinaksi ja ruotsiksi
painettuna on sitä levitetty lukemattomissa kappaleissa ympäri
valtakuntaa. Herttua on sen kautta asetettu valtiohoitajaksi ja
kuninkaan käskyiltä kielletään lainvoima, ellei herttua ja neuvoskunta
ole niihin suostumustansa antaneet. "Valtakunnan uskottomina miehinä ja
isänmaan hävittäjinä pidettäköön niitä, jotka tästä luopuvat", jatkoi
pormestari.

-- Ei ole vielä paljon aikaa siitä kulunut, kun Sigismund vaati meiltä
uuden uskollisuusvalan. Ja häneen sitoo meidät sitäpaitsi väkivalta,
sillä niinkauan kuin Arvid Tavast ja Aksel Kurki täällä komentavat,
täytyy meidän hyppiä heidän pillinsä mukaan. Neuvo, poikani, ja sano,
mitä sinä ajattelet näistä asioista.

Antonio, joka huomaavaisesti oli kuunnellut isänsä puhetta, nousi
istuimeltaan, astui pari kertaa ympäri laattian, otti sitte lentokirjan
käteensä, tarkasti sitä ja lausui:

-- Älä vaadi, että minä lakitieteelliseltä kannalta näitä asioita
arvostelisin. Sillä kansainvälinen ja valtio-oikeus on vielä
kehdossansa ja ne nerokkaat mietteet, jotka Hugo Grotiusen päässä
piilevät, eivät tule asioiden juoksua muuttamaan, jos ne levenevätkin
laajempiin piireihin. Sillä tällä alalla tulee aina voima olemaan
oikeutta, jos herttua voittaa, on hän oikeassa, koska hänen puolellansa
ovat Ruotsin säädyt, jos Sigismund voittaa, on hän oikeassa, koska hän
on kuninkaaksi kruunattu ja hänellä on perintöoikeus valtaistuimeen.

Mutta tämä hyrskylaine, mikä nyt uhkaa nielaista pyörteeseensä meidän
pienoisen yhteiskuntamme, se ei minua peloita, ja jos tahdot kuulla
minun neuvoani, niin liity herttuaan, se on viisainta sekä nykyhetkellä
että myös tulevaisuudessa.

Katso, en ole ummessa silmin kulkenut matkoillani. Haudanhiljaista
alkaa olla Espanjassa, elo ja virkeys poistuvat Italiasta,
inkvisitsioni ja jesuitat siellä rauhaa levittävät. Bolognan
yliopistossa kerran ne luottehet lausuttiin, joilla Rooman laki sitte
vasallien linnat raunioiksi muserti ja taas uuden yhteiskuntalaitoksen
vesat sai raunioilla versoamaan, nyt kohoaa yliopiston vastapäätä
inkvisitsionin huoneusto, ja sen synkkää varjoakin kammoen välttävät
ohikulkevat. Sotien raatelema on Ranska, Englanti kukoistaa Elisabetin
valtikan alla, vapaus ja varallisuus siellä karttuvat.

Mutta Alamaissa, isäni, kylvetään tulevaisuuden siemen, siellä vapauden
Phoenixlintu piakkoin kullanhohtavana tuhasta kohoaa. Onko Filip,
ovatko jesuitat ja Espanjan legionat voineet kahlehtia hollantilaisten
vapautta? Päinvastoin. Kun minä oleskeltuani Italiassa saavuin
Hollantiin, oli ikäänkuin ahdistavasta vankiluolan ilmasta olisin
astunut Jumalan kirkkaaseen päivän paisteeseen. Hollannin tasavalta
ei enää ole Espanjan maakunta, se on jo kohonnut valtamerien
kuningattareksi. Sen kauppamiehet ovat ruhtinaita rikkaudessa ja
voimassa, ja Intian aarteet kokoontuvat heidän käsiinsä. Tiede ja taide
sulostuttavat asukasten elämää ja luontokin näkyy elpyneen vapauden
valossa, sillä Hollannin puutarhoissa tuoksuaa etelän loistava
kukkaismaailma.

Jos asetumme herttuan puolelle, kuulumme siihen puolueeseen, jonka
etunenässä Hollanti ja Englanti käyvät, jos taas Sigismundiin liitymme,
silloin käymme jesuitain ja paavinvallan talutusnuorassa.

Mielihyvällä oli pormestari kuunnellut poikansa puhetta.

-- Sanasi ovat sattuneet sydämmeeni ja karkoittaneet monta epäilystä.
Useasti olen näitä asioita harkinnut ja nähnyt selvänä sen uran, jota
on kulkeminen. Kunnianhimo on herttuan näille retkille ajanut, hän
tavoittelee Ruotsin kruunua, joka nyt jo hänen päänsä päällä
kimaltelee, mutta hänen voittonsa on sentään porvarin ja talonpojan
voitto, hänen tappionsa porvarin ja talonpojan tappio.

Useimmat porvarit kallistuvat herttuan puolelle, ainoastaan harvat
suosivat Sigismundin ja herrojen asiaa. Ja jos aateliset ja puolalaiset
pääsevät tässä maassa hallitsemaan, pelkään pahoin, että kaikki laki ja
oikeus katoaa ja mielivalta rehoittaa kuten ohdakkeet huonossa
pellossa. Vaikea on edeltäpäin arvata täsmälleen asiain loppua, vaan
luotan herttuan voittoon. Minua epäillään linnassa, Arvid Tavast ja
Aksel Kurki vartioivat minua epäluuloisesti. Vaan pitäkäämme me kaksi
yhtä. Luotan sinuun. Nyt tekoon ja toimeen! Minua on kutsuttu linnaan.
Hyvästi siis!

Pormestari otti keppinsä ja laajan viitan, levitti sen harteilleen,
esille kiiruhtava palvelija toi tinatuopissa pormestarin aamujuoman,
vaahtoavaa olutta, ja niin vahvistettuna suuntasi hän kulkunsa linnaan.

Kohta sen jälkeen poistui myös Antonio kotoa. Hän kulki yli raastuvan
torin, poikkesi vasemmalle ja pysähtyi Alakadulla olevan talon
edustalle. Hetken epäiltyään avasi hän portin ja astui pihalle.

Talo, johon Antonio meni, oli aivan vastapäätä linnaa. Ainoastaan katu
eroitti sen kaupungin muurista. Kapea salmi oli taas muurin ja
linnansaaren välillä. Talon pääty oli katua vasten, sen pitkät sivut
pihan puolella, Päädyssä oli vaan kaksi akkunaa, nekin korkealla maasta
ja rautakangilla suojatut, muut akkunat antoivat pihan puolelle. Pihan
ja kadun eroitti toisistaan puolen sylen korkuinen muuri, siihen oli
istutettu paksu raudoitettu portti. Koko talo oli siis linnoituksen
kaltainen, ja kun portti oli suljettu, ei siihen ollut niinkään helppo
tunkeutua.

Mainitun talon omistajana oli tähän aikaan Katarina Bröijer,
pormestarin veljen leski. Hänen miehensä oli kuollut jo muutama vuosi
sitte ja oli jättänyt leskellensä melkoisen omaisuuden. Katarina rouva
oli saksalaista sukuperää; Lybekissä oli hän viettänyt nuoruutensa
päivät. Siellä oli pormestarin veli kauppamatkalla rakastunut häneen ja
palatessaan toi hän mukanaan nuoren, kukoistavan vaimon. Siitä oli jo
neljä vuosikymmentä vierähtänyt, ja Katarina rouva oli jokseenkin
perehtynyt uuteen kotimaahansa. Ensi alussa oli kaiho useasti kalvannut
hänen mieltänsä, ja surumielin oli hän monta kertaa luonut katseensa
merelle seisoessaan kaupungin muurilla, josta voi nähdä, kuinka laivat
levitetyin purjein liitelivät Uurasta kohti.

Miehensä kuoltua oli Katarina rouva, joka tunsi yksinäisyyden käyvän
painavaksi, Lyhekistä kutsunut sisarensa tyttären Gertrudin, aikoen
tehdä hänet omaisuutensa, perijäksi. Varhain eräänä keväänä oli Gertrud
saapunut ensimmäisillä laivoilla Lybekistä. Kun tuo solakka,
sinisilmäinen tyttö astui Katarina rouvan kynnyksen yli, tuoden
terveisiä ja tietoja hänen lukuisilta sukulaisiltaan ja tuttaviltaan
tuolta mahtavasta hansakaupungista, silloin tunsi Katarina elpyvänsä ja
heräävänsä uuteen eloon. Tyttö tuli kohta hänen silmäteräksensä. Kaikki
se hellyys, jota hän lapsettoman avionsa aikana ei ollut ollut
tilaisuudessa osoittamaan, sen tuhlasi hän nyt Gertrudille.
Helliteltynä, yltäkylläisyydessä kasvoi Gertrud kuin kukoistava ruusu
ja palkitsi siten Katarina rouvan huolenpidon.

Pihalta johtivat portaat, melkein samankaltaiset kuin pormestarinkin
talossa, etehiseen. Antonio, jolle kaikki esineet tässä talossa olivat
tuttuja, kiiruhti etehisestä suoraapäätä sisäsuojiin. Samassa hän
kuitenkin huomasi jotakin, mikä teki häneen tuskallisen vaikutuksen,
mistä syystä, sitä hän ei voinut selvittää. Naulassa seinällä riippui
pitkä ratsumiehen viitta, laattialla huomasi hän suuret keltaisella
nahalla kaulustetut ratsusaappaat, joihin suuret kannukset olivat
kiinnitetyt, ja vieläpä päällepäätteeksi nurkassa oli nojallaan pitkä
miekka, jonka olkahihnaan kullankimalteleva vaakuna oli ommeltu.

-- Mitähän nämä esineet tässä talossa merkitsevät, arveli Antonio, vaan
kykenemättä vastaamaan tähän kysymykseen astui hän huoneeseen.

Katarina rouva istui kadun puolella olevan akkunan ääressä, hänen
edessään oli suuri puitteisiin pingoitettu korko-ompelus, jota hän
ompeli, vuorotellen erivärisillä langoilla, välistä vilahtaen pöydälle
levitettyyn malliin. Pöydän toisessa päässä istui eräs mieshenkilö,
jonka kasvonpiirteitä Antonio kuitenkaan ei voinut nähdä, koska tämä
istui selin oveen päin. Puvusta päättäen oli hän sotilas.

Katarina oli puettu mustaan, yksinkertaiseen pukuun. Valkea pitsikaulus
ja myssyntapainen päähine antoivat hänelle arvokkaan, melkein
nunnamaisen ulkonäön. Huomattuaan Antonion, näkyi hän ensin
hämmästyvän, sitte osoittivat hänen kasvonsa vilpitöntä iloa, hän
huudahti:

-- Tervetultua, Antonio! Kuinka odottamatonta! Luulimme sinun saapuvan
vasta paljoa myöhemmin. Sitä suurempaa iloa tuottaa odottamaton tulosi.

Hän nousi ja tervehti sydämellisesti Antoniota. Sitten loi hän
katseensa muukalaiseen ja sanoi hiukan hämillään:

-- Sinä tapaat, Antonio, kotikaupunkisi sodan jaloissa. Minunkin
rauhalliseen kotiini ovat sodan seuraukset tunkeutuneet, vaikka
miellyttävämmässä muodossa kuin muualle. Jalosukuinen herra Adam
Janecki, kapteeni evesti Farensbachin rakuunoissa, jotka armollinen
kuninkaamme Sigismund on lähettänyt kaupunkimme puolustukseksi,
suvaitsee asua talossani, joka siten on tullut muusta majoituksesta
vapautetuksi. Olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sillä hän
on ollut minulle suureksi avuksi näinä rauhattomina aikoina.

Muukalainen nousi ja tervehti Antoniota kohteliaasti. Antonio näki
tavattoman kauniit, mutta pöyhkeät ja kelmeät ylhäisen miehen kasvot,
joiden veltot piirteet todistivat runsaista elämän nautinnoista.
Kapteeni Janecki oli huolellisesti puettu, ja hänen esiintymisensä
miellyttävä.

-- Terve tultua, herra tohtori, Teistä olen paljon kuullut puhuttavan
sen lyhyen ajan kuluessa, jonka olen asunut tässä talossa. Toivotan
teille onnea ja luulen, että Teidän loistavat ominaisuutenne saattavat
Teidät korkeaan arvoon kotimaassanne.

Sitte kääntyi puhe päivän tapauksiin. Kapteeni Janecki näkyi vielä
luottavan Sigismundin tähteen ja puhui paljon ja laveasti kuninkaan
suurista ja mahtavista varustuksista, joilla hän aikoi kukistaa kaikki
vastustajansa ja asettaa kaikkiin virkoihin ja luottamuspaikkoihin
palvelijoitaan.

Sitte keskeytti hän äkisti puheensa, pyysi anteeksi, että hänen täytyi
poistua, vaan tärkeät virkatoimet vaativat hänen läsnäoloansa linnassa.
Kun Katarina ja Antonio olivat jääneet kahden kesken, alkoi Katarina
rouva kysellä uutisia kotikaupungistaan Lybekistä, josta Antonio nyt
viimeksi tuli.

-- Serkkunne, hyvä täti, tuo arvoisa raatiherra, sukunsa pylväs ja
tuki, voi hyvin, ja myös muut sukulaisenne. Minä tuon kirjeitä
mukanani, paljon terveisiä, sekä lahjoja, jotka piakkoin lähetän
Teille.

Katarina rouva avasi kirjeet ja alkoi lukea niitä mielihyvällä, Antonio
taas katseli odottavasti ympärilleen, vaan Gertrudia ei näkynyt
missään. Katarina rouva huomasi viimein hänen kysyvät katseensa ja
sanoi hymyillen:

-- Sinä kaipaat Gertrudia, hän on mennyt kävelemään, en tiedä tarkoin
mihin, arvelen sentään, että tapaat hänet luostarin kirkkotarhassa, se
on viime ajoilla tullut hänen lempipaikaksensa. Luulen sitäpaitsi, että
tyttö on alkanut ikävöidä kotimaahansa, olen tarjoutunutkin seuraamaan
häntä sinne ja oleskelemaan siellä jonkun aikaa, vaan hän on
vakuuttamistaan vakuuttanut, ettei hän ollenkaan tätä nykyä halua sinne
palata.

Antonio varustihe lähtemään. Otettuaan jäähyväiset Katarina rouvalta
suuntasi hän kulkunsa luostarinkirkon puutarhaan.

Kaupungin kaakkoiskulmassa, siinä missä valtavat muurit yhtyvät
toisiinsa n.k. munkkitornin luona oli luostarikirkko puutarhoineen.
Ennen oli tässä ollut dominikanien eli mustainveljesten
luostari. Reformatsiooni oli karkoittanut munkit heidän
rauhallisista kammioistansa, säälimätön Kustaa Vaasa oli muuttanut
luostarirakennukset vilja-aitoiksi, ja ne muurit, jotka ennen olivat
kaikuneet munkkien askeleista, rukouksista ja hurskaista lauluista,
alkoivat nyt rappeutua, ja ainoastaan hiirien nakerrukset häiritsivät
yksitoikkoista hiljaisuutta. Itse luostarikirkko oli muutettu
protestanttiseksi temppeliksi, ja suomalainen seurakunta vietti siinä
jumalanpalvelustaan. Vaan luostaripuutarhassa, jossa ennen synkät,
itseään kiduttavat dominikanit olivat käyskennelleet rukousnauhoineen,
humisivat nyt lummeat vaahterat ja lehmukset, kantaen todistusta
istuttajiensa hyödyllisestä toimesta. Niiden suhinassa kuului ikäänkuin
ääniä menneiltä ajoilta, kertoen kamppauksista ja taisteluista, joissa
ihmissydän oli saavuttanut mitä suurimman voiton, voiton itsensä yli.

Puutarhan äärimmäisessä osassa oli matala turvepenkki lehmuksien ja
vaahterien suojassa. Tämä oli Gertrudin lempipaikka. Siinä oli hänellä
tapana istuskella tuntikausia, käsityö helmassa ja katse luotuna
ulapalle, joka levisi Uuraan ja kaupungin välillä. Nytkin oli hän
etsinyt turvapaikkansa, jo kaukaa näki Antonio hänen vaalean pukunsa
loistavan puiden takaa. Syksyinen aurinko loi vinoja säteitään puiden
lehdille, kamomillakasvi täytti ilman väkevällä tuoksullaan, syksyn
kukat, jotka vielä yöhalloilta olivat jääneet eloon, rehoittivat
kellertävissä puvuissaan, tanacetum, leontodon ja chrysanthemum
upeilivat vielä myöhäisestä vuodenajasta huolimatta.

Kellastuneet lehdet ja kuivat oksat ratisivat Antonion jalkain alla.
Tämä kahina herätti haaveksijan ajatuksistaan. Hän käänsi päänsä ja loi
katseensa tulijaa kohti. Auringon valo tuli sivulta, tunkeutui
vaahterien tuuheiden lehtiryhmien läpi ja heitti vuorotellen väriseviä
varjojaan ja kirkkaita kuvioitaan Gertrudin kasvoille. Vaan suuremmasta
aukosta pääsi kirkas ilta-aurinko vapaasti kullanheleänä kimaltelemaan
hänen ruskeissa hiuksissaan ja palmikossa, joka riippui pitkin selkää.
Antonion odottamaton ilmestyminen ja siitä johtunut mielenliikutus oli
vaikuttanut häneen hervaisevasti, kasvot näyttivät kalpeilta ja silmät
loistivat tavallista suurempina. Vaan kohta voitti hän hämmästyksensä
ja tervehti tuttavanomaisesti Antoniota.

-- Viimeinkin! Kuinka kauan olen sinua odottanut! Kuinka monasti olen
tässä istunut, tähystellen joka laivaa, mikä kaupunkiamme kohti vaan
pyrkii. Äärettömän iloinen olen tulostasi, ja hän ojensi kätensä
Antoniolle.

Antonio tarttui Gertrudin käteen, piti sitä kauan omassansa ja katsoi
häntä silmiin.

-- Senpätähden tahdoinkin sinua hämmästyttää odottamattomalla
tulollani, sanoi hän hetken kuluttua.

-- Nyt täytyy sinun asettua tähän viereeni ja kertoa tarkalleen, missä
nyt olet oikeastaan oleskellut sen ajan, jonka olet ollut poissa kotoa.

Antonio istuutui turvepenkille ja kuvaili lyhyissä piirteissä
matkoistaan, olostaan Saksassa, Italiassa ja Hollannissa.

Huomaavaisesti kuunteli Gertrud hänen puhettaan, niinkuin avaantunut
kukka imee kastetta ja auringonvaloa, ja tarkasteli salaa hänen
kasvonpiirteitään ja liikkeitään. Viimein sanoi hän hiukan soperrellen:

-- Luultavasti olet nyt niin kiintynyt noihin uusiin oloihin, että
vastahakoisesti palajat kotia. Olet nähnyt siellä niin paljon
loistavaa, ylhäistä ja hienoa, että me täällä näytämme sinusta sangen
vähäpätöisiltä ja tyhmiltä.

Antonio hymyili surumielisesti.

-- Siitä tulet kohta vakuutetuksi. Muistatko, Gertrud, minkä lahjan
annoit minulle samana kesänä, jona läksin tälle pitkälle
ulkomaamatkalleni?

-- Lahjanko? Sitä en voi todellakaan muistaa.

-- Tahdon auttaa muistoasi. Eräänä kauniina kesäpäivänä olimme tehneet
huvimatkan vanhaan Viipuriin, tuonne luonnonihanaan paikkaan
Suomenvedenpohjan rannalla. Isäni, täti Katarina ja muut huvimatkaan
osanottajat olivat jääneet loitommalle, me taas kiipesimme tuolle
äkkijyrkälle vuorenharjulle, josta on niin ihana näköala, yli metsien,
siintävän selän ja viheriäin nurmikkojen. Sitte laskeuduimme alas
pitkin äkkijyrkkää harjannetta. Sen juuressa pulppuaa kirkas ja kylmä
lähde niityn tasaisesta pinnasta. Tällä lähteellä on ollut suuri maine
aina pakanuuden ajoilta, ja monta tarua liikkuu siitä kansassa. Sinä
kumarruit lähteen yli, ja kuvasi näkyi sen pohjalla viehättävänä ja
rusoittavana. Äkkiä päästit sinä huudahduksen.

-- Katso, Antonio, minä olen löytänyt nelilehtisen apilaan, ja näytit
sen minulle. Ja todellakin aivan lähteen vieressä kasvoi uhkea
nelilehtinen apilas, kastellen lehtiään sen kristallikirkkaassa
vedessä.

-- Vanha Vappu, jatkoit sitten, on sanonut minulle, että jos joku
löytää nelilehtisen apilaan ja kastelee sen lehdet vanhan Viipurin
lähteessä ja antaa sen rakastetullensa, niin tuottaa se suurta onnea ja
ikuista rakkautta. Ja sitte annoit sen minulle ja käskit minun
säilyttää sitä kallisarvoisena talismanina, Sitte juoksit nauraen
tiehesi.

-- Ja sitte sinä heitit sen pois ja juoksit minun perästäni muiden
luoksi, sanoi Gertrud hymyillen.

-- Minä kätkin sen huolellisesti, ja vein sen kerallani matkoilleni.
Bolognassa mestari Guiseppe, taitava kultaseppä, teki sille
turvallisemman säilöpaikan.

Samassa veti Antonio poveltansa kultaisen, sydämmen muotoisen
medaljongin, jonka yläpuoli oli viheriäisen tahkotun lasin peittämä.
Sen alta näkyi nelilehtinen apilas, tietysti vaalentuneena ja kuivana,
vaan viheriän lasin läpi näytti se tuoreelta ja nuortuneelta. Gertrud
kalpeni, ja omituiset väreet ilmaantuivat hänen suupieliinsä.

Vaan Antonio jatkoi:

-- Kuten viheriä lasi säilyttää apilaan vaalenemasta, samoin ihmissielu
sisimmässä syvyydessä säilyttää kuvia, jotka eivät vaalene eivätkä
haihdu, vaan paremmin kuin maalarien loistavat värit uhoittelevat aikaa
ja pysyvät aina tuoreina, aina viehättävinä, siten todistaen
ihmissielun ylevämpää alkuperää. Semmoisena kuvana on sielussani
säilynyt tuo ihana kesäilta, korkea vuorenharjanne viehättävine
kuvineen, ja sinä, Gertrud, kumartuneena peilikirkkaan lähteen yli. Kun
kuljeskelin niissä uhkeissa palatseissa, joihin italialaiset ruhtinaat
ovat koonneet maanmainioiden mestarien nerotuotteita, madonnankuvia ja
ideaalisesti kauniita naisia, näin minä hengessäni aina toisen kuvan
välkkyvän niiden takana, ihanamman, elävämmän ja tuoreemman ja silloin
ajattelin minä sen taulun päähenkilöä tuolla kaukana kylmässä, vaan
kuitenkin ihanassa pohjolassa, ja samoin kuin muuttolinnut, pääskyset
ja peipposet pyramidein huikaisevasta maasta ja Italian orange- ja
myrttilehdoista halajavat pohjolaan, samoin minunkin henkeni ikävöi
tänne rakkaaseen kotimaahan, jossa aurinko loistaa niin vienosti, niin
kullankellertävänä, ja jossa valoisat, hiljaiset kesäyöt täyttävät
mielemme sanomattomalla ihastuksella.

Antonio vaikeni ja loi katseensa Gertrudiin. Tämä hengitti raskaasti,
ja hänen äsken vaaleat kasvonsa olivat saaneet rusoittavan hohteen.

-- Gertrud, sanoi Antonio melkein rukoilevasti, siitä on nyt
toistakymmentä vuotta, kun sinä ensikerran saavuit kaupunkiimme. Minä
muistan sen päivän tarkoilleen; olin silloin noin viidentoista vuoden
vanha poikanen. Isäni ja Katarina-tädin kanssa olin tullut sinua
vastaanottamaan. Ujona ja arastelevana astuit sinä maalle. Jo silloin
tunsin ääretöntä myötätuntoisuutta sinua kohtaan. Sittemmin olemme
viettäneet monta iloista hetkeä keskenämme, ja meidän lapsuutemme
muistot ovat melkein samankaltaiset.

Antonio vaikeni hetkisen, sitte jatkoi hän hiukan päättäväisemmin.

-- Sinä tiedät, Gertrud, että isäni hartain toivo on ollut, että me
kaksi solmisimme elämän liiton. Hän on useasti puhunut minulle siitä.
Ja jos oikein olen häntä ymmärtänyt, olisi tämä Katarina-tädinkin
hartain toivo. Vaan ihmissydän on omituinen kappale, täynnä toiveita,
mielitekoja, joita se ei itsekään tunne eikä ymmärrä. Se tavoittelee
pilventakaisia, etsii onnea kaukana ja hylkää lähellä olevan, jota
tarjotaan. Samoin oli minunkin laitani. Nyt vasta viime matkallani on
kaikki minulle selvinnyt. Nyt tajuan, että rakastan sinua, Gertrud,
että jo hamasta lapsuudestani olen sinua rakastanut. Elämän virvatulet
eivät enää viekoittele minua harhateille, tieni on selvänä edessäni.
Nyt olen tullut kuulemaan päätöstä sinun huuliltasi; kun viestit
rauhattomuudesta ja herttuan aiotusta sotaretkestä saapuivat
Hollantiin, tunsin maan polttavan jalkojeni alla ja päätin heti palata
tänne. Kiihoittunut mielikuvitukseni kuvaili sieluni eteen kaikenlaisia
vaaroja, jotka sinua uhkaavat, ja olen tullut sinua suojelemaan.

-- Kohtaloni on käsissäsi, Gertrud, ja jos sinun sydämmessäsi ei ole
tilaa minun rakkaudelleni, niin särjen sen ihanan lähdekuvan, joka
sieluni pohjassa päilyy, pirstaleiksi ja asetan sen sijalle toisen,
ajan epäjumalan Molokhin, jolle kaikki uhrataan: kunnian. Käteni
kykenee käyttämään miekkaa, Italian taitavimmat miekkailumestarit ovat
olleet opettajiani, ja Rooman lain ongelmat ovat minulle tuttuja, ja
niiden avulla aukenevat kaikki tiet, jotka muuten ovat suljetut.
Alamailla on nykyrään sotapäällikköjen ja valtiomiesten koulu, minä
tarjoan miekkani ja kynäni Morits Oranialaisen palvelukseen eikä hän
ole niitä hyljäävä. Ja se tie johtaa kunniaan ja mahtavuuteen.

Kun Antonio alkoi puhua, tajusi Gertrud vaistomaisesti, mitä oli
tuleva, ja tunteiden tulva sai koko hänen sisällisen olentonsa
värisemään, vaan sitte tyyntyi hän vähitellen ja nyt kuvautui hänen
kasvoissaan vieno surumielisyys ja melkein ylenluonnollinen rauha
loisti hänen silmistään.

-- Olen useasti mielessäni kuvitellut, että tämä hetki olisi tuleva, ja
nyt se on tullut, -- Antonio, ja pikemmin kuin olisin voinut
aavistaakaan. Luin äsken erästä vanhanaikuista kirjaa; siinä kerrottiin
kahdesta rakastavasta, jotka eivät toisiansa ymmärtäneet tai eivät
tahtoneet ymmärtää, ja siten saattoivat toisillensa paljon sieluntuskia
ja murhetta. -- Kerronko sen sinulle, Antonio: Kaunis Dorinde rakasti
Floriania -- niin kerrotaan tuossa vanhassa tarinassa -- - vaan
salaisesti ja ilman toivoa, sillä Florian ei näkynyt hänestä
välittävän. Hän leijaili huvista huviin kuten perhonen kesällä, ja
ihana Dorinde itki yksinäisyydessänsä. Viimein näkyi Florian
kyllästyneen, hän palasi Dorinden luo ja hänen sydämmessänsä syttyi
tulinen, kaikki kuluttava liekki, jonka esineenä oli juuri tämä kauan
hyljitty Dorinde. Vaan yksinäisyys oli Dorinden mielessä synnyttänyt
katkeruutta, ja hänen ylpeytensä kehoitti häntä kostamaan Florianille.
Ja Florian parka kuihtui ja kuihtui ja Dorinde leikitteli vaan hänen
kanssansa. Viimein sillä tarulla oli hyvin surullinen loppu.

Myöskin minun sydämessäni kaikuu loukatun ylpeyden ääni, joka kuiskaa:
Ei ole Antonio sinulle vielä milloinkaan puhunut rakkauden sanoja ja
nyt kun hän äkkiä palajaa, vaatii hän, että sinun sydämmesi olisi
valmis häntä vastaanottamaan ja tuntemaan samaa rakkautta, joka hänen
sydämmessään on syttynyt. Vaan ylpeyden äänellä ei ole minusta mitään
viehätystä, ylpeys on kylmä kuten helmet kaulassa, ne kimaltelevat ja
hohtavat, vaan ne eivät lämmitä. Ja Gertrud nousi ja asetti kätensä
Antonion olkapäille ja katsoi häntä silmiin, sitte jatkoi hän,:

-- Sinä ilkeä Antonio, kuinka paljon olen kärsinyt sinun kauttasi.
Luuletko, että minun sydämmeni on ollut tunnoton? Kuinka kauan olen
häilynyt toivon ja toivottomuuden välillä. Olen kuullut, että etelän
naiset ovat viehättäviä, lumoavia, että ne kietovat miehet pauloihinsa,
joista harva voi irtautua. Kun ajattelin tätä kaikkea, vetäytyi
sydämmeni kokoon, ja useasti näytti kaikki, mikä ympäröi minua,
vähäpätöiseltä, sillä sinua olen lempinyt jo kauan, sinä olet ollut
päivieni ajatus ja öitteni unelma. Sietämättömältä tuntui minusta se
ajatus, että toinen saisi kaiken sen rakkauden, hellyyden, jota pidin
oikeastaan minulle kuuluvana.

-- Anteeksi, Gertrud, sopersi Antonio, minä olen ollut ymmärtämätön,
niin paljon onnea on ollut tarjona ja väliäpitämättömästi olen kulkenut
sen ohitse.

-- Se onkin jo unhotettu, vastasi Gertrud vienosti hymyillen, enkä
milloinkaan enää aio sinua siitä soimata. Ja jollet olisi ilmaissut
tunteitasi, olisin minä kätkenyt rakkauteni, enkä olisi siitä
milloinkaan kertonut. Se oli vakaa päätökseni.

-- Kiitos! Sinä palkitset pahaa hyvällä.

-- Tunnen nyt itseni niin rauhalliseksi, kun sinä Antonio olet kotona
minua suojelemassa. Täällä on pahat ajat, vierasta sotaväkeä
kaupungissa ja ilmisota voi syntyä millä hetkellä hyvänsä, ja Gertrud
vetäytyi lähemmäs Antoniota ikäänkuin suojaa ja turvaa etsien.

-- Kävin jo Katarina-tätiä tervehtimässä ja huomasin, että teilläkin on
majoitus talossa, Puolalainen kapteeni, ylpeän ja korskan näköinen mies
puheli paraillaan Katarina-tädin kanssa, kun minä astuin huoneeseen.

-- Niin on, vastasi Gertrud ja hänen äsken niin iloiset piirteensä
kävivät synkiksi. Hän vaikeni hetkiseksi ja alentaen äänensä kuiskeeksi
jatkoi hän:

-- Heti kun puolalainen tuli meille asumaan, huomasin, että hän kaikin
tavoin koetti saavuttaa tätini suosiota. Ihmeekseni hän siinä
onnistuikin erinomaisesti. Monta kertaa on Katarina-täti häntä
kiittänyt ja puhunut hänen hyvistä avuistaan.

-- Merkillistä, mutisi Antonio ja hänenkin kasvonsa muuttuivat
totisiksi.

-- Kohta saat siihen selityksen, Katarina-täti on nimittäin, niin
kummalliselta kuin se kuuluukin, katolilainen. Ainoastaan näön vuoksi
noudattaa hän protestanttisia kirkonmenoja, mutta koko sielullaan on
hän kiintynyt vanhaan oppiin. Hänellä on erityinen rukoushuonekin,
jossa on Neitsyt Marian kuva. Vaan kun hän on ollut minulle niin hyvä,
en ole siitä hiiskunut sanaakaan kenellekään.

-- Uskomatonta!

-- Vaan totta, intti Gertrud. Tuon seikan on nyt puolalainen jollakin
tavoin saanut urkituksi ja käyttää sitä hyväksensä. Olen salaa
tarkastanut häntä, kun hän puhelee tätini kanssa. Hän tekeytyy hyvin
hurskaaksi, puhelee pyhimyksistä ja muista senkaltaisista asioista,
vaan minä epäilen, että hän on oikeen ilkeä ihminen, ja minä pelkään
häntä, ja Gertrudia värisytti, ikäänkuin pakkasen viima olisi häneen
osunut.

-- Mitähän vaaraa siinä olisi, sanoi Antonio äänellä, jota hän koetti
painaa levolliseksi, vaan jossa rauhattomuutta tuntuvasti värähteli.

-- Onpa kyllä, vastasi Gertrud, jo heti arvasin, että puolalaisella
olisi jotakin mielessä, ja toissapäivänä tulin siitä vakuutetuksi.

-- Mistä sitte?

'- Janecki puheli kaiken aamupuolta tätini kanssa kaikenlaisista
asioista. He luulivat, että minä olin kaupungilla, vaan minä istuin
viereisessä huoneessa, jonka ovi oli raollaan. Yhtäkkiä Janecki käänsi
puheensa toiselle tolalle ja pyysi minua vaimokseen.

-- Tuo kavala kettu, huudahti Antonio ja karkasi seisoalleen.

-- Niin, sanoi Gertrud arasti.

-- Mitä täti siihen vastasi?

-- Hämmästyksekseni hän ei kieltänyt jyrkin sanoin, kuten olin
odottanut Sitte en tiedä, mitä he vielä puhelivat, sillä minä kiiruhdin
ulos ja tulin tänne puutarhaan itkeäkseni. Puolalaisen koko olento on
minusta vastenmielinen ja hänen kelmeät kasvonsa osoittavat röyhkeyttä
ja ylpeyttä. Kartan häntä kuten käärmettä kivirauniossa.

Antonio tuijotti synkästi eteensä. Monenlaisia kuvia nousi hänen
sieluunsa ja tulevaisuuden taanoin niin kirkas taivas meni pilveen.
Rauhattomuuttansa peitellen sanoi hän sitte levollisesti Gertrudille:

-- Älä pelkää, Muutamassa päivässä voi kaikki muuttua. Puolalainen saa
kohta muuta ajattelemista.

-- Tarkoitat herttuaa, sanoi Gertrud ja ilonväre sävähti hänen
kasvoilleen. Olen jo rukoillut monta kertaa, että hän tulisi. Sillä
sitte ei puolalaiselta olisi mitään pelkäämistä.

-- Hän tulee ja voittaa, toisti Antonio.

-- Luuletko niin?

-- Hänen täytyy voittaa, jos asia siksi kääntyy, vastasi Antonio.

-- Olemme viipyneet täällä jo liian kauan, huudahti Gertrud,
Katarina-täti varmaan jo odottaa minua. Kerronko hänelle jotakin siitä,
mitä tänään on tapahtunut, kysyi Gertrud veitikkamaisesti hymyillen.

-- Älä kerro, rakastettuni, odottakaamme muutamia päiviä, kunnes asiat
selvenevät.

Molemmat läksivät kiiruusti kulkemaan kotia päin, tuomiokirkon
sivuitse, yli raastuvantorin ja sitte Alakadulle.

Portilla he ottivat hellät jäähyväiset ja erosivat.

Vaan jalosukuinen herra Adam Janecki seisoi huoneensa akkunassa ja näki
koko kohtauksen. Hän mutisi jotakin kirouksen tapaista ja vaipui syviin
mietteisiin.



VIIDES LUKU.

Taisteluja.


Verkalleen palasi Antonio kotia. Monenlaisia ajatuksia pyöri hänen
päässänsä, Gertrudin kertomus oli tehnyt hänet rauhattomaksi. Kapteeni
Janecki oli luultavasti vaarallinen seikkailija, puolalainen
sukuperältään, siis ylpeä ja tekojansa punnitsematon. Jos Sigismundin
useasti lupaama apuväki todellakin saapuisi, ja kaupungin piiritys
pitkittyisi ja herttuan tyhjin toimin täytyisi palata Ruotsiin, voisi
asia saada ikävänkin käänteen. Olihan puolalainen ja muukalainen
sotaväki ja päällystö ennenkin rankaisematta harjoittanut suuriakin
ilkitöitä. Tämmöiset ajatukset risteilivät Antonion mielessä ja tekivät
sen synkäksi.

Kotiin tultuaan istuutui hän akkunan ääreen, avasi sen ja hengitti
mielihyvällä raitista ilmaa, jota tuuli toi mereltä. Hän odotteli
isäänsä, vaan tämä viipyi. Luultavasti oli linnassa tärkeitä asioita
selvitettävänä, Viihdyttääksensä mieltänsä päätti Antonio
matkalaukustansa ottaa esille lahjoja ja harvinaisempia esineitä, joita
hän oli ostanut Italiassa ja Hollannissa antaaksensa Gertrudille ja
omaisillensa.

Hän avasi suuren hylkeennahkaisen laukun, joka oli vahvoilla hihnoilla
kiinni sidottu, ja alkoi latoa pöydälle esineitä, jotka Europan
kultturimaissa olivat tulleet käytäntöön, vaan Suomessa vielä olivat
harvinaisia.

Siinä oli neliskulmainen käärö hienoa, keltaista ja hyvänhajuista
tupakkaa, minkä Antonio Amsterdamista oli ostanut isällensä, pieni
pakka keltaista, kahisevaa silkkikangasta, Lombardiassa kudottua, jonka
Antonio oli tuonut äidillensä. Vielä sisälsi laukku taidokkaita
lasimaalauksia, hopeaisia ja kultaisia koristeita ja parikymmentä
pientä, punaisen kellertävää omenan suuruista hedelmää. Juuri kun
Antonio asetteli näitä pöydälle, tuli hänen äitinsä sisään.

-- Oletko viimein kotona, sinä karkulainen, sanoi pormestarin rouva,
uhaten poikaansa sormellaan? Missä olet ollut koko aamun?

-- Olen käynyt Katarina-tätiä tervehtimässä, vastasi Antonio
keskeyttäen hetkeksi toimensa.

-- Ja Gertrudia myöskin. Luuletko, etten nähnyt, kuinka äsken kahden
kesken menitte tästä sivuitse?

Ja Antonion äiti istuutui rahille ja katseli, mielihyvästä ja ilosta
loistavin silmin poikaansa. Hän oli vielä terveen ja voimakkaan
näköinen nainen. Luultavasti oli hän parhaillaan ollut taloustoimissa,
koska hänen kasvonsa olivat punehtuneet ikäänkuin tulen ääressä
seisomisesta. Vyöllä oli hänellä valkea esiliina, hihat käärityt
kyynäspäihin saakka ja kädet jauhossa.

-- Puoliseksi saamme vieraita, Antonio! Isäsi on kutsunut tänne
naapureitamme ja ystäviämme sinun kotiintulosi johdosta. Thesleff,
Ruuth, Juusten, Schmedemann ja Stråhlmann tulevat ja kenties muitakin,
en tiedä tarkoilleen, ketä kaikkia hän lie pyytänyt. Sentähden
valmistelen vähän leivoksia. Vaan mitä nuo ovat? ja Antonion äiti
osoitti sormellaan punertavia hedelmiä, joita Antonio taas lateli
pöydälle.

-- Erinomaisen mehuisia ja maukkaita italialaisia hedelmiä, äitiseni.
Niitä aletaan siellä yhä enemmän viljellä. Kerrotaan, että hedelmä on
kotoisin Aasiasta, Kun se ensin tuotiin Europaan, oli se kirsikan
suuruinen, nyt on se jo omenan vertainen. Tuntijat väittävät sen vuosi
vuodelta suurenevan ja ennustavat sille tulevaisuudessa suurta
menekkiä. Italialaiset nimittävät sitä apelsiniksi.

Antonio otti yhden hedelmän pöydältä ja alkoi veitsellänsä kuoria sitä.
Siitä erkanikin jotensakin paksu, alta valkea kuori ja itse hedelmä
tuli näkyviin. Se jakautui helposti liuskoihin, ja Antonio tarjosi ne
äidillensä.

-- Sangen makuisa, vakuutti pormestarin rouva.

Samassa pamahti tykinlaukaus ja sitä seurasi useampia.

-- Voi meitä poloisia! huudahti Antonion äiti lyöden käsiään yhteen.
Nyt verilöyly alkaa! Mikähän tästä seurannee? Leivoksenikin olen
unhoittanut, johan ne saavat liiaksi paistua! ja pormestarin rouva
poistui kiiruusti kyökkiinsä.

Antonio avasi joutuisasti akkunan ja heitti katseen merelle. Hän näki
meren kirjavana valkeista purjeista, jotka vähitellen katosivat
näköpiiristä luoteiseen Tervaniemen taakse, siten välttäen niitä
kuulia, joita linnan tykit singahuttelivat, ja myös etsien syvempää
rantaa maallenousua varten, jota tavataan vasta Neitsytniemen
luoteisessa osassa.

Samassa palasi pormestari kotia.

-- Herttua on tullut ja varustaikse hyökkäämään heti maallenoustuaan.
Tule, Antonio! Lähtekäämme muurilta tarkastamaan tapausten vaiheita.

Kaupungissa vallitsi suuri hälinä ja sekasorto. Kansa tulvaili
joukottain muurille, nousivatpa muutamat katoillekin ja tuomiokirkon
kellotapuliin voidaksensa täydellisesti nähdä tätä harvinaista
näytelmää. Vallille Rinkiportin luona, johon pormestari ja Antonio
pysähtyivät, oli kokoontunut paljon etevimpiä porvareita, jotka
suurella mielenkiinnolla seurasivat tapauksia toisella puolen salmea.

Linnan portit aukenivat, ja taajoissa joukoissa ratsastivat Virosta
tulleet rakuunat taisteluun. Etunenässä nähtiin William Fahrensbach ja
Kaspar Tiesenhausen, myös Adam Janecki, Jaakkima Greve ja vielä eräs
puolalainen Aleksander Dombuski olivat mukana. Adam Janecki ratsasti
mustalla hevosella, jonka suitsen ja satulan helat kimaltelivat
auringossa.

Nopeasti ja ripeästi oli herttua tuonut väkensä ja muutamia tykkejä
maalle; kun rakuunat näkivät harvalukuisuutensa, sytyttivät he tuleen
muutamia myllyjä ja etäämpänä olevan, mutta linnaan kuuluvan
etuvarustuksen.

Jo ensimmäiset tykinlaukaukset matkaansaattoivat suurta vahinkoa
rakuunain rivissä. Usea ratsastaja sortui hevosen selästä, ja hevoset
laukkasivat tyhjinään linnaan takaisin. Ja kun herttua itse joukkojensa
etunenässä teki ankaran hyökkäyksen, hajoutuivat Tiesenhausenin
rakuunat hurjaan pakoon. Turhaan koetti Tiesenhausen muutamien
uskollisten kanssa sytyttää Siikaniemen etukaupunkia tuleen, siihen ei
ollut enää aikaa; täyttä neliä ratsastaen täytyi hänenkin etsiä turvaa
linnasta. Herttua oli voittanut ensi rynnäköllä.

Tämä lyhyessä ajassa saavutettu voitto synnytti sekalaisia tunteita
katsojissa. Linnan akkunasta olivat Arvid Tavast, mestari Bilangh ja
Laurentius Erici nähneet tarkoin melkein kaikki taistelun vaiheet.
Synkkänä, sanaakaan sanomatta tuijoitteli Laurentius Erici taistelevain
joukkoon, jotka välistä peittyivät tomupilviin, ja lihakset hänen
kasvoissaan sytkähtivät, kun hänen katseensa eroitti herttuan, joka
rohkeasti antautui vaaralle alttiiksi.

-- Tuolla kerettiläisellä on paljon rohkeutta ja kylmäverisyyttä,
mutisi hän itsekseen ja heitti tutkivan katseen mestari Bilanghiin,
jonka kylmät kasvonjuonteet eivät osoittaneet surua eikä iloa,
ainoastaan välinpitämättömyyttä.

-- Nyt alkaa piiritys, sanoi Arvid Tavast, ja ainoa pelastuksemme on
siinä, että saamme sen jatkumaan niin kauan kuin mahdollista., sillä
tokihan talvi ajaa herttuan tiehensä, ja hän astui alakertaan ottamaan
vastaan taistelusta palaavia ja keskustelemaan heidän kanssansa.

Tomuisina, ruudinsavun mustaamina, hevoset vaahdossa, palasivat
rakuunat linnaan. Tiesenhausenin toinen käsi riippui hervaistuna
kupeella, ja Fahrensbachin olkapäästä vuosi verta.

-- Mestari Bilangh hoi, huusi Tiesenhausen, laskeutuen vaivaloisesti
satulasta, Teidän taitoanne tarvitaan. Pistolin luoti, jonka eräs
herttuan ratsumestari suvaitsi ampua, istuu vielä käsivarressani,
luulen sentään, ettei siinä ole luunvikaa.

Ja mestari Bilangh ilmestyi heti, tuoden muassaan siteitä,
haavalääkkeitä ja alkoi teräväliä aseella kaivaa luotia Tiesenhausenin
käsivarresta,.

Toisenlaisia tunteita kuin linnassa herätti herttuan voitto
porvareissa, jotka sykkivin sydämmin olivat ottaneet osaa taistelun
vaiheisiin. Mielihyvällä olivat he nähneet rakuunojen tappion, ja kun
nämä hurjaa vauhtia pakenivat linnaan, saivat pormestarin kasvot hyvin
tyytyväisen ilmeen. Kun taistelu oli loppunut, palasivat porvarit kotia
kevyemmin sydämmin kuin olivat tulleet ja toivoivat, että herttua saisi
kaupungin pian haltuunsa, vaikkei he vielä selvästi voineet tajuta,
niillä keinoin se kävisi päinsä.

-- Tervetultua puoliselle, sanoi pormestari erotessaan tuttavistaan.
Sitte saamme tilaisuuttakin puhella päivän tapahtumista.

Vapisevalla sydämmellä otti pormestarin rouva vastaan miestänsä ja
poikaansa. Vasta sitte kun hän oli saanut kuulla taistelusta ja sen
tuloksesta, rauhoittui hän vähän.

-- Täksi päiväksi on siis jo kyllin verta vuotanut, vai miten? kysäsi
hän viimein mieheltään.

-- Luultavasti antaa herttua väkensä tänään levätä. Huomenna saamme
sitte nähdä, mitä tästä seuraa. Vaan mene nyt, muoriseni, valmistamaan
puolista, kohta saapunevat vieraammekin.

-- Olen laittanut sanan myös Kadarina-kälylle ja Gertrudille, hekin
lupasivat tulla, vaikkei tänne tänään muuta naisväkeä tulekaan.

-? Hyvä on, vastasi pormestari, se oli viisaasti tehty.

-- Isäni, ryhtyi Antonio puhumaan, kun äiti oli poistunut. Minulla on
sinulle hiukan sanottavaa. Kävin tänään tervehtimässä Katarina-tätiä ja
Gertrudia. Lapsuudestani saakka olen elänyt siinä luulossa, että olisi
sinulle mieleistä, jos Gertrud ja minä solmisimme elämän liiton. Nyt se
on tapahtunut. Minä olen ilmaissut tunteeni ja Gertrud on suostunut
tarjoukseeni, ja Antonion posket saivat tummemman värin ja silmissä
näkyi kirkas hohde.

-- Vihdoinkin, poikani, sinä ilmoitat minulle iloisen sanoman, hartain
toivoni on toteutunut. Tietääkö äitisi tästä?

-- Ei suinkaan, älä sano hänelle vielä mitään, minulla on vielä
muutakin sydämmelläni. Katarina-tädillä on asumassa eräs
rakuunakapteeni, Adam Janecki.

-- Niin, ylpeä puolalainen, joka tuskin antaa kenellekään tietä kadulla
astuessaan ja halveksii porvareja ja talonpoikia, pitäen heitä
luontokappaleen arvossa.

-- Juuri hän, vaikka kyllä hän oli kohtelias minun siellä käydessäni.
Gertrud kertoi, että tämä mies on pyytänyt häntä vainioksensa.

-- Gertrudiako, sehän on mahdotonta, intti pormestari.

-- Ja kummallisinta asiassa on se, että hän kosinnallaan on kääntynyt
Katarina-tädin puoleen.

-- Mitä syytä Katarinalla olisi suosia puolalaista?

-- Yhteinen uskonto, vastasi Antonio.

-- Siinä et liene niin väärässä. Sitä olen kauan aavistellut. Katarinan
olento on viime aikoina muuttunut oudoksi, hän välttää seuraa,
oleskelee enimmiten yksinänsä, ja hänen kellertyneet, vahankaltaiset
kasvonsa ja eloton katseensa todistavat paastosta ja yövalvomisesta.
Eihän hän kuitenkaan liene suostuvainen jättämään silmäteräänsä
Gertrudia tuon puolalaisen seikkailijan syliin, jota hän tuskin
tunteekaan?

-- Sinä et tiedä, isäni, mihin uskonnollinen fanatismi ja into voi
saattaa ihmisen. Kaikki mikä muuten on arvokasta, ystävyys,
perheelliset siteet, isänmaa, ne eivät merkitse mitään semmoisen
yksilön silmissä. Tämä seikka saattaa minut sangen rauhattomaksi.

-- Herrojen ja muukalaisten valta on pian lopussa. Janecki ei kohta
merkitse täällä mitään.

-- Vaan jos ei niin tapahdu? kysäsi Antonio.

-- Ole huoletta, tämänpäiväinen näytös oli ensimmäinen, kohta seuraa
toinen, ja kun sopiva tilaisuus ilmaantuu, silloin ryhdymme me sitä
jouduttamaan. Siinähän se viisaus onkin, että tiedämme, milloin on
toimittava, milloin ei. Vaan hiljaa, vieraat tulevat, heittäkäämme
surut ja ottakaamme iloinen muoto.

Vieraat alkoivatkin saapua. Ne olivat kaupungin varakkaimpia porvareja,
jotka joko omilla laivoillaan kävivät kauppaa ulkomailla tai myös
harjoittivat voittoisaa vaihtokauppaa talonpoikien kanssa. Ruuth,
Stråhlmann, Juusten olivat pormestarin vanhoja tuttuja ja
kasvinkumppania. Koska Hannu Thesleff, joka vasta pari kolme vuotta
sitte oli muuttanut kaupunkiin ja sitte meni naimisiin Katarina
Stråhlmannin, piispa Juustenin tyttären tyttären kanssa, ei vielä ollut
oppinut maan kieliä, käytti pormestari puhutellessaan vieraitaan
saksankieltä.

Pormestarin rouva ilmestyi ovelle ja pyysi vieraita ruokahuoneesen.
Siellä oli pitkä pöytä katettu, sen keskellä komeilivat lasimaljassa
Antonion tuomat hedelmät ja astiassa, jossa jääpalasia uiskenteli, oli
kapeissa pitkissä ruukuissa Reinin viiniä eli "renskaa", kuten sitä
kaupungin murteella nimitettiin.

Gertrud istui Katarina-tädin ja pormestarin rouvan vieressä, ja
pormestari antoi usein katseensa kiintyä nuoreen tyttöön, joka hänestä
tänä päivänä näytti vielä hempeämmältä ja miellyttävämmältä kuin ennen.

Antonio kertoi matkoistansa ja havainnoistansa, ja vieraat, joista moni
oli käynyt muissa maissa, ottivat vilkkaasti osaa kanssapuheeseen. Myös
päivän tapauksiin luisui puhe ja tulevien päivien tapahtumista
laskettiin arveluja. Kuitenkin olisi terävä syrjästä katsoja helposti
huomannut, että melkein kaikkien mielessä piili ajatuksia, joita he
joko pelkäsivät lausua tai toivoivat toisen ensin lausuvan.

Kun varsinainen ateria oli lopussa, vetäytyivät pormestarin rouva,
Katarina ja Gertrud sisähuoneisiin, vaan pormestari ja hänen vieraansa
jäivät vielä pöydän ääreen istumaan.

Hetken hiljaisuus vallitsi, ja vieraiden kasvot, jotka tähän saakka
olivat osoittaneet vilkasta, ilonsekaista eloa, venyivät veltoiksi tai
huolestuneiksi. Pormestari ryhtyi ensiksi puhelemaan:

-- Emme voi salata toisiltamme, että suuret ja raskaat huolet painavat
mieliämme. Ja se menestys, joka tänään jo heti tuli herttuan osaksi, ei
ole omiansa, jos tarkoin sitä punnitsemme, huoliamme karkoittamaan,
joskin se ensi silmänräpäyksessä synnytti meissä vilpitöntä iloa. Sillä
mitä todistaa herttuan voitto? Mitä muuta kuin kuningas Sigismundin ja
nykyisten herrojemme, Arvid Tavastin ja Aksel Kurjen heikkoutta. Mutta
onko luopuminen heistä niinkään helppoa? Onhan heidän hallussansa
linna, kaupunki ja tornit, ja linnassa ja kaupungissa entuudestaan
olevat, Aksel Kurjen ja Tiesenhausenin tuomat rakuunat ja huovit
yhteenlaskettuna nousevat 3000 mieheen. Siinä on kylliksi voimaa
harvalukuista porvaristoa kurissa pitämään. Ja tiedättekö, mikä olisi
seurauksena epäonnistuneesta luopumisesta tai kokeesta saattaa
kaupunkia herttuan haltuun? Meitä kohdeltaisiin kuten valapattoja,
omaisuutemme olisi ryöstölle alttiina, vaimomme, lapsemme suojatta
raakojen huovien väkivaltaa vastaan. Sillä tietäkää, että nuo tuolla
linnassa taistelevat epätoivon taistelua, henkensä, omaisuutensa ja
asemansa puolesta, he eivät odota armoa eivätkä anna. Varsovasta on
saapunut lähettiläs, synkkä, kylmäverinen mies, joka ei näy
hetkeksikään luopuvan Arvid Tarastin sivulta. Ja näytti siltä, kuin
muukalainen olisi saanut vuodatetuksi omaa voimaansa horjuvaan linnan
päällikköön, hän oli tänään sangen rohkealla päällä. He luottavat
siihen, että kaupunki voi kestää pitkällistäkin piiritystä. Ja onhan
siinä perääkin. Noin sata vuotta on kulunut Viipurin pamauksesta, ja
vanha isäni kertoi aina hämäränä lapsuutensa muistona, kuinka kaupunki
pitkät ajat kesti lukemattomien venäläisjoukkojen hyökkäyksiä. Mitä
enemmän aterian kestäessä olen näitä asioita aprikoinut, sitä
synkemmältä näyttää tulevaisuus. Se iloinen luottamus, jonka herttuan
voitto synnytti, alkaa kadota, ja mustia varjoja ilmestyy kaikkialle
kuten syksyiltana matkustajan tielle. Vai mitä te asiasta arvelette?

Stråhlman, vanha ja kokenut porvari, koroitti äänensä muiden vaietessa:

-- Sinä olet oikeassa, Herman, asemamme on todellakin vaikea. Jos
pidämme laillisen kuninkaamme Sigismundin puolta, kohtaa meitä herttuan
verinen viha, jos herttuaan koetamme liittyi, ruhjovat meidät herrojen
huovit.

-- Eiköhän voitto lopuksi kallistune herttuan puolelle, sanoi Hannu
Thesleff. Hän näyttelee täällä samaa osaa kuin minun nuorena ollessani
kotimaassani Skotlannissa James Murray, Maria Stuartin velipuoli;
katolilainen Maria pakeni Englantiin, ja protestanttinen Murray sai
hallituksen. Vaan väliaika voi tulla meille sangen kalliiksi, sillä
meihin sopivat vanhan runoilijan sanat: quidquid delirant reges,
plectuntur Achivi [kansa saa kärsiä kuninkaiden erehdyksistä], vaikka
minä olen porvariksi joutunut, olen oikeastaan hengellistä säätyä
varten kasvatettu ja siten myös Rooman kieleen perehtynyt.

Samassa koputettiin ovelle. Pormestarin palvelija ilmoitti, että
alhaalla oli tuntematon mies, joka tahtoi tavata pormestaria.
Pormestari läksi ulos ja palasi hetken kuluttua. Hänen seurassansa oli
muukalainen, pitkään kaapuun puettu mies. Pormestari sytytti kynttilät,
ja vastatullut otti leveän huopahatun päästänsä. Hänellä oli pitkät,
keskeltä päälakea kahtialle jakautuvat hiukset ja tuuheat viikset.
Muuten oli hän aseilla varustettu ja ulkomuodoltaan sotilas. Hän
aloitti heti puhua:

-- Älkää kysykö, kuka minä olen ja miten olen kaupunkiin saapunut. Se
on minun salaisuuteni. Siinä on kylliksi, että olen herttuan leiristä
ja että hänen ruhtinaallisen armonsa uskottu päällikkö Pietari Stolpe
on minut lähettänyt. Minulla on vakaisia sanomia pormestari Bröijerille
ja kaikille niille porvareille, joilla on jotakin vaikutusvoimaa
yhteisissä asioissa. Kuulkaa siis ja painakaa mieleenne!

-- Hänen ruhtinaallinen armonsa haluaa tietää, aikovatko Viipurin
porvarit liittyä Ruotsin porvarien ja talonpoikien kanssa evankelista
oppia, ja vapautta puolustamaan vai tahtovatko he pysyä katolisen
Sigismundin ja puolalaisten vallan alla. Rauhaa ja sovintoa tarjoaa
hänen ruhtinaallinen armonsa ja teidän on valittava. Nuo tuolla
linnassa saavat kohta kaalinsa keitetyksi, niin kuuluvat herttuan omat
sanat, ja sitte ei ole enää armonaikaa. Juurineen tahtoo herttua nyhtää
tästä maasta eripuraisuuden rikkaruohot ja hävittää pois katolilaisen
hapatuksen ja runsailla verenvirroilla kostuttaa maan, että se olisi
otollinen uudelle kylvölle. Voi sentähden niitä, jotka häntä
vastustavat, ne vetävät päällensä verisen vihan, ne hävitetään, sillä
hän on mahtava ase sallimuksen kädessä otollista työtä edessaattamaan.

Viimeiset sanat oli lähettiläs puhunut uhkaavalla ja jylhällä äänellä,
ja hänen puheensa teki mahtavan vaikutuksen.

Pormestari vastasi:

-- Te puhutte kuin pappi. Herttua on valinnut omituisen lähettilään.

-- Kuka takaa, etten minä ole pappi? Vaan asiaan, minä vaadin
vastausta.

-- Sen olette saava, ja pormestari Bröijer kohosi istuimeltaan ja
luotuaan tutkivan katseen pöydän ääressä istuviin, jatkoi hän:

-- Ilmoittakaa hänen ruhtinaalliselle armollensa, että Viipurin
porvarit melkein kaikki tahtovat pysyä evankelisessa opissa, Upsalan
kokouksen päätöksessä ja siinä, mitä Söderköpingissä on säädetty. He
toivovat voittoa hänen ruhtinaallisen armonsa aseille ja vihaavat
muukalaisten valtaa. He ovat valmiit tottelemaan hänen ruhtinaallisen
armonsa käskyjä, kun vaan olosuhteet sen myöntävät.

-- Se on hyvä, sanoi muukalainen, ja hänen jäykät piirteensä saivat
lempeämmän ilmeen, suosiollinen mieliala on kiitettävä ja vakuutus
valtiollisissa ja uskonnollisissa asioissa samaten. Vaan mitä on
vakuutus, joka ei osotaikse töissä? Ovatko Viipurin porvarit valmiit
uhraamaan ja uskaltamaan jotakin yhteisen asian puolesta?

Pormestari loi taas tutkivan katseen läsnäoleviin, vaan nämä olivat
vaiti ja katselivat nolosti eteensä. Hän jatkoi hiukan epäröiden:

-- Hänen ruhtinaallinen armonsa suvaitkoon punnita asemaamme. Me itse,
meidän omaisuutemme, vaimomme ja lapsemme olemme linnan isännän ja
huovien vallassa, kätemme ovat sidotut.

-- Hänen ruhtinaallinen armonsa on kaikki punninnut ja aprikoinut.
Hänen aikansa on täpärällä, tärkeät asiat vaativat häntä Ruotsiin. Maa
polttaa hänen jalkojensa alla, ei ole hänellä halua monta viikkoa venyä
tämän kaupungin edustalla. Hänen vaatimuksensa on selvä ja
yksinkertainen: avatkaa portit ja laskekaa väkemme sisään. Arvaan
ajatuksenne. Te pelkäätte yrityksenne ennenaikaista ilmitulemista ja
herrojen kostoa. Vaan ennemmin tai myöhemmin on kaupunki kuitenkin
joutuva herttuan haltuun, ja ankarasti on hän Suomen herroilta vaativa
sen veren, jota he ovat uskaltaneet vuodattaa. Suuria asioita ei saada
toimeen epäröimisellä ja heikkoudella, siihen tarvitaan voimaa ja
tarmoa, sama laki vallitsee historiassa kuin luonnossa, ukkoissää
puhdistaa raskaan ja painavan ilman, vaan murskatut puut ja palavat
ladot ovat myös sen seurauksia.

-- Vaaditteko nyt ratkaisevan vastauksen?

-- En. Kolme päivää antaa hänen ruhtinaallinen armonsa aikaa, vaan
enempää ei. Hän on sangen ärtyisellä päällä ja vähinkin vastustus
saattaa hänet vihan vimmaan. Kolmen päivän perästä saavun takaisin ja
sitte olkaa valmiit. Jo huomenna menee Pietari Stolpe väkensä kanssa
yli salmen, saartaa kaupungin myös Pantsarlahden puolelta ja sulkee
tiet Venäjälle ja Inkeriin. Hyvästi! Jääkää rauhaan!

Enempää vastausta odottamatta poistui muukalainen.

-- Jäykkä mies, sanoi Antonio, ja hänen puheensa kuin rauta tai teräs.

-- Herransa kuva, vastasi pormestari huoaten, isännän henki painaa
leimansa palvelijoihin.

-- Kolme päivää ei ole pitkä aika, sanoi vanha Stråhlman, vaan sen
kuluessa voi paljon tapahtua.

-- Parasta on, että pysymme alallamme ja odotamme, arvelivat kaikki.

Ja sitte vieraat nousivat ja läksivät kotiinsa, sammuttamaan yöksi
tulta, salpaamaan ovensa ja porttinsa ja panemaan raskaat akkunaluukut
paikallensa, sillä ajat olivat rauhattomat, vierasta sotaväkeä
kaupungissa ja yölliset kahakat tavallisia.

Sinä iltana tapahtui kuitenkin odottamaton tapaus, jolla oli tärkeät
seuraukset ja joka joudutti asian ratkaisua ennen määrättyä aikaa.

Kun vieraat olivat poistuneet, koputettiin taas ovelle, ja pormestarin
palvelija ilmoitti, että eräs vallin luona asuva porvari oli tullut
valittamaan, että Tiesenhausenin rakuunat olivat vieneet hänen lehmänsä
ja sanoneet sen tapahtuvan herransa käskystä. Porvari pyysi pormestaria
hankkimaan ainakin jotain korvausta elukasta.

-- Missähän Tiesenhausen lienee tavattavissa, kysyi pormestari tarttuen
keppiinsä ja hattuunsa.

-- Tiesenhausen ja muutkin upseerit ovat Borkhardtin krouvissa
raastuvan torin vieressä, selitti porvari.

Pormestarin rouva tuli huoneeseen.

-- Johan vieraat ovat menneet! Menetkö sinäkin?

-- Menen, vastasi pormestari. Minun tulee tavata Tiesenhausenia vielä
tänä iltana.

-- Gertrud ja Katarina ovat vielä täällä, voit saattaa heitä kotia.

-- Minä teen seuraa, sanoi Antonio.

Ulkona vallitsi synkkä pimeys. Katuvalaistusta ei ollut nimeksikään.
Sade valui virtana alas, ja kadut kävivät likaisiksi.

Edellä kulki pormestarin palvelija kantaen lyhtyä. Muut seurasivat
jäljestä. Matka oli lyhyt. Ainoastaan pieni pätkä Kuningattaren katua
[nykyinen Katarinan katu], sitte yli vanhan raastuvan torin Alakadulle,
ja heti kulmasta päästyä oltiinkin Katarina-tädin asunnon edustalla.

Siinä otettiin jäähyväiset.

-- Janecki ei ole kotona, sanoi Katarina-rouva, hänen huoneessaan on
pimeä.

-- Ole varovainen näinä rauhattomina aikoina, kuiskasi Gertrud ja
puristi hellästi Antonion kättä.

Pormestari ja Antonio palasivat.

-- Tule mukaani Antonio, minä käyn vaan Tiesenhausenia tapaamassa, ja
sitte menemme yhdessä kotia, sanoi pormestari.

Aivan raastuvan torin vieressä oli Borkhardtin ravintola. Se oli
matala, tiilikattoinen rakennus, jonka akkunat eivät olleet korkealla
maasta. Porstuan kynnys ja laattia olivat melkein jalkakäytävän
tasalla. Oven päällä paloi suuri lyhti, joka himmeästi valaisi
sisäänkäytävän. Oikealla oli suuri huone, ja sen sivuseinällä pitkä
tiski. Tämä huone oli aiottu yhteistä kansaa varten ja siellä kihisikin
nyt huoveja ja kaikenlaista kansaa. Vasemmalla oli parempia huoneita
aatelisia ja varakkaita porvareja varten.

Saksalainen porvari Borkhardt piti tätä ravintolaa ja oli vähässä
ajassa hyvin rikastunut. Hän seisoi itse parast'aikaa tiskin takana,
valkoinen esiliina vyöllä ja rinnoilla, ja hänen vieressään istui
laivuri Didrik tyynen ja levollisen näköisenä. Borkhardt oli iso,
roteva mies, hänen lihavat, punertavat kasvonsa loistivat
tyytyväisyydestä. Vahvalla kädellään laski hän tammitynnyristä olutta
tinatuoppeihin ja jakeli niitä sotilaille. Nähtyään pormestarin
tervehti hän kohteliaasti.

-- Onko Tiesenhausen täällä? kysäsi pormestari.

-- Tiesenhausen ja muutkin upseerit istuvat tuolla toisella puolella,
virkistyttäen itseään aamullisen verilöylyn jälkeen, vastasi Borkhardt
matalalla äänellä ja läksi opastamaan pormestaria ja Antoniota yli
porstuan.

Borkhardt avasi oven, ja omituinen näky esiintyi tulijoille.

Pitkän pöydän ympärillä, jossa oli lukuisasti tinatuoppeja ja pikareja,
oluthaarikoita ja viiniastioita, istui ulkolaisia upseereja ja Suomen
aatelisia sekaisin. Ylinnä nähtiin Ivar Tavast ja Tiesenhausen, sitte
William Farensbach, Jaakkima Greve, Adam Janecki, Aleksander Dombuski
ynnä muita upseereja.

Ivar Tavastin kasvot hohtivat, ja hän oli kiivaassa keskustelussa
Janeckin kanssa. Tiesenhausen istui vaiti, katsoen synkästi pöytään ja
välistä vaivaloisesta liikuttaen haavoitettua kättään, jota hän kantoi
siteessä, William Farensbachin takana seisoi mestari Bilangh, ottaen
pois siteitä Farensbachin olkapäästä, josta taas oli alkanut vuotaa
verta, ja pannen uusia sijaan. Tämä itse oli kalvakan näköinen ja puri
hampaitaan yhteen, kun tunsi kipua haavoitetussa paikassa.

Tässä hälinässä kaikui Janeckin soinnukas ääni ylinnä ja helposti
kuultavana, juuri kun pormestari ja Antonio astuivat sisään.

-- Kaunis ja hurmaava tyttö hän on ja viaton kuni valkea kyyhkynen,
kehui Janecki, ja, kun minä palajan Varsovaan, vien hänet mukanani.

-- Niin jos hän lähtee, kirkui Tavast.

-- Hänkö? Monasti on hän sitä anonut ja pyytänyt pehmeät kätöset
kaulallani, ja pian on Gertrud Haveman loistava tähtenä Varsovassa,
vastasi Janecki, korjaten valkealla, hyvästi hoidetulla kädellään
pitsikaulustaan, joka oli joutunut epäreilaan.

Yleinen naurun hohotus seurasi tätä selitystä.

Antonio oli kuullut joka sanan. Ensiksi musteni kaikki hänen
silmissänsä, sitte tuntui kuin kylmää lyijyä olisi valettu hänen
jäseniinsä, ja hän tuli levolliseksi ja kylmäksi kuni jääpatsas.

-- Se on julkeaa valhetta, huudahti hän.

Nopeasti kavahti Janecki pystyyn, ja kaikkien silmät kääntyivät ovelle.

-- Aha, sanoi Janecki toinnuttuaan ensi hämmästyksestä ja hänen
suurentuneet silmänsä säihkyivät vihaa. Te syytätte minua valheesta,
herra tohtori. Minä tunnen Teidät, te lainvääntelijät ja kynäritarit,
te olette suurisuisia mustepullon ja lakikirjan takana, vaan pelkäätte
kirkasta terästä. Minä vaadin hyvitystä. Te olette loukannut
kuninkaallisen upseerin kunniaa, vetäkää miekkanne, onhan Teillä
kupeellanne jonkunlainen kävelykeppi.

Janecki paljasti miekkansa, ja Antonio seurasi hänen esimerkkiänsä.
Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä eikä kukaan yrittänyt
eroittamaan taistelijoita. Semmoiset kaksintaistelut olivat siihen
aikaan sangen tavallisia ja niitä pidettiin jokapäiväisen
yksitoikkoisuuden vaihteluna.

Janecki koetti ensin satuttaa Antoniota niillä tempuilla, joita
italialaiset miekkailuopettajat käyttivät ja muillekin opettivat. Vaan
koska Antonio itse oli nauttinut italialaisten opetusta, tunsi hän ne
perinpohjin ja osasi välttää ne. Tämä seikka ärsytti Janeckia ja teki
hänet kärsimättömäksi. Leikkiä kesti hänen mielestään liian kauan. Hän
kadotti kyhnäverisyyttänsä ja teki aiheettomia liikkeitä.

Kun Janecki taas varomattomasti tähtäsi säilällään, iski Antonio sitä
voimakkaasti omallaan, niin että se kilisten kirposi laattiaan.
Häpeästä ja kiukusta punaisena otti Janecki sen taas ylös ja jatkoi
taistelua.

Nyt täytyi Janeckin ponnistaa kaikki voimansa puolustaakseen itseään,
ja hänen hyökkäyksensä kävivät yhä heikommiksi. Hän alkoi väsyä,
hikikarpaloja välkkyi otsalla ja polvet letkuivat. Huolella huomasivat
hänen asekumppaninsa hänen enentyvän väsymyksensä.

-- Minun kimppuuni on lähetetty joku italialainen miekkailumestari,
sanoi hän viimein epätoivoisesti.

Samassa lävisti Antonion säilä hänen käsivartensa, Punainen, hieno
verivirta purskahti esille ja Janeckin säilä vaipui.

-- Verta on vuotanut! kunnia on puhdistettu: huusivat Tiesenhausen ja
Fahrensbach. Taistelu lakatkoon!

Mestari Bilangh kiiruhti esille ja alkoi tutkia Janeckin käsivartta.

-- Kiittäkää onneanne, kapteeni, muutama linja- ja valtasuoni olisi
ollut halki! sanoi hän päätettyään tutkimuksensa. Antonio pyyhki veren
miekan terältä, pisti sen tuppeen ja meni isänsä luo.

Tiesenhausenkin oli lähestynyt pormestaria.

-- Ikävä tapaus, sanoi hän, mikä saattoi Teidät tänne?

-- Tarkoitukseni oli tavata Teitä, herra evesti, erään tapahtuman
johdosta.

Ja pormestari selitti asian.

-- Koetan hankkia korvausta, jos mahdollista, sanoi Tiesenhausen, vaan
meillä on puute varoista ja muonasta.

Pormestari ja Antonio aikoivat poistua. Mutta puolalaiset ja ulkolaiset
upseerit olivat karsain silmin nähneet Antonion voiton. He alkoivat
äänekkäästi nureksia ja lausua uhkauksia.

-- Hän on vähäpätöisestä syystä loukannut kuninkaallista upseeria ja
sitte vielä haavoittanut hänet. Hän on vangittava.

Janecki itse ja Tiesenhausen olivat vaiti. Ivar Tavast ja Fahrensbach
kannattivat muukalaisia. Hälinä kasvoi.

Etehisessä kuului aseiden kalsketta, ja Aksel Kurjen jättiläisvartalo
täytti oven.

-- Mitä täällä on tapahtunut? kuului hänen äänensä lausuvan.

-- Korkein päällikkö ratkaiskoon asian, huusivat upseerit yhtä suuta.

Ivar Tavast, Kurjen ratsumestari, astui esiin, ja selitti asian. Kun
Kurki oli kuullut kertomuksen, synkistyivät hänen kasvonsa.

-- Aina vaan riitaa, sanoi hän tylysti. Olisin odottanut pojaltanne
enemmän malttia, pormestari.

-- Poikani on viaton, vastasi Antonion isä lyhyesti.

-- Hän loukkasi ensin Janeckia turhasta syystä. Hän kuunteli salaa
keskustelua, kirkuivat upseerit. -- Hän on vangittava!

Antonio oli vaiti eikä puhunut sanaakaan. Keskustelu asiasta teki
häneen tuskallisen vaikutuksen, koska Gertrudin nimi oli siihen
sotkettu.

Kurki oli kahdella päällä.

-- Arvid Tavast ratkaiskoon asian, sanoi hän viimein, poikanne on
vietävä linnaan, onhan hän siellä turvassa. Ivar Tavast saattaa hänet
sinne, kaksi huovia seurueestani menköön mukaan.

Hiukan hoiperellen astui Tavast Antonion luo.

-- Miekkanne, herra tohtori, te käytätte sitä liian hyvin! Seuratkaa
minua!

-- Hyvästi, isäni, sanoi Antonio kovasti, niin että kaikki kuulivat.
Vaan poistuessaan kuiskasi hän hiljaa: nyt on aika toimia.

Ratisten avautuivat kaupungin ja sitte linnan portit, kun Ivar Tavast
oli antanut tunnussanan. Ja ratisten ne taas sulkeutuivat heidän
jälkeensä.

Ivar Tavast jätti Antonion huovien huostaan ja meni isäänsä etsimään.
Hän tapasi tämän huoneessaan keskustelussa Laurentius Ericin kanssa.

-- Aksel Kurki lähettää sinulle tärkeän panttivangin, pormestarin
pojan, ja hän kertoi lyhykäisesti isälleen asian.

-- Ikävä seikka, sanoi Arvid Tavast, huomenna tahdon asiaa tutkia. Anna
hänelle sopiva huone.

-- Vaarallinen panttivanki, mutisi Laurentius Erici.

Vaan kun Ivar Tavast taloudenhoitajalta pyysi huonetta, selitti tämä,
että kaikki huoneet olivat täynnä asukkaita, linnassa oli paljon
aatelisrouvia ja neitoja ja nämä tarvitsivat paljon huoneita.

-- Noh, kutsu tänne vanginvartija, vanki kuin vanki.

Vanginvartija sanoi, että kyllä oli pienen tornin alimmaisessa kerrassa
suuri vankikomero, jota nykyään käytettiin viinikellariksi.

-- Vie hänet sinne, sanoi Ivar Tavast tuskastuneena, ja palasi
kaupunkiin pitoja jatkamaan, jossa toverit häntä riemulla tervehtivät.

Siten joutui Antonio linnan vanhaan vankikomeroon ja vanginvartija
asetti laattialle kynttilän, vesiruukun ja leipäpalan ja heitti hänet
yksinään, kiersi oven lukkoon ja poistui levolle.

Loukkauksesta suunniltaan palasi pormestari kotia. Kun hän kertoi asian
vaimolleen, puhkesi tämä äänekkäisiin valituksiin. Sinä yönä ei paljon
maattu pormestarin talossa. Antonion äiti itki kaiken yötä ja kuvitteli
kaikenlaisia mahdollisuuksia ajatuksissansa. Pormestari taas oli
ääneti, syviin mietteisiin vaipuneena. Mutta kun hän aamun sarastaessa
nousi vuoteeltaan, kuvautui synkkä päättäväisyys ja raudanluja tahto
hänen tarmokkaissa kasvonpiirteissään.



KUUDES LUKU,

Kaupungin valloitus.


Herttuan lähettiläs oli puhunut totta. Jo varhain seuraavana päivänä
tehtiin herttuan leirissä varustuksia kaupungin saartamiseksi myöskin
itäiseltä puolelta. Veneisiin ja suurempiin aluksiin ahdettiin
jalkaväkeä niin paljon, kuin vaan mahtui, ja tehden suuremman
kaarroksen merelle päin, välttääkseen linnan ja kaupungin tykkejä,
sousivat herttuan huovit Pantsarlahden rannalle ja laskivat väen
maalle. Muutaman tunnin kuluessa vei Pietari Stolpe määrätyn
väenpaljouden onnellisesti yli, ilman että linnan ja kaupungin
puolustajat voivat sitä estää. Heti alkoi jalkaväki tehdä itselleen
majoja ja lapiolla luoda turve- ja maatöyräitä suojaksi kaupungista
ammuttuja luoteja vastaan. Asettuipa muudan joukko rohkeasti jonkun
matkan päähän Karjaportista [Pyöreän tornin vieressä], siten sulkien
tien Venäjälle ja Inkeriin.

Kaupungissa oli porvariston ja huovien väli tullut yhä kireämmäksi. Jo
eilisen kahakan jälkeen kävi selväksi, että vaivaloinen ja kenties
pitkällinen piiritys oli odotettavissa. Huovit alkoivat yhä kiivaammin
vaatia, että porvarien vielä enemmän kuin ennen pitäisi ottaa osaa
vahtipalvelukseen. Huovit lupasivat kyllä pitää huolta yövahdista,
mutta porvarien tulisi toimittaa päiväpalvelusta. Porvarit taas
väittivät, että heidän on mahdoton kauemman aikaa suojella niin laajaa
kaupunkia, jonka valleja vartioimaan yksistään tarvittaisiin monta
tuhatta säännöllistä sotamiestä. Tästä huovit uhkailemaan murhaa ja
ryöstöä porvaristolle, niin että nämä peljästyivät ja alkoivat pahinta
varoa. Varakkaammat, joiden pellot, niityt ja karjalaitumet olivat
ulkopuolella kaupunkia, näkivät mielikarvaudella, kuinka herttuan
ratsumiehet tyhjensivät heidän heinälatonsa, ja jo siitäkin syystä
toivoivat he pikaista loppua sodalle.

Pormestari Bröijer oli vallilta nähnyt, kuinka Stolpe vei väkensä
Pantsarlahden puolelle. Hän kuuli myös kävellessään kaupungilla huovien
ja porvarien keskustelut. Hänen korvissansa kaikuivat Antonion sanat:
nyt on aika toimia. Heti aamupuhteella oli hän aikonut mennä linnaan
Arvid Tavastilta pyytämään poikansa vapauttamista, mutta toiselta
puolelta semmoinen nöyrtyminen tuntui hänestä vastenmieliseltä.
Tuttavillensa, jotka kyselivät häneltä asiasta -- sillä tieto
eilis-illan tapauksista oli levinnyt ympäri kaupungin -- vastasi hän,
että Arvid Tavast kyllä saattaisi asian onnelliseen ratkaisuun.

Hänellä olikin tie, jota hän nyt aikoi kulkea, aivan selvänä, Ainoana
pidäkkeenä oli se seikka, että hän vielä arveli, olisiko siitä
hankkeesta, johon hän nyt aikoi ryhtyä, Antoniolle mitään haittaa.
Uskaltaisivatko linnan päälliköt kostaa Antoniolle, jos herttua saisi
kaupungin haltuunsa? Tuskin. Ja mistä he sitte niin tarkkaan saisivat
tietää, että pormestari oli siihen syypää? Taistelun hälinässä ei ollut
niin helppo saada yksityisseikoista selvää. Ja kun herttua kerran oli
kaupungissa, silloin ei linnan asukkailla enää ollut paljon puolta.
Vaan jos yritys ei onnistuisi? Sen täytyi onnistua, Ja pormestari
Bröijer karkoitti kaikki epäilykset mielestänsä. Hän tunsi päänsä
selväksi, ajatuksensa kirkkaaksi, kätensä vahvaksi iskua iskemään, ja
nyt se oli iskettävä. Ei hän tahtonut nöyränä eikä matelevana esiintyä
Arvid Tavastin edessä, voittajana ja herttuan armopaisteen vahvistamana
tahtoi hän tulla ja sanoa: missä on poikani?

Kotiin tultuaan kutsui hän luoksensa palvelijansa, joka oli ollut
talossa jo pienestä alkaen. Pekko, voimakkaan ja vilkkaan näköinen
mies, saapui heti.

-- Olen aina ollut sinulle hyvä isäntä, alkoi pormestari, olen pitänyt
sinusta isällistä huolta ja aion tehdä sen tulevaisuudessakin. Kun vaan
kaupunginpalvelijan virka tulee avonaiseksi, nimitän sinut siihen.
Voinko sentähden luottaa sinuun tärkeässä asiassa?

-- Voitte kyllä, vastasi Pekko, pankaa vaan minut koetteelle, niin
saatte nähdä, että minussa on miestä.

-- Tärkeä kirje olisi vietävä Pietari Stolpelle, joka komentaa herttuan
väkeä tuolla Pantsarlahden puolella. Vaan miten pääset kaupungista
ulos?

-- Se on sangen helppoa, sanoi Pekko, ja hänen kasvonsa osoittivat
vilkasta osanottoa. Portista tosin ei lasketa ketään sisään tai ulos,
huovit vartioitsevat niitä epäluuloisesti, vaan pääseehän sitä
laskeutumaan alas vallin reunalta. Eivät ole vallit kaikkialla yhtä
jyrkkiä kuin meren puolella. Minä varustan mukaani solmuisen köyden,
kiinnitän sen kiven ympäri tai paaluntynkään, niitä on siellä täällä
muurilla, kapuan alas sitä myöten ja alan juosta Pantsarlahdelle päin.

-- No hyvä, sanoi pormestari, sehän kuuluu sangen helpolta, vaan tiedä,
että kirjeessä on vaarallisia asioita ja jos se tavataan sinulta, voin
minä tulla päätä lyhemmäksi.

-- Älkää panko nimeä eikä allekirjoitusta, eiväthän ne sitte voi
tietää, kenen se on lähettämä, neuvoi Pekko viekkaasti. Sitäpaitsi minä
en anna ottaa itseäni kiinni.

-- Mene sitte ja laita itsesi valmiiksi, puolen tunnin kuluttua tulee
sinun lähteä.

Pekko meni, ja pormestari alkoi sepittää kirjettä Pietari Stolpelle.
Hän lupasi täsmälleen klo 3 iltapuolella avata Vesiportin herttuan
väelle, jos Pietari Stolpe kunniasanallansa vakuuttaisi, ettei mitään
vahinkoa tapahtuisi porvareille ja heidän perheillensä eikä kaupunkia
ryöstettäisi. Jos punainen lippu nostettaisiin Stolpen teltan katolle
Pantsarlahdella, katsoisi pormestari tätä suostumuksen merkiksi ja
ryhtyisi asianomaisiin varustuksiin.

Kirjeeseen hän ei pannut nimeänsä, vaan ilmoitti, että sen tuoja oli
antava tarkempia tietoja lähettäjästä.

Kun puolen tuntia oli kulunut, saapui Pekko kirjettä hakemaan. Hän
kätki sen vaatteittensa alle rinnallensa ja saatuaan vielä varoituksia
pormestarilta läksi hän matkaan.

Pormestarista seuraavat hetket olivat sangen tuskallisia, Hän kuvitteli
mielessään, että kirje oli joutunut huovien käsiin ja että Arvid Tavast
ja Aksel Kurki jo neuvottelivat, miten he pääsisivät sen kirjoittajan
perille. Eikähän se ollut niin vaikeaa, pormestarin palvelijaltahan
kirje oli löydetty. Huone-ilma tuntui hänestä liian raskaalta, hän
läksi ulos ja nousi merenpuoliselle vallille puhellen niiden porvarien
kanssa, joilla oli vahtivuoro. Ja kun hän sattumalta loi katseensa
Pantsarlahdelle päin, näki hän yhtäkkiä punaisen lipun laahaavan ilmaa
ja itäinen tuuli suuntasi sen kärkeä kaupunkiin päin. Ilon parahdus oli
päästä hänen huuliltansa, vaan hän hillitsi mielensä ja nopein askelin
palasi hän kotia.

Nyt tuli ryhtyä varustuksiin. Kello oli yksi, siis oli vielä kaksi
tuntia aikaa määrättyyn hetkeen. Hän lähetti sanan eilisille
vieraillensa, ja nämä saapuivat uteliaina, arvellen ja miettien, mitä
tärkeää pormestarilla nyt oli sanottavaa.

Pormestari sulki ovet ja selitti lyhyesti, mihin toimenpiteisiin hän
oli ryhtynyt.

-- Nyt tarvitsen kuitenkin apuanne, yksin en voi saattaa asiaa
päätökseen.

Synkkä hiljaisuus syntyi. Viimein sanoi Stråhlman välttäen pormestarin
katsetta:

-- Se on uhkarohkea yritys, keskellä päivää sitäpaitsi. Meidänhän tuli
odottaa kolme päivää.

Pormestarin otsa painui punaiseksi ja hän vastasi kiivaasti:

-- Peräytyminen on mahdotonta. Arpa on langennut. Jollette tahdo auttaa
minua, pysykää poissa! Jos yritys ei onnistu teidän vastahakoisuutenne
tähden, pakenen minä herttuan leiriin. Mutta en tahtoisi olla teidän
sijassanne, kuu herttua kulkee voittajana kaupungin portista sisään, se
tapahtuu kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, sillä ei vielä kuulu
Sigismundin apujoukkoja. Jos kaupunki sitte joutuu ryöstön alaiseksi,
vaimonne ja lapsenne rääkättäviksi, syyttäkää itseänne, minä pesen
käteni. Te olette niin tahtoneet.

-- Älä kiivastu, Herman, sanoi taas Stråhlman, ennen tai myöhemmin se
on kuitenkin tapahtuva. Lienet kenties oikeassa. Miten olet asian
suunnitellut?

-- Oletteko kaikki samaa mieltä ja lupaatteko apua?

-- Sen lupaamme, kaikui kuin yhdestä suusta.

-- Kuulkaa siis! Aksel Kurki, kuten tiedätte, otti haltuunsa porttien
avaimet. Mutta Vesiporttiin on vielä toisetkin, jotka teetettiin joku
vuosi sitte, ja ne ovat tässä.

Ja pormestari otti kaapista kaksi suurta hiukan ruostunutta avainta ja
asetti ne pöydälle.

-- Siinä taikakeinot, jotka murtavat linnan herrojen vallan.

-- Täsmälleen kello kolme, ei ennemmin eikä myöhemmin, tulee meidän
saapua Vesiportille. Yritykseen tarvitaan kymmenen miestä, rohkeaa ja
voimakasta miestä. Täsmälleen kello kolme saapuu Pietari Stolpe väkensä
kanssa hiljaa kulkien vallin ja rannan välistä kaistaletta myöten
portille. Onneksi ei Vesiportti ole niin ankarasti vartioitu kuin muut.
Siellä on ainoastaan neljä tai viisi huovia ja sitte vielä porvareja.
Ne tulee meidän voittaa puolellemme. Kuka ottaa sen toimeksensa!

-- Minä, sanoi Stråhlman, minä tunnen ne hyvin.

-- Eri tahoilta, raastuvan torilta, Alakadulta ja poikkikaduilta
hiivimme sitte portille, karkaamme huovien kimppuun, haavoitamme tai
sidomme ne, minä avaan portit ja herttuan väki hyökkää sisään. Mutta
niin vähän verta kuin mahdollista, murhaaminen ei ole meidän asiamme,
jääköön se herttuan huovien toimeksi.

-- Siis kello kolme!

-- Täsmälleen kello kolme, täysissä aseissa! Hankkikaa voimakkaita ja
nuoria miehiä.

Ja vieraat poistuivat hiljaa kuten olivat tulleetkin.

Pormestari jäi yksin. Hän otti esille miekkansa, tarkasti sen terää,
pisti vyöhönsä tikarin ja kaksi suurta pistoolia, sitoi avaimet yhteen
paksulla nahkahihnalla, ettei toinen tai toinen niistä häviäisi, jos
ottelu tulisi kiivaaksi. Sitte heitti hän laajan viitan harteillensa ja
heittäytyi niin varustettuna pitkälle, veralla peitetylle rahille
odottamaan määrättyä hetkeä.

Kaikenlaisia ajatuksia tunkihe melkein väkisin hänen mieleensä. Vaan
hän karkoitti ne. Nyt kun asia kerran oli päätetty, oli hän tullut
levolliseksi. Hän toivoi vaan, että aika kuluisi. Välistä lensivät
ajatukset linnaankin. Mitenhän Antonio nyt voi? Viimein pääsi hän
siitäkin ajatuksesta, tunsi vaan lepoa ja kiinnitti katseensa
tuomiokirkon kellotapuliin, joka solakkana ja uljaana kohosi akkunan
edessä. Se ikäänkuin halveksien katsoi ihmislapsia, heidän hyörinäänsä,
heidän surujansa ja ilojansa, äänetönnä näki se sukukunnan sukukunnan
perästä häviävän ja haihtuvan, ainoastaan joskus keskeyttivät sen
kumeat kellot hiljaisuuden, silloin kutsuivat ne ihmisiä temppeliin
saamaan lohdutusta tai ilmoittivat, että joku oli saavuttanut ikuisen
rauhan. Odottaen kului aika. Pormestari avasi akkunan ja katsoi ulos.
Ei näkynyt kadulla kulkijoita. Syksyinen aurinko paistoi täydeltä
terältä. Jo aamusta oli ollut lämmin, nyt oli ilma raskas ja hikinen.
Ei tuulen henkeäkään tuntunut, ei näkynyt virettä meren pinnalla. Vaan
taivaan rannalla Uuraasen päin kohosi synkkä savinen pilvi ja näkyi
heikkoja salamanvälähdyksiä.

Tämä on ukkosen haudetta, arveli pormestari, sulki akkunan ja läksi
ulos.

Sitte muisti hän äkkiä, että yritys, johon hän antautui, oli
vaarallinen, voisihan hän siellä saada surmansa. Hän meni vaimoaan
tapaamaan. Tultuaan makuuhuoneeseen näki hän vaimonsa, väsyneenä
edellisen päivän mielenliikutuksista, nukkuvan levollisesti. Hän ei
hennonut häntä herättää, suuteli häntä keveästi otsalle ja poistui
nopeasti.

Hetki, jonka pormestari melkein sattumalta oli valinnut, oli sopivampi
kuin edeltäkäsin olisi voinut aavistaakaan. Melkein koko kaupunki
uinaili. Kaduilla oli vielä painavampi kuin sisällä. Aurinko
kuumensi rakennuksien seiniä, tiili- ja turvekattoja. Kamomilla
tuoksui väkevästi pihoissa ja kadunsyrjissä, kärpäset surisivat
yksitoikkoisesti. Ei tuulenhenkeäkään, joka olisi vähän virkistyttänyt.
Porvarit nauttivat päivällisunta kotonansa, samaten useimmat upseerit,
sillä juominkeja oli kestänyt aamupuoleen yötä. Väsyneinä valvomisesta
ja aamupuolella toimitetuista askareista, hakivat he lepoa,
jaksaaksensa yöllä toimittaa vahtipalvelusta. Samaten huovit, ei hekään
voineet varoa hyökkäystä keskellä päivää, yöllähän herttua luultavasti
koettaisi, jos koettaisi. Borkhardtkin istui unenhorroksissa penkillä
ravintolansa edustalla ja ajeli pois kärpäsiä, jotka sateen edellä
häntä kiusasivat, ja kummeksi, mihin se pormestari nyt taas kulkee
tuommoinen viitta yllään. Huovien hevoset, jotka aukeilla paikoilla
vallin vieressä olivat laitumella, seisoivat uinaillen korvat
norpallaan, välistä epäkehaten haukaten jonkun heinäkorren.

Luultavasti Karjaportinkin huovit nauttivat makeaa päivällislepoa,
sillä muuten olisi vaikea ymmärtää, miten Pietari Stolpe keskellä
päivää heidän huomaamattansa voi viedä seitsemän lipullista jalkaväkeä
Vesiportille, kulkien pitkin kapeankapeaa kaistaletta meren ja vallin
välillä [nykyinen kalaranta]. Vesiportti oli nimittäin pohjanpuolisessa
vallissa Rinkiportin ja Karjaportin välillä.

Samaan aikaan kuin Pietari Stolpe nopeasti, vaan hiljaa marssitti
väkensä Vesiportille, hiipivät ne kymmenen porvaria, jotka olivat
sitoutuneet tuohon uhkarohkeaan yritykseen, kenenkään huomaamatta eri
tahoilta samaan suuntaan. Muutamat heistä saapuivat hiukan ennemmin ja
rupesivat keskusteluun huovien kanssa. Pormestarikin saapui paikalle.
Yhtäkkiä antoi hän sovitun merkin, porvarit hyökkäsivät huovien
kimppuun, ja ennenkuin nämä ennättivät tehdä vastarintaa, olivat he
sidottuina.

-- Jos vaan huudatte, olette kuoleman omat, sanoi pormestari.

Ainoastaan yksi huovi, joka oli tehnyt tarmokkaasti vastarintaa, sai
suuren haavan käsivarteensa, josta runsaasti vuoti verta.

Vesiportti oli kuten muutkin portit oikeastaan muurin leveyden pituinen
holvikäytävä, jonka molemmissa suissa oli raskaat rautaiset ovet.

Pormestari pisti avaimen etumaiseen, se avautui ratisten, hän riensi
toiselle, sekin ponnahti auki ja sen takana näkyi pitkä jono
jalkaväkeä, joka silmänräpäyksessä hyökkäsi kaupunkiin.

Sotaväen rivissä tuli myös Pietari Stolpe.

-- Missä on pormestari Bröijer, sanoi hän, päästyään portista sisään.

Pormestari astui esiin.

-- Te olette tehnyt herttualle suuren palveluksen. Paljon tärkeää aikaa
on meiltä säästynyt. Pysykää vierelläni, sillä tässä alkaa kohta kiivas
kahakka, ja hän ojensi kätensä pormestarille.

Linnan vartijat olivat kuitenkin valppaampia kuin kaupungin. Juuri kuin
Pietari Stolpe väkensä kanssa syöksi avonaisesta portista sisään,
huomasi linnan vallilla seisova vartija koko vehkeen. Hän puhalsi
torveen ja huusi lähellä seisoville sotamiehille.

-- Kavallusta! vihollinen on kaupungissa.

Heti vietiin sana Arvid Tavastille, ja linnan tykit alkoivat jymistä.
Näiden paukkina herätti huovitkin horroksista. He tarttuivat aseisiin,
ja alkoivat tehdä vastarintaa. Vaan ainoastaan osa heistä oli aseissa,
nekin hajallansa siellä täällä valleilla ja porteilla, suurin osa oli
asunnoissansa lepäämässä tai aterioimassa. Kun tykin laukaukset
pamahtivat, alkoi melkein joka talosta, joka portista, joka sivukadulta
syöksyä huoveja, jotka hätääntyneinä etsivät vihollista. Mutta melkein
kaikki nämä joutuivat surman suuhun, sillä herttuan huovit, jotka
lukuisina pitivät pääkatuja ja kadun kulmia hallussaan, pistivät ne
kuoliaaksi. Ainoastaan ne, jotka onnellisesti saapuivat raastuvan
torille, johon Aksel Kurki oli asettunut ja johon sotatorven kumea ääni
kutsui pakenevia, säilyivät ainakin hetkeksi. Varovaisemmat satuloivat
hevosensa ja läksivät vasta ratsain liikkeelle ja pääsivät siten
helpommin yhteiseen kokouspaikkaan.

-- Me olemme petetyt, sanoi Tiesenhausen Aksel Kurjelle ja muille
päälliköille, jotka neuvottomina seisoivat torilla tai istuivat hevosen
selässä. Jo eilen aavistin pahaa, kun pormestarin poika vangittiin,
tässä on vastaus siihen loukkaukseen.

-- Ainoa pelastus on nopea pako linnaan, sanoi Aksel Kurki synkästi.

-- Katsokaa, keskeytti Tiesenhausen, herttuallakin on tieto
hyökkäyksestä.

Aksel Kurki loi silmänsä salmelle ja Tervaniemelle.

Koko Tervaniemen vuoriharju oli mustanaan sotaväkeä, joka tähän asti
oli ollut piilossa kallioiden takana. Ne kiipesivät nopeasti alas,
asettuivat veneisiin, joita kosolta näkyi olevan varattuna, ja sousivat
salmen yli. Toiset taas etsivät suojaa Tervaniemellä olevien talojen
takana ja odottivat veneiden palaamista. Niemen takaakin näkyi veneitä,
jotka kaikki pyrkivät samaa päämaalia kohti. Herttuan väki nousi
maalle, asettui taajoihin joukkoihin Rinkiportin edustalle ja linnaan
vievän sillan suulle. Linnasta ammuttu luoti sattui veneeseen, joka oli
täynnä huoveja, vene upposi ja useimmat hukkuivat, harvat uivat maalle.

-- He sulkevat tien linnaan, sanoi Tiesenhausen, seuratkoon kuka
tahtoo: Kaupunkia on mahdoton puolustaa, kaikki portit ovat selkosen
selällään ja joka portista tulvaa vihollisia, Katsokaa tuonne! ja hän
viittasi itäänpäin. Pitkin Kuningattaren katuakin kulki taaja joukko
herttuan huoveja, lippu etunenässä ja läheni raastuvan toria.

Tiesenhausen kannusti hevostaan, Aksel Kurki seurasi häntä ja lukuisa
joukko ratsumiehiä, Aksel Kurjen käskystä avattiin Rinkiportti, he
syöksyivät ulos ja joutuivat keskelle herttuan jalkaväkeä.
Tiesenhausen, joka ratsasti etunenässä ja jolla oli suuri, rohkea
hevonen, pääsi onnellisesti läpi ja hänen raivaamaa tietä myöten joku
määrä sotilaita, Vaan Aksel Kurki joutui vangiksi. Hänen hevosensa
sortui, ja hän itse jäi sen alle. Hänen seurassaan olevat huovit saivat
surmansa ja maa alkoi hohtaa punaiselta hurmeesta. Siellä täällä oli
kuolleita hevosia ja haavoitettuja tai kuoleman kanssa taistelevia
huoveja.

Linnan portit avattiin Tiesenhausenille ja hänen joukollensa, sitte ne
silmänräpäyksessä uudestaan suljettiin ja laskusilta vedettiin ylös.
Eikä tätä tehtykään liian varhain, sillä herttuan väki tunkeutui heidän
kantapäillänsä ja jos kauemmin olisi viivytelty, olisi kenties linnakin
samalla kertaa joutunut vihollisten haltuun.

Toimettomina täytyi siis linnassa olevien huovien ja päällikköjen
katsella, kuinka heidän kumppaninsa sortuivat surman suuhun.

Ainoastaan se vähäinen joukko, joka oli koossa raastuvan torilla,
piteli vielä puoliansa, Ne olivat valittua väkeä, melkein kaikki
ratsain, ja heidän joukossansa nähtiin päällikköinä Jaakkima Greve ja
puolalainen Alexander Dombuski. Greve, jota saksalaiset nimittivät
"Klein-Jockum", oli lyhytkasvuinen vaan harteikas, väkevä ja uskalias
mies. Sitäpaitsi oli hän taitava sotilas ja monessa kahakassa oli hän
neuvokkaisuudella henkensä pelastanut. Kun hän nyt näki väkensä
harvenevan ja vihollisten joka taholta rientävän -- avonaisesta
Rinkiportistakin nyt tulvasi herttuan huoveja kuten yöllä säkeniä
savutorvesta -- nousi hän seisomaan jalustimissa ja huusi vahvalla
äänellä, joka kaikui yli taistelun jyminän, käyttäin viron kieltä,
koska useimmat ratsumiehet olivat virolaisia:

-- Pojat, meitä teurastetaan kuin sikoja syksyllä. Sotaevesti on
vankina, tie linnaan suljettu, vihollisia kaikkialla. Meitä odottaa
selvä kuolema tai vankeus ja sitte hamppunuora, tiedättehän, kuinka
herttua vihollisiaan kohtelee. Ainoa pelastus on rohkeudessamme. Ne,
jotka tahtovat pelastua, seuratkoot minua.

-- Viimeiseen veripisaraan saakka, huusivat ratsumiehet.

-- Kuulkaa siis, jatkoi Greve, antakaa sotatorven taas soida ja
odottakaamme toverejamme. Sitte peräydymme torilta taaksepäin tuon
kadun suuhun ja siinä pitelemme puoliamme. Katu on kapea, tuskin
seitsemän hevosta mahtuu siihen rinnatusten. Ne, jotka ovat eturivissä,
taistelevat, toiset kääntävät hevosensa valmiiksi. Ja kun aika on
sopiva, sitte karahutamme kotia, Viroon, Puolaan ja vapauteen!

Raikas hurraahuuto seurasi Greven puhetta. Herttuan huovit, jotka
enimmäkseen olivat ruotsalaisia ja suomalaisia, eivätkä ymmärtäneet
viron kieltä, kummeksivat mitä tuo hurraahuuto merkitsi.

Greven ehdoitusta alettiin toteuttaa. Ratsumiehiä tuli lisään ja
liittyi toveriinsa, Vähitellen peräytyivät huovit hyvässä
järjestyksessä Alakadulle ja muodostivat vahvan läpipääsemättömän
sulun, jota herttuan jalkaväki turhaan koetti murtaa.

Juuri kun etumaiset ratsumiehet asettuivat Katarina-rouvan talon
edustalle, ilmestyi Janecki akkunaan.

-- Greve, huusi hän puolan kielellä, älä jätä minua!

-- Voin odottaa sinua sen ajan, jonka tottunut ratsastaja tarvitsee
pannaksensa satulan hevosen selkään. Kauemman en!

-- Siinä on kylliksi, sanoi Janecki ja poistui akkunasta.

Siirtykäämme hetkeksi Katarina-rouvan taloon.

Samaan aikaan kuin pormestari Bröijer avasi portin herttuan väelle ja
kaupungissa taisteltiin, oli täälläkin tapahtunut sangen merkillisiä
seikkoja.

Jo varhain aamulla saivat Gertrud ja Katarina-rouva tiedon Antonion
vangitsemisesta, Antonion äiti kävi itse suruansa valittamassa ja
kertoi myös syyn kaksintaisteluun, vaikkei täydellisesti.

-- Minun tähteni on hän siis joutunut vankeuteen, arveli Gertrud
aavistaen asian todellista laitaa.

Päivä kului yksitoikkoisesti. Katarina ompeli ahkerasti
korko-ompelusta, välistä puoleksi suruvoittoisesti, puoleksi hellästi
katsellen Gertrudia, jonka kalpeat piirteet olivat saaneet kärsivän
ilmeen.

Janeckia ei näkynyt. Hän pysyttelihe huoneessaan eikä tullut
päivällisellekään, vaan aterioitsi yksinään. Aamupuolella kävi mestari
Bilangh hänen luonaan viipyen siellä kauemman aikaa. Gertrudista tuntui
helpoitukselta, ettei tarvinnut nähdä puolalaista, jota hän oli alkanut
vaistomaisesti pelätä.

Päivällisen jälkeen istuutui Gertrud linnanpuoleisen akkunan ääreen ja
ajatteli Antoniota. Ainoastaan kiven heitto oli väliä, kapea katu,
valli ja salmi, vaan kuitenkin eroittivat ne luoksepääsemättömästi
molemmat rakastavat.

-- Missähän huoneessa hän lienee? mietiskeli Gertrud.

Jos hän olisi tietänyt, että Antonio yksinään venyi pimeässä
vankiluolassa pienen tornin juurella, olisi hän tuntenut itsensä vielä
onnettomammaksi. Nytkin tunsi hän itsensä hyljätyksi, yksinäiseksi ja
kyyneleet tulivat väkisinkin silmiin.

Katarina-rouva taas oli vetäytynyt pihan puolella olevaan huoneeseen ja
sulkenut oven jälkeensä. Vaikka kadunpuolelle antavat akkunat olivat
toista syltä kadunpinnasta, olivat pihanpuoleiset akkunat rakennuksen
äärimmäisessä päässä melkein maan tasalla, sillä paikka, jossa
Katarina-rouvan talo sijaitsi, oli korkea mäentöyräs, joka jyrkästi
laskeutui kadulle päin. Pihakin oli paljasta ylösmäkeä, sen perällä
vasemmalle päin portista tullessa oli kymmenkunta neliösyltä
tasaisempaa maata, jossa kasvoi ruohoa, voikukkia ja kamomillayrttejä,
joista väkevä tuoksu tunkeutui huoneisiin. Sitä rajoitti korkea
muurintapainen naapuritaloon kuuluva kiviseinä, jossa ei ollut yhtään
akkunaa.

Vaikkei tarvinnut pelätä, että täältä juuri kukaan kurkistelisi sisään,
olivat kuitenkin sen huoneen akkunat, jossa Katarina-rouva nyt oli, ja
joista voi nähdä tuon pienen viheriän runsasruohoisen kentän ja paljaan
kivimuurin, mustien verhostimien peitossa. Eikä kukaan ollut nähnyt
niitä milloinkaan poistettavan. Sanottiin, että tässä huoneessa, johon
ei kukaan muu jalallansa astunut kuin talon emäntä ja hänen vanha
palvelijattarensa, jonka hän oli kotimaastansa muassansa tuonut,
säilytti Katarina-rouva rahojansa, joita hänellä hoettiin olevan sangen
runsaasti.

Tässä huoneessa, johon auringon säde ainoastaan varkain pääsi
pujahtamaan verhostimen raosta, ei ollut paljon huonekaluja. Seinät
olivat paljaat ja valkeat, peräseinällä oli pieni, näöltään kultainen
krucifixi ja sen vieressä isonlainen neitsyt Marian kuva, luultavasti
jonkun italialaisen maalarin tekemä. Kuvan alla oli jotensakin suuri
mustalla veralla peitetty, alttarinmuotoinen rakennus, jolla paloi
kaksi paksua vahakynttilää. Paljaalla laattialla neitsyt Marian kuvan
alla oli Katarina-rouva polvillaan. Kädet olivat ristissä, ja hän piti
niitä kuroitettuina taivasten kuningatarta kohti. Kalpeista kasvoista
voi huomata tuskaa ja surua, silmissä hehkui ylenluonnollinen hohde ja
huulet liikkuivat, ja kohta alkoikin niistä tulvia sanoja.

-- Oi pyhä neitsyt, katso minun puoleeni! sieluni on raadeltu, ja
sydämmeni ei löydä rauhaa. Kirvoita minua tästä tuskasta ja anna armosi
loistaa minun ylitseni!

Tämä innokas huokaus näkyi tekevän hyvää hänen sydämmellensä, joka
hyllyi ja oli pakahtua surujen yltäkylläisyydestä. Vähän huojentuneena
jatkoi hän puoleksi itsekseen, puoleksi kuvalle puhuen.

-- Katso, alati olen minä paastonnut, rukoillut ja valvonut. Kaikki,
mitä pyhä kirkko on määrännyt, olen minä tehnyt, kerettiläisten ja
vääräuskoisten maassa olen minä pitänyt uskonlamppua palamassa. Eikö
siinä jo riitä? vaaditko sinä enempää?

Hän pysähtyi ja loi katseensa maahan.

-- Onko totta, mitä rippi-isät opettavat, ettei muualla ole pelastusta
kuin kirkon helmassa? Eikö ole armoa niille, jotka ovat ulkopuolella?
Eikö riitä Gertrudille, minun valkealle, puhtaalle kyyhkyselleni, eikö
hänellekään?

Hän alkoi puhua yhä kiihkeämmin, hänen rintansa kohosi raskaasti ja
läähättäin.

-- Kun puolalainen tuli talooni ja kun hän pyysi Gertrudia, katsoin
minä hänet sinun lähettämäksesi. Voisihan Gertrud hänen vaimonansa
tulla pyhän kirkon helmaan saatetuksi. Olenko minä väärässä? Olenko
minä erehtynyt?

Linnan tykit paukkuivat, vaan Katarina ei sitä huomannut.

-- -- Onko minulla oikeutta ruveta hänen elämäänsä ohjaamaan? Voinko
nähdä tulevaisuutta? Voinhan turmella hänen onneansa ja elämäänsä. En
jaksa enää ajatella, ajatukseni juoksevat piirissä, en pääse ulos enkä
takaisin.

-- Gertrudin sydän on vapaa, Ei Antoniokaan häntä rakasta. Joku vuosi
sitte luulin sitä. Erehdyin. Luulen, että hän suostuu ottamaan
puolalaisen. Vaan toisaalta kuiskaa ääni: älä pakota häntä
puolalaiselle, kulkekoon omaa tietänsä!

Hän taukosi hetkeksi ja kokosi voimia.

-- Tämä ristiriitaisuus kuluttaa elinnesteeni. Olen uupunut kuin ajettu
hirvi. Olen odottanut ilmestystä, vaan turhaan. Onhan pyhä neitsyt
ilmestynyt Ignatiuselle, Dominicuselle ja muille pyhimyksille, miksei
minulle? Ei minulle, enhän minä ole heidän vertaisensa! Ei apua, ei
neuvoa!

Ja väsyneenä antoi hän päänsä vaipua laattialle.

Sydäntä särkevät huudot herättivät hänet horroksista. Hän nousi
vaivaloisesti, avasi oven lukosta ja astui viereiseen huoneeseen.

Siellä oli sill'aikaa kuin Katarina-rouva rukoushuoneessaan etsi
lohdutusta, toisenlaista näytelmää näytelty.

Kuten mainittu ei kapteeni Janecki sinä päivänä ollut
vahtipalveluksessa. Hänen haavansa tuotti hänelle kipua, ja hän
pysyttelihe huoneessa. Mestari Bilanghin mentyä söi Janecki puolista ja
laskeutui levolle. Hetken maattuaan nousi hän ylös ja asettui akkunan
ääreen istumaan. Kun hän sattumalta loi katseen vallille, näki hän
Vesiportin olevan auki ja vierasta sotaväkeä kaupungissa.

Hän ponnahti ylös kuin ukkosen iskemänä.

-- Nyt pelastakoon itsensä, ken voi, huudahti hän puoliääneen.

Hän kutsui palvelijansa.

-- Me olemme petetyt. Herttuan väki on kaupungissa. Satuloitse hevoset,
tuo ne varovaisesti portille, vaan älä avaa porttia. Vedä satulavyöt
tiukkaan ja katso, että soljet ovat vahvoja, Niistä riippuu kenties
pelastuksemme.

Janecki alkoi pukeutua. Hän veti ratsassaappaat jalkaansa, ripusti
miekkansa vyölle, tarkasti, että pistooleissa oli ruutia. Rahat ja
tärkeimmät esineet sulloi hän taskuunsa ja oli kohta valmis lähtemään.

Akkunasta hän vähän väliä tarkasteli tapausten menoa. Hän näki,
kuinka Tiesenhausen pelastui linnaan ja Kurki joutui vangiksi.
Raastuvantorilta kuuli hän melskettä ja aseiden kalsketta ja aikoi
suunnata kulkuansa sinne.

Kun hän astui suureen eteiseen, seisoi Gertrud yht'äkkiä hänen
edessänsä. Hänkin oli kuullut melskeen ja oli rientänyt saamaan tietoa
sen syystä. Kohta huomasi hän mitä oli tapahtunut. Hän tunsi
selittämätöntä iloa ja riemua.

Juuri silloin astui Janecki ulos huoneestaan. Hän säpsähti. Niin
kauniina ei hän ennen ollut nähnyt Gertrudia. Musta puku, jota hän
tänään kantoi, sopi hänelle hyvin. Piirteet olivat kalpeat, ja silmät
loistivat vastasyntyneestä toivosta.

-- Paetkaa, sanoi hän, herttua on kaupungissa. Sotaväkenne on
pakosalla, sotaevesti vankina.

-- Kaiken sen tiedän, neitiseni, sanoi Janecki, ja kiitän teitä
osanottavaisuudestanne.

-- Joka hetki on kallis, vielä on aikaa!

Janecki loi katseensa Gertrudiin ja hänen silmänsä alkoivat omituisesti
säihkyä. Hänessä leimahti yht'äkkiä ajatus, että hän viimeisen kerran
näki Gertrudin. Se ajatus saattoi hänen kuuman puolalaisen verensä
kiehumaan ja hänen itsensä unhoittamaan vaaran, jossa hän häilyi ja
josta hänen tuli paeta.

-- Gertrud, puhui hän nopeaan ja kiihkeästi, minä rakastaan Teitä. Nyt
tällä hetkellä, kun minun tulee erota Teistä, tunnen sen selvään,
seuratkaa minua.

Pelko ja hämmästys kuvastuivat sekaisin Gertrudin kasvoissa. Hän
väistyi askeleen.

-- Gertrud, jatkoi Janecki vielä kiihkeämmästi, ja hänen kasvonsa
alkoivat rusottaa. Ettekö tunne vähintäkään sääliä? katsokaa, tätä
haavaa kannan Teidän tähtenne. Seuratkaa minua, paetkaamme yhdessä!

Ja unhoittaen kaiken maltin intohimonsa valtaamana, lankesi hän
polvilleen ja otti kiinni Gertrudin hameen liepeestä.

-- Minä vannon, että minä rakastan ainoastaan Teitä. Minä en ole mikään
tavallinen seikkailija, minulla on kunniakas asema kuningas Sigismundin
hovissa. Minä voin kohota virassa ja arvossa. Enkä ole köyhäkään.
Minulla on linna Litvassa. Se seisoo keskellä vehnämaita ja ruohoisia
noroja, ja pieni järvi on sen edessä. Satakielet laulavat siellä
kauniina kesäiltoina, ja sammakot kuhertelevat. Siellä on ihanaa!
Minulla on paljon orjia, ja kaikki nämä polvistuvat eteenne, kuten minä
nyt, ja tottelevat pienintä käskyänne.

-- Mahdotonta, sanoi Gertrud, minä rakastan toista! Teitä en ikinä.

-- Haa, kyllä tiedän, tuo liukaskielinen vihamieheni, hän, joka minut
haavoitti.

Gertrud vaikeni ja peräytyi huoneeseensa. Janecki seurasi. Hän riensi
akkunan luo, avasi sen ja huusi Grevelle, että hän odottaisi hetkisen.

Sitte kääntyi hän taas Gertrudin puoleen.

-- Lähdönhetki on käsissä. Vielä kerran, Gertrud, seuratkaa minua!

Gertrud viittasi kieltävästi ja käänsi pois päänsä.

-- Jos tahdot tai ei, kirkasi Janecki intohimoisesti, minun olet
kuitenkin.

Ja ponnistaen kaikki voimansa, tarttui hän terveellä kädellään
Gertrudiin ja alkoi viedä häntä alas portaista.

Gertrud päästi kimakan tuskan huudon. Tämä huuto herätti
Katarina-rouvan horroksista ja saattoi hänet tulemaan ulos
rukoushuoneestaan.

Janecki huomasi ensiksi Katarinan.

-- Johan Te olette hänet minulle puoleksi luvannut, virkkoi
puolalainen. Nyt vien hänet.

-- Onko se totta? Pelastakaa minut! Pelastakaa! huusi Gertrud.

-- Lapseni, rakas lapseni, antakaa takaisin lapseni, rukoili
Katarina-rouva ja kaatui huoneen kynnykselle. Vaan Janecki jatkoi
matkaansa; portaissa kohtasi hän palvelijansa, suuren jättiläismoisen
litvalaisen täysissä tamineissa.

-- Tässä, sanoi Janecki, ota tämä nainen ja vastaa hänestä hengelläsi.
Käsivarttani pakoittaa, en jaksa itse kantaa häntä.

Sanaakaan sanomatta ja kysymystä tekemättä otti litvalainen Gertrudin
käsivarrellensa kevyesti kuten lapsen. Janecki heitti Gertrudin
ympärille ratsuviittansa, kävi eteisestä hakemassa huopahatun ja painoi
sen Gertrudin päähän.

-- Ja nyt matkaan joutuisasti.

Palvelija avasi portin ja talutti toisella kädellään hevostaan. Janecki
vei omansa ulos ja hyppäsi sen selkään.

-- Viimeinkin, sanoi Greve, joka etumaisine ratsumiehineen oli
portilla. Ja nainen mukana. Siitä on vastusta. Vaan olkoon menneeksi!

Useimpien ratsujen päät olivat jo Karjaportille päin. Ja kun Jaakkima
Greve antoi sovitun komentosanan kuulua, silloin käänsivät kaikki
ratsumiehet hevosensa.

-- Eespäin! komensi Greve.

Ja kuten laviini alpeilla murskaa metsät ja lakaisee pois kylät,
samaten syöksivät Greven ratsumiehet eteenpäin vastustamattomalla
voimalla. Kaikki mitä tiellä oli, se väistyi, tallaantui hevosten
kavioiden alle tai sortui ratsastajien iskuista. Muutamassa
silmänräpäyksessä saapuivat he Karjaportille, avasivat sen ja olivat
ulkona kaupungista. Herttuan jalkaväki, joka oli Karjaportin edustalla,
koetti estää heidän kulkuansa. Vaan ratsumiehet hakkasivat itselleen
leveän tien ja monta herttuan huovia sortui verissään maahan.

Kun viimeinen este oli poistettu, antoivat he hevostensa nelistää.
Greven vieressä ratsasti Janecki, ja tämän vieressä hänen litvalainen
palvelijansa. Tämä oli saanut monta haavaa, mutta Gertrud oli
vahingoittumatta, Janecki loi katseensa taaksepäin. Heti hänen
takanansa ratsasti mies, joka näytti hänestä tutulta. Hän katsoi
tarkemmin.

-- Mestari Bilangh, sanoi hän ihmeissään.

-- Niin, minullekaan ei kaupungin ilma ole sopiva, minä teen seuraa
eteläisiin maihin, vastasi puhuteltu. Ja ratsujoukko, jossa korkeintaan
oli seitsemänkymmentä miestä, jatkoi matkaa joutuisasti itäänpäin.



SEITSEMÄS LUKU.

Pelastus.


Vaikka Antonio Borkhardtin ravintolassa tapahtuneen kaksintaistelun
jälkeen aivan matalalla äänellä lausui isällensä: nyt on aika toimia,
oli mestari Bilangh, joka seisoi lähellä sitoen Janeckin käsivartta,
varsin hyvin oivaltanut sanojen merkityksen. Sanat lausuttiin suomeksi,
johon kieleen mestari Bilangh, oleskeltuaan maassa lähes viisitoista
vuotta, oli täydellisesti perehtynyt. Ulkolaiset upseerit, jotka eivät
suomea ymmärtäneet, eivät siis voineet käsittää niiden merkitystä, jos
olisivatkin jotain kuulleet.

Kohta sen jälkeen palasi Bilangh linnaan, sulkeutui huoneeseensa ja
alkoi miettiä asemaansa. Että pormestarilla ja porvareilla oli jotakin
tekeillä, oli päivän selvää. Tämä loukkaus, jonka hänkin oli äsken omin
silmin nähnyt, oli omiaan kiihoittamaan ripeään toimintaan. Ja mitä
muuta tarkoittivat Antonion sanat kuin herttuan ja hänen väkensä
päästämistä kaupunkiin. Ja jos kaupunki kerran oli herttuan hallussa,
voitaisiinko linnaa enää puolustaa kauemmin? Tuskin päivääkään,
voisihan herttua muutamassa tunnissa ampua sen mäsäksi tykeillänsä, kun
hänen kerran sallittiin tähdätä niin läheltä kuin kaupungin vallilta.
Siis lopputuloksena mestari Bilanghin mietteistä oli se, että herttua
kohta oli oleva linnan herrana.

-- Onko minun turvallisuuteni vaarassa, arveli sitte mestari Bilangh,
-- kenties, kenties ei! Jos herttua on saanut vihiä osallisuudestani
Parryn salaliitossa, lienevät päiväni luetut. Vähemmistä syistä,
loukkaavasta sanasta ja herjapuheista lähettää hän ihmisiä
mestauslavalle. Sitäpaitsi tulee linnan päällystössä ja hallituksessa
perinpohjaisia muutoksia tapahtumaan. Parasta on poistua!

-- Minullahan on vielä täällä suuri tehtävä, ja Bilanghin kasvot saivat
pilkallisen ilmeen. Mitä sanoo suuri tuntematon, mestarini ja
käskijäni, jos hän huomaa nöyrän palvelijansa poistuneeksi? Kuka sitte
muuttaa historian kulkua? Voihan hän itse ryhtyä siihen toimeen. He
luulivat minussa tapaavansa typerän uskon kiihkoisan houkkion, joka
tottelisi heidän viittauksiansa. Vaan he erehtyvät, totisesti
erehtyvät. En pelkää heidän uhkauksiansa, katsokoon vaan Laurentius
Erici, kuinka hän itse pelastuu. Sitäpaitsi tunnen selittämätöntä
kaihoa, ikävää kotimaahani. Tourainen ihanat seudut kuvastuvat selvästi
eteeni. Kunnailla, joita aurinko huikaisevan kirkkaana valaisee,
rehentelee viiniköynnös, puutarha liittyy puutarhaan, vainio vainioon.
Viinirypäleet korjataan riemulla ja ilolla, keltainen cider vaahtoaa
astioissa ja kansa laulaa laulujaan kielellä, jossa on suloa ja
sointua.

Ja noudattaen käsittämätöntä, vaistontapaista tunnetta, joka useasti
määrää ihmisten teot, päätti mestari Bilangh heti ryhtyä varustuksiin
matkaa varten. Hän otti esille kaksi raudoitettua, isonlaista kirstua
ja alkoi sulloa niihin kirjoja, arvokkaampia esineitä, vaatteita. Tähän
toimeen meni koko ilta ja osa yötä. Viimeksi avasi hän erään komeron
seinässä, joka sisälsi kosolta kulta- ja hopearahoja. Nämä asetti hän
varovaisesti pitkiin, putkenmuotoisiin nahkavöihin, jotka olivat sitä
varten tehdytkin. Nahkavyöt kääri hän sitte ympärillensä, köyttäen ne
tiukasti kiinni. Ne peittivät suuren osan rintaa ja selkää, kainaloista
aina vyötäisiin saakka.

-- Kahtalainen hyöty, mutisi mestari Bilangh, ne ovat hyvässä säilössä
ja muodostavat vahvan suomuspanssarin, josta tuskin pyssyn luoti
tunkeutuu läpi.

Mestari Bilangh paneutui levollisesti maata. Vaan aamulla varhain, kun
syksyinen ume peitti linnan, kaupungin ja salmen, ja linnan muut
asukkaat nukkuivat, seisoi Bilangh jo linnan kartanolla. Uniset huovit
valjastivat hevosia rattaiden eteen ja läksivät kaupungista hakemaan
kauroja, joita siellä säilytettiin suuremmassa varasto-aitassa. Mestari
Bilangh puheli hiljaa erään huovin kanssa. Seurauksena tästä
kanssapuheesta oli se, että Bilanghin molemmat raudoitetut kirstut
kannettiin alas ja asetettiin kärryille. Bilangh seurasi itse mukana
kaupunkiin ja osoitti, mihin ne olivat vietävät. Kaupungissa asui
porvari, joka oli mestari Bilanghille kiitollisuuden velassa. Tämän
asuntoon käski Bilangh viedä kirstut.

-- Ystäväni, sanoi Bilangh, Te voitte tehdä minulle suuren palveluksen.
Nämä kirstut sisältävät kallisarvoisia esineitä. Voisitteko Te
säilyttää ne jonkun aikaa ja ensi tilaisuudessa lähettää ne Lybekiin?

-- Mielelläni teen Teille sen, vastasi porvari. Minulla ne ovatkin
hyvässä turvassa, kellarini laattian alla on syvä ja suuri aukko, sinne
olen kätkenyt rahani ja kallisarvoiset tavarani, sinne aion itsekin
paeta, jos kaupunki tulee ryöstettäväksi. Sinne eivät huovit löydä,
särkekööt ja ryöstäkööt sitte täällä ylhäällä, niin paljon kuin
tahtovat.

Mestari Bilangh kiitti ja poistui, toimittaaksensa muita asioita
kaupungilla. Eräältä huovilta, joka oli kaatunut eilispäivän kahakassa,
oli jäänyt hyvä ja vahva hevonen satuloineen. Bilangh osti sen
verrattain huokeasta ja asetti sen yllämainitun porvarin talliin. Nyt
oli kaikki valmisna matkaa varten. Bilangh palasi tyytyväisenä linnaan.

-- Nyt vielä muutama rivi herralleni ja mestarilleni, sanoi Bilangh ja
istuutui kirjoituspöytänsä ääreen. Hän kirjoitti nopeaan noin
neljänneksen sivun paperiarkille, sulki sen sinetillään ja asetti
kirjeen pöydälle helposti huomattavalle paikalle. Päällekirjoitus
kuului:

-- Hyvin arvoisalle ja korkeasti oppineelle Laurentius Ericille,
kuninkaalliselle pronotariolle.

Sitte poistui Bilangh linnasta. Hän oleskeli aamupuolen kaupungissa,
kävi Janeckin ja muiden haavoitettujen luona ja söi vahvan puolisen
Borkhardtin ravintolassa. Hän luuli hyökkäyksen tapahtuvan illalla tai
yöllä ja päätti jäädä sitä odottamaan. Yleisessä hälinässä arveli hän
helposti pääsevänsä kaupungista ulos, ja itäänpäin olivat tiet vapaat,
ei siellä ollut vihollisia.

Hyökkäys tapahtuikin jo kello kolme, siis keskellä päivää. Bilangh
satuloi hevosensa, piti sen valmiina ja odotteli sopivaa hetkeä. Kun
ensimmäinen hälinä hiukan oli tauonnut ja taistelu siirtyi raastuvan
torille, uskalsi Bilangh ratsastaa kadulle. Hän näki, kuinka Kurki
joutui vangiksi, Tiesenhausen pelastui linnaan ja kuinka rakuunat
kokoontuivat Greven ja Dombuskin ympärille.

-- Nuo pakenevat, ajatteli Bilangh ja päätti liittyä seuraan. Pari
kertaa yritettyään, onnistui hänen kolmannen kerran päästä riviin.

Ja siten selviää se alussa outo seikka, että Janecki näki mestari
Bilanghin ratsastavan takanansa maantiellä ulkopuolella kaupunkia.

Kun ensimmäinen tykinlaukaus ammuttiin linnasta, oli Laurentius Erici
huoneessaan mietiskellen suuria aikeitaan. Hän riensi nopeaan
akkunalle, joka oli juuri kaupunkiin päin. Siitä olikin mukava seurata
tapauksia. Hän näki selvään, kuinka herttuan huovit tunkeutuivat
kaupunkiin, kuinka kaduilla ja raastuvantorilla taisteltiin,
Tiesenhausenin pelastumisen, Aksel Kurjen vangiksi joutumisen ja
muukalaisten ratsumiesten paon.

Pater Laurentius meni Arvid Tavastia puhuttelemaan. Hän tapasi tämän
varsin voipuneena ja epätoivoisena, Tiesenhausen koetti lohdutella
linnanisäntää.

-- Me olemme hukassa, valitti Tavast, emme voi kestää enää päivääkään.

-? Kuinka on herttuan väki päässyt kaupunkiin? kysyi pater Laurentius.

-- Porvarit ovat luultavasti avanneet Vesiportin. Muuten se olisi ollut
mahdotonta.

-- Ratkaisu lähenee, arveli pater itsekseen. Otus lähenee ansaa,
tehkäämme se vahvaksi ja ottavaksi, ja hän läksi mestari Bilanghin luo.
Vaan Arvid Tavast otti vapisevin käsin salaisesta seinäkomerosta Jöns
Bultin laatiman ehdoituksen Suomen ja Puolan uniooniksi, jonka
Laurentius Erici oli tuonut mukanaan. Sitte sytytti hän vahakynttilän
ja poltti liekissä tuon vaarallisen paperin. Kun paperi oli tuhaksi
palanut, viskasi hän tuhankaristeet suureen ja tilavaan takkauuniin,
joka anasti suuren osan huoneesta.

Hiukan rauhoittuneena sanoi hän Tiesenhausenille:

-- Unhoittakaa evesti, että semmoinen ehdoitus on ollut tekeillä.
Epätietoista on, josko nytkään voin välttää mestaajan kirvestä, vaan
tuo paperikäärö olisi herttuan käsiin joutuneena meidät kaikki armotta
kuolemaan saattanut.

-- Voitte luottaa kunniasanaani, minä olen kätkevä salaisuuden
hiiskumatta.

Hiukan kiihoittuneena riensi Laurentius Erici mestari Bilanghin ovelle.
Hän koputti kerran, toisen, ei mitään vastausta. Hän tarttui
ovenripaan, ovi aukeni, se ei ollutkaan suljettu. Pater astui sisään.

Huone näytti hänestä autiolta ja tyhjältä. Hän meni
laboratoriohuoneeseen. Täällä oli kaikki huiskin haiskin mitä
suurimmassa epäjärjestyksessä. Retortit ja kattilat laattialla,
seinäkaappien ovet seljällään, vanhoja kirjeiden lehtiä hajallaan
nurkissa.

Poissa! mihin ja milloin? arveli pater ja omituinen raskas tunne
valtasi hänet. Hän palasi etuhuoneeseen ja äkkäsi heti kirjeen, jonka
mestari Bilangh lähtiessään oli kirjoittanut ja asettanut huomattavalle
paikalle.

-- Minulle! Tässä lienee arvoituksen selitys, ja pater istuutui
Bilanghin nojatuoliin kirjettä rauhassa lukemaan.

Kirje oli näin kuuluva:

    Suurelle tuntemattomalle!

    Kun tämä kirje osuu käsiinne, en minä enää ole linnassa. Tehtävään,
    johon minua aiotte, en ryhdy. Korjatkoot muut historian juoksua,
    minulla ei ole siihen halua. Kohtalojen ratas on raskas, se on jo
    musertanut monta mahtavaa, jotka sen suuntaa ovat tahtoneet ohjata.
    Minun mielestäni olette Te itse siihen toimeen sopivampi, miks'ette
    itse käy työhön käsiksi? Nyt on kohta sopiva tilaisuus.

-- Sen olen tekeväkin, mutisi Laurentius Erici, tulen ominenikin
toimeen. Vaan mitä on tämä? ja hän jatkoi lukuaan.

    Ennenkuin eroan, tahdon kuitenkin kertoa jotakin, josta voi olla
    Teille hyötyä, jos se jo ei ole myöhäistä. Herttua ei ole niin
    typerä, kuin luulette. Hän tuntee vastustajansa ja on varuillansa.
    Viikko sitten sai hän urkkijoiltansa -- hänellä on semmoisia
    Varsovassa -- tiedon, että kuningas Sigismund on lähettänyt
    lähettilään Suomeen. Samalla väittävät urkkijat, että lähettilään
    puvussa piilee vaarallinen jesuita. Herttua on kauan jo halunnut
    saada haltuunsa miehen, jolla on juonten pääkerä, voidakseen
    häneltä saada tietoja Suomen herrojen valtiokavallusta
    tarkoittavista vehkeistä.

    Jos nämä rivit osuvat käsiinne ennenkuin kaupunki on herttuan
    hallussa ja linna saarrettu, niin paetkaa. Jos taas myöhemmin,
    täytyy Teillä todellakin olla ylenluonnollisia voimia
    käytettävänne pelastuaksenne tästä ansasta, johon olette
    joutunut.

    Minua taas ei herttua enää saavuta, jesuittain veljeskuntaa ja
    sen valtaa en pelkää, sillä minulla on mahtavia puolustajia ja
    toivon, että Tekin, arvoisa isä, tulevaisuudessa, jos taas
    yhdymme, osoitatte kiitollisuutta varoituksestani. Seuratkaa
    esimerkkiäni, puhdistakaa tomu jaloistanne ja jättäkää pohjola,
    sen ilmanala ei ole terveellinen veljeskunnallenne. Näettehän,
    minustakin, uskonkiihkoisesta, innokkaasta etelämaalaisesta on
    tullut kylmä skeptiko, joka välinpitämättömästi katselee asian
    menoa. Ottakaa vastaan jäähyväistervehdys, jonka lähettää

                                       nöyrin palvelijanne
                                         _Filip Bilangh_.

-- Hän on liian viisas välikappaleeksi, sanoi Laurentius Erici
itsekseen, hän on minun kaltaiseni, semmoiset miehet kelpaavat
johtajiksi, vaan eivät alennu tahdottomiksi käskyläisiksi. Se unelma
raukesi ja kaikki muut suuret aikeet sen mukana. Itse en voi mitään,
herttua on heti vangitseva minut, kun vaan saa linnan haltuunsa, ei hän
välitä lähettilään arvostanikaan. Pakoon siis, vaan miten, siinä on
kysymys.

Ja Laurentius Erici palasi masentuneena omaan huoneeseensa ja alkoi
avaraan ikkunakomeroon kyyristyneenä katsella raastuvan torille ja
kaupunkiin, jossa herttuan väki yhä hääri, asettaen porteille ja
torneihin varusväkeä.

Yhtäkkiä saivat hänen masennuksesta kangistuneet piirteensä enemmän
eloa. Hän laskeutui alas akkunakomerosta, lukitsi oven ja riisui takin
yltänsä. Tikarillansa ratkoi hän sitte varovaisesti auki kaksi saumaa
ja otti päällyskankaan ja sisävuorin välistä pienen, hienosta mustasta
nahasta tehdyn salkun. Se oli pyöreillä nahkahihnoilla kiinni nidottu,
pater päästi ne auki ja kirvoitti esille paperisen kirjekuoren, jonka
takasivulle oli latinaksi kirjoitettu: Laurentius Eriöille, kun hän
lähtee Suomeen.

Kirjekuori sisälsi tukun paperiliuskoja, muutamat niistä olivat jo
kellastuneita ja näyttivät vanhoilta, muutamat olivat nähtävästi vasta
nykyään kirjoitettuja. Pater istuutui rahille ja alkoi tyynesti
tarkastaa aarrettansa, ainoastaan hänen vapisevat kätensä, kun hän
tarttui hienoihin paperiliuskoihin, ilmaisivat hänen sisällistä
liikutustaan.

-- Jäljennös pater Hannibal Codretin sepittämästä kertomuksesta Parryn
salaliitosta ja Bilanghin osallisuudesta siihen. Alkuperäinen asiakirja
säilytetään veljeskuntamme arkistossa Roomassa. -- Se on jo tehnyt
tehtävänsä, mutisi Laurentius Erici, ja asetti paperitukun syrjään.
Sitte seurasi pitkä ja kapea paperiliuska, johon oli piirretty seuraava
päällekirjoitus: Luettelo niistä, jotka Suomessa tunnustavat pyhää
katolilaista uskoa tai ovat siihen taipuvaiset.

-- Katarina Bröijer Viipurissa, luki pater Laurentius heti ensimmäisten
nimien joukossa. Siihen ei nyt ole aikaa, arveli hän sitte ja asetti
luettelon viereensä rahille.

Seuraava paperi oli vanha ja kellastunut, hienoa kirjoitusta täynnä. Se
ei ollutkaan jäljennös, vaan alkuperäinen, ja sen laitaan oli
toisenlaisella, vieraalla, jykevämmällä käsialalla kirjoitettu:
Säilytettävä ja veljeskunnan arkistoon takaisin jätettävä.

Laurentius Erici alkoi lukea sitä ja mitä enemmän hän edistyi tässä,
sitä eloisimmiksi kävivät hänen piirteensä.

Lopetettuaan lukunsa nousi hän ylös, kävi pari kertaa yli laattian ja
puhkesi sanomaan:

-- Ylistetty ollos, Sinä pyhä Ignatius, joka teit salaisuuksien
urkkimisen veljeskuntamme tärkeimmäksi tehtäväksi. Todellakin se, joka
salaisuuden ilmoittaa veljeskunnallemme, lähettäin siitä kirjallisen
ilmoituksen arkistossa säilytettäväksi, hän tekee enemmän hyötyä, kuin
joka kääntää kymmenen pakanaa.

Kellastunut paperiliuska, joka herätti semmoisia kiitollisuuden
tunteita pater Laurentiusessa, sisälsi näin kuuluvan latinalaisen
kirjoituksen:

-- Minä Clemens, halpa dominikaaniveli, joka vuonna 1495 viisi
kuukautta ennen suurta venäläissotaa ja pyhän Andrean päivänä
tapahtunutta ihmeellistä kaupungin pelastusta, saavuin Viipuriin
Suomeen opettamaan luostariveljille ja maan asukkaille puutarhan hoitoa
ja hyödyllisten yrttien käytäntöä ja vuonna 1518 paaston aikana sain
käskyn saapua Roomaan kuulusteltavaksi muutamassa tärkeässä
veljeskuntaamme koskevassa asiassa, tahdon täten, ennenkuin tästä
elämästä eroan ja muutenkin korkeaan ikääni nähden, ennenkuin muistoni
pettää, ilmoittaa kirjallisesti erään salaisuuden, josta minulla on
tietoa. Se, joka nämä rivit lukee ja jolle niistä on hyötyä, antakoon
lukea messuja minun sieluni pelastukseksi. Seuraa siis ja paina
mieleesi:

Kaupungin kuninkaallinen linna sijaitsee pienellä saarella ja sen
kummallakin puolella on salmet. Ettei kuitenkaan linnan asukkaat, jos
vihollinen saisi kaupungin haltuunsa tai mikä muu odottamaton tapaus
tapahtuisi, olisi kokonaan pois suljetut muiden ihmisten yhteydestä, on
olemassa vedenalainen salainen käytävä, joka johtaa linnasta
kaupunkiin. Tätä seikkaa pidetään kuitenkin hyvin salassa, ainoastaan
harvat porvarit, linnan isäntä ja hänen uskottunsa ovat tästä
osallisiksi tulleet.

Käytävä alkaa eräästä maapinnan alla olevasta huoneesta, joka sijaitsee
linnan eteläisessä osassa noin viisitoista kyynärää pienestä tornista.
Siihen päästään rautaisesta ovesta, jonka avaimet aina ovat linnan
isännän hallussa.

Käytävä kulkee suoraan itään pienen tornin sisäpuolitse ja painuu
vähitellen syvemmälle ja syvemmälle maapohjaan päin. Useat portaat
johtavat alaspäin, ja se on niin korkea, että tavallinen mies voi
kulkea suorana, Salmen toiselle puolella, juuri siinä missä kaupungin
muuri alkaa, johtavat portaat ylöspäin ja rautainen ovi sulkee tien.
Tästä jakautuu käytävä kolmeen eri haaraan. Kun ovi avataan ja
kuljetaan viisi kyynärää eteenpäin, tekee käytävä jyrkän käännöksen
vasempaan ja sileä kiviseinä estää suoraan kulkemasta. Vasempaan
kulkevalla käytävällä on kaksi ulospääsöä, toinen talossa, joka kuuluu
franciskaaniveljeskunnalle ja on keskellä Saksalaiskatua [Alakatu]
torilta Karjaportille kulkiessa oikealla puolella korkean mäen
töyräällä, toinen itse franciskaaniluostarissa Karjaportin vieressä.
Tämä käytävä on se, joka on linnanisännille tunnettu ja jota useammin
käytetään. Oikealle s.o. eteläänpäin kulkevasta haarasta ei minulla ole
tarkempia tietoja, sanotaan sen johtavan veljeskuntamme luostariin
[nykyinen vanha Suomenkirkko] meren rannalle, vaan sitä epäilen, koska
väli on pitkä ja maaperä kallioista. En myöskään tiedä, kuinka siihen
käytävään päästään. Keskimäinen haara, joka on linnasta tulevan
käytävän suorana jatkona, eroaa siitä sileästä kiviseinästä ja johtaa
toiseen taloon Saksalaiskadun varrella torilta lukien. Tämä talo kuuluu
meidän veljeskunnallemme, kuten useat talot ja maatilkut sekä
kaupungissa että sen ulkopuolella.

Mutta käytävään on vielä toinenkin pääsö itse linnasta. Sinä, jota joko
hätä tai onnettomuus pakoittavat kulkemaan tätä maanalaista tietä,
menettele seuraavaisesti:

Varusta mukaasi noin jalan pituinen ja peukalon leveyden paksuinen
rautapultti, joka on hiukan suippu kärestä, ja jonkun verran öljyä.
Astu alas pienen tornin alimmaiseen kerrokseen, jota käytetään
tavallisesti viinikellarina tai vankikomerona, ja tarkasta ovesta
astuessasi vasemmanpuolista seinää. Siinä huomaat useita
kivimöhkäleitä, jotka eroavat muista säännöllisen muotonsa kautta ja
sitenkin, että niiden ympärillä on vähemmän kalkkisekoitusta. Kahdessa
niistä on kiveen hakatut ristit, ja niiden kulmassa pieni kolo. Pistä
rautapultti tähän koloon, paina voimiesi mukaan. Kivet erkanevat ja
aukko syntyy niin suuri, että täysikasvuinen mies voi ryömiä sen läpi
käytävään, joka kulkee siitä sivutse. Kulje nopeasti käytävän läpi ja
sinä saavut salmen tuolla puolella olevalle rautaovelle, josta jo
puhuin. Siinä on suuri lukko, ja tämänkin oven avaimet ovat linnan
isännän huostassa. Kun käytävä tehtiin, teetti dominikaani-veljesten
guardiani, joka oli taitava rautatöissä, nämä ovet ja niissäkin on
salaisuus. Keskellä ovea on neljä pientä reikää ilmanvaihdon vuoksi,
ettei ilma käytävässä ummehtuisi ja pilaantuisi. Vuodata keskimmäiseen
reikään öljyä ja pistä rautapultti siihen. Paina ensin alaspäin ja
kohota sitte ylöspäin, ja ovi aukenee. Samaten on se suljettava
toiselta puolelta.

Sileässä kiviseinässä oven toisella puolella huomaat myös pyöreän
reiän. Pistä tähän rautapultti, ja kivet aukenevat ja päästävät sinut
kulkemaan. Sulje ne toiselta puolen ja jatka matkaasi pitkin käytävää,
joka johtaa ensiksi jo mainitsemani talon kellariin. Kellarista vie
samalla tavalla avattava rautaovi rakennuksen äärimmäisessä osassa
olevaan huoneeseen.

Vielä yhden salaisuuden tahdon ilmaista. Lähellä portaita, jotka salmen
toisella puolella johtavat käytävästä rautaovelle, on myöskin kaksi
ristillä merkittyä kiveä. Niiden välissä alareunassa on kolo, joka on
kalkkiruukilla täytetty. Jos kalkkisekoitus otetaan pois ja rautapultti
pistetään koloon ja suurella voimalla sitä painetaan, -- sillä kivet
liittyvät tiukasti toisiinsa ja ovat vedenpitävällä ja kauan
hautuneella kalkkiruukilla toisiinsa liitetyt -- tulvaavat aallot
käytävään ja täyttävät sen. Vaan tähän tarvitaan enemmän kuin yhden
miehen voima, ja linnan isäntäkin tuntee sen salaisuuden.

Kolme kertaa olen itse tätä tietä kulkenut. Tapaukset ovat selvänä
mielessäni, vaan en voi niistä enemmän kertoa, koska ne kuuluvat pyhän
ripin salaisuuksiin ja vieläkin saattavat mieleni pyöristymään. Annettu
Roomassa Dominikaaniluostarissa Basilica della Madren luona
puolipaaston aikana vuonna 1520.

-- Messuja olet saava, sinä kunnon sielu, sanoi pater Laurentius,
luettuaan vanhan munkin sepustuksen, ja vielä itse ikuisessa
kaupungissa pyhän Ignatiusen kirkossa.

Ja pater Laurentius luki vielä kahdesti tuon tärkeän asiakirjan ja
koetti painaa yksityisseikat mieleensä. Sitte kokosi hän taas paperit
nahkasalkkuun ja kätki ne povellensa.

Hän meni rivakasti ulos huoneestaan, astui alas portaita myöten ja
saapui pienemmälle linnanpihalle, jonka muodostavat jykevä Olavintorni,
sen ja pienen tornin välillä ulottuva linnan päärakennus ja pohjoiseen
päin oleva siipirakennus. Pihalle tultuaan huomasi hän, ettei päivän
kahakka ollut ollut ilman seurauksia. Siellä täällä virui haavoitettuja
huoveja, joita ei oltu ennätetty korjata, koska kaikki linnan huoneet
olivat täpötäynnä, kun Tiesenhausenin kanssa oli pelastunut linnaan
semmoisiakin sotilaita, jotka olivat olleet kaupungissa majoitetut.
Aivan Olavintornin juurella, joka suunnattoman suurena kohosi ikäänkuin
ilkkuen ihmisten pienuutta, makasi kaksi parrakasta huovia. Syvistä
haavoista vuoti verta, ja miesten kalpeat kasvot osoittivat, että
voimat olivat jo vähissä.

-- Miksei haavoitettuja sidota, kysyi Laurentius Erici toisilta
sotilailta, jotka neuvottomina seisoivat vieressä.

-- Olemme kyllä koettaneet, vaan meidän siteemme eivät kestä, eikä
mestari Bilanghia tavata mistään. Hän on kenties joutunut vangiksi
kaupungissa ollessaan.

Pater kulki edelleen siitä kapeasta aukosta, josta juuri Olavintornin
sivuitse päästiin linnan suuremmalle, avonaiselle takapihalle. Tätä
ympäröitsevissä rakennuksissa asuivat huovit, palvelijat ja siellä oli
varastohuoneita, tehtaita, talleja y.m. Myös takapihallakin oli suuri
hälinä ja sekasorto, huoveja ja linnanpalvelijoita juoksi edestakaisin
ja kaikkien kasvot osoittivat hämmästystä ja pelkoa. Kuolleita hevosia
ja miehiä makasi siellä täällä ja haavoitetut huovit, joita oli
kannettu muutamien puiden siimekseen, ruohostoon, päästivät sydäntä
särkeviä huutoja ja valituksia. Kirouksia ja rukouksia kuultiin
sekaisin, ja hyytynyttä verta näkyi voikukkien lehdillä ja purjojen
valkeissa kukissa, jotka pistivät esille sakeasta, tummanvihreästä
ruohostosta.

Vähän etempänä muista rakennuksista oli linnan paja. Sinne suuntasi
pater askeleensa. Roteva seppä takoi alasimella, ja nuori mies löi
välistä suuremmalla moukarilla.

-- Kuule, kuinka huovit parkuvat, sanoi seppä, vilkaisten ulos pihalle,
jossa huovit tuskissaan vääntelihivät.

-- Anna heidän parkua, sanoi nuorempi mies ja löi moukarilla
tulipunaista rautaa, niin että säkenet sinkoilivat. Toisin he silloin
kirkuivat, kun isäni tappoivat ja talomme polttivat.

-- Vai niin, missä se oli?

-- Säämingissä se tapahtui, vastasi nuorempi, ja siitä on nyt noin
kolme vuotta, silloin kuin nuijamiehetkin Pohjanmaalla teloitettiin.
Minä läksin tänne alamaahan ja pääsin ensin kaupunkiin ja sitte linnaan
sepäksi. Me taomme aseita, käyttäköön niitä sitte kuka hyvänsä. Kyllä
herttua kohta puhdasta tekee, ole siitä huoletta.

-- Luuletko niin?

-- Se on varmaa. Kuuluu olevan herroille oikeen julmistunut. En
tahtoisi olla Kurjen ja Tavastin sijassa. Onhan siitä välistä
hyötyäkin, että on tämmöinen köyhä ja mitätön mies. Suuret herrat ne
nyt helisemässä ovat.

Silloin äkkäsivät pajamiehet pater Laurentiusen ja keskustelu pysähtyi
eikä pajasta kuulunut muuta kuin vasaran kalsketta.

Pater pysähtyi hetkeksi ovelle ja katseli miesten työtä. Samalla
etsivät hänen katseensa semmoista rautapulttia, jota vanha munkki oli
neuvonut. Pajassa ei näkynyt. Laurentius Erici aikoi jo puhutella
pajamiehiä ja pyytää heitä tekemään semmoista esinettä. Silloin huomasi
hän pajan seinävieruksella kuonan ja muun romuraudan joukossa halutun
rautakappaleen. Se oli väkikangen katkennut pää, runsaasti jalan
pituinen ja kärestä suippo. Seppien huomaamatta nosti pater sen ylös,
kätki viittansa alle ja poistui verkalleen.

-- Kukahan tuo pitkä mies oli? kysyi vanha seppä.

-- Sehän oli itse kuninkaan lähettiläs, joka pari päivää sitte saapui
Varsovasta. Merrassa se on, sekin.

-- Merrassa taitaa olla, tokasi vanha seppä ja katsoi pater
Laurentiusta, joka juuri katosi aukkoon, josta päästiin sisäpihalle.

Mestari Bilanghin huoneesta tapasi Laurentius Erici pienen pullon,
jossa oli keltaista öljyä. Sitte palasi hän omaan huoneeseensa, kääri
ympärillensä laajan viitan, tarkasti aseitansa ja oli niin valmis
matkaan.

Pienen tornin kellarikerrokseen päästiin portaita myöten, jotka
laskeutuivat alas painumaan siitä kohdasta, jossa siipirakennukset
liittyivät yhteen. Kun pater tuli alas suurista portaista ja kääntyi
oikealle tarkastamaan, minkälainen pääsö olisi kellarikerrokseen,
huomasi hän sotilaan, joka yksitoikkoisesti käveli edestakaisin
kellariin johtavien portaiden edustalla.

-- Mitä vartioitset, kysyi pater huovilta, joka kääntyi kuultuaan
tulevan askeleet.

-- Kolmannessa kellarissa tornin alla on vanki. Ratsumestari Tavast toi
eilen pormestari Bröijerin pojan tänne säilöön. Hänen sanotaan
kaksintaistelussa haavoittaneen puolalaista kapteenia.

-- Uusi este, mutisi pater, ja hänen kasvonsa synkistyivät.

-- Onko luvallista puhutella vankia?

-- Sitä en tiedä, vaan ratsumestarilta voi saada tiedon siitä.

Samassa tuli Ivar Tavast yli pihan. Hänen käyntinsä oli epätasainen,
kasvot kelmeät ja katseessa kuvautui tuskainen ja kärsimätön ilme. Hän
näytti hermostuneelta ja tarjosi kuuman kätensä pater Laurentiuselle.

-- Synti ja kirous! Missä on mestari Bilangh? Haavoitetut ulvovat kuin
nälkäiset sudet ja huutavat apua. Onko hänkin joutunut pyöveli-herttuan
vangiksi?

-- Kenties, kuka voi sitä tarkoilleen sanoa. Minä haluaisin puhutella
eilistä vankianne, herra ratsumestari. Käykö se laatuun?

-- Ah, vangin olen todellakin unohtanut tässä hälinässä. Puhutelkaa
häntä niin paljon, kuin tahdotte. Minusta alkaa kaikki olla
yhdentekevää.

Ivar Tavast kutsui luoksensa vahtisotamiehen ja käski hänet päästämään
paterin vangin luo.

Kohta ilmestyi vanginvartija avainkimppuineen ja lyhtineen, ja pater
varustautui seuraamaan häntä.

-- Vielä muutama sana, arvoisa herra. Missä ovat Sigismundin legionat
ja missä hänen laivansa? Isälläni on tuolla paljon paperikääröjä,
joissa on kuninkaallinen nimikirjoitus alla. Ne ovat täynnä koreita
lupauksia ja kehoituksia. Ja me narrit olemme niihin luottaneet. Tällä
hetkellä kenties herttuan huovit mellastavat Vesunnissa ja Kurjalassa,
ja herttuan pyöveli jo hioo kirvestään niskamme varalle. Olen tähän
saakka vielä säilyttänyt toivon kipinää. Useasti kun aamulla
herätessäni loin katseen ulapalle, kuvaelin mielessäni sitä riemua,
joka syntyisi, jos lukuisa laivasto korkeine mastoineen purjehtisi
tänne tuoden apua tai kuninkaallinen lippu liehuisi tuolla
Pantsarlahden vuorella, ja hurjat ratsujoukot kiitäisivät alas
rinnettä myöten. Vaan se oli turhaa. Jos vielä hengissä palajatte
Varsovaan, viekää Sigismundille tervehdyksiä niiltä, joilta hänen
kykenemättömyytensä on riistänyt maat ja mannut ja vienyt turmioon.
Värttinä sopisi hänelle paremmin kuin miekka ja kehruurahi paremmin
kuin valtaistuin.

Pater aikoi vastata, vaan Ivar Tavastin silmissä kuvautui niin hurja
ilme, että hän katsoi parhaaksi vaieta.

Vanginvartija oli sillä aikaa avannut ulko-oven ja pater astui
etumaiseen kellariin. Se ei vielä ollut pilkkopimeä, sillä pienestä
maapinnan tasalla olevasta akkunasta tuli hiukan valoa, Tynnyrejä,
suuria ja pieniä, saviruukkuja ja tammilekkerejä seisoi siellä
hiekkapohjalla.

-- Ah, Harvialan herran aarteita, lausui Tavast, joka oli seurannut
pateria ja vanginvartijaa, ja hän alkoi tarkastaa niitä huolellisesti.

-- Espanjan viiniä, tulista ja väkevää. Semmoista nyt juuri tarvitaan
kestääksensä näitä ponnistuksia. Kuule, tule tänne!

Vahtisotamies tuli.

-- Vie neljä ruukkua huoneeseeni, toiseen kertaan. Ja ota itsellesi
yksi muistoksi minulta. Sinä pelastit kerran henkeni Nuijasodan aikana.

-- Kyllä, herra ratsumestari!

-- Niin, sen muistan hyvin. Silloin oli toiset ajat. Onnen pyörä on
kääntynyt, ja nyt olemme me raitiossa.

Sotamies kokosi ruukut syliinsä ja läksi viemään niitä,

-- Hauskaa keskustelua, arvoisa herra, huusi Tavast Laurentius Ericille
ja seurasi viheltäen vahtisotamiestä.

Vanginvartija avasi vielä toisenkin oven, joka naristen kääntyi
ruostuneilla saranoillaan, ja astui toiseen kellariin, joka oli vielä
hiukan alempana kuin ensimmäinen. Se oli ihkasen pilkkopimeä ja
ainoastaan se heikko valo, jota lyhti loi ympärillensä, osoitti
tulijoille tietä.

Kellarista johti kaksi kivistä porrasliuskaa kolmanteen kellariin,
johon päästiin puisen, jykevän oven kautta.

Avainkimppu helisi ja kilisi, viimein löysi vanginvartija sopivan
avaimen ja ovi aukeni.

Ummehtunut kostea ilma löyhähti vastaan ja paadet, jotka muodostivat
laattian, tuntuivat liukkailta.

-- Asettakaa lyhty laattialle ja poistukaa, sanoi pater.

Vanginvartija totteli, ja pater kuunteli hetkisen tullakseen
vakuutetuksi siitä, että hän todellakin oli mennyt pois.

Sitte suuntasi hän askeleensa vankikomeron länsiosaan, jossa
inhimillinen olento venyi olkipahnoilla. Laattialla seisoi saviruukku,
jossa oli maitoa, ja vieressä lautasella oli ruuantähteitä.

Lyhdin valossa näki pater, että vankikomeron asukas oli kohonnut
makaavasta asemastaan ja uteliaasti katseli tulijaa.

Kun Antonio Borkhardtin ravintolasta seurasi Ivar Tavastia linnaan, oli
hän sangen rohkealla mielellä. Hän oli voittajana suoriutunut
kaksintaistelusta Janeckin kanssa ja piti vangitsemistansa ainoastaan
todistuksena muukalaisten upseerien kateudesta ja kostonhimosta. Hän
luuli, että Arvid Tavast jo heti illalla tai ainakin aamulla päästäisi
hänet vapaaksi.

Kun Ivar Tavast sitte sulki hänet tähän maanalaiseen komeroon, ei hänen
rohkeutensa vieläkään lannistunut.

-- Hän on päihtynyt, arveli Antonio itsekseen ja sanaakaan sanomatta
ojensi hän itsensä suoraksi sille olkikuvolle, jonka vanginvartija
levitti hänen allensa.

Vaan kun vanginvartija kierrettyänsä oven lukkoon poistui ja heitti
hänet yksinään, alkoi hänestä kohta tuntua ikävältä. Hän venyi hetkisen
olkipahnoilla, ja monenlaisia ajatuksia alkoi tunkeutua väkisinkin
hänen mieleensä, Janeckin ja Gertrudin kuvat etupäässä kuvastuivat
hänen eteensä ja mielikuvitus, jota yksinäisyys kiihoitti, alkoi niistä
ryhmitellä kuvasarjoja, mitkä lopulta Antoniosta näkyivät hyvin
todenmukaisilta, saivatpa todellisten tapausten muodon.

-- Olivatko Janeckin sanat Borkhardtin ravintolassa vaan turhaa
kehumista, vai oliko hän todellakin Gertrudiin rakastunut? Uhkasiko
mikä vaara Gertrudia? Ryhtyisikö pormestari todellakin, kuten Antonio
oli kehoittanut, ratkaisevaan toimenpiteeseen lopettaaksensa
muukalaisten valtaa?

Nämä ajatukset kiusasivat Antoniota ja häiritsivät hänen rauhaansa,
Päästäksensä niistä irralleen alkoi hän kävellä pitkin laattiaa.

Viimein sai hän tästäkin kylliksensä. Hän kääriytyi viittaansa,
heittäytyi olkikuvolle ja päätti nukkua ja jättää kaikki turhat
aprikoimiset siksensä.

Hän vaipui kohta uneen. Vaan samat ajatukset, jotka valveella ollessa
pyörivät hänen päässänsä, eivät jättäneet häntä unissakaan. Välistä
näki hän Janeckin ilkkuvat ja pöyhkeät kasvot, välistä esiintyi Gertrud
tuskaisen ja suruisen näköisenä, hiukset hajallaan ja kyyneleet
silmissä. Viimein oli hän taas olevinaan taistelussa, Janecki seisoi
uhkaavana, säilä tojossa, Antonio koetti väistää hänen iskuansa,
silloin heräsi hän.

Yö oli jo aamupuolessa, kosteus oli tunkeutunut hänen jäseniinsä, häntä
paleli ja nopeilla liikkeillä ja edestakaisin astumisella koetti hän
saavuttaa ruumiinlämpöä.

Päivän kuluessa eneni hänen kärsimättömyytensä. Hän odotteli, että
Arvid Tavast kutsuttaisi hänet luoksensa, vaan ketään ei kuulunut.
Olivat luultavasti unohtaneet hänet. Hitaasti kuluivat päivän hetket,
hän alkoi jo tottua pimeyteen ja tarkasteli vankikomeroansa. Se oli
kudottu jykevistä maakivistä, pyöreistä ja epäsäännöllisistä
lohkareista, ainoastaan vasen seinä ovesta päin tullen oli
säännöllisistä ja sileimmistä paasista.

Puolen päivän aikana tuli vanginvartija. Antonio kyseli tältä yhtä ja
toista.

-- Missä on ratsumestari Tavast? kysyi hän viimein.

-- Ratsumestari makaa, vastasi vankinihti, asettaen maitoruukun ja
ruoka-astian laattialle, Sitäpaitsi on minun kielletty puhumasta
vankien kanssa.

-- No, tuokaa minulle sitte edes kynttilä, että voisin vähän katsella
ympärilleni.

-- Sen voin tehdä, vastasi vanginvartija, ja hetkisen kuluttua palasi
hän takaisin ja asetti laattialle palavan kynttilän, mikä kuitenkin
kosteassa ja ummehtuneessa ilmassa paloi vaivaloisesti.

Kynttilä kädessä tarkasteli Antonio vankilansa seiniä. Yksityiskohdat
esiintyivät nyt selvemmin kuin aamupuolella.

-- Kiveä ja kalkkisekoitusta, ei mitään muuta, mutisi hän itsekseen.

Vasemmanpuolisessa seinässä huomasi hän säännöllisiä kivilohkareita ja
kahdessa oli pienet, sirotekoiset ristit.

-- Lieneeköhän tuossa joku haudattu, arveli Antonio ja lopetti synkkänä
tarkastuksensa.

Noin kello kolmen aikana kuuli hän jymeää ampumista, Linnan tykit
paukkuivat, torvet soivat ja kaukaista, hiljaista pauhinaa tunkeutui
maanalaiseen luolaan saakka.

-- Nyt taistellaan. Vaan kuka voittaa ja kuka tulee voitetuksi? Onko
isäni avannut kaupungin portit keskellä päivää? Onko äkillinen rynnäkkö
onnistunut vai ei?

Viimein hiljeni kaikki ja entinen rauha vallitsi. Antonion
kärsimättömyys eneni hetki hetkeltä. Taas ratisi ovi, vanginvartija
tuli ja hänen seurassaan pitkä, tuntematon mies. Muukalainen asetti
lyhdyn Antonion kynttilän viereen, käski vanginvartijan poistua ja
katsoi Antoniota, ikäänkuin miettien, millä hän alkaisi puheensa.

-- Tohtori Bröijer, sanoi hän sitte ikäänkuin epäröiden, älkää
kummastuko, että muukalainen, jota ette tunne, etsii teitä
vankikomerossa, jossa teitä vastoin lakia ja oikeutta pidetään.
Yhteinen harrastus yhdistää meitä tällä hetkellä, niin kaukana kuin
muuten olemmekin toisistamme. Minussa näette kuningas Sigismundin
lähettilään ja kuninkaallisen pronotarion. Laurentius Erici on nimeni.

-- Ja entisen lakitieteen professorin Ingolstadtin jesuitakollegiossa,
vastasi Antonio kohoten istualleen. Jo heti, kun aloitte puhua, tuntui
äänenne tutulta ja nyt muistan Teidät selvästi. Minulla oli kerran onni
kuunnella luentoanne kanoonisesta oikeudesta. Te puhuitte kirkon ja
valtion keskinäisestä suhteesta, Luentonne olivat silloin suuressa
huudossa.

Tumma puna sävähti paterin kasvoille. Hänen piirteensä saivat synkän
ilmeen ja vihaisesti iskivät hänen silmänsä. Kohta malttoi hän
kuitenkin mielensä, hänen kasvonsa saivat entisen tyynen ulkomuodon ja
hän vastasi levollisesti:

-- Sitä parempi. Nythän tunnemme toisemme perinpohjin ja voimme
rauhallisesti keskustella.

-- Mitä on tapahtunut tänään? ehätti Antonio kysymään.

-- Kaupunki on herttuan hallussa. Aksel Kurki vankina, Tiesenhausen
turvassa linnassa, osa puolalaisia ja virolaisia pääsi pakenemaan.
Miten herttua saavutti näin äkillisen voiton, sen tiedätte Te kenties
paremmin kuin minä.

Antonio ei vastannut mitään tähän salavihkaiseen syytökseen, kysäsi
vaan:

-- Onko nyt kaupungissa kaikki rauhallista?

-- On, niin paljon kuin minä voin huomata. Herttuan väki vallitsee
kaikki tärkeimmät paikat.

Vastustamaton halu syttyi Antoniossa päästä pois tästä ahtaasta
luolasta kaupunkiin, vapauteen.

Pater arvasi Antonion ajatukset. Hänen ohuet huulensa vetäytyivät
hymyyn ja hän jatkoi seuraten hetken synnyttämää päätöstä:

-- Kappale maailmanhistoriaa näytellään täällä tänään. Me olemme myös
siinä näytelmässä osallisia, vaan me kuulumme vastakkaisiin leiriin.

Antonio kuunteli huomaavaisesti tajuamatta, mihin pater aikoi tulla.

-- Te olette nuori, oppinut, teissä on intoa ja tarmoa. Älkää luulko,
että Te olette minulle aivan tuntematon, minun virkaani kuuluu pitää
huolta ihmisistä ja heidän toimistansa. Te olette opiskellut Bolognassa
ja Alamailla.

Antonion kasvot osoittivat hämmästystä, vaan pater jatkoi levollisesti:

-- Teillä on ne ominaisuudet, joita tarvitaan kohotaksensa arvossa ja
mahtavuudessa. Vaan siihen tarvitaan vielä muutakin, mahtavaa
suojelusta. Ruvetkaa kuningas Sigismundin palvelukseen, ja minä lupaan
teille nopeaa ylennystä. Me tarvitsemme juuri nuoria voimia. Älkää
luulko, että taistelu on vielä tähän loppunut. Toisella puolella
Suomenlahtea sitä jatketaan, ei niin lahjoiteta pois kruunun kalliimpia
helmiä.

-- Sigismundin valta on lopussa, sanoi Antonio kuivasti, vankihuoneessa
ovat Ruotsin valtaneuvokset, jotka hänen asiaansa ajoivat, enkä
sitäpaitsi luule mitään onnea hänen hallituksestansa Suomelle koituvan.
Ainoastaan herttua Kaarlo voi tässä maassa palauttaa järjestyksen ja
estää sitä joutumasta alituiseksi taistelutantereeksi aateliston
vallanhimon ja Sigismundin käännytyskokeiden tyydyttämiseksi. Minä
tahdon isänmaani hyvää, enkä voi siitä luopua, te olette muukalainen,
ettekä voi käsittää sitä tunnetta.

-- Muukalainen, sanoi Laurentius Erici, ja hänen äänensä sai lempeämmän
soinnun. Minä tahdon kertoa Teille jotakin, herra tohtori. Hän vaikeni
ja tuijotti hetkisen eteensä.

Sitte jatkoi hän:

-- Mitä merkitsee isänmaa, kun korkeammat velvollisuudet kutsuvat
meitä. Myös minulle on tämä synnyinmaa. Kaukana Pohjanmaalla on se
talo, jossa ensi kerran näin päivän valon. Siellä olen viettänyt
lapsuuteni päivät ja joskus kiitävät ajatukseni sinne takaisin. Vaan
siitä on kauan aikaa, ja ne muistot ovat hälvenneet. Sitte oleskelin
Tukholmassa Juhana kuninkaan aikana, Braunsbergissa, Saksassa monessa
eri paikassa, Roomassa saavutin lainopin tohtorin arvon. Ja siitä
alkaen kun pyhän kirkon kutsumus selveni minulle ja veljeskunta otti
minut erityiseen suosioon, olen toiminut, henkinyt, työskennellyt yhtä
ainoaa päämaalia varten, pohjoismaiden saattamiseksi uudestaan kirkon
helmaan, enkä ole lakkaava niin kauan, kuin henki on ruumiissani.
Yliopiston opettajana, kuninkaiden neuvonantajana, lähettiläänä ohjaa
minua sama vakuutus. Kaikki muut siteet olen katkaissut, en katso
oikealle, enkä vasemmalle. En tunne pelkoa, en sääliä, en uupumusta, en
väsymystä. Ja kun minä kaadun, astuvat toiset sijaani. Välikappaleet
sortuvat, aate elää.

-- Tunnen tuon rohkeuden ja uhkamielisyyden, joka Teitä elähyttää,
vastasi Antonio. Toivoisin vaan, että sillä palvelisitte toista asiaa.
Minun tieni on erikaltainen, minä olen asettunut vapauden palvelukseen
enkä taivu enää ikeen alle.

-- Vapaus, sanoi pater halveksien ja hänen äänensä sai kylmän kaiun.
Tiedättekö, mikä on tuo vapaus, josta protestanttinen kirkko ylpeilee?
Se on juuri sen heikoin kohta, siitä turmio sille syntyy. Johan se nyt
on hajonnut kahteen eri puolueeseen, Hollannissa on uskonriitoja,
joiden johdosta verta vuotaa. Katsokaa ja odottakaa, lopuksi se hajoaa
lukemattomiin lahkoihin, jotka kaikki väittävät: meillä on totuus.
Sekasorto ja hajaantuminen tulevat päivä päivältä suuremmaksi, ja
epätoivo valtaa mielet. Silloin me palaamme, me jotka emme milloinkaan
ole väistyneet ja taipuneet ajan virtauksien edessä, vaan olemme aina
vastanneet: non possumus [emme voi]. Näen hengessä, kuinka katolinen
kirkko palajaa pohjoismaihin, ja ihmiset taivuttavat ylpeät niskansa ja
tervehtivät sitä riemulla. Ajatelkaa myrskyistä merta, jossa kuohuvien
aaltojen keskellä ajelehtii lukuisia veneitä, kussakin useita ihmisiä
ja perämies. Joka perämies pitää eri suuntaan ja väittää tulevansa
turvalliseen satamaan. Silloin ilmestyy suuri laiva, sen korkealla
kannella on paljon ihmisiä ja kokeneet perämiehet ohjaavat sen kulkua.
Levitetyin purjein kiitää se eteenpäin, eikä haparoi löytääksensä
oikeaa suuntaa. Ilolla rientävät ihmiset veneistä laivaan, laskeutuvat
sen kannelle ja tuntevat lepoa. Tämä laiva on katolinen kirkko.

-- Se aika on kaukana.

-- Kerran se tulee. Vaan minulla on muutakin asiaa kuin uskonnollisia
riitakysymyksiä. Vaikka mielipiteet meitä eroittavat, on meillä
kuitenkin tällä hetkellä yhteinen harrastus. Millä tavoin pääsemme
linnasta.

-- Minulla ei liene muuta keinoa kuin odottaa siksi, kunnes herttua
minut vapauttaa.

-- Sitä ei minun sovi odottaa, vastasi pater hymyillen.

-- Löytyykö sitte muuta apua?

-- Kyllä, sanoi pater ja alensi äänensä kuiskeeksi. Kuten ennen kalliot
korvessa antoivat vettä, samoin on pyhällä kirkolla vielä keinoja,
joilla se vie uskolliset puoluelaisensa vaikka kallioiden läpi.
Vannokaa, ettette kenellekään ilmoita, mitä tänä päivänä saatte nähdä,
ja minä vien Teidät kaupunkiin, vapauteen muutamassa hetkessä.

Antonio mietti. Voisiko hän luottaa jesuitaan? Tiesikö tämä jonkun
salaisen käytävän? Sitte muisti hän äkkiä Gertrudin. Kaikki epäilykset
haihtuivat silmänräpäyksessä. Reippaasti ojensi hän kätensä paterille:

-- Kunniasanallani lupaan sen. Siihen voitte luottaa.

-- Hyvä, sanoi pater. Kuulkaa siis. Juuri tästä huoneesta, jossa olette
viettänyt viime kuluneen vuorokauden, johtaa salainen käytävä
kaupunkiin.

Antonio oli useasti kuullut puhuttavan semmoisesta käytävästä. Poikana
ollessaan oli hän isältään kysynytkin sitä, vaan saanut kierteleviä
vastauksia. Kaupungissa oli liikkeellä kaikenlaisia huhuja, ei kukaan
kuitenkaan voinut antaa siitä täsmällisiä tietoja. Huhu aina asetti
käytävän yhteyteen vanhojen luostarien kanssa.

-- Vielä yksi kysymys. Kuka omistaa toisen talon Saksalaiskadun
varrella torilta Karjaportille päin lukien?

-- Tätini Katarina Bröijer, vastasi Antonio.

-- Accipio omen [hyvä enne], vastasi pater, ja hänen piirteensä
kirkastuivat. Pyhimykset suojelevat minua.

-- Käytävä alkaa vasemmanpuolisesta seinästä, jossa näette sileämpiä
lohkareita, jatkoi pater ja valaisi lyhdyllään kysymyksessä olevaa
seinää. Ristit osoittavat käytävän suuta.

-- Minä olen huomannut nuo sirotekoiset ristit, luulin jonkun olevan
siinä haudattuna.

-- Kyllä, siinä onkin salaisuus haudattuna! Vaan toimeen! Arvid Tavast
voi millä hetkellä hyvänsä lähettää minua hakemaan, hän on kuin häilyvä
ontto ruoko, mikä joka hetki tarvitsee tukevaa kättä.

Ja pater kiiruhti ovelle kuuntelemaan, josko vanginvartija palaisi.
Vaan kaikki oli hiljaa, ei mikään häirinnyt yksitoikkoisuutta.

Kuten vanha munkki oli neuvonut, pisti pater väkikangen pään pyöreään
reikään kivien kolossa. Hän painoi kaikin voimin, kivet alkoivat
irtaantua, hiekkaa ja kalkkisekoitusta karisi maahan, vitkaan, vaan
nähtävästi liikkuivat sileät lohkareet ruostuneilla, kiveen upotetuilla
saranoilla, ja Antonion suureksi hämmästykseksi aukeni ennen
läpinäkymättömään seinään aukko, josta täysikasvuinen mies voi helposti
kömpiä läpi.

-- Astukaa ensin, herra tohtori, sanoi Laurentius Erici.

Hiukan vitkastellen teki Antonio, kuten hänen oppaansa käski. Häntä
kammotti astua pimeään, outoon käytävään muukalaisen, tuntemattoman
miehen seurassa. Vaan kiihkeä halu tavata Gertrudia saattoi hänet
karkoittamaan kaikki epäilykset. Mitä voisi jesuita tehdä hänelle?
Olihan hän nuorempi ja väkevämpi, ja ajoihan herttuan uhkaava valta
jesuitaa pakenemaan millä tavalla hyvänsä. Ainoa pelättävä oli se, että
jesuita sulkisi hänet käytävään, johon harvoin kukaan ihminen osui,
vaan sehän voi tapahtua vasta käytävän toisessa päässä ja Antonio
päätti olla varuillansa, jos jesuitalla ollenkaan olikaan semmoisia
aikeita. Hänen suljetusta, kalpeasta naamastaan oli mahdoton lukea
hänen ajatuksiaan.

Rohkeasti kiipesi Antonio käytävään. Pater seurasi vitkastelematta. Hän
asetti lyhtynsä käytävän laattialle ja sulki kivet rautapultin avulla.
Ja niin hyvin liittyivät ne toisiinsa, että äkkinäisen oli mahdoton
aavistaa mitään ulospääsöä siinä kohdin.

Kostea ja ummehtunut ilma vallitsi käytävässä, seinät, laattia ja pohja
olivat suurista lohkareista, ja koko käytävä niin korkea, että Antonio
ja pater voivat siinä seisoa päätänsä notkistamatta. Kivet olivat
limaiset ja liukkaat, kosteus virtasi kaikkialla, ja täytyi kulkea
hyvin varovaisesti, ellei tahtonut kompastua. Vaan aukon kohdalla näkyi
käytävä jatkuvan linnaan päin.

-- Mihin vie tuo pääkäytävä, kysyi Antonio.

-- Johonkin huoneeseen linnassa. Sitä en tarkemmin tiedä. Rautaovi on
käytävän päässä, ja avaimet ovat linnan isännän hallussa.

Molemmat alkoivat varovaisesti kulkea pitkin käytävää kaupunkiin päin.
Sangen lyhyen vaelluksen jälkeen, astuttuansa ensin portaita myöten,
jotka veivät alaspäin, sitte tasaista pohjaa myöten salmen alla,
saapuivat he taas portaille, jotka johtivat ylöspäin ja niiden päässä
sulki musta rautaovi tien.

-- Tässä on ovi, sanoi Antonio, onko teillä avaimet? meidän täytyy
kääntyä takaisin.

Pater hymyili ja alkoi etsiä reikää, josta vanha munkki oli maininnut.
Sitten otti hän poveltaan pienen pullon, vuodatti varovaisesti
keltaista, kirkasta nestettä keskimäiseen reikään ja myös vasemmalla
puolella olevan lukon haittoihin, asetti rautapultin reikään, painoi
alaspäin ja kohotti sitte ylöspäin. Jäykästi aukeni ovi, pater kulki
edellä ja heti hänen kantapäillänsä seurasi Antonio. Pater sulki oven
sisäpuolelta. Sitte sanoi hän Antoniolle viitaten käytävää, joka painui
vasemmalle:

-- Me emme voi seurata käytävää. Meidän tulee kulkea suoraan eteenpäin.

-- Eteenpäin? Tässähän on jykevä, sileä kiviseinä.

-- Se avautuu ja laskee meidät kulkemaan.

Ja samoin kuin kivilohhareet pienen tornin kellarikerroksessa
irtaantuivat liitoksistansa, samoin avaantui ja sulkeutui kiviseinäkin
ja molemmat kiiruhtivat eteenpäin.

-- Nyt olemme kadun alla, sanoi Antonio.

Taas sulki rautaovi tien.

-- Vieläkin ovi, mutisi pater, tästähän ei ole mitään mainittu
käsikirjoituksessa. Luultavasti myöhemmin tehty.

Vaan hänen synkistyneet piirteensä kirkastuivat, kun hän tässäkin
ovessa näki neljä pientä reikää, ja se avautui ja sulkeutui samalla
tavalla kuin edellinenkin. Antonio ja pater olivat nyt jotensakin
tilavassa kellarissa. Siinä oli holvattu, kupera katto ja tiilikivistä
kudottu laattia. Se oli melkein pilkko pimeä, ainoastaan maan tasalla
olevasta aukosta pääsi sinne hiukan valoa.

-- Nyt olemme tätini Katarina Bröijerin kellarissa, sanoi Antonio
kurkistettuaan aukosta ulos. Tunnen pihamaan sangen hyvin, olen lapsena
monasti leikkinyt siellä kesällä ja laskenut mäkeä talvella.

-- Kellarista ei ole ovea pihalle, sanoi pater tutkittuansa seiniä.
Tuossa on ennen ollut ovi pihalle, vaan se on muurattu umpeen tiilillä
ja maakivillä. Sen tekijällä on luultavasti ollut vihiä käytävästä.

-- Pihalla ei ole ihmisiä, kaikki on rauhallista, ja Antonio palasi
paterin luo neuvottelemaan.

-- Tuossa johtavat portaat ja niiden päässä rautaovi asuinhuoneeseen.
Vaan uskallammeko tunkeutua sinne? kysyi pater valaisten lyhdyllä ovea
ja portaita.

-- Uskallamme kyllä, tätini antaa anteeksi sen pienen
epäkohteliaisuuden, kun saapi tietää, mistä olemme pelastuneet.

Ja Antonio ja Laurentius Erici ryhtyivät avaamaan rautaovea, sillä
tavoin päästäksensä yläilmoille.

Kun Janecki kantaen Gertrudin sylissään poistui yhtyäkseen pakeneviin
rakuunoihin, kaatui Katarina-rouva, kuten mainittiin, tunnottomana
huoneen kynnykselle. Tässä makasi hän kauan aikaa. Ei ollut ketään,
joka olisi tuonut hänelle apua tai kylmää vettä, jota hän kiihoitetussa
tilassaan etenkin olisi tarvinnut. Hänen vanha uskollinen
palvelijattarensa ei ollut kotona. Juuri vähän ennen kuin sotaväki
töytäsi kaupunkiin, oli hän mennyt jotakin asiaa toimittamaan
kaupungille eikä uskaltanut palata niin kauan, kuin verilöylyä kesti.
Talo oli siis melkein autio, ainoastaan heikko, avuton nainen makasi
laattialla. Herttuan huoveilla olisi siis ollut hyvä tilaisuus
ryöstöön. Huomattava on kuitenkin, että Pietari Stolpe kuoleman uhalla
oli kieltänyt kaiken väkivallan ja ryöstön, sitäpaitsi oli hän vielä
pormestarin pyynnöstä asettanut vahtisotamiehiä muutamien talojen
edustalle, niin käveli pormestarin talon edustalla parrakas huovi
edestakaisin, samaten seisoi Katarina-rouvankin portilla sotilas
pertuska olalla. Borkhardtin ravintolan edessä oli sotilaita, jotka'
ajoivat pois kaikki ne, joilla olisi ollut halua sammuttaa janonsa
ravintolan olut- ja viinivarastoilla, vaikkei heillä rahaakaan ollut.

Janecki oli kiireissään jättänyt ovet auki. Näistä tulvasi raitista
ilmaa sisään, ja kylmemmät löyhäykset herättivät Katarina-rouvan
horroksista, Hän huusi palvelijatarta monta kertaa, Ei mitään
vastausta, Hän nousi ylös ja meni akkunalle. Hän näki sotilaan
portilla, kadut olivat veressä ja haavoitettuja sotilaita ja ruumiita
kaikkialla. Kauhistuneena pakeni hän rukoushuoneeseensa ja sulki oven
jälkeensä. Hän polvistui taas neitsyt Marian kuvan eteen.

Nyt ei enää epätietoisuus vaivannut häntä, vaan sitä kovemmin
rusikoivat häntä omantunnon vaivat. Se tie, jota myöten hän epäröiden
oli alkanut kulkea, oli päättynyt pohjattomaan kuiluun. Rakkain esine,
mitä hänellä oli tässä maailmassa, oli pudonnut sinne pimeään rotkoon
ja hän itse seisoi avuttomana vaikeroiden sen partaalla.

-- Itsehän olette hänet minulle luvannut! ne Janeckin sanat kaikuivat
alati hänen korvissansa ja syyttivät häntä kauheasti.

-- Oi pyhä neitsyt, puhhesi hän taas sanomaan, auta ja armahda minua!
Minä maan mato, tomu ja tuhka, uskalsin ruveta luomaan toisen kohtaloa,
ja nyt minä olen kadottanut sen, mikä minulle oli rakkainta tässä
maailmassa, Yksinäisyyteni ilo, vanhuuteni hauskuus ja riemu, kaikki on
mennyttä! Ja Gertrud, eiköhän hän syytä minua tästä, eikö hän kiroa
minua ja kaikkia hyviä töitäni? Ah se on kauheaa, en jaksa kestää tätä,
ja Katarina-rouva tarttui molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin
karkoittaaksensa näitä ajatuksia.

-- Pyhä neitsyt, tuo hänet takaisin! Sinähän nostit Jeanne d'Arcin
englantilaisia kukistamaan, sinä olet ihmeellisesti auttanut monta
turvatonta ja poljettua. Kaiken loppuikäni tahdon sinua palvella ja
uhrata kaikki voimani sinun palveluksessasi. Ota pois tämä kuorma
harteiltani, sitä en jaksa kestää.

Avuttomana tähtäsi hän katseensa Neitsyt Marian kuvaan, vaan tämän
kasvoilla leijaili yhä vaan majesteetillinen rauha ja yhtä kirkkaasti
loisti pyhimyssäde hänen päänsä ympärillä. Hän ei näkynyt yhtään
välittävän Katarina-rouvan tuskasta.

-- Astu alas huikaisevasta korkeudestasi ja tue minua. Lukemattomia
ihmeitä on tapahtunut, olenko minä sitte niin peräti mahdoton!

Ja yhä tähysteli Katarina kuvan ihania piirteitä, ikäänkuin hän niistä
olisi tahtonut saada selville taivaallisen perikuvan ajatuksia.

Silloin näytti hänestä yhtäkkiä, ikäänkuin kuva olisi liikkunut.
Todellakin se heilui ja uhkasi pudota. Hämmästyneenä, tietämättä enää
mitä tuli ajatella, kiihoittunut ja murheen ahdistama kuin hän oli,
tarkasteli hän sen liikkeitä. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului
kauhea romahdus. Neitsyt Marian kuva kirposi seinältä, kultaiset.
raamit särkyivät pirstaleiksi. Tiilikiviä, kalkkiruukkia karisi
laattialle, viimein kaatui musta alttari kauhealla räminällä. Ja yli
näiden raunioiden kiipesi pölyn ja savitomun keskellä kaksi miestä
huoneeseen.

Katarina-rouva päästi kauhean parahduksen ja ojensi kätensä ikäänkuin
suojaksi eteensä.

-- Täti, älkää peljätkö, kuuli hän sitte tutun äänen lausuvan.

Ja hänen suureksi ihmeeksensä astui Antonio esille.

-- Mitä on tapahtunut? Miksi olette noin voipuneen näköinen? Missä on
Gertrud?

-- Poissa, vastasi Katarina nyyhkien, Janecki vei hänet kerallaan.
Antonio, jos sinussa on vähänkin miestä, tuo hänet takaisin! Pyydä
minulta, mitä tahdot, vaan tuo hänet takaisin!

Murtuneena, äkillisen tuskan lamauttamana, kuunteli Antonio
Katarina-rouvan valituksia. Sitte ojensi hän vartalonsa suoraksi,
suonet hänen otsassansa pullistuivat, silmät säihkyivät vihaa ja
rohkeutta.

-- Vaikka minun täytyisi seurata rosvon jälkiä Varsovaan saakka ja
vaikka minun tieni kulkisi Janeckin ruumiin yli, tuon minä Gertrudin
takaisin, olkaa siitä huoletta täti. Onko kauan siitä, kuin he
läksivät?

-- Tunnin verran, kenties enemmän, Olen menettänyt käsityksen ajan
juoksustakin. Voi minua poloista!

-- Hyvästi, sanoi Antonio. Ja Teille, arvoisa herra, kiitoksia siitä,
että sopivaan aikaan toitte minut vapauteen, toimimaan.

Antonion puhuessa Katarina-rouvan kanssa oli pater tarkastellut
huonetta ja sen emäntää. Kun hän huomasi hajaantuneen alttarin, neitsyt
Marian kuvan ja krucifixin, sävähti riemuisa ilme hänen kasvoillensa ja
voittoisa hymyily päilyi hänen huulillansa. Antonion kiitos herätti
hänet näistä ajatuksista. Hän astui Antonion luo.

-- Mielelläni tekisin seuraa Teille matkalla. Vaan se on mahdotonta.
Herttuan väki hallitse kaupungissa, ja herttuan vaino uhkaa henkeäni
kuten muinoin Damokleen miekka. Luvatkaa minulle, ettette kenellekään
ilmaise oloani kaupungissa. Henkeni on käsissänne!

Antonio mietti hetkisen.

-- Asia on vaarallista laatua, Vaan hyväteko hyvätekoa vastaan. Minä
lupaan sen. Jollei oma varomattomuutenne saata teitä turmioon, saatte
minun puolestani olla huoletta. Tästä hetkestä en tiedä, josko olette
olemassakaan.

Jotakin liikutuksen tapaista näkyi paterin jääkylmissä piirteissä.
Hetkisen taisteli hän itsekseen, sitte veti hän sormestaan pienen
rautaisen sormuksen, antoi sen Antoniolle ja sanoi:

-- Jos teidän matkanne todellakin vie Teidät Varsovaan, ja suuria
vaikeuksia ilmestyy tiellenne, sillä minä tunnen Janeckin, hän ei
helposti luovu saaliistaan ja hänellä on paljon mahtavia puolustajia,
niin menkää kuninkaan rippi-isän luo ja antakaa hänelle tämä sormus.
Asianne on silloin varmoissa käsissä ja hän tekee kaikki, mitä hän
suinkin voi.

-- Kiitoksia, sanoi Antonio ja puristi paterin kättä.

Katarina-rouva oli sillä aikaa ottanut huoneen nurkassa seisovasta
arkusta raskaan säämyskäkukkaron.

-- Tässä, Antonio! Matkalla tarvitaan rahaa ja mitä teen minä
aarteillani, kun Gertrud on poissa.

-- Kultaa! Noh, sitä parempi! Ja nopein askelin poistui Antonio
huoneesta.

Laurentius Erici sulki oven hänen jälkeensä. Sitte kääntyi hän
Katarinan puoleen.

-- Pyhä neitsyt, ahdistettujen suojelijatar, on kuullut Teidän
rukouksenne. Ihme on tapahtunut'! Hän lähettää luoksenne pyhän kirkon
papin, joka on valmis kuulemaan Teidän rippinne ja antamaan Teille
kaikkea sitä lohdutusta, jota ainoastaan kirkko voi tarjota. Tyttäreni,
ole avomielinen ja sinä saat sen rauhan, jota sielusi kaipaa.

Noin tunnin verran kesti kanssapuhetta, ja kun Katarina-rouvan vanha
palvelijatar palasi kotia, hämmästyi hän nähdessään emäntänsä niin
rauhallisena ja verrattain tyynenä päivän tuskallisten tapausten
jälkeen. Epäjärjestys rukoushuoneessa korjattiin, alttari pantiin
kuntoon, kuva ripustettiin entiselle paikalleen ja mustat verkatapetit
pingoitettiin seinille, niin että salaoven aukko täydellisesti peittyi.
Ovet lukittiin tarkasti, ainoastaan rautaovi jätettiin auki, että
Laurentius Erici, jos keitä vieraita äkkiarvaamatta tulisi taloon,
pääsisi sinne pujahtamaan. Kun kaikki tämä oli toimitettu, saattoi
Katarina rouva vieraansa runsaasti varustettuun ruokapöytään. Pater söi
mielihalulla, Katarina sitävastoin ainoastaan maistoi ruokalajia, hänen
ajatuksensa liitelivät kauas, hän ajatteli Gertrudia, joka hurjan
ratsun selässä kiiti pois tuntematonta tulevaisuutta kohti, ja
Antoniota, joka riensi rakastettunsa jälkeen saattaaksensa hänet
takaisin. Oliko hän onnistuva tässä rohkeassa teossa?



KAHDEKSAS LUKU.

Murroksella.


Kun taistelu kaupungin kaduilla oli lakannut, vastarinta täydellisesti
masentunut ja aatelisten huovit joko vankina tai tapettuina, palasi
pormestari Bröijer kotiinsa. Täällä oli hänen vaimonsa lukittujen ja
teljettyjen ovien takana viettänyt tuskallisia hetkiä. Antonio vankina
linnassa, pormestari kaupungilla, jossa kauhea ja verinen taistelu
raivosi, siinä kyllä surun ja tuskan aihetta! Vavistuksella odotti hän
sitä silmänräpäystä, jolloin herttuan tai herrojen huovit ryntäisivät
taloon ryöstämään tai etsimään pormestaria vangitaksensa häntä, jos
herttuan rynnäkkö tulisi torjutuksi. Sillä vaikkei Bröijer ollut
vaimollensa mitään sanonut aikeistansa, arvasi ja aavisti tämä sillä
synnynnäisellä vaistolla, joka on naisille omituista ja jonkatähden
heitä kaikkina aikoina useammissa kansoissa on tietäjinä ja ennustajina
kunnioitettu, että jotakin tärkeää oli tekeillä ja että pormestarilla
oli etusija näissä hankkeissa. Mitä muuta sitte tarkoittivat ne tiheät
keskustelut, joita pormestari viime päivinä oli pitänyt raadin jäsenten
kanssa?

Iloisesti kirkahtaen syöksyi hän sentähden ylös vuoteeltaan, jossa hän
epätoivoisesti käsiänsä väännellen oli viettänyt viimeiset tunnit, kun
hänen miehensä astui huoneeseen. Tämä oli väsyneen ja valjun näköinen,
kasvot hiessä ja pölyssä, vaan silmistä loisti rohkea luottamus ja
voittoisa hymyily päilyi hänen huulillansa. Hän istuutui vuoteen
reunalle ja tarttui vaimonsa käsiin.

-- Sinä olet voinut täällä kotona kuin jänis kiven kolossa, silloin kun
torvet soivat ja hurttakoirat juoksevat. Vaan nyt on kaikki hyvin,
herttuan väki vallitsee kaupungissa, lamauttava sota on lopussa ja
rauha ja turvallisuus palajaa. Eilinen loukkaus on kostettu, ja samalla
voin kerskata tehneeni porvarien ja talonpoikien asialle tärkeän
palveluksen. Olen säilyttävä muistoa tästä päivästä niin kauan, kuin
elän. Vaan mielenliikutukset, joista tämä päivä on ollut niin rikas,
tuntuvat nyt vasta raukaisevan ruumistani ja tunnen olevani sangen
nälkäinen.

-- Minulla onkin säästöstä rasvainen lampaanpaisti, joka heti joutuu
valmiiksi. Se on toista kuin se haiseva pukinliha, jota tässä
kaupungissa viime aikoina paremman puutteessa on syöty.

Ja pormestarin rouva pyyhki kyyneleensä ja läksi ateriaa valmistamaan.
Ovessa kääntyi hän kuitenkin ja kysäsi värisevällä äänellä:

-- Oletko kuullut Antoniosta? Eihän ne uskaltane hänelle mitään tehdä?

-- Ole huoletta, muoriseni, vastasi pormestari ja hänen kasvonsa
synkistyivät hieman. He eivät uskalla mitään enää, pelko on heissä jo
ytimiin saakka. Kohta on Antonio oleva vapaa!

Ruokahuoneen pitkä pöytä katettiin. Runsas ateria oli siinä tarjona ja
keskellä höyrysi lampaanpaisti, kiihoittaen ruoanhalua. Pekko, joka
herttuan huovien kanssa oli palannut kaupunkiin, hääri jo toimeliaasti
taloustoimissa.

-- Hyvin tehty, sanoi pormestari ja taputti Pekkoa olalle. Sinä olet
kelpo mies!

-- Se oli sangen helppoa. Ja hyvästi pidettiin minua herttuan leirissä.
Jos aina niin kohtelisivat, rupeaisin minäkin huoviksi.

-- Syömään, muoriseni, sanoi pormestari, ja istuutui pöytään. Ja sinä,
Pekko, mene kellariin ja tuo sieltä äärimmäisestä nurkasta vasemmalla
puolella pitkäkaulainen ruukku, siinä on vanhaa valkeaa viiniä, jota
toissa vuonna sain kauppatuttaviltani Lyhekistä. Tämmöinen päivä kuin
tämä on juhlallisesti vietettävä.

Pormestarin rouva nousi istualtaan ja otti tammisesta, jykevästä
seinäkaapista kaksi viheriää pikarinmuotoista lasia. Pekko palasi
kuljettaen pölyistä ruukkua. Hän avasi sen, asetti pöydälle ja poistui.

Pormestari kaasi itselleen ja vaimolleen, ja vaaleankeltainen viini
kimalteli viheriäisissä lasissa.

-- No muoriseni, sanoi hän kilistäen lasiaan, ole nyt iloinen. Pahoista
päivistä on luoja meitä onnellisesti auttanut, miksemme olisi iloiset
ja tyytyväiset? Kohta saat poikasikin kotiin, silloin ei mitään
puuttune onnestasi. Kenties saat pian punaposkisen miniänkin.

Pormestarin rouva hymyili suruvoittoisesti ja alkoi leikata paistia,
josta rasvainen rnehu valui vadille. Hän asetti miehelleen suuria
viipaleita, ja tämä söi hyvällä ruokahalulla. Itse söi hän vaan hiukan,
ja istui sitte miettien alallaan.

-- Mitä ajattelet?

-- Ajattelen Antoniota, minkälainen olohan hänellä lienee tällä
hetkellä?

-- Hän kuluttaa aikansa jossain linnan kammiossa lueskellen tai
nukkuen, vastasi pormestari, ja leikkasi vielä suuren viipaleen
lampaanlihaa, huuhdottuansa alas edellisen Reinin viinillä.

Samassa avattiin ovi äkkiä, ja Antonio syöksyi huoneeseen. Hänen
pukunsa oli epäjärjestyksessä, kasvot kalpeat ja hänen katseensa
tuskainen ja kärsivä.

-- Antonio, kirkasi pormestarin rouva ja riensi poikaansa syleilemään.
Nyt olen saanut sinut takaisin enkä hevillä päästä sinua!

-- Miten olet päässyt linnasta, ehätti pormestari kysymään ja veitsi,
jolla hän juuri oli leikannut paistia, putosi kilisten hänen käsistään.
Ajaako joku sinua takaa, kun olet noin menehtyneen näköinen?

-- Ei kukaan, rauhoittukaa vaan! Miten linnasta olen päässyt, sitä en
ainakaan nyt voi ilmaista, kenties toisten, se on minun salaisuuteni.

Omituinen väre pormestarin piirteissä ilmaisi Antoniolle, että hänen
isänsä arvasi oikean laidan.

-- Vaan nyt ei olekaan kysymys minusta, jatkoi Antonio joutuisaan, ei
oma kohtaloni saata minua kiihkoon, vaan huoli toisesta rakkaasta
henkilöstä. Gertrud on ryöstetty, Janecki on vienyt hänen mukanaan.

-- Voi poloinen päiviäni, huusi Antonion äiti, lyöden käsiään yhteen ja
vaipuen istumaan matalalle rahille, onko moista ennen kuultu?

-- Puolalaisten tavallisia temppuja, mutisi pormestari ja keskeytti
syömisensä.

-- Kuinka suuri oli pakenevien huovien luku, kysyi Antonio.

-- Noin kuusikymmentä tai seitsemänkymmentä miestä! Heitä johdatti
Klein Jockum ja Dombuski. Oli komea näky, kun he karahuttivat pakoon.
Vaan Janeckia en huomannut. Aha, nyt muistan! Kälyni portti avautui
yhteen aikaan, ja silloin luultavasti Janecki yhtyi joukkoon, vieden
Gertrudin mukanaan.

-- Hän on pelastettava, vaikka millä keinoin, sanoi Antonio.

-' Heillä on suuri ennätys, hyvät hevoset, ja kaikki ovat valittua
väkeä! Pietari Stolpe on ainoa, joka voi auttaa, jos hän tahtoo,
menkäämme häntä tapaamaan, ja pormestari nousi huoaten, heittäen
suruvoittoisen silmäyksen paistiin ja viinipulloon.

Pietari Stolpe oli raastuvan torilla, ja hänen ympärillänsä oli paljon
alapäällikköjä. Yhä tulvasi lisään uusia herttuan joukkoja, jotka
kaikki olivat majoitettavat.

-- Hyvä että tulitte, sanoi Stolpe, nähtyään pormestarin, voitte olla
minulle apuna majoitusasiassa, Entiset vieraanne, Sigismundin huovit
saavat nyt väistyä mukavista asunnoistaan ja muuttaa hiukan ahtaampiin!

-- Suuri ahdinko ja surkuteltava seikka ajaa minut ja poikani Teidän
luoksenne, sanoi pormestari viitaten Antonioon.

-- Vai poikanne, sanoi Stolpe heittäen nopean silmäyksen Antonioon.
Mitä on tapahtunut?

Pormestari selitti lyhyesti asian.

-- Ainoastaan Te, jalosukuinen herra, voitte meitä auttaa tällä
hetkellä ja me panemmekin kaiken luottamuksemme Teihin.

-- Mielelläni sen teenkin, sillä olemmehan Teille kiitollisuuden
velassa, sillä ilman Teidän ripeää toimintaanne, venyisimme vielä
leirissämme Pantsarlahdella. Vaan meillä on puute ratsuväestä, Aksel
Ryning ja Tönne Yrjönpoika Högsjögårdin herra, jotka tuovat
ratsuväkemme ja aatelislipullisen maata myöten, eivät, merkillistä
kyllä, vielä ole saapuneet, odotamme heitä joka hetki. Noin
kolmekymmentä ratsumiestä voin antaa, siinä kaikki! Kaupungissa on
kyllä joutohevosia, kun monta huovia on kaatunut tai paennut linnaan,
sotilaistani moni osaa ratsastaa, sillä tavoin teemme jalkamiehistä
rakuunoita. Poikanne seuraa mukana?

-- Tietysti!

-- Jonkun matkan päässä kaupungista tapaatte kaksikymmentä ratsumiestä,
jotka tänä aamuna lähetin rakentamaan murrosta sopivaan paikkaan.
Kenties ne voivat antaa Teille jotakin apua tai tietoja. Onnea
matkalle!

-- Vielä yksi sana! Kolme päivää voin antaa teille aikaa. Kolmannen
päivän iltana odotan ratsumiehiäni takaisin, kauemmas en uskalla
lähettää heitä ilman hänen ruhtinaallisen armonsa suostumusta, ja sitä
ei ole nyt aikaa odottaa, jos mielii saavuttaa jotakin tulosta tällä
partioretkellä.

-- Siinä on kylliksi, sanoi Antonio synkästi ja otti jäähyväiset
Stolpelta, kiitettyään häntä avusta. Sitte palasi hän kotia, vaan
pormestari jäi torille, ollaksensa avullisena majoitustoimessa.

-- Miksi taas syökset itsesi vaaroihin, vasta yhdestä päästyäsi? sanoi
Antonion äiti, nähtyään tämän tekevän matkavarustuksia, Kyllähän se oli
surkuteltavaa, että tuo muukalainen roisto on vienyt Gertrudin, vaan
voivathan ratsumiehetkin ilman sinua tuoda hänet takaisin. Älä lähde
Antonio, jää kotia! Älä saata meille surua!

-- Mahdotonta, äitiseni, onhan Gertrud morsiameni, täytyyhän minun
ponnistaa kaikki voimani hänen pelastukseksensa.

-- Morsiamesi! ja siitä et ole minulle mitään virkkanut. Milloinka se
on tapahtunut.

-- Nyt vasta kotia tultuani. Tahdoin säästää tämän uutisen hiukan
rauhallisempiin aikoihin!

-- No mene sitte, vaan ole varovainen, sanoi Antonion äiti hiukan
hämmästyksestään toinnuttuaan.

Antonio otti samat pistoolit, jotka hänen isällänsä oli ollut päivällä,
pisti ne vyöhönsä ynnä terävän, pitkän tikarin. Pekko oli hankkinut
vahvan, mustan sotahevosen, joka kuopien odotteli portilla.

-- Päästäkää irti koirani, siitä voi olla hyötyä, sanoi Antonio
viimeksi otettuaan jäähyväiset äidiltään, joka kyynelsilmin jäi
seisomaan portaiden yläpäähän pitäen kiinni kaidepuista.

Kohta kuului iloista haukuntaa, suuri komea vinttikoira syöksihe esiin
ja osoitti iloaan nähdessään isäntänsä hyppäämällä ylös hänen
rinnoillensa. Sillä oli pitkä ja solakka ruumis, kapea kuono, leveä,
vahvaluinen rinta, hoikat korkeat jalat ja kaareva, taaksepäin luisuva
selkä. Sarasenit käyttivät semmoisia koiria Pohjois-Afrikassa
antilopimetsästykseen, koska niiden nopeus on erinomainen. Arapialaiset
toivat ne mukanansa Sisiliaan ja Etelä-Italiaan ja siellä niitä
aljettiin hyvin suosia metsäkoirina.

-- Niin et ole nähnyt minua moneen päivään, sanoi Antonio silittäen
koiransa päätä. Sitte nousi hän hevosensa selkään ja ratsasti
raastuvantorille, johon Stolpen lupaamat sotilaat jo olivat
kokoontuneet. Niitä johdatti nuori ratsuväen luutnantti Yrjö
Niilonpoika. Antonio tervehti, liittyi seuraan ja pieni joukkue läksi
liikkeelle.

Porvarit näkivät ratsujoukon suuntaavan kulkunsa Karjaportille. Illan
suussa liikkui eri huhuja tästä seikasta kaupungilla. Toiset sanoivat,
että Katarina-rouva oli luvannut puolet omaisuudestaan sille, joka
toisi Gertrudin takaisin, ja että Antonio palkinnon himosta oli
antautunut tähän vaaralliseen seikkailuun, toiset taas kertoivat, että
suunnattoman suuri apujoukko, jonka Yrjö Farensbach oli pestannut
Itämeren maakunnissa, läheni pikamarssissa kaupungin avuksi ja että
Stolpe sentähden oli lähettänyt ratsumiehiä ottamaan tietoa apuun
rientävän armeijan luvusta ja kokoonpanosta. Kun Karjaportti oli
sulkeutunut ja pieni joukkue oli ratsastanut yli vallihaudan sillan
avonaiselle kentälle, kääntyi nuori luutnantti Antonion puoleen ja
sanoi:

-- Yritys, johon nyt ryhdymme, ei ole itse teossa niinkään vaarallinen
ja uhkarohkea, kuin ensi silmäyksessä näyttää. Siihen tarvitaan enemmän
viekkautta ja älyä kuin voimaa. Sillä olettakaamme, että ne, joita nyt
ajamme takaa, ratsastavat vaikka viisikymmentä virstaa yhtämittaa, niin
täytyy heidän kuitenkin keskiyön tienoissa levähtää ja syöttää
hevosiaan, sillä Viroon ja Liiviin on vielä pitkä taival ja koko paon
onnistuminen riippuu hevosien kestävyydestä. Silloin tulee meidän
hiipiä hiljaa heidän leiripaikkansa luo ja tarkastaa, miten he lepäävät
ja missä neitosta säilytetään, ja sitte hyökkäämme äkkiarvaamatta
heidän kimppuunsa. Ja luultava on, etteivät useimmat ensinkään ole
siitä mielissään, että Janecki otti naisen mukaansa, eivätkä tahdo
vuodattaa vertansa hänen mielitekojensa tähden. Sitäpaitsi vaivaa heitä
sekin pelko, että hänen ruhtinaallinen armonsa voi lähettää suurenkin
osaston heidän pakoansa estämään. Meillä on hyvät toiveet
onnistumisesta!

-- Kiitoksia! minäkin alan uudestaan toivoa. Eteenpäin siis vaan!

Ukkospilvi, joka päivällä tapahtuneen taistelun aikana oli vaaninut
taivaanrannalla, synkkänä ja savisena, oli nyt ehättänyt kaupungin
kohdalle. Pari kolme ankaraa tuuliaispäätä kohotti soraa ja lastuja
tieltä ja peitti ratsumiehetkin tomupilveen. Sitte synkkeni ilma kuin
yöllä, salamat välkkyivät melkein maan tasalla ja kauheat jyräykset
tärähyttivät maan perustuksia, niin että hevosetkin korskuivat ja
nousivat pystyyn. Antonion vinttikoira etsi vinkuen suojaa isäntänsä
kupeella. Ja kun salamat ja jyräykset hiukan taukosivat, alkoi kaataa
vettä kuin saavista. Tielle kokoontui suuria vesilätäkköjä, ja
kaupungissa huuhtoi sade veret ja hurmeet pois kukkien lehdiltä ja
kivien pinnalta ja katuojissa kiehui vesi veriruskeana sanan
varsinaisessa merkityksessä.

-- Suojelkaa pyssyjänne kastumasta, kuului Yrjö Niilonpojan komento, ja
ratsujoukko jatkoi reippaasti matkaansa.

       *       *       *       *       *

Kun Pietari Stolpe saman päivän aamuna oli saanut väkensä asetetuksi
Pantsarlahden ja Karjaportin edustalle, lähetti hän kaksikymmentä
ratsumiestä vanhan kokeneen huovin johdolla itään päin vievää maantietä
myöten etsimään sopivaa paikkaa, johon voisi rakentaa murrosta. Huhu
tiesi itsepäisesti kertoa, että Yrjö Farenshach, jolle Suomen herrat
lähettivät sanan toisensa jälkeen anoen apua, oli todellakin pestannut
suuren joukon sotaväkeä. Vaan koskei hänellä ollut käytettävänään
tarpeellista määrää aluksia, joilla hän olisi vienyt pestatut huovit
yli meren, oli hän päättänyt lähettää ne maata myöten. Ettei nyt nämä
ratsujoukot, jos huhussa oli hitustakaan perää, äkkiarvaamatta voisi
karata herttuan väen kimppuun, päätti Stolpe tukkia tien ja asettaa
etuvartiot, joiden tuli kiireimmiten tuoda hänelle sana, jos mikä vaara
uhkaisi.

Noin viisi virstaa Viipurin kaupungista, aivan maantien varrella, jossa
tie teki laajemman kaaren vasempaan, oli siihen aikaan vankka ja
hyvinvoipa talonpoikaistalo. Se ei ollut ruunun tila, eikä myöskään
kuulunut rälssin alle, vaan oli vanha perintötila ja isäntänä eleli
siinä Yrjö Liimatta niminen talonpoika.

Itse asuinrakennus oli jykevistä ja pitkistä honkapuista, joita vielä
nykyäänkin joskus näkee tuvanseinissä kaukana sydänmaalla. Se oli
vanhaan karjalaiseen tapaan rakennettu, keskellä kulki poikkipuolin
porstua, jossa oli ovet molemmissa päissä, oikealla puolella oli suuri
ja tilava tupa, vasemmalla taas pienemmät huoneet eli tupaset. Pienen
pihamaan reunassa ulottui kaarenmuotoisena pitkä jono aittoja,
varastohuoneita, ruumensäiliöitä, siellä oli myös tallit ja läävät
ylisineen. Koko tämä rakennusryhmä sijaitsi niemenkaltaisella töyräällä
eli maakielekkeellä, joka vähitellen luisui ja vietti itäänpäin. Itse
töyräs oli karu kivikko ja rakennuksia ympäröi tuuhea, aina viheriä
kuusikko, jonka soluiset juuret paikoittain olivat näkyvissä kivien
koloissa. Itäänpäin muuttui karu äyräs nurmikoksi ja nurmikko taas
vetiseksi, suonkaltaiseksi niityksi, jossa siellä täällä mättäiden
päällä kasvoi koivuja ja pajupuita. Suoniitty oli laaja, keväällä oli
siinä paljon tulvavettä, kesällä taas lätäköitä syvemmissä paikoissa.
Se oli yhteydessä suuren salolla olevan suon kanssa, joka taas tehden
käännöksen vasempaan ulottui moneen pitäjään. Talon viljelyksille oli
niitystä paljon haittaa, aamuin ja illoin leijaili siellä valkea usva
ja kylminä öinä kohosi sieltä halla pelloille ja huhtamaille, joiden
vihreitä tilkkuja näkyi siellä täällä maantien kummallakin puolella.
Sitä oli vaikea saada kuivaksi, koska sen pinta oli melkein meren
pinnan tasalla.

Ja joskin viljaterä säilyi hallalta, oli sittenkin monta kovaa
kestettävää. Talo oli aivan maantien vieressä, ja sitä myötenhän
veriviholliset tulivat hävitystä ja murhaa tuomaan. Kustaa Vaasan
ajoista oli kestänyt sotaa Venäjän kanssa, ja siitä oli luonnollisena
seurauksena alituiset hävitysretket. Noin seitsemän vuotta aikaisemmin
-- tammikuussa 1592 -- kävivät venäläiset suurella miesvoimalla
Viipuria piirittämässä. Vaikkei tästä piirityksestä mitään tullut,
hävittivät he kuitenkin maata laajalti aina Lapvedelle ja Jääskeen
saakka. Yrjö Liimatankin talon polttivat he tuhaksi, ja vaikka
asukkailta henki säilyikin, kun he olivat paenneet kaupungin muurien
turviin, oli kaikki uudestaan aljettava. Sentähden tuvan ja aittojen
hirret vielä uusilta kuulsivat, koska rakennukset vasta palon jälkeen
olivat rakennetut.

Se, mikä hallan ja venäläisten kynsistä säilyi, oli sitte vielä
pelastettava voutien, ahnaiden ylöskantomiesten ja nälkäisten huovien
saaliiksi joutumasta, ja miten suuri laittomuus tässä suhteessa
vallitsi, sen osoittavat kyllä Suomen talonpoikien valitukset Juhana
kuninkaalle. Vaan Yrjö Liimatta oli ovela mies, hän oli käsittänyt,
että vastakkaiseen suuntaan vaikuttavat voimat pitävät toisiaan
tasapainossa, ja osasi näppärästi käyttää hyväksensä linnan läheisyyttä
ja korkeiden hallitusmiesten läsnäoloa.

Suureksi, melkein arvaamattomaksi hyödyksi oli siihen aikaan, kun
maanviljelys useasti löi laitaan, kalastus ja metsästys maata
viljelevälle väestölle. Liimatankin saloilla vilisi turkkieläimiä, ja
noin pari virstaa länteen päin oli kaislainen lumpeenkukilla täytetty
joki, joka purkaa vetensä Viipurin lahteen. Sen mutaisilla rannoilla
loiskutteli hauki ja keväillä tunkeutui lahna kutemaan aukeimmille
paikoille. Kun veronkannon aika läheni, nähtiin Liimatan isäntä useasti
voudin talossa, aina oli hänellä tuohikontti hopealta hohtavia kaloja
tai pehmeävillaisia turkiksia. Kun sitte vouti kymmenen ja kahdentoista
ratsumiehen kanssa kävi veroja kokoomassa, kestitsi isäntä häntä ja
hänen ratsumiehiänsä kotitekoisella oluella, ja tyytyväisenä näkyi
korkea asianomainen poistuvan talosta. Jos linnan päivätöitä
liiallisesti koroitettiin tai tuli kysymys Liimatan tilan luonnosta,
olikohan se ensinkään perintöä, ja eiköhän se olisi linnan alle
laskettava, kuten monelle muulle tilalle läheisyydessä oli tapahtunut,
silloin nähtiin Liimatan isännän ajavan kaupunkiin linnankirjurin
puheille, lihava ammuva juottovasikka rattailla. Ja liekö tämä hyvä
ravinto, vai mikä muu seikka kirkastanut linnankirjurin useasti
hyvinkin tylsynyttä järkeä, sitä ei voi niin tarkalleen sanoa, vaan sen
hän aina käsitti selvään, että Liimatan talo oli perintötila.

-- Sehän on mahdotonta, intti hän kivenkovaan; jos semmoista
laittomuutta harjoitetaan näin lähellä linnan suojassa ja se tulee
kuninkaan kuuluviin, voi siitä tulla ikäviä seurauksia.

Ja siten Liimatan isäntä istui rauhassa tilallansa ja pelastui
onnellisesti kaikista pulmista ja vaikeuksista.

Kun nytkin huhut herttuan aiotusta retkestä toteutuivat, oli hän, kuten
varova mies ainakin, lähettänyt karjansa salolle ja vaimoväen sitä
hoitamaan. Sammaleihin uponneita porraspuita myöten kuljetettiin karja
keskellä suota oleville saarentöyräille ja vanha räntistynyt
sota-ajoilta säilynyt pirtti oli karjanhoitajattarien asuntona. Itse
jäi isäntä miesväen kanssa kotiin puimaan riihtä, sillä parasta oli
hyvissä ajoissa puida elot säilöön eikä heittää niitä pelloille.

Liimatan isäntä seisoi riihensä edustalla, kun Pietari Stolpen
lähettämät huovit verkalleen ratsastivat maantietä myöten. Hän oli
pitkä, vanhanpuoleinen ja hiukan kumaraselkäinen mies. Hänen luisevat
kätensä ja vankat hartiansa todistivat ankarasta työstä, ja hänen
piirteissänsä kuvautui punnitseva viekkaus ja hyvä, luonnollinen äly.
Harva poskiparta oli hiukan harmahtava ja hiuksissakin näkyi muutamia
harmaita suortuvia. Vaikka oli hyvin lämmin, oli hänellä päässä paksu
karvahattu. Nähtyänsä huovit jäi hän levollisesti seisomaan nojaten
riihen aitaa vasten. Kädessä oli hänellä pieni puukeppi, jota pidettiin
riihen oven välissä. Hänen suupielensä värähtelivät, ja tuuheiden
kulmakarvojen alta kohtasi huoveja tyly ja vihainen katse.

Kun ratsujoukko tuli talonpojan kohdalle, pysähtyi se äkkiä.

-- Olisiko talossa juotavaa? Päivä on helteinen, ja maantien pöly
kitkeröittää kulkkua.

-- Puolen virstan päässä on tien puolessa lähde, jossa on hyvää vettä.
Talossa ei ole kuin kaljaa, vieraat ovat tottuneet juomaan olutta,
sanoi talonpoika hiukan pilkallisesti.

-- Hyväähän se kaljakin tekisi, antakaa toki sitä, vastasi huovi.

Talonpoika viittasi rengillensä, joka myös uteliaisuudesta oli
lähestynyt vieraita tähystelemään. Tämä toi suuressa puukapassa kaljaa,
ja kappa alkoi kiertää huovien kesken.

-- Olisiko talossa ruokaa? kysyi huovi juotuansa.

-- Kenen palveluksessa olette? kysyi, talonpoika. Hän oli eilen
viimeksi käynyt kaupungissa ja tiesi hyvin, miten asiat olivat.

-- Olemme, herttuan väkeä. Meitä lähettää Pietari Stolpe murrosta
rakentamaan ja rahvasta on neuvottu kaikessa meitä auttamaan.

-- Jos olette herttuan väkeä, niin tiedätte luultavasti, että
herttua ankarasti on kieltänyt linnaleirin, vapauttanut talonpojat
veronmaksuista aatelisille, käskenyt ottamaan takaisin ne tilat, jotka
rälssin alle ovat joutuneet, ja kaikkialla tappamaan ja kiinniottamaan
herrojen pakenevia huoveja, vastasi Liimatta ja pilkkahymy päilyi hänen
huulillansa. Onhan se kirkoissakin kuuluutettu, vaikka se ei Viipurin
muurien sisälle ole osunut, kun herrat siellä hallitsevat.

-- Se on kaikki totta, sanoi huovi huoaten, rahalla ja hyvällä sanalla
me ruokaa pyydämmekin, ja hän otti vyöstänsä pari hopearahaa ja antoi
ne talonpojalle.

Tämä pisti mielihyvällä rahat pitkään nahkakukkaroon ja alkoi mennä
sisään.

-- Vaan Teidän tulee auttaa meitä murrosta rakentaessa, semmoinen on
käsky. Ja koska meillä on tulinen kiire, on parasta, että otamme ruuan
mukaamme ja lähdemme heti liikkeelle, siksi kunnes löydämme sopivan
paikan.

Sanaakaan sanomatta valjasti Liimatta hevosen rattaiden eteen ja asetti
niihin leipää, lahnasilakkaa, sianlihaa, hiukan voita ja suuren laskun
hapanta maitoa. Sitte veti hän sarkanutun harteilleen ja asettui
istumaan rattaille.

-- Onko teillä kirveitä?

-- Kas peijakas! sanoi huovi, ne ovat unohtuneet!

Renki toi kolme kirvestä, ja sitte läksi joukkue liikkeelle. Huovit
ratsastivat edellä ja talonpoika ajoi perästä.

Noin pari virstaa ajoivat huovit, vaan ei vieläkään näkynyt sopivaa
paikkaa murroksen rakentamiseksi. Maantie kulki halki kuivan,
kanervaisen kankaan, jossa kasvoi hoikkia silopetäjiä, joiden keltaiset
kyljet kimaltelivat auringossa.

-- Kerrassaan sopimatonta, mutisi vanha huovi, siellähän voi ajaa
karahuttaa yhtä hyvin kuin maantiellä. Viimein alkoi maanlaatu tulla
kosteammaksi, alavammaksi, petäjät harvenivat ja närepuut anastivat
niiden sijan. Ja eräässä paikassa, jossa tie teki mutkan, komensi vanha
huovi äkkiä: seis!

-- Tähän se murros rakennetaan! Paikka oli todellakin siihen
tarkoitukseen sopiva. Vasemmalla oli tiheä, synkkä näreikkö, maapinta
oli keltaisten helpeiden peitossa, eikä siinä kasvanut juuri muuta kuin
keltaisia voisieniä ja vesiharmaita haapasieniä näreiden juurilla.
Maapohja tuli yhä vetelämmäksi ja muuttui lopulta suoksi, jossa
jalkamieskin voi kulkea ainoastaan harppaamalla mättäältä mättäälle ja
ottaen kiinni vaivaiskoivuista, joita siellä kasvoi juomukkojen
välissä.

Oikealla puolella taas yleni verkalleen korkea rapatöyräs, jolla kohosi
suuria hiukan harvaan osuneita näreitä. Maantien vieressä oli vähän
aukeampi paikka, jossa kasvoi sekaisin mustikan varsia, sanajalkoja,
hyvänhajuisia kanervia ja räntistyneitä katajapensaita.

-- Jos vasemmalle pyrkivät uppoavat varmaan suohon, oikealla taas
kompastuvat töyrään kiviin ja puihin, joita aiomme kaataa aina
mäenhuipulta alkaen, arveli ratsujoukon johtaja.

Huovit astuivat alas hevosiensa selästä ja sitoivat ratsut puihin
kiinni. Ja kohta kuului kirveen kalketta, ja rytisten kaatuivat
ikikuuset. Toiset huovit kuljettivat kaatuneet puut tielle, asettaen
tyvipuolen rattaille. Koskei sitä paikkaa, johon murros oli
rakennettava, sopinut paljastaa puista, olivat kuuset etempää
hankittavat. Jonkun ajan kuluttua ulottui mäen huipulta aina yli
maantien pari kolme syltä korkea, havuinen ja oksainen aita, josta
ratsumiehen oli mahdoton päästä läpi. Ainoastaan vasemmalla oli vielä
pieni kapea polku, josta voi kulkea murroksen sivu. Vaan huovit olivat
tottumattomat tämmöiseen ankaraan työhön, joka oli rasittavampaa kuin
satulassa istuminen. Hiki valui virtana heidän kasvoiltansa, ja
käsivarsia alkoi hervottaa. Sitäpaitsi sama painava haude, joka
kaupungissa herrojen huoveja rasitti, uuvutti murroksenkin tekijöitä.

-- Nyt on aika käydä aterioimaan ja lepäämään, sanoi huovien johtaja.
Ennätämmehän saada tämän murroksen valmiiksi yöksi, silloinhan sitä
vasta tarvitaan.

Mielihyvällä kuuntelivat sotilaat tätä käskyä ja kohta oli koko joukko
istumassa tien vieressä, ja Liimatan isännän eväät otettiin esille.
Leivät, lahnasilakat ja sianjalka vähiksi murenivat nälkäisten huovien
kynsissä, ja hapanmaitolasku kulki miehestä mieheen.

-- Eikö teillä ole enempää tämmöistä sianlihaa? kysyi joku huovi
talonpojalta, kun sianjalassa luut alkoivat kuultaa.

-- Ei, kaikki on syöty ja kaupunkiin viety, kuului vastaus.

-- Kiitä onneasi, että senkin verran sait, kaupungissa syövät herrojen
huovit haisevaa pukinlihaa, jos sitäkään saavat, sillä semmoinen elävä
maksaa siellä kuusi tukaattia.

-- Mutta he huuhtovat alas sen oluella, ja meillä on vaan maitoa, sanoi
joku nureksien.

-- Älä napise, kohta me pääsemme heidän oluttynnyreillensä. Siitä kyllä
Pietari Stolpe pitää huolen.

Kun ateria oli päättynyt, paneutuivat useat huovit maata nurmikolle ja
vaipuivat heti sitkeään uneen. Vaan vanha huovi alkoi kertoa ihmeitä
sotaretkiltä, joissa hän oli ollut osallisena ja kuinka hän Upsalassa
oli nähnyt itse kuninkaankin.

-- Vai itse kuninkaan, sanoi Liimatta, no miltä hän näytti?

-- Totiselta, vaan hänen vieressään ratsasti paavin lähettiläs, musta
mies, jonka neuvoja kuninkaan sanotaan seuraavan. Teillä, talonpojat,
on syytä iloita herttuan voitosta, sillä hän on talonpoikaisen rahvaan
ystävä samoin kuin kuningas aatelisten ja sotilaiden.

Sen sanottuaan vaipui vanha huovikin uneen ja lopuksi ei ollut
valveilla muuta kuin Liimatan isäntä, joka istui kiven päällä
ajatuksiinsa vaipuneena. Kaikki oli hiljaista. Aurinko paistoi
kanerville ja karistaneille puun oksille. Koko luonto näkyi uinailevan.
Liimattakin tunsi omituista rauhan ja levon tunnetta ja kuvaili
mielessään tulevaisuuttakin samankaltaiseksi, kun kansanystävä herttua
pääsisi valtaan...

       *       *       *       *       *

Kun litvalainen Janeckin käskystä asetti Gertrudin eteensä hevosen
selkään, ja ratsut sitte huimaavaa vauhtia nelistivät pakoon, oli tämä
kaikki tapahtunut niin äkkiä, että Gertrud heräsi vasta huumauksesta,
kun ratsumiehet olivat ulkopuolella kaupunkia. Hänessä jo kauan kytenyt
ja hänelle itsellensäkin kenties tajuamaton rakkaus Antonioon oli tämän
kotia tulon ja luostaripuutarhassa tapahtuneen tunnustuksen kautta
yhtäkkiä leimahtanut selvästi tajuttavaksi ja hehkuvaksi intohimoksi,
kun tuo ennen niin kylmä ja väliäpitämätön Antonio oli ilmoittanut
rakkautensa hänelle. Silloin oli Gertrudillekin selvennyt muutamassa
silmänräpäyksessä, että hän koko olentoineen kuului Antoniolle, että
elämä oli mahdollinen ainoastaan hänen rinnallansa ja että ero olisi
sama kuin henkinen kuolema. Ensi hetkinä kohtauksen jälkeen oli hän
tuntenut onnen autuaallista huumausta, ja kaikki näkyi hänestä niin
rusoittavalta, niin viehättävältä ja tuo vasta puhjennut rakkaus toi
hänelle uutta toivoa ja elämänuskallusta. Antonion odottamaton
vangitseminenkaan ei voinut hälventää sitä ruusunhohtavaa ihastusta
joka oli pohjakerroksena Gertrudin sielussa näinä päivinä, sillä hän
piti sitä ainoastaan ohimenevänä erehdyksenä, niinkuin se kenties
olikin. Ja nyt yhtäkkiä tämä kauhea herääminen noista ihanista
unelmista, kun Gertrud selvään tajusi asemansa. Tunnottoman
seikkailijan vankina, matkalla pois kotoa, omaisten luota, ilman
pelastuksen toivoa! Hän tunsi ruumiillista kipua, epämukavassa asemassa
kuin hän oli, vaan vielä tuimempi sieluntuska saattoi hänen sydämmensä
kangistumaan ja toi tuskanhien hänen otsallensa.

Ensi kauhistuksessa päästi hän tuskanhuudon, vaan ei kukaan välittänyt
siitä, kavioiden kapina esti sitä aivan kauan kuulumasta ja litvalainen
piti häntä kiinni kuin rautapihdissä. Hänen tuskansa alkoi vähitellen
muuttua raivoksi, hän tunsi halua murskata kaikki, kostaa tapahtunut
loukkaus ja päästä vapauteen. Vaan miten? Hänen oma voimattomuutensa
hävetti häntä. Mitä voisi hän aseeton nainen näin suurelle
sotilasjoukolle? Silloin äkkäsi hän litvalaisen vyöllä pitkän
tikarinkaltaisen puukon. Hänen ensi ajatuksensa oli temmata se ja
syöstä se ryöstäjänsä sydämmeen. Vaan mitä hyötyä olisi siitä? Toinen
astuisi litvalaisen sijaan ja hänet itsensä sidottaisiin. Itse teossa
litvalainen oli viaton, hänhän vaan totteli herransa käskyjä. Tuska ja
raivo antoivat sijaa maltille, ja Gertrud päätti odottaa sopivaa
tilaisuutta ja sitte käyttää asetta.

Ja tämä tilaisuus tulikin ennemmin, kuin kukaan voi aavistaakkaan.
Hurjan ratsastuksen jälkeen läheni ratsujoukko sitä paikkaa, johon
puoleksi valmistunut murros oli tehty. Koska tie teki siinä mutkan,
eivät he voineet sitä nähdä, eikä muutenkaan luulla, että mitään
semmoista oli tekeillä. Kuten mainittiin, huovitkin nukkuivat
murroksella. Vaan Liimatan Yrjö oli valveilla, hän kuuli ensin kuinka
linnan tykit paukkuivat jymeästi. Se jo teroitti hänen valppauttaan.
Sitte alkoi kuulua kaukaista ropinaa. Hän pani korvansa vasten maata.

-- Lähenevä ratsujoukko, ja kaupungista päin. Mitä se merkitsee.
Idästäpäinhän niiden piti tulla, joita varten murros on rakennettu.

Lopuksi voi hän jo eroittaa aseiden kalsketta ja ääniä. Sitte ei hän
enää vitkastellut.

-- Ylös! huusi hän huoveille ja alkoi pudistella lähimmäisiä,
vihollinen lähestyy.

Siinä tuokiossa olivat huovit jaloillansa.

-- Aseisiin! kuului komento ja pyssyn piiput välkähtelivät oksien
välissä.

-- Asettukaa molemmille puolille tietä, etsikää turvaa puiden takana.
Kun komentosana kaikuu, ampukaa. Ensin tahdomme katsoa, mitä väkeä ne
ovat!

Tuskin olivat nuo kaksikymmentä piiloutuneet puiden taakse, kun
ensimmäisten hevosten päät jo näkyivät tien mutkassa.

-- Tiesenhausenin rakuunoita, sanoi vanha huovi hiljaa
vieruskumppanilleen. He pakenevat. Onko sitte kaupunki herttuan
vallassa? Ja peijakas, nainen muassa! Katso, kuinka palmikot riippuvat
hevosen kaulalla.

Gertrudin tuuheat palmikot riippuivat puoleen väliin maata, muuten
olisikin tuosta laajaan viittaan verhotusta olennosta ollut vaikea
päättää, oliko se nainen vai mies.

Mutta jo huomasivat rakuunatkin murroksen. He hiljensivät vauhtia ja
alkoivat kuiskailla. Vauhdin hiljentyminen herätti Jaakkima Greven
ajatuksista, joihin hän oli hetkeksi vaipunut. Hänen tottunut silmänsä
tajusi heti vaaran suuruuden. Jos siinä oli murros, oli siinä
väijyjätkin. -- Täyttä neliä eteenpäin! vauhtia ei saa hiljentää!
ainoastaan nopeus voi meidät pelastaa! vasemmalle suunnatkaa, kuului
hänen jymisevä äänensä komentavan.

Ja ratsumiehet sulloivat itsensä mahtuaksensa kaikki kapeasta aukosta,
missä murros ei vielä ollut valmis.

Juuri kun ratsujoukko oli murroksen kohdalla, kaikui kimakka vihellys
metsästä oikealta puolen tietä. Hevoset hörhistivät korviaan ja samassa
pamahti kaksikymmentä laukausta ja kuulat vinkuivat ratsumiehien
korvien ympärillä ja moni huovi ja hevonen sortui maahan.

-- Eteenpäin! komensi Greve. Älkää odottako toista laukausta! Ja hurjaa
vauhtia ryntäsivät ratsut eteenpäin ja etumaiset olivat jo murroksen
ulkopuolella.

Myös Gertrud oli huomannut, että jotakin tavatonta oli tekeillä, vaikka
hänen epämukava asemansa ja litvalaisen rautakoura esti häntä tarkkaan
näkemästä, mitä oli tapahtumaisillaan. Silloin pamahtivat laukaukset,
ja luodit vinkuivat korvien ympärillä.

-- Nyt tai ei milloinkaan on otollinen tilaisuus, arveli Gertrud.
Tämmöistä ei enää tule!

Kooten kaikki voimansa ja rohkeutensa tarttui hän tikarin kahvaan, mikä
pisti esille litvalaisen vyöstä. Se istui kovemmin kiinni, kuin olisi
voinut luulla, viimein se irtaantui eikä litvalainen vaaran hälinässä
sitä huomannut, ja sitte iski Gertrud sen kahvaa myöten ryöstäjänsä
kainaloon solisluun alapuolelle. Hän oli tarkoittanut sitä kättä, jolla
litvalainen piti häntä kiinni, vaan hän ei ylettänyt. Sotilas huudahti
hiukan tuskasta, sitte huomasi Gertrud, kuinka rautakoura hellitti. Hän
oli vapaa! Tehden nopean liikkeen syöksihe hän alas hevosen selästä.
Kaikeksi onneksi oli litvalainen äärimmäisiä oikealla puolella, niin
ettei Gertrud joutunut hevosien tallattavaksi. Nopeasti juoksi hän
metsään päin huutaen:

-- Auttakaa! auttakaa!

Ja päästyään huovien luo kaatui hän uupuneena maahan. Hän loi nopean
silmäyksen taaksensa, tullaksensa vakuutetuksi siitä, josko häntä
ajetaan takaa. Vaan katso, ratsujoukko oli poissa, ainoastaan tomupilvi
maantiellä osoitti suuntaa, johon se oli kadonnut, ei litvalaisestakaan
ollut merkkiäkään. Kuolleita hevosia ja haavoitettuja huovia oli
maantiellä. Joka haaralta metsästä syöksihe esille sotilaita, ja
haavoitetut alkoivat surkeasti kujertaen rukoilla armoa.

Huomattuansa pelastuneensa tunsi Gertrud omituisen kiitollisuuden
tunteen ja sydämmessänsä ylisti hän Jumalaa pelastuksestansa. Sitte
purskahti hän itkemään ja peitti kasvonsa käsillänsä. Vanhaa huovia
alkoi säälittää.

-- No älä enää itke tyttöseni! Taisi olla mieleen pelastus. Vaan
tutkitaanpa näitä konnia, mitä uutta ne tietävät sanoa.

Haavoitettujen joukossa oli virolaisia. Kaksikymmentä laukausta oli
hyvin osunut. Neljä kuollutta hevosta makasi tiellä, kaksi huovia oli
jo heittänyt henkensä, kaksi oli pahasti haavoitettua, ja neljä oli
sortunut hevostensa alle tai saanut helpompia vammoja.

Vanha huovi sai vangeiltansa kohta urkituksi, miten asiat olivat
kaupungissa.

-- Hurrah, huusi hän sitte, voitto on meidän, herttua hallitsee ja
ainoastaan linna on enää herrojen hallussa.

-- Kuka on tuo nainen, joka taistelun aikana pääsi pakenemaan
kynsistänne? vastatkaa pian, konnat, jos tahdotte välttää hamppunuoraa,
kysyi hän sitte ankaran näköisenä ja pannen kätensä puuskaan.

-- Me emme tiedä, totisesti emme tiedä, vakuuttivat haavoitetut yhdestä
suusta. Emme ole milloinkaan ennen nähneet häntä.

-- Minä tunnen hänet hyvin, sanoi Liimatan isäntä astuen esiin, olen
monasti käynyt hänen kotonansakin. Se on pormestarin kälyn ottotytär.

-- Vai niin, rikasta väkeä vai miten?

-- Hyvin rikkaita, toisti Liimatan Yrjö.

Kuultuansa sen kiiruhti huovi Gertrudin luo ja venyttäen parrakkaan,
arpisen naamansa ystävälliseen hymyyn sanoi hän:

-- Neitiseni, Teitä kaivataan luultavasti kotona. Jos tahdotte, voimme
saattaa Teidät kotia heti. Minun tulee lähteä kaupunkiin ilmoittamaan
päällikölleni tapauksesta ja kysymään, miten vankien kanssa on
meneteltävä.

-- Tehkää niin, ja tätini on palkitseva Teitä runsaasti, sanoi Gertrud,
joka alkoi tyyntyä äskeisistä mielenliikutuksista.

-- Minä lähden kaupunkiin. Murros on heti tehtävä valmiiksi ja tie
täydellisesti suljettava. Kaksi miestä satuloitsee hevosensa ja
ratsastaa puoli virstaa eteenpäin pitämään vahtia. Kaupungista päin ei
meitä luultavasti mikään vaara uhkaa. Illaksi palaan takaisin, ja jos
mahdollista tuon ruokavaroja mukanani.

Huovit riensivät heti täyttämään saamaansa käskyä. Ensiksi he antoivat
hiukan hoitoa vangeille, sitoivat heidän haavansa ja riistivät heiltä
aseet.

Liimatan Yrjö valjasti hevosen rattaiden eteen, Gertrud ja huovien
päällikkö istuutuivat rattaille, Liimatta tarttui ohjaksiin ja sitte
lähdettiin matkalle. Noin pari, kolme virstaa ajettuansa yllätti
heidätkin ukkospilvi ja sade kasteli heidät läpimäriksi.

-- Poiketkaamme meille pitämään sadetta, ehdotteli Liimatta.

-- Jatkakaamme mieluummin matkaa, aneli Gertrud, sade näytti hänestä
vähäpätöiseltä verrattuna niihin vaaroihin, joista hän vastikään oli
pelastunut.

Hetkisen ajoivat he taas eteenpäin, vaan kun hevonen ylämäessä käveli
hiljakseen, säpsähti Gertrud peljästyen ja huudahti:

-. Kuulkaa, sanoi hän, hevosien askeleita ja ääniä. Taas pakenevia
rakuunoita! Nyt suistumme selvään turmioon.

-- Olisiko se mahdollista, sanoi huovi, vakuuttivathan vangit niin
selvään, ettei ketään enää ole tulossa.

-- Poistukaamme tieltä; sanoi Gertrud päättävästi. Tuossa sakeassa
metsikössä voimme olla piilossa siksi kun he ovat ratsastaneet ohitse,
ja hän laskeutui alas rattailta.

Yhä selvemmin ja selvemmin kuului hevoskavioiden töminä rapasella
tiellä, aseiden helinä ja läheneviä ääniä.

Nopeasti saatettiin hevonen ja rattaat niin kauas metsään kuin
mahdollista, ja nuo kolme matkalaista piiloutuivat niiden taakse
tuuheiden puiden suojaan. Muutama silmänräpäys ja ensimmäiset
ratsumiehet ilmestyivät tien mutkassa. Siinä oli ne sotilaat, jotka
Antonio oli saanut Stolpelta ajaaksensa Gertrudin ryöstäjiä takaa.

Ratsujoukko ajoi kovaa ravia, ja rankkasade ei juuri kehoittanut heitä
katselemaan ympärillensä.

-- Omaa väkeä, sanoi huovi iloisesti, he ajavat pakenevia takaa!

Ja heiluttaen hattuansa riensi hän ulos metsiköstä.

-- Halloh!

-- Kuka siellä, kysyi Yrjö Niilonpoika, ja ratsujoukko seisahtui kuten
käskystä.

Huovi astui esiin kertomaan äskeisistä tapauksista. Gertrud ja Liimatan
Yrjö seisoivat taampana.

Synkkiin ajatuksiin vaipuneena oli Antonio ratsastanut Yrjö Niilonpojan
rinnalla. Kun hän nyt käänsi päätänsä kuullaksensa tarkemmin
keskustelua murroksen rakentamisesta, huomasi hän äkkiä Gertrudin
seisovan puiden suojassa maantien varrella. Alaspäin kasvava oksa oli
temmannut hatun hänen päästänsä. Ruskeat suortuvat olivat
epäjärjestyksessä. Hänen piirteensä olivat kalpeat ja väsyneet, vaan
silmät säteilivät iloa ja ihastusta.

-- Gertrud, oma Gertrudini, huudahti Antonio. Sisällinen liikutus antoi
hänen äänellensä omituisen, verhotun väreen ja heittäen ratsustimet
lähinnä olevalle huoville, hyppäsi hän satulasta ja riensi levitetyin
käsin rakastettunsa luo.

Gertrud astui askeleen eteenpäin, laski kätensä Antonion kaulalle ja
niin seisoivat he hetkisen sanaakaan sanomatta.

-- Sinäkin olet vapaa, Antonio, sanoi viimein Gertrud kuiskaten.

-- Niin, rakastettuni, ja matkalla sinua pelastamaan!

-- Sitte on kaikki hyvin, ja Gertrud alkoi nyyhkiä hiljakseen.
Antoniokin tunsi kulkkuansa omituisesti kouristavan; onnen aurinko
paistoi täydeltä terältä heidän ylitsensä, ja lemmen tuoksu ympäröi
heitä kuten pyhä savu kreikkalaisten temppeleissä.

Sotilaatkin katselivat myötätuntoisesti tätä kohtausta. Kun ensimmäinen
ilo oli hiukan hälvennyt, sanoi Gertrud osoittaen seurakumppaniaan:

-- Näitä molempia miehiä ja etenkin tätä urhoollista sotilasta on minun
lähinnä Jumalaa kiittäminen pelastuksestani.

-- Kiitoksia, tuhansia kiitoksia, sanoi Antonio ja puristi huovin ja
Liiinatan kättä. Sitte muisti hän äkkiä ne rahat, jotka Katarina-rouva
oli antanut hänelle matkalle. Hän tarttui kukkaroon ja jakoi puolet sen
sisällyksestä huoville ja Liiinatan isännälle, edelliselle enemmän,
jälkimmäiselle vähemmän.

-- Olkoon onneksi, huusi huovi täyttä kulkkua. Minä juon
menestykseksenne!

-- Matkamme tarkoitus on saavutettu! Me voimine kääntyä takaisin.

Yrjö Niilonpoika antoi käskyn kääntyä kaupunkiin. Gertrud nousi taas
rattaille, Antonio ratsasti hänen vieressänsä. Heillä oli paljon
kertomista toisillensa ja kaupungin portit olivat näkyvissä, ennenkuin
kaikki oli selvitetty.

Sade oli lakannut. Syksyinen hämärä yllätti heidät Karjaportilla.
Vahtitulet loistivat jalkaväen leiristä, rummun pärinää kuului ja
vallihauta portin edustalla oli ankarasta sateesta, paisunut
tulvilleen.

-- Rakas lapseni, voitko antaa minulle anteeksi? Niillä sanoilla otti
Katarina-rouva Gertrudin vastaan ja sulki hänet syliinsä. Pormestarin
taloon lähetettiin heti sana tästä onnellisesta tapahtumasta. Kohta
saapui pormestari vaimoineen ja muitakin sukulaisia kokoontui.

-- Nyt vietämme kihlajaisia, sanoi Antonio iloisesti ja sulki Gertrudin
syliinsä kaikkien nähden. Juhlallisesti pyysi pormestari Bröijer
Katarina-rouvalta Gertrudia poikansa puolisoksi.

-- Antoniohan hänet on tuonut takaisin, hän on häntä tästedeskin
suojeleva! Kaikki mitä minulla on, saa Gertrud periä.

Pormestari myhäili tyytyväisesti kuultuansa Katarina-rouvan sanat.
Nythän omaisuus jäi perheeseen, ja sitä pidettiin siihen aikaan sangen
tärkeänä seikkana.

Sinä iltana vietettiin iloiset kihlajaiset. Yrjö Niilonpoika ja vanha
herttuan ratsumestari, joka nyt oli majoitettu taloon, ottivat osaa
pitoihin. Antonion vinttikoirakin osoitti iloaan, hyppien ja nuollen
vuorotellen Gertrudin ja Antonion käsiä, Vaan Laurentius Ericiä ei
näkynyt, eikä Katarina-rouva puhunut sanaakaan hänestä.



YHDEKSÄS LUKU.

Tuomio.


Myrskyisen ja sateisen yön jälkeen tuli kirkas ja kaunis poutapäivä.
Kaupungissa olivat kaikki sangen varhain liikkeellä, koska
jännityksellä odotettiin seuraavia tapauksia: herttuan tuloa kaupunkiin
ja linnan antautumista. Vielä istuivat herrat linnassa, kuten lentoon
kykenemättömät kotkat korkeassa ikihongassa, jonka juurelle tuli on
viritetty.

Aamupuolella saapui herttua itse; Haakonaportilla oli häntä vastassa
pormestari Bröijer, hänen virkaveljensä ja kymmenen raatimiestä
nöyrästi tarjoten kaupungin avaimia.. Herttua, joka oli saanut tietää,
mikä osa pormestari Bröijerillä oli ollut kaupungin valloituksessa,
kiitti häntä muutamin sanoin, kehuen hänen käytöstänsä ja osoittamaa
rohkeuttansa.

-- Nyt ei ole aikaa pitempiin puheisiin, sanoi hän viimein
kärsimättömästi ja synkkä viha kuvautui hänen piirteissään, vaan kun
nuo talonpoikien rääkkääjät ja viekkaat ketut saadaan luolastaan
savutetuiksi, vaadin teitä, kunnon porvarit, ja, etenkin pormestari
Bröijeriä puheilleni linnaan, voidaksemme sitte yhdessä keskustella
keinoista tämän kaupungin hyväksi.

Sitte jatkoi herttua kulkuansa raastuvantorille päin suuren
saattojoukon seuraamana. Hänen päällikkönsä olivat jo saaneet käskynsä.
Sotamiehet laahasivat tykkejä vallille, ja eräs suunnattoman suuri
tykki asetettiin muurille aivan linnan alle. Kohta alkoivat nämä
paukkuen ja jymisten viskoa linnaan rautaa ja lyijyä. Suuri pommi
sattui linnan merenpuoleiseen muuriin, se särkyi, kiviä ja
kalkkiruukkia vyöryi salmeen ja ammottavasta aukosta näkyi, kuinka
linnan huovit ja tykkiniekat pakenivat etsien suojaa linnan
alakerroksesta. Mielihyvällä katseli herttua loitompaa tätä
hävitystyötä, hänen kasvonsa kirkastuivat jokaisen hyvin osuneen
laukauksen jälkeen.

Omituisella mielenkiinnolla seurasivat porvaritkin tätä kurjaa leikkiä,
jossa Ruotsin rauta raateli vanhaa Torgil Knuutinpojan linnaa, Suomen
etuvarustusta verivainoissa.

-- Aikovatko he haudata itsensä linnan raunioiden alle, vai mitä tämä
merkitsee, mutisi herttua, kun samassa valkea lippu, antautumisen
merkki, nostettiin muurin reunalle.

Linnassa oli yö ollut pitkä ja tavallista synkempi. Edellisen päivän
kahakassa haavoittuneista oli moni kuollut, neuvottomuus ja epätoivo
valtasi kaikkien mielet. Ovissa kuljettiin kaiken yötä, naiset
vaikeroivat ääneen ja jokainen koetti kätkeä, mitä hänellä oli
arvokkainta. Moni ajatteli pakoa. Vaan mihin paeta? Rantoja kummallakin
puolen salmea vartioivat herttuan sotilaat, ja linnan muurit ja äyräät
olivat korkeat. Ainoastaan muutamat huovit, joilla oli erityinen syy
peljätä herttuan kostoa nuijasodan aikana tehtyjen rikoksien tähden,
valitsivat ennen pakolaiselämän metsissä kuin herttuan hamppunuoran. He
laskeutuivat alas köysillä linnan luoteiselta kulmalta, uivat yli
salmen vastaiselle rannalle, ja pääsivät herttuan huovien huomaamatta
onnellisesti pakoon, kun yö oli pimeä ja myrskyinen.

Ivar Tavastia ei näkynyt koko yössä. Hän oli vetäytynyt pulloineen ja
ruukkuineen huoneesensa ja imi niistä unhoa ja huumausta niin paljon
kuin mahdollista, karkoittaaksensa menneisyyden katkerat muistot ja
lähimmän tulevaisuuden uhkaavat enteet.

Illan suussa samana päivänä kuin kaupunki valloitettiin halusi Arvid
Tavast puhutella Laurentius Ericiä, oudoksuen hänen pitkällistä
poissaoloaan, sillä edellisinä päivinä oli pater melkein alinomaan
pysytellyt linnanisännän rinnalla. Linnanisännälle ilmoitettiin, että
pater oli mennyt puhuttelemaan Antonio Bröijeriä. Vanginvartija, jonka
Tavast lähetti etsimään kadonnutta, palasi kertoen, että vankiluola oli
tyhjä, sekä vanki että lähettiläs olivat kadonneet. Asia tuntui hyvin
ihmeelliseltä, koetettiin arvata sinne ja tänne, vaan mitään
hyväksyttävää selitystä ei keksitty.

Tämä uutinen vaikutti masentavasti vanhaan linnanisäntään. Hänellä oli
kaiken aikaa ollut vielä hitunen toivoa, kenties muukalainen tietäisi
jonkun pelastuksen tien, arveli hän itsekseen.

Sarvilahden ja Meltolan herrat, Tiesenhausen ja Tavast, pitivät sitte
yöllä neuvoa keskenänsä, vaan apua ei näkynyt missään. Väsyneinä,
uupuneina läksivät hekin viimein levolle, toivoen huomisen päivän
tuovan jotakin pelastusta.

Lopulta istui vanha Tavast yksinään, kädet ristissä tuijottaen eteensä.
Kynttilät paloivat kytien ja heittelivät synkkiä varjoja ja kuvioita
seinille ja linnanisännän kasvoille. Hän antoi ajatuksensa harhailla
kauas, Erik ja Juhana kuninkaan ajat kuvastuivat hänen sielunsa eteen,
ne lukuisat taistelut ja sotaretket, joihin hän oli ottanut osaa, ne
kunnianosoitukset, joita hän oli saanut vastaanottaa, kaikki katkerat
ja suloiset muistot esiintyivät elävinä yön hiljaisuudessa. Nyt oli
kaikki mennyttä, kuolema, vankeus ja omaisuuden menettäminen uhkasi
kenties jo huomenna. Väkisinkin tunkeutuivat hänen huuliltansa ne
sanat, joita moni semmoisena hetkenä ja semmoisessa asemassa on
muistanut: turhuus, kaikki on turhuus.

-- Hyljätty, hyljätty, kaikui alati hänen korvissansa, ja sydämen
katkeruus hyllyi yli äyräiden.

Silloin kuului hiljaisia askeleita, Kaarina, hänen miniänsä, astui
sisään, hänellä oli käsissään suuri, messinkihelainen kirja, hän aukasi
sen, asetti pöydälle ja sanoi:

-- Totisesti ovat ihmiset meidät hyljänneet ja inhimillinen apu on
mahdoton, vaan tästä kirjasta vuotaa lohdutusta ja rauhaa niille, jotka
murheelliset ja hyljätyt ovat. Lapset ovat nukkuneet, minulla on hyvä
aika. Jos sallit, isäni, tahdon lukea muutamia psalmeja.

-- Sinä olet aina lempeä ja hyvä, Kaarina, vaan kuitenkin rohkea ja
neuvokas. Lue, lapseni, kenties onkin tämä viimeinen palvelus, jonka
teet minulle.

Ja Arvid Tavast nojautui taaksepäin istuimellaan, ja Kaarina rouva
alkoi sointuisalla äänellä lukea kuninkaallisen veisaajan katumus- ja
lohdutussanoja, ja niin istuivat he siksi kunnes päivä sarasti ja
yöllinen valkea usva katosi paljastaen heidän silmiensä eteen
kaupungin, herttuan leirin, sotamiehet ja tykit, siten selvästi taas
osoittaen heidän toivottoman tilansa.

Aamulla jatkettiin neuvotteluja, vaan yhtä vähäisellä menestyksellä
kuin ennenkin. Ehdoittipa Arvid Tavast, että salaisen käytävän kautta
koetettaisiin murtautua ulos kaupunkiin ja siten Puolaan, vaan se tuuma
huomattiin heti mahdottomaksi ja hyljättiin. Kun sitte tykit alkoivat
paukkua ja suojelevat muurit kaatua ja aatelirouvien ja neitojen itku
ja parku kaikui kaikkialla linnassa, silloin käski Tavast vapisevin
huulin ja kalpein kasvoin Tiesenhausenin keskusteluun herttuan kanssa.

-- Te olette muukalainen, Teitä ei hänellä ole syytä vihata. Muurin
aukot olkoot todistajina, että viimeiseen saakka olen suojellut
Sigismundin linnaa ja pitänyt uskollisuuteni ja valani. Vereni tulkoon
kuninkaan ja hänen neuvonantajiensa päälle, pelkäänpä, että heille
karttuu paljonkin vastattavaa.

Tiesenhausen otti valkean lipun, laskusilta laskettiin alas, hän
lähestyi Rinkiporttia ja pyysi puhutella hänen ruhtinaallista armoansa.
Hän päästettiin kaupunkiin ja vietiin herttuan eteen.

Vihaisin silmäyksin katseli herttua sovinnonhierojaa.

-- Me turvaamme Teidän ruhtinaallisen armonne suosioon ja olemme
valmiit hyvillä ja kunniallisilla ehdoilla...

-- Ehdoilla, ärjäsi herttua, ja saksalainen kirous pääsi hänen
suustansa, Kuka puhuu ehdoista, kun muurit kaatuvat ja perustukset
huojuvat?

-- Me pyydämme vakuutta hengen ja omaisuuden suhteen ja vapaata pääsöä
valtakunnasta niille, jotka sitä haluavat, jatkoi Tiesenhausen
levollisesti.

-- Kuule, sanoi herttua, ja vihan puna nousi hänen poskipäihinsä. Sano
sille vanhalle narrille siellä linnassa, että ehtojen aika on ollut ja
mennyt. Minä olen tarjonnut hänelle sovintoa monasti, minä olen
varoittanut ja käskenyt. Kaikki on ollut turhaa. Kuka on panettanut
sanansaattajani vankeuteen ja yllyttänyt rahvasta minua vastaan?
Puhdistakoon itsensä, jos voi. Tässä ovat ehtoni: Niillä, jotka eivät
ole Ruotsin alamaisia, on valta mennä, mihin tahtovat, vaan Suomen ja
Ruotsin miehet saavat oikeuden edessä vastata teoistansa lain mukaan.
Siinä viimeinen sanani!

Tiesenhausen kumarsi syvään, kääntyi ympäri sanaakaan sanomatta ja
palasi linnaan.

Pelonalaisella jännityksellä oli linnassa odotettu rauhanhierojan
palaamista. Kun herrat kuulivat herttuan ehdot, kalpenivat he, vaikka
siinä ei ollut mitään odottamatonta.

Ja sitte linnan portit avattiin seljälleen, laskusillat laskettiin alas
ja kaikki sotaisat liikkeet lakkautettiin. Herttua lähetti ensin joukon
huoveja ja ratsumestarin tutkimaan, ettei mitään väljyyksiä tai
salakavaluutta ollut hankkeilla, sillä luonteeltaan oli hän hyvin
luulevainen ja arveli olevan syytä peljätä vaikka mitä epätoivoon
saatetuilta henkilöiltä, Herttuan sotilaat riistivät aseet linnan
varusväeltä ja, mikä oli tärkeintä, ottivat haltuunsa linnassa olevan
ruutitehtaan ja ruutiholvit, ettei mikään räjähdys olisi mahdollinen.

Sitte vasta herttua itse tuli linnaan. Verkalleen ratsasti hän pitkin
laskusiltaa. Portin holvissa oli polvillaan Arvid Tavast, hänen
takanaan Sarvilahden herra ja sitte joukko aatelisrouvia ja neitoja,
jotka olivat linnassa etsineet turvaa. Ivar Tavastia ei näkynyt, hän
pysyttelihe huoneessaan. Synkästi katsoi herttua polvistuneita
vihollisiaan, jotka nyt nöyrintä nöyryyttä osoittaen koettivat hänen
vihaansa lauhduttaa.

-- Ennen olisi sinun pitänyt nöyryyttä osoittaa, sanoi hän lyhyesti
Arvid Tavastille ja ratsasti linnan pihalle. Siellä nousi hän
satulasta, antoi käskyn, että linnan entiset herrat olivat kaikki
vangittavat, naiset kuitenkin saisivat olla vapaudessa. Siten oli koko
linna herttuan hallussa ja hän muutti asumaan niihin huoneisin, joissa
Arvid Tavast tähän asti oli isäntänä rehennellyt.

Iltapuolella päivää oli kaikki hiljaista linnassa, ensimmäinen näytös
murhenäytelmässä oli loppunut, toinen ei vielä ollut alkanut.
Jännityksellä odotti yleisö jatkoa, kulissien ja esiripun takana
tehtiin varustuksia.

Samassa huoneessa, jossa useasti olemme nähneet vanhan Arvid Tavastin
oleskelevan, seisoi hämärän tullessa akkunakomeroa vasten nojautuneena
nuorenläntä, solakka mies. Hänen kasvonsa olivat hiukan kalvakat, otsa
korkea, silmien katse viisas ja läpitunkeva, leukaa ja poskia ympäröi
ruskea hieno parta, joka ajan tavan mukaan päättyi suippoon. Pukunsa
oli musta ja kaulassa valkea pitsikaulus. Tämä henkilö oli Kaarle
herttuan uskottu neuvonantaja ja käsikirjuri Erik Yrjönpoika, joka
sitte aatelisarvoon korotettuna otti nimen Tegel. Hänen isänsä oli tuo
tunnettu Yrjö Pietarinpoika, Erik XIV:n asettaman merioikeuden
prokuraattori, joka suosijansa kukistuttua jätettiin Juhana ja Kaarlo
herttuan käsiin ja sai kärsiä kauhean kuoleman teilauslavalla. Kaarlo
herttua oli pitänyt huolta pojan kasvatuksesta ja ottanut hänet sitte
käsikirjuriksensa, käyttäen häntä monessa salaisessa toimessa, muun
muassa Varsovassa. Nuoren Tegelin oppia ja taitavuutta paljon
kiitettiin.

Syksyinen päivä hämärtyi, ja huone tuli pimeäksi. Erik Yrjönpoika
poistui akkunan komerosta, astui pöydän luo, haki takasta tulta ja
sytytti vahakynttilät. Sitte hiipi hän hiljakseen ovelle, josta
päästiin viereiseen kammioon, kuunteli hetkisen ja palasi taas pöydän
luo.

-- Herttua makaa yhä vielä, sanoi hän itsekseen ja asettui istumaan
suureen nojatuoliin pöydän viereen.

-- Kolmekymmentä vuotta on kulunut siitä ajasta, jolloin Erik kuningas
valtaistuimelta sysättiin ja isäni kärsi kauhean kuoleman. Oh, vereni
hyytyy tuota muistellessani! Herttua tuolla olisi voinut hänet
pelastaa, vaan hän ei tahtonut. Nyt vihdoin näyttää siltä kuin
kostonenkeli taas kävisi miekkaansa hiomaan, enkä minä sitä pidätä.
Kymmenkertaisesti on isäni veri Ruotsin aatelistolta vaadittava,
Helsingissä seitsemän päätä tomuun vieri, vaan ne olivat alhaista
väkeä, ylöspäin on pyrittävä, täällä aletaan, Turussa jatketaan ja
Linköpingissä päätetään. Saakoon herttua jälkimaailmalta verikoiran
nimen, mitä se minuun kuuluu. Ei koko Ruotsin aateliston veri riitä
isäni verta korvaamaan.

Kamala hymy päilyi Erik Yrjönpojan huulilla, hän vaikeni, veti
poveltansa kirjeen ja alkoi sitä lukea.

Ovi avautui naristen ja Kaarlo, Sörmlannin herttua ja Ruotsin
valtionhoitaja astui sisään. Hän oli tähän aikaan miehuutensa
kukoistuksessa; roteva vartaloltaan ja vaikka lyhyin veljistä, kuitenkin
kuusi jalkaa pitkä. Otsa oli korkea ja näytti vielä korkeammalta, koska
tukka oli karissut; se oli kammattu kolmeen kutriin, jotka yhtyivät
otsat laella. Kasvot olivat kauniit, ne päättyivät suippoon partaan,
katse oli ankara ja julma, harvoin heijastui siinä lempeys. Yleensä
muistutti hänen ulkonäkönsä kotkaa, joka uhkuen voimaa ja rohkeutta
iskee kiinni saaliisensa tuntematta sääliä.

Herttua oli puettu takkiin, jota ylhäällä reunusti leveä valkoinen
pitsikaulus. Vyötäisillä oli hänellä paksu hihna, jossa riippui miekka,
jalassa raskaat ratsusaappaat suurine kannuksineen.

Erik Yrjönpoika nousi ylös, kumarsi syvään ja asetti nojatuolin
herralleen, pistäen kirjeen, jota hän oli lukenut, taskuunsa.

-- Mikä kirje sinulla on, kysyi herttua kärsimättömällä äänellä, jossa
hiukan epäluuloa sorahti.

-- Olen saanut kirjeen eräältä nuoruuteni ystävältä, joka nykyään
oleskelee ulkomailla.

-- Kuka se on?

-- Niilo Chesnecopherus on hänen nimensä. Hänen isänsä oli pappina
Kumlassa Nerikessä.

-- Muistan kuulleeni sen nimen. Missä hän nykyään on?

-- Marburgissa, jossa hän muutama vuosi sitte vihittiin maisteriksi.
Hän valmistelee nykyään väitöstä lakitieteen tohtorin arvoa varten,
maakreivi itse, jonka suurta suosiota hän nauttii, tulee olemaan
esimiehenä väitöstilaisuudessa ja on sitäpaitsi luvannut keisarilta
hankkia Chesnecopheruselle aatelisen arvon. Hänen oppinsa maine on
laajalti levinnyt.

-- Vai niin. Sehän kuuluu komealta. No mitä muuta hän kirjoittaa?

-- Hän pyytää päästä Teidän ruhtinaallisen armonne palvelukseen, hän
haluaa palvella ruhtinasta, joka, kuten hän itse kirjoittaa, on
puhdistetun opin pylväs ja rahvaan ystävä, vastasi Erik Yrjönpoika ja
loi herttuaan väijyvän katseen.

-- Tulkoon, sanoi herttua ja hänen äänensä värähti hiukan lempeämmältä,
annamme hänelle toisen aatelisen kilven ja paikan kansliassamme.
Herttua vaikeni hetkeksi ja tuijotti eteensä, sitte katsoi hän Tegeliä
suoraan vasten silmiä ja sanoi:

-- Voitto taitaa olla minun, vai mitä?

-- Kyllä, Teidän armonne, nyt on kruunu romahtanut Sigismundin päästä
ja luulen, että se romahdus kuulun Roomaan saakka. Viimeinen aseellinen
vastustus on murrettu, voitto on Teidän, ja luulen, että Te osaatte
käyttää sitä paremmin kuin Hannibal muinoin.

Herttua ei vastannut mitään. Tegel jatkoi hetkisen kuluttua.

-- Kun kreikkalainen puolijumala muinoin tappoi Lernaean lohikäärmeen
ja silpoi siltä päät, niin hän tulikekäleellä poltti jäljet, ettei
uusia päitä kasvaisi sijaan. Niin on Teidän armonnekin tekevä, arvelen.

-- Niinkö luulet?

-- Niin. Teidän armonne vaan jatkaa autuaan isänsä työtä, jota Erik
kuningas ei kyennyt ja Juhana ei oivaltanut. Vaan koska sallimus ei ole
Teille suonut niin oivallista auttajaa kuin Kustaa kuninkaalle, niin
täytyy Teidän armonne ryhtyä itse toimeen.

-- Kuka oli isäni auttaja?

-- Kristian, jota tyranniksi sanotaan.

-- Ah, sinä puhut rohkeasti.

-- Vaan oikeen. Ei olisi isänne hallinnut ilman Kristian tyrannia.

-- Sinä olet nerokas mies, Erik!

-- Minun neroni on ainoastaan heijastus Teidän nerostanne, vastasi
Tegel ja kumarsi syvään.

Erik kuningas ja isäni koettivat hekin taistella lohikäärmettä vastaan,
vaan sortuivat, ja Juhana kuninkaan aikana ovat päät, joita Kristian
silpoi, taas kasvaneet ja pitkillä kielillänsä ne kruunuunkin
tarttuvat. Sparret, Bielket ja Brahet pitävät itseään paljon parempina
kuin Vaasasuku.

-- Se on totta, tuhat kertaa totta, kirkasi herttua ja synkkä puna
nousi hänen kasvoillensa. Vaan minä tahdon käyttää voittoani niin, että
verivirrat kaiken vastuksen tukehduttavat. Mitä sanoo laki, voimmeko
siihen turvautua, vai miten?

-- Laki on puolellamme, ehätti Tegel sanomaan, ja otti pöydältä vahvan,
pergamenttikansiin sidotun kirjan, jonka kuluneet lehdet todistivat
hartaasta, jokapäiväisestä käytännöstä. Se oli Kristoffer kuninkaan
aikana annettu maalaki. -- Tämä on isävainajani kirja, sanoi Tegel, hän
on sitä käyttänyt ja minä olen saanut sen perinnöksi.

Kaarlo herttua loi omituisen katseen suosikkiinsa, vaan ei sanonut
mitään.

-- Ensiksi ovat Suomen herrat, sanoi Tegel ja hänen äänensä sai
omituisen, virallisen kaiun, rikkoneet vasten Söderköpingin ja
Tukholman valtiopäiväin päätöksiä. Toiseksi maalakikin heidät
tuomitsee. Ovathan he suullisesti ja kirjallisesti Teidän
ruhtinaallisesta armostanne levittäneet juorupuheita ja herjauksia.
Mutta kuninkaankaaressa sanotaan: Jokainen, joka puhuu kuninkaasta tai
kuninkaan neuvoksista, yhdestä tai useista, semmoista, joka kunniaa tai
arvoa koskee, eikä voi sitä todistaa, tulkoon mestatuksi. He ovat vielä
päälle päätteeksi kantaneet nurjaa kilpeä isänmaatansa vastaan, tuoneet
vierasta sotaväkeä maahan ja yllyttäneet kuningasta laittomuuksiin, ja
siten tehneet itsensä syypäiksi suurimpiin lain töihin ansaiten
rikoksistansa kuoleman. Laki on selvä, sanoi Tegel ja löi kirjansa
kiinni.

-- Kirjoita syytökset, erikseen jokaista varten, voit kirjoittaa
tuomiotkin, sanoi herttua verkalleen.

-- Syytökset ovat valmiit, tuolla leirissä joutoaikana ne kirjoitin,
tässä ne ovat, ja Tegel ojensi tukun paperia.

-- Sinä olet innokas palvelija, sanoi herttua hymyillen kuivasti.

Herttua alkoi selailla paperitukkua. Kotvasen mietittyään otti hän
yhden paperin pois toisten joukosta.

-- Aksel Kurki viedään Ruotsiin, häneltä voimme saada tärkeitä tietoja
vangittujen valtaneuvoksien vehkeistä. Ota pois tämä paperi, muut ovat
järjestyksessä.

-- Vielä eräs asia! Muutama päivä sitte saimme kirjeen, että
Sigismundin lähettiläs, salainen jesuita, oleskelee linnassa, Missä hän
on? Hän on asetettava kidutuspenkille, siksi kunnes hän tunnustaa
kaikki, mitä hän tietää, ja sitte hirtettävä. Hänen tunnustuksensa ovat
kirjoitettavat.

Omituinen hymy päilyi Tegelin huulilla.

-' Poissa, teidän ruhtinaallinen armonne. Olen pitänyt tarkkaa
tutkintoa, vaan turhaan. Vielä eilen puolen päivän aikaan oli hän
linnassa, vaan sitte on hän äkkiä kadonnut. Ei vanha Tavast, eikä
kukaan muu voi antaa hänestä vähintäkään tietoa. Luulen, että kyllä
hankkisivat hänet käsiimme, jos vaan voisivat.

-- Kummallista! Anna etsiä joka paikka linnassa, se saalis ei saa
liukahtaa käsistämme.

-- Kyllä, pelkään vaan, ettemme mitään löydä. Myyrillä on myyrän tiet.

Tegel kokosi paperinsa ja poistui. Hetkisen kuluttua palasi hän
takaisin ilmoittaen, että Viipurin pormestarit ja raati, noudattaen
hänen ruhtinaallisen armonsa kutsua, olivat saapuneet linnaan.

-- Tulkoot, sanoi herttua ja asettui istumaan pöydän päähän.

Porvarit astuivat sisään ja tervehtivät syvintä nöyryyttä osoittaen.
Kaarlo piti sitte heille seuraavan puheen:

-- Teille lienee, kunnon porvarit, kylliksi tunnettua, minkälaista
sortoa ja rauhattomuutta tässä maassa ja koko valtakunnassa on ollut.
Tiedätte myöskin, kuinka suuren verenvuodatuksen Suintian Klaus pahaa
sisuansa tyydyttääkseen pani toimeen Pohjanmaalla. Väärät ja
pahanilkiset neuvonantajat ovat kuningasta yllyttäneet kaikenlaisiin
laittomuuksiin, joista varmaan olisi ollut seurauksena puhdistetun opin
häviäminen ja talonpoikien orjuus. Ja ellemme me säälien rahvaan
surkeaa tilaa olisi hallituksen taakkaa hartioillemme ottaneet, ei
tässä maassa enää mitään lakia ja järjestystä olisi. Ja kuitenkin,
minkä palkan olemme siitä saaneet? Pelkkää vaivaa, puuhaa ja harmia ja
omasta peritystä omaisuudestamme olemme paljon yhteiseksi hyväksi
antaneet. Ne, joiden etunenässä pitäisi hyvää järjestystä ja oikeutta
harrastaa, ovat salakavalasti kaikenlaisia esteitä tiellemme
'rakentaneet, henkeämme väijyneet, muukalaista sotaväkeä maahan
tuoneet, hyvää nimeämme herjanneet ja häväisseet. Vaan siitä on loppu
tuleva, emme enää aio sitä kärsiä. Laki ja oikeus vallitkoon, emme me
voi enää armoa osoittaa, vaikka sydämemme siihen neuvoisikin. Pyydämme,
rakkaat miehet, teidän apuanne tässä asiassa. Vaikka minun vallassani
olisi menetellä vangittujen herrojen kanssa kuten vihollisten kanssa
ainakin, koska he vasta viime hetkessä ovat vastarinnastaan lakanneet
ja melkein ase kädessä vangiksi joutuneet, tahdon kuitenkin pitää
ruhtinaallisen sanani ja asettaa heidät tuomioistuimen eteen, että he
lakikirjan mukaan tuomituiksi tulisivat. Sillä en minä tahdo olla
mikään tyranni tai hirmuvaltijas; Jumala tietäköön, etten tee tätä
kostonhimosta, vaan että minä koko maailman edessä voisin todistaa
viattomuuteni ja puhdistaa ruhtinaallisen kunniani. Raastuvassa
tapahtukoon tutkinto ja tuomio, kuten tavallista on. Rikos tutkittakoon
siellä, missä se on tapahtunut.

Porvarit kalpenivat kuullessaan tämän. Neuvottomina katsoivat he
toisiinsa, Bröijerkin, joka vaaran aikana oli osoittanut suurta
malttia, joutui hämille.

-- Teidän ruhtinaallinen armonne punnitkoon tilamme. Tuomittavat ovat
mahtavia ja suurta sukua; me olemme kelvottomat näin korkeaan asiaan,
joka oikeastaan kuuluu valtakunnan säädyille. Voisi näyttää ikäänkuin
me pitäisimme itseämme valtakunnan säätyjä ylempänä.

-- Minä nimitän vielä muitakin jäseniä tuomioistuimeen, aatelisia ja
sotapäällikköjä. Sitäpaitsi tulee käsikirjurini Erik Yrjönpoika,
ymmärtäväinen ja lakiasioihin perehtynyt mies olemaan teille avullinen
lakipykälien tulkitsemisessa. Tuomitkaa henkilöön katsomatta!

Bröijer ja hänen virkaveljensä huomasivat, että vastusteleminen oli
turhaa. Herttua olikin osoittanut kärsimättömyyttä viimeistä selitystä
antaessaan. He vaikenivat.

-- Olen luvannut tosin niille, jotka eivät ole Ruotsin alamaisia,
vapaan lähdön. Vaan koska tietooni on tullut että William Fahrenshach,
joka vierasta sotaväkeä tänne on tuonut, sopimattomilla herjauspuheilla
on ruhtinaallista kunniaani solvaissut, täytyy minun asettaa hänetkin
oikeuden eteen vastaamaan töistänsä. Menetelkää hänen kanssansa lain
mukaan! Hän on rikoksellansa tehnyt itsensä välipuheesta osattomaksi.

Herttua vaikeni ja antoi merkin, että porvarit saivat poistua.

-- Jos teillä on mitä toivomuksia kaupungin tai kaupankäynnin suhteen,
laatikaa ne kirjallisesti ja antakaa ne Erik Yrjönpojalle.

Porvarit kumarsivat syvään ja läksivät. Viime hetkellä viittasi herttua
Bröijerille, että hän jäisi.

-- Olen kuullut Pietari Stolpelta, miten kaupungin valloitus on
tapahtunut ja mikä ansio sinulla siinä on ollut. Tapani on palkita
niitä, jotka minua auttavat, enkä nytkään luovu siitä. Jos on jotakin,
mitä haluat, niin lausu se peittelemättä.

Teidän ruhtinaallinen armonne on liian laupias, minä olen vanha mies
ja minulla on mitä tarvitsen. En siis omaksi hyödykseni tahdo käyttää
teidän ruhtinaallisen armonne suosiota, vaan minulla on poika, joka
nykyään on palannut Saksasta, jossa hän on opiskellut useammassa eri
yliopistossa ja saavuttanut lakitieteen tohtorin arvon. Jos teidän
ruhtinaallinen armonne tahtoo tehdä jotakin hänen hyväksensä, olisin
hyvin kiitollinen. Hän osaa puhua monta eri kieltä.

-- Eihän hän vaan ole opiskellut Braunsbergissä tai muussa
samankaltaisessa opistossa, jossa jesuitat kapinaa ja salamurhaa
saarnaavat ja lähettävät vuosittain tänne lähettiänsä katolista
hapatustaan tyrkyttämään, sanoi herttua, ja hänen kasvonsa
synkistyivät.

-- Ei, poikani on opiskellut semmoisissa yliopistoissa, jotka ovat
puhdistetun opin liesiä ja hän on Alamailla nähnyt jesuitat ja
katolilaiset omassa hahmossaan.

-- No hyvä, semmoisia miehiä minä tarvitsen, kavaluus ja petos
ympäröivät minua joka haaralla, aatelisiin en voi luottaa, tänä päivänä
ne ovat puolellani, huomenna minua vastaan ja siten täytyy minun alati
olla varuillani. Lähetä poikasi huomenna puheilleni, tahdon koetella
häntä, juuri nykyään tarvitsen luotettavaa miestä, joka veisi kirjeitä
ja suullisesti keskustelisi Morits Oranialaisen kanssa tärkeistä
asioista. Kenties on poikasi juuri se mies, jota olen tähän toimeen
toivonut!

Laupeaasti laski herttua Bröijerin menemään. Täynnä toiveita ja
riemastusta palasi pormestari kotia. Hän tapasi Antonion lukemassa
takkavalkean ääressä.

-- Suuria uutisia, huusi hän jo ovessa tullessaan. Sitte kertoi hän
lyhyesti, mitä kaikkea herttua oli sanonut.

-- Herrat ovat hukassa, toisti Antonio synkästi, heidän tuomionsa on
herttua jo mielessään ratkaissut. Se, mitä Helsingissä on tapahtunut,
osoittaa selvästi, miten hän maalakia tulkitsee. Eikö ollut puhetta
kuninkaan lähettiläästä?

-- Herttua etsittää häntä kovasti. Hän on kadonnut kuin tina tuhkaan.
Ei kukaan tiedä, missä hän on, jatkoi pormestari ja loi tutkivan
katseen Antonioon.

-- Minun vangitsemisestani ei myöskään ollut puhetta?

-- Ei.

-- Parasta on kenties, että annamme sen unohtua, Arvid Tavast ei sitä
liioin pakoittamatta ilmaise, eikä halua sillä ansioluetteloansa
lisätä. Heillä lienee muutakin ajateltavaa.

-- Viisainta lienee todellakin. Se on yleisessä hälinässä unohtunut.
Vanha Tavast kuuluu olevan varsin murtunut.

-- Huomenna menen siis herttuan puheille.

-- Niin, huomenna hän kutsui sinua tulemaan.

-- Hollantiin hän siis minut lähettää, jos ei mikään seikka aiottua
tuumaa mitättömäksi tee.

Ja sitte pormestari ja Antonio vielä kauan puhelivat päivän
tapahtumista ja menivät vasta myöhään levolle.

Jo varhain seuraavana aamuna meni Antonio herttuan puheille. Hänet
otettiin sangen armollisesti vastaan. Kaarlo tutkisteli tarkoin, missä
hän oli käynyt koulua, missä yliopistoissa hän oli opiskellut ja keiden
kanssa hän oli seurustellut. Saatuansa tyydyttävät vastaukset kaikkiin
kysymyksiinsä, aloitti hän selittää, mihin toimiin hän aikoi käyttää
Antoniota, Hän varoitti häntä ankarasti ryhtymästä mihinkään tekemisiin
maanpaossa elävien herrojen kanssa ja varomaan itseänsä jesuitain
vehkeistä.

-- Niin kohta kuin palajan Tukholmaan, odotan sinua puheilleni, silloin
ovat myös kirjeet ja valtakirjat valmiina, kunnia ja arvokas
tulevaisuus odottavat niitä, jotka minua uskollisesti palvelevat.

Niillä sanoilla lopetti hän puheensa ja päästi Antonion menemään.

Puolipäivän jälkeen -- herttua söi tavallisesti puolista klo 10 ja
illallista klo 4 -- kokoontui tuomioistuin raastuvan saliin. Linnasta
raastuvalle asti oli kummallekin puolen tietä asetettu kolme lipullista
jalkaväkeä huilujen ja rumpujen kanssa; tarkasti vartioituina vietiin
vangit sinne. Verkalleen kulki surullinen saatto eteenpäin, esinnä
nähtiin linnan aateliset päälliköt, sitte alhaissäätyisiä henkilöitä,
jotka todellisilla rikoksilla tai muulla tavoin olivat joutuneet
herttuan vihoihin. Kansaa oli kosolta koossa, ja erilaisia tunteita
kuvautui katsojien silmissä, Toiset iloitsivat nähdessänsä ennen niin
mahtavat miehet tomuun ryvetettyinä, toiset taas tunsivat sääliä
ajatellessaan heidän surkeaa kohtaloansa.

Vitkalleen painui joukkue raastuvan matalasta ovesta sisälle. Kansa
alkoi tulvata perästä, mutta sotilaat panivat pertuskansa ristiin oven
eteen estäen siten kansajoukon täyttämästä salia, Vaan utelias lauma
jäi raastuvan torille seisomaan ja odottamaan päätöstä.

Raastuvansali oli matala, pitkänläntä huone, sen toisessa päässä oli
pitkä pöytä ja sen ääressä istuivat tuomarit synkkinä ja totisina
mustissa puvuissaan. Paitsi Viipurin pormestareja ja raatia, nähtiin
siellä kauttaaltaan Kaarlon sotapäällikköjä, Pietari Stolpekin oli
niiden joukossa. Lähellä tuomareja oli pieni pöytä, sen ääressä istui
Erik Yrjönpoika taipumattomana, kylmäverisesti katsellen syytettyjä,
jotka horjuvin askelin lähenivät penkkejä, jotka olivat määrätyt heille
istumasijoiksi. Herttuaa ei näkynyt, vaan päättäen niistä aroista ja
kunnioittavista katseista, joita salissa olevat loivat oveen, josta
päästiin viereiseen huoneesen, voi päättää hänen siellä olevan. Jäytävä
hiljaisuus vallitsi salissa, syksyinen päivänvalo luikerteli
pienoisista ikkunoista harmaana ja värittömänä, heijastaen
toivottomuutta ja alakuloisuutta.

Kun kaikki olivat asettuneet paikoillensa ja oli suljettu ovet, nousi
Erik Yrjönpoika ja alkoi totisella äänellä lukea pitkää syytöskirjaa.
Siinä oli lueteltu kaikki ne rikokset, joihin vangitut herrat herttuan
mielestä olivat tehneet itsensä syypääksi ja jotka jo osaksi
edellisestä ovat tunnetut, ja sitäpaitsi oli niihin lisätty uusia. Niin
syytettiin Arvid Tavastia ja Lauri Martinpoikaa, Creutz-suvun
kanta-isää, kapinallisista vehkeistä, vieraan sotaväen maahan
tuomisesta, rahvaan yllyttelemisestä, Ivar Tavastia syytettiin
väkiraiskauksesta, väkivallasta, herttuan nimen herjaamisesta. Vanha
evesti Niilo Olavinpoika, Meltolan herra, joka sotatöillänsä oli
aatelisen kilven ansainnut ja kolme vuotta sitte kuninkaan puheilla
Varsovassa käynyt, sai vastata siitäkin, että hän herttuan kirjeitä oli
jaloillansa tallannut. Samoin oli William Fahrensbach monen kuullen
lausunut herttuasta loukkaavia sanoja., mainiten häntä tyranniksi ja
verenhimoiseksi konnaksi. Paitsi yllämainittuja nähtiin vielä
syytettyjen penkillä ratsuväen luutnantti Jaakko Olavinpoika, myöskin
uskollinen Sigismundin puoluelainen, eräs pappi Henrik Jesperinpoika,
joka Hämeen kapinan aikana oli talonpoikia houkutellut herrojen
armoihin antautumaan ja sitäpaitsi pitänyt ratsuhevosta kuninkaan
palveluksessa, mikä kaikki hänelle nyt suureksi viaksi luettiin. Aivan
oven suussa istuivat linnan kirjuri Knut Henrikinpoika, linnan
vahtimestari, kaksi kortteerimestaria ja kaksi Tiesenhausenin rakuunaa,
joita osaksi herjauksista, osaksi muista laittomista ja väkivaltaisista
töistä syytettiin.

Kun syytöskirja oli loppuun luettu, nousi Arvid Tavast ja sanoi
nöyrimmästi ja alamaisimmasti pyytävänsä, ettei hänen ruhtinaallinen
armonsa rupeaisi heidän kanssansa oikeutta käymään. He olivat liian
arvottomia siihen. Mitä he olivat tehneet, sen olivat he tehneet
laillisen kuninkaansa käskyistä, ja todistukseksi siihen veti Tavast
esille joukon kuninkaan omakätisesti allekirjoittamia kirjeitä.

-- Se seikka ei paranna syytettyjen rikosta, sanoi Tegel lyhyesti,
heidän olisi pitänyt kuningasta neuvoa siihen, mitä oikeen on, eikä
kylvää eripuraisuutta kuninkaan ja säätyjen välille. He ovat sen
tehneet voitonhalusta, hankkiaksensa itsellensä läänityksiä ja
vero-oikeuksia, ja ovat siinä suhteessa kahta syyllisemmät. Mitä siihen
tulee, että hänen ruhtinaallinen armonsa antaisi anteeksi, niin on
huomattava, ettei herttua ole itseteossa syyttäjänä, valtakunnan
säädyillä on syytösvalta, eikä herttua voi heidän oikeuttansa pois
lahjoittaa.

Lisätäksensä syytösten joukkoa luki Tegel joukon kirjeitä, joita
syytetyt olivat kirjoittaneet ja jotka sisälsivät toivotuksia, että
herttua kukistuisi ja saisi rangaistuksen kaikista pahoista töistänsä.

Arvid Tavastin jälkeen puhui Lauri Martinpoika, Sarvilahden herra. Hän
alkoi mitä surkeammin anella armoa, tunnusti pahoin tehneensä, toiset
olivat häntä siihen houkutelleet, ja pyysi Jumalan tähden laupeutta ja
anteeksiantoa.

Ovi avautui ja Kaarlo astui sisään. Hänet nähtyään lankesi Sarvilahden
herra polvilleen ja uudisti taannoiset rukouksensa. Herttua näkyi
heltyvän.

-- Tunnustatko, että olet rikkonut minua ja säätyjä vastaan, kysyi
herttua.

-- Tunnustan ja kadun sitä, kaikui lannistetun miehen kalpeilta ja
verettömiltä huulilta.

-- Siinä tapauksessa luovun minä kanteessani ja toivon, että
tuomaritkin tekevät samoin.

Sitte kuiskasi Kaarlo jotakin Tegelin korvaan ja poistui huoneesta.

Vuorostansa nousi nyt vastaamaan Niilo Olavinpoika, Meltolan herra,
vanha ja jäykkä soturi. Hänen tukkansa ja partansa olivat vuodet
vaalentaneet, vaan hänen sään ja ilman vaikutuksesta rusettuneet
kasvonsa ja pirteät silmänsä osoittivat tarmoa ja rohkeutta. Erik
kuningas oli hänelle aatelisen kilven antanut ja viimeksi oli Meltolan
herra kolme vuotta sitte käynyt kuninkaan puheilla Varsovassa. Hänen
äänensä, jota useasti oli kuultu taistelun pauhinassa, kaikui nyt
uhkaavana ja heti ensimmäiset sanat, jotka hän lausui, saivat tuomarit
säpsähtämään; Tegelkin katsahti hämmästyneenä paperitukustaan.

-- Tässä on puhuttu paljon laista ja oikeudesta, vaan laittomuus ja
väkivalta pilkistää kaikkialta esille kuten pakkanen huonosti
salvatusta hirrenraosta. Onko näillä tuomareilla edes valtaa langettaa
semmoista tuomiota, joka olisi lain hengen mukainen? Minä olen halpa ja
oppimaton sotilas, en edes osaa lukea enkä kirjoittaa enkä siis
myöskään vastata kaikkiin sanansaivarruksiin, joita kynäherrat kokoon
panevat, vaan sen olen aina kuullut, että kuningas on aatelisten
ylituomari hengen asioissa ja suurissa lain töissä. Missä on tässä
armollisen kuninkaan ja herrani, Sigismundin edustaja ja missä hänen
käskynsä? Yksi on Ruotsin ja Suomen kuningas, hänelle olen vannonut
valani enkä toisista herroista mitään tiedä. Kolme vuotta sitte olin
kuninkaan puheilla, ja jos oikein ymmärrän sitä, mitä korvillani
kuulin, kehoitti hänen majesteettinsa minua niin tekemään kuin olen
tehnyt. Minä olen ollut vaan kiila, ja kiila menee sinne mihin moukari
sitä ajaa. Missä ovat valtakunnan säädyt, jotka meitä syyttävät? Onhan
kuningas Sigismund julistanut Arbogan ja Söderköpingin valtiopäivät
laittomiksi ja kieltänyt kaikkia uskollisia alamaisia sinne menemästä.
Ja keitä siellä sitte oli? Porvareja, jotka menevät sille puolelle,
missä suolakappa huokeammalla saadaan ja talonpoikia, jotka helisevässä
rahassa saivat palkkansa vaivoistansa, kuten Erik Yrjönpoika hyvin voi
todistaa, sillä hän oli niitä jakamassa.

Ja miksi siis olisin hyljännyt kuningas Sigismundin asian? Onhan hän
ollut hyvä ja lempeä kuningas, onpa antanut minulle tuomiokunnankin,
jonka herttua minulta kuitenkin on riistänyt. Valani olen rehellisesti
pitänyt, eikä vielä tähän saakka milloinkaan uskollisuutta laillista
kuningasta kohtaan ole luettu rikokseksi, vaan kunniaksi.

Vaan sinä Kaarlo Sörmlannin herttua, ja Niilo Olavinpojan ääni
kaikui uhkaavana kuin ukkonen, niin että läsnäolevat pelosta
kokoonkyyristyivät, olet kapinannostaja ja vallananastaja, joka
vääryydellä Ruotsin kruunua tavoitat. Aina Kustaa kuninkaan ajoista
olet sinä vehkeillyt. Puhdistettu oppi on se keppihevonen, jolla sinä
ajat ja porvarit ja talonpojat astinlautoja, joita myöten kiipeät
korkeuteen. Vaan minä en pelkää sinua, muuta et voi minulta riistää
kuin henkeni. Kuolemata taas en kammo, sata kertaa olen sitä katsonut
silmästä silmään. Se viaton veri, joka kohta vuotaa, huutaa kostoa ja
minä vaadin sinut Kaarlo Jumalan tuomioistuimen edessä vastaamaan
veritöistäsi!

Levollisesti istuutui Meltokin herra katsomatta oikealle tai
vasemmalle. Vaan läheisestä huoneesta kuului romahdus, ikäänkuin tuoli
tai pöytä olisi kaatunut kumoon.

Läsnäolijat eivät vielä olleet tointuneet siitä hämmästyksestä, minkä
Niilo Olavinpojan puhe oli matkaan saattanut, kun Ivar Tavastin
vuorostaan tuli lausua jotakin niistä syytöksistä, joita häntä vastaan
oli tehty, ja jotka olivat raskaammat kuin yhteiset syytökset
valtiollisista rikoksista.

Hänen pöhistyneissä kasvoissaan kuvautui pelko ja väräjävällä äänellä
alkoi hänkin rukoilla armoa, koettaen puhdistaa itseänsä sillä, että
hänkin vaan oli ollut toisten käskyläinen, Kurjen ratsumestari, eikä
missään johtavassa asemassa.

Silloin avautui äkkiä taas viereisen huoneen ovi ja herttua astui ulos.
Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja niissä kuvautui viha ja kiukku.
Nyt seurasi yksi niitä vihanpuuskia., joihin hänen lähimpänsä olivat jo
tottuneet, ja jokainen voi helposti arvata, että siihen tällä kertaa
oli syynä Meltolan herran rohkeat ja kaunistamattomat sanat. Nopein
askelin lähestyi herttua Ivar Tavastia. Hänen liikkeensä olivat niin
uhkaavat, että jokainen luuli nyt kummia tapahtuvan. Ivar Tavast
syöksyi polvilleen ja loi katseensa maahan.

-- Sinä konna, karjui herttua, murhaaja ja väkivaltainen roisto,
uskallat vielä rukoilla armoa. Jollet olisi aatelista sukuperää, niin
totisesti hirtättäisin sinut ensin puuhun ja teloituttaisin ruumiisi
pyövelillä. Oh, että voisin yhdellä iskulla vapauttaa koko valtakunnan
sinun kaltaisista miehistä.

Sitte tyyntyi herttua hiukan ja käski joutuisaan jatkaa istuntoa.
Jokainen syytetyistä sai vuorostaan vastata ja kun asia oli
lopullisesti käsitelty, julistettiin tuomio.

Syytetyt, paitsi Sarvilahden herra, jolle herttua oli antanut anteeksi
ja William Fahrensbach, joka vietäisiin Ruotsiin, tuomittiin kuolemaan,
mikä oli tapahtuva mestaamisella, aatelittomat sitäpaitsi
teilattaviksi.

Sitte läksi koko joukkue ulos salista raastuvantorille. Syytetyt
polvistuivat maahan, Tegel luki portailta tuomion korkealla äänellä
kokoontuneelle kansalle; herttua tuli ulos raastuvasta ja otti vastaan
kansan uskollisuusvalan. Silloin taas moni tuomituista nöyrästi rukoili
armoa, herttua vaan käski heidän ajatella pitkää matkaa, joka heillä
oli edessänsä, ja poistui seuralaisinensa taas linnaan, johon vangitkin
taas vietiin.

Syyskuun 27 p. tapahtui mestaus Munkkilähteellä Pantsarlahden
etukaupungissa. Tuomitut olivat päivää ennen saaneet siitä tiedon ja
useat heistä käyttivät koko yön valmistuksiin, lukien pyhää raamattua
ja laulaen virsiä. Läpi koko kaupungin kulki sitte surullinen
saattojoukko, kansaa oli paljon kaduilla sekä läheltä että kaukaa.

-- Tällä tavoin kohdellaan miestä, joka enemmän kuin kolmekymmentä
vuotta uskollisesti on palvellut isänmaatansa ja kuningasta, sanoi
Arvid Tavast kokoontuneelle kansalle ja vakuutti viattomuuttansa niihin
rikoksiin, joista häntä syytettiin.

-- Tahtooko herttua tappaa kaikki vihamiehensä, sanoi Meltolan herra,
kyllä hänen pyövelinsä sitte työtä saa.

Kun sitte tuomitut astuivat mestauslavalle vuorotellen, kysyi heiltä
pappi, joka oli viimeistä lohdutusta jakamassa, tunnustivatko he
itsensä syypäiksi kaikkeen siihen, josta he olivat tuomitut. Melkein
kaikki vakuuttivat viattomuuttansa siinä suhteessa. Enin pelkoa osoitti
Ivar Tavast, hän horjui astuessaan lavalle, niin että pyövelin rengin
täytyi häntä tukea, ettei hän kaatuisi, siksi kunnes kirveen isku
eroitti hänenkin päänsä ruumiista samalla pölkyllä, jossa hänen
isänsäkin veri oli vuotanut.

Herttuan puolesta oli Erik Yrjönpoika läsnä mestaustilaisuudessa,
pormestari Bröijerkin oli saanut käskyn saapua sinne. Kun viimeisiä
tuomittuja vietiin lavalle, alkoi kansa, jonka valtasi pelko ja
kauhistus, rukoilla: armoa, armoa, ei enää verta! vaan toimitus jatkui
menoaan, ja monta naista pyörtyi sen kuluessa.

Mestattujen päät asetettiin rautakankiin Karjaportin päälle ja saivat
olla siellä monta päivää herättäen kammoa ohitsekulkevissa. Laajalti
levisi huhu tästä murhenäytelmästä masentaen kaiken vastustuksen ja
tehden herttuan nimen peljätyksi.

Semmoisen lopun saivat miehet, jotka olivat luottaneet Sigismundin
lupauksiin ja pitäneet uskollisuuden valansa loppuun asti.

Samaan aikaan kuin saattojoukko läksi linnasta Munkkilähteelle,
istuivat Gertrud ja Antonio Katarina-rouvan luona. Kun kirkonkellojen
kumea ääni alkoi kaikua, värisytti kylmä väre läsnäolevia.

-- Jumala olkoon heille armollinen, parkasi Katarina-rouva, se on
jotakin kauheaa, tuskin voisin sitä katsella.

-- Kalliisti ovat saaneet maksaa unelmansa ja erehdyksensä, sanoi
Antonio ja loi säälivän katseen Gertrudiin, joka oli tullut aivan
kalpeaksi. Vaan toivokaamme me, jotka olemme ulkopuolella asioiden
juoksua, että verisestä sadosta kasvaa rauha, turvallisuus ja
yhtäläiset oikeudet ylhäisille ja alhaisille.

-- Amen, niin tapahtukoon, toisti Katarina-rouva.

       *       *       *       *       *

Tuskalliset olivat viime päivät olleet linnan herroille, yhtä
pitkäveteiset ja ahdistavat olivat ne myös olleet Laurentius Ericille,
joka venyi Katarina-rouvan kellarissa, jännityksellä odottaen
pelastusta ja vapautusta. Monenlaiset epäilykset kalvoivat hänen
mieltänsä. Pitäisikö Antonio lupauksensa ja pysyisikö Katarina-rouva
vahvana loppuun saakka? Kun sitte herttuan ratsumestari oli tullut
taloon asumaan, oli varovaisuus vielä enemmän tarpeen. Ainoastaan yöllä
ja vähäksi ajaksi uskalsi hän tulla ylös käytävästä rukoushuoneesen
lämmitelläksensä, sillä käytävässä oli kostea ja kylmä.

Antoniolta oli Katarina-rouva saanut tietää, miten innokkaasti Kaarlo
antoi etsiä kadonnutta lähettilästä. Ja kun tuomio oli julistettu,
silloin huomasi Laurentius Erici selvästi, mikä kohtalo häntäkin
odotti, jos hän joutuisi herttuan käsiin. Jokapäiväisissä
kanssapuheissa hän innokkaasti ylisteli Katarina-rouvaa, kehuen hänen
alttiiksiantavaisuuttaan, verraten sitä marttyyrien töihin ja antaen
hänelle absolutsionin tai päästön kaikista synneistä.

Kun Katarina-rouva samana päivänä, jona mestaus oli tapahtunut, meni
Laurentius Ericiä tapaamaan kertoen hänelle päivän tapahtumista, sanoi
tämä päättävällä äänellä:

-- Nyt ei ole enää vitkastelemista. Vielä tänä yönä täytyy minun
lähteä. Nämä hirmutyöt ovat herättäneet niin suurta kammoa ja niin
kiihoittaneet ihmisten mielikuvitusta, etteivät ne jouda muita asioita
ajattelemaankaan. Tyttäreni, hanki minulle vahva köysi, ja hiukan
ruokavaroja, ja minä tahdon paeta kaupungista.

Katarina-rouva teki kuten käsketty oli. Puolen yön aikana läksi pater
liikkeelle, otettuaan jäähyväiset Katarina-rouvalta ja toivotettuaan
hänelle siunausta kaikilta pyhimyksiltä.

Laurentius Ericin onnistui todellakin köyden avulla päästä alas
muurilta kenenkään huomaamatta, koska yö oli pimeä ja tuulinen. Kun
päivä sarasti oli hän, kulkien metsäteitä ja syrjäpolkuja, jo kaukana
kaupungista, Eräältä talonpojalta osti hän sitte hevosen ja saapui
onnellisesti enempiin seikkailuihin joutumatta Varsovaan.

Kuningas Sigismund otti hänet laupiaasti vastaan ja kuunteli
levollisesti kertomusta siitä, mitä Suomessa oli tapahtunut.

-- Suuri veritaakka on Kaarlolla vastattavana, sanoi hän sitte
synkästi, laskien Laurentius Ericin puheiltansa.

Vaan Laurentius Erici ei tähän tyytynyt. Hän piti vielä samana päivänä
neuvottelun kuninkaan hovisaarnaaja Jussoilan kanssa, joka myöskin oli
suomalainen ja Braunsbergin jesuitaseminaarissa kasvatettu.

Sitte he hakivat luoksensa Pohjanmaalla syntyneen miehen nimeltä
Pietari Erikinpoika eli Petrus Petrosa, joka oli Roomassa kääntynyt
katoliseen uskoon ja saavuttanut ulkomailla lakitieteen tohtorin arvon.
Mitä he Petrosan kanssa puhelivat, siitä ei ole tietoa, vaan historia
kertoo, että Petrosa matkusti Ruotsiin, pääsi Kaarlo herttuan suureen
suosioon, kävi lähettiläänä keisarin luona ja viimein eräänä päivänä
veti miekkansa Kaarlon kanssa kahden kesken ollessa, vaan ei ennättänyt
aiettaan täyttää. Säädyt tuomitsivat hänet kuolemaan.

Kun Laurentius Erici oli kaupungista poistunut, tunsi Katarina-rouva
raskaan taakan putoavan sydämeltään, sillä viimeiset päivät oli hän
elänyt alituisessa pelossa. Antoniokin, joka seuraavana päivänä sai
tästä tiedon, oli iloinen että vaarallinen vieras oli poissa ja
salaisuus hänen kanssansa.

Kolmen päivän kuluttua sai kaupunki taas nähdä uuden todistuksen
herttuan leppymättömästä mielenlaadusta. Sillä kun herttua oli saanut
tietää, että Sarvilahden herra oli polttanut Ykspään kuninkaan
kartanon, ettei herttualla siinä olisi suojaa piirityksen aikana, sai
hän tehdä seuraa tovereilleen ja tuli mestatuksi samassa paikassa.
Eivät siinä sitte enää auttaneet rukoukset eikä polvistumiset.

Mestari Bilanghia ei enää milloinkaan nähty Viipurissa. Vaan Pariisissa
eleli vielä kauan samanniminen lääkäri, ja kun sitte hänen
testamenttinsa kuoleman jälkeen avattiin, huomattiin, että hän oli
lahjoittanut koko suuren omaisuutensa jesuitain veljeskunnalle.

Sillä hinnalla oli siis mestari Bilangh ostanut rauhan entisiltä
ystäviltään.



KYMMENES LUKU.

Loppu.


Lähes kaksi viikkoa on kulunut edellisessä luvussa kerrotuista
tapauksista, ja yhä viipyi Kaarlo herttua Viipurissa. Viimein lokakuun
10 p. nostatti hän ankkurin, levitti purjeet, joita myötäinen
pohjatuuli pullistutti, ja linnan tykkien paukkuessa läksi laivasto
liikkeelle. Verisiä muistoja jätti herttua jälkeensä, ja helpoituksen
huokaus kohosi monenkin porvarin rinnasta, kun mastopuut peittyivät
metsäisien niemien taa, sillä vaikka porvaristo oli saanut herttualta
paljon hyvää nauttia, vaikutti tuon peljätyn herran läsnäolo
lamauttavasti ja joka hetki oli syytä peljätä hänen vihansa purkauksia.
Aateliston, voutien ja muiden virkamiehien ylpeys oli masennettu, ja
talonpojat nauttivat ennen tuntematonta turvallisuutta.

Herttuan lähdettyä alkoi elämä kaupungissa luisua entistä menoaan.
Kauppaa, jota sotatapaukset olivat tuntuvasti ehkäisseet, käytiin
kuumeentapaisella kiireellä. Saksalaiset tukkukauppiaat, jotka
vuosittain saapuivat Viipuriin ja oleskelivat siellä pitemmänkin aikaa
yhtämittaa, tekivät lähtöä, ehtiäksensä avoveden aikana kotiin. Voita,
tuuheita turkiksia, nahkoja, talia ja tervaa kokoontui suuret määrät
kaupungin laiturille, tullihuoneen edustalle ja kaupungin kaduilla
nähtiin parrakkaita venäläisiä, jotka olivat tulleet syksykauppoja
tekemään, tuoden mukanaan Venäjän kintaita, hamppua ja pellavaa.
Saksalaisten kanssa kilpaa tekivät kauppaa kaupungin omat porvarit ja
tästä vilkkaasta liikkeestä sai kaupunki eloisamman muodon.

Katarina-rouvan talossa varustettiin Gertrudin ja Antonion häitä
suurella kiiruulla. Olihan herttua vaatinut Antoniota luoksensa
Tukholmaan niin pian kuin hän vaan itse oli sinne saapunut ja sentähden
ei sopinut vitkastella. Voihan talvi tulla ennemmin kun arvattiinkaan,
ja maamatka oli siihen aikaan vaivaloinen, jopa vaarallinenkin.

Antonio oleskeli suuren osan päivästä Katarina-rouvan talossa, Tämä
koetti sovittaa entistä harhailuansa, joka oli tulla Gertrudille niin
kalliiksi, mitä suurimmalla hempeydellä ja runsaalla anteliaisuudella.
Myötäjäiset, jotka hän antoi Gertrudille, olivat suuremmoiset. Paitsi
muuta tavaraa oli kokoelma pukuja, joita vielä ehtimiseen valmistettiin
yhä uusia. Niissä nähtiin arniskia, makeieria, sajania, Brüggen
kangasta ja muita ajan kangaslajia, niin ettei Gertrudin tarvinnut
hävetä niissä puvuissa esiintyä Hollannissakin, jossa kauppamiehien
vaimot olivat vaatetetut kuin muualla ruhtinattaret.

Antonio katseli tätä loistoa tyynellä välinpitämättömyydellä. Hänestä
oli Gertrud itse suurin ja kalliin aarre, ja kaikki muu sen rinnalla
ala-arvoista. Joka päivä oppi hän hänessä tuntemaan uusia
ominaisuuksia, jotka tekivät Gertrudin yhä viehättävämmäksi. Ne
vastoinkäymiset ja seikkailut, jotka heidän oli täytynyt kestää, olivat
kuin unhon yöhön vaipuneet. Onnen pyörä oli kääntynyt. Herttuan suosio
antoi Antoniolle aihetta uneksia hyödyllistä ja loistoisaa
tulevaisuutta, ja vielä enemmän tunsi hän iloa siitä, että hänelle
suotiin tilaisuutta ottamaan osaa siihen taisteluun, joka nyt riehui
Europassa, ja asettumaan protestanttisuuden lipun ympärille. Hän tunsi
itsessään voimaa ja tarmoa ryhtymään siihen, ja katsoi itsensä
myös oikeutetuksi niin tekemään. Hänen rohkeimmat unelmansa
olivat toteutuneet, ja sen minkä hän luuli saavuttavansa vasta
pitkällisen työn ja monen taistelun perästä, oli herttua muutamassa
silmänräpäyksessä hänelle lahjoittanut, ja ne tapaukset, jotka olivat
vähällä ijäksi tuhota hänen elämänsä onnen, olivat kuten useasti
tapahtuu, kääntyneet pelkäksi siunaukseksi.

Gertrud taas, joka vähitellen oli saanut tietää kaikki, mitä oli
tapahtunut Borkhardtin ravintolassa ja linnassa, tunsi rakkautensa
Antonioon kasvavan päivä päivältä. Jo aamulla varhain asettui hän
akkunaan odottelemaan Antonion tuloa ja nähtyänsä hänen kääntyvän
portista sisään ja kuultuansa hänen askeleensa portailla, tunsi hän
ihastusta, joka täytti koko hänen olentonsa, Hänen elämänsä yli oli
vähitellen laskeutunut ruusunvärinen harso, ja kaikki mikä oli olemassa
sai värityksensä tästä. Hänestä oli olemassa vaan yksi ihminen, ja se
oli Antonio. Kun tämä oli poissa, teki Gertrud käsitöitään, askareitaan
vaistomaisesti, mekaanisesti ja hän laski ajankin Antonion lähdöstä ja
tulosta.

Vaan lokakuu kului kulumistaan. Pakkanen painoi puiden lehdet
punaisiksi ja ruskean kellertäviksi, myrsky tempoili ne irti ja
kiidätti niitä huimaavaa vauhtia pitkin maata tai ajoi ne kasoihin.
Allit ja muut vesilinnut kokoontuivat suuriin parviin, kun harvistuneet
kaislikot eivät enää suoneet niille tarpeellista suojaa ja metsähanhien
parvet pakenivat etelään etsimään lämpöä ja valoa. Pihlajamarjatertut
hohtivat veripunaisina, odottaen tilhiä ja muita nälkäisiä talvilintuja
Pohjan raukoilta periltä. Talvi oli lähellä.

Eräänä torstaipäivänä lokakuun loppupuolella vietettiin Gertrudin ja
Antonion häät kaikilla niillä juhlallisuuksilla, joita ajan tapa vaati.
Tuomiokirkon ovet olivat seljällään, ja se valo, joka johtui
messinkikruunusta ja lukuisista kynttiläjaloista, joissa vaha- ja
talikynttilät paloivat, heijastui pienien akkunaruutujen läpi. Melkein
koko kaupungin väestö oli läsnä, ja Axel Ryning, jonka Kaarlo herttua
oli tehnyt linnan päälliköksi, oli vieraiden joukossa, Alttarin edessä
seisoi Gertrud valkeassa puvussa ja Antonio hänen vieressään. Kaupungin
kirkkoherra, kookas ja roteva vanhus, jonka hopeaparta valui alas
rinnalle, seisoi alttarin sisällä, komeassa messupuvussa, jota
hopeaompelukset ja ristinkuvat koristivat. Hän kurotti kätensä
siunaukseen ja piti puheen, jonka ytimenä oli seuraava raamatun lause:
"Joka toimeliaan vaimon löytää, se on kalliimpi kuin kaikkein
kalliimmat päärlyt." Puheessaan kosketteli hän myös niitä erinomaisia
tapauksia, joiden näyttämönä kaupunki oli ollut, ja Gertrudin
ihmeellistä pelastusta vihollisten käsistä.

Sitte kulki morsiuspari ja vieraat saattojoukkona yli raastuvantorin
Katarina-rouvan taloon, jossa häät vietettiin. Pulska hääateria oli
siellä valmistettu ja monenlaiset juomat, oluet, malmesi ja alekantti
viinit, jotka silloin olivat käytännössä, odottivat vieraita.

Seuraavana päivänä läksi laiva, jonka muutamat porvarit yhteisesti
omistivat ja jossa pormestarillakin oli osa, purjehtimaan Tukholmaan.
Gertrud ja Antonio pääsivät siinä matkustamaan. Kaikki olikin jo
valmisna, tavarat ja matkakapineet laivassa.

Pormestari rouvinensa, Katarina-täti, sukulaisia ja porvareja oli
kokoontuneet laivasillalle lähteviä saattamaan.

-- Toiveeni sinun suhteesi, Antonio, sanoi pormestari hiukan
väräjävällä äänellä, ovat toteutuneet. Jo pienenä poikana ollessasi
kuvittelin kaikkea tätä mielessäni ja nyt se on tapahtunut. Ota mukaasi
siunaukseni ja seuratkoon se sinua kaikilla retkilläsi!

-- Tee hänet onnelliseksi, kuiskasi Antonion äiti kyynelsilmin
Gertrudille.

Ankkurikettinki ratisi, purjenuorat kitisivät, ja hitaasti läksi laiva
liikkeelle. Se kulki hiljaista vauhtia ulos salmesta Tervaniemen ohi ja
yhä edelleen Uuraasen päin. Päivä oli noita harvoja syksypäiviä,
jolloin aurinko ikäänkuin jäähyväiseksi suutelee maata, jonka talvi ja
pakkanen kohta vajottavat sikeään uneen. Tuuli oli pohjassa, vaan
ainoastaan hienoinen viima synnytti väreitä veden pinnalla. Aurinko
valaisi kellertävillä säteillään puita, joista tuulet olivat riipineet
lehdet, ja luotojen kiviä, joidenka kyljissä, koska oli kova pako,
näkyi leveä, ruskea vaaleareunainen rengas. Koko luonnossa kuvautui
jonkunlainen jäykkä yksitoikkoisuus, lehtipuut seisoivat juroina ja
liikkumattomina ja synkän taustan muodostivat vihreät havumetsät. Oli
ikäänkuin luonto, puut ja kasvit olisivat vastanneet auringon
hyväilemiseen kylmäkiskoisesti:

-- Emme anna pettää itseämme, kesä on mennyt, jähmettyminen ja horros
odottavat meitä kenties jo muutaman päivän kuluttua.

Laiva lähestyi Keihäsniemen kapeaa väylää. Vasemmalla istui muutamia
tetriä juhlallisesti suuren koivun latvassa, ja oikealla puolella nousi
savupilari ihmisten asunnoista kohtisuoraan ylös. Ilma oli kirkas ja
kuultava, taivaan rannalla rajoittivat metsät näköalaa ja oikealla
puolella häämöitti Kiiskilän manner.

Gertrud istui laivan kannella maston juurella. Hän oli puettu pitkään
turkiksilla päärmättyyn päällysnuttuun, sillä sää oli kolea. Raitis
ilma oli pannut hänen poskensa rusoittamaan ja silmänsä hohtamaan.
Antonio seisoi hänen vieressänsä ja katseli kaupunkia, jonka talot ja
rakennukset vähitellen alkoivat vajota ja kadota näköpiiristä.
Ainoastaan linna ja muutamat tornit kohosivat vielä näkyvissä yli
muiden matalampien asuntojen.

-- Antonio, sanoi Gertrud, luonnolla on tänään semmoinen väritys, joka
oivallisesti sopii mielentilaamme. Sekin heittää jäähyväisiä.

-- Sama ajatus on vaistomaisesti kiintynyt minuunkin, vastasi Antonio
ja loi hellän, ihastuneen katseen Gertrudiin.

-- Kuule, sanoi Gertrud, tarttuen Antonion käteen ja hänen piirteissään
kuvautui rakastavainen hellyys ja ujo pelko.

Sanotaan, että luonnossa heijastuu ihmiselämä ja sen vaiheet. Kun kesä,
valon ja kukoistuksen aika, on ylimmillään, silloin on se ikäänkuin
kuva ihmisten rakkaudesta, mikä täyttää koko olennon, ja jota tällä
hetkellä tunnen koko sielussani. Vaan aurinko kääntää pois kasvonsa,
maa jähmettyy, tulee kolkoksi ja lumivaippa peittää kaikki kylmään
verhoonsa. Voiko ihmiselämässä tapahtua saman kaltaista, voiko rakkaus,
joka luo unelmia ja suloisia tunnelmia, voiko sekin muuttua
yksitoikkoiseksi, kylmäksi välinpitämättömyydeksi? Jo sitä
ajatellessani tunnen tuskaa, jäytävää tuskaa, ja Gertrudin juonteet
saivat totisen ilmeen.

Synkkä varjo leijaili Antonion kasvoilla ja hiukan suruvoittoisesti
vastasi hän:

-- Semmoista voi tapahtua, mutta se riippuu ihmisestä itsestään.

-- Eikö ihminen ole saman vaikutuksen alainen kuin luonto? Eivätkö ikä,
vanhuus ja elämän myrskyt voi saada samaa aikaan kuin syksyn rajuilmat?

-- Kyllä ihminen ruumiillisessa suhteessa on saman vaikutuksen alainen,
mutta hänen henkensä on vapaa. Siihen ei ulotu muut voimat kuin ne,
jotka sydämmen sisimmässä pohjassa asuvat, ja niiden vartijaksi on
ihminen itse asetettu.

-- Onhan ihminen heikko, muutamat ovat sanoneet, sen olen kuullut,
ettei rakkaus aina kestä kauan, sanoi Gertrud hämillään ja loi kysyvän
katseen Antonioon.

-- Kyllä, jollei sillä olisi uskollista auttajaa, tukea ja turvaa.

-- Ja mikä se olisi?

-- Se on velvollisuus.

-- Velvollisuus, toisti Gertrud ja hänen piirteensä kävivät
levollisiksi.

-- Rakkaus ja velvollisuus ovat kaksi sisarusta, jotka käsikkäin
kävelevät maailmassa, levittäen onnea, mutta ainoastaan siinä
tapauksessa, että ne kulkevat yhdessä. Rakkaus ilman velvollisuutta on
löyhä ja heikko, velvollisuus ilman rakkautta on synkkä ja hedelmätön.
Etelämaissa viiniköynnös kiertelee pitkin jalavan runkoa, kantaa
rypäleitä ja kohoaa vuosi vuodelta valoa ja lämpöä kohti. Jos se sieltä
retkahtaa alas, joutuu se maahan ihmisten tallattavaksi lokaan ja
kantaa vaan katkeria lehtiä. Samoin on rakkauden laita.

-- Onko velvollisuus sitten vahva ja murtumaton?

-- On, tai sen tulee olla, ilman sortuu ja huojuu kaikki. Sillä se ei
perustu tunnelmiin ja haaveiluun, vaan välttämättömyyteen,
ijankaikkiseen välttämättömyyteen. Ylempänä kaikkia inhimillisiä oloja
on siveyslaki, se vallitsee kaikkialla, ja sen kättä ei voi kukaan
välttää. Jos rakkaus joutuu sen kanssa ristiriitaan, silloin se häviää,
muuten se pysyy.

-- Niin, me emme siis ainoastaan saa rakastaa toisiamme, vaan meidän
on velvollisuus rakastaa toisiamme, ja niin kauan kuin tämä
velvollisuus on meille rakas, on rakkautemme ijäti pysyvä. -- Mikä
ihana velvollisuus, sanoi Gertrud nousten seisomaan laivan kannelle.

-- Niin, Gertrud, siinä on onni ja onnettomuus, ilo ja suru, kunnia ja
alennus!

-- Mieleni on yhtäkkiä tullut niin kevyeksi, kaikki epäilys on
kadonnut, sinun kanssasi ja sinun rinnallasi tahdon tehdä
velvollisuuteni ja rakkauteni antaa siihen voimia.

-- Sinä olet suuri aarre, Gertrud, elämäni onni ja siunaus! vastasi
Antonio ja suuteli vaimoansa.

Sitte he molemmat menivät laivan keulaan ja katselivat ruskeita
vaahtopäisiä aaltoja, joita kokka hajoitti kahtia päin. Tuuli oli
virkistynyt, vinhaa vauhtia kulki alus eteenpäin läpi Uuraan kapean
salmen Tuppuran laajalle selälle.

Kaupungista ei enää näkynyt kuin Olavintornin tasapää huippu, joka
kohosi yli metsien.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Antonio Bröijer - Historiallis-romantillinen kertomus vuodelta 1599" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.