Title: Salattu maa - Suurmetsästäjä Allan Quatermainin seikkailuja Keski-Afrikassa
Author: Haggard, H. Rider (Henry Rider)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Salattu maa - Suurmetsästäjä Allan Quatermainin seikkailuja Keski-Afrikassa" ***


SALATTU MAA

Suurmetsästäjä Allan Quatermain'in seikkailuja Keski-Afrikassa

Kertonut

H. RIDER HAGGARD

Englannin kielestä suomentanut

O. E. N. [O. E. Nyman]


Kuuluu viimeisenä numerona sarjaan "Valkoinen metsästäjä"
ja sisältää kuvauksen Allanin ja Umslopogaas'in kuolemasta.



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1923.



      Omistan tämän kirjan
            pojalleni
    _Arthur John Rider Haggard'ille_
             toivoen,
      että Allan Quatermain'in ja hänen toveriensa
         urhea ja sankarillinen käytös
      kiihoittaa hänet ja monet muut pojat,
      joita en milloinkaan tule tuntemaan,
         pyrkimään heidän kaltaisikseen
      jaloiksi ja ritarillisiksi miehiksi.



SISÄLLYS:

        Johdanto.
     I. Konsulin kertomus.
    II. Musta käsi.
   III. Lähetysasema.
    IV. Alphonse ja hänen Annettensa.
     V. Umslopogaas vannoo valan.
    VI. Valmistuksia.
   VII. Hirveä taistelu.
  VIII. Taistelun jälkeen.
    IX. Tuntemattomia kohtaloita kohti.
     X. Tulipatsas.
    XI. Siintävä kaupunki.
   XII. Sisaruskuningattaret.
  XIII. Zu-Vendi-kansa.
   XIV. Kukkaistemppeli.
    XV. Kukkaistemppeli.
   XVI. Soraiksen laulu.
  XVII. Patsaan luona.
 XVIII. Myrsky puhkeaa.
   XIX. Harvinainen vihkimätilaisuus.
    XX. Taistelu vuorisolassa.
   XXI. Hurja ratsastus.
  XXII. Umslopogaas'in viimeinen taistelu.
 XXIII. Olen puhunut.
  XXIV. lisäys.



JOHDANTO.


                                                     Joulukuun 23 p.

"Olen juuri haudannut poikani, kaunokaisen poikani, josta olin niin
ylpeä, ja minun sydämeni on murtunut. On musertavan kovaa kadottaa
siten ainoa lapsensa, mutta tapahtukoon Jumalan tahto. Tyydyn osaani.
Kohtalon raskas pyörä vierii eteenpäin vääjäämättä kuin Juggernautin
vaunu ja murskaa aikanaan meistä jokaisen -- toisen ennemmin ja toisen
myöhemmin. Alkuasukasten tavoin emme kyllä heittäydy sen alle, vaan
koetamme piiloutua mikä minnekin ja rukoilemme itkien armoa; mutta se
on turhaa, kohtaloamme emme voi välttää, ja kun vuoromme tulee,
murskaudumme säälimättä.

"Harry-parkani, näinkö pian sinun täytyi kuolla, juuri kun elämä alkoi
sinulle hymyillä. Hän oli menestynyt hyvin opinnoissaan ja oli jo
suorittanut kunnialla viimeisen tutkintonsa, josta minä olin niin
ylpeä, luullakseni paljon ylpeämpi kuin hän itse. Hänet määrättiin
sitten alilääkäriksi rokkosairaalaan. Hän kirjoitti, ettei hän pelännyt
rokkoa, vaan halusi mielellään täydellisesti perehtyä taudin
hoitotapoihin, ja nyt on tauti hänet tappanut ja minä, harmaahapsinen
vanhus, olen jäänyt yksinäni häntä suremaan eikä minulla ole enää
ketään, joka minua tässä suuressa murheessani lohduttaisi. Tämä isku
olisi ehkä ollut vältettävissä -- omaisuuteni olisi riittänyt monin
verroin meille molemmille -- kuningas Salomonin kaivoksista saamani
rikkaudet eivät hevillä lopu; mutta minä tuumin, että ansaitkoon poika
itse elatuksensa ja tehköön työtä voidakseen nauttia sitä enemmän
levosta ja rauhasta. Mutta lepo tulikin ennen työtä. Minun poikani,
minun poikani!

"Kuin mies, josta raamattu kertoo, minä olen koonnut pojalleni paljon
maallista tavaraa ja rakentanut aitat, joihin hän saa kaikki
rikkautensa lukita, mutta nyt on poikani kuollut ja minä olen jäänyt
aivan yksinäni kaikkine kalleuksineni. Minun vuoronihan olisi ollut
muuttaa majaa!

"Tänään iltapäivällä kätkimme hänet maan poveen vanhan kirkkomme tornin
juurelle. Taivas oli pilvinen ja suuria lumihiutaleita putoili
harvakseen kosteaan maahan ja ruumisarkulle haudan reunalla. Kuinka
valkoisia ne olivatkaan kirstun mustalla kankaalla! Meidän täytyi
hiukan odottaa, ennenkuin saatoimme laskea kirstun hautaan --
tarvittavat hihnat olivat unhottuneet haudankaivajalle. Katselimme
äänettöminä, kuinka hiutale toisensa jälkeen leijaili hiljaa arkulle
kuin ylhäältä siunauksia tuoden ja pian suureksi kyynelhelmeksi sulaen.
Siinä suruisissa mietteissä seistessämme lennähti punarinta-satakieli
lähellä olevasta puusta arkun kannelle ja viritti ihanan laulunsa.
Mieleni murtui silloin kokonaan ja Henry Curtiksenkin silmissä
kimaltelivat kyyneleet, niin rautainen mies kuin hän onkin. Suuresta
surustani huolimatta muistan myöskin huomanneeni, että kapteeni Good
kääntyi poispäin koettaen salata liikutustaan."

Ylläoleva on ote päiväkirjastani, johon minä sen kirjoitin pari vuotta
sitten, ja tähän minä jäljensin sen sentähden, että se on minusta
sopivin alku kertomukselle, jonka nyt aion kirjoittaa ja saada
valmiiksi, jos Jumala suo, Poikani kuolema ja hautaus, josta tuo
päiväkirjan ote kertoo, tapahtuivat seitsemäntuhannen penikulman
[Englannin penikulman; 1 engl. penik. = 1609.3 m] päässä paikasta,
jossa minä nyt makaan sairaana ja hitaasti kirjoittelen näitä sanoja
tyttösen karkoittaessa viuhkalla kärpäset minun kuumeisilta
kasvoiltani. Harry lepää siellä ja minä täällä, mutta kuitenkin minusta
tuntuu kuin rakas poikani olisi jossakin aivan minun lähelläni.

Noin viidensadan kyynärän päässä kirkosta, jonka harmaiden muurien
varjossa Harryni viimeistä untaan nukkuu, minulla on hyvin hieno ja
mukavasti sisustettu talo, oikea palatsi näihin Afrikan hökkeleihin
verraten, joissa olen suurimman osan elämääni asunut. Haudalta menin
autioon kotiini ja söin hiukan ruokailuhuoneen pöydälle pantuja ruokia,
sillä ei ole hyvä olla syömättä, vaikka olisi haudannutkin kaikki
maalliset toiveensa. Pari suupalaa haukattuani minä jo nousin pöydästä
ja aloin astella tahi oikeammin ontua -- leijona raateli kerran toisen
jalkani -- pysähtymättä edestakaisin tammilaudoituksella kaunistetussa
tilavassa eteishallissa. Talossani Englannissa on eteishallikin, jonka
seinille olen ripustanut ampumaini otusten sarvet, noin satakunta paria
kaikkiaan. Kokoelmani on sangen kaunis, sillä minä en ole milloinkaan
välittänyt sarvista, jotka eivät ole joka suhteessa täydelliset, ellei
niihin liity jokin merkillinen seikkailu. Seinällä avonaisen takan
yläpuolella ovat kaikki ampuma-aseeni hyvässä järjestyksessä.

Siinä on pari suurta ladattavaa luodikkoa, jotka ovat olleet hallussani
viidettäkymmentä vuotta, ja pieni rihlakko, jolle alkuasukkaat ovat
antaneet nimen "intombi" eli "tyttö", uskollinen toverini monessa
vaarallisessa seikkailussa. Sen vieressä on raskas elefanttipyssy,
jonka perän ympärille on hollantilaisten tavoin kiedottu vihertäviä
nahkaliuskoja ja jota neekerit sanoivat "ukkoseksi". Buuri, jolta sen
ostin, kertoi, että pyssy oli ollut hänen isällään Verisen joen
taistelussa, kun Dingaan sotureineen hyökkäsi Nataliin surmaten
kuudettasataa miestä, naisia ja lapsia. Buurit antoivat paikalle nimen
"Weenen" eli "Itkun tanner", mikä nimi on vielä tänäkin päivänä
käytännössä ja on aina oleva. Monta elefanttia olen kaatanut tuolla
vanhalla pyssyllä, jonka yhteen laukaukseen menee kukkura kourallinen
mustaa ruutia ja joka potkaisee kuin riivattu.

Niin, astelin rauhattomasti edestakaisin, tuijotin pyssyihini ja niillä
pyydystämäini otusten muhkeihin sarviin, jotka nyt kotiani kaunistavat,
ja mietteeni kiteytyivät vähitellen lujaksi päätökseksi. Jätän tämän
paikan, jossa päiväni kuluvat vain turhuudessa ja toimettomuudessa, ja
palaan maahan, jossa olen elämäni elänyt ja johon kaikki muistoni, niin
hyvät kuin pahatkin, liittyvät. Matkustan Afrikkaan, jossa tutustuin
armaaseen puolisooni ja jossa Harry, minun rakas poikani, syntyi;
hautaudun murheineni sen rannattomiin erämaihin. Himo saada jälleen
metsästää jaloa riistaa ja elää alkuasukasten parissa oli vallannut
minut; tahdoin kuolla kuten olin elänytkin. En voinut enää sietää
Englantia. Aloin kiihkeästi kaivata noita aukeita kuutamoisia aavikoita
ja niiden silmänkantamattomiin ulottuvia salaperäisiä pensaikkoja.
Ikävöin nähdä villieläinten kokoontuvan laumoittain puikkelehtiville
puroille janoaan sammuttamaan.

Sanotaan, että ihmisen suurin intohimo on voimakas vielä kuolemassakin,
ja se on totta, sillä minä olin totisesti kuin kuollut tuona iltana.
Totta on myöskin, ettei kukaan ihminen, joka on elänyt neljäkymmentä
vuotta minun laillani, voi rankaisematta asettua asumaan esimerkiksi
johonkin Englannin maakuntaan säännöllisine pensasaitoineen,
viljeltyine tasankoineen, jäykkine tapoineen ja hyvin puettuine
asukkaineen. Ei, hän alkaa ikävöidä erämaan kiehtovaa ilmaa, unissaan
hän näkee zulu-soturien hyökkäävän vihollistensa kimppuun raivoavan
rantahyrskyn tavoin, ja hän alkaa vihata sivistyneitä oloja ahtaine
rajoineen.

Mitähän hyötyä tästä niin sanotusta sivistyksestämme oikeastaan on?
Ummelleen neljäkymmentä vuotta ja hiukan enemmänkin minä olen
elänyt alkuasukasten parissa ja tutkinut heitä ja heidän
luonteenominaisuuksiaan, monta vuotta olen jo asunut täällä Englannissa
ja olen parhaani mukaan koettanut eläytyä sen sivistyneisiin oloihin,
ja mitä minä olen huomannut? Suuren juovanko ehkä, joka on
sivistyneiden ja alkuasukasten välillä? Ei suinkaan, juopa, joka on
olemassa, on oikeastaan niin vähäinen, ettei siitä kannata puhuakaan.
Valkoinen mies ja neekeri ovat aivan samanlaiset, edellinen on vain
kekseliäämpi ja osaa paremmin kääntää kaikki omaksi hyväkseen.
Sivistymätön alkuasukas ei ole myöskään rahan ahneuden turmelema, joka
myrkyttää kuin syöpä valkoisen miehen sydämen. Minun täytyy sanoa, niin
ikävää kuin se onkin, että sivistyneen maailman ihminen ja erämaan
villi alkuasukas ovat pohjaltaan aivan samanlaiset.

Tohdin sanoa, että hienosti sivistynyt neitonen, joka lukee tämän,
hymyilee vanhan metsästäjän hassutuksille ajatellessaan mustaa
helmikoristeista sisartaan, ja samoin on tekevä jokainen hienon hieno
tyhjäntoimittajakin, jonka tärkein tehtävä on syödä klubissaan
päivällinen, joka riittäisi viikoksi jollekin nälkää näkevälle
perheelle. Mutta, parahin neiti, mitä ovat nuo kauniit korut kaulanne
ympärillä? Ne muistuttavat sangen suuresti neekerinaisen helminauhoja,
vallankin kun puseronne kaulus on mahdollisimman väljä. Pyörähtelette
ympäri torvien ja rumpujen säestyksellä, kaunistelette kasvojanne
maaleilla ja jauheilla, teette kaiken voitavanne herättääksenne jonkun
rikkaan soturin huomion saadaksenne hänet vangitsemaan teidät
avioliiton kahleilla, koristelette hiuksenne kirjavilla sulilla ja
kaikenlaisilla hepeneillä -- tuo kaikki on ominaista juuri
alkuasukasnaisille ja todistaa, että pohjaltaan te olette aivan
samanlaiset. Entä te, herrani, joka myöskin nauratte sanoilleni, mitä
sanoisin teille? Otaksutaanpa, että joku löisi teitä kasvoihin
nauttiessanne päivällispöytänne herkkuja, niin eiköhän nähtäisi, miten
paljon teissä piilee alkuasukkaan villeyttä.

Tätä voisin jatkaa loppumattomiin, mutta mitäpä se hyödyttäisi?
Sivistys on vain villeyttä ja raakuutta peittävä kaunis hopeakuori.
Vain turhaa loistoa se on, joka voi häipyä olemattomiin yhtä pian kuin
revontuli pohjoiselta taivaalta. Kuin puu se on kasvanut raakalaisuuden
suosta, johon minä uskon sen jälkeen varmasti sortuvankin. Niinhän on
käynyt Egyptin, Hellaan ja Rooman sivistyksen ja ehkä monen muun,
josta ei ole vähintä muistoakaan säilynyt jälkimaailmalle.
Tarkoitukseni ei ole suinkaan mitenkään halventaa nykyajan sivistys- ja
armeliaisuuslaitosten suurta merkitystä, päinvastoin. Niistähän on
ihmiskunnalle tietysti korvaamaton hyöty -- kuten esimerkiksi
sairaaloista -- mutta muistettakoon, että nuo tuhannet ja miljoonat
kärsivät ihmisraukat, jotka täyttävät sairaalat ääriään myöten,
syntyvät ja kehittyvät keskuudessamme ja ovat siis tavallaan
sivistyksen uhreja. Villikansojen keskuudessa ovat sairaudet melkein
tuntemattomat. Näitä asioita pohtiessani olen tullut aina siihen
johtopäätökseen, että nykyajan useimmat siunaustatuottavat
hyväntekeväisyyslaitokset ovat kristinuskon hengen aiheuttamat
sivistyksestä johtuvan kurjuuden ja turmeluksen lieventämiseksi.

Kehityksen vaaka heilahtelee puoleen ja toiseen; tänään riemuitsemme
jostakin suuriarvoisesta saavutuksesta, mutta huomenna voimme olla
jonkun juuri huomaamamme tuntuvan tappion masentamat. Luonto pitää
kyllä tasapainosta huolen. Jos toiseen vaakakuppiin pannaan kaikki
kehityksen saavutusten yhteistulos, niin vaaka heilahtaa tasapainoon,
kun toiseen kuppiin lasketaan kaikki ratkaisemattomat kysymykset, joita
kehityksen edistyessä yhä uusia ilmestyy.

En tahdo puolustella tätä poikkeustani näihin paljon pohdittuihin
asioihin, etenkin kun se on vain jonkinlainen johdanto, jonka nuorempi
väki ja kaikki, jotka eivät milloinkaan mitään ajattele (mikä paha
tapa!), kiireimmiten sivuuttavat, mutta minusta on hyvin toivottavaa,
että välistä koettaisimme vilpittömästi opetella ajattelemaan ja
ymmärtämään mitä me oikeastaan olemme ja varoisimme joutumasta laajojen
tietojemme aiheuttaman ylpeyden valtaan. Ihmisjärjen kekseliäisyys on
melkein rajaton, mutta ihmisluonne on taipumaton kuin rautarengas.
Hohtavan kirkkaaksi se voidaan kiilloittaa ja sen muoto voi ehkä hiukan
muuttua, mutta sen kehän pituutta ei voi kukaan laajentaa niin kauan
kuin ihminen on ihminen ja maailma on maailma. Ennen vuoret luhistuvat
ja taivaan tähdet uriltaan suistuvat kuin ihmisluonteen rajat
laajenevat.

Ihmisluonne on Jumalan kaleidoskooppi, jonka intohimojamme ja
taipumuksiamme esittäviä erivärisiä lasisiruja kaikkivaltiaan mahtava
käsi järjestelee yhä uusiin väriyhtymiin, ja vaikka nuo yhtymät
olisivat kuinka merkilliset hyvänsä, niin ei kuvassa ole milloinkaan
siruakaan enemmän tahi vähemmän.

Paremmin ymmärtääksemme asian olettakaamme, että jakaudumme
kahteenkymmeneen osaan, yhdeksääntoista villiin ja yhteen
sivistyneeseen. Noihin yhdeksääntoista meidän on kohdistettava kaikki
huomiomme voidaksemme päästä täysin selville itsestämme. Jos
kiinnitämme huomiomme vain tuohon yhteen osaan, joka on kylläkin
todellisuudessa tärkein, niin kaikki nuo yhdeksäntoista esiintyvät
silloin aivan eri valossa. Äkillisten onnettomuuksien, surujen ja
murheiden meitä kohdatessa me turvaudumme noihin olemuksemme
yhdeksääntoista alkuperäiseen osaan emmekä tuohon yhteen, joka on
meihin myöhemmin muodostunut. Sivistys voi kuivata kyyneleemme, mutta
kuitenkin me nyyhkytämme emmekä voi lohduttautua. Sota on meille
vastenmielinen, mutta kuitenkin me iskemme sydämen pohjasta kotimme ja
kontumme puolesta. Hurmeisilla sotakentillä mainetta ja kunniaa
tavoittelemme. Niin on aina ollut ja tulee olemaankin.

Kun sydämemme on surun murtama, haihtuu sivistyksenkin merkitys
olemattomiin ja me hiivimme luonnon suurelle povelle kuin pieni lapsi
äitinsä helmaan lohtua etsimään. Kun murheet meitä ahdistavat,
ikävöimme luonnon yksinäisyyteen. Taivaalla purjehtivia pilviä
katsellessa ja rantahyrskyjen pauhua kuunnellessa voi hetkeksi unhottaa
omat taistelunsa. Polttavat tuskamme lieventyvät tuntiessamme elämän
sykkivän voimakkaasti ympärillämme luonnossa, johon mekin kokonaan
kuulumme. Luonto on meidät synnyttänyt ja se on meille tulevaisuudessa
haudankin valmistava.

Astelin näin suruissani edestakaisin tammilaudoituksella koristetussa
eteishallissani sydämessäni kiihkeä kaipuu saada heittäytyä murheineni
luonnon lohduttavaan helmaan. En tarkoita teidän tuntemaanne luontoa
hoidettuine metsineen ja hymyilevine viljavainioineen, vaan luontoa,
johon ei ole koskettu sitten luomistyön päätyttyä. Ikävöin sinne, jossa
on vielä viljalti jaloa riistaa, maahan, jonka menneisyyttä ei kukaan
tiedä, ja kaipaan villejä alkuasukkaita, joita rakastan. Sydämeni on
nyt pakahtumaisillaan surusta poikani kuoleman johdosta, mutta siellä
ehkä voin tottua tyynesti ajattelemaan, että rakas Harryni lepää
kirkkomaassa.

Tämä itsekäs esitelmöiminen loppukoon tähän. Pyydän teitä, joka olette
jaksanut lukea kyhäystäni näin pitkälle, jatkamaan kärsivällisesti,
sillä kertomus, jonka aion teille kertoa, on kyllä sen arvoinen. Sen
kaltaista ei ole milloinkaan ennen kuultu.



I.

KONSULIN KERTOMUS.


Harry-parkani hautajaisista oli kulunut noin viikko, kun eräänä iltana
istuessani huoneessani ajatuksiini vaipuneena kuulin ovikellon
kilahtavan. Menin avaaman ja tapasin ovella vanhat ystäväni Henry
Curtiksen ja kapteeni John Goodin. He tulivat sisään ja istahtivat
eteishallin avaran takan ääreen, jossa muistaakseni loimottava
pystyvalkea roihusi.

"Olittepa kunnon miehiä, kun tulitte katsomaan", sanoin minä; "tiellä
taitaa olla paljon lunta."

He eivät virkkaneet mitään. Henry Curtis sytytti rauhallisesti
piippunsa takasta ottamallaan hehkuvalla hiilellä, joka valaisi
kirkkaasti hänen kauniit ja miehekkäät kasvonsa, suuret harmaat
silmänsä, kellertävän partansa ja vaalean, kiharaisen tukkansa.
Ajattelin siinä häntä katsellessani, mikä muhkea mies hän olikaan.
Hänen vartalonsa oli kasvojen veroinen. En ole milloinkaan nähnyt
leveämpiä hartioita enkä voimakkaampaa rintaa. Hän on todellakin niin
leveä, ettei hän näytä lainkaan pitkältä, vaikka hän onkin kuuden jalan
ja kahden tuuman mittainen mies. En voinut olla ajattelematta, että
olin hänen täydellinen vastakohtansa. Kuvitelkaahan mielessänne
kuudenkymmenen kolmen vuoden ikäinen pienenläntä kuivettunut vanhus,
jolla on kellertävät kasvot, suuret ruskeat silmät, harmaantunut
lyhyeksi leikattu karkea tukka ja pitkät laihat kädet, niin saatte
selvän kuvan Allan Quatermainista eli metsästäjä Quatermainista, kuten
minua yleisesti nimitetään. Neekerit ovat antaneet minulle nimen
"Macumazahn" = mies, joka aina valvoo, eli mies, jota ei kukaan voi
yllättää.

Toinen vieraani, kapteeni Good, ei ollut meidän kummankaan näköisemme.
Hän oli lyhyt, tumma ja hyvin paksu ja käytti aina monokkelia. Sanoin
paksu, mikä on aivan liian lievästi sanottu, sillä minun täytyy
suureksi mielipahakseni tunnustaa, että Good on viime vuosina lihonnut
vallan suhteettomasti. Henry Curtis sanoo sen johtuvan laiskuudesta ja
ylensyömisestä, mistä puheesta Good ei oikein pidä, vaikka hän ei voi
sitä perättömäksikään väittää.

Istuttuamme siten hetkisen minä sytytin pöytälampun, sillä hämärä alkoi
käydä vähitellen painostavaksi, mikä ei olekaan kummallista, kun
ajatellaan, että olin viikko sitten haudannut kaikki maalliset
toiveeni. Sitten avasin seinälaudoitukseen sovitetun kaapin, josta toin
pöydälle viskypullon, vettä ja muutamia laseja. Suoritan aina itse
tällaiset tehtävät, sillä en voi sietää, että kaikki kannetaan
valmiiksi eteeni, kuin olisin parin vuoden vanha lapsi. Curtis ja Good
olivat istuneet koko ajan vaiti. He luultavasti tunsivat, ettei heillä
ollut mitään sanottavaa, joka olisi voinut suruani lieventää, ja olivat
tyytyväiset tietäessään voivansa vain pelkällä läsnäolollaan lohduttaa
minua suuressa murheessani. Tämä oli vasta heidän toinen käyntinsä
luonani hautajaisten jälkeen. Asianlaita on todellakin niin, että
ystäviemme läsnäolo tukee meitä elämämme synkkinä hetkinä enemmän kuin
heidän puheensa, joka vain hermostuttaa. Myrskyn raivotessa eläimetkin
pyrkivät toistensa läheisyyteen, mutta eivät äännähdäkään.

He polttelivat vaiti ollen piippujaan ja maistelivat lasejaan ja minä
seisoin takan reunustaan nojaten myöskin poltellen ja katselin heitä.

"Vanhat ystäväni", sanoin minä vihdoin keskeyttäen hiljaisuuden,
"kauanko on siitä, kun palasimme Kukuana-maasta?"

"Kolme vuotta", vastasi Good. "Miksi niin?"

"Sentähden vain, että luulen kyllästyneeni sivistyneisiin oloihin.
Palaan viidakkoon."

Curtis nojautui taaksepäin nojatuolissaan ja naurahti sointuvasti.
"Tämäpä kummallista", virkahti hän, "vai mitä, Good?"

Good katsahti minuun monokkelinsa läpi ja mutisi: "Kummallista -- hyvin
kummallista."

"En oikein ymmärrä, mitä te tarkoitatte", sanoin minä silmäillen
kysyvästi toisesta toiseen, sillä minä en pidä salaisuuksista.

"Etkö, vanha veikko?" sanoi Curtis, "sittenpä selitän. Me näet
juttelimme hiukan tänne tullessamme."

"Sen kyllä uskon, kun kerran Good oli mukana", keskeytin minä
ivallisesti, sillä Good on hyvin puhelias. "Mistä sitten
keskustelitte?"

"Koetahan arvata", sanoi Curtis.

Pudistin päätäni. Oli melkein mahdotonta arvata, mistä Good oli
mahtanut puhella, sillä hän puhuu niin paljon ja lukemattomista
asioista.

"No niin, me keskustelimme eräästä pienestä suunnitelmasta, jonka olen
tehnyt. Mitä sanoisit, jos lähtisimme tästä toiselle matkalle
Afrikkaan?"

Minä melkein hypähdin kuullessani hänen sanansa. "Tarkoitatko täyttä
totta?" kysäisin henkeäni pidättäen.

"Tottapa tietenkin. Eikö niin, Good?"

"Niinpä hyvinkin", vastasi Good rauhallisesti.

"Kuulehan, vanha veikko", jatkoi Curtis vilkastuen, "minä olen myöskin
kyllästynyt tähän toimettomuuteen. Olen jo toista vuotta ollut yhtä
levoton kuin vaaraa vainuava vanha elefantti ja tahdon jo tehdä
muutakin kuin olla joutilaana tilanomistajana maassa, joka on aivan
tulvillaan samanlaisia tyhjäntoimittajia. Kukuana-maa, Gagool ja
kuningas Salomonin kaivokset kummittelevat aina unissani. Selittämätön
kaipuu on vallannut minut kokonaan. Olen kyllästynyt fasaanein ja
peltokanojen metsästykseen ja himoitsen jälleen suurempaa ja
arvokkaampaa riistaa. Tiedäthän, että maito on mautonta, kun on
päässyt viinan ja veden makuun. Tuo vuosi, jonka vietimme yhdessä
Kukuana-maassa, on minusta nyt yhtä arvokas kuin kaikki muut elämäni
vuodet yhteensä. On ehkä hullua näin puhua, mutta minä en voi sille
mitään. Olen lujasti päättänyt palata Afrikkaan."

Hän vaikeni, mutta jatkoi hetkisen kuluttua:

"Ja miksi en menisi? Minulla ei ole vanhempia eikä perhettä, jotka
minua pidättäisivät. Jos minulle matkallani jotakin tapahtuisi,
siirtyvät maatilani ja omaisuuteni veljelleni Yrjölle ja hänen
pojalleen, kuten joka tapauksessa viimein käy. Täällä ei minua kukaan
tarvitse."

"Näin juuri ajattelin käyvän ennemmin tahi myöhemmin", sanoin minä.
"Entä Good, mitkä syyt ovat saaneet sinut yhtymään juoneen, vai onkohan
sinulla mitään erikoisia syitä?"

"On", vastasi Good juhlallisen vakavasti. "Minä en toimi milloinkaan
ilman jotakin syytä. Naisilla ei ole tässä ainakaan osaa eikä arpaa."

"Selitähän tarkemmin", sanoin minä. "Puheistasi ei viisastu milloinkaan
heti."

"Minä en oikeastaan mielelläni kerro syrjäisille näin arkaluontoista ja
aivan henkilökohtaista asiaa kuin tämä on, mutta jos sinä haluat tietää
todellisen syyni, niin voinhan sen sinulle sanoa: minä olen liian
lihava."

"Lopeta jo, Good!" murahti Curtis. "Sanopas nyt, Quatermain, mihin
suuntaisimme matkamme. Voitko ehdottaa jotakin?"

"Oletteko, miehet, milloinkaan kuulleet puhuttavan paikasta, jonka nimi
on M:t Kenia?" kysyin minä.

"Enpä ole", sanoi Good.

"Entä Lamun saaresta?" jatkoin minä.

"En. Mutta olepas vaiti -- eikö se ole noin kolmensadan penikulman
päässä Zanzibarista pohjoiseen?"

"Aivan oikein. Kuulkaa siis. Minä ehdotan, että matkustamme suoraan
Lamulle, josta menemme mannermaalle ja jatkamme pysähtymättä M:t
Keniaan, johon on rannikolta noin kaksisataa viisikymmentä penikulmaa.
Sieltä menemme Lekakiseraan, johon on M:t Keniasta noin kaksisataa
penikulmaa, ja edempänä ei ole kukaan valkoinen mies vielä käynytkään,
mikäli minä tiedän. Jos sinne saakka pääsemme, niin painaudumme heti
tutkimaan noita suunnattoman laajoja tuntemattomia alueita Lekakiseran
länsipuolella. Mitäs tästä tuumitte, miehet?"

"Etpä vähiä suunnittelekaan", sanoi Curtis harvakseen ja miettivästi.

"Olet oikeassa", vastasin minä. "Onhan siinä aluksi, mutta emmehän me
kolme aio vähään tyytyäkään. Kaipaamme kaikki muutosta ja vaihtelua ja
tässähän meille tarjoutuukin vallan oivallinen tilaisuus. Olen koko
elinaikani ikävöinyt noille seuduille ja minä aion käydä siellä ennen
kuolemaani. Poika-raukkani kuolema katkaisi viimeisen siteen, joka
kiinnitti minut sivistyneisiin oloihin, ja minä halajan päästä villien
alkuasukasteni luo. Sitäpaitsi olen useamman kerran kuullut huhuja,
että noissa seuduissa asustaisi suuri valkoinen kansa, ja minä olen
päättänyt tutkia, onko noissa huhupuheissa siteeksikään perää. Olen
iloinen, jos tulette mukaani, miehet; muussa tapauksessa menen yksin."

"Tänne en suinkaan aio jäädä, vaikka en usko merkkiäkään noihin
huhuihin jostakin valkoisesta kansasta", sanoi Curtis nousten ja pani
kätensä olkapäälleni.

"Yhdyn täydellisesti edelliseen puhujaan", sanoi Good, "ja olen valmis
lähtemään vaikka paikalla. Menkäämme kaikin mokomin M:t Keniaan ja
noihin toisiin paikkoihin, joiden nimiä ei kukaan kunniallinen ihminen
osaa lausuakaan, ja käykäämme tervehtimässä olematonta valkoista
kansaa. Minulle on yhdentekevää."

"Milloin arvelet olevan sopivinta lähteä?" kysyi Curtis.

"Kuukauden päästä tästä päivästä lukien", vastasin minä. "Pääsemme
Lamulle Intiaan menevässä höyrylaivassa. Älä sinä, Good, ole niin
varma, ettei huhuissa ole mitään perää, vaikka et sattumalta olekaan
niitä ennen kuullut. Muistelepas kuningas Salomonin kaivoksia!"

       *       *       *       *       *

Ylläolevasta keskustelusta on nyt kulunut noin kolme kuukautta ja
kertomukseni jatkuu aivan erilaisessa ympäristössä.

Monien tiedustelujen ja tutkimusten jälkeen olimme tulleet siihen
päätökseen, että meidän oli parasta lähteä pyrkimään M:t Keniaa kohti
Tana-joen suulta eikä Mombasasta, joka on noin sata penikulmaa
lähempänä Zanzibaria. Tähän päätökseemme vaikuttivat suuresti tiedot,
jotka saimme eräältä armeenialaiselta kauppiaalta, joka tuli laivaan
Adenissa. Hän oli likaisin ihminen mitä milloinkaan olen nähnyt, mutta
muutoin kunnon mies. "Lamu", toisti hän, "sanotte olevanne matkalla
Lamulle -- oi, mikä ihana paikka?" ja hurmautuneena hän käänsi lihavat
kasvonsa taivasta kohti. "Puolitoista vuotta olen siellä ollut eikä
minun kertaakaan tarvinnut muuttaa paitaani -- ei kertaakaan."

Astuimme siis kiluinemme kaluinemme maihin tuolle mainitulle saarelle,
ja kun emme tienneet minne mennä, samosimme päättäväisesti Englannin
konsulin talolle, jossa meidät mitä vierasvaraisimmin vastaanotettiin.

Lamu on kylläkin merkillinen paikka, mutta kun nyt sitä ajattelen,
muistan vain sen verrattoman likaisuuden ja hirvittävän löyhkän.
Konsulaatti oli noin kivenheiton päässä liejuisesta ja mutaisesta
rannasta, joka oli koko kaupungin liankaatopaikka. Luoteen aikana oli
ranta kuivillaan ja alkuasukkaat tapasivat kaivaa kokospähkinöitä
liejuun pehmenemään. Kun kuori oli kyllin mädäntynyt, kaivettiin
pähkinät esiin ja niiden kuiduista kudottiin sitten mattoja,
oviverhoja y.m.

Olen eläissäni kohdannut monet löyhkät, mutta niiden muisto kalpenee
kokonaan tämän Lamun mutaiselta rannalta nousevan hajun rinnalla. Ilta
oli kuutamoinen ja aivan tyyni, kun istuimme ystävällisen konsulin
huoneessa jutellen kuulumisia, ja vaikka ikkunat oli tiiviisti
suljettu, tunkeutui rannan myrkyllinen haju siitä huolimatta sisälle.
Onko sitten ihmeellistä, että monenlaiset kuumetaudit raivoavat
Lamulla. Saarella on kyllä omat viehätyksensäkin ja omituisuutensa,
mutta niihin ei muukalainen ehdi suurestikaan kiinnittää huomiotaan,
ennenkuin lika ja löyhkä karkoittavat hänet.

"Mihinkäs miehet ovat oikein matkalla?" kysyi vierasvarainen isäntämme
sytytettyämme piippumme päivällisen jälkeen.

"Aiomme pyrkiä M:t Keniaan ja sieltä Lekakiseraan", vastasi Curtis.
"Quatermain on kuullut itsepintaisia huhuja, että jossakin Lekakiseran
länsipuolella asustaisi suuri valkoinen kansa."

Konsuli nyökäytti päätään ja sanoi myöskin kuulleensa sellaisia
puheita.

"Tiedättekö jotakin?" kysyin minä.

"Enpä paljoakaan. Noin vuosi sitten sain kirjeen ystävältäni
lähetyssaarnaaja Makenzielta, jonka lähetysasema 'Tunturi' -- hän on
syntyjään skottilainen -- on kaukana sisämaassa Tana-joen rannalla, ja
siinä hän ohimennen kertoi kuulleensa merkillisiä asioita."

"Enkö kirje vielä hallussanne?" kysyin minä.

"Minä hävitin sen, mutta muistaakseni hän mainitsi jotakin eräästä
hänen asemalleen saapuneesta metsästäjästä, joka oli kertonut
tavanneensa Laga-nimisen järven kahden kuukauden matkan päässä
Lekakiserasta länteen, jossa ei minun tietääkseni ole kukaan valkoinen
mies vielä käynytkään. Sieltä oli tuo metsästäjä kääntynyt pohjoiseen
päin ja vaellettuaan kuukauden päivät autiossa erämaassa piikkisten
viidakkojen halki ja huimaavan korkeiden vuorten yli hän oli tullut
maahan, jonka asukkaat olivat valkoihoiset ja asuivat kivitaloissa.
Siellä oli häntä kohdeltu jonkun aikaa sangen vierasvaraisesti, kunnes
papit olivat eräänä kauniina päivänä saaneet päähänsä, että hän oli
paholainen, ja yllyttivät väestön hänen kimppuunsa. Hän onnistui
kuitenkin pääsemään pakoon ja harhailtuaan kahdeksan kuukautta
päivättömissä erämaissa hän saapui vihdoin kuoleman kielissä Mackenzien
asemalle. Siinä kaikki mitä tiedän, ja mielipiteeni on, että
mies- parka on hourinut koko jutun. Mutta jos haluatte saada asiasta
tarkempia tietoja, niin teidän on parasta matkata Tana-jokea ylös
Mackenzien puheille."

Curtis ja minä katsahdimme toisiimme. Asiaa kannatti todellakin tuumia.

"Luulenpa, että menemme kuin menemmekin tapaamaan herra Mackenzieta",
sanoin minä.

"Viisaammin ette voi menetellä", vastasi konsuli, "mutta voitte olla
varmat, että matkanne Tana-jokea ylös käy sangen vaaralliseksi, sillä
minä olen kuullut masai-heimon olevan sotajalalla, ja kuten tiedätte he
eivät ole suinkaan kohteliainta väkeä. Luultavasti selviätte parhaiten,
kun otatte mukaanne muutamia reippaita miehiä palvelijoiksenne ja
metsästäjiksi ja palkkaatte kantajat matkallanne vain kylästä toiseen.
Vaivalloistahan se kyllä on, mutta sittenkin minä uskon teidän pääsevän
siten parhaiten perille. Niin lyhyille matkoille palkatut kantajat
eivät karkaa luotanne ja jätä teitä pulaan, kuten voisi käydä, jos
palkkaisitte samat miehet perille saakka."

Sattuikin niin onnellisesti, että Lamulla oleskeli silloin pienempi
ryhmä wakwafi-askari-heimon sotureita. Wakwafit ovat syntyisin
masai- ja wataveta-heimojen välillä solmituista avioliitoista ja ovat
kaunis ja miehekäs rotu. Heillä on paljon zulu-kansan hyviä
ominaisuuksia ja ovat heitä herkemmät mukautumaan sivistyneisiin
tapoihin. He ovat myöskin taitavia metsästäjiä. Nämä miehet olivat
hiljattain olleet pitkällä matkalla erään englantilaisen Jutson
nimisen matkailijan mukana, joka oli lähtenyt Mombasasta -- noin
sataviisikymmentä penikulmaa Lamusta etelään -- ja taivaltaneet
Kilimandjaron, Afrikan tunnetusti korkeimman vuoriston, ympäri.
Paluumatkallaan noin päivän matkan päässä Atombasasta oli hän kuollut
kuumeeseen, miesparka. Säälin sydämestäni tuota urheaa matkailijaa,
jonka täytyi monista vaaroista pelastuttuaan kuolla aivan kuin kodin
kynnykselle. Miehet olivat haudanneet hänet Mombasaan ja tulivat sitten
veneellä Lamulle. Ystävämme konsuli ehdotti, että koettaisimme kaikin
mokomin saada nuo miehet palvelukseemme, ja seuraavana aamuna me
lähdimmekin tulkki mukanamme heidän puheilleen. Tapasimme wakwafit
laitakaupungilla, jossa he majailivat eräässä turvehökkelissä, ja
esitimme varovasti asiamme kolmelle majan edessä loikovalle todellakin
uljaan ja rohkean näköiselle soturille, jotka eivät olleet lainkaan
halukkaat ryhtymään mihinkään neuvotteluihin. He sanoivat juuri
palanneensa pitkältä matkalta ja olivat sangen uupuneet ja heidän
isäntänsä kuolema oli masentanut heidän mielensä. Levättyään täällä
hetkisen he aikoivat jatkaa matkaansa kotiin.

Tämä ei kuulostanut kovinkaan lupaavalta, ja aikaa voittaakseni minä
kysyin, missä heidän kumppaninsa olivat. Olin kuullut, että heitä oli
kaikkiaan kuusi, ja nyt näin vain kolme. Soturit sanoivat toisten
nukkuvan majassa ja lepäävän vaivoistaan -- "uni sulki heidän väsyneet
silmänsä ja heidän sydämensä olivat surusta lyijynraskaat; parasta
olikin nukkua, sillä nukkuessa murheetkin unhottuvat." Mutta saattoihan
heidät herättää, jos niin tahdoimme.

Majasta ilmestyikin pian kolme miestä -- perusteellisesti haukotellen
ja venytellen -- joista kaksi ensimmäistä oli selvästi noiden kolmen
ensiksi tapaamamme soturin heimolaisia. Kolmas oli roteva, noin kuuden
jalan ja kolmen tuuman pituinen mies, jonka jäsenet näyttivät olevan
laihuudestaan huolimatta teräksen jäntevät. Näin ensi silmäyksellä,
ettei hän ollut wakwafi, vaan puhdasverinen zulu. Hän piti
ylimyksellisen kapeaa kättänsä suunsa edessä haukotustaan peittääkseen,
joten näin vain hänen kasvojensa yläosan, mutta kädessä olevasta
sormuksesta ja otsan kolmikulmaisesta merkistä päättäen hän oli
päällikkö eli "keshla". Samassa hän laski kätensä ja minä näin
voimakkaat zulu-kasvot, hymyilevän suun, lyhyen, hiukan harmahtavan,
villaisen parran ja ruskeat silmät, jotka olivat terävät kuin haukan.
Olin hypähtää korkealle, sillä tunsin miehen heti, vaikka en ollut
nähnyt häntä kahteentoista vuoteen. Hänen elämänsä vaiheista kerrottiin
kummia juttua Zulu-maassa, jossa häntä yleisesti sanottiin "tikaksi" ja
myöskin "lahtariksi".

"Mitä kuuluu, Umslopogaas!" kysyin minä hiljaa hänen omalla kielellään.

Kuullessaan nimeään mainittavan hän hätkähti kovin ja pudotti
hämmästyksissään pitkävartisen sotakirveensä, joka hänellä oli
kädessään, mutta samassa hän jo tunsi minut ja tervehti minua
juhlallisesti.

"Sinäkö, koos (päällikkö)", huudahti hän, "Koos-y-Pagate! Koosum cool!
(vanha ja mahtava päällikkö), koos! baba! (isä). Sinäkö, Macumazahn,
vanha metsästäjä, elefantin tappaja, leijonain syöjä, neuvokas, valpas,
urhoollinen ja nopea sankari, joka et ammu milloinkaan harhaan, jonka
isku sattuu aina paikalleen ja joka rakastat ystäviäsi kuolemaasi
saakka! Koos! Baba! On totta kuten sanotaan, että ympäri käydään ja
yhteen tullaan! Katso, Natalista lähetettiin minulle vuosi sitten sana:
'Macumazahn on kuollut! Katso, maailma ei tunne enää Macumazahnia!' Ja
nyt minä tapaan Macumazahnin, ystäväni, tässä haisujen paikassa. Vanhan
shakaalin harja on harmaantunut, mutta hänen näkönsä on vielä tarkka ja
hänen hampaansa terävät, vai mitä? Ha-haa, Macumazahn! muistatko kun
ammuit tuota raivostunutta puhvelia keskelle otsaa -- muistako --"

Olin kuunnellut vaieten, koska huomasin, että hänen juhlallinen
puheensa näytti vaikuttavan edullisesti noihin viiteen wakwafiin, jotka
kaikesta päättäen ymmärsivät hiukan hänen sanojaan, mutta nyt minä
arvelin olevan sopivinta lopettaa hänen purkauksensa. En vihaa mitään
niin kuin tätä zulujen äärimmäisen liioiteltua kehumista.

"Ole vaiti!" sanoin minä. "Onko meluava kielesi ollut kahleissa siitä
saakka kuin viimeksi sinut näin, koska se nopeudellaan aivan
hämmästyttää minut? Miten olet täällä näiden miesten mukana -- sinä,
joka olit viime kerralla tavatessamme zulujen päällikkö? Kuinka olet
joutunut näin kauas kotoasi ja muukalaisten pariin?"

Umslopogaas nojasi peloittavaan tapparaansa, jonka varsi oli tehty
valkoisen sarvikuonon sarvesta ja hänen julmat kasvonsa synkkenivät.

"Isäni", vastasi hän, "minulla on sinulle hiukan puhuttavaa, jota en
voi sanoa näiden alhaissyntyisten (umfagozana) läsnäollessa", ja hän
katsahti wakwafeihin, "mutta niin paljon voin sanoa, että eräs nainen
petti minut ja häpäisi kunniallisen nimeni -- niin, minun oma vaimoni,
eräs pyöreäposkinen tyttö, petti minut katalasti. Viholliseni hän
vietteli kimppuuni, mutta minä raivasin tieni heidän ruumiidensa yli.
Tämä tapparani, Inkosi-kaas, jonka isäni varmaankin vielä hyvin
muistaa, välähti vain kolmesti -- kerran oikealle, kerran vasemmalle ja
kerran eteenpäin, ja kolme miestä, jotka olivat tulleet minua
murhaamaan, vaipui veriinsä kotini kynnykselle. Sitten minä pakenin ja
kuten isäni tietää juoksen minä vielä vanhanakin nopeasti kuin
sassabyantilooppi [Afrikan nopein eläin. -- A.Q.] ja ei ole miestä,
joka minut saavuttaisi, kun olen kerran edelle päässyt. Niin lähdin ja
takanani syntyi hirmuinen meteli.

"Omasta majastani pakenin ja tapahtui niin, että hän, joka oli minut
pettänyt, oli lähteelläni juomassa. Hiivin hänen taaksensa kuin
kuoleman varjo, heilautin kirvestäni ja katso! hänen päänsä putosi
suoraan lähteeseen. Siten minä käännyin pohjoista kohti ja vaellettuani
kolme kuukautta yötä päivää pysähtymättä ja levähtämättä minä kohtasin
valkoisen metsästäjän, jonka kuoltua tulin tänne hänen palvelijainsa
keralla.

"Mitään en ole tuonut mukanani. Minä, joka olen ylhäistä syntyperää,
tuon kuuluisan Chaka-kuninkaan jälkeläinen, kirveskansan päällikkö ja
Nkomabakosin rykmentin komentaja, olen nyt koditon kulkuri. Mukaani
otin vain tämän kirveeni, jonka voimalla kirveskansaani hallitsin.
Karjani on nyt jaettu ja kauniit vaimoni on ryöstetty ja lapseni eivät
tunne kasvojani enää, mutta tällä kirveelläni" -- hän pyöritti
peloittavaa asettaan päänsä ympäri niin että ilma vinkui -- "minä vielä
kerran avaan onnen tieni. Olen puhunut."

"Umslopogaas", sanoin minä pudistaen päätäni, "minä tunnen sinut
vanhastaan. Syntyperästäsi olet aina ollut ylpeä ja kunniastasi arka,
mutta nyt olet menetellyt kovin ajattelemattomasti, pelkään minä. Kun
vuosia sitten suunnittelit kapinaa Cetywajoa, Pandan poikaa vastaan,
niin minä varoitin sinua ajoissa ja sinä kuuntelit neuvoani ja
pelastuit. Mutta nyt, kun en ollut sinun lähelläsi, olet kaivanut
kuopan itsellesi. Eikö niin? Mutta tehtyä ei voida tekemättömäksi
saada. Voiko kukaan sanottua sanaa palauttaa ja kuollutta henkiin
virvoittaa? Aika kaikki haavat parantaa. Unohda sinäkin, Umslopogaas,
kärsimäsi vääryydet ja koeta oppia ajattelemaan, että kostoa hautomalla
et niiden muistoa suinkaan lievennä.

"Umslopogaas, minä tiedän, että sinä olet suuri soturi kuninkaallista
sukua ja uskollinen kuolemaan saakka. Zulu-maassakin, jossa kaikki
miehet 'ovat urhoolliset, sanottiin sinua 'lahtariksi' ja iltaisin
kerrottiin nuotioiden ympärillä urotöitäsi ja ihailtiin verratonta
väkevyyttäsi. Kuule nyt mitä sanon. Sinä näet tämän pitkän miehen, joka
on ystäväni", ja minä viittasin Curtikseen; "hän on yhtä kuuluisa
soturi kuin sinäkin ja vertaisesi väkevyydessä. Hänen nimensä on
Incubu. Näet toisenkin ystäväni, jolla on pyöreä vatsa, vilkkaat silmät
ja miellyttävät kasvot. Hänen nimensä on Bougwan (silmälasiniekka) ja
hän on totisesti hyvä ja uskollinen toveri ja kuuluu omituiseen
heimoon, joka asustaa veden päällä kelluvissa majoissa.

"Nyt me kolme olemme matkalla sisämaahan ja aiomme kulkea Dongo Egeren
ohi, sivuuttaa valkoisen vuoren (M:t Kenian) ja tunkeutua kauas
tuntemattomiin erämaihin sen takana. Emme tiedä mihin joudumme;
himoamme vain jaloa riistaa ja seikkailuja ja haluamme nähdä jotakin
uutta, sillä olemme kyllästyneet kotioloihin ja alati samaan
ympäristöön. Tuletko mukaamme? Saat olla lähin miehemme ja
palvelijaimme päällikkö, mutta matkan vaiheista en tiedä mitään sanoa.
Ehkä emme palaakaan enää, vaan sorrumme erämaiden lukemattomiin
vaaroihin. Mutta voihan toisinkin käydä. Kerran ennenkin me kolme
lähdimme seikkailuja etsimään ja otimme mukaamme aivan sinun kaltaisesi
miehen -- erään Umbopan, joka on nyt suuren ennen tuntemattoman maan
kuningas, ja hänellä on noin kuusikymmentätuhatta töyhtöpäistä
urhoollista soturia. Antaudutko onnettaren johdettavaksi ja tulet
mukaamme, vai pelkäätkö sinä, Umslopogaas?"

Vanha päällikkö hymyili. "Et ole aivan oikeassa, Macumazahn", sanoi
hän. "Olen vehkeillyt aikani, eikä kunnianhimoni ollut onnettomuuteni
ainoa syy, vaan nuoren naisen kauniit kasvot, minkä häpeäkseni
tunnustan. Mutta olkoon. Vai niin, nyt ollaan siis menossa virkistämään
vanhoja muistoja, Macumazahn, kun Zulu-maassa ennen yhdessä taistelimme
ja metsästimme. Minä tulen mukaanne. Käyköön miten käy, muusta en
välitä, kunhan iskut putoilevat lujasti ja taajaan ja hurme punaisena
huppelehtii. Minä vanhenen, Macumazahn, minä vanhenen, enkä ole vielä
tapellut tarpeekseni!

"Olen kuin olenkin soturi; katsopas arpiani", ja hän osoitti rintaansa,
käsiään ja jalkojaan, jotka olivat täynnä lukemattomia arpia. "Katsopas
tätä reikää päässäni; kerran olivat aivoni pursuta siitä ulos, mutta
kuitenkin minä elän, ja mies, joka reiän löi, iski silloin viimeisen
iskunsa. Tiedätkö, Macumazahn, montako miestä minä olen iskenyt
hengiltä rehellisessä kaksintaistelussa? Katsopas tänne", ja hän
viittasi tapparansa sarvikuonon sarvesta tehtyyn varteen, jossa oli
monta riviä säännöllisiä pykäliä. "Laskehan pykälät, Macumazahn --
eikös niitä ole sata ja kolme -- ja siinä on vasta ne, joiden mahat
olen sivaltanut auki. [Zulut aukaisevat aina tappamansa vihollisen
vatsan. Elleivät he sitä tee, vaivaa heitä taikauskoinen pelko, että he
paisuvat samoin kuin tuo kuollut, jonka he surmasivat. -- A.Q.] Muita
en ole milloinkaan laskenutkaan, mutta niiden lukumäärä on monin
verroin suurempi."

"Ole jo vaiti", sanoin minä, sillä minä huomasin, että hänen
verenhimoinen luontonsa alkoi lainehtia; "emme halua nyt kuulla
veritöittesi luetteloa. 'Lahtariksihan' sinua sanotaankin ja totisesti
oletkin nimesi arvoinen. Jos tulet meidän mukaamme, niin muista, että
me tappelemme vasta silloin kun kimppuumme hyökätään. Kuule, me
tarvitsemme muutamia palvelijoita ja nuo miehet" -- minä viittasin
wakwafeihin, jotka olivat keskustelumme aikana siirtyneet hiukan
loitommaksi -- "eivät tahdo tulla."

"Eivät tahdo tulla!" ärjäisi Umslopogaas; "kuka koira tohtii sanoa,
etteivät he tahdo tulla, kun isäni käskee? Sinäkö?" ja yhdellä
hyppäyksellä hän ponnahti wakwafin eteen, jota olin ensin puhutellut,
ja riuhtaisi hänet luokseni. "Sinä koira!" ärjyi hän ravistaen miestä
niin että hampaat helisivät, "sanoitko sinä, ettet tahdo lähteä isäni
mukaan? Sanopas se vielä kerran, niin minä jauhan nuuskaksi sinut ja
kumppanisi", ja hänen pitkät sormensa kiertyivät miehen kaulan
ympärille. "Oletko unhottanut, miten veljesi kävi?"

"En", läähätti wakwafi. "Me seuraamme valkoista miestä."

"Valkoista miestä!" ärhenteli Umslopogaas teeskennellyn raivoisasti,
mikä olisi hyvin vähäisellä yllytyksellä kiihtynyt todelliseksi.
"Kenestä sinä julkea koira oikein puhut?"

"Mahtavaa päällikköä, tarkoitan."

"Kas niin", sanoi Umslopogaas rauhallisesti ja hellitti otteensa niin
äkisti, että mies kellahti selälleen; "sitähän minäkin."

       *       *       *       *       *

"Tuolla Umslopogaasilla näyttää olevan erinomaisen suuri _siveellinen_
vaikutusvalta kumppaneihinsa", huomautti Good myöhemmin vakavasti.



II.

MUSTA KÄSI.


Lähdimme siis Lamulta ja kymmenen päivän kuluttua me leiriydyimme
monien seikkailujen jälkeen Charra-nimiseen paikkaan Tana-joella.
Olimme muun muassa käyneet eräässä rauniokaupungissa, joita on useampia
tällä rannikolla. Nämä rauniot ovat äärettömän vanhat, luullakseni
lähtöisin vanhan testamentin ajoilta, jolloin Intian ja Itä-Afrikan
koko kauppa kulki tätä tietä, ja laajuudestaan ja suurten moskeain ja
kivirakennusten jäännöksistä päättäen ne ovat olleet väkirikkaita ja
tärkeitä kaupunkeja. Nyt ne ovat vain soraläjiä -- orjakauppa niiden
loiston lopetti -- joiden pimennoissa leijona öisin hiipii. Raunioiksi
sortuneissa käytävissä, joissa muinoin mahtavat kauppiaat sen aikuisen
sivistyneen maailman kaikilta kulmilta toisensa tapasivat, kajahtelee
nyt erämaan kuninkaan peloittava karjunta, ja viidakon valtaamilla
kaduilla, joilla muinoin sankat ihmisjoukot melusivat, kuuluu vain
hyypiän kaamea huuto.

Raunioissa, joita kävimme katsomassa, huomasimme erään tiheää viidakkoa
kasvavan kunnaan juurella kaksi mitä kauneinta porttikäytävän pylvästä,
jotka olivat aivan köynnöskasvien peitossa. Niiden leikkauksilla
koristetut päät olivat aivan erikoiset ja minua harmittaa vieläkin,
etten voinut ottaa niitä mukaani. Kuten jo sanoin olivat pylväät
luultavasti kaunistaneet jotakin palatsia, josta ei ollut enää
jälkeäkään näkyvissä, mutta jonka raunioille tuo metsäinen kunnas oli
todennäköisesti muodostunut.

Nuo kaupungit olivat kukoistaneet aikansa ja olivat nyt Niniven ja
Babylonin jäännösten kaltaiset. Samoin käy kerran Lontoon ja
Parisinkin, sillä kaikki on katoovaista eikä mikään kestä ikuisesti.
Tämä laki on heltymätön. Avaruudet, maailmat, valtameret, vuoret, joet,
valtakunnat, naiset, miehet -- kaikki katoavat aikanaan. -- Elämä ei
pysähdy eikä kukaan voi vitkastella tiellä ja estää kehityksen kulkua
joko elämää tahi kuolemaa kohti. Kohtalo, tuo tuima järjestyksen
valvoja, vie meitä kukkulaa ylös ja toista alas, tasankojen poikki,
kunnes lopulta syvyyden kita aukeaa eteemme ja me häivymme unhotuksen
helmaan, ikuisuuden ulappaan.

Charrassa meillä sukeutui ankara riita kantajain kanssa, jotka olivat
sitoutuneet seuraamaan meitä siihen saakka. Kaikin mahdollisin keinoin
he koettivat kiristää suurempaa palkkaa kuin oli sovittu, ja kun emme
suostuneet heidän vaatimuksiinsa, uhkasi heidän johtajansa usuttaa
masait kimppuumme. Samana yönä hän hiipi tiehensä vieden mukanaan
kaikki kantajamme, jotka varastivat melkein kaikki heidän haltuunsa
uskotut tavarat. Ampuma-aseemme ja muut tärkeimmät matkatavaramme
olivat onneksi noiden viiden wakwafin huostassa, joten ne säilyivät.
Kantaja-roistot olisivat kyllä kaikkein mieluimmin anastaneet ne, jos
vain suinkin olisivat voineet. Olimme kyllästyneet kantajiin ja
niitähän emme tosin enää tarvinneetkaan. Jaksoimme itsekin kuljettaa
jäljellä olevat vähät kapistuksemme, mutta miten voisimme jatkaa matkaa
ilman oppaita?

Good ratkaisi pulman. "Tuossahan on vettä", sanoi hän viitaten
Tana-jokeen, "ja eilen näin joukon alkuasukkaita ahdistelevan
virtahevosia suurissa kanooteissa. Herra Mackenzien lähetysasema on
tietääkseni tämän joen rannalla. Miksi emme siis istu kanootteihin ja
meloskele jokea ylös?"

Lienee tarpeetonta sanoa, että tämä nerokas ehdotus hyväksyttiin
riemuhuudoin, ja minä ryhdyin heti hankkimaan sopivia kanootteja
läheisiltä alkuasukkailta. Kolmen päivän kuluttua minulla oli kaksi
jostakin hyvin kevyestä puusta tehtyä tilavaa kanoottia, joihin
kumpaankin mahtui kuusi henkeä ja matkatavarat. Näistä kahdesta
kanootista minun täytyi maksaa melkein koko jäljellejäänyt
kangasvarastoni ja paljon muuta tavaraa.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaamme. Good, Curtis ja kolme wakwafia
asettuivat toiseen kanoottiin ja Umslopogaas, kaksi wakwafia ja minä
toiseen. Kun meidän oli pyrittävä vastavirtaa, piti kummassakin
kanootissa olla neljä melaa koko ajan liikkeessä, joten meidän
kaikkien, Goodia lukuunottamatta, täytyi raataa kuin kaleeriorjain.
Melominen olikin sangen raskasta työtä. Kuten sanoin Good ei ryhtynyt
soutajain tehtäviin, sillä vesitse matkatessamme hän oli luonnollisesti
koko retkikunnan päällikkö ja ottikin heti kaiken vastuun niskoilleen.
Totisesti hän huolehtikin, ettei meiltä työ loppunut.

Good on maissa hyväluontoinen, säveäkäytoksinen ja leikkisä mies, mutta
heti veneeseen päästyään hän alkoi riehua kuin pahahenki olisi mennyt
häneen. Asianlaita oli nähkääs siten, että hän tiesi pilkulleen koko
purjehdustaidon, kun taas me olimme vain tavallisia maamyyriä. Me emme
tienneet mitään, mutta hän oli todellinen viisauden kaivo kaikkiin
vesikulkuneuvoihin nähden, torpeedoista aina afrikkalaisen kanootin
melomiseen saakka. Hän pani heti toimeen mitä ankarimman järjestyksen.
Maissa tuo kuninkaallisen laivaston upseeri ei kyennyt meihin nähden
paljoakaan leventelemään, mutta nyt hän maksoi monikertaisesti kaikki
vanhat kalavelat. Kaikesta huolimatta minun täytyy myöntää, että hän
onnistui venekuntamme päällikkyydessä aivan ihmeellisen hyvin.

Toisena päivänä hän pystytti kumpaankin kanoottiin jonkinlaiset
purjelaitteet, jotka helpottivat työtämme tuntuvasti. Virta oli
kuitenkin niin vahva, että parhain saavutuksemme oli päivässä vain
parikymmentä penikulmaa. Lähdimme matkaan aina päivän sarastaessa ja
meloimme levähtämättä noin puoli kymmeneen saakka, jolloin helle kävi
niin rasittavaksi, että työskenteleminen oli mahdotonta. Silloin
ohjasimme kanootit maihin ja söimme aamiaisen, jonka jälkeen nukuimme
tahi kulutimme aikamme jotenkin muuten noin kolmeen asti, jolloin
jatkoimme matkaamme. Meloimme sitten iltaan saakka ja auringon laskussa
pysähdyimme yötä viettämään.

Päästyämme iltaisin maihin alkoi Good wakwafein avulla heti valmistaa
"linnoitusta" tahi pientä suojusta okaisista pensaista ja kyhäsi
nuotion. Curtis, Umslopogaas ja minä lähdimme pyydystämään jotakin
pataan pantavaa, mikä oli tavallisesti sangen helppoa, sillä Tanan
rannoilla aivan vilisi kaikenlaista riistaa. Curtis ampui kerran
giraffin, jonka liha on hienointa herkkua, ja eräänä iltana minä yhytin
sorean metsävuohen, jonka kaadoin yhdellä laukauksella, ja Umslopogaas,
joka on taitava pyssymies kuten useimmat zulut, oli sangen tyytyväinen,
kun hän onnistui kerran saamaan muhkean antiloopin hänelle
lainaamallani martini-kiväärillä. Metsät olivat täynnä lintuja, joita
välistä ammuimme vaihteluksi, ja kun kyllästyimme lihaan, pyydystimme
kaloja, joita Tana-joessa näytti olevan tavattoman runsaasti ja jotka
ovat luullakseni krokodiilein tärkein ravinto. Kolmantena päivänä
sattui eräs omituinen tapaus. Vedimme juuri kanoottejamme maihin
asettuaksemme kuten tavallisesti yöteloillemme, kun samassa huomasimme
erään olennon, joka seisoi pienellä kunnaalla noin neljänkymmenen
kyynärän päässä meistä ja seurasi tarkoin puuhiamme. Näin ensi
silmäyksellä -- vaikka en tuntenutkaan heimoa lähemmin -- että olento
oli masai-elmoran eli nuori masai-soturi. Ellen olisi ollut varma
asiastani, olisivat epäilykseni heti hälvenneet, sillä samassa kajahti
wakwafi-seuralaistemme huulilta kauhistunut huudahtus "_masai_". Hehän
polveutuvat masai-heimosta, kuten muistelen jo ennemmin sanoneeni.

Kuinka omituisen näköinen hän olikaan seisoessaan siinä täydessä
sota-asussaan! Olen viettänyt melkein koko elämäni villikansojen
keskuudessa, mutta julmempaa ja peloittavampaa olentoa en ole
milloinkaan ennen nähnyt. Mies oli tavattoman pitkä, aivan yhtä pitkä
kuin Umslopogaas, mutta hiukan solakampi, ja minun täytyy sanoa, että
kauniimpaa vartaloa olen harvoin nähnyt, mutta kasvot olivat kerrassaan
pirulliset. Hänellä oli oikeassa kädessään noin kuuden jalan mittainen
keihäs, jonka kärki oli pari jalkaa pitkä ja noin kolme tuumaa leveä.
Varren päässä oli noin jalan pituinen terävä rautapiikki. Vasemmassa
kädessään hän kantoi puhvelinnahasta tehtyä soikeaa kilpeä, joka oli
koristettu luultavasti heimon perinnäisillä tunnusmerkeillä. Päässä
hänellä oli hanhen sulista laitettu pääkoriste, joka ulottui hartioille
saakka, ja kaulan ympärillä "naibere" eli noin seitsemäntoista jalan
pituinen ja puolentoista jalan levyinen pumpulivaate, jonka keskellä
oli heleän kirjavia juovia. Parkitusta vuohennahasta tehty lyhykäinen
hame, joka on masai-soturin ainoa ruumiin verho rauhanaikana, oli nyt
kiedottu hänen vyötäisilleen kireän vyön tavoin, johon oli pistetty
lyhyen miekan tapainen leveäteräinen veitsi puisine tuppeineen.
Peloittava kyhmynuija riippui myös vyössä.

Silmiinpistävin hänen asussaan oli haukan sulista tehty pääkoriste,
joka oli kiinnitetty leuan alle ja ympäröi hänen pirulliset kasvonsa
kuin kirjava kehys. Nilkkojen ympärillä oli mustat turkisripsut ja
pohkeisiin oli kiinnitetty teräviä piikkejä kuin kannuksia ja kiiltävän
mustia apinankarvatöyhtöjä.

Tämmöinen oli puuhiamme tarkastelevan masai-soturin juhla-asu, joka
pitäisi nähdä, ennenkuin siitä saa täydellisen käsityksen. Tuolla
hetkellä minä en tietystikään voinut nähdä hänen asuaan näin
yksityiskohtaisen tarkasti, sillä minä katselin vain koko hänen
omituista olemustaan aarniometsän synkkää taustaa vasten, mutta
myöhemmin minä olin monta kertaa tilaisuudessa tekemään mahdollisimman
tarkkoja huomioita.

Ollessamme siinä kahden vaiheella mitä olisi paras tehdä ojentautui
masai-soturi täyteen pituuteensa, heristi uhkaavasti keihästään meitä
kohti, kääntyi ja katosi kunnaan taakse.

"Halloo!" huusi Curtis toisesta veneestä; "ystävämme entinen oppaamme
on pitänyt sanansa ja usuttanut masait kimppuumme. Luuletko olevan
turvallista leiriytyä rannalle?"

Eihän se ollut suinkaan turvallista, mutta kanooteissa emme voineet
keittää eikä meillä ollut mitään, jota olisimme voineet kylmiltään
syödä. Vihdoin Umslopogaas tarjoutui menemään vakoilemaan, minkä hän
tekikin häipyen pensaikkoon hiljaa ja notkeasti kuin käärme meidän
odottaessa häntä rannalla kanooteissamme. Puolen tunnin kuluttua hän
palasi ja kertoi, ettei hän ollut nähnyt ainoatakaan masai-soturia
läheisyydessään, mutta oli löytänyt paikan, jossa nämä olivat
hiljattain lepäilleet. Ensimmäisestä seikasta hän päätteli heidän
poistuneen noin tunti sitten, ja tämä yksi oli vain jäänyt vahtimaan
mitä joella oli tekeillä.

Menimme siis maihin ja järjestettyämme vahdinpidon me ryhdyimme
valmistamaan illallista. Kylliksemme syötyämme me sitten neuvottelimme
vakavasti tilanteesta. Olihan tietysti mahdollista, ettei masai-soturin
näyttäytyminen ollut missään yhteydessä meidän kanssamme. Hänhän
saattoi kuulua johonkin pienempään rosvojoukkoon, joka oli tehnyt
ryöstöretken jonkun naapuriheimon alueelle. Tämä ei ollut kuitenkaan
todennäköistä, kun muistelimme oppaan uhkausta ja soturin omituisen
vihamielistä asentoa, kun hän heristi keihästään meille. Päinvastoin
oli melkein varmaa, että joukko oli jäljillämme ja vaani vain sopivaa
tilaisuutta karatakseen kimppuumme.

Asiain näin ollen meillä oli vain kaksi vaihtoehtoa valittavana -- joko
jatkaa matkaamme tahi kääntyä takaisin. Viimemainitusta tuumasta
luovuttiin kuitenkin heti, sillä oli aivan selvää, että paluumatkalla
meitä uhkaisivat yhtä monet vaarat kuin eteenpäinkin pyrkiessämme, ja
sentähden me päätimme jatkaa matkaamme hinnalla millä hyvänsä. Rannalle
ei ollut kuitenkaan hyvä yöpyä, minkätähden me arvelimme olevan
turvallisinta viettää yö kanooteissamme virralla. Meillä oli monta
syltä kokospähkinän kuiduista punottua köyttä, ja tehtyämme siitä
luotettavat kiviriipat me ankkuroimme keskijoelle. Siellä olivat
moskiitot syödä meidät elävältä. Toiset nukkuivat niistä vähääkään
välittämättä, mutta nuo kiukkuiset paholaiset ja huoli uhkaavasta
tilanteestamme pitivät minua valveilla. Makailin siinä poltellen ja
mietiskellen monia seikkoja, mutta pääasiallisesti, kuten on
ymmärrettävääkin, miten selviäisimme noista masai-roistoista. Oli
kaunis kuutamoilta ja huolimatta moskiitoista ja kuumeenvaarasta, johon
antauduimme yöpyessämme sellaiseen paikkaan, minä aloin nauttia
olostani unhottaen kokonaan vieressäni nukkuvan wakwafin, joka haisi
hirvittävästi, ja oikean jalkani, jota oli alkanut jomottaa hankalassa
asennossa maatessani. Virta, joka pysähtymättä matkasi ohitsemme
äitinsä meren helmaan kuin ihmiselämä hautaa kohti, liplatteli hiljaa
kanootin keulassa ja sen kalvo välkkyi kuutamossa kuin hopeinen vyö.
Rannat olivat tummassa pimennossa ja yötuuli huokaili surunvoittoisesti
kaislikossa.

Hiukan edempänä vasemmalla oli pieni hiekkarantainen lahdelma, johon
minä kuulin lauman antilooppeja tulevan juomaan. Samassa kuului
peloittava ärjähdys ja säikähtyneet eläimet pakenivat tuulen
nopeudella. Kohottauduin katsomaan ja hetkisen kuluttua minä näin hänen
majesteettinsa leijonan, eläinten kuninkaan, astelevan arvokkaasti
rannalle janoaan sammuttamaan. Tarpeensa tyydytettyään tuo komea eläin
katosi äänettömästi kuin varjo pensaikkoon ja hetkisen oli aivan
hiljaista. Sitten kuului risahdus yläpuoleltamme kaislikosta ja parin
minuutin kuluttua kohosi vedestä suunnaton tumma möhkäle ja minä kuulin
voimakkaan päristyksen. Tulija oli virtahevonen, joka vaipui samassa
äänettömästi veden alle noustakseen jälleen näkyviin, vain muutaman
kyynärän päässä kanootistani. Tämmöinen lähentely ei minua lainkaan
miellyttänyt erittäinkin kun otus oli ilmeisesti kiihkeän utelias
saamaan selville mitä ihmeellisiä esineitä joelle oli ilmestynytkään.
Se aukaisi suuren kitansa haukotellakseen luullakseni, jolloin minä
näin erinomaisen selvästi sen välkkyvät peloittavan suuret torahampaat
ja minä en voinut olla ajattelematta, että se voisi murskata kanootimme
helposti kuin herneenpalon vain yhdellä ainoalla puraisulla. Tapailin
jo kivääriäni antaakseni sille oikein tuiman paukun otsikkoon, mutta
päättelin olevan kuitenkin viisainta odotella ja ryhtyä vasta
hyökkäyksen tapahtuessa ratkaiseviin toimenpiteisiin. Äkkiä se vajosi
syvyyteen yhtä äänettömästi kuin äskenkin eikä enää näyttäytynyt.

Katsahdin samassa oikealle rannalle ja olin näkevinäni tumman olennon
hiipivän puiden välissä. Näköni on hyvin tarkka ja minä olin melkein
varma, että näin jotakin, mutta en voi sanoa, oliko hiipijä lintu,
jokin eläin vai ihminen. Kuu peittyi samassa pilveen ja olento hävisi
näkyvistäni. Kun kaikki muut äänet olivat vaienneet, alkoi edempää
kuulua sarvipöllön säännöllisen tahdikas ja kimeä huuto. Pian sekin
vaikeni ja sitten ei kuulunut enää mitään muuta kuin tuulen suhinaa
kaislikossa ja rannan puissa.

Kummallinen levottomuus oli kuitenkin vallannut minut. Afrikassa
ympäröivät matkamiestä monenlaiset vaarat, mutta mitään erikoista ja
varmaa syytä minä en voinut todeta. En luota mihinkään niin vähän kuin
aavistuksiin, ja nyt oli jonkun uhkaavan ja tuntemattoman vaaran tunne
kokonaan vallannut minut. Koetin vapautua tuosta ilkeästä tunteesta,
mutta kaikesta huolimatta kihosi kylmä hiki otsalleni. En tahtonut
herättää toisia. Tilani paheni pahenemistaan, sydämeni löi haljetakseen
ja sanomaton kauhu lamautti koko hermostoni kuin olisin ollut hirveän
painajaisen pauloissa, mutta vielä kykenin kuitenkin toimimaan millä
hetkellä hyvänsä. Makasin hiljaa paikoillani (minä lepäsin melkein
istuvassa asennossa kanootin keulassa) ja käänsin vain päätäni niin,
että näin Umslopogaasin ja nuo kaksi wakwafia, jotka nukkuivat
välillämme.

Edempää kuului virtahevosen hiljainen loiskahdus, huuhkaja huuteli
jossakin oudon kimeällä äänellä ja vähitellen kiihtyvä tuuli humisi
valittavasti puiden latvoissa. Ylläni oli taivas vetäytynyt synkkään
pilveen ja virran kalvo, joka oli äsken välkehtinyt kuin sula hopea,
oli nyt musta kuin yö. Minusta tuntui kuin maailmassa ei olisi muita
ollutkaan kuin minä ja vaaniva kuolema. Vilun väre puistatti
ruumistani. Hiljaisuus ja pimeys alkoivat kammottaa minua.

Samassa oli vereni jähmettyä ja sydämeni tuntui aivan seisahtuvan.
Näinkö unta vai oliko kanoottimme todellakin irtaantunut ankkuristaan.
Katsahdin sivulleni nähdäkseni toisen kanootin, jonka olisi pitänyt
olla aivan vierellämme, mutta en nähnyt mitään. Tuijotin pimeään ja
kanootin asemesta näin kapean mustan käden tarttuvan veneen laitaan.
Varmaankin näin unta! Mustat, pirulliset kasvot nousivat vedestä ja
kanootin hiljaa heilahtaessa välähti kirkas puukko kuin salama ja
lähelläni nukkuva wakwafi, jonka vastenmielisestä hajusta äsken
mainitsin, parahti tuskallisesti. Kasvoilleni räiskähti jotakin
lämmintä.

Lumous laukesi heti. Jokin masai-soturi oli käynyt uiden kimppuumme!
Sieppasin käteeni lähimmän saatavilla olevan aseen, joka sattui olemaan
Umslopogaasin tappara, ja iskin kaikin voimin kohtaan, jossa olin
nähnyt veitsen välähtävän. Terä sattui koko painollaan miehen
käsivarteen, jonka se katkaisi ranteesta aivan eripoikki kanootin
tukevaa laitaa vasten. Mies ei päästänyt äännähdystäkään, vaan katosi
yhtä hiljaa ja aavemaisesti kuin oli ilmestynytkin. Katkaistu verinen
käsi vain puristi vielä suurta veistä tahi lyhyehköä miekkaa, joka oli
isketty kahvaa myöten suoraan wakwafin sydämeen.

Syntyi aikamoinen hälinä ja minä olin näkevinäni -- en tiedä olinko
oikeassa vai väärässä -- useampien miesten päiden liukuvan kiireesti
veden pinnassa oikeata rantaa kohti, minnepäin mekin ajauduimme, sillä
riippaköytemme oli sivallettu veitsellä poikki. Huomattuani tämän minä
ymmärsin koko suunnitelman. Köysi oli katkaistu toivossa, että
kanoottimme ajautuisi virran mukana oikealle rannalle, jossa joukko
masai-sotureita varmasti odotti tuloamme lävistääkseen meidät
leveäteräisillä keihäillään. Tartuin melaan ja käskin Umslopogaasin
tehdä samoin, sillä toinen wakwafi oli niin säikähtynyt ja päästään
pyörällä, ettei hänestä ollut mihinkään. Meloimme ripeästi keskijoelle
välttyen siten aivan yhdennellätoista hetkellä ajautumasta matalikolle,
jossa olisimme joutuneet surman suuhun.

Päästyämme turvallisen etäälle rannasta me aloimme pyrkiä vastavirtaa
ankkuripaikallemme takaisin. Pimeässä se oli sangen vaivalloista ja
vaarallistakin työtä, kun meillä ei ollut muuta opasta kuin Goodin
jymisevät huudot, joita hän kajautteli säännöllisin väliajoin kuin
sumusireeni. Vihdoin pääsimme kuitenkin perille ja olimme iloiset
kuullessamme, ettei kukaan ollut heitä ahdistanut. Epäilemättä oli
mies, jonka katkennut käsi piteli vieläkin veitsen kahvaa, aikonut
katkaista toisenkin kanootin ankkuriköyden, mutta hänen suunnitelmansa
raukesi, kun hän ei voinut vastustaa vaistomaista murhanhimoaan.
Tilaisuus oli liian houkutteleva, ja hänen heikkoutensa maksoi hänelle
käden ja meille yhden miehen, mutta pelasti meidät muut varmasta
kuolemasta.

Ilman noiden pirullisten kasvojen aavemaista näyttäytymistä kanoottini
vieressä -- tapausta en voi milloinkaan unhottaa -- me olisimme
varmasti ajautuneet rannalle ennenkuin olisin mitään huomannutkaan,
missä tapauksessa tämä kertomus olisi jäänyt minulta kirjoittamatta.



III.

LÄHETYSASEMA.


Kiinnitimme kanoottimme riippaköytemme jäännöksellä toiseen kanoottiin
ja valvoimme odotellen aamunkoittoa ja iloitsimme ihmeellisestä
pelastuksestamme, joka näytti todellakin olleen enemmän armelias
kohtalon sallimus kuin oman valppautemme ja urhoollisuutemme
aiheuttama. Idässä alkoi taivas vihdoin vaaleta ja hetkisen kuluttua
oli jo valoisa päivä. En ole milloinkaan kiihkeämmin odottanut ja
kiitollisemmin tervehtinyt auringon ensimmäisiä sateita kuin tuona
aamuna, vaikka niiden valossa näinkin mitä kamalimman näyn. Kanootin
pohjalla makasi tuo onneton wakwafi kuolleena sydän veitsen
iävistämänä, jonka kahvaa tuo ranteesta poikki isketty käsi vielä
piteli. Näky oli pöyristyttävä. Kiinnitettyämme murhatun jalkoihin
kiven, jolla olimme ankkuroineet toisen kanootin, me laskimme ruumiin
hiljaa laidan yli. Muutamia ilmakuplia kohosi veden pintaan sen
vaipuessa joen pohjaan, mutta nekin hävisivät pian ja hetkisen kuluttua
ei kukaan olisi voinut osoittaa missä tuo niin onnettoman lopun saanut
toverimme lepäsi. Hänen murhaajansa käden minä heitin kauas virtaan,
johon se hitaasti upposi. Veitsen, joka oli selvästi arabialaista
valmistetta kultasilauksin koristettuine norsunluisine kahvoineen, otin
minä metsästyspuukokseni, ja sangen hyvä se olikin.

Yhden miehen siirryttyä kanoottiini me jatkoimme matkaamme sangen
masentunein mielin ja vähäisin toivein tulevaisuuteen nähden, mutta
toivoimme kuitenkin saapuvamme tuolle "Vuoristo"-nimiselle
lähetysasemalle ennen iltaa. Olomme kävi vieläkin hankalammaksi, kun
noin tunnin kuluttua auringon nousun jälkeen puhkesi rankka sade, joka
kasteli meidät ihoa myöten, ja täytyipä meidän silloin tällöin
tyhjentää kanoottejammekin. Sade vaimensi sitäpaitsi tuulenkin, niin
ettemme voineet käyttää purjeitamme, vaan olimme pakotetut pyrkimään
eteenpäin melojemme avulla miten parhaiten taisimme. Yhdentoista aikaan
pysähdyimme aukealle paikalle vasemmalla rannalla ja sateen hiukan
tasaantuessa onnistuimme sytyttämään nuotion ja pyytämään muutamia
muhkeita kaloja, jotka paistoimme. Emme tohtineet lähteä metsään
riistan jäljille. Kello kaksi lähdimme jälleen matkalle ottaen
runsaasti paistettua kalaa mukaamme, ja hetkisen kuluttua alkoi taas
sataa vieläkin kovemmin kuin äsken. Lukemattomat kalliot, ahtaat väylät
ja kiihtynyt virta vaikeuttivat kulkuamme ja pian olimme varmat,
ettemme iltaan mennessä ehtisikään herra Mackenzien vierasvaraisen
kodin suojaan. Tämä huomio ei suinkaan ilahduttanut jo ennestäänkin
masentuneita mieliämme. Matkamme edistyi vain noin penikulman tunnissa,
väsyneet kun olimme, ja viiden vaiheilla iltapäivällä, kun emme enää
jaksaneet tarpoa kauemmin, laskimme olevamme vielä noin kymmenen
penikulman päässä lähetysasemalta.

Sillehän emme mitään mahtaneet, ja kun asia ei ollut autettavissa,
aioimme parhaamme mukaan valmistautua yötä viettämään. Viimeöisen
tapahtuman jälkeen emme tohtineet enää yöpyä rannalle, etenkin kun
Tanan rannat olivat tässä kohdin tiheän pensaikon reunustamat, johon
viisituhattakin masai-soturia olisi voinut helposti kätkeytyä.
Ajattelin jo, että meidän täytyisi viettää tämäkin yö kanooteissamme
virralla, kun kaikeksi onneksi näimme pienen kalliosaaren, joka oli
melkein keskellä jokea. Ohjasimme kanoottimme suoraan sitä kohti,
astuimme maihin ja sijoittauduimme saarelle olosuhteiden mukaan
mahdollisimman mukavasti. Tulta emme saaneet palamaan virtana valuvan
sateen takia, joka pani hampaamme vilusta kalisemaan, mutta
eräs hyvä puoli tuolla sateellakin oli, kuten wakwafimme sanoivat.
Masai-sotureita ei saanut nimittäin sateella mikään liikkeelle,
kastuminen kun oli heistä äärimmäisen vastenmielistä ja johtui ehkä
siitä, että he inhosivat peseytymistä, kuten Good sanoi.

Söimme hiukan paistettua kalaa, jonka sade oli liottanut aivan
mauttomaksi, paitsi Umslopogaas, joka -- kuten zulut yleensä -- ei
voinut sietää kalaa, ja otimme jokainen pitkän kulauksen paloviinaa,
jota meillä oli onneksi vielä muutamia pulloja jäljellä. Hämärä kattoi
vähitellen seudun, ja yötä, joka seurasi, voi luullakseni verrata vain
siihen, jonka me samat kolme valkoista miestä vietimme Saaban
vuoristossa, jolloin olimme menehtyä lumeen ja pakkaseen matkallamme
Kukuana-maahan. Yö tuntui olevan aivan loppumaton ja pari kertaa
minä jo luulin, että wakwafi-palvelijamme nääntyisivät viluun ja
uupumukseen. Ellei meillä olisi ollut paloviinaa, jota aina vähän väliä
jakelin heille, niin olen melkein varma, että he olisivat heittäneet
henkensä, sillä Afrikan neekerit eivät kestä rasituksia ja kylmää, joka
ensin herpaisee ja sitten tappaa heidät. Näin kaikesta, että tuo vanha,
rautainen Umslopogaaskin kärsi kovin, vaikka hän ei valittanut
sanallakaan oloaan, kun taas wakwafit itkivät ja uikuttivat
taukoamatta.

Yhden vaiheilla yöllä kuulimme kaiken lisäksi jälleen tuon omituisen,
huuhkajan huutoa muistuttavan kirkaisun, ja valmistauduimme heti
hyökkäyksen varalle. Olimme kuitenkin niin väsymyksen ja kylmän
jäykistämät, etten luule, että olisimme kyenneet tekemään
mainittavampaa vastarintaa, jos hyökkäys olisi todellakin tapahtunut.
Mutta mitään ei kuulunut eikä näkynyt. Huuhkaja, jonka huudon olimme
kuulleet, oli tällä kertaa joko oikea, tahi sitten olivat masait
itsekin niin kurjassa tilassa, etteivät he voineet ajatellakaan
hyökkäystä.

Päivän sarastaessa peittyi koko tienoo läpitunkemattomaan sumuun, sade
taukosi vähitellen, ja hetkisen kuluttua karkoittivat auringon
suloisesti lämmittävät säteet joella leijailevan kylmän, kostean
sumuvaipan. Näännyksissä ja puutunein jäsenin me kompuroimme jalkeille
ja nautimme sanomattomasti auringon virvoittavasta lämmöstä, joka
kuivasi pian märät vaatteemmekin. Käsitän erinomaisen hyvin, miksi
luonnonkansat useinkin ovat auringon palvojia, etenkin, jos heidän
elinehtonsa ovat sellaiset, että he joutuvat usein kylmän rasituksille
alttiiksi.

Puolen tunnin kuluttua olimme jälleen matkalla ja ripeä tuuli kiidätti
kanoottiamme aika vauhtia eteenpäin. Rohkeutemme oli palautunut
auringon säteiden mukana ja naureskelimmekin jo eilispäivän vaaroille
ja rasituksille, jotka olivat olleet vähällä tehdä meistä lopun.

Matkasimme siten hupaisesti yhteentoista saakka ja aioimme juuri
pysähtyä kuten tavallisesti lepäämään ja pyydystämään jotakin
metsänriistaa aamiaiseksemme, kun samassa tulimme joen mutkaukseen ja
näimme edempänä kauniin eurooppalaismallisen talon suurine avonaisine
kuisteineen, joka oli ihanalla paikalla vuoren huipulla. Rakennusta
ympäröi korkea ja vahvannäköinen vallitus, jonka ulkopuolella näkyi
olevan syvä vallihauta. Taloa varjosti aivan ennenkuulumattoman rehevä
ja pitkä pinja-puu, jonka latvan olimme jo pari päivää sitten nähneet
kaukoputkella taivaanrannassa tietämättä, että se osoitti paikkaa,
jossa lähetysasema oli. Minä näin ensin tuon kaivatun rakennuksen ja
kajautin huikean hurraan, johon toiset, paitsi alkuasukkaat,
sydämestään yhtyivät. Kukaan ei ajatellutkaan pysähtymistä. Meloimme
kaikin voimin eteenpäin, mutta vasta kello yhden vaiheilla olimme
kukkulan juurella, jonka huipulla rakennus oli, sillä joki kaartoi
tässä pitkän mutkan. Kiidätimme kanootit maihin, nousimme rannalle ja
vedimme juuri veneitämme kuivalle, kun näimme kolmen eurooppalaisten
tavoin puetun henkilön kiiruhtavan rinnettä alas meitä kohti.

Good painoi monokkelin silmäänsä ja huudahti samassa: "Eräs herra,
rouva ja pieni tyttönen, jotka kävelevät kuin sivistyneet ainakin,
tulevat hyvin hoidetun puutarhan läpi meitä vastaanottamaan. Minut saa
hirttää, jos olemme milloinkaan nähneet kummallisempaa!"

Hän oli oikeassa. Minustakin tuntui kaikki enemmän kohtaukselta
italialaisessa oopperassa kuin tositapaukselta, eikä tuo tunne suinkaan
haihtunut, kun kuulin meitä puhuteltavan leveällä skottilaismurteella,
jota en osaa lainkaan jäljitellä.

"Mitä kuuluu, hyvät herrat?" sanoi Mackenzie, joka oli roteva ja
jäntevän näköinen mies. Tukka oli harmaantunut ja kasvot punaisine
poskineen olivat hyvin sydämelliset. "Toivon teidän voivan hyvin. Tunti
sitten kertoivat alkuasukkaani nähneensä joella kaksi kanoottia, joissa
oli valkoisia miehiä, olevan tulossa tännepäin. Ehdimme parahiksi teitä
vastaanottamaan."

"Minun täytyy sanoa, että ilomme on suorastaan verraton, kun jälleen
saamme nähdä valkoisia kasvoja", puuttui puheeseen hänen puolisonsa --
viehättävän ja rohkean näköinen nainen. Tervehdimme kohteliaimmin ja
esitimme itsemme. "Olette sydämellisesti tervetulleet, hyvät herrat",
sanoi herra Mackenzie, "ja me iloitsemme sanomattomasti saadessamme
pitää teitä hetkisenkään vierainamme. Käykäämme nyt viipymättä
katsomaan mitä talo voi tarjota, sillä tietysti olette nälkäiset ja
väsyneet sellaisen matkan jälkeen. Vuosi sitten saapui Alphonse --
hänet saatte heti nähdä -- ja sittenpä ei ole muita valkoisia miehiä
näkynytkään."

Lähdimme liikkeelle ja näimme, että kukkulan rinne oli alempana jaettu
aitauksilla pieniin puutarhoihin, joissa parhaillaan kukoisti rehevä
vilja ja kasvoi runsaasti kurkkuja ja perunoita. Aitauksien
kulmauksissa oli sienenmuotoisia majoja, joissa Mackenzien
yhteiskuntaan kuuluvat alkuasukkaat asustivat. Joukko näiden vaimoja ja
lapsia kiiruhti meitä vastaan. Tie, jota myöten me nyt kuljimme, meni
suoraan noiden hyvinhoidettujen puutarhojen halki ja oli molemmin
puolin oranssipuiden reunustama. Puut oli istutettu kymmenen vuotta
sitten, mutia täällä ylämaan suloisessa ilmastossa M:t Kenia-vuoren
juurella, joka on noin 5000 jalkaa meren pinnan yläpuolella, ne olivat
jo kasvaneet mahtavan suuriksi ja olivat täynnä ihania hedelmiä.

Kiivettyämme noin neljännespenikulman verran -- rinne oli sangen jyrkkä
-- me saavuimme mahtavalle hedelmäpuiden muodostamalle tiheälle
aitaukselle, joka oli aivan hedelmien peitossa ja joka ympäröi,
kuten herra Mackenzie sanoi, kukkulan koko huipun eli noin
sadankuudenkymmenen aarin suuruisen alueen, jossa oli hänen asuntonsa,
kirkko, ulkohuoneet ja hänen yksityinen puutarhansa.

Mikä satujen ihmeellinen puutarha se olikaan! Olen aina ihaillut
kauniita puutarhoja ja nyt olin nostaa käteni taivasta kohti suuressa
ihastuksessani. Ensinnäkin siellä oli rivittäin jaloimpia
eurooppalaisia hedelmäpuita, sillä kukkulan laella oli ilmasto niin
viileä, että melkein kaikki Englannin hedelmäpuut, pensaat ja kukat
menestyivät siellä mainiosti, myöskin omenapuut, jotka eivät tahdo
mitenkään kantaa hedelmää kuumassa ilmanalassa. Sitten siellä oli
mansikoita ja tomaatteja -- ah, minkälaisia tomaatteja! -- melooneja,
kurkkuja ja kaikkia ihania kukkia ja hedelmiä, mitä voi ajatella.

"Onpa teillä puutarha, joka todellakin on nimensä arvoinen!" huudahdin
minä ihaillen ja hiukan kadehtienkin.

"Onhan se jonkinlainen", sanoi lähetyssaarnaaja, "ja hyvinhän se on
vaivani palkinnutkin, mutta tätä suloista ilmanalaa minä saan kuitenkin
kaikesta kiittää. Maahan pistämäni persikanoksa hedelmöi jo neljäntenä
vuonna ja ruusuntaimi kukkii vuoden kuluttua."

Silloin juuri saavuimme noin kymmenen jalan levyiselle vallihaudalle,
joka oli täynnä vettä ja jonka toisella puolella kohosi noin yhdeksän
jalan korkuinen ampuma-aukoilla varustettu vallitus, jonka harja oli
täynnä teräviä piikiviä.

"Kas siinä", sanoi herra Mackenzie viitaten vallihautaan ja
vallitukseen, "on minun suurtyöni. Tästä ja kirkosta, joka on asuntoni
toisella puolen, minä olen oikein ylpeä. Minä ja parikymmentä
alkuasukasta kaivoimme tätä vallihautaa ja rakensimme vallitusta
kolmatta vuotta, ennenkuin saimme kaikki valmiiksi, mutta sitten
olenkin tuntenut oloni turvalliseksi. Nyt voin pitää puoleni vaikka
Afrikan kaikkia villejä vastaan, sillä lähde, joka täyttää vallihaudan,
on muurin sisäpuolella ja kuohuu kukkulan huipulla kesät ja talvet, ja
sitäpaitsi minulla on aina kotona neljän kuukauden elintarvevarasto."

Mentyämme lautaa myöten vallihaudan poikki me astuimme sangen ahtaasta
aukosta vallituksen sisäpuolella olevaan ihanaan kukkaistarhaan, joka
oli rouva Mackenzien valtakunta, kuten hän itse sanoi, ja jonka
kauneutta tuskin kykenen kuvailemaan. En luule milloinkaan nähneeni
kauniimpia ruusuja ja kameelioita, ja ne polveutuivat kaikki
Englannista saaduista siemenistä tahi taimista. Siellä oli myöskin
monipuolinen kokoelma sipulikasveja, jotka olivat melkein kaikki herra
Mackenzien pienen tyttären Flossien etsimät lähetysaseman ympäristöstä.
Kokoelmassa oli useita hämmästyttävän kauniita liljoja.

Tämän kukkatarhan keskellä ja melkein avonaisen kuistin edessä oli
kaunis kaivo, jonka kristallikirkas vesi kumpusi suoraan maasta. Vesi
koottiin suureen kivialtaaseen, josta ylijäämä virtasi maanalaista
kanavaa myöten vallihautaan, joka oli siis samalla paikan loppumaton
vesivarasto ja kykeni kastelemaan kaikki alempana olevat puutarhat.
Asuinrakennus oli tilava, tukevasti tehty yksikerroksinen rakennus,
jonka kolmella sivulla oli suuri avonainen kuisti. Katto oli katettu
kivilaatoilla. Keittiö oli takana omassa rakennuksessaan hiukan
erillään muista, mikä oli mielestäni erinomaisen hyvä keksintö kuumassa
ilmanalassa.

Aivan rakennuksen päässä oli tämän merkillisen paikan mielestäni
ihmeellisin nähtävyys, eräs havupuu, joita kasvaa siellä täällä
Keski-Afrikan ylänkömailla. Tuo mahtava puu, jonka herra Mackenzie
sanoi näkyvän viidenkymmenen penikulman päähän kaikkialle ympäristöön
-- itse olimme sen nähneet koko ajan matkamme viimeisinä päivinä -- oli
melkein kolmensadan jalan korkuinen ja tyvestä noin kuudenkymmenen
jalan vahvuinen. Sen ruskea ja sileä runko kohosi aivan oksattomana
noin seitsemänkymmenen jalan korkeuteen, jossa sen mahdottoman suuria
sanajalkoja muistuttavat tummanvihreät oksat levisivät vaakasuorasti
joka taholle. Auringon ollessa korkeimmillaan ne varjosivat koko
rakennuksen ja melkeinpä koko kukkaistarhankin estämättä kuitenkaan --
korkealla kun olivat -- valon ja ilman pääsemästä vapaasti kaikkialle.

"Mikä kaunis puu!" huudahti Curtis.

"Onhan se komea", vastasi herra Mackenzie. "Minun tietääkseni ei näissä
seuduissa olekaan toista sen vertaista. Vartiotorniksenihan minä sitä
sanon. Alimmaiseen oksaan olen, kuten näette, kiinnittänyt nuoraportaat
ja jos haluan nähdä mitä on tekeillä ympäristössä, niin kiipeän
kaukoputkineni tuonne ylös, josta voin esteettömästi nähdä
viidenkymmenen penikulman päähän joka suuntaan. Mutta käykäähän sisään,
ystäväni; aamiainen on varmaankin jo valmis ja te olette arvatenkin
sangen nälkäiset. Yksinäinen kolkkahan tämä on, mutta näihin erämaan
oloihin nähden mielestäni erinomaisen viihtyisä; ja minä voin jo
ennakolta sanoa teille, että meillä on ranskalainen kokkikin." Hän meni
edellämme kuistille.

Ihmetellessäni mitä maailmassa hän oikein mahtoi tarkoittaa sanoessaan,
että heillä oli eurooppalainen ja kaiken lisäksi oikein ranskalainen
kokki, avautui ovi ja kuistille ilmestyi vikkeläliikkeinen, sangen
pikkuinen mies, jolla oli hyvin puhdas sinisestä puuvillakankaasta
tehty puku ja parkitusta nahasta ommellut jalkineet. Hän liikkui kuin
elohopea ja hänen mustat suunnattoman suuret ylöspäin kierretyt
viiksensä törröttivät uhkaavasti kuin puhvelin sarvet.

"Rouva pyytää sanomaan, että aamiainen odottaa. Tehkää niin hyvin,
kunnioitettavat herrat", ja mies kumarsi erittäin kohteliaasti, mutta
huomasi samassa Umslopogaasin, joka tuli hiljalleen jäljessämme
peloittavaa tappuraansa kiikutellen, ja kohotti hämmästyksissään
kätensä taivasta kohti.

"_Ah, mais quel homme_!" huudahti hän ranskan kielellä, "_quel sauvage
affreuex!_ Katsokaa tuota kirvestä ja syvää kuoppaa hänen päässään!"

"Kenestä puhutte, Alphonse?" kysyi herra Mackenzie.

"Kenestäkö puhun!" toisti tuo pieni ranskalainen katsellen herkeämättä
Umslopogaasia, jonka juhlallinen olemus näytti hänet kokonaan
lumonneen. "Hänestä tietenkin", ja hän viittasi Umslopogaasiin --
"_ce monsieur noir_."

Kaikki alkoivat nauraa ja Umslopogaas, joka huomasi olevansa tämän
yleisen ilon aihe, synkkeni peloittavasti, sillä hän ei juuri
ymmärtänyt leikkiä.

"_Parbleu_!" sanoi Alphonse; "nyt hän julmistuu. Poistunpa hyvän sään
aikana", minkä hän tekikin sangen vikkelästi.

Herra Mackenzie yhtyi sydämellisesti nauruumme. "Hän on omituinen
luonne -- tuo Alphonse", sanoi hän. "Kerron teille hänen vaiheensa;
mutta menkäämme ensin maistelemaan hänen herkkujaan."

"Saanko luvan kysyä", sanoi Curtis syötyämme mahdollisimman hienon
päivällisen, "mistä olette saaneet ranskalaisen kokin täällä
erämaassa?"

"Hän saapui tänne omasta vapaasta tahdostaan", vastasi herra Mackenzie,
"ja pyysi päästä palvelukseeni. Hänellä oli ollut Ranskassa joitakin
rettelöitä ja pakeni Zanzibariin, jossa hän sai kuulla, että Ranskan
hallitus oli vaatinut hänen luovuttamistaan. Silloin hän lähti
sisämaahan aikoen kätkeytyä sinne ja kohtasi aivan nälkään
nääntymäisillään minun mieheni, jotka olivat tavaroita hakemassa, ja
heidän mukanaan hän sitten tuli tänne. Teidän pitäisi oikeastaan kuulla
hänen itsensä kertovan elämäntarinansa."

Sytytettyämme piippumme päivällisen jälkeen selosti Curtis matkaamme ja
isäntämme kävi sangen vakavaksi.

"On aivan selvää", sanoi hän, "että nuo masai-roistot ovat jäljillänne
ja minä olen sangen hyvilläni, että pääsitte niinkin onnellisesti
taloni turviin. Täällä he eivät luullakseni tohdi kimppuunne käydä.
Pitikin sattua niin onnettomasti, että melkein kaikki mieheni lähtivät
viemään norsunluuta ja muita tuotteita rannikolle. Nyt minulla on vain
parikymmentä taistelukelpoista miestä, jos kimppuumme todellakin
hyökättäisiin. Lienee parasta, että annan muutamia määräyksiä kaiken
varalta", ja mennen ikkunan ääreen hän kutsui luoksensa erään
ulkopuolella seisoskelevan alkuasukkaan, jolle hän sanoi jotakin
swahilin murteella. Mies kuunteli, tervehti kunnioittavasti ja poistui.

"Olen sydämestäni pahoillani, jos saatoimme teidät sellaiseen pulaan",
sanoin minä vakavasti, kun isäntämme palasi luoksemme. "Ennen jatkamme
matkaamme ja luotamme hyvään onneemme kuin läsnäolollamme usutamme nuo
verenhimoiset roistot kimppuunne."

"Ei puhettakaan. Jos masait tulevat, niin he tulevat; luulenpa meidän
voivan valmistaa heille lämpimän vastaanoton. Valkoista miestä ei panna
tielle tästä talosta, vaikka maailman kaikki masait sitä vaatisivat."

"Nytpä muistan", sanoin minä istuttuamme hetkisen vaiti, "että Lamulla
asuva konsulimme kertoi saaneensa teiltä hyvin merkillisen kirjeen.
Siinä nimittäin kerroitte tänne saapuneen erään miehen, joka olisi
kaukana sisämaassa tavannut suuren valkoisen kansan. Mitä luulette,
mahtoikohan miehen puheissa olla mitään perää? Kysyn vain sentähden,
että minäkin olen pari kertaa eläissäni kuullut samanlaisia huhuja
kaukaa pohjoisesta tulleilta alkuasukkailta."

Herra Mackenzie ei virkkanut siihen mitään, vaan poistui huoneesta ja
toi takaisintullessaan kauniin miekan, jonka kaltaista emme olleet
milloinkaan ennen nähneet. Miekka oli pitkä ja sen leveä ja painava
terä oli noin puolen tuuman päähän teränsuusta lävistetty mutkikkailla
leikkauksilla niinkuin me sahaamme kuvioita pehmeään lautaan.
Koristukset oli myös tehty siten, etteivät ne näyttäneet lainkaan
heikontavan aseen kestävyyttä, mikä oli jo sangen kummallista.
Leikkausten reunat oli sitäpaitsi kaikki silattu kullalla, joka oli
jollakin tuntemattomalla tavalla upotettu aivan irroittamattomasti
kovaan teräkseen.

"Kas niin", sanoi herra Mackenzie, "oletteko milloinkaan nähneet toista
tämän moista?"

Tarkastelimme asetta ja pudistimme päätämme.

"No hyvä. Näytin sen teille vain sentähden, että mies, joka kertoi
nähneensä tuon valkoisen kansan, toi sen mukanaan. Muutoin en olisi
lainkaan uskonutkaan hänen puheitaan. Mutta kerronpa teille kaikki mitä
asiasta tiedän, mikä ei suinkaan ole paljon.

"Istuskelin eräänä iltana hiukan ennen auringon laskua tuolla
kuistilla, kun eräs nälkiintyneen näköinen miesparka ontui puutarhan
poikki luokseni ja kyyristyi eteeni. Kysyin häneltä, mistä hän tuli ja
mitä hänellä oli asiaa. Hän kertoi minulle silloin pitkän hämärän
jutun, että hän kuului johonkin kaukana asuvaan heimoon, jonka eräs
toinen heimo oli hävittänyt aivan sukupuuttoon, jolloin hän omaisineen
oli paennut vieläkin kauemmaksi pohjoiseen Laga-nimisen järven ohi.
Vihdoin he saapuivat eräälle järvelle kaukana vuoristossa -- mies sanoi
sitä pohjattomaksi järveksi -- ja siellä hänen vaimonsa ja veljensä
kuolivat johonkin tarttuvaan tautiin -- rokkoon luultavasti.
Paikalliset asukkaat karkoittivat hänet silloin kylistään ja kymmenen
päivää hän sitten harhaili vuoristossa eksyen vihdoin tiheään,
silmänkantamattomiin ulottuvaan piikkiseen pensaikkoon, josta
metsästävät valkoiset miehet hänet löysivät ja veivät hänet, kuten hän
itse sanoi, maahan, jonka kansa on valkoinen ja asuu kivirakennuksissa.
Siellä hän lepäsi viikon verran, kunnes eräänä yönä valkopartainen
mies, jonka hän ymmärsi olevan poppamiehen, tuli hänen luoksensa ja
tutki hänen tilansa perinpohjin. Sitten hänet vietiin tuon
pensaikkoaavikon halki erämaan laitaan, jossa hänelle annettiin
ruokavaroja ja tämä miekka ja kehoitettiin kiireimmiten poistumaan.
Niin hän ainakin kertoi tapahtuneen."

"Miten hänelle sitten kävi?" kysyi Curtis, joka oli kuunnellut melkein
hengähtämättä.

"Kertomuksestaan päättäen hän näytti saaneen kärsiä sanomattomasti ja
kestää lukemattomat vaivat, ja oli viikoittain elänyt vain juurilla ja
marjoilla. Hengissä hän kuitenkin pysyi ja pyrki aina vain etelää
kohti, kunnes hän vihdoin saapui tänne.

"Yksityiskohtaisempaa kuvausta hänen matkastaan minä en milloinkaan
kuullut, sillä minä käskin miehen, joka oli hyvin sairas, mennä levolle
ja tulla aamulla jälleen luokseni. Pyysin työnjohtajaa pitämään häntä
silmällä ja hoitelemaan häntä yön aikana. Mutta miespololsella oli niin
hirveä syyhy, ettei työnjohtajan vaimo huolinut häntä huoneeseensa,
vaan antoi hänelle huovan ja käski hänen maata ulkona. Nyt oli asian
laita niin, että eräs leijona hiiviskeli juuri niihin aikoihin tässä
ympärillämme ja oli onnettomuudeksi vainunnut tuon onnettoman
matkamiehen, jonka pään se puri melkein poikki kenenkään kuulematta
hiiskaustakaan. Siinä oli hänen kertomuksensa tuosta valkoisesta
kansasta ja minä en voi sanoa, onko siinä perää vai ei. Mitä te
luulette, herra Quatermain?"

"En tiedä", sanoin minä pudistaen päätäni. "Tämä laaja mannermaa kätkee
niin monet salaisuudet, etten suinkaan tohdi väittää miehen puheita
perättömiksi. Oli nyt miten oli, asiasta aiomme päästä selvyyteen.
Täältä matkaamme Lekakiseraan, josta jatkamme, jos olemme elossa ja
terveet, tuolle Laga-järvelle. Jos sen takana sitten asustaa jokin
valkoihoinen kansa, niin koetamme kaikin mahdollisin keinoin löytää
sen."

"Tepä olettekin oikein uskaliasta väkeä", sanoi herra Mackenzie
hymyillen.



IV.

ALPHONSE JA HÄNEN ANNETTENSA.


Päivällisen jälkeen katselimme lähetysaseman perinpohjin, joka on
mielestäni paraiten onnistunut ja kaunein, mitä milloinkaan olen
Afrikassa nähnyt. Sitten palasimme kuistille, jossa tapasimme
Umslopogaasin mielityössään. Hän puhdisti pyssyjä, mikä oli ainoa työ,
johon hän omasta aloitteestaan ryhtyi, sillä zulu-päällikkö pitää
arvoaan alentavana tehdä työtä käsillään. Hän tekikin työnsä
kiitettävän hyvin. Oli omituista nähdä tuon rotevan zulun istuvan
lattialla tappara lähettyvillään seinää vasten ja puhdistavan pitkillä
ylimysmäisillä sormillaan hellävaroin ja huolellisesti kiväärien
lukkoja.

Jokaisella pyssyllä oli oma nimensä. Curtiksen kaksipiippuinen oli
"ukkonen" ja minun kevyt express-kiväärini, joka paukahti hyvin
terävästi, oli "kimeä-ääninen pikku paholainen". Winchesterit olivat
"naisia, jotka puhuivat niin nopeasti, ettei sanaa toisesta erottanut",
ja kuusi martini-luodikkoani olivat "rahvasta".

Hänellä oli myöskin tapana puhella pyssyille, joita hän puhdisti, kuin
eläville olennoille, mikä oli sangen merkillistä kuulla. Niille hän
uskoi huolensa ja murheensa ja puhutteli niitä hellimmillä
lempinimillä.

Tappara oli kuitenkin Umslopogaasin parhain ystävä, jolle hän saattoi
väliltä tuntikausia jutella. Sivellen kirveen kirkasta terää hän
muistutteli mieleensä kaikki seikkailut, joista hän oli selvinnyt
rakkaan tapparansa avulla ja joista monet olivat kerrassaan
hirvittävät. Tapparalleen hän oli antanut tuon juhlallisen nimen
"Inkosi-kaas", jota zulujen kielessä käytetään jotakin mahtavaa
kuningatarta mainitessa. Kului pitkä aika, ennenkuin sain selville
miksi hän oli antanut aseelleen sellaisen nimen. Vihdoin kysyin häneltä
kerran asianlaitaa ja hän vastasi, että kirveshän oli selvästi
naiselliseen sukupuoleen kuuluva, koska sen sekautuminen asioiden
kulkuun oli aina vakavinta laatua. Kuningatar se oli sentähden, että
kaikki vaipuivat maahan sen edessä sen kauneuden ja voiman mykistäminä.
Joutuipa hän mihin pulaan hyvänsä, neuvotteli hän aina "Inkosi-kaas'in"
kanssa tilanteesta; ja kun kysyin häneltä mitä se hyödytti, vastasi
hän, että "Inkosi-kaas" oli viisaampi kuin monet, sillä se oli "nähnyt
niin monen miehen aivot".

Otin kirveen käteeni ja katselin tarkemmin tuota peloittavaa asetta,
joka oli, kuten olen jo ennemmin sanonut, alkujaankin sota-aseeksi
tehty. Suunnattoman suuren sarvikuonon sarvesta tehty varsi oli kolmen
jalan ja kolmen tuuman pituinen ja noin tuuman ja neljänneksen
vahvuinen ja sen päässä oli noin appelsiinin kokoinen pyöreä pahka,
joka oli siihen jätetty estämään vartta luiskahtamasta kädestä. Tämä
luinen varsi oli vahvuudestaan huolimatta notkea ja taipuisa ja siis
tavattoman kestävä. Kaiken varalta oli varren ympärille kiedottu aina
parin tuuman päähän toisistaan kiiltävät kuparirenkaat, jotka vain
lujittivat otteen estäen käden luisumasta. Aivan terän lähellä oli
varressa joukko pieniä pykäliä, jotka osoittivat aseella taistelussa
kaadettujen vastustajain lukumäärää.

Terä oli tehty parhaimmasta teräksestä, eikä Umslopogaas tiennyt, mistä
se oli alkujaan kotoisin. Hän oli ottanut aseen eräältä päälliköltä,
jonka hän oli kauan sitten taistelussa surmannut. Sen hieman sisäänpäin
kaareva terä oli noin kuuden tuuman levyinen ja terävä kuin
partaveitsi. Vastapäisellä puolella oli neljän tuuman pituinen tukeva
piikki, joka oli päästään parin tuuman pituudelta ontto kuin suutarin
reikärauta. Ylempänä oli aukko, josta kaikki, mitä tuohon putkeen
joutui, pakkautui vähitellen ulos aseen sitä puolta käytettäessä.

Sitäpä Umslopogaas tavallisesti käyttikin taistelun tuoksinassa, kuten
myöhemmin saimme nähdä, iskien sillä salamannopeasti pyöreän sievoisen
reiän vastustajansa kalloon. Tungoksessa, kun tilanne alkoi käydä
uhkaavaksi, läimäytteli hän sitävastoin täydellä terällä oikeaan ja
vasempaan, ja jälki, jonka "Inkosi-kaas" silloin jätti, oli totisesti
hirveä. Mutta mieluummin hän käytti kuten jo sanoin tapparansa
piikkiterää, ottaen koko asian silloin kuin urheilun kannalta, sillä
aseen käyttö vaati silloin paljon suurempaa taitoa. Ja taitava hän
olikin. Hänen liikanimensä "tikka" oli luultavasti johtunutkin tuosta
hänen erikoistaidostaan.

Semmoinen oli Umslopogaasin Inkosi-kaas, merkillisin ja hirvein
lyöntiase mitä milloinkaan olen nähnyt, jota hän rakasti kuin
silmäteräänsä. Aterioidessaan hän vain hellitti sen kädestään ja
silloinkin se oli aina hänen reitensä alla.

Ojentaessani Umslopogaasille hänen tapparansa tuli Flossie-neiti
kuistille ja pyysi minun tulla katsomaan hänen kukkaiskokoelmaansa,
jossa oli Afrikan liljoja ja muita ihania kukkia. Monet olivat minulle
aivan outoja, ja luulenpa, ettei kasvitiedekään niitä kaikkia
tuntenut. Kysyin häneltä, oliko hän milloinkaan nähnyt tahi kuullut
puhuttavankaan "Goya-liljoista", jonka Keski-Afrikan tutkijat olivat
minulle kertoneet välistä nähneensä. Sen ihmeellinen kauneus oli aivan
lumonnut heidät, sanoivat he.

Tämä lilja, jonka alkuasukkaat sanovat kukkivan vain kerran kymmenessä
vuodessa, kasvaa kuivimmilla paikoilla ja sen sipuli on kasvin kokoon
verraten hyvin pieni. Minun mieleeni onkin tuo ihana kukka painunut
lähtemättömästi, sillä minä näin sen ensi kerran olosuhteissa, joita en
milloinkaan unhota. Mutta sen sädehtivää kauneutta en kykene kuvaamaan
ja sen hurmaava tuoksu on sanalla sanoen verraton. Jokaisesta sipulista
kasvaa vain yksi kukka, joka on maanrajassa olevasta lehtikimpusta
kohoavassa paksussa ja aivan sileässä varressa, ja kukka, jonka minä
näin, oli neljätoista tuumaa läpimitaten ja kapean, ylhäältä laajenevan
maljakon muotoinen.

Tummanvihreä nuppu muistuttaa hiukan lumpeen kukan nuppua, mutta
jakautuu kukan auetessa neljään kielekkeeseen, jotka kauniisti
kaartuvat taaksepäin vartta kohti. Terälehtien muodostama sirosti
laajeneva kupu on aivan lumivalkoinen ja sen sisäpuolella on toinen
heleänpunainen ja sametinhieno, jonka pohjasta kohoaa yksi ainoa
kullanvärinen hede. En ole milloinkaan nähnyt kukkaa, jonka kauneutta
ja tuoksua voisi verrata tähän ihmeelliseen liljaan, jonka vain harvat
miehet ovat nähneet. Nähdessäni kukan ensi kerran minä muistan
ajatelleeni, miten kukatkin kauneudellaan ja sulollaan luojansa voimaa
ja kunniaa ylistävät.

Flossie-neiti sanoi tuntevansa kukan hyvin ja oli koettanut saada sen
kukkimaan kukkaistarhassaan, mutta onnistumatta. Lilja kukki muutoin
juuri tähän aikaan, joten hän luuli voivansa näyttää minulle sen
hurmaavan kukan.

Sitten minä kysyin tuolta herttaiselta lapselta, eikö hän tuntenut
itseään kovin yksinäiseksi täällä alkuasukasten keskuudessa ilman
ketään samanikäisiä valkoihoisia kumppaneita.

"Yksinäiseksikö?" toisti hän. "En suinkaan. Olen onnellinen aamusta
iltaan ja sitäpaitsi minulla on omat toverini. En tahtoisi mistään
hinnasta asua paikassa, jossa olisi vain valkoisia tyttöjä, niin ettei
kukaan voisi huomata mitään erotusta minun ja heidän välillään. Mutta
täällä", lisäsi hän nakaten hiukan niskojaan, "minä olen _minä_ ja
jokainen alkuasukas ympäristössä tuntee 'Valkoisen Lumpeen' -- nimi on
heidän antamansa -- ja on valmis tekemään mitä minä vain tahdon. Olen
lukenut Englannin pikku tytöistä eikä siellä ole ollenkaan sellaista.
Heidän täytyy tarkoin noudattaa opettajattariensa tahtoa ja muutenkin
näyttää elämä olevan siellä hyvin vaikeaa. Minun sydämeni särkyisi, jos
minut teljettäisiin tuommoiseen kouluun, joka on kuin vankila, enkä
saisi olla vapaa -- vapaa kuin ilma."

"Lukeminen ei teitä siis lainkaan miellytä", sanoin minä.

"Kyllä. Isä opettaa minulle latinaa, ranskaa ja laskentoa."

"Ettekö milloinkaan pelkää näiden villi-ihmisten parissa?"

"En. He eivät ole milloinkaan rauhaani häirinneet. Minä luulen heidän
uskovan, että olen '_ngai_' (yliluonnollinen), kun olen niin valkoinen.
Näettekös tätä?" ja hameensa taskusta hän otti kaksipiippuisen
nikkelöidyn derringer-pistoolin. "Tämä on aina taskussani ja jos joku
yrittäisi koskea minuun, ampuisin hänet heti. Ammuinhan minä kerran
leopardinkin, joka hyppäsi aasini niskaan kun olin ratsastamassa.
Säikähdin kyllä kovin, mutta samassa minä laukaisin sen korvaan, ja
eläin vierähti maahan kuin kivi. Sen nahka on nyt huoneeni seinällä.
Katsokaahan tuonne, herra Quatermain", jatkoi hän innostuneesti ja
viittasi etäisyyteen; "eikö minulla ole kumppaneita?"

Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja ensi kerran minä näin
Kenia-vuoren kaikessa jylhässä kauneudessaan. Siihen saakka se oli
ollut tiheän sumun peitossa, mutta nyt oli sumuverho hälvennyt, niin
että vuoren huippu, joka nousi pilviin aina kahdenkymmenentuhannen
jalan korkeuteen, hohti kuin sulatettu kulta ilta-auringon valossa.
Alempana kätkeytyi vuori vielä sumuvaippaansa, joten sen siintävä,
auringon säteiden piinaama lumipeitteinen huippu näytti lepäävän kuin
pilvijalustalia maan ja taivaan välillä. Näky oli niin kaunis, etteihän
minun kömpelö kynäni kykene sitä lainkaan kuvailemaan.

Katseltuani tuota hurmaavaa näkyä minä tunsin sydämeni sulavan ja
mieleni valtasi syvä hartaus. Minusta tuntui kuin nuo laskevan auringon
lempeät säteet, jotka kultasivat Kenian lumen, olisivat tunkeutuneet
sieluni sisimpään. Herra Mackenzien luona asuvat alkuasukkaat olivat
antaneet vuorelle nimen "Jumalan sormi" ja minusta tuo nimi kuvasi
sattuvasti tyyntä rauhaa, joka varmaankin vallitsee tämän levottoman
maailman yläpuolella ja joka ehdottomasti johtui mieleen tuota
suurenmoista näkyä katsellessa. Olen jossakin kuullut runosäkeen:

    "Oi kauneus, sinä olet iäinen ilonlähde!"

Nyt nuo sanat johtuivat mieleeni ja nyt vasta minä täysin käsitin mitä
runoilija oli tarkoittanut.

Niin, tuommoinen kaunis näky on todellakin iäinen ilonlähde, ja minä
ymmärsin oivallisesti, mitä pikku Flossie tarkoitti kun hän sanoi, että
Kenia oli hänen toverinsa. Vanha Umslopogaaskin, tuo hurja zulu-soturi,
sanoi, kun kehoitin häntä katsomaan vuoren hehkuvaa huippua, että
"katsoipa sitä vaikka tuhat vuotta, niin ei halua kääntää katsettaan
muualle". Hänen merkillinen mielikuvituksensa johdatti kuitenkin hänen
ajatuksensa hiukan eri suuntaan kuin mihin meidän hartaat mietteemme
menivät. Päästäen mielikuvituksensa valloilleen hän kuvaili
alkuasukasten tapaan laulaen, miten hänen kuoltuaan hänen henkensä
asettuisi ainiaaksi tuonne lumihuipulle, josta hän tuulispäänä ja
ukkosen salamana syöksyisi jyrkänteestä alas ja "tappaisi ja tappaisi
ja tappaisi".

"Mitä sinä sitten tappaisit, vanha verikoira?" kysyin minä.

Hän joutui hiukan hämilleen, mutta hetkisen tuumittuaan hän vastasi
rauhallisesti:

"Niitäpä toisia henkiä vain."

"Sinä siis tahtoisit jatkaa murhaamistasi kuoltuasikin?" sanoin minä.

"Minä en murhaa", vastasi Umslopogaas närkästyneesti; "minä tapan vain
rehellisessä taistelussa. Mies on syntynyt tappamaan. Hän, joka ei
tapa, kun hänen verensä kiehuu, on akka eikä mies. Ihmiset, jotka
tappavat, eivät ole orjia. Minä sanoin tappavani vain rehellisessä
taistelussa, ja kun olen mennyt varjojen maahan, niinkuin te valkoiset
miehet sanotte, niin minä toivon, ettei siellä olekaan mitään kieroa
peliä, jota on niin paljon tässä maailmassa. Olkoon minun henkeni
ikuisesti kirottu ja luihini kahlehdittu, jos se kerrankin hairahtuisi
murhaamaan salaa kuin bushmanni myrkkynuolellaan!" Hän poistui
arvokkain askelin ja jätti minut yksikseni nauramaan.

Samassa palasi vakooja, jonka isäntämme oli lähettänyt tiedustelemaan,
näkyikö masai-ystävistämme jälkeäkään. Hän ilmoitti miehineen
tutkineensa seudun ristiin rastiin viidenkymmenen penikulman
laajuudelta näkemättä ainoatakaan vierasta soturia, niin että he
uskoivat roistojen luopuneen takaa-ajosta ja palanneet omille
alueilleen. Herra Mackenzie huokaisi helpotuksesta ja meidän ilomme oli
melkein rajaton, sillä masai-soturin yöllinen vierailu riitti meille
pitemmäksikin ajaksi. Yleinen johtopäätös oli siis, että masait olivat
kääntyneet kotiinsa huomattuaan meidän päässeen lähetysaseman turviin,
jota vastaan he tiesivät olevat turhaa yrittääkään hyökätä. Saamme
myöhemmin nähdä miten pahasti erehdyimme.

Tiedustelijain poistuttua ja rouva Mackenzien ja Flossien mentyä
levolle ilmestyi Alphonse, tuo pieni ranskalainen, kuistille ja Curtis,
joka puhuu ranskaa hyvin, kehoitti häntä kertomaan meille, miten hän
oli joutunut Keski-Afrikkaan. Alphonse täyttikin hänen pyyntönsä, mutta
hänen kieltensekoituksensa oli niin merkillistä, etten kykenekään
selostamaan kaikkea mitä hän kertoi.

"Isoisäni", aloitti hän, "palveli Napoleonin kaartissa. Hän oli mukana
Moskovassa eikä saanut paluumatkalla muuta syödäkseen kuin kaksi paria
vanhoja säärystimiä. Toiset olivat hänen omansa ja toiset hän varasti
joltakin kaveriltaan. Hän joi mahdottomasti ja juovuksissa hän
kuolikin, ja minä muistan, kun hänet saatettiin rumpujen pauhatessa
haudan lepoon. Minun isäni --"

Tässä me keskeytimme hänet ja ehdotimme, että hän antaisi vanhempainsa
levätä rauhassa ja kävisi asiaan käsiksi.

"Teidän tahtonne on minun lakini, hyvät herrat", vastasi tuo
naurettavan pieni mies kohteliaasti kumartaen. "Tahdon vain osoittaa,
etteivät sotilaallinen koko ja ryhti ole perinnölliset. Isoisäni oli
komea, kuuden jalan ja kahden tuuman pituinen mies, tulen ja
säärystinten nielijä. Viiksistään hän oli myöskin kuuluisa. Minulla on
vain hänen viiksensä eikä -- mitään muuta.

"Olen syntynyt Marseillessa ja olen ammatiltani kokki, hyvät herrat.
Tuossa kunnon kaupungissa minä olen nuoruuteni onnelliset päivät
viettänyt. Continentalin hotellissahan minä pesin pöytiä monta herran
vuotta. Tuo kultainen aika!" ja hän huokasi syvään. "Olen ranskalainen
ja lienee tarpeetonta sanoa, että minä ihailen kaikkea kaunista. Niin,
minä suorastaan jumaloin kauneutta. Me ihailemme puutarhan kaikkia
ruusuja, hyvät herrat, mutta me poimimme vain yhden ja minä taitoin
yhden ihanan ruusun, mutta haavoitin käteni. Hän oli kamarineitsyt,
nimeltään Annette, jonka vartalo oli pyörryttävän kaunis ja kasvot kuin
enkelin -- mutta sydän -- voi hyvät herrat, kaikkeen sitä pitää köyhän
ihmisen tässä maailmassa joutuakin -- sydän oli musta ja liukas kuin
kiiltonahkasaapas." Alphonse purskahti tässä valtavaan itkuun.

"Älkää nyt, hyvä mies, noin murehtiko", koetti Curtis lohduttaa häntä
taputtaen häntä sydämellisesti olkapäälle.

Alphonse rauhoittui ja sanoi olkapäätään hieroen:

"Herra tahtoi epäilemättä lohduttaa minua suuressa murheessani, mutta
herran käsi on hiukan liian raskas. No niin, me rakastimme toisiamme,
Annette ja minä, ja olimme hyvin onnelliset, mutta sitten tuli isku --
herrat antakoot minulle anteeksi, että jälleen kuivaan kyyneleitäni,
mutta muuta en voi saamari vieköön tehdä, kun ajattelen noita aikoja.
Minun täytyi mennä arvannostoon ja tietenkin minä sain onnettoman
numeron ja minusta tehtiin sotamies. Onnetar tahtoi kostaa minulle
Annetten sydämen valloituksen.

"Lähdön katkera hetki tuli ja minä koetin karata tieheni, mutta minut
vangittiin ja vartijasotilaat kolhivat minua kivääriensä perillä.
Minulla oli samanikäinen serkku, joka oli kankuri ja taitava työssään,
mutta muutoin niin peräti ruma, ja hän surkutteli minua sydämensä
pohjasta, kun sotilaat hakkasivat minua. 'Kuulehan, serkkuseni', sanoin
minä silloin, 'sinulle minä uskon Annetten. Ole hänen tukensa sillä
aikaa kuin minä niittelen mainetta kunnian hurmeisella kentällä.'

"'Ole huoletta', sanoi hän; 'kyllä minä pidän hänestä murheen',
niinkuin hän pitikin.

"Niin minut sitten vietiin elämään parakeissa mustalla sopalla.
Toverini kiusasivat minua sanomattomasti ja valmistivat minulle joka
päivä todellisen helvetin. Heitä en milloinkaan unhota.

"Eräänä aamuna kuulimme uutisia; minun pataljoonani oli komennettu
Tonkiniin. Kyselin mikä paikka se Tonkin oikein oli ja saamani tiedot
eivät suinkaan olleet ilahduttavat. Siellä asuu kuulemma vain villejä
kiinalaisia, jotka viiltävät mahan auki ennenkuin osaa arvatakaan.
Mutta viisas mies tietää heti, miten hänen on milloinkin meneteltävä.
Minä päätin, ettei mahaani aukaistaisi, ja karkasin.

"Saavuin Marseilleen näännyksissä kuin vanha mies ja menin suoraan
serkkuni asunnolle. Katsahdin ikkunasta sisälle ja näin siellä hänet ja
-- Annetten. Oli juuri kirsikka-aika ja he istuivat hyvin lähellä
toisiaan syöden tummia mehevännäköisiä kirsikoita. Katselin heitä siinä
suu mareissa ja näin miten serkkuni otti käteensä varren, jossa oli
kaksi marjaa ja pisti toisen Annetten suuhun ja toiseen omaansa. Sitten
he imivät varsia, niin että heidän huulensa lähenivät arveluttavasti,
ja lopulta he -- häpeä sanoakin -- suutelivat aivan rehellisesti. Näky
oli kylläkin kaunis, mutta minä raivostuin. Minussa kiehahti isoisäni
sotilaallinen veri. Minä syöksyin keittiöön, sieppasin nurkasta halon,
jonka täräytin serkkuni kalloon. Hän kaatui -- minä olin tappanut
hänet. Minä ainakin uskon vieläkin, että tapoin hänet. Annette huusi.
Santarmit saapuivat. Minä pakenin. Pääsin satamaan. Kätkeydyin erääseen
laivaan. Laiva purjehti matkoihinsa. Kapteeni löysi minut ja pieksi
minut pahanpäiväiseksi. Hän ilmoitti asian Ranskan poliisille
eikä laskenut minua maihin, kun keitin niin hyvin. Olin hänen
yksityiskokkinsa Zanzibariin saakka. Pyytäessäni palkkaa potkaisi hän
minua. Zanzibarissa oli sähkösanoma meitä odottamassa. Kirosin miehen,
joka keksi sähkölennättimen, ja kiroan hänet vieläkin. Minut oli
vangittava sotaväestä karkaamisen johdosta, murhasta, ja en tiedäkään
mistä kaikesta. Pakenin vankilasta. Näin nälkää. Kohtasin erämaassa
tohtorin miehet. He toivat minut tänne. Mieleni on täällä alati murheen
murtama. Mutta Ranskaan minä en palaa. Ennen elän ja kuolen täällä
erämaassa kuin antaudun vaaraan joutua Bagneen."

Hän vaikeni ja me käännyimme poispäin. Kertomuksen vakavuudesta
huolimatta me olimme tukehtua nauruun.

"Te itkette, hyvät herrat", sanoi hän. "Eikä ihmekään -- tarinani onkin
niin surullinen."

"Hyvin surullinen", sanoi Curtis. "Menkäämme nyt levolle. Minä olen
kuoleman väsynyt ja viime yönä emme paljon nukkuneet tuolla siunatulla
kalliolla."

Noudatimme hänen kehoitustaan ja vaivalloisen ja vaarallisen matkamme
jälkeen tuntui sangen oudolta paneutua levolle valkoiseen, pehmoiseen
vuoteeseen miellyttävän siistissä huoneessa.



V.

UMSLOPOGAAS VANNOO VALAN.


Seuraavana aamuna oli Flossien paikka aamiaispöydässä tyhjä ja minä
kysyin, mihin hän oli mennyt.

"Noustessani aamulla minä löysin tämän oveni ulkopuolelta", vastasi
hänen äitinsä. "Tehän voittekin sen itse lukea", ja hän ojensi minulle
paperilapun, jolle oli kirjoitettu seuraavat sanat:

"Rakkahin äiti! Aurinko alkaa juuri nousta ja minä olen lähdössä
vuorille hakemaan herra Quatermainille liljan, josta hänen kanssaan
eilen keskustelin, joten älä ole levoton siitä, että olen poissa
herätessäsi. Otan valkoisen aasin, hoitajani, pari poikaa ja hiukan
evästä mukaani ja viivyn ehkä koko päivän, sillä olen päättänyt löytää
kukan, vaikka minun täytyisi ratsastaa parikymmentä penikulmaa. --
Flossie."

"Toivottavasti hänelle ei nyt tapahdu mitään pahaa", sanoin minä hiukan
levottomasti. "Tarkoitukseni ei ollut suinkaan vaivata häntä kukkaa
etsimään."

"Flossie huolehtii kyllä itsestään", sanoi hänen äitinsä. "Hän tapaa
usein tehdä tuommoisia retkiä, kuten oikea erämaan tytär ainakin."
Mutta herra Mackenzie, joka tuli samassa huoneeseen ja näki lapun ensi
kerran, kävi sangen vakavaksi, vaikka hän ei sanonutkaan mitään.

Aamiaisen jälkeen minä vein hänet hiukan sivulle ja kysyin, eikö kävisi
päinsä lähettää muutamia miehiä tytön jälkeen ja koettaa saada hänet
palaamaan, sillä minä pelkäsin masai-roistojen kuitenkin saattavan
hiiviskellä lähetysaseman ympärillä ja tyttösen joutuvan heidän
käsiinsä.

"Minä pelkään sen olevan turhaa", vastasi hän. "Flossie on ehkä jo
viidentoista penikulman päässä, ja on mahdotonta sanoa, minnepäin hän
on lähtenyt. Tuolla on harjanne, josta hän puhuu kirjeessään", ja herra
Mackenzie viittasi pitkään kukkulajonoon, joka oli meikein
yhdensuuntainen joen kanssa, mutta aleni vähitellen pensaikkoiseksi
tasangoksi noin viiden penikulman päässä talosta.

Minä ehdotin, että kiipeäisimme tuohon suureen puuhun ja
tarkastelisimme kaukoputkilla koko tienoon. Sen teimmekin herra
Mackenzien lähetettyä ensin muutamia miehiä etsimään Flossien jälkiä ja
seuraamaan niitä, jos ne löytyisivät.

Puuhun kiipeäminen olikin minun Iaiselleni maamyyrälle todellinen
voimainkoetus, vaikka puusta riippuvat lujat nuoraportaat olivat
alapäästäkin tukevasti maassa kiinni. Goodin laita oli toisin;
lihavuudestaan huolimatta hän kapusi ylös ketterästi kuin katulyhdyn
sytyttäjä.

Päästyämme ensimmäisille oksille me kiipesimme helposti laudoista
tehdylle sillalle, joka oli naulattu oksiin kiinni ja oli niin tilava,
että kaksitoista miestä olisi mukavasti mahtunut sinne. Näköala
oli kerrassaan suurenmoinen. Viidakko ulottui joka taholle
silmänkantamattomiin kuin viheriä aaltoileva tasanko, jossa siellä
täällä välkehti jonkin järven auringonpaisteessa kimalteleva pinta ja
näkyi jokin viljelty pellon palanen. Itäpohjoisessa kohosi Kenia-vuoren
mahtava huippu, jonka juurelta näimme Tana-joen lähtevän pitkälle
matkalleen valtamerta kohti ja pujottelevan erämaiden halki kuin
hopeinen käärme.

Flossiesta ja hänen seuralaisistaan emme kuitenkaan nähneet merkkiäkään
ja vihdoin me kiipesimme alas masentunein mielin. Kuistilla tapasin
Umslopogaasin teroittamassa rauhallisesti kirvestään pienellä
kovasimella, jota hän aina kuljetti mukanaan.

"Mitä nyt, Umslopogaas?" kysyin minä.

"Vainuan verta", vastasi hän lyhyesti ja vaikeni sitten
itsepintaisesti.

Päivällisen jälkeen kiipesimme jälleen puuhun ja tutkiskelimme
kaukoputkillamme koko tienoon mahdollisimman tarkkaan, mutta emme
nähneet mitään. Palatessamme kuistille hioi Umslopogaas aina vain
Inkosi-kaas'in kirkasta terää, joka oli ennestäänkin terävä kuin
partaveitsi. Alphonse seisoi hänen edessään katsellen häntä pelokkaan
uteliaasti. Näky olikin sangen omituinen. Tuo vanha zulu-soturi istui
siinä alkuasukasten tavoin jalat ristissä, hurja ilme julmilla mutta
viisailla kasvoillaan, ja hioi rauhallisesti peloittavaa asettaan.

"Mikä hirveä mies!" huudahti pieni ranskalainen ja nosti
hämmästyksissään kätensä ylös. "Katsokaas reikää hänen päässään;
siinähän liikkuu nahka kuin pikku lapsen päälaessa. Kukahan tahtoisi
imettää tuommoista pienokaista?" ja hän räjähti nauramaan omalle
päähänpistolleen.

Umslopogaas katsahti ylös ja hänen mustat silmänsä välähtivät
pahaaennustavasti.

"Mitä se tuo 'puhveli-hieho' oikein hirnuu? (Nimen oli Umslopogaas
antanut ranskalaiselle tämän muhkeiden viiksien ja akkamaisen luonnon
tähden.) Olkoon hän vain hyvin varovainen tahi muutoin minä pian
typistän hiukan hänen sarviaan. Varo itseäsi, varo itseäsi, sinä
piskuinen apina mieheksi."

Alphonse oli onnettomuudeksi voittanut pelkonsa ja nauroi yhä
vallattomammin tuolle "hassulle mustapintaiselle herrasmiehelle", kuten
hän sanoi. Aioin juuri varoittaa häntä pysymään siivolla, kun tuo
roteva zulu ponnahti samassa kuistilta Alphonsen eteen ja alkoi
pyörittää kamalaa tapparaansa ranskalaisen pään ympäri kasvoillaan
mahdollisimman ilkeä irvistys.

"Seiso alallasi", huusin minä; "älä hievahdakaan, jos henkesi on sinulle
rakas; hän ei aio tehdä sinulle mitään pahaa!" Alphonse ei luultavasti
kuullut lainkaan sanojani ja kauhu oli onneksi lamauttanut kaikki hänen
jäsenensä.

Sitten seurasi ihmeellisin miekka- tahi oikeastaan kirvesleikki mitä
milloinkaan olen nähnyt. Kirves kiersi ensin Alphonsen pään ympärillä
vihaisesti suristen ja niin nopeasti, että sen terän tekemä ympyrä oli
ilmassa kuin välähtelevä kehä, joka supistui joka kierroksella, kunnes
tapparan terä vihdoin sipaisi tuon miesraukan hiuksia. Samassa
silmänräpäyksessä alkoi tuo välähtelevä terä kiitää ylös ja alas,
puoleen ja toiseen uhrin ruumista ja kauhusta vapisevia jäseniä myöten,
piirtämättä kuitenkaan naarmuakaan hänen ihoonsa, josta se oli koko
ajan vain kahdeksasosa tuuman päässä.

Oli ihmeellistä nähdä tuon pienen ranskalaisen seisovan kuin maahan
naulittuna, hänen mustan kiusanhenkensä tapparan salamoidessa hänen
ympärillään. Mies oli ilmeisesti käsittänyt, että pieninkin liike voisi
aiheuttaa silmänräpäyksellisen kuoleman, ja hän seisoi hievahtamatta
kuin kivipatsas. Leikki oli jatkunut minuutin verran, ehkä hiukan
kauemminkin, kun minä näin kirveenterän välähtävän äkkiä Alphonsen
kasvojen edessä, lennähtävän sivulle ja laskeutuvan rauhallisesti.
Samassa putosi jokin tumma tukko maahan; ranskalainen oli menettänyt
toisen ylpeästi kaartuvan viiksensä. Umslopogaas nojasi Inkosi-kaas'in
varteen ja nauroi pitkään ja matalasti, ja Alphonse valahti istualleen
pelon kokonaan herpaisemana. Me muut olimme katselleet hämmästyksestä
sanattomina tätä aseen käytön melkein yliluonnollista taituruuden
näytettä.

"Inkosi-kaas on hyvin terävä", huudahti Umslopogaas, "ja isku, joka
katkaisi tuon 'puhveli-hiehon' sarven, olisi kyennyt halkaisemaan
miehen kallon aina leukaan saakka. Vain harvat osaavat äskeisen
temppuni, mutta kukaan ei olisi tehnyt sitä näin taitavasti. Käsitätkö
nyt, sinä musta marakatti, ettei ole hyvä tulla minulle nauramaan, vai
mitä? Oli hiuskarvan varassa, etten iskenyt sinua hengettömäksi. Paina
siis tarkoin mieleesi, että varot visusti minulle enää nauramasta. Älä
katkaise tuota hiuskarvaa, jonka varassa kärsivällisyyteni on sinuun
nähden. Olen puhunut."

"Mitä tämä mieletön käytöksesi oikein merkitsee, Umslopogaas?" kysyin
minä närkästyneesti. "Olethan aivan hullu. Ainakin parikymmentä kertaa
sinä olit surmaamaisillasi tuon onnettoman."

"Minä en kuitenkaan tappanut, Macumazahn. Kolme kertaa oli maailma
punainen silmissäni ja henki kuiskasi korvaani: 'upota Inkosi-kaas
rusahtaen miehen kalloon', mutta, Macumazahn, minä hillitsin himoni.
Ei, minä Ieikittelin vain; mutta voithan sanoa 'hieholle' että on
viisainta olla irvistelemättä minunlaisilleni miehille. Nyt minä menen
tekemään itselleni kilven, sillä minä tunnen veren hajun sieraimissani.
Tarkoitan täyttä totta, Macumazahn, minä vainuan verta. Etkö ole
nähnyt korppikotkien kokoontuvan ennen taistelua? Ne tietävät suuren
tapon olevan tulossa, Macumazahn, ja minun vainuni on paljon herkempi
kuin niiden. Tuolla alhaalla näin kuivan häränvuodan; teen siitä kilven
itselleni."

"Onpa teillä jäyheä seuralainen", sanoi herra Mackenzie, joka oli
nähnyt koko kohtauksen. "Alphonsehan on aivan suunniltaan pelosta;
katsokaahan!" ja hän osoitti ranskalaista, joka kasvoiltaan liidun
valkeana laahusti vapisevin jaloin keittiön puolelle. "Voinpa melkein
vannoakin, ettei hän enää naura 'tuolle mustalle herrasmiehelle'."

"Hänen kanssaan ei ole hyvä ilveillä", vastasin minä, "sillä hän on
vihastuttuaan kuin villipeto. Mutta hurjuudestaan huolimatta hän on
hyvin helläsydäminenkin. Minä en unhota milloinkaan, kun hän kerran
monta vuotta sitten hoiteli parin viikon ajan orpoa, noin kuukauden
vanhaa pienokaista kuin hellin äiti. Hän on omituinen luonne, mutta
järkkymättömän uskollinen ja vahva tuki vaaran hetkellä."

"Hän väittää vainuavansa verta", sanoi herra Mackenzie. "Suokoon
Jumala, että hän erehtyisi luulossaan. Olen hyvin levoton tyttöseni
tähden. Hän ei ole vieläkään kotona ja kello käy jo neljättä."

Huomautin siihen, että tyttö oli ottanut evästä mukaansa eikä
luultavasti aikonutkaan palata ennen iltaa; mutta olin itsekin
mahdollisimman rauhaton ja pelkäsin ilmaiseväni huolestuneisuuteni.

Hetkisen kuluttua palasivat miehet, jotka herra Mackenzie oli
lähettänyt Flossien jälkeen, ja he kertoivat seuranneensa aasin jälkiä
pari penikulmaa. Eräällä kivikkoisella harjulla olivat jäljet sitten
hävinneet eikä niitä enää löytynyt. He olivat kuitenkin tutkineet
tarkkaan koko tienoon mahdollisimman laajalta, mutta eivät olleet
nähneet tyttösestä merkkiäkään.

Iltapäivä kului sangen työläästi, ja kun Flossieta ei kuulunut auringon
mennessä mailleen, kiihtyi levottomuutemme huippuunsa. Hänen
äitiparkansa oli aivan pelon ja tuskan lamauttama, mutta isä pysyi
ihailtavan rauhallisena. Oli tehty kaikki, mitä ylimalkaan voitiin
tehdä: miehiä oli lähetetty joka taholle eksyneitä etsimään, ammuttiin
laukauksia ja valpas tähystäjä oli koko illan puussa, mutta ketään ei
näkynyt eikä kuulunut.

Vihdoin tuli pimeä eikä tuo kultakutrinen tyttönen ollut palannut
retkeltään.

Kello kahdeksan söimme illallisen, joka oli hyvin alakuloinen, eikä
rouva Mackenzie näyttäytynyt lainkaan. Me kolme vierasta olimme myöskin
sangen vaiteliaat, sillä pelko lapsen kohtalosta painosti meitä ja
sitäpaitsi meitä vaivasi kiusallinen tunne, että me olimme aiheuttaneet
tämän tuskan ystävälliselle isäntäväellemme. Ateria oli juuri
päättymäisillään, kun minä nousin pöydästä ja poistuin jollakin
tekosyyllä. Halusin olla yksin ja harkita tilannetta kenenkään
häiritsemättä. Menin kuistille ja istahdin piippuni viritettyäni
lähelle kuistin päätyä, niin että tuo kapea ovi, joka oli tehty
rakennusta ja kukkaistarhaa ympäröivään vallitukseen, oli minua
vastapäätä. Olin istunut paikallani noin viisi minuuttia, kun kuulin
tuon oven narahtavan. Tuijotin pimeään ja kuuntelin hengittämättä,
mutta mitään ei näkynyt eikä hiiskaustakaan kuulunut, ja minä arvelin
erehtyneeni. Oli pilkkopimeä eikä kuu ollut vielä noussut.

Kului hetkinen, kun jokin pyöreähkö esine lennähti äkkiä pehmeästi
kolahtaen kuistin kivipermannolle ja vieri ohitseni. Istuin alallani
ihmetellen mikä kumma se mahtoi olla. Olin jo melkein varma, että
näkemäni esine oli ollut jokin eläin, kun samassa eräs seikka johtui
mieleeni ja minä hypähdin kiivaasti tuolistani. Esine oli takanani
parin jalan päässä. Ojensin käteni sitä kohti ja se ei hievahtanutkaan:
eläin se ei ainakaan ollut. Kosketin siihen. Se oli pehmoinen, lämmin
ja jotakuinkin painava. Otin sen sukkelaan käteeni ja tarkastelin sitä
tähtitaivasta vasten.

Pitelin kädessäni vielä lämmintä ihmisen päätä.

Olen jo vanha enkä vähästä hermostu, mutta minun täytyy myöntää, että
tuo kaamea huomio kauhistutti minua. Kuka oli heittänyt sen kuistille?
Kenen se oli? Juoksin tuolle kapealle ovelle, mutta ketään en nähnyt
eikä mitään kuulunut. Olin juuri astumaisillani ovesta vallituksen
ulkopuolelle, mutta hetkisen epäröityäni minä peräydyin ja salpasin
oven lujasti. Mieleeni juolahti juuri viime askeleella, että oven
ulkopuolella oli varmaankin väijyksissä jokin roisto, joka olisi voinut
tappaa minut yhdellä keihään pistolla. Palasin sitten kuistille ja
pyysin mahdollisimman rauhallisesti Curtista tulemaan luokseni. Pelkään
kuitenkin, ettei ääneni ollut aivan tavallinen, sillä kaikki kolme,
Curtis, Good ja Mackenzie, nousivat pöydästä ja syöksyivät ulos.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi lähetyssaarnaaja tuskaisesti. Minä kerroin
heille kaikki.

Herra Mackenzien punakat kasvot valahtivat kuolonkalpeiksi. Seisoimme
kirkkaasti valaistun ruokailuhuoneen ovella, joten minä näin hänet
aivan selvästi. Hän katseli päätä kauan ja tarkkaan.

"Tämä mies oli Flossien seurassa, kun he aamulla lähtivät täältä",
sanoi hän henkäisten syvään. "Jumalan kiitos, ettei pää ollut
tyttöseni!"

Tuijotimme sanattomina toisiimme. Mitä oli tehtävä?

Samassa jyskytettiin ovelle, jonka juuri olin salvannut, ja ääni huusi:

"Avaa, isä, avaa!"

Aukaisin oven ja sisään syöksyi pelästynyt mies. Tunsimme hänet heti.
Hän oli lähtenyt iltapäivällä parin miehen mukana tiedustelumatkalle.

"Isäni!" huusi hän, "masait ovat kimpussamme! Heitä on suuri joukko
kiertänyt kukkulan ja etenevät parhaillaan tuota vanhaa kivirakennusta
kohti alhaalla puron reunalla. Isäni, olkoon sydämesi vahva! Valkoinen
aasi on heidän mukanaan ja 'Valkoinen Lumme' ratsasti sillä. Eräs nuori
soturi talutti eläintä ja 'Lumpeenkukan' hoitaja käveli nyyhkyttäen sen
vieressä. Muita hänen seuralaisiaan en nähnyt."

"Oliko lapsi vielä hengissä?" kysyi Mackenzie käheästi.

"Hän oli hyvin kalpea, mutta aivan vahingoittumaton, isäni. Minä näin
heidät aivan läheltä."

"Jumala olkoon hänelle ja meille armollinen!" huudahti lähetyssaarnaaja
epätoivoisesti.

"Kuinka paljon niitä on?" kysäisin minä.

"Kolmattasataa -- kolmattasataa!"

Katsahdimme jälleen toisiimme. Mitä oli tehtävä? Samassa kuului
vallituksen toiselta puolen kiihkeä huuto:

"Aukaise ovi, valkoinen mies; aukaise ovi! Sanansaattaja tahtoo
puhutella sinua!"

Umslopogaas iski kätensä vallituksen reunustaan ja veti itsensä niin
korkealle, että hän saattoi katsella ulkopuolelle.

"Näen vain yhden miehen", sanoi hän. "Mies on asestettu ja hänellä on
kori kädessä."

"Avatkaamme ovi", sanoin minä. "Seiso sinä, Umslopogaas, kirveinesi
tässä ja päästä sisään vain yksi mies. Jos toinen yrittää, niin iske."

Vedin salvan sivulle. Umslopogaas seisoi vallituksen pimennossa tappara
koholla, jonka kirkkaalla terällä nousevan kuun säteet kimaltelivat.
Aukaisin oven ja hetkisen kuluttua astui nuori masai-soturi ylpeästi ja
pystyssä päin sisään. Hän oli täydessä sota-asussa, jonka olen jo
ennemmin kuvannut, ja hänellä oli suuri kori kädessään. Leveä keihäs
välähteli kuutamossa, kun hän arvokkain askelin lähestyi meitä. Tulija
oli harvinaisen kaunisvartaloinen noin kolmenkymmenenviiden vuoden
ikäinen mies. Hän pysähtyi eteemme, laski korin maahan ja iski
keihäänsä kenttään.

"Puhelkaamme hiukan", sanoi hän. "Ensimmäinen sanansaattajamme, jonka
lähetimme luoksenne, ei voinut puhua", ja hän viittasi päähän, joka oli
vierähtänyt kuistin portaille -- mikä kammottava näky -- "mutta minulla
on jotakin sanottavaa, jos haluatte kuulla. Lahjoja minulla on myöskin
mukanani", ja hän osoitti koria ja nauroi niin pöyhkeilevän julkeasti,
että sitä on kerrassaan mahdoton kuvaillakaan. Emme voineet muuta kuin
ihailla hänen rohkeuttaan.

"Selvitä asiasi", sanoi herra Mackenzie lyhyesti.

"Minä olen Lygonani Guasa Ambonin joukkoon kuuluvan masai-osaston
päällikkö. Olen miehineni seurannut näitä kolmea valkoista miestä" --
hän osoitti Curtista, Goodia ja minua -- "mutta he olivat meitä
viekkaammat ja pääsivät tänne. Välimme eivät ole selvät ja me aiomme
tappaa heidät."

"Niinköhän, ystäväiseni?" ajattelin minä.

"Saapuessamme tänä aamun heidän perässään tänne me kohtasimme kaksi
mustaa miestä, yhden mustan naisen, valkoisen aasin ja valkoisen tytön.
Toisen miehen tapoimme -- hänen päänsä on tuolla portaalla -- mutta
toinen pääsi pakoon. Mustan naisen, pienen valkoisen tytön ja valkoisen
aasin me toimme mukanamme tänne. Tämä kori todistanee, että puhun
totta. Eikö se ole tyttäresi kori."

Herra Mackenzie nyökäytti päätään ja soturi jatkoi:

"Hyvä on! Sinun ja tyttäresi kanssa meillä ei ole mitään riitaa, emmekä
halua sinua lainkaan vahingoittaa. Karjasi -- kaksisataa neljäkymmentä
päätä -- siis eläin mieheen -- olemme jo ottaneet haltuumme."

Herra Mackenzie voihkaisi raskaasti, sillä hänen karjansa oli hyvin
arvokas, jonka hän oli suurella vaivalla ja huolella itse kasvattanut.
"Niin, karjasi otamme, mutta muuten saat olla rauhassa, sillä tänne ei
olisi hyvä hyökätä", jatkoi soturi ja katsahti röyhkeästi ympärilleen.
"Mutta valkoisten vieraittesi laita on toisin; olemme ajaneet heitä
takaa yöt ja päivät ja meidän täytyy saada heidät hengiltä. Johan
meille kaikki tytötkin nauraisivat, jos palaisimme kotiin tyhjin
toimin. Heidän täytyy kuolla, kävi miten kävi!

"Pikku tytöllesi ei tee kukaan mitään pahaa, sillä hän on niin suloinen
ja rohkealuontoinen lapsi. Saat hänet takaisin ehdolla että luovutat
meille yhden noista kolmesta -- hengen hengestä -- jolloin me tuomme
lapsesi hoitajineen tähän. Tarjoukseni on edullinen, valkoinen mies.
Pyydämme vain yhden miehen, jonka saatte itse valita, ja me tyydymme
valintaanne. Tuon pitkän", hän viitasi Curtikseen, "minä ottaisin hyvin
mielelläni; hän on hyvin vahvan näköinen ja kuolisi hitaammin."

"Entä, jos minä sanon, etten luovuta miestä?" kysyi herra Mackenzie.

"Ei, älä sano niin, valkoinen", vastasi soturi. "Siinä tapauksessa
tyttäresi kuolee aamun sarastaessa, ja hoitajanainen sanoo, että hän on
ainoa lapsesi. Jos hän olisi hiukan vanhempi, niin ottaisimme hänet
orjaksi, mutta kun hän on niin nuori, niin minä tapan hänet omin käsin
-- tällä samalla keihäällä. Voithan tulla katsomaan, jos tahdot. Saat
minulta luotettavan saattueen", ja tuo roisto oikein hohotti raa'alle
pilalleen.

Aivoni työskentelivät kuumeisesti niinkuin aina suuren vaaran uhatessa,
ja minä päätin tarjoutua vapauttamaan Flossien, vaikkapa oman henkeni
hinnalla. Tätä älköön kukaan väärin ymmärtäkö ja ajatelko, että
sankarillisuus tahi jokin muu senkaltainen hölynpöly olisi päätökseni
sanellut. Ei sinnepäinkään. Oli vain oikeus ja kohtuus, että päätin
tehdä kaikkeni. Minähän olin välillisesti syyllinen siihen, että
lapsiparka oli joutunut tuohon kamalaan tilanteeseen. Minä olin vanha
ja elämäni oli jo arvoton, kun taas hän oli nuori ja elämänsä keväässä.
Hänen kuolemansa olisi ehkä saattanut hautaan hänen isänsä ja
hänen äitinsäkin, mutta minua ei olisi monikaan surrut. Useat
armeliaisuuslaitokset olisivat päinvastoin iloinneet kuolemastani.
Tyttöselle aiottu kuolemakin oli niin hirmuinen, että se sopi paljon
paremmin vanhalle karaistuneelle miehelle. Minä en suinkaan aikonut
antaa noiden roistojen ottaa itseäni kiduttamalla hengiltä, sillä minä
olen luonteeltani hyvin pelkuri ja arka, vaan olin päättänyt ampua
itseni heti kun olin varma, ettei lasta enää mikään vaara uhannut,
uskoen taivaallisen isäni ottavan huomioon kaikki leventävät
asianhaarat ja antavan tekoni anteeksi. Parissa sekunnissa ehdin
ajatella tämän kaiken ja paljon muutakin.

"Kuulkaahan, herra Mackenzie", sanoin minä, "ilmoittakaa sotuille minun
olevan halukkaan vaihtokauppaan ehdolla ettei minua surmata, ennenkuin
tyttönen on päässyt varmaan turvaan kotinsa seinien suojaan."

"Et liiku askeltakaan!" huudahtivat Curtis ja Good yhtäaikaa.

"Ei, ei", sanoi Mackenzie, "en tahdo kenenkään kuolemaa
omalletunnolleni. Jos Jumala on armossaan niin määrännyt, että tyttäreni
on kärsittävä tuo kamala kuolema, niin tapahtukoon Hänen tahtonsa.
Olette rohkea (mitä minä en suinkaan ole) ja jalo mies, Quatermain,
mutta te ette saa mennä."

"Ellei muu auta, niin menen", sanoin minä päättäväisesti.

"Tämä on tärkeä asia", virkkoi herra Mackenzie kääntyen Lygonaniin
päin, "jota meidän täytyy tarkoin tuumia. Vastauksemme kuulet kun päivä
koittaa."

"Hyvä on, valkoinen mies", sanoi soturi välinpitämättömästi, "mutta
muista, että jos vastauksesi tulee liian myöhään, niin lemmikkiäsi ei
ole enää olemassa; siilon on tämä tehnyt tehtävänsä", ja hän liikautti
leveätä keihästään. "Sanojesi johdosta voisin ajatella sinun aikovan
karata yöllä kimppuumme, mutta tytön hoitajanainen on minulle sanonut,
että täällä on nyt vain parikymmentä miestä, muut kun ovat matkalla
rannikolle. Ei ole viisasta, valkoinen mies", lisäsi hän nauraen,
"uskoa majaansa niin heikon vartioston turviin. Toivotan sinulle hyvää
yötä, valkoinen mies, ja teille myös, te toiset valkoiset miehet,
joiden silmät minä piakkoin ainiaaksi suljen. Päivän koittaessa saan
siis vastauksesi. Ellei mitään kuulu, niin muista äskeiset sanani."

Sitten hän kääntyi rauhallisesti Umslopogaasiin päin, joka oli koko
ajan seisonut hänen takanaan ja vahtinut häntä kuin kissa hiirtä, ja
sanoi huolettomasti:

"Avaahan ovi, mies, ja liikukin tavallista sukkelammin!"

Tämä koetteli jo liiaksi tuon vanhan päällikön kärsivällisyyttä, jonka
mitta oli nyt täysi. Hän olikin tuijottanut masai-soturi Lygonaniin
koko ajan veristävin silmin ja vesissä suin, mutta nyt oli hänen
kipenöitsevä kiukkunsa kohonnut kiehumapisteeseen. Ojentaen pitkän
kätensä hän riuhtaisi sanansaattajan eteensä ja kumartui, niin että
hänen raivon vääristämät kasvonsa olivat vain tuuman päässä masain
kasvoista.

"Näetkös minut?" ärjäisi hän julmistuneesti.

"Näen kyllä."

"Entä tämän?" ja Umslopogaas painoi Inkosi-kaasin terän melkein masain
nenään kiinni.

"Näen ielusikin; entä sitten?"

"Sinä masai-koira, sinä pöyhkeilevä suupaltti, sinä lasten kiduttaja,
tällä 'lelulla' minä paloittelen sinut jäsen jäseneltä. Kiitä onneasi,
että olet sanansaattaja, sillä muutoinpa olisin jo ammoin tukkinut
ruokottoman suusi."

Masai heristi suurta keihästään ja vastasi julkeasti nauraen: "Sinutpa
tahtoisin kohdata mies miestä vastaan, niin saisimme nähdä."

Hän kääntyi mennäkseen, mutta Umslopogaas asettui hänen tiellensä.

"Me kohtaamme kyllä, älä pelkää", sanoi tuo vanha zulu kylmästi.
"Umslopogaas, Chakan jälkeläinen, amazulujen päällikkö ja Nkomabakosin
rykmentin komentaja on hakeva sinut vaikka maan alta ja sinä olet
kumartava Inkosi-kaas'ia, kuten monet ennen sinua. Naura vain, naura
vain; huomenna herkuttelevat shakaalit luillasi!"

Lygonanin mentyä aukaisimme korin, jonka hän oli tuonut mukanaan
todistukseksi siitä, että Flossie oli todellakin joutunut heidän
vangikseen. Korissa oli Goya-liljan ihana kukka, jonka olen jo
lukijalle kuvannut. Kukan kuvussa, joka oli täysin kehittynyt ja aivan
vahingoittumaton, oli harmahtava paperipalanen, joka oli reväisty
eväiden ympärillä olleesta käärepaperista. Lapulle oli kirjoitettu
muutamia rivejä, jotka kuuluivat:

    "Rakkahin isä ja äiti. Masait yllättivät meidät ollessamme
    kotimatkalla löydettyämme liljan. Koetin paeta, mutta yritykseni
    ei onnistunut. Tomin he surmasivat, mutta Jim pääsi pakoon. Minua
    ja hoitajaani on kohdeltu hyvin ja he sanovat aikovansa vaihtaa
    meidät johonkin herra Quatermainin seuralaiseen. Siihen en missään
    tapauksessa suostu. Minun tähteni ei kenenkään tarvitse henkeään
    uhrata. Hyökätkää yöllä heidän kimppuunsa, sillä he aikovat illalla
    juoda ja mässätä ja nukkuvat siis sikeästi juhlan jälkeen. Ellei
    apua tule ennen päivän koittoa, niin surmaan itseni pistoolillani,
    joka on aina mukanani. Rakas äiti ja isä, rukoilkaa puolestani.
    Olen hyvin peloissani, mutta turvaudun Jumalaan. En tohdi
    kirjoittaa enempää, sillä pelkään jonkun huomaavan mitä teen.
    Hyvästi.

                                                 Flossie."

Toisella puolen olivat sanat: "Terveisiä herra Quartermainille.
Neuvottelija tuo korin mukanaan, joten herra Quatermain saa liljan."

Lukiessani nuo sanat, jotka tuo urhoollinen tyttönen oli kirjoittanut
uhkaavasta kamalasta vaarasta huolimatta, kihosivat kyyneleet silmiini.
Miten urhea hän olikaan, tuo suloinen lapsi! Tilanne, johon hän oli
joutunut, olisi voinut saattaa vahvimmankin miehen suunniltaan. Vannoin
kerran vielä sydämessäni, ettei tyttö saisi kuolla, jos minä voisin
hänet pelastaa vaikkapa uhraamalla oman henkenikin.

Nyt alkoi kiihkeä neuvottelu. Toistin äskeiset sanani ja lisäsin, ettei
päätöstäni voinut mikään peruuttaa, ellei muuta pelastuksen keinoa
keksitty. Herra Mackenzie kielsi jälleen jyrkästi ja Curtis ja Good
vannoivat kuolevansa kanssani, jos pysyisin päätöksessäni.

"On aivan välttämätöntä", sanoin minä vihdoin, "että jotakin yritetään
ennen auringon nousua."

"Kutsutaan kokoon saatavilla olevat miehet ja isketään kuin vimmatut
roistojen kimppuun, kävi miten kävi", sanoi Curtis.

"Aivan niin", huudahti Umslopogaas zulujen kielellä; "puhut kuin mies,
Incubu. Ehdotuksesi hyväksytään heti. Onhan kysymys vain kahdestasadasta
viidestäkymmenestä masai-koirasta! Montakos meitä onkaan? Tuolla
päälliköllä (Mackenziella) on parikymmentä miestä ja sinulla,
Macumazahn, viisi; viisi valkoista miestä -- siis kaiken kaikkiaan
kolmekymmentä. Kuulehan nyt tarkoin, mitä sanon Macumazahn, joka olet
sodan tuttu vanhastaan. Tyttönen kirjoitti, että masait huvittelevat ja
syövät paljon lihaa tänä iltana. Juhlikoot vain, sillä omia
hautajaisiaanhan he viettävätkin! Mitä sanoi tuo koira, jonka toivon
tapaavani ennen päivän koittoa? Ettei hän pelkää hyökkäystä, koska
meitä on niin vähän. Tunnetko kiviaitauksen, johon hän on leiriytynyt
miehineen? Minä näin sen aamulla ja se on tämmöinen." Hän piirsi maahan
soikean ympyrän. "Tässä on suuri sisäänkäytävä, joka on nyt kokonaan
piikkipensaikon sulkema, ja jyrkkä rinne on aivan sen edessä. Incubu,
sinä ja minä asetumme käytävän suulle ja minä vannon, ettei sen kautta
pääse kukaan elävänä ulos, vaikka pyrkijöitä olisi satakin.

"Katsohan nyt; me käymme heidän kimppuunsa näin. Lähdemme liikkeelle
heti kun tähdet alkavat himmetä -- ei ennemmin, sillä pimeässä emme voi
tapella, eikä myöhemminkään, sillä silloin he alkavat herätä ja
huomaavat hankkeemme -- ja Bougwan hiipiköön kymmenen miehen kera
rakennuksen toisessa päässä olevalle kapealle sisäänkäytävälle.
Tapettuaan siellä olevan vahdin, mikäs on suoritettava niin hiljaa,
ettei hiirenhiiskaustakaan saa kuulua, heidän pitää odottaa toiminnan
hetkeä. Incubu, minä ja tuo leveärintainen wakwafi -- hän on
urhoollinen mies -- hiivimme isolle sisäänkäytävälle, jonka molemmin
puolin me asetumme väijyksiin vahdin surmattuamme. Jäljelläolevat
kuusitoista miestä jaamme kahteen ryhmään, joista toinen asettuu sinun
johdollasi ketjuun aitauksen oikealle puolelle ja toinen
'rukoilijamiehen' (Mackenzien) johdolla aitauksen vasemmalle. Teillä
pitää olla kaikilla pyssyt ja kun sinä, Macumazahn, möräät kuin sonni,
alkavat kaikki murhaavan tulen nukkuvain laumaan, mutta varokaa lasta!
Silloin kiljaisee Bougwan miehineen sotahuudon ja karkaa joukkoineen
muurin yli aitaukseen. Kiljunta, pyssyjen pauke, kuolevien voihkina ja
Bougwanin joukon hyökkäys yllättävät kokonaan nuo ruoan, juoman ja unen
raskauttamat masai-soturit, jotka silloin pakkautuvat laumassa suurelle
sisäänkäytävälle, jonka suulla Incubu, minä ja wakwafi olemme
väijyksissä. Käytävään tunkeutuvaan joukkoon on laskettava lyijyä aivan
kaatamalla, ja niistä, jotka pelastuvat luotisateesta, pidämme me kyllä
huolen. Tämä on minun suunnitelmani, Macumazahn; jos sinulla on
parempi, niin sano."

Selitin toisille tarkoin tämän ehdotuksen, jonka kaikki heti
mielihyvällä hyväksyivät voimatta kyllin ihmetellä tuon vanhan zulun
neuvokkuutta. Umslopogaas olikin taitavin sotapäällikkö, mitä
milloinkaan olen tavannut. Hänen suunnitelmaansa noudattaen me
saatoimme toivoa hyökkäyksemme menestyvän, vaikka aikeemme olikin
vihollisen moninkertaiseen ylivoimaan nähden epätoivoisen uhkarohkea.

"Umslopogaas, sinä vanha leijona", lausuin minä sydämellisesti, "sinä
tiedät aina miten ja milloin on iskettävä."

"Niin, niin, Macumazahn", vastasi hän, "minä olenkin ollut soturi
neljäkymmentä vuotta ja olen ollut monessa leikissä mukana. Saanpa
taaskin kerran tapella oikein miehen lailla. Minä vainuan verta,
Macumazahn -- minä vainuan verta."



VI.

VALMISTUKSIA.


Lähetysaseman koko väestö oli, kuten voidaan ajatellakin, kiiruhtanut
heti vihollisjoukon näyttäytyessä päärakennusta ympäröivän vallituksen
turviin, ja miehet, naiset ja suuri joukko lapsia seisoskelivat nyt
kauhun valtaamina ympärillämme pienissä ryhmissä keskustellen hirveästä
kohtalosta, joka odotti heitä, jos nuo julmat ja verenhimoiset masait
onnistuisivat valloittamaan aseman.

Kun Umslopogaasin suunnitelma oli meillä kaikilla tarkoin selvillä,
kutsui herra Mackenzie heti luoksensa neljä sukkelaa noin viidentoista
vuoden ikäistä poikaa ja käski heidän mennä vakoilemaan, mitä
vihollisen leirissä oli tekeillä, ja tulla aina vähän väliä
ilmoittamaan näkemiään ja kuulemiaan. Toiset nuorukaiset ja myöskin
naisia sijoitettiin vallitusta vartioimaan mahdollisten yllätysten
varalta.

Senjälkeen käski isäntämme kaikki taistelukelpoiset miehensä, joita oli
kaksikymmentä, ja meidän neljä wakwafiamme kokoontumaan suuren puun
juurelle. Nojaten toisella kädellään puun kylkeen hän puhui sitten
joukolle muutamia liikuttavia ja mieleenpainuvia sanoja. Hetki oli
juhlallinen ja vakava, ja minä luulen, ettei kukaan läsnäolijoista sitä
milloinkaan unhota. Herra Mackenzie seisoi paljain päin puun juurella
ja oli ojentanut puhuessaan toisen kätensä. Sydäntä särkevä tuska
kuvastui hänen kasvoillaan. Hänen vaimonsa istui tuolilla hänen
vieressään ja oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Alphonse, joka oli sangen
onnettoman näköinen, ja me kolme seisoimme heidän lähellään ja
Umslopogaasin jylhä muoto näkyi taampaa, jossa hän seisoi tapansa
mukaan tapparaansa nojaten. Edessämme oli joukko asestettuja miehiä --.
toisilla oli luodikot ja toisilla keihäät ja kilvet, -- jotka
tarkkaavaisesti kuuntelivat isäntämme puhetta. Oksien lomitse kuultava
kalpea kuu loi ryhmään omituisen, salaperäisen valon ja yötuulen
surumielinen suhina puun miljoonissa neulasissa lisäsi vain hetken jo
ennestäänkin murheellista tunnelmaa.

"Miehet", lausui herra Mackenzie selitettyään heille juurtajaksain
tilanteen ja suunnitelman, joka oli meidän viimeinen ja ainoa toivomme,
"vuosia olen ollut teidän hyvä ystävänne, opettajanne ja suojelijanne.
Kaikesta pahasta olen koettanut parhaani mukaan teitä ja omianne
varjella ja te olette viihtynyt luonani hyvin. Olette tunteneet lapseni
-- Lumpeenkukan -- sen syntymästä saakka, ja täällä teidän parissanne
hän on kasvanut ja varttunut vuosi vuodelta. Hän on ollut lastenne
leikkitoveri, hän on hoitanut teitä, kun olette olleet sairaat, ja te
olette oppineet rakastamaan häntä."

"Niin olemme", sanoi kumea ääni, "ja me olemme valmiit uhraamaan
henkemme hänen puolestaan."

"Minä kiitän teitä sydämestäni ja minä olen myös varma, että te nyt,
kun julmat ja säälimättömät miehet uhkaavat katkaista hänen nuoren
elämänsä -- tietämättä minkä hirveän rikoksen he tekevät -- teette
kaikkenne pelastaaksenne hänen nuoren henkensä ettekä anna minun ja
hänen äitinsä murheeseen sortua. Ajatelkaa omia vaimojanne ja
lapsianne. Jos hän kuolee, niin hänen murhaajansa hyökkäävät myös
meidän kimppuumme, ja vaikka parhaimmassa tapauksessa onnistuisimmekin
pitämään puolemme täällä, niin majanne poltettaisiin ja omaisuutenne ja
karjanne ryöstettäisiin. Minä olen rauhan mies, niinkuin hyvin
tiedätte, enkä ole kaikkina näinä vuosina kertaakaan kohottanut kättäni
ihmisverta vuodattaakseni, mutta nyt minä sanon: iskekää, iskekää
Jumalan nimessä, joka käski meidän suojella henkeämme ja kotejamme.
Vannokaa", jatkoi hän yhä innostuneemmin -- "vannokaa, että teette
kaikkenne ja taistelette viimeiseen mieheen minun ja näiden
urhoollisten valkoisten miesten kanssa pelastaaksemme rakkaan lapseni
verisestä ja julmasta kuolemasta."

"Sen lupaamme ja vannomme, isäni" sanoi äskeinen kumea ääni. "Koiran
kuolema tulkoon meidän ja omiemme osaksi ja heitettäköön luumme
shakaaleille ja korppikotkille, jos valamme rikomme! On kylläkin
peloittavaa, isäni, iskeä näin pienellä joukolla moninverroin
voimakkaamman vihollisen kimppuun, mutta me seuraamme sinua, isä, ja
kuolemme kanssasi. Sen vannomme!"

"Niin sanomme me kaikki", huusivat toiset.

"Niin sanomme mekin", lisäsin minä.

"Hyvä on", sanoi herra Mackenzie. "Olette miesten miehiä ja turvallinen
tuki vaaran hetkellä. Ja nyt, rakkaat ystäväni -- niin mustat kuin
valkoisetkin -- polvistukaamme tähän tähtitaivaan alle Jumalan
armoistuimen eteen ja rukoilkaamme nöyrästi, että Hän, jonka kädessä me
kaikki olemme ja joka on elämän ja kuoleman herra, armossaan
vahvistaisi käsivartemme ja siunaisi yrityksemme, johon aiomme ryhtyä
ennen päivän koittoa."

Hänen esimerkkiään noudattivat kaikki paitsi Umslopogaas, joka jäi
seisomaan Inkosi-kaasin varteen nojaten. Tuolla vanhalla, jäykällä
zulu-soturilla ei ollut luultavasti muuta Jumalaa kuin hänen rakas
tapparansa.

"Ikiaikojen Jumala!" aloitti lähetyssaarnaaja rukouksensa
liikutuksesta värähtelevällä äänellä, joka kajahti juhlallisesti illan
hiljaisuudessa; "sinä sorrettujen suojelija, turvattomien holhooja,
orpojen isä ja turvamme vaaroissa, kuule nöyrä rukouksemme! Sinuun
turvaudumme suuressa murheessamme, rakas taivaallinen isämme. Kuule
rukouksemme! Rakas lapsemme, jonka meille annoit -- viaton lapsemme,
jonka olemme opettaneet sinua pelkäämään ja rakastamaan, on joutunut
julmain ihmisten käsiin, jotka uhkaavat lopettaa hänen nuoren elämänsä.
Ole hänen kanssaan, oi isä, ja lohduta häntä! Pelasta hänet! Sinä, joka
määräät kuolevaisten kohtalot, ole kanssamme koetuksemme hetkellä. Tee
meidät väkeviksi, että voittaisimme julman vihollisemme. Hajoita
henkäykselläsi hänen laumansa, tee hänet voimattomaksi ja saata hänen
ylpeytensä häpeään. Varjele meitä vaaran hetkellä; voimasi kilvellä
suojele meitä ja älä unhota meitä tässä suuressa surussamme. Auta meitä
nyt, etteivät nuo julmurit saa murskata rakasta lastani kiviin! Kuule
rukouksemme! Ole armollinen niille meistä, jotka päivän koitossa iäksi
lähtevät tästä maailmasta. Tee heidät puhtaiksi; oi Jumala; huuhdo pois
heidän syntinsä Karitsan veressä, ja saata heidät ikuiseen iloosi,
kunniasi kirkkauteen. Seuraa meitä taisteluun, kuten muinoin Israelin
lapsia! Amen!"

Hän vaikeni ja hetken hiljaisuuden jälkeen me kaikki nousimme ja
ryhdyimme valmisteluihin. Umslopogaas sanoikin jo, että "nyt on jo aika
tehdä muutakin kuin puhella". Jokaiseen eri ryhmään tarvittavat miehet
valittiin mitä suurimmalla huolella ja jokaiselle teroitettiin moneen
monituiseen kertaan mitä kunkin oli tehtävä. Perinpohjaisen harkinnan
jälkeen päätettiin, ettei Goodin johtamille kymmenelle miehelle, joiden
oli hyökättävä leiriin, annettaisi ampuma-aseita, sillä päättelimme
kolmelta taholta suunnatun ristitulen voivan käydä vaaralliseksi omille
miehille. Olimme kaikki yksimieliset, että heidän tehtävänsä onnistuisi
kaikista parhaiten vain kylmän teräksen avulla -- Umslopogaas kävi jo
aivan kaunopuheliaaksi esittäessään "kylmän teräksen" hänen mielestään
monia ja korvaamattomia etuja. Masai-puukon, jonka olin ottanut
kanootissa murhatun palvelija parkamme rinnasta, annoin Goodille.
Hänellä oli myös revolverinsa ja hän olikin joukossaan ainoa, jolla oli
ampuma-ase. Meillä oli paitsi neljää winchester-kivääriämme kuusi
martini-kivääriä. Itse otin winchesterin -- omani --, joka oli
erinomainen pikaista tulta vaadittaessa ja jossa oli sitäpaitsi oma
laittamani erittäin käytännöllinen tähtäin. Toisen annoin herra
Mackenzielle ja jäljelläolevat parille hänen miehelleen, jotka olivat
tunnetusti tarkkoja ampujia. Martini-kiväärit ja herra Mackenzien
muutamat luodikot jaettiin runsaiden ampumavarojen kera miehille,
joiden oli kahdessa ryhmässä asetuttava ketjuun aitauksen molemmin
puolin ja aloitettava kiihkeä tuli nukkuvaan masai-joukkoon.

Umslopogaasilla oli aseensa -- Inkosi-kaas, niinkuin kaikki tiedämme,
ja muistettanee, että hänelle, Curtikselle ja vahvimmalle wakwafille
oli uskottu suuren sisäänkäytävän puolustaminen masaiden hurjaa
rynnistystä vastaan. Ampuma-aseiden käyttö ei luonnollisesti tullut
siinä kohden kysymykseenkään, joten Curtis ja wakwafi päättivät
valmistaa itselleen Umslopogaasin tapparan tapaiset aseet. Sattuikin
niin hyvin, että herra Mackenziella oli varastossaan erinomainen
valikoima parhaita englantilaisia kirveenteriä. Curtis valitsi
kohtalaisen painavan hyvin leveäteräisen kirveen ja wakwafi otti hiukan
pienemmän.

Valitsimme sitten herra Mackenzien varastosta kolmen jalan ja kuuden
tuuman pituiset, jostakin erittäin sitkeästä puulajista tehdyt
kirvesvarret, joihin terät kiinnitettiin mahdollisimman lujasti.
Umslopogaas korjaili hiukan varsien muotoa ja vuoltuaan kummankin
varren päähän kohtalaisen suuren pyöreän pahkan estämään asetta
luiskahtamasta kädestä hän teroitti tapparat teräviksi kuin
partaveitsi. Sitten hän upotti ne vesisankkoon turpoamaan, etteivät
terät pääsisi päästään irti. Kun ulkona oli kaikki valmistukset tehty,
menin minä huoneeseeni ja otin esille pienen puulaatikon, jota en ollut
aukaissut Englannista lähdettyäni. Olimme varustautuneet mahdollisimman
hyvin kaikkien yllätysten varalta ja tuossa laatikossa minulla oli
neljä pienen pienistä teräsrenkaista tehtyä panssaripaitaa.

Viimeisellä Afrikan retkellämme olimme Kukuana-maassa nähneet
alkuasukkailla teräksisiä rengaspaitoja ja olimmepa kokeilleetkin
niillä muutamissa vaarallisissa seikkailussa, joista emme olisi ilman
niitä hengissä selvinneetkään. Muistaen tämän minä olin jo tätä matkaa
suunniteltaessa ehdottanut kumppaneilleni, että teettäisimme tuommoiset
panssaripaidat jossakin asetehtaassa tuntemattomien tapausten varalta.
Tämmöinen teollisuus on tosin Euroopassa melkein kokonaan unhottunut,
mutta Birminghamin takomoissa tehdään melkeinpä mitä hyvänsä asesepän
töitä, kun tarkat selitykset seuraavat tilausta eikä tingitä hinnasta.
Sieltä saimmekin aikanaan siroimmat teräspaidat mitä toivoa voi. Työ
oli kerrassaan erinomainen ja nuo tuhannet ohuet, pienet renkaat,
joista kutomus oli tehty, olivat parhainta terästä.

Näissä korkeakauluksisten villapaitojen tapaisissa teräspaidoissa,
jotka eivät olleet kirkkaat, vaan sinertivät kuin pyssyn piippu, oli
pehmoinen säämiskävuori. Minun oli niin kevyt ja sopi niin hyvin, että
olisin voinut pitää sitä vaikka viikon ihon lainkaan hankautumatta.
Curtiksella niitä oli kaksi. Toinen oli samanlainen kuin minunkin,
mutta toinen oli valmistettu hänen erikoisen tilauksensa mukaan ja
ulottui aina polviin saakka -- paita ja housut yhdessä kappaleessa.
Näihin teräspaitoihin kuuluivat matkailulakin tapaiset päähineet jotka
olivat kotoisin samasta tehtaasta ja joiden teräskutomus kykeni
torjumaan ankaratkin iskut.

Tuntuu melkein naurettavalta puhua rengaspaidoista tällä
ampuma-aseiden aikakaudella, sillä niitä vastaan ne eivät
luonnollisesti merkitse mitään, mutta alkuasukasten teräaseita kuten
keihäitä ja kirveitä vastaan ne ovat erinomaiset. Olen usein ajatellut,
että jos Englannin hallitus olisi siirtomaasodissaan ja etenkin
zulu-sodassa pukenut sotilaansa keveihin teräspaitoihin, niin monet,
jotka silloin kaatuivat, eläisivät vieläkin.

Nyt kiitimme onneamme, että olimme teettäneet nuo teräspaidat, ja
kantajaroistot, jotka varastivat melkein kaikki tavaramme, eivät olleet
liioin suureksi iloksemme huomanneet tätä kallisarvoista laatikkoa. Kun
Curtiksella oli kaksi panssaripaitaa, otti hän perinpohjaisen harkinnan
jälkeen itse tuon polviin saakka ulottuvan -- hänellä ei ollut
nimittäin minkäänlaista kilpeä, jolla hän olisi voinut suojata
jalkojaan. Pyysin häntä antamaan toisen Umslopogaasille, mihin pyyntöön
hän heti suostuikin. Zulu tulikin samassa tuoden Curtiksen kirveen,
jonka hän oli vihdoinkin saanut mielensä mukaiseksi. Me näytimme
hänelle teräspaidan ja sanoimme hartaasti toivovamme hänen käyttävän
sitä taistelussa, mutta hän kieltäytyi ensin ja selitti, että kun hän
oli jo neljäkymmentä vuotta tapellut omassa nahassaan, niin hän ei
aikonut nytkään tapella rautaisessa. Minä levitin silloin paidan
lattialla ja siepaten raskaan keihään minä iskin sen niin voimakkaasti
kuin jaksoin teräspaitaan, josta se ponnahti helähtäen takaisin
tekemättä naarmuakaan noihin karaistuihin teräsrenkaisiin.

Tämä näyte sai hänet jo melkein muuttamaan mielensä ja kun minä vielä
selitin hänelle, miten tärkeätä oli, että hän luopui kaikista
vanhanaikaisissa ennakkoluuloista kallisarvoisen henkensä
suojelemiseksi, kun oli niin kova puute miehistä, niin hän suostui
heti. Sanoin hänelle vielä, että teräspaita yllään hän ei tarvinnut
lainkaan kilpeä, vaan saattoi hoidella tapparaansa molemmin käsin,
mikä seikka sai hänet vallan riemastumaan. Hän veti rautanahan heti
yllensä ja tuo Curtikselle tehty teräspaita mukautui todellakin zulun
voimakkaan vartalon ympärille kiinteästi kuin nahka. He olivat melkein
yhtä pitkät ja vaikka Curtis näytti kookkaammalta, niin minä luulen
erotuksen olleen enemmän kuvitellun kuin todellisen. Curtis oli
vartaloltaan täyteläisempi, mutta kookkaampi hän ei ollut, käsivarsia
lukuunottamatta. Ne olivat kylläkin paljonkin paksummat kuin
Umslopogaasin, jonka kädet olivat pitkät ja verraten hoikat, mutta
raudanvahvat. Lihasten ääriviivat kuvastuivat selvästi tuon tumman
teräskudoksen läpi, ja seisoessaan siinä tapparat käsissään he olivat
niin peloittavan näköiset, ettei isompikaan miesjoukko olisi tohtinut
käydä heidän kimppuunsa.

Kello oli jo pian yksi ja tiedustelijat ilmoittivat, että masait
alkoivat käydä nukkumaan nuotioidensa ympärille juotuaan teurastamainsa
härkäin veren ja syötyään niiden lihaa kohtuuttomat määrät. Aitauksen
kummallekin sisäänkäytävälle oli kuitenkin asetettu vahdit. Flossie
istui suunnilleen aitauksen keskellä lähempänä läntistä muuria ja hänen
hoitajansa ja tuo valkoinen aasi olivat hänen luonansa. Hänen jalkansa
oli sidottu ja sotureita makasi kaikkialla hänen ympärillään.

Koska meillä ei ollut nyt muuta tekemistä kuin odotella aikaamme, niin
me haukkasimme hiukan illallista ja heittäydyimme pitkäksemme pariksi
tunniksi. En voinut olla ihmettelemättä vanhan Umslopogaasin tyyneyttä
ja huolettomuutta hänen heittäytyessään lattialle, johon hän heti
nukahti sikeään uneen. En tiedä miten toisten laita oli, mutta minä en
voinut nukkua. On ikävä sanoa, että minä olin, kuten tavallisesti
tämmöisissä tilanteissa, aikalailla peloissani. Ensimmäisen innostuksen
haihduttua minä olin nimittäin tyynesti ja kylmästi tarkoin punninnut
kaikki onnistumismahdollisuutemme, ja minun täytyy sanoa, etten voinut
olla oikein rauhallinen. Meitä oli kaiken kaikkiaan vain kolmekymmentä
miestä, joista useimmat olivat aivan tottumattomat taisteluun, ja me
olimme päättäneet käydä kahdensadan viidenkymmenen soturin kimppuun,
jotka kuuluivat Afrikan julmimpaan, urhoollisimpaan ja sotaisimpaan
heimoon ja jotka olivat päälle päätteeksi leiriytyneet korkean
kivivallituksen suojaan. Yrityksemme oli todellakin hullun yritys, joka
luultavasti raukeaisi heti alkuunsa, sillä todennäköisesti me emme
voisi lähestyä aitausta vahtien huomaamatta. Ainoa toivomme oli, että
onnistuisimme täydellisesti yllättämään vihollisen, kun taas
vähäisinkin varomattomuus -- kuten oksan risahdus, vahinkolaukaus tahi
jokin muu sentapainen seikka saattaisi joukon parissa sekunnissa
jaloilleen ja meidät surmattaisiin viimeiseen mieheen.

Vuoteeni, jossa makasin näitä vakavia ajatuksia hautoen, oli lähellä
kuistille aukeavaa ikkunaa, josta omituinen itkevä ja valittava ääni
tunkeutui kuuluviini. Kuuntelin hetkisen, mutta kun valitus ei
tauonnut, minä nousin ja katsahdin ulos. Näin kuistilla tumman olennon,
joka oli polvistunut ja löi itkien rintaansa. Katsoin tarkemmin tuota
outoa ilmestystä ja tunsin miehen heti. Katumuksentekijä oli --
Alphonse. Kykenemättä ymmärtämään hänen ranskalaista soperrustaan tahi
rukoustaan vai mitä se nyt oikein lienee ollut minä mainitsin häntä
nimeltä ja kysyin häneltä mikä kumma häntä vaivasi ja mitä hänen
käytöksensä oikein merkitsi.

"Ah, hyvä herra", huokasi hän, "minä rukoilen niiden onnettomien
edestä, jotka minä tapan tänä yönä."

"Rukoilkaa nyt kuitenkin hiukan hiljemmin", sanoin minä ja heittäydyin
uudelleen vuoteelleni.

Alphonse poistui ja minä en kuullut enää hänen haikeita nuokauksiaan.
Jonkun ajan kuluttua minä kuulin herra Mackenzien kuiskaavan minulle
avonaisesta ikkunasta:

"Kello on nyt kolme, herra Qautermain. Puolen tunnin kuluttua on
lähdettävä liikkeelle."

Minä pyysin häntä tulemaan sisään, minkä hän heti tekikin, ja minun
täytyy sanoa, että minä olisin nauranut katketakseni hänen sota-asunsa
nähdessäni, ellei hetken vakavuus olisi karkoittanut kaiken naurunhalun
olemattomiin. Hänellä oli ensiksikin hengenmiehen pitkä musta takki
ja leveälierinen musta hattu, jotka hän sanoi valinneensa sentähden,
että ne olivat niin tummat. Kädessään hänellä oli antamani
winchester-kivääri ja vyöhön, jonka hän oli kietaissut vyötäisilleen
pitkän papillisen kauhtanansa päälle, oli pistetty suuri leikkuuveitsi
ja pitkäpiippuinen colt-pistooli.

"Ah, ystäväni", virkkoi hän huomatessaan minun katselevan hänen
vyötänsä, "katselette minun leikkuuveistäni. Ajattelin, että se voisi
olla hyväkin käsirysyyn joutuessamme. Monta porsasta olen sillä
pistänyt."

Kaikki miehet olivat jo ylhäällä ja pukeutuivat. Minä vetäisin
teräspaidan päälle kevyen takin voidakseni sälyttää taskut täyteen
panoksia ja vyötin revolverin vyölleni. Good teki samoin, mutta Curtis
veti ylleen vain teräspaitansa, painoi lakin päähänsä ja pani kevyet
kengät jalkoihinsa, niin että hänen jalkansa olivat paljaat polvista
nilkkoihin. Revolverin hän vyötti teräspaidan päälle.

Umslopogaas oli sillä aikaa koonnut miehet tuon suuren puun alle ja
tarkasti nyt huolellisesti jokaisen asestuksen. Viime hetkessä teimme
suunnitelmaan pienen muutoksen. Kävi nimittäin ilmi, että kaksi miestä,
jotka oli määrätty ampujien ketjuun, olivat vain aniharvoin käsitelleet
ampuma-aseita, mutta olivat sen sijaan taitavia keihäsmiehiä. Heille
annettiin luodikkojen sijaan terävät masai-malliset keihäät ja suuret
kilvet ja käskettiin mennä Curtiksen, Umslopogaasin ja wakwafin kanssa
aitauksen isolle sisäänkäytävälle, sillä olimme asiaa tarkemmin
tuumittuamme käsittäneet, että kolmen miehen olisi mahdotonta pitää
puolensa tuolla verraten leveällä aukolla.



VII.

HIRVEÄ TAISTELU.


Sitten me odottelimme yön pimeydessä hiljaa kuin hiiret lähdön
hetkeä. Tuo pitkän pitkä neljännestunti oli luullakseni yrityksemme
hermoja koettelevin kohta. Olen kerran ollut katsomassa, kun eräs
kuolemaantuomittu rikollinen hirtettiin juuri aamun sarastaessa, ja
kaamea tunnelma, joka oli vallannut minut tuomion täytäntöönpanon
hetkeä odotellessani, muistutti suuresti tämän odotuksen jännitystä.
Miesten juhlallisen vakavat kasvot, heidän hiljaiset kuiskauksensa,
Curtiksen miettiväinen leveäteräisen tapparansa tarkastelu ja Goodin
yhä uudistuva monokkelin puhdistus ilmaisivat kaikkien olevan mitä
suurimmassa jännityksessä. Tuli ehdottomasti ajatelleeksi, että tunnin
kuluttua saatoimme kaikki olla iankaikkisuudessa. Vain Umslopogaas oli
kaikesta päättäen aivan rauhallinen. Hän nojasi tapansa mukaan
peloittavaan tapparaansa ja pisti silloin tällöin pienen hyppysellisen
väkevää nuuskaa nenäänsä. Hänen rautaisia hermojaan ei voinut mikään
järkyttää.

Kuu oli jo kauan lähennellyt taivaanrantaa ja vihdoin se katosi metsän
taakse jättäen meidät synkkään pimeyteen. Itäinen taivas oli hiukan
vaaleampi ennustaen päivän pian koittavan.

Herra Mackenzie katsoi kelloonsa koettaen samalla rauhoittaa
nyyhkyttävää puolisoaan, joka oli tarttunut hänen käteensä.

"Kaksikymmentä vailla neljä", sanoi hän, "me hyökkäämme kaksikymmentä
yli, jolloin pitäisi olla kyllin valoisa. Ehkä on parasta, että
kapteeni Good lähtee liikkeelle miehineen, sillä hänellä on hiukan
pitempi matka kuin meillä."

Good tunki monokkelin silmäänsä, nyökkäsi meille hilpeästi, tervehti
kohteliaasti rouva Mackenzieta rautalakkiaan kohottaen ja lähti
miehineen määrätylle paikalleen, johon päästäkseen hänen täytyi
joukkoineen tehdä melkoinen kierros.

Eräs tiedustelijapoika saapui samassa ilmoittamaan, että masai-leirissä
kaikki nukkuivat sikeästi. Vahdit vain astuskelivat kummankin
sisäänkäytävän edessä. Hetkisen kuluttua mekin lähdimme. Opas kulki
edellä ja hänen jäljessään tulivat Curtis, Umslopogaas, wakwafi ja
herra Mackenzien kaksi miestä pitkine keihäineen ja suurine kiipineen.
Minä, Alphonse ja viisi alkuasukasta hiivimme heti heidän jäljessään ja
herra Mackenzie miehineen seurasi meitä.

Karja-aitaus, johon masait olivat leiriytyneet, oli kukkulan juurella,
jonka laella lähetysaseman päärakennus oli, noin kahdeksansadan
kyynärän päässä alkuasukasten majoista. Viisisataa metriä kuljimme
aivan hiljaa, sillä pääsimme hyvää tietä myöten niin kauas, mutta
sitten meidän oli poikettava pensaikkoon. Hiivimme hiljaa kuin aaveet
pensaasta toiseen ja kiveltä kivelle ja ryömimme eteenpäin äänettömästi
kuin saalistaan vaaniva leopardi. Kuljettuamme siten hetkisen katsahdin
minä sattumalta taakseni ja näin tuon hirmuisen Alphonsen hoippuvan
jäljessäni vavisten kuin haavan lehti. Hänen kasvonsa olivat kalman
kalpeat ja hänen pyssynsä, jonka hana oli täydessä vireessä, tähtäsi
keskelle selkääni. Pysähdyin ja varmistettuani varovasti hänen
luodikkonsa me lähdimme jälleen liikkeelle ja pääsimme onnellisesti
noin sadan metrin päähän aitauksesta. Mutta silloin alkoivat Alphonsen
hampaat kalista huolestuttavan äänekkäästi. "Ellei tuo lopu, niin minä
tapan sinut heti", kuiskasin minä raivoisasti, siliä ajatus, että koko
yrityksemme saattaisi raueta tyhjiin ja me kaikki menettää henkemme
vain tuon kirotun pelkurin hampaiden kalinan takia, oli tehdä minut
hulluksi. Kuinka katkerasti kaduinkaan, että olimme ottaneet hänet
mukaamme.

"Mutta hyvä herra", vastasi hän; "enhän minä voi sille mitään, että
minulla on kylmä."

Tässä oli pulma, johon minä kuitenkin keksin heti keinon. Minulla oli
taskussani rasvainen vaateriepu, jolla olin aina pyssyäni kuivaillut,
ja ojentaen sen hänelle minä kuiskasin päättävästi ja kylmästi:

"Pistä tuo suuhusi ja jos kuulen enää vain yhdenkään loksauksen, niin
minä survaisen puukon kurkkuusi, muista se!"

Nähdessään julman irvistykseni Alphonse ei luultavasti epäillytkään
sanojani, vaan totteli heti, ja me aloimme jälleen varovaisesti edetä.

Olimme vihdoin noin viidenkymmenen kyynärän päässä aitauksesta.
Edessämme oli ruohoinen, loivasti viettävä rinne, jonka puolivälissä
häämötti matala mimosa-pensas ja hiukan edempänä pari ohdakekimppua.
Itse olimme vielä tiheän pensaikon kätkössä. Tähdet alkoivat häipyä
nousevan päivän tieltä, jonka kirkkaus jo heikosti ruskotti idän
taivaalle ja muutti yön pimeyden harmaaksi hämyksi. Näimme selvästi
aitauksen, jonka sisäpuolella nukkuvien masai-soturien nuotioiden
jätteet vielä himmeästi hehkuivat. Pysähdyimme kuulostamaan, sillä
tiesimme, että sisäänkäytävän suulla oli vartija. Samassa ilmestyikin
aitauksen pimennosta roteva ja kaunisvartaloinen soturi, joka alkoi
ripeästi astella edestakaisin piikkipensasten täyttämän sisäänkäytävän
edessä. Olimme toivoneet yllättävämme hänet torkkumassa, mutta suureksi
pettymykseksemme hän olikin valppaasti valveilla. Ellemme saisi tuota
miestä heti ja äänettömästi tapetuksi, menisi yrityksemme varmasti
myttyyn. Kyyrötimme pensaistossa ja katselimme vahdin liikkeitä
koettaen keksiä jonkun keinon, joka auttaisi meidät pulmasta. Siinä
tuijottaessani minä näin Umslopogaasin, joka oli pari askelta minun
edelläni, kääntyvän äkkiä minuun päin, viittaavan kädellään ja
painautuvan ruohistoon litteäksi kuin käärme. Vahti kääntyi samassa
poispäin ja Umslopogaas liukui aukealle nopeasti ja äänettömästi kuin
jokin tumma matelija.

Tuo pahaa-aavistamaton vartija alkoi hyräillä jotakin yksitoikkoista
säveltä ja Umslopogaas ryömi yhä lähemmäksi ja pääsi kuin pääsikin tuon
mimosa-pensaan suojaan. Soturi kääntyi samassa ja asteltuaan pari
kertaa rivakasti edestakaisin hän pysähtyi katsomaan aitauksen yli
leiriin. Samassa silmänräpäyksessä lähti Umslopogaaskin liikkeelle ja
liukui ruohikossa äänettömästi ja nopeasti kuin käärme ohdakkeiden
suojaan. Soturi kääntyi myöskin ja jäi tuijottamaan noihin
ohdakekimppuihin niinkuin ne eivät olisi olleet oikein entisensä
näköiset. Hän astahti askeleen niitä kohti -- pysähtyi haukottelemaan,
noukkasi maasta pienen kiven ja heitti sen tuohon epäilyttävään
ohdakekimppuun. Kivi osui onneksi Umslopogaasin kalloon, eikä hänen
teräspaitaansa, jonka kilahdus olisi meidät ehdottomasti ilmaissut. Oli
myöskin onni, että teräspaita oli himmeä, sillä muutoin olisi vahti
huomannut sen välkkeen. Kun ei mitään kuulunut eikä näkynyt rauhoittui
vahti silminnähtävästi eikä ryhtynyt tarkempiin tutkimuksiin.
Keihääseensä nojaten hän sitten tuijotti herkeämättä ohdakekimppuun ja
näytti vähitellen vaipuvan syviin mietteisiin, meidän maatessamme
pensaistossa äärimmäisen jännityksen vallassa, peläten joka hetki, että
jokin odottamaton tapaus ilmaisisi meidät ja suistaisi meidät kaikki
surman suuhun. Minä kuulin selvästi Alphonsen hampaiden jauhavan tuota
rasvaista riepua, jonka hän oli tunkenut suuhunsa, ja kääntyen häneen
päin minä irvistin hänelle julmasti. Mutta minun täytyy totuuden
nimessä myöntää, että olin itse melkein yhtä pelästynyt ja vain suurin
ponnistuksin kykenin hillitsemään hampaani lyömästä loukkua Alphonsen
hampaiden tavoin. Ruumiini oli aivan hiessä ja teräspaidan
säämiskävuori liimautui kiusallisesti selkääni kiinni aiheuttaen
silloin tällöin melkein sietämättömän kutkun. Mieleeni muistui niin
selvästi, että minua oli koulupoikana sanottu "siniseksi peloksi", kun
kasvoni aina sinistyivät säikähtyessäni.

Vihdoin jännityksemme laukesi. Vartija katsahti itään ja näytti
tyydytyksellä toteavan, että hänen vahtivuoronsa läheni loppuaan.
Käsiään hieroen hän alkoi jälleen kävellä lämpimikseen rivakasti
edestakaisin.

Hänen kääntyessään poispäin luiskahti Umslopogaas toiseen
ohdakekimppuun, joka oli vahdin kääntymispaikasta vain askeleen tahi
parin päässä.

Soturi tuli takaisin ja meni ohdakkeiden sivu mitään huomaamatta ja
maahan katsahtamattakaan. Jos hän olisi sen tehnyt, niin hän ei olisi
voinut olla näkemättä mitä ohdakkeet kätkivät.

Mies kääntyi, mutta samassa nousi hänen piiloutunut vihollisensakin
maasta kuin aave ja seurasi häntä kädet valmiina iskemään. Samassa kun
soturi aikoi kääntyä takaisin, otti tuo jättiläismäinen zulu pitkän
hypyn ja me näimme hänen pitkien sormiensa kiertyvän mäsäin kaulan
ympärille. Soturi riuhtoili vimmatusti, mutta seuraavassa hetkessä me
näimme hänen päänsä vääntyvän taaksepäin. Kuului terävää ritinää kuin
olisi katkottu kuivia oksia ja hän kaatui ääntä päästämättä maahan
jäsenten nytkähdellessä suonenvedontapaisesti. Umslopogaas oli
hirveällä voimallaan taittanut vartijan niskan. Päästyään varmuuteen,
että mies oli todellakin kuollut, hellitti Umslopogaas otteensa ja
nousi viitaten meitä tulemaan lähemmäksi, minkä me teimmekin ryömien
nelin kontin kuin suuret apinat. Lähestyessämme aitausta me näimme,
että masait olivat täyttäneet aukon, joka oli noin kymmenen jalan
levyinen, mimosa-puun tiheillä latvoilla kaikkien yllätysten varalta.
"Sitä parempi vain", ajattelin minä; "ompahan ulospääsy näin ollen
entistäkin hankalampi, senkin vietävät." Curtis ja Umslopogaas
asettuivat paikoilleen aukon kummallekin puolelle piikkipensasten
suojaan ja wakwafi ja nuo kaksi keihäsmiestä piiloutuivat aukon eteen.
Mackenzie hiipi miehineen vallituksen varjossa oikealle ja minä
joukkoineni kiersin vasemmalle, sijoittaen mieheni noin neljän askeleen
päähän toisistaan. Aitaus oli noin viidenkymmenen askeleen pituinen ja
kuljettuani noin kaksi kolmatta osaa matkasta minä katsahdin ensi
kerran aitauksen yli. Alphonsea en ollut tohtinut koko aikana päästää
näkyvistäni, joten hän oli nytkin aivan lähelläni.

Oli jo hyvin valoisa ja minä näin ensimmäiseksi tuon valkoisen aasin ja
aivan sen vieressä Flossie-raukan kalpeat kasvot. Hän istui noin
kymmenen askeleen päässä aitauksen vallituksesta, kuten poika oli
kertonutkin, ja suuri joukko nukkuvia sotureita oli hänen ympärillään.

Aitauksessa oli aina vähän matkan päässä nuotioiden jätteitä, joiden
jokaisen ympärillä nukkui noin kaksikymmentäviisi eilisiltaisen vahvan
aterian painostamaa soturia. Siellä täällä käännähti joku, haukotteli
ja katsahti itään, jossa taivas alkoi ruskottaa, mutta kukaan ei
noussut. Päätin odottaa viisi minuttia, että voisimme ampua tarkemmin
aamun valjetessa joka hetki valoisammaksi ja antaa samalla Goodille
miehineen, joista en kuullut hiiskaustakaan, aikaa kyllin valmistautua
hyökkäykseen.

Hehku taivaalla laajeni laajenemistaan punaten aavikot ja metsät
salaperäisellä hohteellaan. Mahtava Kenia-vuori näkyi taampana ja sen
ikuisen lumen peittämä, pilviä pitelevä huippu, johon auringon
ensimmäiset säteet jo ulottuivat, hehkui kuin veri. Yläpuolellamme
vaaleni taivas lempeän siniseksi muistuttaen äidin hellää hymyilyä,
jossakin viritti pikku lintu aamulaulunsa ja vieno tuulenhenki
suhahteli hiljaa pensaikossa pudottaen maahan miljoonia kastepisaroita.
Koko luonto henki vain onnea ja rauhaa, mutta ihmissydämessä raivosivat
vihan ja koston intohimot.

Olin jo valinnut uhrini -- Flossien lähellä makaavan rotevan
raakalaisen -- ja aioin juuri antaa sovitun hyökkäysmerkin, kun samassa
Alphonsen hampaat alkoivat hirvittävästi kalista. Ääni kuulosti aivan
laukkaavan giraffin kavioiden kapseelta ja kaikui kauas aamun syvässä
hiljaisuudessa. Riepu oli pudonnut hänen suustaan. Eräs masai, joka
nukkui meistä vain kolmen jalan päässä, heräsi heti ja nousi istumaan
katsellen ympärilleen ja ihmetellen mikä tuon äänen aiheutti ja mistä
se oikein kuului. Survaisin pyssynperälläni ranskalaista sydänalaan,
niin että hän kumartui heti melkein kaksinkerroin. Kolina taukosi,
mutta maahan valahtaessaan tuo kovan onnen Alphonse tietysti pudotti
pyssynsä, joka laukesi aivan korvani juuressa. Puuttui vain tuuma,
ettei kuula lävistänyt päätäni.

Merkki oli annettu.

Aitauksen kummaltakin puolen alkoi samassa säännötön mutta kiihkeä
tuli, johon minäkin yhdyin, ja onnistuinkin surmaamaan lähinnä
Flossieta makaavan miehen juuri kun hän kohottautui hypätäkseen ylös.
Aitauksen toisesta päästä kuului kaameaa kiljuntaa, ja suureksi
ilokseni minä tunsin Goodin mylvähtelevien ärjähdysten kaikuvan ylinnä.
Syntyi hirmuinen mellakka, jonka kaltaista en ole milloinkaan nähnyt
enkä näekään. Kauhun- ja raivonhuudoin syöksyivät masai-soturit
silmänräpäyksessä jalkeille, mutta meidän hyvin tähdätty lyijysateemme
kaatoi heistä monta, ennenkuin ehtivät astua askeltakaan. Joukko seisoi
hetkisen epäröiden tietämättä oikein mitä tehdä, mutta kun sotahuudot
kajahtelivat yhä uhkaavammin aitauksen päästä ja meidän kiihkeä tulemme
ei tauonnut hetkeksikään, valtasi soturit pakokauhu ja he ryntäsivät
suurelle aukolle. Suuntasimme tulemme tiheimpään joukkoon ja
laukaustemme vaikutus oli todellakin kaamea. Olin tyhjentänyt kiväärini
kymmenen panosta sisältävän säiliön jo pari kertaa ja aioin juuri
täyttää sen jälleen, kun samassa muistin pikku Flossien. Katsahdin
vallituksen yli ja näin valkoisen aasin makaavan maassa potkien.
Kiihkeässä ammunnassa oli ehkä jokin kuula osunut siihen tahi sitten
oli jokin masai iskenyt sitä keihäällään. Lähellä ei ollut ainoaakaan
elävää masai-soturia ja hoitajanainen näkyi kaikin voimin riuhtovan
keihään terällä poikki nuoria, joilla Flossien jalat oli köytetty.
Seuraavassa silmänräpäyksessä he riensivät molemmat vallitukselle ja
alkoivat kiivetä sen yli, mutta tiukalle sidotut nuorat olivat
luultavasti aivan jäykistäneet Flossie-raukan jalat, koska hänen
yrityksensä ei onnistunut. Pari soturia oli sitäpaitsi huomannut
pakoyrityksen ja kiiruhtivat nyt lasta kohti keihäät koholla. Toinen
ehätti paikalle juuri kun Flossie vierähti aitaukseen takaisin
koetettuaan kiivetä vallituksen yli. Keihäs kohosi, mutta samassa
silmänräpäyksessä lävisti kuulani miehen sydämen ja hän kaatui kuin
salaman iskemänä. Mutta toinen roisto oli jo yhtä lähellä ja kiväärini
säiliö oli tyhjä. Flossie oli noussut ja kääntyi mieheen päin, joka
lähestyi keihäs valmiina iskemään. Käännyin poispäin sydämessäni
herpaiseva tuska. En voinut katsoa tuota julmaa näkyä ja auttaa en
voinut. Katsahdin jälleen aitaukseen ja suureksi ihmeekseni minä näin
masain pudottavan keihäänsä ja pitelevän molemmin käsin päätään horjuen
puoleen ja toiseen. Samassa lennähti Flossien kädestä pieni savupilvi
ja soturi suistui tantereeseen kuin isketty härkä. Muistin
derringer-pistoolin, jonka Flossie oli minulle näyttänyt, ja minulle
selvisi, että hän oli laukaissut molemmat piiput pelastaen siten
henkensä. Seuraavassa hetkessä hän yritti toisen kerran kiivetä
vallituksen yli, mikä onnistuikin mainiosti vallituksen harjalla
makaavan hoitajanaisen avulla, ja minä tiesin melkein varmaan, ettei
tyttöä uhannut enää mikään vaara. Hän oli turvassa. Tapauksen
kuvaukseen menee jotensakin pitkä aika, mutta minä voin mennä vaikkapa
valalle, ettei tuo jännittävä hetki kestänyt viittätoista sekuntiakaan.
Täytettyäni kiväärini säiliön minä yhdyin jälleen ammuntaan, mutta en
suunnannut nyt tultani aukolla äheltävään joukkoon, vaan tipautin
jokaisen masain, joka aikoi kiivetä vallituksen yli. Tarkasti valvoen,
ettei ainoakaan vihollinen päässyt pakoon sitä tietä, minä siirryin
vähitellen suurta sisäänkäytävää kohti, jossa riehui raivoisa taistelu,
voidakseni jos suinkin mahdollista auttaa kovalla olevia ystäviäni.

Parisataa masaita -- noin viisikymmentä olimme jo surmanneet -- oli
kokoontunut tuolle piikkipensasten sulkemalle aukolle. Good oli
kymmenen miehensä kanssa hyökännyt uljaasti vihollisen selkään ja tämä
pyrki nyt suin päin pakoon luullen suurenkin joukon riehuvan takanaan.
Jostakin syystä ei heidän mieleensäkään johtunut koettaa hyökätä
vallituksen yli, mikä olisi helposti käynyt päinsä, vaan he
pakkautuivat kaikki sisäänkäytävälle, josta me olimme tehneet vaikeasti
valloitetun linnoituksen. Ensimmäinen soturi, joka koetti yhdellä
hypyllä syöksyä aukon läpi, ei päässyt kunnolla maahan, ennenkuin
Curtiksen tappara välähti ja halkaisi surahtaen soturin kirjavilla
sulilla koristetun pään. Mies vaipui ääntä päästämättä pensaikkoon.
Toiset alkoivat tämän nähtyään painautua hirveällä rähinällä aukkoon,
mutta Curtiksen peloittava tappara ja Inkosi-kaas heiluivat taukoamatta
ja viholliset kaatuivat toinen toisensa jälkeen sisäänkäytävän suulle
ja tukkesivat pian ruumiillaan toveriensa pakotien. Jotka onnistuivat
jotenkin selviämään tapparoista eivät päässeet enää wakwafin ja noiden
kahden keihäsmiehen ohi, ja jos niin kävi, joutui jokainen saarroksen
murtaja minun ja herra Mackenzien tulen uhriksi.

Taistelu kävi yhä raivoisammaksi. Muutamat masai-soturit juoksivat
kaatuneiden toveriensa ruumiiden yli koettaen iskeä tapparamiehiä
keihäillään, mutta pääasiallisesti teräspaitojen takia eivät yritykset
onnistuneet. Tappara vain välähti, kuului rusahdus ja masaiden
ruumiskasa oli lisääntynyt jälleen yhdellä. Näin kävi aina kun
hyökkäys oli suunnattu Curtista vastaan. Tulos oli tietysti sama
Umslopogaasinkin ollessa vastassa, mutta hänen taistelutapansa oli
aivan erilainen. Tuo vanha zulu-soturi iski aniharvoin molemmin käsin
ja käytti tavallisesti vain kirveensä piikkiterää napauttaen sillä
salamannopeasti sievoisen pyöreän reiän vastustajansa kalloon, niinkuin
lahoa puuta nokkiva tikka. Hän ei käyttänyt tapparansa leveää terää
milloinkaan muulloin kuin joka taholta uhkaavan vaaran hetkellä
tiheässä tungoksessa ja tuhotessaan vastustajan kilven. Taistelu
oli hänen mielestään kuin urheilua, jolloin täydellä terällä
läimäytteleminen ei ollut oikein paikallaan, ellei tilanne käynyt
arveluttavaksi.

Good miehineen oli nyt aivan lähellä, joten miestemme oli lopetettava
ampuminen aukolla tunkeilevaan vihollisjoukkoon, ettei omia miehiä
joutuisi heidän tulensa uhriksi. (Yhden Goodin miehen oli käynyt siten,
kuten myöhemmin todettiin.) Peloittavalla kiljunalla, joka kaikui kauas
ympäristöön, iski Good joukkoineen aina tiheimpään vihollisparveen
levittäen kuolemaa ja kauhua ympärilleen. Sanomaton kauhu valtasi
masai-joukon, joka nyt pelosta suunniltaan hyökkäsi silmittömällä
raivolla aukolle ja tunkeutui vastustamattomasti ruumiskasan yli
Curtiksen ja Umslopogaasin ohi aukealle.

Nyt alkoivat rivimme nopeasti harveta. Wakwafimme, joka riehui
kirveineen kuin hornan henki eteenpäin pyrkivien masaiden keskellä,
kaatui ensimmäiseksi keihään lävistämänä, joka oli isketty niin
raivoisasti, että terä oli tunkeutunut jalan verran selästä ulos. Hänen
mukanaan olleet keihäsmiehet kaatuivat myös pian ja kuolivat tiikerien
lailla viimeiseen saakka taistellen. Samoin kävi monen muun ja minä
aloin jo pelätä joutuvamme tappiolle -- voiton vaaka häilyi sinne
tänne. Karjaisin miehilleni ja käskin vaihtamaan pyssyt keihäisiin ja
syöksymään toverieni avuksi. Heidän verensä kiehui ja he tottelivat
heti herra Mackenzien miesten seuratessa heidän esimerkkiään.

Hyökkäys aiheutti suuren hämmennyksen vihollisjoukossa, mutta ratkaisu
ei ollut vieläkään varma.

Miehemme taistelivat kuin leijonat, urhoollisesti ja kuolemaa
halveksien, ja moni heistä saavutti sankarikuoleman tuona varhaisena
aamuhetkenä. Ylinnä kajahtelivat Goodin jylisevät huudot ja
sisäänkäytävän suulla nuo kaksi kirvestä nousivat ja laskivat melkein
koneellisen säännöllisesti. Mutta minä näin kaikesta, että Curtis, joka
oli saanut useita lihashaavoja, alkoi jo väsyä, hengitys kävi
läähättäen ja suonet hänen otsallaan olivat paisuneet melkein sormen
vahvuisiksi. Tuo rautainen Umslopogaaskin näytti olevan hyvin lujilla.

Hän oli jättänyt "nokkimisen" ja täräytteli nyt tapparansa täydellä
terällä iskien vihollistaan mihin hän vain saattoi osua välittämättä
enää lyödä taidokkaasti pyöreitä reikiä heidän kalloihinsa. Itse en
sekaantunut mylläkkään, vaan kiertelin ympärillä ja autoin tarkoilla
laukauksillani missä vain voin. Tapoinkin siten monta vihollista.
Ammuin tuona aamuna viisikymmentäyhdeksän panosta ja olen melkein
varma, että kaikki osuivat maaliinsa.

Meitä ei ollut enää kuin noin kuusitoista taistelukelpoista miestä kun
taas vihollisia oli ainakin viisikymmentä. Tilanne oli hyvin
huolestuttava. Elleivät masait olisi menettäneet malttiaan, vaan
olisivat päättäväisesti ja harkitusti käyneet kimppuumme, niin he
olisivat pian murtaneet vastustuksemme. Mutta sitä he eivät tehneet. He
eivät olleet vielä selvinneet säikähdyksestään ja monet olivat
hukanneet aseensa ensimmäisten laukaustemme aiheuttamassa hirveässä
mellakassa. Mutta joukossa oli toisia, jotka taistelivat tyynesti ja
taitavasti ja siinä oli jo meille kylliksi.

Eräs masai hyökkäsi pitkä veitsi kädessään herra Mackenzien kimppuun
hänen parhaillaan ladatessa pyssyään. Lähetyssaarnaaja sieppasi
vyöstään suuren leikkuuveitsensä (pistooli oli pudonnut) ja nyt alkoi
raivoisa ottelu, joka muuttui pian vimmatuksi painiksi elämästä ja
kuolemasta. En nähnyt silloin miten tuo kaksintaistelu päättyi, sillä
taistelijat kaatuivat toisiinsa kietoutuneina vallituksen taakse, ja
minun täytyi huolehtia omista asioistani, ettei kukaan päässyt
hiipimään selkäni taakse.

Taistelu riehui edelleen entistä raivokkaammin ja ratkaisu näytti jo
hyvin toivottomalta. Mutta silloin tapahtui jotakin, joka lopetti
taistelun tuossa tuokiossa. Umslopogaas oli joko sattumalta tahi
tarkoituksella murtautunut joukosta erilleen ja otteli nyt erään
rotevan soturin kanssa parin askeleen päässä muista. Eräs masai iski
häntä silloin keihäällään kaikin voimin hartioiden väliin, mutta ase
kilpistyi teräspaitaan ja ponnahti takaisin. Mies tuijotti hetkisen
tyrmistyneenä eteensä -- näiden heimojen keskuudessa oli panssari
tuntematon laite -- ja alkoi sitten ulvoa täyttä kurkkua:

"Paholaisia, paholaisia -- noidat ovat kimpussamme!" ja äkillisen
kauhun valtaamana hän pudotti keihäänsä ja syöksyi hillittömään pakoon.
Mutta hän ei ehtinyt astua montakaan askelta, ennenkuin kuulani iski
hänet tantereeseen ja Umslopogaasin kaadettua miehensä valtasi
pakokauhu toisetkin.

"Noitia, noitia!" kirkuivat he kimeästi ja heittäen keihäät ja kilvet
luotaan he koettivat päästä pakoon joka taholle.

Lienee tarpeetonta kuvata taistelun viimeistä vaihetta. Sanon vain,
ettei armoa anottu eikä annettukaan. Mutta eräs tapaus on kuitenkin
mainitsemisen arvoinen.

Olin jo varma, että taistelu oli päättynyt, kun samassa ruumiskasasta
hypähti aivan haavoittumaton soturi ja pakeni tuulispään nopeudella
suoraan minua kohti. Mutta hän ei ollut yksin, sillä Umslopogaas
seurasi häntä kuin varjo. He lähestyivät nopeasti ja minä tunsin
pakenijan heti. Hän oli tuo röyhkeä sanansaattaja, joka oli ollut eilen
illalla puheillamme. Huomatessaan, että takaa-ajaja vain läheni, hän
kääntyi päin puolustautuakseen, ja Umslopogaaskin pysähtyi.

"Ha, ha, ha!" nauroi tuo vanha zulu ivallisesti nähdessään soturin
kasvot; "sinäkös se oletkin, jonka kanssa hiukan keskustelin eilen
illalla -- sanansaattaja Lygonani -- lasten kiduttaja. Sinähän sanoit
murhaavasi tuon pikku tytön tänä aamuna! Muistaakseni sinä toivoit myös
saavasi katsella taistelukentällä kasvoista kasvoihin Umslopogaasia,
maquilisini-heimon ja amazulu-kansan päällikköä? Katso, toivosi on
täyttynyt! Minä vannoin paloittelevana sinut jäsen jäseneltä, sinä
julkea koira. Katso, nyt on hetkesi lyönyt! Tervehdi isiäsi!"

Masai kiristeli raivoissaan hampaitaan ja hyökkäsi zulua kohti keihäs
koholla. Umslopogaas antoi hänen tulla, mutta astui aivan viime
hetkessä salamannopeasti syrjään, niin että soturi syöksähti
vauhdissaan ohi, jolloin Umslopogaas heilautti tapparaansa molemmin
käsin ja iski täydellä terällä kaulan ja olkapään yhtymäkohtaan.
Tapparan purevan terävä terä upposi kuin lahoon puuhun katkaisten luut
ja jänteet ja erotti pään ja toisen käden ruumiista melkein kokonaan.

"Ou!" huudahti Umslopogaas silmäillen hengetöntä vihollistaan; "sanani
pidän. Hyvin iskin."



VIII.

TAISTELUN JÄLKEEN.


Suunnitelmamme oli onnistunut ja me olimme selviytyneet taistelusta
voittajina. Katsahdin ympärilleni ja huomasin heti, ettei Alphonse,
jota olin koettanut parikymmentä minuuttia sitten -- taistelu ei
kestänyt sen kauemmin -- pyssyni perällä rauhoittaa, ollutkaan
saapuvilla. Pelkäsin hänen kaatuneen ja aloin hakea hänen ruumistaan
kuolleiden joukosta, mutta kun en nähnyt hänestä jälkeäkään, aloin minä
arvella hänen visusti välttäneen sekaantumasta leikkiin ja olevan
niinmuodoin vielä hengissä. Menin sinne, jossa hän oli ollut vähällä
ampua minut, ja huusin häntä nimeltä. Noin viidentoista askeleen päässä
aitauksesta oli vanha banaanipuu, joka oli sisältä aivan ontto.

"Alphonse", huutelin minä joka taholle, "Alphonse!"

"Täällä, herra", vastasi eräs ääni. "Täällähän minä olen."

Katselin ympärilleni näkemättä ketään. "Missä sitten?" huusin minä.

"Täällä puussa, herra."

Katsahdin sinnepäin ja näin banaanipuun kuoren halkeamassa kalpeat
kasvot ja peloittavan suuret viikset, joista toinen oli paljon lyhyempi
ja toinen oli kadottanut ylpeän ulospäin kiertyvän kaarensa riippuen
nyt murheellisesti maata kohti. Olin ennenkin epäillyt, mutta nyt olin
aivan varma, että Alphonse oli pelkuriraukka.

"Tulehan tänne", sanoin minä astuen askeleen häntä kohti.

"Onko ottelu sitten päättynyt?" kysyi hän tuskallisesti; "ihanko
todella? Voi mitä kauhuja olenkaan saanut kokea! Lukemaini rukousten
määrää ei voi kukaan käsittää."

"Tule nyt vain tänne, sinä pikkuinen lurjus", sanoin minä kiivaasti,
sillä tunteeni eivät olleet juuri ystävällisimmät tuota miestä kohtaan.
"Kaikki on jo ohi."

"Rukoukseni on siis kuultu, herra", sanoi hän ja lähti piilopaikastaan.

Mennessämme yhdessä toisten luo, jotka seisoskelivat sisäänkäytävän
vaiheilla katsellen kuoleman niittoa ympärillään, hyökkäsi eräs pensaan
takana vaaninut masai-soturi raivoisasti kimppuumme. Alphonse syöksyi
pakoon hurjasti ulvoen ja masai kiiti hänen jälkeensä kuin nuoli aikoen
surmata vielä yhden vihollisen ennen kuolemaansa. Soturi saavutti
ranskalaisen pian ja olisi nitistänyt hänet tuossa tuokiossa, ellen
olisi ehtinyt lähettää hyvin tähdättyä kuulaa hänen leveiden
hartioidensa väliin. Mutta Alphonse oli niin säikähtynyt, ettei hän
joutanut vilkaisemaankaan taaksensa, vaan heittäytyi suulleen maahan
siten välttääkseen saamasta ruumiiseensa kyynärän pituudelta kylmää
kirkasta terästä, joka välähteli aivan hänen selkänsä takana. Kuoleva
masai kaatui hänen päällensä ja hirvittävistä huudoista päättäen, joita
Alphonse päästeli, minä jo luulin masain onnistuneen tappaa uhrinsa
aivan kuolemansa hetkellä. Kiiruhdin paikalle, pyöräytin masain ruumiin
sivulle ja siinä hänen aliansa makasi Alphonse aivan veren peitossa
potkiskellen heikosti kuin sähkövirran elävöittämä sammakko.

"Miesparka!" huokasin minä, "hän on mennyttä kalua", ja polvistuen
hänen viereensä minä aloin etsiä hänen haavaansa niin hyvin kuin
suinkin saatoin hänen keppuroimiseltaan.

"Koko selkäni on vain yhtenä haavana!" ulvoi hän. "Minut on murhattu!
Minä olen ihan kuollut!"

Minä etsin etsimästä päästyänikin, mutta en vain löytänyt haavaa.
Totuus selveni minulle samassa -- mies oli vain säikähtynyt eikä
lainkaan haavoittunut.

"Pääsetkös ylös siitä, senkin mokoma!" ärjäisin minä kiukkuisesti.
"Eihän sinua mikään vaivaa. Ettes häpeä!"

Hän nousi varovasti ja tunnusteltuaan tarkoin kaikki jäsenensä hän
virkkoi puolustelevasti.

"Luulin joutuneeni kaksintaistelussa alakynteen, herra", ja
potkaistuaan masai-soturin ruumista hän huudahti riemuiten:

"Siinäpähän makaat kuolleena, sinä musta koira! Mikä verraton urotyö!
Mikä suuri voitto!"

Peräti kyllästyneenä minä jätin Alphonsen oman onnensa nojaan ja menin
toisten luo, minkä hänkin teki erinomaisen vikkelästi seuraten minua
kuin varjo koko matkan. Näin ensin Mackenzien, joka istui kivellä
nenäliina reiden ympärillä. Keihään kärki oli lävistänyt kaikki
lihakset ja haavasta vuoti runsaasti verta. Hänellä oli vielä kädessään
suuri leikkuuveitsensä, jonka terä oli nyt pahasti vääntynyt, mistä
päättelin hänen käytelleen asetta kunnialla ja menestyksellä soturin
kanssa painiskellessaan.

"Ah, Quatermain!" huudahti hän vavahtelevalla äänellä, "olemme kuin
olemmekin voittaneet, mutta tämä on murheellinen näky", ja hän silmäili
väsyneesti ympärilleen. "Minua vain harmittaa, että iskin piloille
parhaimman veitseni tuon villin masai-neekerin rintalastaan", lisäsi
hän hetkisen kuluttua hermostuneesti nauraen.

Miesparka! Vaikea haava aiheutti tuskia ja eihän ollut ihmeellistä,
että hirveä taistelu oli järkyttänyt hänen koko hermostonsakin. Hän oli
rauhan mies ja helläsydäminen ihminen, jonka mielestä tämmöinen
verileikki oli hirveintä maailmassa. Mutta välistähän kohtalo
suorastaan ivaa meitä.

Aitauksen sisäänkäytävän suulla minut kohtasi omituinen näky. Taistelu
oli tauonnut vähän aikaa sitten ja haavoittuneiden vihollisten tuskat
oli lopetettu, sillä armoa ei annettu. Piikkipensaat oli tallattu
jäljettömiin, mutta niiden asemesta oli aukko täynnä vihollisten
ruumiita. Niitä oli kaikkialla ja toisissa paikoin aivan kasoittain.
Aukealla sisäänkäytävän edessä niitä makasi pitkin ja poikin, kuten
helteen uuvuttamia ihmisiä jossakin Lontoon puistossa kuumana elokuun
sunnuntaina. Keihäitä ja kilpiä näkyi joka taholla, ja pienellä alalla
sisäänkäytävän edessä, josta kaatuneet oli raivattu syrjään, seisoskeli
ryhmä miehiä, jotka olivat selvinneet hengissä ottelusta. Maassa heidän
jalkainsa juuressa lepäsi neljä haavoittunutta meikäläistä. Olimme
menneet taisteluun kolmenkymmenen miehen voimalla ja meitä oli nyt
elossa vain viisitoista. Niistä oli viisi haavoittunutta (herra
Mackenzie mukaanluettuna) ja kaksi kuolettavasti. Sisäänkäytävän
puolustajista olivat vain Curtis ja Umslopogaas jäljellä. Goodin
joukkueesta oli kaatunut viisi, minun kaksi ja Mackenzien kuudesta
miehestä oli vain yksi elossa. Kaikki jäljelläolevat, minua
lukuunottamatta, joka en ollut sekaantunut käsikähmään, olivat
yltäpäältä veren tahrimat ja äärimmäisen väsyneet. Kiireestä
kantapäähän veren punaama Umslopogaas, joka seisoi erään ruumiskasan
vaiheilla rauhallisesti tapparaansa nojaten, näytti olevan ainoa, jonka
voimia tuo raivoisa ottelu ei ollut voinut uuvuttaa, vaikkakin nahka
tykytti kiivaasti hänen päässään olevan reiän kohdalla.

"Ah, Macumazahn", virkkoi hän, kun nilkutin hänen luoksensa, "minähän
sanoin sinulle, että kerrankin saisin jälleen tarpeekseni tapella. En
ole milloinkaan nähnyt uljaampaa ottelua, ja tämä rautapaita on
varmaankin 'tagati' (noiduttu), sillä mikään ei voinut tunkeutua sen
lävitse. Ellei minulla olisi ollut tätä paitaa, niin tuossa lepäisin ja
hän nyökäytti päätään suurta ruumiskasaa kohti, joka oli hänen
edessään.

"Lahjoitan paidan sinulle", sanoi Curtis lyhyesti. "Olet totisesti
urhoollinen mies."

"Suuri päällikkö!" vastasi zulu kohteliaasti iloiten sekä lahjasta että
Curtiksen tunnustuksesta. "Sinä, Incubu, taistelit myös miehen lailla,
mutta minun täytyy antaa sinulle hiukan opetusta tapparan käytössä.
Sinä et osaa säästää voimiasi."

Mackenzie kysyi samassa Flossieta, ja me olimme kaikki iloiset
kuullessamme, että eräs mies oli nähnyt hänen kiiruhtavan henkensä
edestä hoitajineen taloa kohti. Vieden mukanamme haavoittuneet, joita
voitiin heti liikutella, me poistuimme hitaasti tuosta kamalasta
paikasta. Voiton tietoisuus täytti sydämemme ilolla ja karkoitti kaikki
ikävät tunnelmat. Olimme pelastaneet suloisen lapsukaisen julmasta
kuolemasta ja antaneet samalla tuolle verenhimoiselle ja ryöstelevälle
masai-heimolle opetuksen, jota he eivät unhottaisi kymmeniin vuosiin.
Mutta olihan hintakin ollut kallis!

Vaivalloisesti taivalsimme rinnettä ylös, josta olimme vain noin tunti
sitten hiipineet alas aivan toisenlaisten olosuhteiden vallitessa.
Rouva Mackenzie odotti meitä vallituksen ovella. Nähdessään meidät hän
painoi kädet kasvoilleen ja huudahti tuskaisesti, eikä hänen pelkonsa
suinkaan vähentynyt, kun hän huomasi rakkaan puolisonsa lepäävän
paareilla. Mutta kuultuaan, ettei haava ollut vaarallinen, hän
rauhoittui vähitellen. Minä selitin muutamin sanoin taistelun vaiheet
(joista Flossie oli jo tiennyt hiukan kertoa) ja rouva Mackenzie
suuteli minua kunnioittavasti otsalle.

"Jumala siunatkoon teitä, herra Quatermain", sanoi hän liikutuksesta
värähtelevällä äänellä, "olette pelastaneet lapseni hengen."

Poistuimme sitten vaihtamaan vaatteitamme ja hoitelemaan haavojamme.
Iloitsen voidessani sanoa, ettei minulla ollut ainoaakaan, ja Goodin,
ja Curtiksen vammat olivat myös sangen mitättömät, jotka sidottiin pian
muutamilla laastarilapuilla. Nuo teräspaidat olivat suorastaan
verrattomat. Mackenzien haava oli kylläkin vakavaa laatua, mutta
onneksi ei keihäs ollut vioittanut valtimoita. Kylvettyämme puimme
puhtaat vaatteet yllemme ja menimme ruokailuhuoneeseen, jossa
aamiainen odotti meitä kuten tavallisesti. Oli vallan omituista
istuutua runsaasti katettuun pöytään juomaan teetä ja aterioimaan
yhdeksännentoista vuosisadan tapojen mukaan tapeltuamme vähää ennen
henkemme edestä oikein keskiaikaiseen malliin. Good sanoikin, että
yölliset tapaukset tuntuivat hirmuiselta painajaiselta eikä julmalta
todellisuudelta. Lopetellessamme syöntiämme avautui ovi ja pikku
Flossie tuli sisään hyvin kalpeana ja väsyneenä, mutta muutoin täysin
terveenä. Hän suuteli ja kiitti meitä kaikkia. Minä onnittelin häntä
osoittamansa mielenmaltin johdosta, kun hän ampui masai-soturin
pelastaen siten henkensä.

"Oi, älkää puhuko siitä!" huudahti hän purskahtaen hermostuneeseen
itkuun. "Minä en voi milloinkaan unhottaa hänen kasvojansa -- en
milloinkaan. Ne ovat nytkin silmäini edessä."

Kehoitin häntä menemään levolle, minkä hän heti tekikin heräten vasta
illalla täysin toipuneena, mutta vieläkin hiukan väsyksissä. Minusta
oli hyvin omituista, että tyttö, jolla oli kyllin mielenmalttia ampua
hänen kimppuunsa keihäs koholla syöksyvä musta roisto, ei voinut
myöhemmin suhtautua tapaukseen yhtä tyynesti. Mutta sehän on hänen
sukupuolelleen ominaista.

Flossie-parka! Minä pelkään, ettei masai-leirissä 'vietetty yö mene
moneen vuoteen hänen mielestään. Hän kertoi minulle myöhemmin, että
kauheimmat olivat olleet nuo tunnit, kun hän odotti aamun koittoa
tietämättä, oliko ryhdytty mihinkään toimenpiteisiin hänen
pelastamisekseen, eikä hän ollut oikeastaan tohtinut mitään toivoakaan,
kun vihollinen oli niin voimakas. Masait olivat katselleet häntä suu
auki ja monet, jotka eivät olleet ennen nähneet valkoihoisia, olivat
likaisilla käsillään tunnustelleet hänen tukkaansa ja hienoa hipiäänsä.
Hän sanoi myöskin päättäneensä ampua itsensä heti auringon ensimmäisten
säteiden sattuessa aitaukseen, ellei apua kuulunut, sillä hoitajanainen
oli kuullut Lygonanin sanovan, että heidät surmataan kauheilla
kidutuksilla heti auringon noustua, ellei valkoista miestä luovuteta
heidän tilalleen. Päätös oli epätoivoinen, jonka tyttönen olisi
kuitenkin minun luullakseni empimättä toimeenpannut, ellei yrityksemme
olisi onnistunut. Vaikka hän olikin vasta iässä, jolloin tytöt pidetään
Englannissa vielä visusti koulun seinien sisällä, niin tällä "erämaan
lapsella" oli enemmän rohkeutta, neuvokkuutta ja mielenlujuutta kuin
monella täysikasvuisella.

Aamiaisen jälkeen menimme kaikki nukkumaan ja nousimme vasta
päivälliselle, jonka syötyämme me lähdimme miehissä -- kaikki
liikkeelle kykenevät miehet, naiset, pojat ja tytöt -- aamullisen
teurastuksen näyttämölle. Aioimme haudata kuolleemme ja heittää
vihollisten ruumiit Tana-jokeen, joka virtasi noin viidenkymmenen
kyynärän päässä. Juhla-aterialle kokoontuneet tuhannet korppikotkat
pakenivat kirkuen meidän saapuessamme.

Olen usein katsellut noita suuria, inhoittavia lintuja ja ihmetellyt
niiden käsittämättömän nopeaa ilmestymistä tappopaikoille. Sanokaamme,
että olette ampunut jonkun suuremman otuksen, metsäkauriin tahi jonkun
semmoisen, niin minuutin kuluttua ilmaantuu taivaalle tumma pilkku,
joka yhä suurenee muuttuen vihdoin korppikotkaksi, ja toisia seuraa
jäljessä. Olen kuullut monta otaksumaa näiden lintujen ihmeellisestä
huomiokyvystä, mutta omani, lukuisiin huomioihin perustuva, on, että
korppikotkat, joiden näkö on verrattoman terävä ja voimakas, ovat
jakaneet avaruuden piireihin ja liidellen ilmassa huimaavan korkealla
-- luultavasti noin pari kolme penikulmaa maanpinnasta -- vahtivat
jokainen tavattoman laajaa aluetta. Nähdessään saaliin alkaa yksi
nopeasti laskeutua ja jonkun penikulman päässä lennellyt naapuri seuraa
heti esimerkkiä tietäen, että tarjolla on jotakin syötävää. Siten
kantautuu tieto melkein silmänräpäyksessä ja muutamissa minuuteissa
ovat kaikki haaskalinnut parinkymmenen penikulman alalta kokoontuneet
pitoja pitämään.

Hautasimme kaatuneemme juhlallisen hiljaisuuden vallitessa, ja koska
herra Mackenzien täytyi pysyä vuoteessa haavansa tähden, valitsimme
Goodin, jolla oli vaikuttavin ääni ja hienoin käytöstapa, toimittamaan
hautauksen. Hetki oli vakava ja me seurasimme toimitusta surusta
sanattomina. Mutta pahemminkinhan olisi voinut olla, kuten Good sanoi,
sillä olisihan helposti voinut käydä niin, että olisimme "itse saaneet
haudata itsemme". Huomautin siihen, että sepä olisi ollut hieman vaikea
temppu, mutta minä ymmärsin kyllä mitä hän tarkoitti.

Koottuamme kaikki keihäät, kilvet ja muut aseet me toimme
lähetysasemalta suuret härkien vetämät vankkurit, johon kuormasimme
vihollisten ruumiit. Tyhjensimme vankkurit viidesti Tana-jokeen ja
jokaisessa kuormassa oli noin viisikymmentä ruumista. Siitä ilmenee,
ettei masai-joukosta montakaan pelastunut. Krokodiilit mahtoivat
herkutella sinä iltana. Aitauksen pienempää sisäänkäytävää vahtinut
soturi oli viimeisiä, jonka heitimme vankkureille, ja minä kysyin
Goodilta, miten mies oli saatu surmatuksi. Hän kertoi hiipineensä
miehen taakse aivan Umslopogaasin tavoin ja iskeneensä hänet miekallaan
kuoliaaksi. Mies oli kyllä vaikeroinut aikalailla, mutta kukaan ei
ollut onneksi sitä kuullut. Goodin mielestä oli tehtävä ollut hirveä ja
inhoittavan kylmäverisesti harkitun murhan kaltainen.

Viimeisen ruumiin häivyttyä virtaan me olimme poistaneet kaikki
aamullisen taistelun jäljet. Keihäät, kilvet ja muut aseet vietiin
lähetysasemalle, jossa ne täyttivät kokonaisen varastohuoneen. Erään
tapauksen tahdon vielä kertoa, ennenkuin se haihtuu mielestäni.
Palatessamme työstämme me kuljimme onton puun ohi, johon Alphonse oli
aamulla piiloutunut. Hän oli ollut auttamassa meitä vastenmielisessä
tehtävässämme ja oli tehnyt työnsä paljon suuremmalla innolla ja
antaumuksella kuin jos olisi ollut kysymyksessä elävien masaiden
käsitteleminen. Jokaiselle ruumiille, johon hän kävi käsiksi, hänellä
oli jokin sukkeluus varalla, ja Tana-jokeen masaiden ruumiita
heittelevä Alphonse oli aivan eri henkilö kuin elävän masai-soturin
keihästä pakeneva Alphonse. Hän oli hyvin sukkela ja iloinen, tuo
pieni ranskalainen, ja taputteli käsiään ja hyräili ranskalaisia
laulunpätkiä, kun nuo julmat, kuolleet soturit hävisivät loiskahtaen
virtaan vieden satoja penikulmia alempana asuville hirveät terveiset
julmasta taistelusta ja suuresta taposta. Nolatakseni hänet minä
ehdotin, että istuisimme hiukan sotaoikeutta hänen aamullisen
käytöksensä johdosta.

Veimme hänet siis puun juurelle, jossa hän oli ollut piilossa, ja
ryhdyimme kuulusteluun. Curtis selitti hänelle puhtaammalla ranskan
kielellä, miten ennenkuulumattoman raukkamainen hänen käytöksensä oli
ollut, ja pyysi selitystä, miksi hän oli pudottanut rievun suustaan.
Hänen hampaidensa kalinahan oli ollut hälyyttää koko masai-leirin ja
saattaa meidät kaikki perikatoon. Curtis kehoitti syytettyä vastaamaan
kysymyksiin oman etunsa takia vilpittömästi ja rehellisesti.

Mutta jos olimme odottaneet Alphonsen nolostuvan ja häpeävän, niin
petyimme suuresti. Hän kumarsi kohteliaasti ja sanoi hymyillen, että
hänen käytöksensä saattoi kyllä ensi näkemältä näyttää omituiselta,
mitä se ei kuitenkaan ollut, sillä hänen hampaansa eivät olleet
kalisseet pelosta; ei suinkaan! -- hän ihmetteli miten "herrat"
saattoivat sellaista hänestä ajatellakaan --. vaan kylmästä, ainoastaan
kylmästä. Riepuun nähden hän tahtoi vain huomauttaa, että herrat
olisivat itsekin sylkäisseet sen kiireimmiten pellolle saatuaan tuntea
suussaan ruudin, rasvan ja lian pirullisen maun. Tahallaan hän ei sitä
kuitenkaan tehnyt, vaan piti riepua päättävästi suussaan, kunnes hänen
vatsansa "nousi kapinaan", jolloin riepu singahti ulos aivan hänen
tahtomattaan.

"Paina nyt jo jalkoihisi, senkin vietävä!" ärjäisi Curtis purskahtaen
nauruun ja antoi hyvän potkun Alphonselle, joka pakeni kauhistunein
ilmein.

Illalla juttelin hetkisen herra Mackenzien kanssa, jonka haavat
aiheuttivat melkoisia tuskia. Good, joka on jotensakin taitava lääkäri,
vaikkakaan ei ammattimies, hoiteli häntä. Herra Mackenzie kertoi
viimeöisten tapahtumien johdosta päättäneensä luovuttaa lähetysaseman
jollekin nuoremmalle -- sopiva henkilö olikin jo hänen tiedossaan -- ja
palata Englantiin, jos hän vain parantuisi entiselleen.

"Näettekös, Quatermain", sanoi hän, "kun tänä aamuna hiivimme rinnettä
alas noiden nukkuvien villien kimppuun, lupasin minä pyhästi palata
Englantiin, jos selviäisimme leikistä hengissä ja onnistuisimme
pelastamaan Flossien. Olen kyllästynyt Afrikkaan ja sen villeihin. Minä
en luullut, että suunnitelmamme onnistuisi, mutta niin kuitenkin kävi
Jumalan ja teidän neljän avulla, ja minä aion pitää lupaukseni,
ennenkuin mitään pahempaa tapahtuu. Toinen tämmöinen koetus
surmaisi vaimoparkani. Ja näin meidän kesken sanoen minä olen
jokseenkin varakas, Quatermain. Minulla on Zanzibarin pankissa
kolmekymmentätuhatta puntaa, jotka olen ansainnut rehellisellä
kaupalla, eikä täälläoloni ole maksanut penniäkään. On kyllä vaikea
luopua tästä paikasta, jonka ihanuus on oman ahkeruuteni tulos, ja
pienestä seurakunnasta, jota olen ohjannut ja opettanut, mutta
sittenkin minä lähden."

"Onnittelen teitä päätöksenne johdosta", vastasin minä. "Teen sen
kahdestakin syystä. Ensiksikin täytätte velvollisuutenne vaimoanne ja
etenkin tytärtänne kohtaan, joka joutuu siten samanikäisten ja hänen
omaan rotuunsa kuuluvien tyttöjen seuraan. Muutoin hän kasvaisi täällä
aivan villinä ja vieraantuisi suvustaan. Toiseksi on niin varmaa kuin
tässä seison, että masait koettavat kostaa aamullisen häviönsä ennemmin
tahi myöhemmin. Muutamia pääsi pakoon ja ne vievät sanan kotiinsa,
josta eräänä kauniina päivänä lähtee suuri soturilauma teitä vastaan.
Siihenhän saattaa tietysti mennä vuosiakin, mutta ennemmin tahi
myöhemmin joukko on täällä. Minä lähtisin jo siitäkin syystä.
Kuultuaan, ettette ole täällä enää, he ehkä jättävät paikan rauhaan."

"Olette aivan oikeassa", vastasi lähetyssaarnaaja. "Kuukauden kuluttua
lähden. Mutta kovalle se ottaa, sanomattoman kovalle."



IX.

TUNTEMATTOMIA KOHTALOITA KOHTI.


Viikko, oli kulunut ja me istuimme eräänä iltana lähetysaseman
ruokailuhuoneessa illallista syöden. Olimme hyvin alakuloiset, sillä
aioimme sanoa hyvästi Mackenzien vieraanvaraiselle perheelle ja
jatkaa matkaamme aamun sarastaessa. Masaista ei ollut kuulunut
hiiskahdustakaan ja olisi ollut sangen vaikea uskoa, että tuo vanha
karja-aitaus oli ollut semmoisen raivoisan taistelun näyttämö, ellei
jalka olisi kolahtanut ruohikkoon ruostumaan jääneeseen keihääseen tahi
silmä keksinyt joitakin tyhjiä panoshylsyjä aitauksen ulkopuolella,
jossa olimme seisseet. Mackenzie, joka oli sydänterve mies, parani pian
ja kykeni jo liikkumaan kainalosauvojen avulla. Yksi haavoittunut oli
kuollut kylmän vihoihin, mutta toiset olivat jo paranemaan päin. Herra
Mackenzien miehet olivat myös palanneet rannikolta, joten
lähetysasemalla oli nyt riittävä ja vahva vartiosto.

Meitä pyydettiin hartaasti jäämään, mutta asiain näin ollen me
päättelimme olevan ajan jatkaa matkaamme ensin Kenia-vuorelle ja sitten
sen takana oleviin tuntemattomiin seutuihin tuota salaperäistä
valkoista kansaa etsimään, jonka olimme päättäneet löytää. Aioimme nyt
matkata maitse ja olimme sitä varten hankkineet toistakymmentä aasia
tavaroitamme ja itseämmekin varten, jos niin tarvittaisiin.
Wakwafi-palvelijoitamme oli vain kaksi jäljellä ja oli aivan mahdotonta
saada ketään alkuasukkaita lähtemään mukaamme vaaralliselle retkellemme
tuntemattomiin seutuihin, mitä ei voi suinkaan heille häpeäksi lukea.

Herra Mackenzien mielestä oli sangen omituista, että miehet, joilla oli
kaikki onnellisen elämän edellytykset -- hyvä terveys, riittävä
omaisuus ja hyvä yhteiskunnallinen asema, lähtivät vapaaehtoisesti ja
vain oman huvinsa tähden uhkarohkealle seikkailuretkelle, josta
hengissä selviytyminen oli vain onnellisen sattuman varassa. Mutta
englantilaisethan ovatkin uhkarohkeata väkeä ja heidän suuri valtansa
siirtomaissa johtuu juuri tuosta luihin ja ytimiin saakka piintyneestä
seikkailuhimosta, joka ensi näkemältä näyttää lievältä hulluudelta.
Mennään minne päähän pälkähtää ja ollaan valmiit kohtaamaan mitä
hyvänsä. Niinhän me teemme oikeastaan kaikki -- kukin omalla tavallaan.
Olen "seikkailija" -- henkilö, joka rakastaa elämää Jumalan vapaassa
luonnossa, erämaan ilmaa, sen asukkaita, vaaroja ja vaivoja, ja minä
ylpeilen tuosta nimestä, joka merkitsee urhoollista sydäntä ja ja
luottamusta Jumalan sallimukseen. Vuosisatojenkin kuluttua, jolloin
monet aikamme raharuhtinaat ja sanataituri valtioviisaat, joiden edessä
ihmiset polvillaan matelevat, ovat kokonaan unhottuneet, mainitaan
noita vanhan ajan rohkeita seikkailija-uranuurtajia, jotka ovat luoneet
Britannian mahtavuuden. Sukupolvi toisensa jälkeen kertoo rakkaudella
ja ylpeydellä lapsilleen heidän urotöistään. Eipä silti, että me kolme
voisimme toivoakaan kuuluvamme noiden uljaitten joukkoon. Emmehän ole
tehneet vielä mitään -- emme ainakaan kylliksi, millä uhkarohkeata
hurjapäisyyttämme puolustaisimme.

Siirryttyämme illalla kuistille piippuinemme ilmestyi Alphonsekin sinne
ja pyysi mitä kohteliaimmin kumartaen saada puhutella meitä. Kehoitimme
häntä esittämään asiansa, minkä hän tekikin hetkisen epäröityään. Hän
halusi kovin mielellään päästä mukaamme. Hämmästykseni ei ollut
vähäinen, kun tiesin minkälainen hillitön pelkuri hän oli. Mutta syy
selvisi kuitenkin pian. Herra Mackenziehan aikoi lähteä niin pian kuin
suinkin rannikolle ja sieltä Englantiin. Jos Alphonse seuraisi mukana,
joutuisi hän ennen pitkää viranomaisten kynsiin, lähetettäisiin
Ranskaan ja tuomittaisiin luultavasti kaleereihin. Tämä ajatus ei
suonut hänelle hetkenkään lepoa, ja hänen vilkas mielikuvituksensa oli
suurentanut vaaran kymmenkertaiseksi.

Asian todellinen laita oli minun luullakseni kuitenkin siten, että
hänen lainrikkomuksensa oli täällä jo kauan sitten unhotettu eikä
kukaan olisi estänyt häntä lähtemästä minne muuanne hyvänsä paitsi
Ranskaan. Mutta siihen uskoon oli häntä mahdoton taivuttaa. Ollen
synnynnäinen pelkuri piti tuo pikkuinen mies parempana antautua
retkemme lukemattomille vaaroille, vaivoille ja kärsimyksille alttiiksi
kuin joutua jonkun poliisiupseerin kuulusteltavaksi. Tämä vain todistaa
vieläkin sen tosiasian, että useimmat ihmiset pitävät kaukana
tulevaisuudessa häämöttävää vaaran uhkaa niin hirvittävänä, että he
mieluummin antautuvat lähinnä tarjollaolevien sattumien vaaraan, jotka
voivat aivan odottamatta saattaa heidät paljon vakavampaan vaaraan.

Keskusteltuamme asiasta herra Mackenzien kanssa me suostuimme vihdoin
hänen pyyntöönsä. Olimme ensinnäkin hyvin kömpelöt kaikissa
talousaskareissa ja hän _osasi keittää_ -- ah, miten maukkaita ruokia
hän valmistaakin! Olen melkein varma, että hän olisi laittanut
herkullisen aterian noista isoisänsä vanhoista säärystimistäkin, joista
hän aina niin mielellään puhui. Hän oli sitäpaitsi aina touhussa ja
iloinen kuin apina ja hänen turhamaiset ja suurelliset puheensa
huvittivat meitä verrattomasti. Eikä hän muuttunut milloinkaan. Hänen
pelkuruutensa oli kyllä suuri vika, mutta kun me nyt tunsimme hänet
perinpohjin, niin me tiesimme myös tehdä suunnitelmamme tämän hänen
heikkoutensa huomioonottaen.

Huomautettuamme matkamme ehdottomasta vaarallisuudesta me lupasimme
ottaa hänet mukaamme, jos hän sitoutui noudattamaan nöyrästi kaikkia
käskyjämme ja tyytymään kymmenen punnan kuukausipalkkaan, joka
maksettaisiin hänelle heti ihmisten ilmoille päästyämme.

Alphonse hyväksyi ehdot mielihyvällä.

Kello seitsemän aamulla olimme sitten valmiit lähtemään ja eronhetki
oli hyvin vaikea. Minä ja pikku Flossie olimme mitä parhaat ystävät ja
keskustelimme usein pitkät tovit -- mutta lapsiparka ei ollut enää
entisensä kaltainen tuon kauhean yön jälkeen, jonka hän oli viettänyt
noiden verenhimoisten masaiden leirissä.

"Oi, herra Quatermain!" huudahti hän kiertäen kätensä kaulani ympärille
ja purskahtaen itkuun, "minun on niin sanomattoman vaikea erota teistä.
Kohtaammekohan enää milloinkaan?"

"Kukapa sen tietää, rakas lapsi", vastasin minä. "Minä olen jo vanha ja
taipaleeni taivaltanut, ja sinä olet vasta matkasi alussa. Minulla on
vain lyhyt aika jäljellä, mutta minä toivon sydämestäni, että
tulevaisuus on sinulle varannut monen monta ihanaa ja onnellista
vuotta. Sinusta kehittyy vähitellen kaunis nainen, Flossie, ja koko
tämä erämaan kesytön elämä on oleva sinusta kuin utuinen uni, mutta
minä toivon, ettet milloinkaan unhota vanhaa ystävääsi, vaikka emme
enää kohtaisikaan toisiamme, ja muistat aina, mitä nyt sinulle sanon.
Koeta aina olla hyvä ja tee mikä on oikein, vaikka se ei välistä
olisikaan niin helppoa, sillä hyvyys ja onni ovat toistensa
seuralaiset, sanokoot ivalliset ihmiset mitä hyvänsä. Älä ole itsekäs,
lapseni, vaan auta lähimmäistäsi milloin vain voit. Maailma on täynnä
kärsimyksiä, joiden lieventäminen on jalointa mitä voimme tehdä. Kun
pelkäät Jumalaa, mihin ikinä joutunetkin, ja koetat kärsivien murheita
keventää, niin voit olla varma, ettet ole elämääsi turhuudessa
tuhlannut, kuten lukemattomat naiset tekevät. Niin, olen nyt antanut
sinulle joukon oikein vanhan kansan neuvoja, mutta aion antaa sentään
hiukan muutakin. Näet tämän paperiliuskan, joka on niin sanottu
pankkiosoitus. Anna se isällesi tämän kirjeen ohella meidän mentyämme
-- ei ennen, muista se. Sinäkin, pikku Flossie-kultaseni, menet kerran
naimisiin ja tuolla paperiliuskalla sinä ostat morsiuspukuusi jonkun
ihanan jalokivikoristeen, jota sinä ja sinun tyttäresi, jos Jumala
sinulle sellaisen suo, pidätte metsästäjä Quatermainin muistoksi."

Pikku Flossie itki katkerasti ja antoi minulle muistoksi
kullankeltaisen hiuskiharansa, joka on vieläkin hallussani. Antamani
pankkiosoitus oli tuhannen punnan arvoinen. Neuvoin kirjeessäni hänen
isäänsä sijoittamaan rahat valtion arvopapereihin ja kun lapsi tulisi
täysi-ikäiseksi tahi menisi naimisiin, ostamaan hänelle kauneimman
timanttikaulakoristeen, minkä summalla voi saada. Timantit ovat
mielestäni arvokkaimmat jalokivet, sillä niiden hinta ei voi laskeutua
etenkin kun tiesin, että kuningas Salomonin kaivokset oli ihmiskunnalta
iäksi suljettu. Timanttien arvo päinvastoin nousi vuosi vuodelta ja
Flossie saattoi, jos niin tarvittiin, myydä ne tulevaisuudessa
monikertaisella hinnalla.

Vihdoin lähdimme monien hartaiden kädenpuristusten jälkeen jälleen
liikkeelle. Hatut heiluivat, alkuasukkaat ampuivat yhteislaukauksen
kunniaksemme ja helläsydäminen Alphonse vuodatti hereitä kyyneleitä
isäntäväestään erotessaan. Ero rakkaista ystävistään on aina vaikea ja
minä koetinkin jouduttautua tielle mahdollisimman nopeasti. Oli
suorastaan liikuttavaa nähdä Umslopogaasin kasvoilla kuvastuvaa
haikeata surua, kun hän sanoi hyvästi Flossielle, joka oli vähitellen
kokonaan valloittanut tuon vanhan ja jäyhän soturin sydämen. Hän tapasi
sanoa, että tyttönen oli suloinen kuin taivaan tähtönen, ja toisti
usein miten onnellinen hän oli kun oli surmannut tuon Lygonanin, joka
oli röyhkeästi rehennellen kehunut murhaavansa lapsen.

Herra Mackenzien lähetysasema -- tuo todellinen erämaan kosteikko ja
eurooppalaisen sivistyksen yksinäinen, mutta suloinen edustaja --
häipyi vähitellen näkyvistämme. Olen usein muistanut sen herttaisia
asukkaita ja ihmetellyt, mahtoivatko he lähteä heti rannikolle ja
pääsivätkö onnellisesti Englantiin ja joutuvatkohan nämä rivit
milloinkaan heidän luettavakseen? Pikku Flossie! Miltähän mahtaa elämä
tuntua sinusta maassa, jossa ei olekaan mustaihoisia käskyjäsi
täyttämässä ja jossa et näekään aamuin noustessasi Kenia-vuoren
pilviäpitelevää, auringon kultaamaa lumipeitteistä huippua? Hyvästi,
Flossie! Ajatukseni viivähtävät usein luonasi, sinä suloinen lapsi.

       *       *       *       *       *

Sivuutimme kenenkään ahdistamatta Kenia-vuoren, jolle masait ovat
antaneet nimen "Dongo Egere" (kirjava vuori), koska sen mahtavassa
huipussa on mustia läikkiä. Ne ovat äkkijyrkkiä kallioseinämiä, joissa
lumipeite ei voi pysyä. Sitten sivuutimme aution Daringo-järven, jonka
rannalla toinen wakwafimme astui käärmeen päälle ja kuoli hetkisen
kuluttua kaikista ponnistuksistamme huolimatta. Kuljettuamme sitten
noin sata viisikymmentä penikulmaa me saavuimme Lekakisera-nimisen
mahtavan lumihuippuisen vuoren juurelle, jossa ei ollut minun
tietääkseni kukaan eurooppalainen vielä käynyt. Paikkaa en käy
kuitenkaan tässä sen tarkemmin kuvailemaan.

Lepäiltyämme siellä pari viikkoa suuntasimme matkamme Elgumi-nimisen
alueen tiettömiin ja asumattomiin aarniometsiin. En ole missään nähnyt
niin paljon elefantteja kuin noissa metsissä. Niitä ei hätyyttänyt
kukaan ja niiden lisääntymisen rajoitti vain luonnon järkkymätön laki,
joka huolehtii siitä, ettei eläinten lukumäärä kasva suuremmaksi kuin
alue, johon ne ovat asettuneet, voi elättää. Lienee tarpeetonta sanoa,
ettemme ampuneet niitä montakaan, koska ampumavaramme olivat huvenneet
arveluttavan vähiin. Erään virran poikki pyrkiessämme hukkui yksi
ampumatarpeilla lastattu aasi kuormineen päivineen. Emme myöskään
voineet kuljettaa norsunluutaakkaa mukanamme ja metsästäminen vain
surmaamisen tähden on mielestäni väärä ja tuomittava teko. Nuo mahtavat
eläimet saivat siis olla rauhassa meidän puolestamme; vain oman
turvallisuutemme tähden ammuimme pari.

Asianlaita oli nimittäin siten, että tämän alueen elefantit, joita
metsästäjät eivät olleet milloinkaan ahdistaneet, olivat tavattoman
kesyjä. Ne päästivät aivan lähelle, parinkinkymmenen kyynärän päähän,
ja tuijottivat suuret korvat hämmästyksestä levällään tuohon outoon ja
merkilliseen ilmestykseen -- ihmiseen. Ellei tarkastelun tulos ollut
tyydyttävä, päättyi tuijotus välistä kiivaaseen päristykseen, jota
hyökkäys heti seurasi, mikä oli kuitenkin sangen harvinaista. Silloin
ei auttanut muu kuin turvautua pyssyihin. Elgumin suurissa metsissä oli
paljon muitakin villieläimiä, etenkin leijonia, joita olen vihannut
siitä saakka kuin eräs niistä runteli jalkani saattaen minut rammaksi
koko elinajakseni. Noita vaarallisia tsetse-kärpäsiä, jonka purema
tappaa minkä kotieläimen hyvänsä, oli myöskin runsaasti. Sanotaan
kyllä, ettei niiden purema ole lainkaan vaarallinen ihmiselle ja
aasille, mutta meidän juhtamme kuolivat joka tapauksessa tuon
hyönteisen aiheuttamaan myrkytykseen. En tiedä miten asian laita sitten
oikein lienee, olivatko eläimemme ehkä niin huonossa kunnossa, että
niiden vastustuskyky oli heikentynyt, vai oliko näiden seutujen
tsetse-kärpänen tavallista myrkyllisempi? Onni onnettomuudessa oli,
että kuolema seuraa vasta kahden kuukauden kuluttua myrkyn päästyä
vereen. Pari päivää kestäneen kylmän sateen jälkeen kuolivat kaikki
aasimme aivan äkkiä, ja kun nyljin muutamia, huomasin minä niiden
lihassa pitkiä keltaisia juovia, joista tsetse-kärpäsen aiheuttama
myrkytystapaus helposti tunnetaan, juovat osoittavat paikan, johon
hyönteinen on munansa laskenut.

Elgumin metsistä selvittyämme me pyrimme aina vain pohjoista kohti
noudattaen herra Mackenzien ohjeita, joita hän oli antanut meille
tuolta onnettomalta matkamieheltä saamiensa tietojen mukaan, ja
saavuimme viimein suurelle järvelle, jolle alkuasukkaat ovat antaneet
nimen Laga. Tämä järvi, josta mies oli puhunut, kuten muistettanee, oli
noin viidenkymmenen penikulman pituinen ja parinkymmenen levyinen.
Sieltä lähdettyämme matkasimme noin kuukauden verran kauniissa
ylämaassa, jonka pensaikkoiset tasangot silloin tällöin keskeyttivät.
Seutu muistutti sangen suuresti Transvaalia.

Olimme loivasti viettävällä rinteellä, joka kohosi säännöllisesti noin
sata jalkaa kymmenellä penikulmalla ja näytti päättyvän kaukana
siintävään lumihuippuiseen vuoristoon, jota kohti kuljimme. Järven,
jota Mackenzien luona kuollut kulkuri oli nimittänyt "pohjattomaksi
vedeksi", piti kaikesta päättäen olla siellä. Saavuimme vihdoin
vuorijonon juurelle ja kuultuamme, että vuoristossa todellakin oli
suuri järvi, me aloimme pyrkiä ylöspäin. Noustuamme noin kolmentuhannen
jalan korkeuteen me tulimme äkkijyrkän kallioseinämän reunalle ja
näimme lavean noin parinkymmenen neliöpenikulman laajuisen järven,
jonka pinta oli noin tuhatviisisataa jalkaa meidän alapuolellamme ja
joka oli kaikesta päättäen muodostunut suunnattoman suuren muinaisen
tulivuoren aukkoon. Kauempana järven rannalla oli muutamia kyliä,
joissa meidät otettiin sangen ystävällisesti vastaan. Olimmekin levon
tarpeessa, sillä laskeutuminen kraaterin jyrkkiä seinämiä myöten, jotka
olivat tiheän pinjametsän peitossa, oli ollut sangen vaivalloinen ja
vaarallinenkin. Kylien asukkaat, jotka eivät olleet milloinkaan
kuulleet puhuttavankaan valkoisista ihmisistä, olivat rauhallista väkeä
ja kohtelivat meitä mitä vierasvaraisimmin kantaen eteemme ruokaa ja
juomaa niin paljon kuin nälkäisiin vatsoihimme suinkin mahtui.
Ilmapuntarimme mukaan oli tämä ihmeellinen ja ihana järvi 11,450 jalkaa
merenpinnan yläpuolella ja ilmanala oli jotakuinkin kylmä, melkein kuin
Englannissa. Ensimmäisinä kolmena päivänä sataa vihmoi kylmästi ja
järvestä kohoava kostea sumu palautti elävästi mieleen Skottlannin
rannikon synkät syksyiset päivät. Tämä sade saikin tsetse-kärpäsen
myrkyn liikkeelle, niin että kaikki jäljelläolevat aasimme kuolivat
toinen toisensa jälkeen.

Tämä vastoinkäyminen teki tilanteemme arveluttavaksi. Matkan jatkaminen
oli mahdotonta, kun meillä ei ollut mitään keinoa kuljettaa
tavaroitamme, jotka olivat nekin huvenneet sangen vähiin. Ampumavaroja
oli vain kourallinen, noin parisataa panosta kaiken kaikkiaan. Emme
todellakaan tienneet mitä tehdä. Näytti kuin matkamme olisi pakostakin
täytynyt päättyä tähän. Jos olisimme luopuneetkin suunnitelmastamme,
mitä emme kuitenkaan olleet vielä tuumineetkaan tehdä, olisi ollut
aivan naurettavaa ajatellakaan palaamista noin seitsemänsadan
penikulman päässä olevalle rannikolle nykyisissä varusteissamme.
Päätimme niin ollen jäädä siihen, missä olimme -- alkuasukkaat olivat
hyvin vierasvaraiset ja ruokaa näytti olevan runsaasti -- ja odotella
tapahtumain kehitystä koettaen saada selville mitä kauempana olevista
seuduista mahdollisesti tiedettiin.

Ostettuamme kylän päälliköltä muutamilla vanhoilla panoshylsyillä,
joista mies ihastui ikihyväksi, suuren kanootin, johon meidän kaikki
tavaramme mahtuivat, me päätimme lähteä etsimään sopivaa leiripaikkaa,
ja kun emme tienneet, palaisimmeko enää samaan kylään takaisin,
kuormasimme kanoottiin kaikki tavaramme ja kohtalaisen varaston nuoren
metsäkauriin lihaa, joka on hyvin maukasta. Alkuasukkaat olivat
kiiruhtaneet keveissä kanooteissaan viemään edeltäpäin sanaa muihin
kyliin meidän tulostamme.

Meloskellessamme huolettomasti eteenpäin kiinnitti Good huomiomme veden
merkillisen syvän siniseen väriin. Hän sanoi ymmärtäneensä
alkuasukasten puheista, että järven otaksuttiin olevan tavattoman
syvän. Alkuasukkaat, jotka olivat taitavia kalastajia -- kala olikin
heidän pääravintonsa -- väittivät myös, että järven pohjassa oli reikä,
josta vesi pääsi pois sammuttaen maan alla raivoavan hirveän tulen.

Huomautin siihen, että hänen kuulemansa otaksumat johtuivat luultavasti
jostakin vanhasta perimätarusta, joka oli säilynyt näiden alkuasukasten
keskuudessa aina niiltä ajoilta, jolloin tämän muinaisen tulivuoren
jokin aukko oli vielä toiminnassa. Näimme järven rannoilla useita
sellaisia aukkoja, jotka olivat olleet toiminnassa vielä kauan sen
jälkeen kuin vuoren pääaukko, johon järvi oli muodostunut, oli
sammunut. Kun tulivuori oli lopultakin kokonaan sammunut, luulivat
asukkaat, että järven vesi pääsi jotenkin sammuttamaan tulen, ja kun
vuorilta virtaavalle suurelle vesimäärälle ei ollut mitään laskujokea,
on tuo otaksuma hyvin ymmärrettävä.

Järven vastapäinen ranta oli aivan äkkijyrkkä huimaavaan korkeuteen
kohoava kallioseinämä, josta meloskelimme noin kolmensadan jalan päässä
suunnaten matkamme kauempana olevaa suurta kylää kohti. Seinämän
lähellä oli vedenpinta täynnä risuja, oksia, ajopuita ja kaikenlaista
törkyä, jonka Good otaksui ajautuneen paikalle jonkun järvessä käyvän
salaperäisen virran mukana. Tämä oli meistä sangen kummallista ja antoi
meille sangen paljon ajattelemisen aihetta. Samassa viittasi Curtis
eteenpäin ja käännyttyämme katsomaan me näimme suuren joukon isoja
valkoisia joutsenia keinuvan tyynellä järvellä. Koska en ole
milloinkaan ennen nähnyt noita lintuja Afrikassa, valtasi minut
vastustamaton himo ampua niitä muutamia kokoelmiani varten. Olin jo
pari päivää ennen nähnyt niiden kiertelevän järven yläpuolella ja
kysyttyäni alkuasukkailta, mistä linnut tulivat, sain kuulla, että ne
lensivät säännöllisesti joka vuosi samaan aikaan vuorten yli ja
laskeutuivat järvelle varhain aamulla. Niitä oli silloin hyvin helppo
pyytää, sillä ne olivat niin uuvuksissa, etteivät päässeet pakoon.

Kysyin heiltä vielä, mistä maasta linnut oikeastaan mahtoivat tulla.
Miehet kohauttivat hartioitaan sanoen, että äkkijyrkänteen huipulta
alkoi karu kivinen alue, jonka takana oli laaja lumen peittämä julmia
villipetoja täynnä oleva vuoristo, joka oli aivan asumaton. Vuorten
takana oli ääretön tasanko, jossa kasvoi niin tiheä piikkipensaikko,
etteivät elefantitkaan voineet tunkeutua sen lävitse, saati sitten
ihminen. He nauroivat kysyessäni, olivatko he milloinkaan kuulleet
puhuttavan vuorten toisella puolen ja tuon piikkipensaikon takana
asuvasta valkoisesta kansasta, jonka miehet olivat aivan meidän
näköisemme. Mutta hiukan myöhemmin kuulin eräältä vanhalta vaimolta,
että hän muisti lapsena kuulleensa isoisänsä kertoneen jotakin
sellaista. Tämän isoisä oli nuoruudessaan taivaltanut noiden erämaiden
halki ja tuon piikkipensaikon läpi tunkeuduttuaan joutunut maahan,
jonka kansa oli valkoinen ja asui kivimajoissa.

Siitähän oli jo noin kolmesataa vuotta, joten tuohon kertomukseen ei
voinut luonnollisesti kiinnittää sen suurempaa huomiota, mutta
pohdittuani asiaa vielä kerran minä olin aivan varma, että noissa
huhuissa täytyi olla jonkun verran tottakin, ja päätin saada
salaisuuden selville maksoi mitä maksoi. En voinut aavistaakaan, miten
ihmeellisellä tavalla tämä päätökseni toteutui.

Me aloimme siis vaania joutsenia, jotka olivat ravintoa etsiessään
ajautuneet yhä lähemmäksi kallioseinää, ja onnistuimme ajopuiden
suojassa melomaan kanoottimme noin neljänkymmenen kyynärän päähän.
Curtis piteli pyssyä, joka oli ladattu yhden numeron hauleilla, ja
odottaen sopivaa tilaisuutta hän ampui kaksi lintua yhdellä
laukauksella. Jäljelläolevat, noin kolmekymmentä, lähtivät heti
lentoon. Toinen hyvin tähdätty laukaus pudotti vielä yhden ja
toisestakin pölähti höyheniä. Linnut kohosivat kierrellen yhä
korkeammalle, kunnes olivat vihdoin äkkijyrkänteen kaukana siintävän
huipun tasalla, jolloin ne järjestäytyivät kolmioon ja häipyivät pian
näkyvistämme tuonne tuntemattomaan itäpohjoiseen.

Olimme sillävälin onkineet vedestä kaksi lintua, jotka olivatkin
erittäin muhkeat, mutta kolmas, joka eli vielä, oli sukellellut
ajelehtivien ajopuiden keskelle ja näytti pyrkivän kallioseinämän
juurella olevaan kapeaan avoveteen. Koska oli melkein turhaa
koettaakaan päästä kanootilla lintua kyllin lähelle, pyysin
wakwafi-palvelijaamme, jonka tiesin olevan hyvän uimarin, heittäytymään
veteen ja hakemaan linnun ajopuiden alitse sukeltaen. Järvessä ei ollut
krokodiilejä, joten miestä ei voinut mikään vaara kohdata. Päästyään
asiasta selville hän totteli heti ja ui pian voimakkain vedoin lintua
kohti joutuen siten yhä lähemmäksi kallioseinää, jota vasten pienet
laineet liplattivat.

Äkkiä hän kääntyi meihin päin ja alkoi huutaa, että hän oli joutunut
johonkin vedenalaiseen pyörteeseen, joka vei hänet mukanaan. Asianlaita
oli todellakin niin. Me näimme miehen sortuvan epätoivoisista
ponnistuksistaan huolimatta yhä lähemmäksi kallioseinää. Parilla
voimakkaalla vetäisyllä syöksähdimme ajopuiden lomitse ja kiiruhdimme
auttamaan miestämme, mutta emme tavoittaneet häntä, vaikka pyrimmekin
eteenpäin mahdollisimman nopeasti. Samassa huomasin edessämme
kallioseinässä rautatietunnelia muistuttavan aukon, jonka yläreuna oli
noin kahdeksantoista tuumaa vedenpinnan yläpuolella. Käytävä oli
seinämässä näkyvistä vesimerkeistä päättäen tavallisesti monta jalkaa
järven pinnan alapuolella, mutta pitkäaikainen kuivuus ja kylmähköt
ilmat, jotka estivät lumen vuorilla sulamasta, olivat saaneet veden
laskeutumaan niin alhaalle, että aukko oli tullut näkyviin.

Palvelijaparkamme kiiti nyt sitä kohti hirvittävällä nopeudella ja
huomatessani käytävän suun oli hän siitä korkeintaan vain kymmenen ja
me parinkymmenen sylen päässä. Lähestyimme nopeasti. Hän taisteli
urhoollisesti ja minä luulin jo voivamme pelastaa hänet, kun hänen
kasvojensa ilme muuttui äkkiä sanomattoman epätoivoiseksi ja siinä
silmäimme edessä hän vaipui aukon pyörteisiin kadoten näkyvistämme.
Samassa tuntui kuin voimakas käsi olisi tarttunut kanoottiimme
lennättäen sen vastustamattomalla voimalla kalliota kohti.

Käsitimme heti vaaran ja aloimme kiihkeästi meloa päästäksemme
pyörteestä, mutta turhaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä kiidimme
nuolen nopeudella aukkoa kohti, ja minä luulin jo tuhomme tulleen.
Minulla oli kuitenkin niin paljon mielenmalttia, että ehdin karjaista
toisille kanootin pohjalle heittäytyessäni:

"Pitkäksenne, pitkäksenne, jos henkenne on teille rakas!" mitä
varoitusta toiset silmänräpäyksessä noudattivatkin.

Samassa kuulimme kumean pauhun ja kanootti painui niin syvälle, että
vesi pärskähteli laidan yli, ja minä luulin sen uppoavan. Pauhu taukosi
kuitenkin äkkiä ja minä tunsin kanootin kiitävän jälleen eteenpäin.
Käänsin hiukan päätäni -- kohottaa en uskaltanut -- ja katsahdin ylös.
Käytävän suulta kajastavassa heikossa valossa minä näin vain rosoisen
katon, joka oli peloittavan matalalla. Hetkisen kuluttua en nähnyt enää
sitäkään, sillä hämärä oli muuttunut synkimmäksi pimeydeksi.

Tunnin verran makasimme siten tohtimatta liikahtaakaan peläten
murskaavamme päämme luolan kattoon. Saatoimme tuskin puhuakaan, kun
veden kohina oli niin valtava, ja täysin käsittäen hirveän tilanteemme
olimme melkein vaiti. Pelko aivan lamautti meidät. Kanoottimme saattoi
millä hetkellä hyvänsä pirstautua säpäleiksi luolan seinämiin tahi
johonkin kallion kielekkeeseen tahi upota sähiseviin pyörteisiin, ja
jos ilma loppuisi, niin tukehtuisimme ehdottomasti.

Kaikki nämä hirmukuvat vaihtelivat lakkaamatta mielessäni maatessani
siinä kanootin pohjalla kuunnellen virran pauhua. Kuulin silloin
tällöin toisenkin äänen. Takanani makaava Alphonse parkui koko ajan
täyttä kurkkua, mutta hänenkin ulvontansa kuulosti niin omituisen
oudolta. Minnekähän tämä maanalainen virta kiidätti meitä? Tilanne oli
todellakin niin hirveä, että aloin jo uskoa kaiken olevan vain pahaa
unta.



X.

TULIPATSAS.


Eteenpäin kiidimme tuon voimakkaan virran vieminä ja vähitellen minusta
alkoi tuntua, että kohina oli hiukan vaimentunut, mistä päättelin
käytävän laajentuneen. Alphonsen parkuminenkin kuului aivan selvästi;
hän rukoili Jumalaa ja hoki rakkaan Annettensa nimeä ulvoen surkeasti.
Tuskauduin viimein ja haparoiden melan käteeni minä kolhaisin häntä
kylkiluille saadakseni hänet vaikenemaan, mutta hän rääkkyi entistä
hirveämmin luullen viimeisen hetkensä tulleen.

Hetkisen kuluttua nousin varovasti polvilleni ja ojennin hitaasti
käteni ylöspäin. En tavannut mitään. Otin melan ja kohotin sen niin
korkealle kuin suinkin saatoin, mutta tulos oli sama, ja
tunnustellessani molemmille sivuille tapasin vain tyhjää ilmaa ja
vettä. Samassa juolahti mieleeni, että meillähän oli jäljelläolevien
tavaroidemme joukossa pieni valonheittäjä-lyhty ja pullollinen öljyä.
Kotvasen kaiveltuani minä löysinkin lyhdyn ja saatuani sen palamaan
minä käänsin valon veneeseemme.

Ensiksi näin Alphonsen palttinanvalkoiset ja säikähtyneet kasvot ja
lyhdyn kirkkaan valon leimahtaessa äkkiä hänen silmiinsä päästi tuo
miesparka hirvittävän huudon. Hän luuli jo kuolleensa ja näkevänsä nyt
ensimmäisen haudantakaisen kirkkauden pilkahduksen. Sain hänet vaivoin
rauhoitetuksi melani avulla. Good makasi selällään monokkeli vieläkin
silmässään ja tuijotti ylös pimeyteen. Curtis nojasi päätään kanootin
laitaan ja tunnusteli kädellään virran nopeutta ja voimaa.

Mutta nähdessäni vanhan Umslopogaasin kykenin vaivoin olemaan
nauramatta. Muistelen sanoneeni, että olimme ottaneet paistettua
metsäkauriin lihaa mukaamme, ja heittäytyessämme pitkällemme
silmänräpäystä ennen luolaan syöksymistämme oli Umslopogaasin nenä
joutunut eväslihojen välittömään läheisyyteen. Kun säikähdys, jonka
tilanteen hirvittävä muutos oli aiheuttanut, oli hiukan haihtunut,
tunsi hän heti herkullisen paistin hajun nenässään ja muisti samassa,
ettei hän ollut syönyt moneen tuntiin. Inkosi-kaas'in terällä hän oli
leikannut kylmäverisesti kauriin reidestä pitkän viipaleen, jota hän
juuri pisteli poskeensa naamallaan tyytyväinen myhäily. "Täytyihän
minun syödä kyllikseni, koska edessämme oli luultavasti 'tavallista
pitempi matka'", selitti hän myöhemmin levollisesti. Nähdessäni hänen
rauhallisen ateriointinsa muistuivat mieleeni elävästi englantilaisten
lehtien selostukset kuolemantuomioiden täytäntöönpanoista, kuinka
tuomittu aina söi ennen kuolemaansa "oivallisen aamiaisen".

Heti kun olimme varmat siitä, että lamppu paloi moitteettomasti,
ajettiin Alphonse kanootin perään ja hän tyyntyi vallan ihmeteltävästi,
kun uhkasimme heittää hänet laidan yli palvelijaparkamme toveriksi, jos
hän tohtisi hiiskahtaakaan ja saattaa hirveällä ulvonnallaan
ennestäänkin kamalan tilanteemme vieläkin kammottavammaksi. Hän
rauhoittui aivan kokonaan, kun lupasimme toimittaa hänet toiseen
maailmaan Annetteansa odottelemaan, ellei hän tottelisi käskyjämme.

Neuvottelimme sitten tilanteesta. Goodin ehdotuksesta sidoimme
kuitenkin ensin keulaan pari melaa mastojen tavoin varoittamaan meitä
luolan mahdollisesta mataloitumisesta, mikä saattoi tapahtua aivan
äkkiarvaamattakin. Oli ilmeistä, että olimme joutuneet maanalaiseen
jokeen tahi "pääviemäriin", kuten Alphonse sanoi, joka johdatti pois
järven liikaveden. Semmoisia jokia tiedetään olevan maailmassa useita,
vaikka tutkimusmatkailijoilla lienee harvoin ollut niin huono onni,
että heidän olisi täytynyt matkata niitä pitkin. Tämä joki oli sangen
leveä, sillä lyhtymme ei jaksanut valaista rannoille saakka muuta kuin
joissakin paikoin, missä virta kuljetti aluksemme lähemmäksi käytävän
tahi tunnelin toista tahi toista seinää, jotka näyttivät kohoavan noin
kahdenkymmenenviiden jalan korkeuteen muodostaen päämme yläpuolelle
pyöreän holvin. Virran nopeus oli Goodin määritelmän mukaan ainakin
kahdeksan solmunväliä tunnissa ja oli kaikeksi onneksi kiivain keskellä
uomaa kuten tavallisesti. Järjestimme heti siten, että lyhty asetettiin
keulaan ja yksi oli aina vahdissa veneestä löydetty sauvoin varalla
estääkseen kanoottia törmäämästä luolan seiniin tahi murskautumasta
johonkin kallionkielekkeeseen. Umslopogaas, joka oli jo lopettanut
ateriansa, otti ensimmäisen vuoron.

Siinäpä olikin kaikki, mitä saatoimme tehdä turvallisuutemme hyväksi,
ellei oteta lukuun, että perässä istuva koetti parhaansa mukaan ohjata
kanoottia melapahasen avulla.

Syötyämme hiukan tuota kylmää kauriinlihaa (päätimme pidellä eväitämme
hyvin säästeliäästi, sillä emmehän tienneet, kuinka kauan niiden piti
riittää) kykenimme paljon rauhallisemmin pohtimaan tilannetta, ja minun
täytyy sanoa, etten ollut vielä menettänyt kaikkia pelastuksen
toiveita. Siinä tapauksessahan olimme ehdottomasti perikatoon tuomitut,
jos tämä joki todellakin syöksyi maanalaisen tulen pätsiin, kuten
alkuasukkaat väittivät. Ellei, niin oli selvää, että sen täytyi
ilmestyä jossakin päivän valoon takaisin ja tuo "jossakin" oli
luultavasti vuoriston toisella puolen. Siinä tapauksessa meillä ei
ollut muuta tekemistä kuin pysytellä hengissä miten parhaiten taisimme,
kunnes saavuttaisimme tuon "jossakin", tuon merkillisen paikan, olipa
se sitten missä hyvänsä. Mutta saattoihan niinkin käydä, kuten Good
kylmästi huomautti, että ennen sitä voisivat sadat tuntemattomat kauhut
ja vaarat tuhota meidät moneen monituiseen kertaan. Voisihan joki
mutkitella maan alla niin kauan, että se kuivuisi viimein kokonaan,
jolloin meidän kohtalomme olisi todellakin kaamea.

"Toivokaamme parasta ja olkaamme valmiit pahimman varalta", sanoi
vihdoin Curtis, joka on aina niin hilpeä ja rohkea -- oikea urheuden
kaivo hädän hetkellä. "Koska olemme ennenkin selvinneet yhdessä niin
monesta pahasta pälkähästä niin eiköpähän tuota selvittäne jotenkin
tästäkin", lisäsi hän rauhallisesti.

Se oli miehen puhetta ja hänen neuvoaan seuraten me emme antaneet
epätoivolle pienintäkään sijaa, paitsi Alphonse, joka oli vaipunut
jonkinlaiseen kauhistuksen aiheuttamaan tylsyyden tilaan. Good oli
mennyt perään ja Umslopogaas oli keulassa, joten minulla ja Curtiksella
ei ollut muuta tekemistä kuin maata kanootin pohjalla ja ajatella.
Tilanteemme oli todellakin kummallinen ja ennenkuulumaton -- kiidimme
eteenpäin tuolla merkillisellä joella synkässä pimeydessä kuin
vainajien sielut Charonin lautalla manalan synkällä virralla, kuten
Curtis sanoi. Pimeys olikin hirvittävä, jonka lyhtymme heikko valo teki
vieläkin painostavammaksi. Jättiläismäinen Umsiopogaas istui keulassa
valppaasti tähystellen sauvoin kädessään, niinkuin tuo satujen
lauttamies ainakin, ja perästä häämötti Goodin tukeva muoto, kun hän
tuijotti eteenpäin pimeään muuttaen silloin tällöin melaa veneen
toiselta puolen toiselle.

"Niin, niin, Allan-poikaseni", tuumiskelin minä siinä maatessani, "sinä
lähdit seikkailuja etsimään ja nytpä olet totisesti sellaisen
yhyttänytkin. Olet jo siksi vanha, että saisit oikeastaan hävetä, mitä
sinä et kuitenkaan tee, ja vaikka tämä meno onkin kamalaa, niin
kukaties sinä tästäkin jotenkin selviät. Ellet, niin sillehän sinä et
mahda kerrassaan mitään! Maanalainen virtahan on joka tapauksessa
suurenmoinen hautauspaikka, joten surra ei kannata."

Minun täytyy kuitenkin sanoa, että hermojännityksemme oli ensin aivan
sanoinkuvaamaton. Semmoinen tilanne, ettei tiedä millä hetkellä on
kuoleman oma, koettelee kylmäverisimmän ja karaistuneimmankin henkilön
hermoja; mutta tässä maailmassa ei ole, kuten tiedetään, mitään, johon
ei vähitellen tottuisi, ja niinpä meidänkin jännityksemme vähitellen
laukesi. Meidän tuskamme ei ollutkaan lainkaan johdonmukainen, niin
luonnollinen kuin se muuten olikin. Emmehän tiedä milloinkaan, mitä
meille voi seuraavassa silmänräpäyksessä tapahtua, ja vaikka asuisimme
vallikaivannoilla suojatussa talossa, jonka jokaista ikkunaa ja ovea
kaksi poliisia yöt päivät vartioisi, emme voisi milloinkaan sanoa,
kuinka monta minuuttia elämästämme olisi jäljellä. Kun kaikki on kerran
edeltäpäin määrätty, niin mitäpä tässä sureminen auttaa, pojat!

Suunnilleen puolen päivän aikaan olimme sukeltaneet tähän maanalaiseen
pimeyteen ja vahdinpidon järjestimme kello kaksi määräten viiden tunnin
pituiset vuorot. Umslopogaas ja Good aloittivat vuorottelun ja kello
seitsemän tuli siis minun ja Curtiksen vuoro. Curtis meni keulaan ja
minä perään ja toiset paneutuivat nukkumaan kanootin pohjalle.

Matkasimme aivan rauhallisesti kolme tuntia ja vain kerran täytyi
Curtiksen käyttää sauvointa työntääkseen keulan hiukan etemmäksi luolan
seinästä. Ohjaaminen oli sangen helppoa, sillä kiivas virta piti siitä
kyllä huolen. Välistä tahtoi kanootti väkisinkin kääntyä poikittain,
jolloin peränpitäjän täytyi olla hyvin varuillaan ja toimia aikanaan.
Eräs seikka ihmetytti minua kaikkein enimmän tällä maanalaisella
virralla: miten pysyi ilma raittiina? Se oli kyllä kostea ja
painostava, mutta ei vielä lainkaan vastenmielinen tahi pahoinvointia
aiheuttava. Järven veteen on luultavasti sitoutunut niin paljon ilmaa,
että se luolan kiivaassa virrassa vapauduttuaan kykenee pitämään luolan
ilman jotakuinkin puhtaana. Tätä selitystäni en tahdo tietysti
tyrkyttää kellekään, sillä voihan olla mahdollista, että olen ihan
väärässä.

Kolmen tunnin kuluttua minä aloin huomata lämmön lisääntyvän
vähitellen. Ensin en välittänyt siitä, mutta kun olin pian hiestä
läpimärkänä, huusin minä vihdoin Curtikselle, oliko hän huomannut
muutoksen, vai oliko ilmiö vain kiihoittuneen mielikuvitukseni tuote?
"Huomannutko!" toisti hän; "luulenpa niinkin. Onhan kuin istuisin
turkkilaisessa saunassa."

Toiset heräsivät samassa ja alkoivat haukotellen vähennellä
vaatteitaan. Umslopogaas oli tässä paljon edullisemmassa asemassa
meihin muihin verraten, hänellä kun oli vain ohut vaaterepale
uumillaan. Ilma kävi yhä tulisemmaksi ja lopulta saatoimme tuskin
hengittääkään hien virratessa noronaan jokaisesta huokosesta. Puolen
tunnin kuluttua oli kuumuus lisääntynyt niin, että saatoimme hädin
tuskin sietää sitä, ja meistä tuntui kuin olisimme joutuneet helvetin
esikartanoon. Pistin käteni veteen, mutta vetäisin sen huudahtaen
takaisin; vesi oli melkein kiehuvan kuumaa. Sidottuani pienen
lämpömittarini lujaan nauhaan minä heitin sen laidan yli ja
elohopeapatsas osoitti hetkisen kuluttua 123° (Fahrenheitia). Veden
pinnasta nousi tiheä höyrypilvi. Alphonse valitti meidän olevan jo
kiirastulessa niinkuin todella olimmekin, vaikka ei siinä merkityksessä
kuin hän tarkoitti. Curtis tuumi meidän joutuneen jonkun maanalaisen
tulen läheisyyteen, ja hän olikin oikeassa, niinkuin myöhemmin saimme
nähdä.

Kykenen tuskin kuvaamaan mitä saimme kärsiä tämän jälkeen. Emme
hikoilleet enää siitä yksinkertaisesta syystä, että hikemme oli
loppunut. Makasimme vain kanootissamme, jota emme jaksaneet enää
ohjata, ja olimme polttavan kuumat kuin tulikekäleet. Tunsimme hitaasti
tukehtuvamme, ja minä ajattelin siinä kärsiessäni, että kalat mahtavat
tuntea suunnilleen samoja tuskia kuivalle maalle jouduttuaan. Nahkamme
alkoi halkeilla ja päähän tunkeutuva veri takoi ohimoissa kuin
höyrykone. Tätä oli kestänyt jonkun ajan, kun joki kääntyi äkkiä ja
samassa kuului Curtis huutavan jotakin käheällä ja kauhistuneella
äänellä. Katsahdin ylös ja näin hirvittävän mutta samalla mitä
ihmeellisimmmän näyn. Noin puolen penikulman päässä edessäpäin ja joen
keskuksesta hiukan vasemmalle syöksyi vedenpinnasta suunnaton
huikaisevan kirkas tulisuihku, joka taittui luolan kattoon noin
viidenkymmenen jalon korkeudessa kaartuen kauniissa kaaressa joka
taholle ja muodostaen noin neljänkymmenen jalan läpimittaisen
häikäisevän kirkkaan kuvun, joka oli kuin jokin satujen ihmeellinen
kukka.

Tuo mustasta vedestä kohoava salaperäinen ja hirvittävä tulipatsas
oli todellakin kuin jokin hehkuva kukka, jonka kirkas terä häilyi
luolan katossa viidenkymmenen jalan korkuisessa ja noin jalan
paksuisessa varressaan ja jonka peloittavaa kauneutta minä en kykene
kuvailemaankaan. Olimme siitä vielä noin viidensadan kyynärän päässä ja
ympärillämme oli valoisaa kuin päivällä, vaikka vedestä nousikin tiheä
höyry. Luola oli noin yhdeksänkymmenen jalan levyinen ja viidenkymmenen
korkuinen ja sen seinät ja katto olivat veden aivan sileiksi huuhtomat.
Kivi oli mustaa ja siellä täällä kimalteli seinissä pitkiä malmisuonia,
joita en kuitenkaan voinut tarkemmin tutkia, mitä metallia ne olivat.

Kiidimme tulipatsasta kohti, joka hehkui valtavammin kuin mikään
ihmisten sytyttämä valkea.

"Oikealle, Quatermain -- oikealle!" karjui Curtis ja vaipui samassa
tajutonna kanootin pohjalle. Alphonse oli pyörtynyt jo kauan sitten ja
Good seurasi pian heidän esimerkkiään. Minä ja Umslopogaas olimme vielä
tajuissamme, mutta noin viidenkymmenen kyynärän päässä tulipatsaasta
minä näin zulun pään valahtavan rinnalle. Hänen oli käynyt toisten
lailla ja minä olin aivan yksin.

Tulipatsaan kohdalta hehkui luolan katto laajalta alalta valkoisena ja
kanoottiimme laidat olivat tuleen syttymäisillään. Ampumaimme
joutsenten höyhenet alkoivat kuumuudesta käpristyä. En voinut enää
hengittää ja pääni tuntui olevan halkeamaisillaan. Mutta minä en
hellittänyt, sillä minä tiesin, että jos otteeni heltiäisi melan
varresta, niin sivuuttaisimme patsaan parin kyynärän läheltä ja
kuolisimme siihen paikkaan. Pinnistäen viimeiset voimani minä ohjasin
mahdollisimman kauas oikealle ja puristin melan vartta hammasta purren.
Silmäni tuntuivat puristuvan kuopistaan ja suljettujen luomien lävitse
kuumotti tulen häikäisevä hehku. Olimme patsaan kohdalla ja räiske oli
korviahuumaava. Vesi kiehui raivoisasti yltympäriinsä.

Parin sekunnin kuluttua hiljeni melu vähitellen ja minä tunsin
vaipuvani kanootin pohjalle. Menetin tajuntani.

Muistan heränneeni siihen, että tunsin raittiin ilmanhenkäyksen
kasvoillani. Sain vaivoin silmäni auki ja katsahdin ylös. Korkealla
yläpuolellamme näkyi tilkkunen kirkasta taivasta, mutta ympärillämme
vallitsi synkkä hämärä. Muistin vähitellen kaikki. Olimme vielä joella,
joka kiidätti meitä aina vain eteenpäin, ja kanootin pohjalla makasivat
toverini liikkumattomina.

"Olivatko he kuolleet?" ihmettelin itsekseni. "Olinko jäänyt aivan
yksikseni näiden kauhujen keskelle?"

Samassa tunsin polttavaa janoa. Pistin käteni veteen, mutta vetäisin
sen heti huudahtaen takaisin. Eikä ihmekään! Käsiselästä oli melkein
kaikki nahka palanut rakoille. Vesi oli kuitenkin kohtalaisen viileätä
ja minä join kauan ja pitkin siemauksin ja huuhtelin koko ruumiinikin.
Elimistöni imi vettä kuin kuivunut maa, mutta palohaavani kirvelivät
hirmuisesti joutuessaan veden kosketukseen. Raahautuen vaivalloisesti
toisten luo minä räiskytin vettä heidänkin päällensä ja suureksi
ilokseni he alkoivat kaikki tointua -- Umslopogaas ensin ja sitten muut
toinen toisensa jälkeen. Ensin he joivat imien vettä kuin pesusienet ja
tuntien vilunväreitä -- mikä äskeisten kokemustemme omituinen
vastakohta -- me aloimme pukeutua miten parhaiten taisimme.

Sitä tehdessämme viittasi Good kanootin laitaan: se oli paahtunut
tummaksi ja paikka paikoin hiiltynytkin. Jos veneemme olisi ollut
veistetty ohuista laudoista eurooppalaisten alusten lailla, olisivat
laidat kuumuudesta vääntyneet ja ruvenneet vuotamaan, jolloin olisimme
varmasti hukkuneet. Mutta kanootti oli onneksi koverrettu yhdestä
ainoasta puusta ja sen laidat ja pohja olivat ainakin neljän tuuman
vahvuiset. Emme saaneet milloinkaan selville, mistä tuo hirveä liekki
johtui. Otaksun, että joen pohjassa oli jokin halkeama, josta maan
uumenissa kehittynyt tuleen syttynyt palava kaasu puristautui hirveällä
voimalla veden läpi.

Heti kun olimme saaneet yllemme muutamia välttämättömimpiä
vaatekappaleita ja toipuneet hiukan, me aloimme tutkiskella, missä
olimme. Kuten äsken sanoin näkyi yllämme hiukan taivasta, joten jokemme
ei ollut enää maanalainen, mittaamattomien luolien läpi mutkitteleva,
vaan virtasi nyt huimaavan korkeiden kallioseinien välissä. Seinät
olivat ainakin kahdentuhannen jalan korkuiset ja niin lähellä toisiaan,
että alhaalla vallitsi synkkä hämärä niinkuin huoneessa, jonka
ikkunaluukut olivat päivällä suljetut. Taivas oli kuin kapea sininen
juova noiden synkkien kallioiden yläpuolella, joita ei ainoakaan puu
tahi pensas kaunistanut. Siellä täällä kasvoi valkoista jäkälää, joka
riippui pitkinä valkoisina kaistaleina mustista kallionkielekkeistä
kuin valkoinen parta kuolleen miehen leuasta. Ainoakaan kirkas
auringonsäde ei voinut tunkeutua kuilun pohjaan saakka; ne häipyivät
hämärään korkealla yläpuolellamme.

Kummallakin puolella oli kapea, pyöreistä kivilohkareista muodostunut
noin kahdeksan kyynärän levyinen rantakaistale. Veden ollessa
korkeammalla ei penkerettä luultavasti lainkaan näkynytkään. Päätimme
laskea maihin levähtääksemme hetkisen vaivojemme jälkeen ja saadaksemme
hiukan oikaista puutuneita raajojamme. Paikka oli kylläkin kaamea,
mutta säästyisimmehän pariksi tunniksi joen kauhuilta ja voisimme
samalla sovitella tavaramme paremmin kanoottiin. Valitsimme siis
parhaimmalta näyttävän maihinnousupaikan ja kapusimme tuolle karulle
rannalle saatuamme vihdoin monen yrityksen jälkeen kanoottimme kiviin
kiinnitetyksi.

"Mikä kolkko paikka", huudahti Good, joka ehätti ensimmäiseksi
rantakiville; "autius melkein huimaa päätäni", lisäsi hän nauraen.

Jyrisevä kaiku vastasi heti kallioseinistä toistaen hänen sanansa monet
monituiset kerrat.

"_Huimaa päätäni -- ho-ho-ho! -- päätäni, ho-ho-ho_!" jyrähteli
kaameasti joka taholta ja kaiku kiiri yhä ylemmäksi herättäen siellä
toiset äänet, kunnes koko kuilu oli täynnä sekavaa melua ja karmivia
naurunhohotuksia, jotka taukosivat yhtä äkkiarvaamatta kuin olivat
alkaneetkin.

"Oi Jumalani!" kiljaisi Alphonse kauhusta suunniltaan.

"_Jumalani! Jumalani! Jumalani_!" vastasi heti tuo hirvittävä kaiku
ärjyen ja valittaen kaikissa mahdollisissa äänilajeissa.

"Tämähän on pirujen pesä", virkkoi Umslopogaas rauhallisesti. "Huomaan
sen kaikesta. Paikka on totisesti sen näköinenkin."

Koetin selittää hänelle, että melun aiheutti merkillisin ja
mieltäkiinnittävin kaiku mitä milloinkaan on kuultu, mutta hän ei
ottanut puhettani kuuleviin korviinsakaan.

"Kaiun minä kyllä tunnen", sanoi hän. "Eräs sellainen asusti vastapäätä
majaani kotona Zulu-maassa ja intombit (tytöt) tapasivat ilakoida hänen
kanssaan, mutta se oli vain poikanen tähän verraten, jos tämä nyt
sitten on kaiku, mitä en kuitenkaan usko. Ei, ei -- pirut täällä
peliään pitävät, mutta niistä minä vähät välitän", lisäsi hän ottaen
tyynesti hyppysellisen nuuskaa. "Matkia meitä he kyllä osaavat, mutta
eivät voi puhua omasta aloitteestaan eivätkä uskalla näyttää
naamaansakaan." Hän vaikeni eikä näyttänyt enää kiinnittävän
vähintäkään huomiota sellaisiin raukkamaisiin vihollisiin.

Tämän jälkeen keskustelimme vain kuiskaten, sillä oli sietämätöntä
kuulla jokaisen sanansa kimpoilevan seinästä seinään lukemattomat
kerrat.

Kuiskauksemmekin aiheuttivat kuilussa salaperäisen hyminän, joka
haihtui vähitellen kuin pitkään huokaukseen. Kaiku on kylläkin
huvittava ja runollinenkin ilmiö, mutta tuossa kaameassa paikassa me
saimme siitä enemmän kuin tarpeeksemme.

Kotiuduttuamme hiukan rannan pyöreille kiville me aloimme hoidella
palohaavojamme. Öljyä oli juuri niin paljon kuin tarvitsimme lyhtyymme,
joten sitä ei liiennyt tähän tarkoitukseen, mutta joutsenista saamamme
rasva kävi aivan täydestä. Soviteltuamme tavaramme uudelleen kanoottiin
otimme eväät esille, ja lienee tarpeetonta sanoa, että meillä kaikilla
oli hiukaiseva nälkä. Olimme olleet tainnoksissa monta tuntia ja
kellojemme mukaan oli päivä jo puolessa.

Istuimme piiriin ja olimme pian täydessä syömisen touhussa. Kylmä
kauriinliha näytti maistuvan erinomaisesti ja kaikki purra jäyhäsivät
hartaan äänettömyyden vallitessa. Nälästänsä huolimatta en voinut
paljoakaan syödä, sillä tunsin itseni sangen sairaaksi ja heikoksi
viime yön kärsimysten jälkeen ja päätäni kivisti hirmuisesti. Ateria
oli todellakin merkillinen. Hämärä oli niin synkkä, että tuskin näki
käsiään ja löysi suuhunsa. Istuessani siinä jytystellen lihamurikkaa
satuin vilkaisemaan taakseni -- olin kuullut jotakin rapinaa -- ja näin
kivellä aivan selkäni takana suunnattoman suuren mustan kravun, joka
oli ainakin viisi kertaa tavallista suurempi.

Tällä peloittavan ja inhoittavan näköisellä eläimellä oli ulkonevat
tuijottavat silmät, hyvin pitkät, taipuisat jalat ja jättiläismäiset
kynnet. Seura ei minua lainkaan miellyttänyt ja joka taholta kivien
välistä ja kallioseinän halkeamista ilmestyi toisia tusinoittain.
Eväiden haju oli luultavasti houkutellut ne esiin piilopaikoistaan.
Muutamat olivat jo aivan lähellä meitä. Katsoin kuin lumottuna tätä
merkillistä näkyä ja näin samassa suuren otuksen ojentavan peloittavat
kyntensä ja ottavan pahaa aavistamattoman Goodin takapuolesta sellaisen
otteen, että hän ponnahti ulvahtaen seisoalleen herättäen henkiin
kuilun kaikki kaiut.

Toinen, sangen kookas hirviö, iskeytyi Alphonsen jalkaan kiinni
aikomatta enää irtautuakaan, ja myrskyinen kohtaus seurasi, kuten
voitanee kuvitellakin. Umslopogaas ruhjoi tapparallaan kravun kilven,
jolloin eläin päästi merkillisen kitisevän äänen houkutellen paikalle
satoja muita heimolaisiaan, jotka huomatessaan kumppaninsa olevan
kuoleman kielissä hyökkäsivät hänen kimppuunsa kuin velkojat vararikon
tehneen velallisen pesälle. Suurilla saksillaan ne raastoivat uhrinsa
silmänräpäyksessä palasiksi ja näyttivät nauttivan ateriastaan.

Siepaten käteen aseen, joka sattui olemaan lähinnä, kiven tahi melan,
me kävimme noiden kummitusten kimppuun, joiden lukumäärä vain kasvoi.
Iskiessämme yhden vaarattomaksi syöksyivät toiset heti kaatuneen
toverinsa kimppuun omituisesti kitisten. Eikä siinä kylliksi. Milloin
vain tilaisuus tarjoutui nipistivät nuo paholaiset meitäkin --
totisesti tuntuvia nappauksia -- ja koettivat ryöstää eväämme. Eräs
suunnattoman suuri musta hirviö huomasi nylkemämme joutsenen ja kävi
siihen kiinni kuin riivattu. Muut seurasivat esimerkkiä ja kaamea ja
inhoittava näytelmä seurasi. Toinen riuhtoi sinne, toinen tänne ja
heittipä tiimellyksen kuumuudessa moni hyökkääjäkin henkensä joutuen
heti verenhimoisten toveriensa saaliiksi. Eläimistä lähtevä inhoittava
haju täytti ilman.

Näky oli niin hirveä ja kummitusmainen, ettei kukaan meistä voinut sitä
milloinkaan unhottaa. Kuilun synkkä, mieltä masentava hämärä ja
taukoamaton, moniääninen ja korviahuumaava kaiku loivat tuolle
inhoittavalle kohtaukselle kaamean ympäristön. Tuntunee oudolta, kun
sanon, että noissa vihamielisissä eläimissä oli jotakin yllättävän
inhimillistä. Oli kuin ihmisen kaikki pahat intohimot olisivat
kätkeytyneet noihin eläimiin ja päässeet yht'äkkiä valloilleen. Ne
olivat niin peloittavan rohkeita ja nerokkaita ja näyttivät kuin
olisivat osanneet _ajatella_. Näytelmä olisi sopinut aiheeksi vaikkapa
toiselle Danten "Infernolle", kuten Curtis sanoi.

"Lähtekäämme kiireimmän kaupalla tiehemme!" huudahti Good, "tahi meistä
ei ole pian riepuakaan jäljellä."

Noudatimme kehoitusta siekailematta. Työntäessämme kanootin
rantakiviltä oli eläimiä jo laumoittain senkin ympärillä koettaen
turhaan kiivetä sileitä laitoja myöten ylös. Voimakas tyrkkäys kiidätti
meidät pian keskijoelle ja tuo ateriamme jätteiden ääressä herkutteleva
ja tappeleva kaamea joukko häipyi nopeasti pimeään.

"Sanoinhan minä jo, että pirujen pesä tämä on, kuten itsekin näitte",
lausahti Umslopogaas rauhallisesti kuin asia olisi ollut päivän selvä,
ja eipä paljon puutu, etten yhdy hänen mielipiteeseensä.

Umslopogaasin huomautukset olivat hänen tapparansa tapaiset -- ne
sattuivat aina paikalleen.

"Mitäs nyt teemme?" kysyi Curtis.

"Mitäpä muuta kuin annamme virran viedä", vastasin minä. "Tottapahan
lopulta johonkin joudumme."

Koko iltapäivän matkasimme siten kapean kaistaleen sinistä taivasta
siintäessä korkealla yläpuolellamme. Kuilun pohjassa oli niin hämärä,
ettei voinut huomata milloin päivä oikeastaan muuttui yöksi. Mutta
taivaan juova tummeni vähitellen, kunnes Good kiinnitti huomiomme
ylhäällä tuikkivaan yksinäiseen tähtöseen, jota katselimme suurella
hartaudella muun työn puutteessa. Äkkiä tähti katosi, hämärä muuttui
synkäksi pimeydeksi ja veden tuttu pauhu täytti ilman.

"Jälleen maan alla", sanoin minä tuskaisesti ja kohotin lyhdyn
korkealle. Ei ollut epäilemistäkään -- luolan katto näkyi selvästi.
Kuilu oli päättynyt ja käytävä oli jälleen alkanut. Pitkän pitkä yö oli
edessämme, jonka kauhuja en koeta kuvaillakaan. Keskiyön vaiheilla
törmäsi kanoottimme keskellä jokea vedenpinnassa olevaan kallioon ollen
vähällä kaatua, mutta aivan viime tingassa pääsimme irti ja matkamme
jatkui taas entiseen totuttuun tapaan.

Tunnit kuluivat vähitellen. Curtis, Good ja Alphonse olivat
nukahtaneet, lopen väsyneet kun olivat, Umslopogaas istui keulassa
sauvoin kädessään ja minä ohjasin parhaani mukaan. Kello kolmen ajoissa
huomasin, että virran nopeus oli huomattavasti kiihtynyt. Samassa
kuulin Umslopogaasin huudahtavan, kuilusta kuului katkeavain oksain
ritinää ja minusta tuntui kuin kanootti olisi puskenut riippuvien
pensasten tahi köynnösten läpi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hyväili
suloinen tuulen henkäys kasvojani ja minä tiesin meidän vihdoin
päässeen selville vesille tuosta kamalasta tunnelista. Sanon: tiesin,
sillä nähdä en voinut, kun ympärillämme oli pilkko pimeä, niinkuin on
tavallista juuri ennen auringon nousua. Iloani se seikka ei kuitenkaan
voinut hillitä. Olihan peloittava matkamme tuolla maanalaisella joella
päättynyt, mistä emme voineet olla kyllin kiitolliset, sillä
kamalampaan paikkaan emme olisi enää voineet joutua. Odottelin
mahdollisimman kärsivällisesti päivän koittoa ja hengitin syvin
siemauksin yön suloista ilmaa.



XI.

SIINTÄVÄ KAUPUNKI.


Umslopogaas paneutui myöskin nukkumaan, mutta minun silmistäni oli uni
kokonaan kaikonnut. Tahdoin nähdä auringon nousevan. Noin tunnin verran
odotettuani alkoi itäinen taivaanranta vähitellen vaaleta ja
vedenpinnalla leijaileva tiheä sumu alkoi liikehtiä vielä tuskin
huomattavassa aamutuulessa kuin suunnaton aavearmeija. Oli kuin
vetehisen väki olisi lähtenyt liikkeelle nousevaa päivää tervehtimään.
Kajastus taivaanrannassa muuttui yhä punaisemmaksi ja äkkiä levisi idän
taivaalle sädehtivä hohde, joka laajeni nopeasti, punasi pilvet,
kultasi kaukaa siintävät vuorten huiput, kiiti harjanteelta toiselle ja
saattoi sanan kaikkialle taivaan majesteetin lähestymisestä. Kultaiset,
kimmeltävät portit aukenivat vähitellen ja vihdoin ilmestyi aurinko
kaikessa häikäisevässä loistossaan muuttaen hämärän yön kirkkaaksi
päiväksi.

Yllämme kaartui sininen taivas ja vedenpinnalla aaltoileva tiheä usva,
joka esti minua näkemästä kauemmaksi ympärillemme, haihtui pian yhä
korkeammalle kohoavan auringon kirkkaiden säteiden tieltä jakautuen
tuhansiin hattaroihin, jotka muistuttivat jättiläismäisiä ilmassa
leijailevia pumpulitukkoja. Hetkisen kuluttua hälvenivät nekin
olemattomiin ja minä huomasin keinuvamme avaran ulapan sinisellä
selällä, jonka toista rantaa ei näkynytkään. Noin kymmenen penikulman
päässä takanamme näkyi silmänkantamattomiin ulottuva äkkijyrkkä
vuoriselänne, jonka läpi tuo maanalainen joki oli epäilemättä meidät
tälle järvelle kiidättänyt. Asianlaita olikin siten, kuten myöhemmin
sain selville, ja tuon salaperäisen virran nopeudesta saa jonkinlaisen
käsityksen, kun ajatellaan, ettei kanoottimme vauhti ollut vieläkään
kokonaan pysähtynyt. Katsellessani siinä ympärilleni tein minä tahi
oikeammin Umslopogaas, joka heräsi samassa, toisenkin hyvin yllättävän
ja tärisyttävän huomion.

Viitaten eteenpäin hän kiinnitti huomioni erääseen veden pinnassa
kelluvaan vaaleahkoon esineeseen, joka oli hyvin omituisen näköinen.
Parilla melanvetäisyllä kiidätin kanoottimme lähemmäksi, jolloin
huomasimme, että esine oli kasvot alaspäin kelluva miehen ruumis. Asia
oli jo sinänsä kyllin vakava, mutta voitteko kuvitella kauhuani, kun
tunsin hukkuneen, jonka Umslopogaas käänsi melallaan selälleen,
onnettomaksi palvelijaraukaksemme, jonka maanalainen virta oli vienyt
mukanaan pari päivää sitten. Tuijotin kauhusta sanatonna miehen
kasvoihin. En ollut erehtynyt; hän se oli eikä kukaan muu. Mies, jonka
luulin ainiaaksi kadonneen, oli seurannut meitä koko ajan kaamealla
matkallamme. Hän oli hirveän näköinen ja oli lukuisista merkeistä
päättäen ollut sangen lähellä tulipatsasta -- toinen käsivarsi oli
aivan kokoonkäpertynyt ja tukka oli kokonaan irtautunut. Sanomaton
epätoivo, joka oli kuvastunut miesparan kasvoilla hänen kadotessaan
virran pyörteeseen, näkyi niissä vielä nytkin.

Näky oli todellakin järkyttävä ja vaikutti minuun tärisyttävästi,
sairas ja heikko kun olin kaikkien kokemiemme kauhujen jälkeen.
Iloitsin sentähden sydämestäni, kun ruumis alkoi äkkiä upota häipyen
pian näkyvistämme järven sinisen kuulakkaan syvyyteen. Tuntui kuin se
olisi odottanut tuloamme ja poistui tehtävänsä täytettyään.
Luonnollinen syy oli tietysti se, että ruumista kannattaneet kaasut
pääsivät vapaasti haihtumaan käännettyämme sen selälleen. Pinnalle
kohonneet ilmakuplat särkyivät pian ja sininen ulappa päilyi kaikkialla
yhtä tyynenä ja sileänä aamuauringon paisteessa. Palvelijaparkamme oli
löytänyt hautansa.

"Minkätähden tuo mies oikeastaan meitä seuraili?" ihmetteli
Umslopogaas, joka oli mietteisiinsä vaipuneena katsellut ruumiin
vajoamista. "Taitaapa olla huono enne meille molemmille, Macumazahn",
lisäsi hän lyhyesti naurahtaen.

Käännyin vihaisesti häneen päin, sillä minä en voi sietää tuommoisia
joutavuuksia, ja jos joku semmoisiin uskoo, niin pitäköön uskonsa omana
tietonaan älköönkä sitä toisille tyrkyttäkö. Inhoan henkilöitä, jotka
aina keksivät toisen varalle kaikenlaisia vastenmielisiä enteitä uskoen
niihin järkkymättömästi ja jotka eivät tiedä kuinka varhain nousta
ehtiäkseen höystämään aamiaisenne jonkun teitä koskevan ihmeellisen
unennäön seikkaperäisellä selostuksella.

Toiset heräsivät samassa ja minä nielin kiukkuni nähdessäni heidän
rajattoman ilonsa, kun olimme päässeet hengissä tuolta kaamealta joelta
ja saimme vielä kerran ihailla sinistä taivasta. Seurasi vilkas
neuvottelu, mitä nyt oli tehtävä. Koska olimme hirvittävän nälkäiset
eikä meillä ollut enää juuri mitään syötävää, kun nuo jättiläiskravut
olivat ryöstäneet melkein kaikki eväämme, päätimme pyrkiä lähimmälle
rannalle. Mutta siinäpä olikin pulma. Me emme tienneet suuntiakaan,
missäpäin lähin ranta mahtoi olla, lukuunottamatta tuota äkkijyrkkää
vuoriselännettä, jonka läpi olimme tulla puskeneet tuon maanalaisen
virran lennättäminä. Kaikkialla edessämme kimmelsi rannaton sininen
ulappa. Huomiomme kiintyi vihdoin suuriin vesilintuparviin, joita alkoi
ilmestyä vasemmalta käsin, ja me päättelimme niiden tulevan rannalta
viettämään päivän järven siintävällä selällä. Käänsimme kanoottimme ja
aloimme vinhasti meloa sinnepäin, josta linnut tulivat. Aamutuuli
kiihtyi kiihtymistään ja pian oli meillä mitä parhain purjetuuli, joka
oli kaikeksi onneksi aivan myötäinen. Kyhäsimme sauvoimesta maston ja
peitteestä purjeen ja laskettelimme hyvää vauhtia myötätuuleen. Kun
purje oli saatu pysymään, kävimme eväidemme jäännösten kimppuun, joimme
järven raikasta vettä palan painoksi viritimme piippumme ja odottelimme
rauhallisesti, mitä tuleman piti.

Purjehdittuamme noin tunnin verran huudahti Good, joka tarkasteli
kaukoputkellaan taivaanrantaa, että hän näki maata edessäpäin, ja
otaksui veden muuttuneesta väristä päättäen meidän olevan jonkun joen
läheisyydessä. Katselimme hänen ilmoittamaansa suuntaan ja hetkisen
kuluttua ilmestyi aamusumusta kuin mahtava kultainen kupukatto, jonka
hohtavasta pinnasta auringon säteet heijastuivat säihkyvinä kimppuina.
Tuntui kuin olisin katsellut Lontoon Pyhän Paavalin tuomiokirkon
kupolia. Siinä ihmetellessämme, mitä maailmassa tämä oikein mahtoi
merkitä, ilmoitti Good tehneensä vieläkin merkillisemmän huomion. Hän
väitti nimittäin pienen purjeveneen lähestyvän.

Tämä uutinen, jonka todenperäisyyden pian omin silmin totesimme, sai
meidät suuresti hämmästymään. Seikka, että tämän tuntemattoman järven
ympärillä asustavat alkuasukkaat tunsivat purjehdustaidon, oli
mielestämme jonkinlaisen sivistyksen merkki, ja me odotimme
jännityksellä veneen lähestymistä. Pian näimme, että purjehtija tahi
purjehtijat olivat myös huomanneet meidät, sillä vene oli ohjattu
tuuleen ja keinui hetkisen paikallaan ikäänkuin epäröiden. Sitten se
äkkiä kääntyi ja lähestyi nopeasti, tullen kymmenessä minuutissa noin
sadan kyynärän päähän meistä. Näimme, ettei alus ollut yhdestä puusta
koverrettu kanootti, vaan pikemmin eurooppalaismalliin laudoista tehty
vene, jonka purje oli harvinaisen suuri veneen kokoon verraten.
Huomiomme kiintyi kuitenkin pian purjehtijoihin, joihin jäimme
tuijottamaan hämmästyksestä sanattomina. Heitä oli kaksi, mies ja
nainen, ja _he olivat melkein yhtä valkoiset kuin mekin_.

Katselimme toisiimme aivan ymmällämme luullen erehtyneemme, mutta ei;
olimme nähneet aivan oikein. He olivat molemmat tummatukkaisia ja
kasvojen väri muistutti espanjalaisia tahi italialaisia. Olin koko
ikäni kuullut huhuja eräästä tuntemattomasta valkoisesta kansasta,
jonka piti asustaa tämän laajan tutkimattoman alueen ylänkömaissa, ja
olin aina himoinnut päästä salaisuuden perille. Nyt näin omin silmin,
että huhut olivat puhuneet totta. Me olimme löytäneet tuon kansan ja
riemuissamme me puristelimme toistemme käsiä onnitellen toisiamme
tutkimusmatkamme odottamattoman menestyksen johdosta, josta saimme
kiittää vain salaperäistä ja merkillistä sattumaa. Minua halutti
melkein hihkaista ilosta ajatellessani, että meidän oli suotu päästä
tämän ihmeellisen salaisuuden perille. Tuo vanha roomalainen oli
totisesti oikeassa kirjoittaessaan sanat: "Ex Africa semper aliquid
novi", tuumi Curtis, ja minä olen täydellisesti samaa mieltä. Afrikasta
kuuluu aina jotakin uutta.

Miehellä oli hyvin kehittynyt, mutta ei mikään erikoisen kaunis
vartalo, musta karkea tukka ja säännölliset ja nerokkaat kasvot. Silmät
olivat terävät kuin haukan ja nenä oli kauniisti kyömy. Hänellä oli
yllään flanellin tapaisesta ruskeasta kankaasta tehty hihaton ihokas ja
vyötäisillään lyhyen hameen kaltainen verho samaa kangasta. Sääret ja
jalat olivat paljaat. Oikean käsivarren ja vasemman pohkeen ympärillä
oli pari kiiltävää metallirengasta, jotka olivat kaikesta päättäen
kultaa. Naisella oli viehättävät kasvot, joita tummanruskea
suortuvainen tukka ympäröi, ja suuret säihkyvät silmät. Piirteet olivat
hyvin kauniit ja kasvojen villi ja samalla arka ilme lisäsi vain hänen
viehkeyttään. Hänen pukunsa oli samaa kangasta kuin miehenkin ja siihen
kuului kuten myöhemmin näimme polviin saakka ulottuva liinainen,
lähinnä ihoa pidettävä paita ja noin neljän jalan levyinen ja
viidentoista pituinen kangaskaistale, joka kiedottiin kauniita poimuja
muodostellen vartalon ympärille niin, että kaistaleen pää, joka oli
sininen, punainen tahi jonkun muun värinen, aina pitäjän
yhteiskunnallisen aseman mukaan, pujotettiin vasemman olan yli ja
jätettiin eteen riippumaan. Oikea käsivarsi ja osa rintaa olivat aina
paljaat. On aivan mahdotonta kuvitellakaan viehättävämpää pukua,
etenkin kun pitäjä on nuori ja kaunis kuten tässä tapauksessa. Se oli
todellakin yllättävän kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Olimme sanattomina tuijottaneet tulijoihin, jotka olivat selvästi
vieläkin hämmästyneemmät. Mies oli silminnähtävästi suuresti peloissaan
ja ihmeissään ja kierteli ja kaarteli ympärillämme uskaltamatta tulla
lähemmäksi. Vihdoin hän kuitenkin tohti tulla äänen kuuluville ja huusi
meille jotakin jollakin kauniisti sointuvalla kielellä, josta emme
ymmärtäneet sanaakaan. Me vastasimme englannin, ranskan, latinan,
kreikan, saksan, zulujen, hollannin ja kukuanan kielillä ja minä
koettelin kaikki osaamani Afrikan murteet, mutta mies pudisti vain
päätään. Tämä kielten sekoitus näytti saattavan hänet aivan pyörälle.
Nainen katseli meitä koko ajan suurin silmin ja Good vastasi
kohteliaisuuteen tuijottamalla värähtämättä takaisin monokkelinsa läpi,
mikä tunkeilevaisuus näytti kaunotarta enemmän huvittavan kuin
närkästyttävän.

Kun ei mies tullut meistä hullua hurskaammaksi kaikista
ponnistuksistamme huolimatta, käänsi hän veneensä äkkiä rantaa kohti
poistuen vinhan myötätuulen lennättämänä nopeasti kuin pääskynen.
Veneen kiitäessä ohitsemme kumartui mies korjaamaan jotakin kohtaa
purjeiden kiinnitysköysistössä, mitä tilaisuutta Good käytti heti
hyväkseen lähettämällä lentosuukon tuolle nuorelle naiselle. Säikähdin
pahanpäiväisesti peläten Goodin julkean käytöksen aiheuttavan
selkkauksia, mutta suureksi ilokseni ei mitään sellaista tapahtunut.
Nainen katsahti taaksensa ja huomattuaan miehensä eli veljensä, tahi
mikä hän nyt oikein mahtoi olla, kiintyneen kokonaan tehtäväänsä, hän
heitti myöskin lentosuukon suloisesti hymyillen.

"Vai sillälailla!" hymähdin minä. "Näyttää kuin olisimme vihdoinkin
keksineet kielen, jota tämänkin maan asukkaat ymmärtävät."

"Good on siinä tapauksessa verraton tulkki", arveli Curtis.

Rypistin kulmiani, sillä minä en voinut sietää Goodin julkeuksia, minkä
tämä kyllä tiesi aivan hyvin, ja muutin puheen aihetta.

"Mielestäni on aivan selvää", sanoin minä, "että tuo mies palaa ennen
pitkää joukko heimolaisiaan mukanaan, joten olisi parasta neuvotella
miten otamme heidät vastaan."

"Meidän tarvitsee ottaa vain huomioon, miten he meitä kohtelevat;
muusta ei voi olla kysymystäkään", huomautti Curtis.

Goodilla ei ollut mitään sanomista. Hän oli meidän puhellessamme
hakenut käsiinsä pienen tinalevylaatikon, joka oli ollut koko matkan
hänen erikoisen huolenpitonsa alainen. Olimme usein olleet kyllissämme
Goodille tuon laatikon takia, joka oli niin mahdottoman hankala
kantaakin, mokoma, mutta Good ei luopunut siitä mitenkään eikä puhunut
sen sisällöstäkään sanaakaan. Hän tuumi vain salaperäisen näköisenä,
että laatikon sisältöä saatettaisiin jonakin kauniina päivänä kipeästi
tarvita.

"Mitä ihmettä aiot nyt tehdä, Good?" kysyi Curtis nähdessään Goodin
puuhailevan salaperäisen laatikkonsa kimpussa.

"Mitäkö tehdä!" huudahti Good; "muuttaa pukua tietysti, kun kerran
ihmisten ilmoille tullaan. Et suinkaan ole niin pöhkö, että luulet
minun aikovan esiintyä näissä ryysyissä?" Ja hän osoitti yllänsä olevaa
tahriintunutta ja kulunutta matkapukua, joka oli meidän muiden
vaatteisiin verraten tavattoman siisti ja jonka kaikki repeämät oli
huolellisesti paikattu.

Meillä ei ollut siihen mitään sanomista. Seurasimme vain hartaalla
mielenkiinnolla hänen hommiaan. Ensiksikin hän velvoitti Alphonsen,
joka oli täysi mestari sillä alalla, kähertämään ja sukimaan hänen
tukkansa ja partansa. Minä luulen, että hän olisi mielellään ajellut
pois koko parran, jos käsillä olisi ollut lämmintä vettä ja saippuaa.
Sitten hän ehdotti, että laskisimme purjeen ja ottaisimme järvessä
perusteellisen kylvyn, minkä heti teimmekin Alphonsen suureksi
hämmästykseksi. Ranskalainen nosti molemmat kätensä päänsä yläpuolelle
ja huudahti ihmetellen, että nuo englantilaiset olivat todellakin
kummallista väkeä. Umslopogaas, joka rakasti suuresti puhtautta, kuten
kaikki ylhäisemmät zulut, ei uinut milloinkaan vapaaehtoisesti aivan
tuntemattomissa vesistöissä, ja senpätähden hän ei nyt seurannutkaan
esimerkkiämme. Kanootin perässä istuen hän katseli hilpeästi hymyillen
pärskytystämme.

Kylmä vesi vaikutti sangen virkistävästi ja kanoottiin noustuamme me
emme kiiruhtaneet pukeutumaan, vaan istahdimme huolettomasti
paikoillemme ja annoimme auringon kuivata seuraten samalla Goodin
puuhia. Hän oli aukaissut laatikkonsa ja otti ensin esiin kauniin
lumivalkoisen paidan, joka oli niin sileä ja puhdas, että olisi **luullut
sen juuri tulleen Lontoon jostakin höyrypesulaitoksesta. Sitten ilmestyi
laatikosta muutamia vaatekappaleita, jotka oli kääritty kolmeen eri
käärepaperiin. Päällimmäisen ruskean paperin alla oli valkoinen ja
viimeisenä oli hieno hopeapaperi. Katselimme ja ihmettelimme. Good
aukaisi käärön kerrallaan taittaen jokaisen paperin huolellisesti
kokoon ja laatikkoon tallettaen ja vihdoin kimalteli hämmästyneiden
silmäimme edessä Britannian kuninkaallisen laivastoupseerin upea
univormu kaikessa loistossaan. Kultaiset olkalaput, punonnaiset ja
napit sädehtivät auringon paisteessa, miekka, kolmikolkkainen hattu ja
kiiltävät saappaat olivat moitteettomassa kunnossa. Olimme suoraan
sanoen aivan tyhmistyneet kaiken tämän komeuden edessä.

"Mitä!" änkytimme me, "mitä ihmettä sinä oikeastaan tarkoitat? Aiotko
pukea puvun päällesi!"

"Totta kai", vastasi hän rauhallisesti. "Ensimmäisen kohtauksen
vaikutus on hyvin tärkeä, etenkin kun on naisia saapuvilla, kuten äsken
oli laita", lisäsi hän. "Ainakin yhden joukostamme pitää olla
säädyllisesti puettu."

Emme sanoneet enää mitään, loisto oli meidät täydellisesti masentanut
ja me tunsimme itsemme niin pieniksi. Ihmettelimme vain miten
taitavasti Good oli osannut kaikki nämä kuukaudet salaisuutensa
säilyttää. Yhden ehdotuksen rohkenimme kuitenkin tehdä -- että hän
panisi teräspaitansa ihoa lähimmäksi. Hän pelkäsi puvun, joka oli nyt
levitetty auringon paisteeseen suoriutumaan, menettävän siinä
tapauksessa hienon mallinsa, mutta lopulta hän kuitenkin myöntyi tähän
varokeinoon. Hauskinta oli seurata Umslopogaasin kasvojen ilmeitä hänen
katsellessaan Goodin ihmeellistä muutosta, ja puvun loisto oli vallan
hurmannut Alphonse-paran. Kun Good oli vihdoinkin valmis, kaikki
kunniamerkit rinnassaan ja kuvasteli itseään järven tyynessä pinnassa,
ei tuo vanha zulu voinut enää vaieta.

"Bougwan! Bougwan!" sanoi hän, "minä olen aina pitänyt sinua pienenä
rumana miehenä, joka on lihava -- lihava kuin vanha lehmä vasikoimisen
aikaan, mutta nyt näen kokonaan erehtyneeni. Olet kuin pyrstöään
levittelevä sininärhi. Koreutesi häikäisee vanhat silmäni, Bougwan."

Good ei pitänyt siitä, että hänen lihavuuteensa kiinnitettiin huomiota,
mutta nyt ei puhe häntä lainkaan närkästyttänyt, sillä hän oli tällä
haavaa todellakin jotensakin hoikka. Monet kärsimykset olivat
karistaneet hänestä liiat lihat, joten Umslopogaasin tunnustus
miellytti häntä joka tapauksessa. Alphonse oli aivan haltioissaan zulun
sanat kuultuaan.

"Ah!" huudahti hän, "kuinka mainiosti puku sopii teille, herra. Olette
kerrassaan sotilaallisen näköinen ja rannalle päästyämme hurmaatte
kaikki naiset, saadaanpa nähdä. Teitä ihaillessani muistan elävästi
sankarillisen iso--".

Lopetimme tässä hänen muistelmansa.

Katsellessamme Goodin ihanuuksia valtasi meidät kilpailuhalu, ja me
aloimme kohennella asuamme parhaamme mukaan. Meillä oli jokaisella
jonkinlainen metsästyspuku, jotka olivat jokseenkin siistit, ja
puhdistettuamme niitä vielä sieltä täältä me puimme ne teräspaitojemme
päälle. Minä olen nyt kerta kaikkiaan semmoinen, ettei maailman
hienoinkaan puku kykene minua kaunistamaan, olen aina yhtä kumara ja
mitätön, mutta Curtiksen laita oli toisin. Hän oli aina yhtä komea ja
ryhdikäs, ja puettuaan nyt yllensä melkein uuden jahtipuvun
säärystimineen ja siroine kenkineen hän oli todellakin muhkea mies.
Alphonse seurasi esimerkkiä ja taivuttipa vielä suuret viiksensäkin
entistä mahtavampaan kaareen. Vanha Umslopogaaskin, joka ei juuri
välittänyt ruumistaan kaunistella, otti nyt hiukan öljyä lyhdystä
villatukkoon ja kirkasti päärenkaansa, joka oli hänen päällikköarvonsa
merkki, yhtä hohtavan kirkkaaksi kuin Goodin kiiltonahkasaappaat.
Sitten hän veti Curtiksen antaman teräspaidan päällensä, kiinnitti
"moochan" eli vyötäisverhon uumilleen, puhdisti hiukan Inkosi-kaasin
välkkyvää terää ja oli valmis kohtaamaan kenet hyvänsä.

Olimme nostaneet purjeen heti uintimme lopetettuamme ja olimme
pukeutumispuuhiemme kestäessä purjehtineet aika vauhtia rantaa tahi
oikeammin suuren joen suuta kohti. Noin puolitoista tuntia sen jälkeen
kuin vene oli poistunut luotamme me näimme äkkiä suuren joukon veneitä
lähtevän liikkeelle jokisuulta tahi satamasta meitä kohti. Eräässä
huomasin olevan kaksitoista paria airoja, mutta suurin osa lähestyi
purjehtien. Näimme pian kaukoputkellamme, että tuo suuri airojen
kuljettama vene oli sota-alus, koska sen miehistöllä oli jonkinlaiset
univormut ja korkealla keulakannella seisovalla vanhalla miehellä oli
miekka vyöllään. Tuo kunnianarvoisan näköinen vanhus oli ilmeisesti
veneen komentaja ja hänen muhkea valkoinen partansa heilui tuulessa.
Toisissa veneissä oli kaikesta päättäen vain uteliaisuuden paikalle
houkuttelemaa väkeä, jotka kiiruhtivat kepeissä veneissään meitä kohti
mahdollisimman nopeasti.

"Mitäs nyt!" huudahdin minä. "Mahtaakohan noilla olla paha mielessä?".

Kukaan ei voinut vastata kysymykseeni ja me olimme kaikki verraten
huolestuneet nähdessämme miekkamiehen sotaisen asun.

Samassa keksi Good lauman virtahevosia noin parin sadan kyynärän päässä
ja hänen mielestään oli sopiva keino osoittaa alkuasukkaille voimaamme
ampumalla jonkun laumasta, jos se vain kävisi päinsä. Kaikeksi
onnettomuudeksi tuntui hänen ehdotuksensa meistäkin sangen nerokkaalta
ja seuraavassa hetkessä meillä oli käsissämme suurireikäiset
rihlakkomme, joihin oli vielä muutamia panoksia jäljellä. Olimme
valmiit toimintaan. Eläimiä oli neljä, suuri uros, naaras ja kaksi
vasikkaa, ja ne sukeltelivat koko ajan melkein samassa paikassa eivätkä
näyttäneet meitä lainkaan huomaavankaan. Tämä ennenkuulumaton
välinpitämättömyys tuntui minusta sangen merkilliseltä, ja asioiden
näin ollen me lähestyimme vaikeuksitta. Kun lähestyvät veneet olivat
noin viidensadan kyynärän päässä, alkoi Curtis taistelun ampumalla
kuulansa toisen vasikan päähän. Se sattui aivan silmien väliin
murskaten jykevän otsan ja eläin katosi heti jättäen jälkeensä pitkän
verijuovan. Laukaus oli varmaankin heti surmannut sen. Samassa
laukaisin minä kiväärini naarasta kohti Goodin huolehtiessa vanhasta
suuresta uroksesta. Olin tähdännyt hyvin, mutta en osunut kuolettavaan
kohtaan, ja virtaheponi katosi pärskyen syvyyteen värjäten veden
ylt'ympäriinsä punaiseksi. Parin sekunnin kuluttua se näyttäytyi
jälleen raivoisasti päristellen ja silloin minä tyhjensin vasemman
piippuni suoraan sen päähän. Eläin kuoli heti ja vaipui syvyyteen.
Good, joka on kirotun huono pyssymies, päästi ensimmäisen laukauksensa
aivan harhaan ja toinenkin sipaisi vain hiukan otuksen vasenta poskea.

Toisen laukauksen ammuttuani minä katsahdin ympärilleni ja huomasin,
että kansa, jonka keskuuteen olimme niin ihmeellisellä tavalla
joutuneet, ei tuntenut ampuma-aseita. Laukaustemme aiheuttama hämmästys
oli suunnaton. Toisista veneistä kohosi kauhun huuto, toiset kääntyivät
ympäri ja pyrkivät pakoon mahdollisimman sukkelaan ja tuo vanha
miekkamieskin näytti olevan sangen hämmästynyt ja levoton ja oli
pysähdyttänyt suuren veneensä. Minulla ei ollut kuitenkaan aikaa
enempään tarkasteluun, sillä samassa näyttäytyi otus, jota Good oli
haavoittanut, noin neljänkymmenen kyynärän päässä kanootistamme
tuijottaen meihin raivoisasti. Päästimme yhteislaukauksen sitä kohti
osuen useaan eri kohtaan, ja eläin katosi jälleen näkyvistämme pahoin
haavoittuneena.

Katselijoissa alkoi uteliaisuus vähitellen voittaa pelon ja muutamat
veneet purjehtivat aivan meidän lähellemme. Mies ja nainen, jotka
olimme nähneet pari tuntia sitten, olivat heidän joukossaan ja heidän
veneensä tulla kiidätti aivan meidän viereemme. Samassa näyttäytyi
haavoittamamme otus jälleen noin kymmenen kyynärän päässä heidän
veneestään, jonka kimppuun se heti hyökkäsi peloittava kita avoinna.
Nainen huusi korviavihlovasti ja mies koetti ohjata sivulle
väistääkseen pedon päällekarkauksen, mutta onnistumatta. Seuraavassa
silmänräpäyksessä minä näin eläimen suunnattoman punaisen kidan aivan
veneen vieressä, jonka laitaan sen hohtavan valkoiset torahampaat
rusahtaen iskeytyivät repäisten siitä suuren kappaleen, jolloin vene
kaatui ja upposi heti siinäolijoiden jäädessä kokonaan veden varaan.

Ennenkuin ennätimme ajatellakaan heidän pelastamistaan, ilmestyi tuo
raivostunut eläin jälleen ja hyökkäsi nyt silmittömästi tyttöä kohti.
Minä nostin pyssyni ja juuri kun nuo hirvittävät leuat olivat
murskaamaisillaan tyttöraukan pään, laukaisin minä tarkkaan tähdäten
suoraan pedon punaiseen kurkkuun. Eläin pyörähti selälleen ja alkoi
päristellen kieppua ympäriinsä veren purskuessa sieraimista, mutta
ennenkuin se ehti tointua, lähetin minä toisen luodin aivan korvan
juureen, jolloin eläin kääntyi hitaasti selälleen ja upposi kuin kivi.
Pelastimme sitten tytön, joka oli aivan uuvuksissa ja kovasti
säikähtynyt, mutta muutoin aivan vahingoittumaton meidän suureksi
iloksemme. Hänen seuralaisensa oli uinut heimolaistensa luo, joiden
veneistä kuului hämmästyksen huudahduksia.

Heillä oli kaikesta päättäen parhaillaan kiihkeä neuvottelu, mitä oli
tehtävä. Antamatta heille aikaa pitempään keskusteluun, jonka tulos
saattoi käydä meille hyvin ikäväksi, me aloimme heti meloa heitä kohti.
Good seisoi keulassa nostellen kolmikolkkaista hattuaan kohteliaasti
joka taholle ja hymyili suloisinta hymyään. Useimmat veneet peräytyivät
meidän lähestyessämme toisten jäädessä paikoilleen, ja tuo suuri
sota-aluksen tapainen vene tuli meitä kohtaamaan. Pian olimme
vierekkäin ja minä näin selvästi, että tuo kunnianarvoisen näköinen
vanhus katseli meitä pelonsekaisella hämmästyksellä -- etenkin Good ja
Umslopogaas olivat herättäneet hänen ihmettelynsä. Hänen pukunsa oli
tehty valkoisesta liinavaatteesta ja päärmätty purppuralla, mutta
muutoin se oli samanlainen kuin miehellä, jonka olimme ensin nähneet.
Vyötäisille kietaistu lyhykäinen hame oli samaa ruskeata kangasta ja
oikeassa käsivarressa ja vasemmassa pohkeessa olevat renkaat olivat
myös aivan yhtäläiset. Soutajat olivat alastomat vyötäisiä myöten, eikä
heillä ollutkaan muuta verhoa kuin tuo lyhyt hame uumillaan.

Good tervehti vanhusta äärimmäisen kohteliaasti tiedustellen samalla
puhtaimmalla englannin kielellä hänen vointiaan. Vanhus vastasi
tervehdykseen panemalla kaksi oikean käden sormea huulilleen ja sanoi
jotakin tuolla pehmeästi sointuvalla kielellä, jota ensimmäinenkin
haastattelijamme oli käyttänyt. Päänpuhdistuksella meidän täytyi tehdä
tiettäväksi, ettemme ymmärtäneet sanaakaan hänen puheestaan. Etenkin
Alphonse, jolla oli synnynnäiset taipumukset kohteliaisuuteen, teki
liikkeen niin sirosti ja huomaavaisesti, ettei äänettömyytemme olisi
voinut loukata ketään. Seurasi painostava hiljaisuus, kunnes minä,
ollen hirvittävän nälkäinen, päätin kiinnittää vanhuksen huomion tähän
vakavaan tosiasiaan. Viittasin peukalolla suuhuni ja hieroin vatsaani.
Vanhus ymmärsi heti merkkikieleni ja alkoi innokkaasti viittoa rantaa
tahi satamaa kohti. Samassa heitti eräs hänen miehiään köyden
kanoottiimme näyttäen käsillään, että meidän piti sitoa se keulaan
kiinni, minkä heti teimmekin. Soutajat panivat aironsa liikkeelle ja
pian olimme matkalla jokisuuta kohti niin että kokka kohisi toisten
veneiden seuratessa nopeasti jäljessämme.

Parinkymmenen minuutin kuluttua saavuttiin sataman suulle jossa oli
meitä vastaanottamassa lukematon joukko veneitä väkeä kukkuroillaan, ja
me totesimme heti, että tämän tuntemattoman maan asukkaat olivat kaikki
hyvin yhdennäköiset. Ihon väri oli yleensä hyvin tumma, mutta lukuisia
poikkeuksiakin huomasimme. Näin paljon naisia, joiden hipiä oli aivan
hämmästyttävän valkoinen ja tukka vaalean kellertävä. Joki teki samassa
jyrkän polvekkeen ja meiltä kaikilta pääsi ihastuksen huudahdus
nähdessämme ensi kerran tuon hurmaavan kauniin ja suurenmoisen paikan,
jonka nimi oli Milosis eli "Siintävä kaupunki", kuten myöhemmin saimme
kuulla. (_Mi_ merkitsee kaupunki ja _losis_ etäinen, siintävä.)

Noin viidensadan kyynärän päässä jokirannasta kohosi omituinen ainakin
parinsadan jalan korkuinen äkkijyrkkä graniittiseinämä, joka oli
epäilemättä joen muinainen ranta. Ojittamalla ja patoamalla saatua
matalaa pengermää jyrkänteen ja joen välissä käytettiin nyt moninaisiin
tarkoituksiin. Siinä oli veistämöitä, laivavalkamia, leveitä kivettyjä
teitä ja hedelmällisiä puutarhoja, jotka tekivät näköalan viehättävän
kauniiksi.

Tuon taampana kohoavan äkkijyrkän kallion reunalla oli mahtava palatsi,
joka oli tehty samasta graniitista, mistä perustuskin oli, ja
rakennettu neliön muotoon, jonka satamanpuoleinen sivu oli jätetty
avonaiseksi. Sen sulki taidokkaasti tehty luja graniittimuuri, jonka
keskivaiheilla oli pieni portti. Hiukan myöhemmin kuulimme, että tuo
upea rakennus oli kuningattaren tahi oikeammin kuningatarten palatsi,
jonka takana kaupunki vähitellen kohosi päättyen viimein hohtavan
valkoisesta marmorista tehtyyn rakennukseen, jonka kultaisen kupukaton
olimme nähneet välkkyvän sumupilven yläpuolella kirkkaassa
aamuauringossa.

Tätä rakennusta lukuunottamatta oli koko kaupunki rakennettu
punertavasta graniitista. Talot oli sijoitettu säännöllisiin neliöihin,
joiden välissä leveät, hyvinlasketut kadut risteilivät, ja olivat talot
kaikki yksikerroksisia. Kauniit istutukset ja lukemattomat pienet
puutarhat talojen ympärillä tekivät verrattoman hauskan vaikutuksen
tuossa punaisen graniitin yksitoikkoisuudessa. Kuningatarten palatsista
lähti noin penikulman pituinen tavattoman leveä tie, joka näytti
päättyvän kukkulan tasaiselle laelle, jolla tuo hohtavan valkoinen,
kultakattoinen rakennus kohosi.

Mutta aivan silmäimme edessä oli Milosis-kaupungin suurin ihme, sen
ylpeys ja kunnia -- palatsista matalalle rantapengermälle vievät
portaat, joiden suurenmoista kauneutta katselimme melkein
hengittämättä. Portaat olivat ylhäältä kuudenkymmenenviiden
jalan levyiset, kuten myöhemmin mittasin, ja niissä oli
satakaksikymmentäviisi kolmen jalan levyistä askelmaa. Keskivaiheilla
oli noin yhdeksänkymmenen jalan levyinen tasanne, jossa portaat
jakautuivat kahtia ja päättyivät vihdoin kauniin kanavan reunalle, joka
oli johdettu joesta kallioseinämän juurelle. Vain yksi ainoa suunnaton
graniittikaari kannatti noita merkillisiä portaita, niin että tuo
keskellä oleva tasanne oli rakennettu juuri kaaren yläpuolelle. Tähän
tasannetta kannattavaan mahtavaan kaareen nojautui hiukan pienempi
apukaari, joka kannatti portaiden yläosaa ja jonka kaltaista emme ole
ennemmin emmekä myöhemminkään milloinkaan nähneet. Sen ihmeellinen
kauneus voitti herkimmänkin mielikuvituksen. Kaari oli viidensadan
viidenkymmenen jalan pituinen ja sen korkea keskikohta näytti vain
heikosti hipaisevan portaiden yläosan keskikohtaa toisen pään
nojautuessa punertavan graniittiseinän tukevaan perustaan.

Tämä porraskäytävä mahtavine tukikaarineen oli semmoinen taideteos,
että kuka hyvänsä olisi voinut olla ylpeä sen monumentaalisesta
suurenmoisuudesta ja hämmästyttävästä kauneudesta. Sillä oli oma
tarinansakin, jonka myöhemmin kuulin.

Portaiden rakentaminen oli aloitettu jo hämärässä muinaisuudessa ja oli
keskeytynyt neljä eri kertaa, kun ei ollut ketään niin taitavaa miestä,
joka olisi kyennyt työn lopettamaan, ja niin ollen saivat portaat olla
keskentekoisina neljättäsataa vuotta. Kuninkaan tytär oli luvattu
puolisoksi miehelle, joka rohkenisi ryhtyä työhön ja kykenisi
taideteoksen täydentämään. Ellei hän onnistuisi, heitettäisiin hänet
armotta jyrkänteestä alas, johon hän oli luvannut portaat sommitella
voimatta lupaustaan täyttää. Vuosisadat kuluivat eikä kukaan rohjennut
ilmoittaa olevansa halukas yrittämään, kunnes vihdoin eräs uljas
nuorukainen, Rademas nimeltään, joka oli taiteilija ja rakentaja
Jumalan armosta, ilmoitti ryhtyvänsä työhön ja tekevänsä portaat
valmiiksi. Työn piti valmistua viidessä vuodessa ja hänelle annettiin
rajattomasti työmiehiä ja rakennustarpeita. Kannattava kaari sortui
kolme kertaa ja viimeisen onnettomuuden tapahduttua päätti Rademas
tehdä itsemurhan, sillä hän oli huomannut menestyksen mahdottomaksi.
Epätoivoisen päätöksensä hän oli aikonut toimeenpanna varhain
seuraavana aamuna auringon noustessa.

Yöllä hän näki ihmeellisen unen. Eräs ihmeen ihana nainen tuli hänen
luoksensa, siveli lempeästi hänen otsaansa ja kuin leimauksessa näki
Rademas työnsä valmiina ja miten hänen oli meneteltävä voittaakseen
kaikki vaikeudet, jotka olivat näyttäneet aivan mahdottomilta
ratkaista. Hän heräsi samassa ja piirsi heti näyn muistiinsa alkaen
työn vielä kerran, mutta aivan eri tavalla kuin ennen. Ja viidennen
vuoden viimeisenä päivänä hän saatteli morsiamensa, tuon ihanan
kuninkaantyttären, portaita ylös palatsiin.

Hänestä tuli vihdoin kuningas ja hänestä polveutuu Zu-Vendis-maan
nykyinen hallitsijasuku, jota nimitetäänkin "Suuren porraskäytävän
suvuksi". Nimi osoittaa, että äly ja kestävyys ovat portaat, jotka
vievät maineen ja kunnian kukkuloille. Ikuistaakseen ihmeellisen unensa
valmisti Rademas valkoisesta marmorista ihanan veistoryhmän, joka
esittää häntä itseään hetkellä, jolloin hengetär koskettaa hänen
otsaansa. Taideteos sijoitettiin palatsin suureen eteishalliin, jossa
se on vielä tänäkin päivänä.

Semmoinen on Milosis-kaupunki ja semmoinen sen ihmeellinen
porraskäytävä. Sen monet taideteokset saavat ihmislapsen usein
muistamaan oman pienuutensa ja mitättömyytensä, ja katsellessani tuota
kaupunkia minusta tuntui aina kuin se olisi ollut jossakin kaukana
kaiken maallisen pikkumaisuuden yläpuolella. Nimi "Siintävä kaupunki"
on ehkä johtunutkin tuosta tunteesta, jonka sen monet ihanat
taideteokset jokaisessa katselijassa herättävät. Myrskypälvien
kokoontuessa sen yläpuolelle käy se niin synkän ja uhkaavan näköiseksi,
että luulisi katselevansa jonkun runoilijan kiihoittuneiden aivojen
mielikuvituksen tuotetta eikä monen sukupolven ajalla tehdyn
kärsivällisen työn tulosta. Sellainen on Milosis, Siintävä kaupunki,
loivasti kohoavan vuoren kylkeen hakattu ja maailman levottomuudelta
erämaan hiljaisuuteen kätketty.



XII.

SISARUSKUNINGATTARET.


Suuri soutuvene lipui hiljaa kanavaan, joka ulottui aivan portaiden
juurelle, ja pysähtyi vasta portaiden luona olevaan laituriin. Vanhus
nousi maihin ja viittasi meitä tekemään samoin. Tottelimme heti, sillä
valinnan varaa ei ollut ja nälkä teki meidät nöyriksi -- ampuma-aseet
veimme sentään mukanamme kaiken varalta. Oppaamme hääti takaisin
uteliaan ihmisjoukon, joka oli pakkautunut laiturille meitä
töllistelemään, ja tervehti meitä jokaista erikseen painaen pari sormea
huulilleen ja kumartaen syvään. Tyttö, jonka olimme pelastaneet, nousi
viimeksi maihin, jossa hänen kumppaninsa jo odotti häntä, mutta ennen
poistumistaan tyttö suuteli kättäni luultavasti kiitokseksi siitä, että
olin pelastanut hänet raivoisan virtahevosen hampaista. Minusta näytti
todellakin kuin tyttö olisi kokonaan voittanut pelkonsa meitä kohtaan,
sillä hän ei pitänyt lainkaan kiirettä päästäkseen laillisen
omistajansa luo. Kaikesta päättäen hän olisi vielä suudellut Goodinkin
kättä, ellei häntä odottanut nuori mies olisi puuttunut asiaan.

Suuren veneen soutajat nostelivat vähät tavaramme kanootista laiturille
ja lähtivät viemään niitä noita suuria portaita ylös johonkin
säilytyspaikkaan, mikä toimenpide ei meitä oikein miellyttänyt. Vanhus
luultavasti huomasi meidän epäluuloiset silmäyksemme ja
levottomuutemme, koska hän kiiruhti viittomalla selittämään, että
tavarat vietiin vain varmaan talteen tuloamme odottamaan. Nähtyään,
että ymmärsimme hänen tarkoituksensa, kääntyi vanhus oikealle ja
saatteli meidät pienelle talolle, joka oli ravintola, kuten pian
huomasimme. Astuimme kohtalaisen suureen huoneeseen, jossa oli
valmiiksi katettu pöytä keskellä lattiaa ja luultavasti aivan meitä
varten. Oppaamme viittauksesta istuimme sen ääreen eikä meitä tarvinnut
kehoittaa käymään ruokiin käsiksi, joita oli runsaasti eteemme pinottu.
Oli kylmää vuohenlihaa, jota syötiin siisteiltä puulautasilta,
monenlaisia vihanneksia, ruskeata leipää ja palan painoksi punaista
viiniä, jota kaadettiin nahkaleilistä sarvisiin haarikkoihin. Viini oli
erittäin hyvää ja sen tuoksu johdatti mieleen Burgundin jalon nesteen.

Maukas ateria virkisti meitä sanomattomasti, ja noustuamme pöydästä
parinkymmenen minuutin kuluttua tunsimme olevamme kuin uudet miehet.
Hirveiden kärsimystemme jälkeen olimmekin mitä kipeimmin ravinnon ja
levon tarpeessa, ja olihan jo siunattu asia, että olimme saaneet
hiukaisevan nälkämme tyydytetyksi. Kaksi viehättävää tyttöä palveli
meitä huomaavaisesti koko aterian ajan ollen näöltään ja ulkoasultaan
yhtä hurmaavat kuin tyttö, jonka olimme kohdanneet järvellä.
Kummallakin oli polviin saakka ulottuva valkoinen paidan tapainen hame
ja ruskeahko vaippa, joka oli kiedottu niin, että oikea olkapää ja
käsivarsi jäivät paljaiksi. Puku oli, kuten myöhemmin totesin, yleinen
kansallispuku, ikivanhan ja järkkymättömän tavan säätämä. Jos hame oli
aivan valkoinen, oli henkilö naimaton, ja punainen raita alareunassa
merkitsi, että henkilö oli naimisissa ja ensimmäinen tahi
"laillistettu" vaimo. Aaltoileva punainen raita oli ylimalkaan
naimisissa olevan naisen merkki, ja musta raita tiesi, että henkilö oli
leski.

Vaippa eli "kaf", niinkuin he sanoivat, oli myöskin erivärinen aina
kantajan arvon mukaan, ja sen pää oli koristettu monella eri tavalla.
Miesten vaatetuksen laita oli samoin. Ihokas oli kaikilla samanlainen,
kankaan laatu vain vaihteli kunkin arvon ja varallisuuden mukaan.
Jokaisella miehellä ja naisella oli sitäpaitsi oikean käsivarren ja
vasemman pohkeen ympärillä paksu kultainen rengas, joka oli kuin jokin
kansallisuuden tunnusmerkki. Ylhäisemmillä arvohenkilöillä oli vielä
kaulan ympärillä taidokkaasti tehty kultaketju ja minä huomasin, että
oppaanammekin oli sellainen.

Tuo kunnianarvoinen vanhus pysytteli aterioidessamme taampana ja
katseli meitä kysyvin ja ihmettelevin silmäyksin. Ampuma-aseemme
näkyivät herättävän hänessä pelonsekaista kunnioitusta, jota hän koetti
arvolleen sopimattomana mahdollisimman hyvin salata. Syötyämme hän
kumarsi syvään Goodille, jota hän kaikesta päättäen piti tuon loistavan
puvun tähden joukkomme johtajana, ja vei meidät jälleen noiden
mahtavien portaiden juurelle. Pysähdyimme hetkiseksi ihailemaan kahta
suunnattoman suurta mustasta marmorista veistettyä leijonaa, jotka
koristivat leveiden suojakaiteiden päätyjä ja jotka oli kerrassaan
mestarillisesti tehty. Kerrottiinkin, että itse Rademas, portaiden
mainehikas rakentaja, oli ne hakannut. Näistä ja monista muista hänen
tekemistään taideteoksista päättäen, joita myöhemmin usein ihailimme,
oli hän ollut maailman suurimpia kuvanveistäjiä.

Sitten aloimme nousta portaita ylös ja minua melkein värisytti
katsellessani niiden huimaavaan korkeuteen. Vuosisatoja ne ovat
uhmanneet ajan hävitystä ja minä olen varma, että vielä
vuosituhansienkin kuluttua tulevat sukupolvet ihailevat niiden
suurenmoista kauneutta, ellei maanjäristys niitä maahan jaoita.
Umslopogaaskin, joka pitää kunnia-asianaan olla milloinkaan
hämmästymättä, mikä on hänen mielestään miehen arvolle aivan
sopimatonta, joutui nyt aivan ymmälle ja kysyi, "oliko silta ihmisten
vai pirujen rakentama". Piruilla hän tarkoitti ylimalkaan kaikkea
yliluonnollista. Alphonse-raukan rohkeus oli jälleen lamassa. Portaiden
huimaava korkeus sai tuon kerkeäkielisen ranskalaisen kauhistumaan ja
kalisevin hampain hän toisti vähän väliä, että tämä "rakennustaidon
ihmenäyte oli kylläkin suurenmoinen, niin, aivan yllättävä, mutta häntä
epäilytti, mahtoivatko _kaiteet kestää_."

Välitasanteella pysähdyimme katsomaan allamme näkyvää maailman ihaninta
maisemaa, jota etäisyydessä siintävän järven sininen ulappa rajoitti.
Portaat päättyivät puoliympyrän muotoiseen tasanteeseen, joka oli
hakattu vuoren seinämään ja josta lähti kolme käytävää eri suuntiin.
Kaksi vei tielle, joka kiersi jyrkänteen reunaa myöten palatsin ympäri
kaupunkiin ja jota satamassa työskentelevät kaupunkilaiset käyttivät.
Käytävät voitiin sulkea pronssisilla porteilla, ja tuo jyrkänteen
reunalla kiertelevä tie oli rakennettu siten, että muutamilla otteilla
sai osan siitä sortumaan, joten mikään vihollinen ei voinut käyttää
sitä hyväkseen.

Kolmannessa käytävässä oli kymmenen mustasta marmorista hakattua
porrasaskelmaa, jotka veivät palatsia suojaavan vallituksen aukolle.
Tämä vallitus oli myös ihmeellinen mestariteos. Se oli noin
neljänkymmenen jalan korkuinen ja rakennettu suunnattomista
graniittipaasista, jotka oli sovitettu siten, että seinä oli ulospäin
kupera, joten oli mahdotonta kiivetä ylös sitä myöten. Raskas puinen
ovi, jonka edessä oli pronssinen portti, oli suljettu, mutta aukesi
meidän lähestyessämme ja asestettu vartija ilmestyi näkyviin. Hänellä
oli kädessään pitkä keihäs ja miekka vyöllään. Rintaa ja selkää suojeli
virtahevosen nahasta taidokkaasti tehty haarniska ja vasemmassa
kädessään kantoi mies samasta sitkeästä nahasta tehtyä pientä pyöreätä
kilpeä. Huomiomme kiintyi heti hänen miekkaansa, joka oli aivan
samanlainen kuin minkä olimme nähneet herra Mackenzien luona, joka oli
saanut aseen tuolta onnettomalta kulkurilta. Tunsimme heti terän
kullalla kirjaillut leikkaukset, joten miesparka oli kuin olikin
puhunut totta.

Oppaamme sanoi heti tunnussanan, jonka kuultuaan vartija astui sivulle
päästäen meidät menemään. Tulimme palatsin pihaan, joka oli noin
neljänkymmenen neliökyynärän laajuinen ja täynnä kauniita pensaita ja
aistikkaasti sovitettuja kukkaisryhmiä. Monet lajit olivat minulle
aivan oudot. Tämän ihanan puutarhan läpi vei leveä käytävä, joka oli
laskettu rusennetuilla simpukankuorilla, korkealle, pyöreällä
holvikaarella kaunistetulle sisäänkäytävälle, joka oli raskaiden
verhojen sulkema, sillä palatsin sisällä ei ollut mitään ovia. Lyhyen
käytävän läpi kuljettuamme tulimme suureen korkeaan saliin, jonka
yksinkertaista ja samalla suurenmoista kauneutta emme voineet kyllin
ihmetellä.

Tämä sali eli halli oli, kuten myöhemmin mittasimme,
sadanviidenkymmenen jalan pituinen ja kahdeksankymmenen levyinen ja sen
veistoksilla koristeltu puinen katto muodosti kauniin holvin.
Kummallakin pitemmällä sivulla ja noin parinkymmenen jalan päässä
seinästä kannattivat kattoa solakat, mustasta marmorista hakatut
pylväät, joiden päädyt oli taiteellisesti muovailtu. Salin toisessa
päässä oli mainitsemani veistosryhmä, jonka kuningas Rademas oli tehnyt
portaiden rakennuksen muistoksi, ja sen hurmaava kauneus sai meidät
aina melkein sanattomiksi, milloin meillä oli vain aikaa ihailla sitä.

Ryhmä, jonka henkilöt ovat valkoista ja jalusta mustaa marmoria, on
noin kaksi kertaa luonnollista kokoa suurempi ja esittää sikeästi
nukkuvaa kaunisvartaloista nuorukaista, jonka kasvojen piirteet ovat
kauniit ja jalot. Toinen käsivarsi tukee päätä, pitkän, kiharan tukan
varjostaessa kasvoja, ja toinen käsivarsi on huolettomasti valahtanut
vuoteen laidalle. Pitkään huntuun kietoutunut naisellinen olento, jonka
sulo saa katselijan melkein pidättämään henkeään, seisoo vuoteen
vieressä ja nojaa hiukan eteenpäin kumartuen kädellään nukkuvan otsaan.
Enkelimäinen hymy väikkyy valkoisen hengettären kasvoilla, joilla
samalla kuvastuu jumalallinen voima ja rakkaus. Lumouksen vaikutus
alkaa vähitellen näkyä ja nuorukaisen väsyneet piirteet ikäänkuin
kirkastuvat. Miten sattuvasti ja liikuttavasti taiteilija onkaan saanut
tämän esiin! Voi aivan selvästi nähdä, miten innoituksen tuli syttyy
uudelleen nuorukaisen epätoivon synkistämässä sydämessä, josta pimeys
häviää kuin yön synkkyys nousevan auringon tieltä. Ryhmä on
kuvanveistotaiteen loistavimpia saavutuksia ja jumalallisen mestarin
kädestä lähtenyt.

Kaikkialla mustien marmoripylväiden välissä oli veistokuvia, toiset
vertauksellisia ja toiset entisiä kuninkaita ja kuningattaria tahi
valtakunnan merkkimiehiä esittäviä, mutta ei ainoakaan ollut meidän
mielestämme kuvaamani ryhmän vertainen, vaikka useimmat olivatkin tuon
suuren taiteilijan ja rakentajan, kuningas Rademaksen, käsialaa.

Keskellä lattiaa oli musta lapsentuolin kokoinen marmorilohkare, joka
ulkomuodoltaankin muistutti mainittua esinettä. Tämä marmorilohkare
oli, kuten myöhemmin kuulimme, tämän merkillisen kansan pyhä kivi,
jolle maan hallitsijat panivat kätensä kruunauksen jälkeen ja vannoivat
auringon nimeen huolehtivansa valtakunnan turvallisuudesta ja
noudattavansa sen lakeja ja perinnäistapoja. Kivi oli ilmeisesti hyvin
vanha, niinkuin kaikki muutkin kivet, ja sen syrjissä oli syviä uria,
joiden Curtis sanoi osoittavan, että kivi oli jolloinkin kaukaisessa
muinaisuudessa ollut jäätikköjen rautaisessa syleilyssä. Kiveen, jonka
maan asukkaat uskoivat pudonneen taivaasta, liittyi merkillinen
ennustus. Sen särkyminen merkitsi nimittäin valtakunnan joutumista
muukalaisen kuninkaan hallittavaksi. Kivi oli kuitenkin hyvin lujan
näköinen, joten maan nykyinen hallitsijasuku ja perintöruhtinaat
saattoivat olla aivan rauhassa ja huoletta.

Salin toisessa päässä oli kallisarvoisilla matoilla verhottu koroke,
jolla oli kaksi valkoista nojatuolia vieretysten. Nämä valtaistuimet
olivat puhtainta kultaa ja niiden istuimet oli päällystetty
purppurakankaalla. Kimmeltävien sädekimppujen ympäröimät taidokkaasti
taotut aurinkoa esittävät tunnusmerkit koristivat kummankin tuolin
selkänojaa, ja lepäävät leijonat, joiden silmät olivat säihkyvästä
topaasista, olivat astinlautoina.

Valo tunkeutui huoneeseen korkealle sijoitetuista lukuisista,
pienistä ikkunareijistä, jotka muistuttivat vanhan ajan linnoitusten
ampuma-aukkoja. Ikkunat olivat lasittomat, mikä aine oli ilmeisesti
tuntematon tässä maassa.

Näin yksityiskohtaiseen tarkasteluun meillä oli vasta myöhemmin
tilaisuus, sillä astuessamme nyt tähän upeaan ja mahtavaan saliin
kiintyi meidän huomiomme heti muihin seikkoihin. Tyhjien valtaistuinten
eteen, joiden oikealla ja vasemmalla puolen oli rivi puisia
nojatuoleja, oli kokoontunut tiheä joukko miehiä. Toiset, joilla oli
lumivalkoiset, monenlaisilla koruompeluksilla koristetut ihokkaat ja
kullalla kirjaillut miekat vyöllä, istahtivat toinen toisensa jälkeen
nojatuoleihin, joiden jokaisen takana seisoi ryhmä palvelijoita. Nuo
miehet olivat kaikesta päättäen hyvin korkea-arvoisia henkilöitä.

Valtaistuimista hiukan vasemmalle istui muista erillään kuusi miestä,
joiden vaateparsi oli aivan erilainen kuin toisten. Tavallisen ihokkaan
asemesta oli miehillä yllään maahan saakka ulottuva lumivalkoinen väljä
viitta, johon oli rinnan kohdalle neulottu samanlainen auringon kuva
kuin valtaistuimissakin oli. Vyötäisille oli kietaistu kultainen vyö,
jonka verraten alhaalle ulottuvissa päissä roikkui soikeat kultalaatat,
jotka miesten liikahdellessa välähtelevät auringon valossa. He olivat
kaikki ikämiehiä ja hyvin arvokkaan ja ankaran näköisiä rinnalle
ulottuvine pitkine partoineen.

Huomiomme kiintyi heti erääseen heistä, joka oli kaikesta päättäen
joukon johtaja eikä näyttänyt suvaitsevan vähintäkään vastustelua. Hän
oli hyvin vanha -- lähenteli luultavasti kahdeksaakymmentä --,
huomattavan kookas ja hänen pitkä valkoinen partansa ulottui aivan
vyötäisille saakka. Kasvonpiirteet olivat terävät, nenä kyömy ja
harmaiden silmien katse jäätävän kylmä. Kaikki muut läsnäolijat olivat
paljain päin, mutta hänellä oli päässään kultakirjauksien kokonaan
peittämä pyöreä myssy, mistä päättelimme miehen olevan niitä maan
mahtavimpia. Pian saimmekin tietää, että vanhus oli Agon, valtakunnan
ylimmäinen pappi.

Lähestyessämme nousivat kaikki ja kumartuivat kunnioittavan
kohteliaasti nostaen tervehdykseksi kaksi sormea huulille. Palvelijat
toivat istuimia ja Umslopogaasin ja Alphonsen jäädessä seisomaan
taaksemme me istahdimme valtaistuinten eteen syvän hiljaisuuden
vallitessa.

Tuskin olimme ehtineet katsahtaakaan ympärillemme, kun jostakin
käytävästä oikealta kuului kimeä torven toitahdus, johon vasemmalta
heti vastattiin. Oikean puolisen valtaistuimen eteen astui mies, joka
norsunluista sauvaa heiluttaen lausui kaikuvalla äänellä muutamia
sanoja, joista viimeinen oli _Nyleptha_, kerraten lauseen kolmesti.
Toisen valtaistuimen eteen astui samanlainen airut ja lausui samat
sanat, vain sillä erotuksella, että viimeinen sana oli _Sorais_. Hänkin
toisti sanottavansa kolme kertaa. Sitten alkoi kuulua etäältä
asestettujen miesten astuntaa ja hetkisen kuluttua marssi sisään
nelisenkymmentä keihäin ja miekoin asestettua, loistavapukuista
henkivartijaa, jotka asettuivat valtaistuinten molemmin puolin laskien
keihäidensä raudoitetut päät helähtäen hallin marmorilattiaan. Jälleen
kuului torvien toitotusta ja Zu-Vendis-maan molemmat kuningattaret
tulivat sisään kumpikin eri taholta seurassaan kuusi nuorta tyttöä
kaikkein läsnäolijoiden noustessa heitä tervehtimään.

Olen nähnyt eläissäni kauniitakin naisia, enkä juuri kömmähdy
nähdessäni kauniit kasvot, mutta nyt minä hämmästyin aivan
onnettomaksi. On turhaa koettaakaan kuvata näiden sisaruskuningatarten
hurmaavaa kauneutta ja viehättävää suloutta. He olivat molemmat nuoria
-- ehkä noin kahdenkymmenen viiden vuoden ikäisiä -- ja solakan
ryhdikkäitä. Toinen, Nyleptha, oli hämmästyttävän vaalea; hänen oikea
olkapäänsä ja käsivartensa, jotka olivat maan tavan mukaan paljaat,
olivat hänen valkoista, neuloksilla kirjailtua vaippaansakin
valkoisemmat, ja hänen kasvonsa olivat niin kauniit ja suloiset, että
niitä oli mahdoton unhottaa ne kerran nähtyään. Hänen kiharainen
tukkansa välähteli kuin sula kulta varjostaen norsunluunvalkoista otsaa
ja kauniisti kaartuvat tummat kulmakarvat suojasivat syvänsinisiä
säihkyviä silmiä, joiden katse oli ylhäisen lempeä. Suu oli kuin
Cupidon kaari ja huulien hymy sanoin kuvaamattoman suloinen. Se
kirkasti hänen kasvonsa kuin hopeinen hohde ruusuisen pilven reunan.
Mitään jalokiviä en nähnyt, mutta kaulassa, käsivarressa ja pohkeessa
oli kultarenkaat kuten muillakin, mutta käärmeen muotoiset. Vaatteet
olivat puhtainta ja hienointa liinakangasta ja koristetut runsain
kultaompelein ja aurinkoa esittävin kirjauksin.

Hänen kaksoissisarensa, Sorais, oli tumma kaunotar. Tukka oli kihara
kuten sisarellakin, mutta sysimusta ja aaltoili raskain kiehkuroin
olkapäille saakka. Pitkien ripsien varjostamat tummat silmät olivat
suuret ja loistavat ja täyteläisillä huulilla väikkyi hymy, joka oli
mielestäni enemmän julma kuin viehättävä. Iho oli tumma, melkein
kellertävä, ja kasvojen ilme oli ylhäisen rauhallinen, jopa kylmäkin.
Mitä intohimoja mahtoikaan tuo tyyni ilme kätkeä, ajattelin minä, ja
minkälainen mahtoikaan se myrsky olla, kun ne kerran riehahtavat
valloilleen. Hänen kasvonsa muistuttivat valtamerta, jonka
kauneimmassakin sinessä on peloittavaa voimaa ja jonka tyyneydessä aina
piilee myrskyn uhka. Hänen vartalonsa oli yhtä täydellisen kaunis kuin
hänen sisarensakin, mutta hiukan täyteläisempi, ja puku oli aivan
samanlainen.

Kun tämä suloinen pari kulki salin läpi valtaistuimilleen, täytyi minun
tunnustaa, että se vastasi täydellisesti käsitystäni kuninkaallisesta
arvokkuudesta. Heissä oli kaikki kuninkaallista -- näkö, sulous,
naisellinen arvokkuus ja yksinpä tuo loistava pukukin -- ja minusta
tuntui, että kaikki nämä henkivartijat olivat tarpeettomat. Noiden
kirkkaiden silmäin yksi katse ja noiden suloisten huulien yksi hymyily
olisi riittänyt hankkimaan lukemattoman joukon kuolemaan saakka
uskollisia alamaisia.

Mutta kuninkaallisesta arvostaan huolimatta he olivat uteliaita kuten
naiset ainakin, ja mennessään paikoilleen minä huomasin molempien
katsahtavan nopeasti meihin. Minä huomasin myös, että heidän katseensa
sivuuttivat minut sangen välinpitämättömästi, sillä mitäpä
mielenkiintoista olisi voinutkaan olla minunlaisessani harmaantuvassa
ukossa. Umslopogaasin peloittava koko ja julma muoto näkyivät
ilmeisesti hämmästyttävän heitä Inkosi-kaasin kohotessa kunnioittavaan
tervehdykseen. Goodin loistava puku herätti myöskin huomiota ja
kuningatarten katseet viivähtivät hänessä ohimennen kuin mehiläinen
hunajakukkasessa siirtyen heti Curtikseen, jonka keltainen tukka
ja kihara parta sädehtivät ikkunasta tulvivassa kirkkaassa
auringonpaisteessa ja jonka voimakas vartalo näkyi selvästi hämärämpää
taustaa vasten. Hän kohotti päätään kohdaten Nylepthan ihmettelevän
katseen, ja minun täytyy sanoa, etten ole milloinkaan ennemmin tahi
myöhemminkään nähnyt kauniimman miehen ja ihanamman naisen katselevan
toisiaan. Ja miten olikaan, minä huomasin heleän punan leviävän
nopeasti Nylepthan poskille kuin aamuruskon idän taivaalle ja häipyvän
taas vähitellen.

Katsahdin Curtikseen. Hänkin oli punastunut hiusrajaa myöten.

"Vai sillä tavalla", ajattelin minä, "nytpä saammekin katsoa eteemme,
sillä naisilla näyttää olevan tästä lähtien myöskin jotakin sanomista."
Ja minä huokasin, sillä minä tiesin, että naisen kauneus on
verrattava salamaan -- molempien vaikutus on hävittävä ja aiheuttaa
onnettomuuksia. Näitä ajatellessani olivat kuningattaret asettuneet
valtaistuimilleen -- koko juhlameno oli kestänyt tuskin kuutta sekuntia
-- ja kun näkymätön torvi toitahti vielä kerran, istahtivat kaikki
läsnäolijat. Kuningatar Sorais viittasi meitä tekemään samoin.

Oppaamme, tuo kunnianarvoisa vanhus, joka oli saatellut meidät maihin,
astui nyt esiin pitäen kädestä tyttöä, jonka olimme ensin nähneet ja
pelastaneet virtahevosten uhriksi joutumasta. Kumarrettuaan syvään hän
alkoi puhua kuningattarille ja selitti ilmeisesti, mistä ja miten
meidät oli löydetty. Heidän kasvoillaan kuvastui pelonsekainen
hämmästys eivätkä he voineet kaikesta päättäen lainkaan käsittää, miten
olimme päässeet järvelle. Tapaus näytti olevan heistä aivan
yliluonnollinen.

Miehen eleistä ja tytön onnettomasta ilmeestä päättäen selostettiin
myös virtahevosten surmaaminen sangen tarkoin, ja meille selveni äkkiä,
etteivät asiat olleetkaan niinkuin olisi pitänyt. Sieltä täältä kuului
närkästyksen huudahduksia ja nuo valkopukuiset papit näyttivät olevan
aivan raivoissaan. Kuningattaret kuuntelivat kertomusta vilpittömällä
hämmästyksellä ja heidän kasvoillaan kuvastui kauhu, kun oppaamme
viittasi pyssyihimme, joilla tihutyö oli tehty.

Selvyyden vuoksi sanon heti, että Zu-Vendis-maan asukkaat ovat auringon
palvojia ja virtahevonen on syystä tahi toisesta heidän pyhä eläimensä.
He kyllä surmaavat niitä itsekin -- määrättyinä aikoina niitä tapetaan
tuhansittain ja nahoista tehdään haarniskoita ja kilpiä -- mutta se ei
estä heitä pyhittämästä tätä eläintä auringolle. Pahaksi onneksi sattui
juuri niin, että ampumamme virtahevoset olivat kesyjä ja asustivat aina
sataman suulla, jossa papit ruokkivat niitä. Eläinten pelottomuus oli
kyllä epäilyttänyt minua, mutta asian oikeata laitaa en ollut voinut
arvata. Tekomme oli mitä arveluttavin pyhyyden loukkaus.

Kun oppaamme oli lopettanut kertomuksensa, nousi tuo pitkäpartainen
vanhus, jolla oli kullalla kirjailtu myssy, ja piti pitkän puheen. Hän
oli kuten olen jo sanonut valtakunnan ylimmäinen pappi ja nimeltään
Agon. Minä en pitänyt hänen kylmistä silmäyksistään, joita hän heitteli
meihin päin, ja vielä vähemmän olisi mies miellyttänyt minua, jos
olisin tiennyt, että hän vaati meitä elävältä poltettavaksi loukatun
jumalansa lepyttämiseksi.

Kuningatar Sorais kysyi häneltä jotakin pehmeällä ja sointuvalla
äänellä ja näytti kaikesta päättäen olevan hiukan eri mieltä. Sitten
puhui Nyleptha ja hänen äänensä helähteli kirkkaasti kuin hopeakello.
Sanoja emme ymmärtäneet, mutta me tunsimme, että hän puhui meidän
puolestamme. Lopuksi hän kääntyi erään rotevan, sotilaalliseen asuun
puetun, keski-ikäisen ja mustapartaisen miehen puoleen pyytäen
ilmeisesti tämän kannatusta. Mies oli sotajoukkojen ylipäällikkö, kuten
myöhemmin kuulin, nimeltään Nasta ja Nyleptha-kuningattaren kosija. Kun
Curtis oli kohdannut kuningattaren katseen, jolloin tämä oli
punastunut, ei tapaus ollut jäänyt mieheltä huomaamatta. Olin huomannut
hänen silmäinsä välähdyksen ja miten miekan kahvaa pitelevä käsi oli
puristunut nyrkkiin.

Kiukkuisesta äänensävystä päättäen hän toisti ylimmäisen papin Agonin
sanat ja esitti saman vaatimuksen. Hänen puhuessaan katseli Sorais
häntä huulillaan hillitty hymy, leuka polveen nojaavan käden varassa ja
kasvoillaan hiukan ivallinen ilme, ikäänkuin hän olisi nähnyt miehen
kaikki ajatukset ja päättänyt tehdä tämän tarkoituksen tyhjäksi. Mutta
Nyleptha vihastui. Hänen poskensa leimahtivat hehkuvan punaisiksi ja
hänen silmänsä salamoivat. Hän kääntyi Agonin puoleen ja sanoi jotakin
säestäen sanojaan kiivaalla kädenliikkeellä, johon vanhus syvään
kumartaen vastasi. Kuului torven toitahdus ja kaikki poistuivat salista
paitsi vahdit, joiden kuningatar oli viitannut jäämään. Sorais istui
yhä käteensä nojaten ja katseli hymyillen meitä.

Kun kaikki olivat poistuneet, kumartui Nyleptha meihin päin ja ilmaisi
suloisesti hymyillen liikkein ja sanoin haluavansa kiihkeästi saada
tietää, mistä me oikein tulimme. Selitys oli vaikea, mutta minäpä
keksin keinon. Otin taskustani muistikirjan ja piirsin siihen
mahdollisimman hyvin järven ja tuon maanalaisen joen kartan, ja
saatuani piirroksen valmiiksi minä astuin esiin ja ojensin kyhäykseni
hänelle. Hän ymmärsi selitykseni heti ja taputti iloissaan käsiään.
Sorais katseli myöskin karttaani ja asianlaita näytti selviävän
hänellekin.

Sitten Nyleptha otti kynäni ja tutkittuaan sitä hetkisen lapsellisen
uteliaasti hän piirsi sarjan kuvia, joista ensimmäinen esitti häntä
itseään toivottamassa tervetulleeksi mieshenkilöä, joka oli
erehdyttävästi Curtiksen näköinen. Toinen kuva esitti kuolevaa
virtahevosta ja rannalla seisovaa henkilöä, joka kauhuissaan kohotti
kätensä taivasta kohti. Näimme heti, että mies oli Agon, ylimmäinen
pappi. Kolmannessa kuvassa oli kaamea tulirovio, johon sama Agon työnsi
meitä peloittavalla hangolla.

Tämä kuva sai minut kauhistumaan, mutta minä tyynnyin hieman, kun hän
suloisesti nyökäten piirsi vielä yhden, joka esitti kahta naista, jotka
miekka kädessä suojelivat erästä miestä. Mies oli jälleen ihmeellisesti
Curtiksen näköinen ja toinen nainen oli Nyleptha itse ja toinen hänen
sisarensa Sorais. Tämä oli koko ajan tarkastellut meitä -- etenkin
Curtista -- sangen tutkivasti ja nyökkäsi nyt meille rohkaisevasti
osoittaen siten olevansa yhtä mieltä sisarensa kanssa. Nyleptha nousi
ja ilmoitti kädenliikkeillä, että heidän täytyi poistua, mikä uutinen
sai Curtiksen sangen murheellisen näköiseksi. Häntä lohduttaakseen --
niin ainakin luulen -- Nyleptha piirsi nousevan auringon kuvan, joka
merkitsi, että me kohtaisimme heidät jälleen seuraavana päivänä, ja
nyökäyttäen päätään hän ojensi kätensä Curtikselle, joka suuteli sitä
kunnioittavasti. Sorais, jota Good oli tarkastellut herkeämättä koko
"haastattelun" ajan, ojensi kätensä hänelle, mutta katseli koko ajan
Curtista. Olen iloinen sanoessani, etten joutunut lainkaan osalliseksi
näistä kohteliaisuuksista. _Minulle_ ei kumpikaan ojentanut kättään
suudeltavaksi.

Sitten Nyleptha kääntyi erään sotilaan puoleen, joka kaikesta päättäen
oli henkivartijajoukon johtaja, ja antoi hänelle muutamia lyhyitä ja
täsmällisiä määräyksiä, minkä tehtyään hän poistui nyökäten meille
hymyillen ja samalla hieman keimailevastikin. Sorais ja suurin osa
vartiostoa seurasivat häntä.

Kuningatarten mentyä tuli upseeri, jota Nyleptha oli puhutellut,
luoksemme ja vei meidät monien käytävien läpi suureen matoilla ja
kallisarvoisilla seinäverhoilla ylellisesti sisustettuun huoneeseen,
jota korkeasta katosta riippuvat, kirkkaasti palavat, pronssiset lamput
valaisivat, sillä oli jo hämärä. Ympärillä oli sarja pienempiä
huoneita, jotka annettiin käytettäväksemme, ja huolehdittuaan kaikesta,
mitä tarvitsimme, poistui upseeri kunnioittavasti kumartaen. Suuren
huoneen keskellä oli pöytä, jolle oli katettu runsas ateria. Hedelmiä
oli monta lajia ja kallisarvoisista kullalla silatuista
norsunluumaljoista juotiin hienoa viiniä, jota valppaat mies- ja
naispalvelijat kaatelivat saviruukuista. Kaiken lisäksi oli pöytä
kaunistettu ihanasti tuoksuvilla kukilla, joita mielihyvällä
katselimme, ja jostakin edempää kantautuivat kuuluviimme luutun
hopeanheleät näppäykset.

Olimme sanalla sanoen joutuneet maalliseen paratiisiin, jonka ihanuutta
vain tuon inhoittavan ylimmäisen papin uhkaus häiritsi. Hänhän tahtoi
polttaa meidät elävältä. Mutta olimme niin väsyneet matkan rasitusten
jälkeen, ettemme jaksaneet tehdä mitään suunnitelmia, kun ylellinen
ateria oli syöty, ilmoitimme me haluavamme mennä levolle. Meille
osoitettiin kullekin oma huone, mutta me sijoituimme kahteen, minä ja
Good toiseen ja Curtis ja Alphonse toiseen, sillä me emme halunneet
olla kaukana toisistamme. Kaikkien yllätysten varalta asettui
Umslopogaas vielä tapparoineen suureen huoneeseen, makuusuojiimme
johtavien, raskailla verhoilla suljettujen sisäänkäytävien lähelle, ja
vietti siellä koko yön. Mielestämme oli turvallisinta nukkua
teräspaidat yllämme ja muut vaatteet riisuttuamme me heittäysimme
mataloille, mukaville vuoteille pehmoisten silkkipeitteiden alle.

Olin juuri torkahtamaisillani, kun Good havahdutti minut.

"Toden totta, Quatermain", sanoi hän, "oletko milloinkaan nähnyt
semmoisia silmiä?"

"Silmiä!" haukottelin minä; "mitä ihmeen silmiä?"

"Kuningattaren tietysti! Soraiksen, tahi mikä hänen nimensä nyt on."

"En tullut niitä sen tarkemmin katsoneeksi", haukottelin minä, "mutta
mitäpä vikaa niissä olisi", ja jälleen minä torkahdin.

Parin minuutin kuluttua minut taas herätettiin.

"Kuulehan, Quatermain", sanoi ääni.

"No mitä nyt?" vastasin minä kiukkuisesti.

"Näitkös nilkkoja? Toden totta --"

Mutta mittani oli nyt täysi. Haparoin käteeni saappaan ja heitin sen
ääntä kohti ja sadattelusta päättäen osui heittoni hyvin. Hetkisen
kuluttu oli kaikki hiljaa ja minä vaivuin sikeään uneen. En tiedä,
mahtoiko Good nukkua vai haaveiliko hän aamuun saakka Soraiksen
suloista. Enkä välitäkään tietää.



XIII.

ZU-VENDI-KANSA.


Esirippu verhotkoon hetkiseksi kertomukseni tapaukset, jonka
päähenkilöt ovat vaipuneet unen helmoihin, paitsi ehkä Nyleptha, jonka
runollisuuteen taipuvainen lukija voi kuvitella lepäävän valveilla
kuninkaallisessa vuoteessaan ja ajattelevan muukalaisia, joiden
kaltaisia ei ole milloinkaan ennen hänen valtakunnassaan nähty. Hän
ehkä ihmetteli mistä he tulivat, minkälainen heidän menneisyytensä
mahtoi olla ja saattoiko häntä verrata heidän tuntemattoman kotimaansa
naisiin. Koska en ole itse lainkaan runollinen, käytän minä tätä
sopivaa tilaisuutta hyväkseni kertoakseni myöhemmin saamieni tietojen
nojalla yhtä ja toista kansasta, jonka keskuuteen ihmeellinen sattuma
oli meidät saattanut.

Alkaakseni aivan alusta on tämän maan nimi Zu-Vendis, joka johtuu
sanoista zu, "keltainen", ja vendis, "maa". En ole milloinkaan saanut
täysin selville, mistä tuo nimi "Keltainen maa" oikein johtuu, eivätkä
asukkaatkaan sitä tiedä. Kolmekin selitystä on kyllä olemassa ja
jokainen on yhtä pätevä. Sanotaan, että nimi johtuu maan harvinaisesta
kultarikkaudesta, ja siinä suhteessa onkin Zu-Vendis oikea Eldorado,
sillä tuota kallista metallia on siellä tavattoman runsaasti. Sitä
saadaan vanhoista kaivoksista, jotka ovat päivän matkan päässä
Milosiksesta ja joita kävimme myöhemmin katsomassakin. On muitakin
kaivoksia ja vuoristossa minä näin suuria kultaa sisältäviä
ukonkivisuonia. Kulta onkin Zu-Vendis-maassa hopeaa paljon yleisempi,
ja siitä johtuu, että hopea on maan laillinen maksuväline.

Seikka, että ruoho muuttuu toisin vuodenajoin keltaiseksi kuin kypsä
maissi, voisi aiheuttaa nimen, jonka sanotaan myös johtuneen kansan
alkujaan keltaisesta ihonväristä. Vanhan perimätiedon mukaan on kansan
ihonväri ollut alkujaan tummankellertävä, mutta monien sukupolvien
aikana se on muuttunut ylämaassa vähitellen aivan valkoiseksi.
Zu-Vendis on noin Ranskan kokoinen maa, muodoltaan soikea ja joka
taholta äärettömien piikkisten metsien ympäröimä, joiden takana on
satojen penikulmien laajuiset suot, erämaat ja ylitsepääsemättömät
vuorijonot. Maa on kuin suunnaton ylätasanko, verrattava Etelä-Afrikan
tasahuippuisiin vuoriin, jotka luovat vaihtelua sen rannattomiin
aavikkoihin. Milosis on ilmapuntarini mukaan noin yhdeksän tuhatta
jalkaa merenpinnan yläpuolella, mutta maan korkein kohta on luullakseni
ainakin noin tuhatsata jalkaa korkealla. Ilmasto onkin verraten kylmä
ja muistuttaa suuresti Etelä-Englannin ilmastoa, mutta on kirkkaampi ja
kuivempi.

Maaperä on hyvin hedelmällinen, jossa kaikki viljalajit ja etelän
hedelmät hyvin menestyvät. Metsiä on runsaasti ja alemmilla paikoilla
viljellään erästä lajia sokeriruokoakin. Kivihiiltä on niin paljon,
että sitä on monin paikoin maan pinnassakin, ja marmoria on sekä mustaa
että valkoista. Samaa voi sanoa kaikista metalleista paitsi hopeasta,
jota on niukasti ja jota saadaan eräästä vuoristosta maan
pohjoisrajalla.

Lännessä rajoittaa maata korkea lumihuippuinen vuoriharjanne, joka on
tuon mainitun piikkisen metsävyöhykkeen takana, ja toinen, pohjoisesta
etelään menevä, jakaa maan kahtia ollen Milosiksesta noin
kahdeksankymmenen penikulman päässä, johon sen korkeimmat kukkulat
selvästi näkyvät. Tämä vuorijono on myöskin maan vedenjakaja. Suurempia
järviä on kolme, joista Milosia -- sama, johon maanalainen matkamme
päättyi -- on suurin ja joka on saanut nimensä rannalle kasvaneesta
kaupungista. Sen pinta-ala on noin parisataa neliöpenikulmaa. Pienempiä
järviä on paljon, joista toiset ovat suolaisia.

Tämä luonnon antimien suosima maa on hyvin tiheään asuttu ollen sen
väkiluku arviolta noin kymmenen tahi kaksitoista miljoonaa. Väestö on
melkein yksinomaan maataviljelevää ja jakautunut eri luokkiin tahi
säätyihin kuten sivistyneissäkin maissa. Aatelisto omistaa maan, joka
on jaettu talonpojille jonkinlaisten vuokrasopimusten nojalla, ja suuri
keskiluokka, johon kuuluvat kauppiaat, virkamiehet, armeijan upseerit
y.m., on myöskin olemassa. Rodun puhtaimmat edustajat ovat, kuten
luullakseni olen jo maininnut, aivan valkoihoisia etelämaalaisin
kasvonpiirtein, mutta yleensä on väestö jotensakin tummaa, vaikka
mitään neekereille ja muille Afrikan kansoille ominaisia piirteitä ei
ole huomattavissa.

Mitään varmaa en voi sanoa mistä he polveutuvat. Heidän aikakirjansa,
jotka selostavat vuosituhansiakin vanhoja historiallisia tapahtumia,
eivät mainitse siitä mitään. Eräs historioitsija sanoo kyllä,
luultavasti vain sen ajan tavan mukaan, että "kansa oli tullut
rannikolta", mikä ei tee asiaa sen selvemmäksi. Zu-vendi-kansan
alkuperä on häipynyt aikojen yöhön, eikä kukaan voi sanoa, mistä he
tulivat ja mitä rotua he oikein ovat. Heidän rakennustaiteensa ja
muutamat kuvanveistokset johtavat mieleen muinaiset egyptiläiset ja
assyrialaiset, mutta kun ajatellaan, että heidän rakennustensa tyyli on
kehittynyt vasta viimeisten kahdeksan vuosisadan kuluessa, täytyy
otaksumasta luopua. Eikä heidän uskonnossaankaan ole jälkeäkään
muinaisten egyptiläisten jumalista ja menoista. Heidän käytöksensä ja
heidän pukunsa muistuttavat myöskin juutalaisia, mutta on aivan
käsittämätöntä, miten juutalaisten uskonto olisi voinut aivan
jäljettömiin hävitä. Ehkä he ovat yksi noista kymmenestä heimosta,
jotka ovat hajautuneet ympäri koko maan piirin. Mene ja tiedä. Minä
kuvailen vain kokemani tositapaukset ja jätän jonkun viisaamman
tehtäväksi näiden kysymysten tutkimisen, jos nimittäin tämä
kertomukseni sattuisi joutumaan julkisuuteen, mikä on hyvin epäiltävää.

Minulla on kuitenkin oma pieni otaksuma, jonka ehkä rohkenen esittää.
Se perustuu erääseen taruun, jonka kuulin kauan sitten Afrikan
itärannikolla asuvilta arabialaisilta. Kerrotaan nimittäin, että
"kolmattatuhatta vuotta sitten" oli maassa, jonka nimi oli Babylonia,
vakavia selkkauksia, joiden johdosta eräs persialainen heimo vaelsi
Bushireen ja purjehti itäpohjoisen monsuunin kiidättämänä Afrikan
itärannikolle. Siellä, kertoo tarina, joutuivat nuo "auringon ja tulen
palvojat" otteluun rannikolla asuvien arabialaisten siirtolaisten
kanssa, joiden alueen läpi he murtautuivat kadoten sisämaahan, eikä
heitä ole sen koommin nähty.

Nyt minä kysyn, eikö ole mahdollista, että zu-vendi-kansa polveutuu
noista "auringon ja tulen palvojista", jotka tunkeutuivat arabialaisten
alueen läpi ja katosivat jäljettömiin? Tämän kansan luonteessa ja
tavoissa on paljon, joka soveltuu täydellisesti muinaisista
persialaisista saamaani käsitykseen. Minulla ei ole luonnollisesti
mitään kirjoja, joista voisin saada tukea väitteelleni, mutta Curtis
sanoo, että mikäli hän muistaa maailman historiaa, oli Babyloniassa
kuudennella vuosisadalla e.Kr. raivoisa kapina, jolloin suuri joukko
väestöä karkoitettiin kaupungista. Oli miten oli, mutta totta on, että
persialaisia on useampaan eri kertaan siirtynyt Persian lahden
rannoilta Itä-Afrikan rannikolle vielä niinkin myöhään kuin
seitsemänsataa vuotta sitten. Kilwan luona on persialaisia hautoja,
joiden on todettu olevan seitsemän sadan vuoden vanhoja.

[On vielä toinenkin otaksuma, joka voi luoda valoa zu-vendi-kansan
alkuperään ja jota herra Quatermain tovereineen ei näytä
muistaneenkaan. Onhan mahdollista, että zu-vendit polveutuvat
foiniikkialaisista, joiden kehdon otaksutaan olleen Persian lahden
länsirannalla. Osa siirtyi Palestiinan rannikolle ja toinen osa
Itä-Afrikkaan, jossa on Mosambikin lähellä löydetty paljon
foiniikkialaisen asutuksen merkkejä ja jäännöksiä. Olisihan ollut
todellakin merkillistä, elleivät he olisi Persian lahdesta lähdettyään
purjehtineet suoraan Itä-Afrikan rannikolle huomattuaan, että
itäpohjoinen monsuuni puhaltaa kuusi kuukautta sinnepäin ja toiset
kuusi kuukautta päinvastaiseen suuntaan. Tämän todennäköisyyden tueksi
voin vielä esittää, että vielä tänäkin päivänä vallitsee vilkas
kaupankäynti Persianlahden ja Lamun ja muiden Itä-Afrikan satamien
välillä aina Madagaskariin saakka, joka on luonnollisesti tuo
"Tuhannenyhden yön" saduissa ylistetty eebenholtsisaari. --
Julkaisija.]

Vaikkakin maataviljelevä kansa on zu-vendi-kansa merkillisen sotainen,
ja kun sotaa ei voida käydä muita kansoja vastaan maan eristetyn aseman
tähden, soditaan keskenään, mistä on se onnellinen seuraus, että väestö
ei kasva milloinkaan suuremmaksi kuin minkä maa voi elättää. Riitaisuus
on suurimmaksi osaksi hataran hallitusmuodon aiheuttama. Hallitsija on
itsevaltias ja hänen tahtoaan uskaltavat vain papit ja mahtavimmat
ruhtinaat yksissä tuumin vastustaa, mutta kuten suurissa maissa usein
tapahtuu ei hallitsijan tahto täälläkään pääse maan joka kolkassa
kuuluviin, etenkin kun koko maa on mahtavien valtaherrojen hallussa,
jotka ovat kyllä nimellisesti hallitsijan alamaisia, mutta
todellisuudessa täydellisesti itsevaltiaat. He sotivat naapureidensa
kanssa milloin heitä vain haluttaa, ja onpa sattunut, että he ovat
kapinoineet kuningastaan tahi kuningatartaankin vastaan uhmaten tätä
vuosikausia kaukana pääkaupungista olevissa lujasti linnoitetuissa
linnoissaan ja kaupungeissaan.

Zu-Vendis-maalla on ollut kuninkaantekijänsä yhtä hyvin kuin
Englannillakin, mikä tosiasia käynee ilmi, kun sanon, että tuhannen
vuoden aikana on valtaistuimella ollut kahdeksan eri sukua, jotka ovat
kuuluneet maan ylhäisimpiin ja päässeet valtaan anastettuaan verisellä
sodalla hallitsija-arvon edeltäjältään. Nyt oli maassa paremmat ja
onnellisemmat olot kuin moneen vuosisataan, sillä viimeinen kuningas,
Nylepthan ja Soraiksen isä, oli ollut kykenevä ja voimakas hallitsija,
joka oli pitänyt papiston ja aateliston kovassa kurissa.

Hänen kuoltuaan pari vuotta sitten nousivat hänen lapsensa,
kaksoissisaret Nyleptha ja Sorais, maan vanhan tavan mukaan yhdessä
valtaistuimelle, koska toisen tahi toisen vallasta syrjäyttäminen olisi
heti sytyttänyt verisen kansalaissodan. Mutta yleensä oltiin kaikissa
piireissä sitä mieltä, ettei tilanne voinut olla pysyväinen.
Kummallakin kuningattarella oli paljon kosijoita, jotka alati punoivat
juonia toistensa tuhoamiseksi, ja yleinen mielipide oli, ettei
aseellista yhteentörmäystä voitu enää kauan välttää.

Uskonto on auringon palvomista, joka on painanut leimansa koko
zu-vendi-kansaan. Maan koko yhteiskuntajärjestys perustuu siihen ja se
ilmenee kaikkialla. Aurinkoa seurataan kehdosta hautaan saakka. Kun
lapsi syntyy, viedään se auringonpaisteeseen ja omistetaan juhlallisin
menoin, jotka vastaavat meidän kastetoimitusta, tuolle "jumaluuden
näkyväiselle edustajalle, voiman lähteelle ja iäiselle hyväntekijälle",
ja vanhemmat opettavat alati lapsilleen, että tuo suuri loistava
taivaankappale on kaiken hyvän tuoja, jota on kunnioitettava sen
aamulla ilmestyessä ja illalla taivaanrannan taakse häipyessä. Äiti vie
lapsensa lähimpään kaupunkiin näkemään, kuinka suuressa auringolle
pyhitetyssä temppelissä pyhiä menoja toimitetaan. Siellä pienokainen
näkee suuren kultaisen alttarin, jolla ikuinen tuli palaa, kuulee
valkopukuisten pappien laulavan hymnejään ja näkee uhratun uhrin
katoavan alttarin alla palavaan tuliseen pätsiin kansan vaipuessa
polvilleen. Siellä hänet kerran julistetaan mieheksi kultaisten torvien
soidessa, jolloin hänen on vannottava vala, että hän aina rakastaa
hyvää ja vihaa pahaa. Sinne hän vie morsiamensakin saadakseen
rakkaudenliittonsa vahvistetuksi ja saman alttarin ääressä tuo liitto
puretaankin, jos niin onnettomasti käy, ettei sopusointu olekaan
pysyväinen.

Ja kun elämän tien viimeinen katkelma on taivallettu, tulee hän vielä
kerran temppeliin täysissä aseissa ja arvokkaasti mutta toisten
kantamana. Ruumis asetetaan putoaville pronssiluukuille alttarin
edessä, ja kun laskevan auringon viimeinen säde kirkastaa hänen kelmeät
kasvonsa, aukenevat luukut ja hän katoaa tuliseen pätsiin. Auringon
papit eivät mene naimisiin ja heidät valitaan nuorukaisista, jotka
ovat jo syntyessään auringolle pyhitetyt. Hallitsija nimittää
ylimmäiset papit, joita ei kukaan voi enää virasta erottaa ja jotka
todellisuudessa johtavat ja hallitsevat kansaa. He kuuluvat kaikki
suureen veljeskuntaan, jonka suurmestari on Milosiksen suuren temppelin
ylimmäinen pappi. Hänen käskyjään totellaan heti ja ehdottomasti
valtakunnan joka kolkassa. He ovat tuomarit ja lainoppineet, joiden
päätöksistä voidaan vedota vain kunkin alueen korkeimpaan kuningasta
edustavaan viranomaiseen ja viime kädessä kuninkaaseen; heillä on siis
rajaton tuomiovalta kaikissa uskonnollisissa ja siveysrikoksissa.
Heillä on myöskin oikeus julistaa niskoitteleva kansalainen pannaan,
mikä on täällä yhtä vaikuttava ase kuin sivistyneimmissäkin maissa.
Heidän valtansa on sanalla sanoen melkeinpä rajaton, mutta minun täytyy
myöntää, että auringon papit olivat myöskin viisaat eivätkä menneet
milloinkaan liian pitkälle valtaansa käyttäessään. Tapahtuu vain
aniharvoin, että he turvautuvat ankarimpiin keinoihin rikoksellisia
rangaistessaan. Lempeydellä he koettavat pahuutta vastustaa ja varovat
ärsyttämästä tätä voimakasta ja kuumaveristä kansaa, jonka suosio on
heidän valtansa perustus. Kansa kunnioittaa ja pelkääkin heitä ja he
puolestaan varovat, ettei heidän ikeensä käy liian painavaksi.

Papit ovat myöskin maan ainoat oppineet. Tähtitiede on jotakuinkin
pitkälle kehittynyt ja kaikki papit osaavat lukea ja kirjoittaa, mihin
vain harvat muut kansalaiset kykenevät.

Lait ovat yleensä lempeät ja oikeudenmukaiset, mutta eroavat sentään
monessa kohden meidän oikeuskäsitteistämme. Englannissa esimerkiksi
rangaistaan omaisuuteen kohdistuvat rikokset paljon ankarammin kuin
rikokset, joihin sisältyy vain henkilöön kohdistuva loukkaus, niinkuin
on asianlaita kaikkialla, missä raha on suurin mahti. Mies voi
potkaista vaimonsa melkein kuoliaaksi ja saattaa lapsilleen mitä
hirveimpiä kärsimyksiä oikeuden puuttumatta nimeksikään asiaan, mutta
jos hän varastaa vanhan saapasparin, saa hän kuitata rikoksensa
istumalla ehkä vuoden kuritushuoneessa. Zu-Vendis-maassa on toisin.
Siellä lait suojelevat enemmän henkilöä kuin omaisuutta ja panevat
henkilöllisen loukkaamattomuuden joka kohdassa ensi sijalle.

Murha, valtiorikos, maankavallus, leskien ja orpojen sortaminen,
pyhyyden loukkaus ja maastapoistumisyritys (joka on myös pyhyyden
loukkaus) rangaistaan kuolemalla. Tuomion täytäntöönpano on joka
tapauksessa sama. Tuomittu heitetään elävältä tuliseen pätsiin, joka on
jokaisen auringolle pyhitetyn temppelin alttarin alla. Muut rikokset,
myöskin laiskuus, rangaistaan pakkotyöllä, johon liittyy ruoskiminenkin
aina rikoksen luonteen mukaan.

Zu-Vendis-maassa suo yhteiskunta jäsenilleen suuren henkilöllisen
vapauden. Monivaimoisuus on laillistettu, vaikka useimmilla miehillä on
taloudellisista syistä vain yksi vaimo, sillä laki määrää, että miehen
on valmistettava jokaiselle vaimolleen eri koti, joka on sitten
kokonaan asianomaisen vaimon oma. Ensimmäinen vaimo on aivan
erikoisasemassa toisiin nähden ja hänen lapsensa saavat isän sukunimen.
Toisten vaimojen lapset kuuluvat äitinsä sukuun, mitä seikkaa ei
suinkaan pidetä lainkaan häpeällisenä. Ensimmäinen vaimo voi myöskin
avioliittoon mennessään panna ehdoksi, ettei hänen miehensä ota toisia
vaimoja, mutta sellaiset tapaukset ovat kuitenkin hyvin harvinaiset,
sillä juuri naiset ovat monivaimoisuuden kiihkeimmät kannattajat. Siten
pääsevät useimmat naimisiin ja ensimmäisen vaimon asema on hyvin
kadehdittu, sillä hänellä on todellisuudessa määräysvalta monessa eri
taloudessa. Avioliitto on oikeusturvaa nauttiva sopimus, joka
velvoittaa miehen kunnollisesti huolehtimaan vaimostaan ja lapsistaan
ja jota ei voida purkaa ilman molempien asianomaisten suostumusta.
Avioero tapahtuu siten, että kaikki häämenot toistetaan päinvastaisessa
järjestyksessä.

Yleensä on zu-vendi-kansa hyvin ystävällistä, älykästä ja huoletonta
väkeä. Kaupankäynti ei ole kehittynyt intohimoksi, rahasta ei välitetä
ja työtä tehdään vain niin paljon, että kyetään elämään kukin säätynsä
mukaan. He ovat itsepintaisen vanhoillisia ja suhtautuvat mitä
suurimmalla epäluulolla kaikkiin muutoksiin ja uudistuksiin. Laillinen
maksuväline on hopea, joka on lyöty erisuuruisiin neliskulmaisiin
levyihin, mutta yleisin vaihtoraha on kulta, jolla on sama arvo kuin
meillä hopealla. Kultaa käytetään myöskin runsaasti koristuksiin ja
taide-esineisiin. Enimmäkseen on kauppa kuitenkin luonnontuotteiden
vaihtokauppaa. Maanviljelys, joka on pääelinkeino, on kehittynyt sangen
korkealle ja viljelemättömiä seutuja on hyvin vähän. Karjanhoitoa
harjoitetaan myöskin suuressa mittakaavassa ja hevoshoito on niin
hyvällä kannalla, etten ole missään nähnyt sen vertaista, en Euroopassa
enkä Afrikassakaan.

Kaikki maa kuuluu oikeastaan valtiolle, joka on antanut sen
hoidettavaksi muutamille valtaherroille, jotka vuorostaan ovat jakaneet
alueensa pienemmille ylimyksille. Nämä vuokraavat maat talonpojille
saaden puolet sadosta. Järjestelmä on kauttaaltaan feodaalinen, kuten
olen jo sanonut, ja minä olin suuresti ihmeissäni kohdatessani tämän
vanhan tuttavan tuon ihmeellisen Afrikan salaperäisissä ja
tuntemattomissa kätköissä.

Verot ovat sangen raskaat. Valtio ottaa tuloista kolmanneksen ja
papisto viisi sadalta jäännöksestä, mutta jos joku kansalainen joutuu
puutteeseen syystä tai toisesta, antaa valtio hänelle säätynsä mukaisen
toimeentulon. Jos hän on laiska, pannaan hänet pakkotyöhön ja valtio
huolehtii hänen perheestään. Valtio rakentaa tiet ja kaupunkitalot,
jotka vuokrataan asukkaille hyvin pienestä vuokrasta, ja ylläpitää
sotajoukon, johon kuuluu parikymmentätuhatta soturia. Papisto toimittaa
kaikki tehtävät temppeleissä, suorittaa kaikki uskonnolliset menot ja
pitää koulua, johon kaikilla halukkailla on vapaa pääsy. Noita
tiedonjanoisia on kuitenkin hyvin vähän. Toiset temppelit ovat
hyvinkin rikkaat, mutta papeilla itsellään ei saa olla mitään
yksityisomaisuutta.

Jäljellä on vielä yksi kysymys, johon minun on hyvin vaikea vastata.
Onko zu-vendi-kansa sivistys- vai raakalaiskansa? Oma mielipiteeni
siinä asiassa on vieläkin häilyväinen. Ajatellaanpa heidän
hämmästyttävän suurenmoisia saavutuksia esim. rakennus- ja
kuvanveistotaiteissa. Etenkin viimemainittu on niin korkealle
kehittynyt, ettei mikään kilpailu voi tulla kysymykseenkään, ja
rakennustaiteen alalla voidaan vain muinaisen Egyptin taiteilijoita
verrata Zu-Vendis-maan mestareihin. Maalaus sitävastoin on aivan
tuntematon taidelaji ja Curtis, joka osaa yhtä ja toista, opetti heille
muutamia yksinkertaisimpia värienvalmistus- ja sekoituskeinoja. Lasia
ei oltu milloinkaan nähtykään ja saviteollisuus on hyvin alkuperäisellä
kannalla. Paitsi aurinkoa on vesikello heidän ainoa ajantietonsa ja
meidän taskukellomme olivat suorastaan ihmekapineita. Höyry, sähkö ja
ampuma-aseet ovat tuntemattomat, eikä kirjapainotaidosta ole
aavistustakaan, onnellista kyllä. Siten he ovat monesta pahasta
säästyneet, sillä tuo vanhan kansan sananlasku "mitä enemmän tietoa
sitä enemmän murhetta" on osoittautunut todeksi.

Heidän uskontonsa on taas luonnonkansalle, joka ei paremmasta tiedä,
aivan luonnollinen. Heidän sydämissään on tieto korkeimman olennon
olemassaolosta ja he palvovat aurinkoa, joka on luonnon ja kaiken
elämän ylläpitäjä, tuona korkeimpana olentona. Muuten on heidän
uskontonsa hyvin sisällyksetön ja köyhä. Auringosta puhuttaessa
käytetään tosin välistä nimeä "jumalan asunto", mikä ei kuitenkaan
merkitse sen enempää, sillä heidän palvontansa esine on itse tuo
tulinen taivaankappale, jota välistä sanotaan "iäisyyden toivoksi",
mikä on yhtä hämärä sanontatapa, syvempää merkitystä vailla. On
kuitenkin paljon sellaisia, jotka uskovat sielun kuolemattomuuden ja
haudantakaisen elämän, jossa ihmisen puhdas ja nuhteeton maallinen
vaellus palkitaan runsain määrin, mutta tämä vakaumus ei johdu heidän
uskonnostaan, joka ei lainkaan tunne sellaisia oppeja. Totuutta
kaipaaville etsiville sieluille on asia vähitellen kirkastunut ja
muuttunut järkähtämättömäksi vakaumukseksi. Minä tiedän, että esim.
Nyleptha uskoo lujasti kuoleman olevan vain muutoksen olotilasta
toiseen.

Minun täytyy myöntää, ettei tämä auringon palvelus ole sivistyskansalle
oikein ominainen kaikesta loisteliaisuudestaan ja juhlamenojen
mahtavuudesta huolimatta. Papeilla on kyllä kauniilta kajahtavat ja
ankaraa siveyttä todistavat puheet, mutta minä olen varma, että monet
heistä ajattelevat asioita omalla tavallaan, vaikka eivät
mielipiteitään muille ilmoittelekaan. Onhan luonnollista, etteivät he
käy mustaamaan laitosta, joka antaa heille suorastaan ruhtinaallisen
toimeentulon.

Kieli on hyvin sointuva, sanarikas ja taipuisa ja Curtis sanoo sen
muistuttavan suuresti nykyistä kreikan kieltä, jonka kanssa sillä ei
ole luonnollisesti mitään muuta yhteyttä. Kun kielen rakenne on mitä
yksinkertaisin, oppii sen helposti, ja soinnukkuuden vaihtelu seuraa
tarkoin sanojen ja lauseiden sisältöä. Ennenkuin kieltä osasimmekaan.
ymmärsimme sanojen soinnusta puhujan tarkoituksen. Sen tähden taipuukin
kieli mainiosti runosäkeihin, joiden sepityksessä tämä merkillinen
kansa on hyvin taitava.

Curtis väittää, että kirjoitukseen tarvittava kirjaimisto on saatu
foiniikialaisilta, mistä lähteestä meidänkin kirjaimistomme on
kotoisin, mutta kun olen oppimaton mies, niin en voi sanoa miten
asianlaita oikein on. Tiedän, että zu-vendi-kansan kirjaimistossa on
kaksikymmentäkaksi kirjainta, joista monet, etenkin B, E ja O, ovat
aivan samantapaiset kuin meilläkin. Kömpelöä ja sekavaahan heidän
kirjoituksensa on, mutta kun Zu-Vendis-maan kirjoitustaitoiset henkilöt
eivät juuri kirjoittele kaunokirjallisia kertomuksia, vaan kuivia,
mahdollisimman lyhyitä muistiinpanoja, niin parempaa ei kaivatakaan.



XIV.

KUKKAISTEMPPELI.


Nukuttuani sikeästi melkein kaksitoista tuntia minä heräsin seuraavana
aamuna puoli kahdeksan vaiheilla ja tunsin olevani sangen reipas. Uni
on sentään siunattu asia ja muutos, jonka tuo kaksitoista tuntia
kestänyt lepo oli saanut meissä aikaan, oli kerrassaan ihmeellinen.
Olimme aivan kuin eri miehet.

Nousin istumaan silkkivuoteessani -- en ole milloinkaan ennen maannut
sellaisessa -- ja ensimmäinen esine, jonka näin, oli Goodin monokkeli.
Hänestä ei muuta näkynyt, mutta lasin välkkeestä päättäen hän oli
valveilla ja tarkasteli minua odottaen minun heräävän.

"Toden totta, Quatermain", alkoi hän heti, "huomasitko tarkastella
hänen hipiäänsä? Sileä kuin norsunluu, vai mitä?"

"Älä nyt joutavia", murahdin minä huomioni kiintyessä samassa
oviverhoihin, jotka liukuivat sivulle. Huoneeseen ilmestyi palvelija,
joka viittomalla ilmoitti meille, että kylpy oli valmis. Nousimme heti
ja meidät opastettiin suureen marmoriseinäiseen huoneeseen, jonka
tilavassa marmorialtaassa kristallikirkas vesi päilyi. Kylvettyämme
palasimme huoneeseemme ja pukeuduimme ja menimme sitten
ruokailuhuoneeseen, jossa runsas ja maukas aamiainen jo odotti.

Aamiaisen jälkeen lepäilimme jälleen hetkisen ja ihailimme
seinäverhojen ja mattojen aistikkaita värisommitteluja ihmetellen koko
ajan, mitä päivä mahtoi oikein mukanaan tuoda. Olimme jo niin
ymmällämme, ettei mielestämme ollut enää mikään mahdotonta. Siinä vielä
makaillessamme ilmestyikin ystävämme henkivartijaupseeri ja pyysi
syvään kumartaen meitä seuraamaan häntä, minkä me teimmekin hiukan
epäröiden ja pamppailevin sydämin, sillä me arvasimme, ttä tuo
kylmäkatseinen ylimmäinen pappi Agon aikoi saattaa meidät nyt tilille
noiden kovanonnen virtahevosten surmaamisesta.

Minä puolestani luotin lujasti kuningatarten lupaukseen suojella meitä
tietäen vanhastaan, että naiset ajavat aina tahtonsa läpi tavalla tahi
toisella. Minuutin kuluttua saavuttiin palatsin portille, josta leveä
valtakatu johtaa kaupungin halki suoraan auringon temppeliin jatkuen
temppelin toisella puolen aivan kaupungin muurille saakka.

Portit ovat suuret ja raskaat ja hyvin taidokkaasti taotut, ja niitä on
kaksi paria. Toinen sulkee palatsin sisäänkäytävän ja toinen on
sijoitettu ulkomuuriin ja välillä on syvä vallihauta, joka on ainakin
neljänkymmenenviiden jalan levyinen. Vallihauta on täynnä vettä ja sen
yli päästään nostosiltaa myöten, joka ylösvedettynä sulkee
porttikäytävän kokonaan. Palatsi on silloin aivan valloittamaton.
Meidän tullessamme paikalle aukenivat toiset porttien puoliskot ja
mentyämme nostosillan yli me näimme edessämme kenties maailman
suurenmoisimman kadun. Se oli ainakin sadan jalan levyinen ja molemmin
puolin oli rivi uhkeita yksikerroksisia taloja, jotka olivat punertavaa
graniittia. Talot olivat aivan yhtäläiset ja säännöllisen välimatkan
päässä toisistaan, joten näköala oli aivan erilainen kuin Euroopassa,
jossa talot katujen varsilla on tungettu kiinni toisiinsa ja melkeinpä
toistensa sisäänkin. Katu, jonka toisessa päässä kohosi auringon
temppeli korkealla kunnaalla, oli noin penikulman pituinen ja sen
varrella asuivat maan mahtavimmat ylimykset, kuten myöhemmin kuulin.

Ihaillessamme siinä tuota kaunista näköalaa ilmestyi portille neljät
keveät ajopelit, joiden jokaisen eteen oli valjastettu kaksi valkoista
hevosta. Ajoneuvot olivat puusta ja kaksipyöräiset, ja noissa lujasti
raudoitetuissa pyörissä oli vain neljä kehrävartta. Edessä oli ajajalla
pieni istuin, jota ympäröi jonkinlainen suojus, ja takana oli kolme,
joista kaksi oli toisiaan vastapäätä, yksi kummallakin laidalla, ja
kolmas aivan ajajan takana, selkänoja hevosiin päin. Ajoneuvot olivat
kyllä kömpelöt, mutta eivät hetikään niin rumat kuin tästä kuvauksesta
päättäen luulisi.

Mutta jos ajopelit olivatkin hieman puutteelliset, niin hevosissa sen
sijaan ei ollut vähintäkään toivomisen varaa. Ne olivat suorastaan
kaiken arvostelun yläpuolella. Kooltaan ne eivät olleet suuria, mutta
hyvin vahvarakenteisia. Pää oli pieni, kaviot huomattavan suuret ja
koko ruumiinrakenne ilmaisi voimaa ja nopeutta. Olen usein koettanut
saada selville, mistä tämä hevosrotu mahtoi olla kotoisin, mutta sen
alkuperä on yhtä hämärä kuin omistajainkin.

Meille osoitettiin paikat kahdessa keskimmäisessä, sillä ensimmäiset ja
viimeiset ajoneuvot olivat täynnä sotureita. Minä ja Alphonse nousimme
toiseen ja Curtis, Good ja Umslopogaas toiseen, ja sitten lähdettiin.
Ilma vain vihelsi korvissamme. Jos matka on lyhyt, ei Zu-Vendis-maassa
milloinkaan ajeta juosten, vaan hevoset kiitävät täyttä laukkaa.

Heti kun olimme päässeet paikoillemme, huudahti ajaja jotakin, jolloin
hevoset lähtivät tuulen nopeudella taipaleelle, niin että henki oli
aivan salpautua. Minä olin koko ajan suuresti peloissani, tottumaton
kun olin sellaiseen kyytiin. Pelästynyt Alphonse piteli koko ajan
suonenvedontapaisesti istuimestaan kiinni ja tuijotti kauhistunein
katsein ympärilleen peläten jokaisen hetken olevan hänen viimeisensä.
Samassa hänen mieleensä juolahti kysyä, mihin meitä oikeastaan vietiin,
ja minä kerroin hänelle, että olimme matkalla uhripaikalle, jossa
meidät elävältä poltettaisiin. Olisittepa vain nähneet hänen kasvonsa,
kun hän tarrautui laitoihin kiinni huutaen surkeasti.

Mutta hurjannäköinen ajomiehemme vain hihkaisi eteenpäin nojautuen ja
Alphonsen haikeat valitushuudot hukkuivat nopeasti laukkaavien hevosten
kavioiden kopseeseen.

Edessämme sädehti ihmeellisessä loistossaan ja hämmästyttävässä
kauneudessaan auringon temppeli, zu-vendi-kansan ylpeys, joka on heille
sama kuin mitä Salomonin eli Herodeksen temppeli oli juutalaisille. Se
on sukupolvien uhrautuvan työn tulos ja oli vasta viisikymmentä vuotta
sitten täysin valmistunut. Mitään ei oltu säästetty ja tulos oli
todellakin ponnistusten ja uhrausten veroinen. Koko ei ole niin tavaton
-- maailmassa on suurempiakin rakennuksia -- mutta piirteiden
sopusointu, rakennustarpeiden laatu ja kalleus ja työ olivat kerrassaan
verrattomat.

Temppeli, joka on korkealla kukkulalla, on rakennettu auringonkukan
muotoon. Keskellä on valtava kupukattoinen halli, johon liittyy
kaksitoista kullekin vuoden eri kuukaudelle pyhitettyä sivurakennusta,
joissa on suurmiesten muistopatsaita. Suuri keskushalli on kolmesataa
jalkaa ympärimitaten ja kuvun kohdalta noin neljänsadan jalan korkuinen
ja siitä säteiden tavoin erkanevien sivurakennusten pituus on
sataviisikymmentä ja korkeus kolmesataa jalkaa, niin että ne liittyvät
keskushalliin aivan kuin auringonkukan terälehdet kukan korkeampaan
keskustaan. Keskusalttarista jokaisen sivurakennuksen päähän on siis
noin kolmesataa jalkaa ja koko rakennus on niin ollen kuusisataa jalkaa
läpimitaten.

Seinät ovat puhtainta valkoista marmoria, joka on hiottu
kuvastinkirkkaaksi, ja koko rakennus on Siintävän kaupungin punertavaan
graniittiin verraten kuin säihkyvä koriste tumman naisen otsalla. Kupu
ja sivurakennusten katot on katettu kokonaan kultalevyillä ja jokaisen
sivurakennuksen päädyn harjalla on kultainen, siivekäs olento pasuuna
kädessään. Kukin lukija kuvitelkoon mielessään ihmeellisen näyn, kun
auringon säteet heijastuvat noista kultaisista katoista välähtelevien
tulisäiläin lailla. On kuin tuhat häikäisevää valkeata palaisi
valkoisella marmorialustalla ja heijastus näkyy selvästi korkeimmille
vuorille sadankin penikulman päähän.

Näky on ihmeellinen, jonka vertaista ei maailmassa liene toista, ja
vaikutusta kohottaa vielä se, että temppelin ympärille on istutettu
sadanviidenkymmenen jalan levyinen vyöhyke uhkeita auringonkukkia,
jotka olivat juuri puhjenneet täyteen kukkaan.

Tämän ihmeellisen rakennuksen sisäänkäytävä oli pohjoispuolella kahden
sivurakennuksen välissä ja sen edessä oli pronssinen portti. Ovet
olivat marmorista ja koristetut kaunein vertauskuvallisin veistoksin ja
kultasilauksin. Sisäpuolella oli vielä toiset ovet, jotka oli laitettu
oviaukkoa peittämään, joka olisi muuten rumentanut seinien kimmeltävän
sileyden ja eheyden. Keskialttarin luota on näky kaunein mitä voi
kuvitellakaan. Olette aivan pyhäkön keskellä ja yllänne kaartuu
temppelin huimaavan korkea marmorinen kupu, jonka kauniit kaaret
muistuttavat hieman Lontoon Pyhän Paavalin kirkkoa. Kuvun korkeimmassa
huipussa on aukko, josta kirkas valo tulvii temppeliin valaisten
kultaisen alttarin. Itäisellä ja läntisellä seinällä on kaksi muuta
alttaria, joiden yläpuolelta tunkeutuva valo karkoittaa hämärän
kokonaan. Salaperäiset sivurakennukset aukenevat joka suuntaan ja
jokaista valaisee katosta tunkeutuva kirkas valonsäde. Niiden
hiljaisesta ja salaperäisestä hämärästä häämöttävät manalle menneiden
vainajien muistopatsaat.

Hermojanne värähdyttää selittämätön kammo, samalla kun tuo suurenmoinen
näky melkein lumoaa teidät ikäänkuin katselisitte Kenian auringon
kultaamaa lumihuippua. Käännytte katsomaan kultaista keskialttaria,
jolla aina lepattaa vähäinen, kalpea liekki, vaikka ette sitä nyt
näekään. Alttari, joka on marmoria ja kokonaan kullalla katettu, on
noin kolmekymmentäkuusi jalkaa ympärimitaten ja neljä jalkaa korkea, ja
ylimpänä on jättiläismäistä liljaa muistuttava kukka, jonka suuret
terälehdet ovat kullasta. Kun auringonsäteet keskipäivällä valaisevat
alttarin, aukeaa kukka hetkeksi, jolloin siihen kätketty salaisuus
ilmestyy kaikkien nähtäväksi. Säteen kadottua sulkeutuu kukka
avautuakseen jälleen seuraavana päivänä auringon sitä hyväillessä.

Eikä siinä kaikki. Alttarin etelä- ja pohjoispuolella on puoliympyrässä
säännöllisin välimatkoin kymmenen kultaista enkeliä tahi siivellistä
naisolentoa. Ne seisovat alaspainunein päin kasvot siipien varjossa ja
koko asento ilmaisee syvintä kunnioitusta. Vielä on mainittava, ettei
lattia ole kauttaaltaan marmoria. Keskusalttarin itäpuolella ja
molempien sivualttareiden edessä oli lattia kiiltävästä kuparista.

Itäisellä ja läntisellä seinällä olevat alttarit olivat aivan
yhtäläiset, mutta paljon vaatimattomammat. Ne ovat myöskin kullasta ja
kaksi kultaista siivekästä olentoa seisoo niiden kummallakin puolella.
Niillä palava pyhä tuli ei saa milloinkaan sammua ja seinään niiden
yläpuolelle on marmoriin upotettu kaksi sädehtivää kultajuovaa, jotka
ovat kuin auringon säteet, ja niiden keskellä, jossa kolmannen säteen
pitäisi olla, on seinässä korkea ja kapea, ulospäin laajeneva aukko.
Nousevan auringon ensimmäiset säteet tunkeutuvat itäisestä aukosta
pyhättöön, koskettavat keskusalttarin kultaista kukkaa ja valaisevat
kirkkaasti läntisen alttarin. Auringon laskiessa viivähtävät sen
viimeiset säteet hetkisen itäisellä alttarilla ennenkuin yön tumma
verho kattaa maan. Paitsi näitä kolmea alttaria ei tuossa suuressa
huoneessa ole mitään muita esineitä tahi koristuksia, mikä minun
mielestäni vain kohottaa paikan suurenmoisuutta ja juhlallisuutta.

Semmoinen on tuo ihmeellinen ja kaunis rakennus lyhykäisesti kuvattuna,
jonka yksinkertaisuus vain kohottaa sen mahtavuutta. Kun minä vertaan
sitä Euroopan kirkkoarkkitehtien monenlaisiin ja joutavanpäiväisillä
koristeilla kaunistettuihin tuotteisiin, niin minun täytyy sanoa, että
meidän sangen korkealle kehittyneellä rakennustaiteellamme olisi
oppimista Zu-Vendis-maan suurilta mestareilta. Astuessani tuohon
pyhättöön ja katseltuani hetkisen ympärilleni minulta pääsi huudahdus,
että "täällähän tulisi kissakin uskonnolliseksi". Lause tuntunee
hyvinkin arkipäiväiseltä tässä yhteydessä, mutta ehkä se kuvaa
mielentilaani paremmin kuin mitkään muotokauniit purkaukset.

Erään papin johtama soturijoukko oli meitä vastassa temppelin portilla
ja meidät vietiin erääseen sivurakennukseen, jossa saimme olla ainakin
puolituntia. Pidimme lyhyen neuvottelun ja käsittäen olevamme suuressa
vaarassa me päätimme myydä henkemme mahdollisimman kalliisti, jos vain
kimppuumme hyökättäisiin. Umslopogaas ilmoitti haluavansa mielihyvällä
koetella Inkosi-kaasin terää ylimmäisen papin Agonin kunnianarvoisaan
kalloon. Ilmeisesti oli jotakin erikoista tekeillä, sillä kuulimme
temppeliin virtaavan paljon kansaa ja meillä oli kaikilla aavistus,
että meillä oli päivän tapahtumissa tärkeä osa.

Samalla voin sanoa, että joka päivä uhrataan auringolle polttouhrina
joku eläin, viljaa tahi hedelmiä. Juhlameno tapahtuu puolipäivän
aikaan, jolloin aurinko valaisee keskusalttarin, ja kun Zu-Vendis-maa
on jotakuinkin päiväntasaajan lähellä, sattuu tuo hetki jokseenkin
kello kahdentoista vaiheille. Tänään piti uhritoimituksen tapahtua
minun laskujeni mukaan kahdeksan minuuttia yli kaksitoista.

Lyönnilleen kello kaksitoista ilmestyi eräs pappi, ja vahtiupseeri
viittasi meitä seuraamaan häntä. Astuimme esiin mahdollisimman
arvokkaasti, paitsi Alphonse, jonka kasvot olivat kauhun vääristämät,
ja parin sekunnin kuluttua olimme suuressa temppelissä äärettömän
kansanjoukon keskellä. Kaikki kurkottivat päitään nähdäkseen edes
vilahdukseltakaan uhrattavaksi tuomittuja muukalaisia, jotka olivat
kansanjoukon tieten ensimmäiset muukalaiset mitä milloinkaan oli
Zu-Vendis-maassa nähty.

Ilmestyessämme näkyviin kuului väkijoukosta hämmästyksen huudahduksia,
ja meihin tuijottaville tuhansille kasvoille häivähti äkillinen
kiihtymyksen ilme, mikä oli hyvin omituinen näky. Oli kuin hetkellinen
valonheijastus olisi punannut vaalean pilven. Astuimme tyynesti
eteenpäin ja pysähdyimme keskusalttarin itäpuolelle aivan alttari
eteen, jossa lattia oli kuparista. Noin kolmenkymmenen jalan päähän
alttaria ympäröivistä kultaisista kuvista oli vedetty köysi, joka esti
kansanjoukkoa tunkeutumasta lähemmäksi. Sisäpuolella seisoi piirissä
joukko pappeja valkoiset kullalla kirjaillut kaavut yllään ja pitkät
kultaiset pasuunat kädessään, ja aivan meidän edessämme seisoi
ystävämme Agon, ylimmäinen pappi, kultainen hiippa päässään. Kaikki
muut olivat paljain päin.

Seisahduimme, kuten jo sanoin, permannon kupariselle kohdalle lainkaan
tietämättä mitä allamme oli. Huomioni kiintyi kyllä merkilliseen
huminaan, joka tuntui kuuluvan lattiasta, minun voimatta kuitenkaan
käsittää, mikä sen aiheutti. Seurasi hetken hiljaisuus ja minä tähyilin
joka taholle ympärilleni nähdäkseni kuningattaret Nylepthan ja
Soraiksen, mutta he eivät olleet siellä. Oikealla huomasin kuitenkin
tyhjän alan, jonka arvasin olevan heitä varten.

Äkkiä kuului jostakin hyvin korkealta kimeä torventoitahdus, väkijoukko
alkoi liikehtiä muodostaen pitkän kujan ja minä näin molempien
kuningatarten astelevan arvokkaasti heille varatulle paikalle oikealla.
Heidän mukanaan oli muutamia valtakunnan huomatuimpia henkilöitä,
joista tunsin sotajoukkojen päällikön Nastan, ja kulkueen lopetti
viidenkymmenen miehen suuruinen henkivartijajoukkue, jonka nähdessäni
minä tulin hyvin iloiseksi. Kuningattaret asettuivat eteen, ylimykset
oikealle ja vasemmalle ja soturit puoliympyrään heidän taaksensa.

Jälleen seurasi hetken hiljaisuus. Nyleptha katsahti meihin kohdaten
minun tutkivan katseeni, ja minusta näytti niinkuin hänellä olisi ollut
jotakin sanottavaa. Hän katsoi vuorotellen minuun ja kuparilattiaan,
jolla seisoimme, ja teki vihdoin päällään tuskin huomattavan liikkeen
sivullepäin. En ymmärtänyt heti ja liikkeet toistuivat. Arvasin hänen
tarkoittavan, että meidän piti siirtyä pois kuparipermannolta.
Katsahdin vielä kerran Nylepthaan ja olin aivan varma asiastani --
kuparilattiassa piili jokin hirmuinen vaara.

Seisoin Curtiksen ja Umslopogaasin välissä. Katsoen suoraan eteenpäin
minä kuiskasin ensin englannin ja sitten zulujen kielellä, että
peräytyisimme vähitellen, tuuma tuumalta, kunnes seisoisimme vakavasti
marmoripohjalla kuparipermannon rajalla. Curtis kuiskasi saman Goodille
ja Alphonselle ja me aloimme siirtyä taaksepäin niin äärettömän
varovasti ja hitaasti, ettei kukaan, paitsi Nyleptha ja Sorais, joiden
huomio oli koko ajan meihin kiintynyt, huomanneet mitä oli tekeillä.
Katsahdin jälleen Nylepthaan, joka ilmaisi hyväksymisensä tuskin
huomattavalla nyökkäyksellä.

Agonin katse oli ollut koko ajan alttariin kiintynyt ja hän näytti
vaipuneen jonkinlaiseen hurmiotilaan. Minä vuorostani tuijotin
rävähtämättä kultaiseen auringon kuvaan hänen selässään. Äkkiä hän
kohotti pitkät kätensä temppelin kupua hohti ja alkoi sointuvin äänin
sanella tahi oikeammin laulaa jonkinlaista ylistysvirttä auringon
kunniaksi. Hymni oli jotensakin pitkä ja sen loputtua seurasi hetken
hiljaisuus, jonka Agon keskeytti huudahtamalla kohti kuvun kirkasta
aukkoa:

"_Oi aurinko, laskeudu alttarillesi_!"

Vielä hänen puhuessaan tapahtui jotakin sangen kaunista ja ihmeellistä.
Häikäisevä valo välähti ylhäällä halkaisten temppelin hämärän kuin
tulinen miekka ja sattui alttarin kultaiseen kukkaan, jonka terälehdet
alkoivat hitaasti aueta. Pieni kultainen alttari, jolla ikuinen tuli
paloi, ilmestyi näkyviin, papit puhalsivat kultaisiin torviinsa ja koko
seurakunta puhkesi ylistyshuutoihin, jotka kajahtelivat seinästä
toiseen häipyen vihdoin kuvun huimaavaan korkeuteen.

Pyhän tulen lepattava liekki pieneni pienenemistään kirkkaassa auringon
valossa, häilyi hiljaa puoleen ja toiseen ja katosi viimein kokonaan
alttarin sisään, josta se oli ilmestynytkin. Liekin kadotessa
puhalsivat papit jälleen torviinsa ja Agon, tuo vanha ylimmäinen pappi,
huudahti kaikuvalla äänellä heittäen kätensä ylös: "_Me uhraamme
sinulle, oi aurinko_!"

Katsahdin jälleen Nylepthaan ja näin hänen tuijottavan kuparilattiaan
meidän edessämme.

"Varuillanne!" huudahdin minä äänekkäästi ja näin samassa Agonin
kumartuvan eteenpäin ja koskettavan alttariin. Punertava valo leimahti
temppeliin punaten kaikkein kasvot ja ylhäältä kuului kuin syvä
huokaus. Nyleptha kumartui eteenpäin ja painoi aivan kuin
tahtomattaan kädet silmilleen Soraiksen kääntyessä sanomaan jotakin
henkivartijajoukon päällikölle. Samassa kuului heikkoa ritinää ja
kuparilattia, jonka rajalla seisoimme, vaipui äkkiä syvyyteen.
Edessämme ammotti melkein äkkijyrkkä, sileäseinäinen marmorikäytävä,
joka päättyi alttarin kohdalla leimuavaan hirvittävään tulipätsiin,
jonka kuumuus olisi kyennyt raudankin sulattamaan.

Hypähdimme kauhusta huudahtaen edemmäksi, mutta Alphonse oli niin
kauhun lamauttama, että hän olisi suistunut pätsiin, ellei Curtis olisi
aivan viime hetkellä saanut häntä niskasta kiinni.

Syntyi hirmuinen hälinä ja me neljä asetuimme selitysten Alphonsen
yrittäessä epätoivon hurjuudella päästä piiloon meidän jalkojemme
turviin. Meiltä oli kyllä viety kaikki aseet palatsista lähtiessämme,
mutta revolverimme olimme kätkeneet vaatteiden alle, niin ettei kukaan
niitä huomannut. Umslopogaas ei ollut myöskään luopunut tapparastaan,
jota hän nyt pyöritteli päänsä yläpuolella kiljaisten zulusoturien
uhmailevan sotahuudon, niin että marmoriseinät kajahtelivat. Papit
tointuivat kuitenkin pian hämmästyksestään ja vetäen kaapujensa alta
pitkät miekat he kävivät raivoisasti kimppuumme. Ei ollut muuta neuvoa
kuin tapella. Kiskaisin vyöstäni revolverin ja ensimmäinen hyökkääjä --
eräs pitkä ja roteva pappi -- kaatui heti lävistetyin rinnoin suoraan
aukkoon ja liukui hirmuisesti rääkkyen tulipätsiin, joka oli meitä
varten kuumennettu.

Hyökkäys pysähtyi, ja minä en tiedä, oliko siihen syynä kaatuneen
hätähuudot, suurireikäisen pistoolin hirvittävä pamaus vai laukauksen
salamannopea vaikutus. Ennenkuin he jälleen ehtivät tointua,
huusi Sorais jotakin ja silmänräpäyksessä oli kuningatarten
henkivartijajoukko ympäröinyt meidät. Papit epäröivät vielä ja
kansanjoukko oli kuin säikähtynyt lammaslauma, joka ei ymmärrä mitään
eikä kykene mihinkään.

Pätsiin suistuneen papin valitukset vaimenivat vähitellen ja syvä
hiljaisuus seurasi äskeistä mellakkaa.

Ylimmäinen pappi Agon kääntyi silloin meihin päin ja hänen kasvonsa
olivat kuin pirun kasvot.

"Antakaa uhrin tapahtua, älkääkä häiritkö pyhää toimitusta!" huusi hän
kuningattarille raivoisasti. "Tahdotteko te, Zu-Vendis-maan
hallitsijat, suojella näitä pahantekijöitä? Eikö jumalaamme ole jo
tarpeeksi loukattu? Eivätkö auringolle pyhitetyt eläimet ole kuolleet
ja eivätkö nämä kirotut muukalaiset, jotka ilmestyivät maahamme kuin
taivaasta pudoten kenenkään tietämättä mistä ja ketä he oikein ovat,
surmanneet noituudellaan yhden auringon pyhän palvelijan? Varokaa, oi
kuningattaret, loukkaamasta jumalan pyhää majesteettia ja älkää
häväiskö hänen alttarinsa kunniaa! On voimia, jotka ovat teitä
mahtavammat, ja lakeja, jotka ovat teidän lakienne yläpuolella. Varokaa
nostamasta kättänne niitä vastaan! Älkää estäkö uhritoimitusta, oi
kuningattaret!"

"Puhut totta, oi Agon, ja puhut sydämesi kyllyydestä", vastasi Sorais
syvällä, sointuvalla äänellään, jossa oli aina hieman pilkallinen sävy,
"mutta kuitenkin olet väärässä. Juuri sinä olet jumalallesi
uppiniskainen ja kohotat jumalattoman kätesi häntä vastaan. Keskipäivän
uhrihan on jo toimitettu ja tällä kerralla vaati aurinko uhrikseen
yhden pappisi."

Tätä ei ollut kukaan tullut ajatelleeksikaan ja kansanjoukko yhtyi heti
kuningattareen.

"Ajattelehan hiukan, oi Agon. Ketä ovat nämä miehet? He ovat
muukalaisia, jotka tavattiin järvellä. Kuka oli heidät sinne opastanut
ja mistä he sinne pääsivät? Onko minulla mitään takeita, etteivät he
ole auringon palvelijoita yhtä hyvin kuin sinäkin? Tämäkö on
vierasvaraisuuttasi: heittää tuleen vieraat, jotka sattumalta maahamme
joutuvat? Häpeä, Agon, häpeä! Eikö meidän pidä olla ystävälliset
vieraille ja muukalaisille ja kohdella heitä hyvin? Eikö meidän pidä
sitoa heidän haavansa, valmistaa heille pehmoiset vuoteet ja ruokkia
heitä hyvin? Sehän on vieraanvaraisuutta, joka on sitäpaitsi laissamme
säädetty. Kuinka olet puolestasi tätä lakia noudattanut, Agon? Tulisen
pätsin tarjoat näille muukalaisille vuoteeksi ja savuun tukehtumisen
ruoaksi. Minä sanon vielä kerran: häpeä, Agon, häpeä!"

Hän vaikeni nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt
kansanjoukkoon, ja kun mieliala näytti olevan hänelle suosiollinen,
huudahti hän käskevästi:

"Tietä! Tietä kuningattarille ja heidän turvateilleen, sanon minä!"

"Jospa minä teenkin vastarintaa, oi kuningatar?" sähähti Agon
hampaidensa välistä.

"Silloin raivatkoot henkivartijani meille tien", kuului kylmä vastaus.
"Paikka on pyhä, mutta turvattimme viemme täältä vaikkapa pappiesi
ruumiiden yli, jos niin tarvitaan."

Agon kalpeni raivosta. Hän katsahti kansanjoukkoon miettien ilmeisesti,
kannattaisiko pyytää apua siltä taholta, mutta huomasi heti, että
yleinen mielipide oli aivan häntä vastaan. Zu-Vendis-maan asukkaat ovat
hyvin uteliasta ja tiedonhaluista väkeä, ja vaikka he olivatkin meitä
kohtaan hyvin närkästyneet virtahevosten surmaamisen takia, eivät he
olleet lainkaan mielissään, että ainoat todelliset ja elävät
muukalaiset, mitä he olivat milloinkaan nähneet, tuomittiin heti tulen
ruoaksi. Sitenhän ei meistä saataisi tietää tämän taivaallista ja
salaisuutemme olisimme vieneet mukanamme. Agon huomasi tämän ja epäröi,
jolloin Nyleptha puuttui asiaan ensi kerran.

"Ajattelehan toki, Agon", lausui hän suloisella äänellään, "että nämä
miehet voivat olla myöskin auringon palvelijoita, kuten sisareni sanoo.
Itse he eivät voi puhua puolestaan, sillä heidän kielensä ovat
kahleissa. Odottakaamme kunnes he ovat oppineet kielemme. Eihän ketään
voida kuulematta tuomita. Kun nämä miehet osaavat puhua puolestaan,
niin silloinhan sopii viedä heidät oikeuden eteen!"

Nyt oli kunniallinen peräytyminen mahdollinen ja tuo vanha
kostonhimoinen pappi käytti tilaisuutta hyväkseen, vaikkakin
vastenmielisesti.

"Tapahtukoon niin, oi kuningattaret", vastasi hän. "Menkööt miehet
rauhassa ja puhukoot sitten puolestaan, kun ovat oppineet kielemme.
Tahdon nöyrästi rukoilla tässä alttarin edessä, ettei maatamme
rangaistaisi ruttotaudeilla tämän pyhyyden loukkauksen johdosta."

Kansanjoukosta kuului hyväksyvää mutinaa ja hetkisen kuluttua astelimme
temppelistä henkivartijajoukon keskellä. Käsitimme täydellisesti, miten
vaikea oli ollut saada meidät pelastetuksi Zu-Vendis-maan papiston
julmasta otteesta, papiston, jonka rinnalla kuningattaretkin olivat
melkeinpä voimattomat. Meidät olisi surmattu jo eilispäivänä, mutta
suurin ponnistuksin saivat kuningattaret tuomion muutetuksi. He
koettivat voittaa mahdollisimman paljon aikaa ja olivat vihdoin olleet
myöntyvinään siihen, että meidät uhrattaisiin auringolle seuraavana
päivänä, missä tilaisuudessa he olivat päättäneet meidät pelastaa
hinnalla millä hyvänsä.



XV.

SORAIKSEN LAULU.


Selvittyämme kunnialla Agonista ja hänen papeistaan me palasimme
asuntoomme palatsissa ja voimme hyvin. Molemmat kuningattaret,
ylimykset ja kansalaiset osoittivat meille kilvan kunniaa ja antoivat
meille paljon kalliita lahjoja. Tuo ikävä virtahevosjuttu unhottui pian
kokonaan, mikä oli mielestämme sangen hauskaa, ja joka päivä kävi
luonamme lähetystöjä ja yksityisiä henkilöitä katsomassa pyssyjämme,
vaatteitamme, teräspaitojamme ja tieteellisiä koneitamme, varsinkin
kellojamme, jotka herättivät suurta ihastusta. Tulimme pian niin
tunnetuiksi, että muutamat ylhäiset nuorukaiset alkoivat jäljitellä
pukujamme, etenkin Curtiksen jahtitakkia.

Eräänä päivänä odotti jälleen eräs lähetystö pääsyä luoksemme ja Good
pukeutui kuten tavallisesti täyteen loistoonsa tilaisuutta varten. Tämä
lähetystö oli kuitenkin hiukan erilainen kuin ennen luonamme käyneet.
Miehet olivat pieniä, vaatimattoman näköisiä ja aivan liioitellun
kohteliaita, melkeinpä orjallisen palvelevaisia, ja heidän huomionsa
näytti pääasiallisesti kiintyneen Goodin univormuun, josta he tekivät
lukuisia muistiinpanoja.

Good oli koko ajan kuin seitsemännessä taivaassa eikä hän lainkaan
epäillyt, että hän oli joutunut tekemisiin Milosiksen kuuden etevimmän
räätälimestarin kanssa. Mutta hänen mielensä murtui, kun hän paria
viikkoa myöhemmin eräissä hovikutsuissa näki seitsemän tahi kahdeksan
zu-vendi-ylimystä herrastelevan puvussa, joka oli hänen hienoimman
paraativormunsa yksityiskohtaisen tarkka ja hyvä jäljennös. Minä en
unohda milloinkaan hänen hämmästystään ja voimatonta kiukkuaan. Tämän
jälkeen me aloimme vähitellen pukeutua alkuasukasten tavoin
välttääksemme turhaa huomiota ja säästääksemme eurooppalaisia
vaatteitamme, jotka olivat jo pahoin kuluneet. Vaateparsi teki minut
hyvin naurettavan näköiseksi, Alphonsesta puhumattakaan, ja Umslopogaas
ei huolinut lainkaan puvusta, joka tuotiin häntä varten. Kun hänen
vyötäisilleen kietaistu vaate eli "moocha" oli kulunut rikki, teki hän
uuden, ja kenestäkään välittämättä hän oli aina yhtä alaston, julma ja
juhlallinen kuin hänen välkkyväteräinen tapparansakin.

Koko ajan harjoitimme ahkerasti kieliopinnoita ja edistyimme hyvin.
Seuraavana aamuna seikkailumme jälkeen temppelissä ilmestyi luoksemme
kolme vakavan ja kunnianarvoisan näköistä vanhusta, jotka sanoivat
olevansa kirjanoppineita ja tulleensa meitä opettamaan. Heillä oli
mukanaan käsikirjoituksia, hanhenkyniä ja mustetolpot, ja
välttämättömyyteen myöntyen me aloitimme opiskelun heti, paitsi
Umslopogaas, joka ei ollut "herroista" tietävinäänkään. Hän ei tahtonut
opetella tuota "akkojen kieltä", ja kun opettaja meni hänen luoksensa
papereineen ja mustetolppoineen ja heilutteli hanhenkynää lempeän
suostuttelevasti hänen kasvojensa edessä, kuten suntio kolehtihaavia
saidan mutta rikkaan seurakuntalaisen nenän alla, niin kimposi hän
kiljahtaen seisoalleen ja välähdytti uhkaavasti tapparaansa oppineen
ystävämme säikähtyneiden silmäin edessä. Sen jälkeen sai Umslopogaas
olla rauhassa. Hänelle ei koetettukaan enää opettaa zu-vendi-kieltä.

Siten vietimme aamupäivät hyödyllisessä työssä, joka alkoi yhä enemmän
meitä viehättää, ja iltapäivät levähtelimme ja huvittelimme.
Välistä teimme kävelyretkiä läheisille kultakaivoksille tahi
marmorilouhoksille, jotka molemmat ansaitsisivat yksityiskohtaisen
tarkan kuvauksen, jos minulla olisi aikaa hiukan viljavammin, ja
välistä metsästimme hirviä sitä varten opetettujen koirien avulla.
Usein olimme ajelemassa ja ratsastamassa, mikä olikin erittäin hauskaa
ja virkistävää urheilua, sillä hevoset olivat kerrassaan mainiot. Koko
kuninkaallinen talli oli vapaasti käytettävänämme ja sitäpaitsi oli
Nyleptha lahjoittanut meille neljä tulivirkkua ratsua.

Haukoilla metsästäminen on hyvin suosittu ajankuluke Zu-Vendis-maassa
ja mekin olimme usein mukana semmoisilla metsästysretkillä.
Tavallisesti haukat oli opetettu ajamaan erästä peltokanan näköistä
lintua, jonka nopeus ja kestävyys olivat hämmästyttävät. Haukan
ahdistaessa lintu näytti menettävän malttinsa kokonaan, ja sen sijaan
että se olisi piiloutunut johonkin, se kohosi korkealle ilmaan haukan
seuratessa kintereillä. Olen kerran nähnyt tuommoisen peltokanan
kohoavan haukan ahdistamana niin korkealle, että molemmat melkein
katosivat näkyvistä. Kurppien metsästys haukoilla on vieläkin
huvittavampaa ja vaihtelevampaa ja siihen on opetettu pieni ja
salamannopea nuolihaukka, jolla on melkein punainen pyrstö. On
jännittävää seurata tuon pienen punapyrstöisen haukan nuolennopeita
liikkeitä sen käydessä urheasti saaliinsa kimppuun. Erästä
pienikokoista antilooppia metsästetään kesytetyillä kotkilla, joiden
lento on todellakin näkemisen arvoinen. Suurissa kierteissä kohoaa
lintu yhä korkeammalle, kunnes se lopulta siintää vain pienenä tummana
pilkkuna taivaan sineä vasten. Samassa se alkaa laskeutua vauhdin yhä
kiihtyessä ja iskee nopeasti kuin salama pensaikkoon piiloutuneen
antiloopin kimppuun, jonka vain kotkan terävät silmät kykenivät
piilopaikastaan keksimään. Näky on vieläkin jännittävämpää, kun kotka
iskee tasangolla kiitävän kauriin.

Välistä kävimme vierailulla ylimysten suurilla maatiloilla, heidän
uljaissa linnoissaan ja niiden muurien ympärille muodostuneissa
kaupungeissa. Ihailimme suuria viinitarhoja ja viljavainioita ja näimme
hyvin hoidettuja puistojen kaltaisia metsiä, joiden jättiläismäiset
puut täyttivät sydämeni ilolla, sillä minä rakastan kauniita ja
muhkeita puita. Ne ovat mielestäni kuin uljaat urhot, kauniit, vankat
ja vakaat. Kuinka urhoollisesti ne seisovatkaan paljain päin talven
myrskyissä ja kuinka vilpittömästi ne riemuitsevatkaan kevään tulosta!
Miten mahtavasti ne huminoivatkaan tuulen kanssa haastellessaan;
tuhansienkaan tuulikannelten helinää ei voi verrata täydessä lehdessä
olevan mahtavan puun huminaan. Päivisin se kohottaa päätään aurinkoon
päin ja öisin tähtiä kohti kohdaten yhtä tyynesti paisteet ja sateet.
Äitinsä maan povesta se voimansa saa ja vuosien hitaasti vieriessä se
oppii vähitellen varttumisen ja rappeutumisen suuret salaisuudet. Se
voi seistä paikoillaan vuosisatoja, nähdä henkilöiden, sukupolvien,
tapojen ja kaiken -- paitsi ihmisluonteen -- muuttuvan, kunnes vihdoin
päivä valkenee, jolloin tuuli voittaa vuosisatoja kestäneen taistelun
ja ulvoo riemuiten murtuneen vastustajansa taittuneissa oksissa.

Ennenkuin puun kaataa, on asiaa aina mitä vakavimmin harkittava!

Iltaisin oli Curtiksella, Goodilla ja minulla tapana syödä illallista
kuningatarten luona -- ei kuitenkaan joka ilta, vaan noin kolme, neljä
kertaa viikossa, kun heillä oli tavallista vähemmän seuraa tahi
hallitustoimiltaan joutivat, ja minun täytyy sanoa, että nuo iltahetket
olivat verrattoman hauskat. Miten tosi onkaan sananlasku, että
ylhäisimmät henkilöt ovat myös ihmisinä aina yksinkertaisimmat ja
ystävällisimmät. Nylepthan vaatimaton käytös ja hänen vilpitön
huomaavaisuutensa vähäpätöisintäkin kohtaan olivat hänen suurin
viehätysvoimansa, ja hän oli todellakin vaatimattomin ja suloisin
nainen mitä milloinkaan olen tavannut. Tarvittaessa hänellä oli
kylläkin kuninkaallinen katsanto, ja intohimojen riehuessa hän oli
hillitön ja julma kuten villi-ihminen ainakin.

Minä en voi milloinkaan unhottaa tilaisuutta, jolloin minä ensi kerran
huomasin, että hän todellakin rakasti Curtista. Goodin heikkous
naisellista sukupuolta kohtaan saattoi kaikki ilmi. Kieliopintomme
olivat kestäneet jo kolme kuukautta, kun kapteeni Good yht'äkkiä
huomasi kyllästyneensä opettajiemme, noiden vanhojen, kunnianarvoisten
kirjanoppineiden yksitoikkoiseen seuraan. Sanomatta meille muille
sanaakaan hän alkoi eräänä kauniina päivänä selittää opettajalleen,
että voidaksemme täysin perehtyä johonkin vieraaseen kieleen täytyi
opettajien olla naisia -- nuoria naisia, lisäsi hän kaiken varalta.
Hänen kotimaassaan oli tapana panna kaikkein kauneimmat ja
viehättävimmät tytöt opettamaan muukalaista, joka sattuisi eksymään
heidän maahansa, j.n.e.

Kaiken tämän lörpötyksen nieli vanhus avoimin suin. Puheessa oli
järkeä, myönteli hän, sillä heidänkin vanhat viisaansa olivat
opettaneet, että kaiken kauniin katseleminen kirkastaa ymmärryksen
samoinkuin ilma ja aurinko vaikuttavat terveellisesti elimistöön. Oli
hyvin todennäköistä, että siten voisimme oppia zu-vendi-kielen hiukan
nopeammin. Naisethan ovat myös puheliaammat, joten meillä olisi hyvä
tilaisuus käytännöllisiinkin puheharjoituksiin. Kunpahan nyt vain
löydettäisiin sopivat ja kyllin kauniit opettajattaret, tuumaili vanhus
huolissaan.

Good oli äänessä koko ajan, ja kun nuo kirjanoppineet vanhukset
poistuivat, lupasivat he viedä perille hänen pyyntönsä ja toteuttaa
hänen toiveensa, jos suinkin mahdollista. Tästä kaikesta me muut emme
tienneet mitään.

Kuvitelkaa siis hämmästystämme ja närkästystäni, kun me seuraavana
aamuna lukuhuoneeseen astuessamme kohtasimme siellä vanhojen
kunnianarvoisien opettajiemme asemesta kolme Milosiksen kauneinta
tyttöä -- mikä merkitsee sangen paljon --, jotka niiasivat meille
punastellen ja hymyillen ja sanoivat tulleensa ohjaamaan
kieliopinnoltamme. Silmäillessämme siinä hämmästyksissämme toinen
toistamme näki Good parhaaksi hiukan selittää asiaa ja pyysi anteeksi,
että hän oli unohtanut ilmoittaa meille muutoksesta. Opettajamme olivat
illalla poistuessaan sanoneet opintojemme menestykselle olevan
välttämätöntä, että opetuksen jatkaminen uskottaisiin naisellisen
sukupuolen huostaan. Minä olin liian hämmästynyt kyetäkseni puhumaan ja
nykäisin sentähden Curtista käsivarresta kuin neuvoa rukoillen.

"Minkäpä sille nyt enää mahtaa", murahti hän. "Neidit ovat jo täällä ja
loukkautuisivat kovin, jos käskisimme heidän poistua. On niin vaikea
käyttäytyä töykeästi, ja tytöt ovat kieltämättä hyvin näppärät, vai
mitä?"

Good oli jo alkanut tuntinsa ja valinnut opettajakseen kauneimman
joukosta, ja kun ei muu näyttänyt auttavan, alistuin minäkin syvään
huoaten kohtalooni. Sinä päivänä kävi kaikki oikein hyvin, sillä neidit
todellakin osasivat aineensa ja hymyilivät vain, kun vastasimme väärin
tahi teimme virheitä. Good oli harvinaisen tarkkaavainen ja Curtis
näytti syventyneen zu-vendi-kielen salaisuuksiin uudella innolla.

"Mitähän tästäkin vielä tulee?" huokasin minä kurkistaessani
kumppaneihini.

Seuraava päivä oli paljon hauskempi. Lukuisat kotimaatamme koskevat
kysymykset tekivät lukutyömme hyvin vaihtelevaksi ja me vastailimme
vointimme mukaan zu-vendi-kielellä. Minä kuulin Goodin vannovan
opettajattarelleen, että tämän kauneus loisti kuin aurinko Euroopan
impeihin verraten. Tyttö vastasi hiukan niskojaan nakaten, että
hän oli vain halpa opettajanainen eikä suinkaan "herrojen pilkattava".
Joka päivä lopetettiin lukeminen laululla, jota kuuntelin
suurella nautinnolla, sillä esitys oli hurmaavan luonnollinen ja
teeskentelemätön ja zu-vendi-kansan lemmenlaulut ovat liikuttavan
kauniit.

Kolmantena päivänä oltiin jo hyvin tuttavallisella kannalla. Good
kertoi jonkun vanhan rakkaustarinansa kauniille opettajalleen ja
molemmat olivat viimein niin liikutetut, että huokailivat kilpaa. Minä
keskustelin opettajani kanssa, joka oli kaunis, sinisilmäinen tyttö;
zu-vendi-kielellä kaikista asioista taivaan ja maan välillä lainkaan
huomaamatta, että hän vahti vain sopivaa tilaisuutta pistääkseen suuren
torakan minun niskaani. Curtis istui opettajineen muista erillään ja he
näyttivät kaikesta päättäen ottaneen käytäntöön herra Wackfordin
kuuluisan opetusjärjestelmän hiukan muutettuna. Neitonen lausui
pehmeästi sanan "käsi", ja Curtis tarttui hänen käsiinsä, sanan
"silmät", ja oppilas katsoi syvälle hänen tummiin silmiinsä, sanan
"huulet", ja -- mutta juuri silloin _minun_ nuori neitini pudotti
torakan kaulukseni alle ja juoksi nauraen luotani.

Minä en inhoa mitään niin kuin torakoita, ja kääntyen ympäri minä
sieppasin istuimelta tyynyn ja heitin sen ovelle pakenevaa tyttöä
kohti. Kuvailkaa siis kauhuani, kun ovi samassa aukeni ja _Nyleptha_
astui huoneeseen kaksi henkivartijaa mukanaan. Heittoa ei voinut
peruuttaa (tyyny pyyhkäisi kypärin toiselta soturilta), mutta minä
koetin olla mahdollisimman viattoman näköinen, niinkuin en olisi tyynyä
milloinkaan nähnytkään. Good lopetti huokailunsa ja alkoi hoilaten
lukea kirjaansa ja Curtis vihelsi pitkään nousten synkännököisenä
paikaltaan. Tyttöraukat olivat aivan sanattomat hämmästyksestä.

Entä Nyleptha! Hän pysähtyi ovelle karahtaen ensin hehkuvan punaiseksi
ja muuttui sitten kuolonkalpeaksi.

"Soturit", sanoi hän rauhallisesti, "surmatkaa tuo nainen", ja hän
osoitti tyttöä, joka oli opettanut Curtista.

Miehet kuulivat kyllä käskyn, mutta epäröivät.

"Totteletteko vai ette?" kysyi kuningatar jälleen yhtä kylmästi.

Silloin he lähestyivät tyttöä keihäät koholla. Curtis oli kuitenkin
ehtinyt toipua hämmästyksestään ja astui esiin huomatessaan, että
kohtaus oli muuttumaisillaan kaameaksi murhenäytelmäksi.

"Takaisin!" karjaisi hän vihaisesti asettuen säikähtyneen tytön eteen
ja jatkoi kuningattareen päin kääntyen:

"Hävetköön semmoinen hallitsija, joka tahtoo vuodattaa viatonta verta.
Tyttöä et tapa!"

"Sinulla on epäilemättä syysi, miksi koetat häntä puolustaa!" tiuskaisi
Nyleptha. "Ethän kunnian miehenä voisi muuta tehdäkään. Mutta minä
sanon, että hänen täytyy kuolla", ja hän polki pientä jalkaansa
suunniltaan raivosta.

"Hyvä on", vastasi Curtis; "sitten kuolen minä hänen kanssansa. Olen
nöyrin palvelijasi, oi kuningatar; tee minulle mitä ikinä tahdot", ja
kunnioittavasti kumartaen hän katseli kirkkailla silmillään
kuningatarta suoraan silmiin.

"Toivoisin voivani tappaa sinutkin", vastasi Nyleptha, "sillä sinä vain
pilkkaat minua", ja tuntien itsensä voitetuksi hän purskahti
hillittömään itkuun ja oli niin kuninkaallisen suloinen intohimoisessa
surussaan, että minulle, vanhalle miehelle, kävi kateeksi Curtis, joka
oli saanut kunnian tukea hänen majesteettiaan. Kaiken sen jälkeen mitä
juuri oli tapahtunut oli sangen omituista nähdä Curtiksen hellävaroin
pitelevän häntä, mikä seikka näytti juolahtaneen Nylepthankin mieleen,
koska hän riistäytyi yht'äkkiä irti ja riensi pois meidän jäädessä
ällistyneinä tuijottelemaan toisiimme.

Toinen henkivartija palasi kuitenkin pian ja ilmoitti, että tyttöjen
oli kuolemanrangaistuksen uhalla heti poistuttava kaupungista ja
pysyteltävä maaseudulla, missä tapauksessa heille ei mitään pahaa
tapahtuisi. He lähtivät heti erään heistä huomauttaessa tyynesti, että
minkäpä sille nyt mahtoi. Olihan kuitenkin hauskaa tietää, sanoi hän,
että heilläkin oli ollut kunnia opettaa meille hiukan zu-zendi-kansan
kaunista kieltä. Minun opettajani olikin erikoisen sievä tyttö, ja
unhottaen torakkajutun kokonaan minä annoin hänelle muistoksi kuuden
pennyn rahan, jota olin kauan pitänyt onnenrahanani. Entiset
kunnianarvoisat opettajamme ryhtyivät jälleen työhönsä, ja lienee
tarpeetonta sanoa, että muutos vieritti raskaan taakan sydämeltäni.

Kun me samana iltana pelosta vavisten saavuimme kuninkaalliseen
illallispöytään, ilmoitettiin meille, että Nyleptha oli mennyt makuulle
ankaran päänsäryn tähden. Tämä päänsärky kesti kolme päivää, mutta
neljäntenä iltana hän oli saapuvilla, ja ruokailuhuoneeseen
siirryttäessä hän ojensi suloisesti hymyillen kätensä Curtikselle
pyytäen hänet siten pöytäkumppanikseen. Ylläkerrottu pieni tapaus oli
kokonaan unhottunut. Nyleptha huomautti vain naurahtaen, että käynti
lukuhuoneessamme oli aiheuttanut hänen päänsärkynsä. Vakava
ahertamisemme kirjojen ääressä oli tehnyt häneen niin syvän
vaikutuksen, oletti hän.

Curtis vastasi kuivasti, että kuningatarkin oli hänen mielestään ollut
silloin tavallista vakavampi. Nyleptha ei sanonut siihen sanaakaan,
vaan loi häneen vain pikaisen läpitunkevan katseen, ja puhe siirtyi
muihin asioihin. Illallisen jälkeen Nyleptha piti kanssamme pienen
kuulustelun nähdäkseen mitä olimme oppineet ja sanoi olevansa tuloksiin
hyvin tyytyväinen. Ja aivan omasta aloitteestaan hän piti meille
samalla zu-vendi-kielestä pitkän esitelmän, joka oli todellakin hyvin
mielenkiintoinen.

Norsunluisessa tuolissaan istuen kuunteli Sorais hilpeätä
keskusteluamme ja sanoi välistä pari sanaa hymyillen nopeaa, omituista
hymyään, joka kirkasti hänen kasvonsa kuin salama tumman pilven. Hänen
tumma kauneutensa, joka kammotti minua, oli hurmannut lähellä istuvan
Goodin melkein kokonaan. Mutta minä huomasin, ettei hän välittänyt
Goodin ihailusta, vaan oli tyyneydestään huolimatta katkerasti
mustasukkainen sisarelleen Nylepthalle. _Hänkin_ rakasti Curtista, mikä
huomio täytti sydämeni murheella ja pelolla. Luonnollisesti en ollut
asiastani aivan varma, sillä ei ole niinkään helppoa päästä selvyyteen
hänen kaltaisensa ylhäisen ja ylpeän naisen sisimmistä tunteista,
mutta olin huomannut pari pientä seikkaa, joiden nojalla tein
johtopäätökseni. Vanha elefantinpyydystäjä tietää kuivasta ruohostakin,
mistäpäin tuuli puhaltaa.

Siten menivät toisetkin kolme kuukautta, joiden kuluessa opimme
tyydyttävästi hallitsemaan maan kieltä, joka olikin sangen helppoa
oppia. Ajan oloon me saavutimme kaikkein suosion, ylimystenkin,
ja meidän viisauttamme ylistettiin kaikkialla. Muistaakseni
olen jo sanonut, että Curtis opetti muutamille etevimmille
teollisuudenharjoittajille lasinvalmistustaidon, ja vanhan almanakan
avulla, joka oli mukanamme, me pidimme maan oppineille useita esitelmiä
tähtitaivaan salaisuuksista. Höyrykoneenkin ajatuksen onnistuimme
kokeiden avulla selittämään muutamille oppineille, joiden hämmästys oli
aivan rajaton.

Lopulta päättivät maan johtavat henkilöt, ettemme saaneet millään
muotoa poistua maasta, mikä olisi ollut mahdotonta, vaikka meillä olisi
ollut siihen lupakin. Monenlaiset kunnianosoitukset tulivat osaksemme
ja meidät nimitettiin kuningatarten henkivartijajoukon upseereiksi.
Meidät velvoitettiin asumaan palatsissa ja mielipidettämme kysyttiin
maan kaikissa asioissa.

Mutta kirkkaalta näyttävälle taivaallemme oli nousemassa suuri ja
uhkaava pilvi. Noista kovan onnen virtahevosista emme olleet tosin
kuulleet hiiskahdustakaan, mikä ei suinkaan merkinnyt sitä, että Agonin
johtama mahtava papisto olisi unhottanut tekemämme pyhyydenloukkauksen.
Pappien vihamielisyys päinvastoin kasvoi päivä päivältä. Meidän
menestyksemme oli muuttanut heidän sokean uskonkiihkonsa hillittömäksi
kateudeksi, ja he himosivat kostoa. He olivat olleet siihen saakka maan
viisaat miehet, joita oli aina kohdeltu erikoisella taikauskoisella
kunnioituksella, mihin asiaintilaan meidän saapumisemme vaikutti sangen
häiritsevästi. Laveat tietomme ja monet ihmeelliset kokeemme
vaikuttivat sen, että Zu-Vendis-maan sivistyneimmät kansalaiset
alkoivat yleisesti vieroa papistoa, joka vieritti syyn meidän
niskoillemme ja oli päättänyt tuhota meidät.

Toinen välitön vaara uhkasi meitä sotamarski Nastan ja hänen
hengenheimolaistensa taholta. Nasta oli ollut jo monta vuotta Nylepthan
suosittu kosija ja oli, mikäli minä huomasin, päättänyt ajaa tahtonsa
perille kaikista vastuksista huolimatta. Meitä hän oli alusta alkaen
kohdellut töykeästi, ja hänen huonosti salattu vastenmielisyytensä
meitä kohtaan saattoi leimahtaa ilmituleen millä hetkellä hyvänsä.
Meidän saavuttuamme oli nimittäin kaikki muuttunut, tuo siveä Nyleptha
ei ollut enää häntä näkevinäänkään, ja syy oli helposti arvattavissa.
Raivoissaan Nasta rupesi liehittelemään Soraista, joka pysyi häntä
kohtaan kuitenkin jääkylmänä ja vain ivasi hänen huikentelevaisuuttaan.
Silloin hänen mieleensä johtui pohjoisen vuorisolan toisella puolen
olevat kolmekymmentätuhatta miekkamiestä, jotka olivat hänen käskystään
milloin hyvänsä valmiit naulaamaan päämme Milosiksen porttien päälle.

Mutta ensin hän päätti, kuten kuulimme, pyytää julkisesti Nylepthan
kättä kuningatarten viime vuoden aikana säätämien lakien
vahvistamistilaisuudessa, minkä hämmästyttävän uutisen Nyleptha
ilmoitti meille teeskennellyn huolettomasti, mutta hiukan
vavahtelevalla äänellä tuon tärkeän päivän edellisenä iltana.

Curtis puri huultaan ja koetti mahdollisimman hyvin salata
levottomuutensa.

"Ja minkä vastauksen suvaitsee kuningatar antaa tuolle mahtavalle
miehelle?" kysyin minä leikillisesti.

"Vastauksenko, Macumazahn?" (Zu-Vendi-maassa käytimme zulujen meille
antamia nimiä), sanoi hän kohottaen norsunluunvalkoisia hartioitaan.
"En todellakaan tiedä. Turvattoman naisraukan on vaikea tietää mitä
tehdä, kun kosijalla on kolmekymmentätuhatta soturia puolellaan", ja
pitkien silmäripsiensä alta hän katsahti Curtikseen.

Samassa nousimme pöydästä siirtyäksemme toiseen huoneeseen.

"Quatermain, kuulehan", kuiskasi Curtis minulle. "En ole milloinkaan
puhunut asiasta, mutta luultavasti olet arvannut tunteeni. Minä
rakastan Nylepthaa, enkä totisesti tiedä mitä minun on nyt tehtävä."

Olin onneksi jo pohtinut kysymystä ja kykenin siis antamaan hänelle
neuvon, joka mielestäni oli viisain.

"Sinun täytyy puhua Nylepthalle jo tänä iltana", sanoin minä.
"Nyt tahi ei milloinkaan. Mene hänen luoksensa ja kuiskaa, että tahdot
puhutella häntä keskiyön hetkellä Rademaksen patsaan luona suuressa
vastaanottosalissa. Minä vahdin, ettei kukaan asiaton pääse teitä
häiritsemään. Nyt tahi ei milloinkaan, Curtis."

Menimme toiseen huoneeseen, jossa Nyleptha istui käsiinsä nojaten
suloisilla kasvoillaan alakuloinen ilme. Sorais keskusteli hillittyyn
tapaansa Goodin kanssa.

Aika kului vitkalleen ja neljännestunnin kuluttua minä tiesin
kuningatarten poistuvan. Curtis ei ollut vielä voinut sanoa
sanottavaansa, sillä kuningattaria ei ollut helppo tavata yksin, vaikka
olimmekin alituisesti heidän seurassaan. Vaivasin päätäni koko ajan ja
vihdoin keksinkin keinon.

"Eikö kuningatar suvaitsisi laulaa palvelijoilleen?" sanoin minä
kumartaen syvään Soraiksen edessä. "Laula meille, oi Yön tytär
(Soraiksen lempinimi), sillä me olemme niin alakuloiset tänä iltana."

"Minun lauluni eivät ilahduta murheellista mieltä, Macumazahn", vastasi
hän, "mutta jos teitä huvittaa, niin voinhan minä laulaa laulun", ja
nousten paikaltaan hän astui pöydälle asetetun sitran tapaisen
soittokoneen ääreen ja löi muutamia hajanaisia sointuja.

Hetkisen vaitiolon jälkeen hän alkoi kauniilla täyteläisellä äänellään
laulaa laulua, jonka sanat ja sävel olivat niin liikuttavat, että
kuulijan sydän melkein seisahtui. Jokainen säe henki hylätyn katkeraa
surua ja epätoivoa.

"Nyt, Curtis", kuiskasin minä, kun Sorais aloitti toisen värssyn.

"Nyleptha", kuulin minä hänen sanovan, sillä olin niin jännityksessä,
että olisin kuullut heikommankin kuiskauksen Soraiksen laulusta
huolimatta -- "Nyleptha, minun täytyy saada puhua kanssasi tänä iltana.
Minä rukoilen, salli sen tapahtua."

"Miten se voisi käydä päinsä?" vastasi Nyleptha. "Me kuningattaret emme
ole kuten muut ihmiset. Meillä on aina vahdit ympärillämme."

"Minä odotan sinua keskiyön hetkellä Rademaksen patsaan luona. Tiedän
tunnussanan. Macumazahn ja zulu vahtivat, ettei kukaan voi yllättää
meitä. Oi tule, kuningattareni, älä kiellä."

"Eihän sellainen sovi", mutisi hän, "ja huomenna --"

Samassa alkoi laulun sävel hiljentyä vaietakseen pian kokonaan ja
Sorais kääntyi hitaasti ympäri.

"Minä tulen", kuiskasi Nyleptha kiireesti, "mutta muista, ettet jätä
minua pulaan, jos henkesi on sinulle rakas."



XVI.

PATSAAN LUONA.


Oli yö ja Siintävässä kaupungissa vallitsi syvä hiljaisuus.

Curtis, Umslopogaas ja minä hiivimme salaa kuin pahantekijät käytävien
läpi suuren valtaistuinsalin sisäänkäytävää kohti. Vahdin huuto
pysähdytti meidät kerran, mutta sanottuani tunnussanan pääsimme
vapaasti menemään. Olimmehan henkivartijaupseereita, joten meillä oli
oikeus liikkua vapaasti missä halusimme.

Pääsimme onnellisesti perille. Askeleemme kajahtelivat ontosti tuon
suuren huoneen hiljaisuudessa ja niiden kaiku kiiriskeli
marmoriseinästä toiseen korkealla kaartuvaan kattoon saakka johtaen
mieleen kertomukset vainajista, jotka keskiyön hetkellä tulevat
katsomaan entisiä olinpaikkojaan.

Kirkas täysikuu loi korkealla olevista ikkuna-aukoista hopeisia juovia
mustalle marmorilattialle ja valaisi kirkkaasti nukkuvan Rademaksen ja
hänen vieressään seisovan enkelimäisen olennon.

Asetuimme patsaan varjoon odottamaan. Umslopogaas seisoi hiukan
edempänä seinän pimennossa tapparaansa nojaten ja hänen pitkä tumma
vartalonsa häipyi melkein kokonaan hämärään.

Odotimme niin kauan, että olin jo melkein nukahtaa kylmää marmoria
vasten nojatessani, kun samassa Curtiksen syvä hengähdys havahdutti
minut. Kaukaa kuului hiljaista ääntä kuin seiniä kaunistavat patsaat
olisivat kuiskailleet toisilleen menneiden aikojen tapahtumia.

Kuuntelin hengähtämättä ja hetkisen kuluttua kuulin selvästi vaatteiden
kahinaa, joka tuli yhä lähemmäksi. Näimme erään olennon hiipivän
valojuovalta toiselle ja kuulimme jo pehmoisen sandaalin kosketuksen
marmorilattiaan. Seuraavassa hetkessä näimme pimennossa seisovan zulun
kohottavan kätensä mykkään tervehdykseen, ja NyIeptha seisoi edessämme.
Miten kaunis hän olikaan pysähtyessään hetkeksi kirkkaaseen kuutamoon!
Kätensä hän oli painanut sydäntään vasten ja hänen valkoinen povensa
kohoili levottomasti. Hänen päänsä ympärillä oli keveä huntu, joka
osaksi peitti hänen suloiset piirteensä tehden hänet entistä
ihanammaksi. Kauneus ei ole milloinkaan niin hurmaava kuin ollessaan
osaksi peitetty antaen silloin mielikuvitukselle vapaamman vallan.
Siinä hän seisoi edessämme hiukan epäröiden, mutta kuitenkin
ryhdikkäänä, ja mieleni valtasi kumma hurma. Sillä hetkellä minusta
tuli hänen orjansa, joka vieläkin olen, sillä hän oli todellakin
enemmän enkelin kuin rakastavan ja intohimoisen kuolevaisen naisen
näköinen. Tervehdimme häntä syvään kumartaen.

"Olen tullut", kuiskasi hän, "mutta tekoni on kovin vaarallinen. Te
ette tiedä, kuinka minua vartioidaan. Papit vahtivat minua. Sorais,
Nasta ja minun omat henkivartijanikin vaanivat askeleitani. Olkoot he
vain varuillaan", ja hän polki pientä jalkaansa. "Olen nainen ja ajan
asiani tarmolla, ja olen kuningatar, joka voi kostaa. Olkoon Nasta
varuillaan. Sen sijaan että antaisin hänelle käteni, minä otan hänen
päänsä", ja hän huokasi melkein nyyhkyttäen, mutta katsoi samassa
meihin hymyillen ja naurahti.

"Pyysit minua tulemaan tänne, herrani Incubu. Tahdot varmaankin
neuvotella kanssani valtion asioista, sillä minä tiedän, että sinulla
on aina suuria suunnitelmia minun ja kansani hyväksi. Kuningattarena en
voinut evätä pyyntöäsi, vaikka yön pimeys minua hirvittikin", ja jälleen
hän nauroi katsoen Curtista loistavin silmin.

Ajattelin olevan parasta siirtyä hiukan edemmäksi, sillä nuo "valtion
asiat" eivät olleet tietystikään sivullisia varten, mutta hän ei
antanut minun mennä kauas. Minun piti pysähtyä parin askeleen päähän,
sillä hän pelkäsi jonkun voivan yllättää meidät. Ja niin tapahtui, että
minä kuulin tahtomattani kaikki mitä puhuttiin.

"Sinä tiedät kyllä, Nyleptha", sanoi Curtis, "etten minä pyytänyt sinua
tulemaan semmoisten asioiden tähden tälle yksinäiselle paikalle.
Älkäämme tuhlatko aikaa turhan takia, vaan kuule, mitä tahdon sinulle
sanoa. Minä lemmin sinua, Nyleptha."

Nämä sanat kuullessaan Nylepthan kasvojen ilme muuttui. Veitikkamaisuus
katosi jäljettömiin ja hänen kasvoillaan kuvastui niin suuri rakkaus,
että ne muistuttivat hänen yläpuolellaan olevaa marmorienkeliä. Jokin
profeetallinen vaisto oli varmaankin ohjannut ammoin sitten kuolleen
Rademaksen kättä, kun hän oli ihmeellisen unensa hengettärelle antanut
jälkeläisensä kasvonpiirteet. Curtis oli luultavasti myöskin huomannut
tuon hämmästyttävän yhdennäköisyyden, sillä hän katsahti äkkiä kuun
valaisemaan kuvaan ja jälleen lemmittynsä kasvoihin.

"Sanot rakastavasi minua", lausui Nyleptha harvakseen, "ja sinun
äänessäsi on totuuden sävy, mutta mistä minä voin tietää, puhutko
todellakin totta?

"Vaikka", jatkoi hän ylpeän nöyrästi, "minä en olekaan mitään herrani
edessä", hän notkisti hiukan polviaan Curtikselle, "jonka ihmeellisen
kansan rinnalla me olemme vain lapsia, niin minä olen kuitenkin
kuningatar, jonka käskyä sadattuhannet soturit tottelevat. Ja vaikka
kauneuteni ei ole hänen silmissään minkään arvoinen", hän nosti
huntuaan ja notkisti jälleen polviaan, "niin minua pidetään
kuitenkin kauniina kansani keskuudessa, ja siitä saakka kuin tulin
täysikasvuiseksi ovat kuningaskuntani mahtavimmat riidelleet kädestäni
ikäänkuin olisin hirvi, joka joutuu nälkäisimmän suden saaliiksi, tahi
hevonen, joka myydään enimmän tarjoavalle. Suokoon herrani anteeksi,
jos puheeni väsyttää häntä, mutta hän on suvainnut sanoa rakastavansa
minua, Nylepthaa, Zu-Vendis-maan kuningatarta, ja vaikka rakkauteni ei
olekaan hänen mielestään suuriarvoinen, on se minulle kaikki kaikessa.

"Oi, miten voin minä tietää, että rakastat vain minua!" huudahti hän
äkkiä muuttuneella äänellä. "Voiko kukaan sanoa, ettet pian kyllästy
minuun ja lähde luotani jättäen minut suremaan? Voihan olla, että
rakastat jotakin toista naista, jota en tunne, mutta joka vielä elää ja
hengittää tämän saman kuun alla, joka minua nyt katselee. Sano, miten
voin sen tietää!" Ja hän kohotti kätensä Curtista kohti ja katsoi
rukoilevasti hänen silmiinsä.

"Nyleptha", vastasi Curtis, "olen sanonut sinulle, että rakastan sinua,
mutta kuinka voisin kuvata rakkauteni suuruuden? Voidaanko rakkautta
mitata? Tahdon kuitenkin koettaa. Minä en kiellä eläissäni kohdanneeni
muitakin naisia, mutta minä sanon, että vain sinua minä rakastan
kaikesta sydämestäni ja sielustani. Minä rakastan sinua nyt ja iäti, ja
vielä kuolemani jälkeenkin sinun äänesi hyväilee korviani kuin ihanin
soitanto ja sinun kosketuksesi saattaa minut autuuden hurmioon. Siellä
on maailma kaunis, missä sinä olet, ja minä näen vain sinut: Oi,
Nyleptha, sinua minä en milloinkaan jätä; sinun ja rakkautemme tähden
minä tahdon unhottaa kotini, kansani ja isänmaani. Sinä korvaat minulle
kaikki. Sinun luonasi tahdon elää, Nyleptha, ja sinun luonasi tahdon
kuolla."

Hän vaikeni ja katsahti lemmittyynsä, mutta Nyleptha painoi päänsä alas
eikä virkkanut mitään.

"Katso!" jatkoi Curtis viitaten marmoriryhmään, jota kuu kirkkaasti
valaisi. "Sinä näet tuon taivaallisen olennon, joka nojaa kädellään
nukkuvan miehen otsaan, ja sinä näet, kuinka hänen kosketuksensa
saa hänen henkensä hehkumaan, niin että loiste kajastaa hänen
kasvoilleenkin. Samoin on minunkin laitani. Sinä, Nyleptha, olet
sytyttänyt sydämeni, joka ei ole enää minun omani, vaan sinun. Henkeni
ja elämäni ovat sinun, Nyleptha, muuta en voi sanoa."

Hän vaikeni nojautuen patsaan jalustaa vasten ja hänen silmänsä
säihkyivät. Kasvot olivat käyneet kalpeiksi, mutta uljas ja kaunis hän
oli katsella.

Nyleptha kohotti hitaasti kasvonsa ja katsoi häntä suoraan silmiin kuin
lukeakseen hänen sisimmät ajatuksensa.

"Mitä minä, heikko nainen, voin muuta tehdä kuin uskoa sanasi", lausui
hän vihdoin ja hänen hiljainen äänensä helähti kuin hopeakello. "Jos
lienee niin sallittu, että olen nyt uskonut valetta, niin valkeneehan
kerran sekin päivä, jolloin meidän on tästäkin hetkestä tili tehtävä.
Ja kuule nyt sanani, sinä kaukaa tullut muukalainen, joka olet
ryöstänyt sydämeni ja mielenrauhani. Käteni, ylhäisen sukuni, pyhän
kiven, iankaikkisen auringon, kansani onnen ja valtaistuimeni nimessä,
jonka todennäköisesti tähtesi menetän, minä vannon olevani sinun niin
elämässä kuin kuolemassakin. Tämän ensimmäisen pyhän suudelmani nimissä
vannon rakastavani vain sinua viimeiseen hengenvetooni saakka ja vielä
tulevassa elämässäkin, johon sanot meidän joutuvan kuolemamme jälkeen.
Sinun tahtosi on minun tahtoni ja sinun tiesi on minun tieni.

"Tiedätkös, herrani, miten nöyrä rakastavainen nainen voi olla? Katso,
minä, kuningatar, polvistun eteesi uskollisuuden valaani vannomaan", ja
tuo suloinen olento laskeutui polvilleen kylmälle marmorille Curtiksen
jalkain juureen.

En todellakaan tiedä mitä sitten tapahtui, siliä voimatta enää pysyä
kauemmin paikallani minä hiivin hiukan vilvoittelemaan vanhan
Umslopogaasin viileään seuraan, jättäen rakastavaiset lopettamaan
väliensä selvittelyä, mikä ei niin pian päättynytkään, ellen väärin
muista.

Umslopogaas seisoi kuten tavallisesti tapparaansa nojaten ja katseli
kuutamokohtausta suopeasti hymyillen.

"Ah Macumazahn", virkkoi hän pudistaen päätään, "teidän valkoihoisten
tapoja minä en milloinkaan opi ymmärtämään. Syy on kait siinä, että
olen jo liian vanha. Katsohan nyt noitakin. Kauniimpaa paria saa
hakemalla hakea ja rakkautta ei näytä puuttuvan; miksi siis kaikki tämä
juonittelu? Koska Incubu kerran rakastaa tyttöä, niin onhan selvintä,
että hän maksaa vaaditun hinnan kuin mies eikä tuossa turhia temppuile.
Siten säästyisivät monet ikävyydet ja mekin saisimme nukkua yömme
rauhassa. Mutta johon nyt! Puhutaan puhumasta päästyäkin ja
nuoleskellaan, niin että oikein ilettää! Eugh!"

Noin puolentunnin kuluttua tuli "kyyhkyspari" luoksemme. Curtis
silmäili meitä hieman ujostelevasti, mutta Nyleptha huomautti vain
rauhallisesti, että marmori oli sangen kaunista kuutamossa. Sitten hän
tarttui käteeni sanoen, että olin hänen "herransa" paras ystävä ja niin
ollen myös hänenkin. Umslopogaasin kirvestä hän katseli uteliaasti ja
sanoi merkitsevästi, että sitä tarvittaisiin luultavasti piankin häntä
puolustamaan.

Sitten hän nyökkäsi meille jokaiselle ja katsahtaen hellästi
lemmittyynsä hän kiiruhti pois häipyen salin hämärään kuin ihana näky.

Paluumatkalla, joka sujui aivan onnellisesti, Curtis kysyi hilpeästi,
mitä minä oikein tuumailin, kun olin niin vaiti.

"Ihmettelen vain tämän maailman järjestystä", vastasin. "Minkätähden on
niin määrätty, että toiset miehet aina tapaavat kauniita kuningattaria,
jotka rakastuvat heihin, kun taas toisista ei kukaan välitä. Ihmettelen
myös, montakohan urhoollista miestä tämän yön tapahtumat vielä
maksavat."

Tunteet eivät näytä muuttuvan iän mukana, ja minä en voinut sille
mitään, että olin hiukan mustasukkainen Curtikselle, niin rumaa kuin se
olikin.

Seuraavana aamuna sai Good tietää tämän iloisen uutisen ja hänen
kasvoilleen levisi aurinkoinen hymy, sillä hän ei ollut iloinen
ainoastaan Curtiksen takia, vaan muustakin syystä. Hän lempi Soraista
aivan yhtä kiihkeästi kuin Curtis Nylepthaa, mutta hänen rakkautensa ei
ollut yhtä onnellinen. Hänestä, samoinkuin minustakin, oli näyttänyt,
että tuo tumma, Cleopatran näköinen kuningatar suosi omalla omituisella
tavallaan Curtista paljon enemmän kuin häntä. Senpätähden hän olikin
niin hyvillään, että mies, joka oli aivan tietämättään hänen
kilpailijansa, oli ainiaaksi korjattu varmaan talteen. Hänen naamansa
piteni kuitenkin hiukan, kun hänelle kerrottiin, että asia oli
pidettävä vielä toistaiseksi salassa kaikilta ja ehdottomasti
Soraikselta. Tällä hetkellä voisi uutisen julkaiseminen aiheuttaa
sellaisen valtiollisen mullistuksen, että siitä meidän olisi vaikea
kunnialla selvitä. Meidän oli tarkoin harkittava kaikki puheemme ja
toimenpiteemme, sillä asian liian varhainen julkaiseminen voisi maksaa
Nylepthalle hänen valtaistuimensa.

Samana aamuna olimme jälleen valtaistuinsalissa, ja minä en voinut olla
itsekseni hymyilemättä, kun muistelin viime yön tapahtumia ja
ajattelin, että jos nämä seinät voisivat puhua, niin ne tietäisivät
kertoa kummia tarinoita.

Mitä näyttelijöitä naiset ovatkaan! Kultaisella valtaistuimellaan istui
Nyleptha kuninkaallisessa asussaan, ja kun Curtis astui sisään
henkivartijaupseerin täydessä univormussa ja tervehti häntä nöyrästi
kumartaen, nyökäytti hän vain kylmästi päätään ja kääntyi heti
toisaalle. Tuo suuri huone oli ääriään myöten täynnä väkeä. Lakien
vahvistus oli juhlallinen toimitus, joka oli houkutellut paikalle
paljon sellaisia, joiden ei olisi tarvinnutkaan viran puolesta olla
läsnä. Kaupunkiin ja ympäristöön oli myös levinnyt huhu, että tässä
tilaisuudessa Nasta aikoi julkisesti pyytää Nylepthaa vaimokseen, mikä
uutinen oli myös houkutellut paljon ylimyksiä paikalle.

Ystävämme papit olivat tulleet oikein miehissä Agonin johdolla, joka
katseli meitä kostonhimoisesti, ja heidän joukkonsa olikin sangen
mahtava. Pitkine valkoisine kauhtanoineen ja kultaisine vöineen, joista
välkkyvät kalanmuotoiset kilvet riippuivat, he erosivat kaikista
muista. Ylimyksiä oli, kuten jo sanoin, paljon saapuvilla ja jokaisella
oli mukanaan loistavasti puettu palvelijaseurue. Nasta seisoi heidän
edessään sivellen miettivästi mustaa partaansa ja oli tavattoman äreän
näköinen.

Lakien vahvistustoimitus oli muuten hyvin vaikuttava. Loistavaan pukuun
puettu upseeri luki kaikuvalla äänellä jokaisen lain ja ojensi sen
sitten torvien toitahdellessa kuningatarten allekirjoitettavaksi,
jolloin kuningatarten henkivartijat kohottivat keihäänsä tervehdykseen
ja laskivat ne taas jymähtäen marmorilattiaan. Lukemiseen ja
kirjoittamiseen kului pitkä aika, mutta vihdoin oli viimeinen käsissä.
Se oli laki muukalaisista. "Koska muutamat ylhäiset muukalaiset", luki
upseeri, "olivat tehneet maalle arvaamattoman hyödyllisiä palveluksia,
annettiin kolmelle heistä vähäiseksi korvaukseksi arvonimi 'ylimys' ja
kuningatarten lahjoittamat arvokkaat maatilat."

Kun lahjakirja oli luettu ja allekirjoitettu, toitahtivat torvet ja
keihäät jymähtivät kuten tavallisesti, mutta valtaherrat kuiskailivat
keskenään ja Nasta puri hammasta. Heitä ei saavuttamamme suosio
miellyttänyt, mikä oli asianhaaroihin katsoen ehkä aivan luonnollista.

Sitten seurasi hetken hiljaisuus, jonka Nasta vihdoin keskeytti. Katse
ylpeänä hän astui esiin nöyrästi kumartaen ja pyysi saada esittää
kuningatar Nylepthalle erään armonosoitusanomuksen.

Nyleptha kalpeni hiukan, mutta kehoitti armollisesti nyökäten Nastaa
esittämään asiansa. Tämä tekikin sen lyhyesti ja suoraan asiaan käyden,
kuten soturi ainakin. Muutamin koruttomin sanoin hän pyysi Nylepthaa
vaimokseen.

Mutta ennenkuin Nyleptha ehti vastata, nousi ylimmäinen pappi Agon
puhumaan ja esiintoi loistavan kaunopuheliaasti tämän ehdotetun
avioliiton moninaiset edut. Nastan alueethan olivat jo niin suuret,
että hän omisti melkein kolmannen osan valtakuntaa, joten liitto
vahvistaisi arvaamattomasti kuningaskunnan eheyttä. Kansa ja soturit
riemuitsisivat, sillä Nasta oli kuuluisa mies ja pohjoisessa asuvain
vuoristolaisten suosikki. Vanhan kuningassuvun valtaistuimella
pysyminen oli taattu ja liitto saisi osakseen auringon täydellisen
hyväksymisen ja siunauksen. Monet hänen esiintuomansa näkökohdat olivat
täysin pätevät ja valtion etua katsoen oli ehdotettu avioliitto hyvin
edullinen, mutta ne eivät näyttäneet tekevän toivottua vaikutusta.
Nylepthan kasvot olivat Agonin puhuessa aivan liikkumattomat; hän kyllä
hymyili, mutta hymyn alla piili kivikova ilme ja hänen silmänsä
alkoivat omituisesti säihkyä.

Agon vaikeni viimein ja Nyleptha valmistautui vastaamaan, mutta
ennenkuin hän ehti mitään sanoa, kumartui Sorais hänen puoleensa ja
sanoi kuiskaten mutta kuitenkin niin kovasti että minä kuulin:
"Punnitse tarkoin vastauksesi, sisareni, sillä meidän valtaistuimemme
voivat olla sanojesi varassa."

Nyleptha ei sanonut siihen mitään ja hiukan hartioitaan kohauttaen ja
omituisesti hymyillen Sorais nojautui tuoliinsa.

"Minulle on todellakin tapahtunut suuri kunnia", lausui Nyleptha sitten
rauhallisesti, "kun minulle on ehdotettu avioliittoa, jonka tekin,
Agon, olisitte valmis siunauksellanne vahvistamaan. Minusta tuntuu
aivankuin olisitte jo vihkinyt meidät, ennenkuin morsian on ehtinyt
sanoa sitä tahi tätä. Nasta, minä kiitän sinua ja tahdon muistaa
sanasi, mutta en aio vielä mennä naimisiin. Avioliitto on malja, jonka
maun tietää vasta sitten kun on siitä maistanut. Minä kiitän sinua
vielä kerran", ja hän nousi kuin mennäkseen.

Nastan kasvot mustuivat raivosta, sillä hän käsitti sanojen merkitsevän
sitä, että hän oli saanut auttamattomasti rukkaset.

"Kiitän kuningatarta hänen armollisista sanoistaan", vastasi hän
vaivoin hilliten kiukkunsa ja ollen kaikkea muuta kuin kiitollisen
näköinen. "Kätken ne sydämeni sisimpään sopukkaan. Minulla on vielä
toinenkin pyyntö. Ehkä kuningatar suvaitsee antaa minulle luvan lähteä
pohjoiseen omaisteni luokse odottelemaan, kunnes kuningatar suvaitsee
vastata kosintaani joko myöntävästi tai kieltävästi. Ehkä", jatkoi hän
ivallisesti, "kuningatarta huvittaisi tulla jonkun kerran vierailemaan
luokseni noiden muukalaisten keralla", ja hän loi meihin synkän
katseen. "Vuoristo, jossa asun, on tosin karu ja köyhä, mutta minulla
on siellä kolmekymmentätuhatta soturia teille tervetuloa toivottamassa.
Ja me vuoristolaiset olemme vakaata väkeä."

Puhetta, joka oli selvä kapinanjulistus, kuunneltiin syvän hiljaisuuden
vallitessa, mutta Nyleptha, joka oli sävähtänyt hehkuvan punaiseksi,
vastasi ylpeästi ja säkenöivin silmin:

"Ole huoletta, Nasta. Minä tulen varmasti näiden muukalaisten ylimysten
keralla sinua tervehtimään, ja jokaista vuoristolaistasi vastaan, jotka
sanovat sinua prinssiksi, minä tuon kaksi aavikkosoturia, jotka sanovat
minua kuningattareksesi, ja sittenpähän nähdään, kumpi rotu on
sitkeämpi. Näkemiin siis!"

Torvet toitahtivat ja kuningatarten poistuttua hajausivat hämmästyneet
läsnäolijatkin kiireesti ja pelokkaasti keskustellen. Raskain mielin
minäkin astelin asuntoomme, sillä verinen kansalaissota näytti olevan
välttämätön.

Pari viikkoa kului aivan rauhallisesti. Curtis ja Nyleptha kohtasivat
harvoin ja koettivat kaikin mahdollisin keinoin pitää hellän suhteensa
salassa, mutta siitä huolimatta alkoi kaupungissa liikkua heistä mitä
erilaisimpia huhuja, joiden alkuperää oli mahdoton saada selville.



XVII.

MYRSKY PUHKEAA.


Puhuin äsken näköpiiriimme ilmaantuneista uhkaavista pilvenlonkareista
jotka tummenivat joka hetki ja joista Soraiksen toivoton rakkaus
Curtikseen oli peloittavin ja vaarallisin. Niin kauniin ja ylhäisen
naisen rakkautta ei kukaan mies voi pitää joutavanpäiväisenä
pikkuseikkana ja Curtikselle se tuotti paljon huolta ja murhetta, hän
kun oli niin vaikeassa asemassa. Myrsky läheni vinhaa vauhtia.

Vaikka Nyleptha olikin mitä suloisin nainen, täytyy kuitenkin totuuden
nimessä sanoa, että hän oli hyvin taipuvainen mustasukkaisuuteen
saattaen siten rakastettunsa moneen pahaan pulaan. Soraiksen rakkaus
alkoi ilmetä yhä kiihkeämmin eikä Curtis voinut panna sille mitään
esteitä salaisuutensa säilyttämisen tähden. Muussa tapauksessa hän
olisi voinut lopettaa sen heti sanomalla, että hän aikoi naida hänen
sisarensa. Curtiksen rehellistä sydäntä kiusasi suuresti sekin seikka,
että hän tiesi Goodin rakastuneen korvia myöten tuohon omituiseen,
mutta viehättävään "yön tyttäreen". Bougwan-parka oli todellakin
laihtunut niin, että hän oli vain varjo entisestään, ja monokkeli pysyi
tuskin enää hänen silmässään. Sorais ei työntänyt häntä luotaan, vaan
piti hänet huolettomalla keimailullaan juuri parhaassa vireessä
ajatellen epäilemättä, että tuo rakastunut muukalainen saattoi olla
tarvittaessa hyvinkin hyödyllinen. Minä koetin monin vihjauksin
saada Good-paran ymmärtämään tilanteen, mutta kun hän ei ollut
kuulevinaankaan puheitani, ajattelin olevan parasta olla sekaantumatta
koko juttuun. Asiahan saattaisi siten vain pahentua.

Good-parka, hän oli aivan naurettava lemmen huumassaan, ja hänen
mieleensä johtui kaikenlaisia mielettömyyksiä, joilla hän uskoi
edistävänsä kallista asiaansa. Vanhan kunnianarvoisan opettajansa
avulla hän sepitti pitkän rakkauslaulunkin, jossa toisinto: "suutelen
huuliasi" uudistui lukemattomat kerrat ja jonka hän aikoi jonakin
kuutamoyönä laulaa lemmittynsä ikkunan alla.

Zu-Vendis-maassa on nimittäin aivan yleistä, että nuoret miehet
kunnioittavat ihailemiaan naisia esittämällä jonkun kauniin laulun
näiden ikkunan alla, mihin tarkoitukseen tunnelmalliset kuutamoyöt ovat
hyvin soveliaat. Olivatpa laulajan tarkoitukset vakavat tahi ei, niin
ei kukaan, jolle kunnianosoitus on omistettu, milloinkaan loukkaannu.
Ylhäisimmätkin naiset mukautuvat tapaan yhtä mielellään kuin
englantilainen neitonen kuulee kauniita kohteliaisuuksia.

Tähän vanhaan kansantapaan turvautuen Good siis päätti pitää serenaadin
Soraikselle, jonka huoneet olivat meitä vastapäätä kapean pihan
toisella puolen. Mukanaan sitran tapainen soittokone, jota hän -- ollen
kohtalaisen taitava kitaran soittaja -- oli oppinut helposti
käsittelemään, hän pani sitten eräänä kirkkaana yönä päätöksensä
täytäntöön. Nukuin jo sikeästi, kun konsertti alkoi, mutta heräsin
pian, sillä Goodilla on julma ääni, ja hyppäsin ikkunaan katsomaan mikä
oli hätänä.

Näin hänen seisovan linnanpihalla kirkkaassa kuutamossa päässään
suunnaton strutsinsulista sommiteltu koristelaite ja yllään väljä
silkkinen viitta, joka on kylläkin sopiva vaatekappale tällaisissa
tilaisuuksissa. Sitransa ontuvalla säestyksellä hän esitti parhaillaan
melkein täyttä kurkkua karjuen sepittämäänsä kamalaa rakkaudenhymniä.
Hovineitosten ikkunoista kuului tukahdutettua tirskuntaa, mutta Sorais,
jota minun täytyi vilpittömästi surkutella, jos hän sattui esityksen
kuulemaan, ei näyttänyt pienintäkään elon merkkiä. Kun laulu
intohimoisine toisintoineen "suutelen huuliasi" ei tuntunut loppuvan
lainkaan, kyllästyimme mekin -- olin herättänyt Curtiksen katsomaan
hullutusta -- näihin kissannaukujaisiin. Huusin Goodille, että täytä
nyt jo uhkauksesi ja anna sitten ihmisten nukkua yönsä rauhassa, mikä
kehoitus jäähdytti kokonaan hänen kuuman verensä. Laulajaiset loppuivat
siihen.

Tilanteen vakavuudesta huolimatta oli tapaus sangen huvittava ja
osoittaa, että kaikissa asioissa, vakavimmissakin, on aina jokin
huvittava piirre, jos vain voidaan huomata se. Kyky löytää tuo piirre
on korvaamaton taito, jota pitäisi aina pyrkiä kehittämään.

Sorais kävi sitä kiihkeämmäksi mitä enemmän Curtis karttoi häntä, ja
lopulta muuttui tilanne aivan sietämättömäksi. Jostakin merkillisestä
syystä hän oli aivan sokea huomaamaan asian oikeata laitaa ja minä
pelkäsin kovin hetkeä, jolloin hänen silmänsä aukenisivat. Hän oli
vaarallinen nainen, jota ei ollut hyvä loukata tahallaan eikä
tahtomattaankaan. Mutta tuon hetken täytyi kerran tulla, niinkuin se
tulikin. Eräänä päivänä, kun minä ja Curtis -- Good oli mennyt
metsästämään -- istuimme huoneessamme neuvotellen tilanteesta ja
erittäinkin Soraista koskevista kysymyksistä, toi hovilähetti meille
kirjeen, jonka vaivoin kykenimme lukemaan. Curtiksen piti saapua heti
kuningatar Soraiksen puheille tämän yksityisasuntoon, johon
kirjeentuoja hänet opastaisi.

"Mitä kummaa minä nyt teen?" tuskitteli Curtis. "Mene sinä minun
sijastani, vanha veikko."

"En, vaikka saisin koko valtakunnan", vastasin minä kuivasti. "Ennen
menen haavoittunutta elefanttia vastaan vanha pyssyrämä kädessä. Kun
olet kerran antanut lumota itsesi, niin kärsi seurauksetkin."

"Lohdutat minua aivan samoin kuin ennen toverini koulussa, kun minun
piti saada selkääni kepposieni tähden", virkkoi hän synkästi.
"Tahtoisinpa tietää, millä oikeudella kuningatar oikeastaan komentaa
minut puheilleen? Kun en mene, niin en mene, ja sillä hyvä!"

"Mutta sinun on meneminen", sanoin minä. "Sinä olet hänen upseerinsa,
jonka täytyy totella, ja hän tietää sen. Oli nyt miten oli, kyllä sinä
siitä pian selviät."

"Toivon vain, että hän pistäisi puukon sydämeeni, niin sittenhän
tämäkin kurjuus loppuisi", sanoi hän alakuloisesti. "Uskon hänen kyllä
siihen kykenevän", ja raskain mielin hän lähti huoneesta.

Istuin ja odottelin ja noin tunnin kuluttua hän palasi entistä
levottomamman näköisenä.

"Annahan jotakin juotavaa", sanoi hän käheästi.

Ojensin hänelle viinimaljan ja kysyin, mitä hänelle oli tapahtunut.

"Mitäkö tapahtunut? Nyt ovat asiat hullummin kuin milloinkaan ennen.
Minut vietiin suoraan Soraiksen verrattoman upeaan yksityishuoneeseen,
jossa hän oli aivan yksinään ja istui silkkisohvalla huoneen perillä
sormiellen keveästi sitraansa. Ensin hän ei ollut minua näkevinäänkään,
vaan näppäili vain hiljaa hyräillen soittokoneen hopeisia kieliä, ja
minun täytyy sanoa, että soitto oli todellakin kaunista. Vihdoin hän
katsahti minuun ja hymyili."

"'Sinä tulit kuitenkin', sanoi hän. 'Minä jo luulin, että olit ehkä
mennyt jonnekin sisareni Nylepthan asioille. Sinähän olet hänen oikea
kätensä ja minä pidän hyvistä ja uskollisista palvelijoista.'

"Kumarsin syvään ja vastasin tulleeni kuulemaan kuningattaren käskyä.

"'Aivan oikein. Tahdon hiukan puhella kanssasi. Mutta ole niin hyvä ja
istu, sillä minua väsyttää katsoa niin korkealle', ja hän siirtyi
hiukan viitaten viereensä ja kääntyi minuun päin sohvan päätyyn
nojaten.

"'Osoitatte minulle liian suurta kunniaa', vastasin minä. 'Enhän ole
vertaisenne, oi kuningatar!'

"'Pyysin sinua istumaan', sanoi hän.

"Noudatin kehoitusta ja hän alkoi katsella minua noilla tummilla
silmillään. Mustassa tukassaan hänellä oli valkea kukka, jonka heteitä
koetin hädissäni laskea, mutta siitä ei ollut apua. Hän oli kuin
ruumiillistunut kauneus ja puhui hyvin harvakseen matalalla äänellä
katsellen minua koko ajan. En tiedä, oliko se hänen tenhoava katseensa
vai hänen hiuksiensa tuoksu, joka vaikutti minuun, mutta lopulta olin
aivan herpaantunut. Vihdoin hän nousi.

"'Incubu', sanoi hän, 'himoatko voimaa ja valtaa?'

"Vastasin, että otaksuin kaikilla miehillä olevan semmoisen himon.

"'Sitä olet saapa', sanoi hän. 'Entä rakastatko kauneutta?'

"Siihen minä vastasin, että olin hyvin mielistynyt kuvanveisto-,
rakennus- ja muihin sellaisiin taiteisiin. Hermoni olivat jo niin
jännitetyt, että vapisin kuin haavanlehti, ja minä tunsin jotakin
kamalaa olevan tulossa. Mutta hän piti minua kuin lumouksen vallassa,
jolle en voinut mitään. Vastaukselleni hän rypisti kulmiaan ja vaikeni
hetkeksi.

"'Incubu', virkkoi hän vihdoin, 'tahtoisitko olla kuningas? Kuule,
tahtoisitko olla kuningas? Näetkös, muukalainen, minä aion tehdä sinut
Zu-Vendis-maan kuninkaaksi ja Soraiksen, yön tyttären, herraksi. Vaiti!
ja kuule, mitä tahdon sinulle sanoa. Sydämeni salaisuuksia en ole
kellekään näin avannut, mutta sinä olet muukalainen, jolle minä voin
kaikki uskoa tietäen hyvin miten vaikea sinun olisi ollut tunteistasi
minulle puhua. Katso, herrani Incubu, kruununi on jalkaisi juuressa ja
sen mukana saat naisen, jota monet ovat omakseen toivoneet. Vastaa nyt,
minun valittuni, ja vastaa sanoilla, jotka hyväilevät korviani'.

"'Oi Sorais', sanoin minä, 'älä puhu noin, minä rukoilen sinua' --
minulla ei näet ollut aikaa valita sanojani -- 'sillä sinä pyydät
mahdottomia. Minä olen kihloissa sisaresi Nylepthan kanssa ja häntä
vain minä rakastan.'

"Huomasin heti sanoneeni jotakin kamalaa ja katsahdin ylös nähdäkseni
sanojeni vaikutuksen. Hän kavahti seisoalleen salamoivin silmin ja
hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat. Sanojani seurasi kaamea
hiljaisuus. Kerran hän katsahti pöydälle, jossa oli tikari, ja sitten
minuun niinkuin hän olisi aikonut heti surmata minut ja vihdoin hän
lausui yhden ainoan sanan:

"'_Mene_!'

"Minä lähdin ja olin iloinen päästessäni hänen luotaan ja tässä olen.
Anna minulle vielä kulaus viiniä, vanha veikko, ja sano, mitä minun nyt
on tehtävä."

Pudistin päätäni, sillä asia oli todellakin vakava. Mieleeni muistuivat
sanat, ettei helvetin lieskakaan ole niin raivoisa kuin loukattu
nainen, etenkin kun nainen on kuningatar ja Soraiksen kaltainen.
Pelkäsin pahinta ja olin levoton henkilökohtaisen turvallisuutemmekin
takia.

"Asiasta on heti ilmoitettava Nylepthalle", vastasin minä, "ja on ehkä
parasta, että minä menen hänen puheilleen, sillä sinun kertomustasi hän
voisi epäillä."

"Kuka on tänä iltana hänen henkivartijainsa päällikkö?" jatkoin minä.

"Good."

"No hyvä, Nylepthalle ei voi vielä mitään pahaa tapahtua. Älä ole
lainkaan hämmästyneen näköinen. Minä olen varma, ettei Sorais vääjää
mitään. Asiasta täytynee luultavasti ilmoittaa Goodille."

"Mahtaakohan olla tarpeellista!" huokaisi Curtis. "Hänhän on korvia
myöten rakastunut Soraikseen, joten se olisi kova isku miesparalle."

"Niinpä kylläkin. Ehdimmehän puhua hänelle asiasta myöhemminkin. Minä
voin panna pääni pantiksi, että Sorais liittyy nyt Nastaan, joka
väijyy pohjoisessa, ja tässä syttyy sota, jonka vertaista ei ole
Zu-Vendis-maassa vielä nähty. Katsos tuonne", ja minä osoitin kahta
hovilähettiä, jotka samassa ilmestyivät Soraiksen puolelta. "Noilla
miehillä on tärkeitä uutisia."

Siepaten kaukoputken käteeni minä riensin Curtiksen kanssa pieneen
näkötorniin, joka oli huoneidemme yhteydessä, ja aloin tarkastella
ympäristöä. Toinen lähetti kiiruhti temppeliä kohti mennen epäilemättä
ylimmäisen papin Agonin puheille, mutta toista en nähnyt. Hetkisen
kuluttua minä kuitenkin keksin erään ratsastajan, joka karkuutti täyttä
laukkaa kaupungin pohjoista porttia kohti. Katselin miestä tarkemmin ja
tunsin hänet pian toiseksi lähetiksi.

"Sorais on todellakin tarmokas nainen", sanoin minä. "Hän toimii heti
ja aikoo iskeä äkkiä ja lujasti. Olet loukannut häntä, poikaseni, ja
monen miehen veri on vuotava, ennenkuin tahra on huuhdottu pois. Sinua
hän säälii kaikista vähimmän, jos hän vain saa sinut kynsiinsä. Minä
menen nyt Nylepthan luo. Ole sinä täällä, vanha veikko, ja koeta
tyyntyä, sillä minä voin sanoa sinulle, ettet ole milloinkaan tarvinnut
mielenmalttiasi enemmän kuin nyt. Olen eläissäni ollut monessa liemessä
mukana enkä luule nytkään erehtyväni."

Pääsin heti kuningattaren puheille. Hän odotteli Curtista eikä ollut
juuri mielissään nähdessään minun mahonginruskeat kasvoni lemmittynsä
uljaiden piirteiden asemesta.

"Mikä herraani vaivaa, Macumazahn", kysyi hän, "kun hän ei tule
luokseni? Onko hän sairas?"

Sanoin hänen voivan hyvin ja kerroin sitten muitta mutkitta asiani
alusta loppuun saakka. Nyleptha raivostui aivan suunniltaan ja oli
vihassaan entistä suloisempi.

"Kuinka sinä uskallat tulla kertomaan minulle sellaista", tiuskaisi
hän. "Se on valhe, että minun herrani rakastaa sisartani Soraista."

"Anna minulle anteeksi, oi kuningatar", vastasin minä nöyrästi, "mutta
niin en sanonut. Minä kerroin, että Sorais rakastaa lemmittyäsi."

"Älä siinä turhia saivartele, niinkuin se ei olisi aivan sama asia.
Toinen antaa ja toinen ottaa ja molemmat ovat yhtä syylliset. Kuinka
minä vihaan sinua, Sorais. Mutta Sorais on kuningatar ja sisareni eikä
hän olisi voinut langeta niin syvälle, ellei ystäväsi olisi
viekoitellut häntä. Ah, kuinka kavalia miehet ovatkaan! Runoilija on
aivan oikeassa sanoessaan, että mies on kuin käärme, jonka paljas
kosketuskin on myrkyllinen ja jota ei kukaan voi pidellä."

"Huomautus on erinomainen, oi kuningatar", sanoin minä, "mutta minusta
tuntuu kuin olisit lukenut väärin runoilijan sanat. Nyleptha, sinä
tiedät aivan hyvin, ettei puheissasi ole vähintäkään perää, eikä nyt
ole aika hassutella."

"Kuinka sinä uskallat! Kuinka sinä uskallat!" huusi hän polkien
jalkaansa. "Onko minun petollinen herrani lähettänyt sinut loukkaamaan
minuakin? Mikä sinä luulet olevasi, muukalainen, että tohdit puhua
tällä tavoin minulle, kuningattarelle? Kuinka sinä uskallat?"

"Tohdin kuin tohdinkin. Aika, jonka tuhlaat hyödyttömään ja
järjettömään vihaasi voi maksaa sinulle kruunusi ja meille kaikille
henkemme. Soraiksen ratsastajat ovat jo hälyyttämässä miehiä aseisiin.
Kolmessa päivässä on Nasta koonnut soturinsa ja hänen sotahuutonsa
kajahtaa pohjoisissa maakunnissa kuin raivostuneen leijonan ärjyntä.
Yön tyttärellä on suloinen ääni eikä hän ole laulujaan turhaan
laulanut. Hänen sotalippunsa hulmuaa pian kaikilla selänteillä
pohjoisessa, ja niiden alle kerääntyy sotureita kuin pilveä. Puolet
armeijaa noudattaa hänen sotahuutoaan ja jokaisessa kaupungissa ja
kylässä kiihoittavat papit kansan muukalaisia vastaan ja todistavat
hänen asiansa puolesta taistelemisen olevan jokaisen pyhän
velvollisuuden. Olen puhunut, oi kuningatar!"

Nyleptha oli nyt aivan rauhallinen ja mustasukkaisuuden kohtauksen
ohimentyä hän oli jälleen tarmokas ja kylmästi harkitseva hallitsija.

"Puhut järkevästi, Macumazahn. Suo anteeksi tyhmyyteni. Mikä mahtava
kuningatar minä olisinkaan, ellei minulla olisi sydäntä. Olla sydämetön
on sama kuin voittaa koko maailma. Intohimo on kuin salama, joka
yhdistää maan taivaaseen, mutta joka häikäisee ja tappaa!

"Sinä uskot Soraiksen ryhtyvän sotaan minua vastaan. Olkoon niin. Minua
hän ei kuitenkaan voita, sillä minullahan on ystäväni ja puoltajani.
Niitä on paljon, jotka huutavat 'Nyleptha! Nyleptha', kun minun viirini
kohoavat torneihin ja linnojen muureille, ja jo tänä iltana minun
sanomatuleni leimahtavat vuorelta toisella kutsuen väkeni koolle. Minä
muserran hänet ja hajoitan hänen sotajoukkonsa. Ikuinen yö on oleva
Soraiksen, yön tyttären, kohtalo. Ojenna nyt minulle tuo pergamentti ja
hanhensulka ja käske vahtiupseeri tänne. Hän on luotettava mies. Kas
niin."

Minä tein niinkuin hän käski, ja vanha rauhallisen näköinen soturi,
nimeltä Kara, astui sisään syvään kumartaen.

"Miehitä kaikki sisareni Soraiksen, Zu-Vendis-maan kuningattaren,
asunnon sisäänkäytävät ja älä laske ketään sisään tahi ulos", lausui
Nyleptha. "Laiminlyönnistä vastaat hengelläsi. Tässä on valtakirjasi",
ja hän ojensi pergamentin upseerille.

"Kuningattaren käsky on toteutuva", vastasi mies hieman hätkähtäen ja
poistui.

Sitten Nyleptha lähetti sanan Curtikselle, joka saapui heti hyvin
onnettoman näköisenä. Luulin toisen edellistä hirmuisemman
mustasukkaisuuden myrskyn ryöpsähtävän valloilleen, mutta erehdyin.
Naisväen tiet ovat totisesti ihmeelliset. Hän nyökkäsi Curtikselle
ystävällisesti ja sanoi tahtovansa kuulla hänen mielipidettään hyvin
tärkeissä asioissa. Soraiksesta ja luulotellusta uskottomuudesta ei
puhuttu sanaakaan, mutta minusta näytti, ettei asia ollut vielä
unhottunut. Nyleptha oli luultavasti päättänyt selvittää sen seikan
Curtiksen kansaa kahden kesken.

Heti Curtiksen tultua palasi upseeri ilmoittamaan, että _Sorais oli
poistunut palatsista_. Hän oli sanonut menevänsä temppeliin rukoilemaan
ja viettämään yön hurskaissa mietteissä alttarin edessä, kuten
Zu-Vendis-maan ylhäiset naiset välistä tapasivat tehdä. Katsahdimme
merkitsevästi toisiimme. Lintu oli lentänyt tiehensä ja ensimmäinen
isku oli tullut hyvin pian. Aloimme toimia.

Luotettavimmat kenraalit haettiin saapuville, ja kun heille oli
selitetty tilannetta niin paljon kuin katsottiin tarpeelliseksi, heille
annettiin tiukat määräykset käskeä heti mahdollisimman tarkoin väkensä
koolle. Mahtavimmat ylimykset, joihin Nyleptha tiesi voivansa luottaa,
kutsuttiin myöskin neuvotteluun, ja monet heistä lähtivät heti
etäisimpiin maakuntiin kokoamaan joukkojaan. Sinetöidyt määräykset
lähetettiin etäisimpien kaupunkien päälliköille ja sanansaattajien
käskettiin rientää yötä päivää.

Työskentelimme kuumeisella kiireellä koko illan muutamien luotettavien
kirjurien avulla, ja Nyleptha toimi sellaisella tarmolla ja
mielenmaltilla, että minä aivan hämmästyin. Kello oli kahdeksan, kun
palasimme asuntoomme. Siellä kuulimme Alphonselta, joka oli sangen
närkästynyt päivälliseltä poissaolomme tähden -- hän oli ryhtynyt
jälleen toimeensa -- että Good oli palannut metsästysretkeltään ja
mennyt vahtivuorolleen. Koska portille oli pantu moninkertainen vahti
eikä vaaraa tarvinnut heti pelätä, katsoimme olevan tarpeetonta mennä
hänelle kertomaan mitään koko jutusta. Kylläpähän hän ehti sen
huomennakin kuulla. Keskustelimme vielä hetkisen illan tapahtumista ja
menimme sitten levolle ollaksemme täysissä voimissamme tarpeen
vaatiessa.

Mutta ennenkuin nukahdimme, johtui Curtiksen mieleen pyytää vanhaa
Umslopogaasia viettämään yönsä Nylephtan huoneiden läheisyydessä.
Umslopogaas tunsi palatsin tarkoin ja sai kuningattaren käskystä kulkea
vapaasti kaikkialla, milloin häntä vain halutti. Zulujen tavoin hän
rakasti yöllä kuljeskelemista, ja hänen nähtiinkin usein hiiviskelevän
palatsin väljissä suojissa keskiyön hiljaisina hetkinä. Mitään
kysymättä hän heitti tapparan olalleen ja häipyi äänettömästi kuin aave
hämärään käytävään.

Olin mielestäni nukkunut vain muutamia minuutteja, kun äkkiä heräsin
tuntien, että joku katseli minua tutkivasti. Totesin hämmästyneenä,
että ulkona alkoi aamu sarastaa, ja kumman levottomuuden valtaamana
minä nousin äkkiä istumaan. Vuoteeni jalkopäässä seisoi Umslopogaas ja
aamun harmaassa hämyssä hän oli tavallista julmemman ja peloittavamman
näköinen.

"Oletko ollut jo kauan luonani?" kysyin minä kuivasti, sillä semmoinen
herääminen ei oikein miellyttänyt minua.

"Noin puoli tuntia, Macumazahn. Minulla on sinulle tärkeää asiaa."

"Puhu", sanoin minä unhottaen tykkänään häirityn uneni.

"Illalla menin Valkoisen kuningattaren luo, kuten oli käskettykin, ja
kätkeysin suureen huoneeseen, joka on kuningattaren makuuhuoneen
vieressä, erään pylvään taakse. Bougwan oli etuhuoneessa ja oviverhojen
ulkopuolella seisoi vahtisoturi. Voidakseni täyttää tehtäväni
kunnollisesti minun täytyi päästä sisään kummankaan huomaamatta, mikä
onnistuikin sangen hyvin. Hiivin kuin varjo heidän taitsensa. Olin
seisonut piilopaikassani jo monta tuntia, kun äkkiä näin erään tumman
olennon liukuvan äänettömästi minua kohti. Tuo salaperäinen ilmiö oli
nainen, jolla oli tikari kädessään. Toinen olento, jota nainen ei
huomannut, hiipi hänen jäljessään ja katsottuani tarkemmin minä näin,
että se oli Bougwan. Hän oli riisunut kengät ja niin lihavaksi mieheksi
hän hiipi oikein hyvin. Kun nainen oli kohdallani, näin minä selvästi
hänen kasvonsa tähtien himmeässä valossa."

"Kuka se oli?" kysyin minä kärsimättömästi.

"'Yön tytär', Macumazahn. Hänellä on totisesti sattuva nimi. Seisoin
hiljaa ja odotin, kunnes Bougwan oli myös hiipinyt ohitseni, jolloin
minä lähdin heidän jälkeensä, ja niin me hiivimme äänettömästi toinen
toisemme jäljessä Valkoisen kuningattaren makuuhuonetta kohti. 'Yön
tytär' edellä, sitten Bougwan ja viimeksi minä, eikä 'Yön tytär'
tiennyt mitään Bougwanista eikä Bougwan minusta.

"Vihdoin nainen saapui Valkoisen kuningattaren oviverhojen luo, joita
hän äänettömästi raotti luiskahtaen sisäpuolelle notkeasti kuin käärme
ja Bougwan ja minä seurasimme. Kuningattaren vuode oli huoneen toisessa
päässä ja hän nukkui sikeästi. Kuulin selvästi hänen hengityksensä ja
hänen valkoinen käsivartensa hohti silkkipeitteellä kuin lumi
kuihtuneella ruohikolla. 'Yön tytär' kumartui matalaksi ja alkoi ryömiä
vuodetta kohti pitkä tikari koholla, _näin_, ja hän oli niin syventynyt
suunnitelmansa toteuttamiseen, ettei hän ajatellutkaan katsoa
taaksensa.

"Kun hän oli jo aivan vuoteen lähellä tarttui Bougwan äkkiä hänen
käteensä, jolloin hän kääntyi meihin päin hätäisesti henkäisten. Näin
tikarin välähtävän ja kuulin iskun sattuvan, ja ellei Bougwanilla olisi
ollut rautanahka yllänsä, niin ei tiedä miten hänen olisi käynytkään.
Nyt hänkin tunsi naisen ja kavahti hämmästyneenä takaisin kykenemättä
sanomaan halaistua sanaa. Nainen oli yhtä hämmästynyt, mutta tointui
pian ja pannen sormen huulilleen, _näin_, hän hiipi huoneesta Bougwanin
seuratessa. Hänen viittansa lieve aivan hipaisi käsivarttani, eikä
paljon puuttunut, etten antanut Inkosi-kaasin heilahtaa.

"Etuhuoneessa hän alkoi kuiskailla Bougwanille ja rukoili häneltä
jotakin väännellen käsiään _näin_. En tiedä mitä he puhuivat, mutta
näin, että Bougwan ravisti aina vähän väliä päätään ja sanoi:'ei, ei,
ei!' Minusta näytti aivan kuin hän olisi aikonut kutsua vahdin
paikalle, mutta samassa 'Yön tytär' vaikeni ja alkoi katsella häntä
suurilla noidan silmillään, ja minä näin, että hänen kauneutensa lumosi
Bougwanin. Hän ojensi kätensä, jota Bougwan suuteli, ja juuri kun minä
aioin astua esiin vangitakseni hänet, sillä minä näin, että Bougwanista
oli tullut akka, joka ei osannut enää erottaa oikeaa väärästä, katosi
hän jäljettömiin."

"Katosi!" huudahdin minä.

"Niinkuin kummitus. Bougwan seisoi paikallaan tuijottaen seinään kuin
unissakävijä ja poistui sitten hitaasti. Hetkisen odotettuani hiivin
minäkin tieheni."

"Oletko ihan varma, Umslopogaas", sanoin minä, "ettet ole nähnyt vain
unta?"

Vastauksen asemesta hän avasi vasemman kätensä ja näytti minulle parin
tuuman pituisen hienoimmasta teräksestä tehdyn tikarin katkenneen
kärjen.

"Otin tämän valkoisen kuningattaren huoneesta, jossa se taittui
Bougwanin rintaa vasten", virkkoi hän rauhallisesti.

Pukeuduin kiireesti ja menin sitten Umslopogaasin kanssa Curtiksen luo,
jossa hän toisti kertomuksensa sanasta sanaan.

"Taivas varjelkoon!" huudahti Curtis zulun vaiettua; "täällä minä vain
olen unia vedellyt Nylepthan ollessa tähteni sellaisessa hirveässä
vaarassa. Mikä hirviö tuo Sorais onkaan! Olisi ollut hänelle aivan
omiaan saada maistaa Umslopogaasin tapparaa."

"Puhut oikein, Incubu", lausui zulu, "ja voit olla varma, että olisin
iskenyt ennen häntä. Odotin vain ratkaisevaa hetkeä."

En sanonut mitään, mutta en voinut olla ajattelematta, että monta
tuhatta ihmishenkeä olisi säästynyt, jos hän olisi antanut Soraiksen
joutua tämän Nylepthalle valmistaman kohtalon omaksi. Ja minä olin
oikeassa, kuten ennen pitkää saatiin nähdä... Kerrottuaan seikkailunsa
Umslopogaas meni aamiaistaan syömään minun ja Curtiksen jäädessä
tapahtumaa pohtimaan. Curtis oli ensin hyvin kiukkuinen Goodille, joka
ei ollut enää lainkaan luotettava, sanoi hän, ja joka oli tahallaan
päästänyt Soraiksen pakenemaan jonkun salaisen käytävän kautta, sen
sijaan että hänen olisi pitänyt jättää murhayrityksen tekijä oikeuden
tuomittavaksi. Hän oli todellakin hyvin närkästynyt. Minä annoin hänen
pauhata ajatellen mielessäni, kuinka helppoa onkaan olla ankara toisen
heikkouksia kohtaan muistamatta lainkaan omiaan.

"Kuulehan, hyvä mies", sanoin minä vihdoin; "ajattelehan asiaa hiukan
tarkemmin. Olit eilen saman naisen puheilla ja sanoit olleesi niin
hänen lumoissaan, että tuskin kykenit vastustamaan hänen vaatimuksiaan,
vaikka olet vannonut uskollisuuden valan eräälle toiselle, maailman
kauneimmalle naiselle. Otaksutaanpa, että Nyleptha olisi ollut
Soraiksen tilalla ja sinä Goodin. Olisitkohan ollut niinkään innokas
luovuttamaan hänet julkiselle häpeälle alttiiksi, oikeuden huostaan ja
vihdoin elävältä poltettavaksi? Katsohan asiaa Goodinkin kannalta,
ennenkuin julistat vanhan koetellun ystäväsi roistoksi ja petturiksi."

Hän kuunteli vaieten esitystäni ja sanoi sitten suoraan, että hän oli
puhunut ajattelemattomasti. Curtiksen parhaimpia puolia onkin, että hän
on aina valmis myöntämään, milloin hän vain huomaa olleensa väärässä.

Vaikka minä siten puolustinkin Goodia, en minä kuitenkaan voinut
kieltää, että hän oli joutunut mahdollisimman, kieroon asemaan, niin
luonnollinen kuin hänen käytöksensä muutoin olikin. Oli tapahtunut
kaamea murhayritys, jonka tekijän hän oli päästänyt pakoon, joutuen
siten siveellisesti kokonaan tuon kauniin rikoksentekijättären
valtoihin. Hän oli jo hyvällä alulla kehittyä tuon tunnottoman naisen
sokeaksi välikappaleeksi, eikä miehellä ole maailmassa kovempaa
kohtaloa kuin joutua sellaiseen asemaan. Loppu on aina sama. Kun
hänestä ei ole enää mitään hyötyä, heitetään hänet oman onnensa
nojaan ja saa sitten loppuikänsä surra ainiaaksi menettämäänsä
itsekunnioitustaan. Istuessani siinä ajatuksiini vaipuneena tuumien
mitä olisi paras tehdä asian auttamiseksi -- kysymys oli todellakin
pulmallinen -- alkoi pihalta kuulua kovaa melua. Tunsin Umslopogaasin
ja Alphonsen äänet; edellinen kirosi ja mellasti hirvittävästi
jälkimmäisen huutaessa kimeästi pelosta.

Kiiruhdin ulos katsomaan mitä oli tekeillä ja näin hullunkurisen näyn.
Pikku ranskalainen juoksi henkensä edestä pihan poikki raivostuneen
Umslopogaasin edellä, joka iski pitkän kätensä hänen niskaansa juuri
kun tulin portaille. Alphonse kohosi maasta kuin nukke ja lensi
suinpäin jonkun askeleen päässä olevaan kauniisti kukkivaan mutta hyvin
okaiseen pensaikkoon, niin että vain kantapäitä näkyi. Heittoonsa
tyytyväisenä zulu sitten katseli käsivarret ristissä ranskalaisen
sätkytystä ja kuunteli julmasti hymyillen tämän kamalia avunhuutoja.

"Mitä tämä merkitsee?" huudahdin minä juosten paikalle. "Aiotko tappaa
miehen? Vedä hänet heti pois pensaasta!"

Pahasti murahtaen Umslopogaas totteli ja tarttuen Alphonse-poloisen
nilkkoihin hän kiskaisi tämän pensaasta sellaisella nykäyksellä, että
luulin jalkojen irtautuvan. Selästä olivat vaatteet riekaleina ja
kaikkialta tihkui verta. En ole milloinkaan nähnyt kurjempaa näkyä.
Täyttä kurkkua huutaen hän kieritteli itseään maassa ja pitkään aikaan
en voinut saada häneltä sanaakaan selitykseksi.

Vihdoin hän kuitenkin nousi ja piiloutuen taakseni hän kirosi vanhan
Umslopogaasin kalenterin kaikkien pyhimysten nimessä ja vannoi
sankarillisen isoisänsä pyhän muiston nimessä myrkyttävänsä zulun
ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa. Hän "janosi kostoa". Totuus
tuli lopulta ilmi. Alphonse keitti nimittäin Umslopogaasin
aamiaispuuron, jonka tämä söi kurpitsan kuoresta puutikuilla
jossakin pihan nurkkauksessa istuen, kuten hän olisi tehnyt kotona
Zulu-maassakin, ja kun Umslopogaas, kuten zulut yleensä, inhosi
suuresti kaloja, joita hän piti jonkinlaisina vesikäärmeinä, oli
Alphonse, joka keksi aina kaiken maailman kujeet, päättänyt syöttää
hänelle yhden tavalla tahi toisella. Hän jauhoi kalan hyvin hienoksi ja
sekoitti sen puuroon, jonka zulu söi melkein kokonaan, ennenkuin
huomasi kepposen. Eikä hän olisi sitä luultavasti lainkaan
huomannutkaan, jos Alphonse olisi malttanut pysyä sisällä ja hillitä
merkillisen iloisuutensa. Mutta onnettomuudekseen ei tämä voinut sitä
tehdä, vaan tuli pihalle ja katseli tirskuen zulun ateriointia.
Umslopogaasia, joka oli sangen teräväjärkinen, tämä kummallinen hilpeys
alkoi viimein epäilyttää, ja tutkittuaan tarkoin puuron jäännöksen hän
keksi "puhvelihiehon" kepposen, jonka hän kuittasi yllä kerrotulla
tavalla. Ranskalainen oli todellakin onnellinen selvitessään jupakasta
niinkin vähällä, sillä pahemminkin olisi voinut käydä. Hänenhän olisi
luullut kirvesleikin jälkeen täytyneen käsittää, ettei ollut hyvä
ryhtyä kujeilemaan tuon "mustan herrasmiehen" kustannuksella.

Tapaus oli itsessään aivan vähäpätöinen, mutta kerroin sen sentähden,
että sillä oli hyvin vakavat seuraukset. Verenvuodon tauottua ja
pestyään itsensä Alphonse poistui kiroillen, ja minä tiesin vanhastaan
että kestäisi sangen kauan, ennenkuin hän saavuttaisi entisen
mielentilansa. Hänen mentyään minä nuhtelin Umslopogaasia ja sanoin
häpeäväni hänen käytöstään.

"Ah, Macumazahn", sanoi hän, "älkää tuomitko minua, sillä tämä paikka
ei ole minua varten. Olen kyllästynyt, kuolemaan saakka kyllästynyt
ainaiseen syömiseen, juomiseen, nukkumiseen ja naimiskauppahullutuksiin.
En kärsi tätä mukavaa elostelemista kivitaloissa joka vie miehen
voimat, kuolettaa hänen sisunsa ja muuttaa hänen lihaksensa pehmeäksi
rasvaksi. Valkoiset viitat, kauniit naiset, torventoitotukset ja
haukkojen lento kyllästyttävät minua. Silloin oli elämä elämisen
arvoinen, kun löimme masait siellä karja-aitauksessa, mutta täällä en
ole iskuakaan iskenyt maailman pyörähdellessä punaisena silmissäni ja
minä alan luullakin, että minun täytyy mennä isäisi luo kohottamatta
enää kertaakaan Inkosi-kaasin välähtelevää terää", ja hän kohotti
kirveensä katsellen sitä surumielin.

"Siinäkö surusi?" sanoin minä. "Tyydyttämätön verenhimoko on tehnyt
sinut sairaaksi, ja 'tikkako' kaipaa puuta? Ja sinun iälläsi! Häpeä nyt
toki, Umslopogaas."

"Macumazahn, minun ammattini on kyllä verinen, mutta parempi ja
rehellisempi kuin monet muut. Kauniimpaa on surmata mies kunniallisessa
taistelussa kuin imeä hänen sydänverensä petoksilla ja konnanjuonilla,
niinkuin te valkoihoiset teette. Monta miestä olen tappanut eikä
sellaista tulekaan, jota pelkäisin katsoa silmästä silmään, ja paljon
on minulla ollut ystäviä, joita mielelläni tahtoisin vielä kerran
tavata. Sinä olet sinä ja minä olen minä ja jokainen viihtyy parhaiten
omassa maassaan ja omiensa luona. Vuoristohärkä kuolee ravintorikkaille
tasangoille jouduttuaan ja samoin on minunkin laitani, Macumazahn. Minä
olen karkea ja häikäilemätön, sen kyllä tiedän, mutta kuitenkin sinä
muistelet minua murehtien, kun olen mennyt luotasi ikuiseen yöhön
isäini luo, sillä sydämessäsi sinä rakastat minua, isäni Macumazahn,
vaikka olenkin vain koditon zulu-soturi -- heimon päällikkö, jolle
hänen kansansa ei yösijaakaan antaisi -- maastaan karkoitettu, onneton
kulkuri. Minäkin rakastan sinua, Macumazahn, sillä me olemme yhdessä
harmaantuneet, ja välillämme on side, joka ei näy, mutta joka on liian
vahva milloinkaan katketakseen", ja hän otti korvanlehteensä tehdystä
reiästä vanhan panoshylsyn -- nuuskarasian -- ja ojensi sen minulle
silmissään lämmin loiste.

Otin hyppysellisen koettaen salata liikutustani, sillä oli aivan totta,
että minä rakastin suuresti tätä vanhaa, verenhimoista zulu-soturia. En
oikein tiedä mikä hänessä viehätti minua. Ehkä se oli hänen aivan
yli-inhimillinen voimansa ja taitavuutensa tahi yksinkertaisesti vain
se, että hän oli niin erikoinen. Olen ollut paljon villien parissa,
mutta milloinkaan en ole tavannut toista hänen kaltaistaan. Hän oli
harvinaisen viisas ja kokenut, mutta kuitenkin vain suuri lapsi, ja
vaikka tuntuneekin naurettavalta, niin minun täytyy sanoa, että hänellä
oli "hellä sydän", kuten monesta julmasta intiaanipäälliköstäkin
kerrotaan. Niin, minä pidin hänestä paljon, vaikka en ajatellutkaan
sitä milloinkaan hänelle sanoa.

"Rakkautesi on aina erikoinen, sinä vanha susi", sanoin minä.
"Halkaisisit kalloni leukaan saakka, jos olisin tielläsi huomenna."

"Puhut aivan totta, Macumazahn. Sen tekisin, jos estäisit minua
täyttämästä velvollisuuteni. Mutta samassa kun iskuni olisi tehnyt
tehtävänsä, minä rakastaisin sinua jälleen. Sanohan, Macumazahn,
luuletko, että saamme vielä tapella täällä?" lisäsi hän rukoilevasti.
"Viime yön tapahtumista päättäen ovat kuningattaret riitaantuneet.
Eihän 'Yön tyttärellä' olisi muutoin ollut tikari mukanaan."

Minä myönsin hänen olevan oikeassa ja sanoin, että kuningattaret
riitelevät Incubusta.

"Niinkö?" huudahti hän tarttuen iloissaan käsivarteeni. "Sitten saamme
tapella yhtä varmasti kuin joet tulvivat sadeaikana, ja tapella
henkemme edestä. Voitto sodassa on naisille yhtä rakas kuin viimeinen
sana suunsoitossa, ja tapellessaan rakkautensa tähden he ovat yhtä
vaaralliset kuin haavoittunut puhveli. Näetkös, Macumazahn, asianlaita
on siten, että nainen ui vaikka veressä päämaalinsa saavuttaakseen.
Olen parikin kertaa nähnyt sen omin silmin. Ah, Macumazahn, tämän
kauniin kaupungin saamme vielä nähdä tulimerenä leimuavan ja kuulla
taistelun melskeen sen kaduilta. Kuljeskelemiseni ei ole sittenkään
ollut turha. Mitä luulet, mahtavatkohan tämän maan miehet osata
tapella?"

Curtis tuli samassa luoksemme ja hetkisen kuluttua saapui myös Good
paikalle, mutta aivan eri suunnalta, ollen hyvin kalpea ja masentuneen
näköinen. Hänet nähdessään Umslopogaas lopetti verenhimoiset puheensa
ja tervehti häntä.

"Ah, Bougwan", huudahti hän, "tervehdin sinua, suuri päällikkö! Olet
niin väsyneen näköinen. Eilinen metsästysretki oli varmaankin hyvin
rasittava", ja vastausta odottamatta hän jatkoi:

"Kuule, Bougwan, minä tahdon kertoa sinulle kertomuksen eräästä
naisesta, kertomuksen, joka on aivan tosi.

"Oli kerran mies ja nainen, jota mies intohimoisesti rakasti. Mutta
nainen ei välittänyt hänestä, vaan rakasti hänen veljeänsä. Hänen
rakkautensa oli kuitenkin toivoton, sillä tuo veli rakasti hellästi
omaa vaimoaan ja pilkkasi häntä milloin he vain näkivät toisensa.
Silloin tuo nainen, jonka rakkautta oli halveksittu, alkoi miettiä
kostoa ja sanoi siinä tarkoituksessa miehelle, joka rakasti häntä:
'minä rakastan sinua, ja jos julistat sodan veljeäsi vastaan, tulen
vaimoksesi.' Mies tiesi kyllä hänen puheensa olevan valhetta, mutta hän
rakasti tuota kaunista naista niin suuresti, että hän noudatti
kehoitusta ja ryhtyi sotaan veljeänsä vastaan. Kun paljon kansaa oli
kaatunut, tuli hänen veljeltään sana: -- 'Miksi sinä vainoat minua?
Mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Enkö ole lapsesta pitäen sinua
rakastanut? Kun olit puutteessa, enkö auttanut sinua, ja kun teimme
sotaretkiä, emmekö jakaneet kaikki saaliit tasan, härät, lehmät ja
tytöt? Miksi siis tahdot tappaa minut, veljeni, jota olen aina
rakastanut?'

"Silloin mies tuli sangen murheelliseksi, sillä hän käsitti pahoin
tehneensä. Hän karkoitti tuon naisen luotaan ja lopetti sodan ja eli
sitten rauhassa veljensä kanssa samassa kylässä. Jonkun ajan kuluttua
nainen tuli kuitenkin takaisin ja sanoi hänelle: 'Olen menneet
unhottanut ja tahdon nyt tulla vaimoksesi!' Sydämessään mies tunsi,
ettei tuokaan puhe ollut totta. Ja vaikka hän tiesi, että naisella oli
paha mielessä, niin hän otti hänet kuitenkin vaimokseen, sillä hänen
rakkautensa ei ollut kylmennyt.

"Mutta hääpäivän iltana, kun mies oli vaipunut sikeään uneen, hiipi
nainen hänen viereltään, otti hänen tapparansa ja ryömi hänen veljensä
majaan ja löi hänet kuoliaaksi hänen nukkuessaan. Tekonsa tehtyään
nainen hiipi takaisin ja pani verisen kirveen miehensä viereen ja
pakeni pimeään yöhön.

"Päivän koittaessa alkoi kylästä kuulua huutoja: 'Lousta on tapettu' ja
miehen majalle kokoontui suuri väkijoukko. Mentiin sisään ja siellä
mies nukkui vielä sikeästi verinen kirves vieressään. Silloin miehet
muistivat veljesten välisen sodan ja sanoivat: 'Katso, varmaankin hän
on murhannut veljensä', ja aikoivat tappaa hänet, mutta hän pääsi
heidän kynsistään. Pakomatkallaan hän kohtasi naisen, joka oli kaiken
pahan alku ja juuri, ja hän tappoi hänet.

"Mutta naisen kuolema ei voinut murhattua henkiin herättää ja mies sai
kuitata tuon naisen kaikki rikokset. Muita syyllisiä ei voinut olla.
Hän oli veljensä murhaaja. Sentähden hän on hylkiö ja kansansa kiroama
ja sentähden saa hän, joka oli muinoin mahtava päällikkö, kulkea
loppuikänsä koditonna paikasta toiseen ja kuolla vihdoin vieraassa
maassa muukalaisten ympäröimänä. Hänen kansansa sanoo, että hän murhasi
kavalasti veljensä Loustan keskiyön hetkellä ja sentähden on hänen
nimensä hänen kotimaassaan iankaikkisesti kirottu."

Vanha zulu vaikeni ja minä näin, että hän oli syvästi liikutettu. Pian
hän kuitenkin kohotti alasvaipuneen päänsä ja jatkoi:

"Minä olen tuo mies, Bougwan. Ou! Minä olen juuri sama mies ja kuule
nyt sanani! Sinä tahdot olla minun kaltaiseni -- tahdoton välikappale,
leikkikalu, kuormajuhta, joka saa syykseen kaikki toisen tekemät
rikokset. Kuule! Kun hiivit viime yönä 'Yön tyttären' jäljessä, olin
aivan kantapäilläsi, ja kun hän iski sinua tikarillaan Valkoisen
kuningattaren makuuhuoneessa, olin lähelläsi. Kun annoit hänen kadota
kuin käärmeen kivikkoon, minä katselin sinua ja näin, että hän oli
lumonnut sinut. Minä tiesin, että nyt oli jälleen eräs kunnon mies
poikennut velvollisuutensa suoralta tieltä ja lähtenyt kulkemaan
kieroja polkuja. Sanani ovat säälimättömät, mutta vilpittömästä
sydämestä ne ovat kotoisin, joten anna minulle anteeksi, isäni. Käännä
selkäsi tuolle naiselle, ja sinä vaellat kunniallisesti hautaan saakka.
Älä katso enää hänen puoleensa, tahi muutoin sinun käy samoinkuin on
minunkin käynyt, etkä voi millään viattomuuttasi todistaa. Olen
puhunut."

Good kuunteli vaieten zulun pitkää ja kaunopuheista kertomusta. Mutta
kun tuli puhe hänestä itsestään, punastui hän, ja saatuaan tietää, että
me tiesimme kaikki, mitä oli tapahtunut hänen ja Soraiksen välillä,
masentui hän kokonaan. Vihdoin hän alkoi selittää meille osaansa
yöllisessä tapahtumassa ja hänen äänessään oli hyvin nöyrä sävy.

"Minun täytyy myöntää", sanoi hän katkerasti naurahtaen, "etten olisi
milloinkaan uskonut jonkun zulu-soturin tarvitsevan opettaa minulle,
mihin miehen kunnia velvoittaa; mutta nythän nähdään, miten meidän
saattaa käydä. Mahdattekohan voida käsittääkään, miehet, kuinka
nöyryytetty olen, ja kaikista katkerinta on, että nuhdesaarna oli
täysin ansaittu. Minun olisi luonnollisesti pitänyt luovuttaa Sorais
vahdille, mutta minä en voinut. Minä annoin hänen mennä ja lupasin
vielä, etten puhu asiasta kellekään, mikä on vielä suurempi häpeä. Jos
liittyisin häneen, sanoi hän, niin hän tulisi vaimokseni ja tekisi
minusta tämän valtakunnan kuninkaan, mutta minulla oli Jumalan kiitos
vielä sen verran miehuutta jäljellä, että käskin hänen vaieta. Sanoin,
etten voinut tovereistani erota, vaikka saisinkin hänet vaimokseni.
Tehkää nyt minulle mitä tahdotte; minä olen ansainnut kaiken. Toivon
vain, ettei nainen, jota kaikesta sydämestänne rakastatte, johdattaisi
teitä sellaiseen hirmuiseen kiusaukseen", ja hän kääntyi mennäkseen.

"Odotahan hetkinen, vanha veikko", sanoi Curtis. "Minullakin on sinulle
hieman kerrottavaa." Ja hän kertoi juurta jaksain, mitä hänelle oli
tapahtunut eilispäivänä Soraiksen luona.

Isku oli musertava. Kenestä hyvänsä on tietysti vastenmielistä saada
tietää olleensa jonkun tunnottoman henkilön tahdoton välikappale, mutta
nyt oli isku kuten jo sanoin, kerrassaan musertava. Asianhaarat olivat
niin hirveät.

"Tiedättekö", sanoi Good sitten harvakseen, "että olette melkein
parantaneet minun rakkaudentautini", ja hän poistui huoaten. Olin
suuresti pahoillani hänen tähtensä.

Sinä päivänä oli kuningattarilla vastaanotto, jolloin lähetystöt
esittivät anomuksiaan, suunniteltiin uusia lakeja ja keskusteltiin
raha- ja muista valtakunnan asioista. Mennessämme valtaistuinsaliin
yhtyi Good meihin ollen peräti masentuneen näköinen.

Tullessamme perille istui Nyleptha jo valtaistuimellaan ympärillään
joukko neuvonantajia, hoviherroja, lakimiehiä ja pappeja,
kuten tavallisesti, mutta minä panin merkille, että hänen
henkivartijajoukkonsa oli tavallista monin kerroin vahvempi. Ilmassa
oli jännitystä, ja oli helppo huomata, kun katseli läsnäolevien
kasvoja, ettei kukaan oikeastaan kiinnittänyt suurtakaan huomiota
asioiden käsittelyyn. Tieto kansalaissodan uhasta oli jo levinnyt
kaikkialle. Tervehdittyämme Nylepthaa me istuimme tavallisille
paikoillemme ja asioiden käsittely jatkui entiseen tapaan. Äkkiä kuului
palatsin portilta kiivas torventoitotus ja väkijoukko, joka oli sinne
kokoontunut seuraamaan tapahtumain kehitystä, alkoi huutaa: "Sorais!
Sorais!"

Pihalta kuului rattaiden ääntä ja hetkisen kuluttua lennähtivät suuret
oviverhot sivulle ja "Yön tytär" astui ylväästi huoneeseen. Eikä
suinkaan yksin. Hänen ympärillään parveili suuri joukko pappeja, ja
ylimmäinen pappi Agon, yllään loistavin viittansa, kulki hänen
edellään. Syy heidän läsnäoloonsa oli ilmeinen -- Sorais oli heidän
suojeluksessaan ja olisi ollut pyhyydenloukkaus koettaa vangita
hänet. Heidän takanaan oli joukko valtaherroja asemiehineen ja
seuralaisineen. Soraiksen asu osoitti selvästi, ettei hänen sanomansa
ollut rauhansanoma. Hänellä oli yllään kultasuomuksista tehty haarniska
ja päässään pieni kultainen kypäri. Kädessään hän heilutti kauniisti
muovailtua pientä hopeista keihästä. Ylpeästi kuin naarasleijona hän
astui salin poikki läsnäolevien väistyessä molemmin puolin ja
kaikkialla painuivat päät kunnioittavaan tervehdykseen. Pyhän kiven
luona hän pysähtyi ja nojaten kädellään kiveen hän huusi kaikuvalla
äänellä valtaistuimella istuvalle Nylepthalle:

"Tervehdin sinua, oi kuningatar!"

"Samoin tervehdin minäkin sinua, kuninkaallinen sisareni", vastasi
Nyleptha. "Tule lähemmäksi. Voit olla aivan turvallinen."

Sorais loi häneen röyhkeän katseen ja astui empimättä valtaistuimen
eteen.

"Yksi pyyntö, oi kuningatar!" huudahti hän.

"Puhu, sisareni. Mutta mitä pyydät minulta sinä, joka omistat puolet
kuningaskunnastamme?"

"Voit vastata erääseen kysymykseen. Aiotko ottaa puolisoksesi tuon
muukalaissuden jakaaksesi hänen kanssaan vuoteesi ja valtaistuimesi,
vai etkö?" ja hän viittasi Curtikseen hopeisella keihäällään.

Curtis hätkähti ja kääntyen Soraikseen hän sanoi matalalla äänellä:

"Eilen sinulla oli minulle kauniimpia nimiä, oi kuningatar, ellen
väärin muista."

Sorais puraisi huultaan ja karahti hehkuvan punaiseksi.

Huomattuaan, ettei asiaa käynyt enää salaaminen, vastasi Nyleptha
kysymykseen yhtä yllättävällä kuin vaikuttavallakin tavalla haluten
luultavasti samalla kokonaan masentaa syrjäytetyn kilpailijansa.

Nousten valtaistuimeltaan hän astui kaikessa kuninkaallisessa
loistossaan lemmittynsä luo ja irroittaen kultaisen käärmeen
käsivartensa ympäriltä hän käski Curtiksen polvistua. Tämä totteli
notkistaen toisen polvensa ja Nyleptha kietoi koristeen hänen
kaulaansa, suuteli hänen otsaansa ja sanoi häntä "rakkaaksi herrakseen".

"Niinkuin näet", sanoi hän sisarelleen, kun läsnäolijoiden
hämmästyksen mutina oli vaiennut ja Curtis noussut seisoalleen, "on
käsivarsikoristeeni nyt 'suden' kaulassa merkiksi siitä, että hän on
oleva tästä hetkestä alkaen minun lähin suojelijani. Siinä on
vastaukseni sinulle ja seuralaisillesi, kuningatar Sorais. Älä pelkää",
sanoi hän sitten lemmitylleen suloisesti hymyillen, "vaikka ikeeni
kävisikin raskaaksi", ja hän osoitti kultaista käärmettä, jonka hän oli
kietonut lemmittynsä voimakkaan kaulan ympärille. "Se on puhdasta
kultaa eikä vahingoita sinua", ja kääntyen läsnäolijoiden puoleen hän
huusi kaikuvalla äänellä:

"Tässä teidän kaikkien nähden minä otan tämän muukalaisen puolisokseni
ja tämä kultainen käärme olkoon liittomme merkki. 'Yön tytär', te
ylimykset, papit ja kaikki, jotka olette tänne kokoontuneet, kuulkaa
sanani. Enkö saa vapaasti valita itselleni miehen, jota rakastan? Enhän
ole mikään kuningatar, ellen saa sitä tehdä. Silloinhan olen orja,
halvintakin halvempi. Hän on voittanut sydämeni, jota käteni,
valtaistuimeni ja kaikki, mitä minulla on, seuraavat. Hän on mahtava
mies, kauniimpi, väkevämpi ja viisaampi kuin täällä kukaan, ja vaikka
hän olisi kerjäläinen, niin rakastaisin häntä yhtä palavasti." Sitten
hän tarttui Curtiksen käteen ja katsoi rohkeasti ympärilleen.
Rakkautensa takia hän oli valmis uhraamaan ja kärsimään kaikki, ja
seisoessaan siinä lemmittynsä vieressä punastuvin poskin ja säihkyvin
silmin hän oli niin hurmaavan suloinen, että useimmat, jotka näkivät
kohtauksen, kohottivat raikuvan hurraahuudon hänen kunniakseen. Hänen
iskunsa oli rohkea, mutta se vaikutti, sillä ihmiset kunnioittavat
rohkeita tekoja, ja Zu-Vendis-maan asukkaat tunsivat myötätuntoa tuota
hentoa naista kohtaan, joka ei arkaillut panna kaikki alttiiksi
rakkautensa puolesta.

Väkijoukko hurrasi niin, että katto kajahteli, mutta Sorais seisoi
alaspainunein päin, sillä hän ei voinut kärsiä sisarensa riemuvoittoa,
joka erotti hänet ainiaaksi miehestä, jota hän oli toivonut omakseen.
Ja hänen kateutensa ja mustasukkaisuutensa olivat niin hirvittävät,
että hän vapisi kuin haavanlehti. Olen muistaakseni sanonut, että minun
mielestäni hänen kasvonsa muistuttivat tyynenä päilyvää merta, jonka
tyyneydessä kuitenkin aina piilee jotakin uhkaavaa. Nyt oli myrsky
päässyt valloilleen, ja sen raivo sekä kauhistutti että viehätti minua.
Ylevän kaunis nainen on vihansa hurjuudessa aina uljas näky, mutta
sellaista kauneutta ja raivoa en ole milloinkaan ennen nähnyt toistensa
yhteydessä, ja voin vain sanoa, että niiden vaikutus oli molempien
vertainen.

Hän kohotti raivosta kalpeat kasvonsa ja hänen salamoivien silmiensä
ympärillä oli purppuranpunaiset renkaat, ja kolmesti hän koetti puhua,
mutta ei saanut ääntään kuuluviin. Vihdoin se kuitenkin onnistui, ja
kohottaen hopeisen keihäänsä, jonka kärki välähti auringon valossa, hän
lausui äänellä, joka kuului tuon suuren huoneen jokaiseen sopukkaan:

"Luuletko sinä, Nyleptha, että minä, Sorais, Zu-Vendis-maan kuningatar,
aion sallia tuon halvan muukalaisen nousta isäni valtaistuimelle?
Luuletko sinä minun aikovan sallia, että isäni huone joutuu
sekasikiöiden omaksi? En konsanaan, niin kauan kuin sydämeni sykkii ja
minulla on keihäs, millä iskeä! Kuka yhtyy minuun? Kuka? Luovuta nyt
tuo muukalaissusi ja hänen seuralaisensa, jotka ovat tulleet tänne vain
saalistamaan, oikeuden haltuun. He ovat rikkoneet aurinkoa vastaan ja
saavat sovittaa syntinsä tulisessa pätsissä. Ellet täytä pyyntöäni,
niin julistan sinulle sodan -- verisen sodan! Minä sanon sinulle, että
rakkautesi maksaa sinulle kaikki kaupunkisi ja maa on punoittava
puoltajaisi verestä. Sinä yksin olet syyllinen ja kuolevien korina,
leskien valitukset ja orpojen itku on aina kaikuva korvissasi.

"Valtaistuimesi menetät, Nyleptha, ja sinut syöstään suuren
porraskäytävän ylimmältä askelmalta rannan kiville, koska olet
tahrannut sukumme kunnian. Ja teille, muukalaiset, minä sanon, että
teidät verhotaan kultaan ja ripustetaan elävinä temppelin harjalle
varoitukseksi ja esimerkiksi niille, jotka epäilevät sanojani. Sinut,
Bougwan, tahdon säästää, jos jätät toverisi ja seuraat minua" ("siitä
ei tule mitään", huudahti Good englannin kielellä ja pudisti
tarmokkaasti päätään), "mutta sinulle, Incubu, olen suunnitellut
tavallista harvinaisemman kuoleman. Mutta siitä ehdimme myöhemminkin
puhua." Hän vaikeni henkäisten syvään, sillä raivo oli aivan
tukahduttaa hänet, ja väkijoukosta alkoi kuulua kauhistuksen ja osaksi
ihailunkin huudahduksia. Sitten lausui Nyleptha kylmästi ja
arvokkaasti:

"Käyttäytyisin arvolleni ja asemalleni kovin sopimattomasti, jos
puhuisin niinkuin sinä olet puhunut ja uhkailisin kuten sinä olet
uhkaillut. Jos tahdot sotia, niin olen valmis, ja vaikka käteni
näyttävätkin hennoilta, olet pian tunteva niiden rautaisen otteen, kun
joudut sotajoukkoinesi niiden puristukseen. Minä en pelkää sinua,
Sorais! Olen pahoillani, kun saatat sellaisen koettelemuksen
kansallemme ja itsellesi, mutta omasta puolestani sanon suoraan, etten
sinua pelkää. Eilen sinä, minun sisareni, koetit viekoitella lemmittyni
ja kihlattuni, jota nyt nimität muukalaissudeksi, omaksesi (salissa
syntyi tavaton hälinä) ja viime yönä -- kerrottiin minulle juuri äsken
-- hiivit sinä kuin käärme makuuhuoneeseeni murhataksesi minut
nukkuessani, mutta --"

"Se ei ole totta!" huudahti Agon seuralaisineen.

"Se on totta", sanoin minä ja otin esiin tikarin katkenneen kärjen.
"Missä on tämän kahva, oi Sorais?"

"Se on totta!" huudahti Goodkin, joka oli viimein päättänyt toimia
kunnon miehen lailla. "Minä yllätin kuningatar Soraiksen sisarensa
makuuhuoneessa ja hänen tikarinsa taittui minun rintaani vasten."

"Kuka on puolellani?" huudahti Sorais ravistaen hopeista keihästään,
sillä hän näki, että yleinen mielipide alkoi kääntyä häntä vastaan.
"Jätätkö minut todellakin, Bougwan?" lisäsi hän kääntyen Goodin
puoleen, joka seisoi hänen lähellään. "Sinä heikkouskoinen raukka,
herrakseni ja tämän maan kuninkaaksi olisit voinut tulla,, jos olisit
minua urhoollisesti palvellut, mutta toivottoman rakkautesi aiheuttama
iankaikkinen epätoivo on nyt oleva uskottomuutesi palkka! Sinut minä
ainakin kiedon kahleisiin, jotka eivät hevillä katkea.

"Sota! Sota! Sota!" huusi hän. "Käsi tällä pyhällä kivellä, jonka
särkymisen sanotaan ennustavan zu-vendi-kansan joutumista muukalaisen
ikeen alle, minä julistan sodan elämästä ja kuolemasta! Ken seuraa
Soraista, yön tytärtä, voittoon ja kunniaan?"

Huoneessa syntyi sanoinkuvaamaton sekasorto, ja monet läsnäolijat
kiiruhtivat yhtymään Soraiksen seurueeseen, josta muutamia tuli meidän
puolellemme. Edellisten joukossa oli eräs Nylepthan henkivartioston
aliupseerikin, joka äkkiä syöksyi ovelle Soraiksen poislähtöä tekevien
soturien joukkoon, mutta Umslopogaas, joka oli tarkoin seurannut
tapausten kulkua, huomasi heti, että jos mies pääsisi menemään,
seuraisivat kaikki muut soturit hänen esimerkkiään, ja hän hyökkäsi
miehen kimppuun, joka iski häntä miekallaan. Zulu kavahti takaisin
raivoisasti karjahtaen ja antoi samassa hirveällä tapparallaan
vastustajalleen salamannopean iskun, joka tappoi miehen heti. Raskaasti
korahtaen hän kaatui marmorilattialle. Sota oli niittänyt ensimmäisen
uhrinsa.

"Sulkekaa portit!" karjaisin minä toivoen saavamme Soraiksen vangiksi,
mitä pyhyydenloukkausta en lainkaan epäröinyt tehdä. Mutta käsky tuli
liian myöhään, sillä hänen henkivartijansa olivat jo ehtineet sinne, ja
seuraavassa hetkessä kuului ulkoa hurjasti laukkaavien hevosten
kavioiden kopse ja rattaiden räikinä. Mukanaan melkein puolet
läsnäolleista oli Sorais pian tuulispään nopeudella matkalla Siintävän
kaupungin halki M'Arstunaan vievälle tielle. M'Arstuna oli pieni
linnoitus noin sadankolmenkymmenen penikulman päässä Milosiksesta, ja
hänen päämajansa oli siellä.

Tämän jälkeen muuttui kaupunki sotaleiriksi ja kaduilla kajahteli
taukoamatta taisteluun valmistuvien joukko-osastojen tahdikas astunta.
Kaikkialla työskenneltiin kuumeisella kiireellä ja vanha Umslopogaas
istui jälleen pitkät tovit jossakin pihannurkkauksessa hioen
hätäilemättä Inkosi-kaasin kirkasta terää, joka oli ennestäänkin terävä
kuin partaveitsi.



XIX.

HARVINAINEN VIHKIMÄTILAISUUS.


Eräs tärkeä henkilö, joka kaikesta päättäen oli Soraiksen mahtavin
liittolainen ja koko kapinayrityksen johtava sielu, ei kuitenkaan
ehtinyt päästä ulos ennen porttien sulkemista. Tuo henkilö oli
ylimmäinen pappi Agon. Hän ei voinut milloinkaan unhottaa tuota
virtahevosjuttua ja oli vannonut tekevänsä kaikkensa tuhotakseen meidät
perinpohjin. Hän tiesi myös, että meillä oli oma uskontomme, ja odotti
kauhulla joka päivä hetkeä, jolloin alkaisimme tyrkyttää sitä
Zu-Vendis-maan asukkaille. Kerran hän kysyi minulta, oliko
kotimaassani mitään uskontoa, ja minä vastasin, että siellä on niitä
yhdeksänkymmentäviisi, ellen väärin muista. Hän hämmästyi niin, että
olisi voinut höyhenellä survaista hänet nurin. Minua tuo ylimmäinen
pappi aivan säälitti, sillä eihän ole suinkaan helppoa olla suuren
valtakunnan arvossapidetyn uskonnon päämies, jota uhkasi alituinen
vaara yhdeksänkymmenenviiden uuden uskonnon taholta.

Kuultuamme, ettei Agon ollut päässyt pakoon, neuvottelimme Nyleptha,
Curtis ja minä, mille kannalle asettuisimme häneen nähden. Minä vaadin
ehdottomasti hänen vangitsemistaan, mutta Nyleptha ravisti päätään ja
sanoi, ettei se käynyt päinsä. Sellainen teko vain vahingoittaisi
asiaamme. "Ah!" lisäsi hän polkien jalkaansa, "jos minä voitan ja saan
vallan käsiini, niin minä muserran nuo papit ja lopetan kerta kaikkiaan
heidän salaisen vehkeilynsä." Toivoin vain, että vanha Agon olisi
kuullut nuo sanat. Hän olisi ehkä hieman säikähtänyt.

"Olkoon niin", sanoi Curtis vihdoin. "Ellemme vangitse häntä, niin
lienee selvintä päästää hänet menemään. Täällä hänestä ei kuitenkaan
ole mitään hyötyä."

Nyleptha katsahti häneen omituisesti ja sanoi kuivasti:

"Niinkö luulet, ystäväni?"

"Minun mielestäni", sanoi Curtis, "ei hänen pidättämisestään ole
todellakaan mitään hyötyä."

Nyleptha katsoi häneen vaieten ja hänen katseensa oli omituisen ujo ja
samalla rukoileva. Vihdoin Curtis ymmärsi.

"Suo minulle anteeksi, Nyleptha", lausui hän hiljaa. "Tarkoitatko, että
tahdot vielä nytkin mennä kanssani naimisiin?"

"En tiedä; sanokoon herrani", vastasi Nyleptha nopeasti. "Jos hän
tahtoo, niin pappi on täällä ja alttari on tuolla", ja hän osoitti
käytävää, joka vei pieneen yksityiskappeliin. "Herrani tahto on
minunkin tahtoni. Viikon kuluttua sinun täytyy lähteä sotaan joukkojani
johtamaan ja sodassa miehet -- välistä kaatuvat. Sentähden tahtoisin
minä omistaa sinut kokonaan nämä muutamat päivät, vaikkapa vain
muistonkaan tähden", ja suuret kyyneleet alkoivat vieriä hänen
suloisista silmistään kuin kirkkaat kastehelmet.

"Voihan niinkin käydä", jatkoi hän, "että menetän kruununi ja sen
mukana henkenikin. Sorais on vaarallinen ja katkera vihollinen, joka ei
säästä meitä kumpaakaan, jos hän voittaa, ja eihän kukaan voi sanoa,
niitä tulevaisuus mukanaan tuopi. Onni on harvinainen lintu, joka
lentää nopeasti ja kauas ja häipyy pian näkyvistämme. Sentähden meidän
täytyy koettaa saada se viihtymään luonamme hetkinen, jos se sattumalta
kädellemme istahtaisi. Poimikaamme siis onnemme kukka, ennenkuin
auringon helle sen kuihduttaa, sillä huomenna se voi olla myöhäistä, ja
älkäämme laiminlyökö hetkeäkään tuntemattoman tulevaisuuden tähden", ja
kohottaen suloiset kasvonsa hän katsoi hymyillen lemmittyynsä.

Omituinen mustasukkaisuuden tunne kouristi jälleen sydäntäni ja minä
käännyin poispäin. Heille oli aina aivan yhdentekevää, olinko läsnä vai
en, ja luultavasti he ajattelivat, että olin vanha hupakko, josta ei
tarvinnut välittää sitä eikä tätä, ja uskon heidän Olleenkin oikeassa.

Menin omalle puolellemme ja istahdin ikkunan ääreen miettimään
tilannetta yleensä. Vanha Umslopogaas istui ulkopuolella teroittaen
tapparaansa kuin nokkaansa hiova korppikotka.

Noin tunnin kuluttua syöksyi Curtis huoneeseen ja selitti kiihtyneesti
ja säteilevin silmin, että hän tahtoi Goodin, minun ja Umslopogaasinkin
olemaan läsnä avioliittonsa vahvistustilaisuudessa. Suostuimme tietysti
mielihyvällä ja menimme yhtä kyytiä kappeliin, jossa Agon jo odotti
meitä. Hän oli hyvin synkän näköinen, kuten ylimmäisen papin sopiikin,
ja pian ilmenikin, ettei hän ollut oikein tahtonut mukautua Nylepthan
mielipiteisiin. Hän oli yksinkertaisesti kieltäytynyt vihkimystä
toimittamasta eikä aikonut myöskään sallia kenenkään muunkaan papin
sitä tehdä, mutta silloin oli Nyleptha vihastunut ja sanonut, että hän,
kuningatar, oli pappein päämies, jota täytyi totella. Kun hän kerran
tahtoi mennä naimisiin, niin siinä ei ollut kenelläkään mitään
mutisemista ja Agonin täytyi vihkiä hänet tahtoipa tahi ei! Kun hän oli
vielä vastustellut, oli Nyleptha sanonut:

"No hyvä. Ylimmäistä pappia en voi mestata, koska se olisi vastoin
lakia, enkä voi häntä vangitakaan, koska se aiheuttaisi koko
valtakunnassa sellaisen metelin, että tähdetkin putoaisivat taivaalta,
mutta minä _voin_ jättää hänet katselemaan tätä auringon alttaria,
koska se kuuluu hänen tehtäviinsä. Ellet vihi minua, oi Agon, niin saat
jäädä tähän alttarin eteen ruoatta ja juomatta asiaa miettimään."

Nyt sattui niin, että Agon oli kiiruhtanut Soraiksen mukaan ehtimättä
syödä aamiaista, ja ollen siis jo jotensakin nälissään hän oli
myöntynyt heti, mutta oli sanonut myös olevansa vapaa kaikesta
vastuunalaisuudesta.

Sitten oli Nyleptha mennyt pukeutumaan ja hetkisen kuluttua hän
saapuikin kahden kamarineitosensa seurassa yllään lumivalkoinen puku
ilman mitään koristeita, mikä näyttää olevan tapa kaikissa maissa
tällaisissa tilaisuuksissa.

Punastuen ja alaspainunein päin hän tervehti Curtista notkistaen syvään
polviaan ja vei hänet sitten alttarin eteen ja lausui harvakseen ja
kirkkaalla äänellä seuraavat sanat:

"Vannotko auringon nimeen, ettet ota toista vaimoa, ellen minä pane
kättäni hänen päänsä päälle ja toivota häntä tervetulleeksi?"

"Minä vannon", vastasi Curtis ja lisäsi englannin kielellä: "Yksi on
minulle aivan kylliksi."

Agon, joka oli siihen saakka kyrännyt eräässä nurkassa alttarin
lähellä, astui nyt esiin ja mutisi jotakin partaansa sellaista kyytiä,
että vaivoin erotin sanat. Hän rukoili aurinkoa siunaamaan liiton ja
tekemään sen hedelmälliseksi. Huomasin Nylepthan kuuntelevan
tarkkaavasti joka sanaa, sillä hän pelkäsi Agonin tekevän sen kepposen,
että hän toimittaisi avioerotoimituksen vihkimisen asemesta lukemalla
rukouksen takaperin. Rukouksen loputtua kysyttiin kummaltakin erikseen,
tahtoivatko he ottaa toisensa aviopuolisoiksi, ja vastattuaan
myöntävästi he suutelivat toisiaan alttarin edessä ja toimitus oli
päättynyt maan menojen mukaan. Mutta minusta tuntui vielä jotakin
puuttuvan, ja ottaen taskustani pienen rukouskirjani, jota tapaan lukea
öisin valvoessani, minä astuin esiin. Lahjoitin kirjan jo kauan sitten
Harry-pojalleni, jonka kuoltua se joutui jälleen haltuuni, ja nyt se on
aina mukanani.

"Curtis", sanoin minä, "en ole pappi enkä tiedä, onko teko, jonka aion
tehdä, edes luvallinen -- laillinen se ei ole -- mutta jos sinulla ja
kuningattarella ei ole mitään sitä vastaan, niin lukisin teille
mielelläni Englannin vihkimäkaavan. Otat nyt tärkeän askeleen ja minun
mielestäni sinun pitäisi pyhittää liittosi omaan uskontoosi kuuluvalla
tavalla sikäli kuin se näissä olosuhteissa on mahdollista."

"Olen itsekin sitä ajatellut", sanoi hän, "ja minä pyydän, että tekisit
minulle sen palveluksen. Tuntuu kuin en olisi vielä naimisissakaan."

Tulkitsin pyyntöni Nylepthalle, joka myöntyi heti täysin ymmärtäen
miehensä toivomuksen saada avioliitolleen kotimaansa tapojen mukaisen
vahvistuksen. Luettuani kaavan he lausuivat saneluni mukaan
Zu-Vendis-maan kielellä sanat: "Minä Henry Curtis otan sinut,
Nyleptha", ja "Minä Nyleptha otan sintit, Henry Curtis", j.n.e. Sitten
otti Curtis sormestaan sileän kultasormuksen, ja kun hän oli pujottanut
sen Nylepthan sormeen, luin minä loppusanat siunauksineen. Sormus oli
Curtiksen äidin vihkimäsormus ja minä en voinut olla ajattelematta,
miten hämmästynyt tuo yorkshireläinen rouva olisi mahtanutkaan olla,
jos hän olisi voinut aavistaa, että hänen vihkimäsormuksensa joutuisi
joskus tekemään saman palveluksen eräälle Zu-Vendis-maan
kuningattarelle.

Minun toimittamani juhlameno pani Agonin kärsivällisyyden kovalle
koetukselle. Hän ymmärsi heti, että toimitus oli uskonnollista laatua,
ja johdatti epäilemättä hänen mieleensä nuo yhdeksänkymmentäviisi
uutta uskontoa, jotka eivät suoneet hänelle yön lepoa eikä päivän
rauhaa. Luonnollisesti hän näki minussa kilpailevan ylimmäisen papin ja
alkoi vihata minua entistä katkerammin. Kun vihdoin olimme valmiit, oli
hän aivan räjähtämäisillään närkästyksestä, ja minä tiesin meidän
voivan odottaa hänen puoleltaan mitä hyvänsä.

Good, minä ja Umslopogaas poistuimme sitten hiljaa ja jätimme
onnellisen parin kahden kesken. Olimme kaikki sangen alakuloiset.
Avioliitothan ovat onnellisia ja ilahduttavia tapahtumia, mutta minun
kokemukseni mukaan niillä on aina melkeinpä liian mullistava vaikutus,
paitsi silloin, kun syvä ja molemminpuolinen rakkaus on niiden
perustus. Avioliiton aiheuttamat uudet siteet katkaisevat monet vanhat,
ja tuossa juhlallisessa toimituksessa on mielestäni aina jotakin
surullista.

Curtis on maailman kunnollisin mies ja uskollisin ystävä, mutta
kappelissa toimitetun vaatimattoman juhlamenon jälkeen hän ei ole enää
aivan entisensä kaltainen. Nyleptha on valloittanut hänet kokonaan; hän
ei osaa enää puhuakaan muusta kuin Nylepthasta ja me, hänen vanhat
ystävänsä, olemme joutuneet ehdottomasti toiselle sijalle. Niinhän
"vanhojen ystävien" aina käy, kun mies menee naimisiin, ja nuorikot
valvovat huolellisesti, ettei säännöstä poiketa. Curtis julmistuisi,
jos tahtoisimme väittää hänestä jotakin sellaista, mutta asianlaita
on kuitenkin niin. Hän ei ole aivan entisensä kaltainen.
Nyleptha on hyvin suloinen ja viehättävä, mutta minä luulen hänen
ilmoittaneen Curtikselle kyllin selvästi, ettei hän ole valinnut
elämänkumppanikseen seuruetta Quatermain, Good & kumpp., vaan
ainoastaan hänet. Mutta mitäpä tämä murjottaminen hyödyttää? Kaikkihan
on niinkuin ollakin pitää, minkä jokainen aviovaimo olisi valmis
todistamaan, ja minä olen itsekäs ja kateellinen vanha hupakko.
Tultuamme omalle puolellemme tyhjensin minä Goodin kanssa ruukullisen
vanhaa zu-vendis-viiniä aikamme kuluksi, ja juuri kun olimme päässeet
parhaaseen tarinoimisen alkuun, astui eräs palvelijamme huoneeseen ja
kertoi uutisen, joka antoi meille melkoisesti ajattelemisen aihetta.

Muistettanee, että Alphonsen ja Umslopogaasin välit olivat hyvin
kireät. Viimeinen yhteentörmäys oli kärjistänyt tilanteen äärimmilleen,
ja naarmujaan hoitaessaan Alphonse hautoi kostoa. Valtavaa
mielenkuohuaan tyynnyttääkseen hän oli sitten lähtenyt kävelylle, ja
selostuksesta ilmeni, että hän oli mennyt auringon temppelin ohi
suoraan erääseen kauniiseen puistoon kaupungin ulkopuolella.
Kuljeksittuaan siellä hetkisen hän oli lähtenyt paluumatkalle ja oli
kaupungin portilla kohdannut Soraiksen seurueineen. Hänet nähtyään oli
Sorais pysäyttänyt hevosensa ja kutsunut hänet luoksensa, ja hän oli
tietysti noudattanut kuningattaren kehoitusta sillä seurauksella, että
soturit olivat käyneet häneen käsiksi ja paiskanneet hänet rattaille.
Sitten oli seurue lähtenyt heti liikkeelle vieden mukanaan Alphonsen,
joka "oli parkunut surkeasti."

Olin hyvin hämmästynyt enkä voinut ensin käsittää, minkätähden Sorais
oli vienyt tuon pienen ranskalais-raukan mukanaan. Eihän hänellä voinut
olla mitään hyötyä antaa henkilön, joka oli vain palvelija, kärsiä
meidän tähtemme. Hän ei voinut olla niin halpamainen, eikä sellainen
menettely olisi ollut hänen luonteensa mukainen. Mietiskelin asiaa joka
taholta, ja vihdoin eräs mahdollisuus juolahti mieleeni. Me kolme
olimme nimittäin suuressa kunniassa Zu-Vendis-maassa, koska olimme
ensimmäiset muukalaiset, mitä milloinkaan oli nähty ja koska
viisautemme oli asukasten mielestä aivan yliluonnollinen. Soraiksen
katkerat sanat "muukalaissusista" ja "muukalaishyeenoista" olivat kyllä
saavuttaneet suurta vastakaikua ylimysten ja pappein keskuudessa, mutta
suuri yleisö ei välittänyt niistä sen enempää.

Vanhojen ateenalaisten tavoin halasi zu-vendi-kansakin aina jotakin
uutta, ja me olimme saavuttaneet kansan suosion juuri sentähden, että
olimme muukalaisia, joita ei oltu maassa ennen nähty. Curtiksen muhkea
olemus teki myöskin syvän vaikutuksen, sillä Zu-Vendis-maan asukkaat
aivan jumaloivat kaikkea kaunista. Kaduilla ja kauppapaikoissa
sanottiinkin yksimielisesti, ettei maassa ollut ketään Curtiksen
vertaista kokoon ja näköön nähden, ja koska maassa oli kuningatar,
jonka kanssa ei kukaan voinut kauneudessa kilpailla, paitsi ehkä hänen
sisarensa Sorais, niin oli aurinko valinnut hänelle puolison, joka
oli hänen vertaisensa. Olihan siis luonnollista, että heidän
kuningattarensa otti miehen, jonka itse maailmoiden hallitsija oli
hänelle valinnut.

Pian ilmenikin, että meillä oli odottamattoman paljon kannattajia, eikä
kukaan tiennyt sitä paremmin kuin Sorais. Sentähden hän ei ollut
puhunut pohjoisissa maakunnissa, missä hänen mahtavimmat puoluelaisensa
asustivat, sanaakaan Nylepthan naimapuuhista, vaan oli selittänyt
riidan johtuneen aivan toisista syistä. Maassa, jossa oli käyty niin
monta kansalaissotaa, oli helppo löytää jokin vanha ja ratkaisematon
riidanaihe, joka sai vanhat vihat leimahtamaan milloin hyvänsä
ilmiliekkiin. Soraiksen esittämät syyt olivat tehneetkin toivotun
vaikutuksen, mutta menestys olisi ollut moninkertainen, jos joku meistä
olisi ollut hänen mukanaan. Silloin hän olisi voinut sanoa kaikelle
kansalle, että tämä oikeuttarakastava kuuluisa muukalainen oli
liittynyt häneen, koska hänen asiansa oli oikea.

Tämä oli epäilemättä pääsyy, miksi hän koetti kaikin mokomin houkutella
Goodin puolelleen heittääkseen hänet sitten oman onnensa varaan, kun
hänestä ei ollut enää mitään hyötyä, ja kun Good tuli ajoissa
järkiinsä, käytti Sorais sopivaa tilaisuutta hyväkseen ja vei mukanaan
Alphonsen, joka hieman muistutti Goodia, vaikka olikin vähän pienempi
ja hennompi, aikoen epäilemättä julistaa kaikkialla, että hän oli itse
suuri Bougwan, joka oli tullut häntä auttamaan. Kun sanoin Goodille
tämän mielipiteeni, kauhistui hän sanomattomasti.

"Mitä!" huudahti hän; "luuletko todellakin, että tuo pieni lurjus
pannaan minua edustamaan? Miksi minun pitikään joutua tähän kirottuun
maahan! Maineenihan on iäksi pilattu."

Käsitin täydellisesti hänen harminsa ja koetin lohdutella häntä
parhaani mukaan. Onhan todellakin mitä kiusallisinta tietää tulevansa
tunnetuksi kaikkialla vieraassa maassa jonkun heittiömäisen pelkurin
hahmossa.

Sinä iltana aterioimme kuten sanoin Goodin kanssa kahden kesken, ja
huolimatta siitä että olimme olleet läsnä rakkaan ystävämme
vihkiäisissä, oli meidät vallannut täydellinen hautajaistunnelma.
Meistä tuntui aivan kuin olisimme olleet Curtiksen hautajaisissa.

Seuraavana aamuna alkoi työ entistä vauhdikkaammin. Nylepthan pari
päivää sitten lähettämien käskyjen ja ilmoitusten vaikutus alkoi jo
näkyä, ja kaupunkiin tulvi lakkaamatta asestettuja miesjoukkoja.
Nylepthaa ja Curtista näimme lähipäivinä vain aniharvoin, kuten
jokainen voinee arvatakin, mutta minä ja Good työskentelimme
päivät päästään aamusta iltaan saakka. Nylepthalle uskollisten
sotapäälliköiden kanssa neuvottelimme joka päivä sotasuunnitelmista,
järjestelimme muonituskysymykset, annoimme ohjeita ja määräyksiä ja
toimitimme satoja asioita. Miehiä tuli ja meni ja Milosikseen johtavat
tiet olivat täynnä ylimysten joukkoja, jotka olivat maan kaukaisilta
ääriltäkin kokoontuneet Nylepthan lippujen alle.

Parin päivän kuluttua meille jo selveni, että meillä oli
käytettävänämme noin neljäkymmentätuhatta jalkamiestä ja
parikymmentätuhatta ratsumiestä; siis armeija, joka ei ollut suinkaan
vähäpätöinen, mutta joka oli vastustajan voimiin verraten kuitenkin
sangen pieni.

 Vakoojamme ilmoittivat, että puolet vakinaisesta sotaväestä oli
liittynyt Soraikseen, jota myös kaikki pohjoiset maakunnat kannattivat.
Hän oli asettunut, kuten olen jo kertonut, erääseen vahvasti
linnoitettuun kaupunkiin nimeltä M'Arstuna, Milosiksesta pohjoiseen, ja
Nasta oli matkalla hänen luokseen kahdenkymmenenviidentuhannen
vuoristolaisen kera, jotka ovat Zu-Vendis-maan parhaat soturit. Toinen
mahtava ylimys nimeltä Belusha oli tuonut hänelle kaksitoistatuhatta
hyvin varustettua ratsumiestä, niin että Soraiksen armeijaan kuului
todennäköisesti lopulta noin satatuhatta miestä kaiken kaikkiaan.

Pian ilmoitettiinkin, että Sorais suunnitteli hyökkäystä suoraan
Milosiksen kimppuun ja oli uhannut hävittää autioiksi valtaamansa
alueet. Neuvoteltiin, oliko parasta lähteä häntä vastaan ja ryhtyä
taisteluun vai odotella hänen tuloaan kaupungin muurien turvissa. Kun
meidän mielipidettämme kysyttiin, vaadimme minä ja Good epäröimättä,
että oli hyökättävä häntä vastaan, sillä jos sulkeutuisimme
kaupunkiin, hyökkäystä odottamaan, voitaisiin toimettomuutemme tulkita
aiheutuneen pelosta. Etenkin tällaisissa tapauksissa on tärkeätä, kun
vähäpätöisetkin seikat voivat kääntää miesten mielen, että toimitaan
mahdollisimman paljon. Into laimenee ja häviääkin pian, jos
toimettomina ja noloina odotetaan tapahtumien kehitystä. Sentähden oli
mielestämme parempi hyökätä kuin odottaa, kunnes vihollinen raastaisi
meidät turvapaikastamme kuin mäyrän kolostaan.

Curtis ja Nyleptha yhtyivät meihin ja ratkaisevassa neuvottelussa
pantiin Nylepthan eteen suuri kartta, jota hän katseli kauan ja
miettivästi. M'Arstunan ja Milosiksen välillä oli noin yhdeksänkymmenen
penikulman päässä Milosiksesta parin penikulman levyinen vuoriharjanne,
jonka poikki päästiin erästä solaa myöten, jota metsäiset,
jotensakin korkeat rinteet reunustivat, ja jos sola suljettiin, oli
vihollisarmeijan mahdoton edetä, sillä se ei voinut kiivetä
kuormastoineen rinteitä ylös, jotka olivat joukkojemme miehittämät.

Nylepthalla oli erinomaisen tarkka huomiokyky, ja niinpä hänen
huomionsa kiintyikin heti aivankuin vaistomaisesti tuohon
vuoriharjanteeseen. Katseltuaan karttaa hetkisen hän osoitti vuorisolaa
ja sanoi miehensä puoleen kääntyen voitonvarmasti:

"Tuossa sinä kohtaat Soraiksen ja tuhoat hänen joukkonsa perinpohjin.
Paikka on verraton."

Mutta Curtis oli hyvin vakavan näköinen eikä puhunut mitään.



XX.

TAISTELU VUORISOLASSA.


Kolmantena aamuna neuvottelun jälkeen Curtis ja minä lähdimme. Meillä
oli mukanamme vain pieni vartiosto, sillä joukot olivat lähteneet
liikkeelle edellisenä yönä jättäen Siintävän kaupungin tyhjäksi ja
autioksi. Nylepthan henkivartiostoa lukuunottamatta oli kaupunkiin
jäänyt vain noin tuhat soturia, jotka syystä tahi toisesta eivät olleet
voineet seurata pääjoukon mukana. Tarvitsimme miehemme mahdollisimman
tarkoin, ja kun Milosis oli sanalla sanoen valloittamaton ja vihollinen
oli edessäpäin, katsoimme voivamme jättää kaupungin niin tyhjäksi.

Good ja Umslopogaas olivat menneet armeijan mukana. Nyleptha saatteli
meitä kaupungin porteille ratsastaen valkoisella hevosella, jonka nimi
oli Päivänsäde ja jonka sanottiin olevan Zu-Vendis-maan nopeimman ja
kestävimmän hevosen. Hänen kasvonsa olivat surulliset, mutta kyyneleitä
ei hänen suloisissa silmissään näkynyt. Saattoi kyllä huomata, että hän
oli hiljattain itkenyt, mutta nyt hän koetti urhoollisesti salata eron
aiheuttaman tuskan. Portilla hän pysäytti ratsunsa ja sanoi meille
jäähyväiset. Edellisenä päivänä hän oli katsastanut ja pitänyt
upseereille ja sotureille niin tulisen ja luottamusta uhkuvan puheen,
etteivät myrskyisät ja innostuneet suosionosoitukset olleet tahtoneet
tauotakaan. Sama innostus näytti nytkin vallanneen hänet.

"Hyvästi, Macumazahn!" sanoi hän. "Minä luotan neuvokkuuteesi ja olen
varma, että teet voitavasi pelastaaksesi meidät Soraiksen kynsistä."

Kumarsin ja sanoin, että sodan melske kauhistutti minua. Valitin myös
pelkääväni menettäväni henkeni, jolloin hän naurahti ja kääntyi
Curtikseen päin.

"Hyvästi, rakkaani", sanoi hän. "Palaa voittajana ja kuninkaana tahi
soturiesi keihäillä leväten." [Zu-Vendis-maassa on tapana, että
kaatuneet upseerit kannetaan kotiin keihäistä valmistetuilla paareilla.
-- A.Q.]

Curtis ei vastannut mitään, vaan käänsi hevosensa porttia kohti;
hänellä oli luultavasti jotakin kurkussa. Onhan kyllä raskasta näin
erota, kun on vasta viikon ollut naimisissa.

"Tässä", jatkoi Nyleptha, "minä toivotan sinut tervetulleeksi, kun
riemusaatossa palaat luokseni. Hyvästi siis, rakkaani, ja sinä myös,
Macumazahn!"

Lähdimme liikkeelle, mutta kun hetkisen kuluttua katsahdimme taaksemme,
oli Nyleptha hevosineen vielä samassa paikassa ja katseli jälkeemme
kädellään silmiään varjostaen. Sitten hän häipyi tien mutkan taa, mutta
ratsastettuamme vain penikulman verran kuulimme jonkun tulevan täyttä
laukkaa jäljessämme. Käännyimme katsomaan, ja näimme erään soturin
kiidättävän meitä kohti taluttaen suitsista Päivänsädettä -- Nylepthan
ratsua.

"Kuningatar lähettää valkoisen oriinsa jäähyväislahjaksi herralleen
Incubulle ja käskee minun sanoa isännälleni, että se on tämän maan
nopein ja kestävin hevonen", selitti soturi kumartaen syvään
satulassaan.

Curtis ei tahtonut ensin ottaa hevosta vastaan sanoen, että eläin oli
liian hyvä soturin ratsuksi, mutta peläten Nylepthan muutoin
loukkaantuvan minä sain hänet vihdoin myöntymään. Kun hätämme oli
suurimmillaan, teki tuo jalo eläin meille korvaamattoman palveluksen.
Kun jäljestäpäin tapahtumia muistelee, tuntuu aivan kummalliselta, että
näöltään aivan mitättömät ja merkityksettömät seikat voivat osoittautua
niin tärkeiksi. Välistä täytyy väkisinkin ajatella, että kaikki on
edeltäpäin määrätty.

Me otimme siis hevosen, joka oli niin kaunis ja muhkea, että oli
nautinto sitä katsella, ja Curtiksen lähetettyä soturin mukana
sydämellisimmät kiitoksensa ja terveisensä lahjan antajalle me
jatkoimme matkaamme.

Puolen päivän aikaan saavutimme jälkijoukot ja Curtis otti nyt
muodollisestikin ylipäällikkyyden haltuunsa. Suuri vastuunalaisuus
painosti häntä, mutta kuningattaren määräykset olivat selvät.

Jatkoimme etenemistämme kohtaamatta mitään vastustusta ja ketään
näkemättä, sillä tien varrella olevien kaupunkien ja kylien asukkaat
olivat paenneet peläten muutoin joutuvansa vihollisarmeijoiden väliin
ja murskautuvansa kuin jyvät myllyssä.

Neljännen päivän iltana olimme parin penikulman päässä mainitusta
vuoriharjanteesta, ja tiedustelijamme ilmoittivat, että Sorais tuli
nopeasti meitä vastaan. Hänen joukkonsa olivat harjanteen toisella
puolen noin kymmen penikulman päässä.

Sentähden lähetimme jo ennen päivänkoittoa viisisataa ratsumiestä
miehittämään solaa, jossa he melkein heti joutuivat taisteluun yhtä
monen vihollisen kanssa. Meikäläisiä kaatui kahakassa kolmekymmentä,
mutta apujoukkomme ehdittyä paikalle pakenivat Soraiksen soturit vieden
kaatuneet ja haavoittuneet toverinsa mukanaan.

Armeijamme pääjoukko saapui perille päivällisen aikaan, ja minun täytyy
sanoa, ettei Nyleptha ollut erehtynyt. Ylivoimaista vihollista vastaan
taistellessa oli paikka kerrassaan verraton.

Edessämme oli korkea metsäinen harjanne, jonka meidän puoleinen rinne
oli jotenkin jyrkkä toisen viettäessä loivasti kaitaiseen jokeen, jonka
takana kohosi toinen metsäinen harjanne. Tie kiemurteli ensimmäisen
harjanteen yli jokilaaksoon, josta se pääsi jokea seuraten toisen
harjanteen takana olevalle tasangolle.

Edeltäpäin tehtyä suunnitelmaa seuraten sijoitti Curtis
kuudenkymmenentuhannen miehen suuruisen armeijansa ensimmäiselle
harjanteelle seuraavasti. Keskustan muodosti kaksikymmentätuhatta
haarniskoitua jalkasoturia aseinaan keihäät ja miekat ja virtahevosen
nahasta tehdyt kilvet, ja heidän takanaan oli viisituhatta keveämmin
asestettua jalkasoturia ja kolmetuhatta ratsumiestä heitä tukemassa.
Keskustan molemmin puolin oli seitsemäntuhatta ratsumiestä ja
kummallakin sivustalla vielä seitsemäntuhatta viisisataa keihäsmiestä.
Rintama oli kaiken kaikkiaan parin penikulman pituinen ja Curtis oli
ylin johtaja. Oikea sivusta oli Goodin hallussa ja keskustan ja oikean
sivustan väliin sijoitettu ratsuväki oli uskottu minulle. Muita
osastoja johtivat niiden omat päälliköt.

Olimme tuskin ehtineet asettua asemiimme, kun Soraiksen sankat joukot
alkoivat parveilla vastapäisellä harjanteella, noin penikulman päässä
meistä. Keihäiden kärjet välähtelivät ja maa aivan tärisi hänen
joukkojensa astunnasta. Oli ilmeistä, etteivät tiedustelijamme olleet
liioitelleet; ylivoima oli ainakin kolminkertainen. Luulimme ensin,
että hän aikoi hyökätä heti, kun hänen sivustoilleen asetettu ratsuväki
teki muutamia uhkaavia liikkeitä, mutta nähtävästi hän malttoi mielensä
eikä sinä päivänä vielä syntynyt taistelua. Hänen rintamansa oli
pääpiirteissään samanlainen kuin meidänkin, mutta hänen apu- ja
tukijoukkonsa olivat paljon suuremmat.

Oikeaa sivustaamme vastassa, siis Soraiksen vasemmalla sivustalla, oli
joukko tummaa ja hurjannäköistä väkeä, joilla oli aseinaan vain miekat
ja kilvet. Minulle ilmoitettiin, että nuo oudonnäköiset soturit olivat
juuri noita Nastan villejä vuoristolaisia.

"Good", sanoin minä miehet nähtyäni, "sinulla on huomenna kuumat
paikat, hitto vie, kun nuo pojat hyökkäävät!"

Olimme varuillamme koko päivän, mutta mitään ei tapahtunut. Illan
tultua annoimme miehistölle luvan levähtää, ja pian pilkottivat
tuhannet vartiotulet harjanteen rinteillä. Vihollisen puolelta kuului
kauan epämääräistä melua, mutta vähitellen tuli sielläkin aivan
hiljaista.

Yö oli sangen rasittava. Meidän täytyi olla alati varuillamme ja
kiinnittää huomiomme tuhansiin seikkoihin, ja sitäpaitsi tahtoi
rohkeutemme väkisinkin lamaantua. Taistelu, jonka huomispäivä oli
näkevä, tuli olemaan niin kaamea, ettei pelottominkaan soturi voinut
sitä tyynesti ajatella. Ja tuon taistelun varassa oli kuitenkin kaikki.
Minun tuli oikein paha olla, kun ajattelin, että vain erään naisen
mustasukkaisuudesta ja kateudesta johtunut viha oli kaiken alku ja
juuri. Vain sentähden oli nämä mahtavat sotajoukot koottu taisteluun.
Ajatus oli yllättävä ja sai minut ihmettelemään, miten maailman
mahtavat oikeastaan käsittivät vastuunalaisuutensa. Olimme sangen
alakuloiset ja neuvottelimme myöhään yöhön. Vahdit kulkivat
edestakaisin ja töyhtökoristeiset päälliköt liikkuivat kuin aaveet
osastojensa vaiheilla.

Vihdoin oli kaikki valmista taistelun varalle ja minä heittäydyin
pitkäkseni, mutta en voinut nukkua. Huomispäivä peloitti minua -- sillä
eihän kukaan voinut sanoa, mitä se toisi mukanaan.

Auringon noustua alkoi molemmissa leireissä kuumeinen hyörinä, kun
joukot valmistautuivat taisteluun. Näky oli kaunis ja samalla
hirvittävä, ja vanha Umslopogaas katseli sitä tapparaansa nojaten
julmasti myhäillen.

"Enpä ole milloinkaan nähnyt tällaista, Macumazahn", huudahti hän.
"Kotimaassani käydyt taistelut ovat vain lastenleikkiä siihen verraten,
mitä nyt on tulossa. Luuletko, että he tosiaankin aikovat yrittää?"

"Voit olla huoletta, 'tikka'", sanoin minä surullisesti. "Kerrankin
saat nokkia tarpeeksesi."

Aika kului, mutta hyökkäystä ei vain tapahtunut. Joukko ratsuväkeä
tuli kyllä joen yli luultavasti asemiamme ja voimasuhteitamme
tarkastelemaan, mutta kun olimme päättäneet pysyä asemillamme miehiä
säästääksemme, emme välittäneet heistä. Aamiainen syötiin aseissa
seisten, ja sitten taas odotettiin, kunnes päivä oli kulunut puoleen.
Arvelimme soturien tappelevan paremmin täysin vatsoin, joten annoimme
heidän syödä päivällisenkin, mutta juuri kun he parhaillaan aterioivat,
kuului vihollisen oikealta sivustalta jymisevä huuto: "_Sorais!
Sorais_!" Sieppasin kaukoputken ja näin selvästi "Yön tyttären"
ratsastavan hitaasti rintamaa pitkin loistavan seurueen ympäröimänä.

Arvasimme ratkaisevan hetken pian koittavan ja olimme varuillamme ja
valmiit.

Meidän ei tarvinnut kauan odottaakaan. Äkkiä lähti kuin kanuunan suusta
kaksi ratsuväkiosastoa karkuuttamaan jokea kohti, mutta ennenkuin ne
ehtivät sinne saakka, sain minä käskyn lähettää viisituhatta miestä
vihollisen kimppuun tämän päästyä noin neljänsadan kyynärän päähän
linjoistamme. Curtis pelkäsi nimittäin, että keskusta joutuisi liian
paljon kärsimään, jos vihollisen ratsuväki saisi hyökätä täyttä
vauhtia sen kimppuun. Noudatin määräystä jääden itse paikoilleni
jäljelläolevine miehineni.

Minun täytyy sanoa, että noiden viidentuhannen ratsumiehen johtaja
ymmärsi tehtävänsä täydellisesti. Kiilan muotoon järjestäytyen kiiti
joukko täyttä laukkaa hyökkäävän vihollisen äärimmäistä sivustaa kohti,
mutta päästyään lähemmäksi se kaarsi äkkiä oikealle, ja ennenkuin
vihollinen kerkesi ryhtyä vastatoimenpiteisiin, tunkeutui kiilan kärki
vastustamattomalla voimalla sen keskustaan. Vihollisen rivit
huojahtivat ja alkoivat murtua tuon jättiläiskiilan edessä, joka painui
yhä syvempään heittäen tieltään ratsumiehiä tuhansittain. Oli kuin
olisi katsellut laivan keulaa, jonka molemmin puolin vesi vaahdoten
kuohuu.

Vihollisrintaman päät alkavat kiemurrella kuin haavoittuneet käärmeet
ja koettavat kiiruhtaa keskustan avuksi, mutta liian myöhään; kiila on
murtautunut läpi ja tuhansien katselijain hurratessa hajoitetaan
sivustat käden käänteessä. Miekat välähtelevät, voittajien huudot
kaikuvat yhä jymisevämmin ja satojen isännättömien hevosten kiitäessä
valtoimenaan sinne tänne alkavat jäljelläolevat viholliset pyrkiä
suinpäin omiensa luo kadoten rintaman taa, joka oli nyt alkanut yleisen
hyökkäyksen.

Viisisataa soturiamme oli kaatunut, mikä ei suinkaan ole paljon
taistelun tuimuuteen verraten, etenkin kun otetaan huomioon, että
vihollisen kahdeksastatuhannesta ratsumiehestä pelastui vain noin
viisituhatta. Väkeni peräytyi hyvässä järjestyksessä paikoilleen
rintamassa, ja minä näin, että vasemman sivustan ratsuväki teki samoin.
En tiedä miten heidän oli taistelussa käynyt, sillä huomioni oli
kiintynyt vain lähimpään ympäristööni, mutta siitä olen varma, että he
olivat myös tehneet parhaansa.

Nastan miekkamiehet, jotka olivat vihollisrintaman vasemmalla
sivustalla, olivat sillä aikaa rientäneet alhaalla koukertelevan pienen
joen poikki ja ryntäsivät juuri liehuvin lipuin ja välähtelevin miekoin
rinnettä ylös meitä kohti huutaen vuorotellen "Nasta" ja "Sorais".

Sain jälleen käskyn lähettää ratsuväkiosaston vihollisen kimppuun ja
koettaa samalla voimakkaalla ryntäyksellä torjua keskustaamme vastaan
suunnatun päähyökkäyksen. Tein työtä käskettyä ja toisiansa nopeasti
seuraavat hyökkäykset aiheuttivat viholliselle suuria tappioita.
Kannatti todellakin nähdä ratsuväkiosastojen kiitävän myrskyn
nopeudella rinnettä alas ja uppoavan elävien veisten lailla syvälle
vihollisen riveihin. Nastan vuoristorykmentit -olivat kärsineet enimmän
ja vahingosta viisastuneina ne eivät enää asettaneetkaan eheää rintamaa
ratsumiestemme kaikkimurtavia hyökkäyksiä vastaani vaan avasivat
rivinsä heittäytyen maahan ja käyttelivät miekkojaan hevosia vastaan,
joita he surmasivat siten sadoittain. Ratsastajista oli sitten helppo
selvitä, joten mieshukkamme alkoi äkkiä nopeasti kasvaa.

Kaikista ponnistuksistamme huolimatta tunkeutui vihollinen kuitenkin
yhä lähemmäksi ja ennen pitkää oli taistelu täydessä käynnissä Goodin
rintamaosalla. Samassa kajahti keskeltä ja vasemmalta sivustalta
jymisevä sotahuuto, joka ilmoitti, että sielläkin oli isketty yhteen.
Kohottauduin jalustimissani ja näky, jonka näin, oli sekä kaunis että
peloittava. Keihäät ja miekat salamoivat niin kauas kuin silmä kantoi
ja niiden muodostama säihkyvä vyö mutkaili ja huojui edestakaisin.
Nastan hurjat miekkamiehet iskivät kiukkuisesti Goodin keihäsmiesten
kimppuun, jotka seisoivat kolmessa uhkaavassa neliössä järkkymättöminä
kuin kalliot. Kerta toisensa perästä he kajauttivat sotahuutonsa ja
syöksyivät raivoisasti keihäsrivejä vastaan, mutta joka kerta heidät
lyötiin verissä päin takaisin.

Taistelu raivosi herkeämättä ja samalla raivolla neljä pitkää tuntia,
minkä ajan kuluttua olimme yhtä paljon menettäneet kuin voittaneetkin.
Kahdesti oli vihollinen yrittänyt saartaa vasenta sivustaamme, mutta
onnistumatta, ja vimmatuista ponnistuksistaan huolimatta olivat
Nastankin miekkamiehet jättäneet vihdoin Goodin neliöt rauhaan, jotka
eivät olleet väistyneet tuumaakaan. Keskusta, jota Curtis esikuntineen
ja Umslopogaas johtivat, oli kärsinyt enimmän, mutta seisoi vielä
järkkymättä paikallaan, ja sama tunnustus on annettava vasemmallekin
sivustalle.

Hyökkäys laimeni vihdoin vähitellen ja Soraiksen joukot alkoivat
peräytyä. Minä luulin jo heidän kyllästyneen leikkiin, mutta huomasin
pian kokonaan erehtyneeni. Heidän ratsuväkensä jakautui nimittäin
verraten pieniin osastoihin, jotka karkuuttivat kimppuumme pitkin koko
rintamaa, ja niiden jäljessä syöksyi keihäs- ja miekkamiehiä
kymmenintuhansin rivejämme vastaan, jotka olivat jo melkoisesti
heikentyneet, Soraiksen itsensä johtaessa päähyökkäystä naarasleijonan
raivolla ja pelottomuudella.

Vihollinen lähestyi kuin lumivyöry -- Soraiksen kultainen kypäri
välähteli sen eturiveissä -- ja meidän ratsuväkemme vastahyökkäys ei
kyennyt rynnäkköä torjumaan. Nyt he olivat kimpussamme ja keskustamme
taipui kuin jousi ja olisi murtunut, ellei taakse sijoitettu
kymmenentuhannen miehen suuruinen varajoukko olisi heti syöksynyt sitä
tukemaan. Goodin neliöt huojahtivat taaksepäin kuin veneet nousuaallon
harjalla, ja kuumimpaan kohtaan joutunut hupeni heti puoleen, mutta
rynnäkkö oli liian tulinen voidakseen kestää kauan. Käännekohta tulikin
pian. Hetkinen tapeltiin aivan samassa paikassa, mutta sitten alkoi
taistelu vähitellen siirtyä Soraiksen leiriä kohti.

Nastan tuliset ja melkein voittamattomat vuoristolaiset alkoivat
myöskin uupua. Heidän tappionsa olivat suunnattomat, ja nähdessään,
etteivät he voineet vastustajilleen mitään, he menettivät lopulta
rohkeutensa ja kääntyivät pakoon. Goodin osastojen jäännökset
syöksyivät hurraten rinnettä alas heidän jälkeensä, jolloin
miekkamiehet kokoontuivat vielä kerran ja hyökkäsivät raivoisasti
takaa-ajajien kimppuun. Ensimmäinen neliö sortui käden käänteessä joka
taholta päälletunkevan vihollisen miekkoihin ja toinen, jonka keskellä
näin Goodin temmeltävän suurella hevosella ratsastaen, sekautui myös
pian raivoisaan taisteluun, jonka hurjat laineet nielivät pian
hänetkin.

Minut valtasi sanomaton hätä, ja taistelun kulkua kiinteästi seuraten
minä koetin saada selville, mihin hän oli joutunut. Äkkiä näin erään
kellertävän hevosen syöksyvän neliön jäljelläolevien rivien läpi ja
rientävän tiehensä satula tyhjänä ja suitset maata viistäen. Korkealla
hulmuavasta valkoisesta harjasta minä tunsin hevosen Goodin ratsuksi.
En epäröinyt enää, vaan uskoen itseni Jumalan huomaan minä annoin
ryntäyskäskyn ja karahutin noin viidentuhannen miehen kera suoraan
Nastan miekkamiesten kimppuun. Nähdessään meidän tulevan he kääntyivät
päin ja iskivät tuikeasti vastaan tahtomatta väistyä tuumaakaan.
Hakkasimme ja riehuimme kuin mielettömät, mutta vastustajien lukumäärä
ei näyttänyt lainkaan vähentyvän. Heitä parveili joka taholla ja iskien
miekoillaan hevostemme kintut poikki he selvenivät helposti
ratsastajastakin. Ratsuni kaatui heti ja oli aivan onnen sattuma, etten
ruhjoutunut kuoliaaksi hevosten jaloissa. Koetin huutaa miehilleni,
mutta teräksen kalskeessa ja taistelun hirmuisessa sekasorrossa ei
kukaan kuullut ääntäni, ja vihdoin minä huomasin joutuneeni neliön
jäljelläolevien soturien joukkoon, jotka olivat ryhmittyneet johtajansa
Goodin ympärille taistellen henkensä edestä. Kompastuin johonkin ja
katsahtaessani jalkoihini minä näin Goodin monokkelin. Hän oli saanut
iskun polveensa ja eräs roteva vihollinen kohotti juuri raskaan
miekkansa halkaistakseen hänen kallonsa. Iskin masai-puukkoni kahvaa
myöten soturin rintaan, mutta ennenkuin kerkesin väistää, sattui hänen
miekkansa hirveällä voimalla vasempaan kylkeeni. Teräspaita pelasti
henkeni, mutta tunsin saaneeni vaikean haavan. Päätäni alkoi huimata ja
minä vaivuin kätteni varaan polvilleni menettäen samassa tajuntani. En
tiedä miten kauan siten makasin, mutta kun tulin jälleen tuntoihini,
olivat Nastan miekkamiesjoukkojen vähäiset jäännökset peräytymässä joen
yli, ja Good seisoi vieressäni sydämellisesti hymyillen.

"Lähelläpä oli", huudahti hän; "mutta kaikkihan on hyvin, kun loppu on
hyvä."

Nyökkäsin myöntävästi, mutta en voinut sille mitään, että tunsin oman
kohtani sangen huonoksi. Olin pahasti haavoittunut.

Samassa näimme miten sivustoillemme sijoitetut pienemmät
ratsuväkiosastot ja niiden taakse asetetut varajoukot kiitivät
nuolen,nopeudella rinnettä alas ja iskivät tuulispään tavoin Soraiksen
hajoamistilaan joutuneiden sivustojen kimppuun. Hyökkäys ratkaisi
taistelun. Seuraavassa hetkessä alkoi vihollinen peräytyä hitaasti joen
toiselle puolen asettuen siellä uusiin asemiin. Olin onneksi ottanut
kaiken varalta oman mielihevoseni mukaani -- saman kiiltomustan
tamman, jonka Nyleptha oli minulle lahjoittanut, ja vihollisen
peräytymisestä seuranneella pienellä väliajalla eläin tuotiin
luokseni. Nousten satulaan minä huusin miehilleni ryntäyskäskyn ja
voitonriemuisesti hurraten lähti armeijamme vihdoin asemastaan, josta
se ei ollut koko päivänä askeltakaan väistynyt. Vihdoin oli meidänkin
vuoro hyökätä.

Riensimme eteenpäin kuolleiden ja kuolevien yli ja olimme juuri tulossa
jokirantaan, kun huomioni kiintyi äkkiä erääseen omituiseen
ratsastajaan, joka tuli vihollisen puolelta täyttä laukkaa meitä kohti.
Mies, jolla oli yllään Zu-Vendis-maan kenraalin täydellinen asu, oli
kietonut kätensä hurjasti laukkaavan hevosensa kaulaan ja koetti kaikin
voimin pysytellä satulassa. Tunsin hänet heti oudosta puvusta
huolimatta. Olin nähnyt vilahdukselta peloittavan suuret, mustat
viikset, ja tiesin heti, että mies oli Alphonse. Samassa hän oli
keskellämme eikä pysähtynyt ennenkuin joku tarttui hevosen suitsiin,
välttyen töintuskin joutumasta silpuksi hakatuksi. Hyökkäyksemme oli
juuri pysähtynyt hetkeksi soturiemme järjestäytyessä ylimenoa varten.

"Jumalan kiitos", läähätti hän pelosta aivan luonnottomalla äänellä,
"että tapasin teidät vielä kerran, herra. Ah, kuinka minä olenkaan
saanut kärsiä! Mutta te voitatte, herra, te voitatte; he pakenevat kuin
lampaat. Minulla on tärkeä uutinen, jota en saa millään muotoa unhottaa
teille sanoa. Huomenna aamun sarastaessa murhataan kuningatar Nyleptha
palatsissaan Milosiksessa. Hänen henkivartijansa hiipivät tiehensä ja
papit surmaavat hänet. He eivät aavistaneetkaan, että olin piiloutunut
erään lipun alle, ja minä kuulin kaikki."

"Mitä?" huudahdin minä kauhun valtaamana; "mitä sinä oikein tarkoitat?"

"Sitä, mitä sanon, herra. Nasta-piru lähti viime yönä sopimaan asiasta
arkkipiispa Agonin kanssa. Poistuessaan avaavat vartijat pienen portin,
josta päästään suurille portaille, ja Nasta ja Agon pappeineen hiipivät
sisään ja murhaavat kuningattaren."

"Tule kanssani", sanoin minä, ja käskien lähimmän upseerin huolehtia
päällikkyydestä minä tartuin Alphonsen hevosen suitsiin ja lennätin
täyttä laukkaa paikalle, jossa tiesin Curtiksen olevan, jos hän vielä
oli elossa. Matkaa oli noin neljännespenikulma ja ruumiskasojen yli ja
verilammikoiden halki syöksyen me kiidimme eteenpäin, kunnes minä
tunsin jo edempää Curtiksen mahtavan vartalon. Hän ratsasti valkoisella
oriilla, jonka Nyleptha oli antanut hänelle jäähyväisIahjaksi, ja
kaikki korkeimmat upseerit olivat hänen ympärillään.

Juuri kun saavuimme perille alkoivat joukot jälleen liikehtiä
eteenpäin. Verinen side oli kiedottu Curtiksen pään ympäri, mutta minä
näin, että hänen katseensa oli kirkkaampi ja terävämpi kuin milloinkaan
ennen. Vanha Umslopogaas seisoi hänen vieressään veriseen tapparaansa
nojaten ja oli aivan terveen ja vahingoittumattoman näköinen.

"Onko jotakin hullusti, Quatermain!" huudahti Curtis minut nähtyään.

"Kaikki", vastasin minä. "Nylepthan henki on vaarassa, ja ellemme keksi
jotakin keinoa, murhataan hänet huomenna aamun sarastaessa. Alphonse
tässä, joka on päässyt pakoon Soraiksen luota, on kuullut kaikki", ja
minä kerroin nopeasti mitä olin kuullut ranskalaiselta.

Veri pakeni Curtiksen kasvoilta ja hän vavahti kuin olisi saanut tuiman
iskun.

"Aamun sarastaessa", änkytti hän. "Nyt on jo ilta ja päivä koittaa jo
ennen neljää ja me olemme melkein sadan penikulman päässä -- yhdeksän
tunnin matka. Mitä on tehtävä?"

Päähäni pälkähti eräs tuuma. "Onko hevosesi voimissaan?" kysyin minä.

"Kyllä. Nousin juuri satulaan, sillä oma hevoseni kaatui äsken. Tämä on
vain syönyt koko ajan."

"Niin on minunkin. Hyppää alas ja anna Umslopogaasin nousta satulaan.
Hän ratsastaa hyvin, ja kun oikein kiiruhdamme, ehdimme Milosikseen
ennen auringonnousua. Ellemme, niin sillehän emme mitään mahda. Ei, ei;
sinä et voi nyt poistua täältä. Poissaolosi huomattaisiin ja voisi
vaikuttaa onnettomasti taistelun ratkaisuun. Emme ole vielä läheskään
voittaneet. Soturit voisivat ajatella, että olet paennut. Sukkelaan
nyt."

Samassa hän oli alhaalla ja Umslopogaas hyppäsi käskystäni tyhjään
satulaan.

"Hyvästi siis", sanoin minä. "Lähetä tunnin kuluttua tuhat ratsumiestä
varahevosten kera meidän jälkeemme, jos suinkin mahdollista, ja lähetä
joku kenraaleistasi oikeaa sivustaa johtamaan ja selitä poissaoloni
syy."

"Koetahan tehdä parastasi pelastaaksesi Nyleptha, Quatermain?" sanoi
hän murtuneella äänellä.

"Siihen voit luottaa. Mene nyt; jäätpä muutoin pian jälkeen."

Hän katsahti meihin ja lähti sitten seurueensa kanssa täyttä laukkaa
joukkojensa luo, jotka parhaillaan kahlasivat kaatuneiden verestä
punoittavan joen yli.

Huudahdin ratsulleni ja me kiidimme Umslopogaasin kanssa tielle kuin
jousesta nuolet, ja pian olimme jättäneet taaksemme kaatuneiden
ruumiilla peitetyn tantereen, veren hajun ja taistelun melskeen, joka
heikkeni vähitellen muistuttaen viimeiseltä etäisen meren pauhua.



XXI.

HURJA RATSASTUS.


Viimeisellä kunnaalla pysähdyimme hetkeksi hevosiamme puhalluttamaan ja
käännyimme vielä kerran katsomaan alhaalla laaksossa riehuvaa
taistelua.

"Me voitamme, Macumazahn", sanoi vanha Umslopogaas, joka oli heti
selvillä tilanteesta. "Katso, Yön tyttären joukot peräytyvät joka
taholla ja hänen soturinsa ovat jo uuvuksissa. Mikä vahinko, että ilta
on jo kulunut näin pitkälle. Pian tulee aivan pimeä ja rykmenttimme
eivät voi lähteä pakenevaa vihollista takaa-ajamaan", ja hän pudisti
huolestuneesti päätään. "Mutta", lisäsi hän, "luultavasti eivät
Soraiksen soturit haluakaan tapella. Ah, kylläpä kannatti elää näin
vanhaksi. Paljon olen sotia käynyt, mutta tämänmoista en ole vielä
eläissäni nähnyt."

Seuraavassa hetkessä olimme jälleen matkalla ja vieretysten
ratsastaessamme minä selitin hänelle juurta jaksain matkamme
tarkoituksen ja tehtävämme laadun, niin että taistelussa kaatuneiden ja
haavoittuneiden urhojemme veri oli vuotanut turhaan, ellemme pääsisi
ajoissa perille.

"Melkein sata penikulmaa eikä muita hevosia kuin nämä, ja perillä
pitäisi olla ennen auringonnousua", sanoi hän harvakseen. "Mutta
koettaa täytyy, Macumazahn, ja ehkä ehdimme parahiksi halkaisemaan
tuon vanhan Agon-taikurin kallon. Hänhän tahtoi kerran polttaa meidät
elävältä, tuo vanha sademestari, eikö niin? Ja nyt hän asettelee
surmansanojaan äitini Nylepthan pään menoksi, vai mitä? Voi jumaliste
sentään. Niin totta kuin minua haukutaan 'tikaksi' minä halkaisen hänen
päänsä partaa myöten. Vannon sen Chakan pään nimeen"; ja hän heristi
uhkaavasti tapparaansa.

Ilta pimeni sukkelaan, mutta onneksi oli tie hyvä ja myöhemmin tuli
kirkas kuutamo. Harjanteiden yli ja tasankojen poikki me kiidimme
verrattomilla ratsuillamme ja penikulma toisensa jälkeen jäi nopeasti
taaksemme. Yön hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin laukkaavien
hevostemme kavioiden kopse kivisellä tiellä ja silloin tällöin jonkun
nälkiintyneen koiran valittava ulvonta jostakin autioksi jääneestä
kylästä tien varrella.

Emme puhuneet mitään, vaan kyyristyimme melkein ratsujemme kaulan
tasalle ja annoimme noiden jalojen eläinten rientää. Valkoisella
hevosella ratsastava vanha Umslopogaas teki kalpeassa kuutamossa
entistä julmemman vaikutuksen, ja katsoessani häntä johtui mieleeni
monta tarua salaperäisistä öisistä haaveratsastajista. Vähän väliä hän
nosti tuimia kasvojaan ja tähysteli eteenpäin. Huomatessaan jotakin
erikoista hän viittasi tapparallaan sinnepäin.

Siten ratsastimme monta tuntia kertaakaan pysähtymättä tahi
levähtämättä, mutta vihdoin alkoi hevoseni osoittaa selviä uupumisen
oireita. Kello lähenteli kahtatoista ja matkastamme ei ollut enää
puoltakaan jäljellä. Olimme pari päivää sitten olleet yötä eräällä
harjanteella, jossa oli kirkas lähde, ja minä sanoin Umslopogaasille,
että aioin pysähtyä kymmeneksi minuutiksi lähteelle levähtämään.
Pääsimme pian perille ja laskeusimme satulasta -- Umslopogaas nosti
minut maahan, sillä olin haavani takia niin heikko ja jäykistynyt, että
pääsin töin tuskin liikkeelle. Hevosemme seisoivat paikoillaan
höyryävin kyljin ja lepuuttivat huohottaen kutakin jalkaa vuorotellen,
hien juostessa melkein norosenaan.

Jätin Umslopogaasin pitämään hevosia ja hoipertelin lähteelle. Olin
päivällisen jälkeen saanut vain kulauksen viiniä taistelun alkaessa,
joten minua vaivasi polttava jano, mutta olin liian väsynyt voidakseni
olla nälkäinen. Join pitkin siemauksin ja huuhdottuani pääni ja käteni
palasin hevosten luo ja päästin Umslopogaasin juomaan. Sitten annoimme
hevosten juoda pari siemausta -- ei enemmän, mikä oli sangen vaikea
tehtävä, sillä eläinparat eivät tahtoneet millään muotoa lähteä veden
luota.

Pari minuuttia oli vielä jäljellä ja sillä ajalla minä tarkastin
hevoset ja koetin oikoa jäykistyneitä jäseniäni kävelemällä
edestakaisin. Uljas tammani oli ilmeisesti hyvin väsynyt, se seisoi pää
riipuksissa ja silmät melkein ummessa. Mutta Päivänsäde -- Nylepthan
jalo ratsu, jonka oikeutta myöten pitäisi saada syödä kultaseimestä,
oli vielä verraten hyvässä kunnossa, vaikka sillä oli ollut raskaampi
taakkakin kannettavanaan. Väsynythän sekin oli, mutta katse oli kirkas
ja vireä, ja kaunismuotoinen pää ylhäällä se katseli eteenpäin pimeään
aivankuin tahtoen sanoa, että vaikka kaikki muut uupuisivat tielle,
niin minun voimani riittävät vielä noille neljällekymmenelleviidelle
penikulmalle, jotka ovat jäljellä. Umslopogaas auttoi minut sitten
satulaani ja hypättyään omaansa jalustimia liikauttamattakaan -- hän
kun oli semmoinen notkea metsäläinen -- me jatkoimme matkaamme, ensin
hitaammin, mutta sitten yhä vinhemmin.

Kuljettuamme noin kymmenen penikulmaa alkoi tie vähitellen kohota
nousten välistä hyvin jyrkästikin ja minun musta tammaparkani oli
kolmesti sortua sille taipaleelle. Mutta harjanteen laelle päästyä se
näytti jälleen reipastuvan ja lähti pitkin koneellisin askelin
kiitämään rinnettä alas raskaasti huohottaen. Noin neljä penikulmaa
ratsastimme siten nopeammin kuin konsanaan koko matkalla, mutta minä
tiesin, että tämä oli viimeinen ponnistus, ja olinkin oikeassa. Uupunut
hevoseni alkoi äkkiä kompastella, ja aavistaen mitä oli tulossa minä
irroitin jalkani jalustimista. Askeleet olivat jo hoipertelevat ja kun
olimme päässeet noin kolmesataa kyynärää, nousi hevoseni äkkiä kahdelle
jalalle ja suistui sitten pää edellä tantereeseen. Varoin joutumasta
alle ja hilauduin seisoalleni, jolloin eläinparka kohotti päätään ja
katsoi minuun sanomattoman tuskallisesti. Kumarruin viimeisen kerran
hyväilemään uskollista ystävääni, mutta samassa se antoi valittavasti
äännähtäen päänsä vaipua ja jäi liikkumattomana makaamaan. Uljas
ratsuni oli kuollut -- sen sydän oli pakahtunut.

Katsoin Umslopogaasiin kykenemättä sanomaan sanaakaan. Olin melkein
suunniltani epätoivosta, sillä Milosikseen oli vielä parikymmentä
penikulmaa ja hevosta ei ollut mistään saatavissa. Mitä oli tehtävä?

Sanaakaan sanomatta hyppäsi Umslopogaas maahan ja nosti minut satulaan.

"Entä sinä?" kysyin minä.

"Minä juoksen", vastasi hän tarttuen jalustimeen.

Niin lähdimme, ja matkamme sujui melkein yhtä nopeasti kuin ennenkin.
Mikä nautinto olikaan istua Päivänsäteen satulassa. Se juoksi pitkin,
joustavin askelin ja tuo jäntevä zulu seurasi sitä kuin varjo. Oli
todellakin ihmeellistä nähdä vanhan Umslopogaasin juoksua. Askel oli
omituisen kevyt, melkeinpä liukuva, ja hengitys kävi tasaisesti hieman
raollaan olevien huulten välistä, sieraimet olivat levällään kuin
laukkaavalla hevosella, ja katse oli teroitettu tiukasti eteenpäin.
Penikulma toisensa jälkeen jäi nopeasti taaksemme ja aina viiden
penikulman päässä pysähdyimme hengähtämään.

"Jaksatko vielä, vai jäätkö tähän hiukan lepäämään ja tulet sitten
jäljessäni?" sanoin minä pysähtyessämme kolmannen kerran.

Hän viittasi tapparallaan eteenpäin, jossa auringon temppeli häämötti
kunnaallaan noin viiden penikulman päässä.

"Perille saakka vaikka henki menisi", huohotti hän.

Noita viittä penikulmaa, jotka vielä olivat jäljellä, en unhota
milloinkaan. Polveni olivat hieroutuneet nahattomiksi ja hevoseni
jokainen liike aiheutti viiltäviä tuskia. Jo matkalle lähtiessäni olin
ollut työstä rasittunut, ravinnon ja levon tarpeessa, ja sen lisäksi
oli taistelussa saamani haava suuresti heikontanut voimiani. Minusta
tuntui aivan kuin jokin luunsiru olisi hitaasti tunkeutunut
keuhkoihini. Päivänsade-parkakin oli pian uupunut, eikä ihmekään.

Mutta ilmassa alkoi olla aamuntuntu ja me emme voineet pysähtyä;
parempihan oli, että me kaikki kolme menehdyimme tielle, kuin että'
olisimme luopuneet tehtävästämme, kun vielä kykenimme rientämään. Ilma
oli raskas ja sumuinen, kuten usein ennen päivänkoittoa, ja kaikki
merkit osoittivat auringonnousun olevan lähellä.

Kun vihdoin olimme Siintävän kaupungin pronssiporttien edessä, valtasi
minut kaamea epäluulo: entäpä jos meitä ei päästetäkään sisään?

"_Avatkaa, avatkaa_!" huusin minä käskevästi ja sanoin samalla
kuninkaallisen tunnussanan. "Avatkaa portti kuninkaalliselle
sanansaattajalle! Minulla on tärkeitä sanomia."

"Mitä sanomia?" huusi vahti. "Ken olet sinä, joka ratsastat kuin hullu,
ja kuka on tuo, joka juoksee vierelläsi kieli pitkällä kuin koira?"

"Macumazahn ja hänen musta koiransa", ärjäisin minä jo vihan vimmassa.
"Portti auki, sanon minä!"

Suuret portit avautuivat sukkelaan ja nostosillan laskeuduttua me
kiiruhdimme muurien sisäpuolelle.

"Minkä sanoman tuotte, herra, minkä?" huusi vartija.

"Incubu on lyönyt Soraiksen", vastasin minä ohirientäessämme.

Vielä yksi ponnistus, sinä uljas hepo ja verraton mies! Vielä
viisitoista minuuttia, sinä urhoollinen Päivänsäde ja sinä vanha
zulu-sankari, niin teidän muistonne on oleva ikuinen tämän maan
aikakirjoissa!

Olemme jo kukkaistemppelin kohdalla ja jäljellä on vain yksi ainoa
penikulma, viimeinen penikulma -- kestäkää uskolliset ystäväni,
kestäkää, katsokaa, talothan kiitävät aivan itsestään ohitse.
Eteenpäin, uljas ratsuni, eteenpäin -- jäljellä on vain viisikymmentä
kyynärää. Tuolla on kotisi, urhoollinen heponi.

Kun auringon ensimmäiset säteet sattuivat temppelin kultaiseen kupuun
[Temppelin kupu oli niin korkea, että auringon säteet sattuivat siihen
jo ennen varsinaista päivänkoittoa. -- _A.Q_.], pysähdyimme palatsin
portille, ja pelko mielessä minä huusin tunnussanan ja käskin päästää
meidät sisään.

Kaikkialla vallitsi haudan hiljaisuus ja sydämeni melkein seisahtui
pelosta. Oliko teko jo tehty ja tie suljettu?

Huusin toisen kerran ja kuulin jonkun vastaavan. Ilostuin
suuresti, sillä tunsin äänen. Vastaaja oli Kara, eräs Nylepthan
henkivartijaupseeri ja hänen luotetuin miehensä, jonka hän oli
lähettänyt vangitsemaan Soraiksen silloin kun tämä pakeni temppeliin.

"Sinäkö se olet, Kara?" huusin minä. "Täällä on Macumazahn. Käske
vartijan laskea silta alas ja avaa portti. Sukkelaan, sukkelaan!"
Sitten seurasi hiljaisuus, joka ei näyttänyt loppuvankaan, mutta
vihdoin silta laskeutui ja toisen portinpuoliskon auettua me
kiiruhdimme sisään, jossa Päivänsäde-parka viimein sortui palatsin
pihalle. Katsahdin ympärilleni, mutta en nähnyt ketään muita kuin
Karan, jonka vaatteet olivat aivan riekaleina. Hän oli laskenut sillan
ja avannut portin aivan yksinään ja vipusi niitä parhaillaan
paikoilleen jälleen.

"Missä vartijat?" änkytin minä peläten hänen vastaustaan enemmän kuin
olen eläissäni mitään pelännyt.

"En tiedä", vastasi hän. "Pari tuntia sitten olivat omat mieheni
köyttäneet minut nukkuessani, ja nyt vasta minä onnistuin riuhtomaan
itseni irti hampaillani. Pelkäänpä totisesti, että meidät on petetty."

Hänen sanansa antoivat minulle uutta tarmoa. Tarttuen hänen
käsivarteensa minä huojuin pihan poikki ja suuren valtaistuinsalin
läpi, joka oli tyhjä ja äänetön kuin hauta, kuningattaren makuuhuonetta
kohti, Umslopogaasin hoiperrellessa jäljessäni kuin juopunut.

Ensimmäinen huone oli tyhjä ja samoin toinenkin. Tulimmeko sittenkin
liian myöhään? Noiden suurten huoneiden autius ja kammottava hiljaisuus
alkoivat ahdistaa minua kuin julma uni, ja pelosta suunniltani minä
syöksyin Nylepthan makuuhuoneeseen aavistaen pahinta. Verhojen välistä
näkyi heikkoa valoa ja joku kiiruhti meitä vastaan kynttilä kädessään.
Jumalan kiitos, itse Valkoinen kuningatarhan se oli ja aivan
vahingoittumattomana. Kaikuvat askeleemme olivat herättäneet hänet ja
hän oli juuri noussut vuoteestaan. Silmissä oli vielä unen jäykkyyttä
ja hän katseli meitä pelokkaasti poskillaan heikko punerrus.

"Kuka siellä?" huusi hän. "Mitä tämä merkitsee? Ah sinäkö, Macumazahn!
Miksi olet niin kummallisen näköinen? Näyttää siltä kuin sinulla olisi
ikäviä uutisia -- oi älä sano, että herrani on kuollut", valitti hän
valkoisia käsiään väännellen.

"Kun lähdin matkalle auringon laskiessa, oli Incubu hieman
haavoittunut, mutta muutoin täysissä voimissaan, niin että hänen
tähtensä voit olla aivan rauhallinen. Herrasi on voittanut Soraiksen ja
armeijasi etenevät voitokkaasti."

"Tiesinhän sen", huudahti hän riemuitsevasti. "Tiesinhän hänen
voittavan, vaikka neuvonantajani pudistelivat viisaita päitään, kun
uskoin sotajoukkojeni päällikkyyden muukalaiselle, niinkuin he
sanoivat. Eilen illalla auringon laskiessa, sanoit, ja nyt ei ole päivä
vielä koittanut? Varmaankin --"

"Kietaise jokin vaippa ympärillesi, Nyleptha", keskeytin minä, "ja anna
meille hiukan viiniä. Herätä myös kamarineitosesi. Älä vitkastele,
henkesi on vaarassa."

Hän huusi jotakin johonkin takana olevaan huoneeseen ja veti sukkelaan
viitan hartioilleen ja pisti jalkansa sandaaleihin. Meidän ympärillämme
oli äkkiä kymmenkunta puolipukeista naishenkilöä.

"Olkaa vaiti ja seuratkaa minua", sanoin minä sitten, ja ihmettelevin
katsein he tulivat jäljessäni ensimmäiseen huoneeseen.

"Nyt te toimitatte meille heti viiniä ja ruokaa", jatkoin minä, "sillä
olemme kuolemanväsyneet."

Muutamia viiniruukkuja ja kimpale kylmää lihaa ilmestyi pian pöytään,
ja minä ja Umslopogaas söimme ja joimme ja tunsimme punaisen viinin
panevan veremme jälleen liikkeelle.

"Kuulehan, Nyleptha", sanoin minä laskien tyhjän haarikan pöydälle,
"onko näiden kamarineitosten joukossa pari, jotka ovat luotettavat ja
osaavat olla hiljaa?"

"On kyllä", vastasi hän.

"Käske sitten heidän heti mennä kaupunkiin joidenkin kansalaisten luo',
joihin varmasti tiedät voivasi luottaa, pyytämään heitä heti
kiiruhtamaan luoksesi täysissä aseissa ja mukanaan niin paljon
kunnollista väkeä kuin he suinkin voivat koolle saada pelastamaan sinua
kuolemasta. Ei, älä kysele, vaan täytä pyyntöni viipymättä. Kara
päästää tytöt menemään."

Nyleptha kääntyi ja valittuaan joukosta kaksi hän kertasi sanani ja
antoipa heille vielä luettelonkin, jossa oli kysymyksessäolevien
miesten nimet.

"Menkää nopeasti ja hiljaa; henkenne on kysymyksessä", lisäsin minä.

He poistuivat Karan mukana, jonka käskin portit suljettuaan yhtyä
meihin ovella, josta päästiin suurille portaille. Umslopogaas ja minä
söimme vielä mennessämmekin ja suupalojen välillä minä kerroin
Nylepthalle mitä tiesin häntä uhkaavasta vaarasta. Kerroin, miten
olimme tavanneet Karan ja että kaikki miespalvelijat ja henkivartijat
olivat menneet tiehensä jättäen koko suuren palatsin aivan autioksi.
Nyleptha sanoi myös kuulleensa kaupungissa levinneen sellaisen huhun,
että Sorais oli riemusaatossa tulossa Milosista kohti voitettuaan
armeijamme perinpohjin, minkävuoksi kaikki olivat olleet niin auliita
salajuoneen yhtymään.

Kertomukseni venyy pitkäksi, mutta todellisuudessa olimme palatsissa
vain kuusi, seitsemän minuuttia, ja vaikka temppelin kupooli jo
säihkyikin nousevan auringon valossa, ei päivä ollut vielä koittanut.
Siihen oli varmasti vielä kymmenen minuuttia aikaa. Olimme jo pihalla
ja haavani aiheutti sellaisia tuskia, että minun täytyi tarttua
Nylepthan käteen pysyäkseni pystyssä. Umslopogaas tuli jäljessämme
syöden kulkiessaan.

Pysähdyimme käytävän suulle, joka vei noille mahtaville portaille, ja
katsahdimme ulos. Kavahdin takaisin kauhun valtaamana. Ovi oli poissa
ja samoin myöskin pronssiportit. Ne oli nostettu saranoiltaan ja syösty
alhaalla ammottavaan syvyyteen. Edessämme oli vain tuo puoliympyrän
muotoinen tasanne, josta kymmenen leveää askelmaa johti pääportaille --
ja siinä kaikki.



XXII.

UMSLOPOGAASIN VIIMEINEN TAISTELU.


Katsahdimme toisiimme.

"Ovi ja portit ovat tiessään, niinkuin näet", sanoin minä. "Onko
täällä mitään, jolla voisimme täyttää aukon? Sano sukkelaan, sillä
salaliittolaiset ovat pian täällä."

Palatsissa ei ollut nimittäin mitään ovia, joilla olisi voinut aukon
tukkia, siellä kun käytettiin niiden asemesta vain paksuja verhoja, ja
minä tiesin, että meidän oli pidettävä paikka hallussamme hinnalla
millä hyvänsä, jos onnistuimme pitämään puolemme, eivät murhaajat
voineet tunkeutua palatsiin mistään muualta, sillä salaovikin, josta
Sorais oli hiipinyt sisään tuona muistettavana yönä, jolloin hän yritti
murhata Nylepthan, oli muurattu kiinni.

"Nyt tiedän", sanoi Nyleptha hetkisen mietittyään. "Pihan toisella
puolen on kasa tukevia marmorilevyjä, jotka on tuotu mieheni Incubun
patsaan jalustaa varten; tukkikaamme aukko niillä."

Hyväksyin ehdotuksen heti, ja lähetettyäni erään tytön portaita alas
kuulostamaan, voisimmeko saada apua veistämöiltä, jossa hänen isänsä,
eräs mahtava kauppias, asui monine työmiehineen, ja jätettyäni toisen
tytön oviaukolle tähystämään, me muut lähdimme hakemaan noita'
marmorilohkareita. Pihalla tapasimme Karan, joka oli päästänyt
sanansaattajat ulos. Lohkareet olivat leveitä, noin kuuden tuuman
paksuisia painavia laattoja ja kantovehkeet -- jonkinlaiset paarit,
joilla niitä oli kannettu, olivat kasan vieressä. Nostelimme heti
muutamia lohkareita paareille ja neljä tyttöä vei taakan oviaukolle.

"Kuulehan, Macumazahn", virkkoi Umslopogaas, "jos nuo roistot
todellakin tulevat, niin minä puolustan portaita, kunnes aukko on
tukittu. Ei, älä vastustele, tahdon kuolla niinkuin olen elänytkin.
Erään kauan sitten kuolleen ystäväni ennustus toteutuu tänään, ja
seuratkoon työpäivääni yhtä hyvä yö. Paneudun hetkeksi nukkumaan, sillä
pian tarvitsen kaikki voimani, ja kun vihollisen askeleet lähestyvät,
niin herätä minut", ja mennen ulos. Hän heittäytyi pitkälleen oviaukon
ulkopuolella olevalle tasanteelle ja nukahti heti sikeästi.

Olin jo niin uupunut, että minun täytyi istua aukon vaiheille ja tyytyä
vain ohjaamaan toisten töitä. Tytöt kantoivat lohkareita, jotka
Nyleptha ja Kara latoivat kuusi jalkaa leveään oviaukkoon kolmeen
riviin, sillä ohuempi vallitus ei olisi hyödyttänyt mitään. Mutta
kantomatkaa oli kahdeksankymmentä kyynärää ja vaikka tytöt raatoivat
kuin henkensä edestä, edistyi työ hitaasti, peloittavan hitaasti.

Päivä valkeni jo ja äkkiä me kuulimme hiljaista liikettä ja aseiden
kilahtelua portaiden juurelta. Meillä oli ollut aikaa vain kahdeksan
minuuttia ja vallitus oli vasta kahden jalan korkuinen. Alphonse oli
kuullut oikein. He tulivat.

Kilahtelu läheni ja vielä vallitsevassa hämärässä me näimme pitkän
jonon miehiä, kaikkiaan noin viisikymmentä, hiipivän portaita
ylös. He olivat nyt puolivälissä olevalla tasanteella, josta
jättiläiskannatuskaari alkoi, ja huomatessaan, että ylhäällä oli
jotakin tekeillä, he pysähtyivät hetkeksi neuvottelemaan ja alkoivat
sitten jälleen edetä.

Olimme työskennelleet melkein neljännestunnin ja vallitus oli nyt
kolmen jalan korkuinen.

Herätin Umslopogaasin. Hän nousi ja venyttelihe perusteellisesti.

"Hyvä on", sanoi hän pyöräyttäen Inkosi-kaasia päänsä ympäri. "Olen
jälleen kuin nuori mies. Viini ja uni tekivät hyvin tehtävänsä ja minä
menen taisteluun jäntevin käsivarsin.

"Macumazahn, näin unta, että sinä ja minä seisoimme kaukana erään
tähden reunalla ja katselimme tätä maailmaa, joka siinsi syvällä
allamme, ja sinä olit henki, Macumazahn, sillä valo näkyi lävitsesi,
mutta itsestäni en saanut selkoa. Hetkemme on lyönyt, vanha metsästäjä.
Olemmehan jo aikamme eläneetkin, mutta olisin suonut, että olisin
saanut olla useammin mukana eilispäivän ottelun kaltaisissa
taisteluissa.

"Macumazahn, huolehdi, että minut haudataan kansani tavan mukaan,
silmäni Zulu-maata kohti", ja puristaen kättäni hän kääntyi vihollisiin
päin.

Samassa kiipesi zu-vendi-upseeri Kara suureksi hämmästyksekseni
keskentekoisen vallituksen yli ja asettui zulun viereen vetäisten
päättävästi miekkansa.

"Tuletko sinäkin?" naurahti vanha soturi. "Tervetuloa -- tervetuloa,
urhoollinen sydän! _Ow!_ miehelle, joka osaa kuolla kuin mies; _ow!_
kuolemalle ja aseiden kalskeelle. _Ow!_ me olemme valmiit. Me hiomme
kynsiämme kuin kotkat ja assegaimme välähtelevät auringossa; heristämme
keihäitämme ja himoamme taistelua. Kuka tulee tervehtimään kuningatarta
(Inkosia-kaasia)? Kuka tahtoo häneltä kuoleman suudelman?

"Minä tikka, lahtari, nopsajalka, minä Umslopogaas, tapparan haltija,
amazulujen päällikkö ja Nkomabakosin rykmentin komentaja, minä
Umslopogaas, kuninkaan neuvonantajan kasvatti, Makedaman pojanpoika ja
kuningas Chakan jälkeläinen, minä voittamattoman voittaja, minä
susiveikko, minä kansani ylhäisin, haastan koko roistojoukon
taistosille elämästä ja kuolemasta. Kuuletteko, minä odotan? _Ow!_
sinäkö vai sinäkö?"

Vielä hänen puhuessaan tahi oikeammin laulaessaan hyökkäsivät
viholliset, joiden joukossa näin sekä Nastan että Agonin, portaita
ylös, ja eräs roteva soturi syöksyi toveriensa edellä puoliympyrän
muotoiselle tasanteelle, jossa zulu seisoi, ja iski tätä raskaalla
keihäällään. Umslopogaas taivutti vain ruumistaan, niin että isku meni
harhaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä vieri vihollinen halkaistuin
päin portaita alas pudottaen kilpensä. Hurjaa sotalauluaan yhä laulaen
zulu sieppasi sen käteensä.

Samassa surmasi Karakin yhden hyökkääjän ja sitten seurasi näytelmä,
jolla ei ole vertaistaan.

Kuolemaa halveksien syöksyivät soturit portaita ylös, kaksi ja kolmekin
kerrallaan, mutta yhtä nopeasti heiluivat tappara ja miekkakin
survaisten hyökkääjät kuolleina tahi kuolevina portaita alas, ja mitä
kuumemmaksi taistelu kävi, sitä kirkkaammin loistivat zulun silmät ja
hänen käsivartensa näytti vain vahvenevan. Hän kajautteli sotahuutojaan
ja luetteli surmaamiensa päälliköiden nimiä, ja hänen hirveän
tapparansa iskut satelivat tiheästi ja paikalleen ja tekivät joka kerta
totta. Tässä viimeisessä ikimuistettavassa taistelussaan ei hänellä
ollut aikaa loistaa taidokkailla tempuillaan, mistä hän muutoin niin
piti, vaan hän löi täysin voimin ja koko terällä, ja joka isku kaatoi
miehen.

Häntä iskettiin miekoin ja keihäin ja hän oli aivan punainen verestä,
mutta kilpi suojeli hänen päätään ja teräspaita hänen ruumistaan ja
uljaan Karan avulla hän piti yhä puoliaan.

Vihdoin Karan miekka katkesi ja hurjasti painiskellen hän vieri erään
vihollisen kanssa portaita alas ja kuoli sankarin tavoin, mikä hän
olikin.

Mutta Umslopogaas ei väistynyt tuumaakaan.

"Galazi! Olisitpa täällä, veljeni Galazi!" huusi hän ja iski tuimasti
puoleen ja toiseen, niin että vihollinen toisensa jälkeen vieri alas.
Vihdoin hyökkääjät väistyivät verestä niljakoilta askelmilta ja
tuijottivat häneen hämmästyneinä ajatellen varmaankin, ettei hän ollut
tavallinen kuolevainen.

Vallitus oli nyt neljän jalan korkuinen ja toivo heräsi sydämessäni
katsellessani avutonna ja hammasta purren tuota mahtavaa kamppailua.
Olin kadottanut revolverini eilispäivän taistelussa enkä voinut niin
ollen tehdä mitään.

Vanha Umslopogaas hän vain nojasi hyvään tapparaansa, ja
niin verenvuodon heikontama kuin hän olikin hän pilkkasi vihollisiaan
haukkuen heitä "akoiksi", ja Nastan yllytyksistä huolimatta ei kukaan
tohtinut lähestyä häntä. Nähdessään vallituksen tulevan pian valmiiksi
ja suunnitelmansa raukeavan tyhjiin, hyökkäsi vihdoin vanha Agon, joka
oli rohkea mies, hulluna raivosta noille verisille portaille heristäen
suurta keihästä.

"Vai sinä!" karjaisi zulu tuntiessaan papin hulmuavan parran; "vai
sinä, vanha taikuri! Tule pian! Minä odotan sinua, sinä valkoinen
'lääkemies'. Tule joutuin! Olen vannonut tappavani sinut, ja valaani en
ole milloinkaan rikkonut."

Agon syöksyi ylös ja iski suuren keihäänsä sellaisella voimalla zulun
kilpeen, että kärki tunkeutui sitkeän nahan läpi ja haavoitti häntä
kaulaan. Umslopogaas heitti lävistetyn kilven luotaan ja samassa oli
Agoninkin viimeinen hetki lyönyt. Ennenkuin hän ehti irroittaa
keihäänsä ja iskeä toisen kerran, tarttui Umslopogaas molemmin käsin
Inkoosi-kaasin varteen ja heilauttaen tapparansa korkealle hän halkaisi
hirveällä iskulla papin kunnianarvoisan pään aivan leukaan saakka
karjaisten samalla: "_Tässä sinulle, sademestari_!" Agonin hengetön
ruumis vierähti toisten joukkoon ja hänen vehkeilynsä oli ainiaaksi
loppunut.

Samassa kun hän kaatui, alkoi alhaalta kuulua huutoja ja katsoen ulos
me näimme asestetun miesjoukon syöksyvän portaita ylös meidän
avuksemme. Vastasimme huutoihin ja jäljelläolevat murhamiehet, joiden
joukossa oli useita pappejakin, kääntyivät pakoon, mutta hakattiin
maahan. Vain yksi jäi paikalleen, nimittäin Nasta, valtakunnan mahtavin
mies, Nylepthan kosija ja koko hankkeen päähenkilö.

Hetkisen tuo mustapartainen Nasta seisoi paikallaan pitkään miekkaansa
nojaten pää kumarassa ikäänkuin hän olisi kaiken toivonsa menettänyt,
mutta äkkiä hän syöksyi peloittavasti karjahtaen zulun kimppuun ja
hänen salamoiva miekkansa sattui hirveällä voimalla tämän kylkeen
lävistäen teräspaidan. Isku oli niin herpaiseva, että tappara luiskahti
Umslopogaasin kädestä, jolloin Nasta hyökkäsi uudestaan tehdäkseen
lopun hänestä, mutta hän ei tuntenut vastustajaansa.

Raivoisasti ärjäisten zulu kyyristyi ja ponnahti kuin leijona Nastan
kurkkuun ja hänen kätensä kiertyivät kuin rautavanteet tämän ympärille.
He kaatuivat molemmat ja vierivät raivoisasti tapellen muutamia
askelmia alas. Nasta oli väkevä, mutta hän ei ollut kuitenkaan
Zulu-maan vankimman miehen veroinen, joka oli vielä pahasti
haavoittuneenakin vahva kuin härkä.

Ratkaisu tulikin pian. Minä näin vanhan Umslopogaasin horjuvan
jaloilleen ja nostavan riuhtoilevan Nastan keveästi kuin höyhenen
päänsä päälle ja heittävän hänet riemuisasti huudahtaen suojakaiteen
yli syvyyteen.

Apujoukko, jota tyttö oli mennyt veistämöiltä hakemaan, ennenkuin
salamurhaajat ehtivät portaille, oli saapunut, ja portailta kaikuvat
äänekkäät huudot ilmaisivat, että kaupungista hälyytetyt miehet
pyrkivät sisään. Muutamat Nylepthan urhoolliset kamarineidot, jotka
parhaasta unestaan herätettyinä, yöpuvuissaan ja pitkä tukka
valloillaan, olivat työskennelleet niin tarmokkaasti vallituksen
teossa, menivät aukaisemaan portteja ja ulkopuolella olevien miesten
avulla alkoivat toiset avata aukkoa, joka oli suurella vaivalla juuri
saatu tukituksi.

Lohkareet oli pian kiskottu syrjään ja apujoukon seuraamana horjui
vanha Umslopogaas sisään verestä punaisena. Hirvittävä, mutta samalla
uljas olento. Hän oli aivan haavojen peitossa ja hänen hurjien
silmiensä ilme oli omituisen tuijottava. Näin heti, että hän oli
kuolemaisillaan. "Keshla"-rengas hänen päänsä ympärillä oli kahtena
kappaleena ja eräs isku oli osunut juuri tuon merkillisen reiän
kohdalle, joka oli hänen päälaessaan ja josta vuoti nyt runsaasti verta
hänen kasvoilleen. Kaulassa oli syvä haava, jonka Agonin keihäs oli
tehnyt, ja vasempaan käsivarteen oli aivan teräspaidan hihan
alapuolelle osunut ankara isku. Oikeassa kyljessä oli kuusi tuumaa
pitkä ammottava haava, jonka Nastan terävä miekka oli leikannut
teräspaidan läpi tunkeutuen.

Kirves kädessään hän horjui eteenpäin, tuo kammottavan näköinen uljas
soturi, ja naiset tervehtivät häntä sydämellisin tervehdyshuudoin
unhottaen pyörtyä verta nähdessään. Mutta hän ei pysähtynyt, vaan
meidän kaikkien seuraamana hän horjui eteenpäin pihan läpi johtavaa
ruhjotuilla simpukankuorilla peitettyä leveää käytävää pitkin,
marmorilohkareiden ohi, suoraan suuren sisäänkäytävän läpi,
valtaistuinsaliin, jonne asestettuja miehiä alkoi tunkeutua
sivukäytävistä. Veriset jäljet osoittivat hänen tietänsä ja
hoippuessaan aina vain suoraan eteenpäin hän saapui viimein pyhän kiven
luo, joka oli salin keskellä. Hänen voimansa näyttivät pettävän ja hän
pysähtyi kirveeseensä nojaten. Sitten hän huudahti äkkiä kaikuvasti:

"Minä kuolen -- mutta olipa ottelukin sen veroinen. Missä ovat nyt ne,
jotka ryntäsivät portaita ylös? Minä en näe heitä enää. Oletko vielä
täällä, Macumazahn, vai oletko jo mennyt varjojen maahan minua
odottamaan? Veri sokaisee silmäni -- päätäni huimaa ja korvissani
kohisee vetten pauhu; Galazi kutsuu minua!"

Samassa hän näytti muistavan jotakin ja kohottaen veristä tapparaansa
hän suuteli sen punaista terää.

"Hyvästi, Inkosi-kaas. Miten voin sinusta erota, uskollisin ystäväni!
Ei, ei, menkäämme yhdessä, sillä me emme voi erota, sinä ja minä. Olet
minun ja kukaan muu ei saa sinua pidellä.

"Heilahda kerran vielä! Iske kauniisti ja kohdalleen! Iske lujasti!" Ja
oikaisten itsensä täyteen pituuteensa hän alkoi molemmin käsin
pyörittää tapparaa päänsä ympäri niin vinhasti, että terä muodosti
yhtenäisen välähtelevän renkaan. Äkkiä hän päästi kaikuvan,
tärisyttävän huudon ja iski aseensa hirveällä voimalla pyhään kiveen.
Kimppu säkeniä lennähti ilmaan, ja iskun melkein yli-inhimillinen voima
oli niin suuri, että tuo tukeva marmorilohkare halkesi pariinkymmeneen
palaseen Inkosi-kaasista jäädessä jäljelle vain muutamia terässiruja ja
lyhykäinen sälöytynyt varrenpätkä.

Pyhän kiven kappaleet sinkoilivat joka taholle ja kuin taittunut puu
kaatui Umslopogaas _kuolleena_ marmorilattialle Inkosi-kaasin varren
nuppi vielä kädessään.

Niin kuoli sankari Umslopogaas.

Läsnäolijat seisoivat hämmästyksestä ja ihmetyksestä sanattomina.
Sitten huudahti joku juhlallisesti:

"_Ennustus! Ennustus!_ Hän on lyönyt pirstoiksi pyhän kiven!"

"Niin", lausui Nyleptha; "hän on murskannut pyhän kiven ja katso,
ennustus on toteutunut, sillä Zu-Vendis-maata hallitsee nyt muukalainen
kuningas. Mieheni Incubu on pakottanut Soraiksen peräytymään ja kruunu
kuuluu sille, joka on sen pelastanut.

"Ja tietäkää myös", jatkoi hän kääntyen minun puoleeni ja pannen
kätensä olkapäälleni, "että tämä mies ratsasti tuon vanhan soturin
keralla, joka makaa tuossa, yhdessä yössä, auringon laskun ja nousun
välillä, sata penikulmaa pelastaakseen minut julmien murhamiesten
kynsistä, vaikka hän oli jo haavoittunut eilispäivän taistelussa. He
ovat myöskin pelastaneet henkeni, ja sentähden kaiverretaan
Macumazahnin, Umslopogaas-vainajan ja palvelijani Karan, joka auttoi
häntä puolustamaan portaita, nimet valtaistuimeni yläpuolelle
ripustettavaan kultaiseen kilpeen, josta kaikki voivat lukea ne niin
kauan kuin tämä maa on olemassa. Minä, kuningatar, sen sanon, sillä
heidän urotyöllään ei ole aikakirjoissamme vertaistaan."

Puhetta tervehdittiin innostunein huudoin, ja kun sanoin, että zulu ja
minä olimme vain tehneet velvollisuutemme kunnon soturien tavoin,
kaikuivat huudot yhä myrskyisämmin. Sitten minut talutettiin pihan
poikki entiseen huoneeseeni, jotta voisin mennä heti levolle.

Pihalla sattui katseeni Päivänsäde-parkaan, joka makasi kivityksellä
aivan samassa paikassa, johon se oli kaatunut, ja minä pyysin
henkilöitä, jotka taluttivat minua, viemään minut hevosen luo, niin
että saisin nähdä tuon urhoollisen eläimen kerran vielä, ennenkuin se
vedettäisiin pois. Mutta kumartuessani sitä katsomaan aukaisi se
suureksi hämmästyksekseni silmänsä ja hirnahti heikosti.

Nähdessäni, ettei se ollutkaan kuollut, minä olisin hihkaissut ilosta,
jos vain olisin jaksanut. Lähetin kiireesti hakemaan lisää miehiä, ja
heidän saavuttuaan nostettiin eläin seisoalleen ja viiniä kaadettiin
sen kurkkuun. Parissa viikossa se oli voimistunut entiselleen ja oli
Milosiksen asukasten ilo ja ylpeys. Vanhemmat osoittivat sitä
lapsilleen ja sanoivat, että tuo hevonen pelasti Valkoisen
kuningattaren hengen.

Huoneeseeni tultuani riisuttiin vaatteet ja teräspaita yltäni, mikä oli
sangen tuskallinen toimitus, sillä vasemmassa kyljessäni oli teevadin
kokoinen mustaksi painunut ruhjevamma. Sitten minut pestiin varovasti
ja peitettiin vuoteeseen.

Vaivuin horroksiin, mutta havahduin noin kymmenen tunnin kuluttua, kun
olin kuulevinani hevosten hirnuntaa ja kavioiden kopinaa ulkoa.
Kohottauduin hieman ja kysyin mitä oli tekeillä. Minulle kerrottiin,
että Milosikseen oli saapunut suuri ratsuväkiosasto, jonka Curtis oli
lähettänyt suojelemaan kuningatarta ja joka oli lähtenyt matkalle
taistelupaikalta eilen illalla pari tuntia auringonlaskun jälkeen.
Heidän lähtiessään oli Sorais joukkoineen alkanut kiireesti peräytyä
M'Arstunaa kohti meidän ratsuväkemme takaa-ajamina. Curtis oli
leiriytynyt jäljelläolevine uupuneine joukkoineen samalle harjanteelle,
jonka Sorais oli vallannut edellisenä iltana (sellainen on sotaonni),
ja aikoi huomisaamuna lähteä etenemään M'Arstunaa kohti. Kaiken tämän
kuultuani minä tunsin voivani kuolla kevein sydämin ja vaivuin
vähitellen täydelliseen tiedottomuuden tilaan.

Herätessäni minä näin ensimmäiseksi tutunomaisen silmälasin välähdyksen
ja katsottuani tarkemmin minä huomasin Goodin istuvan vuoteeni
lähettyvillä.

"Kuinka voit, vanha veikko?" sanoi hän.

"Miten sinä olet täällä?" kysyin heikosti. "Sinunhan pitäisi olla
M'Arstunassa -- oletko paennut, vai mitä?"

"M'Arstunassa?" toisti hän hilpeästi. "M'Arstuna antautui viime
viikolla ja me marssimme kaupunkiin torvien soidessa ja liehuvin
lipuin, kaikella sotilaallisella loistolla, kuten ymmärrät. Uljaampaa
näkyä en ole milloinkaan nähnyt, voin sinulle sanoa. Olet ollut pari
viikkoa aivan tiedoton, joten nämä ovat sinulle suuria ja ihmeellisiä
uutisia."

"Entä Sorais?" kysyin minä.

"Sorais -- hän joutui vangiksi. Hänen omat miehensä pettivät hänet.
Pelastaakseen oman nahkansa ne roistot uhrasivat kuningattarensa",
lisäsi hän synkästi. "Hänet tuodaan tänne, enkä minä tiedä, miten hänen
poloisen lopulta käy", lopetti hän huoaten.

"Onko Curtis täällä?"

"Hän on Nylepthan luona. Saavuimme tänään ja Nyleptha oli kiiruhtanut
ratsain meitä vastaan, ja niinkuin voit ymmärtää olivat molemmat
melkein sekapäiset ilosta. Curtis tulee huomenna luoksesi. Lääkärit
(Zu-Vendis-maassa on sellainenkin tiedekunta) kuuluvat nimittäin
sanoneen, että olisi varomatonta tulla tänään."

En virkkanut siihen mitään, mutta olin kuitenkin sitä mieltä, että hän
olisi voinut lääkäreistä välittämättä pistäytyä luonani. Mutta kun mies
on mennyt juuri naimisiin ja niittänyt sotakentällä kunniaa ja
mainetta, niin hän noudattaa mielellään lääkäreinkin neuvoja, mikä
onkin aivan oikein.

Samassa kuului tuttu ääni sanovan, että "herran täytyy nyt levähtää",
ja kääntyessäni katsomaan minä näin Alphonsen jättiläisviikset
oviverhojen välistä.

"Täällähän sinäkin olet", lausuin minä.

"Olen kuin olenkin, herra. Sota on loppunut ja sotaiset vaistoni
tyydytettyäni minä olen tullut jälleen huolehtimaan teistä, herra."

Nauroin, tahi oikeammin koetin nauraa, ja minun täytyy sanoa, että
parempaa ja hellempää hoitajaa on mahdoton saada, olivatpa hänen
sotilaalliset puutteellisuutensa miten suuret hyvänsä. Alphonse parka!
Toivon, että hän ajattelee minua yhtä ystävällisesti kuin minä häntä.

Seuraavana aamuna tulivat Curtis ja Nyleptha luokseni ja edellinen
kertoi minulle juurta jaksain mitä oli tapahtunut minun ja
Umslopogaasin lähdettyä taistelupaikalta. Mielestäni hän oli osoittanut
olevansa etevä sotapäällikkö ja oli onnistunut tehtävässään mainiosti.
Tappiomme olivat luonnollisesti olleet tuntuvat, ja minua aivan
peloittaa ajatella kuinka paljon urhoollisia miehiä oli tuhoutunut
kuvaamassani taistelussa, mutta minä tiedän, että voittomme oli
hankkinut meille kansan jakamattoman suosion. Hän oli hyvin iloinen
nähdessään minut ja kiitti minua kyynelsilmin siitä vähästä, minkä olin
kyennyt tekemään. Kasvoni nähdessään hän oli kovin hätkähtänyt.

Nyleptha aivan säteili onnesta, että hänen "rakas herransa" oli
palannut hänen luoksensa aivan vahingoittumattomana, otsassa olevaa
rumaa naarmua lukuunottamatta.

"Mitä aiot tehdä Soraikselle?" kysyin häneltä.

Hänen iloiset kasvonsa synkistyivät heti.

"Sorais!" toisti hän polkaisten pientä jalkaansa; "ah, Sorais!"

Curtis suuntasi keskustelun kiireesti toisaalle.

"Toivottavasti sinä pian voimistut entisellesi, vanha veikko, vai
mitä?" sanoi hän minulle hilpeästi.

Pudistin päätäni ja naurahdin.

"Erehdyt, ystäväni", sanoin minä. "Ehkä vähän reipastun, mutta
entiselleni en parane milloinkaan. Valmistelen jo viimeistä matkaani,
Curtis. Tiedätkö, että olen sylkenyt verta koko aamun? Keuhkoissani on
jokin vika, tunnen sen, eikä kauan kestä, ennenkuin suljen silmäni
iäksi. Älä katso minuun noin surullisesta, olen elänyt aikani ja olen
valmis. Ojennahan kuvastin tänne. Tahdon nähdä minkä näköinen olen."

Hän verukehti, mutta minä en hellittänyt, ja vihdoin hän ojensi minulle
puiseen kehykseen kiinnitetyn kiilloitetun hopealevyn, joita
Zu-Vendis-maassa käytettiin kuvastimena. Katsahdin siihen.

"Sitähän ajattelinkin", sanoin sitten hiljaa; "ja sinä juttelet vain,
että paranen vielä!"

En halunnut antaa heidän nähdä miten hämmästynyt olin piirteeni
nähdessäni. Harmahtava harjastukkani oli muuttunut lumivalkoiseksi,
kellertävät kasvoni olivat rypistyneet tuhansiin ryppyihin ja silmäin
alla oli leveät punaiset juovat.

Nyleptha purskahti itkuun ja Curtis koetti jälleen muuttaa
puheenaihetta. Hän kertoi, että taiteilijat olivat veistäneet
Umslopogaas-vainajan piirteet marmoriin valtaistuinsaliin sijoitettavaa
muistopatsasta varten. Kuvanveistäjät olivat jo työssä ja patsas, joka
tehtiin mustasta marmorista, esitti kohtausta, jolloin Umslopogaas
murskasi pyhän kiven. Sen rinnalle aiottiin asettaa toinen, valkoisesta
marmorista tehty, joka esittäisi minua ja ratsuani Päivänsädettä
hetkellä, jolloin se sortui palatsin pihaan päästyämme.

Veistokset valmistuivat noin kuuden kuukauden kuluttua taistelun
jälkeen, juuri tätä kirjoittaessani, ja ovat todellakin hyvin kauniit.
Umslopogaas on aivan näköisensä. Minä olin myöskin hyvin onnistunut,
mutta rumaa naamaani on vähän liiaksi kaunisteltu, luultavasti vain
sentähden, ettei rumuus miellytä ketään. Veistostahan katselevat
tuhannet ihmiset.

Curtis kertoi vielä, että Umslopogaasin viimeinen toive oli täytetty.
Hänen ruumistaan ei oltu poltettu maan tavan mukaan, vaan hänet oli
peitetty kultalevyillä ja asetettu kiviarkkuun istuvaan asentoon,
zulujen tavoin polvet leuan alle. Sitten hänet oli juhlallisesti
haudattu portaiden yläpäässä olevan puoliympyrän muotoisen tasanteen
alle, jota hän oli niin loistavasti puolustanut, kasvot kaukaista
Zulu-maata kohti. Siellä hän istuu ja on aina istuva, sillä hänen
ruumiinsa palsamoitiin ennen arkkuunpanoa, ja vartioipi paikkaa, jota
hän niin urhoollisesti puolusti ylivoimaista vihollista vastaan. Kansa
kertoo, että hänen haamunsa nousee öisin haudastaan ja seisoo
tasanteella heristäen Inkosi-kaasia näkymätöntä vihollista kohti;
keskiyön hetkellä karttavat kaikki paikkaa, johon sankari on haudattu.

Tämä antoi aiheen omituiseen tarinaan tahi ennustukseen, joka syntyi
zu-vendi-kansan keskuudessa, tuolla selittämättömällä tavalla, millä
tarut ja sadut syntyvät raakalais- ja puolisivistyneiden kansojen
keskuudessa.

Sanotaan nimittäin, että niinkauan kuin vanha zulu istuu paikoillaan
katsellen portaita alas, joita hän elävänä puolusti, niin kauan on
uusi, englantilaisen ja Nylepthan avioliitosta polveutuva
hallitsijasuku istuva Zu-Vendis-maan valtaistuimella. Mutta silloin kun
hänet nostetaan haudastaan tahi hänen luunsa vuosisatojen kuluttua
vihdoin lahovat tomuksi, sortuu suku ja Rademaksen portaat ja
zu-vendi-kansa katoaa kansakuntien joukosta.



XXIII.

OLEN PUHUNUT.


Noin viikon kuluttua Nylepthan käynnistä tuli Curtis eräänä aamuna
luokseni ja kysyi, jaksaisinko tulla päivällisen jälkeen hetkeksi
kuningatarten vastaanottohuoneeseen. Nyleptha oli päättänyt selvittää
välinsä Soraiksen kanssa ja tahtoi, että olisin läsnä tilaisuudessa,
jos vain suinkin voisin. Koska olin vähitellen reipastunut niin paljon,
että olin hetkisen ylhäällä keskipäivällä, päätin mennä. Halusin myös
vielä kerran nähdä tuon onnettoman naisen. Pukeuduin Alphonsen avulla
ja niin me sitten lähdimme matkalle vastaanottohuonetta kohti.
Saavuimme luultavasti liian varhain, sillä huoneessa ei ollut vielä
ketään muutamia hovipalvelijoita lukuunottamatta, mutta olin tuskin
ehtinyt istua erääseen nojatuoliin, kun Sorais astui sisään vahvan
vartioston saattamana. Asu oli entinen kuninkaallinen ja hänellä oli
kädessään sama pienoinen hopeakeihäs, jonka olin ennenkin nähnyt. Hän
oli vieläkin yhtä säteilevän kaunis, mutta ylpeiden kasvojen ilme oli
hieman väsähtänyt. Nähdessäni hänet minut valtasi syvä sääli ja horjuen
seisoalleni minä kumarsin syvään ja sanoin olevani pahoillani, etten
voinut sairauteni tähden seisoa hänen läsnäollessaan. Hän punehtui
hieman ja naurahti sitten katkerasti.

"Unhotat, Macumazahn", sanoi hän, "etten ole enää kuningatar. Olen
hylkiö ja vanki, jota kaikkein pitäisi vihata eikä kenenkään
kunnioittaa."

"Olethan kuitenkin nainen", vastasin minä, "ja asemasi on toivoton,
joten olet kylläkin rohkaisun ja osanoton tarpeessa."

"Sinähän vallan unhotat", vastasi hän naurahtaen, "että lupasin kääriä
sinut kultaan ja ripustaa sinut temppelin ylimmällä harjalla seisovan
enkelin pasuunaan roikkumaan."

"En suinkaan", sanoin minä. "Vuorisolan taistelun aikana, kun jo
aloimme uupua eikä lopputuloksesta vielä ollut tietoa, minä muistelin
usein sanojasi. Mutta mitäpä siitä. Pasuuna on paikallaan ja minä olen
tässä."

"Niin", huokasi hän. "Oi, jos saisin olla vielä kerran kuningatar,
vaikkapa vain tunnin verran, niin minä kostaisin niille kirotuille
heittiöille, jotka hylkäsivät minut hädän hetkellä, niin hirmuisesti,
että siitä puhuttaisiin koko maassa vain kuiskaamalla. Ne akat,
ne pelkuriraukat! Pelastaakseen oman nahkansa he pettivät
kuningattarensa!" Ja hän aivan vapisi vihasta.

"Entä tuo pieni lurjus", jatkoi hän viitaten hopeakeihäällään
Alphonseen, joka oli hyvin onnettoman näköinen, "hän pääsi livistämään
ja ilmaisi suunnitelmani. Tein hänestä jo kenraalin ilmoittaen
sotureilleni, että hän oli itse suuri Bougwain, mutta siitä ei ollut
mitään hyötyä! Suurempaa jänistä en ole milloinkaan nähnyt. Vihdoin hän
piiloutui telttaani erään lipun alle ja kuuli kaikki. Olisi ollut
parempi, että olisin surmannut hänet heti, mutta valitettavasti se jäi
tekemättä.

"Olen kuullut mitä olet tehnyt, Macumazahn, ja minun täytyy sanoa, että
sinulla on urhoollinen ja uskollinen sydän. Entä tuo musta toverisi,
ah, siinäpä vasta olikin _mies_. Olisinpa mielelläni tahtonut nähdä,
kun hän sinkautti Nastan portailta."

"Olet kummallinen nainen. Sorais", sanoin minä. "Rukoile armoa
kuningatar Nylepthalta, ehkä hänen sydämensä heltyy."

"_Minäkö_ rukoilisin armoa!" huudahti hän ivallisesti naurahtaen ja
samassa astui Nyleptha huoneeseen Curtiksen ja Goodin keralla ja istui
tuoliinsa katsahtaen kylmästi sisareensa. Good-parka oli hyvin
onnettoman näköinen.

"Terve sinulle, Sorais", sanoi Nyleptha hetken kuluttua. "Sinä olet
käyttäytynyt sangen pahoin. Olet särkenyt valtakunnan eheyden, ja
tuhansia ihmisiä on tuhoutunut tähtesi. Olet kaksi eri kertaa koettanut
murhata minut, ja mieheni tovereineen olet vannonut tappavasi.
Voittajana palattuasi lupasit syöstä minutkin portailta syvyyteen.
Voitko millään todistaa, ettet olisi kuoleman ansainnut? Puhu, oi
Sorais!"

"Minun mielestäni unhotti sisareni kuningatar pääsyytöksen", vastasi
Sorais matalalla sointuvalla äänellään, "joka kuuluu näin: 'Koetit
voittaa herrani Incubun rakkauden'. Tämän tähden sisareni tahtoo
surmata minut, eikä suinkaan sentähden, että ryhdyin sotaan. Oli ehkä
onnellisinta minulle, Nyleptha, ettei mieleeni juolahtanut koettaa jo
aikaisemmin häntä taivutella.

"Kuule, sisareni", jatkoi hän korottaen ääntään, "olisin tahtonut
voittaa sen sijaan että hävisin. Muuta sanomista minulla ei ole. Tee
minulle, mitä tahdot, oi kuningatar, ja anna miehesi, joka nyt on
kuningas, julistaa tuomio. Koska hän on selkkaukset aiheuttanutkin,
niin hän ne lopettakoonkin", ja oikaisten vartalonsa Sorais katsahti
Curtikseen vihasta salamoivin silmin.

Curtis kumartui Nylepthaan päin ja kuiskasi jotakin, mutta en kuullut,
mitä hän sanoi. Hetkisen kuluttua lausui Nyleptha:

"Sorais, minä olen aina ollut sinulle hyvä sisar. Kun isämme kuoli,
olisi minulla ollut oikeus yksin nousta valtaistuimelle, sillä sinä
olet hiukan nuorempi, vaikka oletkin kaksoissisareni, mutta minä en
tahtonut. Minä sanoin valtaherroille: 'Olemmehan kaksoissisaret, samana
päivänä syntyneet; miksi siis tahtoisitte syrjäyttää toista? Ei, me
hallitsemme yhdessä!' Ja niin olemme aina jakaneet kaikki tasan. Sinä
tiedät, miten olet maksanut hyvyyteni, mutta minä olen voittanut ja
sinä olet menettänyt oikeutesi elää, Sorais. Olet kuitenkin sisareni ja
me olemme lämpimästi toisiamme rakastaneet. Kun olimme pienet, leikimme
aina yhdessä ja yöt nukuimme samassa vuoteessa kädet toistemme kaulan
ympärillä. Sentähden minä tunnen vieläkin hellyyttä sinua kohtaan,
Sorais.

"Henkeäsi en silti tahdo säästää, sillä rikoksesi ovat liian törkeät;
sellainen teko olisi armahdusoikeuteni väärinkäyttöä, mutta minä en
tahdo tuomiotasi langettaa. Mieheni Incubu on rukoillut puolestasi ja
sentähden luovutan tuomiovallan hänelle. Tehköön hän sinulle mitä
tahtoo, ja tiedä Sorais, ettei hän rakasta sinua, vaikka sinä rakastat
häntä. Ei, vaikka oletkin kaunis kuin tumma tähtitaivas kaikessa
loistossaan, oi Yön tytär. Minua, puolisoaan, hän vain rakastaa eikä
sinua, ja sentähden luovutan sinut hänelle."

Sorais sävähti hehkuvan punaiseksi, mutta ei virkkanut mitään, enkä ole
milloinkaan nähnyt onnettomamman näköistä henkilöä kuin Curtis oli
sillä hetkellä. Nylepthan asianajajan temppu ei häntä lainkaan
miellyttänyt.

"Mikäli -- mikäli minä olen oikein ymmärtänyt", aloitti hän hetkisen
kuluttua sanoja tapaillen ja Goodiin päin kääntyen, "olit sinä -- olit
sinä, tuota noin, hyvin kiintynyt -- kuningatar Soraikseen. Minä en voi
-- tuota noin -- tietystikään tietää -- hm -- ovatko tunteesi
muuttuneet, mutta elleivät ne ole sitä tehneet -- niin -- hm -- tämä
ikävä asia voitaisiin -- tuota noin -- saattaa ehkä hyvinkin
onnelliseen päätöksen. Kuningatar Soraiksella on paljon suuria
maakartanoita ja niissä hän saisi asua ja elää aivan vapaasti, jos
sinä, Good, ottaisit hänet huostaasi menemällä hänen kanssaan
naimisiin. Vai mitä, Nyleptha? Minä tietysti vain ehdotan."

"Mikäli asia minusta riippuu", vastasi Good punehtuen, "niin tahdon
mielelläni unhottaa entisyyden, ja jos Yön tytär katsoo voivansa
suostua ehdotukseen, niin minä olen valmis ottamaan hänet vaikka heti,
tahi milloin hän vain haluaa, ja tahdon olla hyvä aviomies."

Kaikkien katseet kääntyivät Soraikseen, jonka kauniilla kasvoilla
väreili sama salaperäinen hymy, johon huomioni oli heti kiintynyt hänet
ensi kerran nähdessäni. Hän notkisti kolmesti polviaan, kerran
Nylepthalle, kerran Curtikselle ja kerran Goodille ja sanoi sitten
hillitysti:

"Minä kiitän sinua, lempeä kuningatar ja kuninkaallinen sisareni,
kaikesta hyvyydestäsi ja rakkaudestasi, jota olet lapsuudestani saakka
minua kohtaan osoittanut, ja minä kiitän sinua etenkin siitä, että
annoit kohtaloni miehesi Incubun -- kuninkaan -- ratkaistavaksi. Olkoon
elämäsi onnellinen, hyvä ja lempeä hallitsijatar, ja olkoon
hallituskautesi menestyksellinen ja pitkä, oi suuri ja mahtava
kuningatar. Älköön miehesi rakkaus kylmetkö ja perikööt lapsesi
kauneutesi. Minä kiitän sinua, kuningas Incubu, tuhannesti, että otit
vastaan kuningattaren armollisen lahjan ja tahdoit uskoa sen ase- ja
seikkailutoverisi Bougwanin huostaan. Tekosi on suuruutesi ja jaloutesi
veroinen, oi kuninkaani Incubu.

"Sinua kiitän myös, herrani Bougwan, siitä, että tahdot huolehtia
minusta naispoloisesta. Sinä olet hyvä ja kunnon mies, ja käsi
sydämellä minä vannon, että soisin voivani vastata pyyntöösi
myöntävästi. Olen nyt kiittänyt teitä kaikkia ja tahdon vielä lisätä
pari sanaa", ja hän hymyili jälleen.

"Huonostipa sinä, Nyleptha, ja te, arvon herrat, tunnette minut, jos
todellakin luulette, että sovitus on mahdollinen. Minä vihaan
lempeyttänne ja sääliänne, ja inhoan osoittamaanne armoa kuin
myrkyllistä käärmettä. Petettynä, hylättynä, loukattuna ja yksinäni
minä seison nyt edessänne, mutta kuitenkin minä pilkkaan ja uhmaan
teitä kaikkia ja vastaan teille näin."

Ja ennenkuin kukaan saattoi arvatakaan hän iski hopeakeihäänsä
sellaisella voimalla rintaansa, että kärki tunkeutui selästä ulos, ja
hän kaatui Nylepthan eteen.

Nyleptha kirkaisi ja Good-parka oli melkein pyörtyä ja me muut
syöksyimme kaatuneen luo. Mutta Sorais Yön tytär kohottautui kätensä
varaan ja katseli hetkisen loistavilla silmillään Curtista kiinteästi
kasvoihin ikäänkuin hän olisi tahtonut katseellaan jotakin sanoa.
Sitten hänen kaunis päänsä vaipui ja syvään huokaisten hän heitti
henkensä.

Hänet haudattiin kaikella kuninkaallisella loistolla.

       *       *       *       *       *

Noin kuukauden kuluttua kruunattiin Curtis maan kaikkia juhlamenoja
noudattaen Kukkaisternppelissä Zu-Vendis-maan kuninkaaksi. Olin liian
sairas kyetäkseni mukaan, enkä siitä oikeastaan välittänytkään.
Kansanjoukkojen hälinä, liehuvat liput ja koko juhlahumu vain
hermostuttavat minua. Good oli siellä (täydessä loistossaan tietysti)
ja tuli luokseni aivan haltioissaan ja kertoi, että toimitus oli ollut
sanomattoman juhlallinen. Nyleptha oli ollut kaunis kuin tähti ja
Curtis oli esiintynyt todellakin kuin kuningas. Kansanjoukot olivat
tervehtineet häntä myrskyisin huudoin, joten ei ollut epäilemistäkään,
että hän oli kaikkien suosikki. Good kertoi vielä, että kun ihmiset
näkivät Päivänsäteen juhlakulkueessa, alkoivat he huutaa. "_Macumazahn!
Macumazahn_!" kunnes tulivat aivan käheiksi eivätkä tyyntyneet
ennenkuin hän oli noussut seisomaan vaunuissa ja selittänyt minun
makaavan sairaana, joten en voinut tulla saapuville.

Curtis, tahi kuningas, tuli myöhemmin myös katsomaan, miten jaksoin, ja
hän oli sangen väsyneen näköinen. Hän kiroili, ettei häntä oltu
milloinkaan niin rääkätty, mutta minä arvelen hänen hiukan
liioitelleen. En sanonut hänelle kuitenkaan mitään, ja keskustelumme
suuntautui toisaalle. Osoitin miten ihmeellisesti kohtalo oli hänenkin
askeleitaan ohjannut. Tuntemattomana kulkurina hän oli vuosi sitten
tullut maahan, ja nyt hän oli sen ihanan kuningattaren puoliso ja koko
valtakunnan hallitsija. Huomautin myös hänelle, ettei hän saisi
milloinkaan antaa vallan ja asemansa tehdä itseään kovaksi ja ylpeäksi.
Päinvastoin hänen tuli aina muistaa, että hän oli ensinnäkin kristitty
ja toiseksi kaikkien palvelija, jonka piti aina osoittaa olevansa
korkean asemansa veroinen. Huomautukseni olisivat voineet suututtaakin
hänet, mutta nyt hän kuunteli kärsivällisesti ja vieläpä kiittelikin
minua niistä.

Pari päivää kruunausjuhlallisuuksien jälkeen minä muutin taloon, jossa
tätä kirjoitan. Paikka on hyvin kaunis ja sinne on Milosiksesta parin
penikulman matka. Kaupunki näkyy aivan hyvin ikkunaani. Minun
on täytynyt olla makuulla jo viisi pitkää kuukautta ja olen
koettanut saada ajan kulumaan kirjoittamalla muistiin retkiämme ja
seikkailujamme. Todennäköisesti eivät nämä rivit joudu milloinkaan
julkisuuteen, eikä sillä ole väliäkään. Ne ovat jo tehneet tehtävänsä,
sillä niiden kirjoittaminen on lyhentänyt monet tuskalliset päivät.
Olen saanut kärsiä kovia tuskia viime aikoina, mutta loppu ei ole enää
kaukana, Jumalan kiitos.

       *       *       *       *       *

Ylläolevat rivit kirjoitin viikko sitten, ja nyt tartun kynääni
viimeisen kerran, sillä lähdönhetkeni lähestyy. Ajattelen vielä aivan
selvästi ja kykenen kirjoittamaankin, vaikka vaivalloisesti.
Keuhkoissani tuntunut kipu, joka paheni pahenemistaan viimeisten
viikkojen aikana, on kokonaan hälvennyt ja sijaan on ilmestynyt
omituinen raukeus, jonka merkityksestä en voi erehtyä. Tuskien tauottua
katosi kuolemanpelkonikin, ja minusta tuntuu vain siltä kuin vaipuisin
vähitellen sanomattoman suloiseen lepoon.

Onnellisena ja tyytyväisenä, ja yhtä turvallisesti kuin lapsi nojaa
äitinsä povea vasten, uinahdan minäkin kuoleman enkelin helmaan. Kaikki
surut ja murheet, kaikki pelko ja ahdistus ovat kadonneet kauas.
Myrskyt ovat tyyntyneet ja iäisen toivon tähti loistaa kirkkaasti
taivaanrannassa, joka on tavallisesti niin äärettömän kaukana, mutta
joka tänä iltana on aivan lähelläni.

Kuolemahan meidät kaikki viimein korjaa. Usein se on jo minua hipaissut
ja monta ystävääni se on viereltäni vienyt, mutta nyt on kuitenkin
vihdoin minunkin vuoroni tullut. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua
olen jättänyt tämän maailman iloineen ja suruineen. Ilma täyttää
paikan, jonka ennen tarvitsin, eikä sijani tunne minua enää. Muistoni
kirkkaus himmenee vähitellen ja unhottuu vihdoin kokonaan. Silloin olen
totisesti kuollut!

Niinhän meidän jokaisen käy. Kuinka monet miljoonat ihmiset ovat
maanneet samoin kuin minä nyt makaan ja ajatelleet samoja ajatuksia, ja
unhottuneet! Tuhansia vuosia sitten ovat kuolevat ajatelleet samoin ja
tuhansien vuosien päästäkin on asianlaita oleva sama. Zulut sanovat
sattuvasti, että, "ihmiselämä on kuin tähdenlento tahi kuin haihtuva
varjo".

Kukaan ei voi sanoa, että tämä maailma on hyvä. Ja kuinka se voisi sitä
ollakaan niin kauan kuin raha on sen liikkeelle paneva voima ja
itsekkyys kaiken johtotähti? Ei ole lainkaan ihmeellistä, että se on
niin paha. Ihmeellistä on vain, että sellaisessa maailmassa voi olla
mitään hyveitä.

Nyt kun elämäni on iltaansa kallistunut, olen kuitenkin iloinen, että
olen saanut elää ja tuntea vaimon rakkauden suloisuuden ja kokea
uskollista ystävyyttä, sellaista, joka voittaa vaimonkin rakkauden.
Olen iloinen, että olen saanut kuulla pienten lasten iloa, nähdä
auringon, kuun ja tähdet, tuntea suloisen meren suudelman kasvoillani
ja nähdä villieläinten hiipivän kuutamossa vesien rannoille janoaan
sammuttamaan. Mutta sittenkään en tahtoisi elää elämääni toistamiseen.
Kaikki alkaa muuttua ympärilläni. Pimeys lähestyy ja päivä hämärtyy
yöksi. Mutta etäältä siintää kirkas valo, joka lähenee lähenemistään,
ja minä olen näkevinäni monen kaivatun ystävän toivottavan itselleni
tervetuloa. Näen Harry-poikani ja erään toisen, joka on aina ollut
mielestäni maailman suloisin ja täydellisin nainen. Mutta hänestä olen
jo ennen kertonut, ja miksi puhuisin hänestä juuri nyt. kun menen
sinne, jossa hän on jo kauan minua odottanut.

Suuren temppelin kultainen katto kimaltelee tulena laskevan auringon
valossa ja minun sormeni alkavat väsyä. Kaikille tuttavilleni ja
niille, jotka ovat minusta jotakin kuulleet, ja kaikille, jotka ovat
ystävällisesti muistelleet yksinäistä vanhaa metsästäjää, minä ojennan
käteni kaukaiselta rannalta ja heitän hellät jäähyväiset.

Uskon henkeni kaikkivaltiaan Jumalan huomaan, joka on minutkin luonut,
ja sanon ystäväni Umslopogaas-vainajan tavoin: "_Olen puhunut_."



XXIV.

LISÄYS.


Vuosi on kulunut siitä, kun rakkain ystävämme Allan Quatermain
kirjoitti sanat "_Olen puhunut_" tämän seikkailukertomuksen loppuun.
Hän ei luultavasti milloinkaan ajatellut, että se joutuisi
julkisuuteen, mutta nyt on eräs merkillinen sattuma tehnyt
mahdolliseksi lähettää kertomuksen Englantiin, ja sentähden olen
rohjennut liittää siihen omasta puolestani tämän lisäyksen. Ei ole
kuitenkaan lainkaan varmaa, saapuuko lähetykseni perille, mutta kun
meidän elinaikanamme ei toista mahdollisuutta todennäköisesti tule,
niin olemme minä ja Good päättäneet käyttää tätä ainoata hyväksemme,
kävi miten kävi.

Viimeisten kuuden kuukauden ajalla on useita retkikuntia ollut työssä
Zu-Vendis-maan kaikilla rajoilla, ja on tarkoin tutkittu, olisiko
olemassa mitään tietä, joka yhdistäisi maan muuhun maailmaan. Tie onkin
löydetty ja on ilmeisesti ainoa, jota myöten maahan voi tunkeutua,
mutta nyt se suljetaan ainiaaksi. Olen myös saanut selville, että
neekeri, joka saapui kuolemaisillaan herra Mackenzien lähetysasemalle,
oli päässyt pakenemaan täältä juuri samaa tietä myöten. On nimittäin
aivan varmaa, että mies oleskeli täällä jonkun aikaa noin kolme vuotta
ennen meidän tuloamme, mutta jostakin erikoisesta syystä ovat papit,
jotka häntä hoitivat ja auttoivat pakenemaan, pitäneet asian visusti
salassa. Niinkuin jo sanoin, suljetaan tie ainiaaksi, ja työ aloitetaan
heti kun sanansaattaja, joka vie mukanaan ystäväni käsikirjoituksen, on
lähtenyt matkalleen. Hänellä on myös kirje Yrjö-veljelleni, jota usein
ikävöin, ja pari kirjettä Goodilta ystävilleen. Ilmoitamme, ettemme
tule enää milloinkaan kotiin Englantiin, joten omaiset ja perilliset
saavat jakaa omaisuutemme keskenään. Eurooppaan emme voi palata
siitäkään syystä, että meidän on mahdoton poistua Zu-Vendis-maasta,
vaikka kuinka hartaasti haluaisimmekin.

Sanansaattaja, jonka matkan toivon onnistuvan hyvin, on -- Alphonse.
Hän on jo ehtinyt kuolemaan saakka kyllästyä Zu-Vendis-maahan ja sen
asukkaihin. Hän myöntää kyllä, että maa on hyvin kaunis, totta kait,
mutta siitä huolimatta hänellä on sanomattoman ikävä. Ei ole
teattereita eikä kahviloita ja hän muistelee vain armasta Annetteansa,
josta hän sanoo uneksivansa kolme kertaa viikossa. Onhan kyllä
tunnettua, että kaikki ranskalaiset kärsivät koti-ikävästä, mutta
Alphonseen nähden luulen asian olleen toisin. Koti-ikävän takia hän ei
halunnut maasta lähteä, vaan aivan toisista syistä. Häntä nimittäin
pilkattiin kaikkialla sentähden, että hän oli Soraiksen vankina
ollessaan piiloutunut suuren lipun alle päästäkseen joutumasta
taisteluun. Katupojatkin huutelivat hänelle pilkkasanoja, ja hänen
elämänsä on käynyt aivan sietämättömäksi.

Hän on päättänyt lähteä, eivätkä matkan sanomattomat vaivat ja
lukemattomat vaarat peloita häntä, kun hän vain pääsee pois tästä
kirotusta maasta, sanoo hän. Vaara joutua ranskalaisen poliisin kynsiin
vastaamaan muutamista kolttosista ei myöskään hirvitä häntä.
Alphonse-parka! Meidän on sangen ikävä hänestä erota, ja hänen itsensä
ja tämän kertomuksen takia minä toivon, että hän pääsee onnellisesti
perille. Hänellä on niin paljon kultaa mukanaan, että hän on Eurooppaan
saavuttuaan rikas mies, ellei matkalla mitään erikoista tapahdu, ja hän
voi mennä huoletta naimisiin Annettensa kanssa, jos Annette vielä elää
ja huolii Alphonsestaan.

Kirjoitettuaan kertomuksensa viimeisen luvun viimeiset sanat kuoli
Quatermain seuraavana aamuna päivän sarastaessa. Nyleptha, Good ja minä
olimme saapuvilla, ja hetki oli yhtä liikuttava kuin kauniskin.
Kuolinkamppailu alkoi noin tuntia ennen auringon nousua. Good purskahti
itkuun ja kuoleva ystävämme sai siitä aiheen viimeiseen leikilliseen
huomautukseensa. Liikutus oli saanut monokkelin putoamaan Goodin
silmästä, minkä seikan Quatermain heti huomasi.

"Kerrankin", kuiskasi hän koettaen hymyillä, "näen minä Goodin ilman
monokkelia."

Sitten hän makasi hiljaa, kunnes aurinko alkoi nousta, jolloin hän
pyysi meitä kohottamaan häntä hiukan, että hän saisi nähdä viimeisen
kerran auringon nousevan.

Katsellen heleän aamuruskon kultaamaa taivasta virkkoi hän hiljaa:

"Pian menen tuosta kultaportista sisälle."

Kymmenen minuuttia myöhemmin kohottautui hän jälleen ja katsoi tarkkaan
meitä jokaista.

"Nyt alkaa matka, jonka kaltaista en ole vielä tehnyt", kuiskasi hän
sitten. "Muistelkaa välistä minuakin. Jumala teitä kaikkia siunatkoon.
Menen teitä odottamaan", ja hän nukkui rauhallisesti iäiseen lepoon.

Siten kuoli henkilö, jonka luonne oli niin täydellinen, etten ole
milloinkaan tavannut toista sen kaltaista.

Hän oli luonteeltaan hellä, uskollinen ja leikillinen ja omisti paljon
runoilijan sielunominaisuuksia, mutta siitä huolimatta hän oli
harvinaisen tarmokas ja toimintakykyinen mies. Hänellä oli laaja
ihmistuntemus ja hän osasi sanoa aivan paikalleen minkälainen kukin
henkilö oli. "Olen tutkinut ihmisluonnetta koko elinaikani", saattoi
hän hyvin usein sanoa, "ja minä tiedän siitä yhtä ja toista", niinkuin
hän tekikin. Hänellä oli vain kaksi virhettä. Hän oli liian vaatimaton
ja toiseksi hän oli hieman mustasukkainen ystäviinsä nähden. Hänen
vaatimattomuudestaan saa jokainen, joka lukee tämän kirjan, selvän
käsityksen, mutta siitä huolimatta tahdon kertoa yhden tapauksen, joka
on sangen kuvaava.

Lukija muistaa epäilemättä, että Quatermain aina tahtoo esiintyä
suurena pelkurina, mutta todellisuudessa hän oli verrattoman rohkea,
vaikkakin varovainen, eikä menettänyt malttiaan milloinkaan. Hänen
kertomuksestaan saa esimerkiksi aivan sen käsityksen, että isku, joka
lopulta aiheutti hänen kuolemansa, osui häneen aivan sattumalta, ja
kuitenkin on asianlaita aivan toisin.

Good oli jo sortunut maahan ja eräs Nastan vuoristolainen oli juuri
antamaisillaan hänelle surmaniskun, kun Quatermain heittäytyi ystävänsä
päälle ja torjui iskun omalla ruumillaan. Sitten vasta hän nousi ja
tappoi vihollisen.

Hänen mustasukkaisuutensa voin myöskin todistaa. Lukija muistanee, että
hän valittaa minun laiminlyöneen ystävyytemme senjälkeen kuin menin
naimisiin Nylepthan kanssa. Nyleptha ei ole tietenkään täydellinen,
paremmin kuin toisetkaan naiset, ja voi olla välistä hyvinkin
oikullinen, mutta hän ei ole milloinkaan tahtonut erottaa minua ja
Quatermainia. Ystäväni valittaa usein, että kävin niin harvoin
katsomassa, mutta sille en mahtanut mitään, sillä kiihkeistä
pyynnöistäni huolimatta eivät lääkärit päästäneet minua hänen luokseen.
Nuo pienet huomautukset surettivat minua kovin, kun luin kertomuksen,
sillä minä rakastin Quatermainia kuin omaa isääni eikä mieleeni ollut
kertaakaan juolahtanut, että avioliittoni olisi voinut vaikuttaa
ystävyyteemme. Mutta mitäpä siitä; hänen hyvät ominaisuutensa olivat
niin monet, että nämä vähäiset heikkoudet tulivat vain aniharvoin
näkyviin.

Nylepthan ja minun läsnäollessa luki Good hautausluvut ja sitten hänen
maalliset jäännöksensä haudattiin tahi oikeammin poltettiin loistavin
juhlallisuuksin. Kulkiessani juhlakulkueessa auringontemppeliin en
voinut olla ajattelematta, miten närkästynyt Quatermain olisi ollut,
jos hän olisi nähnyt juhlallisuudet, hän kun vihasi kaikkea
loisteliaisuutta ja ylellisyyttä.

Kolmantena iltana kuolinpäivän jälkeen hänet asetettiin pronssiluukulle
alttarin eteen, ja kun auringon viimeinen säde sattui hänen
kasvoihinsa, toitahtivat torvet ja hän luisui hiljaa tuliseen
hautaansa.

Hänen kaltaistaan miestä emme tapaa, vaikka eläisimme vielä sata
vuotta. Hän oli maailman jaloin ja sivistynein ihminen ja uskollisin
ystävä, hän oli myöskin etevä urheilija ja minun tietääkseni Afrikan
paras ja taitavin ampuja.

Niin päättyi metsästäjä Quatermainin merkillinen ja seikkailurikas
elämä.

       *       *       *       *       *

Muutoin on kaikki luonnistunut meille sangen hyvin. Good järjestelee
parhaillaan laivaliikettä Milosis-järven ja muiden vesistöjen välille,
ja me toivomme voivamme saada kaupan siten vilkastumaan. Etäisimmät
heimot tulevat myös siten läheisempään yhteyteen muun valtakunnan
kanssa ja meidän on silloin helpompi valvoa heidän puuhiaan.
Good-parka! Hän alkaa jo vähitellen unhottaa onnettoman rakkautensa,
mutta entisensä kaltainen hän ei enää ole. Toivon kuitenkin, että
hän menee vielä hyviin naimisiin ja unhottaa nuo surulliset
tapaukset. Nylepthalla on jo parikin nuorta neitosta tiedossaan
häntä varten.

Puheen siirtyessä omaan toimintaani en todellakaan tiedä mistä
alkaisin. Riittäköön kun sanon, että Zu-Vendis-maan kuninkaana olo
miellyttää minua sangen suuresti, enemmän kuin minulla oli oikeus
toivoakaan. Mutta eihän sekään luonnollisesti ole vain myötätuulessa
purjehtimista. Vastuunalaisuus on toisinaan sangen rasittavaa.

Jotakin hyvää toivon kuitenkin saavani aikaan ja elämäni aion pyhittää
kokonaan kahdelle asialle. Yhdistämällä valtakunnan eri osat kiinteästi
toisiinsa ja lopettamalla sisälliset sodat, jotka ovat olleet
vuosisatoja koko maan kirous, minä teen zu-vendi-kansasta lujan ja
mahtavan kansan. Murran pappein vallan ja lopetan heidän valtiollisen
vaikutusvaltansa. Samalla teen maaperän otolliseksi uudelle, syvemmälle
uskonnolle kuin mitä tämä sisällyksetön auringonpalvominen on.
Toivon vielä näkeväni Kristuksen ristin kohoavan taivasta kohti
Kukkaistemppelin ylimmältä harjalta. Jos kuolen sitä ennen, niin
jatkakoon seuraajani työtäni.

Yhden asian olen vielä päättänyt. Tulen hallitukseni aikana tekemään
kaikkeni, ettei yhtään muukalaista pääse maahan tunkeutumaan. Luulen,
että monet haluavat yrittää, mutta minä varoitan heitä vakavasti.
Heidän tulee käymään hyvin huonosti. Palautan kaikki tunkeilijat
kiireimmiten lyhintä tietä takaisin, sillä minä tunnen pyhän
velvollisuuteni olevan koettaa kaikin mahdollisin keinoin säästää tämä
rehellinen ja turmeltumaton kansa nykyajan sivistyksen kiroukselta.

Mitä merkitsisivät kaikki urhoolliset armeijani, jos joku toimelias
roisto kävisi kimppuumme kanuunoin ja kiväärein? En voi mistään
huomata, että ruuti, sähkölennätin, sanomalehdet, yleinen äänioikeus
j.n.e. olisivat tehneet ihmiset onnellisemmiksi kuin he ennen olivat.
Päinvastoin uskon, että ne ovat aiheuttaneet ja aina vain aiheuttavat
paljon pahaa. En aio saattaa tätä kaunista maata keinottelijain,
matkailijain, valtiomiesten ja lähetyssaarnaajien tunnottomuudelle
alttiiksi. Vertaan heitä noihin maanalaisiin hirviöihin, jotka
taistelivat maanalaisen joen rannalla tuosta kuolleesta joutsenesta. En
tahdo saattaa sitä milloinkaan alttiiksi ahneudelle, juoppoudelle,
taudeille, ruudin hävitykselle ja yleiselle siveelliselle
turmelukselle, jotka kaikki ovat sivistyksen huomenlahja
puolisivistyneille tahi raakalaiskansoille. Jos on niin sallittu, että
Zu-Vendis-maa joutuu sittenkin muun maailman yhteyteen, niin sille en
mitään mahda, mutta omasta puolestani minä teen kaikkeni sen
estääkseni. Olen varma, että Jumalakin hyväksyy päätökseni. Hyvästi.

                                             Henry Curtis.

Joulukuun 15 p:nä 18--.

P.S. -- Unhotin aivan kertoa, että Nyleptha (joka voi erinomaisen hyvin
ja on mielestäni entistä ihanampi) synnytti pojan yhdeksän kuukautta
sitten. Lapsi on kiharatukkainen, sinisilmäinen englantilainen, ja
vaikka hän onkin Zu-Vendis-maan valtaistuimen perillinen, toivon minä
voivani kasvattaa hänestä vaatimattoman ja kunnon ihmisen. Olla
rehellinen, luotettava ja uskollinen on mielestäni paljon enemmän kuin
olla Rademaksen suuren suvun jälkeläinen.

                                                 H.C.


GEORGE CURTIKSEN HUOMAUTUS.

Tämän kertomuksen käsikirjoitus saapui minulle joulukuun 20 p. 18-- eli
kolmatta vuotta sen jälkeen kuin veljeni Henry Curtis, jota olemme
pitäneet kuolleena, oli lähettänyt sen matkalle Keski-Afrikan
sydämestä. Luin sen hyvin sekavin tuntein. Onhan suuri helpotus tietää
Henryn ja Goodin olevan elossa, mutta minä en mahda sille mitään, että
ajattelen heitä kuin vainajia. Eihän ole mitään toivoa saada heitä enää
nähdä. Hehän ovat katkaisseet ainiaaksi kaikki siteet, jotka yhdistivät
heidät vanhaan Englantiin, omaisiin ja koteihinsa, ja olosuhteisiin
katsoen he tekivät ehkä hyvinkin viisaasti.

Lähetyksessä oli Adenin postimerkki ja minä otaksun, että tuo pieni
ranskalainen, Alphonse, saapui onnellisesti ihmisten ilmoille. Olen
tiedustellut häntä Marseillesta ja kaikkialta, mihin hän olisi voinut
otaksuttavasti asettua, mutta turhaan. Hänestä ei ole löydetty
jälkeäkään. Voihan olla mahdollista, että hän on kuollut ja joku toinen
on toimittanut paketin postiin, tahi on hän löytänyt Annettensa, mutta
ei ilmaise itseään peläten vieläkin lain kouria.

En tiedä. Toivon vielä löytäväni hänet, mutta minun täytyy sanoa, että
toivoni heikkenee päivä päivältä. Tutkimuksiani vaikeuttaa suuresti se
seikka, ettei herra Quatermain mainitse kertaakaan hänen sukunimeään.
Puhutaan von "Alphonsesta" ja maailmassa on niin monta Alphonsea.
Kirjeet, jotka Henry-veljeni kertoo lähettävänsä käsikirjoituksen
mukana, eivät ole saapuneet, niin että otaksun niiden joutuneen hukkaan
tahi tuhoutuneen. Kertomus on todellakin niin merkillinen, että saatan
sen heti julkisuuteen.

                                                  George Curtis.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Salattu maa - Suurmetsästäjä Allan Quatermainin seikkailuja Keski-Afrikassa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.