Title: Onnen kannel - Historiallinen kertomus
Author: Huntuvuori, Hilda
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Onnen kannel - Historiallinen kertomus" ***


ONNEN KANNEL

Historiallinen kertomus


Kirj.

HILDA HUNTUVUORI



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1922.



SISÄLLYS:

Kultarannan emäntä.
Etelään.
Valoa.
Pimeyttä.
Luostarissa.
Apotti on matkalla.
Vuorella.
Äiti ja tytär.
Kaskesmaalla.
Hämeessä.
Syksyinen ilta.
Sampsa.
Salolle, salolle.
Kotona.
Toinen syksy.
Metsänkävijä.
Karvetin Voima.
Ilma.
Kevät keskellä syksyä.
Pyhässä lehdossa.
Vuonna 1000.



Kultarannan emäntä.


Aamuaurinko kultasi selät ja salmet, saarien rannat ja keväisen metsän.
Siinä lahdelman rannalla, riippakoivun alla seisoi Kultarannan emäntä,
ennen nuoruudessaan maankuulu Impi. Hänen olennossaan oli vieläkin
jotain pehmeätä, kaunista, vaikka aika olikin taivuttanut hiukan
kumaraan hänen solakan vartalonsa ja sirotellut lunta tummaan tukkaan.
Nuo tavallisesti niin lempeät kasvot kuvastivat nyt tuskaa, sanomatonta
tuskaa. Oi, tuonne niemen taa katosi suuri kauppapursi, joka vei pois
hänen vanhimman poikansa, hänen rakkaan Helkkynsä. Kunnekka joutunee
matkallaan poika, kurjuutta kärsivi, kylmä on maailma kulkijalle. Se
on isän perintöä, tuo pojan kulkemishalu. Minkäs poika sille mahtaa,
että on soittajaksi syntynyt. Noin kierteli ennen hänen isänsä
Kulkija-Helkky. Vielä senkin jälkeen, kun hän oli tullut Kultarannan
isännäksi, otti tuo kulkemishalu hänet valtoihinsa. Ja hän, Impi, oli
ensin alussa ollut sanomattoman levoton sentakia. Mutta sitten hän
tyyntyi aivan, sillä hän tiesi aina, miten tuo kulkemishalu päättyi.
Näin kävi kaikki: Kulkija-Helkky istui hetken synkkänä lavitsan
reunalla. Sitten hän painoi lakin päähänsä ja lähti lehdon läpi
rannalle. Siellä hän nousi veneeseen, mutta ennenkuin kokka kosketti
toista rantaa, käänsi hän äkkiä veneen, souti takaisin ja riensi
juoksujalkaa kotiin. Täällä hän toimitti tuhannesti Impille: "Minä en
lähde koskaan sinun luotasi, en koskaan!" -- Eikä hän lähtenytkään. Ja
miten onnellisia olivatkaan ne kuusitoista vuotta, jotka he yhdessä
viettivät Kultarannassa! Sitten tuli Helkyn äkillinen sairaus ja
kuolema. Oi sitä aikaa ja niitä tuskia! Silloin sai Impi valkeita
hiuksia muutamassa vuorokaudessa. -- Niin, niin, siitä on nyt tasan
kymmenen talvea, kun Kulkija-Helkky kuoli. Miten raskasta olikaan ensin
alussa, tuntui, ettei jaksanut elää. Mutta sitten aika alkoi mennä, kun
sen täytyi mennä. Ja olihan hänellä toki lapsensa, nuo rakkaat neljä.
Tämä vanhin Helkky 15-vuotias silloin -- oli jo isän eläessä tehnyt
lyhyitä matkoja harppuineen. Isän kuoltua hän istuskeli kalmiston
kuusien alla keväiset illat ja lähti sitten ensimäiselle pitkälle
matkalleen. Ja niitä matkoja on sitten riittänyt -- välillä tosin
kotonakin. Mutta juuri kun uskalsi toivoa, ettei hän enään lähtisikään,
silloin hän tavallisesti lähti. Niin nytkin! Ja äiti huokasi syvään.

Kuinka toisenlainen olikaan hänen toinen poikansa Sampsa, kuin ilmetty
ukko Luonto, Impin isä! Joka liike, joka askel kuin Luonnon. Isän
kuollessa oli tuo 14-vuotias äkkiä miehistynyt, ottanut talon hoidon
käsiinsä kuin isäntä ikään. Miten äiti olisikaan tullut toimeen ilman
Sampsaa! Ja nyt kymmenen vuoden kuluttua ei tuo poika hoida yksin
Kultarantaa, koko Suomen huolet ovat hänen harteillaan. Sampsa on mies,
sen tietävät kaikki. Ja sittenkin -- miten paljon lähempänä äidin
sydäntä oli Helkky, soittaja, surunlapsi! Oi, rakastaa häntä täytyi,
rakastaa! Ja tuonne hän katosi kaupin laivassa ulapan taa -- tulleeko
takaisin milloinkaan? Kyynelvuo kostutti äidin poskia.

Koivun oksat taipuivat hiljaa syrjään, ja hellät kädet kietoutuivat
äidin kaulaan. Siinä tuli Kultarannan tytär, 21-vuotias Hyvämieli.
"Äiti rakas", sanoi hän, "miksi jäit tänne rannalle yksin itkemään?
Semmoinenhan se on Helkky. Älä nyt itke, äiti! Kyllä hän syksyllä taas
tulee kotiin. Onhan hän monasti mennyt, monasti tullut."

Mutta äiti vastasi: "Ei hän palaa syksyllä, minä tunnen sen."

"Äitikulta, sinä tunnet aina niin paljon. Tule nyt kotiin! Helkky
rukka, aavistaneeko hän äidin tuskaa!" -- Ja Hyvämieli veti äidin
hellästi mukaansa.

Rinnan he astelivat lehdon läpi polveilevaa polkua. Hyvämieli
oli pitkä, solakka, kaunis, kaikessa kuin äitinsä, vain hiukan
surunvoittoisempi. Mutta kaikki hyvyyden voimat tuntuivat asuvan hänen
sielussaan. Niin hän nytkin koetti kaikin tavoin lieventää äitinsä
surua. Ja ainahan hän onnistui lohdutuksessaan, tietää sen. Hän käänsi
keskustelun nuorempaan sisareensa Ilmaan. "Arvaas, äiti, mitä Ilma
jutteli äsken?" sanoi hän.

"Ilma! Oliko hän sitten kotona?" kysyi äiti ihmeissään.

"Oli. Eikö hän sitten kotona ole ollut?"

"Ei, lapsikulta! Aamulla auringon noustessa näin hänen rientävän
metsään. Jousi oli tietysti olalla, nip [kantoväline, jota metsästäjät
pitivät selässään] selässä ja vasamoita vyöllä, kun hän iloisesti
viheltäen asteli tietään."

Hyvämieli nauroi: "Se on niin hänen kaltaistaan. Äsken juuri tapasin
hänet kodankynnyksellä itkemässä. Luulin hänen itkevän Helkyn lähtöä,
mutta kysäsin sentään: mitä itket, lapsi? Ja ajatteles, äiti,
nyyhkytysten välistä tuli: 'Miksen minä ole poika! Saisin ottaa
harppuni ja lähteä maailmalle, kuten Helkky!' -- -- --."

Äiti ei malttanut olla hymyilemättä: "Pojaksi tuon rasavillin olisi
pitänytkin syntyä! Olen jo aivan huolissani hänen takiaan. Olen
toivonut, että hän ijän varttuessa heittäisi nuo poikamaiset hommansa.
Mutta muutoksen merkkiäkään ei näy, vaikka hän on jo kuusitoista
kesää nähnyt. Isän lemmikki hän oli palleroisena, en hennoisi käyttää
ankaruutta. Mitä luulet, pitäisikö minun, kun orjanaisetkin jo
ihmettelevät heikkouttani?"

"Ei, äiti! Odotetaan nyt vielä! Kuka hennoisi olla ankara tuolle
lapselle, joka kaikessa poikamaisuudessaan on kuitenkin niin suloinen."

"Suloinen hän todella on." -- -- --

Naiset olivat tulleet Kultarannan pihaan. He pysähtyivät pihapihlajan
alle ja Hyvämieli virkkoi: "Sinullahan on nyt jo helpompi, äiti?"

"On, paljonkin. Eihän ole ensi kertaa, jolloin sinä huojennat äidin
surun." Ja äiti tarttui hellästi tyttärensä käteen.



Etelään...


Arkonassa Rügenin saarella oli tänä aamuna auringon noustessa tuiki
juhlallista. Ylipappi astui jumalten temppeliin, joka sijaitsi
korkealla kallioniemellä. Hän kumartui Svantevitin komean kuvan eteen,
Svantevitin, jolla oli neljä päätä ja joka toisessa kädessään piti
sarvea, toisessa jousta. Vihdoin nousi pappi, siveli Svantevitin kuvan
uhriverellä ja pani kultarahan jumalan kädessä olevaan sarveen. Sitten
hän lähti hitain askelin temppelistä, jonka ympärillä seisoi suuri
kansan joukko. Ylipappi heitti jonkun kerran vastalla uhriverta kansan
joukkoon ja siirtyi sitten niemen äärimmäiseen kärkeen. Jyrkänteen
reunalta hän kaatoi uhrin meren hyville haltijoille. Sitten hän nousi
korkealle kivelle. Kaikki kuuntelivat henkeään pidättäen, kun ylipappi
julisti kaupparauhan markkina-ajaksi. Kaupparauha oli ulottuva yli
Rügenin saaren ja merelle sinne asti, missä taivas ja vesi yhtyvät. Ken
tämän kaupparauhan rikkoi, hänen henkensä ja tavaransa oli oleva suuren
Svantevitin ja hänen pappiensa käsissä.

       *       *       *       *       *

Nyt alkoi vilkas kauppa saarella, jonne matkaajia tuli kaikista
maan ääristä. Oli siinä eloa ja liikettä. Vaihdettiin, tingittiin,
ostettiin, myytiin. Tässä oli pohjolan turkiksia, tuossa vendien
hunajaa, täällä käytettiin rahoina pieniä verkkoliinoja, joita oli
tuotu Böömistä.

Vanha, kumaraselkäinen kauppias oli aivan unohtanut tavaransa ja
tarkasteli herkeämättä nuorta soittajaa, joka jutteli erään etelän
miehen kanssa. Heti kun soittaja lopetti puhelunsa, riensi kauppias
hänen luokseen ja kysyi: "Kuka olet?"

"Kukas sinä sitten olet? Olen ihmeissäni kuullessani suomenkieltä
täällä", sanoi soittaja.

Mutta kauppias ei ollut kuulevinaan hänen kysymystään, vaan jatkoi:
"Tunsin nuoruudessani erään soittajan, Kulkija-Helkyn. Sinä olet kuin
hän ilmielävänä."

"Hän olikin minun isäni."

"Olet siis Kultarannan Impin poika", sanoi kauppias ja hänen kasvonsa
värähtivät.

"Olen niinkin. Mutta kuka sinä oikein olet?"

Kauppias ei vieläkään ollut kuulevinaan, vaan jatkoi: "Teillä oli
kasvattitytär, elääkö hän vielä?"

"Tarkoitat Saijaa, lapsuuteni leikkitoveria. Kyllä hän elää. Mutta jo
monta vuotta sitten meni hän naimisiin Tuurin pojan kanssa ja silloin
he muuttivat meiltä Saijan iso-isän omistamalle saarelle. Siellä he
edelleen elävät onnellisina lapsineen. Mutta sano jo toki, kuka sinä
olet!"

"Kukako olen. Rosvo ja ryöväri, kirkkojen polttaja, pappien surmaaja.
Ryöstötavaroita tässä nytkin kaupittelen."

Helkky katsoi tutkien kauppiasta ja sanoi: "Sinä olet Hirvo, Saijan
isä. Saija on sinun näköisesi."

"Sillä, jonka jälkiä peittää vain hurme ja kauhu, ei ole lapsia, ei
kotia, ei synnyinmaata. Meren kuohut ovat polkunani, Jomsborg [Itämeren
etelärannalla] levähdyspaikkani ja kuolema matkani määrä."

Helkky katseli hetken ääneti tuota kumaraista kauppiasta, murtunutta
miestä ja hänen sydämensä täytti sääli. Vihdoin hän virkkoi: "Lähde
kotiin Suomeen! Siellä niin paljon puhuttiin sinusta. Miten iloiseksi
Saija tulisikaan, jos menisit. Ja miten hyvä sinulla siellä olisi! --
Saijan pikku pojat ovat aika hauskoja."

"En lähde! Paikkani on täällä. Hyvästi nuori mies!" Ja kumarainen
kauppias alkoi taas järjestellä tavaroitaan.

"Hyvästi", sanoi Helkky hitaasti ja kääntyi lähteäkseen. Mutta silloin
nosti kauppias äkkiä päänsä, sanoi: "Kuules, joms-viikinkejä ei sinun
missään tarvitse pelätä. Ja jos joskus näillä mailla matkatessasi
joudut pulaan, niin tule silloin turvallisella mielellä Jomsborgiin,
siellä kyllä keinot keksitään."

"Kiitoksia", sanoi Helkky, heilautti lakkiaan hyvästiksi ja kiirehti
etelään lähtevien kauppiaitten matkaan.

Mutta kumarainen kauppias tuijotti kauan tyhjyyteen. Vihdoin hän puheli
puoliääneen itsekseen: "Itse pirstosin elämäni onnen, itse. -- Suomessa
oli kevät aina niin kaunis. Muistan, kuinka kalat polskivat lahdelmalla
ja salmen rannalla kukki pihlaja ja tuomi." -- -- --



Valoa.


Helkky kulki reippain askelin vanhaa roomalaista maantietä, joka
kukkuloita kaartaen kääntyi etelään. Hänen korvissaan kaikui vielä
Champagnen markkinoitten humu, noitten maailman kuulujen markkinoitten,
vaikka markkinapaikka oli jo jäänyt kauas kukkuloitten taa. Äh, sitä
ihmismerta! Kuka uskoisi, että maailmassa on niin paljon kauppiaita
ja tavaraa! Siellä oli silkki- ja musliinikankaita aina Intiasta,
Damaskosta ja Venetsiasta asti. Voi niitä turkkilaisten roimahousuja!
Arapialaiset valkeissa viitoissaan tarjoilivat Cordovan lasiastioita ja
Toledon värillistä lampaannahkaa. Tapettikankaat olivat ihmeellisiä,
samoinkuin Tyroksen purppura. Ja ne Irlannin suippokärkiset
kengät! Ruskeaihoiset egyptiläiset kaupittelivat strutsin sulkia.
Burgundin viinit ja Flanderin kankaat olivat mainioita, Ah, ja ne
karhuntanssittajat, ilveilijät, soittajat ja laulajat! Viinituvat
olivat tulvillaan väkeä. Niin, ennen ei hän, Helkky, olisi hinnalla
millään jättänyt tuollaista huvien paikkaa, ei, ei! Mutta nyt! Hän
vilkaisi vain sivumennen kaikkia ja riensi edelleen tietään etelään,
etelään...

Helkky kulki kuin siivin yli vuorien ja lakeuksien. Raikas aamutuuli
leyhytti hänen kauniita kutrejaan. Oi, miten ihana oli maailma! Kaikki
kukki, loisti, sädehti. Koko ilma oli täynnä voimakasta, hurmaavaa
kevääntuoksua. Linnut lauloivat tuhansin kielin. Oi, miten suloista
oli elämä! Kukat ja puut, vuoret ja laaksot, linnut ja tuuli kertoivat
keväästä ja kukkasista, lämmöstä ja hyvyydestä. Koko maailma oli täynnä
rakkauden suloisia säveleitä.

Helkky oli tullut metsäpurolle. Rannalla kasvoi tuuhea lehmus. Sen
alla oli kömpelösti veistetty ristiinnaulitunkuva. Lehmukseen, kuvan
yläpuolelle, oli kaiverrettu: "Joka janoo, hän tulkoon ja ottakoon
elämänvettä lahjaksi!" -- Helkky tarkasteli hetken Ristiinnaulittua
ja keksi samalla lipin lehmuksen oksalta. "Erinomaisia ovat nuo
pyhät siltaveljet! Kuinka he huolehtivatkaan kulkijoista!" tuumi
hän juodessaan lipillä puron kirkasta vettä. Sitten hän istahti
lehmuksen alle, sulki silmänsä ja siinä oli etelän ihana kuva hänen
edessään: Kukkulalla meren rannalla sijaitseva vanha linna, ihanin,
mitä on auringon alla. Ruusulehdot, kukkatarhat ja varjoisat käytävät
ympäröivät tuota ikuista linnaa, jossa itse Rooman keisarit olivat
kerran käyneet vieraina. Pylväsparveke antoi merelle, ja sinisen virran
uoma välkkyi auringon laskiessa. Ja siellä ruusutarhojen ja pylväitten
siimeksessä asteli Eulelia, linnanherran ainoa tytär, suloisena kuin
vasta-auennut lilja. Kun hän, Helkky, ensi kerran tuli linnaan, oli
Eulelia vielä lapsi. Mutta kun hän tuli toisten, oli Eulelia juuri
neidoksi puhkeamassa. Oi niitä iltoja linnan parvekkeella! Linnanrouva
tyttärineen teki käsitöitä, usein oli herrakin siellä. Hän, Helkky,
istui harppuineen köynnöskasvien ympäröimän pylvään varjossa ja soitti,
soitti. Kuta enemmän ilta hämärtyi, sitä pehmeämmin soi harppu.
Naiset panivat pois työnsä. Herra lähti hevosiaan katsomaan, rouva
naistentupaan töitä tarkastamaan. Eulelia nojaa kaidepuuhun ja antaa
silmiensä levätä meren tummenevalla pinnalla. Harppu soi hiljaisemmin.
Eulelia saa kyyneleet silmiinsä. Ja kerran sitten, niin, pehmeät
käsivarret kietoutuivat soittajan kaulaan ja väristen vaipui tyttö
hänen syliinsä. Niitä iltoja tuli sitten monta. Vihdoin linnanrouva
keksi heidän salaisuutensa, ja silloin täytyi Helkyn äkkiä lähteä
linnasta, ennenkuin herra saisi tietää asiasta. Eulelian silmät olivat
itkemisestä punaiset, kun hän ruusutarhasta ilmestyi Helkyn tielle
sanoakseen hyvästi. "Sinä palaat", oli ainoa, mitä hän sai kuiskatuksi
kietoessaan kätensä Helkyn kaulaan. Ja nyt hän todella palasi! Ei
mikään voima olisi pidellyt häntä enään Kultarannassa. Hän oli tullut
kuin siivin yli merien ja maitten.

Helkky heräsi haaveiluistaan ja hypähti pystyyn lehmuksen alta.
Joustavin askelin taas etelään. Oi, sinne, sinne on pojalla mieli,
missä siintää tumma meri, missä ylhäiset naiset muodostavat rakkauden
tuomioistuimen ja ratkaisevat sydämen asioita rakkauden lakikirjan
kahdentoista pykälän mukaan. Oi, sinne, sinne, missä ruusujen tuoksu ei
milloinkaan lopu, missä trubaduurien harppu ei milloinkaan vaikene. Oi,
Provence, Provence, ruusujen maa, laulun ja runouden, onnen ja auvon
ihmeellinen maa! Eulelia, Eulelia!

       *       *       *       *       *

Matkustaminen oli tähän aikaan hyvin vaarallista. Paitsi että
rosvot vaanivat kaikkialla, otti jokainen linnanherra alueensa
läpi matkaajilta tullia tai muita maksuja. Ainoastaan laulajat ja
soittajat tai muut heidän kaltaisensa saivat vapaasti matkata, sillä
hehän sittenkin olivat ainoita ilon ja riemun tuojia tänä synkkänä
aikana, jolloin kirkko saarnasi kiirastulesta ja kadotuksesta, jolloin
paholainen hiilihankoineen seisoi kuolinvuoteen ääressä ja noidat
tanssivat hornan kallioilla. Vain joku juutalainen joskus sai myöskin
maksutta kulkea, jos hän linnan väen huviksi suostui astumaan linnan
ohi takaperin, kengät päälaella ja isämeitää lukien.

Linnasta linnaan, kylästä kylään riensi Helkky. -- Tuossa illansuussa
astuu hän raittia, joka vie keskelle kylän toria. Siinä on mahtava
tammi ja sen alla käräjäkivet. Helkky istahtaa kivelle ja katselee
ympärilleen. Siinä on pieni kirkko ja kalmisto, kylän yhteinen
karja-aitaus ja nuorison kisakenttä. Helkky ottaa harppunsa. Eikä
aikaakaan, niin on hänen luonaan koko kylä, vanhat ja nuoret. Oi, nyt
oli olkikattoisen orjakylän juhlapäivä, suvisen illan auvoinen hetki,
jommoista ei usein kylälle suotu. Kun Helkky vihdoin puolenyön aikaan
lopetti, tahtoivat kaikki viedä hänet kotiinsa yöksi. Mutta soittaja
ei tuuminut, minne menisi, astelipahan vain ensimäiseen mökkiin, mikä
eteen sattui. Sytytettiin tervaspala. Sen valossa näki Helkky koko
majan: saviseinät, maalattia, räppänä katossa, homehtunutta silavaa
ja papupusseja orsilla riippumassa, huonekaluja ei ollenkaan. Helkky
istahti muitten mukana olkikuvolle ja alkoi syödä mustaa keittoa,
jota jokainen sai puukuppiinsa. Sitten pantiin lattialle oljille tai
lehville nukkumaan. Aamulla koettivat kyläläiset ehkäistä soittajan
lähtöä, mutta ei, kaikki oli turhaa. Etelään oli pojalla mieli.
Eulelia, Eulelia!

       *       *       *       *       *

Päiviä oli kulunut, viikkojakin vierähtänyt. Oli keskipäivä. Helkky
poikkesi tieltä metsään ja istahti sypressin varjoon. "On parasta, että
lepään tässä vähän aikaa, jotta en tulisi liian aikaisin linnaan",
puheli hän puoliääneen itsekseen. Sitten hän sulki silmänsä ja taas oli
kaikki hänen edessään: Hän tulee portille ja kolkuttaa. Vartija kysyy:
kuka siellä? Hän ei vastaa, kolkuttaa vain. Vartija kysyy uudestaan.
Silloin hän ottaa harppunsa ja alkaa soittaa. Jo aukeaa portti ja
hänet saatetaan linnan suureen pylvässaliin. Jutellaan, juodaan malja
kuohuvaa punaviiniä, ja sitten hän ottaa harppunsa. Ihana Eulelia saa
vihdoin silmiinsä kyyneleitä.

Helkky havahti unelmistaan. Päivä oli painumassa lännen maille.
Iltatuuli juoksi kilpaa metsän sinipiikojen kanssa siepatakseen
auringon viimeiset kultasäteet kukkulan laelta. "Äh, olen viivytellyt
liiaksi. -- Ennättänenkö enään ennen yötä linnaan", puheli Helkky
itsekseen ja läksi taas kuin siivin kohti etelää.



Pimeyttä.


Helkky oli poikennut linnaan johtavalle sivutielle. Nyt hän saapui
juuri pienelle sillalle. Mitäs tämä! Sillan korvaan oli pystytetty
salko. Se on koristettu pyhän mistelipensaan oksilla ja ruusuilla.
Hetken aprikoituaan, ihmeteltyään, lähtee Helkky taas juoksujalkaa
tietään.

Jo nousee hän mäelle, jonka laelta linna näkyy. Oli tullut pimeä.
Helkky jää hämmästyneenä seisomaan kukkulalle. Mitä, mitä ihmettä!
Linnan valleilla paloi komeita kokkoja, jotka valaisivat kukkulan
rinteellä kasvavat sypressit, piiniat, poppelit, myrtit, laakerit,
ruusulehdot ja viinitarhat. Lähempänä linnaa näkyi taas satoja
erivärisiä tulisoihtuja. Ah, oliko tuo enään mikään todellinen linna!
Ei, ei, sehän oli satujen ihmelinna, mi kohosi kultameren kätköistä!

Helkky oli kumman totinen, kun hän lähti mäeltä. Päästessään lähemmäksi
rupesi hän jo kuulemaan soittoa, ääniä. Linnan mäkeä ylös kavutessaan
hän jo tapasi ihmisiä. "Mitäs täällä?" kysyi hän.

"Jopa olet kaukainen matkamies, kun et tiedä, että linnanneiti Eulelia
viettää häitään Provencen kuuluisimman urhon Ludvig Karhunhampaan
kanssa." -- Helkky vavahti, tunsi polvien pettävän. Hän tarttui
läheiseen lehmukseen pysyäkseen pystyssä. Vihdoin hän kompuroi muitten
mukana linnan pihalle. Se oli täpötäynnä seudun rahvasta, kaikki
kun tahtoivat nähdä ja kuulla häitten iloa. Pihalle oli nostettu
kokonaisia viinitynnyreitä, joista kukin sai mielinmäärin ammentaa.
Helkky pysähtyi portin pieleen puitten varjoon. Koko humu tuntui
hänestä niin kumman kaukaiselta. Äkkiä täyttivät iloiset suosionhuudot
ilman. Helkky havahti, nosti päänsä. Ja voi! Ruusujen koristamalle
parvekkeelle ilmestyivät nuoret: morsian vaaleana, hentona kuin lehdon
lilja, sulhanen tummana voimakkaana kuin vuoriston kuusi. Helkyn silmiä
sumensi ja hän vaipui portin pieleen kuin kokoonpuserrettu rypäle.
Siitä hän vihdoin yön aikana hoiperteli ruusutarhan läpi kukkulan
juurelle, puolitajutonna polvistuen myrttien alle maahan.

Miten kauan hän siinä oli ollut, siitä ei hänellä ollut aavistustakaan.
Ainakin oli aurinko jo korkealla, kun hän nousi ja alkoi astella,
tietämättä minne. Mutta vaisto kai veti pohjoiseenpäin suuriin metsiin.
Siellä hän samoili sinne ja tänne kokonaisia päiviä. Oi, miten synkkää
ja kolkkoa täällä olikaan! Tummat puut seisoivat totisina kuin munkit
hautajaisissa. Vuoret huokailivat raskaan painon alla, ja illan tullen
vuodattivat kukat kyyneleitä. Linnut itkivät, ja koko ilma oli täynnä
valitusta.

Oli iltapäivä. Helkky oli tavannut päivällä paimenen, joka oli
tarjonnut hänelle leipäpalasta. Oliko hän sen syönyt, vai ei, sitä hän
ei muistanut. Hän istahti sammalmättäälle. Ensi kerran sitten linnasta
lähdettyään muisti hän harppunsa, ja se alkoi samalla kuin polttaa
hänen harteitaan.

Hän irrotti kiireesti pussin selästään ja pani harpun vierellensä
maahan. Äh, ikinä ei hän enään voisi koskea sen kieliin. Helkky jätti
harppunsa mättäälle ja lähti taas samoilemaan. Mutta hetken päästä
palasi hän takaisin, noin ei hän toki voinut harppuaan jättää. Hän
kaivoi matalan kuopan maahan, pani siihen harppunsa ja peitti sen
risuilla ja sammalilla. Sitä tehdessään hän ajatteli: "Isä kätki kerran
metsän sammaliin pikku siskonsa ruumiin, mutta minä -- minä kätken
tähän sieluni."

       *       *       *       *       *

Helkky lähti taas eteenpäin. Mutkan takaa tuli äkkiä kaksi ratsua.
Etummainen hevonen hypähti hätkähtäen sivulle, kun näki Helkyn. Nainen
hevosen selässä huudahti ja päästi pelästyneenä jahtihaukkansa lentoon.
Mutta samassa oli jo mies rinnalla ja tyynnytti heti pelästyneen
hevosen. Eulelia katsahti matkamiestä ja väristys kävi läpi hänen
ruumiinsa. "Ota minut satulasi eteen!" sanoi hän miehelleen. Ja
tuntiessaan vaimonsa värisevän, sanoi Ludvig: "Tahdotko, että otan
kiinni tuon roiston, joka sinut näin pelästytti ja heitän hänet linnan
vankiluolaan?"

"En, en, älä tee sitä! Mennään nyt vain kotiin!" -- -- --

Oli tullut ilta. Eulelia ei saanut rauhaa missään. Hän meni vihdoin
parvekkeelle ja katseli tummaa, kaunista merta. Mutta ei sekään
auttanut. Hänen edessään oli aina kaksi suurta, surullista silmää ja
kalpeat tuskaiset kasvot. Oi, hän ei päässyt siitä näystä. Hänen päänsä
painui käsien varaan, harpun pehmeät säveleet soivat hänen korvissaan
ja hän oli tuntevinaan hellän käden kosketuksen. Oi, soittaja oli
sittenkin jotain toista kuin raju Ludvig! ja Eulelia purskahti
katkeraan itkuun. -- Pimeys peitti meren, peitti herkän naissydämen.

       *       *       *       *       *

Helkky oli kulkenut viikkoja milloin metsiä, milloin asutuita seutuja.
Hän oli kalpea ja laiha kuin haamu -- eihän hän muistanut syödä. Lapset
pakenivat hänet nähdessään. Joku säälivä nainen joskus pisti hänelle
ruokapalan, jonka Helkky söi, jos -- muisti. Muuan vaimo virkkoi kerran
Helkyn lähdettyä kylästä: "Tuo kulkija muistuttaa paljon erästä nuorta
soittajaa, joka täällä soitteli keväisen illan."

Kauan ei hän enään jaksaisi kulkea, sen tiesi Helkky itse. Hän tuskin
jaksoi jalkaansa nostaa toisen eteen, ja vuoripolku oli korkea
ja jyrkkä hänen edessään. "Jospa heittäydyn sammalille ja kuolen
siihen", tuumi Helkky. "Ehkäpä kuitenkin jaksan vielä tuon vuoren
yli", jatkoi hän hetken päästä ja läksi kapuamaan vuoripolkua. Se oli
jyrkkä ja kulki kaartaen rotkon reunaa. Hämärti, kun hän viimeiset
voimansa ponnistaen pääsi vuoren harjalle. Uuvuksissaan pysähtyi hän
huoahtamaan. Hänen jalkainsa alla oli rotko huimaavan syvänä. Helkyn
päätä pyörrytti. Hänen jalkansa horjahtivat ja hän syöksyi syvyyteen.
Pimeys peitti rotkon, peitti nuorukaisen särkyneen sydämen.



Luostarissa.


Munkit huokasivat helpotuksesta, kun vihdoinkin pääsivät kantamuksineen
luostariin. Rotkosta löydetty mies pantiin varovasti vuoteeseen.
Yrttejä tunteva veli kumartui tutkien hänen ylitsensä ja puheli: "Ei
mies ole kuollut. Hän on vain tainnuksissa. Sydän lyö. Käsivarrenluu on
murtunut. Sidonpa sen ensin ja sitten vasta annan virvoittavaa rohtoa."

Vihdoin heräsi Helkky ja katseli kummeksien ympärilleen. Hän ihmetteli
huonetta, jossa oli, ihmetteli kaapuniekkoja, jotka hyörivät hänen
ympärillään. Pian hänelle kuitenkin selvisi kaikki. Hän muisti matkansa
rotkon ympäri ja tiesi nyt olevansa luostarissa. Tuska kädessä oli
aivan vihlova. Äh, hän ei tahtonut elää!

       *       *       *       *       *

Refektoriumissa keskusteltiin koko syönnin ajan miehestä, joka oli
rotkosta löydetty. Monien arvelultten jälkeen tultiin siihen tulokseen,
että hän oli varmaan pyhiinvaeltaja, joka palasi Vapahtajan haudalta ja
oli siellä kokemansa autuuden takia unohtanut syömisentaidon ja siksi
tullut haamun kaltaiseksi. Tätä oli pahahenki käyttänyt hyväkseen ja
viskannut hänet rotkon pohjaan. Hyvin oli miestä hoidettava, se oli
kaikkien mielipide. Lääkäriveli vain oli huolissaan: "Sairas ei ota
lääkkeitä, eikä puhu." Mutta apotti sanoi lohduttaen: "Annan sinulle
ihmeitä tekevän pyhimyslippaan, ja kukin veli lukee joka päivä Ave
Marian miehen puolesta."

       *       *       *       *       *

Kaiken syksyä oli Helkky hoippunut tuon ja tämän -- elämän ja kuoleman
-- välillä. Nyt vihdoinkin oli paraneminen täydellä todella alkanut.
Ja ihmeellistä, nyt hän jo melkein viihtyi täällä alussa hän ei
ollut tahtonut elää. Tuntui senkin tähden rattoisammalta, kun hän
niin hyvin ymmärsi veljien kieltä ja voi jutella heidän kanssaan.
Kyllähän hän oikeastaan Champagnessa, Burgundissa ja Provencessakin
ymmärsi, mitä ihmiset puhuivat, mutta itse hän osasi vain yksin sanoin
jotain ilmaista. Mutta tämän maan kieli oli niin Svitjodin [Svitjod =
svealaisten maa. Historiallisissa tarinoissa käytetty Keski-Ruotsin
nimitys.] kielen kaltaista, ja sitähän hän oli jo lapsuudessaan
oppinut. Erikoisesti piti Helkky parista kolmesta veljestä, jotka
usein istuivat hänen pienessä sairassuojassaan. Nuori Bruuno, veli
veikeä, tuli usein ja kertoi niin hassuja juttuja, että Helkyn täytyi
väkisinkin nauraa. Usein tuli myöskin eräs iiriläinen munkki, joka
oli niin tuiki harvapuheinen, että veli Bruuno oli heti, kun hän oli
luostariin saapunut, antanut hänelle nimen Frater Taciturnus (veli
vaitelias). Tätä nimeä sittemmin luostarissa aina käytettiin. Frater
Taciturnus puhui hyvin murtaen tämän maan kieltä ja sekotti puheeseensa
latinaa, jos ei löytänyt muita sanoja. Helkyn luo tullessaan hän ei
tavallisesti sanonut mitään, mutta hänellä oli aina jotain näytettävää.
Milloin hän toi puoleksi valmiin maalauksen, milloin puunveistoksen,
milloin harvinaisen kukan. Helkky oikein odotti hänen tuloaan. Eniten
piti Helkky kuitenkin 17-vuotiaasta luostarin sisäkoulun oppilaasta
Liudolfista, joka oli niin lahjakas, että hänestä odotettiin paljon.
Niin, heillähän oli aina kovin paljon kerrottavaa toisilleen.

Tuossa jo astuikin Liudolf tuntiensa päätyttyä sairassuojaan. Valkea
paloi uunissa -- syksyn kylmät alkoivat -- valaisten huonetta,
jossa ei näkynyt muuta kuin sairaan sänky, pöytä, rahi ja seinällä
krusifiksi. Liudolf kohenteli tulta ja istahti rahille sanoen: "Kuules,
Helkky, kertomuksesi pitkästä talvimatkasta pohjanperillä jäi eilen
aivan kesken, kun tuli tänne toisia veljiä. Sinä pääsit siis vihdoin
Svitjodiin. Oleilit siellä kuninkaan luona ja hiivit kerran pakanoitten
uhrilehtoon, jonka keskellä oli komea temppeli. Sinä aijoit mennä
temppeliin nähdäksesi nuo kolme kuulua epäjumalan kuvaa, mutta..."

"Niin, Liudolf, olin aivan temppelin lähellä, kun vartija tuli ja
varjelkoon! Hän oli surmata minut, muukalaisen. Minun piti kiireesti
lähteä muitten soit... kulkijoitten kanssa tuntureitten yli tröndien
[Tröndit, Keski-Norjan asukkaat] maahan. Hiihtokeli oli mainio..."

"Hiihtokeli! Mitä se on?"

Helkky hymyili: "Näes, kun on oikein paljon lunta ja se kovettuu, niin
silloin sidotaan jalkoihin kaksi oikein sileätä lautaa, työnnetään
sauvoilla ja hiihdetään yli nietoksien. Et usko, kuinka hirveän hauskaa
on laskea huimaavia mäkiä."

"Kun minä tulen Kultarantaan, niin hankithan, Helkky, minullekin
sellaiset jalkalaudat?"

"Sukset ne ovat. Tietysti hankin, jos vielä joskus Kultarannassa
lienen."

"Mutta mihin sinun kertomuksesi jäikään. Läksitte tröndien maahan."

"Niin, en ikinä unohda yötä, jonka vietimme tunturin laella, nuotion
ääressä. Savu nousi patsaana korkeuteen. Tähdet tuikkivat taivaan
korkeassa kuvussa ja siniset revontulet loimottivat pohjan taivaalla.
Ilma oli täynnä ihmeellisiä sointuja. Silloin tunsin, miten pieni on
ihminen, miten turhaa hänen elämänsä."

Liudolf eli mukana. "Jatka", pyysi hän.

"Tröndien maassa majailimme mahtavan Håkon jaarlin luona ja soit... ja
meitä kestittiin hyvin. Me pääsimme jaarlin kanssa suureen uhrijuhlaan.
Täälläkin oli lehto ja temppeli. Pääsimme temppeliinkin ja näimme
siellä kultakoristeiset jumalan kuvat. Uhriverta priiskoitettiin
meidänkin päällemme pyhällä vihdalla ja sitten siveltiin sillä
temppelin seinät punaisiksi. Sillä aikaa kun uhriliha kiehui temppelin
keskellä suuressa padassa, joimme kuohuvia olutmaljoja jumalten
kunniaksi."

"Joitko sinäkin?"

"Join tietysti ja söin uhrilihaa."

"Jeesus Maria, mutta sinähän saastutit itsesi epäjumalan uhrilla ja
semmoisesta on hirveä rangaistus! Se on yksi kahdeksasta pääsynnistä."

"Älähän nyt kauhistu! Tiedäthän, etten ole kastettu, vaikka veljet
usein puhuvatkin siitä valkeasta."

Mutta Liudolf touhusi: "Kun tulen mieheksi, lähden tröndien maahan,
kaadan epäjumalan kuvat, syöksen maahan temppelin ja kastan kaikki."

"Kultarantaanhan olet luvannut tulla", hymyili Helkky.

"Tietysti Kultarantaan ensin, mutta sieltä sitten sinne, missä vielä
seisoo pahanhengen temppeli."

"Lienevätkö nuo haltijat niin pahoja! Svitjodissa seisoo yhä temppeli
jumalankuvineen, vaikka siellä on paljon kastettuja ja monta kirkkoa."

"Sinä olet auttamaton, Helkky! Et koskaan myönnä, että pakanain
palvelemat epäjumalat ovat pahoja."

Helkky ei tahtonut ärsyttää innostunutta poikaa, siksi hän virkkoi:
"Lupasit eilen kertoa tämän maan kuninkaasta."

"Nuoresta Otosta", jatkoi Liudolf heti. "Niin näes, hänelle tarjottiin
puolisoa, jos kuinkakin monesta ruhtinasperheestä. Mutta hänen isänsä
vanha Otto uneksi suuria ja lähetti kosiomiehet itse Byzantion
keisarin luo, jolla oli ihanuudestaan kuulu tytärpuoli Theophano.
Mutta Byzantiossa nousi suuri ilo, vai barbaarien kuninkaalle kaunis
Theophano! Ja kosiomiehet ajettiin pilkaten pois. -- Mutta sitten
keisari murhattiin ja uusi keisari huomasi, miten edullista hänelle
olisi, jos saisi liittolaisekseen meidän mahtavan Oton ja siksi hän
lupasi Theophanon. Ei siinä auttaneet kauniin Theophanon kyyneleet,
suuren seurueen kera lähetti keisari hänet Italiaan, jossa vanha
Otto oli poikineen. Itse pyhän Pietarin kirkossa Roomassa vietettiin
loistavat vihkiäiset, ja nuori Otto oli ylen onnellinen, kun hän palasi
nuoren vaimonsa kanssa tänne kotimaahansa. En ikinä unohda tuota
saattoa: loistavat aseet, kultatupsut, höyhentöyhdöt, silkkiloimet!
Kaikki sanoivat, että se oli vielä komeampi saattue kuin vanhan Oton
ennen vanhaan. Muistathan, mitä olen kertonut Adelheidista, jonka vanha
Otto pelasti Ivrean kreivin vallasta ja toi hänet sitten puolisonaan
tänne?"

"Muistan niinkin! -- Taitaa olla hyvä hallitsija tämä toinenkin Otto?"

"Luja hän ainakin on. Kyllä hän sai Baijerin Juditin ja Schvabenin
Hedvigin äkkiä tottelemaan. -- Italiaan vain kuuluu hänenkin mielensä
palavan, ja silloin täällä taas mellastavat rosvot ja ryövärit, jos hän
lähtee. On hyvä, että meidän luostarin muuri on niin korkea." -- -- --

Oli ilta. Muutamat vanhimmat munkit istuivat apotin huoneessa
neuvotellen Helkyn tilasta. Lääkäriveli selosti: "Käsi on kyllä terve,
mutta nyt hän on taas tullut yhtä kummalliseksi kuin alussakin: ei
puhu, ei syö, ei nouse vuoteesta." Veljet tuumivat kauan, mitä pitäisi
tehdä. Ehdotettiin yrttejä, kylpyjä, pyhäinjäännösten ihmevoimaa ja jos
jotakin. Kaikki sanoivat ajatuksensa, Frater Taciturnus vain on vaiti.
Vihdoin apotti kysyy hänen mieltään ja silloin hän vastaa: "Tekke työ.
Otiositas inimica est animæ." [Laiskuus on sielun vihollinen.] Kaikkien
kasvot kirkastuivat: työ, se se varmaan parantaa! Ja Helkyn hoito
jätettiin Frater Taciturnukselle. -- -- --

Tämä osasi mainiosti keksiä askarteluja Helkylle. Hän puhui vain
silloin tällöin sanan, mutta hän aivan kuin aavisti, mistä Helkky
piti. Ensin työskenneltiin luostarin asepajassa, aika kun oli kovin
rauhaton. "Rosvo tullee, pittä olla, millä frater lyö sitä nasukseen",
toimitti hän Helkylle. -- Sitten he maalailivat tauluja ja veistivät
ristiinnaulitunkuvia, joita lähetettiin pakanoille epäjumalten sijaan.
Viimeiseksi he valmistivat ihmepuun, jommoista ei ennen oltu kuultu,
eikä nähty. Itse apotti ihastui siihen niin, että se asetettiin kirkon
pääalttarille. Kultalinnut istuivat sen oksilla ja vihreät lehdet
välkkyivät kynttilöitten valossa.

Kaikki luostarin asukkaat olivat iloissaan nähdessään, miten Helkyn
terveys nopeasti palautui veli Taciturnuksen viisaassa hoidossa.
Pian sai Helkky tehdä pieniä matkoja luostarin ympäristöön metsiin
ja vuorille. Ja sydäntalven aikana lähetti Frater Taciturnus hänet
Liudolfin kanssa läheiseen kaupunkiin katsomaan hullunkurista
narrijuhlaa, jota pojat aivan kuollakseen nauroivat. Ja onkos
hassumpaa nähty: Narripiispa astuu juhlakulkueen edellä matkien
surkeasti messua ja hänen jälessään tulevat narripapit ja -kuoripojat
mitä hullunkurisimmin puettuna. Kuoripojat soudattivat ilmassa
suitsutusastioita, joissa paloi -- kengänrajoja! Kirkossa viimeiseksi
matkittiin kaikkia toimituksia yleisen ilon vallitessa. -- Toiset
veljistä jo pudistelivat päätään näille parannuspuuhille, mutta silloin
sanoi apotti: "Frater Taciturnus kyllä tietää, mikä sopii Helkylle."



Apotti on matkalla.


Talvi oli kääntänyt kylkeään, tultiin kevätpuolelle. Rosvot alkoivat
taas liikuskella, kuten niin monasti ennenkin. Kaksi kertaa ne olivat
uhanneet itse luostaria, mutta sen muurit olivat vahvat, sen veljet
tottuneita aseitten käyttöön, joten vaara vältettiin. Elämä oli kaiken
kaikkiaan käynyt niin rauhattomaksi, että apotti päätti lähteä kuningas
Oton luo neuvottelemaan asiasta ennenkuin tämä lähtisi aikomalleen
Italian retkelle.

       *       *       *       *       *

Apotti on matkalla -- Bruuno, veli veikeä, astui reippain askelin
luostarin puutarhaan.

Apotti on matkalla -- Bruuno, veli veikeä, hymyili.

Apotti on matkalla -- Bruuno, veli veikeä, vihelti.

Siinä hän jo saapui kellarimestarin matalaan majaan. "Kuules, ukko,
nyt sinä aukaiset parhaan viinitynnyrisi tapin ja annat veljille
ylimääräisen viiniannoksen."

"Enkä aukaise!"

"Noo, mutta tiedäthän, että munkinkin sielu kaipaa joskus
ilahduttamista -- ja apottihan on matkalla. Aukaise toki!"

"Enkä. Ei ole liikoja viinejä varastossa. Hyvä kun päästäisiin
tavallisin annoksinkin kesään."

Bruuno kynsi korvallistaan, millä kummalla hän saisi ukon taipumaan!
-- Jopa hän keksi: "Tiedätkö, kun vielä kuluu vähän kolmattakymmentä
vuotta, kun tulee vuosi 1000, silloin tulee maailmanloppu. Ja silloin
katoaa kaikki: maailma, luostari ja sinun viinitynnyrisi. Jos nyt annat
meille parasta viiniäsi, niin pelastut tuosta kauheasta kuumuudesta ja
sielusi rientää ohi kiirastulen paratiisin kukkaiskentille."

Ukko tuli miettiväiseksi, ja kun veli Bruuno vielä hetken oli käyttänyt
kerkeätä kieltään, niin jopa aukaisi ukko tynnyrinsä.

       *       *       *       *       *

Veli Bruuno järjesteli suurella touhulla refectoriumia, sillä illalla
piti täällä olla juhla vanhaan hyvään tapaan. "Suotta ne lähettivät
tänne tuon clunyläisen apotin", puheli hän itseksensä, "Eihän meidän
luostarissa ollut mitään sellaista kuin oli luostareissa alppien tuolla
puolen. Kunnollisesti täällä elettiin vallan. Jos joskus pidettiin
tällainen pieni juhla, niin mitäs pahaa siinä, tarvitseehan munkinkin
sielu joskus ilahduttamista. Hyvä mies tuo apotti muuten, vain liian
ankara. Mutta nyt -- apotti on matkalla." Bruuno, veli veikeä, vihelti.

Samassa saapuivat Helkky ja Liudolf tuoden havuja ja lehviä, joilla
koristettiin seinät ja katto. Sitten he asettivat kynttilöitä pöydille
ja seinäpihteihin, jott'ei tarvinnut polttaa käryäviä tulisoihtuja.
Viimeiseksi he kantoivat pöytään viinisammion ja höyryävät
illallisruuat. Illalliskello soi. Helkky nojasi vasten akkunaluukkua ja
katseli, kuinka veljet tyytyväisesti myhäillen astuivat refectoriumiin.

Sattui niin onnellisesti, että päivällä oli luostariin tullut kaksi
matkamiestä, jotka nyt veljien mukana tulivat illalliselle kohottamaan
juhlailoa. Toinen vieraista oli karannut munkki, joka nyt soittajana
ja laulajana kierteli maailmaa. Toinen oli virkaheitto pappi, ylen
oppinut. Vieraat olivat vaihtaneet matkavaatteensa ja esiintyivät nyt
sangen hienoina, varsinkin pappi. Hänellä oli jalassaan uusmuotiset
kengät, joissa oli kyynärän pituiset kärjet ja silkkisukat.
Kultasoljella kiinnitetty purppuramantteli teki hänen olentonsa aivan
majesteetilliseksi. Aluksi istuttiin hiljaa, mutta kun oli päästy
ateriaan, kirposivat kielien kannat. Vierailla oli äärettömän paljon
kerrottavana uutisia suuresta maailmasta. Helkkykin kuunteli yhtenä
korvana. Vieraat tulivat Bretagnesta, jonka ihmeellisistä oloista
he kertoivat. Heimopäälliköt hallitsivat siellä heimojaan kuin isät
lapsiaan. Siellä piispat ja papit olivat naimisissa, siellä ei ollut
rosvoja ei ryöväreitä. Oi, siellä kelpasi elää! Sitten he olivat
olleet Normandian kuninkaan Rikhardin luona. Rikhard rakennutti
lakkaamatta kirkkoja ja luostareita, sillä hän oli sangen hurskas,
vaikka oli isoisänsä Rollon nähnyt uhraavan ihmisiä. Paljon he tiesivät
Akvitanian, Toulousen ja Burgundin asioita. Mutta ylimmilleen nousi
jännitys, kun pappi rupesi kertomaan Englannin kuninkaan Edvardin
surkeasta murhasta, jonka äitipuoli oli kavalasti suunnitellut.

Aterian päätyttyä täyttelivät veljet yhä maljojaan viinisammiosta.
Korkealle kohosi tunnelma, kun kulkijamunkki nouti luuttunsa. Ensin
lauloi hän pari latinaista laulua. Mutta vasta sankarilauluihin
päästyään sai hänen äänensä lämpöä. Siinä jo kaikui Ludvigin laulu,
Isambertin laulu, Vilhelmin laulu, osia Rolandin laulusta ja
viimeiseksi Kaarle Suuren ihmeellinen retki itämaille. Veljet olivat
vallan haltioissaan. Mutta Helkky istui nurkassaan kokoonkyyristyneenä.
Hän värisi tuskasta, tuo soitto raastoi hänen sieluaan pohjia myöten.
-- Hetken levähdettyään lauloi kulkija vielä synkän Muspililaulun,
joka kuvasi maailmanloppua. Sitä kuunnellessaan siunasi kellarimestari
hetkeä, jolloin oli aukaissut viinitynnyrin tapin. Viimeiseksi lauloi
munkki pitkän Heliandin, jonka kauniit kuvaukset Vapahtajan elämästä
synnyttivät pyhän tunnelman refectoriumissa. Kauan istuttiin ääneti,
kunnes kulkijapappi nousi, joi maljansa pohjaan ja alotti puheen:

"Rakkaat veljet! Minäkin olen kerran kuulunut teidän pyhään säätyynne,
olen ollut pappi. Mutta tiedonjano ajoi minut maailmalle. Tahdoin
löytää totuuden, niin totuuden. Ja kuinka minä olenkaan etsinyt! Olen
samoillut Eerinin ääret ja Pohjan kaukaiset perukat. Olen käynyt
Roomat ja Byzantiot. Olen viettänyt öitä nuotiotulella turkkilaisen
tietäjän luona. Olen istunut rabbinin luolan suussa erämaan syvyydessä.
Mutta, oi veljet, totuutta en sittenkään löytänyt. Vasta vuosien takaa
tulin uskottomien musulmannien maahan Hispaniaan. Siellä Cordovan
korkeakoulussa löysin totuuden aarteen. Ja koska olen jalo ja ylevä
sielu -- pappi tyhjensi maljan -- tahdon jakaa teillekin, veljet,
totuuden muruja. Niin, muruja ne vain ovat, mitä tällaisena iltahetkenä
voin jakaa totuuden aarteestani, pieniä muruja! -- Veljet! Te uskotte
noitiin ja ihmissusiin. Te uskotte, että paholainen pukinsorkkineen tuo
ruton ja kuoleman. Te uskotte pyhänjäännösten voimaan, enteisiin ja
paljoon muuhun. Mutta minä sanon teille totuuden: tuo kaikki on turhaa,
on valetta! Sillä katsokaas, kunkin ihmisen kohtalo on kirjoitettu
tähtiin. Niin tähtiin! Ja mitä tähtiin on kirjoitettu, sitä ei muuksi
voi muuttaa, ei noita, ei enne, ei ryppyinen piru. Jos syntymähetkellä
tarkkaamme tähtien asentoa, saamme silloin ikäänkuin avaimen käteemme
tuon ihmisen kohtalon selittämiseksi, saamme hänen horoskooppinsa.
Veljet! Nyt on tähtikirkas ilta. Tulkaa, niin näytän teille totuuden
aakkoset yön taivaalta!"

Helkky oli jännitetyin mielin seurannut esitystä. Nyt hän seisoi
veljien kanssa luostarin tummalla pihalla, jota rakennukset joka
puolelta ympäröivät. Kaikkien katse oli kääntynyt taivaalle, ja oppinut
pappi selitti: "Tämä taivaankannen isoympyrä jaetaan kahteentoista
osaan, 'kotiin'. Kullakin kodilla on oma salaisuutensa. Tuossa on onnen
ja elämän koti. Tuossa uskonnon, tuossa terveyden, tuossa kuoleman,
tuossa ystävyyden koti. Kullakin planetilla on erikoisvoima. Jos
Jupiter ja Saturnus lähestyvät toisiaan, tapahtuu suuria asioita. Jos
syntyy neitseen tähtien merkeissä, tulee lapsesta hiljainen, jos härän,
tulee raju."

Veljet palasivat hiljaa refectoriumiin syvästi kunnioittaen miestä,
joka oli osannut nostaa tulevaisuuden verhoa ja näyttänyt heille
totuuden aakkoset yön ylevältä taivaalta. Kaikki istuivat ääneti
mietteissään. Helkystä tuntui, ettei hän ollutkaan refectoriumissa,
vaan jossain kaukaisuuden maassa tähtien tuolla puolla.

Veli Bruunosta alkoi kuitenkin tunnelma tuntua liian juhlalliselta.
Siksipä hän nousi, rykäisi ja alkoi: "Veljet! Te tiedätte, kuinka
ylen oppinutta väkeä ovat naapuriluostarimme nunnat. Olemme pyhän
ihmetyksen vallassa kuulleet, kuinka abbedissa siellä puhuu kreikkaa
ja latinaa kuin äidinkieltään ja kuinka hän on opettanut nuo jalot
kielet nuorelle nunnalle, Roswithalle. Ja hänen opetuksensa on kantanut
hedelmiä, nunna Roswitha on alkanut kirjoittaa latinankielisiä runoja,
jotka ovat meitä suuresti ihastuttaneet. Mutta nyt, veljet, minä
kerron vielä ihmeellisempää. Roswitha on alkanut kirjoittaa näytelmiä!
-- Tämä hurskaan sisaren esimerkki on syvästi vaikuttanut meihin --
veli Bruunoon nimittäin -- ja me olemme seuranneet esimerkkiä ja
kirjoittaneet myöskin näytelmän tapauksesta, jonka sattumalta tiedämme
nunnaluostarista. Jos ei veljillä ole mitään sitä vastaan, esitämme
näytelmän vielä tänä iltana."

Munkkien hartiat hytkyivät, kun Bruuno ja kulkijavieraat poistuivat.
Kohta oli refectoriumin nurkassa näyttämö. Veli Bruuno oli abbedissan
puvussa niin hullunkurisen näköinen, että itse Frater Taciturnuksen
täytyi nauraa. Kulkijapappi oli nunnan puvussa esittäen Roswithaa.
Näytelmä alkoi.

Abbedissa (sormiaan heristäen). Niin, sisar Roswitha, minä olen lukenut
sinun näytelmäsi ja siinä on pahahenki.

Roswitha (vavisten). Pahahenki! Ei suinkaan, äiti! Eihän se ole
mahdollista!

Abbedissa. On, se on mahdollista. Sillä jos mies ja kaikki mitä hänessä
on, tulee sisaren mieleen, niin siinä on pahahenki. (Näyttämölle
ilmestyy sarvipäinen mies.)

Veljet ovat pakahtua nauruun. Mutta voi -- ovella seisoi apotti!

Syntyi kuolemanhiljaisuus. Veljet ovat hämmästyksen lyömiä, kukaan
ei saa sanaa suustaan. Veli Bruuno toipui ensiksi. Uskomattoman
pian hän vapautui abbedissan puvusta ja lähestyi hitaasti apottia,
miettien, mitä kummaa sanoisi puolustuksekseen. Silloin kuiskasi Frater
Taciturnus hänelle sanan "acedia". Veli Bruunon kasvot kirkastuivat,
niin juuri "acedia". Ja hän alotti rohkeasti: "Rakas isä! Älä tuomitse
tekoamme liian ankarasti! Emme ole tehneet mitään kahdeksasta
pääsynnistä. Olemme vain hiukan huvitelleet. Munkkikin kaipaa
vaihtelua. Muuten tulee tuo luostareitten kauhea vitsaus: acedia,
sielun tylsyys, josta jo Hieronymus varotti. Jos kuitenkin isä, sinun
pyhä tahtosi vaatii meille rangaistusta, niin rankaise sitten yksin
minua, sillä minä olen tämän illan järjestänyt ja olen syypää kaikkeen."

Apotin viha oli Bruunon puhuessa paljon lauhtunut ja nuo viimeiset
miehekkäät sanat tekivät hyvän vaikutuksen hänen suoraan luonteeseensa.
Siksi hän vain lyhyesti sanoi: "Kukin veljistä menee heti kammioonsa ja
polvistuu krusifiksin eteen. Sitten puolen yön aikana tulette kaikki
kirkkoon yksityisrippiin. Pyhä Neitsyt avatkoon silmänne näkemään
rikoksenne suuruuden!"

Munkit hiipivät kammioihinsa, ja Helkky ja Liudolf menivät nukkumaan.
Apotti asteli pimeän pihan poikki asuntoonsa kerraten mielessään
parannuksen asteet: conversio mentis, confessio oris, vindicta seu
satisfactio peccati [mielenmuutos, synnintunnustus, hyvitys ja
sovitus]. -- Koulutuvan viereisestä huoneesta loisti valo. Apotti
aukaisi oven ja näki, että veli Paulus, koulumestari, valvoi siellä
pergamenttiensa ääressä. Hän kirjoitti merkillistä aikakirjaa ja oli
niin syventynyt menneeseen aikaan, ettei ollenkaan huomannut, kuinka
apotti aukaisi ja sulki oven. Hänen ympärillään oli paljon aukinaisia
pergamenttikääröjä ja kirjoja. Vihdoinkin väsyi piirrintä kuljettava
käsi ja isä Paulus huokasi: "Oi, menneisyys, oi, te vuosisatoja sitten
eläneet sukupolvet! Tulette luokseni hautakumpujen hämär'yöstä! Näen
teidän kyyneleenne, näen teidän tuskasta värisevät sielunne. Näen
teidän ilonne, kuulen teidän riemuiten laulavan kevätvirsiä. Kristus,
Mestari! Sinä, joka teit sokeat näkeviksi, minun silmäni sinä aukaisit
näkemään vuossataiseen yöhön. Kiitos sinulle, Herrani ja mestarini!
Sinun rakkautesi on rajaton, sinun hyvyytesi vailla ääriä." -- Munkin
pää painui pergamentille ja hän vaipui uneen. Mutta luostaria ympäröivä
tumma metsä valvoi. Tyyneenä, värähtelemättömänä se vartioi laakson
pohjassa lepäävää luostaria. Ja juhlallisena kaartui tähtitaivas yli
öisten vuorten.

Sydänyön aikaan kulki munkki toisensa jälkeen haamun lailla poikki
pihan kirkkoon. Kullakin oli palava kynttilä kädessä. Kirkon
ovella veli Paulus sammutti kynttilän ja sirotti jokaisen päälle
tuhkaa. Kirkko oli pimeä. Pääalttarin takaisessa komerossa oli
apotin rippituoli, jonka eteen veli toisensa jälkeen kumartui
synnintunnustusta tekemään.

Kun viimeinen veli nousi apotin luota, syttyivät kirkon valot kuin
taikavoimasta. Apotti astui alttarille ja luki rippimessun. Sitten
veljet lähtivät kirkosta. Kirkon ovella sytytti isä Paulus kunkin
kynttilän ja priiskotti vihkivettä veljien päälle puhdistuksen merkiksi.

Pihalla pysähtyivät veljet hetkiseksi tiedustellakseen toisiltaan,
mitä kullekin oli määrätty synnin sovitukseksi. Kaikki olivat
hämmästyksissään, sillä rangaistus oli heistä uskomattoman lievä.
Vain päivän paaston oli apotti määrännyt kullekin. Veli Bruunon piti
kuitenkin tämän lisäksi maata aamumessun ajan kirkon kiviportailla
viitenä päivänä peräkkäin, ja muut veljet kulkivat mennen tullen
hänen ylitsensä. Munkit huokasivat helpotuksesta. Tuo clunyläinen oli
sittenkin mies, oikeudenmukainen, ymmärtävä! Ja munkkien katse kääntyi
kiitollisena kohti kirkasta tähtitaivasta. Siinä oli aukinaisena
heidän edessään talviyön majesteetillinen kohtalonkirja, johon enkeli
kultaisella piirtimellä kirjoitti elämän ja kuoleman, onnen ja
kyynelten ikuisia salaisuuksia.



Vuorella.


Kevätpurot solisivat, laakso oli laulua täynnä. Helkky asteli
vuoripolkua jousi selässä. Hän meni luostarin metsään linnustamaan --
veljet pitivät lintupaistista.

Oi, miten ihanalta tuntui astua aamuilmassa. Joka pensas piipitti, joka
puu puheli. Ilma suhisi, metsä raksui. Oli kevät, kevät, kukkien aika,
onnen aika, auvon aika. Helkky muisti Kultarantaa. Sielläkin on kohta
kevät niin ihana, ettei sellaista muualla voi olla, sillä siellä on
äiti -- äiti!

Ja katso!

Leivonen livertää ilmassa: äiti, äiti!

Peipponen laulaa lehdossa: äiti, äiti!

Käki kukkuu kuusikossa: äiti, äiti!

Sammakkokin kurnuttaa puron partaalla: äiti, äiti!

Helkky jää ihmeissään kuuntelemaan. Ja voi! Nyt laulaa koko ilma, koko
metsä, kaikki vuoret, laaksot, maat, notkelmat yhtä ainoata suurta
kevätvirttä: äiti, äiti!

Helkky kääntyi äkkiä ja riensi takaisin luostariin. Ensimäiselle
veljelle, jonka hän tapasi, sanoi hän: "Minä lähden kotiin
Kultarantaan. Mieleni palaa pohjolaan, synnyinmaahani Suomeen! Se on
kevään maa niin ihana, että aurinkokin sitä katselee yökaudet."

       *       *       *       *       *

Veljet ovat tärkeässä neuvottelussa. Apotti puhuu: "Me toivoimme tuosta
miehestä niin paljon, toivoimme hänestä synnyinmaansa käännyttäjää. Ja
nyt hän lähtee, eikä hän ole edes kastettu." -- Kauan keskustelivat
veljet Helkyn lähdöstä, joka oli niin odottamatta tullut heidän
eteensä. Päätökseksi tuli, että Helkyn lähtöä ei estetä, mutta Frater
Taciturnuksen on koetettava taivuttaa hänet kasteeseen.

Frater Taciturnus riensi iloisena Helkyn luo, sillä hän tunsi
"poikansa". Helkyllä ei ollut mitään sitä vastaan, että hänet
kastettaisiin, hän oli itsekin sitä usein ajatellut kuunnellessaan
kertomuksia Kristuksesta ja pyhimyksistä.

Luostarikirkon ovenpielessä oli suuri kastemalja. Mutta veli
Bruuno tahtoi itsepäisesti, että Helkky kastettaisiin vanhassa
kastekappelissa, joka sijaitsi puron partaalla, vähän matkaa
luostarista. Kappelia ei vuoskymmeniin oltu käytetty ja se oli
sentähden ränsistynyt. Veli Bruuno lupasi korjata sen, ja niin
päätettiin Helkky kastaa kappelissa.

Aamu oli ihana. Aurinko paistoi. Linnut lauloivat. Puro solisi. Helkky
ja apotti seisoivat misteliköynnösten ja kevätkukkien koristamassa
kappelissa. Nyt sinne astuivat kummit: Frater Taciturnus, Bruuno,
Paulus ja Liudolf. Veljet seisoivat kappelin ympärillä tarkoin seuraten
kastetoimitusta. Ensin tuli "luopuminen": Helkky lupasi luopua kaikista
entisistä jumalistaan ja haltijoista. Sitten tuli "tunnustus": Helkky
saneli hiljaa uskontunnustuksen. Nyt hänet upotettiin puron puhtaaseen
veteen. Kun hän sieltä nousi, pukivat kummit hänen ylleen valkean
kastepuvun. Sitten hän polvistui, ja apotti laski kätensä siunaten
hänen päälleen. Nyt apotti ja Helkky läksivät rinnan kappelista,
perässä tulivat kummit. Veljet seisoivat polun kahdenpuolen laulaen
Te-Deumia. Astuttiin luostarin kirkkoon kiitosmessuun. Kuoripojat
lauloivat: "Veni, creator spiritus!" [Tule, Pyhä Henki, Luoja!]
Sadat vahakynttilät paloivat, pyhä savu suitsusi. Helkky polvistui
pääalttarille, jonka yllä riippui ristiinnaulitunkuva. Veljet panivat
siunaten kätensä hänen päälleen. Korkealla kumisivat kirkonkellot.
Rukouksen jälkeen lauloivat kuoripojat: "Gloria sit Deo in exelsis, pax
in terra, homibus bona voluntas!" [Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa,
maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!] -- Helkky oli kuin unessa. Hänestä
tuntui, että kellojen kumu nosti hänet kirkastusvuoren kultaisille
kentille.

       *       *       *       *       *

Helkky oli koko päivän ollut veljien seurassa kantaen valkeata
kastepukuaan. Iltaa vietettiin refectoriumissa, joka Helkyn kunniaksi
oli kauniisti koristettu. Mutta keskustelu ei kulkenut kuten ennen,
vaikka apotti oli antanut ylimääräisen viiniannoksen, sillä kaikkien
mielen täytti ajatus: Heidän täytyi nyt luopua Helkystä, joka oli
tuonut luostarin yksitoikkoisuuteen niin paljon vaihtelua, ja josta
kaikki huomaamattaan olivat ruvenneet pitämään. Kun illalla vihdoin
sanottiin hyvästi, kiilsi kyynel monen veljen silmässä. Frater
Taciturnus näytti olevan kovin hämillään ja hätääntynyt. Hänen
kasvolihaksensa nykivät ja suupielet vavahtelivat. Epävarmoin askelin
kiiruhti hän kammioonsa, vaipui siellä rukousjakkaralle ja puhui:
"Kristus Mestari, sinä kovia kokenut ristinmies! Sinä annoit minulle
pojan, nyt sinä hänet otit. Anna minulle voimia kestämään! Sinähän olet
Rakkaus!"

Liudolf oli tullut Helkyn huoneeseen, jossa he valvoen istuivat
myöhäiseen yöhön. Liudolf nojasi päätään Helkyn olkapäähän ja puheli:
"Kun minä tulen mieheksi ja minut on vihitty papiksi, lähden heti
Kultarantaan. Yhdessä sitten teemme työtä, sinä olet tulkkina ja minä
kastan pakanoita. Niinhän, Helkky?"

"Niin!"

"Ja sitten..."

"Mitä sitten?"

"Rakennetaan kirkko Suomeen, semmoinen pieni, soma puukirkko, jossa
on korkea torni. Sinä veistät ristiinnaulitunkuvan alttarille, minä
maalaan lasiakkunat. -- Tulee sunnuntai. Minä astun alttarille, kansa
polvistuu lattialle. Oi Helkky, tahtoisin olla jo mies, pappi, en jaksa
odottaa!"

"Pianhan tulet mieheksi ja sitten tulet Kultarantaan. Muistathan tien:
Ensin Rügeniin tai Hedebyhyn [Etelä-Tanskassa, nykyinen Slesvig].
Sieltä Voijonmaalle [Gottlannin vanha suomalainen nimitys]. Sitten
Suomeen, jossa kyllä löydät Kultarannan. Sitten rakennetaan kirkko ja
pirtti papille, kaunis pirtti, me osaamme kyllä."

"Me osaamme, ja Kristus auttaa."

       *       *       *       *       *

Aamulla ani varahin lähti Helkky luostarista puristaen vain
portinvartijan kättä hyvästiksi. Eväslaukku selässä kulki hän reippain
askelin vuoriston poikki vievää polkua. Kun hän pääsi viimeiselle
korkealle kukkulalle, pysähtyi hän levähtämään. Hänen eteensä
pohjoiselle ilmalle aukeni laaja tasanko, jonka halki tie kulki, mutta
eteläpuolella hymyilivät vuoriston kukkulat vaaleissa kevätpuvuissaan.
Helkky muisti, miten hän vajaa vuosi sitten oli noitten kukkuloitten
yli siivin rientänyt etelään. Miten toisin nyt oli kaikki ja miten
toinen hän oli itse. Helkky kävi miettiväksi. Vihdoin hän virkkoi
itsekseen: "Jos minä nyt saisin valita etelän ja pohjan välillä, jos
minulle nyt sanottaisiin: Eulelia odottaa, mene ja hän on sinun, niin
ilman arvelua valitsisin kuitenkin pohjolan. Sillä nyt olen mies."

Kuitenkin särähti sielussa niin pahasti, kun hän tuli maininneeksi
Eulelian nimen, ja haavoitettu sydän alkoi vuotaa. Mutta katso!
Kevät rupesi taas soittamaan suurta, suloista virttään. Ilma ja maa,
vuoret ja laaksot, auringonnousu ja sininen taivas lauloivat: äiti,
äiti! Helkky nosti hymyillen päänsä, loi katseensa yli lakeuden
pohjan siintäville äärille asti ja hänen sielunsa yhtyi riemuiten
kevätvirteen: äiti, äiti!



Äiti ja tytär.


Kesäilta oli kaunis ja lämpöinen. Laulavat lehdot, siintävät salmet ja
kiemurtelevat rantapolut olivat houkutelleet luokseen koko Kultarannan
väen. Hopeahapsi emäntä yksin istui pirtin kynnyksellä katsellen
kesän kauneutta: ruispelto huojui iltatuulessa, sorsaparvi ui rannan
kaislikossa, jänöjussi halmeen laidassa maisteli kevätviljaa. Hänen
mielensä kävi auvoiseksi. Kyyneleet vierähtivät poskelle. Missähän
lienee Helkky!

Hyvämieli tuli pihaan kädet täynnä metsän kukkia. Hän riensi äidin luo.
"Mutta, äiti! Taaskin sinulla on kyyneleitä! Et milloinkaan ole itkenyt
niin paljon kuin tänä kesänä. Helkkyä ikävöit yhä, vaikka on jo kaksi
kuunkiertoa siitä, kun hän lähti. Älä nyt itke! Onhan hän ennenkin
ollut poissa. Kyllä hän syksyllä palaa."

"En minä ikävöimistäni itke, rakas lapsi, vaan itken sitä, että Helkky
on suuressa hädässä, eikä hän syksyllä palaa."

"No mutta äiti! Älä nyt turhia kuvittele! Mistä tuon tietäisit?"

"Minä tunnen sen."

"Äitikulta, sinä tunnet aina niin paljon! Miten tuo poika tuottaakaan
sinulle tuskaa!"

Hyvämieli pani kukat kynnykselle, istahti porraskivelle äidin jalkoihin
ja pani kätensä äidin syliin. He istuivat ääneti pitkän hetken. Vihdoin
sanoi Hyvämieli: "Onko sinulla nyt parempi, äiti?"

"On paljonkin. Mutta onko sinullakin parempi, lapsi?"

Hyvämieli katsahti kysyvästi äitiin ja kätki samassa nyyhkyttäen päänsä
äidin syliin. Äiti veti hänet hellästi lähemmäksi ja sanoi: "Lapsi
parka, mikset ole kertonut äidille? Olen sitä odottanut."

"Sinähän olet tiennyt sen kertomatta, äiti. On tuntunut niin vaikealta
koskettaa siihen."

"Olen kyllä tiennyt jotakin, mutta en kaikkea. Kerrohan nyt, rakas
lapsi, niin sinulle tulee helpompi!"

"Sinähän tiedät, äiti, että rakastin Louhisaaren Lemminkiä. Viime
kesänä Nousiaisten suurilla uhrijuhlilla tapasin hänet ensi kerran.
Muistathan, miten usein hän kävi täällä talvella uljaalla orhillaan.
Rakastin sanomattomasti soreata Lemminkiä ja olin jo luvannut lähteä
emännäksi Louhisaareen. Minua kyllä varotettiin, sinäkin varotit, äiti,
mutta en välittänyt varotuksista, sillä en uskonut hänestä mitään
pahaa. Mutta sitten keväällä. Olimme ensi kerran veneellä tuossa
kotilahdella. Ilta oli kaunis. Lemminki puhui vain onnestamme. Kun yön
tullen palasimme, tunsin itseni niin onnelliseksi, etten voinutkaan
ruveta nukkumaan. Istuin valvoen aitassani. Vihdoin sydänyön aikana
läksin rannalle kävelemään. Ja silloin -- -- -- kuulin koivun alta
puhelua. -- -- --

"Siellä istui Lemminki ja hänen polvillaan oli meidän orjatyttö.
Äiti, en osaa kertoa, miltä tuntui. Aittaan palatessani värisin kuin
haavanlehti. Peite putosi silmiltäni. Silloin kuoli sydämessäni jotakin
-- jotain hyvin kaunista."

"Rakas, rakas lapsi, mikset silloin tullut minun luokseni?"

"Olenhan tässä nyt. Äiti, sinä olet niin hyvä, sinä ymmärrät aina. Äiti
rakas!"

Metsästä alkoi kuulua ääniä, yö toi ihmiset kotiin. Äiti suuteli
tytärtään otsalle ja yhdessä he astuivat pirttiin.



Kaskesmaalla.


Koko kevätkesä oli ollut tavattoman rauhatonta. Vainolainen oli
pari kertaa yrittänyt nousta maihin ja lopuksi oli tullut verottaja
oikein laivastolla. Mutta onnellisesti oli kaikista suoriuduttu. "Tuo
Kultarannan Sampsa on sitten vasta mies", olivat ihmiset sanoneet
toisenkin kerran tänä kesänä, sillä niin valppaasti ja viisaasti hän
oli johtanut puolustusta rannikolla. Vasta kun kesä alkoi kääntyä
syksylle, voitiin taas kaikin voimin tarttua kotoisiin töihin.

Oli ilta. Aurinko loi pitkiä varjoja polulle, jota Sampsa ja Karvetin
Voima peräkkäin kulkivat. Jo astuivat Karvetin pirttiin.

"No päivää! Näkee Sampsankin joskus meillä", sanoi Voiman sisar kaunis
Sinisukka, joka vanhempiensa kuoltua hoiti Karvetin emännyyttä, Voima
kun ei ollut tullut hankkineeksi itselleen vaimoa.

"Joskus", pisti Sampsa väliin, "käyn täällä harva se päivä, mutta
vain 'joskus' tapaan sinut pirtissä. -- -- -- Löysimme matkallamme
mainion kaskesmaan. Sinne vasta kaski kaadetaan! -- Kuules, Voima,
eikö olisi parasta lähteä kaskeamisretkelle heti huomisaamuna, jotta
ennätettäisiin takaisin ennen Koroisten [vanha markkinapaikka Aurajoen
suussa] markkinoita?"

"Saammeko miehiä kokoon?" kysyi Voima.

"Kyllä kai. Minä pidän saaresta huolta, sinä rannikosta. Meiltä lähtee
kahdeksan kirvestä matkaan. Montakos teiltä?"

"Viisi tai kuusi", vastasi Voima. "Pitäähän kai jättää miehiä
kotiinkin, kun on ollut niin rauhatonta. Verottaja ei kai sentään tänne
pian nenäänsä pistäne."

"Ei, mutta parasta on sentään olla varuillaan, voivat lähteä
kostoretkelle. Kumpiko meistä jää kotiin?"

"Jää sinä! Olet siellä lähempänä merta ja olet paremmin tottunut
puolustusta järjestämään", vastasi Voima.

"Ei, kuules, haluaisin salolle kerran minäkin."

"No mene sitten. Minä jään kotiin. Ehkäpä täällä toimeen tullaan",
puheli Voima.

Ilta hämärtyi, kun Sampsa souti salmen yli Kultarantaan. -- Soma tyttö
tuo Sinisukka, ajatteli hän. Siitä se emäntä kerran Kultarantaan tulee,
siitä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna lähti nelisenkymmentä miestä Karvetin pihalta kohti
kaskessaloa. Eväskontit selässä, välkkyvät kirveet vyöllä ja jousi
olalla kulki miesrailo mutkittelevaa metsäpolkua. Vasta iltapuolella
päästiin perille. Katsottiin heti kaunis pirtin paikka. Ja sillä aikaa
kun kalat paistuivat hiiloksessa ja vasta-ammutut linnut kypsyivät
tuhkassa, kohosi eräpirtti mäenrinteelle, mäntyjen alle. Sinne vietiin
eväät ja aseet, mutta nukkumaan käytiin pieniin havumajoihin. Kun kuu
keskiyöllä kohosi yli rannattoman metsän, oli se aivan ihmeissään
nähdessään sammuvan nuotion hienon savukierteen. Mikä kumma on tullut
häiritsemään erämaan ikuista rauhaa!

Aamulla alettun työ. Ryskyen ja ratisten kaatuivat kelohongat,
korpikuuset, lehdot ja viidakot. Metsä oli täynnä kirveitten kumajavaa
kaikua. Pelästyneinä pyrähtivät linnut lentoon. Oravat riensivät kuin
siivin puusta puuhun kaskestajien edellä. Jänöjussit juoksivat sydän
kurkussa, ja susi päästi pahan ulvahduksen mäen rinteeltä. Mutta
viidakon suojassa katseli hirvi suurin, surullisin silmin tuota menoa.
Vihdoin se kääntyi metsään huoaten mennessään: "Noin ne turmelivat
keväisen leikkipaikkani, kuinka nyt lohduttelen lapsiani kotona."

Lähes puoli kuunkiertoa oli kulunut. Ikimetsän keskelle oli
syntynyt summaton aukeama, jommoista ei ennen nähty. Arvaa sen, kun
nelisenkymmentä kirvestä oli joka päivä pannut hongat humajamaan. Monta
hikipisaraa siinä oli vuodatettu. Nyt olivat miehet kotiin lähdössä.
Tyytyväisinä he katselivat kasken laidassa kättensä töitä. Ja Sampsa
virkkoi: "Pohjolan häissä kuului kerran olleen härkä, jonka sarvien
väliä pääskynen sai päivän lentää. Meidän kaskemme taitaa olla yhtä
suuri, pääsky saisi päivän lentää päästä päähän. -- Mutta nyt kotiin!
Kunpa siellä nyt vain kaikki olisi ennallaan."

"On kaiketi, koska ei ole tänne sanaa tullut", puuttui puheeseen vanha
Käkölä. "Vaikka on sitä kummiakin nähty. Muistan mä nuoruudessani
kerran, kun näinikään palasimme salolta, oli kotopirteistä vain
peruskivet jälellä. Vainolainen oli käynyt, ryöstänyt, polttanut.
Silloin minäkin kadotin ensimäisen vaimoni."

"Toivotaan, ettei mitään ole tapahtunut! Onhan siellä Voima, joka
vastaa kymmentä miestä, ja paljon muita. Sitäpaitsi lähetin sanan
Nousiaisiin ja Louhisaareen, että olisivat siellä varuillaan nämät
päivät, kun me olemme poissa."

"Sinä olet verraton Sampsa, muistat huolehtia aina kaikesta."

"Vähät tuosta oli huolehtimista. Mutta aurinko alenee, lähdetään
kotimatkalle!"

Kohta painuivat konttiniekat kaskimaan laidasta metsän kätköön.



Hämeessä.


Koroisten markkinat olivat olleet ja menneet. Myöhäiseen yöhön olivat
Kultarannan miehet kertoneet markkinauutisia kotiväelle. Vihdoinkin
sammutettiin päre ja käytiin levolle. Mutta tuskin olivat miehet
saaneet unen päästä kiinni, kun hirveällä rymyllä lyötiin pirtin
seinään. Silmänräpäyksessä oli Sampsa jalkeilla ja riensi keihäs
kädessä ovelle. Tunnettuaan Karvetin Voiman äänen hän päästi kiireesti
oven telkeet. "Mitä on tapahtunut? Onko vainolainen liikkeellä?"

"Hirtehinen! Jos olisikin vainolainen, saisi edes tapella! Mutta kun
tulevat, herjat, salakähmäisesti, ryöstävät naisen!"

"Mitä! Onko Sinisukka ryöstetty?" kysyi Sampsa ja kalpeni.

"On niinkin! Hornan jäämit! [hämäläiset] Lempo soikoon!"

"Mistäs tiedät, että ne olivat jäämejä?"

"Näin omin silmin. Olimme juuri panneet maata, Sinisukka vielä jotain
askaroi. Silloin aukeaa äkkiä ovi, herjat hyökkäävät sisään, sieppaavat
tytön ja katoavat metsään. Rapolan Utro oli tietysti ensimäisenä.
Läksin heti miehineni jälessä, mutta sainkos minä niitä kiinni. Sen
verran vain saimme selville, että herjat olivat mereltä tulleet ja
sinne menneet."

"Niin, jäämit olivat tänä vuonna vesiteitä tulleet Koroisten
markkinoille. Me lähdemme sotapursilla heti ajamaan lempoja takaa."

"Mutta minäpäs tiedän, ettemme heitä löydä mutkikas on saaristo."

"Mitä me sitten teemme?"

"Kun saisimme parikymmentä hyvää ratsua, niin suorinta polkua
Hämeeseen. Ennättäisimme varmaan ennen ryöstäjiä sinne, sillä vesitie
Hämeeseen on pitkä. Sitten jossain kapeassa salmessa näyttäisimme
jäämeille, kuinka naisia ryöstetään."

"No hevoset nyt saadaan. Kiireesti vain toimeen! Meidän hevoset,
teidän, Käkölän, Lierannan, Kankaisten ja muitten."

Aamun sarastaessa kahlasi kaksikymmentä ratsua Vähäjoen yli ja kääntyi
Hämeen polulle. Sampsa ratsasti niin, että toisten oli vaikea pysytellä
jälessä. "Minä, minä sinut pelastan, kaunis Sinisukka", puheli hän
puoliääneen. "Sitten paluumatkalla pyydän emännäksi, kerron kaikki.
-- -- -- Olen kulkemassa kohti elämäni suurinta onnea."

       *       *       *       *       *

Suomen miehet piilottivat hevosensa viidakkoon kapean salmen rannalle.
Illan hämärtyessä he alkoivat laittaa sadinta salmeen veden alle.
Sitten he tekivät kummallekin rannalle rintasuojuksen. -- Aamuyön he
nukkuivat vuorotellen, sillä markkinamiesten piti pian saapua, sen he
vakoillessaan olivat saaneet selville. Valkeni aamu. Eikä aikaakaan,
niin jo näkyi uisko niemen takaa, kohta toinen, kolmas. Ne lähenivät.
Keskellä salmea tarttuu ensimäinen uisko satimeen. Miehet soutavat,
huopaavat, työntävät. Mistään ei apua. Toiset veneet rientävät
avuksi. Kauhistus -- nekin tarttuvat kiinni! Hämmästyneinä katsovat
miehet toisiinsa. Silloin suhahtaa nuolituisku kummaltakin rannalta,
ja monet veneessä olijoista kirkaisevat. Suomen miehet näkivät nyt,
että jäämeillä ei ollut mitään pelastuksen mahdollisuutta, vaikka he
kiireesti tarttuivatkin jousiinsa ja asettivat varpelaidat paikoilleen.
Voima ei malttanut olla huutamatta: "Tekisikös mieli lähteä noin
niinkuin naista ryöstämään?"

Samassa hetkessä nousi Sinisukka veneessä seisomaan, sanoi: "Voima
sinä! Vai sinä siellä! Ole heti ampumatta! Sillä tiedä, ettei minua ole
ryöstetty. Vapaaehtoisesti läksin. Tiesin jäämien tulevan. -- Mikset
antanut minua viime kesänä Utrolle, kun hän lunnaitten kanssa kävi
kosimassa! Oma syysi!"

Voiman jousi vaipui herpaantuneena alas. Sampsa kävi kuolonkalpeaksi --
Sinisukka lähtenyt vapaaehtoisesti! Ei, ei, ei -- käsivarsi ei voinut
jännittää jousta.

Hetken katselivat jäämit ja rannan miehet äänettöminä toisiaan. Sitten
he rupesivat kaikessa rauhassa juttelemaan. Ja niin siinä lopulta kävi,
että sovinto saatiin aikaan. Riemuiten päätettiin, että Suomen miehet
lähtisivät mukaan Rapolan häihin, Sinisukan ja Utron suuriin häihin,
joita jo ennen markkinoita oli valmistettu. Sampsa kyllä pani vastaan,
mutta minkä hän yksin mahtoi, hänen täytyi taipua ja lähteä mukaan. Kun
polku maitse oli mutkainen ja eksyttävä, astuivat puolet suomalaisista
jäämien veneeseen ja heidän sijalleen ratsujen selkään nousi jäämejä,
jotka hyvin tunsivat polut ja tiet näillä mailla. Sitten lähdettiin
kaksin joukoin kohti Rapolaa. Synkkänä istui Sampsa ratsunsa selässä
vaihtamatta sanaakaan koko matkalla. "Miksi piti sen Voimankin kaiken
lisäksi nousta veneeseen", kapinoi hän mielessään.

Vihdoinkin loppuivat summattomat metsät ja siinä oli heidän edessään
kapea Saarioislahti, joka pitkänä kielekkeenä työntyi Rautunselästä
etelään. Lahden pohjukassa oli jyrkkärinteinen Linnavuori, jonka laella
oli kivinen pakolinna ja rinteillä vankat vallit. Vuoren juurella
honkien suojassa oli rykelmä savupirttejä: Linnasten kylä. Tänne
sijoittivat Suomen miehet hevosensa sillä aikaa, kun Rapolan väki
kävi jouduttamassa kyläläisten häihin lähtöä. Eikä aikaakaan niin jo
lähti Linnasten valkamoilta monta lehvillä koristettua hääpurtta kohti
pohjoista, sillä Rapola sijaitsi Rautunselän pohjoisella rannalla. Kun
kuljettiin ohi Päivölän niemen, takoi vanha seppä Päivö pajassaan niin,
että säkenet sinkoilivat yli kuusten latvojen. Pysähdyttiin huhuilemaan
seppää häihin. Pajan eteen kuusten alle ilmestyi kohta pikkuinen musta
ukkeli, joka korvallistaan kynsien sanoi: "Ei ole aikaa, eikä varaa
häihin lähteä." Rapolan miehet purskahtivat nauramaan ja soudantaa
jatkaessaan he kertoivat suomalaisille, että tuo seppä oli mahdottoman
rikas, mutta niin saita, niin saita, ettei hennonut syödäkään kuin joka
toinen päivä. -- Kantalan rannassa ei tarvinnut kauan huhuilla, siellä
kun oltiin juuri muutenkin lähdössä, ja Tartinsalon ja Sillantaan
uiskot odottivat jo niemen kainalossa.

Kun vihdoin päästiin perille, oli Rapolassa jo hääilo ylimmillään.
Rapolan vanha, komea, harmaahapsi isäntä kantoi pöytään kokonaisia
karhunreisiä ja hirvenlapoja. Hänen tyttärensä, vaalea Pilvikki --
Rapolan emäntä oli jo aikoja sitten kuollut -- laski tynnyristä
kuohuvaa olutta haarikan toisensa jälkeen. Suurista simasammioista
saivat vieraat itse täytellä juomasarviaan.

Mutta vasta illan tullen oikea hääilo alkoi. Kaikki kuuluisimmat
sankarit ja ihanimmat immet aina Laukosta Sysimäkeen ja Hornanjärvestä
Harvialaan nähtiin nyt Rapolassa. Suurimmat soittajat antoivat
kanteleittensa kaikua ja laulajat lauloivat kilpaa sankareitten
urotöistä. Nuorten leikit ja kisat jatkuivat loppumattomiin. Mutta
kun ilta kääntyi yölle ja tuli pilkkosen pimeä, silloin vasta tuli
hääjuhlien ihmeellisin hetki: morsiusmatka. Kylän nuoret olivat jo
aikaisemmin tehneet morsiuspolun. Se tehtiin aina mahdollisimman salaa
nuorikoilta ja mahdollisimman mutkikkaaksi. Rapolan morsiuspolku kulki
polvitellen rannalle, sitten harjulle ja sieltä takaisin taloon. Kuin
taikavoimasta syttyivät kymmenet komeat hääkokot rannalle ja sadat
tuohukset morsiuspolun kahdenpuolen. Nyt alkoi häämatka. Ensin astuivat
morsian ja sulhanen tuohusten valaisemaa polkua. Heidän jälessään
tulivat soittajat soittaen. Ja sitten koko muu hääväki aina kaksittain
käsikädessä laulaen:

    "Ruvetkasme, rohjetkasme
    Älkäs ääntämme hävetkö!
    Polku pyhä kulkekasme
    Kaunihissa joukossa!"

Vielä morsiusmatkan jälkeenkin jatkui ilonpito syvälle yöhön. Voima
nautti häiden riemusta koko sielullaan. Hän oli mukana kaikissa
leikeissä, kaikissa kisoissa, varsinkin siellä, missä ihanan Pilvikin
sininen liina liehui. Mutta Sampsa jurotti yksikseen rantakivellä
välittämättä mistään.

       *       *       *       *       *

Seuraavan päivän iltapuolella nousivat Sampsa ja Voima Rapolan
harjulle, jonka laella oli kuuluisa pakolinna. Se oli suuri ja
hyvinvarustettu. Ihmeissään katselivat miehet linnan vankkoja valleja
ja niiden päällä olevaa hirsistä rintamuuria, jossa oli paljon
ampumareikiä. Vallien sisäpuolella oli monta harjakattoista kotaa,
eläinten suojia, kaivo, suuri röykkiö kuumennuskiviä ja paljon muuta.
Vainon aikana muutti näet tänne koko seutu tavaroineen kaikkineen
linnan vallien suojaan. Sampsa katseli ihmeissään linnan rakenteita,
mutta Voima kapusi valleille, nojasi rintamuuriin ja antoi katseensa
kulkea yli siintävien selkien ja saarien, yli metsäisten vaarojen ja
kukkuloitten, yli syksyisen väriloiston. -- Äh, ihana on tämä jäämien
maa Häme, ihana! huokasi hän. Ja ihania ovat Hämeen immet!

Samassa kapusi hänen vierelleen Sampsa. Hänkin loi katseensa yli
ihastuttavan näköalan, mutta se tuntui tekevän hänet vieläkin
surunvoittoisemmaksi. Oi, hän ei tahtonut nähdä kauneutta, ei mitään!
Voima ei kuitenkaan huomannut kumppaninsa otsakurttuja, vaan alkoi
toimessaan puhua: "Tiedätkös, että minua haluttaisi maksaa jäämeille
samalla mitalla. Et ole ikinä ihanampaa impeä nähnyt kuin tuo Rapolan
Pilvikki! Siitä se pitää emäntä tulla Harvettiin. Olen yrittänyt
lähestyä häntä kaiken aikaa, mutta turhaan. Kuules, ryöstetään tyttö
ensi yönä! Veneellä kiireesti vain selän yli ja sitten ratsuillamme
Suomeen."

"Älä, veikkonen, ajattele mitään sellaista! Etkö muista, että ukko
Rapo on jäämien vanhin, kuningas, jota koko Häme kuulee. Näethän nuo
komeat pirtit tuossa, linnan tässä, vain reko voi tällaisia rakentaa.
Jos nyt immen ryöstäisimme, sytyttäisi Rapo heti merkkitulen tuon
kivikummun päälle, vastaukseksi syttyisivät kymmenet tulet tuonne
selkien rannoille, Hämeen kaikille äärille ja jäämien parhaat pojat
rientäisivät kiireesti Rapolaan. Sitten ne hyökkäisivät kostoretkelle
kotiseudullemme. Meri antaa meille jo kylliksi vartioimista, emme enään
uskalla ärsyttää naapureitamme maaltapäin niskaamme. -- Mutta, mies
hyvä, puhu asiasta kunnon ukko Rapolle! Ehkä hän hyvinkin antaa sinulle
tyttärensä."

Kuin kutsuttuna astui ukko Rapo mäen rinnettä miesten luo.

"Kuules, Rapo, etkö antaisi tytärtäsi minulle vaimoksi? Maksan lunnaat
sellaiset, ettei ikinä sinulle sellaisia tarjota!"

Rapo myhäili: "Paljon täällä on kosijoita käynyt, paljon -- en ole
tytärtäni antanut.-- Mutta kuules, sinähän olet se, josta täällä Hämeen
mailla on puhe käynyt, että murrat miekan käsissäsi?"

"Minä."

"Ja sinähän se olet, joka kyykistyt hevosen alle, suoristut ja hevonen
nousee ilmaan."

"Minä."

"Sinähän kerran katselit kummulla lähestyvää vainolaisjoukkoa. Kaksi
miestä juoksi silloin toisten edellä kimppuusi, mutta sinä otit toisen
miehen oikeaan, toisen vasempaan käteesi ja nostit ne korkealle ilmaan.
Sitten viskasit miehet mäeltä vasten vainolaisia, ja pelästyneenä
läksivät kaikki pakoon -- yhtä miestä!"

"Minä."

"No niin, sinulle annan tyttäreni, sillä kuuluisampaa sankaria ei liene
ilman alla. Tuossa on kourani, lunnaista sovimme myöhemmin."

Voima oli kuin unessa. Pilvikki oli siis hänen, hänen! -- Suurena,
ihanana aukeni siinä näköala yli syksyisen luonnon. Ja Voimasta tuntui,
ettei maailma koskaan ollut näyttänyt niin suloiselta kuin nyt, ei
tuuli koskaan puhaltanut niin pehmeästi kuin nyt, ei taivas koskaan
kaareutunut niin kauniisti kuin nyt. -- Oi, ihmeellistä on elämä! Kuka
voi sen syvyydet tutkia, sen salaisuudet ymmärtää!



Syksyinen ilta.


Kultarannan emäntä oli menossa Karvettiin. Hän oli vasta muutamia
kertoja nähnyt Karvetin uuden emännän, kauniin Pilvikin. Mutta
kuitenkin hän oli jo ruvennut pitämään tuosta lapsesta, joka aina
oli niin lempeän surunvoittoinen. Eikä se nyt ihme olekaan, jos
on surullinen, ajatteli hän. Niin nuorena joutui vieraan heimon
keskuuteen, sinne jäi koti, sinne jäi heimo, sinne lapsuuden
leikkikentät, muistot. -- Ja Kultarannan emäntä kiirehti askeleitaan.
Karvetin miehet ovat nyt syysmetsässä, jatkoi hän mielessään. Kuinka
nyt ikävöikään Pilvikki, hentoinen lapsi! Joutukaa jalkani!

       *       *       *       *       *

Hämärtyi jo syksyinen ilta, kun Kultarannan emäntä vihdoin teki
lähtöä Karvetista. Pilvikki läksi saattamaan. He kulkivat äänettöminä
pimenevää polkua metsän läpi rannalle. Joskus voi äänettömyys sanoa
enemmän kuin pitkät puheet. Ainakin tunsi äiti nyt, että tuo lapsi
hänen rinnallaan kärsi. Kun he vihdoin pääsivät rannalle, painoi
Pilvikki päänsä nyyhkyttäen äidin syliin.

"Rakas, rakas lapsi, mikä sinun on?"

Pilvikki yhä nyyhkytti.

"Etkö voi kertoa?"

"Sinä olet niin hyvä", tuli nyyhkytysten välistä. "Tuntuu aivan kuin
olisin saanut uudelleen äidin. -- Äitini kuoli, kun olin lapsi."

"Voi lapsikulta!"

"Niin äiti, ja sitten..."

"Mitä sitten, lapsi?"

"Minä pelkään Voimaa. Voi, kuinka minä pelkään, sillä on niin pitkä
partakin."

"Rakas, rakas lapsi!"

"Sitten, äiti -- sanon sinua aina äidiksi. Olethan minulle äiti?"

"Olen, olen."

"Sitten, äiti, minulla oli mielitietty kotona Hämeessä, Kantalan
Ohto, jota rakastin. -- -- Jo lapsena leikimme yhdessä. Muistan,
kuinka äitini kanssa usein kävin selän toisella rannalla Kantalassa.
Kun olimme siellä viimeistä kertaa äidin eläessä, oli Kantalan
uusi pirtti juuri valmistunut. Muistan, kuinka joimme simaa uuden
pirtin porraspuulla ja rantahaapojen välistä näimme, miten aurinko
purppuroi Rautun selän ja vaipui sitten simasalon kehtoon nukkumaan.
-- Äidin kuoltuakin tapasimme usein. Meillä oli niin hauskaa Ritvalan
kevätjuhlissa ja nyt viimeksi meidän häissä -- oi sentään! Illan
hiljaisuudessa kävelimme rannalla ja lupasin silloin olla hänen omansa
ijäti. Mutta seuraavana aamuna täytyi minun nousta Voiman purteen."

"Voi, voi, lapsikulta! Tule nyt meille yöksi. Ei sinua kotona kukaan
kaipaa, Voimahan on metsällä, ja naisetkin kävivät jo lähtiessämme
levolle. Tulethan?"

"Tulen. Äiti rakas, minulla on nyt paljon parempi, kun sain kertoa."

Ja äiti sulki värisevän lapsen uudelleen syliinsä.



Sampsa.


Synkkänä oli Sampsa saapunut Hämeestä. Jos hän ennen oli ollut toimen
mies, ei hänen touhullaan nyt ollut määrää. Syystyöt tehtiin kuin
siivin. Käytiin kalassa ja metsässä, koottiin polttopuita talven
varaksi. Sitten laajennettiin ja lujitettiin pakolinnaa ja korjattiin
kaikki varustukset salmien rannalla. Vihdoin viimein rakennettiin
Kultarannan pirttien ja aittojen väliin uusi, luja hirsiaita, niin että
piha muodostui umpinaiseksi; ja vankaksi tehtiin portti.

Kun Sampsa vielä oli kaksinkäsin näissä töissä, tuli taloon arpakapula,
joka toi käräjäkutsun. Sankoin parvin samoilivat miehet Nousiaisiin.
Täällä oli Reko, koko rannikon kuningas, äkkiä kuollut. Hänen poikansa
oli vielä pieni lapsi, siksi oli käräjäkapula niin kiireesti kutsunut
heimon koolle. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että Sampsan täytyy
ottaa Suomen johto käsiinsä siksi kunnes Reon poika miehistyy. Vihdoin
Sampsa suostui, sillä hänhän oli jo kauan rantamaan puolustusta
johtanut. Kotiuduttuaan kohdistui koko hänen tulinen tarmonsa Suomeen,
ei enään yksin Kultarantaan.

Äiti ja muutkin ihmettelivät tuota tavatonta kiirettä ja touhua, sillä
eiväthän he tienneet, että Sampsa näin työhön koetti haudata jotakin,
haudata oman sydämensä.

       *       *       *       *       *

On ilta, talvinen ilta. Puhdetyöt Kultarannan suuressa pirtissä ovat
täydessä käynnissä. Kuului siinä läiske ja ryske, suhina ja sihinä,
kokkapuheita ja sanasutkauksia. Miehet veistelivät suksia, astioita,
purtiloita, rekiä ja veneitä. Toiset kutoivat ja paikkailivat verkkoja.
Äiti ja Hyvämieli istuivat kiukaan puolella kehräten värttinällä, ja
heidän ympärillään oli koko naisten parvi tehden mikä mitäkin. Mutta
Ilma vuoli vasamia pilttipoikien kanssa. -- Paimentyttö ja -poika
eivät joutuneet muuta kuin juoksemaan pärepihdin luota pärepihdin luo
sytyttämään uusia päreitä ja "niistämään" vanhoja.

Vähää ennen illallista lopetettiin kuitenkin työ ja ruvettiin kertomaan
tarinoita ja arvaamaan ongelmoita, taisipa joku laulaakin illan iloksi.
Mutta kun huttu ja hirvenliikkiö oli syöty, mentiin heti nukkumaan.

Sampsa yksin jäi vielä askartelemaan. Hän meni pihalle ja katsoi, oliko
portti hyvin teljetty ja koirat kopissaan. Sitten hän otti pirtin
seinustalta pitkän tuohitorven ja puhalsi sillä: tuu-tu! Heti vastasi
linnavuorella valvova vartija torvellaan: tuu-tu! Se oli sovittu
merkki, josta tiedettiin, että kaikki on hyvin.

Pirttiin tullessaan jäi Sampsa hetkeksi taputtelemaan ovipielessä
olevia hevosia, noita Kultarannan kuuluja raudikkoja. Hevosia oli tähän
aikaan hyvin vähän. Kultarannassa oli niitä kaksi, muualla tavallisesti
yksi ja paljon oli niitä paikkoja, joissa ei ollut lainkaan hevosta.
Raudikot hörhättivät, kun Sampsa antoi niille apetta. Sitten sammui
viimeinenkin päre, ja Unetar otti huostaansa koko pirtin.

       *       *       *       *       *

Tuli vihdoin kevättalvi. Kun hangenkanto oli parhaimmillaan, valjasti
Sampsa toisen raudikkonsa kirjokorjan eteen ja lähti kosiomatkalle
Joensuuhun. "Kun Sinisukka kerran meni minulta, meni ainaiseksi, en
enään välitä muusta, kuin että vaimoni on rikas ja kuuluisa", puheli
hän itsekseen ajellessaan yli sinihohteisten hankien.

Joensuun Sarvi tuli kovin iloiseksi, kun niin kuuluisa mies kuin
Kultarannan Sampsa, koko Suomen turva, tuli kosimaan hänen tytärtään.
Ja siksipä Sampsa sai heti myöntävän vastauksen. Vielä talvikelillä toi
Sampsa nuoren vaimonsa, Joensuun Terhentytin, Kultarantaan.



Salolle, salolle...


Oli taaskin tullut kevät, Suomen suloinen kevät. Maa vihannoi, käki
kukkui ja lempeä lounaistuuli kuiskaili salaisuuksia kevätkoivuille,
joitten jalkojen juuressa lahdelman laineet liplattivat. Oli jo
kylvetty ohra ja nauris, korjattu kutemisrannoilta saalis ja käyty
kevätmetsällä. Aurinko kapusi jo korkeimmilleen taivaan laelle
ja pihlaja kukki. Silloin juuri kaikui huuto: salolle, salolle!
Luonnonmaan ja läheisen rannikon nuoret jättivät heti arkiset
askareensa ja toistivat hymyillen: salolle, salolle!

Ah, nyt oli salolla suuri kaski kuivunut, nyt tuli nuorille kesän
riemuisin retki: kaskenpolttamismatka. Sillä semmoinen oli tapa ollut
hamasta muinaisuudesta, että ainoastaan nuoret pääsivät tälle retkelle.

Alkoipa nuorille nyt touhu ja työ, kun matkaa valmistelivat. Tytöt
laittoivat suuriin eväskontteihin kaikki mahdolliset herkut, mitä vain
osasivat. Pojat teroittivat aseitaan, eikä aikaakaan niin jo kaikki oli
kunnossa. Kultarannan Sampsakin innostui niin tästä touhusta, että hän
aikoi lähteä mukaan salolle, mutta silloin Ilma tiukkasi: "Ei ukkeleita
matkalle! Mitäs toit Terhentytin talvella, oma syysi!" Ja siihen sai
Sampsa tyytyä. Kuitenkin täytyi nuorten taipua sen verran, että Käkölän
vanha isäntä tuli mukaan johtamaan polttamistyötä, sillä kuka tietää
mitä ne nuoret olisivat yksin touhuilleet kaskimaalla.

Oli jo ilta, kun iloinen joukko vihdoinkin pääsi matkansa perille.
Väsymystä ei kukaan tuntenut, reippain mielin vain puuhailemaan. Eväät
ja aseet vietiin eräpirttiin. Tytöt laittoivat puron partaalle valkeita
ja rupesivat illallista valmistamaan. Pojat taas tekivät kauniita
havumajoja, itselleen tuonne kallion kylkeen ja tytöille tähän kuusien
alle. Siinä askarrellessa ajatteli jokainen pojista: "Kukahan noista
tytöistä kutsuu minut vieraakseen illalliskestiinsä?" Pojat olivat näet
koko retken ajan tyttöjen vieraina.

Seuraava päivä meni siinä, kun laitettiin kasken ja kasvavan metsän
välille leveä, risuton tie, "liekin-ulottuma". Valkeni toinen huomen
ja silloin käytiin kaskea sytyttämään. Vanha Käkölä antoi vakavana
viimeiset neuvonsa ja varoituksensa. Kasken kummallekin laidalle
asetettiin tiheään vartijoita. Kaikilla oli kädessä pitkä, hakopäinen
korento, jolla piti "tappaa" metsään pyrkivä tuli. Sitten sytytettiin
kaski yhtaikaa kummastakin päästä. Räiskyen rupesivat kuivat ha'ot ja
risut palamaan. Ensin kiiriskelivät liekit pitkin maata. Jo nousevat
korkeammalle. Nyt ulottuvat puitten latvoihin. Valkeat rupeavat äkkiä
vetämään toisiaan. Syntyy hirvittävä humina, niin hirvittävä, ettei
kuullut toverinsa ääntä. Liekit hulmusivat aina pilviin asti. Veto
oli niin kauhea, että viereisessä metsässä pienet puut taipuivat
maahan asti, ja suuremmat murtuivat hirmuisella rätinällä. Kova oli
vartijain työ, sillä suuria kekäleitä viskautui kauas metsään, ja
liekit tavoittelivat puitten latvoja. Kaikki ponnistivat voimiaan
äärimmäisyyteen asti varjellakseen metsää. Siinä lyötiin, hosuttiin,
kaadettiin. Kun valkeat viimein hirvittävällä räiskeellä yhtyivät,
vaimeni tulen valta heti, ja kaikki huokasivat helpotuksesta. Suurin
vaara oli nyt ohi. Istahdettiin levähtämään. Jokainen oli hiessä
hiusmartoa myöten. Illan tullen oli palo jo tyyntynyt, joten ei
monenkaan tarvinnut jäädä yöksi vartioimaan. Seuraavina päivinä antoi
se vieläkin vähemmän työtä, pojat vain siellä paksuine virsuineen ja
pitkine korentoineen kokoilivat kekäleitä rovioihin. Ja viimeisinä
päivinä ei kaski enään ollenkaan pidellyt nuoria, vaan saivat nämä
ilokseen askarrella kauniissa koivumetsässä. Oi, kuinka paljon siellä
valmistuikaan kauniita tuohitöitä: kontteja, vakkoja, vöitä, tuppia,
lippoja, nippiä ja jos jotakin.

Mutta illat sittenkin olivat hauskimmat, kun kokoonnuttiin kisakedolle
puron partaalle. Tytöillä oli kukkaseppel päässä ja pojat koristivat
vyönsä lehvillä. Siinä heitettiin kurraa, lyötiin keilaa, leikittiin
tuohipalloilla ja istuttiin ihmettä. Koko ilma oli iloa täynnä. Vasta
kun hongikko alkoi humista öistä tuutulauluaan ja aurinko vaipui
kultaiseen kehtoonsa, kokoonnuttiin piiriin nuotion ympärille. Siinä
kerrottiin kaikki sadut, kysyttiin kaikki arvoitukset ja laulettiin
kaikki laulut. Riemulla ei ollut rajoja. Viimeinkin käytiin nukkumaan.
Ikihongat yksin valvoivat ja huojuttelivat miettien harmaata päätään,
sillä heistä tuntui, että heidän säilytettäväkseen uskottiin liian
paljon kuiskauksia ja sydämen salaisuuksia.



Kotona.


Päivä oli kaunis. Aurinko paistoi. Linnut lauloivat rantapuissa.
Kultarannan emäntä asteli pihalla. Oli niin hiljaista ja väritöntä, kun
nuoret olivat salolla. Mitä sentään olisikaan elämä ilman nuorisoa,
ajatteli hän. Se olisi kuin kevät ilman kukkasia. Ja siinä muistui niin
elävästi hänen mieleensä Helkky, rakas Helkky, joka jo toista vuotta
oli ollut poissa. Missähän kiertelee nytkin poika. Palanneeko enään
milloinkaan. Oi, kuinka monasti Helkky oli istunut tuossa tuomen alla
harppuineen. Tässä leikki lapsena, tuonne istutti tammen taimen. Äiti
istahti aitan kynnykselle, huokasi. Mieli oli niin painostava, elämä
tuntui lahjoittaneen hänelle liian paljon surua, oi liian paljon. Hän
oli väsynyt, väsynyt. -- -- --

Äänettömin askelin tuli mies metsäpolkua, sivulta päin. Siinä jo seisoi
vieressä. Äiti katsahtaa ylös, hämmästyy. "Helkky, oma poikani", saa
hän vihdoin sanotuksi. Hän aikoo nousta, mutta jalat eivät tottele.
Samassa on Helkky polvillaan hänen vieressään nyyhkyttäen: "Äiti,
äiti!" Ja kun hän vähän tyyntyy, sanoo hän: "Äiti, minä en lähde enään
koskaan sinun luotasi, en koskaan!"

Äiti ei vieläkään saa sanaa suustaan, kaikki oli tullut liian äkkiä,
liian odottamatta. Vihdoin hän nousi. Ja siinä pirttiin astuessa tuntui
hänestä, että kaikki oli taas niin kaunista, elämässä oli kevät ja
kukkaset. Ja kuinka paljon heillä olikaan juteltavaa! Äiti kertoi, mitä
oli tapahtunut Helkyn poissa ollessa. Ja Helkky taas kuvaili oloaan
luostarissa, kastetoimitusta ja kotiintuloaan, kuinka Hirvo purrellaan
saattoi hänet Jomsborgista Suomen vesille asti.

"Hirvo, Hirvoko!" huudahti äiti.

"Niin juuri Hirvo, Saijan isä, josta täällä kotona aina niin paljon
puhuttiin. Hän asuu Jomsborgissa ja halkoilee meriä Jomsviikingeitten
kanssa. Kotimaataan ei vain tahtonut nähdä, heti hän käänti purtensa,
kun Suomen rannat alkoivat siintää -- kaupin laivassa tulin Koroisiin.
Semmoinen se Hirvo, vaikka tiesi tyttärensä elävän täällä, mikä lie
miehessä."

Äiti ei vastannut mitään, ja Helkkykin vaipui ajatuksiinsa. Hän oli
kertonut äidille niin paljon, etelän matkastaan vain ei hän maininnut
mitään, ei voinut mainita. Mutta hän tunsi niin selvästi, että äiti
tiesi kaiken kertomattakin, ymmärsi hänen sielunsa särkyneisyyden. Ja
siinä hän olikin oikeassa, äiti oli todella ensi hetkestä aavistanut
kaiken, oli huomannut harpunkin häviämisen, mutta hän ei kysynyt
mitään. Ah, kuinka hän olisikaan hennonut koskettaa sydänhaavaa, joka
ei vielä ollut arpeutunut.

       *       *       *       *       *

Samana iltana alkoi kuulua metsästä luikkujen ja torvien toitotusta,
huutoa, laulua, iloa. Nuoret palasivat kaskenpolttomatkaltaan
reippaina, riemuisina. Siinä erotessa puristettiin käsiä hyvästiksi,
heitettiin kaipaavia silmäyksiä, joku lie ollut alakuloinenkin --
minkäs sille mahtoi.

Kultarannan suuri vene kulki tasaisin vedoin päin kotivalkamoita.
Hyvämieli istui kokassa ajatuksiinsa vaipuneena. Naiset soutivat toista
airoparia, miehet toista. Ilma piti perää läiskytellen tuon tuostakin
vettä poikien niskaan. Mutta äkkiä hän keskeytti leikkinsä sanoen:
"Kuka kumma tuolla kotirannassa seisoo meitä odottamassa? Sampsa se ei
ole, Sampsa on lyhempi ja hartiakkaampi." Airot pysähtyivät ja kaikki
kääntyivät katsomaan. Hyvämielen silmät sumenivat, hän tunsi Helkyn
heti. "Äiti kulta, nyt saa sydämesi taas hetkeksi levon", ajatteli hän.
Siinä jo päästiin rannalle ja muutkin tunsivat Helkyn. Hyvämieli ei
sanonut mitään, vaan puristi hiljaa Helkyn kättä. Ja Helkystä tuntui,
että tuo puristus merkitsi hänelle niin äärettömän paljon -- oi, hän
omisti äidin ja sisaren. Mutta Ilma ei ennättänyt kätellä, hän rupesi
heti sormeilemaan Helkyn parranhaivenia sanoen: "Kuules, näitä sinulla
ei ollut lähtiessäsi, poika! Oletkos olevinasi mies nyt. Noo, sinä olet
vähän muuttunut, poika sinä." -- Sitten hän ympäröi Helkyn sellaisella
kysymystulvalla, ettei tämä ennättänyt puoliinkaan vastata.

Yö oli jo astellut pitkälle ennenkuin Kultarannassa käytiin levolle.
Ilma oli lapsesta alkaen ollut sellainen, että jos hän mistä palasi, ei
hän mennyt levolle ennen, kun oli äidille kertonut matkansa vaiheet.
Tavallisesti heräsi hänen kertomishalunsa vasta sitten, kun äiti
oli hyvin päässyt vuoteeseen. Niin hän nytkin istahti äidin vuoteen
reunalle ja kuvaili vilkkaasti, miten hauska heillä oli ollut salolla.
Mutta sitten hän kävi totiseksi, sanoi: "Tiedätkö, äiti, kun minä olen
jo jonkun aikaa ollut sellainen, että minulla on niin kovin hyvä olla,
jos tuo nuori turkiskauppias Voijolan Eerik on nuorten joukossa. Et
usko, kuinka hyvältä tuntui nytkin, kun hän lähti mukaan salolle. En
minä ollenkaan tahdo olla hänen kanssaan, en puhella, en leikkiä, en
edes nähdä häntä, mutta kun minä vain tiedän, että hän on mukana, niin
minulla on niin hyvä olla. -- Mitähän se semmoinen on, äiti?"

Äiti ei mahtanut olla hymyilemättä tuolle suurelle lapselle. Hän
mietti, mitä hänen piti vastata. Mutta Ilma tiukkasi uudestaan: "Äiti,
mitä se semmoinen on?"

"Sitähän juuri ajattelen. Oletko sitä tuntenut siitä asti, kun Eerik
asettui meille asumaan?"

"En, äiti! Vaikka hän talvella läksi turkisostomatkoille, joissa viipyi
aikoja, en siitä välittänyt vähääkään. Mutta nyt, jos hän on päivänkin
poissa, on minulla niin kummallisen paha olla. Mitä se oikein on, äiti?"

"Minä luulen melkein, että sinun sydämeesi on tullut kevät, vaikka et
sitä itse huomaa. Valkokukkien ummut aukeavat siellä hiljaa, arastellen
luoden ympärilleen ihmeellistä tuoksua. Ja sinä odotat tietämättäsi,
että joku tulisi ja huomaisi nuo ihanat valkeat kukat ja niitten
ihmeellisen tuoksun."

"Minä mahdan sitten odottaa Eerikkiä?"

"Niin minäkin luulen. Mutta tiedätkö, nuo kukat ovat niin valkeita,
niin arkoja, että ne eivät kestä kylmän hengähdystä, eivät tumman
käden kosketusta. Älä laske sydämesi keväiselle kukkaiskentälle
ketään sellaista, joka tuo sinne hallan ja kuoleman. Sillä katsos,
Ilma-lapseni, eivät nuo valkokukkien ummut aukene kahdesti, kevät
tulee vain kerran sydämeen. Odota nyt vain kevään tuloa! Älä ensinkään
kiirehdi, se kyllä aikanaan tulee ja sitten sinä sen ymmärrät."

"Minä ymmärrän sitä nytkin jo vähäsen. Miten hyvä sinä olet, äiti! Ei
kukaan ole sinun kaltaisesi, ei kukaan!"

Ilma nousi ja astui jo muutaman askeleen poispäin. Mutta sitten hän
äkkiä tuli takaisin, kietoi kätensä äidin kaulaan ja kysyi: "Äiti,
oletko sinäkin tuntenut joskus semmoista ihmeellistä kuin minä nyt?"

Äiti hymyili: "Ehkäpä."

Ilma suuteli äitiä hellästi: "Oi, äiti, sinä olet niin ihmeellinen,
sinä ymmärrät aina kaiken, tiedät kaiken. Ei kukaan ole niinkuin
sinä. Äiti, äiti, äiti, kuinka sinä voit olla niin sanomattoman
hyvä! -- -- --"

Ja yötuuli vastasi räppänäreiästä: "Kenen sydämen täyttää pohjaton
hyvyys, siellä asuu ikuinen kevät ja kukkaset."



Toinen syksy.


Syksy salamoineen, hämär-iltoineen asteli pitkin askelin kohti
pohjolaa. Syystyöt olivat jo täydessä käynnissä, kun Sampsa kutsui
ympäristön Kultarannan käräjämäelle neuvottelemaan salokasken
kylvännästä. Sankoin parvin saapuivat miehet, mutta suuri oli
hämmästys, kun Sampsa ehdotti, että kaski vierettäisiin vielä tänä
syksynä ja kylvettäisiin heti rukiille.

"Ruis on niin outo ja uusi vilja, ettemme nyt toki uskalla niin
suunnatonta kaskea rukiille kylvää", tuumi Käkölä.

"Mutta olettehan nähnyt, miten hyvin se on Kultarannassa menestynyt",
selitti Sampsa.

"Hyvinhän se kyllä on teillä menestynyt. Mutta eihän meillä ole edes
siemeneksi rukiita ja monta vakkaa menee kirveeltä tuohon kaskeen."

Sampsa lupasi lainata siementä Kultarannan aitasta. Kauan siinä
kuitenkin vielä vastustettiin. Mutta niin siinä lopulta kävi, että
kaski päätettiin kylvää rukiille, vaikka useat vanhoista miehistä
pudistelivat päätään arvellen, että se oli liian suurta uhkapeliä.
Miten ihanan ohran se olisi ensi kesänä kasvanut ja jos nyt menee
hukkaan koko komea kaski, jos...

       *       *       *       *       *

Helkky palasi muitten mukana kaskenkylvömatkalta. Siinä jo vedettiin
vene teloilleen. Muut lähtivät verkkaisin askelin päin pirttiä,
mutta Helkky riisui konttinsa ja rupesi rannassa viruttelemaan
nokisia käsiään. Sitten hän istahti rantakivelle. Orava raksutteli
rantatammessa, ja iso lokkiparvi kellui lahdelmalla. Kuinka hohtavan
valkea olikaan niitten rinta ja siniharmaat siivet välkkyivät. Helkyn
mieli tuli kumman kevyeksi katsellessaan siinä oravan hyppelehtimistä
ja lokkien leikkiä. Hän oli jo aivan eläytynyt näihin kotoisiin
askareihin. Kaikki olikin mennyt paremmin kuin hän oli luullutkaan.
Hän oli odottanut, että nuoret tiedustelisivat loppumattomiin, missä
hänen harppunsa oli, ja miksei hän soittanut. Mutta kukaan ei ollutkaan
maininnut yhtä halkaistua sanaa koko harpusta. Kun äiti ei siihen
koskenut, tunsivat kaikki aivan vaistomaisesti, etteivät hekään saa
siihen kajota.

Vihdoinkin Helkky lähti. Kun hän pääsi pihalle, seisoi äiti siinä
kuin odotellen. "Kuules, Helkky", sanoi äiti, "istuhan hetkeksi tähän
pihapaadelle, minulla on jotakin kerrottavaa sinulle".

Kun he olivat istuneet, jatkoi äiti: "Kävin tänään Karvetissa ja minun
on sanomattoman sääli nuorta, hentoa Pilvikkiä. Tiedätkö, että hän
on vasten tahtoaan joutunut Karvetin Voiman vaimoksi, isä oli vain
tehnyt kaupat kysymättä Pilvikin mieltä. Siellä Hämeessä oli Pilvikillä
kuitenkin jo mielitietty, Kantalan Ohto, jota hän kovasti rakasti.
Vuoden on hän nyt jo vuottanut, että Ohto tulisi hänet pelastamaan.
Mutta Ohtoa ei kuulu, ja Pilvikki uskoo sen johtuvan siitä, että
Ohto ei tiedä, missä Pilvikki on. Kahden yön kuluttua on Koroisten
markkinat, jonne varmaan tulee jäämejäkin. Tahtoisitko sinä ottaa
selvää, onko Ohto tullut markkinoille ja sitten kertoa hänelle Pilvikin
kohtalosta?"

"Kyllä, äiti, minä teen sen mielelläni."

"Jos et Ohtoa tapaa, niin lähetä sitten jonkun luotettavan miehen
mukana hänelle Pilvikin terveiset."

       *       *       *       *       *

Ennen muita palasi Helkky markkinoilta. Hän istahti lavitsan reunalle
ja kertoi äidilleen: "Hämeen miehet kyllä tapasin, mutta Ohtoa ei
heidän kanssaan ollut. Kun sitten tarkemmin tiedustelin, sain kuulla,
että hän oli lähtenyt heti, kun Pilvikki oli kadonnut, kaupparetkelle
kauas itään ja sille matkalle jäänyt. Jäämien kimppuun olivat varjaagit
odottamatta hyökänneet idässä, vain yksi mies oli pelastunut takaisin
kotiin."

"Voi, voi, Pilvikkirukka, miten hän tämän sanoman kestää", huokasi äiti.

"Eikö olisi parasta, äiti, ettet kertoisi sitä vielä Pilvikille, hän
näyttää niin kovin heikolta. Voithan kertoa sen sitten vasta, kun hänen
pikku poikansa on tullut vähän isommaksi."

"Niin kyllä. Parasta on olla kertomatta, Pilvikki on kovin heikko
vielä."

Tuskin oli Helkky lähtenyt aittaan nukkumaan pois markkinaväsymykset,
kun Pilvikki tuli Kultarantaan. Hetkinen siinä juteltiin yhtä ja
toista, kunnes Pilvikki sanoi: "Et arvaa, äiti, mitä sinulle nyt
kerron. -- -- -- En haluakaan lähteä Hämeeseen."

"No -- mitä nyt?"

"Niin, se tuli vasta tänään, kun katselin pikku poi'uttani. Oi, et
usko, kuinka se on soma, kun se nukkuu tuohikehdossaan, mi riippuu
katto-orressa. Niin, kun siinä katselin, tunsin äkkiä, etten voi luopua
pojastani, minun täytyy olla täällä siksi, kunnes hän tulee vähän
isommaksi. Tapasiko Helkky Ohtoa?"

"Ei."

"Lähettikö hän minun terveiseni?"

"Ei."

"No, kiitos hyville haltijoille! Kaikki on siis hyvin tällä kertaa.
Ennättäähän sitä sitten toistenkin tuumia, kun poikani saa vähän
isommaksi."

"Ennättää."

"Sitten, äiti, tiedätkö, minun olisi ollut niin kovin vaikeata erota
sinustakin. Olen vähän väsynyt ja tunnen vain, että kaikki on hyvin,
kun sinä olet lähellä."

"Minustakin tuntui vaikealta. Olen oikein iloinen, kun jäät. --
Lapsikulta, älä nyt itke! Olet liiaksi väsynyt. Tule tänne lepäämään!
Noin, nythän sinun on parempi, eikö olekin?"

"On, äiti. Sinun luonasi on hyvä, täällä unohtuu kaikki, suru ja
väsymys. -- Äiti rakas, anna minulle kätesi. Minä en ole kai koskaan
sanonut, kuinka paljon pidän sinusta!"

"Et, sitä et ole sanonut sitten, kun eilen viimeiseksi."

Ja äiti hymyili.



Metsänkävijä.


Helkky oli kotona, mutta tuo ainainen liikkumishalu ei häntä sentään
ollut aivan jättänyt. Se vain oli erotuksena, että hän nyt otti
jousensa ja lähti, eikä harppuaan, kuten ennen. Metsällä hän viipyi
aina jonkun päivän ja kun hän sieltä palasi, oli hänellä saalista
vallan määrättömästi. Ihmiset kertoivat, että tuo kaikki oli valkean
haltijan ansiota, Helkky kun ei koskaan lähtenyt uhrijuhliin, ei
liioin välittänyt kotihaltijoista, palvoi vain hiljaisuudessa
valkeata Kristusta. Hän osasi paljon ihmeellisiä taikalukuja, joilla
lepytti haltijoita, ja joilla sai kummia aikaan, niinkuin nyt tuon
metsäonnenkin. Ja edelleen tiesivät ihmiset, että vähin kaikki
Kultarannassa olivat sellaisia, etteivät välittäneet kotihaltijoista,
vaan palvoivat kaikessa hiljaisuudessa sitä valkeata, varsinkin oli
sellainen emäntä ja Hyvämieli. Sampsa kävi kyllä uhrijuhlissa ja taisi
hoidella kotihaltijoitakin, mutta mikään palvontamies ei hänkään ollut,
eihän hänellä ollut aikaa siihen sellaiseen.

Oli syksyinen pakkaspäivä. Puut olivat huurteessa, maa kuurassa, järvi
jäässä. Kultarannassa ja kaikkialla lähistöllä olivat miehet kovassa
touhussa: oltiin lähdössä ylämaihin pitkälle syysmetsästysretkelle.
Eväskontit, jouset, nuolet, keihäät ja muut olivat jo valmiina.
Viimeisenä iltana lepytti kukin eräretkellelähtijä haltijoita: vei
uhrin uhripirttiin tai aitan ylisille, missä tiesi haltijan asustavan,
kävi pyhässä lehdossa tai kalmistossa lahjoineen ja kotiin tultuaan
teki vielä kaikki metsätaiat. Mutta, aamulla oli vasta tärkein
suoritettava: kylpeminen.

Aamu oli aikainen, kun Kultarannan miehet veivät konttinsa ja aseensa
lähtöpolun viereen metsään. Sitten he kaikki menivät yöllä lämmitettyyn
kiuaskotaan. Siellä lyötiin lämmin löyly ja miehet matkivat koko
ajan löylyssä ollessaan niitten eläinten ääniä, joita toivoivat
retkellä saavansa. Helkky seisoi aamun sarastaessa pihalla eikä voinut
olla hymyilemättä kuullessaan kiuaskodasta jos jonkinlaista ääntä:
piiperrystä, raksutusta, puputusta, ulvontaa, mörinää. "Auttaneeko
tuokin", tuumi hän itsekseen. Mutta miehet kotasaunassa pukivat uudet,
puhtaat vaatteensa ensin nurinpäin ylleen, sitten vasta oikein.
Koivikkaat sidottiin lujasti jalkoihin ja nahkareuhka painettiin
syvälle päähän. Ja nyt tuli tuskallisin mutka matkassa: kunkin täytyi
takaperin kontata kodan perällä olevasta pienestä reiästä ulos, sillä
näes, eräonni menee, jos poistuu ovesta, josta on kotaan tullut. Sitten
kaikki riensivät juoksujalkaa konttien luo, vihellettiin koirille ja
kiireesti taipaleelle, jotta ei vain nainen ennättäisi tulla vastaan,
ei edes vilahdusta hänestä missään näkyisi, sillä silloin olisi
riistaonni auttamattomasti mennyttä. Kultarannan naiset pysyivätkin
visusti pirteissään lähtöaamuna.

Vähän myöhemmin oli Helkkykin matkavalmiina. Hänkin lähti pitkälle
eräretkelle, mutta hän tahtoi mennä aivan yksin toiselle ilmalle,
toisille saloille. "Hyvästi, äiti ja muut", sanoi hän. "Naisia tässä
viimeksi katselen, saapas nähdä kaikkoavatko otukset nyt polultani."

Äiti ja Hyvämieli jäivät kynnykselle katselemaan, kun poika painui
polkua metsään. Mutta muutamat orjanaiset kuiskailivat sill'aikaa
pirtin nurkassa: "Paremmat taiat sillä on Helkyllä itsellä, ei näitä
meidän taikoja tarvitse. Se valkea sille kyllä annit tuo. Mutta
varokoon vain, voi se metsän ukko sille vielä kostaakin, kun noin
julkeasti rikkoo sen käskyjä."

Ilma oli piiloutunut polun varrelle ja tuli nyt tahallaan Helkkyä
vastaan, jotta ei Helkyllä olisi niin paljon kantamista salolla, kuten
hän -- veitikka silmäkulmassa -- toimitti. Hän lähti Helkkyä saattamaan
vähäksi matkaa puhellen: "Onpa se aika hassuraksua, kun lähdet aivan
yksiksesi salolle. Jos nyt Eerik olisi täällä, kaiketi toki hänet
olisit ottanut mukaasi?"

"Niinkös luulet? Eerik on sinusta erinomainen, ei hänen kaltaistaan
ole, vai?"

"Eikös olekin! Reima poika! Lähti niin äkkiä! Milloin palannee!
Tiedätkö sinä?"

"Etkö sinä sitten tiedä! Luulin, että hän olisi sinulle kertonut
kahdenkesken."

"Kahdenkesken! Ole höpisemättä! Mitä minulla olisi Eerikin kanssa
kahdenkesken puhelemista!" Ja Ilma läimäytti Helkkyä selkään.

Helkky juoksi vähän matkan takaperin edelle ja sanoi kiusotellen: "No,
minusta hän olisi hyvin voinut kertoa esimerkiksi sen, milloin hän
aikoo tulla purppurapurjeuiskolla sinua Voijolaan noutamaan."

Ilma poikasi jalkaansa. "Vai Voijolaan! Tiedä sitten, etten lähde
ikinä Kultarannasta. Kuka nyt lähtisi äidin luota! Sen sinä kyllä
tiedät, senkin ilkimys!" Ja Ilma otti polun viereltä aimo raipan
lähtien sillä veljeään kurittamaan. Helkky juoksi edellä, mutta pian
Ilma hänet saavutti hosuen kovin vitsallaan. "Vieläkös istutat minut
purppurapurjeen alle ja lähetät Voijolaan?" tiukkasi hän.

"En, en! Älä nyt lyö, kerron sitten sinulle, milloin Eerik tulee!"

Ilma pani heti vitsansa pois ja sanoi vilkkaasti: "Milloin Eerik tulee?"

"Hän tulee..."

"No hyvä ihminen, sano nyt jo, milloin Eerik tulee!"

"Hän tulee..." Ja Helkky juoksi nauraen edellä.

Ilma kivahti: "Sinä olet kauhea, kuinka sinä kiusaat! Milloin hän
tulee? Sano nyt, tai minä kuolen!"

"Vai kuolet, etkä kuitenkaan lähde Voijolaan!"

Ilma tarttui raippaansa ja rupesi taas kurittamaan Helkkyä. "No jokos
sanot, paha poika?"

"Jo, jo! Eerik tulee talvella Nousiaisten turkismarkkinoille, jos vain
jäät kestävät. Voijolaiset kokoovat nyt äärettömän turkisvaraston,
jonka sitten kesällä vievät Champagnen markkinoille, siellä ovat
turkikset olleet kovin kalliita. Siksi Eerik jo kesänkin täällä oli
turkiksia ostamassa."

"Nyt jo talvella hän tulee! Enhän minä osannut ennen kesää odottaakaan."

"Niin hän tulee. Mutta lähde nyt jo takaisin, sinulle tulee kylmä!
Hyvästi Kultarannan suuri vauva!"

"Hyvästi Helkky! Eihän sinulle vain mahda mitään pahaa tapahtua siellä
salolla!"

"Eihän nyt toki! Älä ole huolissasi!"

"Helkky tiedätkös, Kultarannassa on silloin aina niin ikävä, kun te
molemmat olette poissa."

"Ketkä -- me molemmat?"

"Hupsu! Sinä tietysti ja Eerik."

"Niin, niin, tietysti. Mutta Eerikhän tulee talvella, sinun pitää nyt
vain kiltisti odottaa. Pian aika kuluu. -- -- Ja niin, kyllä Eerik
olisi päässyt mukaan, ettäs tiedät. Onko kuopus nyt tyytyväinen?"

"Tyytyväinen! Kyllähän sen tiesin ilmankin, että Eerik olisi päässyt
mukaan. Eerik on sentään Eerik!"

"Niin, Eerik on Eerik", nauroi Helkky. "Hyvästi, lapsi!"

"Hyvästi!"

Karvetin pihalla pysähtyi Helkky hetkeksi juttelemaan Pilvikin kanssa.
Siitä hän sitten painui reippain askelin kohti eräsaloa.

Vasta kolmannen päivän iltana saapui hän saalismetsälleen. Siellä oli
ennestään eräsauna, pieni ja soma, jonka Helkky ja isä kerran olivat
rakentaneet, kun ensi kerran saapuivat näille maille metsästämään.
Helkky asetti tavaransa saunaan ja teki kiukaaseen tulen. Savu
tuprusi sakeana saunan alaosaan. Helkky tuli ulos. Hän nojasi
mahtavaan ikihonkaan ja antoi katseensa kulkea metsän läpi siintävälle
salojärvelle. Koko metsä oli täynnä pihkan ja havun tuoretta tuoksua.
Helkky kuunteli erämaan metsän ikuista huminaa. Se oli sanomattoman
syvää, aivan pohjatonta. Koko asuttu maailma tuntui olevan äärettömän
kaukana, se häipyi ajatustenkin taa. Ihmeellinen, salaperäinen tuntu
valtasi sielun. Erämaan ikuinen alakuloisuus, ikuinen kaipaus, ikuinen
suru, ikuinen auvo pani Helkyn sielussa soimaan korkeuden pyhät kielet.
Hän tunsi olevansa yhtä luonnon kanssa. Ja erämaa ymmärsi häntä, kietoi
hellien suruvaipan hänen ympärilleen, tuuditti hänet auvoiseen uneen
ja kitki sitten varovasti sielusta pois kaiken tumman, jättäen jälelle
vain kauneuden ja sopusoinnun. Oi, suuri yksinäisyys, erämaan ylevä
pyhyys, sinä yksin voit sitoa sydänkanteleen katkenneet kielet.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna ani varhain lähti Helkky kulkemaan vanhaa
keinopolkua, joka kierteli halki salojen ympäri järven, päättyen
lopulta takaisin eräsaunalle. Polku oli niin pitkä, että sen kulkeminen
kesti koko päivän, ja tämä matka olikin metsämiehen päivätyö. Mutta
nyt ensimäiselle kierrokselle varasi Helkky kaksi päivää, sillä oli
paljon tehtäviä matkan varrella. Eväskontti ja nuolinippu selässä,
jousi ja kirves olalla läksi hän kierrokselle. Jänöjussi loikki polun
poikki, pyy pyrähti lentoon, orava oksalla katseli suurin, kysyvin
silmin kulkijaa. Paljon antoi tämä ensimäinen kierto Helkylle työtä,
sillä kaikki keinopolun eräsaannit oli korjattava, pitkiin aikoihin
kun täällä ei oltu käyty saalistamassa. Helkky korjasi ja viritti
kaikki loukut. Niitä oli monenlaisia, siinä jänisloukku, metsoloukku,
näädänloukku. Sitten hän viritti vanhat karhun ja ketun satimet
sekä perkasi pyydyskuopat. Vielä hän laitteli pauloja, rihmoja ja
paljon ansaita. Lintulavoille, saihoille ja kahoille hän ripotteli
ohria houkutukseksi. Tähän kotus, tuohon ilvestakka, puron partaalle
saukonlisku. Viimeiseksi valmisti Helkky ihmeellisen käpälyspuun,
jommoisia hän oli nähnyt matkatessaan Svitjodissa. Korkean, teräväksi
veistetyn kannon päähän pani hän syötiksi metson, mutta kannon
kummallekin puolelle laittoi hän halkeimen. Kun kettu alkoi kiivetä
kantoa ylös saadakseen metson, tarttui sen käpälä lujasti halkeimeen,
siitä se ei irti päässyt. -- Illan tullen teki hän hyvän rakovalkean,
kyhäsi havumajan ja nukkui siinä yönsä. Seuraavana päivänä jatkui
sama työ, kunnes hän ehtoolla ennätti takaisin eräsaunalleen. Nyt
oli raskain työ tehty, hauskin jälellä. Joka päivä kulki Helkky
keinotiensä, koki pyydykset, viritteli, ampueli. Saalista sai hän niin
määrättömästi, ettei aina tahtonut jaksaa kantaa kaikkea. Koville otti
sinä päivänä, kun karhu oli kuopassa. Hurja oli otso, mutta kellistyä
senkin täytyi. Karhun lihat Helkky jäädytti ja pani ne kivillä
sisustettuun maakuoppaan, purnuun. Lihojen päälle pani hän jäätyneitä
lintuja ja peitti purnun halkaistuilla puilla. Toisia lintuja hän
suolasi ja ripusti korkealle puihin. Nahat säilyivät parhaiten
eräsaunassa. Vasta talvikelillä käytiin saalis säilytyspaikoista
kiesiöimässä.

Pian kuluivat syksyiset päivät keinotietä kierrellessä täällä
loppumattomassa erämaassa, jossa ei kuulunut muuta kuin suden ulvonta,
huuhkaimen huuto, oravan raksutus, tikan koputus, palokärjen valitus
ja metsän ikuinen humina. Mutta sitten päivänä muutamana sattui
outoja. Helkky on kulkemassa keinotietä. Kapuaa kivelle pannakseen
uuden syötin käpälyspuuhun. Nuoli suhahtaa hänen korvansa ohi. Helkky
hypähtää kiveltä ja kääntyy tähyämään sinnepäin, josta nuoli tuli. Ja
katso! Mäen rinteellä, kuusen alla seisoo pieni ukkeli. "Lappalainen",
hymähtää Helkky ja lähtee kohti ukkoa. Mutta ukko kääntyy pakoon.
Helkky perässä ja niin sitä mentiin yli mäkien ja maitten. Viimein
väsyi ukkeli ja Helkky saavutti hänet. Ukko ei yrittänytkään
vastarintaan, vaan odotti vavisten kuoliniskua. Mutta Helkky hymyili,
taputti ukkoa olalle, sanoi: "Ystävä!" Se oli yksi niitä harvoja
lappalaiskielen sanoja, joita hän lapsuudessaan oli isältä oppinut.
Ukon kasvot kirkastuivat ja hän rupesi vilkkaasti käsin ja elein
juttelemaan. Helkky puolestaan koetti parastaan. Ja sen verran siinä
tolkulle tultiin, että lähdettiin yhdessä sille paikalle, jonne oli
jäänyt Helkyn kontti ja saalis. Ukko tuli iki-ihmeisiinsä nähdessään,
miten paljon Helkyllä oli lintuja ja muita. Silloin Helkky antoi koko
saaliinsa lappalaiselle ja tämän ilolla ei ollut määrää. Hän otti
Helkkyä kädestä ja niin lähdettiin yhdessä matkalle. Ilta oli jo
pilkkopimeä, kun vihdoin puitten välistä alkoi tuli pilkistää. Siinä
oli heidän edessään kallion kyljessä kota. Lappalaisen vaimo alkoi
vavista nähdessään Helkyn, mutta ukkeli sanoi vain jonkun sanan, ja
heti vaimo rauhottui. Helkky astui kotaan ja istui havuille tervastulen
ääreen, joka paloi keskellä kodan lattiaa. Lapset, nuo herttaiset
sysisilmät, nokitukat, piiloutuivat ensin, mutta pian toinen toisensa
jälkeen tuli Helkyn luo. Kohta he olivat parhaita ystäviä. Helkky
tarkasti heidän jousensa, vasamansa, luikkunsa. Mutta lapsista oli
Helkyn puku niin ihmeellinen, että heidän täytyi uudestaan ja uudestaan
sitä sormiella. Isän puku oli nahasta, äidin puku oli nahasta, lapsilla
oli päällä vain kaksi nahkaa, koivet solmittu sivulta kiinni. Mutta
Helkyn puku! Millä kumman eläimellä oli tuommoinen nahka! Helkky koetti
selittää, ettei se ollut ollenkaan nahkaa, vaan kangasta, mutta eivät
lapset sitä ymmärtäneet, sillä he eivät voineet ajatella pukua ilman
nahkaa. -- Ukko ihaili kovin Helkyn rautapäänuolia -- hänellä oli vain
puisia tai luisia -- niin että Helkky lopulta lahjoitti ukolle muutaman
nuolen. Ja ihastuneena hieroi ukko nenäänsä Helkyn nenään osottaakseen,
kuinka kiitollinen hän oli. Kun linnut olivat paistuneet hiiloksessa,
syötiin siinä tervastulen ääressä illallinen. Sitten vedettiin nahka
oven yli, ja Helkky nukahti muitten mukana tulen ääreen haoille. Savu
kodan huipulta kohosi pehmeinä kierteinä yli öisen metsän.

Sydänyön aikana heräsi Helkky omituiseen pärinään. Hiiloksen valossa
näki hän kodan perimmäisessä nurkassa ukon, joka oli kummallisessa
pukimessa: siinä näkyi sudenpäitä, karhunhampaita, ketunhäntiä, luita
ja pauloja. Polvilla piti ukko suurta kuviorumpua, johon löi hurjasti.
Hän ei huomannut Helkyn heräämistä, sillä hän istui silmät ummessa,
huojutteli ruumistaan ja höpisi lyöntien tahdissa:

    "Ystävä, vai vihollinen,
    elämä, vai kuolema?
    Ystävä, vai vihollinen,
    elämä, vai kuolema?"

Jos Helkky olisi ymmärtänyt lappalaisen kieltä, olisi hänelle heti
selvinnyt, että hänen elämänsä siinä hyppi ennusrummun kuvioilla.
Lopuksi sai ukkeli vastauksen kysymykseensä: ystävä, elämä! Ja syvimmän
salon pikku mies paneutui turvallisena nukkumaan. Mutta Helkky
tuumi itsekseen: "Olen siis tullut suuren lappalaisnoidan kodalle,
lappalaisen, joka taioillaan on monet verottajat takaisin käännyttänyt."

Seuraavana päivänä kävi Helkky lappalaisen pyyntimailla ja opetti ukon
tekemään monenlaisia uusia pyydyksiä, varsinkin linnunliskuja, saihoja
ja kotuksia.

Kun Helkky seuraavana aamuna lähti, jäivät ukko ja eukko kodan suulle
kyynelsilmin katselemaan, kuinka hän häipyi metsän piiloon.

"Eivät kaikki pitkät miehet sentään ole pahoja", tuumi ukko
mietteissään.

"Eivät", myönsi eukko.

Koko päivän he sitten juttelivat tästä erämaan elämässä niin
tavattomasta tapauksesta. Ja lopulta he tulivat siihen, että tuo
vieras ei ollutkaan mikään ihminen, vaan metsänjumala, lempeä
Leib-olmai, joka joskus lähtee ihmislapsia tervehtimään. Ah, voisiko
metsien ainainen kiertäjä enään enempää toivoa! Eläinten suojelija,
karhujen isäntä Leib-olmai oli käynyt hänen kaltevassa kodassaan! --
Ja onnesta vavisten sanoo pikku mies vaimolleen: "Me lähdemme tuonne
kauas pohjoisten vuorten taa heimomme luo. Siellä on lappalaiskansan
tuhatvuotinen tietäjä, siellä sukumme suuri seita, jolle uhraamme uhrin
vailla vertoja. Leib-olmai, sinä metsän mahtava isäntä, sinä olet
näkevä, että osaamme hyvyytesi palkita!"

"Niin, me osaamme ja me lähdemme matkalle vielä tänään", säesti eukko.

       *       *       *       *       *

"Olipa se hyvä, kun näin pian palasit, olin niin peloissani sinun
puolestasi", sanoi Ilma, kun Helkky palasi syys-erästä.

"Turhaa pelkoa! Ei susi metsämiestä syö", nauroi Helkky.

"Ei, mutta siellä salolla liikkuu niitä lapinlapsiakin, jotka voivat
milloin hyvänsä surmannuolen singahuttaa."

"No, niillä on puunuolia, ei niistä vaaraa", lohdutteli Helkky, mutta
ei käynyt kertomaan seikkailustaan salon pikku miehen kanssa. -- -- --

Pian palasivat toisetkin metsästysmatkaltaan. Kun sitten talvikelillä
käytiin syksyinen saalis kiesiöimässä, huomattiin, että Helkky oli
yksikseen pyydystänyt yhtä paljon otuksia kuin toiset yhteensä. Siinä
täysinäisiä ahkioita vetäessään puhelivat hiihtäjät keskenään: "Se
valkea haltija sille Helkylle tämmöisen saalismäärän on antanut,
mitenkäs yksi mies muuten olisi saanut näin määrättömästi otuksia."
-- "Niin, se sille", puheli toinen, "mutta Helkkypä osaakin kaikki
Keesushaltijan luvut ja loitsut".

"Osaavathan ne vähin kaikki Kultarannassa sitä valkeata palvoa.
Eivät ne juuri välitä kotihaltijoista, eivät metsän väestä, eivät
kalman asukkaista. Semmoinen oli jo isä-Helkky, semmoisia ovat
emäntä ja lapset, paitsi Sampsa. Ja siitä se niiden rikkaus johtuu,
Keesushaltijan palvonnasta. Mutta saapas nähdä, eivätkö haltijat niille
vielä kosta. Kertovat ne naiset, että näkivät kerran kotihaltijan kodan
kynnyksellä itkevän. Mitä lie ukko itkenyt. Ehkäpä sitä, kun hänet
unohtavat, Keesusta vain muistavat. Hyviä ihmisiä ne sentään ovat, ne
Kultarannan, valkea haltija kuuluu vaativan hyvyyttä -- -- --."



Karvetin Voima.


Pian päästiin talvesta kesään. Vapaana vaahtosi meri, vihreisiin
pukeutui ranta. Kuparivuoren juurelta kuului kirveen kalkkina aamusta
iltaan. Karvetin Voima siinä korjaili sotapurttaan lähtökuntoon.
Kultarannan Sampsa oli käynyt monastikin varottamassa: "Älä nyt suotta
lähde Sveaa ärsyttämään! Tulevat takaisin kostoretkelle ja niin saamme
taas olla aseissa kaiken kesää!"

Mutta Voima vastasi: "Lähden mä sittenkin. Verotamme koko Svitjodin.
Niitten pitää siellä kerrankin kokea, mihin pystyvät Suomen miehet! Älä
huolehdi! Tiedän mä, ettei niitten mieli pian tee Suomeen, kun tämä
poika iskee."

Ja tietää sen, kun Voiman sota-into kerran nousi, niin hänen täytyi
saada se tyydyttää. Eräänä kauniina aamuna nostivat sotapurret
purjeensa ja lähtivät hyvin asestettuine miehineen ulos kotoisilta
valkamoilta. Pilvikki pikku poikanen käsivarrellaan katseli
Kuparivuoren laelta lähteviä. Ja kun viimeinen purje katosi saarien
taa, kävi hänen mielensä niin kumman apeaksi -- mikä lie mieleen
tullut, aavistus.

       *       *       *       *       *

Voima oli luvannut palata kuunkierron kuluttua uisko täynnä aarteita.
Kuunkierto kului, Voimaa ei kuulunut. Viimein palasi yksi veneistä
ja se toi kummia sanomia: Suomen miehet olivat nousseet maihin meren
tuolla rannalla, verottaneet seutua laajalti, ryöstäneet aarteita
paljon. Olivat jo tulleet takaisin pursilleen ja kääntäneet kokat
kohti Suomea. Mutta merellä sitten saavutti heidät Svean kuningas
Eerik Voittoisa. Syntyi hirvittävä taistelu. Eerikin joukko oli puolta
voimakkaampi. Vene toisensa jälkeen antautui. Voiman pursi teki
hurjinta vastarintaa. Vihdoin kymmenkunta viikinkivenettä ympäröi sen.
Kaikki miehet kaatuivat, Voima yksin löi kuin vimmattu. Mutta lopulta
anastivat Eerikin miehet hänenkin purtensa ja lähettivät hänet itsensä
soutelemaan Manalan mustalle virralle. Yksi ainoa uisko pelastui
Suomeen. -- Näin oli sanoma.

Kyynel vierähti Pilvikin silmästä, kun hän ajatteli miehensä kovaa
kohtaloa. Miten hyvältä tuntuikaan tulla Kultarantaan, josta aina sai
ymmärtämystä, lohtua. Siellähän oli äiti, äiti. Mutta Pilvikki tarvitsi
nyt muutakin tukea kuin lohdutusta, koko suuri Karvetti kun jäi hänen
hoitoonsa. Ja niin päätti äiti, että Helkyn pitää koko tämän kesän
huolehtia Karvetin töitten kulusta, sillä eihän Pilvikki ymmärrä niitä
sellaisia, miesten töitä.



Ilma.


Keskikesän auvoiset yöhämärät alkoivat, ihanan keskikesän. Käki ei
enään kukahdellut, ruisrääkkä ei huhuillut halmepellon äärellä, jänö
ei puputtanut puolisolleen puron partaalla. Sillä näes, nyt sai jänö
puputtaa pojilleen naavakuusen alla, pääsky puhella lapsilleen räystään
kolossa ja yökehrääjä laulaa tuutulaulua kuopukselleen. Kevätkalastus
oli lopetettu, kalatkin jo kuivattu. Rantaniityt ja kaislikot oli
aikoja niitetty. Metsäniitty viheriöi jo uudestaan ja sen reunoilla
välkkyivät vesurit, kun koottiin lehdeksiä kerppoihin talven varalle.

Sampsa palasi salolta, jossa oli käynyt halmetta katsomassa ja hän
kertoi nyt äidilleen: "En ole ikinä nähnyt mitään komeampaa kuin tämän
kesäinen ruishalme salolla. Ajatteles, metsän keskellä aukio niin
suuri, että ääret siintävät! Ja koko tuo aukio kellertävänä ruismaana.
Vartijat kertoivat, että kun ruis vielä oli pystyssä, niin se peitti
hirven niin, että ainoastaan sarvet näkyivät. Mutta nyt nuokkuu ruis
maata kohti, tähät ovat tavattoman suuria ja painavia. Jo huomenna on
lähdettävä leikkuumatkalle salolle. Nyt ei riitä, että vain nuoret
lähtisivät, nyt täytyy lähteä kaikkien, jotka suinkin voivat. -- Mitäs
jos sinäkin, äiti, tulisit vielä mukaan salolle?"

"En minä nyt sentään, mutta lähtekää te kaikki muut. Vain muutamia
vankkoja miehiä jätä tänne vainolaisen varalle! Olet kaiketi lähettänyt
sanan Nousiaisiin, että olisivat siellä nyt varuillaan nämä päivät, kun
täältä ollaan salolla?"

"Olen!"

"Sitten kuules, koetakin houkutella Karvetin Pilvikki mukaan. Se
tekisi hänelle hyvää. Hän on ollut nyt Voiman kuoleman jälkeen niin
alakuloinen, puhuu aina Hämeeseen lähdöstään, vaikka olen hänelle jo
kertonut, miten on käynyt hänen mielitietylleen, ihan kuin Voimallekin.
Mutta hän kaipaa lapsuutensa leikkikenttiä, heimoaan. Koeta nyt saada
hänet mukaan salolle, minä kyllä otan poi'un hoitooni siksi aikaa!"

"Koetan, äiti! Ja kyllä hän lähteekin. -- Terhentyttikin lupasi tulla."
-- -- --

Seuraavana päivänä oli koko tienoo eloa täynnä. Salolle, salolle,
kaikui taaskin kaikkialta. Ja niin jo painui konttiniekkajoukkue
salopolulle, jonka molemmin puolin seisoi yönmetsä tummantotisena
kuin ihmetellen, mikä toi tänne tuon pitkän ihmisrailon häiritsemään
haltijoitten hiljaista hämärää.

Päiviä vieri salolla. Työ oli raskasta, mutta riemukasta. Vieri siinä
toinenkin hikikarpalo ennenkuin sadat kavejat kohosivat nokisten
kantojen keskeltä. Mutta kukaan ei tuntenut työn raskautta, ei
väsymystä, koottiinhan nyt satoa, jommoista ei ennen nähty Suomen
mailla. Puute sai poistua ikipäiviksi, sen sanoivat kaikki. Ja Sampsaa
ylistivät vanhat ja nuoret. Hänen kaltaistaan ei ollut Otavan alla.
Niin, Sampsastahan se piti tulla Nousmaan vakinainen johtaja, koko
Suomen heimon kuningas, joka tekisi heimon yhtä mahtavaksi kuin se
kerran oli ollut suuren Väinävallan aikana.

       *       *       *       *       *

Oli palattu leikkuumaalta. Oli ilta. Oli levon aika. Ilma tapansa
mukaan hiipi äidin vuoteen laidalle istumaan. Hetken hän ääneti
tuijotti pirtin hämärään. Sitten hän äkkiä painoi päänsä nyyhkyttäen
äidin rinnoille.

"No mutta, lapsikulta, mikä sinun on?"

Ilma yhä nyyhkytti. Äiti kohotti hänen päänsä, pyyhki kyyneleiset
silmät ja sanoi levottomana: "Rakas lapsi, mitä on tapahtunut?"

Ja nyyhkytysten välistä tuli: "Äiti, älä ole levoton! Minä olen hyvin
onnellinen. Mutta minusta tuntuu niin hirveältä ajatus, että minun
täytyy erota sinusta!"

"Täytyykö sinun?"

"Kyllä äiti! Sillä katsos, nyt minä tiedän, että -- -- --"

"Että rakastat Eerikkiä."

"Niin. Sitä se oli jo viime kesänäkin, vaikka en sitä ymmärtänyt. Mutta
nyt salolla -- -- -- Eerik oli kovin hyvä. Sydämeeni tuli se kevät,
josta sinä viime vuonna niin kauniisti puhuit. Valkokukkien ummut
aukenivat ja Eerik on saanut kaikki. Äiti rakas, olen niin onnellinen,
en vain jaksa ajatella sinusta eroamista."

"Eikö Eerik voi jäädä meille?"

"Ei. Hän on ainoa poika. Heillä on siellä pirtit ja purret ja äiti
vuottaa kotiin. Isä on Voijolan suurin kauppamies ja merien matkaaja."

"Sitten sinun täytyy lähteä."

"Sen lupasin jo Eerikille. Mutta en voi erota sinusta!"

"Kyllä voit, -- rakkaus antaa voimia."

"Mutta äiti! Olen aina luullut, että se -- -- -- että se tuntuisi
sinusta vaikealta!"

Äiti veti Ilman äkkiä luokseen, sanoi: "Kun tiedän sinun tulevan
onnelliseksi, ei mikään tunnu vaikealta. Ajattelemme nyt vain sinua.
Eerik on hyvä poika, pidän hänestä paljon."

"Niin, äiti, niin hän on. Tämä kaikki on vain kovin ihmeellistä.
-- -- -- Ymmärrätkö sinä?"

"Kyllä lapseni! Mene nyt levolle, olet väsynyt! Nuku sydämesi
kevätkukkien tuoksuun!" Ja hetkisen tuntui äidistä, kuin ei hän
voisikaan luopua nuorimmastaan, mutta vain hetkisen.

"Äiti, rakas äiti", oli ainoa, mitä Ilma sai sanotuksi.

       *       *       *       *       *

Syysmarkkinat Koroisissa olivat päättyneet. Kauppauisko toisen
jälkeen laskihe alas Aurajokea saarekkaalle merelle. Mutta Airiston
selällä erkani kaunis pursi voijolaisten joukosta ja käänti kokkansa
pohjoiseen. Saarien suojassa nosti se purppurapurjeet ja laski
Kultarannan valkamaan. Kohta kerrottiin koko Luonnonmaalla, koko
Suomessa, kuinka Voijolan Eerik vei Kultarannnan Ilman komeassa
purressaan kotiinsa Voijolaan. Tehtiinpä tapauksesta laulukin, joka
talvi-iltoina kaikui monen nokisen kurkihirren alla.



Kevät keskellä syksyä.


Saapui sateinen syksy. Helkky ei lähtenytkään syysmetsälle, kuten
ennen. Miksi ei häntä nyt salolle vetänyt, ei hän oikein itsekään
tiennyt, tekemättä vain matka jäi. Monet ajat kuluivat myöskin
Karvetissa. Päivisin hän huolehti töistä ja iltasin oli niin soma
istua hiiloksen ääressä ja jutella Pilvikin kanssa kaikesta. Helkky
kertoili matkoistaan, ja Pilvikki taas kuvaili kotiseutuaan Hämettä,
kuinka kauniita siellä olivat vaarat ja järvet, pakkas-yöt ja kesäiset
illat. Pilvikin kasvot värähtelivät ja silmät kyyneltyivät kotiseudun
kaipauksesta. Ja Helkky tunsi sydämessään syvää sääliä ajattellessaan,
kuinka tuo hento ja herkkä lapsi oli riistetty heimonsa keskuudesta ja
heitetty ypöyksin vieraitten luo, puolisoksi miehelle, jota hän vain
pelkäsi. Voi kohtalon kovuutta! Ja Helkky rupesi kertomaan uusista
suunnitelmistaan, miten Pilvikki parhaiten pääsisi Hämeeseen heti, kun
poi'ut vain on varttunut senverran, että voi ajatella matkaa. Pikku
Voima tuntui aivankuin tietävän, että hänestä oli kysymys ja kapusi
Helkyn syliin jokeltamaan.

Tällaisia hämäräiltoja sattui sitten usein syksy on pitkä -- ja aina
heillä oli niin paljon juteltavaa. Kerran kun Helkky tuli Karvetista
kotiin, ei hän mennytkään suureen pirttiin, jossa väki puhdetöitään
teki, vaan astui yli pikkupirtin kynnyksen. Äiti sattui täällä
yksin askaroimaan. Helkky heitti turkin yltään ja hyräili itsekseen
korjatessaan pärettä pihdissä. Sitten hän kääntyi äitiin, sanoi:
"Kuules äiti, onko isävainajan harppu ja kannel tallella?"

Äiti loi hämmästyneenä katseensa Helkkyyn. Vihdoin virkkoi hän
verkkaan: "On kyllä. Tuo kämssä tuolla nurkassa tehtiin vallan niitä
varten. Katsotaan yhdessä!"

Äiti näytti päreellä valkeata, ja Helkky aukaisi varovasti kämssän
kannen. Siinä ne olivat: harppu, huilu ja kannel. Helkky otti kaikki
kämssästä. Ensin hän näppäili ja viritteli kanteletta. Mutta sitten
pani hän sen pois ja otti harpun. Hetken päästä oli pirtti täynnä
ihania, täyteläisiä sointuja. Äiti istui hiljaa lavitsalla kädet
ristissä, silmät ummessa. Oi, nuo säveleet loihtivat hänen eteensä
kokonaisen muistojen maailman, auvoisen onnen, ihanan toivon ja
katkeran kaipauksen maan. Hetken päästä täyttyivät hänen silmänsä
kyyneleillä. Oi, nyt hän tiesi, että hänen poikansa, hänen rakkaan
Helkkynsä sielu oli tullut terveeksi.

Seuraavana iltana astui Helkky harppuineen Karvetin pirttiin. Ja voi
sitä riemua, mikä nyt syntyi. Koko illan piti hänen soitella Karvetin
väen iloksi, kuten edellisenä iltana kotonaan Kultarannassa. Eivätkä
kuulijat tyytyneet vain yhteen iltaan, Helkyn täytyi soittaa usein.

Kerran oli taaskin hämär-ilta Karvetin pienessä pirtissä. Poi'ut
nukkui tuohikehdossa, joka riippui kurkihirrestä. Hiiloksen luona
istui Helkky soitellen, ja kiukaan korvalla kuunteli Pilvikki. Hiilos
sammui. Säveleet yhä pehmenivät. Pilvikki oli kuin unessa, syysillan
sävelten suloisissa lumoissa. Tuntui aivan kuin harppu olisi osannut
kertoa hänen sisimpänsä, hänen murheensa, kyyneleensä. Minkälainen
olikaan mies, joka sai harpun sanomaan tuon kaiken? Oi, ihmeellinen hän
oli -- kärsinyt paljon. Aivan huomaamattaan nousi Pilvikki ja kietoi
kätensä hiljaa hellien Helkyn kaulaan. Harppu vaipui alas ja Helkky
veti hennon, värisevän Pilvikin syliinsä. Hänen sydämensä täytti suuri,
ennen aavistamaton onni. Oi, hän tahtoi suojella Pilvikkiä kaikessa,
kaikessa, lohduttaa, auttaa, tukea. Hän oli niin voimakas, voimakas,
kun hänen sylissään oli tuo ääretön aarre. -- Oi, ikuisesti ihmeellinen
on se sointu, jonka rakkaus luo kahden sydämen kultakielistä!

       *       *       *       *       *

Aamulla läksi Pilvikki Kultarantaan miettien mielessään, miten kertoisi
äidille kaiken. Mutta kun hän pääsi perille, sulki äiti hänet syliinsä
ja sanoi: "Helkky kertoi jo illalla kaiken, kun palasi teiltä. Et usko,
miten sanomattoman onnellinen olen saadessani sinut miniäkseni!"

Parin päivän päästä muutti Helkky Karvetin isännäksi. Ja koko saari ja
koko Suomi sanoi, että he sopivat hyvin toisilleen.



Pyhässä lehdossa.


Kesän aurinko loi varjojaan Karvetin pyhään lehtoon. Siinä pyhän
lähteen partaalla seisoi äiti, Hyvämieli, Helkky ja Pilvikki, joka piti
sylissään pientä tyttöään, vain viiden kuunkierron kulkemaa. Kaikki
näyttivät mietteihinsä vaipuneilta, kunnes Pilvikki virkkoi: "Kuules,
Helkky, kun sinä minut kastoit, piti minun ensin luopua kaikista
haltijoista. Eihän tämä pikku Virpi tässä osaa edes sopertaa sellaista!"

Helkky: "Ei! Mutta näes, eihän se ole vielä palvonutkaan haltijoita. Ja
sitten -- -- -- enhän minä osaa tätä kastetta niin oikein toimittaa,
mutta kun Liudolf tulee, niin kastaa hän sinut ja tämän pikku pääskyn
uudelleen."

Äiti: "Sitten kai Liudolf kastaa minutkin uudestaan ja Hyvämielen,
sillä eihän isävainaja osannut kaikkia niitä taikalukuja kastaessaan."

Hyvämieli: "Ja minä en edes muista, kun isä minut kastoi."

Helkky: "Ei siinä muistaminen niin välttämätöntä ole. Mutta kyllä
Liudolf teidät kastaa uudelleen, kun hän tulee."

Äiti: "Milloin hän tulee?"

Helkky: "Mene, sano! Ehkäpä piankin. Hän sanoi, että hänen täytyy olla
munkki ja pappi ennenkuin hän lähtee. Pitäisi hänen näihin aikoihin
valmistua. Hän voi jo ensi kesänä saapua."

Pilvikki: "Pikku Virpi tulee levottomaksi. Äläpäs nyt jo, Helkky!"

Helkky: "Tulkaa kaikki tähän lähteen reunalle!"

Helkky otti nyt lapsen ja sanoi: "Manaan sinusta pois pahanhengen."
Sitten hän kysyi: "Uskotko, Virpi, Kristukseen, Marjattarouvaan ja
pyhiin?"

Pilvikki vastasi lapsen puolesta: "Uskon!"

Helkky teki ristinmerkin lapsen rintaan ja upotti hänet lähteeseen
sanoen: "Kastan sinut, Virpi, Kristuksen ja Marjattarouvan
palvelijaksi. -- Aamen."

Kun itkevä lapsi oli kiedottu vaatteisiin, panivat kaikki kätensä sen
päälle, ja Helkky luki hitaasti Pater nosterin. Lapsi tyyntyi. Pyhä
tunnelma täytti kaikkien sielun. Toinen maailma oli aivan lähellä.
Kaikki seisoivat kauan äänettöminä. Vain pyhä lähde kumpuili kirkkaana
syvyyksistä ja uhrilehdon puut huminoivat salaperäisesti.

Vihdoin sanoi Helkky: "Olen veistänyt valkean Kristuksen kuvan,
luostarissa opin niitä tekemään. Panin sen tänne uhripirttiin.
Tahdotte kaiketi nähdä sen!" Helkky aukaisi pienen uhripirtin oven.
Perällä siellä, missä ennen oli ollut haltijan kuva, riippui nyt
ristiinnaulittu. Naiset katselivat kynnyksen takaa iki-ihmeissään
kuvaa. Äiti sanoi viimein: "Onko tuo nyt se valkea haltija?"

Helkky: "Ei, ei tuo ole Valkea Kristus, vaan se on sen kuva. Kristus
itse asuu taivaassa."

Äiti: "Missä maan ääressä semmoinen paikka on?"

Helkky: "Ei se ole ollenkaan maassa, vaan tuolla ylhäällä pilvien
päällä."

Hyvämieli hätääntyen: "Kuinka hän siellä pysyy! Eikö hän putoa?"

Helkky: "Ei. Sillä katsos, Kristus on henki. Koko taivaassa asuu vain
henkiä. Kun ihminen kuolee, pääsee hänen martaansa taivaaseen. Jos
nimittäin tuo ihminen on eläessään oikein osannut palvoa Kristusta ja
niitä muita, jotka asuvat pilvien päällä."

Äiti: "Onko martaitten siellä hyvä olla?"

Helkky: "On, sanomattoman hyvä! Kultaportista pääsee kuollut suloiseen
lehtoon. Välkkyvä virta kulkee lehdon läpi. Kaikkialla on mitä
ihanimpia kukkia, ja keskellä lehtoa kasvaa ihmeellinen elämänpuu.
Siellä hallitsee Kristuskuningas ja hänen ihmeellinen äitinsä. Siellä
asuu pyhien ääretön joukko. -- Näin kertoivat veljet luostarissa."

Äiti: "Pääsevätkö kaikki sinne kuoltuaan?"

Helkky: "Eivät. Ainoastaan ne pääsevät, jotka täällä ahkerasti palvovat
Kristusta, polvistuvat joka päivä kuvan eteen ja lukevat taikaluvun,
jonka hän itse on opettanut."

Äiti: "Polvistukaamme mekin tuonne kuvan eteen ja lue sinä Helkky se
taikaluku!"

Siinä olivat kaikki polvillaan pienessä uhripirtissä ristiinnaulitun
edessä ja Helkky luki uudestaan: "Pater noster..." Ja Ristiinnaulittu
katseli heitä niin lempeästi kuin tahtoen sanoa: "Minä näen kyllä
käsitteiden vajavaisuudet, erehdyksenne. Mutta näen myöskin sydäntenne
vilpittömyyden. Joka minun luokseni tulee, sitä en työnnä pois."

       *       *       *       *       *

Äiti ja Hyvämieli saapuivat rantaan ja pysähtyivät hetkeksi
hengähtämään ennenkuin nousivat veneeseen. Laskeva aurinko purppuroi
lännen taivaan, ja meren mainingit nukahtivat pyhän lehdon rantaan.
Äiti sanoi viimein: "Niin juhlallista oli tuolla pyhän lähteen
reunalla. Pikku Virpi! Koko henkien lehto tuntui kuuntelevan,
kummeksivan. Miten ne henget voisivatkaan ymmärtää niitä valkean
haltijan luoteita, joita Helkky luki. -- Soma on pikku Virpi, ja kovin
on Helkky ihastuksissaan."

"Tottahan nyt, mistäs sitten enään! -- Onnellinen Helkky!" vastasi
Hyvämieli surunvoittoisesti.

Äiti katsahti tutkien tytärtään ja hänen lämmin äidin sydämensä aavisti
samalla paljon. Siksi hän virkkoi hiljaa: "Minä tiedän, että sinäkin
kaipaat onnea, mi on tullut Helkyn osaksi. Mikset ole kertonut minulle
kaikkea?"

Hyvämielen poskille kohosi helakka, puna ja hänen päänsä painui alas.
Sitten se taas nousi hitaasti ja hän katsoi äitiään läpi kyynelverhon.
Äiti aukaisi hänelle sylinsä, ja siinä kertoi Hyvämieli katkonaisesti:
"Sinä tiedät, äiti, miten usein tuo kaukaisen erämetsästäjän poika,
Seppo, on käynyt meillä."

"Tiedän. Ja sinä rakastat häntä."

"Niin, äiti! Olen jo kauan rakastanut Seppoa, sillä hän on hyvä,
sanomattoman hyvä. Kuulisit, kuinka hän soittaa joskus huiluaan
rantakivellä. Äiti, minä todella rakastan, en sille mitään mahda."

"No mutta, eikö Seppo sitten pidä sinusta?"

"Pitää kyllä -- niin luulen ainakin. Mutta hän on niin ujo ja arka, ei
hän edes uskalla uneksia kuulun Kultarannan tytärtä vaimokseen."

"Mikset sinä ole vapauttanut häntä arkuudestaan, kun kerran pidät
hänestä?"

"Olen ajatellut, ettet sinä pitäisi siitä, jos Seppo jäisi vävyksi
Kultarantaan."

"Rakas, rakas lapsi! Kuinka sellaista olet voinut ajatella! Otinhan
itsekin kerran kulkijan hyvän ja hellän. Tiedätkö, suurempaa iloa et
voisi minulle tuottaa, kuin että jäät Kultarantaan. En kestäisi enään
uudestaan sitä, mitä tunsin, kun Ilma nousi Eerikin purteen."

"Sitten, äiti, olen pelännyt sitäkin, että saan usein kuulla, kuinka
puolisonani on köyhä metsästäjä. Sampsan Terhen on pisteliäs. Hän
tietää olevansa suuren Joensuun tytär, eikä voi ollenkaan ymmärtää,
että sydän voi kiintyä sellaiseenkin, jolla ei ole sukua, ei rikkautta
-- -- --."

Äiti suoristautui äkkiä, sanoi: "Älä unohda, että Kultaranta on minun
kotini, jonka nokisen kurkihirren alla oma tyttäreni aina on asuva
turvassa. -- Katsos, suku ja rikkaus on kyllä muualla kaikki kaikessa,
mutta ei Kultarannassa. Niin kauas ajassa taaksepäin kuin kertovat
pyhän tammen vuosimerkit, on Kultarannassa aina sydämen tunteet
asetettu rikkauden edelle. Ja siksipä meillä aina onkin ollut enemmän
onnea kuin muualla. Jos joskus on sattunut, ettei sukuni jäsen ole
saanut sydämensä valittua, silloin on onnikin kaikkonut kauas. Onneton
oli isäni, eikä voi Sampsaakaan sanoa onnelliseksi. Mutta isoisäni,
joka orjanaisen kohotti Kultarannan emännäksi, oli sanomattoman
onnellinen. -- Oma lapseni, ota Seppo ja ole onnellinen!"

"Äiti, rakas äiti, sinä olet niin ihmeellinen", sai Hyvämieli vaivoin
sanotuksi.

Ilta jo hämärtyi, kun he nousivat veneeseen kulkeakseen salmen poikki
kotirantaan. Soutaessaan sanoi Hyvämieli: "Seppo on kai jäänyt meille,
kun hän vasta tänään päivällä tuli. Äiti, minä tiedän, että hän odottaa
meitä."

"Odottaa sinua", oikaisi äiti hymyillen.

Hyvämielikin hymyili ja hänestä tuntui kuin tuo painostava
surumielisyys olisi ijäksi jättänyt hänet. Kun vihdoin päästiin
kotirantaan, olikin siinä heti Seppo vetämässä venettä maalle.
Äidillä tuntui olevan niin kumma kiire pirttiin, mutta Hyvämieli jäi
odottamaan Seppoa. Vene oli paikoillaan ja Seppo kääntyi lähteäkseen.
Silloin Hyvämieli ojensi hänelle molemmat kätensä. Vavahtaen tarttui
Seppo niihin, sillä tämä tuli niin odottamatta. He seisoivat kauan
käsityksin. Vihdoin sanoi Hyvämieli hiljaa: "Etkö tahtoisi jäädä
Kultarantaan ja olla ikuisesti minun?" -- Seppo vavahti uudestaan.
Hän veti Hyvämielen luoksensa ja vasta pitkän ajan kuluttua sai hän
sanotuksi: "Minä olisin ollut ikuisesti sinun, vaikka en koskaan olisi
saanut jäädä Kultarantaan."

       *       *       *       *       *

Melkein samoihin aikoihin kuin Seppo jäi vävyksi Kultarantaan,
tapahtui muitakin muutoksia. Nousiaisten Reon pieni poika oli kuollut
ja hänen äitinsä päätti nyt lähteä oman heimonsa luo Eestiin. Mitäpä
hänellä enään olikaan täällä Suomessa, kun hän oli kadottanut molemmat
rakkaansa: miehensä ja poikansa. -- Kun nyt asiat näin olivat, sanoivat
kaikki, että Sampsan täytyy muuttaa Nousiaisiin ja ruveta rannikon
vakinaiseksi johtajaksi, kuninkaaksi. Talvikäräjillä markkinoitten
aikana päätettiin asia lopullisesti ja silloin ei Sampsa enään
vastustanut, vaan muutti vaimoineen ja lapsineen Nousiaisiin. Siellä
hän otti huostaansa Reolle kuuluvan kartanon ja suuret alueet ja rupesi
täydellä todella hoitamaan alueensa asioita. Siihen hän olikin kuin
luotu eivät syntymämerkit suotta olleet ennustaneet, että hänestä oli
tuleva heimonsa suurin kuningas. Kuinka hyvin hän osasikaan järjestää
puolustuksen! Ja niin lujasti sai hän Suomen heimon liittymään yhteen,
ettei edes verottaja Svitjodista uskaltanut näyttäytyä. Yli merien ja
maitten kulki maine Sampsan viisaudesta ja Suomen mahtavuudesta.

Mutta nuori Seppo jäi Kultarantaan äidin avuksi. Pian hän perehtyikin
isännän tehtäviin. Miten suloiselta tuntuikaan, kun hän illalla palasi
töistään kotiin, jossa odotti hyvä äiti ja hellä, rakas Hyvämieli. Ja
vanha äiti mietti usein itsekseen: "On se ihmeellistä, miten suuresti
onni suosii tätä Kultarantaa!"



Vuonna 1000.


Kaksikymmentä vuotta oli vierähtänyt. Kuinka paljon ne olivatkaan
matkallaan kylväneet kukkia ja kyyneleitä. Mutta näitten vuosien
kuluessa olivat lastenlapset heijailleet utu-unelmansa tuohikehdossaan,
soperrelleet sormi suussa ensimäiset sanansa, leikkineet leikkinsä
keväisillä kentillä, poimineet punaiset mansikat mäen rinteiltä ja
puhallelleet paimentorvea suvisen illan suussa.

Kultarannan vanha emäntä, rakas mummo, oli saanut Ajattaren
lahjoittaman valkean seppeleen, jota lastenlapset niin mielellään
hyväilivät. Karvetin vanhin tytär, kaunis Virpi, oli jo immeksi ylennyt
ja siksi yritti jo toinenkin tytär, mutta 15-vuotias Uulo-poika ei
liioin välittänyt tämän maailman huolista. Jos kunne kulki, jos mistä
tuli, oli huilu aina kainalossa. Ja soitto se näytti Karvetin pikku
pojillakin olevan tärkeintä. Kultarannan Hyvämielen vanhin poika,
Helkky, oli myöskin haaveksiva soittaja, kannel oli hänelle kaikki
kaikessa. Sanottiinkin, että hän oli suurin soittaja koko suvussaan,
isoisäänsäkin suurempi. Ja mummo sanoi usein hymyillen: "Jos vain
Helkky pannaan pojalle nimeksi, tulee siitä aina soittaja." -- Muut
Hyvämielen lapsista olivatkin tyttäriä.

Kevään ja kukkaset loi tämä kasvava polvi ympärilleen. Oli aivan kuin
Kultarannan ja Karvetin maat ja metsät, salmet ja selät olisivat
helkkyneet pelkkää laulua ja riemua. Ja vanhasta Kultarannan emännästä
tuntui kuin pysyisi hän tässä keväisen onnen tuoksussa ikuisesti
nuorena. Monasti, kun hän keväisen illan hämärissä katseli nuorten
leikkiä ja kuunteli kanteleen kaunista soittoa, tuntui hänestä kuin
ei hän olisikaan 70-vuotias isoäiti, vaan nuori, maankuulu Impi, ja
soittaja tuolla tuomen alla Kulkija-Helkky, joka juuri oli palannut
kaukaisilta mailta. -- -- --

Mutta tulipa kevät, jolloin ilo ja riemu katosi Kultarannasta,
katosi koko Suomesta -- ah, koko maailmasta. Se oli kesä v. 999.
Etelässä tiedettiin, että maailman viimeiset ajat olivat käsissä. Kun
tulee talvipäivän seisaus ja kirjoitetaan vuosi 1000, silloin tulee
maailmanloppu. Niin silloin. Ja väristys kävi läpi kristikunnan,
ja kauhun aallot vyöryivät maailman ääriin asti. Ainoastaan
Provencessa, ruusujen maassa, jatkui vielä jonkun aikaa elämän ilo.
Naiset istuivat oikeutta rakkauden tuomioistuimissa, ja trubaduurit
virittelivät harppujaan. Mutta muualla! Ah, taivas varjelkoon! Itse
karvajalka pääpaholainen asteli Rooman kaduilla, ja aurinko laski
kerran sahraminkeltaisena. Maantien rosvot ja metsien ryövärit
pukeutuivat katumusvaippaan ja riensivät kirkon siipien suojaan,
jotta pelastuisivat siitä hirmuisesta tulimerestä. Itsensäkiduttajat
ruoskivat ruumiinsa verille, jotta sielu sitä kirkkaampana rientäisi
Herraa vastaan. Luostareitten asukkaat toimittivat päivittäin
kaksinkertaiset katumusharjoitukset, ja haudankaameana kaikui
kaikkialla virsi:

    "Dies irae,
    dies illa."

[Päivä vihan, päivä vaivan.]

Vavisten jätti kansa arkiset työnsä ja täytti kirkot ääriään myöten.
Itse ruhtinashoveihinkin hiipi kauhu. Haaveellinen Otto III lähti
katumusretkelle Gnesiin ollakseen juuri rukoukseen vaipuneena ystävänsä
Adalbertin haudalla, kun se suuri hetki tulee. Puolan ruhtinaalle hän
lahjoitti suuria oikeuksia, jotta Herrakin muistaisi häntä lahjoillaan.
Ranskan Robert II päästi omin käsin aarreaittansa varkaat pakenemaan,
jotta ei Herrakaan lukisi hänen syntejään. Anjoun hurja Fulko Musta
lähti toivioretkelle Palestinaan asti. Mutta Englannin Etelred ei
osannut tehdä mitään, hän vain astui ja päivitteli, niin että hoviväki
alkoi kutsua häntä Etelred Neuvottomaksi.

Kaamea kohina täytti kokomaan. Abbasidien valtakunnan kuuluisin
runoilija, silmäpuoli Abul'ala Ma'arri istui miettien puun alla ja
kirjoitti runovihkoonsa: "Mielipuolen tavoin me hymyilemme, mutta
parempi olisi, jos itkisimme." Beduinipäällikkö seisoi sydänyön aikana
telttansa ovella, katseli tummaa taivaanrantaa ja oudot aavistukset
täyttivät hänen mielensä. Erakko erämaassa vaipui syvään mietiskelyyn,
ja intiaani Mexikossa kalkutti kallion seinään ihmeellisiä
kirjoitusmerkkejään. Viimein Pro veneessäkin, ruusujen maassa, vaikeni
trubaduurin harppu ja sielläkin kaikui kaameana:

    "Dies irae,
    dies illa."

Mutta ihmeellisintä oli, että nuo synkät aavistukset riensivät yötuulen
mukana yli mahtavien tuntureitten Dovren tuhatvuotisen tietäjän
kalliolinnaan. Ja valkopartainen tietäjä ravisteli päätään: "Jaa,
jaa, nuoruudessaan tulee tehneeksi yhtä ja toista, jota sitten saa
katua ja sovittaa! Olisi mullakin kai jo aika sovittaa kolttonen, min
mä nuoruudessani tein veljelleni Päivölle, maanpiirin suurimmalle
sepälle." Näin tuumi Dovren tuhatvuotinen tietäjä kalliolinnassaan.
Sitten hän muisteli, miten kaikki oli tapahtunut. Niin näin: Suuri
Päivö, hän, jolla oli ihmepaja Pimeyden meren äärellä, hän, joka
hallitsee talviöitten hulmuavia taikatulia pohjantaivaalla, sulki
kerran kesäaikana ihmepajansa ja lähti matkailemaan etelään. Tapaa
täällä ihanan kuninkaantyttären, jonka tahtoo ottaa vaimokseen ja
viedä mukanaan Yönmeren rannalle. Mutta tyttö ei lähde, paitsi jos
Päivö takoo hänelle kultaisen kanteleen, joka tuo tullessaan ikuisen
onnen. Päivö palaa ja takoo, takoo seitsemän vuotta. Leiskottivat
siinä taikatulet pohjantaivaalla! Valmistuu vihdoin kannel, onnen
kultainen kannel. Päivö lähtee riemuiten etelään. Mutta kuollut on
kuninkaantytär. Suruissaan palaa Päivö pajaansa, ja seitsemän vuoteen
ei hulmua talviöitten taikatuli. -- Kerran sitten, kun Dovren tietäjä
oli käymässä veljensä luona Yönmaassa, sanoo Päivö: "Ota sinä tuo
kultainen kannel! Vie se teidän maan kuninkaalle ja sano: Tässä on
onnen kultainen kannel. Sen saa omakseen parhain soittaja, mi asuu
taikatulteni valaisemassa maassa. Anna siis tieto soittajille Pohjan
rannoilla! Ken soittaa onnen kultaista kannelta niin, että urootkin
itkevät, hän saa sen omakseen. Ja ikuinen onni tulee sille kansalle,
josta soittaja on." -- Dovren tietäjä otti kanteleen ja lähti etelään.
Mutta matkalla lumosi kultainen kannel niin hänen mielensä, ettei hän
hennonutkaan viedä sitä kuninkaalle, vaan kätki sen kalliolinnansa
syvyyksiin yhdeksän lukon taakse. Nyt kesällä 999, kun synkät pilvet
nousivat yli Dovren, muisti tuhatvuotinen tietäjä äkkiä nuoruutensa
kolttosen, otti kanteleen linnansa syvyyksistä ja vei sen kuningas
Olaville. Mutta maailmanlopunpelko täytti niin kuningas Olavi
Trygvenpojankin mielen, ettei hän edes ajatellut soittokilpailua
tänä kesänä. Eihän nyt kukaan soittanutkaan, sillä synkät pilvet
peittivät pohjolan taivaankin. Vakavina, tuiki mustina astelivat
ihmiset Suomessa, ja pahat unet häiritsivät öitten rauhaa. Kesän
markkinoille ei saapunut ketään, ja pitkäinen jylisi koko uhrijuhlan
ajan. Kultarannassa ja Karvetissa oltiin kaikkein vakavimpia, he olivat
saaneet enimmän viestejä etelästä. Harppu, huilu ja kannel vaikenivat
kokonaan, ja kaikki kävivät joka päivä Karvetin pyhässä majassa
ristiinnaulitun kuvan edessä.

Tuli sitten vihdoin sydäntalven aika. Ihmiset joutuivat kamalan kauhun
valtaan. Yhä vihlovampana kaikui:

    "Dies irae,
    dies illa."

Ja nääntyneinä huokasivat nunnat kirkon lattialla: "Miserere, Domine,
miserere Domine!" [Herra, armahda meitä!]

Talvipäivänseisaus tuli ja meni -- maailmanloppua ei tullut! Hetken
vielä viipyivät synkät aavistukset mielissä. Hetken vielä hurjimoi
karvajalka paholainen maan päällä. Hetken vielä saarnasi kaapuniekka
munkki vapiseville kuulijoille tulevasta kauhusta. Mutta kevätauringon
keralla häipyi kaikki synkkyys kuin usva ilmaan. Uusi toivo ja innostus
täytti mielen, elämäninnostus, jolla ei näyttänyt olevan rajoja. Ja
kun tulivat Nousiaisten kevättalven markkinat, vilisi siellä väkeä
niin paljon, ettei ilmoisna ikänä sellaista oltu nähty. Silloin saapui
myöskin kuningas Olavi Trygvenpojan kutsu: Kaikki soittajat tulkoot
keväällä Tunsbergiin [nykyinen Tönsberg, Norjassa Kristianian vuonon
länsirannalla] kilpailemaan onnen kultaisesta kanteleesta!

       *       *       *       *       *

Kevät-aurinko oli voittanut yön ja hallan, jään ja tuiskut. Vapaana
lainehti meri, vihreään pukeutui koivikko. Kultarannan valkamalla oli
hyörinätä. Komein sotauisko oli lähtökunnossa. Sen lohikäärmekokka
oli kullattu ja keulapurje oli purppurainen. Kolmekymmentä
hyvin-aseistettua miestä oli laivassa odottamassa. Siinä jo astuivatkin
rantaa kohti matkallelähtijät: Karvetin Helkky, hänen poikansa Uulo ja
Hyvämielen poika, nuori Kultarannan Helkky, joka oli pitkä ja hoikka
kuin lehdon koivu. Vanha emäntä, Pilvikki, Hyvämieli ja koko liuta
nuorta polvea tuli rannalle saattamaan. Vanha isoäiti sanoi huoaten:
"Matkanne on niin pitkä, viivytte siellä kauan. Kunpa palaisitte
terveinä!"

Karvetin Helkky: "Ole huoleti, äiti, kaikki käy hyvin. Minä tunnen tien
Voijolaan ja sieltä tulee Eerik mukaan tiennäyttäjäksi. Merirosvojakaan
emme pelkää, sillä olemme lujasti varustautuneet."

Vanha emäntä: "Minä tiedän kyllä, että kaikki käy hyvin, kun sinä olet
mukana. En muuta odota kuin että tulisitte kaikki terveinä takaisin."

Pilvikki: "Mutta minä odotan muutakin! Olisipa kovin ihmeellistä ja
hauskaa, jos tuo ikuisen onnen kultainen kannel tulisi tänne Suomeen."

Karvetin Helkky: "Kaikki riippuu tuosta nuoresta Helkystä, hänhän
on meistä ainoa, joka hallitsee kanteleen kieliä, minä kun soitan
mieluummin harppua ja poikani Uulo huilua."

Hyvämieli katseli hellästi poikaansa: "Niin, Helkky, älä vain hätäile
siellä kilpailussa, soita kaikessa rauhassa, aivankuin istuisit
kotipirtin kynnyspuulla! Sitten kaikki menee hyvin!"

Karvetin Helkky: "Sitähän minäkin olen sanonut. Kun vain olet
rauhallinen, vedät kyllä vertoja harmaapääsoittajille. -- En minä
oikeastaan muita pelkää kilpailussa kuin Karjalan soittajia.
Kilpailijoita kyllä tulee paljon. Paitsi läheltä Tröndien maasta,
Hålogalannista, Svitjodista ja Lejrestä, kuuluu sinne tulevan soittajia
Karjalasta, Eestistä, Hålmgårdista [Tröndien maa, Trondhjemin
ympäristö, Hålogaland, Pohjois-Norja. Lejre, vanha uhripaikka
Själlannissa. Hålmgård, Novgorod], Jomsborgista ja Islannista asti.
Mutta karjalaisia minä vain pelkään. Sinne tai meille joutuu tuo onnen
kultainen kannel."

Hyvämieli: "Kunpa se tulisi meille!"

Helkky: "Ei odoteta liikoja!"

Vanha emäntä: "Kun vain terveinä palaatte, en välitä muusta. -- Viekää
Ilma-lapselleni paljon terveisiä ja pyytäkää, että hän tänä kesänä
tulisi Kultarantaan. Siitä on jo vuosia, kun hän viimeksi täällä kävi.
-- Olen häntä ikävöinyt."

Helkky: "Saatan pyyntösi Ilmalle, äiti! Vaan ei -- meidän täytyy
lähteä! Hyvästi äiti, ja muut!"

Kymmenet voimakkaat kädet tarttuivat airoihin, ja kohisten läksi vene
ulapalle.

       *       *       *       *       *

Kevätpäivä oli kaunis. Voijolasta tulikin oma pursi matkaan, täältäkin
kun lähdettiin kilpailemaan onnen kultaisesta kanteleesta. Päiviä oli
purjehdittu, Voijolan uisko edellä, Kultarannan perässä. Aikoja sitten
oli Juutinraumasta purjehdittu Vikenin aavalle selälle. Nyt päästiin
senkin yli ja käännyttiin Tunsbergin kapeaan vuonoon. Soutajat vetivät
tasaisessa tahdissa ja ihmettelivät itsekseen, tuleeko milloinkaan
loppua tästä vuonosta, yhä vain uusia käänteitä. Ja nuo rannat!
Tämmöistä ihmelahtea ei Suomessa ollut. Mutta mitä kummaa! Kun vihdoin
lähestyttiin Tunsbergin kuuluisaa kauppakylää, oli vuonon kummallakin
rannalla sotalaiva sotalaivan vieressä. Kilpailupursia olivat he pitkin
matkaa nähneet, mutta nuo keihäskokkaiset sotauiskot, mitä niillä
täällä soittokilpailuissa! Ja Helkky laski ohikuljettaessa. "Ainakin
viisikymmentä sotapurtta", huusi hän Voijolan Eerikille toiseen
veneeseen. -- "Kuusikymmentä olen minä saanut. -- Katsos, katsos
tuota! Oletko ikinä nähnyt suurempaa purtta! Se on kuin meren suuri
lohikäärme." Mutta Helkky ei enään ennättänyt vastata Eerikille, sillä
laskettiin jo Tunsbergin rantaan.

Kuningas Olavin miehet olivat vastaanottamassa kilpailuun saapuvia.
Näiltä kysyi Eerik heti, miksi tuolla vuonon partailla oli niin paljon
sotapursia. Ja Olavin miehet kertoivat iloisina, että he olivat menossa
kuninkaansa kanssa suurelle sankariretkelle Vendien maahan [Itämeren
etelärannalla] noutamaan Olavin puolison, kuningatar Tyyran, suurta
omaisuutta sieltä. Lähtö oli tapahtunut vallan äkkiä. Kuningas asui
puolisoineen kaikessa rauhassa Nidarosissa [Nidaros, Trondhjemin vanha
nimi]. Eräänä päivänä käveli Olavi rantakujalla ja tapasi siellä
miehen, jolla oli ihmeen ihania ruusuja. Kun koko Nidarosissa ei tähän
vuodenaikaan vielä ollut ruusuja, valitsi kuningas kauneimman ruusun
ja lähti sitä viemään puolisolleen Tyyralle. Mutta Tyyra työnsi itkien
ruusun luotaan ja sanoi: "Suurempia lahjoja antoi isäni ennen mulle,
mutta hän ei pelännytkään lähteä muille maille rikkautta etsimään.
Mutta sinä, sinä et uskalla lähteä Vendinmaalle minun aarteitani
noutamaan, sillä sinä pelkäät veljeäni kuningas Sven Pörhöpartaa
Juutinmaalla." Kuningas Olavi hypähti vihanvimmassa pystyyn. Kuin
tulessa ja ilmassa lähetti hän käräjäkapulat kaikille ilmoille.
Nidarosin käräjillä sitten päätettiin heti lähteä suurelle retkelle
Vendiin. "Ja tällä retkellä nyt olemme", päätti kertoja. "Katsokaas,
tuo suunnaton pursi tuolla on kuninkaan laiva 'Iso Käärme'. Tuo hiukan
pienempi on 'Pikku Käärme'. Tuolla on 'Kurki', tuolla 'Kotka', tuolla
'Susi'. Tänne Tunsbergiin poikkesimme vain kilpailujen ajaksi. Heti
kilpailujen jälkeen jatketaan matkaa etelään. Oh, on ihanata olla
kuningas Olavin miehenä, sillä suurempaa sankarikuningasta ei ole ikinä
ollut pohjan tähtien alla." -- -- --

Miehet sijoitettiin asumaan kauppakylään, joka sijaitsi vuonon
pohjukassa, mutta kilpailijat saatettiin kuninkaan komeaan
sankarihoviin, joka sijaitsi uljaan Linnatunturin harjalla, kauppakylän
pohjoispuolella.

Seuraavana aamuna alkoi kilpailu. Suuren sankaripirtin kunniapaikalla
istui kuningas Olavi ja hänen puolisonsa Tyyra. Kuninkaan seurue,
"hird", asettui ympärille, kukin määrätylle paikalleen, kuninkaan
lähimmät sukulaiset vähän korkeammalle muita. Koko suuri sankaripirtti
täyttyi pian skaldeista, soittajista ja laulajista. Onnen kultainen
kannel oli pöydällä pylväitten välissä, vastapäätä kunniaistuinta.
Ensin soittivat kuningas Olavin hoviskaldit, mutta kyyneleitä ei
urhojen silmissä näkynyt. Sitten siinä soitti Olavi Sylikuninkaan paras
hoviskald, sitten kuningas Sven Pörhöparran lähettämä soittaja, mutta
tulos oli molemmilla sama: ei kyyneleitä! -- Nyt soittivat kymmenet
muut Svitjodista ja muualta tulleet soittajat, mutta ei vain näkynyt
kyyneleitä. Vasta kun Islannista tullut soittaja otti kanteleen
polvilleen, valtasi liikutus sydämet, ja urhojen kasvot vavahtelivat
-- mutta ei muuta. Nyt soittivat eestit. Kun Karjalan Osman lähettämät
soittajat astuivat esiin, pidätti vanhempi Helkky henkeään -- miten nyt
kävisi! Ensin soitti toinen, urhojen kasvot värähtelivät. Sitten otti
toinen kanteleen, ja mitä! Tyyran pitkien silmäripsien alta helmeili
kirkkaita kyyneleitä. Urhot olivat liikutettuja, mutta sittenkään
ei kellään ollut kyyneleitä. Kun karjalaiset lopettivat, oli hetken
keskeytys. Kuningas Olavi luuli jo, ettei kilpailijoita enään ollut, ja
että siis onnen kannel jäisi hänen hoviinsa seuraavaan soittojuhlaan
asti. Siksi hän iloisena kysyi: "Eikö kukaan enään tahdo kilpailla
kultakanteleesta?"

Silloin astui esiin nuori Helkky, kalpeana, arkana. Urhot katsoivat
ihmetellen toisiinsa: Tuommoinenko parraton nuorukainen aikoi kilpailla
harmaapäitten rinnalla! Kuningas ja kuningatar kumartuivat eteenpäin
katsomaan nuorukaista, joka hennoin sormin näppäili, viritteli
kanteletta. Helkystä tuntui niin pahalta, että hän olisi tahtonut
juosta metsään. Kuinka kummassa Helkky-eno olikaan saanut hänet
taivutettua lähtemään tänne! Oi, miten paljon parempi olisi kotona!
Siellä on äiti ja isoäiti ja pieni, hento orjatyttö, joka kerran
oli ryöstetty vanhempiensa ihanasta kodista. Kuinka hän oli heitä
ikävöinyt kaiken matkaa! Kunpa kerran vielä pääsisi kotiin. Helkky
alkoi soittaa. Ja voi, tämän kultaisen kanteleen ihmeellinen sointu
tempasi hänet mukaansa. Hän ei nähnyt ketään, ei muistanut olevansa
sankaripirtissä, hän vain soitti, soitti. Koko sielunsa syvän ikävän
vuodatti hän kanteleen kieliin. Oi, äiti, äiti ja surullinen, pieni
orjatyttö, jonka tie oli ollut kyyneleitä täynnä, siksi kunnes hänet
ostettiin Kultarantaan. Tyttö-rukka, kyyneltyttö, surunlapsi, nyt saat
yksin itkeä rantakivellä surmatuita vanhempiasi ja poltettua kotiasi!
Tyttöraukka, kyyneltyttö, surunlapsi! Ja kannel kaikui yhä pehmeämmin,
oi nyt se aivan itkee orjatytön kärsimyksiä. Kuningatar Tyyra
nyyhkytti, kuningas Olavi sai silmiinsä kuumia kyyneleitä ja lopulta
kihosi kyynel jokaisen urhon silmistä.

Helkky heräsi kuin unesta ja herkesi soittamasta. Sankaripirtissä
vallitsi haudanhiljaisuus. Vihdoin nousi kuningas Olavi ja sanoi:
"Nuorukainen, kuka lienetkin, minä julistan sinut voittajaksi! -- Kuka
olet ja mistä?"

"Olen Suomesta Kultarannan Helkky."

"Ah, kuningas Sampsan maasta. Ota kannel omaksesi ja tuokoon se
Suomelle ikuisen onnen!" -- -- --

Sankaripirtin vieressä oli ennen ollut pyhä lehto ja sen keskellä Freyn
temppeli. Mutta kuningas Olavi, joka innokkaasti levitti kristinuskoa,
oli hävittänyt temppelin perustuksiaan myöten ja kaadattanut pyhät
puut. Näin oli paikalle muodostunut käräjäkenttä. Tälle kentälle oli
nyt järjestetty yhteinen ateria, johon kaikki kuninkaan miehet, kaikki
vieraat, koko sotajoukko ja koko kauppakylä oli kutsuttu. Kokonaisena
paistetut hirvet, karhut, lehmät ja muut siellä odottivat ja olutta
oli suurissa sammioissa. Aterian aikana soittelivat maan ääristä
tulleet kilpailijat ihmisten iloksi. Mutta kun nuori Helkky otti
kultaisen kanteleensa, Helkky-eno harppunsa ja Uulo huilunsa ja he
sitten yhdessä soittivat, sanoi kuningas ja kuningatar ja koko kansa,
että se oli soittoa, jommoista ei ikinä ennen oltu kuultu Tunsbergin
soittojuhlilla. -- -- --

Seuraavana aamuna lähti koko suuri sotalaivasto kohti etelää ja sitä
seurasivat monet soittajapurret. Kun oli kuljettu läpi Juutinrauman,
kääntyi Kultarannan ja Voijolan pursi pohjoiseen, mutta kuningas
Olavin mahtava laivasto jatkoi edelleen matkaansa itään. Suomen miehet
katselivat vielä erotessakin noita satumaisen komeita laivoja. Siinä
uivat Iso Käärme ja Pikku Käärme kuin sorsaemot poikueensa keskellä.
Kuningatar Tyyra seisoi puolisonsa vieressä Ison Käärmeen kokassa,
katseli pohjoiseen kääntyviä laivoja ja sanoi: "Siinä nyt menee onnen
kultainen kannel Suomeen. Kun ei nyt vain onni erkanisi retkeltämme,
niinkuin tuo kannel erkani."

"Minä en ainakaan pelkää, tulkoon mitä hyvänsä, yrittäköön Sigrid
Ylpeä vaikka kuinkakin kostaa", vastasi kuningas Olavi ja sai sankarin
ryhdin. Ja hän piti sanansa. Kun muutamien viikkojen päästä taisteltiin
Svolderin mainehikas taistelu, syöksyi hän, viimeiseen asti taistellen,
mereen. Ja aallot kietoivat pehmeään vaippaansa tämän Pohjolan satujen
suurimman sankarin, kuningas Olavi Trygvenpojan.

       *       *       *       *       *

Vihdoinkin näkyivät kotoiset selät, kotoiset rannat. Saarien lomitse
palasi Kultarannan komea pursi pitkältä matkaltaan. Sitä seurasi
Voijolasta asti toinen pienempi, Ilma ja Eerik kun lapsineen tulivat
vierailemaan Kultarantaan pitkästä ajasta. Miten soma olikaan tuo
kotilahti, ja Ilman sydän vavahti ilosta, kun veneen kokka kosketti
valkamaa. Tulijat olivat päässeet aivan huomaamatta rannalle. Vasta
kun he nousivat rantatörmää, syöksyivät pikku pojat hirveällä rymyllä
vastaan. Mutta kun he näkivät Ilman ja Eerikin ja heidän lapsensa,
pysähtyivät he ujoina katselemaan. Tuommoinenko oli Ilma-täti! --
Pihalla vasta ehättivät kaikki vastaan. "Ilma, Ilmalapseni", sanoi
äiti ja sulki Ilman syliinsä. Kirkkaat kyyneleet täyttivät Ilman
silmät. "Katsos, äiti, tässä ovat lapseni", sanoi hän vihdoin
kyyneleitään kuivaten. Nyt vasta huomasi äiti Eerikin ja lapset ja
kaikki matkaltapalaavat, ja sanomaton riemu täytti hänen sielunsa.
Kun Helkky vielä iloisena sanoi: "Äiti me voitimme onnen kultaisen
kanteleen, nyt tulee Suomellemme ikuinen onni", tuntui äidistä, ettei
hän enään kestänyt kaikkea tätä onnea. Hän istahti paadelle pyhän
pihlajan alle levähtämään. Joka taholta kuului nyt huutoja: "Helkky,
sinun pitää soittaa, sinun pitää soittaa onnen kultaista kannelta!" --
Nuori Helkky otti kanteleensa ja asettui pihatuomen alle. Ilma istahti
äidin viereen paadelle ja siihen lähelle tulivat vielä Hyvämieli,
Pilvikki ja Helkky. Eerik ja Uulo istuivat lasten kanssa kedolle. Nuori
Helkky alkoi soittaa. Ja voi sitä soittoa! Siinä soi todella kultainen
kannel, joka Suomelle toi ikuisen onnen! -- Äidistä tuntui, ettei
hän kestä tätä onnen äärettömyyttä. Ilma ja Hyvämieli tässä, Helkky
ja Pilvikki tuossa, lapsenlapset tuolla ja onnen kultakannel soi.
Hän sulki silmänsä ja painoi kädellään sydäntään, siellä tuntui niin
omituiselta. Sitten hän taas aukaisi silmänsä. Mitä ihmettä! Hän näki
kaiken kuin sumun läpi. Ja voi! Tuo soittaja tuolla kaukana, kaukana
etäisyydessä ei ollutkaan nuori Helkky, vaan Kulkija-Helkky, joka
istui ihmeen ihanassa puutarhassa ja soitti ikuisen onnen kannelta.
Nyt aukeaa kultainen portti ja ihana olento viittaa häntä tulemaan
puolisonsa luo. Säveleet muuttuvat ijäisyyden sulosoinnuiksi. --
"Oi, ihanuuden äärettömyyttä! Minä olen niin onnellinen, onnellinen,
onnellinen...", kuiskasi äiti. -- Ilma katsahti äitiinsä ja kalpeni.
Äiti painoi päänsä pihlajaan ja näytti nukkuvan. Ilma tarttui hänen
käteensä, se oli kylmä. Hyvämieli nousi pelästyneenä, kumartui äidin
yli ja sanoi: "Äiti." Mutta äiti ei vastannut. Hätääntyneinä riensivät
siihen kaikki. Ja salamana selvisi heille: äiti on kuollut, oi kuollut!
Ilta-aurinko loi hänen ylitsensä lempeän hohteen ja hänen kasvoillaan
oli kirkastettu hymy. Melkein tiedottomina vaipuivat lapset ja
lastenlapset polvilleen äidin ympärille ja heidän olentoaan värisytti
yksi ainoa syvä nyyhkytys: äiti, äiti, äiti! Ja keväinen metsä ja
lahdelman laineet, illan tuuli ja nurmikon kukat nyyhkyttivät heidän
kanssaan: äiti, äiti, äiti!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Onnen kannel - Historiallinen kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.