Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Eläinvaltiaita
Author: Roberts, Charles G. D., Sir
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Eläinvaltiaita" ***


ELÄINVALTIAITA

Kirj.

Charles G. D. Roberts


Suomentanut

I. K. Inha



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1917.



SISÄLLYS:

Eläinten kuningas.
Virvatulien maailmassa.
Verikosto.
Hyökkääjät.
Nousevien lohien johtaja.
Täplikäs muukalainen.
Puna-dandy ja Mac Tavish.
Selkä seinää vastaan.
Eräs reikien kaivaja.
Lumessa nukkuja.



ELÄINTEN KUNINGAS


Vesi tuntui paljaaseen ihoon lämpimältä kuin maito ja väkevän
suolaisuutensa vuoksi niin kantavalta, että Johns mielestään saattoi
pysyä sen pinnalla vaikka kuinka kauan. Voimallisena ja taitavana
uimarina hänen ei muuta tarvinnut kuin uida suoraan eteenpäin vain,
vakaasti ja hätäilemättä, kunnes joko maan tapaisi tai nälkään ja
janoon menehtyisi. Oli tietysti muitakin vaaroja -- sillä nämä
troopilliset vedet olivat haikalan, sahakalan ja miekkavalaan koti.
Mutta moisen kohtauksen ikävän mahdollisuuden hän päättävästi karkotti
laskuistaan, se oli niitä uhkapelin sattumia, joihin ei voinut toivoa
ajatuksella mitään vaikuttavansa.

Hirmumyrskyn mieletön raivo oli riehunut itsensä tyhjäksi muutamia
tunteja aikaisemmin, ennenkuin meni pohjaan se tonkiva, piehtaroiva
rauska, joka oli häntä kannatellut, ja Johns huomasi nyt ympärillään
olevan verraten rauhallista. Hirmuisten maininkien harjoilla oli
vielä kyllin tuulta sivaltamaan pois vaahdon ja piiskaamaan häntä,
niin että päätä pyörrytti; mutta aavoissa liekkuvissa laaksoissa oli
paljasta suloista rauhaa. Hän koetti taitavilla tempuilla pysytellä
vain täällä rauhassa, kunnes oli levähtänyt ja toipunut tukahduttavasta
taistelustaan pohjaan menevän laivan pyörteessä. Tuon tuostakin hän
kohotti päänsä ja olkansa vedestä tähtien hämärässä valossa ahnaasti
tähyten, oliko laivaväestä jäänyt ketään muuta henkiin. Mutta
ajatellessaan, kuinka kovalle hänen itsensä oli ottanut, ennen kuin oli
siitä hornan pyörteestä takaisin vedenpinnalle ponnistellut, vaikka
hän oli niin voimallinen ja veteen perehtynyt ja vaikka hän viisaana
miehenä oli riisuutunut alasti lopputaistelua varten -- ei häntä
kummastuttanut, että oli yksin.

Aluksi hän tarvitsi kaikki elinvoimansa toipuakseen tuosta
puustavillisesta ja aineellisesta helvettiin menosta. Hänessä ei ollut
sijaa mielenliikutuksille ei millekään muulle kuin sille ajatukselle,
että hän tahtoi elää. Sitten hän, huomatessaan uivansa voimallisesti ja
jälleen vaivatta hengittävänsä meren sileissä syvissä notkelmissa ja
luodessaan kirkassilmäisen katseensa samettimaisen taivaan matalalla
riippuviin tähtiin, tunsi yksinäisyyden kauhistuksen kouristavan
itseään. Hän oli hipaissut yksinäisyyttä ennenkin ja hiljaa siitä pois
kaikonnut. Hän oli kuvitellut sitä, suurennellut sitä tuhatkertaisesti
ja nähnyt sen tuskan kuvan mielessään. Mutta nyt hän ensi kerran
tunsi sen; ja hetken oli, kuin olisi jäätävä kouristus hiipinyt hänen
sydämensä alle.

Hänestä tuntui, että jos hänellä olisi ollut lankku tai puomi tai
kappale parraspuuta kourailla, taikka jos hänelle olisi jäänyt vaikka
kuinka vähäinen vaateriekale, niin ei yksinäisyys olisi ollut niin
hirvittävä. Mutta nyt hän oli vain yksi pienoinen alaston ihmiselämän
kipinä aaltojen mittaamattomissa, rannattomissa jonoissa hiljaisen
taivaan alla. Eivät edes ne vainajat, jotka nyt sokeasti ja ääneti
yhdessä häälyivät hänen allaan tutkimattomissa syvyyksissä, olleet näin
tuiki ystävää vailla.

Enimmät olisivat hänen asemassaan kohottaneet kätensä ja vaipuneet
pohjaan sen ajatuksen murtamina, että heitä vastaan taisteli koko
valtameri. Mutta kesken hellittäminen ei kuulunut tämän Johns
nuorukaisen luonnonlaatuun. Ei sekunnin murto-osaksikaan se saanut
hänessä valtaa tietoisena mielijohteena. Hän ei voinut kuvitellakaan
luopuvansa taistelusta, vaikka kuinkakaan toivottomasta, niin kauan
kuin hänessä oli jäljellä yhtäkään kykyä, jolla tahtoaan toteuttaa.
Hänen uskontunnustuksensa mukaan ei miehen ollut aika hellittää, ennen
kuin hän oli aivan kuollut ja vielä sen tiesikin.

Elpyvät sielunvoimansa hän nyt kohdisti siihen kysymykseen, mihin
suuntaan uida. Yö oli vielä nuori, sillä pari tuntia auringonlaskun
jälkeen oli aaltojen nakkelema rauska vaipunut pohjaan. Kylmästi
punnittuaan kaikkia todenmukaisuuksia -- se oli kylläkin hatara
tehtävä, sillä ei ainakaan kahteen päivään ollut laivassa olijoilla
varmaa tietoa pituuksista eikä leveyksistä -- hän teki päätöksensä
ja lähti uimaan suoraan länttä kohti. Sillä suunnalla hänestä tuntui
olevan paras maan toivo -- eikä se ollut aivan huonokaan toivo,
kääntyipä tässä lukemattomien saarien meressä mille taholle tahansa. Se
oli pääasia, että valitsi jonkun suunnan ja sitten piti siitä kiinni,
jottei uuvuttanut voimiaan piiriä uimalla. Tähdistä hän saattoi määrätä
suuntansa; ja koska hän ammatiltaan oli vaeltava sanomalehtimies,
pää täynnä monenlaisia, vaikk'ei aina oikeitakaan tietoja, niin
tunsi hän tähtensä tähän tarkoitukseen riittävän hyvin, Hänen suuri
toivonsa oli saavuttaa ranta ennen täyttä päivänvaloa - ennen kuin
aurinko, vaskenkarvaiselta taivaalta paahtaen, keittäisi aivot hänen
suojattomassa pääkopassaan ja hän tulisi janosta hulluksi. Hän tiesi,
että minkä maan hän saavuttaisikin tässä meressä, niin olisi se villien
eläimien ja vielä villimpien ihmisien maa. Mutta mitä hän tekisi
sanotun maan saavuttaessaan, se oli kysymys, joka hänen kovapintaisessa
toivehikkaisuudessaan ei näyttänyt tuossa tuokiossa vaativan ratkaisua.
Jos hänen olisi koskaan sallittu pohtia sitä itse paikalla, niin
silloin hän sille omistaisi kaiken mahdollisen huomion.

Hätäilemättä, voimiaan säästellen Johns veteli kylkiuintia edelleen.
Aina pitkän aallon harjaa lähestyessään ja tuntiessaan tuulen ja
tyrskyn piiskaavan, hän teki pienen voimanponnistuksen ja sukelsi
päästäkseen niin äkkiä kuin suinkin ylimmän tukahduttavan tuprun läpi
verraten tyvenille alemmille kaltaille. Mutta kova ilma, ikään kuin
tyytyen siihen, mitä oli aikaan saanut, asettui nyt nopeaan, ja pian
aallon harjatkin lakkasivat kiusaa tekemästä. Myrsky lauhtui tuuleksi
ja sitten sangen tasaisesti aivan vaimeni, lukuun ottamatta jotain
satunnaista läähättävää löyhäystä, joka oli kuin syvä nyyhkyttävä
hengenveto vimman raivonpurkauksien jälkeen.

Johnsin edelleen uidessa tummat keinuvat pinnat hänen ympärillään
raukesivat sileiksi öljymäisiksi laikoiksi, jotka särkyivät
maitomaisiksi tiriseviksi fosforiliekeiksi ja tähtipölyä täyteen
kylvetyiksi pyörteiksi hänen tunkeilevien uintiliikkeittensä ympärillä.
Tämä troopillisten vesien väkevä fosforivalo oli hänelle vanhastaan
tuttu ilmiö, mutta näin uidessaan hän kiinnitti siihen huomionsa
tarkemmin kuin koskaan ennen, mieltään vain askarruttaakseen. Nuo
terävän hetkellisen valon pienoiset kipunat, jotka kaivomaisessa
pyörteisessä hehkussa virisivät ja hävisivät, olivat hänestä kuin
silmiä, jotka ilkkuen ja vahingoniloisina vaanivat hänen matkantekoaan
ja nauroivat ajatellessaan, kuinka se päättyisi. Mutta vähätpä hän
välitti niiden pilkasta, häpeään hän aikoi vielä saattaa niiden
häijyt odotukset. Koko loppumattoman yön hän huvitteli itseään tällä
kuvitelmalla, kunnes lopulta tähdet alkoivat kiireellä kalveta
ja sitten tropiikin äkillinen aamunkoitto leimahti kuppuroivalle
taivaanrannalle.

Se loi leimunsa matalalle särkälle, jota puolenkymmenen mailin
päässä hyöky suomi, ja sen takana palmupaarteelle ja mäelle, joka
kyrmyniskaisena, purppuroidun viheriäisenä kyyrötti moniaan mailin
päässä maan sisässä.

Mieheltä pääsi matala riemastuksen naurahdus, hän muutti suuntaansa
oikealle ja ui suoraa päätä särkkää kohti. Mutta hän ui nyt hyvin
verkalleen, säästellen voimiaan rantahyökyihin ja viimeiseen
kamppailuun.

Kun hän lopulta oli päässyt muutaman sadan sylen päähän hyökyaaltojen
jyrisevästä kukistuvasta rintamasta, joka putouksena vyöryi koko
särkänkin yli, niin hän älysi, että sillä kohdalla oli mahdotonta
maihin mennä niinkään kokeneen hyökyjen ratsastajan kuin hänen. Mutta
hän huomasi niinikään, että maa tällä kohdalla oli jonkinlainen niemen
nokka, joka pisti oikealle kädelle mereen. Hän sen vuoksi kääntyi vielä
enemmän oikealle ja kärsivällisesti ui yhtä suuntaa pauhaavan mylläkän
kanssa. Kun oli kulunut vielä pari tuntia -- ja aurinko tällä ajalla
muuttunut sulaksi kupariksi ja pakottanut hänet tuon tuostakin päätään
kastelemaan -- niin hän pääsi kääntymään niemen nokan ympäri ja viimein
löysi paikan, niin kuin oli toivonutkin, jossa rantahyöky maan suojassa
oli vähän helpompaa. Valiten jykevän vyöryaallon, jonka murtumakohdan
hän luuli voivansa laskea, hän sen keralla kiiti rantaa kohti,
pysytellen paraiksi kaukana pystyyn karkaavan harjan takana ja lopulta
jätättäen, välttääkseen aallon musertavan kaatumisen. Sen järisevässä
romahduksessa hän jalallaan tapasi pohjan ja eteenpäin syöksähtäen
sukelsi tyyneen veteen, ennen kuin seuraava hyökylaine yllätti.

Mailin päässä oli tyynen veden takana kullanvalkea ranta
päivänpaisteessa hehkuen, matala puro sen poikki mereen kierrellen.

Johns muisti paikalla varoa ja uiskenteli verkalleen rantaa kohti,
tutkien joka puun ja pensaikon, oliko missään uhkaavaa elämän oiretta.
Papukaijoja lörpötteli ja kirskui seuranrakkaasti puron reunalla
puitten latvoissa, ja tämä paikalla rauhotti häntä, ettei ainakaan
lähimmässä läheisyydessä ollut ihmisolentoa eikä väijyvää petoeläintä.
Hän ei tiennyt, mitä piti odottaa tässä tuntemattomassa maassa -- jota
hän epäili joksikin saareksi -- hänellä kun ei ollut minkäänlaista
osviittaa päättääkseen, oliko se Uuden Guinean ryhmän ulkosaaria, vai
kuuluiko Sumatran saaripiiriin. Hän tiesi, että jos se kuului Uuden
Guinean ryhmään, niin ei siinä ollut sen vaarallisempia eläimiä kuin
metsäkarjuja, käärmeitä tietenkään lukuun ottamatta. Jos se taas oli
Sumatran saariston ulkokulmia, niin hän tiesi, että täällä saattoi
tulla vastaan Malaiji-niemimaan kaikkia julmimpia petoja. Kaiken
kaikkiaan hän sittenkin toivoi jälkimäistä vaihtoehtoa, sillä ei ollut
vihannan pyöreän maan pinnalla villieläintä, jota hän olisi pelännyt
yhtä paljon kuin Uuden Guinean tiheikköjen villejä ihmisiä.

Kahlaten joen suussa maihin Johns rupesi suulleen ja joi pitkin
siemauksin sen makeata ja puhdasta, vaikka melkein kuumaa vettä.
Etsien sitten lähimmän varjon hän kävi istumaan selkä puuta vastaan ja
silmät tiheiköissä, aikoen levätä ja punnita mahdollisuuksiaan. Hän
oli vimmatusti uninen koko yön kestäneen uinnin ja edellä käyneiden
jännityksen ja rasitusten päiväin jälkeen, mutta hän ei tahtonut
nukkua, ennen kuin oli vähän pinnistänyt ajatuksiaan. Ajatteleminen
kävi kuitenkin piankin mahdottomaksi. Huomatessaan silmäluomien
väkisinkin umpeen painuvan ja kaikenlaisten kummien näkyjen kiitävän
kautta aivojen silmänrävähdyksien välillä, hän kiipesi korkealle
puuhun, punoi pari vierettäistä oksaa yhteen tueksi itselleen ja
paikalla ja arvelematta vaipui uneen.

Hän nukkui muutamia tunteja uupumuksen raskasta unta, nukkui
päiväsydämen raskaan helteen ja iltapäivää hyvän matkaa, mutta lopulta
hänet herätti nälkä ja epämukavan, sietämättömän makuupaikan vaivat.
Hän hieroi nuorteammiksi kangistuneita jäseniänsä ja huomaten sitten,
että puu oli varsin sovelias pakopaikaksi, koska siihen oli helppo
äkkiä nousta, hän taittoi enemmänkin oksia ja punoi itselleen varsin
turvallisen lavan, jolle hän levitteli pienempiä oksia ja lehtiä, niin
että siitä tuli mukiin menevä vuode. Tämä antoi hänelle omistamisen
rauhottavan eläimellisen tunteen. Hänellä oli pesä -- jotain kodista
käyvää.

Sitte hän kapusi alas maahan ja lähti etsimään jotain syötävää.

Pian hän näkikin, ettei ainakaan ruuan puolesta olisi paljon huolta.
Ei tarvinnut muuta kuin omasta puustaan kurkottaa lähimmän naapurin
oksiin, niin saattoi poimia kypsiä mangostanoja [Itä-Intiassa kasvavan
_Garcinia mangostanan_ hedelmä] niin paljon kuin vain halutti. Vajaan
satakunnan askelen päässä oli lehto metsäpisankeja. Ja hän oli varma
siitä, ettei ravitseva duriokaan [_Durio Zibethinus_ on eräs Itä-Intian
hedelmäpuu, jonka siemeniä paahdetaan ja syödään kuin kastanjoja.
Suom. muist.] ollut kaukana, ja rantalagunin tyynessä vedessä oli
varmaan yllin kyllin mehukkaita simpukoita. Syötyään pahimman nälän
tyynnyttämiseksi mangostanoja ja pisankeja hän taittoi ja oksi ohuen,
mutta raskaan oksan nuijaksi ja, alastomana kuin ensimmäinen ihminen
puiden latvoista maahan lähtiessään ja ylivaltaa nelijalkaisilta
kilpailijoiltaan kiistämään ruvetessaan, hän astui varjosta esiin ja
melkein ylpeänä käveli rantaäyrään poikki veden partaalle. Voimakkaana
ja notkeana, oivallisesti kehittyneenä, hän ei suinkaan pelästynyt
ilkialastomuuttaan eikä suojattomuuttaan, vaan tunsi rohkeutensa yhä
jäykemmin nousevan kohtaamaan niitä vaaroja, joita hän tiesi edessään
olevan.

Rannalla hän nyt huomasi hajallaan sangen runsaasti ajopuita ja
kaikenlaista rauskaa. Näiden seasta hän paljon pengottuaan ja
käänneltyään löysi moniaan kappaleen, jonka toisessa päässä oli
naula, ja siitä hän sai raakaa oksaansa paljoa tehokkaamman aseen.
Huomatessaan sen käteväksi ja painon hyväksi hän loi uhmaavan katseen
tiheään lehväseinään, jonka takana uhkasi niin monta tuntematonta
vaaraa, sitten alkoi illalliseksi koota parhaita simpukoita. Hän vei
ne mukanaan puunsa juurelle ja selkä runkoa vastaan istuen söi itsensä
kylläiseksi, ennen kuin uudelleen kiipesi oksien sekaan pakopaikkaansa.

Tähän saakka hän ei ollut nähnyt muita elonmerkkejä kuin moniaita
apinoita, paljon papukaijoja ja kakaduita ja rusottavan flamingoparven
lennossaan. Rannan penkomattomasta merihylystä, josta varmaan suuri
osa olisi herättänyt älykkäiden villien huomiota, hän päätti,
ettei tällä seudulla asunut eikä käynyt ihmisiä. Jos tämä taas oli
suurempien petojen asuinsijoja, niin hän arveli sen varmaan käyvän ilmi
auringonlaskun aikaan, jolloin ne luultavasti tulisivat suolattomalle
joelle juomaan.

Hänen ei tarvinnutkaan kauan odottaa todistuksia päätelmiensä paikkansa
pitävyydestä. Auringonlaskun vielä pälyillessä puitten seassa ja
taivaan vielä hehkuessa kalpenevaa väriä, kuului alusmetsästä raskasta
tallustelua ja lauma villejä puhveleita vyöryi alas joelle. Ne olivat
parisataa askelta ylempänä jokivarressa kuin Johnsin puu, mutta siksi
lähellä kuitenkin, että hän hyvin lajin tunsi.

"Jos täällä on noita junkkareita", hän mutisi tyytymättömänä, "niin
saan tehdä leopardien ja ehkä yhden tai parin tiikerinkin tuttavuutta.
Täytyy pitää silmät auki."

Ja hän päätti varustaa itselleen huomeneksella enemmän aseita,
varsinkin jotain peitsen tai keihään tapaista, jolla voisi tapella
pitemmänkin matkan päästä kuin nuijalla. Hän muisteli kaipauksella
repeteririhlaansa ja kätevää pistoolipariaan, jotka olivat menneet
laivan mukana pohjaan. Näitten turhien kaipailujen jälkeen hän alensi
vaatimuksiaan himoitakseen hyvää jousta ja nuolia, jotka olisikin
voinut helposti saada aikaan, kunhan vain olisi ollut puukko. Mutta
tämä oli yhtä turha haave kuin rihla ja revollikin. Hän malttoi
mielensä pienellä soinnuttomalla naurahduksella, kohotti olkapäitään,
tutki tuntijan silmällä pitkiä suonekkaita käsivarsiaan ja alastoman
ruumiinsa lihaksia, ja hätkähtäen äkkiä siitä ajatuksesta, että hän oli
suistunut aseettoman ihmisyyden paljaalle peruskalliolle saakka, hän
vannoi kaikille hyökkääjille näyttävänsä, että hän oli pystyvämpi eläin
kuin paraskaan niistä.

Ja erällisen elämän sattuma sovittikin niin, ettei hänen tarvinnut
kauan odottaa, ennen kuin tämä päätös joutui koetukselle. Tuskin
ennätti puun alla kareileva puro, puhvelien käynnistä sekaannuttuaan,
uudelleen selkeäksi juosta, kun sen partaalle saapui pari pientä
kaurista juomaan. Väijytystä peläten ne etsivät aukeata kohtaa, jopa
ohi Johnsin puusta, ja joivat arkaillen, vuoron jälkeen, joka toinen
sekunti päätään kohotellen ja vahtien. Mutta kaikesta valppaudestaan
huolimatta ne eivät voineet huomata vihollista, joka jälkiä pitkin
varkain lähestyi. Se oli hoikka vilkkaan täplikäs oselotti, ja se hiipi
niiden perässä ääneti kuin varjo, pysyen huolellisesti Johnsin puun
takana piilossa. Tultuaan puun tyvelle iso kissaeläin litistyi maata
myöten ja kurkisteli varovasti ympärilleen, näköjään epätietoisena
siitä, joko se oli kyllin lähellä, jotta hyökkäys riistan kimppuun
menestyisi.

Ennen kuin se vielä ennätti päätöstään tehdä, näyttivät kauriitten
pitkät valppaat korvat käsittävän jonkun uhkaäänen takaapäin
tiheiköstä. Vain sekunnin osan ne molemmat seisoivat jäykkinä, korvat,
silmät ja kuono ääntä kohti terotettuina. Hypyllä niin kevyellä kuin
olisi tuulahdus ne kohottanut ne sitten loikkasivat joen poikki ja
pakenivat pois meren rantaa pitkin. Oselotti, pettymyksessään pitkät
valkoiset hampaansa paljastaen, syöksyi ylös puuhun ja kurkisteli
taapäin jälkiään myöten nähdäkseen, mikä oli saaliin pois säikäyttänyt.
Kun ei mitään näkynyt, niin se lähti kiipeämään korkeammalle, ikään
kuin paremmin nähdäkseen -- ja kohtasi ihmisen vakaat silmät, jotka
tuijottivat yläältä lavan reunan takaa.

Kavahtaen takaisin säikähtyneellä ärinällä ja korvat niuhassa pitkin
kalloa se kyyristyi oksalleen ja tuijotti ylöspäin miehen silmiin.
Mutta Johns ei pitänyt oselottia vakavan toimen arvoisena. Hänestä
se tuskin oli muuta kuin isommanlaatuinen villikissa. Mutta häntä ei
miellyttänyt, että se, sen enempää kuin koko sukukaan, omine lupineen
tuli hänen puuhunsa. "Menetkös siitä", hän tuimasti käski ja löi yhteen
käsiään. Häntä kankeana ja pörhistyneenä hämmästynyt eläin pudotti
itsensä kummittelevasta puusta ja kapaisi tiheikköön.

"Taitaapa se riittää sinun tapaisillesi", naurahti mies itsekseen ja
rupesi järjestämään vuodettaan mukavammaksi.

Hämärän nopeaan saetessa tähtikirkkaaksi pimeäksi Johns ei enää kyennyt
erottamaan veden partaalle pyrkiviä haahmoja. Ne pysyivät lähellä
tiheikön reunaa, epämääräisinä liikkuvina varjoina vain, jotka tuskin
muuta kuin veteen koskivat, jälleen kadotakseen. Toisinaan kuitenkin
raskas jalkain töminä ja läiskeet ilmaisivat, että jotkut vieraista
olivat melkoisen kookkaita, olivatpa muutoin minkälaatuisia tahansa.
Kerran kuului vähän kauempaa tiheikön sisästä hätääntynyt rääkäisevä
parkaus, jota seurasi lyhyt tepastelu alusmetsän seassa, ja Johns
siitä päätti, että joku eläin hirvaitten tai kauriitten heimoa oli
joutunut oselotin saaliiksi. Ääntä seurasi näkymätön mutta melskeinen
pakokauhu joen partaalla. Sitten tuli hiljaisuus, jota hyökyjen jyminä
ulkoriutoilla ennemmin syvensi kuin häiritsi.

Lämmin merituoksuinen ilma oli kuin unijuomaa, ja Johns tunsi nyt
unen käyvän ylivoimaiseksi. Hän alkoi uskotella itseään, että tässä
lavalla saattoi ruveta hyvässä turvassa nukkumaan huolimatta kaikesta
siitä rosvoelämästä, jota koko tiheikkö nyt vilisi. Hyvin hän kyllä
aivojensa takakammiossa tiesi, että se oli mieletöntä, mutta hän alkoi
juuri taipua ja luiskahtaa näköjen maailmoihin, kun mereltä tulvaava
hunajankarvainen valo hänet havautti Kuu teki paraillaan nousuaan.
Hän tuijotti ulos sitä kohti, ja rajattoman ja ainaisen poloisuuden
tunne äkkiä kouristi hänen sydäntään. Sitten hänen korvaansa kantoi
takaa päin heikkoa ääntä ja hän käänsi päätään. Joen äyräällä, täplät
kirkkaina edestäpäin tulevassa valossa, litteä julma pää kohotettuna
kuuta katselemaan, seisoi suunnaton leopardi.

Johns tiesi, että leopardi kiipee puuhun yhtä vikkelään kuin oselotti.
Ääneti hän tapasi pientä nuijaansa ja tunnusteli sen päässä olevaa
naulaa, oliko se lujassa. Hän olisi nyt suonut, että olisi ymmärtänyt
varustaa itselleen keihään. Mutta hän rohkaisi luottavasti mieltään ja
jännitti jäseniään epävarman tappelun varalle, joka tässä näytti olevan
tulossa.

Leopardi alkoi samalla haistella ilmaa, ikään kuin vainuten hajua,
joka häntä oudostutti. Että se oli haju, joka sen vihaa kiihotti,
näkyi selvään korvain niuhistuksesta ja hännän kiertelystä. Mutta
ilmeisestikään ei tämä ihmishaju ollut sille tuttu. Se hiipi varkain
ympäri, kunnes sattui ihmisen jäljille. Silmänräpäyksessä se jäykistyi
valppaaseen valmiuteen. Tässä oli jotain tuntematonta ja vaarallista.
Sangen varovasti se seurasi jälkiä puun luo, haisteli runkoa ja kohotti
päätään oksien sekaan tuijottaakseen.

Kylmästi mies katsoi alas siihen kalpeaan julmaan paloon.

Kuun vaakasuorien säteitten puuhun kaikkialle tunkeutuessa Johns tiesi,
että hän vaalean ihonsa vuoksi oli viholliselle sangen selvään näkyvä.
Hän hieman käänsi päätään, niin että kuutamo valaisisi hänen kasvonsa,
ja katsoi alas pedon ylöspäin suunnattuihin silmiin. Sitten hän alkoi
puhua.

"Korjaappas tästä luusi!" hän käski sangen verkalleen, tavu tavulta,
rautaisella äänellä. "Hoida sinä omia asioitasi, äläkä pistä nokkaasi
minun asioihini!"

Peto näytti epäröivän. Kerran tai pari sen silmät väistivät,
palatakseen taas paikalla miehen silmiin. Tuo vakava käskevä katse
kylläkin selvään kertoi, ettei tämä ollut vapiseva uhri, vaan
vastustaja peloton ja valmis tappelemaan. Kuinka vaarallinen vastustaja
hän mahtoi olla, tuo vaaleanvärinen olento väistämättömine silmineen,
sitä hän ei kyennyt arvostelemaan. Se näytti olevan yhtä suuri
kuin hän itsekin, ja kieltämättä se oli perin ihmeellinen ja ennen
kuulumaton ulkomuodoltaan. Ja entä nuo äänet, joita se päästi. Kovia
ne eivät tosin olleet, mutta niissä oli joku käsittämätön uhka. Vaikka
leopardi olikin niin julma ja verenhimoinen, niin ei se oikeastaan
etsinyt tappelua tappelun vuoksi. Se oli tottunut näkemään sanattoman
kauhistuksen niissä silmissä, jotka sen katseen kohtasivat. Uhria se
etsi eikä vastustajaa. Tietenkin se tiesi, että _oli_ eläimiä, jotka
olivat sitä itseään hirmuisempia. Tiikeriä se esimerkiksi väisti
niin kaukaa kiertäen kuin suinkin. Ja väistipä se salavihkaa vanhaa
puhvelihärkääkin, kun satuttiin metsäpolulla vastakkain tulemaan.
Saattoiko tuokin puuhun noussut olento olla hänen herransa?

"Tämä puu on minun", jatkoi ylhäältä sama kylmä ääni, verkalleen, sana
sanalta. "Pysy sinä siitä erilläsi. Lähdetkös!"

Noissa äänissä oli luottamus ja varmuus, jotka ällistyneen eläimen
mielestä tuntuivat perin hämmentäviltä. Vähitellen se näytti
päättelevän, ettei hänellä ollutkaan mitään erikoista riitaa tämän
itsestään varman muukalaisen kanssa, joka tuijotti häneen alas oksien
seasta. Se käänsi pois päänsä ja oli muutaman sekunnin unohtavinaan,
että vierasta olikaan. Sitten se pyörsi pois ja lähti ilman kiirettä
tassuttamaan tiheikköä kohti.

Vaikka Johns riemusta sykähteli tämän merkitsevän voiton saatuaan,
niin pääsi häneltä kuitenkin syvä helpotuksen huoahdus, kun
leopardi oli kadonnut. Sillä hän tiesi, että taistelun päätös hänen
aseensa mitättömyyden ja jalansijan epävarmuuden vuoksi olisi ollut
epätietoinen, jos se olisi täytynyt taistella. Hän älysi, ettei ollut
hyvä nukkua muuta kuin täyden päivänvalon aikana. Lopun yöstä hän
vietti tuumia hautoen, kuinka laittaisi puussa pakopaikkansa vähän
varmemmaksi ja miten saisi hankituksi enemmän ja parempia aseita.
Pitkin yötä saapui tuon tuostakin toisia tiheikön asukkaita joelle
juomaan, enimmäkseen hirven heimon eri lajeja, vielä joku puhvelikin,
pienempiä eläimiä, joita hän ei tuntenut, toinen oselotti tai ehkä
kaksikin ja vielä leopardikin, ellei se ollutkin sama, kuten hänestä
tuntui. Auringonnousun aikaan kulkijoista tuli loppu. Silloin hän
pariksi tunniksi vaipui raskaaseen uneen.

Hän heräsi hätkähtäen ja vakuutettuna siitä, että leopardi paraillaan
kiipesi puuhun hänen kimppuunsa käydäkseen. Hän tarttui nuijaansa ja
silmät selki selällään ja valmiina tappeluun kumartui lavansa reunan
yli. Mutta ei mitään sen uhkaavampaa näkynyt kuin iso punahelttainen
kakadu, joka kiikkui läheisestä oksasta pää alaspäin, kohotti pystyyn
uhkean harjatöyhtönsä ja katseli häntä jonkinlaisella juhlallisella
ilkeämielisyydellä. Hän purskahti nauruun ja lintu lensi tiehensä
harmistuneena kirkaisten. Johns kiipesi sitten reippaasti alas
puustaan, ui laguunin kimaltelevassa suolaisessa vedessä ja alkoi
sitten syödä pisankeja ja mangostanoja aamiaiseksi. Mielellään hän
tällä kertaa jätti sikseen simpukat, luvaten heti käydä käsiksi siihen
pulmalliseen juttuun, kuinka saisi tulta tehdyksi hankaamalla, kunhan
ensinnä olisi suoriutunut kiireellisimmästä, hankkinut aseet ja
turvallisen asunnon.

Etsiskeltyään melko kauan rannikolla olevain ajopuitten seasta hän
lopulta löysi kappaleen patsaaseen kiinnitettyä kevyttä käsipuuta.
Väännettyään sen irti, joka oli vaivalloinen työ ja oli vähällä
hukuttaa hänet omaan hikeensä, hän halkaisi sen pään teräväksi
hampaalliseksi kärjeksi. Puun hän huomasi saarneksi, kovasyiseksi,
eikä liian hauraaksi; ja hän tyytyväisenä totesi, että hänellä tässä
oli varsin tehokas keihäs, jolla saattoi pistellä vihollista alaspäin,
jos se yritti hänen lavalleen kiivetä. Mutta vaikka hän etsi koko
aamun, pään päällä ja olkapäillään märkiä lehtiä katteena, niin ei hän
löytänyt nuijaa, joka olisi ollut yhtä tepsivä kuin ennen hankittu.
Paksun rautanaulansa keralla, joka kuokkamaisena nokkana oli pystyssä
pään toisessa kyljessä, siinä ei ollut muuta vikaa kuin keveys. Keveys,
hän päätteli, oli korvattava sitä suuremmalla lihasvoimalla lyödessä.

Hakuhommiin kiintyneenä Johns oli hetkeksi unohtanut ne vaarat, joita
ehkä väijyi rantaäyrään yläreunaa seurailevan vihannan tiheikköseinän
takana. Äkkiä raskas, röhkivä hengitys aivan vieressä sai hänet
kiepahtamaan ympäri, ja samalla hän tunsi hiuksien nousevan pystyyn
päälaellaan.

Vain kymmenkunnan askeleen päässä seisoi vanha puhveli, silmäillen
häntä ilkeämielisesti.

Johns silmänräpäyksessä tointui hämmästyksestään. Äänen salaperäisyys
se oli häntä säikäyttänyt. Heti kun hän sen älysi, palasi
hermovaltakin. Tuntien jalkainsa vikkelyyden hän varmasti tiesi
voivansa välttää elukan hyökkäyksen ja hädän tullen pelastua laguniin
sukeltamalla. Mutta häntä ei haluttanut juosta pakoon, jos se oli
vältettävissä. Hän piti paikkansa, tanakkana ja valmiina, ja tyynenä
kohtasi elukan mulkoilevan katseen.

Ensin härkä näytti aikovan hyökätä, ikään kuin olisi ihmisen paljas
läsnäolokin sitä suututtanut. Se kuopi hiekkaa vihaisena, mutta
epäröiden. Se mölähti ja astui pari askelta lähemmäksi. Mutta ihmisen
ehdoton liikkumattomuus ynnä hänen levollinen katseensa näyttivät
suureen eläimeen vaikuttavan kuin kylmä kylpy. Sen vihainen häntä
alkoi vaipua. Se vilkaisi sivuun, ikään kuin muuta asiaa muistellen.
Ja lopulta se synkästi kurkustaan mörähtäen kääntyi pois ja astua
löntysteli joelle. Kerran tai pari se seisahtui ja katseli taakseen
uhmaavasti, ikään kuin puolittain odottaen, että ihminen ajaisi sitä
takaa. Mutta Johns jäi paikalleen keihääseensä nojaten, kunnes puhveli
oli kaalannut joen poikki toiselle rannalle. Mutisten sitten itsekseen,
"parasta nukahtaa nyt, jos mieli pysyä yöllä valveilla", hän lähti
puulleen ja kapusi oksiin keveästi ja sievästi kuin simpanssi.

Nukuttuaan sikeästi päiväsydämen helteen Johns käytti loput valon
aikaa asemansa lujittamiseen. Hän kiskoi puuhun koko joukon soveliaita
hylkykappaleita ynnä suikertelevan metsäviiniköynnöksen sitkeäsyisiä
pitkiä varsia. Köynnöksiä köytenä käyttäen hän rakensi varsin lujan
lavan ja sen ympärille korkeamman kaiteen, jottei maatessaan maahan
putoisi. Tämä saattoi jo kylläkin kelvata haaksirikkoiselle, hän
tuumaili, kunhan vain leopardit rauhaan jättäisivät. Ja elleivät
jättäisi, niin nyt hän arveli kykenevänsä antamaan niille terveellisen
opetuksen.

Vähän ennen auringonlaskua hän kantoi puuhun suuren kimpun pisankeja
ynnä kuivan kuusen kappaleen, jonka oli hylkytavarain seasta löytänyt,
ja vielä puolen tusinaa kovia teräväreunaisia kuoria. Hän aikoi käyttää
pakollisen valvonta-aikansa kaapiakseen varastoon hienoa puunpötyä,
joka kelpaisi sytykkeeksi, kun alkaisi tulen tekeminen. Mutta moisen
rauhallisen ja kotoisen illanvieton nautinto ei ollutkaan hänelle
suotu, kuten hän oli aikonut. Hän ei vielä ollut kokenut tiheikön
kaikkia mahdollisuuksia.

Kaukaa metsän takaosista kuului voimakas karjunta, ja pelon väristys
karmi hänen selkäpiitään. Semmoista ääntä ei leopardi kyennyt
päästämään. Hän tiesi paikalla, että vain jalopeura tai tiikeri
kykeni sillä tavalla itseään julistamaan. Mutta jalopeuroja ei
pitänyt olla näillä pituus- eikä leveysasteilla. Mitä hän kehnoine
aseineen mahtaisi tiikerille? Hänen sydämensä muutamaksi minuutiksi
putosi sinne missä kengät olisivat olleet, jos hänellä olisi kengät
ollut; ja hän ajatteli, kuinka hänen nyt täytyisi joka hetki pelätä
ja vahtia, valmiina silmänräpäyksessä pakenemaan puunlatvaansa kuin
säikytetty apina. Mutta ikään kuin lämmin tulva kautta kaikkien
suonien syöksähti sitten takaisin hänen vanha luottamuksensa ihmiseen
eläinkunnan herrana. Hän itse, niin hän itsekseen vakuutteli, vaikka
olikin yksinään ja alasti ja maassa muukalainen, oli kuitenkin kaikkien
näitten petojen herra, ylin kaikista, niin kauan kuin ei tahto eikä
rohkeus pettänyt. Hän oli lukenut, kuinka alastomat villit monessa
syrjäisessä maailman kolkassa metsästävät sekä tiikerejä että jaguareja
yksin ja ilman muita aseita kuin terotettu seiväs. Hän lupasi opettaa
tiikerin ajan tullen tieltään väistymään, samoin kuin olivat leopardi
ja puhvelikin väistyneet. Hän istui ja pimeässä simpukankuorella kaapi
keihäänsä epätasaista kovaa kärkeä, kunnes se melkein oli suippo kuin
neula.

Sen karjunnan jälkeen ei iltahämyssä ollut kuulunut muitten joella
juomassa käyvien ääniä. Kauan kestävä hiljaisuus alkoi tuntua pahaa
ennustavalta, ja Johns huomasi pingoittavansa kuuloaan niin kiihkeästi,
että alkoi kuvitella olemattomia ääniä. Hän mielestään kuuli raskaitten
käpäläin tallustelua puunsa alla, mutta alas kurkistaessaan hän selvään
näki, ettei siellä ollut mitään.

Vihdoin kuu nousi. Se tuskin oli kohonnut toinen puoli merestä,
punaisena, vääntyneenä, kovin paisuneena kiekon puolikkaana, kun
tiikeri tuli esiin tiheiköstä jonkun satakunnan askeleen päässä,
astuen suoraa päätä päin kuuta. Ilmeisestikin sillä oli vihiä ihmisen
läsnäolosta, sillä se haisteli uhkaavasti udellen ja kulki oikopäätä
puuta kohti.

Johns tiesi varmaan, etteivät tiikerit yleiseen harrastaneet puuhun
kiipeämistä. Mutta hän tiesi myöskin, että monet villieläimet tiukan
tullen saattavat häpeään luonnonhistorian hyväksytyt lait. Hän oli
kuitenkin valmiina vikkelyyden puolesta pitämään oksien seassa puoliaan
vaikka mitä tiikeriä vastaan. Kun siis juovainen, katalan näköinen peto
saapui puun alle ja kohotti hänen silmiään kohti pelättävät silmänsä,
niin mies uhmaten kirosi sitä ja heitti alas hylkypuun palasen.

Sattui niin mukavasti, että pirstale osui aivan poikkipuolin tiikerin
kuonoon. Tämä ärisi hämmästyksestä ja raivosta, kulki takaperin,
kyyristyi ja suurenmoisella hypyllä tavotteli alinta oksaa, sitä
kohtaa, missä se suorin kulmin lähti rungosta. Vankoilla etukäpälillään
se kävi haaraan kiinni ja riippui siitä sekunnin tai pari,
takakäpälillään repien puunrunkoa, voidakseen kohottaa itsensä aivan
ylös.

Tätä Johns juuri oli odottanut ja suunnitellut; ja hän oli nyt
valmiina, lavallaan pitkällään maaten, keihäs kädessä. Sohaisten
alaspäin terävään, vaikk'ei liian raskaasti -- pelkäsi kärjen
katkeavan -- hän survaisi petoa kahdesti naamaan ja puhkaisi siltä
toisen silmän, hävittäen sen kokonaan. Tiikeri tuskasta karjui, sai
toisen takakäpälänsä oksan päälle ja kurotti päätään kauas sivulle
välttääkseen kasvojaan puhkovat iskut. Tämä asento paljasti sen kurkun
ja kaulan.

Ja nyt mies, kärjen menetyksenkin uhalla, iski vimmatusti. Kärki sattui
paikalle, tunkeutuen aivan pedon leuan taa; ja molempien käsivarsiensa
koko voimalla mies työnsi niin pitkälle kuin meni. Karkeasärmäinen
saarni repäisi itselleen uran aivan puhki; ja tukehtuvan parkauksella
ja suonenvedontapaisesti taapäin jäykistyen tiikeri putosi maahan,
vieden keihään mukanaan. Jonkun aikaa se kieputti itseään ympäri,
kynsien ja yskien ja puhaltaen suustaan suuria verisiä vaahtoläikkiä.
Lopulta se vaipui maahan ja makasi hiljaa.

"Kirottu elukka, kun taittoi keihääni!" Johns mutisi, salaten
voitonriemua, joka paisutti hänen sydäntään. Sitten hän, hyvällä syyllä
päätellen, että tämän pelätyn muodon läsnäolo puun alla karkottaisi
tiehensä muut vieraat, asettui nukkumaan.

Seuraavana päivänä Johns jonkun aikaa oli kahden vaiheilla, mitä
tekisi tiikerin ruumiille. Hän olisi halusta nylkenyt sen kuivatakseen
nahkan auringonpaisteessa ja pitääkseen sen voitonmerkkinä ja vuoteen
alustana. Mutta kun ei ollut muuta teräasetta, millä nylkeä, kuin
simpukankuori, niin hän pelkäsi tehtävän suuruutta. Lopulta hän päätti,
että pedon raato jääköön siihen varottavaksi esimerkiksi, opettamaan
kaikille erämaan rosvoille, ettei puussa asujaa ollut hyvä pilkkanaan
pitää. Hän kiskoi ruumista monta sataa syltä tuulen alle ja jätti sen
hietikolle, jonkun sylen päähän tiheikön reunasta, jossa joka silmä
saisi sitä tarkkaan tutkia. Hän oli varma siitä, että sanoma tiikerin
tappajasta nopeaan leviäisi kautta metsän ja ettei häntä sen koommin
häirittäisi.

Johns oli epäilemättä oikeassa näine päätelmineen, sillä arvovallalla
on voimallinen vaikutus metsän heimon, samoin kuin ihmistenkin
kesken. Hän oli osottanut itsensä tiheikköjen valtiaan herraksi, sen
vuoksi hän itse oli valtias. Viisas ja metsän lakia kunnioittava
elefanttikin olisi karttanut tulemasta tämän hallitsevan puunasukkaan
maille. Mutta Johnsia seurasi onni eikä hänen näin nopeaan perustettu
hallitusvaltansa joutunut pitkäaikaiselle koetukselle.

Toisena päivänä tiikeriseikkailun jälkeen nousi niemimaan
tuulenalaiselle puolelle aivan särkän ulkopuolelle hollantilainen
kauppakuunari, joka lähetti maihin veneen vettä noutamaan, sillä
toisille saarien väliä kulkeville aluksille Johnsin joki oli tunnettu.
Mailin tai parin päässä oli kauempana tuulen alla särkässä kapea aukko,
josta laivavene pääsi sisään pujottelemaan, ja Johns piankin pääsi
viettämään onnellista vallasta luopumistaan housuissa, jotka tosin
olivat hivenen liian leveät hänen varrelleen, ja kurkkua karsivan
ryypyn ääressä. Hänen juttunsa pani reippaitten pelastajien uskon
aluksi kovalle koetukselle, mutta kun käytiin katsomassa kuolleen pedon
raatoa, jonka kurkussa yhä oli se hätävarakeihäs, niin todistukset
huomattiin vakuuttaviksi; ja Johns saattoi viedä arvovaltansa mukanaan
kuunarin kiillotetulle kannelle. Ne olivat kevyet matkakapineet, mutta
hänen silmissään arvokkaat.



VIRVATULIEN MAAILMASSA,


Noissa hirmuisissa syvyyksissä, tuhatkunta metriä suoraan
alaspäin valtameren tuulisesta vihreän purppuraisesta pinnasta ja
kermanvalkoisesta lentävästä vaahdosta, siellä ei ollut aavistustakaan
mistään päivän valon kaltaisesta. Niiden syvyyksien ihmeelliset
asukkaat eivät koskaan voineet kauaskaan kohota auringon paistamia
vuolteita kohti eivätkä elää niistä tietoa saadakseen; sillä
kohotessaan ylöspäin kauheasta paineesta, jossa ne elivät, niiden koko
ruumis vääntyi liitoksistaan, taikka vatsa kääntyi nurin kuin säkki,
silmät pullistuivat kuopistaan, taikka hajosivat elinten hatarat
kudokset. Niinpä ne elivät elämäänsä ilman tietoa tai aavistustakaan
auringosta, tyynessä, jota ei vimmatuinkaan hirmumyrsky voinut koskaan
toivoa häiritsevänsä.

Ei näissä syvyyksissä silti vallinnut aivan ehdoton eikä ainainen
pimeys. Siellä täällä uiskenteleva yhteiskunta vähäpätöisiä olennoita,
likoeläimiä, niiden sukuja, jotka öisin valaisevat meren pintaa,
muodosti laikan utuista hohdetta. Heikkoa häilyvää vaaleutta, joka
tuon tuostakin hälveni melkein sammuakseen ja taas elpyi, ikään
kuin olisi sille heikosti henkäisty, huokui sieltä täältä, missä
merililjametsät omituisine kasvimaisine eläinryhmineen peittivät
laajalti alaa. Ja lietteen peittämän meren permannon leveät aaltoilut
synnyttivät heikompaa fosforihehkua, jonka tähden ne saivat jonkun
vähän näkyväisyyttä. Jos silmät olivat kyllin herkät havaitsemaan sen
heikot väreilyt, niin vallitsi syvän meren pohjalla ainakin paikoittain
jonkinlainen aavemainen hämärä.

Tämän hajanaisen hohteen ohella, joka näytti aivan alati olevan
sammumaisillaan sulasta heikkoudestaan, välähti tuon tuostakin miedosti
näkyviin ikään kuin joku kiiltomatoparvi jonkun pykälän tai liljaryhmän
alla, seuraavassa hetkessä tavallisesti jälleen sammuakseen. Hyvin
usein häälytettiin kuin kahden pienokaisen lampun sinertävää tai
violettia liekkiä sirosti puoleen ja toiseen, ikään kuin näkymätön
kantaja olisi jotain etsinyt näistä salatuista pimeyksistä. Haaleita
viuhkoja ja valosilmiä ilmestyi, kiiteli ja katoili joka taholla.
Ja toisinaan sujahti pimeyden poikki ikään kuin kalan haamu, kaksi
pitkää valoviiriä kuonosta perässä liehuen, evät haahmoutuen sumuisena
loisteena ja pitkin kylkiä kahdenkertainen rivi lauhasti hehkuvia
täpliä. Sitä ehkä seurasi suurempi haamu, aavemaisen kalpea, jolla
oli suunnaton pää ja pitkä huojuva ruumis, ja se ehkä sukelsi pakoon
merililjain sitkeitten varsien sekaan. Missä milläkin tavalla, missä
mitäkin haaveellista muotoa, virvatulia, liehui kaikkialla kautta tämän
äänettömän synkeyden.

Eräässä paikassa, ehkä parisen jalkaa mahtavan latuskan paaden
tapaisen yläpuolella, riippui pienoinen tupsu violettia tulta. Hennon
valon sydämestä ujui jonkinlaista untuvaa, sädekehä heikosti hehkuvia
lankoja. Tästä lauhasta säteilystä saattoi päästä sen verran selville,
että liekkikukkanen riippui hoikan ruokomaisen vavan päästä, joka
huojui kevyesti silloin tällöin, vaikka ympärillä oleva vesi olikin
alallaan. Kannattava vana näytti kasvavan latuskasta paadesta, jonka
mustahko väri sulautui ympäröivän lietteen hämäriin aaltoviivoihin,
sen toisesta päästä. Kaunis pieni liekki milloin väreili, milloin
nyökytteli vartensa päässä, milloin hävisi melkein näkymättömiin,
puhjetakseen taas kahta kirkkaammin palamaan, ja kaiken kaikkiaan
oikkuili tavalla, johon ei ilmennyt syytä, ei aihetta.

Nytpä aavemaisista kalahaamuista muuan, jolla oli pitkin kylkiä
kahdenkertaiset rivit kiiltomatopilkkuja ja suunnattomat valkeahkot
silmät, sattui huomaamaan väreilevän liekin ja liehui sitä tutkimaan.
Vieras oli pieni -- jalan mittainen vain -- ja näytti sen vuoksi
noudattavan asianmukaista varovaisuutta. Mutta kun se tuli lähemmäksi,
niin siitä tuntui, että pieni violetti liekki mahtoi olla sekä hyvä
syödä että vaaratta anastettavakin. Sille tuli kiire, ettei joku
toinen nälkäinen matkamies kerkeäisi ennen. Omituista valaistustaan
lukuun ottamatta se oli aivan saman näköinen kuin ylävesienkin
tavalliset kalat; mutta syöksähtäessään valotupsua kohti se avasikin
hämmästyttävän leveältä leukaa. Sen suu tosiaan aukeni aina pitkän pään
juureen saakka.

Pikku liekkipä livahti syrjään, ikään kuin sillä itsellään olisi ollut
silmät, ja sukelsi melkein pohjaan saakka, hyökkäyksen taitavasti
väistäen. Ja samassa tapahtui ihmeellinen juttu. Latuska musta paasi,
joka oli liekkiä kannattanut, kohosi ylöspäin ja halkesi. Halkeama oli
luola täynnään pitkiä, järjestään sisään päin kallistuvia hampaita.
Hyökkäävä aavekala katosi luolaan, joka sulkeutui lotkahtaen, ja kahden
puolen sitä paikkaa, jossa se oli ollut, leiskahti kaksi kalpeata
kylmää kalmansilmää. Niiden fosforivaloa kesti vain sekunnin tai pari.
Musta paasi näytti taas yhtä hengettömältä ja laakakivimäiseltä kuin
ennenkin, silmät himmeiltä napeilta; ja violetti pikku liekkinen,
hitaasti nousten, alkoi taas viekottelevasti väreillä ja nyökähdellä
sen päällä.

Äkkiä liekki sammui, katosi kerrassaan. Jakso väkeviä sysäyksiä oli
häirinnyt raskasta vettä. Kaikki läheisyyden muut määrätyt valot --
kiiltomatorypäleet, kiitävät pisteet ja tähdet, liukuvat silmät ja
aaveviirit, jopa mistään piittaamattomien merililjainkin haaleat
valoilmiöt -- kaikki aivan äkkiä sammuivat, eikä näkynyt mitään
muuta kuin likoeläinten utulänttejä ja pohjalietteitten epämääräisiä
hohteita. Jossain tässä pimeydessä, liian kaukana näkyäkseen, mutta
kyllin lähellä tuntuakseen ja säikäyttääkseen, tapahtui par'aikaa
suurien hirviöiden tappelu. Kaikille manalan pienemmille olijoille
tämä merkitsi "sammuttakaa tulet ja lymytkää!" Ei edes suurella
laakakiviolennolla, vaikka se oli seitsemää tai kahdeksaa jalkaa pitkä
ja runsaasti kahta leveä siltä kohdalta, johon luolamainen suu oli
auennut, ollut vähintäkään halua herättää näiden tappelevain huomiota.
Se pisti soman violetin täkyliekkinsä hyvään talteen ja tyytyi olemaan
kaikkein joutavanpäiväisin kivilaaka, mikä milloinkaan oli valtameren
pohjalla lietettä kerännyt.

Pian häiriö asettui ja taas vedessä vallitsi raskas hiljaisuus.
Merililjat olivat syvyyksien asukkaista ensimäiset, jotka vähitellen
rohkaisivat mieltään ja hitaasti sytyttivät haaleansinisten ja
sinipunervain terälehtiensä hehkun. Tämä hehku oli vastustamaton
viettelys kaikenlaisille vähäisille elimistöille, jotka uivat tai veden
mukana häälyivät niiden luoksi, joutuakseen verenhimoisten, ainiaan
nälkäisten kukkien saaliiksi. Sitten alkoivat toisetkin varovaiset
olennot jälleen sytytellä virvatuliaan ja liikkua ympäri, uiskennella
ja ryömiä -- kalat, rapot, meritähdet, äyriäiset, hirveät merisiilit
ja valtavat mustanpurppuraiset merimakkarat. Ja kaikista viimeisenä se
hirveä väijyjä, meren syvyyksien onkimies, taas ripusti soman violetin
kalmanlamppunsa leukainsa salatun luolan ylle.

Nämä kammottavat syvyydet eivät suinkaan olleet autioita --
ei ainakaan tämä erikoinen osa niistä. Joka puolella kiehui
salaperäistä, kiireellistä, melkein näkymätöntä elämää, pyydystäjiä
ja pyydystettäviä. Mutta muutamaan hetkeen ei nyt mikään sen koommin
lähestynyt häälyvää täkyä. Hirviö kävi levottomaksi. Sen ruokahalu
oli suunnaton ja ruokahalun tyydyttäminen sen elämä. Mutta kun
sillä kaikesta voimastaan huolimatta ei ollut nopeutta saalistaan
takaa-ajaakseen ja tavottaakseen, niin ei se voinut muuta tehdä kuin
odottaa ja vaipua liejuun yhä syvemmälle, jotta väijytys olisi sitä
varmempi. Ainoa kärsimättömyyden merkki oli violetin pikku liekin
yhä vilkkaampi ja maanittelevampi nyökyttely ja hääfyminen hennon
tuntosarvensa päässä.

Ja pian sen toimeliaisuus saikin palkkansa. Sen huomasi peräti
hullunkurinen rapumainen olento, jolla oli pieni pyöreä ruusunkarvainen
ruumis, suunnattoman pitkäin jäsenellisten puujalkamaisten koipien
kannattama. Sen leuat olivat melkein yhtä pitkät kuin ruumis, ja
päästään se häälytteli kahta ohutta piiskamaista tuntolonkeroa,
jotka olivat vielä hullumman pitkäveteiset kuin sen koivet. Näissä
tuntoelimissä mahtoi olla joku herkkä äly, koska se huomasi väreilevän
violetin valon; sillä siinä missä sen silmäin olisi pitänyt olla, oli
vain kaksi mustaa neulannuppia, ei muuta kuin vähän merkkiä, että sen
esivanhemmilla etäisinä rantavesi-aikoina oli ollut siinä silmät. Oli
miten hyvänsä, ainakin tämä kurkimainen äyriäinen tä'yn huomasi. Se
läheni sitä kylkimyyryä kummasti, mutta nopeaan, suuret leuat ahneesti
haukkoen.

Mutta toinenkin kulkuri oli huomannut kiihottavan violetin valotupsun.
Suunnaton veripunainen katkorappo, hummerin kokoinen, ui sitä kohti
perä edellä. Se näki kylläkin selvään, olihan sillä kaksi ylenmäärin
suurta silmää, kummankin vieressä hehkumassa kirkas valkoinen
polttolasi-lamppu. Se ei nähnyt vain täkyä, vaan kylkimyyryä lähestyvän
pitkäkoipisen kilpailijankin, ja kateellisella kiireellä se ampui alas.
Ne saapuivat molemmat samalla haavaa. Pikku liekki vältti hyökkäyksen
ja vaipui alas. Ne seurasivat, yhteen törmäten, ja sukelsivat mustaan
luolaan, joka aukeni ja kohosi niitä vastaan. Luola imasten hotkaisi ja
loksahtaen sulkeutui. Sekunnin tai pari ne hunnutetut kalpeat silmät
sen kahden puolen näyttivät heikkoa viheriäistä kiiltoa, sitten jälleen
sammuivat. Ja taas violetti pikku lamppu kohosi liejuisen paaden päälle
täkynä viettelemään.

Seuraava ohikulkija, joka kiinnitti liekkiin huomionsa, oli niin
pelättävän näköinen, että olisi luullut väjyjän säikähtävän ja laskevan
alas täkynsä. Se oli suunnaton käärmemäinen "airokala", hyvinkin
kahdeksantoista jalan mittainen; pään kahden puolen kaksi pitkää
kapeata evää kuin airopari. Ruumis oli pituuteen verraten erinomaisen
hoikka, tuskin enempää kuin jalan verta poikki mitaten, selkäevä
kulkien pyrstöstä alkaen yhtä mittaa päälakeen saakka. Päälaella tämä
evä kohosi moneksi mahtavaksi, ehkä paria jalkaa pitkäksi piikiksi,
jotka kallistuivat eteenpäin vaikuttavasti ja uhkaavasti omistajan
kuonon päälle. Ruumis oli hopeahko väriltään ja hohti tasaista
himmeänviheriäistä fosforivaloa.

Airokala uiskenteli verkalleen väreilevää violettia täkyä kohti. Ja
tämä odotti sen lähestymistä, vaikka se oli niin hirmuisen näköinen.
Viimein se äkkiliikkeellä tavotti sitä, samalla avaten pienehkön
ja jotenkin vaarattoman suunsa. Täky tietenkin katosi. Jo ammotti
luola sen alla, kuukahti ylöspäin ja hairasi kiinni juuri airokalan
kiduskansien taa.

Muutaman silmänräpäyksen pitkä pyrstö pieksi vettä epätoivon voimalla,
kunnes ympärillä olevat valot kauhusta sammuivat. Mutta kaikesta
pituudestaan ja voimastaan huolimatta saalis oli aivan voimaton näiden
kamalain leukain ja pitkien raatelevien hampaitten likistyksessä.
Muutamassa harvassa sekunnissa se oli kahtia purtu ja pää suojaavine
okineen vierähti toiselle puolelle. Leveä ja kömpelömuotoinen onkija
räpylöi liejusta aivan koholleen ja haukkasi ahnaasti väreilevää
ruumista, puri siitä poikki parin jalan kappaleita ja nieleskeli niitä
melkein ilman mitään ponnistusta. Sen vatsa paisui ja paisui, mutta se
vain ahtoi sisäänsä herkkujaan, kunnes ei ollut jäljellä kuin kolme
tai neljä jalkaa uhrin pyrstöä. Sitten se jälleen sijottui pesäänsä,
liehutteli taiten eviään, kunnes sen turvonnut muoto jälleen oli
liejun peittämä, ja ryhtyi sulattamaan jättimäistä ateriaansa. Kun ei
tällä haavaa olisi ollut enemmälle ruualle tilaa, niin sai violetti
täkyliekki jäädä ripustamatta.

Heti kun temmellys oli asettunut ja virvatulet alkaneet uudelleen
ilmaantua, levisi jollain ihmeellisellä tavalla tieto siitä, että
ison paaden viereen oli pidot katettu. Aivan muutamassa minuutissa
olivat kuolleen airokalan molemmat jäljelle jääneet osat -- pyrstö
ja aseistettu pää -- ahnaan tappelevan elämän ja ihmeellisen
liekkisekamelskan keskuksina. Veripunaisia syvän meren äyriäisiä,
hirveän muotoisia vääntyneitä rapuja, kaloja, jotka olivat paljasta
päätä ja leukaa, pitkin siimamaisin pyrstöin, kaloja, jotka olivat
paljasta vatsaa ja repivää papukaijan nokkaa, olentoja, joilla ei
ollut silmiä, vaan pitkät hapuilevat tuntosarvet, ja olentoja, joiden
suunnattomat tuijottavat silmät olivat aivan suhteettomat ruumiiseen
verraten, näitä siinä oli vimmatusti repimässä molempia jäljelle
jääneitä löyhiä lihakappaleita, taikka toisiaan, milloin se näytti
mukavammalta. Niiden värikkäät valot pujottelivat ja punoutuivat
yhteen, kunnes uhrin joka riekale oli yhtä vääntelevää, sykähtelevää
hehkua.

Kun kaikki nämä raivoiset mässääjät olivat jotenkin vähäpätöisiä
kooltaan -- kalamuodoista suurin tuskin jalkaa pitempi -- niin ei
herkuttelijain kesken vähään aikaan sentään sattunut aivan joukkotuhoa.
Mutta lopulta siihen souteli kolme omituisen näköistä muukalaista
katsomaan, mitä oli tekeillä. Ne olivat mustia, lyhytvartisia kaloja,
parin jalan mittaisia, vatsan alla rumat riippuvat pussit, pää ulottuen
melkein puoleen ruumiin mittaan ja suu halkaistu ikeniä myöten. Ne
uivat paikalle ilman kiirettä, tarkastelivat aseman ja avasivat suunsa.

Ja niin isot olivat niiden hämmästyttävät suut, että niiden oman
ruumiin olisi helposti voinut vetää läpi pyrstöineen päivineen. Eläimet
itse kävivät aivan vähäpätöisiksi näiden ammottavien ansakuoppien
rinnalla.

Uudet tulokkaat alkoivat syödä, ei kuitenkaan millään suurella
kiireellä. Ei muuta kuin ammensivat sisään ja rajusti nieleskelivät
alas muuta hommaavia uhreja. Joka kerran joutui niiden leukain väliin,
sillä ei ollut muuta kuin yksi tie, sillä ne leuat olivat täynnään
pitkiä teräviä hampaita, jotka kaikki osottivat sisään päin avaraan ja
näljäiseen nieluun. Kalat, ravut, äyriäiset, kaikki ne eroa tekemättä
ammennettiin sisään ja väkivoimalla nieltiin alas suunnattomiin
venyviin vatsoihin, joissa ne vääntelivät yhteen sullottuna kimppuna,
kunnes voimakkaiden ruuansulatusnesteitten nopea hajottava voima asetti
kaikki. Muutaman harvan minuutin kuluttua jokainen kolmesta tulokkaasta
kantoi allaan vatsaa, joka oli paljon suurempi kuin koko muu elimistö
yhteensä. Kankeasti ja vastahakoisesti ne sitten soutelivat pois
etsimään jonkun syvän vuokkometsän suojaa, jossa saisivat rauhassa
ruokaansa sulatella. Ja se vähä, mikä mässääjiä oli jäljelle jäänyt,
jatkoi vain pitoja, ikään kuin ei olisi mitään tapahtunut, joka olisi
ahmatteja häirinnyt.

Ruuansulatus tapahtuu näissä meren syvyyksien vatsoissa hirvittävän
rutosti. Tunnin tai parin levon jälkeen oli täpötäyden väjyjän
turvonnut ruumis alennut melkein yhtä litteäksi kuin tavallista. Sitä
myöten kuin se aleni, heräsi uudelleen sen ruokahalukin, ja äkkiä sama
häälyvä violetti pikku liekkonen alkoi uudelleen nyökytellä ja väreillä
tuntosarvensa taipuneessa päässä liejuisen paaden päällä.

Tällä kertaa sen ei tarvinnut kauaa odottaa, sillä äskeisten pitojen
maine oli tästä ennen hyljätystä paikasta tehnyt sangen suositun
maailman kolkan. Uskomattoman hirveä ja haavemainen olento uiskenteli
nyt hitaasti sivu. Ylen suurilla tyhjillä silmillään se huomasi
violetin valotä'yn ja kääntyi sitä tutkimaan.

Uusi tulokas, joka hämärästi näkyi omassa viheriänhopeisessa
valaistuksessaan, oli näköjään jonkinlainen kaksikantinen. Pituus
noin viisi jalkaa, pää ja ruumiin takimainen kolmannes melkein kuin
mahdottoman lihavan ja suurisuisen ankeriaisen. Se tosiaan olikin
ankeriaisten heimon omituinen muotopuoli jäsen. Muotopuolisinta siinä
oli vatsa, joka oli venynyt niin suunnattomasti, että sen kalvot olivat
melkein yhtä läpinäkyvät kuin lasi, ja riippui pitkittäin ruumiin
alla, vähin kuin ohjattava ilmalaiva. Tähän hämmästyttävään säiliöön
oli pitkittäin somasti kääritty paksu mustahko kala, jonka pituus oli
kokonaista puolenkolmatta jalanmittaa, ynnä kasa pieniä tulipunaisia
katkorappoja.

Mutta tämänkin suunnattoman mahantäyden keralla tuo ihmeolento vielä
tunsi sangen hiukaisevaa nälkää. Ehkä hän ajatteli, että violetti pikku
liekkonen voisi olla piristävä mauste ruuansulatuksen edistämiseksi.
Hän avasi leukansa selkisten selälleen ja souteli sitä ottamaan. Sen
hehku jo miltei kutitteli hänen alaleukansa reunaa, kun se samalla
kiepsahti vähän syrjään ja väisti. Samalla hänen turvonneen mahansa
riippuva lieriö melkein hipaisi alla olevaa paatta. Paasi jakautui ja
laiskasti, ilman ponnistusta, imaisi sen kaikkine puoleksi sulaneine
sisustoineen itseensä. Kalliomaiset leuat armotta sulkeutuivat,
ja typistettynä täten likimain tavallisen ankeriaan muotoiseksi
uija suonenvedontapaisesti pyrstöään piesten syöksyi pois, jättäen
jälkeensä kammottavan viirun verta ja fosforivaloa. Monta minuuttia se
umpimähkään ryntäili piiriä välittämättä sen enempää vihollisista kuin
riistastakaan, jota se ei voinut sen koommin hyväkseen käyttää. Kun ei
enää ollut mitään, minkä hyväksi elää, niin se kääntyi kyljelleen ja
vaipui pohjaan, ja ennen kuin se vielä lakkasi vääntelemästä itseään,
kävi sen kimppuun siirtokunta ihmeellisiä pieniä sitruunankeltaisia
äyriäisiä, joilla ei ollut silmiä ensinkään.

Keltaravut olisivat saaneet kirjavan lukuisen valikoiman kutsumattomia
vieraita pitoihinsa seuraavain viiden minuutin kuluessa, ellei olisi
sattunut tapaus, joka käänsi kaikkien huomion ylempiin vesiin.
Aivan pään päälle ilmaantui isokokoista hehkua, joka laajeni ja
kirkastui, sitä myöten kuin alas vaipui. Kun se tuli lähemmä, nähtiin
vaaleanvihertävästä hehkusta syöksyvän valkoisia ja keltaisia,
sinisiä ja ruusunvärisiä kiitäviä valoja. Sitten selvisi, että se
oli kääntelevä röykkiö vimmatusti taistelevaa elämää. Lopulta se
hitaasti vaipui merililjayhteiskunnan päälle ja osottautui nyt
melkein paljaaksi valaanluurangoksi, jonka sisällä ja ulkopuolella
kiehui joka lajia meren syvyyksien perkkaajakansaa. Ei ihmettä, että
pienet sitrunankeltaiset äyriäiset saivat jäädä rauhassa päättämään
vaatimattoman ateriansa.

Valaan olivat valaanpyytäjät iskeneet harppuunalla pinnalla, anastaneet
siitä rasvan ja loput hylänneet. Punaisen raadon painuessa olivat
sen kimppuun ensin hyökänneet ahnaat haikalaparvet, repien irti
suunnattomia kolmikulmaisia lihakimpaleita. Kun se oli vaipunut niin
syvälle, etteivät haikalat enää sietäneet painetta, oli jättiläisen
runko jo melkein paljas. Haikalain jälkeen tulivat yhä karttuvin
joukoin syvyyksien lukemattomat ahmatit asukkaat, niitä tuli joka sukua
ja lajia lukuun ottamatta ryömiviä siilejä ja äyriäisiä, jotka eivät
voineet pohjasta kauaksi lähteä, ja joka suuruutta kahdentoista, jopa
viidentoista jalan mittaisista kamalista hauen kaltaisista olennoista,
joiden hampaalliset leuat olisivat voineet opettaa varovaisuutta
mahtavimmallekin haikalalle, aina pieniin, mustiin, kukkaromaisiin ja
tuskin kämmentä suurempiin kaloihin, jotka olivat paljasta leukaa ja
vatsaa, mutta ilman riittävää evävoimaa reväistäkseen irti ne mehukkaat
palat, joihin olivat raatelevat hampaansa upottaneet. Tämän suuren
rakennuksen hitaasti ja ympäri käännellen painuessa -- sitä hitaammin,
kuta enemmän paine lisääntyi -- pienemmät eläinmuodot pysyttelivät,
mikäli mahdollista, rungon sisäpuolella, jott'eivät joutuisi suurempien
ja ahnaampien pitovieraitten tielle. Mutta olivatpa ne luurangon ulko-
tai sisäpuolella, kaikkialla pidot olivat herkeämätöntä ja säälimätöntä
sotaa, pitovieraitten yleisellä ja vilpittömällä puolueettomuudella
nieleskellessä toisiaankin.

Samalla kun luuranko kiehuvine hehkuineen oli asettunut merililjain
sekaan, alkoi siihen tunkemalla tulla, mitä pohjalla oli ryömijätä
virstan piirissä rapuja, äyriäisiä ja meritähtiä, enimmäkseen
silmättömiä eläimiä, joilla kaikilla oli pitkät ihmeteltävän herkät
tuntolonkerot -- kaikki osansa saamaan. Jättiläisen ruho kerrassaan
kiehui valoa ja taistelua. Tunnin kuluttua luut olivat niin paljaiksi
nokitut, ettei niissä ollut mitään muille kuin noille pienen pienille
olennoille, joilla oli päässä porat niillä kaivautuakseen itse kovan
luun sisään sen mehuja imemään. Vähitellen mässääjät sitten katosivat
pitopaikasta, mikä itse ahtamalla täynnään, mikä lisätäkseen suurempien
toveriensa mahantäyttä; ja valot alkoivat hälvetä luurangon jykevistä
kaarevista kylkiluista ja monionteloisesta kallosta.

Onkimiehestä, jonka väijytys oli ehkä viidenkymmenen jalan päässä
merililja-yhteiskunnasta, eivät asiat tällä ajalla ensinkään
menestyneet, niin kuin olisi pitänyt. Olisi ollut vastoin kaikkia
sen menetelmiä nousta pois liejusta ja räpylöidä sinne yleiseen
rynnistykseen. Mutta mitään muutakaan se ei voinut tehdä kuin ripustaa
paikoilleen häälyvän violetin lamppunsa ja koettaa viekotella
tyytymättömiä kuokkureita syömingeistä pois. Muutamia vähäpätöisiä
pikkukaloja se tällä tavalla saikin pyydystetyksi, ei kuitenkaan sen
enempää, kuin että ruokahalu vain yltyi. Kiihkossaan se päästi kamaliin
hunnutettuihin silmiinsä vähän kalpeata kiiltoa, niiden mulkoillessa
joka suunnalle saalista vaanien, ja violetti valosyötti aivan hyppeli
ylös ja alas miellyttely-yrityksissään.

Yht'äkkiä nämä kimaltelevat silmät kuitenkin keksivät jotain, joka sai
niiden valon paikalla himmenemään ja violetin liekkosen sammumaan kuin
kynttilän hatun päälle paiskaten. Salavihkaa sivuttain siirtyen onkija
itse kaivautui syvemmälle lietteeseen. Se oli nähnyt pitkän, kalvakkaan
valkoisen, kiemurtelevan tuntolonkeron -- nähnyt jos kuinka monta syltä
-- liukuvan luurangon kylkiluita myöten. Sen perässä tuli useita muita,
kaikki yhtä uteliaita. Mutta onkimies ei pysähtynyt niitä katselemaan.
Sen piti vain saada päälleen liejua niin paljon kuin suinkin, vieläpä
silmäinkin päälle, siksi aikaa kun nuo jättiläiskäärmeen näköiset
tuntolonkerot tutkistelivat lähiseutua.

Oli sattunut niin, että muuan niistä suunnattomista valkoisista
tursaista, joita asui sadoittain somasti viettävällä kaltaalla muutaman
virstan päässä, oli harhaillut tavanmukaisia rajojaan kauemmaksi,
luultavasti oli joku potovalas-joukko hyökkäyksellään ajanut sen
liikkeelle ja säikäyttänyt sen vaellukselle. Sen laajat, kaikkikeksivät
silmät olivat huomanneet raadon valoisan pohjaan vaipumisen, ja se oli
lähtenyt katsomaan, mitä oli tekeillä. Hitaasti se oli matkaa tehnyt,
sillä tavallisesti se, paitsi erikoisen kiireellisissä tapauksissa,
liikuttaa kömpelöä ruhoaan vetämällä sitä eteenpäin pohjaa pitkin,
sen sijaan että takaperin uisi, kuten pintavesien pieni mustekala.
Sen paikalle saapuessa ei pidoista sen vuoksi ollut mitään jäljellä
tyydyttämään sen vimmattua ruokahalua.

Tämä valkoinen hidas vaeltaja ei suinkaan ollut hirmuisen sukunsa
suurimpia. Mutta siitä huolimatta ei sen nuotanperämäinen ruumis,
litteine päineen ja papukaijannokkineen, paljoa puuttunut
neljästäkymmenestä jalasta, ja kymmenen kiemurtelevaa tuntolonkeroa,
kukin miehen reiden vahvuinen, jotka yhdessä kimpussa erosivat päästä
kuin lehdet porkkanan päästä, lisäsivät sen pituutta vielä parikymmentä
jalkaa. Tuntolonkerot, joiden alapuolet olivat voimakkailla imulavoilla
aseistetut, olivat varsinkin pään puolesta tuntehikkaat kuin herkkä
sormi; ja ne olivat kaikki taukoamatta liikkeessä, hiipivässä,
urkkivassa, kiertelevässä liikkeessä kuin joukko vaaleita nälkäisiä
käärmeitä. Mutta silmät ne olivat koko tämän sanoin kuvaamattoman
hirviön kaikkein perusteellisimmin yöpainajaismaiset elimet. Kaksi
mahdottoman suurta pikimustaa ulospullistuvaa koverolinssiä, jotka
olivat niin korkeat, että yläreunat melkein sattuivat yhteen
päälaella. Ilman vähintäkään luomen merkkiä, tuiki liikkumattomina ja
mittaamattoman häjynilkisinä ne näyttivät siltä, kuin ei mikään olisi
voinut pysyä salassa niiden kamalalta katseelta.

Nämä aavemaiset tuntolonkerot hapuilivat ylt'yleensä jättiläisluurangon
paljaita luita, poimien pois jokaisen piskuisen olennon, joka vielä
siellä ahersi, ja pistäen mitättömän saaliin kauheaan kitkuvaan
nokkaan. Pelättävän varmasti ja nopeaan ne iskivät kiinni muutamiin
kaloihin, jotka varomattomuudessaan olivat paikalla viivytelleet;
muutamia rapuja ja äyriäisiä, jotka yrittivät piiloutua merililjain
ruhjottujen jäännösten keskelle, ne nappasivat kiinni ja pistivät
samaan papukaijan nokkaan. Mutta moinen vähäinen riista vain kiihotti
nälkää. Kalpea hirviö raivoissaan kohotti itsensä aivan luurangon
päälle, kyykki siellä lyhyen rupeaman, kopeloiden joka kolkan, sitten
kömpelösti pudotti itsensä toiselle puolelle. Sen kaikki keksivä katse
oli tuossa läheisessä paadessa huomannut jotain tavatonta. Paikalla
kaksi kiemurtelevaa tuntolonkeroa lähti matkaan tutkimuksille. Ja
paikalla ne kävivät kiinni otteella, joka puraisi syvältä piileskelijän
nahkeaan lihaan.

Kun onkimies näin huomasi itsensä keksityksi ja tiesi paon
toivottomaksi, niin ei se suinkaan hätääntynyt saamattomaksi, vaan
kiehahti epätoivon vimmaan. Se oli julmaa tappelijasukua. Sen silmistä
puhkesivat viheriäiset liekit ja luolamaiset leuat näykkivät hurjasti.
Niiden leukain väli ei ollut paljoa alle kahden jalan, kun sen suu oli
ammollaan. Ne kävivät kiinni semmoiseen kohtaan, jolta tuntolonkero oli
neljää tai viittä tuumaa vahva, ja leikkasivat sen vaivatta poikki,
vaikka se olikin sitkeä. Mutta samassa sen ruumiiseen kävi kiinni
neljä muuta lonkeroa -- ja sillä tavalla, että vaikka se olisi kuinka
temponut, hyppinyt ja haukkonut, niin sen oli aivan mahdotonta enää
vahingoittaa kiinniottajaansa. Ei sukkelaan, mutta säälimättä se sitten
kohotettiin ylös pesästään ja kiskottiin tuntolonkeroiden kiehuvaan
rykelmään. Suuret mustat silmät tuijottivat siihen ilmeettömästi.
Papukaijan nokka aukeni ammolleen, ja onkimies, pää edellä sen sisään
tungettuna, nielaistiin yhdellä pitkällä tukehuttavalla kulauksella.

Tyytyen toistaiseksi tähän sangen vankkaan ateriaan valkoinen hirviö
nojasi suojattoman selkänsä valaan luurankoa vastaan, osaksi sen
sisäänkin käyden. Kiertäen tuntolonkeronsa huolettomasti kääröön
eteensä se näytti vaipuvan uneen silmät auki. Kun kaikki oli jälleen
tyyntynyt, niin kiiltomatoryhmät sytyttivät uudelleen valonsa, samoin
kuin ryömivät, ruusunpunaiset ja viheriäiset tähdetkin ja kaikki nuo
syöksyvät, lomittain suihkivat, puoleksi näkymättömät virvatuletkin,
jotka vetelivät fosforivaloaan läpi raskaan veden. Kaunis kaivomainen
ja herkkä violetti liekkonen se vain ei enää nyökytellyt eikä vietellyt
ketään ankkuripaatensa päällä viittäsataa syltä syvissä pohjavesissä.



VERIKOSTO


I.

Se koira oli kaunis tanakkatekoinen roduton sekasikiö, mutta sekasikiö,
jonka suonissa juoksi jaloa verta. Kuono ja korvat ja pääkallon
ylimyksellinen kaarevuus osottivat, että sillä oli kauas ulottuvat
esivanhemmat. Aaltoileva punakultainen karva ja hännän ja koipien
ripsireunus olivat juonta, joka viittasi irlantilaiseen setteriin,
kun taas kaarevat lyhyenlännät jalat ja rinnan ja olkain rotevuus
julistivat bulldogin toisenluontoisia kykyjä. Kun veressä oli näin
ristiriitaisia aineksia, niin ei luonnekaan ollut niitä varmimpia, se
on helppo arvata; mutta hyvä äly pidätti sitä antautumasta vakaviin
ikävyyksiin, ja uskollisuus ja rohkeus taas, samoin kuin huomiota
herättävä ulkomuotokin, olivat saaneet maanviljelijän, joka sen
omisti, antamaan sille paljon arvoa. Talonvartijana se oli kaikkien
maankulkurien kauhistus, ja turhaan koetettuaan viekotella sitä
suosiolliseksi taikka pettää sitä myrkytetyillä makupaloilla ne
alkoivat hyvän matkan päästä kiertää sen likitienoita.

Mutta vaikka sillä olikin talonvartijan velvollisuudet, niin ei se
suinkaan aina ollut paikallaan. Talon isäntä ei ollut viitsinyt opettaa
sitä kotonaan pysymään. Se oli saanut kasvaa sattuman varassa, samoin
kuin oli siitetty ja synnytettykin, ja itsenäisenä takametsän koirana
se ei osannut aavistaakaan, että velvollisuus olisi vaatinut ainiaan
kotipihoilla vetelehtimään. Ja lisäksi se irlantilaisen setterin
veriosuus teki sen levottomaksi ja uteliaaksi. Sen mielihaluja oli
kierrellä avoimilla mäkisillä ylämaan laitumilla, missä äreillä
murmeleilla oli pesänsä, taikka tutkia laakson syviä metsiä seikkailuja
etsien. Sangen vähäpätöisestäkin asiasta se saattoi tehdä seikkailun
-- usein riitti juuren alainen hiiren reikä tuntikauden vimmattuun
kaivelemiseen, ikään kuin hän olisi ollut vakuutettu siitä, että
pohjalla piili jotain ihmeteltävää ja uutta. Mutta hänen todellinen
toivonsa oli vastustaja, jonka keralla saisi toimeen kelpo tappelun --
jotain joka tyydyttäisi hänen suurten leukainsa, mahtavain lihastensa
ja kilpailun ja tappelun haluisen sydämensä epämääräistä, mutta tulista
himoa.

Tämän himon yllyttämänä se saattoi seurata karhujen ja ilveksien jälkiä
toivehikkaassa ja arvostelukyvyttömässä innostuksessa; mutta sille
onneksi karhut ja Canadan teräväkyntiset ilvekset visusti varoivat,
etteivät sen tielle joutuneet. Karhu olisi leikin lyhyeen lopettanut;
ja mitä ilvekseen tulee, niin vaikka koira ehkä olisikin suoriutunut
tappelusta voittajana, niin olisi iso kissaeläin sisälmyksiä ratkovine
kynsineen repinyt sen niin pahasti, että se luultavasti olisi
verenvuodosta henkensä heittänyt voittajana kotiin marssiessaan. Mutta
sekä karhut että ilvekset katselivat sitä liian suurella epäluulolla
uskaltaakseen ryhtyä sen kanssa voimankoetukseen. Ne olivat sen nähneet
isännän ja isännän pyssyn seurassa. Siitä syystä ne olivat aina varmat
siitä, että näkivätpä sen vaikka yksikseen milloin tahansa, niin
varmaan isäntä ja isännän pyssykin väijyivät jossain likitienoilla
valmiina heidän kimppuunsa töytäämään, jos he joskus pikaisuudessaan
kävisivät koiraa löylyyttämään.

Tietysti oli sekä metsissä että ylämaan laitumillakin toisiakin
vastustajia, joiden keralla koira olisi voinut mielihalunsa tapella.
Oli piikkisikoja, oli skunkkeja. Mutta koira oli liian viisas
halutakseen nahkansa yhtä täyteen piikkejä, kuin neulatyyny on täynnään
neuloja, ja sen sieraimet taas olivat liian herkät sietääkseen sitä
ajatustakaan, että lähtisi skunkin kanssa, mies miestä vastaan
tappelemaan. Kun se siis tapasi jommankumman näistä itsepäisistä ja
röyhkeistä pienistä metsänkulkureista, niin se häpeämättä väistyi
niiden tieltä ja koetti joka tavalla olla niiden tunteita loukkaamatta.

Sattuipa eräänä kevätaamuna, siihen aikaan kun koivujen vihannat lehdet
vielä olivat hennot ja läpikuultavat, että se kaniinia turhaan takaa
ajettuaan oli joutunut paljon kauemmaksi ylämaahan, kuin sen tapana
oli muutoin kulkea. Se lopulta eksyi jäljiltä, kääntyi toisaanne
harmistuneella mielellä, juoksi pehmeästi matalan harjun poikki, jolle
päivä paistoi, ja siinä samassa tulla tupsahti kettupoikueen sekaan,
joka leikki reikänsä suulla.

Kolme kiepsahtavaa punertavaa viirua katosi reikään. Mutta neljäs
penikka silmät kiinni haukotteli, juuri kun koira siihen ilmestyi,
ja menetti kalliita sekunteja. Se hyppäsi kuin löysätty jousi, mutta
vähän liian myöhään. Kaksi säälimätöntä leukaa litisti väliinsä ruskean
häntäsudin ja piti siitä kiinni.

Vaikka vakainen lapsi, niin oli se kuitenkin metsäläinen ja väänsihe
taaksepäin vihaisesti näykkiäkseen mahdottoman suurta kiinniottajaansa.
Vielä silmänräpäys, niin koira olisi sen niskan musertanut suurien
leukojensa välissä; mutta siinä samassa töytäsi äkäpussi ruskea emo
apuun. Kimakalla raivon kirjauksella se syöksyi vastustajan kimppuun ja
kapeine leukoineen puraisi hampaansa syvälle sen kaulaan.

Tämän hyökkäyksen nopeasta rajuudesta hämmästyen koira päästi saaliinsa
ja karkealla ärinällä kääntyi tulista pientä hyökkääjää vastaan. Tämä
koetti väistää, mutta koira oli liian sukkela ja sai emon hampaihinsa,
irti päässeen penikan sillä välin vapisten hiipiessä reikään.

Urhean pienen emon tuhon tuottava onnettomuus oli nyt se tippa
bulldogin verta, joka virtasi vastustajan suonissa. Jos se olisi
kerrankaan hellittänyt ottaakseen uudelleen paremmin kiinni, tai
puraistakseen toiseen kuolettavampaan paikkaan, niin olisi kettu
uskomattoman sukkelana ja notkeana kiemurrellut itsensä irti ja ilkkuen
livahtanut pakoon. Mutta koira ei hellittänyt vähääkään. Se vain puri
ja jauhoi syvempään, syvempään ja yhä syvempään. Äkäpussi riuhtoi ja
repi urhoollisesti, kunnes koiran komea turkki oli sen omasta verestä
punaisena. Mutta leukapihtien pitämänä kettu ei voinut tavottaa mitään
vaarallista ruumiinosaa hienoilla leuoillaan, eivätkä nämä jaksaneet
purra niin syvään, että koiran olisi ollut pakko hellittää. Äkkiä ketun
suu aukeni ammolleen käheällä kirjauksella, joka päättyi korinaan, ja
sen pää hervottomasti putosi toiselle puolelle. Karkeasti muristen
voittaja hieman ravisti sitä ollakseen varma, ettei se pettänyt.
Pudottaen sen sitten välinpitämättömästi se meni ja haisteli reikää ja
lopulta juoksi kotia kohti.

Ei se tappelu vielä riittänyt sen bulldogiverta oikein kuohuttamaan,
mutta oli siitä kuitenkin sitten seurauksia, joita se ei osannut
aavistaakaan.

Kymmenen minuuttia myöhemmin isä kettu juosta helskytteli pesälleen.
Nähdessään kumppaninsa pesän suulla hervottomana venymässä hän pysähtyi
ja seisoi jäykkänä, silmät ja korvat ja sieraimet pingotettuina
hämmästyneeseen kysymykseen. Puolisen minuutin kuluttua se sitten hiipi
eteenpäin ja tarkkaan haisteli ruumiin. Sitten se haisteli koiran
jäljet kankeitten niskakarvain noustessa pystyyn. Lopuksi se livahti
reikään ja sai sen varman tiedon, että penikat olivat hyvässä turvassa.
Tultuaan ulos minuutin tai parin kuluttua se palasi kumppaninsa
ruumiille, nuolaisi sitä hät'hätää osaaottavasti ja lähti sitten koiran
jäljille.


II.

Koira makasi juuri piha-aidan ulkopuolella haavojaan nuollen. Ne eivät
olleet syviä, urhean äkäpussin leuoilla oli ollut siksi huono tilaisuus
näyttää, mihin kelpasivat, mutta niitä kirveli ja niitä oli monta, ja
koira oli niiden vuoksi sangen pahalla päällä.

Talossa oli kaikki rauhallista, miehet vainioilla töissä, vaimoväki
huoneissa askarillaan. Ei liikkunut mitään muuta kuin joku kana
kuopi ruohossa kaukana pihan toisella puolella. Väsyneenä haavojensa
nuolemiseen koira piankin laski päänsä käpälien väliin ja aikoi nukkua.
Juuri kun se nukahti, ilmestyi aidan kulmaan kymmenen tai viidentoista
askeleen päähän suuri punainen kettu, mainion höyhenkevyen karvasudin
kerallinen, ja toinen etukäpälä kohotettuna seisoi ja silmäili koiraa.

Tulokas siristi kiiluvia silmiään ja niistä puhui kylmä raivo,
jähmettynyt aprikoiva viha, joka ei aikonut kompastua liikaan
kiireeseen. Mutta tässä näytti olevan paikalla tilaisuus. Koiran kuono
oli toisessa suunnassa, ja ilmeisestikin se nukkui. Kostaja silmäsi
joka puolen tarkkaan ollakseen varma siitä, ettei tarvinnut pelätä
yllätystä. Sitten se ääneti kuin ohdakkeen untuva hiipi eteenpäin
keveillä nukkaisilla käpälillään.

Kostaja ei ollut mikään pikaluontoinen tuittupää, joka olisi ollut
valmis itsensä uhraamaan koston epävarmassa toivossa. Vihamiestään
se vain tahtoi rangaista, ei itseään eikä emottomia orpoja, jotka
olivat jääneet ylämaan pesäänsä. Hän tiesi, ettei hänessä ollut koiran
vastusta tappelussa, tämä kun oli päälle kolme kertaa raskaampi ja
tappelijasukua. Sitä paitsi hän tiesi koiran tappelutavan -- tuon
armottoman otteen, joka ei koskaan hellittänyt, niin kauan kuin henki
oli. Hänellä ei ollut vähääkään aikomusta joutua itse niiden leukain
väliin. Kostaa hän oli päättänyt, mutta hän luotti neuvokkuuteensa,
terävään ja kaukonäköiseen viekkauteensa. Hän ei arvannut vähäksi
koirankaan älyä, mutta hän uskalsi kuitenkin luottamuksella omansa sitä
vastaan.

Se pysähtyi parin sylen päähän koiran takapuolesta, kokosi jalat alleen
ja sitten kuin salama töytäsi eteenpäin. Sen toivo oli saada vihollisen
kinttusuonet katkaistuiksi yhdellä onnistuneella teräväin leukainsa
näykkäyksellä. Mutta juuri sillä samalla hetkellä kun se hyppäsi, koira
liikahti -- ehkä korvan tai sierainten herkän vaiston varottamana --
ja hyökkääjän hampaat vain viilsivät punaisen verihaavan pitkin sen
lannetta. Säikähtyneellä äräyksellä koira kiepahti ympäri käydäkseen
käsirysyyn tämän odottamattoman hyökkääjän kanssa. Mutta kettu oli
loikannut takaisin yhtä kevyesti kuin oli tullutkin ja oli nyt parin
sylen päässä tuijottaen siihen tuhoa tuiskivilla uhittelevilla silmillä.

Karkealla murahduksella koira lähti takaa-ajoon. Ja kettu pakeni sen
edestä, ei kuitenkaan ylämaahan pesälleen, vaan oikopäätä takaisin
metsään.

Niin raskaaksi ja tanakaksi koiraksi tämä juoksi sangen hyvin, sillä
kun oli hyvä hengenkäynti ja uupumattomat lihakset. Mutta viidessä
minuutissa kevyt ja suonikas vastustaja olisi voinut jättää sen
näkymättömiin. Tämä ei kuitenkaan kuulunut ketun suunnitelmiin.
Tahallisella viekkaudella se juoksi raskaasti, ikään kuin olisi
pitänyt parhaat voimansa ponnistaa edellä pysyäkseen; ja koira, joka
oli liian vihoissaan älytäkseen tämän ilveilijätempun, sai siitä
rohkeutta kuvitellakseen, että hän oli juuri saamaisillaan kiinni
kuritettavakseen häpeämättömän elukan, joka oli uskaltanut käydä hänen
kimppuunsa aivan kotikynnyksen edessä.

Johtaessaan vihollistaan metsää kohti ketulla epäilemättä oli joku
synkkä juoni mielessään, mutta tällä kertaa se ei saanut sitä toteen
käymään. Koiran kiukku vähitellen jäähtyi, sitä myöten kuin se
juoksi. Kun se viidentoista minuutin vaiheille jatkettuaan niin kovin
uuvuttavia ponnistuksiaan ei huomannut päässeensä vähääkään lähemmäksi
pakenijan häntäsutia, niin se muisti, että kotona vielä oli jäänyt sitä
ja tätä tekemättä. Luu maasta kaivamatta, toinen maahan multaamatta.
Kaiken kaikkiaan hän ei vielä kantanut mitään syvää kaunaa tätä kettua
vastaan, hänen mieleensä kun ei juolahtanut, että sillä voisi olla
mitään yhteyttä sen joutavan pikku tapauksen kanssa siellä ylämaan
ketunpesällä.

Mitä puremaan tuli, niin _se_ ei ollut mikään anteeksiantamaton
loukkaus. Koiran vauhti hiljeni. Pakeneva koetti teeskennellä rammaksi,
mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Yht'äkkiä koira pysähtyi
siihen paikkaan, haisteli huolellisesti erään pensaan, ikään kuin
havaiten siinä jotain ihastuttavaa mieltä kiinnittävää hajua, sitten
käänsi selkänsä ja levollisesti lähti juoksemaan kotia kohti. Kettu
tuijotti sen jälkeen epäröiden jonkun silmänräpäyksen ja sitten,
ilmeisestikin päätettyään jättää kostonsa tuonnemmaksi taikka miettiä
uuden tehokkaamman suunnitelman, kulki omia teitään, metsän liepeitä
syrjäillen, ylämaahan pesälleen.

Kun emottoman poikueen koko huoli nyt oli isän niskoilla, niin ei
kettu vihansa palavasta kiireestä huolimatta ennättänyt lähinnä
seuraavina päivinä kulkea talolle koiraa uudelleen tapaamaan. Poikaset
siirrettyään toiseen syrjäisempään pesään ja jätettyään niille
kokonaisen kaniinin pureskeltavaksi hänen poissa ollessaan, se vihdoin
eräänä yönä myöhään lähti vastustajaansa etsimään. Talossa kaikki oli
rauhallista, nukkui kevään vienossa kuutamossa; mutta koira oli kotoa
poissa, ehkä laitumilla kaniineja ajamassa. Katkeralla ylenkatseella
kettu likasi vihamiehensä koppelin ja ruoka-astian, samoin kuin useita
maahan kaivetuita luitakin, jotka se kaivoi esiin ja sitten hajotti.
Sitten se, jättäen koskematta kanahuoneen ja ankkatarhan, jottei
kohdistaisi itseensä maanviljelijän vaarallista huomiota, livisti
tiehensä siinä vahvassa luottamuksessa, että vihamies käsittäisi täten
kasattujen loukkausten suunnattomuuden.

Tämä luottamus ei pettänytkään. Koira, aamun koittaessa uupuneena ja
kasteesta läpimärkänä palatessaan, kiehahti silmittömään raivoon. Sen
terävä hajuaisti sanoi, että häpäisijä oli sama röyhkeä elukka, joka
aivan äsken oli hänen oman kotinsa kynnyksellä käynyt hänen kimppuunsa
ja sitten houkutellut hänet niin turhaan takaa-ajoon. Ja se alkoi
älytä, että näiden myrkyllisten mielenosotusten alla piili enemmän
kuin tavallinen vihamielisyys. Sen kiukku paloi vakaaksi vaaralliseksi
hehkuksi; ja haisteltuaan vihollisen kaikki temput, kunnes asema
oli täysin selvitetty, se etsi kiinni jälkien pään ja lähti lujalla
päätöksellä takaa ajamaan. Verivaino oli nyt selvä ja molemminpuolinen,
eikä se enää ollut sillä päällä, että sitä olisi haluttanut luopua
aikomuksestaan. Sekin oli päättänyt kostaa.

Aivan talon läheisyydessä ketun jäljet jo olivat lähes tuntia
vanhat, mutta pian ne kävivät tuoreemmiksi. Toivoen takaa-ajoa kettu
oli matkalla viivytellyt, pyydystäen muutamia myöhäisiä hiiriä ja
kovakuoriaisia, jotka vielä olivat aamukylmästä kankeina, ja muniensa
päällä nukkuvan hautovan maakyyhkyn. Viimein se, matalalta kummulta
taakseen katsoessaan, näki vainoojansa itsepintaisesti selvittelevän
hänen jälkiään. Se odotti liikkumatta, kunnes koira hänet keksi ja
päästi vihaisen äläkän. Sitten se lähti juoksemaan, pitäen puolensadan
sylen välimatkaa.

Alussa näytti siltä, kuin olisi viekkaan pakolaisen tarkotus vain ollut
väsyttää raskasta takaa-ajajaansa ja siten vähentää tämän painon ja
lihasten ylivoimaa. Hyvinkin enemmän kuin tunnin se johti ajoa sinne
ja tänne kaikkein rosoisimpia ja vaikeimpia maita, joilla hänen oma
keveytensä ja heikkojen polkujen tuntemuksensa auttoivat häntä voimiaan
säästämään niin paljon kuin suinkin. Mutta kettu näyttikin muka olevan
juuri uupumaisillaan; näytti muka siltä, kuin olisi takaa-ajaja
hitaasti, mutta varmaan hänet saavuttanut. Takaa-ajaja, joka läähätti
raskaasti, kieli valuen pitkälle suusta, oli tuskin kymmentäkään syltä
jäljessä.

Vihdoin pakeneva, ikään kuin yli voimiensa ahdistettuna ja aikeissa
paeta johonkin kallion koloon, kääntyi ympäri ja juoksi oikopäätä
ikään kuin viimeisessä hurjassa voimain ponnistuksessaan ylös paljasta
rinnettä, pienen vuoren syrjää. Päälle päästyään se viipymättä katosi
reunan taa. Koira karkasi perässä, mutta sen sijaan että olisi
seurannut perässä ylitse, kuten kettu ilmeisestikin oli luullut sen
tekevän, se äkkiä pysähtyi, ennen kuin saavutti partaan, ja kävi ja
katseli alas varovasti, josta huomasi, ettei se niinkään helposti
ansaan mennyt.

Vuoren nikaman toisella puolella oli kymmentä syltä korkea äkkijyrkkä
pudoke, alla kiehuva koski.

Ellei koira olisi pysähtynyt siihen kuin pysähtyi, niin se ehdottomasti
olisi suistunut sinne päistikkaa ja siihen olisi se juttu päättynyt.
Mutta omaksi onnekseen se tunsi paikan. Ei hänen päähänsäkään
pälkähtänyt, että vihollinen saattoi otaksua hänen sinne putoavan.
Hän vain ajatteli, että ketulla mahtoi olla piilopaikka jyrkänteen
rotkoissa, ja tämän piilopaikan löytäminen se hänen mieltään kiinnitti.

Siinä samassa se huomasikin vähäisen, ei muuta kuin nimeksi pykälää,
joka kulki jonkun jalan viistoon alaspäin ja sitten katosi esiin
pistävän jyrkänteen taa. Pakolaisen haju oli väkevä tällä hataralla ja
vaarallisella juonella. Ainoastaan ihmeteltävän varmajalkainen ja keveä
eläin oli voinut kulkea siitä suistumatta. Koiralle se oli kerrassaan
mahdotonta. Se haisteli sitä äkeissään ja huomatessaan sitten, että
itse reunakin uhkasi revetä sen painosta, se kulki takaperin, istui
kintuilleen, kohotti kuononsa taivasta kohti ja ulvoi ilmoille vihaista
nolostumistaan. Kesken tätä tunteenpurkausta se sattui päätään
kääntämään. Tuossa, aivan jyrkkäyksen partaalla, ei kahdenkaankymmenen
askeleen päässä, istui kettu, siristäen silmiään tutkimattomaan
katseeseen.

Koira tunsi nyt yht'äkkiä, että hänestä tehtiin pilkkaa. Tämä oli sille
uusi ja nöyryyttävä kokemus. Puolisokeana raivosta se uudelleen syöksyi
takaa ajamaan.

Kettu tällä kertaa juoksi uuteen suuntaan, karkasi pitkään rosoiseen
rinteeseen, jonka poikki kulki paljaita kallioportaita. Ajo lopulta
johti matalaan rotkoon, joka vähitellen kapeni, kunnes kallioiden
yläsyrjät yhtyivät, muodostaen matalan holvikaarron, jonka korkeus
saattoi olla puolentoista jalkaa. Tänne kuiviin rakoihin, suojaan
sekä sateilta että hunajaa nuuskivilta karhuilta, oli asettunut
karkuun lähtenyt mehiläisparvi ja lisääntynyt siellä suunnattomaksi
yhteiskunnaksi. Mehiläiset tähän aikaan aamusta alkoivat juuri liikkua
ja valmistua päivän työhön, päiväpaisteessa keräämään kevään tuoksuvaa
siitepölyä.

Kettu hyvin tiesi tämän vaarallisen solan, viekkaasti sen sivulta
päin tutkittuaan, vaikkei se tietenkään koskaan ollut uskaltanut sen
läpi kulkea. Nyt se viivytteli, ikään kuin umpimutkaan jouduttuaan,
kunnes koira oli vain puolenkymmenen sylen päässä. Sitten se hirmuiseen
nopeuteen ponnistaen syöksyi solaan, venyttäen itseään, kunnes oli
maata myöten litteänä, mutta samalla sovittaen siten, että sai
karvasudillaan sivallettua kihiseviä kennoja niiden alitse juostessaan.
Kokematta sen pahempaa, kuin että sai pari kolme pistoa ja muutamia
mehiläisiä turkkiinsa, se onnellisesti pääsi läpi ja syöksyi taajaan
pensaikkoon karistaakseen siinä hyökkääjät pois nahkastaan. Mutta hänen
takanaan ilma kiehui mustanaan kiukkuisia mehiläisiä.

Tähän elävän tulen polttavaan pyörteeseen koira nyt sokeasti syöksyi.
Silmänräpäyksessä tilanne sille selvisi. Äkillisestä tuskasta kiljuen
se peräytyi takaisin, kiireestä kantapäähän mehiläisiä täynnään, ja
kuin riivattu karkasi rinteen alle, ilma perässä mustanaan pörinää.

Sulan onnen kautta -- kun se ei vähääkään nähnyt minne meni -- se
ryntäsi erään pensaspaarteen puhki ja putosi syvään jääkylmään
allikkoon. Tämä auttoi silmänräpäyksessä, ja yllätys sai sen järkiinsä
toipumaan. Mehiläiset, jotka istuivat siinä kiinni, joko vesi hukutti,
huuhtoi pois tai jähmetytti siinä samassa voimattomiksi. Kun koira
nousi pinnalle, niin takaa-ajavasta parvesta vielä toisia iski sen
kimppuun, mutta enimmäkseen raivostuneet hyönteiset eivät huomanneet,
minne se oli hävinnyt. Ne jäivät surisemaan pensaitten ja vesiallikon
päälle, mutta näyttivät pelkäävän, eivätkä laskeutuneet liian lähelle
veden syvällä olevaa pintaa, niitä kun luultavasti pelotti pois pimeä
ja kylmyys. Koira pisti päänsä paksun kostean ruohomättään alle,
jossa se oli hyvässä turvassa, ja siellä odotti, kunnes hyönteiset
väsyisivät etsimään. Kun tämä vihdoin tapahtui, niin se oli vilusta
puolikuolleena; mutta ryömien varovaisesti ylös ja luiskahtaen pois
viidakon suojassa se pääsi paikkaan, jossa saattoi levätä ja lämmitellä
päiväpaisteessa. Silmät ja sieraimet turvonneina ja polttavissa
tuskissa ja koko nahka kirvellen myrkystä, jota siihen oli ruiskutettu
sen kamalan puolen minuutin kuluessa, se kovin nyrpeänä lähti kotia
kohti.

No niin, vaikka tällä koiralla ei ollut etäistäkään aavistusta siitä,
että kavala vastustaja oli sen ehdoin tahdoin johtanut mehiläisten
linnaan, niin syttyi siinä kuitenkin seitsenkertainen raivon liekki
tämän kovin karvaan löylyn jälkeen. Kun kettu seuraavan kerran tuli
talolle härnäämään, niin lähti se takaa ajamaan semmoisella tulisella
tarmolla, että pakenevan hetken aikaa täytyi tehdä täyttä totta edellä
pysyäkseen. Tällä kertaa ajo pakeni aivan toiseen suuntaan, laaksoa
pitkin alas synkkiin tamarakki-soihin, joita ei koira ollut milloinkaan
yrittänytkään vakoilla.

Ketun mielestä oli leikki nyt kaukana. Pettyneenä edellisissä
kostotuumissaan ja lopulta vähältä rohkeutensa menettäen vihollisensa
leppymättömän itsepintaisuuden vuoksi se alkoi käydä levottomaksi ja
halusi saada koko jutun pois niskoiltaan. Samalla kun koiran raivo
päivä päivältä lisääntyi, hänen oma kostonhimonsa alkoi jäähtyä,
sitä myöten kuin lauhtui puolison surman tuottama surukin. Elämä
oli harrastuksia täynnään ja se halusi vähitellen ajatella muitakin
asioita kuin tätä verikostoa. Siitä huolimatta se kuitenkin oli luja
päätöksessään; vihollisen tuli saada rangaistus. Tänään se siis juoksi
suoraa päätä päämääräänsä kohti, julma vainolainen aivan kintereillään.

Neljäkolmatta tuntia aikaisemmin oli eräässä suon salasopessa syntynyt
karhunpenikka. Sille paikalle oli vaikea kulku pitkin kapeita,
käyrien juurien muodostamia siltoja ja kaatuneita, usein livettäviä
puunrunkoja, mutta kun sinne tuli, niin ei se ollut sanottavasti
muuta kuin matala kolo paaden alla, edessä suuri kallistunut ketri.
Emokarhu makasi siinä kuivalla sammalvuoteella pienokaistaan imettäen
ja tuon tuostakin kateellisena vilkuen synkkiin varjoihin, ikään kuin
odotellen, että joku tulisi ja koettaisi siepata pienokaisen sen
sylistä.

Karhu ei sattunut katselemaan sillä hetkellä, kun kettu ilmestyi,
ääneti juosten. Suuri musta pää oli alas painunut, se kun paraillaan
nuoleskeli ja siivoili penikkaansa. Punertava varjo kosketteli sammalta
aivan sen vieressä ja meni menojaan, ennen kuin se edes ennätti
päätään nostaa, mutta jätti lemunsa raskaaseen ilmaan. Säikähdyksen
ja vihan vimmassa karhu työnsi vinkuvan pienokaisen taakseen ja nousi
takajaloilleen istumaan samalla kun koira, säikähdyksestä kiljahtaen,
äkkiä töytäsi esiin askeleen päässä siitä. Se oli nipin näpin välttänyt
hyppäämästä suoraa päätä sen selkään.

Kaikessa rohkeudessaan ja tappelun himossaan ei koira kuitenkaan
halunnut käsirysyä penikkaansa imettävän emäkarhun kanssa. Se
hyppäsi sivuun tahtoen paeta samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta
raskaan ruhonsa eteenpäin syösten hämmästyttävän sukkelasti karhu
silmänräpäyksessä katkaisi siltä paluutien. Kiepahtaen paikallaan
ympäri koira loikkasi saavuttaakseen toisen kaatuneen rungon, joka
olisi laskenut liejuallikon poikki. Se pääsikin sille, mutta se oli
vanhasta limasta livettävä, jalka petti ja koiran takapuoli putosi
takaisin mustaan liejuun. Kokoon kyyristyen ja epätoivoisena selkänsä
koukistaen se repi kynsillään kovaa liekoa ja ponnisteli ylös
uhkaavan tuomionsa välttääkseen. Mutta juuri kun se ponnisteli, suu
auki, kieli pitkällä ja tuijottavat silmät kauhistuneina, putosi sen
päälle iso musta käpälä, selän katkaisten. Bulldogiveri, joka tällä
kohtalon hetkellä jälleen ilmaisi itsensä, kielsi sitä huutamasta,
ja itseään ympäri vääntäen se purasi hampaansa kiinni ruhjovaan
kämmeneen. Seuraavassa silmänräpäyksessä karhu tempasi sen sammalelle
ja ruhjoi sen, niin ettei sitä enää olisi koiraksi tuntenut. Ja kontion
äidillisessä raivossaan pureskellessa ja repiessä hengetöntä ruumista,
kettu, kymmenen sylen päässä kyykkien, katseli ja nuoleskeli kuonoaan
viimeinkin kostoonsa tyytyen.



HYÖKKÄÄJÄT


II.

Se järvi oli pohjan puolen paljailla mailla. Sen laaja pinta, sileänä
kuin lasi pilven pimittämättömän auringonlaskun alla, oli väkevää
vaikka hieman savuista oranssia, viheriäksi sulautuen keskitaivaan
syvässä kajastuksessa. Etäinen, matalan kuusikon paartama länsiranta
näkyi hampaisena ja mustana taivasta vastaan. Itäranta, joka vain
epämääräisesti esiintyi autiossa, maille valuvassa hehkussa, oli laaka
ja paljas, lukuun ottamatta paju- ja haapalehtoa, joka kasvoi joen
laskupaikalla. Tyyni väritulva, kaiken taivaanrannan matala kaukaisuus,
järven pinnan ilmeinen kuperuus, se kun näytti kumpuavan ylöspäin ilman
riippuvaa kaarta kohti, ne suostuivat toisiinsa autiuden sanomattomaksi
kauneudeksi.

Ilmestyi samassa musta pilkku -- ei, kaksi mustaa pilkkua --
moitteettoman peilin kiillolle, länsirannan mustasta reunasta eroten.
Edeten sädehtivän kalvon poikki nopeaan, rinnakkain, ne rikkoivat sen
pitkillä, sileillä, toisistaan eroavilla aalloilla, jotka eloisina
kimaltelivat niiden takana, niiden viiltäessä uraansa suoraan ulos
järven keskustaa kohti. Aution valohehkun alla nuo mustat pilkut
selvenivät kahden uivan hirven, naaraan ja uroon, päiksi.

Ne uivat aivan veteen painuneina, tummia, kömpelöitä, mutta uljaita
päitään lukuun ottamatta, pitkäveteiset kuonot kurotettuina ja
pintaa jakaen. Uroon valtavat jykevät sarvet leveine sormineen
olivat takakenossa pintaa pitkin ja näkymättömien, voimallisesti
työskentelevien, vettä vellovien lapain päällä. Parikunnan silmissä oli
utelevaa pelkoa, hurjuutta kuin pakokauhusta. Se oli outo katse erämaan
suurissa valtijoissa tähän vuodenaikaan, jolloin jättimäiset uroot
tappelun himossaan uhmaten uhkailevat koko luomakuntaa. Mutta se ainoa
pelko, joka saattoi ne lannistaa, oli yllättänyt ne äkkiarvaamatta --
tuntemattoman pelko.

Parikunta oli ollut avoimella rannan kaistaleella, toisella kädellä
kuusikko, jossa ne vaeltelivat, toisella rantavesi, jossa niiden oli
tapa rypeä ja kiskoa ulpukanjuuria, kun kauhu ne valtasi täydellä
voimalla ja ajoi ne ulos järven oranssinkarvaiselle peilille takarannan
paljailta mailta tyyssijaa etsimään. Eikä kumpikaan tiennyt, mitä
paettiin. Naaras oli ollut levoton monta päivää, uros kiukkuinen ja
epäluuloinen. Jonkun epämääräisen, käsittämättömän vaaran, lähenevän
mutta vielä havaitsemattoman tuhon tuntua oli ilmassa. Toisten,
heikompain metsäneläinten ihmettelystä ja pelosta ja hämmästyksestä se
oli jonkun hämärän kaukovaikutuksen kautta tarttunut suuren levollisen
hirven hermoja järkyttämään.

Mutta nyt, lokakuun auringonlaskun viileässä loistossa, salauhka oli
tullut lähemmäksi -- oli tullut tuntuvammaksi, käymättä siltä vähemmän
salaperäiseksi. Naaras seistessään yksin veden partaalla kumppaniaan
kutsuen, oli tuntenut hämärää painostavaa pelkoa, että joku muu kuin
aviopuoliso ehkä saattoikin ilmestyä, noudattaen hänen kutsunsa kummaa
tunnetta.

Ja puoliso oli tullut äkkiä, valppaasti, ääneti, ikään kuin vähin
aavistaen väijytystä tai muuta estettä. Sen korkea musta haahmo seisoi
kuin varjo naaraan rinnalla, tämän ensimäisten hirnausten vielä käheinä
kiiriskellessä hiljaisuuteen.

Heidän siinä seistessä neuvottelemassa herkin hellin kuonoin,
oli siitä loikkinut ohi punainen sarvas, joka ilmeisestikin oli
kauhuissaan, mutta osotti epäröimistä, joka niin kummasti poikkesi sen
paon mallin tavallisesta hillittömyydestä. Niiden hellyys hetkeksi
jäähtyi selittämättömän pelon tunteesta, ja ne tuijottivat sen perään
pelokkaasti, ikään kuin olisi juokseva sarvas, mokoma tavallinen näkö,
äkkiä tietänyt pahaa.

Tuskin oli sarvaan outo kauhu kunnolla unhotettu, kun kettu sukkelaan
ulkoni viidakosta. Nähdessään hirviparikunnan näin vain toinen
toisestaan välittäen ja mustina ja näkyväisinä seisovan siinä veden
partaalla, huolimatta siitä, vaikka mitkä silmät sattuisivat näkemään,
kettu asteli sirosti alas rantaan ja istahti kintuilleen tuskin
parin sylen päähän. Sen viekkaat silmät tutkivat niitä kiihkeästi
udellen, ikään kuin ihmetellen, tokko niiden huoleton luottamus mahtoi
edustaa voimaa, jonka suojassa olisi hänellekin turvaa. Toisina
aikoina nämä molemmat ylhäiset rakastavaiset olisivat suuttuneet sen
tunkeilevaisuudesta ja karkottaneet sen pois; mutta tänään ne vain
tuijottivat siihen kysyvällä huolestuksella. Niiden silmäin katse
näytti vakuuttavan ketulle, ettei täällä avusta tietoa. Se vilkaisi
levottomasti olkansa yli kohti kuusikon synkkää reunaa, josta oli
tullut, nousi hitaasti jaloilleen, asteli niiden ohi kopeana ja
lähti sitten järven rantaa edelleen juoksemaan. Terävillä silmillään
sitä tarkkaan seuraillen, ne näkivät se oikaisevan epätoivoisen paon
laukkaan, heti kun se oli päässyt pajupensaikon peittoon. Tämän
äkkinäisen epätoivon näkeminen, ja vielä ketun kaltaisessa viisaassa
eläimessä, lannisti niitä vasten tahtoakin. Monta ne olivat nähneet
kettua, mutta eivät vielä ainoatakaan, joka olisi näin ihmeellisesti
menetellyt. Mitä se heistä tahtoi? Miksi se oli niin tutkistellen heitä
katsellut? Ja miksi se oli sitten pakoon lähtenyt? Niitä värisytti, ne
kävivät lähemmä toisiaan, käänsivät ympäri tummat ruumiinsa, kunnes
perä oli kohti hohtavaa vettä, ja tuijottivat kiinteästi metsän taajaa
rintamaa, jota kettu oli niin uteliaana katsellut. Samat synkät
kuusikot olivat heidän kotinsa, heidän varma tuttu suojansa, mutta nyt
he katselivat niitä udellen, epäillen. Mitä petosta nuo vaikenevat
varjot saattoivat valmistella?

Hirvien silmät eivät keksineet mitään, vaikka olivatkin tarkat. Mutta
äkkiä niiden suuret korvat, hörössä ja jäykkinä utelusta, käsittivät
äänen henkäystä äärettömän hiljaisuuden takaa. Se melkein saattoi olla
monen käpälän tassutusta. Sitten tuikahti sieltä täältä muutamain
mustempain varjokohtain syvyydestä vihertävää kiiltoa, kalpeita
tulipisteitä, jotka saattoivat olla silmiä. Lopulta ilmanhenkäys,
metsän huo'ahdus niin kevyt, ettei se edes heilauttanut uroon pitkiä
kaulakarvoja, kantoi niiden pingotettuihin sieraimiin. Se oli niille
tuntematon, mutta sanomattoman kamala haju. Sen uhka pelotti niitä.
Harmistuen ja kauhistuen ne hitaasti, kylki kyljessä, peräytyivät
takaperin veteen, katseensa metsään yhä kiinnittäen. Sitten ne, äkkiä
ympäri pyörtäen, uivat ulos oranssinväriseen loistoon, ponnistaen
etäisen vastarannan turviin.


II.

Siinä sakissa oli kahdeksan valtavaa sutta ja yksi paljon pienempi
ja heikompi, jolla siitä huolimatta näytti olevan jonkinlainen
vaikutusvalta tovereihinsa. Ne kahdeksan olivat semmoisia kuulumattomia
otuksia, ettei olisi luullut koskaan mokomia näkevänsä idän erämaissa,
sillä ne olivat kaikkein pelättävintä Alaskan metsäsuden sukua, leuat
pitkät, kyljet pitkät, kallo leveä, lavat tanakat, rinta leveä,
ja jok'ikinen kyllin voimakas yhdellä puraisulla katkaistakseen
naaraskaribun [karibu on Pohjois-Amerikan peura] kurkut ja vetääkseen
sen nurin parhaassa juoksussa. Mutta yhtä poikkeusta lukuun ottamatta
ne eivät olleet milloinkaan Alaskaa nähneet, eivät juoksevaa kaributa,
eivät pohjan perille vieriviä tuimia jokia, eivätkä loppumattoman lumen
kukkuloita. St. Lawrence joen eteläpuolella, Pohjois-Vermontin ahtaissa
ja puoliasutuissa metsissä ne olivat syntyneet, sieltä havitellen
samonneet luodetta kohti, avarampia erämaita etsiäkseen.

Näin suuren ja julman joukon syntyminen hyvin järjestetyssä idässä
oli sattunut seuraavalla tavalla. Muutamia vuosia aikaisemmin oli
eräässä Pohjois-Vermontin kylässä muhkea metsäsusi päässyt karkaamaan
vaeltavan eläinnäyttelyn kokoelmasta. Sitä oli metsästetty monta
päivää paljolla melulla ja puuhalla. Mutta sepä olikin viisas. Se ei
pysähtynyt pitkässä väsymättömässä laukassaan, ennen kuin oli jättänyt
penikulmittain suojaa itsensä ja takaa-ajajainsa välille ja löytänyt
metsän, joka oli kyllin synkkä pakopaikaksi. Se oli viisaasti eroa
tehden metsästänyt vain hirvaita, jäniksiä ja muuta metsän riistaa
ja jyrkästi pidättänyt itsensä kaikesta semmoisesta saaliista, jonka
arveli olevan ihmisen suojeluksen alaista. Tämän järkevän menettelyn
vuoksi ei kukaan osannut sen oloa aavistaakaan. Jonkun ajan kuluttua
kohdatessaan erään kylän läheisyydessä pitkäleukaisen, suden näköisen
tiistin, jonka suonissa oli sekä hirvikoiran että eskimokoiran verta,
se oli helposti saanut viekotelluksi tämän hylkäämään isäntänsä ja
rupeamaan metsässä elämään, joka hämärä himo sillä olikin aina ollut.
Tämä oli uskollisesti metsästellyt hänen kanssaan ja synnyttänyt kaksi
poikuetta -- romoluisia penikoita, jotka kehittyivät yhtä suuriksi ja
hurjiksi kuin isäkin, mutta paljon tyhmemmiksi ja paljon häjymmiksi,
kuten semmoisesta sekaannuksesta pyrkiikin syntymään. Ne tottelivat
isäänsä ja johtajaansa, koska ne häntä pelkäsivät ja tunsivat hänen
etevämmyytensä, ja kunnioittivat myös hoikan emonsa myrkyllistä ja
äkkinäistä vihanliekkiä. Mutta ajan ehtiessä ja riistan vähentyessä
niitä ei enää voitu estää käymästä muonaa hankkimassa kyläinkin
läheisyydestä, ja niinpä ne piankin kiinnittivät itseensä ihmisten
huomion. Kun joku eksynyt hieho oli saanut surmansa ja monta lammasta
syöty, ja kun oli monta viatonta koiraa ammuttu epäluulosta, niin vanha
viisas johtaja ankarasti kokosi joukkonsa ja vei sen itää kohti.

Matkaa itää kohti kesti kauan, ja vaaroja oli joka puolella. Toisinaan
oli niukasti riistaa ja sakki näki kauan nälkää. Toisinaan oli
vaikea löytää metsämaata matkan salaamiseksi, ja toisinaan, kun
täytyi verottaa jonkun kylän karjoja, tuiskahti sieltä niiden perään
asukkaita semmoisen koirain ja pyssyjen ja kirousten metelin keralla,
että vähitellen hurjimmatkin penikoista oppivat varomaan. Usealla
oli jo nahkansa alla lyijyrakeita muistoksi siitä, että johtajan
varovaisuudessa oli järkeä. Ja saapuessaan vihdoin niihin synkkiin
seutuihin kuusimetsineen, järvineen ja sotkuisine joenjuoksuineen,
joissa Mainen rajat sattuvat New Brunswickin ja Quebeckin alueihin, ne
olivat oppineet kuria ja varovaisuutta. Kamalampi hyökkäys kuin salo
oli pahimmissa unissaankaan aavistanut, hävitti nyt Upsalquitchin ja
Ottanoonstin pohjoispuolisia korkeita erämaita.

Näitten itäisten salojen turkillisten ja höyhenellisten asukkaiden
kesken ei ollut edes perintömuistoa semmoisesta vitsauksesta, kuin
tämä nopea rosvoava sakki. Susista kyllä oli jonkinlaista hämärää
perittyä muistoa, mutta se koski idän pientä "täplikästä" sutta,
joka oli tavallaan kylläkin rohkea, mutta ei niin vaarallinen, että
sen vuoksi olisi tarvinnut pahoja unia nähdä. Karhu ja hirvi eivät
koskaan kiinnittäneet sanottavaa huomiota täplikkääseen suteen, joka
olikin ollut puolen vuosisadan vaiheille melkein tuntematon näissä
seuduin. Mutta huhut tästä uudesta vitsauksesta saivat veren hyytymään
semmoistenkin sydämessä, jotka eivät olleet tähän saakka paljoakaan
pelosta tienneet, ja jonkinlainen hämärä pakokauhu kulki hyökkäyksen
edellä kauas salojokien mukana ja pitkin autioita ylämaan vesiä. Ja
näin sattui, ettei seudun hallitsevista heimoista ainoakaan johonkin
aikaan joutunut hyökkääjäin tielle. Jäniksien vilinästä ja hirvaitten
runsaudesta sakki sai yllin kyllin riistaa, ja hämmennyksissään
pakeneva riista samalla johti sitä yhä kauemmaksi itää kohti.

Mutta se maa, johon ne nyt olivat tulleet, oli karhujen maa, ja
sakin täytyi kuin täytyikin iskeä yhteen niiden kanssa. Kun ne
kahdeksan eräänä päivänä ääneti samosivat sarvaan jälkiä -- ääneti
siitä syystä, että älykäs johtaja oli opettanut niille äänettömyyden
välttämättömyyden syntyseudun vaarallisissa metsissä, ja harvoin ne
päästivät ääntä, paitsi kun täysikuun pakotus oli niin ylivoimainen,
että sitä oli mahdoton vastustaa -- niin ne olivat vähällä juosta nurin
kauhean ison mustan pedon, joka seisoi aivan jälkien päällä lahonnutta
kantoa kynsillään repien. Ne pysähtyivät siihen paikkaan, hajaantuivat
puolipiiriin ja seisoivat varpaillaan, terävän niskan ja lapain karvat
pystyssä kuin harjakset.

Karhulle tapaus myös oli yllätys. Yksinäisenä, pahaluontoisena yksilönä
sangen yksilöllistä rotuaan se ei kuuleman eikä vainunkaan kautta
ollut saanut minkäänlaista tietoa näiden pelättäväin sekasikiöitten
vainoretkestä, vaikk'ei se totta puhuen olisi kovin suuria välittänyt,
vaikka olisi kuinkakin selvään vainunnut. Se ei ollut niitä miehiä,
jotka vähästä hätääntyvät. Kiepahtaen ympäri tunkeilijoita silmästä
silmään katsomaan se istahti takakintuilleen, mörähti karheasti
kurkussaan, nosti toisen suuren kämmenensä pitkine käyrine kynsineen ja
niskaansa kyyristäen silmäili vastustajiaan pelvotta. Se oli valmiina
tappeluun, kävi miten kävi. Samalla se oli yhtä valmiina rauhaankin
sillä ehdolla, ettei häntä pienimmälläkään tavalla häiritty. Sen mieli
oli liian kiinni matoloissa ja marjoissa ja lahoissa pököissä, että se
olisi etsinyt tappelua tappelun itsensä vuoksi.

Sudet eivät olleet nälissään, ja ne tunsivat, ettei karhu olisi
mikään helppo saalis. Epäröivällä mielellä ne odottivat, kunnes
johtaja antaisi merkin hyökkäykseen. Mutta johtajalla, joka istui
takakintuillaan aivan, puolipiirin keskustan edessä, kieli pitkällä
roikkuen, ei ollut vähääkään kiirettä. Se tutki vihollista ja odotti
sen puolelta ensi liikettä. Sillä oli kärsivällisyyden lahja, kuten
niin varovaisella johtajalla sopikin olla.

Mutta se oli lahja, jota karhulla ei ollut. Hänpä nyt, nähtävästi
päätellen, ettei näillä vierailla ollut halua häiritä hänen
matojen kaivelultaan, kävi taas kantoon kiinni ja kerran jykevällä
etukämmenellään kiskaisten repäisi irti koko toisen puolen.

Sillä samalla hetkellä tulinen pieni tiisti syöksähti kuin käärme
eteenpäin ja näykkäsi sen takakoipia, toivoen kinttusuonen poikki
purevansa. Mutta semmoisella salaman nopeudella tuiskahti karhu ympäri
ja löi sitä, ettei se saanut muuta kuin suuntäyden karvoja hampaihinsa
ja vältti raatelevan iskun vain sen kautta, että ponnahti takaisin
nurin niskoin kuin löysätty jousi. Kyljessä pitkä punainen piirto
osotti, ettei se aivan ehjin nahkoin päässyt.

Silmänräpäyksessä seuraten koiraemon kiivasta hyökkäystä oli koko
sakki rynnistänyt eteenpäin; mutta nähdessään, että puoliso oli siitä
selvinnyt, johtaja pysähtyi jyrkkään ja vihaisesti kiljuen koetti
pysäyttää kumppanitkin. Nämä tottelivat, sillä ne näkivät, minkälaiseen
viholliseen sitä oli yhdytty. Mutta yksi, äkkipäisin kaikista, oli
mennyt liian kauas. Tuima isku sattui korkealle sen rintaan. Se
nakkasi sen ilmassa takaisin tovereitten luo katkennein niskoin ja
kurkku rautaisten kynsien irti repäisemänä. Sen maassa väännellessä
ja kuolaa valuessa johtaja loi siihen punnitsevan katseen ja teki
nopean päätöksen. Suotta oli panna sakkia alttiiksi niin voimalliselle
vastustajalle, joka vielä voisi sen tuhota, etenkin kun varsinainen
riista oli aivan edessä, eikä epätoivon nälkäkään pakottanut. Kutsuen
sakin ankarasti järjestykseen se täyttä laukkaa johti sen sivulle päin,
etsi muutama kymmenkunta syltä kauempaa uudelleen sarvaitten jäljet ja
jätti uhrin ruumiin oman onnensa nojaan. Karhu mulkoili niiden perään
vihaisesti mörähtäen, kunnes ne olivat näkymättömiin kadonneet. Sitten
se tallusteli vainajan luo, haisteli sitä, käänteli sitä kämmenellään
ja sitten tyynesti palasi takaisin kannolleen matoloita etsimään. Ei
sitä maittanut susi, sen enempää kuin koirakaan.

Sakki sillä välin sekä raivostuneena että hämmästyneenä jatkoi ajoaan
ja lopulta saikin saaliinsa. Ahmiessaan lämmintä sarvaanlihaa se unohti
vastoinkäymisen ja menetetty jäsen helposti haihtui muistosta. Mutta
opetus oli ollut sakille hyödyksi.

Oli kulunut kaksi päivää tästä, kun sudet saapuivat paljaitten
maitten järvelle ja kuusimetsien synkästä varjosta ihmetellen katsoa
tuijottivat ensimäistä hirveä, minkä olivat milloinkaan nähneet.

Kaksi päivää takaperin sudet olisivat pitäneet näitä molempia
suuria kömpelöitä ilmestyksiä, niiden rannalla seistessä mustina
vettä vastaan, vain jonkinIaisina luonnottoman suurina sarvaina
ja arvelematta lentäneet niiden kimppuun. Mutta nyt ne muistivat
karhun. Ne eivät aivan luottaneet näitten molempain korkeaolkaisten,
pitkäkuonoisten muukalaisten näköön, niiden siinä seistessä koivet
hajallaan ja välinpitämättömän näköisinä. Ne odottivat varovaisen
johtajansa merkkiä, mutta varovainen johtaja ei ollutkaan kovin
hätäinen merkkiä antamaan. Se ei tiennyt, mitä kuntoa, mitä
odottamattomia voimia saattoi piillä moisissa ruhoissa, jotka olivat
niin sarvaan näköisiä ja kuitenkin niin erilaisia. Mutta kun molemmat
hirvet vihdoin, tuntemattomuutta vavisten, äkkiä syöksyivät veteen
ja lähtivät uimaan pois halki oranssihehkun, niin se päätti, että ne
olivat riistaa, jota oli metsästettävä. Yksin se astua patsasteli
avoimella rannalla, katsoi jonkun hetken kiinteästi pakolaisten
jälkeen, kunnes oli varma siitä, mihin niiden oli matka, ja sitten
mittaili rantoja punnitsevin katsein puoleen ja toiseen, ikään kuin
veden ympärysmittaa arvostellen. Tehtyään ilmeisestikin päätöksen,
minkä kautta oli lyhyin matka ympäri, se asteli takaisin pimentoihin.
Tuossa tuokiossa koko sakki oli täydessä menon toimessa suunnaten
järven päätä kohti, jonne oli matkaa seitsemän tai kahdeksan mailia.
Hirviparikunta sillä välin saavutti vastakkaisen rannan ja asteli
vedestä pajukon laitaan, mustana ja vettä valuvana. Mutta ne eivät
jääneet siihen. Vaihtelun kiihko oli ne vallannut, ja kun hirvi lähtee
kulkemaan, niin se voi kulkea kauas. Juosten pitkää hoippuvaa raviaan,
joka näyttää lähtevän niin helposti, ja kuitenkin niin armottomasti
lyhentää taivalta, ne seurailivat jokea, kunnes oranssikiilto oli
jäänyt kauas taakse ja paljaiden maiden pensaikkolakeudet alkoivat
kohota mataliksi pyöreiksi ylämaiksi, joilla oli harvahkoa metsää.
Niillä ei ollut muuta kuin yksi päämäärä -- päästä niin kauas kuin
suinkin järven synkkäin kuusikoitten vilkkuvista viheriäisistä silmistä
ja käpäläin tassutuksista.

Vähän ne aavistivat, että niiden harmistuneen paon juoni lähestyi
viheriäisten silmäin ja tassuttavain käpäläin suuntaa.


III.

Kuu nousi tänä yönä aikaiseen; se oli melkein täysi. Kaukana
matalien ylämaitten takalistolla joki laajeni leveiksi tyyniksi
suvantomatkoiksi, jotka oikeastaan muodostivatkin jonkinlaisen
kiertelevän järven. Tämän järvimäisen suvannon rannalla, eräässä
äkkipolvessa, jossa ryhmä korkeita saarnivaahteroita, haapoja ja
seljoja loi pienen saarekkeen laajan avoimen luonnonniityn keskelle,
makasi kaksi metsästäjää piilossa. He olivat lähteneet matkaan
itärannikolta, kulkeneet maanselän poikki ja saapuneet lopulta tähän
syrjäiseen laaksoon hirviä väijymään.

Kummallakin oli pyssy. Toisella, joka oli jättiläinen miehekseen ja
puvustaan päättäen ilmeisestikin opas, oli myös pieni kirves ja pitkä
käärö koivuntuohta, joka oli kiedottu torven muotoiseksi. Tämä oli
nimittäin hirvien hirnunta-aika.

Istuen selkä suurta saarnivaahteraa vastaan ja semmoisessa paikassa,
ettei heitä paljoa näkynyt, vaikka he selvään näkivät joka suunnalle
väijytyksestään, molemmat miehet varustivat itselleen niin mukavat
tilat kuin suinkin, sillä nyt oli odotettava kauan ja liikkumatta.
Kymmenen tai viidentoista minuutin hiljaisuuden jälkeen, joka olisi
rasittanut vaikka kenen tottumattoman hermoja, jättiläisopas Adam Moore
kohotti tuohitorven huulilleen ja torautti sillä naarashirven omituisen
käheän ja muodottoman, mutta sanomattoman jylhän ja aution hirnauksen
-- lannistamattomien erämaitten ilmetyn perussävelen. Vitkastellen se
lähti oppaan taitoisilta huulilta.

"Totta puhuen, Adam", mutisi Rawson, "olettepa te oppinut tepsivän
kutsun!"

Moore suvaitsi hieman naurahtaa myönnytykseksi, sillä tämä laiha,
ahavoitunut, kylmäkatseinen englantilainen, joka oli metsästänyt suurta
riistaa kaikissa maailman äärissä, oli yksi niitä sangen harvoja
urheilijoita, joiden kehumisesta hän vähän välitti. Lyhyen väliajan
jälkeen hän soitti kutsunsa uudelleen ja vielä entistä tehtoisammin.
Sitten hän antoi tuohitorven vaipua, laski sen poikkipuolin polvilleen
ja odotti.

Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut. Liikkumaton äänetön erämaa näytti kuin
lasiksi lumoutuneen sinivalkoisen kuun kumotuksessa. Mutta äkkiä kuului
risahtavien oksien etäistä ääntä. Se läheni nopeaa.

_"Arvasinhan_ minä, että se vetäisi, Adam", mutisi Rawson, ei kovempaa
kuin tuulen henki poppelien lehvissä. Hän kohotti pyssynsä ja nousi
hiljaa toiselle polvelleen.

Heti sen jälkeen Moore laski suuren kätensä hiljaa hänen käsivarrelleen.

"Kummallista", hän kuiskasi -- "niitä on tulossa _kaksi!"_

Tiheästä viidakosta niityn takaa, ehkä parinsadan sylen päästä,
syöksyivät sitten molemmat pakolaiset esiin. Niinkin pitkän matkan
päästä näki, että ne olivat kovin ahtaalla ja nääntymäisillään. Naaras
varsinkin horjui lähestyessään. Uroolla oli suurenmoiset sarvet, mutta
Rawson ei nyt joutunut muuta näkemään, kuin uljaan eläimen ahdingon, ja
vaistomaisesti hän laski alas pyssynsä.

"Minä en tätä ymmärrä", mutisi opas, kohoten varovaisesti jaloilleen
seljapensaiden takana.

Pakolaiset painoivat yhtä suoraa eteenpäin, pyrkien
saarnivaahteraryhmän suojaan takaa ajavan tuntemattoman uhkan
kauhuissa, välittämättä mitään vaaroista, mitä siinä ehkä saattoi
piillä. Niityllä oli puolitiessä poikittain kaatunut puu, jonka tulva
joskus oli siihen tuonut ja jättänyt. Iso uroshirvi harppasi sen yli
juoksussaan, mutta naaras, ilmeisestikin puolisokeana uupumuksesta,
kompastui siihen ja sortui kuonolleen määkäsevällä mölähdyksellä ja jäi
siihen makaamaan, ikään kuin välittämättä sen koommin, mitä kohtalo
helmassaan toisi.

Uroshirvi seisahtui jyrkästi huomatessaan, ettei toveri enää ollutkaan
rinnalla, pyörsi takaisin, kumarsi mahtavan päänsä ja haisteli
sitä huolestuneena. Se työnsi sitä kuonollaan; jopa iski sitä
kipeästi sarviensa terävillä kärjillä, koettaen pakottaa sitä uusiin
ponnistuksiin. Ilmeisestikin päätettyään, että nämä yritykset olivat
turhia, se seisahtui sen eteen ja tuijotti takaisin jälkiä pitkin,
sinne mistä olivat tulleet.

"Eikö se ole uljas!" mutisi Rawson, silmät ihastuksesta loistaen.

Seuraavassa tuokiossa alusmetsä niityn takana kahahtaen jakautui ja
laihoja haamuja hyppi siitä esiin kuutamossa.

"Susia! _Metsäsusia!"_ huudahti Moore säikähtäneellä äänellä. Hän oli
ollut lännessä ja tunsi lajin. Kahdeksan kappaletta! Hän nakkasi pois
tuohitorvensa ja tempasi maasta rihlansa.

Raivoisina pitkästä takaa-ajostaan sudet eivät epäilleet sekuntiakaan,
vaan hyppäsivät suoraa päätä saaliinsa kimppuun, harmaa johtaja puolen
mittaansa muitten edellä. Hampaat irvissä ne tulivat, valkoiset hampaat
ja kylmät silmät kuutamossa loistaen, mutta odottava uroshirvi ei
liikahtanut paikaltaankaan. Samassa kun johtaja hyppäsi sen kurkkua
kohti, se nousi takajaloilleen, kohoten valtavan korkealle hyökkääjän
yli ja iski raivoisesti veitsireuna-kavioillaan. Aavistamatta tätä
uudenlaista puolustusmallia johtaja kesken hyppyään sai moisen
junttaiskun aivan vasten tauluaan. Se lysähti maahan, koko pää luttuun
ruhjottuna.

Seuraavassa sekunnissa pamahti Rawsonin rihla. Toinen susi mukelsi.
Muut jäljelle jääneet jo hyppivät uljaan uroshirven kylkiin ja
lapoihin kiinni koettaen kiskoa sitä nurin. Raivostuneena tästä näystä
englantilainen syöksyi eteenpäin sen avuksi, laukaisten uudelleen
pyssynsä, vaikk'ei hän joutunutkaan katselemaan, millä menestyksellä,
ja heilutellen sitä sitten kuin nuijaa. Moore, joka ei voinut ampua,
kun olisi voinut Rawsoniin sattua, laski pyssyn kädestään ja seurasi
mahdottomilla juoksuaskelilla.

Rawson juuri löi lähimmältä sudelta, joka takajaloillaan seisten repi
uroshirveä kaulasta, pyssynperällä poikki selän, kun hän silmäpielestä
näki pienemmän ja hinterämmän pedon hyökkäävän kimppuunsa sivulta
päin. Hän huusi vaistomaisesti "alas!" alas! (kuten on tapana huutaa
koirille) ja antoi hyökkääjälle kiukkuisen potkun, joka sattui sen
leuan alle. Ellei hänellä olisi ollut niin täysi työ edessäpäin, niin
hän olisi suuresti hämmästynyt nähdessään tämän yhden vastustajan
kiljahtaen pistävän häntänsä koipien väliin ja pyörähtävän hänen
taakseen seistäkseen siellä tuijottavin silmin, hämmentyneenä ja
nöyränä. Käskevä isännän ääni oli äkkiä pakottanut tiistin nöyrtymään
entiseen alamaisuuteensa.

Sekasikiöt, joille ei viisas johtaja enää voinut oppejaan jaella ja
jotka olivat raivoissaan tästä odottamattomasta sekaantumisesta heidän
pyyntihommaansa, käänsivät nyt osan kiukustaan uusia vastustajia
vastaan. Rawsonilla oli hetken aikaa täysi työ puolustaessaan itseään
erään palavasilmäisen pedon hyökkäyksiä vastaan, hän kun ei voinut sitä
luotaan torjua muuta kuin lyhyillä epätoivoisilla sysäyksillä, koska
tehokkaaseen lyöntiin ei ollut tilaa. Mutta samaan aikaan jättiläisopas
nopealla teholla heilutteli kirvestään tappelun tuoksinan toisella
puolella, ja hyökkääjäin luku väheni kolmeksi. Uroshirvi, kaula ja
olkapäät verta valuen, mutta äkkiä pahimmasta ahdingosta vapautettuna,
alkoi jälleen sohia leiskuvilla etukavioillaan umpimähkään, niin että
se oli yhtä suuri vaara ystävälle kuin vihamiehellekin. Onneksi se
kuitenkin hipaisi Rawsonin vastustajan lanteita, saaden pedon äristen
itseään vastaan pyörähtämään. Tämän syrjähyökkäyksen kautta Rawson sai
tilaisuuden täyteen olantakaiseen iskuun, joka lopetti sen tappelun.
Kahdesta jäljelle jääneestä sudesta toinen hyppäsi sivusta oppaan
silmille, mutta alhaitse osuva kirveen sivallus puhkaisi sen kupeet.
Sen kuolonkiljauksen kuullessaan ainoa eloon jäänyt hyppäsi taapäin,
pyörähti ympäri ja pakeni menetetystä tappelusta. Sen oikaistessa
juoksuun, niin että maha maata hipoi, Moore jälleen heilautti
kirvestään. Kokeneen metsänkävijän erehtymättömällä tarkkuudella
heitettynä se viuhahti läpi ilman ja halkaisi pakenevan lavat. Opas
tyynenä asteli paikalle, irrotti kirveensä ja pohjalla kopauttaen
päästi vääntelevän pedon vaivoistaan.

Nyt naarashirvikin, joka oli jonkun verran toipunut uupumuksestaan,
alkoi kompuroida jaloilleen. Tämän nähdessään uros uhkaavasti kääntyi
auttajiaan vastaan. Rawson hyppäsi syrjään parhaiksi välttääkseen
vihaisen iskun.

"Näyttää siltä, ettei meitä enää tarvita täällä", hän nauroi ja lähti
takaisin lehtoa kohti astumaan. Hänen niin tehdessään tiisti, jota ei
oltu siihen saakka huomattu, se kun oli ymmärtänyt pysyä viisaasti
syrjässä, tuli ja asettui hänen viereensä luottavalla nöyryydellä,
josta ei voinut erehtyä. Englantilainen katsoi siihen hämmästyneenä
sekunnin tai pari, sitten muisti ja ymmärsi.

"Korjaa sinä luusi ja kiitä onneasi, kun pääset ehjin nahkoin!" hän
kylmästi käski. "Sinä olet näemmä seuran petturi!" Hän alkoi juuri
antaa pyssynsä perällä pontta käskylleen, kun opas, joka samalla sai
hänet kiinni, puuttui asiaan.

"Ei", sanoi hän päättävästi, "elkää ajako sitä pois. Onpa hyvä, ettei
se teille kelpaa. Minä pidän sen itse. Se on parempi kuin tusina
teidän tavallisia haukkujanne, joilla ei ole koskaan ollut sisua
sivuhyppäyksiin. Luulisin sen nyt ottaneen oppia ja pysyvän kauniisti
kotona tämän jälkeen."



NOUSEVIEN LOHIEN JOHTAJA


Se oli muhkea kala, verrattomasti muhkein suvannon kaikista kaloista --
paljasta hopean hohtoa ja karaistun teräksen sinihäivettä, pää hieno,
olat vankat, pyrstön kanta sirkeä, eväliuskat leveät, puhdastekoinen
pienintä suomua myöten, ja se oli merestä vasta tullut.

Suvantolampi, joka oli syvä ja tilava, oli tulvillaan kirkasta
meripihkan karvaista valoa; joki nimittäin oli yksi niitä Uuden
Brunswickin virtoja, joiden vedellä erinomaisesta läpikuultavuudestaan
huolimatta on ruskean topaasin värivivahdus. Suvantolammen keskitse
kulki virta voimakkain hitain pyörtein, siellä täällä pinnallaan
hienoja vaahtiviiruja yläpuolisista vihaisista koskista. Mutta
kummallakin puolella vesi lepäsi rauhallisesti hohtaen kirkkailla
hietakaltailla.

Se uljas kala ei ollut yksinään, se oli noussut tänne merenlahdesta
melkoisen heimolaiskarjan keralla, ja kaikki ne jonkun aikaa lepäsivät
tässä luonnon suosimassa lammikossa, ennen kuin lähtivät pitkälle
koskimatkalle ja raskaille virroille, jotka alkoivat heti tästä. Mutta
ei ainoakaan niistä vetänyt vertaa johtajalle ko'on, voiman, nopean
valppauden puolesta, eipä voinut kilpailla niiden väripilkkujenkaan
puhtauden puolesta, joita kuulti sen kiehtavien kylkien hohteen alta.

Se oli vuokravettä tämä yksinäinen ja syrjäinen latvahaara; ja koska
sitä mainittiin maakunnan parhaitten lohivirtojen joukossa, niin oli
se syrjäisyydestään huolimatta kalliissa hinnassa ja sitä suojeltiin
suurella huolella. Mutta huolimatta vahdeista ja vartijoista pääsi
kuitenkin monikin salaonkija pujahtamaan sen kalaisille suvannoille.
Eivätkä lohet, jotka olivat täynnään tarmoa kauan oleskeltuaan
meren elähyttävässä vedessä, veri kevään viettiä palaen, vähääkään
peitelleet tuloaan. Tuskin ne olivat lampeen saapuneet, ennen kuin
alkoivat pelotta itseään ilmotella, hyppien vedestä puolen mittaansa,
välähtäen hetkeksi paljaana hopeana auringonpaisteessa ja pudoten
takaisin raskaalla loiskauksella, joka oli kerrassaan vaatimus kaikille
vihollisille, mitä kuuluvissa oli.

Ei kauaa kuulunut, ennen kuin siihen vaatimukseen tuli vastaus.

Lammen alapäähän laski oikealta kädeltä puro, jonka vaahtoisesta
suusta lähti liikkeelle tumma, notkea, ehkä neljää jalkaa pitkä
eläin. Sen pitkä, suoneva, jäsenikäs ruumis sangen lyhyine jalkoineen
ja voimallisine ohenevine häntineen oli paljolta samanlainen,
kalanluontoinen, kuin hylkeenkin. Pää oli lyhyt, leuat vankat, silmät
kirkkaat ja älykkäät. Meluavan puron vaahtoa valuen se kiipesi
viettävälle kalliolle ja asettui sen päähän lampea vakoilemaan,
jähmeänä kuin kallio itse, kunnes oli nähnyt kahden lohen hyppäävän.
Sitten se livahti takaisin veteen lipeästi kuin öljytty.

Saukko tosiaan saattoi pitää vettä kotinaan yhtä hyvin kuin mikä kala
tahansa, paitsi että sen aina silloin tällöin täytyi nousta pinnalle
hengittämään.

Nopeuden puolesta se arvelematta ui väsyksiin ja otti kiinni
hitaampia kaloja, kuten kömpelön porsasmaisen rasvakalan ja
lihavan leveäotsa-säynävän; mutta nyt sitä himotti saada lohta ja
se tiesi, että sen tässä tapauksessa täytyi ottaa kaikki taitonsa
avukseen. Muutaman kallion ja sitten pitkän pajukon suojassa se
vettä häiritsemättä hiipi ylöspäin pitkin lammen rantaa, kunnes oli
yläpuolella lohikarjan, joka makasi joka pää vastavirrassa. Valiten
sitten sen kaikkein näkyisimmän kalan saaliikseen se äkkinäisellä
tavattoman voimallisella ruuvimaisella liikkeellä syöksyi kalakarjaan.

Ikään kuin varotuksen saatuaan sen surmavaalista lohien kuningas oli
levottomasti liikahtanut, juuri samalla kuin saukko teki hyökkäyksensä.
Sillä siis oli puolellaan se arvaamattoman suuri etu, että se jo oli
varuillaan. Melkein kahdenkerroin taivuttaen ruumiinsa ponnahduksensa
rajuudessa se ampui syrjään ja siten vältti kohtalonsa. Mutta aivan
merkittä ei se kuitenkaan päässyt. Saukon leuat puraisivat näykäten
kiinni sen olkain lihaiseen osaan, heti kidusten taa. Mutta ne
sattuivat viistoon. Jos se olisi ollut pienempi kala, niin olisivat
ne sittenkin pitäneet kiinni. Mutta suuren painonsa kautta, joka
lisäksi oli kaikki lihasvoimaa ja sähköä, se riuhtaisi itsensä irti,
pitkän punaisen kylkihaavan saatuaan. Yksi vilaus vain, niin se oli
suvantolammen yläpäässä kosken pohjalla valkoisessa vaahtotuprussa.
Saukko oli liian viisas takaa ajaakseen, punaltihe taapäin kuin
ankeriainen ja näykkäsi hampaihinsa pienemmän kalan, joka hädissään
melkein syöksyi suoraa päätä sen kitaan.

Lohi syvästä haavastaan jätti alussa veriviirun jälkeensä. Mutta
vaikka se olikin saanut niin kamalan vamman, niin ei tämä kuitenkaan
näyttänyt mitään vaikuttavan sen tarmoon, ja jääkylmä vesi nopeaan
seisautti verenvuodon, kuroen kokoon katkenneiden verisuonien reunat.
Alussa se oli niin säikähtynyt ja turtunut, ettei osannut suuntaansa
valita, painoi vain ylöspäin suoraan pahimman pöllyn läpi. Vesi kun
siellä oli täyteen sulloutunut kermaista vaahtoa ja sen vuoksi ilmaa
täynnään, niin tietysti siellä oli vähemmän vastusta pyrstön ja evien
leiskauksille ja paljon voimaa sen vuoksi kului hukkaan. Muutamassa
sekunnissa se kuitenkin alkoi taas selvitellä järkeään ja valita
suuntansa ymmärtävämmin.

Koski oli pitkä, jyrkkä ja monikopruinen -- poikittaisia kynnyksiä ja
könkäitä ja kapeita nivoja melkein yhtä painoa monta mailia. Venemiehet
taivalsivat tämän matkan, ainoastaan erikoisen edullisissa oloissa sitä
voitiin kanootilla kulkea ja parhaimpinakin aikoina se oli "pahana
vetenä" pelätty. Lohi lähti nousemaan sitä kohtaa, missä veden kulku
oli väkevin, mutta silein -- missä virran täysi sisusta nopeudestaan
huolimatta tarjosi otteen, jonka avulla vuovata eteenpäin, tukikohdan,
josta ponnistaa hirmuisen väkevillä potkauksilla. On muistettava, että
paljaista evistä tämänkaltaisessa uinnissa on verraten vähän apua,
suuria pyrstöeviä lukuun ottamatta. Lohen koko ruumis, joka oli kaikki
paljasta lihaskimppua ja hermovoima-punomusta, oli nyt, työn kannalta
katsoen, paljasta pyrstön jatkoa, yhtä potkuria ja voimakonetta
pyrstöevästä kiduksiin saakka. Joka olisi voinut katsella sitä suoraan
ylhäältä päin, niin etteivät veden pettävät heijastukset olisi
häirinneet, se olisi nähnyt sen suorana syöksyvänä varjona nousevan
kauheimmatkin putoukset ja nielut ilman näkyvää voimanponnistusta.

Mutta voimaa se siitä huolimatta kysyi, vaikka näyttikin niin helpolta.
Päästyään vihdoin -- halki survovan jyrinän, puhki vaahtivöitten
tukahuttavan sotkun ja kautta murtuneiden kiehuvien valojen huimaavan
metelin -- jonkinlaiseen pieneen kattilaan, joka oli erään kynnyksen
alla keskellä virtaa, se ilomielellä levähti hetkisen. Virta siinä
hiljeni sekä kattilan syvyyden vuoksi että voimallisen pyörteen
kohtaamisesta, joka herpautti sen kiivautta. Ja vaikka virta täälläkin
oli rikkinäinen ja kiehuva, niin löytyi täältä kuitenkin muuan
kolkka, jossa vesi oli verraten raukeaa ja hän saattoi virkistää
voimiaan seuraavaa taivalta varten. Mutta täältä jyrinän ja mahtavien
virtain potkinnan keskeltä olivat eräät vähäpätöiset suolattoman
veden loisetkin löytäneet epävarman tyyssijan Ilolla ne tervehtivät
suuren lohen tuloa ja ahnaasti kiinnittivät itsensä sen avoimen
haavan reunoihin. Vähääkään huomaamatta niitä lohi vei ne mukanaan
työntyessään uudelleen virtaan ja jälleen lähtiessään vaivalloiselle
matkalleen.

Koskimatkan loppuosalla iso lohi ei enää tavannut paikkaa, jossa
olisi voinut viivähtää. Ei ollut hyvä hellittää niistä vikevistä
itsepintaisista ryntäyksistä, joilla se tunkeutui eteenpäin halki
ärjyväin koskien ja vyöryvien putouksien, kunnes vihdoin väsyneenä
ja runneltuna saapui tyvenille suvannoille, jotka muodostivat
matkan seuraavan taipaleen. Heti ensimäisessä suvantolampareessa,
jossa oli puhdas pohja -- liejua ja juuttunutta ruuhkaa se vihasi
-- se pysähtyi ja pää vastavirrassa ja evillä hiljalleen soudellen
kiikuttelihe vaaksan verran kirkasta hiekkapohjaa ylempänä. Ja siinä
häneen seuraavan tunnin kuluessa ja myöhemminkin yhtyi suurin osa
tovereistakin, joista hän oli niin äkkiarvaamatta eronnut alemmassa
lammessa. Ne olivat kaikki liian uupuneita hypelläkseen eikä
niitä haluttanut ruokaillakaan, sillä harvoin niitä vaivaa nälkä
paluumatkalla suolattomaan veteen; ne sen vuoksi kaikki makasivat kylki
kyljessä kiinni tyynessä lampareessa jöröinä kuin lihavat rasva kalat.

Yö oli tyyni ja vailla kuutamoa, suuret tähdet vain ja sinimusta
taivas kuvastuivat pitkien suvantojen pintaan. Joskus kalpeasiipinen
koiperhonen sattui putoamaan virran lasimaiselle kalvolle ja hiukan
hämmensi sitä heikolla lepatuksellaan. Tuota pikaa siitä laiskasti
kohosi iso jokitaimen ja nielaisi hyönteisen öljymäiseen kulaukseen,
tai sivalsi sen veden alle äänekkäällä halveksivalla läiskäyksellä,
ennen kuin alentui sen suuhunsa ottamaan ja nielemään. Mutta lohia
eivät huvittaneet perhot eivätkä taimenet. Jostain tuntemattomasta
syystä -- koskien nousun aiheuttama väsymys tuskin riitti sitä
perustelemaan -- niiden tapa ei ollut kohota pintaan eikä potkia tässä
lampareessa viipyessään; ja lohipa näyttää olevan hyvin piintynyt
tavoissaan pysymään.

Hetken kuluttua lähestyi kumma kolkosti rusottava valoroihu,
joka läpäisi veden joka suuntaan ja täytti lampareen hulmuavalla
sekavalla valolla. Ei milloinkaan ennen lohi ollut nähnyt vesissä
moista valotulvaa, ei edes mereisen kotinsa rusottavimpienkaan
auringonnousujen alla. Tämä valo oli lähellä ja räikeää ja savuisen
punakellervää ja loi mustia läikkyviä varjoja. Ne kaikin käänsivät
silmänsä ylöspäin ja hitaasti uivat sitä kohti, tuntien levottomuutta,
mutta lumottuina. Roihu kulki sangen hitaasti vastavirtaan ja sen
perässä seurasi pitkä kapea musta haahmo, joka aina sekunnin tai parin
kuluttua syvälti kaiveli vettä peränsä vieressä. Nämä vasta nousseet
kalat eivät olleet vielä milloinkaan nähneet kanoottia, mutta meressä
ne olivat oppineet epäilemään jokaista pitkää tummaa liikkujaa. Tällä
haavaa ne kumminkin olivat liiaksi tuon salaperäisen roihun lumoissa,
jotta olisivat vaaraa muistaneet.

Kanootissa oli kaksi miestä, kaksi uudisasukasta, jotka toisinaan,
se on lohen noustessa, harjottivat salakalastustakin. Heillä oli --
ei tosin paremmalla kuin anastuksen oikeudella -- kaksi pientä äsken
raivattua maatilaa vähän matkan päässä jokivarressa ja he pitivät
itsepintaisesti kiinni siitä, että heillä täytyi olla oikeus pyytää
näistä vesistä kaloja niin paljon kuin tahtoivat, olivatpa ne vuokratut
tai ei, olipa maa hallituksen tai ei. Ja yhtä itsepintaisesti he
pitivät kiinni siitä, että heillä muka oli oikeus ottaa ne miten
vain itse parhaaksi näkivät, olipa se tapa laillinen tai ei. Sattuen
siis tietämään, että alueen vartija oli parinkymmenen mailin päässä
latvapuolessa, he olivat lähteneet yrittämään hiukan tuota ankarasti
kiellettyä urheilua, lohenpyyntiä tuohustamalla. Kanootin perässä
mies polvillaan käytteli lyhyttä leveälapaista vaahteramelaansa hyvin
sievästi, jottei häiritsisi vettä läiskyttämällä eikä kolinalla.
Keulassa seisoi toinen mies loimuavan tuohitötterösoihdun takana,
varjostaen silmiään roihulta levähattunsa lierillä, polvet hieman
notkistettuina sekä tasapainon että paremman valmiuden vuoksi, ja pitkä
kaksihaarainen lohikeihäs laidan vieressä, käsi keskeltä kiinni pitäen.
Oikeastaan tämä ase oli enemmän ahraimen kuin keihään kaltainen,
molemmat haarat vä'älliset, joustavaa saarnea, ja niiden välillä vielä
pitkä ohut teräskärki, ja niin viekkaasti se oli rakennettu, että kun
haarat riittävällä voimalla työnnettiin saaliin selkään, niin niiden
täytyi etääntyä toisistaan ja siten lujemmin pitää kiinni tempoilevaa
ruumista, teräksen lävistäessä selkärangan.

Niiden kalain joukosta, joita tämä häikäisevä viehäke houkutteli
luokseen, keulassa oleva mies paikalla huomasi johtajan, joka oli
kaikkia muita pari vaaksaa pitempi, ja hänen tummissa silmissään
kiilui into. Keihään varsi kohosi pystyyn hänen lujassa kourassaan,
hänen polvensa notkistuivat ja koko ruumiinsa asento oli kuin
saaliinsa kimppuun hyppäävän pedon. Valtava kala saapui melkein
kanootin alle. Keihäs syöksähti alas, mies näytti heittävän koko
ruumiinsa sen painoksi, menettämättä kuitenkaan siltä tasapainoaan
tai liian rajusti keikauttamatta jalkainsa alaista kevyttä alusta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo taas ponnahti pystyyn, ääneensä
murahtaen ja suorana seisten syyti hampaittensa takaa valiokirouksia
ja tuijotti keihääseensä, ikään kuin mielien tehdä siitä kahvipuita.
Hän oli iskenyt sivu, hän, joen kaikkein taitavin keihästäjä. Hän ei
saanut päähänsä miksi. Perästä toveri silmäili häntä veitikkamaisella
hämmästyksellä.

"Parasta kun lähdet alas Frederictoniin, Bill, ja ostat rillit", hän
arveli kaikessa ystävyydessä.

Bill mainitsi hänelle vakavana toisen paikan, johon _hän_ saattoi
lähteä, lämpöisemmän kuin Fredericton oli. Ja kanootin annettiin
ajelehtia pois virran mukana, jotta lampareen asukkaat saivat rauhottua
ja asettua alalleen.

Syy keihästäjän vastoinkäymiseen oli tämä. Iso lohi ei ollut yhtä
rauhallinen kuin sen toverit. Sitä vaivasi haava, joka jäyti sen
voimia. Yhä enemmän ahnaita loisia oli siihen tarttunut, ja ne saivat
aikaan polttavan kuumeen, joka kiihotti sen hermot ylimmilleen.
Soihdun räikeän valon houkuttelemana se levottomalla uteliaisuudella
oli sitä lähestynyt. Se tarvitsi sitä, vaikk'ei itsekään tiennyt
miksi, ja heti paikalla. Tavatessaan toisen kalan se luuli sen tietä
sulkevan, ja siinä oli kiehahtanut kerrassaan epälohimainen kiukun
puuskaus ja se oli hyökännyt tämän tunkeilijan kimppuun työntääkseen
sen pois sarvimaisella esiinpistävällä alaleuallaan. Tämä pahatuulinen
hyökkäys se oli, joka sen pelasti, sillä juuri samassa kanoottimies
syöksi veteen surmaavan kalakeihäänsä. Lohi tunsi saaneensa pyrstön
vaiheille turruttavan iskun, sillä toinen haaroista oli sattunut siihen
ja kyntänyt uuden syvän haavan. Säikähtyneenä ja aivan parantuneena
hullaantumisestaan mokomaan vaaralliseen liekkiin se mennä repäisi
vastavirtaan eikä kertaakaan pysähtynyt, ennen kuin oli kulkenut monta
mailia tästä käsittämättömästä seikkailusta.

Se tunsi nyt kummaa uupumusta, joka oli aivan suhdatonta äskeiseen
lyhyeen, vaikka tuimaankin nousuun verraten. Se ei käsittänyt, että
se oli se vanha haava jäytävine loisineen ja uusi haava iskuineen ja
verenvuotoineen, joka kulutti hänen voimiaan. Mutta juuri siitä syystä,
että sen elinvoimat näin riutuivat, vaati sitä Luonto, ainaisessa
huolessaan suvun jatkosta, kahta kiivaammin rientämään kutupaikoilleen
joen latvoille. Vaikka se olikin niin uupunut, niin jatkoi se kuitenkin
muutaman minuutin kuluttua matkaansa, jättäen muun nousevan karjan näin
kauaksi taakseen kuumeellisessa kiireessään.

Kaiken yötä se teki matkaa, vieläpä seuraavaan iltapäivään saakka, ja
lopulta saapui könkään alaiseen suureen pyörteeseen. Tässä se olisi
aina muulloin viipynyt sen verran, että olisi perin pohjin levännyt,
ennen kuin yritti niin vaikeata hyppyä. Tämä köngäs oli paljon
vaikeampi joen kaikkia muita esteitä se tosiaan oli niin tehokas salpa,
että vain voimakkaimmat ja rohkeimmat nousijat ollenkaan pääsivät sen
päälle. Mutta kuumekiihkoinen veri hoputti haavotettua lohta semmoiseen
kiireeseen, ettei se vähääkään joutunut itseään virkistämään. Pyörteen
keskellä se kerran kohotti päätään ja hartioitaan vedestä, ikään kuin
tutkiakseen valkoista meripihkan karvaista seinää, joka siinä vastassa
jyrisi. Tuimalla rynnistyksellä se sitten potkaisi itsensä kahdeksan,
jopa kymmenen jalkaa korkealle tyhjään ilmaan, tapasi könkään rinnan
monta jalkaa kynnystä alempana ja sillä voimallisella pyrstönsä ja
ruumiinsa ruuvisivalluksella syöksyi suoraan ylöspäin puhki pystysuoran
vesipatsaan. Mutta se oli erehtynyt voimastaan. Juuri kynnyksen alla,
siinä missä suistuva vesi oli kirkasta kuin topaasi ja niin nopeata,
että melkein näytti alallaan olevan, sen voima petti. Seuraavassa
silmänräpäyksessä kopru syöksi sen takaisin ja polki kuohujen keralla
syvälle pyörteen kiehuvaan pohjaan.

Puolipökerryksissään se lähti pyörrelammikon toiselle puolelle syvään
tyyneen veteen ja lepäsi alallaan kallion reunan alla, koettaen
virkistää voimiaan. Mutta haavainsa vaivain, ahnaitten kalvavain
sisävesiloisten ja veressään palavan kuumeen vuoksi se ei saanut
pätevää lepoa. Kun erän surma on kerran saalistaan tavottanut ja
puoleksi harhaan iskenyt, niin onneton uhri näyttää olevan jokaiselle
kohtalon iskulle merkitty. Paljon ennen kuin iso lohi oli siksi
toipunut, että uskalsi kunnolla yrittää uuden kerran, vaati sitä sen
vuoksi sisäinen tutkain uudelleen liikkeelle. Taas se pyörteen keskellä
kerran kohotti päätä ja olkapäitä vedestä ja silmäili köngästä sen
poikki kaartavan sateenkaaren lävitse, ollakseen varma siitä, että
oli valinnut parhaan väylän. Tätä tehdessään se näki pienemmän kalan
välähtävän auringonpaisteessa, hetkisen loistavan kuin kuun koukero
sulaa hopeata putouksen kermaista rintaa vastaan, täsmällisellä
voimalla iskevän kuohun päälliseen täyteläiseen meripihkankarvaiseen
penkkaan ja voittajana sujahtavan kiiltävän kynnyksen päälle.

Tämä näky oli liikaa sen maltille. Uljaalla vimmalla se hyökkäsi
eteenpäin putouksen alle ja sinkautti itsensä ilmaan kautta
värikiehteisen valoväreilyn ja pieksävien roiskeriekaleitten.

Se oli loistava hyppy, kaksi jalkaa korkeammalle kuin ensi yrityksellä,
ja hyvinkin jalkaa korkeammalle voitokkaan edellä kulkijan kohtaa.
Mutta ah, se oli sokea hyppy ja pyrstöntyven haavan vuoksi se poikkesi
harhaan. Se iski könkään kantaan meripihkapatsaan toisella reunalla,
jossa vesivaippa oli niin ohut ja rikkinäinen, ettei siitä saanut
kiinni. Se töytäsi ja potki kuin kouristuksissa, mutta petollinen
elementti ei tarjonnut sitä kiinteätä vastusta, jota hän olisi
tarvinnut, vaan petti. Se suistui sivulle päin, rutistui esiinpistävää
kallion kielekettä vastaan ja uuden kerran suistui pohjaan.

Tällä kertaa se ei vain puoleksi pökertynyt, vaan aivan pyörtyi.
Muutaman sekunnin putoava kopru sitä mukkiloi ja polki alleen
kuin elotonta möhkälettä. Sitten ylös kumpuava vesi kantoi sen
loitommalle ja hitaitten pyörteitten keralla se ajelehti edelleen
auringonpaisteisen pyörteen poikki, maha taivasta kohti. Pian se
kuitenkin tuli jonkun verran tajuihinsa, käänsihe oikein päin ja
heikolla pyrstön läimäyksellä pyrki rannan alle tyynempään veteen.
Hämärästi se tunsi, että nyt oli niin pian kuin suinkin virkistyttävä
uuteen yritykseen. Hämärästi niiden etäisten kutupaikkain kuvat
valkoisine hietikoineen ja jääkylmine lähteineen ylläpitivät sitä
viettelyllään yli turtumuksen pimeyden.

Se olisi pyrkinyt syvään veteen paremman turvallisuuden vuoksi; mutta
juuri nyt sen aistit olivat siihen määrään sekaantuneet, että itse
vaistokin petti, sillä surma oli sen saavuttanut. Se ui sokeasti ja
heikosti suoraan eteenpäin älysi veden käyvän matalaksi, kääntyi pois
epäröiden ja yht'äkkiä tunsi kouristavan painon käyvän kiinni selkäänsä
ja terävien hampaitten polttavan syvällä aivojensa perustuksissa.

Mahtavalla ponnistuksella se karisti irti hyökkääjänsä, mutta tähän
ponnistukseen kuluivat sen viimeiset voimat. Ja ponnistus työnsikin
sitä vain kauemmaksi matalaan veteen. Raskaalla loiskauksella se
kellistyi kyljelleen, puoli ruumista vedestä koholla, olkain tuima
haava aurinkoa kohti käännettynä. Seuraavassa silmänräpäyksessä
hyökkääjä -- hoikka tummanruskea minkki [minkki on amerikkalainen
lumikon kaltainen eläin], suipoin kuonoin ja kirkkain vihaisin silmin
-- jälleen oli sen kimpussa kurkkua repimässä. Mutta se makasi
väreissään eikä tiennyt siitä mitään.

Minkki, tuota pikaa todeten, että saalis oli aivan kuollut, koetti
vetää ruumiin kuivalle maalle. Tässä aukealla rannalla, kirkkaassa
päivänpaisteessa, oli mahdotonta syödä ateriaansa rauhassa. Sitä ei
haluttanut olla noin koko maailman katseltavana. Se oli kylläkin voiman
ihme kokoonsa ja painoonsa verraten, koko sulava ruumis yksi kimppu
piiskansiimalihaksia. Mutta kuollut lohi oli raskas. Itsepintaisesti
kiskoen se sai sen nykäyksin kiskotuksi melkein ylös vedestä. Mutta se
oli saatava törmänkin päälle ja pensaitten varjoon ja siihen sen voimat
eivät mitenkään tällä kannalla riittäneet. Viisaana miehenä se ryhtyi
vähentämään sen painoa ja samalla voimiaankin virkistämään, syömällä
niin paljon kuin jaksoi, kaiken aikaa salavihkaa ja ilkeällä mielellä
vilkuen pensaihin, ettei karhu tai ilves pääsisi näykkäämään saalista
hänen hampaistaan.

Korkealla ilman pilvettömässä sinessä liiteli tumma haahmo verkkaan,
tähyten alas maahan tuikein, lasimaisin, kullan mustan kirjavin silmin.
Nyt hidas liitelijä liikkumattomine siipineen seisahtui. Uljaat
sulkalavat vetäytyivät kokoon, kiiltävän valkoinen pää ja tummat
siipikynkät kallistuivat uljaasti eteenpäin ja valtava lintu putosi
taivaasta kuin vasama. Tuuli vinkui sen jameissa sulissa.

Tämän vinkuvan sihinän kuullessaan minkki katsoi jdöspäin uhmaavasti
äristen. Se sekunnin osaksi erehtyi luulemaan, että tämä oli haukka; ja
laillisen saaliinsa puolesta se, urhoollinen pikku rosvo kun oli, oli
valmis tappelemaan vaikka mimmoista haukkaa vastaan. Liian myöhään se
huomasi erehdyksensä. Raivosta kirkaisten se kääntyi kaksin kerroin ja
hyppäsi taapäin. Mutta se näytti hyppäävän suoraa päätä kotkan kynsiin.

Urhoollisena viimeiseen hengenvetoon saakka se suotta puri päällään
olevaa paksuhöyhenistä reittä. Se sai siitä vain suuntäyden untuvia.
Sitten teräskynnet säälimättä kouristivat, ja ruikuttavalla
läähätyksellä se heitti henkensä. Uljas lintu avasi kyntensä ja nakkasi
hervottoman ruskean ruumiin syrjään, ravinnoksi moinen haiseva suonekas
liha oli sille liian kehnoa.

Se hyppäsi levitetyin siivin lohen viereen ja kopeasti laski sen päälle
toisen jalkansa merkiksi, että se oli hänen. Muutaman sekunnin se
tuijotti ympärilleen, näyttäen läpitunkevilla säälittömillä silmillään
vaativan tappeluun jokaista, jota halutti vastustaa hänen oikeuttaan
saaliiseen. Kun ei ketään kuulunut, niin se paikalla kävi ruuan
kimppuun, repien nokallaan herkullista lihaa ja niellen sitä suuria
paloja. Silloin tällöin se kohotti kaunista vihaista valkopäätään, joka
nyt oli veritahroissa, ja uteliaana katseli vilahtavaa hopeakoukeroa,
lohen hypätessä könkään niskaan. Sen mielestä tuo oli sangen tarpeeton
ja käsittämätön temppu. Syötyään hyvinkin toisen puolen saaliista
se iski jäännökseen kyntensä, kohosi ilmaan raskain läpytyksin ja
lensi pois yli putouksen valkoisen jyrinän ja sen takana tumman
hemlokkimetsän, lensi kohti sitä yksinäistä graniittihuippua jonka
haljenneessa kärjessä oli sen pesä.



TÄPLIKÄS MUUKALAINEN


Se näytti kumman vieraalta näissä vakavissa tumman viheriäisissä
pohjoisissa kuusimetsissä ja niiden ruskeilla sammalpeitteillä. Sen
kirkas kullanruskea turkki vilkkaine mustine täplineen oli sangen
silmään pistävä näissä varjoisissa pimennoissa.

Ja yhtä vieras se olikin mielestään kuin miltä näytti. Se ei ollut
milloinkaan nähnyt mitään näiden pohjolan metsien kaltaista. Sen
kotimaassa, Intian tiheiköissä, joissa ilma höyrysi ja väreili ja oli
väkeviä hajuja täynnään, oli ainaista kuumain värien liekkumaa, paljon
varren ja lehvän ja palaneen bambun kullan keltaa, seassa reheviä
viheriöitä ja hehkuvia kukkia, ja kaikki pimeitä varjolänttejä täyteen
läikkyneenä väkevän auringonpaisteen sekaan. Semmoiseen ympäristöön
hänen oma kuuma värityksensä aina oli sulanut ihmeteltävästi, niin
että valppaimmankin silmän oli ollut vaikea huomata häntä hänen ääneti
hiiviskellessään saaliin haussa. Mutta täällä se tunsi olevansa
alaston, jokaisen nähtävänä. Puoleksi vihoissaan, puoleksi peloissaan
se nytkäytellen tempoi voimakasta häntäänsä puolesta toiseen ja hiipi
vatsa maata hipoen ja tuimat silmät vilkuen yhtäänne ja toisaanne,
etsien joko saalista tai piilopaikkaa.

Sen oli nälkä, tämän laihan intialaisen leopardin; mutta vielä
ravintoakin tärkeämpi oli sille semmoinen paikka, jossa saattoi piillä
ja levätä, koettaessaan vähän perehtyä tähän uuteen ympäristöön. Sen
hermot vielä värisivät huudosta ja parkunasta, tukahduttavasta savusta,
sokaisevasta roihusta, liekeistä, jotka olivat näyttäneet nälkäisinä
karkaavan hänen perässään ja tavottavan häntä kielellään, ja koko
tulipalosta, joka oli sirkuksen hävittänyt ja hänet vapauttanut, ja sen
huumaavasta melskeestä. Hän ei tiennyt, että hänen oli pelastuksestaan
kiittäminen ystävällistä vartijaa, joka oli sekamelskassa avannut hänen
häkkinsä ja jonka hän sitten oli nurin juossut ja kamalasti kynsinyt
hurjassa paon kiireessään. Hän tuskin tiesi, taikka vain sekavasti
muisti, kuinka häntä asutun maan halki paetessaan oli ammuttu, kiljuvin
koirin ajettu, kuinka vihainen, utelias karjalauma oli käynyt hänen
kimppuunsa ja jymisevä veturi, jonka nopeudesta hän oli vaarakseen
erehtynyt, oli ollut vähällä ajaa hänet nurin. Ei hänelle tällä haavaa
ollut selvänä juuri mikään muu kuin kylmä yksinäisyys ja hiljaisuus,
ja nuo ihmeelliset ja huolestuttavat puunrunko-näköalat, joita näytti
aukenevan hänen luotaan aina uusia joka suunnalle. Ne pakottivat
lakkaamatta vilkumaan joka puolelle tavalla, joka kerrassaan uuvutti
hermoja. Hän kaipasi piilopaikkaa kuin hätyytetty rotta reikää.
Hän kaipasi paikkaa, johon voisi peräytyä ja sieltä sitten edes
jonkinlaisella turvallisuuden tunteella kurkistella tätä kerrassaan
uuden mallista käsittämätöntä maailmaa. Vihaisena, viekkaana,
voimakkaana ja voimiinsa luottavana se ei paljoakaan pelännyt sitä
minkä tiesi ja ymmärsi. Mutta samoin kuin enimmät kehittyneet
luontokappaleet, joilla on jonkun verran mielikuvitusta, se pelkäsi
tuntematonta. Se tahtoi saada hyvän tilaisuuden sitä tutkiakseen, ennen
kuin ryhtyisi sen kanssa voimiaan koettelemaan.

Kuitenkin oli se, mikä siitä näytti erämaalta, kylläkin asuttua, jos
sen silmät olisivat sen älynneet. Tumpuran karvaiset pienokaiset
metsähiiret vilkuivat sitä hetkisen keijumaisesti ja sitten
hämmästystään kimeällä piipityksellä ilmaisten peräytyivät reikiinsä
kuusenjuurien alle. Kannon takaa kellanruskea portimo, väriltään kuin
lakastunut havuneulapeitto, tuijotti siihen silmillä, jotka olivat
yhtä hurjat kuin sen omat silmät, ja paljon vihaisemmat ja häijymmät.
Pienet valkoisen ja mustan kirjavat tikat kurkistelivat sitä uteliaasti
puun takaa, hemlokkikuusen runkoa ylös juostessaan ja samalla pitivät
tarkkaan varansa, ettei sen tuhoa uhkaava tuijotus päässyt niiden
ruumista näkemään. Mustankirjavat tiaiset lakkasivat hyönteisiä
puunkuoren alta etsimästä, ihmettelivät sitä sen sivu kulkiessa, sitten
_tsik-a-dii-dii-diitään_ vikittäen lensivät eteenpäin, kurkistellakseen
enemmänkin tätä niin outoa kuusimetsän kulkijaa. Ja suuri piikkisika,
joka uneliaana kiikkui hemlokkikuusen oksalla, loi siihen korkeudestaan
äärettömän välinpitämättömän katseen.

Mutta vihdoin sattui punainen orava keksimään kirkastäpläisen
muukalaisen. Hypellen lähemmäksi oksalta oksalle se juoksi suurta
runkoa puolitiehen alas, levitti säärensä ja häntänsä levälleen,
tutkiskeli leopardia suurilla ja valoisilla, sanomattoman hävyttömillä
silmillään ja alkoi niin kimakasti räkättää, että metsän kaikki
hiljaiset kaarrot siitä kaikuivat.

Peräti säikähtyneenä leopardi kyyristyi jäljilleen ja sävähti, ikään
kuin olisi joku piiskalla naamaan sivaltanut. Sitten se raivostuneena
hyökkäsi häpeämätöntä pikku ilkkujaa vastaan. Tämä tietysti katosi
silmänräpäyksessä ja sen äänekäs pilkka kirskui nyt korkealta puun
latvasta. Ylös lensi leopardi sen perässä vikkelänä ja nopeana.
Mutta orava melkein samassa vilauksessa jo tirskui hävyttömyyksiään
viereisestä puusta ja sitten sen viereisestä.

Sangen harmissaan leopardi palasi maahan ja lähti taas matkaansa
jatkamaan. Häväisijä oli, niin se päätteli, aivan liian vähäpätöinen,
että siihen olisi kannattanut huomiota kiinnittää otuksena sen
enempää kuin vihollisenakaan. Mutta siinä se erehtyi. Punaisen pienen
eläinraiskan rähisevät hävyttömyydet houkuttelivat paikalle monta muuta
saman laatuista, ja ne olivat yhtä hyvällä puhetuulella; ja meteliä
vielä lisäämään siihen samalla tuli puolenkymmentä sininärhiä ja
Kanadan korppia, jotka lepattelivat, vihelsivät ja tirskuivat loistavan
muukalaisen ympärillä, kunnes tämän sydän oli pakahtua paljaasta raivon
kylmästä voimattomuudesta. Oli hän totta puhuen jo ennenkin kokenut
jotain samankaltaista, kun lörpöttelevä marakattiliuta oli häntä
härnäillyt ja pilkannut omissa kotitiheiköissä. Silloin hänen kuitenkin
oli onnistunut lopulta saada kiinni yksi halventajistaan ja syödä se
-- joka oli sangen lohdullinen koston muoto. Mutta hänen nykyiset
kiduttajansa olivat niin pieniä ja vikkeliä, että oli turha antautua
semmoiseen toivoon.

Vihdoin se kuitenkin saapui jonkinlaiseen louhilinnaan, joka oli
karhunvatukkain, sananjalkain ja koivun vesain peittämä, ja siitä
se tuota pikaa löysi kolon, joka melkein kävi luolasta. Ryömittyään
sisään se kääntyi ympäri ja laskeusi pitkäkseen suurenmoista helpotusta
tuntien. Tyyssija oli niin pieni, että sen pää ulottui aina oviaukkoon
saakka, ja piilopaikkana se sen mukaan oli vähän puutteellinen. Mutta
nyt ei mikään salaperäinen vihollinen ainakaan takaapäin voinut käydä
hänen kimppuunsa. Etupuolta hän aikoi parhaan kykynsä mukaan puolustaa,
tuli kuka tahansa.

Heti tiloilleen asetuttuaan se koukisti suuret käpälänsä somasti
leukansa alle, sulki silmänsä kaikkein kapeimmiksi lankamaisiksi
raoiksi ja oli nukkuvinaan. Tämän välinpitämättömyyden rohkaisemina
kiusanhenget alkoivat kokoontua sananjalkain sekaan, melkein sen nokan
alle. Se ei ollut huomaavinaankaan. Närhit varsinkin kävivät erikoisen
rohkeiksi, tirskuivat ja hyppivät siivet levällään ja iskivät siihen
kirkkaat silmänsä pohjattomalla pilkalla. Lopulta eräs hypähti aivan
parin jalan päähän sen kuonosta. Sekunnin murto-osan ajattelematon
lintu näki kaksi kauheaa haaleaa silmää, jotka äkkiä aukenivat sitä
vastaan. Sitten täpläinen kämmen nopeaan kuin välähdys syöksyi esiin ja
närhi oli vain litistetty tukko kirkkaita sinisiä höyheniä sen alla.

Hysterisiin rääkymisiin puhjeten koko tuo kehno joukko oravineen
kaikkineen livisti tiehensä. Muukalainen, tyytyväisyydestä silmiään
vilkuttaen, pisti poskeensa laihan saaliin ja kahdella tassulla
pyyhkieli höyheniä leuoistaan.

Närhien ja oravien huudon hälvettyä muukalainen rauhallisesti silmäili
uutta valtakuntaansa. Pitkään aikaan ei mitään liikkunut. Mutta
metsä nopeaan unohtaa. Kotvasen kuluttua leopardi huomasi omituisen
otuksen, joka hiiviskeli puunrunkojen välitse kymmenkunnan sylen päässä
hänen piilopaikastaan. Hän paikalla näki, että se oli jonkinlainen
kissa, mutta sillä oli kumman korkea kyssäselkä takaruumis, hännästä
vain tynkää ja sangen suuri pyöreä naama julmine viiksineen ja
röyhelöineen. Se ei ollut yhtä suuri kuin hän, ei likimainkaan;
mutta siitä huolimattakin se oli niin pelättävän näköinen, että hän
arveli viisaimmaksi olla lähtemättä sen kanssa voimiaan koettelemaan
ainakin kunnes oli vähän paremmin tutustunut siihen. Senkaltaiset
yritykset saattoivat jäädä tuonnemmaksi. Juuri kun se oli tullut tähän
päätökseen, ilves haistoi sen jäljet. Tämä suuri jälki ja uhkaava,
tuntematon haju sai julman kulkijan siihen paikkaan pysähtymään.
Hetkisen se uteliaasti haisteli jälkiä, pitkäin niskakarvain hitaasti
pystyyn kohotessa. Haalein suurin silmin se sitten loi ympärilleen
pelokkaan katseen ja meni matkoihinsa sangen pitkillä äänettömillä
loikkauksilla harmaitten runkojen lomitse.

Leopardi jälleen vilkutti silmiään ja availi ja sulki suuria kynsiään
niin kuin kissa hyvällä päällä. Se alkoi vähemmän pelätä tätä outoa
pohjolan maailmaa.

Tuskin oli kulunut viittä minuuttia ilveksen lähdöstä, kun
sananjalkain läpi suuressa hädässä loikki ruskea kaniini. Se näytti
pakenevan jotakuta vainoojaa. Aivan rotkon suulla se pysähtyi, kohosi
takakintuilleen ja katseli taakseen hermostuneesti, mahdottoman suuret
korvat pelokkaasti pystyssä. Leopardi yhdellä hypyllä syöksyi ovestaan
ja iski siihen kiinni. Tämä saalis oli vaivan arvoinen; vähät siitä,
mitä muut metsästäjät jo olivat sen edestä tehneet. Leopardin maatessa
ja aterioidessa hyökkäsi sananjalkain seasta notkea ruskea pikku
olento, joka myrkyllisesti ärisi sille aivan vasten naamaa ja vilahti
pois, ennen kuin se sai käpälänsä päälle.

Tämän aterian jälkeen muukalainen nukkui raittiisti tunnin tai pari ja
herätessään oli mielestään koko lailla kotiutunut uuteen ympäristöönsä.
Oli aivan ilmeistä, että täältä löytyisi hyvät metsästysmaat, eikä
hän ainakaan vielä ollut nähnyt merkkiäkään semmoisesta eläimestä,
joka olisi ollut kyllin voimallinen tai rohkea riitelemään häneltä
omistusoikeutta. Metsä alkoi nyt hämärtää illan ensimäisten ruskojen
kajastuksessa, ja hän tunsi halua lähteä pyyntihommiin. Hän ei enää
ollut hermostunut pakolainen, vaan siistin pesän omistaja ja kaikesta
päättäen rajattoman metsästysmaan valtias, ja niinpä hän asteli esiin,
oikoi itseään nautinnolla ja lähti kävelemään vettä etsiäkseen.

Sitä se löysi jo parin sadan askeleen päästä matalarantaisen
lasikirkkaan järven, meripihkan ja siniruskojen kiilloin raukeavan
auringonlaskun alla. Hiipien veden partaalle se juodessaan tuijotti
puoleen ja toiseen pitkin yksinäisiä rantoja ja sitten sukkelaa hävisi
takaisin kuusikkoon. Se oli sattunut keksimään kosolta kauniita kavion
jälkiä, jotka johtivat alas valkoiselle rannalle, ja päätti, että
täällä oli hirvaita. Hirvaat olivat sen mieliriistaa. Se nuoli huulensa
ja kiipesi sukkelasti suureen hemlokkiin, joka oli paraiksi lähellä
jälkiä.

Sinirusottavan taivaan syvyyksistä, suoraan pään päältä, kuului alas
kiitävän yökehrääjän pitkäveteisiä nenä-ääniä. Se oli kumma ääni kuuman
vyöhykkeen lapselle ja uteliaana se kurkisteli oksien välitse ylöspäin,
voimatta kuitenkaan sitä selvittää. Sitten sen huomion käänsi toisaanne
polkua tulevan astunnan ääni. Ne olivat raskaita askelia, jotka
arvelematta katkoivat oksia, ikään kuin matkamies ei olisi välittänyt
siitä, kuka sai tietää hänen tulemisensa ja menemisensä. Leopardi veti
huulensa irviin moisen itseluottamuksen älytessään ja kokosi ruumiinsa
valtavaan hyppyyn. Astunnan laadusta sen kokenut korva päätteli, ettei
se ollut käpäläjalkainen eläin, joka lähestyi, vaan joku kavioeläin, ja
se arveli saavansa nähdä vankan sarvaan, jonka selkään sopisi hypätä ja
viiltää kurkut poikki.

Mutta nähdessään haahmon, joka nyt astua patsasteli näkyviin, se aluksi
muutti mieltään. Tämä ei ollut otus, jota saattoi kovin kevytmielisesti
tappeluun vaatia.

Se oli uroshirvi, korkea ja musta ja mahtavan näköinen. Sen mahdottomat
kyttyrälavat, lyhyt paksu kaula ja jykevä pitkäkuonoinen pää julistivat
puhvelin voimia; kun taas vihaisista pienistä killosilmistä, jotka
eivät viitsineet vihollista vilkua, puhui mielenlaatu, joka osasi
tätä voimaa käyttääkin. Sen leveät sormekkaat sarvet olivat mahtavan
laajat ja ilmeisestikin tavattoman raskaat, leopardilla ei ollut
moisista aseista minkäänlaista kokemusta, ja ne tekivät siihen suuren
vaikutuksen. Se ei tietystikään voinut tietää, etteivät sarvet tähän
vuodenaikaan olleet vielä täysin kehittyneet, vaan sienimäiset ja
hatarat ja aivan hyödyttömät.

Hirvi käyskenteli edelleen veden partaalle, kaalasi siihen mahaa myöten
ja alkoi kovalla läiskeellä kiskoa pohjasta sitkeäjuurisia ulpukan
varsia. Järvi oli matala, ja hirvi oli niin kaukana rannasta, ettei
leopardi voinut sitä kovin hyvin tarkastaa. Uteliaisuudesta palaen
se laskeutui alas puustaan, hiipi veden partaalle ja kyyristyi sinne
tuijottamaan.

Hirvipä sattui nyt näkemään rannalla täplikkään kyyristyneen olennon,
lakkasi ulpukoita nyhtämästä ja tuijotti ylpeästi takaisin. Kuta
kauemmin se tuijotti, sitä vähemmän sitä näytti miellyttävän vieraan
ulkonäkö. Ensin se korskui vastenmielisyyttään, äänekkäästi ja niin
selvään, ettei siitä voinut erehtyä; sitten se isolla molskeella lähti
rantaa kohti, osottaakseen tuntuvammalla tavalla vastenmielisyyttään.
Hetken tai pari leopardi piti paikkansa, ikään kuin siinä samassa
valmiina voimankoetteluihin tämän pelättävän vastustajan kanssa; mutta
sitten se asiaa viisaammin harkiten hitaasti poistui rantaäyräälle.
Hirvi, johon ei tehnyt vähääkään vaikutusta sen arvokkaisuus sen
enempää kuin ilmeinen vaarallinen voimakaan, juoksi pauhulla rannalle
ja hyökkäsi sen perään ylt'yleensä vettä valuen.

Karkeasti ärähtäen leopardi pyörsi ympäri ja kyyristyi hyppyyn. Sen
ihmeeksi ei suuri musta eläin kuitenkaan tullutkaan häntä vastaan pää
kumarassa, niin kuin hän oli odottanut, vaan tanssiaskelilla ja iskien
nopeaan suurilla survovilla etukavioillaan, joiden reunat olisivat
leikanneet kuin teräs. Ymmällään moisesta ennen kuulumattomasta
hyökkäyksen mallista, jota hän ei tiennyt miten vastata, leopardi
notkeasti hyppäsi syrjään ja kiipesi hemlokkipuuhunsa. Hirvi,
näköjään suuresti hämmästyneenä tästä tempusta, pysähtyi paikalle
ja hetken tuijotti ja korskui. Sitten se ravisteli itseään kauan ja
perusteellisesti, käänsi selkänsä, lipotti halveksivasti hoikkaa
lyhyttä häntäänsä ja tallusteli pois metsiin, näykkien oksia mennessään.

Sangen pahalla päällä tämän tappion jälkeen leopardi piankin hyppäsi
alas oksaltaan ja hiipi varkain kotia kohti. Se päätti sarvaan ajoineen
odottaa myöhempään yöhön. Sen rinnassa kyti hurja viha tuota isoa
mustaa elukkaa vastaan, joka moisella tavalla oli hänet nolannut, ja se
mietti kostoa. Tässä aprikoimattomassa mielentilassa se kohtasi pienen
mustan ja valkoisen kirjavan olennon, joka tuskin oli kaniininkaan
kokoinen; se kulki hänen tiensä poikki ja seisahtui katselemaan häntä
joutilaan uteliaisuudella.

Jos se olisi ollut tyynemmällä päällä, niin jo yksistään se seikka,
että niin vähäpätöinen olento ei näyttänyt häntä pelkäävän, olisi
saanut hänet pysähtymään ja syytä tutkimaan. Moisessa käytöksessä
oli jotain kerrassaan luonnotonta; mutta sen sijaan, että hän olisi
ottanut varotuksen varteen, hän vain raivostui kahta kauheammin
moisesta hänen mielestään kuulumattomasta hävyttömyydestä. Hän äristen
hyökkäsi. Samassa jotain hirmuista lensi vasten hänen naamaansa. Se oli
sokaisevaa, tukahduttavaa sanoin kuvaamatonta. Tukehtuvan huudolla hän
kavahti taapäin; ja tuo pieni juovainen raukka luiskahti ehjin nahkoin
melkein hänen käpäläinsä välistä ja rauhallisesti tallusteli pois
pensaikkoon. Se oli kovin, kovin paha onni tälle täplikkäälle Intian
miehelle, ettei hänelle oltu koskaan kerrottu haisunäädästä.

Tuo kuristava saasta silmissään ja sieraimissaan näljäisenä,
takertuvana ja joka paikkaan tunkeutuvana -- leopardi vasta muutaman
sekunnin kuluttua saattoi henkeään vetää. Sitten se sai raivon
kohtauksen, pyyhki naamaansa vimmatusti käpälillään ja piehtaroi
sammalessa ja sananjaloissa. Pyyhkimisestä ei ollut mitään apua,
jonka vuoksi se lopulta alkoi tonkia syvältä sammalta aina viileään
kosteaan multaan saakka. Vaistomaisesti se oli keksinyt luonnon oman
parannuskeinon tätä vaivaa vastaan. Tuore maa on sitä vastaan paras
vastamyrkky ja paras puhdistuskeino. Muutaman minuutin kuluttua se
saattoi hengittää paremmin ja yrittää nähdäkin jotain; mutta toinen
asia oli vallan päästä siitä. Ja hyh! kuinka se vihasi itseään!
Paikalla kun se alkoi nähdä kyllin selvään, se lähti laukkaamaan
kautta metsäin koettaen näillä mielettömillä ponnistuksilla vapautua
ylivoimaisesta löyhkästä. Se oli melkein uuvuksissaan, ennen kuin tuli
huomanneeksi, että kuljettikin sitä mukanaan. Tointuen tämän jälkeen
jonkun verran järkiinsä, se kuopi kosteaan maahan suuren kuopan ja
alkoi piehtaroida, kaivaa ja rypeä siinä. Kun tämä kuoppa oli niin
saastutettu, ettei siitä enää ollut apua, niin se kulki kauemmaksi ja
kaivoi toisen ja vielä kolmannenkin. Kun päivän ensimäinen sarastus
alkoi viluna hiipiä salolle, oli se mielestään tehnyt, mitä tehdä
voi. Tämän jälkeen se toimitti huolellisen aamusomistuksen, pyyhkien
käpälillä ja nuollen itseään kuin kissa, kunnes lopulta saattoi
luulotella taas olevansa puhdas. Totta kuitenkin oli, että se yhä
vielä kantoi karvoissaan -- ja oli kantava monta päivää -- pistävää
iljettävää muistoa mitättömän näköisestä, mutta kamalasta pikku
vihollisestaan.

Vaikka tämä kokemus olikin niin katkera, niin alkoi leopardi
kuitenkin tuota pikaa saada siitä ilmeistä hyötyäkin. Sen oma haju,
joka useimpien metsän eläinten mielestä oli niin kamala, oli nyt
jonkun aikaa aivan pois sekaantunut. Kaniinit eivät ainaisesta
uteliaisuudestaan huolimatta tahtoneet päästää sitä aivan hyppymatkan
päähän, ennen kuin pötkivät pakoon. Mutta nyt kun se haisi kuin
skunkki, ne typerästi päättelivät, ettei se voinut hypätäkään skunkkia
kauemmaksi. Ja sarvaatkin -- niiden kimppuun oli nyt hämmästyttävän
helppo hiipiä, kunhan eivät vain sattuneet näkemään. Jos ne näkivät,
niin eivät ne tietenkään jääneet kyselemään. Ne eivät tosin mitään
tienneet leopardista nämä Canadan sarvaat, mutta puumasta suvussa kulki
kamalia muistotietoja; ja ne olivat kyllin ymmärtäväisiä älytäkseen,
että täpläinen puuma hyvin luultavasti oli aivan yhtä vaarallinen kuin
näitä kirjailuita puuttuvakin.

Kaniinin ja sarvaan lihasta kun ei ollut puutetta ja sieraimetkin
lopulta alkoivat jonkun verran tylstyä katalaa hajua kohtaan, joka
seurasi kaikkialle mukana, niin leopardi seuraavain neljän, viiden
päivän kuluessa alkoi sangen hyvin tyytyä ympäristöihinsä. Ainoa rikka
rokassa oli tuo suuri uroshirvi. Päivän toisensa jälkeen se jostain
varmasta piilopaikasta tarkasteli tätä ylimielisen välinpitämätöntä
mustaa hirviötä ja hioi hampaitaan ja kynsiään voimattomassa raivossa.
Mutta siitä ei vain tahtonut tulla mitään, että se olisi etsinyt
tuota vaarallista kaksinkamppailua. Se arveli, että ehkä voittaisi,
jos pudottaisi itsensä hirven selkään joltain soveliaalta oksalta.
Mutta sitten taas tuntui siltä, että hän ehkä joutuisikin häviölle.
Ja ajatellessaan noita suuria latuskoita kavioita, jotka toisinaan
kalskuivat niin kummasti omistajan sivu astuessa, että ne saisivat
häntä silpoa ja alleen ruhjoa, hän kerrassaan malttoi mielensä.
Järkevästi hän päätteli, ettei sen seikkailun aika vielä ollut tullut.

Ja sen tätä kaunaa kantaessa ja hautoessa tuli se suuri hairahduksen
päivä.

Järvestä nousi rinne, joka oli täynnään avoimia mustikkamaita ja sitten
kohosi pystyyn melkein paljaaseen harmaaseen graniitti vuoreen. Aikoen
ehkä jonkun verran laajentaa piirinsä rajoja ja ehkä ruokavaliotaankin
vähän vaihdella tuntemattomalla riistalla leopardi lähti tutkimaan
lähempiä rinteitä.

Mustikat olivat parhaimmillaan tässä korkeassa, viileässä,
myöhäiskesäisessä seudussa. Matala varvukko oli täynnään sankkoja
tiheitä marjamättäitä, joista säteilevässä päivänpaisteessa loisti
kuin lukemattomia kiiltäviä lapis-latsuli-helmiä. Niiden seassa
kaaleli, leopardi huomasi, hartioitaan myöten pieni kiiltävän musta
typykkä eläin, joka äänekkäillä mielihyvän lotkauksilla riipi ja lotki
nahkaansa mehukkaita marjoja. Ikään kuin ei olisi voinut niitä kyllin
nopeaan sisäänsä saada millään muulla tavalla, se toisinaan istahti
paksuille lyhyille takajaloilleen, sulki täpötäyden marjamättään
syliinsä ja kerrassaan rypi siinä naamatauluineen, kunnes purppuraiset
mehut ryvettivät hänet aivan korvia myöten.

Leopardi paikalla tiesi, että tämä hullunkurinen ja ahne pikku elukka
oli karhunpenikka, rasvasta tiukkuva ja erinomaisen maukas syödä.
Sattui kuitenkin niin, että se tunsi vain kaksi karhulajia -- Himalajan
pienen oikullisen mustan karhun, joka tosin oli kylläkin urhoollinen,
mutta heikko, ja kömpelön hyväluontoisen muurahaiskarhun. Itä-Canadan
mustan karhun luonnonlaadusta ja kyvyistä se oli aivan tietämätön. Ja
tietämättömyys on yksi niitä vikoja, joita luonto, ankarin kaikista
emoista, toisinaan pyrkii rankaisemaan kaikkein säälimättömimmällä
ankaruudellaan. Eivät sen kaikki lapset ole niin onnellisia, että
hengissä kestäisivät sen kovakouraiset opetukset.

Leopardi kyyristyi maahan muutamaksi minuutiksi ja tarkasteli silmiään
siristellen penikan vallatonta mässäilyä. Sitten ruokahalu ja julma
luonto saivat siinä vallan. Penikka näytti olevan yksinään, eikä tässä
siis ollut mitään vaaraa, eikä missäänkään tapauksessa semmoisten
karhujen puolelta, joita hän sattui tuntemaan. Kuin suuri luoti
täplikästä kultaa se singahti kautta ilman, putosi iloisen penikan
niskaan ja rusensi sen kaulan poikki kerran puraisten voimakkailla
leuoillaan. Vieroen sitten paikan altista häikäisevää aukeutta se nosti
hervottoman pikku ruumiin ilmaan ja kääntyi kantamaan sitä kuusien
suojaan.

Juuri kun se kääntyi, sattui suuri varjo hänen ja auringon väliin.
Vaistomaisesti leopardi hyppäsi syrjään. Mutta aivan samassa
silmänräpäyksessä, jolloin sen jännitetyt raajat maasta erosivat,
putosi sen päälle valtava ruho, sortaen sen takaisin. Säikähtyneen
raivon karjauksella se kiemurteli itsensä alta pois, toinen kylki
emokarhun kostavan kouran nylkemänä kylkiluita myöten. Karhu pyrki
pitämään sitä allaan suurella painollaan. Mutta tämän lihaksissa,
jotka olivat notkeat kuin piiskan siima, oli teräksen jämeä lujuus ja
melkein uskomaton runsaus pontevaa joustavaa voimaa. Ponnistustensa
räjähdysvoimalla se melkein sai karhun päältään nakatuksi -- melkein,
mutta ei aivan. Turhaan koetettuaan rynnistää pois sen murhaavan
kouristuksen alta se väänsi ruumiinsa ympäri sillä tavalla, että
saattoi purra karhua kurkkuun ja kynsiään käyttää. Hyvin mielellään
se olisi livistänyt tiehensä ja paennut häpeätä tuntematta, sillä
tämmöistä karhua hän ei ollut voinut kuvitellakaan. Mutta huomatessaan
paon mahdottomaksi se päätti tälle hirviölle näyttää, mikä hän oikein
oli. Upottaen etukyntensä syvään vastustajan kaulaan se taivutti pitkän
notkean selkänsä kaareksi kuin jännitetyn jousen ja riipi karhun kylkiä
ja mahanalustaa takakäpäliensä hirmuisilla raatelevilla aseilla.

Ensi kerran rikkoen kostoraivonsa äänettömyyden karhu päästi möräävän
_uah-ah_in tuskasta ja hämmennyksestä. Moinen ruma tappelemisen malli
oli sille uutta. Vihaisesti se koetti karistaa täplikästä petoa irti
itsestään, voidakseen pitää sitä käsivarren mitan päässä ja sitten
ruhjoa sen. Mutta se piti kiinni kuin palava öljy. Huomatessaan
mahdottomaksi nakata sitä irti karhu muutti menettelyään ja rutisti sen
rintaansa vastaan julmilla etukämmenillään. Lyhyen hetken leopardin
jännitetyt lihakset kestivät kauhean puserruksen ja kaiken aikaa se
viilsi karhua takakynsillään. Sitten se läähättävällä harjauksella
äkkiä raukesi. Armottomat kourat ruhjoivat, pusertivat, tuhosivat,
kunnes viimeinen hengähdys oli lähtenyt vihamiehen keuhkoista,
viimeinen elon sykähdys sen sydämestä ja sen hervonneet takajalat
syleilyn perästä laahasivat velttoina kuin kuolleen kaniinin.

Tuntiessaan ponnistavan ruumiin kouristuksessaan raukeavan ja
nähdessään pyöreän litteän pään putoavan takakenoon silmät pullollaan,
karhu hampain repi poikki paljastetun kurkun, ikään kuin ollakseen
oikein varma voitostaan. Päästäen sitten ruumiin putoamaan se laskeutui
neljälle jalalle ja vinkuen haisteli kuolleen pienokaisensa ruumista.
Tultuaan pian vakuutetuksi siitä, että se tosiaan oli aivan kuollut,
se laahusti pois kammottavine haavoineen jonkun taajan metsikön
pimeyteen, siellä yksinäisyydessä kuollakseen tai parantuakseen,
miten erämaan kohtalo näki hyväksi päättää. Kuolleen leopardin kirkas
nahka, mustatäpläisenä, vahvalta veripunaisissa tahroissa penikan
mustan ruumiin vieressä ilman alla viruessaan, tapasi korkealla,
paljaan graniittikukkulan päällä liitelevän valkopää kotkan silmän.
Laajoin kaarin, melkein liikkumattomin siivin, se vaipui syvemmälle
ja syvemmälle, kunnes lopulta liiti läheltä molempien ruumiitten sivu
ja lumivalkea niska pitkällä kurkisti niihin tuikeilla, lasimaisilla,
mustan ja kullan värisillä silmillään. Mutta se ei huolinut tulla
maahan, sillä täplikäs muukalainen näytti siitä kuolleenakin
vaaralliselta. Pian se taas lentää lekutteli pois kukkulan taa
ikään kuin sanomaan, ettei tämä häntä liikuttanut. Ja tyynessä ja
lämpimässä tulivat siihen parvissa kärpäset, kiiltäen kuin jalokivet ja
pelkäämättä mitään kuollutta, olipa tuo kuinka kumma tahansa.



PUNA-DANDY JA MAC TAVISH


I.

Aamun ensimäinen sarastus lepäsi rusottavana ja kastekylmänä vuoren
paljaalla kallellisella selällä. Hitaasti se hiipi alemmaksi pitkin
uurteisia kallioita, raikkaasti kirkasti tiheät vesakot ja lopulta
kiidätti ohuet ilmavat valo- ja värisäteensä alas lehtoihin ja
saarnien, kastanjain ja vaahterain oksien alle, joilla juuri kuti
kevään varhaisin vihanta.

Syvään pieneen notkelmaan se viimeksi osasi kuivien oksien pohjaamaan,
viiniköynnösten ja karhunvatukkain puoleksi tukkimaan, kahden mahtavan
kastanjapuun oksillaan kattamaan. Se oli niin salattu notkelma, että
valon pitkät rusosormet vain vaivalla sinne osasivat ja näyttivät
jonkun aikaa kopeloivan, ennen kuin sieltä löysivät mitään näytettävää.
Lopulta ne kuitenkin löysivät jotain ja paikalla, ikään kuin löydöstä
hyvillään, leimauttivat notkelman täyteen haaleata rusopihkaista
valohehkua.

Se valaisi nähtäväksi, tämä herkkä valo, nuoren hirvaan vasikan, jonka
suuren suuret sulavat, lempeät silmät ihmetellen sen kohtasivat.
Pensaan alla koukussa maaten se punaisenruskeine karvoineen ja
kermankeltaisine pilkkuineen tuskin ollenkaan erosi ruskean
kirjavista lehdistä, joilla se lepäsi. Mutta aamun sarastuksen
omituinen kristallikirkas, vaikka värikäs valo teki sen äkkiä silmään
pistäväksi. Hetkisen ihmeteltyään se näytti huomaavan, ettei enää
ollutkaan näkymätön. Se painoi lapsen päänsä kavioittensa väliin ja
näytti vaipuvan valppaaseen liikkumattomuuteen. Näytti melkein siltä,
kuin olisi sen väritys paljaan tiedottoman halun kautta menettänyt
kirkkauttaan ja se taas paljaan liikkumattomuutensa kautta alkanut
hävitä ympäristöönsä.

Mutta tuo hetken liike, pään alas painaminen, oli riittänyt pahuutta
aikaan saamaan. Siihen oli notkon yläreunalta sattunut kahden valppaan
ja julman silmän huomio. Kuljeskeleva varjoharmaa olento, hiljaa
hiipivä kuin itse aamunkoiton liike, kyyristyi äkkiä aivan maata myöten
ja tuijotti alas pelottavalla mielenkiinnolla ruskahtavaa täpläistä
pikkii olentoa, joka lepäsi pensaitten alla. Toinen varjomainen haamu,
jolla oli samanlaiset kalpeat, läpitunkevat kuutamosilmät, hiipi ylös
ja kyyristyi edellisen viereen.

Ne olivat synkän näköisiä petoja nämä molemmat ilvekset, kumpikin lähes
neljänkymmenen naulan painoinen, käpälät suuret ja pantterimaiset ja
lihakset teräksiset, nopeasti liikkuvat löyhän pitkän karvan alla.
Takaruumis oli luonnottoman suuri ja voimallinen eturuumiiseen verraten
ja takajalat alle koukistettuina valmiina äkkihyppyyn, ikään kuin ne
olisivat olleet hirveitä raatelevia jäniksiä. Häntää niillä ei ollut
muuta kuin paksu tynkä, joka ilmeisestikin oli aivan joutava kaikkiin
niihin tarkotuksiin, joihin häntää tavallisesti käytetään. Niiden
pyöreissä ilkeissä naamoissa oli julmat viikset ja naaman ympärillä
leuan alta esiin kähertyvistä pitkistä karvoista jonkinlainen röyhelö,
korvissa pitkät kankeat tupsut. Väri oli vaaleanharmaa, haaleata
keltaisenruskeaa sekaan siroteltuna -- joka väri teki ne melkein
näkymättömiksi varjoisissa metsissä, suurien kalpeitten silmien
säpsähdyttävää kirkkautta lukuun ottamatta.

Molemmat ilvekset tuijottivat muutaman pitkän sekunnin silmiään
rävähdyttämättä pahaa aavistamattomaan vasikkaan, jonka lempeät silmät
katselivat toiseen suuntaan, huolestuneesti odotellen emon paluuta.
Äkkiä, vaikk'ei ainoatakaan ääntä eikä henkäystä ollut sen korviin
kantanut, joku herkkä varotus väräytti sen lapsenhermoja ja se käänsi
päätään taakseen katsoakseen.

Kaksi hämärää harmaata olentoa, julmat silmät häneen kiinnitettyinä,
hiipi par'aikaa notkelmaan.

Vasikka ei ollut monenkaan tunnin ikäinen. Se ei vielä ollut mitään
oppinut ilveksistä, sen enempää kuin kuolemastakaan. Mutta se ei
kaivannut opettamista älytäkseen, että nuo molemmat hämärät olennot
aikoivat tappaa. Avaten ammolleen kapean turpansa se huuti emoaan --
omituisella kimakalla, puoleksi määkäisevällä, puoleksi kiljaisevalla
huudolla, jonka tuskasta ja avunpyynnöstä ei voinut erehtyä.

Huutoon vastasi paikalla aivan läheltä kirkas kiljaus, ja melkein
seuraavassa sekunnissa emo saapui, hypäten kauhealla loikkauksella
lähimpien pensaitten yli. Se ei suinkaan ollut sen tavanmukainen
paluureitti. Tavallisissa oloissa se olisi lähennellyt ääneti,
oksankaan risahtamatta. Mutta vaaran uhatessa pienokaista se heitti
varovaisuuden ja tuli lyhyintä tietä.

Hellin pienin supatuksin rauhotellen punainen emo haisteli vasikkaansa,
nuuskien sen ylt'yleensä ikään kuin kysyäkseen, mikä sitä vaivasi.
Vasikka värisi, ja tuota pikaa emo katsahti ylös nähdäkseen, mikä oli
sitä niin säikäyttänyt.

Emon niin äkkiä ja rajusti paikalle ilmestyessä molemmat ilvekset
olivat yht'äkkiä pysähtyneet, kyyristyen valmiiksi kaikkien tapauksien
varalle. Nähdessään emon kumartavan alas päänsä ja kiinnittävän kaiken
huomionsa pienokaiseen, ne jälleen hiipivät eteenpäin. Mutta nyt ne
erosivat, toinen oikealle, toinen vasemmalle hiipien. Ne tiesivät, että
emohirvaskin vasikkaansa puolustaessaan on liian vaarallinen vastustaja
yhden ilveksen yksinään kimppuun käydä; mutta hyökäten samalla haavaa
kummaltakin sivulta ne luulivat saavansa sen hämmästymään ja siten
välttävänsä sen vaarallisten, veitsenterä-kavioitten salamaiskut.

Emo päätä kohottaessaan ympäri katsellakseen näki koirasilveksen
leppymättömät silmät vajaan kolmen sylen päässä ja sen paraillaan
kyyristyvän hyppyyn. Tappelun taitoisena se ei odottanut tuota
murhaavaa hyppyä, vaan kimakalla uhman korskahduksella hyppäsi vastaan,
loikaten eteenpäin uskomattoman keveästi ja kiiltävillä, terävillä ja
teräskovilla kavioillaan sohien vimmatusti eteensä.

Äristen ilves hyppäsi taapäin, uskaltamatta vastaanottaa niitä iskuja.
Emo vaistomaisesti vilkaisi taakseen nähdäkseen, oliko pienokainen
vielä turvassa. Naarasilves oli juuri hänen niskaansa hyppäämässä. Emo
ei ennättänyt ajoissa väistää tätä hyppyä, mutta se ennätti ajoissa
torjua sen vajanaisesti, lyhyellä viiltävällä iskulla. Semmoinen isku
ei voinut pysäyttää ison kissaeläimen hyppyä, se kun jo oli tulossa,
mutta se riipaisi pitkän punaisen haavan sen harmaaseen kylkeen ja
sen verran poikkeutti hyökkäystä, etteivät hyökkääjän kynnet uponneet
saaliinsa kurkkuun, vaan lapoihin.

Terävällä kiljauksella hirvas hyppäsi ilmaan, koettaen karistaa irti
hyökkääjän. Kun tämä yritys oli turha, niin se syöksähti oksan alle,
toivoen sen raapaisevan paikaltaan vaarallisen ratsastajan. Tämä
onnistuikin; mutta ennen kuin se ennätti kääntyä ja uudelleen puolustaa
itseään, pääsi koirasilves kurkkuun kiinni sitä kuristamaan. Ja
tuokiossa naaraskin jälleen oli sen lavoissa kiinni repien sen niskaa
ja viiltäen sen kylkiä raatelevilla takakynsillään. Hirvas kiljui kuin
tukehtuva ja taisteli epätoivoisin potkivin hypyin. Mutta parissa
minuutissa ilvekset saivat sen nurin, ja vielä muutama sekunti, niin
sen sydänveri punaisena ja kuumana tulvi kuihtuneille lehdille.


II.

Mac Tavish istui aivan harjanteen huipulla ja levollisin silmin katsoi
päivänkoiton kehittyvään ihmeeseen. Vasemmassa kyynärkoukussa lepäsi
kätevä rihla, sininen piippu puhtaissa ohuissa säteissä kiiltäen. Iso
oikea käsi askaroi mielihyvin punaisessa parrassa. Tämä auringonnousu
hänestä oli juuri semmoinen kuin sen piti olla. Nuo hennot
rusottavat vivahdukset, pihka, kulta, kerrassaan selittämättömässä
läpikuultavuudessaan ja melkein uskomattomassa kirkkaudessaan
soinnuttelivat hänen jykeviä, mutta hienosti viritettyjä hermojaan
kuin viulun pitkät hitaat sävelet tyynen veden partaalla sydänkesän
kuutamossa.

Skotlantilaista, walesilaista ja englantilaista verta suonissaan Mac
Tavish oli, jopa jossain määrin itselleenkin, arvotuksellinen sekotus.
Hän ei mielellään tehnyt millekään pahaa, mutta oli siitä huolimatta
innokas metsämies ja rakasti kunnon tappelua. Matkallaan mökiltään
siirtokuntaan, joka oli laakson toisella puolella parinkymmenen mailin
päässä, hän oli lähtenyt läntistä rinnettä nousemaan puolen tuntia
aikaisemmin kuin olisi tarvinnut -- silloin tosiaan vielä oli täysi
pimeä -- varta vasten nähdäkseen vuoren korkeimmalta kohdalta auringon
nousun, kuinka sen taivaallinen tulva puhkesi leveään laaksoon, joka
oli hänen allaan. Mutta hän ei tahtonut itselleen tunnustaa, että tämä
syy olisi saanut hänet niin aikaisin liikkeelle lähtemään. Hänellä
oli varalla monta muuta syytä, mutta hän tiesi sydämessään, etteivät
ne mitään painaneet. Ne vain olivat apuna häneltä itseltään salaamaan
tämän hänen rikollisen intohimonsa auringonnousuja ja auringonlaskuja
ja muita kauniita, mutta käytännössä hyödyttömiä asioita kohtaan.

Tuskinpa koskaan, ajatteli Mac Tavish punaista partaansa
pureskellessaan nautintonsa hitaassa hartaudessa, hän oli nähnyt
vuorensa suurenmoista näköalaa hurmaavampana, eikä koskaan
auringonnousua, jonka taikalumous olisi ollut täydellisempi. Hän tuskin
uskalsi hengittää, peläten sen ehkä muuttuvan joksikin toiseksi,
vähemmän ihastuttavaksi vivahdusyhdistelmäksi. Hiljaisuus oli miltei
pelottava täydellisyydessään -- kuin määrätön saippuakupla äärimäisiin
rajoihinsa puhallettuna ja ihmeen välittämänä.

Ja sitten se särkyi. Alhaalta notkosta kuului hurjaa äänten meteliä
-- ärinää, kiljauksia, tappelua -- elämän ja kuoleman kamppailun
epäämättömiä ilmauksia. Kallioiden, pensaikoiden, vihertävien puitten
salaperäinen valaistus äkkiä muuttui, kävi tutummaksi, tavallisemmaksi,
melkein joksikin, joka kuului elämän jokapäiväiseen kulkuun. Mac Tavish
hengähti syvään, ikäänkuin voimallisesta lumouksesta päästyään. Hän
tarttui rihlaansa ja syöksyi nopeaan, mutta levollisesti, rinteen alle
vesakkoiseen notkoon, josta äänet tuntuivat tulevan.

Uskollinen emo oli lakannut taistelemasta, ja ilvekset, vielä vähän
epävarmoina voitostaan, raatelivat molemmat julmasti sen kurkkua
Mac Tavishin ilmestyessä. Käheästi äristen -- kiukusta suunniltaan,
kun häiritsijä ilmestyi juuri voiton hetkellä -- ne kääntyivät ja
asettuivat häntä vastaan, melkein kuin aikoen ryhtyä hänen kanssaan
voiman koetukseen. Poskelle lensi Mac Tavishin kätevä pyssy,
ja koirasilves hyppäsi suoraan ilmaan, kaikki koivet kankeiksi
ojennettuina, pudotakseen sitten hervottomaksi raueten ja potkien
poikkipuolin uhrinsa kaulalle. Tuskin se ennätti maahan pudota, ennen
kuin naaras otti lähdön -- siinä paikassa katosi, ikään kuin olisi
pyssyn pamaus sen pois puhaltanut. Mac Tavish ei siitä sen koommin
muuta nähnyt, kuin harmaan vilauksen kahden pensaan välistä.

Mac Tavish kohotti maasta saaliinsa, arvosteli nahkan tuntijan silmällä
hyväksi, nakkasi sen sitten huolimattomasti takaisin, vähän pahoillaan
siitä, kun ei ollut niin nopea, että olisi saanut molemmat harmaat
rosvot. Hän tutki hirvaan varmemmaksi, oliko se aivan kuollut, veti
avarasta taskustaan jonkun sylen vankkaa nuoraa ja sitoi ruumiin
takajaloista päällä olevaan oksaan, pois kettujen saatavista. Sitten
hän kääntyi vasikan puoleen.

Pikku eläin oli suuren suurilla, turtumuksen jäykistämillä silmillä
paikaltaan katsellut. Niin monta äkillistä hirmua oli täydellisessä
käsittämättömyydessään huumannut sen. Kun Mac Tavish hiljaa kättään
kurkottaen meni sen luoksi, niin se tuskin osasi vierastaa. Mutta kun
hän varomattomasti laski kätensä sen turvalle, niin pelätty ihmishaju
loukkasi sitä ja se ponnisteli jaloilleen, kimakalla ja säälittävällä
määkäyksellä taas vedoten emoonsa, joka nyt oli sille niin kuuro.
Heikosti se ponnisteli pois päästäkseen. Mutta Mac Tavish piti sitä
kiinni. Hän piti sitä lujasti, mutta silitteli sitä hiljaa, kyhnien
selkää ja kaulaa. Ja pian se kummissaan ja osaksi rauhottuneena emonsa
hajusta, joka niin ihmeellisesti sekaantui Mac Tavishin vaatteitten
ihmishajuun, lakkasi oudoista huudoistaan ja makasi hiljaa metsämiehen
sylissä, silmäillen häntä pelokkailla kysyvillä katseilla.

"Pikku eläin riepu!" mutisi Mac Tavish, pitäen sitä hellästi, ikään
kuin se olisi ollut ihmislapsi. Ja sitten hän muisti rakastetun
Burns'insa: "'Sa pienoinen värisevä'eläin parka!"

Hetkisen hän seisoi ja epäröi. Hän oli lähtenyt liikkeelle
siirtokunnassa käydäkseen, eikä hän ollut niitä miehiä, jotka
vähästä mieltään muuttivat. Mutta pikku eläimen tarpeet olivat hänen
ymmärtävälle sydämelleen ehdoton käsky. Siirtokunnassa hän saattoi
käydä jonain toisenakin päivänä. Hän nakkasi olalleen kuolleen
ilveksen, asetti vasikan vasemmalle käsivarrelleen niin mukavasti kuin
suinkin ja lähti takaisin mökilleen vuoren toiselle puolelle.


III.

Mac Tavishin viihdykkäässä mökissä vasikka hoidettuna ja hemmoteltuna
pian unohti hirmut, joiden keskellä se oli ensi kerran esiintynyt
elämän näyttämöllä. Se oppi paikalla juomaan lämmintä lehmän maitoa
ja vähän myöhemmin puremaan poikki sekä Mac Tavishin laidunraivauksen
ruohoa että vielä hänen pienen puutarhansa kaikkein valioimpia
vihanneksiakin. Mac Tavish pilasi sen aivan kamalasti, mutta se
palkitsi hänet koiran kiintymyksellä, joka ajoittain jo saattoi näyttää
melkeinpä rasittavalta. Se seurasi ainiaan hänen kantapäillään, ja kun
tottelevaisuuden oppiminen näytti olevan sille aivan luonnonvastaista,
niin hänen täytyi sulkea se lujien salpain taa latoon, milloin ei
tahtonut sitä seuraansa, ja olla kuuro sen kauhean läpitunkeville
pyynnöille.

Kuukausien kuluessa pienokaisen karva menetti kermaiset täplänsä
ja muuttui kauttaaltaan lämpöisen ruskeanpunaiseksi, alapuoli
vaaleaan säämiskään vivahtaen, ja siitä kasvoi erikoisen soma ja
korkea-askelinen nuori sarvas. Nyt sen nimikin muutettiin "elukasta"
"puna-dandyksi" eli "puna-keikariksi". Vähitellen se nyt tottui
selviin, ei tosin ystävällisiin, mutta kuitenkin jotakuinkin alentuvan
siedettäviin väleihin mustan ja valkoisen kirjavan lehmän, vuoden
vanhan mullikan ja kahden suuren, uneliaan, porkkanan värisen härän
kanssa, jotka suorittivat Mac Tavishin kyntämiset ja vedätykset. Kun
sen ensimäiset sarvet alkoivat puhjeta, niin se vähitellen laski talon
kaiken joutilaan kansan ehdottoman valtansa alle. Sen hoikkuudesta ja
vartalon pienuudesta huolimatta ne joutuivat täydellisesti alakynteen,
sillä se saattoi aina sohia niitä minne halusi, taikka antaa niille
julmia iskuja etukavioillaan ja sitten uhkamielisen helposti välttää
niiden vihat. Päästäkseen vähemmillä ikävyyksillä ne sen vuoksi
taipuivat sen sortovaltaan, kunnes se kävi niille tavaksi. Epäilemättä
tämä ylivalta oli helpompi saavuttaa sen kautta, että se nautti Mac
Tavishin suosiota. Se kun puolet aikaansa vietti tuvassa Mac Tavishin
kantapäillä taikka rinnalla juoksennellen, Mac Tavishin käsivarsi
kaulallaan, niin muut eläimet siitä helposti alkoivat luulla, että
sille kuului joku vähä Mac Tavishin isäntävallastakin. Oli ehkä onni
kaikille asianomaisille, ettei talossa ollut koiraa eikä kissaa Mac
Tavishin suosiota jakamassa, sillä Puna-dandy oli mustasukkainen kuin
espanjan mustalainen.

Puna-dandyn täysikasvuiseksi, korkeasarviseksi sarvaaksi kehittyessä
kehittyi kaksi vastenmielisyyttäkin -- sikaa ja kaikkia käärmeitä
kohtaan. Edelliseen ei ollut mitään ilmeistä syytä, ja aina kun sen
huomattiin sitä osottavan, sai se tuimat iskut Mac Tavishin piiskasta,
josta hyvästä se sitten saattoi korskuen lähteä kymmeneksi minuutiksi
ladon taa jurottamaan. Sen tapana oli seisoa sikoaituuksen vieressä ja
tuikkia raoista viatonta röhkijää. Tapaturmien välttämiseksi Mac Tavish
kohotti aidan pääsemättömän korkeaksi ja naulasi umpeen kaikki lautain
väliset raot.

Kun tämä oli tehty, niin Puna-dandy näytti unohtavan, että sikoja oli
olemassakaan. Mutta käärmeitä se ajoi aina, nousten hiipien auringon
paahtamille mäille yllättääkseen ne siellä päivää paistattamassa,
taikka kouhien sarvillaan sananjalkain lymypaikkoja ne aukealle
karkottaakseen ja siellä sotkeakseen mäsäksi terävillä vikkelillä
kavioillaan. Tässä vihassa isäntä sitä kannatti kaikesta sydämestään,
sillä Mac Tavishin hieman lapsellisissa silmissä kaikki käärmeet,
kirkkaat vaarattomat pienet vaskikäärmeet, samoin kuin kuoleman
aiheuttava "mokkasiinikin" eli "kuparipää", olivat perkeleen sikiöitä.
Tämä näytti täsmälleen olevan Puna-dandynkin käsitys asiasta. Se
saattoi vainota vähäistä viatonta vaalean viheriää, ei jalankaan
mittaista ruohokäärmettä yhtä reippaalla tanssivalla vimmalla kuin
hävitti sylen mittaisen mustan tarhakäärmeenkin eli "sinikiitäjän".
Mutta kun kysymyksessä oli kyy eli "kuparipää", niin se oli
kylmäverinen ja varovainen kuin oppinut miekkailija. Se tiesi -- ken
voi sanoa mistä, kun ei ainakaan Mac Tavish sille opettanut -- sangen
hyvin semmoisten käärmeiden eron, joitten purema tuotti kuoleman, ja
semmoisten, joilla ei leuoissaan ollut myrkkyhampaita.

Sattui niin että vuoren etelärinne, joka oli kaikilta tylymmiltä
tuulilta suojassa ja täynnään päivänpaisteisia portaita, oli kuparipään
mielipaikkoja, sillä ei missään muualla se tullut toimeen niin kaukana
pohjoisessa. Ajasta aikaan, kun joku tuli purruksi, molempain laaksojen
hajallaan asuvat uudisasukkaat kokoontuivat yhteiseen sotaretkeen tämän
myrkyllisen maanvaivan hävittämiseksi. Mutta enimmäkseen kuparipäät
pysyttelivät syrjäisillä kallionportailla ja pääsemättömissä rotkoissa
ja siten välttivät huomion. Ne eivät tavotelleet kuuluisuutta ja sen
vuoksi ne helposti unohdettiin.

Mac Tavish ei yleiseen muistanut, että niitä oli olemassakaan. Mutta
hän muisti ne sangen äkkiä, kun se kallionpykälä, jolla hän seisoi
näköalasta nauttimassa, äkkiä hänen painonsa alla lohkesi ja hän tunsi
putoavansa alas pitkin paljasta hirmuista rinnettä. Tämä rinne oli
melkein äkkijyrkkä ja hän putosi nopeasti sinkoavain pölyäväin kivien
ja kirkkaan kuuman helteen keskellä aivan suoraan maiseman sisään.
Hän luisti kapean portaan yli, tapasi kiireessä pensasta, joka sillä
kasvoi, ja sai vastaukseksi vihaisen kahinan, joka hänestä tuntui
kuuluvan aivan korvan juuresta. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, hän
päästi irti pensaasta ja hetkisen tunsi todellista lievennystä siitä,
että taas selvään putosi. Sitten hänen päänsä kolahti esiin pistävään
juureen, hän poukkosi toiselta portaalta, pyörtyi, putosi nopeammin
ja kieri pohjalle katkennein säärin ja mukanaan lajiteltu valikoima
paukkuvia kiviä.

Hän ei tietenkään osannut sitä aavistaakaan, mutta nämä melkein liian
seuranrakkaat kivet olivat hänen henkivartijansa ja aluksi sangen
tehokkaatkin. Vihaisesti kähisten ja kalistellen päivää paistatteleva
kuparipää-perhe hajaantui ja kiirehti tiehensä tämän kivisateen pakoon
ajamana. Muutaman sekunnin kuluttua pöly painui maahan ja viimeinenkin
kivi asettui paikoilleen. Ja niin teki Mac Tavishkin, sillä hän oli
saanut kelpo kolauksia tässä mutkattomassa mäenlaskussa ja se isku,
joka hänen päähänsä sattui, oli sangen ilkeä.

Mac Tavishin pudotessa Puna-dandy oli seisonut aivan vieressä hänen
takanaan, hienolla samettiturvallaan nuuskien isäntänsä taskuja,
oliko niissä jotain hänen varalleen. Se hypähti korskahtaen taapäin
Mac Tavishin niin ihmeellisellä tavalla kadotessa ja loukkaantuneena
poistui. Se ei ollut tottunut siihen, että isäntä käyttäytyi noin
jyrkästi, taikka meni jonnekin niin äkkiä, ettei hän joutunut mukaan
tulemaan. Useita minuutteja se astua patsasteli edes takaisin,
pää sangen pystyssä ja silmissä hämmästynyt katse. Ruveten sitten
ikävystymään se lähti jyrkänteen partaalle ja kurkisti varovasti alas.
Sen jalat irrottivat muutamia pieniä kiviä, jotka pudota räiskivät alas
ja iskivät kipeästi Mac Tavishia. Sarvas luuli hänen tästä hyppäävän
pystyyn ja suuttuvan. Mutta sen sijaan hän makasikin aivan hiljaa
alallaan.

Puna-dandy huolestui. Se lähti aivan jyrkänteen reunalle, työnsi vielä
muutamia kiviä Mac Tavishin päälle ja näytti hetken aikaa hautovan
semmoista tuumaa, eikö hänen ollutkin parasta lasketella itse perässä.
Epäilemättä hänkin olisi alas päässyt, mutta epäilys, miten hän perille
tulisi, esti yrittämästä. Se korskui levottomasti, peräytyi takaisin
jyrkänteen reunalta ja lähti sitten vuoren reunaa kulkien etsimään
helpompaa kohtaa, alas mennäkseen.

Kun jyrkänteen alla kaikki oli ollut jonkun aikaa alallaan,
niin ilmestyi jälleen useita kuparipäitä, himmeällä loistolla
auringonpaisteessa hohtaen, ja varovasti luisui takaisin
paistatuspaikalleen. Heimon patriarkka, paksuvartinen, kauniisti
kirjailtu junkkari, lähes syltä pitkä, kulki edellä johtajana. Se
tuli vain muutaman jalan päähän pyörtyneestä Mac Tavishista, päästi
varottavan kalistuksen ja kiertyi mutkiin hyökätäkseen. Muu joukko
poistui äkäisellä kahinalla, jättäen mielellään koko kunnian sille.

Kun Mac Tavish ei liikahtanut, ei käärmekään hyökännyt. Se odotti,
odotuksen ilmettynä kuvana, litteät himmeät silmät kiinnitettyinä
salaperäiseen olentoon, joka niin salaperäisellä tavalla oli tullut
heidän joukkoonsa. Se odotti ehkä kymmenen minuuttia. Vakuutettuna
sitten siitä, ettei esine ollut elävä eikä vaarallinen, se avasi
mutkansa ja lähti pois kiemurtelemaan.

Mac Tavish alkoi tällä hetkellä vähän tointua. Hän liikahutti
kättä. Hän koetti liikuttaa oikeata jalkaansa. Voihkaus pääsi hänen
kurkustaan. Iso käärme yhdellä vilauksella kiertyi mutkiinsa ja kalisti
äänekkään varotuksensa tunnettuun ritarilliseen tappelunmalliinsa.

Mac Tavish tämän kalman äänen kuullessaan tointui täydelleen, äly aivan
valveutuen. Hän ei liikauttanut jäsentäkään, silmänsä vain hitaasti
avasi kurkistaakseen ympärilleen. Ei hänen tarvinnut paljoakaan
kurkistella, sillä siinä oli iso kuparipää aivan suoraan hänen
naamansa edessä, pää hiljaa heiluen, ulottumamatkan päässä ja valmiina
hyökkäämään.

Mac Tavish ajatteli ankarasti. Hän tiesi, ettei vihollinen hyökkäisi,
niin kauan kuin hän pysyi aivan hiljaa. Mutta hän tiesi myös, että
käärme nyt älysi hänen elävän ja että se sen vuoksi saattoi odottaa
vaikka kuinka kauan. Kuinka kauan hän voisi pysyä alallaan? Taittunutta
jalkaa alkoi särkeä kauheasti. Muita käärmeitä saapuisi tuota pikaa
lymypaikoistaan. Kylmä hiki alkoi valua hänen koko ruumiistaan. Sitten
hän tunsi päätään jälleen huimaavan ja pyörtymyksen palaavan. Kauhun
jäätämänä hän koetti pakottaa järkensä velvollisuutensa tekemään, häntä
hirvitti, jos hän pyörtyneenä sattuisi liikahtamaan. Heikkoudessaan hän
alkoi hautoa kaikenlaisia mielettömiä suunnitelmia, hairaisiko maasta
kourallisen kiviä ja niillä nakkelisi vihollista, vaikka hän sangen
hyvin tiesi, että vihollinen saattoi pistää ainakin kolme tai neljä
kertaa nopeammin kuin hän kättään liikuttaa.

Tuska ja jännitys ja ajatusten sekavuus alkoivat taas ruveta saamaan
ylivaltaa, kun hän takaansa kuuli kavioitten kapsetta. Hän ei
uskaltanut kääntää päätään katsellakseen, mutta hän tunsi, ken se oli,
ja hänen aivonsa alkoivat jälleen selvitä. Hän näki kiertyneen käärmeen
muuttavan päätään, ikään kuin antaakseen toisen suunnan sen iskulle.

Ja siinä samassa Puna-dandy tulla sipsutteli näkyviin, tanssien samaa
kevyttä sotatanssiaan kuin puolustusmahdollisuuksia puuttuvaa sikaakin
härnätessään. Se pyörähti pois toiselle puolelle, kääntäen kuparipään
huomion pois Mac Tavishista. Sitten se varovasti laski hyökkäykseen
sarvensa päät, juuri ulottumamatkan päähän. Käärme pisti kuin salama
kahdesti, hukaten turhaan myrkkynsä läpäisemättömään sarveen. Tämän
vimmastuttavan sarven ärsyttämänä se hyökkäsi yhä uudelleen ja
uudelleen, kunnes ei lopulta herahtanut ainoatakaan myrkkypisaraa.
Sitten äkkiä älyten menettäneensä voimansa ja väkensä, kunnes
ennättäisi varastonsa uusia, kuparipää nopeasti kehi auki mutkansa ja
syöksyi piiloon.

Mutta vaikka se oli vikkelä, niin vielä vikkelämpi oli sarvas.
Teräväreunainen kavio, kostonhimon voimalla alaskäsin viiltäen, kohtasi
käärmeen niskan jumi siihen kohtaan, jossa se kalloon yhtyi. Tämä isku
jakoi sitkeät suomut ja leikkasi selkärangan aivan poikki.

Murhaava pää putosi eteenpäin aivan voimatonna, mutta elinvoimaa ja
väkeä uhkuva ruumis kiertelihe rumiin sätkiviin mutkiin. Puna-dandy
vielä toisella iskulla ruhjoi voimattoman pään. Sitten se sotki ja
polki maahan kiemurtelevat mutkat, kunnes ne olivat paloiksi katkotut
ja sen somista vuohiskarvoista tippui verta. Eikä se tästä herennyt
eikä tunnustanut voittoansa täydelliseksi, niin kauan kuin oli jäänyt
vähääkään kiemurtelemaan.

Mac Tavish, tuntien nyt ainakin käärmeiden puolesta olevansa hyvässä
turvassa, salli itsensä vähäksi ajaksi pyörtyä. Jälleen tointuessaan
hän tunsi voivansa paremmin ja Puna-dandy seisoi hänen rinnallaan
haistellen hänen kasvojaan. Hän hyväili kapeata pehmeätä turpaa
minuutin tai pari, ilmaisten peittelemätöntä ihastustaan pelastajansa
voiman ja taidon johdosta; ja tuimasti hammasta purren hän sitten lähti
hitaasti ja tuskalla kämpimään lähimpään taloon.



SELKÄ SEINÄÄ VASTAAN


I.

Oli ankara talvi, julmin, mitä se oli vielä kokenut; ja karhuksi se
jo oli kokenut koko monta. Varhain se oli alkanut, pakkasineen purrut
läpi luiden ja ytimien, halkoillut puita, joiden oksissa vielä tapasi
liikoja mehuja, ja kostean maan toukkineen, juurineen ja mukuloineen
sulkenut teräspanssarin taa. Sitten oli tullut myrsky myrskyn jälkeen
pakkasen poistumatta, ja kovaa kuivaa lunta kuin valkoista hiekkaa,
joka tuiskui silmiä sokaisten, minnekään vakautumatta, karttui niin
vahvalta, että pitkäkoipinen, lumikenkäkavioinen hirvikin siinä
kaaloi mahaa myöten. Ei edes vanhain kuusimetsäin uumenissakaan ollut
kunnollista suojaa hirmutuiskujen raivoa vastaan, niiden kylmyys tunki
syvimmänkin salon sydämeen ja kylmi nälkiintyneet ilvekset pesäänsä.

Nuoruutensa herttaisina ja suruttomina aikoina iso musta karhu oli
oppinut pitämään arvossa emonsa opetusta ja lihomaan talveksi. Täpösen
täynnään mustikkaa ja syksyn muuta hedelmää, hunajaa ja jauhoista
juurta ja loppukesän monenlaista kuhisevaa lihavaa pientä maimaa,
se rasvavaroineen aina kylmäin lähestyessä oli tuntenut unetusta ja
koukistunut nukkumaan johonkin syvään koloon, kallion tai petäjän
juurakon alle, ja antanut suurien lumien haudata itsensä alleen
hamaan kevääseen saakka. Mutta käytyään ikää voittaen levottomaksi
ja ärtyiseksi ja enemmän lihan ja veren persoksi kuin nuoruutensa
verettömän ruokajärjestyksen aikana, se oli menettänyt talviunen
mainion lahjan. Suvun akkaväen ja hyvätapaisten urospuolisten
nuorukaisten rauhassa nukkuessa katkerat tuimat myrskykuukaudet, se
rauhattomana vaelteli tyhjyydessä, nälästä alati valveillaan, kaikella
taidollaan metsästäen ja tuskin sen vertaa saaden pitkäkoipista
jänistä, että lopen laihtuneilla kyljillä oli lihan hiventäkään.

Helmikuun puolivälissä, seudun kaikkien kotoisten petoeläinten --
karhujen, kettujen, kalastajanäätien ja turkkinäätien -- jo tapellessa
nälän kourissa, hyökkäsi sinne uusia ahnaita riistan etsijöitä.
Pohjoisesta ryntäsi laumoittain suuria harmaita metsäsusia, joita
ei näillä kulmilla viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana
tunnettu muuta kuin muistotiedon mukaan. Vanha musta karhu ei
penikka-ajoistaan ollut pelosta tiennyt; mutta nyt kuullessaan tuon
valittavan kamalan laumaulvonnan värähtelevän lumella hiljaisen kuun
alla, se tunsi sydäntään hyytävän. Ja kun se jonkun lauman jäljille
sattuessaan huomasi vieraitten jalanpainalmusten suuren luvun, niin
sen niskakarvat nousivat kankeina pystyyn sekä pelosta että vihaisesta
inhosta. Se tunsi pitävänsä puoliaan puolelle kymmenelle moiselle
kalpeasilmäiselle, raatelevalle tunkeilijalle kerrallaan ja päätteli
sen vuoksi, etteivät ne luultavasti sentään hullaantuisi etsimään
riitaa hänen kanssaan. Mutta se arveli kuitenkin viisaimmaksi välttää
niiden tielle joutumasta.

Karhu oli asunnokseen valinnut väljän kuusikorven, jonka tiheät kätköt
suosivat riistan ajoa ja soivat jonkun vähän suojaa tuultakin vastaan.
Mutta eräänä päivänä se vimmastuneena siitä, kun ei ollut mitään,
mitä ajaa, lähti paljaitten maitten poikki koettamaan onneaan niillä
ryhmyisillä sekametsämailla, joita oli ylämaan liepeillä. Paljaat
maat olivat lakeat ja aavat, mutta kirjavanaan lukemattomia pieniä
vesakoita, joissa se arveli ehkä tapaavansa piileviä riekkoja, taikka
suuria lumikenkä-käpälällisiä jäniksiä haavanoksia kolomassa. Kaukana
aavikon toisella puolella se erotti mustan vuoren, josta oli toiselle
puolelle sortunut kiviröykkiö, ja sitä kohti se suuntasi kulkunsa
siinä mielessä, että sen koloista ehkä löytyisi joku sopiva luola,
joka paremmin kestäisi tuulta kuin hänen kuusikorpensa. Jos luolassa
jo olisi asukas, niin sen parempi. Silloinpa hän saisi sekä pesän että
vielä hyvin varustetun ruoka-aitankin.

Pois harmaanvalkoisten lakeitten poikki, selkeän, haaleahkon taivaan
matalan kaarron alatse, se hitaasti rähmi, musta ruho kaiken matkaa
kirpeästi silmään pistäen. Lakeudet karmeassa valkoisessa autiudessaan
saivat ajattelemaan paljasta graniittia, hajanaisia ja puoleksi lumeen
peittyneitä viidakoita näkyi siellä täällä tummanharmaina ohuina
viivoina, tukkoina ja pisteinä. Leveäsiipinen valkoinen lumipöllö,
nietospoimujen päällitse matalalta lentäen, seurasi lumikon jälkiä,
lumikon itsensä nälkäisenä ajaessa takaa pakokauhuista hiirtä. Nälkä,
epätoivo ja armoton kylmyys olivat näköpiirin valtiaat.

Jonkun vähän aikaa karhu, tyhjyyden poikki liikkuessaan oli korvissaan
epämääräisesti tuntenut kuin susilauman etäistä värjöttävää ulvonaa.
Mieli omissa tarpeissaan se ei ollut kiinnittänyt siihen mitään
huomiota, paitsi että epämääräisesti, vaikka kiukkuisesti, kadehti
metsästäviltä ajettua saalista -- kaributa ehkä, tai mahdotonta
uroshirveä, jota kyllä kestäisi ajaa enemmänkin aikaa, mutta sitten
hyväksi lopuksi syödäkin vatsansa kylläiseksi. Se kaaleli edelleen,
nälkäisin silmin lunta etsien. Lopulta se tapasi verekset jäniksen
jäljet ja ne johtivat muutaman sadan askelta oikealle kädelle syvälle
hautaantuneeseen viidakkoon. Sen aistit terottuivat ylimmilleen, se
kyyristyi niin matalaksi, että lopulta miltei katosi näkymättömiin
syvään lumeen, ja alkoi jälkiä seuraten ääneti ryömiä eteenpäin. Täytyi
hämmästyä, kuinka pieneksi ja näkymättömäksi se sai itsensä.

Mutta nyt se, aistiensa äkkiä niin tarkoiksi valveuduttua, huomasi
tavattoman sävyn tuossa monikurkkuisessa luikkuussa, jota kuului kaukaa
takaa päin. Se ei ollut aivan samanlaista kuin lauman helppoa saalista
ajaessa. Siinä oli vihan soinnahdus, verinen uhka ja uhma. Ja lisäksi
se nyt oli lähempänä; se epäilemättä lähestyi.

Äkkiä karhu nousi jäljilleen suoraksi seisomaan ja vähän mörähtäen
tuijotti taakseen. Sen sydän hytkähti raivosta ja sitten hetkeksi aivan
pysähtyi. Hän itse oli tällä kertaa riistana.

Joitakuita sekunteja se, ollen niitä, jotka tappelevat viimeiseen
veripisaraan, arveli jäädä paikalleen ja tässä tapella näitä röyhkeitä
tunkeilijoita vastaan. Loipa se silmäyksen viidakkoonkin, jossa kaniini
lymysi, ehkä aikoen ottaa sen kiinni ja tyynnytellä nälkäänsä, ennen
kuin ulvova lauma saavuttaisi. Mutta juuri samalla se sattui näkemään
lauman tulevan ulos kuusimetsästä ja hetkeäkään epäilemättä lähtevän
hänen jälkiään pyyhkäisemään. Kuinka määrättömästi niitä oli! Tämä
näky joudutti sen päätöstä. Hänet piiritettäisiin, eikä olisi mitään
mahdollisuutta näyttää, kuinka oikein tapellaan. Se kääntyi taas
ympäri vuorta kohti ja oikaisi pitkään töyssyvään laukkaan. Jos hän
sinne pääsisi, niin löytyisi sieltä joku parempi paikka, jossa voisi
taistella tasaisemman tappelun.

Huolimatta koostaan ja päältä nähden kömpelyydestään karhu teki
taivalta nopeaan. Suurella voimallaan se saattoi jonkun aikaa voittaa
lumen hankalan pehmeydenkin, joka tosiaan takerruttikin yhtä pahasti
takaa-ajajia kuin sitä itseäänkin. Se oli laiha ja sitkeä ja rintakin
sen mukaan selvä, ja sen tahto saavuttaa vuori oli järkähtymätön.
Susilauma juoksi nyt ääneti, mutta sen kamala äänettömyys oli kahta
uhkaavampi kuin äskeinen selkää karmiva yhteisluikkuukaan. Se lähestyi
nopeasti, mutta pakolainen oli riittävän kaukana edellä. Sudet olivat
siitä puolen sadan askeleen päässä, kun se pääsi vuorelle.

Vuoren rinta oli sillä kohdalla pystysuora ja aivan sileä. Karhunkaan,
joka oli niin kokenut kiipijä, ei ollut yrittämistäkään kiivetä sen
päälle. Mutta se sai siitä, mitä ennen kaikkea kaipasikin -- vakuuden,
ettei takaa päin yllätettäisi. Se pyörähti ympäri kuin salama, työnsi
selkänsä kalliota vastaan, nousi hillityn valmiuden asentoon istumaan,
kohotti molemmat asestetut etukämmenensä ja odotti vainolaisia
ääneti, huulet irvissä keltaisten hampaitten päältä ja pienet silmät
sinivihreinä palaen syvissä kuopissaan.

Työntäen etukäpälänsä syvälle lumeen sudet pysähtyivät jyrkkään vajaan
kahden sylen päähän. Tämä oli riista, jommoista ne eivät olleet vielä
koskaan ajaneet. Ne hajaantuivat karhun eteen puoliympyrään, toiset
levottomasti edes takaisin tallaillen, toiset takakintuillaan istuen,
mutta kaikki keskittäen siihen pelättävät silmänsä. Niiden johtaja,
joka oli vähän edellä, seisoi ja aprikoi; ja karhu odotti, isoa päätään
puoleen ja toiseen hitaasti häälytellen.


II.

Vaikka olikin se talvi niin hirveä kaikille metsän kesyttömille
eläjille, niin ei erämies Job Thatch lumeen peittyneessä mökissään
vuoren takana alussa ollut sen uhkailuista milläänkään. Mökki oli
kodikas, polttopuita seinustalle runsaasti pinottuina ja siirtokunnasta
hän oli kantanut jonkun verran jauhoja, suolalihaa, teetä ja siirappia
lisäksi tuoreeseen lihaan, jota hän varmaan saattoi otaksua pyssyllään
hankkivansa. Riistan vähenemisestä oli hänelle vähemmän haittaa
kuin kenellekään muulle, jonka ravinto saloa juoksenteli, sillä
nelijalkaisista eränkävijöistä ei ainoakaan vetänyt hänelle vertoja
omassa ammatissaan. Kaiken muun kuin vainun puolesta hän oli etevämpi
metsästävä eläin kuin paraskaan niistä. Hänen kuulonsa oli yhtä tarkka
kuin kuuntelevan hirven. Hän näki yhtä pitkälle kuin ilves, ja hänen
katseensa selvitti paremmin. Lumikengillään hän juoksi keveästi ja
uupumatta, muiden kinoksissa rämpiessä, ja rihlallaan hän saattoi
tappaa niin pitkän matkan päästä, ettei varovaisinkaan riista, jonka
jälkiä hän seurasi, hänen takaa-ajoansa aavistanut, ennen kuin
pehmeänokkainen luoti sen kaatoi omille jäljilleen. Tämän etevämmyyden
tunnustaen jotkut vähemmistä saaliin etsijöistä, vaikka ne häntä
pelkäsivät ja vihasivat, alkoivat häntä salaa seurailla, päästäkseen
hänen riistansa tähteille.

Mutta John Thatch'in luottavan saavuuden seuraus oli se, ettei hän
koskaan koettanut itseään varustaa kovan onnen varalle. Hän hankki
verestä riistaa vain tarpeen mukaan ja vain semmoista riistaa, joka
sattui vastaan tulemaan, hänen kiertäessään jokapäiväistä reittiään
kaukana hajallaan olevia ansoja kokemassa. Ja kun siis kova onni
häntä kohtasi, teljeten hänet mökkiinsä vangiksi, niin oli hänellä
alkuperäisessä jäähdytyslaitoksessaan vain viimeinen vajaa puolikas
karibun reittä ja pari jänistä, joissa ei ollut muuta kuin luuta ja
nahkaa.

Ja tällä tavalla sitten erämaan synkät voimat, joita hän aina oli
kuvitellut niin varmaan hallitsevansa, häntä vastaan äkisti kääntyivät
ja hänet maahan löivät. Hänen keveästi juostessaan lumen pintaa
erään rotkon reunalla, tarttui lumikenkään lumeen peittynyt vekara
ja kaatoi hänet. Hän putosi väännältävällä nytkäyksellä suin päin
pienen jyrkänteen alle. Pudotessaan hän tunsi kauhistuksen ja tuskan
väristyksen kulkevan kautta ruumiinsa ja kuuli oikean sääriluunsa
katkeavan tylsällä vihlovalla naksahduksella.

Sekunnin tai pari hänestä tuntui, että tämä oli hänen loppunsa. Hän
tiesi niin hyvin mitä se merkitsi, sillä hän tunsi niin hyvin erämaan
leppymättömät voimat, jotka näin olivat kääntyneet häntä vastaan ja
saaneet hänet niin toivottomasti alakynteen. Äkillinen tuska hetkeksi
turrutti hänen tahtonsa ja hänestä tuntui parhaalta maata siinä, missä
oli, ja antaa jäätävän pakkasen tehdä työnsä niin äkkiä kuin suinkin.
lämpötilan ollessa niillä vaiheilla, jolloin elohopea kuulassaan jäätyy
kovaksi, ei kauaakaan kuluisi, ennen kuin tuska suloisesti lieventyisi
ja hän saisi vaipua iäiseen uneen.

Sitten hänen järkensä selkisi ja vanha isäntävalta heräsi hänen
tahdossaan. Valkoinen kuolema, jota hän oli niin kauan ja luottavasti
torjunut, ei saisi nytkään häntä narrinaan pitää eikä hänen päiviään
päättää. Metsän turkilliset rosvot, joita hän oli metsästänyt
ja ansoilla pyytänyt, eiväthän ne saaneet tulla hänen lihojaan
pureskelemaan ja luitaan hajalle kiskomaan. Paljaan päätöksen voimalla
hän pakotti veren uudelleen urheasti kiertämään suonissaan ja nauroi
ääneensä, karskisti, reitensä tuskille. Sitten hän ryhtyi toimeen
ryömiäkseen takaisin mökilleen.

Ensin hänen täytyi kulkea siitä suoraan poispäin rotkon suuta etsimään,
sillä kiipeämään sen jyrkkiä rinteitä hän oli aivan kykenemätön.
Lumikenkiään hän nyt piti käsissään, eikä jaloissaan, tallaten niillä
tien, jota pitkin saattaisi hiljalleen ryömiä eteenpäin. Se oli
tappelua joka tuuma, mutta hänen tahtonsa oli järkähtämätön, rintansa
kuin suden ja jäsenensä väsymättömät kuin lumikon punotut suonet.
Suotta pakkanen vaipui maahan ja häntä ahdisti, taistelu piti häntä
kuumana ja murtuneen luun repimiset joka liikkeellä raatelivat häntä
raivoisiin ponnistuksiin. Ja seitsemän tunnin jättiläismäisen taistelun
jälkeen kuolemaa vastaan hän pääsi mökkinsä ovelle, kohottautui
lumikengillä kuten kainalosauvoilla pystyyn, niin että saattoi nykäistä
salpanuorasta, ja kaatui kynnykselle.

Nyt hän samalla hetkellä, kun oli voittanut, oli kaikki
menettämäisillään. Uupumuksesta juopuneena hän luulotteli olevansa
turvassa ja oli juuri uneen vaipumaisillaan, ovi puoleksi avoinna. Jos
hän olisi sen tehnyt, niin olisi tuli pian sammunut, valkoinen kuolema
olisi hiipien löytänyt hänet siitä samaisesta paikasta ja jäljestäpäin
olisivat saaliin hakijat löytäneet näihin odottamattomiin pitoihin.
Mutta jokin ääni aivojen syvyyksissä huusi terävän varotuksen ja hän
heräsi. Hän sulki oven, pinosi pesään hiilloksen päälle puita, näki
valkean hyvin syttyvän, sulki ilmareiän ja makasi sitten tunnin verran
lattialla. Herätessään hän keitti kattilallisen väkevää teetä ja tunsi
itsensä jälleen kohtalonsa valtiaaksi.

Hänen ensimäinen pelkonsa oli nyt se, että ellei murtunut luu tulisi
paikoilleen, niin hänestä tulisi raajarikko koko loppuiäkseen. Vähän
kyllä hän tiesi haavalääkärin ammatista, mutta kokenut eränkävijä
on monitaitoinen mies. Etsien avukseen pienimmänkin muistotiedon,
mielijohteen ja kuulopuheen rippeen, mikä vain koski murtuneita luita
-- ja hän huomasi, että hänen aivoissaan olikin hajallaan koko joukko
semmoisia rippeitä -- hän ryhtyi pesän sytykkeiksi kokoomastaan
tuohesta ja kevyestä puusta rakentamaan karkeatekoisia lastoja. Sitoen
sitten katkenneen säären jalan lujasti vuoteen patsaaseen hän asetteli
lastat ja siteet löyhään paikoilleen sen ympärille ja alkoi kiskoa
taittuneita luunpäitä sijoilleen. Se kysyi kamalia ponnistuksia. Tuskan
hiki pursusi hänen harmaanvalkoiselle otsalleen ja hengitys kitisi
yhteen purtujen hampaitten välissä. Vihdoin päät masennetulla, luontoa
käännättävällä loksahduksella menivät sijoilleen. Rautaisella tahdon
lujuudella hän kiristi lastat ja-sitoi ne niin, etteivät ne voineet
liikkua. Sitten hän vähäksi ajaksi meni tainnoksiin.

Viikkoon tai pariin ei vangilla nyt ollut muuta huolta kuin kärsiä
sääriluun kamalia vihlovia tuskia, kampia hitaasti ja suurella
vaivalla ympäri pirttiä, niin etteivät lastat liikkuneet, ja tuntea
tämän hiljaisen ajallisen elämän kuolettavaa yksitoikkoisuutta,
suonien tarmoa sykkiessä. Aikaa hänellä oli vaikka kuinka paljon, ja
kauhistuksella ajatellessaan sitä, että täytyisi kulkea koko elämänsä
toinen jalka kelvottomana, hän piti pienenä asiana menettää pari tuntia
neljän halon saantiin metsästä pirttiin.

Mutta kaiken aikaa hänen piti syödäkin, eikä hän huomannut pakollisen
toimettomuutensa suurestikaan haittaavan ruokahaluaan. Kun vähäinen
varasto verestä lihaa oli kaikki syöty, niin tuli hän moniaan
päivän sangen Hyvin toimeen sian lihalla ja leivällä. Sitten hän
hytkähdyksellä, joka melkein lähenteli silmitöntä säikähdystä, huomasi
näiden varastojen vähenevän kamalan nopeasti.

Hän suoraa päätä määräsi itselleen tarkkaan vähennetyt ruoka-annokset.
Sitten hän laski, moneksiko viikoksi hänellä vielä oli ruokavaroja.
Hänen rohkeutensa laski kilpaa lämpömittarin kanssa, kun hän huomasi,
että ruokavarat, korkeintain riittivät kolmeksi viikoksi ja muutamaksi
päiväksi, ja vain töin tuskin vireillä pitämään ruumiissa elämän
häälyvää liekkiä. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä,
kauanko kuluisi, ennen kuin sääri jälleen olisi terve, mutta se hänestä
tuntui sangen varmalta, että kolme viikkoa ja pari kolme päivää oli
riittämätön aika parannukseen.

Tässä se äänetön vihamies jälleen oli hänen kimpussaan, eikä tällä
kertaa äkkihyökkäyksen kiivaudessa, vaan hitaasti piirittäen ja
leppymättömän kärsivällisenä, jonka hän älysikin vaarallisimmaksi
hyökkäyksen malliksi. Hän ei masentunut, mutta hän alkoi tuntea, että
nyt oli selkä seinää vastaan.

Onni oli, että puita oli melkein vaikka kuinka paljon, hän kun poltti
niitä nyt säästelemättä, rihloineen maatessaan avoimessa ovessa,
kunnes melkein vilusta jähmettyi, jos ehkä joku karibu tai sarvas
sattuisi siitä ohi kulkemaan. Tämän toivon petettyä joka päivä
hän lopulta uskalsi suurella vaivalla ryömiä lumelle ja melkein
käsittämättömällä työllä virittää mökin taa muutamia ansoja. Mutta
kaikista erämiestaidoistaan huolimatta hän ei saanut toivottoman
kömpelöitä jälkiään kunnolla peitetyiksi, ja kaikki metsän eläjät niin
selvin varotuksin pilkkasivat moisia kelvottomia ansoja. Yhden jäniksen
hän vain sai kaksi viikkoa pyydystettyään, ja tämänkin hän töin tuskin
sai pelastetuksi nälkäisen ahman hampaista.

Sitten hänen mieleensä äkkiä juolahti ajatus, että talven ankaruuden
ohella oli joku erikoinenkin syy riistan tavattomaan vähyyteen. Tämä
ajatus iski häneen, kun hänen korviinsa kuutamoyön ihmeellisessä
hiljaisuudessa kantoi tuo pitkä, korkea ja väräjävä joukkoulvona, jota
hän ei ollut kuullut siitä pitäen, kun Mackenziellä rakenteli ansojaan.
"Metsäsusia!" hän mutisi. Ja kampien suurella vaivalla akkunalle
hän ulos katsoessaan joutui näkemään susilauman taajassa ja hyvässä
järjestyksessä juoksevan kaukana hohtavalla lakeudella.

Tämän jälkeen hän päätti, että susia hän väijyisikin avoimessa
ovessaan. Jos hän saisi yhdenkään ammutuksi ja ruumiin pelastetuksi
muulta laumalta, niin riittäisi se ylläpitämään elon kipunaa suonissa,
vaikk'ei ruoka juuri ollutkaan hänen makunsa mukaista.

Moneen päivään ei tämän päätöksen jälkeen kuitenkaan tullut mitään
mökin näkyviin eikä kuuluviin, ei edes metsästävää lumipöllöä; ja
hyllyillään vain kolmen päivän niukat annokset John Thatch alkoi
itsekseen tuumia, että jo oli aika ruveta ajattelemaan niitä tarpeita,
jotka saattoivat sielu parkaa odottaa olemisen kynnyksen tuolla
puolella. Tehden tiliä itsensä kanssa hän tuli siihen päätökseen, että
kun hän ei ollut hätähousuja tässä elämässä, niin tuskinpa vain hän
lähtisi hätähousuna tulevaankaan. Ja lisäksi hän päätti, että koska
hän tässä elämässä oli parhaan taitonsa mukaan ollut ihmisten kanssa
rehellisesti, niin varmaan se näkymätön voima, jota hän puolittain
tietoisesti oli tunnustanut ja kunnioittanut, pitäisi huolta siitä,
että häntäkin rehellisesti kohdeltaisiin tulevassa elämässä. Rehellinen
kohtelu, siinä kaikki, mitä hän pyysi, ja itseensä luottaen hän aikoi
hoitaa korttinsa loppuun saakka.

Kesken näitä filosofisia, mutta mieltä vahvistavia mietelmiä, hän
hätkähti susilauman lähestyvää luikkuuta. Pyssynsä temmaten hän ryömi
ovelle.

Sieltä ei näkynyt mitään. Sudet olivat suuren kallion takana.
Muutamassa sekunnissa hänen tottunut korvansa oli selvillä siitä, että
vaikka ne vielä olivat kaukana, niin lähestyivät ne suuntaa, joka veisi
ne sivuitse oikealla puolella olevaan ryhmyiseen maahan, joten ne eivät
kulkisi mökin ohi pyssyn kantaman päässä, ehkä eivät edes näkyvissä.

Hetken hän oli kahden vaiheilla. Kamalasta yhteisluikkuusta kuului
selvään, että lauma oli sangen suuri, eikä hän taas kelvottomine,
haittaavine säärineen juuri ollut taistelukunnossa. Mutta äkkiä hän
teki päätöksensä. Parempi joka tapauksessa kuolla tapellen kuin kuolla
viluun. Hän vilkaisi rihlaansa -- se oli repeteri -- nähdäkseen, oliko
makasiini täysi, sieppasi patruunavyön ja kirveensä ja innostuneena
kämpiä hinkkasi kallion alatse semmoiseen paikkaan, josta hän näki
aseman. Hän näki karhun valtavan näivettyneen muodon, joka puolensadan
sylen päässä ponnisti kalliota kohti. Hän näki ahnaan susilauman sen
kintereillä. Hänen ensimäinen mielijohteensa oli paikalla ampua karhu,
koska karhun liha oli hyvää. Mutta hän tiesi, että jos hän sen tekisi,
niin ei hän saisi maistaa riekalettakaan siitä lihasta, sillä susiin
se katoaisi ajattomassa ajassa. Hän katsoi lauman pääluvun. Sitten
hän huomasi kaukana takana päin toisen ja suuremman lauman laukkaavan
paikalle saamaan osaansa saaliista. Hän näki, kuinka toivottomaan
yritykseen hän oli hairahtunut; ja tylysti päättäen, että hänen
henkensä hinta susilla maksettuna olisi oleva sangen suuri, hän kohotti
itsensä kallionkoloon, jossa saattoi itseään tukien seisoa pystyssä ja
hyväksi lopuksi vapaasti kirvettään heilutella.

Näin tehdessään hän näki karhun saavuttavan kallion, kiepahtavan ympäri
ja julmana kääntyvän takaa-ajajainsa paljoutta vastaan.

"Ollaankos yksistä puolin, vanha veikko!" Thatch mutisi. "Onpa mieleni
hyvä, etten ampunut!"


III.

Karhu istui siinä tuokion takakintuillaan, pelättäviä vastustajiaan
silmäillen. Ne olivat hänelle kalliita hetkiä, sillä näin hän pääsi
hengästyksestään, mutta tätä eivät sudet raukeamattomine suonineen ja
nahkakeuhkoineen vähääkään tulleet ajatelleeksi. Ei niiden välillä
tapahtunut mitään havaittavaa neuvottelua, eikä karhu sen enempää kuin
kalliolta väijyjäkään voinut huomata, että johtajan ja muun lauman
välillä olisi kulkenut minkäänlaisia näkyviä merkkejä. Ja kuitenkin
johtaja yht'äkkiä ikään kuin sovitun merkin mukaan syöksähti eteenpäin
ja koko lauma vaieten sen perässä.

Johtaja oli etunenässä, mutta se ei ollut johtaja vain suuremman
kokonsa ja voimansa vuoksi. Sen oli etevämpi älykin. Se tiesi, kuinka
tässä yhteentörmäyksessä ensimäiselle ehdottomasti kävisi. Viime
hetkessä se poikkesi syrjään ja kyyristyi maahan. Lähin seuralainen
joutui eturintaan ja sai karhun oikeanpuolisesta kämmenestä iskun,
joka mäsäsi sen pään aivan lapain sisään ja lennätti hengettömän ruhon
ilmassa kauas lauman selkäin yli, jossa sen paikalla anastivat ja
repivät ne sudet, jotka eivät päässeet tunkeutumaan taistelurintamaan.

Vaikka lauman johtaja oli tuhoiskun välttänyt, niin ei se siltä ollut
pelkuri; sitä susilauman johtajan ei kannata olla. Samassa kun karhu
iski, se juoksi sen kohotetun kämmenen alle ja repi arkoja suojattomia
kylkilihoja julmasti. Kamalan pitkillä ja voimallisilla leuoillaan
se sai aikaan ilkeän haavan. Mutta nopeasti se sai uhkarohkeutensa
rangaistuksen. Ennen kuin se pääsi takaisin hyppäämään, putosi
vastustajan vasen kämmen sen päälle -- nopealla leikkaavalla iskulla,
kaikki kynnet harassa -- ja katkennein selkärangoin se sortui
toveriensa jalkain alle.

Sen kadotessa katosi karhun musta ruhokin, susiaalto kerrassaan peitti
sen. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä aalto nousi, murtui ja vyöryi
takaisin. Niin kuin räjähdyksen kautta sieltä singahti susia, singahti
kuin penikoita, käpälät taivasta kohti ja selkä koukussa, ja karhu
puhkesi näkyviin silmät palaen, leuat ja olkapäät valuen verta, joka ei
kaikki ollut sen omaa.

"Oikein, kunnon toveri!" kiljaisi Thatch, unhottaen kaikki, niin
uljaasta tappelusta innoissaan.

Tämä innokas rohkaisu ei näyttänyt tekevän karhuun vaikutusta, sillä
sen koko huomio kiintyi nyt hyökkääjien palaavan aallon takaisin
torjumiseen salamanopein iskuin. Mutta sudet kuulivat sen -- ne niistä,
jotka häärivät tappelun liepeillä, mikä mitäkin yrittäen. Niiden
silmien kapeat viheriät liekit kääntyivät nyt kaikki mieheen, joka oli
huutanut. Sitten ne, ehkä parikymmentä kappaletta, hyökkäsivät hänen
kimppuunsa. John Thatchilla ei ollut aikaa lukea niitä sen tarkemmin,
sillä hän huomasi, että toinen lauma oli saapumaisillaan paikalle.

Rihla alkoi puhua, melkein yhtä nopeaan kuin hän sai liipasinta
vedetyksi, ja edellimäiset sudet mukelsivat nurin. Useimmat jäljelle
jääneistä olivat liian ahnaita ajatellakseen muuta kuin vatsansa hurjaa
nälkää ja jäivät syömään täten tarjottua lihaa, mutta kolme juoksi
suoraa päätä eteenpäin. Yksi ennätti Thatchin pyssyn suulle ja melkein
räjähti mäsäksi, mutta molemmat toiset olivat hänen kimpussaan, ennen
kuin hän ennätti ojentaa pyssynsä niitä kohti! Toisen hän torjui
pyssyn perällä, ruhjoen sen olkapään, mutta toinen sai kiinni hänen
säärestään. Se oli se taittunut sääri, ja John Thatchilta pääsi nauru,
sillä lastoihinhan sen kamalat hampaat kuluttivat raivoaan. Hän iski
kirveellään sivuttain. Punainen lähde pulpahti juoksemaan ja susi
mukelsi itseään väännellen taapäin alla olevaan rumaan rähäkkään.

Voitostaan sykkivin suonin Thatch vilkaisi karhun puoleen nähdäkseen,
miten siellä päin asiat luonnistivat. Tappelua yhä jatkettiin. Yhä
kohosi musta, mutta verinen pää pelottomana ja raivoisena näykkivästä
laumasta, yhä sen raskaitten etukämmenten mahtavat kurikat tappoivat.
Mutta äsken tulleet karkasivat nyt sorretun heimonsa apuun ja Thatch
huomasi, että raju vanha sankari pian nujerrettaisiin. Siepaten jälleen
pyssynsä hän sukkelasti täytti makasiinin ja alkoi pumputa lyijyä äsken
tulleihin, joista edellimäiset jo olivat seisahtuneet haavotettuja
heimolaisiaan repimään.

Vaikutus oli melkein välitön, ainakin karhuun nähden. Sen kiivaimmat
kimppuun kävijät, jo ennaltaankin epäröivinä, hämmästyivät pyssyn
pamauksista ja poistuivat äreinä ja vitkastellen, repäisemään suupalan
tai kaksi kuolevasta toverista. Karhu äkkiä voittonsa älytessään
rusensi viimeisenkin peräytyvistä hyökkääjistä murhaavaan syleilyyn ja
laskeutui sitä pureskelemaan nälän sekaisella raivolla.

Uudet tulokkaat, jotka olivat kokonaan kiintyneet nälkänsä
tyydyttämiseen, eivät muutamaan minuuttiin näyttäneet huomaavan, kuinka
kuolema niiden kesken mellasti. Mutta kun nälkä lakkasi kiusaamasta,
niin ne jälleen alkoivat muutakin ajatella. Yksi, jota luoti juuri
oli vikuuttanut, kiljaisi ja puri haavaa. Sitten kaikki eloon jääneet
äkkiä näyttivät yksin neuvoin huomaavan, että tovereita kaatui joka
puolella, toiset paikalla käpertyäkseen, toiset maassa potkiakseen
ja kouristuksissa riuhtoakseen. Niiden korvat kääntyivät tuhoavia
pyssynpamauksia kohti; niiden silmät kaikki tuijottivat äkillisellä
pelolla ihmisolentoon, joka seisoi tuolla komerossaan. Silloin niiden
harmaat pörhökarvaiset hännät käpertyivät koipien väliin, ne juoksivat
sukkelaan yhteen, uhkaavan äänen kokoon paimentamina ja kaikki
hyökkäsivät matkoihinsa pitkin murtomaan lievettä, joutumatta edes
taakseen katsomaan.

Karhu, nälkänsä vihaisimmat tuskat tyydytettyään, kohotti näivettyneen
ja verta vuotavan päänsä ja tuijotti uhmaavasti Job Thatchiin. Jos tämä
oli uusi vihollinen -- hyvä, hän oli valmis uuteen tappeluun. Thatch
kohotti hitaasti rihlansa.

"Karhun liha on hivenen parempaa syödä kuin suden", hän mutisi.

Sitten hän taas antoi aseensa vaipua.

"Ei sentään, vanha veikko", hän jatkoi kovalla äänellä ja epäröivän
näköiselle elukalle suoraan puhuen, "se sentään olisi ruma teko siihen
nähden, kuinka tässä on rinnakkain tapeltu. Ja oikein reilusti sinä
tappelitkin! Ei muuta kuin parhaat toivotukseni ja koeta nyt pysyä
erilläsi minun ansoistani!"

Ikään kuin levottomana ihmisäänen soinnusta karhu hitaasti poistui,
vetäen mukanaan yhtä kuolleista susista ja etsien silmillään louhikosta
piilopaikkaa, jossa voisi olla suojassa ihmisen huolestuttavilta
katseilta. Sitten Thatch laskeutui alas turvapaikastaan. Hän valitsi
kolme nuorinta ja vähimmän luulaihaa suden ruumista, köytti ne sääristä
yhteen ja lähti vaivalloisesti vetämään niitä mökilleen, aikoen palata
takaisin enemmän hakemaan, kunhan oli saanut päivällisen tulelle. Hän
vähän häpesi heikkouttaan, kun oli päästänyt karhun menemään, mutta
vähän tuumailtuaan hän keksi itselleen puolustuksen.

"Ei se karhu ollutkaan kuin luupussi", hän mutisi. "Se oli vanha ja
_sitkeä_, ja kovin se olisi tainnut olla eltaantunutta syötävää. Mutta
nuori susi, hyvin keitettynä, ei taidakaan olla hullumpaa!"

Hitaasti hän kämpiä kihnutti mökilleen saaliineen, tuimat kasvot voiton
innosta hehkuen. Häälyvässä, mutta mystillisessä mielikuvituksessaan
hän näki erämaan mahtavain, äänettömäin, näkymättömäin voimain,
jotka niin kavalasti olivat häntä vastaan juonineet, vakavan tappion
kärsittyään peräytyvän.



ERÄS REIKIEN KAIVAJA


Karkotettuna vanhasta asumuksestaan, joka oli ollut sekä mukava että
syrjäinenkin, oli Hakki, juovainen tsipmunkki [Tsipmunkit (_Tamias_)
ovat oravan heimoon kuuluvia amerikkalaisia jyrsijöitä, jotka asuvat
maassa. Siitä niitä sanotaan "maaoraviksi". Yleisin Yhdysvaltain
itäosissa on juovainen maaorava (_Tamias striatus)._ S.m.],
vihapäissään muuttanut lähimmän mäen kylkeen ja sen etelärinteestä
katsonut uuden asuinpaikan läheltä sitä sortunutta kiviaitaa, joka
erotti pyökkimetsän ylämaan laidunmaista.

Se oli kokenut erikoisen tuskastuttavia vastoinkäymisiä. Aivan
sattuman kautta oli muuan häijyluontoinen ja lisäksi vielä itsepäinen
sekarotuinen terrieri, joka asui maatilalla alhaalla laaksossa,
löytänyt hänen maanalaisen asuntonsa kapean oviaukon ja ruvennut häntä
esiin kaivamaan. Tämä tietysti oli vaikka mille koiralle aivan turha
yritys, sillä sekä oli ovireikä monta syltä pitkä ja johti hyvinkin
puolta syltä syvälle maan alle, että oli vielä keskuskammiolla,
eli varsinaisella asunnolla, eri uloskäytävä monen sylen päässä
syrjässä. Sen kautta Hakki oli kulkenut ulos ja sisään mielin määrin,
käydessään läheisellä aidalla istumassa ja räkättämäsä kimakoita
kirouksiaan hupsulle koiralle. Terrierillä kun oli vähän mäyräkoirankin
verta suonissaan, monen muun kantatilkkasen ohella, niin se jo oli
suorittanut sangen kauniin kaivaustyön, ennen kuin tuli huomaamaan
ponnistustensa turhuuden, ja peräytyi reiästä silmät ja karva aivan
mullassa. Hakin kimakkaa sättimistään jatkaessa se muka hyvinkin
välinpitämättömänä juoksi etsimään jotain edullisempaa yritystä.

Tämä oli tapahtunut myöhään iltapäivällä. Aivan illan suussa oli
siihen tullut skunkkiperhe ja paikalla anastanut tilavan kolon,
jonka terrieri oli niille kaivanut. Skunkit eivät olleet tyhmiä,
vaikka itse laiskoja kaivamaan. Ne kyllä älysivät hyvästä hyötyä,
milloin se vastaan sattui. Ne olivat jatkaneet koiran työtä, kunnes
saapuivat Hakin keskuskammioon. Ja huolimatta Hakin mäkättävistä
vihanpurkauksista ne olivat paikalla anastaneet sen haltuunsa,
väljennellen sitä oman kokonsa mukaiseksi. Kieltämättä ne olivat
tsipmunkille aivan sopimatonta seuraa. Tällä ei ollut muuta neuvoa,
kuin jättää talonsa näille laiskoille ja katalille tunkeilijoille.
Hakki oli koko perheensä keralla lähtenyt mieron tielle, hiipien kautta
sinipunervan hämärän äänettömällä varovaisuudella, joka kerrassaan
poikkesi niitten päiväisaikaisesta rupattavasta rohkeudesta. Ne
tiesivät, että hämärä oli niille erikoisen vaarallinen; ne sen vuoksi
paikalla hajaantuivat, etsien suojaa ystävällisten naapurien reijistä
tai koloista, joita olivat päiväisaikaan vaelluksillaan löytäneet.
Se oli ollut Hakille hermoja koetteleva yö, kun oli pitänyt vavista
hät'hätää laajennetussa hiiren reiässä niin pelottavan lähellä kettujen
ja portimoitten tallaamaa maanpintaa. Heti kun auringonnousu oli
runsaalla ruskotulvallaan karkottanut öiset rosvot luoliinsa, hän oli
ryhtynyt uutta asuntoa hankkimaan. Sillä ei kukaan tiennyt paremmin
kuin hän, että maaoravalle, jolla ei ollut maanalaista pakopaikkaa,
tämä päivänpaistama rinne, nämä iloiset tyynet pyökkimetsät, nämä
avoimet laitumet rauhallisin silmin katselevine karjoineen olivat
ainaisen murhaavan vaaran seutuja.

Kun oli lopullisesti tarkkaan ratkaisematta, mistä paikasta
reiän kaivaus oli paras alkaa, pysytteli Hakki vanhan kiviaidan
lähettyvillä, koska se rakoineen ja reikineen ilmeisestikin tarjosi
paremman piilopaikan vaaran uhatessa kuin mikään muu seutu. Paljon
muitakin tsipmunkkeja oli liikkeellä varhaisessa auringonpaisteessa,
aamukastetta maistelemassa. Niistä mikä leikki mikä hankki muonaa
lehtien seassa, juosten huolettomimman ilon valloissa ylös ja alas
vanhaa aitaa taikka istuen valppaina pystyssä, toinen toiselleen hyvää
mieltään räkittämässä ja rupattamassa, kun tuntui tulevan niin kaunis
päivä. Mutta Hakki tunsi itsensä heidän joukossaan sangen yksinäiseksi.
Hän tiesi, että niillä itse kullakin oli lähellä turvallinen luola.
Hänellä ei ollut syytä räkittämiseen eikä tirskumiseen. Hänen laitansa
oli toinen, hän oli tsipmunkki, jolla ei ollut pesää. Kaikki hänen
neronlahjansa olivat tuskallisesti, keskitetysti varuillaan niitä
tuhoja vastaan, joitten hän tiesi joka hetki uhkaavan sekä maasta että
taivaasta.

Hänen ei edes ollut tällä haavaa nälkä, sillä huoli voitti kaiken
muun. Sen vuoksi hän, valppaimpana ollen, kaikkein ensimäiseksi
huomasi kyyhkyshaukan, joka varkain lähestyi kiviaidan luota, läpi
suuren koivun oksikon, ja syöksähti alas kuin kärpässieppaaja, toivoen
saavansa jonkun näistä aamun ilakoitsijoista saaliikseen. Mutta Hakin
läpitunkeva hätäkirskuna sen rakoon livahtaessa oli riittänyt. Jokainen
tsipmunkki sen kuuli ja pyllähti pakoon niin vikkelään, ettei nopea
haukkakaan ollut yhtä vikkelä. Hälytyshuuto kulki pitkin kiviaitaa
edelleen. Haukka nyökkäili suuntaan ja toiseen, välähdellen ristiin
rastiin niin sukkelaan, ettei silmä voinut sitä seurata. Mutta ei
ainoatakaan tsipmunkkia se saanut; ja nyt se yrmeissään liiteli pois
tavottelemaan vähemmän sukkelaa riistaa.

Kun se oli mennyt matkoihinsa, niin Hakki livahti kivien välistä,
juoksi kymmenisen syltä kiviaidasta ja sitten pysähtyi, tarkastellen
huolellisesti ympäristöä. Tämä näytti mukavalta paikalta hänen
tarkoitukseensa, eikä se ollut liian taajaan asuttukaan. Kiviaidan
laidunpuolella tuli iso tsipmunkki ulos reiästä, joka oli noin kolmen
jalan päässä, pyörähti kivien päälle ja alkoi hävyttömästi haukkua
vierasta. Mutta Hakki ei ottanut loukkaantuakseen. Hän _oli_ vieras
ja hän tiesi, että hänen täytyi olla sen mukaan. Hän päätti koettaa
niin sukkelaan kuin suinkin päästä vieraan kirjoista, ja sitä varten
hän päätti majottua aivan vastapäätä morkkaajaa, kiviaidan toiselle
puolelle. Pyökkejä kasvoi siellä ja täällä, ja turve oli tiivistä
ja lujaa, juuri semmoista, josta hän piti, ja syysaurinko paistoi
lämpimästi kiviaidan alle.

Puolen sylen päässä kiviaidasta hän huomasi itseään leventelevän
pistävän katajapensaan, jonka alla sopisi, niin hän arveli, panna
kaivanto alkuun, tarvitsematta suurin pelätä, että sitä kukaan
häiritsisi. Kaikki näytti turvalliselta. Ei näkynyt haukkaa eikä
kettua. Punaoravat ja sininärhit pitivät puissa iloista huoletonta
mekastustaan -- varma merkki se, ettei ryöväreitä ollut likitienoilla.
Pitkin kiviaitaa ja taajalla lyhyellä nurmella sen kahden puolen
kirmaili muita tsipmunkkeja, mikä oli muonan hankkeissa, mikä
turvetta vain raapieli somilla pienillä käsimäisillä käpälillään. Ja
etäämpää kuului sulavaa epätasaista _tonkk-tinkkiä, tonkkatinkkiä_.
ja _tonkeloa_ punaisen ja valkoisen kirjavien lehmien jonossa
kompuroidessa lypsyvajalta ylös laitumelle.

Hakiltä pääsi mielihyvän kujerrus ja se oli juuri kiviaidalta alas
hyppäämäisillään, kun läpitunkeva hätäkirskuna jäykisti sen kiveksi.
Joka puolella hän näki tsipmunkkeja, jotka mikä millekin taholle hurjaa
kyytiä livistivät reikäänsä ja kadotessaan kiljuivat kaikkein suurinta
hätähälyytystään.

Puoleksi sekuntia Hakin sydän seisahti, sillä merkeistä päättäen
tämä oli heimon kaikkein vaarallisimpia vihollisia -- portimo. Tätä
vihollista vastaan, joka oli nopea takaa-ajamaan ja uupumaton,
hellittämätön jälkiä seuraamaan, ei ollut muuta kuin yksi varma
turvapaikka -- tsipmunkin reikä, jonka suu on niin ahdas, ettei portimo
pääse siihen tunkeutumaan. Mutta Hakillä ei ollut reikää, kuhun paeta.
Hän tiesi, että hänet hajua myöten paikalla löytäisi, jos hän yrittäisi
paeta johonkin kiviaidan rakoon. Lyhyen kalliin hetken hän siinä
seisoi, yksinään vaarallisessa maailmassa, mustat ja kermankeltaiset
juovat silmään pistävinä ja vilkkaina poskien ja kylkien
ketunkarvaisella punalla. Äkkiä portimo livahti näkyviin, ilmestyi
pitkä matala sujakka murhaajamuoto ilkeine suippoine naamoineen ja
julmine silmineen aivan kiviaidan selkään. Se ei ollut kuin parin sylen
päässä.

Hakki tointui. Se ponnahti ilmaan kuin sähkö, putosi alas kiviaidan
laidunpuolelle ja livahti kuin ankeriainen sen vieraan tsipmunkin
reikään. Portimo seurasi niin likeltä sen vilahtavia kantapäitä, että
Hakki kuuli sen leukain naksahtavan aivan häntänsä päässä.

Vimmoissaan, kun saalis oli pakoon päässyt, juuri kun hän luuli sen
niin helposti saavansa, portimo äristen tunki kolmikulmaista päätään
ahtaaseen reikään. Kuten se kuitenkin monesta entisestä yrityksestään
tiesi, oli tämä vain ajan hukkaa. Se tuota pikaa heitti koko asian ja
syöksyi kaniinin jäljille, kaniini kun kovaksi onnekseen sattui siinä
samassa ohi loikkimaan.

Hakki vallan hyvin tiesi, ettei hän, vieras kun oli tässä reiässä
ja vielä tunkeilija koko siirtokunnassakin, suinkaan voinut toivoa
hyvää vastaanottoa tässä väkinäisessä pakopaikassa. Hän sen vuoksi
pysytteli suupuolessa vavisten ja tekeytyen pieneksi ja toivoi, ettei
omistaja näyttäytyisi. Mutta se oli turha toivo. Puolen minuutin
kuluttua tuli omistaja ja hyökkäsi Hakkia vastaan suu auki ja mitä
epävieraanvaraisimmin kiljuen. Hakki sangen hyvin tiesi, että hyvä tapa
vaati häntä siinä paikassa poistumaan reiästä. Mutta hyvästä tavasta
hän viisi välitti, niin kauan kuin portimo ehkä odotti ulkopuolella.
Hän kesti hyökkäyksen pakon rohkeudella, ja muutaman sekunnin olivat
kaivannon ahtaat paikat täynnään kirskunaa ja kiljauksia ja lentävää
punanukkaa.

Äkkiä omistaja, suuttuneena siitä, että Hakki kieltäytyi lähtemästä
ulos vihollisen suuhun, lähti apua hakemaan. Hakki älysi, mitä sen
poistuminen merkitsi. Hänellä ei ollut vähääkään halua tapella koko
perhettä vastaan. Takaisin suulle pujahtaen hän pisti kuononsa
äärimäistä kärkeä reiästä ja haisteli. Ilmassa vielä oli portimon
makua, mutta epäilemättä se oli hälvenemässä. Ylen varovasti se pisti
ulos koko päänsä ja terävin, valppain silmin kurkisti ympärilleen.
Portimoa ei näkynyt, ei kuulunut. Hetkisen se siinä odotti, puoleksi
reiässä, puoleksi ulkona. Sitten kuului takaapäin kaivannon syvyyksistä
jalkain töminää. Hän syöksähti ulos salavihkaa ja pujahti kiviaidan
rakoon. Melkein samassa epävieraanvarainen huonekuntakin lappoi mäelle
yksitellen ja alkoi rupattaa halventavia huomautuksiaan hänestä,
mutta hän ei arvellut kannattavan niihin vastata. Viekkaasti toisella
silmällään kurkistaen pakopaikastaan hän huomasi, ettei kaikki tämä
suun soittaminenkaan houkutellut takaisin portimoa. Kun tämä oli
riittävän varma todistus siitä, että vedet taas olivat selvät, niin hän
pujahti ulos, hyppäsi kiviaidan yli ja edelleen katajapensaan alle,
jonne hän aikoi etuovensa sijottaa.

Hän alkoi kaivaa pyöreätä reikää, ehkä noin kolmeaneljännes-tuumaa
läpimitaten. Terävillä nykivillä liikkeillä hän polki reunat koviksi ja
lujiksi, kunnes aukon leikkausmitta oli laajennut täydeksi tuumaksi.
Mullan, jok'ainoan ripposen, hän väljissä poskipusseissaan -- jotka
ulottuivat kauas taapäin irtaimen kaulanahkan alle -- kantoi pois
ja tyhjensi toisen pensaan alle kolmen sylen päähän. Se oli vallan
liian viisas jättääkseen tuoreen mullan nurmelle pesän suulle itseään
ilmaisemaan; ja vieläpä se oli liian viisas jälkiäkään jättääkseen
kaatopaikan ja työmaan välille. Se kulki matkan edes takaisin suurin
loikkauksin, mutkaillen harhaan johtavalla tavalla milloin toiselle,
milloin toiselle puolelle.

Suuaukko oli niin pieni, että hätinä pää näytti sisään mahtuvan. Mutta
tämän se tiesi riittävän. Sillä mistä pää mahtui, siitä mahtui hänen
koko notkea ruumiinsakin, joka kaikesta voimastaan huolimatta oli
sujuva kuin hansikas. Tultuaan tuskin tuumaakaan syvälle hän kuitenkin
alkoi vähitellen avartaa kaivosta. Hän työskenteli hermostuneen
nytkivän kiivaasti. Joka puolen minuutin kuluttua hän peräytyi ulos ja
kohotti päänsä -- viikset, otsa ja korvat kaikki mullassa -- luodakseen
ympärilleen nopean silmäyksen paremmaksi vakuudeksi, ettei vihollisia
ollut tulossa. Ja hänen retkensä toiselle pensaalle, kaatopaikalle,
tapahtuivat nyt hämmästyttävän tiheään, sillä hän oli tarkka siitä,
ettei hitustakaan tuoretta multaa saanut jäädä oven viereen.

Kaivos, jota Hakki nyt kaivoi niin uutteraan, kulki suoraan alaspäin.
Neljää tai viittä tuumaa syvällä se jo oli siksi avara, että hän
mukavasti saattoi siinä kääntyä. Ja sitä avaruutta sitä jatkettiin.
Hän saattoi nyt työskennellä turvallisemmin ja tyynemmällä mielellä,
sillä kun hän oli kokonaan maan alla piilossa, niin ei tarvinnut enää
joka puolen minuutin kuluttua lähteä vihollisia vakoilemaan. Kääntyen
yhä ympäri ja ympäri hän sulloi kaivoksen seinät tiiviiksi, sitä
myöten kuin sitä syvensi, ja siten melkoisesti vähensi käyntejään
kaatopaikalla.

Suoraan alaspäin uuttera kaivaja jatkoi kaivostaan läpi kevyen mullan
lähes neljää jalkaa syvälle. Sitten hän teki äkkikäänteen ja alkoi
puhkaista kaivantoaan vaakasuorasta hieman ylöspäin, kohti kiviaitaa.
Mutta tällöin hän jo oli suorittanut niin paljon kaivausta, että
huomasi tarpeelliseksi hankkia uuden kaatopaikan, hänen periaatteensa
kun vaativat, ettei mikään työ saanut liiaksi huomiota herättää. Ja kun
hänellä lisäksi nyt oli piilopaikka, paikka, jonka saattoi omakseen
sanoa, vaikkapa se olikin niin keskeneräinen, niin hän alkoi tuumata,
että hänen oli nälkä. Moinen tarmon ja tulisen hermovoiman kimppu kuin
tsipmunkki ei voi tulla aivan kauaa toimeen voimiaan ravitsematta.

Pujahtaen esiin reiästään hän juoksi kiviaidalle, hyppäsi sen päälle ja
kohottihe korkeimmalle kivelle ympärilleen katsoakseen. Hän istui nyt
häntää luottavammin heilautellen, räkitti uhmaavan omistusjulistuksen
ja ryhtyi nopeaan, vaikka välttämättömään, somistukseen, kammaten
mullan korvistaan ja nahkastaan. Joukko muita tsipmunkkeja, jotka
kuuluivat lähimpään ympäristöön, silmäili häntä epäluuloin, ikään kuin
puolittain aikoen lyöttäytyä yhteen hänet karkottaakseen. Mutta Hakin
varma ulkonäkö vaikutti, eikä hänen asioihinsa sen koommin puututtu.

Somistuksensa suoritettuaan hän jälleen hyppäsi alas kiviaidalta
ja alkoi penkoa pähkinöitä lähimmän puun juurella olevien lehtien
alta. Mutta tämä oli aluetta, joka ilmeisestikin oli jo tarkkaan
etsitty. Hän lähti syvemmälle lehtoon. Se oli miellyttävää
muonanhankintapaikkaa. Hyväilevä syksyinen auringonpaiste suoti maahan
kellastuvien lehtien lomitse. Ei tuullut, mutta oksat olivat vilkkaina
tirskuvista sininärhistä ja kirskuvista hyppelevistä punaoravista;
ja tuon tuostakin pari kolme pähkinää tulla rapsahti maahan, joko
omasta kypsyydestään pudoten, taikka puunlatvassa mässääjäin maahan
karistamana. Hakki ei kauaa aikaillut, ennen kuin oli aterioinut; ja
alati tulevaisuudesta huolehtivana miehenä hän sitten alkoi sulloa
täyteen poskipussejaan.

Hänen näitä hommaillessaan hyppäsi hänen eteensä lehdille, vain
muutaman jalan päähän, veikeä canadan närhi [Tätä närhiä (_Pensoreus
canadensis_) sanotaan myös "hirvinärhiksi", koska se mielellään
oleskelee hirven seurassa. Väritys on harmaahko ja nokinen, helttoja
ei ole. Se on kovin viekas varastelemaan mitä saa metsämiehen
leiristä. Suom. muist.], tarkasteli tsipmunkkia kirkkain, hävyttömin
silmin, rääkyi käheästi ja vihdoin teki sitä vastaan, hyökkäyksen,
nokka auki ja siivet koholla. Mutta Hakki tiesi, että tämä närhi oli
hävytön härnääjä ja pilan tekijä, ja hän vain huolettomasti keräili
pähkinöitään.

Muutaman sekunnin tämä kumma lintu hyppeli hänen ympärillään, kiihtyen
enemmän ja enemmän, kun siitä ei välitetty. Näytti melkein siltä,
kuin se voisi kiihottaa itsensä niin kuulumattoman rohkeaksi, että
nipistäisi hommailevaa muonanhankkijaa hännästä. Mutta äkkiä läheisen
puun latvassa vahtiva sininärhi päästi varotushuudon. Siihen paikalla
kilvalla yhtyi kimakoita ääniä. Canadan närhi lensi oksalle, joka oli
soveliaan matkan päässä, ja Hakki, luullen tulijaa haukaksi, pujahti
juuren alle ja kurkisti sieltä pelokkaasti.

Ei merkkiäkään näkynyt haukasta; mutta äkkiä hän huomasi kaksi
sininärhiä, jotka viereisestä puusta kurkistelivat ja haukkuivat jotain
maassa olevaa. Niiden rupatuksen mallista hän päätti, että se oli
kettu. Jos niin oli, niin ei tästä juuren alaisesta pakopaikasta ollut
mihinkään. Puunrungon ympäri livahtaen, toivoen sen jäävän itsensä ja
vihollisen silmäin väliin, hän hyökkäsi kiviaitaa kohti. Mutta kettu
näki hänet ja lähti takaa ajamaan.

Se oli vimmattu kilpajuoksu, mutta Hakki voitti. Hän puikahti alas
reikäänsä juuri samassa kun kettu tuli. Mutta kaivoksensa pohjalla hän
kyyristyen vapisi. Hän oli tähän saakka unohtanut, että keskeneräinen
reikä saattoikin olla ansa, eikä turvapaikka. Hän tiesi, että kettu oli
mestarikaivaja. Hänen sydämensä pamppaili hurjasti ja hän tunki itsensä
vasta alotetun vaakasuoran käytävän päähän, peläten ketun katsovan
luolaan ja huomaavan hänen tukalan tilansa.

Jos kettu olisi ollut nuori ja tietämätön, tai muutoin kyllin kiivas
ilmeisen turhiin yrityksiin ryhtyäkseen, niin Hakin elämänlanka
luultavasti olisi tähän katkennut. Mutta hänen onnekseen tämä kettu
olikin viisas. Se tiesi, että tsipmunkeilla oli syvät ja monimutkaiset
kaivannot ja että niillä myös aina oli useampi kuin yksi oviaukko.
Mistä se olisi voinut arvata, että tämä tapaus oli poikkeus tuhannesta.
Se iski viekkaasti silmää, loi nopean terävän katseen ympärilleen
nähdäkseen, eikö yllättäisi pakolaista sen puikkiessa tiehensä jostain
takaovesta, ja lähti sitten välinpitämättömänä juoksemaan kiviaidan
vartta alaspäin, mennessään hyppien lihavien heinäsirkkain niskaan.

Kun Hakki oli saanut mielensä tasapainoon, niin hän ryhtyi uudelleen
kaivamaan, ja pian vaakasuora kaivanto oli edistynyt pari jalkaa. Sen
suunnitelman mukaan, joka hänellä oli pienissä kekseliäissä aivoissaan,
piti keskuskammion eli pääasumuksen tulla suoraan kiviaidan alle; ja
kaikenlaisten vihollisten ovelampaa pettämistä varten piti toisen
aukon tulla kiviaidan toiselle puolelle, laidunkentälle. Mutta näihin
aikoihin hänen jälleen oli nälkä. Ja nyt hän muisti varastot, jotka
olivat jääneet vanhaan pesään. Osa niistä, ahtaihin sivukäytäviin
piilotettuna, epäilemättä oli hyvässä tallessa pesän vallanneilta
skunkeilta, joita eivät sitä paitsi huvittaneetkaan tsipmunkkien
parhaat aarteet, pähkinät ja siemenet ja juuret. Hän toivoi pääsevänsä
näihin aarteihin käsiksi vähän reikää kaivamalla, joutumatta
iljettävien anastajien kanssa minkäänlaisiin tekemisiin.

Vanhaan kotiin saavuttuaan ja takaoven kautta sisään livahdettuaan
hän huomasi, että useat muut hänen huonekuntansa jäsenistä olivat
ennättäneet ennen häntä. Ne olivat tukkineet takakäytävän vähän matkaa
keskikammiosta, erottaen itsensä siten kokonaan skunkkiperheestä, ja
parhaallaan ne kiireen kaupalla söivät kerättyjä varastolta. Hakki
noudatti esimerkkiä, kunnes oli nälkänsä tyydyttänyt, ja houkutteli
ne sitten, poskipussit täyteen ahdettuina, lähtemään uuteen kotiin
kiviaidan luo, jossa ne kaikki ryhtyivät innolla kaivamaan.

Parin kolmen päivän kuluttua oli uusi koti saatu valmiiksi ja vanhasta
paikasta kaikki varastot, joihin käsiksi päästiin, onnellisesti sinne
tuotu. Pääkäytävä kulki alkuperäisestä oviaukosta hieman ylöspäin,
kohoten seitsemän tai kahdeksan jalkaa keskuskammioon, joka oli perheen
varsinainen asumus. Tämä kammio oli noin paria jalkaa pitkä, mutta
melkoista kapeampi ja melkein jalkaa korkea holvatun kattonsa keskustan
kohdalta, ja permannolle oli vahvalta kasattu kaikkein hienointa ja
silkkimäisintä kuivaa ruohoa. Se oli tarkkaan kiviaidan alla Siitä
haarautui useita lyhyitä varastokäytäviä, joita myöhemmin voitaisiin
laajentaa tai lisätä, sen mukaan kuin varastojen karttuminen näytti
vaativan. Toinen viittä tai kuutta jalkaa pitkä ja hieman alaspäin
viettävä käytävä kaivettiin asuinhuoneen peräpuolesta alkamaan ja
toiseen, ensimäisen kaltaiseen, pystykaivoon päättymään. Tämän
kaivoksen yläpää oli kiviaidan toisella puolella avoimella laitumella,
jonka lyhyt nurmi salasi sen vähäisen aukon.

Näin hauskan kodin valmiiksi saatuaan Hakki ja hänen vähentynyt
huonekuntansa -- useat perheen jäsenistä olivat sillä välin asettuneet
muualle -- ilman muita vaikeuksia mukautuivat uuden naapuruutensa
elämään. Tsipmunkit kun olivat rauhallista väkeä, niin ei äsken
tulleille osotettu minkäänlaista vihamielisyyttä, ja nämä ottivat
osaa, ikään kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, sekä
kisoihin kuivien lehtien seassa että rupattaviin jutteluihin, jotka
toisinaan jatkuivat loppumattomiin, niin kauan kuin kesti pitkiä ikäviä
iltapäiviä. Pähkinöitä oli sinä syksynä runsaasti, ja niin karttui
varastokäytäviin muonaa, kunnes ei ollut pelkoa siitä, että talvella
tulisi syömisestä puutetta. Ja ruokavalion vaihteluksi oli vähän
alempana mäen laidassa hylätty omenapuutarha, jota paitsi oli vielä
runsaasti monenlaisia heinäsirkkojakin.

Mutta metsän villit onnettaret olivat valinneet Hakin kurituksen
esineeksi, eikä hänen ollut suotu ilman enempiä koettelemuksia vaipua
rauhalliseen talviuneensa. Eräänä päivänä ilmestyi kaksi poikaa ja
koira, eikä näillä näyttänyt olevan sen parempaa tehtävää kuin nakella
tsipmunkkeja kivillä. Siitä huolimatta poikia pidettiin vaarattomina,
heillä kun ei ollut pyssyjä, sillä huono tsipmunkki se, joka ei
osannut kiveä väistää. Mutta koira -- sen laita oli toinen. Koirat
osaavat kaivaa ja vahingoittaa hyviä etuovia. Kuului hälytysmerkkejä
joka taholta ja suurin osa tsipmunkeista, Hakki itse mukana, katosi
kaivannoihinsa. Molemmat pojat istuivat kiviaidalle ja alkoivat popsia
omenia, joita heillä oli taskut täynnään. Koira sattumalta keksi Hakin
etuoven katajapensaan alta, haisteli sitä kauan ja uteliaasti ja alkoi
sitten haukkua. Pojat hyppäsivät alas kiviaidalta ja usuttivat sitä
innokkaasti. Mutta tämä koira ei ollut kaivajien sukua. Se tiesi, ettei
häneltä voitu odottaa sitä, että hän ryömisi moiseen reikään, ja kun
se ei siis voinut käsittää, _mitä_ häneltä vaadittiin, niin se aivan
vimmastui kiihkosta ja pelosta.

Huomatessaan, ettei koira aikonut ruveta kaivamaan, pojat keksivät sen
tempun, että päättivät teljetä Hakin omaan kotiinsa. Ei se ollut heidän
puoleltaan juuri julmuuttakaan, vaan paremminkin jotain epämääräistä
kokeilun halua. Tässä oli salaperäinen reikä, jossa oli jotain elävää.
Mikä oli luonnollisempaa, kuin koettaa tappaa se eläjä, jotta näkisi,
mitä sitten tapahtuisi? He etsivät pitkän seipään ja syöksivät sen
reikään, koiran hyppiessä ympäri ja haukkuessa ihastustaan heidän
urhoollisuutensa johdosta. Heidän ihmeekseen seiväs painui mitä
helpoimmin lähes neljä jalkaa syvään, seisahtuen sitten jysäyksellä.

"Katsos tuota", huomautti toinen pojista, "eikös se junkkari ole
kaivanut syvää reikää!" Ja hän kiersi seivästä voimallisesti reiässä.

"Luuletko, että se on siinä?" kysyi toinen pojista, silmät seipäässä
kiinni.

"Onpa tietenkin!" kiljui koira hurjasti iloiten.

Ensimäinen poika veti seipään varovaisesti ulos, koiran tukkiutuessa
niin lähelle kuin suinkin, ikään kuin siinä luulossa, että tuntematon
luola-asukas kohoisi sen mukana. Poika tutki seipään päätä. Ei siinä
ollut verta. Kaikki näyttivät pettyneiltä ja koira nolona antoi
häntänsä vaipua.

"Ei! Ei kai sattunut", päätteli poika. "Mutta me tukimme sen kehnon
reiän!" Ja hän ryhtyi seivästä uudelleen reikään sysäämään.

Hakki oli sillä välin täynnään uteliaisuutta ja kiukkua lähtenyt ulos
takaoven kautta katsomaan, mitä nämä vieraat puuhasivat, ja istui nyt
kiviaidalla tuskin parin sylen päässä, ilmaisten tunteitaan vihan
purkauksin.

"Katsos tuota tsipnmnkkia!" huomautti toinen pojista, nakaten sitä
kohti omenan siemenkopin. "Se tekee meistä pilkkaa!"

Mutta siinä hän erehtyi. Hakki ei tehnyt pilkkaa. Hän kirosi heitä
kaikilla niillä sadatuksilla, joista oravien ja tsipmunkkien kieli
näyttää olevan niin rikasta.

Hakin tietysti piti paikalla ryhtyä kaivamaan uutta etuovea. Se
tosiaan kävikin heti hommaan -- sisäpuolelta käsin -- kun häijyt
rauhanhäiritsijät olivat näkyvistä kadonneet. Mutta se alkoi, samoin
kuin koko kotoväkikin, jo käydä hieman kankeaksi, ne olivat jo
pikapuoliin alkavan pitkän talviunen ennokkotuntuja, ja kolmen päivän
kuluttua uusi kaivos vielä oli keskeneräinen.

Juuri tällä täperällä hetkellä siihen tuli kaikkien tsipmunkkien
pelätyin vihollinen ja yllätti Hakin kesken työtä. Musta käärme, joka
oli lämpimässä päiväliekkosessa elpynyt ja par'aikaa itsekin etsi
talvimajaa, sattui aukealta laitumelta löytämään Hakin takaoven. Se
oli sitä laatua käärmettä, jonka tapana ei ollut aikailla, se pujahti
paikalla sisään ja kiirehti keskikammioon, vakuutettuna siitä, että
tapaisi jonkun perheen jäsenistä kotosalla.

Ne _olivat_ kotosalla -- Hakki ja kolme muuta. Kun tämä kamala musta
olento melutta ja notkeasti ja vain hämärästi näkyen luisui kammioon,
niin Hakki kahden kumppanin keralla karkasi ristiin rastiin, ylös
ja alas pitkin kattoa mielettömän epätoivon riivauksessa. Mutta
neljännellä, samankesäisellä nuorella kokemattomalla vaimonpuolella,
oli kova onni ja käärmeen tuikea häjy silmä kiintyi siihen. Se
kyyristyi kokoon puoleksi sekunniksi pelosta jähmettyneenä. Rajulla
ponnistuksella sitten toipuen se hyökkäsi alas vanhaan reikään, joka
johti tukittuun pystykaivokseen. Käärme paikalla hyökkäsi perässä,
ja samalla kun sen häntä katosi reikään, niin Häkki muitten keralla
vavisten pudotti itsensä katosta.

Tultuaan tukitun kaivoksen pohjaan onneton pikku pakolainen kääntyi
päin. Samalla saapui siihen käärmekin. Hyökäten, ennenkuin raukka
ennätti ryhtyä minkäänlaisiin puolustushommiin, se upotti pitkät
taaskäänteiset hampaansa syvälle sen kuonoon. Se kun ei ollut
myrkkykäärme, vaan kuului kuristajain sukuun, niin se aikoi sulkea
saaliinsa renkaihinsa ja pusertaa sen pöperöksi, ennenkuin nielemään
rupeisi; ja sitä varten se tahtoi kiskoa sen takaisin kammioon. Mutta
vaikka pikku tsipmunkki olikin vähän pyörällä kuononsa vuoksi, niin ei
se kuitenkaan ollut aivan turtunut, vastustaja kun ei tilain ahtauden
vuoksi voinut purra kyllin voimakkaasti. Painautuen maahan litteäksi ja
kyntensä sisään kaivaen se vastusti, käärmeen yrittäessä sitä takaisin
päin kiskoa. Tämä, huomatessaan tehtävän niin vaikeaksi ja ruokahalunsa
tavallista kiihkeämmäksi, ei sen enempää aikaillut, vaan muitta
mutkitta alkoi niellä, pää edellä, kuten se olikin.

Se oli hidas juttu, varsinkin alussa. Mutta kun uhri oli kurkussa eikä
enää voinut hengittää, niin sen tepastelusta tuli loppu; ja parin
kolmen minuutin kuluttua sen olkapäätkin olivat kadonneet tuohon
venyvään ja vääntelevään kurkkuun.

Sillä välin olivat perheen kaksi muuta jäsentä, pelosta suunniltaan,
paenneet ulos ja piiloutuneet kiviaidan rakoihin. Mutta Hakki itse,
monessa tappelussa karkaistu veteraani, aina rohkeana ja huonekunnan
päämiehenä kaikesta vastuunalaisena, oli sukkelaan toipunut
säikähdyksestään ja jäänyt kaivannoihin. Hän varsin hyvin tiesi, että
hänen pikku toverinsa oli tuhon oma. Hän myös tunsi mustien käärmeiden
tavat ja saattoi putken syvyyksistä tulevista äänistä päättää, miten
tuo kamala nielemishomma edistyi. Ja kuta enemmän hän kuunteli, sitä
kuumemmaksi ja kuumemmaksi kasvoi hänen kiukkunsa, ja päätellen
murhamiehen jo nielaisseen uhrinsa niin syvälle, ettei se enää voisi
sitä kovin sukkelaan ylönantaa, hän nyt syöksi reikään ja puraisi
käärmeen selkärangan aivan poikki heti pyrstön kannan kohdalta.

Pitkä laahaava ruumis väänteli ja riuhtoi, mutta ahtaassa reiässä
sillä ei ollut tilaa renkaihin kiertyä. Häkki juoksi vikkelään pitkin
sitä, huolimatta likistyksistä ja rutistuksista, joita piti kestää, ja
iski vimmatusti kiinni matelijan päälaen kireään nahkaan. Likistyen
matalaksi pitkin sen ruumista hän piti niin kiinteästi kiinni, etteivät
hurjimmatkaan riuhtomiset voineet häntä irrottaa, ja tietysti ilkiön
rumasti ammottavat leuat olivat kykenemättömät häneen kiinni käymään.
Hakki terävillä hampaillaan puri ja puri, milloin jyrsien kuin rotta,
milloin jauhaen kuin terrieri, kunnes tuota pikaa sai selkäytimen
poikki purruksi.

Kouristuksentapaiset tempoilut ja vääntelyt raukesivat voimalliseksi
väriseväksi liikunnoksi; mutta jonkun aikaa Hakki raivoissaan
aina vain puri ja jauhoi voimattomaksi hervonnutta vihollistaan,
kunnes lopulta, huomaten voittonsa täydelliseksi, lähti pois ja
juoksi ulos päivänpaisteeseen somistamaan itseään ja voittoaan
julistamaan. Ilmotettuaan tapauksen kaikille naapureille ja vapisevan
huonekuntansakin rauhotettuaan hän palasi pesäänsä ja ryhtyi vanhaa
reikää tukkimaan täyttä kahdeksaatoista tuumaa vahvalla seinällä, ja
tämän jälkeen hän saattoi olla varma siitä, ettei surmattu ja haudattu
vihollinen enää tuottaisi tsipmunkeille ikävyyksiä.



LUMESSA NUKKUJA


I.

Järyllä ja möryllä ja läähättävällä röhkäyksellä lotiseva juna sai
pysähtyneeksi Tin Kettlen tyhjälle takalistoasemalle, joka oli täynnään
lumikinoksia.

Siitä ei jäänyt Tin Kettleen ainoatakaan matkustajaa paitsi Melissa
Eliot -- hoikka vaaleahiuksinen, orvokkisilmäinen impi, päässään
tummansininen tupsullinen skotlantilainen villalakki, varma pieni
leuka pitkäkarvaiseen harmaaseen kaularöyhelöön uponneena ja
molemmat kädet täynnään laukkuja ja paketteja. Hän viivytteli
jäisillä vaununportailla, kunnes kaksi nuorukaista, jotka olivat
häntä innokkaasti etsineet vaunun toisesta päästä, hyökkäsi esiin ja
auttoi häntä alas astumaan. Kumpikin oli pyrkinyt toisensa edelle,
päästäkseen tästä etuoikeudesta yksin osalliseksi, mutta Melissa oli
käännellyt niin taitavasti, että kumpikin sai juuri toisen hänen
kyynärpäistään tukeakseen ja samalla runsaan osansa hänen sälyistään.
Neitosen ruskea arkku jarrumiehen työntämänä putosi asemasillalle
puolueettomalla jysähdyksellä. Junankuljettaja huusi "kaikki vaunuun",
vaikka hän itse ilmeisesti olikin ainoa kehotusta noudattamaan. Ja
verkalleen, kitisevin pyörin ja mustan savun mahtavin pöllähdyksin
(koska Tin Kettlen kohdalla oli tuima ylämäki) tuhruinen juna meni
matkoihinsa. Asema -- ja asemapäällikkö -- näyttivät kaihomielin
katsovan sen jälkeen; sillä vain yksi juna kumpaankin suuntaan oli
Tin Kettlen osalle tullut; eikä asemalta nähnyt mitään muuta kuin
suoria hiiltyneitä kelopuita, joita kohosi lumesta sieltä ja täältä,
ja näiden takaa kuusimetsän repaleista reunaa ja kiiltävien kiskojen
kapeat metalliviivat, jotka johtivat erämaan halki etäiseen hyörivään
maailmaan. Tin Kettle itse, pieni kyläraakilo sahoineen, oli melkein
mailin päässä asemalta alhaalla jokilaaksossa, kätkössä mainitun
repaleisen kuusimetsän takana.

Vaikka matkustajia oli vain yksi, oli asemasillan ääreen ajettu kahdet
ajoneuvot. Walter Bird oli tullut kiiltävällä ruskealla tammallaan,
joka oli upein valjain asetettu kevyen keikari-reen eteen. Jimmy
Wright taas oli tullut toisella isolla harmaalla parihevosellaan, joka
oli valjastettu matalan vankan maalaisen laitareen eteen. Molemmat
nuorukaiset olivat koko viime viikon käyneet jokaisella tulevalla
junalla, he kun tiesivät Melissan varmaan palaavan jouluksi kotiin eikä
kumpikaan uskaltanut luovuttaa vähintäkään etua toiselle.

Poikamaisen ylpeänä ajoneuvojensa upeammuudesta Walter, kohottaen
pakettiosuuttaan korkealle kuin voitonmerkkiä, koetti saada Melissan
paikalla oman rekensä luo.

"Tule katsomaan minun uutta kilparekeäni, Melissy!" hän houkutteli
yksinkertaisen valtioviisaasti. "Se on jo ollut minulla kuukauden
päivät, mutta ei ainoakaan tyttö ole siihen vielä päässyt. Olen pitänyt
sitä, jotta sinä saisit sen uusia!"

Jimmy Wrightin terävät syvät harmaat silmät olivat tasaisten
kulmainsa alla kirkastuneet voitonriemusta, kun hän näki vankan
ruskean matka-arkun, joka majesteettisessa yksinäisyydessä seisoi
asemasillalla. Hän oli tuntenut tuskastuttavaa epäilystä kilpailijansa
hemaisevan pikkureen vuoksi. Mutta hänen käytännöllinen silmänsä oli
paikalla huomannut, että se reki oli liian pieni, jotta arkku olisi
siihen mahtunut. Jättäen Melissan käden napisematta hän lähti arkun
luo ja heilautti sen laitarekeensä keveästi, kuin olisi se ollut
nauhakotelo. Hänessä askarteli semmoinen viekas epäluulo, ettei naista
ole helppo saada eroamaan matkatavaroistaan.

"Minä ajattelin, että tietysti sinulla on arkkukin, Melissy", hän sanoi
tyynesti, "ja sen vuoksi otin laitareen, enkä vanhaa kirkkorekeä. Minä
toivon, että kyllä kai sinä nyt suostut laitareessäkin ajamaan, kun
olet ollut niin kauan Frederictonissa."

Melissa katsoi epäröiden toisen odottavan kasvoista toiseen. Hänen
avoimissa sinisilmissään ei näkynyt muuta kuin ystävällisyyttä ja
jonkinlaista tyttömäistä mielihyvää tämän mairittelevan tilanteen
johdosta.

"Se on kovin ystävällisesti tehty, että _molemmat_ olette tulleet
minua hakemaan!" hän sitten huudahti, "ja minä _todellakin_ haluaisin,
että voisin ajaa kummankin kanssa samalla kertaa. Ja jos minä olisin
sirkuksessa kasvanut, niin ehkä voisinkin." Hän nauroi hempeästi ja
väänteli molempia valkotumppuisia käsiään teeskennellyllä epätoivolla.

"Jim sai arkun!" intti Bird. "Hän on saanut osansa. Tule sinä minun
kanssani!"

Jim Wrightin leuka työntyi itsepintaisesti eteenpäin moisesta
ehdotuksesta, mutta kun hän oli harvapuheinen mies, niin ei hänellä
ollut vastausta valmiina. Niin harras oli hänen halunsa anastaa ja
kääriä ja viedä matkassaan tämä solakka, tuskaa tuottava olento, joka
oli hänen edessään, että hän oli vielä tavallista harvapuheisempi.
Mutta hänen vaikenemisensa oli hänelle enemmän eduksi kuin sanat, sillä
sen kautta Melissasta paikalla tuli hänen liittolaisensa.

"Walter", hän huudahti, "jos _se_ on sinun mielestäsi tasajako, niin
varmaan Jim antaa sinulle arkun ja ottaa minut! Kuka olisi luullut,
että vanhaa ruskeata arkkua, oli siinä _mitä_ tahansa, koskaan
pidettäisiin kohtuullisena tasajakona _minun_ rinnallani!"

Bird näytti nolatulta; ja hänen vielä suuremmaksi surukseen Jimmy keksi
juuri ne sanat, jotka siihen piti sanoa -- ne sanat, jotka _hänen_
olisi pitänyt sanoa.

"Mutta se ei ole _vain_ arkku, Melissy", hän sanoi. "Se on _sinun_
arkkusi. Ja siinä on se suunnaton erotus."

Melissa loi häneen nauravan, hyväksyvän katseen. Mutta seuraavassa
tuokiossa hänen sydämensä heltyi, kun hän näki alakuloisuuden Walterin
tavallisesti niin vilkkaissa ja itseensäluottavissa kasvoissa.

"Yksi tie on tästä pulasta", hän sanoi päättäväisesti, "ja ellei
jompikumpi teistä siihen suostu, niin sitten lähden toisen keralla.
Jos molemmat suostutte siihen, niin minä ajan toisen puolen tiestä
toisen ja toisen toisen kanssa. Ja minä tulen ensin sinun kanssasi,
Walter!" hän hätäisesti lisäsi, huomatessaan Birdin, joka oli vähän
hemmoteltu, aikovan väittää vastaan. Siitä itsekään selvillä olematta
hän sisimmässä mielessään luotti Jim Wrightin tasaiseen mielenlaatuun
ja naisten tapaan oli taipuvainen panemaan hänet kovemmalle koetukselle.

"Se on oikein, Melissy! Sinä olet aina harrastanut oikeutta!" myönsi
Jim sydämellisesti. "Minä ajan perässä Boylen tienhaaraan saakka, ja
sitten tulet minun laitarekeeni. Boylen tienhaara on juuri aseman ja
postitalon puolivälissä."

Bird jo tukki hyvin varustetun rekensä peittoja Melissan jalkojen
ympäri.

"Ruskea tamma on aina silloin tällöin vähän kovasuinen", hän huomautti
olkansa yli. "Kun se tietää, että nyt mennään kotia, niin ei sitä ole
helppo saada pysähtymään Boylen tienhaarassa, Jimmy."

Melissan nuori valkoinen otsa rypistyi melkein huomattavasti. Jim
Wright oli sanonut totuuden sanoessaan, että hän aina harrasti oikeutta.

"Minä vaihdan rekeä Boylen tienhaarassa, Jim", hän sanoi päättävästi.
Ja Bird älysi, että hän tulisi sen tekemään, seisahtuipa ruskea tamma
tai ei. Hän myöntyi sen enempää vastaan inttämättä.

"No niin, saanhan minä sen pysähtymään", hän huudahti rauhottavasti,
"ajattelipa se vaikka kuinka kaurojaan. Minä vain sanoin saadakseni
Jimmyn vastaan väittämään."

"Tietysti, Walter, tiesinhän minä sen", myönsi Melissa semmoisella
äänellä, että se sai Walterin ajattelemaan, että Melissa kuitenkin
oli ainoa tyttö, joka todella ymmärsi häntä. Voitonriemulla hän
kohotti ohjakset ja ruskea tamma lähti menemään kyytiä, joka näytti
kylläkin puolustavan sitä, mitä hän oli vast'ikään siitä sanonut.
Sitten hän muisti, kuinka lyhyt matka oli Boylen tienhaaraan ja
äkkiä hillitsi sen. Tamma kaikesta menovillistään huolimatta totteli
kylläkin mielellään, sillä keli oli sangen raskasta. Jim Wrightin
iso harmaa tulla hölkytti aivan kannaksilla. Ja asemapäällikkö,
joka kuivakiskoisesti irvistäen oli katsellut tätä kometiaa,
viittoi puolueettomat jäähyväisensä kuumaksi lämmitetyn, pienen
virastohuoneensa ovelta.

Walter ensin oli ylpeä siitä, että oli saanut Melissan ensiksi.
Mutta sitten hänelle äkkiä välähti mieleen, että kilpailijahan se
nyt saisikin kunnian ajaa saaliin kylään, jota vastoin hän, perässä
tyhjällä reellä tullen, koko maailman silmissä näyttäisi rukkaset
saaneelta. Hänen naamansa kävi niin pitkäksi, että Melissan hellään
sydämeen koski ja hän rupesi häntä kohtaan niin hyväksi, että takana
laitareessään ajavan Jiminkin naama synkistyi. Tilanne tosiaan oli niin
vaikea, että olisi pitänyt olla Melissaa paljon viekkaampi tyttö, joka
olisi sitä täydellä menestyksellä käsitellyt. Vähitellen hänen omakin
hyvä tuulensa alkoi masentua näiden ristiriitaisten tunteitten vuoksi,
joitten välissä hän oli. Hän alkoi tuntea, että jalkoja vilutti,
ja että ilman tuima pakkanen nipisteli hänen sormiaan. Kun sitten
Boylen tienhaara alkoi näkyä, niin häntä halutti suuttua kummallekin
kavaljeerilleen. Hän oli sitä enemmän pahoillaan, kun hän tiesi parhaan
kykynsä mukaan koettaneensa olla tasapuolinen kumpaakin kohtaan. Ja
kun asianlaita kerran oli niin, niin ei heillä hänen mielestään ollut
oikeutta tuottaa hänelle ikävyyksiä.

Bird oli hillinnyt ruskean tammansa kulkemaan hiljaa kuin etana --
mutta tienhaara kuitenkin lopulta saavutettiin.

"Tässä sitä nyt ollaan!" sanoi Melissa hieman terävästi. Ja Bird
tottelevaisena, vaikka vastahakoisesti, hillitsi hevosensa. Vaikka
lunta oli vahvalta tien kahden puolen, niin Jim paikalla pakotti ison
hevosensa kahlaamaan kinoksien läpi ja ajoi laitarekensä kilpareen
viereen, niin ettei Melissan tarvinnut muuta kuin astua siihen.

"Parempi kun annat loputkin sälyt tänne, Walter", arveli Wright hieman
ynseästi.

Birdin naama punastui harmista, mutta ennenkuin hän ennätti vastata,
huudahti Melissa:

"Eihän toki, ellei hän itse tahdo. Tietysti ajamme edelleenkin yhdessä!"

Hieman lohdutettuna tästä nopeasta välityksestä Bird kallistui
istuimeltaan, auttaakseen peittämään Melissaa laitarekeen.

"Ja minne sitä ajetaan?" hän kysyi. "Arvatenkin menet majataloon, sillä
posti ei lähde teille päin ennenkuin huomisiltana."

"Ei", sanoi Melissa, "en minä lähde majataloon. Ole hyvä, Jim, ja
aja minut suoraan Parkerille. Häneltä minä saan kyydin. Tunnen hänen
kaikki kolme hevostaan ja ne tuntevat minut, ja hänen vanha punainen
laitarekensä kestää vaikka minkälaisella kelillä. Vai te luulette minun
jäävän Tin Kettleen kokonaiseksi vuorokaudeksi, kun kotiin ei ole kuin
kaksikymmentä mailia ja huomenna on jouluaatto! Tähden County Bineen
paikalla, kun olen saanut vähän syödä. Keli on raskas, enkä saa hukata
vähääkään aikaa."

Jim Wright oli juuri alkanut hoputtaa hevostaan, "annas luistaa, Bill".
Mutta kun Melissan aikeet tulivat ilmi, niin hän antoi ohjasten vaipua
ja loi Birdiin hätääntyneen katseen. Ymmärtämyksen katseita vaihdettiin
näiden molempien nuorten miesten välillä, ja hetkiseksi heistä tuli
liittolaiset.

"Eihän nyt mitenkään!" huudahti Walter Bird, onneksi ajoissa muistaen,
ettei Melissa hyväksynyt kiroamista, muutoin hän olisi toisenlaisilla
voimasanoilla antanut pontta mielipiteelleen. "Ei mitenkään, Melissy,
et saa ajatellakaan, että koettaisit nyt päästä County Linelle. Se
ei tule kysymykseenkään. Sinun täytyy odottaa postia!" Walter oli
kauppaliikkeessään kiinni, niin että hän ei mitenkään voinut lähteä. Ja
hän vapisi sitä, että Melissa ehkä suostuisi lähtemään Jimin keralla.

"Walter on oikeassa", ilmotti Jim painavasti. "County Binen väliä ei
ole ainoakaan reki kulkenut sitten viime lumisateen, ja sen jälkeen
on pyryttänyt melko lailla. Postilla itselläänkin on huomenna täysi
työ, ennenkuin läpi pääsee. Eikä se ole semmoinen matka, että sinun
kaltaisesi tytön missään tapauksessa sopii sitä yksin ajaa."

"Tepä alatte käydä tuhmiksi, kumpikin!" sanoi Melissa terävästi.
"Ikään kuin en minä jo olisi sitä tehnyt, _satoja_ kertoja." Hän
heilautti kaunista pientä päätään uhmaten, ikävystyneenä kumpaankin
heistä ja tuntien, että vaikk'ei siinä ollut ketään muuta näkemässä
eikä kuulemassa, niin epäilemättä tämä näytti sangen hassulta, istua
siten kahdessa re'essä rinnakkain kinoksissa, väittelemässä hänen
yksityisistä asioistaan. "En minä luule, että pidettäisiin tämmöistä
melua, jos -- jos esimerkiksi Tilly Smithers haluaisi tänä iltapäivänä
lähteä County Binelle tervehtimään isäänsä ja äitiänsä ja sairasta
pikku siskoaan." Walter Bird nauroi halventavasti. "Tilly Smithers!"
hän huudahti. "Josta sanovat, että hänellä pitää joka kerta olla uusi
peili, kun hän itseään sen edessä kääntelee."

Melissa tuijotti häneen kylmästi tämän karkean puheen vuoksi.

"Onko se muka syy, miks'ei häntä pitäisi auttaa ja huoltaa?" hän kysyi.

"Tilly Smithers kykenee sangen hyvin itsestään huolta pitämään",
huomautti Jim kuivasti.

"Ja niin teen minäkin", sanoi Melissa, purren päättävästi yhteen pienet
valkoiset hampaansa. "Te olette, pojat, kumpikin olleet mahdottoman
kiltit ja huolta pitävät, kun tällä tavalla olette tulleet minua
vastaan. Mutta te ette saa, ette kumpainenkaan, yrittää minulle sanoa,
mitä minun tulee tehdä, mitä ei. Minun aikomukseni ovat aivan varmat.
Ja nyt, ole hyvä ja aja suoraa päätä Parkerille, Jim. Minua alkaa
viluttaa tässä istuessani."

"Hyvä", sanoi Jim, "jos sinä olet niin lujasti päättänyt, ettet postia
odota, niin kyydin minä sinua itse, Melissy. Minä melkein luulen, että
minun vanha harmaani vetää sinut semmoisten kinosten läpi, joista ei
ainoakaan Parkerin hevosista kunnolla suoriutuisi."

"Minähän sanoin, että minä lähden _yksin!"_ tenäsi Melissa vastaan,
sillä keskustelu alkoi hieman käydä hänen hermoillensa. Sitten hän
epäröi ja katui epäkohteliaisuuttaan. "Anna minulle anteeksi, Jim",
hän jatkoi. "En minä aikonut sanoa niin häjysti. Sinä olet niin
sanomattoman ystävällinen, kun tahdot tulla minua saattamaan koko tuon
pitkän matkan. Ja minulle olisi hauskaa, jos saisin sinut seurakseni.
Mutta minä en voi antaa sinun tulla. Se totta puhuen näyttäisi äidistä
ja isästä niin tuhmalta, he kun tietävät, että minä olen kulkenut saman
tien niin usein yksin, talvella ja kesällä. He ajattelisivat, että
kaupunki varmaan on tehnyt minusta toisen tytön, taikka että minä olen
unohtanut, että olen takaliston tyttö ja olen käynyt ylpeäksi. Ja taas
senkin vuoksi, että jos tulisit kanssani niin kauaksi, niin he eivät
_voisi_ antaa sinun palata takaisin. Heidän täytyisi pakottaa sinut
jäämään. Ja nyt kun on jouluaika, Jim!" hän lisäsi melkein rukoilevalla
äänellä, ikään kuin pyytäen, ettei hän väärin käsittäisi eikä
loukkaantuisi. "Minä olen ollut lähes kuusi kuukautta poissa kotoa. Ja
näetkös, minä tahtoisin nyt saada pitää heidät aivan ominani."

Jimin parkittu ruskea leuka oli Melissan puhuessa tehnyt
auringonpaisteessa virttyneiden, oljenkarvaisten viiksien alla
yhä itsepintaisemmin tenää, mutta Melissan viimeiset sanat saivat
sen heltymään. Hänen vankassa rinnassaan oli sydän, joka oli
herkkätuntoinen ja nopea käsittämään. Ja hän ymmärsi tämän halun sitä
paremmin, kun hän _itse_ himoitsi saada _hänet_ kokonaan itseään
varten. Hän oikopäätä myöntyi, vaikka jäikin aivokopan takasoppeen joku
vastalause, jonka hän kuitenkin visusti salasi neitoselta.

"Näyttää siltä, että meidän täytyy laskea sinut menemään, Melissy", hän
nauroi. "Ainahan sinut on tiedetty, että sinulla pitää olla oma pääsi."

"Vai niin", huudahti Bird, sekä huolissaan ajatellessaan, että Melissa
perältäkin tekisi matkan yksin, että riemuissaan siitä, kun Jim
Wrightiä ei huolittu saattajaksi. "Sen minä vain tiedän, että jos
_minä_ olisin vapaa, niin minä en niin vähällä myöntyisi, Jim. Se ei
käy laatuun, että hän lähtee yksin. Minä tässä tuumaan, että minä
heitän joulukauppani hiiteen ja lähden itse hänen kanssaan."

Melissa oli juuri kääntymäisillään antamaan hänelle terävän vastauksen,
mutta malttoi mielensä.

"Tiedänhän minä, että sinä jättäisit kauppasi, Walter", hän sanoi
lauhkeasti, "jos minä todella _soisin_, että sen tekisit. Mutta minä
en milloinkaan, millään ehdolla, antaisi sinun jättää vanhaa äitiäsi
jouluaattona. No niin, älkäämme siitä enää turhaan puhuko. Te tiedätte,
ettei Fredericton ole minussa muuttanut vähääkään muuta kuin vaatteeni.
Minä olen sama takaliston tyttö, kuin olen aina ollut."


II.

Vähän ennen kello yhtä Melissa iltapäivällä lähti Tin Kettlestä matkaan
vanhalla punaisella laitareellä ja Parkerin raudikolla. Sää oli
kitisevän kylmää, mutta muutoin selkeätä ja vakaantunutta; ja vaikka
jokainen oli häntä varottanut, että tiet olivat ummessa ja nietoksia
täynnään, niin ei impi ollut milläänkään. Hän tiesi kuun nousevan heti
auringonlaskun jälkeen, joten ei siis pimeyskään sotkisi matkaa. Eikä
hän välittänyt siitä, kuinka myöhä olisi hänen perille saapuessaan.
Hänen ainoa ajatuksensa oli saapua. Laitareen pohjalle oli ladottu
vaatteihin hyvin käärittyjä kuumia tiiliä pitämään hänen jalkojaan
lämpöisinä, ja kaupunkilaiskenkänsä hän oli vaihtanut kotokutoisiin
villasukkiin ja pehmeihin hirvennahkaisiin mokkasineihin, jotka
olivat lienteät kuin hansikkaat. Kun hänellä oli kaksi rekipeittoa ja
paksuvuorinen karhunnahka, niin ei hänen tosiaankaan tarvinnut pelätä
pakkasta, ja kirkas nuori veri kiersi lämpöisenä ja luottavana hänen
suonissaan. Hänen arkussaan ja mytyissään oli monta hauskaa esinettä
isälle ja äidille ja sairaalle pikku siskolle, Megille, joka oli ollut
toista, vuotta vuoteen omana. Hän odotti malttamattomalla innolla,
kuinka Megin väsyneet harmaat silmät taas kerran säihkyisivät ja
laihtuneet pienet kasvot mielenkiinnosta kirkastuisivat hänen myttyjen
siteitä avatessaan. Melissa oli sitonut jokaisen esineen erikseen
ja lujaan, ja mielenkiihkoa pidentääkseen hän tuumaili ankarasti
kieltää saksien käyttämisen. Tämmöisten suloisten kotoajatusten
lumoissa ensimäiset viisi mailia Melissan mielestä kuluivat sangen
sukkelaan, vaikka keli _oli_ niin raskasta, että ne lyhyestä talvisesta
iltapäivästä kuluttivat puolentoista tuntia. Siihen saakka oli ollut
jotain jäljen tapaista, sillä milloin yhtäältä, milloin toisaalta
oli joltain sivutieltä tullut matkareki tai halkokuorma. Mutta sillä
kohdalla, missä tie kulki Fordin puron poikki, viiden mailin päässä
kylästä, kaikki nämä jäljet katosivat. Tie juoksi aukaisemattomana
kahden puoleksi lumeen hautaantuneen aidan välissä, pinta sileänä ja
tasaisena, paitsi missä lumi oli tuiskinut kiperiksi kinoksiksi ja
aaltomaisiksi pöykyiksi. Melissan täytyi luopua unelmistaan ja ajaa
valppaalla huolella, milloin löysäten kärsivällisen raudikon ohjaksia,
milloin lujasti tiukaten niitä, kun se kompuroi pöykyn läpi, jota
ei voinut välttää. Hänen silmänsä olivat lumentietoiset, ja ajaen
toisinaan hautaantuneiden jälkien oikeata puolta, toisinaan taas
kaukaa vasemman käden kautta, hän saattoi välttää ne molemmat vaarat,
joita tässä oli pelättävä -- kaatumisen ja kinokseen juuttumisen.
Mutta matkan edistyminen oli niin hidasta, niin työlästä, että hän
alkoi kiitellä itseään, kun oli mukaansa ottanut kimpun voileipiä.
Selvästikin olisi jo sangen myöhä yö, ennenkuin hän pääsisi County
Linelle.

Melissa oli taitava ajamaan ja tiesi, kuinka hevosen voimia oli
säästettävä. Aika ajoittain hän pysäytti ja antoi uskollisen eläimen
puhaltaa. Kerran, hevosen kovin hiestyessä, hän nousi reestä, peitti
hevosen ja antoi sen levätä hyvinkin kymmenen minuuttia. Matka
osottautui paljon vaikeammaksi, kuin hän oli odottanut, siitä ei
epäilystä. Mutta sen sijaan että olisi tästä hämmästynyt, hänen luja
nuori luontonsa siitä sai aihetta iloiseen innostukseen.

Lyhyen talvisen iltahämärän virittäessä sanomattoman kylmiä lavendeli-,
pihka- ja violettivärejään äänettömien erämaitten latvoille, Melissa
huomasi ihmisolennon, joka kaaloi kinoksien läpi kaukana hänen
edellään. Se oli mies -- ja mies melkein nääntymäisillään, kuten hän
sukkelaan huomasi. Hän oli ilmeisestikin tullut tielle siltä kapealta
poikittaiselta jäljeltä, jonka poikki hän juuri ajoi. Aivan niin, siinä
olivat hänen jälkensä. Uupumus selvästi näkyi hartiain kohoamisesta ja
laskemisesta hänen eteenpäin ponnistellessaan; ja Melissa jo samassa
sääli häntä, itseään ajattelematta. Mies ei merkilläkään osottanut
huomaavansa tulijaa, ennenkuin tämä oli aivan hänen kohdallaan. Melissa
silloin hänelle huudahti:

"Tulkaa rekeen, hyvä herra, niin saatte vapaakyydin. Näen, että olette
hirveän uupunut."

Äänen kuullessaan mies käänsi päätään. Ja sen pään nähdessään Melissa
tunsi ahdistavan pelon kouristavan sydäntään. Siinä oli jotain kamalaa
-- jotain, jota hän ei käsittänyt -- siinä katseessa, jonka mies häneen
leimautti. Mutta Melissan rohkeus oli puhdasta kultaa, ja hän pakotti
itsensä huomaamaan vain sen, että nuo kasvot olivat riutuneet ja
vakoillut, silmät uupumuksesta syvälle kuoppiinsa vaipuneet. Mies
ei vastannut mitään, horjahti vain sisään, tarttui epätoivoisella
kouristuksella laitareen laitaan ja puoleksi veti itsensä, puoleksi
kaatui sen sisään. Istuimelle pääsemättä hän romahti reen pohjalle
muodottomaksi kasaksi Melissan jalkojen viereen. Melissa pisteli
peittojen kulmaa hänen ympärilleen, ikään kuin hän olisi ollut
lapsi, ja ajoi edelleen huolestuneena, vaikka turvallisena siinä
tiedossa, ettei hän olisi voinut toisin menetellä.

Ehkä puolen tunnin kuluttua, kuuvalon alkaessa luoda pitkiä mustia
varjoja valkoisen tien poikki, mies äkkiä kohottautui istuimelle
Melissan viereen ja pyyhkäisi takkuiset hiuskimput silmiltään ja
otsaltaan. Ensin hän kurkisteli ympärilleen ja kauas eteenpäin, ikään
kuin etsien jotain maamerkkiä, eikä piitannut Melissasta enempää kuin
puukuvasta. Lopulta hän kääntyi neitosen puoleen niin äkkiä, että tämän
sydän hätkähti, ja kysyi käheästi:

"Onko teillä mitään väkeviä?"

Melissa ei hetkeen aikaan vastannut, peläten, ettei hänen äänensä olisi
aivan vakava. Sitten hän sanoi ystävällisesti:

"Niin kyllä, minunhan olisi pitänyt tarjota teille jotain, te kun
olette niin _kamalan_ väsynyt. Ei, _väkeviä_ minulla ei ole --
eivät naiset niitä tavallisesti kuljeta mukanaan!" Ja hän naurahti
herttaisesti. "Mutta minulla on pullo kahvia, joka ainakin _oli_
kuumaa, ja muutamia hyviä isoja voileipiä."

Kun hän veti eväskoppansa esiin peittojen alta, niin mies ahnaasti
tarttui pulloon, joi sen sisällyksen viimeiseen pisaraan ja heitti sen
pois. Sitten hän hyökkäsi voileipäin kimppuun kuin susi.

Jonkinlainen harmin tunne kannusti Melissan rohkeutta.

"Eiköhän teidän olisi paras jättää tuosta vähän minullekin!" hän
sanoi ankarasti. "Meillä on vielä pitkä matka edessämme, ja on sangen
mahdollista, että minulle itsellenikin tulee nälkä. Teidän olisi
parasta hillitä itsenne ja käyttäytyä siivosti."

Maankulkuri lakkasi hetkeksi syömästä ja mulkoili häneen vihaisesti.
Impi tunsi hänen katseensa, mutta oli kiinnittävinään koko huomionsa
hevosen ohjaamiseen vaikean kinoksen läpi. Mies sitten taas alkoi
jatkaa ateriaansa, hitaammin syöden, kunnes oli jäljellä vain kolme
voileipää. Sitten hän kietoi nämä huolellisesti paperiin ja pisti mytyn
omaan taskuunsa.

Melissa huomasi tämän tempun silmäpielestään, ja suuttumus syttyi
kuumana hänen sydämessään. Hän aikoi juuri lausua jyrkän moitteen,
kun jätkä äkkiä nojasi häneen ja vihaisesti mörähti, "sukkelammin
sinun pitää ajaa!" ja sieppasi ohjakset. Melissa vaistomaisesti piti
niistä kiinni koko voimallaan, joka ei suinkaan ollut halveksittava.
Mutta yhdellä kädellä mahdottoman suurella luisella kädellä, kuin
rautakouralla -- mies väänsi Melissan molempia ranteita niin
armottomasti, että tämän sormet itsestään aukenivat.

Melissa oli avannut suunsa huutoon, mutta hänen jäykkä tahtonsa
ajoissa sai vallan. Sanaakaan sanomatta hän kätki kätensä karhunnahkan
alle ja hieroi ranteitaan, sisu kiehuen. Hänen sydämensä oli vähällä
pakahtua harmista, kun hän ajatteli, kuinka tämä hirviö hänen huolensa
kautta oli saanut takaisin voimansa. Samalla hän pelkäsi kamalasti.
Tilanteessa oli hirveä salaperäisyys, joka sai hänet tuntemaan vilua
hamaan sydänjuuriinsa saakka. Mutta yhdestä ajatuksesta hän piti
tiukasti kiinni ja se piti hänen hermojaan tasapainossa. Hän oli paljon
käsitellyt eläimiä kaiken ikänsä, kunnes oli kaupunkiin lähtenyt, ja
hän oli oppinut kaiken opin ydinkohdan, ettei saa _koskaan_ näyttää
pelkoaan -- että pelon näyttäminen aina on käden anto onnettomuudelle.
Sangen katkerasti hän soimasi itseään, kun ei sallinut Jim Wrightin
saattaa itseään. Hänestä näytti, että ainoastaan Jim olisi kyennyt
tästä pulasta suoriutumaan. Jimin keralla hän olisi tuntenut itsensä
turvalliseksi.

Istuen selkä jäykkänä paikallaan hän tutki maankulkurin kasvoja ja oli
piankin selvillä siitä, ettei hän ainakaan ollut mielipuolen kanssa
tekemisissä. Ne olivat hurjat ja kamalat kasvot, raa'at kerrassaan,
mutta niistä ei puuttunut älyä. Takaa-ajetun katkeruutta oli hänen
syvistä kuopista tuijottavissa verisissä silmissään.

"Mitähän tuokin on tehnyt?" Melissa itsekseen ihmetteli. Ja sitten
hänen vihansa kiehahti uudelleen, kun mies alkoi ruoskia hevosta,
pakottaen kunnon eläimen vauhtiin, joka saisi sen uupuneena sortumaan
seuraavaan kinospaikkaan.

"Te olette sekä tyhmä että raaka", impi sanoi halveksivan kylmästi.
"Jos teillä on semmoinen kiire, niin ettekö sen vertaa ymmärrä, että
säästätte hevosta. _Tuolla_ tavalla ajaen hevosesta tulee loppu,
ennenkuin olette mailinkaan ajanut. Sitten ovat asianne aivan samalla
kannalla kuin puolen tuntia takaperin, kun minä teitä armahdin."

Maankulkuri mulkoili häntä, huulillaan vihapuhe, joka paljasti hänen
pitkät likaiset ja väärät hampaansa.

Impi kohtasi hänen katseensa vakaasti, sillä raivo karkotti kokonaan
hänen pelkonsa.

"Sinä et näy pahoin pelkäävän! Mutta pidä sinä suusi kiinni. On minulla
kylliaksi asti ajattelemista ilman suunkin soittamista", hän komensi
jyrkästi. Samalla hän älysi tytön moitteen oikeaksi ja lakkasi hevosta
hoputtamasta. Ja kun hänen kiihtymyksensä vähän laimeni, niin hän
tosiaan alkoi ajaa aivan yhtä taiten kuin Melissakin. Siitä että hän
oli näin halukas hevosta säästämään, Melissa alkoi älytä, että hän
aikoi kulkea kauas. "Hyvä", hän itsekseen ajatteli, pieniä valkoisia
hampaitaan purren, "kun pääsemme semmoiseen paikkaan, että voin isälle
kertoa, niin silloin saat kyytiä."

Parin mailin matkalla ei sitten puhuttu sanaakaan. Kuu oli nyt noussut
korkealle hammasreunaisen kuusimetsän päälle, kumottaen terässinisenä
ja kalman kylmänä maantien rikkomattomalle lumelle. He tulivat sitten
erääseen kohtaan, jossa erosi toinen tie vasemmalle Amerikan rajalle,
jonne oli matkaa parinkymmenen mailin vaiheille. Maankulkuri käänsi
raudikon pään vasempaan.

"Seis!" huusi Melissa jyrkästi. "Minä matkustan County Linelle."

Maankulkuri nauroi. Ja se jäätävä tyly nauru lannisti Melissan
rohkeuden tehokkaammin kuin mikään muu tämän häjyn seikkailun kuluessa.

"No minä kun olin aivan unohtaa sinut!" hän sanoi. "Niin, tietenkin
_sinä_ matkustat County Linelle. _Minä_ menen rajan poikki Maineen ja
niin kauas kuin minulle on terveellistä. Enkä minä tarvitse hameväkeä
kanssani. Pois reestä ja sukkelaan! Minun aikani on kallista!" Ja hän
alkoi nakella neidon matkatavaroita lumeen.

Melissan rohkeus vihdoinkin petti.

"Te ette _saa_ tehdä sitä", hän valitti ja väänteli käsiään
kauhuissaan. "Ja minä kun olin niin hyvä teille. Minä kuolen tässä.
Palellun kuoliaaksi."

"Tästä ei ole enää kuin kuusi tai seitsemän mailia County Linelle",
sanoi jätkä nostaen reestä Melissan arkun. "Kyllä sinä sen kuljet
huomisaamuun. Sinä _kohtelit_ minua nätisti, ja sen vuoksi saat pitää
kaikki tavarasi."

Sitten jätkä, nähden Melissan yhä istuvan siinä epätoivoissaan,
kääntyi hänen puoleensa julmistuneena ja työnsi kasvonsa melkein hänen
kasvoihinsa kiinni.

"Ja sen vuoksi minä nyt lasken sinut menemään", hän kähisi,
"hätyyttämään ihmiset, jotta he sitten osaavat minun jäljilleni! Sinä
et ymmärrä, koska sinua onni potkaisee! Ulos nyt! Ennenkuin minä muutan
mieltäni. Minä olen hullu, kun en nytistä sinua tähän paikkaan, niin
ettet voisi koskaan usuttaa niitä perääni!"

Kauhusta kipeänä Melissa ponnahti taapäin hänen kamalista kasvoistaan,
peitti toisella kädellä silmänsä ja hyppäsi vavisten reestä. Jätkä
heitti karhunnahkan hänen jälkeensä ja ajoi pois.


III.

Siinä missä Melissa nyt seisoi, oli lunta yli hänen polviensa.
Karhunnahka oli aivan hänen vieressään; hän vaipui sille väristen.
Arkku oli lumessa päällään ja mytyt puoleksi lumeen peittyneinä
hujan hajan hänen ympärillään. Hän tuijotti niihin avuttomasti monta
minuuttia, ja sitten reki katosi tien mutkan taa. Muutaman sekunnin
kuluttua kulkustenkin ääni hälveni, eikä kuulunut muuta kuin silloin
tällöin tuimassa pakkasessa halkeavan puun naksahdus.

Mutta ainoastaan muutaman minuutin Melissa salli surun näin masentaa
itsensä. Pian hänen päättävä ja yritteliäs luontonsa pääsi voitolle.
Niin, tietysti hän jaksoi kulkea nuo muutamat mailit jalan, ennenkuin
väsymys ja kylmyys voittaisivat. Tietysti hän jaksoi. Ja hän _tahtoi_.
Ei mikään häntä estäisi. Ja hän aikoi tehdä sen sukkelaan ja hälyyttää
ihmiset ja toimittaa poliisit jäljille. Ja joka tapauksessa oli parempi
olla täällä kuin reessä sen roiston -- ilmeisestikin murhamiehen
kanssa. Ja vielä kerran oli hänelle oikeutetusta suuttumuksesta
hyvä apu, se lämmitti ja rohkaisi häntä. Hän kiinnitti neuloilla
hameenliepeensä ylös polvia myöten, loi vastahakoisen katseen arkkuun
ja rakkaihin myttyihinsä ja lähti urhoollisesti sille tasaiselle
valkoiselle saralle, joka johti County Linelle.

Tarmonsa ensi puuskauksessa hän teki reippaasti taivalta, kaaloi
eteenpäin kinosten läpi, joihin hän monessa kohden upposi vyötäisiä
myöten, ja seisahtui aina satakunnan syltä kuljettuaan hengittämään.
Hän tosiaan sai kulkeneeksi runsaan puolen mailia, ennenkuin täysin
käsitti aseman vaarat. Yhä taajemmin ja taajemmin hänen täytyi
seisahtua hengittämään, yhä vähemmän voitokkaaksi kävi ponnistelu
loppumattomissa kinoksissa. Hän mietti, heittäisikö tielle raskaan
karhunnahkan, joka niin pahasti esti kulkua; mutta hänen päähänsä
juolahti, että se oli hänen ainoa toivonsa, jos täytyisi pysähtyä
kauemmaksi aikaa lepäämään, ja siitä syystä hän laahasi sitä mukanaan
epätoivon ponnistuksella. Milloin hän vain pysähtyi henkäisemään,
paikalla hän paiskasi sen lumelle ja istui sen päälle, täten järkevästi
säästellen kaikkia voimiaan.

Alussa ponnistukset pitivät häntä lämpöisenä. Mutta vihdoin alkoi
väsymys tulla ja samalla hän alkoi tuntea, kuinka ankara pakkanen
oli. Itse kuuvalokin näytti siinä värisevän, kuin katkeamaisilleen
pingotettu nuora. Ensi kerran totuus iski häntä vasten kasvoja --
että ehkä hän todella _ei_ jaksaisi County Linelle saakka. Hän ei
tahtonut suvaita semmoista ajatusta, mutta kaikesta hänen lujuudestaan
huolimatta se pujahti hänen päätöksensä puolustuslaitosten alle ja
heikensi häntä. Sitten hän antoi ajatustensa palata Jimin luo, ja tämä
antoi hänelle uutta uskallusta, valoi uutta lämpöä hänen sydämeensä.
Ehkä Jim tulisi perässä, vaikka hän oli kieltänyt! Walter oli vain
kiltti poika, jota saattoi väännellä ja käännellä. Mutta Jim oli mies,
kauttaaltaan. Melissa ajatteli hänen voimakkaita kasvojaan.

Tähän saakka oli ollut tyyni. Sankat metsät olivat kokonaan pidättäneet
tuulen. Mutta viimein se eräässä tien äkkimutkassa puski häntä aivan
suoraan kasvoihin. Se ahdisti hänen pettävää hengitystään ja teki
pakkasen hyökkäykset kahta purevammiksi. Taisteltuaan sitä vastaan
kymmenen tai viisitoista minuuttia hän tunsi, että hänen _täytyi_
levätä. Mutta samalla hän alkoi tuntea suurta halua nukkua. Tämä häntä
säikähytti. Se havahdutti hänet valveille ja uusiin ponnistuksiin;
hän tunsi, että jos hän antaisi unelle vallan, niin se olisi hänen
loppunsa. Hän nukkuisi eikä milloinkaan heräisi.

Viimein hän kuitenkin, tultuaan suunnattoman kaatuneen petäjän
luo, jonka lumenkietomat juuret töröttivät korkealla ilmassa, tuli
siihen päätökseen, että hänen täytyi päästä muutamaksi minuutiksi
tuulen suojaan, välttääkseen sen huumaavan ja sekottavan vaikutuksen
aivoihinsa ja tahtoonsa. Syrjälleen kääntynyt juurakko oli ehkä
neljänkymmenen askeleen päässä tiestä ja semmoisessa paikassa, että
se tarjosi täydellisen tuulensuojan. Hän lähti sitä kohti pyrkimään,
päättäen _seistä_ sen takana jonkun minuutin hengähtääkseen ja
saadakseen taas ajatuksensa valtaansa, mutta ei missään tapauksessa
maata ruvetakseen. Hän oli näkevinään lämpöisen turvallisen
kotinsa, isänsä ja äitinsä ja pikku siskonsa onnellisesti nukkuvan
ehkä uneksivan hänen huomenna saapuvan, taikka ehkä vielä istuvan
odottamassa rattoisan tulen ääressä, siltä varalta että hän saapuisi
vielä samana iltana tämä näkö välähti hänen aivojensa kautta, ja
tuskaltinen itsesäälittelyn tunne tulvi hänen sydämeensä. Mutta yhä
hän jäykkänä ja urhoollisena, vaikka tuntienkin kummaa ajatusten
sekaannusta, karkotti mielestään tämän heikontavan näyn. Hän tiesi,
että hänen piti koota tahtonsa taisteluun.

Karhunnahka tiukkaan ympärilleen käärittynä hän kaaloi ja hoiperteli
suuren petäjän juurakon ympäri, sen taa päästäkseen. Tuulensuoja tuotti
sanomattoman huojennuksen. Vaistomaisesti hän tunkeutui lähemmäksi
tätä suloista suojaa. Niin tehdessään hän tunsi lumen äkkiä syvenevän.
Säikähtyneellä huudolla hän koetti heittäytyä taapäin. Mutta samassa
tuntui, kuin olisi itse varma mantu pettänyt hänen jalkainsa alla. Hän
vaipui, käsillään hurjasti tavotellen, sokaisevan lumipöyhyn läpi.

Vain sekunnin osan hän putosi -- taikka ehkä sekunnin -- matkaa kaiken
kaikkiaan oli sylen verta, ehkä vähän runsaammin! Mutta Melissan
sekaantuneissa aivoissa se tuntui pitkältä ajalta, ja hän hämärästi
odotti putoavansa tuhoavalla tärähdyksellä. Mutta sen sijaan hän
putosikin pehmeään ja vierähti nurin.

Haparoiden kaksin käsin itseään tukeakseen hän tarttui kiinni johonkin
suunnattomaan, lämpöiseen, karvaiseen, joka liikkui ja mörisi.

Hänen sydämensä seisahtui ja kauhistuksen parkaus jähmettyi hänen
huulilleen. Hän koetti vetäytyä poispäin, mutta siinä ei ollut tilaa.
Hän koetti nousta jalkeilleen, mutta oli pudonnut aivan kyljelleen,
eivätkä jalat totelleet. Hän makasi aivan hiljaa, kauhistuksesta
jähmettyneenä, pitkin sen karhun kylkeä, jonka talvipesään hän oli
pudonnut.

Valtava ruho kohottelihe hieman, muuttelihe hieman, mörisi ja vinkui,
ikäänkuin valittaen, että sen syvä talviuni oli niin karkealla tavalla
häiritty. Melissa tunsi suuren kämmenen työntävän itseään, ikäänkuin
enemmän tilaa vaatien. Jättiläismäinen kuono haisteli hänen sääriään
ja lopulta laskeutui niiden päälle, ikäänkuin havaiten ne mukavaksi
päänalustaksi.

Moniaan sekunnin Melissa ihmetteli, miksi hän ei kuollut paljaasta
pelosta. Hän muisti, että ihmiset todella toisinaan pelosta kuolivat ja
ajatteli, että tämä jos mikään varmaan oli otollinen aika semmoiselle
tapaukselle. Hänen joka hermonsa raukesi, sillä joka hetki hän odotti
tuntevansa karhun hampaiden puraisevan lihaansa.

Mutta kun nämä hitaat sekunnit saivat kuluneeksi eikä mitään
tapahtunut, niin hänelle alkoi selvitä, että eläin oli jälleen vaipunut
rauhalliseen uneen. Hän makasi aivan hiljaa ja ajatteli ankarasti,
miten pääsisi pois tästä kuulumattomasta tilanteesta. Hän muisteli
vanhan intiaanin kerran hänelle kertoneen, että karhu talviunensa
aikana -- varsinkin sen alkupäästä, kun se vielä on lihava ja
hyvinvoipa -- on hyvänluontoinen kuin lihotettu kissa, niin että voi
vaikka lähteä sen pesään ja puoleksi herättää sen ja silittää sitä ja
kynsiä aivan vaaratta. Tämä ammoin unohdettu tieto palasi nyt hänen
mieleensä häntä lohduttamaan. Hänen tätä muistellessaan ja itselleen
vakuutellessaan, että se mahtoi olla totta, sai tämä suuri ruho, joka
oli kiinni hänen vieressään, ja karvan väkevä haju paikalla sekä pelon
että tahdon raukeamaan. Hän vain tiesi, että hänen oli hyvä olla, että
hän oli turvassa ulkoilman säälimättömältä kylmyydeltä -- että hänen
oli uni -- ah niin sanomattoman uni. Hermojen ja lihasten samalla
haavaa hervaantuessa hän sen enempää ajattelematta, mitä teki, hiipi
lähemmä suuren eläimen kylkeä -- ja vaipui uneen.

Kuin äärettömän matkan päästä hän kuuli äänen salaperäisen äänen,
joka unen hetkien ja unen taipaleitten takaa mainitsi hänen nimeään.
Suurella ponnistuksella hän heräsi, huusi "Jim!" ja avasi silmänsä.
Tuolla ylhäällä hänen päällään, kuuvalossa kirkkaana, olivat Jim
Wrightin kasvot. Vimmatusti hän raivasi pois lunta, pesän suulta.

"Voi tyttöni! Elätkö sinä? Oletko terve? Minä tulen alas sinun luoksesi
paikalla, kun voin nähdä, mitä teen, jott'en putoa päällesi!"

Nämä kajahtavat äänet saivat karhun hieman liikkumaan ja ynisemään.

"Hsh-sh!" sanoi Melissa varottaen. "Kyllä, olen aivan terve, mutta
kamalan kankea. Älä _tule_ alas, Jim. Se nukkuu. Kurkota vain kätesi ja
auta minut pois!"

"Herra armahtakoon!" pääsi Jimiltä, kun hänen silmänsä huomasivat
Melissan rinnalla valtavan kontion -- jota hän ensin oli luullut
reenpeitoksi. Ainoastaan se nopea ajatus, että hän putoaisi suoraan
Melissan päälle, esti häntä hyppäämästä alas immen ja tämän kamalan
ruhon väliin. Mutta hän oli tukkimies, metsämies, jokimies ja tottunut
ajattelemaan nopeaan vaarapaikassa. Paiskautuen suulleen hän kurkotti
alas kätensä, sai Melissan kainaloista kiinni ja puoleksi veti,
puoleksi nakkasi hänet ulos kuutamoiselle lumelle. Se oli siitä
asennosta vaikea teko, vaikkapa hänellä olikin jättiläisen voimat.

"Juokse!" hän läähätti. "Juokse rekeen. Minulla on täällä pyssyni!"
ja hän tempasi ison coltin ulos vyöstään. Mutta Melissa tarttui hänen
käsivarteensa kahden käden ja piti siitä kiinni.

"Elä ammu sitä!" hän rukoili. "Se pelasti henkeni! Ellei sitä olisi
ollut, olisin kuollut. Kun minä putosin sen selkään koko painollani,
niin se heräsi ja minä luulin, että se söisi minut. Mutta se vain
mörähti ja haisteli minua, laski päälleni ison mustan päänsä ja nukkui
uudelleen."

Jim Wrightin kasvot rauhottuivat ja hän pisti revolverin takaisin
vyöhönsä.

"Peittäkäämme se uudelleen, ettei sen tule vilu!" itki Melissa
kalmankalpein poskin. "Etkä saa kertoa tästä mitään, taikka ne tulevat
ja ampuvat sen kesken untaan."

"Jos kuka häiritsee _tätä_ karhua, Melissa", vastasi Jim pontevasti,
syytäen lunta takaisin paikoilleen, "niin hän joutuu minun kanssani
tekemisiin. Ja siitä hyvästä, mitä tämä vanha vaari on tehnyt, minä en
koskaan toista karhua vahingoita, niin kauan kuin elän!"

Melissa loi häneen silmäyksen, joka hänestä oli kaikkia kiitoksia
parempi. Hän siitä käsitti, että juuri sitä häneltä odotettiinkin.

Kun he saapuivat tielle, jossa iso harmaa hevonen jörönä heitä odotti,
niin Jim auttoi Melissaa rekeen ja kietoi hänet siihen lämpöiseksi.

"Ensimäinen asia, Melissa", hän sanoi, "on minun mielestäni saada sinut
kotia vuoteeseen ennen päivän nousua. Minä palaan hakemaan arkkusi ja
tavarasi paikalla, kun näen sinut äitisi turvissa. Meg saa sittenkin
ajoissa joululahjansa, siitä saat olla varma!"

Helpotuksen ja tyytyväisyyden huokauksella Melissa sukelsi syvemmälle
peittoihin ja käänsi häneen kiitollisen katseen.

"Kuinka huolekas sinä olet, Jim! Ja kuinka sinä näytät aina
käsittävän!" hän mutisi. Ja sitten, hieman arkaillen -- "tiedätkös
mitä, minä tosiaan _ajattelin_, että sinä ehkä tulisit perässä,
huolimatta siitä, mitä minä sanoin!"

"Se ajatus osottaa, että sinä ymmärrät minua, Melissy", Jim vastasi
vakavasti. "Ja mitäpä nyt koko jutusta, ellet ole _liiaksi_ väsynyt?
Voi tyttö parka, se oli minulle kova isku, kun tulin tienhaaraan ja
näin, mitä oli tapahtunut, ja kaikki tavarasi lumessa, ja sinun raukan
pienet jälkesi County Linea kohti ponnistelemassa. En elämässäni soisi
tuntevani sitä toista kertaa."

Melissa ei ollut huomaavinaan, kuinka hänen äänensä vapisi
liikutuksesta, vaan alkoi kiireen kaupalla kertoa seikkailuaan.

"Ja kaiken kaikkiaan", hän lopetti, "hän _olisi_ voinut minut tappaa
ollakseen varmempi, ettei häntä takaa ajettaisi, Jim! Meidän täytyy
muistaa tämä hänen puolustuksekseen Niin että oikeastaan minä soisin,
että hän ennättäisi hyvään matkaan edelle. Minä en tahtoisi, että hänen
täytyisi ajatella mitään menettäneensä, kun laski minut menemään." Jim
nauroi.

"Sinä toden totta tahdot olla oikeamielinen kaikille, Melissy! No
hyvä, ainoa keino on, että kotiin tullessasi olet olevinasi liian
uninen mitään kertoaksesi. Ja minä lupaan, etten puhu siitä mitään,
ennenkuin palaan takaisin arkkuinesi ja muine tavaroinesi. Niin
hän ennättää kulkea kauemmaksi. Ja siinä sitten luullakseni onkin
kaikki, mitä voimme hänen puolestaan tehdä." Ison harmaan jykevänä
kyntäessä lumikinoksia matkalla kotiin päin Melissa tunsi itsensä niin
onnelliseksi, että hän pian uudelleen vaipui uneen. Huomatessaan hänen
horjahtavan joka kerran, kun reki kallisteli, Jim kiersi vasemman
käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet lähemmä itseään, ja
hänestä tuntui, että matka päättyisi aivan liian sukkelaan. Melissa
nukkui tunnin verran. Aamunkoiton alkaessa raottaa edellisiä ilmoja ja
metsän väistyessä, County Linen uloimpien asumuksien tullessa näkyviin,
hän heräsi. Huomatessaan, miten hän oli nukkunut, hän kohosi hyvin
suoraksi istumaan ja käänsi pois kasvonsa sen verran, että Jim juuri
saattoi huomata tumman punan, joka levisi ylös hänen ohimoihinsa saakka.

"Ethän suutu, kun pitelin sinua, Melissy, ethän? Minun _täytyi_ pitää
kiinni, muutoin olisit pudonnut reestä. Ja minä niin haluan pitää
sinusta _aina_ huolta, Melissy, tyttöseni! Ethän suutu, etkö?"

Melissa piti edelleen päätään pois käännettynä; mutta pian hän vastasi
hiljaisella äänellä:

"En, Jim, en luule, että olen ensinkään pahoillani. Kah, me olemme
melkein kotona! Miten voin koskaan sinua kyllin kiittää?"

"Kyllä sinä tiedät, tyttöseni!" Jim vastasi. "On yksi hyvin selvä
keino, ja oletpa tainnut sen kauan tietääkin."

Melissa ei virkkanut mitään moneen minuuttiin, koettaen itselleenkin
vakuuttaa, että hän ajatteli. Mutta tosiasia oli, ettei hän ajatellut
vähääkään tunsi vain, tunsi itsensä hurjan ja selittämättömän
onnelliseksi. Lopulta hän sanoi epäröivällä äänellä:

"Jos äiti taikka isä pyytää sinua tulemaan meille joulun _jälkeen_,
Jim, niin minä -- minä soisin sinun tulevan. Niin pian joulun jälkeen
kuin itse haluat."

"Toisena päivänä, Melissy, siitä voit olla varma!" vastasi Jim. Ja
kulkusien riemuiten helistessä he ajoivat Eliot'ien avaraan kartanoon.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Eläinvaltiaita" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home