Title: Kuoleman riemuvoitto - Romaani
Author: D'Annunzio, Gabriele
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuoleman riemuvoitto - Romaani" ***


KUOLEMAN RIEMUVOITTO

Romaani


Kirj.

GABRIELE D'ANNUNZIO


Italiankielestä suomentanut

Jalmari Hahl



Helsingissä
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1916.



     On olemassa kirjoja, joilla on sieluun ja terveyteen
     nähden päinvastainen arvo, riippuen siitä, turvautuuko
     niihin alhaisempi sielu, alhaisempi elinvoima, vai
     korkeampi, voimakkaampi sielu; edellisessä tapauksessa ne
     ovat vaarallisia, paloittelevia, hajoittavia kirjoja,
     jälkimäisessä tapauksessa airuenhuutoja, jotka kehoittavat
     urhoollisimpia urhoollisuuteensa.

                          Fr. Nietzche.
               Jenseits von Gut und Böse, Aph. XXX.



SISÄLLYS:

   I. Menneisyys.
  II. Koti.
 III. Erakkomaja.
  IV. Uusi elämä.
   V. Tempus destruendi.
  VI. Voittamaton.



I.

MENNEISYYS.



I.


Nähdessään ryhmän ihmisiä kumartuen kaiteiden yli tuijottamassa
alempana olevaan katuun, Ippolita pysähtyi ja huudahti:

-- Mitähän lie tapahtunut?

Häntä pudisti pieni pelon väristys; ja vaistomaisesti hän nojasi
kättään Giorgion käsivarteen ikäänkuin häntä pidättääkseen.

Giorgio tarkasti noiden ihmisten eleitä ja virkkoi:

-- Joku on varmaankin heittäytynyt tuonne alas.

Hän lisäsi:

-- Tahdotko, että käännymme takaisin?

Ippolita oli hetken kahden vaiheilla, häälyen uteliaisuuden ja kammon
välillä. Sitten hän vastasi:

-- En; jatkakaamme.

Ja he kulkivat edelleen ulointa lehtokujaa, seuraten kaiteita.
Vaistomaisesti Ippolita joudutti askeleitaan uteliasten ryhmää kohti.

Tuona maaliskuun iltapäivänä Pincio oli melkein autio. Harmaan
usvaisessa ja kumeassa ilmassa harvat hälyäänet hälvenivät.

-- Niin on todella tapahtunut, sanoi Giorgio. -- Joku on surmannut
itsensä.

Molemmat pysähtyivät lähelle ryhmää. Kaikki nuo ihmiset katsoivat
mitä tarkkaavimmin alhaalla olevaa kivitystä. He olivat joutilasta
työkansaa. Heidän kasvonsa eivät ilmaisseet mitään sääliä ja surua;
heidän katseidensa liikkumattomuus loi heidän silmiinsä jonkunlaista
eläimellistä hämmästystä.

Paikalle saapui pojanvetelys, uhkuen uteliaisuutta.

-- Se on jo poissa -- huomautti hänelle muudan, ennenkuin tulija oli
kumartanut kaiteiden yli; ja tuossa äänessä oli määrittelemätön ivan ja
ihastuksen välinen vivahdus, ikäänkuin hän olisi iloinnut siitä, ettei
toinen enää saanut nauttia tuosta näystä. -- Se on jo poissa. -- He
kantoivat sen jo pois.

-- Minne?

-- Santa Maria del Popoloon.

-- Kuolleenako?

-- Kuolleena.

Toinen mies, luisevan laiha ja keltaisen kelmeä, kaulassa leveä
villahuivi, kumartui kauas; ja vetäen piipun suustaan, hän kysyi
äänekkäästi:

-- Mitä siitä on jäänyt jälelle tuonne kadulle?

Hänen suunsa oli toiselta puolelta väärässä, kuin palo-arven pöhöttämä,
ja se värähteli, ikäänkuin siitä alinomaan olisi pulppuillut esiin
karvasta sylkeä; ja hänen äänensä oli syvä, kuin olisi se lähtenyt
maanalaisista onkaloista.

-- Mitä siitä on jäänyt jälelle?

Alhaalla kadulla seisova kuorma-ajuri kumartui muurin juurelle.
Katselijat vaikenivat paikaltaan hievahtamatta, odottaen vastausta. He
saattoivat kivityksellä nähdä ainoastaan tumman pilkun.

-- Hieman verta -- vastasi ajuri, vielä kumartuneena, ja sauvan
kärjellä etsien jotain verilätäköstä.

-- Entä mitä vielä? kysäsi uudelleen tupakoitsija.

Ajuri nousi pystyyn ja piteli sauvan kärjessä jotain, jota ylhäällä
olijat eivät voineet nähdä.

-- Hiuksia.

-- Minkä värisiä?

-- Vaaleita.

Äänet kajahtivat tuossa kahden muurin muodostamassa syvänteessä
oudoilta.

-- Giorgio, lähtekäämme pois! -- rukoili Ippolita, mieli
kiihoituksissaan ja kasvot hieman kalpeina, vetäen pois rakastajaansa,
joka kumartui rintanojan yli ryhmän kohdalla, kammoittavan kohtauksen
houkuttelemana.

Vaieten he kulkivat kolkon paikan ohi, ajatukset tuskallisesti
kiintyneinä tuohon kuolemaan; ja heidän alakuloisuutensa kuvastui
ilmeisenä kasvoissa.

Giorgio virkkoi:

-- Autuaat ovat vainajat, sillä he eivät enää epäile.

Ja Ippolita:

-- Se on totta.

Ääretön surumielisyys saattoi heidän sanansa väsyneiksi. Ippolita
jatkoi, kumartaen päänsä, katkerana ja sääliväisenä:

-- Rakkaus parka!

-- Mikä rakkaus? -- kysyi Giorgio hajamielisenä.

-- Meidän rakkautemme.

-- Tuntuuko sinusta, että se on loppumaisillaan?

-- Ei ainakaan minussa itsessäni.

-- Minussako siis?

Vaivoin tukahutettu ärtyisyys teki hänen äänensä pisteliääksi. Hän
toisti, katsoen Ippolitaan:

-- Minussako? Vastaa.

Ippolita oli vaiti, uudelleen painaen päänsä alas.

-- Et vastaa? Oh, tiedän hyvin, että se, mitä sanot, ei ole totta.

Vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä molemmat sanomatonta tuskaa tuntien
koettivat lukea toisen ajatuksia, Giorgio jatkoi:

-- Näin alkaa rakkauden kuolinkamppailu. Sinä et sitä vielä huomaa,
mutta paluusi jälkeen olen alinomaan joka päivä sinua tarkannut, ja
joka päivä olen huomannut sinussa uusia merkkejä.

-- Mitä merkkejä?

-- Pahoja merkkejä, Ippolita... Kuinka kauheata on rakastaa ja samalla
joka hetki olla niin tarkkanäköinen!

Ippolita pudisti päätään melkein rajusti, ja hänen kasvonsa
synkistyivät. Tällä kertaa taas, kuten niin monasti ennen, molemmat
rakastavat tunsivat toinen toistaan kohtaan vihamielisyyttä. Kumpikin
tunsi itsensä loukkautuneeksi epäluulon vääryydestä, ja heidän
sisällään liikkui tuota kumeata vihaa, joka joskus puhkesi koviin
ja korjaamattomiin sanoihin, vaikeisiin syytöksiin, suunnattomiin
vastasyytöksiin. Voittamaton kiihko heräsi heissä vuoroin kiduttaa
toisiaan, loukata toisiaan ja raadella toinen toisensa sydäntä.

Ippolita synkistyi, sulkeutui itseensä. Hänen kulmakarvansa
rypistyivät, hän likisti yhteen huulensa, ja sillävälin Giorgio katseli
häntä ärsyttävästi hymyillen.

-- Näin se alkaa -- Giorgio toisti, yhä huulilla tuo katkera
hymy, silmissä tuo terävä katse. -- Sinä tunnet sielusi pohjalla
levottomuutta, epämääräistä kärsimättömyyttä, jota et voi tukehuttaa.
Ollessasi lähellä minua, tunnet, että sielusi pohjasta jotain nousee
minua vastaan, jonkunmoinen vaistomainen vastenmielisyys, jota et
voi tukehuttaa. Ja sinä käyt vaiteliaaksi; ja sinun on tekeminen
ääretön voimanponnistus, sanoaksesi minulle yhden ainoan sanan; ja
käsität väärin, mitä minä sanon. Ja epätahallisesti, mitättömissäkin
vastauksissa, äänesi kaikuu ankaralta.

Ippolita ei keskeyttänyt häntä edes kädenliikkeellä.

Tämän vaiteliaisuuden loukkaamana Giorgio jatkoi. Eikä häntä siihen
kiihoittanut ainoastaan haikea halu kiusata ystävätärtään, vaan
myös jonkunmoinen epäitsekäs tiedonhalu, johon sivistyksensä loi
kiihdytystä ja kirjallista väritystä. Giorgio koetti todella panna
sanoihinsa sitä todistelevaa varmuutta ja täsmällisyyttä, minkä
oli oppinut analysoivien psykologien teoksista. Mutta samoin kuin
yksinpuheluissaan hänen muodostamansa päätelmä liioitteli ja muutteli
sitä mielentilaa, joka oli hänen itsetutkimuksensa esineenä, samoin
vuoropuheluissa tarkkanäköisyyden tavoittelu usein himmensi hänen
tunteensa vilpittömyyttä ja saattoi hänet erehtymään niiden salaisten
vaikuttimien suhteen, joita hän koetti saada selville. Hänen aivonsa,
täyteen sullottuina sielutieteellisiä havaintoja, omia tai muiden
psykologien teoksista koottuja, usein sekoittivat ja hämmensivät
kaiken sekä hänen sisällään että ulkopuolellaan. Hänen henkensä eksyi
keinotekoisuuteen, josta ei enää selviytynyt.

Giorgio jatkoi:

-- Pane merkille, etten sinua soimaa. Sinä et ole syypää. Jokaisella
ihmissielulla on määrävarasto tunnevoimaa, jonka voi kuluttaa
rakkaussuhteeseen. Välttämättömästi tuo voima aikaa myöten kuluu kuten
kaikki muu. Kun se on tyhjentynyt, ei mikään ponnistus voi estää
rakkauden raukeamista. Ja olethan sinä jo kauan minua rakastanut; lähes
kaksi vuotta! Huhtikuun toisena päivänä vietämme toista vuosipäivää.
Oletko ajatellut sitä?

Ippolita pudisti päätään. Giorgio toisti, ikäänkuin itsekseen:

-- Kaksi vuotta!

He kulkivat penkille ja kävivät istumaan. Istuutuessaan Ippolita näytti
vakavan väsyneeltä, melkein lamautuneelta. Raskaat mustat vaunut
kulkivat rämisten ohi lehtokujaa pitkin, rouskuttaen sorahiekkaa. Via
Flaminialta kaikui heikkona torven ääni Äänettömyys täytti tuuhean
lähistön; harvoja sadepisaroita tippui.

-- Siitä tulee synkän surullinen, tuosta toisesta vuosipäivästä --
alkoi Giorgio uudelleen, armottomana vaikenevaa naista kohtaan. -- Ja
kuitenkin meidän täytyy sitä viettää. Minulle maistuvat karvaat palat.

Ippolita päästi surunsa ilmoille odottamattoman hymyn muodossa. Sitten
hän sanoi oudon lempeästi:

-- Miksi kaikki nämä pahat sanat?

Ja hän katsoi Giorgiota silmiin pitkään ja syvälle. Molemmat tunsivat
jälleen sanomattoman levotonta tarvetta lukea toistensa sielujen
salaisuutta. Ippolita tiesi hyvin, mikä kauhea kärsimys kidutti
rakastajaansa. Ja jotta tämä puhuisi ja päästäisi ilmoille tuskansa,
hän lisäsi:

-- Mikä sinun on?

Giorgio oli melkein tyrmistynyt tuosta hyvyyttä uhkuvasta
äänenpainosta, jota ei ollut odottanut. Kun hän siitä huomasi
ajatuksensa arvatuiksi ja tilaansa säälittävän, hän tunsi oman säälin
itseänsä kohtaan kasvavan; ja syvä mielenliikutus valtasi koko hänen
olemuksensa.

-- Mikä sinun on? -- toisti Ippolita tarttuen hänen käteensä, ikäänkuin
aistillisesti vahvistaakseen lempeytensä voimaa.

-- Mikäkö minun on? -- Giorgio vastasi. -- Rakastan.

Hänen sanansa olivat menettäneet kaiken katkeran kovuuden.
Paljastaessaan parantumattoman haavansa, täytti surku häneen itseensä
koko hänen mielensä. Se epämääräinen kauna, joka hänen sielunsa
pohjalla liikkui tuota naista kohtaan, tuntui haihtuvan. Hän huomasi
vääräksi kaikki vihantunteet tuohon naiseen, tunnustaen välttämättömän
ja kohtalollisen lain olemassaolon. Hänen onnettomuutensa ei ollut
minkään ihmisolennon aiheuttama, vaan johtui itse elämän olemuksesta.
Hänen ei sopinut syyttää rakastajatarta, vaan rakkautta. Rakkaus, johon
luonnon pakosta koko hänen olemuksensa pyrki voittamattoman rajusti,
rakkaus oli hänestä suurin kaikista maallisista surun aiheuttajista.
Ja tuohon ylimpään surun aiheuttajaan hän oli oleva sidottu kenties
kuolemaan asti.

Kun hän ajatuksiin vaipuneena vaikeni, Ippolita kysyi häneltä:

-- Luuletko sinä siis, Giorgio, etten minä sinua rakasta?

-- No niin, luulenhan, että minua rakastat, hän vastasi. -- Mutta
voitko todistaa minulle, että huomenna kuukauden kuluttua, että alati
tulet olemaan yhtä onnellinen siitä, että olet minun omani? Voitko
todistaa minulle, että nyt, tällä hetkellä, olet kokonaan minun? Mitä
omistan sinusta?

-- Kaiken.

-- En mitään, tai en juuri mitään. En omista sitä, mitä tahtoisin
omistaa. En tunne sinua. Kuten jokainen muu ihmisolento, sinä suljet
sisääsi minulle tutkimattoman maailman; eikä mitä hehkuvinkaan
intohimo auta minua siihen tunkeutumaan. Sinun aistimuksistasi,
tunteistasi, ajatuksistasi tunnen ainoastaan vähäisen murto-osan. Sana
on epätäydellinen ilmaisukeino. Sielu ei ole toiselle siirrettävissä.
Sinä et voi antaa minulle sieluasi. Keskellä intohimon huumaustakin,
olemme kuitenkin kaksi eri olentoa, aina kaksi eri olentoa, eroitetut
toisistaan, vieraat, sisäisesti yksinäisiä. Suutelen otsaasi; ja otsasi
alla ehkä liikkuu ajatus, joka on minulle vieras. Puhun sinulle; ja
ehkä joku lauseeni herättää mielessäsi muiston toisista ajoista,
eikä muistoa minun rakkaudestani. Mies kulkee ohitsesi, hän katsoo
sinuun; ja sinun hengessäsi herää jotain, jota minä en voi havaita.
Enkä tiedä, kuinka monta kertaa aikaisemman elämäsi heijastus valaisee
nykyhetkeä. Oi, tuota aikaisempaa elämääsi minä sanomattomasti pelkään!
-- Olen sinun vieressäsi; minut valtaa täydelleen tuo sulous, jolla
erityisinä hetkinä minut täyttää sinun pelkkä läsnäolosi; hyväilen
sinua, kuuntelen sinua; antaudun täydellisesti. Äkkiä yksi ajatus
panee vereni jähmettymään. Entä jos minä tietämättäni herätän sinussa
muiston, jo koetun tunteen aaveen, aikoja sitten kuluneiden päivien
alakuloisuuden? En voisi koskaan kuvata sinulle tuskiani. Tuo lämpö,
joka minussa on synnyttänyt epämääräisen harhaluulon jostain yhteydestä
sinun ja minun välillä, raukeaa äkkiä. Sinä pakenet minua, etenet,
poistut saavuttamattomiin. Minä jään yksinäisyyteen, peloittavaan
yksinäisyyteen.

Kymmenen, kaksikymmentä likeisen seurustelun kuukautta ei enää merkitse
mitään. Sinä tunnut minusta yhtä vieraalta kuin silloin, jolloin
et vielä minua rakastanut. Ja minä en enää sinua hyväile, en enää
puhu; sulkeudun kuoreeni; vältän jokaista ulkoa näkyvää ilmaisua;
pelkään, että pieninkin sysäys voi henkesi pohjasta nostaa sen samean
sakan, minkä elämä palauttamattomasti on siihen koonnut. Ja silloin
laskeutuu ylitsemme tuollainen pitkä tuskallinen vaiteliaisuus, jossa
sydämen voimat hyödyttömästi ja haikean tuskallisesti riutuvat. Minä
kysyn sinulta: -- Mitä ajattelet? Sinä vastaat minulle: -- mitä
sinä ajattelet? -- Minä en tunne sinun ajatustasi; sinä et tunne
minun ajatustani. Juopa käy yhä syvemmäksi; se muuttuu kuiluksi. Ja
tuijottaminen alas tähän kuiluun tuottaa niin voimakasta tuskaa,
että minä sokean vaiston pakoittamana heittäydyn vartalosi yli,
puristan, tukehutan sinua, kärsimättömänä omistaakseni sinut. Hekkuma
on kiivaampi kuin koskaan ennen, mutta mikä hekkuma voi korvata sitä
alakuloisuutta, joka seuraa?

Ippolita sanoi:

-- Minä en sellaista tunne. Minä antaudun täydellisemmin. Kenties
rakastan enemmän.

Taaskin tämä ylemmyyttä merkitsevä huomautus loukkasi sairasmielistä
miestä.

Ippolita virkkoi:

-- Sinä ajattelet liian paljon. Seuraat liiaksi ajatuksiasi.
Ajatuksesi kiinnittää sinua kenties enemmän kuin minä, se kun on
yhä uusi ja vaihteleva; minä taas olen menettänyt kaiken uutuuden
viehätyksen. Rakkautesi ensi aikoina sinä olit vähemmän mietiskelevä
ja välittömämpi. Et vielä ollut mieltynyt katkeroihin seikkoihin, sinä
kun anteliaammin tuhlailit suuteloita kuin sanoja. Kun nyt kerran,
kuten sanoit, sana on epätäydellinen ilmaisukeino, mitä hyödyttää sitä
väärinkäyttää! Sinä väärinkäytät sitä melkein aina julmasti.

Vaiettuaan sitten hetken hän itse viehättyneenä mielessään liikkuvasta
lauseesta ei malttanut olla sitä esille tuomatta ja lisäsi:

-- Leikkaus edellyttää kuollutta ruumista.

Tuskin hän sen oli sanonut, kun jo sitä katui. Tuo lause tuntui
hänestä mitä jokapäiväisimmältä, epänaiselliselta, kirpeältä. Hän oli
pahoillaan, ettei ollut säilyttänyt tuota lempeätä ja myöntyväistä
äänenpainoa, joka edellä oli saattanut Giorgion heltymään. Vielä kerran
hän näin oli laiminlyönyt aikeensa olla rakastajansa kärsivällinen ja
hellämielinen hoitajatar.

-- Näethän, -- hän sanoi äänessä tuota pahoittelua ilmaiseva sävy, --
sinä saatat minut väärälle tolalle.

Giorgio hymyili tuskin huomattavasti. Molemmat huomasivat, että tästä
kiistasta ainoastaan rakkaus oli vahingoittunut.

Äskeiset pappis-vaunut palasivat siitä ohi; molemmat mustat
pitkähäntäiset hevoset juoksivat hiljaista ravia. Puut muuttuivat
yhä aavemaisemmiksi, mikäli kostea hämärä-ilma tummeni. Sinervän
lyijynkarvaisina pilvet höyrysivät yläpuolella Palatinoa ja Vatikaania.
Rikinkeltainen valojuova, suora kuin pystyssä oleva miekka, hiipaisi
Mariovuorta, terävälatvaisten sypressien takaa.

Giorgio ajatteli:

-- Rakastaako hän minua vielä? Miksi hän niin helposti ärtyy? Tunteeko
hän ehkä, että minä puhun totta tai sellaista, mikä pian on oleva
totta? Ärtyisyys on oire. Mutta enkö itsekin tunne tuota kumeata ja
alituista ärtyisyyttä syvällä sisälläni? Mitä minuun tulee tiedän hyvin
sen oikean syyn. Olen mustasukkainen. Kenelle? Kaikelle: -- esineille,
jotka kuvastuvat hänen silmiinsä...

Giorgio katsoi häneen. -- Hän on hurmaavan kaunis tänään. Hän on
kalpea. Hän miellyttäisi minua, jos olisi aina alakuloinen ja sairas.
Kun hänen kasvoissaan on väriä, hän näyttää minusta toiselta. Kun hän
hymyilee, en voi pidättäytyä epämääräisestä vihamielisestä tunteesta,
melkein vihasta hänen nauruansa kohtaan. Eihän tämä kuitenkaan tapahdu
aina...

Giorgion ajatus häipyi hämärään. Hän pani ohimennen merkille salaisen
sukulaisuuden, joka vallitsi rakastajattaren ulkonäön ja iltahämärän
välillä, ja hän nautti siitä. Ruskeahkon kalpeasta hipiästä hohti esiin
kevyt sinervä vivahdus; ja hänellä oli kaulassa aivan vaaleankeltainen
nauha, joka jätti paljaiksi molemmat ruskeat luomet. -- Hän on
hyvin kaunis. Hänen kasvoissaan on melkein aina syvä, merkitsevä,
intohimoinen ilme. Siinä piilee hänen hurmaavaisuutensa salaisuus.
Hänen kauneutensa ei koskaan minua väsytä; se siirtää minut alati
haaveelliseen mielentilaan. Mihin perustuukaan hänen kauneutensa? Sitä
en voi sanoa. Lakien mukaisesti hän ei ole kaunis. Joskus katsellessani
häntä, on minut yllättänyt tuskallinen pettymys. Hänen piirteensä
eivät ole todellisessa muodossaan näyttäneet minusta henkisen ilmeen
muuttamilta ja kirkastamilta. Kuitenkin hänellä on kolme jumalallisen
kaunista osaa kasvoissa: otsa, silmät, suu ovat jumalallisia.

Hänen naurava kuvansa sukelsi taas esiin... Mitä Ippolita kertoikaan
minulle eilen? Hän kertoi minulle jotain sisarestaan: vähäisen
koomillisen tapauksen, joka oli sattunut hänen sisarensa kodissa
Milanossa, silloin Ippolita oli ollut siellä käymässä... Miten hän oli
nauranut!... Hän siis saattoi nauraa kaukana minun luotani; hän saattoi
olla iloinen. Ja minä olen tallettanut hänen kirjeensä. Kaikki hänen
kirjeensä ovat täynnä alakuloisuutta, kyyneleitä, epätoivoisaa kaihoa.

Hän tunsi kiivasta tuskaa ja sitten myrskyisää levottomuutta, ikäänkuin
hänellä olisi ollut edessään vakava ja korjaamaton, mutta samalla
selvittämätön tosiseikka. Yhteenliittämistään mielikuvista hänessä
syntyi tuo tavallinen ilmiö: tunteiden liioittelu. Tuo Ippolitan viaton
naurunpuuska muuttui Giorgion mielikuvituksessa keskeymättömäksi
hilpeydeksi; joka päivä, joka hetki hänen poissaolonsa aikana oli
muka ollut iloinen. Ippolita oli muka elänyt jokapäiväisen tavallista
elämää lankonsa ystävien, ihailijoiden, typerien ihmisten parissa.
Hänen surullisuutta uhkuvat kirjeensä valehtelivat. Sanasta sanaan hän
muisti erään kirjeen kohdan --"Täällä elämä on sietämätöntä; ystävät ja
ystävättäret piirittävät meitä; he eivät suo meille hetkeäkään rauhaa.
Tunnethan Milanolaisten herttaisuuden." -- Hänen mielestään kohosi
kuin selkeä näky: Ippolita keskellä porvarillista joukkoa virkamiehiä,
asianajajia, kauppiaita. Hän hymyili kaikille, ojensi jokaiselle
kätensä, kuunteli typeriä puheita, vastasi mauttomasti, sekaantui tähän
jokapäiväisyyteen.

Sinä hetkenä painoi hänen sydäntään koko se kärsimys, jota oli
kestänyt noina kahtena vuotena, kun oli ajatellut sitä elämää, jota
rakastettunsa vietti hänelle tuntemattomien ihmisten parissa niinä
hetkinä, joina hän ei voinut olla hänen luonaan. -- -- Mitä Ippolita
tekee? Kenet hän näkee? Kenen kanssa hän puhuu? Miten käyttäytyy hän
niihin ihmisiin nähden, jotka tuntee, joiden kanssa seurustelee?
Ainaisia kysymyksiä ilman vastausta.

Edelleen hän hautoi mielessään tätä: -- Jokainen noista ihmisistä vie
jotain hänestä, vie jotain minulta. Minä en koskaan saa tietää, mikä on
ollut noiden ihmisten vaikutus häneen, mitä tunteita, mitä ajatuksia
ne hänessä ovat herättäneet. Hän on kaunis, täynnä hauskuutta. Hänellä
on senlaatuinen kauneus, joka kiihoittaa miehiä ja joka saattaa heidät
himokkaiksi. Keskellä tuota kauheta laumaa häntä on himoittu. Miehen
himokkaisuus ilmenee katseessa, ja katseet ovat vapaat, ja nainen on
alttiina häntä himoitsevan miehen katseille. Mitä tunteekaan nainen,
kun huomaa, että häntä himoitaan? Välinpitämättömäksi hän totisesti
ei jää. Hän varmasti tuntee levottomuutta, jotain mielenliikutusta,
vaikkapa vaan vastenmielisyyttä, vaikka inhoa. Näin on siis
mahdollista, että mikä mies tahansa saattaa tehdä levottomaksi sen
naisen, joka minua rakastaa. Minkä arvoinen on siis omistukseni?

Hän kärsi ankarasti niistä aistillisista mielikuvista, jotka liittyivät
hänen sisäisiin mietteisiinsä.

-- Rakastan Ippolitaa tuntien intohimoa, jota pitäisin ehtymättömänä,
ellen tietäisi, että jokaisen inhimillisen rakkauden täytyy loppua.
Rakastan häntä, enkä voi kuvitella korkeampaa hekkumaa, kuin mitä
nautin hänestä. Ja kuitenkin monasti nähdessäni naisen kulkevan
ohitseni, minut on vallannut äkillinen halu; monasti kahdet naissilmät,
jotka ohimennen olen jossakin nähnyt, ovat jättäneet sieluuni
epämääräistä alakuloisuutta. Useammin kuin kerran olen ajatellut
naisesta, joka kulki ohitseni, naisesta, jonka tapasin jonkun ystäväni
rakastajattaren salissa: -- Millainen lienee hänen tapansa rakastaa?
Mikähän on hänen hekkumansa salaisuus? Ja joksikin aikaa tuo nainen
sitten on kiihoittanut mielikuvitustani, ilman liiallista hehkua, mutta
hitaan jatkuvasti. Muutamat noista mielikuvista ovat ilmaantuneet
äkkiä tietoisuuteeni silloin, kun olen peittänyt hyväilylläni
Ippolitan. No niin, miksi ei hänessäkin heräisi halua, kun hän näkee
miehen kulkevan ohi? Jos minun olisi mahdollista katsoa sisälle hänen
sieluunsa ja jos siinä näkisin sellaista halua, vaikkapa vaan salaman
välähdyksenä, niin pitäisin sitä lemmittyni poistamattomana tahrana ja
luulisin menehtyväni tuskaan. Minä en koskaan ole saava tuota ilmeistä
todistusta, sillä luonto tahtoo, että lemmittyni sielu on näkymätön
ja salattu, ja kuitenkin paljoa enemmän alttiina loukkaukselle kuin
ruumis. Mutta yhdenlaisuudet saattavat asian selväksi. Mahdollisuus ei
ole epäilyksen alainen. Kenties hän juuri tällä hetkellä tarkastelee
tuollaista sisällään olevaa verestä tahrapilkkua ja näkee sen sisäisen
katseensa edessä laajenevan. Tuskan kiduttamana hän vavahti.

Ippolita kysyi häneltä, ääni lempeänä:

-- Mikä sinun on? Mitä ajattelit?

Ja Giorgio vastasi:

-- Sinua.

-- Miten?

-- Pahasti.

Ippolita huokasi. Sitten hän kysyi:

-- Tahdotko, että menemme?

Hän vastasi:

-- Menkäämme.

He nousivat. He palasivat samaa tietä, jota pitkin äsken olivat
tulleet. Ippolita sanoi hiljaa, itku äänessä:

-- Kuinka surullinen ilta, rakkaani!

Hän pysähtyi, ikäänkuin olisi tahtonut koota ja itseensä imeä sitä
alakuloisuutta, joka virtasi menehtyvästä päivästä. Nyt oli Pincio
yltympäri autio, hiljainen, täynnä punasinervää varjoa, missä
kuvapatsaat hohtivat valkoisina kuin hautakivet. Alhaalla leviävä
kaupunki peittyi tuhkanharmaaseen autereesen. Silloin tällöin tippui
joku sadepisara.

-- Minne menet tänä iltana? kysyi Ippolita. -- Mitä aiot tehdä?

Hän vastasi epätoivoisena:

-- En tiedä, mitä tulen tekemään.

Seisoessaan siinä vierekkäin kärsien, he ajattelivat kauhistuen sitä
heille tuttua ja paljoa kovempaa ahdistusta, joka heitä odotti. He
tiesivät, minkä kauhean tuskan öiset harhakuvat tulivat tuottamaan
heidän puolustamattomille sieluilleen.

-- Jos tahdot, tulen luoksesi tänä yönä, sanoi Ippolita ujona.

Hänen rakastajansa, jota kumea kauna sisäisesti riudutti, tunsi
jonkunmoista hekkumaa häijyyden purkauksesta ja kostonhalusta ja
vastasi:

-- En tahdo.

Mutta hänen sydämensä kapinoi sitä vastaan: "Tätä yötä et kestä kaukana
Ippolitasta, se on sula mahdottomuus." Ja tajutessaan tämän sulan
mahdottomuuden hän keskellä sokean vihamielistä mielentilaansa tunsi
jonkunmoista sisäistä kammoa, outoa kammoa, ikäänkuin kohottavasta
ylpeydestä syntynyttä, kun hän ajatteli sitä suurta intohimoa, joka
häntä hallitsi. Hän toisti itsekseen: -- Minä en voi olla erillään
hänestä; tänä yönä en sitä voi. -- Hänellä oli se tuntemus, että oli
oudon voiman vaikutuksen alaisena. Surullinen aavistus hiipi hänen
mieleensä.

-- Giorgio! -- huudahti Ippolita ja painoi pelästyneenä hänen
käsivarttaan.

Giorgio vavahti. Hän tunsi sen paikan, mihin äsken olivat pysähtyneet
katselemaan alhaalla olevan katukivityksen veripilkkua, itsemurhaajan
siihen jättämää merkkiä. Hän kysyi:

-- Peloittaako sinua?

Yhä vielä takertuen kiinni hänen käsivarteensa Ippolita vastasi:

-- Vähäsen.

Giorgio poistui hänen luotaan, lähestyi kaiteita ja kumartui. Alhaalla
oleva katu oli jo pimeän peitossa, mutta hän luuli vielä siinä
näkevänsä tuon tumman veripilkun, äskeinen vaikutelma kun vielä oli
tuoreena muistissa. Iltatunnelma synnytti hänen mielikuvituksessaan
tuon kuolleen ruumiin hahmon; nuorukaisen epämääräisen muodon,
vaaleatukkaisen, verisen pään. -- Kuka hän oli? Miksi hän oli surmannut
itsensä? Hän näki itsensä tuossa hengettömässä muodossa. Mitä
nopeimmat, yhteydettömät ajatukset kiitivät halki hänen aivojensa.
Hän näki kuin salaman välkkeessä edessään setäparkansa, Demetrion,
isänsä nuoremman veljen, tuon sukulaisensa, joka oli tehnyt itsemurhan:
-- kasvot valkealla pieluksella leväten, mustan verhon peittämänä;
pitkä kalpea käsi, mutta täynnä miehekästä sävyä; seinällä hopeainen
vihkivesimalja, joka kiinnitettynä kolmella pienellä ketjulla silloin
tällöin tuulessa heilui hiljaa helisten. -- Jospa minä syöksyisin
tuonne alas! Yksinkertainen hyppäys rintanojan yli, ja nopea putous.
Kadonneeko tajunta pudotessa? Hän kuvitteli ruumiin survausta
kivitykseen; ja hän kauhistui. Sitten hän koko ruumiissaan tunsi rajua
tuskallista väristystä, johon sekaantui oudon suloinen mielihyväntunne.
Hänen mielikuvituksensa aavisti tulevan yön viehkeyttä: -- vähitellen
tapahtuva uinuminen suloiseen raukeuteen; herääminen hellyyden
yltäkylläisyydessä, joka salaperäisesti on kertynyt unen kestäessä.
Mielikuvat ja ajatukset seurasivat toisiaan harvinaisen nopeasti.

Kääntyessään hän kohtasi Ippolitan katseet, jotka lujasti ja tavattoman
suurina tuijoittivat häneen; ja hänestä tuntui, kuin olisi hän lukenut
niiden ajatuksen ja hän lähestyi lemmittyään ja kietoi käsivartensa
hänen käsivarteensa, tehden rakastavan eleen, joka oli hänelle
ominainen. Ja Ippolita painoi häntä vahvasti kylkeensä. Molemmat
tunsivat äkillistä tarvetta syleillä toisiaan, sulautua toisiinsa
rajattomasti.

-- Suljetaan!

Tämä puistonvartijain ääni kaikui hiljaisuudessa puiden alla.

-- Suljetaan!

Huudon jälkeen tuntui hiljaisuus vielä kamalammalta. Ja tämä sana,
jonka näkymättömät ihmiset täyttä kurkkua huusivat, oli molemmille
rakastaville kuin kiusallisen häiritsevä sysäys. Osoittaakseen, että
olivat kuulleet ja että valmistautuivat poistumaan, he jouduttivat
askeleitaan. Mutta itsepäisesti äänet siellä täällä toistivat autioilla
teillä:

-- Suljetaan!

-- Kirottua! -- huudahti Ippolita tehden kärsimättömän liikkeen ja
tuskastuneena vielä jouduttaen askeleitaan.

Trinita de' Monti kirkon kello soitti iltarukoukseen. Rooma näytti
äärettömältä harmaalta pilveltä, joka muodottomana hiipaisi maanpintaa.
Muutamat alhaalla olevien lähimpien talojen ikkunat, jotka usvassa
näyttivät suuremmilta, hohtivat jo punaisina. Harvoja sadepisaroita
tippui.

-- Tulethan luokseni tänä yönä, aivan varmaan? -- kysyi Giorgio.

-- Tulen, tulen varmasti.

-- Tuletko pian?

-- Tulen kello yksitoista.

-- Jos et tule, minä kuolen.

-- Tulen kyllä.

He katsoivat toisiaan silmiin; he vaihtoivat huumaavan lupauksen.

Hellyyden valtaamana Giorgio kysyi:

-- Voitko antaa minulle anteeksi?

Taaskin he loivat toisiinsa äärettömän hellätunteisen katseen.

Giorgio sanoi hiljaa:

-- Jumaloin sinua!

Ippolita virkkoi:

-- Hyvästi! Ajattele minua kello yhteentoista asti.

He olivat Via Gregorianan päässä. He erosivat. Ippolita kulki alaspäin
Capo le Case katua. Giorgio katsoi hänen jälkeensä ja näki hänen
poistuvan kosteata katukäytävää pitkin, joka loisti valaistujen
myymäläikkunoiden heijastuksesta. -- Nyt hän menee luotani. Hän
palaa minulle outoon taloon, palaa jokapäiväiselämäänsä, hän riisuu
päältään sen ihanteellisen verhon, johon olen hänet käärinyt; hänestä
tulee toinen, tavallinen nainen. Minä en enää tiedä mitään hänestä.
Elämäntarpeen rumat huolet täyttävät hänet, vievät hänen ajatuksensa,
alentavat häntä... Kukkaispuodista hänen sieramiinsa tunki orvokkien
tuoksu. Hänen sydämensä paisui epämääräisistä pyyteistä. "Oi, miksi
emme voi muodostaa elämäämme unelmiemme mukaan ja elää yksistään omaa
elämäämme?"



II.


Kun palvelija seuraavana aamuna kello kymmenen tuli herättämään
Giorgiota, tämä lepäsi tuollaisen sikeän virkistävän unen helmassa,
joka nuoruudessa tavallisesti seuraa hekkumassa vietettyä yötä.

Ollen mitä pahimmalla tuulella hän kääntyi vuoteessaan ja huusi:

-- En ole kotona ketään varten. Jättäkää minut rauhaan.

Mutta viereisestä huoneesta hän kuuli häiritsijän äänen, joka rukoili:

-- Anteeksi, Giorgio, että olen näin itsepäinen. Minun on
välttämättömän tärkeätä puhua kanssasi.

Hän tunsi Alfonson Exilin äänen, ja hänen kiukkunsa kasvoi.

Tämä Exili oli entinen koulutoveri, keskinkertaisen lahjakas nuori
mies, joka oli saattanut itsensä rappiolle pelillä ja irstaalla
elämällä, ja joka nyt oli muuttunut jonkunmoiseksi rahaa kärkkyväksi
seikkailijaksi. Hän saattoi vielä käydä kauniista nuoresta miehestä,
vaikka pahe oli jo runnellut hänen kasvojaan; mutta hänellä oli
olemuksessaan ja käyttäymisessään jotakin viekasta ja epäjaloa, mikä
tarttuu henkilöihin, joiden on pakko elää keinotteluilla ja kärsiä
nöyryytyksiä.

Hän kävi sisälle, odotti kunnes palvelija oli poistunut, näytti hieman
nololta ja sanoi puoleksi niellen sanansa:

-- Anteeksi, Giorgio, että tälläkin kertaa käännyn sinun puoleesi.
Minun täytyy maksaa pelivelka. Auta minua. On kyseessä ainoastaan
vähäpätöinen summa: kolme sataa liiraa. Suo anteeksi, Giorgio.

-- Vai maksat sinä pelivelkojasi? kysyi Giorgio ja sinkahutti vallan
välinpitämättömänä tämän loukkauksen hänelle kasvoihin. Kun ei ollut
osannut katkaista kaikkia välejä tähän ahmivaan norkkailijaan, hän
käytti aseena häntä vastaan ylenkatsetta, samoin kuin muut käyttävät
sauvaa häätääkseen itsestään inhoittavan eläimen. -- Sinä saatat minut
hämmästymään.

Exili hymyili.

-- No, älä nyt ole häijy -- hän virkkoi rukoilevana kuin naishenkilö.
-- Annathan minulle nuo kolmesataa liiraa. Kunniasanani, että saat ne
takaisin huomenna.

Giorgio nauroi täyttä kurkkua. Hän soitti palvelijaa, joka heti saapui.

-- Hakekaa pienten avainten kimppu vaatteistani tuolla sohvalla.

Palvelija löysi avaimet.

-- Avatkaa tuo toinen vetolaatikko. Antakaa minulle iso lompakko.

Palvelija ojensi hänelle lompakon.

-- Voitte mennä.

Kun palvelija oli poistunut, sanoi Exili puoleksi arasti, puoleksi
väkinäisesti hymyillen:

-- Etkö voisi antaa minulle neljäsataa?

-- En. Kas tässä. Nämä ovat viimeiset rahani. Mene tiehesi.

Giorgio ei antanut hänelle rahoja käteen, vaan asetti ne vuoteen
laidalle. Exili hymyili, otti rahat ja pisti ne taskuunsa. Sitten hän
huomautti puoleksi imarrellen, puoleksi ivaten:

-- Sinulla on jalo sydän.

Hän katseli ympärilleen.

-- Onpa sinulla viehättävä makuuhuone.

Hän istuutui sohvalle, kaatoi itselleen lasin likööriä ja täytti
kotelonsa sikaareilla.

-- Kuka on tällä haavaa rakastajattaresi? Ei kai enää tuo viimevuotinen?

-- Mene tiehesi, Exili. Tahdon nukkua.

-- Hän oli hurmaava olento! Kauneimmat silmät Roomassa... Onko hän
vielä täällä? En ole vähään aikaan häntä nähnyt. Varmaankin hän on
matkustanut pois. Hänellä on sisar Milanossa, kuulemma.

Hän kaatoi itselleen toisen lasin ja joi sen yhdellä siemauksella. Hän
loruili ehkä ainoastaan siinä tarkoituksessa, että ehtisi tyhjentää
likööri-pullon.

-- Hän on ottanut eron miehestään, vai kuinka? Luulen, että hänen
raha-asiansa ovat huonot. Mutta hän käy aina hyvin puettuna. Noin pari
kuukautta sitten kohtasin hänet Via Babuinalla. Tiedätkö, kuka kenties
tulee olemaan sinun seuraajasi? Tuo Monti... luultavasti et häntä
tunne, hän on maanviljelijä, kookas, lihava, värittömän vaaleaverinen
mies. Juuri tuona päivänä hän Via Babuinalla ajoi rakastajatartasi
takaa. Tiedäthän, että heti huomaa, kun mies juoksee naisen perässä...
Tuolla Montilla on paljo rahaa.

Hän lausui viime sanat kuvaamattomalla äänenpainolla, johon sekaantui
kateutta ja inhoittavaa rahan himoa. Sitten hän melutta joi kolmannen
lasin.

-- Nukutko, Giorgio?

Giorgio ei vastannut, teeskennellen nukkuvansa, vaikka oli kuullut
kaiken. Mutta hän pelkäsi, että Exili kuulisi hänen sydämensä
tykytykset peitteen läpi.

-- Giorgio!

Tämä oli heräävinään kevyestä uinahduksesta.

-- Kuinka, oletko vielä täällä? Etkö jo mene?

-- Menenhän nyt, sanoi Exili lähestyen vuodetta. -- Katsohan,
kilpikonnanluinen hiusneula!

Hän kumartui sitä ottamaan matolta; uteliaana hän sitä tarkasti ja
laski sen sitten peitteelle.

-- Sinä onnellinen mies! hän huomautti, äänessä tuo tavallinen ivan ja
imartelun sekainen väre. -- Näkemiin siis.

Hän ojensi kättänsä; mutta Giorgio ei liikuttanut kättänsä peitteen
alta. Lörpöttelijä kääntyi ovea kohti.

-- Sinulla on mainiota likööriä. Otanpa vielä lasin.

Hän tyhjensi sen ja poistui, jättäen Giorgion vuoteeseensa maistelemaan
myrkkyjuomaa, jota tungettelija oli hänelle tarjonnut.



III.


Huhtikuun toisena päivänä oli toinen vuosipäivä.

-- Tällä kertaa meidän tulee viettää se ulkopuolella Roomaa -- sanoi
Ippolita. -- Meidän tulee viettää suuri lemmenviikko, kahdenkesken,
missä tahansa, mutta poissa täältä.

Giorgio virkkoi:

-- Muistatko ensimäistä vuosipäivää viime vuonna?

-- Muistan.

-- Oli pääsiäinen, ensimäinen pääsiäispäivä...

-- Minä tulin luoksesi aamulla, kello kymmenen...

-- Sinulla oli ylläsi tuo pieni englantilainen röijy, joka minua niin
suuresti miellytti; sinulla oli mukana rukouskirja.

-- Sinä aamuna en mennyt kirkkoon!...

-- Sinulla oli kuitenkin niin kiire...

-- Olin melkein karannut kotoa. Tiedäthän: juhlapäivinä eivät he
koskaan jättäneet minua yksin. Ja kuitenkin jäin luoksesi puolipäivään
asti. Ja sinä aamuna oli vieraita aamiaiseksi!...

-- Ja sinä päivänä emme enää toisiamme tavanneet! Se oli surullinen
vuosipäivä.

-- Niin oli.

-- Ja kuinka päivä paahtoi.

-- Ja sinulla oli niin paljon kukkia huoneessa...

-- Olin itse varhain lähtenyt kotoa ja ostanut kaikki "Espanjan torin"
kukat.

-- Sinä viskelit päälleni joukottain ruusun terälehtiä, panit minulle
niitä niin paljon kaulaan, hihoihin... muistatko?

-- Muistan.

-- Kun sitten kotona riisuin vaatteeni, löysin ne kaikki.

Ippolita hymyili.

-- Ja kotia palatessaan mieheni huomasi yhden niistä hattuni pitsin
poimussa.

-- Niin, sinä sen kerroit.

-- Sinä päivänä en enää lähtenyt kotoa. Yhäti sitä uudelleen
ajattelin... Se on totta, se oli surullinen vuosipäivä.

Sitten miettiväisenä vaiettuaan hetken:

-- Luulitko silloin itseksesi, että tulisimme viettämään toista
vuosipäivää?

-- Minäkö? En?

-- Enkä minäkään.

Giorgio ajatteli: -- Se on siis rakkautta, joka kätkee loppunsa
aavistukseen! Hän ajatteli niinikään leppyisästi Ippolitan miestä, jota
juuri oli kuullut mainittavan, jopa hän häntä ajatteli jonkunmoista
säälivää hyväntahtoisuutta tuntien. -- Nyt Ippolita on vapaa. Mutta
miksi nyt olen levottomampi kuin silloin? Tuo aviomies oli minulle
kuin joku varmuuden vartija. Minusta tuntui kuin olisi hän suojellut
rakastajatartani kaikelta vaaralta. Ehkäpä erehdyn. Kärsinhän paljon
silloinkin. Mutta mennyt kärsimys tuntuu aina nykyistä heikommalta.
Seuraten omia ajatuksiaan, hän ei kuunnellut Ippolitan sanoja.

Tämä virkkoi:

-- Minne siis matkustamme? Meidän täytyy päättää.

Huomenna on huhtikuun ensimäinen päivä. Sanoin jo äidilleni: "Tiedätkö,
äiti, näinä päivinä lähden pienelle matkalle." Olen siis valmistanut
asiaa. Minä kyllä sitten keksin jonkun uskottavan tarinan. Anna minun
vaan järjestää asia.

Hän puhui iloisena; hymyili. Ja Giorgio oli huomaavinaan tuossa
hymyssä, joka kuvasti viime sanoja, sitä välitöntä mielihyvää, jota
jokainen nainen tuntee juonta solmiessaan. Hänelle oli vastenmielinen
se helppous, millä Ippolita saattoi äitiänsä pettää. Kaihoten hän
vielä ajatteli Ippolitan miehen valppautta. -- Minkätähden minä niin
suuresti kärsin tästä hänen vapaudestaan, joka kuitenkin edistää minun
iloani? En tiedä, mitä antaisinkaan, jos voisin vapautua piintyneestä
päähänpistostani, pelostani, joka häntä loukkaa. Rakastan häntä, ja
loukkaan häntä; rakastan häntä, ja luulen hänen kykenevän alhaiseen
tekoon!

-- Emme kuitenkaan voi -- näin Ippolita huomautti, -- lähteä liian
kauas. Etkö sinä tunne jotain rauhallista seutua, yksinäistä, täynnä
puita, hieman outoa? Tivoli? Ei; Frascati; ei sekään.

-- Ota Baedeker tuolta pöydältä; ja hae.

-- Hakekaamme yhdessä.

Hän otti tuon punakantisen kirjan; hän laskeusi polvilleen nojatuolin
eteen, jossa oli istunut; ja alkoi selailla sulavin liikkein. Hänessä
oli lapsen suloa. Silloin tällöin hän puoliääneen luki lauseen
katkelman.

Giorgio katseli häntä, ihastuneena hänen niskansa hienosta
kaaresta. Siitä nousivat mustat ja loistavat hiukset näkinkengän
tavoin kierrettyinä päälaelle. Hän katseli kahta pientä ruskeata
syntymäluomea, jotka olivat vierekkäin valkoisella sametinpehmeällä
kaulalla, jonka suloa ne lisäsivät. Hän pani merkille, ettei Ippolita
käyttänyt korvarenkaita. Kolmeen tai neljään päivään hän ei enää ollut
kantanut safiiri-korvarenkaitaan. -- Ehkä hän on uhrannut ne perheen
rahapulalle? Ehkä häntä kotonaan joka päivä painaa raskas taloudellinen
ahdinko. -- Hänen täytyi pakoittaa itseään, katsoessaan suoraan silmiin
tuota piintynyttä ajatustaan. Näin hän ajatteli: -- Kun hän on väsynyt
minuun (ja se on tapahtuva ennen pitkää), hän joutuu jonkun huostaan,
joka tarjoaa hänelle helpot päivät, joka nautintonsa palkaksi vapauttaa
hänet kotoisen ahdinkotilan huolista. Tuo toinen saattoi hyvinkin
olla se maanviljelijä, josta Exili puhui. Ippolita kun kammoksuu
pikkuhuolia, hän helposti on voittava tuon uuden vastenmielisyyden. Hän
tulee mukautumaan uusiin oloihin. Ehkei hänen edes tarvitse voittaa
mitään vastenmielisyyttä, kun tuo uusi tarjooja kenties on hänelle
mieluisa.

Hänen mieleensä johtui kreivitär Albertini, erään ystävänsä
rakastajatar. Tämä nainen oli erottuaan miehestään joutunut ahtaisiin
oloihin ja oli vähitellen vajonnut syvälle rahaa tuottaviin
lemmensuhteisiin, joiden ohella sopivalla käytöksellä pelasti
ulkonaisen säädyllisyyden. Toinenkin esimerkki johtui hänen mieleensä,
tehden pelätyn mahdollisuuden todennäköisemmäksi. Ja ajatellessaan
tuota päivänselvää mahdollisuutta, joka sukelsi esiin sameasta
tulevaisuudesta, hän tunsi sanomatonta surua. Eikä tämä pelko antanut
hänelle levon hetkeä. Ennemmin tai myöhemmin oli hän näkevä sen
olennon lankeavan, jonka hän oli nostanut. Elämä oli täynnä sellaisia
lankeemuksia.

Ippolita sanoi melkein vaikeroiden:

-- En löydä täältä mitään. Gubbio, Narni, Viterbo, Orvieto... Tässä on
Orvieton asemakartta. Pyhän Pietarin luostari, Pyhän Paavalin luostari,
Jesuiitta-luostari, Pyhän Bernhardin luostari, Pyhän Ludvigin luostari;
Pyhän Dominikuksen luostari, Pyhän Fransiskuksen luostari, Marian
palvelijain luostari.

Hän luki laulavalla äänellä, kuin olisi lausunut litaniaa. Äkkiä hän
purskahti nauruun, nosti päänsä ja tarjosi kauniin otsansa rakastajan
huulille. Hänellä oli tuollainen uhkuva sydämenhyvyyden hetki, joka
saattoi hänet lapsen kaltaiseksi.

-- Kuinka monta luostaria. Onpa se varmaankin merkillinen paikka.
Lähdemmekö Orvietoon?

Giorgiosta tuntui, kuin olisi äkkiä raikas lähdevesi huuhdellut hänen
sydäntänsä. Kiitollisena hän antautui näiden lohdullisten tunteiden
valtaan. Kun hän painoi huuliaan Ippolitan otsalle, hänen mieleensä
välkähti näkynä tuo ihmisistä autio guelfiläis-kaupunki, joka vaieten
ihailee kaunista tuomiokirkkoaan.

-- Orvieto! Etkö koskaan ole ollut siellä? Kuvittelepa
karstakivi-kallionhuipulla olevaa, surumieliseen laaksoon katsovaa
kaupunkia, niin hiljaista, että se tuntuu asumattomalta: -- ikkunat
suljetut; harmaat kadut, joilla kasvaa ruohoa; kapusiinimunkki, joka
kulkee torin poikki, piispa, joka astuu katetuista mustista vaunuista
sairaalan edustalla, vanha, kyyryselkäinen palvelija vaununovella;
torni, joka kohoaa valkoista, sateista taivasta kohti; tornikello, joka
lyö hitaasti; äkkiarvaamatta, kadun päässä ihme: Tuomiokirkko.

Ippolita sanoi, hieman uneksivana, ikäänkuin hänellä silmiensä edessä
olisi ollut tuon hiljaisen kaupungin näky:

-- Mikä rauha!

-- Olin siellä helmikuulla, ilma oli epävakaa kuten nyt, vuoroin
sadetta, vuoroin päivänpaistetta. Viivyin siellä päivän; matkustin
pois surullisena; vein mukaani tuon seudun surumielisyyden... Oi, mikä
rauha! Olin aivan yksin ja ajattelin: jospa minulla olisi rakastajatar,
tai pikemmin sisartunteinen rakastajatar, joka olisi täynnä hurskautta;
tahtoisinpa tulla tänne, viipyä täällä kokonaisen kuukauden: huhtikuun;
hieman sateisen, harmaan huhtikuun, jonka ilma olisi lauhkea ja jota
kirkastaisi jokunen auringonvälkähdys. Viettäisinpä monta hetkeä
sisällä tuomiokirkossa, itse kaupungilla ja lähistössä; menisin
poimimaan ruusuja luostarien puutarhoista; menisin ottamaan nunnilta
sokeroituja hedelmiä; joisin Est-Est-juomaa estruskilaisesta maljasta;
ja rakastaisin yhä ja nukkuisin paljon pehmeässä vuoteessa, valkoisten
neitseellisten verhojen takana.

Ippolita hymyili onnellisena tälle haaveelle. Hän sanoi vilpittömän
välittömänä:

-- Minulla on hurskas mieli. Vie minut Orvietoon.

Hän lyyhistyi kokonaan rakastajansa jalkojen juureen; hän tarttui hänen
käsiinsä, ja äärettömän hellyyden valtaamana hän jo aavistuksissaan
nautti tuosta levosta, tuosta rauhasta, tuosta surumielisyydestä:

-- Kerro minulle edelleen.

Giorgio painoi pitkän suudelman hänen otsalleen puhtaan
mielenliikutuksen pakosta. Sitten hän katseili häntä kauvan.

-- Otsasi on niin kaunis, hän sanoi, ääni kevyesti värähdellen.

Hän näki nyt tuon ilmielävän Ippolitan vastaavan sitä todellista
ihannetta, jota kantoi sydämessään. Hän näytti hänestä hyvältä,
lempeältä, nöyrältä, jaloa ja suloista runollisuutta uhkuvalta. Sen
mielilauseeni mukaisesti, jonka Giorgio hänelle oli omistanut, hän oli
vakava ja viehkeä -- _gravis dum suavis_.

-- Puhu minulle! soperteli Ippolita.

Kuistilta virtasi sisään lievä valo. Silloin tällöin ikkunaruudut
kilisivät hiljaa, tai ropisivat niitä vastaan kumeasti sadepisarat.



IV.


"Kun nyt jo unihaaveessa olemme nauttineet tuon huvin parhaimman
osan, tuntien harvinaisen hienoja aistimuksia ja tunteita, luulen,
että meidän tulee luopua kokeilemisesta todellisuudessa. Emme lähde
Orvietoon." -- Ja Giorgio valitsi toisen paikan: Albano Lazialen.

Hän ei tuntenut Albanoa, ei Aricciaa eikä Nemijärveä. Ippolita oli
lapsena ollut Albanossa erään tädin luona, joka ei enää elänyt.
Giorgio oli siis tuolla seudulla löytävä tuntemattoman viehätyksen, ja
Ippolita kaukaisten muistojen heijastuksen. "Uusi kauneuden näky tuntuu
ikäänkuin uudistavan ja puhdistavan rakkautta. Lapsuudeniän muistot
henkivät yhä mieleen raitista ja hyväntekevää tuulahdusta."

He päättivät lähtea matkaan huhtikuun toisena päivänä yhden junalla.
Määrähetkenä he olivat asemalla keskellä väenjoukkoa, molemmat sydän
täynnä levotonta iloa.

-- Huomataanko meidät? Sano, luuletko, että meidät huomataan? kysyi
Ippolita puoleksi nauraen puoleksi vavisten, hän kun luuli kaikkien
katseiden suuntautuvan häneen. -- Kauankohan vielä viipyy lähtöön?
Jumalani, kuinka vapisen!

He toivoivat junassa löytävänsä tyhjän vaunuosaston. Mutta suureksi
mielipahakseen heidän täytyi mukautua siihen, että heillä oli kolme
matkakumppania. Giorgio tervehti erästä herraa ja rouvaa.

-- Keitä he ovat? kysyi Ippolita, kallistuen ystävänsä korvaa kohti.

-- Sanon sen sinulle myöhemmin.

Uteliaana tuo pariskunta heitä katseli. Mies oli vanha herra, jolla
oli pitkä, kunnianarvoinen parta, ja suuri, kalju, kellervä päälaki,
jonka keskellä näkyi syvä uurros, suunnattoman suuren, muodottoman
navan kaltainen, jotenkin sen kuopan näköinen, minkä leveä sormi painaa
johonkin pehmeään aineeseen. Rouva oli kääriytynyt persialaiseen
saaliin, ja hänen lampunvarjostimen muotoisen pienen hattunsa alta
pilkistivät esiin laihat ja mietiskelevät kasvot. Pukuineen ja
ilmeineen hän muistutti englantilaisen hame-papin pilakuvaa. Vanhuksen
sinisilmissä oli kuitenkin erityistä vilkkautta; ne näyttivät sisäisen
liekin valaisemilta, ikäänkuin haltioituneen haaveilijan silmät. Muuten
hän oli vastannut Giorgio Aurispan tervehdykseen mitä lempeimmällä
katseella.

Ippolita etsi jotain muistojen kätköstä. -- Missä hän oli tuon parin
kohdannut? Hänen ei onnistunut kiinnittää tuota muistin kohtaa; mutta
hän tunsi kumeasti, että nuo molemmat omituiset vanhukset olivat
jotenkin hänen rakkautensa yhteydessä.

-- Sano, keitä he ovat, hän toisti ystävänsä korvaan.

-- Martletin herrasväki: Herra ja rouva Martlet. He ovat hyvä onnen
enne. Tiedätkö, missä he olivat?

-- En tiedä; mutta varmaankin olen heidät jossakin nähnyt.

-- He olivat Via Belsianan kappelissa huhtikuun toisena päivänä, kun
sinuun tutustuin...

-- Aivan oikein; nyt muistan!

Hänen silmänsä säteilivät. Tämä sattuma tuntui hänestä ihmeelliseltä.
Uudelleen hän katseli molempia vanhuksia, melkein heltyneenä.

-- Mikä hyvä enne!

Hän nojasi päätään ja vaipui ajatuksiinsa, ollen suloisen
alakuloisuuden valloissa. Hän näki jälleen edessään tuon pienen
piilossa olevan Belsiana kadun kirkon, vaipuneena sinervään varjoon:
-- kuoro nuoria tyttöjä reunusti parvea, joka oli holvikattoisen
kuistin näköinen; alhaalla seisoi valkeasta kuusipuusta tehtyjen
pulpettiensa edessä muutamia soittajia jousisoittimineen. Ja yltympäri
tammi-istuimilla harvat kuulijat, melkein kaikki harmaa- tai
kaljupäisiä; johtaja löi tahtia; hurskas vihkisavun ja orvokkien tuoksu
sekaantui Sebastian Bachin musiikkiin.

Tämän suloisen muiston valtaamana Ippolita kallistui uudelleen
ystävänsä puoleen, kuiskasten:

-- Ajatteletko sinäkin sitä vielä?

Hän olisi tahtonut siirtää Giorgioon mielenliikutuksensa, todistaa
hänelle, ettei ollut unhoittanut tuon tapauksen pienimpiäkään
yksityiskohtia. Salaa Giorgio tarttui hänen käteensä ja puristi sitä
matkavaippansa avaroissa poimuissa. Molemmat tunsivat sisällään
väristystä, joka vivahti ensi aikojen hienoihin aistimuksiin. Ja
niin he haaveilivat ajatuksineen edelleen, haltioituneina, hieman
turtuneina kuumasta ilmasta, junan tasaisen ja yksitoikkoisen
liikkeen tuudittamina. Silloin tällöin vilahti ohi ikkunasta usvan
verhooma vihreä maisema. Taivas oli pilvissä, satoi. Mr. Martlet
torkkui nurkassaan, Mrs Martlet luki aikakauskirjaa "Lyceum". Kolmas
matkakumppani nukkui matkalakki syvälle painettuna kasvoille.

-- "Silloin herra Martlet rajusti löi tahtia kilvan johtajan kanssa,
kun kuoro lauloi epätahdissa. Kaikki nuo vanhukset löivät eri hetkinä
tahtia, ikäänkuin musiikki-kiihkon riivaamina. Ilmassa oli vihkisavun
ja orvokkien tuoksua." Giorgio antautui täydelleen muistojensa
hellittämättömään pyörteeseen. "Olisinko voinut kuvitella omituisempaa
ja runollisempaa rakkauteni alkua? Se tuntuu jonkun eriskummaisen
kirjasta luetun tapauksen muistolta; ja kuitenkin se on muisto minun
omasta elämästäni. Pienimmätkin yksityiskohdat ovat selvinä sieluni
edessä. Tämän ensi kohtaamisen runous on sitten levittänyt yli koko
rakkauteni jotain unenomaista." Tuon kevyen huumauksen alaisena hän
viipyi eräissä epämääräisissä mielikuvissa, jotka hänen hengessään
melkein vaihtuivat soitannolliseksi lumoukseksi. "Joku vihkisavu --
jyvä... orvokkivihko..."

-- Katso, kuinka Mr. Martlet nukkuu, -- sanoi Ippolita hänelle hiljaa.
-- Tyynesti kuin lapsi.

Sitten hän hymyillen lisäsi:

-- Sinunkin on hieman uni, eikö totta? Sataa yhä vielä. Mistähän johtuu
tämä väsymys? Silmäluomeni ovat raskaat.

Ja hän katsoi Giorgioon puoleksi sulkeutunein silmin pitkien ripsien
lomitse.

-- Kuinka hänen silmäripsensä heti minua miellyttivät ajatteli Giorgio.
-- Hän istui keskellä kappelia korkeaselkänojaisella istuimella. Hänen
kasvojensa sivupiirteet erosivat selvästi ikkunasta sisään tulvivassa
valossa. Kun ulkona pilvet hajaantuivat, tuli äkkiä paljon valoisampi.
Ippolita liikkui silloin vähän, ja täydessä valossa huomasin miten
pitkät hänen ripsensa olivat: ihmeellisen pitkät!

-- Sano, onko vielä pitkältä perille? kysyi Ippolita.

Veturin vihellys ilmoitti läheistä asemaa.

-- Löisitkö vetoa siitä, hän jatkoi, että olemme matkustaneet liian
pitkälle?

-- Enpä suinkaan!

-- Hyvä. Kysyhän.

-- Segani-Paliano, huusi karkea ääni junaikkunan takaa.

Giorgio meni vielä hieman unisena ikkunan ääreen.

-- Albano? -- hän kysyi.

-- Ei, hyvä herra: Segni-Paliano, vastasi mies hymyillen. Onko
aikomuksenne matkustaa Albanan? Siinä tapauksessa olisi teidän pitänyt
astua junasta Cecchinassa, hyvä herra.

Ippolita alkoi nauraa niin makeasti, että mister ja mistress Martlet
hämmästyneinä katselivat häntä. Hänen hilpeytensä tarttui heti hänen
rakastajaansakin.

-- Mitä tehdä?

Kaikkein ensiksi meidän on astuttava pois junasta.

Giorgio ojensi miehelle matkalaukut, Ippolitan yhä nauraessa raikasta
ja vilkasta nauruaan, vallattomana uhmaillen odottamatonta seikkailua.
Herra Martletin sydämeen tämä nuorekas hilpeyden purkaus tunki kuin
auringonsäde. Hän kumarsi Ippolitalle, joka astuessaan alas junasta
mielessään tunsi epämääräistä mielipahaa.

-- Herra Martlet parka! hän sanoi puoleksi leikkisänä, puoleksi
vakavana, katsoessaan junaa, joka kiiti pois autioon ja synkkään
maisemaan. -- Minua pahoittaa ero hänestä. Kuka tietää, näenkö häntä
jälleen!

Sitten hän kääntyi Giorgion puoleen:

-- Entä nyt?

Muudan asemamies ilmoitti heille:

-- Kello puoli viisi kulkee juna tästä Cecchinaan.

-- No, asia siis selviää, huomautti Ippolita. -- Nyt on kello puoli
kolme. Mutta julistan, että minä tästä hetkestä alkaen otan käsiini
tämän matkan korkean johdon. Sinä saat mukaantua minun ohjaukseeni.
Pysy vaan kiinni minussa, pikku Giorgioni, ja varo, ettet eksy pois.

Hän puhui hänelle leikkisästi kuin lapselle. Molemmat tunsivat itsensä
iloisiksi.

-- Missä on Segni? Missä on Paliano?

Lähistössä ei näkynyt ainoatakaan kylää. Matalat kummut näyttivät
kaikki paljailta, vaivaisen vihannoivilta harmaan taivaan alla. Yksi
ainoa hoikka, surkastunut puu huojui raiteiden lähellä kosteudessa
sinne tänne.

Sade kun yhä jatkui, molemmat eksyneet hakivat itselleen suojaa
asematalossa olevasta pikkuhuoneesta, missä oli kamiinikin, jonka
tuli kuitenkin oli sammunut. Seinällä riippui vanhan kartan repaleet,
joiden yli oli vedetty mustia viivoja. Toisella seinällä riippui
neliskulmainen pahvipala, jossa koreileva ilmoitus ylisteli erästä
liköörin lajia. Vastapäätä sammunutta kamiinia oli vahakankaalla
päällystetty sohva, jonka tappura-sielu valui esiin monesta haavasta.

-- Katsohan, huudahti Ippolita lukien Baedekeriä -- Segnissä on
Gaetanon pikkuravintola.

Tuo nimi nauratti häntä.

-- Miksi emme polta savuketta? sanoi Giorgio. Kello on jo kolme. Kaksi
vuotta sitten minä paraikaa valmistauduin astumaan kappeliin...

Uudelleen täytti hänet tuon merkillisen päivän muisto. Muutaman
hetken he polttivat vaieten ja kuuntelivat kiihtyvän sateen ropinaa.
Usvaisista ikkunoista he näkivät tuon vaivaisen puun kumartuvan syvään
rankkasateen alla.

-- Minun rakkauteni on vanhempi sinun rakkauttasi, sanoi Giorgio. Se
oli syntynyt jo ennen tuota päivää.

Ippolita pani vastaan.

-- Näen vielä, kuinka sinä kuljit ohitseni ensi kerran, Giorgio jatkoi
hellästi, menneiden päivien muiston auttamattomasti lumotessa hänen
mieltään. -- Mitä häviämättömiä muistoja! Oli illan suussa, kun tulet
sytytetään ja kun kaikki tummansiniset varjot lankeavat kaduille...
Minä seisoin yksin Alinarin myymäläikkunain edessä ja katselin
kuvia, mutta näin niitä tuskin; olin kuvaamattomassa mielentilassa,
hiukan väsynyt, hyvin alakuloinen, epämääräisesti kaihoten jotain
ihanteellista, joka olisi karkoittanut inhoni... Enkö koskaan ole
sinulle sitä kertonut? Olin silloin juuri tullut eräänlaisesta
talosta... On omituista: mitä alhaisimman lankeemuksen jälkeen sielu
pyrkii johonkin ylhäiseen. Tuona iltana voimakkaasti kaihosin runoutta,
mielen ylennystä, jotain hienoa ja henkistä. Oliko se aavistus?

Hänen puhettaan seurasi pitkä vaitiolo; mutta Ippolita ei puhunut,
vaan odotti, että hän jatkaisi. Savukkeen kevyen tuprun keskellä, joka
näytti ikäänkuin luovan lisäverhon jo ennestään verhottuun muistoon,
hän tunsi erinomaista nautintoa kuunnellessaan Giorgion puhetta.

-- Oli helmikuu. Huomaa: juuri niinä päivinä olin ollut Orvietossa.
Luulenpa melkein, että olin tuona hetkenä pysähtynyt Alinarin
taidekaupan eteen kysyäkseni pyhäinjäännös-arkun valokuvaa. Ja sinä
kuljit ohi! Kaksi tai kolme kertaa sittemmin, ainoastaan kaksi tai
kolme kertaa olen nähnyt sinut niin kalpeana kuin silloin, niin
erityisen kalpeana. Et voi kuvitella, Ippolita, kuinka kalpea olit. En
ole voinut keksiä mitään vertauskuvaa tuolle kalpeudellesi. Ajattelin:
"Mitenkähän tuo nainen voi astua? Eihän hänellä saata olla pisaraakaan
verta suonissaan." Se oli yliluonnollista kalpeutta, joka saattoi sinut
ruumiittoman olennon näköiseksi keskellä kaikkia sinerviä varjoja,
jotka ylhäältä laskeutuivat kivitykselle. En katsonut siihen mieheen,
joka oli seurassasi. En tahtonut sinua seurata. Sinun katseesi tuskin
hiipaisi minua. Muistan lisäksi tämän yksityisseikan: Matkan päässä
sinä pysähdyit, kun eräs katulyhdyn sytyttäjä tukki tien. Kuulehan:
näen vielä sauvan päässä olevan liekin ilmassa leimuavan ja lyhdyn
äkkiä syttyvän luoden valoaan sinuun.

Ippolita hymyili surumielisesti, kasvoissa sellainen alakuloisuuden
ilme, joka näyttäyy naisessa hänen nähdessään edessään kuvansa
entisajoilta.

-- Olin todella kalpea, hän sanoi. -- Olin noussut tautivuoteelta vasta
muutama viikko aikaisemmin podettuani kolmikuukautista tautia. Olin
katsonut kuolemaa silmiin.

Raju sateen ropsaus ravisti ikkunaruutuja. Pieni puu näkyi häälyvän
ympäri, ikäänkuin joku käsi väkisin olisi tahtonut nyhtää sen ylös
juurineen päivineen. Molemmat katselivat muutaman hetken tätä hurjaa
luonnon raivoa, joka tässä synkeydessä, tässä paljaassa auteudessa,
tässä seudun saamattomassa kähmeydessä omituisesti pani ajattelemaan
itsetietoista elämää. Ippolita tunsi miltei sääliä. Tämä puun kuviteltu
kärsimys saattoi heidän oman kärsimyksensä jälleen heidän tajuntaansa.
Hengissä he näkivät tuon suuren yksinäisyyden, joka levisi tämän
kurjan rakennuksen ympärillä, minkä ohi aika ajoin suhisten kiiti juna
kuljettaen erilaisia matkustajia, joista kullakin oli sydämessään
oma erilainen tuskansa. Surulliset mielikuvat seurasivat toisiaan
molemmissa rakastavissa huimaavan nopeasti ja ne heräsivät samoista
seikoista, joita juuri edellä olivat katselleet iloisin silmin. Ja kun
nuo mielikuvat katosivat ja kun tajunta luopui niitä seuraamasta ja
palasi itseensä, molemmat kokivat sisällään yhtä ainoata suurta tuskaa:
auttamattomasti kuluneiden päivien kaihoa.

Heidän rakkaudellaan oli takanaan pitkä menneisyys; se laahasi takanaan
aikojen kuluessa suunnattoman suureksi paisunutta tummaa verkkoa täynnä
kuolleita esineitä.

-- Mikä sinun on? -- kysyi Ippolita ääni hieman epävarmana.

-- Entä mikä sinun on? -- kysyi Giorgio luoden häneen kiinteän katseen.

Ei kumpikaan heistä vastannut kysymykseen. He vaikenivat ja katsoivat
uudelleen ulos ikkunasta. Taivas näytti hymyilevän kyynelten takaa.
Heikko hohde lankesi kukkulalle, levitti sille himmeän kultakiillon ja
sammui. Vielä seurasi toisia välkähdyksiä, jotka niinikään vähitellen
himmenivät.

-- Ippolita Sanzio -- sanoi Giorgio lausuen tämän mmen hitaasti, kuin
olisi tahtonut nauttia sen suloudesta. -- Kuinka sydämeni sykki, kun
viimein sain tietaa, että se oli nimesi! Mitä kaikkea näin ja tunsin
tuossa nimessä! Sama ristimänimi oli niinikään eräällä sisarellani,
joka on kuollut. Tuo kaunis nimi oli siis minulle perin tuttu. Syvästi
liikutettuna ajattelin neti: -- Jospahan huuleni jälleen saisivat
omakseen tuon nimen! -- Tuona päivänä vainajan muisto hienoin sidein
kiintyi salaiseen unelmaani. Minä en sinua etsinyt, en sinua ajanut
takaa, en koskaan tahtonut käydä tungettelevaksi; mutta sisälläni
oli selittämätön usko ja varmuus, että sinä ennemmin tai myöhemmin
olit minuun tutustuva ja minua rakastava. Mikä ihana tietoisuus!
Elin ulkopuolella todellisuutta; ravitsin henkeäni musiikilla ja
ylentävillä kirjoilla. Ja todella näinkin sinut kerran Giovanni
Sgambatin konsertissa; mutta näin sinut vasta silloin, kuin jo olit
poistumaisillasi salista. Sinä katsoit minuun. Toisenkin kerran
katseesi kohtasi minut -- kenties sen vielä muistat -- kun tapasimme
toisemme Babuino-kadulla vallan Pialen kirjakaupan edessä.

-- Muistan kyllä.

-- Seurassasi oli lapsi.

-- Niin, Cecilia, yksi sisareni tyttäristä.

-- Minä pysähdyin katukäytävälle, päästääkseni sinut ohi. Panin
merkille, että me molemmat olimme yhtä pitkät. Silloin et ollut niin
kalpea kuin muulloin. Ylpeä ajatus salamoi mielessäni...

-- Sinä arvasit.

-- Muistatko? Se oli maaliskuun lopulla. Toivoni kävi yhä varmemmaksi.
Elin päivästä päivään ajatellen sitä suurta rakkautta, jonka piti
tulla. Kun olin kaksi kertaa nähnyt sinut orvokkivihko kädessä, täytin
taloni orvokeilla. En voi koskaan unhoittaa tuota kevään alkua!
Aamuyöstä mitä kevyintä uinahdusta vuoteessa, puoleksi hereilläoloa
ja melkein tahallisia unennäköjä! Hidas epäröivä herääminen, joka
aukaisi silmäni valolle, henkeni verkkaan palauttaessa todellisuuden
tajuntaa. Muistan, että eräät lapselliset mielikuvat riittivät
siirtämään minut kuviteltuun huumaustilaan. Muistan, että eräänä
päivänä kvintettikonsertissa kuunnellessani Beethovenin musiikkia,
missä suuremmoinen ja intohimoinen jakso palasi aika ajoin, haltioiduin
melkein mielettömäksi toistamalla itsekseni runosäettä, joka sisälsi
sinun nimesi.

Ippolita hymyili hänelle; mutta sielunsa pohjassa hän tunsi mielipahaa
kun kuuli hänen niin erityisen mieltyneesti puhuvan heidän rakkautensa
alkuajoista. Olikohan se Giorgiosta kaikkein suloisin aika? Olivatko ne
kenties hänestä kaikkein rakkaimmat muistot?

-- Vaikka niin rajusti halveksinkin tavallista elämää -- jatkoi Giorgio
-- en kuitenkaan koskaan olisi voinut uneksia niin haaveellista ja
salaperäistä tyyssijaa, kuin tuo yksinäinen kappeli Via Belsianan
varrella. Muistatko? Kadulle johtava, portaiden huipulla oleva ovi oli
suljettu, ehkäpä oli se jo vuosia sitten suljettu. Kappeliin käytiin
sisälle sivulta ahtaan kadun puolelta, missä oli viinin tuoksu, siellä
riippui viinikauppiaan punainen kyltti ja iso oksa. Käytiin sisään
takana olevasta sakaristosta, muistatko, missä tuskin oli tilaa
papille ja suntiolle. Sieltä astuttiin sisälle viisauden asuntoon...
Oh, kaikki nuo vanhat miehet ja vaimot yltympäri madonsyömillä
penkeillä. Minne Alessandro Memmi olikaan koonnut kuulijakuntaansa?
Sinä et ehkä tietänyt, rakkaani, että sinä tuossa musiikinkiihkoisten
filosofien seurassa ruumistutit kauneutta. Tuo Martlet, näetkös, mister
Martlet, on meidän aikamme kaikkein vakaumuksellisimpia buddalaisia,
ja hänen vaimonsa on kirjoittanut teoksen musiikin filosofiasta. Se
nainen, joka istui vieressäsi, oli Margaretha Traube Boll, kuuluisa
naislääkäri, joka jatkaa miesvainajansa, tohtori Bollin tutkimuksia
silmän toiminnasta. Se henkien manaaja, joka avaraan vihertävään
vaippaan verhottuna varpaisillaan astui sisään, oli tohtori Fleischl,
juutalainen ja saksalainen lääkäri, oivallinen pianisti ja Bachin
ihailija. Se hengellinen mies, joka istui ristiinnaulitun kuvan alla,
oli kreivi Castracane, kasvitieteilijä, jolla on kuolematon maine.
Toinenkin kasvitieteilijä ja kuuluisa bakteriologi ja mikroskopisti,
Cuboni, istui vastapäätä häntä. Ja Jakob Moleschott, tuo oivallinen
fysiologi, tuo unhoittumaton vanhus, hopeahapsinen, jättiläiskokoinen,
oli hänkin siellä. Siellä oli Blaserna, Helmholtzin työtoveri ääniopin
alalla; siellä oli mister Davis, filosofinen maalaaja, prerafaeliitta,
joka on syventynyt bramanismiin... Siellä oli vielä eräitä toisiakin:
kaikki erikoisia neroja, harvinaisia henkiä, elämän kylmäverisiä
tutkijoita, jotka ovat omistaneet työnsä uudenajan tieteen korkeimmille
kysymyksille ja intohimoisen ihailunsa unelmille.

Hän keskeytti puheensa, hengissä palauttaen jälleen mieleensä tuon
näyn. -- Nuo oppineet kuuntelivat hurskaan ihastuneina musiikkia;
muutamat istuivat haltioituneina, toiset matkivat vaistomaisesti
johtajan liikkeitä, ja toiset hyräilivät hiljaa mukana kuoron sävelmiä.
Sekakuoro oli maalatulla puuparvella, missä enää tuskin oli ollenkaan
kultausta jälellä. Nuoret tytöt olivat ryhmittyneet etualalle ja
pitivät nuottilehtiä kasvojen tasalla. Heidän alapuolellaan leimusivat
kynttilät soittajien karkeatekoisilla nuottitelineillä, eroten
keltaisina sinervästä puolihämärästä. Siellä täällä kuvastui liekki
vernissattuun viululaatikkoon tai painoi valopilkun jousen päähän.
Alessandro Memmi hieman jäykkänä, kaljupäänä, musta parta lyhyeksi
leikattuna ja kultasankaiset lasit nenällä, seisoi vallan orkesterinsa
edessä ja johti vakavasti ja hillitysti. Jokaisen kappaleen loputtua
nousi kappelissa äänien kohina, parvelta saapui huonosti tukahutettu
naurunkitkatus ja lauluvihkojen selailun suhina. Silloin tällöin
selkenevä taivas himmensi vahakynttilöiden valon. Suunnattoman
suuri ristiinnaulitun kuva, joka oli yltänsä koristettu oksilla ja
kullanvärisillä oliiveilla, ja jota muinoin oli kannettu juhlallisissa
kulkueissa, ilmestyi valoheijastuksessa seinällä. Kuulijain hopea- ja
kaljupäät hohtivat penkkien tammista selkänojataustaa vastaan. Sitten
taivas taas äkkiä muuttui, ja varjo levisi uudelleen yli esineiden,
ohuen usvan tavoin. Heikko tuoksu -- suitsutussavua tai benzoe-pihkaa
-- liiteli ilmassa. Kaksi jo hieman kuihtunutta orvokkivihkoa
lasimaljakoissaan ainoan alttarin pöydällä, huokuivat kevään henkeä.
Ja tämä kaksinkertainen haihtuva tuoksahdus tuntui olevan sukua sille
unelma-runoudelle, jota tuo musiikki herätti noissa vanhuksissa.
Sillävälin kahdessa toisenluontoisessa sielussa syntyi toisenlainen
unelma, kuin sulavalle lumelle leviävä aamurusko.

Näin hän jälleen palautti tuon kohtauksen, lämmittäen sitä
lyyrillisellä henkäyksellä.

-- Eikö tunnu epätodennäköiseltä, uskomattomalta? hän huudahti.
Roomassa, henkisen kähmeyden kaupungissa, muuan soittotaiteilija,
buddalainen, joka on julkaissut kaksi nidosta tutkielmia Scopenhauerin
filosofiasta, on sallinut itselleen tuon ylellisyyden yksistään
huvikseen esittää Bachin messun salaperäisessä kappelissa kuulijakunnan
edessä, jonka nuoret tyttäret laulavat mukana kuorossa. Eikö se
ole kuin lehti Hoffmannin teoksista? Hieman harmaana mutta haalean
lämpimänä kevätiltapäivänä nuo vanhat filosofit lähtevät työpajoistaan,
missä ovat taistelleet pitkällisen taistelun, riistääkseen elämältä
yhden sen salaisuuksista, ja kokoontuvat piilossa olevaan kappeliin,
huumautumaan intohimosta, joka liittää yhteen heidän sydämensä,
kohoamaan yläpuolelle arkielämää, antautumaan ihanteellisesti elämään
unelmassa. Ja messun lopulla Buddalainen aavistamattomana esittää
Ippolita Sanzion tulevalle rakastajalle!

Nauraen hän nousi.

-- Luullakseni olen toimeenpannut muistojuhlan kaikkien sääntöjen
mukaisesti.

Ippolita oli vielä hetken ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän sanoi:

-- Muistatko? Se oli lauvantaina: palmusunnuntain aattona.

Ippolitakin nousi, lähestyi Giorgiota ja suuteli häntä poskelle.

-- Tuletko ulos kävelemään? Ei enää sada.

He läksivät ulos ja kulkivat kosteata tietä pitkin, joka kiilsi
himmeässä auringonpaisteessa. Kylmän kostea ilma vaivasi heitä.
Porrasmaisesti kohoavat kummut yltympärillä välkkyivät vihreinä
valojuovien keskeyttäminä; siellä täällä kuvastui himmeänä leveisiin
sadelätäkköihin taivas, jonka sini levisi pilvenhattaroiden lomissa.
Sadepisaroita valuva pikku puu joutui silloin tällöin valonvälkkeeseen.

-- Tuo pieni vaivainen puu tulee pysymään muistissamme, sanoi Ippolita
ja pysähtyi sitä katselemaan. Kuinka se on yksinäinen!

Kello ilmoitti vihdoin junan tuloa. Oli neljännestä yli neljä. Muuan
asemamies nousi tarjoutuen noutamaan lippuja.

-- Milloinka saavumme Albanoon?

-- Seitsemän ajoissa.

-- Silloin on jo pimeä, virkkoi Ippolita ja tarttui hieman väristen
Giorgion käsivarteen. Ja häntä viehätti ajatus saapua tuntemattomaan
ravintolaan kylmänä iltana ja hehkuvan kamiinin ääressä aterioida hänen
kanssaan.

Giorgio, joka tunsi hänen vilunväreensä, kysyi:

-- Tahtoisitko taas mennä sisälle?

-- En, hän vastasi. -- Etkö huomaa, että aurinko paistaa? Astukaamme
nopeasti edestakaisin, niin minun tulee lämmin.

Sanomattoman sydämellisyyden tarpeessa hän painautui Giorgion
käsivartta vastaan. Hän kävi äkkiä helläksi, hyväileväksi ja
mielitteleväksi kaikessa: äänessä, katseissaan, kosketuksessaan,
joka liikkeessään. Salaisimman naistenhonsa hän tahtoi purkaa
ilmoille ja hurmata rakastajansa: hän tahtoi hänen silmiensä edessä
panna loistamaan nykyisen onnen valon, joka olisi himmentänyt tuon
entisyyteen poistuneen onnen heijastuksen; hän tahtoi esiintyä Giorgion
silmissä rakastettavampana, ihailtavampana, himoittavampana kuin
silloin. Hänet valtasi kauhea pelko, että Giorgio saattoi kaihota
tuota entistä naista, ikävöidä mennyttä suloutta, luulla, että
ainoastaan silloin oli saavuttanut hurmauksen huipun. Hän ajatteli:
-- Giorgion muistot ovat täyttäneet sieluni alakuloisuudella. Vaivoin
olen pidättänyt kyyneleeni. Ehkä hänkin sydämessään on surullinen;
kuka tietää, kuinka surullinen hän on! Näinkö raskaana siis menneisyys
painaa rakkauttamme? Hän ajatteli edelleen: -- Ehkä Giorgio on väsynyt
minuun. Ehkei hän sitä tiedä, ehkei tunnusta sitä edes itselleen -- hän
pettää itseään. Ehkei hän minusta enää saa mitään iloa ja panee minuun
enää arvoa rakkaan surunsa aiheuttajana. Mutta minullakin on ainoastaan
harvoja, todellisen ilon hetkiä hänen vierellään; minäkin kärsin;
kuitenkin rakastan häntä, eikä minulla ole muuta toivoa, kuin että
häntä miellyttäisin, enkä voi ajatella elämää ilman tätä rakkautta.
Minkätähden siis olemme surullisia, kun toisiamme rakastamme? Hän
nojasi lujasti rakastettunsa käsivarteen ja loi häneen katseita, joihin
ajatusten heijastus kuvasti syvemmän ilmeen.

-- Kaksi vuotta sitten tähän aikaan läksimme yhdessä kappelista,
ja hän puhui minulle seikoista, jotka olivat vieraat rakkaudelle,
äänellä, joka liikutti sieluani, joka painoi sieluuni huulien hyväilyn,
vallan ihanteellisen hyväilyn, jonka minä kuitenkin tajusin pitkänä
suutelona. Värisin lakkaamatta ja tunsin minulle oudon tunteen versovan
sisälläni. Se oli ihana hetki. Tänään on toinen vuosipäivä; ja me
rakastamme toisiamme. Kun hän äsken puhui, hänen äänensä liikutti
minua eri tavalla, mutta kuitenkin sisimpääni asti. Ihana ilta odottaa
meitä. Miksi valitamme menneitä päiviä? Eikö nykyinen vapautemme ja
herttainen seurustelumme ole noiden aikojen epävarmuuden ja epäröimisen
veroisia? Eivätkö juuri monilukuiset muistot enennä rakkautemme tenhoa?
Minä rakastan häntä ja antaudun hänelle; hänen pyyteidensä edessä en
ollenkaan kainostele. Minä tunnen nyt syvästi suuren hekkuman, ja hän
on sen minulle opettanut, ja minä säästän sen häntä varten. Kahdessa
vuodessa hän on minut uudesta luonut, tehnyt minusta vallan toisen, on
antanut minulle uudet aistit, uuden sielun, uuden järjen. Minä olen
hänen luontokappaleensa. Hän voi huumautua minusta samoin kuin omasta
ajatuksestaan. Minä olen hänen omansa täydellisesti, nyt ja alati.

Painautuen vahvasti häneen hän kysyi intohimoisesti:

-- Etkö ole onnellinen?

Giorgio hämmentyi tuon kysymyksen äänenpainosta, joka tuntui olevan
verhottu kuumaan henkäykseen, värähti oikeasta onnentunteesta ja
vastasi:

-- Kovin onnellinen.

Ja sykkivin sydämin molemmat kuulivat höyrypillin vihellyksen.

He olivat yksin juna-osastossa. He sulkivat kaikki ikkunat ja odottivat
kunnes juna läksi liikkeelle; sitten he syleilivät toisiaan, suutelivat
toisiaan ja toistivat toisilleen kaikki ne hyväilynimet, joihin
hellyytensä voima kahtena vuotena oli heidät totuttanut. Sitten jäivät
he vieretysten istumaan, epämääräinen hymy huulilla ja silmissä, ja
tunsivat, miten veren raju kuohunta vähitellen asettui. He näkivät
ikkunoista yksitoikkoisen maiseman kevyeeseen punasinervään autereeseen
käärittynä kiitävän ohi.

Ippolita sanoi:

-- Laske pääsi tähän polvilleni ja paneudu pitkäksesi.

Giorgio laski päänsä hänen polvilleen ja paneutui pitkäkseen.

Ippolita sanoi:

-- Huuliesi iho on hieman halkeillut tuulesta.

Ja sormillaan hän siirteli muutamia hänen viiksiensä karvoja pois
suun edestä. Giorgio suuteli hänen sormiaan. Ippolita silitti hänen
hiuksiaan ja sanoi:

-- Sinunkin silmäripsesi ovat hyvin pitkät.

Hän sulki hänen silmänsä, ihaillakseen hänen ripsiänsä. Sitten hän
hyväili hänen otsaansa ja ohimoltaan. Hän kumarsi päänsä hänen
ylitsensä ja antoi hänen uudelleen suudella hänen sormiaan, yksitellen.
Ja Giorgio näki siinä loikoessaan hänen suunsa aivan hitaasti aukenevan
ja lumivalkoisten hammasrivien sukeltavan esiin. Ja Ippolita sulki
jälleen suunsa, ja vielä kerran huulet aukenivat hitaasti, kuten
kaksiteräisen kukan lehdet, ja pohjalla näkyivät valkoiset helmet.

Hymyillen sanoi Ippolita:

-- Tämä on ensi matka, jonka yhdessä teemme ja tämä on ensi kerta, kuin
olemme kahdenkesken.

Häntä viehätti se ajatus, että he tekivät jotain tavatonta. Giorgio
nousi, suuteli häntä kaulaan, juuri syntymäluomien kohdalle ja kuiskasi
muutaman sanan hänen korvaansa. Ippolitan silmissä välkähti kuvaamaton
hohde; mutta hän sanoi vilkkaasti häätäen:

-- Ei, ei. Meidän tulee olla järkeviä iltaan asti; meidän täytyy
odottaa.

Taaskin hän kuvitteli hiljaista majataloa, vanhanaikuisia huonekaluja
ja suurta vuodetta valkoisine hyttysverkkoineen.

-- Albanossa ei tänä vuodenaikana ole juuri ketään, sanoi Ippolita
johtaakseen rakastettunsa ajatukset toisaalle. -- Kuinka meidän tulee
hauska vallan yksin yksinäisessä majatalossa! Tulevat luulemaan meitä
vastanaineiksi.

Väristen hän kääri vaippansa ympärilleen ja kallistui Giorgion olkaa
vastaan.

-- Tänään on kylmä, eikö totta? Heti perille saavuttuamme annamme
virittää valkean pesään ja juomme kupin teetä.

Molemmat tunsivat rajua mielihyvää kuvitellessaan tulevan hetken
suloutta. He puhuivat puoliääneen, vaihtaen verensä kuumuutta ja
lupauksiaan. Mutta puhuessaan tulevasta intohimosta, nykyhetken pyyde
kävi voimakkaammaksi; se kävi kestämättömäksi. He vaikenivat. He
liittivät yhteen huulensa, eivätkä enää kuulleet muuta melua kuin
rajusti pulppuilevien valtasuoniensa tykytystä, ollen sokean ja hurjan
halun kouristamina.

Sitten tuntui molemmista, kuin olisi verho langennut silmiltä, kuin
olisi sisäinen usva haihtunut, kuin olisi lumous rauennut. Uneksitun
huoneen kamiinihehku sammui; vuode näytti jäisen kylmältä; yksinäisen
majatalon hiljaisuus kävi painostavaksi.

-- Miksi teimme tämän?

Ippolitan äänessä oli lempeä, mutta surullinen kaiku. Hän kallisti
päänsä selkänojalle ja katseli avaraa yksitoikkoista maisemaa, joka
katosi varjoihin.

Mutta istuen hänen vieressään Giorgio ei voinut vapautua kavalista
ajatuksistaan. Häntä kidutti hirvittävä näky, jota ei voinut paeta, hän
kun näki sen henkensä silmillä, noilla luomettomilla silmillä, joita ei
mikään tahto voi sulkea.

-- Mitä ajattelet? kysyi häneltä levottomana Ippolita.

-- Sinua.

Giorgio ajatteli häntä ja häämatkaa, jonka vastanaineet tavallisesti
tekevät. -- Varmaankin hän kerran oli yksin miehensä kanssa, niin kuin
nyt minun kanssani. Kenties hän junassa kärsi ensi kerran intohimon
väkivaltaa. Kenties hän ajatteli tuota vihattua hetkeä, kun niin
vilkkaasti sanoi: -- Ei, ei. -- Kenties tuo muisto nyt saattaa hänet
noin surulliseksi. -- Ja hän ajatteli lisäksi noita uskallettuja
seikkailuja kahden aseman välillä, äkillistä levottomuutta, minkä
katse herätti, aistillisuuden yllätyksiä, pitkinä painostavina
kesäiltapäivinä pimeiden tunneliholvien alla... -- Kauheta, kauheta!
-- Ja hän luhistui kokoon, minkä liikkeen Ippolita tunsi varmaksi
lemmittynsä sairaalloisuuden oireeksi. Hän tarttui Giorgion käteen ja
sanoi:

-- Kärsitkö?

Hän nyökkäsi päällään ja katsoi häneen tuskallisesti hymyillen. Mutta
hän ei rohjennut tunkea syvemmälle rakastajansa mielentilaan, sillä hän
pelkäsi katkeraa ja raatelevaa vastausta. Sentähden hän päätti vaieta,
mutta painoi pitkän suudelman hänen otsalleen, kuten usein oli tehnyt,
selvittääkseen itsepintaisen ajatusten solmun.

-- Nyt olemme Cechinassa! hän huusi helpotuksesta, kun junan vihellys
vihloi hänen korvaansa. -- -- Nouse, nouse, rakkaani, meidän on
astuttava pois junasta.

Hän tekeytyi iloiseksi, saattaakseen Giorgion iloiseksi. Hän aukaisi
ikkunan ja pisti päänsä ulos.

-- On viileä, mutta kaunis ilta. Joudu, rakkaani. Vietämmehan
vuosipäivää. Meidän täytyy olla onnellisia.

Kuullessaan tämän hellän ja voimakkaan äänen kaiun Giorgio pudisti
pois itsestään kaikki pahat ajatukset. Ja astuessaan ulos raittiiseen
ilmaan, hän tunsi itsensä virkistyvän.

Melkein kristallinkirkas selkeys verhosi kosteutta uhkuvaa maisemaa.
Kuulakassa ilmassa liiteli vielä iltaruskon valojäännöksiä. Tähdet
syttyivät yksitellen, vitkaan, ikäänkuin tulet avaruudessa sinne
tänne häälyvissä näkymättömissä kynttiläjaloissa. "Meidän täytyy olla
onnellisia!" -- Nämä ystävättären sanat kaikuivat vielä Giorgion
sisällä ja hänen sydämensä paisui epämääräisistä pyyteistä. Ja
rauhallinen huone, kamiinihehku ja valkoinen vuode tuntuivat hänestä
liian vaatimattomilta onnen välikappaleilta tänä juhlallisena ja
siveänä yönä. -- Me vietämme vuosipäivää. Meidän tulee olla onnellisia.
-- Mitä oli hän kaksi vuotta sitten tähän samaan aikaan ajatellut,
tehnyt? Päämäärättömänä hän oli harhaillut kaduilla, vaistomaisen
tarpeen kiihoittamana saavuttaa enemmän tilaa ja kuitenkin tuntien
vetovoimaa vilkasliikkeisimpiin paikkoihin, siellä kun hänen ylpeytensä
ja onnensa, arkielämän vastakohtana, näytti suurenevan. Ja kaupungin
häly oli kaukaa tunkenut hänen korviinsa.



V.


Lodovico Tognin vanha hotelli, jossa oli pitkä marmorisekoseinäinen
käytävä, useat eteiset vihertävine ovineen, joilla kaikilla oli
muistotaulut, henki ensi katseella melkein luostarimaista rauhaa.
Jokainen huonekalu näytti tuttavallisen vanhanaikaiselta. Vuoteilla,
tuoleilla, nojaistuimilla, sohvilla, pesukaapeilla oli vanhettunut,
menneisaikainen muoto. Katot joiden värit olivat vaaleita, kellerviä
tai sinerviä, olivat keskeltä koristetut ruusukiehkuralla tai jollakin
tavallisella vertauskuvallisella kuviolla, kuten lyyralla, soihdulla,
nuolikotelolla. Seinäpaperien ja mattojen kukkaiskoristeet olivat
vaalenneet, melkein näkymättömiin himmenneet. Rococo-peilit, joiden
suuriin kultakehyksisiin pintoihin vanhanaikuiset kuvat heijastuivat,
loivat niihin sellaisen surunvoittoisen, miltei epätodellisen sävyn,
minkä joskus saavat yksinäisiin lammenpintoihin kangastuvat rannat.

-- Kuinka minua viehättää täällä olo, sanoi Ippolita ympäristön
hiljaisen lumouksen viehättämänä, painautuen syvälle pehmeään
nojatuoliin, kumartaen päänsä selkänojalle, johon oli kiinnitetty
puolikuun muotoinen vaatimattoman tekoinen pumpulilangasta virkattu
pitsikoristus. -- En tahtoisi ollenkaan lähteä täältä pois.

Hänen mieleensä muistui Giovanna tätivainaja ja kaukainen lapsuus.

-- Tätiparalla, kuulehan, oli tämänäkaltainen talo, missä huonekalut
ainakin vuosisadan ajan olivat olleet samalla paikalla. Muistan aina
hänen epätoivonsa, kun minä olin särkenyt hänen lasikupunsa, jonka
alla oli keinotekoisia kukkia... Muistan, että hän itki. Vanhusparka!
Näen hänet vielä edessäni tuo musta pitsimyssy päässä ja valkoiset
hiuskiehkurat ohimoilla.

Hän puhui hiljaa, välillä keskeyttäen puheensa, katsellen kamiinin
hehkuvaa hiilosta, hymyillen joskus Giorgiolle, silmät hieman väsyneinä
ja tummien kehien ympäröiminä; sillävälin kuului ulkoa kadunlaskijoiden
tasainen ja jatkuva kalkutus.

-- Tuossa talossa oli avara ullakko ja siinä pari kolme katto-aukkoa,
joissa kyyhkyset asustivat. Sinne kiipesivät pienet jyrkät portaat,
joiden sivuseinillä riippui, Herra tiesi miltä ajoilta asti, jäniksen
karvaisia vuotia kahden ristiin asetetun sauvan varassa. Minä vein
joka päivä ruokaa kyyhkysille. Heti kun ne kuulivat minun astuvan
ylös portaita, ne tunkeilivat oven eteen. Sisään astuessani ne
ympäröivät minut. Silloin minä istuuduin maahan ja sirotin ympärilleni
ohria. Kyyhkyset häärivät ympärilläni, ne olivat vallan valkeat ja
minä katselin, kun ne noukkivat jyviä. Naapuritalosta kuului huilun
ääniä: aina sama sävelmä samaan aikaan. Tämä musiikki tuntui minusta
suloiselta. Kuuntelin pää käännettynä avattuun kattoluukkuun, ikäänkuin
ahmien sisääntulevia säveliä. Silloin tällöin palasi eksynyt kyyhkynen
ullakolle, hiipaisten siivillään päätäni ja pudottaen hiuksiini jonkun
sulan. Ja näkymätön huilu soitti, soitti yhä edelleen... Korvissani soi
vielä tuo sävelmä, voisin sitä hyräillä. Intohimoinen kiintymykseni
musiikkiin alkoi tuona aikana, kyyhkyislakassa...

Mielessään hän toisti tuon vanhanaikuisen albanialaisen huilun
soittamaa kappaletta, ja hän nautti sen sulosoinnusta tuntien hieman
samanlaista surumielisyyttä kuin nainen, joka monen vuoden kuluttua
morsiusarkkunsa pohjalta löytää siihen unhoittuneen makeisen. Seurasi
hetken vaikeneminen. Rauhallisen majatalon käytävässä kajahti kello.

-- Muistan vielä, miten raajarikko turturi-kyyhkynen, tätini suuren
hellyyden esine, laahusteli ympäri huoneissa. Eräänä päivänä tuli
luokseni leikittelemään lähitalosta eräs kaunis vaaleatukkainen
tyttönen, nimeltä Clarice. Täti oli vilustunut ja vuoteen omana.
Me leikittelimme terassilla, raastaen pois neilikoita maljakoista.
Turturi-kyyhkynen ilmestyi kynnykselle, katseli meitä epäluulottomana
ja pysähtyi soppeen nauttimaan päivänpaisteesta. Tuskin Clarice sen oli
huomannut, kun hyökkäsi sen luo, ottaakseen sen kiinni. Tuo lintuparka
koetti paeta ontuen; mutta se hypähteli niin hullunkurisesti, että me
molemmat purskahdimme hillittömään nauruun. Clarice sai sen kiinni; hän
oli sydämetön lapsi. Paljosta nauramisesta me olimme kuin huumautuneet.
Pelästynyt kyyhkynen vastusteli meidän käsissämme. Clarice kyni siitä
irti höyhenen; sitten hän -- kauhistun sitä nyt ajatellessani -- kyni
sen melkein paljaaksi, minun silmieni edessä, nauraen ja saaden minut
nauramaan kuin juopuneen. Sittenkuin lintuparka oli paljaaksi nypitty
ja kun se oli päässyt vapaaksi, se pakeni talon taakse. Me ajoimme sitä
hetken aikaa takaa. Kotvan kuluttua kuulimme tädin soittavan kelloa,
huutavan ja yskivän vuoteessaan... Clarice livisti heti tiehensä
portaita alas; minä piilottauduin oviverhon taakse. Turturi-kyyhky
kuoli vielä samana iltana. Täti lähetti minut takaisin Roomaan, luullen
minua tuon ilkityön tekijäksi; enkä valitettavasti koskaan enää nähnyt
häntä jälleen. Kuinka katkerasti itkin! Tunnontuska kalvaa minua yhä
vielä.

Ippolita puhui hiljaa keskeytyen joskus, tuijottaen silmät levällään
loistavaan kamiinin hehkuun, joka tuntui häntä vaivuttavan
hypnotilliseen horrostilaan; ja ulkoa kuului kadunlaskijain vasarain
tasainen ja yhtämittainen kalskutus.



VI.


Eräänä päivänä rakastavat palasivat hieman väsyneinä Nemi-järveltä.
He olivat syöneet aamiaista Cesarini-huvilassa komeiden kukkivien
kamelioiden siimeksessä. Yksin, mielessä se tietoisuus, joka syntyy
kun tarkastaa kaikkein salaperäisintä salaperäisistä seikoista, he
olivat katselleet "Dianan peiliä" joka tekee katsojaan saman kylmän ja
läpitunkemattoman vaikutuksen kuin sinervä jäätikkö.

He tilasivat teetä, kuten tavallisesti. Ippolita haki jotain
matkalaukustaan, kääntyi Giorgion puoleen näyttäen hänelle nauhan
koossapitämää pientä tukkua ja sanoi:

-- Katso! -- Sinun kirjeesi. -- Kuljetan niitä aina mukanani.

Giorgio huudahti ilmeisen iloisena:

-- Kaikki? Oletko tallettanut ne kaikki?

-- Olen, kaikki. Minulla on kortitkin ja sähkösanomat. Puuttuu yksi
ainoa kortti, jonka heitin tuleen, jotta se ei olisi joutunut mieheni
käsiin. Mutta olen säilyttänyt palaneita lappuja: joku sana on vielä
luettavissa.

-- Saanko nähdä? -- kysyi Giorgio.

Kateellisen näköisenä Ippolita piiloitti kirjetukun. Kun Giorgio sitten
hymyilevänä lähestyi häntä, hän pakeni viereiseen huoneeseen.

Ei, ei; sinä et saa niitä nähdä. Minä en tahdo.

Hän vastusti osaksi leikillä, osaksi sentähden, että aina huolellisesti
ja pelokkaasti oli tallettanut näitä kirjeitä salaisen aarteen tavoin,
niin ettei kernaasti näyttänyt niitä edes niiden kirjoittajalle.

-- Näytähän ne minulle, minä pyydän! Olen niin utelias uudelleen
lukemaan kaksi vuotta sitten kirjoittamani kirjeet. Mitä sinulle
kirjoitinkaan?

-- Hehkuvia sanoja.

-- Minä pyydän. Anna minun nähdä ne.

Lopulta Ippolita myöntyi nauraen, rakastajansa vakuuttavien hyväilyjen
voittamana.

-- No hyvä, odottakaamme, kunnes tee tuodaan sisään; sitten luemme
niitä yhdessä. Tahdotko että viritämme tulen kamiiniin.

-- En; tänään on melkein kuuma.

Oli kirkas päivä, tyynessä ilmassa vavahti kuin hopeaisen hohteen
väreitä. Päivänvalo hieman himmeni kulkiessaan valkoisten harsouudinten
läpi. Villa Cesarinin puistosta poimitut tuoreet orvokit olivat jo
täyttäneet tuoksullaan koko huoneen.

-- Siinä on jo Pancrazio -- sanoi Ippolita kuullessaan kolkutuksen
ovelta.

Kelpo palvelija Pancrazio toi sisään, huulilla häviämätön hymynsä,
ehtymätöntä teetä. Hän asetti tarjottimen pöydälle, lupasi herkullista
ruokaa päivälliseksi ja poistui, astuen iloisena ja hypähdellen.
Hän oli kalju, mutta oli muuten pysynyt nuoren näköisenä; hän
oli tavattoman altis palvelukseen, ja hänellä oli kuten eräillä
japanilaisilla jumalankuvilla nauravat, kaidan soikeat ja hieman vinot
silmät.

-- Pancrazio itse on virkistävämpi ilmiö kuin tarjoamansa tee.

Tuolla teellä ei todellakaan ollut tuoksua, mutta se sai
lisännöistä erikoisen maun. Kannu ja kupit olivat muodoltaan
ja ko'oltaan tavattomia. Tarjottimeen oli kuvattu liikuttava
paimentolais-rakkaustarina, ja keskellä sitruuna-palasilla täytettyä
lautasta, oli mustin kirjaimin luettavissa arvoitus.

Ippolita kaatoi teetä kuppeihin; nämä höyrysivät kuin suitsutus-astiat.
Sitten hän irroitti kirje-tukun, ja kirjeet erkanivat järjestettyinä ja
jaettuina pienempiin tukkuihin.

-- Kuinka niitä on paljo, huudahti Giorgio.

-- Eipä ollenkaan paljo! Niitä on kaksisataa yhdeksänkymmentä neljä. Ja
kahdessa vuodessa, rakkaani, on seitsemänsataa kolmekymmentä päivää.

Molemmat hymyilivät. He istuivat vieretysten pöydän ääreen ja alkoivat
lukea kirjeitä. Giorgion valtasi omituinen mielenliikutus näiden
rakkautensa asiapaperien ääressä, tuntehikas ja samalla voimakas
mielenliikutus. Ensi kirjeet saattoivat hänet hämmennystilaan.
Niissä ilmenevä liioitteleva tunteellisuus näytti hänestä alussa
käsittämättömältä. Eräiden lauseiden lyyrillinen lennokkaisuus hänet
melkein tyrmistytti. Hänen nuoren intohimonsa raju kiivaus häntä
melkein pelästytti keskellä tämän vaatimattoman hotellin hiljaisuutta.
Eräs kirje sanoi: "Kuinka monta kertaa sydämeni on tänä yönä huoannut
sinua kaihotessaan! Kumea tuska painoi minua lyhyinä unenhetkinäkin;
ja aukaisin silmäni paetakseni niitä harhakuvia, jotka nousivat
sieluni pohjasta... Yksi ainoa ajatus pitää minua valloissaan,
yksi ainoa ajatus minua kiduttaa: että sinä voisit minut hyljätä!
Sellainen mahdollisuus ei ole koskaan tuottanut minulle mielettömämpää
kauhua, kirvelevämpää surua. Minulla on tällä hetkellä se ehdoton,
varma ja vankka vakaumus, että elämä ilman sinua on mahdoton. Kun
ajattelen, ettet sinä ole täällä, niin päivä pimenee, valo käy minulle
vihamieliseksi, maailma tuntuu minusta pohjattomalta haudalta: --
kuolema kouristaa minua."

Toinen kirje, joka oli kirjoitettu Ippolitan lähdettyä, kuului: "Teen
yliluonnollisia ponnistuksia pitääkseni kynää kädessäni. Minulla ei
enää ole tarmoa, ei enää tahdonlujuutta. -- Niin toivoton alakuloisuus
on minut vallannut, että tunnen yksinomaan sietämätöntä elämän inhoa.
Ja päivä on harmaa, painostava, lyijynraskas, miltei murha-ajatuksia
hautova. Hetket kuluvat armottoman hitaasti, ja hetki hetkeltä kasvaa
kurjuuteni, käyden yhä synkemmäksi ja toivottomammaksi. Minusta
tuntuu kuin olisi sisälläni seisahtunutta, myrkyllistä vettä. Onkohan
tämä henkistä vai ruumiillista kärsimystä? Sitä en tiedä. En liiku,
pysyn tylsyneenä taakan alla, joka minut musertaa, minua kuitenkaan
tappamatta." Sitten seurasi toinen: "Vihdoin sain tänään kirjeesi, kun
jo olin epätoivoissani. Ja luin sen yhä uudelleen, koettaen rivien
välistä löytää sanomatonta, sitä mitä et ole voinut julki lausua,
sielusi salaisuutta, jotain, mikä olisi elävämpää ja viehkeämpää
kuin elottomalle paperille kirjoitetut sanat... Kaihoan sinua
hirvittävästi. Haen paperista sinun kätesi, hengityksesi, katseesi
jälkeä -- mutta turhaan. En tiedä, mitä antaisin, jos minulla vaan
olisi läsnäolosi harhakuvakin. Lähetä minulle kukka, jota pitkään olet
suudellut, piirrä kehä siihen paperin kohtaan, jota huulesi kauan
ovat kosketelleet, tee jotain, että voin kuvitella sinun lähettäneen
minulle hyväilyn kaukaa... kaukaa... kaukaa! Kuinka pitkä aika siitä
onkaan, kun viimeksi sinua suutelin, kun sinua sylissäni pidin ja näin
sinun kalpenevan. Onko siitä vuosi kulunut? Onko vuosisata kulunut?
Minne oletkaan kadonnut? Mitkä maat, mitkä meret ovat välillämme?...
Toimettomana ja raskasmielisenä kulutan hetkiäni. Huoneeni on muuttunut
synkän surulliseksi kuin maanalainen kappeli. Joskus kuvittelen
lepääväni paareilla; kammottavan selvästi katselen itseäni kuoleman
liikkumattomuudessa. Ja tämän tarkastuksen jälkeen tunnen mielen
tyyneyttä." Tällaisia huudahduksia ja valituksia sisälsivät nuo
kirjeet, jotka olivat hajalla yksinkertaisella liinalla peitetyllä
pöydällä, ja sillävälin nuo kookkaat maalaiskupit täynnä viatonta
juomaansa rauhallisesti höyrysivät.

-- Muistatko? -- sanoi Ippolita. -- Se oli silloin, kun ensi kerran
matkustin Roomasta ainoastaan pariksi viikoksi.

Giorgio oli ajatuksiinsa vaipunut muistellessaan kaikkia näitä
mielettömän kiihkeitä tunteita; ja hän koitti jälleen herättää
niitä, ymmärtää niitä. Mutta hetken ympäristön tuottama mielihyvä ei
ollut tuolle sisäiselle ponnistelulle suotuisa. Hyvänvoinnin tunne
oli käärinyt hänen henkensä kuin pehmeisiin kääreisiin. Uudinten
himmentämä valo, kuuma juoma, orvokkien tuoksu, Ippolitan läheisyys
huumasivat hänet. Ja hän ajatteli: -- Olenko nyt siis niin kaukana
tuon ajan hehkuvista pyyteistä? En; sillä kun Ippolita äsken lähti
matkalle, oli suruni yhtä julma. -- Mutta hänen ei onnistunut
saattaa tuonnoista minäänsä sopusointuun nykyisen minänsä kanssa.
Yhä vaan hän tunsi, että se mies, joka purki epätoivoaan noissa
kirjeiden lauseissa, oli hänelle vieras; hän tunsi että nuo lempensä
purkaukset eivät enää kuuluneet hänelle, jopa hän tunsi noiden
sanojen täyden tyhjyyden. Nämä kirjeet olivat kuin hautakirjoituksia
kirkkomaalla. Samoin kuin hautakirjoitukset antavat liioitellun ja
väärän käsityksen vainajasta, niin nämä kirjeet epätodesti kuvastivat
niitä eri sieluntiloja, jotka rakastava oli läpikäynyt. Hän kyllä
jälleen tunsi sen tavattoman aistien levottomuuden, joka vavahtelee
rakastavassa hänen kirjoittaessaan rakkauskirjettä. Tämän levottomuuden
vaikutuksesta sekaantuvat ja samenevat eri tunne-aallot ja nostavat
sekavan kuohunnan. Kun rakastavalla ei ole selvää käsitystä siitä, mitä
tahtoisi lausua, ja hän kun on sidottu sanan ahtaaseen merkitykseen,
hän luopuu kuvaamasta todellista sisäistä mielentilaansa ja koettaa
liioittelevin lausein saavuttaa likimalkaista voimakkuutta, turvautuen
korupuheisiin käänteisiin. Sentähden kaikki lemmenkirjeet ovat
toistensa kaltaisia; sentähden ylimmän intohimon kielessä tuskin on
enempää vaihtelua kuin jonkun ammatin erikoiskielessä.

Giorgio ajatteli: -- Tässä kaikki on intohimoa, kouristusta,
liioittelua. Mutta missä ovat minun hienot tunnelmani? Missä se
harvinainen ja monivärinen alakuloisuus, tuo syvä huoli, jonka
pauloissa sielu vääntelihe ja jonka lymypaikkoihin se eksyi kuin
selvittämättömään sokkeloon?

Mielipahakseen hän näki, että hänen kirjeistään puuttuivat hänen
henkensä hienosärmäisimmät tunnelmat, ne, joita aina huolellisimmin
oli vaalinut. Vähitellen, edelleen lukiessaan, hän huomasi jättäneensä
onton korupuheisuuden pitkät lauseet ja että enemmän kiintyi pienten
yksityisseikkojen ja mainittavien kokemuksien kuvaamiseen.

Eräässä kirjeessä hän luki: "Kello kymmenen aikaan menin vaistomaisesti
Morteon puutarhaan, missä niin monena iltana olin sinut nähnyt. Nuo
kolmekymmentä viisi minuuttia ennen sinun matkaasi olivat kauheat.
Sinähän lähdit, ilman että saatoin sinua nähdä, peittää kasvojasi
suudelmilla ja vielä kerran huutaa sinulle: _muistele minua... muistele
minua_!... Kello yhdentoista vaiheilla katsahdin vaistomaisesti
taakseni. Miehesi tuli puutarhaan tuon tavallisen tuttavan naisen
ja erään herran seurassa. Epäilemättä he palasivat asemalta, minne
olivat saattaneet sinut. Raatelevan tuskan kouristamana minun kohta
sen jälkeen täytyi nousta ja poistua. Noiden kolmen henkilön läsnäolo,
jotka nauroivat ja puhelivat kuin muina tavallisina iltoina, ikäänkuin
ei mitään olisi tapahtunut, saattoi minut epätoivoisaan tilaan.
He loivat tietoisuuteeni sen varmuuden, että sinä olit poissa,
auttamattomasti poissa."

Hänen mieleensä muistuivat nuo kesäillat, jolloin oli nähnyt Ippolitan
istuvan miehensä ja erään jalkaväenkapteenin välissä, ja heitä
vastapäätä kömpelön naisilmiön. Giorgio ei tuntenut ketään näistä
kolmesta henkilöstä; mutta heidän jokainen liikkeensä, asentonsa ja
ulkonaisen hahmonsa jokapäiväisyys häntä hermostutti; ja hän kuvitteli
heidän keskustelunsa typeryyttä, johon tuo hieno olento alinomaan
näytti mielenkiintoisesti ottavan osaa.

Toisesta kirjeestä hän luki: "Minä epäilen. Sieluni on tänään
vihamielinen sinulle. Olen täynnä tukahutettua vihaa. Lähden kohta
merelle. Aallot keinuvat vilkkaina ja kookkaina. Hyvästi. En enää
sinulle kirjoita, jotta en sanoisi sinulle ankaroita sanoja. Jää
hyvästi. Rakastatko minua, vai kirjoitatko minulle enää ainoastaan
sääliväisestä tottumuksesta lemmen sanoja? Oletko _vilpitön_? Mitä
ajattelet? Mitä teet? Minä kärsin. Minulla on oikeus asettaa sellaisia
kysymyksiä. Epäilen, epäilen, epäilen. Olen mieletön."

-- Tämä on niiltä ajoilta, -- sanoi Ippolita, kuin minä olin Riminissä,
elokuun ja syyskuun, nuo myrskyiset kuukaudet, ja viimein sinä saavuit
"Don Juanilla".

-- Tässä on kirje, joka on kirjoitettu purressa: Saavuimme tänään
kello 2 purjeveneellä Porto San Giorgiosta Anconaan. Enteidesi ja
rukoustesi johdosta tuuli oli meille suotuisa. Ihmeellinen merimatka,
josta tulen sinulle kertomaan. "Don Juan" on pursien kuningas. Sinun
lippusi liehuu mastossa. Hyvästi, kenties huomiseen! -- Syyskuun 2:nen
päivä. --

-- Ja näimme toisemme jälleen. Mutta mitkä tuskalliset päivät!
Muistatko? Meillä oli aina valppaita urkkijoita ympärillämme. Voi,
tuo minun kälyni! Muistatko käyntimme Malatestan temppelissä? Ja
pyhiinvaelluksemme San Giulianon kirkkoon lähtösi edellisenä iltana?

-- Tässä on kirje Veneziasta.

Sydän sykkien molemmat lukivat: -- "9:nnestä päivästä alkaen olen ollut
Veneziassa, entistäni surullisempana. Venezia tukehuttaa minua. Eipä
säteilevinkään uni saata vetää vertoja sille komeudelle, joka kohoaa
merestä ja kukoistavana harhakuvana ylenee taivaille. Minä menehdyn
suruun ja kaihoon. Miksi sinä et ole täällä? Kunhan olisit toteuttanut
aikeesi ja tullut tänne! Ehkä olisimme voineet riistää yhden ainoan
tunnin vartioivalta valppaudelta; ja lukemattomien muistelmiemme
joukossa olisi tämäkin, kaikkein jumalallisin..." Toiselta sivulta
he vielä lukivat: "Eriskummainen ajatus sukeltaa aika ajoin esiin
mielestäni, tehden sisimpäni levottomaksi: mieletön ajatus, houre.
Kuvittelen, että sinä äkkiä voisit tulla Veneziaan, yksin, ollaksesi
kokonaan minun omani." Ja toisessa kohdassa: "Venezian kauneus
on sinun kauneutesi luonnollinen kehys. Sinun värisi, nuo täydet
voimakkaat värit, jotka tuntuvat meren vahan, himmeän kullan ja kenties
vaalenneen ruusun värien sekoitukselta, ovat ihannevärejä, jotka
parhaiten sointuvat yhteen Venezian ilmaan. En tiedä, millainen oli
Caterina Cornaro, Kypron kuningatar, mutta kuvittelen, en tiedä miksi,
että hän oli sinun näköisesi. Eilen kuljin Canale Grandella Kypron
kuningattaren komean palatsin ohi; ja tämä saa minut runolliselle
tuulelle. Etkö sinä kerran asunut tuossa kuninkaallisessa rakennuksessa
ja etkö kumartunut upeakoristeiselta parvekkeelta katselemaan
auringon leikittelevää kimmellystä vedessä? Jää hyvästi, Ippolita!
Minulla ei ole marmoripalatsia Canale Granden varrella, joka olisi
sinun ylevyytesi arvoinen, etkä sinä ole kohtalosi valtijatar..." Ja
kauempana: "Täällä tapaa Paolo Veronesen täydessä ihanuudessaan. Eräs
Veronesen maalaus niinikään palautti mieleeni meidän pyhiinvaelluksemme
Riminin San Giuliano kirkkoon. -- Olimme jotenkin alakuloiset tuona
iltana. Astuessamme ulos kirkosta vielä hieman liikuimme ulkona joen
varsilla, missä kaukaa haamoittivat korkeat puuryhmät. Muistatko?
Silloin tapasimme toisemme ja puhelimme viimeisen kerran. Viimeisen
kerran! -- Ja jos nyt äkkiä tulisit Vignolasta Veneziaan!"

-- Olihan se alituinen, hienon hieno vastustamaton houkutus -- sanoi
Ippolita. -- Sinä et voi kuvitella kestämiäni tuskia. En nukkunut
öisin, miettiessäni keinoja, miten olisin voinut matkustaa herättämättä
epäluuloa isäntäväessäni. Ja olihan se taitavuuden ihme. Kun olin
gondolassa Canale Grandella yhdessä sinun kanssasi tuona syyskuun
aamuna, luulin näkeväni unta. Muistatko? Minä sain itkupuuskan, enkä
voinut sanoa sinulle sanaakaan...

-- Mutta minä olin sinua odottanut. Tiesin, että olit tuleva mistä
hinnasta tahansa.

-- Se oli ensi suuri varomattomuus.

-- Se on totta.

-- Mitä se haittaa? Eikö ole parempi näin? Eikö ole parempi, että minä
nyt olen kokonaan sinun? Minä en kadu mitään.

Giorgio suuteli häntä ohimolle. He puhelivat kauan tuosta ajasta, joka
oli heidän kauneinten ja merkillisinten muistojensa esine. He elivät
uudelleen hetki hetkeltä nuo kaksi päivää, jotka olivat viettäneet
Hotel Danielissa, nuo kaksi unhoituksen ja ylimmän huumauksen päivää,
jolloin molemmat olivat menettäneet kaiken tietoisuuden ympäröivästä
maailmasta, melkeinpä omasta menneisyydestään.

Nämä päivät tiesivät Ippolitan onnettomuuden alkua. Seuraavat kirjeet
viittaavat hänen huoliinsa: "Kun ajattelen, että minä oikeastaan olen
syynä sinun huoliisi, kotoisiin ikävyyksiisi, minua vaivaa sanomaton
tunnontuska; ja tahtoisin, että tuntisit intohimoni koko laajuuden,
voidaksesi antaa minulle anteeksi. -- Tunnetko sen? Oletko varma siitä,
että minun rakkauteni korvaa sinun suurta tuskaasi? Onko sinulla se
varma, järkähtämätön vakaumus?" -- Sivu sivulta intohimo kasvoi.
Sitten seurasi huhtikuusta heinäkuuhun käsittämättömän pitkä aukko:
ei ainoatakaan kirjettä ja juuri noina kuukausina oli kohtalollinen
käänne tapahtunut. Heikko aviomies, joka ei mitenkään ollut osannut
voittaa Ippolitan avointa ja itsepäistä vastarintaa, oli melkein
paennut, jättäen jälkeensä kauppatoimensa mitä sekavimpaan tilaan, joka
oli niellyt suurimman osan hänen omaisuuttaan. Ippolita oli valinnut
itselleen tyyssijan ensin äitinsä luona ja sitten maalla Caronnossa,
sisarensa talossa.

Kauhea tauti, jota Ippolita jo lapsena oli potenut, hermosairaus, jolla
oli kaatuvataudin oireita, oli taas ilmaantunut. Elokuussa päivätyt
kirjeet koskettelivat sitä. "Et voi koskaan kuvitella, millaisia
tuskia minä tunnen sisälläni. Suurin kärsimykseni on näkyjä näkevän
mielikuvitukseni armoton selkeys. Näen sinun vääntelevän itseäsi taudin
kouristuksessa, näen sinun kalpenevan ja piirteesi vääntyvän, silmiesi
pyörivän epätoivoisesti itkusta punettuneiden luomien alla... Näen
tautisi koko kammottavaisuuden, ikäänkuin olisin luonasi, ja kuinka
vaivaankin itseäni, ei minun onnistu karkoittaa tuota kamalaa näkyä.
Ja sitten kuulen sinun minua kutsuvan. Korvissani soi äänesi kaiku,
käheä ja valittava kaiku, kuin sen, joka rukoilee apua, ja jolla ei ole
mitään avun toivoa." Ja kolme päivää myöhemmin: "Vaivoin saan sinulle
kirjoitetuksi nämä rivit. Tahtoisin olla mykkänä ja liikkumattomana
sopessa, pysyä varjossa ajatuksineni, palauttaa kuvasi silmieni eteen
ja nähdä tautisi ja sinut. Tämä vapaaehtoinen kidutus kiehtoo minut
vastustamattomasti... Oi rakkaus raukkaani. Olen niin surullinen,
että tahtoisin menettää olemassaolon tajunnan, pitkäksi aikaa, ja
herätessäni en tahdo muistaa mitään enkä enää kärsiä. Tahtoisin, että
minulla ainakin olisi kipeä ruumiillinen tuska, tahtoisin saada haavan,
syvän palohaavan, jotain, mikä helpoittaisi sieluntuskiani. Jumalani!
Näen sinun kalpeat, vavahtelevat kätesi; ja sormiesi lomissa hajalla
olevien hapsiesi sekavat vyyhdit..."

Ja kauempana: "Kirjoitat minulle: -- Jos tämä tauti kouristaisi minut
sinun sylissäsi. Ei ei, en tule koskaan sinua jälleen näkemään, en
tahdo koskaan sinua jälleen nähdä! -- Olitko mieletön, kun näin
kirjoitit? Minusta tuntuu, kuin olisit minulta riistänyt elämän, kuin
en enää voisi kertaakaan henkeäni vetää. Kirjoita minulle heti! Sano
minulle, että tulet terveeksi, ettet ole epätoivoinen, että tahdot
jälleen nähdä minut. Sinun täytyy tulla terveeksi. Kuuletko, Ippolita?
Sinun täytyy tulla terveeksi." Ja edelleen: "Tänä yönä oli kuu
pilvissä. Kävelimme merenrannalla, ystäväni ja minä. Ja minä sanoin:
'Mikä toivoton yö!' -- Ystävä vastasi: 'Todellakaan ei ole kaunis
yö'. Ja hän pysähtyi. Kaukana ulvoi koira. Kuinka voinkaan sinulle
kuvata kamalaa vaikutusta, jonka ystävän sanat minuun tekivät? --
Todellakaan ei ole kaunis yö! -- Mitä tapahtui siellä kaukana? Ja mitä
sinä teit? Mitä onnettomuutta valmisteli tuo yö? Ja yölinnut lauloivat
aamuhämärään asti. Muulloin en sitä tarkannut. Tällä kertaa joka huuto
tunki sydämeeni sietämättömän tuskallisesti."

"Sinä olet syyttä epätoivoinen. Eilen kulutin suurimman osan päivää
tutkielman ääressä, joka käsittelee hermotauteja, perehtyäkseni
sinun tautisi luonteeseen. Sinä tulet terveeksi, siitä ei ole
epäilystäkään. Luulenpa varmasti, että sinulla ei enää tule olemaan
uusia taudinkohtauksia ja että toipumista on jatkuva keskeymättä
täydelliseen parantumiseen asti. Rohkaise mielesi! Oletko kuluneena
yönä aavistanut tätä minun alituista ajatustani? Se oli alakuloinen yö;
hieman surulliset ja hurskaat sävelet kaikuivat minun luokseni. Tietä
pitkin, pensasaitojen ja puiden välitse, kulkivat pyhiinvaeltajat ohi,
laulaen kuorossa pitkiä, yksitoikkoisia lauluja..."

Toipuvalle kirjoitetut kirjeet olivat sävyltään lempeät ja
sydämelliset. "Lähetän sinulle hetimiten poimimani kukan. Se on
eräänlainen villi lilja, ihmeen ihana kun se kasvaa, ja sen tuoksu
on niin vahva, että usein löydän sen kuvusta hyönteisiä, jotka sen
tuoksu on huumannut. Koko läheinen rannikko on näiden intohimoa
uhkuvien liljojen peittämä, joiden nuput silmänräpäyksessä puhkeavat ja
joiden elämää hehkuvalla hietikolla, paahtavan auringon alla, kestää
ainoastaan muutamia tunteja. Katsohan, kuinka paljo henkeä on vielä
tässä kuolleessakin kukassa! Kuinka hieno, kuinka naisellinen se on!"
Ja kauempana: "Tänä aamuna herätessäni katselin auringon ruskettamaa
ruumistani. Koko rinnasta erkani kettä, mutta etenkin olalta, missä
pääsi niin usein on levännyt. Sormillani irroitin vähitellen orvaskeden
hiukkaset ja ajattelin, että ehkä näissä jo näivettyneissä hiukkasissa
vielä voisi löytää sinun poskesi, sinun huultesi jäljet. Käärmeen
tavoin loin päältäni keden. Kuinka paljon hekkumaa tämä hipiä onkaan
sisältänyt!" Kauempana: "Kirjoitan sinulle vielä vuoteessa. Kuume
on ohi, mutta se on jättänyt ankaran hermovaivan vasemman silmän
yläpuolelle. Tunnen itseni vielä hyvin heikoksi, sillä kolmeen päivään
en ole syönyt mitään. Hautautuneena vuoteeseeni, pää kipeänä, ajattelen
niin monia asioita. Joskus minut äkkiä ilman syytä valtaa epäily; ja
ainoastaan suuresti ponnistaen saan nuo pahat ajatukset karkoitetuksi.
Eilenkin ajattelin sinua koko päivän. Vanhempi sisareni Cristina,
oli luonani ja pyyhki sanomattoman hellästi hikeä otsaltani. Suljin
silmäni ja kuvittelin, että se oli sinun kätesi; ja tunsin sanomatonta
huojennusta ja kuiskasin sydämessäni sinun nimeäsi. Sitten katsoin
sisareeni kiitollisesti hymyillen. Ja tuo hetkellinen harhaluulo,
että hänen hyväilynsä oli sinun hyväilyäsi, tuntui minusta siveältä
ja yliluonnolliselta. En saata sinulle sanoin kuvata tuon tunteen
viehkeyttä, harvinaisuutta, ylintä ihanteellisuutta. _Mutta sinä sen
ymmärrät_. Tervehdin sinua." Kauempana: "Yhä vielä olen surullinen.
Aistini ovat siihen määrin teroittuneet, että kuulen yksitellen
pöydälle varisevan ruusujen terälehtiä -- viimeisten sisareni minulle
antamien ruusujen. Ne lankeavat -- _suloisina, kuin sinun päässäsi
syntyneet ajatukset_. Ja avoimista ikkunoista kaikuvat sisälle naisten
nauru ja meressä kylpevien lasten huudot."

Kirje seurasi toistansa marraskuun ensi päiviin saakka; mutta
nämä kirjeet kävivät vähitellen katkeroiksi; epäystävällisiksi,
epäluuloisiksi ja syyttäviksi, "Kuinka kauas olet poistunut luotani.
Eikä ainoastaan paikallinen etäisyys minua kiusaa. Minusta tuntuu,
kuin pakenisi sielusikin luotani, kuin hylkäisi se minut. Henkesi
tuoksu tekee toisia onnelliseksi. Ken sinut näkee, ken elää sinun
ilmapiirissäsi, iloitsee sinusta... Kirjoita minulle ja sano minulle,
että sinä joka henkäyksessä, joka ajatuksessa kokonaan olet minun
omani, että minua ikävöit, että minua säälit ja ettei sinulla kaukana
minun luotani ole ainoatakaan nautinnon hetkeä." Ja edempänä: "Minä
ajattelen, ajattelen, ajattelen lakkaamatta, ja ajattelemisen
ponnistelu tuottaa minulle epäinhimillistä tuskaa. Joskus valtaa
minut raivokas halu temmata pois pakoittavilta ohimoiltani tuo
käsille saavuttamaton seikka, joka kuitenkin on voimakkaampi ja
hellittämättömämpi kuin oka. Hengittäminen on minulle sietämätöntä
ponnistusta, ja valtimojeni sykähtely kiusaa minua kuin vasaran
kalkutus, jota olen tuomittu kuuntelemaan... Onko tämä rakkautta? Ei
suinkaan. Se on eräänlaista kummallista tautia, joka puhkeaa esille
ainoastaan minun olemuksessani, tuottaen minulle samalla iloa ja
tuskaa. Minua miellyttää se ajatus, ettei ole yhtään ihmisolentoa,
jolla koskaan olisi ollut sellaista tunnetta." Lisäksi: "En tule koskaan
tuntemaan täydellistä rauhaa ja täydellistä varmuutta. Ainoastaan
yhdellä ehdolla voisin olla tyytyväinen: jos itseeni sulattaisin sinun
koko olemuksesi ja muuttuisin yhdeksi sinun kanssasi, jos eläisin
sinun elämääsi ja ajattelisin sinun ajatuksiasi. Ainakin tahtoisin,
että aistisi pysyisivät suljettuina jokaiselle vaikutelmalle, joka ei
lähde minusta... -- Olen poloinen sairas mies. Koko pitkä päiväni on
yhtä ainoata kuolemankamppausta. Joskus olen toivonut loppua, niinkuin
nyt sitä toivon ja rukoilen. Aurinko on paraikaa laskemaisillaan, ja
tuhansin kauheuksin yö vaipuu henkeni yli. Huoneen nurkista hiipivät
varjot luokseni, melkein elävän olennon askelin ja henkäyksin ja
melkein vihamielisin ilmein... -- Pöydälläni on paljo ruusuja. Olen
poiminut ne viimeisistä pensaista. Niiden väri on hieman vaalea ja
niiden tuoksu hieman heikentynyt; mutta juuri sellaisina niistä pidän.
Ne tuntuvat minusta kasvaneilta kirkkomaalla, mihin kaukaisina,
kaukaisina aikoina rakastavia parittain haudattiin." Kauempana:
"Eilisaamuna, yhdentoista ja yhden välillä, ajattelin vakavasti
loppuani. Demetrio setäni tutunomainen henki on jo muutaman päivän
ajan saattanut minut levottomaksi. Tilani oli eilen niin armoton,
että henkeeni tunki väkisin vapautumisen ajatus. Tuo kohtaus meni
sitten ohi. Nyt hymyilen sille hieman, mutta minulla oli sangen hurja
vuoropuhelu kuoleman kanssa."

Roomassa päivätyt kirjeet, minne Giorgio marraskuun alussa oli lähtenyt
odottamaan Ippolitan paluuta, koskettelivat hyvin tuskallista ja
surulista välikohtausta. "Kirjoitat minulle: 'Olen suuria vaikeuksia
voittaen pysynyt sinulle uskollisena.' -- Mitä sillä tarkoitat?
Jumalani, kuinka sinä olet muuttunut! Minä kärsin siitä sanomattomasti,
ja ylpeyteni nousee tätä kärsimystä vastaan. Kulmakarvojen väliin
on painunut syvä ryppy, kuin arpi. Tukahutettu viha on kokoontunut
siihen; kaikki epäilyksieni, epäluuloni ja vastenmielisyyteni tuottama
katkeruus on kokoontunut siihen. Luulen, että eivät edes suudelmasi
kykenisi sitä karkoittamaan. Kaihoa uhkuvat kirjeesi saattavat minut
levottomaksi. En ole siitä sinulle kiitollinen. Jo pari kolme päivää
minulla on ollut jotain _sinua vastaan_ sydämessäni. En tiedä, mitä se
on. Ehkä aavistus, enneluulo?"

Lukiessaan Giorgio kärsi, kuin olisi hänen sisällään auennut vanha
haava. Ippolita tahtoi estää häntä enempää lukemasta. Hänen täytyi
ajatella tuota iltaa, jolloin miehensä odottamatta Caronnossa oli
astunut hänen asuntoonsa ja tyynein, kylmin sanoin, mutta silmissä
mielettömän ilme, oli hänelle ilmoittanut tulleensa viemään häntä,
Ippolitaa mukaansa; Ippolita muisti sen hetken, jolloin he molemmat
olivat jäänet yksin, seisoen vastatusten, kaukaisessa huoneessa,
tuulen heilutellessa ikkunaverhoja ja tulen loimutessa levotonna sinne
tänne, samalla kun puiden suhina nousi alhaalta. Hän muisti tuon
hurjan ja mykän kamppauksen, jonka silloin oli taistellut tuon miehen
kanssa, joka äkkiä oli syleillyt häntä -- kauheata muistella -- hänet
omistaakseen.

Riittää, riittää, Giorgio! hän sanoi, vetäen povelleen rakastettunsa
pään. -- Emme enää lue sen pitemmälle.

Mutta Giorgio tahtoi jatkaa. "Minä en vielä ymmärrä! En ymmärrä tuon
miehen jälleen ilmaantumista; enkä voi vapautua vihantunteesta,
joka osaksi kohdistuu sinuunkin. Jotta en sinua kiusaisi, jätän
kirjoittamatta nämä ajatukseni sinulle. Ne ovat katkeroita ja hyvin
surullisia ajatuksia. Tunnen, että hellyyteni joksikin aikaa on
myrkytetty. Luulen olevan parasta, että et enää näe minua. Jos tahdot
säästää itseltäsi turhaa surua, niin älä nyt palaa: tällä haavaa
minä en kelpaa mihinkään. Sieluni sinua rakastaa ja nöyrtyy, mutta
ajatukseni loukkaavat ja saastuttavat sinua. Ja alati ilmaantuu
uudelleen ristiriitaisia vastakohtia, eivätkä ne koskaan lopu!" Ja
seuraavan päivän kirje: "Kauhea tuska, hirvittävä, sietämätön, ennen
kokematon tuska... Oi Ippolita, palaa, palaa tänne! Minun täytyy sinut
nähdä, puhua kanssasi, sinua hyväillä. Rakastan sinua enemmän kuin
koskaan ennen... Mutta säästä minulta muistelmiesi näky. En saata
kauhistumatta, vihatta sitä ajatella. Minusta tuntuu, kuin täytyisi
sydämeni murtua, jos näkisin ne jäljet, jotka nuo kädet ovat jättäneet
sinun ruumiiseesi... Kauheta, kauheata!"

-- Riittää, Giorgio. Nyt lopetamme -- rukoili Ippolita uudelleen,
ottaen rakastettunsa pään käsiensä väliin ja suudellen hänen silmiään.
-- Minä rukoilen, Giorgio. --

Hänen onnistui poistaa hänet pöydän äärestä. Giorgio alistui siihen ja
hymyili tuota kuvaamatonta hymyä, joka on eräillä sairailla, kun he
mukautuvat toisen tahtoon, hyvin tietäen, että lääke on liian myöhäinen
ja turha.



VII.


Pitkänperjantain iltana he palasivat Roomaan. Ennen lähtöä, viiden
ajoissa, he joivat teetä. Molemmat olivat ääneti. Tuo yksinkertainen
elämä majatalossa tuntui heistä harvinaisen kauniilta ja kaihottavalta
sinä hetkenä, jolloin se oli loppumaisillaan. Vaatimattomien huoneiden
tuttavallisuus tuntui heistä nyt viehättävämmältä ja syviä tunnelmia
uhkuvalta. Ne paikat, jotka olivat olleet heidän alakuloisten ja
hellien tunteidensa todistajina, esiintyivät ihanteellisessa valossa.
Taaskin syöksyi katkelma heidän rakkauttaan ja heidän olemustaan ajan
syvään kuiluun.

Giorgio virkkoi:

-- Tämäkin on ohi.

Ja Ippolita sanoi:

-- Mitä teen? Minusta tuntuu, kuin en enää voisi nukkua muualla, kuin
sinun povellasi.

He katsoivat toisiaan silmiin, ilmaisivat toisilleen
mielenliikutustaan, ja tunteen nouseva tulva tukki heidän kulkkunsa. He
vaikenivat ja kuuntelivat yksitoikkoista ja keskeymätöntä kalsketta,
joka syntyi kadunlaskijain vasaroimisesta. Tämä lamauttava melu
kiihdytti heidän suruansa.

Giorgio nousi ja sanoi:

-- Se on sietämätöntä.

Vasaraniskut vahvistivat hänessä katoavaisuuden tunnetta, joka jo
ennestään hänessä oli niin voimakas. Ne siirsivät hänet tuollaiseen
pelokkaan kauhun tilaan, jommoista jo ennenkin oli kokenut, kun oli
kuunnellut heilurin liikettä. Ja kuitenkin tämä kalkutus kuluneina
päivinä oli tuudittanut heidät epämääräiseen mielihyvään. Ja
Giorgio ajatteli: -- Parin kolmen tunnin kuluttua me eroamme. Minä
alan taas totutun elämäni, joka on kokoonpantu pienistä kurjista
vähäpätöisyyksistä. Ja epäilemättä taas joudun vanhan kärsimykseni
kynsiin. Tunnen ne levottomat tunnelmat, jotka kevät minussa herättää.
Tulen kärsimään keskeytyksettä. Ja tunnen jo, että se ajatus,
jonka tuo Exili tuonoin pani päähäni, on muuttuva mitä julmimmaksi
kidutukseksi. Jos Ippolita tahtoisi minut parantaa, tokko hän sitä
voisi tehdä? Kenties, ainakin osaksi. Miksi hän ei tahtoisi lähteä
kanssani yksinäiselle seudulle, ei vaan viikoksi, vaan pitkäksi aikaa?
Kahdenkeskisessä seurustelussa hän on hurmaava, täynnä hellintä
huolenpitäväisyyttä ja suloa. Joskus hän on minusta tuntunut olevan
sisar, sisar-rakastajatar, _gravis dum suavis_, unelmieni olento. Ehkä
hän alinomaisella läsnäolollaan voisi minut parantaa, tai ainakin
helpoittaa elämääni.

Pysähtyen Ippolitan eteen hän tarttui hänen molempiin käsiinsä ja kysyi:

-- Oletko näinä muutamina päivinä ollut hyvin onnellinen? Vastaa
minulle.

Hänen äänensä kaikui liikutetulta ja mairittelevalta.

Ippolita vastasi:

-- Niin onnellinen, kuin en koskaan ennen.

Giorgio puristi hänen käsiään, sillä hän tunsi, että syvä vakaumus
kaikui hänen sanoistaan.

Sitten hän jatkoi:

-- Saatatko yhä edelleen elää niin, kuin tätä nykyä elät?

Ippolita vastasi:

-- En tiedä; en näe mitään edessäni. Tiedät, että kaikki on rauennut.

Hän loi katseensa maahan.

Intohimoisesti Giorgio sulki hänet syliinsä.

-- Sinä rakastat minua? Olenko minä sinun ainoa elämänpäämääräsi?
Näetkö ainoastaan minut tulevaisuudessasi?

Kasvoissa odottamaton hymy, joka pani hänen pitkät ripsensä kohoamaan,
hän virkkoi:

-- Tiedäthän, että niin on laita.

Matalalla äänellä, piilottaen kasvonsa hänen povelleen, Giorgio lisäsi:

-- Tunnet sairauteni.

Ippolita näytti arvaavan rakastettunsa ajatuksen. Melkein salaa, kuin
olisi tahtonut ääntä hiljentämällä supistaa sitä piiriä, missä yhdessä
hengittivät ja missä heidän sydämensä pelokkaasti sykkivät, hän kysyi:

-- Miten voisin tehdä sinut terveeksi?

He syleilivät toisiaan ja vaikenivat. Mutta vaietessaan heidän sielunsa
pohtivat samaa ja tekivät saman.

-- Tule minun kanssani, keskeytti Giorgio vaitiolon -- Matkustamme
vieraalle seudulle; jäämme sinne koko kevääksi, koko kesäksi, niin
pitkäksi aikaa kuin voimme... Ja sinä teet minut terveeksi.

Ippolita ei epäröinyt, vaan sanoi:

-- Tässä olen. Olen kokonaan sinun omasi.

Lohdutettuina he irtaantuivat toistensa syleilystä. Viimeinen
matkalaukku järjestettiin lähtöä varten. Ippolita kokosi kaikki jo
kuihtuneet kukkansa maljakoista. Orvokit, Villa Cesarinista poimitut
orvokit, Villa Chigin puistosta noukitut syklamit, vuokot ja Castel
Gandolfon villit ruusut ja mantelioksan, jonka oli poiminut "Dianan
kylpyjen" luota. Nämä kukat saattoivat kertoa kaikista idylleistä: --
Mikä hurja juoksu jyrkkää rinnettä alas, puistossa, yli kuihtuneiden
lehtien, joihin jalat vajosivat yläpuolelle nilkan! Ippolita oli
huutanut ja nauranut, kun nokkoset polttivat hänen sääriään hienojen
sukkien läpi; sitten oli Giorgio sauvallaan lyönyt alas nuo pisteliäät
kasvit, niin että vahingotta olivat voineet kulkea niiden yli.
Lukemattomat vihreät nokkoset ympäröivät "Dianan kylpyjä", tuon
salaperäisen rotkon, missä tippuvan veden rapsahteleva ääni kaiun
monistamana musikaalisesti soinnahti. Ja tuosta kosteasta hämärästä oli
Ippolita katsonut ulos avaralle kedolle, jota manteli- ja persikka-puut
peittivät, mitkä ruusunpunaisina ja hopeankarvaisina heijastivat
äärettömän vienoja värihohteitaan järviseudun vaaleaan sineen. -- Joka
kukka oli kuva.

-- Katsohan, sanoi Ippolita, ja näytti Giorgiolle rautatielippua. Se on
lippu Segni-Palianoon. Sen aion tallettaa.

Pancrazio kolkutti ovelle. Hän toi Giorgiolle kuitatun laskun. Herran
anteliaisuudesta liikutettuna hän puhkesi loppumattomiin kiitoksiin ja
onnentoivotteluihin. Lopuksi hän päällepäätteeksi veti esiin taskustaan
kaksi nimikorttia ja tarjosi ne heille "muistoksi nimipahasestaan",
pyytäen rohkeuttaan anteeksi. Hänen mentyään molemmat valepuolisot
purskahtivat nauruun. Kookkain kirjaimin oli kortissa luettavissa:
Pancrazio Petrella.

Ippolita sanoi:

-- Tallettakaamme tämäkin!

Taaskin Pancrazio kolkutti ovelle. Hän toi neljä tai viisi appelsiinia
lahjaksi nuorelle rouvalle. Silmät loistivat hänen punoittavissa
kasvoissaan.

-- On aika lähteä, hän ilmoitti.

Kun rakastavat astuivat alas portaita, valtasi heidät alakuloisuus,
jopa pelokkaisuuden tunne, ikäänkuin hylätessään tämän rauhan tyyssijan
olisivat kulkeneet synkkiä vaaroja kohti: Vanha majatalon isäntä
hyvästeli heitä ovella ja sanoi vielä pahoitellen:

-- Täksi illaksi olin hankkinut niin hyviä leivoksia. Vavahtelevin
huulin vakuutti hänelle Giorgio:

-- Palaamme pian, palaamme pian.

Heidän astuessaan asemalle, aurinko katosi mereen, ja latinalaisen
tasangon äärillä pilkoitti punerva hohde usvista. Cecchinassa vihmaili
ohut sade. Tuona kosteana ja sumuisena pitkäperjantai-iltana, jolloin
erosivat, Rooma tuntui heistä kaupungilta, missä ei voi muuta kuin
kuolla.



II.

KOTI.



I.


Huhtikuun loppupäivinä Ippolita matkusti Milanoon, minne sisarensa,
jonka anoppi oli kuollut, oli hänet kutsunut. Giorgion oli niinikään
määrä lähteä matkaan tuntematonta maata etsimään. Ja toukokuun
keskivaiheilla he aikoivat taas kohdata toisensa.

Mutta juuri noina päivinä Giorgio oli saanut äidiltään kirjeen täynnä
tuskallisia sanomia, melkein epätoivoa. Eikä hän enää voinut kauemmaksi
lykätä paluutaan synnyinkotiinsa.

Kun hänelle oli selvinnyt, että hänen viipymättä oli rientäminen sinne,
missä todellinen murhe vallitsi, täytti hänet synkkä ahdistus, joka
vähitellen syrjäytti alkuperäisen lapsenrakkauden ja hänessä kiihtyi
katkeruus, joka kärjistymistään kärjistyi, mikäli tulevan taistelun
kuvat hänen tietoisuudessaan kävivät selvemmiksi ja taajemmiksi ja
mikäli suvaitsemattoman itsekkäisyyden ääni hänen sisällään kaikui
vaativaisempana. Ja tämä katkeruus kävi niin kiivaaksi, että se ennen
pitkää hallitsi kaikkea ja sai lisäravintoa matkallelähdön vastuksista
ja eron tuottamasta surusta.

Jäähyväishetki oli tuskallisempi kuin koskaan ennen. Giorgio oli mitä
kiihoittuneimman mielenherkkyyden tilassa. Kaikki hänen hermonsa
olivat jännittyneet ja pitivät häntä alituisen levottomuuden tilassa.
Hän ei näyttänyt uskovan tulevaan paljoa lupaavaan onneen ja rauhaan.
Sanoessaan hänelle hyvästi, Ippolita kysyi:

-- Näemmeköhän toisemme jälleen?

Suudellessaan kynnyksellä hänen huuliaan viimeisen kerran, Giorgio
huomasi, miten Ippolita peitti tämän suudelman mustalla harsolla; ja
tämä mitätön seikka kiusasi häntä sisäisesti ja paisui suunnattomaksi
hänen mielikuvituksessaan kuin synkkä aavistus.

Saapuessaan Guardiagreleen, synnyinkaupunkiinsa ja kotiinsa, hän oli
niin rasittunut, että lapsen tavoin itki syleillessään äitiään. Mutta
ei tämä syleily eivätkä nämä kyynelet tuottaneet hänelle helpoitusta.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän synnyinkodissaan ollut vieras; hänestä
tuntui, kuin olisi liikkunut keskellä perhettä, joka oli hänelle outo.
Tuo omituinen irtautumisen tunne, jota jo aikaisemmin oli kokenut
sukulaisiinsa nähden, esiintyi nyt voimakkaampana ja tukalampana.
Tuhannet arkipäivän pikkuseikat kiihoittivat ja loukkasivat häntä.
Muutamat vaitiolot päivällisen tai illallisen kestäessä, jolloin
veitset ja haarukat kalisivat, olivat hänelle sietämättömät. Eräät
hänen hienostuneista tavoistaan saivat noissa tilaisuuksissa ankaran
kosketuksen, rajun kolhauksen. Tuo eripuraisuuden, vihamielisyyden,
sotaisuuden ilmakehä, joka liiteli hänen synnyinkotinsa yli, riisti
häneltä hengityksen.

Äiti oli vielä hänen tulonsa iltana kutsunut hänet syrjään, kertoakseen
hänelle kaikki surunsa, kaikki kärsimyksensä, kaikki huolensa ja
mainitakseen hänelle kaikki puolisonsa irstailut ja ruokottomuudet. Hän
oli kyynelsilmin katsonut poikaansa ja vihasta värähtelevällä äänellä
huutanut:

-- Isäsi on halpamainen mies!

Ja hänen silmäluomensa olivat hieman turvottuneet ja paljosta
itkemisestä punettuneet; hänen poskensa olivat näivettyneet, ja koko
hänen olemuksessaan ilmenivät pitkällisen kärsimyksen jäljet.

-- Hän on halpamainen mies! Hän on halpamainen mies!

Kun Giorgio kiipesi huoneisiinsa yläkerrassa, oli hänellä vielä tämän
äänen kaiku korvissaan, näki hän vielä äitinsä ryhdin ja kuuli vielä
syytökset, toisen toisensa jälkeen, nuo häpeälliset syytökset sitä
miestä kohtaan, jonka verta virtasi hänen suonissaan. Hänen sydämensä
paisui, niin että hän luuli siihen tuiki menehtyvänsä. Mutta äkkiä
etäällä olevan lemmittynsä raju ikävöiminen antoi hänen ajatuksilleen
toisen suunnan; ja hän tunsi, ettei ollut kiitollinen äidilleen siitä,
että hän hänelle oli paljastanut niin paljon kurjuutta; hänestä olisi
ollut parempi olla mitään tietämättä, olla mitään muuta ajattelematta,
kuin rakkauttaan, olla mistään muusta kärsimättä, kuin rakkaudestaan.

Hän astui huoneisiinsa ja sulkeutui sinne. Toukokuun kuutamo kuvastui
parvekkeiden ikkunoihin. Ja hän aukaisi ne, tuntien voimakasta
tarvetta hengittää yöilmaa. Hän nojasi rautaristikkoon ja joi pitkin
siemauksin öistä virkeyttä. Ääretön rauha vallitsi alhaalla laaksossa;
ja Majella-huippu, vielä häikäisevän valkoisena lumipeitossaan,
näytti yksinkertaisine ja juhlallisine viivoineen avartavan taivasta.
Guardiagrele uinaili valkean karjalauman tavoin Santa Maria Maggioren
ympärillä. Yhtä ainoata naapuritalon ikkunaa valaisi keltainen hohde.

Giorgio unhoitti tuoreen haavansa. Yön kauneuden edessä hänellä oli
yksi ainoa ajatus: se yö, joka on, _menee hukkaan_ onnelta.

Hän kuunteli. Hiljaisuudessa tunki läheisestä tallista hevosen
kavioiden kopina hänen korviinsa; sitten hiljainen kulkusten kilinä.
Hän katseli valaistua ikkunaa; ja hän näki tuossa valoisassa
nelikulmiossa häälyviä ohi liitäviä varjoja, kuin sellaisten
henkilöiden varjoja, jotka liikkuivat sisällä. Hän kuunteli. Hän luuli
kuulevansa ovelta heikkoa kolkutusta. Epäröiden hän meni avaamaan.

Se oli Gioconda täti.

-- Unhoitatko minut? hän sanoi sisään astuessaan ja syleillessään
Giorgiota.

Giorgio ei ollut saapuessaan häntä nähnyt ja oli todella hänet tällä
kertaa unhoittanut. Hän pyysi anteeksi. Hän tarttui tätinsä käteen,
pyysi häntä istumaan ja puhui hänen kanssaan hellä sävy äänessä.

Gioconda oli hänen isänsä vanhempi sisar, kuusikymmenvuotias. Hän
ontui erään kaatumisen jälkeen; ja hän oli hiukan lihava, mutta
sairaalloisen, näivettyneen, verettömän lihava. Hän harrasti yksinomaan
uskonnollisia asioita ja asui talon yläkerran syrjäisessä huoneessa,
melkein kokonaan erillä perheestä, laiminlyötynä, kenenkään hellimänä,
heikkomielisen tavoin kohdeltuna. Hänen maailmansa muodostivat
pyhimyskuvat, pyhäinjäännökset, vertauskuvat. Hänen ainoana toimenaan
olivat uskonnollisten menojen noudattaminen, häipyminen rukousten
yksitoikkoiseen hämärään ja niiden kidutusten kertominen, jonka
hänelle tuottivat herkutteluhimonsa. Sillä hän oli perso makeisille
ja inhosi kaikkea muuta ruokaa. Hän piti Giorgiosta, hänellä kun oli
tapana kotona käydessään tuoda hänelle laatikko makeisia ja pullo
ruusu-likööriä.

-- Siis -- hän sanoi soperrellen melkein hampaattomien leukojensa
välillä -- sinä siis olet palannut kotia... oi... sinä olet palannut...

Hän katsoi Giorgioon hieman tylsämielisesti, eikä tietänyt sen enempää
sanoa; mutta hänen silmistään hohti selvä odotus. Ja huolimatta
vastenmielisyydestä, jota hänen hengityksensä Giorgiossa herätti,
tämä tunsi sydämensä kutistuvan kokoon huolestuneesta säälistä. "Tämä
kurja olento", hän ajatteli "joka on vajonnut inhimillisen alennuksen
alimmalle portaalle, tämä köyhä, makeisille perso rukoilija-sisar on
minun sukuani!"

-- Siis,... toisti täti ilmeisen ahdistuksen valtaamana; ja hänen
silmänsä kävivät melkein liian uskaliaiksi.

-- Voi, Gioconda täti, suo anteeksi! sanoi Giorgio vihdoin tuskallisen
väkinäisesti. Tällä kertaa olen unhoittanut makeiset.

Vanhan naisen kasvot muuttuivat, kuin olisi hän ollut vähällä pyörtyä.
Hänen silmänsä sammuivat. Hän soperteli:

-- Se ei tee mitään...

-- Mutta huomenna minä niitä ostan, lisäsi Giorgio, sydän
kouristuksissa, häntä lohduttaakseen. Minä ostan sinulle niitä; ja
sitten tulen kirjoittamaan...

Vanhus elpyi jälleen. Hyvin kiireisesti hän sanoi:

-- Tiedätkö, Ursula-luostarin luota voit ostaa makeisia.

Sitten seurasi vaitiolo, jonka kestäessä hän epäilemättä edeltäpäin
hengissä nautti huomispäivän suloutta, sillä hänen hampaattomasta
suustaan kuuli vähäistä maiskutusta, kuin olisi hän nielaissut liikaa
sylkeä; ja hän virkkoi:

-- Giorgio parka!... Jospa minulla ei olisi Giorgiotani! Näetkö,
mitä tässä talossa tapahtuu? Taivaan rangaistus... Mene katsomaan
kukkaruukkuja parvekkeelle. Minä, minä olen aina niitä kastellut. Olen
aina ajatellut Giorgiota. Ennen oli minulla Demetrio. Nyt olet sinä
minun ainoa turvani.

Hän nousi, tarttui veljenpoikaansa kädestä ja vei hänet ikkunan
ääreen; hän osoitti hänelle hyvin hoidettuja kukkaruukkuja, noukki
bergamotti-lehden ja ojensi sen hänelle. Hän kumartui koettelemaan,
oliko multa kuivaa; sitten hän sanoi:

-- Odota.

-- Minne menet, Gioconda täti?

-- Odota.

Ontuen hän poistui huoneesta. Kotvaa myöhemmin hän palasi ja kantoi
ylen vaivaloisesti täytettyä ruiskukannua.

-- Mutta miksi teet tuota? Miksi vaivaudut?

-- Kukkaruukut tarvitsevat vettä; ellen minä sitä ajattele, kuka sitä
ajattelee?

Hän kasteli ruukkuja. Hän huohotti raskaasti; ja tuon vanhan naisen
poven käheä korina raateli nuoren miehen sydäntä.

Hän otti kannun hänen kädestään ja sanoi:

-- Nyt jo riittää.

He jäivät parvekkeelle, ja vesi tippui hiljaa liristen ruukuista
kadulle.

-- Kenen on tuo valaistu ikkuna? -- kysyi Giorgio katkaistakseen
äänettömyyden.

-- Oi, vastasi vanhus, -- Don Defendente Scioli on kuolemaisillaan.

Molemmat näkivät tuossa keltavaloisessa nelikulmiossa varjojen
liikkuvan. Kylmässä yöilmassa vanha nainen alkoi väristä.

-- Pane maata, Gioconda täti.

Hän tahtoi saattaa hänet hänen huoneeseensa ylimmässä kerroksessa.
Eräässä käytävässä he kohtasivat jotakin, joka vaivaloisesti liikkui
permannolla. Se oli kilpikonna. Vanhus pysähtyi ja sanoi:

-- Se on sinun ikäisesi: kaksikymmentäviisi vuotta. Nyt se ontuu kuin
minä. Isäsi kerran potkaisi...

Giorgion mieleen muistuivat ehdottomasti Giovanna tädin turturi-kyyhky
ja muutamat Albanossa vietetyt hetket.

He saapuivat kynnykselle. Inhoittava haju, taudin ja likaisuuden
löyhkä tunki vastaan sisältä. Lampun heikossa valossa näki madonnan
ja ristiinnaulitunkuvilla peitetyt seinät, repaleisen vaatesuojuksen,
nojatuolin, josta rautarunko ja tappurat pilkistivät esiin.

-- Tahdotko tulla sisälle?

-- En, Gioconda täti. Mene levolle.

Hyvin nopeasti täti juoksi sisälle huoneeseensa ja palasi heti kädessä
pieni tötterö, jonka Giorgion edessä aukaisi, ja josta ravisti vähän
hienoa sokeria pivoonsa.

-- Näetkö? Minulla ei enää ole muuta kuin tämä pieni jäännös.

-- Huomenna, huomenna, täti... Mene nyt levolle. Hyvää yötä.

Giorgio ei voinut sitä kauempaa kestää ja jätti hänet täynnä inhoa ja
sydän raskaana. Uudelleen hän astui parvekkeelle.

Täysi kuu kumoitti keskellä taivasta. Majella kohosi liikkumattomana
ja jäisen kylmänä kuin joku niistä kuun vuorista, jotka kaukoputki
lähentelee ihmissilmään. Guardiagrele nukkui. Bergamotit tuoksuivat.

-- Ippolita! Ippolita! Koko hänen sielunsa ikävöi lemmittyä ja valitti,
huutaen tänä ylimmän tuskan hetkenä apua. -- Ippolita.

Äkkiä kaikui hiljaisuudessa huuto; se tuli valaistusta ikkunasta päin!
Se oli naisen huuto. Sitä seurasivat toiset huudot, sitten lakkaamaton
nyyhkytys, joka paisui ja hiljeni kuin laulun loppu. Kuolonkamppaus oli
ohi. Muuan henki upposi kuolonomaiseen ja hiljaiseen yöhön.



II.


-- On välttämätöntä, sanoi äiti, että minua autat; on välttämätöntä,
että puhut hänen kanssaan, että annat hänen kuulla sinun mielipiteesi.
Sinä olet vanhin lapsi. Se on välttämätöntä, Giorgio.

Ja hän kertoi edelleen miehensä hairahduksista, hän paljasti edelleen
pojalle isän häpeällistä elämää. Tällä isällä oli rakastajatar:
kähertäjätär, joka ennen oli ollut perheen palveluksessa,
huonomaineinen ja mitä ahnein nainen; ja tätä naista ja hänen
äpäriään varten isä tuhlasi omaisuuttaan ja rahojaan, mistään muusta
välittämättä, laiminlyöden toimensa, laiminlyöden maatalouden,
myyden sadot mitä halvimpaan hintaan ensi tarjoojalle, ainoastaan
saadakseen rahaa; ja joskus meni niin pitkälle, että talosta puuttui
kaikkein välttämättömin; ja tuo isä kieltäytyi maksamasta nuoremmalle
tyttärelle, joka jo kauan oli ollut kihloissa, hänen myötäjäisiään.
Ja jokaiseen nuhteluun hän vastasi huutaen, parjaten ja joskus vielä
halpamaisin väkivaltaisuuksin. -- Sinä asut kaukana, sinä et tiedä,
missä helvetissä me elämme. Etkä voi kuvitella vähintäkään osaa siitä,
mitä me kärsimme... Mutta sinä olet lapsista vanhin. Sinun täytyy puhua
hänen kanssaan. Se on välttämätöntä, Giorgio, se on välttämätöntä.

Giorgio vaikeni, katseet maassa, ja ponnisteli tavattomasti
hillitäkseen kaikkien hermojensa toivotonta jännitystä tämän tuskan
edessä, joka hänelle oli paljastettu niin armottomasti. Oliko tämä
nainen siis hänen äitinsä? Tuo vääntynyt, katkera suu, joka lausuessaan
noita kovia sanoja niin kauheasti oli rumentunut, oliko se hänen
äitinsä suu? Näin siis viha ja suru olivat hänet muuttaneet!

Hän nosti silmänsä häntä katsellakseen, löytääkseen hänen kasvoistaan
hänen entisen lempeytensä jäljet. Kuinka lempeäksi hän aikoinaan oli
äitinsä huomannut! Mikä kaunis ja hellä olento hän ennen oli ollut! Ja
kuinka sydämellisesti hän poikana, nuorukaisena, oli häntä rakastanut!
Hän oli ollut pitkä ja solakka, Silveria rouva, valkoihoinen, melkein
vaaleatukkainen ja tummasilmäinen; ja koko hänen olemuksessaan oli
jalon syntyperän leima, sillä hän oli Spinan sukua, jonka vaakuna
yhdessä Aurispa suvun vaakunan kanssa oli kaiverrettu Santa Maria
Maggioren holvikaareen. Mikä helläsydäminen olento hän kerran oli
ollut! Miksi nyt niin muuttunut? -- Poika kärsi jokaisesta hänen
epäkauniista liikkeestään, jokaisesta kovasta sanasta, kaikista niistä
muutoksista, jotka raivoisa viha oli synnyttänyt hänen kasvoissaan; ja
hän kärsi siitä, että näki isänsä häpeän niin paljastettuna edessään,
siitä että näki kauhean kuilun, joka oli auennut noiden kahden olennon
eteen, joita sai kiittää olemassaolosta. Mistä olemassaolosta!

-- Ymmärrät, Giorgio? -- äiti yhä vaan ahdisteli häntä. -- Ponteva
asiaan puuttuminen sinun puoleltasi on välttämätön. Milloin tulet
puhumaan hänen kanssaan? Teehän päätös.

Giorgio käsitti; ja hän tunsi sisimpänsä kuin kammoksuvan väristyksen
järkyttämäksi; ja sisällään hän vastasi: -- Oi äiti, vaadi minulta
kaikkea, vaadi minulta mitä kauhein uhraus, mutta säästä minulta tämä
askel, älä pakoita minua tähän uhkapeliin. Minä olen pelkuri. -- Hänen
olemuksensa juurista nousi voittamaton inho ajatellessaan, että hänen
täytyisi astua isänsä eteen, ajatellessaan, että hänen täytyisi panna
toimeen voiman ja tahdonilmauksen teko. Hän olisi ennemmin antanut
hakata poikki kätensä.

Ääni verhottuna hän vastasi:

-- Hyvä äiti. Minä tulen puhumaan hänen kanssaan. Tulen löytämään
sopivan hetken.

Hän syleili äitiään ja suuteli häntä poskille, ikäänkuin vaieten
pyytäen häneltä valettaan anteeksi. Sillä itsekseen hän oli selvillä
tästä: en tule löytämään sopivaa hetkeä, enkä tule hänen kanssaan
puhumaan. --

He jäivät ikkunan ääreen. Äiti aukaisi ikkunan ja sanoi:

-- Ennen pitkää tulevat kantamaan pois Don Defendente Sciolin.

He asettuivat vieretysten. Taivasta katsellen äiti sanoi:

-- Millainen päivä!

Guardiagrele, tuo kivinen kaupunki, hohti toukokuun kuulakassa valossa.
Raikas tuuli heilutti ruohokorsia räystäiden halkeamissa. Kaikista
Santa Maria Maggiore'n halkeamista pisti esiin eräänlaisia pieniä
kasveja, joita peittivät lukemattomat punasinervät kukat. Näin tuo
ikivanha tuomiokirkko marmoristen ja elävien kukkien verhoamana kohosi
taivaansinisille ilmoille.

Giorgio ajatteli: -- En tule enää näkemään Ippolitaa. Minulla on synkkä
aavistus. Tiedän, että viiden tai kuuden päivän kuluttua matkustan
täältä pois, hakemaan tuota unelmiemme hiljaista tyyssijaa; ja samalla
tiedän, että ryhdyn johonkin hyödyttömään, etten tule saavuttamaan
mitään, että outo este on asettuva tielleni. Kuinka omituista ja
epämääräistä on se, mitä tunnen! En tiedä miten lie, mutta joku ääni
sisälläni sanoo, että kaikki lähestyy loppuansa. -- Ja hän ajatteli
edelleen: -- Ippolita ei minulle kirjoita. Täälläoloni aikana hän on
kaksi kertaa lähettänyt minulle lyhyen sähkösanoman; Pallanzasta ja
Bellagiosta. Hän ei koskaan ole minusta tuntunut olleen niin kaukana.
Tänä hetkenä kenties joku toinen mies häntä miellyttää. Saattaako
rakkaus yhtäkkiä paeta naisen sydämestä? Niin, sisäisen elämän
maailmassa kaikki on mahdollista. Hänen sydämensä on väsynyt. Ehkä
hän Albanossa muistojen lämmittämänä antoi minulle viimeiset hellät
sydämensykintänsä. Ja minä olen pettynyt! Jos osaa erityisiä seikkoja
katsella niiden ihanteellisessa valossa, on niissä, riippumatta
ulkonaisesta muodostaan, sisällä piilevänä selvä merkitys. No niin, kun
ajatuksissani tarkastan kaikkia niitä pikku seikkoja, jotka muodostivat
elämämme Albanossa, on niillä selvä merkityksensä, varma leimansa: ne
tietävät _lopun_ lähestymistä. Saapuessamme pitkänperjantain iltana
Rooman asemalle ja erotessamme, ja kun hän vaunuineen katosi sumuihin,
olihan minulla silloin se tunne, että ainaiseksi auttamattomasti olin
hänet menettänyt. Olihan minulla järkähtämättömästi _lopun_ tuntemus!

Hänen mielikuvituksestaan sukelsi taas esiin se ele, jolla Ippolita oli
verhonnut heidän viimeisen suudelmansa. Ja kuitenkin aurinko, taivaan
sini, kukat, kaikki iloiset seikat kuiskasivat hänelle ainoastaan yhtä
seikkaa: -- Ilman häntä elämä on mahdoton!

Sinä hetkenä sanoi äiti, kumartuen ulos ikkunasta ja katsoen
tuomiokirkon ovelle: -- He tulevat ulos.

Ruumissaatto kirkollisine arvo-merkkeineen astui kirkosta. Arkkua
kantoi hartioillaan neljä mustan kaapun peittämää miestä. Kaksi
niinikään kaapun verhoamaa pitkää saattaja-riviä seurasi kantaen
palavia vahakynttilöitä.

Kahdesta kaapussa olevasta reiästä ei nähnyt muuta kuin silmät.
Tuulessa läähättivät ajoittain tuskin näkyvät pienet kynttiläliekit;
muutamat niistä sammuivat; ja kuumaa vahaa itkien kynttilät sulivat
loppuun. Jokaisella kaapun verhoamalla oli sivullaan avojalkainen
lapsi, joka kokosi sulavan vahan molempiin pivoihin.

Kun koko jono oli ehtinyt astua kadulle, alkoi soittokunta,
punapukuinen, valkosulilla koristettu, kaiuttaa surumarssia.
Ruumisarkun kantajat noudattivat astuessaan soiton tahtia.
Vaskisoittimet loistivat päivänpaisteessa.

Giorgio ajatteli: kuinka surullisen naurettava kunnianosoitus seuraa
ihmistä hänen viimeiseen leposijaansa! Hän näki itsensä lepäävänä
ruumisarkussa, lautoihin suljettuna, verhottujen miesten kantamana,
soihtujen ja noiden kauheiden puhallussoittimien seuraamana. Tämä
kuvittelu täytti hänen mielensä inholla. Sitten vetivät hänen huomionsa
puoleensa nuo ryysyiset lapset, jotka vaivaloisesti ja hieman
kumarassa, epätasaisin askelin ja silmät tarkkaavasti tuijottaen
loimuaviin liekkeihin, kokosivat alas tipahtelevaa vahaa.

-- Don Defendente parka! -- mutisi äiti, nähdessään jonon poistuvan.

Sitten hän väsyneenä lisäsi, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen, eikä
pojalleen.

-- Mutta miksi sanon parka! Hän on käynyt sisälle rauhaan; ja me jäämme
tänne matoiseen maailmaan kärsimään.

Poika katsoi häneen. Heidän katseensa kohtasivat toisensa; ja äiti
hymyili hänelle, mutta hänen hymynsä oli niin heikko, ettei yksikään
hänen kasvonsa piirre liikkunut. Se oli kuin ohuen, tuskin huomattavan
harson siirtyminen noiden kasvojen yli, joissa yhä viipyi surullisuuden
leima. Ja tämä heikko välkähdys muuttui pojan silmissä äkilliseksi,
voimakkaaksi valoksi; sillä hän näki, näki nyt vasta täydellisesti
tuskan parantamattoman tuhotyön äidin kasvoissa.

Rajun hellyyden puuska paisutti hänen rintaansa sen hirvittävän
ilmestyksen edessä, jonka tuo hymy hänelle paljasti. Äiti, hänen
äitinsä, ei enää voinut hymyillä muuten kuin tuolla tavoin, yksinomaan
tuolla tavoin! Kärsimyksen jäljet olivat poistamattomasti painuneet
noihin rakkaisiin kasvoihin, joiden hän niin usein oli nähnyt hyvyyttä
uhkuen kumartuvan hänen ylitseen taudin ja huolen vallitessa. Äiti,
hänen äitinsä, riutui vähitellen, kului päivä päivältä, lähestyi
hautaa, auttamattomasti. Ja hän ei aikaisemmin, kun äiti purki
tuskaansa, ollut kärsinyt hänen tuskansa tähden, vaan loukatusta
itsekkäisyydestä, siitä holhouksesta, jonka äidinsurun raivokas purkaus
oli hänen sairaille hermoilleen asettanut.

-- Oi, äiti! hän soperteli, kyynelten tukehuttamana, tarttuen hänen
molempiin käsiinsä ja vetäen hänet takaisin huoneeseen.

-- Giorgio, mikä sinun on? Poikani, mikä sinun on? huusi äiti
pelästyneenä, nähdessään hänen kasvonsa kokonaan kyynelten
kostuttamina. -- Sano minulle, mikä sinun on.

Oi, tuo oli se rakas ääni, tuo ainoa unhoittumaton ääni, joka tunki
hänen sielunsa pohjaan. Se oli tuo lohduttava, anteeksiantava, neuvova
ääni, täynnä ääretöntä hyvyyttä, ääni, jota hän oli kuunnellut
synkimpinä päivinään; se ääni se oli! Vihdoin hän jälleen tunsi tuon
entisaikojen olennon, tuon ihaillun olennon.

-- Oi, äiti, äiti.

Nyyhkyttäen hän sulki hänet syliinsä, kasteli häntä kuumilla
kyynelillään ja suuteli tajuiltansa ollen hänen poskiaan, silmiään ja
otsaansa.

-- Äiti parkani!

Hän pani hänet istumaan, polvistui hänen eteensä; hän katseli häntä
kauan, ikäänkuin nyt vasta pitkistä ajoista hänet taas olisi nähnyt.
Suu suonenvedon tapaisesti vääntyneenä, ja vaivoin tukahuttaen
nyyhkytyksen, joka kuristi kokoon hänen kulkkunsa, hän kysyi:

-- Olenko sinua hyvin suuresti pahoittanut?

Hän pyyhki Giorgion kyynelet ja silitti hänen hiuksiansa. Nyyhkytysten
keskeyttämällä äänellä hän sanoi:

-- Ei, ei, Giorgio. Sinä et saa olla suruissasi, sinä et saa kärsiä...
Jumala on pitänyt sinua kaukana tästä talosta. Sinä et saa kärsiä. Koko
elinaikani, sinun syntymästäsi alkaen, olen aina koettanut säästää
sinulta joka huolen, joka surun, joka uhrauksen. Ja tällä kertaa en
ole voinut vaieta! Minun olisi pitänyt vaieta, olla sinulle mitään
sanomatta. Anna minulle anteeksi, Giorgio. En ajatellut, että sinua
niin pahoittaisin. Älä itke, minä pyydän! Älä enää itke! Pyydän sinua,
Giorgio... En voi nähdä sinun itkevän.

Hän oli vähällä menettää tasapainonsa, hän ei kauempaa voinut sietää
tuskaansa.

-- Katsohan -- sanoi Giorgio -- en enää itke.

Hän laski päänsä äidin polvelle; hän jäi pitkäksi aikaa siihen äidin
hyväilevän käden alaiseksi; hän rauhoittui. Aika ajoin pudisti häntä
vielä nyyhkytys. Kaukaiset huolet lapsuudenajoilta kulkivat hänen
henkensä ohi epämääräisen tunteen muodossa. Hän kuuli pääskyjen
visertelevän, saksien teroittajan rattaan surinan, ihmisten kadulla
puhuvan; hyvin tunnettuja ääniä, joita hän ennen iltapäivinä oli
kuullut; ääniä, jotka tuottivat hänelle ahdistusta. Jonkunlainen
häälyvä epävarmuus seurasi äskeistä puuskausta; mutta kun Ippolitan
kuva sukelsi esiin, joutui koko hänen sisäinen elämänsä taas niin
rajusti kuohuksiin, että äidin polvilla lepäävä poika päästi huokauksen
äitiä kohti.

Äiti kumartui alas hänen puoleensa ja sanoi:

-- Mikä huokaus!

Giorgio hymyili hänelle silmät ummessa; mutta ääretön alakuloisuus
kouristi hänet, lohduton väsymys, toivoton tarve viipymättä väistyä
pois taistelusta.

Samoin kuin lämpö pakenee kuolleesta ruumiista, pakeni hänestä
vähitellen kiintymys elämään. Siitä hellästä mielenliikutuksesta, jota
hän äsken oli tuntenut, ei jäänyt mitään jälelle; äiti muuttui hänestä
taas oudoksi olennoksi. -- Mitä hän saattoikaan häntä varten tehdä?
Pelastaako hänet? Antaa hänelle takaisin rauhan? Antaa hänelle jälleen
terveyden ja ilon? Eikö tuho ollut parantamaton? Eikö hänen elämänsä
jo ollut ainiaaksi myrkytetty? -- Äiti ei enää voinut tarjota hänelle
mitään tyyssijaa, kuten lapsuudessa, kuten entisaikoina. Äiti ei voinut
häntä ymmärtää, lohduttaa, tehdä terveeksi. Liian erilaiset olivat
heidän mielipiteensä, liian erilainen oli heidän elämänsä. Äiti ei siis
saattanut hänelle tarjota muuta, kuin oman kärsimyksensä näyn.

Giorgio nousi, suuteli häntä, läksi hänen luotaan, poistui, kiipesi
ylös huoneustoonsa ja meni ulos parvekkeelle. Majella näytti
ruusunpunaiselta iltavalaistuksessa. Se kohosi suunnattoman suurena
pehmeine ääriviivoineen vihertävälle taivaalle. Pääskyjen huumaavat
huudot jotka leikkelivät ilmaa, työnsivät hänet pois; hän heittaysi
vuoteelleen.

Leväten selällään hän ajatteli: -- Minä siis elän, mina hengitän.
Mika on elämäni sisällys? Millaisten voimien mielivallan, minkä
lakien pakon alainen se on? En ole itseni herra, pakenen itseäni.
Se tunne, mikä minulla on olemassaolostani on sen tunteen kaltainen
joka olisi henkilöllä, joka on tuomittu seisomaan alati horjuvalla
ja vaaranalaisella pohjalla ja joka alinomaan huomaisi, että häneltä
puuttuu vahva alusta mille jalkansa asettaisi. Olen alati täynnä
tuskaa; mutta tuskanikin on epämääräinen. En tiedä onko se sitä tuskaa,
jota tuntee pakolainen, minkä kintereillä takaa-ajaja on, vai sen
takaa-ajajan tuskaa, joka tavoittelee pakenijaa eikä häntä koskaan
saavuta. Ehkä se on kumpaakin.

Pääskyt visertelivät ja lentivät parvina kuin mustat nuolet
edestakaisin parvekkeen nelikulmio-aukon ohi.

-- Mikä minulta puuttuu? Mikä vika on henkisessä rakenteessani? Mikä on
hervottomuuteni syy? Minulla on polttava elämän ikävä, tarve tasaisesti
kehittää kaikki voimani, tuntea itseäni sopusointuiseksi ihmiseksi.
Ja sen sijaan riudun päivä päivältä -- joka päivä elämä pakenee minua
lukemattomista näkymättömistä aukoista, ja minä olen kuin puoleksi
tyhjentynyt rakko, joka huljutetun nesteen jokaisesta liikkeestä
saa uuden irvimuodon. Voimani eivät tuota minulle muuta hyötyä kuin
että ylen vaivaloisesti kuljettavat minulle muutamia tomuhiukkeita,
joihin mielikuvitukseni luo suunnattoman suuren kivimöhkäleen
painon. Alinomainen revinneisyys häiritsee kaikkia ajatuksiani ja
saattaa ne tehottomiksi. Mikä minulta puuttuu? Kenellä on siis tuo
osa olennostani, joka on ulkopuolella tajuntaani, ja joka kuitenkin
on minulle välttämätön, jotta voisin edelleen elää? Vai onko tuo
olemukseni osa jo kuollut, ja voinko minä liittyä siihen jälleen vasta
kuollessani? Niin on. Kuolema todella minua houkuttelee.

Santa Maria Maggioren kellot soivat iltamessuun. Giorgio näki hengissä
jälleen ruumissaaton ja kaapuun verhotut; ja nuo repaleiset lapset,
jotka vaivaloisesti ja hieman kumarassa, häälyvin askelin ja silmät
tarkkaavasti tuijoittaen loimuaviin liekkeihin, kokosivat sulanutta
vahaa.

Nämä lapset hän kauan muisti. Kirjoittaessaan myöhemmin lemmitylleen,
hän kehitti sitä salaista symboolia, jota kuvia tavoitteleva henkensä
himmeästi oli tajunnut. "Yksi noista lapsista, joka oli laiha ja
kellervä, nojasi toisella kädellään kainalosauvaan ja kokosi toisella
vahaa, laahustellen eteenpäin erään kaapuun verhotun vieressä, joka
piti vahasoihtua raa'an suuressa kourassaan. Näen heidät molemmat
vielä; enkä koskaan tule heitä unhoittamaan. Kenties on minussa jotain,
mikä saattaa minut tuon lapsen kaltaiseksi. Todellinen elämäni on
erään salaperäisen, tuntemattoman voiman vallassa, joka sulkee sen
rautakouraansa; ja minä näen sen menehtyvän ja laahustelen vallan
lähelle ja ponnistelen kootakseni ainakin pienen osan siitä. Ja joka
pisara polttaa poloista kättäni." --



III.


Pöydällä oli maljakossa vihko tuoreita ruusuja, toukokuun ruusuja,
jotka nuorempi sisar, Camilla, oli poiminut puutarhasta. Pöydän ääressä
istuivat isä, äiti, Diego veli, ja tuona päivänä, Camillan sulhanen
ja vanhempi sisar, Cristina, ynnä tämän puoliso ja vaaleatukkainen
poika, jolla oli lumivalkea iho ja joka vivahti puoleksi auenneeseen
liljannuppuun.

Giorgio istui isän ja äidin välissä.

Cristinan mies, paroni Palleaurea Don Bartolomeo Celaia, puhui
hermostuttavalla äänellään kaupunkilaisjuonista. Hän oli noin
viidenkymmenen ikäinen mies, laiha, päälaelta kalju, kuin olisi hänellä
ollut tonsuuri, ja hänen kasvonsa olivat sileiksi ajetut. Jonkunmoinen
liikkeiden kulmikkaisuus ja käytöstapojen melkoinen julkeus muodostivat
omituisen vastakohdan hänen hengelliselle ulkomuodolleen.

Häntä katsellessaan ja kuunnellessaan Giorgio ajatteli: Saattaako
Cristina olla onnellinen? Voiko hän rakastaa tuota miestä? Cristina,
tuo lempeä, rakastava olento, jonka olen nähnyt usein itkevän
äkillisissä hellyydenpurkauksissa, Cristina, joka koko elämänajaksi
on kahlehdittu tuohon kuivaan, melkein vanhaan mieheen, joka alinomaa
on täynnä katkeruutta typerän paikallis-politiikan johdosta! Eikä
hän saata löytää lohdutusta edes äitiydestään; eihän hän voi muuta
kuin riutua tuskasta ja huolesta tuon kivulloisen, verettömän, alati
miettiväisen lapsen vuoksi. Sisar parka! --

Hän katseli sisartaan sääliväistä hyvyyttä uhkuvin katsein. Cristina
hymyili häneen päin yli ruusujen ja kallisti sulavanliikkeisesti
päätään hieman vasemmalle, kuten hänen oli tapana.

Cristinan vieressä Giorgio näki Diego veljensä istuvan. Näyttävätkö
he polveutuvan samasta verestä? Cristina on suureksi osaksi perinyt
äitinsä sulouden; hänellä on äitimme silmät ja varsinkin hänen
käyttäymisensä ja eleensä. -- Mutta Diego! --

Giorgio katseli veljeänsä ja tunsi häneen nähden vaistomaista
vastenmielisyyttä, jota jokainen olento tuntee vallan vastakohtaisen,
ristiriitaisen ja ehdottomasti toisenluontoisen olennon suhteen.
Tuo veli söi ahneesti, koskaan luomatta katseitaan ylös lautaselta,
kokonaan vajonneena syömishommaansa. Hän ei vielä ollut
kaksikymmentävuotias; mutta hän oli lyhytläntä ja tanakka, jo hieman
lihava, ja punoittava kasvoiltaan. Pienet harmaat matalan otsan alla
piilevät silmät eivät osoittaneet mitään älyllisyyden välkettä;
punervat karvat peittivät hänen poskiaan ja vahvoja poskipäitään
ja varjostivat hänen paksuhuulista ja aistillista suutansa; samat
hipiäkarvat peittivät hänen käsiäänkin alkaen likaisista kynsistä,
jotka ilmaisivat, miten hän halveksi pienintäkin huolellisuutta.

Giorgio ajatteli: Hän on eläimellinen. On merkillistä, mikä
vastenmielisyys minulla on voitettavana, ennenkuin voin mainita hänelle
välinpitämättömimmän sanan, ennenkuin vastaan hänen yksinkertaiseen
"hyvään päiväänsä". Kun hän puhuu kanssani, hän ei koskaan katso
minua silmiin. Kun katseemme satunnaisesti kohtaavat toisensa, hän
huomiotaherättävän nopeasti kääntyy pois. Ilman kaikkea syytä hän
melkein yhä punastuu minun edessäni. Olenpa ylen utelias tietämään,
mitä hän minusta ajattelee! Varmaankaan hän ei minua rakasta. --

Hänen ajatuksensa ja tarkkaavaisuutensa siirtyivät vaistomaisesti
isään. Diego oli tämän miehen todellinen perillinen.

Isä oli lihava, verevä ja voimakas, ja hänen jäsenensä näyttivät
lakkaamatta uhkuvan aistillisen elinvoiman hehkua. Poskipäät olivat
hyvin raskaat; suu paksuhuulinen ja käskevä, rajusti puhkuva; silmät
sameat ja hieman kierot; nenä iso, liikkuva, punaisten pilkkujen
peittämä; kaikissa kasvojen piirteissä oli kiivauden ja kovuuden leima.
Jokaisessa liikkeessä, jokaisessa asennossa oli voimanponnistuksen
raivokkaisuus, ikäänkuin tämän suuren ruumiin lihakset olisivat olleet
alituisessa taistelussa sen ylenmääräisen lihavuuden kanssa. Liha,
tuo inhoittava aine täynnä suonia ja hermoja, jänteitä, rauhasia ja
luita, täynnä vaistoja ja tarpeita; liha, joka hikoilee ja levittää
pahaa hajua; liha, joka käy muodottomaksi sairaudesta, haavoista, joka
peittyy syylillä, rypyillä, känsillä, hiuksilla; tämä eläimellinen
puoli rehoitti tuossa miehessä häpeämättömän rohkeasti ja herätti hänen
herkkätunteisessa naapurissaan melkein kammoa.

-- Ennen hän ei ollut sellainen, ei, kymmenen, viisitoista vuotta
sitten hän ei ollut sellainen, ajatteli Giorgio. -- Muistan tarkalleen,
ettei hän ollut sellainen. Näyttää siltä, kuin tämä salaisen raakuuden
outo pöhöttyneisyys vähitellen olisi hänessä kehittynyt; ja minä olen
tuon miehen poika!

Hän katseli isää. Hän huomasi molemmissa silmäpielissä ohimoiden
alla syvän ryppyverkon, ja molempien silmien alla turvottuman,
tummansinervän pussinmuotoisen paisuman. Hän huomasi lyhyen, paksun,
punoittavan, halvaukseen taipusan kaulan. Hän pani merkille, että
viikset ja tukka olivat värjätyt. Vanhuus, ukoniän alku aistillisessa
ihmisessä, tuo armoton työ, jonka pahe ja aika toimeenpanee, tuo turha
ja epäonnistunut yritys keinotekoisesti salata hiusten vanhuuden
harmautta, äkillisen kuoleman uhkausta -- kaikki nuo kurjat ja
surulliset, alhaiset ja traagilliset ilmiöt, kaikki nuo inhimilliset
heikkoudet järkyttivät pojan mieltä mitä ankarimmin. Mutta samalla
valtasi hänet ääretön sääli isää kohtaan. -- Soimatako häntä? Hänkin
kärsii. Tuossa lihassa, joka minussa herättää niin voimakasta
vastenmielisyyttä, kaikessa tuossa raskaassa lihamöhkäleessä asuu
sielu. Kuka tietää, miten paljo väsymystä ja levottomuutta siinä
piilee! -- Varmaankin hän mielettömästi pelkää kuolemaa. --

Ja heti hänen mielikuvituksessaan syntyi hänen isänsä kuolinkamppauksen
kuva: kuin salaman iskemänä hän makasi maassa; ei vielä täydelleen
kuolleena, kalvakkana, mykkänä, vääntyneenä, silmät tuijottaen täynnä
kuoleman kauhua, ruumis vavahdellen; kuin näkymättömän vasaran iskusta
jäi sitten jäljelle ainoastaan liikkumaton ainemöhkäle. -- Oliko äitini
häntä itkevä? --

-- Sinä et syö, et juo. Et ole kajonnut melkein mihinkään, sanoi äiti
hänelle. Etkö voi hyvin?

Ja Giorgio vastasi:

-- En, äiti. Tänä aamuna minun ei ole nälkä.

Hän kuuli pöydän läheltä hiipivää laahustelemista ja kääntyi sinne
päin. Hän näki vanhuuttaan heikon kilpikonnan ja muisti Gioconda tädin
sanat: "Se ontuu kuin minä. Isäsi sitä kerran potkaisi."

Giorgion katsellessa sitä, sanoi äitikin, hymyn hohde huulilla:

-- Se on yhtä vanha kuin sinä. Minä kannoin sinua sydämeni alla, kun se
tuotiin minulle.

Ja sama ohut hymy huulillaan hän jatkoi:

-- Se oli mitättömän pieni ja sen kuori oli melkein läpikuultava. Se
näytti lelulta. Se on vähitellen kasvanut tässä talossa.

Hän otti omenan kuoren ja tarjosi sen kilpikonnalle. Vielä hetken
hän katseli elukkaparkaa, joka hitaasti vapisten liikutti kellervää
käärmettä muistuttavaa päätänsä. Sitten hän miettiväisen näköisenä
alkoi kuoria appelsiinia Giorgiolle.

-- Hän muistelee menneisyyttä, ajatteli Giorgio, nähdessään äidin
noin vaipuneen ajatuksiin. Hän arvasi, mikä sanomaton surullisuus
epäilemättä tulvi äidin sieluun hänen muistellessaan onnellisia
aikoja, nyt kun kaikki oli hävitettyä, kaikki lopussa, palaumattoman
lopussa niin paljon petoksen, niin paljon halpamaisuuden jälkeen...
Kuinka huokaakaan hänen sydämensä tämän taakan alla! Epätoivo varmasti
vääntelee hänen sisälmyksiään! --

Nuorukainen koki mielikuvituksessaan äitinsä tuskat, tunsi sisällään
äidin äärettömät kärsimykset. Hän viipyi tässä hellän säälin ylimmässä
tuntehikkaisuudessa, hän tahtoi sen täydelleen tyhjentää, kunnes
kyynelet verhosivat hänen silmänsä. Pakoittaen hän niitä pidätti. Mutta
hän tunsi kuinka ne kaikesta huolimatta vierivät sanomatonta hellyyttä
nostaen. -- Oi, äiti, jospa tietäisit!

Kääntyessään hän näki Cristinan, joka hymyili hänelle ruusujen yli.

Camillan sulhanen sanoi:

-- Se ilmaisee lain tuntemisen puutetta. Kun joku tuo esiin sen
vaatimuksen, että...

Paroni hyväksyi nuoren tohtorin todistusperusteet ja toisti hänen
jokaisen lauseensa jälkeen:

-- Epäilemättä... epäilemättä.

He vetivät alas pormestarin kunnian.

Nuori Alberto istui Camillan, morsiamensa vieressä. Hän oli kiiltävä ja
punoittava kuin vahanukke; hänellä oli suippoparta, hiukset keskeltä
jakauksella, otsalla muutama hyvin järjestetty kihara, ja nenällä
kultareunaiset kakkulat.

-- Tuo nyt siis on Camillan ihanne, ajatteli Giorgio. -- He ovat jo
kauan hillitsemättömän intohimoisesti toisiaan rakastaneet. He uskovat
tulevaan onneensa. He himoitsevat kipeästi toisiansa. Alberto on
epäilemättä johdattanut tuon olentoparan idyllin kaikkien yhteiskohtien
läpi. Camilla on hemmoiteltu; hän on luulosairas; pitkin päivää hän ei
tee mitään muuta, kuin korkeintaan rimputtelee rakkaalla pianollaan
noktyrnejään. He tulevat menemään naimisiin. Ja mikä on oleva heidän
kohtalonsa? Itserakas, ontto nuori mies, ylen hempeätunteinen nuori
nainen maaseutukaupungin karussa olemassaolossa...

Hän seurasi vielä hetken aikaa itsekseen näiden molempien
läpimittais-olentojen kehitystä. Hän tunsi jotakin tuskan tapaista
sisareensa nähden. Hän katseli häntä.

Tämä sisar oli ulkonaisesti hieman hänen näköisensä. Hän oli pitkä ja
solakka, hänen tukkansa oli kaunis, vaaleanruskea ja silmänsä kirkkaat,
mutta vaihtuvat: milloin ne näyttivät vihreiltä, milloin sinisiltä,
milloin harmailta. Hänen kasvonsa hohtivat ohuen jauheen peittäminä
vielä kalpeampina. Povella hänellä oli kaksi ruusua.

-- Kenties hän ei ole minun näköiseni ainakaan ulkonaisesti.
Kenties sulkee hänen sielunsa itsetiedottomasti muutamia tuollaisia
turmiollisia ituja, jotka minun tajunnassani niin voimakkaina ovat
versoneet. Hänen sielunsa on varmaankin täynnä levottomuutta ja
salaista surumielisyyttä. Hän on sairas, tuntematta tautiansa.

Tuona hetkenä nousi äiti. Muut seurasivat hänen esimerkkiänsä, mutta
isä ja Don Bartolomeo jäivät vielä istumaan ja polttamaan. Molemmat
tuntuivat sinä hetkenä Giorgiosta vielä vihattavammilta. Hellästi
hän kietoi toisen kätensä äidin, toisen Cristinan vyötäisille ja
veti heidät näin kanssaan sivuhuoneeseen. Hänen sydämensä paisui
tavattomasta hellyydestä, tavattomasta säälistä. Kun noktyrnin ensi
sävelet kaikuivat, jota Camilla alkoi soittaa, hän sanoi Cristinalle:

-- Miksi emme mene puutarhaan?

Äiti jäi kihlautuneiden luo.

Giorgio ja Cristina menivät hiljaisen poikasen kanssa alas puutarhaan.

Hetken he kulkivat puhumatta vieretysten. Giorgio oli kietonut
käsivartensa sisarensa käsivarren ympäri, kuten hänellä oli tapana
tehdä Ippolitalle.

-- Laiminlyöty puutarha pahainen! mutisi sisar pysähtyen. -- Muistatko
kaikki leikkimme, kun olimme pieniä?

Hän katseli poikaansa, pikku Lucaa.

-- Mene, pikku Luca; juokse ja leikittele!

Lapsi ei kuitenkaan hievahtanut hänen vierestään. Päinvastoin se
tarttui äitinsä käteen. Huoaten tämä katsoi veljeensä.

-- Näetkös, sellainen hän aina on. Hän ei juokse, ei leiki, ei naura.
Aina hän riippuu kiinni minusta. Hän ei koskaan päästä minua. Kaikki
häntä huolestuttaa.

Giorgio ei kuunnellut hänen sanojaan, sillä hän oli vaipunut
ajattelemaan kaukaista lemmittyään.

Puutarha oli puoleksi päivänpaisteessa, puoleksi varjossa, ja sitä
ympäröi muuri, missä muuriruukkiin pistetyt lasipalat välkkyivät.
Lehtimaja-käytävä kulki pitkin muurin kuvetta. Toisella sivulla oli
säännöllisten välimatkojen päässä sypressejä, korkeita ja solakoita, ja
suoria kuin vahakynttilät, ohuine latvoineen, tummina, melkein mustina,
rauta-keihäiden muotoisina. Eteläpuolella, auringonpaisteisella
rinteellä, rehoitti muutamia appelsiini- ja sitruuna-puurivejä jotka
paraikaa kukoistivat. Muuhun puutarhaan oli siroitettu ruusupensaita,
syrenipensaita ja vahvatuoksuisia yrtti-kimppuja. Siellä täällä näki
vielä muutamia pieniä myrtti-ryhmiä, joiden muodostamat kuviot olivat
kehystäneet aikoja sitten kadonneita kukkalavoja. Eräässä sopessa
kohosi kirsikkapuu. Keskellä oli pyöreä puutarha-allas täynnä sameata
vettä, missä luppakasvi vehreänä rehoitti.

-- Muistatko vielä, sanoi Cristina -- kuinka sinä putosit altaaseen ja
Demetrio setä sinut siitä pelasti? Mikä pelästys! Se oli ihme, että hän
sai sinut hengissä vedestä ylös.

Kuullessaan mainittavan Demetriota, Giorgio säpsähti. Se oli tuo
rakas nimi, tuo nimi, joka aina pani hänen sydämensä vavahtamaan. Hän
kävi nyt tarkkaavaiseksi sisarensa puheelle. Hän katseli vedenpintaa,
jolla pitkäkoipiset hyönteiset temmelsivät. Hänet valtasi levoton
halu puhua tuosta vainajasta, lakkaamatta puhua hänestä, palauttaa
kaikki häntä koskevat muistot. Mutta hän pidätti itsensä kuin ylpeä
ihminen ainakin, joka säilyttää salaisuutensa, yksinäisyydessä sillä
mieltään virkistääkseen. Hän pidätti itsensä melkein mustasukkaisena
ajatellessaan, että sisar voisi surettua ja käydä pehmeäksi vainajaa
muistellessaan. Tuon vainajan muisto kuului yksinomaan hänelle. Hän
säilytti sitä alati mielensä sisimmässä, syvän ja surullisen hartaasti.
Demetrio oli ollut hänen todellinen isänsä; hän oli ollut hänen ainoa
oikea omaisensa.

Ja taas hän näki tuon lempeän ja miettiväisen miehen edessään, nuo
kasvot täynnä miehekästä alakuloisuutta, joihin valkea keskelle otsaa
valuva kihara loi omituisen sävyn.

-- Muistatko, sanoi Cristina, kuinka sinä eräänä iltana olit
piiloittautunut ja kuinka seuraavaan aamuun asti pysyit piilossasi
jääden koko yöksi ulos? Kuinka silläkin kertaa pelästyttiin! Kuinka
sinua etsimme! Ja kuinka sinun tähtesi itkimme!

Giorgio hymyili. Hän muisti, ettei hän pilalla ollut piilottautunut,
vaan julmasta uteliaisuudesta, jotta häntä olisi pidetty hukkaan
joutuneena ja jotta hänen omaisensa olisivat häntä itkeneet. Tuona
iltana, kosteana, levollisena iltana hän oli kuullut ne äänet, jotka
häntä kutsuivat, oli kuunnellut kaikkea sitä hälyä, joka tunki
hätääntyneestä talosta, ja täynnä pelkoa ja iloa hän oli henkeänsä
pidättänyt, kun näki häntä etsivien henkilöiden kulkevan vallan läheltä
lymypaikkansa ohi. Sitten oli puutarha, turhaan etsittynä ristiin
rastiin, vaipunut hiljaisuuteen. Ja katsellessaan taloa, missä ikkunat
vuoroin valaistiin ja pimenivät, kuin hätääntyneiden ihmisten hääriessä
edestakaisin ainakin, hänet oli vallannut tavaton tunne, kiihkeä
aina kyyneliin saakka: hän oli tuntenut surkua omaistensa tuskaan
ja itseensä, ikäänkuin todella olisi joutunut tuhon omaksi, mutta
sittenkin hän oli jäänyt piilopaikkaansa. Ja sitten oli aamuhämärä
saapunut; ja tämä hidas valon leveneminen äärettömään äänettömyyteen
oli ikäänkuin karkoittanut hänen aivoistaan mielettömyyden usvan, oli
palauttanut häneen todellisuuden tietoisuuden, oli herättänyt hänen
omantuntonsa. Peläten ja kauhistuen hän oli ajatellut isää ja odottavaa
rangaistusta, oli katsonut puutarha-ammetta ja tuntenut vetovoimaa
tuohon vaaleaan ja lempeään veteen, joka kuvasti taivasta ja jossa
muutamia kuukausia aikaisemmin jo melkein oli löytänyt kuoleman...

-- Se tapahtui Demetrion poissaollessa -- senkin hän muisti.

Tunnetko, Giorgio, mikä tuoksu? sanoi Cristina. -- Tahtoisin poimia
muutaman kukkasen.

Ilma, joka oli kokonaan kostean kuumuuden täyttämä ja usvien
painostama, saattoi mielen pehmeän haaveilevaksi. Syrenipensaan tertut,
appelsiini-kukat, ruusut, hajuruohot ja myrtit -- kaikki yhdistivät
lemunsa yhdeksi ainoaksi voimakkaaksi ja suloiseksi tuoksuksi.

-- Giorgio, kysyi äkkiä Cristina, -- miksi sinä olet niin miettiväinen?

Tänä hetkenä Giorgio, imiessään sieramiinsa tuoksua, oli tuntenut,
miten hänen sisällään nousi voimakas temmellys, miten koko hänen
intohimonsa raivokkaasti purkautui, miten Ippolitan ikävöiminen voitti
kaikki muut tunteet, miten tuhannet aistillisen nautinnon muistot
kohosivat hänen suonissaan.

Epäröiden ja hymyillen Cristina lisäsi:

-- Ajatteletko... häntä?

-- Niin, sehän on totta, sinä tiedät! huudahti Giorgio, joka sisarensa
lempeästä katseesta punastui hän muisti edellisenä syksynä syyskuulla,
ollessaan vieraana Torrette di Sarsossa, meren rannalla, puhuneensa
sisarelleen Ippolitasta.

-- Vieläkö pidät hänestä... yhtä paljon?

-- Yhä vielä.

Enempää sanaakaan puhumatta he kulkivat hedelmäpuita kohti,
molemmat eri mielenliikutuksen valtaamina: Giorgio tunsi sisarensa
kanssatietämyksestä tuskansa vielä kiihtyneeksi; Cristina taas tunsi
kumeasti oman tukahutetun ikävöimisensä taas leimahtavan ilmoille,
ajatellessaan tuota tuntematonta naista, jota veljensä ihaili. He
katsoivat toisiinsa ja hymyilivät, ja se lievensi heidän huoltansa.

Cristina astui nopeaan lähemmäksi appelsiini-puita, huudahtaen:

-- Jumalani, kuinka paljon kukkia!

Kuroittaen ylös käsiään hän alkoi niitä poimia ja taivutti oksia,
katkoakseen pienet oksat. Kukkia sateli hänen päähänsä, hartioilleen
ja rinnalleen. Koko maa yltympäri oli appelsiini-kukkien verhoama,
kuin tuoksuvan lumen peitossa. Ja hän oli tuossa asennossa viehättävä,
soikeine kasvoineen, kaula valkeana hohtaen. Mutta ponnistus nosti
punan hänen poskilleen. Äkkiä hän antoi käsivartensa vaipua, kävi
kuolonkalpeaksi ja hoiperteli, kuin äkillisen pyörtymyksen kouristamana.

-- Cristina, mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa? -- huusi Giorgio
kauhistuneena, tukien häntä käsivarsillaan.

Cristina ei voinut vastata, hänen kulkkunsa oli kuin kokoon kuristettu
äkillisestä pahoinvoinnista. Hän näytti eleillään, että tahtoi pois
puiden luota; ja hän astui muutaman epävarman askeleen Giorgion
tukemana, sillävälin kuin Luca katseli häntä säikähtynein silmin.
Cristina pysähtyi ja hengitti syvään; sitten hän sanoi, ääni yhä vielä
heikkona, vähitellen saaden värinsä takaisin:

-- Älä pelästy, Giorgio... se ei ole mitään. Olen siunatussa tilassa...
Tuo ylen voimakas tuoksu on pannut minut voimaan pahoin... Mäethän, se
menee ohi. Nyt voin taas hyvin.

-- Tahdotko, että palaamme ylös taloon?

-- En, jääkäämme tänne. Istukaamme tähän.

Vanhalle puu-istuimelle lehtimajan suojaan he laskeutuivat. Nähdessään
pojan vakavan ja haltioituneen katseen, Giorgio huusi ikäänkuin häntä
vilkastuttaakseen:

-- Pikku Luca!

Lapsi painoi raskaan päänsä äidin syliin. Hän oli hento kuin kukan
varsi; ainoastaan vaivoin hän näytti kannattavan päätään kaulallaan.
Hänen ihonsa oli niin ohut, että kaikki suonet, hienot kuin siniset
silkkirihmat, kuulsivat sen läpi. Hänen hiuksensa olivat tavattoman
vaaleat, melkein valkeat. Silmät, lempeät ja kosteat kuin karitsalla,
olivat taivaansiniset ja pitkien vaaleiden ripsien reunustamat.

Äiti hyväili häntä, puristaen kokoon huuliaan, pidättääkseen itkuaan.
Mutta kaksi kyyneltä valui alas, kostuttaen poskia.

-- Oi, Cristina!

Giorgion lempeä äänenpaino lisäsi hänen mielenliikutustaan. Toisia
kyyneleitä alkoi valua, kastellen poskia.

-- Näetkös, Giorgio; minä en koskaan ole vaatinut mitään, olen aina
vastaanottanut kaiken, olen aina alistunut kaikkeen; en koskaan ole
valittanut, en koskaan ole kapinoinut... Sinä sen tiedät, Giorgio.
Mutta tämäkin vielä, tämäkin vielä! Että en pojastani löydä vähintäkään
lohdutusta!

Hänen äänensä värähteli kyynelistä, syvän alakuloisuuden liikuttamana.

-- Sinä näet, Giorgio, sinä näet, millainen hän on. Hän ei puhu, ei
naura, ei leiki, ei koskaan ole iloinen, hän ei tee mitään sellaista,
mitä kaikki muut lapset tekevät... En tiedä, mikä häntä vaivaa. Ja
minusta tuntuu, kuin rakastaisi hän minua sydämellisesti, kuin ihailisi
hän minua! Hän ei koskaan väsy minuun, ei koskaan. Minusta tuntuu, kuin
riippuisi hän alati kiinni hengityksestäni. Oi, jos voisin sinulle
kuvata eräitä pitkiä, pitkiä, loppumattomia päiviä... Työskentelen
vallan lähellä ikkunaa; nostan silmäni ja kohtaan hänen katseensa,
jotka minuun tuijottavat, alinomaan tuijottavat... Se on hidasta
kidutusta, tuskaa, jota en voi sinulle kuvata. Minusta tuntuu, kuin
sydämeni vähitellen kuivuisi kokoon.

Ahdistuksen tukahuttamana hän keskeytti puheensa. Hän pyyhki
kyyneleitään.

-- Jos ainakin, -- hän lisäsi -- jos ainakin se, mitä kannan sydämen
alla, tulisi, joskaan ei kauniina, niin ainakin terveenä päivän valoon.
Jos Herra minua kerran auttaisi!

Hän vaikeni, tarkkaavaisena, ikäänkuin olisi sen uuden elämän
tykytyksestä, jota sisällään kantoi, tahtonut kuunnella ennettä.
Giorgio tarttui hänen käteensä. Ja niin he vaikenivat siinä hetken
istuen kivipenkillä, sisar ja veli, elämän painamina.

Heidän edessään levisi puutarha autiona ja hylättynä. Korkeat ja
suorat sypressit kohosivat liikkumattomina taivasta kohti, täynnä
juhlallisuutta, kuin kirkon vahakynttilät. Harvaan puhaltava
tuulenhenki tuskin riitti riipimään pois lehtiä lakastuneesta ruususta
läheisissä pensaissa. Silloin tällöin kaikuivat pianon sävelet
asuinrakennuksesta.



IV.


-- Milloin? Milloin? Se tehtävä, jonka toiset laskevat niskoilleni,
ei siis ole vältettävissä. Minun täytyy siis astua tuon eläimellisen
olennon eteen. -- Melkein mieletöntä kauhua tuntien Giorgio näki
tuon hetken lähenevän. Hänen olemuksensa juurista nousi voittamaton
vastenmielisyys, kunhan vaan ajatteli, että hänen täytyi suljetussa
huoneessa yksin seisoa vastapäätä tätä miestä.

Päivä päivältä hän tunsi ahdistuksensa ja nöyrtymyksensä kasvavan
rikollisen toimettomuutensa tähden; hän tunsi, että äiti, sisar,
kaikki, jotka kodissa kärsivät, häneltä, perheen vanhimmalta lapselta,
odottivat pontevaa tekoa, vastalausetta, puolustusta. -- Todella,
minkätähden oli hänet kutsuttu? Miksi hän oli tullut? Ei enää
näyttänyt ollenkaan mahdolliselta matkustaa pois täyttämättä tuota
velvollisuutta. Pahimmassa tapauksessa hän olisi voinut matkustaa
jäähyväisittä, paeta ja sitten kirjoittaa kirjeen, missä jollakin
mukiin menevällä verukkeella olisi puolustanut menettelyään... Jopa hän
pahimman epäröimisensä hetkinä ajatteli tätä häpeällistä hätäkeinoa;
ja hän punnitsi perinpohjin tätä tuumaa, suunnitteli sitä pienimpiä
yksityiskohtia myöten ja kuvaili itselleen sen seurauksia. Mutta näiden
mielikuvien vallitessa hänen äitinsä kärsivät ja vääntyneet kasvot
herättivät hänessä sietämättömiä omantunnon tuskia, tarkastaessaan
omaa itsekkäisyyttään ja heikkouttaan, hän kammoksui itseään; ja
lapsellisen rajusti hän sisimmästään haki jotain vähäistä oman itsensä
osaa, joka olisi ollut tarmokkaampi, ja jonka tehokkaasti olisi voinut
ärsyttää ja yllyttää tuota voimakkaampaa olemuksensa puolta vastaan,
vallatakseen sen kuin raukkamaisen roskajoukon. Nämä keinotekoiset
pyyteet eivät olleet pysyvää laatua eivätkä kyenneet innostamaan häntä
tuohon miehekkääseen päätökseen. Nyt hän ryhtyi asianlaitaa tyynesti
punnitsemaan ja antoi kernaasti todistelunsa ankaruuden itseään
pettää. Hän ajatteli: "Missä määrin voisin olla hyödyllinen? Minkä
pahan saattaisi minun toimenpiteeni poistaa? Voisiko tämä tuskallinen
ponnistus, jota äitini ja toiset minulta vaativat, todella tuottaa
jotain etua? Ja minkä edun?" -- Kun hän ei itsestään ollut löytänyt
tarpeellista tarmoa tuohon tähelliseen askeleeseen, kun hänen ei
ollut onnistunut itsessään lietsoa tehoisaa kapinallisuutta, hän
noudatti päinvastaista menettelyä: hän koetti todistaa ponnistelunsa
hyödyttömyyden: -- Mitä tuo keskustelu hyödyttäisi? Epäilemättä ei
mitään.

Riippuen isäni mielialasta ja keskustelun kulusta, hän on oleva
joko kiivas tai vakuuttavan nöyrä. Edellisessä tapauksessa minä en
voi tuoda mitään esiin vastapainoksi hänen äänekkäisyydelleen ja
loukkaaville puheilleen. Jälkimäisessä tapauksessa isäni helposti
onnistuu vakuuttamaan minulle hairahduksensa olemattomuutta tai
välttämättömyyttä; enkä siihenkään voi tuoda esiin mitään painavaa.
Tosiseikat ovat muuttamattomia. Jos pahe on juurtunut ihmisen sisimpään
olemukseen, se ei ole irti nyhdettävissä. Isäni on siinä iässä,
jolloin paheita ei enää voi repiä irti juurinensa eikä tottumuksia voi
kukistaa. Hänellä on ollut tuo nainen ja nuo lapset jo useita vuosia.
Onko mahdollista, että minun perusteeni taivuttaisivat häntä heistä
luopumaan? Onko mahdollista, että minä saan hänet katkaisemaan kaikki
siteet? Eilen näin tuon naisen. Ei tarvitse muuta kuin nähdä hänet,
tietääkseen, miten syvälle hän on iskenyt kavaluutensa kynnet tuon
miehen lihaan. Totisesti on hän pitävä häntä kynsissään kuolemaan asti.
Siihen ei enää ole mitään apua. Ja sitten lisäksi nuo lapset ja heidän
oikeutensa. Ja saattaisivatko kaiken jälkeen, mikä on tapahtunut,
isäni ja äitini sopia? Eivät koskaan. Jokainen yritys minun puoleltani
siis olisi tehoton. Ja sitten? On vielä jäljellä aineellinen vahinko,
tuhlailu ja hävitystyö. Miten voin minä sitä pitää silmällä, minä joka
asun kaukana kotoa? Jatkuva valvonta olisi tarpeen. Ei kukaan muu kuin
Diego voisi sitä harjoittaa. Tahdon puhua Diegon kanssa, sopia hänen
kanssaan... Pohjaltaan kaikki nyt kohdistuu Camillan myötäjäisiin.
Alberto on todella niistä hyvin kiihoittunut ja on minun tuskallisin
kiusaajani. Ehkä sittenkään ei ole liian vaikeata jotain saavuttaa.

Hän päätti tukea sisartaan lisäämällä summan hänen myötäjäisiinsä;
sillä olihan hän perittyään koko Demetrio sedän jäljelle jättämän
omaisuuden rikas ja olihan hänellä täysi määräysvalta omaisuuteensa
nähden. Päätös panna täytäntöön tämä jalomielinen teko kohotti häntä
hänen omissa silmissään. Rahan uhrauksen kautta hän piti itseään
vapautettuna jokaisesta muusta velvollisuudesta, jokaisesta ikävästä
toimenpiteestä.

Astuessaan äitinsä huoneeseen, hän tunsi itsensä vähemmin levottomaksi,
vapaammaksi. Lisäksi hän tiesi, että isä iltapäivällä oli palannut
maatilalle, minne hänen oli tapana vetäytyä, saadakseen vapaammat
kädet toimia. Ja se ajatus oli Giorgiolle suuri helpoitus, että
illallispöydässä paikka tulisi olemaan vapaa.

-- Ah! Giorgio, tuletpa oikeaan aikaan, huusi äiti nähdessään hänen
astuvan sisään.

Tämä vihastunut ääni loukkasi häntä näin äkkiarvaamatta niin
tuskallisesti, että hän pysähtyi paikalleen; hän tuijotti jäykästi
äitiin, niin muuttuneelta tämä näytti vihansa järkyttämänä. Hän
katsoi Diegoon, ymmärtämättä; hän katsoi Camillaan, joka mykkänä ja
vihamielisenä seisoi siinä.

-- Mitä on tapahtunut? hän sopersi, kääntäen jälleen katseensa
veljeensä, huomio kiintyneenä siihen pahanilkisyyden ilmeeseen, jonka
ensi kerran niin selvästi näki hänen kasvoissaan.

-- Hopea-esineiden arkku on kadoksissa, sanoi Diego, nostamatta
katseitaan, synkkänä ja niellen sanoja, -- ja nämä väittävät, että minä
muka olen toimittanut sen pois talosta.

Katkerien sanojen tulva puhkesi esiin tuon poloisen naisen vääntyneiltä
huulilta.

-- Niin, juuri sinä, yhdessä isäsi kanssa... Sinä olet auttanut
isääsi... Oi miten halpamaista! Tämäkin vielä lisäksi! Tämäkin! Että
vielä olento, jota olen rinnoillani imettänyt, on minua vastaan! Mutta
sinä yksin olet hänen kaltaisensa, sinä yksin... Toisten lasten suhteen
Herra Jumala on minulle osoittanut armoa: olkoon hän siunattu, olkoon
hän ijäti siunattu tästä armosta, jota minulle on osoittanut! Sinä
yksin olet hänen kaltaisensa, sinä yksin...

Hän kääntyi, Giorgioon päin, joka oli jäänyt seisomaan äänettömänä
ja liikkumattomana. Äidin leuka värisi rajusti. Ja hän vavahteli
suonenvedontapaisesti, niin että näytti siltä, kuin olisi hän joka
hetki ollut maahan kaatumaisillaan.

-- Näetkö nyt, miten me täällä elämme? Näetkö sen? Joka päivä tuo
mukanaan uuden häpeäteon. Joka päivä täytyy minun tässä seisoa ja
taistella ja suojella tätä taloparkaa ryöstöltä, joka päivä ilman
lepoa. Etkö usko, että isäsi, jos vaan voisi, saattaisi meidät oljille
ja riistäisi meiltä leivänkin? Ja niin tulee käymään, niin tulemme
lopettamaan. Saatpa nähdä, saatpa nähdä...

Ja näin hän jatkoi syvän tuskan ahdistamana, ikäänkuin jokaisen
vaitiolon aikana olisi niellyt nyyhkytyksen, ja hänen äänensä muuttui
väliin käheäksi, ilmaisten miltei hurjaa vihaa, mikä ulkomuodoltaan
niin lempeässä olennossa näytti miltei uskomattomalta. Ja kaikki
syytökset puhkesivat uudelleen esiin hänen suustansa. -- Tuo mies
ei enää tuntenut mitään hillitsemystä, ei mitään häpeää. Hän ei
enää arastanut mitään eikä ketään, tavoitellessaan rahoja. Hän oli
menettänyt järkensä; hän näytti olevan mielettömän raivon uhri. Hän oli
tärvellyt pellot, hakkauttanut puut, myynyt karjan, noin umpimähkään,
ensi tilaisuudessa, ensi tarjoojalle. Nyt hän alkoi ryöstää taloa,
missä lapsensa olivat syntyneet. Jo kauan hän oli katseineen himoinnut
hopea-astioita; perhehopeaa, joka oli ikivanhaa, perittyä, alati
säilytettyä Aurispa suvun suuruuden jäännöstä ja yhä vielä täydellisenä
pysynyttä. Ei ollut ollenkaan auttanut, että sitä oli pidetty salassa.
Diego oli liittoutunut isän kanssa. Molemmat olivat pettäneet kaiken
valppauden, olivat salaa vieneet ne pois, heittääkseen ne Herra tiesi
mihin käsiin!

-- Etkö häpeä? -- jatkoi äiti kääntyneenä Diegoon päin, joka ainoastaan
vaivoin hillitsi kiivautensa purkaumista. -- Etkö häpeä liittoutua
isäsi kanssa minua vastaan? Minua vastaan, joka en koskaan ole
kieltänyt, mitä minulta olet pyytänyt, joka aina olen tehnyt, mitä
olet tahtonut? Ja sinä kuitenkin tiedät, mihin nuo rahat menevät,
etkä häpeä. Tuossa seisoo veljesi. Sano minulle, minne tuo lipas on
joutunut. Tahdon sen tietää. Ymmärrätkö?

-- Johan sanoin, etten sitä tiedä, etten ole sitä nähnyt, etten ole
sitä ottanut, -- huusi Diego, joka ei enää voinut hillitä itseään;
hän puhkesi puhumaan raa'asti, pudistaen päätään, kasvot tumman
punoittavina, mikä saattoi hänet vielä enemmän poissaolevan isän
näköiseksi. -- Oletko ymmärtänyt?

Äiti oli kuolon kalpea, katsoi Giorgioon ja näytti ikäänkuin tuon
katseen kautta siirtävän häneen kalpeutensa.

-- Diego! -- sanoi vanhempi veli, joka ei voinut salata vapisemistaan,
-- mene ulos täältä.

-- Menen, milloin hyväksi näen, -- vastasi Diego ja kohautti
ylenkatseellisesti olkapäitään, kuitenkaan katsomatta veljeänsä silmiin.

Silloin valtasi Giorgion äkillinen raivo, tuollainen äärimäinen
raivokohtaus, joka heikoilla ja hiljaisilla ihmisillä juuri
ylenmääräisen kiihtymyksensä vuoksi ei pukeudu ulkonaisiin tekoihin,
vaan joka salaman tavoin vilahuttaa poljetun tahdon eteen rikollisia
kuvia. Surullinen veljesviha, joka ammoisista ajoista salaisena kytee
ihmisluonnossa, puhjetakseen esiin ensi riidasta, julmempana jokaista
muuta vihaa; tuo selittämätön vihamielisyys, joka salaa piilee saman
perheen miehisissä jäsenissä, silloinkin, kun synnyinkodin rauhassa
tottumuksen synnyttämä kiintymys heitä yhdistää; ja tuo kammo, joka
seuraa rikollista tekoa tai rikollisia ajatuksia ja joka kenties on
kajahdus tuosta laista, jonka vuosisatais-perinnäisyys on piirtänyt
kristilliseen tietoisuuteen: kaikki tämä nousi sekavana kuin
huimauksessa, joka hetkeksi syrjäytti hänestä jokaisen muun tunteen
ja herätti hänessä halun lyödä. Itse Diegon näky -- tuo lyhyentanakka
ja verevä ruumis, tuo inhoittava häränniskalla lepäävä pää -- tuo
ruumiillisen voiman tietoisuus, joka piili noissa lihaksissa, vanhimman
veljen arvokkaisuuden halveksiminen, lisäsivät hänen raivoansa.
Hän olisi tahtonut omistaa keinon kesyttääkseen, masentaakseen,
paiskatakseen maahan ilman vastustusta, ilman taistelua tuon eläimen.
Vaistomaisesti hän katsoi hänen käsiänsä: noita leveitä, vahvoja,
punaisten hipiäkarvojen peittämiä käsiä, jotka jo ruokapöydässä,
hääriessään himokkaan suun avustamisessa, olivat herättäneet niin
tuntuvaa inhoa.

-- Mene heti ulos, Giorgio toisti äänekkäämmin ja käskevämmin, tai
pyydä heti paikalla anteeksi äidiltäni.

Ja kättään ojentaen hän astui askeleen veljeään kohti, ikäänkuin olisi
tahtonut tarttua hänen käsivarteensa.

-- Minä en ole sinun komennettavissasi, -- huusi Diego ja katsoi
vihdoin vanhempaa veljeänsä silmiin; ja pienet harmaat silmät matalan
otsan alla säihkyivät kauan aikaa kytenyttä vihaa.

-- Diego, varo itseäsi.

-- Minä en sinua ollenkaan pelkää.

-- Varo itseäsi.

-- Mutta kuka sinä sitten olet? Mitä sinulla on täällä tekemistä? --
huusi Diego, joka ei enää voinut itseään hillitä. -- Sinulla ei ole
mitään oikeutta sekaantua näihin asioihin. Sinä olet muukalainen. En
tahdo sinua omaiseksi tunnustaa. Mitä sinä olet tähän päivään asti
tehnyt? Sinä et koskaan ole tehnyt mitään kenellekään; sinä olet
toiminut yksinomaan oman mukavuutesi, oman etusi mukaan; aina sinua
on lellitelty, aina sinulle suitsutettu suosion sauhua. Mitä sinä nyt
oikeastaan tahdot? Pysy Roomassa ja kuluta perintöäsi mielesi mukaan,
äläkä puutu asioihin, jotka eivät sinua liikuta...

Vihdoinkin hän päästi ilmoille katkeruutensa ja kateutensa
tuota parempiosaista kohtaan, joka saattoi asua poissa kotoa,
suurkaupungissa, keskellä tuntemattomia nautintoja, vieraana perheelle
ja kuin toisenrotuinen olento, jolla oli tuhannet etuoikeudet.

-- Vaiti! Vaiti!

Ja ollen suunniltaan äiti heittäytyi väliin ja löi Diegoa kasvoihin.

-- Mene! Älä enää sano sanaakaan! Mene tiehesi, mene isäsi luo. En enää
tahdo sinua kuulla, en enää tahdo sinua nähdä...

Vihanvimmansa järkyttämänä Diego epäröi, kenties odottaen veljensä
pienintäkin liikettä hyökätäkseen hänen kimppuunsa.

-- Mene! toisti äiti ponnistaen viime tarmoansa, sillä hän tunsi
pyörtyvänsä Camillan käsivarrella, joka häntä tuki.

Silloin Diego läksi, kelmeänä raivosta, mutisten hampaiden välissä
sanaa, jota Giorgio ei ymmärtänyt. Ja hänen raskaat pakenevat
askeleensa kuuluivat autioista huoneista, joissa päivän valo jo alkoi
sammua.



V.


Oli sateinen ilta. Giorgio loikoi vuoteellaan ja tunsi itsensä
ruumiillisesti niin väsyneeksi ja lamautuneeksi, että tuskin enää
jaksoi ajatella. Hänen ajatuksensa olivat epämääräiset ja katkonaiset;
mutta vähäisimmätkin aistimukset häiritsivät häntä ja herättivät
hänessä alakuloisuutta: harvojen ohikulkijain askeleet kadulla,
seinäkellon napsutus, etäisen kellon lyönti, hevosen kavioiden kopse,
vihellys, kiinni paiskatun oven paukutus. Hän tunsi olevansa yksin,
irtitemmattu koko maailmasta, laskemattoman ajan aavikon eroittama
omasta aikaisemmasta elämästään. Epämääräisenä sukelsi taas esiin hänen
mielikuvituksestaan se liike, jolla hänen lemmittynsä oli laskenut
harsonsa viime suudelmiansa yli; niinikään palasi mieleen vahaa kokoova
lapsi kainalosauvoilleen.

-- Minun täytyy kuolla, -- ajatteli Giorgio. Hänen ahdistuksensa
kasvoi äkkiä, ilman määrättyä syytä, ja kävi sietämättömäksi. Hänen
raju sydämentykytyksensä kuristi kokoon hänen kulkkunsa kuin öinen
painajainen. Hän keikahti ylös vuoteesta ja astui muutaman askeleen
huoneessa, ollen suunniltaan ja kykenemättä tätä ahdistusta polkemaan.
Ja hänen askeleensa kajahtivat aivoihinsa.

-- Kuka siellä? Kutsuuko joku minua? Hänen korvissaan soi ääni. Hän
kuunteli jännittyneenä, kenen ääni se saattoi olla. Hän ei enää kuullut
mitään. Hän aukaisi oven, hän hiipi ulos käytävään, hän kuunteli.
Syvä hiljaisuus kaikkialla. Tädin huoneen ovi oli auki ja sisällä
oli valoa. Outo pelko, jonkunlainen silmitön säikähdys kouristi
hänet kun hän ajatteli, että hän äkkiä saattoi nähdä kynnykselle
ilmestyvän tuon vanhan naisen, jolla oli kuolleen ruumiin kasvot ja
keuhkotautiin kuolevan pahalle löyhkäävä hengitys. Ja hänen mielessään
välkähti se epäily, että täti saattaisi jo olla kuollut ja istuisi
siinä kynnyksellä liikkumattomana, leuka rinnalle vaipuneena. Tämä
mielikuva oli kouraantuntuva kuin todellisuus ja pani hänet vallan
kauhusta jähmettymään. Kuin paikalleen kiinninaulittuna hän seisoi,
eikä rohjennut liikkua, ja hänen päänsä ympäri puristautui ikäänkuin
vanne, joka valtimojensa tykytyksestä laajeni ja supistui, kuin olisi
se ollut kylmää, joustavaa ainetta. Hermot hallitsivat häntä, ne
siirsivät vaikutelmiensa sekavuuden ja kiihottuneisuuden häneen. Hän
kuuli vanhuksen rykivän. Silloin hän varpaisillaan, jotta ei hänen
astuntaansa olisi kuultu, vallan hiljaa vetäytyi pois.

-- Mikä minun oikeastaan on tänä iltana? En enää voi jäädä tänne yksin.
Tahdon mennä alakertaan. --

Mutta hän tunsi kuitenkin, ettei vielä olisi voinut sietää äitinsä
näkyä ja tuon hirvittävän kohtauksen jatkoa. -- Menen ulos, menen
Cristinan luo. -- Muistellessaan sitä miellyttävää ja surullista
hetkeä, jonka hyvän sisarensa kanssa oli viettänyt puutarhassa, hän
päätti mennä hänen luokseen.

Oli sateinen ilta. Melkein ihmisistä tyhjillä kaduilla paloivat lyhdyt
himmeästi. Suljetusta leipomosta tunkivat työssä olevien leipurien
äänet ja leivän tuoksu; eräästä kapakasta kitaran ääni ja kansanlaulun
sävel. Liuta kuljeskelevia koiria kiiti nopeasti juosten ohi ja katosi
katujen pimeään. Tornissa löi kello.

Sillävälin kuin Giorgio astui raittiissa ilmassa, heikkeni vähitellen
hänen kiihoituksensa, näytti se haaveenomainen elämä, joka oli
täyttänyt hänen tajuntansa, ikäänkuin haihtuvan. Hän kiinnitti
näkemiinsä ja kuulemiinsa seikkoihin huomiota. Hän pysähtyi
kuuntelemaan kitaran ääniä ja imemään sieramiinsa leivän hajua. Erään
henkilön, joka kulki toisella puolen katua, hän luuli tuntevansa
Diegoksi. Tämä saattoi hänet levottomaksi, mutta hän tunsi, että
kaikki äkä oli kadonnut, ettei mikään raivo ollut jäänyt hänen
alakuloisuutensa pohjalle. Muutamat veljensä sanat palasivat hänen
mieleensä. Hän ajatteli: -- Eikö hän kenties puhunut totta? Minä en
koskaan ole tehnyt mitään ketään varten; olen aina elänyt yksistään
itseäni varten. Olen täällä vieras. Kenties kaikki täällä arvostelevat
minua samalla tavalla. Äitini sanoi: -- Näetkö, miten täällä elämme?
Näetkö sen? -- Saattaisin nähdä hänen kyyneleensä juoksevan kuiviin,
eikä minulla olisi voimaa häntä pelastaa... --

Hän saapui Celaja-palatsin ovelle. Hän kävi sisälle ja astui läpi
porttiholvin; kulkiessaan pihan poikki, hän nosti katseensa. Ei
yhdessäkään korkeista ikkunoista näkynyt valoa; ilmassa liiteli kuin
mädänneiden olkien haju. Pimeässä sopessa pulppuili vesijohtotorvessa
vesi. Pylväskäytävässä paloi pieni lamppu Neitsyt Marian kuvan edessä,
jota rautaristikko-aitaus suojeli, minkä lomitse näki Neitsyen
jalkojen juuressa tekoruusu-vihon. Leveiden portaiden astuimet
olivat keskikohdalta kuluneet, kuten ikivanhojen alttarien portaat,
ja jokaisessa syvennyksessä hohti sileäksi kulunut kivi kellervänä.
Kaikki esineet huokuivat sen vanhan sukutalon alakuloisuutta, johon Don
Bartolomeo Celaja, suvun viimeisenä ja ollen vanhuuden iän rajalla oli
vienyt elämäntoverinsa ja jossa oli tullut tuon perillisensä isäksi.

Astuessaan ylös portaita Giorgio näki hengissä tuon nuoren miettiväisen
vaimon ja tuon verettömän lapsen kauvaksi poistuneina, haaveellisessa
etäisyydessä, syrjäisen huoneen taustalla, minne ei voinut päästä.
Hetken hän tuumi kääntyä pois, ja jäi neuvottomana seisomaan keskellä
vaaleita, yksinäisiä portaita, ollen selittämättömän levottomuuden
valloissa; hän oli taaskin menettänyt käsiin tuntuvan todellisuuden
tietoisuuden, hänet valtasi uudelleen epämääräinen kauhistus vallan
samoin kuin edellä käytävässä, tuon avoimen tyhjän oven edessä. Mutta
äkkiä hän kuuli melun ja ihmisäänen, joka tuntui ajavan pois jotakin;
ja harmaa, raihnas koira, tungettelija kadulta, kenties nälän ajamana
salaa sisälle hiipinyt, syöksyi portaita alas ja hiipaisi häntä ohi
kiitäessään. Muuan palvelija ilmestyi portaille aikoen meluten ajaa
takaa pakolaista.

-- No, mitä nyt? kysyi Giorgio, jossa tämän yllätyksen aiheuttama
levottomuus oli ilmeinen.

-- Ei mitään, ei mitään, armollinen herra. Karkoitin koiran, erään
katukoiran, joka joka ilta, ei tiedetä mistä, kummituksen tavoin hiipii
taloon. --

Tämä mitätön seikka ja palvelijan sanat kiihoittivat hänessä tuota
selittämätöntä levottomuutta, joka vivahti taikauskoisen aavistuksen
epämääräiseen tuskallisuuteen.

Hän kysyi, ja tämä kysymys aiheutui tuosta ahdistuksesta:

-- Voiko Luca hyvin?

-- Hyvin, armollinen herra, Jumalan kiitos.

-- Nukkuuko hän?

-- Ei, armollinen herra, hän on vielä hereillä.

Palvelijan saattamana hän kulki avaroiden huoneiden läpi, jotka
näyttivät melkein tyhjiltä, ja joihin vanhanaikuiset huonekalut olivat
yhdenmukaisesti järjestetyt. Puuttui pieninkin viittaus asujiin,
ikäänkuin näitä huoneita siihenasti olisi pidetty suljettuina. Ja
hän ajatteli, ettei Cristina kaiketi rakastanut tätä taloa, hän kun
ei siihen ollut luonut henkensä suloa. Tämä talo oli suureksi osaksi
jäänyt koskemattomaan tilaansa, siihen kuntoon, missä Cristina sen
oli löytänyt muuttaessaan siihen hääpäivänä, ja mihin Celaja suvun
viimeinen manalle mennyt naishenkilö sen oli jättänyt.

Tuo odottamaton käynti ilahutti sisarta, joka oli yksin ja juuri aikoi
panna pienokaisen levolle.

-- Oi, Giorgio, kuinka ystävällistä, että tulet! hän huudahti syleillen
häntä vilpittömän ilon purkautuessa, suudellen häntä otsalle ja tämän
hellyyden muodossa päästäen sydämensä ahdistuksen ilmoille.

-- Pikku Luca, näetkö Giorgio enon? Etkö sano hänelle mitään? Tule,
anna hänelle suudelma!

Heikko hymy ilmestyi lapsen kalpeille huulille; ja pitkille vaaleille
silmäripsille lankesi ylhäältä valoa hänen kumartaessaan päätään, ja ne
loivat levottoman varjon hänen kelmeille poskilleen. Silloin Giorgio
otti hänet syliinsä; hän oli syvästi pahoillaan tuntiessaan käsillään
tuon hennon rinnan heikkouden, jossa sydän ainoastaan heikosti
sykki. Hän ikäänkuin pelkäsi, että tuo elämän kipinä hänen heikosta
puristuksestaan olisi voinut sammua: se oli samanlainen pelon ja säälin
tunne, joka hänelle kerran oli ollut, kun oli pitänyt pyytämäänsä
hätääntynyttä pikkulintua kädessään.

-- Hän on kevyt kuin höyhen, sanoi Giorgio; ja hänen
mielenliikutuksensa värisi sanoissaan, niin että sisar sen arvasi.

Giorgio laski poikasen polvelleen, ja silittäen hänen päätänsä, hän
kysyi häneltä:

-- Kuinka paljon pidät minusta?

Hänen sydämensä täyttyi tavattomalla hellyydellä. Ja hän tunsi
epätoivoista tarvetta nähdä tämän kärsivän lapsiparan hymyilevän, sen
poskilla ainakin kerran vaaleintakin haihtuvaa punaa, verenhohdetta
tuon läpikuultavan ihon alla.

-- Mikä sinulla on tässä? -- hän kysyi häneltä, nähdessään hänen
sormessaan siteen.

-- Hän sai sormeensa äsken haavan, -- sanoi Cristina, joka
tarkkaavaisin katsein seurasi jokaista veljensä liikettä. -- Se on
vallan pieni haava, mutta ei yhä vaan tahdo parantua.

-- Annatko minun nähdä, pikku Luca? -- kysyi Giorgio tuskallisen
uteliaana, ja kuitenkin hymyillen, houkutellakseen esille hymyä. --
Teenpä sinut yhdellä henkäyksellä terveeksi. --

Hämmästyneenä lapsi antoi kääriä auki kipeän sormen siteen. Giorgio
suoritti tämän levottomana ja sisaren katsellessa äärettömän hellänä.
Siteen pää oli kiinnitarttunut haavaan, eikä hän hennonnut sitä
irroittaa; mutta hän huomasi, että vaalea pisara, kuin veri visvaa,
muodostui haavan näkyvissä olevaan reunaan. Hänen huulensa vapisivat.
Hän kohotti katseensa ja huomasi että sisar tuskasta vääntynein kasvoin
seurasi hänen liikkeitään. Hän tunsi, että hänen koko sielunsa tuona
hetkenä oli keskittynyt tuon pienen käden pintaan.

-- Se ei ole mitään, -- hän sanoi.

Hän koetti hymyillä, puhaltaen, tyydyttääkseen lasta, joka odotti
ihmettä. Sitten hän hitaasti uudelleen sitoi sormen. Hän muisteli
sitä outoa ahdistusta, joka oli vallannut hänet autioilla portailla,
karkoitettua koiraa, palvelijan sanoja, niitä kysymyksiä, jotka
taikauskoinen pelko hänessä oli herättänyt, koko tuota aiheetonta
mielenliikutusta.

Kun Cristina näki hänen vaipuneen ajatuksiin, hän kysyi häneltä:

-- Mitä sinä ajattelet?

-- En mitään.

Sitten hän äkkiä, lähemmin punnitsematta, luullen sanovansa jotakin,
mikä olisi voinut herättää jo puoleksi nukkuvan lapsen huomilta,
virkkoi:

-- Tiedätkö, minä tulin portaissa erästä koiraa vastaan.

Lapsi tuijotti silmät levällään.

-- Koiraa, joka tulee tänne joka ilta.

-- Niin, se on totta, Giovanni kertoi sen minulle -- huomautti
Cristina. Mutta hän keskeytti puheensa nähdessään lapsen levällään
tuijottavat kauhistuneet silmät ja että se oli purskahtamaisillaan
itkuun.

-- Ei, ei, se ei ole totta, -- hän huusi, ottaessaan lapsen Giorgion
polvilta ja sulkiessaan sen syliinsä, -- se ei ole totta, Luca, eno
laskee leikkiä.

-- Se ei ole totta, se ei ole totta -- toisti Giorgio, nousten vallan
järkytettynä tuosta itkusta, joka ei ollut minkään toisen lapsen itkun
kaltaista, sillä tuntui, kuin olisi tuo olentoparka siihen kokonaan
menehtynyt.

-- Menkäämme, menkäämme, sanoi äiti, ääni mairittelevana. -- Pikku Luca
panee nyt maata.

Hän meni viereiseen huoneeseen ja tuuditti lapsen hyväilyillään uniin.

-- Tule sinäkin, Giorgio.

Tämä katseli häntä hänen riisuessaan lasta. Hän riisui siltä vähitellen
vaatteet äärettömän varovasti, ikäänkuin olisi pelännyt särkeä sen;
ja jokainen hänen liikkeensä paljasti tuskallisesti noiden heikkojen
jäsenten kurjuuden, joissa parantumattoman riisitaudin rumennus jo
alkoi näyttäytyä. Kaula oli ohut ja voimaton kuin kuihtunut kukan
varsi; rintalasta, kylkiluut, olkaluut näyttivät tunkevan esiin
ihosta ja tulivat sisälle vajonneen kohdan tummasta varjosta vielä
selvemmiksi; turvottuneet polvet olivat kahden solmun näköiset. Hieman
pöhöttynyt vatsa ylöspaisuneine napoineen saattoi lanteiden terävyyden
vielä huomattavammaksi. Kun lapsi nosti käsivartensa ylös, äidin
vaihtaessa sen paitaa, Giorgio tunsi kipeätä sääliä, joka muuttui
suonenvedontapaiseksi tuskaksi, kun hän näki nuo hennot kainalokuopat,
jotka käsivarsien tehdessä tuota yksinkertaistakin liikettä ilmaisivat
vaikeaa ponnistelua kuollettavaa voimattomuutta vastaan, mihin tämä
heikko elämä tuntui haihtuvan.

-- Suutele häntä, -- sanoi sisar, nostaen lapsen ylös häntä kohti,
ennenkuin laski sen peitteen alle.

Sitten äiti tarttui lapsen käsiin; hän liikutti sidotun sormen kättä
ristinmerkin muotoisesti otsalta rinnalle, toiselta olalta toiselle;
sitten hän aamenta lausuessaan pani nuo molemmat kätöset ristiin.

Synkkä vakavuus piili kaikissa näissä seikoissa. Lapsi pitkässä
valkoisessa paidassaan näytti jo ruumiilta.

-- Nuku nyt, lemmikkini, nuku; me olemme täällä. -- Veli ja sisar
vaipuivat taas samaan surumielisyyteen, istuen molemmin puolin
vuodetta, pieluksen kohdalla. Eivätkä he puhuneet. Tunsi niiden
lääkkeiden hajua, jotka olivat pöydän viereisellä vuoteella. Seinältä
irtaantui kärpänen, lensi vahvasti suristen kynttilän liekkiä kohti ja
pysähtyi sitten peitteelle. Huonekalu rasahti hiljaisuudessa.

-- Hän vaipuu uneen -- sanoi Giorgio hiljaa. Molemmat jäivät
katselemaan tätä unta, joka heidän mieleensä johti kuoleman kuvan;
heidät oli vallannut eräänlainen tuskallinen jäykkyys, ja he eivät
kyenneet vapauttamaan henkeään tästä seikasta.

Epämääräinen aika kului.

Äkkiä lapsi päästi kauhunhuudon, aukaisi silmänsä, kohoten pielukselta,
ikäänkuin kammoittavan näyn jähmettämänä.

-- Äiti, äiti!

-- Mikä sinun on, mikä sinun on, kultaseni!

-- Äiti!

-- Mikä sinun on, lemmikkini? Olenhan minä tässä.

-- Aja pois se! Aja pois se!



VI.


Eikö Camilla illallispöydässä, johon Diego ei saapunut, verhotusti
ollut toistanut syytöstä, sanoessaan huoaten: "Poissa näkyvistä, poissa
sydämestä!" Ja eikö äidinkin sanoissa -- kuinka pian hän olikaan
unhoittanut tuon ikkunan ääressä tapahtuneen keskustelun kyynelrikkaan
lopun -- eikö äidinkin sanoista tuo syytös useammin kuin kerran ollut
sukeltanut esiin?

Melkoisen katkerasti Giorgio ajatteli: -- Kaikki täällä arvostelevat
minua samalla tavalla. Pohjaltaan ei kukaan anna minulle anteeksi tätä
vapaaehtoista luopumistani erikoisoikeudestani ja Demetrio setäni
minulle määräämää perintöä. Minun muka olisi pitänyt jäädä kotia
vahtimaan isäni ja veljeni menettelyä ja suojelemaan kotoista onnea.
Heidän mielestään täällä ei olisi tapahtunut mitään, jos minä olisin
jäänyt tänne! Minun on siis syy. Ja tämä on sovitus.

Kulkiessaan katua pitkin lähestyen vihollisen tyyssijaa, jota kohti
häntä vihdoin äärimäisillä keinoilla, ikäänkuin piiskanlyönneillä,
armotta oli ajettu, hän tunsi kauhun painavan hartioitaan, tunsi
sisällään paheksumista kuin väkivallanteosta. Hänestä tuntui, että oli
hurjien ja leppymättömien ihmisten uhri, jotka eivät tahtoneet häneltä
säästää yhtään ainoata kidutusta. Ja äitinsä sanojen muisteleminen,
jotka hän kyyneliään vuodattaen oli lausunut tuona hautajaispäivänä
siinä ikkunan ääressä, lisäsi hänen katkeruuttaan, teroitti hänen
ivallisuuttaan: -- Ei, ei, Giorgio, sinä et saa olla suruissasi, sinä
et saa kärsiä... Minun olisi pitänyt vaieta, minun ei olisi pitänyt
sanoa sinulle mitään... Älä enää itke. Minä en voi nähdä sinun
itkevän! --

Ja juuri siitä päivästä alkaen ei häneltä oltu säästetty yhtään
kidutusta. Tuo pieni välikohtaus ei ollut matkaansaanut mitään muutosta
äidin suhtautumisessa häneen. Seuraavina päivinä Giorgio ei ollut
nähnyt häntä muuten kuin vihaisena ja kiivaana; äiti oli pakoittanut
hänet kuuntelemaan yhä uudelleen vanhoja ja uusia syytöksiä, joita
vielä tuhansin vastenmielisin yksityiskohdin oli suurentanut; hän oli
pakoittanut poikansa hänen kasvoistaan piirre piirteeltä lukemaan
kestetyn kärsimyksen jäljet; hän oli ikäänkuin sanonut hänelle: "Katso,
kuinka itku on polttanut silmäni, kuinka syvät nämä rypyt ovat,
kuinka valkoiset hiukseni ovat ohimoilla. Ja sydäntäni en voi sinulle
näyttää!" -- Mitä siis oli hyödyttänyt tuon päivän suuri tuska? Oliko
äidin siis tarpeellista nähdä todellisten kyynelten vuotavan, ollakseen
säälin liikuttama? Eikö hän tuntenut sen kärsimyksen koko tuskaa,
jonka turhaan laski poikansa hartioille? -- Oi, kuinka harvinaiset
ovat maan päällä ne olennot, jotka vaieten voivat kärsiä ja hymyillen
ottavat uhrin päällensä! -- Ja näin Giorgio meni niin pitkälle, että
kokonaan oli tunnustamatta hänen ansioitaan ja että valitti hänen
epätäydellisyyttään kärsimyksessä -- ollen vielä kuohuksissa ja
katkeroitunut niistä rajuista kohtauksista, joiden todistajana ja
osanottajana hänen äsken oli täytynyt olla, ja jo edeltäkäsin ollen sen
kauhun pauloissa, minkä tuleva ratkaiseva askel hänessä herätti.

Hän astui edelleen -- hän oli hylännyt ajoneuvot ja lähtenyt jalan
liikkeelle, ollakseen vapaa mielensä mukaan pidentämään matkansa aikaa,
ja kenties myös hätätilassa pidättääkseen itselleen mahdollisuuden
kääntyä ja poiketa samoilemaan kedoille ulkopuolelle kaupunkia. Hän
astui siis edelleen ja tunsi tuon kauhun voittamattomasti kasvavan,
kunnes se lopuksi tukahutti kaikki muut tunteet ja peitti jokaisen
muun ajatuksen. Isän kuva yksinään täytti hänen tietoisuutensa; se sai
elävän olennon hahmon, ja hän alkoi kuvailla sitä kohtausta, joka oli
tapahtuva; hän tuumi omaa menettelyään, hän valmisteli ensi lauseita,
eksyi epätodennäköisiin olettamuksiin, palautti kaukaisia muistoja
lapsuudesta ja poikaiältä ja koetti jälleen loihtia esiin sielunsa eri
tunnelmat isään nähden elämänsä eri vaiheajoilta. Hänen ei onnistunut
varmasti määrätä lapsenkiintymyksensä mutkikasta viivaa, sillä hänellä
ei ollut mitään varmaa tukikohtaa, johon olisi nojannut. Hän ei koskaan
ollut pannut erityistä painoa tämän tietoisuutensa vilpittömään
punnitsemiseen, vaan oli jättänyt sen varjoon. Hän ei koskaan ollut
tahtonut tunkea syvemmälle tuohon vastenmielisyyden vaistoon, joka
aikaisimpinakin ja onnellisimpina aikoina oli muodostanut jokaisen
tunteen taustan, minkä suoranaiset suhteet isän persoonaan olivat
hänessä nostaneet.

-- Kenties en koskaan ole häntä rakastanut -- hän ajatteli. Hän
ei yhdestäkään selvimmästäkään muistosta löytänyt vapaaehtoista
luottamuksen ilmaisua, lämpimän hellyyden purkausta, sydämellistä,
viehkeätä hartautta. Ja kaukaisen lapsuuden sekavissakin muistoissa hän
huomasi jokaisen muun tunteen vallitsevaksi, melkein alinomaisen pelon,
ruumiillisen rangaistuksen pelon, sen kovan sanan pelon, joka seurasi
lyöntiä. -- En ole koskaan häntä rakastanut. -- Demetrio oli ollut
hänen oikea isänsä; hän oli ollut hänen ainoa oikea omaisensa.

Ja taaskin hän näki edessään tuon lempeän ja miettiväisen miehen, jonka
kasvot olivat täynnä miehekästä alakuloisuutta, ja johon tummassa
tukassa oleva keskelle otsaa valuva valkea kähärä, loi omituisen sävyn.

Kuten aina, vainajan kuva tuotti hänelle äkillistä lohdutusta ja
vieroitti hänet yht'äkkiä niistä seikoista, jotka siihen hetkeen asti
olivat täyttäneet hänen mielensä. Levottomuus lieventyi, katkeruus
katosi; vastenmielisyys väistyi uuden rauhallisen varmuudentunteen
tieltä. -- Mitä olikaan hänellä pelättävää? Miksi oli hän
mielikuvituksessaan niin lapsellisesti suurentanut sitä kärsimystä,
joka häntä odotti ja joka nyt oli välttämätön? Ja taaskin hänellä oli
syvällä sisällään tuntemus irtautumisesta nykyiselämästään, olentonsa
nykyistilasta, niistä tapahtumista, jotka häntä kaikkein enimmin
kiusasivat. Taaskin hän sen vaikutuksen alaisena, joka nousi haudassa
lepäävästä sukulaisvainajasta, tunsi olevansa eristävän ilmakehän
ympäröimänä ja menetti selvän käsityksen siitä, mikä oli tapahtunut
ja mikä oli tapahtuva; ja todelliset tapahtumat näyttivät menettävän
kaiken merkityksen hänen silmissään ja olevan vailla kaikkea muuta kuin
hetkellistä merkitystä, ikäänkuin olisi hänen ollut pakko alistuen
ja välttämättömästi siirtyä niiden yli, saapuakseen lähellä olevaan
vapautukseen, jota varmasti odotti.

Vasta nyt, sittenkuin sisäinen ahdistus oli keskeytynyt, sittenkuin
ponnistus, tuo omituinen pysähdys, jota Giorgio ei ihmetellyt, oli
vaivatta saavutettu, vasta nyt hänen silmänsä näyttivät havaitsevan
yksinäisen ja suuremmoisen maiseman tarjoaman näyn. Mutta hänen
tarkkaavaisuutensa oli levollinen ja tasainen. Maiseman kuvassa
hän luuli näkevänsä havainnollistuneena oman tunteensa ja melkein
ajatustensa näkyväiset jäljet.

Oli iltapäivä. Puhdas ja selkeä taivas valoi kaikkiin maanpinnan
ilmiöihin väriänsä ja näytti lieventävän niiden aineellista alennusta
hitaasti tunkien niihin. Kasvullisuuden eri muodot, jotka läheltä
katsoen täydelleen erosivat toisistaan, menettivät vähitellen
asteittain ääripiirteensä, ikäänkuin olisivat huipustaan pyrkineet
hälvenemään, tahtoen upota yhteen ainoaan äärettömään muotoon ja
henkiä yhtä ainoata rytmillistä henkäystä. Näin häipyvät noissa
taivaansinisissä aaltoväreissä vähitellen matalammat huiput, ja syvä
laakso näytti taivaan heijastuksessa rauhalliselta lahdelmalta. Tästä
yhdenmuotoisuudesta törrötti esiin vuorenselkä ja asetti aallehtivan
tasangon vastakohdaksi harjansa järkähtämättömän lujuuden, joille
häikäisevän valkoinen lumi loi ylevää hohdettaan.



VII.


Viimein ilmestyi vallan lähellä, puiden lomissa, huvila molempine
sivuterasseineen, joita ympäröivät rautaristikko-aitaukset; näillä
oli koristeina polttosavesta tehdyt veistokuvien muotoiset maljakot;
niihin oli kuvattu kuninkaita ja kuningattaria, joiden päitä aloekukat
suippoine terineen elävinä kasvikruunuina peittivät.

Näiden korkeamuotoisten punervien veistokuvien näkeminen, joista
muutamat räikeinä erosivat loistavasta taivaansini-taustasta, herätti
äkkiä Giorgiossa uusia lapsuuden muistoja: sekavia muistelmia
maalaisvirkistyshetkistä, leikeistä, kilpajuoksuista, saduista, mitkä
liittyivät noihin liikkumattomiin kuninkaisiin, joiden savisiin
sydämiin noiden sitkeiden kasvien juuret olivat takertuneet kiinni.
Hänen mieleensä lisäksi johtui, että hän kauan aikaa erityisesti oli
pitänyt yhdestä noista kuningattarista, jolle rehevä köynnöskasvi oli
antanut tuuhean ja komean hiuskoristeen, mikä keväisin kauttaaltaan
peittyi kultaisilla kukilla, kuin tähdillä. Ja hän etsi tuota
kuningatarta uteliain katsein, ja hänen sisäisen silmänsä edessä
liitelivät sen salaperäisen ja syväpohjäisen elämän kuvat, joilla hänen
lapsellinen mielikuvituksensa oli sen elähyttänyt. Erään patsaan päässä
hän sen taas huomasi. Hän hymyili, ikäänkuin olisi jälleen löytänyt
ystävättären, ja koko hänen sielunsa pysähtyi muutamaksi hetkeksi,
melkoisen miellyttävän mielenliikutuksen valtaamana palauttamattoman
menneisyyden edessä. Hänestä tuntui, kuin tuo ratkaisevan lopullinen
päätös, jonka hän tuossa äkillisessä lepokohdassa keskellä
vaiteliasta ja sinihohteista maisemaa rauhallisesti oli tehnyt,
olisi saattanut hänet kykeneväksi joka havaitsemuksesta löytämään
tavattoman tuoksahduksen ja houkutellut häntä seuraamaan elonjuoksuaan
sen etäisimpiä sokkeloita myöten läheiseen päämäärään asti. Tämä
uteliaisuus entisaikojen vähäpätöisimpiinkin ilmauksiin nähden,
ja tuo harras myötätuntoisuus niitä seikkoja kohtaan, jotka ennen
olivat häntä ympäröineet, alkoi sulautua pehmeäksi, kyynelrikkaaksi,
melkein naiselliseksi hellyydeksi. Mutta hän kavahti ylös
tunnelmallisuudestaan, kuullessaan ääniä ristikko-aidan läheisyydestä;
hän sai takaisin todellisuus-tietoisuuden ja tunsi taas aikaisempaa
tuskaa nähdessään avoimen ikkunan, missä valkoisten verhojen välissä
riippui kanarialinnun häkki. Yltympäri oli hiljaista, ja kuuli selvästi
vangitun linnun liverrykset.

Kauhistuen Giorgio ajatteli: -- Minun tuloani ei odoteta; mitä, jos tuo
nainen nyt on hänen luonaan.

Hän näki aitauksen luona kaksi lasta, jotka leikittelivät pikku
kivillä. Ehtimättä heitä tarkastaa, hän arvasi, että nämä olivat hänen
äpärä-veljiään, tuon rakastajattaren poikia. Kun hän tuli lähemmäksi,
kääntyivät molemmat lapset ja katsoivat häneen hämmästyneinä,
mutta arastelematta. He olivat terveitä, voimakkaita, kukoistavia,
punaposkisia, ja syntyperänsä leima oli selvästi nähtävissä.
Masentuneena ja voittamattoman kauhun valtaamana hän ainoastaan
ajatteli piiloittautumista, takaisin palaamista, pakenemista, ja
hän kohotti katseensa tuota ikkunaa kohti, peläten, että oli näkevä
verhojen väliin ilmaantuvan isänsä tai tuon vihatun naisen, jonka
halpamaisuudesta, himokkaisuudesta ja häpeällisistä teoista niin usein
oli kuullut puhuttavan.

-- No, nuori herra, minne matka?

Näin sanoi palvelija, joka tuli häntä vastaan. Samassa virkkoi isä
ikkuna-aukosta:

-- Sinäkö se olet, Giorgio? Mikä yllätys!

Giorgio hillitsi itsensä, otti hymyilevän ilmeen ja koetti näyttää
vapaan luonnolliselta. Hän tunsi, että hänen ja isänsä välillä oli
kehittynyt tuollainen melkein kursailevan juhlallinen ja keinotekoinen
suhde, jolla molemmat jo muutaman vuoden ajan olivat verhonneet
pulmallisen noloutensa, silloin kun joutuivat välittömään ja
välttämättömään kosketukseen. Ja Giorgio tunsi tahdonvoimansa taas
täydelleen rauenneeksi ja itsensä kykenemättömäksi vilpittömästi
tuomaan esille tämän käyntinsä oikeaa syytä.

Isä huusi ylhäältä ikkunasta:

-- Etkö tule tänne yläkertaan?

-- Tulen, tulen.

Giorgio tahtoi näyttää siltä kuin ei olisi huomannut lapsia. Hän alkoi
astua ylös isolle terassille kohoavia avoimia portaita. Isä tuli häntä
vastaan. He syleilivät toisiaan. Ilmeisesti; huomasi, että isä tahtoi
esiintyä rakastettavana.

-- Miten päätitkään tulla tänne?

-- Tahdoin tehdä kävelyretken ja saavuin näin kauas. En ole pitkiin
aikoihin nähnyt näitä paikkoja. Mielestäni ei täällä mitään ole
muuttunutta...

Hän katseli asfaltilla päällystetyllä terassilla ympärilleen ja tutki
veistokuvia yksitellen, liioitellen uteliaisuuttaan.

-- Sinä asut tätänykyä melkein aina täällä, eikö totta? hän kysäsi,
jotain sanoakseen, välttääkseen pitkien ja tiheiden vaitiolojen
tuskallisuutta, joita aavisti.

-- Niinpä kyllä, tätänykyä minä todella usein tulen täällä olleeksi --
vastasi isä, äänessä eräänlainen surullinen väre, joka yllätti pojan.
-- Ilma täällä tuntuu olevan minulle terveellinen... sittenkuin minussa
on ilmaantunut tämä sydäntauti...

-- Onko sinulla sydänvika! huudahti Giorgio kääntyen hänen puoleensa,
vilpittömänä ja hämmästyneenä tästä äkillisestä tiedosta. -- Ja kuinka
-- kuinka kauan? En ole siitä tietänyt mitään... Ei kukaan ole koskaan
puhunut minulle siitä...

Ja kun hän nyt katsoi isäänsä suoraan silmiin, hän luuli huomaavansa
tuon kuollettavan taudin jäljet siinä voimakkaassa, räikeässä valossa,
joka auringon vinoista säteistä heijastui kivimuurista. Ja taaskin
hän tunsi tuskallista surkua häneen, nähdessään nuo syvät rypyt,
nuo paisuneet alakuloiset silmät, nuo valkoiset hiukset, jotka
pistivät esiin kauan ajamattomilta poskilta ja leualta, nuo viikset
ja hiukset, joihin värjäysaine oli painanut vihreän ja punasinervän
välisen vivahduksen, nuo paksut huulet, joiden välissä hengitys tuntui
liikkuvan vaivaloisesti, tuon lyhyen kaulan, joka näytti hyytyneen
veren karvaiselta.

-- Kuinka kauan? -- hän toisti, peittelemättä hämminkiään ja tuntien
inhonsa tuota miestä kohtaan haihtuvan, hän kun näki hänet uuden
kuolonuhan alaisena, kuolon kanssa kamppailevana nopeasti toisiaan
seuraavien selvien kuvien vaihtuessa.

-- Kuka voi sanoa, kuinka kauan? -- vastasi isä, joka nähdessään tuon
vilpittömän levottomuutta ilmaisevan osanoton liioitteli tautinsa
luonnetta, ikäänkuin ylläpitääkseen ja enentääkseen tuota sääliä,
joka kenties saattoi olla hänelle hyödyllinen. -- Kuka saattaa sanoa
kuinka kauan? Tällaiset taudit pysyvät kauan salassa, kunnes yhtäkkiä
puhkeavat esiin. Eivätkä ne silloin enää ole parannettavissa. Täytyy
alistua kohtaloonsa ja odottaa hetki hetkeltä surman iskua...

Näin puhuen, äänessä outo väre hän näytti vapautuvan ankaruudestaan
ja raa'asta jykevyydestään, käyvän koko olemuksensa raukeamisesta
vanhemmaksi, heikommaksi, lamautuneemmaksi; ja kuitenkin siinä oli
jotain keinotekoista, liioiteltua, melkeinpä ilveilymäistä, mikä
ei jäänyt Giorgion tarkkanäköisyydeltä huomaamatta. Hän ajatteli
vaistomaisesti noita näyttelijöitä, joilla näyttämöllä on kyky äkkiä
muuttaa hahmoa, kuin peittäisivät kasvonsa naamarilla, ja taas sen
siitä poistaisivat. Ja salaman välkähdyksenä hän aavisti, mitä nyt
oli seuraava. -- Epäilemättä isä oli arvannut tämän odottamattoman
käynnin tarkoituksen ja koetti nyt paljastamalla tautinsa aikaansaada
hyödyllisen vaikutuksen; ja epäilemättä hän tahtoi saavuttaa vallan
varman päämäärän. Minkä päämäärän? -- Giorgio ei sisällään paheksunut
eikä tuskaantunut, eikä hän valmistautunut välttämään sitä ansaa, jonka
varmasti aavisti kohtaavansa; jopa hänen tehoton toimettomuutensa
kasvoi aavistuksen selvyyden ohella. Tavallinen inho sekaantui hänen
sääliinsä. Ja surullisena ja alistuvana hän odotti jotain kohtauksen
käännettä, alistuakseen jokaiseen tilanteeseen.

-- Etkö käy sisälle? -- kysyi isä.

-- Kuten tahdot.

-- Menkäämme siis sisälle. Tahtoisin näyttää sinulle muutamia
papereita...

Isä kulki edellä erästä huonetta kohti: sitä huonetta kohti, jonka
ikkuna oli auki, mistä kanarialinnun viserrykset levisivät koko taloon.
Giorgio seurasi häntä katselematta ympärilleen. Hän huomasi, että isä
muutti astuntansakin, liioitellakseen väsymystään. Ja hän tunsi kipeätä
tuskaa ajatellessaan sitä alentavaa teeskentelyä, jonka todistajana
pian oli oleva. Hän tunsi talossa jalkavaimon läsnäoloa. Hän oli
varma siitä, että tämä nainen oli piiloittauneena jossakin huoneessa,
kuunnellen ja urkkien. Giorgio ajatteli: -- Mitähän papereita isä tulee
minulle näyttämään? Mitähän hän minusta tahtoo? Pyytääkö hän rahaa?
Aikooko käyttää hyväkseen tilaisuutta?...

Ja muutamat äidin soimasanat kaikuivat hänen korvissaan, ja hänen
mieleensä palasivat eräät äidin kertomat melkein uskomattomat
yksityisseikat.

-- Entä minä? Mitä minä tulen tekemään, mitä vastaamaan?

Kanarialintu lauloi häkissään, vaihdellen viserryksiään kirkkaalla ja
vahvalla äänellään; sillävälin valkoiset ikkunaverhot paisuivat kuin
kaksi purjetta, ja niiden kuteen lomitse välkkyi sininen kaukaisuus.
Tuuli liikutteli pöydällä olevia papereita; ja Giorgio huomasi
kristallilautasella papereiden seassa rivon kuvan.

-- Kuinka raskas päivä tänään! -- mutisi isä, teeskenteli sydämen
ahdistusta ja laskeusi rentona istumaan, sulkien puoleksi luomet ja
hengittäen vaivaloisesti.

-- Kärsitkö? kysyi Giorgio melkein pelokkaana, kun ei tietänyt, oliko
tuo kärsimys tosi vai teeskennelty, ja miten hänen oli meneteltävä.

-- Kärsin... mutta nyt se jo menee ohi. Niinpian kuin minulla on
mielenliikutusta, levottomuutta, pahenee tautini. Tarvitsisin hieman
lepoa, hieman rauhaa. Mutta sen sijaan...

Hän puhui taas tuolla katkonaisella valittavalla äänenpainolla;
joku äänen vivahdus muistutti epämääräisesti Gioconda tätiä, tuota
tylsämielistä naisparkaa, kun hän koetti herättää Giorgion sääliä
saadakseen makeisia. Nyt oli isän teeskentely niin ilmeinen, niin
karkea ja inhoittava, -- ja kuitenkin tuon miehen tila oli niin
inhimillisesti säälittävä, hänen alentuessaan niin syvälle, voidakseen
antautua parantumattomaan paheeseensa, ja noiden kasvojen ilmeissä oli
kuitenkin niin paljon todellista kärsimystä, että Giorgiosta tuntui,
kuin ei olisi voinut verrata ainoatakaan elämänsä kärsimystä tämän
kauhean hetken tuskallisuuteen.

-- Sen sijaan?... -- hän kysyi, ikäänkuin rohkaistakseen isäänsä
jatkamaan, ikäänkuin jouduttaakseen kidutuksensa päättymistä.

-- Sen sijaan kaikki jo jonkun aikaa minulle käy hullusti;
onnettomuuksia satelee ylitseni toinen toisensa jälkeen; minulla on
ollut mitä arveluttavimpia tappioita: kolme huonoa vuotta perätysten:
viiniköynnökset pahentuneita, karja lamassa. Tulot ovat kuivuneet
puoliin; verot ovat suunnattomasti kasvaneet... Katsohan: nämä ovat ne
paperit, jotka tahdoin sinulle näyttää...

Ja hän otti pöydältä paperitukun, aukaisi sen poikansa eteen, ja alkoi
sotkuisesti selitellä koko joukkoa mitä sekavimpia seikkoja, jotka
koskivat jo muutamia kuukausia maksamatta jääneitä maaveroja. -- Tämä
asia oli muka heti järjestettävä, jos mieli välttää arvaamattomia
vahinkoja. Jo oli otettu omaisuutta takavarikkoon, ja huutokaupan
julistaminen oli uhkaamassa. Mitä tehdä tässä tilapäisessä ahdingossa,
johon oli syyttömästi joutunut? Kysymys oli melkoisesta summasta. Mitä
tehdä?

Giorgio vaikeni ja tuijoitti papereihin, joita isä selaili
pöhöttyneillä, melkein muodottomilla käsillään, joiden huokoset
olivat näkyvissä, ja joiden tavaton kalpeus punoittavien kasvojen
tuntuvana vastakohtana pisti esiin. Aika-ajoin Giorgio ei ymmärtänyt
isän sanoja, hänen korvissaan soi vaan tuon äänen yksitoikkoisuus,
jota keskeyttivät kanarialinnun terävät viserrykset ja joskus tieltä
nousevat huudot, missä kenties molemmat äpärät edelleen leikitteli
vät somerolla. Silloin tällöin liehuivat ikkunaverhot voimakkaamman
tuulen puuskan paisuttamina. Ja kaikki äänet ja kaikki hälyt tuntuivat
hänestä selittämättömän surullisilta, kun hän siinä ääneti ja hieman
tyrmistyneenä katseli oikeudenhuolentajien papereita, joita kääntelivät
nuo pöhöttyneet kalpeat, pienten suoneniskujen jättämien arpien
peittämät kädet.

Hänen mielestään sukelsi esiin kuva, muisto lapsuuden ajoilta,
omituisen selvänä: Isä istui ikkunan ääressä vakavan näköisenä,
paidanhiha käärittynä ylös toisesta käsivarresta, jota piti vedellä
täytetyssä vadissa; ja avatusta suonesta vuotava veri värjäsi veden
punaiseksi; ja vieressä verentulvaa valvova välskäri, joka piti
valmiina siteitä. -- Toinen kuva liittyi toiseen; ja hän näki taas
kirkkaat leikkausveitset vihreissä koteloissaan, näki palvelijattaren,
joka kantoi pois huoneesta verellä täytetyn vadin, hän näki kipeän
käden joka oli sidottu selässä ristiin menevällä ja sen pöhöttyneeseen
ja pehmeään lihaan hieman vajonneella mustalla siteellä...

-- Tokko kuulet, mitä puhun, sanoi isä, nähdessään hänet siinä niin
ajatuksiinsa vaipuneena.

-- Kuulen, kuulen.

Mutta isä odotti kaiketi tuona hetkenä vapaaehtoista tarjoamista.
Pettyneenä hän virkkoi hetken vaiettuaan, hilliten nolouttaan:

-- Bartolomeo voisi minut pelastaa, jos antaisi minulle tuon summan...

Hän epäröi, kasvoissa kuvailematon ilme, joka pojasta tuntui
viimeiseltä häpeän puuskaukselta, minkä kuitenkin epätoivoinen
tarkoitusperän saavuttamisen tarve tukahutti.

-- Hän antaisi minulle nuo rahat vekseliä vastaan; mutta... luulen,
että hän vaatii sinua hyväksymään.

Sadin oli vihdoinkin jännitetty.

-- Vai minua hyväksymään... -- soperteli Giorgio, jota ei itse pyyntö
hermostuttanut, vaan langon vihattu nimi, jota äitikin syytöksissän oli
maininnut pahan enteen korppina, joka ahneesti karkki Aurispa suvun
omaisuuden jäännöksiä.

Ja kun Giorgio pysyi synkkänä ja epäröivänä, sanaakaan lisäämättä,
alkoi isä häntä rukoilla, voitettuaan kaikki arvelunsa ja peläten
kieltäytymistä. -- Eihän hänellä ollut mitään muuta keinoa,
välttääkseen turmiollista oikeuden määräämää omaisuuden rahaksimuuttoa,
joka epäilemättä olisi saattanut kaikki muut velkoojat hyökkäämään
hänen kimppuunsa. Silloin romahdus olisi ollut välttämätön. Tahtoiko
siis oma poika olla isänsä tuhon todistajana? Ja eikö hän ottanut
huomioon, että puuttumalla asioiden kulkuun valvoi omaakin etuaan,
että puolusti perintöä, joka pian oli siirtyvä hänelle ja veljelle?
Oi, pian, hyvinkin pian, minä päivänä tahansa, ehkä jo huomispäivänä!
-- Ja vielä kerran hän puhui parantumattomasta taudistaan, joka kalvoi
hänen elinjuuriaan, siitä alituisesta vaarasta, joka häntä uhkasi,
tuosta levottomuudesta ja niistä suruista, jotka jouduttivat hänen
kuolinhetkeään.

Uupuneena ja kykenemättä kauempaa kestämään tätä ääntä ja tätä näkyä,
ja kuitenkin ajatellen noita toisia kiusanhenkiä, jotka olivat
pakoittaneet hänet tänne, ja jotka nyt odottivat häntä vaatiakseen
häntä tilille tämän käynnin tuloksista, Giorgio mutisi:

-- Mutta käytätkö todella näitä rahoja siihen tarkoitukseen, josta
minulle puhuit?

-- Oi, sinäkin! Sinäkin! puhkesi isä valittamaan, katkeran tuskan
verhossa vaivoin hilliten raivonkohtaustaan. -- Ovatko he sinullekin
toistaneet, mitä toistelevat kaikille, lakkaamatta, kaikkialla: että
minä muka olen kykenevä jokaiseen halpamaiseen tekoon! Ja sinä olet
sen uskonut!... Mutta miksi, miksi minua niin vihaavat tuossa talossa?
Miksi tahtovat nähdä minut kuolleena? Sinä et aavistakaan miten äitisi
minua vihaa... Jos nyt menisit hänen luokseen ja kertoisit hänelle,
että olit jättänyt minut tänne kuoleman kanssa kamppailevana, hän
syleilisi sinua ja sanoisi: Jumala olkoon kiitetty! Voi, sinä et
tiedä...

Vastoin hänen tahtoaan tässä hänen raa'assa äänessään, ammoittavassa
suussa, joka saattoi sanat terävämmiksi, rajussa hengityksessä,
joka paisutti sieramia, mulkoilevissa verestävissä silmissä ilmeni
ihminen todellisena ja nyt poika tunsi voimakkaasti entistä
vastenmielisyyttä, tunsi tarvetta saada hänet vaikenemaan ja vapautua
hänestä, ja enempää ajattelematta hän keskeytti hänen puheensa ja sanoi
suonenvedontapaisesti:

-- Ei, ei, en tiedä... Sano minulle, mitä minun pitää tehdä, mihin
minun pitää panna nimikirjotukseni.

Ja hän nousi, veri kuohuksissa; hän meni ikkunan ääreen ja palasi isän
luo. Hän näki, miten isä kähisevän levottomana etsi laatikosta jotain;
hän näki isän laskevan pöydälle vekseli-paperin.

-- Tässä olisi: riittää, että kirjoitat nimesi tähän...

Ja muodoton etusormi, jonka litteän kynnen ympärillä liha oli
turvonnut, osoitti tuota kohtaa.

Istuutumatta, selvään tajuamatta, mitä teki, Giorgio tarttui kynään
ja allekirjoitti nopeasti. Hän olisi jo tahtonut olla vapaa, lähteä
huoneesta, olla yksin. Mutta kun hän katsoi isäänsä, joka otti
vekselin, tutki nimikirjoitusta, ripoitti sille hiekkaa, kuivatakseen
sen, ja sitten pani sen takaisin laatikkoon, jonka jälleen sulki, hän
huomasi jokaisessa näistä teoista sellaisen ihmisen huonosti salaamaa
halpamaista iloa, jolle konnantyö on onnistunut; hän saavutti sisällään
sen varmuuden, että oli häpeällisesti antanut itseään petkuttaa ja
ajatteli samalla noiden toisten tutkivia kysymyksiä, jotka odottivat
häntä tuossa toisessa talossa. Silloin kouri häntä niin rajusti tehoton
katumus, että hän oli päästämäisillään äärimmäisen paheksumisensa
ilmoille ja viimeinkin kaikin voimin nousemaisillaan vastarintaan tuota
pahantekijää vastaan, puolustaakseen itseään, kotiaan ja äitinsä ja
sisarensa jaloin poljettuja oikeuksia. Oi, se oli siis totta, kaikki
oli totta, minkä äiti hänelle oli sanonut! Kaikki oli totta. Tuolla
ihmisellä ei enää ollut mitään hienotunteisuutta, ei mitään häpeää. Hän
ei enää kammonnut mitään, ei häikäillyt kenenkään edessä, hankkiakseen
itselleen rahaa... -- Ja taaskin hän tunsi jalkavaimon läsnäoloa
talossa, tuon ahneen ja kyllästymättömän naisen, joka varmasti piili
jossakin huoneessa, kuunnellen, urkkien ja vaanien osaansa saaliista.

Voimatta hillitä vavistusta, joka häntä pudisti, Giorgio virkkoi:

-- Lupaatko minulle, lupaatko minulle... ettet käytä... ettet käytä
näitä rahoja... mihinkään muuhun?

-- Tietysti, tietysti -- vastasi isä, ollen nyt jo melkein kärsimätön
tuosta itsepintaisuudesta ja ilmeisesti muuttuneena koko olemukseltaan,
nyt kun hänen ei enää tarvinnut pyytää eikä teeskennellä saadaksensa.

-- Pidä varasi, jos jotain tulee tietooni -- lisäsi Giorgio, joka oli
käynyt kalman kalpeaksi, ääni käheänä ja vaivoin hillitsi närkästystään
purkautumasta, joka lisääntyi mikäli hänelle selvemmin paljastuivat
tuon miehen vastenmieliset puolet ja hänelle itselleen selvisivät
ajattelemattoman menettelynsä seuraukset. -- Pidä varasi: minä en tahdo
olla kanssarikollisesi äitiäni vastaan.

-- Mitä sillä tarkoitat? huusi nyt isä, tekeytyen epäilyn loukkaamaksi
ja koventaen äkkiä ääntään, ikäänkuin masentaakseen poikansa,
joka hirvittävästi ponnistaen tuijotti häntä silmiin. -- Mitä
sillä tarkoitat? Milloin äitisi, tuo kyykäärme herkeää sylkemästä
myrkkyään? Milloinka hän herkeää? Tahtooko hän siis, että ainaiseksi
suljen häneltä suun? Niin on tapahtuva näinä päivinä. Mikä nainen!
Viiteentoista vuoteen hän ei ole silmänräpäystäkään antanut minun olla
rauhassa. Hän on myrkyttänyt elämäni, hän on repinyt minut rikki. Syynä
vararikkooni on hän, ymmärrätkö? -- hän.

-- Vaikene! huusi Giorgio ollen suunniltaan, kasvonpiirteet
tuntemattomiksi vääntyneinä, kuolon kalpeana, vavisten koko
ruumiiltaan, samanlaisen raivon kouristamana kuin silloin, kun oli
kiivastunut Diegolle. -- Vaikene! Älä mainitse hänen nimeänsä. Sinä et
ole sen arvoinen, että suutelisit hänen jalkojansa. Tulin tänne sitä
sinulle sanomaan. Ja olen mennyt sinun ansaasi! Tahdoit tänään saada
irti jotain portollesi. Ja siinä onnistuit... Hyi, sitä häpeää!... Ja
sinä julkeat parjata äitiäni!

Ääni takertui hänen kulkkuunsa; hänen silmänsä himmenivät ja hänen
polvensa notkuivat, ikäänkuin voimansa olisivat olleet loppumaisillaan.

-- Hyvästi nyt. Lähden täältä. Tee, mitä tahdot. En enää ole poikasi.
En enää tahdo sinua nähdä; en enää tahdo tietää mitään sinusta. Otan
äitini luokseni. Vien hänet kauas. Hyvästi.

Hoiperrellen hän läksi huoneesta, silmät vielä pimenneinä. Kulkiessaan
huoneiden läpi, saapuakseen terassille, hän kuuli vaatteiden kahinaa
ja oven paukahtavan kiinni kuin henkilön jälkeen, joka kiireisesti
vetäytyy pois, välttääkseen yllättymistä. Tuskin oli hän päässyt
raittiiseen ilmaan, ulkopuolelle pisteaitausta, kun tunsi hurjaa
tarvetta itkeä, huutaa, kiitää halki kenttien, kolhaista otsaansa
kiveen, etsiä kuilua, johon syöksymällä päivänsä päättäisi. Koko
hermostosta tuntui päässä tuskallinen värähdys, joka aiheutti
sietämättömiä kivunpuuskauksia, kuin olisi hermo hermon jälkeen
repeytynyt. Ja hän ajatteli vavahtaen kauhusta, jota päivän sammuminen
enensi: -- Minne pitää minun nyt mennä?

Talo näytti hänestä hälvenneen epämääräiseen etäisyyteen ja tie
tuntui hänestä voittamattomalta. Ja kaikki, mikä ei ilmennyt hänelle
sietämättömän kärsimyksensä välittömänä ja ehdottomana herkeämisenä,
oli hänestä välinpitämätöntä.



VIII.


Herätessään seuraavana aamuna sekavasta unestaan, olivat nuo hetket
vaan epämääräisinä hänen muistissaan. Illan traagillinen laskeuminen
yksinäiselle maisemalle; iltamessun kaiku, jonka kuulohäiriö oli
pitkittänyt, niin että se hänestä oli tuntunut loppumattomalta;
ahdistus joka häntä oli vaivannut kotitalon läheisyydessä, kun oli
katsellut valaistuja ikkunoita, joiden ohi varjot olivat kiitäneet;
melkein kuumeinen kiihtymys, joka hänet oli vallannut äidin ja sisaren
kysellessä ja hänen kertoessaan mitä oli tapahtunut ja liioitellessaan
soimapuheiden kiivautta ja kiistan tuimuutta; melkein mieletön tarve
puhua, sekoittaa tositapausten kuvailuun katkonaisia mielikuviaan;
paheksumisen ja hellyyden puuskaukset, joilla äiti hänet oli
keskeyttänyt, mikäli hän oli kertonut tuon eläimellisen miehen käytöstä
ja omaa kärsimystään ja sitä tarmoa, millä oli tuota miestä uhmannut;
ja sitten äkillinen käheys, ohimoilla pulppuilevan tuskan nopea
kasvaminen, katkeran, vastustamattoman oksennuksen suonenvedontapaiset
kouristukset, ankara väristys, joka oli vallannut hänet vuoteessa, ne
kammoittavat kuvat, jotka uupuneiden hermojen ensi uinahduksen aikana
olivat kavahuttaneet hänet ylös -- kaikki tämä palasi sekavana hänen
muistiinsa ja enensi hänen ruumiillista herpoamistaan, joka tosin oli
tuskallinen mutta jota hän ei mistään hinnasta olisi tahtonut itsestään
pudistaa pois, paitsi vaipuakseen täydelliseen pimeyteen, kuolleen
ruumiin tunnottomuuteen.

Kuoleman välttämättömyys oli nyt, kuten aina, yhtä pakoittavana
hänen silmiensä edessä; mutta häntä kiusasi se ajatus, että hänen,
toteuttaakseen aikeensa, täytyi luopua toimettomuudestaan ja
panna täytäntöön sarja vaivalloisia tekoja, voittaa ruumiillinen
vastenmielisyytensä ponnistuksiin. -- Missä hänen oli itsensä
surmaaminen? Millä tavalla? Kodissako? Vieläkö sinä samana päivänä?
Ampuma-aseellako? Myrkylläkö? -- Vielä hänellä ei siitä ollut mitään
varmaa ja selvää käsitystä. Hänen horrostilansa ja suussaan tuntuva
katkera maku johtivat hänen mieleensä jonkun nukuttavan myrkyn. Ja
enempää punnitsematta käytännöllisiä keinoja, joilla olisi voinut
hankkia itselleen tarpeellisen otoksen, hän epämääräisesti kuvitteli
vaikutuksia. Sitten lisääntyivät kuvat vähitellen, käyden varmemmiksi
ja selvemmiksi; ne yhtyivät ja muodostivat havainnollisen hahmon.
Ennenkuin kuvaili hitaaseen kuolemaansa liittyviä aistimuksia,
koetti hän kuvitella niitä asianhaaroja, joiden vallitessa äiti,
sisar, veli saisivat onnettomuuden kuulla; hän koetti kuvitella
heidän surunilmauksiaan, heidän ryhtiään, heidän sanojaan, heidän
liikkeitään. Ja tämä uteliaisuus kohdistui vähitellen kaikkiin hänen
jälkeeneläviinsä, ei ainoastaan lähimpiin sukulaisiin, vaan kaikkiin
sukulaisiin ja ystäviin; jopa Ippolitaan, tuohon kaukaiseen Ippolitaan,
joka oli käynyt hänestä melkein vieraaksi.

"Giorgio!"

Se oli äidin ääni; hän kolkutti huoneen ovelle.

-- Oh, äiti, sinäkö se olet? Astu sisälle!

Äiti kävi sisälle ja lähestyi vuodetta hellän huolehtivana; hän
kumartui hänen puoleensa, laski kätensä hänen otsalleen ja kysyi:

-- Miten voit? Miltä tuntuu?

-- Laatuun käyvästi... päätä hieman pyörryttää... Minulla on suussa
karvas maku; tahtoisin juoda jotain...

-- Camilla tuo heti kupin maitoa. Tahdotko, että aukaisen vähän ikkunaa.

-- Kuten tahdot, äiti.

Giorgion ääni kaikui oudon muuttuneelta. Äidin läsnäolo lisäsi
hänen itsesääliään, jonka kuolonvalituksen kuvailu, minkä
luuli pian muuttuvan todellisuudeksi, hänessä oli herättänyt.
Mielikuvituksessaan hän sekoitti sen todellisen seikan, että äiti
aukaisi ikkunaluukut kuviteltuun seikkaan, joka oli johtava tuon
surullisen tapauksen huomaamiseen, ja hänen silmänsä vettyivät
säälistä itseensä ja tuohon naisparkaan, jolle oli tuottava tuon
kovan iskun. Ja tuo traagillinen kohtaus ilmeni hänelle selvempänä:
Äiti kääntyi kirkkaassa valaistuksessa, mainitsi vielä kerran hieman
pelästyneenä häntä nimeltä, lähestyi taas vavisten, kosketteli
häntä, pudisti häntä, huomasi hänet hengettömäksi, tunsi, että hän
oli jäisen kylmä ja jäykkä; pyörtyneenä hän kaatui kasvoilleen
hänen ylitsensä... Kenties hengettömänä? Tuo isku saattoi todella
hänet surmata. -- Ja Giorgion kiihoitus kasvoi; ja nyt nämä hetket;
hänen mielikuvituksessaan viimeiset, tuntuivat juhlallisilta; ja
äidin läsnäolo, liikkeet ja sanat saivat hänen mielestään niin
tavattoman merkityksen ja tärkeyden, että hän melkein levottomassa
jännityksessä niitä seurasi, ja samalla hän äkkiä siirtyi pois
sisäisestä toimettomuudestaan ja sai äkkiä harvinaisen vilkkaan
elämän tuntemuksen. Hänessä esiintyi jo tuttu ilmiö, joka monasti oli
häntä hämmästyttänyt ja omituisuudellaan saattanut uteliaaksi. Se oli
hetkellinen siirtyminen toisesta tajunnantilasta toiseen, mikä niin
suuresti erosi edellisestä, kuin valvonta nukkumisesta ja mikä johti
hänen tietoisuuteensa sellaisen silmänräpäysmuutoksen mielteen, mikä
syntyy näyttämöllä, kun äkkiä rampin lamput syttyvät ja levittävät
mitä kirkkainta valoa. Hänen tavallisen tilansa vallitessa oli hänen
tajuntansa kuin läpinäkemättömän verhon peitossa, joka asetti hänen
ja todellisuuden välille jonkunmoisen laipion. Tämä kävi joskus
niin läpitunkemattomaksi, että se vaikutti kokonaan eristävältä ja
sulki pois ulkomaailman vaikutelmat. Mutta toiste tapahtui äkkiä,
että tämä pinnan läpitunkemattomuus katosi ja että tajunta oli
välittömässä kosketuksessa todellisuuteen, ja silloin tuntuivat
aistimukset tuottavan jotain vallan uutta, ne tuntuivat paljastavan
uuden käsityksen ja uuden sisällyksen todellisesta elämästä, jotka
läheisyyden ja tottumuksen vuoksi siihenasti olivat olleet vallan
erityisen näkökohdan määräämiä.

Näin katseli poika äitiä samoin kuin jo hautajaispäivänä oli
tapahtunut, toisin silmin, ja hän näki hänet nyt kuten silloin
harvinaisen selvästi; hän tunsi äidin elämän lähestyneen omaa
elämäänsä, melkein siihen liittyneeksi, ja hän tunsi yhteisen veren
salaperäiset siteet ja sen kohtalon surullisuuden, joka heitä molempia
odotti. Ja kun äiti lähestyi häntä ja istuutui hänen viereensä, hän
kääntyi ja kohosi hieman patjoista; hän tarttui äidin käteen ja koetti
peittää hämmennystään hymyllä. Ollen katselevinaan sormuksen hiottua
kiveä, hän tutki tuota pitkää, laihaa kättä, joka loi tavattoman
vilkkaan kuvan tuon naisen omituisuuksien kokonais-yhtymästä ja joka
hipiän kosketuksesta hänessä herätti aistimuksen, jota ei voinut
verrata mihinkään toiseen aistimukseen. Mieli yhä vielä äskeisten
mielikuvien heittämien varjojen pimittämänä hän ajatteli: -- Kun hän
sitten koskettelee minua ja tuntee tuon jäisen kylmyyden.

Hän värisi vaistomaisesti muistellessaan sitä kauhua, jota itse oli
kokenut kosketellessaan kuollutta ruumista.

-- Mikä sinun on? kysyi äiti.

-- Ei mitään... hermoväristys.

-- Oi, et voi hyvin, hän lisäsi päätään pudistaen. Mikä sinua vaivaa?

-- Ei mikään, äiti... Luonnollisesti vielä hieman kiihoittunut...
Mutta äidiltä ei jäänyt huomaamatta pojan kasvojen pingoitettu ja
suonenvedontapainen ilme.

-- Oi, kuinka kadun, hän huudahti -- kuinka kadun, että lähetin sinut
sinne! Kuinka väärin tein siinä, että sinut sinne lähetin.

-- Et toki, äiti. Miksi? Ennemmin tai myöhemmin, se kuitenkin oli
välttämätöntä.

Ja vapaana tuon käynnin nostamasta sekavuudesta hän silmänräpäyksessä
vielä kerran uudelleen eli tuon hetken; hän näki isän liikkeet, kuuli
hänen äänensä; hän kuuli oman muuttuneen äänensä, joka uskomattomasti
oli tuonut esiin niin kovia sanoja. Hänestä tuntui, kuin olisi tuohon
tapaukseen ja noihin sanoihin nähden ollut vieras; ja kuitenkin hän
sielunsa pohjalla tunsi eräänlaista kumeata katumusta, joka samalla
oli vaistomainen tietoisuus siitä, että hän oli mennyt liian pitkälle,
että oli tehnyt korjaamattoman teon, että oli jaloin polkenut jotain
inhimillistä ja pyhää. -- Miksi hän olikaan noin rajusti hylännyt tuon
suuren, levollisen alistumistilan, johon hänet oli saattanut keskeltä
vaikenevaa maisemaa esillesukeltaneen Demetrio vainajan kuva? Miksi hän
ei ollut malttanut kohdella yhtä tuskallisen ja ymmärtävän säälivästi
tuon ihmisen halpamaisuutta ja kurjuutta, jota, samoin kuin kaikkia
muita, painoi kukistamaton kohtalo? Ja eikö hänessä itsessään, jonka
suonissa virtasi sama veri, hänen omassa olemuksessaan uinailleet
noiden inhoittavien paheiden idut? Eikö hän itse, jos olisi elänyt
kauemmin, olisi voinut vajota samanlaiseen kataluuteen? -- Ja kaikki
vihanpurkaukset, kaikki intohimo, kaikki rangaistukset tuntuivat
hänestä vääryydellisiltä ja turhilta.

Elämä tuntui hänestä saastaiden aineiden sokealta kuohunnalta.
Hänestä näytti, kuin olisi hänen olemuksessaan piillyt joukko
salaisia, tuntemattomia ja kukistamattomia voimia, joiden vähittäinen
kohtalollinen leviäminen oli hallinnut hänen siihenastisen
olemassaolonsa ja oli hallitseva hänen tulevaisuuttansakin, ellei
hänen täytyisi totella juuri yhtä noista voimista, joka velvoitti
häntä viimeiseen tekoon. -- Ja miksi oikeastaan suren eilistä tekoani?
Olisinko ehkä voinut välttää sitä? --

-- Se oli välttämätön, hän toisti kuin puhuen itsekseen ja sanoissaan
toinen merkitys.

Ja selvästi ja tarkkaavaisesti hän punnitsi jälellä olevaa elämäänsä.



IX.


Kun äiti ja sisar olivat hänet jättäneet, hän jäi vielä muutamaksi
hetkeksi vuoteeseen; hän tunsi ruumiillista vastenmielisyyttä
pienimpäänkin voimanponnistukseen. Nousemisen aiheuttama vaiva tuntui
hänestä äärettömältä. Hänestä tuntui liian vaivalloiselta luopua tästä
vaakasuorasta asennosta, jossa ollen hän muutaman tunnin kuluttua
toivoi löytävänsä ijäisen levon. Hän ajatteli taas huume-myrkkyä. --
Sulkea silmänsä ja odottaa unta! -- Toukokuun aamun neitseellinen
kirkkaus, taivaan sini, joka kuvastui ikkunaruutuihin, permannolla
pitenevä auringonpaisteen juova, kadulta nousevat äänet ja hälyt,
kaikki nämä eloa uhkuvat ilmiöt, jotka ikäänkuin väkirynnäköllä
näyttivät valloittavan parvekkeen, tunkeakseen hänen luokseen ja hänet
vallatakseen -- kaikki tämä herätti hänessä katkeruuden sekaista
säikähdystä. Ja hengissä hän taas näki äidin kuvan, joka paraikaa
aukaisi ikkunaa. Hän näki Camillankin vuoteen eteen polvistuneena;
hän kuuli taaskin noiden molempien naisten sanat, jotka yhä vaan
tarkoittivat samaa miestä. Äidin räikeä huuto, jonka hän huulet
katkerasti vääntyneinä oli päästänyt, oli erityisesti painunut hänen
mieleensä; ja siihen liittyi isän kasvojen ilmestys, jossa hän oli
luullut huomaavansa kuollettavan taudin jäljet: siellä parvekkeella,
räikeässä, valkoisten muurien heijastamassa valossa. -- Entä jos se
sentään oli totta! Hänen ja Camillan läsnäollessa oli äiti sanonut
katkeran purevasti: -- Suokoon Jumala, että se olisi totta! Ja se oli
siis hänelle, joka liikkui aikeissa hylätä elämä, se oli siis viimeinen
vaikutelma, minkä hänen sydämeensä jätti se olento, joka kauan oli
ollut hänen kodissaan kaiken hellyyden lähde...

Hänessä heräsi äkillinen tahdonilmaus: hän hypähti ylös vuoteesta,
vahvasti päättäen vihdoin toimia -- Ennen iltaa se on tapahtuva.
Missä? -- Hän ajatteli Demetrion suljettuja huoneita. Ennenkuin
hyväksyi mitään määrättyä suunnitelmaa, hän tunsi itsessään sen
varmuuden, että itse tapa tuntien kuluessa itsestään, jonkun äkillisen
mieleennostatuksen vaikutuksesta oli ilmaantuva ja pakoittava häntä
tottelemaan.

Huolehtiessaan siivoutumisestaan, hänen mieleensä johtui ajatus,
että valmisti ruumistaan hautajaisia varten. Tuo eräänlainen
kuolemaan liittyvä turhamaisuus, joka on ominainen muutamille
kuolemaantuomituille ja itsemurhaajille, ilmeni hänessä. Hänen
tarkatessaan tätä tunnetta, se yhä kiihtyi. Ja häntä kiusasi se
tietämys, että hänen oli kuoleminen tässä syrjäisessä pikkukaupungissa,
tämän sivistymättömän maakunnan sydämessä, kaukana ystävistä, joille
tämä surullinen loppu kenties kauan jäisi tuntemattomaksi. Jos
sensijaan tuo teko olisi tapahtunut Roomassa, suuressa kaupungissa,
missä hän oli tunnettu, ehkä ystävät häntä itkisivät ja runollisesti
kirkastaisivat traagillista salaisuutta. Ja taaskin hän mielessään
kuvaili kuolon jälkeisiä seurauksia; asentoansa vuoteessa siinä
huoneessa, joka oli ollut hänen lempensä tyyssijana; nuorten mielten
syvää säikähdystä ruumiin ääressä, joka lepäsi vakavassa rauhassa;
kuolinvartijain keskusteluja vahakynttilöiden valossa; seppeleillä
peitettyjä paareja, joita seurasi joukko vaikenevia nuorukaisia;
jäähyväissanoja, jotka runoilija, Stefano Gandi lausui hänen
haudallaan: -- Hän meni kuolemaan, kun ei voinut saattaa elämää
sopusointuiseksi unelmansa kanssa -- ja sitten Ippolitan tuskaa,
epätoivoa, mieletöntä surua...

Ippolita! Missä hän oli, mitkä olivat hänen tunteensa, mitä hän teki?

-- Eipä aavistukseni ole minua pettänyt! -- hän ajatteli. Hänen
mielikuvituksestaan sukelsi taas esiin tuo lemmittynsä kädenliike,
jolla hän oli laskenut kasvoilleen mustan harson viimeisen suudelman
jälkeen: jäähyväishetken vähäiset tosiseikat kiitivät taas hänen
muistinsa ohi. Mutta selittämätön oli hänestä tuo melkein täydellinen
mielen levollisuus, jota ei häirinnyt se ajatus, että hänen
välttämättömästi ja lopullisesti täytyi luopua niin intohimoisesti
halutun ja ihaillun naisen omistamisesta. Miksi oli ensi päivien
ponnistusten ja alakuloisuuden jälkeen hänet vähitellen hylännyt toivo,
miksi hän oli saanut tuon lohduttoman varmuuden, että jokainen yritys
jälleen elvyttää tuota suurta, kuollutta, uskomattoman kaukaista
seikkaa, _heidän rakkauttaan_, oli tuiki turha? Miksi oli koko hänen
menneisyytensä niin kokonaan irtaantunut hänestä, että näinä päivinä,
keskellä uusia tuskia, vaan harvoin selvä väre hänen tietoisuudessaan
oli sitä muistuttanut?

Ippolita! Missä hän oli, mitä hän tunsi sisällään, mitä hän teki? Mitä
näkyjä havaitsivat hänen silmänsä? Mitkä sanat, mitkä kohtaamiset
kiihoittivat hänen mieltänsä? Kuinka olikaan mahdollista, ettei hän
kahden viikon ajalla ollut voinut löytää mitään keinoa, antaakseen
hänelle selvempiä ja perinpohjaisempia tietoja itsestään kuin nuo neljä
tai viisi eri seuduilta lähetettyä sähkösanomaa?

-- Ehkä jo toisen miehen intohimoinen pyyde on hänet vallannut? Ehkä
tuon langon, josta Ippolita niin usein minulle on puhunut... Ja tuo
synkkä ajatus, piintyneen epäluulon ja luulevaisuuden ravitsemana,
kouristi hänen mieltänsä ja järkytti hänen olemustaan kuin pahimpina
aikaisempina hetkinä. Kaikki katkerat muistot heräsivät jälleen
melukkaina. Yhtenä ainoana hetkenä hän taas eli kaksivuotisen
kurjuuden, nojautuneena samaan ikkunalautaan, minkä ääressä hän tuona
ensimäisenä iltana, ensi tuskan raatelemana, bergamottien tuoksuessa
oli maininnut hänen nimeään. Ja hänestä tuntui, kuin olisi kevätaamun
ihanuuteen virrannut tuntemattoman kilpailijansa nuori onni, ja kuin
olisi se saavuttanut hänetkin.



X.


Giorgio tahtoi, ikäänkuin valmistuakseen siihen syvään
salaperäisyyteen, mihin oli astumaisillaan, jälleen nähdä ne yksinäiset
huoneet, joissa Demetrio oli viettänyt viimeiset päivänsä.

Yhdessä enonsa koko omaisuuden kanssa hän oli perinyt näiden huoneiden
omistuksenkin. Hän oli täynnä harrasta kunnioitusta jättänyt ne
koskematta, kuin pyhänjäännökset. Ne oli ylimmässä kerroksessa, olivat
itäänpäin puutarhan puolella.

Hän otti avaimen ja kiipesi varovasti portaita ylös, jotta ei kukaan
olisi häntä vaivannut kysymyksillä. Mutta kulkiessan käytävän läpi
täytyi hänen välttämättömästi mennä Gioconda tädin oven ohi. Toivoen
huomaamattomana pääsevänsä ohi kulkemaan, hän astui varpaillaan; hän
pidätti henkeään. Hän kuuli vanhan naisen rykivän ja arvellen yskän
aiheuttaman melun peittävän askeleitaan, hän astui muutaman nopeamman
askeleen.

-- Kuka siellä on? -- kysyi sisältä käheä ääni.

-- Minä se olen, täti.

-- Vai sinäkö se olet, Giorgio? Tule, tule. --

Hän ilmestyi kynnykselle, kellervin, varjossa melkein kuolon kelmein
kasvoin, ja loi veljenpoikaansa tuon omituisen katseen, joka ensin
kohdistui käsiin, sitten vasta kasvoihin, ikäänkuin heti nähdäkseen,
toivatko kädet jotain mukaansa.

-- Menen noihin huoneisiin tuolla -- sanoi Giorgio, jota inhoitti tuon
viheliäisen olennon ilmapiiri, salaamatta, ettei tahtonut viipyä.

-- Hyvästi, täti. Tahdon hieman tuulettaa noita huoneita.

Hän kulki käytävää edelleen ja saapui toiselle ovelle; mutta
asettaessaan avainta reikään, kuuli hän vanhuksen laahustelevat
askeleet takanaan.

Tämä vanha melkein heikkomielinen jumalinen nainen, jonka hengitys
löyhkäsi mädälle kuten sillä, joka potee kuolettavaa lavantautia, joka
makeisilla on tärvellyt terveytensä ja joka puoleksi oli lahonnut
pyhimyksiensä parissa -- tämä vanha nainen siis oli ikäänkuin tämän
paikan vartija. Tämä vanhus oli itsemurhaajan sisar, Demetrio. Aurispan
täysi sisar!

Giorgion mieli lamautui, kun ajatteli, että ehkä ei pääsisi hänestä
erille, että hänen kenties täytyi kuunnella hänen lorujaan tämän paikan
melkein pyhässä hiljaisuudessa, keskellä noita kalliita ja hirveitä
muistoja. Hän ei sanonut mitään, ei kääntynyt taaksepäin; hän aukaisi
oven ja astui sisälle.

Ensimäinen huone oli pimeä, täynnä painostavaa, tukahuttavaa ilmaa
ja tuota hajua, joka on ominainen vanhoille kirjastoille. Kapea
valonjuova tunki sisään ikkunasta. Giorgio epäröi, ennenkuin aukaisi
luukut ja kuunteli, napsuttelivatko puun toukat. Gioconda täti, jota
siinä pimeässä ei näkynyt, alkoi rykiä. Silloin valtasi Giorgion,
hänen hapuillessaan rautahakoja, väristys, kammo. Hän aukasi ikkunan
ja kääntyi; liistaluukkujen levittämässä vihreässä hämärässä hän
näki huonekalujen epämääräiset ääriviivat; keskellä huonetta hän
näki vanhuksen, sivullepäin kumarassa, horjuvana ja voimattomana,
mutisten itsekseen. Giorgio tempasi syrjään liistaluukut, jotka
narisivat saranoillaan. Päivänpaiste virtasi huoneeseen. Ikkunaverhot
värähtelivät.

Hän pysähtyi siihen epäröimiseensä, voimatta antautua tunteensa
valtoihin, täynnä närkästystä ja levottomuutta vanhuksen läsnäolon
tähden. Hänen ärtyisyytensä kasvoi siihen määrin, ettei puhutellut
häntä, peläten, että äänensä olisi äkäinen ja kova. Hän meni viereiseen
huoneeseen ja aukaisi ikkunan. Valo tulvi sisään, uutimet värähtelivät.

Sen kauemmaksi hän ei mennyt. Seuraava, kulmahuone, oli makuuhuone.
Sinne hän tahtoi yksin astua. Masentuneena hän kuuli tuskastuttavan
vanhuksen laahustelun, kun tämä riensi hänen jälkeensä; hän istuutui ja
verhoutui odottaessaan itsepintaiseen äänettömyyteen.

Hitaasti vanhus astui yli kynnyksen. Hän huomasi, että Giorgio istui,
ja ettei hän puhunut; tyrmistyneenä hän pysähtyi. Hän ei tietänyt,
mitä sanoa. Kenties ikkunasta puhaltava raitis tuuli pani vanhuksen
taas rykimään; keskellä huonetta seisoen hän taas alkoi rykiä. Joka
puuskauksesta näytti hänen ruumiinsa paisuvan ja taas kutistuvan, kuten
säkkipillin pussi, johon epätasaisesti puhalletaan. Hän painoi käsiään
povelle: lihavia rasvaisia käsiään, joiden kynsissä oli mustat reunat.
Ja suussa pyöri hampaattomien ikenien välissä vanha kieli.

Tuskin oli yskäkohtaus asettunut, niin täti kaivoi esiin taskustaan
likaisen tötterön ja pisti suuhunsa makeisen. Seisoen hän sen nielaisi
ja katseli Giorgiota kuin mielipuoli. Giorgio katseli neljännen huoneen
suljettua ovea. Jumalinen vanhus teki ristimerkin, sitten hänkin
istuutui lähimmälle tuolille. Kädet sylissä, silmät maassa, hän mutisi
rekviemiä.

-- Hän rukoilee veljen sielun, kadotetun sielun puolesta! -- ajatteli
Giorgio. Ja hänestä tuntui käsittämättömältä, että tuo olento oli
Demetrio Aurispan oikea sisar. Sillä ylpeällä ja jalolla verellä, joka
oli kostuttanut viereisen huoneen vuoteen, kun se vuoti esiin aivoista,
jotka ylevimmat hengentyöt jo olivat riuduttaneet, sillä verellä
oli sama alkuperä kuin tuolla verellä, mikä vetisenä virtasi vanhan
jumalisen höperön suonissa! -- Yksistään ahneus, niin yksistään ahneus
panee hänet itkemään antajan jalomielisyyttä. Kuinka kummallinen tuo
kiitosrukous, joka kohoaa vanhasta turmeltuneesta vatsasta kaikkein
jaloimman itsemurhaajan puoleen. Elämä on sentään nurinkurinen! --

Äkkiä Gioconda täti alkoi uudelleen rykiä.

-- Täti, on parempi, että poistut täältä, -- sanoi Giorgio, joka ei
enää voinut kytkeä kärsimättömyyttään. -- Tämä ilma ei ole sinulle
terveellinen. On parempi, että menet. Nouse, tule. Minä saatan sinut
pois.

Täti katsoi häneen hämmästyneenä epäystävällisestä äänensävystä,
tavattomasta äänenpainosta. Täti nousi ja kulki ontuen kautta huoneen.
Saavuttuaan käytävään, hän teki uudelleen ristinmerkin, manatakseen
pois paholaisen. Giorgio sulki hänen jälkeensä oven kahteen lukkoon.
Vihdoin hän oli yksin ja vapaa vainajan kodissa, näkymättömässä
seurassa.

Hän oli muutaman hetken liikkumattomana, kuin hypnotisoituna. Sen
yliluonnollisen tenhon tunne, jota hänessä herätti haudasta käsin tuo
ulkopuolella elämää oleva mies, kiihtyi tavattoman voimakkaaksi.

Ja tuo lempeä, mietiskelevä mies ilmestyi hänen eteensä, nuo kasvot
täynnä miehekästä alakuloisuutta ja tukassa, keskellä otsaa, valkea
kutri, joka niihin painoi omituisen leiman.

-- Minun tietoisuudessani hän yhä vielä on olemassa, hän ajatteli.
-- Aina siitä aamusta alkaen, jolloin hän ruumiillisesti kuoli,
olen joka hetki tuntenut hänen läsnäoloansa. En koskaan ole kokenut
hänen sisäistä sukulaisuuttaan niin voimakkaasti kuin hänen kuolonsa
jälkeen. Minulla ei koskaan ole ollut niin selvää tuntemusta hänen
persoonallisuutensa vahvuudesta, kuin hänen kuoltuansa. Kaikki hänessä,
mikä kosketuksissa muihin oli mennyt hukkaan; kaikki hänen tekonsa,
liikkeensä ja eri aikoina antamat lausuntonsa; kaikki eri ilmaukset,
jotka muodostivat hänen olemuksensa erikoisluonteen muihin olentoihin
nähden; kaikki pysyvät ja vaihtuvat muodot, jotka eroittivat hänen
persoonansa toisista ja jotka ihmislaumasta nostivat esiin hänen
inhimillisyytensä; sanalla sanoen, kaikki hänen elämänsä jäljet toisten
ihmisten elämässä, suljettuna, keskitettynä siihen ihanteelliseen
yhteensoveltuvaisuuteen, joka liittää hänet minuun. Nyt hän on olemassa
yksinomaan minua varten, vapautettuna jokaisesta muusta kosketuksesta,
seurustellen yksistään minun kanssani. Hän on olemassa puhtaamapana ja
voimakkaampana kuin konsanaan ennen.

Hän astui hitaasti muutaman askeleen. Hiljaisuutta elostuttivat pienet,
salaperäiset, tuskin havaittavat hälyt. Ilmavirta ja päivän lämpimyys
panivat liikkeelle huonekalujen säikeet, jotka olivat tottuneet
suljetun huoneen pimeään. Taivaan henkäys tunki läpi puun huokosten,
pani tomuhiukkeet levottomaan hyörinään ja paisutti kuteiden poimuja.
Yhdessä auringon juovassa temmelsi lukemattomia atoomeja. Kukkien
tuoksu syrjäytti vähitellen kirjojen hajun.

Kaikki esineet kuiskivat jälkeenelävän korvaan muistoja. Kevyt ja
kuiskaava moninaisuus kohosi esineistä ja ympäröi hänet. Menneisyyden
tuulahdukset virtasivat esiin joka taholta. Esineet näyttivät
heijastavan osan sitä henkistä ilmapiiriä, joka oli niihin imeytynyt.
-- Olenko haltioitunut? hän kysyi itseltään tarkastaessaan niitä
kuvia, jotka tavattoman nopeasti kiitivät hänen sisäisen silmänsä ohi,
vallan selvinä ja himmentymättöminä kuoleman varjosta, mutta sensijaan
korkeamman elämän vilkastuttamina. -- Ovatko nämä mielikuvat, jotka
sieluni itselleen luo, vapaat kaikesta yliluonnollisesta aineksesta?
Syntyvätkö nämä kuvat minussa samoin kuin unet? Samoistako aineksista?
Olenko minä vaan sairasten hermojeni kiihoittuvaisuuden uhri? Hän
oli hämmentynyt, salaperäisyyden houkuttelemana, ja kuitenkin
ahdistuksissa, uskaltaessaan astua tuon tuntemattoman maailman rajojen
sisälle.

Uutimet aaltoilivat tahdissa kuin hengittävän olennon paisuttamina,
ja niiden lomitse näkyi jalo, rauhallinen maisema. Hiljaiset
rasahdukset huonekalujen puussa, seinäpapereissa ja seinissä jatkuivat.
Yksinkertaisessa ja vakavassa kolmannessa huoneessa henkivät mykät
soittimet muistoja. Silatusta palisanteri-puusta tehdyllä pianolla,
jonka kiiltävästä pinnasta esineet heijastuivat kuin peilistä, lepäsi
kotelossaan viulu. Nuottitelineillä kohosi ja laskeutui nuottilehti,
melkein samaan tahtiin kuin ikkunaverhot.

Giorgio astui lähemmäksi. Se oli lehti eräästä Felix Mendelssohnin
motetista: -- Toinen sunnuntai pääsiäisen jälkeen: _Andante quasi
Allegretto: Surrexit pastor bonus_... -- Lisäksi oli siinä lähellä
kasassa pöydällä partituureja pianolle ja viululle, Leipzigin
painoksissa: Beethoven, Bach, Schubert, Rode, Tartini, Viotti. Giorgio
aukaisi kotelon ja katseli kallisarvoista soitinta, joka oli kääritty
oliivinväriseen samettiin ja jonka kaikki neljä kieltä olivat eheät.
Ikäänkuin uteliaisuudesta jälleen herättää se hän kosketteli kvinttiä;
se päästi vaikeroivan äänen, joka pani koko kotelon väräjämään. Se oli
Andrea Guarnerin viuluja, vuodelta 1680.

Demetrion vartalo, pitkänä, laihana, hieman kumartuneena, kaula pitkänä
ja valkeana, hiukset taaksepäin kammattuina, valkea kutri keskellä
otsaa, ilmestyi taas. Hän piti viulua kädessään. Hän siveli tukkaansa,
ohimoilta, korvien kohdalta, tehden hänelle omituisen liikkeen. Hän
viritti soittimen, hieroi jouseen hartsia ja alkoi soitta sonaattia.
Hänen vasen kätensä kiiti yli kielien ylhäältä viulunkaulan kohdalla,
hurjasti ja suonenvedontapaisesti, ja laihojen sormien päät painoivat
niitä, ja samalla lihasten liikkeet ihon alla olivat niin selvät, että
tämä vaikutti melkein tuskalliselta. Hänen oikea kätensä piteli jousta
suurpiirteisesti ja erehtymättömästi. Väliin hän nojasi leukaansa
lujemmin, kumarsi pään taaksepäin, sulki silmät puoleksi ja antautui
täydelleen sisäisen nauttimuksen valtoihin. Toiste hän kohotti
rintaansa, katsoi loistavin silmin eteensä ja hymyili hienosti; hänen
otsansa oli tavattoman puhdas.

Tällaisena ilmeni Giorgion eteen viuluniekka. Ja hän eli jälleen
elämänsä hetkiä, jotka jo kerran oli elänyt; hän ei kokenut niitä
ainoastaan hengissä, vaan ollen syvän todellisuustuntemuksen valloissa.
Hän eli jälleen nuo pitkät herttaisen kodikkaisuuden ja unhoittumuksen
hetket, joina hän ja Demetrio kahdenkesken tutussa huoneessa,
mihin ei tunkenut mikään melu, olivat soittaneet lempimestariensa
kappaleet. -- Kuinka he unhoittivat kaiken muun! Mihin ihmeelliseen ja
korkeaan haltioitumiseen heidät hetken kuluttua tempasi sen musiikin
kuunteleminen, jota itse esittivät! Usein he koko iltapäivän olivat
yhden ainoan sävelmän tenhon valloissa; eivätkä löytäneet tämän
sokkelon aukkoa poistuakseen sen lumokäytävästä. Kuinka monasti
olivatkaan toistaneet erään Felix Mendelssohnin "sanattoman laulun",
joka heidän sielunsa sisimmässään, heidän olemuksensa ytimessä oli
paljastanut eräänlaisen lohduttoman epätoivon! Kuinka usein olivat
uudelleen soittaneet Ludvig von Beethovenin sonatin, joka tuntui
kouristavan heidän sieluaan ja tempaavan heidät mukaansa halki
rajattomien paikallisuuksien, matkalla avaten heille pohjattomia
kulkijaan.

Eloon jäänyt vaipui muistelemaan vuoden 1880:n syksyä, unhottumatonta
syksyä täynnä surumielisyyttä ja runoutta, jolloin Demetrio tuskin
oli toipunut sairaudesta. Se oli oleva viimeinen syksy! Demetrio otti
tuon pitkän pakollisen vaitiolon jälkeen oudon epäröivästi käteensä
viulun, ikäänkuin olisi pelännyt, menettäneensä kaiken kätevyytensä,
kaiken soittotaitonsa. Voi hänen yhä vielä heikkojen sormiensa
vavistusta kielillä, ja jousen epävarmuutta hänen yrittäessään ensi
säveliä! Ja noita kahta kyyneltä, jotka hitaasti muodostuivat hänen
silmäkuoppiinsa, kastellen hänen poskiaan ja jääden riippumaan hieman
pitkäksi käyneen, vielä hoitamattoman parran karvoihin!

Eloon jäänyt näki viuluniekan jälleen edessään improvisoijana, ja
itsensä melkein sietämättömän ahdistuneena säestämässä häntä pianolla,
koettaen häntä seurata, arvata, yhä peläten eksyvänsä pois tahdista,
äänilajista, tapaavansa väärää soinnosta, painavansa väärää kosketinta.

Demetrio Aurispan improvisoimiset olivat aina jonkun runoelman
lukemisesta aiheutuneet. Giorgio muisti ihmeellistä improvisoimista,
jonka viulunsoittaja eräänä lokakuunpäivänä oli suorittanut Alfred
Tennysonin "Prinsessa" runoelman lyyrillisen runon johdosta. Giorgio
itse oli nuo säkeet kääntänyt, jotta Demetrio saattoi ne ymmärtää ja
oli antanut ne hänelle soiton alustaksi. -- Missä olikaan tuo lehti?

Kaihoten uutta surullista vaikutelmaa, alkoi Giorgio etsiä sitä
nuottivihkojen alla olevasta albumista. Hän tiesi löytävänsä sen; hän
muisti sen tarkalleen ja selvästi. Todella hän sen löysi.

Se oli yksi ainoa lehti, jolle oli kirjoitettu punasinervällä
kirjoitusaineella. Kirjaimet olivat vaalenneet ja lehti oli ryöstetty
ja kellastunut, ilman jäykkyyttä, pehmeä kuin hämähäkin verkko. Siinä
piili melkein samallaista surumielisyyttä, kuin sivuilla, joille on
kirjoittanut etäisinä aikoina jo ainaiseksi kadonnut käsi.

-- Minä olen tuon lehden täyteen kirjoittanut! Se on minun käsialaani!
sanoi itsekseen Giorgio, joka tuskin enää tunsi noita kirjaimia. Se oli
hieman arkaa, epätasaista, melkein naisellista käsialaa; se muistutti
vielä koulupenkkiä, tuskin vielä ohimenneen poikaiän epävarmuutta,
sielun epäröivää mieltymystä, joka ei vielä rohkene kaikkea
tietää! Mikä muutos tässäkin! -- Ja hän luki runoilijan ajatukset,
joista oli varissut pois alkukielen soinnukas viehättäväisyys: --
"Kyyneleet, turhat kyyneleet, en tiedä mitä tahtovat sanoa, --
jumalallisen epätoivon syvyydestä heruneet kyyneleet -- pulppuavat
sydämestä ja kokoontuvat silmään -- kun autuaalliset syyskedot
aukeavat sen katseille -- kun ajattelemme päiviä, jotka eivät enää
ole. -- Hilpeinä kuin ensi säde, joka välkkyy purjeella -- joka
tuo jälleen luoksemme ystävät toiselta puolen merta -- surullisina
kuin viimeinen auringonsäde, joka punervana välkkyy purjeella --
joka tekee haaksirikon kaiken sen mukana, mitä rakastamme; -- niin
surulliset ja hilpeät ovat ne päivät, jotka ainaiseksi ovat menneet.
-- Oi, surulliset, oudot, kuin sameassa hämärävalossa -- kuin tuskin
heränneiden lintujen viserrys -- kuolevan korville, kun ikkuna vitkaan
muuttuu vaaleaksi kehykseksi sammuville silmille; -- näin surulliset,
näin oudot ne päivät, jotka eivät enää ole. -- Rakkaat kuin suudelmat,
joita muistelemme kuoleman jälkeen -- yhtä suloiset kuin toivottoman
pyyteen kuvittelemat -- huulille painetut, jotka ovat toisille
määrätyt; syvät kuin rakkaus -- kuin ensi rakkaus, ja rajut, täynnä
valitusta; -- oi kuolo elämässä, ne päivät, jotka eivät enää ole."

Demetrio improvisoi, seisoen pianon ääressä, vielä hieman kalpeampana,
hieman kumartuneempana; mutta hetki hetkeltä hän ojensi, ryhtinsä
innostuksen henkkäyksestä, kuten kumoon kaatunut korsi tuulen
puhalluksesta. Katseensa tuijoittivat ikkunaan, joka kehysti punervaa,
pilvistä syysmaisemaa. Taivaan muutosten mukaan vaihteleva valaistus
virtasi aika ajoin yli hänen vartalonsa, kiilsi hänen silmiensä
kosteudessa ja kultasi hänen tavattoman puhtaan otsansa. Ja viulu
sanoi: -- surullisina kuin viimeinen auringonsäde, joka punervana
välkkyy purjeella -- joka tekee haaksirikon kaiken sen mukana, mitä
rakastamme; -- niin surulliset ne päivät, jotka eivät enää ole. -- Ja
viulu valitti itkien: -- oi kuolo elämässä ne päivät, jotka eivät enää
ole! --

Eloon jääneen valtasi äärimäinen ahdistus näiden muistojen, tämän näyn
ilmaantuessa. Näiden kuvien haihduttua, äänettömyys tuntui hänestä
vielä raskaammalta, vielä tyhjemmältä. Tuo kallisarvoinen soitin, jolla
Demetrion sielu oli laulanut ylevimmat laulunsa, uinui nyt kotelon
sametin peitossa, neljä kieltä säilyneinä.

Hän painoi kiinni kannen kuin ruumiin yli. Hiljaisuus yltympäri kävi
kolkoksi. Ja yhä väräji hänen sydämensä pohjalla tuo huokaus, kuin
äärettömiin pitkitetty kadenssi: -- oi, kuolo elämässä, ne päivät,
jotka eivät enää ole! --

Muutaman hetken hän seisoi sen oven edessä, joka sulki kuolinhuoneen.
Hän tunsi, ettei enää ollut oma valtijaansa. Hermot hallitsivat
häntä ja pakoittivat hänet taipumaan aistimuksiensa hillittömään
kiihoitustilaan. Hänen päätään puristi vanne, joka hänen valtimojensa
tykyttäessä laajeni ja supistui, kuin olisi se ollut kylmää joustavaa
ainetta. Ja tuo kylmyys virtasi pitkin selkäpiitä.

Äkillisen jäntevyyden puuskauksesta, melkein rajusti hän aukaisi oven
ja astui sisälle. Katsomatta ympärilleen hän astui ovesta permannolle
lankeavaa valonjuovaa pitkin suoraan toisen ikkunan luo ja tempasi
sen auki. Hän aukaisi sitten toisenkin ikkunan. Hieman masentuneena
ja hengästyneenä tästä ripeästä teosta jonka oli toimeenpannut
jonkinlaisen kauhun pakosta, hän kääntyi. Hän huomasi hiustensa juurien
käyneen herkiksi.

Kaikkein ensiksi hän näki ainoastaan vuoteen, se oli vastapäätä
häntä, vihreän peitteen kattamana, kokonaan pähkinäpuusta tehty,
mutta yksinkertainen, ilman veistoksia, ilman katosverhoja. Muutaman
hetken ajan hän näki ainoastaan tämän vuoteen; kuten silloin, tuona
hirvittävänä päivänä, hän nytkin oli astunut kynnyksen yli ja seisoi
kuin kivettyneenä ruumiin edessä.

Eloon jääneen mielikuvituksen esiinmanaamana lepäsi ruumis, pää mustan
siteen ympäröimänä, kädet kupeilla, eivätkä ristissä rinnalla, nyt
taas siinä peitteellä. Täysi, häikäisevä valo, joka tulvi sisään
selkiselällään olevista ikkunoista, ei kyennyt karkoittamaan näkyä.
Tämä ei ollut yhtämittainen, vaan hetki hetkeltä palaava, kuin taajaan
silmiä räpäyttämällä nähtynä, vaikkakin katsojan luomet pysyivät
paikoillaan. Tämä kuuli selvästi ilman ja sielun äänettömyydessä
puumadon napsutuksen. Ja tämä pikkuseikka riitti silmänräpäyksessä
hellittämään hermojännityksen äärimäistä kiivautta, samoin kuin
neulanpistos on riittävä puhkaisemaan vesikuplan.

Kaikki tuon hirveän päivän yksityisseikat palasivat hänen mieleensä:
tuo äkillinen sanoma, jonka hengästynyt sanansaattaja soperrellen ja
valittaen kello kolmen aikaan iltapäivällä oli tuonut Torrette di
Sarsaan; tuo salamannopea ratsastus hehkuvassa helteessä paahtavaa
rannikkoa pitkin ja ratsastuksen aikana esiintyneet heikkouden
kohtaukset, jotka olivat panneet ratsastajan vaaran alaiseksi; sitten
koko talo täynnä nyyhkytyksiä, tuulen sulkemien ovien pauketta, täynnä
hänen suonissaan kohisevaa pauhinaa; ja vihdoin myrskyisä astunta
huoneeseen, ruumiin näky, verhot, jotka paisuivat ja kahisivat,
vihkivesi-astian hiljainen kilinä seinällä.

Tuo tapaus oli sattunut elokuun neljäntenä päivän ilman mitään
epäluuloa herättäviä valmistuksia. Itsemurhaaja ei ollut jättänyt
mitään kirjettä, ei edes veljenpojalleen. Jälkisäädös, jossa hän
määräsi Giorgio Aurispan ainoaksi perijäkseen, oli jo kauan ollut
valmiina. Ilmeisen selvä oli se huolellisuus, jota Demetrio oli
noudattanut salatakseen aikeensa syyt ja poistaakseen jokaisen
aavistuksenkin aiheen; tuon viimeisen teon valmistuksienkin joka
jäljen hän oli hävittänyt. Huoneissa oli kaikki huomattu olevan
järjestyksessä, melkein liioittelevassa määrin. Ei yksikään paperi
ollut jäänyt pöydälle, ei yksikään kirja pois hyllyltä. Yöpöydällä
vuoteen vieressä pistooli-kotelo; ei mitään muuta.

-- Miksi hän otti itsensä hengiltä? Tämä kysymys nousi tuhannes kerta
jälkeenelävän mielestä. -- Oliko hänellä sydäntä kalvava salaisuus? Vai
saattoiko hänen älynsä armoton selkeys hänelle elämän sietämättömäksi?
Hän kantoi kohtaloansa sisällään, kuten minäkin sitä sisälläni kannan.

Hän katseli pientä hopeaista vihkivesi-maljaa, joka vielä päänpuolella
vuodetta riippui seinällä, -- uskonnollisuuden merkki, äidin muisto.
Se oli Guardiagrelestä kotoisin olevan vanhan kultaseppä-mestarin,
Andrea Galluccin siroa tekoa; se oli perinnäinen kalleus -- Hän
rakasti uskonnon vertauskuvia, kirkkomusiikkia, suitsusavun tuoksua,
ristiinnaulitun kuvia, latinalaisen kirkon ylistyslauluja. Hän oli
mystikko, askeetti, sisäisen elämän intohimoinen havaitsija. Mutta hän
ei uskonut Jumalaan. --

Hän katseli pistooli-koteloa. Ajatus, joka oli levännyt syvällä
hänen aivojensa kätkössä, välkähti kuin salama. -- Yhdellä näistä
pistooleista, juuri samalla kuin hän, minä surmaan itseni; samalla
vuoteella.

Mielenkiihoitus, joka hetkeksi oli hellittänyt, valtasi hänet
uudelleen; hiuksenjuuret kävivät taas herkiksi. Keskellä tätä
todellisuustajuntaa hän tunsi taas sitä kylmää väristystä, jota tuona
traagillisena päivänä oli kokenut, kun hän omin käsin oli nostanut
mustan harson kuolleen kasvoilta ja oli luullut eroittavansa siteen
lomitse haavan tuottaman hävityksen, tuon hirvittävän hävityksen,
jonka olivat aiheuttaneet ampuma-aseen tärähdys ja lyijyluodin survaus
aivoluita ja tuota jaloa, puhdasta otsaa vastaan. Itse teossa hän ei
ollut nähnyt muuta kuin osan nenää, suuta ja leukaa. Moninkertaiset
siteet peittivät muun osan päästä, kenties sentähden, että silmät siitä
olivat pullistuneet ulos. Mutta vahingoittumattomaan suuhun, jonka
hoidettu, hieno parta jätti vapaaksi, tuohon kalpeaan, kuihtuneeseen
suuhun, joka eläessä lempeästi oli auennut odottamattomaan hymyyn, oli
kuoleman leimasta painunut yliluonnollisen rauhan ilme, joka siteiden
verhoaman verisen vamman vaikutuksesta tuntui vielä valtaavammalta.

Tämä kuva, ikäänkuin hävittämättömään valimeen valettu, oli painunut
perillisen sielun sisimpään; ja vielä viiden vuoden kuluttua se oli
yhtä selvä, kohtalollisen voiman lumoava.

Ajatellessaan, että hän oli laskeutuva samalle vuoteelle ja
surmaava itsensä samalla aseella, ei Giorgio Aurispalla ollut tuota
kiihoittunutta ja kuumeista tunnetta, jonka äkilliset päätökset
synnyttävät; sen sijaan pikemmin selittämätön tunne, kuin aikoja
sitten koetusta ja hieman himmeästä seikasta aiheutunut, joka nyt oli
toteutuva. Hän aukaisi kotelon ja tutki pistooleja.

Ne olivat hienotekosia kaksintaistelu-aseita: eivät varsin pitkiä,
vanhaa englantilaista työtä, mukavasti käsiteltävine perineen. Ne
lepäsivät vaaleanvihreällä veralla, joka syvennyksien reunoista oli
hieman kulunut; muutamat niistä sisälsivät täydellisen latauksen.
Niiden putket olivat leveät ja luodit siis raskaat: sellaiset, jotka
päämäärään osuen pettämättä toimittivat tehtävänsä.

Giorgio otti niistä yhden ja punnitsi sitä kämmenessään. -- Viiden
minuutin kuluttua voisin jo olla kuollut. Demetrio on jättänyt jäljen,
mihin minun on laskeutuminen. --

Mielikuvituksessaan hän jo näki itsensä pitkänään vuoteella. Mutta
tuo puumato, tuo puumato! Hän kuuli sen kammottavaa kalvamistyötä,
kuin olisi se ollut hänen omissa aivoissaan. Hän huomasi, että tuo
hellittämätön napsutus kuului vuoteen puuaineesta. Hän käsitti, miten
surkeaa on ihmisen ennen kuolinhetkeään kuulla allansa puumadon
nakertelemista. Tarkatessaan itseään sinä hetkenä, jolloin aikoi
laukaista pistoolin, hän tunsi joka hermossa tuskallista ja vastustavaa
jännitystä. Ajatellessaan, ettei hänen ollut pakko itseään surmata,
että saattoi tämän teon siirtää, hän tunsi olemuksensa sisimmässä
helpoitusta. Hän oli vielä tuhansin säikein kiinnitakertunut elämään.
-- Ippolita. --

Melkein rajusti hän riensi ikkunaa, valoa kohti. Kaukainen sinervä
salaperäinen maisema häipyi kallistuvan päivän valossa katseilta.
Aurinko laskeusi vuorelle ja siroitti sille kultaa kuin lemmitylle,
joka lepäävänä odotti. Majella, kauttaaltaan juoksevan kultavirran
valelemana kohosi taivasta kohti kuin paisuvan poven kaari.



III.

ERAKKOMAJA.



I.


Ippolita kirjoitti toukokuun kymmenentenä päivänä päivätyssä kirjeessä:
"Vihdoin on minulla vapaa hetki kirjoittaakseni sinulle pitkälti.
Jo kymmenen päivää on lankoni tuskissaan laahustellut hotellista
hotelliin tämän järven rannalla; ja me molemmat olemme seuranneet
häntä kuin kaksi kadotettua sielua. Sinä et ollenkaan voi kuvitella
tämän toivioretken koko alakuloisuutta. Minä en enää jaksa. Odotan
ensi sopivaa tilaisuutta sanoakseni hyvästi. Oletko jo löytänyt
erakkomajan?" ja kauempana: "Sinun kirjeesi kiihdyttävät tuskaani
sanomattomasti. Tunnen kärsimyksesi; arvaan, että kärsit enemmän,
kuin mitä voit sanoa. Puolet verestäni antaisin jos kerran saisin
sinut uskomaan, että olen sinun, sinun ainiaaksi, kuoloon saakka.
Kaukana sinun luotasi en löydä ainoatakaan mielihyvän ja levon hetkeä.
Kaikki ikävystyttää, kaikki kiihoittaa minua... Oi, milloin voin joka
päivän hetkenä olla sinua lähellä, milloin saan elää sinun elämääsi!
Silloin saat nähdä, että olen toinen. Tulen olemaan hyvä, hellä ja
lempeä. Koetan olla aina tasainen, aina vaatimaton. Tulen sanomaan
sinulle kaikki ajatukseni, ja sinä tulet sanomaan minulle kaikki
sinun ajatuksesi. Tulen olemaan rakastajattaresi, ystävättäresi,
sisaresi; ja jos katsot minua senarvoiseksi, neuvojasikin. Minulla on
selvä käsitys asioista; ja olen sata kertaa koetellut tätä käsitystä,
enkä koskaan ole erehtynyt. Ainoa huoleni on oleva aina miellyttää
sinua, aina välttää olemasta taakkana elämässäsi. Sinulla ei saa olla
minusta muuta kuin suloista rauhaa ja virkistystä... Minulla on monta
vikaa, ystäväni. Mutta sinun tulee auttaa minua ne voittamaan. Sinä
olet tekevä minut itsellesi täydelliseksi. Sinulta odotan ensi apua.
Myöhemmin, kun olen varma itsestäni, sanon sinulle: nyt olen arvoisesi;
nyt tunnen itseni sellaiseksi, joksi sinä minut tahdot. Ja sinulla on
oleva se ylpeä tietoisuus, että minä saan kiittää sinua kaikesta, että
olen kokonaan sinun luontokappaleesi, ja silloin on sinusta tuntuva,
kuin olisin minä vielä läheisimmin sinun omasi; ja sinä tulet minua
rakastamaan yhä enemmän. Me tulemme viettämään rakkauselämää, jommoista
ei vielä koskaan ole ollut..."

Jälkikirjoituksessa: "Lähetän sinulle rododendronkukan, jonka olen
poiminut Isola Madren puistosta. -- Eilen löysin tuon harmaan hameeni
taskusta, jonka tunnet, _Grand Hotel a Europé à la Poste_ hotellin
laskun, muistat, tuon laskun Albanosta, jonka pyysin sinulta muistoksi.
Se on päivätty huhtikuun 9:ntenä. Siihen on merkitty maksu useista
haloista. Muistatko vielä suurta lemmenjuhlamme takkavalkeaa? --
Rohkeutta! Rohkeutta! Uusi onni on vallan lähellä. Viikon, viimeistään
kymmenen päivän kuluttua tulen olemaan, missä sinä vaan tahdot. Sinun
kanssasi, missä vaan, kaikkialla!"



II.


Ja Giorgio Aurispa, sisimmässään epäuskoisena, mutta äkillisen
raivokkaan hehkun kuumentamana, teki viimeisen yrityksen.

Hän läksi Guardiagrelestä meren rannikkoa pitkin etsintäretkille.
Maisemat, meri, liikunto, ruumiillinen toiminta, vaikutelmien
erilaisuus hänen paikkaa tiedustelessaan, tilan omituisuus kaikki tuo
tempasi hänet hereille, elähytti, loihti eteen luottamuksen harhakuvan.
Hänestä tuntui, kuin olisi ihmeen kautta pelastunut kuollettavan taudin
kourista, sittenkuin jo oli katsonut kuolemaa silmiin. Ensi päivinä oli
elämä hänestä yhtä mieluisaa ja syvää, kuin se on ainoastaan toipuvasta
potilaasta. Ippolitan romantillinen unelma leijaili hänen sielunsa yli.

-- Jospa hän minut parantaisi! _Terve ja voimakas_ rakkaus voisi minut
parantaa. Hän vältti selvää itsensä tarkastamista, hän väisti sitä
sisäistä ivaa, minkä nuo molemmat laatusanat sisälsivät. -- Maan päällä
on vaan yksi ainoa pysyvä onnenhuumaus; toisen olennon omistamisen
varmuus, ehdoton järkähtämätön varmuus. Minä etsin tätä huumausta.
Tahtoisin vaikka sanoa; lemmittyni, joko lähellä tai kaukana, elää
ainoastaan ajattelemalla minua; riemuiten hän alistuu julkiseen
tahdonilmaukseeni, minun tahtoni on hänen ainoa lakinsa; jos minä
lakkaisin häntä rakastamasta, hän kuolisi; viime henkäyksessään hän
itkisi yksinomaan minun rakkauttani. -- Hän himoitsi itsepintaisesti
lempeä nautinnon muodossa, tyytymättä nauttimaan siitä kärsimyksenä.
Hän antoi hengelleen korjaamattoman suunnan. Hän runteli ja saastutti
taaskin ihmisyyttään.

Hän löysi tuon erakkomajan San Vitosta, kinsterikukkien maasta,
Adrian meren rannalta. Hän löysi ihanteellisen erakkomajan; kummun
puolirinteelle rakennetun talon, joka piili oranzhi- ja oliivipuiden
suojassa, näköalana pieni poukama, jota reunusti kaksi vuorinientä.

Sen talon rakennustapa oli alkuperäinen. Avoimet portaat johtivat
parvekkeelle, jolle talon neljän huoneen neljä ovea avautuivat.
Jokaisessa huoneessa oli ovi ja vastakkaisella puolella, oliivimetsän
puolella, ikkuna. Yläparveketta vastasi alempi; mutta alakerran
huoneet, yhtä ainoata lukuunottamatta, olivat käytäntöön kelpaamattomia.

Talo oli yhdeltä puolelta matalan majan yhteydessä; se oli omistajien,
talonpoikaisväen, asunto. Kaksi jättiläistammea, jotka pohjantuulen
itsepintaisuus oli taivuttanut kumaraan kumpua kohti, varjostivat
pihamaata ja suojasivat muutamia kivipöytiä, jotka soveltuivat
kesäisiin aterioihin. Tätä paikkaa rajoitti samoin kivinen rintanoja,
jonka takaa akaasiapuut tuoksuvine terttuineen, somina pistivät esiin,
meri taustanaan.

Tämän talon tehtävänä oli yksinomaan merikylpyaikana majoittaa vieraita
-- tavallinen elinkeino San Viton tienoilla meren rannikkoa pitkin.
Se oli noin kahden peninkulman etäisyydessä pikkukaupungista, erään
Le Portelle nimisen seudun sopukassa, syrjäisessä ja miellyttävässä
hiljaisuudessa, kuin hellän sylin suojassa. Kumpikin vuoriniemistä
oli lävistetty. Ja talosta käsin näki nuo molemmat tunnelit. Rautatie
kulki vallan lähellä rantaa, viiden tai kuudensadan metrin pituisena
suorana viivana toisesta tunneliaukosta toiseen. Oikeanpuolisen niemen
uloimmasta nenästä oli kallioryhmällä paalurakennus, tehty kokonaan
hirsistä ja laudoista. Tämä omituinen laitos oli kalanpyydös ja näytti
suunnattoman suurelta hämähäkinverkolta.

Tavattomaan vuodenaikaan tullutta vierasta tervehdittiin hyvänä,
odottamattomana onnena.

Perheen päämies, vanhus, sanoi:

-- Talo on kokonaan sinun.

Hän kieltäytyi sopimasta ehdoista. Hän sanoi:

-- Voit antaa meille, mitä tahdot, milloin sopii, jos olet tyytyväinen.

Lausuessaan nämä tuttavalliset sanat, hän loi vieraaseen niin terävät
katseet, että tämä tunsi melkein vastenmielisyyttä ja ihmetteli niin
suurta tarkkanäköisyyttä. Vanhus oli toissilmäinen. Päälaeltaan hän
oli kalju, ohimoilta pisti esiin kaksi ohutta vanhuuden vaalentamaa
hiustupsua, parta oli ajettu, ja ruumis eteenpäin kumarassa hän seisoi
käyrillä säärillään. Hänen jäsenensä olivat kovasta työstä käyneet
muodottomiksi: kyntämisestä, joka tunkee vasemman olan ulos ja vääntää
vartalon, niittämisestä, josta polvet pullistuvat ulospäin, puiden
leikkuusta, joka käyristää ruumiin, kaikista maatyön pitkällisistä ja
kärsivällisistä vaivoista.

-- Voit antaa meille mitä tahdot.

Hän oli jo vainunnut, että tuo ystävällinen nuori mies, jonka
ilme oli hiukan hajamielinen, melkein ujo, oli jalomielinen,
kokematon, raha-asioista välittämätön herra. Hän tiesi, että tuolta
jalomielisyydeltä oli paljon enemmän odotettavissa kuin miltään
vaatimukselta.

Giorgio kysyi:

-- Onko tämä rauhallinen paikka, ilman liikennettä, ilman melua?

Vanhus osoitti hymyillen merta:

-- Et tule kuulemaan mitään muuta kuin tuota tuolla.

Sitten hän lisäsi:

-- Ja joskus kangaspuitakin. Mutta eihän Candia enää voi kutoa.

Hän hymyili osoittaen miniäänsä, joka punastuen seisoi kynnyksellä.

Hän oli siunatussa tilassa, jo jotenkin huomattavasti; vaaleaverinen,
iho kirkas pääskysenpilkkujen peittämä. Hänellä oli suuret harmaat
silmät, joiden terä oli vaihtuva kuin helopii. Korvissa hänellä oli
raskaat kultarenkaat ja rinnalla ripillepääsy-lahja, iso risti, kaksi
sydäntä keskellä.

Kynnyksellä hänen vieressään seisoi samoin vaaleatukkainen tyttö,
kymmenvuotias, lempeänilmeinen -- ja tuo tuossa, sanoi vanhus, ei
katkaise hiuskarvaa päästänne. Meitä on siis kolme, ja lisäksi Albadora.

Hän kääntyi oliivilehtoon päin ja alkoi huutaa:

-- Albado --! Albadora!

Ja lapsenlapselleen:

-- Huuda sinä, pikku Elena!

Elena läksi juoksemaan. Vanhus kertoi:

-- Kaksikymmentä kaksi lasta! Albadora on synnyttänyt minulle
kaksikymmentä kaksi lasta. Kuusi poikaa ja kuusitoista tyttöä. Kolme
poikaa on minulta kuollut ja seitsemän tyttöä. Yhdeksän tytärtä olen
naittanut. Yksi pojista on lähtenyt Amerikkaan, toinen on asettunut
Toccaan ja käy työssä petroleumikaivoksissa; nuorin, Candian mies, on
rautatien töissä, hän käy kahdesti kuussa kotona. Me olemme jääneet
tänne yksin! Voi, hyvä herra, isä elättää sata poikaa, mutta sata
poikaa ei elätä yhtä isää.

Seitsenkymmenvuotias isoäiti ilmestyi; hänellä oli helmassaan joukko
maa-etanoita, limainen pehmeä joukko, jonka pitkät tuntosarvet
törröttivät esiin. Hän oli pitkävartaloinen nainen, mutta kumartunut,
näivettynyt, työn ja hedelmällisyyden masentama, useiden synnytysten
murtama; pää hänellä oli pieni, kokoonkutistunut, kuivettuneen omenan
kaltainen, ja sitä kannatti suonien ja ryppyjen täyttämä kaula. Hänen
hameensa helmassa olevat etanat kääriytyivät palloksi, kiemurtelivat
sikin sokin, takertuivat kiinni toisiinsa, vihervinä, kellervinä,
vaaleina, limaisina, välkkyen kuin himmeä sateenkaari. Yksi mateli yli
hänen kädenselkänsä.

Ukko ilmoitti hänelle:

-- Tämä herra vuokraa tämän talon tästä päivästä alkaen.

Eukko huudahti:

-- Olkoon hän siunattu!

Ja hän lähestyi Giorgiota hieman kömpelönä mutta hyväntahtoisena ja
vilkutti hänelle melkein sammuneilla kuoppiinsa vajonneilla silmillään,
joista näki kääntyneen alaluomen punoittavan ihon. Hän lisäsi:

-- Kristus kulkee taas läpi maailman. Ole siunattu! Eläös niin kauan
kuin on leipää ja viiniä. Ollos ylhäinen kuin aurinko!

Ja kevein askelin hän taas astui sisälle ovesta, josta oli kantanut
kaksikymmentä kaksi lasta kasteelle.

Ukko sanoi Giorgiolle:

-- Minun nimeni on Cola di Cinzio; mutta kun isälläni oli liikanimi
"Sampanja", niin sanovat minua kaikki Cola Sampanjaksi. Tule nyt
katsomaan puutarhaa.

Giorgio seurasi maanviljelijää.

-- Tänä vuonna tulee hyvä kesä.

Vanhus, joka kulki edellä, kiitti vuoden kasvua ja ennusti
tulevaisuutta maamiehen tavoin, joka on vanhentunut maaelämän ilmiöitä
tarkastaessaan.

Puutarha oli rehoittava. Se näytti muuriensa sisällä kätkevän kaikki
yltäkylläisyyden antimet. Oranzhi-puut päästivät sellaisia hyvänhajun
virtoja, että ilma tuontuostakin sai makean ja voimakkaan maun, kuin
olisi siinä ollut kallisarvoisen viinin höyryä. Muissa hedelmäpuissa
ei enää ollut kukkia. Mutta runsaslukuiset raakileet riippuivat kiinni
oksissa, joita taivaan henkäys hiljaa keinutti.

Ja Giorgio ajatteli: -- Tässä ehkä piilee ylempi elämän muoto: Rajaton
vapaus; hedelmällinen ja jalo, yksinäisyys, joka syleilee minua
hehkuvimmilla säteilyillään; tässä astun kasviolentojen parissa kuin
älyolentojen keskellä; tässä yllätän niiden salaisia ajatuksia ja
arvailen sitä mykkää tunnetta, joka vallitsee pinnan alla; vähitellen
sovellutan olemukseni jokaiseen näistä olennoista ja asetan vähitellen
oman heikon ja häälyvän sieluni sijalle yhden näistä yksinkertaisista
ja voimakkaista sieluista, tarkastan luontoa niin hartaan jatkuvasti,
että onnistun itsessäni uudelleen synnyttämään kaiken luomakunnan
sydämentykinnän; vaihdun lopulta vaivalloisen, ihanteellisen
muodonmuutos-kehityksen kautta siksi pystysuoraksi ilmoille kohoavaksi
puuksi, joka juurineen imee maan alta näkymättömät käymä-aineet ja
joka latvansa huojunnalla jäljittelee meren pauhinaa. Eikö tämä
kenties olisi korkeampaa elämää? -- Hän antautui eräänlaisen äkillisen
huumauksen valtaan, nähdessään silmiensä edessä uhkuvan kevään, joka
kirkasti lähistön. Mutta ristiriitaisuuden paha tottumus kuiskasi
hänen korvaansa vanhoja ajatuksia, asetti todellisuuden vastakohdaksi
unelmalle. -- Me emme voi tunkea välittömään luonnon kosketukseen.
Meillä ei ole mitään muuta, kuin ulkonaisten muotojen epätäydellinen
havaitsemus. Ihmisen on mahdotonta astua luonnon olioien yhteyteen.
Vaikka ihminen koko olemukseltaan antautuisi ilmiöihin, ei hän
koskaan saisi siitä mitään korvaukseksi. Meri ei koskaan sano hänelle
ainoatakaan ymmärrettävää sanaa. Maaemo ei koskaan paljasta hänelle
salaisuuttaan. Vaikka ihminen tuntisi kaiken verensä virtaavan puun
suonissa, ei puu koskaan antaisi hänelle pisaraakaan elinnesteestään.

Vanha, toissilmäinen talonpoika sanoi ylpeänä todellisesta
luonnonihmeestä:

-- Lantakasa tekee enemmän ihmeitä kuin kirkko täynnä pyhiä.

Puutarhan rajalla hän sanoi osoittaessaan kukkivaa papupeltoa:

-- Pavuista näkee, millainen vuosi tulee.

Pelto aaltoili hiljalleen. Harmaanvihreät lehdet liikuttelivat teriään
valkoisten ja sinervien kukkien alla. Joka kukassa, joka vivahti
puoliavoimeen suuhun, oli kaksi mustaa pilkkua, kuin kaksi silmää.
Toisissa jotka eivät vielä olleet täysin auenneet, peittivät ylemmät
terälehdet hieman noita pilkkuja, samoin kuin kalpeat luomet peittävät
silmänterän, joka tahtoisi luoda eteensä katseita. Kaikki nämä kukat
väräjivät silmineen ja suineen, tehden oudon, eläimellisen, kiehtovan,
kuvaamattoman vaikutuksen.

Giorgio ajatteli: Kuinka onnellinen on Ippolita täällä oleva. Hän
tajuaa hienosti ja intohimoisesti kaikkea maaemon vaatimatonta
kauneutta. Muistan nuo hänen hiljaiset ihailun ja mielihyvän
huudahduksensa, jotka hän päästi huomattuaan hänelle oudonmuotoisen
kasvin, uuden kukkalajin, harvinaisen lehden, marjan, hyönteisen,
varjon tai valoheijastuksen.

Hän kuvitteli Ippolitaa keskellä vihannuutta, solakkana ja
notkealiikkeisenä, koko ryhtinsä suloudessa. Äkillinen kaiho värisytti
häntä, kaiho kokonaan jälleen omistaa hänet, taas kokonaan vallata
hänet, saada hänet taas sanomattomasti rakastamaan, valmistaa hänelle
joka hetki uutta mielihyvää. -- Hänen silmänsä tulevat alati olemaan
täynnä minua. Hänen aistimensa tulevat olemaan suljettuina jokaiselle
muulle vaikutelmalle, joka ei lähde minusta. Minun sanani tulevat
kuulumaan hänestä mieluisammilta kuin mikään muu sointu. -- Yhtäkkiä
hänestä rakkauden voima tuntui rajattomalta. Hänen sisäinen elämänsä
värähteli huimaavan nopeasti.

Astuessaan ylös portaita erakkomajaan hän luuli sydämensä pakahtuvan
kasvavan kaihon kiivaudesta. Saavuttuaan ylös parvekkeelle, hän ahmi
koko näköalaa huumaantunein katsein. Ja ollen hyvän liikutuksen
valloissa hän tunsi, että sinä hetkenä todella _Aurinko oli sisällä
hänen sydämessään_.

Meri yhä tasaisen alituisen hengähdyksen liikuttamana, tuntui,
kuvastaessaan ylitsensä kaareutuvan taivaan ihanuutta, sulavan
ehtymättömän hilpeyden äärettömyyteen. Kuultavan kirkkaassa ilmassa
näyttivät kaikki etäisyydet läheisiltä: Penna del Vasto, Gargano
vuori, Tremiti-saaret oikealla. Moro-lahti, Nichiola, Ortona-poukama
vasemmalla. Ortona itse loisti kuin joku tulisista Aasian
kaupungeista Palestinan kummuilla, kaiverrettuna taivaan sineen,
suoraviivaisena, kuitenkin ilman minareetteja. Tuo sarja vuoriniemiä
ja puolikuunmuotoisia lahtia oli kuin toisiinsa liittyvien lupausten
vertauskuva, sillä joka poukama kätki hedelmällisyyden aarteita.
Kinsteri-kukat levittivät yli koko rannikon kultaisen vaipan. Joka
pensaasta nousi tiheä tuoksupilvi, kuin suitsutusastiasta. Sieramiin
hengitetty ilma huumasi kuin jalo juoma.



III.


Ensi päivinä hän käytti kaiken huolenpitonsa tuon pienen talon
järjestämiseen, jonka määränä oli suureen rauhaansa vastaanottaa uusi
elämä; ja häntä avusti valmistuksissaan Cola, joka näytti olevan
perehtynyt kaikenlaisiin toimiin. Äsken kalkittuun seinään hän piirsi
sauvan kärjellä vanhan lauselman, jonka iloinen toivo oli johtanut
mieleen: _Parva Domus, Magna quies_. Ja hän näki hyvän enteen kolmessa
orvokkitaimessakin, jotka tuuli oli kylvänyt ikkunalaudan rakoihin.

Mutta kun kaikki oli valmista ja tämä pettävä jännitys laukesi, hän
löysi jälleen sielunsa pohjalla levottomuuden ja tyydyttämättömyyden
ja tuon leppymättömän ahdistuksen, jonka todellista syytä ei tuntenut.
Hän tunsi sekavasti, ettei ollut löytänyt parannuksen tietä, suoraa
ja varmaa tietä; hän tunsi sekavasti, että kohtalonsa taas kerran oli
heittänyt hänet väärälle ja epävarmalle polulle. Hänestä tuntui, kuin
olisi nyt toisesta talosta, toisista ihmisistä, valitusääni ja soimaus
tunkenut häneen asti.

Hänen mielessään uudistui kyynelettömän ja kuitenkin niin katkeran
jäähyväishetken tuska, hän kun silloin häpeästä oli valehdellut,
nähdessään petetyn äidin silmissä tuon ylen surullisen kysymyksen: --
Kenen tähden sinä minut hylkäät? --

Eiköhän johtunut tuosta mykästä kysymyksestä ja tuon punastumisen ja
valheen muistosta se tyytymättömyys ja levottomuus juuri nyt, kun hän
oli alkamaisillaan uutta elämää? Ja miten saattoi hän tuota ääntää
tukahuttaa, millä huumauksella?

Hän ei rohjennut vastata. Ja kuitenkin hän vielä syvässä
hämmennystilassaan tahtoi uskoa sen naisen lupaukseen, jonka oli
määrä tulla hänen luoksensa; hän toivoi voivansa antaa rakkaudelleen
korkean, moraalisen merkityksen. Olihan hänellä intohimoinen kaiho
saada elää, kehittää kaikkia voimiaan sopusuhtaisesti, tuntea olevansa
tasapainotilassa, olevansa yhtenäinen olento. Rakkaus oli viimein
toimeenpaneva ihmeen, rakkaudesta oli hän viimein jälleen löytävä niin
suuren kurjuuden vääristämän ja polkeman ihmisyytensä.

Hän koetti pettää omantunnontuskiaan näillä toiveilla ja näillä
sekavilla pyrkimyksillä. Mutta ennen kaikkea häntä hallitsi naisen kuva
ja aistillinen halu. Ja huolimatta kaikista platoonisista pyyteistä,
hän ei voinut ajatella rakkautta muuna kuin aistien aiheuttamana; hän
ei nähnyt tulevia päiviä muunlaisina kuin jo tuttujen nauttimusten
toisiaan seuraavana sarjana. Mitä muuta elämää hän olisikaan voinut
viettää tässä miellyttävässä yksinäisyydessä, tuon intohimoisen naisen
rinnalla, kuin toimetonta, hekkumallista?

Ja kaikki menneet alakuloisuuden hetket ja surulliset kuvat palasivat
hänen mieleensä: äidin riutuneet kasvot, hänen kyynelistä punaisiksi
käyneet, paisuneet, ahavoittuneet luomensa, Cristinan lempeä,
sydäntäviiltävä hymy, sairaaloinen, puolikuollut lapsi, jonka suuri
pää yhä lepäsi kumartuneena rinnalla, vanhan makeisille kärkkään tädin
kuolleeseen ruumiiseen vivahtavat kasvot...

Ja äidin väsyneet silmät kysyivät:

-- Kenen tähden sinä minut hylkäät?



IV.


Oli iltapäivä. Giorgio tutki sitä kiemurtelevaa polkua, joka milloin
nousten, milloin laskien johti rannalla olevan kummun huipulle. Hän
katseli eteensä ja ympärilleen, uteliaisuuden yhä kasvaessa, melkein
rajun tarkkaavasti, ikäänkuin olisi tahtonut ymmärtää jonkun himmeän
ajatuksen, jota yksinkertaiset ilmiöt ilmaisivat, tai kuin olisi
tahtonut voittaa jonkun käsittämättömän salaisuuden.

Meren rannalla kohoavan kummun notkelmassa puron vesi oli johdettu
jonkunmoista onttojen pölkkyjen ja tukipaalujen muodostamaa pientä
vesijohtoa pitkin syvennyksen toiselta laidalta toiselle. Toisia puroja
oli johdettu koverrettuja tiiliä pitkin hedelmälliseen maaperään,
missä kasvullisuus uhkuvana rehoitti; ja siellä täällä keinui notkean
suloisesti kimmeltävien, lorisevien purojen partailla siroja kasveja
kauniine sinikukkineen.

Kaikissa näissä yksinkertaisissa seikoissa näytti piilevän syvä elämä.

Ja muu vesi virtasi rinnettä pitkin somerorannikkoa kohti; se juoksi
pienen sillan ohitse. Sillankaaren varjossa muutamat vaimot pesivät
vaatteita; ja heidän liikkeensä heijastuivat veteen kuin liikkuvaan
peiliin. Somerikolle olivat häikäisevän valkoiset vaatteet levitetyt.
Pitkin rautatien kiskoja kulki avojaloin mies kengät roikkuen käsissä.
Muuan vaimo tuli ulos ratavahdin mökistä ja viskasi nopeasti pois
korista jotain jätteitä. Kaksi tyttöä kantoi pesuvaatteita ja juoksi
kilpaa. Vanha eukko ripusti seipäälle siniseksi värjätyn vyyhdin.

Kauempana kiilsi kuokatussa maassa, joka muodosti padon polulle,
valkeita näkinkenkiä, ja hennot juuret liikkuivat hiljaa kevyestä
tuulen henkäyksestä. Kuokan jäljet, joka oli penkonut punervaa multaa,
olivat vielä näkyvissä. Yhdestä multakokkareesta riippui kimppu
kuivuneita juuria, kevyinä kuin käärmeennahat.

Matkan päässä kohosi iso talo pylväineen; sen katon harjaa somisti
tiileen hakattu kukkakoriste. Ulkoportaat johtivat katetulle
parvekkeelle. Kaksi naista kehräsi portaiden yläpäässä; ja rukit
hohtivat auringossa kuin kulta. Kuuli kangaspuiden kolinaa. Ikkunasta
näki kutojattaren ja hänen tahdikkaat liikkeensä sukkuloita
kiidättäessään. Viereisessä ladossa loikoi suunnattoman suuri härkä,
joka levollisesti, mutta lakkaamatta liikutti korviaan ja häntäänsä
hyönteisiä hosuen. Kanat kuoppivat ympärillä.

Kivenheiton päässä siitä juoksi toinen puro tien poikki. Se hymyili
tulijalle; aivan värehtivänä, hilpeänä, vilkkaana, kirkkaana.

Likellä, toisen talon kohdalla, lepäsi vaieten rauhaisa puutarha,
tiheään laakeripuiden aitaamana. Solakat, suorat rungot kohosivat
liikkumattomina, kiiltävien vihreiden lehtien kruunaamina. Suurimman
näistä ja vahvimman oli kokonaan kietonut iso, rakastunut koirannauris,
uhkuvana verhoten vakavat lehvät lumivalkoisilla pehmeillä kukillaan,
neitseellisen tuoksunsa raikkaudella. Sen juurella oleva maa näytti
äsken kuokitulta. Musta risti levitti sopestaan syvään hiljaisuuteen,
aidattuun paikkaan melkein sellaista alistuvaa surumielisyyttä, joka
vallitsee hautuumaalla. Kapean tien päässä näki portaat, puoleksi
päivänpaisteessa, puoleksi varjossa; ne johtivat raoitetulle ovelle,
jonka yläpuolelle oli ripustettu kaksi vihittyä oliivioksaa. Alimmalla
portaalla istui avopäinen vanhus, leuka rinnalla, kädet polvien
varassa; ja auringonpaiste oli siirtymäisillään tälle kunnianarvoiselle
otsalle. Raoitetusta ovesta tunki ikäänkuin tämän vanhuksen unen
säestäjänä keinuvan kätkyen tasainen kohina ja laulun yksitoikkoinen
nuotti.

Kaikki nämä yksinkertaiset seikat tuntuivat olevan syvän elämän
läpitunkemia.



V.


Ippolita ilmoitti lupauksensa mukaan saapuvansa San Vitoon pikajunalla
kello 1 päivällä tiistaina 20:ntenä päivänä.

Kaksi päivää puuttui vielä. Rakastaja kirjoitti hänelle: "Tule,
tule! Olen täällä ja odotan sinua; eikä odotus koskaan ole ollut
raivokkaampi. Joka silmänräpäys, joka kuluu, on palauttamatta mennyt
hukkaan onnelta. Tule, kaikki on valmiina. Tai oikeammin, ei mikään
muu ole valmiina kuin minun haluni. On välttämätöntä, että varustaudut
kärsivällisyydellä ja väsymättömällä anteeksiantavaisuudella, ystäväni,
sillä kaikki mukavuudet puuttuvat tässä autiossa ja vaikeapääsyisessä
yksinäisyydessä: ja kuinka vaikeapääsyisessä! Kuvittele, ystäväni,
että San Viton asemalta noin kolmenneljännestunnin tie johtaa
erakkomajalle; ja on mahdotonta muutoin, kuin jalan kulkea tätä polkua,
joka on hakattu jyrkkään merenrannalla olevaan hiekkakivi-kallioon.
On välttämätöntä, että tulet vankat kengät jalassa ja muassasi
jättiläisvarjostimet. Paljoja vaatteita sinun ei tarvitse tuoda
mukaasi. Joku ohut ja vastustuskelpoinen hame aamukävelyitämme varten
riittää. Älä unhoita uimapukua. Tämä on viimeinen kirje, jonka ennen
tuloasi sinulle kirjoitan. Tulet saamaan sen muutaman tunnin ennen
lähtöäsi. Kirjoitan tätä kirjettä _kirjastossa_, huoneessa, johon on
kasattu kaikki ne kirjat, joita emme tule lukemaan. On tyyni iltapäivä,
jonka yli leviää meren ääretön yksitoikkoisuus. On pehmeä, vaitelias
hetki, hienolle aistillisuudelle altis. Oi, jospa jo olisit täällä!...
Tänä iltana nukun toisen kerran erakkomajassa; olen yksin. Jospa sinä
näkisit vuoteen. Se on maalaisvuode, jykevä avio-alttari, leveä kuin
puimatanner; syvä kuin vanhurskaan uni. Se on häävuoteiden häävuode.
Patjat sisältävät kokonaisen lammaslauman villat, ja olkipulsteri
koko maissikentän oljet. Saattaako kaikilla näillä siveillä seikoilla
olla aavistusta sinun alastomuudestasi? Voi hyvin, voi hyvin! Kuinka
hitaat ovat hetket! Kuka sanoo, että ajalla on siivet? En tiedä, mitä
antaisin, jos voisin nukahtaa tähän raukaisevaan velttouteen ja vasta
tiistain aamuhämärässä jälleen herätä. Mutta en tule saamaan unta.
Minäkin olen surmannut uneni. Alinomaan haamoittaa edessäni sinun suusi
näky."



VI.


Jo muutama päivä oli Giorgiolla alinomaa ollut hekkuman näkyjä.
Aistilliset himot heräsivät tavattoman rajuina hänen veressään.
Lauha tuulenhenkäys, tuoksu, risahdus, joku muutos ilmassa riitti
kiihoittamaan koko hänen olemustaan, saattamaan hänet riuduttavaan
kaihontilaan, ajamaan veren hänen kasvoihinsa, jouduttamaan valtimojen
tykintää, syöksemään hänet melkein mielettömään hämmennystilaan. Tuo
hänen tavaton taipumuksensa manata esille aistillisia kuvia, vielä
lisäsi hänen kiihoittumustaan. Hänen aistimustensa muisto oli niin
selvä, että hermot sisäisestä näkemyksestä saivat sysäyksen, joka oli
melkein yhtä voimakas, kuin todellisen esineen aiheuttama.

Hänellä oli ruumiissaan isältään perimät idut. Hänellä, olennolla, joka
oli kokooonpantu älystä ja tunteista, piili veressä tuon eläimellisen
olennon turmiollinen perintö. Mutta hänessä muuttui vaisto intohimoksi,
aistillisuus sai melkein sairaalloisuuden muodon. Ja hän suri sitä
todella kuin häpeällistä tautia. Hän kammoksui tuota kuumetta,
joka häntä äkkiä kouristi ja häntä armotta hivutti, jättäen hänet
alennustilaan, kuihtuneeksi, kykenemättömäksi ajatustyöhön. Eräät
hänen alhaisista intohimonpuuskauksistaan panivat hänet kärsimään, ne
kun herättivät hänessä selvän tietoisuuden arvottomuudestaan. Eräät
äkillisen raa'an himollisuuden kohtaukset hävittivät hänen sieluansa,
kuin rajuilma peltomaata, sulkivat kaikki hänen sisäiset lähteensä
ja aukaisivat tuskallisia vakoja, joita hänen ei pitkiin aikoihin
onnistunut täyttää.

Sinä hetkenä, jona puuska hänet valtasi, hänellä oli se selvä tajunta,
että toinen persoonallisuus astui hänen omansa sijalle. Joku outo
yksilö tunki hänen olemukseensa, anasti koko hänen elinytimensä kuin
vastustamaton valloittaja, johon nähden jokainen puolustus olisi ollut
turha. Ja alati vaivasivat juuri ne kolkot ajatukset, että kaikki hänen
ponnistuksensa olivat tehottomat.

Ollen mieteperäinen ja tarkkanäköinen mies, joka jo jotenkin aikaisin
oli asettunut oman elämänsä havaitsijaksi, oli hän ymmärtänyt,
että jokainen ulkonainen kiihoitus oli mitätön verrattuna siihen
viettelemykseen, jotka lähtivät hänen itsessään havaitsemistaan
syvyyden kuiluista. Sentähden hän jo melkoisen aikaisin oli alkanut
ravita tuota salaista kunnianhimoa, joka kiihoittaa ja vie harhaan
todella älyperäisiä ihmisiä, mitkä halveksivat tavallista elämää,
ainoastaan uteliaasti tutkien niitä lakeja, jotka hallitsevat
intohimojen kehitystä. Hänkin pyrki, samoin kuin muutamat etevät
aikalaisensa taiteilijat ja filosofit, joiden kanssa oli seurustellut,
luomaan itselleen sisäisen maailman, missä olisi voinut elää
_metodillisesti_, ollen alituisessa tasapainossa, alituisen tiedonhalun
valloissa, halveksien jokapäiväistä hälinää ja jokapäiväisiä tapauksia.

Mutta tuhannet turmiolliset perinnöllisyydet, mitkä kätki sisimmässään
kaikkien niiden sukupolvien hävittämättömänä leimana, joista polveutui,
estivät häntä lähenemästä henkensä palavasti kaihoavaa ihannetta; ne
tukkivat häneltä jokaisen pelastuksen tien. Hänen hermonsa, verensä,
ytimensä täyttivät hänet kumeilla vaistoillaan.

Giorgio Aurispan koko elimistölle ominainen oli voimakkaasti
kehittynyt aistimusten herkkyys. Tuntohermot, joiden tehtävänä on
johtaa ulkonaiset aistimukset sisäkeskustaan, olivat saavuttaneet
kiihottuneisuuden, mikä melkoisesti voitti terveen ihmisen
luonnollisen aistimismahdollisuuden, ja siitä johtui, että hänen
mielihyväntunteensakin melkein aina muuttuivat mielipahantunteiksi.
Sen lisäksi tapahtui että ylenmääräisestä hermokiihoituksesta
aiheutunutta tuskallisten tunteiden sarjaa seurasi mielihyvän
hallitsema tajunnan tila, johon koko elimistö intohimoisesti takertui,
sitten liioitellun itsepintaisesti pysytellen samansuuntaisena. Sen
keskuksen perinnöllinen kehitys, joka etupäässä vastaanottaa sukuvietin
tavoittelemia kiihotteita, piti koko hänen elimistöään erityisen
suunnan vallan alaisena.

Toinen Giorgio Aurispan elimistön omituisuuksia olivat aivokuteissa
tapahtuvat, kestävyydeltään vaihtelevat verentungokset. Tämän ylen
hermostuneen ihmisen aivojen verisolut menettivät usein joustavuutensa,
ja silloin tapahtui, että ajatus tai mielle epämääräiseksi ajaksi
kokonaan täytti hänen tajuntansa, huolimatta kaikista hänen
ponnistuksistaan niitä karkoittaakseen. Tällaiset ajatukset, sellaiset
mielteet, jotka vastoin kaikkea tahdonvoimaa pysyivät, loivat tähän
tajunnantilaan ajoittaisen, osittaisen mielisairauden leiman. Silloin
jokaista pienintäkin molekyliliikettä vastasi mielle tai mielleryhmä,
jotka olivat niin tuntuvia, että ainoastaan vaivoin saattoivat
eroittaa ne todellisista havaitsemuksista. Ja niiden vaikutus oli
samallainen kuin muutamien aineiden, kuten opiumin ja hashish'in,
mitkä kiihoittavat tunteiden ja mielteiden vahvuuden määrää aina
näky-houreisiin asti.

Giorgio Aurispan näin monimutkainen henkinen rakenne oli arvaamattoman
rikas ajatuksista ja mielikuvista, ja salamannopeasti hän ne toisiinsa
yhdisti, tavattoman helposti hän liitti uusia aloja tunne-elämäänsä.
Hän oli mestari täydentämään tuntematonta tunnetulla.

Kun painostus tavallisesti oli hyvin kova ja aivosäikeet
äärettömän monimutkaiset, niin ylen voimakas aalto virratessaan ei
ainoastaan tunkenut helppopääsyisiin kanaviin, vaan myös moniin
vaikeampipääsyisiin, hyvin moniin kaukaisiin haarautumiin. Se
tahtoo sanoa: tämä aalto ei kulkenut ainoastaan jo monien esi-isien
tottumuksen uurtamia uria, vaan teitä, jotka yksilön kokemus vasta
äsken oli aukonut, ja jotka sitä ennen olivat olleet suljettuina.
Samoin väkevämpi hyökyaalto rannalla ei yksistään vedellään vala
hietikon reunaa, jota edellinen aalto jo on huuhdellut, vaan se
kulkee etemmäksi ja tulvii yli neitseellisen hietikon, ja kolmas
vielä voimakkaampi kulkee edellisten jälkien yli ja tekee kauvemmaksi
ulottuvan valloituksen.

Sellaisista purkauksista syntyivät mitä erilaisimmat ja monipuolisimmat
sieluntilat: ne olivat sitä oudommat, kuta kauempana hermokeskuksesta
voimanpurkaus oli tapahtunut. Tajunta muuttui äärettömäksi
ajatusvirraksi. Joku ajatus muuttui hehkuvaksi kuin intohimo ja tempasi
mukaansa joka pyörteelle alttiin sielun. Kuviteltu tunne kävi selväksi
kuin todellinen tunne. Mielikuvien sekaannus loi himmeään muistoon
äkillistä selkeyttä. Mitä oudoimmat ja harvinaisimmat mielleyhtymät
huumasivat hänen kuvitusvoimansa pitkäksi aikaa.

Ollen tämänluontoinen Giorgio Aurispa ei voinut olla johdonmukainen
eikä löytää tasapainoa. Hän saattoi yhtä vähän hillitä ajatuksiaan
kuin vaistojaan ja tunteitaan. Hän oli elämässään "kuin laiva, joka
myrskysäällä on käärinyt auki kaikki purjeensa".

Ja kuitenkin hänen tarkkanäköisyytensä, joka joskus oli tunkenut
ilmiöiden ohi olioiden ytimeen, mikäli se ihmisälylle on mahdollista,
oli tuottanut hänelle elämästä kenties oikean kuvan.

Ennen kaikkea hänellä oli tarkka yksinäisyyden ja katoavaisuuden
tunne. Molemmat nämä käsitteet muodostivat yhdessä muutamien hänen
ihailemiensa aikalaisten ajattelijain järjestelmän. "Kun jokainen
ponnistus vapautumaan oman minän yksinäisyydestä on turha, on
välttämätöntä vähitellen katkoa kaikki siteet, jotka vielä liittävät
meidät yhteiseen elämään ja siten estää kallisarvoisen elinvoiman
tehotonta tuhlailua. Sittenkuin tällä tavoin oman aineellisen
olemassaolon piiri on supistettu, on välttämätöntä käyttää kaikki
voimansa mahdollisuuden mukaan laajentaakseen ja muodostaakseen
sisäistä maailmaansa, lisäämällä sen ilmiöitä rajattomiin ja
ylläpitämällä tasapainoa. Kun olemme oppineet tuntemaan ja ymmärtämään
kaikki ne lait, jotka hallitsevat ilmiöitä, silloin ei enää mikään
yhteiselämän ilmiö meitä loukkaa, hämmennä tai tyrmistytä. Silloin
elämme itsessämme. Maailma ei tarjoa meille mitään merkillisempää
näytelmää, ei mitään pysyvämpää mielihyvää."

Mutta sen sijaan Giorgio Aurispan sielu murehti ja oli epätoivoissaan
yksinäisyytensä vuoksi, ja se taisteli sokean raivokkaasti, kuten
vanki ainaiseksi suljetussa kopissaan, kunnes raukesi uuvuksiinsa. Ja
sitten se sulkeutui ja kääriytyi kokoon kuin herkkäsäikeinen lehti.
Tuossa ahtaassa piirissä jatkui levottomuus yhtä kiivaana, se kuohui ja
synnytti kumean, syvän katkeruuden, käsittämättömän mielipahantunteen,
alinomaista, itsepintaista, raatelevaa tuskaa. Äkkiä purkautui kuuma
ajatusvirta tähän piiriin ja hedelmöitti sen kuivuneen maaperän.
Sielu siirtyi uuteen tilaan, joka oli mitä joustavin, ja unelmille,
erehdyksille ja tuumille altis. Epämääräiset unelmat olivat pysyvää
laatua ja tuumat alati vaihtuvia; ja onni oli alati etäällä.

Joku kumea perinnäis-tietoisuus kenties vaikutti sen, ettei tämä
älyihminen voinut luopua romantillisista onnenunelmista. Tämä järkevä
mies, jolla kuitenkin oli se vakaumus, että kaikki on turhaa, ei voinut
vastustaa tarvetta etsiä onnea toisen olennon omistamisesta. Hän
tiesi hyvin, että kaikista inhimillisistä murheen aiheista on rakkaus
kaikkein suurin, sillä se on äärimmäinen ihmisen yrittämä ponnistus
siirtyä ulkopuolelle sisäistä olemustaan: yhtä turha ponnistus kuin
kaikki muut. Mutta rakkautta hän sittenkin tavoitteli voittamattoman
intohimoisesti. Hän hyvin tiesi, että rakkaus, ollen pelkkä ilmiö, on
vaihtuva kuva, jotain, mikä alinomaan muuttuu. Mutta hän tavoitteli
rakkauden pysyväisyyttä, rakkautta, joka olisi täyttänyt koko elämän.
Hyvin hän tiesi, että naisen heikkous on parantumaton. Mutta hän ei
voinut luopua siitä ajatuksesta, että hänen lemmittynsä olisi vakaa ja
uskollinen kuoloon asti.

Tämä eriskummainen vastakohta, minkä muodostivat ajatuksen selkeys ja
aistimuksen sokeus, tahdon heikkous ja vaistojen väkevyys, todellisuus
ja haaveet, synnytti hänessä turmiollisia häiriöitä. Hänen aivonsa,
joita täyttivät osaksi omat ja osaksi toisten analyytikkojen tekemät
psykologiset havainnot, sekoittivat ja hämmensivät usein kaikki seikat,
sisäisesti ja ulkonaisesti.

Kirjallisuuden harjoittamisesta tarttunut tottumus yksinpuheluihin,
joissa sisäinen harkinta suurentaa ja liioittelee esineenään olevaa
sieluntilaa, houkutteli hänet usein erehdyksiin kärsimystensä oikeaan
luonteeseen nähden ja saattoi ne hänelle raskaammiksi. Todellisten
ja kuviteltujen tunteiden sekoitus suisti hänet niin monimutkaisiin
ja outoihin tiloihin, että hän siitä ikäänkuin menetti ihmisyytensä
vaiston. Hänkin ajatteli: -- Olemme tehdyt samasta aineksesta kuin
unelmamme. -- Ja hän näki olemuksensa salaisimmista kätköistä jotain
usvan tapaista kohoavan, jotain yhtenäistä, mutta outoa, mihin sattuman
henkäys puhalsi kuvaamattomia muotoja.

Hänen kärsimyksensä kun kokonaan pitivät valloissaan hänen kykyjään,
oli kaikki työ hänelle mahdoton. Demetrion perinnöksi jättämän
omaisuuden nojalla hän aikoja sitten oli saavuttanut aineellisen
riippumattomuuden, eikä ollut oppinut tuntemaan välttämättömyyden
useinkin hyvin terveellistä pakkoa. Kun hän tehtyään tuskallisen
tahdonponnistuksen lopulta pakoittautui työhön, ei häntä hetken
kuluttua vallannut kyllästyminen, vaan ruumiillinen inho, niin raju
hermokiihoitus, että se saattoi työhuoneenkin sietämättömäksi ja ajoi
hänet pois kotoa kaduille ja toreille, minne vaan, kauas pois.

Huolimatta monista lahjoistaan hän pysyi toimettomana, epätuotteliaana.
Ollen varma omasta hyödyttömyydestään, hän ravitsi henkeään
hekumallisesti yksinomaan musiikilla ja kirjallisuudella. Sisäisellä
ivalla hän teki tyhjäksi jokaisen aloitteen. Alussa hän oli itseään
epäillyt ja tämä itse-epäilys oli vähitellen johtanut hänet epäilemään
kaikkea. Alussa hän oli kärsinyt itsensä vuoksi, vähitellen hän
oli ruvennut kärsimään kaiken muun vuoksi. Yleinen typeryys häntä
tukahutti, ja rahvaan näky kiihoitti hänen sappeaan.

Joskus, kun hänen olemuksensa intohimoinen puoli oli joutunut
tavattomaan kiihoitustilaan hän vajosi eräänlaiseen henkiseen
herpoamiseen, jonka ensi oireita oli kaiken olevaisen täydellinen
huomaamattomuus, välinpitämättömyys, joka oli pahempi kuin yltynyt
tuntehikkaisuus, sitä kun kesti useita päiviä, jopa viikkojakin.
Toiste kiinnitti hänen huomiotaan yksinomaan yksi ajatus: kuoleman
ajatus. Ja silloin kaikki vaikutelmat liukuivat yli hänen henkensä kuin
vesipisarat kuuman kiven yli: joko ponnahtaen takaisin tai haihtuen.

Se oli tuo rakas ja hirvittävä pää-ajatus: kuoleman ajatus. Tuntui
siltä kuin Demetrio Aurispa, tuo lempeä itsemurhaaja, olisi kutsunut
perillistään. Ja tämä tunsi mitä kohtaloa hän sisimmässään kantoi.
Aavistus sen täyttymyksestä herätti hänessä joskus vaistomaista kauhua,
joka lähenteli mielisairautta; mutta useammin se vielä herätti hänessä
levollista alakuloisuutta, johon sekaantui itsesurkua, eräänlaista
hekumallista sääliä; mystillistä murheellisuutta jonka valloissa hän
kernaasti viipyi.

Nyt viimeisen käänteen jälkeen, josta hän ainoastaan suurta vaivaa
nähden oli eheänä eronnut, hän lankesi jälleen tunteenomaisiin
harhaluuloihin. Kyettyään pakenemaan kuoleman lumoja, hän katseli
elämää hieman verhotuin silmin. Vaikka juuri vastenmielisyys katsoa
todellisuutta tuimasti silmiin ja otsa pystyssä uhmata elämää oli
saattanut hänet haudan partaalle, hän nyt harhaluulosta nouti
toivonvälkkeen tulevaisuutensa varalle: -- Maailmassa on olemassa
ainoastaan yksi onnen huumaus: ehdoton varmuus toisen olennon
omistamisessa. Tätä huumausta minä etsin. -- Hän etsi sellaista, mikä
ei ole löydettävissä. Sisimpiä olemuksensa säikeitä myöten epäilyksen
kalvamana hän vaati sitä, mikä oli kaikkein vastakkaisinta hänen
luonteelleen: Varmuutta, varmuutta rakkaudessa! Mutta olihan hän niin
usein nähnyt sen sulavan tyhjiin erittelyn hivuttavan liekin alla!
Olihan hän sitä turhaan etsinyt kokonaista kaksi vuotta!

Ja kuitenkin hänen _täytyi_ niin tahtoa.



VII.


Tuon suuren päivän aamuna, kun Giorgio heräsi muutaman tunnin
kestäneestä levottomasta unenhorroksesta, hän ajatteli, hermot myrskynä
pauhaen: -- Tänään _hän_ tulee! Tänään tämän päivän valossa olen hänet
näkevä. Tulen pitämään häntä käsivarsiini kiedottuna, tällä vuoteella.
Minusta tuntuu, kuin saisin omistaa hänet tänään ensi kerran;
minusta tuntuu, kuin siitä tulisin kuolemaan. -- Syleilyn kuvittelu
tuotti häneen niin rajun sysäyksen, että koko hänen ruumiinsa pitkin
pituuttaan värähti, kuin sähkövirran purkauksesta. Hänessä esiintyi tuo
kauhea ruumiillinen ilmiö, jonka hirmuvoiman edessä hän oli turvaton
uhri. Koko hänen tajuntansa oli halun ehdottoman vallan alaisena;
sillä kaikki nämä sysäykset, jotka hetki hetkeltä järkyttivät hänen
aivojansa, olivat omiaan panemaan liikkeelle sitä aivojensa kohtaa,
minkä edelläkäynyt lepotila oli saattanut äärettömästi muutoksille
alttiiksi. Perinnöllinen himoisuus purkautui uudelleen vastustamattoman
raivoisasti esiin tässä hentomielisessä rakastajassa, joka henkistä
yhteyttä tavoitellen mielellään mainitsi rakastajatartaan sisarekseen.

Hengissä hän tarkasteli lemmittynsä alastomia suloisia jäseniä, toista
toisensa jälkeen. Joka muoto sai katsottuna hänen kaihonsa liekin
lävitse omituisen satumaisen, melkein yliluonnollisen loiston. Hengissä
hän päästi lemmittynsä hyväilyt yksitellen ohitsensa kulkemaan.
Joka asento muuttui hekkumallisen lumoavaksi, kiihtyen melkein
käsittämättömän vaikuttavaksi. Kaikki tuossa naisessa oli valoa,
tuoksua, rytmiä.

Tuon ihmeellisen olennon, niin, hän, hän yksin sen omisti! Mutta
äkillinen mustasukkaisuuden puuska kehittyi hänen himostaan, kuin savu
kituvasta tulesta. Kun tuo sisäinen myrsky kiihtyi, hän hypähti ylös
vuoteestaan, karkoittaakseen kouristuksen.

Ikkunan edessä liikkuivat aamun hohteessa öljypuun oksat vitkaan,
vaalean harmaina. Meren kumeaan yksitoikkoisuuteen sekoittivat varpuset
vielä hiljaista viserrystään, suljetusta karsinasta karitsa päästi aran
määkinän.

Kun Giorgio astui ulos parvekkeelle, virkistävästä kylvystä
vahvistuneena, hän joi pitkin siemauksin tuhansien tuoksujen höystämää
aamuilmaa. Hänen keuhkonsa laajenivat, ajatukset seurasivat toisiaan
nopeasti ja jokaisessa oli odotetun leima: nuoruuden tunne välähti
hänen sydämeensä.

Hänen edessään aurinko nousi, puhtaana, yksinkertaisena, ilman pilvien
komeutta, ilman salaperäisyyttä. Melkein lumivalkeasta merestä yleni
veripunainen kehä, jolla oli melkein niin terävän selvät ääripiirteet,
kuin pajasta tulleella metallilevyllä.

Cola Samppanja joka puhdisti pihamaata, huudahti:

-- Tänään on suuri juhlapäivä. Tänään tulee rouva. Tänään vilja
hiistelee tähälle, odottamatta helatuorstaita.

Hymyillen vanhuksen somalle puheelle Giorgio kysyi:

-- Oletteko muistanut sanoa naisille, että noukkisivat kinsteri-kukkia?
Koko tie on siroitettava kukilla.

Vanhus teki kärsimättömän liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa,
ettei häntä tarvinnut muistuttaa.

-- Viisi olen käskenyt tulemaan.

Ja mainitessaan heidän nimensä hän osoitti kädellään paikkoja, missä
tytöt asuivat:

-- Scimmian tyttö, Sguaston tyttö, Favetta, Splendore, Garbinon tyttö.

Kuullessaan nämä nimet Giorgio huomasi mielessään äkillistä hilpeyttä.
Hänestä tuntuivat kaikki keväimen henget asettuvan hänen sydämeensä.
Kirkas runouden aalto huuhteli häntä. Kohosivatko kaikki nämä neitoset
sadun povesta siroittamaan kauniin Roomattaren polulle kukkia?

Hän antautui odotuksen hetkien tarjoamaan levottomaan nautintoon. Hän
tuli alas pihalle ja kysyi:

-- Missähän he ovat poimimassa?

-- Tuolla ylhäällä, vastasi Cola osoittaen kumpua: -- Tammilehdon
kohdalla. Löydät heidät, kun seuraat laulua.

Todella kuului aika ajoin naisten laulu ylhäältä kummulta. Giorgio
kiipesi rinnettä ylös etsien kieloja. Kiemurteleva polku pujottelihe
nuoressa tammilehdossa. Eräässä kohdassa haarautui joukko toisia
polkuja, joiden päätä ei näkynyt. Kaikki nämä kallioon hakatut ja
lukemattomien juurien peittämät rotkotiet muodostivat jonkunmoisen
vuoristosokkelon, missä varpuset visertelivät ja rastaat lauloivat.
Giorgio ei eksynyt, sillä hän seurasi kaksinkertaista opastajaa: laulua
ja kukkien tuoksua. Hän löysi kinsteriä kasvavan paikan.

Se oli ylätaso, jolla kasvoi kukkivaa kinsteriä niin tiheään, että
se silmälle tarjosi yhden ainoan keltaisen vaipan, rikinkeltaisen,
loistavanvärisen. Nuo viisi tyttöä poimivat kukkia, täyttäen niillä
korinsa, ja laulaen sen ohella. He lauloivat venytettyä laulua,
täydellisine terssi- ja kvintti-soinnoksineen. Kun he saapuivat
loppusäkeeseen, he kohosivat pensaikosta, jotta sävel vapaammin pääsi
tunkemaan ilmoille täydestä rinnasta; ja he venyttivät säveltä kauan,
katsoivat samalla toisiaan silmiin ja ojensivat kukkien täyttämiä
käsiään.

Huomatessaan muukalaisen, he keskeyttivät laulunsa ja kumartuivat
uudelleen pensaiden yli. Huonosti tukahutettu naurun hykätys levisi yli
keltaisen kukkakentän. Giorgio kysyi:

-- Kuka teistä on Favetta?

Tyttönen, ruskea kuin oliivi, nousi vastaamaan, hämmästyneenä, melkein
pelästyneenä:

-- Minä se olen, herra.

-- Etkö sinä ole San Viton taitavin laulajatar?

-- En, herra. Se ei ole totta.

-- Se on totta, se on totta, huusivat hänen toverinsa. -- Käske hänen
laulaa, herra.

-- Se ei ole totta, herra. Minä en osaa laulaa.

Nauraen ja tulipunaisena kasvoiltaan hän puolustautui; hän väänteli
esiliinaansa sormien välissä, toverien kehoitellessa häntä. Hän
oli lyhyt kasvultaan; mutta hänellä oli voimakkaat muodot ja leveä
kukoistava povi, joka laulamisesta oli laajentunut. Hänen tukkansa oli
kutrinen, kulmakarvat paksut, nenä kaareva; eräät päänliikkeet olivat
hiukan rajuja.

Ensi estelyn jälkeen hän suostui. Hänen toverinsa tarttuivat
toisiaan käsistä ja sulkivat Favettan piiriinsä. He sukelsivat esiin
kukkaispensaista, ahkerien mehiläisten suristessa yltympärillä.

Favetta alkoi ensin epävarmana, mutta sävel säveleltä varmistuen. Hänen
äänensä oli puhdas, sujuva, kristallinkirkas kuin raikas lähde. Hän
lauloi pari säkeistöä, ja toverit yhtyivät kuorona loppusäkeeseen.
Loppunuottia he venyttivät, lähentäen suunsa toisiinsa, muodostaakseen
yhden ainoan äänivirran; ja se kaikui hitaana ja juhlallisena kuin
kirkkoveisu.

Favetta lauloi: -- Kaikki lähteet ovat kuivuneet. Lempi parkani! Se
kuolee janoon. Tromma lari, lira llari, llallera, Tromma lari, lira,
eläköön lempi! -- Oi lempi, mua janottaa, janottaa, janottaa. Missä
on vesi, jonka mulle toit? Tromma lari, lira... -- Toin sinulle
saviruukun, se oli sidottu kultaketjuihin. Tromma lari, lira... -- Ja
toverit lauloivat: Eläköön lempi!

Tämä kevään tervehdys lemmelle nousseena näistä sydämistä, jotka
eivät kenties vielä olleet kokeneet rakkauden syvää surumielisyyttä,
jotka eivät kenties koskaan tulisi sitä kokemaan, kaikui Giorgion
korvaan hyvänä enteenä. Tytöt, kukat, metsä, meri, kaikki nämä vapaat
ja itsetiedottomat seikat, jotka hänen ympärillään henkivät elämän
hekkumaa, virkistivät hänen sieluansa; ne lievensivät ja nukuttivat
sitä tunnetta, mikä hänellä tavallisesti oli omasta olemuksestaan;
ne antoivat hänelle rauhallisen, sopusointuisen, melkein rytmillisen
tuntemuksen uudesta kyvystä, joka vähitellen kehittyi hänen olentonsa
sisältä ja joka vallan epämääräisesti, kuin epäselvänä jumalallisen
suloisuuden näkynä ilmestyi hänelle.

Se oli haihtuva tenho, niin tavaton ja käsittämätön tajunnantila, ettei
hän edes voinut mieleensä kiinnittää sen harhakuvaa. Laulajattaret
näyttivät hänelle rikkaan sadon täyttämiä korejaan -- kukkien
runsautta, vielä kasteesta kosteata. Favette kysyi:

-- Joko riittää?

-- Ei, se ei riitä. Teidän pitää vielä palata tänne poimimaan. Koko tie
paalurakennuksesta taloon saakka on peitettävä kukilla. Portaille niitä
on siroitettava, parvekkeelle...

Entä taivaaseenastumispäivaksi? Etkö aio jättää ainoatakaan kukkaa
jälelle Jesus Kristusta varten?



VIII.


Ippolita oli saapunut. Hän oli kulkenut yli kukkien kuin madonna, joka
on toimeenpaneva ihmeen; kukkaismaton yli hän oli astunut. Hän oli
tullut vihdoinkin; vihdoinkin hän oli astunut yli kynnyksen.

Nyt hän väsyneenä ja onnellisena tarjosi rakastajan huulille kokonaan
kyynelten kostuttamat kasvonsa, puhumatta, sanomattoman antaumuksen
ihme näössään. Väsyneenä ja onnellisena itki ja nauroi hän ihailemansa
miehen lukemattomien suudelmien lomitse. Mitä merkitsivätkään kaikki
muistot siltä ajalta, jolloin _hän_ oli ollut poissa! Mitä merkitsi
kaikki vastoinkäyminen, kaikki tuskat, kaikki levottomuus, kaikki
vaivalloiset taistelut elämän armotonta raakuutta vastaan! Mitä
merkitsikään kaikki murhe ja epätoivo tähän ylimpään onnenhurmaukseen
verrattuna! Hän eli, hengitti raskastajansa sylissä, tunsi itsensä
äärettömästi rakastetuksi. Hän ei tietänyt muuta, kuin että oli
äärettömästi rakastettu. Kaikki muu haihtui, vajosi tyhjyyteen, näytti
siltä, kuin ei sitä koskaan olisi ollut.

-- Oi, Ippolita, Ippolita! Oi, sieluni! Kuinka palavasti olen sinua
kaihonnut! Sinä tulit! Nyt et enää lähde luotani, et moneen, moneen
päivään; eikö totta? Ennenkuin minut jätät, täytyy sinun tappaa minut.

Giorgio suuteli häntä huulille, poskille, kaulaan, silmiin,
kyllästymättä ja joka kerta kuin hänen huulensa kohtasivat suloisen
kyynelen, hän tunsi syvää väristystä. Nämä kyynelet, tämä hymy, tuo
onnenilme väsymyksen uuvuttamilla kasvoilla, se ajatus, ettei tämä
nainen hetkeäkään ollut epäröinyt suostumasta, se ajatus, että hän
tehden vaivaloisen matkan oli kaukaa tullut tänne, ja että hän nyt
hänen suudelmiensa alla itki eikä liikutukselta voinut puhua -- kaikki
nämä intohimoiset ja suloiset seikat puhdistivat hänen tunteitaan,
poistivat hänen pyyteistään saastaisuuden, loivat hänen rakkauteensa
melkein siveän tunteen, kohottivat hänen sieluaan. Hän sanoi,
vetäessään ulos pitkää neulaa, joka kiinnitti harsoa hattuun:

-- Olet varmaankin hyvin väsynyt, Ippolita parka! Olet vallan kalpea.

Ippolita oli vetänyt harson syrjään kasvoiltaan, mutta hänellä oli
vielä vaippa yllä ja hansikkaat kädessä. Giorgio auttoi häntä riisumaan
harson ja hatun tehden sen tottuneesti. Ippolitan kaunis ruskea pää
jäi vapaaksi ja sitä peittivät yksinkertaiset hiukset kuin kypäri,
pilaamatta takaraivon hienoa viivaa, peittämättä niskaa.

Uudelleen Giorgio peitti hänet suudelmilla. Hän etsi kaulasta, vasemman
korvan alta _kaksoisia_, noita molempia luomia, noita kullanruskeita
eläviä marjoja. Ippolitalla oli valkoinen pitsikaulus ja kaulassa
kapea musta samettinauha, joka erinomaisen tuntuvasti toi esiin ihon
valkeuden. Päällysvaipan aukosta pisti esiin hame, joka oli tehty
niin hienosti mustan ja harmaan raitaisesta kankaasta, että se näytti
harmaalta: se oli tuo muistorikas hame Albanosta. Siitä erosi heikko
orvokin tuoksu, tuo tunnettu tuoksu.

Giorgion huulet kävivät polttavammiksi, ja kuten Ippolitan oli tapana
sanoa, himokkaammiksi. Hän hellitti, riisui Ippolitan yltä vaipan,
auttoi häntä vetämään hansikkaat käsistä; hän tarttui hänen paljaisiin
käsiinsä ja painoi niitä ohimoilleen, hulluna saadakseen häneltä
hyväilyä. Ja pidellessään hänen ohimoitaan, Ippolita veti hänet
puoleensa, verhosi hänet pitkällä hyväilyllä, suuteli häntä yli koko
kasvojen, hyväillen häntä ikävöivällä, moninkertaisella suudelmalla.
Giorgio tunsi tuon jumalaisen, tuon verratoman suun, jota hän usein
oli luullut ikäänkuin sielullaan havaitsevansa ollen haltioitumisen
valloissa, joka voitti aistillisen huumauksen ja ilmeni hänen sisäisen
olemuksensa yliaistilliselle osalle.

-- Sinä surmaat minut, mutisi Giorgio, vavisten kuin haavanlehti,
samalla kuin hiusjuurissa tuntui jäinen kylmyys, joka selkänikamasta
nikamaan levisi ytimeen asti. Ja sisällään hän tunsi epämääräistä,
vaistomaista pelästystä, jota jo ennenkin oli tuntenut.

Ippolita sanoi, irtaantuessaan:

-- Nyt näkemiin. Missä on... minun huoneeni? Oi, Giorgio, kuinka hyvä
meidän tulee olemaan täällä!

Hymyillen hän katsoi ympärilleen. Hän kulki muutaman askeleen kynnystä
kohti, kumartui nostamaan kimpun kinsteriä ja veti sen tuoksua ilmeisen
ihastuneena sieramiinsa. Hän tunsi itsensä vielä vallan liikutetuksi,
melkein huumautuneeksi tästä rajattomasta kunnianosoituksesta, tästä
raikkaasta, kukoistavasta ihanuudesta, mikä oli siroitettu hänen
tiellensä. -- Eikö hän nähnyt unta? Hänkö se todella oli, Ippolita
Sanzio, tällä vieraalla paikkakunnalla, tässä lumotussa maassa, kaiken
tämän runouden ympäröimänä ja juhlimana. -- Äkkiä, uudet kyynelet
silmissä ja kietoen kätensä lemmittynsä kaulaan hän huusi:

-- Kuinka kiitollinen olen sinulle!

Hänen sydämensä ei huumautunut mistään niin kuin tästä runoudesta. Sen
ihanteellisuuden kautta millä lemmittynsä hänet verhosi, hän tunsi
kohoavansa yläpuolelle omaa vaatimatonta minäänsä; hän tunsi elävänsä
toista elämää, korkeampaa elämää, joka väliin tukahuttaen ahdisti hänen
sieluaan, samoin kuin tapahtuu turmeltuneeseen ilmaan tottuneelle
rinnalle, kun se hengittää runsaasti happea.

-- Kuinka ylpeä olen siitä, että olen sinun omasi! Sinä olet ylpeyteni.
Riittää, että olen vaan hetken luonasi, tunteakseni itseni toiseksi
naiseksi, äärettömästi erilaiseksi. Yhtähaavaa sinä jakelet minulle
toista verta, toista henkeä. En enää ole Ippolita, en enää sama kuin
eilen. Mainitse minua toisella nimellä.

Giorgio antoi hänelle nimen:

-- Elämäni!

He syleilivät toisiaan; he suutelivat toisiaan rajusti, ikäänkuin
olisivat tahtoneet juurineen irroittaa ne suudelmat, joilla sulkivat
toistensa huulet. Tempautuen irti, toisti Ippolita:

-- Nyt näkemiin. Missä on minun huoneeni? Näytähän.

Giorgio kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja vei hänet viereiseen
makuuhuoneeseen. Ippolita päästi ihmettelyn huudon, nähdessään
"häävuoteiden häävuoteen" joka oli peitetty suurella keltasilkkisellä
morsiuspeitteellä.

-- Tuohonhan vallan tulemme eksymään...

Ja nauraen hän kulki kookkaan huonekalun ympäri.

-- Suurin vaikeus on päästä siihen sisälle.

-- Sinun tulee ensin panna jalkasi minun polvelleni, vanhan maantavan
mukaan.

-- Kuinka monta pyhimystä! hän huudahti, katsellessaan päänpuolisessa
sängynpäässä pitkää riviä pyhimysten kuvia.

-- Meidän kai täytyy peittää ne.

-- Niin, se on totta...

Molemmat löysivät vaan vaivoin sanoja; molempien äänet olivat hieman
muuttuneet, molemmat vapisivat, vastustamattoman pyyteen pakoittamina
ja melkein raukeina ajatellessaan tulevaa hekkumaa. He kuulivat jonkun
kolkuttavan ovelle. Giorgio astui parvekkeelle.

Se oli Candian tytär, Elena. Hän tuli ilmoittamaan, että aamiainen oli
valmis.

-- Mitä tahdot tehdä? -- kysyi Giorgio, kääntyen Ippolitan puoleen,
epäröivänä, kuin kouristuksen valloissa.

-- Minulla ei todellakaan ole nälkä, Giorgio; minulla ei ole
vähintäkään halua syödä. Syön päivällistä myöhemmin, iltapäivällä, jos
suostut...

Molemmilla oli sama ajatus; molemmat tiesivät, että nyt kaikki muu oli
mahdotonta.

Melkein raivokkaasti sanoi Giorgio:

-- Tule huoneeseesi. Löydät kaikki valmiina kylpyäsi varten. Tule.

Ja hän vei hänet huoneeseen, jonka seinät kokonaan oli päällystänyt
maalaismatoilla.

-- Näetkö, matkalaukkusi ja pienet tavarasi ovat jo täällä. Näkemiin.
Älä vitkastele.

Hän jätti hänet yksin. Hetken kuluttua tunki hänen luokseen veden
loiskina, joka kookkaasta pesusienestä valui takaisin ammeeseen. Hän
tunsi tuon lähdeveden jäisen kylmyyden; ja hän kuvitteli Ippolitan
solakan, joustavan ruumiin värähtelyä tuossa virkistävässä kosteudessa.
Ja kun nuo äänet olivat lakanneet, hänet kouristi niin raju väristys,
että hampaansa alkoivat kalista, kuin kuollettavan kuumehoureen
tuskissa. Himon kauhein silmin hän näki tuon naisen, jo kuivana ja
kiiltävänä ja hienona kuin kullanhohteinen alabasteri, pudottavan
yltään kylpyvaipan.

-- Ippolita, Ippolita, hän huusi, ollen suunniltaan. Tule! Tule!



IX.


Rajuista hyväilyistä vielä väsyneempänä, melkein hengettömänä, Ippolita
vähitellen vaipui unen valtoihin. Vähitellen hymy hänen huulillaan
muuttui tiedottomaksi; sitten se katosi. Hetkeksi sulkeutuivat huulet;
sitten ne taas äärettömän hitaasti aukenivat, ja sisältä loistivat
häikäisevän valkoiset hampaat kuin zhasmiinit. Taaskin huulet kotvaksi
sulkeutuivat; ja jälleen ne aukenivat hitaasti, hitaasti; ja sisältä
välkkyivät taas hampaat häikäisevän valkeina ja kosteina.

Nojaten kyynäspäihinsä Giorgio katseli häntä. Hän näki hänet edessään
ihmeen kauniina, vallan semmoisena kuin oli nähnyt hänet ensi kerran
suloisessa oratoriossa, filosofi Alessandro Memmin orkesterin edessä,
suitsutussavun ja orvokkien tuoksussa. Hän oli hyvin kalpea, kuten
silloinkin.

Hän oli kalpea, mutta hänen kalpeutensa oli omituinen, jommoista
Giorgio ei ollut nähnyt kenelläkään muulla naisella: se oli melkein
kuolleen syvää, synkkää kalpeutta, joka vivahti siniseen, kun sille
lankesi varjoja. Silmäripset loivat poskien yläreunaan pitkiä varjoja;
tummat, tuskin näkymättömät haivenet varjostivat ylähuulta. Pikemmin
iso suu oli kaareva, hyvin pehmeä, mutta kuitenkin surumielinen ja ylen
ilmehikäs syvässä vaikenemisessaan.

-- Kuinka hänen kauneutensa sairaudessa ja uupumuksessa kirkastuu
henkiseksi! -- ajatteli Giorgio. -- Noin raukeana hän minua vielä
enemmän miellyttää. Tunnen jälleen tuon tuntemattoman naisen, joka
tuona helmikuun iltana kulki edelläni: Tuon naisen, jossa ei ollut
yhtään veripisaraa. Kuolemassa, luulemma, hän on saavuttava kauneutensa
korkeimman muodon. Kuolemassa! -- Ja jos hän kuolisi? Silloin
hän muuttuisi ajatusten esineeksi, puhtaaksi ihanteellisuudeksi.
Minä rakastaisin häntä toisellapuolen elämää, tuntien pysyvää ja
sovinnollista surua.

Hän muisteli jo aikaisemmin kuvitelleensa häntä kauniina kuoleman
rauhassa. -- Oi, silloin, noiden ruusujen parissa! Maljakoissa
nääntyi suuria valkoisia ruusukimpuja; kesäkuulla, heidän rakkautensa
alkuaikoina. Ippolita oli nukahtanut sohvalle, liikkumattomana, melkein
hengittämättä. Giorgio oli kauan katsellut häntä. Sitten hän seuraten
äkillistä päähänpistoa oli peittänyt hänet ruusuilla, aivan hiljaa,
jotta hän ei olisi herännyt. Mutta siten, kukilla siroitettuna ja
seppelöitynä, oli hän Giorgiosta näyttänyt kuolleelta ruumiilta. Tämän
näyn pelästyttämänä hän oli häntä pudistanut, herättääkseen hänet. Ja
Ippolita oli pysynyt liikkumattomana, ollen tuollaisen raukeamistilan
valloissa, jotka häntä siihen aikaan usein vaivasivat. Oi sitä
pelästystä ja hätää, kunnes Ippolita taas oli tullut tajuihinsa. Ja
tuohon pelästykseen liittyi ihastus noiden kasvojen yliluonnollisesta
kauneudesta, jotka kuoleman heijastuksesta ihmeellisesti jalostuivat.
Hän muisti tuon tapauksen; mutta viipyessään näissä omituisissa
ajatuksissa, valtasi hänet äkillinen katumuksen ja säälin puuska. Hän
kumartui suutelemaan nukkuvaa otsalle, niin, ettei hän sitä huomannut.
Vaan vaivoin hän pidättäytyi häntä kiivaammin huulille suutelemasta,
jotta Ippolita sen olisi huomannut ja siihen vastannut. Hän tunsi
sinä hetkenä sellaisen hyväilyn koko mitättömyyden, joka ei rakkauden
esineelle heti tuota samaa nautintoa; hän tunsi sellaisen rakkauden
koko tyhjyyden, joka ei ilmaannu voimakkaiden tunteiden jatkuvassa ja
hetkellisessä vaihtamisessa. Hän tunsi sinä hetkenä, miten mahdotonta
oli huumautua, ellei hänen huumaustaan vastannut yhtä voimakas huumaus.

-- Onkohan todella joka kerta -- näin hän ajatteli -- kun olen hänestä
nauttinut, hän minustakin nauttinut? Kuinka monasti liekään mieletön
menettelyni hänestä tuntunut käsittämättömältä? -- Vakava levottomuus
virtasi hänen mieleensä hänen katsellessaan nukkujaa. -- Likeisinkin
aistillinen yhteys on pettävä harhakuva. Lemmittyni aistit ovat
minulle oudot, samoin kuin hänen sielunsakin. Enpä koskaan saata hänen
hermoissaan yllättää salaista vastenmielisyyttä, puutteellisesti
tyydytettyä halua, levotonta ärtyisyyttä. En koskaan saattaisi kokea
niitä erilaisia aistimuksia, jotka sama hyväily toistettuna eri hetkinä
aiheuttaa. Hän kun on herkkähermoinen, on hänen aistillisuutensa
vaihteleva; ja hänen hermokiihoituksensa on aika ajoin ollut melkoinen.
Sairas elimistö, kuten hänen läpikäy yhden ainoan päivän kuluessa
useita mitä erilaisimpia ja vastakkaisimpia ruumiintiloja. Mitä
tarkin ihmistuntemus joutuu ymmälle sellaisen epävakavuuden edessä.
Sama hyväily, joka aamulla pani hänet nautinnosta huokailemaan, voi
myöhemmin olla hänelle vastenmielinen. Hänen hermonsa saattavat siis
käydä minulle vihamielisiksi vastoin hänen tahtoansa. Liian pitkästä
suudelmasta, joka tuottaa minulle suurinta onnenhuumausta, voi hän
tuntea mitä tympäisevintä vastenmielisyyttä. Mutta teeskentely ja
ulkokultaisuus aistillisuuden alalla on yhteistä kaikille naisille,
joko sitten rakastavat tai eivät. Jopa rakastava nainen, intohimoinen
nainen on enemmän taipuvainen aistillisesti teeskentelemään, hän
kun pelkää surettavansa lemmittyään, ellei jaa hänen nautintoaan,
ellei ota vastaan hänen hellyyttään ja ellei näytä hyvin alttiilta
kokonaan antautumaan hänelle. Sitäpaitsi intohimoinen nainen usein
kernaasti liioittelee hekkuman ulkonaisia merkkejä, hän kun tietää
juuri senkautta kiihoittavansa miehen huumausta, imartelemalla hänen
miehen ylpeyttään. Todella sydäntäni paisuttaa sanomattoman ylpeä
ilo, kun näen hänen olevan menehtymäisillään ja raivoavan nautinnon
kuohuksissa, jonka minä hänelle voin tuottaa. Hän on onnellinen, minä
sen tunnen, että saattaa osoittautua noin minun voimani voittamaksi;
ja hän tietää myös, että ylpeä kunnianhimoni nuorenvoimakkaana
rakastajana juuri on siinä, että saatan hänet rukoilemaan lepoa, että
panen hänet päästämään ihastuksen huudon, että painan hänet melkein
hengetönnä patjalle lepäämään. Kuinka paljo suoruutta ruumiillisessa
suhteessa on siis hänen nautinnonilmaisuissaan, ja kuinka paljo
intohimoista liioittelua? Entä jos hänen hehkunsa olisikin kokonaan
ulkonainen tottumus, jos hän vaan tahtoisi minua miellyttää? Entä jos
hän usein uhrautuu himolleni, minua himoitsematta? Jos hän joskus
tukahuttaa vastenmielisyyden alun? -- Toivo ennenkaikkea miellyttää
minua, tyydyttää minut, taipua joka oikkuuni, on hänessä ilmeinen.
Näinä kahtena lemmen-vuotena on hänen vähitellen onnistunut supistaa
koko toimintatarmoni aistien rajoihin, hänen on onnistunut ikäänkuin
hankkia lemmen-elämälle etuoikeus. Hän näyttää onnelliselta, jos
hän yksin, ilman minun aloitettani voi herättää minussa voimakasta
hekkuman-tuntemusta. Hän on todella verkalleen saattanut minut
naiselliseksi. Hänestä on mieluisaa pakoittaen luoda minuun
hekkumoimistaan. Hän hankkii itselleen hyvitystä ensi kuukausien
kokemattomuudesta. Kun hän nyt tuntee opettajansa kaikki mielihalut,
hän näyttää onnelliselta saadessaan niitä hoitaa ja tyydyttää. Mutta
ovatko minun mielihaluni samat kuin hänen? Minkä vastakaiun löytää
minun hehkuni hänen hyväntahtoisuudestaan? Hän näyttää onnelliselta,
hän väittää olevansa ylen onnellinen. Eräänä päivänä hän tunnusti
minulle, että katsoi paremmaksi kuin voimakkaintakin suoranaista
hekkumaa sitä harkinnanalaista, määrittelemätöntä hekkumaa, mikä syntyy
hänessä siitä, että hän, ilman minun toimintaani, yksistään omine
voimineen, on herättänyt minussa ylimmän mielihyvän väristystä. Oliko
hän silloin vilpitön? Luulen, että niin oli. Eivätkö tämä alituinen
pyrkimys itsekieltämykseen, tämä melkein keskeymätön itserakkauden
tukahuttaminen ole hänen rakkautensa omituisimmat ilmiöt? Hän on
harvinainen rakastajatar. Hän on minun luontokappaleeni.

Hänen ajatustensa kiemurteleva kulku johti hänet taaskin rauhallisesti
tarkastamaan kauneutta, omistusta; se johti hänet punnitsemaan uutta
tilaa. Tästä toukokuun päivästä siis alkoi uusi elämä.

Hetken hän tarkkasi hengellään ja korvallaan, imeäkseen itseensä tämän
paikan suuren rauhan. Juhlallisen vaikenemisen aikana ei kuullut mitään
muuta kuin tyvenen meren hiljaista yksitoikkoisuutta. Ikkunalaseilla
väräjivät tuskin havaittavasti öljypuun oksat, kimmeltäen hopeisina
päivänpaisteessa ja luoden hiipiviä varjoja valkoisille liinauutimille.
Aika ajoin tunki yksinäinen, ymmärtämätön ihmisääni hänen luokseen.
Näin vastaanotettuaan itseensä ympäröivää rauhaa, Giorgio kääntyi
uudelleen jumaloidun olennon puoleen häntä katselemaan. Vallitsi
ilmeinen yhtäpitäväisyys hänen hengityksensä ja meren hengityksen
välillä. Noiden molempien rytmien sopusointuisuus loi nukkujaan uuden
viehtätyksen.

Giorgio nosti peitettä, nähdäkseen hänet täydelleen, kiireestä
kantapäähän.

Ippolita lepäsi sänkyliinoilla, vasemmalla kyljellään, rauhallisessa
asennossa. Hänen vartalonsa oli siro ja pitkä, melkein liian suoraksi
ojentautunut, mutta täynnä käärmeen tapaista notkeutta. Kapeat
lanteet saattoivat hänet vivahtamaan nuorukaiseen. Povi oli pieni ja
luja, kuin hakattu mitä hienoimpaan alabasteriin, ruusunpunaisine
ja sinipunervine värivivahduksineen. Koko ruumiin takaosa niskasta
polviin muistutti taas nuorukaista; siinä oli yksi noita ihmisperikuvan
katkelmia, jommoisia luonto joskus satunnaisesti heittää lukemattomien
keskinkertaisten tuotteidensa joukkoon, jotka jatkavat lajia.
Mutta tämän ruumiin arvokkain puoli tuntui Giorgiosta olevan sen
väritys. Ihon väritys oli harvinainen, kuvaamaton, aivan erilainen
kuin ruskeatukkaisilla naisilla. Ihokivi, joka kultautuu sisäisestä
valosta, tuskin riitti antamaan käsitystä tämän jumalaisen hienouden
vähimmästäkään osasta. Näytti siltä kuin sekoitus puhtainta kultaa
ja meripihkaa olisi saattanut ihokudokset upeammiksi, luoden niihin
kokonaisen asteikon vaaleita värejä, sopusointuisia kuin musiikki;
nämä tummenivat ristiluun kohdalla, vaalenivat povella, missä iholla
oli kaikkein sulavimmat värinsä. Sinne tänne siroitetut punervien
jyvien kaltaiset syntymäluomet näyttivät vielä kohottavan tämän käsin
kosketeltavan aarteen kauneutta, jolle Giorgio Aurispa oli omistanut
sen inhimillisen aistin kaikki hienoudet, joka on kaikkein henkisin
viidestä aistista.

Giorgio ajatteli Othellon lausetta: -- Ennemmin olla rupikonna ja elää
vankilan löyhkästä kuin jättää hitustakaan rakastamastani olennosta
toisille. --

Ippolita liikkui unissa, kasvoilla epämääräinen kärsivä ilme, joka
yht'äkkiä taas katosi. Hän käänsi taaksepäin päätä patjalla, niin
että jännittynyt kaula tuli näkyviin ja siinä himmeinä valtimot.
Hänen alileukansa oli hieman terävä ja sivulta katsoen hieman pitkä,
sieramet laajat. Tässä asennossa nähtynä pään puutteellisuudet
esiintyivät; mutta ne eivät olleet Giorgiosta vastenmielisiä, hän kun
ei olisi voinut kuvitella niitä lievennettyinä, riistämättä noilta
kasvoilta niiden kokonaisvaikutelman perusehtoa. Ilme, tuo ruumiiton
seikka, joka säteilee ruumiista, tämä vaihtuva ja laskematon voima,
joka tunkee läpi ruumiillisen olemuksen ja kirkastaa sen, tämä
ulkonainen ja paljon merkitsevä hengen heijastus, joka selväleimaiselle
ääriviivojen todellisuudelle asettaa vastakohdaksi paljoa ylevämmän ja
täydellisemmin symboolisen kauneuden -- ilme oli Ippolita Sanzion suuri
lumous, ja samalla tuon intohimoisen ajattelijan unelmien ja tunteiden
alituinen esine.

-- Sellainen nainen -- hän ajatteli -- on ensin ollut jonkun toisen
omistama, ennenkuin hän tuli minun omakseni. Kaikilla naisilla on
eräänlainen aistillisuuden muisto, vallan erityisen tarkka, nimittäin
aistimusten jättämä muisto. Muistaneeko hän niitä aistimuksia, jotka
tuo toinen on hänessä herättänyt? Onko hän voinut unhoittaa sen
miehen, joka ensin hänet omisti? Mitä hän lienee tuntenut puolisonsa
hyväilyistä? Hyvin tunnettu ahdistus häntä kouristi näitä kysymyksiä
tehdessään, jotka hän itselleen lukemattomia kertoja oli asettanut.
-- Oi, miksi emme voi surmata sitä olentoa, jota rakastamme,
herättääksemme sen jälleen varustettuna neitseellisellä ruumiilla ja
neitseellisellä sielulla? Hänen mieleensä muistui sana, jonka Ippolita
kerran ollessaan ylimmän huumauksen valloissa oli lausunut: -- Sinä
otat minut neitsyenä, minä en tunne rakkauden hekkumaa. --

Lempensä keväimen edellisenä keväänä Ippolita oli astunut avioon.
Muutaman viikon kuluttua oli alkanut tuo hidas, julma vatsapohjan
tauti, joka monina päivinä oli antanut hänen häälyä elämän ja kuoleman
välillä. Mutta tuo sairaus oli onneksi varjellut häntä kaikesta
inhoittavasta kosketuksesta tuohon mieheen, joka oli anastanut hänet
kuin turvattoman saaliin. Ja hitaasti toivuttuaan hän oli siirtynyt
intohimoon kuin unelmaan; äkkiä, sokeasti, mielettömästi hän oli
antautunut tuntemattomalle nuorukaiselle, joka oudolla mairittelevalla
äänellä oli kuiskannut hänen korvaansa ennen kuulemattomia sanoja.
Ippolita ei ollut valehdellut sanoessaan hänelle: -- Sinä otat minut
neitsyenä. Minä en tunne hekkumaa. --

Kaikki tuon alkukehityksen erikoistapaukset palasivat vähitellen
selvinä Giorgion muistiin. Hän palautti mieleensä silloiset tavattomat
tunteet, tavattomat aistimukset.

Hän oli tutustunut Ippolitaan huhtikuun toisena päivänä oratoriota
esitettäessä; ja huhtikuun kymmenentenä päivänä Ippolita oli suostunut
tulemaan hänen asuntoonsa. Mikä unhoittumaton päivä! Hän ei ollut
vielä voinut taipua hänen pyyteeseensä, sillä hän ei vielä ollut
kokonaan parantunut; ja moneen kertaan tavattaessa, melkein kahden
viikon aikana, hän ei ollut voinut antautua. Kaikkiin hyväilyihin,
mitkä uskaltaa jaella mies, jonka ylimmilleen kiihtynyt himo, on
tehnyt mielettömäksi, kaikkiin hänen rohkeimpiin hyväilyihinsä oli
Ippolita alistunut syvän, avuttoman, kokemattoman, joskus kauhunomaisen
säikähdyksen valtaamana, ja täten rakastajan eteen luonut sen katkeran
ja jumalaisen näytelmän, minkä tarjoaa voitokkaan intohimon raateleman
kainouden kuolonkamppaus. Noina päivinä Ippolita usein oli menettänyt
tajunsa ja oli vaipunut tuollaiseen jäiseen tunnottomuuteen, joka
saattoi hänet kuolleen näköiseksi, tai tuollaisen keskeytyneen
kouristuksen alaiseksi, jonka ainoa ulkonainen oire on kuolonkalpeus,
hampaiden kiristys, sormien puutuminen ja silmäterän katoaminen
luomen alle, ja vihdoin hän oli kokonaan voinut antautua! Hänen
ryhtinsä oli ollut varansa pitävää, melkein kylmyyttä ja tukahutettua
vastenmielisyyttä uhkuva. Pari kolme kertaa oli kärsivä ilme kulkenut
yli hänen kasvojensa. Mutta vähitellen, päivä päivältä, oli salainen
vastaanottavaisuus alkanut herätä hänen elimissään, jotka vielä olivat
uuvuksissa sairaudesta, vielä kipeät hermokohtauksien kouristuksista ja
jotka kenties vielä olivat vihamielisen vaiston valloissa toimitukseen
nähden, joka jo kauheana hääyönä oli ollut inhoittava. Ja eräänä
toukokuun päivänä vihdoin oli nuorukainen riuduttavan hehkun valtaamana
lausunut hänelle suoraan vastoin kasvoja sytyttävän sanan, josta oli
hänelle tullut ylimmän hekkuman äkillinen ilmestys. Ippolita oli
päästänyt huudon. Sitten hän oli melkein hengettömänä paneutunut
pitkäkseen, kirkastuneena, silmissä kaksi kyyneltä, jotka helminä
hohtivat.

Palauttaessaan mieleensä tämän näyn Giorgio tunsi tuon huumauksen
henkäyksen tunkevan lävitsensä. Hän oli silloin kokenut luojan
värähtelevää haltioitumista.

Mikä syvä muutos tuossa naisessa siitä päivästä alkaen! Jotain uutta,
kuvaamatonta ja kuitenkin ilmeistä oli tullut hänen ääneensä, hänen
liikkeisiinsä, hänen katseeseensa, joka äänenpainoon, jokaiseen
ulkonaiseen ilmaisumuotoon. Giorgio oli ollut kaikkein juovuttavimman
näytelmän katsojana, mitä älykäs mies ikinä voi uneksia. Hän oli
nähnyt rakastetun naisen muuttuvan hänen kuvansa mukaiseksi,
omaksuvan hänen ajatuksensa, arvostelunsa, makunsa, harrastuksensa ja
vastenmielisyytensä, hänen surumielisyytensä, sanalla sanoen kaiken,
mikä painaa henkeen erityisen leiman, erityisen luonteen. Puhuessaan
Ippolita oli omaksunut hänen erikoisesti käyttämiään puhetapoja,
eräät sanat hän lausui Giorgiolle ominaisella korostuksella.
Kirjoittaessaankin hän jäljitteli Giorgion käsialaa. Toisen olennon
vaikutus toiseen ei koskaan ollut voinut olla niin nopea ja voimakas.
Ippolita oli ansainnut rakastajaltaan mielilauselman: _Gravis dum
suavis_.

Mutta tämän vakavan ja suloisen olennon, jonka mieleen hän niin
taidokkaasti oli juurruttanut tavallisen elämän halveksimisen -- minkä
nöyryyttävien kosketuksien painamana hänen täytyikään viettää hetkensä
kaukana hänen luotaan?

Giorgio muisti sen kauhean tuskan, jota kerran oli tuntenut, kun
Ippolita oli tullut liian myöhään, levottomana, posket tavattoman
hehkuvina, punaisina, hiuksissa vahva tupakan haju, mikä tarttuu
henkilöön joka kauvan oleskelee huoneessa, missä on koolla paljo
tupakoivia miehiä. Hän oli sanonut: -- Anna minulle anteeksi, että
tulen liian myöhään; mutta meillä oli aamiaiseksi muutamia mieheni
ystäviä, jotka viipyivät näin kauvan. -- Näin puhuen hän oli hänen
eteensä luonut näyn kömpelöseuraisesta pöytäkunnasta, missä karkeat
arki-ihmiset huokuivat raakuuttaan.

Useita muita samanlaisia pieniä sattumia Giorgio muisti ja lukemattomia
toisia kauheita kärsimyksiä; aiheutuneita Ippolitan olosta äitinsä
kodissa, talossa, joka oli hänelle yhtä vieras ja yhtä epäiltävä.
-- Nyt vihdoinkin hän on luonani! Tulen näkemään hänet joka päivä,
joka hetki, ilman keskeytystä, ja saan nauttia hänen olemuksestaan.
Keskeymättä tulen kääntämään hänen tarkkaavaisuutensa minuun, minun
ajatuksiini, minun unelmiini, minun murheisiini. Tulen omistamaan
hänelle joka hetken ja keksimään lukemattomia uusia tapoja häntä
miellyttääkseni, tehdäkseni hänet levottomaksi, surulliseksi,
innostaakseni häntä, ja tulen saattamaan hänet niin minun olemukseni
läpitunkemaksi, että hän lopulta rupeaa pitämään ninua olennaisena,
välttämättömänä aineksena elämässään.

Giorgio kumartui hiljaa hänen ylitsensä; ja hän suuteli häntä hellästi
olalle, siihen kohtaan, mistä käsivarsi alkaa, tuohon täydellisen
muotoiseen ja väriseen pyörennykseen, missä iho oli pehmeä kuin hieno
silkki, niin että sitä tuskin tunsi koskettaessa. Hän veti sieramiinsa
sen tuoksua, joka oli läpitunkeva ja kuitenkin hieno, tuota hänen
ihonsa tuoksua, joka hekkuman hetkenä kävi huumaavaksi kuin tuberosan
tuoksu, hirvittävästi kiihoittaen himoa. Katsellessaan siinä tuota
lähellä nukkuvaa ihanaa ja arvoituksellista olentoa, joka sulkeutuneena
unen salaperäisyyteen, kaikista huokosistaan näytti henkivän häneen
outoa uskomattoman voimakasta suloaan, hän huomasi sisimmässään vielä
kerran epämääräistä, vaistomaista pelontunnetta.

Ippolita muutti taas asentoaan, heräämättä, mutta hiljaa voihkien.
Hän paneutui selälleen. Ohut hiki kostutti hänen ohimoitaan; puoleksi
avoimesta suusta tulvi esiin kiihtyvä, hieman epätasainen hengitys;
aika ajoin kulmakarvat vetäytyivät yhteen. Hän näki unta. -- Mitä hän
näki unissa?

Giorgion valtasi levottomuus, joka nopeasti yltyi mielettömäksi
kiihtymykseksi, ja hän alkoi tutkia hänen kasvoissaan pienimpiä
merkkejä, toivoen eroittavansa jotakin ilmaisevia jälkiä. -- Mitä
ilmaisevia jälkiä? Hän ei voinut selvästi punnita asiaa; hän ei voinut
tukahuttaa tätä pelon, epäluulon ja epäilyksen sekavuutta.

Ippolita säpsähti unissa; hän kiemurteli kuin näkymättömän henkilön
kouristamana, joka sivultapäin häntä ahdisti; hän heittäytyi kyljelleen
Giorgioon päin, huoaten ja huutaen: -- Ei, ei! Sitten hän pari kolme
kertaa veti henkeä, syvään kuin huoaten, ja säpsähteli uudelleen.

Ollen hurjan kauhun valloissa Giorgio tuijotti häneen järkähtämättä,
kuunnellen, peläten saavansa kuulla vielä toisia sanoja, ehkä nimenkin:
jonkun miehen nimen! Hän odotti äärettömän jännittyneenä, kuin
ukonnuolen uhkaamana, joka tuossa tuokiossa saattoi hänet surmata.

Ippolita heräsi; hän katsoi Giorgioon sekavasti, vielä osaksi
unenhoureissa, ja tarttui häneen vaistomaisin kädenliikkein.

-- Mitä sinä näit unissa? Sano, mitä sinä näit unissa? -- hän kysyi
ääni mielenliikutuksesta värähtävänä, kuin olisivat siitä kaikuneet
esiin hänen sydämensä tykytykset.

-- En sitä tiedä -- vastasi Ippolita raukeana ja jälleen vaipuen uneen,
painaessaan poskeaan hänen povelleen. -- Minä en enää muista. -- --

Hän nukahti taaskin.

Mutta Giorgio jäi liikkumattomaksi tämän posken hellän painon alle; hän
tunsi sisällään kumeata katkeruutta, sillä kaikesta huolimatta hän yhä
vaan tiesi itsensä eroitetuksi siitä olennosta, joka hänen polvellaan
lepäsi, hän tunsi itsensä ulkoiseksi, yksinäiseksi, hyödyttömän
uteliaaksi. Kaikki hänen katkerat muistonsa heräsivät rajuina. Yhtenä
ainoana hetkenä hän eli uudelleen kahden vuoden tuskat. Hän ei voinut
asettaa mitään vastapainoksi niille hirvittäville epäilyille, jotka
vierivät hänen sieluunsa ja jotka kallion tavoin näyttivät painavan
hänen lemmittynsä päätä. Äkkiä Ippolita uudelleen säpsähti, vaikeroi
ja kääntyi, kuin uutta pakkotekoa vältellen. Hän aukaisi kauhistuen
silmänsä ja voihki:

-- Oi Jumalani!

-- Mikä sinun on? Mitä näit unissa?

-- En tiedä...

Hänen kasvoissaan liikkui tuskallisia vavahduksia. Hän lisäsi:

-- Painoitko minua? Minusta tuntui, että minua sysäsit ja runtelit.

Hän kärsi ilmeisesti.

-- Oi Jumalani! Nuo tavalliset kivut... Aika-ajoin hänellä oli
kohtutaudin kipuja. Joskus kouristukset olivat vallan lyhyet, äkkiä
ohimenevät, pakoittaen hänet voihkimaan tai huutamaan.

Yhtäkkiä Giorgio otti hänet syliinsä, kietoi hänet käsivarsillaan,
painoi häntä rajusti itseensä ja oli tukahuttaa hänet hyväilyillään.



X.


Kun ilma oli melkein kesäinen, Giorgio ehdoitti:

-- Tahdotko, että aterioimme taivasalla?

Ippolita suostui. He menivät alas.

Käsi kädessä he hitaasti astuivat porras portaalta, pysähtyen aikaisin
kukkivia puita katselemaan tai katsoen toisiinsa, kuin olisivat
nähneet toisensa ensi kertaa. Heidän silmänsä näyttivät suuremmilta,
syvemmiltä, ikäänkuin kaukaisemmilta, melkein luonnottomien varjojen
reunustamilta. He hymyilivät toisilleen, puhumatta, ollen molemmat tuon
määrittelemättömän tunteen valtaamina, joka näytti haihduttavan ilmaan
heidän näennäisesti udun hienoksi käyneen aineellisuutensa. Näin he
astuivat kaiteille asti, sitten he pysähtyivät, he katselivat merta, he
kuuntelivat merta.

Se mitä he näkivät, oli tavatonta, harvinaista, suuremmoista, ja
kuitenkin tutunomaisen valon kirkastamaa, kuin olisi se ollut heidän
sydämiensä heijastusta. Se, mitä he kuulivat, oli sekin tavatonta,
tavattoman äänekästä, ja kuitenkin hiljaista, kuin salaisuus, joka
heille yksin ilmaistiin.

Harvat hetket -- ja ohimenneet! Heitä ei vavahuttanut tuulen henkäys,
ei aaltojen kaiku, ei mikään pauhina, ei mikään jylinä, ei mikään
ihmisääni, vaan itse se ahdistus, joka kohosi heidän liian suuresta
ilostaan. Muutamat hetket -- jo ohimenneet palauttamattomasti! Molemmat
tunsivat nyt elämän kulkevan kulkuaan, ajan pakenevan, ympäristön
muuttuvan vieraaksi, sielun käyvän taas levottomaksi, rakkauden
heikkenevän. Molemmat tunsivat, että ylimmän unhoituksen hetki, tuo
ainoa hetki ainaiseksi oli ohi.

Yksinäisyyden juhlallisuuden painamana, epämääräisesti peläten tuota
avaraa vesiaavikkoa, tuon aution taivaan alla seisoen, joka asteittain
vaaleni taivaanrantaa kohti, Ippolita mutisi:

-- Kuinka se on avaraa!

Ja molemmista tuntui nyt se kohta, missä paraikaa hengittivät,
äärettömän kaukaiselta tunnetuista paikoista, vallan yksinäiseltä,
tuntemattomalta, luoksepääsemättömältä, melkein siltä, kuin olisi se
ollut ulkopuolella maailmaa. Ja vaikka huomasivat sydämensä toiveen
täyttyneeksi, he molemmat sisällänsä tunsivat samaa alakuloisuutta,
ikäänkuin olisivat aavistaneet, etteivät voisi kantaa uuden elämän
täyteläisyyttä. Vaieten he seisoivat vielä muutaman hetken, vierekkäin
ja kuitenkin erillään, katsellen Adrian merta, joka hohti jäisen
lyijynkarvaisena ja jolla paisuvat aallot vilkkaine valkoisine
vaahtopäineen vierivät. Äkkiä puhalsi raikas henkäys akasia-puiden
lehtiin ja levitti niiden tuoksua.

-- Mitä sinä ajattelet? -- kysyi Giorgio kavahtaen ylös
mietiskelystään, ikäänkuin puolustautuen ennenaikaiselta
surumielisyydeltä, joka uhkasi hänet vallata.

Siinä hän seisoi, yksin lemmittynsä kanssa, elämää uhkuvana ja vapaana.
Ja kuitenkaan ei hänen sydämensä ollut tyydytetty. Piilikö siis hänen
sisällään lohduton epätoivo? Huomatessaan taas näin olevansa erillä
tuosta vaikenevasta olennosta, hän tarttui hänen käteensä ja katsoi
häntä silmiin. -- Mitä sinä ajattelet?

-- Riminiä -- vastasi Ippolita hymyillen.

Taaskin menneisyys! Tuon kauas menneisyyteen väistyneen elämän
muistelua tänä hetkenä! -- Loiko sama meri heidän verhottujen
katseidensa eteen samoja mielikuvia? Kotvan ajan hän tunsi sisällään
vihamielisyyttä itsetiedotonta tunnelmien manaajatarta kohtaan. Ja
sitten hän silmänräpäyksessä äkkiä näki heidän rakkautensa kaikki
huippukohdat kirkastuvina ja heloittavan loistavina. Vallan haihtuneet
seikat palasivat hänen mieleensä, jalostavan musiikin säestäminä.
Yhdessä silmänräpäyksessä hän näki jälleen intohimonsa äärimmäisyyteen
kiihtyneet lyyrilliset kohdat, näki ne jälleen liittyneinä
lempiseutuihinsa, luonnon ja taiteen suurten ilmestysten yhteydessä,
jotka olivat saattaneet hänen ilonsa jalommaksi ja syvemmäksi. Mutta
miksi vaaleni tästä vertailusta äsken kulunut hetkikin? -- Tuon
äkillisen salamanvälkkeen häikäisemien silmiensä edessä vaalenivat nyt
kaikki oliot. Ja hän huomasi, että valon alinomainen heikkeneminen
herätti hänessä kuvaamatonta ruumiillista pahointuntemusta, ikäänkuin
ulkonainen ilmiö olisi ollut välittömässä yhteydessä hänen sisäiseen
elinehtoonsa.

Hän haki jotain sanaa, kutsuakseen luokseen tuota naista, taas
kiinnittääkseen hänet itseensä jollakin havaittavalla siteellä,
ikäänkuin taaskin löytääkseen hetkellisen todellisuuden arvon, jonka
oli menettänyt. Mutta etsintä oli hänelle tuskallinen: hänestä tuntui
kuin olisivat ajatukset häneltä liukuneet pois, haihtuneet, jättäen
hänet tyhjäksi. Kuullessaan lautasten kalinaa, hän kysyi:

-- Onko sinun nälkä?

Ja tämä kysymys, joka aiheutui tuosta vähäisestä sattumasta ja
lausuttuna äkkiä poikamaisen vilkkaasti, sai Ippolitan hymyilemään.

-- On vähän, hän vastasi naurahtaen.

Ja molemmat kääntyivät katselemaan tammen juurelle katettua pöytää.
Vielä muutama hetki, ja aamiainen oli valmis.

-- Sinun on tyydyttävä siihen, mitä on tarjona, -- huomautti Giorgio --
keittiö on hyvin alkuperäisen maalainen...

-- Minä olen kaikkeen tyytyväinen...

Ja iloisen näköisenä hän lähestyi pöytää; uteliaana hän tutki
pöytäliinaa, veitsiä ja haarukoita, laseja, lautasia, oli niihin
ihastunut ja iloitsi kuin lapsi sinisistä kukkaiskoristeista, jotka
somistivat valkoista hienoa porsliinia.

-- Kaikki miellyttää minua täällä.

Hän kumartui ottamaan isoa pyöreää leipää, joka kauniin paisuneen
punervan kuorensa alla vielä hohti lämpöisenä, ja veti ihastuneena sen
tuoksua sieramiinsa.

Ja lapsellisen herkutteluhalun valtaamana hän sormineen murenteli sen
rasahtelevaa reunaa.

-- Kuinka hyvää leipää!

Hänen vahvat valkoiset hampaansa kiilsivät hänen puraistessaan leipää;
kaikki kaarevan suun liikkeet ilmaisivat vilkkaasti syömisestä
aiheutunutta mielihyvää. Ja koko hänen olemuksestaan säteili tuon
liikkeen aikana sellainen yksinkertainen ja raikas sulous, joka hurmasi
rakastajan ja hämmästytti odottamattoman uutuuden tavoin.

-- Kas tuossa! Koetappa, kuinka se on hyvää!

Hän tarjosi hänelle sitä paikkaa, missä oli hänen puremansa kostea
jälki; nauraen hän lykkäsi sen hänen huuliensa väliin, siirtäen häneen
käsiintuntuvasti hilpeyttään.

-- Ota!

Giorgiosta tämä tuoksu oli erinomainen; hän antautui haihtuvan
tenhon valtaan; hän antoi tämän mielestään uuden houkutuksen
kietoa itsensä. Raju mielijohde heräsi hänessä äkkiä: puristaa
houkuttelija käsivarsiinsa, kohottaa hänet ylös ja saaliin tavoin
juosten kantaa hänet pois. Hänen sydämensä paisui ruumiillisen
voiman, voitokkaan terveyden, hurjan nautinnon täyttämän elämän,
yksinkertaisen, turmeltumattoman rakkauden, suuren, alkuperäisen
vapauden epämääräisestä kaihosta. Hän tunsi ikäänkuin hetkellistä
tarvetta murtaa se vanha kuori, joka häntä ahdisti ja siitä astua
esiin vallan uutena ihmisenä, vapaana kaikista kärsimyksistä,
jotka häntä surettivat, kaikista puutteellisuuksista, jotka olivat
häntä kahlehtineet. Hän näki edessään houkuttelevan näyn tulevasta
olemassaolosta, missä hän vapautuneena kaikista turmiollisista
ominaisuuksista, kaikesta ulkonaisesta tyranniudesta, jokaisesta
surkeasta erehdyksestä, havaitsi oliot sellaisina, kuin olisi ne
nähnyt ensi kertaa, ja kuin olisi hänellä ollut edessään avara
maailmankaikkeus, kuin ihmiskasvot. Eikö siis tämä ilme voinut tulla
tuosta nuoresta naisesta, joka hiljaisen tammen juurella olevan
kivipöydän ääressä oli murtanut vastaleivotun leivän ja jakanut sen
hänen kanssaan? Eikö se siis todella voinut tästä päivästä alkaa tuo --
uusi elämä.



IV.

UUSI ELÄMÄ.



I.


Oli päivännousun aika. Taivas oli verhottu, usvainen, melkein maidon
värinen. Kostea, tyven lämpö täytti ilman. Meri, joka oli menettänyt
kaiken aineellisuuden ja lepäsi liikkumattomana, sekaantui etäisyyden
epämääräisiin höyryihin, värittömänä, vapaana tuulenhengestä. Valkea
purje, yksi ainoa valkea purje -- tuo niin harvinainen näky Adrian
merellä -- pisti esiin Diomedilaisten saarten kohdalla; ollen
liikkumaton, veden kuvastuksessa suunnattomasti pidentynyt, se muodosti
ikäänkuin näkyvän keskipisteen tässä pysähtyneessä maailmassa, joka
näytti häipyvän etäisyyteen.

Ippolita istui parvekkeella väsyneessä asennossa ja tuijotti
tuohon purjeeseen, jonka valkea väri hänen mieltänsä kiinnitti.
Siinä istuessaan, hieman kokoonvajonneena, hieman velttona koko
olemukseltaan, oli hänellä kasvoissaan typerä, melkein tylsämielinen
ilme, joka kuvasi hetkellistä sisäisen elämän poissaoloa. Tämän
henkisen ilmeen puuttuessa esiintyivät hänen kasvojensa jokapäiväiset
ja epäsäännölliset piirteet selvemmin, hänen kasvojensa epäjalous
tuntui pääsevän voitolle. Suukin, tuo taipuisa, kauniin kaareva suu,
jota kosketellessaan rakastaja usein oli tuntenut vaistomaista,
kuvaamatonta väristystä, näytti nyt olevan vailla kaikkea tenhoa eikä
olevan muuta, kuin tavallinen ruumiillinen elin, jota katsellessa
hyväilynkin mielikuvalta, kohdistuen pelkkään koneelliseen toimintaan,
puuttui kaikki jalous.

-- Nyt on kaikki loppu. Liekki on sammunut. En enää häntä rakasta! --
ajatteli Giorgio, sillävälin kuin hänen tarkkaava ja terävä katseensa
julman selkeästi tähysteli tätä mitään aavistamatonta olentoa, jonka
elämään hän tähän päivään saakka intohimoisesti oli liittänyt oman
elämänsä; -- En enää häntä rakasta. Kuinka se niin äkkiä on voinut
tapahtua? Tämä ei ollut hänessä yksistään liioittelun aiheuttamaa
inhoa, ruumiillista vastenmielisyyttä, joka seuraa ylenmäärin
paisutettua nautintoa, vaan se oli paljon syvempää, paljon rajumpaa
irtaantumista, joka hänestä näytti lopulliselta ja korjaamattomalta.
-- Kuinka voisi taas rakastaa, kun on nähnyt, mitä minä nyt näen? Ja
hänessä toteutui tuo tavallinen ilmiö: yhdistämällä alkuperäiset,
erinäiset ja liioitellut havainnot kokonaisuudeksi, hän muodosti
mielikuvituksessaan harhakuvan, josta hänen hermonsa vastaanottivat
paljon voimakkaamman vaikutuksen kuin asianomaisesta todellisesta
eineestä. Ymmärtämättömän vahvasti hän Ippolitan persoonassa nyt
enää näki pelkän sukupuoliolennon. Hän näki ainoastaan alemman
olennon vailla kaikkea henkeä, yksinkertaisen nautinnon ja haureuden
välikappaleen, turmion ja kuoleman välikappaleen. -- Ja hän oli
inhonnut isäänsä! Mitä muuta hän itse pohjaltaan oli tehnyt? -- Ja
hänen mieleensä johtui tuo jalkavaimo. Hänen muististaan sukelsi esiin
tuon kauhean taistelun katkelmia, joka oli kamppailtu hänen ja tuon
kieron miehen välillä siellä maatalossa, avoimen ikkunan ääressä, missä
oli kuullut pienten äpärien huudot, sen suuren papereilla peitetyn
pöydän ääressä, jolla oli huomannut ison lasisen kirjepainimen rivoine
kuvineen.

-- Jumalani, mikä tukahuttava helle! -- mutisi Ippolita, kääntäen pois
silmänsä valkeasta purjeesta, joka yhä vielä kohosi liikkumattomana
äärettömästä vesiaavikosta. -- Etkö sinäkin tunne itseäsi vallan
masentuneeksi?

Hän nousi ja laahusteli muutaman askeleen suuren patjoilla peitetyn
vitsastuolin luo. Kuollettavan väsyneenä hän vaipui sille istumaan
syvästi huoaten, nojaten päätä taapäin ja puoleksi ummistaen silmänsä,
kaarevien silmäripsien vavisten liikkuessa. Äkkiä hän taas oli
muuttunut kauniiksi. Hänen kauneutensa syttyi äkkiä kuin soihtu.

-- Milloinka tuuli nousee? Katso tuota purjetta. Se on yhä vielä
samalla paikalla! Se on ensimäinen valkea purje täällä oloni aikana.
Minusta se tuntuu unelmalta.

Kun Giorgio vaikeni, hän jatkoi:

-- Oletko sinä nähnyt toisia?

-- En, minullekin se on ensimäinen.

-- Miltä seuduinhan se tulee?

-- Ehkä Garganosta.

-- Minnehän se on matkalla?

-- Ehkä Ortonaan.

-- Mitähän lastia sillä lienee?

-- Kenties hedelmiä.

Ippolita nauroi. Hänen naurunsa ympäröi hänet kuin kirkkaan lähdeveden
huuhtelu ja kirkasti hänet uudelleen.

-- Katsohan, katsohan, hän huudahti, ja kohottaen kättään hän viittasi
taivaanrantaa kohti; näytti siltä kuin olisi esirippu kohonnut ilmoille.

-- Vielä viisi purjetta kaikki rivissä tuolla kaukana... Näetkö ne?

-- Näen, näen.

-- Onko niitä viisi?

-- On viisi.

-- Vielä enemmän, vallan tuolla takana! Katsohan, vielä jono... Kuinka
monta niitä onkaan!

Ne olivat ilmaantuneet äärimäiselle näkörajalle, punaisina kuin pienet
liekit, liikkumattomina.

-- Tuuli kääntyy. Tunnen, että tuuli kääntyy. Katso kuinka vedenpinta
karehtii.

Äkillinen tuulenviuhka liikutti akasia-puiden latvoja, muutamat kukat
varisivat alas kuin kuolleet perhoset, sitten seurasi taas tyven,
ennenkuin hennot kukkalehdet ehtivät kosketella maata. Hiljaisuudessa
eroitti aallehtivan veden pauhinaa, joka loiski somerikolle ja joka
seuraten rannikkoa vähitellen vaimeni ja lopulta kokonaan taukosi.

-- Kuulitko?

Ippolita oli noussut; ja kumartuen rintanojaa vasten hän kuunteli kuin
joku, joka virittää soitinta.

-- Tuossa se tulee! -- hän huudahti, taaskin osoittaen vedenpinnan
karehtimista, jonka yli tuuli pyyhkäisi, ja vilkkaan levottomana hän
odotti valmiina päästämään helpoituksen huokauksen.

Vielä muutama silmänräpäys ja tuulen heiluttamat akasiat pudottivat
uuden kukkaissateen maahan, ja parvekkeelle asti kohosi raitis henkäys,
jossa suolaisen ilman tuoksu sekaantui varisseiden terttujen lemuun.
Hopeanheleä, omituisen sointuisa kaiku täytti molempien vuoriniemien
välisen pienen poukama-onkalon, värähdellen kuin vaskirummun ääni.

-- Kuuletko? -- sanoi Ippolita hiljaa, mutta ääni riemuisana, ikäänkuin
olisi tuo soitto liikuttanut hänen sydänjuuriaan ja kuin olisi hän koko
sielultaan ottanut osaa noihin ilmiöihin.

Giorgio seurasi jokaista Ippolitan asentoa, jokaista liikettä, jokaista
sanaa niin jännittyneen tarkkaavaisesti, ettei mikään muu enää
hänen mieltänsä kiinnittänyt. Aikaisempi mielikuva ei enää tyystin
vastannut nykyistä ilmiötä, vaikkakin tuo mielikuva vielä siihen määrin
häntä hallitsi, että siveellisen eroamisen tunne pysyi lujana hänen
sisimmässään ja esti häntä näkemästä tuota naista samanlaisena kuin hän
alussa oli ollut, hänessä löytämästä tuota alkuperäistä olentoa, häntä
täydentämästä. Mutta kaikista hänen liikkeistään, jokaisesta hänen
eleestään, jokaisesta sanasta virtasi vastustamaton voima. Kaikki nämä
toisiaan seuraavat aistilliset ilmiöt näyttivät muodostavan verkon,
joka hänet vangitsi. Tuntui siltä, kuin olisi ollut olemassa tämän
naisen ja hänen välillään eräänlainen elimellinen riippuvaisuus, niin
että jokainen hänen pieninkin liikkeensä herätti hänessä ehdottoman
aistillisen muutoksen, ettei hän enää tuntunut kykenevän elämään ja
tuntemaan riippumattomasti. Miten voi hän nyt saada tämän ilmeisen
sukulaisuuden sopimaan sen salaisen vihan kanssa, jonka samana hetkenä
oli huomannut sisällään?

Ippolitan huomio oli yhä vielä kääntynyt tuohon näkyyn, ja hän oli
vaistomaisen uteliaisuuden valtaama ja tunsi ehdotonta tarvetta
monistaa vaikutelmiaan ja vajota häntä ympäröiviin seikkoihin. Ehkäpä
se juuri oli hänen helppouttaan asettua luonnon yhteyteen ja löytää
moninkertaista yhtäläisyyttä inhimillisen olemuksen eri ilmausten
ja mitä erilaatuisempien seikkojen ilmaisumuotojen välillä; hänen
vilkasta, laajalle ulottuvaa myötätuntoisuuttaan, mikä ei kohdistunut
yksistään niihin esineisiin joiden kosketuksiin hän joka päivä tuli,
vaan etäisiinkin; ehkä se oli hänelle ominainen jäljittelykyky, jonka
nojalla hänen onnistui usein pelkän viittauksen muodossa kuvata elävän
olennon tai elottoman esineen pääominaisuutta, tai hänen taitonsa puhua
kotieläinten kanssa ja tulkita niiden kieltä; kaikki nämä matkivat
kyvyt juuri olivat omiaan Giorgion silmissä saattamaan Ippolitan
sellaisen olennon näköiseksi, jossa alhaisempi aistillinen elämä on
vallalla.

Mitä se liekkään? -- sanoi Ippolita hämmästyneenä, kuullessaan
äkillistä pauhuntapaista ääntä, jonka aiheuttaja tuntui salaperäiseltä.
Etkö kuule?

Se oli kuin kumea isku; toisia iskuja seurasi kiihtyvän nopeasti ja
niin omituisesti, että oli mahdotonta sanoa, tulivatko ne vallan
läheltä vai tunkivatko ne esiin etäältä selkenevän ilman kantamina.

-- Kuuletko?

-- Ehkä etäällä ukkonen jyrisee.

-- Ei, ei.

-- Mitä se sitten on? Neuvottomina he katselivat ympärilleen. Meri
vaihtoi hetki hetkeltä väriään, mikäli taivas vapautui sumusta. Siellä
täällä se oli omituisen vihreä kuin pellava, kun laskevan auringon
vinot säteet huhtikuulla loistavat sen läpikuultavien varsien lomitse.

-- Kas sehän on purje joka hulmuaa tuolla alhaalla -- huudahti
Ippolita, onnellisena siitä, että oli ensimäinen salaisuuden ilmisaaja
-- se on tuo valkoinen purje! Katso, nyt se liikkuu.



II.


Lukuunottamatta muutamia välillä sattuvia uusia velttouden hetkiä,
Ippolita tunsi rajua halua samoilla ulkoilmassa, panna itsensä
alttiiksi polttavalle auringolle, kuljeskella rannikolla ja kentillä,
tutkia tuntemattomia polkuja. Hän kehoitteli kumppaniansakin siihen;
joskus hän melkein väkisin laahasi hänet mukaansa; usein hän yksinkin
lähti liikkeelle, ja Giorgio yllätti hänet joskus äkkiarvaamatta.

He kulkivat ylös kummulle ja astuivat pensasaidan reunustamaa polkua.
Pensaiden lomiin oli kylvetty sinisiä kukkia, joiden keskellä aukeni
yksinäisiä suuria, hentoja, lumivalkeita kukkasia, joilla oli viisi
terälehteä ja jotka levittivät huumaavaa tuoksua. Pensaiden toisella
puolen aaltoilivat olkiensa päässä nuokkuvat tähkäpäät, vihervinä tai
kellervinä, riippuen siitä kuinka kaukana tai kuinka lähellä ne olivat
kultaista tuuleentumista; muutamat olivat niin raskaat ja korkeat, että
ulottuivat pensasaidan yläpuolelle, muistuttaen kaunista, laitojen yli
nestettään kuohuttavaa maljaa.

Ei mikään jäänyt Ippolitan valppaalta silmältä huomaamatta.
Tuontuostakin hän kumartui, hajoittaakseen puhalluksella vallan
hienosäikeisiä hentoja kukkasia, joilla oli pitkät ohuet varret.
Silloin tällöin hän pysähtyi tarkastamaan eräänlaisia pieniä
hämähäkkiä, jotka näkymättömiä lankoja myöten kiipesivät matalalta
kukalta korkealle oksalle.

Auringonpuoleisen rinteen syvennyksessä piili pieni liinapelto, joka
jo oli auringon paahtama. Kellervien varsien yläpäässä oli pieniä
kultapalloja, ja tuntui siltä, kuin tuota kultaa siellä täällä olisi
himmentänyt raudankarvainen ruoste. Pisimmät korret liikkuivat melkein
huomaamatta. Kokonaisuus vaikutti somalta kuin kultasepän työ.

-- Katso noita kultakoristeita! sanoi Ippolita.

Kinsterin kukat alkoivat jo varista. Muutamista pensaista riippui
omituisia valkeita lima-hipaleita; toisilla ryömi suuria mustia ja
punakeltaisia toukkia, jotka näyttivät pehmeiltä kuin sametti. Ippolita
otti käteensä yhden niistä, jonka pehmeä untuva oli punatäpläinen ja
piti sitä levollisena kämmenellään.

-- Se on kauniimpi kuin kukka, -- hän sanoi.

Giorgio huomasi, -- eikä se ollut ensi kerta -- ettei Ippolita
ollenkaan inhonnut hyönteisiä ja ettei hän yleensä tuntenut tuota
voittamatonta vastenmielisyyttä moneen seikkaan, joka hänestä oli
inhoittava.

-- Viskaa se pois, minä pyydän!

Nauraen Ippolita ojensi kättään kuin olisi tahtonut panna toukan hänen
kaulalleen. Giorgio huudahti ja väistyi sivulle. Ippolita nauroi vielä
kovemmin.

-- Kas kuinka rohkea mies!

Tämän pilan kiihoittamana Ippolita juoksi häntä kohti ajaakseen häntä
takaa vaivaistammien runkojen lomitse, jyrkkiä polkuja pitkin, jotka
muodostivat jonkunmoisen vuoristo-sokkelon. Hänen naurunsa kaikui
kirkkaana ja karkoitti joukon metsävarpusia pois harmailta kiviltä.

-- Pysähdy, pysähdy! Sinä peloitat lampaita...

Pieni lammaslauma karkasi todella pakoon laahaten jälessään jotain
sinerviin ryysyihin käärittyä.

-- Pysähdy! Katso toki. Ei minulla enää ole mitään.

Ja hän näytti pakolaiselle tyhjiä käsiään.

-- Auttakaamme paimenta!

Hän riensi ryysyihin puetun tytön luo, joka turhaan ponnisteli
pidättääkseen pajunoksista punotuilla nuorilla yhteen kytkettyjä
lampaita. Hän takertui kiinni nuorien solmuihin ja ponnisti jalkaansa
kiveä vastaan, voidakseen tehdä vastustusta. Näin, hengästyneenä,
kasvot punoittaen tuossa väkinäisessä asennosssa hän oli tavattoman
kaunis. Hänen kauneutensa leimahti äkkiä kuin soihtu.

-- Tule, tule sinäkin tänne! -- hän huusi Giorgiolle, tartuttaen
häneenkin lapsellista iloansa.

Lampaat pysähtyivät kinsteripensaiden lomiin. Niitä oli kuusi: kolme
mustaa ja kolme valkeata; ja pajunuorat oli sidottu niiden villaiseen
kaulaan. Vaimo, joka oli niitä paimentamassa, oli laiha, yllä
kurjat ryysyiset sinervät vaatteet. Hän huitoi käsillään ja päästi
hampaattomasta suustaan käsittämättömiä tolkuttomia ääniä. Hänen
ripsettömissä, vihertävissä pienissä tihrusilmissään, jotka olivat
täynnä kyyneleitä ja verta, oli paha katse.

Kun Ippolita ojensi hänelle almua, hän suuteli rahoja. Sitten hän
hellitti nuorat, otti päästään huivin, joka oli menettänyt värinsä ja
muotonsa, kumartui alas ja sitoi lantit mitä huolellisemmin useisiin
huivin solmuihin.

-- Olen väsynyt, sanoi Ippolita. -- Levätkäämme täällä hiukkasen.

He laskeutuivat alas istumaan. Giorgio huomasi, että he olivat vallan
lähellä kinsteri-kenttää, mistä tuona kevätaamuna nuo viisi tyttöä
olivat poimineet kukkia, siroittaakseen ne kauniin roomattaren polulle.
Tuo aamu tuntui hänestä kaukaiselta, kuin olisi se levännyt keskellä
unelmanomaisia usvia.

Giorgio virkkoi:

-- Näetkö tuolla tuon tiheän pensaston melkein vallan paljaana kukista?
Sieltä täytimme korit, kaunistaaksemme tiesi tulosi kunniaksi... Oi,
mikä päivä! Vieläkö muistat?

Ippolita hymyili ja äkillisen hellyyden valtaamana hän tarttui Giorgion
käteen. Pitäen sitä lujasti molemmissa käsissään, hän kallisti poskensa
lemmityn olalle ja antautui muistojen tenhoon, tämän yksinäisyyden,
rauhan ja runouden tenhoon.

Nuorten tammien latvoja pyyhkäisi silloin tällöin tuulen henkäys, ja
alempana kimelteli esiin oliivien harmaudesta hopeankirkas aalto.
Paimeneukko poistui poistumistaan laitumella liikkuvien lampaidensa
jälessä, ja jotain lumottua, aaveenomaista jäi hänestä jälelle, melkein
kuin satujen pahoista haltijattarista, jotka tien mutkassa muuttuvat
rupikonniksi.

-- Etkö nyt ole onnellinen? kuiskasi Ippolita.

Ja Giorgio ajatteli: -- Nyt on jo kulunut kaksi viikkoa, eikä
minussa mitään ole muuttunut. Yhä vaan olen pelon, levottomuuden,
tyytymättömyyden kiusaama! Tuskin olemme alussa, ja minä jo näen
lopun edessäni. Miten siis nauttia ohirientävästä hetkestä? Ja hän
ajatteli ehdottomasti muutamia Ippolitan kirjeen lauseita: "Oi,
milloin voin joka päivänhetkenä olla sinua lähellä, milloin saan
elää sinun elämääsi! Silloin saat nähdä, että olen toinen... Kaikki
ajatukseni tulen sinulle sanomaan, ja sinä tulet sanomaan minulle
kaikki sinun ajatuksesi. Tulen olemaan rakastettusi, ystävättäresi,
sisaresi, ja jos pidät minua sen arvoisena, neuvojasikin... Tahdon
tuoda sinulle ainoastaan suloista rauhaa ja lepoa... Tulemme viettämään
rakkaudenelämää, jommoista ei vielä koskaan ole ollut..." --

Ja Giorgio ajatteli: -- Koko elämämme näinä kahtena viikkona on ollut
kokoonpantu yhtä pienistä ulkonaisista tapahtumista kuin tänäkin
päivänä. Todella hän jo on näyttäynyt minulle _toisena_. Hänen
ulkomuotonsakin alkaa muuttua. Hämmästyttävä on se nopeus, millä
hän imee itseensä terveyttä. Näyttää siltä, kuin joka hengenveto
tekisi hänelle hyvää, joka hedelmä hänessä muuttuisi vereksi,
kuin ilman puhtaus tunkisi hänen huokoisiinsa. Hän on luotu tätä
joutilaisuuden, vapauden, huolettomuuden, ruumiillisen nauttimuksen
elämää varten. Ei yksikään vakava sana, joka todistaisi henkistä
toimintaa, ole tänään lähtenyt hänen huuliltaan. Teoiltaan, maultaan,
toiveiltaan hän päivä päivältä käy yhä lapsellisemmaksi. Meillä ei
ole mitään muuta yhdyssidettä kuin mitä herkullisin aistillisuus.
Rakkaudennautinnossakin hän on yhtä tarkoitteleva ja mukava kuin
syödessään mielihedelmäänsä tai venyttäessään jokaista pientä
nautintoa. Nautinto on hänen elämänpäämääränsä, ja hän käyttää kaikkea
mahdollista huolellisuutta kaunistaakseen hänen ja minun tunteita.
Hänen vaitiolonsa ja lepohetkensä, kuten paraikaa, johtuvat ainoastaan
ruumiillisesta väsymyksestä.

-- Mitä sinä ajattelet? kysyi Ippolita.

-- En mitään. Olen onnellinen.

Hetken vaiettuaan hän lisäsi:

-- Emmekö lähde?

He nousivat. Ippolita painoi hänen huulilleen kaikuvan suudelman. Hän
oli iloinen ja vallaton. Moneen kertaan hän irtaantui Giorgiosta,
juostakseen alas kivistä vapaata rinnettä, ja keskeyttäen juoksunsa hän
takertui kiinni nuoren tammen runkoon, joka sysäyksestä vaikeroiden
taipui. Hän noukki sinisen kukan ja imi sitä.

-- Se on hunajaa, hän sanoi.

Hän poimi toisen ja painoi sitä lemmittynsä huulille.

-- Maistahan, hän virkkoi ja liikutteli huuliaan kuin olisi itsekin
tahtonut sitä imeä.

-- Täällä kun on näin paljo kukkia ja mehiläisiä, on tässä varmaankin
mehiläispesä, hän jatkoi. -- Lähdenpä kerran aamulla, kun sinä vielä
nukut, etsintäretkelle, ja tuon sinulle hunajakakun.

Hän rupesi seikkaperäisesti pohtimaan tätä retkeä, joka kiihoitti
hänen mielikuvitustaan, ja hänen sanoistaan kaikui kuin raikas aamu,
salaperäinen metsänhumu, etsinnän levottomuus, löytämisen ilo, hunajan
kirkkaus ja metsätuoksu.

He pysähtyivät keskelle rinnettä, seisoen metsän reunassa, molemmat sen
alakuloisuuden vangitsemina, joka kohosi merestä.

Meren värit olivat mitä hienoimmat, sinivihreää, joka vähitellen
muuttui yhä vihreämmäksi; mutta taivas oli laeltaan lyijyn sininen,
siellä täällä pilvien verhoama ja Ortonan poukaman puolella
ruusunpunaisena kangastava. Tämä punerva hohde kuvastui vaaleampana
meren uloimpaan vesivyöhön ja näytti varisseilta uiskentelevilta
ruusuilta. Meren taustaa vasten kohosivat sopusuhtaisin astein ensin
molemmat tammet synkkine latvoineen, sitten vaaleat oliivit ja lopulta
viikunapuut virkeine lehvineen ja sinervine haaroineen. Taivaanrannalta
nousi kuu, jättiläispomeranssin näköisenä; oli melkein täysikuu: se
vivahti lasikelloon, joka peittää paksua kultalevyä, mihin haaveellinen
maisemakuva on piirretty.

Kuuli lintujen viserrykset läheltä ja kaukaa. Kuuli härän mylvinnän,
sitten ammuntaa, sitten lapsen itkua. Kotvan kuluttua kaikki oli
hiljaista, itku vaan yhä kuului.

Se ei ollut kovaa, katkonaista itkua, vaan heikkoa, keskeymätöntä,
melkein vienoa vaikeroimista. Se irroitti sielun kaikesta muusta,
se veti sitä puoleensa, eroitti sen kiehtovasta hämärätunnelmasta,
täyttäen sen tämän tuntemattoman ja näkymättömän pikkuolennon tuskan
aiheuttamalla säälillä.

-- Kuuletko? -- Kysyi Ippolita ääni hiljaisena ja säälistä
värähtelevänä. -- Minä tiedän, kuka siellä itkee.

-- Tiedätkö sinä sen? kysyi Giorgio, jossa lemmittynsä ääni ja ilme
herätti omituista kammoa.

-- Tiedän.

Ippolita kuunteli edelleen tarkaten valittavaa ääntä, joka nyt tuntui
täyttävän koko seudun ja lisäsi:

-- Se on lapsi, jonka verta noita-akat imevät.

Hän lausui nämä sanat vähääkään hymyilemättä, ikäänkuin hänkin olisi
ollut tuon taikauskon pauloissa.

-- Se on tuolla alhaalla, tuossa mökissä. Candia kertoi sen minulle.

Epäröivän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä molemmat kuuntelivat
voihkivaa valitusta ja näkivät edessään kuvitellun kuolevan lapsen
näyn, Ippolita ehdotti:

-- Menkäämme sen luo. Se ei ole kaukana.

Giorgio tyrmistyi, hän pelkäsi tuota surkeaa näkyä, hän pelkäsi
surullisten ja raakojen ihmisten kosketusta.

-- Etkö tahdo? toisti Ippolita, jonka uteliaisuus oli käynyt
voittamattomaksi. -- Se on tuolla alhaalla, piinion juurella olevassa
mökissä. Minä tunnen tien.

-- Menkäämme.

Ippolita kulki joutuisin askelin edellä, rinteellä olevan pellon
laitaa. Molemmat vaikenivat; molempien ajatukset kohdistuivat tuohon
lapsen itkuun, jota kohti kulkivat. Ja joka askeleelta kiihtyi heidän
tuskansa, kuta selvemmäksi valitus kävi, joka ilmaisi tuon pienen
olentoparan kipuja.

He riensivät tuoksuvan oranzhi-lehdon läpi, huolehtimatta tallaten
maahan varisseita kukkia. Heidän etsimänsä majan läheisen mökin
kynnyksellä istui suunnattoman lihava vaimo, jonka muodoton ruumis
kannatti pientä pyöreätä päätä. Hänen silmänsä olivat lempeät,
hampaansa kauniit ja hymyily rauhallista.

-- Voi, armollinen rouva, minne menet? kysyi tämä nousematta.

-- Tahdomme nähdä noiduttua lasta.

-- Miksi tahdot mennä sinne? Jää hetkeksi minun luokseni ja levähdä.
Katsohan, kuinka monta lasta minulla on.

Kolme tai neljä alastonta lasta, jotka niinikään olivat ruumiiltaan
niin pöhöttyneitä, että näyttivät vesitautisilta, ryömi soperrellen
ja hapuillen maassa ja pisti kaiken suuhunsa, mikä vaan osui käteen.
Sylissään oli tuolla vaimolla vielä yksi lapsi, joka kokonaan oli
tumman rupikuoren peitossa, minkä keskeltä kahden ihmekukan tavoin
aukeni kaksi suurta, puhdasta sinisilmää.

-- Etkö näe, millainen joukko minulla on ja minkänäköinen tämä tässä
on? Jää hetkeksi luokseni!

Hän hymyili, silmillään kehoittaen muukalaista anteliaisuuteen.

-- Miksi tahdot mennä sinne? hän toisti äänenpainolla, joka kehoitti
uteliasta luopumaan aikeestaan, saattaen hänet aavistamaan uhkaavaa
vaaraa.

-- Katsohan toki tätä!

Ja hän näytti pientä, haavojen peittämää lastaan, kuitenkaan
ilmaisematta mitään surua sen tähden, vaan yksinkertaisesti siitä
syystä, että tahtoi kauempana olevan asemesta tarjota ohikulkijalle
läheisemmän säälin esineen. Hän ikäänkuin tahtoi sanoa: -- Jos tahdot
olla armelias, niin ole tälle, jonka tässä näet silmiesi edessä.

-- Miksi se on tuollainen? -- kysyi Giorgio, joka syvästi huolestuneena
katseli noissa viheliäisissä rupisissa kasvoissa välkkyviä suuria,
kirkkaita ja terveitä silmiä jotka heijastivat kesäkuun illan valoa.

-- Kuka sen tietää, herra? vastasi vaimo yhä vaan yhtä levollisena. --
Hyvä Jumala niin tahtoo.

Ippolita ojensi hänelle almun. Ja he jatkoivat matkaansa toiselle
mökille, voimatta vapautua siitä inhoittavasta hajusta, joka oli
virrannut esiin tuon oven takaisesta pimeästä.

He eivät puhuneet. Heidän polvensa olivat raukeat, heillä oli paha
maku suussa ja heidän sydämensä kutistui kokoon. Muiden äänien ja
melujen ohella he yhä vielä kuulivat tuon heikon valitushuudon, eivätkä
ymmärtäneet, miten he etäältä olivat kuulleet ainoastaan sen ja lisäksi
niin selvästi. Heidän katseensa suuntautuivat vaistomaisesti korkeaan,
suoraan piinioon, jonka vahva runko melkein mustana erosi himmeästä
hämärävalosta ja jonka latvassa asusti lukemattomia viserteleviä
varpusia.

Heidän lähestyessään, kulki sorina kautta naisjoukon, joka oli
kokoontunut uhrin ympärille.

-- Ne ovat herrasväkeä, Candian vieraita.

-- Tulkaa lähemmäksi, tulkaa tänne.

Naiset aukaisivat piirinsä, päästääkseen tulijat sisälle. Eräs heistä,
ryppyinen eukko, jonka ihonväri vivahti kuivaan multaan ja jonka
molemmat kiiluvat silmät jäykkinä kuin lasi tuijottivat kuopissaan,
sanoi kääntyen Ippolitan puoleen ja koskettaen hänen käsivarttaan:

-- Näetkö, rouva. Tottapa noita-akat sitä imevät, tuota lapsiparkaa!
Näetkö, miten ne ovat sen muuttaneet? Jumala sinun lapsiasi suojelkoon!

Hänen äänensä oli niin soinnuton, että se kaikui luonnottomalta kuin
ontto kone.

-- Rouva, tee ristinmerkki, -- hän lisäsi. Ja kolkkona kaikui tämä
kehoitus tuosta huulettomasta suusta, missä ääni oli menettänyt kaiken
inhimillisen sävynsä ja oli jähmettynyt elottomaksi. Ippolita teki
ristinmerkin ja katsoi toveriinsa.

Naiset seisoivat majan edustalla piirissä kuin näytelmää katselemassa
ja antoivat silloin tällöin jonkun säälin merkin. Ja alinomaa tämä
piiri uudistui: katsomisesta väsyneet poistuivat ja toisia lähitaloista
tuli sijaan. Ja melkein kaikki tekivät samoja liikkeitä, toistivat
melkein samoja sanoja tätä hidasta kuolonkamppausta katsellessaan.

Lapsi lepäsi pienessä höyläämättömästä valkopetäjästä tehdyssä
kehdossa, joka näytti kannettomalta ruumisarkulta.

Tuo surkuteltava, alaston, vihreänkellervä olentoparka itki lakkaamatta
ja liikutti kuihtuneita ohuita sääriään ja käsivarsiaan edestakaisin
ilmassa kuin apua rukoillen. Kehdon juurella istuva äiti oli vallan
kokoon kyyristynyt, niin että pää melkein kosketteli polvia, eikä
hän kiinnittänyt huomiota yhteenkään noista äänistä. Näytti siltä
kuin raskas taakka olisi painanut hänen niskaansa ja estänyt häntä
nousemasta. Silloin tällöin hän koneellisesti laski karkean känsäisen
polttavan kätensä kätkyen laidalle ja keinutti tätä edestakaisin,
muuttamatta asentoansa ja yhä vaieten. Ja surkean itkun hetkeksi
keskeytyessä, pyhäinkuvat, amuletit ja taikaesineet, joilla kehto
melkein kauttaaltaan oli peitetty, heiluivat sinne tänne synnyttäen
kohisevan äänen.

-- Liberata! Liberata! huusi yksi vaimoista ja pudisti häntä. -- Katso,
Liberata: Tuo nainen on tullut; tuo nainen on tullut luoksesi. Katso
toki häntä!

Hitaasti äiti kohotti otsaansa ja loi ympärilleen sekavia katseita;
sitten hän kiinnitti kuivuneet synkät silmänsä vieraaseen naiseen,
ja noista silmistä puhui ehkä enemmän kuin väsynyt tuska eräänlainen
epävarma, kumea kauhu: kauhu yöllisestä noituudesta, johon ei mikään
henkienmanaus pysty. Kauhu siitä, että nuo kyllästymättömät olennot
pitivät taloa vallassaan ja että ne varmaankin viimeisen kuolleen
ruumiin mukana tulivat sen jättämään.

-- Puhu toki, puhu toki -- rohkaisi häntä yksi naisista, yhä pudistaen
häntä käsivarresta. -- Puhu! Sano tälle rouvalle, että hän lähettää
sinut ihmeitä tekevän Neitsyen luo.

-- Niin, rouva, tee hänelle se armotyö, -- pyysivät toiset järjestänsä.
Lähetä hänet Neitsyen luo! Lähetä hänet Neitsyen luo!

Lapsi itki äänekkäämmin. Suuren piinion latvassa istuvat varpuset
nostivat hermoja viiltävän huudon. Oliivipuiden muodottomien runkojen
välissä haukkui naapurimökin koira. Kuutamossa alkoivat varjot näkyä.

-- Niin -- soperteli Ippolita, joka ei kauempaa jaksanut kestää
vaikenevan vaimon tuijottavaa katsetta, -- lähetämme hänet sinne...
huomenna.

-- Ei, ei huomenna; lauantaina, rakas rouva.

-- Lauantai on juhla-aatto.

-- Anna hänen ostaa vahakynttilä.

-- Kaunis vahakynttilä.

-- Kymmenen naulaa painava.

-- Kuulitko, Liberata, kuulitko?

-- Tämä rouva lähettää sinut Neitsyen luo.

-- Neitsyt tulee olemaan sinulle armollinen.

-- Puhu toki! Puhu!

-- Hän on käynyt mykäksi, rakas rouva.

-- Kolmeen päivään hän ei enää ole puhunut.

Naisten sekaisin puhuessa lapsi itki entistään kovemmin.

-- Kuule, kuinka se itkee!

-- Aina illan tullen se poraa kovemmin.

-- Ehkä jo joku niistä tulee.

-- Ehkä se jo näkee...

-- Risti silmäsi, rouva.

-- Tuossa tuokiossa on yö.

-- Kuule vaan, kuinka se itkee.

-- Luulen, että kirkonkello soi.

-- Ei, täältä sitä ei voi kuulla.

-- Vaiti!

-- Täältä sitä ei kuule.

-- Minä sen kuulen.

-- Minäkin sen kuulen.

-- Ave Maria!

Kaikki vaikenivat, polvistuivat ja ristivät silmänsä. Kaukaisesta
kylästä tuntui kaikuvan tuskin kuuluva ääni; mutta lapsen itku eksytti
tarkkaavan korvan. Yhä vieläkään ei kuulunut muuta kuin tuo valitus.
Äiti oli vaipunut permannolle kehdon eteen ja kumartui maahan asti.
Ippolita rukoili hartaasti, pää kumarassa.

-- Katso tuonne ovelle -- kuiskasi eräs naisista vieruskumppanilleen.

Giorgio, joka levottomana tarkkasi, kääntyi. Ovi oli syvän varjon
peitossa.

-- Katso tuonne ovelle. Etkö näe mitään?

-- Näen, näen... -- vastasi toinen epävarmana, hieman pelästyneenä.

-- Mikä on hätänä? Mitä pitää nähdä? -- kysyi kolmas.

-- Mitä pitää nähdä? -- kysyi neljäs.

-- Mitä siellä sitten näkee?

Ja äkkiä heidät kaikki valtasi tämä uteliaisuus ja tämä kauhu,
ja kaikki he katselivat ovea kohti. Lapsi itki. Äiti nousi, ja
hänkin katsoi silmät levällään ja tuijottaen ovelle päin, joka
majassa vallitsevassa pimeässä näytti salaperäiseltä. Koira haukkui
oliivilehdossa.

-- Mikä on hätänä? -- sanoi Giorgio ääneensä, vaikka hän vaivoin
taisteli jo kiihoittunutta mielikuvitustaan vastaan. -- Mitä te näette?

Ei yksikään naisista rohjennut vastata. Kaikki näkivät epämääräisen
hahmon pimeässä hohtavan.

Silloin Giorgio lähestyi ovea. Astuessaan kynnyksen yli, leivinuunin
hehku ja inhoittava löyhkä salpasi häneltä hengityksen. Hän kääntyi ja
astui jälleen ulos mökistä.

-- Se on viikate, -- hän virkkoi.

Se oli todella seinällä riippuva viikate.

-- Vai viikate!

Ja äänet surisivat jälleen sekaisin.

-- Liberata! Liberata!

-- Mutta oletko mieletön?

-- Hän on mieletön.

-- Tulee pimeä, mennään nyt.

-- Se ei enää itke.

-- Olentoparka. Onko se nukkunut?

-- Se ei enää itke.

-- Kanna nyt kätkyt sisälle. Ilta on kostea. Me autamme sinua, Liberata.

-- Lapsiparka! Joko se nukkuu?

-- Se näyttää pieneltä ruumiilta. Se ei enää liiku.

-- Kanna kehto sisälle. Etkö meitä kuule, Liberata?

-- Hän on menettänyt järkensä.

-- Missä on valkea? Nyt palaa Giuseppe kotia. Eikö sinulla ole
kynttilää? Giuseppe tulee kotia tiiliruukilta.

-- Hän on menettänyt järkensä. Hän ei enää puhu.

-- Lähdetään pois. Hyvää yötä!

-- Kiusattu pienokaisparka! Nukkuuko se?

-- Se nukkuu, se nukkuu... Nyt se ei enää kärsi.

-- Herra Jeesus, pelasta se!

-- Päästä meidät pahasta, Herra!

-- Mennään, mennään. Hyvää yötä!

-- Yön rauhaa!

-- Yön rauhaa!



III.


Oliivilehdossa koira edelleen haukkui, Ippolitan ja Giorgion alkaessa
astua Candian taloon johtavaa polkua. Tuntiessaan molemmat vieraat se
vaikeni ja juoksi heitä vastaan.

-- Kas, sehän on Giardino! -- huudahti Ippolita, ja hän kumartui
hyväilemään laihtunutta eläinparkaa, jonka kanssa jo oli rakentanut
ystävyyttä. -- Se kutsui meitä! On jo myöhäinen hetki.

Hitaasti kuu nousi taivaan hiljaisuudessa, lähettäen edelleen
valovirran, joka vähitellen huuhteli koko seestepiiriä. Kaikki
maaseudun äänet rauhoittuivat yöllisen valon hohtaessa. Ja kaikkien
meluäänien äkillinen lakkaaminen tuntui omituiselta, melkein
luonnottomalta Giorgiosta, jota painoi selittämätön alakuloisuus.

-- Pysähdy hetkeksi, -- hän sanoi pidättäen Ippolitaa.

Ja hän kuunteli.

-- Mitä sinä kuuntelet?

-- Minusta tuntuu...

Ja molemmat katsoivat taakseen niitylle päin, jonka oliivi-puut
peittivät heidän katseiltaan.

Mutta he eivät kuulleet muuta kuin meren aaltojen tasaista ja hiljaista
loiskinaa syvemmällä olevasta pienestä lahdenpoukamasta. Heidän
päidensä ylitse lentää sujahti sirkka synnyttäen äänen, joka muistutti
lasilevyä viiltävää timanttia.

-- Etkö luule, että tuo lapsi on kuollut? -- kysyi Giorgio peittämättä
mielenliikutustaan. -- Se ei enää itkenyt.

-- Se on totta, -- sanoi Ippolita. -- Luuletko, että se on kuollut?

Giorgio ei vastannut. Hopeahohteisten oliivien lomitse he jatkoivat
matkaansa.

-- Katselitko äitiä? -- hän hetken kuluttua taas kysyi, kun tuo
lohduton kuva yhä oli hänen edessään.

-- Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!

-- Ja tuota vanhaa naista, joka tarttui käsivarteesi... Tuo ääni! Nuo
silmät!

Hänen sanoistaan kaikui taas tuo outo kauhu, ikäänkuin hän tuosta
näystä olisi saanut kamalan paljastuksen, ikäänkuin elämä odottamatta
olisi hänelle ilmaissut salaperäisen ja julman puolen ja kuin olisi hän
ainaiseksi järkytetty ja merkitty.

-- Tiedätkö, kun menin sisälle tuohon mökkiin, oli oven takana maassa
kuollut eläin... se oli varmaankin puoleksi mädännyt... Sen haju
salpasi hengen.

-- Kuinka se on mahdollista?

-- Se oli koira tai kissa; en tiedä... Sisällä ei voinut nähdä mitään.

-- Mutta oletko siitä vallan varma?

-- Olen, olen, ei epäilystäkään, se oli eläimen raato... Tuo löyhkä...

Inhon väristys kulki hänen ruumiissaan sitä muistellessaan.

-- Mutta minkätähden? -- kysyi Ippolita, johon hänen inhonsa ja
kauhunsa tarttui.

-- Kuka sen tietää!

Koira haukkui tulon merkiksi. He olivat perillä. Candia odotti heitä,
ja pöytä oli jo katettu tammen juurelle.

-- Oi, rouva, kuinka myöhään! -- vaimo huudahti rakastettavasta
hymyillen. -- Mistä tulet? Mitä annat minulle, jos sen arvaan? Sinä
kävit Liberata Manellan luona ja katselit lasta... Tulkoon Jeesus
sabbattina!

Sitten, kun molemmat olivat istuneet aterioimaan, hän lähestyi, haluten
puhua ja uteliaana saada kuulla jotain.

-- Näitkö sen, rouva? Se ei ole pelastettavissa, se ei siitä nouse.
Mitä kaikkea ovatkaan vanhemmat tehneet sitä pelastaakseen!

Ja mitä he todella eivät olleet tehneet! Hän kertoi kaikki yritykset,
kaikki manaukset. Pappi oli käynyt, oli peittänyt lapsen pään
_stolansa_ liepeellä ja oli sitten lausunut evankeliumin sanoja. Äiti
oli keskimäiseen kattohirteen ripustanut vaharistin, joka helatorstaina
oli siunattu; hän oli pirskoittanut ikkunasaranoille vihkivettä ja
kolme kertaa ääneensä lukenut uskontunnustuksen; hän oli sitonut
kahmalollisen suoloja huivin kolkkaan ja köyttänyt sen kuolevan
pienokaisen kaulaan. Isä oli valvonut seitsemän yötä, se on: isä oli
valvonut seitsemän yötä pimeässä lampun palaessa, jonka yli kasari oli
kumoon kaadettu; hän oli kuunnellut jokaista hälyä, valmiina karkaamaan
noita-akan kimppuun ja sitä haavoittamaan. Yksi ainoa neulanpisto
olisi riittänyt saattamaan hänet miehen nähtäviin. Mutta nuo seitsemän
yötä olivat olleet hyödyttömiä. Pienokainen laihtui laihtumistaan ja
kävi hetki hetkeltä riutuneemmaksi, kurjemmaksi, toivottomammaksi.
Povaaja-eukon neuvosta epätoivoinen isä lopulta oli tappanut koiran
ja pannut raadon oven taakse. Noita ei voinut täten astua sisään,
ennenkuin oli laskenut kaikki kuolleen elukan karvat...

-- Kuuletko? -- sanoi Giorgio Ippolitalle.

Ei kumpikaan syönyt; he olivat kiihoittuneet, säälin valloissa,
tyrmistyneet tuon surkean ja tuskallisen elämän aaveiden äkillisestä
ilmaantumisesta keskellä heidän hyödytöntä lemmenelämäänsä.

-- Sabbattina tulkoon Jeesus!... toisti Candia ja kosketteli hurskaan
tavan mukaisesti avatulla kämmenellään kohtuaan, joka kantoi elävää
hedelmää.

-- Herra vapauttakoon sinun kohtusi hedelmän. Sitten Candia jatkoi:

-- Sinä et tänä iltana syö mitään. Et huoli. Sydämesi on murheissaan
tuon viattoman sielun vuoksi. Puolisosikaan ei syö. Katsohan.

Ippolita kysyi häneltä

-- Kuinka moni kuolee... tuolla tavoin?

-- Voi, -- vastasi Candia -- tämä on surullista seutua. Täällä
viihtyvät hyvin paholaisen sikiöt. Ei ole koskaan varma. Sabbattina
tulkoon Jeesus!

Hän toisti manauksensa; sitten hän osoitti pöydällä olevaa vatia ja
sanoi:

-- Näetkö nuo kalat? Ne on tuotu Traboccosta. Turchino toi ne...

Ja hän hiljensi äänensä.

-- Saanko sanoa sinulle jotakin. Jo vuoden ajan on Turchino koko
perheensä kanssa ollut noiduttu; ja tähänasti hän ei vielä ole voinut
vapautua noituudesta.

-- Kuka on Turchino? -- kysyi Giorgio jonka mieltä nämä salaperäiset
seikat kiinnittivät ja joka jännittyneenä seurasi vaimon puhetta. --
Onko hän se mies, joka kalastelee paalupadoilla?

Ja hänen mieleensä muistuivat nuo mullanväriset kasvot, melkein vailla
leukaa, tuskin nyrkkiä isommat, joista kahden kiiluvan silmän välitse
pisti esiin pitkä nenä, kuin suippo hauen kuono.

-- On, herra. Katsohan tuonne. Jos sinulla on hyvät silmät, voit hänet
nähdä. Tänä yönä hän kalastelee kuutamossa.

Ja Candia osoitti kädellään mustalla kalliolla olevaa
kalanpyydyskonetta, joka oli tehty lyhyistä pölkyistä, laudoista ja
köysistä ja joka hohti omituisesti valkoisena kuin vedenpaisumuksen
edellisen sammakkoeläimen jättiläisluuranko.

Tyvenellä säällä kuului nostimen kitinä. Kallioiden ollessa pakoveden
aikana paljaina, nousi merikasvien haju tänne ylös asti, ollen
raikkaampi ja voimakkaampi kuin kaikki tuon hedelmällisen kummun hyvät
tuoksut.

-- Oi, kuinka suloista! -- kuiskasi Ippolita, hengittäen huumaavaa
tuoksua, kokonaan sen voimakkaan nauttimuksen täyttämänä, joka
värähdytti hänen sieramiaan ja sai hänet sulkemaan silmänsä. -- Etkö
sinäkin sitä tunne, Giorgio?

Tämä oli mitä jännittyneimmin kuunnellut Candian puhetta ja ajatteli
nyt meren yli leijailevaa mykkää näytelmää. Hänen luonnostaan
taikauskoinen ja mystillisyyteen kallistuva sielunsa loi tämän
yksinkertaisen vaimon kuutamoyönä esiin manaamiin aaveisiin elämää
ja rajattoman hirvittävää traagillisuutta. Ja ensi kerran hän näki
nuo hänelle tuntemattomat ihmiset kuin sekavana näkynä edessään, nuo
kurjat olennot täynnä luonnollisia vaistoja ja eläimellisiä tuskia
kumartuneina tai hikeä valuen maata muokkaamassa tai voimattomina
istumassa mökeissään, noiden synkkien voimien ainaisen uhkauksen alla.
Siinä suloisessa ja rikkaassa luonnon sopessa, jonka oli valinnut
lempensä olinpaikaksi, hän eroitti rajua inhimillistä hyörinää ja
hänestä tuntui kuin olisi tuossa täyteläisessä, komeassa ja tuoksuvilla
öljyillä voidellussa tukassa huomannut viliseviä hyönteisiä. Taaskin
hänet kouristi sama kauhu jota jo ennen oli kokenut kosketellessaan tai
havaitessaan todellista raakaa elämää: vasta äsken tavatessaan lähimmät
omaisensa, isänsä, veljensä ja ahneen jumalisen tädin. Hän havaitsi,
ettei enää ollut yksin lemmittynsä kanssa keskellä näitä lempeitä
puu-olentoja joiden kaarnan alla hän eräänä päivänä oli luullut
tavanneensa sielun; vaan hän tunsi olevansa joukon ympäröimänä, melkein
tunkemana, joka, omistaen puunrunkojen sitkeän, vastustuskykyisen,
tyhjentymättömän elinvoiman, oli yhdistynyt häneen suvun siteillä, ja
joka välittömästi katseella, liikkeellä, huokauksella, nyyhkytyksellä,
voihkinalla, huudolla saattoi ilmaista hänelle kärsimyksensä.

-- Niin, tämä on surullista seutua -- toisti Candia päätään pudistaen.
-- Mutta kohta on Cappellesta tuleva Messias maailmaa puhdistamaan.

-- Messias?

-- Isä! -- huusi Candia kääntyen talon ovea kohti -- Milloinka tulee
Messias?

Vanhus astui kynnykselle.

-- Näinä päivinä -- hän vastasi.

Ja kääntyen kuutamohohteisen Ortonan puolelle häipyvään rannikkoon
päin hän epämääräisin liikkein osoitti tuon uuden Vapahtajan tuloa,
johon seudun asukkaat olivat toivonsa ja uskonsa kiinnittäneet -- Nämä
päivinä. Hän on matkalla luoksemme Ja puhelunhaluisena astui ukko
pöydän ääreen epävarmasti hymyillen hän katseli vierasta ja kysyi:

-- Etkö sinä sitä tiedä?

-- Onko se ehkä Simplicio? -- kysyi Giorgio, joka kaukaisesti ja
epäselvästi muisteli tuota sulmonalaista Simpliciota, joka joutui
haltioihinsa katsoessaan suoraan aurinkoon.

-- Ei, herra, Simplicio on kuollut. Tämä on Oreste, kotoisin
Cappellesta; uusi Messias. --

Ja lämpimin sanoin ja vilkkain kuvarikkain lausein toissilmäinen vanhus
kertoi tuon uuden legendan sellaisena, joksi se oli maalaiskansan
mielikuvituksessa muodostunut.

Oreste oli kapusiinimunkkina Sulmonassa tutustunut Simplicioon ja
tältä oppinut nousevan auringon kasvoista ennustamaan tulevaisuutta.
Sitten hän oli lähtenyt ulos maailmalle; hän oli tullut Roomaan ja
oli ollut paavin puheilla, toisessa maassa hän oli puhunut kuninkaan
kanssa. Palattuaan kotiseudulleen, Cappelleen, hän oli luurankojen
seurassa katumuksentekijän paita yllä asustanut kirkkomaalla, yöt ja
päivät kiduttanut itseään ruoskalla. Hän oli saarnannut emäkirkossa ja
oli herättänyt synnintekijöissä itkua ja parkua. Sitten hän uudelleen
pyhiinvaelsi kaikkiin pyhättöihin; kolmekymmentä päivää hän viipyi
Anconan vuorella; kaksitoista päivää hän viipyi Pyhän Bernhardin
vuorella; hän oli avopäin kiivennyt korkeimmille lumipeitteisille
huipuille.

Kotia palattuaan hän jälleen alkoi saarnata kirkossa. Mutta vähää
senjälkeen hän pakeni vainoavia ja takaa-ajavia vihamiehiään Corsikan
saarelle; ja siellä hän oli tullut apostoliksi ja päättänyt vaeltaa
läpi koko Italian ja joka kaupungin portille kirjoittaa verellänsä
Neitsyt Marian nimen. Apostolina hän oli palannut kotiseudulleen
julistaen, että hänelle tiheiden lehvien alla oli näyttäynyt tähti,
jolta oli saanut jumalallisen ilmestyksen. Ja lopulta hän ylhäältä
ijäisen Isän innoituksesta oli ottanut nimen "Uusi Messias".

Nyt hän toivioretkeläisenä kulki läpi maan, puettuna punaiseen mekkoon
ja siniseen vaippaan, pitkät hiukset valuivat hartioille ja parta
oli hänellä nazaretilaiseen malliin. Häntä seurasivat apostolit:
Miehiä, jotka olivat hylänneet lapion, kuokan ja auran, omistautuen
voitokkaalle uudelle uskolle. Pantaleone-Donadiossa nousi kuolleista
Pyhän Matteuksen henki; Antonio-Secamigliossa Pyhän Pietarin henki;
Giuseppe-Scurtissa Maximuksen, Maria-Clarassa Pyhän Elisabetin henki;
ja Vincenzo di Giambattista edusti ylienkeli Mikaelia, hän oli Messiaan
sanansaattaja.

Kaikki nämä henkilöt olivat peltoa kyntäneet, olivat eloa niittäneet,
leikanneet viinipuita, hilloneet oliiveja; he olivat kuljettaneet
raavaita turulle ja tinkineet hinnoista; he olivat vieneet naisen
alttarille, olivat siittäneet lapsia, olivat nähneet heidän kasvavan,
varttuvan ja kuolevan; muuten he olivat vertaistensa parissa viettäneet
maalaisten tavallista elämää. Ja nyt samat henkilöt, joiden kanssa
vasta viikko sitten olivat riidelleet jyvämitoista, pitivät heitä
jumalallisina olentoina. He näyttivät muuttuneilta, olivat tulleet
osallisiksi Oresten jumalallisesta huoneesta ja hänen armostansa.

He olivat olleet pellolla tai kotona ja olivat kuulleet äänen ja
olivat tunteneet, kuinka puhdas henki äkkiä laskeutui heidän syntiseen
lihaansa. Giuseppe Coppaan laskeusi Pyhän Johanneksen, Pasquale
Basilicoon Pyhän Zakariaan henki. Naisetkin vastaanottivat merkin.

Muuan vaimo Senegalliasta, erään Cappellen räätälin, Augustinonen
puoliso, oli osoittaakseen Messiaalle uskonsa intoa tahtonut toistaa
Abrahamin uhrin, sytyttämällä palamaan olkisäkin, jolla lapsensa
nukkuivat. Toiset naiset olivat tuoneet esiin toisia todistuksia.

Ja nyt retkeili tuo Valittu seuduilla, ja apostolit ja Mariat
seurasivat häntä. Kaukaisimmilta seuduilta, meren rannalta ja vuorilta,
tulvi väkeä saapuville hänen ohikulkiessaan. Aina, kun hän aamun
koittaessa ilmestyi sen majan kynnykselle, missä oli yönsä viettänyt,
hän näki suuren kansanjoukon, joka polvillaan häntä odotti. Seisoen
kynnyksellä, hän kaiutti Jumalan sanaa yli koolla olevan seurakunnan,
kuunteli rippiä ja jakoi ehtoollista leivän jäännöksien muodossa. Hänen
mieliruokanaan olivat seljakukkien tai metsäparsojen seassa keitetyt
munat, lisäksi hän söi hunajasta, pähkinöistä ja manteleista tehtyä
sekoitusta, jota sanoi mannaksi, erämaassa syödyn mannan muistoksi.

Hänen tekemänsä ihmeet olivat lukemattomat. Ainoastaan nostamalla
pystyyn peukalonsa, etu- tai keskisormensa hän vapautti pahuksen
riivaamat, paransi sairaat ja herätti vainajat kuolleista. Jos joku
tuli häneltä neuvoa pyytämään, hän ei kärsinyt, että neuvonpyyntäjä
itse avasi suutaan, vaan mainitsi hänelle heti koko hänen sukunsa
nimet, teki hänelle selkoa kaikista perhesuhteista, paljasti
hänelle kätketyimmät salaisuudet. Hän antoi myös tietoja vainajien
sieluista, ilmaisi paikkoja, joihin oli kätketty aarteita, ja eräillä
kolmionmuotoisilla taikakaluilla hän karkoitti surumielisyyden
sydämistä.

-- Kristus vaeltaa taaskin maailmassa, -- näin lopetti Cola Sampanja
ääni lämmenneenä ja harrasta uskoa uhkuvana. -- Tästäkin hän tulee
kulkemaan. Etkö ole nähnyt, kuinka korkeat viljakorret ovat? Kuinka
oliivit kukkivat? Kuinka viiniköynnös kantaa rypäleitä?

Giorgio, jossa ukon herkkäuskoisuus herätti kunnioitusta, kysyi
vakavana:

-- Ja missä hän nyt on?

-- Piombassa -- vastasi vanhus.

Ja hän viittasi Ortonan toisella puolella olevaan rannikkoon päin, ja
hengissä näki vieras Teramon maakunnan kolkan, jota meri huuhteli,
se oli melkein salaperäinen näky, josta vilahti esiin hedelmällinen,
kiemurtelevien jokien uurtamana maa-alue, missä puro alati vapisevien
poppeleiden juurella hyppeli kiiltävien piikivien peittämää uomaa
pitkin.

Kotvan vaiettuaan Cola jatkoi:

-- Piombassa hän yhdellä ainoalla sanalla pysäytti junan kiskoillaan!
Poikani sen näki. Eikö totta, Candia, Vito sen kertoi?

Candia totesi tapahtuman ja kertoi tämän ihmeen yksityiskohdat.
Punainen mekko yllä oli Messias levollisena astunut molempien kiskojen
välillä junaa vastaan.

Heidän puhuessaan, Candia ja vanhus silloin tällöin käänsivät katseensa
etäisyyteen, viittoen kauas, kuin olisi tulijan pyhä haahmo jo ollut
näkyvissä.

-- Kuule, keskeytti Ippolita Giorgiota, joka oli vaipunut sisäiseen,
yhä laajempaan ja kirkkaampaan mietiskelyyn ja pudisti häntä. -- Etkö
kuule?

Hän nousi ja meni Giorgion seuraamana akasiain alla olevan pihamaata
rajoittavan aitauksen luo. He kuuntelivat.

-- Se on seura, joka vaeltaa Casalbordinon Neitsyen luo -- selitti
Candia.

Kuutamoisessa hiljaisuudessa kaikui hurskas laulu, tahdiltaan hidas
ja yksitoikkoinen, ja sitä esittivät vuoroin mies- ja naisäänet yhtä
pitkien väliaikojen kuluttua. Ensimäinen kuoronpuoli lauloi säkeistön
matalassa äänilajissa; toinen lauloi vastasäkeistön korkeammassa
äänilajissa ja venytti loppusäettä pitkään. Tämä muistutti lähestyvää
aaltoa, joka alati nousi ja laski.

Laulu läheni ja sen lähenemisen nopeus erosi oudosti sen tahdin
hitaudesta. Jo ilmestyivät ensimäiset toivioretkeläiset polun mutkassa
paalurakennuksen sillan kohdalle.

-- Tuossa he ovat! -- huudahti Ippolita, sen ilmiön uutuuden
kiihoittamana, jonka näki ja kuuli. -- Tuossa he ovat. Ja kuinka heitä
on monta!

He astuivat soukkana joukkona eteenpäin. Ja heidän astuntansa ja
laulunsa tahdin vastakohta teki niin omituisen vaikutuksen, että heidän
näkynsä vaikutti melkein aaveenomaiselta. Heitä näytti yliluonnollinen
voima itsetiedottomasti ajavan päämääräänsä kohti, ääniensä kaikuessa
kirkkaassa ilmassa; ja vielä kun tuo häälyvä jono oli ohi, värähtelivät
ne kauan jälestäpäin.

    Eläköön Maria!
    Maria eläköön!

He kulkivat ohi raskain tömisevin askelin, levittäen itsestään
karjalauman väkevää hajua, ollen niin likeisesti toisiinsa sullottuina,
että joukosta kohosivat ainoastaan korkeat ristinmuotoiset sauvat.
Edellä astuivat miehet; lukuisampina seurasivat naiset, joiden
kultakoristeet kimmelsivät valkoisten otsanauhojen alla.

    Eläköön Maria!
    Ja joka hänet loi!

Lähellä heidän laulunsa joka uudelta hengenvedolta vaikutti
tuskanhuudolta, sitten sen voima vaimeni ilmaisten väsymystä, joka
alinomaa ja yhteisin ponnistuksin voitettiin, ja molemmissa kuoroissa
oli aloitteen tekijä aina joku yksityinen mahtava ääni. Eikä se
ainoastaan äännyttäessä voittanut toisia, vaan selvänä ja kuuluvana se
yhteiskuorostakin erkani sekä säkeistön että vastasäkeistön aikana,
ilmaisten täten hehkuvaa uskonintoa, erikoista ja hallitsevaa sielua
joukossa.

Giorgio kuunteli ja seurasi tätä laulua sen vähitellen poistuessa, niin
kauan kuin korva sitä saattoi eroittaa. Ja tuon salaperäisen voiman
tuntemus, joka kahlehti tuota alkuasutuksen rotua, mistä hän itsekin
polveutui, kasvoi hänessä ylenmäärin.

Jono katosi merenpoukaman mutkassa, sitten se taas sukelsi esiin
kuutamossa kallion huipulla ja katosi taaskin. Ja öisessä etäisyydessä
laulu verhoutui, heikkeni ja kävi vienoksi, melkein kuin tyvenen meren
hiljaiset ja hitaat tahdit olisivat sen vaimentaneet.

Ippolita istui aitauksella nojaten hartioitaan akasian runkoa vastaan,
ja vaikeni liikkumattomana, hän kun ei rohjennut häiritä sitä
uskonnollista tunnelmaa, johon lemmittynsä näytti vaipuneen.

Mitä saattoi Giorgiolle kirkkain auringonvalo ilmoittaa, jota ei tämä
yksinkertainen öinen laulu jo ollut ilmoittanut. Kaikki yksityiset
mielikuvat, äskeiset ja vanhat, nekin, jotka vielä värähtelivät
tuoreesta vaikutelmasta ja ne, jotka lepäsivät hautautuneina muistojen
vakoihin -- ne kaikki liittyivät hänen sisällään kokonaisuudeksi,
muodostaen ihanteellisen kuvan, joka voitti kaikkein suurpiirteisimmän
ja ylevimmän todellisuuden. Hänen maansa ja kansansa näyttivät
hänestä muuttuneilta, kohonneilta yläpuolelle aikaansa, satumaisilta
ja hirvittäviltä, salaperäisten, ijäisten nimettömien seikkojen
hallitsemilta. Keskipisteessä kohosi, kuin jättiläiskokoinen alkurunko,
pyramidin muotoinen vuori, ijäisen lumen peittämä; ja sen rinteitä
ja pyhiä oliivilehtoja huuhteli vaihtuva ja synkkä meri, jonka
purjeet kantoivat surun tai liekin värejä. Jokien levyiset tiet,
joilla versoi vihreä ruoho, joilla kalliolohkareita siroitettuna
lepäili ja joissa siellä täällä näkyi suunnattoman suuria jälkiä,
johtivat valtavia joukkoja ylängöiltä alas tasangolle. Rauenneiden ja
unhoittuneiden uskontojen kirkollismenoja täällä harjoitettiin. Aikoja
sitten rappeutuneiden voimien vertauskuvat olivat täällä säilyneet
koskemattomina; alkukansojen tavat, jotka ainaiseksi olivat kadonneet
maanpinnalta, olivat täällä säilyneet sukupolvesta sukupolveen;
upeat ja harvinaiset puvut olivat säilyneet menneen ajan ylhäisyyden
ja kauneuden todisteina. Pitkät jonot jyvillä sälytettyjä hevosia
kulki ohi; kuormitettujen eläinten selässä ratsastivat uskovaiset
tähkäseppeleet päässä ja taikinaiset koristeet kaulassa, kuvapatsaan
juurelle he laskivat vilja-antimensa. Nuoret tytöt, jotka kantoivat
viljakoreja päänsä päällä, taluttivat aasintammaa, jonka selässä oli
isompi kori, toivat laulaen uhrilahjansa alttarille. Miehet ja lapset,
seppelöityinä ruusuilla ja punervilla marjoilla pyhiinvaelsivat
kallion huipulle, johon Simsonin jalan jälki oli kivettynyt. Valkoinen
härkä, joka vuoden oli käynyt lihavalla laitumella, kulki, punaisen
satulaloimen peittämänä ja poika selässä ratsumiehenä, juhlallisesti
lippujen ja vahakynttilöiden ympäröimänä jonon etunenässä; se polvistui
kansan riemuhuutojen raikuessa temppelin kynnyksellä; saavuttuaan
kirkon keskustaan se päästi ruokansa perkeet, ja tästä höyryävästä
aineesta tekivät uskovaiset ennepäätelmiä maanviljelykseen nähden.
Jokien varsilla asujat seppelöivät viiniköynnöksellä päänsä juhlaa
varten, ja yöllä he laulaen ja soittaen soutivat yli veden, kantaen
käsissään tuuhealehtisiä oksia. Päivänkoitteessa neitsyet lupauksen
mukaisesti pesivät kätensä, jalkansa ja kasvonsa raikkaassa kasteessa.
Vuorilla ja tasangoilla kevätauringon ensi ilmestymistä tervehdittiin
ylistyshymneillä, raikuvilla sävelillä, metallilevyjä yhteen lyömällä,
riemuhuudoilla ja tansseilla. Miehet, naiset ja lapset etsivät ympäri
maata ensi käärmeitä, jotka olivat heränneet talvitainnoksistaan; he
pyydystelivät niitä elävinä, kietoivat ne kaulansa ja käsivarsiensa
ympäri ja näyttäytyivät tässä asussa suojeluspyhälleen, joka suojasi
heidät myrkyllisiltä puremilta. Auringonpuoleisilla rinteillä
kilpailivat nuoret maamiehet isiensä läsnäollessa, kuka ikeeseen
valjastetulla härällä saattoi kyntää suorimman vaon huipulta alas
laaksoon; palkintotuomarit jakoivat voittajalle kunniapalkinnon, ja isä
sulki liikutuksen kyyneliä vuodattaen kunnostautuneen pojan syliinsä.
Ja näin jokaisessa menossa, juhlakulkueissa, kaikissa ammateissa,
kisoissa, syntymätilaisuudessa, rakkaudessa, häissä, hautajaisissa
esiintyi aina joku maanviljelyksen vertauskuva, aina esitettiin
kuvannollisesti ja palveltiin maa-emoa, jonka kohdusta kaiken hyvän,
kaiken ilomielisyyden lähteet esille pulppuilivat. Naapurinaiset
menivät vastavihittyjen taloon; heillä oli pään päällä jyväkori, ja
jyvillä lepäsi leipä ja leivällä kukka; he astuivat sisään, toinen
toisensa jälkeen ja jokainen siroitti kahmalollisen jyviä onnellisen
naisen hiuksille. Kun kuolinkamppausta kesti kauan, asetti kaksi
läheistä sukulaista kuolevan jalkojen juureen auran, jolla oli
voima lyhentää tuskaa ja jouduttaa kuoloa. Työaseissa ja hedelmissä
luultiin suuren merkityksen ja voiman piilevän. Syvän, alinomaisen
salaisuuden tietoisuus ja välttämättömyys loi kaikkiin ympäröiviin
esineisiin toimivan sielun, joka hyödyttävänä tai vahingoittavana,
onnea tai onnettomuutta lupaavana jokaisessa kohtaloniskussa tai
onnenpotkauksessa salaa tai julkisesti ilmaantui. Painamalla
vetolaastarin jonkun paljaaseen käsivarteen sai tietää asianomaisen
rakkauden tai välinpitämättömyyden; jos heitti pataa kannattavat ketjut
pesästä tielle, sai täten uhkaavan myrskyn ehkäistyksi; ikkunalaudalle
asetettu huhmari kutsui eksyneet kyyhkyt takaisin; nielemällä pääskyn
sydämen tuli viisaaksi. Näin sekaantui salaperäisyys joka tapahtumaan,
ympäröi kaikkien elämän, ja yliluonnollinen hallitsi ja imi itseensä
jokapäiväisen elämän, loi lukemattomia ja karkoittamattomia harhakuvia,
jotka ottivat olopaikakseen kedot, talot, jotka hallitsivat taivasta
ja sekoittivat veden. Mystillisyys ja rytmillisyys, nämä jokaisen
jumalanpalveluksen olennaiset ainekset, olivat kaikkialla levinneinä.
Miehet ja naiset antoivat alinomaan sielujensa puhua laulussa,
työtään he niin suljetuissa kammioissaan kuin vapaassa luonnossa
säestivät laululla, he viettivät elämää ja kuolemaa laululla. Kehdon
ja haudan partaalla kaikuivat juhlalliset, alati palaavat, ikivanhat
sävelmät, jotka kenties olivat yhtä vanhat kuin se rotu, jonka
syvää surumielisyyttä ne tulkitsivat. Ollen alakuloiset, vakavat ja
järkähtämättömät muuttumattomassa tahdissaan, näyttivät ne olevan
unhoittumattomien liturgiojen katkelmia, jotka olivat eläneet jotain
ikivanhaa alkuperäistä jumalaistarua kauemmin. Niitä oli vaan vähäinen
luku, mutta ne elivät kansan mielessä niin voimakkaina, etteivät
uudet laulut niille vetäneet vertoja eivätkä kyenneet niiden voimaa
vähentämään. Ne siirtyivät sukupolvesta sukupolveen kuin henkinen
omaisuus ainakin, joka oli likeisesti liittynyt ruumiilliseen
olentoon; ja jokainen, joka heräsi elämään, kuuli niiden sisällään
helisevän kuin synnynnäisen kielen, jolle ääni lainasi havainnollisen
muodon. Samoin kuin vuoret, laaksot, joet, tavat, paheet ja hyveet
ja jumalanpelko nekin olivat osana maan ja asujanten rakenteessa. Ne
olivat kuolemattomia kuten maa ja veri.

Tähän maahan ja näiden ihmisten luo tuli nyt "Uusi Messias", jonka
elämää ja ihmetekoja vanha maamies oli kertonut. Kuka oli tuo ihminen?
Oliko hän yksinkertainen ja vahingoittamaton askeetti, kuten Simplicio,
joka palveli aurinkoa? Vai viekas ja ahne petturi, joka hyväkseen
käytti hurskaiden herkkäuskoisuutta?

Kuka hän siis oli tuo mies joka joen rannalta käsin ainoastaan nimensä
tenholla kykeni panemaan läheiset ja kaukaiset ihmisjoukot liikkeelle,
joka viekoitteli äidit hylkäämään lapsensa, joka kykeni näihin mitä
raaimpiin sieluihin loihtimaan toisen maailman näkyjä ja ääniä?

Ja taaskin Giorgio näki Oresten haahmun edessään, punainen mekko
yllä, astuvan kiemurtelevan joen rantaa, missä puro alati väräjävien
poppelien juurella keikkui edelleen loistavilla kivillä peitettyä uomaa
pitkin.

-- Eiköhän tässä odottamattomassa ilmestyksessä piile minun
pelastukseni? Eikö minun, löytääkseni itseni jälleen, tunteakseni
todellisen olemukseni, täydy asettua välittömiin kosketuksiin siihen
rahvaaseen, josta olen lähtenyt? Jos upotan olemukseni juuret taaskin
kotoiseen maaperään, enkö silloin tule imemään väärentämätöntä ja
voimakasta mehua, joka on omansa jälleen karkoittamaan minusta kaiken,
mikä minussa on keinotekoista ja vierasta, kaiken, minkä lukemattomista
kosketuksista olen vastaanottanut? En nyt hae totuutta, mutta koetan
jälleen saavuttaa olemukseni ytimen, tutkia rotuni omituisuudet,
vakiinnuttaakseni ne itsessäni ja kehittääkseni niitä niin voimakkaiksi
kuin suinkin. Kun olen sillä tavoin saattanut sieluni sointumaan yhteen
kansani sieluun, taas löytämään puuttuvan tasapainoni. Henkisesti
etevän henkilön tasapaino on siinä, että hän osaa kohottaa korkeammalle
asteelle oman rotunsa olennaiset vaistot, tarpeet, taipumukset ja
tunteet.

Jotain salaperäistä ja rytmillistä leijaili yli koko luonnon. Meri
huokui tasaisesti henkäystään valkeahohteiselle hiedalle, mutta välillä
eroitti korva aaltojen hiljenevää pauhinaa, jotka loiskivat yhä
etäisemmille rannan kohdille. Vielä kerran -- kenties kaiku kimmosi
jostain kallio-onkalosta esiin -- kuului toivioretkeläisten laulu,
sitten se häipyi kuulumattomiin. Vasta d'Aimonen seuduilla vavahteli
taivaalla tiheään salamia, jotka hiljaisessa vaaleassa kuutamossa
näyttivät punervilta. Ippolita haaveili nojaten puuhun ja luoden
silmänsä noiden mykkien salamien lähtökohtaan.

Hän oli koko ajan pysynyt liikkumattomana. Hänessä ei ollut ollenkaan
tavatonta tämä viipyminen samassa asennossa, mikä joskus jähmettyi
jonkunlaiseksi jäykkyydeksi ja herätti pelästystä. Hänessä ei silloin
ollut jälkiäkään tuosta nuortevan suloisesta naisesta, jonka kasvit
ja eläimet tunsivat, vaan hän näytti vaikenevalta, voittamattomalta
olennolta, jossa lemmenintohimon koko eristävä ja hävittävä voima oli
ruumiistunut. Hänen kauneutensa kolme jumalaista tekijää -- otsa,
silmät, suu -- eivät kenties koskaan olleet omistaneet sellaista
vertauskuvallisen merkityksen määrää edustaessaan ijäisnaisellisen
tenhon perikuvaa. Tuntui siltä kuin valoisa yö olisi suosinut
tätä ilmestyksen kirkastumista, saattamalla tämän olennon todella
ihanteellisen muodon esille ja estämällä rakastajaa katselemasta
häntä terävällä tutkijan silmällä, sallien hänen hengellään kokonaan
vastaanottaa hänet tajuntaansa. Kuunvalossa kylpevä kesäyö, täynnä
kaikkia unelmia ja vaaleita tai näkymättömiä tähtiä ja meren
soinnukkaita ääniä, näytti olevan tämän ihanan kuvan luonnollisena
kehyksenä. Samoin kuin varjo joskus suhdattomasti suurentaa sitä
esinettä, joka sen luo, näytti Ippolitan hahmo kohtalollisen rakkauden
perustuksella katsojasta, joka yhä selvemmin ja hirvittävämmin näki
edessään tulevaisuuden, ylevämmältä ja traagillisemmalta tämän
äärettömän taustan pohjalla.

Eikö juuri sama nainen yhtä liikkumattomana parvekkeelta ollut
katsellut elottomassa vesiaavikossa välkkyvää valkoista purjetta? Hän
se oli, ja nytkin, jolloin hänen öinen näkynsä tuntui vapaalta kaikesta
todellisuuden raakuudesta, liikkui hänen olemuksensa herättämän tunteen
alla sama viha: sukupuolten kuollettava viha, joka piilee rakkauden
pohjalla ja joka salattuna tai ilmeisenä sisältyy kaikkiin sen
seurauksiin -- ensi katseesta äärimäiseen kyllästymisinhoon.

-- Hän on siis vihollinen -- ajatteli Giorgio. -- Niin kauan kuin hän
elää, niin kauan kuin hänellä on vaikutusvaltaa minuun, hän on estävä
minua asettamasta jalkaani sille kynnykselle, jonka näen edessäni
hahmoittavan. Ja miten voinkaan jälleen saavuttaa ominaisimman
olemukseni, kun hänellä on suurin osa siitä valloissaan? On turhaa
toivoa uutta maailmaa, uutta elämää. Niin kauan kuin lempi kestää,
maan akseli piilee yhdessä ainoassa olennossa ja elämä on suljettuna
ahtaaseen piiriin. Jälleen elpyäkseni elämään, voittaakseni, täytyisi
minun vapautua rakkaudesta, irtaantua vihollisesta...

Kerran hän kuvitteli häntä kuolleena. -- Kuolleena hän muuttuisi
ajatusainekseksi, puhtaaksi ihannelmaksi. Epävarmasta ja
epätäydellisestä olemassaolosta hän siirtyisi täydelliseen ja
varmaan olomuotoon, ainaiseksi vapautuneena sairaasta, heikosta ja
hekkumallisesta lihastaan. -- Hävittää, jos mieli omistaa -- toista
keinoa ei ole sillä, joka rakkaudesta hakee kaikkein korkeinta.

Ippolita vavahti äkkiä, kuin olisi outo kauhu häntä kouristanut.
Viitaten tavalliseen taikauskoon hän sanoi:

-- Kuolema on kulkenut ohi. --

Ja hän hymyili. Mutta rakastaja, ollen tämän sattuman tyrmistyttämä,
ei voinut vapautua säikähdyksen ja hämmästyksen tunteesta. -- Onko hän
aavistanut minun ajatukseni? --

Molemmat nousivat samalla, kuullessaan koiran raivokkaasti haukkuvan.

-- Kuka se lienee? -- Kysyi Ippolita levottomana.

Koira haukkui lakkaamatta polun alkupäässä oliivilehtoon päin. Candia
ja vanhus tulivat ulos talosta.

-- Kuka se saattaa olla? -- kysyi vanhus katsoen kirkkaaseen yöhön

Ihmisääni tunki esiin oliivilehdosta: rukoileva, nyyhkyttävä ihmisääni.
Sitten tuli näkyviin tumma ihmishahmo, jonka Candia heti tunsi.

-- Liberata!

Äiti kantoi päänsä päällä tumman huivin peittämää kehtoa. Hän astui
suorana, melkein jäykkänä, kääntymättä, kompastumatta, sulkeutuneena
ja äänettömänä kuin onnettomuutta ennustava unissakävijä, sokeasti
tavoitellen tuntematonta päämäärää. Ja avopäin häntä seurasi mies,
hillittömästi nyyhkyttäen, rukoillen, mainiten häntä nimeltä,
kumarassa, piesten lanteitaan tai synkän epätoivoisena raastaen
tukkaansa.

-- Liberata! Liberata! Kuule minua! Kuule minua! Tule takaisin kotia!
Oi, Jumalani, Jumalani! ulvoi tuo kömpelö ja kurja mies, nyyhkyttäen
laahustellen vaikenevan vaimon jälessä. -- Minne aijotkaan mennä? Mikä
sinulla on mielessä? Liberata! Kuule minua! Oi Jumalani, Jumalani!

Hän rukoili häntä pysähtymään, mutta hän ei häneen kajonnut.
Rajun tuskan raatelemana hän ojensi kätensä häntä kohti, mutta ei
häneen tarttunut, ikäänkuin salainen voima olisi pidättänyt häntä
siitä, melkein kuin tämä olento tenhovoiman kautta olisi käynyt
koskemattomaksi.

Ei Candiakaan astunut esiin hänen tietään tukkimaan.

-- Mikä on, Giuseppe? Mitä on tapahtunut? -- hän kysyi.

Giuseppe kuvasi kädenliikkeellä mielisairautta. Ja Giorgion ja
Ippolitan korvissa kaikuivat taas maalaisnaisten äänet:

-- Hän on mielisairas. Hän on tullut mykäksi, rouva. Kolmeen päivään
hän ei ole puhunut. Hän on hullu, hullu.

-- Onko lapsi kuollut? -- kysyi Candia uudelleen hiljaa, osoittaen
peitettyä kehtoa.

Mies nyyhkytti yhä kovemmin. Ja taaskin kaikuivat naisten äänet
Giorgion ja Ippolitan korviin:

-- Se ei enää itke. Lapsiparka! Nukkuuko se? Se on pienen ruumiin
näköinen. Se ei enää liiku. Se nukkuu... nukkuu... Se ei enää kärsi.

-- Liberata! -- huusi Candia koko äänensä voimalla, ikäänkuin olisi
tahtonut pudistaa tuota tunnotonta olentoa. -- Liberata! Minne sinä
menet?

Mutta hän ei tarttunut häneen, hän ei estänyt häntä kulkemasta edelleen.

Sitten kaikki vaikenivat ja katselivat häntä.

Äiti jatkoi matkaansa, suorana, melkein jäykkänä, kääntymättä,
tuijottaen eteensä suurilla silmillään, suu kuin sinetin sulkemana,
kuin olisi se jo tehnyt ijäisen, hengettömän vaiteliaisuuden lupauksen.
Hänen päänsä päällä heilui kehto, joka nyt oli muuttunut paareiksi;
ja miehen vaikeroiminen kävi tasasen tahdikkaaksi, melkein kuin
valituslaulu.

Näin astui tuo traagillinen pari kuljettuaan pihamaan poikki, polkua
alas, jossa vielä olivat painuneina toivioretkeläisten verekset jäljet
ja joiden yli vielä liiteli ylistyslaulusta virrannut hurskas henki.

Ja rakastavat, ollen säälin ja kauhun valtaamina seurasivat katseineen
tuota surevaa äitiä, hänen kadotessaan yöhön sinnepäin, missä salamat
taivaalla vavahtelivat!



IV.


Nyt ei enää Ippolitan, vaan Giorgion kehoituksesta toimeenpantiin
laajat kävely- ja tutkimusretket. Tuomittuna "alati odottamaan
elämää", Giorgio luuli nyt menevänsä sitä hakemaan, sen löytävänsä,
tapaavansa sen puhtaasta luonnosta. Teennäisen uteliaana hän etsi
sitä, mikä todellisuudessa tuskin koskettelee sielun pintaa, mutta
joka ei tunge sisälle, mikä ei voi kosketella sen sisimpää. Hän
pakoitti itsensä hakemaan olematonta yhteyttä määrättyjen seikkojen
ja hänen sielunsa välillä. Hän pakoitti itsensä ravistamaan pois sen
välinpitämättömyyden, joka oli hänen sielunsa pohjalla. Tuon velton
välinpitämättömyyden, joka jo kauvan aikaa oli ehkäissyt häneltä
kaiken ulkoa tulevan kiihoikkeen. Kootessaan koko tarkkanäköisyytensä,
hän tahtoi löytää elävän yhdennäköisyyden oman olemuksensa ja häntä
ympäröivän luonnon välillä, lapsentavoin siihen liittyäkseen ja ijäti
sille uskollisena pysyäkseen.

Mutta tuo harvinainen tunne, joka useammin kuin kerran ensi päivinä
erakkomajalla, vielä ennen ystävättärensä tuloa, oli hänessä
synnyttänyt hämmästystä ja innostusta, ei enää tahtonut hänessä
herätä. Hän ei voinut enää esille manata ensi päivän huumausta, kun
oli luullut todella tuntevansa aurinkoa sydämessään, eikä ensi kävelyn
vienoa surumielisyyttä; eikä liioin tuota odottamatonta jumalaista
hilpeyttä, jonka tuona kevätaamuna Faveftan laulu ja kasteesta kostean
kinsterin tuoksu hänen mielessään oli herättänyt. Maalle ja merelle
loivat ihmiset synkän varjon. Köyhyyttä, sairautta, hulluutta,
kauhua ja kuolemaa piili tai ilmeni kaikkialla, minne hän tuli.
Hehkuvan kiihkoisa uskoninto puhalsi läpi maan, päästä päähän. Öin ja
päivin kaikuivat kaukaa ja läheltä yksitoikkoiset ja loppumattomat
ylistyslaulut. Messiasta odotettiin; ja unikot viljapellossa herättivät
hänen punaisen pukunsa mielikuvan.

Usko pyhitti kaikki ympäristön kasvit. Kristillinen legenda kietoutui
puunrunkojen ympärille, kukoisti oksien lomissa. -- Pakenevan,
farisealaisten vainoaman Neitsyen esiliinassa Jeesuslapsi muuttui
runsaaksi nisupaljoudeksi. Altaassa nousi taikina ja leipää riitti
tyhjentymättä. Koviin ohdakkeisiin, karvaspapuihin oli liittynyt
kirous, ne kun olivat haavoittaneet Neitsyen hentoja jalkoja;
mutta aivina oli siunattu, se kun aallehtimisellaan oli häikäissyt
farisealaiset. Siunattu oli niinikään oliivi, se kun onttoon runkoonsa
oli majoittanut pyhän perheen ja puhtaalla öljyllään oli sille valoa
jaellut. Ja siunattu oli kataja, se kun oli piiloittanut lapsen ja
siunattu rautatammi samasta syystä; ja siunattu laakeri, se kun on
versonut maasta, joka oli kostutettu vedellä, millä Jumalanpoikaa oli
pesty.

Miten välttää sitä mystillistä tenhoa, joka levisi kaikkiin luotuihin
esineisiin, muuttaen ne toisen elämän merkeiksi ja vertauskuviksi?

Tuntiessaan, kuinka hänen salaperäiset vaistonsa epämääräisesti
nousivat näitä arveluja vastustamaan, Giorgio ajatteli: -- Jospa
minulla olisi oikea usko, tuo usko, jonka avulla Pyhän Teresan oli
suotu todellisuudessa nähdä Jumala ehtoollista nauttiessaan. Eikä se
ollut mikään sekava toive, vaan koko hänen sielunsa syvä, hehkuva
pyyde, ja se oli sama ylen suuri levottomuus, jonka pohjalla kaikki
hänen olemuksensa perusainekset liikkuivat; sillä hän tunsi seisovansa
onnettomuutensa ja heikkoutensa salaisuuden edessä. Kuten Demetrio
Aurispa hän oli askeetti ilman Jumalaa.

Ja hän näki edessään tuon lempeän mietiskelevän miehen, nuo kasvot
täynnä miehekästä alakuloisuutta, joihin valkea kihara keskellä mustaa
tukkaa loi omituisen ilmeen.

Hän oli ollut Giorgion oikea isä. Ja eriskummainen nimien samanlaisuus
näytti vahvistavan tätä henkistä isyyttä noiden siihen ihmeelliseen
pyhäinjäännösarkkuun kaiverrettujen sanojen muodossa, jonka esi-isänsä
olivat hankkineet ja jota säilytettiin Guardiagrelen tuomiokirkossa.

_Ego Demetrius Aurispa Et Unicus Georgius Filius. Meus Donamus
Istud Tabernacudum Ecclesiae S.M. De Guardia Quod Factum Est Per
Manus Abbatis Joannis Castorii De Guardia Archipresbyteri Ad Usum
Euchanstiae_.

Nicolaus Andreae De Guardia Me Fecit A.D. MCCCCXIII.

Ja todella nämä henkisiltä lahjoiltaan ja tunnesisällykseltään etevät
miehet omistivat Aurispa suvun mystillisen perinnön; molemmilla oli
uskonnollinen, mystillisyyteen kallistuva mieli, joka oli luotu
elämään vertauskuvien sokkelossa tai puhtaiden abstraktsionien
alalla; molemmat pitivät kiinni katolisista kirkonmenoista, he
rakastivat kirkkomusiikkia, suitsutussavua, hehkuvan ja tuntehikkaan
jumalanpalveluksen koko aistillisuutta. Mutta he olivat menettäneet
uskon. He polvistuivat alttarin eteen, jonka Jumala oli hylännyt.

Heidän onnettomuutensa johtui heidän metafyysillisestä tarpeestaan,
jonka sovittamattomat epäilykset estivät laskeumasta Jumalan helmaan,
siihen kätkeytymästä ja siinä lepäämästä. Heillä kun ei ollut
taipumusta ryhtyä taisteluun ja sitä jatkaa raa'an todellisuuden
kanssa, he olivat tunteneet yksinäisyyden välttämättömyyden. Mutta
miten saattaa elämästä karkoitettu kestää oloa erakkokopissa, mistä
Ijankaikkisen jälki puuttuu? Yksinäisyys on sielun nöyryyden tai
etevämmyyden korkein todiste; sillä se on suotu ainoastaan sille, joka
kokonaan vajoaa Jumalaan tai jonka sielunvoima on niin vahva, että se
voi muodostaa eri maailman tuen.

Toinen heistä oli kenties äkkiä huomannut, että hänen kärsimyksensä
ylenpalttisuus kävi yli hänen vastustuskykynsä, ja oli kuoleman
avulla tahtonut muuttua korkeammaksi olennoksi, ja hän oli siirtynyt
salaperäisyyden tuntemattomille maille, minne eloon jääneen
väsymättömät katseet häntä seurasivat.

-- Ego Demetrius Aurispa. Et Unicus Georgius Filius Meus...

Eloon jäänyt käsitti nyt, kirkasnäköisyyden hetkenä, ettei koskaan
kykenisi saavuttamaan tätä kylläisen elämän perikuvaa, tuota
"dionysolaista" ihannetta, joka oli salamoinut hänen mielessään suuren
tammen juurella, kun hän söi tuoretta leipää, jonka nuori iloinen
nainen oli jakanut. Hän ymmärsi, että henkisten ja siveellisten
kykyjensä epätasaisuus ei koskaan sallisi hänen voittaa tasapainoa,
itsehallitsemusta. Ja hän käsitti ettei hänen sopinut itseään kiusata,
voittaakseen itsensä itselleen, vaan että hänen päinvastoin täytyi
luopua omasta itsestään; ja siihen johti ainoastaan kaksi tietä: --
joko noudattaa Demetrion esimerkkiä, tai vihkiä itsensä taivaalle.

Tuo toinen tie häntä houkutteli. Valitessaan sen huomionsa esineeksi,
hän sivuutti kaikki epäsuotuisat asianhaarat, kaikki välittömät
vastukset, hänellä kun oli tarve mitä täydellisimmin pystyttää
mielikuvituksensa rakennus ja muutama hetki asua siinä. -- Eikö hän
tässä maailmassa tuntenut itseään enemmän uskon hartauden kuin auringon
hehkun lämmittämäksi? Eikö hänen suonissaan virrannut puhdas kristityn
veri? Eikö tämä askeettinen ihanne kulkenut läpi kaikkia hänen heimonsa
haaroja, alkaen jalosta lahjoittajasta siihen viheliäiseen olentoon
saakka, jonka nimenä oli Gioconda? Eikö tämä ihanne voinut hänessä
uutena kohota, nousta ylimpiin korkeuksiin, saavuttaa inhimillisen
haltioitumisen huipun Jumalassa? Kaikki hänessä oli valmista tätä
tapausta ylistämään. Hänellä oli kaikki askeetin ominaisuudet:
-- mieteperäinen henki, vertauskuviin taipuisa mieli, kyky
abstraktsioneihin, erinomainen lahja sekä suun välittämiä että silmän
havaitsemia vaikutelmia vastaanottamaan, kallistuminen kuvitteluihin ja
hourenäkyihin. Häneltä ei puuttunut muuta kuin yksi ainoa seikka, joka
kenties ei ollut kuollut, vaan ainoastaan tukahutettu: usko, perustajan
usko, sen hänen kansansa vanha usko, joka astui alas vuorilta ja joka
lauloi ylistyslauluja pitkin hänen merensä rantoja.

Miten saattoi hän sen herättää? Miten uudelleen sen elvyttää? Ei mikään
keino tehoisi. Hänen täytyi odottaa äkillistä kipinää, odottamatonta
vavahdusta. -- Kenties täytyi hänenkin, kuten Oresten opetuslasten,
keskellä kenttää, tien mutkassa, nähdä salama ja kuulla tuo ääni.

Ja taaskin hän ajatteli Orestea, jolla oli punainen mekko yllä,
astuvana kiemurtelevan joen rantaa pitkin, missä puro alati
värisevän poppelin juurella hyppeli valkeiden kivien päällystämässä
uomassa. Hän kuvitteli kohtausta, keskustelua tämän miehen kanssa.
Päivällisaika, meren rannalla, viljapellon läheisyydessä. Oreste puhuu
kuin yksinkertainen, vaatimaton ihminen, hän hymyilee neitseellisen
vilpittömästi, ja hänen hampaansa ovat valkoiset kuin zhasmiini.
Maininkien alinomainen loiske vuoriniemien kallioita vastaan muistuttaa
kaukaisia urkuääniä keskellä meren hiljaisuutta. Mutta tuon lempeän
miehen takana, tuleentuneen viljan kultakorsien välillä, leimuavat
unikot kuin himon hehkuva vertauskuva...

-- Himo! -- ajatteli Giorgio, jonka ajatukset taaskin palasivat
naiseensa, lempensä koko surkeuteen. -- Kuka tappaa himon? --

Hänen mieleensä johtuivat Salomonin Saarnaajan varoitukset:

-- Non des mulieri potestatem animae tuae... A muliere initium factum
est peccati, et per illam omnes morimur... A carnibus tuis abscinde
illam... Hän näki alkuaikojen pyhässä aamunkoitossa ihmeellisessä
puutarhassa ensimäisen ihmisen, yksinäisenä ja surullisena vetävän
sydämelleen ensimäistä naista; ja tästä tuli maailman vitsa, joka
kaikkialla levitti surua ja kuolemaa.

Mutta hekkuma tuntui hänestä syntinä alati ylpeämmältä, hurmaavammalta.

Syleilyjen raivokas huumaus, johon alkuaikojen kirkon marttyyrit
vankiloissa antautuivat kidutusta odottaessaan, tuntui hänestä jokaista
toista huumausta voimakkaammalta. Hän palautti mieleensä niiden naisten
kuvia, jotka raivoten pelosta ja rakkaudesta ojensivat vaikenevan itkun
kyynelissä kylpevät kasvonsa suuteluihin.

Mitä hän muuta tavoitteli uskoa ja lunastusta etsiessään kuin
uutta huumausta, tuntematonta hekkumaa? -- Rikkoa käsky ja saada
anteeksiantamus; ottaa syy niskoilleen ja itkien tunnustaa se;
paljastaa pienimmätkin viat ja liioitella niitä ja itseään syyttäessään
suunnattomasti suurentaa keskinkertaisia hairahduksia; uskoa oma sielu
ja oma heikko liha lakkaamatta armollisen lääkärin käsiin -- olihan
kaikilla näillä seikoilla aistillinen viehätyksensä.

Jo alussa hänen intohimonsa oli ollut liittyneenä suitsutussavuun ja
kuihtuneihin orvokkeihin. Hän muisteli taas rakkauden Epifania-juhlaa
Via Belsianon yksinäisessä kappelissa: tuo pieni salaperäinen kappeli
on vaipuneena sinervään hämärään, nuorten tyttöjen kuoro seppelöi
lavaa, joka vivahtaa kaarenmuotoiseen pengermään, alempana seisovat
soittajat petäjästä tehtyjen nuottitelineidensä edessä, ja yltympäri
tammipenkeillä istuvat harvat kuulijat, melkein kaikki valko- tai
kaljupäitä; johtaja lyö tahtia; pyhänsävun ja kuihtuneiden orvokkien
tuoksu sekaantuu Sebastian Bachin musiikkiin...

Hän muisteli myös Orvieton unelmaa; hän näki edessään yksinäisen
guelfi-kaupungin: -- suljettuja akkunoita, harmaita katuja, joilla
kasvaa ruohoa; torin poikki astuva kapusiinimunkki; piispa, joka
sairaalan edustalla astuu alas katetuista mustista vaunuista, ovella
vanhuuden taivuttama palvelija; harmaille sateisille illoille kohoava
torni; hitaasti lyövä kello; -- äkkiä, kadun pohjukassa ihme;
Tuomiokirkko. -- Eikö hän ollut haaveissaan valinnut tyyssijakseen
tuota karstakivi-kallion huippua, jota kruunasivat monet luostarit?
Eikö hän moneen kertaan elämässään ollut hartaasti kaihonnut tuota
lepoa, tuota rauhaa? Ja taaskin suhisi hänen sielussaan tuo unelma,
jonka naisellinen kaiho tuona lauhkeana ja harmaana huhtikuunpäivänä
oli herättänyt: -- Jos minulla olisi rakastajatar, joka rakastaisi
minua sisaren rakkaudella, joka olisi hurskas ja jumalaapelkäävä,
hänen kanssaan menisin sinne, jäisin sinne... Pitkät hetket
viettäisin tuomiokirkossa ja ulkona, ja yltympäriltä poimisin ruusuja
luostaripuutarhoista ja ottaisin nunnilta sokeroituja hedelmiä...
Rakastaisin paljon ja nukkuisin pehmeässä vuoteessa, kahden
rukoustuolin välissä, neitseellisten valkoisten verhojen välillä.

Uudelleen hänet valtasi varjoisan, rauhan kaiho, kaiho päästä
suljettuun, yksinäiseen tyyssijaan, missä kauneimmat kukat,
mieluisimmat ajatukset ja hienostunut aistillisuus hänelle
tarjoutuisivat. Räikeä päivänpaiste, nuo liian kirkkaat ja voimakkaat
viivat tuntuivat hänestä melkein säädyttömän rohkeilta. Ja samoin kuin
lorisevan lähteen kuva hallitsee janoisen mielikuvitusta, täytti hänen
mielensä täydelleen latinalaisen kirkon viileän hämärän kaiho.

Erakkomajalle asti ei kuulunut kirkonkellojen kehoitus; tai ainoastaan
harvoin tuuli kantoi vallan hiljaisen ääniaallon sinne. Kauppalan
kirkko oli liian etäinen, kenties jokapäiväinen, ainakaan sillä
ei ollut sitä mainetta, että olisi kätkenyt vanhoja muistoja ja
kauneuksia. Giorgio tarvitsi läheistä, arvokasta tyyssijaa, missä hänen
mystillisyytensä saattoi esteettisesti kukoistaa kuten tuossa syvässä
marmori-uurnassa, joka sisältää Luca Signorellin Dante-näyt.

Hänen mieleensä muistui Casauriassa oleva San Clementen luostari, missä
hän hyvin pitkä aika sitten nuorukaisena oli käynyt; ja hän muisti
nähneensä sen Demetrion seurassa. Kuten kaikki muutkin muistot, jotka
liittyivät tämän sukulaisen kuvaan, oli tämäkin niin selvä ja kirkas,
kuin olisi se ollut eilispäiväinen. Hänen tarvitsi vaan koota itsensä,
taaskin elääkseen nuo hetket uudelleen, taaskin herättääkseen nuo
tunteet uuteen eloon. -- He astuivat, hän ja Demetrio, alas polkua,
joka johti puiden vielä peittämään luostariin. Ääretön hiljaisuus
lepäsi yksinäisellä, suurpiirteisellä seudulla, leveällä ruohottuneella
tiellä, missä loikoili kookkaita kalliolohkareita, ja mihin näytti
painuneen jättiläisaskelten jälkiä, joiden alkuperä häipyi kaukaisten
ja pyhien vuorien salaisuuteen. Yli tämän seudun leijaili vielä
jotain alkuaikojen pyhyydestä, ikäänkuin ruohoa ja kiviä vastikään
olisi polkenut suuri patriarkka-joukon pyhiinvaeltaja-jono, joka haki
merenseutuista taivaan rantaa.

Tasangon taustalla ilmestyi basilika-kirkko: melkein raunio. Maa
yltympäri oli soran ja risukon peitossa. Veistokuvien katkelmia oli
kasattu toistensa päälle patsaiden nojaan; kaikista halkeamista riippui
metsäruohoja, uudet tiilistä ja kalkista tehdyt seinät kannattivat
sivukaarien avaroita holvia; ovet roikkuivat irti saranoistaan. Ja
eteisholvissa, ylevän pääoven kohdalla, jonka kelpo Leonate oli
pystyttänyt, loikoi joukko pyhiinvaeltajia päivällislevollaan. Kolme
säilynyttä kaarta kohosi latvuksiltaan ylpeän komeina, ja syyskuun
aurinko loi tähän ihanaan keltaiseen kiveen niin harvinaista sävyä,
että he molemmat tunsivat seisovansa ylevän kauneuden edessä.
Ja todella, kuta tarkkaavammin he katselivat tuota temppeliä,
sitä kirkkaammalta ja puhtaammalta näytti heistä noiden viivojen
sopusuhtaisuus. Ihaillessaan tuota ennen kokematonta rohkeaa soinnosta,
jonka muodostivat kaikenlaiset kaaret, pyöreät kaaret, suippokaaret,
hevoskenkäkaaret, erilaisten holvien koruvyöhyet, palmulehdet,
ruusukuviot, lehtikiehkurat, vertauskuvalliset kuviot, kaikki tämän
rakennuksen yksityiskohdat; -- kaikki tämä paljasti vähitellen silmän
kautta hengelle sen yhtenäisen, itsenäisen, rytmillisen lain, johon
sekä jykevät kivimöhkäleet että pienet koristekuviot alistuivat. Ja
tämän tasasuhtaisuuden salainen voima oli niin suuri, että se kykeni
voittamaan ympäristön räikeyden ja loihtimaan esiin epämääräisen
käsityksen koko rakennuksesta sellaisena, kuin se kahdennellatoista
vuosisadalla abbotti Leonaten ylevästä tahdosta syntyi hedelmällisellä
saarella, jota mahtava joki ympäröi ja huuhtelullaan hedelmöitti.
Molempien hengessä liiteli heidän poistuessaan tämä näky. Se oli
syyskuulla, ja ympäröivä maisema tarjosi tuona kesän riutumisaikana
sekä suloa että ankaruutta, mikä ilmeni melkein salaperäisenä
vastineena tuon kristillisen rakennuksen hengelle. Hiljaista laaksoa
reunusti kaksoisseppele: lähinnä viinitarhojen ja oliivilehtojen
peittämät mäet, niiden takana alaston, jyrkkä kalliokruunu. Ja tässä
maisemassa piili, kuten Demetrio arveli, hieman samaa haaveellista
tunnelmaa, joka henkii siitä Leonardo da Vincin kuvasta, missä aution
kalliotaustan yläpuolella hurmaava nainen hymyilee. Ja ikäänkuin
lisäten tätä kaksoistunnelmaa, joka valtasi heidät molemmat, kaikui
nyt etäiseltä viinimäeltä laulu -- aikaisen viinikorjuun johdanto --
ja heidän takanaan vastasivat veisullaan toivioretkeläiset, jotka taas
olivat lähteneet liikkeelle. Ja molemmat sävelmät, hengellinen ja
maallinen, sekaantuivat toisiinsa... --

Tämän muiston huumaamana eloon jäänyt tunsi ainoastaan unelmanomaista
kaihoa: -- palata sinne takaisin, jälleen nähdä temppeli, ottaa
se huostaansa, pelastaakseen sen häviöstä, uudelleen rakennuttaa
sen alkuperäisen kauniina, taaskin toimeenpanna siellä suuri
jumalanpalvelus ja niin monen vuoden keskeytyksen ja unhoituksen
jälkeen uudistaa _Chronicon casauriense_. Olihan se todella kunniakkain
temppeli abruzzolaisella alueella, pystytetty valtavirran saareen, joka
monena vuosisatana oli ollut voimakkaan ja vilkkaan elämän keskuksena.
Vielä eli Clementin henki täällä syväjuurisena; ja tuona kaukaisena
loppukesän iltapäivänä se oli jumalaisen, rytmillisen ajatuksen
muodossa, jota sopusuhtaiset viivat ilmaisivat, ilmennyt hänelle ja
Demetriolle.

Hän sanoi Ippolitalle:

-- Ehkä vaihdamme olinpaikkaa. Muistatko unelmaamme Orvietossa?

-- Oh, tuo luostarikaupunki, Ippolita huudahti -- minne tahdotkaan
viedä minut!

-- Tahdon viedä sinut syrjäiseen luostariin, joka on erakkomajaamme
vielä yksinäisempi ja kaunis kuin tuomiokirkko ja täynnä ikivanhoja
muistoja, missä on kookas valkomarmorinen haarakynttiläjalka --
ihmeellinen taidekukka, jonka luoja on tuntematon... Kohoten yli
tämän kynttiläjalan sinä vaieten kasvoinesi tulet valaisemaan sieluni
harrasta mietiskelyä.

Hän hymyili lausuessaaan tämän runollisen lauseen, sisäisesti
tarkastaessaan sitä kaunista kuvaa, joka samalla sukelsi esiin hänen
mielikuvituksestaan. Ja Ippolita kaunistelemattoman itsekkäänä ja
itsepintaisen aistillisena, siis perusluonteeltaan samallaisena kuin
naisolennot yleensä, hurmautui ylenmäärin tästä silmänräpäysrunoudesta.
Hän oli onnellinen, kun esiintyi lemmittynsä silmissä ihannoidussa
valossa, kuten tuona ensimäisenä iltana sinervällä kadulla, tai kuin
salaperäisessä kappelissa, pyhän musiikin ja orvokkituoksun virratessa
tai kuin kinsteri-kukilla siroitetulla polulla astuessaan.

Ääni mitä kirkkaimmin helähdellen hän kysyi:

-- Milloin?

-- Ehkäpä huomenna.

-- Niin, huomenna.

-- Mieti: jos kiipeät sinne ylös, et enää voi astua alas.

-- Mitä se haittaa? Saanhan nähdä sinut.

-- Tulet syttymään ja hiutumaan kuin kynttilä.

-- Tulen sinua valaisemaan.

-- Tulet valaisemaan hautajaisianikin.

Hän sanoi nämä lauseet kevyellä äänenpainolla, mutta sisällään hän
kuvitellun elämänsä totutulla voimakkuudella muodosti kokonaiseksi
elämäntarinansa. -- Synnissä vietettyjen vuosikausien jälkeen, jolloin
hän oli liikkunut hekkuman kuilujen partailla, oli katumus tullut.
Koettuaan lemmittynsä ruumiista kaikki ne salaisuudet, mitkä saattoivat
kiihoittaa hänen aistillisia himojaan, hän nyt rukoili jumalallista
armoa vapauttamaan hänet tämän ruumiillisen rakkauden sietämättömästä
kurjuudesta. -- Armoa siitä, mitä olen nauttinut, siitä, mitä kärsin!
Salli, Jumalani, että voin toimeenpanna uhrin Sinun nimessäsi! --
Ja tyyssijaa etsien hän pakeni, ja hänen lemmittynsä seurasi häntä.
Ja vihdoin tapahtui tyyssijan kynnyksellä ihme; sillä epäpuhdas,
turmelija, leppymätön naishahmoinen vihollinen, hornan ruusu riisui
äkkiä yltänsä joka synnin ja puhdistautui, seuratakseen kumppaniansa
alttarille. Kirkastuneena hän valaisi pyhän pimeyden. Korkean
marmorisen haarakynttiläjalan huipulla, joka vuosisatoja oli ollut
valottomana, hän hehkui rakkautensa vaiteliaassa, sammuttamattomassa
liekissä. -- Kohoten yli tämän kynttiläjalan sinä vaieten kasvoinesi
tulet valaisemaan sieluni harrasta mietiskelyä kuoloon asti! -- Tuo
liekki paloi itsessään, koskaan pyytämättä ravintoa, koskaan vaatimatta
mitään vastalahjaa onnestaan. _Amabat amare_. Se luopui ainaiseksi
kaikesta omistuksesta; se oli ylhäisempi Jumalaakin, ylimmässä
puhtaudessaan, sillä Jumala rakastaa luotua olentoa, mutta palkaksi
hän vaatii vastarakkautta ja käy hirvittäväksi sille, joka kieltäytyy
häntä rakastamasta. Sen rakkaus oli luoksepääsemätön -- ylevä ja
yksinäinen -- se sai ravintonsa yhden ainoan olennon verestä ja yhdestä
ainoasta sielusta. Se oli tuntenut itsestään varisevan pois sen
olemuksensa osan, joka vastusti sen täydellistä antaumista. Siihen ei
ollut jäänyt mitään sameata eikä epäpuhdasta. Sen ruumis oli muuttunut
hienoksi, joustavaksi, kirkkaaksi ja turmelemattomaksi aineeksi; sen
aistit olivat sulautuneet ylimmäksi, ainoaksi hekkumaksi. Kohonneena
ihmeellisen kynttiläjalan huippuun se paloi ja iloitsi hehkustaan ja
loistostaan, kuin liekki ainakin, joka on tietoinen liekkielämästään...
--

Pysähtyen ja kuunnellen, sanoi Ippolita:

-- Kuuletko? Vielä toinen kulkue! Huomenna on aatto.

Ja vielä kaikuivat aamuin, keskipäivin, iltapäivin öisin pyhät laulut.
Toinen joukko seurasi toista päiväsaikaan ja kuutamossa. Kaikki
tulvivat samaa päämäärää kohti ja ylistivät saman intohimon tempaamina
samaa nimeä, tarjoten hirvittävän ja surkuteltavan näyn, jättäen tien
varrelle sairaita ja kuolevia, keskeymättä kulkien edelleen, valmiina
voittamaan joka esteen, saapuakseen sinne, missä oli balsamia kaikille
heidän kärsimyksilleen ja täyttymystä kaikille heidän toiveilleen.
Lepäämättä he kulkivat yhä edelleen ja edelleen, kastellen omilla
kyynelillään loppumattomaan pölyyn painuneita askeleitaan. Ja yhä he
vaan kulkivat, kulkivat.

Mikä ääretön voima säteilikään tuosta yksinkertaisesta kuvitelmasta,
jotta se saattoi panna liikkelle ja vetää puoleensa kaikki nämä
vaivan painamat ruumiilliset olennot. Noin neljäsataa vuotta sitten
seitsemänkymmenen neljän vuotias vanhus oli rakeiden hävittämällä
tasangolla kuvitellut erään puun latvassa näkevänsä armostarikkaan
neitsyen; ja siitä alkaen olivat vuosittain, tuon ilmestyksen
vuosipäivänä kaikki vuoriston ja rannikon asukkaat vaeltaneet tuolle
pyhälle paikalle, rukoilemaan lunastusta kärsimyksistään.

Ippolita oli jo Candian suusta kuullut tuon legendan; ja jo jonkun
päivän hän oli mielessään hautonut hurskasta pyydettä lähteä matkaan
tuohon pyhättöön. Rakkauden ylivalta ja aistillisten nautintojen
tottumus olivat tukahuttaneet hänessä uskonnollisen tunteen; mutta
ollen roomatar rodultaan, jopa syntynyt Trasteveressa, ja kasvanut
tuollaisessa porvarisperheessä, missä pappi ammoisista ajoista
alati oli pitänyt hallussaan omientuntojen avaimia, hän oli siis
aito-katolilainen, taipuisa kaikkiin ulkonaisiin kirkollisiin menoihin,
jopa hän aika ajoin antautui ylimmän uskonnollisen hartausinnon
valtoihin.

-- Miksi emme mekin mene Casalbordinoon? -- hän kysyi. -- Huomenna
on aatto. Tahdotko, että lähdemme? Se on oleva sinulle suuremmoinen
näytelmä. Otamme vanhuksen mukaan.

Giorgio suostui. Ippolitan toivomus vastasi hänen omaa toivomustaan.
Hänen mielestään oli välttämätöntä seurata tuota vuolasta virtaa,
ottaa osaa tuohon karkean joukon kokoontumiseen, koetella aineellista
yhteenkuuluvaisuuttaan tähän alimpaan kansankerrokseen, tuohon
vankkaan ja muuttumattomaan kerrokseen, joka kenties oli säilyttänyt
alkuperäisen leimansa.

-- Varhain huomisaamuna lähdemme matkaan -- Giorgio lisäsi, tuntien
levottomuutta laulun lähestyessä.

Ippolita mainitsi Candian kertomusten mukaisesti muutamia julmia
koettelemuksia, jotka toivioretkeläisillä lupausten nojalla oli
läpikäytävä. Hän värisi kauhistuksesta. Ja laulun kuuluessa yhä
äänekkäämmin, molemmat tunsivat kolkon viiman puhaltavan läpi
sielujensa.

Oli jo yö, ja he seisoivat kummulla. Kuu nousi taivaankannelle. Virkeä
kosteus levisi tiheistä kasviryhmistä, jotka vielä värähtelivät
iltapäivän sadekuurosta. Joka lehdeltä tippui pisaroita, ja nämä
lukemattomat timantinhohteiset kyynelet kimmeltelivät kuuvalossa,
lumoten metsän. Giorgion sattumalta tuupatessa puunrunkoa, satoivat
loistavat pisarat järkytetyiltä oksilta Ippolitan yli, verhoten hänet
tähtipeitteellä. Hän huudahti lyhyesti ja nauroi sitten.

-- Sinä häijy! -- hän mutisi, luullen, että Giorgio oli tahtonut
yllättää hänet tällä odottamattomalla suihkulla; ja hän hankki kostoa.

Rapisten putoilivat juoksevat jalokivet puista ja oksilta, Ippolitan
hopeanheleän naurun silloin tällöin kajahtaessa pitkin rinnettä.
Giorgio, joka äkkiä unhoitti haaveensa, vastasi nauruun, antautui
nuorekkaan tenhon valtoihin, imi itseensä elvyttävää yöllistä
virkeyttä, johon kaikki maan tuoksut sulautuivat. Hän koetti
ensimäisenä saavuttaa puun, jolla hänestä näytti olevan tuuhein
latva, ja Ippolita juoksi kilpaa hänen kanssaan, rohjeten varmin
askelin juosta liukasta rinnettä alas. Näin he samaan aikaan
saavuttivat tavoittelemansa rungon ja pudistivat sitä yhdessä, niin
että sadepisarat putosivat heidän ylitsensä. Lehtien liikkuvassa
varjossa Ippolitan silmänvalkuainen ja valkean hohtoiset hampaat
loistivat kummallisesti; ja kaikkein pienimmät pisarat välkkyivät kuin
timantti-tomu ohimoiden ohuilla hiuksilla, poskilla, huulilla, jopa
silmäripsillä ja ne vavahtelivat naurun synnyttämästä liikkeestä.

Sinä velhotar -- huudahti Giorgio, hellitti puun ja otti syliinsä
ystävättären, joka vielä kerran ilmeni hänelle yöllisen kauneuden
salaisessa välkähdyksessä.

Ja hän peitti hänen kasvonsa kauttaaltaan suudelmilla, ja hänen
huulensa tunsivat hänen raikkautensa ja kaste virkeytensä, kuin äsken
puusta poimitusta hedelmästä.

-- Tuossa! Tuossa! Tuossa!

Joka suudelman hän painoi lujasti huulille, poskille, silmille,
ohimoille, kaulalle, kyllästymättömänä, kuin olisi se ollut hänelle
uusi nautinto. Ja Ippolita melkein haltioitui hänen suudelmistaan,
kuten aina, kun hän tunsi, että rakastajansa oli todellisen
lemmen huumauksen valloissa. Noina hetkinä hän ei näyttänyt muuta
tavoittelevan kuin saada päästää olemuksensa sisimmästä valloilleen
vienoimman, voimakkaimman lemmentenhon, kiihoittaakseen tuota
juopumusta tuskantuntemukseen asti.

-- Tuossa!

Ja Giorgio herkesi suutelemasta, ahdistuneena, saavutettuaan tunnekyvyn
äärimäisen rajan, jonka yli hän ei kyennyt astumaan.

He eivät enää puhuneet; käsi kädessä he astuivat avoimien kenttien yli
erakkomajaa kohti, eksyttyään ajattelemattomalla kilpajuoksullaan pois
kaidalta polulta. Odottamattoman ilon tuottama hämmennys saattoi heidät
vakaviksi. He tunsivat nyt väsymystä ja kuvaamatonta alakuloisuutta.
Giorgio kulki kuin unissa, tuperruksissa. -- Näin oli elämä, melkein
varkain varjossa tarjonnut uuden nautinnon: uuden, toden ja syvän
tunteen levottoman päivän päättyessä, jonka oli viettänyt häälyvien
unikuvien luostarissa! -- Mutta oliko se todella elämää? Eikö se
kenties ollut unelmaa? -- Toinen niistä on aina toisen varjo -- hän
ajatteli. -- Missä on elämää, siinä on unelmaa.

-- Katso! -- sanoi Ippolita, värähtäen ihmetyksestä.

Ja tuntui kuin olisi hän maisemakuvaa osoittamalla valaissut sitä
ajatusta, jota Giorgio ei ollut lausunut.

Äänetönnä sukelsi kuutamosta viinivuori esiin. Pystysuorat
viiniköynnökset kietoutuivat sauvojen ympäri kuin ohuiden
tyrsus-sauvojen; ja pisaroita tippuva viinilehvä, joka kuutamossa
näytti suoniensa hienoa kudosta, ollen kuin kivennäinen, täydelleen
liikkumaton, lasimainen, läpikuultava, tavattoman hauras ja sileä,
ei enää tuntunut maan todellisuuteen kuuluvalta eikä olevan missään
yhteydessä ympäristöön; se näytti olevan viimeinen näkyvä jäännös
vertauskuvallisesta, taikurin keksimästä maailmasta, joka oli
häviämäisillään.

Vaistomaisesti Giorgio ajatteli Korkean veisun säettä: -- Vinea mea
coram me est. --



V.


Varhaisesta aamusta alkaen olivat junat lyhyin väliajoin kuljettaneet
äärettömiä ihmisjoukkoja Casalbordinon asemalle. Ne olivat ihmisiä
pikkukaupungeista ja kauppaloista; he olivat liittyneet etäisemmiltä
seuduilta tulleisiin seuroihin, jotka eivät voineet tai tahtoneet
toimeenpanna toivioretkeä jalkaisin. He syöksyivät rajusti ulos
vaunuista, tunkeutuivat ovelle, ristikko-aitausta vastaan; he huusivat
ja huitoivat käsillään, tuuppasivat toisia syrjään päästäkseen itse
nousemaan rattaille ja vaunuihin, jotka piiskojen läimähtäessä ja
kulkusten kilistessä lähtivät liikkeelle; tai he järjestyivät pitkiin
riveihin ristiinnaulitun kuvan taakse ja kulkivat ylistyslaulua
kaiuttaen jonossa tomuista katua edelleen.

Jo tämän vastuksen peloittamina Giorgio ja Ippolita vaistomaisesti
kääntyivät merelle päin, odottaessaan joukon haajantumista.
Hamppu-pelto aaltoili levollisesti, eroten veden tummansinisestä
taustasta. Liekkien tavoin loistivat purjeet puhtaalla taivaanrannalla.

Giorgio sanoi ystävättärelleen:

-- Onko sinulla rohkeutta? Pelkään, että se voi käydä sinulle liian
rasittavaksi.

Hän vastasi:

-- Älä pelkää. Olen vahva. Ja sitäpaitsi täytyy vähän kärsiä,
ansaitakseen armon.

Ja hymyillen Giorgio virkkoi:

-- Aiotko rukoilla jotain armoa?

-- Yhtä ainoata.

-- Mutta olemmehan me molemmat tehneet kuolinsynnin!

-- Se on totta!

-- No siis?

-- Anonpa sittenkin.

He olivat ottaneet mukaansa vanhan Colan oppaakseen, hän kun hyvin
tunsi paikkakunnan ja tavat. Kun asemaovi oli jäänyt vapaaksi, he
lähtivät ulos ja istuutuivat vaunuhin, jotka lähtivät liikkeelle
kulkusten kovasti helistessä. Hevoset olivat koristetut kuin
karnevaalin kilpa-ajoja varten ja somistetut höyhenillä. Ajureilla oli
riikinkukon sulka hatussa ja he läimäyttivät lakkaamatta piiskalla,
säestäen pamauksia käheillä huudoilla.

-- Pitkältäkö on matkaa perille? -- kysyi vanhukselta Ippolita, jota
kärsimättömyys ja tavaton levottomuus vaivasi, kuin olisi sinä päivänä
odottanut joku erinomainen tapaus.

-- Ei täyttä puoltatuntia -- vastasi toissilmäinen.

-- Onko se vanha kirkko?

-- Ei, rouva. Muistan vielä sen ajan, jolloin se ei ollut pystyssä.
Viisikymmentä vuotta sitten siinä oli ainoastaan pieni kappeli.

Hän otti esiin asiakirjan tavoin taitetun paperilehden, levitti sen
auki ja näytti sen Giorgiolle.

-- Lueppa. Tässä on koko tarina.

Se oli kuva, jonka alla legenda oli luettavissa. -- Enkeli-kuoron
ympäröimänä istui Pyhä Neitsyt öljypuussa, ja vanhus oli
polvistuneena sen juurella ja rukoili häntä. Vanhuksen nimi oli
Alessandro Muzio. Hänestä kertoi legenda: -- Herran vuonna 1527,
kesäkuun kymmenentenä, iltapäivällä, se oli helluntai-sunnuntaina,
raivosi myrsky Casalbordinon seuduilla ja hävitti viinitarhat,
viljavainiot ja oliivilehdot. Seuraavana aamuna läksi Alessandro
Muzio, seitsenkymmenvuotias vanhus Pollutrista, jonka viljavainio oli
rannalla, katsomaan vahinkoa. Kun hän näki vainionsa häviön, hänen
sydämensä kouristui kokoon, mutta syvässä nöyryydessään hän ylisti
jumalallista vanhurskautta. Hartaasti hän ajatteli Neitsyettä ja
rukoili tiellä rukousnauhansa, kun kuuli laakson rajalla kellonsoittoa,
joka ilmoitti messun alkua. Heti hän lankesi polvilleen ja purki kaiken
hartautensa rukoukseen. Mutta rukoillessaan hän äkkiä huomasi itsensä
valon ympäröimäksi, joka säteili auringon valoa kirkkaampana; ja tässä
valossa ilmestyi hänelle kärsimyksistä rikas Jumalan Äiti, sininen
vaippa yllä ja puhui hänelle suloisella äänellä: "Mene ja vie tämä
sanoma. Sano, että katuvainen parannus palkitaan. Tähän on pystytettävä
temppeli, ja minä olen täällä jakeleva armoani. Mene vainiollesi,
ja sinä olet näkevä, että viljasi on vahingoittumaton." -- Neitsyt
katosi enkeleinensä. Vanhus nousi, meni pellollensa ja löysi viljansa
vahingoittumattomana. Sitten hän riensi takaisin Pollutriin, meni
Marino d'Iddonen papin luo ja kertoi hänelle ihmeen. Silmänräpäyksessä
levisi uutinen tästä tapauksesta yli koko Casalbordinon seudun. Koko
kansa vaelsi tuolle pyhälle paikalle, huomasi maan puun juurella olevan
kuivan, näki viljavainion rehoittavana aaltoilevan ja tunnusti ihmeen
tapahtuneeksi; ja se vuodatti katumuksen ja hellyyden kyyneleitä.

Kohta senjälkeen Arabonan apulaispappi laski kappelin peruskiven;
ja Geronimo di Geronimo ja Giovanni Fataloni rupesivat rakennuksen
hommaajiksi. Alttaritauluun maalattiin Pyhä Neitsyt ynnä vanha
Alessandro, joka rukoillen oli polvillaan hänen edessään. --

Tämä legenda oli yksinkertainen, tavallinen, toisten kaltainen, jotka
perustuvat ihmiseen. Tämän ensimäisen ihmeen jälkeen pelastuivat
laivat Neitsyt Marian nimessä myrskystä, säästyivät pellot rakeilta,
matkustajat rosvoilta, sairaat kuolemalta. Pystytettynä keskelle
kiusattua kansaa tämä pyhäinkuva oli alituinen onnen lähde.

-- Tämä meidän Neitsyt on koko maailman enimmin ihmeitä tekevä --
sanoi Cola suudellen tuota pyhää lehteä, ennenkuin taas kätki sen
povelleen. -- Sanotaan että nyt taas on ilmestynyt toinen Neapelin
kuningaskunnassa. Mutta täkäläinen on sentään voimakkaampi. Ei pelkoa.
Meikäläinen on sentään ylinnä kaikista...

Hänen äänessään ja eleissään ilmeni tuo nurkkapuoluekiihko, joka
nostaa kaikkien kuvainpalvelijain veren kuohuksiin ja joka joskus
abruzzolaisella alueella yllyttää ihmisiä jonkun pyhän kuvan
etevämmyydestä kiisteltäessä verisiin kahakoihin. Kuten kaikki muut
uskonveljensä, vanhuskin oli kykenemätön käsittämään jumalallista
olentoa ulkopuolella jumalankuvaa olevana, nähden ja palvellen kuvan
muodossa taivaallisen persoonan todellista läsnäoloa. Alttarin
yläpuolella riippuva kuva oli kuin olento lihaa ja luita: se
hengitti, hymyili, aukaisi ja sulki silmänsä, kallisti otsaansa,
viittasi kädellään. Näin elivät kaikkialla pyhät puiset, vahaiset,
pronssiset, hopeaiset kuvapatsaat jalossa tai karkeassa aineessaan
aistihavainnollista elämää. Kun ne tulivat vanhoiksi, halkeilivat ja
vanhuuttaan ränsistyivät, jättivät ne paikkansa uusille kuvapatsaille,
kuitenkin antaen hirvittäviä vihansa merkkiä. Niin oli esimerkiksi
tuntemattomaksi kuluneen pyhänkuvan katkelma, joka oli eksynyt
halkojen pariin, kirveen alla vuodattanut verta ja tiuskaissut
uhkasanoja. Toinen katkelma, jota höylättiin ja käytettiin vesisangon
sivulaudoiksi, oli ilmaissut yliluonnollista alkuperäänsä kuvastamalla
veteen ehyttä muotoansa.

-- Aligi hoi! -- huusi toissilmäinen jalkalaiselle, joka tien laidassa
vaivaloisesti laahusteli eteenpäin tukahduttavassa pölyssä.

-- Hoi!

Sääliväisenä hän kääntyi herrasväen puoleen ja jatkoi:

-- Hän on hyvä kristitty, meidän seuduiltamme. Hän aikoo tehdä
lupauksen. Juuri äsken hän oli sairas. Katsokaa, rouva, miten hän
ponnistelee! Antakaa hänen nousta kuskilaudalle!

-- Tietysti. Seis! -- huusi Ippolita osaaottavana.

Vaunut pysähtyivät.

-- Juokse, Aligi! Herrasväki on niin ystävällinen. Voit nousta
rattaille.

Tuo hyvä kristitty tuli lähemmäksi. Kumartuneena
pyhiinvaeltaja-sauvansa nojaan, pölyn peittämänä, hikeä valuen,
auringon-paahdon huumaamana ja ähkien hän lähestyi; punerva parta
reunusti leuan alapuolta toisesta korvasta toiseen, kehystäen pisamien
peittämiä kasvoja; punervat hiustupsut pistivät esiin lakin alta
ja takertuivat otsaan ja ohimoihin; kuopissaan piilevät himmeät
silmät, jotka nenäntyven kohdalla melkein yhdistyivät, muistuttivat
kaatuvantautista.

Läähättäen ja ääni käheänä hän sanoi:

-- Kiitos. Jumala sen teille palkitkoon. Pyhä Neitsyt olkoon teille
armollinen! Mutta minä en voi nousta ajoneuvoihin.

Vasemmassa kädessään hän kantoi valkoiseen tilkkuun käärittyä esinettä.

-- Onko sinulla siinä uhrilahjasi? -- kysyi häneltä toissilmäinen. --
Näytäppä.

Mies kääri auki tilkun ja näytti vahasta tehtyä luuta, joka oli
valkoinen kuin ruumiilla ja johon oli maalattu sinervä haava. Se oli
pehmentynyt kuumuudesta ja loisti, melkein kuin olisi se hikoillut.

-- Etkö näe, että se sulaa?

Ja ukko ojensi kätensä sitä tunnustellakseen.

-- Se on vallan pehmeä. Jos kuljet eteenpäin jalan, se hajoaa käsissäsi.

Aligi toisti:

-- En voi nousta ajoneuvoihin. -- Olen tehnyt lupauksen.

Ja levottomana hän tutki uhrilahjaansa ja nosti vahajalan kierojen
silmiensä tasolle.

Tällä paahtavan kuumalla tiellä, pölypilvissä, räikeän häikäisevässä
valossa ei ollut surkeampaa näkyä kuin tuo väsynyt mies ja tuo vaalea
esine, joka innoitti kuin leikattu sääri ja joka oli ripustettava
seinille alati muistuttamaan haavaa, seinille, jotka jo olivat täynnä
mykkiä ja liikkumattomia uhrilahjoja, ja jotka todistivat vuosisatoja
kestäneen viheliäisen ihmislihan kipuja.

-- Eteenpäin!

Ja hevoset alkoivat jälleen nelistää edelleen.

Kun pienet kummut olivat jääneet selän taakse, tie halkoi rehoittavien
viljapeltojen täyttämää tasankoa. Cola kertoi lörpöttelyhaluisena kuin
vanhus ainakin Aligin sairauden yksityiskohdat; hän kertoi polttavasta
haavasta, jonka Pyhä Neitsyen sormi oli parantanut. Siellä täällä
hyvälle tuoksuvat tähkäpäät nuokkuivat pensasaidan yli, luoden mieleen
kauniin, yli lähtöjensä kuohuvan maljan kuvan.

-- Tuossa on pyhättö! -- huusi Ippolita, osoittaen punaista
tiilirakennusta, joka kohosi keskellä avaraa niittyä.

Muutaman hetken kuluttua vaunut olivat saavuttaneet kansanjoukon.



VI.


Siinä oli edessä aavistamaton, ihmeellinen ja kauhea näytelmä, ihmisten
ja esineiden kokoelma, joka ei ollut verrattavissa mihinkään ennen
nähtyyn, sekoitus niin outoja, karkeita ja erilaisia aineksia, että ne
veivät voiton pahimmista painajaisen aiheuttamista unista.

Ainaisen inhimillisen orjuuden kaikki rumuus, kaikki katalat paheet,
kaikki uskovaisen ruumiin tuskat ja vammat, katumuksen kyynelet,
hekkumoitsijan nauru; mielisairaus, ahneus, viekkaus, haureus,
petos, tylsämielisyys, pelko, kuollettava väsymys, kivettynyt
välinpitämättömyys, mykkä epätoivo; virrenlaulu, paholaisen riivaamien
ulvonta, nuorallatanssijain kehoitukset, kellojen soitto, torvien
toitotus, aasien mäkätys, härkien mylvintä, hevosten hirnunta.
Kattiloiden alla ritisevä tuli, hedelmä- ja makeiskasat, astioiden,
kankaiden, aseiden, korutavarain, rukousnauhojen näyttely;
tanssijattarien rivot tanssit, maahankaatujatautisten kouristukset,
tappelevien iskut, tungoksessa takaa-ajettujen varkaiden pako; paheen
alhaisin hylky, joka oli kotoisin kaukaisten kaupunkien likaisilta
kaduilta ja nyt valtasi aavistamattoman ja huumaantuneen rahvaan; kuin
elukoita hätyyttävät paarmat nämä väsymättömien loisolentojen parvet
ahdistivat suurta kansanjoukkoa, joka ei kyennyt puolustautumaan;
kaikki alhaiset houkutukset eläimellisille himoille, petos
yksinkertaiselle ja typerälle, kaikki petkutukset ja ammattimainen
haureus keskellä selkeää päivää: sekoitus kaikkea tätä oli täällä ja se
kohisi ja kuohui Neitsyen pyhätön ympärillä.

Tämä oli jykevä rakennus, rakennustyyliltään tavallinen, koruton,
tehty kalkitsemattomasta punatiilestä. Kaikenlaisten pyhien esineiden
myyjät olivat pystyttäneet kojunsa ulkoseiniä ja pääkäytävän pylväistöä
vastaan ja harjoittivat siinä kauppaa. Vallan lähellä kohosivat
kuljeskelevien ilvehtijäin ja seurueiden teltat, joita koristivat
suuret verisiä taisteluja ja ihmissyöjäin aterioita esittävät kuvat.
-- Kierosilmäiset, inhoittavan ja epäilyttävän näköiset miehet
kehoittelivat astumaan sisään. Rivot naiset, joilla oli suunnattoman
paksut pohkeet, pöhöttyneet ruumiit ja näivettyneet rinnat ja joilla
oli yllään kuluneet likaiset trikoot ja loistavat ryysyt, ylistelivät
kömpelöin puhetavoin niitä ihmeitä, joita heidän takanaan oleva
punainen esirippu kätki. Yksi näistä elähtäneistä naikkosista, joka
näytti kääpiön ja ilotytön sikiöltä, antoi inhoittavan apinan syödä
saastaisesta suustaan, minkä aikana kasvoiltaan punaiseksi maalattu
ja jauholla sivelletty ilveilijä hänen vieressään huumaavan hurjasti
soitti kelloa.

Eri joukkueet saapuivat, ristinkantajat etunenässä, pitkinä jonoina
ja ylistyslauluja laulaen. Naiset pitivät kiinni toistensa hameiden
helmasta ja etenivät haltioituneina, silmät levällään ja katse
tuijottavana. Trignosta kotoisin olevilla oli punaisesta verasta
tehdyt hameet, joissa oli lukemattomat poimut, ja joiden vyötäre oli
puolivälissä selkää, melkein kainaloissa; lanteita kietoi kirjava vyö,
joka piti koossa ja nosti hametta, muodostaen kyttyränkaltaisen puhkan.
Ja todella he raukeina, kyyryisinä ja hajasäärin eteenpäin kulkiessaan,
laahaamalla raskaskenkäisiä jalkojaan perässään, näyttivät oudoilta
kyttyräselkäisiltä elukoilta. Muutamilla heistä oli kuhmura kaulassa,
ja näiden kuivuneiden kuhmuroiden alla välkkyivät kultaketjut.

    Eläköön Maria!

Joukosta kohosi unissakävijättäriä, jotka oli pantu korkeille lavoille
vastapäätä toisiaan. Heillä kun oli siteet kasvoilla, ei niistä
nähnyt muuta kuin puheliaan suun, josta lakkaamatta tulvi esiin
sylkivirta. He puhuivat yhtenään laulavalla nuotilla, tahdikkaasti
kohottaen ja hiljentäen ääntä ja säestivät jokaista äänen hiljennystä
päännyökkäyksellä. Joskus he hiljaa sihisten vetivät ylen runsaan
syljen takaisin suuhun. Yksi heistä nosti ilmaan rasvaista pelikorttia
ja huusi: -- Tässä on hyvän toivon ankkuri! Toinen, jonka suunnattoman
suuressa suussa pilaantuneiden hampaiden välissä kellervä kieli milloin
pisti esiin, milloin taas katosi, kumartui vallan kokoon kyyristyneenä
läsnäolijain puoleen, nojaten isoja, pöhöttyneitä käsiään polviinsa ja
pidellen sylissään kuparikolikoita. Ympärillä seisojat seurasivat häntä
mitä tarkkaavimmin, menettämättä sanaakaan ja tuskin rohjeten liikahtaa
ja hengittää. Ainoastaan aika-ajoin he kostuttivat kielellä kuivia
huuliaan.

    Maria eläköön!

Uudet toivioretkeläis-parvet lähestyivät, kulkivat ohi, katosivat.
Siellä täällä oli kojujen varjossa isojen sinisten varjostimien alla
tai täydessä heloittavassa päivänpaisteessa väsymykseensä kuivuneeseen
ruohikkoon nukahtaneita naisia. He makasivat etukumarassa, pää käsien
nojassa. Toiset istuivat maassa sääret ojennettuina, pureskellen
leipäänsä, vaivaloisesti ja vaieten vähääkään kiinnittämättä huomiota
ympäröivään hälinään; ja saattoi nähdä liian suurien suupalojen väkisin
soluvan alas heidän kellervistä ja ryppyisistä kurkuistaan, jotka
näyttivät kilpikonnan iholta.

Muutamat näistä eukoista olivat haavojen, ruven tai arpien peittämät,
hampaattomat, ilman silmäripsiä, hiuksettomat; he eivät nukkuneet,
eivätkä syöneet; he olivat jähmettyneinä alistuneet kohtaloonsa,
melkein kuin olisivat odottaneet kuolemaa; ja heidän luurankomaisten
vartalojensa yläpuolella surisi, kuin ojassa olevan raadon yli, tiheänä
ja himokkaana kärpäspilvi.

Mutta keskipäivän auringon paahtamissa kapakkateltoissa, jotka olivat
kiinnitetyt maahan pistettyihin ja oksilla koristettuihin seipäisiin,
päästivät ne syöläytensä valloilleen, jotka siihen päivään asti
vaivaloisesti olivat koonneet vähäiset säästönsä, toimeenpannakseen
pyhän lupauksen ja tyydyttääkseen voimakasta mässäyshaluaan, jota jo
kauan olivat mielessään hautoneet niukkojen aterioidensa ja kovan
työn aikana. Näki heidän haarikkojen yli kumartuneet kasvonsa, heidän
pureksivien leukojensa, ruokaa paloittelevien käsien liikkeet, koko
heidän ryhtinsä, joka muistutti tavattoman saaliin kimppuun päässeitä
villipetoja. Pyöreistä kuopista, jotka oli muutettu tulisijoiksi,
levittivät isot kattilat täynnä kuumia lihapalasia houkuttelevaa
hajuaan yltympäri. Tyttö, joka oli laiha ja kellervä kuin heinäsirkka,
tarjoili kaupaksi nyörille punoitettuja, hevosten, lintujen ja
kukkien muotoisia juustoja. Pieni akkamainen mies, kasvoiltaan
sileä ja rasvainen, korvissa kultaiset renkaat, kädet ja käsivarret
anilinin väriset kuin värjärillä, myyskenteli myrkyllisen näköisiä
virvoitusjuomia.

    Maria eläköön!

Yhä uudet joukot tulivat ja kulkivat ohi. Pääovelle tulviva rahvas
paisui paisumistaan, kun ei kukaan enää voinut tunkea kirkkoon, joka
jo oli täyteen sullottu. Silmänkääntäjät, keinottelijat, petkuttajat,
kaikenlaiset veijarit kutsuivat noita ihmisiä takaisin, johtivat
heidät toisaalle, viekoittelivat heitä. Kaikki tämä rosvo-väki vainusi
saalistaan jo kaukaa, tähtäsi suoraan ja varmasti, eikä koskaan osunut
harhaan. Se houkutteli hölmöä tuhansilla tavoilla, saaden hänet
toivomaan pikaista ja varmaa voittoa, kiihoitti häntä äärettömin
lupauksin uskaltamaan, yllytti hänen ahneuttaan kuumeeksi. Kun tämä
poloinen sitten oli menettänyt kaiken maltin ja arvostelukyvyn, he
puhdistivat armotta hänen kukkaronsa viimeiseen ropoon asti ja mitä
helpoimmin ja nopeimmin; he jättivät hänet sitten ällistyneenä ja
onnettomana, nauroivat häntä vasten kasvoja ja katosivat. Mutta
peloittava esimerkki ei estänyt toisia menemästä samaan ansaan.
Jokainen piti itseään ovelampana ja kokeneempana, päätti kostaa
peijatun toverin puolesta ja heittäytyi silmittömästi kurjuuden syliin.
Ne lukemattomat kieltäymykset, jotka lakkaamatta oli ollut kärsittävänä
kun oli täytynyt pitkin vuotta välttämättömistä elintarpeista säästää
ja ropo rovolta vaihettaa nämä säästöt rahaksi -- nuo sanomattomat
kärsimykset, jotka saattavat niin hyvin talonpojan kuin kerjäläisen
itaruuden likaiseksi ja raaaksi -- kaiken tämän paljasti se vapiseva
känsäinen käsi, joka otti säästetyn roponsa ja pani sen alttiiksi.

    Maria eläköön!

Uudet parvet saapuivat ja kulkivat ohi. Alati uusiintuva virta tulvi
keskellä sekavaa aallehtivaa joukkoa; yhäti sama nuotti hallitsi
kaikkea tätä hälinää. Lopulta korva eroitti ainoastaan kirkkaasti
kaikuvan "Maria" sanan tuosta hälinän synkästä sekavuudesta.
Ylistyslaulu kaikui yli huumaavan melun. Hellittämättömät ihmistulvat
tunkivat yhä uudelleen auringon kuumentamaa pyhäkköä kohti.

    Maria eläköön!
    Eläköön Maria!

Tupertuneina ja raukeina Giorgio ja Ippolita vielä hetken tuijottivat
äärettömään tungokseen, josta tulvi inhoittava löyhkä ja josta siellä
täällä sulkelsivat esiin temppujentekijäin maalatut ja pouvaajanaisten
siteiden verhoamat kasvot. Inho kuristi kokoon heidän kaulansa
ja kiihoitti heitä pakenemaan, ja kuitenkin tällä inhimillisellä
näytelmällä oli vahvempi vetovoima, ja se pidätti heitä tungokseen
sullottuina paikoillaan vei heidät sinne, missä kurjuus näytti vielä
kouraantuntuvammalta, missä sydämettömyys, tiedottomuus ja petos ilmeni
räikeämpänä, missä huudot korvia viilsivät, missä kyynelet vuotivat.

-- Menkäämme kirkkoon! -- sanoi Ippolita, joka näytti olevan
suunniltaan ja kauhistuvan siitä mielettömyyden liekistä, joka loimusi
kiihkoisesta rahvaasta, tämän yhä rajummin tunkiessa eteenpäin, kuta
helteisemmin aurinko paahtoi päälakea.

-- Vieläkö jaksat? -- kysyi Giorgio tarttuen hänen käsiinsä. --
Tahtoisitko, että lähdemme pois täältä? Löydämme kyllä paikan, missä
voimme levätä. Pelkään, että et voi hyvin. Etkö tahtoisi poistua? --

-- En, en. Olen vahva, minulla on vastustuskykyä. Menkäämme kirkolle
asti. Menkäämme sinne sisälle. Etkö näe? Kaikki menevät sinne. Kuule,
kuinka he huutavat! --

Hän horjahti. Huuto tuntui johtuvan sellaisesta mellakasta, kuin miehet
ja naiset olisivat toisiaan teurastaneet ja veren virratessa olisivat
huitoneet käsillään ympärilleen.

Cola sanoi:

-- He rukoilevat lunastusta.

Hän ei ollut hetkeäkään eronnut herrasväestään ja oli lakkaamatta
ponnistellut raivatakseen heille väylän joukon läpi ja hankkiakseen
heille tilaa.

-- Tahdotteko mennä sisälle? -- hän kysi.

Ippolita ratkaisi:

-- Menkäämme, menkäämme!

Vanhus astui edellä kirkon pääovelle kyynäspäillään raivaten tietä.
Ippolita tuskin kosketteli maata, sillä Giorgio, joka ponnisteli kaikki
voimansa pitääkseen häntä ja itseään pystyssä, kantoi häntä melkein
käsillään. Kerjäläisnainen seurasi heitä kintereillä anoi surkealla
äänellä almua ja ojensi kättään niin pitkälle, että se melkein
kosketteli heitä. Ja he näkivät ainoastaan tämän vanhuksenkäden, jota
isot tummankeltaiset nystyrät rumensivat ranteiden kohdalla, jonka
kynnet olivat pitkät, sinervät, ja jonka iho sormien välistä halkeili;
se oli sairaan vanhan apinan käden näköinen.

Vihdoin he saapuivat kirkon pääovelle. He nojasivat erääseen
pylvääseen, jonka vieressä rukousnauhojen kauppaajalla oli kojunsa.

Eri seurat kiersivät kirkon ympäri, odottaessaan sisään pääsyn
vuoroaan. Lakkaamatta he kulkivat piirissä, pysähtymättä, avopäin he
seurasivat ristiä, koskaan keskeyttämättä lauluaan.

Miehillä ja naisilla oli kädessä ristinmuotoinen, tai kukilla
koristettu sauva, johon väsymyksensä koko painon uuvuttamina
nojasivat. Heidän otsillaan pisarteli hiki, heidän poskiltaan valui
hikitulvia kastellen heidän vaatteitaan. Miesten paidat olivat auki
rinnalta, käsivarret ja kaula olivat paljaat ja käsiin, ranteisiin,
rintaan oli piirretty sinivärillä kirjailtuja kuvioita muistoksi
niistä pyhiinvaelluspaikoista, joilla olivat käyneet, saamistaan
armonosoituksista, täyttämistään lupauksista. Näki kaikenlaisia
lihasten ja luiden viallisuuksia, mitä erilaisinta rumuutta, kaikki nuo
häviämättömät jäljet, jotka väsymys, huono sää ja tauti oli painanut;
suippoja tai litteitä pääkoppia, kaljuja tai pörrötukkaisia, arpien
tai paiseiden peittämiä. Vaaleita ja jäykännäköisiä silmiä, toisia
taas, samean vihreän värisiä kuin suurilla yksinäisillä rupikonnilla.
Neniä, jotka näyttivät nyrkiniskujen litistämiltä tai suippoja
kuin haukannokat tai pitkiä ja kuonomaisia kuin norsunkärsä, tai
syöpyneitä, kuin olisi ne nakerreltu pois. Poskia täynnä verisuonia,
kuin viiniköynnöksen lehti syksyllä, tai kelmeät ja ryppyiset kuin
märehtijän satakerta, tai pörröiset ja karkeat kuin tattarintähkä.
Suita niin teräviä kuin partaveitsi tai ammoittavia ja pöhöttyneitä
kuin pulleat viikunat tai hampaattomuudesta kokoonkutistuneita kuin
kuivat lehdet tai täynnä suunnattoman suuria hampaita kuin metsäsialla;
vihottumia, ajettumia, ruusuja, pääskysenpilkkuja, kaikenlaisia
rauhaisrohkoja. -- Kaikki ne hirvittävät kärsimykset, joille ihmisliha
on alttiina, kulkivat kirkkaassa auringonvalossa Pyhäan Neitsyen talon
ohi.

    Eläköön Maria!

Joka joukkueella oli ristiinnaulitunkuvansa ja johtajansa. Tämä oli
roteva, jykeväjäseninen mies, joka lakkaamatta rohkaisi uskovaisia
kolkosti huutaen ja hurjasti eleillen, tuupaten uupuvia selkään,
laahaten väsyneitä vanhuksia edelleen ja parjaten kirouksin naisia,
jotka henkeä vetääkseen keskeyttivät ylistyslaulun. Oliivin värinen
jättiläinen, jonka silmät kiiluivat tuuhean mustan hiustupsun alla
veti kolmea eukkoa nuorista jälessään. Hänen edellään astui nainen,
jolla ei ollut muuta yllä kuin säkki, mistä pää ja käsivarret pistivät
esiin. Toinen pitkä, laiha, kelmeäkasvoinen vaaleasilmäinen vaimo
astui kuin unissakävijä edellä, laulamatta ja koskaan kääntymättä;
povellaan hänellä oli punainen side, jota kuollettava haava näytti
verellä kostuttavan; ajoittain hän horjahti, näyttäen siltä kuin ei
enää olisi pysynyt pystyssä vaan kuin tuossa tuokiossa olisi kaatunut
maahan milloinkaan enää ylös nousematta. Kolmas, hirvittävä ja hurja,
kuin maalaisraivotar, veripunainen vaippa sidottu haiseville lanteille,
ryntäillä kirjo-ompelusta, joka loisti kuin kalanruodot, heilutti
mustaa ristinkuvaa, johti joukkoaan ja rohkaisi sitä. Neljäs kantoi
päänsä päällä mustalla huivilla peitettyä kehtoa, kuten Liberata tuona
kolkkona yönä.

    Eläköön Maria!

Ja yhä vaan keskeymättä he kiersivät kirkon ympäri, kiihtynein askelin,
kohottaen ääntään, yhä enemmän yltyen raivoavien huudoista ja eleistä.
Neitoset, päälaeltaan melkein kaljuina, käyttivät ohuita hiuksiaan
hajalla ja oliiviöljyllä voideltuina, kasvot ja ryhti olivat typeriä;
he kulkivat jonossa aina pitäen toisella kädellä kiinni toverinsa
olkapäästä ja katsoen musertuneina maahan -- surkeita olentoja, joiden
kohdun oli määrä synnyttää ilman intohimoa siitettyä viheliäistä
ihmisrotua, johon alkuperäisen elukan vaistot ja kurjuus periytyi.

Eräänlaisten syvien paarien pohjalla makasi rampa, joka oli läkähtyä
lihavuuteensa ja jonka roikkuvat kädet olivat luuvalon käyristämät
ja retiisinkokoisten nystyröiden kauheasti rumentamat. Ne liikkuivat
alinomaan väristen; otsalta ja kaljulta päälaelta virtasi hiki ja
kasteli hänen leveitä kasvojaan, jotka olivat vaaleanpunaväriset ja
täynnä punaisia suonia kuin härän perna. Ja hänellä oli kaulassa joukko
taikaesineitä ja vatsallaan levitettynä pyhimyksenkuvalla varustettu
lehti. Hän kähisi ja ähki, kuin jo puoleksi sammuneena tuskalliseen
kuolonkamppaukseen; sietämätön haju erosi hänestä, melkein kuin
mädänneestä; kaikki hänen huokosensa henkivät noiden viimeisten elon
värähdysten hirvittävää tuskaa; ja kuitenkaan hän ei tahtonut kuolla:
paareilla hän antoi kantaa itsensä Jumaläidin jalkojen juureen, jotta
olisi välttänyt kuoleman. Vallan lähellä häntä voimakkaat miehet,
jotka kirkollisissa juhlissa olivat tottuneet kantamaan jykeviä
kuvapatsaita tai lippuja, laahasivat eteenpäin riivattua miestä,
joka kähisten puolustautui heidän kouriltaan; hänen vaatteensa
olivat repaleiset, vaahto oli suupielissä, silmät pullistuivat esiin
kuopistaan, kaulasuonet paisuivat, tukka oli sekaisin ja kasvot
sinervät kuin hirtetyllä. Aligi niinikään kulki ohi -- tuo mies, joka
kantoi uhrilahjaansa -- ja hän oli nyt vielä kalpeampi kuin vahaluunsa.
Ja kaikki muutkin retkeilivät loppumattomassa kiertokulussa ohi; nuo
kolme nuoraan kytkettyä naista palasivat taas; ohi kulki uudelleen
mustaa ristiä kantava raivotar ja vaikeneva verisiteinen vaimo, ja
päänsä päällä kehtoa kantava, ja säkkipukuinen nainen nöyryyteensä
kokoonkutistuneena, kasvot kolkkojen kyynelten uurtamina, jotka
heruivat esiin vaipuneiden luomien alta; hän tarjosi kuvan kaukaisesta
aikakaudesta, ollen yksin joukossa kuin muinaisen ankaran katujamielen
henkäyksen verhoamana ja herätti Giorgion mielessä vielä kerran
suuren ja puhtaan clementiläisbasilikan näyn, jonka karkeatekoinen
alkuperäinen kuorikellari muistutti IX:nnen vuosisadan kristittyjä,
Ludvik II:sen aikoja.

    Eläköön Maria!

Kulkivat, kulkivat vaan lakkaamatta ohi -- kiihtynein askelin ja äänin,
mielettöminä auringon paahteesta, joka rasitti otsaa tai takaraivoa,
kiihoittuneina riivattujen huudoista ja kirkosta kuuluvasta kohinasta,
heidän astuessaan pääoven ohi, intohimoisen huumautumisen valtaamina,
joka yllytti heitä verisiin uhriin, lihansa ruoskitsemiseen,
epäinhimillisiin katumuksentekoihin. Ja taaskin he kiersivät piirissä,
kärsimättöminä päästäkseen sisälle, kärsimättöminä heittäytyääkseen
alas pyhitetylle lattialle ja lisätäkseen omilla valituksillaan niiden
valitusten lukua, jotka lukemattomat polvistuneet ihmisolennot täällä
olivat ilmoille päästäneet. Ja yhä vaan he jatkoivat kiertokulkuaan,
luku kasvoi yhä edelleen, ja he tunkivat ja sysäsivät toisiaan niin
rajusti, etteivät enää näyttäneet yksityisolennoilta, vaan yhtenäiseltä
ainejoukolta, jota pyörteinen voima ajoi eteenpäin.

    Eläköön Maria!
    Maria eläköön!

Äkkiä joukosta syöksyi nuorukainen kaatumataudin kouristamana maahan.
Lähelläolijat hoitelivat häntä vetäen hänet syrjään pyörteestä.
Väentungoksesta juoksi useita uteliaita saapuville tuota merkillisyyttä
katselemaan.

-- Mitä on tapahtunut? -- kysyi Ippolita kalveten ja ääni ja ilme
oudosti muuttuneena.

-- Ei mitään, ei mitään -- auringonpistos -- vastasi Giorgio tarttuen
hänen käsivarteensa, viedäkseen hänet pois.

Mutta Ippolita oli jo älynnyt, mistä oli kysymys. Hän oli huomannut,
kuinka kaksi miestä väkivoimalla kiskoi erilleen hänen leukojaan ja
tunki lusikan hänen suuhunsa, ettei hän olisi purrut poikki kieltään.
-- Häneen oli vaistomaisesti tarttunut tämä kauhea hammasten kiristys,
ja ehdoton kauhu oli järkyttänyt hänen olemuksensa syvimpiä juuria,
missä tuo "pyhä kipu" uinui ja saattoi herätä.

-- Hän potee Pyhän Donaton tautia -- sanoi Cola. -- Älä pelkää.

-- Menkäämme pois täältä -- rukoili Giorgio hartaasti, joka oli levoton
ja hämillään, ja koetti vetää ystävätärtään mukaansa.

-- Jos hän täällä äkkiä edessäni kaatuisi maahan! Jos tauti kouristaisi
hänet keskellä tungosta! -- hän ajatteli ja tunsi veren suonissaan
jähmettyvän. Ja hän muisti Ippolitan Caronnosta kirjoittamat kirjeet,
joissa hän epätoivoisin samoin oli hänelle tuon seikan ilmaissut.
Ja taaskin Giorgio kuvitteli häntä, kuten silloin, kalpeat kädet
vavahtavina ja sormissa sekavat hiustöyhdöt...

-- Menkäämme pois! Tahtoisitko, että menemme kirkkoon?

Ippolita ei sanonut enää mitään, ikäänkuin isku niskaan olisi hänet
puuduttanut.

-- Tahtoisitko mennä sisälle kirkkoon? -- toisti Giorgio, pudistaen
häntä ja koettaen salata levottomuuttaan. Ja hän tahtoi lisätä: -- Mitä
sinä ajattelet? -- mutta hän ei rohjennut. Hän luki Ippolitan silmistä
niin synkkää tuskaa, että hänen sydämensä ja kulkkunsa kuristuivat
kokoon. Sitten hän luuli, että tuo äänettömyys ja huumaus oli uhkaavan
kouristuksen oireita, hän pelästyi hillittömästi. Enempää ajattelematta
hän mutisi:

-- Oletko sairas?

Ja nämä hätääntyneet sanat jotka paljastivat hänen epäilyksensä ja
salaisen pelkonsa, lisäsivät molempien levottomuutta.

-- En, en -- Ippolita virkkoi ilmeisesti väristen, ollen kauhun
valloissa, tunkeutuen lähelle ystäväänsä, jotta hän olisi suojellut
häntä uhkaavalta onnettomuudelta.

Ja väkijoukon sullomana, hämmentyneinä, mieli lamassa, kurjina
kuin kaikki muut, säälittävinä ja apuatarvitsevina kuin he kaikki,
heidän kaikkien tavoin tuntien kuolevaisen lihansa taakkaa, kokivat
molemmat muutaman hetken aikana todella yhteenkuuluvaisuuttaan tähän
rahvaaseen, jonka keskellä pelkäsivät ja kärsivät; molempien sielut
sulivat muutamaksi silmänräpäykseksi äärettömän inhimillisen surkeuden
tietoisuuteen.

Ippolita tointui ensiksi ja kääntyi kirkon pääovea kohti, joka oli
sinervän sauhun verhoamana, mistä ajottain vahakynttilöiden liekit
valoaan loivat pyörteiseen vilinään.

-- Menkäämme sisälle -- sanoi Ippolita ääni tukehtuneena, hellittämättä
Giorgion kättä.

Cola sanoi olevan mahdotonta päästä sisälle pääovesta.

-- Tunnen toisen oven -- hän lisäsi -- seuratkaa minua.

Vaivoin he raivasivat itselleen tien. Keinotekoinen voimakkuus ohjasi
heitä, sokea itsepäisyys tunki heitä eteenpäin, osaksi samanlaista
itsepintaisuutta, joka ajoi uskovaisia loppumattomalle kiertokululleen.
Se oli tartunnan vaikutusta. Giorgio tunsi, ettei enää ollut itsensä
herra. Hermonsa hallitsivat häntä ja ne pakoittivat hänet alistumaan
kiihtyneisyyteensä ja ylenmääräiseen vastaanottavaisuuteensa.

-- Seuratkaa minua -- toisti vanhus, halkoillen väentulvaa
käsivarsineen ja koettaen suojella herrasväkeään sysäyksiltä.

Sivuovesta he astuivat jonkunlaiseen sakaristoon, jonka seinällä
sinervässä savussa eroitti katosta permantoon asti vahaisia
uhrilahjoja, jotka Pyhän Neitsyen toimeenpanemien ihmeiden merkkeinä
oli tänne ripustettu. Sääret, käsivarret, kädet, jalat, rinnat,
muodottomat katkelmat, joiden määränä oli esittää paiseita, vihelmiä ja
ajettumia, hirvittävien tautien kuvat, räikeän punaväriset ja sinervät
vahalle kuvatut haavat -- kaikki nämä liikkumattomat kuvat neljällä
seinällä tekivät ruumishuoneen vaikutuksen, ne herättivät inhoa ja
kauhua ja panivat muistelemaan museota, johon on koottu sairashuoneen
leikatut jäsenet. Kokonaiset kasat ihmisiä peittivät permannon; niissä
näki kelmeitä kasvoja, veren tahraamia suita, pölyn peittämiä otsia,
kaljuja päälakeja, valkohapsia. Ne olivat melkein kaikki henkilöitä,
jotka kouristuksissa alttarin edessä olivat käyneet tajuttomiksi ja
jotka nyt kasottain kuin ruumiit ruton aikana oli kannettu tänne.
Erästä vanhusta kantoi kaksi huokailevaa miestä kirkosta tänne;
kannettaessa hänen päänsä roikkui milloin rinnalla, milloin hartioilla,
ja hänen paidalleen tippui veripisaroita, jotka pirskuivat esiin
nenästä, suusta ja leuasta. Epätoivoiset huudot, joita hän kenties ei
enää kuullut, kaikuivat hänen takanaan: niiden mielettömien huudot,
jotka anoivat ihmettä, mikä ei ollut tullut hänen osakseen. -- Pyhä
Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!

Se oli kamalaa huutoa, hirvittävämpää kuin mitä päästää se, joka
elävältä palaa tulipalossa, järkyttävämpi kuin haaksirikkoisten
hätähuuto, jotka öisellä merellä ovat tuomitut varmaan kuolemaan.

-- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!

Tuhannet kädet kuroitettiin hurjan himokkaasti alttaria kohti. Naiset
soluivat eteenpäin polvillaan, nyyhkyttivät, raastoivat tukkaansa,
pieksivät lanteitaan, puskivat otsaansa kivilattiaan ja vavahtelivat,
kuin olisivat olleet paholaisen riivaamat. Muutamat, jotka neliryömin
makasivat maassa, lähestyivät vallan hitaasti alttaria, kannattaen
loikovanasentoista ruumistaan kyynäspäillä ja paljaiden jalkojen
isovarpailla. Ponnistaen varpailla he pienin jatkuvin nykäyksin
siirtyivät eteenpäin; ja hameiden alta vilkkuivat esiin känsäiset,
kellervät anturat, kulmikkaat nilkat. Ajoittain kädet avustivat
kyynäspäiden rasittavia ponnistuksia, hapuilivat suun ympärillä, joka
suuteli permannon pölyä tai koskettivat kieltä, joka verensekaisella
syljellä piirsi ristinkuvia tomuun. Ja heidän ruumiinsa ryömivät
näiden verijälkien yli, niitä poispyyhkimättä, ja tällävälin joka
pään kohdalla pystyssä oleva mies kolhaisi sauvansa kärjellä maahan,
osoittaen suoraa tietä alttarille.

-- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!

Sukulaiset, jotka liukuivat edelleen polvillaan molemmin puolin
tätä latua, valvoivat lupauksien velvoittamia kidutuksia. Ajoittain
he nyökäyttivät päällään lohduttaakseen surkuteltavia. Jos nämä
näyttivät pyörtyvän, he riensivät esiin, tukivat heitä kainaloista tai
liehuttivat heille nenäliinallaan ilmaa. Tätä tehdessään he itkivät
katkerasti. Vielä runsaammin he vuodattivat kyyneleitä, auttaessaan
vanhuksia ja nuorukaisia, jotka olivat tehneet saman lupauksen. Sillä
eivätpä ainoastaan naiset, ukotkin, miehet ja nuorukaiset alistuivat
kidutukseen, ennenkuin saapuivat alttarille ja olivat arvoisia
kohottamaan katseensa pyhänkuvaa kohti. Jokainen painoi kieltään
samaan kohtaan, mihin toinen jo oli jättänyt kostean jäljen, jokainen
survaisi otsansa tai leukansa siihen paikkaan, mihin toinen jo oli
jättänyt ihokaistaleen, veripisaran, hikeä ja kyyneliä. Äkkiä tunki
pääovesta häikäisevä valonsäde, se lankesi kärventyneille anturoille,
jotka känsäisinä kuivan kamaran tai kivisien vuorien vaikutuksesta
muodottomina tuskin enää näyttivät ihmisten, vaan pikemmin eläinten
jäseniltä; se lankesi kaljuille tai hiuksien peittämille takaraivoille,
jotka vanhuksilla olivat valkoiset, toisilla vaalean punervat tai
ruskeat; nämä päät lepäsivät ponnistuksesta paisuneen niskan varassa
tai huojuivat hiljaa sinne tänne kuin vanhan kilpikonnan vihertävä pää,
joka kuroittautuu ulos kopasta, tai olivat ne maasta esiin kaivetun
pääkallon näköisiä, joihin paljaiksi kalvettujen paikkojen lomiin vielä
oli jäänyt jokunen harmaa hiustöyhtö ja vähän punervaa ihoa.

Joskus levisi vähitellen hitaiden ryömijäin yli sinervä suitsutussavun
tuprahdus ja verhosi melkein säälien lyhyeksi hetkeksi kaiken tämän
nöyryyden, kaikki nämä toiveet, nämä ruumiilliset kärsimykset.
Näiden ohi kulki alttarille uusia sairaita, jotka anoivat ihmettä;
ja varjollaan he peittivät ja äänillään voittivat maassa matavat, ja
näytti siltä, kuin näiden ei enää koskaan onnistuisi nousta pystyyn.

-- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!

Äidit paljastivat kuihtuneet rintansa ja näyttivät niitä Neitsyelle,
jotta hän ne siunaisi maidolla, heidän takanaan olevat sukulaiset
pitivät käsivarsillaan nääntyneitä, melkein kuolevia rintalapsia, jotka
hiljaa vaikeroivat. Aviovaimot rukoilivat hedelmällisyyttä kohdulleen,
tarjoten vastauhriksi häävaatteitaan ja koristeitaan.

-- Kuule rukoukseni poikasi tähden, jota pidät sylissäsi, Pyhä Maria!

Ensin he rukoilivat nöyrästi, kertoivat itkien huolensa, ikäänkuin
heillä pyhänkuvan kanssa olisi ollut yksityinen keskustelu, ikäänkuin
kuva korkeudestaan olisi kumartunut alas heidän valituksiaan
kuuntelemaan. Sitten he vähitellen kiihoittuivat raivokkuuteen,
mielettömyyteen. Näytti siltä kuin olisivat tahtoneet huutamisella
ja hurjilla liikkeillä pakoittaa ihmeen esiin. He kokosivat kaikki
voimansa, päästääkseen ilmoille vielä viimeisen, korvia viiltävän
ulvonnan, jonka oli määrä tunkea Jumaläidin sydänjuuriin.

-- Armoa! Armoa!

Ja pelokkaasti vaieten, silmät auki tuijottaen he odottivat, toivoen
vihdoinkin näkevänsä merkin luoksepääsemättömän taivaallisen olennon
kasvoilla, joka jalokivien koristamana säihkyi alttaripylvästen välillä.

Uusi tulva uskonkiihkoisia saapui ja asettui aitauksen eteen pitkin sen
pituutta. Äänekkäät huudot ja kiivaat eleet vaihtelivat uhrilahjojen
kanssa. Aitauksen sisäpuolella, joka sulki pääsyn pääalttarille,
papit lihavine valkoisine käsineen vastaanottivat rahat ja koristeet.
Ojentaessaan oikeaa ja vasenta kättä milloin toiselle, milloin toiselle
puolelle, he liikkuivat kuin vangitut petoeläimet rautahäkeissään.
Heidän takanaan kuoropojat pitivät käsissään metallimaljoja, joihin
kilisevät uhriantimet kasaantuivat. Sivulla, sakariston puolella,
seisoi toisia pappeja kumartuneina pöydän yli: he laskivat rahat,
tutkivat kultaa, ja luiseva ja punatukkainen pappi hanhensulka-kynä
kädessä merkitsi antimet suureen luetteloon. Vuorotellen he
keskeyttivät tämän tehtävän toimittaakseen jumalanpalvelusta. Ajottain
kilisi kello ja hulmuten heilui suitsutus-malja ilmassa. Pitkät
siniset savujuovat kohosivat kerittyjen päiden yläpuolelle ja lensivät
aitauksen toiselle puolelle. Pyhä tuoksu sekaantui kansanjoukon pahaan
löyhkään.

-- _Ora pro nobis, Sancta Dei Genitrix_.

-- _Ut digni efficiamur promissionibus Christi_.

Kun odottamattomana ja hirvittävänä rauhan hetkenä, jommoisia
myrskylläkin sattuu, joukko odotti hengästyneenä, eroitti joskus vallan
selvästi nuo latinalaiset sanat:

-- _Concede nos famulos tuos_...

Pääovesta tuli upeiden sukulaisten seuraamana sisään kullasta hohtaen
ja silkissä kahisten nuori aviopari. Nuorella ja voimakkaalla vaimolla
oli villiheimon ruhtinattareen vivahtava pää, kiiltävä musta aallehtiva
tukka, paksut yhteenkasvettuneet kulmakarvat, uhkuva punainen suu,
jonka epätasaiset etuhampaat hieman pitivät pystyssä miehekkään
untuvan varjostamaa ylähuulta. Suurista kultahelmistä tehdyt ketjut
kietoivat kolmasti hänen kaulansa. Isot kultaiset korvarenkaat,
mitä harvinaisinta kultasepän työtä, riippuivat korvalehdistä alas
poskille asti. Panssarin tavoin kiilsi hänen röijynsä rintapuoli. Hän
astui eteenpäin arvokkaana, kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena, melkein
silmäripsiään räpäyttämättä, sormuksilla runsaasti koristettu käsi
lepäsi puolison olalla. Ja nuori oli aviomieskin, lyhyt kasvultaan,
melkein parraton, kammoittavan kalpea ja kasvoissa niin syvän huolen
ilme, kuin olisi salainen suru häntä kalvanut. Ja molemmat näyttivät
sisään astuessaan tuovan mukaansa kohtalollisen perisalaisuuden.

Äänten sorina levisi heidän ohikulkiessaan. Sukulaisten seuratessa,
miesten ja naisten kulkiessa käsikynässä, muodostaen ketjun kuin
muinaisajan tanssissa -- he eivät puhuneet eivätkä kääntäneet päätä
taaksepäin. -- Mitä lupausta he tulivat täyttämään? -- Mitä ihmettä he
rukoilivat? -- Ja hiljaa sitä kuiskattiin korvasta korvaan. Tämä pari
rukoili Neitsyttä, että hän antaisi puolisolle takaisin hänen miehisen
voimansa, joka häneltä kenties noituudella oli riistetty. Vaimon
neitseellisyys oli vielä koskematon...

Pysähdyttyään aitauksen eteen, kohottivat molemmat katseensa pyhänkuvan
puoleen; vaipuneena samaan mykkään anomiseen he seisoivat muutaman
hetken liikkumatta. Mutta heidän takanaan ojensivat molemmat äidit
käsivarsiaan ja vääntelivät kuivettuneita, ryppyisiä käsiään, jotka
hääpäivänä turhaan olivat siroittaneet lupauksen jyviä. He vääntelivät
käsiään ja huusivat:

-- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!

Hitaasti riisui nuori vaimo sormukset sormistaan ja tarjosi ne
uhriantimina. Sitten hän irroitti raskaat korvarenkaat. Hän irroitti
kaulastaan ketjut, jotka olivat perintökoriste. Ja kaikki aarteensa hän
laski alttarin juurelle.

-- Ota, siunattu Neitsyt!

-- Ota, Sinä kaikkein pyhin ihmeiden tekijä! -- huusivat äidit, ääni jo
käheänä huutamisesta, ja he lisäsivät moninkertaisiksi hartaan intonsa
merkkejä ja loivat senohella salaa toisiinsa katseita nähdäkseen, eikö
toinen voittanut toisen intoa tarkkaavaisen joukon nähden.

-- Ota! Ota!

He näkivät koristeiden lankeavan välinpitämättömän papin käsiin; he
kuulivat sitten tuon kallisarvoisen kilinän kuoripoikien maljassa,
tuon kullan, jonka useiden sukupolvien uuttera ahkeruus oli koonnut,
jota vuosikausia oli säilytetty syvien arkkujen pohjalla, ja joka
ainoastaan uusia häitä vietettäessä oli otettu esiin päivänvaloon. He
näkivät tuon perhe-aarteen vaipuvan, ja ainaiseksi katoavan. Uhrin
suuruus saattoi heidät epätoivoiseksi ja heidän mielenliikutuksensa
tarttui läheisimpiin. Lopulta kaikki sukulaiset huusivat yhteen
ääneen. Ainoastaan nuori aviomies vaikeni, vuodattaen kyyneleitä ja
järkähtämättä tuijottaen pyhänkuvaan.

Seurasi vaitiolo, jonka aikana kuuli papin latinalaiset sanat
ja kirkkoa kiertävien laumojen ylistyslaulun. Sitten nuori pari
vetäytyi samanasentoisena kuin ennen, silmät yhä kiintyneinä Marian
kuvaan, hitaasti taapäin. Huutaen tunkeutui uusi parvi molempien ja
aitauksen väliin. Muutaman hetken kohosi nuoren vaimon pää esiin
meluavasta vilinästä, ollen vailla hääkoristeitaan; mutta hän näytti
vielä kauniimmalta ja voimakkaammalta, kuin bakkolaisen salaisuuden
verhoamalta, elvyttäen raakalaisjoukkoa melkein muinaishelleniläisen
elämän henkäyksellä; sitten hän katosi, jättäen jälkeensä
unhoittumattoman vaikutuksen.

Giorgio seurasi häntä katseineen, kunnes hän oli kadonnut. Hänen
henkensä, ottaessaan osaa kirkonmenoihin, joiden alkuperä oli
mitä himmein, kohosi yläpuolelle aikaa ja todellisuutta, hän eli
tuntemattoman maailman herättämässä kauhistuksessa, nimettömän
kansan kasvojen edessä. Miesten ja naisten kasvot näyttivät hänestä
hourekuvilta, niissä oli hänen tuntemastaan ihmiskunnasta eroava leima,
ne olivat toisesta aineksesta muodostetut. Ja katseet, liikkeet ja
äänet, kaikki, minkä hän heissä havaitsi, hämmästytti häntä, kuin se
ei olisi vähääkään ollut sukua totutuille mielikuville, jotka hänellä
siihen päivään asti oli ihmisistä ollut. Eräät ilmiöt vetivät häntä
äkkiä sähkön tavoin puoleensa. Tunkien Ippolitaa eteenpäin, hän seurasi
noita ihmisiä tungoksessa; nousten varpailleen hän seurasi heitä
ahdistunein katsein; hän tarkkasi jokaista heidän elettään, hän tunsi
heidän huutojensa kajahduksen omassa sydämessään; hän tunsi saman
mielettömyyden häntäkin kouristavan. Ja hänkin tunsi raakaa halua
huutaa ja raivota.

Ajottain hänen ja Ippolitan katseet kohtasivat toisensa; ja he
huomasivat, että he molemmat olivat kalpeat, hermostuneet, pelästyneet
ja uupuneet. Mutta ei kumpikaan ehdoittanut, että jättäisivät tämän
hirvittävän paikan, vaikka molempien voimat olivat lopussa. Joukon
tunkemana eteenpäin, välistä melkein kannettuina, he hoipertelivat
edestakaisin keskellä mellakkaa, pitäen kiinni toistensa käsivarsista,
vanhuksen lakkaamatta hääriessä heitä auttaakseen ja suojellakseen.
Uusi vasta tullut joukkue tunki heitä aitausta vastaan. Tähän
he muutamaksi hetkeksi salpautuivat, joka taholta ympäröityinä,
suitsutuksen verhoamina, huudon huumaamina, kuumuuden tukahuttamina ja
hirvittävän, mielisairautta lähentelevän mielenliikutuksen valloissa.

-- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!

Näin huusivat nuo ryömivät naiset, jotka päämäärään saavuttuaan
kohosivat pystyyn. Erään heistä auttoivat omaiset jalkeille ja tukivat
häntä. Hän näytti elottomalta. Hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan pölyn
peittämät, otsa ja nenä nyljettynä, suu täynnä verta. Avun antajat
puhalsivat hänen kasvoihinsa, palauttaakseen hänet tajuihinsa; he
pyyhkivät hänen suutansa huivilla, joka tahraantui punaiseksi verestä;
he pudistivat häntä uudelleen ja huusivat hänen nimeään hänen korvansa
juurella. Äkkiä hän keikahutti päänsä taapäin. Hän syöksyi aitausta
vasten, takertui suonenvedontapaisesti rautasauvoihin ja vaikeroi
ulvoen kuin synnytystuskissa oleva.

Hän ulvoi, huitoi käsillään ja potki jaloillaan, voittaen äänellään
kaiken muun melun. Kyyneleet tulvivat hänen kasvoilleen ja huuhtelivat
pois pölyn ja veren.

-- Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt! Pyhä Neitsyt!

Ja hänen takanaan, vieressään kohosivat toiset, hoipertelivat,
vilkastuivat ja rukoilivat.

-- Armoa! Armoa!

Ääni katkesi, he kalpenivat, kaatuivat äkkiä kumoon ja heidät
kannettiin ulos; ja sillä aikaa nousivat taas toiset, kuin olisivat
kasvaneet esiin maasta.

-- Armoa! Armoa!

Näiden valitushuutojen kaikuessa, jotka näyttivät raatelevan rikki
sen poven, josta olivat lähteneet, näitä yhtä luottavaisesti ja
voitokkaan itsepintaisesti lausuttuja tavuita toistettaessa, tuon
paksun pölyn lennellessä, joka laskeusi kuin ukkospilvi, toisten
ruumiita kosketeltaessa niin lähellä, että hengitykset sekaantuivat,
veren ja kyyneleiden vuotaessa, liikutti koko tuota ihmisjoukkoa yksi
ainoa ajatus, se muuttui yhdeksi ainoaksi säälittäväksi olennoksi,
jolla oli vaan yksi liike, yksi ääni, yksi suuri huoli ja raivo. Kaikki
kärsimykset yhdistyivät yhdeksi ainoaksi kärsimykseksi joka Neitsyen
tuli poistaa, kaikki, toiveet yhdeksi ainoaksi toiveeksi, joka Neitsyen
tuli toteuttaa.

Ja säkenöivän pyhänkuvan alla vavahtelivat vahakynttiläin liekit tämän
intohimon myrskyn pauhatessa.



VII.


Syrjässä puiden suojassa istuivat nyt Giorgio ja Ippolita vapaassa
ilmassa, uupuneina, tuperruksissa, kuten kaksi haaksirikkoista,
jotka olivat pelastuneet vaarasta. He vaikenivat, ollen melkein
kykenemättömät ajattelemaan, joskin ajottain juuri koetun kauhistuksen
väre heissä vavahteli. Ippolitan silmät olivat punaiset itkusta, ja
molemmat oli kirkossa tuona kamalana hetkenä vallannut yleinen kiihkon
raivo; hulluutta peläten he olivat paenneet.

Nyt he istuivat loitommalla niittytasangon rajalla, puiden
siimeksessä. Tämä kolkka oli melkein kokonaan autio. Ainoastaan
muutamien vääntyneiden oliivi-runkojen ympärillä seisoi muuli-ryhmiä
tyhjät satulat selässä, niin liikkumattomina, kuin olisivat olleet
hengettömiä; ne saattoivat puun varjon surullisen näköiseksi. Vilisevän
joukon kumea pauhina tunki tänne asti; kuuli hengellisen laulun,
torventoitotukset, kellojensoiton; näki joukkueiden pitkinä riveinä
kulkevan kirkon ympäri, käyvän sisälle ja taas poistuvan.

-- Tahtoisitko nukkua? -- kysyi Giorgio Ippolitalta, nähdessään, että
hän sulki silmänsä.

-- En, mutta en enää jaksa nähdä...

Giorgio tunsi samaa vastenmielisyyttä. Vaikutelmien kestäväisyys ja
voimakkuus oli voittanut hänen elintensä vastustuskyvyn. Tuo näky oli
käynyt hänelle sietämättömäksi. Hän nousi.

-- Nouse ja tule -- hän sanoi Ippolitalle. -- Istumme tuonne kauemmaksi.

He kulkivat alas viljeltyyn notkoon ja hakivat itselleen hiukan varjoa.
Aurinko paahtoi polttavan kuumana. Kumpikin muisteli San Vitossa
vuokraamaansa taloa, ja meren rannalla olevia kauniita ilmavia huoneita.

-- Kärsitkö suuresti? -- kysyi Giorgio ystävättäreltään, huomaten hänen
kasvoillaan selvät tuskan jäljet ja hänen silmissään sitä synkkää
surullisuutta, joka jo aikaisemmin keskellä joukkoa kirkon pääkäytävän
luona oli häntä säikähdyttänyt.

-- En. Olen hyvin väsynyt. --

-- Tahtoisitko nukkua? Miksi et vähän nukahda? Nojaa minuun. Tahdotko?
Jälestäpäin voit paremmin.

-- En, en.

-- Nojaa toki minuun. Odotammehan vaan Colaa ja sitten palaamme
takaisin Casalbordinoon. Sillävälin veit tässä levähtää.

Ippolita otti hatun päästä; sitten hän kumartui hänen puoleensa ja
nojasi päänsä häneen.

-- Kuinka kaunis sinä olet! -- Giorgio virkkoi, katsellen häntä tässä
hänen asennossaan.

Ippolita hymyili. Taaskin kärsimys hänet kirkasti, loi häneen syvemmän
kiehtovan viehätyksen.

Giorgio jatkoi:

-- Etpä pitkään aikaan ole antanut minulle suudelmaa.

He suutelivat toisiaan.

-- Nuku nyt vähän aikaa -- hän rukoili hellästi.

Kaikkien kokemiensa kamalien ja outojen seikkojen jälkeen näytti
rakkaudentunne hänessä uudistuneen. Uudelleen hän eristäytyi,
sulkeutui kuoreensa ja sysäsi luotaan yhteyden kaikkeen muuhun kuin
valitsemaansa olentoon. Uskomattoman nopeasti irtaantui hänen henkensä
kaikista harhakuvitelmista, jotka olivat syntyneet mystillisen
haaveilun ja ihanteellisen askeesin hetkinä; hän ravisti pois
itsestään "jumalallisuuden" ikeen, jonka oli asettanut väsähtäneen
tahdonvoimansa sijalle, epäillessään sen jälleenheräämistä. Hän
tunsi nyt samaa inhoa uskoa kohtaan, jota oli kirkossa tuntenut
vihityssä pölyssä matelevaa, saastaista elukkaa kohtaan. Jälleen hän
näki edessään pappien lihavat valkoiset kädet, jotka vastaanottivat
uhrilahjoja ja noiden mustien vartaloiden häärinää suljetun aitauksen
takana. Kaikki tämä oli halpaa ja kielsi Herran läsnäolon, jonka
oli toivonut oppivansa tuntemaan äkillisen ilmestyksen muodossa.
Mutta tuo suuri kokeilu oli vihdoinkin päättynyt. Hän oli koetellut
ruumiillista yhteenkuuluvaisuuttaan rotunsa alimpiin kerroksiin, eikä
hänessä ollut liikkunut mikään muu tunne kuin voittamaton kauhu. Hänen
olemuksensa ei voinut upottaa juuriansa tuohon maaperään; hänellä ei
voinut olla mitään yhteistä tuon joukon kanssa, joka -- kuten suurin
osa eläinlajeista -- oli saavuttanut lopullisen kehitysasteensa,
ja jonka tavat lopullisesti olivat sulautuneet lihaksi ja vereksi
sen eläimellisessä olemuksessa. Kuinka monena vuosisatana, kuinka
monen sukupolven aikana olikaan tämä perimuoto edelleen siinnyt?
Ihmislajilla oli siis täydelleen paikoilleen pysähtynyt perusta, joka
liikkuvan pinnan vaihtelujen alla pysyi muuttumattomana. Ihanteellinen
ihmis-tyyppi ei siis ollut etsittävissä kaukaisesta tulevaisuudesta,
ei etenemiskauden tuntemattomasta päättymisestä, vaan se ilmestyi
ainoastaan korkeammin kehittyneissä yksilöissä, jotka esiintyivät
kehitysaallon harjalla. Ja nyt hän huomasi, miten yrittäessään löytää
itsensä ja oikean olemuksensa sen rodun välittömästä kosketuksesta,
josta polveutui, olikin eksynyt kuten se, joka tahtoisi koettaa tutkia
merenaallon muodon, koo'on, suunnan, nopeuden ja voiman syitä sen
alla levossa olevista vesijoukoista. Hänen kokeilunsa tarkoitus oli
epäonnistunut. Hän oli vieras tuolle rahvaalle, kuin veden väelle,
vieras hän niinikään oli maalleen, maaemolle, isänmaalle, samoin
kuin omaisilleen ja kotiseudulleen. Ainaiseksi täytyi hänen luopua
tehottomasti etsimästä tukikohtaa, pysyvää turvaa, varmaa perustaa.
-- Minulla on sama tietoisuus kuin ihmisellä, joka on tuomittu
oleskelemaan alati horjuvalla vaarallisella maaperällä ja joka, minne
asettaneekin jalkansa tuntee, että tasapaino häneltä puuttuu. --
Tämän vertauksen muodossa hän kerran ennen oli kuvannut alituista
ahdistustaan. Mutta miksi hän ei voinut, jos nyt kuitenkin tahtoi
edelleen elää, järjestelmällisen harjoittautumisen avulla tulla niin
vahvaksi ja taitavaksi, että huolimatta eri vaikutelmista tottuisi
säilyttämään tasapainonsa ja tanssimaan vapaana ja rohkeana kuilun
partaalla? Varmaa oli, että hän tahtoi _elää edelleen_. Hänen jatkuvat
kokeilunsa sitä ilmeisesti todistivat. Syvä vaisto, joka hänessä
oli säilynyt koskemattomana, nousi yhä uusiintuvien keinotekoisten
menettelyjen avulla vastustamaan kuoleman heikontamistyötä. Mitä muuta
oli tuo hänen niin älykkäästi keksitty ja taidokkaasti kaunisteltu
aaskeettinen unelmansa kuin keino vastustaa kuolemaa? Hän itse
oli alunpitäen asettunut tuohon pulmaan -- joko seurata Demetrion
esimerkkiä tai vihkiä itsensä taivaalle. Hän oli valinnut jälkimäisen,
jäädäkseen elämään. -- Jos tahdot elää, niin opeta henkeäsi
kammoksumaan totuutta ja varmuutta. Luovu syvästä punnitsemisesta. Älä
nosta verhoa. Usko sitä, mitä näet ja sitä sanaa, jota kuulet. Älä hae
ulkopuolelta maailmaa näennäisyyksiä, joita ihmeelliset aistisi sinulle
luuloittelevat. Palvele harhaluuloa. --

Ja jo hän löysi viehätystä tästä haihtuvasta hetkestä. Hänen tajuntansa
syvyys ja hänen tunne-elämänsä vastaanottavaisuuden ääretön laajuus
täyttivät hänet ylpeydellä. Ne lukemattomat ilmiöt, jotka hetkestä
hetkeen seurasivat toisiaan hänen sisäisessä maailmassaan, saattoivat
hänen sielunsa käsityskyvyn esiintymään rajattomana. Ja tämä ohimenevä
hetki, jona hänestä tuntui olevan salaisia yhdyskohtia ja kätkettyjä
yhtäläisyyksiä sattuman ilmestysmuotojen ja hänen tunteidensa välillä,
tarjosi todella omituista viehätystä.

Epäselvänä kaikui hurjan lauman melu, jonka pyörteestä hän
vastikään oli paennut; se saapui tänne sekavana ja herätti hänessä
silmänräpäyksessä näkynä kauhean liekin, missä riivatut hirvittävässä
sekamelskassa hosuivat ympärilleen. Ja tämän lakkaamattoman metelin
kestäessä hän joka tuulenhenkäyksellä tunsi lehtien hyväilevän
kahinan, jotka siimestivät hänen ja Ippolitan lepoa. Ippolita lepäsi
uinahtaen, suu puoleksi avoinna, tuskin huomattavasti hengittäen;
ja ohut hiki kasteli hänen otsaansa. Paljaina olivat hänen kätensä
ristissä sylissä; ja rakastajan mielikuvitus näki hänen sormiensa
välissä tuon "irtiraastetun hiustöyhdön". Ja räikeässä päivänvalossa,
tuossa kärventyneessä seudussa esiintyi tuon hiustöyhdön herättämänä
kaatuvantautisen haamu -- tuon henkilön, joka kirkon ovella äkkiä
oli syöksynyt maahan. Ja hän näki vielä, kuinka tuo henkilö oli
väännellyt itseään kahden mieshenkilön käsissä, jotka pitivät sitä
kiinni ja jotka väkivoimin koettivat aukaista sen leukoja avaimella,
jota tunkivat hampaiden väliin. -- Tuo kummitus saapui ja katosi,
ikäänkuin todellisena ilmestynyt uni. -- Jos hän heräisi ja samalla
hänessä puhkeaisi tuo salainen tauti! -- ajatteli Giorgio sisäisestä
kauhusta väristen. -- Kenties aivojeni kuvittelu vaan on hänestä
minuun siirtynyt sieluntila. Kenties näen minä hänen untansa. Ja tämän
unen syy on kenties hänen elintensä alkava järkähdys, joka lisääntyy
kouristukseen asti. Eikö uni joskus ole salaisen taudin enne? --
Ja hän viehättyi harkitsemaan eläimellisen elimistön salaisuuksia,
joita epämääräisesti käsitti. Hänen jo viiden pääaistinsa selvittämän
elimellisen mieltämiskykynsä laajalla alalla ilmeni vähitellen toisia
väli-aisteja, joiden tavattoman hienot havaintokyvyt paljastivat
hänelle siihenasti tuntemattoman maailman. Eiköhän Ippolitan salainen
tauti voinut tarjota kiitollista tilaisuutta jossakin tavattomassa
muodossa astua hänen yhteyteensä?

Tarkkaavasti hän häntä katseli, samoin kuin tuona jo etäisenä päivänä
vuoteessa. Hän näki riippuvien oksien ohuiden varjojen väräjävän hänen
kasvoillaan. Hän eroitti lakkaamattoman kohinan, joka levisi pyhätöstä
ulkoilmaan. Lyijynraskaana laskeutui uudelleen alakuloisuus hänen
sydämeensä; väsymys valtasi hänet. Hän nojasi päänsä puunrunkoon ja
sulki silmät, enempää ajattelematta.

Juuri oli hän joutumassa unen helmaan, kun Ippolitan säpsähdys häntä
pudisti.

-- Giorgio! --

Pelästyneenä, hämmästyneenä Ippolita heräsi, kuin ei olisi tuntenut
missä oli, ja räikeän valon häikäisemänä hän valittaen peitti käsillään
silmäluomensa.

-- Hyvä Jumala, mikä kipu! -- hän valitti kipua ohimoissa.

-- Missä olemme? -- Oh, se oli kaikki vaan pahaa unta!

-- Minun ei olisi pitänyt tuoda sinua tänne -- sanoi Giorgio
levottomana. -- Kuinka sitä kadun.

-- Minä en jaksa nousta. Auta minua.

Giorgio auttoi häntä käsivarsista. Pyörtymyksen kohtaamana Ippolita
horjahti ja takertui häneen.

-- Mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa? -- hän huusi, täynnä kauhua,
ääni käheänä, peläten että täällä avoimella kentällä ja kaukana
avunsaannista tuon taudin kohtaus oli hänet kouristanut. -- Mikä sinun
on? --

Hän painoi häntä itseensä ja piti häntä vallan kiinni povessaan, jossa
sydän rajusti sykki.

-- Ei, ei, se ei ole mitään -- soperteli Ippolita, joka heti käsitti
hänen kauhistuksensa ja vaaleni -- se ei ole mitään. -- Päätäni hieman
pyörryttää. Aurinko on minut huumannut. Se ei ole mitään.

Hänen huulensa olivat melkein valkeat ja hän karttoi katsomasta
lemmittyänsä silmiin. Tämä ei vielä voinut hillitä pelkoansa ja
pahoitteli syvästi, että uudelleen oli hänessä herättänyt levottomuutta
ja häpeää. Hän muisti erään Ippolitan kirjeen sanat: -- Jos tämä tauti
kouristaisi minut sinun sylissäsi! Ei, ei, minä en tule sinua koskaan
jälleen näkemään, en tahdo sinua koskaan jälleen nähdä --

Ippolita sanoi hiljaa:

-- Se on ohi. Voin jo paremmin. Mutta minun on jano. Mistä saisi
juotavaa?

-- Tuolta alhaalta kirkon luota, missä teltat ovat -- vastasi Giorgio.

Ippolita pudisti päättäväisesti päätään.

-- Minä menen sitten sinne. Sinä odotat minua täällä.

Itsepintaisesti Ippolita vastusti.

-- Lähetämme sinne Colan. Hänen pitäisi olla tässä lähellä. Kutsun
hänet heti.

-- Niin kutsu hänet. Mutta lähtekäämme Casalbordinoon. Siellä saamme
jotain juoda. Voin vielä kestää jonkun aikaa. Lähtekäämme.

Hän nojasi Giorgion käsivarteen. He kulkivat taas rinnettä ylös.
Saavuttuaan huipulle he näkivät jälleen ihmisiä vilisevän kentän,
valkoiset teltat, punervan kirkon. Surkastuneiden oliivirunkojen
luona seisoivat yhä vielä liikkumattomina muulien alakuloiset hahmot.
Vallan lähellä varjossa, johon he äsken olivat vetäytyneet, istui
vanha vaimo, näöltään satavuotias; hänkin oli liikkumattomana, kädet
polvilla, ja laihat jalat pistäen esiin helmojen alta. Valkoiset
hapset riippuivat vahankelmeillä poskilla; huuleton suu näytti syvältä
poimulta, verestävät luomet peittivät lakkaamatta silmät; koko hänen
ilmestyksessään oli nimettömien tuskien leima.

-- Onko hän kuollut? -- kysyi Ippolita hiljaa täynnä ahdistusta ja
kunnioitusta pysähtyessään.

Kirkon ympärillä pauhasi joukko. Seurueet kulkivat laulaen armottomassa
auringonpaahteessa. Yksi näistä kulkueista astui ulos kirkon pääovesta
ja kääntyi avointa paikkaa kohti seuraten ristiinnaulitun-kuvaa. Matkan
päähän he pysähtyivät, miehet ja naiset, ja asettuivat puoliympyrään
kirkkoon päin kääntyneinä. Naiset kyykistyivät alas, miehet jäivät
seisomaan, ristinkantaja oli keskellä. He rukoilivat ja ristivät
rintansa. Sitten he päästivät yhteisen kovan huudon: viimeisen
tervehdyksen. Ylistyslaulua virittäen he jatkoivat matkaansa.

    Eläköön Maria!
    Maria eläköön!

Liikkumattomana iäkäs vaimo pysyi samassa asennossaan. Jotain suurta,
kauheta ja ylimaailmallista virtasi hänen yksinäisestä iäkkäisyydestään
hänen siinä istuessaan kuivuneen, melkein kivettyneen oliivin varjossa,
jonka kaksiosainen runko näytti olevan taivaan salaman merkitsemä.

Jos hänessä vielä oli henkeä, oli ainakin varma, etteivät hänen
silmänsä enää nähneet, eivätkä korvansa kuulleet ja että kaikki
aistinsa olivat sammuneet. Siitä huolimatta hän näytti todistajalta,
joka oli kääntynyt ijäisyyden näkymätöntä puolta kohti.

-- Itse kuolema ei ole niin arvoituksellinen kuin tämä elämän jäännös
tässä ihmisrauniossa! -- ajatteli Giorgio, ja samalla häälyi hänen
henkensä edessä outoja tunteita herättäen ikivanhan tarun epämääräinen
kuva.

-- _Miksi et herätä satavuotista, joka uinahtaa kuoleman kynnyksellä?
Hänen uinauksessaan piilee kaiken tieteen alkulähde. Miksi et kysele
viisaalta maaemolta?_ -- Himmeät sanat, aikoja sitten unhoittuneiden
runoelmien katkelmat sukelsivat esiin hänen muististaan; rytmillisten
vertauskuvien epämääräiset säkeet surisivat hänen päässään.

-- Menkäämme, Giorgio -- sanoi Ippolita hetken mietiskellen vaiettuaan.
-- Kuinka kaikki täällä on surullista! --

Hänen äänensä kaikui uupuneelta ja hänen silmissään lepäsi synkkä
varjo, josta rakastajalle ilmeni kauhua ja selittämätöntä mieliharmia.
Hän ei rohjennut häntä lohduttaa, peläten että hän tuosta lohduttelusta
johtuisi ajattelemaan uhkaavan onnettomuuden pelkoa, joka näytti
häälyvän hänen päänsä yli siitä hetkestä alkaen, kuin hän oli nähnyt
kaatuvatautisen syöksyvän maahan keskellä väkijoukkoa.

Mutta muutaman askeleen päästä hän taas pysähtyi, kuin tuskan
tukahuttamana, jota ei voinut polkea, kuin kurjuuden painamana, jota
ei voinut karkoittaa. Hän katsoi lemmittyynsä, katsoi ympärilleen
epätoivoisena.

-- Jumalani, Jumalani, kuinka surullista!

Se oli ruumiillista alakuloisuutta, raakaa alakuloisuutta, joka
kohosi hänen olemuksensa sisimmästä kuin tiheä, raskas aine, joka
sietämättömällä painollaan veti häntä maata kohti. Hän olisi tahtonut
vajota maahan kuin musertavan painon alaisena, eikä koskaan enää
nousta! Hän olisi tahtonut menettää tajuntansa, muuttua tunnottomaksi
aineeksi, hengittää pois elonsa.

-- Sano minulle, sano minulle, mitä tahtoisit minun tekevän, sinua
auttaakseni -- sopersi Giorgio, tukien häntä käsistä ja mielettömänä
pelästyksestä.

Eiköhän tämä alakuloisuus ollut tuon taudin oire?

Ippolita pysyi muutaman hetken jäykkänä ja liikkumattomana, silmät
hieman mulkoillen.

Pelästyneenä huudosta, jonka eräs joukkueista lähellä päästi ilmoille
jäähyväistervehdyksenä kirkolle, hän vapisi.

-- Vie minut jonnekin. Kenties on majatalo Casalbordinossa... Missähän
Cola lienee?

Giorgio teroitti katsettaan, toivoen näkevänsä jossakin vanhuksen.

-- Ehkä hän etsii meitä joukosta -- hän sanoi -- tai on hän jo lähtenyt
matkaan Casalbordinoon ja luulee löytävänsä meidät sieltä.

-- Lähtekäämme siis yksin matkaan. Näen vaunumme tuolla. --

-- Jos tahdot, lähdemme. Mutta nojaa lujasti minuun. --

He kääntyivät maantielle päin, joka hohti vaaleana kentän laidassa.
Tuntui siltä kuin olisi melu ajanut heitä eteenpäin. Temppujentekijän
kuuluttajatorvi toitotti korvia viiltäviä ääniään heidän jälkeensä.
Ylistyslaulun alati yksitoikkoinen nuotti erosi epätoivoisen
itsepintaisesti kaikista muista äänistä.

   Eläköön Maria!
    Maria eläköön!

Kuin maasta kasvaneena ilmestyi äkkiä kerjäläinen ja ojensi kättänsä.

-- Köyhän apua, Neitsyen rakkauden vuoksi! -- Se oli nuori mies.
Hänen päänsä ympärille oli sidottu punainen huivi, jonka lieve peitti
toisen silmän. Hän nosti tätä lievettä ja osoitti silmää, joka oli
yhtenä ainoana räämäisenä paiseena, jonka yläpuolella luomi vavahteli
kammoittavan näköisenä.

-- Köyhän apua, Neitsyen rakkauden vuoksi! --

Giorgio ojensi hänelle rovon; ja hän peitti taas inhoittavan vammansa.
Mutta muutaman askeleen päässä jättiläisen kokoinen verevä mies, jolla
vaan oli toinen käsivarsi, veti paidan puoleksi alas näyttääkseen
punaista ja rupista leikkauksen arpea.

-- Purema! Hevosen purema! Katsokaa! Katsokaa!

Ja näin paljastuneena hän heittäysi maahan; ja suudellessaan maata yhä
toistamiseen, hän joka kerta huusi ääni käheänä:

-- Armoa! --

Toinen kerjäläinen, halvautunut loikoi puun juurella vuoteella,
joka oli kokoonpantu satulasta, vuohen vuodasta, tyhjästä
petroleumi-tynnyristä ja isoista kivistä. Likaisen lakanan verhoamana,
mistä pisti esiin kaksi karvaista, kuivettuneen loan likaamaa säärtä
hän hurjin elein juuren tavoin vääntyneellä kädellään hosui luotaan
kärpäsiä, jotka sakeina parvina häntä kiusasivat.

-- Armoa! Armoa! Armahtakaa minua! Neitsyt sen teille palkitsee. Armoa!

Huomatessaan yhä uusia esille rientäviä kerjäläisiä Ippolita joudutti
askeleitaan, ja Giorgio viittasi lähimmälle ajurille. Kun he istuivat
vaunuissa, sanoi Ippolita helpoituksesta huoaten:

-- Vihdoinkin!

-- Onko Casalbordinossa majataloa? -- kysyi Giorgio ajurilta.

-- On kyllä, herra.

-- Pitkältäkö sinne on matkaa?

-- Niukasti puolen tuntia.

-- No, ajakaa sitten.

Hän tarttui Ippolitan käsiin. Hän koetti saada hänet iloiselle tuulelle.

-- Kas niin! Rohkeutta! Otamme itsellemme huoneen, voimme levätä
perinpohjin. Emme enää näe mitään, emme enää kuule mitään. Minäkin olen
vallan uuvuksissa ja pääni on tyhjä...

Nauraen hän lisäsi:

-- Eikö sinun ole hieman nälkä?

Ippolita vastasi hymyilemällä. Giorgio jatkoi, manaten muistoista esiin
Luigi Tagnin vanhan majatalon:

-- Tulee olemaan kuin Albanossa. Muistatko?

Hänestä näytti, kuin olisi Ippolita vähitellen käynyt iloisemmaksi.
Hän tahtoi johtaa hänen mieleensä hilpeämpiä ja kevyempiä ajatuksia.
-- Mitenhän voinee Pancrazio? Oh, kylläpä nyt hänen appelsiininsa
maistuisivat! Muistatko? En tiedä, mitä nyt maksaisin appelsiinista...
Oletko hyvin janoissasi? Voitko pahoin?

-- En... Voin jo paremmin. Minusta tuntuu mahdottomalta, että tuo
kauheus jo on ohi. Tätä päivää en voi koskaan unhoittaa, en koskaan.

-- Lemmikki parka!

Giorgio suuteli hellästi hänen käsiään. Sitten hän osoitti
viljavainioita, jotka ulottuivat tiehen asti ja huudahti:

-- Katso, kuinka kaunista viljaa! Virkistäkäämme ja puhdistakaamme
katseitamme sen näyllä!

Joka taholle levisivät tasaisen rehoittavat viljavainiot,
korkeakortisina ja tiheinä, ja tuleentuneina satoa varten, hengittäen
päivänpaisteessa tähkäpäiden lukemattomien ohuiden kärkien kautta,
jotka ajoittain näyttivät leimahtavan, kuin olisivat muuttuneet sulaksi
kullaksi. Yksinäisyydessä selkeän taivaan alla mistä virtasi puhtauden
henki, jonka molemmat alakuloiset ja väsyneet mielet lohdutuksena
vastaanottivat.

-- Mutta mikä häikäisevä valo! -- sanoi Ippolita luoden alas pitkät
ripsensä.

-- Onhan sinulla uutimesi...

Ippolita hymyili. Näytti siltä, kuin olisi hänen alakuloisuutensa pilvi
ollut haihtumaisillaan.

Eräät jonossa kulkevat ajoneuvot, matkalla kirkolle, tulivat heitä
vastaan. Ne penkoivat ilmoille tukahuttavia tomupilviä. Muutamaksi
hetkeksi katosivat tie, pensasaita, pellot, kaikki ympärillä tuohon
häikäisevän valkoiseen pölyyn.

-- Armoa, Neitsyen vuoksi, armoa!

-- Armahtakaa ihmeitätekevän Neitsyen nimessä!

-- Antakaa köyhälle Jumalan luomalle pieni ropo!

-- Armoa, armoa!

-- Antakaa pieni almu!

-- Antakaa pala leipää!

-- Armoa!

Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi ääntä kajahti äkkiä tomupilvestä, yhä
enemmän ja enemmän ääniä, joiden omistajat vielä olivat näkymättömissä;
käheitä, teräviä, kimakoita, onttoja, nöyriä, äkäisiä, nyyhkyttäviä
ääniä, kaikki erilaisia ja epämiellyttäviä.

-- Almua, almua!

-- Armoa!

-- Seis! Seis!

-- Armoa Pyhän Marian vuoksi, ihmeitätekevän tähden!

-- Armoa!

-- Seis!

Ja pölystä ilmaantui sekavana laumana joukko hirviöitä. Eräs, jonka
kädet olivat poikki, näytti verisiä tynkiä, ikäänkuin leikkaus olisi
tapahtunut vallan äsken, tai kuin haavat olisivat huonosti parantuneet.
Toisella oli käsiinsä kiinnitettynä nahkapatjat, joihin nojaten
raskasta ruumistaan vaivaloisesti laahautui eteenpäin. Kolmannella
oli iso nystyräinen tumma kaulakuhmura, joka härän kaulanahan tavoin
heilui edestakaisin. Toisella oli huulessa pullea kasvannainen, joka
teki sen vaikutuksen, kuin olisi hänellä ollut palanen raakaa maksaa
hampaiden välissä. Toisella oli vallan muodottomat kasvot: sieramet ja
yläleuka olivat kokonaan syöpyneet pois. Toiset paljastivat muunlaisia
kammottavaisuuksia, tehden vilkkaita, melkein uhkaavia liikkeitä, kuin
olisivat tahtoneet päästä oikeuksiinsa.

-- Seis! Seis!

-- Pieni ropo!

-- Katsokaa! Katsokaa! Katsokaa!

-- Minulle! Minulle!

-- Pieni ropo!

-- Armoa!

-- Minulle!

Se oli väkirynnäkköä, se oli melkein veroitusta. Kaikki näyttivät
järkähtämättä päättäneen vaatia roponsa, vaikkapa heidän sitten olisi
täytynyt takertua kiinni pyöriin ja hevosen jalkoihin.

-- Seis! Seis!

Giorgion etsiessä taskustaan kolikoita, heittääkseen ne tälle laumalle,
painautui Ippolita kiinni häneen. Inho kuristi hänen kulkkuaan, eikä
hän kyennyt hillitsemään aaveenomaista pelkoaan, joka oli vallannut
hänet räikeässä auringonpaisteessa näillä tuntemattomilla seuduilla,
missä vilisi surkeita olentoja.

-- Seis! Seis!

-- Pieni ropo!

-- Minulle! Minulle!

Mutta ajuri suuttui, ojensihe äkkiä suoraksi ja heiluttaen piiskaa
voimakkaassa nyrkissään, hän hosui tarmon takaa kerjäläisiä, ja
jokaista lyöntiä hän säesti kirouksilla. Piiskanletku riehui ilmassa.
Ne kerjäläiset, joihin piiska oli osunut, päästivät kirouksia, mutta
eivät väistyneet. Jokainen tahtoi saada osansa.

-- Minulle! minulle!

Silloin Giorgio viskasi joukon kuparikolikoita alas pölyyn. Ja pöty
peitti tämän viheliäisen rampajoukon, tukahutti sen kiroukset. Vielä
koetti tynkäkätinen ja jäykkäsäärinen hetken aikaa seurata ajoneuvoja;
mutta piiskan uhkauksista he jäivät jälelle.

-- Älä pelkää, rouva -- sanoi ajuri. -- Ei yksikään enää rohkene
lähestyä, sen minä lupaan.

Uusia ääniä kuului; ne ähkivät, ulvoivat, huusivat Jeesusta ja
Mariaa todistajiksi, selvittivät raajarikkoisuutensa tai haavojensa
luonnetta, kertoivat taudistaan tai onnettomuudestaan. Paitsi tuota
ensimäistä äkäisenluontoista ryhmää, joka oli vaaninut väijyksissä, oli
molemmin puolin tietä aina kauppalan uloimpiin taloihin asti asettunut
kokonainen armeija kerjäläisiä, jotka siinä muodostivat kujan.

-- Hyvä Jumala! Mikä surkuteltava seutu! -- mutisi Ippolita,
pyörtymäisillään. -- Menkäämme pois, kääntykäämme! Minä pyydän,
Giorgio, kääntykäämme!

Ei se mielettömyyden vimma, joka yhä uudellen ajoi uskonkiihkoisia
joukkoja kirkon ympäri, ei se epätoivonhuuto, joka näytti lähtevän
tulipalosta, haaksirikkoisista tai verilöylystä, eivät pyörtyneet
ja verta vuotavat vanhukset, jotka uhrilahjahuoneessa joukottain
venyivät seinämillä, eivätkä kouristuksen vääntelemät naiset, jotka
alttarille ryömien nylkivät kielensä kivilaatoilla; ei se huumaava
hätähuuto, joka kohosi sekavan joukon sisimmästä yhden ainoan suuren
tuskan ja yhden ainoan toivon ilmauksena -- ei mikään kaikesta tästä
ollut verrattavissa siihen hirvittävään näkyyn, jonka tarjosi tuo
laaja, pölyinen, häikäisevän valkea ylängön kaltevuus, missä nuo
ihmiskurjuuden hylyt, nuo turmeltuneen rodun jätteet, nuo saastaiseen
eläimeen ja perkeisiin vivahtavat olennot ryysyineen paljastivat ja
kuuluttivat rumuudenleimaansa, raajarikkoisuuttaan.

Siinä oli kosolta väkeä, joka täytti ylängön ja ojat perheineen,
lapsineen, sukulaisineen, irtaimistoineen. Siinä näki puolialastomia
vaimoja, kyljiltään herpaantuneina kuin nartut penikoituaan, ja nälän
laihduttamia lapsia, viherviä kuin sisiliskot, silmät ahneudesta
kiiluen, suu jo näivettyneenä, ääneti, veressä perinnäinen tauti.

Kullakin ryhmällä oli hirviönsä: rampa, halvattu, kyttyräselkäinen,
sokea, kaatuvatautinen, spitaalinen. Kullakin raihnaisella oli
perintönä joku mätähaava, jota ylläpiti ja viljeli, jotta se kantaisi
korkonsa. Erityisesti kehoitettuna tällainen hirviö erosi ryhmästä,
tunki pölypilvien läpi ja huitoi käsiään ja kerjäsi ryhmänsä
yhteishyvää varten.

-- Pieni ropo, jos itse toivotte armoa! Vähän köyhän apua! Katsokaa,
millainen on elämäni, katsokaa millainen on elämäni!

Toiskätinen, tumma ja lättänenäinen mies kuin mulatti, tukka tuuhea
kuin jalopeuralla, kokosi pölyä hiuksiinsa ja pudisti sitten
jalopeuranharjaansa, peittyen kokonaan tomupilveen. Epämääräisen
ikäinen nainen, jolla oli tytär ja jonka ulkomuodossa ei enää ollut
mitään inhimillistä, istui paalun ääressä ja nosti esiliinaansa
näyttäen kohjuaan, joka oli suunnattoman suuri ja kellervä kuin
talirakko. Muuan elefantti-tautinen istui maassa ja näytti säärtänsä,
joka oli paksu kuin tammenpölkky ja täynnä syyliä ja keltaista rupea ja
joka oli niin suhdattoman suuri, ettei se näyttänyt kuuluvan hänelle.
Sokealla, joka polvistuneena haltioituneen asennossa ojensi kämmentään
taivasta kohti, oli kaljun korkean otsan alla kaksi veristä aukkoa.
Ja toisia, ja yhä toisia näkyi häikäisevässä auringonpaisteessa niin
kauas, kuin silmä kantoi. Koko laaja ylängön rinne oli yhtenäisesti
väen peitossa. Keskeymättä jatkuivat anovat huudot, milloin kovemmin,
milloin hiljemmin, kuorona, vuoroitellen, tuhansin eri äänin.
Yksinäisen kentän taivaanranta, mykkä pilvetön taivas, hehkuva tie,
joka heijasti sokaisevaa valoa, kasvullisuuden liikkumattomuus, koko
ympäristö saattoivat tämän hetken synkemmäksi, ja se muistutti raamatun
vertausta hävityksen tiestä, joka johti kirottuun kaupunkiin.

-- Lähdetään pois täältä! Käännytään! Minä rukoilen sinua, Giorgio,
käännytään takaisin! -- toisti Ippolita väristen kauhusta,
taikauskoisesti ajatellen jumalallista vitsausta ja peläten vapaan
paahtavan kuuman taivaan alla, jolle alkoi levitä metalli-hohde,
saavansa nähdä vielä kammottavampaa.

-- Mutta minne? Minne ajamme?

-- Yhdentekevää minne. Käännymme, ja ajamme tuonne alas meren rannalle.
Odotamme siellä alhaalla lähtöhetkeen asti, minä rukoilen.

Ja pitkällisen paastoamisen ja janon tuottama tuska ja polttava kuumuus
lisäsi molempien levottomuutta.

-- Näetkö? Näetkö? -- hän huusi, ollen suunniltaan, ikäänkuin olisi
nähnyt edessään yliluonnollisen ilmestyksen. -- Näetkö? Sillä ei ole
ollenkaan loppua.

Tuossa räikeän kirkkaassa ja leppymättömässä valossa lähestyi heitä
joukko miehiä ja naisia ryysyihin puettuina; heidän edellään kulki
jonkunlainen kuuluttaja huutaen ja heiluttaen kuparilautasta. Ja nämä
henkilöt kantoivat hartioillaan lautaa, joka oli peitetty olkisäkillä,
millä oli pitkällään sairas, luurangoksi laihtunut nainen, joka muumion
tavoin oli verhottu liinakääreisiin, joista alastomat jalat pistivät
esiin. Ja kuuluttaja, oliivinkarvainen mies käärmeenliikkeineen ja
silmät mielipuolen tavoin mulkoillen, kertoi äänekkäästi, osoittaen
kuolevaa, että tämä nainen, joka jo monta vuotta oli potenut
verenjuoksua, tänään aamun sarastaessa Pyhän Neitsyen ihmeen kautta
oli parantunut. Ja hän kerjäsi, jotta tämä nainen parannuttuaan voisi
johtaa ruumiiseensa uutta verta. Ja hän heilutti kuparilautasta, jolla
muutamat kolikot kilisivät.

-- Neitsyt on tuon ihmeen toimeenpannut! Ihmeen! Ihmeen! Antakaa almua!
Pyhän Neitsyen armon vuoksi olkaa armeliaita!

Ja miehet ja naiset, eroituksetta, purskahtivat itkuun. Ja
verenjuoksuinen nainen kohotti melkein huomaamattomasti luisevia
käsiään, kuin olisi tahtonut tavoitella jotain ilmasta, kun sitävastoin
hänen paljaat jalkansa, yhtä kellervät kuin kädet ja kasvot ja
nilkoista läpikuultavat, lepäsivät kuolon jäykkinä. Ja tuossa räikeässä
armottomassa auringonpaisteessa kaikki lähestyi.

-- Käänny takaisin! Käänny takaisin! -- huusi Giorgio ajurille. --
Käännä ajoneuvot ja lyö hevosia piiskalla.

-- Olemme perillä, herra. Mitä sinä pelkäät?

-- Käännä ja aja takaisin.

Tämä käsky annettiin niin pontevasti, että ajuri keskellä huumaavaa
melua käänsi hevoset.

-- Aja, aja!

Ja kuin paeten karautettiin rinnettä alas, tiheiden pölypilvien läpi,
missä silloin tällöin kaikui käheä huuto.

-- Minne pitää ajaa, herra? -- kysyi ajuri, kyyristyen tomupilvessä.

-- Alas, alas, merelle päin. Aja, aja.

Giorgio tuki melkein pyörtynyttä Ippolitaa, yrittämättä häntä jälleen
elvyttää. Itse hän vaan sekavasti tajusi kaiken sen, mikä tapahtui.
Todelliset ja luuloitellut mielikuvat sekoittivat hänen älynsä ja
herättivät harha-aistimuksia. Jatkuva humu korvissa esti häntä selvästi
eroittamasta muita hälyääniä. Levoton huoli raateli häntä kuin
painajainen ja kuristi kokoon hänen sydäntään. Huoli päästä pakenemaan
tätä hirvittävää unta, saada takaisin entinen tajuntansa ja tuntea tuon
rakastetun olennon jälleen vironneena lepäävän hänen povellaan, nähdä
jälleen hänen suloista hymyänsä.

    Eläköön Maria!

Vielä kerran ylistyslaulun sävel kaikui hänen korvaansa; vielä kerran
ilmestyi vasemmalla lukemattomien ihmisolentojen vilinästä Neitsyen
temppeli, punaisena kuin tulimeressä kylpien, kohoten yläpuolelle
pyhättömiä telttoja, säteillen hirvittävää voimaa!

    Eläköön Maria!
    Maria eläköön!

Ja laulu häipyi etäisyyteen; ja tien mutkassa katosi temppeli. Ja
äkkiä pyyhkäisi melkein raitis tuulahdus laajojen, aaltoilevien
viljavainioiden yli. Ja pitkä sininen juova näyttäytyi taivaanrannalla.

-- Meri! Meri! -- puhkesi Giorgio huutamaan, kuin nyt olisi tuntenut
olevansa turvissa.

Ja hänen sydämensä paisui helpoituksesta.

-- Rohkeutta, rakkaani! Katso, tuossa on meri!



V.

TEMPUS DESTRUENDI



I.


Parvekkeelle katettu pöytä oli hauskan näköinen valkeine
posliini-astioineen, sinisine laseineen, punaisine neilikkoineen,
siinä ison seinälampun keltaisessa valossa, joka veti puoleensa kaikki
kesäiltana ympärillä lepattavat yöperhoset.

-- Katso, katso Giorgio! Tämä tässä on vallan pirullinen... Sillä on
silmät kuin pahalla hengellä. Näetkö, kuinka ne kiiluvat?

Ippolita näytti perhosta, joka oli toisia suurempi, omituisen näköinen,
tiheän punaisen hipiäkarvan peittämä, silmät muljottavina ja tulta
vasten välkkyen kuin kiiltokivet.

-- Se tulee päällesi! Se tulee päällesi! Pakene! -- Hän nauroi
vallattomasti ja rienasi sitä vaistomaista levottomuutta, jota
Giorgio ei voinut peittää, kun joku noista hyönteisistä tuli hänen
läheisyyteensä.

-- Oh, se täytyy minun saada! -- Ippolita huusi rajuna kuin oikullinen
lapsi ja koetti tavoitella tuota pirullista perhosta, joka istuutumatta
löyhyi lampun ympärillä.

Ippolitan toistuneet vilkkaat yritykset olivat tuloksettomat. Hän
kaatoi kumoon lasin, vieritti hedelmäkasan pöytäliinalle ja oli vähällä
särkeä lampunkuvun.

-- Mikä into! -- ilkkui Giorgio. -- Sinä et saa sitä kiinni.

-- Saanpa kyllä -- vastasi Ippolita itsepintaisena, katsoen häntä
silmiin. -- Tahdotko lyödä vetoa?

-- Mistä?

-- Mistä tahansa.

-- Hyvä -- vapaan valinnan mukaan.

-- Niin -- vapaan valinnan mukaan.

Tässä lämpöisessä valossa hänen kasvonsa olivat mitä rikkaimman ja
viehättävimmän värityksen peittämät -- tuon värityksen, joka oli
kokoonpantu "vaaleasta merivahasta, tummasta kullasta ja kenties
kuihtuneesta ruususta", missä Giorgio Veneziassa luuli huomanneensa
muinaisvenezialaisen sielun koko salaisuuden ja koko kauneuden, joka
oli siirtynyt viehättävään Kypron kuningaskuntaan. Ippolitalla oli
hiuksissaan neilikka, hehkuva kuin halu, ja hänen ripsiensä varjostamat
silmänsä loistivat kuin järvet piilipuiden lomissa hämärähetkenä.

Sellaisena hän siinä ilmeni, nautinnon herättäjänä, voimakkaana ja
hentona intohimon välikappaleena, hekkumallisena ja komeana eläimenä,
jonka kutsumus oli somistaa pöytää, kaunistaa vuodetta ja sytyttää
esteettisen herkuttelun kahtaallista mielikuvitusta. Hän seisoi siinä
eläimellisen olemuksensa ylimmässä loistokkaisuudessa: hilpeänä,
levottomana, notkeana, kiihoittavana, julmana.

Giorgio ajatteli tarkastaessaan häntä jännittyneenä: -- Montako eri
ilmestysmuotoa hänellä liekään minun silmissäni! Minun toivomukseni
määrää hänen kauneutensa; hänen varjopuolensa ovat minun mietiskelyni
tulos. Sellaisena, kuin hän minulle joka hetki ilmenee, hän ei ole
muuta kuin jatkuvan luomisvoimani tuote. Häntä ei ole olemassa
ulkopuolella minua. Hänen ilmestysmuotonsa ovat muuttuvaiset, kuin
sairaan unihoureet, _Gravis dum suavis_! Milloinka? Se aika, jolloin
Giorgio oli painanut suudelman hänen otsalleen, merkiten sen tuolla
aatelisleimalla, eli hänen muistissaan jotenkin himmeänä. Tuo
haaveilu oli hänestä nyt melkein käsittämätön. Sekavina sukelsi hänen
mielestään Ippolitan lausumia sanoja, jotka tuntuivat tulkitsevan
syvää merkitystä. -- Mikä muu silloin hänessä puhui kuin minun älyni?
Kunnianhimostani johtui, että lainasin alakuloiselle sielulleni nuo
uhkuvat huulet, jotta se pääsi henkimään ilmoille tuskansa ylimmän
kauneuden muodossa.

Hän katseli noita huulia. Ne rypistyivät hieman kokoon, sangen
luontevasti, ne kun ottivat osaa siihen jännittyneeseen
tarkkaavaisuuteen, millä Ippolita koetti odottaa sopivaa hetkeä
yllättääkseen öisen harhailevan perhosen.

Nyt hän käytti mitä varovaisinta viekkautta, salaman nopealla
liikkeellä sulkeakseen käteensä siivekkään saaliin, joka liipoitteli
tulen ympärillä, mihinkään asettumatta. Hän rypisti kulmakarvojaan;
ja jousen tavoin hän näytti jännittyvän valmiina laukaisemaan. Pari
kolme kertaa hän teki hyökkäyksen, mutta turhaan. Perho ei ollut
pyydettävissä.

-- Myönnä että olet voitettu -- sanoi Giorgio. -- Tulen olemaan
hienotunteinen.

-- En.

-- No, mutta myönnähän toki.

-- En sittenkään. Varokoon itseään, jos saan sen käsiini.

Ja hän jatkoi ajometsästystään, intohimoisen sitkeästi.

-- Kas, se lensi pois! -- huusi Giorgio, joka oli menettänyt siivekkään
tulenpalvelijan näkyvistään. -- Se pakeni.

Vallan harmistuneena Ippolita nousi, todella innostuneena kilpapelistä;
ja hän tähysteli ympärilleen, nähdäkseen pakolaisen.

-- Tuossa se on! -- hän huusi riemuiten. -- Tuossa seinällä. Näetkö?

Ja jo hän katui huutoaan.

-- Älä liikahda -- hän lisäsi hiljaa häneen päin kääntyen.

Perho oli asettunut hohtavalle seinälle; ja se pysyi liikkumattomana
kuin ruskea pilkku. Ippolita lähestyi sitä äärettömän varovasti; ja
hänen kaunis, solakka ja taipuisa ruumiinsa loi varjon valkealle
seinälle. Nopeasti hän aukaisi kätensä, kaappasi kiinni ja sulki sen.

-- Nyt se on minulla kiinni. Nyt se on minulla nyrkissäni.

Ja lapsellinen ilo valtasi hänet.

-- Mitä nyt teen sinulle? Panen sen sinun kaulallesi. Sillä sinäkin
olet minun vallassani.

Ja hän valmistautui uhkaustaan täyttämään, kuten silloin heidän
juostessaan kummun rinteellä.

Giorgio nauroi, tämän hilpeyden välittömyyden voittamana, joka herätti
hänessä kaiken vielä kuihtumattoman nuorekkuuden.

-- No, -- hän pyysi -- istuudu nyt; ja syö hedelmäsi rauhassa.

-- Odota, odota.

-- Mitä aiot tehdä?

-- Odota.

Hän veti esiin neilikkaa kiinnittävän neulan tukastaan ja pisti sen
huuliensa väliin. Sitten hän hitaasti aukaisi nyrkkinsä, tarttui
perhoon siivistä ja rupesi lämmittämään sitä.

-- Kuinka julmaa! -- huudahti Giorgio. -- Kuinka julma sinä olet.

Hän hymyili, ollen hyvin toimessaan, ja pieni uhri räpytti jo värinsä
menettäneitä siipiään.

-- Kuinka julma sinä olet! -- Giorgio toisti hiljemmin, mutta
vakavammin, huomaten Ippolitan kasvoilla kaksinaisen ilmeen: mielihyvää
ja inhoa -- mikä näytti osoittavan, että häntä erityisesti miellytti
keinotekoisesti kiihoittaa ja jälleen polkea omaa herkkätuntoisuuttaan.

Hän muisti, että Ippolita jo muutamissa aikaisemmissa tilanteissa oli
osoittanut juuri tätä sairaalloista makua samanlaisiin kiihoituksiin.
Hänen sydäntään ei ollut täyttänyt puhdas sääli nähdessään lapsen
kuolinkamppausta tuossa mökissä, ja toivioretkeläisten kyyneliä ja
verta pyhätössä. Ja hän näki mielikuvituksessaan Ippolitan jälleen
sellaisena kuin hän joudutti askeleitaan uteliasten ryhmää kohti, jotka
kumartuivat Pinciolla rintanojan yli, nähdäkseen itsemurhaajan alas
kivitykselle jättämiä jälkiä.

-- Julmuus uinailee hänen rakkautensa pohjalla hän ajatteli. -- Hänessä
on jotain hävittävää, ja se on sitä ilmeisempi, kuta voimakkaampi on
hänen hyväilyjensä intohimon myrsky. -- Ja jälleen hän hengissä näki
tuon hirveän, melkein raivottarenkaltaisen naisen, sellaisena kuin hän
eri kertoina oli ilmennyt hänen puoleksi sulkeutuneille silmilleen, kun
hän oli levännyt kouristuksissa tai äärimäisen raukeuden väsytyksissä.

-- Katso! -- sanoi Ippolita hänelle ja näytti hänelle lävistettyä
perhoa, joka vielä liikutti siipiään. -- Katso, kuinka sen silmät
loistavat!

Ja hän ojensi sitä eri puolilta valoa kohti, kuin henkilö, joka tahtoo
nähdä jalokiven kimmeltävän kaikkine väreineen.

-- Se olisi kaunis koriste -- hän lisäsi, ja pisti sen kevein elein
tukkaansa.

Sitten, katsoen Giorgiota syvään silmiin:

-- Ja sinä vaan mietiskelet, mietiskelet lakkaamatta! Mutta mitä sinä
oikeastaan ajattelet? Ennen sinä ainakin puhuit, ehkäpä liiaksikin.
Nyt olet muuttunut vaiteliaaksi, kasvoillasi salaperäisyyttä ja
salahankkeita kuvastava ilme... Haudotko mielessäsi jotain minua
vastaan? Puhu, vaikka minua pahoittaisitkin.

Hänen äänenpainonsa oli äkkiä muuttunut; se oli täynnä kärsimättömyyttä
ja soimausta. Hän huomasi kerran taas, ettei rakastajansa ollut
muuta ollut kuin mietiskelevä, kuoreensa sulkeutunut havaitsija,
tarkkaavainen ja kenties vihamielinen havaitsija.

-- Puhu toki! Parempi, että lausut entiset pahat sanasi, kuin että noin
salaperäisesti vaikenet. Mikä sinun on? Oletko tyytymätön täällä-oloon?
Oletko onneton? Väsyttääkö sinua alituinen läsnäoloni? Oletko pettynyt
minun suhteeni?

Tällainen odottamaton ja avoin hyökkäys katkeroitti häntä, mutta hän
hillitsi mielenliikutuksensa; hän koetteli hymyilläkin.

-- Miksi teet minulle nämä oudot kysymykset? -- hän sanoi tyynesti.
Suututtaako sinua miettiväisyyteni? Minä ajattelen aina sinua ja
kaikkea, mikä sinua koskee.

Peläten, että Ippolita saattaisi huomata ivan varjon hänen sanoissaan,
hän lisäsi äkkiä rakastettavasti hymyillen.

-- Sinä hedelmöität minun henkeäni. Sisäinen elämäni on niin rikas, kun
minä olen luonasi, että ääneni kaiku minua häiritsee.

Ippolita tyytyi näihin pakollisiin sanoihin, jotka näyttivät kohottavan
hänet henkiseen tehtävään, korkeamman elämän luojaksi. Hänen kasvojensa
ilme kävi vakavaksi, ja yöperho räpytti hänen hiuksissaan siipiään
lakkaamatta ja nopeasti. -- Anna minun vaieta, äläkä minua epäile --
Giorgio jatkoi, hän kun hyvin oli huomannut sen muutoksen, minkä hänen
juonensa oli aiheuttanut tuon naisen mielessä, joka oli lumoutunut
rakkauden ihanteellisuudesta ja joka oli käynyt haaveelliseksi. --
Anna minun vaieta. Vaatisitko kenties minua puhumaan silloin kun näet
minun menehtyvän sinua hurmaavissa hyväilyissä? No niin, ei ainoastaan
suullasi ole voima herättää minussa tunnelmia, jotka voittavat kaikki
tunnetut rajat. Sinä sitäpaitsi herätät minussa joka hetki ylenmäärin
tunteita ja ajatuksia. Sinä et koskaan voi kuvitella, mitä pyörteitä
sinä yhdellä ainoalla asennollasi nostat aivoissani. Et saata koskaan
kuvitella, mitä näkyjä pieninkin liikkeesi herättää hengessäni. Sinun
liikkuessasi, sinun puhuessasi, minä saan kokea useita ihmeitä. Monasti
sinä herätät minussa jotain sentapaista, kuin muistan elämästä, jota
en koskaan ole elänyt. Äärettömät usvakerrokset selkenevät äkkiä ja
sukeutuvat minulle odottamattomiksi valloituksiksi. Mitä merkitsevät
silloin leipä, viini, hedelmät, kaikki nuo aineelliset seikat,
joiden kosketuksissa aistini ovat? Mitä merkitsevät edes elinteni
toimitukset, ruumiillisen olemassaoloni ulkonaiset ilmaukset? Minusta
melkein tuntuu, että kun suuni puhuu, ei ääneni kaiku voi tunkea
siihen syvyyteen, missä elän. Melkeinpä minusta näyttää, kuin pitäisi
minun pysyä liikkumattomana ja mykkänä, jotta en sisäistä näkemystäni
häiritsisi, sinun lakkaamatta vaihtuvana astuessasi halki niiden
maailmojen, jotka itse olet ilmestyksinä paljastanut...

Hän puhui hitaasti ja katsoi Ippolitaan tuijoittaen, ikäänkuin
lumoutuneena noista tavattoman loistavista kasvoista, joita yötä
mustemmat hiukset kehystivät, missä jotain elävää ja kuolevaa
lakkaamatta aallehti. Nuo kasvot, jotka olivat niin lähellä ja jotka
hänestä näyttivät saavuttamattomilta, pöydällä hajalla olevat esineet,
korkeat, purppuranpunaiset kukat, ja noiden kevyiden siivekkäiden
muotojen surina valonlähteen ympärillä, ja puhdas valo, joka astui
alas tähdistä, ja merestä nouseva soitannollinen henkäys, sanalla
sanoen, kaikki ilmiöt, jotka löysivät vastakaikua hänen tunteidensa
kumupohjasta, kaikki ne olivat hänestä uni-ilmestyksiä. Hänen oma
persoonansa, hänen oma äänensä olivat pelkkää kuvitelmaa. Hänen
ajatustensa ja sanojensa sarjat syntyivät helposti ja epämääräisesti.
Kuten tuona kuutamo-yönä nähdessään ihmeellisen viiniköynnöksen, hän
tunsi elämänsä perusolemuksen ja kaikkien olioiden olemuksen haihtuvan
unelmanomaiseen usvaan.



II.


Rantasomenkolle pystytetystä teltasta hän vielä puolialastomana
uinnin jälkeen katseli Ippolitaa joka oli jäänyt päivänpaisteeseen,
vallan veden reunaan valkoiseen kylpyviittaansa verhoutuneena. Häntä
katsellessaan hänen silmissään ajoittain vavahteli melkein kipeästi
pistelevä säkenöiminen; ja täysi keskipaivan valo synnytti hänessä
uutta ruumiillista pahointuntemusta johon sekaantui eräänlaista
epämääräistä kauhua. Se oli tuo hirvittävä hetki, uhkaava hetki valon
ja vaikenemisen ylin hetki, joka leijaili elämän tyhjyyden yläpuolella.
Hän käsitti tuon pakanallisen taikauskon, kauhun, mitä tunnettiin
helteisenä mätäkuun puolipäivähetkenä, merenrannalla, missä leppymätön
ja salainen Jumala asusti. Hänen epämääräisen kauhunsa pohjalla väijyi
jotain sentapaista kuin sen ihmisen aavistus, joka odottaa äkillistä
ja hirvittävää ilmiötä. Hän tuntui itsestään melkein lapsellisen
heikolta ja epäröivältä, ikäänkuin halventuneelta älyltään ja
voimiltaan, epäonnistuneen kokeen jälkeen. Upotettuaan ruumiinsa meren
veteen, otsa alttiina täydelle auringonpaisteelle ja uituaan matkan,
harjoittaen lempi-urheiluaan, ja koeteltuaan hengityskykyään äärettömän
vesitason henkäyksessä, silloin hän oli ilmeisistä merkeistä huomannut
voimiensa vähentymisen, nuoruutensa rappeutumisen, vihollisnaisen koko
hävitystyön; hän oli taas tuntenut, kuinka rautarengas kuristi hänen
elinvoimaansa, tuomiten uuden osan siitä toimettomuuteen ja raukeuteen.
Tämän ruumiillisen voimattomuuden merkitys kävi yhä syvemmäksi,
kuta enemmän hän tarkasti tuon naisen vartaloa, joka seisoi siinä
päivänpaisteessa.

Hän oli hajoittanut tukkansa kuivamaan. Ja pitkät kosteudesta yhteen
tahmettuneet kutrit valuivat hartioille niin tummina, että näyttivät
sinimustilta. Hänen solakka suora vartalonsa, kuin muinaiskreikkalaisen
vaipan poimuihin verhoutuneena, kuvastui puoleksi meren sineä,
puoleksi kirkasta kuultavaa taivasta vastaan. Hänen kumartuneiden ja
tarkkaavien kasvojensa sivuviivat katosivat melkein kokonaan hiuksien
alle. Hän oli kokonaan vaipunut vaihtelevaan huviin: hän pisti
paljaat jalkansa hehkuvaan hietaan ja piti niitä siinä niin kauvan
kuin jaksoi sietää hehkun; ja sitten hän upotti ne täten lämminneinä
rantaa hyväilevään lempeään veteen. Ja tästä kaksoisaistimuksesta hän
vallan itseunhoittumuksen valtaamana näytti sanomattomasti nauttivan.
Hän karkaisi ja voimisti itseään imemällä itseensä täysin siemauksin
suolaista ilmaa ja päivänpaistetta. Miten hän saattoikaan samalla
olla niin heikko ja niin vahva? Miten hän saattoikaan samanaikuisesti
yhdistää olemukseensa niin monta ristiriitaisuutta, ja yhtenä ainoana
päivänä, yhtenä ainoana hetkenä näyttää niin erilaiselta? Tuo vaitelias
ja alakuloinen nainen, joka sisällään kätki parantumatonta kipua,
kuollettavaa sairautta; tuo himokas ja värähtelevä rakastajatar,
jonka hehku ajoittain oli niin peloittava, jonka hekkumallisuus
joskus vivahti kuolinkamppauksen huolestuttaviin oireisiin, tämä
samainen olento saattoi siinä seisoessan merenrannalla hengittää
itseensä ja tajuta kaiken ympäristöönsä laskeutuneen luonnon riemun,
saattoi muistuttaa antiikkisten kuvien kauneutta, jotka kuvastuivat
Hellesponton kristalli-pintaan.

Tämän vastustusvoiman ylevämmyys oli ilmeinen. Giorgio katseli
häntä mielessään huoli, joka vähitellen sakeni salavihaksi. Hänen
heikkoutensa tietoisuus todella sulautui vihantunteeseen, ja hänen
tarkkanäköisyytensä kävi yhä selkeämmäksi ja melkein koston himoiseksi.

Ippolitan paljaat jalat, joita hän vuorotellen lämmitti hiedassa ja
vilvoitteli vedessä, eivät olleet kauniit; jopa varpaansa olivat
rumanmuotoiset, epäjalot, vailla kaikkea hienoutta; niissä oli alhaisen
syntyperän selvä leima. Hän katseli niitä tarkkaavaisesti; hän ei muuta
katsellutkaan, tehden sen tavattoman terävästi ja tarkasti, ikäänkuin
muodon erikoisuus olisi hänelle paljastava salaisuuden. Ja hän
ajatteli: -- Kuinka monta epäpuhdasta ainesta kuohuu hänen veressään!
Kaikki hänen syntyperänsä siirtämät vaistot piilevät hänessä,
hävittämättöminä, valmiina kehittymään ja kapinoimaan kaikkea pakkoa
vastaan. En koskaan voi tehdä mitään häntä jalostaakseni. Minä en voi
tehdä muuta kuin hänen persoonansa muuttumattomalle tosioloisuudelle
asettaa vastakohdaksi unelmieni vaihtuvan muodon, eikä hän voi muuta
tehdä, kuin lainata yksinäiselle intohimon huumaukselleni tarpeelliset
välikappaleet...

Mutta samalla kuin hänen ajatuksensa alensi tuon naisen
mielikuvituksensa yksinkertaiseksi kiihokkeeksi, riistäen kaiken arvon
tosioloisuudelta, hän saman havainnon terävyydellä tunsi, että oli
sidottu juuri tuon ruumiillisen olennon todelliseen ilmaukseen, eikä
ainoastaan siihen, mikä siinä oli kaunista, vaan juuri siihen, mikä
hänessä oli vähemmin kaunista. Rumuuden havaitseminen ei höllentänyt
sidettä, ei heikentänyt lumoa. Hänen kasvonsa epäjaloimmista piirteistä
virtasi häneen huolestuttavaa vetovoimaa. Hän tunsi hyvin tämän ilmiön,
joka usein oli toistunut. Hänen silmänsä olivat usein erittäin selvästi
huomanneet Ippolitan persoonassa vähäpätöisempiä vikoja; ja pitkäksi
aikaa oli hänen ollut ikäänkuin pakko tuijoittaa niihin, katsella
niitä, liioitella niitä. Ja hän oli aisteissaan ja hengessään tuntenut
kuvaamatonta häiriötä, jota melkein aina oli seurannut äkillinen raju
himo. Tämä oli kaiketi pahin todiste siitä suuresta, lihallisesta
valtaansaottamisesta, jonka toinen ihmisolento toiseen ihmisolentoon
nähden voi toimeenpanna. Epäilemättä oli sellaisen lumouksen valtaamana
se nimittämätön rakastaja, joka ylitse kaiken rakastajattaressaan
rakasti niitä jälkiä, jotka vuodet olivat painaneet hänen kaulaansa,
päivä päivältä levenevää hiusten jakausta, kuihtunutta suuta, johon
suolaiset kyynelet valuivat, tehden suudelmien höysteen pysyvämmäksi.

Giorgio ajatteli vuosien pakoa, niitä kahleita, jotka tottumus on
takonut ainaiseksi, sen rakkauden ääretöntä surullisuutta, joka on
muuttunut väsyttäväksi paheeksi. Hän näki tulevaisuudessa olevansa
kahlehdittu tuohon ruumiiseen, kuin pakkovanki ketjuihinsa, ollen
vailla omaa tahtoa, ajatuskykyä, tylsistyneenä ja onttona; hän näki
kumppaninsa lakastuvan, vanhenevan, vastustamatta antautuvan ajan
hitaasti kalvavan hampaan nakerreltavaksi; hän näki tämän naisen
raukeista käsistään pudottavan harhaluulojen revityn harson, mutta
elinikänsä säilyttävän turmiollisen valtansa; hän näki yksinäisen,
aution, äänettömän talon, joka odotti viimeistä vierasta -- kuolemaa...

Hänen mieleensä johtuivat pienten äpärien huudot, jotka hän oli
kuullut isänsä maatalossa tuona iltapäivänä. Hän ajatteli: -- Ippolita
on hedelmätön. Hänen kohtunsa on kirouksen lyömä. Jokainen siemen
menehtyy siinä kuin tulisessa pätsissä. Hän pettää alati minun syvintä
elinvaistoani. -- Hänen rakkautensa hyödyttömyys tuntui hänestä
korkeimman lain julkealta rikkomiselta. Mutta jos ei hänen rakkautensa
ollut muuta kuin levotonta hekkumaa, miksi sillä siis oli tämä
välttämättömän kohtalon luonne. Eikö suvun lisääminen ollut kaiken
aistillisen rakkauden oikea päämäärä? Eikö tämä sokea ja ainainen
vietti ollut himon alkujuuri, ja eikö jokaisella himolla, salaa tai
julkisesti, ole luonnon määräämä siittämisen tarkoitus? Miksi hän
siis oli niin vahvoin kahlein sidottu tuohon hedelmättömään naiseen?
Miksi siis tuo hirveä suvun "tahto" niin itsepintaisesti vaati ja
rajusti toivoi elämän antimia tuolta kuihtuneelta ja synnyttämiseen
kykenemättömältä kohdulta? Hänen rakkaudeltaan puuttui ensimäinen ehto:
elämän tunnustaminen ja kehittäminen ulkopuolelle yksilön olemassaoloa
ja rajoja. Tuolta rakastetulta naiselta puuttui sukupuolen korkein
salaperäisyys: synnytystuskat. Molempien onnettomuus johtui juuri tästä
jatkuvasta hirviömäisyydestä.

-- Miksi et tule päivänpaisteeseen? -- kysyi Ippolita äkkiä, kääntyen
hänen puoleensa. -- Näetkö, kuinka paljon minä kestän? Tahdon todella
tulla sinun sanojesi mukaisesti, oliivin väriseksi. Miellytänkö sinua
silloin?

Hän lähestyi telttaa, käsillään pitäen koossa avaran vaippansa
liepeitä, pehmeänä ja velttona liikkeiltään, ikäänkuin uupumus äkkiä
olisi hänet vallannut.

-- Miellytänkö sinua silloin?

Hieman kumartuen hän astui sisälle telttaan. Lumivalkeiden poimujen
runsauden alla liikkui hänen laiha, taipuisa ruumiinsa kissamaisen
sulavasti, säteillen lämpöä ja tuoksua, joka hämmentyneestä,
aistillisesta nuoresta miehestä tuntui oudon voimakkaalta. Ja kun hän
paneutui pitkäkseen hänen viereensä matolle, valuivat hänen kasvoilleen
suolavedestä vielä kosteat hiukset, joiden lomitse silmien valkuaiset
välkkyivät ja suu punervana houkutteli kuin hedelmä lehtien välissä. --
Tahdotko että tulen oliivin kaltaiseksi?

Hänellä oli varjo äänessä, kuten myös kasvoissa ja hymyssä; äärettömän
salaperäinen ja kiehtova varjo. Näytti siltä kuin olisi hän arvannut
nuoren miehen salaisen vihamielisyyden ja olisi aikonut sitä
voitokkaana ilkkua.

-- Mitä sinä katselet? -- hän kysyi äkkiä säpsähtäen. -- Ei, ei, älä
katso niitä! Ne ovat rumat.

Ja hän veti jalat takaisin ja peitti ne poimuihin.

-- Ei, ei, en tahdo.

Ja hän näytti hetken närkästyvän ja häpeävän; hän näytti suuttuneelta,
kuin olisi hänen katseessaan eroittanut julman totuuden kipinän.

-- Sinä häijy mies! -- hän kotvan kuluttua lisäsi, ääni värähdellen
leikkisyydestä ja harmista.

Giorgio sanoi hieman väkinäisesti:

-- Sinä tiedät, että pidän kaikkea sinussa kauniina.

Ja hän teki liikkeen, kuin olisi aikonut vetää hänet luokseen ja
suudella häntä.

-- Ei, odota. Et saa katsoa!

Ippolita etäytyi hänestä ja pujahti teltan soppeen; nopeasti, ripein
liikkein, hän veti jalkaansa pitkävartiset mustasilkkiset sukkansa.
Sitten hän kääntyi, epäsiveänä, huulilla selittämätön hymy. Ja
ojennettuaan molemmat jalkansa, jotka kiiltävässä verhossaan näyttivät
täydellisiltä, hän sitoi sukkanauhat polvien yläpuolelle. Jotain
itsetietoisen uhmaavaa oli hänen eleissään; ja ohut ivan vivahdus
sisältyi hänen hymyynsä. Ja tämä mykkä ja kamala kaunopuheisuus sai
nuoren miehen mielessä tämän selvän merkityksen: -- Minä olen tuo
ijäti voittamaton nainen. Sinä olet minun ruumiini kautta nauttinut
kaikkea sitä hekkuman riemua, jota loppumaton himosi on janonnut; ja
minä olen verhoutuva niihin valheisiin, jotka himosi loppumatta on
keksivä. Mitä tarkkanäköisyytesi minulle voi? Silmänräpäyksessä minä
voin uudelleen eheäksi kutoa sen harson, jonka sinä olet rikki repinyt;
silmänräpäyksessä minä voin jälleen vallata sinut sillä siteellä, jonka
olet raastanut irti. Minä olen vahvempi sinun ajatustasi. Minä tunnen
sen salaisuuden, miten minä kirkastun sinun sielussasi. Minä tunnen ne
liikkeet ja sanat, jotka kykenevät kirkastamaan minua sinun silmissäsi.
Ihoni tuoksu voi hajoittaa sinussa maailman.

Todella hänessä hajaantui maailma, kun Ippolita kiemurrellen ja väijyen
lähestyi häntä ja paneutui pitkäkseen hänen viereensä kaislamatolle.
Jälleen muuttui todellisuus sekavaksi saduksi täynnä lumoavia kuvia.
Meren peili täytti teltan kultakimmellyksellä ja sekoitti lukemattomia
kullattuja korsia kuteen säikeisiin. Aukosta tunki sisälle rauhan
äärettömyys ja veden täydellinen liikkumattomuus melkein kammoittavan
hohteen mukana. Ja vähitellen katosivat nämäkin ilmiöt. Äänettömyydessä
Giorgio ei kuullut muuta kuin oman verensä kohinaa; varjossa hän ei
nähnyt muuta kuin nuo kaksi melkein raivokkaasti häneen tuijoittavaa
silmää. Ippolita kietoi hänet täydelleen, monenlaisin kosketuksin,
ikäänkuin hänessä olisi ollut pilven ominaisuuksia. Ja Giorgio hengitti
kaikista tämän hehkuvan ihon huokosista meren tuoksua: kuin suolan
härmistymistä liekin kautta. Ja hänen kosteista hiuksistaan hän löysi
mitä etäisinten levämetsien salaisuuden. Ja tajunnan lopullisesti
sammuessa hän luuli, kolhaistessaan takaraivoaan kallion paateen,
koskettelevansa syvän kuilun pohjaa.

Vihdoin hän kuuli kuin kaukaa, vaatteiden kahistessa, Ippolitan äänen
sanovan:

-- Aiotko vielä jäädä tänne hetkeksi? Nukutko?

Hän aukaisi silmänsä ja mutisi sekavana:

-- En, en nuku.

-- Mikä sinun on?

-- Minä kuolen.

Hän koetti hymyillä. Hän näki toisen häikäisevän valkoiset hampaat, kun
hän hymyili.

-- Tahdotko, että autan sinua pukeutumaan?

-- En, pukeudun itse. Mene, mene... minä tulen kohta jälestä -- hän
mutisi kuin unen pöpperössä.

-- No, sitten minä menen ylös. Minun on niin kova nälkä. Pukeudu ja
tule.

-- Tulen, tulen.

Hän vavahti rajusti, tuntiessaan toisen huulet omillaan. Hän aukaisi
uudelleen silmät ja koetti hymyillä.

-- Armoa!

Hän kuuli someron narskuvan hänen poistuvien askeleidensa alla. Suuri
hiljaisuus vallitsi taas merenrannalla. Ajoittain kuului rannalta ja
lähimmiltä kallioilta hiljaista loisketta: senkaltainen heikko ääni
joka syntyy, kun eläimet juontipaikalla sammuttavat janoaan.

Muutama hetki kului, joiden aikana hän taisteli uupumusta vastaan, joka
näytti muuttuvan unenhaluksi. Ponnistaen voimiaan hän viimein kavahti
istumaan; hän pudisti päätään karkoittaakseen usvat; hämmästyneenä hän
katseli ympärilleen. Hän tunsi koko olemuksessaan omituista tyhjyyden
tunnetta; hän ei voinut selvitellä ajatuksiaan; tuskin hän enää
ollenkaan voi ajatella tai toimeenpanna mitään tekoa ilman ääretöntä
ponnistusta. Hän loi katseen teltan edustalle; ja uudelleen hänet
valtasi valon kauhu -- Oi, jos voisin panna maata ja olla koskaan
nousematta! Kuolla! Olla häntä milloinkaan jälleen näkemättä! Liian
tukala oli hänestä se varmuus, että hänen muutaman hetken kuluttua
täytyi taas nähdä tuo nainen, olla hänen kanssaan yhdessä, taas
vastaanottaa hänen suudelmiaan, taas kuulla hänen sanojaan.

Hän vitkasteli, ennenkuin alkoi pukeutua. Mielettömät ajatukset
kiitivät läpi hänen väsyneiden aivojensa. Hän astui ulos teltasta
ja sulki silmät häikäisevän valon pakosta. Hän näki luomien läpi
voimakkaan punaisen hohteen; häntä pyörrytti lievästi.

Ympäröivien seikkojen näkeminen, kun hän jälleen aukaisi silmänsä,
tarjosi hänelle selittämättömän vaikutelman. Hänestä tuntui kuin olisi
nähnyt kaiken toisessa olomuodossa, äärettömän pitkän ajan kuluttua.

Somerikko oli polttavien säteiden alla valkoinen kuin kalkki.
Mittaamattomalle surunomaiselle merenpinnan kuvastimelle näytti
valoisan hohtava taivas hetki hetkeltä laskeutuvan, raskaana
tuollaisesta rauhasta, joka liittyy tuntemattoman onnettomuuden
odotukseen. Hiekkakiviset vuoriniemet yksinäisine ympäristöineen
nostivat tummasta kivipohjastaan tornien tavoin ilmoille metsäisiä
huippujaan, missä öljypuut vihan ja mielettömyyden ryhtisinä
kuvastuivat tuliselle taivaalle. Kallioiden suojaamana, kuin hirviö
väijyksissä satoine salajuonineen, paalulaituri tarjosi hirvittävän
näyn. Hirsien ja touvien sekasotkun keskellä kalastajat kumartuivat
vedenpintaa kohti, jäykkinä, liikkumattomina, kuin pronssiin
valettuina. Ja heidän synkän elämänsä yläpuolella leijaili kuoleman
lumous.

Äkkiä, keskellä tätä hehkua ja tätä hiljaisuutta tunki nuorukaisen
korvaan Ippolitan ääni, joka kutsui erakkomajan kummulta.

Giorgio säpsähti ja kääntyi, sydämen sykkiessä hengästyttävästi. Tuo
ääni toisti huutonsa selvästi ja voimakkaasti, ikäänkuin olisi tahtonut
vahvistaa valtaansa.

-- Tule!

Hänen kiivetessään rinnettä ylös, levisi toisesta savuisesta tunnelin
aukosta ilmaan kumina, johon vastasi kaiku lahden pohjukasta. Hän
pysähtyi lähelle rautatien kiskoja ja tunsi uudelleen pyörtymisoireita,
ja samalla välkähti hänen rasittuneissa aivoissaan hurja ajatus: --
Heittäytyä nyt kiskoille... Kaiken loppu yhdessä silmänräpäyksessä! --

Pauhaten, kiitäen ja synkkänä suhisi juna ohi, paiskaten hänen
kasvoihinsa vauhtinsa myrskyn; ja viheltäen ja jyskien se katosi
päinvastaiseen tunneliin, joka savusi mustana auringonpaisteessa.



III.


Leikkuumiesten ja tähkäinpoimijattarien laulut vuorottelivat pitkin
hedelmällisen kummun rinnettä aamunkoitosta päivänlaskuun asti. Miesten
kuorot ylistivät rajusti kuin Bakkusjumalan palvelijat hyvien ruokien
ja vanhan viinin tuottamaa iloa. Sillä elonleikkaajille merkitsi
niittoaika yltäkylläisyyden aikaa. Hetki hetkeltä, aamusta iltaan,
he vanhan tavan mukaan keskeyttivät työnsä syödäkseen ja juodakseen
sänkipellolla, veresten kuhilaiden välissä, jalomielisen isännän
kunniaksi. Ja jokainen otti esiin kontistaan niin paljon ruokaa, kuin
kukin tähkien noukkijatar tarvitsi kylläksi syödäkseen. Olihan jo
Boas aterian aikana sanonut moabilaiselle Ruth'ille: -- Istu luokseni
ja syö leivästä ja kasta suusi etikkaan; -- ja Ruth oli istuutunut
elonleikkaajattarien pariin ja oli syönyt kylläksensä.

Mutta naisten laulut olivat melkein kauttaaltaan uskonnollisia ja
ne ylistivät hitaasti ja juhlallisen sointuvasti maanviljelyksen
alkuaikaista pyhyyttä, tämän elinkeinon alkuperäistä jaloutta, jota
harjoittaessaan ihminen ahertaen kotoisella kamarallaan hiellään
pyhitti leivän synnyn.

Giorgio kuuli nämä laulut ja seurasi niitä hartain mielin. Ja
odottamaton terveydentunne valtasi hänet vähitellen. Tuntui siltä,
kuin hänen mielensä asteittain olisi kohonnut yhä laajempaan,
yhä kirkkaampaan ilmapiiriin, sitä myöten kuin laulun virta kävi
puhtaammaksi, sen kaikuessa paahtavaan iltapäivään, johon sitten
rauhallisen illan toivo alkoi vuodattaa eräänlaista innostavaa
viihdytystä. Tämä oli ehkä Giorgion uudistunut pyrkimys tunkea elämän
lähteille, sen alkujuuriin. Se oli kenties hänen sydänjuuria myöten
tukahutetun nuoruutensa viimeinen vavahdus; se oli kenties viimeinen
ponnistus sellaisen aarteen jälleensaavuttamiseksi, jonka hän jo
ainaiseksi oli menettänyt.

Elonkorjuun aika lähestyi loppuaan. Vaelluksillaan niitetyillä
pelloilla hän oppi tuntemaan monet kauniit tavat, jotka näyttivät
ikäänkuin jonkunmoisilta maanviljelijän jumalanpalvelus-menoilta.
Eräänä päivänä hän pysähtyi sänkipellon kohdalle, missä niittäjät
juuri olivat pystyttäneet viimeisen kuhilaan. Ja hän oli läsnä
juhlallisuudessa.

Päivän helteestä väsyneen touhun yläpuolella liiteli se suloinen ja
selkeä hetki, joka oli kokoava kristallikupuunsa hiutuneen päivän
tuhan. Pelto oli suorakaiteen muotoinen ja levisi tasangolla, jota
reunustivat suunnattoman suuret öljypuut, joiden oksien lomitse
välkkyi Adrian meren sinivyö, salaperäisenä, kuin esirippu temppelin
pyhien hopeapalmujen välitse. Korkeat kuhilaat kohosivat yhtä pitkien
matkojen päässä toisistaan keilan muotoisina, uhkuvina ja tiheinä,
miesten käsivarsien korjaamina ja naisten laulujen ylistäminä. Työn
loputtua muodosti elonleikkaajien joukko piirin johtajansa ympärille.
Ne olivat jykeväjäsenisiä miehiä, joilla oli liinaiset vaatteet yllä.
Käsivarsissa, säärissä, paljaissa jaloissa näkyi sellaista pahkamaista
muodon rumuutta, joka painuu jäseniin pitkäaikaisista hitaista ja
kärsivällisesti kestetyistä työn vaivoista. Joka miehen kädessä loisti
sirppi, kaarevana ja sirona kuin kuu ensimäisessä neljänneksessään.
Ajottain he yksinkertaisin liikkein vapaalla kädellään pyyhkivät hien
pois, sillä kastellen maata, missä lyhteet kimmeltelivät auringon
vinosäteisessä paisteessa.

Saman liikkeen teki johtaja; sitten hän nosti kätensä siunaten ja huusi
tuolla poljennoltaan ja sulosoinnuiltaan rikkaalla kielellä:

-- Poistukaamme pellolta nimessä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!

Sirpinkantaja-miehet vastasivat kuorona äänekkäästi:

-- Aamen.

Ja johtaja jatkoi:

-- Siunattu olkoon armollinen isäntämme, ja siunattu olkoon armollinen
emäntämme!

Ja johtaja kovensi yhä enemmän ääntänsä ja lämpeni:

-- Siunattu olkoon se, joka meille tuo hyvää ruokaa!

-- Aamen.

-- Siunattu olkoon se, joka puhuu: älkää sekoittako vettä niittäjän
viiniin.

-- Aamen.

-- Siunattu olkoon se isäntä, joka sanoo emännälleen: anna
punnitsematta ja sekoita hedelmämehua niittäjän viiniin.

-- Aamen.

Siunaukset kohdistuivat kaikkiin taloustöihin osaa ottaneisiin, siihen,
joka oli teurastanut lampaat, joka oli pessyt yrtit ja vihannekset,
siihen, joka oli kiilloittanut kupariastian, siihen, joka oli höystänyt
ruokatavarat. Siunauksen esilukija leimahti innostuksesta ja äkillisen
runollisen haltioitumisen valtaamana löysi rikkaita alkusointuja ja
ilmaisi tunteitaan improvisoiduin säkein. Joukko vastasi raikuvin
huudoin, jotka kaikuivat joka kallionkomerosta, sillävälin kuin
iltaruskon hehku syttyi sirppien terään ja kuhilasten huippulyhteet
loistivat kuin palavat liekit.

-- Siunatut olkoot ne naiset, jotka laulavat kauniin laulun, tuodessaan
meille vanhalla viinillä täytetyn astian!

-- Aamen.

Siinä kaikui ilon jylinä. Sitten kaikki vaikenivat ja katselivat,
miten naisten parvi lähestyi, tuoden niitetylle pellolle viimeiset
kestitykset.

Naiset lähestyivät kahtena jonona, laulaen ja kantaen isoja maalattuja
saviruukkuja. Ja vieraasta katsojasta -- joka näki heidän astuvan
öljypuurunkojen välissä, meren taustaa vastaan -- he näyttivät
tuollaiselta juhlakulkueelta, joka sopusuhtaisena jonona on kuvattuna
temppelien otsikkojen kohokuvissa tai kivisissä ruumisarkuissa.

Tämä kauneutta uhkuva kuva seurasi häntä hänen palatessaan polkua
pitkin erakkomajalle. Näiden tunnelmien vallassa ollen ja iltakellojen
soidessa, joihin yhtyi niin monta virren säveltä, hän astui hitaasti
ja ajatteli: elämänilon uskonnollinen tunne; syvä kunnioitus ijäti
luovaan ja ijäti voimiensa yltäkylläisyydestä uhkuvaa luonto-äitiä
kohtaan; kunnioitus ja innostus kaikkiin hedelmöiviin, siittäviin ja
hävittäviin voimiin; hallinta-vaiston, taisteluvaiston, ylivallan,
ylevämmyyden raju ja sitkeä tunnustaminen -- olivathan nämä ne vankat
saranat, joiden nojassa helleeninen maailma kohoamiskaudellaan
liikkui. Alkuperäinen homerolainen elämänkatsomus oli lujasti
juurtunut helleenin olemukseen. Yhtä hilpein tervehdyksin kuin
soturit, joita kaikuvin heksametri-säkein ylistettiin, aina
vastaanottivat ukkosenjyrinän ja auringon säteet, "yhtä hilpein
tervehdyksin" kunnioitti helleeni hyvää ja pahaa, tavoittelematta
mitään muuta kuin uhkuvan yltäkylläisyytensä jakamista ja synnynnäisen
hallitsijavaistonsa harjoittamista. Hän osasi julmastakin teosta,
kärsimyksestäkin löytää ylpeätä nautintoa. Erehtyessäänkin, tuskaa
tuntiessaan hän ei tuntenut muuta kuin elämän riemuvoittoa. Kärsimys
oli hänestä kiihoituskeino, joka vaikutti häneen kuin eräät lääkkeet,
jotka lisäävät ja vilkastuttavat sitä ruumiintoimintaa, josta elinvoima
johtuu. Hänen traagillisen tietoisuutensa syvyydestä ei seurannut
pyrkimys vapautua kaikesta pelosta ja säälistä, vaan pikemmin -- kuten
Friedrich Nietzche on oivaltanut -- pyrkimys tuolla puolen kaikkea
pelkoa ja sääliä tuntea itseään kehittyväisyyden ijäiseksi iloksi;
tuntea itsensä kaiken nautinnoksi, pelon ja hävityksen nautinto siihen
luettuina. Ainoa hänen arvoisensa filosofi oli efesolainen Heraklitos,
joka Sibyllan tavoin "haltioitunein huulin, hymyilemättä, koruttomana
ja tuoksuttomana, voimakkaana kuin Jumala astuu halki vuosisatojen".
Kehityksen, kaikkien olioiden vaihtuvaisuuden aate -- äärettömän
maailmankaikkeuden muutoksen aate -- tuo kaiken uudenajan filosofian
perustava aate välkähtää esiin hänen ajatelmastaan: "Ei kukaan kahta
kertaa koskaan ole astunut samaan virtaan. Tähän päivään asti ei
edes matkamies joka hetki ole sama yksilö. Samalle virralle lähdemme
aluksessa kulkemaan, emmekä lähde; sillä olemme, emmekä ole." Tuo
omatietoinen mies ei maailmankaikkeutta tarkastaessaan nähnyt sitä
pysyväisenä, vaan lakkaamattomana muotoja luovana ja muuntelevana
kehityksenä, missä ei ollut mitään muuta pysyväistä, kuin tulinen
voima, joka järkevän järjestyksen mukaisesti vaikutti ajanjaksojen
ijäisesti jatkuessa. Hän huomasi, ettei maailmankaikkeuden tila
joka hetki ollut mitään muuta, kuin taistelevien voimien ohimenevän
yhteensointumisen ilmiö, ja että levon ja kuoleman näennäisyys oli
pelkkää toimintaa, jota ihmisaistit eivät kyenneet havaitsemaan.
Hänen henkensä katseiden ohi soluivat kaikki oliot, syntymähetkestä
näkyvään olemassaoloon ja siitä olemattomuuteen, kautta lukemattomien
elämänmuotojen, tämän virran ollessa milloin hidas, milloin vuolas,
niin ettei voinut eroittaa alkua eikä nähdä loppua. Helleeni, jolla
oli voimakas, mahdollisimman rikasmuotoisena ilmenevä tahto elämään,
identifioi itsensä olioiden luonnon kanssa. Ei vallinnut mitään
ristiriitaa hänen yksilöllisen olemassaolonsa ja maailmankaikkeuden
kehityskulun välillä. Samoin kuin hän Dionysos-juhlissa vietti elämän
alituista jatkumista, uusiin muotoihin puettujen voimien keskeymätöntä
paluuta, ja samoin kuin hän sukupuoli-symboli silmiensä edessä
uskonnollisen hartaana ylisti siittämisen syvää salaisuutta, samoin hän
murhenäytelmissään, jotka ovat dionysolaista syntyperää, tavoitteli
yksinomaan kehittyväisyyden ijäisen hekkuman kuvaamista.

Giorgio kuuli hyvin tutun sointuvan laulunäänen, joka lähestyi, ja hän
pysähtyi polun mutkaan, kuuntelemaan. Ja tuntiessaan sen hän äkkiä
ihastui suuresti. Se oli Favettan, tuon nuoren laulajatytön ääni, jolla
oli haukansilmät; tuo sama sopraano-ääni, joka aina palautti hänen
mieleensä sen hilpeän toukokuunaamun, joka oli levittänyt säteilyään
kinsteri-sokkeloon, yksinäiseen kultaiseen puutarhaan, missä hän
hämmästyen oli luullut löytäneensä ilon salaisuuden.

Favetta, joka ei aavistanut vieraan oloa pensasaidan takana,
astui edelleen, taluttaen lehmää köydestä. Laulaessaan hän piti
päätään pystyssä, suu taivaaseen päin avoinna, koko kasvot valon
kirkastamina; ja laulu pulppuili hänen kurkustaan sulavana, kirkkaana
ja kristallinpuhtaana kuin vesi metsälähteestä. Hänen jälessään kulki
levollisena kaunis, lumivalkea eläin, ja joka askeleella heiluivat sen
utarat jotka olivat laitumella täytetyt tuoreella maidolla.

Nähdessään muukalaisen, tyttö keskeytti laulunsa ja näytti tahtovan
pysähtyä.

-- Kas, Favetta! -- huudahti Giorgio iloisena ja lähestyi häntä, kuin
olisi nähnyt ystävättären onnellisemmilta ajoilta. -- Minne menet?

Tyttö punastui kuullessaan nimeään mainittavan ja hymyili häveliäänä.

-- Ajan lehmää takaisin navettaan -- hän vastasi. Hän kun oli
äkkiä pysähtynyt, kosketti eläimen turpa hänen selkäänsä. Hänen
voimakas rintansa oli molempien korkeiden sarvien välissä kuin
puolikuunmuotoisen lyran kehystämä.

-- Aina sinä laulat! -- sanoi Giorgio, ihaillen häntä tässä hänen
asennossaan. -- Aina!

-- Oh, herra -- hän sanoi hymyillen -- jos otat meiltä laulun, niin
mitä meille jää?

-- Muistatko sitä aamua, jolloin poimit kinsteri-kukkia?

-- Kinsteri-kukkia sinun rouvallesi?

-- Niin. Muistatko sen?

-- Muistan kyllä.

-- Laula minulle vielä sama laulu.

-- Yksin en voi sitä laulaa.

-- Laula sitten toinen laulu.

-- Näinkö tässä, sinun edessäsi? Minä en kehtaa. Laulan kauempana
tiellä. Hyvästi, herra.

-- Hyvästi, Favetta.

Ja hän kulki polkua edelleen, vetäen jälessään hidasta eläintä. --
Muutaman askeleen kuluttua hän viritti laulun, äänensä koko voimalla,
joka hallitsi häikäisevän valoisaa ympäristöä.

Heti auringon laskettua, voimakkaan hohtava hehku levisi rannikolle ja
merelle. Mitä hienoimmalle kullalle välkkyvä valoaalto kulki läntiseltä
taivaalta ylöspäin ja laskeutui päinvastaiseen ilmansuuntaan, hyvin
hitaasti tunkien läpikuultavaan sineen. Adrian meri muuttui asteittain
lempeämmäksi ja kirkkaammaksi ja kävi nuorten piili-lehtien väriseksi.
Ainoastaan punapurjeet, upeina kuin olisivat olleet purppurakansasta,
keskeyttivät yltympäri levinnyttä hohdetta.

-- Tämä on juhlaa! -- ajatteli Giorgio, auringonlaskun komeuden
häikäisemänä ja kaikkialla havaiten elämän pursuavaa iloa. "Missä
hengittää sellainen ihmisolento, jolle päivä auringon noususta
alkaen sen laskuun asti olisi uuden voiton pyhää juhlaa? Missä elää
se hallitsija -- tuo naurun kruunulla, tuolla nauravista ruusuista
tehdyllä kruunulla koristettu, josta Zaratustra puhuu -- se voimakas
ja omavaltainen hallitsija, joka on vapaa kaikesta väärän siveyden
pakosta, varma vallassaan ja siinä vakaumuksessa, että se mikä
ihmisessä on olennaista -- voittaa arvoltaan kaikki epäoleelliset
ominaisuudet, päätettyään yksistään tahtonsa voimalla kohota tuolle
puolen hyvää ja pahaa, mutta joka samalla kykenee pakoittamaan elämän
pitämään kaikki lupauksensa?"

Uudestasyntynyttä leipää ylistäviä lauluja jatkettiin kummulla.
Rinteillä vilkkuivat naisten pitkät juhlajonot ja katosivat jälleen.
Siellä täällä kohosi näkymättömistä tulista hitaasti savupylväitä
tyyneeseen ilmaan. Koko näytelmä oli juhlallinen ja tuntui johtavan
takaisin edesmenneiden vuosisatojen mysterioihin, maalaisen
Dionysos-juhlan pyhyyteen.

-- Ovatko nämä samoja ihmisiä, jotka vielä eilen itkien laahautuivat
pyhätön kuluneilla kivilaatoilla ja verisin kielin tekivät
ristinmerkin? Hän vertasi toisiinsa näitä molempia näytelmiä, ja
ajatteli että heissä ilmeni yhtä suuri uskonnollisen mielen erilaisuus
kuin mikä vallitsi _dei Miracoli_ kirkon ja sen äärettömän kupukaton
välillä, jota auringonlaskun rikkain kulta hohdollaan valeli. Ollen
sen askeettisen ihanteen vaikutuksen alaisena, joka oli johtunut hänen
uupumuksestaan, hän oli tahtonut koettaa päästä kuvanpalvelijain
yhteyteen, toivoen siten vahvasti juurtuvansa sukunsa ominaiseen
maaperään ja sitten jälleen saavuttavansa alkuperäisen luontaisen
olemuksensa. Mutta eikö tämän hänen pyrkimyksensä palata alkuolemukseen
pikemmin olisi pitänyt kohdistua tuon sukunsa voimakkaasti kuohahtavan
elinvoiman lähteiden tutkimiseen, joiden jäljet hän vasta sinä päivänä,
sinä hetkenä oli havainnut?

Ja hän muisti synnyinkaupunkinsa ikivanhan nimen, tuon suuren
aurinkoisen nimen _Aëlion. "Aëlion urbs florens atque vetusta
simu_!", kuten sitä oli ylistänyt elegiassaan Menenio Alejeo, tuo
kuuluisasta roomalaissuvusta polveutunut runoilija. Ja hän näki ylpeän
kivikaupungin tuhansine tornineen, ylpeän Guardian kohoavan itävuoren,
Majellan, tuon järkähtämättömän jättiläisen laidassa. Tämän kaupungin
perustamisjuhlassa oli pappi kääntänyt kasvonsa nousevaa aurinkoa kohti
ja rukoillut kaupungille onnea, sillä aikaa kuin uhri laakeri- ja
myrttisauhun tuprutessa paloi alttarilla; ja soturit olivat merkinneet
sen rajat häikäisevän valkoisilla vaatekaistaleilla, jotka olivat
kiinnittäneet maahan pystytettyjen keihäidensä kärkiin.

_Guardia plena leonis fert ardua signa leonis_. Kaupungin vaakunassa
oli jalopeuran kuva, Herkuleen, tuon muinaisajan ihaillun sankarin,
urotyön muistoksi.

Siihen avoimeen pylväskäytävään, josta avautui näköala hedelmällisiin
laaksoihin ja kaukaiselle Adrian merelle, ja siihen tummaan
pylväskäytävään, joka vastaanotti auringon ensi tervehdyksen, oli
kaiverrettu aateliset vaakunat: Orsini, Ugni, Aurispa, Scioli, Stella,
Vallereggia, Cassaura, Palleaurea, Spina, Comino sukujen vaakunat.
Vallan tietoisuus oli siellä asustanut kunniasijalla; etuoikeus oli
siellä kukoistanut vuodatetun veren lämmittämänä. Kaikilla näillä
voimakkailla miehillä oli ollut ainoana päämääränään seurata syvää
hallitsemisvaistoaan ja saada se voimaan. Heidän siveellisyydellään,
samoin kuin helleeneillä, oli juurensa arvonsa varman varmassa
tietoisuudessa ja se tavoitteli elämän ylpeätä ylistämistä.

_Guardia plena leonis fert ardua signa leonis_. Ja Giorgio muisteli
Zaratustran sanoja -- "Kun sydämenne sykkii uhkuvan täyteläänä, paisuen
virran tavoin yli äyräittensä, ollen lähistön asukkaille siunauksen ja
vaaran aiheuttajana -- siinä on hyveenne lähde." --

Kuinka usein hän oli tätä täyteläisyyttä kokenut? Kuinka usein hän
oli tuntenut voimakkaan tahdon tuottaman mielihyvän leviävän koko
olemukseensa? -- Aikoja sitten menneisyyteen siirtyneet tapahtumat
sukelsivat esiin muistista, ja niissä hän luuli huomaavansa sellaisen
mielihyvän harhakuvan. Ja hänen pettävä kaihonsa "dionysolaiseen"
ihanteeseen, "kohoavaan" elämään, havainnollistui tuon oppilaan
sanoissa, jotka hän oli omistanut alasrepivälle ja rakentavalle
opettajalleen.

Todella tuhannet kasvot tänään kääntyvät sinun vuortasi ja setripuutasi
kohti. Hehkuva kaiho on noussut ja lähtenyt liikkeelle. Ja jo monet
ovat kysyneet: -- "Kuka onkaan Zaratustra? -- Ja kaikki ne, joiden
korvaan sinä sattumalta olet vuodattanut laulusi ja hunajasi, kaikki
piilossa eläjät, kaikki yksinäiset, kaikki yhteen kytketytkin
yksinäiset henget, kaikki kysyvät sydämeltään sanoen: -- Oleskeleeko
Zaratustra yhä vielä elävien joukossa? Ei enää kannata elää; kaikki on
turhaa, ellei eletä Zaratustran seurassa."

Kuollettavassa uupumuksessaan, perikatoaan aavistaessaan, hän vielä
etsi elämän puolustajaa. -- "Totisesti, niinkuin tuhansilta huulilta
pulppuileva nuorekas nauru tulee Zaratustra kaikkiin kuolinkammioihin,
ilkkuen noita yö- ja hautavartijoita ja kaikkia, jotka synkkiä avaimia
kalisuttavat. Sinun naurusi, Zaratustra, tulee heitä pelästyttämään
ja heidät maahan kaatamaan. Pyörtymys ja herääminen tulee todistamaan
kuinka paljon vahvempi heitä sinä olet. Ja silloinkaan, kun
pitkä hämärä ja kuolonväsymys saapuu, et sinä ole katoova meidän
taivaanrannaltamme, sinä elämän puolustaja! Uusia tähtiä ja uusia
yöllisiä välkkeitä sinä annoit meidän nähdä; naurunkin sinä pingoitit
ylitsemme kuin kirjavan teltan. Nyt on alati nuorekas nauru pulppuileva
jokaisesta ruumisarkusta; nyt on aina voitokas tuulahdus hajoittava
kaiken kuolonväsymyksen: sen sinä itse meille takaat ja ennustat!"

Zaratustran sanat, tuon mestarin, joka opetti goetheläistä
_yli-ihmistä_, tuntuivat hänestä kaikkein miehekkäimmiltä ja
jaloimmilta, mitä uudempaan aikaan runoilijat tai ajattelijat yleensä
ovat lausuneet. Hän, Giorgio, tuo heikko, sorrettu, sairaalloinen
mies oli syvästi hämmästynein mielin kallistanut korvansa tälle
uudelle äänelle, joka niin katkeran ivallisesti ruoski heikkoutta,
kiihoittuvaisuutta, hermostuneisuutta, säälin palvelusta, kieltäymyksen
evankeliumia, uskon tarvetta, nöyrtymis-tarvetta, tarvetta lunastaa
ja ostaa itsensä vapaaksi, sanalla sanoen kaikkia epäilyttäviä
ajan tarpeita, koko väsyneen europpalaisen hengen naurettavaa ja
surkeaa hermostumista, kaikkia rappeutuneessa sukupolvessa versovia
kristillisen ruton hirvittäviä kukkia. Hän, tuo yksinäinen, tuo
mietiskelevä, tuo veltto havaitsija, tuo Gautaman häälyvä lahkolainen,
oli oudon pelokkaana kallistanut korvansa tälle äänelle, joka saarnasi
elämän oikeutusta, joka katsoi kärsimystä voimakkaan kuritukseksi,
joka hylkäsi kaiken uskon ja etenkin uskon moraalin, joka julisti
yhdenverrattomuuden oikeutta, joka ylisti hirvittäviä voimia: vallan
tunnetta, taistelu- ja vallanhimovaistoa, siittävien ja hedelmöivien
voimien ylenpalttisuutta, kaikkia dionysolaisen ihmisen, valloittajan,
hävittäjän, luojan oikeuksia. -- "Luominen -- näin puhui Zaratustra
-- on suuri lunastus kärsimyksestä, on elämän helpoitus. Mutta jotta
luomistyötä suorittava voisi olla olemassa, siihen tarvitaan kärsimystä
ja paljon vaihtumista."

Ja Giorgio Aurispa oli usein laajasta kärsimystietoisuudestaan
ajatellut: -- Kun kärsimyksineni olen joutunut niin pitkälle, että
loppumattomasti lisään sisäisen maailmani ilmiöitä, täytyy minun, jotta
elämäni tulisi täydelliseksi, etsiä keinoa tehdäkseni kärsimykseni
toiminnan kiihoittajaksi. Välttämättömyyden tieteen luonnollisena
päämääränä täytyy olla toiminta, luomistyö, -- ja monasti hänkin oli
ylenmääräisen tuskan aiheuttamina haltioituneina hetkinä manannut esiin
tuon kuningas Vievamitran muiston, joka vapaaehtoisesti tuhat vuotta
kestäneiden kidutusten aikana oli saavuttanut sellaisen voimiensa
hillitsemyksen ja niin suuren itseluottamuksen, että ryhtyi rakentamaan
uutta taivasta. -- Oi miten voinkaan minä voittaa itseluottamuksen?
Epäily riuduttaa minua, epäily kalvaa tahtoani ja haihduttaa unelmani.
Antakaa minulle kaikki maailmanavaruuden tuskat, mutta asettakaa niin,
että jonkun helvetin pohjalta jälleen löydän hehkuvan tahtoni, ja
että voin sitä ponnistaa, jotta voisin pääni yläpuolella toteuttaa
rohkeimman unelmani, niin kuin uuden taivaan.

Zaratustra puhui: "Siunaajaksi ja puoltajaksi olen minä tullut; ja
sitä varten taistelin kauan mitä kiivaimmin, jotta kerran saisin
käteni vapaiksi siunausta varten. Mutta tämä on siunaukseni: liidellä
joka olion yläpuolella kuin oma taivaansa, järkähtämättömänä kupuna,
sinikattona, ijäisenä varmuutena! Ja autuas on se, joka siten siunaa,
sillä kaikki oliot ovat kastetut ijäisyyden lähteissä, ulkopuolella
hyvää ja pahaa; mutta hyvä ja paha itse ovat ainoastaan haihtuvia
varjoja, alakuloisuuden utuja, tuulen ajamia pilviä."

Hän sanoi: "_Sattumalta_ -- siinä maailman vanhin aatelisarvo. Sen minä
annoin takaisin kaikille olioille, minä lunastin ne lopputarkoituksen
orjuudesta. Tämän vapauden ja taivaan kirkkauden minä asetin sinikupuna
yli kaikkien olioiden, opettaessani, ettei niiden yläpuolella eikä
niiden sisällä mikään _ijäinen tahto_ harjoita tahdontoimintaa."

Eikö näissä lauselmissa piillyt suuri ja puhdas elämänkatsomus?
Eikö se ollut aamuruskon profeetta, joka karkoitti henget kaikesta
menneisyydestä ja kaikesta nykyisyydestä, tunkien heidät tuhansia
siltoja ja tuhansia teitä pitkin tulevaisuuteen, "lasten valtakuntaan",
vielä löytämättömään maahan, etäisimpien merien taakse, missä
eräänä päivänä oli ilmestyvä ihmistä etevämpi olento, yli-ihminen?
Miten muuten, kuin elämää tuhlailemalla olisi saavutettavissa se
ihanteellinen muoto, jota tavoittelee laji, läpikäydessään kaikki
muodonmuutokset ja yhä kohotessaan ylöspäin? "Loistakoon tähdensäde
rakkaudessasi! olkoon toivosi: Oi, että voisin synnyttää yli-ihmisen!"

Giorgio tiesi, että hänen rakkautensa oli hedelmätön, hedelmätön
hänen mielensä into, kuten meren, joka hämärän tuulessa alkoi
kohista. Hänen ei ollut sallittu jälkeenjättämässään pojassa jatkaa
persoonallisuutensa leimaa, säilyttää kuvaansa, ylläpitää hengen
kohoavaa pyrkimystä yhä korkeampien mahdollisuuksien toteuttamista
varten. Hän ei voisi missään teoksessaan jättää jälkeensä henkensä
olennaisuutta, ei sopusuhtaisessa muodossa todistaa monipuolisten
lahjojensa voimakkuutta, eikä täydelleen ilmaista olemuksensa
kokonaisuutta. Hänen hedelmättömyytensä oli parantumaton. Hänen
olemassaolonsa rajoittautui pelkkään vaikutelmien, mielialojen,
ajatusten aallehtimiseen, joka oli irroitettu kaikesta yhtenäisestä
perustasta. Hän oli Gautaman ihminen. Hänen persoonallisuutensa ei
ollut muuta kuin ajallista mielikuvien yhtymistä keskuksen ympäri:
"kuin paaluun sidottu koira". Hän ei voinut muuta tavoitella kuin
loppua. Ja tehdäkseen lopun kaikista unelmistaan, ei hän saanut uneksia
muuta, kuin unelmista luopumista.

Miksi hän siis tänä kesäiltana, niittolaulujen lomassa,
uudestasyntyneen leivän pyhänä juhlana manasi esille viimeisen elämän
myöntäjän hengen?

Iltarusko oli melkein sammunut; ja seestetomua sateli taivaankuvulta.
Mutta meren näkörajalla beryllinvihreä, tavattoman läpikuultava ja
hohtava juova vastusti himmentävää varjoa ja levitti vesiaavikkoon
salaperäistä hymyä. Kummulta käsin, minne hän tieltä oli eksynyt,
kasvoivat poukamien ja etäisten vuoriniemien ääriviivat hämärässä
suunnattomiksi; ja ne herättivät mielikuvan äärettömästä elävästä
olennosta, joka merellä uinuen syvään hengitti.

-- Oi, se on sielun hymyä, joka hiutuu ylenpalttisuudessaan ja taipuu
oman onnensa alle, ja odottavana ojentaa kätensä -- ajatteli Giorgio,
kateellisena ja äärettömän surullisena muistellessaan Zaratustran
kaunista psalmia:

"Oi, sieluni, sinun maaperäsi minä kastelin kaikella viisaudella,
kaikilla uusilla viineillä ja kaikilla muistamattoman vanhoilla
viisauden viineillä.

"Oi, sieluni, jokaisen auringon minä vuodatin sinun ylitsesi, jokaisen
yön ja jokaisen vaikenemisen ja kaihon; -- siitä sinä kasvoit, kuin
viiniköynnös.

"Oi, sieluni, ylen rikas ja uhkuva sinä nyt olet, viiniköynnös paisuvin
nisin ja meren vaha -- ja kultahohteisin rypäletertuin.

"Oman onnesi painamana sinä yhä odotat, huolimatta täyteläisyydestäsi ja
häveten odottamistasi.

"Oi, sieluni, ei ole missään toista sielua, joka olisi rakastavampi,
laajempi ja vastaanottavampi. Missä olisi tulevaisuus ja menneisyys
likeisemmin yhdistyneenä kuin sinussa?

"Oi, sieluni, annoin sinulle kaiken, ja käteni ovat sinun tähtesi
tulleet tyhjiksi: ja nyt!... Nyt sinä sanot minulle hymyillen ja täynnä
kaihoa: -- Kumman meistä tulee kiittää?

"Eikö tule antajan kiittää siitä, että vastaanottaja otti? Eikö
lahjoittaminen ole tarvetta? Eikö vastaanottaminen ole samaa kuin
armeliaisuutta?

"Oi, sieluni, ymmärrän alakuloisuutesi hymyn: yltäkylläisyytesi ojentaa
itse nyt käsiään!"

Hänkin, Giorgio Aurispa, oli kostuttanut sieluansa joka viisaudella,
joka mielettömyydellä, joka totuudella ja joka erehdyksellä; ja hän
oli valanut sitä joka kaiholla, sekä suloisimmalla että katkerimmalla;
ja hän oli sille antanut jokaisen muodon ja asennon; ja hän oli sitä
koetellut joka arvoituksella; ja hän oli koristanut sitä joka kuvalla
ja joka symboolilla; ja hän oli sitä laajentamistaan laajentanut. Mutta
vallan toinen oli hänen odotuksensa, ja hänen alakuloisuutensa paljoa
ankarampi.

Vertauksen tavoin kohosi hänen mielensä kätköistä tuo sadan pylvään
kannattama ristiholvi, jonka jumalainen Michel Angelo on pystyttänyt
Diocletianuksen termeihin, missä hän eräänä syyskuun iltapäivänä
luuli löytäneensä tavallisen sieluntilansa vastakaikua. -- Se oli
tapahtunut syyskuun iltapäivänä; "ja haudasta nousseen kevään tuoksu
ja vaalea hohde" oli levinnyt vaikenevalle taivaalle, joka sointuvana
kaareutui suuren luostarin yli. Keskellä tuota salaperäistä tilaa
michelangelolaiset sypressit, nuo käyrät ja myrskystä haljenneet,
vuosisatoja kestäneet sitkeyden korkeat ja synkät jäännökset, kuiskivat
yksinäisen ajatuksen äärettömästä surumielisyydestä ja siitä, miten
turhaa on kuinka hehkuvasti tahansa vastustaa sokeiden voimien
vääryyttä. Mutta niiden varjossa hän näki muratin päällystämillä
jalustoilla yhdenmukaisesti järjestettyinä härkien, hevosten,
sarvikuonojen ja ounaiden marmoripäitä: raa'an voiman vertauskuvia. Ja
kaikkialla ympärillä, nurmikolla, myrttipensaikossa, pylväiden välissä,
holvikäytävien seinillä, oli kauniin aistillisen elämän kuva-katkelmia:
antiikkisten pukujen poimuja katkenneilla rinnoilla; hiuksia, jotka
rypäleiden tavoin riippuivat matalilla otsilla; alastomia naisruumiita,
joita napa näytti koristavan sulouden merkkikuvana; käsiä siinä
asennossa, kuin olisivat nostaneet roomalaisen sotilasvaipan lievettä;
jättiläiskäsivarsia, joiden lihakset ponnistautuivat peloittavaan
jännitykseen; suunnattoman suuria rintoja, jotka riittäisivät
titaanimaista lapsijoukkoa imettämään; miellyttäviä naisten ja
vapautettujen orjien nimiä, jotka oli kaiverrettu hautuumaiden
patsaskatkelmiin; maljoja satavuotisen viinin muistoksi; iloisten
jumalolentojen kasvoja pyöreine suineen marmoripatsaiden päässä,
jotka olivat kasvirunkojen tavoin uurrettuja; valkoisien marmoristen
ruumisarkkujen kohokuvissa menaaditanssi, ja satyyri, joka paraikaa
tarjoaa vuohelle rypälettä, korista nouseva käärme, hedelmistä ja
kukista tehty seppele.



IV.


Sen kolkon yön jälkeen, jolloin Candia hiljaisella äänellä oli
puhunut siitä noituudesta, jonka alaisina paalupyydyksen ihmiset
olivat, tuo kallioilla leviävä suuri valkoinen luuranko, oli vetänyt
puoleensa kesävieraiden uteliaisuuden. Pienessä puolikuunmuotoisessa
somassa poukamassa näytti tämä rosoinen ja kolkko laitos usein
häiritsevän yksinäisyyden suloa. Helteisenä, tyynenä päivällishetkenä,
synkkämielisinä auringonlaskunaikoina se joskus näytti peloittavalta.
Ajoittain kuuli tuulen siinä vinkuvan ja koko hirsikerroksen ryskivän.
Kuun valaisemattomina öinä näki soihtujen punervan valon kuvastuvan
veteen.

Ja eräänä iltapäivänä, jolloin ikävä tavallista enemmän painoi,
ehdoitti Giorgio Ippolitalle:

-- Emmekö mene paalulaiturille?

Ippolita vastasi:

-- Menkäämme, jos tahdot. Mutta miten minä pääsen sillan yli? Johan
kerran turhaan yritin.

-- Minä johdan sinua kädestä.

-- Se on liian kapea.

-- Koetamme kuitenkin.

He menivät. He astuivat pientä polkua alas. Saavuttuaan sen mutkaan,
he huomasivat eräänlaiset hiekkakiveen hakatut portaat, jonka astuimet
epäsäännöllisinä jatkuivat riippuvan sillan luona oleville kallioille.

-- Näethän? Miten minä tästä suoriudun? -- valitti Ippolita. -- Pelkkä
katseleminen jo minua pyörryttää!

Sillan alkupään muodosti yksi ainoa kapea lauta, jota kallioon
kiinnitetyt nojat tukivat; loppuosaltaan se oli leveämpi ja rakennettu
poikkilaudoista, jotka olivat melkein hopeisen valkeat, kuluneet,
ravistuneet, huonosti yhteen liitetyt ja niin heikot, että näyttivät
vähimmästäkin jalan painosta murtuvan.

-- Etkö tahdo koettaa? -- kysyi häneltä Giorgio, joka samalla sisällään
tunsi omituista helpoitusta kun tiesi, että Ippolita ei ollenkaan
rohkenisi yrittää tuota vaarallista ylimenoa.

Lautasillalta tuli juosten puolialaston lapsi, nopsa kuin kissa, ruskea
kuin pronssi-kuva. Sen erehtymättömän astunnan alla laudat risahtivat
ja taipuivat. Saavuttuaan sillan päähän vieraiden luo, se rohkaisi
heitä vilkkain elein uskomaan itsensä sen ohjattavaksi, katsellen heitä
terävin petolinnun silmin.

-- Etkö tahdo koettaa? -- toisti Giorgio hymyillen.

Epäröiden Ippolita asetti jalkansa notkuvalle laudalle, katseli
kalliota ja vettä.

-- Pelkään huimausta -- hän sanoi. -- Aivan varmaan putoaisin veteen.

Ollen ilmeisesti harmissaan hän lisäsi:

-- Mene, mene sinä yksin. Etkö sinä pelkää?

-- En. Mutta mitä sinä sillä aikaa teet?

-- Istun tähän siimekseen ja odotan sinua.

Mutta epäröiden hän lisäsi, ikäänkuin koettaen häntä pidättää:

-- Mutta miksi sinä oikeastaan menet?

-- Menenhän. Olen utelias.

Näytti melkein siltä, kuin olisi häntä pahoittanut, ettei voinut
Giorgiota seurata, kuin olisi hän katunut, että päästi hänet menemään
paikkaan, minne ei voinut häntä seurata; ja kuin ei olisi hän sitä
valittanut ja katunut ainoastaan senvuoksi, että menetti tilaisuuden
näkemiseen ja huviin, vaan vielä toisen, hieman epäselvän syyn tähden.
Hän oli myös pahoillaan tuon ohimenevän esteen vuoksi: niin vahvaksi
oli hänessä käynyt välttämättömyys lakkaamatta pitää rakastettuaan
aistillisin sitein itseensä kytkettynä, alati olla kosketuksissa
häneen, häntä hallita, hänet omistaa.

Kasvoissa tuskin huomattava ärtyisyyden ilme hän sanoi:

-- Mene, mene vaan.

Giorgio tunsi jonkunmoista helpoitusta siitä huomiosta, että tässä
vihdoin oli Ippolitalle saavuttamaton paikka, naisviholliselta
täydelleen suojattu tyyssija, kallioiden ja meren puolustama
pakopaikka, missä hän todella saattoi löytää muutaman tunnin levon. Ja
täten selvisi hänelle molempien rakastavien keskinäinen suhde: toinen
oli täysin tietoinen siitä, että hänen uhrinsa täytyi sortua; toinen
oli itsetiedoton ja hyväilevä pyöveli.

-- Hyvästi. Minä menen -- sanoi Giorgio, kevyt uhma äänessä ja ryhdissä.

Vaikka hän tunsikin itsensä epävarmaksi, hän hylkäsi lapsen avun; ja
ainoastaan suuresti ponnistaen, hänen näennäisesti varmana, epäröimättä
ja horjumatta onnistui astua epäluotettavaa lautaa pitkin. Tuskin
hän oli päässyt leveämmälle puolelle, kun joudutti askeleitaan, yhä
muistaen, että Ippolitan katse häntä seurasi, ja vaistomaisesti
innostuen ikäänkuin mielenosoitukseksi. Astuttuaan laiturille, hän
kuvitteli olevansa laivan kannella. Kun aallot iloisesti loiskivat
kallioille, hän silmänräpäyksessä muisti oloaan "Don Juan" purren
kannella ja tunsi koko olemuksessaan äkillistä huumausta ajatellessaan
ankkurin nostamista. -- Purjeisiin! Purjeisiin! --

Heti senjälkeen hän loi katseensa ympäröiviin esineisiin ja tarkkasi
niiden omituisuuksia selvästi kuten tavallisesti.

Turchino tervehti häntä kuivalla eleellä, jota ei sana eikä hymy
vilkastuttanut, ikäänkuin ei mikään tapaus, -- kuinka tavaton ja
harvinainen tahansa -- olisi ansainnut että hetkeksikään keskeyttäisi
hivuttavaa surua, joka ilmeni noilla kalvakoilla kasvoilla, jotka
olivat leuattomat ja tuskin nyrkin kokoiset, ja joista kahden
säkenöivän silmän välistä pisti esiin pitkä, suippo, hauen kuonon
näköinen nenä.

Samaa surua näki poikienkin kasvoilla, jotka niinikään vaieten
tervehtivät ja jälleen ryhtyivät työhönsä, muuttumattoman alakuloisina.
Nämä nuoret miehet olivat yli kahdenkymmenen, riutuneet, kuivettuneet,
ja heidän lihaksiaan jännitti lakkaamatta levottomuus, kuin olisi
paholainen heitä riivannut. Jokainen heidän liikkeistään näytti
suonenvedontapaiselta vavahdukselta; ja ajoittain näki heidän
leuattomien kasvojensa ihon alla lihaksien värähtelevän.

-- Hyväkö saalis? -- kysyi Giorgio, osoittaen suurta veteen heitettyä
verkkoa, jonka päät pistivät esiin vedestä.

-- Tänään ei yhtään mitään, herra -- mutisi Turchino, pidättäen
raivoaan.

Hetken vaiettuaan hän jatkoi:

-- Ellet sinä tuo meille hyvää kalaonnea!

-- Vetäkää verkko ylös. Saamme nähdä. Kuka tietää!

Pojat ryhtyivät työhön.

Sillan raoista näki aaltojen loistavan ja kuohuvan. Laiturin kulmassa
oli matala olkikattoinen maja, jonka harjaa suojasivat punaiset
tiilikivet ja jota koristi pitkäsarvinen häränpään muotoinen jykevä
tammimöhkäle, jonka tarkoitus oli turvata noituudelta. Toisia
taikakaluja riippui katolta ja niiden lomissa puulevyjä, joihin
piellä oli kiinnitetty peilipaloja, pyöreänmuotoisia kuin silmät. Ja
ruostuneita neliharoja riippui aukossa. Oikealla ja vasemmalla kohosi
kaksi pystymastoa, jotka juureltaan oli kiinnitetty erikokoisilla
paaluilla, mitkä kulkivat sikin sokin ja olivat kokoonliitetyt
suunnattoman suurilla nauloilla ja touveilla, ja joita tuhansin keinoin
oli turvattu meren raivolta Kaksi poikkitankoa muodosti edellisten
kanssa ristin ja ulottui laivan kokkapuun tavoin yli syvän kalaveden.
Näiden neljän tangon haarukan muotoisista päistä riippuivat vetovivut
hamppunuorineen, jotka olivat sidotut kiinni neliönmuotoisen verkon
kulmiin; lukemattomat laudanpätkät olivat naulitut kiinni näihin
tankoihin heikkoja paikkoja tukemaan. Pitkällistä ja itsepintaista
taistelua meren aaltojen raivoa ja viekkautta vastaan näytti tuo
puinen luuranko touvineen, nauloineen ja vahvistuksineen todistavan.
Tämä kone-möhkäle näytti elävän omaa elämäänsä, se muistutti elävää
ruumista. Puuaine, joka vuosien kuluessa oli ollut alttiina auringon
paahteelle, sateelle ja tuulelle, paljasti kaikki lustonsa ja
räsäisyytensä, ja kaikki rakenteensa vastustuskeinot, se halkeili,
oli paikoittain lahonnut, oli toisin paikoin valkea kuin luu, toisin
paikoin taas loistava kuin hopea tai harmaa kuin somero ja pani
ajattelemaan ihmistä jossa vanhuus ja kärsimykset ovat toimeenpanneet
armottoman työnsä.

Vipu narisi, kun sitä väännettiin neljästä kahvasta; ja koko kone ryski
ja järkkyi ponnistuksesta, ja samalla kookas verkko kullan hohteisena
sukelsi esiin vihreästä syvyydestä.

-- Ei yhtään mitään -- mutisi isä, nähdessään tyhjän verkon pohjukan
nousevan vedenpintaan.

Pojat hellittivät heti vetonuorat; ja vipu pyöri, kovemmin naristen ja
piesten ilmaa neljällä käsivarrellaan, jotka kaiketi olisivat kyenneet
ihmisen ruhjomaan. Verkko sukelsi jälleen veteen. Kaikki vaikenivat. Ei
kuullut muuta kuin aallon loiskinaa kalliota vastaan.

Paha taika lepäsi raskaana näiden ihmisparkojen niskoilla. Giorgiolta
oli kokonaan haihtunut uteliaisuus kysyä, tutkia, saada selville; mutta
hän tunsi, että tämä vaitelias surullinen seura tästälähin oli melkein
tuskallisen rajusti vetävä häntä puoleensa. -- Olihan hänkin pahan
lumouksen uhri! -- Ja vaistomaisesti hän katsoi rannalle, missä naisen
vartalo erosi kallioisesta taustasta.



V.


Giorgio palasi melkein joka päivä eri aikoina kalastaja-laiturille.
Siitä tuli hänen unelmiensa ja mietteidensä lempipaikka. Kalastajat
olivat tottuneet hänen käynteihinsä; ja he kohtelivat häntä
kunnioittavasti ja olivat järjestäneet hänelle majassa eräänlaisen
leposijan, joka oli valmistettu vanhasta tervalle haisevasta purjeesta.
Ja hän oli aina antelias heille.

Kun hän kuunteli veden kohinaa, seuraten jonkun siintävässä
etäisyydessä haamoittavan liikkumattoman maston kärkeä,
kohosivat mielen kätköistä kaikki muistot, hän koki uudelleen
merenkulku-vaikutelmansa ja liikkui vaeltaja-muistonsa etäisillä
mailla, tuota huvittelun täyttämää elämää rajattomassa vapaudessa, joka
tänään hänestä tuntui ihmeelliseltä, melkein kauniilta kuin unelma.
Hän muisti viime laivaretkensä Adrian merellä. Se oli tapahtunut
muutama kuukausi hänen rakkautensa Epifania-juhlan jälkeen, runollisen
innostuksen ja runollisen surumielisyyden aikana, hänen ollessa Percy
Shelleyn vaikutuksen alaisena, tuon jumalaisen Arielin, joka meren
kautta kirkastui joksikin rikkaaksi ja ihmeelliseksi: _into something
rich and strange_. Ja hän muisti maihin-astunnan Riminissä, purren
tulon Malamoccoon, ankkuriin laskemisen Riva degli Schiavonin kohdalla,
joka kokonaan kylpi syyskuun auringon kultahohteessa... Missä olikaan
tänä hetkenä hänen vanha matkakumppaninsa Adolfo Astorgi? Missä oli
"Don Juan" pursi? -- Joku päivä sitten hän oli saanut häneltä tietoja
Candiasta, kirjeessä, jossa vielä tuntui olevan mastikki-pihkan haju ja
joka ilmoitti että itämaalaiset makeiset pian tulisivat saapumaan.

Adolfo Astorgi oli hänen henkinen heimolaisensa, ainoa, jonka kanssa
hän jonkun aikaa oli voinut elää täydellisessä sopusoinnussa,
tuntematta epämukavuutta, ikävää ja vastenmielisyyttä, jota seurustelu
toisten ystäviensä kanssa melkein aina ajan pitkään oli aiheuttanut.
Mikä onnettomuus, että tuo ystävä nyt oli kaukana! -- Ja hän kuvitteli
usein tätä ystäväänsä äkillisenä vapauttajana, joka ilmaantui pursineen
San Vitoon, kehoittamaan häntä pakenemaan.

Parantumattomassa heikkoudessaan, tahdonvoimansa täydellisessä
haaksirikossa hän ajoittain vaipui tällaisiin haaveisiin: hän kutsui
avukseen jonkun voimakkaan ja itsevaltaisen hengen, joka väkisin
ravisti hänet ylös horroksista, ja joka vei hänet pois, kauas,
lopullisesti ja ainaiseksi katkaisi jokaisen siteen ja karkoitti hänet
etäiseen maahan, missä ei kukaan tuntenut häntä, eikä hän ketään, missä
hänen täytyi alkaa uutta elämää tai kuolla vähemmin toivottomasti.

Hänen täytyi kuolla. Hän tunsi kuolintuomionsa ja tiesi, että se oli
peruuttamaton; ja hän luuli, että loppu oli tapahtuva viimeisellä
viikolla, ennen viidettä vuosipäivää, siis aivan heinäkuun lopulla.
Sen kiusauksen jälkeen, joka oli häntä ahdistanut tuona kauhunhetkenä,
päivällisaikaan, noiden loistavien rautatiekiskojen edessä, näytti
hänestä jo itse kuolintapakin päätetyltä. Alinomaan hän kuunteli junan
humua, ja outo levottomuus kouristi hänet, kun tuttu junan ohikulun
hetki lähestyi. Toinen tunneli kulki paalu-laiturin vuoriniemen läpi,
ja usein hän lepotilaltaan kuuli kumean jyminän, joka järkytti vuorta;
ja monasti, ollessaan toisiin ajatuksiin vaipunut hän säpsähti, kuin
olisi hänen kohtalonsa pauhu sattumalta tunkenut hänen korvaansa.

Eikö sama ajatus hallinnut häntä ja näitä vaiteliaita miehiä? Eivätkö
he kaikki häikäisevimmässäkin auringonpaisteessa tunteneet samaa varjoa
päittensä yläpuolella? Kenties hän tämän yhtäläisyyden vuoksi piti
näistä ihmisistä ja tästä paikasta. Veden soittoa kuunnellessaan hän
antoi oman luomansa harha-aaveen käsivarsineen tuudittaa itseään, ja
silläaikaa halu elää vähitellen hänestä pakeni, kuin lämpö kuolleesta
ruumiista.

Oli heinäkuun syvä tyven. Meri näytti vallan valkoiselta,
maidonväriseltä, paikoittain rantamilla vihreältä. Ohut, sinervä
autere verhosi etäiset rannikot: Moron, Nicchiolan, Ortonan ja Penna
del Vaston niemet. Tuskin näkyvä maininki synnytti kallioiden lomissa
tasaisesti keskeytyvän, hiljaisen soinnoksen. Lähellä pitkän tangon
päätä seisoi lapsi tähystelemässä: se tuijoitti valppain silmin
alas mereen ja viskasi silloin tällöin veteen kiven, pakoittaakseen
pelästyneen kalan livahtamaan verkkoon. Tämä kumea pulaus lisäsi
alakuloisuutta.

Monasti vieras nukahti hidastahtisten poljentojen tuudittamana. Nämä
lyhyet lepohetket olivat ainoa korvaus unettomista öistä. Ja hänellä
oli tapana mainita verukkeeksi tämä levontarve, jotta Ippolita sallisi
hänen epämääräisen kauan jäädä paalu-laiturille. Hän vakuutti, ettei
missään muualla voinut nukkua, kuin noilla laudoilla, hengittäen
kallioiden tuoksua ja kuunnellen meren soittoa.

Ja tälle musiikille hän yhä tarkkaavammin kallisti korvansa. Hän
tunsi nyt kaikki sen salaisuudet; hän ymmärsi kaikki sen merkitykset.
Hyrskyn heikon alkuhumun, joka muistutti karjalauman sekavaa
mylvintää sen sammuttaessa janoaan -- ylimielisen vesivyöryn,
äkillisen jylinän, kun se tulee aavalta mereltä ja nielee rantaan
murtuneen aallon -- vaatimattomimman sävelen ja ylpeimmän sävelen ja
lukemattomat väliäänet, ja intervallien eri mitat, yksinkertaisimmat ja
monipuolisimmat soinnokset, ja kaikki tuon tutkimattoman meriorkesterin
voimat tuossa kaikurikkaassa lahdelmassa hän tunsi ja ymmärsi.

Salaperäisenä kehittyi hämärän symfonia, ylen hitaasti paisuen, mitä
puhtaimman sinitaivaan alla, jonka ilmavien pilvien lomitse vielä
paljastamattomien tähtisikermien arat katseet vilkkuivat esiin.
Harhailevat henkäykset nostivat siellä täällä aaltoja ja ajoivat
niitä eteenpäin, ensin harvempina, sitten taajempina, voimakkaampina;
näiden aaltojen harjat kuohuivat hiljaa, loivat hämärään kuultavuutta,
kiehahtivat hetken ja raukesivat jälleen hitaasti. Välistä heikko
symbaalinääni, kuin yhteen lyötyjen hopeakiekkojen kilahdus, toiste
taas kristallien helinä, jotka vierivät kaltevuutta alas -- sellainen
oli se ääni, minkä raukeavat, kuolevat aallot hiljaisuudessa
synnyttivät. Uudet aallot kohosivat, pitemmän tuulenpuuskan
herättäminä, ne nousivat läpikuultavina ja kuvastivat kaarevin
viivoin päivän ylintä suloa ja murtuivat notkeasti, ollen liikkuvien
valkoisten ruusupensasten näköisiä, joista lehdet varisevat, jättäen
pieniä, terälehtien kaltaisia vaahtoja tasoittuvaan vesipeiliin.
Toiset kohoilivat nopeampina ja voimakkaampina, pyrkivät rantaa kohti,
saavuttivat sen, synnyttäen riemuisaa pauhinaa, jota seurasi ääni kuin
kuivien lehtien kahina. Tämä kuului metsän huminalta, joka toistuen
lukemattomien varisevien lehtijoukkojen kahinana jatkui rannikkoa
pitkin äärettömiin.

Tämä metsäharmonian kaltainen ääni oli se perussävel, jolla
kalliopaatta vihaava aalto lakkaamatta perusti poljentansa. Rakkauden
tai vihan voimalla aalto vyöryi järkähtämättömiä kivijoukkoja vastaan;
se hyökkäsi niiden yli ärjyen, pyörteisenä se levisi niille ja täytti
vesivarastoillaan niiden salaisimmatkin komerot. Ja tuntui melkein
siltä, kuin luonnon henki olisi intohimoisilla tunteillaan pannut
väräjämään jonkun sellaisen kookkaan, soinnukkaan soittokoneen, kuin
urut, liukuen yli kaikkien epäsointujen, kosketellen kaikkia ilon ja
surun säveliä.

Aalto nauroi, huokaili, rukoili, lauloi, hyväili, nyyhkytti ja
uhkaili; iloisena, valittavana, nöyränä, ivallisena, imartelevana,
epätoivoisena, julmana. Se karkasi ylös ilmaan täyttämään jyrkimmän
kallion huipulla olevan pienen, pyöreän, vihkipikarinnäköisen
syvennyksen; se tunki salaiseen halkeamaan, missä nilviäiset sikiävät;
se hyökkäsi tiheiden ja pehmeiden korallimattojen yli, joko raadellen
niitä tai kevyesti liukuen niiden yli, kuin käärme yli sammalen.
Se jäljitteli veden hidasta tasaista tippumista pimeässä luolassa;
suihkulähteen tahdikasta pulppuilemista, joka muistuttaa sydämen
tykintää; vesisuonien käheätä lorinaa kivisellä rinteellä; kahden
kallioseinän väliin vangitun virran kumeata kohinaa; kallion huipulta
syöksyvän joen jylinää; jokaista ääntä, minkä liikkuva vesi synnyttää
kosketellessaan kuollutta kiveä, jokaista kaiun leikkiä -- kaikkea tätä
se jäljitteli. -- Hellää, siimeksessä kuiskattua sanaa; kuolintuskan
esille puristamaa huokausta; syvään katakombiin haudatun joukon huutoa;
titaanin rinnasta nousevaa ähkinää; hurjaa, ylpeää ivaa: jokaista
surullisesta tai iloisesta ihmisrinnasta lähtenyttä ääntä. Ilman
henkien yöllisiä houkutushuutoja; valoa karttavien aaveiden kuisketta;
hekkuman paratiisissa kasvavien laulavien kukkien hyväilyääniä;
keijujen karkeloa kuutamossa: jokaista suloista kaikua, jonka runoilija
kuulee, entisaikojen sirenien lumoja -- kaikkea tätä se matki. Ollen
yksi ja äärettömän moninainen, se yhdisti itseensä kaikki elämän ja
unelman kielet.

Tuon tarkkaavaisen kuuntelijan mielestä tämä oli ikäänkuin uuden
maailman ylösnousemus. Merensynfonian suuremmoisuus herätti hänessä
taas uskon musiikin rajattomaan voimaan. Hän hämmästyi, että niin
kauvan oli voinut riistää hengeltään tämän jokapäiväisen ravinnon, että
oli voinut olla vailla tuota ainoata ihmiselle suotua keinoa vapautua
näennäisyyden harhailmiöistä ja sielun sisäisessä maailmassa löytää
olemuksen oikeata luontoa. Hän hämmästyi, että oli voinut niin kauvan
laiminlyödä tätä jumalanpalveluksen muotoa, jota Demetrion esimerkkiä
noudattaen poikaiän viimeisiin vuosiin asti niin hartaasti oli
harjoittanut. Olihan hänestä ja Demetriosta musiikki ollut uskontoa.
Olihan se heille molemmille paljastanut korkeimman elämän mysterion.
Heille molemmille se oli, joskin eri merkityksessä, toistanut
Kristuksen sanat: -- Meidän valtakuntamme ei ole tästä maailmasta.

Ja taaskin hän näki tuon lempeän ja mietiskelevän miehen, nuo kasvot
täynnä miehekästä surumielisyyttä, joihin keskelle otsaa valuva
mustasta tukasta esiin pistävä valkea kihara loi omituisen sävyn.

Uudestaan hän syvästi tunsi yliluonnollisen tenhon voimaa, joka tuosta
ulkopuolella tätä elämää olevasta miehestä haudan kautta häneen
virtasi. Kadonneeet seikat palasivat hänen muistiinsa epämääräisten
soinnoksien aalloissa, ajatuskatkelmat, jotka tuo ylevähenkinen mies
oli ilmilausunut näyttivät saavan himmeän rytmillisen muodon; vainajan
koko ihanteellinen kuva näytti sulautuvan musiikiksi, menettävän
havainnolliset ääripiirteensä ja sukeltavan kaikkeuden syvään
yksyyteen, jonka yksinäinen viuluniekka inspiratsioninsa valossa oli
löytänyt ilmiöiden moninaisuudesta.

-- Varmasti -- hän ajatteli -- musiikki vihki hänet kuoleman
mysterioon; se osoitti hänelle öisen ihmemaailman ulkopuolella elämää.
Sopusuhtaisuus, joka kohoaa yläpuolelle aikaa ja paikallisuutta,
salli hänen autuaallisena nähdä mahdollisuuden vapautua ajasta ja
paikallisuudesta, irtaantua yksilöllisestä tahdosta, joka sulki hänet
ahtaaseen tilaan kytketyn persoonallisuuden vankilaan ja joka alati
piti häntä ruumiinsa eläimellisten ainesten orjuudessa. Tunnettuaan
usein innostuksen hetkinä sisällään yleistahdon heräävän ja koettuaan
suurta iloa havaitessaan ylintä yhteyttä, joka piilee kaikkien olioiden
pohjalla, hän oli luullut voivansa kuoleman kautta jatkua äärettömiin,
sulautua suuren kaikkeuden alituiseen sopusointuun ja ottaa osaa
kehittyväisyyden ijäiseen hekkumaan. Miksi ei siis minulla voisi olla
sama ohjaaja samaan salaperäisyyden valtakuntaan?

Ylevät kuvat nousivat esiin hänen hengestään, tähtien ilmaantuessa
toinen toisensa jälkeen vaikenevalle taivaalle. Hän löysi jälleen
muutamia runollisista haaveistaan. Hän muisti tuon tavattoman
ilon ja vapauden tunteen, jota eräänä päivänä oli kokenut, kun
haaveellisesti oli kuvitellut olevansa erään tuntemattoman vainajan
sijalla, joka lepäsi komealla ruumisalttarilla, soihtujen ympäröimänä,
kun pyhätön varjosta jumalaisen Beethovenin sielu orkesteri- ja
urkusoitoin ja ihmisäänin puhui tuon näkymättömän kanssa. Hän näki
jälleen sadunomaisen kirkon, minkä täyttivät jättiläisurut, jotka
äärettömän kauas taivaan ja maan välillä veden rauhan yli vuodattivat
sulosointuisia sävelvirtoja, illanhehkujen liekehtiessä näkörajalla ja
täysikuun levittäessä haltioitunutta hilpeyttään, tai tähtisikermien
tuikkiessa kristallivaunuistaan. Hän rakensi jälleen tuon ihmeellisen
kuolon temppelin, kokonaan valkoisesta marmorista, missä pilariholvien
alla seisoi ihanoita musiikkikuoroja, jotka sävelineen houkuttelivat
ohikulkevia nuorukaisia ja kiehtoivat heidät niin korkealla taiteella,
ettei yksikään näin viekoitellusta pantuaan jalkansa tuolle synkälle
kynnykselle koskaan kääntynyt takaisin päivänvaloa tervehtimään, missä
siihen asti ilomielin oli vaeltanut.

-- Annettakoon minun jalolla tavalla siirtyä sinne toiseen maailmaan!
Levittäköön kauneus jonkun verhoistaan viimeisen askeleeni alle!
Ainoastaan sitä rukoilen kohtaloltani.

Lyyrillinen lämpö virtasi hänen ajatukseensa. Percy Shelleyn loppu,
jota hän jo usein siimeksessä ja purjeiden lepattaessa oli kadehtinut
ja josta oli uneksinut, esiintyi hänelle nyt sanomattoman runollisessa
valossa. Tuo kohtalo oli yliluonnollisen suuremmoinen ja surullinen.
Hänen kuolemansa on salaperäinen ja juhlallinen, kuin noiden
ikivanhojen helleniläisten sankarien, jotka näkymätön voima äkkiä
tempasi pois maailmasta ja muodoltaan muuttuneina siirsi jumalien
pariin. Kuten Arielin laulussa, ei hänestä ole mitään kadonnut, vaan
meri on kirkastanut hänet rikkaaksi ja ihmeelliseksi. Hänen nuorekas
ruumiinsa palaa tuhaksi roviolla, Apenniinien juurella, yksinäisen
Tyrhenian meren rannalla, sinisen taivaankuvun alla. Hänen ruumiinsa
palaa hyvätuoksuisten yrttien, vihkisavun, öljyn, viinin, suolojen
seassa. Tuoksuen nousevat liekit liikkumattomille ilmoille, kumisten ne
kohoavat aurinkoa kohti, joka kultaa vuorenhuipun marmorin. Meripääsky
soutelee ilmassa rovion ympärillä, kunnes ruumis on hiiltynyt. Ja kun
tuhkaksi rauennut ruumis hajoaa, ilmestyy alastonna ja eheänä sydän:

-- _Cor cordium_.

Eikö hänkin, kuten _Epipsychidionin_ runoilija, aikaisemmassa
olomuodossa ollut rakastanut Antigonea?

Hänen allansa, hänen ympärillään kasvoi kasvamistaan meren symfonia,
ja tähtitaivas hänen yläpuolellaan kävi yhä syvemmäksi. Mutta rannikon
puolelta lähestyi pauhina, selvästi kuuluva, jokaisesta muusta melusta
eroava. Ja kääntyessään sinnepäin, hän näki junan molemmat lyhdyt,
jotka tuijoittivat kuin kaksi tulisilmää.

Rytisten, salamannopeasti ja synkkänä juna kiiti ohi järkyttäen
vuoriniemeä; silmänräpäyksessä se kulki avoimen paikan ohi; ja
viheltäen ja kumisten se katosi vastakkaisen tunnelin aukkoon.

Giorgio keikahti seisomaan; hän huomasi jääneensä yksin.

-- Giorgio, Giorgio! Missä sinä olet?

Se oli Ippolitan levoton ääni, joka tuli häntä etsimään; se oli
pelästyneen hätähuuto.

-- Giorgio, missä sinä olet?



VI.


Ippolita ilmaisi mitä vilpittömintä iloa, kun Giorgio kertoi,
että piano ja nuotit pian saapuivat. -- Kuinka hän oli hänelle
kiitollinen tästä yllätyksestä! Vihdoin he kai siis olivat löytäneet
keinon keskeyttää päivän pitkien hetkien joutilaisuus ja välttää
viettelemykset...

Ippolita nauroi, viitatessaan tuohon rakkauskuumeen tapaiseen
tunteeseen, jota itse lakkaamatta ylläpiti rakastajassaan; hän nauroi
kosketellessaan tätä aistiensa vaikutusta, jonka keskeytti ainoastaan
uupumuksen lepo tai toisen pako.

-- Niin et siis -- hän lisäsi nauraen ivallisen pisteliäästi, mutta
ilman katkeruutta -- niin et siis enää tule pakenemaan tuolle kirotulle
paalulaiturille... Eikö niin?

Hän lähestyi Giorgiota, tarttui hänen päähänsä, puristaen käsillään
hänen ohimokaan ja katsoi häntä syvälle silmiin.

-- Tunnusta minulle, että sentähden menet sinne -- hän mutisi pehmein
äänin, ikäänkuin kehoittaakseen häntä ripittäytymään.

-- Minkätähden? -- Giorgio kysyi, tuntien samaa tunnetta, joka esiintyy
silloin kun ihminen kalpenee.

-- Peläten minun suudelmiani.

Hän lausui nämä sanat hitaasti melkein punniten tavuita ja äkkiä
omituisen kirkkaaksi muuttuneella äänellä. Ja hänen katseessaan oli
kuvaamaton intohimon, ivan, julmuuden ja ylpeyden sekoitus.

-- Eikö se ole totta? -- hän lisäsi. -- Eikö se ole totta?

Hän puristi edelleen käsillään hänen ohimoitaan; mutta vähitellen
eksyivät hänen sormensa hänen hiuksiinsa, leikittelivät kevyesti hänen
korvillaan, siirtyivät niskaan, jaellen tuollaista hyväilyä, jonka
alalla hän oli tullut voittamattomaksi mestariksi.

-- Eikö se ole totta? -- hän toisti, ja tähän toisteluunkin hän
kätki hyväilevää imartelua, saaden ääneensä sellaisen väreen, jonka
kokemuksesta tiesi tehoisasti hurmaavan rakastajaansa. -- Eikö se ole
totta?

Giorgio ei vastannut; hän sulki silmänsä; hän antautui alistuen; hän
tunsi elämän pakenevan, maailman häviävän.

Taaskin oli noiden laihojen käsien yksinkertainen kosketus hänet
voittanut; taaskin oli naisvihollinen riemuiten osoittanut valtaansa
häneen nähden. Hän näytti tahtovan sanoa Giorgiolle: -- Sinä et voi
minulta päästä pakoon. Tiedän, että minua pelkäät. Mutta sinussa
herättämäni himo on voimakkaampi pelkoasi. Eikä minua mikään hurmaa
enempää kuin se, että silmistäsi ja hermosäikeitesi värähdyksestä
huomaan tuota pelkoasi. --

Lapsellisessa itsekkäisyydessään hän ei vähääkään näyttänyt aavistavan
aikaansaamaansa vahinkoa, sitä hävitystyötä, jota lakkaamatta ja
pysähtymättä teki. Tottuneena rakastettunsa omituisuuksiin, tottuneena
hänen synkkämielisyyden kohtauksiinsa, hänen syvään ja mykkään
mietiskelyynsä, äkilliseen levottomuuteensa, hänen kolkkoon, melkein
raivokkaaseen hehkuunsa, hänen katkeroihin ja kaksimielisiin sanoihinsa
-- hän ei ymmärtänyt nykyisen tilan koko vakavuutta, jota itse hetki
hetkeltä pahensi. Vähitellen eristettynä Giorgion sisäisen elämän
yhteydestä -- joskin tuo vaitelias mies ennen oli ylistänyt häntä tuon
elämän hedelmöittäjättärenä -- hän oli ensin vaistomaisesti, sitten
tahallisesti ponnistanut kaikki voimansa vahvistaakseen aistillista
valtaansa. Hänen uusi elintapansa raittiissa ilmassa, maaseudulla,
veneessä, edisti hänen eläimellisten ominaisuuksiensa kehitystä,
herätti hänen sairaalloisessa luonnossaan näennäistä voimaa ja
tarpeen sitä ylenmäärin käyttää. Täydellinen joutilaisuus, vapaus
kaikesta häiritsevästä, rakastetun alituinen läsnäolo, kesävaatteet,
jokapäiväinen kylpy, kaikki uudet tavat olivat omiaan hienostamaan ja
monistamaan hänen taitojaan, tarjoten hänelle lakkaamatta tilaisuuden
niitä harjoittaa. Ja todella näytti siltä, kuin olisi hän nyt ottanut
hirvittävää korvausta ensi päiviensä kylmyydestä, ensi kuukausien
kokemattomuudesta, ja kuin olisi hän puolestaan tahtonut turmella sen,
joka hänet oli turmellut.

Hän oli nyt tullut kovin kokeneeksi, varmaksi keinoistaan; hänellä
oli äkillisiä päähänpistoja ja kevytmielinen sulo asennoissaan ja
liikkeissään; hän oli joskus tarjoutuessaan niin hurjan raju, että
Giorgion oli vaikea hänen muodostaan manata esiin tuon verettömän,
haavoittuneen, tietämättömän ja kauhistuneena rohkeimpiin hyväilyihin
alistuneen olennon kuvaa, joka oli tuottanut Giorgiolle tuon jumalaisen
näyn, minkä tarjoaa voitokkaan intohimon valtaaman häveliäisyyden
kuolintuska.

Mutta tässä naisessa itsessään paloi se sammuttamaton himo, jonka hän
lemmityssään oli sytyttänyt. Ja itse hän tunsi tenhon vaikutuksia
sitä herättäessään. Itsetietoisuus siitä, että hän tuhannesti
erehtymättä oli harjoittanut valtaansa, hurmasi häntä; ja tämä hurmaus
sokaisi hänet ja esti häntä näkemästä sitä suurta varjoa, joka hänen
elinkautisvankinsa pään takana päivä päivältä pimenemistään pimeni. Se
pelko, jonka oli havainnut hänen silmissään, nuo pakoyritykset, tuo
huonosti salattu vihamielisyys ei häntä velvoittanut pidättyväisyyteen,
vaan päinvastoin kiihoitti häntä. Tuo keinotekoinen harrastus
tavattomuuksiin, yliluonnolliseen elämään, salaperäisyyteen, jonka
Giorgio hänessä oli herättänyt, sai tyydytystä noista oireista, jotka
ilmaisivat syvää mielen järkkyneisyyttä. Kerran oli himon, tuskan ja
mustasukkaisuuden painama rakastajansa kaukaa kirjoittanut hänelle: --
Onko tämä rakkautta? Ei suinkaan. Se on eräänlaista hirveätä sairautta,
joka viihtyy ainoastaan minun olemuksessani ja joka aiheuttaa minun
mielihyväni ja minun mielipahani. -- Mielikseni uskon, ettei koskaan
mikään muu ihmisolento ole tätä tunnetta tuntenut. -- Ippolita oli
ylpeä siitä, että oli voinut herättää sellaisen tunteen miehessä,
joka oli niin erilainen kaikista muista hänen tuntemistaan miehistä;
hän ihastui huomatessaan hetki hetkeltä yksinomaisen valtansa oudot
vaikutukset tuohon sairaaseen mieheen. Eikä hän muuta tavoitellut
kuin yksinvallan harjoittamista, kevytmielisyyden ja vakavuuden
sekaista, vuoroin siirtyen leikistä väärinkäyttöön -- kuten äskeisessä
tilanteessa.



VII.


Joskus ajatteli Giorgio katsellessaan merenrannalla, vallan lähellä
pehmeitä, vaarallisia aaltoja tuota naista, joka ei mitään aavistanut:
-- Voisin surmata hänet. Usein hän koettaa oppia uimaan, nojaten
minuun. Voisin helposti vedessä tukehuttaa hänet, kuollettaa hänet.
Rikos näyttäisi tapaturmalta. Silloin vasta, vihollisen ruumiin
ääressä voisin ratkaista arvoituksen. Jos hän tänään on olemassaoloni
keskipiste, mikä muutos tapahtuisikaan huomenna hänen kadottuaan?
Olenhan monasti tuntenut vapautumista ja rauhaa, kuvitellessani
häntä kuolleeksi ja ainaiseksi hautaan suljetuksi. Minä voisin
kenties pelastaa itseni, valloittaa takaisin elämän, jos saattaisin
perikatoon viholliseni, jos raivaisin pois esteen. -- Hän viipyi tässä
ajatuksessa; hän koetti luoda itsestään kuvan vapaassa ja rauhallisessa
tulevaisuudessa, vapaana rakkaudesta, ja mielihyvän tuntein hän kuvaili
lemmittyään haaveelliseen kuolinvaippaan verhottuna.

Vedessä Ippolita oli pelkuri. Hän ei koskaan rohjennut uida kauemmaksi,
kuin missä jalkansa ylettyivät pohjaan. Äkillinen kammo kouristi häntä,
jos hän jälleen kohotessaan pystyasentoon ei heti tuntenut pohjaa
jalkojensa alla. Giorgio houkutteli häntä kauemmaksi, luvaten häntä
tukea, ulommalle karille, yksinäiselle, paadelle joka oli lähellä
rantaa, noin parikymmentä uimaotetta varmaa uima-aluetta kauempana.
Aivan pieni ponnistus oli tarpeen, jos mieli sinne saapua.

-- Rohkeutta! -- hän huusi hänelle, kehoitellen häntä. -- Et voi oppia
mitään, ellet mitään uskalla. Minä pysyttelen vieressäsi.

Näin hän kietoi hänet murhatuumillaan; sisäisesti hän värisi joka
kerta, kun hän uimaretkien lomissa huomasi, kuinka äärettömän helposti
hän olisi voinut muuttaa ajatuksensa teoiksi. Mutta tarpeellinen
jäntevyys häneltä katoamistaan katosi. Ja hän tyytyi vastaiseksi
siihen, että vaati sattumaa ottelulle, ehdoittamalla Ippolitalle
tuota uhkapeliä. Silloisessa uupumustilassaan hän itse olisi joutunut
vaaraan jos Ippolita pelästyksissän olisi takertunut häneen. Mutta tämä
mahdollisuus ei karkoittanut hänen tuumaansa; päinvastoin se kiihoitti
hänen intoansa.

-- Rohkeutta! Kuten näet, on tuo luoto niin lähellä, että melkein saa
siitä kiinni, kun ojentaa kätensä. Sinun ei ollenkaan pidä ajatella
pohjaa. Sinun tulee levollisesti uida minun rinnallani. Siellä voit
levätä. Voimme istuutua sinne ja poimia koralli-sammalia... Tahdotko?
Rohkeutta!

Vaivoin hän sai mielenkiihoituksensa salatuksi. Ippolita taisteli,
häälyi pelon ja halun välillä.

-- Entä jos voimat pettävät, ennenkuin olen perillä?

-- Silloin minä sinua autan?

-- Ja jos eivät sinun voimasi riitä?

-- Ne riittävät. Etkö näe, kuinka lähellä tuo luoto on?

Hymyillen Ippolita antoi vettä valuvista sormistaan muutaman
vesipisaran tippua huulilleen.

-- Kuinka se on karvasta! -- hän sanoi, vääntäen suutaan. Sitten hän
voitti viimeisen arkailunsa ja päätti ryhtyä yritykseen.

-- No niin! Olen valmis.

Hänen sydämensä ei sykkinyt niin rajusti kuin kumppaninsa. Vesi kun
oli vallan tyyni, melkein liikkumaton, olivat ensi liikkeet helpot.
Mutta äkkiä hän, kokematon kun oli, alkoi hätäillä ja väsyä. Ja tuskin
hän tehtyään väärän liikkeen oli saanut vähän vettä suuhun, kun joutui
kauhun valtoihin; hän huusi, hosui ympärilleen ja sai vielä enemmän
vettä suuhun.

-- Auta, Giorgio! Auta!

Vaistomaisesti Giorgio hyökkäsi häntä kohti, kohotti noita käsiä, jotka
heti suonenvedon tapaisesti takertuivat häneen. Hän joutui kokonaan
hänen otteensa, hänen painonsa alaiseksi; ja äkkiä hän näki uneksimansa
lopun edessään.

-- Älä pidä minusta kiinni noin! -- hän huusi. Hellitä, jätä toinen
käsivarteni vapaaksi!

Ja raaka elämänvaisto antoi hänelle voimaa. Tavattomasti ponnistaen
hän voitti tuon lyhyen välimatkan; ja vallan uupuneena hän sai kiinni
luodon laidasta.

-- Pidä kiinni minusta! -- hän huusi Ippolitalle, kun ei voinut nostaa
häntä ylös.

Kun Ippolita huomasi itsensä pelastuneeksi, hän sai tarpeelliset
voimat liikuntaan; mutta heti kun hän läähättäen ja vettä valuen oli
laskeutunut istumaan luodolle, hän purskahti nyyhkytyksiin.

Hän itki rajusti, lapsellista itkua, joka ei hellyttänyt, vaan joka
suututti rakastajaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt hänen itkevän
niin katkerasti, silmät niin turvottuneina ja punaisina, suu niin
vääntyneenä. Hän näytti Giorgiosta rumalta ja naurettavalta. Hän tunsi
vihansekaista katkeruutta häntä kohtaan, ja tämän katkeruuden pohjalla
piili melkein närkästystä siitä, että oli tehnyt tuon ponnistuksen,
että oli pelastanut hänet. Hän kuvitteli häntä hukkuneeksi, mereen
kadonneeksi; hän muisteli sitä hetkeä, jolloin näki hänen katoavan; ja
sitten hänen kuvitteli julkisen surunsa merkkejä, ryhtiänsä ruumiin
ääressä, jonka meri olisi rannalle luonut.

Ihmetellen, että hänet näin lohdutuksetta jätettiin kyyneltensä
valtaan, Ippolita kääntyi Giorgioon päin. Hän ei enää nyyhkyttänyt.

-- Mitä minun nyt pitää tehdä? -- hän kysyi -- taaskin palatakseni
rannalle?

-- Sinun täytyy yrittää toistamiseen -- hän vastasi hieman ivallisesti.

-- Ei, ei, en koskaan!

-- No, miten sitten?

-- Minä jään tänne.

-- Hyvä. Jää hyvästi.

Ja Giorgio teki liikkeen, kuin olisi aikonut syöksyä mereen.

-- Hyvästi. Minä huudan. Joku kyllä tulee minua vapauttamaan.

Itkusta hän siirtyi nauruun, silmät täynnä kyyneliä.

-- Mitä sinulla on tuossa käsivarressasi? -- hän lisäsi.

-- Sinun kyntesi jäljet.

Ja hän näytti hänelle veriset naarmut.

-- Kirvelevätkö ne?

Hän kävi pehmeäksi ja silitti niitä hellästi.

-- Mutta koko juttu on sinun syysi -- hän virkkoi. Sinä suorastaan
pakoitit. Minä en tahtonut...

Sitten hymyillen:

-- Oliko se juoni, päästäksesi minusta irti?

Ja vavahtaen koko ruumiiltaan:

-- Mikä ruma kuolema! Mikä karvas vesi!

Hän ravisti päätään ja tunsi kuinka vesi valui korvista, haaleana kuin
veri.

Luoto oli kuuma auringonpaahteessa, ruskea ja uurteinen kuin jonkun
eläimen selkä; ja syvyydessä vilisi lukemattomia eläviä olentoja. Näki
tyvenessä vedessä vihreiden kasvien keinuvan, pehmeinä kuin hajalla
olevat hiukset. Jonkunmoinen hidas houkutus lähti tästä yksinäisestä
kalliosta, joka imi itseensä taivaan lämpöä ja jakeli sitä lähistönsä
olennoille.

Ikäänkuin antautuakseen tämän houkutuksen valtoihin, Giorgio ojentautui
selälleen. Muutaman hetken aikana hänellä ei ollut muuta tajunnassa,
kuin epämääräinen mielihyvä, mikä levisi hänen kostealle iholleen,
joka kalliosta ja paahtavista auringonsäteistä heijastuvan kuumuuden
vaikutuksesta höyrysi. Aikoja sitten haihtuneiden tunnelmien muistot
elpyivät. Hän muisteli aikaisempia siveitä kylpyjä, pitkiä lepohetkiä
hietikolla, joka oli hehkuvampi ja valkeampi kuin naisen ruumis,
uhri-kettä, joka vuosittain tarjottiin auringonjumalalle. -- Oi
yksinäisyys, vapaus, rakkaus ilman intohimoa, rakkaus kuolleisiin
tai saavuttamattomiin naisiin! -- Ippolitan läsnäolo saattoi kaiken
unhoituksen mahdottomaksi; se muistutti hänelle alati hedelmätöntä
yhteyttä, joka nyt oli muuttunut heidän rakkautensa ainoaksi
ilmestysmuodoksi.

-- Mitä sinä ajattelet? -- kysyi Ippolita, häntä koskettaen. --
Tahdotko jäädä tänne?

Hän nousi. Hän vastasi:

-- Lähtekäämme.

Vihollisensa elämä oli vielä hänen käsissään. Vielä hän saattoi hänet
surmata. Hän loi nopean katseen ympärilleen. Syvä hiljaisuus vallitsi
kummulla ja rannalla. Paalusillalla kalastajat vaieten vartioivat
verkkojaan.

-- Lähtekäämme -- hän toisti hymyillen. -- Rohkeutta.

-- Ei, ei. Ei koskaan enään!

-- Jäämme siis tänne.

-- Ei. Huuda laiturilla oleville miehille.

-- Mutta he tulevat nauramaan pahanpäiväisesti.

-- No hyvä, siis minä itse kutsun heitä.

-- Mutta jos et pelkää etkä takerru minuun kuin äsken, jaksan kyllä
kantaa sinut.

-- Ei, ei, tahdon kulkea maihin lautalla.

Hän oli niin itsepintainen, että Giorgio myöntyi. Hän nousi seisomaan
luodolle, asetti kätensä toitotustorveksi ja huusi yhtä Turchinon
pojista:

-- Daniele! Daniele!

Hänen jatkettuaan huutojaan, hellitti yksi kalastajista verkkovivun,
kulki sillan yli, astui alas kalliolta ja juoksi rantaa pitkin.

-- Daniele, souda tänne kaislalautalla!

Mies kuuli, käänsi askeleensa auringonpaahteessa rannalla kuivavia
kaislalauttoja kohti, jotka odottivat mustekalojen pyynti-aikaa. Hän
työnsi yhden niistä vesille, hypähti siihen, ja pitkällä tangolla hän
lykkäsi sitä ulkoluotoa kohti.



VIII.


Seuraavana aamuna -- oli sunnuntaipäivä -- Giorgio istui tammen
siimeksessä ja kuunteli vanhaa Colaa, joka kertoi, että viime päivinä
santarmit Tocco Casauriassa olivat vanginneet uuden Messiaan ja
sulkeneet hänet muutamien opetuslasten kera vankilaan.

-- Herramme Jeesus Kristuskin sai kärsiä fariseusten vihasta -- sanoi
toissilmäinen päätään pudistaen. -- Hän oli tullut näille maille
tuomaan meille rauhaa ja yltäkylläisyyttä, ja nyt ovat he heittäneet
hänet vankilaan!

-- Oh, isä, älä ole pahoillasi -- huusi Candia! Messias kyllä astuu
ulos vankilasta, milloin hyväksi näkee, ja me saamme hänet nähdä
täälläkin. Odota vaan.

Candia seisoi nojaten ovensa pieleen, vaivatta kantaen levollisen
raskautensa taakkaa; ja hänen suurista harmaista silmistään loisti
ääretön hilpeys.

Äkkiä kohosi polulta pihamaalle Albadora, tuo seitsemänkymmenenvuotias
vaimo, joka oli synnyttänyt kaksikymmentä kaksi lasta; ja hengästyneenä
hän viittasi vasemman niemen kohdalla olevaan rantaan päin ja ilmoitti:

-- Tuolla alhaalla on lapsi hukkunut.

Candia risti rintansa. Giorgio nousi ja kiipesi parvekkeelle
tarkkaamaan osoitettua paikkaa. Niemen rantasomerikolla, vallan lähellä
kallioita ja tunnelia näki valkoisen pilkun: kenties liinavaate, joka
peitti pientä vainajaa. Ryhmä ihmisiä oli kokoontunut paikalle.

Ippolita kun oli Elenan kanssa lähtenyt jumalanpalvelukseen Porton
kappeliin, astui Giorgio uteliaana alas ja sanoi isäntäväelleen:

-- Lähden tästä katsomaan.

-- Miksi? -- kysyi Candia -- miksi tahdot hankkia itsellesi surullisen
hetken?

Giorgio riensi polkua pitkin, saapui oikotietä rannalle ja kulki rantaa
pitkin edelleen. Hieman hengästyneenä hän tuli paikalle ja kysyi:

-- Mitä on tapahtunut?

Koolla olevat miehet tervehtivät häntä ja tekivät tilaa. Yksi vastasi:

-- Erään äidin poika on hukkunut.

Somerikolle ojennettu pieni liikkumaton ruumis tuli näkyviin. Se
oli kahdeksan- tai yhdeksänvuotias vaaleaverinen, hento poikanen.
Patjan asemesta he olivat käärineet kokoon hänen huonot vaatteensa ja
asettaneet ne pään alle: paidan, siniset housut, punaisen vyön, pehmeän
huopahatun. Hänen sinervistä kasvoistaan pisti esiin pystynenä, niissä
eroitti kuperan otsan pitkät ripset, puoliavoimen suun, punasinervät
huulet ja näiden välissä leveiden rakojen eroittamat valkohohteiset
hampaat. Hänen kaulansa oli ohut ja heikko, kuin kuihtunut korsi,
ja pienten poimujen uurtama. Olkanivelet olivat heikot; käsivarret
hinterät ja untuvan peittämät kuin lintujen poikasilla. Kylkiluut
erottuivat selvästi; napa oli esillä kuin iso solmu. Hieman turvonneet
jalat olivat kellervät, samoin kuin kädet; ja pienet kädet olivat
känsäiset ja syylien peittämät, valkoiset kynnet alkoivat tummentua.
Vasemmalla käsivarrella lanteilla ja säärillä näkyi punaisia pilkkuja.
Tämän viheliäisen ruumiin kaikki yksityiskohdat, jähmettyneinä kuolon
jäykkyyteen, saivat Giorgion silmissä tavattoman merkityksen.

-- Kuinka hän hukkui? Missä? -- kysyi Giorgio hiljaa.

Liinavaatteisiin puettu mies alkoi kärsimättömän näköisenä
kertomuksensa, joka hänen kenties liian moneen kertaan jo oli täytynyt
toistaa. Hänellä oli neliskulmaiset, eläimelliset kasvot, harjaiset
kulmakarvat ja leveä, raaka, julma suu. -- Poika oli ajanut lampaat
kotia, oli ottanut mukaansa aamiaisensa ja oli toisen seurassa lähtenyt
uimaan. Tuskin hän oli kastellut jalkansa, kun kaatui ja hukkui.
Toverin huutoihin oli joku ylhäältä talosta rientänyt apuun ja oli
vetänyt pojan kuolleena ylös, upoten ainoastaan polviin asti veteen.
Hän oli asettanut hukkuneen päälle seisomaan, jotta vesi olisi valunut
ulos suusta, mutta turhaan. -- Osoittaakseen kuinka kauas poloinen oli
ehtinyt, otti mies kiven ja viskasi sen veteen.

-- Tuonne asti, kolmen käsivarren päähän rannasta!

Meri syvässä hiljaisuudessaan hengitti vallan pienen vainajan pään
kohdalla. Mutta aurinko paahtoi vahvasti somerikkoa; ja jotain
armotonta lankesi tuolta leimuavalta taivaalta, tuolta ankaralta
todistajalta, kalpean ruumiin yli.

-- Miksi ette -- sanoi Giorgio -- kanna sitä varjoon, taloon,
vuoteeseen?

-- Sitä ei saa liikuttaa -- näin lausui vartija -- ennenkuin
tuomioherrat tulevat.

-- No kantakaa se ainakin tuonne varjoon ratavallin luo.

Itsepintaisesti toisti vartija:

-- Sitä ei saa liikuttaa.

Mitä surkeinta oli tuo hento eloton olento, kiviselle rannalle
laskettuna, tuon välinpitämättömän, tylsämielisen ihmisen vartioimana,
joka aina toisti kertomuksensa samoilla sanoilla ja yhä teki saman
liikkeen heittäessään kiven veteen.

-- Tuonne asti.

Joukkoon tuli lisää käyränenäinen, harmaasilmäinen, ankarasuinen eukko:
hukkuneen pojan toverin äiti. Hänessä ilmeni jonkunmoinen epäluuloinen
levottomuus, ikäänkuin hän olisi pelännyt poikaansa syytettävän. Hän
puhui täynnä katkeruutta ja osoittautui melkein vihaiseksi uhrille.

-- Se oli hänen kohtalonsa. Jumala sanoi hänelle: Mene mereen ja kuole!

Hän huitoi rajusti käsillään.

-- Miksi hän menikään, kun ei osannut uida?

Vieras lapsi, kipparin poika, toisti täynnä halveksumista:

-- Miksi hän meni? Toista on meidän, jotka osaamme uida...

Toisia ihmisiä tuli paikalle, he katselivat kylmän uteliaasti, jäivät
siihen tai kulkivat eteenpäin. Muuan ryhmä seisoi rautatie-vallilla;
toinen asettui vuoriniemen huipulle, kuin näytäntöä katselemaan. Istuen
tai polvilleen laskeutuneina leikkivät lapset pienillä kivillä, joita
heittelivät ilmaan ja milloin tavoittivat selkäänsä, milloin käteensä.
Kaikissa ilmeni syvä välinpitämättömyys toisen onnettomuuteen ja
kuolemaan nähden.

Paikalle osui toinen vaimo, paluulla kirkosta; hän oli silkkiin puettu
ja kaulassa kaikki kultakoristeensa. Hänellekin kärsimätön vartija
toisti kertomuksensa, hänellekin hän näytti tuota kohtaa vedessä. Eukko
oli puhelias:

-- Minä sanon aina lapsilleni: älkää menkö merenrannalle, tai lyön
teidät kuoliaaksi. Kuka voi olla varma?

Hän muistutti toisia hukkumistapauksia; hän huomautti hukkunutta, jolla
ei ollut päätä, ja jonka aallot olivat ajelleet San Vitoon asti, missä
eräs lapsi oli löytänyt sen kallioiden välistä.

-- Tästä kallioiden komerosta. Lapsi tuli ja sanoi: siellä on kuollut.
Luulimme, että se laski leikkiä. Mutta menimme ja löysimme sen. Se oli
ilman päätä. Oikeusherrat tulivat. Hänet haudattiin kuoppaan; sitten,
yöllä hänet taas kaivettiin esille. Se oli vallan lihaton, pelkkiä
luita, mutta kengät olivat vielä jalassa. Tuomari sanoi: -- Katsokaa ne
ovat paremmat kuin minun kenkäni. -- Se todisti, että vainaja oli ollut
rikas mies. Ja hän oli ollut karjanmyyjä. He olivat tappaneet hänet,
olivat leikanneet hänen päänsä poikki ja heittäneet hänet Trontoon...

Kimakalla äänellä hän tähän tapaan jatkoi, aika ajoin vetäen takaisin
suuhun sylkeä.

-- Entä äiti? Milloin tulee äiti?

Äitiä mainittaessa, kaikki saapuvilla olevat naiset päästivät
säälinhuutoja.

-- Äiti! Nyt tulee äiti!

Ja kaikki kääntyivät ja luulivat näkevänsä hänet kaukana paahtavan
kuumalla rannalla. Yksi antoi hänestä tietojakin. Hänen nimensä oli
Riccangela. Hän oli leski, hänellä oli seitsemän lasta. Tämän hän
oli pannut palvelemaan talonpoikaistaloon, lampaita paimentamaan ja
leipäpalaa ansaitsemaan.

Eräs nainen sanoi ruumista katsellessaan:

-- Kuka tietää, kuinka suuri vaiva äidillä on ollut häntä
kasvattaessaan!

Toinen virkkoi:

-- Hän on kerjännytkin, saadakseen lapsilleen leipää.

Toinen kertoi, että tuo poloinen lapsi muutama kuukausi sitten oli
ollut hukkumaisillaan pihan lätäkköön, kouralliseen vettä.

Kaikki toistivat:

-- Se oli hänen kohtalonsa. Hänen oli määrä näin kuolla.

Ja odotus saattoi heidät levottomiksi, kärsimättömiksi.

-- Äiti! Nyt tulee äiti!

Giorgio, joka tunsi sydämensä kouristuvan kokoon, huusi:

-- Mutta kantakaa hänet toki varjoon, taloon, jotta ei äiti näe häntä
näin alastomana kivikolla, päivänpaisteessa!

Järkähtämättömän itsepäisenä vastusti vartija:

-- Häneen ei saa koskea. Häntä ei saa liikuttaa, ennenkuin tuomioherrat
tulevat.

Läsnäolijat katsoivat oudoksuen vieraaseen, Candian vieraaseen.
Heidän lukunsa lisääntyi lisääntymistään. Eräät asettuivat akasioita
kasvavalle rautatien penkerelle; toiset kiipesivät niemen jyrkän
kallion huipulle. Muutamat kookkailla kalliolohkareilla olevat
ruokovenheet hohtivat kullalta tuon korkean jyrkänteen juurella, joka
vastapäätä meren ääretöntä aavikkoa näytti jättiläis-tornin rauniolta.

Äkkiä ääni kuulutti ylhäältä:

-- Tuossa hän on!

Toiset äänet seurasivat:

-- Äiti! Äiti!

Kaikki kääntyivät; muutamat tulivat alas penkereltä; kalliolla olijat
tunkeutuivat esiin. Kaikki vaikenivat odotuksissaan. Vartija peitti
ruumiin liinalla. Meri hengitti tuskin kuuluvasti, akasiat suhisivat
tuskin havaittavasti. Ja äänettömyyden vallitessa eroitti nyt
lähestyjän huudon.

Äiti tuli rantaa pitkin, päivänpaisteessa, valittaen. Hänellä oli
yllään lesken surupuku. Ruumis kumarassa hän hoiperteli eteenpäin
hietikolla, huutaen:

-- Poikani! Poikani!

Hän kohotti kätensä taivasta kohti, sitten hän löi niillä polviinsa,
huutaen:

-- Poikani!

Yksi hänen vanhemmista pojistaan, joka paiseen vuoksi oli käärinyt
kaulaansa punaisen huivin, seurasi häntä kuin mielipuoli, pyyhkien
kyyneleitään käden selällä.

Äiti juoksi rantaa pitkin, kumarassa, polviaan piesten, suoraa päätä
kuolinpeitettä kohti. Kun hän kutsui vainajaa, lähti hänen suustaan
ääniä, jotka eivät enää olleet ihmisääniä, vaan hurjan nartun ulvontaa.
Kuta lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän hän kyyristyi kokoon, hän ryömi
melkein nelinkontin, kunnes perille saavuttuaan kirkuen heittäytyi
peitteen yli.

Hän nousi jälleen. Karkealla mustuneella kädellään, joka kertoi kovasta
työstä -- hän paljasti ruumiin. Hän katseli sitä muutaman hetken
liikkumattomana, melkein kivettyneenä. Sitten hän koko äänensä voimalla
huusi moneen kertaan selvästi, kuin vainajaa herättääkseen:

-- Poikani! Poikani! Poikani!

Nyyhkytykset tukahuttivat hänen äänensä. Polvistuneena hän rajusti
nyrkeillään pieksi kupeitaan. Hän käänsi muukalaisiin yltympärillä
epätoivoiset katseensa. Hän näytti raivonsa lepohetkenä kokoovan
itseään.

Ja sitten hän viritti laulun.

Hän lauloi tuskaansa nuotilla, jonka poljenta alinomaan kohosi ja
laski, kuin sydämentykytys.

Se oli tuo ikivanha surulaulu, jota naiset Abruzzon vuoristossa
ammoisista ajoista ovat laulaneet lähisukulaistensa maallisten
jäännösten ääressä. Se oli pyhän surun sävelrikasta kieltä, joka
vaistomaisesti olemuksen syvyyksistä elvytti esille tuon periytyneen
sävelmän, johon vanhanajan äidit vuodattivat tuskansa.

Hän lauloi laulamistaan:

-- Aukaise silmäsi, nouse ja astu, poikani! Kuinka kaunis olet! Kuinka
kaunis olet!

Hän lauloi edelleen:

-- Leipäpalan vuoksi olen sinut hukuttanut. Leipäpalan vuoksi olen
saattanut sinut teurastuspölkylle, poikani! Sitävarten olen sinut
kasvattanut!

Mutta käyränenäinen vihainen vaimo keskeytti hänet!

-- Ethän sinä toki ole häntä hukuttanut. Se oli hänen kohtalonsa. Et
sinä ole häntä vienyt teurastuspölkylle. Sinä olet antanut hänelle
keinot toimeentuloon.

Ja osoittaen kumpua, missä oli se talo, joka oli ottanut lapsen
palvelukseensa, hän lisäsi:

-- Häntä pidettiin tuolla kuin neilikkaa korvan takana.

Äiti jatkoi:

-- Oi, poikani, kuka sinut lähetti, kuka sinut lähetti tänne hukkumaan?

Ja äkäinen vaimo:

-- Kukapa hänet olisi lähettänyt. Herra Jumala. Hän sanoi hänelle, mene
mereen ja kuole.

Kun Giorgio eräälle läsnäolijalle hiljaa vakuutti, että lapsen olisi
voinut pelastaa, jos apua olisi tullut ajoissa, ja että se oli hänet
tappanut, joka oli asettanut hänet seisomaan päälleen ja pitänyt kiinni
jaloista, hän huomasi äidin luovan häneen katseensa.

-- Tee sinä jotain, herra! -- hän anoi. -- Tee sinä jotain.

Hän rukoili:

-- Oi, Pyhä Neitsyt, tee ihme!

Kosketellen vainajan päätä hän toisti:

-- Poikani! Poikani! Poikani! Nouse! Käy!

Vastapäätä oli vainajan veli polvillaan; ja hän nyyhkytti surua
tuntematta ja katseli ajoittain ympärilleen, kasvot äkkiä
välinpitämättöminä. Toinen poika, vanhin, istui matkan päässä kiven
varjossa; kasvot käsien peitossa hän teeskenteli surua. Naiset, jotka
yrittivät lohduttaa äitiä, kumartuivat osanottoa ilmaisten hänen
puoleensa ja säestivät surulaulua valituksin.

Äiti lauloi:

-- Miksi poistin sinut kotoani? Miksi ajoin sinut surman suuhun?
Kaiken olen tehnyt, ravitakseni poikiani; kaiken, kaiken, kaiken. Ja
leipäpalan vuoksi olen sinut menettänyt! Näin piti sinun elosi päättyä!
He ovat sinut hukuttaneet, poikani!

Silloin koukkunenäeukko vihanvimmassa nosti hameensa, juoksi veteen
polvia myöten ja huusi:

-- Katso! Tässä se tapahtui. Katso. Vesi on kuin öljyä. Se on todiste,
että hänen oli määrä näin kuolla.

Parilla loikkauksella hän palasi rannalle.

-- Katso! -- hän toisti näyttäen syviä jälkiä, mitkä mies, joka oli
noutanut ruumiin vedestä, oli painanut somerikkoon. -- Katso!

Sekavana äiti katsahti sinne. Mutta hän ei näyttänyt näkevän, ei
kuulevan mitään. Hänen epätoivoisia tuskanpurkauksiaan seurasi lyhyitä
vaitioloja, melkein tajuttomuudentiloja. Hän vaikeni; hän kosketteli
koneellisesti säärtään, jalkaansa; hän pyyhki kyyneleensä mustalla
esiliinallaan; hän näytti rauhoittuvan. Äkkiä uusi kohtaus pani hänet
vapisemaan ja heitti hänet ruumiin yli.

-- Enkä minä voi sinua kantaa pois! En voi sinua näillä käsivarsillani
kantaa kirkkoon! Poikani! Poikani!

Hän kosketteli häntä päästä jalkoihin, hän hyväili häntä hellästi.
Hänen huolestuttava rajuutensa lieveni äärettömäksi hellyydeksi. Hänen
kuihtunut ja känsäinen työntekijä-kätensä kävi äärettömän pehmeäksi,
kun hän silitti pojan silmiä, suuta ja otsaa.

-- Kuinka kaunis olet! Kuinka kaunis olet!

Hän kosketteli hänen alihuultaan, joka oli käynyt vallan siniseksi, ja
suuta; ja kun hän hiukan painoi, tunki siitä esiin valkea vaahto. Hän
poisti hänen ripsistään muutaman ruohon, vallan varovasti, kuin olisi
pelännyt, että se koskisi.

-- Kuinka kaunis olet, äidin sydänkäpy!

Ripset olivat pitkät, hyvin pitkät ja vaaleat. Ohimoilla ja poskilla
oli untuva, heleä kuin kulta.

-- Etkö minua kuule? Nouse! Käy!

Hän otti pienen lakin, joka oli kulunut ja pehmeä kuin vaatetilkku. Hän
katseli sitä ja suuteli sitä. Hän sanoi:

-- Tahdon tehdä itselleni siitä taikaesineen ja aina kantaa sitä
povellani.

Hän otti punaisen vyön ja sanoi:

-- Nyt puemme vaatteet hänen yllensä.

Käyränenäinen vaimo, joka ei hievahtanut paikalta, yhtyi:

-- Nyt puemme vaatteet hänen yllensä.

Itse hän veti esiin vaatteet kuolleen pään alta. Hän nuuski takin
taskun ja löysi leipäpalan ja viikunan.

-- Näetkö? He olivat juuri antaneet hänelle ruokansa. He pitivät häntä
kuin neilikkaa korvan takana.

Äiti katseli pientä likaista ja repaleista paitaa, jolle kyyneleensä
valuivat ja sanoi:

-- Tahdon pukea tämän paidan hänen yllensä!

Jäntevä vaimo huusi eräälle kalliolla olevalle omaiselleen:

-- Tuo joutuin tänne Nufrillon uusi paita.

Uusi paita tuotiin. Kun äiti nosti pienen vainajan pystyyn, valui tältä
suusta vähän vettä, joka juoksi rintaa pitkin alas.

-- Oi, Pyhä Ihme-Neitsyt, tee tässä ihme! -- hän rukoili, silmät
hartaina taivasta kohti.

Sitten hän taas laski lemmikkinsä alas. Hän otti vanhan paidan,
punaisen vyön, hatun; hän kääri kaikki myttyyn ja sanoi:

-- Tämä tulee olemaan pielukseni; sillä tahdon aina yöni levätä; sillä
tahdon kuollakin.

Hän asetti tämän kalleuden somerolle poikansa pään kohdalle; sitten hän
laski sille päänsä ja paneutui pitkäkseen kuin vuoteessa.

Molemmat, äiti ja poika, lepäsivät nyt kovilla kivillä, leimuavan
taivaan alla, vallan lähellä surmaavaa merta. Ja hän lauloi nyt samaa
laulua, joka aikaisemmin oli tuudittanut pienokaista kehdossa.

-- Nouse, Riccangela! Nouse! -- Kehoittivat naiset yltympäri.

Hän ei heitä kuullut.

-- Poikani voi näin jäädä kiville lepäämään, ja minä en voisi? Minun
poikani, paljailla kivillä!

-- Nouse, Riccangela! Tule!

Äiti nousi. Vielä kerran hän hirvittävän tarkasti katseli vainajan
pieniä tummenneita kasvoja. Vielä kerran hän koko äänensä voimalla
huusi:

-- Poikani! Poikani! Poikani!

Sitten hän itse liinalla peitti mykän ruumiin.

Ja naiset ympäröivät hänet ja vetivät hänet pois kallion siimekseen; he
pakoittivat hänet istumaan ja valittivat hänen kanssaan.

Vähitellen katsojat hajaantuivat ja poistuivat. Ainoastaan muutamat
lohduttajanaiset jäivät paikalle. Liinapukuinen mies ja tuomioistuimen
herroja odottava välinpitämätön vartija jäivät niinikään. Puolipäivän
aurinko paahtoi rantasoraa ja loi liinan häikäisevän valkeaksi.
Vuoriniemi kuroitti auringonhehkua kohti toivotonta kuivuuttaan.
Ääretön vihreä meri, huokui yhä tasaisesti. Ja näytti siltä kuin tämä
vitkallinen hetki ei koskaan olisi loppunut.

Kalliolohkareen varjossa vastapäätä valkoista liinaa, joka peitti
ruumiin jäykkiä jäseniä, jatkoi äiti valitustaan, laulaen kansansa
vanhan ja uuden surun moninkertaisesti pyhittämää laulua. Ja tämä laulu
tuntui loppumattomalta.



IX.


Palatessaan kotia kappelista, Ippolita oli kuullut tuon tapauksen.
Elenan seurassa hän oli tahtonut mennä Giorgion luo rannalle. Mutta
tultuaan synkän paikan läheisyyteen ja nähdessään rantakivillä
valkeahohteisen liinapeitteen, hän oli tuntenut voimiensa pettävän.
Kyyneltulvan valtaamana hän oli kääntynyt pois ja odotti kotona itkien
Giorgion paluuta.

Häntä säälitti vähemmin pienokaisen kuolema kuin oma itsensä,
ajatellessaan sitä vaaraa, jonka alaisena äsken uidessaan oli ollut. Ja
vaistomainen, hillitön inho merta kohtaan syntyi hänessä.

-- En enää tahdo kylpeä meressä; en tahdo että sinäkään siellä
kylvet -- hän intti Giorgiolle, melkein ankarana ja ilmaisten lujaa,
muuttamatonta päätöstä. -- En tahdo. Ymmärrätkö?

He viettivät sunnuntain loppuosan levottomina ylhäällä parvekkeella,
katsellen rannalla olevaa vaikoista pilkkua. Giorgiolla oli ruumiin
kuva niin selvänä mielessä, että se melkein tuntui elävältä. Ja
korvissa kaikui äidin surulaulu. -- Jatkoikohan äiti yhä valitustaan
kalliolohkareen siimeksessä? Oliko hän jäänyt yksin meren ja kuolon
seuraan? -- Hengissä hän näki toisen äidin. Hän näki jälleen tuon
aamuhetken toukokuulla siinä etäisessä talossa silloin, kun hän äkkiä
oli tuntenut hänen elämänsä niin läheiseksi, melkein yhteenkuuluvaksi
itseensä ja yhteisen veren salaperäiset siteet ja molempien yläpuolella
liitelevän kohtalon surullisuuden. -- Oliko hän enää koskaan
kuolevaisin silmin hänet jälleennäkevä? Oliko hän enää saava nähdä
tuon heikon hymyn, joka ei muuttanut ainoatakaan hänen kasvojensa
piirteistä, mutta joka valoi hienon, mutta liiaksi haihtuvan toivon
välkkeen kärsimyksen painamiin häviämättömiin uurteisiin? Saiko hän
enää koskaan suudella tuota pitkää laihaa kättä, jonka hyväily erosi
kaikista muista? -- Ja uudelleen hän eli tuon menneen hetken, tuon
kyynelten hetken: silloin kun hän ikkunan ääressä ollen hymyn välkkeen
kautta oli saanut tuon kauhean ilmestyksen, kun hän vihdoin oli
kuullut tuon rakkaan äänen, tuon ainoan, unhoittumattoman äänen täynnä
lohdutusta, viisautta, täynnä anteeksiantoa, täynnä ääretöntä hyvyyttä;
kun hän jälleen oli tuntenut tuon rakkautta uhkuvan, ihaillun olennon
entisiltä ajoilta. Ja hän eli jälleen jäähyväishetken, kyynelettömän
jäähyväishetken, joka kuitenkin oli ollut niin sanomattoman katkera,
jolloin hän häveliäisyydestä oli valhetellut, kun petetyn äidin
väsyneissä silmissä oli lukenut tuon ylen surullisen kysymyksen: --
Kenen vuoksi sinä minut hylkäät? Ja kaikki entiset surut palasivat
mieleen, ja syvästi järkyttävät kuvat: hänen riutuneet kasvonsa,
hänen kyynelten kalvamat punettuneet silmänsä, turvottuneet luomensa,
Cristinan lempeä sydäntäsärkevä hymyily, sairas, tylsämielinen lapsi,
jolla oli liian iso, alati rinnalla roikkuva pää, höperön, makeisille
person tädin aavekasvot... Ja äidin väsyneet silmät toistivat: -- Kenen
vuoksi sinä minut hylkäät?

Hän tunsi itsensä kuin pehmeän aallon läpitunkemaksi, hän tuntui
raukeavan, uupuvan; hän tunsi epämääräistä tarvetta kumartaa alas
otsansa, peittää kasvonsa syliinsä, tarvetta saada siveää hyväilyä,
tarvetta tyhjentää kauan itseensä suljettu katkeruus, uinahtaa ja
vähitellen menehtyä. Tuntui kuin koko hänen sielunsa veltostuminen
äkkiä olisi auennut ja vironnut esiin.

Polulla kulki mies, joka kantoi päänsä päällä pientä valkoista
kuusipuusta tehtyä ruumisarkkua.

Myöhään illalla ilmestyivät oikeusistuimen jäsenet rannalle. Pieni
vainaja nostettiin ylös kiviltä, kannettiin ylös kunnaalle ja katosi.
Erakkomajalle asti tunki äänekästä huutoa. Sitten hiljeni kaikki. Syvä
rauha kohosi merestä ja hallitsi ympäristöä.

Niin hiljainen oli meri, niin tyyni ilma, että kaikki elo näytti
melkein lakanneelta. Kaikkialle oli levinnyt tasainen puhdas sini.

Ippolita oli taas tullut sisälle ja laskeutunut vuoteelle. Giorgio
oli jäänyt istumaan parvekkeelle. Molemmat kärsivät, eivätkä voineet
toisilleen virkkaa kärsimystään. Aika vieri edelleen.

-- Kutsuitko minua? -- kysyi Giorgio, joka luuli kuulleensa nimeään
mainittavan.

-- En -- vastasi Ippolita.

-- Mitä sinä teet? Tahdotko nukkua?

Ippolita ei vastannut.

Puoleksi sulkeutunein silmin Giorgio taas kallistui tuolin
selkänojaan. Hänen ajatuksensa viipyivät yhä vielä kotivuorilla.
Tässä äänettömyydessä hän tunsi tuon yksinäisen, aution puutarhan
hiljaisuuden; siellä korkeat, suorat sypressit kohosivat
liikkumattomina ja pyhinä kuin kirkon vahakynttilät; hyljättyjen
huoneiden ikkunoista, jotka pyhäinjäännösten tavoin olivat pysyneet
koskemattomina, huokui harras muistojen henkäys.

Ja hänen eteensä ilmaantui tuon lempeän ja mietiskelevän miehen varjo,
miehekäs surumielisyys noissa kasvoissa, joihin tummasta tukasta
keskelle otsaa valuva valkea kihara loi omituisen ilmeen.

-- Miksi -- näin hän puhutteli Demetriota -- miksi en noudattanut sinun
viittaustasi viime kerralla, astuessasi huoneisiisi, missä henkesi
vielä elää? Miksi piti minun vielä kerta koetella elämää ja sinun
silmissäsi peittää itseni häpeällä? Miten olen niin voinut eksyä, että
olen etsinyt varmuutta toisen sielun omistamisesta, kun jo omistin
sinun sielusi, kun sinä elit minussa?

Ruumiillisen kuoleman jälkeen Demetrion sielu oli ollenkaan
heikkenemättä säilynyt jälkeen elävässä, jopa se oli kehittynyt
korkeammalle ja saavuttanut voimakkuutensa ylimmän määrän. Kaikki
mitä Giorgiossa kosketuksissa muihin ihmisiin oli haihtunut; kaikki
hänen tekonsa, liikkeensä ja lausuntonsa aikojen kuluessa, kaikki
hänen sielunsa eri ilmaukset, jotka kanssakäymisessä toivat esiin
hänen erikoisluonteensa; kaikki pysyväiset ja muuttuvat muodot, jotka
eroittivat hänen persoonallisuutensa toisista ja jotka ihmisjoukossa
olivat painaneet hänen ihmisyyttään; sanalla sanoen kaikki hänen
elämänsä erikoismerkit olivat liittyneet yhteenkuuluvaisuuteen, joka
kiinnitti elävää vainajaan. Ja tuo pyhä arkku, jota säilytettiin
synnyinkaupunkinsa tuomiokirkossa, näytti vahvistavan tämän ylevän
mysterion. _Ego Demetrius Aurispa et unicus Georgius filius meus_...

Tuo saastainen olento, joka nyt lepäsi vuoteella, oli astunut väliin.
Tuo kauhea hävittäjätär ei ollut ainoastaan elämän esteenä, hän oli
kuolemankin, tuon kuoleman esteenä. Hän oli molempien vihollinen.

Ja Giorgio vaelsi hengissä vuoria kohti, saapui vanhaan taloon,
astui hylättyihin huoneisiin; kuten tuona kevätpäivänä oli astunut
traagillisen kynnyksen yli. Kuten sinä päivänä hän tunsi tuon synkän
käskyn pakoittavan hänen tahtoansa. Viides vuosipäivä oli lähellä.
Millä tavoin oli hän sitä viettävä?

Äkillinen Ippolitan päästämä huuto pani hänet rajusti säpsähtämään. Hän
kavahti pystyyn ja juoksi hänen luokseen.

-- Mikä sinun on?

Istuen vuoteella kauhistuneena, Ippolita siveli kädellään otsaa ja
silmiä, kuin karkoittaakseen jotain tuskallista. Hän loi suuret,
surulliset silmänsä rakastettuun. Sitten hän kietoi rajusti
käsivartensa hänen kaulaansa ja peitti hänen kasvonsa kyynelillä ja
suudelmilla.

-- Mutta, mikä sinun on? Mikä sinun on? -- Kysyi Giorgio hämmästyneenä,
levottomana.

-- Ei mikään, ei mikään...

-- Miksi itket?

-- Olen nähnyt unta...

-- Mistä näit unta? Sano se minulle!

Hän ei vastannut. Hän syleili ja suuteli häntä uudelleen.

Giorgio tarttui hänen käsiinsä, samalla vapautuen noista kahleista. Hän
tahtoi katsoa häntä silmiin.

-- Sano! Sano! Mistä näit unta?

-- En mistään. -- Se oli paha uni...

-- Mikä uni?

Ippolita kieltäytyi itsepintaisesti ja Giorgiossa kasvoi
ristiriitaisuus uteliaisuuden mukana.

-- Mutta sano toki!

Uudelleen kauhun värisyttämänä hän sopersi:

-- Näin unta, että... että nostin tuolla alhaalla liinaa... ja että
näin sinut...

Hän tukahutti sanansa suudelmilla.



VI.

VOITTAMATON.



I.


Lapsellisen iloisena Ippolita vastaanotti pianon, jonka eräs tuttava
oli valinnut, Anconassa asettanut laivaan, ja joka oli kuljetettu
San Vitoon ja suurella vaivalla siirretty erakkomajaan. Se vietiin
siihen huoneeseen, jota Giorgio sanoi kirjastoksi, joka oli ilmavin ja
parhaiten sisustettu ja johon patjoilla päällystetty sohva, lepotuolit,
ruokovavat, riippumatot, verhot, lattiamatot, lyhyesti kaikki ne
esineet oli koottu, jotka suosivat toimetonta elämää ja haaveilua.
Roomasta saapui nuotti-arkku.

Nyt valtasi heidät muutamaksi päiväksi uusi huumaus. Melkein
aistillinen kiihoitus kietoi heidät molemmat; kaikki tavalliset toimet
laiminlyötiin, he unhoittivat kaiken tämän uuden nautinnon vuoksi,
johon täydesti antautuivat.

He eivät enää kärsineet pitkien iltapäivien helteestä, eivät enää
tunteneet tuota raskasta, vastustamatonta unisuutta. Melkein
aamuhämärään venyivät heidän valvontansa, he unhoittivat ruoka-ajat,
siitä kärsimättä, sitä huomaamatta; tuntui, kuin olisi heidän
ruumiillisuutensa puhdistunut, heidän sielunsa ylenneet, kuin olisivat
vapautuneet kaikista alhaisista tarpeista. He luulivat tuntevansa,
miten intohimonsa kasvoi tarumaisesti, rajattomasti, miten sydämiensä
tykintä saavutti ihmeellisen voiman. He luulivat ajoittain löytäneensä
tuon ylimmän unhoituksen hetken, tuon ainoan hetken, joka ensi
kohtauksessa hämärähetkenä oli heidän ylitsensä liidellyt. He luulivat
joskus taaskin tuntevansa tuota määrittelemätöntä tunnetta, kuin
olisivat heidän olemuksensa muuttuneina ohuiksi kuin henkäys haihtuneet
ilmaan.

Ja toiste tuntui heistä, kuin olinpaikkansa olisi ollut äärettömän
kaukana, aivan etäällä heille tunnetuilta seuduilta, yksin,
luoksepääsemättömissä, melkein ulkopuolella maailmaa.

Salaperäinen voima lähensi heidät toisiinsa, liitti heidät yhteen,
antoi toisen sulautua toiseen, saattoi heidät ruumiiltaan ja sielultaan
toistensa kaltaisiksi, teki heistä yhden ainoan olennon. Salaperäinen
voima eroitti heidät toisistaan, saattoi heidät toisilleen vieraiksi,
ajoi heidät yksinäisyyteen, avasi heidän välilleen kuilun, kätki heidän
sielujensa pohjalle epätoivoisen ja kuollettavan halun.

Molemmat iloitsivat tästä vaihtelusta ja molemmat kärsivät siitä.
He kohosivat lempensä ensi riemuun, mutta vajosivat viimeiseen,
voimattomaan yritykseen omistaa toinen toisensa; ja taaskin he
nousivat, nousivat suuren harhaluulon alkuun, hengittivät salaperäistä
hämärää, missä heidän väräjävät sielunsa ensi kerran olivat vaihtaneet
saman mykän sanan, ja vajosivat, vajosivat taaskin alas pettyneen
odotuksen tuskaan, joutuivat synkän, ja tukahuttavan usvan ilmapiiriin,
joka oli tulisateen ja kuuman tuhan kaltainen.

Jokainen heidän lempisäveltäjistään verhosi heidän kiihtyneen
tunteellisuutensa ympärille erilaista tenhoa. Eräs Schumannin
"Albumi-lehti" herätti heissä mielikuvan vanhasta, lujaan juurtuneesta
rakkaudesta, joka levitti heidän ylitsensä kauneinten muistojensa
verhon keinotekoisena taivaankupuna, jonka vähitellen hämmästyen ja
alakuloisina näkivät vaalenevan. Chopinin Impromptu sanoi heille kuin
unissa: -- Yöllä, kun nukut povellani, yön vaietessa kuulen pisaran
putoovan, hitaasti, tasaisesti, niin lähellä, niin kaukana! Kuulen
yöllä pisaran putoovan sydämestäni; vuotava sydänvereni tippuu, kun
sinä nukut, minä sen yksin kuulen. -- Karkeita, purppuranpunaisia
uutimia, synkkiä kuin rajaton intohimo, vuoteen ympärille, joka oli
syvä kuin hauta, loihti esiin Eduard Griegin "Erotika", ja lisäksi
se lupasi kuolon mykässä hekkumassa, sekä rajattoman valtakunnan,
johon ovat koottuina kaikki maailman aarteet ja joka turhaan odottaa
kadonnutta kuningastaan, puettuna purppuraan, surupurppuraan.
Mutta "Tristan ja Isolde" oopperan etusoitossa purkautui rakkauden
kuolonkaipuu hillittömän intohimoisesti esille, tyydyttämätön halu
muuttui hävityksen huumaukseksi! -- Juoda siellä sinun kunniaksesi
ijäistä rakkautta, yhdessä kanssani tahtoisin vihkiä sinut kuolemalle.
--

Ja tuo voimakas soinnosten pyörre kietoi heidät molemmat
vastustamattomasti, kouristi heidät, tempasi heidät mukaansa, siirsi
heidät "ihmevaltakuntaan".

Ei riittämättömän koneen ansiosta, joka ei kyennyt synnyttämään
heikkoa kaikuakaan näistä sulosointuisista sävelvirroista, vaan
esittäjän kaunopuheisuuden ja innostuksen avulla, Ippolita käsitti
tämän traagillisen ilmestyksen koko suuremmoisuuden. Ja kuten kerran
aution luostarikaupungin, hän nyt näki hengissä rakastettunsa sanojen
herätyksestä tuon vanhan harmaan kaupungin, yksinäisenä baijerilaisten
vuorten ympäröimänä, keskellä salaperäistä maisemaa, jonka yläpuolella
leijaili samanlainen henki, jota Albrecht Dürer osasi sekavine
kiekuraviivoineen manata piirroksiinsa ja kuviinsa.

Giorgio ei ollut unhoittanut vähäpätöisintäkään sivuseikkaa tältä
ensimäiseltä hurskaalta toivioretkeltään tuohon ihanneteatteriin;
kaikki sen tavattoman mielenliikutuksen yksityiskohdat hän osasi
jälleen palauttaa mieleensä, jota oli tuntenut sinä hetkenä, jolloin
suloiselta kummulta tuuhean lehtokujan päästä oli nähnyt ylimmälle
taiteelle vihityn temppelin. Hänen henkensä edessä kohosi jälleen
juhlallisen tilava, pilarien ja kaarien ympäröimä amfiteatteri ja
salaperäisesti katettu orkesteri.

Täyden katsomon hämärässä ja hiljaisuudessa, kaikkien sielujen
hämärässä ja haltioituneessa äänettömyydessä, kohosi näkymättömästä
orkesterista huokaus, kajahti voihkina, hiljainen ääni puhui ensi
houkuttelevasta kaihosta yksinäisyydessä, ensi epämääräisestä
ahdistuksesta tulevaa tuskaa aavistettaessa. Ja tämä huokaus, ja
tämä voihkina ja tämä ääni paisuivat hurjan huudon purkaukseksi, ne
kertoivat unelman ylpeydestä, yli-inhimillisen kaihon kärsimyksestä,
hirvittävästä ja leppymättömästä omistamisen halusta.

Hivuttavan rajusti, kuin tulipalo, joka äkkiä on syttynyt tuntemattoman
kuilun partaalla, levisi himo, loimusi korkeammalle ja yhä
korkeammalle, kaksinaisen elämän kaikkein puhtaimman henkisen olemuksen
ravitsemana. Kaikki tempautui tämän sopusointuisen liekin huumauksen
pyörteeseen; maailman ylevimmät seikat vavahtelivat tässä äärettömässä
huumauksessa ja huokuivat siihen ilonsa ja salaisimmat kärsimyksensä,
ne jalostuivat, hiukenivat. Mutta nyt kaikuivat vastustuksen
ponnistukset, raikui taistelunviha taivaita tavoittelevan liekin
hurjuudessa, ja näkymättömään esteeseen murtui äkkiä tuo suuri, eloisa
sopusoinnun liekki, raukesi jälleen maahan, sammui, katosi. Suljetun
katsomon hämärässä ja hiljaisuudessa, kaikkien sielujen väräjävässä
äänettömyydessä nousi piiloitetusta orkesterista huokaus, voihkina
raukesi, sammuva ääni puhui ijäisen yksinäisyyden surullisuudesta,
ijäisen yön kainosta, jumalallisen unhoituksen alkutilasta.

Silloin kajahtaa toinen ääni, ääni todellisuudesta, ihmishuulilta,
nuorena ja voimakkaana, surun, ivan ja uhan sekoitus, merimieslaulu
kaikuu sen laivan maston huipusta, joka tuo kuningas Markelle
vaaleatukkaisen iriläisen morsiamen: -- Länteenpäin harhailee katse,
itäänpäin kiitää laiva. Raikkaana puhaltaa tuuli kotimaata kohti:
irlantilainen lapseni missä viivyt? Huokauksesiko paisuttavat
purjeitani? Puhalla, puhalla, tuuli. Oi onnettomuutta, lapseni!
Iriläinen neitonen, sinä hurja rakas tyttö! --

Tämä ainoa ääni kaikuu hiljaisuudessa tyynellä merellä; ja sillävälin
Isolde liikkumattomana vuoteellaan näyttää syventyneen synkkään
kohtalounelmaansa.

Näin alkoi draama. Se traagillinen henkäys, joka oli läpikäynyt
alkusoiton, esiintyi taas ja katosi orkesterista. Äkkiä näyttäytyi
velhojattaren hävityksen voima, joka suuntautui hänen valitsemaansa
ja kuolemaan vihkimäänsä mieheen. Hänen vihansa purkautui esiin
sokeiden luonnonvoimien koko raivolla, hän avuksi huusi kaikkia voimia
taivaassa ja maan päällä häviöön syöksemään sen miehen, jota hän ei
voinut omistaa: "Herää kutsuuni, sinä peloton voima, nouse siltä
povelta, mihin olet piiloittaunut. Te epävakaat tuulet, kuunnelkaa
tahtoani! Herättäkää horroksistaan tämä uninen meri, kiihoittakaa sen
pohjalla uinuvaa ahneutta, näyttäkää sille sitä saalista, jota minä
tarjoan! Lyökää laiva pirstoiksi, ja nielaiskaa pirstaleet. Teille,
te tuulet, annan minä palkinnoksi kaiken, mikä elää ja hengittää.
Tähystäjän varoitusta vastasi Brangänen aavistus. -- Oi, Isolde, mitä
onnettomuuksia, mitä häviötä aavistan! -- Ja tuo lempeä ja hurskas
nainen koetti tyynnyttää Isolden hurjaa raivoa. -- Oi, Isolde, kerro
minulle surusi, sano minulle salaisuutesi! Ja Isolde huusi: -- Sydämeni
pakahtuu -- en voi hengittää, -- aukaise uutimet täydelleen."

Tristan ilmestyy, hän seisoo käsivarret ristissä rinnalla ja katse
suunnattuna meren etäisyyksiin. Maston huipussa ollen tähystäjä
jatkaa lauluansa orkesterin nousevan aallon kannattamana. Voi, sinua,
voi! -- Ja Isolden katsellessa ritaria synkkä loiste silmissään,
sukeltaa esiin kohtalollinen johtomotiivi, tuo hirvittävä rakkauden
ja kuoleman vertauskuva, joka itseensä sulkee traagillisen tarinan
koko merkityksen. Ja Isolden omilta huulilta kaikui tuomio: -- Minun
valitsemani, minun tuhoamani. --

Intohimo herätti hänessä murhahimon, veti esille hänen olemuksestaan
olemassaololle vihamielisen vaiston, tarpeen hävittää, tuhota. Ollen
suunniltaan vihasta, hän haki itsestään ja ulkopuolelta itseään
salamantapaista voimaa, joka iskisi ja hävittäisi, jättämättä
jälkeä. Hänen vihansa kiihtyi hänen nähdessään sankarin tyynenä ja
liikkumattomana, vaikka hän tunsi synkän pilven kasaantuvan päänsä
päälle, vaikka hän tiesi, että kaikki vastustus oli turha. Isolden suu
täyttyi katkeran ivan sanoilla. -- Mitä sinä ajattelet tuosta orjasta?
-- hän kysyi Brangänelta levottomasti hymyillen. Sanomalla sankaria
orjaksi hän tahtoi julistaa itsensä hänen käskijättärekseen. -- Sano
hänelle, että käsken vasalliani pelkäämään minua, hallitsijatartaan,
Isoldea. -- Näin hän vaati häntä taisteluun elämästä ja kuolemasta.
Synkkä juhlallisuus seurasi sankarin askeleita teltan kynnykselle, kun
peruuttamaton hetki oli tullut, kun taikajuoma oli valmistettu pikariin
ja kohtalo jo oli vetänyt kehänsä molempien elämän ympärille. Nojaten
vuoteen laitaan ja kalpeana, kuin olisi kuume imenyt kaiken veren
suonista, Isolde odotti häntä vaieten. Vaieten ilmestyy Tristan ovelle:
molemmat ojentavat vartalonsa suoraksi. Ja orkesteri tulkitsee heidän
sydäntensä sanomattoman tuskan.

Sinä hetkenä alkoi jälleen pyörteinen kohoaminen ylöspäin. Salaperäinen
syvänne leimahti taas kuin tulinen pätsi ja heitti yhä korkeammalle
kaikuvia liekkejään. -- Sinä ainoa lohdutus ijäisessä taistelussa, sinä
terveellinen unhoituksen juoma, tyhjennän sinut pelotta. -- Ja Tristan
nosti pikarin huulilleen. -- Anna minulle toinen puoli! Sinun tähtesi
juon sen! -- huudahti Isolde ja tempasi pikarin hänen kädestään.
Kultainen pikari putosi tyhjänä maahan. Olivatko he molemmat juoneet
kuoleman? Täytyikö heidän kuolla? -- Se oli äärimäisen ahdistuksen
hetki. Mutta kuolinjuoma olikin lemmenjuoma, joka sytytti heissä
ijäisen liekin. Liikkumattomina ja jähmettyneinä molemmat tuijoittivat
toisiinsa, hakien toistensa silmistä sen kuoleman merkkejä, johon
olivat itsensä vihkineet. Mutta uusi elämä, paljon voimakkaampi kuin
edellinen, tunki läpi heidän säikeidensä, pani heidän valtimonsa
voimakkaammin lyömään, paisutti äärettömästi heidän sydämiään. --
Tristan! -- Isolde! -- He mainitsivat toistensa nimiä vuoroin; he
olivat yksin; kaikki ympäriltä katosi; koko näkyvä maailma oli
haihtunut; menneisyys oli poispyyhitty, tulevaisuus oli pimeyttä,
johon ei edes heidän intohimonsa liekki voinut tunkea. He elivät;
he kutsuivat toisiaan nimeltä, he tunsivat toisiinsa kohtalollista
vetovoimaa, jota ei mikään maallinen voima voinut voittaa. --
Tristan!-- Isolde!

Intohimon sävelmä kohosi ja paisui, värähti ja huokaili, valitti ja
lauloi sointuen myrskyn yhä hurjistuessa. Surullisena ja samalla
iloisena se liiteli vastustamatta tuntemattomien riemujen huippuihin.
-- Vapaana maailmasta omistan sinut vihdoin, oi sinä, joka yksin täytät
sieluni, rakkauden ylin hekkuma! --

-- Eläös, eläös, kuningas Marke! Eläös! -- huusi kansa, keskellä
torvien toitotusta, tervehtien kuningasta, joka oli tullut rannalle
vastaanottamaan vaaleatukkaista morsianta. -- Eläköön Cornwall! --

Siinä oli rahvaan melua, alhaison hälinää, siinä loisti päivän
häikäisevä valo. Valittu ja tuomittu kysyi, kohottaen katseensa, jota
unelman himmeä pilvi verhosi: -- Kuka lähestyy? -- Kuningas. -- Mikä
kuningas? Kalpeana ja väristen kuningasmanttelin alla kysyy Isolde:
-- Missä olen? Vieläkö elän? Onko mahdollista, että vielä elän? --
Suloisena ja hirvittävänä kohosi lemmenjuoma-motiivi, verhosi, sulki
heidät hehkuviin, kehiinsä. Torvet raikuivat: -- Terve Marke! -- Terve
Cornwall! Kauan eläköön kuningas! --

Mutta toisen näytöksen alkusoitossa ylen rajun ilon kaikki huokaukset,
hurjan himon kaikki henkäykset, hurjan odotuksen värähdykset
vuorottelivat, sekoittuivat. Naissielun kärsimättömyys levitti
värähdyksensä yöhön, kaikkiin olentoihin jotka puhtaana suviyönä
hengittivät ja valvoivat. Kaikille tuo huumautunut sielu lausui
kehoituksensa, että he pysyisivät valveilla tähtien alla, että
olisivat läsnä hänen rakkautensa juhlassa, hänen ilonsa hääpidoissa.
Kirkastuen, himmeten, uppoamatta liiteli kohtalollinen sävel sulavalla
ja levottomalla valtamerellä. Salaisen orkesterin aalto, ihmisrinnan
hengityksen kaltaisena paisui, kohosi, vaipui taas noustakseen, ja
vielä vaipuakseen ja lopulta hiljetäkseen.

-- Kuuletko? Minusta tuntuu, kuin melu häipyisi etäisyydessä.
-- Isolde kuuli ainoastaan intohimonsa synnyttämiä ääniä. Öisen
metsästysretken torvet kaikuivat metsässä, selvinä, lähellä. -- Se on
vaan lehtien pettävää kahinaa, joita tuuli kisaillessaan liikuttaa...
tämä pehmeä ääni ei lähde torvista. Se on lähteen lirinää, joka
pulppuilee hiljaisessa yössä... Hän kuuli ainoastaan ne hyväilevät
äänet, jotka hänessä syntyivät intohimostaan, mikä synnytti sekä
entisen että uuden lumouksen. Samoin kuin haltioituneessa naisessa,
muuttuivat metsätorvien toitotukset lumouksesta, ne sulautuivat
metsän lukemattomiin ääniin, kesäyön salaperäiseen kaunopuheisuuteen.
Kaikki nämä himmentyneet äänet, kaikki hienot houkutukset kiehtoivat
kaihomielisen naisen ja panivat hänet aavistamaan tulevan hetken
hurmausta; ja sillävälin Brangäne varoitti, rukoili aavistuksensa
pelossa: -- Oi anna suojelevan soihdun valaista! Anna sen valon
osoittaa sinulle uhkaava vaara! -- Mutta ei mikään kyennyt valaisemaan
himon sokeutta. -- Vaikkapa se olisi elämäni soihtu, niin pelotta minä
sen sammuttaisin. -- Äärimäisen halveksumisen liikkein, ylpeänä ja
pelottomana Isolde paiskasi soihdun maahan; hän tarjosi oman elämänsä
ja valittunsa elämän kohtalonomaiselle yölle; hän astui hänen kanssaan
ainaiseksi pimeyteen.

Silloin mitä juovuttavin inhimillisen intohimon runoelma kohosi
voitokkaana pyörteenä, saavuttaen ihastuksen huiput. Se oli ensimäinen
raju syleily, riemun ja ahdistuksen sekainen, jonka aikana yhtymään
halukkaat sielut kohtasivat ruumiidensa voittamattoman esteen. Se
oli ensimäinen katkeruudentunne sitä aikaa kohtaan, jolloin ei vielä
ollut rakkautta, ja tyhjää ja turhaa menneisyyttä kohtaan. Se oli viha
vastustavaan valoon, petolliseen päivään, joka enensi joka tuskan, joka
nosti kaikki erehdyttävät näennäisyydet, joka suosi ylpeyttä ja polki
hellyyttä. Se oli ylistyslaulu ystävälliselle yölle, hyväntekevälle
varjolle, jumalaiselle mysteriolle, missä aukenivat sisäisten näkyjen
ihmeet, missä kuuluivat kaukaisten maailmojen äänet, missä kukoistivat
ihanteelliset kukat nuokkumattomien varsien päässä. -- Kun aurinko
on pimennyt povessamme, onnellisuuden tähdet levittävät hymyileviä
säteitään. --

Ja orkesterissa uhkui täysi kaunopuheisuus, lauloivat kaikki ilot,
itkivät kaikki surut, joita ikinä ihmisääni on ilmaissut. Symfonisista
syvyyksistä sukelsivat melodiat esille, paisuivat, keskeytyivät,
sulautuivat yhteen, erosivat, katosivat, jälleen esiintyäkseen.
Jonkunlainen yhä kiihtyvämpi ahdistus värisi joka soittimessa,
kuvaten jatkuvaa ja yhäti turhaa ponnistusta kohti saavuttamatonta.
Kromaatillisissa sävelsarjoissa ilmeni aarteen hurjaa tavoittelua,
aarteen, joka alati pakeni, vaikka se välkkyi läheltä. Äänilajien,
rytmin, tahdin, synkoopien vaihtelussa kuvastui uupumaton etsintä,
ääretön palava kaiho, yhä petetyn, mutta koskaan sammumattoman halun
pitkä kidutus. Eräs motiivi, ijäisen omistuksen pettäväisyydestä,
epätoivoisen halun symbooli, palasi yhtenään julman itsepintaisesti;
se laajeni, se hallitsi, milloin kirkastaen soinnosaaltojen harjat,
milloin pimentäen ne traagilliseen varjoon.

Lemmenjuoman hirvittävä voima vaikutti molempien jo kuolemaan
vihittyjen rakastavien sieluun ja ruumiiseen. Ei mikään voinut
sammuttaa tai lieventää tätä turmiollista hehkua; ei mikään muu kuin
kuolema. Molemmat olivat turhaan koettaneet kaikkia hyväilyjä, olivat
turhaan koonneet kaikki voimansa yhtyäkseen viimeiseen syleilyyn,
omistaakseen toisensa viimeisen kerran, sulautuakseen yhdeksi ainoaksi
olennoksi. Heidän hekkumanhuokauksensa vaihtuivat tuskannyyhkytyksiin.
Ylipääsemätön este asettui molempien väliin, eroitti heidät, teki
heidät vieraiksi ja yksinäisiksi. Heidän ruumiillisessa olennossaan,
heidän elävässä persoonassaan piili este. Ja salainen viha syntyi
molemmissa: tarve kukistaa toisensa, saada toisensa raukeamaan
tyhjiin; tarve kuollettaa ja kuolla. Hyväilyssäkin he huomasivat
mahdottomuuden voittaa aistiensa aineelliset rajat. Huulet kohtasivat
huulia ja pysähtyivät. -- Mikä muu -- sanoi Tristan -- häviääkään
kuolemassa kuin se, mikä meitä eroittaa, kuin se, mikä estää Tristania
ijäti rakastamasta Isoldea, elämästä ainiaasti yksin häntä varten?
-- Ja jo he astuivat äärettömään varjoon. Todellisuus katosi. --
Näin -- sanoi Tristan -- me kuolemme, kun emme tahdo elää muuta kuin
rakkautta varten, eroittamattomina, aina yhdessä, nimettöminä rakkauden
helmassa. -- Sanat erosivat selvästi orkesterin pianissimosta. Uusi
ihastus valtasi molemmat rakastavat ja nosti heidät ihmevaltakunnan
kynnykselle. He nauttivat jo ennakolta tyhjiinraukeamisen autuudesta,
he tunsivat itsensä jo vapautuneiksi persoonallisuuden taakasta,
tunsivat olemuksensa ylentyvän ja hajaantuvan loppumattoman ilon
ilmapiiriin. -- Loppumatta, heräämättä, pelkäämättä, nimetönnä...

-- Varokaa! Varokaa! Yö väistyy jo päivän edeltä -- muistutti Brangäne,
näkymättömänä ylhäältä. -- Valvokaa! Ja aamutuulen kylmä viima puhalsi
läpi puiston, herättäen kukat. Aamukoiton kylmä valo kohosi hitaasti
himmentäen tuikkivat tähdet. -- Varokaa!

Turhaan uskollinen vartija varoitti. He eivät kuunnelleet; he eivät
voineet, eivät tahtoneet herätä. Päivän uhatessa he syventyivät yhä
enemmän siihen pimeyteen, minne ei koskaan valonsäde voinut tunkea. --
Verhotkoon meidät ijäinen yö! -- Ja soinnosten pyörre kohosi, kietoi
heidät hurjiin kiehkuroihinsa, siirsi heidät kaihonsa maille, sinne,
missä ei mikään ahdistus tukehuttanut rakastavan sielun hehkua, missä
olivat ulkopuolella kaikkea ikävöimistä, kaikkea tuskaa, kaikkea
yksinäisyyttä, ylimmän unelmansa äärettömässä kirkkaudessa.

-- Pakene, Tristan! -- Näin huusi Kurwenal, seuraten Brangänea. Se oli
äkillinen ja raaka hyökkäys, joka keskeytti intomielisen syleilyn.
Ja orkesterin soittaessa lemmen-motiivia, metsästys-motiivi kaikui
metallille kalskahtaen. Kuningas ja hovilaiset ilmestyivät. Tristan
peitti avaralla vaipallaan Isolden, joka lepäsi kukkaisvuoteella: hän
piiloitti hänet kaikkien katseilta ja päivänvalolta, merkiten tällä
teollaan valtaansa ja osoittaen kieltämätöntä oikeuttaan. -- Viimeisen
kerran näen ilottoman päivän! Viimeisen kerran hän yhtyi, tyynenä ja
lujana kuin sankari ainakin, otteluun ulkonaisten voimien kanssa,
ollen nyt jo varma siitä, ettei mikään voinut muuttaa tai pysäyttää
kohtalonsa kulkua. Kuningas Marken järkyttävän syvän surun purkautuessa
hitaaseen ja syvään valituslauluun, hän vaikeni, liikkumattomana
salaisine ajatuksineen. Ja viimein hän vastasi kuninkaan kysymyksiin:
-- Tätä salaisuutta en voi sinulle paljastaa. Sinä et koskaan voi
tietää sitä, mitä kysyt. Lemmenjuoma-motiivi enensi salaperäisyyden
himmeyttä ja korjaamattoman tapauksen vakavuutta. -- Tahdotko seurata
Tristania, Isolde? -- hän kysyi kuningattarelta, yksinkertaisesti,
kaikkien läsnäollessa. -- Siinä maassa, minne aion lähteä, ei paista
aurinko. Se on pimeyden maa, se on yön valtakunta, mistä äitini kerran
minut lähetti, kun hänen synnyttämänään kuolemassa, minä kuolossa ensin
näin valon... -- Ja Isolde: -- Sinne, missä on Tristanin synnyinmaa,
tahtoo lähteä myös Isolde. Hän tahtoo seurata Tristania, lempeänä ja
uskollisena, sitä tietä pitkin, jota hän osoittaa...

Ja tähän maahan lähti hänen edellänsä kuoleva sankari, petturi Melotin
haavoittamana.

Kolmannesta alkusoitosta kohosi sitten näkynä tuo kaukainen ranta,
karut ja autiot kalliot, joiden salaisiin syvänteisiin meri alinomaan
vuodatti lohduttoman surunsa kyyneleitä. Legendan ja runouden
salaperäinen usva verhosi kallion jäykät muodot, jotka haamoittivat
epämääräisessä hämärässä tai sammuneessa illan hohteessa. Ja
paimenpillin ääni herätti vireille eletyn elämän hämärät kuvat, ajan
yöhön häipyneet muistot.

-- Mitä sanoo vanha valitus? -- huokaili Tristan. -- Missä olen?

Paimen soitteli hauraaseen ruokoonsa häviämättömiä säveliä, jotka
isänsä kautta aikojen olivat perinnöksi jättäneet; ja hän oli syvässä
tietämättömyydessään vapaa levottomuudesta.

Ja Tristan, jolle nämä yksinkertaiset sävelet olivat kaiken ilmaisseet:
-- En jäänyt sinne, missä heräsin. -- Mutta missä se olikaan? En
voi sitä sinulle sanoa. En nähnyt aurinkoa, en maata, en asujamia:
mutta mitä näin, en voi sinulle sanoa. Se oli siellä, missä aina olen
ollut, minne ainaiseksi lähden: yleisen yön avaraan valtakuntaan. Yksi
ainoa tiede on meille siellä suotu: jumalainen, ijäinen, alkuperäinen
unhoitus! -- Kuumehoure häntä kouristi; lemmenjuoman hehku poltti
sisälmyksiä. -- Oi, sitä, mitä minä kärsin, et sinä voi kärsiä! Tätä
hirvittävää halua, joka minua raatelee, tätä leppymätöntä tulta, joka
minua hivuttaa... oi, jos minä voisin sen sinulle sanoa; jos sinä
voisit minua ymmärtää! --

Ja tietämätön paimen puhalsi pilliinsä. Sävel oli yhä sama: se puhui
elämästä, joka ei enää ole, se puhui kaukaisista menetetyistä seikoista.

-- Vanha ja vakava sävelmä -- sanoi Tristan -- valittavine sävelinesi
sinä levottomana ennätit luokseni kun etäisinä aikoina minulle lapsena
ilmoitettiin isän kuolo. Ja harmaassa, vielä levottomammassa hämärässä
sinä minua hait, kun poikana kuulin äidin kuolon. Kun isäni minut
siitti ja kuoli, kun äitini minut synnytti ja heitti henkensä, tuo
vanha sävelmä saapui heidän korviinsa kaihoavana ja surullisena. Se
kyseli minulta kerran ja se kyselee minulta vieläkin. Mitä kohtaloa
varten minä synnyin? Tuo vanha sävelmä toistaa sitä yhä vielä: --
Kaihoamaan ja kuolemaan! Kuolemaan kaihosta! -- Ei, ei! Se ei ole
merkityksesi... Kaihota, kaihota, kaihota kuoloon saakka, ei kaihosta
kuolla! -- Yhä voimakkaampana, yhä hellittämättömämpänä lemmenjuoma
poltti hänen sisällään. Koko hänen olemuksensa nääntyi sietämättömässä
himontuskassa. Orkesteri räiskyi ajottain kuin rovio. Silloin tällöin
tuskan hurjuus pyyhkäisi sen läpi vihurin koko raivolla, kiihdyttäen
liekkejä. Äkilliset huokaukset sitä värähyttivät; hirveät huudot
siitä puhkesivat esille; tukahutetut nyyhkytykset siinä sammuivat.
-- Lemmenjuoma! Lemmenjuoma! Hirvittävä lemmenjuoma! Kuinka rajuna
tunsin sen nousevan sydämestä aivoihin! Nyt ei ole mitään parannusta
toivottavissa, ei mikään suloinen kuolema voi vapauttaa minua himon
kidutuksesta. En mistään, en mistään tule löytämään lepoa. -- -- --

-- Laiva laskee ankkurin! Isolde, Isolde tulee! Hän hypähtää rannalle!
-- näin huutaa Kurwenal tornin huipusta. Ja ilonsa hurmauksessa
Tristan repi irti siteen haavastaan, yllyttäen vertaan virtoina
valumaan, tulvimaan maahan, tahraamaan maailman punaiseksi. Isolden
ja Kuoleman lähestyessä hän luulee _kuulevansa_ valoa. -- Kuulenhan
valoa. Kuulevathan korvani valoa! Suuri sisäinen aurinko sokaisi
hänet; kaikista hänen olemuksensa atoomeista lähti auringonsäteitä, ja
kirkkaita sointuvia aaltoja myöten ne hajaantuivat kaikkeuteen. Valo
oli musiikkia; musiikki oli valoa. -- -- --

Tristan oli viimein astunut "ihmevaltakunnan rajojen yli", hän oli
viimein astunut ijäiseen yöhön. Ja Isolde, kumartuen elottoman tomun
yli, tunsi sen taakan, joka vielä häntä rasitti, hitaasti katoavan.
Kohtalonomainen sävelmä, muuttuneena kirkkaammaksi ja juhlallisemmaksi,
vihki heidän yhtymisensä kuolemassa.

-- -- -- Kaikki raukesi hänessä, palasi alkuperäiseen
joustavuudentilaan, äärettömään alkeelliseen valtamereen, missä muodot
syntyivät, mihin muodot katosivat, uudesti syntyäkseen. Orkesterissa
muutokset ja vaihdokset tapahtuivat sävelestä säveleen, soinnoksesta
soinnokseen, keskeymättä. Tuntui siltä, kuin kaikki oliot siinä
olisivat hajonneet, olisivat muuttuneet aineettomiksi vertauskuviksi.
Värit, joita ei koskaan oltu nähty hienoimpienkaan maallisten kukkien
terälehdillä, melkein havaitsemattoman ohuet tuoksut siinä liitelivät.
Ja houriva haltioitumus kohosi kohonemistaan. Muuttuneena Isolde astui
voitonriemuisena ihmevaltakuntaan. "Kadota maailmansielun äärettömään
sykintään, syventyä, häipyä, ilman tietoisuutta: se on ylintä hekkumaa!"



II.


Päivät pitkät molemmat erakot elivät tuossa suuressa kuvitelmassa,
hengittivät tätä hehkuvaa ilmaa, ravitsivat itseään tällä
kuollettavalla unhoituksella, he luulivat itse muuttuvansa,
saavuttavansa korkeamman elämänmuodon; he luulivat olevansa
musiikkidraaman henkilöiden kaltaisia jotka liikkuivat lemmenunelman
huimaavassa korkeudessa.

Tuntuihan siltä, että hekin olivat juoneet lemmenjuoman. Kiduttihan
heitäkin loppumaton halu. Kietoihan heidätkin irroittamaton side, ja
kuulivathan hekin keskellä hekkumaa kuolintaistelun vavahdukset ja
kuoleman huminaa!

Kuten Tristan kuunnellessaan paimenen puhaltamaa vanhaa sävelmää,
löysi Giorgio tästä musiikista kärsimyksen välittömän ilmestyksen,
jossa arveli vihdoin havainneensa oman sielunsa oikean olemuksen ja
kohtalonsa traagillisen salaisuuden. Ei kukaan paremmin kuin hän voinut
tunkea lemmenjuoman tarunomaiseen merkitykseen; eikä kukaan voinut
niin kuin hän mitata tuon draaman sisäistä syvyyttä, jonka sankari oli
kuluttanut voimansa. Eikä kukaan liioin voinut paremmin ymmärtää uhrin
epätoivoisaa huutoa. Tuon hirvittävän juoman, joka tutustuttaa minut
kärsimykseen, minä itse, minä itse olen valmistanut.

Hän alkoi nyt ne viettelykset, joiden tarkoitus oli syöstä hänen
lemmittynsä kuolemaan. Hitaasti hän aikoi häntä siihen kehoittaa; hän
tahtoi vetää hänet mukaansa salaperäiseen ja suloiseen perikatoon,
tuona puhtaana, kirkkaana, tuoksuvana Adrianmeren kesänä. Tuo voimakas
lemmen-motiivi, joka muodosti niin lavean ilmakehän Isolden muutoksen
ympärille, oli vetänyt Ippolitankin tenhopiiriinsä. Alinomaan hän sitä
toisti hiljaa tai äänekkäästi laulaen, kuin riemunhurmauksessa.

-- Etkö sinä tahtoisi kuolla Isolden kuolemaa? -- Kysyi Giorgio
hymyillen.

-- Tahtoisin -- hän vastasi. -- Mutta maan päällä ei kuolla siten.

-- Entä jos minä kuolen? -- Giorgio jatkoi, yhä vielä hymyillen.

-- Silloin luulen, että minä kuolisin, mutta epätoivoon.

-- Entä jos ehdottaisin, että kuolisit yhdessä minun kanssani, samalla
tavoin, samaan aikaan?

Silmät maassa hän mietti muutaman hetken. Sitten hän sanoi ja katsoi
viettelijäänsä katsein, missä piili koko elämän sulous:

-- Miksi kuolla, kun sinua rakastan, kun sinä minua rakastat, kun ei
mikään estä meitä elämästä kokonaan toisiamme varten?

-- Sinua elämä miellyttää! -- hän mutisi salatun katkerasti.

-- Niin, elämä minua miellyttää -- hän vakuutti melkein intohimoisesti
sentähden, että sinä minua miellytät.

-- Entä jos minä kuolisin? -- hän toisti, hymyilemättä, ja tunsi
sisimmässään taaskin vaistomaista vihamielisyyttä tuota kaunista
hekkumallista olentoa kohtaan, joka hengitti ilmaa riemukkaasti.

-- Sinä et tule kuolemaan -- Ippolita vakuutti yhtä intomielisesti. --
Olet nuori. Miksi sinä kuolisit?

Hänen äänestään, hänen ryhdistään, koko hänen persoonastaan henki
tavaton tyytyväisyys. Hän näytti sellaiselta, kuin ihmiset niinä
hetkinä, jolloin heidän elämänsä, kaikkien voimien hetkellisen
tasapainon vuoksi sointuen otollisiin ulkonaisiin olosuhteisiin,
sopusuhtaisena soluu edelleen. Kuten aikaisemmin, hän nyt näytti
puhkeavan kuin nuppu voimakkaassa meri-ilmassa, kesäillan virkeydessä,
ollen tuollaisen ihanan kukan kaltainen, joka auringon laskiessa
aukaisee terälehtensä.

Pitkän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä kuuli kuivuneiden lehtien
kahinan tapaista meren pauhua rantakiviltä, Giorgio kysyi:

-- Uskotko sinä kohtaloon?

-- Uskon siihen.

Ippolita kun ei halunnut antautua siihen surumieliseen vakavuuteen,
johon Giorgion sanat näyttivät johtavan, hän vastasi kevyesti,
leikillisesti. Loukkautuneena Giorgio lisäsi katkerana:

-- Tiedätkö, mikä päivä tänään on?

Tyrmistyneenä, levottomana hän kysyi:

-- Mikä päivä?

Giorgio epäröi. Tähän hetkeen asti hän oli välttänyt muistuttamasta
tuolle huonomuistiselle naiselle Demetrion kuolinpäivää, sillä yhä
vahvemmaksi oli käynyt hänen vastenmielisyytensä lausua tuota puhdasta
nimeä, manata esille tuota ylevää kuvaa sen kaikkeinpyhimmästä.

Hän tunsi, että hänen pyhä surunsa olisi saanut arkileiman, jos
Ippolita olisi ottanut siihen osaa. Ja tämä tunne vakaantui hänessä,
nyt kun hän tuollaisena julmana selkeydenhetkenä taas huomasi
Ippolitassa himojen naisen, "aistillisuuden kukan", vihollisen. Hän
hillitsi itsensä. Ja äkkiä väkinäisesti nauraen hän huudahti:

-- Katsohan! Ortonassa vietetään juhlaa! -- ja hän osoitti vihreässä
etäisyydessä haamoittavaa merikaupunkia, josta leimahteli ilotulituksia.

-- Kuinka omituinen sinä olet tänään! -- sanoi Ippolita.

Sitten hän loi häneen tuollaisen omituisen katseen, joka oli hänelle
tavallinen, kun tahtoi häntä rauhoittaa, ja lisäsi:

-- Tule tänne, istu tähän viereeni...

Giorgio seisoi varjossa erään parvekkeelle johtavan avoimen oven
ääressä. Ippolita istui ulkona rintanojaa vasten kumartuneena, ohut
valkoinen hame yllä, somassa asennossa; hänen vartalonsa erosi meren
taustasta, jolla vielä lepäsi iltaruskon kajastus, ja hänen tumma
päänsä hohti kuin läpikuultava merivaha. Hän näytti vilvoittavan
itseään, kuin olisi lähtenyt suljetusta tukehuttavasta huoneesta,
myrkyllisten höyryjen raskauttamasta ilmasta. Giorgion silmissä hän
näytti hajuvedellä täytetyltä pullolta, jonka sisällys haihtuu pois:
hän antoi musiikin voiman synnyttämän ihanteellisen elämän virrata
pois; hän vapautui vaivalloisista unelmista ja palasi alkuperäiseen
eläimelliseen aistillisuuteen.

-- Kuten aina -- ajatteli Giorgio -- kuten aina hän on vaan oppivaisena
vastaanottanut ja omaksunut, mitä minä olen hänelle opettanut. Hänen
sisäinen elämänsä on aina ollut teeskentelyä, ja on sitä vieläkin.
Kun minun vaikutukseni loppuu, hän palaa jälleen oikeaan luontoonsa,
hänestä tulee jälleen nainen, alhaisen aistinautinnon välikappale.
Ei mikään kykene hänen olemustaan muuttamaan, ei mikään voi häntä
jalostaa. Hänen suonissaan virtaa alhaison verta ja Herra tietää
kuinka paljo perittyä halpamaisuutta. Mutta minäkään en koskaan voi
vapautua siitä halusta, jota hän minussa herättää. Minä en koskaan voi
karkoittaa häntä aistinauttimuksestani. Ja tästälähin en voi elää hänen
kanssaan enkä ilman häntä. Tiedän, että minun täytyy kuolla. Mutta
täytyykö minun jättää hänet seuraajalle?

Viha tuota aavistamatonta olentoa kohtaan ei ollut koskaan herännyt
näin rajuna. Säälittä hän häntä runteli, katkeruutta uhkuen, joka
häntä itseäänkin hämmästytti. Hän kosti kuin petoksesta, kuin
kaiken kataluuden määrän voittaneesta vilpistä. Hän tunsi hukkuvan
kateellista harmia, kun tämä upotessaan huomaa kumppanin vieressään,
joka on pelastumaisillaan ja takertuu kiinni elämään. Hänen mielestään
tämä vuosipäivä uudelleen vahvisti kuolemantuomion, jota piti
välttämättömänä. Hänestä tämä päivä oli kuoleman Epifania-juhla. Ja hän
tunsi, ettei enää ollut itsensä valtijas. Hän tunsi olevansa kokonaan
tuon piintyneen päähänpiston valloissa, joka minä hetkenä tahansa
saattoi houkutella hänet johonkin suunnattomaan ja samalla antaa hänen
tahdolleen ratkaisevan teon sysäyksen.

-- Täytyykö minun yksin kuolla? -- hän toisti itsekseen, sekavien,
rikoksellisten ajatusten salamannopeasti kiitäessä hänen aivoissaan: --
Täytyykö minun yksin kuolla?

Hän vavahti, kun Ippolita kosketti hänen kasvojaan ja kietoi
käsivartensa hänen kaulaansa.

-- Säikytinkö sinua? -- hän kysyi.

Nähdessään Giorgion katoavan oviaukon yhä tummenevaan varjoon, Ippolita
oli tavattoman levottomana rientänyt häntä syleilemään.

-- Mitä sinä ajattelit? Mikä sinun on? Miksi sinä tänään olet niin
omituinen?

Hän puhui hänelle imartelevana, ja vielä pitäen toista käsivartta
kietoutuneena hänen kaulaansa, hän silitti hyväillen hänen ohimoitaan.
Ja hämärässä Giorgio näki hänen valkeiden kasvojensa salaperäisesti
loistavan, hänen silmiensä säteilevän. Raju vavistus kouristi hänet. --
Sinä vapiset? Mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa?

Ippolita irtaantui hänestä, haki pöydältä kynttilän ja sytytti sen.
Huolestuneena hän lähestyi häntä ja tarttui hänen käsiinsä.

-- Oletko sairas?

-- Olen -- hän sopersi -- en voi tänään hyvin. Minulla on paha päiväni.

-- Ippolita ei kuullut ensi kertaa hänen valittavan epämääräisiä
kipuja, ruumiissa siirtyviä kumeita tuskia, vaivalloisia pistoksia
ja syyhytyksiä, pyörrytyksiä ja painajaisia. Hän piti noita kipuja
kuviteltuina, hänen tavallisesta alakuloisuudestaan ja liiallisesta
mietiskelystään johtuvina. Eikä hän tuntenut parempaa parannuskeinoa
niille kuin hyväilyt, naurun, leikkisyyden.

-- Mikä sinun on?

-- En voi sitä sinulle sanoa.

-- Oh, minä tunnen tautisi syyn... Musiikki kiihoittaa sinua liiaksi.
Viikoksi herkeämme soittamasta.

-- Emme todellakaan soita.

-- Emme tästälähin ollenkaan.

Ja Ippolita meni pianon luo, sulki kannen, lukitsi sen ja piilloitti
pienen avaimen.

-- Huomenna alamme taas pitkät kävelymme, ja koko aamupäivän viivymme
rannalla. Tahdotko? Tule nyt ulos kuistille.

Ja lempeästi hän veti hänet sinne.

-- Katso, kuinka kaunis ilta! Kuinka kalliot tuoksuvat!

Ja hiipien kiinni häneen hän kuuluvasti veti sieramiinsa suolaista
tuoksua.

-- Meillä on täällä kaikki, ollaksemme onnelliset. Ja sinä... Kuinka
tuletkaan pahoittelemaan, kun aika on ohi! Päivät kiitävät niin
nopeasti. Melkein kolme kuukautta olemme jo eläneet täällä.

-- Joko sinä ajattelet jättää minut? -- kysyi Giorgio levottomana,
epäluuloisena.

-- En, en, en tällä hetkellä -- hän vastasi rauhoittaen. -- Mutta tämä
pitkä poissaolo rupeaa käymään vaikeaksi selittää äidilleni. Juuri
tänään sain kirjeen, joka kutsuu minut takaisin. Sinä tiedät, että hän
tarvitsee minua. Kun minä olen poissa kotoa, menee kaikki hunningolle.

-- Onko sinun siis mitä pikimmin palaaminen Roomaan?

-- Ei. Voin vielä keksiä jonkun verukkeen. Sinä tiedät, että äitini
luulee minun oleskelevan täällä erään ystävättären seurassa. Sisareni
on auttanut minua tekemään petoksen todennäköisemmäksi ja hän tulee
minua edelleenkin auttamaan, ja asia menestyy sitäkin paremmin, kun
äitini tietää, että merikylvyt ovat minulle välttämättömät ja että minä
viime vuonna niiden laiminlyönnin vuoksi, olin sairas... Muistatko?
Vietin viime kesän sisareni luona Caronnossa; se oli kauhea kesä.

-- Ja nyt?

-- Varmaankin voisin vielä elokuuksi jäädä luoksesi ja kenties syyskuun
ensi viikoksikin...

-- Ja sitten?

-- Ja sitten annat minun palata Roomaan, ja sinä seuraat minua sinne.
Ja sitten neuvoittelemme, miten tulevaisuudessa tulee olemaan. Minulla
on jo jotain mielessä...

-- Mitä sitten?

-- Sen sanon sinulle kyllä. Mutta nyt on aika syödä. Eikö sinulla ole
ruokahalua?

Ateria oli valmis. Tavallisuuden mukaan pöytä oli katettu ulos
parvekkeelle. Suuri lamppu oli sytytetty.

-- Näetkö? -- huudahti Ippolita, palvelijattaren tuodessa astian täynnä
höyryävää keittoa pöytään -- tämä on Candian tekoa.

Hän oli halunnut, että Candia seudun tavan mukaan valmistaisi heille
maalaislientä; maukasta ruokalajia joka oli vahvasti höystetty
inkiväärillä. Tuoksun kiihoittamana Ippolita jo muutaman kerran
vanhusten asunnossa oli sitä maistellut. Nyt oli hänen tehnyt sitä
mielensä.

-- Saatpa nähdä, kuinka oivalliselta se maistuu.

Lapsellisen ahneesti hän täytti sillä lautasensa reunoja myöten ja
nielaisi nopeasti ensi lusikalliset.

-- En ole eläessäni syönyt mitään parempaa.

Ääneensä hän kutsui Candiaa häntä kiittääksensä.

-- Candia! Candia!

-- Maistuuko se sinulle, rouva?

-- Kuinka se maistuu!

-- Muuttukoon se sinussa terveeksi vereksi.

Ja raskaan vaimon kirkas nauru kaikui lempeään iltailmaan.

Giorgio näytti ottavan osaa tähän hilpeyteen. Hänen mielialansa
äkillinen muutos oli ilmeinen. Hän kaatoi lasiinsa viiniä ja joi sen
yhtenä siemauksena. Hän pakoitti itsensä voittamaan vastenmielisyytensä
ruokaan, tuon vastenmielisyyden, joka viime aikoma oli käynyt niin
voimakkaaksi, että punaisen lihan pelkkä näkeminen välistä hänelle kävi
sietämättömäksi.

-- Voithan paremmin, eikö totta? -- kysyi Ippolita kallistuen hänen
puoleensa, ja samalla hieman työntäen tuoliaan, ollakseen lähempänä
häntä.

-- Se on totta, nyt voin hyvin. Ja hän joi uudelleen.

-- Katso! huudahti Ippolita -- katso -- Ortonaa, kuinka se on
juhla-asussa!

Ja molemmat katsoivat kaukaista ilotulituksen koristamaa kaupunkia,
joka kohosi ylängöllä tumman meren yläpuolella. Loistavina
tähtisikerminä nousivat taivaalle raketti-ryhmät, jotka lakkaamatta
näyttivät lisääntyvän ja täyttävän koko avaran taivaankannen.

-- Sisareni Cristina -- sanoi Giorgio, on näinä päivinä Ortonassa
sukulaistensa, Vallereggian perheen luona.

-- Onko hän kirjoittanut sinulle?

-- On.

-- Kuinka iloinen olisin, jos saisin hänet nähdä! Hän on kai sinun
näköisesi? Onko Cristina sinun lemmikkisi?

Hän jäi muutamaksi hetkeksi miettimään.

-- Kuinka onnellinen olisin, jos saisin nähdä äitisi! -- hän jatkoi. --
Kuinka usein olen häntä ajatellut!

Ja taaskin vaiettuaan, hellästi:

-- Kuka tietää, kuinka suuresti hän sinua rakastaa.

Äkillinen mielenliikutus paisutti Giorgion sydäntä; ja hänen mielessään
kohosi hänen hylkäämänsä, unhoittamansa talon kuva; ja kaiken kuluneen
huolen hän näki hengissä edessään ja kaikki surulliset kuvat: -- äidin
nääntyneet kasvot, hänen turvonneet, kyynelistä punettuneet silmänsä,
Cristinan suloisen liikuttavan hymyn, kivulloisen pojan, jonka iso
pää melkein aina roikkui povella, vanhan, höperön, ahnaan tädin
aaveenomaiset kasvot. Ja äidin väsyneet silmät kysyivät taas kuten
jäähyväishetkellä: -- Kenen vuoksi sinä minut hylkäät? --

Taaskin kaihosi Giorgio tuota kaukaista taloa ja hän taipui äkkiä kuin
puu, jonka yli tuulenpuuska pyyhkäisee. Ja äkkiä rupesi horjumaan
tuo salainen päätös, jonka oli tehnyt pimeässä huoneessa Ippolitan
käsivarsien kietomana, kun hän jälleen näki tuon suljetun oven, jonka
takana Demetrion vuode oli, kun näki edessään kirkkomaan kulmassa
olevan hautakappelin, jota sininen, juhlallinen vuorten varjo vartioi.

Mutta Ippolita jatkoi lörpöttelyään, hän muuttui puheliaaksi: kuten
aikaisemmin, hän ajattelematta paljasti kotoisia muistojaan. Ja kuten
ennen Giorgio häntä kuunteli, huolestuneena pannen merkille muutamia
rahvaanomaisia piirteitä, jotka keskustelun runsassanaisuudessa
pistivät esiin Ippolitan huulilta; ja kuten aikaisemmin Giorgio nytkin
huomasi erityisen eleen, joka oli Ippolitalla tavallinen, kun hän
kiivastui, ja joka ei häntä ollenkaan pukenut, se kun oli kokonaan
vailla kaikkea suloa.

-- Näithän äitini eräänä päivänä kadulla. Muistathan? -- hän kysyi. --
Mikä ero äitini ja isäni välillä! Isäni oli aina hyvä ja lempeä, hän ei
koskaan olisi hennonut meitä lyödä, kohdella meitä ankarasti. Äitini
on kiivas, äkkipikainen, melkein julma. Oh, jos kertoisin sinulle mitä
kaikkea on saanut kärsiä sisarparkani Adriana! Hän pani aina vastaan
ja hänen vastahakoisuutensa saattoi äitini raivostumaan, niin että
hän häntä pieksi veriin asti. Minä sitävastoin osasin aina riistää
aseet hänen käsistään, tunnustamalla vikani ja pyytämällä anteeksi.
Ja kuitenkin, ankaruudesta huolimatta hän meitä aina on rakastanut
intohimoisesti... Erään ikkunamme alla oli vesisäiliö. Meillä oli
tapana asettua tämän ikkunan ääreen ja huviksemme nostaa siitä pienellä
sangolla vettä. Eräänä päivänä äitini läksi ulos ja me jäimme hetkeksi
yksin. Muutaman hetken kuluttua näimme hänet kauhuksemme itkien ja
menehtymäisillään palaavan takaisin. Hän otti minut nyyhkyttäen
syliinsä ja peitti minut kuin mieletön suudelmillaan. Kadulla hän oli
saanut sen aavistuksen, että minä putoaisin alas ikkunasta.

Giorgio näki hengissä jälleen edessään tuon herkkähermoisen vanhan
naisen, jonka kasvoissa olivat kaikki tyttären puutteellisuudet
suuremmassa määrässä: liian vahvasti kehittynyt pitkä alileuka, liian
leveät sieramet. Hän näki jälleen tuon raivottaren otsan, josta tiheät
harmaat hiukset jäykkinä törröttivät, nuo kaarevien kulmakarvojen alla
kuopissaan tuijoittavat silmät, jotka ilmaisivat jumalisen naisen
kiihkoisaa uskonnollisuutta ja Trasteveren pikkuporvarittaren kitsasta
ahneutta.

-- Näetkö tätä arpea, joka minulla on leukani alla? -- jatkoi Ippolita.
-- Siitäkin saan kiittää äitiäni. Minä ja sisareni kävimme koulua; ja
koulussa oli meillä erityiset, hyvin somat puvut, jotka meidän kotona
taas täytyi riisua. Eräänä päivänä kotia palattuani näin pöydällä
lämmittäjä-pannun ja otin sen, lämmittääkseni palelevia käsiäni. Äitini
sanoi minulle: -- Mene muuttamaan pukua! -- Ja minä: -- Menen kyllä --
mutta lämmittelin edelleen käsiäni. Äiti toisti: -- Mene muuttamaan
pukua! Ja minä: Nyt menen... Hänellä oli iso harja kädessä ja hän
harjasi jotain vaatekappaletta. Minä yhä vaan seisoin keskellä huonetta
lämmittäjä kädessäni. Tuo hame puki minua. Kolmannen kerran äiti
toisti: Mene muuttamaan pukua! Ja minä: -- No nyt menen. Raivokkaana
hän paiskasi jälkeeni harjan, joka osui lämmittäjä-vehkeisiin, mitkä
särkyivät. Kahvan palanen haavoitti minua tähän leuan alle; se aukaisi
suonen. Veri valui virtoina. Täti tuli heti avukseni. Mutta äitini
ei hievahtanut paikaltaan, ei edes katsonut taakseen. Veri virtasi.
Onneksi oli heti saatavissa lääkäri, joka sitoi suoneni. Äitini ei
sanonut sanaakaan. Kun isä palasi kotia ja näki leukani siteissä, hän
kysyi, mikä minua vaivasi. Äitini tähysteli minua, sanaakaan sanomatta.
Minä vastasin: -- Minä kompastuin portaissa. Äitini ei hiiskunut
sanaakaan. Verenvuodosta sain sitten paljon kärsiä... Mutta Adriana
parka, se vasta sai selkäsaunoja! Etenkin Giulion, lankoni tähden. En
koskaan unhoita erästä kamalaa kohtausta...

Hän keskeytti puheensa, kenties sentähden, että Giorgion kasvoilla
huomasi epäilyttävän ilmeen.

-- Minä ikävystytän sinua, eikö totta, kaikella tällä lörpötyksellä? --

-- Et toki. Jatka vaan, ole hyvä! Näethän, että sinua kuuntelen!

-- Asuimme silloin Ripettassa, erään Angelini nimisen perheen talossa,
johon meitä liitti vilpitön ystävyys. Saman talon alakerrassa asui
Luigi Sergi, lankoni Giulion veli, ja Luigin vaimo Eugenia. Luigi
oli lahjakas, ahkera, siivo mies; Eugenia nainen kaikkein pahinta
sorttia. Vaikka hänen miehensä hyvin ansaitsi, hän aina pakoitti
häntä uppoamaan velkoihin. Eikä tiedetty, millä tavoin tuo nainen
tuhlaili kaikki nuo rahat... Ja ilkeät kielet kuiskailivat, että hän
noilla rahoilla maksoi rakastajansa... Tämä vaimo oli hirvittävän
ruma; ja hänen rumuutensa teki tämän inhoittavan huhun uskottavaksi.
Sisareni oli, en oikein tiedä miten, tullut hyväksi tuttavaksi näiden
ihmisten kanssa; hän meni usein alakertaan vetäen verukkeeksi lukevansa
ranskaa Luigin kanssa. Äiti ei ollut siihen tyytyväinen, hänessä oli
herännyt epäilyjä kahden vanhan Angelini neidin viittauksista, jotka
teeskentelivät olevansa Sergi perheen ystäviä, mutta jotka kuitenkin
heitä vihasivat ja kernaasti levittivät heistä juoruja. -- Antaa
Adrianan seurustella huonomaisen naisen talossa! -- Häntä ruvettiin
yhä ankarammin vartioimaan. Eugenia sitävastoin helpoitti Adrianan ja
Giulion rakkaussuhdetta. Tämä tuli usein asioilla Milanosta Roomaan. Ja
juuri eräänä päivänä, jolloin hänen tuloansa odotettiin, tahtoi Adriana
rientää alakertaan. Äitini kielsi häntä paikaltaan liikahtamasta.
Sisareni piti kiinni aikeestaan. Kiistan kuluessa äitini kohotti
kätensä häntä vastaan. He joutuivat käsikähmään. Ja sisareni onnistui
purra häntä käsivarteen, sitten hän pakeni portaisiin. Mutta hänen
kolkuttaessaan Sergi perheen ovelle, oli jo äiti hänen kintereillään,
ja siinä oven edessä syntyi hirvittävä kohtaus, jota en koskaan
tule unhoittamaan. Puolikuolleena tuotiin Adriana jälleen ylös. Hän
sairastui ja sai kouristuksia. Äiti katui ja hoiti häntä mitä hellimmin
ja huolellisimmin, hän oli hyväsävyisempi kuin koskaan ennen... Muutama
päivä myöhemmin pakeni Adriana Giulion kanssa, vaikka ei vielä ollut
täydelleen parantunut... Mutta sen olen, luulemma, sinulle jo kertonut.

Ja antauduttuaan lapsellisen lorutulvansa valtoihin, aavistamatta,
minkä vaikutuksen hänen jokapäiväiset muistelmansa olivat tehneet
rakastettunsa mieleen, hän kävi jälleen käsiksi keskeytyneeseen
päivällisateriaansa.

Hetken kuluttua hän hymyillen jatkoi:

-- Näet, mikä kauhea nainen on äitini. Et tiedä, etkä voi aavistaa,
mitä minä olen saanut kestää, kun taistelu... _hänen_ kanssaan alkoi.
Jumalani, millaisia aikoja!

Hän vaipui kotvan ajaksi ajatuksiin.

Giorgio loi tuohon ajattelemattomaan naiseen katseen täynnä vihaa ja
mustasukkaisuutta, hän tunsi tuona hetkenä uudelleen kahden vuoden
tuskat. Niistä katkelmista, jotka tuo varomaton nainen oli hänelle
ilmaissut, hän sommitteli kokoon hänen aikaisemman elämänsä, kuvitteli
häntä syypääksi mitä halvimpiin kataluuksiin, syytti häntä mitä
alentavimmista kosketuksista. -- Kun jo sisaren avio oli solmittu
äidin vihan alaisena, missä olosuhteissa lieneekään silloin Ippolitan
avioliitto syntynyt? Millaisten ihmisten parissa hän olikaan viettänyt
ensi nuoruutensa? Minkä juonien kautta hän liekään joutunut sen vihatun
miehen käsiin, jonka nimeä vielä tänään kantoi?

Hän kuvitteli eräiden Rooman pikkuporvarillisten talojen syrjäistä
elämää, joista samalla löyhkäsi keittiönhaju ja kirkollinen home,
missä kotoinen ja pappisturmelus kilpailevat. Hän ajatteli taas
Alfonso Exilin ennustusta: -- Tiedätkö, kuka tulee olemaan seuraajasi?
Tuo Monti, maatilanomistaja... Hänellä on rahaa. -- Hänestä näytti
mahdolliselta, että Ippolita oli lopulta joutuva toimeentuloa
tuottavan rakkaussuhteen syliin; ei ilman omaistensa vaiteliasta
suostuntaa, jotka vapautuen taloudellisesta ahdingosta ja mukavamman
elintavan houkuttelemina vähitellen joutuisivat hyviin oloihin, mitkä
tarjoaisivat vielä suurempaa komeutta kuin Ippolitan varsinaisen
avioliiton aikana. -- Enkö itse voisi tehdä sellaista tarjousta ja
vapaaehtoisesti hankkia hänelle tällaisen _aseman_? Hän sanoi äsken,
että hänellä oli jotain mielessä talvea, tulevaisuutta varten. Emmekö
me voisi sopia? Olen varma siitä, että tuo vanha raivotar, jos tarkoin
punnitsee tarjouksen vilpittömyyttä ja tulojen pysyväisyyttä, ei
voisi olla vallan vastahakoinen hyväksymään minua pakoon lähteneen
vävyn sijalle? Ehkä me vielä lopulta joudumme elämämme ehtopuolella
saman kotilieden ympärillä asumaan. -- Tämä ivallinen ajatus raateli
armottoman julmasti hänen sydäntään. Hermostuneena hän kaatoi itselleen
uutta viiniä ja joi.

-- Miksi sinä tänä iltana juot niin paljon? -- kysyi Ippolita katsoen
häntä silmiin.

-- Minun on jano. Miksi sinä et juo?

Ippolitan lasi oli tyhjä.

-- Juo toki! -- kehoitti Giorgio, aikoen kaataa hänelle viiniä.

-- Ei, kiitos -- hän sanoi. -- Juon kernaammin vettä, kuten aina. En
huoli mistään muusta viinistä kuin samppanjasta... Muistatko Albanossa?
Muistatko kelpo Pancrazion ilmettä, kun korkki ei tahtonut aueta, ja
meidän täytyi turvautua korkkiruuviin?

-- Alhaalla kirstussa kai vielä on pari pulloa jälellä. Noudan toisen
tänne...

Ja Giorgio nousi äkkiä.

-- Ei, ei; ei tänä iltana.

Hän tahtoi häntä pidättää. Mutta kun hän hankki lähtöä, sanoi Ippolita:

-- Siinä tapauksessa minä tulen mukaan.

Ja iloisena ja kevein askelin hän meni hänen kanssaan portaita alas
erääseen pohjakerroksen huoneeseen, joka oli muutettu ruoka-aitaksi.

Candia riensi kynttilä kädessä esille. He etsivät arkun pohjalta ja
löysivät kaksi hopeakaulaista pulloa, viimeiset.

-- Tuossa ne ovat! -- huusi Ippolita, jo ollen aistillisen kiihoituksen
alaisena. -- Tuossa ne ovat, vielä kaksi!

Ja hän nosti niitä loimuavaa valoa kohti.

-- Mennään nyt!

Juostessaan nauraen ylös, hän kolhaisi Candiaa vastaan. Hän pysähtyi ja
katseli tuota kookasta estettä.

-- Ole siunattu! -- hän sanoi. -- Sinä tulet synnyttämään jättiläisen.
Milloin?

-- Oh, rouva, minä hetkenä tahansa -- vastasi Candia -- kenties jo tänä
yönä...

-- Tänä yönä?

-- Tunnen jo hiljaista tuskaa.

-- Kutsu minua. Tahtoisin auttaa sinua.

-- Mitäpä sinä vaivautuisit. Onhan siinä äiti, jolla on ollut
kaksikymmentä kaksi... -- -- Kaksikymmentä kaksi, hän toisti, ja hänen
terveet hampaansa irvistelivät esiin.

Ja silmäillen Ippolitan vartaloa hän lisäsi:

-- Entä sinä? -- mitä sinä odotat?

Kiireisesti pakeni Ippolita, kiipesi taas portaita ylös ja asetti
pullot pöydälle; kotvan hän oli kuin häpeissään, hieman hengästyneenä.
Sitten hän pudisti päätään.

-- Katso Ortonaa!

Hän viittasi kädellään tuohon juhlalliseen kaupunkiin päin, josta
iloisuuden henkäys näytti tunkeutuvan heihin asti. Punerva hohde levisi
ylängölle, kuin tulivuoren aukolle; ja tästä heijastuksesta nousi
lakkaamatta lukemattomia tulilentureja syvään taivaansineen, järjestyen
laajoiksi kehiksi, pannen kuvittelemaan merenpeiliin kuvastuvaa
valaistua jättiläiskirkkoa.

-- Avaamme myös makeislaatikon, -- hän sanoi, Giorgion hääriessä
samppanjapullon avaamisessa.

Kukilla, hedelmillä, makeisilla runsaasti katetulla pöydällä
liipoittelivat yöperhot. Tulisen viinin vaahto roiskui pöytäliinalle.

-- Onneksemme! -- hän kilisti ja kohotti lasia lemmittyynsä päin.

-- Rauhaksemme! -- hän vastasi, ojentaen lasiaan.

Lasit kilisivät niin rajusti vastatusten, että särkyivät; ja kirkas
viini läikkyi pöydälle ja kauniille meheville persikoille.

-- Hyvä enne! Hyvä enne! -- huudahti Ippolita, ilostuen tästä
viinitulvasta enemmän kuin pitkästä siemauksesta.

Ja hän laski kätensä edessään oleville kosteille persikoille. Ne olivat
verrattomia, kaikki vaan toiselta kupeelta punoittavia, kuin olisi
viime aamurusko värjännyt ne punaisiksi, nähdessään niiden kypsinä
riippuvan oksasta. Tuo harvinainen kaste näytti niitä uudelleen
kultaavan.

-- Mikä ihme! -- hän sanoi, ottaen käteensä kauneimman niistä.

Ja kuorimatta hän himokkaasti puraisi sitä. Mehu valui kuin sula hunaja
hänen suupielistään.

-- Pure nyt sinä vuorostasi.

Ja hän ojensi mehukkaan hedelmän rakastetulleen tehden samanlaisen
liikkeen, kuin tuona ensi päivänä hämärässä tammen juurella,
ojentaessaan Giorgiolle loput leipäkannikasta.

Giorgiossa heräsi tuo muisto. Ja hän tunsi tarvetta ilmaista, mitä
tunsi.

-- Muistatko -- hän sanoi -- muistatko tuon ensimäisen päivän, kun
purit vastapaistettuun leipään ja ojensit sen minulle vielä lämpöisenä
ja kosteana? Muistatko, miten hyvää se oli mielestäni?

-- Muistan kaiken. Kuinka voisinkaan unhoittaa tuon päivän pienintäkään
yksityisseikkaa!

Hänen mieleensä muistui tuo kinsterillä koristettu polku, tuo hauska
ja soma kunnianosoitus, joka oli tullut hänen osakseen. Äänetönnä hän
hetkeksi vaipui runolliseen muistonäkyyn.

-- Nuo kinsteri-kukat! hän kuiskasi äkkiä alakuloisena.

Sitten hän jatkoi.

-- Mikä omituinen kasvi! Kun nyt näkee yhden noista nystyräisistä
pensaista, kuka silloin voisi kuvailla tuota komeutta!

Kaikkialla kävelyillään he kohtasivat tätä pensasta, jolla pitkien
suippojen vitsojensa päissä oli vaalean untuvan peittämiä mustia
liskoja; ja jokaisessa liskossa oli siemenherneitä ja jokaisessa asui
vihervä mato.

-- Juo! -- kehoitti Giorgio ja täytti uudet lasit säkenöivällä viinillä.

-- Tulevan lemmenkevään onneksi! -- kilisti Ippolita ja tyhjensi lasin
viime pisaraan.

Heti Giorgio uudelleen täytti tyhjän lasin.

Ippolita otti makeiskotelon ja sanoi:

-- Tahdotko keltaisia vai vaaleanpunaisia?

Ne olivat noita itämaalaisia makeisia, jotka Adolfo Astorgi oli
lähettänyt, ja jotka olivat valmistetut ruusunpunaisesta tai meren
vahan värisestä aineesta, ja levittivät niin vahvaa hajua, että
kitalaki niistä sai lihaisen, hunajalla täytetyn kukan aistimuksen.

-- Kuka tietää, missä "Don Juan" pursi nyt lienee! -- sanoi Giorgio,
ottaen makeisen Ippolitan sormista, jotka olivat sokerijauhoista
valkoiset.

Ja hänessä nousi kaiho noihin kaukaisiin pihkanhajuisiin saariin,
jotka kenties paraikaa huokuivat koko öisen suloisen tuoksunsa siihen
tuuleen, joka paisutti isoa purjetta.

Ippolita luuli kuulevansa hänen sanoistaan surumielisyyttä.

-- Tahtoisitko kernaammin olla siellä purren kannella ystäväsi kanssa,
kuin täällä yksin minun kanssani? -- hän kysyi.

-- En siellä, enkä täällä. Jossakin muualla! -- hän vastasi hymyillen,
leikillisen näköisenä.

Ja hän nousi, tarjoten ystävättärelleen huuliaan suuteloon.

Ippolita suuteli häntä hellästi, tahmein, sokeroiduin huulin; hän
ei vielä ollut makeista niellyt. Ja yöperhot liipoittelivat hänen
ympärillään.

-- Etkö juo? -- hän kysyi suutelon jälkeen, ääni hieman värähdellen.

Epäröimättä Ippolita tyhjensi lasin.

-- Se on melkein haaleata -- hän sanoi juotuaan.

-- Muistatko Danielin Frappé-viiniä Veneziassa? Oi kuinka siitä pidän,
kun sitä juo hitain siemauksin.

Puhuessaan aineista, jotka hänelle maistuivat, herkuista, joista
etupäässä piti, oli hänen äänensä omituisen pehmeä ja hänen huultensa
liikkeet sulavat, mikä loi hänen sanoihinsa voimakkaan aistillisen
sävyn. Ja jokainen näistä sanoista ja jokainen näistä liikkeistä
oli Giorgiolle katkeran tuskan aihe. Tämä aistillisuus, jonka hän
itse oli hänessä herättänyt, näytti hänestä saavuttaneensa sen
kohdan, missä monet ja rajut halut eivät enää ole hillittävissä,
vaan vaativat nopeata tyydytystä. Tästä naisesta tuntui nyt miehen
läsnäolo välttämättömältä, samoin häntä ympäröivä loisteliaisuus.
Ippolita esiintyi nyt hänen silmissään naisena, joka oli antautunut
nauttimukselle joka muodossa ja jokaiseen nöyryytykseen alistuen. Jos
hän Giorgio, nyt katoaisi, ja Ippolita kyllästyisi tähän rakkauteen,
tämä nainen hyväksyisi joka tarjouksen. Hän oli perehtynyt kaikkiin
viekoituskeinoihin; hänellä on senkaltainen kauneus, joka ohimennessä
iskee miehiin, joka panee heidän sisälmyksensä kuohuksiin ja herättää
veressä polkemattoman himon; hänellä oli sulava muotojen hienous
ja ylen hienostunut maku pukeutumiseen, mitä suurin taito asettaa
värinsä ja vaatteensa soman persoonansa kanssa sopusointuun; hän osasi
hivelevällä äänellään, joka oli pehmeä kuin hänen silmiensä sametti,
manata esiin sanoja ja unelmia ja tuudittaa nukuksiin suruja; salainen
tauti kalvoi häntä ja näytti ajoittain salaperäisesti valaisevan
hänen tunnekykyään, ajoittain hän taas kärsi alakuloisuudesta, joka
oli seuraus taudistaan, toiste hän uhkui terveyden voimaa. Ja kaiken
lisäksi hän oli hedelmätön. Jos hän äkkiä olisi vapaa kaikista
siteistä, miten hän silloin jatkaisikaan elinmuotoaan? Giorgio ei
hetkeäkään epäillyt. Ehdottoman varmasti hän totesi, että hänen
vaikutuksensa rajottui ainoastaan aistillisiin seikkoihin ja muutamiin
keinotekoisiin henkisiin tilapäisyyksiin. Tuo rahvaanomainen karkea
ydin oli jäänyt koskemattomaksi. Hänellä oli se vakaumus, että juuri
tästä hänen ytimestään johtui hänen taipumuksensa helposti mukautumaan
rakastajaan, jolle eivät erityiset henkiset ja ruumiilliset hienoudet
olleet ominaisia. Sanalla sanoen, tavalliseen rakastajaan.

Ja uudelleen hän täytti lasin sillä viinillä, jota Ippolita joi
kernaammin kuin kaikkia muita viinejä -- tuota viiniä, jonka on
määrä tarjota iloa salaisissa juhlissa, kiihoitusta uudenaikaisissa
pikku-hurjisteluissa suljettujen ovien takana -- mielikuvituksessaan
hän näki Ippolitan alttiina kaikille irstailuille -- tuon kalpean
ja ahneen roomattaren, joka oli voittamaton taidossa saattaa miehiä
vanhenemaan.

-- Kuinka kätesi vapisee, huomautti Ippolita, katsoen häneen.

-- Se on totta -- hän virkkoi hermostuneesti, teeskennellen iloisuutta.
-- Tiedätkö, että minä jo olen juopunut? Ja sinä et juo, sinä viekas!

Ippolita nauroi ja joi kolmannen kerran, purskahtaen lapselliseen
naurahdukseen ajatellessaan, että hän juopuisi, että vähitellen tuntisi
älynsä utuiseksi. Viini alkoikin jo häneen vaikuttaa. Hermostuneisuuden
pahahenki alkoi jo häntä kiihoittaa.

-- Katso kuinka ruskeiksi käsivarteni ovat päivettyneet -- hän
huudahti, työntäen avarat valkoiset hihat yläpuolelle kyynäspäitä. --
Katsohan ranteita!

Vaikka hänen ihovärinsä oli ruskea, lämpöisen tumman kullan hohteinen,
oli hänellä tavattoman hieno iho, ranteilla melkoisesti vaaleampi,
omituisen kalpea. Ainoastaan auringolle alttiina ollut osa käsivarsia
oli ruskettunut, mutta ranteiden sisäpuoli oli jäänyt valkeaksi. Ja
tästä hennosta kalpeudesta hohtivat selvinä esiin hienot tummansiniset,
hieman punasinervään vivahtavat suonet. Monasti oli Giorgio ajatellut
Kleopatran sanoja, joilla hän oli puhutellut Italian lähettilästä: --:
Tässä ojennan suudellaksesi sinisiä suoniani!

-- Suutele! -- sanoi Ippolita ojentaen hänelle ensin toista, sitten
toista kättään.

Kovalla otteella Giorgio piti kiinni hänen kädestään ja oli
leikkaavinaan veitsellä poikki hänen valtimonsa.

-- Leikkaa vaan! -- uhmaili Ippolita. -- Minä en liikahda.

Giorgio tuijoitti nyt järkähtämättä tuohon siniseen verkkoon valkealla
iholla, joka näytti kuuluvan toiseen ruumiiseen, vaaleaveriseen
naiseen. Ja tämä omituisuus kiihoitti hänen tarkkaavaisuuttaan ja
viehätti häntä esteettisesti, se herätti hänessä traagillisen kauneuden
mielikuvan.

-- Tämä on sinun heikko kohtasi -- hän sanoi hymyillen. -- Merkki on
aivan selvä. Sinä tulet saamaan luonnottoman kuoleman. Anna tänne
toinen käsi!

Hän asetti molemmat ranteet vastatusten ja teki sellaisen liikkeen,
kuin olisi aikonut leikata ne poikki samalla kertaa. Hengissä hän näki
esiintyvän kuvan: Synkän, kamalan oven marmorikynnyksellä hän näki
kuolevan ojentavan eteensä paljaita käsivarsiaan, joiden haavoitetuista
rannevaltimoista kaksi punaista lähdettä pulppuili ja pisarteli.
Ja punaisten suihkusäteiden välissä kävivät kasvot vähitellen
yliluonnollisen kalpeiksi, silmien pohjat täyttyivät äärettömällä
salaisuudella ja suljetuilla huulilla kuvastui lausumattoman sanan
aave. Äkkiä ehtyivät molemmat lähteet. Taaksepäin kaatui veretön ruumis
pimeään.

-- Sano minulle, mitä ajattelet! -- pyysi Ippolita, nähdessään hänen
vaipuneen ajatuksiin.

Giorgio loi hänen eteensä tuon kuvan.

-- Erinomaista! -- sanoi Ippolita ihaillen kuin kuvan edessä.

Ja Ippolita sytytti savukkeen, puhaltaen savupilven lamppua kohti,
jonka ympärillä yöperhot lepakoitsivat. Hän katseli noiden pienten
kirjavien siipien levottomuutta ohuiden sauhuverhojen lomitse. Sitten
hän kääntyi Ortonaan päin, joka loisti liekeissään. Hän nousi ja
kohotti silmät tähtiin.

-- Kuinka kaunis yö! -- hän sanoi syvään hengittäen. -- Eikö sinun ole
kuuma?

Hän viskasi savukkeen pois. Taas hän paljasti käsivartensa. Hän
lähestyi Giorgiota; äkkiä hän käänsi hänen päänsä jo sulki sen pitkään,
hellään syleilyyn; hän hiveli huulillaan intohimoisesti ja kaihoten
hänen kasvojaan, painaen hänelle näin moninkertaisen suudelman; melkein
käsittämättömällä liikkeellä -- niin nopsa ja notkea hän oli, hän solui
hänen syliinsä; Giorgio hengitti hänen ihonsa tuoksua, tuota väkevää ja
silti mietoa tuoksua, joka vaikutti huumaten kuin tuberosien lemu.

-- Ei, ei; päästä minut! -- hän sopersi, työntäen häntä luotaan. --
Täällä meidät nähdään.

Ippolita irroitti hänestä käsivartensa. Hän hoiperteli hieman. Hän
näytti todella juopuneelta. Näytti siltä, kuin olisi usva laskeutunut
hänen silmiensä eteen ja aivoihin, himmentäen hänen näkö- ja
ajatusvoimansa.

-- Kuinka kuuma! -- hän huokasi, koskettaen otsaa ja polttavia poskiaan
kämmenellään.

Kokonaan piintyneen ajatuksensa hallitsemana toisti Giorgio itsekseen:

-- Täytyykö minun kuolla yksin? Jonkunmoinen kiire joudutti häntä
raivokkaaseen tekoon, kuta kauemmaksi iltaa kului. Hän kuuli takanaan
kellon napsutuksen makuuhuoneesta; hän kuuli säännölliset varstojen
lyönnit läheiseltä puimakentältä. Nämä molemmat rytmilliset ja
erilaiset hälyt teroittivat hänessä ajan haihtuvaisuuden tuntemusta ja
saattoivat hänet aran pelon valtoihin.

-- Katso Ortonan ilotulitusta! -- huusi Ippolita ja osoitti juhlivaa
kaupunkia, joka saattoi taivaan tulenhohtoiseksi. -- Katso mikä valojen
komeus!

Eräästä kohdasta kohosi ilmaan lukemattomia raketteja, jotka kultaisen
jättiläisviuhkan tavoin kääriytyivät auki taivaalla, ja hitaasti hajosi
tämä viuhka alhaalta ylös mitä ihanimpien tulipallojen sateeksi, josta
uudelleen muodostui tuliviuhka, taas hajotakseen ja uusiintuakseen,
jatkuvasti vaihdellen, ja tuo liikkuva kuva heijastui veteen. Kumea
melu, kuin etäistä ampumista, kaikui tänne, voimakkaampien pamausten
keskeyttämänä, jota seurasi kirjavien pallojen räjähtäminen vallan
taivaan tummalla kuvulla. Ja jokaisen räjähdyksen aikana esiintyi
kaupunki, satama ja hyökysilta toisenlaisessa valaistuksessa,
haaveellisesti muuttuneena.

Seisoen rintanojan ääressä Ippolita ihaili tuota näkyä, säestäen
ihastuksen huudoin loistavimpia tulitemppuja. Silloin tällöin lankesi
hänen valkealle vartalolleen liekkien heijastus.

-- Hän on ylen kiihoittunut, melkein juopunut, valmis joka
mielettömyyteen -- ajatteli Giorgio häntä katsellessaan. -- Voisin
ehdoittaa hänelle kävelyä, jolle hän jo usein oli halunnut lähteä.
Hän aikoi ehdoittaa hänelle, että he soihdunvalossa kulkisivat
tunnelin läpi. Menisin alas paalu-laiturille soihtua noutamaan. Hän
odottaisi minua sillan kohdalla. Sieltä veisin hänet tunnettua polkua
pitkin tunneliin. Asettaisin niin, että juna keskellä tunnelia meidät
yllättäisi... _Varomattomuus, tapaturma_.

Tämä tuuma ei tuntunut hänestä olevan vaikea toteuttaa, kun se oli niin
harvinaisen selvänä sukeltanut esiin hänen hengestään, kuin olisi se
vaan ollut hänen itsetiedottoman sielunelämänsä täydennystä sen päivän
jälkeen, jona hänen nähdessään säkenöivät junanrattaat, tuo ajatus
sekavana oli syntynyt hänen aivoissaan. -- Hänenkin täytyy kuolla. Tuo
päätös vahvistui hänessä muuttamattomaksi. Hän kuuli kellon takanansa
lyövän ja tunsi kauhua, jota ei voinut hillitä. Tuon hetken täytyi
olla läheinen. Kenties hänellä tuskin oli aikaa mennä sinne alas.
Vitkastelematta täytyi toimia, hänen täytyi varmasti ottaa selko siitä,
kuinka myöhäinen hetki oli.

Mutta hänestä tuntui, kuin ei olisi voinut nousta tuoliltaan; hänestä
tuntui, kuin äänensä tulisi pettämään, niin pian kuin hän kääntyisi
tuon pahaa aavistamattoman puoleen.

Hän karkasi ylös, kuullessaan tutun kolisevan kuminan etäältä. --
Liian myöhään! Hänen sydämensä sykki niin rajusti, että luuli todella
kuolevansa ahdistuksen tuskaan, pauhun ja vihellyksen lähestyessä.

-- Juna! -- sanoi Ippolita, kääntyen. -- Tule tänne katsomaan.

Kun Giorgio lähestyi, Ippolita kietoi paljaan käsivartensa hänen
kaulaansa ja nojasi hänen olkaansa.

-- Nyt se kiitää sisälle tunneliin -- Ippolita jatkoi, tehden
johtopäätöksensä kumun muuttumisesta.

Giorgion korvissa pauhu kasvoi hirvittävästi. Kuin näköhäiriön
valloissa ollen hän havaitsi itsensä ja lemmityn synkässä holvissa ja
lyhtyjen nopeasti lähestyvän pimeässä, lyhyen kamppailun kiskoilla ja
molempien ruumiiden kaatuvan hirvittävän väkivoiman ruhjomina. Samaan
aikaan hän tunsi elävän ja rakastavan naisen kosketuksen, joka kaikesta
huolimatta aina oli voitolla. Ja hän tunsi samalla, kun hengissä näki
tuon kamalan lopun, katkeruutta tuota naista kohtaan, joka uhkasi
päästä häneltä pakoon.

Kumartuen rintanojan yli molemmat katselivat kohisevaa junaa, joka
tuhoavana kiireisesti kiiti ohi, järkyttäen talon perustuksia ja
siirtäen heihinkin vavistustaan.

-- Minä pelkään öisin, kun se kiitää ohi ja talo järkkyy -- sanoi
Ippolita, painautuen yhä lähemmäksi kiinni rakastettuunsa. -- Etkö
sinäkin? Joskus tunnen sinun vapisevan...

Giorgio ei kuullut näitä sanoja. Hänen sisällään kuohui rajusti. Siellä
liikkuivat rohkeimmat ja sekavimmat kuvat, mitkä koskaan olivat hänen
sieluansa liikuttaneet. Yhteyttömät ajatukset ja mielikuvat tupruilivat
hänen aivoissaan, ja hänen sydämensä kitui tuhansista pistoksista.
Mutta yksi kuva oli kaikkia muita voimakkaampi, vähitellen se pimensi
ja karkoitti kaikki muut ja täytti yksin sielun. -- Mitä hän, Giorgio,
teki viisi vuotta sitten tänä hetkenä? Hän valvoi ruumiin ääressä; hän
katseli kasvoja, joita peitti musta verho, hän katseli pitkää valkoista
kättä.

Ippolitan kädet harhailivat levottomina hänen ympärillään, hellästi ne
liukuivat hänen hiuksiinsa, hyväilivät hänen niskaansa. Kaulassaan,
korvien alla hän tunsi hänen kosteat, imevät huulensa, kuin
kupparinsarven. Vaistomaisin liikkein, joita ei kyennyt ehkäisemään,
hän irtaantui hänestä, vetäytyi pois. Ippolita nauroi tuota erityistä,
ivallista ja epäsiveää naurua, joka äkkiä tunki esiin hampaiden välistä
silloin, kun rakastajansa teki vastustusta. Ja tuo mieletön kuuli taas
nuo hitaasti ja selvästi lausutut sanat: -- Minun suudelmiani peläten --

Taaskin kaikui juhlivasta kaupungista rätinä, jota yksinäiset selvät
pamaukset keskeyttivät. Ilotulitus oli uudelleen alkanut. Ja Ippolita
kääntyi tuota näkyä katselemaan.

-- Katso! Eikö näytä siltä, kuin Ortona syttyisi palamaan?

Koko taivas oli uponnut punervaan valoon ja kuvastui mereen, mihin
liekehtivän kaupungin ääripiirteet heijastuivat. Lakkaamatta raketit
loistivat; tulipallot halkesivat isoiksi säkenöiviksi ruusuiksi.

-- Onko tämäkin yö vielä kuluva? -- kysyi Giorgio itseltään. --
Pitääkö elämän taas huomenna alkaa? Ja kuinka kauvan vielä?.-- Raju
vastenmielisyys, inhon ja melkein hurjan vihan sekainen tunne kohosi
hänen sisimmän olemuksensa juurista kun hän ajatteli, että hänen vielä
sinä yönä täytyisi levätä samoilla patjoilla tuon naisen kanssa,
unettomuudessaan kuunnella nukkuvan hengitystä, ja että uudelleen
lankeaisi himon pauloihin.

Häikäisevä valo osui häneen ja veti taas hänen katseensa valaistuun
kaupunkiin. Täysikuun tavoin loisti jättiläisruusu, joka kieriytyi auki
juhlivan kaupungin yläpuolella ja joka valaisi koko rannikon etäisille
seuduille asti, pienten poukamien sarjan ja esiin pistävät niemet.
Moron niemen, Nichiolon, paalu-sillan, läheiset ja etäiset kalliot,
jopa Penna del Vasto näkyivät hetken säteilevän hohteen valaisemina.

-- Tuo kallio! -- kuiskasi salainen ääni Giorgio Aurispalle, kun hänen
katseensa lankesi tutulle vaivaisoliivia kasvavalle kukkulalle.

Kirkas valo sammui. Etäinen kaupunki, jonka valot vielä loistivat
yössä, vaipui hiljaisuuteen. Äänettömyydessä Giorgio taas kuuli kellon
heilurin naputukset ja puimaväen rytmilliset kopsaukset. Mutta nyt
osasi hän hillitä ahdistustaan; hän tunsi itsensä vahvemmaksi ja
selvemmäksi.

-- Miksi emme lähde pienelle kävelylle? -- hän sanoi Ippolitalle
lievästi liikutetuin äänin. -- Miksi emme lähde jonnekin vapaaseen
luontoon ja istuudu ruohikkoon, nauttimaan raittiista ilmasta? Katso,
on vallan kirkas yö, melkein kuin kuutamoyö.

-- Ei, ei -- vastasi närkästyneenä Ippolita. -- Jääkäämme tänne.

-- Ei vielä ole myöhäistä. Oletko jo uninen? Tiedät, etten minä voi
panna näin aikaisin maata. En voi nukkua, minä kärsin... Menisin
kernaasti kävelylle. Tule, älä ole laiska. Menkäämme. Voit tulla
tuollaisena, vaivautumatta.

-- Ei, ei... Me jäämme tänne.

Taaskin hän kietoi paljaat käsivartensa hänen kaulaansa, kiehtovana,
kaihoovana, himokkaana.

-- Jääkäämme tänne. Tule, paneudu pitkäksesi divaanille minun viereeni
-- hän imarteli ja koetti vetää häntä mukaansa, himonsa hallitsemana,
joka kiihtyi, kuta enemmän toinen vastusti. -- Tule kanssani!

Ippolita oli pelkkää intohimoa. Kuin soihtu oli hänen kauneutensa
syttynyt. Hänen solakka käärmeennotkea vartalonsa värisi ja tämä
värinä tuntui hameen ohuen kudoksen läpi. Hänen suuret tummat silmänsä
vuodattivat ylimmän intohimon tenhoa. Hän oli ruumiistunut nauttimus,
joka toisti: -- Minä olen voittamaton... Minä olen vahvempi sinun
ajatustasi... Ihoni tuoksu voi sinussa hajoittaa kokonaisen maailman.

-- Ei, ei, en tahdo! -- vastusti Giorgio, tarttuen hänen käsivarsiinsa,
osoittaen melkein raakaa päättäväisyyttä, jota ei kyennyt lieventämään.

-- Vai sinä et tahdo -- hän ilkkui, nauttien taistelusta, varmana
voitosta, kykenemättä tänä hetkenä luopumaan himokkaasta oikustaan.

Giorgio katui raivokkaisuuttaan. Onnistuakseen vetämään häntä ansaan,
täytyi hänen teeskennellä olevansa lempeä ja hellä, teeskennellä
hehkua ja intohimoa. -- Varmaankin hän sitten saisi houkutelluksi
hänet yölliselle kävelylle, viimeiselle retkelle. -- Mutta hän tunsi
ehdottoman välttämättömäksi ettei syleilyssä menettäisi hetkellistä
hermo-voimaansa, jota tarvitsi mitä läheisintä _tekoa_ varten.

-- Vai, sinä et tahdo? -- sanoi Ippolita jälleen tarttuen häneen,
luoden häneen läheltä hillityn raivontapaisen katseen.

Giorgio antoi laahata itsensä huoneeseen. Syleillen molemmat kaatuivat
divaanille. Silloin tuo irstas kissa, tuo vihollinen osoitti hänelle
ruumiinsa koko voiman, jonka hän jo luuli voitetuksi -- -- --

Giorgio tunsi, että kaikki oli hukassa. -- -- -- Koko sukupuolen
inhoittavaisuus ilmeni nyt hänen eteensä. --

Äkkiä purskahti Ippolita hermostuneeseen, raivokkaaseen, hillittömään
nauruun -- joka oli kamala kuin mielettömän nauru.

Ilmeisesti kauhistuen Giorgio katsoi häneen, kysyen itseltään: -- Onko
tämä hulluutta? --

Ippolita nauroi, nauroi ja väänteli itseään, peitti kasvonsa käsillään,
puri sormiaan, puristi kylkiään; hän nauroi, nauroi suunnattomasti,
kuin pitkän äänekkään nyyhkytyksen värisyttämänä.

Ajoittain hän hellitti hetkiseksi, mutta alkoi sitten uudelleen yhtä
rajusti. Eikä saattanut kuvitella mitään kamalampaa kuin tämä mieletön
nauru myöhäisen yön äänettömyydessä.

-- Älä pelkää! Älä pelkää! -- hän sanoi välillä, nähdessään lemmittynsä
neuvottoman tyrmistyneenä. -- Minä kyllä rauhoitun. Mene pois, lähde
ulos. Minä pyydän!

Kuin houreissa Giorgio astui ulos parvekkeelle. Kuitenkin hänen
henkensä oli ihmeellisen selkeä ja valpas. Kaikessa, minkä hän teki,
mitä tunsi, oli hänen mielestään jotain unelmanomaisen epätodellista,
mutta kuin syvä, vertauskuvallinen merkitys. Hän kuuli vielä takanaan
tukehutetun naurun. Päänsä yläpuolella ja ympärillään hän huomasi
kesäyön ihanuuden.

Nauru oli lakannut. Hiljaisuudessa hän kuuli taaskin kellonheilurin
napsutuksen ja tahdikkaat puimamiesten kolaukset kaukaa. Hän vavahti,
kun vanhusten asunnosta ähkinä kuului hänen korvaansa.

-- Se oli synnytystuskissa olevan vaivoja.

-- Kaiken täytyy täyttyä -- ajatteli Giorgio. Ja epäröimättä hän
kääntyi ja astui kynnykselle.

Ippolita oli taas tointunut ja makasi kalpeana, silmät puoleksi
suljettuina sohvalla. Kuullessaan rakastajansa lähestyvän, hän hymyili.

-- Tule tänne, istu -- hän mutisi tehden epävarman liikkeen.

Giorgio näki kumartuessaan hänen ylitsensä, että hänen ripsensä olivat
kyyneleistä kosteat.

Hän istuutui hänen viereensä. Hän kysyi:

-- Kärsitkö?

-- Minulla on hieman tukehuttava tunne -- hän vastasi. Tunnen tässä
painoa, kuin pallon, joka nousee ja laskee.

Ja hän osoitti rintansa keskikohtaa.

-- Suljetussa huoneessa tukehtuu, sanoi Giorgio -- Miksi et voi nousta
ja tulla ulos? Raitis ilma tekee sinulle hyvää. On ihana yö. Ylös, ylös!

Hän nousi ja ojensi Ippolitaa kohti kätensä. Päästyään seisomaan tämä
pudisti irroitettua tukkaansa taaksepäin. Sitten hän kumartui sohvalle
etsimään hävinneitä hiusneulojaan.

-- Missähän ne ovat?

-- Mitä haet?

-- Hiusneulojani.

-- Anna niiden olla. Huomenna ne kyllä löydät.

-- Mutta en voi kiinnittää hiuksiani ilman niitä.

-- Anna niiden olla hajalla. Minua sinä miellytät noin.

Ippolita hymyili. He astuivat ulos parvekkeelle. Ippolita käänsi
kasvonsa tähtiä kohti ja hengitti kesäyön tuoksua.

-- Näetkö, millainen yö, hän sanoi ääni käheänä, mutta lempeänä.

-- He puivat liinaa -- sanoi Ippolita kuunnellen alinomaisia
tahdikkaita lyöntejä.

-- Mennään alas -- sanoi Giorgio. -- Jaloitelkaamme hiukan. Menemme
sinne, oliivilehtoon asti.

Giorgio näytti riippuvan kiinni hänen huulistaan.

-- Ei, ei... Jääkäämme tänne. Etkö näe, miltä näytän?

-- Mitä se tekee? Kukapa meitä näkisi? Tähän aikaan emme kohtaa
ainoatakaan sielua. Voit hyvin tulla mukaan noin. Minäkin menen paljain
päin. Tämä seutu on meistä melkein kuin puutarha. Menkäämme alas.

Ippolita epäröi muutaman hetken. Mutta hänkin tunsi tarvitsevansa
raitista ilmaa, tunsi tarvetta poistua talosta, missä hänen kamala
naurunsa vielä tuntui kaikuvan.

-- No, menkäämme sitten alas -- hän vihdoin myöntyi.

Nämä sanat kuullessaan luuli Giorgio sydämensä pysähtyvän.

Vaistomaisesti hän lähestyi valaistun huoneen kynnystä. Hän loi sisälle
katseen täynnä pelokkaisuutta: jäähyväiskatseen. Koko muistojen myrsky
puhalsi vielä kerran rajusti hänen sieluunsa.

-- Jätämmekö lampun palamaan? -- kysyi Giorgio, ajattelematta,
mitä sanoi; oman äänensä kuuleminen herätti hänessä kuvaamattoman
vaikutelman kuin jostakin etäisestä vieraasta seikasta.

-- Jätämme -- vastasi Ippolita.

He astuivat portaita alas. He pitivät toisiaan kädestä, hitaasti
asettaessaan jalkansa astuimelta astuimelle. Giorgion täytyi niin
suunnattomasti ponnistaa voimiaan, voittaakseen kiihoitustaan, että hän
tunsi jäntevyytensä kasvavan ja että katsoi yön äärettömyyttä silmään,
jonka luuli täyttäneensä oman elämänsä voimakkuudella.

Aitauksen luona pihamaalla he näkivät ihmisen liikkumattoman ja mykän
varjon. He tunsivat vanhuksen.

-- Kuinka, Cola, täällä tähän aikaan? -- virkkoi Ippolita hänelle. --
Ettekö ole väsynyt?

-- Vartioin Candiaa, jonka tuskat ovat alkaneet -- hän vastasi.

-- Ovatko enteet hyvät?

-- Hyvät ovat.

Mökin ovi oli valaistu.

-- Odota hetkinen -- sanoi Ippolita toverilleen. Tahdon mennä Candian
luo.

-- Ei, ei, älä nyt mene sinne sisälle -- pyysi Giorgio. -- Näethän
palatessasi.

-- Hyvä; palatessani tulen hänen luokseen; näkemiin, Cola.

Kun he kulkivat kaitaa polkua alas, kompastui Ippolita.

-- Ole varuillasi -- varoitti vanhuksen varjo.

-- Etkö tahdo nojata minuun -- tarjosi Giorgio.

Hän laski käsivartensa vaieten hänen käsivarrelleen. Hetken he
sanatonna astuivat edelleen.

Yö oli kirkas, säteilevä koko majesteettisuudessaan. Otava tuikki
seitsenkertaisessa salaperäisyydessään. Adrianmeri, mykkänä ja puhtaana
kuin sen yli kaareutuva taivas, ilmaisi läsnäoloaan ainoastaan
hengityksellään ja tuoksullaan.

-- Miksi sinun on niin kiire? -- kysyi Ippolita.

Giorgio hiljensi askeleensa. Yhden ainoan ajatuksen hallitsemana,
toiminnan välttämättömyyden ajamana eteenpäin, hän tajusi kaikkea muuta
ainoastaan sekavasti. Hänen sisäinen elämänsä näytti pimenevän, sulavan
kumeaksi kuohunnaksi, joka kuitenkin tunki ytimiin ja nosti muodottomia
katkelmia pinnalle, jotka ollen niin erilaisia, tuntemattomia, eivät
näyttäneet kuuluvan samaan elämään, vaan olivat kuin tungettelijoita.
Ja Giorgio havaitsi kaikkia näitä häälyviä, ristiriitaisia kuvia
kuin puolihorroksissa, sillävälin kuin yksi ainoa kohta ihmeellisen
kirkkaana välkkyi hänen henkensä edessä: ja se johti häntä suoraa päätä
loppusuoritukseen.

-- Kuinka surumielistä on tuo puimisen jyminä! -- sanoi Ippolita
pysähtyen. Koko yön he puivat liinoja. Eikö se tee sinua alakuloiseksi?

Ippolita nojautui raskaasti Giorgion käsivarteen, ja hänen hiuksensa
hivelivät hänen poskiaan.

-- Muistatko Albanon kadunlaskijoita, jotka koko päivän koputtivat
kiviä ikkunoidemme alla?

Hänen äänensä kaikui nyt verhoutuneelta, hieman väsyneeltä.

-- Joskus nukahdimme siihen meluun...

Levottomana hän keskeytti puheensa.

-- Miksi sinä yhä käännyt taaksesi katsomaan?

-- Luulin kuulevani askeleita, kuin avojalkaisen ihmisen astuntaa --
vastasi Giorgio hiljaa; ja hän tunsi, miten hiuksensa juuret olivat
hellät. -- Odottakaamme.

He pysähtyivät, he kuuntelivat. Giorgio tunsi samaa kauhua kuin mikä
oli jäätänyt hänen verensä tuon onnettoman huoneen oven edessä. Hänen
koko olemuksensa vapisi salaperäisyyden kiihoituksesta; hänestä tuntui,
kuin olisi hän jo astunut tuntemattoman maailman rajojen yli.

-- Se on Giardino -- sanoi Ippolita, huomaten koiran, joka tuli
lähemmäksi.

-- Se on seurannut meitä.

Ja hän kutsui uskollista koiraa muutaman kerran nimeltä. Se riensi
juosten perille. Hän kumartui sitä hyväilemään.

-- Sinä et hylkää ystävätärtäsi koskaan, eikö totta? -- hän sanoi
sille, äänessä tuo erityinen väre, joka siinä oli, kun hän hyväili
eläimiä. -- Eikö totta, sinä et koskaan häntä hylkää?

Kiitollinen koira kieriskeli tomussa.

Giorgio astui muutaman askeleen edellä. Se tunne, että oli vapautunut
Ippolitan käsivarresta, tuotti hänelle suuren helpoituksen, sillä
tähän hetkeen asti oli hänen kosketuksensa synnyttänyt hänessä
sanomatonta ruumiillista tuskaa. Hän kuvaili mielessään tuota
äkillistä väkivaltaista tekoa, hän kuvitteli miten hänen omat kätensä
kuollettavasti painaisivat Ippolitan ruumista; eikä hän olisi enää
tahtonut kajota häneen ennen ratkaisevaa hetkeä.

-- Jouduhan hiukan! Olemme perillä, -- hän sanoi, rientäen edeltä
oliivipuita kohti, jotka tähtien tuikkeessa hohtivat vaaleina.

Hän pysähtyi aukean paikan laitaan ja kääntyi, saadakseen varmuutta
siitä, että Ippolita häntä seurasi. Vielä kerran hän loi ympärilleen
epätoivoisen katseen, ikäänkuin olisi tahtonut syleillä yön kuvaa.
Hänestä tuntui, kuin olisi tällä paikalla vallinnut syvempi hiljaisuus.
Ei kuulunut mitään muuta kuin etäältä tahdikas puima-jyminä.

-- Tule -- hän toisti kirkkaalla äänellä ja äkillisen jäntevyyden
terästämänä.

Ja vaivaisten puunrunkojen välitse, tuntien jalkojensa alla pehmeän
ruohon, hän suuntasi askeleensa syvyyden reunalle.

Ranta yltympäri oli vapaa. Ei ollut mitään suojelevaa aitausta.
Varovasti hän astui syvyyden reunalle; nojaten käsiä polviin, hän
kumartui tämän tukikohdan yli. Hän näki alempana olevat kalliot ja
kivisen rantakaistaleen. Kivelle laskettu kuollut lapsi ilmeni taas
hänen eteensä. Hengissä hän näki taas sen tumman pilkun, jonka hän ja
Ippolita Pinciolta olivat nähneet alhaalla kivityksellä; ja hän kuuli
taas ajurin sanat, jotka vastasivat kelmeälle miehelle. Ja sekavana
sarjana tuon kaukaisen iltapäivän kauhunkuvat kulkivat hänen henkensä
ohitse.

-- Pidä varasi -- huusi Ippolita, saavuttaessaan hänet. -- Pidä varasi!

Koira haukkui oliivilehdossa.

-- Giorgio, kuuletko! Tule pois siitä!

Kallio upposi jyrkkänä alas yksinäiselle, tummalle rantapaadelle, jota
hiljainen vesi, keinuttaen tähtien heijastuskuvaa, tuskin kuuluvasti
loiskien huuhteli.

-- Giorgio! Giorgio!

-- Älä pelkää! -- hän sanoi käheästi. -- Tule lähemmäksi! Tule!
Katso kuinka kalastajat alhaalla kallioiden välissä soihtuvalossa
pyydystävät...

-- Ei, ei. Pelkään, että päätäni huimaa.

-- Tule! Minä tuen sinua lujasti.

-- Ei. Ei.

Giorgion äänen tavaton sävy näytti häntä tyrmistyttävän. Ja
epämääräinen kammo valtasi hänet.

-- Tulehan!

Ja Giorgio lähestyi häntä ojennetuin käsin. Nopealla otteella hän
tarttui hänen ranteisiinsa ja veti häntä lyhyen matkaa, sitten hän
painoi häntä käsivarsiinsa ja koetti yhdellä nykäyksellä vetää hänet
kuilun partaalle.

-- Ei, ei, ei...

Ippolita teki raivokasta vastarintaa, hän väänteli itseään; hänen
onnistui vapautua, ja ähkien ja värjöttäen hän peräytyi.

-- Oletko hullu? -- hän huusi vihasta vavisten -- oletko hullu?

Mutta kun Giorgio uudestaan tuli häntä kohti ja puhumatta vielä
rajummalla väkivallalla kouristi häntä ja jälleen veti hänet
vaaralliseen kohtaan, välähti äkkiä salama tuhoavan selvänä Ippolitan
sieluun ja täytti sen kauhistuksella.

-- Ei, ei, Giorgio. Päästä minut! Päästä minut! Vielä hetkinen! Kuule
minua! Kuule minua! Hetki vaan! Tahdon sanoa sinulle...

Mielettömänä kauhusta hän rukoili ja väänteli itseään. Hän toivoi
voivansa häntä pidättää, hänen surkuansa herättää.

-- Hetki vaan! Kuule minua! Minä rakastan sinua! Anna minulle anteeksi!
Anna minulle anteeksi.

Hän soperteli katkonaisia, epätoivoisia sanoja, hän tunsi itsensä
voitetuksi, hän menetti vankan maan jalkojensa alta, hän näki edessään
kuoleman.

-- Murhaaja! -- hän ulvoi raivoissaan. Hän puolustautui kynsin ja
hampain villieläimen tavoin.

-- Murhaaja! -- hän jälleen huusi, kun hän tunsi että häntä raastettiin
hiuksista, että hänet paiskattiin maahan, tietäen perikatonsa hetken
tulleen.

Koira ulvoi tätä sekavaa melskettä kohti.

Seurasi lyhyt ja julma kamppailu, kuin sovittamattomien vihollisten
välillä, jotka viimeiseen hetkeen ovat sielunsa pohjalla säilyttäneet
salaista vihan kaunaa toisiinsa.

Ja toisiinsa takertuneina he syöksyivät kuolemaan.

_Loppu_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuoleman riemuvoitto - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.