Title: Haaksirikko - Suomalainen perustuskielinen Taru
Author: Aejmelaeus, Niilo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Haaksirikko - Suomalainen perustuskielinen Taru" ***


HAAKSIRIKKO

Suomalainen perustuskielinen Taru

Kirj.

NIILO AEJMELAEUS



Helsingissä,
J. C. Frenckellin ja Pojan Kirjapajassa,
1838.



    "Paremp' pyy käissä,
    Kuin kaks' oksalla" --

    Hywä huonoonkin tyytyä
    Parempata odottaissa.



Wuonna 18-- kauniina, selkiänä kesä aamuna läksi wenhet *** pappilan
rannasta lehdin tekoon. Ilma oli raitis ja ihana, ja etelätär, joka
wälittäin lähetti lämpiöitä puuskauksiansa, näkyi ikäänkuin puoltawan
näitä wenheläisiä, kosk' eiwät tarwinneet souta'kaan, waan, purjetta
tuuleen sowitettua, makasiwat huoleta, soudatetut Tuulettarelta sitä
saarta kohti, johon yrittiwät. Näin joutawana ollessa alkowat joutawia
lausellakin. "Kyllähän tänä wuonna, Jumalan kiitos! mies elää, jos
waan on aatran maahan pistänyt," sanoi eräs torppari. "Saadampa
nähdä, että syksyllä kyllä naimisia kuullaan." -- "Kyllä," wastasi
isäntärenki Matti, "kumma tuo meiän Lowisa, kuin ei ruwennut Pellisen
toweriksi!" -- Lowisa pappilan sisuspiika, joka nyt sattui seurassa
oleman, oli sekä muotonsa kauneuden, että sydämmensä ja mielenlaadunsa
hywyyden, siweydensä, siisteydensä ja rehellisyydensä suhteen suuressa
arwossa ja huudossa; ja waikk' ei wielä ollut yhdeksentoistakymmneen
wuoteen ennättänyt, oli moni pitäjän pojista häntä awioksensa anonut,
waan ei ollut Lowisa wielä kenenkään mieltynyt. Wiimmeinen kosia oli
mainittu Pellinen, tilan mies, warakas ja muuten pulska näöltänsä,
waan kannettiin toisinaan kowin tarkon pulloansa kallistelewan ja
hänen jo kirkollakin nähtyn humalassa. Tämä rietas ja wahingollinen
tapa, joka, Jumala paratkoon! meidän aikanamme Suomessakin jo on
perätin waltaan päässyt, monessa paikassa ei enää pidetä'kään suuresti
häpiällisenä. Tuskin poika on kuudennella toistakymmenellä, ennen kuin
jo rupia harjoittamaan itsensä juomisseen, ikäänkuin waroen hänestä
muuten ei miestä tulewankaan. Toiset pitkällisen harjoituksen kautta
jo joutuneet: wiinan orjiksi rohwaisewat näitä wastaalkawaisia,
ja oikein kiittäwät heidän miehuuttansa, kuin taiten tyhjäntäwät
pikarin. Ja naisetkin, jotka luomisessa owat saaneet tasaisemmat ja
leppiämmät halut, kuin miehet; ja usein soreudellansa ja siweydellänsä
saamat miehen taipumaan mieltänsä myöten, eiwät nämätkään käytä näitä
aseitansa estääksensä sitä yhteistä pahennusta; waan mieltymät kylläkin
helposti juomariin ja kehuwat häntä rohkiaksi ja miehuulliseksi
luonostaan. He antauwat naimisseen sellaisen kanssa; ja myöhään; kowin
myöhään sitte kuin jo owat eroittamattomasti yhdistetyt, saawat wasta
katua kewiämielisyyttänsä ja turhuuttansa, että ruweta juomarin pariin.
Lowisa ei ollut näin lyhytnäköinen. Hänelle Pellistä wastaan ei ollut
muuta, kuin että warosi hänen aikaa myöden perätin joutuwan wiinan
kahleihin, kosk' oli jokin alku hywä. Hän oli sanonutkin tämän syyksi,
minkä kautta ei tahtonut suostua häneen. Mutta hän tämän kuultua
ähmässään otti ryypyn tahi usiammankin, kiroili ja kehui saawansa
ainakin semmoisen tytön. Näistä Pellisen kehnoista kosiotuumista
haasteltiin nyt wenhessä ja irwistellen sanoi Matti: "Minä katsoin
kummaksi, kuin ei Lowisa ottanut Pellistä, mutta jos oikein ajatellaan
asiaa, on hänelle warmaan toiset tuumat, kuin että olis ruwennut
talonpojan akaksi. Hän on jo niin kauwan tottunut herroissa oleman
ja laskee tuota Ruotsin kieltäkin jo niin, että luulee itsensä
Mamsellin wertaiseksi ja odottaa ehkä herrasmiestä. Jos ei waan meiän
Magisteri olis niin aika-mies sekä opetuksissaan että käytöksissään,
niin taidaispa saada hänen paulohinsa -- eli ehkä toiwoo pääsewänsä
Rowastin miniäksi. Kyllä katsoi iloisesti, kuin nuori Herra Akademiasta
tultua terwehti häntä." -- Tätä ja muita tainkaltaisia pisto-puheita
lasketteli nyt isäntärenki Matti pilkaten ja suututtain Lowisata; sillä
ei ollut hywä hänelle, kosk' oli itsekin aikanansa saanut Lowisalta
rukkaset. Lowisa punastui, katsoi alaspäin ja oli waiti; hän sekä
pahaksui että suutui tällaisesta koiruudesta, ja jo wiimmein nieli
muutamia kyyneliäkin mielikarwauttansa peittäissä. Mutta ei häpiä,
eikä kansatieto omista wioista waatinut weren hänen poskillensa se oli
luonollinen häpyyden tunto, jonka pidäis löytymän kaikkein naisten
tykönä, ja joka osoitaiksen aina, kuin lausutaan eli tehdään jotai,
mitä loukkaa siweyttä, siisteyttä ja soma-tapaisuutta. -- Lowisa oli
herroissa oppinut ei kewiämieliseksi, eikä turhan koreuden perään
pyrkiwäiseksi, niinkuin walitettawasti usein käy, waan hän oli taipunut
siistiksi puheissa ja käytöksissä -- ja ei ole'kaan siis ihme, jos
osoitti mielikarwauttansa tainkaltaisen sopimattoman ilwestelemisen
yli; mutta oli kuitenkin niin ylpiä ja jalo-luontoinen, että piti
itsensä ylen hywänä, wastata häntä. Eikä ollutkaan Matille tästä
kunniaa, eikä iloakaan, sillä kaikki wenheläiset, sekä miehet että
naiset pitiwät kowin paljon siitä siewästä ja hywästä Lowisasta, että
olisiwat puoltaneet Mattia, waikk' eiwät tohtineet juuri wastaankaan
sanoa. Sanoipa toki yksi piioista: "Kylläpä teille puhetta piisaa
ylökatseksi paljon osatten lasketella; mutta jos waan niin olis, kuin
arweletten, että Lowisa pyrkii rouwaksi, niin eihöhän Matilla samassa
olis se toiwotus, että olis luottu herraksi! --" -- Tämä oli kaikkein
mielestä sopiwasti sanottu, ja pyrskähtiwät yhdellä suulla nauruun,
sillä tiesiwät kyllä mitä piika yritti, nimittäin että Mattikin monesti
oli toiwonut Lowisaa omaksensa.

Näin wenheläisten pakitessa käänsiksen tuuli idäiselle suunnalle,
jotta purje ei enää wetänyt. Matti käski siis sen purkata ja ruweta
soutamaan. Tuuli kaswoi äkisti äsken nimitetystä suunnasta; taiwas
joka tähän asti oli ollut selkiä, tuli peitetyksi synkiöiltä pilwiltä
ja ukkoisen woima rupeis kuulumaan. Pian leimauksetkin liehuit risti
rastin, ja wenheläiset sousiwat kaiken woimansa perästä, jotta
ennättäisiin saareen ennenkuin myrsky syökseisi heitä surmaan.
Lowisakin ei säästänyt pieniä walkoisia käsiänsä, waan weti niin
että airot wetkistyit. Kaukana ei enään olleetkaan rannalta ja
pääsiwät kuitenkin wähissä hengissä maalla. Kuiwalla tultua usiammat
kiittiwät Jumalata, jotta oliwat pääsneet hädästä; mutta Matti
mielipahoissaan sanoi: "Woi tuota ilmaa, mitenkä nyt lehdin teko käy,
kuin rupee satamaan!" -- "Hätäkös on meiän," wastasi Lowisa, "waikk'ei
tehdyksi'kään tulis; raukaat ne, jotka nyt sattuwat suurella seljällä
oleman --" -- "Nyt taas," wirkasi Matti, "hänelle on aina murhe muista,
ikäänkuin olis koko maailman hallitus hänen huoleensa heitetty. Kyllä
ma luulen, että Mamsellin olis hywä jouten olla puiden warjossa; mutta
ei meitä kaikkia laitettu tänne makamaan." Tätä haastaessa wetiwät
wenhen rannalla, ja jo rupesiwat pilwetkin laskemaan sadetta, jotta
meniwät kaikki warjoon. Lowisa waan jäi rannalla katselemaan Herran
ilmaa, eikä huolinut, waikka kastui. Aallot nousiwat korkiammiksi
ja sortuiwat suurella pauhinalla rantaa wasten; tuulen wiuhina
oli ikäänkuin ahdistuksen huuto ja joku erikummainen onnettoman
walitusääni. Lowisa läksi rannalta toisten luoksi ja paniksen istumaan
puitten warjoon. Myrsky nousi waan nousemistansa; meri kiehui wahdissa,
tuuli ikäänkuin repi pilwet halki, jotta wesi ei tipatellen laskeunut
maahan, waan juoksi, kuin wirroissa. "Mistä h--tistä tuo ilma meille
lie luottu; warmaan on Lowisan hywä onni sen saattanut?" ärjysi Matti.
-- Mutta Lowisa wastasi lujalla ja melkeen ylönluonollisella äänellä:
"Älä pilkka Jumalaa ja hänen woimaansa." -- Samassa leimahti tuli,
sitä seuraisi jylinä, jotta wuoreet werisit; puun, jonka warjossa
Matti istui, halkaisi pitkäisen waaja ja lasketti Matin kappalen
matkaa erillen puusta. Kaikki hämmästyit ja luuliwat hänen menneen
hengettömäksi; mutta hän wirkosi taas kohta ja huusi katuwaisesti ja
hywinkin särjetyllä äänellä: "Suokaat anteeksi, Lowisa." -- "Jumala,
jonka nimeä sinä pilkanut olet, antakoon sulle anteeksi!" sanoi Lowisa
juhlaallisesti. Muut ei wirkkaneet mitikään.

Kaikki oliwat jonkun hetken istuneet ääneti; sade oli wähäisen lakannut
ja pitkäinen näkyi jo olewan toisella puolen saarta: Lowisa meni taas
rantaan, katsahti mertä päin -- ja mitä näki? wenhen keskellä meren
selkää, aaltoin ja myrskyin wallassa. "Ah! mitä olen waronnut," --
huusi hän toisille, "joku onnettomuus warmaan tänäpänä tapahtuu;
tulkaappas katsomaan. -- Ei nuot suinkaan henkissä rannalla tule." --
Mutta me jätämme Lowisan ynnä muiden rannalla heitä surkuttelemaan ja
käymme tiedustelemaan, mitenkä wenhen kanssa käwi.

Talonpoika Paawo (me nimitämme häntä waan ristimä-nimellään) oli kahden
kumppalien kanssa, toinen oma renki, toinen eräs loismies, eilen kotoa
lähdettyä, jo tullut kuusi penikuormaa ja toiwoi illaksi ennättää
matkansa päähän. Hän kuletti riistaa, josta odotti hywän hinnan.
Paawo, waikk'ei paljon päällä wiidenkolmattakymmenen wuoden, oli toki
tietonsa, taitonsa ja toimensa suhteen wanhemmiltakin suuressa arwossa
pidetty. Hänen isänsä oli kuollessa jättänyt hänelle hywän ruunun
tilan, jota hän sitte lunasti perinnöksi ja toimellansa niin ylösautti,
että luettiin parhaammiksi tiloiksi sillä tienoin. Kaikkia talossa
löydyi, mitä waan tarwittiin omaksi ja muidenkin tarpeeksi. Yhtä
toki kaipatessa oudoksui kukin; Paawo ei ollut wielä waimoa ottanut,
waikka kyllä moni äiti lie toiwonut saada häntä wäwyksi. Mutta hänen
äitinsä eli wielä ja toimitti taitawasti kaikki ne talon askareet,
jotka emännän omituiset owat; ja sentauttapa ei ollut Paawo ruwennut
naimisen kauppaan, semminkin kosk' ei wielä ollut sattunut tapaamaan
ketään, johon olisi rakastunut. Aina tarkka parhaamman keinon älymään,
oli nytkin jättänyt paljon riistaa myymätä siksi, kuin tiesi parhaamman
hinnan saawansa. Hän oli usein kaupunkeissa ja markkinoilla käynyt,
tiesi niinmuodoin tarkon kaikki laidat, jonka tautta nytkin itse oli
matkaan ruwennut, muut talon huoleet kotolaisillen heittäen.

Näin tunnemme jo sen miehen, joka perällä istui siinä wenhessä, jota
Lowisa ja muut saaren rannalta silmäiliwät. Toiset kumpakin hänen
kumppalinsa sousiwat. Nämätkin wenheläiset oliwat aamulla iloinneet
tästä kauniista ilmasta ja lewänneet, yhden heistä aina perää pitäessä.
Ei ollut siis ihme, jos mielipahalla nousiwat soutamaan, kuin renki,
joka sattui oleman perällä tuulen kiertyessä, hawautti heidät makiasta
unestaan. "Noh, eihän tuo woinut piisata yli seljänkään," nurisi
loismies. "Ompa sitte ihan nänältä wastassa, jotta kyllä saamme airon
tyweä pitellä, ennen kuin päästään maan warjoon, jos waan rupia
kowasti tuulemaan. En kuitenkaan uskoisi siitä suurta syntywän."
-- Paawo soutamaan walmistaissa loi tottuneet silmänsä sitä suunta
kohti, josta uusi tuuli synnyi. Wähän aikaa mertä silmäiltyä sanoi
renkille: "Tuleppas sinä nyt soutamaan, minä menen ensin perällä:
jos ei wanhat merkit minua petä, niin tarwitaan wähän ajan perästä
aika-miestä airoon. Minä säästän itseni siksi." Näin hänen puhuttua,
rupesiwat toisetkin katselemaan ympärillensä, sillä oliwat aina
tottuneet pitämään hänen sanansa lujana ja tietonsa tarkkana. Meri oli
tosin wielä hiljainen; mutta musta pilwi synnyi idässä, ja wesilinnut
länsiwät jo lewottomasti siipiänsä pyristellen. Äsken syndynyt pilwi
nousi ja kaswoi äkisti, ja muutaman hetken perästä peitti se jo taiwaan
ikäänkuin harma waatet ja läheni wenhettä. Nyt oli jo myrsky, josta
toiset jo mieltä tutut wenheläiset oliwat säilyneet, kohtanut näitä.
Tuulen wiuhina ja ukkoisen jylinä juurikuin kilwoitteliwat keskenään,
ja waikia on sanoa, kumpa heitä enämmin kammoitti. Meri ei wielä
aalloissa käynyt, waan kiehui keltaisessa mahdissa, joka nousi paljon
korkeimmalla kuin wenhet, ja tuulelta wiskattiin ympäri.Toiwoden
pääsewänsä saaren warjoon, oliwat wenhemiehet kääntäneet sinne päin.
Paawo jätti perän ja tartui airoon huutaen renkiä perää pitämään. Näin
kaiken woimansa perästä wetäen airoilla, ei wenhet kuitenkaan liikkunut
paikalta; sillä meri oli jo ruwennut lainehtimaan ja juurikuin
noitumisen kautta kaswoiwat aallot yhtäkkiä suuriksi wesikallioiksi,
jotka laskeusiwat wenhen yli ja pian peittiwät sen. Renki kyllä ajoi
wettä ulos, mutta turhaan. -- Nyt olisiwat mielellään laskeneet wenhen
myötä tuulen, mutta eiwät tohtineet sillä se oli, niinkuin Sawossa ja
muissakin maa-wesissä Suomessa wieläkin tawallinen oli ilman kölitä,
ja olisiwat warmaan samassa, kuin olis wenhet halki altoja laskettu,
hukkuneet. Meidän täydyi niinmuodoin pitää wasta tuulen. Mutta kauwan
ei tässä taisteltu ukkoisen ja myrskyn yhdistettyä woimaa wastaan:
pitkäinen leimahti, jylinä weristytti wenhen ja samassa wei aalto
renkin kerallansa sywyteen. -- Toisten tuskin tätä äkättyä, oli jo
wenhet ylös-alaisin ja itset aaltojen wallassa. -- --

Näiden wielä taistellessa myrskyn ja meren aaltojen kanssa, koitti
Lowisa rannalla kehoittaa kansallisiansa ruweta heille awuksi; mutta
alussa hänen sanansa raukkesiwat tyhjään, kuin olis seinälle haastanut.
Hän osasi toki sowittaa puhensa niin, että rupesiwat toisetkin jo
myöntymään, waikka muutamat särisiwät sitä wastaan. "Päästiin mekin
rantaan," sanoi Matti, "wetäkööt waan woimansa perästä, kyllä hekin
saawat aallot halaistetuiksi." -- "Että kehtatten kehua," wastasi
Lowisa suuttuneena, "kylläpä olsitten kauniisti rannalla, jos
olisitten kolmet olleet ja wenhet täys lastattu, niinkuin ehkä noitten
on. -- Mutta jääkäät te waan tänne; mennään me, se on welwollisuus
kansaihmissiä auttaa." -- "Menkäät waan," pakisi taas Matti, "jos
pääsetten, mutta minä en wenhettä anna. Ei teistä suurta lukua pidettä,
jos joutuisittenkin muutamat särkien ruuaksi; mutta rowastin wenhestä
tulee minun tilia tehdä" -- "Mutta minä otan wenhen," huuskahti Lowisa
mielikarwaudella, "teille on toinen suurempi tilinteko eessänne, jos
jätätten noita auttamata." -- "Me otamme wenhen ja wastamme siitä,"
sanoi nyt tarkkaudella torppari Jaakokin, "jääkäät te waan, isäntä,
rannalla säilyttämään kallista henkeänne, mutta tietäkäät, että
se, jolla _tuulet ja meri_ muinen oliwat _kuuliaiset_, wieläkin on
woimallinen suojelemaan meitä myrskyssä, kuin hänen ja ihmissyyden
nimessä antaumme siihen, ja että hänen woimansa kyllä löytää teidät
puitten warjossa ja wuortenkin rotkoissa, jos hän niin hywäksi
katsoo." -- Jaakon tätä wielä lausuessa käänsiksen Matti pois sanoden:
"kuulkaappas pappia, jo tuossa paikassa tekee saarnan" -- mutta Jaako
tätä ei kuulewanansa, sanoi wielä: "eli joko oletta unhottaneet
äsköisen opetuksen ja muistutuksen?" -- Tämän sanottua käski toisten
wenhettä rannalta lykätä, jota tehtiinkin; mutta tärkin oli wenhet
rannalta, ennen kuin aallot paiskausiwat sen yliten, jotta sillä lailla
pian tämäkin wenhet olisi jäänyt wesi-ajollen. Wetiwät sen siis wielä
maalla, ja weden ulosajettua, lykkäsiwät taas weteen, mutta niin, että
pitiwät sen aina aaltojen poikki, -- ja niin rannasta erkauntuneet
laskiwat myötä tuulen sitä haaksirikkoon joutunua wenhettä kohden.

Matti, eräs wanha torppari ja yks' tyttö jäiwät rannalla. Matti saatti
heitä kauwas ulos merellä soimauksilla, niinkuin kehnojen ja alhaisten
ihmisten tapa on, kuin eiwät mnuten saa woittoa. Sitte lausui hän
niille, jotka hänen kanssansa oliwat rannalla jääneet, kehuten: "Olispa
minun toki pitänyt keralla ruweta; nuot owat kaikki ymmärtämättömät ja
kehnot, eiwätkä osa wenhettä kuljetta." -- Ja hätäkös nyt oli Matin
olla suursuinen, kuin ei waarassa ollut. Me olemma jo ennenkin hänen
alhaisuuttansa hawainneet, -- ja sellaisina saamma me aina nähdä niitä,
jotk' eiwät ole liikutetut Jumalan pelwolta ja totiselta hurskauden ja
hywäawullisuuden tunnolta. He owat rohkiat ja miehuulliset, kuin ei
tarweskaan olisi; mutta kuin hätä on käsissä, he mielellään ottawat
askelen taaksipäin, seisowat saamattomina ja pelkääwät loppuansa, jota
he sillä wälillä ei milloinkaan ajattele.

Wenheläiset kappalen matkan rannasta tultua, hawaitsiwat tuulen
jo joteskin olewan heikentyneen, waikka meri wielä lainehti
tottumistansa.Nyt sousiwat aika lailla, ett' eiwät ennättäisi myöhään.
Likemmäksi haaksirikkoisia jouduttua, kuuliwat jonkun ääntäwän,
juurikuin ahdistuksessa walittawan, ja pian keksiwät miehenkin
pitäwän toisella kädellään wenhen perästä kiini, toisella ylöspitäwän
kumppalia, joka heistä näkyi hengettömänä olewan. Kuuliwatkin toisen
niistä sanowan: "etkös nyt, weli kulta, woi itse pitää kiini? minun
täytyy jo laskea, muutoin joudumme molemmat hukkaan, sillä jo minun
käteni heltyy. Parempi on että yksikin meistä pääsee henkeen, kuin
että kaikki hukumme. Ei mahda Herra rankaistaa minua, jos oman henkeni
säilyttääkseni jätän sinun; minä olen woimani perästä koittanut
sinuakin auttaa, mutta nyt on minunkin woimani loppu ja ehkä on
minullakin hauta luottu meren pohjassa -- --"

Tällä rohkeudella ja sielun jaloudella lausui Paawo tässäkin, -- ja
niin osoittaiksen totinen sielun jalous aina suurempana, kaunempana,
jota waikiampi ja painawaisempi tilaisuus on. Hän oli siitä asti, kuin
meri-hätään joutuiwat, ei laimiinlyönyt mitään, jota inhimillisen
taidon ja toimen woimassa oli, säilyttääksensä henkeänsä ja tawaraansa,
tieten Herran wallassa tosin olewan heitä hukuttaa ja auttaa, mutta
että Hän ilman welikappaleita tässä maailmassa ei osoita woimansa.
Turhaan ja heikko-luontoisten omituinen on, että suuressa waarassa,
kaikki huoleet ja koetukset itsiänsä pelastaa heitettyä, rukouksessa
waan auksihuutaa Jumalata, ikäänkuin Jumala liikutettu heidän
huudostansa poispoistaisi onnettomuuden, tahi lähettäisi Engelinsä
heitä suojelemaan. -- Tämän kehnouden syy löytyy epäilemätä heidän
laimiinlyömisessä antauta walaistaa ja johdattaa Ewangeliumin
totuudeilta, jonka kautta käsittäisiwät sen järjestyksen tiedossa
ja sen tywännön, joka matkaansaattaa, että ahkerat ja toimeelliset
kutsumuksessaan, ei pahanakaan päiwänä nurise, ei waarassakaan epäile,
waan odottawat rohkeudella päätöksen, tyytywäiset, jos owat käyttäneet
niitä welikappaleita, jotka heidän wallassansa owat. Eli tuleeko meidän
pitää sen wäärästi tehtynnä, wiimeiset hetkensä käyttää säilytessä
henkeänsä ja tawaraansa ja sen ohessa laimiinlyödä ajatella eroansa
täältä ja sielunsa autuutta? Tosin niinkin -- mutta se, joka elämänsä
edesmenninä päiwinä ei ole ajatellut tätä painawaa asiata, se, jonka
huoli ainoastaan on ollut maallisissa, tuskin woip' hän muutamilla
hädässä uloswaadituilla auksihuutamisilla ja rukouksilla mitään
matkaansaattaa autuudeksensa; waan sitä wastan lisää hän wiansa taakan
itsesurmamisella. Eli mimmoisena pitäisi meidän pitämän sen, jonka
woimassa olisi ollut auttaa itsiänsä, mutta sen laimiinlyönyt? Se taas,
joka on kunnioittanut Jumalata isänänsä ja hywäntekiänänsä ja kohdellut
ihmisiä niinkuin weljiä, hän taistelee waarassa luonnon woimiakin
wastaan; ja jos hän woittaa, antaa hän kiitoksen Herralle, joka hänelle
mielen ja woiman annoi, jos hän waipuu, on hän kuitenkin yrittänyt
samaa, ja tyytywäisellä mielellä kiittää sittekin Herraa, tieten,
Häneltä tulewan sekä ilon että murhen; onnen että wastoinkäymisen, aina
itsemme hywäksi.

Niin oli Paawokin tehnyt kaikki, mitä hänen woimassansa oli,
poistaaksensa sen wahinkon, johon kuitenkin nyt joutuiwat, ja wenhen jo
ylösalaisin mentyä, piti perästä kiini. Renki oli jo ennen, niinkuin
tiedämme, aalloilta syösty mereen; ja loismies, joka kowasti oli
rintansa loukannut, oli nyt wähissä hengissä, aiwan tunnotoin, eikä
älynnyt yrittä'kään etsiä pelastustansa. Häntä tartui Paawo käteen,
toiwoden omansa ja tämänkin hengen saattawansa säilytetyksi, mutta
hawaittua sen mahdottomaksi, alkoi jo heittää hänen, kuin toinen wenhet
sattui rientämään awuksi. "Älä laske," huusi torppari Jaako, "saat
apua." -- Mutta samassa heltesi hänen kätensä wenhestä, joka aalloilta
paiskattiin hänen päällensä. Tässä katseliwat nyt kamalasti miehet
apuwenhessä. Liekö heille kuolema ollut luottu, ajatteliwat, koska nyt
wasta katoiwat, kuin oli apu niin lähellä. Näin oli kulunnut muutama
silmänräpäys, jona oli täysi heillä, taitaaksensa pitää wenhen poikki
aaltoja, kuin taas toisen pää nähtiin weden pinnassa. Sinne lykkäsiwät
airon, johon tartui ja piti kiini, siksi kuin wenhet likemmäksi saatua,
häntä nostettiin wedestä ja toistakin, jota ei ollut laskenut, waikka
kyllä oli tekemistä itsekin weden päälle päästää.

Nämät kowan onnen kumppalit wenhesseen saatua, ei jaksannut Paawokaan
enää istua, waan huoleista ja ylen kowasta työstä perätin woimatoin
paniksen pitkälleen; toinen makaisi ihan liikkumatoin, eikä hänessä
paljon henkeä tuntunutkaan. Sitte keskusteliwat, mitenkä päästäis
takaisin; sillä waikk' ei enää kowasti tuullut, käwi meri kuitenkin
wahwasti. Elikkä, jos laskesiwat myötä tuulen, että sitte rannalla
tultua korjataisi näiden wenhe'kin. -- Lowisa ajatteli, jotta pitäisi
jättää wenhen ja kääntää takaisin. "Kyllä huomenna sen rannalla
tapaamma," sanoi hän, "jos ei ennen muruksi mene; ja jos niin lie,
wähäpä me'kään saisimme sitä autetuksi wasta rannassa." -- Paawo tämän
kuultua, käski antaa wenhen mennää menoansa, sanoden siitä ei suurta
lukua pitäwään, kuin waan saisiwat hänet kumppalinensa ihmissiin. Niin
päättiwätkin, ja nuon tunnin wasta tuulen soudettua pääsiwät takaisin
siihen saareen, josta oliwat lähteneet, waan ei samaan rantaan, sillä
laskiwat walkamaan toisella puolella saarta, johon oli lyhempi matka ja
jossa oli warjo-rantakin.

Maalla tultua, laittiwat tytöt koiwistoon wuoteen lehdistä ja
waatteista, mitkä kukin taisi olla paitsi, johon molemmat sairaat
(sillä Paawokin tunsiksen hywin huonoksi) paniwat maata. Olispa
poislähdetty, mutta satoi wähäisen ja merikin wielä lainehti jott' ei
tohtineet antauta ulos säljälle. Saareen jätätyitä laitettiin kutsumaan
sinne. Tullessa huusi Matti jo kaukaa: "Noh, meillä on jo lehtiä
tehtynnä, mitäpäs teillä on?" -- Siihen wastasi Lowisa: "meillä on
paljota suurempi saalis, kaksi ihmisen henkeä, joita olemme surmasta
säilyttäneet, -- ja warmaan owat rowastista ne suuremmasta arwosta,
kuin teiän lehdinne." Matti tähän ei wirkkanut mitään.

       *       *       *       *       *

Sitte wähä lewättyä ruwettiin lehdin tekoon. Kaikki oliwat hywinkin
ahkerat, ikäänkuin palkitaaksensa mitä oliwat laimiinlyöneet työstä:
Lowisa waan käwi yht'mittaan sairaita katsomassa ja kuiwatteli heidän
waattejansa. Matti oli wähemmin puhelias, kuin tawallisesti. Ehkä
tunsi hän jonkun omantuntonsa soimauksen wäärästä käytöksestään, tahi
pelkäsi saawansa rowastilta nuhteita. Murkinata (päiwällistä) syötyä,
oli tuuli lakannut, meren aallot melkeen sorttuneet, ja yksinäiset
pilwet kulkiwat kehnolla wauhdilla, ikäänkuin eksyneet toisista,
ja peittiwät silloin tällöin auringon, joka nyt myrskyn herkettyä,
näytti ihanammalta, kirkkaammalta, kuin milloinkaan muulloin. "Meiän
täytyy nyt heittää lehdinteon keskeen ja lähteä kotiin, kosk' ilma
sen jo myödenantaa," sanoi Lowisa "sairaat tarwitsewat ehkä rohtoja
ja paremman hoiton, kuin minkä täällä woimme antaa heille." -- "Wai
niin," wastasi Matti irwistellen, "teitähän rowasti lie Inspehtoriksi
määrännyt; täytyy meiän siis totella." Tähän wirkkasi Jaako wakawasti:
"ei täällä taida kysymyskään olla tottelemisesta; jos noudatamme
kaikkein yhteistä tahtoa, olemme warmaan taipuwaiset lähtemään pois,
waikka tätä päiwää ei luetaiskaan täydeksi possakka-päiwäksi." --
"Mutta minä woin wakuutta teitä," sanoi Lowisa, "että täydeksi luetaan;
rowasti waatii tosin täydessä mitassa, mitä hänelle on tulewa, mutta
hänen tahtonsa on kuitenkin, että kalleempia welwollisuksia täyttäissä
laimiinlyödään halwempia." -- Suurella ilolla ja tyytywäisyydellä
kuulteli rahwas Lowisan tätä haastawan. He oliwat aina tottuneet
hänen mieltänsä noudattamaan; sillä hän kohteli kaikkia hywyydellä
ja ystäwäällisesti. Usein, kuin joku puutos rasitti heitä, ja eiwät
tohtineet suoraan ilmoittaa rowastille eli rouwalle, otti Lowisa sen
toimittaakseen ja sai aina onnistumaan, sillä hänen isäntäwäensä
pitiwät paljon hänestä. Niin oli nytkin mitä Lowisa haastoi heidän
mielestänsä, juurikuin olisi rouwa itse haastanut. Heidän sydämmensä
surkutteli myöskin sairaita, jotta kaikki oliwat walmiit lähtemään
pois, paitsi Mattia, joka wähäisen nurisi, mutta kuitenkin myöntyi.
Sairaat niinmuodoin wenhesseen saatettua, läksiwätkin. --

       *       *       *       *       *

Kuin näin nyt olemme seuranneet wenheläisiä kaiken päiwän, jätämme
heidät wähäks' ajaksi soutamaan, ja kiiruhtamme edeltäpäin pappilaan,
tiedustelemaan, mitenkä siellä oltiin.

Heinät oliwat jo kaikki pappilassa tehtynnä, ja rowasti oli ilmoittanut
wastaanottawansa päiwätyöhöön ruisleikkoon. Sattui sinä päiwänä,
josta olemme tarumme aineen ottaneet, tulemaan usiammat, kuin olisi
tarwittu'kaan, jonka tautta ne wenheläiset, joidenka kanssa jo ollaan
tutut, laitettiin saareen lehdin tekoon. Lowisa oli, niinkuin jo
tiedämme, sisuspiika, eikä ulko-töihin milloinkaan määrätty; mutta kuin
aamulla sattui oleman kaunis ilma, teki hänen mielensä päästää keralla,
ikäänkuin olisi ennustanut, että häntä siellä tarwittiin.

Aamiaisen aikana läksi rowasti rouwineen pellolle katsomaan
työ-rahwasta. Wähäisen ympäri käytyä, kutakin sarkaa silmäilessä,
istuiwat pientereellä. Rouwa neuloi sukkaa, ja rowasti haastatti
wuorottain häntä ja työrahwasta, hywällä mielellä, kuin näki niin
kauniin ilman puoltelewan ruisleikkoa. Heidän tässä kappalen aikaa
wiiwyttyä, tuliwat lapsetkin wanhempainsa luoksi. Pieni Lotta mamselli
juoksi toisten edellä ja ilossaan huusi jo kaukaa äitillensä: "mamma,
minä olen jo lukenut mitä määrätty oli aamu-rupiamaks' ja sisar annoi
minulle luwan tulla kanssansa tänne; saanko ma olla täällä niin kauwan
kuin te'kin, hywin kauwan?" -- Rouwa tytärtänsä syliin otettua ja
hywäillessä wastasi: "saat lapseni"; mutta Lotan ei tehnyt mieli kauwan
äitinsä sylissä istua, waan hyppäsi pois ja juoksi toisia wastaan,
huutain weljellensä: "minä sain luwan olla täällä kauwan, kauwan,
niin kauwan kuin pappa ja mamma; onko sinulla magisteriltä lupa?"
-- "Saan minä olla missä minä tahdon yhden tunnin," wastasi weli.
-- "Noh, tuleppas sitte minun kanssani tuonne; tuolla mäen rinnassa
on warmaan marjoja --" wirkkasi Lotta. "Eikö mitään," nurisi siihen
weli, "kyllähän työrahwas niitä jo olisi syönyt, jos olis ollutkin, ja
minäkin menneellä wiikolla siellä olin," mutta seurasi toki sisartansa
sinne, ja rupesiwat marjoja poimimaan. Wanhin mamselli oli jo tullut
wanhempainsa luoksen ja istuttua heidän wälillensä, sanoi: "Kah, teillä
on sukka, äiti, ja minä jätin työni kotiin." -- Tähän wirkkasi rowasti:
"Ette taida tarwita'kaan paljon huolia työstä; emme enää saa kauwan
wiipyä täällä, sade ajaa meidät pian suojihin." -- "Sade?" kysyi tytär
kummastellen -- "mistä te nyt sen saatte, kuin melkeen koko taiwas on
selkiä ja ilma niin waria, kuin Afrikassa?" -- "Jaa, juuri siitä päätän
ukkoisen olewan tulemassa, ja näätkös tuota musta pilweä tuolla?"
Sekä rouwa että tytär katsoiwat sitä suunta päin, johon osoitti, ja
näkiwätkin hywin mustan hirwittäwän pilwen suurella wauhdilla tuulelta
ajettawan heitä kohden. Pian päiwä katoisi sen taaksen, pitkäinen
rupesi pauhamaan, ja rouwa laitti lapsiaan hakemaan pois. Tuskin
ennättiwät suojihin, ennen kuin leimaus leimausta seurasi, jylinä
jumahti jylinän perästä, ja wesiojat satteesta kaswanneet juoksiwat
kuin joet. "Woi Lowisaa raukkaa, joka nyt on ulkona," woiwotteli pieni
mamselli wesisilmissä, itsekin pelkäen pitkäistä; ja kuin toisetkin
oliwat murhessaan, waroen myrskyn kohtaawan wenheläisiä, koska juuri
sillä suunnalla, kuhunka he läksiwät, olit paksuimmat pilwet, rupesi
Lotta katkerasti itkemään, pitäen sen sulomielisen rakastetun Lowisansa
jo hukkununna eli ukkoiselta surmattunna. Toiset kuitenkin, waikka
itse'kin waroiwat wenheläisten ei hywästi käyneen, lohduttiwat häntä
sanoden, heidän warmaan ennen saareen pääsneet, kuin ilma merellä
nousi. Pian olikin lohdutettu, ja kuin pelko itsestään pitkäisen kanssa
oli ohitsen mennyt, suresi waan Lowisan olewan kastuneen saaressa.

Myrskyn ohitsen mentyä, kysyi rouwa mieheltänsä, jos eiwät pitäisi
laittaman tiedustelemaan, wieläkö lehtimiehet lienee hengissä tahi
meren pohjassa; mutta rowasti ei luullut sitä tarwittawan. "Kyllä he
saareen oliwat pääsneet," sanoi hän, "ennen kuin myrsky nousi, ja
warjossa oltua sateen aikana, rupesiwat sen herkettyä lehdin tekoon;
emme taida laittaa heitä etsimään ennen kuin illalla, jos eiwät
silloin ole kotona, josta minä kuitenkin wissi olen." Kuin nyt sade
oli lakannut ja pilwet harwentuneet taiwaalla, josta auringo toisin
aiwoin pistiksen näkywiin, oli Lotta jo unhottanut kaiken tuskansa ja
katseli ikkunasta, kuin pojat omaksi ja hänenkin suureksi huwitukseksi
juoksewaan ojaan rakensiwat wesimyllyjä -- kuitenkin silloin tällöin
luoden silmäinsä sinne päin, kusta odotti lehtimiehet ja rakastetun
Lowisansa.

Kello wiiden lyömän aikana tuli Lotta mamselli juosten salista
kamariin, jossa äitinsä ja sisar istuiwat, iloisesti huutaen: "tuolta
tulee yks' wenhet; se on warmaan meiän --". Ja tuskin oli lopettanut
sanansa, kuin jo oli pihalla kiiruhtain rantaan wastaanottamaan
Lowisata. Rowasti ja muut tämän kuultua katsoiwat ikkunasta ja
tunnusteliwat pappilan wenheksi -- ja olipa kaikkein mieli niin
iloinen siitä, että hengissä oliwat, jotta seurasiwat Lottata rantaan,
tiedustelemaan mitenkä oliwat säilyneet myrskystä, jos silloin oliwat
seljällä, ja minkä tautta niin aikaisin tuliwat kotiin.

Wenhet rantaan ennättyä, äkkäsi rowasti, usiammain henkein siinä
löytywän, kuin mitkä kotoa läksiwät, ja muutaman makawankin. Kysyi
sentähden, mitä kuului, johon wastattiin, ei niinkään hywiä sanomia
kuuluwan. Matti ensin sillalle noustua alkoi rowastille kertoa päiwän
tapaukset ja minkä tautta niin aikaisin tuliwat kotiin, ja pitäen
rowastin itsensä kaltaisena, yhtä kylmänä kärsiwäistä ihmisyyttä
kohtaan, walitti suuresti työn olewan huonosti käyneen sen tautta,
että oltiin haaksirikkoisia auttamassa, ja lisäsi siihen: "minä en
olisi suwainnut heitä kotiin tulemaan ennen iltaa, mutta Lowisa pyrki
wäkisin pois ja lupaisi wastata siitä. --" -- "Wai niin," sanoi rowasti
kowuudella, "sinä olisit antanut näiden kuolla'kin rohtoin ja hoiton
puutteessa, eikä sittekään tullut kotiin. -- Empä sinusta niin julmaa
olisi uskonutkaan, jos et itse kehusi siitä."

Näin puhuttua käänsiksen mielikarwaudella pois, ja kuin oli antanut
käskyn kantaa sairasta tupaan, tiedusteli Paawolta, joka pyrki omilla
jaloilla wenhestä, mistä oliwat ja muutakin, ja käski hänenkin mennää
lewolle. Lowisa taas puolestansa oli kertonut rouwalle ruotiksi kaikki
päiwän tapahtumat ja meni nyt tupaan walmistamaan wuotetta. Sinne tuli
rowastikin rouwineen katsomaan sairaita. Paawolle, joka luultiin kowin
raskasta työstä olewan heikon, annettiin kupillinen saksan wiinaa.
Toinen ei wielä ollut selwä. Rowasti katseli hänen rintaansa ja luuli
sen olewan perätin runneltun; annoi häneltä sitte suonta iskeä, josta
tuli joteskin tuntoon. Wähä ympärillensä katsottua, ikäänkuin olisi
maatessa tullut muutetuksi wieraan paikkaan ja nyt herännyt, kysyi hän,
missä oli ja kutka hänen ympärillänsä seisoiwat; ja kuin annettiin
hänelle tieto, mitenkä hänta korjattiin wedestä ja wietiin saareen ja
sitte pappilaan, alkoi itsekin muistaa, että oli rintansa loukannut ja
kuinka Paawo piti hänestä kiini wedessä. Hänen ensimmäinen kysymyksensä
tätä muistaissa oli: "onko Paawo hengissä?" -- "Tääl' olen, weikkonen,"
wastasi Paawo, "waikk' ei minustakaan paljon ole." -- Tämän äänen
äkättyä, loisti ilo hänen silmistänsä ja hän käski Paawon tulemaan
luoksensa. Tullelle lausui hän "minä en tästä enää nouse, mutta minä
kuolen tyytywäisyydellä, kuin tiedän sinun eläwän; sillä samassa olen
myöskin wakuutettu, ett' ei lapseni tarwitse nääntyä wiheljäisyydessä."
-- Wesisilmissä kokotti nyt Paawolle kätensä ja lausui lausumistansa:
"kolmet wuotta on kulunnut sitte kuin surma otti lapseni äitin; minä
olen siitä asti koittanut antaa heille korjon, joka sinun awullas' on
menestynyt, Jumalan kiitos! Nyt täytyy minunkin jättää heitä; mutta
olen wakuutettu siitä, ett' et sinä aja heitä suojasta, ennenkuin
kunnollisesti osaawat leipänsä etsiä. --" -- Tässä itku lopetti hänen
puhensa; wähän ajan perästä sanoi taas: "Eikö niin?" -- Tähän wastasi
Paawo: "Se on kauniisti puhuttu, ja minä tunnen sinun puhestais, että
suurin huoli maailmassa on lapsistais; ole wakuutettu, että lapseis
ei pidä kaippaaman mitään enämmän kuin tähänkään asti, niin kauwan
kuin minun woimassani on heitä auttaa." Muuta ei tahtonut kuulla, waan
pyysi olla yksinään, jonka tautta toiset meniwät pois; Paawo taas
wuotteellensa.

Wähäisen itsekseen mietittyä halasi loismies Herran Ehtoollista, ja
rowasti tästä sanan saatua, oli kohta walmis tulemaan hänen luoksensa.
Ensin jutteliwat henkellisistä aineista, joissa sairas osoitti suuren
tiedon ja opin, ja häntä kahde'keskeenkin puhuteltua, piti rowasti
rippi-puhen näitten Davidin sanoin johdatuksesta: _Autuas on se,
jonka pahat teot owat annetut anteeksi ja jonka synnit peitetyt owat_
(Ps. 32: 1). Ilmoitettua missä tilaisuudessa Davidi tähän iloiseen
todistukseen ulospuhkesi, selitti rowasti millä tawalla ihminen
taitaa tulla tuntemaan sen autuuden, jonka wakuutus syntein anteeksi
saamisesta myötänsä tuo. Hän opetti, että, jos ihminen totisseen synnin
tuntoon tullut, lewottomuudessaan ajattelee omaa kelwollisuuttansa,
katumustansa, rukouksiansa, hywiä töitänsä, niin ei hän kuitenkaan
niissä löydä turwaa, taikka lohdutusta; jos hän ajattelee Jumalan
armoa ilman lunastusta, ei sekään rauhoita häntä: mutta jos hän
ajattelee Wapahtajansa perään ja sitä sowintoa, joka hänen kauttansa
on toimitettu -- silloin löytää hän rauhan Jumalan kanssa, lewon
omassatunnossaan ja toiwon ja wakuutuksen syntein anteeksi saamisesta
ja i'ankaikkisesta autuudesta. Tätä toimitti rowasti niin suloisilla
ja liikuttawaisilla sanoilla, että kaikki läsnäolewaiset sulasiwat
kyyneliin -- ja lopetti puhensa näillä sanoilla:

"Rakas kristitty! O, että sinäkin tällä siunatulla hetkellä tuntisit
tämän autuuden, sen autuuden, jonka wakuutus syntein anteeksi
saamisesta myötänsä tuo! -- ja minä tiedän, että sinä sen tunnet;
sinun rohkeudes tällä painawalla hetkellä todistaa sen, sinun Herrassa
riemuitsewa sydämmes on minulle sen sanonut. Mahtakoon tämä tunto
waikuttaa tykönäs sen tyytywäisyyden Jumalan tahdon alla ja sen
rohkeuden, jota sinä ehkä nyt tarwitset, jos Jumala sen onnettoman
tapauksen kautta, joka sinua tautiwuotteella laski, tahdoi walmistaa
sinua wastaanottamaan hänen kutsumustansa täältä! Ero on sinulla
maallisten suhteen katkera. Sinä muistelet niitä kaksi heikkoa olentoa,
joidenka äiti ennen sinua on poismennyt täältä ja jotka sinun eros
kautta jäisiwät orwoiksi. Sinä ajattelet niiden raukkain kyyneliä, jos
saawat kuulla, että, kuin saattiwat sinua rantaan matkalla ruwetessas,
se oli wiimmeinen kerta, kuin näkiwät sinun, wiimmeinen kerta, kuin
heitä syläilit. -- Nämät muistutukset tekewät tawallisesti muutoksen
hetken waikiaksi, katkeraksi; mutta älä sure heidän tähtensä, waikka
he orwoiksi jääwät, Hän, joka _ruokkii taiwaan lintuja ja waatettaa
pellon ruohon_, Hän on isättömäin isä ja tuki niille, joidenka tuki on
kaatunut. -- Hän on sinunkin lapsiais lohduttawa ja siunawa, Hän on
lähettäwä Enkelinsä taluttamaan heitä ajan myrskyin ja waiwaloisuudein
lepitse, jos niinkin käwis, että olisiwat waaditut toisten owella
anomaan ylöspitonsa ja werhonsa. -- Älä siis sure heidän tähtensä; älä
anna huolen heistä ja muista maallisista sowaista sielus kirkkauden
tällä pyhällä hetkellä; waan ylennetty tomusta, onnellinen siitä
tunnosta, ettäs olet armoitettu, käytä ne waipuwaiset elämän woimat,
jotka sinulla wielä on jälellä, päästääkses kiintiämmään yhdistykseen
Wapahtajas kanssa. -- Näin taidat tyytywäisyydellä wastaanottaa
Herran kädestä mitä Hän nyt hywäksi löytää laittaa sinulle, elämän
eli kuoleman; niin olet sinä näkewä taiwaan tienoin walkenewan, kuin
maa pimenee silmäis edessä. Rukoile Herralta woimaa tähän; huokka,
että se pyhä atria, joka sinulle nyt walmistetaan, tuotais sinulle
sen wahwistuksen, wakuutuksen ja woiman, jota wapahtajamme tällä
tarkoittanut on. -- Herra se pyhä, mutta myös laupias Jumala, jotas
auksihuudat, Hän, joka nytkin on läsnä tällä wuotteellas. Hän suokoon
sinulle tämän armon, antakoon siunauksensa tähän pyhään toimitukseen ja
siunatkoon sen rukouksen ja synnintunnustuksen, jonkas Hänen tykönsä
lähetät --" --

Synnintunnustuksen luettua annoi rowasti sairaalle synnin päästön ja
teki hänen sakramentistä osalliseksi, -- ja kuin sitte oli sanonut
hänelle muutaman wirwottawaisen totuuden, läksi tuwasta. Toisetkin
erkannuiwat samassa sieltä jättäin sairasta yksinään.

Kaiken illan pyhillä miettimisillä ja palaawalla rukouksella wietettyä,
kutsui sairas wielä ystäwänsä Paawon luoksensa, käski hänen murhetta
pitää lapsistansa, lopettain näin: "jos he tulewat siihen ikään,
että itset älywät hyötyänsä, sano heille jää-hywäisiä minulta ja
minun wiimmeinen toiwotukseni täällä, että tosin etsisiwät onneansa
maailmassa, mutta ei niin, että se poispoistais rauhan omasta tunnosta,
waan sitä onnea, joka seuraa Jumalan pelwosta ja rehellisesti
täytetyistä welwollisuksista, sitä ainoa tarpeellista, joka saattaa
elämän huwaksi ja antaa tywännön kuolemassa, -- ja kiitoksia nyt,
Paawo, hywyydestäs minua ja lapsiani kohtaan; Jumala palkitkoon sinua
siitä. --" -- Tämän sanottua waikeni hän, ja wähän ajan perästä oli
hänen sielunsa jättänyt ruumillisen majansa. Muutamia päiwiä sen
jälkeen, wiettiin hän wiimmeisseen lepokammiohon, ja Paawo kustansi
hänelle kauniit maahanlaskiaiset, johon melkeen kaikki pappilan
aluswäki oli kutsuttu, paitsi muita.

Paawosta ei tahtonut miestä tulla, hänen woimansa waipuiwat, ja pian
älyiwät rowasti ja muutkin, hänen kääntywän lawan tautiin. Annettiinpa
hänelle sentähden rohtojakin, jotka lääkäriltä määrätyt oliwat, mutta
tauti oli jo niin waltaan pääsnyt, ett' eiwät waikuttaneet muutosta;
hänen täydyi siis ruweta wuotteella. Äitinsä laitti hän hakemaan;
mutta wiikon wiiwyi, ennenkuin tuli. Paawon ei kuitenkaan tarwinnut
kaipata mitään hoitosta; sillä sisarrillisella lempeydellä ja huolella
murhetta piti Lowisa hänestä. Hän oli oppinut ja tottunut kohtamaan
sairaita hellemmin, kuin talonpojista tawallista on, ja hänen oma hywä
sydämmensä älysi parhaamman keinon, taitaaksensa Paawon mieltä noudatta.

Äitin tulossa oli Paawo jo joteskin huono, ja kyynelillä edeskannoi
hän rowastille, rouwalle, mamsellille ja Lowisalle sydämmensä
kiitollisuuden sen hoiton edestä, jonka hänen pojallensa oliwat
antaneet. Kuultua mitenkä hänellä oli Lowisan urhoollisuutta ja jaloa
mielen rohkeutta kiittää siitä, että hänen poikansa meri hädässä
tuli autetuksi, ei laimiinlyönyt erinäisesti häntä tämän tautta
kunnioittaa, pitäen sen onnena onnettomuudessa, että wielä kerran sai
nähdä poikansa, että jos tautiwuotteella kuoliskin, kuitenkin saada
kiinnipainaa hänen sammuwaiset silmänsä, jota häneltä olis ollut
kielty, jos meren pohjassa olisi hautansa löytänyt. Lowisa waan ei
tahtonut tätä kunniata ja kiitosta wastaanottaa, sanoden ainoastaan
welwollisuutensa tehneen, jonka laimiinlyöminen olisi saattanut häntä
edeswastaukseen maallisenkin oikeuden edessä.

Kolmet wiikkoa potettua tuli Paawo niin huonoksi, että warosi ei enää
nousewansa wuotteelta, ja aina tarkka ja huolellinen toimituksissaan,
tahdoi hän selwäksi paperiin panettaa wiimmeisen tahtonsa ja
toiwotuksensa ja lähetti rowastin apulaista hakemaan testamenttiä
kirjoittamaan. Tullelle lausui hän äitinsä ja saapuwille kutsutuin
wierain miehien läsnäollessa asioistansa ja käski sitte magisterin
puolestansa kirjoittaa testamentin, joka suomeksi kuuluu näin:

"Miettien elämän wajawaisuutta ja kuinka tietämätöin kuoleman hetki on,
tahdon minä, waroen tästä taudista en enää paranewani, jälkeenjääwästä
omaisuudestani säättää kuin seuraa:"

    "Jos näin naimattomana kuolen, muita lähellissiä ei jättäen,
    paitsi äitiäni, on wiimmeinen tahtoni, että kaikki minun
    sekä kiintiä että irtain omaisuudeni kuollessani tykölankee
    nimitetylle äitilleni, kuitenkin seurawilla erkauksilla ja
    ehtoilla:"

    "1:siksi pitää loismiehen Philppu Korhoisen wainajan lasten,
    Adamin ja Lisan, äitiltäni, eli jos hän kuolis, hänen
    perillisiltään holhottaman ja elätettämän minun tilallani ja
    pidettämän kuin talon omia lapsia siihen asti, kuin täyttäwät
    wiisitoistakymmentä wuotta, ja sitte talosta poislähteessä
    kumpasenkin saaman sata ruplaa paperia."

    "2:seksi pitää *** pappilan sisuspiialle Lowisalle, jonka huolen
    kautta meri hädästä autetuksi tulin ja joka sitte sairaudeni
    ajalla helleydellä minua on hoitannut, kuusi kuukautta kuolemani
    jälkeen uloslainatuista rahoistani maksettaman 200 ruplaa."

    "3:neksi tulee *** pappilan torpparien, Jaakon, Antin, Matin ja
    Juhanan, jotka ynnä Lowisan kanssa minun awukseni riensiwät,
    jokaitsen saada 50 ruplaa."

    "4:neksi lahjoitan minä waiwaisille syntymä pitäjässäni 100
    ruplaa ja samati waiwaisille tässä pitäjässä 100 ruplaa, joita
    summia kuusi kuukautta jälkeen kuolemani pitää seurakuntain
    kirkko-herroille laitettaman."

    "5:neksi. Jos minä kuitenkin tästä taudista parannuisin,
    ja Jumala minulle wielä terweyden soisi, tulee tämä
    testamentti-kirja samassa mitättömäksi ja kirjakappaleet minulle
    takaisin annettawiksi, olleen minulla wapautta ja oikeutta
    käyttää omuisuudeni, niinkuin sitte hywäksi löydän."

    "6:neksi. Tämän testamentti-kirjan -- josta olen teettänyt kolmet
    kappalta, joista yksi pitää tallella pidettämän tämän seurakunnan
    rowastiltä, toinen kirkkoherralta syntymä pitäjässäni ja kolmas
    äitiltäni -- olen minä wapasta tahdosta ja täydessä tunnossa
    toimittanut ja saapuwille kutsutuin wierain miehien läsnäollessa
    omalla nimi-piiruttamisellain wahwistanut."

     *** Syyskuussa 18--.

                                                   Paawo.

Näin kirjan walmistettua, johon kuitenkin Paawon sukunimikin pantiin
ja niinikään muittenkin tässä kirjassa nimitetyin, kirjoitti magisteri
itsensä kirjan tekiäksi, ja wieraat miehet piiruttiwat tilamerkkinsä --
ja sitte jaettiin ne kolmet kappalta niinkuin kirjassa säätty on.

Tästä Paawon tuumista ei ollut äiti niinkään hywillään; luulipa
yksinään saawansa häntä periä. Mutta ei kuitenkaan wirkkanut mitään,
toiwoden wielä saawaan poikansa eloon. Tästä hetkestä asti rupesi
myöskin karsasti katselemaan Lowisata, sillä arweli ei ainoastaan
kiitollisuuden ja ystäwyyden määränneet hänelle sen suuren summan,
waan jonkun hellemmänkin tunnon olewan heränneen poikansa sydämmessä
Lowisata kohtaan.Sywässä murhessaan aina ajatellen poikatansa ei wielä
kohdellut Lowisata pahasti; mutta näkyipä toki, että koitti estää häntä
kahde'keskeen Paawon kanssa olemasta, waroen ehkä Paawon haastawan
hänelle rakkaudestaan ja terweksi tultua anowan omakseen. Äiti ajatteli
Paawon parantuneenna ja kotiin tultua pian woiwan unhottaa Lowisan
ja ottaa rikkaamman tytön awioksensa. Tässä äitin suuri koettelemus
osottaiksen. Hän oli asian oikein aihellut; sillä tawallisesti
käykin niinkuin hän ajatteli. Kuinka usein eikö pojat käy tyttylöitä
mielittelemässä, ja kuin saawat puolellensa taipumaan, alentawat heidät
ja sitte, lihallisen himonsa tyydytettyä, jättäwät sillensä kaippauksen
kyyneliä wuodattamaan pettäjänsä yli, joka kaikki lupaukset ja walat
unhottain eli mitättömänä pitäen käänsiksen muihin seikkohin -- ja ehkä
katkeraimmia kyyneliä kaipatessa sitä kalliinta tawaraa, mitä neitselle
on, hänen wiattomuuttansa? Jos uskoisimmekin harwoin miehien näin
kunnottomain olewan, löytyy kuitenkin niitä usiampia, jotka tyttöön
rakastuneet pyytäwät häntä omakseen, wannoen ikuista rakkautta ja
uskollisuutta, mutta sitte -- waikka tyttö jo oli mieltynyt heihin ja
osottanut samat tunnot ja liikutukset -- jouduttua toisille tienoille,
unhottawat tämän entisen rakkaudensa ja rupiawat toista tawoittelemaan,
jota ehkä samalla tawalla sieltä poismuuttaissa unhottawat ja jättäwät.

Että tainkaltainen käytös on hywinkin tawallinen näinnä aikoinna,
joinna niin paljon puhutaan ja kehutaan miehen kunniasta ja arwosta,
joinna tämä wanhain wakaisten sananlasku usein kerrotaan: _sanasta
miestä, sarwesta härkää_ -- yksikukin lukioistani kyllä huomaitsee;
mutta jos näin sopinee Paawosta ajatella, ja mitenkä äiti tunsi
poikansa luonnon, saamme wasta kuulla.

Lowisa, kuultua Paawon testamentissä määränneen hänellekin
rahasumman, ei ensinkään siitä ilostunut. Luulipa hänen liikutettuna
hillittämättömältä kiitollisuuden tunnolta sydämmensä heikkoudesta
sen tehneen, ja toiwoden hänen wielä paranewan, ei olisi suonut hänen
tautiwuotteella mitään päättää, jota terweksi tultua ei olisi hywäksi
katsonut, waan purkannut. Lowisa tahdoi hänen siis wielä potessa
testamenttiä purkamaan, siinä mitassa, kuin se häntä itseä koski, ja
puhui siitä rowastillekin; mutta tämä enämmin Lowisan puolta pitäwä,
kuin itsekään, ei suwainnut, ja sai Lowisankin luopumaan näistä
aikeistaan. Hän sanoi luulewansa Paawon pian parantuwan, ja testamentin
samassa olewan mitättömän; "mutta," lisäsi hän, "jos nyt rupiat sitä
rikkomaan ja asetat itsiäs hänen hywää tahtoansa wastaan, on uskottawa,
hänen siitä niin pahaksuwan, että tulee huonommaksi. Tauti on nyt juuri
murteessa, ja pieninkin huoli ja wastoinkäyminen saatais wiedä hänen
hautaan." -- Lowisa näin aikeistaan luowutettu, taiwui perätin rowastin
tuumiin, eikä siitä asti sanaakaan wirkkanut testamentistä.

Taudin jo murrettua, alkoi Paawo ylöspäin joutua, mutta wiikon wiiwyi
ennen kuin kästi jaloillaan, ja ei sittekään yht'äkkiä woimiinsa
pääsnyt. Rowasti, joka hywin tunsi taudin laadun, kielsi hänen monena
wiikkona pyrkimästä kotiin, pitäen tarpeellisena, hänen ensin woimiinsa
tulewan, ennenkuin antausi syksyisellä säällä uudestaan meren selkään.
Paawo ei itsekään pitänyt kiireettää; mutta äiti sitä wastaan kiwotti
lakkaamata poislähtöä, jotta wiimmein suututti poikansakin. "Jos
luuletten talon häwiäwän, meidän niin kauwan poisollessa," sanoi Paawo
suutuksissa, -- "niin minä laitan teitä kotiin ja tulen itse maata
myöden, kuin waan uskallan antauta matkalla." -- "Äläppäs nyt suutu,"
wastasi äiti liehakoitsein, "eihän kotona enää mitään niin erinomaista
työtä ole, joka wälttämättömästi läsnäoloamme tarwitsee, kosk' oliwat
jo heinät tehtynnä ja ruis leikattunna, kuin minä läksin, ja warmaan
owat jo kesä-touwotkin leikattunna." Äiti sen perästä ei enää wirkkanut
sanaakaan poislähtöstä; mutta tajusi kyllä, Paawon, ei ainoastaan
terweydensä hoiton tähden, waan muustakin syystä niin mielellään
wiipywän pappilassa. Eikä kellenkään ollut työläs hawaita Paawon
Lowisasta paljon pitäwän, sillä ei wiisastellutkaan. Äiti waan ei
olisi tätä suwainnut, toiwoden paremmin rikkaan talon tyttären omasta
pitäjästä miniäksi; eikä ollutkaan huoleta tämän suhteen.

Kerran kahde'keskeen ollessa haastoi äiti Lowisalle, Paawolle jo
olewan tytön kihlatun koto-pitäjässä, warakkaan rusthollarin tyttären
ja ens' syksynä jo aikowan naida. Eikä jättänyt sanomata tietäwänsä
Paawon hänestäkin paljon pitäwän ja että kiitollisuudesta ehkä rupeisi
naimisestakin puhumaan; mutta moitti Paawoa kowin huikentelewaiseksi ja
woroitti Lowisan luottamasta hänen lupauksiin, ja päätti näin: "kuin
kerran pääsee kotimaillen, nuoren morsiamensa pariin, unhottaa warmaan
teidät -- ja mitä siitä sitte syntyy?" -- Lowisa mielikarwaudella
ja jalolla ylpeydellä tätä kuullessa, sanoi käsken hänen puheensa:
"älkäätte peljätkö, hywä emäntä, minusta mitään; minä en ole sitä
odotellut, enkä aihellut saada häntä. Kaunis kiitos, näemp', on mulle
siitä, että olen poikanne hoitellut; hywin selitätten te helleydeni
häntä kohtaan. Tiesinkoma hänen olewan teiän rikas poikanne, kuin
annoin itseni hengen waaraan häntä auttaissa? waikk' olis hän ollut
huonoimman mökkiläisen poika, ja sattunut täällä potemaan -- olkaat
wakuutettu siitä, että hän olisi saanut saman hoiton. Huonosti tunnetta
te poikaanne, niinkuin minuakin; minä pidän hänen parempana, kuin
te. Koska hän on kihlannut tytön kotona, älkäät ensinkään warotko
hänen rupiawan taikka häntä hyljäämään, taikka minua pettämään. Ja
jotta saatte olla huoleta, saan nyt sanoa, että jos rupeisikin minua
pyytämään omakseen, en puutu siihen, enkä olisi ruwennut pyrkimään
teiän miniäksi, waikk' en olisi tiennytkään hänelle morsiamen olewan."
-- Tämän sanottua, kuuli jonkun tulewan ja läksi pois, nieltäen
mennessään kyynelen, jonka mielitorruus ja epätoiwoinen rakkaus
pusersi hänen silmistänsä, -- sillä hänkin oli jo wastaan tietoansa ja
tahtoansa rakastunut Paawoon.

Tämä Paawon äitin käytös sekä poikaansa että Lowisata kohtaan ja hänen
tuumansa owat hywinkin tawalliset. Harwoin nähdään talonpojissa,
että rakkaus kummaltakin puolelta sitoo awiokäskyn. Tawallisesti on
jo puhemies laittanut asian laadullensa, ennenkuin puhuttelewatkaan
toinen toistansa; ja usein laittaa tyttö -- eli uskottawammasti tytön
omaiset -- puhemiestä tarjomaan häntä miehelle, jonka mielellään
toiwoisiwat hänelle. Näin ollen, on myöskin tietty, ett' ei niin
paljon katsota muodon kauneutta, eikä sydämmenkään someutta, kuin
rikkautta ja kunnollisuutta talon töihin ja toimehin. Onko siis
ihme, jos usein tawataan kylmyyttä ja ynseyttä puolisoin wälillä?
Emme wainkaan tahdo moittia, että mies tiedustelee, onkohan tyttö,
jota aikoo lähteä kosiomaan, taitawainen talon toimeissa, waan
pidämme sen tarpeellisnakin, ja on se tytöltäkin oikein tehty, hankia
tietoa, jos mies woip' waimon elättää; mutta me toiwoisimme, että
paremmin tuntisiwat toinen toistansa, ett' ei ainoastaan sattuminen
eli tuuma päätäis naimista, waan että ensin tottusiwat toistansa
arwossa pitämään, josta sitte rakkaus syntyy. Tämä rakkaus, jonka
ihminen ei woi tykönänsä herättää, waan joka syntyy itsestään niiden
powessa, jotka owat ikäänkuin määrätyt toinen toiselle, jotka sydämmen
laadunsa ja luontonsa puolesta sopiwat toinen toiselle -- tämä rakkaus
on pyhin kaikeista ihmisen tunnoista ja ystäwyyttäkin jalompi ja
wäkewämpi. Moni mies ylhäisestä säädystä, joka on sattunut rakastumaan
tyttöön alhaisesta luokasta, jota hänen heimonsa eiwät tahtoneet
suwaita suwussansa, on heittänyt isältä saadun wapasukuisen nimen,
luowunut perinnöstänsä ja kaukaisessa maan osassa etäällä syntymä
paikastaan walitun waimonsa helmassa löytänyt paradiisin; samati
on moni tyttökin uhrannut oman kanssasyntyneen korkeudensa, omain
wanhempainsa mielisuosion ja helleyden saadaksensa sen, jonka hänen
sydämmensä halasi -- jaa -- paljota enämmin, uhrannut mitä hänelle
pyhintä oli -- wiattomuudensakin, ja seurannut rakastettuansa maan
kulkeuteen, seurattu wanhempainsa kirouksilta ja kosto-huudoilta.
-- -- Tämä niin kaunis halu matkaansaattaa niinmuodoin pahaakin, kuin
sitä wastustetaan, kuin rakastawia wäjytään ja pyydetään erillen;
mutta paitsi tätä ei kuitenkaan maailmassa löydy suloisuutta -- ja ne
puolisot, jotka yhteen menewät, ei tuntein itsensä tältä liikutettuna,
turhaan toiwowat saada nautia awioyhdistyksen onnellisuutta.

Paawon äiti ehkä ei ensinkään eläissänsä ollut maistanut rakkauden
makeutta, eikä niinmuodoin tuntenut sen arwoa. Eli jos olisi
lämmittänytkin hänen sydämmensä nuorena, oli hän jo unhottanut sen ja
piti paljota hyödyllisempänä ja kunniallisempana saada miniäksi rikkaan
talon tyttären, kuin köyhän palkka-piian. Ehkä peloitti häntä siinä
siwussa myöskin, Lowisan herraswäessä tottuneen, olewan kowin typärän
ja taitamattoman talonpoikaisiin töihin. Mitä waan lie ajatellut, emme
paljon huoli'kaan, sen toki warmaan tiedämme, hänen kaikella keinolla
koittaneen estää Paawoa Lowisan pariin rupiamasta, ja ei ole'kaan
ihme, jos ilostui, kuin Lowisa sanoi, ei menewänsä Paawolle toweriksi.
Tämän wakuutuksen saatua, ei enää huolinutkaan suuresti heitä wahtata,
kuin jo Paawollekin oli lausunut nähnyänsä Lowisan erään wieraan
miehen parissa olleen, heidän kuiskutelleet ja toistansa likistelleet,
juurikuin naimisen kauppa jo olisi ollut päätetty heidän wälillänsä.
Paawo tämän perättömän puhen kuultua, tunsi juurikuin miekan käywän
lepiten sydämmensä ja tuskin jaloillaan kästi. Hän meni kohta erillen,
miettiäksensä asiata -- ja minkä tuskan, minkä ahdistuksen hänen lemmen
nuolilta särjetty sydämmensä kärsei, woiwat ainoastaan ne käsittää,
jotka owat tunteneet iwatun rakkauden katkeruutta. Jalompi luonostaan
ja kaunemmilla haluilla, kuin hänen yht'ikuisille talonpojille, oli
hän aina kauhistunut niitä awioliittoja, johon antauwat tarwen wuoksi,
ei keskinäisestä rakkaudesta. Nyt oli rakkaus ensi kerran lämmittänyt
hänen sydämmensä, ja waikk' ei wielä ollut Lowisalle siitä puhunut,
rakensi jo toiwossa itsellensä taiwaan häntä omistaissa; mutta silmän
räpäyksessä raukkesi tämä tekoparadiisi, kuin wesikello: toiwon tähti
pimeni -- ja hän tunsi kaikki perikadon waiwat powessansa, jotka
ikäänkuin madot raateliwat hänen raukkaa surewaista sydäntänsä.
Mutta toiwo, tämä taiwaan sikiä, tämä ainoa hywä, joka kaikkein
onnettomuudein maailmaa wallitessa, jäi maan lapsille lohdutukseksi,
joka usein, waikka kyynelissä, näkee murhen pilwien takana uuden
aamuruskon rientäwän onnella -- toiwo synnyi toki hetkeksi hänen
sielussansa ja esti hänen langemasta epäilykseen. Taisipa olla Lowisan
weli, ajatteli hän, jota niin ystäwäällisesti kohteli, eli joku
muu heimolainen; ehkä on hän wielä wapaa -- ja näin jonkun hetken
mietittyä, otti sen miehuullisen päätöksen, awata Lowisalle sydämmensä
ja hänen omilta huuliltansa odottaa tuomion, joko se päättää hänen
suurimman maallisen onnensa, tahi työntää hänen epäilyksen sywyteen, --
ja menikin Lowisata etsimään.

Lowisan tilaisuus tällä ajalla ei ollut suuresti toisin. Hän oli
tottunut kohtelemaan Paawoa helleydellä ja sisarillisellä lempeydellä,
eikä waronnut siitä mitään muuta. Nyt wasta, kuultua Paawolle morsiamen
olewan, äkkäsi tuntonsa häntä kohtaan olewan hellemmän, kuin paljas
ystäwyyden tunto -- ja samassa kuin rakkaus pääsi waltaan, tunsi hän
luulonkin tuskaa. Täst' edes ei enää mennyt tupaan Paawon siellä
ollessa, pakeni pois, jos sattui tulemaan sinne, kussa hän oli, ja
toiwoi waan hänen pian poislähtäwään; mutta piti kuitenkin huolta,
jotta hänen wuotteensa tuli hywin tehdyksi, ja hänen ruuastansa, jotta
oli terweellinen ja siisti. Hän olisi toiwonut hänelle kaiken maailman
onnen ja riemun; sitä waan ei woinut suwaita, että joku toinen tyttö
oli hänen sydämmensä saanut.

Näin oli pari päiwää kulunnut, kuin Lowisata laitettiin puolen
penikuorman päässä olewaan herraskartanoon asialla. Paawo, joka
mielellään pyrki hänen puheellansa, waikka näki hänen wälttäwän sitä,
oli tästä tiedon saanut ja pistiksen piiloon, Lowisan sinne lähteissä,
eikä ollut tietäwänänsäkään siitä, mutta meni sitte jälessä ja odotteli
häntä tien warrella sylkyttäwäisellä sydämmellä.

Lowisa takaisin tullessa näki Paawon -- ja mitkä toiwon ja pelwon
yhdistetyt liikutukset samassa hänen tykönänsä nousiwat, emme woi
selittää. Hän wuorottain punastui ja walistui, eikä tiennyt, jos
piti kääntämän takaisin taikka käymän päisin. Otti toki jonkun
askelen tietämätöin omasta olennostansa, ja kuin tuli Paawoa wähäisen
lähemmäksi, teeskenteliksen juurikuin olisi ollut iloisella mielellä ja
sanoi: "hywää iltaa, Paawo! mihinkä oletten menossa?" -- Mutta Paawo
ei sanaakaan wastannut, waan lakkiansa nostaen käwi häntä kohden,
ja tultua hänen luoksensa, seisahtui perätin ääneti. Lowisa häntä
silmäiltyä säikähtyi; sillä niin oli hänen muotonsa kummanlainen.
Hänen kaswoinsa oliwat walistuneet ja kellastuneet, kuin olisi joku
tuonelasta takaisin tullut, ja hänen silmäinsä wilkkuiwat päässä, kuin
mielettömän. Pelwossaan kysyi Lowisa lempiästi: "mitä teitä waiwaa,
Paawo?" mutta hän ei nytkään ääntänyt; waan wapisewa jokaisessa
jäsenessä tartui häntä käteen ja sanoi wihdoin änkytellen: "Lowisa...
Lowisa!" -- "Herra Jesus!" wastasi hänelle Lowisa, suosiolla ja
ystäwäällisesti hänen päällensä katsahtain, "olettako sairas, eli onko
joku kohtaus lyönyt teitä?" -- "Ei, ei," änkytteli Paawo taas, "en ole
sairas, enkä pelkä muita kohtauksia, kuin teiän silmäinne ja sydämmenne
kohtausta" -- ja nyt synnyi heidän wälillänsä kanssapuhe tähän laatuun:

"En ymmärrä mitä yritätten," sanoi Lowisa, waikka kyllä ymmärsi, ja
toiwolla ja pelwolla odotti mitä tästä piti syntymän.

-- "Wai niin, ett'te ymmärrä minua; muita waan ymmärrätten. Noh,
suokaat anteeksi, jos kysyn teiltä... teiän jaloudenne on minua weden
hädästä auttanut, teiän lempeydenne temmanut minua kuoleman kourista
sairasna ollessani, minun kiitollisuudeni siitä teitä kohtaan on
määrätöin; mutta soisin mielelläni löytänyen haudan meren pohjassa, jos
ett' te nyt tahdo kuulla minua. --"

"Kuulen, ja olen aina mielelläni kuullut teitä."

-- "Wai mielellänne? -- Onko teille... ei... teillä on sulhainen; mikä
on sen onnellisen nimi?"

"Minulla sulhainen!" äänsi Lowisa kummastellen. "Kuka teille niin on
sanonut? Minulla ei ole sulhaista."

Luulein Lowisan ei totuutta puhuwan sanoi Paawo: "teillä ei ole
sulhaista!... suokaat anteeksi; teillä ei ole tarwes sanoa minulle
totuutta, mutta minä pyydän sen niinkuin armo-osoituksen. -- Tahdottako
sanoa mulle, kuka teiän sulhaisenne on? Hän mahtaa olla muita ihmissiä
jalompi. -- --"

"Ei tosiankaan, waikka tähän paikkaan jäisin, minä olen wapaa
sulhaisesta. Mistä te sen oletta kuulleet?"

Tähän wastasi Paawo, joka jo alkoi tointua: "Ketä te sitte wiikolla
niin iloisesti haastatitten ja niin lempiästi kohtelitten?"

"En ainoakaan ole hellemmin kohdellut kuin teitäkään, en tällä
wiikolla, en milloinkaan sitte kuin weljeni kuoli. Kuka hywä ihminen on
nähnyt minusta niin paljon waiwaa ja sepittänyt teille tämän tarun?"

-- "Äitini --."

Ähmissään, mutta ilossaankin, sillä ajatteli, mitä äitiltä oli kuullut
Paawonkin morsiamesta olewan perätöintä, kysyi Lowisa: "äitinne? Noh,
nyt olen minä puhunut teille totuuden; sanokaat tekin wuorostanne, mikä
teiän morsiamen nimi on?"

-- "Minun morsiamen? Kuka teille on sanonut minulle morsiamen olewan?"

"Teiän äitinne." --

Äkäyntyneenna huuskahti Paawo tähän: "äiti, äiti! Noh, jo rupia
selwiämään sumu. -- Wai äitini! Se on niinmuodoin kaikki hänen
wiekkaudensa. -- Minun sydäntäni ei nainen ole woinut liikuttaa,
ennen kuin näin teidän -- O hywä, o rakas Lowisa! teiän someudenne,
jaloudenne ja siweydenne owat wasta sulattaneet jään powessani. Minulla
ei ole morsianta ja te oletta wapaa? eiköhän olisi minulle luottu saada
teitä omaksein! Miksi satutta te minun awukseni rientämään? Eikö se
ollut taiwaan wiittaus, että oletta minulle määrätty? O, Lowisa, minä
rakastan teitä wäkewämmin, kuin yksikään ennen on rakastanut; sanokaat
ett' et mielipahalla katsele minua, että minulla on wähäkin arwo
silmissänne -- sanokaat, että tottusitten ehkä rakastamaan minua...
eli syöksekäät minua takaisin niiden aaltoin sekaan, joista minua
autitten..."

Lohduttain wastasi Lowisa: "Älkäät, älkäät, hywä Paawo! te oletta
kowin liikutettuna, malttakaat! Se on waarallista terweydellenne.
Te kysytten, jos teillä on arwo minun silmissäni. -- O, tietäkäät
siis, että te oletta ainoa mies talonpojan, omasta säädystäni, jolle
olen waadittu ansioittamaan kunnian, että minä aina sisasarillisella
lempeydellä olen kohtellut teitä, ajatellut teidän peräänne ja toiwonut
teille suurimman ajallisen ja i'ankaikkisen onnen; sillä te oletta sen
ansainneet --" --

Tätä lausuessa wuosi muutama kyynelet hänen sinisistä leppiöistä
silmistään; ja eskääkseen Paawon niitä näkemästä, käänsiksen ja alkoi
käydä pois, sanoden täytywänsä kiirehtiä kotiin, mutta lupasi toisti
lausua näistä asioista enämmän. "Huomenna," sanoi hän, "lähtewät
Herraswäet pitoon, silloin olen minä yksinäin ylisessä pytinkissä
ja saatte tulla, jos tahdotten, sinne minun puheellani." -- Nämät
sanat oliwat parantawa öljy Paawon sairaalle sydämmelle, ja waikk'
ei wielä ollut täyttä wastausta saanut, oli kuitenkin lohdutettu ja
ilo-kyynelillä seuraisit hänen silmäinsä Lowisata, siksi kuin tien
haarassa katosi hänen näkywistään. Miettien päiwän tapauksia meni
hänkin werkailleen pappilaa päin, johon ennätti wähä myöhemmin kuin
Lowisa, iloinen ett' ei yksikään tiennyt hänen Lowisata kohtaneen.

Molemmat meidän nuoret eiwät nyt olleet huoleta, heidän sydänalaansa
sylkytti, eikä ens' yönnä saaneet unta silmiinsä. Paawo ajatteli,
mitenkä asia piti päättymän. Lowisa ei ollut wielä suorasti sanonut
rakastawansa häntä, mutta toki puolin sanoin. -- Eikö hän sanonut
pitäwänsä minua arwossa, ajattelewansa minun päälleni ja minun
ansaitsewan suurimman onnellisuuden? Mutta minä jo ilmoitin hänelle
suurimman onnellisuudeni olewan häntä omistaa. Ehkä hän kuitenkin
myöntyy. -- Näin ajatteli Paawo käänteleiksen wuotteella kaiken
yötä. Ja Lowisalla ei ollut wähemmin huolta ajattellessa, mitä piti
Paawolle wastaman. Mielellään olisi hän toiwonut Paawon miehekseen.
Hän kyllä tajusi Paawon häntä sydämmestä rakastawan, ja itsekin oli
jo hiljaisuudessa omistanut Paawolle sydämmensä; mikä piti siis
peloittaman häntä antamasta kätensäkin hänelle? Tätä emme juuri
tarkon woi selittää, mutta arwelemme Paawon äitin puheen sywästi
juurtuneen hänen tykönänsä. Puhet oli usein kylässä käynyt, Paawon ja
hänen wälillensä syntywän naimisen kauppa, jota kuullessa Lowisa oli
olewannaan pahoillaan, waikka toki sydämmessään siitä ihastui. Mutta
hän oli aina pitänyt sen lempeyden, jolla Paawo häntä kohteli, olewan
kiitollisuuden sikiän, ei rakkauden; ja waikka Paawo nyt selkiöillä
sanoilla oli ilmoittanut sydämmensä tilaisuuden, epäili hän kuitenkin
hänen liikutuksensa pysywäisyydestä. Kiitollisuus ja hänen ulkonainen
kaunis muotonsa, josta itsekin tiesi, oliwat ehkä synnyttäneet
rakkauden; mutta kuin tulisi erillen hänestä ja rupeisi miettimään
asiata, ehkä pitäisi Lowisan kowin halpana ja mielellään luopuisi
hänestä, jos waan käwisi laatuun. Tätä ajattellessa muisti Lowisa
äitinkin sanat -- ja waikka hänen sydämmensä lausui Paawon puolesta,
päätti hän kuitenkin antaa järjen wallita ja suorastaan sanoa hänelle,
ei syntywän yhdistystä heidän wälillensä. Tämän päätöksen otettua
tunsiksen tywennäksi ja rohkiaksi, tieten oikein tekewänsä.

Murkinan aikana läksiwät herraswäet pitoon, niinkuin aiwottu oli.
Lowisa, joka lapsia oli saattanut waunuun, juoksi wikkelästi taas
sisään; ja Paawo käweli pihalla odottain häneltä wiittausta tulla
hänen luoksensa. Nuon tunnin werran oli hän jo käynyt eestakaisin
ja wälistä istunutkin -- ja tämä aika oli hänestä i'ankaikkisuus --
kuin Lowisa näkyi kuistilla katsahtain iloisesti hänen puoleensa; ja
waikka jo kauwan oli tätä odottanut, tuntui se kuitenkin hänestä niin
äkkinäiseltä ja yli hänen toiwotuksensa, jotta paljon ei puuttunut,
että sulasta ihastuksesta olisi lankenut seljällensä. Meni toki
muutaman askelen lähemmäksi ja kysyi: "saankoma tulla?" -- "Tulkaat,"
wastasi Lowisa -- ja samassa oli Paawo yli kynnyksen. --

Etuhuonesseen tultua wei Lowisa hänen saliin ja sitte muihinkin
kamareihin, juurikuin näyttääkseen hänelle niitä, ja lausui käwellessä
kutka kunkin huoneet oliwat. Se on hywin arwattawa, että Lowisan
ei suorastaan käynyt ruweta lausumaan eilisestä asiasta; naisen
luonnollinen häpyyden tunto teki hänen kainoksi. Mutta Paawo ei tätä
älynyt, waan piti sen kylmyydenä; ja kuin oliwat tulleet mamsellin
kamariin, sanoi Lowisa: "tässä asuwat meiän mamsellit ja tässä makaan
minäkin; tämä on kaikeista rakkain minulle, mamselli pitää minun
paremmin sisarenansa kuin piikanansa, ja monta hywää ja kaunista
opetusta olen häneltä saanut." -- "Kyllä," wastasi Paawo karwaudella,
"onko hän opettanut teitä unhottamaan liittoannekin ja minua tällä
kowuudella kohtamaan?" -- "Mitä?" kysyi Lowisa kummastellen. -- "Jaa
--" lausui Paawo suuresti liikutettuna ja sywässä murheessa, "te
koitatten estellä kanssapuhetta wälillämme, te paetten minua wielä,
waikka eron hetki on niin läsnä, waikk' ehkä wiimmeisen kerran näemme
toinen toisemme. Ennen tuotti hellä ystäwyydenne minulle kaiken
onnellisuuden ja ilon, ja nyt on kylmyydenne herättänyt julmimmat
waiwat sydämmessäni. Mistä olenhän minä onnetoin ansainnut tämän
kowuuden? Minä tosin rakastan teitä määrättömästi, mutta enhän minä
sentähden ole sopimattomasti käyttänyt itseni, ennenkuin ehkä eilen,
ja kuitenkin oli jo kylmyys ennen poistanut kaiken lempeyden tunnon
sydämmestänne minua kohtaan. Millä olen minä teitä suututtanut? Lowisa,
minä olen nääntymälläni rakkaudesta teitä kohtaan, ja te wihatten minua
-- --" --

Lowisa suuresti liikutettu näistä soimauksista, joita näytti ehkä
ansaitsewannaan, ja waroen, että liikutuksensa ilmoittaisi sydämmensä
tilaisuuden, katseli maahan ääneti muutaman hetken. Pitäen tämän
wahwistawan luulonsa, astui Paawo askelen taakse'päin, ja huokkaus
puhkesi hänen sydämmestänsä ja kyynelet kiilsi hänen miehuullisissa
silmissään. Tätä huomaitessa surkutteli Lowisan sydän häntä, ja waroen
teko-kowuudellaan saattawansa häntä epäilykseen, tunsi woimansa
poikkewan; hänen päätöksensä raukkesiwat, ja suosiolla silmäillen
Paawoa sanoi hän wapisewalla äänellä: "suokaat anteeksi..." Muuta ei
saanut sanotuksi, waan hyrskähti itkuun. Paawo tartui häntä käteen
ja wei hänen istumaan, itsekin hänen wiereensä istuen. Wähäisen
tointununna, Paawon hänen kätensä wielä pitelewän, rupesi taas:

"Paawo!... Minä olen tosin käytöksissäin osottanut kylmyyttä, ehkä
kowuutta teitä kohtaan, niinkuin sanotten; mutta minun sydämmeni on
ollut sitä lämmempi sitä hellempi... Teiän nykyinen haikia sielun
tilaisuudenne, teiän murheenne waatii minua lausumaan mitä wasta äsköin
rupesin tuntemaan ja mitä en milloinkaan aikonnut ilmoittaa teille
-- että rakastan teitä. Turhaan olisi minulla kieltää sitä, turhaan
salata mitä sydämmeni tuntee. Minun sydämmeni petti minua alussa;
minä luulin tuntoin teitä kohtaan olewan ystäwyyden, enkä peljännyt
siitä mitään, minä en milloinkaan aihellut saadakseni teitä, enkä
ajatellut teitä toisenkaan kanssa yhdistettynä. Kaikki minun onneni ja
iloni oli waan, edistää onneanne ja noudattaa mieltänne. Jos silloin
olisitten poislähteneet, olisi muisto ja kaipaus olleet ihanat niinkuin
ystäwästä, ja pian olisi joku muu nuorukainen, waikka monissa kohin
kehnompi, ehkä kuitenkin woinnut poistaa teiän kuwanne sydämmestäni, ja
olisin käsittänyt onnen. -- Mutta tämä ei ollut minulle luottu. Äitinne
oli älynyt, mitä minä en hoksannut, että helleydeni minua kohtaan
oli enämmin kuin kiitollisuus ja ystäwyys. Hän uskotti minua teillä
morsiamen olewan, ja silloin wasta tunsin kuinka kallis olitten minun
sydämmelleni... Jos asia tälläkin kannalla olisi seisahtunut, olisin
ehkä woinnut hallita haluni. Minä olisin katkerasti surenut, pyhittänyt
muistollenne monen, monen kyynelen; mutta Jumalan awulla olisi järki
wihdoin woiton käsittänyt, ja aikaa woittain lepo ja rauha taas
walaunut sydämmeeni. Kaikessa tuskassain ja huoleissa olisi se ollut
minulla lohdutus, että te ansioitatten minulle kunnian ja arwon. Mutta
nyt on tämä lohdutus poikessa; minun on täytynyt alentaita silmissänne,
kuin olen tunnustanut rakastawani teitä, ennenkuin olitten sanaakaan
minulle wirkkaneet lempeydestänne. --" -- "Wai alentaneet teitänne!"
äänsi Paawo; mutta Lowisa hänen sanojansa ei kuulewannaan lausui waan
lausumistansa: "minä otin sen päätöksen ett' ei milloinkaan näyttää
teille, jotta olitten minulla rakas, ja sen tauttapa wältinkin olla
parissanne, jott' ette olisi tulleet hawaitsemaan heikkouttani. Minä
luulin wäkewän olewani, mutta te muistatten, mitenkä eilen käwi... ja
kuitenkin soimatten minua kylmäksi... O, te oletta jo kylläksi lukenut
sydämmeni; turhaan, sanon wielä, turhaan olisi minun enää kieltää
teitä rakastawani..." -- "Ah, kultaiseni!" huuskahti Paawo; hänen
palawat silmänsä iskiwät ilon kipeniä ja hän kamahti Lowisan kaulaan --
"kultaiseni, sinä siirrät minua waiwoin laaksosta taiwaan riemuun --"
-- mutta Lowisa työnsi hänen siewästi tyköänsä ja sanoi wakawammalla
äänellä kuin ennen: "minulla on wielä wähä teille sanomista; tahdottako
kuulla minua hiljaasti?" -- Paawo wähä kummastuneena tästä Lowisan
kylmämielisyydestä, tajusi, wielä olewansa maan lapsi; sanoi kuitenkin
suurimman ilonsa olewan kuulla häntä, ei ajatellen, että hänen puheensa
piti päättymän perätin toisin, kuin oli alannut. Lowisa sentautta
rupesi taas: "Te oletta luwanneet minua kuulla. -- Minä olen jo
sanonut, että rakastan teitä; mutta minä woin myöskin käyttäitä niin,
jotta, kuin rakkaudenne raukkee, te omistatten minulle ystäwyyden
ja kunniaosoituksen. Minä uskon, että tuntonne minua kohtaan owat
wilpittömät, rakkaudenne sydämmellinen; mutta sen juuri on kiitollisuus
ja ennemmin eli myöhemmin saattaa se kylmistyä. Silloin katseletten
minua toisilla silmillä, kuin nyt, ja näetten sopimattomaksi
waimoksenne. Mikä on silloin minun osain?" -- "Mitä joutawia nyt,
hywä Lowisa!" rupesi Paawo hänen käsken puheensa; mutta Lowisa lausui
wakuudella: "te lupasitten kuulla minua sanaakaan wirkkamata; --
Paawo ystäwäin! -- ja ystäwyydellä ajattelen aina teitä -- minä en
sowi teille, enkä salli, että sidotten teitänne minuun. Te tuletta
kotiinne; te näette nuoruudenne tuttuja, tyttöjä parempia, rikkaampia,
talonpojan töihin toimellisimpia, kuin minä, tyttöjä, joihin äitinne
mieltyy -- huokiasti unhotatten te tätä palkka-piikaa, ja käsitätten
onnellisuuden puolison helmassa, jonka sekä järkenne että sydämmenne
walitsee. Minun päätökseni on niinmuodoin..." "Älkäät, Lowisa, älkäät
päättäkö minun surmaani," huusi Paawo hurmaasti -- "Ah, kuinka sekaisin
helleys ja kowuus lähtewät huuliltanne! Te nostatten minua autuutteen
sanotessa minua rakastawanne, ja samassa söyksetten perikatoon.--
Onko se mahdollista oikein rakastaa ja pyrkiä rakastetunsa parista?
Sellainen ei ole minun rakkaudeni; sitä ei woi järki hallita. Taiwaan
onnellisuuden eli ikuisen onnettomuuden odotan minä teiltä. Kaksi
kertaa on jaloudenne, lempeydenne ja huolenne pelastanut minua
kuoleman kourista, taidattako epäillä siitä, ett' ette woi onnistaa
koko elämääni. -- Ah, te oletten ainoa, jonka seurassa päiwän huoleet
tuntusiwat kewiöiltä, yön lepo makialta -- ja mitä äitiini koskee,
pitää hän minun ylen hywänä, että rupeisi onneani wastustamaan, kuin
tietää minulla toden olewan. Ja waikka rupeisikin juonittelemaan, ei
woita hän mitään, sillä minä olen isäntä, ja hän saap' minulta waan
eläkkänsä. Minä pidän häntä kunniassa, mutta teen häntä wastaan, jos
hän on minun onneani wastaan. Ah, Lowisa! sanokaat, että yhdytten minun
tuumiini, ja te sen kautta ihastutten äitiänikin. Enkelin hywyydellä te
hoitaisitten häntä elämänsä illalla, ja hänen huulensa ei kylmistyisi,
ennenkuin hänen wiimmeinen sanansa olisi siunata teitä."... "Älkäät,
Paawo, älkäät enää näin haastako," rupesi taas Lowisa; "minä olen jo
sanonut ajatukseni. Minä en anna teille sitä wastausta, jota anotten;
mutta minä en kuitenkaan kiellä teitä toiwomasta, jos ette saa minua
poistetuksi sydämmestänne. Minä en toiwo, enkä odota teitä..." Tätä
sanoessa oli hänen sydämmensä pakahtumallansa, ja kyynel kasti hänen
poskiansa; kuitenkin lausui wielä: "nyt täytyy meiän mennä pois;
mutta luwatkaat, ett' ei ennen poislähtöänne sanaakaan wirkata
rakkaudestanne. Jos pidätten minun wähimmänkin arwon ansaitsewan, niin
täyttäkäät tämän minun tahtoni; ainoastaan sillä ehdolla tulen minä
tupaan teiän siellä ollessa, enkä enää pakene teitä." Paawo näitä
wiimmeisiä sanoja kuultua, lupasi kohta, waikka kyllä käwi hänelle
katkeraksi -- ja tästä hywilleen lopetti Lowisa puheensa sulomielisesti
wielä näin lausuen; "nyt on siis asiamme hywällä kannalla: me olemma
ystäwät, totiset ystäwät, ilman wilpitä. Walitkaat te kotona puolison,
joka onnistaa päiwiänne; minä tahdon rukoilla Jumalata, että saisitten
kunnollisen waimon. Minusta oletta te wapaa, minä en toiwo, enkä odota
teitä, sanon wieläkin; mutta minä en toisenkaan kanssa yhteen rupia,
sillä käteni en anna ilman sydäntäin. -- Nyt jääkäät hywästi!" -- --
Nämät wiimmeiset sanat sanottua wuosi kyynel taas hänen poskillensa;
hän hypväsi pystöön ja oli samassa ulos owesta. Paawo wähä yksineen
mietittyä odottain hänen takaisin tulewan, läksi wiimmein etsimään
häntä; mutta kuin monia suojia läpitsenkäytyä häntä ei tawannut, meni
tupaan sywässä murheessa, kuitenkin ei ilman toiwoa.

Lowisa, kuin tunsi ei enää woiwansa sydämmensä liikutuksia hillittää,
oli juosnut poies ja piilottiksen rouwan kamarissa. Te lukiani,
erinomattain te tytöt, joidenka sydämmessä rakkaus on saanut siaa --
te tunnetta paremmin, kuin minä woin selittää, Lowisan tilaisuutta
nyt yksinensä päästyä. Hän oli sanonut ei toiwowansa, ei odottawansa
Paawoa; mutta ehkä lie hänen suurin toiwotuksensa kuitenkin ollut, että
Paawo olisi niin pysywä liikutuksissaan, kuin itse tunsiksen olewan,
ja wielä kerran tulisi takaisin, häntä omaksensa pyytämään. Sitä emme
warmaan tiedä mitä sydämmessänsä aiheli, sen waan olemme kuulleet,
jotta kaiken iltakauden oli itkenyt, ja herraswäen kotiin tultua ja
häneltä kysyttyä mitä häntä waiwoi, oli wastannut sairaan olewansa ja
pyrkinyt lewolle. Ehkä arweliwat toki, mikä sairaus hänellä oli; sillä
eiwät tarjoneet hänelle rohtojakaan, waan mamselli haastatti häntä
tawallisella lempeydellään -- parhaat rohdot ja liewitykset, mitkä
taitiin antaa hänen särjetylle sydämmellensä. Aamulla sanoi itsensä
taas terweeksi ja oli iloinenkin toisten parissa; mutta kokeneet kyllä
älyiwät teko-ilon olewan ja hänen sydämmensä wielä sairastawan, waikka
teeskenteliksen. Niin oli toisnakin päiwänä ja kaiken wiikon, Paawon
parissa waan hiljaisempi ja harwapuheisempi kuin muulloin.

Paawo oli joteskin tullut entisseen terweyteensä ja waikka wielä oli
laiha ja huonon näköinen, luuli rowasti hänen kuitenkin pelkäämätä
taitawan antauta matkalle kotiin. Aurinko oli jo ihanilla säteillänsä
terwehtänyt lehtöpäiwää, ja Paawo äitineen meni hywästi jättelemään
herraswäelle. Nyt wahwisti suusanoin rowastille, mitä testamentissään
oli määrännyt, ja lupasi jonkun wiikon perästä laittaa hänelle sekä
mitä waiwaisille että torppareille tuli. Lowisa oli suorastaan sanonut
ei kopeikkaakaan wastaanottawan, jonka tautta hänestä ei ollut
puhettakaan. Kuin itku silmin oli kättä antanut rowastille ja sanonut
jäähywäisiä palkollisille läksi rantaan seurattu pappilan lapsilta,
jotka suresiwat tämän jalon ja hywänluontoisen miehen poislähtöä,
juurikuin olisi hän ollut heidän heimolaisensa. Wenhesseen astuttua
nosti lakkinsa ja lausui wielä rannalla olewille muutaman hywästi-jättö
sanan ja käski Lowisallekin terweyksiä hänen puolestansa sanoa.
Lowisata sinä päänä ei ollut muka nähnyt; hän oli walittanut sairaaksi
ja makasi. -- Purje tuuleen sowitettua wei pian heidät pois näkywistä,
ja kolmet päiwää wuorottain purjettua ja soudettua, oli Paawo omissa
suojissaan kotolaisten ja kylällisten suureksi iloksi.

Neljä wiikkoa sen jälkeen tuli rowastille *** pitäjässä kirja kolmella
sadalla ruplalla, jotka pitiwät annettaman pitäjän waiwaisille ja
pappilan torppareille, Jaakolle, Matille, Antille ja Juhanalle,
niinkuin ennen määrätty oli -- ja kuin sunnuntainna waiwaisten
rahoista kiitos tehtiin siihen laatuun, että yksi kunniallinen mies
ulko pitäjästä net on lahjoittanut, sattui Lowisa oleman kirkossa
ja punastui juurikuin olisi kuullut itsestään mainittawan ja warosi
kaikkein häntä silmäillewän, niinkuin melkeen olikin. -- --

       *       *       *       *       *

Joulun aluswiikolla, kuin torppari Jaako *** pappilan aluelta oli
matkalla kotiin kaupungista, sattui ilta-hämärässä sellainen pyry
nousta ja tiet tuliwat niin umpeen, jotta eksyi; ja monta tuntia
jäitä ristin rastin ajettua äkkäsi wiimmein tulen, jota kohti piti,
päästääksensä ihmissiin ja saadaksensa hewosen korjoon huomiseksi.
Lähemmäksi tulta ennätettyä luuli herraskartanon olewan, niin wankkasti
ja somasti oli muka rakettu. Jaakolla oli se yhtä kaikki, iloinen waan
jotta pääsi ihmissiin; astui siis rohkiasti siihen huonesseen, jossa
näki tulen olewan, ja owesta sisään tultua hawaitsi, jotta olikin
talonpojissa. Suoja, johon ensin tuli, oli asuntotupa, mutta niin
siisti ja soma, että olisi luullut wieras-tuwaksi. Owesta oikialla
kädellä oli kaksi sänkyä päällityksin; pihanpuolisella seinällä oli
lewiä siisti penkki ja kaksi suurta ikkunata; perä-seinällä owea
wastapäätä oli niinikään kaksi ikkunaa ja penkki, tässä oli myöskin iso
lewiä maalattu pöytä, jonka edessä pienempi penkki seisoi; ja owesta
wasemmalla kädellä oli suuri walkoinen muuri rakettu korsteinilla,
samalla seinällä ylempänä oli pari sänkyjä ja luukku. Seinät ja laki
oliwat wielä walkoiset, kuin ihan uudet, waikka jo wiisi wuotta oli
tuwassa asuttu; sillä korsteinista sawu aina nousi, eikä mustuttanut
lakea ja seiniä, niinkuin Sawossa wieläkin usiammissa paikoissa
tawallinen on, jossa ei korsteiniä löydy'kään, waan sawu owesta ja
lakisesta ulosmenee. Orsilla oli owen puolella re'en anturoita ja
lähellä muuria päreitä; mutta sukkia ja muita waatteita ei ensinkään
nähty kuiwamassa, sillä niitä warten oli muurin takanurkassa nuora,
johonka sellaisia ripustettiin. Penkit, ikkunan-poukat ja owen pielet
oliwat punaisiksi maalatut, niinkuin pöytäkin, ja niinikään kaappi
perä nurkassa pöydän päässä, jonka wasemmalla puolella rippui peili
ja oikialla somasti tehty kantele. Peräseinällä muuria wastapäätä
rippui muutamia miehen nuttuja ja niinikään owen puolisella seinällä
renkilöitten waatteita. Wuoteet oliwat siististi tehdyt peitteellä,
että näytti juurikuin olisi wieraita odotettu.

Tällainen oli se tupa, johon Jaako tuli. Pöydän päässä, jossa kynttilä
paloi, istui eräs mies, pitäen lasta sylissä, jota opetteli lukemaan,
ja muurin ääreisellä penkillä päre'soiton eessä istui wanha waimo
kehräen, jonka jalwoissa pienempi lapsi leikitteli. Mies oli pulskian
näköinen, ja waikka iso kaswannoltaan, näytti kuitenkin kowin nuorelta,
jotta olisi ollut isä lapsella, jota opetti; Jaako piti hänen paremmin
lapsen wanhempana weljenä.

Jaakon owesta sisälle tullessa, sanoi wanha waimo: "jo tulewat miehet
metsästä; turha pelkoni olikin" -- "Enkö minä sitä sanonut," wastasi
mies pöydän päässä; mutta lapsi, joka lattialla istui, sanoi: "wieras
onkin" -- kuin samassa Jaako äänsi: "hywää iltaa!" -- Waimo ei tuosta
millänsäkään odotti wierasta likemmäksi, ennenkuin aikosi wastata;
mutta mies pöydän päässä laski kohta lapsen lattialle ja Jaakon
terwetystä wastaen nousi penkiltä ja käski matkamiehen astua ylemmäksi.
Menikin häntä kohden ja alkoi juuri kuulumisia kysellä, kuin Jaako
iloisesti huuskahti: "Kah Paawo! tosiankin -- mikä hywä onni minua
tänne toi?" -- Olikin tieltä eksynyt joutunut Paawon kotiin, jonka
nyt, waikka entisestään paljon kauneempi, pulskiampi ja wankkaampi,
kuitenkin tunnusteli. Wanha eukko tuwassa oli Paawon äiti ja lapset
oliwat Philppu Korhoisen wainajan lapsia -- niinmuodoin kaikki jo
ennestään lukioini tuttuja. Paawo ei wähemmin ilostunut, kuin tunsi
Jaakon; ja äitikin kiirehti häntä terwehtämään ja kyselemään mitenkä
*** pappilassa woitiin ja muitakin. Näin muutamia kysymyksiä tehtynnä
ja wastattunna kaikkein wielä seisoessa, käski Paawo Jaakon käydä
istumaan eli lämmittelemään, kumpa tahdoi, ja laitti äitinsä wiinaa
hakemaan. "Ottakaa tok' ensin kylmästä tultua pisaran," sanoi hän,
"ennenkuin mennään hewostanne korjamaan; tahi istukaat te waan, minä
menen riisumaan waljaista." Tähän ei myöntynyt Jaako, waan pyrki ensin
hewosensa luoksen, sanoden: "kyllähän sittekin on aika pakitessa ryypyn
ottaa, waikka kaksikin; tuo hepo raukka on kowuutta nähnyt pitkän
iltakauden kinostuksissa kyntäissä, jotta nyt tarwitsee suuhuunsa
jotain, minusta ei lukua ole. Kah, ihmettä, sanon wieläkin kuin jouduin
juurikuin Jumalan saltimuksesta teiän luoksenne." -- Tämän sanottua
läksi ulos; Paawo seurasi häntä. He riisuiwat hewoisen waljaista ja
paniwat talliin, ja heiniä ja apettaa eteen pantua, palasiwat takaisin
tupaan.

Paawon äiti oli sillä ajalla tuonut palowiinaa kamarista ja pöydälle
pannut. Pikarin täytettyä käski Paawo Jaakon sen tyhjäntää; mutta tämä
tawallisuuden jälkeen ei puuttunut pikariin, ennenkuin isäntä oli
näyttänyt tien, ja kysyi sentähden leikkisuin: "mihinkä sitä pannaan,
isäntä?" -- Paawo ei pitkiä puheita pitäen otti pikarin käteensä ja
sanoi: "Noh, terwet tulemastanne, saakaapas tästä!" -- ja samassa
ryyppäsi wähäisen pikarista; sen taas täytetyn annoi Jaakolle, joka
sanaakaan hiiskumata tyhjänsi sen ja päätänsä pyristellen sanoi:
"Kah, tuotapa wasta wiinaksi sanon; kost' Jumal'!" -- Sitte rupesi
Jaako tupakoimaan (Paawo siihen ei wielä ollut tottunut), ja kaiken
iltakauden pakinoiwat miehet keskenään.

Jaako hawaitessa millä turwalla ne tuwassa olewat lapset lähestyiwät
Paawoa, millä isällisellä helleydellä hän kohteli heitä, muistain
sitäkin, jota sisään tullessa oli äkännyt, että Paawo opetti toista
lukemaan, arweli kohta niiden olewan loismiehen wainajan lapsia,
joka *** pappilassa kuoli -- ja kuultuansa niin olewankin, tartui
Paawoa käteen ja haastoi: "kylläpä aina olemme pitäneet teiät
parempana, jalompana muita ihmisiä; mutta empä olisi tuota toki
uskonut, että pidätten heitä juurikuin omia lapsia. Jumala teitä
siitä palkitkoon! Usein on meillä puhet teistä ja näistä lapsistakin,
waikk' emme yksikään ole sattunut heitä näkemään -- ja jos jolloin
ken surkittelee heitä, päättyy aina puheemme siihen, että se, joka
niin kauniisti muisti muut lupauksensa, ei suinkaan jätä näitäkään
maailman heittiöiksi. Wieläkö muistawat isäänsä? ja mitä sanoiwat, kuin
tulitten kotiin paitsi häntä?" -- Nämät Jaakon lauseet liikuttiwat sitä
hellä-luontoista Paawoa ja wesisilmin alkoi hän kertoa kotitulostaan ja
lapsista:

"Ilman seikkoja ja waaroja," näin puhui Paawo, "saimma me neljäntenä
päiwänä nähdä oman rannan, johon laskimme wenhen. Wieläkin en saata
kyynelitä muistella millä liikutuksilla astuin omalla pellollani.
Muisto waikeuksista, wastuksista ja waiwoista, joita olin lepitsen
pääsnyt, ja kiitollisuuden tunto Herraa kohtaan, joka niin
ihmeellisesti oli minua auttanut, ja niitä hywiä häneltä siunatuita
ihmisiä kohtaan, joidenka kautta toimitti hywät työnsä -- hallitsiwat
wuorottain sielussani; ja kuin ajattellessa entisiä, sydämmeni oli
pakahtumallansa, wirkosi se taas siitä iloisesta tunnosta, että taidan
jollain tawalla ees palkita sitä pahaa, jota olen matkaansaattanut,
että taidan kostata näille orwoille, mitä he isänsä kanssa kadottiwat,
joka minun palkkamiehenäni ja minun kauttani kersei niin suuria
tuskia, minun tähteni meni pois täältä ja jätti nämät kaipauksen
kyyneliä wuodattamaan. Ei ole ihmisen taidossa kertoa mitkä liikutukset
wallitsiwat sydämmessäni, kuin tupaan tullessa näin näitä pieniä
ihastuksella juoksewan minua wastaan terwehtämään ja kysymään missä isä
oli (sillä eiwät wielä tienneet isän ei takaisin tulewankaan). Wanhempi
huuskahti: 'hywä oli, jotta tulitte kotiin, niin minä huomenna saan
Korholan Adamille näyttää, jotta minulla oli oikein. Hän sanoi teiän ei
enää takaisin palaawankaan; mutta minä kyllä tiesin, jott' ette meiät
tänne jätä yksin.' -- 'Missä isä on?' -- kysyiwät wielä molemmat --
ja mitä taisin minä wastata? Sanoin toki hänen pian jälessä tulewan,
enkä laskenut heitä menemään pellolle häntä wastaan, waikka pyrkiwät."

"Liikutettuna, kuin itse olin, en enää muista mitenkä sain heiät minuun
mieltyneena hetkeksi unhottamaan isäänsä; annoinpa heille tuomisiakin,
mitä juuri heitä wasten olin konti-ukolta ostanut *** pappilassa.
Molemmat istuiwat nyt minun polwilleni kysällen yhtä ja toista
matkalta, ja wanhempi kaipasi taas isäänsä, ihmetellen missä wiiwyi,
kuin ei tuonut antimia hänkin; tästä johdatuksen saatua kysyin minä:
'mutta jos ei tuliskaan enää isä takaisin, mitä sitte sanoisitten?'
Nuorempi siitä ei millänsäkään söi waan ewäänsä; mutta wanhempi
silmäili minua tarkasti, juurikuin olisi tahtonut tunkeua sieluni
salaisimmiin rotkoihin, ja sanoi kummastuneena: 'tosiankin? eikö enää
tule kotiin?' -- Minä wähä oudoksuen tätä hänen wakaista käytöstään
sanoin: 'ehkä tulenee: mutta jos ei tulisi?'... 'Ah,' wastasi
poika, 'kyllä te aina oletta hywä olleet meille, parempi kuin isäkin;
mutta hän on warmaan kuollut, niinkuin Korholan Adami sanoi'... tässä
hyrskähti poika itkuun, ja tyttö waikk' ei suuresti tiennyt, minkä
tautta, seurasi weljensä esimerkkiä, ja minäkin en enää saattanut
kyyneliäni pidetyiksi. -- Näin itkimme kolmet kappalen aikaa, wiimmein
sain sanotuksi; 'jaa, lapset -- isänne on kuollut, on kannettu hautaan,
mutta ettekö tahdo pitää minua isänänne?' -- 'Pidän kyllä,' wastasi
tyttö ja löi kätensä kaulani ympäri; ja poika katsahti minun silmiini
ja kysyi niin haikialla äänellä, jotta olisi wuoretkin pehmittänyt,
sitä wähemmin minun sydämmeni: 'saammako olla täällä wielä, waikka isä
on kuollut?' -- 'saatte,' wastasin minä kyyneliä nieltäen, 'saatte
aina täällä asua.' 'Mutta Korholan Adami sanoi mulle,' wirkasi taas
poika, 'jotta emme enää saa asua täällä, että meitä pannaan ruotuun ja
sitte'... 'Ei teitä panna ruotuun,' lohdutin minä; 'minä olen nyt
täst'edes teiän isänne.' -- 'Noh, sitte en enää itke, waikka isä on
kuollut,' sanoi poika, hyppäsi sylistä ja meni lewolle; tyttö seurasi
häntä, eiwätkä sanaakaan haastaneet sinä iltana. Hywällä mielellä
että näin huokiasti pääsin tästä, panin minäkin maata; mutta waikka
kyllä wäsynyt matkasta, en kuitenkaan saanut unta silmiini ennenkuin
aamupuol' yötä."

Tätä Paawon lausuessa oliwat miehet tulleet metsästä kotiin, ja äiti
oli ilta ruuankin pannut pöydälle; ruettiin siis ruualle. Ruoka oli
niin herkullinen, kuin olisi pappia odotettu wieraksi; ja Jaako ei
wainkaan ujostellut, waan piti hywänänsä. Illallista syötyä ja wähä
tupakoittua, kysyi Jaako kuka talossa kanteletta soitti; Paawo wastasi
osaawansa wähäisen sitä kaikutella -- ja Jaakolta waadittu otti
soitonkoneensa koukusta ja kappalen aikaa sitä koeteltua, alkoi ynnä
soittaen, innossaan laulaa näin:

    "Mihin on rinnastain rientänyt rauha?
    Sorttunut sieluni raittius?
    Myrsky nyt alati powessain pauhaa,
    Mennyt on entinen wapaus?"

    "Ennen ma juokselin talosta taloon,
    Miellytin impejä ilossain;
    Nyt minut murhe waan työntäpi saloon, --
    En löyä sielläkään lepoain."

    "Ennen ma juttelin jalosti juuri,
    Laskelin lauseita lystiksäin;
    Nyt olen ääneti aiwan kun muuri,
    Kaino ja kehnokin mielessäin."

    "Ennen ma kantelen ääressä lauloin,
    Sowitpa soitolle sormeni;
    Nyt owat kyntäni kiedotut pauloin,
    Ei taho taipua ääneni."

    "Muutos on julmasti murhannut mielein,
    Toimeista tarkkaista rajuttanut --
    En toki walittawan soisi kielein;
    Tyydyn, waikk' taiwas on pimiänyt."

    "Nyt wasta wiisaus wirwota alkaa,
    Luonnonkin salaisuus selwiäpi:
    Yksin en ole, min astupi jalka;
    Tuttuja on mulla salossaki."

    "Taiwahan piiri ja luonnonkin luodut --
    Eläimet, linnut ja wirrat ja puut --
    Owatpa opiksi minulle suodut,
    waikk' heitä siksi en omistanut."

    "Lintu se laulapi rakkaudesta,
    Luwaten ikuisen lempeyden;
    Wirtapa wirkkapi kaipauksesta;
    Lehdissä näen katowaisuuden."

    "Mutta myös jaloa wahwuutta wannoi
    Wuori, kun silmäni sinne loin,
    Järkähtämätöintä älyä annoi,
    Woimaa, ett' kuormani kantoa woin."

    "Sitte jos katselen piiriä taiwaan --
    Tähdet ne tuikkawat taukomata,
    Lupaawat lujasti jälestä waiwan
    Onnea, iloa loppumata --"

    "Miksipä siis annan murhelle sian;
    Toiwossa aikani kulupi waan.
    Onnipa mullekin kukoistaa pian,
    Autuutta minäkin maistaa saan."

    "Taiwassa yhtywät ystäwät jällen,
    Taiwassa kultaani tawoittaa saan.
    Tätäpä toiwon -- ja taas ilotellen
    Alampa lauluni latelemaan."

Tämän lauloi Paawo samalla nuotilla, kuin se yli kaiken Suomenmaan
hywin tuttu laulu: _Tuolla minun kultani kaukana kukkuu, j.n.e._ --
kaiken läsnäolewaisten ihastukseksi; ja olikin hänen äänensä nyt niin
suloinen, jotta äitikin sanoi, ei milloinkaan olewansa kuulleen hänen
niin somasti laulaneen. Hän oli laulaessa niin liikutettu ja niin
innossaan, jotta näytti koko laulu juurikuin olisi ollut hänen oman
sydämmensä huokkaus; herkettyä kysyikin Jaako mistä oli oppinut sen,
johon wastasi omia remputoksia olewan. Tämän kuultua alkoi Jaako häntä
kiitellä tästä somasta runon laitoksestaan; mutta Paawo tätä estäen
sanoi: "mitä turhia! -- mennään nyt lewolle, oletta ehkä wäsynyt
matkastanne." Yksi kamari pidettiin kaiken talwen lämpimenä, johon
Paawo nyt wei Jaakon kanssansa. Siellä pakinoiwat wielä puolen yötä
haaksirikosta, Paawon sairaudesta, Lowisasta ja muustakin. Mielellään
kuunteli Paawo Lowisasta, sydämmensä rakastetusta, jonka ei wielä ollut
mies unhottamaan; Jaako kyllä pitkittikin puheensa hänestä, tieten sen
olewan otoollisen.

Aamulla, kuin oli aamiainen työtty ja wähä tupakoittukin, läksi Jaako
pois saatettu Paawolta, joka tuli puolen penikuorman päähän hänelle
tietä osoittamaan. Sieltä Paawo, ryypyn wielä Jaakon kanssa otettua,
käänsiksen takaisin. Jaako niinikään istui rekeen ja ajoi suhutteli,
witsalla wälistä muistuttain hewoistaan, jotta pitäisi joutua jouluksi
kotiin.

Jaakolla kotia tultua oli paljon haastamista matkaltaan; ja mielellään
kuuntelikin perhet mitä lateli Paawosta ja hänen taloudestaan. Häntä
kowin rakkaana pitäwä ei woinnut hillittää juohutustansa, waan puhui
mieliwiettäissään hänestä niin ylewillä sanoilla, juurikuin olisi jo
ennen ajatellut mitä piti puhuman. Paitsi muuta sanoi häntä tuskin enää
taitawansa tunnustella samaksi mieheksi, joka pappilassa potesi; waikka
silloinkin toimeissaan osoitti wankkaan sielunsa jalouden. "Silloin,"
näin lausui Jaako, "silloin pidimme hänen hellä luontoisena aika-miehen
hankkeihin ehkä saamattomana; ja waikka kukin oli kuin waadittu häntä
hywänä pitämään, harwat toki omistiwat hänelle sen kunnian ja arwon,
jota ansaitsee. Mutta nyt, kuin näin hänen talon toimeissa wirkkuna
ja mahtawana ja kuulin hänen haastawan isänsä lausumia wiimmeisestä
sodasta ja muista miehuullisista seikkoista -- kuin jonkun jalon
urhoollisen ukon käytöksiä kertoi ja hänen palawat, wiekkaat silmänsä
tuiskuttiwat tulta ja hän katseli alakulmin -- silloin minusta näytti
kuin olisi paremmin sota uljaksi luottu, ei talonpojaksi. Minä toiwon,
jotta Lowisa wielä kerran sattuisi hänet näkemään; näinköhän wielä
annaisi hänelle rukkaset!" --

Näin lasketteli Jaako lauseitansa pitkän iltakauden pappilan tuwassa
suureksi iloksi ja huwiksi kaikille läsnäolewaisillen -- ja olikin
paitsi talon palkollisia kokountuneet monta torppareista sinne:
Lowisa waan ei näkynyt Paawosta tahtowansa kuulla, sillä istui yksin
piikoin kamarissa ylisessä pytinkissä. Jaako toki, tuwassa tarpeeksi
lausuttua, meni häntä etsimään ja wiiwyi ison ajan hänen luonansa. Mitä
kahde'kesken lie haastaneet, emme tarkon saa sanotuksi; arwelemme waan
Jaakon Paawolta terwetyksiä tuonneen ja hänestä muutakin lausuneen.
Lowisa annoi hänelle lähteessä ryypyn ja oli kaiken illan ja kaiken
joulun pyhänkin erinomaisesti iloinen.

Me olemma jo ennen kuulleet Paawon ei woinneen unhottaa Lowisata, ja
yhtä mahdotointa oli tällekin poistaa Paawoa sydämmestään. Rakkaus
oli kerran juurtunut näitten powessa ja tuntenut wastausta, -- ja
se suloinen tuli, kuin luonnostaan on henkellinen, ei niin pian woi
sammua. Oliwatkin molemmat niin toisia ylewämmät, jotta emme ensinkään
ihmettele, heidän rakastuneet toinen toiseensa. Paawo oli ruumiltaan
pitkä ja hoikka, ja olisi teräwillä tulisilla silmillään ja kauniilla
muodollaan saanut ainoankin tytön mieltymään itseensä; mutta Lowisa
ei nähnyt hänen näin wiettelewänä ruumiinsa puolesta, sielun jalous
oli taiwuttanut hänen sydämmensä helleyteen Paawoa kohtaan -- ja
nämät liikutukset, joita sielun omaisuudet herättäwät sielussa, eiwät
ole niin huikentelewaiset, kuin luonollisen rakkauden. Tämä rakkaus
(jonka saataisimme lihalliseksi rakkaudeksikin nimittää) nostelee
ainoastaan himoja wähäksi ajaksi, mutta kylmistyy ja sorttuu pian.
Sielun heimolaisuus on ainoa side, joka woi yhdistää miehen ja naisen
eroittamattomasti ja tainkaltainen heimolaisuus mahtanee warmaan
ollut Paawon ja Lowisan wälillä, kosk' eiwät eroitettunakaan woineet
olla ajattelemata toistansa. Niinkuin Paawokin oli Lowisa luonnolta
warustettu suurilla eduilla. Hän oli ehkä kauniin pitäjässä ja hänen
suloiset siniset silmäinsä juurikuin lausuiwat rakkautta kaikelle,
mitä kohtasiwat. Mutta hänellä oli sielun omaisuksiakin, joiden tautta
warsin oli Paawon mielestä arwaamatoin: hywä luonnollinen järki, hellä
mielen-laatu, tunnollinen sydän, siisti ja siwiä käytös -- se on suuri
kaunistus tytöllä; ja Lowisa oli näillä awuilla kaunistettu. Paitsi
tätä ei ollut niinkään taitamatoin talonpojan töissä, kuin Paawon
äiti arweli; hän oli torpparin tytär *** pappilan aluelta ja oli jo
lapsuudesta tottunut työhöön, waikka sitte siisteydensä, wireydensä ja
mielensä suloisuuden wuoksi otettiin pappilaan ensin lapsia katsomaan,
sitte wanhemmaksi tultua sisuspiiaksi.

       *       *       *       *       *

Joulu oli ohitsen mennyt, Loppiainen lopettanut talonpoikien juhlan ja
Nuutin päiwä pappilastakin poistanut pyhän. Tawalliset talon toimet
oliwat taas pääsneet laadullensa. Talwi oli tawoiltaan tasainen;
lunta oli teillä tarpeeksi, waan ei liiaksi, jotta näytti juuri
puoltawan matkamiehiä. Kulkikin kaiken lopun puolen Tammikuuta äiän
palkka-ajajoita eli rahtimiehiä osittain lautoja sahoilta wetäen
osittain kauppiain kaluja kulettain. Lowisa katseli näitä matkustawia
tarkemmin kuin muinna talwina ja tiedusteli mistä oliwat koto-perää;
mutta jota hänen silmäinsä etsiwät, sitä ei tawannut matkalla.

Kyntilän päiwän tienoilla, sellaisena ihanana talwi päiwänä, jonka
lapset mielellään, kesän suloisuutta unhottain, toiwowat alati pysywän
-- aurinko oli muka puolen päiwän aikana jo muutaman askelen ylempänä,
kuin jouluna, ja päiwät niinmuodoin jo pitkistyneet: taiwas oli selkiä
pilwistä, mutta pakkaista ei kuitenkaan tuntunut, waan oli ilma muuten
raitis ja terweellinen; lapset laskiwat mäkeä ilolla ja wanhemmatkin
katseliwat lystiksään tätä heidän wiatointa leikkiä -- tällaisena
päiwänä wähä jälkeen murkinan istui Lowisa yksinänsä kamarissa ja
ompeli jotain waaten kappaletta, jota huomenna aikoi uudista kirkossa,
sillä tämä oli lauwantai. Kulkuisia kuullen katsahti ulos ikkunasta
ja luuli näkewänsä erään herrasmiehen tulewan pappilaa päin täydessä
rawissa. Tämän päätti wieraasta pitäjästä olewan, sillä hewoista ei
muistanut ennen nähneensä. Lähemmäksi tultua ei ajanutkaan pihalla,
niinkuin herrat tawallisesti, waan seisahtui mäellä, jotta Lowisa
kummastui, sillä sekä hewoinen että reki oliwat parhaammia, mitä oli
nähnyt. Mutta kuin mies nousi reestään, katseli wielä suurimmilla
silmillä: käytöksessään oli wieras hywinkin jalo, mutta waikka mustissa
oli, näytti waatteistaan kuitenkin oudolta herraksi. Hewoisensa itse
kiinnipantua ja heiniä eteen wiskattua, läksi tupaan, ja pihalla
tullut tunsi Lowisa hänen -- ja kukapa oli? ei kukaan muu, kuin hänen
sydämmensä walittu, kaikkein meidän ystäwämme Paawo. Niin okikin,
Jaakon lausetta myöten, entisestä kaswannut miehuullisessa kauneudessa,
jotta Lowisakaan ei tunnustellut, ennenkuin hywin läheltä sai silmäillä.

Mitä Lowisa tämän äkättyä tunsi, olisi turhaan yrittä'kään kertoa:
hänen sydämmensä ailahti ilosta, weri tunkeusi kaswoihin; ja hän kiitti
onneansa, että sattui yksin oleman. Ei kauwan wiipynytkään, ennenkuin
toiset piiat riensiwät riemuiten ilmoittamaan hänelle Paawon tulleen;
mutta tämä jo ensimmäisestä ihastuksestaan tointununna teeskenteliksen
ja wastasi Paawon hänellekin, niinkuin ehkä kaikille pappilassa, olewan
terwe-tultun.

Wähäisen tuwassa wiiwyttyä ja heponsa korjoon saatua, laitti kysymään
näinköhän saisi käydä rowastin puheella, johon tämä wastasi, jo
odottawansa häntä. Menikin kohta rowastin luoksi, joka ystäwällisesti
terwehti häntä juurikuin omaa wäwyänsä, wei istumaan ja käski hänelle
kahweta tuoda. Lowisan ei enää siis käynyt kainustella, waan piti
kahweta wiemään sisään. Toiset tytöt tahtoiwat hänen ottamaan päällensä
parhaimmia waatteitaan; mutta Lowisa sanoi olewansa niin waatetetun,
jotta taitaisi herroillekin kahweta tarita, sitä wähemmin talonpojalle,
ja olikin aina siististi ja somasti waatetettuna. Hänen kaswoinsa
kuumottiwat nyt ikäänkuin tulessa olisiwat olleet, kuin piti menemään
Paawon luoksi; mutta päätti toki wahwasti, ei ilmoittaa sydämmensä
lewottomuuden. Käwikin kepsutteli Paawolle kahweta tarjomaan, mutta
silmiänsä ei tohtinut nostaa suuresti ylös, waan katseli maahan ja
ympärillensä. Paawo kupin ottaissa terwehti häntä sydämmellisesti ja
kysyi mitenkä oli jaksannut; tähän wastasi Lowisa olleensa terwenä ja
lisäsi: "kysyisimpä teiltäkin samaa, jos en olisi Jaakolta kuullut
teiän terwenä olleen -- ja sen näkee ilmankin jokainen päältänne."
Muuta ei sanonut, waan läksi pois. Pari tuntia rowastin kanssa
haastattua yhtä ja toista, ja rouwaa ja lapsiakin terwetettyä, meni
Paawo taas tupaan, kuin ensin oli luwannut rowastille, ei ensinkään
wierastella, waan olla niinkuin wanha ystäwä talossa.

Tuwassa taas torpparien ja renkien kanssa kappalen aikaa lausuttua
pyrki Lowisan puheelle. Tämä oli suuressa tuskassa miettien mitä piti
wastaman; myöntyi toki ja käski tulla luoksensa. Paawo sisään tultua
oli niin siewä ja soma sekä puheissaan että liikunnoissaan, jotta
Lowisan kainous pian katosi ja ystäwällinen kanssapuhe synnyi heidän
wälillensä. Muutamilla sanoilla kotimatkastaan ja Philppu Korhois'
wainajan lapsista kerrottua, rupesi moittimaan Lowisan entistä
kowuutta, kuin ei tahtonut pienintäkään antimetta wastaanottaa, ja
uhkasi nyt suuttua, jos ei suostuisi siihen halpaan kappaleen, jonka
sanoi äitinsä laittaneen. Tätä lausuessa otti taskustaan kauniin
punaisen silkkisen kaula-waaten, jonka taritsi Lowisalle. Tämä otti
wastaan, mutta sanoi: "minä otan tämän, jos puhutten totuutta; äitinne
ei laittanut sen, te oletta itse sen ostanut?" -- "Niin olenkin,"
wastasi Paawo, "ja olisin äititänikin ostanut jotain teille; mutta
äitini muistutti minua kaupunkiin lähteessä teitä ei unhottaa, waan
silkin ees ostaa." Tämän kuultua kiitti, ja silkkiään katseltua
ja somaksi kehuttua pani pöydälle. Paawo suu hymyssä tätä kuullen
sanoi: "Olisinpa parempaakin tuonut, jos en olisi waronut teiän
ei wastaanottawan. -- Mutta tosiankin, ette koritusta tarwitse;
Luonnottaret, jotka owat parhaammansa panneet teitä korittaissa, ehkä
pahaksuisi sitä." Tätä kauneudensa kiitosta ei paljon kuulewannaan
katseli Lowisa alas kainustellen; Paawo ei pitkittänytkään puheensa
tästä, eikä muutenkaan wirkkanut mitään entisistä, waan jätti hywästi
kysyen, jos huomennakin olisi hänelle suottu Lowisan luoksi tulla.
Lowisa käski hänen olla terwe-tultun, ja tämän luwan saatua läksi pois.

Sunnuntainna oliwat molemmat kirkossa; ja Paawo katseli warmaan enämmin
Lowisata, kuin pappia, ja piti hänen kirkon koristuksena, samati oli
Lowisasta Paawo pulskiin mies. -- Kirkosta tultua ja päiwällistä
syötyä läksi Paawo taas Lowisata haastattamaan. Tämä sattui, niinkuin
eilenkin olla yksinään; ja nyt ei Paawo pitkältä joutawia jaaritellut,
waan muutamilla sanoilla syksyisistä muistuttaen ilmoitti sydämmensä
tilaisuuden olewan wielä samanlaisen, rakkaudensa yhtä wäkewän ja
toisti anomustansa saada Lowisata omakseen. -- Lowisa tätä weri
poskeilla kuultua, kysyi haikialla äänellä, juurikuin huokausta
hämmäntäen: "mutta äitinne? olettako unhottaneet hänen?" Tähän wastasi
Paawo: "äitini sydämmeellisin toiwotus on, että myöntyisitten. Hän
oli täällä tullut wietellyksi muilta karsastelemaan teitä -- ja
missäpä kontinkantajia puuttuu? mutta nyt tuntee hän arwonne, niinkuin
minäkin, ja tahdoi minua jo ennen joulua lähtemään tänne." -- Nyt
kokotti kätensä Lowisalle lausuen lausumistaan: "tässä on käteni se
päälle, että puhun totuutta; äitini ja omasta puolestaan anon teitä
omaksein."... "Minä mielelläni uskon mitä sanotten," jänkytteli Lowisa,
"ja minulla ei ole enää woima tietä wastaan sanoa; warmaan on se niin
luottu."... Tässä kiilsi kyynel hänen silmissään; Paawo löi kätensä
hänen kaulaansa -- ja hänen huulensa kajoiwat Lowisan huulia -- ja
ihastuksella äänsi hän: "sinä olet minun, Enkeli! sinä olet minun,
eroittamattomasti minun!"... "Jaa, minä olen sinun, Paawo."... sopotti
Lowisa ja nojasi Paawon olkaa wastaan. Tämä tartui hänen leukaansa ja
päätä wähä nostaen otti taas suuta, jota Lowisa nytkin sallei. -- Näin
kappalen aikaa unhottain entistä ja wastaista oliwat he lemmen siipillä
nostetut maan huolein ja murhein yli ja maistiwat täydemmässä mitassa
totisen rakkauden suloisuutta. Ikäänkuin hawaittua unesta wetiksin
Lowisa pois Paawon syläilemisistä ja soppotti: "Ah, jos joku tulee...
mene nyt jo pois." -- "Julketkos työntää minua nyt tyköäs?" kysyi Paawo
haikiasti. "Minun täytyy mennää kahweta laittamaan herraswäelle," sanoi
Lowisa, "mutta tule illalla takaisin."

Lowisan tyköä tultua meni Paawo Jaakoa terwehtämään, joka asui
nuon wänäjän wirstan päässä pappilasta. Sieltä palasi, kuin päiwän
salo wielä wähä tuntui; ja tunnin werran tuwassa oltua meni taas
kultaistansa tawoittamaan. Toikin nyt kerallansa pari kulta tukaateja
ja ison kulta sormuksen, jonka käski Lowisan pitää ikuisen rakkaudensa
merkiksi. Lowisa meni näitä kohta rouwalle ja mamsellille näyttämään,
jotka tuliwat Paawollekin onnea toiwottamaan; rowastikin tästä sanan
saatua teki niinikään ja lupasi heiät yhteenwihkiä, jos suostuisiwat
häneen, ja lupasi Lowisalle kauneita läksiäisiä pitää ja tawallisilla
myymillä warustaa. Paawo sanoi niitä ei tarwittawan -- ja Lowisa
kiitti rowastia sanoden palkan saneensa palwelluksestaan ja hänelle
ei tulewansa mitään muuta, ja päätti: "teiän helleydenne minulle on
ollut suurempi, kuin että hywät sydämmenne woisi käsittää sen, ja jos
tahdotten sen lisätä millä nyt sanoitten, olkoon teiän tahdossanne;
sitä kunniaa ja melkeen kumarrusta, jota minä herraswäelle olen
omistanut ei taida lisätä." -- "Noh, jopas nyt olet sulokielikäs,"
sanoi rowasti naurahtain ja taputteli häntä poskilla.

Nyt ruwettiin neuwoittelemaan milloinka häät pidettäisiin: Paawo tahdoi
wielä talwikelillä wiedä Lowisan waimonansa kotiin; mutta Lowisa
oli alussa perätin sitä wastaan, sanoden ei ennenkuin syksyllä ehkä
käywänsä laatuun. Paljon puhuttiin myötä ja wastaan; wiimmein toki
päätettiin kolmantena sunnuntainna kuuluttaa ja Marian päiwänä häät
pitää.

Paawo läksi hywällä mielellä ja keweennellä sydämmellä kotiin ja
ilahutti äitinsä sillä sanomalla, että ennen pääsiäistä saisi Lowisan
miniäksi. Annoikin ens'sunnuntainna kuuluttaa kotipitäjässä aikowansa
muualta naida ja naima-wapaus-kirjan kirkkoherralta saatua laitti kohta
postissa *** pitäjän rowastille. Kuulutettiinkin siellä, niinkuin
puhuttu oli, ja Marian päiwän aattona oli Paawo taas äitineen ***
pappilassa. Rowasti piti lupauksensa ja kiinitti awio-siden meidän
nuorten wälillä. Häät oliwat oiwalliset; kaikki pitäjän herraswäki
oli siihen kutsuttu. Iltaisella tansittiin aika lailla ja rowastikin
hypitti Paawon äitiä ja Lowisata. Kaksi päiwää oltiin wielä ***
pappilassa; kolmantena läksi nuori parikunta pois -- molemmat
onnelliset, Lowisa toki pyhittäen muutaman kaippauksen kyynelen niille,
joidenka hywyyttä hän oli nautinnut lapsuudesta alkain. -- --

       *       *       *       *       *

Jo olisin lopettanut taruni tähän -- ja olenkin pitkillä
jaarituksillani ehkä suututtanut lukiani, -- mutta se, joka on ottanut
kukiaksensa kirjoittamaani, seuranee warmaan minua wielä wähäisen,
muutamilla sanoilla kertoessani Paawon ja Lowisan koti-elämästä -- --

Kymmenen wuotta oli kulunut siitä ajasta, josta nykyjään lauseltiin.
Pieni Lotta mamselli *** pappilassa oli kaswannut isoksi ja
wanhemmiltaan saanut juurikuin perinnöksi kaikki ne hywät awut, jotka
kaunistawat naisen. Tämä sattui joutua naimisseen erään herrasmiehen
kanssa samasta pitäjästä, johon Lowisa ennen oli naittu. Ja uusille
asemille ennättyä laitti hän kirjan wanhemmillensa, josta saan
ilmoittaa seurawata:

"-- -- -- Pitää minun Paawosta ja Lowisasta myöskin teille muutaman
sanan ilmoittaa. Minä pidän onnena, että sattuin joutua tänne,
sillä he owat minusta juuri kuin wanhat ystäwät eli sukulaiset. He
asuwat ainoastaan puolen penikuorman meiltä ja oliwat kohta minua
terwehtämässä, kuin tulin. Mieheni pitää Paawon suuressa arwossa, ja
se ansioitetaan hänelle kaikilta pitäjässä. Käwin minäkin jo kerran
heitä katsomassa -- ja kuinka hupa ja lystiä oli olla heidän siistissä
ja somissa suojissa! -- He näyttiwät minusta niin onnellisilta, ja
heidän rakkaudensa niin palawalta, kuin hää-päiwänä. Minä sanoinkin
heille tämän -- ja Paawo seisoen waimonsa wieressa, joka piti lasta
sylissä, sanoi ilo kyynelillä: 'jaa, onnellinen olenkin tosiaan --
Herra on siunannut minua runsaammin, kuin että olisin ansainnut sen.
Minä olen warakas ja olen iloinen siitä waimoni ja lasteni puolesta.
Ja tämä werramatoin waimo! -- hänen kanssansa tuli kaikki onnellisuus
taloon. Sowinnossa me on elätty; hänen tahtonsa on minun lakini,
ja hänen suurin ilonsa, noudattaa minun mieltäni. Hupa on minulla
aika työssä, kuin tiedän työtä tekewäni hänen ja hänen lastensa
tähden; kuin iltasella wäsynynnä tulen kotia, wirwoittaa minua hänen
suloiset sanansa. Ihana on hänen parissa kesä; mutta näin talwella,
kuin myrskyt ja rajuilmat mellastawat ulkona, ja me tulen ääressä
lausumme muinaisista ajoista eli lapsistamme, silloin wasta tunnen
minä oikein awio-yhdistyksen suloisuutta. Ja wielä onneni pääkökseksi
on Herra suonut meille noita lapsia, äitinsa kuwat. Ensimmäiset sanat,
joita saiwat sanotuiksi, osottiwat, että rakastawat minua -- äitinsä
opettamia! Ah, hywä rouwa! minä en toiwo teille suurempata onnea, kuin
minkä itse nautitsen; tyytykäät siihen --' -- Näin lausui Paawo, ja
hänen waimonsa pyhki pois muutaman ilo-kyynelen silmistään ja minäkin
tulin liikutetuksi. -- Minä olen tosin onnellinen, mutta he owat
onnellisemmat ja minun ainoa toiwotukseni on, että Paawon toiwotus
täytettäisi! -- -- --"

                                                   "Lotta."



Lehtiarvostelut Niilo Aejemelaeuksen Haaksirikko -teoksesta
kirjoittivat Borgå Tidning (1839) ja Oulun Wiikko-Sanomat (1841):

Borgå Tidning no 22, 16.3.1839:

Haaksirikko, Suomalainen perustuskielinen Taru. Niilolta. (Den
förolyckade båten, Finskt original, af Nils) Helsingissä, J. C.
Frenckellin ja Pojan Kirjapajassa 1838. (84 pag. 8:o; pris 1 Rub.)

Den skrift, som bär ofvananförda titel hör till antalet af de få
originaler på prosa, som finska literaturen har att framvisa. Såsom
tillika behandlande ett inhemskt ämne, lärer den, om man undantager
hvad i tidningar och tidskrifter blifvit infördt, vara ensam i sitt
slag.

Af bokens hufvud tendens tycker man sig kunna sluta att Förf. är en
man, som vill verka godt bland allmogen. En sund moral framlyser
öfverallt, lika ofta uti handlingen som i ordet. Någon gång är
ordrikheten för stor -- ej dock i jemförelse med mängden af utländska
noveller, men i förhållande till ämnets naturliga fordran. En och
annan sida hade kunnat umbäras utan men för det hela. Den som finner
nöje i Kultala skall äfven genomläsa denna anspråkslösa skrift,
som visserligen uti en jemförelse med denna förlorar i afseende å
uppfattningens rikedom, låt vara äfven uti språkets skönhet, men
städse, bibehåller, hvarje person vid en charakter, lika finsk, som
språket och ämnet. Förf. hör ej till dem, som hellre dväljas inom
Bibelfinskans snäfva bojor, än de ur det i folkets mun lefvande språket
hemta uttryck för sina tankar. Det kan derföre icke undgå, att ej
läsaren, anträffar ett eller annat ord, som ej öfverensstämmer med hans
dialekt. För öfvergifvande af allmänt godkända uttryck i oträngda fall
kan Förf. dock ej beskyllas. Stilar och papper kunna icke klandras, men
priset är öfverdrifvet. För ståndspersoner är det väl af ringa vigt, om
de betala 1 Rub. eller halfva summan; men då boken bör bland allmogen
kunna påräkna de flesta köpare, vore utan tvifvel tjenligast så väl för
förläggare som köpare, att den äfven såsom inbunden såldes till lägre
pris än den nu kostar häftad. För att hugna dem, som kunna anse, att
det endast är asketiska såritfter, som genom våra finska kolportörer
böra bland allmogen utspridas, bör Ref. tillägga, att Prostens
skriftetal finnes infördt från början till slut.



Oulun Wiikko-Sanomia no 51 18.12.1841:

Haaksirikko, Suomalainen perustuskielinen Taru. Niilolta. "Parempi pyy
käissä Kuin kaks'oksalla". "Hywä huonoonki tyytyä Parempata odottaissa."

Tämä Suomesa ensimmäinen ja ainoa perustuskielinen Taru on jo kolme
wuotta ollut Suomen kansalle tarjona, mutta on kuitenki tääll' tienoin
wähin tuttu eli aiwan outo, ehkä se kielensä ja erinomattain aineensa
puolesta on kaunis ja siitä arwosta, että se likimäärin ansaitteepi
sian Kultalan siwulla, ehk'ei juuri kielensä puolesta. Kumma on, ett'
ei tästä kirjasta wielä ole, meijän tieten, mitään mainittu Suomen
Sanoma lehisä niisä tienoin, josa se syntyi. Olemme siis luulleet
welwollisuuemme olewan tietää antaa, ehkä myöhallaisesti, Suomen
kansalle näisäki tienoisa, semmosen kirjan löytymän ja siitä lausua
muutamia sanoja.

Tawallisisa taruisa, ulkomaan kielillä, on usiasti joku Ruhtinas,
sotasankari eli joku niitten wertainen päämiehenä kertomuksesa; mutta
näemme täsä kirjasa, niinkuin myös Kultalasa, alaisemman säädyn Suomesa
taponeen, seuroneen, aiwan hywin mukauwan tämänkaltaisiin kertomuksiin;
sitä todistaa myös jokainen, joka on lukenut Runebergin, Ruottin
kielelle kirjoitetun kirjan: Hirwen Ampujat (Elgssyttarne.) Rakkaus on
näisa, niinkuin muisa taruisa, se ratas, joka käyttää kaikki siihen
kuuluwat asian haarat. Täsä Haaksirikko-tarusa kerrotaan muutaman
Lovisa nimisen tyttären olleen sisus (sisä?) piikana *** Pappilasa.
Hän oli kaunis, hywillä awuilla ja tawoilla ja tuli wihdoin hywiin
naimisiin Talonpojan Paawon kanssa, jonka pelasti haaksirikosta ja
kuolemasta. Lovisan kauneus, siweys, lempeys sytytti palawan rakkauen
Paawon syämmeen ja kiitollisuuen ihana, waan monelta häpiällisesti
unhotettu eli kukistettu, tunto lisäsi sen. Hupanen on lukia sitäki
paikkaa kertomuksesa, josa Paawo tunnustaapi rakkauensa Lovisalle ja
anoo häntä awioksensa. Paawon lewottomuus, terwehyttyä pitkällisestä
tauti-wuoteesta, johon oli kaatunut haaksirikon kautta, ja pelko ett'ei
olla rakastettu Lovisalta; toisella puolen Lovisan neitsyllinen ujous
ja siweys, joka kokee salata ja peittää hänen rakkauensa Paawoon --
Kaikki nämät asianhaarat owat luonnollisesti ja siewästi kerrotut.
Paawo oli warakas talonpoika, hänellä oli suuri maa ja kaunis kartano,
eikä häneltä, täytten tarpeitten seasa, siistisä huoneesaan, puuttunut
muuta kun rakastettu waimo ja emantä. Ensikerralla tunnustettua
rakkauensa Lovisaan, sai wastaukseksi, että jos wuoen päästä eli niin
eespäin olisi yhtä waka ja palawa rakkauesaan, saisi jälleen tulla
häntä anomaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Haaksirikko - Suomalainen perustuskielinen Taru" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.