Title: Seikkailijoita - Romaani
Author: Beach, Rex
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Seikkailijoita - Romaani" ***


SEIKKAILIJOITA

Romaani


Kirj.

REX BEACH


Suomennos englanninkielestä



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1923.



SISÄLLYS:

     I. Ensimmäinen tapaaminen.
    II. Karkuri.
   III. Glenister tekee pahan erehdyksen.
    IV. Veriteko.
     V. Uusi tuttavuus.
    VI. Kuinka kaivos riistetään oikealta omistajalta.
   VII. Kuuntelija.
  VIII. Helene, Dextry ja Bronco Kid.
    IX. Dextryn vieraskäynti.
     X. Toverukset neuvottelevat raha-asioista.
    XI. Kaivosvarkaat.
   XII. Wheaton saadaan laivaan.
  XIII. Helene tapaa Glenisterin.
   XIV. Seikkailijattaren mielenmaltti.
    XV. Kuinka lakia poljetaan.
   XVI. Verinen yhteentörmäys lähellä.
  XVII. Kurkistusreiän valo- ja varjopuolet.
 XVIII. Janon tuskat.
   XIX. Pelihimo.
    XX. Tanssiaisissa.
   XXI. Rauhaton yö.
  XXII. Murhayritykset.
 XXIII. Vigilanttien kokouksessa.
  XXIV. Yöllinen kohtaus.
   XXV. Totuus alkaa paljastua.
  XXVI. Toteutumaton suunnitelma.
 XXVII. Cherry lähetetään asialle.
XXVIII. Kid salamurhaajana.
  XXIX. Valmisteluja.
   XXX. Kid tunnustaa rakkautensa.
  XXXI. Junamatka Midakseen.
 XXXII. Yöllinen kahakka.
XXXIII. "Kultaisen reen" tapahtumat.
 XXXIV. Glenisterin kostonsuunnitelmat.
  XXXV. Kaksintaistelu.
 XXXVI. Glenister uhraa voittonsa.
XXXVII. Unelmien lupaukset.



I.

ENSIMMÄINEN TAPAAMINEN.


Glenister silmäili satamaa, joka välkkyi ankkuroituneitten laivojen
valossa, ja sitten niitä pykäläisiä vuorenhuippuja, joiden reunaviiva
kuvastui terävänä taivasta vasten. Hän hengitti täysin siemauksin
suolan kyllästämää ilmaa, ja hänen sydämensä sykki nuorukaisvuosien
voimakkaassa tahdissa.

"Ah, tämä on ihanaa -- suurenmoista!" hän mutisi. "Ja tämä on
lopultakin minun maatani -- omaa maatani, kuuletko, Dex. Tämä nälkä
päästä pohjanmaille ikäänkuin täyttää koko olemukseni. Se panee minut
kasvamaan. Paisumaan."

"Varo, ettet räjähdä", huomautti Dex kuivasti. "Olen tavannut ihmisiä,
jotka vuoristoilma on päihdyttänyt tukkihumalaan. Älä vainen paisu
liian yksipuolisesti."

Dextry alkoi jälleen äkkiä tupruttaa piippuaan, jonka vastenmieliset
savukiehkurat liiankin pian hälvensivät vaaran, joka sisältyi raikkaan
meri-ilman voimaa uhkuviin ominaisuuksiin.

"Lempo periköön mokoman katkun!" irvisteli nuori mies. "Sinut pitäisi
viedä karanteeniin."

"Parempi on tuoksua kuin mies kuin parpattaa kuin lapsi. Sinä turmelet
hetken, joka pitäisi uhrata hiljaisiin mietiskeiyihin, joutavilla
purkauksillasi luonnon kauneudesta, kun sinun kauneustajusi ei riitä
käsittämään hyvän tupakkalajin ihanuutta."

Toinen naurahti, jännitti leveän rintansa ja kohotti pimeään lihaksiset
käsivartensa ikäänkuin niissä olisi asunut käyttämättömän voiman
liikavarasto.

Miehet kävelivät hitain askelin laituria pitkin. Heidän edessään lojui
"Santa Maria" valmiina sydänyönaikaan nostamaan ankkurinsa. Taampana
uinui Unalaska Beringinmeren usvissa. Missä viikkoa aikaisemmin
ystävällisesti silmää iskien alkuasukkaat olivat syviin
vuorenhalkeamiin levitelleet turskiaan kuivumaan, siellä nyt majaili
lauma kullankaivajia matkalla uuteen Eldoradoon. Heitä oli tullut
tuhansin kuin heinäsirkkaparvi ja he olivat asettuneet Smoke Sean
rannoille ja odottelivat jäitten lähtöä, joka päästäisi heidät
lähtemään luvattuun maahan -- uuteen Nomeen, jossa ihminen rikastuu
yhdessä ainoassa yössä.

Kylän takana kohoavat sammalpeitteiset kunnaat olivat reunatut tiheällä
hautajonolla. Siellä makasivat ne monet onnentavoittelijat, jotka
olivat kuolleet edellisenä syksynä, kun muuan tarttuva tauti raivosi
tällä maankolkalla. Mutta mitäpä siitä! Jäljelle jääneet kertoivat,
että täällä välkkyi kultaa hiekassa, ja uusia laumoja oli virrannut
menneitten tilalle. Glenister ja Dextry olivat lähteneet Nomesta
edellisenä syksynä -- Glenister ankaran kuumeen kynsissä. Nyt he
tekivät paluuta omaan maahansa.

"Tämä ilma verestää minussa kaikki elimelliset vaistot jälleen",
aloitti Glenister puhelun uudelleen. "Kaupungeista päästyäni muutun
villi-ihmiseksi. Minut valtaa alkuihmisen vanha vietti --
taistelunhimo."

"Saat ehkä tilaisuuden tyydyttää sen."

"Kuinka niin?"

"Niin, nyt saat' kuulla. Aamulla tapasin
Mexico-Mullinsin. Muistathan kai vanhan Mullinsin? Miehen, joka halusi
saada valtaussopimuksen Anvil Creekiin viime suvena."

"Ethän vain tarkoita sitä parkusuuta, jonka pojat olivat lynkata sen
vuoksi, että hän aikoi vallata toisen maaosuuden?"

"Juuri häntä. -- 'Kuuntele nyt tarkoin mitä sinulle haastan', virkkoi
hän minulle. 'Minkäarvoinen on suunnilleen valtauksesi?' -- 'En osaa
tarkalleen sanoa', vastasin. 'Jos se antaa mitä lupasi viime syksynä,
pitäisi minun saada siitä miljoona.' -- 'Paljonko aiot huuhtoa tänä
kesänä?' -- 'Noin neljäsataatuhatta, jos onni on myötäinen.' 'Bill',
sanoi hän, 'piru on irti, ja sinun täytyy vartioida kaivostasi kuin
vartioisit kalkkarokäärmettä. Älä salli lemmonkaan pistää kynsiään
siihen, sillä silloin saat sanoa hyvästit omallesi!' -- 'Mitä
tarkoitat?' kysyin. -- 'En voi sanoa enempää. Kiedon nuoran kaulaani,
kun olen näinkin paljon ilmaissut. Olet kelpo poika, Bill, ja minä olen
peluri, mutta sinä pelastit kerran henkeni, enkä minä soisi sinun
joutuvan onnettomuuksiin. Älä herran tähden anna heidän anastaa
kaivososuuttasi, siinä kaikki mitä voin sanoa.' -- 'Kenen heidän?
Kongressi on antanut meille tuomarit, tuomioistuimet ja poliisit --',
aloitin. -- 'Sepä se juuri onkin. Kuinka voit niistä voittajana
selviytyä? Sinne tulee mies, jonka nimi on Mac Namara. Varo häntä.
Enempää en voi sanoa. Älä päästä heitä käsiksi kaivokseesi.' -- Siinä
kaikki mitä sain hänestä irti."

"Pötyä! Mies on pähkähullu! Haluaisinpa nähdä miehen, joka yrittää
vallata meiltä Midaksen! Siitä ei tulisikaan liian ikävää leikkiä."

Glenisterin puhelun katkaisi "Santa Mariasta" kuulunut pillin vihellys.

"On aika mennä laivaan", sanoi Dextry.

"Seis, mitä tuo oli!" kuiskasi toinen.

Ensin he kuulivat vain jotakin liikettä höyrylaivan kannelta, sitten
kuului vedestä vallan heidän altansa airojen natinaa ja varova
kuiskaava ääni, joka sanoi:

"Seis, hyvin soudettu!"

Pimeästä sukeltautui esiin vene ja työntyi rannalle heidän kohdalleen.
Muuan henkilö nousi veneestä ja alkoi kavuta laiturille vieviä portaita
ylös. Heti sen jälkeen muuan toinen vene, joka ilmeisesti ajoi
edellistä takaa, töksähti rantaan aivan sen taakse.

Kun pakeneva oli ehtinyt miesten luo, jotka laiturilta tarkkailivat
ajojahdin kulkua, huomasivat nämä kummakseen, että se oli nuori nainen.
Hän läähätti, kompastui juostessaan ja olisi kaatunut, ellei Glenister
olisi ehättänyt apuun ja auttanut häntä jaloilleen jälleen.

"Älkää antako heidän saada minua kiinni!" läähätti nainen.

Glenister kääntyi ällistyneenä ja kysyvin ilmein toveriinsa päin, mutta
huomasi samassa, että tämä oli astellut maihinnousupaikalle, vainoojien
par'aikaa yrittäessä kavuta rannalle.

"Hei .- miehet! Pysykää alallanne, muutoin potkaisen kallonne puhki!"

Dextryn ääni oli terävä ja hänen kookas vartensa kohosi uhkaavana
alhaalla kapuavien miesten yläpuolella.

"Pois tieltä! Tuo nainen on karannut", sanoi mies, joka oli päässyt jo
portaille.

"Ilmeisesti."

"Hän on rikkonut karant --"

"Vaiti!" keskeytti toinen. "Aiotko kuuluttaa sen kaikelle maailmalle?
Tieltä pois, kirottu pässinpää! Kiivetkää ylös, Thorsen!"

Thorsen tarrasi laiturin reunaan ja yritti viskautua ylös, mutta iäkäs
kullankaivaja, jonka viha oli kuohahtanut, painoi jalkansa lujasti
hänen sormilleen, ja merimies hellitti otteensa pahasti parkaisten ja
vei toisenkin miehen pudotessaan alas.

"Tätä tietä, tule perässä!" huudahti hänen toverinsa ja lähti
juoksemaan pitkin rantaa laiturin toiseen päähän.

"On parasta, että kiiruhdatte tiehenne, hyvä neiti", huomautti Dextry.
"Nuo ovat paikalla minuutin kuluttua."

"Niin, niin! Pitäkäämme kiirettä. Minun täytyy päästä 'Santa Mariaan'.
Laiva lähtee tuossa tuokiossa. Tulkaa!"

Glenister naurahti ikäänkuin hän olisi huomannut naisen sanoissa
jotakin huvittavaa, mutta ei liikahtanut paikaltaan.

"Alan kohta olla liian vanha ja kankea juoksemaan", sanoi Dextry ja
riisui takkinsa, "mutta myönnän, etten ole liian vanha nauttimaan pikku
huvituksesta, kun tilaisuus sellaisen suo vähäisen tiimellyksen
muodossa." Hän liikkui ketterästi, vaikka nuori tyttö puolipimeässä
saattoi nähdä, että hänen tukkansa oli hopeanvalkoinen.

"Mitä te aiotte?" kysyi hän mieheltä.

"Menkää te vain pois tieltä; me aiomme aloittaa pienen leikin heidän
kanssansa, kunnes olette ehtinyt laivaan."

He siirtyivät laiturin toiselle puolelle satamamakasiinin eteen
suojatakseen selkänsä. Nuori tyttö seurasi heitä.

Jälleen kuului laivalta merkkisoitto ja komentohuuto: "Perätouvi irti!"

"Ah, laiva lähtee ilman meitä", kuiskasi nuori nainen, ja syystä tai
toisesta Glenister sai sen käsityksen, että tyttö pelkäsi sitä vieläkin
enemmän kuin takaa-ajajia, joitten askeleet jo kuuluivat varsin
läheltä.

"Kyllä te aina ehditte", sanoi nuori mies suorasukaisesti. "Te joudutte
pahaan pulaan, jos jäätte tänne. Juoskaa älkääkä välittäkö meistä.
Olemme olleet merillä kokonaisen kuukauden emmekä muuta niin kaipaakaan
kuin pientä vaihtelua matkamme yksitoikkoisuuteen."

Hänen äänessään oli poikamaisen iloinen sointu, ikäänkuin hän jo
edeltäpäin nauttisi lähestyvästä kärhämästä, ja tuskin hän oli ehtinyt
lauseensa lopettaa, kun merimiehet ilmestyivät pimeästä esille ja
syöksyivät vastustajiensa kimppuun.

Lähimpien sekuntien aikana näkyi paikalla vain sekava vyyhti kieppuvia
ihmisruumiita ja kuului läimähteleviä nyrkiniskuja, mutta sitten tämä
vyyhti hajosi ja kasasta erkani yksityisiä olentoja, jotka heti sen
jälkeen kaatuivat raskaasti maahan. Vielä kerran merimiehet yrittivät
äkkirynnäkköä ja koettivat saartaa vastustajansa. He heittäytyivät
yhteisvoimin Dextryn kimppuun, mutta tapasivat vain tyhjää ilmaa, sillä
tämä väistyi aina tieltä ihmeteltävän notkeasti ja iski ja hääti
vihollisia kimpustaan kuin vanha susi. Hänen iskunsa olivat useimmiten
nekin turhaa tuhlausta, sillä pimeässä hän tähtäsi joko liian korkealle
tai liian lähelle.

Glenister puolestaan seisoi huolettomassa asennossa ja hääti
vastustajansa toisen toisensa jälkeen, sikäli kuin ne lähestyivät. Hän
naurahteli syvällä kurkkuäänellä, ikäänkuin ottelu hänen mielestään
olisi ollut vain tavallista yksinkertaista urheilua. Nuorta tyttöä
värisytti, sillä taistelevien äänettömyys peloitti häntä enemmän kuin
huudot olisivat tehneet, mutta hän pysyi yhäti paikallaan, seinää
vasten nojautuneena.

Dextry tähtäsi iskun kohtaan, joka häämötti epäselvänä pimeässä, ja kun
hän iski harhaan, kierähti hän itse ympäri ja kadotti tasapainonsa.
Seuraavassa tuokiossa oli vastustaja hänen kimpussaan ja he kaatuivat
molemmat maahan, ja kolmas kompastui heidän ylitseen. Nuorelta tytöltä
pääsi tukahtunut huudahdus.

"Annan hänelle potkun, Bill", sanoi Glenister. "Annahan minun saada
kunnollinen ote." Hän kohotti raskaan jalkineensa, ja hänen potkuunsa
vastasi Dextryn kaunopuheinen ja ponteva sadatus.

"Saakeli sinuakin mieheksi! Sinähän potkit minua. Minä kyllä pitelen
mieheni. Iske sinä tuohon pitkään roikaleeseen."

Glenister kääntyi nyt kahteen jäljelläolevaan mieheen, selkä koukussa
ja kädet rentoina. Hän kumartui lähelle tyttöä tätä kuitenkaan
huomaamatta; tyttö puolestaan kuuli hänen hengityksensä pusertuvan
hänen keuhkoistaan sihisevänä äänenä. Seuraavassa sekunnissa nuori mies
hypähti äänettömästi eteenpäin ja sinkosi vastustajansa loitos luotaan
ja astui sitten askeleen taakse välttääkseen toisen. Silloin hyökkäsi
kolmas merimies hänen kimppuunsa takaapäin, kietoi kätensä hänen
kaulansa ympärille ja koipensa hänen sääriensä ympärille. Nyt vasta
nuori tyttö sai tuta minkälaista on oikea tiimellys. Ottelijat
huojuivat sinne tänne, niin lujasti toisiinsa likistyneinä, ettei heitä
voinut toisistaan erottaa. Näin he kaarehtivat parin minuutin ajan,
kunnes törmäsivät seinää vasten, ja nuori nainen kuuli puolustajansa
kurkun korisevan merimiehen hellittömässä otteessa. Vielä silmänräpäys,
ja Glenister lojuisi auttamattomasti maassa toisten tallattavana ja
viholliset potkaisisivat raskailla saappaillaan hänestä viimeisenkin
elonkipinän. Tätä ajatellessaan hän huomasi kuin salaman välähdyksenä,
että hänenkin täytyisi toimia. Pelko oli poissa, hänen värisevät
lihaksensa jäykkenivät ja ennenkuin hän oikein tiesikään mitä oli
tehnyt hän oli jo toiminut.

Merimiehen selkä oli häneen päin. Hän ojensi kätensä ja tarrasi miehen
tukkaan ja hänen petolinnun kynsien lailla koukistuneet sormensa
tavoittelivat hänen silmiään. Mieheltä pääsi kauhun huudahdus, ja
toiset väistyivät nopeasti taaksepäin. Seuraavassa tuokiossa tyttö
tunsi olkapäillään Dextryn käden ja kuuli hänen sanovan:

"Oletteko vahingoittunut? Ette? Tulkaa siis mukaan, muuten laiva lähtee
ilman meitä."

Hän puheli tyynesti, vaikka hän hengittikin vielä kiivaasti, ja kun
tyttö kumartui tarkemmin katsomaan, näki hän merimiehen makaavan
liikkumattomana maassa.

"Ei vaaraa mitään -- hän on vallan vahingoittumaton. Se on vain muuan
japanilainen temppu, jonka olen oppinut. Rientäkäämme!" He juoksivat
nopeasti pitkin laituria; Glenister oli pian heidän kintereillään.
Merimiesten taisteluhalu oli väleen hävinnyt. Kun kolme tuttavaamme
pääsivät "Santa Marian" porraslaudalle, oli laivan ja laiturin välillä
jo melkoinen aukeama.

"Olipa hiuksen varassa", huohotti Glenister ja tunnusteli varovasti
kaulaansa, "mutta enpä haluaisi kadottaa hyvästäkään hinnasta tällaista
hauskaa tilaisuutta."

"Olen ollut mukana höyrypannun räjähdyksessä ja lumivyöryissä,
puhumattakaan siitä, että olen avustanut vähäistä pakoa vankilasta,
mutta oikeista huvitteluista puhuttaessa en muista mitään, joka
vastaisi tätä." Dextryn ihastus oli lapsekkaan riehakasta.

"Mitä miehiä te sitten olettekaan?" nauroi nuori tyttö hermostuneesti,
mutta ei saanut vastausta.

Miehet opastivat hänet omaan kansihyttiinsä. Sähkö pantiin palamaan ja
nyt vasta miehet näkivät tuntemattoman vieraansa.

Tämä oli hyvin miellyttävän näköinen nuori nainen, jonka yllä oli
lyhyt, siisti puku ja jaloissa korkeakorkoiset keltaiset kengät, mutta
Glenisteriä viehättivät hänessä erikoisesti silmät, jotka olivat suuret
ja harmaat, ruskealta vivahtavat. Peräti elävät silmät -- hänestä
tuntui -- silmät, jotka yhdellä ainoalla salamannopealla katseella
tutkivat molemmat miehet. Hänen hiuksensa olivat irtautuneet ja
riippuivat välkkyvinä ja aaltoisina vyötäreillä saakka, muuten ei
näkynyt pienintäkään merkkiä äskeisestä seikkailusta.

Glenister oli valmistunut näkemään hänessä senlaatuisen kaunottaren,
jommoisia näillä rajamailla tapaa, kaunottaren, joka panee miehen pään
pyörälle, mutta joka on kylmä ja kiiltävä kuin vastahiottu puukonterä.
Mutta tämän naisen tyynet, sopusuhtaiset piirteet tuntuivat melkein
tuskallisella tavalla erottuvan hänen uudesta ympäristöstään ja
herättivät Glenisterissä ajatuksen siitä rajattomasta hyvyydestä ja
suloudesta, jotka olivat olleet hänelle vieraita kuluneina viime
vuosina.

Vanhemman miehen silmissä kuvastui vain teeskentelemätöntä ihastusta.

"Uskallanpa väittää", vakuutti hän, "että olette ainoa kaunokainen,
jonka puolesta olen milloinkaan taistellut olipa sitten kysymyksessä
meksikolainen, intiaani tai valkoihoinen. Minkälaiseen pälkähäseen
olette oikeastaan joutunut?"

"Luulette kaiketi, että olen tehnyt jotakin hirveän pahaa, eikö niin?
Mutta en ole. Minun oli päästävä pois 'Ohiosta' tänä iltana. Kerron
kaiken huomenna. En ole varastanut mitään enkä myrkyttänyt -- se on
totinen tosi." -- Hän hymyili heille, eikä Glenisterkään voinut olla
hymyilemättä, vaikka hän ei ollutkaan täysin tyytyväinen tytön
selitykseen pakonsa syistä.

"No niin, herätän siivoojan ja hommaan teille paikan", virkkoi hän
viimein. "Saatte jakaa hytin jonkun naismatkustajan kanssa; sitä ei voi
auttaa, sillä laiva on ahdinkoon asti täynnä."

Tyttö laski kätensä ehkäisevästi hänen käsivarrelleen. Glenister oli
tuntevinaan sen värisevän.

"Ei, ei, sitä ette saa tehdä! En halua, että kukaan näkee minua tänä
iltana. Tiedän, että esitykseni tuntuu teistä kummalliselta, mutta
kaikki on tapahtunut niin äkkiä, etten ole ehtinyt vielä tointua.
Huomenna kerron teille kaiken, ihan varmaan kerron. Älkää antako
kenenkään nähdä minua, se turmelisi kaikki. Odottakaa huomiseen, pyydän
sitä teiltä kaikesta sydämestäni."

Hän oli hyvin kalpea ja puhui vakavissaan ja kiihtyneenä. "Tietysti
tahdon auttaa teitä!" vakuutti herkkäuskoinen Dextry. "Ja
selityksillenne saatte itse valita sopivan ajan, pikku neiti. Emme
kysele sitä emmekä tätä. Moraali ei ole meidän vahvoja puoliamme. Ja
kuten runoilija sanoo 'ei Jumalan eikä ihmisten laki ole voimassa
kolmattakuudetta leveysastetta pohjoisempana', eikä hän olisi voinut
lausua syvempää totuutta, jos hän olisi tiennyt mitä sanoa. Täällä saa
itsekukin vartioida itseään ja omaisuuttaan. Rehellisesti ja suorasti."

Nainen näytti epäröivältä kuullessaan tuollaista puhuttavan, kunnes hän
äkkäsi hehkun Glenisterin katseessa. Sen omituinen rohkea sävy pani
hänet äkkiä huomaamaan selvästi asemansa, ja puna alkoi kohota hänen
poskilleen. Hän tarkasteli tutkivammin tätä nuorta miestä, pani
merkille hänen leveät hartiansa ja huolettoman, luontevan ryhtinsä,
joka johtui siitä, että hän hallitsi niin täydellisesti lihaksiensa
liikkeet. Voimaa ilmaisivat hänen kasvonsa, sillä hänellä oli
nuoruudesta huolimatta terävöityneet piirteet, voimakas leuka, uhkaavan
tuuheat kulmakarvat ja elehtivä suu, joka paljasti kaikki hänen
mielialansa vaihtelut ja ilmaisi sekä voimaa että alistumista.
Merkittävin piirre hänessä kuitenkin oli häikäilemättömän tarmon leima.
Hän oli tytön mielestä kaunis, vaikka hänen kauneutensa olikin
etupäässä ruumiillista laatua ja kuvasti miehevyyttä ja voimaa.

"Haluatte siis pysyä piilossa?" hän kysyi.

"Olen tottunut järjestämään sellaisia asioita perin hyvin", sanoi
Dextry, "vaikka olenkin tottunut kätkemään etupäässä vain itseäni. Mitä
olette suunnitellut?"

"Hän voi jäädä ensi yöksi tänne", vastasi Glenister kerkeästi. "Sinä ja
minä menemme alas. Kukaan ei näe häntä."

"En voi sallia sitä", vastusti tyttö. "Eikö täällä ole jotakin koloa,
johon voin kätkeytyä?"

Miesten onnistui hälventää hänen kursailunsa ja he lähtivät tiehensä.

Kun he olivat poistuneet, lysähti tyttö penkille ja istui näin pitkät
ajat eteensä tuijottaen.

"Minä pelkään -- mutisi hän itsekseen, -- minä pelkään. Mihin olen
ryhtynyt? Miksi ihmiset katsovat minuun sillä tavalla? Kadun, että
ollenkaan puutuin koko asiaan."

Lopulta hän nousi lopen uupuneena. Hytin raskas ilma painosti häntä, ja
hän kaipasi ulkoilmaa. Hän sammutti lampun ja astui pimeään käytävään.
Hän näki epäselvästi kaksi henkilöä, jotka nojasivat kaidepuihin, ja
hän hiipi peräpuoleen ja piiloutui pelastusveneen suojaan; raikas
iltatuuli jäähdytteli hänen kasvojaan.

Hänen äsken näkemänsä henkilöt lähestyivät hänen piilopaikkaansa. He
haastelivat vakavasti pysähtyen aivan hänen viereensä. Hän huomasi
paluutien olevan nyt tukossa, ja hänen täytyi pysyä liikkumattomana
alallaan.

"Mikäkö hänet on tänne tuonut?" toisti Glenister Dextryn kysymyksen.
"Tarvitseeko sitä kysyä? Mikä on tuonut tänne ne kaikki? Mikä toi
'herttuattaren', Cherry Malotten ja koko lauman?"

"Ei, ei", vastusteli vanhus, "hän ei ole sitä lajia -- hän on liian
hieno, liian arka -- liian kaunis."

"Niinpä onkin -- liian kaunis. Vallan liian kaunis ollakseen yksin --
tai jotakin muuta kuin mitä hän on." Dextry murisi tyytymättömänä:

"Tämä maa vielä turmelee sinut, poika. Sinä arvostelet kaikkia samalla
mitalla, ja ehkä ne ovatkin samaa maata -- kaikki paitsi tämä tyttö.
Minusta tuntuu, että hän eroaa muista tavalla tai toisella, vaikka en
osaa sanoa kuinka."

Glenister virkkoi miettivästi:

"Olen kuullut kerrottavan, että joku esi-isistäni, joka eli hyvin kauan
sitten, harjoitti merirosvousta Länsi-Intian vesillä. Toisinaan luulen,
että olen perinyt hänen luonnettaan. Hän tulee ja kuiskii yöllä
korvaani kaikenlaisia asioita. Hän oli ihmisasuun pukeutunut
paholainen, ja hänen verensä virtaa minussa -- hillittömänä ja kuumana.
Juuri nyt kuulen hänen kuiskaavan minulle jotakin -- jotakin
sotasaaliista. Hahaha! Hän on ehkä oikeassa. Minä taistelin tytön
puolesta tänä iltana -- niinkuin esi-isäni armaittensa puolesta
Meksikon lahden rannoilla. Hän on liian kaunis ollakseen kunniallinen
nainen -- 'eikä Jumalan eikä ihmisten laki päde enää kolmattakuudetta
leveysastetta pohjoisempana'."

He kulkivat edelleen, ja Glenisterin raikuva kyynillinen nauru karmi
nuoren tytön korvaa ja järkytti häntä niin, että hänen täytyi hakea
tukea pelastusveneestä pysyäkseen pystyssä.

Hän seisoi näin kauan, veri kohisi hänen korvissaan, sitten hän pakeni
kojuunsa. Täällä hän vääntelehti vuoteellaan tuijottaen pimeään kuivin
ja särkevin silmin.



II.

KARKURI.


Nuori nainen heräsi koneitten jytinään, ja kun hän varovasti kurkisti
hytinakkunasta ulos, näki hän tasaisen, peilikirkkaan meren, johon
auringonsäteet välkkyvinä kuvastuivat.

Tämäkö siis oli Beringinmeri? Se oli hänen mielikuvituksessaan
kouluajoista saakka ollut salaperäiseen huntuun verhoutuneena, hän oli
kuvitellut sitä harmaaksi, vettä ja usvaa tihkuvaksi merierämaaksi.
Mutta nyt hän näkikin edessään avoimen selvän meren, jonka pintaa
viistivät laivan suuntaan lekuttelevien ruokkien lihavat ruumiit.
Kiiltävä pää sukeltautui merestä laivan kupeelta, ja tyttö kuuli jonkun
kannella huudahtavan: "Hylje!"

Pukeutuessaan nuori tyttö silmäili tarkkaan niitä erilaisia esineitä,
joita oli sirotettu sinne tänne hyttiin. Hän koetti niiden mukaan tehdä
uusia johtopäätöksiä niiden omistajien luonteesta. Hänen huomionsa
kohdistui ennen kaikkea taideteoksiin, vuolaasti koristeltuihin,
kuparihelaisiin, nahkakotelojen suojaamiin tarve-esineihin. Metalli oli
hienoa käsityötä ja siihen oli kaiverrettu Glenisterin nimikirjaimet.
Kaikki osoitti hienostunutta makua ja ylellistä tuhlausta, ja esineet
tuntuivat kummallisen pieniltä kullankaivajan varustusten joukossa;
sama oli laita vähäisen kokoelman Maupassantin teoksia.

Sitten hänen silmiinsä osui Kiplingin runokokoelma "Seitsemän merta",
johon oli tehty monta alleviivausta, ja hän tunsi nyt päässeensä
oikeille jäljille. Runojen karkeatekoisuus ja raakuus oli aina
vieroittanut häntä, vaikka hän olikin hämärästi tietoinen niiden
verrattomasta elävyydestä ja voimasta. Nuori tyttö oli nyt ensimmäistä
kertaa kodin turvallisen sataman ulkopuolella. Hän ei ollut tähän
saakka joutunut kosketuksiin ulkomaailman kanssa siinä määrin, että
olisi huomannut totuuden voivan olla veistelemättömän, silittämättömän
ja yksinkertaisiin vaatteihin puetun. Kirja vahvisti hänen käsitystään
nuoremman miehen luonteesta.

Seinällä riippui koukusta kulunut mustunut nahkakotelo, josta pisti
esille kookkaan colt-pistoolin perä. Siinä näkyi jälkiä pitkäaikaisesta
käyttelemisestä ja se haastoi mykällä tavalla valkohapsisen omistajansa
luonteesta, saman Dextryn, joka ennenkuin tyttö oli ehtinyt lopettaa
tarkastelunsa koputti ovelle. Tyttö päästi hänet sisälle ja tulija
sulki huolellisesti oven perässään.

"Poika on mennyt alas hommaamaan hieman ruokaa", hän sanoi. "Hän on
täällä parin minuutin kuluttua. Kuinka olette nukkunut?"

"Kiitos, aika hyvin", valehteli tyttö, "mutta olen tuuminut koko ajan,
että olen velvollinen antamaan teille selityksiä."

"Kas nyt", tokaisi Dextry, "ei tarvita minkäänlaisia selityksiä,
ennenkuin tunnette halua niitä antaa. Olitte joutunut joihinkin
vaikeuksiin, ja se oli valitettavaa -- me autoimme teitä, ja se oli
luonnollista -- siinä piste -- sellaista on elämä Alaskassa."

"Niin, mutta minä tiedän, että te ajattelette..."

"Olen ajatellut pääni puhki", jatkoi toinen välittämättä naisen
keskeytyksestä, "millä tavalla voisimme parhaiten teidät piilottaa.
Siivoojan täytyy päästä tähän hyttiin, eikä liioin voi pitää salassa,
että kuljetamme tänne ruokaa."

"En välitä, vaikka minut täällä nähtäisiinkin, kunhan vain minua ei
lähetetä takaisin. Eihän minua lähetetä?" Hän odotti tuskallisena hänen
vastaustaan.

"Lähettää teitä takaisin! Ettekö tiedä, että laiva on menossa Nomeen?
Ei ole paluuta, kun ollaan menossa kultamaille, ja tämä matka on
hurjinta huumaa, mitä maailma on koskaan saanut katseltavakseen.
Kapteeni ei haluaisi millään hinnalla kääntyä takaisin -- eikä
voisikaan -- hänen lastinsa on liian kallisarvoinen ja yhtiö maksaa
viisituhatta päivältä. Emme me voi kääntyä takaisin laskeaksemme
maihin, jotakuta karkulaista. Matkustajat eivät sitä paitsi suostuisi
siihen -- aika on heille liian kallista."

Puhelu keskeytyi, sillä ulkopuolelta kuului lautasten kalinaa, ja
Dextry aikoi mennä avaamaan ovea, mutta pysähtyikin epäröivän näköisenä
ovelle kuullessaan kapteenin äänen.

"No mitä nyt, Glenister", sanoi tämä, "minne tuo aamiainen on menossa?"

"Ah", kuiskasi vanhus tytölle, "se on kapteeni Stephens."

"Dextry ei ole oikein kunnossa tänään", kuului Glenisterin huoleton
vastaus.

"Se ei kummastuta minua. Miksi tulitte niin myöhään laivaan? Näin
teidät -- olipa lähellä, ettette jääneet rannalle, vai kuinka? Se
olisikin ollut teille oikein. Haluanpa nyt kurkistaa, kuinka Dextryn
laita oikein on."

Tyttö vetäytyi pelästyneenä hytin nurkkaan ja silmäili levottomana
Dextryä.

"Mutta -- hm, hän ei ole vielä ylhäällä", kuulivat he Glenisterin
vastaavan. "Olisi parasta teidän tulla myöhemmin."

"Pötyä, kyllä hän jo näihin aikoihin on jalkeilla", murisi kapteeni
hyvänsuopaisesti. "Hei, Dextry, avaapa ovi yleistarkastusta varten!"
Hän kolkutti ovelle.

Asiaa ei voinut auttaa. Vanha kullankaivaja katsahti kysyvästi tyttöön
ja saatuaan tältä hyväksyvän merkin veti salvan syrjään, ja seuraavassa
sekunnissa täytti kapteenin kookas sinipukuinen ruumis hytin pienen
tilan.

Hänen ahavoituneet parrakkaat kasvonsa olivat ystävällisissä rypyissä,
kunnes hän äkkäsi nurkassa pitkän harmaapukuisen olennon ja sieppasi
hatun päästään. Mutta siihen rajoittuikin hänen kohteliaisuutensa, ja
hymy katosi hänen huuliltaan. Hänen kulmakarvansa rypistyivät,
hyvänsuopa rattomieli oli poissa, ja jäljelle jäi vain jäykkä,
suoraviivainen laivan kapteeni.

"Ah", sanoi hän, "ette voi oikein hyvin, kuulin äsken sanottavan? --
Luulin jo tutustuneeni laivan kaikkiin naismatkustajiin. Olkaa hyvä ja
esitelkää, Dextry."

"Niin... mutta... tuota noin, en ole itsekään oikein selvillä hänestä."

"Mitä te sanotte?"

"Ah, ei ole paljoakaan sanottavaa. Tämä on se nuori nainen, jonk toimme
eilen illalla laivaan -- siinä kaikki mitä tiedän."

"Kuka antoi teille luvan?"

"Ei kukaan. Ei ollut aikaa pyydellä lupia."

"Ei ollut aikaa? Kumpi teistä on keksinyt tämän uuden tavan piilottaa
naisia hyttiin? Kuka tuo on? Vastatkaa äkkiä!" Hänen äänensä vapisi
ärtymystä.

"Ah!" huudahti nuori tyttö. Kapteenin sanat loukkasivat häntä mitä
syvimmin, vaikkei tämä ollutkaan puhunut suoraan hänelle.

Kapteeni kääntyi nyt puhuttelemaan Glenisteriä, joka oli tullut hyttiin
ja sulkenut oven perässään.

"Onko tämä teidän työtänne? Onko tuo tyttö teidän?"

"Ei", vastasi tämä tyynesti, ja Dextry puuttui taas puheeseen: "On
parasta, että kuulette tarkemmin asiasta ennenkuin esitätte moisia
väitteitä. Autoimme tämän nuoren naisen parin merimiehen kynsistä,
jotka ajoivat häntä takaa, ja olimme vähällä jäädä itse paikalle. Koska
hänen oli tärkeää päästä mukaan, autoimme hänet samalla laivaan."

"Hyvin heikko juttu. Miksi hän oli karannut?" kysyi kapteeni ja
puhutteli edelleenkin vain miehiä välittämättä vähääkään nuoresta
naisesta, kunnes tämä ääni takeltaen puhkesi sanomaan:

"Teillä ei ole oikeutta kohdella minua tuolla tavoin -- voin itsekin
vastata kysymyksiinne. Olen karannut -- se on totta. Minun täytyi se
tehdä. Merimiehet ajoivat minua takaa, ja nämä miehet ottelivat heidän
kanssansa. Oli ehdottoman välttämätöntä, että pääsin nopeasti heidän
käsistään, ja ystävänne auttoivat minut laivaan ritarillisesti, kun he
näkivät, että olin yksinäinen, turvaton nainen. Olen edelleenkin heidän
suojeluksessaan. En voi selittää, miksi minun oli niin tärkeätä päästä
Nomeen, sillä salaisuus ei ole minun. Minun oli lähdettävä Seattlesta
setäni luota silmänräpäyksessä, kun huomasimme, ettei ollut ketään
muuta luotettavaa henkilöä lähettää. Siinä kaikki mitä voin sanoa. Otin
palvelijattaren mukaani, mutta merimiehet sieppasivat hänet juuri kun
hän oli astumassa nuoratikkaita myöten veneeseen. Hänen hallussaan oli
matkalaukkuni. Minä irroitin köyden ja soudin maihin niin nopeasti kuin
taisin, mutta merimiehet laskivat vesille toisen veneen ja seurasivat
perässä."

Kapteeni silmäili häntä terävästi, ja hänen karskit piirteensä
lientyivät hieman, sillä tuntematon nainen oli hyvännäköinen ja
naisellinen, tuiki erilainen sitä ympäristöä, johon hän oli joutunut.

"Rakas nuori neiti", hän sanoi, "toiset laivat kulkevat yhtä nopeasti
kuin mekin, ehkä nopeamminkin. Huomenna joudumme ahtojäähän, ja sen
jälkeen on kaikki sattuman varassa."

"Niin, mutta se laiva, josta minä lähdin, ei mene sinne."

Tämän kuultuaan kapteeni hätkähti, ojensi suuren paksusormisen kätensä
tyttöä kohden ja raivosi:

"Mitä sillä tarkoitatte? Mistä laivasta puhutte? Mistä tulette?
Vastatkaa pian!"

"'Ohiosta'", vastasi toinen, ja sillä sanalla oli käsipommin vaikutus.
Kapteeni tuijotti häneen tuiki raivostuneena.

"'Ohiosta'! Hyvä Jumala! Te uskallatte seisoa tuossa ja sanoa jotakin
sellaista!" Hän kääntyi miehiin päin ja antoi kiukkunsa maljan vuotaa
näitten päälle.

"Hän sanoo tulleensa 'Ohiosta' -- kuuletteko -- 'Ohiosta'! Te olette
vieneet minut perikatoon. Panetan teidät rautoihin kaikki tyyni.
'Ohiosta'!"

"Mitä te tarkoitatte? Mitä se asiaan vaikuttaa?"

"Mitäkö vaikuttaa? 'Ohiossa' raivoaa isorokko. Tuo nainen on karannut
karanteenista. Terveysviranomaiset antoivat eilen illalla kello kuusi
karanteenimääräyksen. Sen vuoksi lähdinkin Unalaskasta ennen
määräaikaa. Nyt pidätetään meidät kaikki Nomeen saavuttuamme. Hyvä
Jumala! Huomaatteko nyt mitä merkitsee, että olette tuonut tuon
naikkosen laivaan?"

Hänen silmänsä leiskuivat tulta ja hänen äänensä värisi; toveruksetkin
olivat ymmällä ja katselivat neuvottomina toisiaan. He tiesivät
liiankin hyvin, mitä merkitsi rokkokauhu ahdinkoon asti täytetyllä
kuljetuslaivalla. Laiva, joka oli rakennettu kolmeasataa matkustajaa
varten, kuljetti nyt kolme kertaa niin paljon, ja miehet ja naiset
olivat sekaisin kuin karjalaumassa. Järjestys ja muuten siedettävät
olosuhteet saatiin säilymään vain matkustajien omien ponnistusten
avulla, ja yleensäkin tuotti lohdutusta vain se toivo, että vankeutta
kestäisi enää ainoastaan muutama päivä. Laivalla oli majailtu kolme
viikkoa, ja kaikkia kannusti halu päästä Nomeen -- ja ehtiä ennen sitä
suurta tulvaa, joka vyöryi heidän perässään.

Kuinka nyt tämä kullanhimon kiihdyttämä joukko suhtautuisi tietoon,
että sen täytyisi kuluttaa kallista aikaa karanteenissa matkan päämäärä
silmien edessä? Satojen kärsimättömien matkustajien täytyisi olla
ahdettuina keinuvaan vankilaansa ja pelätä kaiken aika; saavansa
tartunnan. He saisivat odottaa kokonaisen kuukauden. Jos tautia
hetkeksikin ilmestyisi, merkitsisi se loputtoman pitkiä viikkoja
tappavaa toimettomuutta. Olisi ehkä mahdotonta pitää yllä tarpeellista
järjestystä, ja seurauksena olisi väkivaltaisia tekoja, ehkäpä
kapinakin.

Dextry ja Glenister eivät niinkään paljoa pelänneet mahdollista
sairastumista, mutta sitä enemmän kaivoksen kohtaloa. Mitä voisikaan
sille tapahtua maassa, jossa elämä oli niin epävarmaa ja
järjestymätöntä, jossa omistusoikeus perustui valtaukseen? Talvella oli
jää ollut hyvä vartija, mutta kesällä olisi se aarre, jonka puolesta he
olivat taistelleet ja ponnistelleet niin rajusti, ensimmäisen tulijan
käsien ulottuvilla. Midas oli laaksossa kultasatoisimman joen varrella,
ja siellä olivat miehet otelleet ja tappaneet toisiaan tuumanlevyisen
maanpalasen omistamisesta. Midas oli ilottomien ahertelujen ja
ponnistelujen tulos, ja he tiesivät, mikä olisi seuraus, elleivät he
olleet sitä aikanaan vartioimassa.

Nuori tyttö katkaisi heidän huolestuneet mietteensä.

"Älkää moittiko näitä miehiä, kapteeni", hän sanoi. "Vika on yksinomaan
minussa. Ah, oli tuiki välttämätöntä, että pääsin lähtemään. Minulla on
täällä" -- hän laski kätensä rinnalleen -- "papereita, jotka minun
täytyy toimittaa nopeasti perille. Niitä ei voitu uskoa epävarmalle
postinkuljettajalle. On kysymyksessä elämä ja kuolema. Ja minä vakuutan
teille, ettei ole vähäisintäkään syytä panna minua karanteniin. Minussa
ei ole tartuntaa. Minua ei ole edes uhannut tartunnan vaara."

"On vain yksi keino, jolla asia voidaan järjestää", sanoi kapteeni.
"Eristän teidät tupakkahyttiin. Jumala yksin tietää, mitä mielettömät
matkustajat tekevät, kun he saavat vihiä asiasta. He voivat repiä
teidät palasiksi."

Glenister oli nyt miettinyt asian valmiiksi. "Jos järjestätte asian
niin, kapteeni, on laivassa minuutin perästä ilmi kapina. Tämä joukko
ei ole sellaista, joka mukautuu kiltisti mihin vain."

"Pötyä! Antaa heidän vain yrittää. Minä kyllä nitistän heidät."
Kapteenin leveät leuat vavahtelivat.

"Olkoonpa niinkin, mutta entä sitten? Saavumme Nomeen,
terveysviranomaiset saavat vihiä, että tartunnan vaaraa voi olla, ja
meidät pannaan karanteeniin kolmeksikymmeneksi päiväksi --
kahdeksansataa henkeä! Me saamme lojua Egg Islandin lähellä koko kesän,
ja laivayhtiö saa suorittaa viisituhatta päivässä. Yhtiö puolestaan on
velvollinen maksamaan vahingonkorvausta sen johdosta, että teidän
huolimattomuutenne on aiheuttanut isorokkosairauden."

"Minun huolimattomuuteni!" Vanha mies kiristeli hampaitaan raivoissaan.

"Niin se on laulun loppu. Te viette yhtiönne perikatoon. Te sidotte
laivanne pitkiksi ajoiksi ja menetätte ansionne, se on varma asia."

Kapteeni Stephens kuivaili hikeä otsaltaan.

"Minun huolimattomuuteni! Mokomaa uskallatte väittää, kirottu ihminen!
Ettekö käsitä, että teen itseni vikapääksi rangaistavaan
lainrikkomiseen, ellen ryhdy kaikkiin varovaisuuskeinoihin?" -- Hän
vaikeni hetkeksi miettiäkseen tilannetta. -- "Minä jätän hänet laivan
lääkärin huostaan."

"Kuulkaa nyt", virkkoi Glenister vakavasti. "Olemme Nomessa viikon
perästä -- siis ennenkuin tämä nuori neiti ehtii näyttää taudinoireita,
edellyttäen, että hän on saanut tartunnan -- ja minä lyön vetoa tuhat
yhtä vastaan, ettei hän ole saanut tartuntaa. Vain me kolme tiedämme,
että hän on laivassa, eikä kukaan näe hänen astuvan maihin. Hän voi
jäädä tähän hyttiin ja on täällä yhtä hyvin eristettynä kuin missä
muualla tahansa. Näin ehkäisemme tartunnanpelon syntymästä, te
pelastatte laivanne ja yhtiönne -- ja jos tyttö sairastuu myöhemmin
isoonrokkoon, voi hän mennä sairaalaan. Lähtekää te, kapteeni, kaikessa
rauhassa komentosillallenne ja unohtakaa, että kävitte tänä aamuna
katsomassa, kuinka vanha Dextry jaksaa. Me hoidamme tämän asian
erinomaisen hyvin. Meidän täytyy ehtiä Avril Creekiin, ennenkuin routa
sulaa, muutoin meiltä siepataan Midas. Jos te rettelöitte, viette
meidät kaikki perikatoon."

Muutaman hetken he katselivat jännittyneinä kapteenia ja tämän
epäröintiä osoittavia rypistyneitä kulmakarvoja. Vihdoin hän sanoi:

"Varokaa siivoojaa."

Nuori tyttö lysähti voimattomana tuolille ja kaksi isoa kyyneltä
vierähti hänen poskilleen. Kapteenin silmiin tuli lempeämpi ilme ja
hänen äänensä oli jälleen ystävällinen kun hän laski kätensä hänen
olkapäilleen ja jatkoi:

"Älkää pahastuko äskeisistä sanoistani, pikku neiti. Ymmärtänette, että
tässä maassa emme saa antaa ulkonäön meitä johtaa. -- Useimmat
täkäläiset kauniit naiset eivät ole kunnon väkeä. He ovat petkuttaneet
minua monet kerrat, ja siksi minäkin äsken erehdyin. Nämä kaksi
herrasmiestä saavat auttaa teitä pulasta, minä en voi. Ja kun tulette
Nomeen, järjestäkää niin, että sulhasenne nai teidät samalla hetkellä,
jolloin astutte maihin. Olette nykyisin liian pohjoisessa voidaksenne
tulla toimeen suojelijatta."

Hän lähti ja sulki oven huolellisesti perässään.



III.

GLENISTER TEKEE PAHAN EREHDYKSEN.


"Nähkääs, kun myllää maata siellä Avril Creekissä kuten Glenister jo
minä teimme koko viime suven, tottuu vähitellen olemaan syömättä
tuoretta ruokaa. Kaupungin hurjastelijat sieppaavat jokaikisen
kananmunan ja vihanneskimpun, jonka laivat sattumalta tuovat mukanaan,
niin ettei mitään sennimistä koskaan osu meille saakka. Me emme
ylimalkaan tutustu koskaan lähemmin muunlaiseen ruokaan kuin sianlihaan
ja ruskeihin herneisiin, mutta näitä herkkuja meillä onkin oikein
riittämiin. Kun kuluva vuosi on kolmas meidän maassa viettämämme,
kaipaamme kunnon ateriaa niin että oikein uhkaa pakahtua. Ajatelkaapas,
neiti, kolme vuotta eikä palastakaan kelpo lihaa tai hedelmiä tai
jotakin muuta, aina vain ruskeita herneitä ja suolattua sianlihaa.
Niin, minä olen nauttinut sianlihaa niin että kuolematon sieluni on jo
hyvästikin kamartunut.

"Kun sitten lähenee se aika, jolloin vuoden työt lopetetaan, sairastuu
poika -- Glenister tietenkin -- kuumeeseen, ja ainoa satamaan saapunut
laiva on muuan Kap Barrowista Seattleen yrittävä hylkeenpyyntialus.
Hankittuani piletit saankin tietää, ettei laivalla olekaan muuta
syötävää kuin kuivattua lohta. Seitsemäntoista vuorokautta kestäneen
kala-annostelun jälkeen saavutaan lopulta Yhdysvaltoihin, ja minä olen
kalamurkinan kyllästämä, ja lohen asetan tästälähin niiden herkkujen
luetteloon, joita aion nauttia jotakuinkin kohtuullisesti.

"Saatettuani pojan sairaalaan lähden pikamarssia kaupungin parhaaseen
ravintolaan ja valmistaudun nauttimaan kunnollista juhla-ateriaa. Olen
päättänyt järjestää kemut, joiden muisto säilyy historian lehdillä ja
joista Puget Soundin alkuasukkaat vielä pitkät ajat haastelevat
henkeään pidätellen.

"Ensi töikseni tilaan viidellä dollarilla sianlihaa ja ruskeita
herneitä ja sitten kookkaan kulhon kukkuroillaan suolattua iohta. Kun
edeskäypä sijoittaa nämä astiat eteeni ja minä huomaan hänen
halveksivan ilmeensä, sanon hänelle hieman pisteliäästi:

"'Katselkaa nyt tarkoin, kun minä syön oikeaa ruokaa', ja sitten minä
käyn läpi koko ruokalistan perusteellisesti alusta loppuun. Kun olen
parhaani pannut, kerään luut, kuoret ja sydämet ja tungen ne kulhoihin
ja pistelen niiden sisällön täyteen hammastikkuja ja osoitettuani
niille muullakin tavalla syvää halveksimista lähden talosta."

Dextry ja nuori tyttö seisoivat peräkannella kaidepuuhun nojaten ja
puhellen hiljaa keskenään. Oli toinen yö menossa, ja laiva pysyi
alallaan ahtojäässä. Heidän edessään oli lakea jäätelien täyttämä meri,
joka näytti merkillisen täplikkäältä ja juovaiselta siinä syvässä
hämärässä, joka vallitsee tämän leveysasteen sydänöillä. He olivat
puhkoneet jääkenttää niin kauan kuin päivää riitti seuraten kapeita
sinisiä vedenuomia, kunnes jää oli ne tukkinut, ja sitten ajelehtien
hiljaa ympäri, kunnes uusia käytäviä oli ilmestynyt, porhaltaen
penikulmamääriä avointa merta, ja sitten jälleen pujotellen liikkuvissa
labyrinteissä, kunnes pimeä teki kaikkinaisen liikkumisen
vaaralliseksi.

Tuontuostakin he olivat sivuuttaneet mursuparvla, jotka olivat
kavunneet jäälautoille päivänpaisteeseen lekottelemaan. Ilma oli kaiken
aikaa ollut kirkas ja puhdas. Kevät kolkutti pohjan kultamaan ovelle.

Vankeuteensa väsyneenä oli nuori tyttö pyytänyt Dextryä kävelemään
kanssansa pimeän suojassa kannella. Hän oli sitten houkutellut tämän
puhelemaan omista ja Glenisterin seikkailusta, minkä vanhus oli
mielellään tehnytkin. Tyttö oli peräti utelias kyselemään kaikenlaisia
asioita ja ihmetteli kuinka vähän nämä miehet välittivät penkoa hänen
elämäänsä ja salaperäistä asiaansa. Hän jo arvelikin moisen vaitiolon
merkitsevän välinpitämättömyyttä eikä oivaltanut, että nämä
pohjanmiehet oikeastaan osoittivat hänelle siten mitä puhtainta
toveruutta.

Näiden pohjoisten seutujen ihmiset eivät voi olla toisilleen
kohteliaampia kuin osoittamalla täydellistä välinpitämättömyyttä. Se on
syvimmän luottamuksen merkki ja todistaa heidän päättelevän, että
ihmistä on arvosteltava sen mukaan mitä hän on eikä sen mitä hän on
ollut. Sen voi heidän sanoinansa tulkita näin: "Tämä on Jumalan vapaa
maa, jossa ihminen on ihminen eikä muuta. Maamme on uusi ja tahraton ja
katseemme tähtää eteenpäin. Jos elämänne on rehellistä, sitä parempi,
ellei, unohda kaikki tahrat ja aloita alusta samalla pohjalla millä me
olemme -- siinä kaikki."

Siitä johtui, että koska kukaan ei häneltä kysellyt, oli hänkin antanut
tuntien kulua ja yhä vieläkin epäröi ryhtyä selittelemään enempää kuin
mitä oli sanonut kapteeni Stephensille. Oli parasta antaa asioitten
pysyä sillään, ja oikeastaan hänen puhuttavansa olisikin supistunut
melkoisen vähiin.

Nuori tyttö oli tänä lyhyenä aikana alkanut pitää Dextrystä yhä
enemmän; vanhus oli suorasukaisen ritarillinen ja hänellä oli
omintakeiset, hiukan lapsekkaat ajatukset maailman menosta. Mutta
Glenisteriä hän vieroi, sillä hän tunsi vaistomaista kammoa hänen
läheisyydessään kuultuaan hänen taannoiset sanansa. Hän myönsi kyllä,
että tämä nuori mies oli kaunis ja tuntui olevan itse siitä tietämätön,
ja jos he olisivat tavanneet toisensa tavallisessa seurapiirissä
kaikkien sääntöjen mukaan, olisi hän varmaankin pitänyt häntä miehevänä
ja älykkäänä. Täällä Glenister näytti omaksuvan ne ominaisuudet, joita
ympäristö velvoitti, eikä näkynyt piittaavan paljoa ulkoasustaan eikä
moraalista ja herätti peloittavan mielikuvan, että hänessä asusti
hillitön luonne. Hänen seurassaan -- ja Glenister pyrki hänen lähelleen
yhtenään -- nuori tyttö huomasi sekavin tuntein, että Glenisterin
voimakas persoonallisuus vaikutti häneen, ja hän huomasi niinikään
miesluonteen hillittömän intohimoisuuden, luonteen, joka ei ole
tottunut välittämään esteistä. Nämä huomiot jännittivät hänessä kaikki
sielunvoimat pontevaan vastarintaan.

Dextryn pakistessa oli Glenisterkin ilmestynyt paikalle ja asettunut
mitään virkkamatta nuoren tytön rinnalle kaidepuun ääreen.

"Mitä merkillistä näette, koska noin innokkaasti tuijotatte pimeään?"
hän kysyi.

"Minä vain haluaisin nähdä vilahduksen keskiyön aurinkoa tai
revontulia", vastasi tyttö.

"Liian myöhä edellistä odottaa ja ollaan liian paljon etelässä
jälkimmäistä nähdä", huomautti Dextry. "Mutta auringon näemme, kun
pääsemme pohjoisemmas."

"Sanokaapa minulle" -- nuori tyttö puhutteli Glenisteriä -- "mikä sai
teidät ohjaamaan kulkunne näille tienoille. Te olette itävaltioista.
Teillä on ollut mahdollisuuksia, olette sivistynyt -- ja sittenkin
pidätte täkäläistä elämää parempana. Te rakastatte varmaankin
pohjanmaita."

"Niinpä totisesti rakastankin. Se tehoo minuun; leudompi maa ei vaikuta
minuun sillä tavalla. Kun kerran olette elänyt sen pitkät, loputtomat
kesäkuun päivät, kun olette päässyt jalkeille jonakin talviaamuna, niin
kirkkaana ja purevan kylmänä, että ilma vallan leikkaa keuhkojanne ja
koko äänetön lakea maailma välkkyy yhtenä jalokivipintana -- ja kun
olette nähnyt koirien reutovan valjaissa niin että jalakset kirskuvat,
kun olette nähnyt kaukaisten vuorijonojen kuvastuvan taivasta vasten
mitä ihanimpina kuvasarjoina ja samalla niin lähellä, että luulette
voivanne yltää niihin kädellänne, niin onpa tuossa kaikessa jotakin
vastustamattoman kiehtovaa, joka vaatii teitä tänne takaisin, missä
tahansa liikkunettekin maailmalla. Pohja merkitsee samalla haavaa
terveyttä, tasa-arvoa ja vapautta. Se on minun mielestäni arvokkainta
-- tarkoitan, että rakastan kaikkinaisen pakon olemattomuutta.

"Kun olin koulupoika, voin istua tuntikaupalla tutkimassa Alaskan
karttaa. Vallan upposin siihen. Maa oli silloin vielä iso tyhjä kolkka,
johon oli merkitty yksi nimi, pari vuorta ja jokunen joki; se lumosi
rajattomalla salaperäisyydellään. Yokon merkitsi minulle kaiken
salaperäisen ja lumotun tyyssijaa. Siellä asusti pitkäkarvaisia
mastodontteja, siellä oli kultaa hersyviä jokia, villejä intiaaneja
hylkeennahkaisissa puvuissaan ja luupäänuolet viineissään. Päästyäni
korkeakoulusta tulin tänne niin pian kuin mahdollista. Seikkailu
houkutteli, luulen ma...

"Lakitieteen piti tulla minun osakseni. Kuinka vanhojen opettajieni
haamut surevatkaan, kun hylkäsin sen loistavan uran! Ja lyönpä vetoa,
että Blackstone repi harmaata partaansa."

"Olen varma, että olisitte menestynyt sillä uralla", sanoi nuori tyttö,
mutta Glenister vain nauroi.

"Kuinka tahansa, minä lähdin ja jätin tien avoimeksi toisten kulkea ja
yrittää Yhdysvaltojen korkeimpaan tuomioistuimeen. Painuin pohjanmaille
ja huomasin sinne sopivani. En ole kylläkään kaikkeen tyytyväinen --
älkää luulkokaan. Olen kunnianhimoinen. Olen vähitellen toteuttelemassa
toivomuksiani. Olen ansainnut omaisuuden. Nyt haluan kokea, mitä muuta
maailma voi minulle tarjota."

Hän kääntyi äkkiä tyttöön päin.

"Kuulkaas", virkkoi hän jyrkästi, "mikä on nimenne?"

Tyttö hätkähti ja loi katseensa Dextryyn, mutta huomasikin tämän jo
puikkineen tiehensä.

"Helene Chester!" toisti nuori mies miettivästi. "Kaunis nimi! Minun
mielestäni on vahinko sitä muuttaa toiseksi -- mennä naimisiin, kuten
te tietysti aiotte tehdä."

"En ole menossa Nomeen avioliittoa solmimaan."

"Siinä tapauksessa ette tule pitämään tästä maasta. Tulette tänne kaksi
vuotta liian aikaisin. Teidän olisi pitänyt odottaa, kunnes tänne on
ehditty saada rautateitä, puhelimia, vieraspöytiä ja 'esiliinoja'.
Toistaiseksi se on vain miesten maa."

"En käsitä, miksei se voisi samalla olla myöskin naisten. Voimmehan
mekin olla sitä sivistämässä. Oregonissa näin valmiin rautatien, joka
muutaman viikon perästä siirretään rannikolta kaivoksille. Muuan
takanamme kulkevista laivoista tuo mukanaan johtolankaa, pylväitä ja
muita puhelinkojeita, jotka pannaan kuntoon yhtenä yönä.
Vieraspöydätkin ovat jo tännepäin tulossa. Seattlessa näin oikean
ranskalaisen kreivin, monokkelisilmäisen. Hän laahaa mukanaan
täydellistä ravintolaa, joka on sullottu täyteen etanoita ja
hanhenmaksapaistoksia. Mutta 'esiliinoja' todella puuttuu. 'Ohiosta'
paetessani kadotin minäkin omani. Merimiehet hänet sieppasivat. Kuten
huomaatte, en saavu paikalle kovinkaan paljon liian aikaisin, sillä
kalustoluettelo on melkein täysi."

"Minkälaista osaa te aiotte näytellä sivistyspuuhissa?" Nuori nainen
oli pitkän tovin vaiti, ja kun hän sitten vastasi, olivat hänen sanansa
kuin pikku pilaa.

"Minä olen lain ja oikeuden huutava ääni tässä maassa."

"Laki ja oikeus! Lorua! Virkakoneisto, kuollut sana ja joukko
lurjuksia! Minä pelkään tässä maassa tuomioistuimen kohtaloa; olemme
liian uusia ja elämme liian kaukana pohjoisessa. Se antaisi liian
suuren vaikutusvallan muutamien harvojen käsiin. Toistaiseksi olemme
niillä mailla hankkineet oikeutta itsellemme rohkeudellamme ja
revolverilla, mutta kun laki sinne saapuu, saamme laskea molemmat aseet
alas. Minä pidän sellaista tuomioistuinta parhaimpana, jonka
päätöksistä ei voi vedota mihinkään."

"Revolverin saatte panna pois, mutta rohkeutenne teidän on
säilytettävä."

"Ehkä. Mutta minä olen jo kuullut huhun kertovan salahankkeesta, jonka
tarkoituksena on häpeällisesti käyttää lakia väärin. Unalaskassa tuli
Dextryn luokse mies kauhunilme kasvoillaan ja kehoitti tätä olemaan
varuillaan. Hän sanoi, että oikeuden vaipan alle kätkeytyi teroitettu
puukko, joka on suunnattu meitä, rikkaimpien kaivosten omistajia
vastaan. Minä en usko koko jutussa olevan perää, mutta eihän sitä niin
tarkoin voi tietää."

"Laki on kaiken perustus -- edistystä ei tapahdu ilman sitä. Täällähän
vallitsee täydellinen epäjärjestys."

"Ei läheskään niin täydellinen kuin kuvittelette. Maassa ei tehty
rikoksia ennenkuin 'helläjalkaiset' saapuivat tänne. Emme tienneet mikä
oli varas. Te astuitte kojuun koputtamatta. Isäntä täytti kahvipannun
ja leikkasi viipaleen sianlihaa teille. Katettuaan pöydän hän puristi
kättänne ja kysyi nimeänne. Samantekevä, vaikka hänen huoneensa olisi
ollut täysi ja hän kantanut pientä muonavarastoaan selässään sata
penikulmaa. Tämä on eräänlaista kestiystävyyttä, joka teidän eteläisen
käsityksenne mukaan voi tuntua aika lailla vähäpätöiseltä. Ellei ketään
ollut kotosalla, söitte mitä piditte välttämättömänä. Vain yksi on
anteeksiantamatonta -- lähteä talosta jättämättä korvaukseksi kuivia
sytykkeitä. Minä pelkään ylimenoaikaa, sitä välitilaa, joka seuraa
vanhan järjestelmän loppua ja edeltää uuden syntyä. Suoraan puhuen,
minä pidän vanhaa parempana. Rakastan sitä vapautta, jota se tarjoo.
Minä ottelen mielelläni luonnon kanssa; haluan jaella iskuja, vartioida
ja taistella omani puolesta. Olen vuosikauden elänyt lain rajapyykkien
ulkopuolella, ja minä haluan jäädä tänne missä elämä on juuri
sellaista, jommoista sen tulee olla -- vahvempi työntää tieltään
heikomman."

Hänen isot kätensä, joilla hän oli tarttunut kaidepuuhun, olivat
kiinteästi kouraisussa, hänen äänensä oli täyteläinen vaikka hillitty
ja siitä kuulsi tietoista hillitöntä voimaa. Hän seisoi siinä
kookkaana, miehevänä ja kuin säteillen magneettista voimaa. Nuori
nainen oivalsi nyt, miksi Glenister oli niin tyytyväisenä syöksynyt
toissailtana kärhämään. Hänen laiselleen miehelle se oli ollut vain
kuin raikas merituuli sieraimille. Vaistomaisesti hän astui lähemmäksi
kuin taikavoiman kiihoittamana.

"Minun iloni ovat väkivaltaista lajia, ja minun vihani sammuttamaton.
Mitä minä haluan, sen minä otan. Se on ollut tapani tähän asti ja minä
olen liian itsekäs sen hylätäkseni."

Hänen katseensa tapaili heikosti kimmeltävää penikulmaista jäälakeutta,
mutta sitten hän kääntyi nuoreen tyttöön päin ja hänen kätensä osui
koskettamaan sitä lämmintä kättä, joka lepäsi hänen kätensä vieressä
kaidepuulla.

Nuori tyttö katseli häntä avoimesti suoraan silmiin ja hän seisoi
Glenisteriä niin lähellä, että hänen hiuksistaan lemahti nuoren miehen
sieraimiin heikkoa tuoksua. Tytön katse ilmaisi pelkkää ihmettelyä ja
uteliaisuutta, mutta Glenisterin silmät olivat kuin sokaistut, heikko
valaistus vain lisäsi hänen silmissään tytön kauneutta, ja hän tunsi
kourassaan hänen pienen pehmeän kätensä. Hänen ruumistaan viilsi outo
värähdys, se tempasi hänet väkevän aallon lailla mukaansa -- täytti
koko hänen olemuksensa.

"Mitä minä haluan, sen minä otan", hän toisti ja sulki tytön äkkiä
syliinsä, puristi hänet rintaansa vasten ja suuteli häntä intohimoisen
kiihkeästi. Hetken tyttö oli kuin huumaantuneena, sitten hän riuhtaisi
kätensä irti ja iski häntä kaikella voimallaan suoraan kasvoihin.

Se oli kuin isku kiveen. Nopealla liikkeellä Glenister painoi tytön
käden alas ja hymyili hänelle ja pidellessään häntä kuin rautapihdeissä
hän suuteli häntä jälleen, suuta, silmiä ja hiuksia -- ja laski hänet
sitten vapaaksi.

"Olen rakastumaisillani sinuun -- Helene", hän sanoi.

"Ja Jumala minut tuhotkoon, jos milloinkaan lakkaan vihaamasta teitä",
läähätti tyttö tukahtuneella äänellä.

Hän kääntyi ja meni hyttiinsä -- ylpeänä ja pystypäin, eikä Glenister
tiennyt, että hänen polvensa olivat melkein hervottomat ja olivat
pettää hänen allaan.



IV.

VERITEKO.


Neljä päivää "Santa Maria" ryömi varovasti eteenpäin lakeitten
jääkenttien halki; Beringin salmeen työntyvä kevätvirta kuljetti sitä
hitaasti pohjoista kohden, kunnes viidennen päivän aamuna avoin meri
tuli idästä käsin näkyviin. Pujotellen viimeisten jäätelien lomitse se
pääsi vihdoinkin pitkän matkansa viimeiseen vaiheeseen; väsyneet
matkustajat tervehtivät tapahtumaa eläköönhuudoin, koneitten
yksitoikkoinen jytinä oli tervetullutta soittoa kansihytissä
majailevalle nuorelle tytölle.

Pian voitiin erottaa kallioinen ranta, joka kasvoi nopeasti kaljuksi
majesteetilliseksi kukkulajonoksi, sulavan lumen valkaisemaksi, ja
kello kymmenen aikaan illalla kultaisen auringon hehkussa laskettiin
ankkuriin Nomen edustalle. Ennenkuin ankkuritouvien natina oli ehtinyt
tauota tai höyrypillin tervehdysvihellykset olivat herenneet kaikuna
kuulumasta, kuhisi laivan ympärillä pikkuveneitä, ja satamavirkamies
kultakoristeisessa univormussa kapusi komentosillalle ja tervehti
kapteeni Stephensiä. Hinaaja-alukset pitkä jono lotjia perässään
asettuivat kunnioittavan välimatkan päähän laivasta odottamaan
asianomaisten muodollisuuksien täyttämistä. Kun kaikki oli selvillä,
hyppäsi univormuniekka herrasmies takaisin veneeseensä ja huusi
kapteenille:

"Selvä terveystodistus, kapteeni."

"Kiitos, kiitos", vastasi kapteeni, ja samalla hetkellä olivat
soutuveneet kiinni laivan kupeessa.

Kun kapteeni kääntyi toisaalle, näki hän kannella Dextryn, joka
jännittyneenä oli tarkastanut näiden kahden miehen tapaamista.
Järkkymättömän arvokkaasti kapteeni ummisti vasemman silmänsä ja hänen
kasvoilleen levisi poikamaisen iloinen ilme.

"No, nyt olemme onnellisesti perillä, neiti Karkulainen", sanoi
Glenister astuessaan nuoren tytön hyttiin. "Tarkastaja on sallinut
meidän päästä maihin, ja nyt on aika teidän nähdä edessämme oleva
taikakaupunki. Tulkaa, se on suurenmoinen näky."

He tapasivat toisensa nyt ensimmäistä kertaa kahden kesken peräkannella
sattuneen kohtauksen jälkeen. Helene oli aina järjestänyt niin, että
Glenister näki hänet vain Dextryn seurassa. Vaikka Glenister olikin
kaiken aikaa osoittautunut kohteliaaksi ja huomaavaiseksi, tunsi nuori
tyttö nyt ne väkivaltaiset intohimot, jotka uinuivat hänen sydämessään,
ja hän odotti kiihkeästi sitä hetkeä, jolloin pääsisi lähtemään
laivasta ja saisi olla hänen taikavoiman lailla tehoavan
vaikutusvaltansa ulkopuolella. Häntä ajatellessaan hän tunsi inhoa ja
häpeää, mutta ei voinut sittenkään häntä vihata niin kuin tahtoi vihata
-- Glenister ei halunnut olla vihattu eikä piitannut nuoren naisen
osoittamasta kaihtamisesta. Juuri tämä ominaisuus johti hänet usein
ajattelemaan, kuinka mielellään ja epäröimättä Glenister oli hänen
pyynnöstään käynyt käsikähmään merimiesten kanssa. Hän tiesi, että
Glenister olisi valmis milloin tahansa tekemään saman toistamiseen, ja
vaikeaa on kantaa kaunaa henkilöä kohtaan, joka on halukas uhraamaan
henkensä toisen hyväksi -- etenkin kun hänessä on lumousvoimaa, joka
saa unohtamaan kaikki tehdyt ennakkopäätökset.

"Ei ole vaaraa että meidät keksittäisiin", hän jatkoi. "Ihmiset ovat
kuin mielettömät, ja sitä paitsi me menemme suoraan maihin. Pitkä
vankeusaikanne on varmaankin yrittänyt tehdä teistä hullun -- se on
hermostuttanut minuakin aika lailla."

Samalla hetkellä, jolloin he astuivat kannelle, aukeni viereisen hytin
ovi ja kynnykselle ilmestyi muuan kulmikas, laiha, teräväpiirteinen
nainen, joka nähdessään Glenisterin hytistä tulevan nuoren naisen
seisahtui ovelle pälyillen pahansuovasti nuorta paria. Myöhemmin nämä
nuoret muistivat tämän kohtauksen, joka aiheutti heille kummallekin
paljon ikävyyttä.

"Hyvää iltaa, herra Glenister", virkkoi nainen imelän happamesti.

"Kuinka jaksatte, rouva Champian?" vastasi Glenister ja meni ohitse.

Nainen tuli pari askelta perässä ja tuijotti Heleneen.

"Menettekö maihin jo tänään vai odotatteko aamua?"

"En tiedä vielä varmasti sanoa." Sitten hän kuiskasi seuralaiselleen:

"Älkää piitatko hänestä; hän vakoilee meitä."

"Kuka hän on?" kysyi neiti Chester hetken kuluttua.

"Hänen miehensä on erään suuren yhtiön johtaja. Nainen itse on vanha
juorusäkki."

Kannelle päästyään nuori nainen huudahti ihastuneena. He olivat
ankkuroituneet kuvastinkirkkaalle merenlahdelle, joka kiilsi kuparin
hohteisena. Kaikilla tahoilla hälinän ja koneitten melun keskellä
kymmenkunta laivaa purki tavaroitaan tasapohjaisiin suuriin veneisiin,
hinaajiin, ruuhiin ja jolliin. Silloin tällöin vilahti näkyviin
"umiakeja", eskimoveneitä, jotka oli valmistettu valaannahasta.

Penikulman päässä oli kaupunki kuin valkoinen nauha merenrannan ja
ruskean sammalpeitteisen tundran välissä. Ensinäkemältä kaupunki tuntui
rakennetun pelkistä valkoisista purjeista. Kolmessa viikossa sen
asukasluku oli kasvanut kolmestatuhannesta kolmeenkymmeneen. Se ulottui
nyt pitkänä, kaitana, mutkittelevana jonona rantaa pitkin monen
penikulman päähän, koska vain ranta tarjosi sopivaa kuivaa pohjaa
rakennuksille. Jos nousi sen takana olevalle rantavallille, vajosi
jalka polvia myöten sammaleen ja vesilätäkköihin, ja jos astui
toistamiseen samaan jälkeen, vajosi yhä syvemmälle hetteeseen,
porisevaan jääkylmään liejuun. Kaupungin päivä päivältä laajetessa
levisi se sen vuoksi poukaman kummallekin sivulle kuin dominopelin
levyt, kunnes koko rantatienoo Kap Nomesta Penny Riveriin saakka oli
yhtä ainoata pitkää jonoa, joka välkkyi napaseudun auringon
himmeähkössä valossa kuin etelämeren saaren vaahtopeitteiset
rantahyrskyt.

"Tuolla taampana on Anvil Creek", sanoi Glenister. "Siellä on Midas.
Katsokaa!" -- Hän osoitti aukkoa vuorijonossa, joka lähti rannalta
sisämaahan päin.

"Siellä on maailman suurenmoisin kultasuoni. Voitte siellä nähdä
hevoskuormittain kultaa ja kasoittain kultamöhkäleitä. Olen iloinen,
kun olen taas täällä. Tämä on elämää. Tuo ranta-aukeama on täynnä
kultaa. Nuo kunnaat ovat pakahtumaisillaan kultapitoista kvartsia. Tuon
joen pohja on kultaa. Täällä on kultaa, kultaa, kultaa kaikkialla --
enemmän kuin koskaan on ollut Salomonin kaivoksissa. Ja täällä on
salaperäisiä arvoituksia ja kaikenmoisia tuntemattomia tapahtumia."

"Kiiruhtakaamme", sanoi nuori nainen. "Minun täytyy vielä tänä iltana
toimittaa eräs asia. Kun se on tehty, voin ottaa selvän täkäläisistä
asioista."

Heidän onnistui saada käytettäväkseen vene, joka vei heidät rantaan.
Tällä lyhyellä matkalla toverukset ahdistelivat soutajaa lukemattomilla
kysymyksillä. Kun tämä oli saapunut viittä päivää aiemmin, oli hän
täynnä kaikenlaista tietoa ja tarjosi nyt auliisti kypsyneen
kokemuksensa hedelmiä, kunnes Dextry selitti, että he olivat itsekin
"penkojia" ja omistivat Midaksen. Neiti Chester sai syytä kummastella,
kun hän huomasi, kuinka kunnioittavasti soutaja tämän jälkeen puhutteli
miehiä ja kuinka ihmetellen hän katseli hänen seuralaisiaan huomaamatta
häntä ollenkaan.

"Täällä on nykyisin hieman rauhatonta", virkkoi soutaja. "Minäkään en
ole kolmeen päivään riisunut yltäni -- täällä ei ole tilaa, ei aikaa
eikä pimeääkään kylliksi nukkua. Annos munia ja kyljys maksaa
puolitoista dollaria ja viskysekoitus puoli." Viimeisen lauseen hän
sanoi happamen näköisenä.

"Onko kaupungissa tapahtunut mitään?" kysyi Dextry.

"Te tiedätte sen siis jo!" huudahti toinen. "Niin, kahvila Pohjolassa
tapettiin viime yönä mies."

"Pelijuttuko?"

"Vallan niin. Murhaaja oli muuan Misson-niminen mies."

"Ahaa!" sanoi Dextry. "Minä tunnen miehen. Maailman suurin konna."

Kaikki kolme nyökäyttivät hyväksyvästi päätänsä. Nuori nainen toivoi
saavansa kuulla tarkemmin asiasta, mutta siitä ei puhuttu enempää.

Veneestä noustuaan he joutuivat keskelle hälinää. Joukon halki
tunkeutuessaan he näkivät sivullaan aidattuja tonttimaita, joilla oli
teltta teltan kyljessä; jokainen tuumanlevyinenkin maapalanen oli
varattu käytettäväksi. Siellä ja täällä oli vielä rakentamaton alue,
mutta sitä vartioi sen omistaja, joka äreän ja epäilevän näköisenä
katseli kaikkia, jotka sattuivat sinne päin vilkaisemaan. Päästyään
erääseen kulmaukseen, missä tungos ei ollut niin ahdistava, he
pysähtyivät.

"Minne aiotte?" kysyivät miehet neiti Chesteriltä.

Glenisterin katseessa ei ollut enää entistä vapautta. Hänellä oli
vaistomainen aavistus, että jotkut pakottavat syyt olivat työntäneet
nuoren naisen olosuhteisiin, joista voisi koitua hänelle ikävyyksiä.
Hänen laisessaan miehessä herätti tytön itsenäisyys pelkkää ihailua, ja
tytön osoittama kylmyys oli vain omansa kiihdyttämään hänessä kytevää
tulta. Hienotunteisuuden ja kohteliaisuuden hän oli ehtinyt unohtaa
pyrkiessään kiihkeästi vain yhtä päämäärää kohden. Hän saattoi nauraa
nuoren naisen osoittamalle vastenmielisyydelle ja hymyillä hänen
moitteilleen sekä kestää täysin tietämättömänä, että jotakin muutakin
kuin vihaa oli Helene Chesterin suuttumuksen pohjana. Hän ei
uneksinutkaan, että hänessä olisi luonteenpiirteitä, jotka herättivät
nuoressa tytössä inhoa, ja se seikka vain lisäsi hänen haluttomuuttaan
erota tytöstä. Nuori nainen ojensi heille kätensä.

"En voi milloinkaan kyllin kiittää teitä kaikesta mitä olette hyväkseni
tehneet -- te molemmat, mutta koetan. Hyvästi!"

Dextry silmäili epäröiden kättänsä, joka oli karkea ja luiseva, ja
tarttui hänen käteensä niin varovasti kuin sormielisi linnunmunaa, ja
heilutteli sitä hiljaa edestakaisin.

"Emme aio päästää teitä tuuliajolle. Missä päämääränne liekin, saatamme
teidät sinne."

"Löydän kyllä yksinkin ystäväni", vakuutti tyttö.

"Ei tämä ole oikea paikka väitellä naisen kanssa, mutta koska minä
tunnen tämän leirin alusta loppuun saakka, haluan vain viitata, kuinka
soveliasta on saada mukaansa miehinen saattue."

"Kuten haluatte. Minä aion mennä tapaamaan herra Struvea, asianajoliike
Dunham & Struven toista omistajaa."

"Minä saatan teidät hänen toimistoonsa", sanoi Glenister. "Sinä, Dex,
saat huolehtia matkatavaroista. Tule puolen tunnin perästä toiseen
luokkaan; lähdemme sieltä Midakseen."

He raivasivat tietä telttien lomitse, ohi korkeitten rojukasojen ja
saapuivat sitten kaupungin pääkadulle, joka kulki rannan suuntaa.
Nomessa oli vain yski ainoa ahdas katu, joka luikerteli tukevien
telttien ja puolivalmiitten hirsirakennusten lomitse. Joka toinen ovi
vei ravintolaan. Kadun varrella oli pitkiä riviä siistinnäköisiä
asumuksia, olipa vallan kolmikerroksisiakin, toisissa oli rautapeltinen
kattokin. Ylimmissä ikkunoissa näkyi asianajajien, lääkärien ja
maanmittarien nimi-ilmoituksia. Katu oli ahdinkoon asti täynnä kaikilta
maailman ääriltä saapuneita siirtolaisia. Helene Chester kuuli useampia
kieliä puhuttavan kuin hän jaksoi laskeakaan. Lappalaisia, omituisissa
kolmikolkkapäähineissään kuljeskeli joutilaina katuvierillä. Etelän
auringon paahtamia miehiä näki vaaleaveristen skandinaavien vieressä,
ja vallan hänen lähellään seisoi komea ranskalainen silmässä monokkeli
ja puhellen ilmekielellä nahkoihin pukeutuneen eskimon kanssa.
Vasemmalla oli kimmeltävä meri, täynnä kaikenkarvaisia aluksia.
Oikealla kohosi metsätön asumaton, tutkimaton, peloittava ja autio
vuorijono pilviin saakka. Yhtäällä siis elämä ja se maailma, jota hän
tunsi, ja toisaalla äänettömyys, salaperäisyys ja mahdolliset
seikkailut.

Ajotie, jolla hän seisoi, oli täynnä keskeymätöntä ajoneuvojonoa: siinä
polkupyöriä, vesirattaita, joita koirat vetivät, ja kaikkialla kävi
kuumeinen työntouhu, vasaraniskujen ääni sekaantui ajomiesten
hoilauksiin ja kahviloista kuuluvaan soittoon.

"Ja tämä on sydänyö!" huudahti tyttö. "Eivätkö ihmiset siis nuku
milloinkaan?"

"Siihen ei ole aikaa -- täällä polttaa kultakuume kaikkia suonia. Ette
ole vielä tajunnut sen luonnetta."

He kiipesivät erään kookkaan peltikattoisen rakennuksen portaita Dunham
& Struven konttoriin ja heidän koputuksestaan avasi oven muuan
humalainen, valkotukkainen mies, joka paitahihasillaan ja
sukkajalkaisena seisoi kynnyksellä.

"Mitä tahdotte?" hän huusi täyttä kurkkua. Hänen polvensa
notkahtelivat, hänen silmänsä tuijottivat tylsästi ja verestävinä
eteensä, hänen huulensa riippuivat velttoina ja koko hänen olemustaan
verhosi viinanhöyry kuin väkiviinalamppua. Seisoessaan ja pidellessään
kiinni ovenrivasta hän koetti turhaan selviytyä housunkannattimiensa
arvoituksesta ja nikotteli herkeämättä.

"Hm! Päissään kai siitä asti kuin viimeksi olin täällä?" kysyi
Glenister.

"Joku on varmaankin juorunnut", takelsi asianajaja. Hänen äänensä ei
ilmaissut uteliaisuutta eikä liioin että hän olisi tulijan tuntenut.
Nuorta tyttöä hän ei edes nähnyt. Hän oli vielä nuori mies, jossa yhä
näkyi jälkiä uljaasta ulkomuodosta, vaikka hurjastelut olivat
harmentaneet hänen hiuksensa ja raaistaneet hänen piirteensä.

"Ah, mitä minä nyt teen?" vaikeroi nuori tyttö.

"Onko ketään muuta kotona kuin te?" kysyi Glenister asianajajalta.

"Ei, minä hoidan yksinäni oikeutta täällä. Minä en tarvitse apua. Olen
Washingtonin Dunhamin edustaja, vapaitten ja urhoollisten edustaja.
Kuinka voin teitä palvella?"

Hän aikoi väistyä kohteliaasti syrjään, mutta kompastui ja olisi
kierähtänyt portaita alas, ellei Glenister olisi tarttunut häneen ja
kantanut häntä sisälle. Täällä hän viskasi taakkansa sänkyyn.

"No, mitä nyt aiotte tehdä, neiti Chester?" hän kysyi seuralaiseltaan
ulostultuaan.

"Eikö tämä ole hirveää", huudahti toinen väristen. "Ja minun täytyy
puhua hänen kanssansa vielä tänä iltana", hän jatkoi ja polki
kärsimättömänä jalkaansa. "Ja minun täytyy tavata hänet yksin."

"Sitä te ette saa", virkkoi Glenister päättävästi. "Ensiksikin hän ei
ymmärtäisi sanaakaan puheestanne, ja toiseksi -- minä tunnen Struven --
hän on liiaksi päissään voidakseen puhua asioista ja liian selvä --
niin, jotta te voisitte olla kahden kesken hänen kanssansa."

"Mutta minun täytyy puhua hänen kanssansa", intti tyttö. "Sitä varten
olen tänne tullutkin. Te ette käsitä sitä."

"Minä käsitän paremmin kuin hän. Hän ei ole nyt siinä kunnossa, että
kykenisi saamaan tolkkua tärkeistä asioista. Voittehan tulla huomenna
takaisin, kun hän on selvinnyt humalastaan."

"Se on minulle tuiki tärkeää", huoahti nuori tyttö. "Sitä kauheaa
miestä!"

Glenister oli pannut merkille, ettei hänen seuralaisensa ollut
kertaakaan väännellyt käsiään eikä päästänyt silmiinsä kyyneliä, vaikka
hän ilmeisesti oli syvästi huolissaan tilanteesta.

"No niin, huomaan kaikesta, että minun täytyy odottaa, mutta en
tosiaankaan tiedä, minne suuntaisin askeleeni -- johonkin hotelliin
kai."

"Täällä ei ole ainoaakaan. Kahta rakennetaan par'aikaa, mutta ensi
yöksi ette voi vuokrata Nomesta huonetta rahallakaan. Olin sanoa, ette
rakkaudella ettekä rahallakaan. Eikö teillä ole täällä ystäviä --
naistuttavia? Siinä tapauksessa sallinette minun hommata teille
yösijan. Minulla on ystävä, jonka vaimo voi ottaa teidät luokseen."

Nuoren naisen koko olemus asettui vastustamaan moista ehdotusta. Eikö
hän siis koskaan pääsisi käyttämästä hyväkseen tuon miehen palveluksia?
Hän tuumi ohimennen jo palata laivaan, mutta hylkäsi senkin ajatuksen.
Hän koetti torjua Glenisterin tarjoamaa apua, mutta tämä oli jo
puolitiessä portaita alas eikä piitannut hänen vastaväitteistään -- ja
siksi hänkin seurasi perässä.

Seuraavassa tuokiossa Helene Chester joutui näkemään elämänsä
ensimmäisen murhenäytelmän pohjoisessa ja sen mukana hän oppi paremmin
tuntemaan miehen, jota hän sisimmässään inhosi ja johon kohtalo oli
hänet yhdistänyt. Hän oli jo ehtinyt värisevin tuntein saada tuta tämän
uuden maan taikavoimaa, mutta hän ei ollut vielä milloinkaan havainnut,
että voima liian suureen vapauteen yhtyneenä tuo mukanaan väkivaltaa ja
verenvuodatusta.

Kun he olivat astuneet ovesta ulos, astelivat he hitaasti eteenpäin
katsellen tarkkaan ympärillään kuhisevaa joukkoa. Kaikkien kasvoilta
voi lukea paitsi yleistä jännitystä myöskin suurta iloa ja toivoa.
Joukon lapsekas intoutuminen vaikutti kiihoittavasti. Helene toivoi,
että voisi omaksua näiden ihmisten haltioitumisen -- olla kuin yksi
heistä. Keskeltä iloista äänten sorinaa kuului sitten äkkiä epäsointu
ei pitkä eikä äänekäs, vain pari lyhyttä sanaa, mutta ne olivat
läpitunkevan teräviä ja niissä oli sitä metallista sointua, jonka
intohimo synnyttää.

Helene katsahti sivulleen ja huomasi iloisten ilmeitten hävinneen kuin
tuulen puhaltamina ja kaikkien katseitten tuijottavan johonkin
näytelmään, jota esitettiin kadulla, niin kiinteästi ja innostuneesti,
ettei hän ollut mokomaa koskaan aiemmin nähnyt. Samassa Glenister sanoi
hänelle: "Tulkaa pois täältä."

Kokeneena miehenä hän oli heti oivaltanut, että jotakin oli vinossa, ja
koetti viedä seuralaisensa pois, mutta tämä sysäsi hänen kätensä
syrjään ja kääntyi jännittyneenä tarkkaamaan näytelmää, jota esitettiin
hänen silmiensä edessä. Vaikk'ei hän käsittänyt mitä oli tekeillä,
tunsi hän vaistomaisesti, että pian tapahtuisi ratkaiseva käänne, mutta
hän oli silti tuiki valmistumaton siihen nopeuteen, jolla se tuli.
Hänen katseensa oli kerkeästi kohdistunut kahteen kadulla seisovaan
mieheen, joista muu joukko erottui kuin öljy vedestä. Toinen oli
hintelä siististi puettu mies, toinen karkeatekoinen ja paksu,
siivoamattoman näköinen, yllä guttaperkkatakki. Edellinen puhui ja
Helene luuli ensin, että miehen verestävät silmät ja horjahteleva ryhti
johtuivat humalasta, mutta pian hän oivalsi, että mies oli poissa
suunniltaan raivosta.

"Anna se pian, minä sanon! Anna tänne kauppakirja, senkin..."
Siivoamattoman näköinen mies pyörähti kiroten poispäin ja jatkoi
matkaansa, jolloin hän osui tulemaan ihan Helenen ja Glenisterin eteen.
Parilla harppauksella hän oli heidän sivullaan, mutta silloin hän
huomasi vastustajansa tekevän salamannopean liikkeen ja kääntyi
takaisin kuin villi eläin. Ja hänen äänensä oli kuin pedon karjuntaa,
kun hän huusi:

"Sinä halusit sen saada takaisin, niinkö sanoit? No, tässä se on!"
Kummankin miehen eleet olivat olleet salamannopeita, mutta Helenen
jännittyneet aivot käsittivät ne liioitelluiksi ja teennäisiksi. Tämän
sekunnin muisto säilyi alati hänen mielessään niinkuin valokuvauskoneen
sulku ja näpsähdys, ja terävä, selvä kuva piirtyi lähtemättömästi hänen
aistimukseensa. Isokasvuisen miehen selkä, joka melkein hipaisi häntä
olkapäähän, raivoavan miehen paidan rinta ja derbyhattu, väkijoukko,
joka hajosi kuin akanat tuuleen, miehet, jotka töytäsivät suin päin
pakoon, räikeä, keltainen ilmoituskilpi, jossa oli sanat: "Kultaisen
vyön tanssisali" -- kaikki tämä ehti syöpyä hänen silmäkalvoonsa;
sitten hänet äkkiä tempaistiin taaksepäin, kaksi väkevää kouraa painoi
hänet polvilleen seinän viereen ja hän tunsi olevansa Glenisterin
sylissä.

"Jumalan tähden, älkää liikkuko paikaltanne! Mehän olemme
tulilinjassa."

Hän kumartui syvään seuralaisensa ylitse, jolloin hänen poskena osui
hänen tukkaansa, hänen käsivartensa olivat tiukasti kietoutuneen hänen
ympärilleen, niin että hänen ruumiinsa muodosti elävän suojamuurin
heidän ympärillään suhiseville kuulille. Heidän vierellään seisoi
isokokoinen mies, ja hänen revolverinsa pamahdukset olivat särkeä
korvat; samassa kuului toisaaltakin laukaus ja kuula iskeytyi siihen
ohueen lautaseinään, jonka kupeelle he olivat kyyristyneet. Vielä
kerran he kuulivat päänsä päältä laukauksen ja näkivät hintelän miehen
heittävän aseen kädestään ja kierähtävän ilmassa kuin raskaan nyrkin
satuttamana. Hän kiljahti ja yritti tarttua aseeseensa, mutta suistui
samassa maahan hiekkaan painuneena.

Heidän vierellään seisova mies huusi ja sadatteli kaikella voimallaan
ja suuntasi sitten kulkunsa kaatuneen vihollisensa luokse ampuen joka
askeleella. Haavoittunut kierähti sivulle, kohottautui kyynärpäittensä
varaan ja ampui vielä kaksi kertaa niin nopeasti, että laukaukset
kuuluivat yhdeltä, mutta hänen ei onnistunut estää toista pääsemästä
lähemmäksi. Vielä neljä kertaa hänen säälimätön vastustajansa ampui --
viimeisen laukauksen ollessaan jo ihan uhrinsa ruumiin vieressä tämän
kuolemantuskissaan vääntelehtiessä. Sitten hän kääntyi ja asteli
takaisin tietä, jota oli tullutkin ja sivuutti käsivarren etäisyydeltä
ne kaksi, jotka kyyhöttivät seinän kupeella; nämä näkivät, että hänen
karkeat ja yrmeät kasvonsa olivat kalpeat ja vääntyneet, ja kuulivat
hänen hengityksensä kulkevan sihisten hampaitten raosta. Hän kulki
suoraan sille ovelle, josta he olivat tulleet. Perille päästyään hän
kääntyi vielä kerran, yskäisi pahasti ja sylkäisi suun täydeltä verta.
Hänen polvensa horjahtuivat. Sitten hän katosi oviaukkoon, ja siinä
kuolonhiljaisuudessa, joka nyt vallitsi koko kadulla, he kuulivat hänen
raudoitettujen saappaittensa hitaasti nousevan portaita.

Nyt syntyi kadulla jälleen hälinää ja ääntä. Kaikilta tahoilta ryntäsi
ihmisiä ja katuloassa makaavan miehen ympärille kertyi läpäisemättömänä
muurina kiihtynyttä joukkoa.

Glenister auttoi nuoren tytön jaloilleen, mutta tämä ei jaksanut pitää
päätänsä koholla ja olisi jälleen lysähtänyt maahan, ellei nuori mies
olisi kietonut käsivarttansa hänen ympärilleen. Tytön silmät olivat
selkoselällään ja kuvastivat suunnatonta kauhua.

"Älkää pelätkö", virkkoi Glenister hymyillen, mutta hänenkin huulensa
vavahtelivat ja hiki helmeili suurina pisaroina hänen otsallaan, sillä
he olivat molemmat olleet lähellä kuolemaa. Joukosta tuli samassa joku
juosten heitä vastaan ja seuraavassa hetkessä Dextry iski heihin kuin
haukka.

"Onko kumpikaan haavoittunut? Taivaan isä! Nähdessäni heidän ampuvan
toisiaan huusin teille, että olin kurkkuni puhkaista. Ajattelin jo,
että olitte mennyttä kalua. Vaikka kyllä minun silti täytyy sanoa, että
se oli näky, joka teki hyvää vanhoille silmille -- niin siro ja kätevä
-- mutta tällaisissa katukohtauksissa saa melkein aina syytön maksaa
viulut."

"Katsos tätä", sanoi Glenister. Hänen rintansa korkeudella oli
seinässä, jota vasten he olivat nojanneet, monta kuulan reikää.

Helene huomasi nyt, että ellei häntä olisi viime hetkellä työnnetty
syrjään, olisi kuula ehdottomasti osunut häneen.

"Lähtekäämme", hän läähätti, ja miehet opastivat hänet lähellä olevaan
myymälään, jossa hän lysähti ruumis vapisten tuolille; hetken perästä
Dextry toi hänelle lasillisen viskyä.

"Kas tässä, neiti", hän sanoi. "Teidän laisellenne etelämaalaiselle
äskeinen oli vallan liian voimakasta huvittelua. Pelkään, ettette ole
kovin pahasti rakastunut tähän maahan."

Puoli tuntia hän jutteli tytölle tutunomaiseen tapaansa asioista, jotka
eivät olleet missään yhteydessä tapahtuneen verinäytelmän kanssa.
Lopulta Helene rauhoittui. Toverukset nousivat lähteäkseen. Vaikka
Glenister oli sopinut, että Helene saisi viettää yönsä kauppiaan vaimon
luona, ei tyttö halunnut kuulla sellaisesta.

"En voi mennä nukkumaan. Olkaa ystävällisiä ja jääkää luokseni. Olen
liian järkytetty. Tulen hulluksi, jos lähdette. Kuluneen viikon
jännitys on ollut liikaa hermoilleni. Jos nukkuisin, näkisin varmaankin
jälleen niiden kahden miehen kasvot edessäni."

Dextry neuvotteli hetken aikaa toverinsa kanssa ja teki sitten jonkun
ostoksen. Hän ojensi Helenelle kenkäparin.

"Tässä on pari puolikorkeita guttaperkkakenkiä. Pankaa ne jalkaanne ja
lähtekää kanssamme. Saatte pian muuta ajateltavaa. Ja kun sitten
palaatte ja menette vuoteeseen, nukutte niin hyvin, että siihen
verrattuna on vanhurskaan uni kuin myrskyä merellä tai ilakoivaa kuin
vuorikauriin kevyet hypähtelyt tai... niin, se riittääkin. Tulkaa nyt."

Kun aurinko nousi Beringin merestä, olivat he matkalla kunnaita kohden
jalat nilkkoja myöten vajonneina pehmeään raikkaaseen sammaleen;
ilmassa tuntui vilvoittavan juoman maku, kosteasta maasta nousi
lukematon määrä tuoksuja. Kurpat ja varpuset pitivät elämää rapakoilla
ja tundran sumuisilta järviltä kuului sepelhanheni kirskutusta.
Viikkoja kestäneen väsyttävän matkan jälkeen vaikutti aamun kasteinen
raikkaus ihmeellisen voimakkaasti ja virkistävästi ja huuhtoi pois
äskeisen murhenäytelmän muiston niin, että nuori tyttö tuli iloiseksi
jälleen.

"Minne menemme?" hän kysyi, kun oli tunti taivallettu ja pysähdytty
hengähtämään.

"Midakseen tietysti", vastasivat toiset, ja toinen miehistä sadatteli
itsekseen, nauttiessaan täysin siemauksin Helenen kirkkaista silmistä!
ja hänen miellyttävästä, notkeasta varrestaan, että hän antaisi
mielellään puolet kaikista aarteistaan, jos saisi tekemättömäksi sen
mitä oli tapahtunut eräänä iltana "Santa Mariassa".



V.

UUSI TUTTAVUUS.


Kansojen historiassa on toisinaan ratkaisevia ajankohtia, jolloin
niiden kohtalot lyhyen hetken lepäävät jumalten polvilla ja jolloin
niiden tulevaisuudesta heitetään "kruunua ja klaavaa". Tällöin voi
huomata määrättyjä ylimenoasteita, kuin ihmiselossa seitsemän
ikäkautta, ja vaikka niitä onkin aikalaisen vaikea huomata, tulevat ne
itsestään esille, kun häämöttävät kilometrinpatsaat on sivuutettu.
Sellainen ajankohta oli Alaskan historiassa heinäkuun yhdeksästoista
päivä, vaikka se tämän uuden valtakunnan luojien mielestä oli vain
päivä, jolloin laki astui tämän maan kamaralle.

Koko Nome oli kerääntynyt rannalle, kun veneet toivat maihin tuomari
Stillmanin ja hänen saattueensa. Oli katsottu sopivaksi valita
"Senator" siksi laivaksi, joka vastaisi uuden tuomioistuimen arvoa ja
toisi tähän tekeillä olevaan maahan lain ja oikeuden.

Hänen armonsa tulon aiheuttamaa mielenkiintoa oli omansa lisäämään se
seikka, että häntä oli rannalla vastassa viehättävän kaunis nuori
tyttö, joka heittäytyi hänen syliinsä ilmeisesti hyvin iloisena.

"Hänen sisarensa tytär", huomautti joku. "Hän saapui tänne
ensimmäisellä laivalla ja hänen nimensä on Chester. Pulska nainen vai
mitä?"

Suurempaa huomiota kuin tuomari herätti varmaankin eräs toinen tulokas.
Hän oli roteva, hyvin puettu mies, jolla oli terävät silmät ja ryhdissä
sellaista sulavuutta ja ulkoista kiiltoa, jota ei voi tarkemmin
määritellä, mutta joka on itseluottamuksen, terveyden ja matkustelun
pettämätön merkki. Päinvastoin kuin muut hän ei tuhlannut aikaa
jäämällä laiturille tai tarkastelemalla ympäristöä, vaan asteli otsa
syvissä rypyissä joukon halki suoraan kaupungin keskukseen. Häntä
seurasi Struven työtoveri, Dunham, keski-ikäinen komeavartinen mies. He
menivät suoraan Dunham & Struven konttoriin, jossa tapasivat
tuttavamme, valkohapsisen nuoren yhtiöosakkaan.

"Hauska tavata teidät, herra Mac Namara", tervehti Struve. "Nimenne on
laajalti tunnettu näillä maan äärillä. Sukulaiseni ovat Dakotassa
ottaneet osaa sikäläisiin puolueriitoihin, ja siksi olen aina teitä
ihaillut ja olen nyt iloinen, että olette tullut tänne Alaskaan. Tämä
on suuri maa, ja me tarvitsemme suuria miehiä."

"Onko ollut vaikeuksia voitettavana?" kysyi Dunham, kun miehet olivat
siirtyneet yksityishuoneeseen.

"Vaikeuksia", vastasi Struve nyrpeän näköisenä, "onpa kyllä, ja paljon
on ollutkin. Neiti Chester toi kyllä teidän ohjeenne, ja minä kävin
heti työhön käsiksi. Mutta ilmaiskaa minulle yksi asia -- kuinka saitte
tytön puuttumaan asiaan?"

"Ei ollut muita lähettää", sanoi Mac Namara. "Dunham aikoi lähteä
ensimmäisellä laivalla, mutta hänen täytyi minun kanssani jäädä
asioitten takia Washingtoniin ja tuomarini odottaa meitä Seattlessa.
Emme uskaltaneet antaa papereita vieraan kuljetettaviksi; hän olisi
voinut tutkia niitä. Se olisi merkinnyt samaa..." Ilmeikkäin elein hän
lopetti lauseensa.

Struve nyökäytti päätänsä.

"Ymmärrän. Onko tytöllä vihiä asiakirjojen sisällöstä?"

"Ei tietenkään. Naiset ja asiat eivät sovi yhteen. Toivoakseni ette ole
hänelle niistä mitään puhunut."

"En, eikä minulla ole ollut tilaisuuttakaan. Syystä tai toisesta hän
katselee minua karsain silmin. En ole nähnyt häntä sen koommin kuin hän
kävi luonani."

"Tuomari sanoi hänelle, että asiakirjat koskevat uuden tuomioistuimen
järjestämistä", virkkoi Dunham, "ja että elleivät paperit joutuisi
perille ennen hänen tuloaan, voisi seurauksena olla paljon ikävyyttä --
oikeuskiistoja, kapinaa, verenvuodatusta ja muuta sellaista. Hän ahtoi
tytön pään täyteen kaikenmoisia epämääräisiä käsitteitä, kunnes tämä
oli melkein puolikuollut pelosta ja uskoi, että enon ja koko maan
turvallisuus riippuu hänestä."

"No niin", sanoi Struve, "on kyllä melkoisen helppoa käydä käsiksi
toisten valtauksiin eikä liioin vaadi suurta taitoa ostaa myöhemmin
heidän oikeutensa, varsinkin kun he tietävät, ettei heillä
minkäänlaisia oikeuksia olekaan -- mutta mitä olette suunnitellut
tehtäväksi, jos oikeat omistajat alkavat ammuskella teitä?"

Mac Namara naurahti.

"Kuka on sellaista tehnyt?"

"Muuan lauhkea valkohapsinen meksikolainen merirosvo, Dextry-niminen.
Hän on puoleksi Midas-kaivoksen omistaja, puoleksi vuorten leijona,
näköjään rauhan apostoli, mutta urhea kuin Hieronymus. Minä lähetin
Gallowayn naulaamaan uusia valtausjulisteita, ja hän kiinnitti ne yöllä
miesten maatessa, mutta kello kuusi aamulla hän ryntäsi takaisin ja
paukutti oveani niin, että luulin hänen särkevän sen. Olen eläessäni
nähnyt kuolemankauhua kaikenmoista, mutta hänen kasvoillaan olivat ne
kaikki yhdessä ja lisäksi vielä monta muuta lajia.

"'Piilottakaa minut! Pian!' hän läähätti.

"'Mitä on tapahtunut?' kysyin.

"'Minulle on aamiaiseksi tarjottu harmaata karhua,
isoarokkoa ja äkkikuolemaa, ja se on ollut liian vahvaa minun
ruoansulatuselimilleni.'

"Minun täytyi pitää häntä piilossa kolme päivää; siliä aikaa tuo iäkäs
soturi kulki sävyisään tapaansa pitkin katuja pyssy kädessä, kiroten ja
manaten kaikkea ja kaikkia."

"Onko joku toinenkin asettunut vastahankaan?"

"Ei, muut ovat ruotsalaisia eikä heillä ole rohkeutta eikä voimaakaan
sellaiseen. He eivät pystyisi antamaan kunnon selkäsaunaakaan, vaikka
joskus yrittäisivätkin. Mutta nämä kaivoksenomistajat ovat vallan
toista maata. Heitä on kaksi, vanhempi ja nuorempi. Pelkään hieman
ruveta heidän kanssaan asioihin, ja ellei heidän valtauksensa olisi
koko tienoon paras, neuvoisin teitäkin olemaan puuttumatta asiaan."

"Minä kyllä pidän heidät aisoissa", sanoi Mac Namara. Struve jatkoi:

"Niin, hyvät herrat, olen tehnyt työtä perusteellisesti, mutta samalla
joltisenkin umpimähkäisesti. Tarvitsen koko joukon lisätietoja. Heti
kun neiti Chester saapui papereineen, aloitin toiminnan. Olen esittänyt
vastalauseen tienoon rikkaimpien kullanhuuhtomojen valtausta vastaan,
mutta minut hirtettäköön, jos käsitän mitä se pyhittää, koko maassa ei
ole tuomioistuinta, joka antaisi meille edullisen päätöksen, jos
ryhdymme heidän kanssansa käräjöimään. Mitä on tarkoitus tehdä --
kiristääkö?"

"Pötyä!" huudahti Mac Namara. "Keneksi minua luulette?"

"Niin, myönnän kyllä, että juttu tuntuu Mac Namaran kaltaisesta
miehestä vähäpätöiseltä, mutta en voi käsittää, mitä muuta olette
suunnitellut."

"Viikon kuluttua on hallussani jokaikinen arvokas kaivos koko Nomen
piirissä."

Mac Namaran ääni oli tyyni ja päättävä, hänen katseensa tiukka ja selvä
ja koko hänen olemuksestaan huokui sellaista voimaa ja rohkeutta, että
kaikki epäilykset tuntuivat mahdottomilta.

Kaikenkarvaiseen asianajoon tottunut, seikkailuihin perehtynyt Wilton
Struvekin ällistyi tajutessaan hänen karskien sanojensa kantavuuden.
Mitä tämä lienee suunnitellutkin, tuntui se hänestä tuiki mahdottomalta
toteuttaa, ja silti täytyi Struvenkin uskoa siihen nähdessään Mac
Namaran katseen järkähtämättömän lujuuden.

"Se on suurenmoista -- kauhean suurenmoista -- liian suurenmoista",
hän mutisi. "Se merkitsee, että aiotte hankkia itsellenne
viidenkymmenentuhannen päivätulot."

Hänen sanojaan seuranneen äänettömyyden aikana Dunham siirsi jalkaa ja
kostutti kuivia huuliaan.

"Tietysti se on suurenmoista, mutta Mac Namara on niinikään suurin mies
mikä vielä koskaan on liikkunut Alaskan rajojen sisällä", hän sanoi.

"Minun on onnistunut panna käyntiin suurisuuntaisin aie, mikä
milloinkaan on löytänyt tiensä tänne pohjolaan ja sen tukijoina on
joukko Washingtonin vaikutusvaltaisimpia miehiä", virkkoi Mac Namara.
"Katsokaas tätä", hän lisäsi ottaessaan taskustaan koneellakirjoitetun
paperin, jossa oli sarekkeet täynnä nimiä ja numeroita.

Struve pidätteli hengitystään, niin vaikea hänen oli uskoa omia
silmiään.

"Nämä ovat yrityksen hommamiehiä ja tähän on merkitty heidän
voitto-osuutensa. Me olemme perustaneet osakeyhtiön -- Arizonan
lakien mukaisen -- salaisen tietysti, sillä ei käy päinsä päästää
nimiä julkisuuteen. Minä näytän tämän teille vain siksi, että haluan
saada teidät vakuutetuksi, minkälaisia miehiä on hankkeen takana."

"Peijakas! Olen toki vakuutettu", nauroi Struve hermostuneesti. "Dunham
oli mukana suunnitelmaa järjestäessämme, ja hän kävi tapaamassa
ystäviänne Washingtonissa ja New-Yorkissa. Jos hän sanoo, että kaikki
on oikeassa järjestyksessä, on asia ratkaistu. Mutta sanokaapa, kuinka
käy, jos yhtiön suhteen jotenkuten erehdyttäisi ja kävisi ilmi, kutka
ovat osakkeenomistajia?"

"Ei ole vaaraa. Minä talletan kirjoja paikassa, jossa ne voidaan
polttaa heti kun pieninkin vaara uhkaa. Me olisimme saaneet
valtausluvan oman valtiomme lakien mukaan, ellei sitä nevadalaista
Sturtevante lurjusta olisi ollut. Hän vastusti meitä senaatissa. Mutta
tällainen on suunnitelmani."

Hän veti nopein piirroin ääriviivat laaditusta suunnitelmasta
tarkkaaville kuuntelijoilleen; ihailun ilme syttyi ja vaihtui Struven
ilmeettömillä kasvoilla.

"Taivasten tekijä! Te olette ihmeotus!" hän huudahti lopuksi, "ja minä
olen mukana sieluineni ruumiineni! Leikki on vaarallista -- ja juuri
siksi se minua houkuttelee."

"Vaarallista!" Mac Namara kohautti olkapäitään. "Pötyä! Mitä vaaraa
tässä olisi? Laki on puolellamme -- tai oikeammin, me edustamme itse
lakia."

Oli ilmeistä, ettei yrityksen sielu, Pohjois-Dakotan mies, ollut niitä,
jotka antavat ruohon nukkuessa kasvaa. Hän riisui takkinsa ja liivinsä
ja kävi käsiksi papereihin, jotka Struve levitti hänen eteensä.
Vähitellen hänen tarmonsa tarttui toisiinkin, ja Dunham & Struven
konttorin lukittujen ovien takana kävi pian kuumeenomainen neuvottelu
ja juonten punonta.

       *       *       *       *       *

Saattaessaan enoansa komeaan kolmikerroksiseen hotelliin puheli Helene
Chester kaiken aikaa iloisesti. Uusi maa oli jo kiehtonut hänet
lumoihinsa ja nyt hän lisäksi tunsi turvallisuutta ja huojennusta.
Glenister näki heidät kaukaa ja tuli nyt pitkin askelin heitä
tervehtimään.

Hän näki edessään noin kuudenkymmenen ikäisen miehen, joka oli
hauskannäköinen, mutta hänen silmiensä katse ei ollut kirkas eikä
vakaa, se ei ollut koskaan suuntautunut siihen henkilöön, jolle hän
puhui. Glenister huomasi niinikään, että hänen suunsa ei osoittanut
tarpeellista lujuutta, mutta kaikesta huolimatta hänen sileiksi ajellut
kasvonsa ilmaisivat arvokkuutta, joka on opiskelun ja älyllisten
lahjojen tunnusmerkki, ja niiden rypyt olivat omansa kaunistamaan
niitä.

"Sisareni tytär on kertonut minulle niistä palveluksista, joita olette
tehnyt hänen hyväkseen", aloitti vanhus. "Olen iloinen saadessani
tutustua teihin."

"Herra Glenister on paitsi urhea ritari ja naisten auttaja muutenkin
huomattava ja vaikutusvaltainen mies", pakisi Helene kevyesti. "Hän
omistaa Midaksen."

"Todella!" sanoi vanhus siihen. Hänen epävarma katseensa kohdistui nyt
nuoreen mieheen ja siinä näkyi ilmeistä harrastusta. "Se on kuuleman
mukaan ihmeellinen kaivos. Oletteko jo aloittanut työt?"

"Emme. Aiomme ryhtyä huuhtomaan vasta ylihuomenna. Tänä vuonna on kevät
tullut myöhään. Olemme rakentaneet asuntoja ja valmistelleet muuta
välttämätöntä, mutta nyt ovatkin jo miehet paikalla ja odottavat vain
töitten aloittamista."

"Varsin ilahduttavaa kuulla. Ettekö halua tulla kanssamme hotelliin?
Haluaisin mielelläni kuulla enemmän näistä merkillisistä
kullanhuuhdontapaikoista."

"Niin, ne ovat todella merkillisiä", vastasi Glenister astellessaan
toisten rinnalla, "mutta kukaan ei vielä tiedä kuinka arvokkaita, sillä
toistaiseksi olemme tutkineet maaperää vain pinnalta. Ensinnäkin on
maakamara niin ohutta ja kulta niin helposti saatavissa, että ellei
luonto itse suojelisi meitä talvella, emme milloinkaan uskaltaisi
lähteä valtaukseltamme, koska meiltä voitaisiin poissaollessamme
varastaa kaikki."

"Paljonko Anvil Creekin kaivosten arvellaan tuottavan tänä kesänä?"
kysäisi vanhus.

"On vaikeaa tarkalleen sanoa, mutta me laskemme saavamme Midaksesta
viisituhatta päivässä ja sen sisarkaivokset ovat yhtä satoisia."

"Ovatko omistusoikeutenne täysin riidattomat?"

"Täysin. Niistä on tehnyt kysymyksen vain yksi mies ja häntä emme ota
vakavalta kannalta. Muuan Galloway-niminen mies tuli viime kuussa
eräänä yönä naulaamaan vastalauseen paaluun ja esitti uuden
valtauspaperin, mutta hän ei voinut tuoda yhtä ainoaa pätevää
perustelua väitteilleen, emmekä me ole sen koommin nähneet miehestä
vilaustakaan. Muussa tapauksessa oikeutemme olisikin ollut jälleen
päivän selvä." -- Viimeisiä sanojaan hän korosti erikoisella tavalla.

"Toivoakseni ette olisi käyttäneet väkivaltaa?"

"Totta kai. Miksemme? Se on tähän saakka tepsinyt mainiosti."

"Mutta, hyvä herra Glenister, se aika on jo ohi. Maahan on nyt tullut
laki, ja jokaisen velvollisuus on siihen alistua."

"Ehkä, mutta täällä pidetään miehen kaivosta yhtä loukkaamattomana
kuin hänen perhettään. Entisinä aikoina emme tienneet mitä lukko
ja avain olivat emmekä tunteneet muita vaivoja kuin nälän ja
ruumiinponnistukset. Nyt on koittanut toinen aika. Tänä keväänä on
useammalta kaivoksenomistajalta evätty valtausoikeus kuin aiemmin koko
Yokonin historian aikana."

He olivat nyt ehtineet hotellin edustalle. Glenister pysähtyi ja
kääntyi puhuttelemaan nuorta naista vanhuksen astuessa ovesta sisään.
Kun Helene aikoi mennä perässä, asettui Glenister hänen eteensä.

"Olen tullut kummuilta tänne varta vasten teitä tapaamaan. Tämä on
ollut pitkä viikko..."

"Älkää puhuko tuolla tavalla", keskeytti Helene hänet kylmästi. "En
halua kuulla moista puhetta."

"Kuulkaas nyt -- miksi välttelette minua ja verhoudutte kokonaan
ylpeytenne vaippaan? Pahoittelen syvästi silloista rohkeaa menettelyäni
-- olen sen sanonut teille jo monet kerrat. Olen kiduttanut ja
rääkännyt sieiupahaistani niin ettei jäljellä ole enää muuta kuin
katumusta."

"Ei siitä olekaan kysymys", sanoi nuori nainen hitaasti. "Kuluneen
kuukauden aikana olen miettinyt asiaa, ja nyt kun olen päässyt
syventymään täkäläiseen elämään, käsitän, että tekonne oli varsin
luonnollista. Sitä on hirveä ajatella, mutta se on totta. En tarkoita,
että se olisi jotenkin puolustettavaa", lisäsi hän kiireesti, "sillä
eihän se ole, ja minä inhoan teitä, mutta minä luulen itse
järjestäneeni aseman sellaiseksi, että se aiheutti moiset teot. Olen
kyllin vapaamielinen ollakseni moittimatta teitä liikaa ja minä luulen,
että pitäisin teistä kaikesta huolimatta sen vuoksi mitä olette
hyväkseni tehnyt, mutta tässä ei ole vielä kaikki. On jotakin mikä
kätkeytyy syvemmälle. Te pelastitte henkeni, ja minä olen teille
kiitollinen, mutta te peloitatte minua aina. Teidän voimassanne on
julmuutta, teidän koko olemuksessanne piilee jotakin -- jotakin
aistillista ja hillitöntä, rajua ja lannistavaa."

GJenisterin piirteet vääntyivät hymyntapaiseen. "Se on kenties minun
paikallisväriäni -- jonka täkäläinen maa on turmellut. Haluan kuitenkin
parantaa itseäni, jos te sitä toivotte. Annan sitoa itseni köysiin,
merkitytän itseni polttoraudalla. Pukeudun sivistyksen vaippaan ja
uhraan kostonhimoni, kunnianhimoni ja muun sellaisen, jos se saa teidät
pitämään minusta enemmän. Voinpa luvata säästää sitä roistoakin, joka
haluaa varastaa kaivoksemme, ja taivas tietää, että se merkitsee, että
Simson on antanut leikata tukiansa."

"Luulen, että pitäisin teistä enemmän, jos niin teette, mutta se käy
teille mahdottomaksi. Te olette villi."

       *       *       *       *       *

Nomessa ei ollut kerho- eikä kokoushuoneustoja, joissa miehet olisivat
voineet puhua liikeasioistaan. Oli vain kahviloita, mutta nepä
korvaavatkin enemmän kuin hyvin kaikki klubihuoneet. Niihin kerääntyi
tienoon miehinen väki juomaan, pelaamaan ja päättelemään liikehommista.

Myöhään illalla Glenister poikkesi kahvila Pohjolaan, kulki hitaasti
pitkän pelipöytärivin ohi ja pysähtyi lopulta erään eteen sekä viskasi
nappulansa, kun hänen vuoronsa tuli. Ruletissa hän hävisi suuren
hopearahan, mutta faaraopelissä hänellä oli parempi onni ja hän voitti
kultarahan. Hän tilasi heti juomia koko pöytäseurueelle, kuten hyvä
tapa vaati.

Kun hän lasi kädessä katseli ympärilleen, kiintyi hänen huomionsa
erääseen mieheen, joka seisoi vallan hänen lähellään vakavasti
keskustellen jonkun kanssa. Vieraan ulkomuoto oli omansa kohdistamaan
katseet häneen, sillä hän oli päätään pitempi muuta kansaa ja hänen
ryhdissään oli miellyttävää sulavuutta, joka erottui isokasvuisia
miehiä tavallisesti luonnehtivasta kömpelyydestä. Niiden joukossa,
jotka tarkkaavina kuuntelivat hänen hillittyä puhettaan, Glenister
äkkäsi Mexico-Mullinsin, entisen pelurin, joka Unalaskassa oli
varoittanut Dextryä. Leveästä katuovesta astui juuri silloin huoneeseen
muuan päihtynyt mies ja kun hän huomasi kookkaan vieraan, hän iski
silmää, asteli hänen luokseen ja sanoi kovalla äänellä:

"No mutta totisesti, eikös se vainen olekin vanha Alec Mac Namara
kuoma! Kuinkas hurisee, kunnon merirosvo?"

Mac Namara käänsi selkänsä häiritsijään päin.

"Älä käännä seikäruotoas minuun päin, minä tahdon pakista kanssasi."

Mac Namara jatkoi tyynesti keskustelua, kunnes hän sai kovan iskun
olkapäilleen. Hän kääntyi silloin taakseen vaientaakseen toisen
puhekärttelyn ja sadattelut.

"Anna minun olla rauhassa. Minulla ei ole nyt aikaa."

"Soo, vai et tahdo jutustaa kanssani? Mutta minäpä puhun sitten
sinulle. Luulen, että mielelläs kuuntelet, jos kerron kaikille näille
ihmisille mitä sinusta tiedän. Katsos nyt, käännätkö vieläkin selkäs."

Hänen äänensä oli uhkaava ja herätti yleistä huomiota. Kun Mac Namara
huomasi sen, kääntyi hän mieheen päin ja hänen sanansa tulivat kylminä,
selvinä ja jyrkkinä, kun hän sanoi:

"Älä puhu minulle. Sinä olet juopporatti. Mene tiehesi, ennenkuin
mitään tapahtuu."

Vielä kerran Mac Namara kääntyi, mutta humalainen kävi häneen käsiksi
ja pyöräytti hänet ympäri toistaen yhä tunkeilevia sanojaan.

"Anteeksi, hyvät herrat."

Mac Namara laski ison, valkoisen ja hyvin hoidetun kätensä miehen
hihalle ja vei hänet ovesta kadulle.

Kynnyksellä hän puristi kouransa nyrkkiin sanaakaan lausumatta ja
iski miestä täydellä voimalla suoraan kasvoihin. Hänen uhrinsa
lysähti ääntä päästämättä maahan, jolloin hänen takaraivonsa kolahti
lauta-aitaukseen. Hänestä sen enempää piittaamatta Mac Namara
palasi saliin ja ryhtyi jälleen keskusteluun. Hänen äänensä oli yhtä
tasaisen hillitty kuin hänen liikkeensäkin eikä ilmaissut kiukkua,
kiihtymystä tai voitoniloa. Hän sytytti savukkeen, otti esille
muistikirjansa ja merkitsi siihen joitakin tietoja, joita Meksikon
Mullins hänelle antoi.

Koko tämän ajan lojui kaatunut poikkipuolin kynnyksellä osoittamatta
elonmerkkiäkään. Rulettihyrrän surina jatkui taas ja pelinohjaajan ääni
kuului entisen yksitoikkoisena. Kaikkien silmät tarkkailivat
anniskelupöydän ääressä seisovaa välinpitämätöntä miestä, mutta
tajutonta miestä ei kukaan katsonut, sillä näiden miesten
kirjoittamattomien lakien mukaan on helläsydämisimmänkin noudatettava
pidättyväisyyttä, kun on kysymyksessä toisten yksityisasiat.

Kun Mac Namara oli lopettanut muistiinpanonsa merkitseminen, puristi
hän vakavasti seuralaistensa käsiä ja asteli pitkin askelin ovesta ulos
eikä katsahtanutkaan uhriinsa, joka lojui hänen tiellään.

Tusina avuliaita vaikkakaan ei liian armeliaita käsiä kantoi nyt
juopuneen rulettipöydälle, ja kahvilanomistaja kaatoi hänen päälleen
ämpärillisittäin vettä.

"Ei hätää mitään", sanoi joku lähellä seisovista ja lisäsi samaan
hengenvetoon ihastuneena:

"Olemmepa totisesti saaneet tänne miesten miehen!"



VI.

KUINKA KAIVOS RIISTETÄÄN OIKEALTA OMISTAJALTA.


"Kuka on tuo uusi ukkeli, joka puuhailee kaivoksessasi?" kysyi
Glenister muutamaa päivää myöhemmin toveriltaan ja osoitti miestä, joka
par'aikaa asetteli paikoilleen huuhtelukouruja virran pohjaan.

"Se on vanha Pannukakku-Simms, Dawsonin aikaisia tuttavia."

Glenister räjähti hillittömään nauruun, sillä kyseellinen, tavattoman
pitkä mies oli muutenkin kaikilta mittasuhteiltaan poikkeuksellisen
lepsuinen ja erikoinen. Hän oli riisunut takin yltään, ja hänen
säkkimäiset, vehkankeltaiset housunsa roikkuivat levottomuutta
herättävän epävarmasti peräti kestämättömiltä näyttävien kannattimien
varassa. Hänen guttaperkkasaappaansakin "istuivat" höllästi ja olivat
täynnä reikiä ja koko hänen ulkoasussaan oli jotakin niin irrallista ja
lepattavaa, että tuntui kuin hän milloin tahansa voisi kuoria kaikki
yltään ja kohota rääsyjensä seasta uutena kuten Afrodite meren
kuohuista. Hänen naamansa oli harmaan takkuisen parran peitossa, joka
oli kuin napinreikäsaksilla leikattu, ja tämän tuuhean harjan
yläpuolelta kohosi kalju päälaki kohti pilviä.

"Onko hän aina ollut noin kalju?"

"Eikö mitä! Hän ei ole laisinkaan kalju. Hän ajaa kiireensä
partaveitsellä. Ennen muinoin hänen päälaellaan oli pitkä liehuva
harja, joka oli sirkkojen, lehtisammakkojen ja muiden sellaisten
eläinlajien tyyssija. Se tukka oli hänen lemmikkinsä, ja hän tunsi
sellaista taikauskoista kammoa harjansa puolesta, että kyyristyi
huoneensa nurkkaan viritetty pyssy kummassakin kädessä joka kerta kun
parturi tuli hänen lähelleen. Mutta kerran piti Hankin -- se on hänen
oikea nimensä -- paistaa pannukakkuja itselleen, ja kun hän käänsi
paistosta, takertui sen pehmeä puoli hänen aarniometsäänsä. Sitä
sanatulvaa, joka hänestä silloin lähti, et voi kuvailla, mutta siitä
päivästä alkaen häntä on sanottu Pannukakku-Simmsiksi, ja siitä lähtien
hän on pitänyt kiireensä kiiltävänä kuin pyssynpiippu. Mutta hän on
pystyvä kullankaivaja ja luotettava ja rehellinen kuin vain harvat."

Huuhtelutyöt oli aloitettu Midaksessa. Pitkiä purjekankaasta
kierrettyjä putkia luikerteli jättiläiskäärmeitten lailla pitkin
joenpohjaa patolaitokselta, ja kaikkialta ympäriltä kuului täydessä
toimessa olevien työaseitten iloista helskettä. Suurissa valkoisissa
teltoissa, jotka oli sijoitettu hieman ylemmäksi jyrkälle
rantatörmälle, nukkui viisikymmentä yövuoroisista. Työt olivat näet
keskeytymättömässä käynnissä, ei ollut öitä, ei sunnuntaita, ei hetken
lepoa niinä päivänä, joina napaseutu sallii huuhtelutyötä tehdä.

Hyvin tyytyväisinä toverukset katselivat tätä vilkasta näytelmää.
Pakottaa vastahakoinen maa luovuttamaan rikkaimmat aarteensa, luoda
uusia arvoja maailmaan -- siinä on kyllin syytä tuntea syvää
tyytyväisyyttä.

"Emmekä me riistä leskiltä ja orvoilta", huomautti Dextry äkkiä ja
ilmaisi sillä tunteet, jotka samaan aikaan liikkuivat hänen
toverinsakin rinnassa. He katsahtivat toisiinsa ja hymähtivät sitä
harvinaista yhteisymmärrystä, joka piilee syvemmällä kuin mitä sanat
voivat tulkita.

Puolisen jälkeen Dextry satuloi hevosensa.

"Lähden kaupungista noutamaan kultavaa'an, mutta tulen jo illaksi
takaisin."

Kello neljältä iltapäivällä keskellä kiireisintä työtään Glenister
kuuli huudon makuutelttojen luota: sinne oli tullut pieni ratsujoukko.
Asteltuaan lähemmäksi nuori mies huomasi ratsastajien joukossa
asianajaja Struven ja kahvila Pohjolassa tapaamansa kookkaan, hyvin
puetun seikkailijan, Mac Namaran, miehen, jolla oli raskas nyrkki.
Struve kääntyi heti puhuttelemaan Glenisteriä.

"Nähkääs, olemme saapuneet katsomaan, kuinka on tämän valtauksen
oikeussuhteitten laita."

"Mikä niitä vaivaisi?"

"Kaivoksesta on tehty uusi valtausaloite kuukausi sitten."

"No, entä sitten?" --

"Galloway on antanut haasteen."

"Maa on Dextryn ja minun. Me olemme sen löytäneet ja aloittaneet jo
työt. Me olemme kaikessa noudattaneet lain määräyksiä ja aiomme
valtauksemme pitää."

Glenister puhui niin ponnekkaasti ja kiihkeästi, että Struve joutui
ymmälle, mutta Mac Namara, joka oli tähän saakka kuunnellut, puuttui
nyt puheeseen:

"Vallan niin, hyvä herra; jos vaatimuksenne ovat oikeutettuja, ei
kellään ole mitään sanottavaa, mutta nyt on Alaskaan tullut laki, ja
meidän velvollisuutemme on totella sitä. Väkivalta ei ole tarpeen -- ei
vähäisinkään -- mutta asianlaita on seuraava: herra Galloway on antanut
teille haasteen ja tuomioistuin on kieltänyt teitä jatkamasta töitä
täällä sekä määrännyt minut huolehtimaan töitten jatkamisesta, kunnes
oikeuskiista on päättynyt. Se on tietenkin poikkeuksellinen
menettelytapa, mutta olosuhteet ovat tässä maassa vielä toistaiseksi
vakiintumattomat. Työkausi on niin lyhyt, että olisi väärin oikeaa
omistajaa kohtaan jättää työt koko kesäksi, ja tämän välttämiseksi olen
saanut huostaani työn johdon sekä määräyksen jatkaa kaivostöitä ja
noudattaa kaikessa tuomioistuimen antamia ohjeita. Herra Voorhees tässä
on Yhdysvaltojen toimitsijamies. Hän esittää teille asiakirjat."

"Seis! Aiotteko syöttää minulle, että on sellaista tuomioistuinta, joka
ottaisi käsitelläkseen Gallowayn kaltaisen miehen kanteen?"

"Laki hyväksyy niin toisen kuin toisenkin. Ellei hänen kanteensa ole
perusteltu, sitä parempi teille."

"Toimitsijamiestä ei voida asettaa, ennenkuin meille on asiasta
puhuttu. Hyvä Jumala, emmehän ole milloinkaan edes kuulleet, että
meidät on haastettu oikeuteen. Emme ole saaneet haastetta eikä meillä
ole ollut mahdollisuutta puolustaa asiaamme."

"Minähän sanoin äsken, että olosuhteet ovat poikkeukselliset ja että
täytyi turvautua vastaaviin toimenpiteihin", vastasi Mac Namara, mutta
nuori kaivoksenomistaja kiihtyi vain yhä enemmän.

"Kuulkaas nyt -- kulta ei häviä täältä minnekään. Se on maassa hyvin
turvattuna. Me keskeytämme työt ja jätämme valtauksemme käyttämättä,
kunnes asia on ratkaistu. Te ette voine vakavissanne tarkoittaa, että
me luopuisimme kaivoksestamme ensimmäisen tuntemattoman miehen
vaatimuksesta. Se olisi liian naurettavaa. Me emme suostu sellaiseen.
Teidän täytyy ainakin sallia meidän esittää puolustusperustelumme,
ennenkuin yritätte ajaa asian moiseen umpikujaan."

Voorhees ravisti päätänsä.

"Meidän on noudatettava saamiamme ohjeita. Teidän tehtävänänne on
mielestäni mennä huomispäivänä valittamaan tuomioistuimelle ja vaatia
takavarikoinnin peruutusta. Jos vaatimuksenne ovat perusteltuja, kuten
sanotte, ei teillä ole syytä levottomuuteen."

"Ettekä te ole ainoat, jotka joutuvat kärsimään", lisäsi Mac Namara.
"Me olemme ottaneet haltuumme kaikki täkäläiset kaivokset." -- Hän
viittasi päällään laaksoon päin. -- "Minä olen oikeuden palvelija ja
minä olen antanut takuun...."

"Kuinka suuren?"

"Viisituhatta dollaria kustakin valtauksesta."

"Mitä sanoitte? Laupias taivas! Huonoinkin kaivos tuottaa joka Päivä
tuon summan!"

Näitä sanoja lausuessaan Glenister harkitsi mielessään, minkä suunnan
nyt valitsisi.

"Oikea paikka keskustella tästä asiasta on tuomarin edessä", sanoi nyt
Struve -- tajuamatta ollenkaan sitä taistelua, joka riehui Glenisterin
rinnassa. Nuorukainen paloi halusta taistella asiansa puolesta ei
sanoin ja saivarteluin, vaan teräksin ja nyrkein. Ja hän tunsi, että
tämä vaisto oli oikeutettu ja luonnollinen, sillä hän tiesi, että
noitten toisten menettely oli väärää ja häpeällistä. Mexico-Mullinsin
varoitus välähti äkkiä hänen mieleensä ja silti...

Hän vetäytyi keskustelun aikana hiljalleen taaksepäin, kunnes seisoi
selkä päin ison teltan aukkoa. Toiset seurasivat tarkkaan jokaista
hänen liikettään, vaikka istuivatkin näköjään huolettomina ja
piittaamattomina satuloissaan. Samassa hetkessä, jolloin hän aikoi
rynnätä sisälle huutamaan tovereitaan avuksi, hän muisti keskustelunsa
tuomari Stillmanin ja tämän sisarentyttären kanssa. Vanhus oli
epäilemättä totuuden mies. Muuta ei voinut ajatella, koskapa hänellä
oli Helene rinnallaan, joka luotti häneen. Ei ollut syytä olettaa
kaiken tämän takana olevan mustia hankkeita. Sikäli oli kaikki
lainmukaista hän päätteli lakiin perehtymättömänä, vaikka
menettelytavat tuntuivatkin hänestä moitittavilta. Nuo miehet
menettelivät todennäköisesti niinkuin katsoivat oikeaksi. Miksi hän
siis ensimmäisenä asettuisi vastarintaan? Muutkaan kaivostenomistajat
eivät olleet sitä tehneet. Tämän maan omistusoikeus oli niin helposti
todistettavissa, ettei hänen ja Dextryn tarvitsisi olla huolissaan.
Tuomioistuimet eivät varasta rehellisiltä ihmisiltä, hän päätteli, ja
ehkä oli totta mitä Helene sanoi, että hän saisi ehkä paremmat
ajatukset hänestä, jos hän luopuisi entisestä taistelunhalustaan.
Helenen mieltä ainakin pahoittaisi, jos hän ryhtyisi asein vastustamaan
hänen enonsa ensimmäistä toimenpidettä. Helene oli sanonut, että hän
oli luonteeltaan liian väkivaltainen, ja hän halusi nyt osoittaa
hänelle, että hän voi masentaa rajuutensa. Helene hymyilisi hänelle
hyväksyvästi, ja sen hymyn vuoksi kannatti kyllä panna jotakin vaaralle
alttiiksi. Kuinka tahansa, kysymyksessä oli vain parin päivän töitten
keskeytys.

Tällaista tuumiessaan hän kuuli oviaukosta matalan äänen sano van
jotakin. Se oli Simms.

"Väisty sivulle, poika. Tähtäimessäni on juuri tuo pitkä roikale."
Glenister äkkäsi ratsastajien tarttuvan pistooleihinsa, ja hän ehti
parahiksi hypähtää työnjohtajansa eteen vanhuksen astuessa teltasta
kivääri asennossa, poski lujasti painettuna perää vasten, katse
terävänä ja jännitettynä suuntautuneena Mac Namaraan. Glenister painoi
kiväärinpiipun alas ja väänsi aseen vanhuksen kädestä.

"Anna olla!" hän sanoi ankarasti. "Minä sanon itse, milloin on
ammuttava."

Hän kääntyi ja huomasi, että kaikki ratsastajat olivat suunnanneet
kiväärinsä häntä kohden -- kaikki paitsi yksi, sillä Mac Namara istui
liikkumattomana satulassaan ja katseli, hyväksyvästi nyökäyttäen
päätänsä, kohtausta.

"Asiat ovat muutenkin liian huonosti", jatkoi Glenister. "Älkäämme
pahentako niitä syyttä suotta."

Simms hengähti syvään, sylkäisi sitten halveksivasti ja silmäili
työnantajaansa ikäänkuin ei uskoisi omia silmiään.

"Sen minä vain sanon", hän ähisi, "että kaikista näkemistäni kirotuista
narreista te olette sentään hulluin!"

Tämän sanottuaan hän marssi Voorheesin ja tämän toverin ohitse laaksoon
päin, pani takin ylleen ja suuntasi matkansa kaupunkiin päin
katsahtamatta kertaakaan taakseen silmäilläkseen kaivosta tai sitä
miestä, jonka takia ei maksanut vaivaa taistella.



VII.

KUUNTELIJA.


Heinäkuun lopulla jo tulee pimeä sydänyön tienoissa, joten ikkunoista
ja ovista heijastuva valo ei tunnu enää niin merkilliseltä ja
tarpeettomalta kuin aiemmin kesällä. Kahvila Pohjola ansaitsi sievät
rahat. Sen uusi sisustus, joka oli maksanut ruhtinaallisen omaisuuden
tai joka edusti Klondyke-miljoonamiehen yhden illan pelitappiota,
kiilsi ja välkkyi houkuttelevasti, ja hiotut ikkunaruudut hohtivat
kaikkia sateenkaaren värejä ja kuvastivat sikäli tavallaan
erivivahteisia mielialoja siinä joukossa, joka ahdinkoon saakka täytti
kahvilan suojat, valtasi pelipöydät tai katseli teatteriesityksiä
sisähuoneissa.

Nyt oli näytäntö loppunut, tuolit ja kulissit oli korjattu pois,
katsojien edessä välkkyi kiiltävä, houkutteleva permanto, ja orkesteri
oli asettunut lavalleen. Se soitti räiskyvää two-stepiä, ja lattia oli
pian täynnä karkeloivia pareja.

Määrättyjen vuorojen jälkeen soittoniekat kiihdyttivät sävelen
kuumeenomaiseen, jyrisevään kiihkoon, tanssijat säestivät sitä
laululla, kunnes kaikki korkeimman sävelen kuuluessa puhkesivat kimeään
kirkaisuun, ja rummunlyöjä laukaisi koltpistoolin sahajauhoilla
täytettyyn laatikkoon, joka oli hänen vieressään -- kaikki tämä
tapahtui hyvässä tahdissa soiton kanssa.

Miehet -- enimmäkseen vielä vallan nuoria -- tanssivat kuin koulupojat,
naiset, niinikään nuoria ja hyviä tanssijoita, liihottelivat soiton
mukaan kevyesti kuin ruusunlehdet kesätuulessa. Kaikkialla näki
hehkuvia kasvoja ja säteileviä silmiä, ja vain harvoin kuuli äänen,
joka ei ollut iloinen.

Äkkiä soitto taukosi, ja karkeloparit ryntäsivät tarjoilupöydän ääreen.
Naiset joivat viattomia virvoitusjuomia, miehet enimmäkseen viskyä.
Verhoilla suojattuihin parvekeaitioihin virtasi toisia juomia
etiketeillä varmennetuista pulloista.

Itävaltioista saapunut vieras olisi ensi kädessä pannut merkille hyvän
musiikin, sitten naisten kauniit piirteet ja lopuksi miesten
siivoamattoman ulkoasun, sillä melkein poikkeuksetta kaikki olivat
hyvin huolimattomasti puettuja.

Varsinaisessa pelisalissa näkyi vain harvan naisen. Miehiä sen sijaan
tungeskeli taajoin joukoin faaraopöydän, ruletin, Klondyke-pelin
"pangingin" ja muiden pelipöytien ääressä. Juteltiin liikeasioista ja
kotoisista puuhista, ostettiin ja myytiin kaivoksia ja vaihdettiin
kaikkea mahdollista tavaraa. Siistit ja hyvin puetut, resuiset ja
ruokkoamattomat olivat täällä kylki kyljessä, kaikkia innoitti pohjan
vapaa elämä ja uutuuden viehätys. Napaseudun salaperäisyys oli
kiehtonut heidän lumoihinsa. Seikkailun kihahtava viini täytti heidän
suonensa, ja he haastelivat korkealentoisin sanoin asioista, joita
aikoivat suorittaa tai kertoivat teeskentelemättömän ujoina
ihmeellisistä kokemuksistaan.

"Bronco Kid", Yokon-tienoon tunnetuin pankinpitäjä, istui
tavanomaisessa työssään kello kahdeksasta kahteen. Hän oli
hienorakenteinen, kolmenkymmenen ikäinen mies, notkea liikkeissään,
vakava ja tunnettu voittamattomaksi naissydänten valloittajaksi. Hän
oli hoidellut korkeimpia pelejä Nomen alkuaikoina, ja kaikki pitivät
hänestä. Mutta vaikka moni sanoi häntä ystäväkseen, ei kukaan silti
tiennyt hänestä tarkempaa.

Kidillä oli tänä iltana ollut rasittava peli hoidettavana, sillä
Dawsonista saapunut ruotsalainen pani peliin korkeita kultakasoja, ja
hän oli rohkea ja teräväkatseinen pelaaja. Pöydän ylipäässä istui muuan
juutalainen edessään kymmenen kappaletta huolellisesti taitettua
tuhannen dollarin seteliä sekä korkea kasa pienempiä setelejä. Hän
panosti epätarkasti ja ilman järjestelmää. Neljä viisi ympärillä
seisovaa pani silloin tällöin peliin jonkun pienen määrän. Peliä oli
vaikea seurata. Faarao on useimmille suljettu kirja. Onnellinen se ken
ei koskaan ole syventynyt tutkimaan sen salaisuuksia eikä rasittanut
aivojaan keksiäkseen järjestelmän, joka sen ratkaisisi. Se vaatii
harjaantumista, terävää silmää ja tyyneyttä. Pankinpitäjän tehtävänä on
jakaa kortit, pitää mielessään erisuuruiset panokset ja salamannopeasti
laskea voitto- ja tappio-osuudet. Kidin erehtymätön varmuus ja
säntillisyys juuri olivat luoneet hänen maineensa. Tänä iltana hänen
kykynsä olivat kovalla koetuksella. Äänettömänä ja kulmakarvat
miettivissä rypyissä hän jakoi kortit, joita hänen hoikat valkoiset
sormensa pitelivät kuin niitä hermostuneesti hyväillen.

Pelin kulkua tarkatessaan hän ei huomannut sitä liikehtimistä ja
kahinaa, jonka joku vast'ikään saapunut henkilö aiheutti, ennenkuin hän
äkkäsi ympärillä seisovien ihailevat silmäykset ja kuinka juutalainen
vallan unohtaen korkeat rahakasansa katseli hänen ohitseen välkkyvin
silmin ja ihailevasti hymyillen. Ruotsalainen Samkin kurkisti
sukimattomain harjastensa alta ja vei epäröivän näköisenä käden
avoimelle kaulalleen, jossa kauluksen olisi pitänyt olla. Miehet
tuijottivat vastatulleeseen, toiset kummastuneina, toiset
tutunomaisesti hymyillen.

Broncokin vilkaisi nyt taakseen ja hätkähti, vaikkakin vain
silmänräpäykseksi. Hänen takanaan seisoi muuan tyttö niin lähellä, että
hänen pukunsa pitsit sipaisivat hänen takkinsa hihaa. Hän sekoitti
par'aikaa kortteja ja pudotti tällöin yhden, nyökäytti tytölle ja sanoi
tyynesti kumartuessaan ottamaan korttia:

"Hyvää iltaa, Cherry."

Tyttö ei vastannut, vaan katseli itsepäisesti pöydälle levitettyjä
kortteja. "Mikä tyttö!" tuumi Kid itsekseen. Tyttö ei ollut erikoisen
pitkä, hänellä oli pehmeät ja pyöreät lanteet ja rinnat sekä hoikka
vartalo; näitä ominaisuuksia täydensi hyvin sopiva puku. Hänen kasvonsa
olivat soikeat, suu melkoisen iso, silmät syvänsiniset, ohuet
silkinhienot kulmakarvat. Hänen heikosti kullankeltaiset hiuksensa oli
suorittu alas korvalle, ja hänen hymynsä paljasti kaksi riviä hohtavia
valkoisia hampaita, ennenkuin ne katosivat kahden viehkeän
poskikuoppasen kätköön. Merkillisintä hänessä sentään oli kasvojen
viaton ilme -- ne olivat koulutytön kasvot ja hymy.

Kid herkesi jakamasta ja pani pöydälle korttileikin. Silloin virkkoi
tyttö:

"Luovuta minulle paikkasi, Bronco."

"Älä huoli nyt. Tämä on pahanlainen peli", vastasi Kid, mutta tytön
ääni oli käskevä, kun hän jatkoi:

"Kas niin, kiiruhda nyt. Nouse, jotta minä pääsen istumaan."

Bronco totteli, ja tyttö istahti hänen paikalleen, sovitteli hamettaan
ja kiersi sormiensa timantit oikeaan asentoon.

"Mitä vietävää tämä on?" huudahti pelin valvoja karskisti. "Oletko
päästäsi vialla, Bronco? Nouskaa heti tuolilta, neiti!"

Tyttö kääntyi hitaasti puhujaan päin. Viaton ilme oli kuin pyyhkäisty
pois, ja hänen isot silmänsä välähtivät uhkaavasti. Muutos ilmeni hänen
piirteissään kuin tuulenviri tyynellä veden pinnalla. Tuijotettuaan
hetken aikaa mieheen hän rypisti pahaenteisesti kulmiaan, nyrpisti
huuliaan ja virkkoi äänellä, jommoisella hallitsijatar puhuttelee
orjaansa:

"Heitä tuo mies ulos, Bronco!"

"Ei peli tästä kärsi", tyynnytteli Kid valvojaa. "Hän on minua
taitavampi pelinpitäjä. Hän on Cherry Malotte."

Piittaamatta toisten hämmästyneistä katseista nuori tyttö ryhtyi
työhön. Hänen kätensä liikkuivat pöydän yli nopeina ja varmoina ja hän
jakoi kortit taitavasti kuin ainakin henkilö, jolla on siinä työssä
pitkäaikaista tottumusta. Kun voitto-osuus piti pankista antaa, ei hän
koskaan kääntänyt päätänsä, vaan otti erehtymättä kulloinkin
tarvittavan setelikasan. Ei hän liioin koskaan kurkottanut kahta kertaa
ottamaan eikä ottanut liian suurta kasaa. Tätä taitoa pidetään
saavutuksena, ja Bronco hymyili ihastuneena, kun hän huomasi katsojien
yhä lisääntyvän hämmästyksen ja kuuli mitä miehet toisilleen sanoivat.

Kaksikymmentä minuuttia hän oli herkeämättömässä työssä, eikä pelin
valvojalla ollut kertaakaan syytä moittia häntä virheestä.

Tällöin saapui paikalle Glenister. Hän raivasi tien itselleen joukon
halki näyttämölle päin. Hän näytti peräti huolestuneelta ja
hajamieliseltä ja koko hänen ryhtinsä oli teennäisen pingoitettua.
Äänettömänä hän sivuutti monet ystävänsä, jotka häntä tervehtivät.

"Mikä Glenisteriä tänä iltana vaivaa?" kysyi joku. "Hän käyttäytyy
kovin kummallisesti."

"Etkö ole kuullut uutista? Midas on takavarikoitu. Se on koskenut
häneen kipeästi."

Tyttö keskeytti äkkiä pelin ja nousi.

"Älä lopeta", sanoi Kid ja ylt'ympäriltä kuului tyytymätöntä mutinaa.
Tyttö ravisti päätänsä ja alkoi kyllästyneen näköisenä sovitella
käsineitään.

Pujotellen tiheään sulloutuneen joukon halki hän harhaili huoneesta
toiseen. Hän pysäytti erään tarjoilijan ja kysyi tältä jotakin.

"Hän on ylhäällä jossakin parvekeaitiossa."

"Yksin?"

"Niin. Oli ainakin hetki sitten, ellei joku hameniekoista ole häneen
senjälkeen tarrautunut."

Minuuttia myöhemmin kuuli Glenister, joka istui syviin aatoksiin
vaipuneena aitiossaan, oven napsahduksen ja verhojen kahinaa.

"Olkaa hyvä ja menkää tiehenne", hän sanoi päätänsä kääntämättä.
"Haluan olla yksin." -- Kun hän ei saanut vastausta hän jatkoi:'"Istun
täällä saadakseni rauhassa...." mutta tällöin hän vaikeni, sillä tyttö
oli nyt astunut esille ja painoi molemmat kuumat kätensä hänen
poskilleen.

"Poika!" hän kuiskasi, ja Glenister nousi äkkiä seisoalleen.

"Cherry! Koska tulit tänne?"

"Ah, siitä on jo iäisyys", vastasi toinen kärsimättömästi...
"Dawsonista. Kuulin sinun löytäneen mitä etsit. Kestin niin kauan kuin
jaksoin... ja sitten lähdin sinua tavoittamaan. Kas niin, kerro nyt
itsestäsi. Mutta salli minun ensin katsella sinua oikein
perusteellisesti."

Hän talutti Glenisterin valoon ja ahmi häntä suurilla odottavilla
silmillään. Hän piteli yhä kiinni Glenisterin takin rintapielestä ja
seisoi niin lähellä, että hänen kuuma hengityksensä osui suoraan nuoren
miehen kasvoille.

"No, suutele minua nyt!"

Glenister irroitti hänen kätensä ja virkkoi vakavasti:

"En, Cherry. Se on nyt ohi. Sanoin sen sinulle Dawsonista lähtiessäni."

"Oi! Ei, ei se ole ohi, poika. Sinä luulet niin, mutta se ei ole
totta... se ei voi olla totta. Minä rakastan sinua liian paljon
voidakseni luopua sinusta."

"Vaiti! Naapuriaitiossa on ihmisiä."

"Siitä en välitä. Antaa heidän vain kuulla", huudahti tyttö
häikäilemättömästi. "Olen ylpeä, kun saan rakastaa sinua. Haluan huutaa
sen kaikelle maailmalle."

"Kas niin, kuuntele nyt mitä minä sanon sinulle, pikku tyttö. Mehän
keskustelimme asiasta jo Dawsonissa ja sovimme että oli parasta lähteä
eri teille. Olin kerran hullaantunut sinuun, kuten monet muutkin, mutta
nyt olen tullut järkiini. Se ei olisi milloinkaan voinut johtaa
vakaviin tuloksiin, ja sen minä sanoin sinulle jo silloin."

"Niin, niin... tiedän. Luulin voivani sinusta luopua, mutta huomasinkin
lähdettyäsi, kuinka voimakkaasti olin sinuun kiintynyt. Ah, olen
kärsinyt kidutuksen tuskaa jokaikinen päivä kahden vuoden aikana!"

Hänessä ei ollut nyt jäljellä mitään siitä kylmästä olennosta, joka
hetki sitten astui pelisaliin. Hän puhui nopeasti, hänen äänensä
värähti intohimoa ja mielenliikutus jännitti kaikki hänen ruumiinsa
hermot.

"Olen nähnyt miehiä, miehiä loppumattomiin, ja he ovat rakastaneet
minua, mutta minä en ole piitannut kenestäkään, ennenkuin tapasin
sinut. Toiset juoksivat perässäni, mutta sinä olit kylmä. Sinä pakotit
minut tulemaan luoksesi. Kuinka tahansa, en jaksa enää tätä kestää.
Tahdon luopua kaikesta muusta... teen mitä tahansa, kunhan vain saan
olla siellä missä sinäkin. Mitä arvelet naisesta, joka alentuu
kerjäämään? Ah, olen menettänyt ylpeyteni... olen mieletön... hullu...
mutta en voi sille mitään."

"Olen pahoillani näistä tunteistasi", sanoi Glenister. "Syy ei ole
minun, eikä tästä tule mitään."

Hetken tyttö seisoi väristen paikallaan ja ilo sammui hänen
kasvoistaan. Sitten hän alkoi hymyillä, pikku kuoppaset ilmestyivät
hänen poskiinsa, hän istahti tuolille nuoren miehen viereen ja painoi
oviverhot kiinni.

"Hyvä", hän virkkoi ja painoi Glenisterin käden poskeansa vasten "Olen
iloinen nähdessäni sinut entisesi kaltaisena, etkähän sinä voi estää
minua rakastamasta sinua."

Glenister siveli toisella kädellään hänen hiuksiaan tietämättä, että
tyttö kaikessa kevytmielisyydessäänkin värähti hänen kosketuksestaan
niinkuin arabialaisratsu raipan iskusta.

"Asiani ovat nykyisin peräti huonosti", aloitti Glenister puhelun,
"Kaivokseni on pantu takavarikkoon."

"Oh, loruja! Tiedät toki, mitä sinun on tehtävä. Ethän ole mikään
puupökkelö -- ja sinulla on viisi sormea siinä kädessä, jolla pitelet
revolveria."

"Siinä taas ollaan! Niin kaikki sanovat... kaikki, jotka ovat vanhan
kansan miehiä, mutta minä en tiedä, mitä teen. Luulin tietäväni, mutta
en osunut oikeaan. Laki on nyt astunut jalallaan tähän maahan, ja minä
halusin tulla sitä puolitiehen vastaan. Ilman muuta vain anastettiin
valtauksemme ja pantiin muuan Mac Namara-niminen mies toimitsijamiehenä
töistä huolehtimaan. Dextry ei ollut paikalla silloin, ja minä sallin
heidän rauhassa puuhailla. Kun vanhus kuuli asiasta, joutui hän vihan
vimmoihin. Riitelimme ensimmäistä kertaa. Hän arveli, että minä
pelkäsin."

"On mahdotonta hänen sellaista luulla", sanoi tyttö. "Minä tunnen
hänet, ja hän tuntee sinut."

"Tämä tapahtui viikko sitten. Haimme apua Nomen parhaalta lakimieheltä,
Bill Wheatonilta, ja olen koettanut saada takavarikointia puretuksi.
Olemme tarjonneet huikean suuria takuurahoja, mutta tuomari ei hyväksy
niitä. Olemme vaatineet oikeutta vedota korkeimpaan tuomioistuimeen,
mutta hän ei salli. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä pahemmalta se
näyttää, sillä meidän ei anneta puolustaa asiaamme eikä esittää
todistuksia... ei mitään. Me saimme ilman muuta niskoillemme
toimitsijamiehen, ja meiltä evättiin mahdollisuudet vaatia oikeutta.
Laillisuuden kannalta se on hieman hämmästyttävää, sanotaan, mutta mitä
tehdä? Mitä on kaiken tämän alla? Siinäpä onkin kysymys. Mihin
pyritään? Olen vallan päästä pyörällä, sillä tämähän on kaikki minun
syyni. En voinut kuvitella, että tilanne muodostuisi tällaiseksi.
Muuten olisinkin taistellut omistusoikeuksiemme puolesta ja pitänyt
heitä ainakin loitompana. Asioitten nykyisellään ollessa on toverini
poissa suunniltaan ja ruvennut juomaan -- ensimmäistä kertaa
kahteentoista vuoteen. Hän väittää, että minä olen lahjoittanut
kaivoksemme -- ja että minun ja Jumalan asiana on hankkia se takaisin.
Kun hän tulee humalaan, voi hän ajaa nelivaljakolla kirkkoon tai
leikellä tuomarin palasiksi nähdäkseen mitkä ovat tämän vaikuttimet."

"Mitä he sinusta ja Dextrystä oikein tahtovat -- vanhaa kaunaa
kenties?" kysyi tyttö.

"Ei, ei. Emme ole ainoat, joita huolet ovat kohdanneet. Kaikki parhaat
kaivokset on anastettu ja tuo Mac Namara on pantu kaikkia valvomaan.
Mutta se on vähäinen lohdutus. Ruotsalaiset ovat raivoissaan, he ovat
turvautuneet jokaiseen kaupungissa tavattavaan lakimieheen ja
valuttavat suustaan amerikkalaista sekasotkuaan niin, että siitä
tulvasta voisi täyttää Beringin salmen. Tarkoituksena on karkoittaa
tienoolta tuo Mac Namara. Hän palaa halusta saada tappaa jonkun, mutta
se ei käy päinsä. Vihollisillamme on tukena sotaväki. Meidän on annettu
ymmärtää, että joukot ovat saaneet määräyksen olla valmiina antamaan
laille tarpeellista turvaa. En käsitä, mitä juonta tässä oikein
punotaan, sillä en voi uskoa, että vanha tuomari olisi epärehellinen --
sitä ei tyttö voisi koskaan sietää."

"Tyttö?"

Cherry Malotte kumartui eteenpäin niin että hän näki valon osuvan
suoraan nuoren miehen huolten täyttämille kasvoille.

"Tyttö? Mikä tyttö? Kenestä sinä puhut?"

Hänen äänestään oli kadonnut sen pehmeä ja hyväilevä sävy ja suu oli
tiukentunut. Milloinkaan eivät kasvot voineet olla kaunopuheisemmat,
ajatteli Glenister tyttöä silmäillessään. Jokainen pilkisti tämän
sielun ikkunoista, pelon, vihan, kaipuun, olosuhteitten mukaan. Hän oli
entisinä aikoina saanut paljon huvia leikitellessään hänellä,
pannessaan hänen intohimonsa vireeseen ja tarkatessaan niiden
vaihteluja ja nähdessään, kuinka tytön kasvot kuvastivat
mielialavaihteluja hellyydestä oikkuun, vihasta antaumukseen, kuinka
hänen vallassaan oli panna nuo posket hehkumaan lemmen tulta,
silmäluomet laskeutumaan ja huulet tarjoutumaan suudeltaviksi. Cherry
oli hemmoiteltu pikku olento, hän tuumi itsekseen, ja lisäksi aika
vaarallinen.

"Mikä tyttö?" toisti Cherry kysymyksensä, ja Glenister tunsi ennakolta
sen ilmeen, joka sisältyi tähän kysymykseen.

"Se tyttö, jonka aion naida", vastasi hän hitaasti ja katseli tyttöä
silmiin.

Hän tiesi olevansa julma -- hän oli tahallaan -- mutta hän tiesi, että
mitä aiemmin tyttö saisi sen tietää, sitä parempi. Hän ei voinut silti
tarkata sanojensa vaikutusta, sillä samassa hetkessä aitio-ovi aukeni
ja Bronco Kid kurkisti sisään, mutta vetäytyi samassa anteeksi pyytäen
takaisin.

"Väärä aitio", hän sanoi hiljaisella äänellään. "Hain toista seuraa."
Hän ehti tänä lyhyenäkin hetkenä tarkastella nuorta paria
yksityisseikkoja myöten, huomasi alaslasketut uutimet ja tytön
jännittyneet piirteet sekä kuuli loppuosan Glenisterin lauseesta.

"Sinä et mene hänen kanssaan naimisiin", virkkoi Cherry tyynesti. "En
tiedä, kenestä puhut, mutta minä en salli sinun naida häntä."

Hän nousi ja oikoi hameensa liepeitä.

"Kunnon ihmisten on nyt mentävä kotiin", hän jatkoi hieman purevasti.
"Opasta minut ulos tungoksesta. Elelen nykyisin omissa oloissani enkä
halua, että nuo elukat seuraisivat minua."

Kun he astuivat kahvilasta kadulle, teki aurinko juuri nousua, ja ilma
oli kirkas ja viileä. Bronco Kid sytytti sikaria, kun he astuivat
ohitse, ja vastasi heidän tervehdykseensä äänettömästi päätänsä
nyökäyttäen. Tarkatessaan heitä katseillaan hän piteli kättään
alallaan, niin että tulitikku paloi loppuun hänen sormiinsa, mutta kun
nuori pari oli häipynyt näkyvistä, puraisi hän sikarinsa poikki, niin
että se putosi maahan, sekä mutisi:

"Vai niin, sen tytön sinä aiot naida? Saammepa nähdä."



VIII.

HELENE, DEXTRY JA BRONCO KID.


Meren tarjoamat näköalat vaikuttivat Heleneen mukaansa tempaavasti, ja
melkein kaikkina kirkkaina päivinä hän haki jonkun rauhaisan paikan,
josta hän saattoi mukavasti tarkata sataman vilkasta elämää, katsella
laivoja, jotka lojuivat ankkurissa, ja aaltojen leikkiä
rantahietikolla.

Tänä aamuna hän oli valinnut tyyssijakseen rannalle vedetyn veneen.
Mitä kirkkaimman auringonpaisteen valaisemana hän istui ja katseli
rantatyrskyjä otsa miettivissä rypyissä. Toissa päivänä vasta hän oli
saanut kuulla jotakin hänen ystäviään kohdanneesta onnettomuudesta, ja
vaikka hänellä ei ollutkaan syytä olettaa, että petosta oli
harjoitettu, alkoi hän silti ymmärtää, että toverukset olivat joutuneet
vaikeaan asemaan. Hänen levottomiin kyselyihinsä oli eno vain
vastannut, että kahnaus oli aiheutunut eräästä muodollisesta
epäselvyydestä, jota joku oli ollut kyllin ovela käyttääkseen
hyväkseen. Se oli monimutkainen kysymys, hän selitteli, ja kuluisi
pitkä aika ennenkuin se voitiin tyydyttävästi ratkaista. Helene oli
muistuttanut hänelle niistä palveluksista, joita molemmat miehet olivat
hänelle tehneet, mutta eno oli katkaissut hänen puheensa hymyillen ja
sanonut, ettei hän antanut mokoman vaikuttaa itseensä tuomarintointa
hoitaessaan ja ettei Helene saisi koettaa vaikuttaa häneen sillä
tavalla. Huomattuaan enonsa sanoihin sisältyvän totuuden oli Helene
luopunut vaatimuksistaan.

Helene oli tuomarin, Mac Kamaran, Struven ja tämän apulaisten välisistä
keskusteluista siepannut yhden ja toisen ajatuksen, mutta kaikki tuntui
hänestä niin kuivalta ja monimutkaiselta eikä hän käsittänyt siitä
muuta kuin että kysymyksessä olivat Anvil Creekin kaivosasiat. Eikä hän
siitä niin paljoa välittänytkään, sillä hänen harrastuspiiriinsä oli
tullut uusi pohdittava -- Mac Kamara.

Tämä oli aloittanut osoittamalla Helenelle levollista ja puolittain
masennettua ihailua, joka oli sitten nopeasti kiihtynyt, kunnes hänen
huomaavaisuutensa oli saanut määrätyn ja vastustamattoman luonteen.

Tuomari oli peittelemättömän ihastunut, koska sellaisen miehen kuin
Namaran ihailu oli mairittelevaa kenelle tytölle tahansa. Mac Namaran
seurassa ollessaan Helene tunsi lievää närkästystä hänen
huomaavaisuudestaan, mutta yksinäisyydessä hän muisteli sitä päivä
päivältä yhä halukkaammin. Tämä mieliala joutui omituiseen ristiriitaan
niiden tunteitten kanssa, joita hänellä oli erästä toista miestä
kohtaan -- tässä maassa oli näet hänen ajatuksissaan vain kaksi miestä.
Ollessaan Glenisterin parissa hän näki tämän katseessa avointa,
teeskentelemätöntä rakkautta, jonka voima vaikutti häneen
vastustamattomasti, mutta kun hän oli poissa, palasi entinen pelko ja
epäilys, häntä kammotti se villi luonne, joka piili tämän nuoren miehen
olemuksessa. Toinen vaikutti voimakkaammin hänen tunteisiinsa, kun hän
oli paikalla, toinen kun hän oli poissa. Nyt hän koetti päästä
selvyyteen ja katsella tulevaisuutta suoraan silmiin, sillä hän tunsi
että ratkaisun hetki läheni, vaikk'ei ollut vielä kuukauttakaan kulunut
siitä hetkestä, jolloin hän ensimmäistä kertaa näki nämä miehet. Hän ei
voinut päätellä, voisiko hän rakastaa enonsa ystävää. Toista miestä,
Glenisteriä, hän ei missään tapauksessa voisi rakastaa.

Tällaisia ajatuksia hautoessaan hän näki vanhan ystävän, Dextryn,
kuljeskelevan lähettyvillä. Hän ei ollut juuri siivoamattomaa näköinen,
mutta hänessä huomasi selvästi pitkäaikaisen unettomuuden merkit. Kun
hän äkkäsi tytön, asteli hän paikalle ja istahti hiekalle selkä päin
venettä ja Helenen tervehdittyä hän alkoi heti keventää sydäntään,
ikäänkuin olisi tarvittu vain nuoren tytön ystävällistä läsnäoloa
saamaan sen kielet värähtämään.

"Me olemme joutuneet vietävänmoiseen pulaan, hyvä neiti", hän aloitti.
"Lain koura on iskenyt kaivokseemme. Kun minä olin kerran poikessa,
täräytti paikalle joku roikale, joka puhui pojan pussiin, niin että
tämä luovutti kaivoksen, ja nyt emme kykene enää häntä karkoittamaan.
Poika on kokeillut niillä uusilla keksityillä laeilla, jotka te olette
tuonut tänne suven alussa. Minä olen ollut päissäni, ja sepä se juuri
vaikuttaakin, että näytän näin perin eriskummalliselta."

Viimeisillä sanoillaan hän ei pyrkinyt pyytämään anteeksi, sillä vain
ani harvoin pohjan tienoon raja-asukas tapailee kohteliaisuutta ja
pahoittelee olleensa humalassa.

"Mistä syystä kaivoksenne anastettiin?"

"En tiedä. En tiedä yhtään mitään koko hommasta, sillä minä en halua
seurata kovin läheltä lain hoipertelevia askelia. Enkä aio
vastedeskään. Minä eroan kohtapuoleen koko leikistä ja annan pojan
hoitaa asian parhaansa mukaan. Ellei hän pysty selittämään sekasotkua,
otan minä kortit käteeni ja lopetan pelin."

"Puhutte ikäänkuin teitä olisi kohdannut joku vääryys", sanoi Helene.

"Niinpä onkin", vastasi toinen painokkaasti. "Minä epäilen kaikkia
lakimiehiä, sitä vanhaa kaljupäätäkin, enoanne. Pyydän anteeksi
sanojani, ja toivon, että annatte, koska minä olen ystävänne ettekä te
ole oikeastaan hänen sukulaisensa. Ei, lainvääristäjiä he ovat joka
sorkka."

"Onko vanhus ainoa sukulaisenne?" kysyi Dextry hetken kuluttua, kun
Helene ei näyttänyt olevan halukas jatkamaan äskeistä keskustelua.

"On -- tavallaan. Minulla on kyllä veli, ainakin toivon, että hän on
jossakin. Hän karkasi ollessamme vielä pieniä, enkä ole häntä sen
koommin nähnyt. Kolme vuotta sitten kuulin hänestä puhuttavan
Skagwayssa suuren Klondyke-kuumeen aikana, mutta hän ei milloinkaan
palannut kotiin. Isäni kuoltua muutin enoni luokse. Ehkä minun vielä
onnistuu löytää veljeni jostakin. Tuntuu julmalta, että hän sillä
tavalla pysyy piilossa, sillä me kaksi olemme enää suvusta elossa, ja
minä olen pitänyt hänestä aina paljon."

Hän puhui alakuloisella äänellä, ja hänen masentunut mielialansa sopi
hyvin hänen toverinsa synkkään maailmankatsomukseen. Pitkän rupeaman he
olivat ääneti ja katselivat vihertävien laineitten leikkiä.

"On sentään hyvä asia, että pojalla ja minulla on hieman varoja ensi
hätään", aloitti Dextry puhelun, "muutoin olisimme puilla paljailla.
Ilman niitä ei poikakaan voisi huvitteleida näillä oikeusjuttuasioilla,
sillä ne tulevat maksamaan kauniit rahat. Ne ovat minun mielestäni
ylellisyystavaroita, kuten persikkaviina ja silkkiset alusvaatteet.

"Mutkallisiin pankkeihin en luota yhtään enempää kuin lakimiehiinkään.
En totisesti! Olen ostanut kassa-arkun ja retuuttanut sen kaivoksille.
Se painaa kahdeksantoista sataa naulaa, ja sinne olemme rahamme
lukinneet. Olemme palkanneet Johnssonin niitä vartioimaan. Varastaa
rahat? Tuskinpa vainen. Arkkua ei saa paikaltaan ilman räjähdysaineita
eikä sitä kukaan jaksa semmoisenaan kantaa pois. Rahat ovat siinä
paremmassa tallessa kuin missään muualla. Ei ole kassanhoitajaa, joka
karkaisi rahoineen päivineen, eikä muutakaan sellaista. Huomenna aion
palata kaupunkiin ja pitää silmällä sitä toimitsijamiestä, kunnes asia
on selvillä."

Kun Helene nousi lähteäkseen, saattoi Dextry häntä vajottavan hiekan
halki kaupungin likaiselle, lokaiselle pääkadulle. Välttääkseen
ohiajavien lokaa roiskuttavien rattaiden aikaansaamaa tuhoa vaatteille
hän opasti seuralaisensa kahvila Pohjolan ovikäytävään ja asettui
suojelevasti hänen eteensä.

Vaikka oli jo myöhä iltapäivä käsillä, oli Bronco Kid vasta juurikään
noussut ja kuljeskeli nyt joutilaana odotellen aikaa, jolloin hänen
varsinainen toimensa alkaisi. Hän puheli par'aikaa kahvilanomistajan
kanssa, kun Dextry ja Helene pysähtyivät avoimen oven eteen, ja hän
huomasi vilaukselta Helenen kasvot, kun tämä kurkisti uteliaana
kahvilaan. Helene ei ollut milloinkaan käynyt pelisalissa ja olisi nyt
mielellään vähän katsellut sitäkin, mutta hänen seuralaisensa lähti
jälleen liikkeelle. Tytön nähdessään oli Kid keskeyttänyt juttelunsa
äkisti ja jäi tuijottamaan nuoreen naiseen kuin ilmestykseen.

Sitten hän kysyi Kellyltä:

"Kuka tuo oli?"

Kelly kohautti olkapäitään, minkä jälkeen Bronco Kid enempää
kyselemättä meni tyhjään teatterisaliin ja sieltä takaoven kautta ulos.

Dextry ja hänen seuralaisensa olivat menneet kadun toiselle puolelle,
niin että pankinpitäjä näki heidät selvästi, kun he lähestyivät. Hän
tarkasteli nuorta tyttöä kiireestä kantapäähän, mutta kun tämä aikoi
kääntyä häneen päin, oli hän katselevinaan muualle. Hän seurasi
kulkijoita jonkun matkan päässä, kunnes Dextry poistui, ja edelleen
nuorta naista Ison hotellin edustalle saakka. Puolta tuntia myöhemmin
hän istui Kultaisen portin tarjoiluhuoneessa erään tuttavan parissa.

"Kuka oli se nuori nainen, jonka näin hetki sitten astuvan sisään?" hän
kysyi.

"Arvaan sinun tarkoittavan tuomarin tytärtä." Miehet puhelivat
hiljaisella välinpitämättömällä äänellä. "Mikä hänen nimensä on?"

"Chester, luullakseni. Miksi sitä tiedustelet? Aika komea nainen, vai
kuinka, Kid?"

Vaikk'ei Kid vastannut eikä muullakaan tavalla ilmaissut
mielipidettään, oli hänen vaitiolonsa toisen mielestä myöntymyksen
merkki ja hän katseli itseensä tyytyväisenä kuvastimesta omia
piirteitään ja korjasi timanttineulansa oikeaan asentoon
kaulanauhassaan.

"Niin, hän voi kyllä saada minut! Olen sopinut kohtauksesta hänen
kanssaan."

"Loruja! En usko sitä", virkkoi Kid ponnekkaasti, mikä pani hänen
toverinsa keskeyttämään pukeutumishommat. Ja kun Kid oli mennyt ulos,
mutisi mies itsekseen:

"Tuolla Broncolla on maailman kamalimmat silmät. Koko ruumistani
karmii, kun hän katselee minua mustilla silmillään. Tuntui kuin hän
olisi ollut lemmenkade."



IX.

DEXTRYN VIERASKÄYNTI.


Kun Dextry seuraavana päivänä jälkeen puolisen teki lähtöä Midakseen,
syöksyi hänen toverinsa huoneeseen tukka pörrössä ja silmät kiihkoa
säkenöiden.

"Mitä luulet niiden nyt tehneen?" huusi hän tervehdykseksi.

"En tiedä. Mitä?"

"Ovat murtaneet kassa-arkkumme ja vieneet rahat."

Vanhus oli siinä paikassa jaloillaan. Se kauna, jota hän oli viime
päivät tuntenut toveriaan kohtaan, haihtui kuin puhallettuna tämän
yhteisen onnettomuuden johdosta.

"Niin, tuhannen tulimmaista, ovat riistäneet rahat -- teltat, työkalut,
kirjat, kaikki tavaramme -- ihan tyystin. Ajoivat Johnssonin tiehensä
ja ottivat kaiken mitä kaivostyössä tarvitaan. En ole milloinkaan
mokomasta kuullut. Riensin paikalle, mutta minua ei päästetty edes
lähelle. Ovat panneet vartijan jok'ikiseen kaivokseen Anvil Creekissä,
ja huuhtelukouruja tyhjentäessään eivät päästä meitä maille
halmeillekaan. Niin sanottiin minulle aamulla."

"Mutta", huomautti Dextry terävästi, "rahathan olivat meidän. Ne rahat
me toimme mukanamme Yhdysvalloista. Tuomioistuimella ei ole oikeutta
niihin. Mitä kirotun lakeja nämä tällaiset ovat?"

"Ah, laeista ei enää paljoakaan piitata. Tein tyhmästi, kun en ampunut
ensimmäistä, joka astui jalallansa alueellemme. Olin herkkäuskoinen
hölmö, ja nyt on edessämme ankara työ. Ruotsalaiset ovat samassa
kadotuksessa. Tämä viimeksi järjestetty toimenpide on saanut heidät
lopen raivostumaan."

"En käsitä vieläkään", sanoi Dextry.

"Katsos, näin ovat asiat. Tuomari on antanut jonkunlaisen määräyksen,
joka laajentaa toimitsijamiehen valtuuksia ja velvoittaa hänet ottamaan
valvontaansa kaiken mikä on valtausalueella -- teltat, työkalut,
huonekalut ja kaiken henkilökohtaisen omaisuuden. Määräys laadittiin
eilen eikä meille, toiselle riitapuolelle, vihjaistu asiasta luotua
sanaa, ja se pantiin täytäntöön aamulla varhain. Menin tapaakaan Mac
Namaraa, ja kun tulin paikalle, näin hänet yksityisteltassamme murretun
kassa-arkkumme ääressä.

"'Mitä tämä merkitsee?" kysyin. Ja silloin hän näytti uutta määräystä.

"'Olen tuomioistuimelle vastuussa jok'ikisestä pennistä', hän sanoi,
'ja kaikista työkaluista, joita täällä on. Sen vuoksi en voi sallia
teidän tulla lähelle työmaita.'

"'Ettemmekö saisi tuli lähelle työmaita?' sanoin. 'Tarkoitatteko
ettemme saisi tarkastella huuhtelutyötä omassa kaivoksessamme! Kuinka
voimme silloin tietää, että saamme todella kaiken mikä meille kuuluu,
ellemme näe kultaa punnittavan?'

"'Minä olen tuomioistuimen, virkamies ja olen antanut takuuta', hän
virkkoi ja hänen riemuitseva hymyilynsä ärsytti minut melkein raivoon.

"'Te olette valehtelija ja varasi', ärjäisin ja katselin häntä suoraan
silmiin. 'Ja te menette liian pitkälle. Piditte minua kerran narrinanne
ja teidän onnistuikin pettää minut, mutta se ei tapahdu enää
toistamiseen.'

"Hän näytti loukkaantuneelta ja huolestuneelta ja lähetti kutsumaan
Vorheesiä, poliisia. Minä en voi ollenkaan käsittää, kuinka tämä vyyhti
on kehitty. Kaikki tuntuu olevan meitä vastaan, tuomari, poliisi,
yleinen syyttäjä -- jok'ikinen. Ja silti he väittävät toimivansa täysin
laillisesti. Ja heiliä on tukena sotaväki."

"Asiat ovat menneet aivan niinkuin Mexico-Mullins sanoi", raivosi
Dextry. "Tekeillä on jokin konnantyö. Minä lähden tästä hotellista ja
järjestän niin, että tapaan tuomarin. En ole milloinkaan nähnyt häntä
enkä liioin sitä Mac Namaraa. Haluan aina mielelläni nähdä miehen
kerran, jotta tiedän valita oikean suunnan."

"Tapaat heidät molemmat, sillä Mac Namara ratsasti kaupunkiin heti
minun perässäni."

Iäkäs kullankaivaja suuntasi matkansa Kultaiseen porttiin ja kysyi
perille päästyään tuomari Stillmanin huonetta. Joku poika yritti
kysellä hänen nimeään, mutta Dextry tarttui häntä niskasta, asetti
hänet koreasti takaisin tuolille ja asteli sitä huonetta kohden, joka
hänelle oli osoitettu. Hän koputti ovelle ja astui sisään vastausta
odottamatta.

Huone oli sisustettu konttorimaisesti, siellä oli konttoripöytä,
kirjoituskone ja lakikirjoja. Kummaltakin sivuseinältä johtivat ovet
toisiin huoneisiin. Kaksi miestä istui pöydän ääressä vakavaan
keskusteluun syventyneinä. Toinen oli harmaahapsinen, sileäksi ajeltu
ja esikuvallisen virkamiehen näköinen, toinen pitkä, komea ja eleiltään
ylimielinen. Ensi silmäyksellä Dextry oivalsi, että hänen edessään
olivat juuri ne miehet, joita hän oli tullut tapaamaan, ja että hänen
asiansa koskisi oikeastaan vain toista noista miehistä, sitä pitkää,
joka katseli häntä niin ylhäisen yliolkaisesti.

"Minulla ei ole nyt aikaa ottaa teidät puheilleni", sanoi tuomari.
"Tulkaa puolen tunnin kuluttua uudelleen."

Dextry silmäili häntä tarkkaan ylhäältä alas saakka ja kääntyi sitten
tarkastamaan toista. Kumpikaan ei virkkanut mitään, mutta heidän
silmänsä puhuivat ja molemmat tunsivat vaistomaisesti, että he olivat
toistensa vihamiehiä.

"Mitä tahdotte?" kysyi Mac Namara lopulta.

"Kurkistin tänne vain tutustuakseni herroihin. Nimeni on Dextry -- Joe
Dextry -- kotoisin mistä paikasta tahansa Missourin länsipuolelta, ja
teidän nimenne on Mac Namara, ellen erehdy? Tuo on arvatakseni teidän
piskuinen ranskalainen villakoiranne vai kuinka?" hän lisäsi tuomari
Stillmania osoittaen.

"Mitä te oikein tarkoitatte?" sanoi Mac Namara, ja tuomari päästi äkeän
huudahduksen.

"Sitä mitä sanoin. Mutta siitä en sentään tullut tänne puhumaan. Minä
en ylimalkaan piittaa tuomareista, asianajajista tai tuomioistuimen
hommista. Niitä ei voi ottaa vakavalta kannalta. Ne sopivat lapsille,
Idän asukkaille ja herkkäuskoiselle rahvaalle. Mutta minä olen aina
ollut oma tuomarini, valamiehistöni ja toimitsijamieheni, ja minä aion
jatkaa lainopillisia, lakiasäätäviä ja toimeenpanevia tehtäviäni,
kunnes olen kehinyt nuoran auki. Minun toverini on nuori ja tuntuu
mielellään antavan toisten hoitaa hänen asioitaan, ja siksi aion sallia
hänen hetken aikaa leikitellä teidän kurjilla säädöksillänne ja
valvontavelvollisuuksillanne. Mutta älkää menkö liian pitkälle. Te
voitte varastaa ruotsalaisilta, koska heillä ei ole oikeutta pitää
hallussaan rahoja ja koska joku toinen ne veisi ellette te, mutta älkää
yrittäkö pitää minua ja Glenisteriä ruotsalaisina. Silloin te suuresti
erehdytte. Me olemme valkoisia miehiä, ja minä olen mies tulemaan tänne
eräänä päivänä ja antamaan teille muistomerkin, niin ettette pysy
koossa sen toimituksen kestäessä."

Viimeisiä sanoja lausuessaan hän teki melkein huomaamattoman liikkeen
oikealla olkapäällään, ja seuraavassa tuokiossa oli kuusipiippuinen
revolveri hänen kourassaan. Hän oli loihtinut sen esiin vyötäreestään
sulavasti ja varmasti kuin ainakin mies, jolla on sillä alalla
pitkäaikaista tottumusta. Tuomari pidätteli hengitystään ja astui
pöydän taakse, mutta Mac Namara istui huolettomana pöydän reunalla ja
heilutteli jalkojaan. Ainoa harrastuksen merkki hänessä oli silmiin
ilmestynyt eloisampi kiille, ominaisuus, jonka Dextry pani visusti
mieleensä.

"Niin", jatkoi hän piittaamatta tuomarin säikähdyksestä, "te voitte
minun puolestani pitää tuomioistuinta liivintaskussa, mutta ellette
jätä minua rauhaan, niin panen minä tämän koneen käymään. Siinä kaikki
mitä minulla on sanottavaa."

Hän pani revolverin entiseen paikkaansa, kääntyi ja marssi huoneesta.



X

TOVERUKSET NEUVOTTELEVAT RAHA-ASIOISTA


"Meidän täytyy hankkia rahaa", sanoi Glenister pari päivää myöhemmin.
"Murtaessaan kassa-arkkumme Mac Namara antoi meille armoniskun. Ei
maksa vaivaa hakea oikeutta täkäläisestä tuomioistuimesta, sillä
tuomari ei salli meidän jatkaa kaivostöitä, vaikka esittäisimme kuinka
hyvät takuut tahansa, eikä liioin anna meidän vedota korkeampaan
oikeuteen. Meidän on lähetettävä Wheaton San Fransiskoon ja annettava
hänen esittää asiamme ylioikeudelle. Ehkä hän voi saada aikaan, että
täkäläiset luopuvat enemmistä toimenpiteistä.

"Se tuntuu kovin monimutkaiselta, mutta ehkei sentään niin
vaaralliselta kuin miltä se näyttää."

"Tarkoitukseni on yksinkertaisesti, että ylioikeus ottaisi jutun
täkäläiseltä tuomioistuimelta omaan haltuunsa."

"No, lähettäkäämme mies heti paikalla. Jokainen kulunut päivä maksaa
meille kymmenentuhatta dollaria. Matkaan menee edestakaisin kuukauden
päivät, ja minä oletan, että hän hän lähtisi 'Roanokella'."

"Niin, mutta mistä saamme matkarahat? Mac Namara on ottanut rahamme.
Hyvä Jumala, minkälaisessa pulassa olemmekaan. Kaiken tämän takana on
ilkeä salahanke. Minä huomaan sen nyt kun on myöhäistä. Tuo mies
riistää maamme lain vaipan turvissa ja laskee voivansa puhdistaa
kaikki kaivoksemme, ennenkuin me kykenemme karkoittamaan hänet. Hän
teettää työtä kaikin mahdollisin voimin, ja taivas yksin tietää,
kuinka rahojemme käy. Hänellä on takanaan huomattavia miehiä, koska
on saanut Yhdysvaltain tuomarin sekaantumaan juttuun. Hän on kenties
lahjonut San Fransiskon tuomioistuimetkin jollain tavalla."

"Jos hän on sen tehnyt, tapan hänet siihen paikkaan", ärähti Dextry.
"Minä olen raatanut kaiken elämäni kuin koira, ja nyt kun olen saanut
vaivojeni palkan, en aio päästää sitä käsistäni. Ellei Bill Wheaton saa
aikaan mitään lain tietä, haen minä korvausta oikeuden tietä."

Toverukset tunsivat, että he iskivät kaikkialla päin kivikovaa seinää
ja huomasivat olevansa kykenemättömät jatkamaan taistelua. Heidän oli
äärettömän vaikea ajatella sitä päivittäistä varastamista, jonka
alaisiksi he olivat joutuneet, sillä Midas tuotti joka päivä monta
unssia kultaa, ja sitäkin vaikeampi oli sulattaa totuutta, että Mac
Namara oli niin tuiki ovelasti osannut tehdä heidät vaarattomiksi
anastamalla heidän rahavaransa.

"Meidän on saatava rahaa heti paikalla", sanoi Glenister. "Luuletko,
että voisi jostakin lainata?"

"Lainata?" virnisti Dextry. "Alaskassa ei kukaan lainaa rahojaan."

He olivat hetken aikaa vaiti.

"Tapasin tänään miehen, joka työskentelee Midaksessa", aloitti
Dextry hetken kuluttua. "Hän tuli kaupungista ostamaan paria
guttaperkkasaappaita ja sanoi, että he olivat löytäneet erikoisen
satoisan maakappaleen -- niin satoisan, että heidän täytyi joka aamu
puhdistaa uudelleen kourut, koska ne yön aikaan olivat tulleet täyteen
kultaa."

"Ihan tulee hulluksi kun sellaista ajattelee", huudahti Glenister.
"Olisipa meillä edes osa siitä, minkä he saavat tuollaisesta
puhdistuksesta, niin voisimme lähettää Wheatonin matkaan."

Tällöin hänen mieleensä juolahti muuan ajatus. Hän aukaisi jo suunsa
ilmaistakseen sen, mutta sulki huulensa heti. Toverin silmät paloivat
pidätettyä, kasvavaa tulta. Dextry virkkoi hiljaisella äänellä:

"Sydänyön aikaan noissa kouruissa on kaksikymmentätuhatta dollaria."

Glenister tuijotti häneen, ja hänen ohimoissaan jyskytti, kun hän
ajatteli mitä toinen sanoillaan tarkoitti.

"Kulta on meidän", hän sanoi. "Ei olisi väärin, eihän?" Dextry
niiskautti halveksivasti.

"Väärin! Oikein se olisi! Täysin selvä ja kiistämätön oikeutemme
sellaisessa pulassa, jommoisessa nykyisin olemme. Sanon sinulle, että
kello kaksitoista ensi yönä minä noudan Alec Mac Namaralta
kaksikymmentätuhatta meidän omia rahojamme."

"Mutta, hyvä Jumala, mitä tapahtuisi, jos he saisivat meidät kiinni",
kuiskasi Glenister. "He eivät päästäisi meitä koskaan hengissä
leikistä: Mac Namara ei saisi milloinkaan parempaa tilaisuutta ampua
meidät ja päästä meistä eroon. Jos meidät viedään tuon tuomioistuimen
eteen, lähetetään meidät muitta mutkitta Sitkaan."

"Ihan varmaan. Mutta se on meidän ainoa mahdollisuutemme. Minä haluan
mieluummin kuolla avoimessa taistelussa Midasin edustalla kuin istua
täällä kynsiä pureskelemassa. Alan jo tulla vanhaksi enkä voi enää
aloittaa uutta kiertokulkua. Minua eivät saa elävänä kiinni, sen lupaan
sinulle, ja ennen kuolemaani minä hankin itselleni hyvityksen. Siitä
tulee taistelu raikkaassa ulkoilmassa tähtitaivaan alla raikkaalla
sammaltantereella eikä pahatuoksuisessa tuomioistuinsalissa vanhojen
lakikirjojen parissa ja rääsyisillä matoilla. Kortit on jaettu, toveri,
ja peli alkaa. Jos me voitamme, me voitamme. Jos häviämme, niin
häviämme. Se kaikki on järjestetty jo tuhansia vuosia sitten.
Rohkeutta, poikaseni! Oletko mukana?"

"Mukana?" Glenisterin sieraimet laajenivat ja hän koroitti ääntänsä
hieman. "Minä seuraan sinua suureen ratkaisuun saakka, ja Jumala
armahtakoon sitä, joka tänä yönä astuu tiellemme."

"Me tarvitsemme kolmannen miehen avuksemme. Kenen valitsemme?"

Ikäänkuin vastaukseksi hänen kysymykseensä aukaistiin ovi samassa
kursailemattomasti, kuten on tapa näillä pohjan perillä, ja kynnykselle
ilmestyi Simmsin terävä, kaljupäinen vartalo, ja Dextry syöksyi hänen
kimppuunsa sudenomaisen ahneesti.



XI.

KAIVOSVARKAAT.


Keskiyön hetki oli lyönyt, ja laakson tumman syvyyden päällä vilkkui
lukematon joukko tähtiä, ja eteläinen taivaanranta hehkui heikkoa kajoa
kuin kullanjumalan sulaton loistetta ja kuin Beringin meren
fosforipitoista hohdetta. Vaikka yöt olivatkin jo pidenneet, ei silti
tarvinnut järjestää erikoista valaistusta yövuorolaisille. Kahden
tunnin ajan oli vaikea nähdä eteensä, mutta päivä koitti varhain, eikä
sen vuoksi ollut sytytetty nuotioita.

Viittä minuuttia ennen sitä aikaa, jolloin yötyön johtaja pani kiinni
patosulut ja kohisevan vesivirran kulku katkaistiin, lopettivat! miehet
työnsä ja kiipesivät telttoihinsa.

Päivällis- ja sydänyön ajoiksi on tapana panna kaivokseen vartija ei
vain pitämään loitolla asiaankuulumattomia vaan myöskin pitämään
silmällä kaivossulkuja. Midaksen yövahdille oli erikoisesti huomautettu
siitä vastuusta, joka oli pantu hänen osalleen, ja kun hän tiesi, että
melkoinen kultamäärä oli uskottu hänen huostaansa, katseli hän
epäluuloisesti jokaista uteliasta, joka häntä lähestyi. Kun siis muuan
kuormajuhtaa taluttava mies ilmestyi joen uomasta ja tuli lähemmäksi,
tarkkaili vartija hänen askeleitaan siitä hetkestä alkaen, jolloin hän
tuli näkyviin. Tie mutkitteli joen mukana ja sivuutti huuhtelukourut.
Vaeltaja ei näyttänyt niistä piittaavan, ja vartija luuli keksineensä
syyn miehen väsyneestä ja hitaasta kulusta.

"Joku malminkuljettaja, joka on kotimatkalla", tuumi hän itsekseen.

Kulkija pysähtyi ja raapaisi tulitikkuunsa tulta sytyttääkseen
piippunsa; vartija äkkäsi tällöin, että miehellä oli mustat, kiiltävät
neekerikasvot. Tikku rätisi ja sammui, ja kun mies oli turhaan
kopeloinut taskustaan uutta, päästi hän suustaan äkeän sadatuksen.

"Hyvää iltaa! Olisiko herra ystävällinen ja lainaisi minulle
tulitikun?" sanoi hän vartijalle ja alkoi kiivetä ylös vastausta
odottamatta.

Kukaan polttaja ei näillä main kieltäydy halvimmallekaan antamasta
tulta piippuun, ja kun neekeri oli ehtinyt paikalle, ojensi vartija
hänelle pyydetyn tikun. Sanaa lausumatta ponnahti vieras villieläimen
lailla vartijan kimppuun ja iski häntä hirveällä voimalla kasvoihin.
Vartija lyykähti maahan heikosti parahtaen ja neekeri raahasi hänet
rantatöyrään toiselle puolelle, missä häntä ei voitu leiristä nähdä,
sitoi hänen kätensä ja jalkansa ja tunki kapulan hänen suuhunsa.

Samassa hetkessä tuli alempaa tienmutkan takaa kaksi muuta olentoa
kiireesti paikalle. He olivat ratsain ja taluttivat mukanaan kolmatta
ratsuhevosta ja paria kolmea kuormajuhtaa. Ehdittyään työpaikalle he
astuivat satulasta. Nyt aloitettiin merkillinen toimitus, sillä toinen
miehistä kapusi huuhtelurännille ja lapioi pohjasakkaa säkkiin, jota
hänen toverinsa piti avattuna hänen edessään. Säkit sidottiin sitten
lujasti kuormajuhtien selkään, minkä jälkeen riennettiin toisille
huuhtelukouruille. He työskentelivät koko ajan kuumeenomaisen kiireesti
ja ihan äänettöminä ja luoden silloin tällöin salamannopeita katseita
mieheen, joka seisoi tähystämässä rantatöyrään kiireellä osittain
pajupensaston suojassa. Työn nopeutta ja tavatonta varmuutta
arvostellen saattoi päätellä, että miehet olivat tottuneita
kaivosmiehiä.

Teltasta kuului ääniä yövuorolaisten pöydän äärestä ja
porsliiniastioitten kalinaa. Purjekangasseiniä valaisi lamppu
sisäpuolelta.

Kun työnjohtaja oli haukannut ateriansa, astui hän ulos ja seisahtui
hetkeksi oviaukkoon totuttaakseen silmiään ulkona vallitsevaani pimeään
sekä loi koneellisesti katseensa padolle päin. Yövartija astui esiin
varjosta ja tuli selvästi näkyviin, minkä jälkeen työnjohtaja palasi
rauhoittuneena telttaan.

       *       *       *       *       *

Mac Namaran kuvaukset Anvil Creekin rikkauksista olivat saaneet Helene
Chesterin toivomaan, että hänelle kerran näytettäisiin, kuinka
kullanhuuhtelu tapahtuu. He olivat tänään ratsastaneet kaupungista
kyllin ajoissa ehtiäkseen haukata illallisensa kaivoksilla. Helene ei
tiennyt, minne Mac Namara hänet vei. Kun hän tunsi jälleen Midaksen,
kysyi hän, minkä vuoksi hänen ystäviltään oli riistetty heidän oma
osuutensa, ja Mac Namara vastasi, kuten tytöstä tuntui, täysin
rehellisesti ja avomielisesti. Heidän omistusoikeutensa oli
riidanalainen, hän selitteli, ja joku toinen vaati kaivoksia omikseen.
Juttua selviteltäessä oli tuomioistuin määrännyt hänet -- Mac Namaran --
valvomaan, ettei kummallekaan riitapuolelle tapahtuisi vääryyttä. Hänen
selityksensä oli yksinkertainen ja helppotajuinen, ja Heleneä
ilahdutti, että kysymys oli saanut niin helpon ratkaisun.

Midaksessa piti Helenen olla yötä ja katsella seuraavana aamuna
huuhtelutyötä. Mac Namara teki parhaansa käyttääkseen tilaisuutta
hyväkseen. Hän kuljetti seuralaistaan kaikkialla työmaalla ja selitti
mikä hänelle oli vierasta. Hän vietti illan tytön parissa, kertoi
menneestä elämästään ja mitä hän oli toimitellut lännessä, ja tämä
tarina sopi mainiosti hänen tilapäiseen asuntoonsa ja sen
yksinkertaiseen sisustukseen. Terävänä tarkkailijana ja ensiluokkaisena
seuranpitäjänä hän oli osannut kietoa nuoren toverinsa sanojen
taikaverkkoon. Helene tiesi kyllä, mihin mies tähtäsi, eikä hän ollut
vielä oikein selvillä, minkä vastauksen antaisi, kun hänelle tehtäisiin
kysymys, joka oli kaiken tämän takana. Hän tunsi elävästi sen
merkillisen vetovoiman, jolla tämä mies tehosi häneen, mutta yhtä
kaikki tähän tunteeseen sekoittui eräänlaista epäluuloa, jota hän ei
tosin voinut selittää. Jälleen hänen ajatuksensa palasivat
Glenisteriin, ja hän vertasi mielessään näitä kahta miestä, jotka
monessa suhteessa olivat toistensa kaltaisia, mutta samalla niin tuiki
erilaisia.

Kun hän kuuli, että yövuorolaiset olivat kokoontuneet illallistaan
haukkaamaan, heitti hän silkkihuivin harteilleen ja lähti viileään
ulkoilmaan sekä suuntasi kulkunsa joelle päin. "Raikasta ilmaa
hengittämään ja sitten vuoteeseen!" tuumi hän itsekseen. Hän huomasi
yövartijan kookkaan vartalon ja meni lähemmä. Tämä näytti olevan
erikoisen innostunut hänen tulostaan, katseli häntä tarkkaavasti ja
melkein kuin levottomana. Ehkä sen vuoksi, että näihin aikoihin liikkui
tavallisesti harvoin naisia ulkona. Pois kaikki keinotekoiset tavat!
Tämähän oli välittömyyden ja tunnelmien luvattu maa! Helene päätti
ryhtyä keskusteluun vartijan kanssa. Mies painoi hatun tiukemmin
päähänsä ja astui Helenen tullessa lähemmäksi. Helenen mielessä oli
vastikään ollut Glenister, ja nyt hän pani merkille, että tällä
miehellä oli samat leveät hartiat, sama ylpeä ryhti kuin hänellä. Äkkiä
hän huomasi, että yövartija olikin neekeri. Hän piteli kädessä kivääriä
ja tuntui tarkkaan vaikka hieman epäröiden katselevan tulijaa.

Osoittaakseen harrastustaan ja katkaistakseen äänettömyyden Helene
puhutteli miestä, mutta hänen äänensä kuullessaan mies tuli lähemmäksi
ja kysyi karskisti:

"Mitä te tahdotte?"

Sitten hän vaikeni ja sopersi hetken perästä merkillisesti muuttuneella
ja luonnottomalla äänellä:

"Niin, neiti. Minä olen yövartija."

Helene huomasi tällöin, että alempana jokirinteellä oli kaksi muuta
mustaihoista työssä, ja häntä kummastutti aika lailla se tapa, jolla
nämä puuhailivat, sille he näyttivät olevan tavattoman kiireisessä
touhussa. Hän tunsi, että jotakin selittämätöntä, omituista ja
levotonta oli ilmassa. Hän kääntyi jälleen vartijaan päin ja aukaisi jo
suunsa puhuakseen jotakin, kun hänen vierestään ruohikosta kuului
heikko äännähdys, joka pani hänet hätkähtämään ja herätti hänessä
pahoja epäluuloja. Se oli jonkun ihmisolennon voihkaisua. Vielä kerran
kuului valitteleva ääni, ja hän tunsi olevansa jonkun hirveän
tapahtuman todistajana. Hän oli kuullut puhuttavan kaivosvarkaista ja
kuvauksia rohkeista kaivosryöstöistä -- ja silti tuntui tämä
uskomattomalta. Satoja miehiä oli hänen äänensä kuulumilla, hän itsekin
kuuli näiden naurun. Joku heistä vihelsi tuttua säveltä. Jos hän
huutaisi, tulisi paikalle ihmisiä kaikilta suunnilta. Loruja! Tässä ei
ollut kysymys kaivosryöstöstä, hän tuumi -- ja jälleen kuului
valittelevan miehen ääni.

"Mitä tuo on?" hän kysyi.

Vastaamatta neekeri laski pyssynsä piipun alemmas, niin että se tapaili
Helenen rintaa ja samalla kuului liipaisimen kaksinkertainen napsahdus.

"Olkaa vaiti älkääkä liikahtako paikaltanne", sanoi mies varoittaen.
"Me olemme epätoivoisia miehiä emmekä halua vaarantaa mitään, neiti."

"Ah, te olette kaivosvarkaita..."

Hän oli kauheasti peloissaan, mutta seisoi silti äänettömänä. Vartija
tarkkaili levottomana häntä ja telttoja, kunnes hänen toverinsa
antoivat merkin, että he olivat valmiita ja että hevoset oli
kuormitettu. Silloin hän virkkoi:

"En oikein tiedä, mitä teille teemme, mutta luulen, että minun täytyy
sitoa teidät."

"Mitä te tarkoitatte?"

"Aion sitoa teidät ja panna kapulan suuhunne, jottette voisi huutaa."

"Ah, uskaltakaapas!" huudahti Helene uhmaavasti. "Seison tässä
alallani, kunnes olette menneet tiehenne, enkä minä huuda. Sen lupaan."
Hän katsahti rukoilevasti vartijaan, jolloin tämä painoi päänsä alas,
niin että hänen kasvoistaan näkyi vain pilkahdus, minkä jälkeen mies
alkoi poistua takaperin.

"Olkoon menneeksi. Älkää yrittäkökään, sillä minä piilottaudun tuonne
pensaistoon ampumamatkan päähän teistä, kunnes nuo toiset ovat ehtineet
poistua."

Hän juoksi toisten ratsastajien luokse, hypähti nopeasti satulaan ja
pian he olivat kadonneet tienmutkan taakse. Helene kuuli enää vain
piiskanläjähdykset.

Miehet olivat jo olleet kauan näkymättömissä, ennenkuin Helene
liikahti, vaikka hän tiesikin, ettei kukaan heistä ollut jäänyt
tienmutkaan. Hän seisoi liikkumattomana paikallaan katse jännittyneenä
sillä samalla hetkellä, jolloin miehet panivat hevosensa laukkaan, hän
kuuli katkelman keskeytyneestä lauseesta. Se oli yksi ainoa sana, joka
oli lausuttu liikutetulla äänellä ja jonka hän kuuli hevosten
kavionkopseen keskeltä -- hänen oma nimensä -- "Helene" --, ja tämä
sana sai aikaan, ettei hän ryhtynyt hälyyttämään, vaan alkoi sen sijaan
pala palalta muistella tämän omituisen seikkailun yksityiskohtia. "Ei,
ei... se on mahdotonta... ja sittenkin se voi olla mahdollista", hän
huudahti. "Ah, voisiko se olla mahdollista?"

Hän aikoi huutaa apua, mutta malttoi jälleen mielensä. Hän astui pari
askelta telttoihin päin, pysähtyi jälleen, ja vielä monta minuuttia sen
jälkeen kuin hevosten kavioitten kopse oli lakannut kuulumasta, hän
seisoi alallaan epätietoisena mitä tekisi. Mikä tarkoitus oli tällä
varkaudella, joka uhmasi lakia, hänen enonsa määräyksiä ja Mac Namaraa?
Nämä miehet olivatkin siis vain tavallisia varkaita, rikollisia ja
roistoja, jotka ansaitsivat rangaistuksensa, ja silti hänen täytyi
muistella erästä toista vieläkin pimeämpää yötä, jolloin hän itse oli
nyyhkyttänyt ja vavissut takaa-ajajiaan ja jolloin kaksi miestä oli
suojannut häntä omilla ruumiillaan.

Hän kääntyi ja juoksi teltalle päin sekä syöksyi oviaukosta sisälle.
Tuossa paikassa olivat kaikki miehet jalkeilla nähdessään hänen kalpeat
kasvonsa, säkenöivät silmänsä ja epäjärjestyksessä olevat hiuksensa.

"Kaivosvarkaita!" hän läähätti. "Pian! Paarit! Yövartija on
haavoittunut!"

Ilmoille kajahti moniääninen meteli ja miehet ryntäsivät hänen
ohitseen. Päivävuorolaisia juoksi paikalle kaikilta suunnilta.

"Missä? Ketkä? Minne ne ovat menneet?"

Mac Namara ilmaantui nyt heidän joukkoonsa, kiivaana ja käskevänä. Hän
näkyi heti oivaltavan tilanteen vaatimatta Heleneltä minkäänlaisia
selityksiä.

"Kuulkaas nyt! Lähdemme heitä tavoittamaan. Tuokaa hevoset! Pian!"

Hän istui satulassa jo melkein ennenkuin oli ehtinyt lauseensa
lopettaa. Hän kohotti pitkän käsivartensa ja viittasi sillä vuoristoon
päin.

"Jakautukaa viisimiehisiin ryhmiin ja tutkikaa vuoret. Joku rientäköön
Discoveryyn ja pyytäköön puhelimitse tänne Vorheesiä ja
poliisiosastoa."

Kun he tekivät lähtöä, huusi Helene:

"Seis! Ei sille suunnalle! He ratsastivat rotkoon päin. Niitä oli kolme
neekeriä."

Hän viittasi alas laaksoon kohti eteläistä taivaanrannan heikkoa
kajastusta, ja ratsujoukko katosi pimeään.



XII.

WHEATON SAADAAN LAIVAAN.


Mainitut kolme neekeriä suuntasivat kulkunsa joen vartta ylöspäin, ohi
toisten leirien, kohdalle, jossa joki haaraantui. Täältä he kääntyivät
oikealle ja ajoivat vähän käytettyä tietä, kunnes saapuivat pienen
sivuojan lähteelle. He olivat koettaneet niin pian kuin mahdollista
löytää yksinäisiä polkuja, jotteivät herättäisi huomiota. Ennenkuin
poikkesivat laaksosta vuorille, he antoivat huonottavien hevostensa
hengähtää ja pesivät sillaikaa kasvonsa puhtaiksi. He teroittivat
kuuloaan saadakseen selville, ajettiinko heitä takaa, mutta kun hetki
toisensa perästä kului eikä mitään tapahtunut, alkoivat he tuntea
itsensä rauhallisemmiksi ja rupesivat hiljaa keskustelemaan. Aamun
sarastaessa he ratsastivat sammalpeitteisen kukkulan yli ja pysähtyivät
jälleen, sillä täällä Simms erkani heistä ja lähti etelään päin.
Jäljelle jääneet toverukset siirsivät taakat varahevosten selkään ja
jatkoivat matkaansa itää kohden pitkin autioita vuorenharjanteita.

"Näyttää siltä, että selviydymme leikistä verraten huokealla", sanoi
Dextry silmäten taakseen. "Jos niin käy, olen halukas jatkamaan tätä
hommaa. Lyön vetoa, että saamme lukea pöyristyttäviä uutisia
huomispäivän sanomalehdistä."

"Minä ihmettelen, mitä tekemistä Helenellä oli siellä", virkkoi
Glenister äkisti ja asiaankuulumattomasti. Häntä oli tämä kohtaaminen
järkyttänyt enemmän kuin koko suuri yritys, ja hänen ajatuksensa,
joitten olisi pitänyt askarrella pakosuunnitelmissa, kykenivät
tajuamaan vain Helenen kuvan. -- "Ajatteles, jospa hän saa selville,
kuka se musta roisto oli, joka uhkasi häntä kiväärillään!" Hän oli
vallan masentunut moista ajatellessaan.

"Kuule, Dex, minä aion naida sen tytön."

"En tiedä, kuinka sen laita on. Parasta on kuitenkin pitää silmällä Mac
Namaraa."

"Mitä sanot?" Nuori mies pysähtyi ja tuijotti toveriinsa. "Sano
suoraan, mitä ajattelet."

"Anna mennä. Älä pysähdy. En ole sokea. Osaan laskea yhteen minäkin."

"Näitä kahta sinä et koskaan laske yhteen. Mokomaakin lörpötystä. Mies
on konna. Minä en salli hänen saada tyttöä. Se on sitäpaitsi
mahdotontakin. Helene huomaa pian, mitä hän on miehiään. Minä rakastan
häntä niin voimakkaasti, että... ei, tunteeni ovat liian syvät niitä
tulkita." Hän teki kaunopuheisen liikkeen kädellään "Sinä et käsitä
sellaista."

"Hm! Ehken käsitä", mutisi Dextry, mutta hänen silmissään oli ilme,
josta kuvastui menneitten aikojen muisto.

"Hän on ehkä konna", jatkoi vanhus hetken kuluttua. "Olen kanssasi yhtä
mieltä siitä seikasta, mutta pulska hän on, se lempo, ja jos ryhtiä
katselemme, olet sinä hänen rinnallaan kuin kivenhakkaaja. Rohkea hän
on myöskin. Nämä kolme ominaisuutta ovat valtteja, joiden avulla voi
viedä kotiin minkä naisen tahansa, punaisen, valkoisen tai keltaisen."

"Uskaltakoonpahan vain", murisi Glenister ja rypisti kulmakarvojaan,
jolloin hänen piirteensä kovenivat.

Varhain aamulla he ratsastivat alas kunnaita, joilta pääsee Nomen
leveään laaksoon, ja saapuivat vihdoin jyrkälle jokitörmälle, jonne
olivat piilottaneet huuhtelukojeet. Ne haettiin nyt esille, ja miehet
ryhtyivät huuhtomaan säkkien sisällystä. Sato oli suurenmoinen, ja
toverukset työskentelivät silmät kuumeesta kiiluen ja kädet vapisten.
Kulta oli karkeajyväistä, ja monet kimpaleet olivat liian suuria
mahtuakseen seulan reijistä.

Hetkeä myöhemmin toverukset ratsastivat eri tahoilta kaupunkiin
keskelle kiihtynyttä joukkoa, joka varhain aamulla oli saanut kuulla
kaivosryöstöstä. Kaukana selällä oli "Roanoke", jonka piipuista tuprusi
sakea musta savu. Hinaajalaiva tuli juuri rantaan viimeiseltä
saattomatkaltaan.

Glenister ohjasi lokaisen hevosensa rannalle ja kysyi jotakin rannalla
vetelehtiviltä jätkiltä.

"Ei, on myöhäistä ehtiä laivaan -- viimeinen hinaaja pääsee juuri
rantaan", vastattiin hänelle. "Jos haluatte matkustaa ulkomaille,
saatte odottaa seuraavaa laivaa. Viikon perästä -- kas niin, nyt se
puhaltaa lähtömerkin!"

Valkoinen suihku sekaantui mustaan savuun, ja hetkeä myöhemmin kuului
matalaääninen, pitkäveteinen vihellys. Glenister puri huuliaan.

"Pian!" hän huusi merimiehille. "Minä haluan saada käytettäväkseni
tienoon nopeakulkuisimman veneen ja siihen väkevimmät soutajat. Palaan
viiden minuutin perästä tänne. Sata dollaria, jos saavutamme laivan."

Hän kannusti hevostaan ja ajoi kuin vihuri pitkin lokaisia katuja. Bill
Wheaton makasi ja kuorsasi kaikessa rauhassa, kun muuan mies, tukka
hirveässä epäjärjestyksessä, äkkiä tempaisi hänet jalkeille, ravisteli
hänet hereille ja melkein pukikin hänet sanellen hänelle samalla
tuhottoman paljon kaikenlaatuisia ohjeita. Asianajajalla ei ollut aikaa
eikä tilaisuutta tehdä vastaväitteitä, sillä Glenister sieppasi
matkalaukun, tunki siihen kasan asiakirjoja pöydältä ja sanoi:
"Kiiruhtakaa toki, mies! Isä Jumala, oletteko tainnoksissa? Herätkää
jo! Vene on lähtökunnossa!"

Unta silmistään hieroen Wheaton laahautui kadulle ja edelleen rannalle,
jonne oli kokoontunut paljon väkeä katselemaan pian alkavaa kilpailua.
He lyykähtivät veneeseen, jonka avuliaat kädet sitten vetivät loivalta
rannalta syvemmälle. Pari voimakasta aironvetoa ja vene oli ulkona
rannasta.

"Toivottavasti en unohtanut mitään", huohotti Wheaton vetäessään
takkia ylleen. "Tein eilen matkavalmistukset, mutta kun en tavannut
teitä, arvelin, ettei koko matkasta tulisi mitään."

Glenister riisui takkinsa ja istuutui kasvot keulaan päin ja työnsi
voimiensa mukaan airoja, jolloin hänen painonsa auttoi veneen kulkua
huomattavasti. Hän hoputti soutajia alinomaan, kunnes hiki pursusi
näiden vaatteiden lävitse ja lihakset näkyivät raudanlujiksi ja
liitettyinä ihoon takeltuneitten hihojen alta. He olivat kulkeneet noin
puoli matkaa, kun Wheaton äkkiä huudahti ja Glenister sadatellen
taukosi soutamasta. "Roanoke" oli alkanut hitaasti liikkua eteenpäin.

Soutajat laskivat aironsa, mutta Glenister kehoitti heitä jatkamaan ja
tempaisi käteensä veneha'an, kiinnitti sen kärkeen takkinsa ja alkoi
heiluttaa sitä kaikin voimin soutajien ponnistellessa kaksinkertaisin
innoin. Monta minuuttia aherrettiin levottomassa jännityksessä ja
tarkkailtiin laivan mustaa runkoa, joka hetki hetkeltä liikkui
nopeammin, ja juuri kun he aikovat heretä ponnisteluista, tuprahti
pihisti pieni höyrypallo ilmaan ja seuraavassa sekunnissa kuului lyhyt
puhallus merkiksi, että heidät oli huomattu. Glenister pyyhki hikeä
otsaltaan ja katsahti säteilevin silmin Wheatoniin.

Neljännestuntia myöhemmin, kun vene kellui laivan rautaisella kupeella,
hän pani poronnahkaisen pussin asianajajan kouraan.

"Kas tässä vähän rahaa, jolla voitte taistelun voittaa, Bill. En tiedä
paljonko siinä on, mutta luulen sen riittävän. Jumala kanssanne! Tulkaa
pian takaisin!"

Joku laivamiehistä viskasi heille köyden, jota pitkin Wheaton kapusi
laivaan.

"Tärkeätä!" huusi nuori mies laivan kapteenille. -- "Hallituksen
asioissa."

Konehuoneesta alkoi kuulua heikkoa jytinää, potkurit alkoivat suomia
vettä ja tuo kookas laiva liukui ohi.



XIII.

HELENE TAPAA GLENISTERIN.


Kun Glenister hitaasti asteli pitkin rantaa, huusi Helene Chester
hänelle laiturilta ja teki hänelle tilaa vierelleen. Hänen ei ollut
milloinkaan ennen tarvinnut kutsua nuorta miestä luokseen, ja yhtä
tavatonta oli se hämminki tai ruumiillinen väsymys, joka pani nuoren
miehen helpotuksesta huokaisten heittäytymään lämpöiselle hiekalle.
Helene huomasi, että Glenisterin katseesta oli kadonnut tavanomainen
rohkeus.

"Katselin teidän huimaa menoanne", hän sanoi. "Se oli hyvin
jännittävää, ja minä hurrasin teille."

Glenister hymyili heikosti.

"Mikä pani teidät jatkamaan takaa-ajoa, vaikka laiva oli jo lähtenyt
liikkeelle? Minä olisin luopunut yrityksestä ja... ruvennut itkemään."

"Minä en heitä koskaan kesken aikeitani", vastasi Glenister.

"Eikö teidän ole koskaan täytynyt? Mutta te olettekin mies. Naisen
täytyy luopua paljosta."

Hän odotti, että hänen seuralaisensa jatkaisi keskustelua ja sanoisi,
ettei hän aikonut milloinkaan luopua hänestä -- sellainen olisi sopinut
hänen entiseen ylimielisyyteensä -- mutta nuori mies ei virkkanut
mitään. Helene oli varma siitä, että hän piti Glenisteristä yhtä paljon
tuollaisena kuin jos hän olisi syytänyt hänelle rakkaudentunnustuksia.
Glenisterille itselleen oli virkistävää yön vaivojen jälkeen saada
levätä hänen läheisyydessään ja tuntea sen rauhoittavaa vaikutusta.
Helene huomasi, että Glenister silitti salaa hänen hameensa lievettä.

Jospa hän vain voisi karkoittaa mielestään laivalla tapahtuneen
solvauksen muiston! "Mutta hän koettaa parhaansa mukaan hyvittää sitä",
tuumi hän. "On tietysti selvä asia, ettei kukaan nainen voi välittää
kestään, joka on menetellyt sillä tavalla." Samalla häntä puistatti,
kun hän ajatteli, kuinka Glenister oli heittäytynyt hänen takiansa
vaaraan, ettei hänen olisi onnistunut ilman nuoren miehen rohkeaa ja
pelotonta väliintuloa pelastua ruton saastuttamasta laivasta eikä
suorittaa tehtäväänsä. Hän oli suuressa kiitollisuuden velassa tälle
miehelle.

"Oletteko kuullut, kuinka kävi sille kunnon laivalle, 'Ohiolle'?" hän
kysyi.

"En. Minulla ei ole ollut aikaa tiedustella. Sen vain tiedän, että
terveyspoliisi pani sen karanteeniin, kun se saapui tänne."

"Se lähetettiin Egg Islantiin kaikkine matkustajineen. Se on ollut
siellä yli kuukauden ja saanee jäädä sinne koko kesäksi."

"Mikä pettymys niille kurjille, jotka olivat laivassa!"

"Niin, ja ellette te olisi auttanut minua, olisin minä niiden
joukossa", huomautti Helene.

"Minä en tehnyt paljoakaan. Tappeleminen ei ole suurikaan taito. Se ei
ole puoleksikaan niin vaikeaa kuin luopua laillisesta omaisuudestaan ja
olla toimetonna sill'aikaa kuin..."

"Teittekö sen siksi että pyysin... siksi että minä pyysin teitä
luopumaan entisistä tavoistanne?"

"Tein. Se ei ollut helppoa, mutta..."

"Ah, kiitän teitä. Tiedän, että kaikki on tehty mitä parhaimmin aikein.
Arthur-eno ei milloinkaan suostuisi vääryyteen, herra Mac Namara on
myöskin rehellinen mies."

Glenister aikoi vastata, mutta muutti samassa mieltä. Hän ei mielinyt
sanoa Helenelle, mitä hän arveli asiasta. Nuori nainen uskoi
sukulaisiinsa ja tämän ystäviin -- eikä hänen sopinut puhua Mac
Namarasta. Pelin säännöt sulkivat hänen huulensa.

Helene ajatteli vielä kertaalleen. "Ah, ellette olisi menetellyt niin
kuin menettelitte!" Hän olisi mielellään auttanut nuorta miestä kuten
tämäkin oli auttanut häntä, mutta mitä hän voisi tehdä? Laki oli
jotakin niin monimutkaista, sekoittavaa ja käsittämätöntä. "Olin
viime yön Midaksessa ja ratsastin varhain tänä aamuna kaupunkiin
takaisin", hän sanoi. "Se oli aika rohkea teko vai kuinka?"

"Mikä?"

"Ettekö ole kuullut uutista?"

"En", vastasi toinen varmasti. "Olen vastikään noussut jalkeille."

"Kaivoksessanne on käynyt varkaita. Kolme miestä yllätti vartijan ja
tyhjensi huuhtelukourut."

Glenisterin teeskennelty ällistys oli voittamaton alallaan, ja hän
melkein upotti nuoren naisen kysymyksiin. Tämä pani kuitenkin
mielihyvin merkille, ettei Glenister tohtinut katsoa häntä silmiin. Hän
ei ollut kouliintunut näyttelijä. Mac Namaralla sen sijaan oli
raudanlujat kasvot. Vaistomaisesti hän vertasi näitä kahta miestä
toisiinsa, ja tämä nuori mies ei joutunut huonompaan asemaan.

"Niin, minä näin kaiken", virkkoi hän lopuksi toistettuaan kaikki
yksityiskohdat. "Neekeri aikoi sitoa minut, jotten voisi hälyyttää
leiriä, mutta hänen ritarillisuutensa esti häntä sitä tekemästä. Se oli
aika lailla hienostunut mustaihoinen."

"Mitä teitte sitten kun miehet olivat ratsastaneet tiehensä?"

"Pidin tietysti sanani ja odotin, kunnes he olivat kadonneet
näkyvistäni, ja sitten panin koko leirin liikkeelle sekä lähetin Mac
Namaran ja hänen miehensä alas laaksoon."

"Alas laaksoon!" huudahti Glenister unohtaen teeskennellyn osansa.

"Niin, tietysti. Luulitteko, että lähettäisin heidät toiselle
suunnalle?"

Tyttö katseli seuralaistaan suoraan kasvoihin ja tämä painoi katseensa
maahan. -- "He aikoivat ensin sille taholle, mutta minä opastin heidät
oikealle tielle."

Hänen silmissään oli omituinen välke, ja nuori mies tunsi veren takovan
ohimoissaan.

Hän lähetti miehet alas laaksoon! Senpä vuoksi ei häntä ajettu takaa!
Siinä tapauksessa hän tiesi -- hänen täytyi tietää kaikki! Glenister
oli kuin huumaantunut. Hänen rakkautensa pani hänen sisäisen
olemuksensa jälleen kiivaaseen käyntiin ja vaati häntä sen jollakin
tavalla ilmaisemaan. Mutta Helene, joka ei enää tuntenut voivansa
kauempaa hallita tilannetta, oli jo noussut palatakseen hotelliinsa.

"Näin kaikki kolme miestä selvästi", sanoi hän ennenkuin he erosivat,
"ja tunsin heidät kaikki."



XIV.

SEIKKAILIJATTAREN MIELENMALTTI.


Kun Glenister saapui kotiin, tapasi hän Dextryn ankarassa hommassa:
hävittämässä viimeisiäkin jälkiä viimeöisestä seikkailusta.

"Neiti Chester tunsi meidät viime yönä", hän ilmoitti ensi töikseen.

"Kuinka sen tiedät?"

"Hän sanoi sen minulle äsken ja kertoi lisäksi, että hän lähetti Mac
Namaran miehineen jokea alaspäin eikä, kuten olisi pitänyt, jokea
ylöspäin. Sen vuoksi pääsimme niin vähällä."

"Niin, eikö hän olekin kruunu naisten seassa? Nyt hän on kuitannut
laskunsa. Asiasta toiseen, paljonkohan meidän onnistui haalia kokoon --
punnitkaamme saalis."

Dextry meni vuoteen luo, aukaisi huovat, joista paljastui neljä
poronnahkaista, painavaa pussia.

"Tässä lienee ainakin kaksikymmentätuhatta dollaria se mukaan luettuna,
jonka annoin Wheatonille", sanoi Glenister.

Samassa tuokiossa riuhtaistiin tuvanovi auki, ja Glenister, joka
vaistomaisesti pani huovat entiseen asentoon, tempaisi käteensä Dextryn
kuusipiippuisen revolverin ja tähtäsi sillä oveen päin.

"Älä ammu, poika!" huudahti kutsumaton vieras hengästyneenä. -- "Hyvä
isä, kuinka kiihoittunut sinä oletkaan!"

Glenister laski aseensa. Tulija oli Cherry Malotte; ja hänen
huohottavasta hengityksestään ja kuumeisista poskistaan toverukset
voivat päätellä hänen juosseen. Hän ei antanut heille aikaa kysyä
mitään, vaan sulki oven ja väänsi avaimen salpaan.

"He ovat teidän jäljillänne, pojat -- teidän on paras pötkiä pakoon. He
ovat tulossa tänne."

"Kutka?"

"Mitä?"

"Pian! Minä kuulin Mac Namaran ja Vorheesin keskustelun. Joku on
antanut teidät ilmi. He ovat matkalla tänne, sanon. Minä hiivin ulos
takaovesta ja juoksin tänne halki loan. Katsokaas, miltä näytän", hän
sanoi ja osoitti jalkojaan ja heilautti hameensa liepeitä.

"En käsitä, mitä tarkoitatte", virkkoi Dextry ja loi toveriinsa
varoittavan silmäyksen. "Emme ole tehneet mitään rikosta."

"No, siinä tapauksessa on kaikki hyvin. Minä pidin varmuutta parempana.
Miehillä on vangitsemismääräys teidän varallenne viima öisen
kaivosvarkauden johdosta -- Kas, tuolta he jo tulevatkin." -- Hän
hyppäsi ikkunaan, ja molemmat miehet kurkistivat hänen olkapäittensä
yli. Kapeaa tietä myöten lähestyivät Vorhees, Mac Namara ja kolme
muuta miestä.

Talo oli jotenkin yksinäisellä paikalla tundra-alueella, niin että se
joka lähestyi sitä lautakäytävältä näki yht'aikaa koko rakennuksen ja
pihan. Pakoa ei käynyt ajatteleminenkaan, sillä takaovesta pääsi vain
aution aavikon jalansyvyiseen savisohjoon, ja sitäpaitsi oli kuudes
mies mennyt kiertoteitse ja lähestyi nyt taloa takaa päin.

"Hyvä Jumala, he aikovat panna täällä toimeen kotitarkastuksen", sanoi
Dextry, ja toverukset katsoivat toisiaan terävästi.

Salaman nopeasti Glenister hypähti huopien luo, otti nahkapussit ja
pujahti viereiseen huoneeseen. Seuraavassa hetkessä hän tuli takaisin
ja silmäili epätoivoisen näköisenä ympäri huonetta, jossa ei ollut
ainoatakaan sopivaa kätköpaikkaa. Oli hulluutta ajatellakaan tänne
mitään piilottaa. Talossa oli kyllä ullakko, mutta hän oivalsi heti,
että vainoojat nuuskisivat sen ensi töikseen.

"Minähän sanoin sinulle, että hän on kovasisuinen vastustaja", virkkoi
Dextry, kun kiireiset askelet tulivat lähemmäksi. "Hän ei ole liioin
narri. Kun hän ei saanut meitä kiinni vuorilla, antaa hän täällä iskun,
joka pätee. Meidän olisi pitänyt kätkeä kulta jonnekin."

Hän heilutteli mustunutta revolveriaan ja hänen piirteensä kovenivat
petolinnun omaisiksi.

Cherry Malotte huomasi, kuinka Glenisterin kasvojen ilme ehtimiseen
vaihtui ja koveni sitten sellaisen miehen lujaksi päättäväisyydeksi,
joka on ahdistettu äärimmäisyyteen. Nyt oli poliisivartiosto ovella ja
jyskytti. Tuvassa olijat seisoivat jäykkinä ja jännittyneinä
paikallaan. Äkkiä Glenister viskasi kultapussit vuoteelle.

"Mene toiseen huoneeseen, Cherry. Täällä syntyy pieni meteli."

"Kuka siellä?" kysyi Dextry aikaa voittaakseen.

Samassa nuori nainen hiipi ääntä päästämättä kylmän ja tyhjän
rautauunin luo, joka seisoi huoneen nurkassa. Nämä uunit, joita
käytetään paljon näillä pohjan perillä, on tehty pystysuoraan
asetetuista rautasylintereistä, joihin hiilet kaadetaan ylhäältä. Hän
kohotti kantta ja kurkisti uunin sisään ja huomasi sen olevan melkein
puolillaan palanutta tuhkaa. Hän kääntyi sen jälkeen Glenisteriin päin
loistavin silmin ja huulet puoliavoinna. Tämä älysi heti tarkoituksen,
ja silmänräpäystä myöhemmin nuo neljä pussia lojuivat kuohkean tuhan
sisässä. Tämä rohkea temppu oli suoritettu yhtä kerkeästi kuin sen
syntyajatus oli kehkeytynyt Cherry Malotten aivoissa ja ennenkuin
Dextryn kysymykseen oli ehtinyt vastausta kuulua.

Glenister avasi välinpitämättömän näköisenä oven ja päästi miehet
sisään.

"Olemme saaneet määräyksen toimittaa täällä kotitarkastuksen", sanoi
Vorhees.

"Mitä te etsitte?"

"Anvil Creekin kultaa."

"Vai niin -- etsikää vain."

Miehet tutkivat huoneen nopeasti kohta kohdalta piittaamatta nuoresta
naisesta, joka katseli heidän puuhiaan välinpitämättömänä, tai
vanhuksesta, joka tarkkasi jokaista heidän liikettään, Glenisterin
kasvoilla oli huoleton ja ilkkuva ilme, mutta hänen oikea kätensä oli
ote valmiina, ja hänen kylmäverisyydessään oli tottuneen miekkailijan
valppautta.

Mac Namara johti kotitarkastusta tavalla, joka oli ilmeisesti
ristiriidassa hänen aiemman, teennäisen ystävällisyytensä kanssa.
Viimeöisen takaa-ajon epäonnistuminen tuntui tehneen hänet
sappitautiseksi. Naamio oli pudonnut, ja hänen luonteensa paljastui
oikeaan väriinsä -- itsevaltaiseksi, ylimieliseksi, julmaksi.
Toveruksiin hän suhtautui halveksivan äänettömästi.

Tunkeilijoitten tarkasti suorittaman työn aikana oli Cherry Malotten ja
molempien miesten sydän kymmeniä kertoja lakata sykkimästä ja sitten
alkanut hurjana takoa, kun Mac Namara tai Vorhees olivat lähestyneet
uunia. Lopuksi Vorhees kohotti uunin kanta ja kurkisti sen mustaan
sisustaan. Samassa hetkessä tyttö parahti syöksähti paikaltaan, ja
Vorhees kääntyi taakseen parahiksi nähdäkseen hänen tarrautuneen
Dextryn käteen.

"Älkää tehkö sitä! Älkää tehkö sitä!" huudahti hän rukoilevaa
vanhukselle. "Pysykää vain tyynenä. Kadutte sitä muutoin. He ovat pian
lopettaneet."

Vorhees ei ollut nähnyt minkäänlaista liikettä Dextryn taholta, mutta
varmaankin hän arveli tytön nopean katseen keksineen jonkun merkin
suunniteltuun väkivaltaiseen tekoon. Mac Namara tuli samassa
sisähuoneesta.

"Antakaa heidän vain nuuskia", jatkoi tyttö Dextryn pää pyörällä
katsellessa hänen päänsä yli. -- "He eivät kuitenkaan mitään löydä.
Olkaa tyyni, älkää toimiko harkitsemattomasta."

Vorheesista itsestäänkin tuntui tehtävä epämiellyttävältä, parhaassakin
tapauksessa, ja kun hän huomasi toverusten uhkaavat silmäykset, tunsi
hän olevansa haluton jatkamaan tarkastusta talossa, jonka asukkaat
paloivat halusta ampua hänet takaa päin.

"Kulta ei ole täällä", hän tiedotti, mutta Mac Namara rypisi
kulmakarvojaan ja kääntyi sitten ensimmäistä kertaa puhuttelemaa
toveruksia.

"Minulla on teitä kumpaakin varten vangitsemismääräys, ja minä olen
melkein halukas sitä käyttämään, mutta en tee sitä vielä tällä
kerralla. Juttunne ei ole vielä valmis. Saan kyllä teidät kiinni
molemmat."

Hän kääntyi ja meni ovesta ja hänen perässään Vorhees, joka kutsui
vartioston koolle, ja joukko palasi samaa tietä, jota oli tullutkin.

"Sinä olet oikea helmi, Cherry! Olet pelastanut meidät kaksi kerta;
puijasit Vorheesin oikealla hetkellä. Minulla oli sydän kurkussa, kun
hän kurkisti uuniin, mutta seuraavassa hetkessä olin valmis
purskahtamaan nauruun nähdessäni Dextryn kasvojen ilmeen."

Hetkellisen mielialan lumoissa Glenister laski kätensä Cherryn
olkapäälle. Hänen katseestaan ja kosketuksestaan nuori, tyttö tunsi
kurkkuaan kouristavan, hänen rintansa laajeni, hänen silkinhienot
ripsensä värähtivät ja hänestä tuntui huokuvan mitä suloisinta
naisellisuutta. Hän punehtui kuin pieni tyttö ja naurahti ujosti.
Ponnistelemalla hänen onnistui voittaa heikkoutensa, entinen iloinen
huoleton sävy palasi hänen ääneensä ja hänen poskensa jäähtyivät
jälleen.

"Sinä et luottanut ensin minuun, vai kuinka? Jonakin päivänä saat
huomata, että vanhat ystävät kuitenkin kaikitenkin ovat parhaat
ystävät."

Ja ulos mennessään hän lisäsi ilkamoivasti: "Kyllä te sentään olette
tuuliajolla, pojat! Te tarvitsette taloonne emännän."



XV.

KUINKA LAKIA POLJETAAN.


Harmaa kolea päivä, meren ajama tihkusade, sekä riippuvat lyijynraskaat
pilvet, kaikki tuo sopi mainiosti Glenisterin synkkään ja rauhattomaan
mielialaan.

Kuluneen kuukauden aikana oli häntä jäytänyt kärsimätön kaipuu saada
uutisia Wheatonilta. Tämä tietämättömyys, tämä voimaton odotus oli
omansa viemään hänen laisensa miehen epätoivoon. Hän ei voinut ryhtyä
mihinkään hyödylliseen, sillä tunne, että hän oli kärsinyt vääryyttä,
herpaannutti hänen työintoaan, ja hän huomasi omaksi kummakseen
alinomaa kuljeskelevansa Midaksen lähistöllä voidakseen edes kaukaa
katsella entisiä työmaitaan ja nälkäisenä ahmiakseen ne vähäpätöiset
uutiset, jotka sattumoisin osuivat hänen korviinsa.

Oikeusjutun nopeampaa käsittelyä varten ei sallittu ryhtyä
minkäänlaisiin toimenpiteihin, ja se salainen yhteisymmärrys, joka
vallitsi Stillmanin ja Mac Namaran välillä, oli niin yleisesti tuttu
asia, että monelta taholta kuului tyytymätöntä murinaa ja peitettyjä
uhkauksia. Mutta vaikka Mac Namara näihin aikoihin kirjaimellisesti
anasti kaikki satoisimmat kulta-alueet koko piirissä ja teetti niissä
töitä palkkalaisillaan, eivät nomelaiset sentään oivaltaneet koko
suunniteltua hävyttömyyttä tai kuinka järjestelmällisen täydellisesti
se toteutettiin.

Omituista sanoa, mutta vanha taistelupukari Dextry osoitti näissä
oloissa itämaista kärsivällisyyttä, joka oli vallan vierasta hänen
äkkipikaiselle luonteelleen, ja kulutti suurimman osan ajastaan
tutkimalla vuoristossa malmialueita.

Kun pilvet tänä päivänä puolenpäivän tienoissa hajaantuivat, näkyi
taivaanrannalla savuviiru, joka pian huomattiin jostakin laivasta
lähteväksi. Laiva heittihe ankkuriin sataman edustalle, ja Glenister
sai tähystimen avulla selville, että se oli "Roanoke". Kun hetket
kuluivat eikä ainoakaan vene lähtenyt sitä vastaanottamaan, koetti
Glenister vuokrata veneen sekä siihen kuuluvan miehistön, mutta jätkät
sylkäisivät merkitsevästi ja pudistelivat päätään silmäillessään
korkeita rantahyrskyjä.

"Ranta imee vietävän väkevästi", he selittivät, "ja vesi on liian
kylmää, ei ole mikään ilo siihen hukkua."

Glenisterin täytyi hillitä kärsimättömyyttään.

Jokainen päivä merkitsi monen dollarin vahinkoa rannalla odottelijalle.
Luontokin näytti päättäneen ilkkua hänen toiveilleen, sillä yöllä tuuli
yltyi, ja kun päivä jälleen koitti, nähtiin laivan siirtyneen Sledge
Islandin edustalle parin penikulman päähän satamasta, ja rantahyrskyt
kohisivat kuin kiehuva maito.

Kolmantena päivänä laiva oli jälleen sataman edustalla ja siitä nähtiin
laskettavan vesille pelastusvene, mikä sai koko kaupungin toimettoman
asujamiston kerääntymään rannalle.

"Rantahyrskyihin saakka se kyllä suoriutuu, mutta sitten saavatkin
katsoa eteensä."

"On parasta, että varustaudumme hinaamaan veneen maihin", virkkoi joku.
"Tämä on peräti vaarallinen juttu."

Kun vene sukelsi rantahyrskyihin, joutui se vallan oikein niiden
saaliiksi. Bill Wheatonin jäntevä vartalo nähtiin veneen perässä ja
kaksi merimiestä hoiteli voimiensa mukaan airoja. Juuri kun he
kokosivat voimansa suoriutuakseen viimeisestä ranta-aallosta, nousi
merestä heidän takanansa suunnaton hyökylaine heidän päittensä
yläpuolelle. Rannalla olijat huusivat yhteen ääneen. Vene heittelehtii
sinne tänne, se painui vastustamattomasti takaisin meren avaraan syliin
ja katosi seuraavassa tuokiossa kaikki nielevään aaltoon. Nyt ei
näkynyt muuta kuin kuohuvia laineita, joitten seasta vene hetken
kuluttua työntyi esiin pohja ilmassa, ja sen ympärillä ajelehti airoja,
venehakoja ja kaikenlaista muuta sälyä.

Moni mies syöksyi rannalta mereen, mutta seuraava hyökylaine viskasi
heidät takaisin marmorinkovalle hiekalle. Nyt kuului pirstoutuneen puun
rytinää, ja jälleen miehet syöksyivät veteen aina vyötäisiä myöten ja
palasivat rannalle kantaen vettä valuvaa olentoa. Se oli valkotukkainen
merimies; hän sylki vettä suustaan ja virnisteli kun jälleen pystyi
hengittämään.

Hieman alempaa rannalta katselijat löysivät hengettömän ruumiin, jonka
mainingit olivat tuoneet maihin. Se oli toinen merimies; hänen
takaraivonsa oli haljennut veneen laitaan. Wheatonia ei näkynyt
missään.

Glenister oli ollut ensimmäisiä rientämään haaksirikkoisten avuksi, ja
vaikka aallot viskelivät häntä puoleen ja toiseen, onnistui hänen
sentään päästä venehylylle saakka, mutta asianajajaa hän ei nähnyt
missään. Hän ehti luoda ympärilleen pikaisen silmäyksen, kun pakoaalto
jo tempaisi hänet mukaansa, kunnes hänen vyötäisilleen kiinnitetty
köysi pingoittui kireälle ja vesi vyöryi hänen ylitseen hänen
sinkoutuessa jälleen rannalle. Pää vielä pyörällä hän aikoi yrittää
uudelleen, mutta silloin uusi aalto paiskasi venehylyn ilmoille ja
pudotti sen ylössuin alas, jolloin Wheaton äkkiä sukeltautui sen pohjan
alta esiin. Hänet kuljetettiin maihin; hän oli puolitukehtunut.

"Minulla on se täällä", hän sanoi ja löi kädellään vettä pursuavaa
povitaskuaan. "Kaikki on selvänä, Glenister. Minä tiesin, mitä
pieninkin viivytys merkitsee, niin että uskalsin yrittää päästä maihin
rantahyrskyjen uhallakin."

Se hirveä vesikoe, jonka hän oli saanut kestää, oli pannut hänen
huulensa valjuiksi, hänen jalkansa horjahtelivat, ja hän olisi
kaatunut, ellei Glenister olisi tarttunut häneen ja taluttanut häntä
kaupunkiin.

"Minä käännyin San Fransiskossa veto-oikeuden puoleen", selitteli
asianajaja myöhemmin, "ja minulle annettiin siellä lupa vedota
täkäläisen tuomioistuimen päätöksestä. Minulle annettiin niinikään
tuomari Stillmanille vietäväksi kirjelmä, jossa tätä kehoitetaan
olemaan ryhtymättä enempiin toimenpiteihin. Sen mukaan joutuu juttu
hänen käsistään pois, ja Mac Namara velvoitetaan luovuttamaan Midas ja
kaikki anastamansa kulta. Mitä sanotte siitä? Olen onnistunut paremmin
kuin osasin toivoakaan."

Glenister pusersi äänettömänä hänen kättänsä, ja hänen sydämensä täytti
voimakas tyytyväisyys. Pitkä odotusaika oli vihdoinkin loppunut, hänen
myöntyväisyytensä oli kantanut hedelmän ja se oli sittenkin
osoittautunut parhaaksi menetelmäksi, kuten Helene oli ennustanutkin.
Hän saattoi nyt lähestyä tyttöä puhtain käsin. Kaivos oli jälleen
hänen. Hän voisi tarjota sen hänelle ja puhua jälleen rakkaudestaan ja
muutoksesta, jonka Helene oli hänessä saanut aikaan. Hän halusi
osoittaa Helenelle, että karkean pinnan alla, joka oli villissä ja
sivistymättömässä maassa vietettyjen monien vuosien tulos, sykki sydän,
joka rakasti häntä syvästi ja todellisesti. Hän halusi pyytää häntä
odottamaan vielä vähän aikaa, kunnes hän huomaisi, että hän oli päässyt
huonojen taipumustensa herraksi ja että hänen sydämensä oli
puhdistettu.

"Olen iloinen, etten ryhtynyt väkivaltaisiin tekoihin, kun meiltä
anastettiin kaivos", hän sanoi. "Nyt saamme sen takaisin ja kaikki
rahammekin -- ellei Mac Namara ole niitä korjannut saavuttamattomiin."

"Nyt meidän on vietävä nämä asiakirjat oikeudelle ja esitettävä niiden
sisältö tuomarille ja Mac Namaralle. Olemme Anvil Creekissä huomenna."

Merkitytettyään asiakirjat tuomioistuinvirastossa jatkoivat molemmat
miehet matkaansa Mac Namaran konttoriin. Heidät otettiin ystävällisesti
vastaan.

"Olen kuullut, että te, herra Wheaton, olitte aamulla hengenvaarassa.
Se oli paha ennen. Kuinka voin palvella herroja?"

"Minä olen jättänyt notariukselle oikeiksi todistetut jäljennökset
näistä asiakirjoista kymmenen minuuttia sitten ja vaadin nyt
muodollisesti teitä luovuttamaan Midaksen herroille Glenisterille ja
Dextrylle sekä samalla palauttamaan heille kaiken kullan, jonka olette
pannut talteen kassakaappeihinne."

Hän ojensi kysymyksessä olevat asiakirjat Mac Namaralle, joka heitti ne
pöydälle vilkaisemattakaan niihin.

"Ja minä vastaan, etten aio sitä tehdä", sanoi hän tyynesti. Jos
asianajaja olisi saanut iskun vasten kasvoja, ei hän olisi voinut olla
enemmän kummastunut kuin nyt.

"Mitä... te..."

"En aio tehdä sitä, sanoin", kertasi Mac Namara lauseensa terävästi.
"Älkää kuvitelko hetkeäkään, että olen erehtynyt tähän taisteluun
ottamatta huomioon kaikkia mahdollisuuksia. Määräys, että on
keskeytettävä aloitetut toimenpiteet! Pötyä!" hän jatkoi ja näpsäytti
sormiaan.

"Saammepa nähdä, noudatatteko määräystä vai ette", sanoi Wheaton, ja
kun he olivat tulleet kadulle, virkkoi hän Glenisterille:

"Kiiruhtakaamme nyt tuomarin puheille."

Kultaista porttia lähestyessä he näkivät Mac Namaran pujahtavan ennen
heitä ovesta sisään. Hän oli ilmeisesti livahtanut konttoristaan
takatietä pois ja rientänyt kiireen vilkkaa tuomaria tavoittamaan.

"Tuosta en pidä. Hänellä on jotakin tähystimessä." Niin tuntui
olevankin laita, sillä he saivat odottaa neljännestunnin, ennenkuin
heidät päästettiin tuomarin puheille. Mac Namara oli yhä huoneessa.
Tulijat hämmästyivät tavattomasti sitä muutosta, jonka he huomasivat
tapahtuneen tuomarin kasvojen piirteissä. Kuluneen kuukauden aikana ne
olivat höltyneet siinä määrin, ettei ollut jäänyt jälkeäkään
lujuudesta, ja hän oli ottanut lisäksi tavakseen varkain tarkata
jokaista Mac Namaran pienintäkin elettä. Kaikesta päättäen rasitti se
osa, jota hän näytteli, häntä aika raskaasti.

Tuomari silmäili pikaisesti saamiaan asiakirjoja, mutta vaikka hänen
ilmeensä olikin päättäväinen, olivat hänen kätensä kaikkea muuta kuin
vakavat. Vihdoin hän sanoi:

"Olen pahoillani, mutta minun täytyy vakavasti epäillä näiden paperien
oikeaperäisyyttä."

"Oletteko järjiltänne, mies?" huudahti Wheaton. "Nämähän ovat oikeiksi
todistettuja jäljennöksiä oman ylioikeutenne määräyksistä! Ne myöntävät
meille sen oikeuden, jonka te epäsitte, nimittäin vedota asiassamme
korkeampaan oikeuteen ja siirtää jutun kokonaan teidän käsistänne
muualle. Niin -- ja ne kehoittavat myöskin tuota miestä luovuttamaan
kaivoksen ja kaiken muun asiaan kuuluvan. Nyt, herra tuomari, me
vaadimme, että te pidätte huolen näiden määräysten toteuttamisesta."

Stillman katsahti ikkunan luona seisovaan äänettömään mieheen.

"Te voitte tietenkin ryhtyä laillisiin toimenpiteihin ja ilmoittaa
asian oikeudelle tavanomaisessa järjestyksessä, mutta minä selitän
teille tässä, etten minä aio puuttua asiaan."

Wheaton silmäili häntä kauan ja terävästi, kunnes vanhus jatkoi:

"Te väitätte, että nämä asiakirjat ovat oikeiksi todistettuja. Mistä
minä tiedän, että se on totta? Nimikirjoitukset voivat kaikki tyyni
olla väärennettyjä. Olette kenties itse ne väärentänyt."

Asianajaja kävi kalmankalpeaksi ja alkoi änkyttää moisen julkean
väitteen johdosta, kunnes Glenister vei hänet mukanaan huoneesta.

"Tulkaa, tulkaa", hän sanoi, "me jatkamme tätä asiaa istuvan oikeuden
edessä. Ehkä hän silloin turvautuu terveeseen järkeensä. Mac Namara on
hypnotisoinut hänet, mutta eihän hän sentään voine olla noudattamatta
veto-oikeuden nimenomaisia määräyksiä."

"Niinkö arvelette? Mitä luulette hänen siis nyt tehneen? Minun täytyy
tuumia asiaa. Tämä on rohkeinta vehkeilyä mitä olen koskaan nähnyt
harjoitettavan. San Fransiskossa sain kuulla asioista, joita minun oli
vaikea uskoa tosiksi, mutta nyt minusta tuntuu, että niissä oli perää.
Tuomari ei sivuuta ylioikeuden määräyksiä, ellei hänellä ole takanaan
mahtavia voimia."



XVI.

VERINEN YHTEENTÖRMÄYS LÄHELLÄ.


Miehet palasivat Wheatonin konttoriin, mutta eivät olleet istuneet
siellä kauankaan, ennenkuin Simms jo syöksyi huoneeseen.

"Nyt on piru irti!" hän läähätti. "Mac Namara aikoo ottaa pankista pois
teidän kultavarastonne."

"Mitä te puhutte?" huudahtivat miehet yht'aikaa.

"Käväisin äsken pankissa tutkituttamassa eräitä kvartsinäytteitä.
Tutkija ryhtyy työhönsä ja minä menen hänen huoneeseensa odottamaan.
Silloin astuu pankkiin -- kukas muu kuin itse Mac Namara, ja hänellä
näkyy olevan tavaton kiire. Hän ei huomaa minua, koska olen
sisähuoneessa, ja minä kuulen hänen antavan määräyksen, että hänen
kultansa on heti noudatettava holvista."

"Se meidän on estettävä", sanoi Glenister. "Jos hän ottaa meidän, ottaa
hän myöskin ruotsalaisten. Simms, riennä ilmoittamaan asiasta
pioniäärikomppanialle. Jos hänen onnistuu saada kulta haltuunsa, ei
kukaan tiedä, minne se joutuu. Kiiruhda, Simms!"

Hän tempaisi hattunsa ja ryntäsi huoneesta, toiset miehet
kintereillään. Simms toimitti asiansa nopeasti, sillä ruotsalaiset
saapuivat! melkein samaan aikaan kuin Glenisterkin pankkiin.
Toisia,.jotka vainusivat jotakin tavatonta olevan tekeillä, tuli
mukana, ja pankin eteinen täyttyi nopeasti. Kirjanpitäjät keskeyttivät
työnsä, ja kassanhoitaja tarttui revolveriinsa, joka oli aina helposti
saatavilla.

"Mitä nyt on tekeillä?" hän huudahti.

"Me haemme Alec Mac Namaraa", vastasi Glenister.

Pankinjohtaja tuli tällöin paikalle, ja Glenister virkkoi hänelle
rautaristikon taakse:

"Onko Mac Namara tuolla sisällä?"

Kukaan ei ollut kuullut herra Morehousen valehtelevan.

"On kyllä", vastasi tämä hieman arkaillen. "Mitä hänestä?"

"Olemme kuulleet, että hän aikoo siirtää kullan pankista toisaalle
emmekä me aio sitä sallia. Sanokaa hänelle, että hän tulisi ulos eikä
piilottelisi kuin koira."

Mac Namara astui samassa esille ja puheli hetken aikaa hiljaa
pankinjohtajan kanssa. Joukon kärsimättömyys kasvoi kiihkoksi. Joku
huusi:

"Menkäämme sisälle ja laahatkaamme hänet ulos!" Se äänekäs melu, joka
seurasi näitä sanoja, ei ennustanut hyvää. Morehouse kohotti kätensä.

"Hyvät herrat, herra Mac Namara sanoo, ettei hän aio siirrättää kultaa
minnekään."

"Hän on sen siis jo tehnyt."

"Ei ole."

Mac Namara oli päättänyt nopeasti, minkä suunnan valitsisi heti kun
tämä välikohtaus syntyi. Ei ollut viisasta ärsyttää näitä miehiä liian
lujasti. Vaikka hänen aikomuksensa olikin ottaa kulta omaan huostaansa,
katsoi hän parhaaksi jättää sen pankkiin toistaiseksi. Hän voisi palata
millä hetkellä tahansa ja noutaa sen, kun hänen vastustajansa eivät
olisi varuillaan. Sen oven takana, johon hän nojasi, oli
kolmesataatuhatta dollaria, punnituissa, sinetöidyissä pusseissa,
valmiina kuljetettaviksi tämän virginialaisen pankkimiehen huostasta,
jonka luottamusta hänen ei ollut onnistunut voittaa puolelleen.

Silmätessään niitä kiukkuisia kasvoja, jotka tuijottivat häneen
ristikon takaa, hän tunsi, että leikki alkoi lähestyä loppuaan, ja veri
jyskytti hänen suonissaan, kun hän ajatteli sitä. Hän ei ollut
odottanut näin voimakasta ja nopeatoimintaista vastustusta, vaikka hän
olikin siihen varustautunut. Hän tiesi, että he himoitsivat hänen
kukistustaan ja että Glenister oli heidän johtajansa. Hän näki tämän
miehen vihan liekehtivän avoimesti hänen silmistään. Hän tiesi, että
tähän tunteeseen sisältyi muutakin kuin pelkkää rakkautta vaivaiseen
kultaan, josta he nyt ottelivat, ja tällöin hänen mieleensä juolahti
muuan ajatus.

"Onko tämä teidän työtänne, Glenister", hän sanoi ivallisesti.
"Pelkäsittekö tulla yksinänne tai halusitteko odottaa hetkeä, jolloin
minä olisin naisen seurassa?"

Tätä sanoessaan hän aukaisi oven, jolloin Helene Chester tuli näkyviin,
ja virkkoi sitten lujalla äänellä:

"On parasta ettette lähde kanssani, neiti Chester. Tuo mies voisi...
niin, lyhyesti, olette täällä paremmassa turvassa, ymmärrättehän?"

Hän toivoi voivansa kiihoittaa Glenisterin lausumaan jonkun
äkkipikaisen sanan tai tekemään jotakin harkitsematonta nuoren tytön
läsnäollessa ja kuvitteli samalla, minkä vaikutuksen tekisi hänen
sankariutensa, kun hän yksin ja rohkeasti asettuisi vastatusten tuon
roskajoukon kanssa -- yksi kymmentä vastaan.

"Tulkaa ulos!" kivahti hänen vastustajansa käheästi. Mac Namaran
loukkaavat sanat ja huomio, että Helene oli toimitsijamiehen mukana,
tehosivat häneen kuin huumaava isku.

"Tietysti minä tulen, mutta minä en halua, että tätä nuorta naista
kohtaa minkäänlainen väkivalta teidän taholtanne. Olen aseetoin, mutta
minulla on oikeus päästä täältä ulos koskemattomana -- Amerikan
kansalaisen oikeus --" Hän kohotti kätensä pään yli -- "Pois tieltä!"
hän huusi. Morehouse aukaisi oven, ja Mac Namara asteli pitkin askelin
joukon halki.

On omituista, että vaikka mies intohimonsa sokaisemana voi ampua
turvattoman vihollisensa takaa päin, ei kukaan voi nostaa kättään
miestä vastaan, joka pitää käsivartensa koholla ja jonka silmistä voi
lukea pelottomuutta. Tällä tavalla on muuten helpompi käsitellä joukkoa
kuin yksityistä ihmistä.

Mac Namara oli koetellut tätä temppua jo aiemminkin ja turvautui siihen
nytkin raivatessaan tietä joukon halki. Hän suoritti sen hyvän
näyttelijän tavoin, ja kuten hän odottikin, väistyivät miehet syrjään
- kaikki muut paitsi Glenister, joka tukki hänen tiensä revolveri
kädessä. Loukattu kaivoksenomistaja oli ilmeisesti raivoissaan. Mac
Namara astui ihan hänen eteensä, ennen kuin hiljensi askeliaan, Sitten
hän pysähtyi ja molemmat miehet katselivat toisiaan vihaisesti silmiin.
Konttoriaitauksen takana seisova nuori nainen kuuli syvässä
hiljaisuudessa sydämensä kiivaan sykinnän. Glenister kohotti kättänsä
verkkaisesti, mutta antoi sen sitten laskea. Hän ravisti päätänsä ja
astui syrjään, niin että toinen pääsi menemään ja astumaan kadulle.

Wheaton kääntyi nyt puhuttelemaan Morehousea.

"Herra Morehouse", hän sanoi, "hallussamme on San Fransiskon
ylioikeuden määräys,jonka mukaan nämä rahat on luovutettava meille." --
Hän ojensi paperit Morehouselle. -- "Meidän kanssamme ei ole nyt hyvä
leikkiä. Se kulta on meidän, ja me aiomme sen ottaa."

Morehouse tarkasteli pitkään saamiaan papereita.

"En voi tehdä mitään hyväksenne", hän sanoi. "Näitä asiakirjoja ei ole
osoitettu minulle. Jos piirioikeus määrää minut rahat teille
luovuttamaan, teen sen, muussa tapauksessa minun on säilytettävä kulta
hallussani, kunnes se tuomioistuin, joka on sen minulle uskonut, ja sen
nostaa. Samoja muotoja noudatetaan niitä luovutettaessa kuin
sisäänjätettäessäkin."

"Me haluamme saada kullan nyt heti."

"Valitan, mutta minä en voi sallia henkilökohtaisten tunteitteni
vaikuttaa toimintaani."

"Me otamme rahat tavalla millä tahansa", kivahti Glenister. "Olemme
epäonnistuneet kaikkialla, ja nyt olemme väsyneet odotteIuihin. Mukaan,
pojat!"

"Takaisin!" huusi Morehouse. "Älkää tarttuko tähän oveen! Aseihin,
pojat!"

Tämän kehoituksen hän lausui toimihenkilöilleen ja tarttui itse
kivääriin, joka oli hänen takanaan pöydällä, ja viritti hanan.
Rahantutkija sieppasi haulikon, kassanhoitaja ja kirjanpitäjät
asestautuivat niinikään, mikä milläkin. Alaskan pankkiin talletetut
varat olivat ilmeisestikin hyvässä suojassa.

"Minä en halua minkäänlaista rettelöä kanssanne", jatkoi
virginialainen, "mutta ne rahat pysyvät täällä, kunnes asianomaiset
tulevat ne noutamaan."

Pankinjohtajan tarmokas esiintyminen pysähdytti joukon, mutta Glenister
puhkesi kiivaihin sanoihin:

"Eteenpäin -- eteenpäin! Mikä teidän on?" ja hänen uhkaava katseensa
ilmaisi selvästi, ettei hän sallisi minkään estää aloitettua yritystä.

Helene tunsi, että ratkaiseva hetki oli tullut, ja hän jännitti
hermonsa. Näillä miehillä oli kuolettava vakavuus mielessä,
valkohapsisella johtajalla, hänen kalpeilla apulaisillaan ja noilla
tyynillä synkännäköisillä miehillä. Mukana oli jänteviä,
päivänpaahtamia miehiä, tiukkaan puristetuin huulin ja kiukkuisin
ilmein, ja vaaleatukkaisia skandinaaveja, joiden siniset silmät
kiiluivat taistelunhalua. Näitä miehiä oli petetty kerta toisensa
jälkeen, jatkuva epäonnistuminen oli saanut heidät puuttumaan
äärimmäisiin keinoihin, ja he seisoivat nyt olkapää olkapään vieressä
uhittelemassa julmaa lakia. Äkkiä Helene kuuli kadulta komennussanat ja
raskaitten askelten töminää, heti sen jälkeen hän näki miesten päitten
takaa pyssynpiippujen välähdyksen. Rivi pistinniekkoja sotamiehiä
tunkeutui töykeästi joukon ja oven väliin.

"Ulos talosta!" komensi upseeri.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Wheaton.

"Sitä, että tuomari Stillman on kutsunut sotaväkeä avuksi pankin
kultavarastoja suojelemaan, siinä kaikki. Kas niin, kiiruhtakaa nyt
väleen ulos!"

Miehet epäröivät ensin, mutta tottelivat sitten nyreinä, sillä ottelu
Setä Samin sinisten poikien kanssa johtaisi vain arveluttaviin
seurauksiin.

"He varastavat meiltä omien sotilaittemme avulla", virkkoi Wheaton kun
he tulivat kadulle.

"Niin", vastasi Glenister synkästi. "Olemme koettaneet
pitää lakia kunniassa, mutta meidät pakotetaan palaamaan
alkuperäisiin menettelytapoihimme. Se johtaa täällä vielä veriseen
yhteentörmäykseen."



XVII.

KURKISTUSREIÄN VALO- JA VARJOPUOLET.


Wheaton kutsui eräänä päivänä koolle ruotsalaiset sekä näiden
asianajajat ja ehdotti, että taisteluvoimat yhdistettäisiin. Dextry,
joka oli palannut vuoristoretkeilyltään, oli myöskin mukana.
Neuvottelut olivat loppuneet, sanoi hän.

"Meillä on ollut salapoliiseja toimessa viiden viikon aikana",
huomautti ruotsalaisten asianajaja, "mutta he eivät ole saaneet
selvillä enempää kuin mitä jo tiedämme."

Dextry ei virkkanut siihen mitään, mutta seuraavana yönä hänen nähtiin
olevan ahkerassa puuhassa Mac Namaran konttorihuoneet naapuritalossa.
Hän oli vuokrannut pihahuoneen ylimmästä kerroksesta, ja Glenisterin
avulla hän sahasi aukon ullakkokattoon ja kiipesi sieltä talon
ullakolle. Onneksi ei välimatka viereiseen taloon ollut pitkä, ja tuota
pikaa hän oli kenenkään huomaamatta hypännyt naapurikatolle ja sieltä
ullakolle. Hän ryömi varovasti ullakkopermannon poikkiparsia pitkin ja
mitattuaan, missä osapuilleen Mac Namaran konttori oli, hän kaiversi
pienen kurkistusreiän, josta hän hirrellä maaten saattoi nähdä
suurimman osan hänen allaan olevasta huoneesta. Tänne hän sijoittui
varhain seuraavana aamuna ja intiaaniomaisen kärsivällisesti vietti
täällä aikaansa seuraavan päivän iltaan saakka, jolloin hän ruumis
jäykkänä, nälkäisenä ja pahantuulisena tuli jälleen ihmisten ilmoille.

Kaivoksenomistajilla oli ollut uusi kokous, jossa päätettiin, että
Wheatonin olisi jälleen viipymättä lähdettävä San Fransiskoon "Santa
Marialla", joka par'aikaa oli satamassa. Hänen pitäisi siellä ryhtyä
lain vaatimiin toimenpiteihin sen johdosta ettei tuomioistuimen
määräyksiä ollut noudatettu, ja katsottiin voitavan toivoa, että hänen
onnistuisi kaikki vaikutusvaltansa käyttäen saada asia pikaiseen
ratkaisuun.

Aamun sarastaessa Dextry palasi tähystyspaikalleen ja vasta sydänyöllä
hän tuli tapaamaan Glenisteriä ja Wheatonia.

"He ovat vakoilleet teitä koko päivän, Wheaton", hän sanoi, "ja he
tietävät, että teidän pitäisi lähteä Yhdysvaltoihin. Teidät vangitaan
huomenna ennen aamiaista."

"Vangitaan! Mistä hyvästä?"

"En muista enää ihan tarkalleen -- kaksinnaimisesta, pahoinpitelystä,
vehkeilystä tai jostakin sellaisesta. Kaikissa tapauksissa teidät
aiotaan panna vankilaan, ja se on pääasia. Heidän mielestään te olette
ainoa lakimies, joka pystyy tuottamaan heille vaikeuksia, ja ainoa,
jota he eivät voi lahjoa."

"Mitä kaiken nimessä minä nyt teen? Ne vartioivat jokaikistä venettä,
joka lähtee rannasta, ja elleivät saa minua kiinni sitä tietä, tutkivat
ne koko laivan."

"Olen tuuminut kaikki valmiiksi", sanoi vanhus, johon vastukset
vaikuttavat vain kiihoittavasti.

"No, antakaa kuulua."

"Jättäkää juttu minun haltuuni. Sullokaa tavaranne laukkuihin ja olkaa
valmis lähtemään kahden tunnin kuluttua."

"Minä sanon teille, että he nuuskivat 'Santa Marian' kokasta perään
saakka", intti Wheaton vastaan, mutta Dextry oli jo mennyt.

"Parasta tehdä niin kuin hän sanoo. Hänen ehdotuksensa ovat aina
järkeviä", tyynnytti Glenister häntä, ja Wheaton ryhtyi
matkavalmisteluihin.

Sillä välin oli iäkäs malminetsijä ryhtynyt järjestelmällisesti
tutkimaan kaikkia kaupungin pelihuoneita ja aloittanut pääkadun
toisesta päästä. Vaikka olikin jo myöhäinen ilta käsissä, oli elämä
vielä vilkasta, ja lopulta hän löysi haettavansa "Mustan Pekan"
äärestä, tervantuoksua vaatteissa ja meren laulavaa sävyä meluisessa
naurussaan. Dextry vei hänet syrjemmälle.

"Mac, sinussa on kaksi ominaisuutta, joita voi jotenkuten käyttää,
toinen on sinun vaiteliaisuutesi, toinen merimiestaitosi. Muuten olet
parantumaton juopporatti."

Merimies virnisti.

"Mitä sinä nyt haluat! Jos on kysymys rahoista tai liikeasioista, niin
laputa tiehesi äläkä häiritse kunnon merimiestä hänen huvituksissaan.
Jos on tapella tarvis, niin anna minulle tuo hattu."

"Minä haluan, että herätät lämmittäjäsi ja panet höyryn kuntoon
hinaajaasi ja odotat minua laiturin luona. Sinut on vuokrattu
neljäksikolmatta tunniksi ja -- muista tarkoin, ei sanaakaan!"

"Mene hornan tuuttiin! Minun rinnallani ovat Egyptin sfinksit
puheliaita kuin fonograafit."

Vanhus ohjasi nyt kulkunsa kahvila Pohjolaan. Näytäntöä kesti yhä, ja
hän löysi helposti henkilön, jota hän haki.

"Olen iloinen, että tapasin teidät, kapteeni. Se säästi minulta vaivan
soudattaa itseni laivaan pimeässä."

Dextry vei hänet tyhjään nurkkaukseen.

"Minä ja toverini haluamme lähettää mukananne erään henkilön San
Fransiskoon."

"Käy päinsä."

"Niin, mutta nähkääs... hm... asiassa on pieni mutta", sanoi Dextry
epäröiden, sillä hänestä oli vastenmielistä pyydellä. -- "Lähettimme on
asianajaja Wheaton, ja Mac Namaran joukko yrittää pidättää hänet."

"En ymmärrä oikein."

"He ovat hankkineet vangitsemismääräyksen ja aikovat huomenna vaania
häntä rannalla. Nyt me toivomme, että te..."

"Herra Dextry, minä en halua sekaantua rettelöihin. Minulla on
ammatissani sitä lajia vallan tarpeeksi."

"Mutta kuulkaas nyt", selitti toinen. "Meidän täytyy lähettää hänet,
jotta hän voisi panna ison rummun pärisemään San Fransiskossa. Meille
on pantu kettu tuomariksi, ja nyt meidät on asetettu umpikujaan ja
aiotaan pysyttää siinä."

"Olen pahoillani, etten voi auttaa teitä, Dextry, mutta olen jo kerran
aiemmin ollut mukana asioissanne, ja se saa riittää."

"Nyt ei ole kysymys karkausyrityksestä. Teille ei koidu siitä mitään
hankaluutta", aloitti Dextry, mutta kapteeni keskeytti hänet:

"Ei kannata keskustella siitä enempää. Minä en suostu."

"Ette suostu, niinkö sanoitte", virkkoi vanhus, jonka kärsivällisyys
alkoi loppua. "Kuulkaa nyt kumminkin vielä hetki minua. Jokainen
leirissä tietää, että poika ja minä olemme rehtiä väkeä, ja nyt meidät
yritetään nitistää. On ihan välttämätöntä, että asianajajamme lähtee
huomenillalla, muuten täkäläinen roistokopla panettaa hänet putkaan
jonkun tekosyyn nojalla, niin ettei hän voisi päästä kosketuksiin
ylioikeuden kanssa. Mutta hän lähtee kaikissa tapauksissa ja lisäksi
teidän laivassanne. Minä puhun niinkuin mies miehelle puhuu. Ellette
ota häntä mukaan, menen täältä suoraan terveystarkastajan puheille --
hän on hyvä ystäväni -- ja hän pidättää sekä teidät että laivanne. Minä
en olisi mielelläni menetellyt näin, eikä se muutenkaan ole tapaistani,
mutta hätä ei lue lakia. En ole milloinkaan ilmaissut salaisuutta. Minä
olen kuin suljettu kirja enkä aukaise suutani, ellette pakota minua
siihen. Mutta jos sen teen, olisi teidän aika etsiä jotakin muuta
hommattavaa. Tällainen on ehdotukseni."

Hän selitti kapteenille, kuinka asiat olisi järjestettävä. Kun hän oli
lopettanut, virkkoi kapteeni Stephens:

"Minulle ei ole milloinkaan puhuttu tällä tavoin -- ei koskaan. Olette
käyttänyt hyväksenne yliotettanne, ja nykyisten olosuhteiden vallitessa
minun on mahdoton evätä pyyntöänne. Teen kuten tahdotte, mutta en
senvuoksi, että pelkäisin uhkaustanne, vaan siksi että olen kuullut
vaikeuksistanne -- ja myöskin siksi, etten voi olla ihailematta
hämmästyttävää julkeuttanne." Tämän sanottuaan hän palasi aitioonsa.

Dextry palasi Wheatonin konttoriin. Taloa lähestyessään hän näki erään
olennon piileskelevän viereisen talon porttikäytävässä.

"Taloa vartioidaan", hän sanoi päästyään asianajajan huoneeseen. "Onko
täällä takaovea? Hyvä on. Jättäkää kynttilä palamaan ja menkäämme
toisesta ovesta."

He hiipivät huomaamattomina syyspimeää, luikertelevaa käytävää pitkin,
ja pääsivät eräälle takakadulle. Liejuisia lätäkköjä ja tunkioita
sotkien ja monia kiertoteitä kulkien he saapuivat lopulta laiturille,
jossa Macin hinaajan tulet jo loistivat.

Höyryä oli tarpeeksi, ja kun kapteeni oli ottanut heidät vastaan, antoi
Dextry hänelle tarpeelliset ohjeet, jotka kapteeni nyökkäsi
tajunneensa. Glenister ja Dextry sanoivat nyt hyvästit Wheatonille, ja
pikku alus irroitti kiinnitystouvit ja puikkelehti myötävirtaa kunnes
katosi meren pimeään.

"Nyt minä menen sammuttamaan valot Wheatonin huoneesta, jotta vartijat
luulevat hänen menneen makuulle."

"Ja minä otan aamun koittaessa sinun paikkasi Mac Namaran ullakolla",
virkkoi Glenister. "Luulenpa, että leirissä syntyy elämää, kun he eivät
löydäkään asianajajaa."

He palasivat samaa tietä, jota olivat tulleetkin Wheatonin huoneeseen,
sammuttivat valot, hiipivät jälleen ulos, sitten kotiin ja vuoteeseen.
Aamuhämärissä Glenister nousi ja lähti etsimään Dextryn tähystysreikää
Mac Namaran ullakolta.

Maata pitkällään yhdellä ainoalla hirrellä ja tuijottaa kiinteästi
permannossa olevasta reiästä ei ole suinkaan miellyttävä asento ja
Glenisteristä tuntui, etteivät tunnit sinä päivänä ottaneet koskaan
loppuakseen. Hänen jalkojaan alkoi särkeä sietämättömällä tavalla,
mutta talon hento rakennustapa ei sallinut hänen paljoakaan liikahdella
niin kauan kuin joku oli huoneessa. Eikä hän sitä paitsi olisi hevin
liikahdellutkaan, niin jännittyneenä hän tarkkaili mitä hänen allaan
tapahtui.

Ensin saapui paikalle poliisikomissaari ja tiedotti, ettei hänen ollut
onnistunut löytää Wheatonia.

"Hän lähti huoneestaan johonkin aikaan yöstä. Mieheni näkivät hänen
huoneessaan tulta kello kahteen saakka. Kello seitsemän me murtauduimme
sisään, mutta hän oli poissa."

"Hän on ilmeisesti saanut vihiä aikeistamme. Lähettäkää miehiä 'Santa
Mariaan' ja tutkikaa koko laiva kölistä mastonhuippuun saakka.
Vartioikaa myöskin rantoja; hän voi lähteä jossakin pienemmässä
aluksessa. Pitäkää itse silmällä matkustajia, jotka menevät laivaan.
Älkää luottako kehenkään muuhun, sillä on mahdollista, että hän yrittää
laivaan valepukuisena. Hän voi pukeutua esimerkiksi naisen asuun.
Ymmärrättehän -- satamassa on vain yksi laiva -- eikä hän saa päästä
käsistämme."

"Eikä pääsekään", vakuutti Vorhees ponnekkaasti, ja ullakolla lojuva
kuuntelija hymyili vahingoniloisesti, sillä samalla hetkellä Macin
pikku hinaaja keinui parikymmentä penikulmaa alempana höyrylaivan
kulkuväylällä ja sen pienessä hytissä istui Wheaton aamiaistaan
särpimässä.

Aamupäivä kului verkkaisesti, ja kun ei asianajajasta kuulunut tietoja,
kasvoi Mac Namaran levottomuus hetki hetkeltä. Kello kaksitoista saapui
Vorhees jälleen ja ilmoitti, että matkustajat olivat kaikki jo
laivassa, joka oli lähtövalmis.

"Lempo soikoon, hän on siis pujahtanut käsistämme!" ärähti Mac Namara.

"Ei, ei ole. Mahdollisesti hän on kätkeytynyt hiilihinkaloon, mutta
minä puolestani luulen, että hän on yhä maissa ja aikoo viime hetkessä
yrittää laivaan kun tämä jo on liikkeessä. Hän ei ole poistunut
rannalta aamun jälkeen, se ainakin on varma asia. Lähden nyt neljän
miehen kanssa tutkimaan laivan uudelleen. Ellemme saa häntä käsiimme,
uskallan lyödä vetoa, että hän piilotteleikse jossakin kaupungilla, ja
me saamme hänet kiinni myöhemmin. Olen sijoittanut väkeä pitkin rantaa
kahden penikulman matkan."

"Hän ei saa lähteä täältä. Jos hän pääsee San Fransiskoon... Sanokaa
miehillenne, että minä annan viisisataa dollaria sille, joka hänet
löytää."

Kolmea tuntia myöhemmin Vorhees oli jälleen paikalla.

"Laiva lähti ilman häntä."

Mac Namaralta pääsi kirous.

"Sitä en usko. Hän on puijannut teitä. Tiedän, että niin on."

Glenister pureskeli voileipää ja tunsi sydämessään rajatonta
mielihyvää. Iltapäivällä hän huomasi Struven tulleen huoneeseen. Mies
oli ilmeisesti juonut.

"Vai niin, hänen onnistui siis kumminkin livistää", hän aloitti. "Sitä
pelkäsinkin. Nokkela mies, tuo Wheaton."

"Hän ei ole livistänyt", sanoi Mac Namara. "Hän on yhä vielä
kaupungissa. Jos minä vain hänet tavoitan, pidän häntä tallella siihen
saakka kunnes lumi alkaa sulaa."

Struve istahti tuolille ja sytytti sikarin hieman vapisevin käsin.

"Olemme uskaltautuneet vietävän rohkeaan leikkiin, vai kuinka, Mac?
Luuletko, että onnistumme?"

Kuuntelija höristeli korviaan.

"Onnistua? Emmekö jo ole onnistuneet? Miksikä sinä siis nimität
nykyisiä tuloksiamme? Toivon vain, että saisimme Wheatonin käsiimme.
Hän tietää yhtä ja toista. Tietää vähän on jo vaarallista, tietää
enemmän on sitäkin pahempi. Saakeli! Olisipa minulla toinen mies
tuomarina. En tiedä, miksi otinkaan mukaani Stillmanin."

"Vallan oikein. Hän on liian heikko. Ihan selkärangaton. Häntä ei voi
lähestulkoonkaan verrata hänen sisarensa tyttäreen. Siinä vasta on
tyttö! Sanopa, mitä olisimme tehneet ilman häntä? Hän on helmi!"

Glenister tunsi, kuinka kaikki hänen lihaksensa jännittyivät. Mitä
oikeutta tuolla humalaisella oli puhua Helenestä tuolla tavalla?

"Hän on rohkea pikku typykkä, se on totinen tosi. Ajattelehan vain,
kuinka hyvin hän hoiti Glenisterin ja hänen typerän toverinsa.
Tarvittiin aikamoista rohkeutta matkustaa tänne mukana ne paperit,
jotka te lähetitte, ja ellei häntä olisi ollut, emme olisi milloinkaan
suoriutuneet niin hyvin kuin nyt olemme tehneet. Ihan naurattaa, kun
kuvittelee, että nuo kaksi päänarria piilottivat hänet hyttiinsä ja
itse makasivat jossakin välikannella ja että tytöllä oli kaiken aikaa
paperimme povessaan. Ja kun me sitten olemme valmiit ja tartumme
asioihin, saa hän puheillaan nuo miehet luovuttamaan kaivoksensa meille
ilman vähäisintäkään vastarintaa. Sitä voi totisesti sanoa miehen
alttiudeksi."

Glenisterin kynnet painuivat syvälle lihaan ja hänen kasvonsa
muuttuivat kalmankalpeiksi, kun hän kuuli nämä sanat. Hän ei voinut
niitä ensin käsittää. Ne saattoivat hänet pahoinvoivaksi --
ruumiillisesti kipeäksi -- ja viisi minuuttia hän ponnisteli kaikin
voimin karkoittaakseen sen epäluulon, sen hirveän tunteen, jonka
asianajajan sanat olivat synnyttäneet. Hän ei ollut luonteeltaan
epäluuloinen, ja nuori tyttö oli tuntunut hänestä niin puhtaalta, niin
erilaiselta kuin muut, niin enkelimäisen viattomalta. Hän oli rakastanut
häntä ja tuntenut sisässään, että Helenekin kerran voisi häntä
rakastaa. Hänen suurissa kirkkaissa silmissään hän ei ollut huomannut
loukkoa, johon valheellisuus olisi voinut kätkeytyä. Ja nyt, hyvä
Jumala! Ei voinut olla mahdollista, että Helene oli kaiken aikaa
tiennyt tämän. Hän ei ollut vähään aikaan kuunnellut Struven puhelua,
mutta sitten hän kurkisti jälleen reiästään.

Mac Namara seisoi ikkunan ääressä ja katseli pimeälle kadulle selkä
päin Struvea, joka yhä jaaritteli Helenestä. Glenister kiristeli
hampaitaan ja hänessä syntyi mieletön himo päästää raivonsa
valloilleen, repiä paljain käsin ohuet permantolaudat rikki ja
heittäytyä kuin koston raivotar näiden miesten kimppuun.

"Heti ensimmäisestä hetkestä minä miellyin häneen", jatkoi Struve. Hän
vaikeni hetkeksi, ja kun hän alkoi jälleen puhua, olivat hänen
piirteensä muuttuneet.

"Kuules, Mac, minä olen hullaantunut häneen. Sanon sinulle,
tolkuttomasti hullaantunut -- ja hän pitää minusta -- tiedän sen -- tai
ainakin hän voisi..."

"Tarkoitatko, että olet häneen rakastunut", kysyi Mac Namara
kääntymättä. Kysymys tuntui tehdyn täysin välinpitämättömästi, mutta
missä valo osui häneen käsilleen, näki Glenister, että veri oli niistä
tyystin kadonnut.

"Rakastunut häneen? No -- kuinkahan lienee -- hahahaa! Sinä tiedät,
kuinka miehet..." kerskui Struve julkeasti. Hänen piirteensä olivat
julmat ja eläimelliset. -- "Olen saanut tuomarin minne tahdon ja minä
saan tyttärenkin..."

Hänen tökeröt sanansa katkesivat korisevaan mutinaan, sillä Mao Namara
oli sanaa lausumatta hypännyt esiin ja tarttunut häntä kurkusta sekä
painanut häntä seinää vasten. Glenister näki tuon kookkaan ja
tukevatekoisen miehen Struven kurkulla ja sitten päästävän vasemman
kätensä valahtamaan sivulle ja pitelevän oikeallaan avutonta uhriaan,
joka vääntelehti tuskissaan ja raivoisasti yritti tehdä vastarintaa.
Mac Namara katseli suoraan häntä kasvoihin. Tämä reutoi ja kiemurteli
toisen raudanlujassa otteessa, joka oli pusertaa hengen hänen
ruumiistaan. Seuraavina pitkinä minuutteina Mac Namara kumartui
eteenpäin pusertaen häntä kaikella painollaan, vasen käsi selän takana
ja jalat jännitettyinä niin että lihakset jäykkenivät raudankoviksi, ja
tarkkaili, kuinka hänen uhrinsa vastustuskyky vähitellen heikkeni.

Struven voimat loppuivat pian tyystin, leuka loksahti lerpalleen, kieli
tunkeutui ulos suusta, sitten hän oli liikkumaton. Mac Kamara paiskasi
hänet lattialle, jonne hän jysähti suu alaspäin, ja seisoi sitten
hetken aikaa häntä katsellen. Sitten Mac Namara katosi Glenisterin
näkyvistä, mutta palasi pian kädessä vesikannu. Hän potkaisi elottoman
näköistä ruumista, niin että se kääntyi selälleen, ja tyhjensi hänen
päälleen vesikannun. Sitten hän vei vesikannun pois, istahti tuolille,
sytytti sikarin ja katseli, kuinka elämä hiljalleen palasi hänen
uhrinsa ruumiiseen. Hän ei liikuttanut sormeaankaan auttaakseen häntä
nousemaan vesilätäköstä.

Struve voihki ja puhkui, kääntyi kyljelleen ja nousi vihdoin
vaivalloisesti seisaalleen. Hänen silmissään oli pelästynyt ilme, ja
humalaa oli seurannut pelko -- hän pelkäsi hirveästi sitä jättiläistä,
joka tuossa istui ja poltti sikariaan ja tuijotti häneen jäykästi ja
kylmästi. Hän tapaili epävarmasti kurkkuaan ja voihkaisi jälleen.

"Miksi näin teit?" hän kuiskasi, mutta toinen ei ollut kuulevinaan. Hän
koetti nousta, mutta polvet pettivät ja hän kompastui. Lopulta hänen
sentään onnistui kömpiä ylös ja päästä ovelle. Vasta nyt Mac Namara
puhutteli häntä, hampaittensa raosta, ottamatta sikaria suustaan.

"Älä milloinkaan enää puhu hänestä. Hänestä tulee minun vaimoni."

Jäätyään yksikseen hän katseli uteliaana kattoon. "Onpas tässä
hökkelissä rottia", hän tuumi itsekseen. "Olin vast'ikään kuulevinani
kokonaisen parven tuolla liikkuvan."

Muutamia minuutteja myöhemmin pujahti joku olento naapuritalon katolle
ja sieltä maahan. Jonkun matkan päässä näkyi Struve hitaasti
laahustavan eteenpäin. Jos joku vieras olisi heidät nähnyt, olisi hänen
ollut vaikea päätellä, kumpi näistä miehistä tunsi kurkussaan murhaavan
otteen jäljet, sillä molemmat näyttivät niin kurjilta ja piestyiltä ja
molemmat horjahtelivat kävellessään.



XVIII.

JANON TUSKAT.


Glenister oli vaistomaisesti suunnannut askelensa mökkiään kohti, mutta
jätettyään taakseen valaistut kadut hän muisti väristen, kuinka
yksinäinen ja äänetön se oli. Ei, tällä hetkellä ei kotiin! Hän ei
voisi sietää yksinäisyyttä eikä seurustelua omien ajatustensa kanssa.
Hän ei uskaltanut olla yksin. Dextry oli tietenkin alhaalla kaupungissa
ja hänen itsensäkin oli mentävä sinne, missä saisi nähdä elämää ja
valoa ympärillään. Hän kosketti huuliaan kielellään ja huomasi, että ne
olivat turvonneet ja kuivat.

Joskus menneinä vuosina oli sattunut, että hän oli saapunut kotiin
pitkän marssin näännyttämänä, taisteltuaan tuntikausia pakkasta ja
nälkää vastaan, kaikki jäsenet väsymyksestä pakottaen, vaatteet märkinä
ja jäykkinä, mieli masentuneena ja synkkänä. Sellaisina harvinaisina
hetkinä hän oli tuntenut polttavaa janoa, janoa, joka kalvci ja
kuivatti hänen sisuksiaan, kunnes hänestä tuntui, että kaikki luutkin
hänen ruumiissaan himoitsivat kuumeisesti jotakin, millä niiden janoa
sammuttaa. Se ei ollut veden janoa, ei janoa, jonka voi sammuttaa
kourallisella lunta, vaan sitä hermoihin patoutunutta rajua himoa, joka
vaatii jotakin huumaavaa, kiihdyttävää, tulista juomaa, joka polttaa ja
kuluttaa. Viskyä -- konjakkia! Muistellessaan tätä villiä himoa, joka
toisinaan oli hänetkin vallannut, hän tunsi osanottoa niitä onnettomia
kohtaan, jotka olivat liian heikkoja vastustaakseen moisia kiusauksia.

Kauhukseen hän totesi itsessään samanlaisen hirveän janon, ikäänkuin
hän olisi par'aikaa ankaran pakkasen kynsissä ja loputtomien,
väsyttävien penikulmien uuvuttama. Se ei ollut mieletöntä halua
hukuttaa ajatukset tai karkoittaa se suru, jonka kouriin hän oli
joutunut, se oli vain janon tunnetta. Janoa, pakottavaa, värähdyttävää,
ruumiillista himoa päästä sammuttamaan se tuli, joka hänessä paloi. Hän
muisti, että oli kulunut kokonainen vuosi siitä kuin hän oli maistanut
tippaakaan viskyä. Kuluneitten viime hetkien kuume oli kuivannut hänen
ruumiinsa koko solurakenteen.

Kun hän työnteli syrjään miehiä kahvila Pohjolan tarjoilupöydän
ympäriltä, luovuttivat lähinnä seisovat hänelle paikkansa, sillä he
tunsivat sen janon, joka paljastuu miehen kasvoista. Heidän
esiintymisensä palautti Glenisterin mielen tasapainoon ja hän vetäytyi
pois joukosta. Hän ei mielinyt humaltua vetelehtijöitten ja jätkien
parissa. Sen piti tapahtua ihmiskatseilta piilossa. Eihän siinä ollut
mitään ylpeiltävää. Hänen oikealla puolellaan seisova mies kohotti
lasinsa, ja nuorta miestä tukahdutti raivokas halu temmata lasi hänen
kädestään. Hän malttoi mielensä ja kiiruhti teatterihuoneeseen,
vetäytyi erääseen aitioon ja työnsi oviverhot eteen.

"Viskyä!" sanoi hän paksulla äänellä eräälle tarjoilijalle. "Tuokaa
tänne heti! Ettekö kuule! Viskyä!"

Cherry Malotte oli nähnyt hänen tulevan ja menevän aitioon. Hän nousi
tuoliltaan ja lähti hänen luoksensa kursailematta.

"Mikä poikaa vaivaa?" hän kysyi.

"Ah, olen iloinen, että tulit. Juttele minulle."

"Kiitoksia paljon harvoista, mutta valikoiduista kohteliaisuuksistasi",
nauroi tyttö. "Mikset samalla pyydä, että kertoisin hupaisia
alkuperäisiä juttuja? Näytät siltä kuin olisit myynyt voin ja
kadottanut rahat. Mikä sinua vaivaa?"

Hän jutteli hetken aikaa, kunnes tarjoilija saapui. Nähdessään, mitä
tällä oli tarjottimellaan, hän sieppasi lasin ja tyhjensi sen
lattialle. Glenister kimmahti pystyyn ja tarttui häntä ranteeseen.

"Mitä sinä tällä tarkoitat?" hän ärähti.

"Se oli viskyä, poika, ja sinä et juo."

"Viskyä tietenkin. Tuokaa toinen lasillinen", hän huusi
tarjoilijattarelle.

"Mikä sinua vaivaa?" penäsi tyttö vielä kerran. "En ole nähnyt sinua
milloinkaan tällaisena. Sinä tiedät, ettet juo. Minä en salli sinun
sitä tehdä. Juoda -- juoda, sellainen sopii tyhjäntoimittajille ja
mielettömille. Älä juo, Roy! Onko sinulle tapahtunut jotakin ikävää?"

"Minä sanon sinulle, että minun on jano ja minä haluan juoda. Voitko
sinä aavistaa, miltä tuntuu, kun sisässä palaa ja suonet ovat
kuivuneet?"

"Koskeeko se sitä tyttöä?" sanoi Cherry tyynen vakavasti. "Hän on
pettänyt sinut."

"Niin onkin -- entä sitten? Minun on jano. Hän menee Mac Namaran kanssa
naimisiin. Minä olen ollut narri."

Hän kiristeli hampaitaan ja tarttui lasiin, jonka tarjoilija oli
tuonut.

"Mac Namara on roisto, mutta hän on myöskin mies eikä ole milloinkaan
maistanut väkeviä."

Cherry lausui tämän tyynesti ja kevyesti, mutta Glenister pysäytti
lasin puolitiehen suuhunsa.

"Mitä se tähän kuuluu? Sinähän paasaat kuin raittiussaarnaaja.
Hyveellisyys somistaa sinua tavattomasti."

Tyttö punehtui, mutta jatkoi:

"Juolahti vain mieleeni, että ellet ole kyllin vahva hallitsemaan
kurkkuasi, et ole liioin kyllin vahva voittamaan miestä, joka hallitsee
itseänsä."

Glenister silmäili hetken aikaa viskylasiaan ja pani sen sitten
takaisin tarjottimelle.

"Tuokaa tänne pari lasillista sokerivettä", hän sanoi, ja nauraen, mikä
meikein kuulosti nyyhkytykseltä, Cherry Malotte kumartui eteenpäin ja
suuteli häntä.

"Sinä olet liian hyvä upottaaksesi surut lasiin. Kerro nyt minulle
kaikki."

"Ah, se on liian pitkä juttu. Olen vast'ikään saanut tietää, että tyttö
on mukana tuomarin ja Mac Namaran hommissa -- siinä kaikki. Hän on
heidän lähettinsä -- heidän vakoilijansa. Hän toi tänne Struvelle
asiapaperit ja sai Dextryn ja minut luovuttamaan heille kaivoksen. Hän
sai meidät luottamaan lakiin ja hänen enoonsa. Niin, hän hypnotisoi
minut luovuttamaan omaisuuteni ja antamaan sen hänen sulhaselleen,
tuolle kirotulle juonenpunojalle. Ah, hän on aika veijari,
viattomuudestaan huolimatta. Kun hän hymyilee, tuntee itsensä iloiseksi
ja sydäntä lämmittää, ja hänen silmänsä ovat kirkkaat ja puhtaat kuin
vuoristojärvi, mutta hän on valheellinen -- hän on kiero -- ja -- hyvä
Jumala, kuinka minä häntä rakastan?" Hän peitti kasvot käsiinsä.

Kun Cherry Malotte hetki sitten koetti puolustaa häntä häntä itseään
vastaan, oli hän avomielinen ja luonnollinen, mutta nyt kun oli puhe
hänen kilpailijattarestaan, tapahtui hänessä muutos, jota Glenister ei
kuitenkaan huomannut. Tyttö omaksui jälleen sen osan, johon hän
tavallisesti naamioitui, ja hänen silmänsä eivät olleet enää
miellyttävät katsella.

"Minä olisin voinut sanoa tämän kaiken jo aikoja sitten ja enemmänkin."

"Enemmän? Mitä enemmän?"

"Muistatko, että tulin ilmoittamaan sinulle ja Dextrylle, että teidän
luonanne aiottiin tulla etsimään varastettua kultaa? No niin -- se
tyttö opasti heidät oikealle tielle. Sain sen myöhemmin selville.
Hänellä on avain Mac Namaran kassaholviin, jossa teidän kultanne
säilytetään, ja hänpä se ohjaa tuomariakin eikä suinkaan Mac Namara."

Tyttö valehteli sulavasti ja Glenister uskoi häntä.

"Muistat kai, että he murtautuivat sinun kassa-arkkuusi ja ryöstivät
rahasi?"

"Entä sitten?"

"Mistä he saivat tietää, että teillä oli siellä kymmenentuhatta
dollaria?"

"Sitä en tiedä."

"Mutta minäpä tiedän. Dextry oli puhunut asiasta hänelle."

Glenister nousi.

"En halua kuunnella enempää. Tulen hulluksi. Sisässäni kiehuu, sillä en
ole milloinkaan ollut mukana tämänmoisessa taistelussa. Näetkös, olen
elänyt kuin nauta nämä viime vuodet. Kun teki mieleni juoda, minä join;
mitä halusin, sen sain, sillä olin kyllin vahva ottamaan. Tämä on
minulle jotakin uutta. Minä menen nyt alas saadakseni ajatella muita
asioita ja sitten menen kotiin."

Kun Glenister oli poistunut, istui nuori nainen pitkän aikaa paikallaan
nojaten aitiosuojakkeeseen ja silmäten alas katsomoon. Näytäntö oli
loppunut ja tanssi alkanut, mutta hän ei sitä erikoisesti huomannut,
sillä hän hautoi ajatuksia kiihkeästi kuin henkilö, joka tuntee pitkän
ja väsyttävän etsiskelynsä pian päättyvän. Hän ei huomannut, että
Bronco Kid teki hänelle merkkejä, eikä liioin miestä, joka oli tämän
seurassa, minkä vuoksi pankinpitäjä opasti seuralaisensa tytön aitioon.
Hän esitteli miehen herra Champianiksi.

"Haluatteko tanssia?" kysyi vastatullut.

"En, mieluummin katselen. Tunnen tällä hetkellä seurustelun kaipuuta.
Te olette maailmanmies, herra Champian. Oletteko kuullut mitään uutta
ja huvittavaa? Häväistysjuttuja tai muuta sellaista?"

"Enpä voi kehua. Vaimoni hoitelee sitä puolta koko perheen puolesta.
Mutta tiedän kyllä, että sitä lajia on kasaantunut aika paljon. On
huvittavaa tarkata sitä ilmettä, joka liikkuu eräitten täkäläisten
kasvoilla, ikäänkuin emme kaikki olisi samanarvoisia kolmannenkuudetta
asteen pohjoispuolella. En ole milloinkaan kuullut mokomaa."

"Jotakin uutta ja huomiota herättävää?" kysyi Bronco hieman
innostuneempana.

"Mitä viimeksi kuulin koski tuomarin sisarentytärtä, neiti Chesteriä."

Cherry Malotte kääntyi äkkiä puhujaan päin, ja Bronco Kid laski
jalkansa hitaasti lattialle.

"Mitä niin?" kysyi tyttö.

"Kaikesta päättäen hän on pannut maineensa alttiiksi tuon nousukkaan
Glenisterin seurassa, kun hän saapui tänne viime keväänä. Hyvin
kainostelematta, mikäli vaimoni väittää. Hän oli näet mukana samassa
laivassa ja sanoo nyt, että häväistysjuttu oli ihan täydellinen."

Ahaa! Glenister oli kertonut vain puoli tarinaa, tuumi Cherry Mätätte.
Totuus oli nyt paljastumaisillaan. Samalla hetkellä Champian tuumi
itsekseen, että tämä nainen hänen edessään oli kuin täysiverinen
tanssisalikeiju, viekas, lemmenkade, vahingoniloinen seikkailijatar.

"Ja se naikkonen tekeytyy hienon maailman naiseksi", tyttö ivaili.

"Hän onkin hieno", sanoi siihen Kid. Hän istui jäykkänä ja suorana
tuolillaan ja hänen nyrkkiin puristettujen kouriensa rystyset olivat
valkoiset. Aition hämärässä eivät toiset huomanneet, että hän oli
kalmankalpea, eikä hän enää puhunutkaan mitään, sanoihan vain hyvästi
Champianille, kun tämä hetken kuluttua poistui. Mutta kun ovi oli hänen
takanaan sulkeutunut, nousi Kid ja ojenteli jäseniään ei väsymyksestä
vaan ikäänkuin norjentaakseen lihaksiaan sen pitkän jännityksen
jälkeen, jonka ne olivat saaneet kestää. Hän kostutti huuliaan
kielellä, ja suu oli ihan kuiva. Cherry katsahti tällöin häneen.

"Miksi irvistelet tuolla tavoin?" Kun valo osui hänen kasvoilleen,
hämmästyi hän aika lailla. -- "Minkälaiselta sinä näytätkään! Mikä
sinua vaivaa? Voitko pahoin?"

"En, ei minua mikään vaivaa", vastasi toinen käheällä äänellä.

"Oletko sinäkin rakastunut siihen tyttöön? Hänhän on pannut kaikkien
miesten päät pyörälle."

Hän väänteli käsiään, mikä on paha merkki henkilössä, joka on valmis
melkein vaikka mihin, ja kun hän näki Glenisterin kulkevan par'aikaa
tanssisalin poikki, puhkesi hän sanomaan:

"Minä voisin surmata hänet."

"Niin minäkin", virkkoi Kid ja lähti aitiosta hyvästiä sanomatta.



XIX.

PELIHIMO.


Pitkän tovin Cherry Malotte istui hiljaisissa mietteissään ja tuijotti
eteensä silmin, jotka eivät nähneet mitään. Hänen kasvoilleen ilmestyi
vähitellen teräviä ja pahaenteisiä piirteitä. Silloin tällöin hän
huudahti kärsimättömästi, ikäänkuin se salajuoni, jota hän par'aikaa
suunnitteli, tuntuisi turhalta, ja hän nousi kävelemään ahtaassa
aitiossaan. Hän ei tajunnut ajan kulumista ja oli viettänyt paikallaan
noin kaksi tuntia, kun hän kuuli naapuriaitiosta sanan, joka pani hänet
hätkähtämään, ja hänen hajamielisyytensä irtautui hänestä kuin vaippa.
Joku puhui Glenisteristä, ja hänen äänensä värisi kiihtymystä.

"En ole mokomaa nähnyt Virgina Cityn aikojen jälkeen kolmetoista vuotta
sitten. Hän on varma."

"Ehkä on", vastasi toinen epäillen, "mutta minä vain en halua asettua
taaksesi. En ole vielä koskaan pannut peliin ropoakaan."

"No, lainaa sitten minulle rahaa. Tunnin perästä maksan takaisin. Sanon
sinulle, että hän on yhtä varma kuin jos sinulla olisi jo rahat
kourassasi. Tämä on hänen elämänsä suuri hetki. Viidentoista minuutin
kuluttua emme voi päästä hänen pöytänsä lähelle, sillä kaikki kaupungin
ammattipelaajat kerääntyvät paikalle."

"Minä panen viisikymmentä dollaria yhteisesti", vastasi toinen, ja
hänen äänensä ilmaisi, että toisen kiihko oli osittain tarttunut
häneenkin.

Cherry Malotte sai keskustelusta sen verran selville, että Glenister
oli pelaamassa ja että tällä oli sellainen onni mukanaan, että se
herätti kateutta kaikissa tienoon pelaajissa. Hän poistui
kätköpaikastaan, ja kun hän astui portaita alas, kohtasi häntä tavaton
näky. Tanssisali oli miltei tyhjä; soittajat vain hieroivat viulujaan
ja sujuttelivat klarinettejaan koettaen turhaan viekoitella takaisin
sitä nopeasti kasvavaa joukkoa, joka täytti tungokseen asti peilisalin
ja ulottui ovelle saakka. Pahin tungos vallitsi erään pöydän ympärillä.
Cherry ei voinut nähdä, mitä siellä tapahtui, sillä miehiä ja naisia
oli pöydän ympärillä kymmenkertaisessa rivissä ja toisia oli kiivennyt
tuoleille ja pöydille. Äkkiä syntyi tavaton melu ja sitä seurasi
kuolemanhiljaisuus ja sitten kuului jälleen hopean helinää. Hetki
vielä, ja joukko alkoi jälleen puhella ja nauraa.

Yleinen kiihtymys alkoi tarttua Cherryynkin, vaikka hän tarkkasi pelin
kulkua kaukaa. Voitonriemuiset äänet, äkillinen hiljaisuus,
hermojännitys, jota tämä kaikki tulkitsi, puistatti häntäkin. Hän
huomasi tällöin Bronco Kidin, joka yritti raivata tietä hänen
luoksensa, ja hän lähti tätä vastaan. Kid pysähtyi ja nojasi seinää
vasten katsellen ohutta savuviirua, joka kohosi hänen savukkeestaan.
Hän näytti unohtaneen ympäristönsä eikä ilmaissut eleelläkään sitä
mielenliikutusta, jonka vallassa hän oli pari tuntia sitten ollut.

"Tämä on suurpiirteisen murhaavaa, vai kuinka?" sanoi tyttö. Pelaaja
nyökkäsi ja mutisi jotakin käsittämätöntä. "Mikset hoida pankkia? Eikö
tänään ole sinun vuorosi?"

"Lopetin eilen illalla."

"Hyvissä ajoin välttääksesi tämän illan jutun. Onneksi!"

"Niin, minä olen nyt tämän liikkeen omistaja. Ostin sen eilen."

"Taivaan nimessä! Hän voittaa siis sinun rahojasi."

"Niin, kahdeksantuhannen dollarin nopeudella minuutissa."

Cherry silmäili niitä pitkiä autioita pöytärivejä, joita oli
Glenisterin ja hänen pelitoveriensa takana. Uusi ääntensorina oli
merkkinä, että Glenister oli voittanut jälleen, ja nuoresta tytöstä
tuntui, että Bronco Kid oli liian tyyni, että hänen kätensä ja äänensä
olivat liian vakavat ja hänen katseensa liian kylmä vaikuttaakseen
luonnollisilta. Bronco Kid kääntyi häneen päin ja sanoi:

"Tarkoititko totta äskeisellä puheellasi?"

"En tiedä, mihin tähtäät."

"Sanoit, että voisit surmata Glenisterin?"

"Niin voisinkin."

"Etkö sinä siis rakastakaan häntä?"

"Minä vihaan häntä", keskeytti tyttö hänet.

Kid katseli häntä ilottomasti hymyillen, ja nähdessään samassa
crap-pelin pankinpitäjän lähtevän tyhjän pöytänsä äärestä, huusi
hän tämän luoksensa ja sanoi:

"Toby, minä toivon, että te rupeatte 'ajamaan ruumisvaunuja!' kun
Glenister siirtyy pelaamaan faaraota. Minä hoidan pankkia silloin.
Ymmärrättekö?"

"Totta kai! Aiotte antaa hänelle vähän 'työtä', vai kuinka?"

"En ole vielä milloinkaan täällä pelannut väärillä korteilla", huudahti
Kid, "muta minä aion nitistää tuon nousukkaan tänä iltana tai surmaan
hänet. Minä käytän 'hiekkajärjestelmää' ja haluan selittää teille
merkinantojeni tarkoituksen. Jos niissä erehdytte, saatatte meidät
pulaan ja kaikki menee päin mäntyä."

Hän selitteli merkkejään sanoin, joista maallikko ei olisi saanut
tolkkua, ja havainnollistutti ne melkein huomaamattomin sormen ja käden
elein. Tyttö seisoi koko ajan vieressä ja kuunteli jokaista sanaa
jännittyneen tarkkaavasti. Hän ei tarvinnut selityksiä, hän tunsi
kaikki sanakäänteet entuudestaan ja tiesi, että 'ruumisvaunuajurin'
tehtävänä oli käsitellä korttilaatikkoa, ja hän tunsi myöskin 'sisäisen
elämän' merkkijärjestelmän. Kaikki oli hänelle kuin lukisi avointa
kirjaa ja hän oppi nopeammin kuin Toby ne merkit, joita Bronco Kid
aikoi käyttää ilmoittaakseen, minkä kortin hän oli salaa pannut
laatikkoon tai minkä piti kädessään.

Kid oli valinnut 'hiekkajärjestelmän', s.o. hän käyttäisi rehellistä
laatikkoa, mutta sen sijaan korttileikkiä, jonka määrätyt kortit oli
hangattu hiekkapaperilla karheiksi niin että kun painoi hieman lujemmin
ylintä tai lyötyä korttia, alempi tarttui siihen, ja näin hän voi
tilaisuuden sattuessa pelata kaksi korttia yht'aikaa. Hiekkapaperin
jäljiltä heikosti kahahtava kortti ilmaisi kortteja jaettaessa, minne
merkitty kortti kulloinkin joutui.

Lopetettuaan neuvontansa pelisalin omistaja poistui, ja Cherry Malotte
koetti raivata itselleen tien rulettipöydän luo. Hän tahtoi nähdä
Glenisterin, mutta ei päässyt lähellekään. Hän oivalsi, että Glenister
oli jälleen voittanut, sillä vilahdus rulettipyörästä, joka hänen
onnistui nähdä miesten käsivarsien alta, osoitti, että ruudut olivat
melkein tyhjät.

Oli kysymys enää vain muutamista minuuteista, ja hän vetäytyi sen
vuoksi faaraopöydän luo, jonka ääressä Bronco Kid jo istui kortteja
jakamassa. Hänen kasvoillaan oli entinen välinpitämätön naamari, ja
hänen valkoiset hoikat sormensa liikkuivat hitaasti ja ehdottoman
varmasti. Hän odotti.

Muutaman hetken kuluttua joukko hylkäsi rulettipöydän ja siirtyi
faaraopöydän luo, Glenister muiden mukana. Hän ei ollut entisensä
kaltainen. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen ilmeensä oli
häikäilemättömän rohkea, hänen kauluksensa oli auki ja paljasti
voimakkaan jäntevän kaulan. Pelihimo oli raaistanut hänet, hänestä oli
tullut jälleen kesytön, väkivaltainen erämaan alkuihminen. Itsehillintä
ja arvokkuus olivat tyystin hävinneet. Hän oli yrittänyt kulkea
uudenaikaisia teitä, mutta ne eivät olleet sopineet hänelle. Hän liukui
alaspäin, ja entisyys nielaisi hänet.

Hän ei huomannut Cherry Malottea, kun hän istahti pöydän ääreen. Hän
näki vain pelin. Tyttö pusersi kouransa nyrkkiin ja toivoi kaikesta
sydämestään hänen tappiotaan.

"Mikä on sinun ylin määräsi, Kid?" Glenister kysyi.

"Sata ja kaksi", vastasi tämä.

Peli aloitettiin enemmittä selittelyittä. Kid hoiti korttinsa tyynesti
ja varmasti sekä otti tai jakoi voitot koneenomaisen tasaisesti.
Katselijat lakkasivat puhumasta ja valmistuivat näkemään jotakin
katsomisen arvoista, sillä nyt oli tulossa illan huippukohta. Faarao on
muitten pelien rinnalla kuin oikeata taistelua terävin asein.

Aluksi Glenister voitti säännöllisesti, kunnes tuli hetki, jolloin
kakkosella oli kokonainen kasa rahoja. Cherry näki Kidin
salamannopeasti antavan merkin Tobylle, ja seuraavassa tuokiossa hän
oli "vetäissyt" itselleen kakkosen ja toinen kakkonen hävisi. Se oli
hänen ensimmäinen varsinainen voittonsa, eivätkä pelaajat siitä
paljoakaan piitanneet. Puolentoista tunnin perästä olivat voitot
heikosti pankin taholla. Silloin Glenister virkkoi:

"Tämä käy liian hitaasti. Minä haluan peliin elämää."

"Antakaa mennä", vastasi Kid hymyillen. "Panokset kaksinkertaiset."

Nyt saattoi panna yhdelle kortille neljäsataa dollaria,
ja Kid aloittikin nyt vasta,vakavissaan pelin. Glenister
hävisi nyt säännöllisesti, ei tosin suuria summia, mutta
ärsyttävän säännöllisesti. Cherry huomasi aiemmin, kuin Kid itse
'ruumisvaunuajurin' vaikeuden selviytyi työssään kunnollisesti. Toby
oli mennä päästä pyörälle. Kid oli käänteissään liian nopsa, eikä
toinen uskaltanut lähettää hänelle hätämerkkiä peläten joutuvansa
joukon lynkattavaksi. Kid ei liioin voinut antaa apurilleen selityksiä,
koska hän pelkäsi, että joku joukosta jossa oli monta tempun taitajaa,
tarjoutuisi asettumaan hänen tilalleen. Hän voi vain katsella
pahaenteisesti tolkutonta apuriaan.

He eivät olleet ehtineet vielä pitkälle seuraavaa peliä, kun Cherry!
terävä silmä äkkäsi merkin, jonka Toby käsitti vallan väärin. Hän sanoi
silloin tyynesti tälle:

"Teidän tulisi voidella pontimet paremmin."

Bronco Kid ei voinut olla hymyilemättä. Huumorintaju ei ollut hänessä
tosin liian herkkä, mutta tämä Cherryn tekemä pisto oli toki sellainen,
että hän muistaisi sen aina ja kertoisi tulevina päivinä siitä
ihastuneena. Hän pelkäsi vain, että paikalla olisi faaraonpelaajia,
jotka ymmärtäisivät viittauksen, mutta sellaisia ei ollut. Hetken
perästä sanoi tyttö Tobylle:

"Luovuttakaa minulle paikkanne, te näytte kadottaneen ohjakset!"

Toby katsahti kysyvästi Kidiin, joka puolestaan sieppasi kuin lennosta
Cherryn rauhoittavan katseen ja nyökkäsi sitten hyväksymisen merkiksi.
Toby nousi ja istui hänen paikalleen. Kid tiesi, ettei Cherry tekisi
erehdyksiä; hänen terävää älyään oli terästämässä viha -- sen luki
selvästi hänen kasvoistaan. Jos Glenister tänä iltana pelastuisi
häviöstä, johtuisi se siitä, ettei mikään inhimillinen mahti siihen
pystyisi.

Kidin uudella liittolaisella oli vain yksi ajatus: Roy oli
nujerrettava! Hänet oli nöyryytettävä, taloudellisesti tuhottava,
saatettava naurunalaiseksi. Ehkä hän sitten palaisi hänen luoksensa,
kuten menneinä aikoina. Cherry oli kadottamaisillaan hänet -- tämä
olisi hänen ainoa mahdollisuutensa voittaa hänet takaisin itselleen.
Hän suoritti tehtävänsä kevyesti, ja hänen nopeutensa ja taitonsa
kannustivat Broncoakin, kunnes hänenkin aistinsa herkistyivät ja hänen
huomiokykynsä; tuli entistä terävämmäksi ja nopeammaksi. Glenister
noitui itsekseen kortteja. Hän oli kuin humalassa, ikäänkuin
viininhöyryt olisivat käärineet hänen aivonsa usvaan. Hän vääntelihe
tuolillaan, suonet pakottivat hänen niskassaan ja veri oli tunkeutunut
hänen päähänsä. Hetken kuluttua hän sanoi:

"Minä haluan korkeampaa panosta. Eihän tämä ole lasten peliä! Pankaamme
peli vapaaksi!"

Bronco loi riemuitsevan katseen tyttöön ja myöntyi Glenisterin
toivomukseen.

"Kuten haluatte. Olkoon rajana sininen taivas. Kasatkaa rahanne
kattoparsiin saakka."

Hän alkoi sekoittaa kortteja.

Roy pani sata puntaa 'tutunomaiselle' kortille. Kolmannella
kierroksella hän menetti sen. Hän pani seuraavalla kierroksella
kaksisataa ja menetti, neljäsataa ja menetti kolmannen kerran. Onni oli
kääntänyt hänelle selkänsä. Hän kiristeli hampaitaan ja koroitti
panokset kaksinkertaisiksi, kunnes ne olivat nousseet suunnattoman
korkeiksi. Kid jakoi kortteja yhä entisen tyynesti. Glenisterin valtasi
polttava raivo, jota hän ei voinut enää hillitä. Ne eivät olleet hänen
rahojaan -- välipä tuosta, vaikka ne menettäisikin. Hän tahtoi jatkaa,
kunnes voittaisi. Hänen täytyi voittaa.

Hän otti povitaskustaan nipun seteleitä, niin paksun, että hänen täytyi
pidellä sitä kaksin käsin. Katselijat näkivät, että siinä oli
enimmäkseen keltaisia seteleitä. Kukaan ei hiiskunut sanaakaan.
Glenister laski rahat ja katsahti pankinpitäjään, joka nyökkäsi
hyväksyvästi, minkä jälkeen hän työnsi rahat esiin, kunnes ne
pysähtyivät kuninkaalle. Hän pani kuparikolikon päällimmäiseksi
setelinipulle. Kaikki läsnäolijat hengähtivät syvään. Milloinkaan ei
näillä mailla ollut nähty moista panosta -- se edusti kokonaista
omaisuutta. Tästä kehittyi satu, jota sopi kertoa vielä
lastenlapsillekin, kuinka mies voi ansaita yhtenä iltana omaisuuden ja
menettää sen taas yhden korttikierroksen aikana.

Cherry Malotten sormet olivat jääkylmät ja häntä puistatti, niin että
tarkkailukoneen nappulat kalisivat, ja hänen sydämensä jyskytti niin
että hän tuskin voi hengittää, jotakin paksua kohosi hänen kurkkuunsa
ja hän oli tukehtumaisillaan. Jos Glenister voittaisi tällä kerralla,
lopettaisi hän heti, siitä oli tyttö varma. Entä jos hän menettäisi?
Ah! Mitä saattoi tuntea Kid, joka pelasi satunnaisen kiukunpuuskan
yllyttämänä, hänen rinnallaan, jonka toiveet onnesta, rakkaudesta ja
elämästä olivat tämän panoksen varassa?

Kid tiesi ilmeisesti, mikä kortti oli lähinnä, koskapa hän ei antanut
hänelle minkäänlaista merkkiä. Ja kun Glenister ojentautui taaksepäin,
työnsi hän hitaasti ja varmasti ylimmäisen kortin laatikosta. Hänen
kätensä ei värähtänyt. Kortti oli ruutuyhdeksikkö, ja ympärillä olijat
hengähtivät syvään. Kuningas ei ollut voittanut. Menettäisikö se?
Jokaisen katse ahmi pientä nikkelöityä laatikkoa. Jos seuraava kortti
olisi lähinnä yhdeksikköä matalampi, olisi suurin panos, minkä Alaska
milloinkaan oli nähnyt, menetetty.

Hitaasti liikkui pankinpitäjän valkoinen käsi, hänen keskisormensa
kosketti ruutuyhdeksikköä ja se liukui kevyesti laatikosta ja sen
tilalla tuijotti katselijoihin ristisotilas. Hiljaisuus laukesi. Miehet
puhuivat, jotkut nauroivat, mutta heidän naurussaan ei ollut ilon
rahtuakaan. Tuntui pikemmin, että kaikki olivat tukehtumaisillaan.
Pankinpitäjä ojensi kätensä ja työnsi setelit laskematta laatikkoonsa.
Glenister ei noussut. Hän istui synkkänä, kulmakarvat kurtussa, leuka
eteenpäin työntyneenä, tukka otsalla riippuen, verestävin silmin ja
elottomin katsein.

Cherry Malotte oli näännyksiin saakka väsynyt. Kuluneitten kolmen
tunnin jännitys oli ollut niin ankara, että hän tuskin jaksoja pysyä
pystyssä, mutta hän päätti sentään olla mukana pelin loppuuni saakka.

Kid aikoi juuri ruveta jakamaan kortteja, kun Glenister sanoi:

"Odottakaa! Minkäarvoinen on tämä talo, Bronco?"

"Mitä tarkoitat?"

"Sinähän omistat tämän laitoksen?" Hän viittasi kädellään ympärilleen.
-- "No, mikä on sen arvo?"

Bronco empi hetken, joukko höristi korviaan ja tyttö kääntyi kummissaan
ja huolestuneena katsomaan Glenisteriä. Mitä hän nyt aikoi?

"Kaikki irtain mukaan luettuna satakaksikymmentä tuhatta dollaria.
Miksi sitä haluat tietää?"

"Minä haluan panna ässälle osuuteni Midakseen koko sinun viheliäistä
pelihelvettiäsi vastaan."

Syntyi mitä syvin hiljaisuus, ennenkuin ympärillä seisojat ehtivät
tointua ja tajuta tehdyn tarjouksen suunnattoman merkityksen. Mieshän
oli pähkä hullu! Oli valittava kolmesta kortista. Yksi voittaisi,
toinen menettäisi ja kolmas oli arvoton.

Ainoastaan Cherry saattoi osapuilleen arvata, mikä pani Glenisterin
toimimaan niinkuin hän nyt toimi. Se ei ollut pelihimo, ei liioin
päätön itsepintaisuus. Siinä piili jotakin syvemmällä. Hän oli
epätoivoinen mies, jonka sydän oli murtunut. Hän oli menettänyt Helenen
-- vielä pahempaa, tämä oli osoittautunut arvottomaksi, ja Helene oli
kumminkin ollut kaikki mitä hän maailmalta tahtoi. Mitäpä hän välitti
Midaksesta ikuisine oikeusjuttuineen, salahankkeineen ja metkuineen?
Hän oli väsynyt kaikkeen ja halusi päästä kaikesta eroon. Jos hän
voittaisi, hyvä sekin. Jos hän häviäisi, ei kultamaa merkitsisi hänelle
yhtään mitään.

Kun hän oli esittänyt tarjouksensa, painoi Kid päänsä alas kuin asiaa
tuumiakseen. Tyttö näki, että hän tutki hyvin jännittyneenä laatikossa
olevaa korttia ja että hänen sormensa kosketti tavallista kevyemmin
ylintä korttia sillä aikaa kuin kaikkien muitten katseet olivat
kohdistettuina Glenisteriin. Lopulta hän katsahti ylös, ja Cherry
äkkäsi hänen silmissään voitonriemuisen kiillon. Glenisterin kohtalo
oli ratkaistu.

"Antaa mennä", sanoi Kid käheästi. "Käännä kortti."

Tyttö luuli pyörtyvänsä. Häntä halutti huutaa. Hetken riemu oli
tukehduttaa hänet -- tai oliko se riemua, kun asiaa tarkemmin mietti?
Hän näki Tobyn vapisevin käsin sivelevän kurkkuaan ja sitten
kostuttavan kuivia huuliaan. Hän näki miehen, jonka turmiota hän oli
osaltaan edistänyt, kumartuvan eteenpäin, näki hänen laihat kovat
kasvonsa ja näki hänen silmissään elämään kyllästyneen kärsivän ilmeen.
Hän ei unohtaisi koskaan tuota katsetta. Ympärillä seisova joukko oli
liikkumattomana, se ei ollut vielä selvinnyt siitä jännityksestä, johon
Glenisterin ehdotus oli sen saattanut. Kaikki tunsivat Midaksen ja mitä
hänen panoksensa merkitsi. Tuossa oli puolet Midaksesta kirjavaksi
maalatun paperilapun alla. Hitaasti, mikä voi tehdä ihmisen hulluksi,
Kid nosti ylimmän kortin. Sen alla oli patakolmonen. Glenister ei
liikahtanut eikä lausunut mitään. Joku yskäisi, ja se tuntui
tykinlaukaukselta. Broncon sormet tapailivat jälleen laatikkoa. Hän
empi tahallaan hetken aikaa ja silmäili salaa tyttöä. Sitten kolmonen
katosi ja sen alla oli ässä, niinkuin kuningas oli ollut edellisessä
pelissä. Se merkitsi Glenisterille täydellistä tuhoa. Hän kohotti
katseensa mitään näkemättä. Kuolemanhiljaisuuden katkaisi äkkiä kiivas
huudahdus. Cherry Malotte oli lyönyt laatikkonsa kiinni ja huusi:

"Peli ei ole oikea. Laatikot ovat väärennettyjä."

Glenister nousi puolittain seisaalleen ja kumosi tuolinsa. Kid
heittäytyi rähmälleen pöydän yli ja kurkotti eteenpäin kummallisia
käsiään jäykkine kynsimäisine sormineen, ikäänkuin hän tahtoisi koota
ne rikkaudet, jotka tyttö nyt häneltä riisti. Hänen kasvonsa olivat
kalmankalpeat ja hänen silmistään leiskui tyttöä kohden pahaenteinen
tuli.

Glenister sai vähitellen malttinsa takaisin ja kykeni jälleen tajuamaan
tilanteen yksityisseikkoja. Hän tuntui heräävän painajaisunesta. Hän
voi kyllin selvästi lukea väärinpelaajan katseesta vihaa ja pettymystä.
Cherry yritti puhua, mutta sanat takertuivat kurkkuun. Sitten Kidkin
tuli ennalleen, kohotti nyrkkinsä ja iski sen pöytään sellaisella
voimalla, että kulta- ja hopearahat hypähtivät koholle. Cherry sulki
silmänsä päästäkseen näkemästä hänen vääntyneitä piirteitään. Glenister
katseli häntä pitkään ja sanoi:

"Luulen käsittäväni, mutta rahat olivat kaikissa tapauksissa sinun,
niin etten minä niitä vaadi."

Mihin hän tähtäsi, oli selvän selvää. Kid nosti rahalaatikon eteensä,
mutta Glenister puristi oikean kätensä nyrkkiin ja kumartui eteenpäin.
Hän olisi voinut surmata toisen yhdellä ainoalla nyrkiniskulla, sillä
peluri oli sillä hetkellä vallan hänen armoillaan. Kid koetti rohkaista
mieltään, mutta hänen kasvonsa alkoivat elehtiä, ikäänkuin niiden alla
liikkuvat hermot eivät enää olisi olleet hänen hallittavinaan, vaan
antautuivat rajuun, hillittömään mässäilyyn.

"Olet opettanut minulle jotakin", siinä kaikki mitä Glenister sanoa ja
sitten hän tunkeutui joukon halki ja ulos viileään yöilmaan. Hänen
yläpuolellaan säkenöi napaseudun tähtitaivas, ja suolakylläinen
meri-ilma tuntui puhtaalta ja virkistävältä. Kaukaa kuului susikoiran
pitkäveteinen ulvonta. Hän pysähtyi ja paljastettuaan päänsä hän seisoi
kauan paikallaan ja teki lujan päätöksen, ettei enää milloinkaan kajoa
korttiin.

Samaan aikaan saapui Cherry kotiin nopeasti kuin takaa-ajettuna. Hän
pysähtyi hetkeksi ennenkuin astui huoneeseensa ja kohotti epätoivoisena
kätensä kohti korkeuksia.

"Oi, miksi sen tein? Miksi sen tein? En ymmärrä enää itseäni."



XX.

TANSSIAISISSA.


"Rakas Helene, etkö huomaa, että virka-asemani tuo mukanaan eräitä
velvollisuuksia, jotka sinun on täytettävä?"

"Luulenpa niin olevan laidan, Arthur-eno, mutta minä jäisin paljoa
mieluummin kotiin."

"Kas sitä! Huvittele nyt vain oikein tarpeeksesi."

"Tanssi ei minua enää huvita. Sen jätin etelään. Mutta jos sinä tulet
mukaan..."

"Minulla ei ole aikaa. Minun täytyy työskennellä iltaisin enkä minä
enää sellaiseen sovellukaan."

"Sinä et ole terve", sanoi hänen sisarensa tytär. "Olen huomannut sen
viime aikoina. Johtuuko se liian paljosta työstä? Oletko vakavasti
sairas? Olet hermostunut, et syö kunnollisesti ja laihdut päivä
päivältä arveluttavasti. Niin, onpa kasvoihisi tullut ryppyjä kuin
ukolle." Hän nousi aamiaispöydästä, meni enonsa luo ja hyväili
rakkaasti hänen hopeanvalkoista päätään.

Vanhus tarttui hänen viileään käteensä ja painoi sen poskelleen,
jolloin hänen kasvoilleen painunut huolestunut ilme muuttui hymyilyksi.

"Työ sen aiheuttaa, rakas lapsi -- ankara ja epäkiitollinen työ, siinä
kaikki. Tämä maa on luotu nuoria miehiä varten. Tämä on hirveä maa --
tämä. -- Toivon, ettemme olisi milloinkaan tulleet tänne."

"Älä sano niin", huudahti Helene vilkkaasti. "Oh, täällä on ihanaa!
Ajattele sitä kunniaa! Sinä kuulut Yhdysvaltojen tuomarikuntaan ja olet
ensimmäinen täkäläinen tuomari. Sinä teet historiaa -- sinä luot uuden
valtion -- kansa saa vielä kerran lukea sinusta kouluissa."

Helene kumartui ja suuteli häntä, mutta tämä tuntui haluavan väistellä
hänen hyväilyjään.

"Tietysti minä menen, jos arvelet minun täytyvän se tehdä", sanoi
tyttö, "vaikken olekaan erikoisen ihastunut täkäläiseen seuraelämään.
Jotkut naisista ovat kylläkin hyvin kunnollisia, mutta toiset..." Hän
kohautti olkapäitään. "He puhelevat häväistysjutuista kaiken aikaa.
Voisi toivoa, että tämä avara, uusi, voimakas ja neitseellinen maa
kehittäisi naisia ja laajentaisi heidän katsettaan niinkuin miesten,
mutta niinpä vain ei ole laita."

"Pyydän Mac Namaraa tulemaan noutamaan sinut kello yhdeksän aikaan",
virkkoi tuomari ja nousi.

Myöhemmin iltapäivällä Helene pukeutui kauan käyttämättömänä olleeseen
juhlapukuunsa, ja menestys oli sellainen, että kun hänen saattajansa
saapui häntä noutamaan, oli hän tämän mielestä kaunein nainen auringon
alla.

Kun he saapuivat hotelliin, katseli hän nuorta seuralaistaan entistäkin
ylpeämpänä, sillä illan seura poikkesi tällä kerralla huomattavasti
kullankaivajaleirin tavanmukaisesta vierasjoukosta. Naisilla oli
kaikilla kauniit puvut ja herroilla melkein poikkeuksetta hännystakki
ja valkoinen kaulanauha. Suuri sali oli hotellin pituinen, sen
seinävieriin oli järjestetty aitioita, sen lattia oli lasinkiiltävä ja
seinät kauniisti koristetut.

"Ah, kuinka kaunista!" huudahti Helene. "Vallan kuin kotona etelässä."

"Olen nähnyt aiemminkin nopeasti kasvavia kaupunkeja, mutta mikään ei
vedä vertoja tälle. Mutta kun nämä pohjanmiehet voivat rakentaa
rautatien yhdessä kuukaudessa ja kaupungin kesässä, voi käsittää,
mikseivät he yhtä hyvin voi saada syntymään sinfoniaorkestereita ja
tanssisaleja."

"Tiedän teidän olevan mainion tanssijan", virkkoi Helene.

"Te saatte siinä asiassa olla minun tuomarini. Haluan kirjoitta
tanssiohjelmaanne nimeni niin usein kuin uskallan joutumatta käsikähmään
täkäläisten nuorten miesten kanssa, ja lopun aikaani aion istua
hallissa polttelemassa. En välitä tanssia kenenkään muun kuin teidän
kanssa."

Ensimmäisen tanssin jälkeen hän luovutti naisensa toisille
seuramiehille ja lähti tanssisalista. Tämä oli hänen ensimmäinen
huvitilaisuutensa Alaskaan tultuaan. Oli hyödyllistä, ettei vallan
tylsistynyt, tuumi hän itsekseen, ja istuessaan ja sikarista
nauttiessaan hän kuvaili mielessään hänelle vallan vierain tuntein
hoikkaa harmaasilmäistä nuorta naista, jolla oli ihana kiharainen
tukka, norsunluunvalkoiset olkapäät ja iloinen hymy huulilla. Hän näki
tämän liihottelevan ohitseen two-stepin tahdin mukaan ja huomasi omaksi
kummakseen olevansa äkeissään siitä, että joku toinen kuin hän sai edes
hetkeksi nauttia hänen suloisesta seurastaan.

-- Seis nyt, Alec! hän mutisi. Olet vallan liian vanha konkari
joutuaksesi päästäsi pyörälle.

Siitä huolimatta hän haki tytön ennen määräaikaa seuraavaan tanssiin.
Helene tuntui kadottaneen osan entistä iloisuuttaan.

"Mikä nyt on? Eikö teillä ole ollutkaan hauskaa?"

"Onpa kyllä", vastasi toinen säteilevästi. "Olen huvitellut
suurenmoisesti."

Tullessaan noutamaan häntä kolmanteen tanssiin huomasi hän Helenen
vieläkin hajamielisemmäksi. Kun hän tanssin tauottua saattoi häntä
paikalleen, sivuuttivat he erään naisryhmän, jossa oli muiden muassa
rouva Champian ja toisiakin rouvia, joiden hän tiesi olevan kaupungin
huomatuimpien miesten aviovaimoja. Hän oli nähnyt jonkun heistä tuomari
Stillmanin teekutsuilla, ja häntä kummastutti sen vuoksi aika lailla,
kun nämä naiset tervehtivät häntä, mutta eivät olleet näkevinäänkään
Heleneä. Tyttö hätkähti, ja Mac Namara oivalsi, että jotakin oli
vinossa vaikk'ei voinut arvata missä vika oli. Miesten asioita hän
kyllä ymmärsi, mutta naisten päähänpistot olivat hänen rajojensa
ulkopuolella.

"Mikä noiden naisten on? Ovatko he loukanneet teitä?"

"En tiedä. Olen puhutellut heitä, mutta he eivät ole minusta
tietääkseenkään."

"Eivät piittaa teistä?" huudahti Mac Namara.

"Eivät." Helenen ääni värähti, mutta hän piti päänsä pystyssä. "Koko
Nomen naismaailma näkyy olevan täällä, mutta kaikki tuntuvat
liittoutuneen katkaisemaan tuttavuuden minun kanssani. Se kummastuttaa
minua -- en voi käsittää sen syytä."

"Onko kukaan sanonut teille jotakin?" kysäisi toinen kiivaasti. "Joku
herroista, tarkoitan."

"Ei, ei! Herrat ovat kaikki perin kohteliaita. Naisista nyt on
kysymys."

"Lähtekäämme pois."

"Ei, ei tule kysymykseenkään", vastasi Helene ylpeästi. "Aion jäädä ja
uhmata heitä. En ole tehnyt mitään, jota minun tarvitsisi hävetä, ja
minä aion ottaa selvän, mistä oikeastaan on kysymys."

Kun Mac Namara seuraavan tanssin alkaessa oli luovuttanut hänet uudelle
tanssijalle, lähti hän hakemaan jotakuta tuttavaa, jolta voisi kysellä.
Useimmat Nomen miehistä joko vihasivat tai pelkäsivät häntä, mutta
lopulta hän tapasi miehen, jolta hän uskoi saavansa tietoja, ja hän
opasti tämän erääseen nurkkaukseen.

"Toivon, että vastaatte erääseen kysymykseen. Kiertelemättä.
Ymmärrättehän? Olen itsekin suora ja haluan teidänkin olevan."

"Kuten tahdotte."

"Rouvanne on ollut neiti Chesterin vieraana. Olen nähnyt hänet täällä.
Hän ei näytä haluavan seurustella neiti Chesterin kanssa. Hän kääntää
tälle selkänsä, ja minä haluan tietää syyn tämmöiseen menettelyyn."

"Kuinka minä sen tietäisin?"

"Ellette tiedä, pyydän teitä ottamaan asiasta selon."

Toinen ravisti huvitettuna päätänsä, ja Mac Namara kiivastui.

"Minä sanon teille, että teidän täytyy ja teidän on lisäksi
taivutettava vaimonne pyytämään anteeksi, ennenkuin neiti Chester
lähtee täältä, muuten saatte vastata minulle mies miestä vastaan. Minä
en aio sallia, että neiti Chesterin kaltaista nuorta naista kohdellaan
yliolkaisesti, ja siinä piste."

Puhuteltu ei vastannut heti, sillä on hieman mutkikasta neuvotella
henkilön kanssa, joka syrjäyttää täydellisesti kaikki sovinnaiset
seurustelutavat ja joka sitäpaitsi pystyy pakottamaan toisen
tottelemaan käskyjään.

"Hyvä -- hm -- olen asiasta kyllä ylimalkaan selvillä, mutta en juuri
halua semmoisiin juoruihin puuttua. Olisi parasta antaa koko jutun olla
sinään."

"Jatkakaa."

"Naiset ovat paljon keskustelleet -- niin, hm -- laita on niin, että
asia koskee nuorta Glenisteriä. Rouva Champianilla oli hytti heidän
hyttinsä vieressä -- hm, tarkoitan hänen -- kun he tulivat
Yhdysvalloista tänne, ja hän näki ja kuuli yhtä ja toista. Minun
puolestani tehköön tyttö mitä haluaa, mutta rouva Champianilla on omat
ajatuksensa sopivaisuuden vaatimuksista. Mikäli vaimoni on saanut
tietää, lienee jutussa jonkun verran perääkin, niin ettette voine häntä
syyttää."

Mac Namara olisi voinut selittävällä sanalla lopettaa kaikki juorut ja
antaa miehen selittää vaimolleen asioitten oikean laidan sekä tämän
välityksellä esittää koko typerän jutun oikeassa valaistuksessa tavalla,
joka olisi säästänyt Helenen tunteita ja pannut nuo kaakattavat
juorukellot häpeämään. Ja sittenkin hän epäröi. Älykäs laivuri
järjestää purjeet niin, että ne soveltuvat kaikkiin tuuliin. Hän kiitti
siis vain tiedonannoista ja lähti. Kun hän astui halliin, tuli Helene
häntä vastaan.

"Viekää minut pois täältä. Minä haluan lähteä kotiin."

"Olette siis muuttanut mieltänne?"

"Niin, menkäämme", läähätti Helene, ja kun he olivat tulleet ulos,
asteli hän niin rivakasti, että Mac Namara tuskin jaksoi kulkea hänen
rinnallaan. Helene ei puhunut mitään, ja Mac Namara oli kyllin järkevä
välttääkseen kyselyjä. Kun he saapuivat Helenen asuntoon, meni hänkin
sisälle, riisui päällystakkinsa ja sytytti sähkön. Helene heitti
päällysvaatteensa tuolille ja käveli sitten huoneessa kuin pikku
raivotar. Hänen silmissään välkkyi kiukun kyyneliä, hänen poskensa
hehkuivat ja kädet olivat alituisessa liikkeessä. Mac Namara nojasi
takan kamanaan ja katseli häntä sikarinsa savukiehkuroitten takaa.

"Ei teidän tarvitse mitään kertoa", virkkoi hän lopulta. "Minä tiedän
kaikki."

"Se ilahduttaa minua. En voisi milloinkaan toistaa kaikkea mitä he
sanoivat. Oo, se oli halpamaista!" Hänen äänensä tyrehtyi ja hän puri
huuliaan. -- "Miksi kysyinkään heiltä? Miksen voinut olla vaiti? Kun te
olitte lähtenyt, menin naisten luo ja päätin rohkeasti uhitella heidän
ylpeitä ilmeitään. Ah, kuinka halpamaisia he olivatkaan! Ja miksi minä
oikeastaan välitänkään heistä!" huudahti hän ja polkaisi jalkaa.

"Jonakin päivänä minä tapan sen miehen", virkkoi Mac Namara ja karisti
tuhkan sikaristaan.

"Minkä miehen?"

Helene seisahtui ja tuijotti häneen.

"Glenisterin tietenkin. Jos olisin tiennyt, että juttu joskus joutuisi
teidän korviinne saakka, olisin vaientanut miehen jo aikoja sitten."

"Hän ei ole juttua levitellyt", huudahti Helene. "Hän on kunnian mies.
Rouva Champian, se valheellinen marakatti, on kaikkeen syypää."

Mac Namara kohautti olkapäitään tuskin huomattavasti, mutta liike oli
sittenkin kaunopuheinen ja Helene äkkäsi sen.

"Ah, en tarkoita, että hän olisi laverrellut tahallaan -- sellaiseen
hän on liian kunnollinen -- mutta ken tahansa on valmis hellittämään
kielensä kantimia, kun on kysymyksessä kaunis tyttö. Hänen armonsa
Cherry Malotte on lemmenkade olento."

"Malotte? Kuka hän on?" kysyi Helene uteliaana.

Mac Namara näytti kummastuneelta.

"Luulin jokaikisen tietävän, kuka hän on. Parempi kyllä onkin, ettette
tiedä."

"Olen ihan varma, ettei Glenister ole mitään puhunut minusta." Hetken
kuluttua hän jatkoi: "Kuka on neiti Malotte?"

Mac Namara tuumi hetken, ja Helene katseli häntä tarkkaavasti. Kuinka
miellyttävä hän olikaan iltapuvussaan! Kodikas huone, sen hillitty
valaistus sai hänet näyttämään tavallista kookkaammalta ja hänen
voimakas vartalonsa esiintyi edukseen. Hänen silmistään kuvastui sitä
ihailua, jota naiset tavoittelevat. Mac kohotti rohkeat kauniit
kasvonsa ja kohtasi hänen katseensa.

"Jätän mieluummin omaksi asiaksenne ottaa selvää siitä asiasta, sillä
juorut eivät juuri ole minun alaani. Minulla on teille jotakin
tärkeämpää sanottavaa. Se on tärkeintä, mitä milloinkaan olen teille
puhunut, Helene."

Ensimmäistä kertaa hän sanoi häntä Heleneksi, ja tyttö alkoi vapista ja
hänen säikähtyneet silmänsä suuntautuivat oveen. Hän oli odottanut tätä
hetkeä, mutta ei ollut vielä valmistunut vastaamaan.

"Ei tänään -- älkää puhuko nyt mitään", onnistui hänen saada sanotuksi.

"Kyllä, tilaisuus on varsin sopiva. Ellette voi vastata, tulen huomenna
uudelleen. Haluan teidät vaimokseni. Haluan antaa teille kaiken mitä
maailma voi tarjota, ja minä haluan tehdä teidät onnelliseksi. Sitten
kyllä loppuvat kaikkinaiset puheet -- minä puolustan teitä
ikävyyksiltä, ja jos haluatte jotakin, panen sen teidän jalkoihinne.
Pystyn sen tekemään."

Hän kohotti voimakkaat käsivartensa, ja hänen lujissa, päättävissä
piirteissään oli lupaus, että Helene saisi mitä hän pyytäisi elämältä
-- rakkautta, suojaa, yhteiskunta-aseman, ihailua.

Helene sopersi joitakuita epäselviä sanoja, kunnes illan nöyryytyksen
ja ikävyyksien muisto jälleen valtasi hänet. Tämä kaupunki -- tämä
julma ja puolisivistynyt kaivosleiri -- oli kääntynyt häntä vastaan ja
tuominnut hänet säälimättä ja epäoikeudenmukaisesti. Naiset olivat
poikkeuksetta kateellisia, lavertelevia juoruakkoja, jotka halusivat
panna hänet pannaan ja tehdä hänen elämänsä sietämättömäksi, pitää
häntä muukalaisena, jonka ainoa turva olisi hänen oma henkilökohtainen
ylpeytensä. Hän saattoi selvästi kuvitella, minkälainen hänen
tulevaisuutensa tässä kylässä olisi. Hän näki itsensä yksinäiseksi,
panetelluksi, häväistyksi tuhansin tavoin, eikä hän voisi paeta tai
antaa selityksiä. Hänen täytyisi jäädä ja uhmailla panettelua, sillä
hänen elämänsä oli sidottu tänne ainakin lähivuosiksi tai niin kauaksi
kuin hänen enonsa olisi täällä tuomarina. Mac Namara tahtoi lahjoittaa
hänelle vapauden. Hän rakasti häntä, tarjosi hänelle kaikki. Hän oli
suurempi kuin kaikki muut yhteensä. He olivat vain nukkeja ja he
tiesivät sen. Hän ei tiennyt, rakastiko hän Mac Namaraa, mutta hänen
magneettinen voimansa oli vastustamaton, ja hän ihaili tätä miestä
tavattomasti. Kukaan hänen tapaamistaan miehistä ei ollut häneen näin
vaikuttanut paitsi Glenister. -- Ah! sitä petoa! Hän oli solvaissut
häntä ensin ja nyt vahingoitti hänen hyvää nimeään ja mainettaan.

"Tahdotteko tulla vaimokseni, Helene?" toisti Mac Namara hiljaa
kysymyksensä.

Helene antoi päänsä painua alas, ja Mac Namara astui askeleen eteenpäin
sulkeakseen hänet syliinsä, mutta pysähtyi äkkiä ja kuunteli. Joku
kuului juoksevan portaita ylös ja sitten jyskytettiin ovelle. Mac
Namara rypisti äkeissään kulmakarvojaan, meni halliin ja aukaisi oven.
Näkyviin tuli Struve.

"Hei, Mac Namara! Olen etsinyt sinua kaikkialta. Nyt on kaikki menossa
päin helkkaria."

Heleneltä pääsi helpotuksen huokaus ja hän alkoi keräillä
päällysvaatteitaan. Hänellä oli hyvää aikaa tointua äskeisestä
masennuksestaan, ennen kuin miehet palasivat huoneeseen. Mac Namara
virkkoi pahantuulisena:

"Olen saanut kutsun lähteä Midakseen, ja minun täytyy heti suoriutua
matkaan."

"Aikaisintaan heti. Ellei jo ole myöhäistä. Uutinen saapui tunti
sitten, mutta en voinut tavata sinua aiemmin", sanoi Struve. "Hevosesi
on satuloituna konttorisi edustalla. Parasta, ettet viivyttele
vaatteita muuttamalla."

"Sinähän sanoit, että Vorhees on mennyt sinne parinkymmenen poliisin
kanssa? Hyvä on. Jää sinä kaupunkiin ja koeta ottaa selvää parhaan
kykysi mukaan."

"Ilmoitin puhelimitse sinne, että työmiehet asestautuisivat ja
pitäisivät varansa. Jos kiiruhdat, ehdit kyllä ajoissa. Nyt on vasta
puoliyö."

"Mitä on tekeillä?" kysyi Helene levottomana.

"Yrittävät vallata kaivokset tänä yönä", vastasi asianajaja. "Me
puolestamme koetamme vangita salaliittolaiset ja on mahdollista, että
syntyy verinen yhteentörmäys."

"Te ette saa ratsastaa sinne!" huudahti tyttö kauhistuneena. "Siellä
tulee varmasti verta vuotamaan."

"Juuri siksi minun täytyykin mennä sinne", sanoi Mac Namara. "Tulen
huomenna takaisin ja haluan silloin tavata teidät kahden kesken. Hyvää
yötä."

Hänen silmissään oli uusi, tavaton loiste, kun hän hyvästeli Heleneä.
Ollakseen niin kokematon naissydänten tutkija hän näytteli osaansa
verrattoman hyvin, ja kun hän asteli kiireisin askelin konttoriaan
kohden, hymyili hän itsekseen.

"Saan hänen vastauksensa huomenna. Kiitoksia paljon, Glenister."



XXI.

RAUHATON YÖ.


Helene koetti tiedustella Struvelta, kuinka asiat oikeastaan olivat,
mutta sai tältä tietää vain, että salapoliisit olivat olleet toimessa
monen viikon aikana ja tänään nuuskineet selville, että oli muodostettu
seura n.s. vigilantit, joitten tarkoituksena oli hankkia oikeutta omin
päin. Oli kuultu tarpeeksi, jotta voitiin päätellä, että tänä yönä
aiottiin vallata kaivokset takaisin, ja siksi oli viranomaiset
hätyytetty liikkeelle.

"Oletteko ottaneet urkkijoita palvelukseenne?" kysyi tyttö uskomatta
korviaan.

"Olemme, totta kai. Meidän täytyi. Toiset pitivät meitä niinikään
silmällä, ja asiat ovat nyt kehittyneet sille asteelle, että on
kysymyksessä elämä tai kuolema. Sanoin Mac Namaralle, että veri tässä
vielä vuotaa, ennenkuin olemme perillä, silloin kun hän esitti meille
suunnitelmansa -- tarkoitan kun vaikeudet alkoivat."

Helene väänteli käsiään.

"Samaa pelkäsi enoni, ennenkuin lähdimme Seattlesta. Sen vuoksi minä
uskalsinkin tuoda ennakoita tänne ne paperit teille. Luulin, että
saitte ne kyllin ajoissa, jotta kaikki rettelöiminen olisi voitu
välttää."

Struve naurahti ja silmäili häntä hieman kummastuneena.

"Tietääkö Arthur-eno tästä mitään?" jatkoi Helene.

"Ei, emme puhu hänelle enempää kuin on välttämätöntä. Hän ei näytä
oikein terveeltä."

"Ei, hän ei ole terve." -- Jälleen asianajaja hymyili. -"Kuka on tuon
seuran johtaja?"

"Luullaksemme Glenister ja hänen toverinsa, meksikolainen rosvo. Ne
ainakin ovat kokouksen kutsuneet koolle."

Helene oli hetken aikaa vaiti.

"Minä luulen, että he pitävät itseään kaivosten oikeina omistajina."

"Epäilemättä."

"Mutta eihän niin ole laita."

Tämä kysymys oli viime aikoina ehtimiseen juolahtanut hänen mieleensä,
sillä tuon tuostakin sattui asioita, jotka viittasivat siihen että
tämän sitkeän, kovan taistelun takana oli muuta kuin mitä hän tiesi.
Hänestä tuntui mahdottomalta, että kaivosten omistajille oli tehty
vääryyttä, ja silti hänen korviinsa osui yksinäisiä lauseita, jotka
kuulostivat käsittämättömiltä. Kun hän koetti saada selvyyttä,
vaihtoivat hänen tuttavansa heti puheenaihetta. Häntä petettiin
kaikilla tahoilla! Paikalliset sanomalehdet ajoivat tuomioistuimen
asiaa. Hän luki ne tarkoin, ja yhä vähemmän hän pääsi asioista
tolkulle, Kaikessa oli jotakin epävarmaa ja levotonta, mikä sai hänet
tuntemaan olonsa epämiellyttäväksi ikäänkuin hän liikkuisi
tuliperäisellä maaperällä.

"Kaikki tämä rettelöinti johtuu noista kahdesta miehestä. Ellei heitä
olisi, saisimme asian pian selväksi."

"Kuka on neiti Malotte?"

Struve vastasi arkailematta:

"Koko Alaskan kaunein ja samalla vaarallisin nainen."

"Millä tavalla? Kuka hän on?"

"On vaikea sanoa, kuka ja mitä hän on -- hän on tuiki erilainen Kuin
muut naiset. Hän tuli Dawsoniin heti alkuaikoina -- yksinkertaisesti
tuli -- emme tienneet mistä tai miksi, eikä meidän onnistunut koskaan
saada sitä selville. Heräsimme eräänä aamuna ja hän oli paikalla.
Ensimmäisenä iltana me olimme toisillemme lemmenkateita, ja viikon
kuluttua olivat useimmat meistä täysiä hölmöjä. En tiedä, johtuiko se
siitä salaperäisyydestä, joka häntä verhosi vai ankarasta kilpailusta.
Se oli sitä aikaa, jolloin tavallinen tanssisalityttö saattoi mennä
naimisiin miljoonamiehen kanssa, mutta hän ei piitannut sellaisesta.
Hän ei tehnyt työtä eikä liioin kehrännyt vahatuilla lattialaudoilla,
ja silti olisi Salomo kaikkine ihanuuksineen näyttänyt hänen rinnallaan
maantienkulkijalta."

"Sanoitteko, että hän on vaarallinen."

"Niin sanoin. Siellä oli talvella -98 nuori aatelismies -- tanskalainen
luullakseni, hienoa sukua ja muuta sellaista -- komea, vaaleaverinen
nuorukainen. Hän aikoi mennä naimisiin tytön kanssa, mutta muuan
pankinpitäjä ampui hänet. Sitten oli muuan Rock, ratsastavan poliisin
parhaita upseereja. Hänet erotettiin. Ja lisäksi monia muita. Kaikesta
huolimatta hän on maailman jaloluontoisin tyttö, ja sen ohessa
helläsydäminen. Hän on ravinnut jokaikistä 'housukangasta' Yokonin
varrella, eikä ole ainoatakaan malminetsijää koko maassa, joka ei
vannoisi hänen nimessään, sillä hän on auttanut monia kymmeniä heistä.
Minäkin olin kerran häneen hullaantunut. Niin, hän on vaarallinen, se
on varmaa -- kaikille muille paitsi Glenisterille."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tyttö oli kerran Yokonin toisella puolella hoitamassa miestä, joka
sairasti vaikeaa rupitautia, ja kun hän yritti takaisin, joutui hän
keskelle keväistä jäittenlähtöä. En ollut paikalla silloin, mutta
Glenister kuuluu saaneen hänet onnellisesti maihin, kun kukaan muu ei
uskaltanut puuttua pelastushommiin. Ajojäätelit kuljettivat heitä viisi
penikulmaa virtaa alas, ennenkuin hänen onnistui selviytyä pulasta."

"Mitä sitten tapahtui?"

"Tyttö rakastui häneen tietysti."

"Ja Glenister jumaloi häntä yhtä hölmömäisesti kuin te kaikki
toisetkin, eikö niin?" sanoi Helene halveksivasti.

"Siinäpä onkin jutun omituisin kohta. Tyttö hypnotisoi hänet ensin
jollakin tavalla, mutta poika karkasi tiehensä, enkä minä kuullut
hänestä mitään ennenkuin täällä Nomessa. Tyttö tuli hänkin tänne lopulta
ja on nyt kuitannut tilinsä selväksi."

"Siitä en ole kuullut mitään."

Struve kertoi hänelle seikkaperäisesti pelisalikohtauksen ja sanoa
sitten:

"Olisinpa tahtonut olla silloin paikalla, sillä joukon kiihtymys kuuluu
olleen tavaton. Kun peli oli loppunut, löi Cherry Malotte
tarkkailukojeen kannen kiinni ja selitti pelin mitättömäksi, koska hän
oli tehnyt virheen. Häntä vastaan ei tietenkään voitu väitellä ja hän
pysyi väitteessään. Joku mukana olleista sanoi minulle kuitenkin, että
hän valehteli."

"Kaikkien paheittensa lisäksi Glenister on siis myöskin kiihkeä
pelaaja?" sanoi Helene kiivaasti. "Olen iloinen, että saan olla
kiitollisuudenvelassa sellaiselle henkilölle. Tämä maa tuottaa
tosiaankin merkillisiä yksilöitä."

"Erehdytte. Kukaan ei ole koskaan nähnyt hänen kajonneenkaan kortteihin
aiemmin."

"Ah, minä vallan väsyn näihin vastakohtiin", huudahti Helene
suuttuneena. "Kahviloita, pelisaleja, häväistysjuttuja,
seikkailijattaria! Uh! Minä halveksin sellaista! Minä halveksin koko
roskaa!! Miksi tulinkaan tänne?"

"Uuden maan synty tuo kaikkea sellaista mukanaan. Sellaista Oli
elämämme tähän vuoteen saakka. Teidän kaltaisianne naisia me täällä
tarvitsemme, neiti Helene. Te voitte auttaa meitä äärettömästi."

Helene ei pitänyt Struven tavasta katsella häntä, ja hän muisti äkkiä,
että hänen enonsa nukkui yläkerrassa hänen huoneensa päällä.

"Minun täytyy pyytää anteeksi, mutta nyt on jo myöhä, ja minä olen
hyvin väsynyt."

Kello oli yksi, ja sitten kun hän oli päästänyt Struven ulos, hän
sammutti valot ja laahusti väsyneenä omaan huoneeseensa. Hän riisui
pukunsa ja heitti paljaille olkapäilleen aamunutun, jossa oli monet
laskokset ja joka oli ihmeteltävän ilmava. Päästellessään auki raskaita
palmikoltaan hän muisteli Cherry Malotten tarinaa. Vai niin,. Glenister
oli pelastanut hänetkin oman henkensä kaupalla. Mikä jalo ritari hän
olikaan! Hänellä pitäisi olla vaakunakilpi, johon olisi kuvattu
lohikäärme, asestettu ritari ja pyörtynyt nainen. "Minä riennän naisten
-- etenkin kauniitten -- avuksi", se lause pitäisi olla tuon kilven
ponsilauseena. "Koko Alaskan kaunein nainen", oli Struve sanonut. Hän
katseli itseään kuvastimesta ja irvisti sille tyytymättömän ja surkean
näköiselle kuvalle, joka siinä häntä vastaan tuijotti, Hän oli
näkevinään Glenisterin hyppäävän jäälautalta toiselle, ahneen joen
kohisten ja vaahdoten jäädessä hänen taakseen ja rannalle kerääntyneen
joukon hurraahuutojen elähdyttäessä tyttöä, joka kokoon kyyristyneenä
istui jäitten seassa. Hän oli näkevinään Glenisterin sieppaavan tytön
syliinsä ja raivaavan tiensä takaisin rannalle painuvien jäätelien yli
ja varma kuolema kintereillään. Kuinka lujasti hän syleilikään! Helene
punehtui tätä ajatellessaan ja muisti samassa säikähtyneenä, että hänen
siinä haaveillessaan tämä sama mies oli ehkä käsikähmässä sen miehen
kanssa, jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin.

Hetkeä myöhemmin kuului joku nousevan portaita ja sitten kolkuttavan
kovasti ovelle. Olipa tämä rauhaton yö. Miksei nyt jo heretty tulemasta
tänne? Helene oli väsynyt, mutta ajatellessaan sitä murhenäytelmää,
joka esitettiin vuoristossa, ja sitä sairasta vanhusta, joka nukkui
viereisessä huoneessa, hän sytytti kynttilän ja hiipi hiljaa alas,
jottei hänen enonsa heräisi. Joku Mac Namaran lähetti, hän arveli
irroittaessaan ovesta salpoja.

Kun ovi aukeni, astui hän säikähtyneenä askeleen taaksepäin.
Kynnyksellä seisoi Roy Glenister, karskin ja päättäväisen näköisenä
pehmeä huopahattu painettuna syvälle otsaan, jalassa nahanväriset
puolisaappaat ja kädessä winchester-kivääri. Lyhyen päällystakin alta
näkyi patruunavyö ja revolverin nikkelöity perä. Hän astui sisään
kursailematta ja sulki oven perässään.

"Neiti Chester, teidän ja enonne on pukeuduttava nopeasti ja seurattava
minua."

"En ymmärrä."

"Vigilantit ovat matkalla tänne hirttämään tuomarin. Tulkaa minun
asuntooni, siellä minä kykenen puolustamaan teitä."

Helene nosti vapisevan kätensä rinnalleen ja väri katosi hänen
kasvoiltaan. Ylhäältä kuului heikkoa melua, ja kun molemmat katsahtivat
sinnepäin, näkivät he tuomari Stillmanin seisovan kaidepuuhun nojaten.
Hänellä oli yllään yönuttu ja hän piteli suonenvedontapaisesti kiinni
käsipuusta. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät kuvastivat
hirveää pelkoa, vaikka ne olivatkin vielä puoliuniset ja turvonneet.
Hänen huulensa liikkuivat, mutta eivät saaneet syntymään yhtään
tajuttavaa sanaa.



XXII.

MURHAYRITYKSET.


Pelisalissa sattunutta kohtausta seuranneena aamuna Glenister heräsi
syvästi masentuneena ja epätoivoisena. Kuluneet neljäkolmatta tuntia
moninaisine kokemuksineen tuntuivat hänestä kaukaisilta ja
epätodellisilta. Aamiaista syötäessä hän kertoi häpeillen Dextrylle
edellisen illan pelimässäyksestä. Hän oli menetellyt mielestään
petollisesti vanhusta kohtaan uskaltaessaan panna peliin
kaivososuutensa, vaikka he olivatkin sopineet, että kumpikin sai tehdä
osuudellaan mitä halusi. Hänestä tuntui painajaisunelta ajatella niitä
hirveitä hetkiä, jolloin hän oli maannut Mac Namaran talon
ullakkoparsilla ja tuntenut uskonsa siihen ainoaan naiseen, joka
hänellä tässä maailmassa oli, haihtuvan, muistellessaan sitä kauheaa
janoa, jonka Cherry Malotte oli hänestä karkoittanut, ja sitä
mieletöntä pelihimoa, joka sitten oli hänet vallannut. Tämä harha-askel
oli hänelle kesyttämättömien alkuvoimiensa viimeinen ilmaus.
Kapinanhenki oli hänessä nyt sammunut. Hän tunsi, ettei hän enää
milloinkaan kadottaisi itsehillintäänsä, etteivät intohimot enää
koskaan saisi häntä valtaansa.

"Meillä oli eilen vigilanttien kokous", sanoi Dextry.

"Mitä päätitte?"

"Me päätimme toimia nopeasti ja käyttää hyväksemme keinoja, jotka
mielestämme ovat sopivimmat, joko lynkkausta tai muuta sellaista, mitä
tarvitaan päästäksemme jälleen kaivostemme omistajiksi. Seurassa on
sekä lakimiehiä että kauppiaita, jotka arvelevat, että Mac Namara
seuraavalla kerralla lakaisee heidätkin pois pelistä."

"Siihen kyllä lopulta joudutaankin, se on selvää."

"He sanoivat, että Mac Namaran joukko on karkoitettava ja meille
hankittava oikeutemme takaisin."

"Hyvä. Montako voimme lukea auttajiimme?"

"Kuutisenkymmentä miestä. Olemme ottaneet lukuun vain sellaiset, joilla
on niin suuri maapalanen, että pitävät suunsa kiinni."

"Minä toivon, että voisimme järjestää jonkunlaisen kokouksen
tuomioistuimen jäsenten kanssa ja järjestää tänne sellaisen metakan,
että huhu siitä leviäisi hamaan Washingtoniin saakka. Kaikki muut
yritykset ovat ajaneet karille, ja meidän viimeinen toivomme tuntuu
vaativan hallituksen sekaantumista asiaan, ellei näet Bill Wheaton saa
aikaan mitään Kalifornian tuomioistuimessa."

"Minä en luota hänen hommiinsa. Mac Namara piittaa yhtä vähän
Kalifornian tuomioistuimista kuin hernepyssyllä uhkailevasta pikku
pojasta, -- hänellä on tarpeeksi suojelijoita päämajassa. Elleivät
vigilantit saa aikaan mitään hyvällä, on parasta, että menemme suoraan
käärmeenpesälle ja teemme siellä puhdasta. Jos sekin epäonnistuu,
lähden valtoihin ja rupean lääkäriksi."

"Lääkäriksi?"

"Olen lukenut, että Yhdysvalloissa käytetään vuosittain
sataviisikymmentä miljoonaa litraa viskyä lääketieteellisiin
tarkoituksiin."

Glenister naurahti.

"Viskystä puhuttaessa. Dex -- olen huomannut, että sinä olet juonut
aika paljon -- se on, aika paljon sellaiseksi mieheksi kuin sinä olet."

Vanhus ravisti päätänsä.

"Erehdyt. Se ei ole paljon minulle."

"No niin, paljon tai vähän, parempi kuitenkin olisi, että lopettaisit."

Muutamia päiviä myöhemmin joku ruotsalaisten salapoliiseista tapasi
Glenisterin kadulla ja ilmoitti hänelle melkein huomaamattomalla
merkillä, että halusi puhutella häntä. Kun he olivat kahden kesken,
sanoi hän:

"Teitä vakoillaan."

"Olen tiennyt sen jo kauan."

"Piirikomissaari on pannut toimeen verestä väkeä. Olen koettanut saada
lisätietoja rouvalta, joka asuu hänen seinänsä takana, ja olenkin
saanut eräitten tuntomerkit, mutta en ole voinut tuntea heitä kaikkia.
Se on oikeata sakkijoukkoa -- enimmäkseen vuoristolaisia -- Soapy
Smithin rosvojoukon jäännöksiä. Ne eivät häikäile käyttää minkälaisia
keinoja tahansa."

"Kiitos -- aion olla varuillani."

Joitakuita iltoja myöhemmin Glenister sai aiheen muistella salapoliisin
varoitusta ja ymmärsi silloin selvästi, että taistelu alkoi muuttua yhä
kireämmäksi ja hengenvaaralliseksi. Päästäkseen majaansa, joka oli
kaupungin laidalla, hän kulki tavallisesti niitä lankkukäytäviä, joita
luikerteli kahden pääkadun takana olevien telttojen, makasiinien ja
hökkelien lomitse. Tätä kaupunginosaa ei ollut järjestetty
varsinaiseksi kortteliksi, sillä kun ensimmäiset asukkaat saapuivat
kaupunkiin, anastivat he ensimmäisen sopivan rakentamattoman
maapalasen ja kyhäsivät kokoon jonkunlaisen asumuksen voidakseen
puolustaa omistusoikeuksiaan. Seurauksena oli muodoton ja sekava
hökkelilabyrintti, jossa ei ollut poikkikatuja eikä minkäänlaista
valaistusta.

Glenister tunsi tien niin hyvin, että olisi voinut kulkea silmät
ummessa. Kun hän lähestyi erään tavaravaraston nurkkausta, muisti hän,
että lankkukäytävä oli siltä kohdalta purettu, minkä vuoksi hän
teki pitkän hyppäyksen välttyäkseen vajoamasta syvään liejuun.
Hypätessään hän oli huomaavinaan jonkun liikkuvan pimeässä ja näki
revolverilaukauksen välähdyksen. Mies, joka sen laukaisi, oli
kätkeytynyt rakennuksen taakse ja oli häntä niin lähellä, että oli
mahdotonta hänen ampua harhaan. Glenister kaatui kyljelleen, ja hänen
mieleensä juolahti: Mac Namaran miehet ovat ampuneet minut.

Murhaaja loikkasi esiin piilopaikastaan ja lähti juoksemaan
lankkkukäytävää pitkin, jolloin hänen keveitten ja pehmeitten
askeltensa ääni kuului heikosti yön hiljaisuudessa. Nuori mies ei
tuntenut tuskaa, ja hän nousi ylös, tutki itseään joka puolelta ja
sitten häneltä pääsi äkeä kirous. Hän oli vahingoittumaton, mies oli
ampunut ohi, Laukaus oli vain tullut niin äkkiä, että hän oli
kadottanut tasapainonsa, kompastunut niljakkaalla laudalla ja suistunut
maahan. Salamurhaaja oli hävinnyt pimeään, ennenkuin Glenister oli
ehtinyt nousta, ja takaa-ajoa ei enää käynyt ajatteleminenkaan. Hän
jatkoikin matkaa kotiinsa ja kertoi mieli kiihdyksissä jutun Dextrylle.

"Sinä kai luulet, että teko oli Mac Namaran tilauksesta, vai kuinka?"
kysyi Dextry kun toinen oli lopettanut.

"Tietysti. Varoittihan salapoliisi minua hiljan."

Dextry ravisti päätänsä.

"Leikki ei ole minun mielestäni mennyt vielä niin pitkälle. Se aikakin
kyllä tulee, jolloin isketään yhteen, mutta he ovat jo muutenkin
panneet puukon kurkullemme, niin etteivät he voita yhtään mitään
raivatessaan sinut tieltä pois. En usko, että salamurhaaja oli kukaan
hänen joukostaan, mutta olipa kuka tahansa, parasta on sinun olla
varovainen, muuten sinut ottaa ohranen."

"Ehkä meidän on tästä lähin tultava yhdessä kotiin?" ehdotti Glenister.
He päättivät niin. Jonkun aikaa oli kaikki rauhallista, vaikka
Glenister eräänä iltana heidän kotia lähestyessään olikin näkevinään
jonkun varjon liikkuvan pimeässä. Joku, kuka lienee ollutkin, lienee
odotellut häntä tuvan lähettyvillä, mutta sitten pelästynyt nähdessään
tulijoita olevan kaksi. Dextry ei ollut huomannut mitään eikä
Glenisterkään ollut vallan varma asiastaan, mutta tapaus vahvisti hänen
arveluaan, että tuntemattomat ja päättäväiset voimat olivat liikkeellä
häntä tuhotakseen.

Muutamia päiviä myöhemmin hän tuli tavallista aiemmin kotiin yksinään.
Hän istui kirjoittamassa, kun Dextry astui huoneeseen. Vanhus ripusti
takkinsa naulaan, ennenkuin lausui sanaakaan, sytytti savukkeen, veti
muutamia haikuja ja aloitti sitten suu täynnä savua:

"Olin vähällä joutua kääntämään nenäni kohti taivasta. Meistä
erehdyttiin ja sitä kylläkin mairittelevaa erehdystä en halua enää
uudistettavan."

Glenister ahdisteli häntä kysymyksillä.

"Mehän olemme melkein yhtä pitkät ja meillä on samanlaiset päähineet.
Juuri kun minä kuljen tuolla alhaalla tunkiokasojen ohi, hypähtää joku
eteeni ja laukaisee vallan nenäni alta. Hän oli salamaakin nopeampi,
eikä paljoa puuttunut, ettei hän naulannut aivojani lähimmän rakennuksen
seinään, ennenkuin hän huomasi, kuka olin. Tällöin hän laski aseensa ja
sanoi:

"'Se oli erehdys. Saatte mennä.'

"Minä hyväksyin hänen anteeksipyyntönsä."

"Näitkö, kuka se oli?"

"Näin toki. Arvaa?"

"Sitä en voi."

"Se oli Bronco Kid."

"Katsos mokomaa!" huudahti Glenister. "Luuletko hänen tarkoittavan
minua?"

"Ketään muutakaan hän ei voi tarkoittaa, ja usko sanojani, sillä ei ole
mitään tekemistä Mac Namaran tai tuon pelijutun kanssa. Sellaiseen hän
on liian hyvä mies. Jotakin muuta siinä piilee."

Ensimmäistä kertaa Dextry kajosi pelikohtaukseen.

"Minä en voi käsittää, miksi hän osoittaa minulle moista
ystävällisyyttä -- minä puolestani en ole antanut hänelle erikoisia
suosionosoituksia", virkkoi Glenister ivallisesti.

"Pidä silmäsi auki. Minä haluan olla mieluummin tekemisissä Mac Namaran
kuin tuon pelikukon kanssa."



XXIII.

VIGILANTTIEN KOKOUKSESSA.


Seuraavina päivinä Glenister koetti saada Kidiä käsiinsä, mutta mies
oli tyystin hävinnyt tutuilta sijoiltaan. Häntä ei nähty enää iltaisin
pelisaleissa eikä päivisin kaduilla. Glenister päätti mennä
tavoittamaan häntä tanssiaisiltana hotellistakin, mutta kohtasi kadulla
erään vigilantin, joka kysyi häneltä:

"Te tulette myöhään kokoukseen?"

"Mihin kokoukseen?"

Kun toinen oli varmistunut, että he olivat kahden, sanoi hän: "Tätä
iltana kello yksitoista pidetään kokous. Jotakin tärkeää luullakseni.
Luulin teidän tietävän asiasta."

"On todella omituista, ettei minulle ole hiiskuttu siitä mitään",
virkkoi Glenister. "Lähden kanssanne."

He menivät joen poikki autiompaan kaupunginosaan ja koputtivat korkean
lauta-aitauksen ympäröivän mustan makasiinin ovelle. Rakennus oli kadun
varrella, mutta sen kolme muuta sivua olivat kymmenen jalkaa korkean
aitauksen sisällä, joka oli täynnä kivihiiliä ja hirsiä. Hetken
odotettuaan he pääsivät sisälle ja kuljettuaan kapeaa, hämärästi
valaistua käytävää korkeitten tavarakasojen lomitse he tulivat
rakennuksen takaosassa olevaan huoneeseen. Tätä huonetta käytettiin
sellaisten tavaroitten säilytyspaikkana, jotka pakkanen voisi vioittaa,
ja koska siinä ei ollut ikkunoita, soveltui se mainiosti salaisten
kokousten pitoon.

Glenister kummastui aika lailla nähdessään seuran mieslukuisana koolla,
muiden muassa Dextryn, jonka hän luuli menneen kotiin tunti sitten.
Neuvottelut olivat hyvässä käynnissä, sillä oli valittu puheenjohtaja,
ja kaikki laatikot, rauta-astiat ja paalit oli työnnetty seinävierille
istumasijoiksi. Näillä istui kuusikymmentä jäsentä, joiden vakavia
piirteitä pari kolme lyhtyä himmeästi valaisi. Glenisterin ilmestyminen
paikalle näytti vaivaavan kokouksen osanottajia. Puheenjohtajakin
tuntui kiusaantuneelta. Sitä kesti sentään vain tuokion. Glenister
huomasi heti, että jotakin vakavaa oli tekeillä, sen saattoi lukea
miesten ryhdistä ja heidän jännittyneet ilmeensä puhuivat siitä selvää
kieltä. Hän aikoi juuri kysyä jotakin lähimmältä naapuriltaan, mutta
silloin puheenjohtaja jatkoi:

"Me kokoonnumme siis jälleen tänne kello yhdeltä aseet kädessä, ja
sallikaa minun vielä kerran huomauttaa teille; ettei sanaakaan saa
hiiskua aikeistamme eikä ryhtyä mihinkään sellaiseen, joka peloittaisi
linnut pesästä."

Glenister nousi.

"Saavuin myöhään, herra puheenjohtaja, niin etten tiedä mitään
suunnitelmistanne. Luulen kuitenkin käsittäväni, että olette päättäneet
ryhtyä tosityöhön, ja minä haluan olla mukana. Saanko kysyä, mitä
olette päättäneet?"

"Tietysti. Asiat ovat kehittyneet sille asteelle, ettemme pääse
mihinkään, jos käytämme sääliviä keinoja. Olemme sen vuoksi päättäneet
toimia ja toimia riuskasti. Olemme tyhjentäneet kaikki lailliset
apulähteet ja aiomme nyt päästä eroon koko roistojoukosta omalla
tavallamme. Me kokoonnumme tänne tunnin kuluttua, jakaannumme
kaksikymmenmiehisiin joukkoihin ja marssimme Mac Namaran, Stillmanin ja
Vorheesin asunnolle, otamme heidät vangeiksi ja --." Hän lopetti
lauseensa kuvaavalla kädenliikkeellä.

Glenister oli hetken vaiti ja kaikkien katseet tähystelivät häntä.

"Oletteko tarkoin punninneet tilannetta?" hän kysyi.

"Olemme. Toimitimme äänestyksen ja olimme kaikki yksimielisiä."

"Ystävät, kun äsken astuin tähän huoneeseen, tunsin kaikesta, ettei
minun läsnäoloni ollut toivottavaa. En tiedä, miksi niin on, sillä
minulla on tämän jutun synnyssä ollut enemmän tekemistä kuin kellään
muulla ja minä olen kärsinyt siitä tappioita yhtä paljon kuin
toisetkin. Minä haluan tietää, jätettiinkö minut tahallisesti
kutsumatta."

"Kysymyksenne panee minut vaikeaan asemaan", sanoi puheenjohtaja
vakavasti. "Mutta minä haluan puhua toverieni puolesta, jos he sitä
toivovat."

"Puhukaa", kuului ääni.

"Emme epäile teidän rehtiyttänne, herra Glenister, mutta emme kutsuneet
teitä tähän kokoukseen, koska tunnemme teidän suhteenne -- olisi ehkä
parempi sanoa tunteenne -- hm, perheeseen. Olemme monelta taholta
kuulleet, että olette ollut vaikutuksille altis, mikä on vahingoittanut
sekä teidän että toisten toverien etuja. Minkäänlainen tunteellisuus ei
saa tulla kysymykseen seuran toiminnassa. Me aiomme käydä oikeutta ja
meidän mielestämme oli yksinkertaisinta jättää teidät tietämättömäksi
siitä mitä meillä on tekeillä ja säästää eripuraisuus ja katkerat
tunteet kummallakin taholla."

"Se on valhe!" huudahti Glenister ääni käheänä. "Se on kirota valhe! Te
ette halunneet ottaa minua mukaan, koska pelkäsitte, että vastustaisin
suunnitelmaanne, eikö niin? No, siinä olettekin oikeassa! Minä
vastustan sitä. Viittasitte äsken tunteisiini neiti Chesteriä kohtaan.
Minä sanon nyt teille, että hän on Mac Namaran morsian ja etten minä
välitä hänestä. Mutta sallikaa minun edelleen sanoa teille, etten aio
sallia teidän murtautua hänen huoneeseensa enkä salli teidän hirttää
hänen sukulaistaan, olkoon hän minkälainen roisto tahansa. Ei, hyvät
herrat! Ei ole vielä aika ryhtyä moisiin väkivallantöihin -- voitamme
asiamme ilman niitäkin. Ellemme, niin tapelkaamme toki kuin miehet,
älkäämme olko susia. Jos mielimme jotakin tehdä, niin ottakaamme
kaivokset jälleen huostaamme ja puolustakaamme valtaustamme, mutta
älkäämme herran nimessä alentuko murhaamaan tai jäljittelemään maffian
tekoja."

"Me tiesimme, että sanoisitte noin", virkkoi puheenjohtaja, ja joukosta
kuului tyytymätöntä mutinaa. Joku sanoi:

"Olemme harkinneet asiaa tyynesti ja maltillisesti, Glenister, ja
kysymyksessä on nyt joko heidän elämänsä tai meidän. Lailla ei ole
tässä mitään tehtävää."

"Vallan oikein", jatkoi hänen vierustoverinsa. "Emme voi ottaa
haltuumme kaivoksia, koska Mac Namara voi turvautua milloin tahansa
sotilaihin. Ne ampuisivat meidät. Teidän pitäisi olla viimeinen
vastustamaan suunnitelmaamme."

Glenister huomasi, että kaikki vastaväitteet olivat turhia. Miesten
kasvoista saattoi lukea järkähtämätöntä päättäväisyyttä eikä hänen
todistelunsa ollut vaikuttanut mitään. Hän jatkoi kuitenkin:

"En kiellä, ettei Mac Namara ansaitsisi tulla lynkatuksi, mutta niin ei
ole laita Stillmanin. Hän on vanha ja heikko" -- joku naurahti
pilkallisesti -- "ja hänen luonaan on nainen. Hänellä ei ole muuta
suojaa ja teidän täytyisi surmata ensin hänet päästäksenne käsiksi
tuomariin. Jos te katsotte välttämättömäksi toteuttaa suunnitelmanne,
niin surmatkaa muut, mutta säästäkää hänet."

Miehet ravistivat päätään, ja jotkut menivät hänen ohitseen hänen vielä
puhuessaan. "Me aiomme jakaa armoamme oikeudenmukaisesti", virkkoi
joku. Heitä kannusti, kuten he sanoivat, oikeustajunta, eikä Glenister
voinut heidän mieltään muuttaa. Maan elämä ja hyvinvointi oli heidän
käsissään, niin he arvelivat, eikä heidän joukossaan ollut ainoatakaan,
joka olisi epäröinyt panna täytäntöön mitä kerran oli päätetty.
Glenister rukoili vielä kerran puheenjohtajaa, mutta tämä sanoi:

"Myöhäistä on asiasta enempää keskustella, ja sallikaa minun vielä
kerta muistuttaa lupauksestanne. Jokaista rehellistä miestä sitoo..."

"Noh, älkää luulko, että minä aion kavaltaa teidät", sanoi Glenister,
"mutta minä kehoitan teitä vielä kerran olemaan menemättä Stillmanin
taloon."

Hän seurasi miehiä yön pimeään. Hän oli huomannut, että Dextry oli
kadonnut. Tämä oli ilmeisesti halunnut välttää enempiä väittelyjä. Roy
oli huomannut viime päivinä eräänlaista levottomuutta vanhuksen eleissä
ja lisäksi polttavaa halua tyhjentää vihansa niihin, jotka olivat
riistäneet häneltä hänen pyhimmät oikeutensa. Hän oli luonteeltaan
äkkipikainen ja kostonhimoinen ja valmis menemään äärimmäisyyksiin
saakka kostonhankkeissaan. Se oli hänen uskonkappaleitaan.

Kun Glenister kotimatkallaan katsoi kelloa, huomasi hän, että hänellä
oli enää vain tunti aikaa tehdä päätös. Vaisto kehoitti häntä yhtymään
tovereihinsa ja tekemään välit selviksi niiden miesten kansa, jotka
olivat tehneet hänelle niin veristä vääryyttä, sillä sikäläisen
käsityksen mukaan nämä olivat menetelleet kuin tavalliset rosvot, jotka
omien kolttosiensa vuoksi olivat ansainneet kuoleman. Mutta hän ei
sittenkään voinut hyväksyä sellaista menettelyä. Jospa hänen toverinsa
tyytyisivätkin vain merkitsemään kantansa -- mutta hän tiesi, etteivät
he pysähtyisi siihen. Väkijoukon verenhimo on helposti herätetty, mutta
vaikeasti taltutettu. Mac Namara asettuisi vastarintaan, samoin Vorhees
ja piirikomissaari, ja seurauksena olisi verilöyly, kapina ja yleinen
sekasorto. Paikalle kutsuttaisiin sotaväki, tienoo julistettaisiin
piiritystilaan ja kadut tulisivat sala-ammunnan näyttämöiksi.
Vigilantit ajaisivat sotajoukon pakoon, siitä ei epäilystäkään, sillä
jokaikinen tienoon kansalainen kiiruhtaisi heidän avukseen eikä
sellaisia miehiä voitu enää pysähdyttää. Tuomari kaatuisi muiden muassa
-- entä mitä tapahtuisi Helenelle?

Hän otti naulasta winchester-kiväärinsä, puhdisti ja rasvasi sen sekä
pani ylleen patruunavyön. Hänen sisässään kävi yhä taistelu,
velvollisuudentunto kehoitti häntä liittymään tovereihin, omatunto
vaati toista. Helene kuului hänen vihollisiinsa, hän päätteli -- hän
oli vehkeillyt heidän kanssaan ja kavaltanut hänet ja oli lupautunut
sille ainoalle miehelle, jota hän vihasi niinkuin vain vihata voi.
Miksi hän ajatteli Heleneä tällä hetkellä? Kuusi kuukautta sitten hän
olisi kateellisena himoinnut oikeutta päästä johtamaan näitä
vigilantteja -- mitä merkitsi se muutos, joka sen jälkeen oli
tapahtunut hänessä? Se ei ollut heikkoutta eikä varovaisuutta. Ei!
Mutta vaikka käsittämätön, oli se silti selvästi havaittavissa, kuten
hänen toverinsa olivat hetki sitten huomauttaneet.

Hän hiipi pimeään yöhön. Tehkööt mitä halusivat toisella taholla, mutta
kukaan ei saisi astua jalallaan Helenen kynnyksen yli. Hän näki valoa
Helenen arkihuoneesta, ja huomatessaan, ettei rullakaihtimia ollut
laskettu alas, hiipi hän lähemmäs. Hän kurkisti sisään ja näki Helenen
ja Struven juttelevan keskenään, minkä vuoksi hän vetäytyi suojaan ja
pysyi piilossa vielä senkin jälkeen kun asianajaja oli poistunut, koska
tanssiaisvieraita par'aikaa saapui hotellista ja kulki vallan hänen
lähitseen. Kun viimeinen joukko rupattelevia vieraita oli kadonnut,
astui hän jälleen esiin, nousi portaat ja koputti ovelle. Helenen
avattua oven hän astui sisälle ja sulki oven perässään.



XXIV.

YÖLLINEN KOHTAUS.


Helene Chesterin järjestämättömät hiukset valuivat vuolaina
aaltoilevina kiharoina hänen kaulalleen ja olkapäilleen ja hänen
rintansa kohoili voimakkaasti. Hän astui askelen taaksepäin seinää
vasten, hänen ihmeelliset, syvän harmaat silmänsä olivat selkoselällään
ja avuttomat ja häveliäisyyden puna kiisteli pelonsekaisen kalpeuden
kanssa hänen poskillaan.

Glenisteriä viilsi kuin puukolla. Tämä tyttö oli hänen katkerimpien
vihollistensa joukkoa -- ei ollut minkäänlaista toivoa saada häntä
omakseen. Hän unohti hetkeksi, että Helene oli petollinen ja
juonitteleva, mutta kun hän sen taas pian muisti, puhui hän niin
karskisti kuin vain oli mahdollista ja ilmoitti asiansa. Silloin juuri
vanha tuomari ilmestyi portaille; hirveä pelko oli tehnyt hänet
mykäksi. Oli ilmeistä, että hänen hermonsa, jotka olivat kuluneitten
viikkojen tapahtumien johdosta äärimmilleen herkistyneet, nyt vallan
pettivät. Ei ole mikään miellyttävä näky, kun silmien eteen pelkäävä
ihmissielu avoimesti paljastuu, ja siksipä Glenisterkin painoi
katseensa alas ja kääntyi jälleen puhuttelemaan nuorta naista.

"Älkää ottako mitään mukaanne. Pukeutukaa vain ja tulkaa kanssani."

Portailla kyyröttävä surkea olento änkytti nyt kysymyksen:

"Mikä tarkoitus on tuollaisella solvaavalla kehoituksella?"

"Nomen asukkaat ovat kapinaan valmiita, ja minä olen tullut pelastamaan
teitä. Älkää viivytelkö turhilla kysymyksillä", hän lisäsi
kärsimättömästi.

"Onko tämä -- eräänlainen ovela temppu saada minut valtaanne?"

"Arthur-eno!" huudahti Helene kiivaasti. Hänen katseensa kohtasi
Glenisterin katseen rukoillen, ettei tämä piittaisi vanhuksen sanoista.

"En voi käsittää mokomaa hävyttömyyttä. He ovat hulluja", vaikeroi
tuomari. "Rientäkää vankihuoneelle, herra Glenister, ja sanokaa
Vorheesille, että hän lähettäisi tänne vartioston minun suojakseni.
Helene, ota puhelu päävahtiin ja hälyytä se liikkeelle. Sano, että
sotaväki marssikoon tänne heti."

"Seis!" sanoi Glenister. "Se ei hyödytä -- johdot on katkaistu enkä
minä aio ilmoittaa asiasta Vorheesille -- pitäköön itsestään huolen.
Olen tullut tänne auttamaan teitä, ja jos mielitte pelastua pälkähästä,
on parasta lopettaa jutustelut ja kiiruhtaa."

"En tiedä mitä tekisin", voihki Stillman kahden vaiheella. "Ettehän
halua vahingoittaa vanhaa miestä? Odottakaa! Olen hetken perästä
alhaalla."

"Pysähdy, Arthur-eno! Sinä et saa karata tiehesi." -- Helenen ääni oli
päättäväinen ja käskevä. -- "Sitähän et tahtone tehdä, ethän? Tämä on
meidän talomme. Sinä edustat lakia ja hallituksen arvoa. Sinä et saa
pelästyä rosvo- ja murhaajajoukkoa. Sinun on jäätävä tänne ja otettava
heidät avoimesti vastaan."

"Hyvä Jumala!" huudahti Glenister. "Tämä on sulaa hulluutta. Nämä
miehet eivät ole rosvoja eivätkä murhaajia, vaan Nomen parhaita
asukkaita. Te ette tajua oikein selvästi, että me olemme nyt Alaskassa
ja että he ovat vannoneet lopettavansa Mac Namaran koko joukon. Tulkaa
mukaani."

"Me kiitämme teitä hyvistä aikeistanne", vastasi Helene, "mutta meillä
ei ole mitään syytä paeta. Me varustaudumme ottamaan vastaan ne kurjat
raukat. Teidän on parasta lähteä, jotteivät löydä teitä täältä."

Hän nousi portaille, tarttui tuomaria käsivarresta ja talutti hänet
pois. Hän oli äkkiä ja arkailematta päässyt tilanteen herraksi, ja
molemmat miehet huomasivat mahdottomaksi edes yrittää muuttaa hänen
päätöstään. Päästyään portaitten yläpäähän hän kääntyi ja katsahti
alas.

"Olemme kaikissa tapauksissa teille kiitolliset näkemästänne vaivasta.
Hyvää yötä."

"Minä en aio lähteä", vastasi Glenister. "Jos te jäätte tänne, jään
minäkin."

Hän käväisi alakerroksen huoneissa ja sulki ovet ja ikkunat.
Puolustusta silmällä pitäen talo oli mahdoton, ja hän huomasi, että oli
välttämätöntä sijoittautua yläkerrokseen. Hän huusi ylös Helenelle:

"Saanko tulla?"

"Saatte", hänelle vastattiin.

Glenister kiiruhti yläkerrokseen ja näki Stillmanin istuvan vuoteen
reunalla, puolipukeissa ja kokoon kyyristyneenä. Helene oli
lopettamaisillaan pukeutumisensa.

"Ettekö sittenkin tahtoisi seurata minua? Se on meidän viimeinen
mahdollisuutemme." -- Helene ravisti eittävästi päätänsä. -- "No,
sammuttakaa sitten valot. Minä asetun katuikkunaan, ja koska silmäni
ovat pimeään tottuneet, huomaan tulijat ehkä ennen kuin he ehtivät
portille."

Helene teki käskyn mukaan ja asettui sitten hänen vierelleen ikkunan
ääreen. Tuomari istui yhä vuoteen reunalla. Hänen raskas hengityksensä
oli ainoa ääni, joka kuului huoneessa. Molemmat nuoret istuivat niin
lähekkäin toisiaan, että nuoresta tytöstä hohtava suloinen tuoksu
herätti Glenisterissä melkein kuvaamattoman kaipuun. Hän unohti vielä
kerran tytön petoksen, unohti että hän oli toisen, unohti kaiken paitsi
että hän rakasti puhtaasti ja rehellisesti; se rakkaus tuntui
sanomattomalta tuskalta. Tytön olkapää kosketti hänen käsivarttaan ja
hän kuuli hänen pukunsa heikosti kahahtavan hengityksen mukaan. Joku
kulki kadulla talon ohi ja Helene laski pelästyneenä kätensä hänen
käsivarrelleen. Se oli hyvin kylmä, hyvin pieni ja hyvin pehmeä, mutta
Glenister ei pienimmälläkään eleellä yrittänyt tarttua siihen.
Minuutit laahautuivat hitaasti eteenpäin, ne tuntuivat loppumattomilta
ja niissä oli ääretöntä jännitystä. Silloin tällöin Helene kumartui
häneen päin, ja nuori mies kumartui niinikään kuullakseen hänen
kuiskauksiaan. Sellaisina hetkinä Helenen hengitys sipaisi hänen
poskiaan, ja hän puri hampaat tiukasti yhteen. Ulkoa pimeästä kuului
susikoiran tuskainen ulvonta ja sitten toisten koirien ääniä. Pitkä
odotusaika lisäsi tuomarin levottomuutta, kunnes hänen hampaansa
kalisivat kuin kastanjetit. Tuon tuostakin hän voihkaisi ääneen.

Molemmat ikkunavartijat olivat kadottaneet käsityksen ajasta, kunnes
heidän jännittyneet katseensa keksivät joukon tummia varjoja, jotka
erottuivat yön pimeästä.

"Tuolla ne saapuvat", kuiskasi Glenister ja työnsi tytön loitommas
ikkunasta, mutta tämä ei suostunutkaan, vaan palasi entiselle
paikalleen.

Kun ensimmäiset olennot saapuivat portin edustalle, kumartui Roy
ikkunasta ulos ja sanoi äänellä, joka terävänä, selvänä ja
odottamattomana viilsi yön hiljaisuutta:

"Seis! Älkää tulko aitauksen sisäpuolelle!"

Syntyi pari sekuntia kestävä hämminki, ja ennenkuin miehet ehtivät
vastata tai tehdä mitään, jatkoi Glenister:

"Roy Glenister puhuu. Minä kehoitin teitä olemaan hätyyttämättä tätä
taloa ja minä varoitan teitä vielä kerran. Olemme valmiit ottamaan
teidät vastaan."

Joukon johtaja sanoi:

"Sinä olet petturi, Glenister."

Glenister hätkähti.

"Ehkä olen. Mutta te petitte minut ensin, ja petturi tai ei, mutta ette
sittenkään astu jalallanne tähän taloon."

Nämä sanat synnyttivät mutinaa joukossa, ja joku miehistä virkkoi:

"Neiti Chester olkoon rauhassa. Tuomarille meillä on asiaa. Emme me
häntä hirtä, jos hän vain pukeutuu siihen asuun, jonka olemme häntä
varten tuoneet muassamme. Ei hänen tarvitse pelätä. Terva tekee hyvää
iholle."

"Oi, laupias taivas!" voihkaisi tuomari Stillman.

Äkkiä tuli joku juosten lankkukäytävää pitkin ja lähestyi miesjoukkoa.

"Mac Namara on päässyt livistämään, Voorhees ja kaikki muut niinikään",
hän läähätti, -- syntyi hetken hiljaisuus, sitten joukon johtaja sanoi
miehilleen:

"Hajaantukaa ja hyökätkää taloon!" Ja ylös ikkunaan hän huusi: "Tämä on
sinun työtäsi, sinä kirottu tuuliviiri."

Miehet hajaantuivat oikealle ja vasemmalle, kiipesivät aitauksen yli ja
juoksivat sikinsokin pitkin seinän kuvetta. Glenister tarttui
winchester-kivääriinsä, ja hikeä pusertui hänen otsastaan. Hän oli
vielä kahden vaiheella, voisiko hän todella ryhtyä tähän tekoon,
voisiko hän ampua noita miehiä.

Tällöin Helene astui hänen eteensä, kumartui puoliksi ulos ikkunasta ja
huusi selvällä ja lujalla äänellä:

"Odottakaa! Odottakaa silmänräpäys! Minulla on teille jotakin
sanottavaa. Herra Glenister ei ole teitä pettänyt. Hän ei ole
varoittanut toisia. He luulivat, että te aiotte vallata kaivokset ja
ratsastivat sinne ennen puoliyötä. Minä puhun totta, vakuutan sen
kunniasanallani. Monta tuntia sitten he jo lähtivät."

Alhaalta kuului hämmentynyttä mutinaa, kunnes joku alkoi jälleen puhua.
Roy ja Helene tunsivat Dextryn äänen.

"Pojat, olemme väärillä jäljillä. Tuota väkeä emme tavoittele -- Mac
Namaran me tahdomme vangiksemme. Tuo vanha kaljupää ei uskalla tehdä
muuta kuin mitä toiset käskevät hänen tehdä, enkä minä halua olla
mukana tässä sydänyöjutussa, jossa kaksikymmentä on yhtä vastaan. Minä
lähden kotiin."

Taas kuiskuteltiin ja sitten ensimmäinen puhuja kysyi tuomari
Stillmania. Vanhus horjui ikkunan ääreen, täydelleen pelon
lamauttamana. Nuori tyttö oli iloinen, ettei häntä voitu alhaalta
nähdä.

"Me emme tee teille mitään tällä kerralla, mutta te olette mennyt
riittävän pitkälle tekin. Saatte vielä tilaisuuden hyvittää kaikki mitä
olette rikkonut, mutta ellette sitä tee, hirtämme teidät
lyhtypatsaaseen. Ottakaa tämä varoitukseksi."

"Mi-nä te-en ve-el-volli-isu-uute-eni", sopersi tuomari. Miehet
katosivat pimeään, Glenister sulki ikkunan, laski alasi ruilauutimen ja
sytytti lampun. Hän tiesi hyvin, että oli riippunut hiuskarvan varassa,
ettei onnettomuutta ollut sattunut. Jos hän olisi ampunut näitä miehiä,
olisi siitä kiihtynyt taistelu, joka olisi pyyhkäissyt mennessään
kaikki tuomioistuimen jäsenet ja hänet itsensäkin. Hän olisi kaatunut
väärän lipun alla. Hänen maineensa oli ehkä jo nyt mennyttä -- hän ei
ollut siitä varma. Lievimmässä tapauksessa hän ei voisi enää luottaa
heidän apuunsa, siihen ainoaan apuun, jota napaseutu miehelle saattoi
tarjota. Tästä lähin hän olisi luopio, paarias, jota kumpikin
riitapuoli vihasi yhtä voimakkaasti. Häntä ei haluttanut katsoa
tuomariin ja hän käänsi selkänsä, kun tämä ojensi kätensä häntä
kiittääkseen. Hänen työnsä oli tehty ja hän kaipasi pois. Helene
saattoi häntä alas, ja kun nuori mies avasi oven, laski, hän kätensä
tämän käsivarrelle.

"Sanat ilmaisevat tuiki vähän", hän sanoi, "enkä minä voi koskaan
korvata teille kaikkea sitä mitä olette meille tänään tehnyt."

"Meille!" huudahti Glenister murtuneella äänellä. "Luuletteko, että
minä uhrasin kunniani, petin toverini, tuhosin viimeisen toivoni ja
panin itseni pannaan 'meidän' takia? Tänään vaivasin teitä viimeisen
kerran. Näen teidät ehkä viimeisen kerran. Mitä tahansa muuta olettekin
tehnyt, olette ainakin opettanut minulle läksyn, ja minä kiitän teitä
siitä. Olen lopultakin löytänyt itseni. En ole enää eskimo -- minä olen
mies!"

"Olette aina ollut", vastasi Helene. "En ymmärrä paljoakaan tätä
juttua, ja minusta tuntuu, ettei kukaan halua antaa minulle
minkäänlaisia selityksiä. Olen hyvin typerä, mutta ettekö te haluaisi
tulla huomenna sanomaan minulle, mitä tämä kaikki oikeastaan on?"

"En", sanoi Glenister tylysti. "Te ette ole minun heimoani. Mac Namara
ja ne jotka ovat häneen liittyneet eivät ole ystäviäni enkä minä
heidän."

Hän oli jo puolitiessä portaita alas, kun Helene virkkoi
ystävällisesti:

"Hyvää yötä ja Jumala siunatkoon teitä -- ystäväni!" Nuori tyttö palasi
tuomarin luo, joka oli surkuteltavassa tilassa, ja Helene sai kauan
häntä tyynnytellä kuin pikku lasta. Hän kyseli niistä asioista, jotka
olivat hänen sydäntään lähinnä ja joita tämän yön tapahtumat olivat
hieman paljastaneet, mutta hänen enonsa tuohtui heti kun hän
mainitsikin kaivoksista. Hän istui enonsa vuoteen laidalla, kunnes tämä
nukkui. Hän pohti, mistä saisi selvyyttä niihin viittailuihin, joita
hän oli kuullut, kunnes hänen sielunsa ja ruumiinsa olivat yhtä
väsyksissä. Kuluneen päivän ja yön tapahtumat olivat riuduttaneet hänen
voimiaan, niin että hän hädin tuskin jaksoi laahautua vuoteeseen. Siinä
hän heittelehti kauan aikaa, sillä hän oli liian uupunut saadakseen
heti unta. Hän havahtui lopulta hermostuneeseen nytkähdykseen ennenkuin
unohti koko maailman. Hän muisti tällöin jotakin -- hänestä tuntui,
että joku sanoi hänelle sen ääneen: "Koko Alaskan kaunein nainen...
mutta Glenister pakeni matkoihinsa."



XXV.

TOTUUS ALKAA PALJASTUA.


Helene heräsi seuraavana aamuna vasta lähemmä kello kahtatoista ja sai
tällöin tietää, että Mac Namara oli saapunut ratsastaen kaupunkiin ja
syönyt aamiaista tuomarin kanssa. Hän oli heti kysynyt Heleneä, mutta
kuultuaan edellisen yön seikkailut hän ei sallinut tyttöä unesta
herätettävän. Aamiaisen jälkeen olivat hän ja tuomari lähteneet yhdessä
ulos.

Vaikka Helenen järki hyväksyikin sen päätöksen, jonka hän edellisenä
iltana oli jo puolittain tehnyt, tunsi hän nyt merkillistä
vastenmielisyyttä tavata Mac Namaraa. Hän ei tosin tiennyt mitään pahaa
tästä miehestä, paitsi sen, mikä sisältyi niihin syytöksiin, joita
eräät äärimmilleen katkeroituneet miehet olivat hänestä lausuneet, ja
hän tiesi lisäksi, että jokainen voimakas ja hyökkäävä luonne saa
helposti vihamiehiä. Siitä huolimatta hän tunsi sisässään taistelun,
jommoista hän ei ollut aavistanut. Tämä mies, joka niin itsetietoisesti
uskoi että hänestä tulisi hänen vaimonsa, ei vallinnut hänen sisäistä
vakaumustaan.

Hän oli viime aikoina ratsastellut usein ja tehnyt pitkiä yksinäisiä
matkoja välkkyvää merenrantaa pitkin tai vuorijonojen välissä
luikerteleviin laaksoihin, joissa äkkijyrkänteiltä putoavan veden
kohina hyväili hänen korviaan tai lapion välähdys kiihoitti hänen
katsettaan. Tänä aamuna hänen hevosensa ontui, minkä vuoksi hän päätti
lähteä kävelylle. Alkuaikoina hän oli katsellut hieman arastellen
siellä tapaamiaan karkeatekoisia miehiä, kunnes hän tutustui heidän
teeskentelemättömään kohteliaisuuteensa ja kunnioittavaan
esiintymistapaansa. Monet noista siivoamattoman näköisistä miehistä
olivat oppinutta väkeä. Häntä huvitti sen vuoksi antaa noiden miesten
puhella hänelle suorasukaisen vapaasti, kuten tässä laajoihin mittoihin
valetussa uudessa maassa oli totuttu tekemään. Erämaa kasvattaa
ritarillisuutta, joka on sille ominaista.

Minkäänlaista vaaraa ei siis ollut siltä taholta pelättävissä, mutta
häntä oli varoitettu hulluista koirista, joita harhaili ympäri
kaupunkia, ja selitetty, että kesäkuuma kiihoittaa ankarasti näitä
takkukarvaisia, yrmeitä otuksia. Tämä maa on kyllä ennen kaikkea
koirien maata ja talvisin koira saakin raataa, reutoa ja nähdä nälkää,
mutta suvet se saa olla joutilaana, tapella, vetelehtiä ja tulla
vesikauhuiseksi.

Helene käveli kauas ja poikkesi paluumatkalla eräälle tuntemattomalle
tielle, joka johti kaupungin ulkolaidalle. Hän ei tahtonut kohdata
niitä naisia, jotka hän tunsi, koska edellisen illan tanssiaiskohtaus
oli hänellä liiankin tuoreessa muistossa. Rivakasti astellessaan hän
oli kuulevinaan takaansa heikkoa ääntä. Käännyttyään hän huomasi, että
lähin ympäristö oli autiota, kuivaa, karua maata, ja ainoa elävä olento
oli muuan naishenkilö, joka seisoi jonkun matkan päässä hänestä. Hän
kulki edelleen pari askelta, mutta kuuli jälleen äskeisen huudon ja nyt
selvemmin ja sitä seurasi pyssynlaukaus. Hän kääntyi toistamiseen ja
näki nyt joukon miehiä juoksujalkaa tulevan hänen perässään ja kuuli
vieläkin lähempää ärhentelevien koirien haukuntaa ja murinaa. Hetkessä
tytön uteliaisuus muuttui kauhuksi, sillä hänen vielä katsellessaan
tätä näkyä syöksyi muuan koirista äkkiä esiin muusta joukosta ja juoksi
samalle lankkukäytävälle, jolla hänkin seisoi. Se oli aika komea
eskimokoira -- kookas, harmaa, sudennäköinen, ja läheisen sukulaisensa
lailla väkevä, nopsa ja ovela. Sen pää oli riipuksissa ja heilahteli
sivuille juoksun tahdissa. Sen ruumis oli yltyleensä kuolassa ja
vaahdossa. Koira tuli nyt uhkaavan näköisenä Heleneä vastaan. Lähellä
ei ollut minkäänlaista suojapaikkaa. Taampana oli tosin se talo, jonne
hänen äsken näkemänsä nainen juuri oli menossa. Miehet olivat liian
kaukana voidakseen häntä auttaa.

Helene ei parahtanut eikä arkaillut, vaan kapaisi kauhun valtaamana
mainittua rakennusta kohden. Hän oli vallan varma, että koira syöksisi
hänen kimppuunsa ennenkuin hän ehtisi päästä rakennuksen suojaan. Niin
-- hän kuulikin jo ihan takanaan sen nopeat sipsuttelevat askelet,
hänen polvensa notkahtelivat, ja suojaava ovi oli vielä monen metrin
päässä. Muuan hevonen, joka oli sidottu lankkukäytävän viereen,
pärskähti ja nousi takajaloilleen, kun tämä juokseva pari lähestyi.
Vesikauhuinen koira poikkesi tällöin tieltä ja hyökkäsi raivoissaan
hevosen koipiin. Tätä äkkihyökkäystä pelästyneenä hevonen riuhtaisi
hihnansa poikki ja laukkasi tiehensä. Tämä välikohtaus oli sentään
auttanut Heleneä sen verran, että hän oli ehtinyt sillä välin
tuvanovelle. Hän väänsi ripaa. Ovi oli kiinni. Kun hän epätoivoissaan
kääntyi sivulle, näki hän äskeisen naisen seisovan ihan hänen takanaan
ja tarkkaavan tyynesti, pieni revolveri kädessä, hullun koiran
raivokkaita liikkeitä.

"Ampukaa!" parahti Helene. "Miksette ammu?" Samassa kuului pamaus, ja
koira kierähti ympäri äkeästi ulvahtaen. Nainen ampui monta kertaa,
ennenkuin koira makasi hiljaa, ja virkkoi sitten tyynesti:

"Revolverini on liian pieni, ei se kelpaa juuri mihinkään."

Helene lysähti tuvankynnykselle.

"Kuinka varmasti te ammuttekaan!" hän läähätti katsellen harmaata
otusta, joka kuolintuskissaan oli kierähtänyt ihan hänen jalkoihinsa.
Miehet olivat tällä välin ehtineet paikalle ja kertoivat kiihtyneinä
tapahtumasta; nainen oli vaihtanut pari sanaa näiden kanssa ja sanoi
sitten Helenelle opastaessaan häntä tupaan:

"Teidän täytyy levätä hetki sisällä."

Helene vietiin hyvin kodikkaaseen -- suorastaan loistavasti
sisustettuun huoneeseen. Siellä oli pianokin, jonka kannelle oli pantu
iso pinkka nuotteja, ja monia muita somia pikkuesineitä, jommoisia
Helene ei ollut nähnyt sen jälkeen kun oli kotoaan lähtenyt. Hänen
emäntänsä oli kadonnut eräänlaisen kaihtimen taa ja puheli nyt hänelle
viereisestä huoneesta:

"Se oli kolmas vesikauhuinen koira, jonka olen tänä kesänä nähnyt.
Vesikauhu on alkanut tulla yleiseksi näillä main."

Hän palasi nyt huoneeseen kantaen hopeista tarjotinta, jolla oli kannu
ja kaksi lasia.

"Hermonne ovat varmaankin ärtyneet, mutta tämä konjakki tekee teille
hyvää, ellei teillä ole mitään sitä vastaan. Tulkaa sitten tänne
toiseen huoneeseen, ja levätkää hetkinen. Olette pian kyllä
ennallanne."

Hän puhui niin väärentämättömän ystävällisesti ja sääliväisestä että
Helene katsahti häneen kiitollisena. Nainen oli pitkä ja solakka ja
hänen liikkeissään oli jotakin erikoista, mikä pani olettamaan hänen
lapsena tottuneen silkkipukujen pehmeihin poimuihin. Helene pani
niinikään merkille hänen miellyttävän hymyilynsä ja tunsi sydämensä
lämpiävän tätä ensimmäistä hyvänsävyistä naista kohtaan, jonka! hän oli
Nomessa tavannut.

"Te olette hyvin ystävällinen, mutta nyt minä en kaipaa enää mitään.
Pelästyin äsken hirveästi. Oli ihmeellistä, kuinka te pelastitte
minut."

Hän seurasi katseillaan toisen sulavia liikkeitä, kun hän pani
tarjottimen pöydälle, ja silloin hän osui näkemään Roy Glenisterin
valokuvan seinällä.

"Ah...!" hän huudahti, mutta vaikeni heti, sillä hän tiesi nyt, kuka
tuo tyttö oli. Hän silmäili nopeasti pelastajaansa. Ei ollut todella
ihme, että miehet olivat häneen ihastuneita, niin suloinen oli hänen
hymynsä. Tämä huomio vaikutti sähköiskun lailla, ja hän nousi
hämminkiään peittääkseen.

"Kiitoksia paljon ystävällisyydestänne. Nyt olenkin jo täydellisesti
tointunut ja minun täytyy nyt lähteä."

Hänen muuttunut ilmeensä ei jäänyt huomaamatta. Cherry Malotten
kaltainen kouliintunut ja kokenut nainen kyllä osasi nähdä, milloin
toinen nainen osoittaa halveksimistaan. Lukemattomia kertoja hän oli
huomannut tämän saman hiuksenhienon muutoksen, tämän halveksivan
ylemmyyden, ja hän oli äkeissään itselleen siitä, että piittasi
mokomasta. Mutta syystä tai toisesta tämän naisen esiintyminen ärsytti
häntä tavallista syvemmin. Hän ei sitä sentään osoittanut paitsi ehkä
siten, että hänen hymynsä oli rahtusen jäykempi kun hän sanoi:

"Toivon teidän jäävän tänne kunnes olette perinpohjin levännyt!
neiti..." Hän vaikeni ja ojensi kätensä.

"Chester. Nimeni on Helene Chester. Olen tuomari Stillmanins
sisarentytär", virkkoi toinen nopeasti ja hieman hämillään.

Cherry Malotte veti takaisin ojennetun kätensä ja hänen kasvonsa
muuttuivat koviksi ja uhkaaviksi.

"Ah, vai niin -- te olette neiti Chester -- ja minä pelastin henkenne."
Hän naurahti epämiellyttävästi.

Helene sai ponnistella pysyäkseen tyynenä.

"Olen pahoillani, ettette pidä siitä", sanoi hän kylmästi. "Minä panen
suuren arvon sille palvelukselle, jonka olette tehnyt minulle." -- Hän
astui askelen ovelle päin.

"Odottakaa hetki. Haluan puhua kanssanne." Kun Helene ei ollut
huomaavinaan hänen pyyntöään, huudahti hän katkerasti:

"Ah, älkää pelätkö. Tiedän kyllä, että teette anteeksiantamattoman
rikoksen, jos juttelette kanssani, mutta kukaan ei näe teitä täällä ja
teidän lakienne mukaan on rikos vain se, joka tulee ilmi. Voitte siis
olla rauhallinen. Sepä juuri on minusta tehnyt halveksitun olennon --
minut on aina paljastettu. Haluan kuitenkin sanoa teille, että vaikka
olenkin huono ihminen, olen toki parempi kuin te, sillä minä olen
uskollinen niille, jotka minusta pitävät, enkä minä petä ystäviäni."

"En halua väittää, että ymmärtäisin teitä", virkkoi Helene kylmästi.

"Ah, kyllä te ymmärrätte. Ei teidän kannata olla noin viattoman
näköinen. Se sopii tietenkin näyttelemäänne osaan, mutta minulle ette
voi näytellä."

Hän meni vieraansa ohi ovelle ja asettui sen eteen seisomaan, ja hänen
kasvoilleen levisi katkera ja pilkallinen ilme.

"Se pikku palvelus, jonka äsken teille tein, oikeuttaa minut
käsittääkseni johonkin, ja minä aion käyttää tätä oikeutta siten, että
sanon teille, kuinka huonosti naamari teille sopii. Hirveän
moukkamaista minun on sellaista sanoa, vai kuinka? Olettepa antautunut
hienon seuran palvelukseen, ja minä ihailen sitä tapaa, jolla olette
osuutenne siinä katalassa työssä näytellyt, mutta minua kiukuttaa
teidän sievä, viaton ilmeenne, sillä se ei ole oikea."

"Päästäkää minut ulos!"

"Olen minäkin monesti tehnyt pahoja", jatkoi Cherry keskeytyksestä
välittämättä, "mutta silloin minut on tavallisesti siihen pakotettu,
enkä minä ole milloinkaan tahallani koettanut syöstä turmioon miestä
hänen rahojensa takia."

"Mitä te tarkoitatte väitteellänne, että olen pettänyt ystäväni ja
syössyt jonkun turmioon?" kysyi Helene kiivaasti.

"Loruja! Minä huomasin heti alussa, mitä lajia te olette, mutta Roy
Glenister ei älynnyt sitä huomata. Ja sitten Struve kertoi, mitä en
ollut arvannut. Tarvitaan vain pullollinen viiniä ja nainen, ja sen
miehen saa puhumaan kaiken mitä hän tietää. Mac Namaralla on käynnissä
rohkea peli, ja hän teki viisaasti ottaessaan teidät apurikseen, sillä
te olette ovela, teillä on vahvat hermot ja te näyttelette osaanne
mestarillisesti. Minä ymmärrän sellaista, sillä olen itsekin ollut
mukana yhdessä ja toisessa huvinäytelmässä. Teidän on suotava anteeksi
tämä pieni tunteenpurkaus -- ammattikateutta, nähkääs. Minä kadehdin
teidän taitoanne, siinä kaikki. Kun te olette nyt saanut selville, että
olemme yhtä hyviä molemmat, ei teidän enää pitäisi katsella minua kovin
ylhäisesti."

Tämän sanottuaan hän avasi oven vieraalleen ja hyvästeli harkitun
ivallisesti.

Helene oli liian hämmentynyt ja syvästi nöyryytetty voidakseen käsittää
Cherry Malotten pahansuovasta ja välittömästä tunteenpurkauksesta muuta
kuin että tämä syytti häntä osallisuudesta siihen salahankkeeseen, jota
kaikki tuntuivat pitävän todellisena. Se saattoi tosin olla naisellisen
lemmenkateuden ilmaisua, mutta olihan hän toisaalta sanonut saaneensa
tiedot Struvelta sekä että pullo viiniä ja kauniit naiskasvot saisivat
hänet paljastamaan kaiken. Mikäli hän tunsi Struvea ja oli hänestä
kuullut, oli tässä väitteessä ehkä paljon perääkin. Tunne, että
harhaili pimeässä ja että oli kietoutunut salakähmäisyyden verkkoon,
valtasi hänet jälleen kuten monesti viime aikoina. Jos Struve hellitti
kielensä kantimet tuon naisen edessä, eikö hän voisi tehdä samaa hänen
edessään? Hän pysähtyi hetkeksi ja suuntasi sitten kulkunsa
Satamakadulle harkiten tarkoin, millä tavalla hän parhaiten pääsisi
päämääräänsä. Cherry Malotte piti häntä taitavana näyttelijänä. No hyvä
-- hän osoittaisi, että häntä oli arvosteltu oikein.

Struve istui työpöytänsä ääressä yksityiskonttorissaan, mutta nousi
heti ja tarjosi hänelle tuolia.

"Hyvää huomenta, neiti Chester. Olette raikkaan näköinen yöllisen
seikkailunne jäljiltä. Tuomari on kertonut minulle kaikki, ja sallikaa
minun sanoa, että olette urhein nainen, minkä minä tunnen."

Helene hymyili ja rupesi hitaasti aukomaan päällystakkinsa nappeja.

"Eikö teillä lakimiehillä ole paljon työtä?" hän kysyi.

"On kyllä, mutta ei niin paljon, etten ehtisi teitä palvella, jos
teillä on jotakin asiaa minulle."

"Ah, en ole tullut asioita varten", virkkoi tyttö kevyesti. "Olin
ulkona kävelemässä ja poikkesin huvikseni katsomaan, mitä te
hommailette."

"Sitä ilahduttavampaa minulle", sanoi asianajaja muuttuneella äänellä.
"Olen enemmän kuin ihastunut."

Helene arveli näytelleensä hyvin, koskapa toinen oli luopunut kaikesta
asiakkuudestaan.

"Niin, minä olen väsynyt puhelemaan Arthur-enon ja Mac Namaran kanssa.
He kohtelevat minua kuin pientä tyttölasta."

"Milloin aiotte astua ratkaisevan askeleen?"

"Mitä askelta tarkoitatte?"

"Avioliittoanne. Milloin se tapahtuu? Ei teidän tarvitse arkailla siitä
puhua, sillä Mac Namara ilmaisi minulle asian jo kuukausi sitten."

Sitä tapausta muistellessaan asianajaja nosti salaa kätensä kaulalleen,
mutta hänen katseensa kirkastui, kun Helene vastasi kevyesti:

"Te erehdytte varmaan. Hän lienee vain laskenut pilaa."

Hetken aikaa hän johti puhetta varsin taitavasti ja jutteli
kaikenlaisista asioista tavalla, joka pani Struven kummastelemaan hänen
tavatonta leikillisyyttään ja kevyttä äänensävyään. Hän ei ollut
milloinkaan kuvitellut Heleneä sellaiseksi, näin tuttavalliseksi, ja,
silti hän oli niin ylpeä ja kylmä, että hän oli tulla hulluksi. Hän
muuttui yhä rohkeammaksi otteissaan.

"Millä kannalla ovat asiamme tällä haavaa?" kysyi tyttö, kun toisen
kiihkeys alkoi näkyä yhä selvemmin. "Eno ei halua sanoa mitään eikä
herra Mac Namarasta ole viime aikoina saanut sanaakaan puserretuksi."

Struve katsahti häneen nopeasti.

"Mitä asiaa tarkoitatte?"

Helene kokosi kaikki voimansa ja astui askeleen varmuuden rajalle.

"Äh, älkää nyt viitsikö pitää minua lapsena. Se alkaa jo ikävystyttää.
Olen näytellyt osani, ja nyt tahdon tietää, mitä te muut teette."

Hän oli valmistunut minkälaiseen vastaukseen tahansa.

"Mitä erikoisesti haluatte tietää?" kysyi toinen varovasti.

"Kaikki. Luuletteko, etten voi kuulla, mitä ihmiset sanovat."

"Ahaa, siinä sitä ollaan! No, älkää huoliko kuunnella niitä."

Helene huomasi erehdyksensä ja jatkoi kiireesti:

"Miksen? Emmekö pelaa kaikki samoin merkein? Minä en voi hyväksyä, että
ensin käytätte minun apuani ja sitten kohtelette minua kuin ilmaa.
Luulen olevani oikeutettu saamaan tietää, kuinka suunnitelmaa edelleen
hoidetaan. Arveletteko kenties, etten osaa pitää suutani kiinni?"

"En suinkaan", vastasi asianajaja nauraen ja yritti vaihtaa
puheenaihetta, mutta silloin Helene nousi ja nojasi kirjoituspöytään
vakaasti päättäneenä, ettei lähtisi konttorista, ennenkuin olisi edes
hieman saanut kohotetuksi salaperäisyyden verhoa. Struven esiintyminen
vahvisti hänen epäluuloaan, että tässä kaikessa oli jotakin
nurinkurista. Tuo lahjakas, mutta kevytmielinen, irstaileva mies tunsi
nämä asiat perinpohjin, mutta vaikka Helenen suostutteluilla olikin
eräänlaista vaikutusta häneen, sitoi varovaisuus hänen suunsa. Hän.
kurottautui eteenpäin ja hymyili Struvelle.

"Te olette aivan kuin toisetkin. Tekään ette halua antaa minulle
vähäisintäkään valaistusta."

"Antaa, antaa, antaa!" virkkoi asianajaja julkeasti. "Se on naisten
tapa ratkaista asioita. Antakaa minulle tuo -- antakaa minulle se.
Itsekkäitä olentoja! Miksette te tarjoa mitään korvaukseksi? Miehet
ovat liikemiehiä, naiset koronkiskureita. Te olette utelias ja tunnette
itsenne sen vuoksi onnettomaksi. Minä voin auttaa teitä, ja siksi te
luulette, että minä teen sen yhdestä hymyilystä. Te pyydätte, että minä
rikon lupaukseni ja panen kunniani alttiiksi teidän oikkujenne vuoksi.
Se juuri on naisten tapa, ja minä suostun. Minä antaudun valtaanne,
mutta en tee sitä ilmaiseksi. Tehkäämme sopimus."

"Se ei ole uteliaisuutta", intti tyttö närkästyneenä. "Minä en pyydä
enempää kuin mikä on oikeuteni."

"Te olette kuullut, mitä kaupungilla juorutaan, ja olette alkanut
epäillä, siinä koko juttu. Te arvelette, että minä tiedän jotakin, mikä
voisi luoda valaistusta tai uutta varjoa kaikelle mitä omistatte tässä
maailmassa, ja te olette niin kiihtynyt, ettette enää luota omiin
sukulaisiinnekaan. Toisaalta ette voi uskoutua vieraillekaan ja siksi
tulette minun luokseni. Olettakaamme, että minulla on ne paperit, jotka
toitte tänne viime keväänä, tuossa kassakaapissa, ja että ne kertovat
koko jutun -- onko enonne viaton tai ansaitseeko hän hirttonuoran, mitä
siinä tapauksessa tekisitte? Mitä antaisitte päästäksenne näkemään ne?
No hyvä, ne ovat tuolla ja voivat milloin tahansa puhua puolestaan. Jos
olette oikea nainen, ette saa lepoa, ennenkuin olette ne nähnyt.
Teemmekö sopimuksen?"

"Niin, niin. Antakaa ne paperit minulle!" huudahti Helene kiihtyneenä.
Kuuma veriaalto syöksähti hänen kasvoilleen, ja Struve ponnahti
tuoliltaan. Hän astui lähemmäs Heleneä, mutta tämä peräytyi seinään
saakka, kalpeana ja tuijottavin silmin.

"Ettekö näe", hän jatkoi, "että minun täytyy saada ne nähdä?"

"Tietysti minä sen huomaan, mutta minä haluan suukon sopimuksemme
vahvistukseksi."

Hän tavoitti kuumalla kädellään tyttöä, mutta tämä työnsi hänet syrjään
ja liukui hänen ohitseen ovelle.

"Tehkää kuten haluatte", sanoi Struve, "mutta ellen erehdy, ette löydä
lepoa ennenkuin olette nähnyt nuo paperit. Olen tutkinut teitä ja
uskallan lyödä vetoa, ettette mene naimisiin Mac Namaran kanssa ettekä
tohdi katsoa enoanne silmiin, ennenkuin olette päässyt totuuden
perille. Voisitte tehdä molemmatkin, jos tietäisitte varmasti heidät
pettureiksi, mutta ette voi tehdä sitä niin kauan kuin epäilette heitä
-- sellainen on nainen. Kun olette tehnyt päätöksenne, tulkaa takaisin
ja minä näytän teille todistukset. En koetakaan näyttää toisenlaiselta
kuin olen -- Wilton Struve vain olen, myyjä. Minä toivon, että minun
hautakiveeni kirjoitetaan totuudenmukaisesti: 'Hän sai palkkansa'."

"Te olette pantteri", virkkoi Helene tuohtuneena.

"Siis miellyttävä ja sulavaliikkeinen peto", naurahti toinen.
"Ystävällinen ja leikkisä, mutta hampailtaan terävä ja kynsiltään
sitäkin terävämpi. Täydentääksemme vertausta, joka minua miellyttää,
minä luulen, ettei sillä eläimellä ole sukulaisuustunteita ja että se
metsästelee mielellään yksinään. Kun olette perin pohjin tutkinut tuota
salahanketta ja löytänyt syyllisen sieltä mistä sitä on haettava,
ettekö haluaisi tulla minulle siitä kertomaan? Tämä ovi johtaa
käytävään ja sitä tietä suoraan kadulle. Kukaan ei näe teidän tulevan
eikä menevän."

Rientäessään pois talosta Helene ihmetteli itsekseen, vallan päästä
pyörällä, kuinka hän oli voinut kuunnella sitä miestä niin kauan. Mikä
peto hän olikaan! Hänen tarkoituksensa oli selvä ja oli ollut alusta
asti. Struve oli perinpohjin tunnoton olento. Helene oli kyllä kaiken
tämän tiennyt jo entuudestaan, mutta pyrkiessään epätoivoisena totuuden
perille ja nuorekkaasti itseensä luottaen hän oli uskaltautunut tämän
miehen puheille. Struve oli lisäksi teräväkatseinen ja huomiokykyinen
mies, joka oli verrattoman varmasti arvannut hänen mielentilansa. Hän
oli joutunut tappiolle, mutta hän tiesi nyt itsekin, ettei hän voisi
levätä, ennenkuin olisi saanut vastauksen kysymyksiinsä. Hänen täytyi
päästä niistä epäluuloista, jotka jäytivät hänen rauhaansa. Hän
muisteli enonsa ystävällisyyttä häntä kohtaan ja tunsi epätoivoista
luottamusta tähän hänen sukunsa viimeiseen. Sukulaissiteet olivat
olleet voimakkaat ja hän tunsi kipeästi kaipaavansa kadonneen veljensä
tukea -- sen veljen, joka par'aikaa oleskeli jossakin tämän
salaperäisen maan kolkassa -- jonkun sellaisen tukea, jonka suonissa
virtasi samaa verta kuin hänenkin. Hän ajatteli Mac Namaraakin, mutta
kuinka tämä voisi häntä auttaa? Mitä hän tiesi tästä miehestä --
miehestä, jota hän nyt pahimmin epäili.

Melkein sietämättömän yksinäisyyden ja avuttomuuden masentamana ja sekä
ruumiillisesti että henkisesti näännyksissä äsken kestetyn kauhun
johdosta punnitsi Helene tilannetta niin tyynesti kuin hänen kiihtynyt
mielialansa suinkin salli ja päätyi tulokseen, että hänen nykyisessä
asemassaan sai turha ylpeys väistyä.

Muutamia minuutteja myöhemmin hän koputti Cherry Malotten ovelle. Kun
tyttö tuli avaamaan, huomasi Helene, että hän oli itkenyt. Kyyneleet
polttavat kuumimmin ja jättävät selvimmän jäljen silmiin, missä ne ovat
harvinaisia. Helene ei voinut tajuta sitä mielenliikutusta, joka oli
puistatellut Cherryä hänen poissa ollessaan, sillä Helenen raikas,
nuorekas kauneus oli tämän seikkailijattaren sydämessä herättänyt
katkeruuden ja kateuden myrskyn. Olipa Helene Chester syyllinen tai
syytön, oliko silti mahdollista, että Glenister epäröisi valitessaan
heidän välillään? oli Cherry kysynyt itseltään. Nyt hän tuijotti
epäystävällisesti ja tervetuloa sanomatta vieraaseensa.

"Sallitteko minun astua sisälle?" kysyi Helene. "Minulla on teille
jotakin sanottavaa."

Kun he olivat astuneet huoneeseen, seisoi Cherry yhä ja katseli
vierastaan tutkimattomin silmin ja kylmin kasvoin.

"Ei ollut helppoa tulla takaisin", aloitti Helene, "mutta minun täytyi.
Jos te voitte auttaa minua, toivon, että sen teette. Te sanoitte
tietävänne, että eräille miehille on tehty suurta vääryyttä. Olen
epäillyt sitä, mutta en tiennyt mitään varmaan, ja pelkään epäillä
lähimpiä omaisiani. Te sanoitte edelleen, että minullakin on osuus
siinä mitä on tapahtunut -- että olen pettänyt ystäväni. Odottakaa
hetkinen", hän lisäsi nopeasti, kun huomasi toisen ivallisen hymyn.
"Ettekö haluaisi sanoa mitä tiedätte ja minkä arvelette minun osuuteni
olevan? Olen kuullut ja nähnyt asioita, jotka ovat panneet minut
ajattelemaan -- oo, ne ovat peloittaneet minua ajattelemasta -- enkä
sittenkään ole löytänyt totuutta. Käsittänette, että tämän tapaisessa
taistelussa helposti väitetään yhtä ja toista, mutta onko minun enoni
tosiaankin menetellyt väärin?"

"Siinäkö kaikki mitä teillä on sanottavaa?"

"Ei. Sanoitte, että Struve oli ilmaissut teille koko suunnitelman.
Kävin hänen luonaan houkutellakseni häneltä tiedot, mutta..."

Häntä puistatti kun hän muisti äskeisen kohtauksen.

"No, kuinka onnistuitte?" kysyi Cherry merkillisen huvitettuna, vaikka
yhä pysyikin kylmän ja vastahakoisen näköisenä.

"Älkää kysykö. Sitä on inhoittava ajatellakin."

Cherry naurahti kylmästi.

"Ja siellä epäonnistuttuanne te tulitte jälleen minun luokseni
pyytämään vielä kerran minun laiseltani hylätyltä olennolta apua. No
hyvä, neiti Helene Chester, kuulkaa siis. En usko ainoatakaan sanaa
mitä olette minulle nyt kertonut enkä minä puolestani aio sanoa teille
yhtään mitään. Menkää takaisin enonne ja pitkäsäärisen rakastajanne
luo, jotka ovat teidät lähettäneet tänne, ja ilmoittakaa heille, että
aion puhua, kun oikea hetki lyö. He arvelevat, että tiedän liian
paljon, eikö niin? Ja sen vuoksi he ovat lähettäneet teidät tänne
urkkimaan? Olkoon menneeksi, minä olen valmis tekemään eräänlaisen
sopimuksen. Te näyttelette osaanne, minä omaani. Jättäkää Glenister
rauhaan, silloin en minäkään juorua Mac Namarasta. Onko sovittu?"

"Ei, ei, ei! Ettekö jaksa käsittää minua? Ei siitä nyt ole kysymys.
Minä haluan vain tietää totuuden, siinä kaikki."

"Palatkaa siis Struven luo ja pyytäkää häneltä selityksiä. Hän ehkä on
valmis ne antamaan, minä en. Hierokaa kauppaa hänen kanssaan -- osaatte
mainion hyvin sen tehdä. Olette puijannut parempiakin miehiä -- saa
nähdä, mitä pystytte hänelle."

Helene huomasi, ettei kannattanut enempää ponnistella, ja poistui. Hän
tunsi kuitenkin, ettei Cherry sittenkään häntä epäillyt, vaikka hän.
lemmenkateena, oli nähnyt hyväksi sellaista teeskennellä.

Päästyään kotiinsa hän kirjoitti pari lyhyttä kirjettä ja kutsui
keittiöstä japanilaisen asiapoikansa.

"Fred", hän sanoi, "olepa hyvä ja koeta etsiä herra Glenister ja anna
hänelle tämä kirje. Ellet tavoita häntä, etsi hänen toverinsa ja anna
tämä toinen kirje hänelle."

Fred meni ja kun hän tuntia myöhemmin palasi, oli hänellä yhä Dextrylle
osoitettu kirje kädessään.

"En löytänyt sitä herraa", hän sanoi. "Nuori herra sanoi, että hän oli
poissa, mutta tulee kenties parin päivän kuluttua."

"Annoitko toisen kirjeen herra Glenisterille?"

"Annoin, neiti."

"Saitko vastausta?"

"Sain kyllä."

"No, anna se minulle."

Kirje sisälsi seuraavaa:

    "Hyvä neiti Chester.

    On turhaa keskustella asiasta, jonka molemmat
    hyvin tunnemme. Jos tämä halunne johtuu viime yön
    tapahtumista, niin pyydän, ettette sen takia
    vaivaudu. Me emme tarvitse teidän sääliänne.

                                Kunnioittaen
                                Roy Glenister."

Hänen kirjettä lukiessaan tuli huoneeseen tuomari Stillman. Hän näytti
vanhentuneen tavattomasti kuluneen päivän aikana, vai vaikuttiko kelmeä
iltapäivävalaistus, että hänen poskensa näyttivät niin painuneilta ja
kasvojen piirteet niin lakastuneilta? Hänen äänensäkin ilmaisi niitä
raskaita huolia, joita hänen oli kesteltävä.

"Alec on maininnut minulle kihlauksestanne, ja se keventää äärettömästi
taakkaani. Iloitsen tavattomasti tästä avioliitosta. Hän on ihmeellinen
mies ja ainoa, joka voi meidät pelastaa."

"Mitä sinä sillä tarkoitat? Mikä vaara meitä uhkaa?" Helene kysyi!

"Tuo roistojoukko, tietenkin. Sanoivathan he tulevansa takaisin! Mutta
Alecilla on vaikutusvaltaa täkäläiseen vartioston päällikköupseeriin,
ja hänen toimestaan vartioivat sotilaat tästä lähin taloamme yöt
päivät."

"Mutta miksi -- kukaan ei tee meille mitään pahaa..."

"Vaiti, vaiti! Minä tiedän mitä puhun. Meitä uhkaa pahempi vaara kuin
milloinkaan ennen, ja ellei meidän onnistu hajoittaa tuota yhdistystä,
on seurauksena verilöyly. Ne vigilantit ovat alituisena uhkana ja he
koettavat saada minut luopumaan tuomarintoimestani, jotta voisivat
ottaa lainkäytön omiin käsiinsä. Siitä juuri haluaisinkin sinulle
puhua. He aikovat surmata Alecin ja minut -- niin ainakin väittää Alec
-- ja meidän täytyy toimia ripeästi estääksemme heidän aikeensa. Nuori
Glenister on myöskin heikäläisiä ja hän tietää, ketkä muut seuraan
kuuluvat. Luuletko voivasi päästä puheisiin hänen kanssaan?"

"En ymmärrä sinua oikein", sanoi Helene, vaikka hän kalpeni huulia
myöten.

"Ymmärrät kyllä. Minä haluan saada selville seuran johtomiesten nimet,
jotta voisin vangituttaa heidät. Sinun täytyy onkia ne tiedot häneltä,
ja sinä kyllä onnistut, jos yrität."

Helene katseli vanhusta kauhistuneena.

"Ja sinä pyydät minulta semmoista?" sai hän käheästi sanoneeksi.

"Älä nyt ole typerä", virkkoi tuomari ärtyneesti. "Nyt ei ole sopiva
hetki lapsellisiin arasteluihin. Nyt on kysymyksessä sekä minun että
Alecin elämä." Hän lausui jälkimmäisen nimen lasketun harkitusti, mutta
Helene oli lopen kiihdyksissä sellaista huomatakseen.

"Se on häpeällistä!" hän huudahti. "Sinä siis haluat, että minä
pettäisin miehen, joka pelasti meidät tuskin kaksitoista tuntia sitten.
Hän pani oman henkensä alttiiksi meidän takiamme."

"Se ei ole suinkaan petosta, vaan itsepuolustusta. Ellei meidän onnistu
heitä nitistää, nitistävät he meidät. Minä en halua rangaista sitä
nuorta miestä, mutta muut haluan saada telkien taakse. Kas niin, ei
vastaväitteitä, sinun täytyy se tehdä."

Mutta tyttö vastasi tiukasti kieltäen ja meni tyynesti omaan
huoneeseensa. Suljettuaan ovensa hän istui kauan paikallaan tuijottaen
eteensä silmin, jotka eivät mitään nähneet, ja kädet polvilla lujaan
nyrkkiin puristettuina. Lopulta hän kuiskasi itsekseen:

"Pelkään sen sittenkin olevan totta. Pelkään sen sittenkin olevan
totta!"

Hän ei mennyt päivällispöytään, ja kun Mac Namara saapui illansuussa
taloon, teeskenteli hän päänsärkyä välttääkseen tapaamasta häntä. Hän
koetti yhä karkoittaa ajatusta, että Mac Namara ja hänen enonsa, hänen
oma enonsa, joka oli ollut hänen isänään, olivatkin vain yksinkertaisia
juontenpunojia. Ja kuitenkin hän oli vallan kuohuksissa tuomarin
kylmäverisen pyynnön johdosta, että hän suostuisi pettäjättäreksi. Jos
hän saattoi pyytää jotakin sellaista, miksei hän sitten voisi ryhtyä
johonkin toiseen tunnottomaan itsekkääseen hankkeeseen? Koko pitkän
illan hän istui yksin huoneessaan, mutta kun hän lopulta tunsi voivansa
pahoin, hiipi hän ulos tavoittamaan jostakin Frediä ja toimituttamaan
itselleen hieman syötävää.

Hän kuuli arkihuoneessa keskusteltavan ja ehdittyään alimmalle
porrasaskelmalle hän pysähtyi kuuntelemaan. Ensimmäinen lause, jonka
hän kuuli tiukasti kiinnipantujen verhojen takaa, sai hänet arvelematta
kuuntelemaan enemmänkin. Hän seisoi paikallaan monta minuuttia ja
kuunteli hengittämättä niitä salajuonia, joita sisähuoneessa punottiin,
kääntyi sitten ja hiipi varpaillaan omaan huoneeseensa. Mielettömän
kiireesti hän täällä riisui arkipukunsa ja pani toisen puvun yllensä.

Hän painoi kasvonsa ikkunaan ja huomasi, että yö oli sysipimeä eikä
taivaalla ainoatakaan tähteä. Hän kietoi silti paksun harson hattunsa
ympärille ja kasvoillensa, ennenkuin sammutti lampun ja astui halliin.
Kuullessaan Mac Namaran sanovan "hyvää yötä" katuovella hän peräytyi
jälleen huoneeseen. Hänen enonsa nousi hiljaa portaita ylös ja pysähtyi
hänen ovelleen. Hän lausui hiljaa hänen nimensä, mutta kun ei vastausta
kuulunut, jatkoi hän matkaansa omaan suojaansa. Helene hiipi jälleen
varovasti portaille, pujahti kadulle, sulki oven ja pani avaimen
taskuunsa. Paksussa pimeässä hapuillen hän riensi eteenpäin. Hänen
aivoissaan kiersi vain yksi ainoa kauhea ajatus:

"Minä tulen liian myöhään! Minä tulen liian myöhään!"



XXVI.

TOTEUTUMATON SUUNNITELMA.


Vaikka Helenen silmät olivatkin vähitellen tottuneet pimeään, ei hän
silti nähnyt kyllin hyvin välttääkseen yhteentörmäyksiä. Ilma, jota
matalalla riippuvat pilvet pusersivat, oli täynnä sähköä ja tuntui
huokailevan ja värähtelevän rajuilman uhkaa. Se oli myrskyä edeltävää
tyyntä, ja yö piteli sormia huulillaan.

Lähestyessään Glenisterin majaa huomasi Helene pettymyksekseen, ettei
talossa ollutkaan valoa. Hän kompastui ovea vasten, mutta ehti tuskin
päästää tukehtunutta huudahdusta, kun pimeästä työntyi esille kaksi
olentoa, jotka tarttuivat häneen lujin kourin. Jotakin kovaa ja kylmää
painettiin hänen poskeansa vasten.

"Seis! tämä onkin nainen!" huudahti mies, joka oli tarttunut häntä
ranteesta ja hellitti otteensa. Toinen laski nyt aseensa ja katseli
häntä lähempää.

"Sehän on neiti Chester", hän virkkoi. "Mitä teette täällä? Olipa
lähellä, ettei teidän käynyt hullusti."

"Yritin Wilsoneille, mutta olen kaikesta päättäen eksynyt. Luulen, että
poskeni on haavoittunut", sanoi tyttö ja koetti olla rohkea.

"Sepä ikävää", valitteli toinen. "Me luulimme teitä..."

"On parasta, että jatkatte nyt matkaanne. Me odotamme erästä henkilöä."

Helene riensi takaisin toista tietä kuin oli tullut, koska hän ymmärsi,
että hänellä oli vielä aikaa ja etteivät hänen enonsa lähetit olleet
vielä tavoittaneet Glenisteriä. Hän oli kuullut tuomarin ja Mac Namaran
suunnittelevan sellaista kaappausta, että poliisien annettaisiin
nuuskia koko kaupunki ja ottaa vangiksi ei vain hänen ystävänsä vaan
kaikki, joiden epäiltiin olevan vigilantteja. Uhrit pantaisiin
tutkimatta vankilaan ja tuomioistuinkoneisto estettäisiin jollakin
keinoin toimimasta, niin että pidätetyt voitaisiin tarpeen mukaan pitää
vankilassa hamaan syksyyn saakka. Miehet olivat sanoneet, että heidän
lähettinsä olivat jo toimessa, joten Helenen oli mahdollisuuden mukaan
kiirehdittävä. Hän juoksi laitakaupungin pimeillä kaduilla ja saapui
vihdoin Cherry Malotten asunnolle, mutta sekin oli pimeä eikä kukaan
vastannut hänen kolkutuksiinsa. Hän oli nyt vallan tolkuton eikä
tiennyt mistä nyt lähtisi hakemaan niistä lukemattomista paikoista,
joissa hänen etsimänsä mies mahdollisesti oleskelisi. Oli vain yksi
mahdollisuus jäljellä, se näet, että Glenister olisi kahvila
Pohjolassa. Mutta vaikka niinkin olisi, ei hän voisi tavata häntä,
sillä hän ei uskaltaisi itse sinne mennä. Hän ajatteli lähettää Fredin,
japanilaisen asiapoikansa, mutta nyt ei ollut enää aikaa. Jokainen
tuhlattu minuutti vähensi hänen mahdollisuuksiaan onnistua.

Roy oli kerran sanonut hänelle, ettei hän koskaan heittäisi
aloittamaansa yritystä. No hyvä, hän tahtoisi nyt osoittaa, että
nainenkin osaa olla päättäväinen. Nyt ei ollut aikaa ujostella eikä
arkailla ja hän kietoi harson tiukempaan kasvoilleen ja otti hyvän
nimensä ja maineensa kämmenelleen. Hän palasi valaistuille kaduille,
jotka loivat häikäisevää hohdetta tummalle taivaalle. Hän koetti päästä
jostakin takaportista teatteriin, sillä pääovesta hän ei uskaltanut
yrittää. Läähättäen ja peloissaan hän koetti avata erästä ovea, mutta
se oli salvassa. Sisältä kuului messinkipuhaltimen ääntä ja laulua. Hän
kolkutti itsepäisesti ovelle, kunnes se riuhtaistiin auki ja
kynnykselle ilmestyi paitahihasillaan hääräävä, pienikokoinen
nuorukainen, joka huusi:

"Mitä te täällä seisotte ja kolkuttelette kesken näytäntöä. Kiertäkää
toiselle puolelle ja tulkaa pääovesta."

Helene näki vilahduksen kokoonhaalituista näyttämökoristeista, ja
ennenkuin nuori mies ehti lyödä ovea kiinni hänen nenänsä edessä, pani
hän hopeadollarin hänen käteensä ja työntyi itse samalla oviaukosta
sisään. Toinen soljutti rahan taskuunsa, ja ovi paukahti Helenen takana
lukkoon.

"No sanokaa nyt mitä te asioitte täällä. Näytäntö on pian lopussa."
Nuorukainen oli ilmeisesti koko koneiston johtava sielu, sillä kun
kuoro samassa hetkessä alkoi täyttä kurkkua laulaa, virkkoi hän
hätäisesti:

"Odottakaa hetkinen. Nyt juuri alkaa loppukohtaus", ja seuraavassa
tuokiossa hän riensi näyttämökojeilleen. Kun väliverho oli laskettu ja
näyttelijät pujahtaneet pukuhuoneisiinsa, palasi hän Helenen luo.

"Tunnetteko herra Glenisterin?" tyttö kysyi.

"Totta toki. Olen nähnyt hänet täällä tänään tänä iltana... Tulkaa
mukaan."

Hän opasti Helenen näyttämölle, työnsi väliverhon laitaa syrjään ja
antoi hänen kurkistaa tanssisaliin. Hän ei ollut milloinkaan osannut
kuvitella, miltä tämänkaltainen paikka oikein näyttäisi, ja häntä
kummastutti aikalailla tanssisalin hieno ja loistelias sisustus.
Parvekkeen: muodosti pitkä rivi kaihtimin suojattuja aitioita, joissa
miehiä ja naisia istui rupatellen, juoden ja laulaen. Lattiatuoleja
korjattiin par'aikaa syrjään ja mattoa käärittiin kasaan. Leveästä
sivuovesta, josta pääsi pelisaliin, kuului huuto, että karkelo alkaisi
siinä paikassa.' Pareja lähtikin liikkeelle.

"En näe häntä", virkkoi mies. "On parasta, että menette isosta ovesta
ja koetatte sitä tietä onneanne." Hän viittasi portaille, jotka veivät
aitioparvekkeelle, ja toisille, josta pääsi pohjakerrokseen, mutta
Helene tarjosi hänelle toista hopearahaa ja pyysi häntä hakemaan
käsiinsä Glenisterin ja opastamaan tämän hänen luokseen.

"Rientäkää, rientäkää!" hän kehoitti.

Mies silmäili häntä uteliaana ja sanoi sitten:

"No, jopa peräti! Te tuhlaatte rahaa kuin heinää. Olette oikea
kultakaivos. Tulkaa niin usein kuin haluttaa."

Helene vetäytyi pimeään nurkkaan ja odotti pitkän rupeaman, ennenkuin
hänen lähettinsä vihdoinkin ilmestyi parvekkeelle vievien portaitten
yläpäähän ja viittasi häntä tulemaan sinne. Kun hän oli päässyt
perille, virkkoi mies:

"Minä sanoin hänelle, että siellä on tuhannen dollarin typykkä häntä
odottamassa, mutta hän on huonolla tuulella eikä mieli liikahtaakaan
paikaltaan. Hän on numerossa 7." -- Kun Helene näytti epäröivän, jatkoi
hän: "Menkää vain -- ei ole vaaraa" ja lisäsi lohdutellen: "Kuulkaas,
pikku kaunoinen, jos hän on sydämenne ystävä, ei teidän tarvitse
pelätä, sillä hän ei piittaa tänä iltana hameväestä, ei tuumankaan
vertaa. Annan siitä teille sanani pantiksi."

Helene meni ovesta, jonka mies hänelle näytti, ja näki Royn istuvan ja
katselevan tanssia. Hän kääntyi katsomaan häiritsijäänsä, ja kun tämä
kohotti harsoaan, ponnahti hän pystyyn ja veti verhot eteen.

"Helene! mitä te teette täällä?"

"Teidän on lähdettävä täältä heti", läähätti Helene. "Teitä etsitään
vangittavaksi."

"Vai niin. Kuka etsii? Mistä syystä minut tahdotaan vangita?"

"Vorhees ja hänen väkensä -- siitä, että olette järjestänyt katukahakan
tai muuta sellaista eilen illalla."

"Loruja! Minulla ei ollut siihen minkäänlaista osuutta. Sen te
tiedätte."

"Niin, niin, mutta te olette vigilantti, ja he tavoittelevat teitä ja
kaikkia tovereitanne. Asuntoanne vartioidaan ja koko kaupunki on täynnä
poliiseja. Tarkoituksena on jonkun tekosyyn nojalla vangita teidät ja
sitten pidättää teitä vankilassa epämääräinen aika. Olkaa ystävällinen
ja lähtekää täältä, ennenkuin se on myöhäistä."

"Kuinka olette päässyt tästä selville?" kysyi Glenister vakavana.

"Kuuntelin heidän neuvotteluaan."

"Keiden?"

"Arthur-enon ja Mac Namaran." Hän katseli Glenisteriä suoraan silmiin
tätä sanoessaan ja huomasi ilon leimahduksen hänen katseestaan, kun hän
huudahti:

"Ja te olette tullut tänne minua pelastamaan -- oman nimenne ja
maineenne uhalla?"

"Tietysti. Olisin tehnyt saman palveluksen Dextryllekin."

Ilo sammui hänen silmistään ja hän sanoi välinpitämättömästi:

"No niin. Antaa heidän tulla. Olen mennyttä miestä. Sain tänään pari
riviä Wheatonilta. Hänkin on masentunut ja kuitti, hän on joutunut
rettelöihin San Fransiskon tuomioistuimen kanssa joistakin
muodollisista seikoista. Minä luulen, että on hyödytöntä jatkaa
taistelua."

"Kuulkaas nyt", sanoi Helene. "Teidän täytyy poistua täältä. Minä olen
varma, että teille on tehty hirveää vääryyttä ja teidän ja minun on
tehtävä siitä loppu. Silmäni ovat lopultakin auenneet, te olette
oikeassa. Olkaa ystävällinen ja piilottautukaa edes joksikin ajaksi."

"Olkoon menneeksi. Jos te asetutte puolellemme, ei kaikki toivo ole
mennyttä. Kiitän teitä siitä, että olette antautunut vaaraan minua
varoittaaksenne."

Helene oli sillä välin astunut aition suoja-aitauksen ääreen ja
kurkistanut verhojen raosta. Äkkiä pääsi häneltä heikko huudahdus.

"Liian myöhään! Liian myöhään! Tuolla ne jo ovat. Älkää liikuttako
verhoja, teidät voidaan nähdä."

Vorhees ja neljä muuta miestä raivasi tietä tanssivien keskeltä ja
näyttivät etsivän jotakuta.

"Juoskaa takaportille", kuiskasi Helene ja työnsi hänet menemään.
Glenister tarttui hänen käteensä ja piteli sitä hetken lujasti omassaan
ja sanoi vielä kerran kiitoksensa. Sitten hän oli poissa. Helene laski
alas harsonsa ja aikoi juuri seurata perässä, mutta Glenister palasi
samassa aitioon.

"Ei hyödytä yrittää", virkkoi hän tyynesti. "Kolme miestä vartioi
portaita." Hän kurkisti varovasti tanssisaliin ja näki, että poliisit
olivat tarkastaneet jo alikerroksen ja aikoivat par'aikaa nousta
pääportaille ja katkaista siten tien siltäkin taholta. Heidän tulonsa
ei ollut herättänyt erikoista huomiota eikä tanssi ollut heidän
takiansa tauonnut; heillä ei näet ollut aseita näkyvillä.

Glenister otti esiin revolverinsa ja hänen silmiinsä tuli kiille, jonka
Helene oli niissä aiemminkin kerran nähnyt, kylmä kuin talvinen
päivänpaiste.

"Ei, ei, ei sitä -- Jumalan nimessä!" sanoi hän väristen ja tarttui
häntä käsivarresta.

"Minun täytyy teidän takianne, muutoin he löytävät teidät täältä, ja se
olisi vielä pahempi onnettomuus. Minä taistelen käytävässä, ja siinä
metakassa te voitte päästä pujahtamaan talosta. Odottakaa kunnes
ampuminen taukoo ja väki rientää paikalle."

Hän piteli kättään jo ovenrivassa, mutta Helene riuhtaisi sen irti ja
kuiskasi käheällä äänellä:

"Ne surmaavat teidät. Odottakaa! On parempikin keino." Hän talutti
Glenisterin aition reunalle ja veti verhot syrjään. -- "Tämä ei ole
korkealla, eivätkä he huomaa teitä, ennenkuin on myöhäistä. Te voitte
sitä tietä päästä tunkeutumaan väkijoukon halki."

Glenister hyväksyi hänen ajatuksensa, pani revolverin jälleen koteloon,
tarttui aitionreunaan ja heilautti itsensä kevyesti ja arkailematta
tanssijoitten sekaan. Parveke oli vain pari miehenmittaa korkealla,
joten hyppy onnistui erinomaisesti ja hän ehti uudelleen paljastaa
revolverinsa, ennenkuin portaille nousseet miehet huusivat hänelle
seis.

Kohotettu ase aiheutti tavatonta hämminkiä, poliisien komentosanat
sekaantuivat naisten huutoihin, kaatuvien tuolien kolinaan ja jalkojen
tömistelyyn. Joukko väistyi Glenisterin tieltä kahdelle puolelle, kuten
sinäkin päivänä, jolloin Helene saapui tähän maahan. Pasuunanpuhaltaja,
joka oli istuutunut paikalleen silmät ummessa, havahtui äkkiä ja
ilmaisi kauhistuksensa päästämällä räikeän äänen soittimestaan. Joku
paksu nainen voihki: "Älkää ampuko!"

Glenister tähtäsi poliiseihin, joiden läheltä ihmiset siirtyivät
loitommas kuin ruttotautisia väistellen.

"Kädet ylös!" hän huusi terävästi, ja miehet jäykistyivät äkkiä
liikkumattomiin asentoihin, toinen porrasten alapäähän, toinen vähän
edemmäksi. Vorhees ilmestyi tällöin ylimmälle askelmalle ja syöksyi
pari askelta alaspäin, mutta kun hän joutui tällöin ampumalinjaan,
täytyi hänenkin mukautua samaan jäykkään asentoon kuin toistenkin,
sillä Glenisterin ase oli suunnattuna häntä kohden.

"Minulla on vangitsemismääräys teitä varten!" hän kiljui kuoleman
hiljaisuuden vallitessa salissa.

"Pitäkää hyvänänne", sanoi Glenister ja avasi huulensa hymyilyyn, jossa
ei ollut rahdunkaan vertaa iloisuutta. Hän kulki takaperin salin
permannon poikki, jolloin hänen korkonsa kolahtelivat kovasti
parketilla, ja hänen katseensa siirtyi nopeasti ylhäältä alas ja
päinvastoin, taholle, josta vaara uhkasi.

Helene näki koko kohtauksen tähystyspaikaltaan, kaiken muun paitsi
portailla seisovia miehiä. Hän näki naisten käpertyvän miesten taa,
miesten olevan halukkaita puuttumaan tekoihin, mutta ei uskaltavan, ja
ravintolanpitäjän kannattelevan koholla puoleksi kuivattua juomalasia.
Hän huomasi erään miehen äkkiä tempaavan syrjään vastapäätä olevan
aition verhot ja kurkottuvan eteenpäin niin että näytti olevan
putoamaisillaan. Hän tähtäsi revolverillaan Glenisteriin juuri kun tämä
oli katoamaisillaan. Nähdessään miehen Helene tunsi hengityksensä
salpautuvan, sydämensä rajusti sykkivän, ja hän huudahti äänekkäästi.

Välimatka oli niin lyhyt, että hän voi nähdä jokaikisen piirteen miehen
kasvoissa; siinä oli se veli, jota hän oli vuosikaudet hakenut.
Ehtimättä enempää ajatella hän noudatti veren ääntä ja huudahti:

"Drury!" Mies kääntyi äkkiä ja katseli häntä kummastellen ja kasvoilla
ilme, jota Helene ei osannut tulkita. Pitkän tovin hän tuijotti näin,
liikkumattomana, ja sillä välin näytelmä jatkui alhaalla salissa.
Sitten hän peräytyi loukkoonsa henkilön lailla, joka ei luota
silmiinsä, mutta joka silti pelkää niiden todistusvoimaa epäillä.
Helene puolestaan ei nähnyt muuta kuin veljensä, joka hävisi varjoon
kuin hänen katseensa karkoittamana, verhot, jotka sulkeutuivat hänen
tuhanharmaitten kasvojensa edessä -- ja sitten salissa puhkesi tavaton
hälinä.

Glenister, joka yhä pidätteli vastustajiaan, oli peräytynyt
kaksoisoville, jotka veivät teatteriin. Hänen ylläkkönsä oli suoritettu
niin nopeasti ja äänettömästi, ettei toisessa huoneessa tiedetty
asiasta mitään, ennenkuin nähtiin miehen tulevan ovesta selkä edellä.
Ovesta pujahdettuaan hän sulki sen nopeasti ja sekaantui väkijoukkoon.

Tanssisalista kuului äänekästä huutoa, kun poliisit ryntäsivät ovelle
tavoittamaan uhriaan. He saivat ovet auki parahiksi nähdäkseen
salongissa pyörteen tapaisen liikkeen, aivan kuin ison kalan
sukeltaessa lammikon pinnalla uinailevien lumpeitten sekaan, ja heti
sen jälkeen sulkeutuivat ulko-ovet Glenisterin perässä.

Helene hiipi talosta yhtä huomaamattomana kuin oli tullutkin, mutta hän
kulki kuin unessa. Tänä yönä olivat mieltä järkyttävät tapahtumat
seuranneet toisiaan niin keskeytymättä, ettei hän jaksanut niitä
selvitellä, vaan kulki koneellisesti ensin valtakadulle ja sitä tietä
kotiinsa.



XXVII.

CHERRY LÄHETETÄÄN ASIALLE.


Glenister oli sillä välin sukeltanut pimeään, joka sulki hänet
jäljettömään syliinsä. Eteenpäin rientäessään hän mietti, kuinka nyt
olisi parasta toimia -- hälyyttääkö toverit jalkeille vai lähteä Anvil
Creekiin tavoittamaan Dextryä. Vigilantit ehkä vielä epäilivät häntä,
mutta siitä huolimatta hänen velvollisuutensa oli heitä varoittaa. Mac
Namaran miehet olivat lähteneet niin nopeasti liikkeelle, että oli
pidettävä kiirettä, jos mieli ehtiä ennen heitä. Vielä tunti ja verkko
olisi vedetty. Ja vaikka hän valitsisi minkä keinon tahansa, aina oli
vaara tarjolla, niin ainakin hänestä tuntui, että heidät saataisiin
kiinni yksi toisensa perästä -- hänen ystävänsä kaupungista ja Dextry
sekä Simms kunnailta. Näiden kahden piti aamun koittaessa palata
kaupunkiin ja he marssisivat suoraa päätä verkkoon. Jos hän lähtisi
varoittamaan ensin heitä, olisivat vigilantit kaupungissa pulassa.

Lähestyessään Cherry Malotten tupaa hän näki tulen pilkottavan
ikkunaverhojen takaa. Raskas sadepisara osui hänen poskelleen, toinen
heti sen perästä, ja pian hän kuuli sateen yhä yltyvää rapinaa.
Ennenkuin hän ehti ovelle saakka, puhkesi rajuilma. Se vyöryi yli kadun
hirveällä voimalla, ankara tuulenpuuska nostatti maasta kokonaisen
tomupilven. Tuuli ulvoi talojen katoilla ja hiljaisen yön täyttivät
äkkiä äänet, jotka edeltävät rajuilman puhkeamista.

Hän aukaisi oven kolkuttamatta ja näki Cherry Malotten, joka par'aikaa
riisui yltään päällystakkiaan. Tytön kasvoille tuli valoisa ilme kun
hän tervehti tulijaa, mutta tämä keskeytti hänet parilla kiireisellä,
varovasti lausutulla sanalla, jotka myrskyn kohina melkein esti
kuulumasta.

"Oletko yksin?" Tyttö nyökkäsi myöntävästi, ja Glenister kiersi oven
salpaan.

"Poliisi on jäljilläni. Meillä oli pienoinen kilpajuoksu Pohjolassa, ja
minä olen tällä haavaa juoksevalla jalalla. Ei -- ei se vielä ole
vaarallista, mutta kaikki vigilantit aiotaan vangita ja minun täytyy
varoittaa heitä jollakin tavoin. Tahdotko auttaa minua?"

Hän kertoi nyt lyhyesti siitä myrskyisestä kohtauksesta, joka oli
näytelty teatterissa, ja tyttö nyökkäsi ymmärtäneensä tilanteen
vakavuuden.

"Sinä voit olla suojassa täällä jonkun aikaa", hän sanoi, "sillä
rajuilma estää takaa-ajajien hommia. Jos he tulevat tänne, on talossa
takaportti, josta pääsee keittiöön ja sitä tietä ulos. Makuuhuoneessani
on sitä paitsi kääntöikkuna. Ei sinua voida tänne niinkään helposti
piirittää."

"Dex ja Simms ovat, kuten tiedät, Midaksen takana eräässä
kvartsikaivoksessa." Hän epäröi hetken ja jatkoi sitten: "Haluatko
lainata minulle ratsuhevosesi? Yö on pimeä, eikä ole mahdotonta, että
ratsastan sen kuoliaaksi."

"Mitä teemme kaupunkilaisystävillesi, viginlanteille?"

"Aion varoittaa heitä ensin ja sitten vasta lähteä vuorille."

Tyttö ravisti päätänsä.

"Sitä et voi. Et ehdi sinne ennen aamua, jos ensin yrität herättää
kaikki vigilantit, ja Mac Namara on tietenkin ottanut puhelun Midakseen
ja käskenyt miesten ottaa huostaansa Dexin. Hän tietää yhtä hyvin kuin
sinäkin, missä ukko oleskelee, ja he sieppaavat hänet jo ennen aamua."

"Pelkään niin käyvän, mutta en keksi muutakaan keinoa. Lainaatko
hevosesi?"

"En. Sehän on vain poni, ja sinä upottaisit sen tundraan. Lieju ulottuu
polviin saakka. Minä lähden itse."

"Mitä sinä ajattelet -- tällaisena yönä! Se olisi hengenvaarallista.
Vesi nousee pian puroissa, ja sinun täytyisi uida. En voi sallia sitä."

"Se on oivallinen pikku hevonen, ja se kyllä selviytyy jutusta." -- Hän
astui lähemmäs ja sanoi: "Oi, Roy, etkö näe, että minä haluan auttaa
sinua? Etkö voi käsittää, että haluan kuolla puolestasi, jos siitä vain
koituu sinulle hyötyä?"

Glenister katsoi hänen suuriin sinisiin silmiinsä ja virkkoi hämillään:

"Niin, minä tiedän sen. Olen pahoillani, että suhteemme ovat -- kuten
ne ovat -- mutta sinähän et halua, että valehtelisin sinulle, pikku
tyttöni?"

"En, sinä olet ainoa rehellinen mies, jonka olen tavannut. Luulen, että
juuri sen vuoksi sinua niin rakastankin. Ja minä rakastan sinua -- en
osaa sanoa, kuinka voimakkaasti. Ja minä haluan myöskin olla hyvä
voidakseni olla rakkautesi arvoinen."

Hän painoi kasvonsa hänen käsivarrelleen ja hyväili häntä hellästä
tuulen ulvoessa nurkissa ja sateen piestessä ikkunaruutuja. Glenister
rypisti kulmakarvojaan, kun tyttö jatkoi kuiskaten:

"Minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua!" äänessä sellainen
sydäntäsärkevä kaipaus, että hänen heikko kuiskauksensa kuului selvästi
myrskynkin pauhun seasta. Sen yltyvä raivo tuntui sopeutuvan siihen
kiihkeään intohimoon, joka poltti hänen sydäntään ja taivutti häntä
kuin rannan kaislaa.

"Asiat ovat nyt hirveän sekavat eikä nyt ole soveliasta niistä puhua.
Toivoisin niiden olevan toisin. Kukaan muu ei tekisi sitä mitä sinä nyt
tarjoudut tekemään."

"Miksi sinä yhä ajattelet sitä toista tyttöä?" huudahti Cherry
kiihkeästi. "Hän on petollinen ja häijy. Hän petti sinut kerran, hän on
mukana salajuonessa, olet sen itse sanonut. Mikset voi olla mies ja
unohtaa häntä?"

"En voi", vastasi toinen yksinkertaisesti. "Sitä paitsi sinä erehdyt
pitäessäsi häntä häijynä. Olen tänä iltana kokenut, että hän on hyvä,
rehellinen ja rohkea. Siitä osasta, jota hän on joutunut näyttelemään,
hän ei itse tiennyt mitään, siitä olen varma, vaikka hän meneekin
naimisiin Mac Namaran kanssa. Hän kuunteli miesten salaisia
neuvotteluja ja uskalsi oman nimensä ja maineensa varoittaakseen
minua."

Cherry kalpeni ja hänen intonsa ja kiihkonsa olivat kuin
poispuhalletut.

"Tuliko hän yksinään siihen paikkaan? Tekikö hän sen?"

Kun Glenister nyökkäsi myöntävästi, oli tyttö hetken aikaa vaiti ja
jatkoi sitten:

"Sinä olet ollut rehellinen, Roy, ja minä haluan myöskin olla. Minä
olen väsynyt petokseen, väsynyt kaikkeen. Minä koetin saada sinut
uskomaan, että hän oli häijy, vaikka omassa sydämessäni tiesinkin
kaiken aikaa, ettei hän sitä ollut. Hän kävi tänään täällä ja nöyryytti
itsensä minun edessäni saadakseen tietää totuuden, hän nöyryytti
itsensä minun edessäni, ja minä lähetin hänet tyhjin käsin luotani. Hän
epäili yhtä ja toista, mutta ei tiennyt mitään varmaa, ja kun hän
kyseli minulta, loukkasin minä häntä. Sellainen vintiö minä olen.
Lähetin hänet Struven luo, joka oli valmis kertomaan koko jutun."

"Mitä se mies tahtoo hänestä?"

"Etkö osaa arvata?"

"Hyvä, minä..."

Hän kiristeli hampaitaan, mutta Cherry ehätti jatkamaan:

"Ei sinun tarvitse olla huolissasi; ei hän toistamiseen mene hänen
luokseen. Hän halveksi maatakin, jolla Struve liikkuu."

"Eikä hän lopultakaan ole yhtään sen huonompi mies kuin se toinenkaan
roisto. Kas niin, tyttöseni, meitä odottaa ankara työ, meidän täytyy
toimia ja toimia riuskasti."

Hän ilmoitti tytölle viestinsä, joka Dextryn piti saada, minkä jälkeen
tyttö poistui toiseen huoneeseen pukeutumaan ratsastusasuun. Kun hän
tuli takaisin, kysyi Glenister: "Missä on sadetakkisi? Muutoinhan sinä
kastut läpimäräksi silmänräpäyksessä."

"En voi ratsastaa se ylläni. Minä kastun kaikissa tapauksissa enkä
mieli silloin olla sidottu hankalaan sadetakkiin. Vähäinen kastuminen
ei minua vahingoita."

Hän aikoi panna taskuunsa pienen revolverinsa, mutta Glenister otti sen
häneltä ja tutkittuaan sitä hetken hän sanoi:

"Jos sinä tarvitset ampuma-asetta, tarvitset sellaisen, jolla jotakin
tekee." Hän irroitti vyönsä ja kiinnitti sen revolvereineen tytön
olalle.

"Entä sinä?" huomautti Cherry.

"Saan toisen kymmenen minuutin perästä." Kun he olivat lähtövalmiit,
sanoi Glenister: "Vielä muuan pyyntö, Cherry. Minun täytyy piilottautua
joksikin ajaksi, ja minun on välttämätöntä saada toimitetuksi neiti
Chesterille tervehdys, että hän vartioisi huolellisesti vanhaa
sukulaistaan, sillä nyt on suuri taistelu alkanut, ja pojat hirttävät
hänet ihan varmasti, jos vain saavat hänet käsiinsä. Olen velkapää
hänelle tämän viimeisen varoituksen. Tahdotko toimittaa sen perille?"

"Teen sen sinun takiasi -- en hänen -- ei, ei, en tarkoita sitä. Teen,
mikä ylimalkaan on oikein. Jätä kirjeesi tänne, ja minä järjestän niin,
että hän saa sen huomenna varhain. Ja -- Roy -- pidä itsestäsi huoli!"
Hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin tähdet ja niiden syvyyteen ei
kätkeytynyt nyt itsekkyyttä eikä lemmenkateutta, niistä kuvastui
sellaisen ihmisen sisäistä tyytyväisyyttä, joka on tuonut alttarille
suuren uhrin.

He lähtivät yhdessä talliin, mutta vaikka välimatka oli lyhyt, olisi
Cherry kaatunut, ellei Glenister olisi tukenut häntä. Läpimärkinä ja
tuulen pieksäminä he työntyivät tallinovesta sisään. Glenister raapaisi
valkeata, ja pikku poni hirnahti iloisesti, kun se tunsi emäntänsä.
Tämä hyväili sen pehmeää turpaa Glenisterin asettaessa satulaa
paikoilleen. Kun tyttö sitten istui satulassa, kumartui hän nuoreen
mieheen päin ja sanoi:

"Suutele minua kerta, Roy, -- viimeinen kerta!"

Glenister otti hänen märät kasvonsa käsiensä väliin ja suuteli häntä
huulille kuin pientä lasta. Samassa hetkessä painautuivat
tallinikkunaan eräät kasvot, mutta tallissaolijat eivät niitä
huomanneet.

"Sinä olet reipas tyttö ja Jumala sinua siunatkoon", virkkoi Glenister
ja sammutti lampun. Sitten hän raotti ovea, ja tyttö ratsasti myrskyyn.



XXVIII.

KID SALAMURHAAJANA.


Suljettuaan tallinoven Glenister palasi kiireesti tupaan ja ryhtyi
kyhäämään kirjettään, sillä paljon oli vielä tehtävää ja aikaa oli
niukalti, vaikka rajusää olikin häntä auttanut. Tänne kuului Beringin
pauhu ja hän tiesi, että ensimmäinen suuri syysmyrsky oli alkanut. Hän
tiesi niinikään, että tästä lähin sikäläiset asukkaat tulisivat
kilpailemaan luonnonvoimien raivon kanssa, sillä kuluneen yön
tapahtumat sytyttäisivät heidän intohimonsa, niinkuin tuulenjumala oli
pannut meren raivoamaan.

Hän ei ollut pannut takaovea salpaan tupaan tultuaan, vaan riisui heti
märän takkinsa, otti sen taskusta paperilehtiön ja lyijykynän ja alkoi
kirjoittaa. Tuuli ulvoi tuvan nurkissa, lamppu savutti ja lepatti ja
Glenister tunsi selässään vetoa kuin avoimesta ovesta tullutta viimaa.
Hän kirjoitti:

    "En voi enää mitään tehdä. Loppu on tullut ja se on
    tuonut mukanaan sen vihan ja verenvuodatuksen, joita
    olen koettanut ehkäistä. Olen pelannut peliäni teidän
    sääntöjenne mukaisesti, mutta minun on vastoin
    tahtoani täytynyt palata alkuperäisiin
    toimimuotoihini, enkä voi sanoa, miltä loppu näyttää.
    Huomispäivä tietää tarkemmin. Pitäkää huoli
    enostanne, ja jos haluatte minulle jotakin ilmoittaa,
    niin hakekaa käsiinne Cherry Malotte. Hän on meidän
    kummankin ystävä.

                           Yhäti altis palvelijanne
                                 Roy Glenister."

Suljettuaan kirjeen hän istui hetken aikaa hiljaa alallaan, sillä hän
tunsi, kuinka hänen niskaansa osunut tuulenviima pani hänen hiuksensa
nousemaan pystyyn ja kylmän väristyksen kulkemaan pitkin hänen
selkäänsä. Hänen sydämensä tykytti ensin hieman epätasaisesti, mutta
alkoi sitten takoa vimmatusti, kunnes veri ihan kuuluvasti kohisi hänen
korvissaan ja hän tunsi heilahtelevansa sen tahdin mukaan.
Selkälihakset jäykkenivät kuin uhkaavaa vaaraa tajuten, ja silti joku
vastustamaton voima esti häntä kääntymästä. Vallan hänen takaansa
kuului tippuvan veden läjähdyksiä -- läts -- läts -- läts. Se ei tullut
räystäistä, ei liioin rikkoutuneesta kattoparresta. Hänen selkänsä oli
päin keittiön ovea, jonka kautta hän oli tullut, ja vaikka hänellä ei
ollut edessään kuvastinta, tiesi hän, että hänen takanaan oli
vihollinen, yhtä varmasti kuin jos tämä olisi laskenut kätensä hänen
olalleen. Hänen korvansa olivat herkistyneet tajuamaan hienoimmankin
äänen; niinpä hän kuulikin nyt märkien jalkineiden heikkoa imevää
tassahtelua. Yhä hän istui liikkumattomana tuolillaan. Tuntui kuin
sielu pitäisi hänen ruumistaan kurissa eikä sallisi vielä hetkeen hänen
liikkua.

Hän pudotti kätensä huolettomasti sivulleen, mutta muisti samassa,
missä hänen revolverinsa oli. Koneellisesti ja vapisevin käsin hän
kirjoitti kirjekuoreen osoitteen; hänen takaansa kuului yhä veden
litinää, mikä johtui läpimäristä vaatteista. Hän istui kauan alallaan,
kunnes kuuli revolveriliipaisimen heikon napsahduksen. Silloin hän
kääntyi päättävästi taakseen ja näki Bronco Kidin, märkänä kuin merestä
nousseena, vaatteet ihoon takeltuneina ja jalat isossa vesilätäkössä.
Heikko valaistus paljasti hänen raivon vääristämät kasvonsa ja hurjaa
vihaa hehkuvat silmänsä, jotka tuijottivat häneen kohotetun revolverin
päältä. Glenisterin huulet olivat kuivat kuin taula ja hänen
ajatuksensa karkeloivat kilpaa myrskyn kanssa, sillä hän oivalsi
olevansa niin lähellä kuolemaa kuin vain ihminen suinkin voi olla. Kun
hän sitten ryhtyi puhumaan, kummasteli hän itsekin äänensä vakavuutta.

"Mitä nyt, Bronco?" Kun Kid ei vastannut, toisti Glenister: "Mitä sinä
oikein haluat?"

"Oli sekin kysymys", vastasi Kid käheällä äänellä. "Minä haluan antaa
sinulle muistomerkin, ja nyt olet minun vallassani."

"Seis! Olen aseeton. Tämä on kolmas murhayrityksesi, ja minä haluan
tietää, mitä on tämän takana."

"Vaikene!" sähähti Bronco ja astui lähemmäs, niin että valo osui
suoraan hänen kasvoillensa, joissa nyt alkoi suonenvedonomaisesti
nytkähdellä. Hän kohotti jälleen revolverinsa, jonka hän oli puoleksi
laskenut. -- "Minulla on tarpeeksi syitä, ja ne sinäkin tiedät."

Glenister katseli häntä suoraan silmiin ja ponnisteli äärettömästi
karkoittaakseen väristystä, joka karsi hänen ruumistaan.

"Sinä et voi tappaa minua", hän sanoi. "Minä olen liian hyvä mies
salamurhattavaksi. Sinä voit ehkä ampua roiston, mutta sinä et ammu
rehellistä miestä, jos hän on aseeton. Sinä et ole murhaaja."

Hän istui jäykkänä ja suorana tuolillaan liikuttamatta muuta kuin
huuliaan ja kohtasi Kidin katseen lujan päättävänä. Kid epäröi hetken
ja hänen silmistään leiskui kipinöivää vihaa, mutta vähitellen niihin
tuli epävarma ja arasteleva ilme. Glenister huudahti voitonriemuisena:

"Tiesinhän sen! Sinun niskasuonesi vavahtelevat."

Bronco irvisti.

"Minä en voi ampua. Jos olisin voinut, olisin sen tehnyt, ennenkuin
käännyit. Mutta sinä et pääse käsistäni, koira. Ylös ja tartu
revolveriisi!"

"Olen antanut sen Cherrylle."

"Niin ja enemmänkin olet antanut", kirahti Kidin hampaitten raosta.

Tähän saakka Glenister ei ollut liikahtanut paikaltaan, sillä hän
käsitti, että vähäisinkin seikka voisi lopettaa Broncon itsehillinnän
ja saisi hänet painamaan liipaisinta, joka olisi sekunnissa vienyt
Glenisterin autuaitten metsästysmaille.

"Olen koettanut, murha on sitä lajia metsästystä, joka ei sovellu
minulle." -- Kid huomasi nyt Cherryn revolverin. -- "Tuossa on ase --
ota se!"

"Se ei kelpaa mihinkään. Sinä voisit saada sen kuusi kuulaa ruumiiseesi
siitä mitään piittaamatta. En tiedä tämän jutun syitä, mutta minä
lupaan tapella kanssasi, jahka pääsen jaloilleni jälleen."

"Sinä koirien koira", karjui Kid, "minä halusin ampua sinut, mutta,
minulta puuttui rohkeutta. Olen joskus ollut minäkin kunnianmies ja
siitä kyvyttömyyteni luullakseni johtuu. Mutta seuraavalla kerralla en
aio epäröidä. Minä pehmitän sinut ja silloin niin perinpohjin, että
tiedät jo ajoissa varustautua."

Hän asteli sitten verkalleen ja takaperin puolipimeään keittiöön, koko
ajan kiinteästi tarkaten Glenisteriä, joka yhä istui tyynenä heikossa
lampunvalossa. Kid tapaili oven salpaa, avasi sen ja päästi sisälle
oikean sadekuuron ja katosi sitten kuin aave jättäen huoneeseen miehen,
jonka huulet olivat tuohenkuivat, ja kiemurtelevan vesiviirun, joka
iampunvalossa punersi kuin veri.



XXIX.

VALMISTELUJA.


Glenister ei tuhlannut aikaa, kun hänen vieraansa oli poistunut, vaan
sammutti lampun, sulki ovet ja lähti jatkamaan yöllisiä seikkailujaan.
Myrsky lausui hänet tervetulleeksi niin väkivaltaisesti, että häneltä
oli hengitys salpautua, ja sade suomi häntä niin että ihoa kirveli. Hän
ajatteli huolestuneena Cherryä, jonka täytyi uhmata tällaista säätä ja
yön tuhansia vaaroja. Hänen täytyisi yhtä urheasti ja hymyillen kuin
tyttökin suorittaa osansa!

Kaiken lisäksi oli uusi ja salaperäinen vaara ilmestynyt viimeksi
kuluneen tunnin aikana. Olisiko Kid kenties lemmenkade hänelle Cherryn
takia? Ei, varmaankaan ei. Mikä siis oli hänen vihansa syy?

Rajuilma oli todennäköisesti pakottanut hänen vainoojiaan hakemaan
jossakin suojaa, sillä kadut oli jätetty myrskyn temmellyspaikoiksi.
Hän kulki varovasti, mutta silti nopeasti ja löysi eräitä taloja,
joissa poliisit olivat käyneet ennen häntä ja joissa nyt oli vain
pelästyneitä vaimoja ja lapsia. Joitakin vigilantteja oli siten saatu
vangiksi, koska luonnonvoimien raivo oli estänyt hälyytystä toisiin
taloihin. Ne, joita Glenisterin onnistui varoittaa, pukeutuivat
kiireesti, ottivat pyssynsä ja painautuivat myrsky-yöhön jättäen
jälkeensä tyhjän talon ja itkevät vaimonsa. Suuri taistelu oli
alkamassa.

       *       *       *       *       *

Aamun koitteessa kerääntyivät jäljellä olevat vigilantit suureen
tyhjään makasiiniin, ja siellä sadateltiin lyhtyjen käryävässä valossa
Mac Namaraa. Kun päivä alkoi punata itäistä taivaanrantaa, saapuivat
paikalle pyörremyrskyn lailla Dextry ja Simms. He toivat terveisiä
Cherryltä, mikä kevensi tavattomasti Glenisterin huolten taakkaa.

"Siinä vasta on tyttö", kehaisi Dextry vääntäessään vettä vaatteistaan.
"Hän oli puolikuollut päästessään meidän luoksemme, ja nyt hän odottaa
myrskyn taukoamista palatakseen kaupunkiin."

"Idässä seestyy", pakisi Simms. "Tiedättekö, minä alan tulla
luuvaloiseksi eikä jäävesi enää tunnu oikein miellyttävältä."

"Mikä on nyt työsuunnitelma?" kysyi Dextry tovereiltaan. "Milloinka se
juontenpunoja hirtetään? Minusta tuntuu, että meitä on täällä
riittävästi päteviä miehiä, jotta niiden avulla voisimme tehdä nuuskaa
koko seurasta, hävittää Nomen kartalta ja aloittaa uuden rakentamisen."

"Luulen, että on parasta vielä pysyä alallaan ja odottaa tapahtumien
kehitystä", vastasi Glenister. "Kukaan ei voi tietää, mitä uusi päivä
tuo mukanaan."

       *       *       *       *       *

Aamun valjetessa myrsky vaimeni jättäen jälkeensä pilvimöhkäleitä,
jotka uhkaavina väijyivät valtameren reunoilla. Ilmanennustajat
väittivät syyspäiväntasausmyrskyjen olevan tulossa.

Mac Namaran konttorissa oli kiireistä touhua, yksi tuli ja toinen meni.
Päällikkö itse istui tuolissaan ja poltti tuhottoman määrän sikareja.
Hänen isoilla kasvoillaan oli ruma ilme ja hänen silmänsä katselivat
sinisen savupilven läpi terävästi niitä, joita hän puhutteli.
Voorheesin kanssa oli ollut myrskyinen kohtaus, ja Mac Namara oli
upottanut hänet haukkumasanoihin, sillä hän oli iki raivoissaan tämän
epäonnistumisesta.

"Te ette kelpaa edes lampaita paimentamaan. Kolmekymmentä miestä on
toimessa koko yön, ja mikä on tulos? Tusina paksupäitä kullankaivajia
on saatu kiinni. Te pyydystätte nokikanoja ja päästätte jalorotuiset
linnut käsistänne. Minä haluan Glenisterin telkien taa, mutta te
annatte hänen pujahtaa sormienne lomitse. -- Nyt on alkanut taistelu
elämästä ja kuolemasta. Te olette turmellut kaikki tyyni. Olisipa
minulla apumies, jolla olisi järkeä edes sinapinsiemenen verta, olisipa
tottavieköön saalis nyt hallussani, mutta te olette ollut senkin
juuttaan poropeukalo alusta saakka. No, pankaa nyt vankien mukaan joku
urkkija ja koettakaa saada ne puhumaan. Tarjotkaa heille mitä tahansa.
Ja nyt, ulos ja hyvästi!"

Sitten hän kutsui puheilleen erään poliisin ja tiedusteli tältä
yöllisen etsiskelyn vaiheita ja huomautti lopuksi:

"Jotakin petosta on tapahtunut. Joku on varoittanut heitä."

"Kukaan muu ei ole käynyt Glenisterin asunnon lähellä kuin neiti
Chester", vastasi mies.

"Kuka?"

"Tuomarin sisarentytär. Me otimme hänet erehdyksessä kiinni."

Tuntia myöhemmin pyysi eräs niistä poliiseista, jotka olivat
Voorheesin'kanssa olleet kahvila Pohjolassa, päästä puheille ja hän
sanoi Mac Namaralle:

"Esimieheni ei tahdo uskoa minua, mutta minä näin neiti Chesterin
tanssisalissa eilen illalla Glenisterin seurassa. Hän lienee
ilmoittanut tälle, että vaanimme häntä, muuten hän ei olisi voinut sitä
tietää."

Mac Namara ei virkkanut mitään hänen ilmoituksensa johdosta, mutta
jäätyään yksikseen hän alkoi mitellä huoneensa lattiaa raskain askelin,
ja hänen ilmeensä muuttui yhä julmemmaksi ja karummaksi.

"Vai niin ovat asiat! Taistelu mies miestä vastaan siis. Hyvä on, herra
Glenister, tämä maksaa henkenne ja sitten -- neiti Helene, te saatte
maksaa viulut."

Hän mietti huolellisesti uusia suunnitelmia. Juoni juonta vastaan.
Ellei hän kykenisi kilpailemaan noiden kullankaivajien kanssa ja
tuhoamaan heidät perin pohjin, ansaitsisi hän hävitä pelin. Kun tyttö
nyt ajoi heidän asiaansa, halusi hän käyttää tätä välikappaleena vielä
kerran ja katsoa, kuinka hyvin hän vastaisi hänen odotuksiaan. Yleinen
mielipide ei suvainnut liian voimakkaita otteita, ja vaikka hän ei
ollutkaan eilen mennyt valtuuksiensa ulkopuolelle, ei hän silti
uskaltanut mennä paljoakaan pitemmälle kuin jo oli menty. Täytyi
turvautua viekkauteen. Hänen täytyi houkutella vihollisensa astumaan
lain rajapyykkien yli ja hänen loukkuunsa. Helene oli kerran vienyt
viestin, hän saisi tehdä sen toistamiseenkin.

Hän kiiruhti tuomari Stillmanin puheille. Hän esitti tapahtumat niin
ovelassa muodossa, että tuomarin epäilevä kummastus pian vaihtui vihaan
ja pelkoon, ja hän kutsutti sisarentyttären luokseen. Tämä tuli
kalpeana ja sanatonna, sillä hän oli jo kuullut heidän kovaäänisen
keskustelunsa. Vanhus syyti hänelle äkeitä moitteita. Mac Namara seisoi
äänettömänä vieressä. Tyttö kuunteli täysin tyynenä, kunnes eno sanoi
jotakin Glenisteristä, mitä hän ei voinut sietää.

"Vaiti! En halua kuulla enempää!" huudahti hän kiivaasti. "Minä
varoitin häntä, koska sinä halusit tuhota hänet, vaikka hän oli
pelastanut meidät. Siinä kaikki. Hän on kunnon mies, ja minä olen
hänelle kiitollinen."

Teennäisen avomielisesti Mac Namara puuttui puheeseen.

"Itse mielestänne te tietenkin toimitte niinkuin tulikin, mutta
teollanne tulee olemaan kauheat seuraukset. Täällä syntyy kapina,
verenvuodatus ja taivas tiennee mitä. Kaikkea tätä estääkseni minä
halusin hajoittaa heidän yhdistyksensä. Kuukauden pituinen vankeus
olisi riittänyt, mutta nyt he ovat tarttuneet aseihin ja pitävät
itseään taisteluvalmiina, ja ensi yönä syntyy ottelu."

"Ei, ei!" huudahti Helene. "Koettakaa estää väkivaltaisuudet."

"Ei kannata yrittää heitä pidätellä. He syöksyvät omaa tuhoaan kohden.
Olen saanut kuulla, että he aikovat hyökätä Midakseen ensi yönä ja minä
lähetän sinne viisikymmentä sotilasta heitä vastaanottamaan. Sääli
heitä, sillä he ovat kelpo miehiä, vaikka tietämättömyys on heidät
sokaissut, ja tuo nuori kaivoksenomistaja on johtanut heidät harhaan.
Ensi yö tulee olemaan Alaskan historian surullisimpia."

Tämän sanottuaan hän poistui ja lähti tavoittamaan Voorheesia. Matkalla
hän tuumi itsekseen:

"No, neiti Chester, lähettäkää nyt varoituksenne niin nopeasti kuin
mahdollista. Mikäli tunnen näitä vigilantteja oikein, joutuvat he pois
suunniltaan, jos heidän täytyisi luopua Midaksen valtausyrityksestä. He
lähtevät tavoittamaan minua, ja kun he saapuvat minun vartioimattoman
asuntorukkani edustalle, uskovat he, että helvetti on siirretty pohjan
maille."

"Herra poliisikomissaari", sanoi hän kätyrilleen, "minä haluan, että te
kaikessa hiljaisuudessa haalitte kokoon neljäkymmentä miestä ja
asestatte ne makasiinikivääreillä. Niiden tulee olla miehiä, joita ei
pieni veripisara pyörrytä -- tunnette lajin. Tuokaa miehet pimeän
tullen minun konttoriini, yksi kerrallaan ja takatietä. Kaiken täytyy
tapahtua mitä syvimmässä salaisuudessa. Saa nähdä, kykenettekö
suorittamaan tämän työn antamatta vetää itseänne nenästä. Jos
epäonnistutte, saatte vastata siitä minulle henkilökohtaisesti."

"Miksette turvaudu sotaväkeen?" uskalsi Voorhees huomauttaa.

"Sitä juuri koetankin välttää sekä täällä että kaivoksilla. Kun
sotaväki tulee tänne, täytyy meidän lähteä, enkä minä ole vielä valmis
poistumaan." Mac Namara hymyili uhkaavasti.

Helene oli paennut huoneeseensa. Cherry Malotten lähetti toi hänelle
Glenisterin kirjeen. Se herätti hänessä jälleen pahoja aavistuksia ja
vahvisti Mac Namaran ennustuksia. Mitä useammin hän sen luki, sitä
vakuutetummaksi hän tuli, että muutamat tunnit ratkaisisivat taistelun
ja että pimeän koittaessa Nomen kaduilla näyteltäisiin hirveä
murhenäytelmä. Hän ei ajatellut enää niinkään paljoa tehtyä vääryyttä
kuin tekeillä olevaa rikosta, sillä hänestä tuntui, että hän itse oli
ollut välikappaleena, joka oli pannut kaikki nämä voimat liikkeelle ja
päästänyt tämän vihan ja julmuuden laviinin vyörymään. Ja kun ratkaisu
sitten tulisi... Heleneä värisytti. Se ei saisi tulla. Hän huutaisi
varoituksen talonkatolta, oman sukulaisensa, Mac Namaran ja itsensäkin
uhalla.

Eikä hänellä silti ollut todistusta siitä, että rikos oli tekeillä.
Vaikka kaikki oli hänelle selvänä, oli hän sen saanut vain vaiston
tietä. Jospa hän vain voisi ryhtyä johonkin -- olisipa hän mies! Mutta
hän oli heikko nainen. Tällöin hän johtui ajattelemaan Cherry Malotten
lausetta Struvesta: "pullo viiniä ja kauniit naiskasvot". Se muistutti
myöskin asianajajan vakuutuksesta, että niissä asiakirjoissa, jotka hän
oli tuonut mukanaan vaivalloisen matkan, oli vaadittavat todistukset.
Jos niin oli, voisi niiden avulla ehkäistä tämän uhkaavan
yhteentörmäyksen. Hänen enonsa ja Mac Namara eivät uskaltaisi jatkaa,
jos heitä uhattaisiin paljastuksella ja laillisella haasteella. Mitä
enemmän hän ajatteli asiaa, sitä pakottävammalta hänestä tuntui koettaa
ehkäistä illaksi suunniteltu taistelu. Oli siis ainakin yksi
mahdollisuus, ja se olikin ainoa.

Hänen sisäistä levottomuuttaan oli omansa lisäämään se, että hänen
edessään väikkyivät yhä ne kasvot, jotka hän oli nähnyt kahvila
Pohjolan aitioverhojen välissä. Se oli ollut hänen veljensä, mutta mikä
salaisuus kätkeytyi hänen tekoihinsa ja toimiinsa? Mikä häntä pidätti
loitolla sisarestaan? Mikä pani hänet piilottautumaan kuin keksitty
rikollinen? Tätä ajatellessaan hän tunsi päätänsä särkevän ja
hermojensa ärtyvän.

       *       *       *       *       *

Struve kääntyi tuolissaan, kun hänen yksityiskonttorinsa ovi aukeni,
mutta nähdessään kynnyksellä harmaasilmäisen tytön hän nousi ketterästi
ylös.

"Tulen noutamaan niitä papereita", sanoi Helene.

"Tiesin, että tulisitte." Veri pakeni hänen poskiltaan, mutta syöksyi
seuraavassa sekunnissa niihin jälleen ja aina silmiin saakka. --
"Sovimme siis kauppahinnasta?"

Helene nyökkäsi.

"Antakaa ne minulle ensin."

Struve naurahti epämiellyttävästi.

"Keneksi minua luulette? Minä kyllä täytän sopimusosani, jos te
täytätte omanne. Mutta aika ja paikka eivät ole siihen sopivat. Ilmassa
on rauhattomuuden tuntua ja minun on valmistuttava yötä varten. Tulkaa
takaisin huomenna kun kaikki on ohi."

Mutta juuri seuraavan yön pelko oli saanutkin tytön antautumaan Struven
valtaan.

"Minä en tule milloinkaan takaisin", sanoi Helene, "oikku pakottaa
minua silmäilemään papereita jo tänään -- tämän ainoan kerran."

Struve tuumi hetkisen.

"No, tapahtukoon se siis tänään. Minä livistän karkuun kahakasta, minä
uhraan rippeetkin niistä velvollisuuksista, jotka minun tulisi hoitaa,
siksi että vereni hehkuu teihin ja että minusta tuntuu, että voisin
tehdä murhan sen takia. Sellainen olen enkä minä kursaile. Mutta minä
olen aina ollut sellainen. Me ratsastamme 'Kultaiseen rekeen'. Se on
soma majatalo viidentoista kilometrin päässä täältä Snake joen
varrella. Syömme siellä yhdessä päivälliset."

"Entä paperit?"

"Otan ne mukaani. Lähdemme tunnin perästä."

"Tunnin perästä", toisti Helene väsyneenä ja poistui.

Struve tarttui heti puhelimen kuulotorveen.

"Keskiöön. 'Kultaiseen rekeen' -- seitsemän soittoa. Haloo! Onko
Schortz? Täällä Struve. Onko talossa vieraita? Hyvä. Jos tulee, niin
ajakaa pois ja sanokaa, ettei ole tilaa. -- Se ei kuulu teihin. Tulen
sinne illansuussa, ja teidän täytyy siksi järjestää päivällinen
kahdelle. Kattakaa itse ja pitäkää kaikki valmiina. Hyvästi."

       *       *       *       *       *

Glenisterin kirjeen yllättämänä Helene lähti tapaamaan Cherry Malottea
ja tällä kerralla hänen ei tarvinnut odottaa eikä häntä nyt otettu
vastaan halveksivin elein. Cherry oli nyt kietoutunut aran arvokkuuden
vaippaan. Kuunneltuaan vieraansa hajanaisesti esittämän tarinan, sanoi
hän lujasti:

"Älkää menkö hänen kanssaan. Hän on huono mies."

"Mutta minun täytyy. Näiden miesten veri huutaa minulle kostoa, ellen
ehkäise tämän murhenäytelmän syntyä. Jos asiakirjoissa on mitä epäilen
niissä olevan, on minulla kädessä ase enoani vastaan ja voin pakottaa
Mac Namaran luovuttamaan takaisin kaivokset. Sanoitte, että Struve
esitti teille koko suunnitelman. Näittekö minkäänlaisia todistuksia?"

"En. Toistan vain hänen sanojaan, mutta hän puhui monta kertaa niistä
papereista ja sanoi, että niissä oli määräys, jonka mukaan hänen tulisi
järjestää niin, että joku nostaisi kanteen kaivosten omistajia vastaan.
Hän kerskui, että enonne ja Mac Namara olivat hänen vallassaan ja että
hän voisi panettaa heidät vankeuteen petollisista vehkeilyistä. Siinä
kaikki mitä tiedän."

"Se on ainoa pelastusmahdollisuus", virkkoi Helene. "Midakseen
lähetetään sotaväkeä, ja teidän on mentävä varoittamaan vigilantteja."

Cherry kalpeni ja huudahti:

"Hyvä Jumala! Roy sanoi, että hän aikoi johtaa ensi yönä hyökkäystä
kaivoksiin."

He katselivat toisiaan kauhistuneina.

"Jos minä onnistun suunnitelmissani, teen kaikesta lopun -- kaikesta
vääryydestä ja kaikista rikoksista."

"Oletteko harkinnut, mihin vaaraan antaudutte?" kysyi Cherry. "Se mies
on peto. Teidän täytyy surmata hänet pelastaaksenne itsenne eikä hän
luovuta teille milloinkaan niitä papereita."

"Hänen täytyy", sanoi Helene uhmaavasta, "ja uskaltakoonpahan vain
minua hätyyttää! 'Kultainen reki' on yleisesti tunnettu majatalo,
siellä on isäntä, puhelin ja muita vieraita. Toimitatteko Glenisterille
tiedon siitä, mitä teille kerroin sotaväestä?"

"Sen teen. Te olette todella toimen tyttö. Odottakaa hetki." Cherry
otti tarjoilupöydän laatikosta pienen revolverinsa. -- "Älkää empikö
hetkeäkään tätä käyttää. Toivon teidän käsittävän, että olen pahoillani
siitä, mitä teille eilen sanoin?"

Kaupunkiin palatessaan Helene oivalsi kuin välähdyksenä, minkä
muutoksen kuluneet kuukaudet olivat hänessä tehneet. Oli totta mitä
Glenister oli sanonut, että tämä napaseutu vaikutti merkillisesti sen
asukkaihin. Mitä oli tullut siitä hienotunteisesta tytöstä, joka
vaaransi kunniansa ja maineensa ja sydämessään puolittain pelkäsi, että
hänen täytyisi ensi yönä surmata ihminen päämäärän saavuttaakseen.
Luonnonvoimat muovailivat häntä vastustamattomasti. Alkuvoimat eivät
olleet raaistuttaneet Royta läheskään niin nopeasti kuin häntä.

Sovittuun aikaan hän ja Struve ratsastivat kaupungista, Struve
puheliaana ja voitonvarmana, Helene äänettömänä ja jäätävän kylmänä.

Iltapäivällä kehittyivät idän taivaalle kertyneet pilvimöhkäleet
levottomuutta herättäviin mittasuhteisiin. Ne toivat mukanaan varhaisen
hämärän, ja kun ne repesivät, päästivät ne valloilleen rajuilman, joka
kaikissa muodoissaan kilpaili eilisen kanssa. Sen alkaessa saapui
asestettuja miehiä yksitellen takatietä Mac Namaran konttoriin, jossa
heidät piilotettiin mikä minnekin. Kun Mac Namara huomasi joukossa
jonkun tavallista hurjakatseisemman jätkän, vei hän tämän muista
loitommas ja antoi hänelle erikoismääräyksiä sekä kuvaili tarkoin erään
leveäharteisen kookkaan miehen, jolla oli valkoinen hattu ja
puolisaappaat. Vähitellen oli hänen satimessaan täysilukuinen miehistö,
jonka Voorhees oli haalinut kokoin kaupungin laitakujilta, ja kun
kaikki oli valmista, hymyili päällikkö tyytyväisenä tulokseen.

Kun hän tarkemmin tuumi asiaa, ei hän enää ollutkaan niin tyytymätön
edellisen illan tapauksiin, sillä ne olivat työntäneet hänen
vihollisensa juuri siihen, minne hän oli tahtonutkin, jolloin ne
ehdottomasti syöksyivät omaan turmioonsa. Hän ajatteli tyytyväisenä
sitä osaa, jota hän tulisi näyttelemään Yhdysvaltain sanomalehdistössä,
kun hämmästyttävä uutinen lähestyvän yön seikkailuista joutuisi suuren
yleisön tietoon. Puhuttaisiin tuomioistuimen jäsenestä, joka rohkeana
täytti velvollisuutensa hillittömän roskaväen uhkauksia pelkäämättä.
Kerrottaisiin toimitsijamiehestä, joka ajoi pakosalle yölliseen
hyökkäykseen valmistuneen rosvojoukon. Sellaista tultaisiin puhumaan.
Mitä sen jälkeen merkitsisikään, jos hän menisi valtuuksiensa
ulkopuolelle? Vaikkapa eräitä juoruja lähtisikin liikkeelle? Kukapa
sellaisia viitsisi tutkia? Sotaväkeä -- ei, ehdottomasti ei. Hän ei
toivonut tällä kerralla sotaväen sekaantumista asioitten kulkuun.

Illan pimetessä näkyi muuan höyrylaiva, ja se tuotti hänelle jonkun
verran levotonta päänvaivaa. Hän tiesi näet, että Wheaton oli
päättäväinen mies ja taitava lakimies. Keventynein mielin hän sen
vuoksi näki, että puhjennut myrsky esti kaikenlaisen hyökkäyksen siltä
taholta. Seuraavana aamuna hän saisi kyllä tulla. Silloin olisi moni
kaivos ilman omistajaa ja Mac Namaran asema sata kertaa lujempi.

Hän otti puhelun kaivoksille ja määräsi, että sinne oli asetettava
vartija, vaikka hän päättelikin, että vain mielettömät ajattelisivat
hyökkäystä sen varoituksen jälkeen, jonka hän tiesi Helenen
toimittaneen perille. Sitten hän pani ylleen sadetakin ja lähti
tapaamaan Stillmania.

"Tuokaa sisarenne tytär tänä iltana minun asuntooni. Ilmassa on levoton
tuntu ja minä olen ryhtynyt tarpeellisiin varovaisuustoimenpiteihin."

"Hän ei ole vielä palannut ratsastusmatkaltaan. Pelkään, että myrsky on
yllättänyt hänet", sanoi vanhus ja katseli levottomana pimeään.

       *       *       *       *       *

Koko pitkän päivän vlgilantit pysyttelivät piilossa, väsyneinä
toimettomuuteensa ja kummastellen, ettei heidän piilopaikkaansa
yritetty etsiä, ja aavistamatta, että Mac Namara suunnitteli ovelaa
hyökkäystemppua. Kun Cherryn varoittavat rivit saapuivat heidän
käsiinsä, kokoonnuttiin sisähuoneeseen neuvottelemaan ohjelmasta.

"On vain yksi tapa puhdistaa ilma", sanoi puheenjohtaja.

"Ihan niin", myönsivät toiset. "Kaivoksiin on lähetetty
sotilasvartiosto, lähtekäämme sen vuoksi kaupunkiin ja tehkäämme siellä
puhdasta jälkeä. Hirttäkäämme koko kopla lyhtypatsaaseen."

Tämä ehdotus sai yleisen kannatuksen, mutta Glenister ei hyväksynyt
sitä, vaan sanoi:

"Olen tuuminut asiaa ja päätynyt toisenlaisiin tuloksiin. Toivon, että
kuuntelette minua, ennenkuin päätätte. Eilen sain Wheatonilta kirjeen,
jossa sanotaan, että Kalifornian tuomioistuimet ovat meitä vastaan. Hän
mainitsee syyksi eräältä taholta tulleen painostuksen, mutta olkoot
syyt mitkä tahansa, meiltä on kaikissa tapauksissa evätty laillinen
tuki sekä täkäläisen tuomioistuimen että San Fransiskon ylioikeuden
taholta. Olettakaamme, että lynkkaamme nämä virkamiehet ensi yönä --
mitä sillä voitamme? Kahden tunnin kuluttua täällä sovellutetaan
sotalakia, kaivoksemme pidätetään vielä yhdeksi vuodeksi ja kuka tietää
mitä lisäksi. Ehkä vieläkin ahdasmielisempi tuomioistuin ensi vuodeksi.
Olettakaamme sitten, että epäonnistumme. Kuinka silloin käy? Ne meistä,
jotka eivät joudu ruumishuoneeseen, joutuvat vankilaan. Te sanotte,
ettemme voi ryhtyä vastustamaan sotaväkeä. Minä sanon, että voimme ja
meidän täytyy. Meidän on siirrettävä edesvastuu vastustajiemme
kestettäväksi ja esitettävä asiamme suoraan Valkoiseen taloon, jossa
ainakin on joku rehellinen mies. Meidän täytyy tehdä sellaista, että se
herättää Washingtonin viranomaisten huomiota. Meidän ei kannata
vehkeillä, sillä Mac Namara on sellaisessa meitä etevämpi. Mutta kuinka
voimakas hän onkin, ei hän sentään pysty lahjomaan Yhdysvaltain
presidenttiä. Kun setä Sam ottaa asian omaan käteensä, voimme saada
oikeutta, ja siksi sanon: menkäämme ensi yönä Midakseen ja anastakaamme
kaivokset, jos vain voimme. Jotkut meistä menettävät siinä henkensä,
mutta mitä se merkitsee?"

Esitystään täydentääkseen hän kehitteli suunnitelman, joka
uhkarohkeudellaan melkein salpasi kuulijoilta hengityksen. Kun hän
sitten mainitsi kaikki yksityisseikat, kirkastuivat katseet, ja heidät
valtasi voimakas jännitys. Hänen rohkeutensa valoi heihin elämää, ja
yleinen innostus teki lopun.

"Omalle osalleni pyydän saada kestää yrityksen pahimman vaaran. Se on
kiistämättä minun."

Seuranneen äänettömyyden aikana sanoi Dextry Simmsille:

"Eikö hän ole aika peijakas?"

"Hyväksymme ehdotuksen", sanoivat miehet yhteen ääneen.; Ja
puheenjohtaja lisäsi: "Uskokaamme Glenisterin käsiin tämän rohkean
yrityksen johto. Olen valmis alistumaan hänen määräyksiinsä."

Vastaväitteittä kaikki kannattivat Glenisterin ehdotusta, ja
synnynnäisen johtajan tavoin mies tarttui heti ohjaksiin.

"Lähtekäämme heti matkaan", sanoi joku. "Tie on pitkä, ja lieju ulottuu
polviin saakka."

"Me emme mene jalan", sanoi Glenister. "Me otamme junan."

"Junan? Mistä junan saamme?"

"Me varastamme sen", vastasi Glenister. Tällöin Dextry ihastuneena
irvisti Simmsille, joka puolestaan näytti hampaattomat ikenensä ja
vastasi hänen äskeiseen kysymykseensä:

"Niin lempo soikoon onkin."

Pienen neuvottelun jälkeen hiipivät Glenister ja hänen toverinsa
kohisevaan myrskyyn, ja puolta tuntia myöhemmin seurasivat muutkin,
yksitellen. Puolen metrin päässä ovesta heidät nieli pimeys, ja lopulta
oli tuo kookas synkkä rakennus tyhjä ja sopiva kaikupohja tuulen ja
sateen äänille.

Kaupungin itäisessä laidassa, pimeitten ikkunoitten takana, joita
kaatuva vesiryöppy pieksi väkivaltaisella voimalla, kyyhötti toisia
asestettuja miehiä kärsivällisesti odottaen -- odottaen käskyä siltä
tummalta varjolta, joka käsivarret ristissä rinnalla seisoi lähellä
harmaata ikkunaa. Heidän päänsä päällä muuan vanhus käveli herkeämättä,
väänteli käsiään ja jokaisella kierroksella pysähtyi kurkistamaan
pimeään yöhön mutisten sisarensa lapsen nimeä.



XXX.

KID TUNNUSTAA RAKKAUTENSA.


Illansuussa Cherry Malotte aukaisi ovensa ja näki Bronco Kidin seisovan
portailla. Hän astui sisään ja riisui kumitakkinsa. Kun Cherry tunsi
vieraansa hyvin, jäi hän tyynesti odottamaan, että tämä esittäisi
asiansa. Broncon sairaalloisilla kasvoilla ei ollut väriä ensinkään,
hänen silmissään oli omituinen väsynyt ilme, teräviä vakoja oli
muodostunut hänen suupieliinsä ja hänen kätensä nytkähtelivät
taukoamatta hermostuneesti. Tuntui kuin hän ei olisi nukkunut moneen
yöhön ja oli nyt saamaisillaan hermokohtauksen. Cherryn mielestä Kid
oli kuin sytytetty miina, jossa tuli hetki hetkeltä läheni
ruutipanosta. Mikäli hän osasi päätellä, oli Bronco saanut kestää mitä
julminta henkistä kidutusta, kunnes hänen voimansa olivat tyystin
nuutuneet ja ruumis pysyi pystyssä vain hänen herpoumattoman,
kostonhimoisen henkensä varassa.

Juteltuaan hetken aikaa vähäpätöisistä asioista sanoi Kid rutosti:

"Rakastatko sinä Roy Glenisteriä?"

Hänen äänensä ilmaisi lemmenkateista jännitystä ja hän silmäili tyttöä
tarkoin, kun tämä arkailematta ja vilppiä yrittämättä vastasi:

"Rakastan, Kid, ja rakastan aina. Hän on ainoa rehellinen mies, jonka
olen tavannut, enkä minä häpeä tunteitani."

Pitkän rupeaman Kid katseli häntä ja alkoi sitten kiireesti puhua
suomatta toiselle tilaisuutta keskeyttää.

"Minun olisi pitänyt jo aikaa sitten sanoa sanottavani, mutta olen aina
lykännyt sen tuonnemmaksi, koska en ole mikään juorukello. Se ei
sovellu ammattiini. Mutta tämä on ainoa keino, ja minä haluan saada
välimme selviksi. Minä olen rakastanut sinua Dawsonin ajoilta saakka,
en sellaisin tuntein, jommoisia voisit odottaa minunlaiseltani oliolta,
vaan sellaisin, jommoisia nainen toivoo. En ole milloinkaan lyönyt
korttejani pöytään, sillä mitäpä se olisi pyhittänyt? Tuo toinen oli
aina tiellä. Olisin voinut hylätä faaraopelin jo vuosia sitten, mutta
en halunnut lähteä maasta niin kauan kuin sinä olit täällä. Täällä
ylämaassa minä olen vain peluri enkä pysty mihinkään muuhun. Minä olin
päättänyt antaa sinun saada pitää hänet kaikessa rauhassa, kunnes pari
kuukautta sitten tapahtui jotakin, enkä minä jaksa enää pelin antaa
jatkua pitemmälle. Minun täytyy nitistää hänet. Se ei tapahdu sinun
takiasi -- ei, vaan eräitten asioitten vuoksi, joista en voi puhua
sinulle, asioitten, jotka ovat minusta tehneet pedon, jotka ovat
saaneet minut kulkemaan kujilla ja väijymään veräjillä rosvon lailla.
Se on valanut minuun murha-aikeita. Olen yrittänyt surmata hänet.
Yritin eilen illalla tässä huoneessakin -- mutta -- mutta minä olin
kunnon mies kerran -- ennenkuin kortit minut turmelivat. Hän on nyt
kuitenkin saanut vastaukseni ja hän on valmis -- joten toinen meistä on
nähnyt viimeisen hetkensä, kun toisemme kerran tapaamme. Minusta
tuntui, että minun piti sanoa tämän sinulle, ennenkuin pistän hänet
kuoliaaksi tai hän minut."

"Sinä puhut kuin mieletön, Kid", virkkoi Cherry, "etkä sinä saa kääntyä
häntä vastaan juuri nyt. Hänellä on muutenkin paljon huolia. En ole
milloinkaan tiennyt, että välitit minusta. Onpa tämä sotkuinen vyyhti!
Sinä rakastat minua, minä häntä, hän tuota tyttöä, ja tyttö roistoa.
Eikö tämä ole jo kyllin surullinen tarina sinun tehdä se sitäkin
murheellisemmaksi? Tulet sitäpaitsi sopimattomaan aikaan, sillä minä
olen melkein mielettömästi peloissani. Tänään on ilmassa jotakin
hirveää..."

"Minun täytyy tappaa hänet", mutisi Kid itsepäisesti, ja vaikka tyttö
kuinka pyysi ja rukoili, ei hän saanut hänestä muuta irti kuin nuo
sanat, kunnes Cherry kiivaasti sanoi:

"Sinä sanot rakastavasi minua. Hyvä -- osoita sitä myöskin. Minä tiedän
mihin sinä pystyt ja mitä taistelu hänelle sinun kanssasi merkitsee,
varsinkin tällä haavaa. Jätä hänet rauhaan; ja minä tulen, vaimoksesi."

Bronco Kid nousi hitaasti.

"Sinähän rakastat häntä, etkö sanonut niin?" Tyttö taivutti päätänsä,
ja Bronco hätkähti tuskallisesti, mutta jatkoi sitten: "Minä en halua
sinua vaimokseni sellaisin edellytyksin. Sitä en tarkoittanut."

Cherry naurahti katkerasti.

"Ah, minä käsitän, tietysti et. On hullua minun odottaakaan
sinunlaiseltasi mieheltä sellaista. Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat,
mutta minun tarjoukseni on silti pätevä, jos sitä varten tänne tulit,
toivon voivani luopua entisestä elämästäni, tulla hyväksi, lähteä
täältä aloittaa alusta ja pelata suoraa peliä. Mutta minä huomaan,
ettei se kannata. Minä maksan. Minä tiedän, kuinka taipumaton sinä
olet, ja hinta on kyllin alhainen. Saat minut -- ja -- avioliitosta en
enää puhu. Jään siksi mikä olen, hänen takiansa."

"Vaiti!" karjaisi Kid. "Sinä erehdyt. Minä en ole sen lajin miehiä."
Hänen äänensä sortui ja hänen hentoa ruumistaan puistatti. "Oi, Cherry,
minä rakastan sinua niin kuin mies rakastaa naista. Se on toinen niistä
kahdesta hyvästä ominaisuudesta, jotka minulla vielä on, ja minä haluan
viedä sinut täältä paikkaan, jossa molemmat voimme unohtaa entisyyden
ja, kuten sanot, aloittaa alusta."

"Sinä siis naisit minut?"

"Tunnin perästä ja uhraisin sydänvereni sen takia, mutta minä en voi
antaa tämän asian jäädä sikseen, en edes, vaikka sinun kallis henkesi
riippuisi siitä. Minun täytyy tappaa hänet."

Cherry lähestyi häntä, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja vetosi häneen
jokaisella hermosäikeellään, mutta Kid ei kuunnellut häntä, vaikka
paksuja hikikarpaloita tihkuikin hänen otsaltaan.

Tyttö rukoili:

"Kaikki ovat häntä vastaan, Kid. Hän taistelee hedelmätöntä taistelua.
Hän pani kaiken mitä omisti tuon tytön jalkoihin, ja minä aion tehdä
saman sinulle."

Kid murisi raivoissaan:

"Hän sai palkkansa. Hän otti kaiken mitä tytöllä oli..."

"Älä ole typerä. Luulen käsittäväni nyt kaiken. Sinä olet peluri, mutta
sinulla ei ole oikeutta puhua tuolla tavalla hyvästä naisesta, ei edes
niin huonolle kuin minä olen."

Broncon mustissa silmissä näkyi vähitellen syttyvän odottava kimmellys,
ja Cherry tunsi hänen hieman värisevän. Hän yritti puhua, mutta vaikeni
jälleen, kostutti huuliaan ja valikoi sitten huolellisesti sanansa:

"Tarkoitatko -- ettei Glenister -- että hän on -- yhä kunniallinen
tyttö?"

"Täysin."

Kid istahti väsyneenä tuolille ja painoi kasvot käsiinsä.

"Sanon sinulle lisäksi, että hän on enemmänkin. Hän on hyvä ja jalo. En
tiedä miksi sen sanon, mutta sitä juuri ajattelin, kun sinä tulit ja
minä olin vallan suunniltani. Mutta hän on tänä iltana -- niin, tällä
hetkellä suuressa vaarassa. En uskalla edes ajatella, mitä on voinut
tapahtua, sillä hän on vaarantanut kaikkensa hyvittääkseen sen pahan,
jonka hän on aiheuttanut Roylle ja tämän ystäville."

"Kuinka niin?"

"Hän on ratsastanut 'Kultaiseen rekeen' yksinään Struven kanssa."

"Struven!" kiljahti Kid ja syöksähti pystyyn. "Yksin Struven kanssa ja
tällaisena yönä!" Hän ravisteli Cherryä rajusti ja tiukkasi:

"Minkä vuoksi? Sano sukkelaan?"

Cherry kertoi lyhyesti niistä vaikuttimista, jotka olivat saaneet
Helenen ryhtymään tähän äärimmäiseen keinoon; Kidin kasvonpiirteet
muuttuivat hetki hetkeltä yhä hirveämmiksi.

"Oi, Kid, oli väärin, että laskin hänet menemään. Miksi sen tein? Minä
pelkään pahinta."

"Majatalo 'Kultainen reki' on Struven ja sen isäntä on roisto." Bronco
vilkaisi kelloa, silmät verestävinä ja kiillottomina, kuin rääkätyn
eläimen. "Kello on nyt kahdeksan -- viisitoista kilometriä -- kaksi
tuntia. Liian myöhäistä!"

"Mikä sinun on?" kysyi Cherry kummissaan toisen omituisesta
käyttäytymisestä. "Sanoit äsken, että rakastat minua ja nyt..."

Kid kääntyi vaivalloisesti häneen päin.

"Hän on minun sisareni."

"Sinun sisaresi! Ah, olen -- olen iloinen! -- mutta elä nyt seiso siinä
kuin mikäkin puupökkelö, kyllä sinulla nyt on riittävästi työtä. Herää!
Etkö kuule? Hän on vaarassa."

Hänen sanansa herättivät Kidin turtumuksesta, niin että hän kykeni
jälleen jotakin ajattelemaan. -- "Pane takki yllesi. Riennä! Saat minun
ponini."

Cherry tempaisi hänen takkinsa tuolilta ja ojensi sen hänelle. Veri
alkoi jälleen kiertää hänen suonissaan. He ryntäsivät nyt yhdessä
myrskyyn, kuten Roy ja Cherry edellisenä iltana, ja Kidin sovitellessa
satulaa virkkoi tyttö:

"Nyt minä käsitän kaiken. Olen kuullut juoruttavan hänestä ja
Glenisteristä, mutta ei se ole totta. Minä olen valehdellut ja
juonitellut, mutta se on nyt ohi. Arvaan, että minussakin on jotakin
hyvää, kun kaikki seikat ottaa huomioon."

Kid istui jo satulassa ja virkkoi:

"Eikä vain vähän olekaan, Cherry, ja sinä olet minun heimoani."

Tyttö hymyili hänelle.

"Tuo oli kaksimielinen ylistys, Kid. Minulla ei ole halua kuulua sinun
heimoosi. Minä tahdon olla samanlainen kuin hänkin -- sinun sisaresi."



XXXI.

JUNAMATKA MIDAKSEEN.


Palattuaan kokoushuoneesta hiipivät Glenister ja hänen toverinsa
pimeässä yössä vältellen kaupungin vilkasliikkeisiä ja valaistuja
katuja. Heidän tiensä vei kaupungin laidassa olevan mökin eteen, missä
he pysähtyivät niin kauaksi, että ennättivät kiinnittää jotakin
hattujensa reunaan.

Heidän ohitseen kulki vaivainen kapearaiteinen rautatie, joka tundran
hetteitten yli vei ylös vuorille ja kaivoksille. Tällä kapealla
rautatiellä kuljettiin kömpelöllä veturilla, joka ulkomuodoltaan
muistutti teekannua ja joka päivisin siilimäisen hitaasti, kitisten ja
voihkien laahasi perässään paria kukkuroilleen kuormattua tavaravaunua.
Yöt veturi vietti puukatoksessaan, missä se huohottaen, rykien ja
voihkien haihdutti väsymyksensä sitä mukaa kuin hiili sen vatsassa
sammui ja hengitys tyrehtyi sen keuhkoissa.

Varhain jalkeille ja varhain vuoteelle olisi sopinut ponsilauseeksi
sille nokiselle henkilökunnalle, joka asui tässä pienessä mökissä. Tänä
iltana veturinkuljettaja ja lämmittäjä valmistuivat par'aikaa yöpuulle,
kun he äkkiä kuulivat ovelle kolkutettavan. Kuljettaja meni avaamaan ja
hän huomasi ulkona jotakin, minkä hänen kummastuneet silmänsä ensin
luulivat Kruppin tykiksi, jota hoiteli muuan sadetakkiin puettu ja
pumpulinaamarin taakse kätkeytynyt mies. Tämä ase sai hänen silmissään
ison, yksisilmäisen kummituksen hahmon; se tuijotti tuhoa ennustavan
kiinteästi suoraan hänen mahaansa ja synnytti kylmän ja tyhjyyden
tunteen. Tämän sokeasilmäisen kykloopin takana seisoi kaksi muuta
samanlaisesti varustettua miestä.

Lämmittäjä nousi tuoliltaan ja pudotti saappaan, jonka hän oli juuri
saanut riisutuksi jalastaan, ja kohotti turhia aikailematta kätensä
päänsä päälle koettaen samalla pysytellä yhdellä jalalla seisomassa,
jottei toinen paljas jalka joutuisi koskettamaan kylmää märkää
permantoa. Hän oli irroittanut vyönsä ja hänen vapautuneet kaationsa
näyttivät aikovan valahtaa lattialle syvästi kainostellen
sisääntulijoita; vaistomaisesti hän tarttui niihin toisella kädellään
ja kohensi ne oikealle siveelliselle tolalle. Toinen jalka oli yhä
koholla kuin jonkun salaseuran mukaisessa tervehdysasennossa.
Veturinkuljettaja, joka ei vielä tuntenut napaseudun tapoja, siirtyi
takaperin niin kauaksi kuin tila antoi myöten, suojasi molemmilla
käsillään keskiruumistaan ja kyykistyi eteenpäin sanoessaan:

"Älkää tähdätkö tuolla tavalla mahaani!"

"Hahahaa!" nauroi lämmittäjä luonnottoman iloisesti. "Leikkiäkö
laskette, pojat?"

"Ei tämä ei ole leikkiä", vastasi tulijoista ensimmäinen. Tällöin hänen
naamarinsa pullistui hänen suunsa tienoilla.

"Leikkiäpä tietenkin", intti saappaaton. "Sen täytyy olla, sillä täällä
ei ole mitään varastettavaa."

"Pankaa vaatteet yllenne ja lähtekää matkaan. Emme aio tehdä teille
pahaa."

Miehet noudattivat käskyä ja heidät opastettiin nukkuvan koneen ääreen
ja heidän käskettiin panna puolessa tunnissa höyrykattila kuumaksi,
uhalla että heidät muuten ennen aikojaan lähetettäisiin sovelletun
mekaniikan maailmasta. Pari miestä oli paikalla kiihoittamassa heidän
ponnistuksiaan, ja vihdoin veturi alkoi vastahakoisesti nyyhkyttää ja
huokailla. Pimeästä, joka kuin mikäkin verho ympäröi, veturimiehiä,
nämä näkivät yksinäisten olentojen pujahtavan esiin ja kiipeävän
tavaravaunuihin. Kun höyrypaine oli riittävän korkealla, annettiin
lähtömerkki, juna vieri kolisten katoksestaan, ja sen räikeä
valitushuuto, kun se vaivalloisesti ponnisteli pahasti vääntyneillä
kiskoilla, hukkui myrskyn ääniin.

Simms jäi veturiin, Dextry kapusi Glenisterin luo takana olevaan
vaunuun. Nuori mies oli hyvällä tuulella ja koki par'aikaa sytyttää
piippua takkinsa suojassa.

"Onko dynamiitti matkassa?" kysyi vanhus.

"Totta toki. Sillä määrällä voisi varustaa vaikkapa sota-aluksen."

Junan ryömiessä sillan yli, jonka ainoan valaistuksen -- veturista
sinkoutuneet kipinät -- myrsky nieli sitä mukaa kuin sitä syntyi,
istuutuivat toverukset ruutitynnyreille ja haastelivat kuiskaavalla
äänellä. Heidän läheltään kuului toisten miesten puheen sorina,
miesten, jotka olivat panneet peliin kaiken mitä heillä oli, jotka
uskalsivat elämänsä ja tulevaisuutensa oikeutensa puolesta.

"Olemme kilvoitelleet hyvän taistelun, joko voitamme tai häviämme tänä
yönä", sanoi Dextry.

"Minun taisteluni on jo voitettu", vastasi Glenistér.

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Minun vaikeimmmalla taistelullani ei ole minkäänlaista yhteyttä
Midaksen tai Anvilin kaivosten kanssa. Minä taistelin omaa itseäni
vastaan ja voitin."

"Hirveän ilkeä yö nyt ruveta maailmankatsomuksia kehimään", huomautti
Dextry kuivasti. "Sinun filosofiasi maistuu happamelta kuin maito
ennen ukkosilmaa. Jos panisit noiden Bostonin aatteiden ylle
guttaperkkasaappaat ja -housut ja veisit ne paikkaan, jossa voisin
niitä tarkastella ja arvioida, ei niiden laita ehkä olisi niin pahoin."

"Minä tarkoitan, että olin villi, kunnes kohtasin Helene Chesterin, ja
että hän on tehnyt minusta miehen. Työ vaati kaksi kuukautta, mutta
minä luulen, että hän on suorittanut työnsä hyvin. Minä rakastan
erämaan elämää yhtä voimakkaasti kuin ennenkin, mutta olen oppinut
huomaamaan, että on velvollisuuksia sekä itseään että muita kohtaan.
Olen myöskin oppinut tajuamaan, että oikea on tavallisesti sitä, mitä
on vaikea tehdä. Ah, olen kehittynyt aikalailla viime aikoina."

"Vietävä, kuinka sinä nyt olet itseesi tyytyväinen. En voi kuitenkaan
huomata, että se olisi millään lailla vaikuttanut sinun ulkoasuusi.
Olet jullilleen entisesi näköinen ja mitäpä kaikki se pyhittääkään, kun
asiaa tarkemmin ajattelen. Hän menee naimisiin sen pitkän roikaleen
kanssa."

"Niin, tiedän. Sepä minusta tuntuukin vaikealta kestää, sillä Mac
Namara ei ansaitse häntä yhtään sen paremmin kuin minäkään. Hän tekee
kaikissa tapauksissa minkä pitää oikeana, siihen voit luottaa, ja ehkä
hän saa Namarankin muuttumaan niinkuin hän sai minutkin. Hän suoritti
minussa ihmetyön, mikäli on kysymys elämänkatsomuksestani --
elintavoistani --."

"Seis! Sinun elintapasi olivat hyvät sellaisinaankin. Ethän sinä
milloinkaan pannut veitsellä ruokaa poskeesi."

"En luota harakiriin", nauroi Glenister.

"Seurustelutaidossa sinä voit kilpailla kenenkä itävaltiolaisen kanssa
tahansa. Tarkkailin esiintymistäsi viime talvena San Fransiskon
hotellissa, ja -- totisesti -- sinä tiesit yhtä paljon kuin hyvä
hevonen. Sinä osasit käsitellä pöytäkaluja sekä muita vehkeitä
sulavasti kuin ylitarjoilija ainakin ja minä tunsin itseni
rauhalliseksi saadessani olla kanssasi. Muistan vieläkin, että minä
ensimmäisellä kerralla panin maitoa ja sokeria lihaliemeeni. Se oli
kelmeää ja sitä tarjoiltiin kupista kuin teetä ikään -- mutta sinä olit
kaikesta perillä. Niin, sinä tunsit talon tavat perinpohjin ja pusersit
sitruunan liemeesi -- ja kastoit sormesi vesilautaseen, minä muistan
sen hyvin."

Glenister, joka oli hilpeällä tuulella, taputti toveriaan olalle.
Lähestyvän vaaran tietoisuus pani kaikki hänen suonensa voimakkaasti
sykkimään.

"En tarkoittanut ihan sitä, mutta olkoon menneeksi. Kuule, jos meidän
onnistuu saada takaisin Midas, emmekö lähdekin katsomaan New-Yorkia?"

"Emme, minä en aio välittää korkeammasta sivistyksestä kuin minkä olen
saanut jo Friskossa. Eipä silti, etten sellaiseenkin kelpaisi. Minä
olen kyllin tyylikäs Viidennelle valtakadulle tai minne tahansa, mutta
minä pidän enemmän lännestä."

Yhteinen vaara lähensi jälleen toveruksia toisiinsa samoin lujin
sitein, jotka aiemminkin olivat heidän välillään vallinneet
keskeytyksettä aina siihen saakka, kunnes nuoremmassa tapahtunut muutos
oli saanut tämän valitsemaan tien, joka ei soveltunut vanhemman
periaatteihin. He juttelivat nyt keskenään entisen tuttavallisesti
puolittain vakavaan puolittain leikkisään tapaan, ja pistopuheisiin ja
naljailuun kätkeytyi se keskinäinen ystävyys ja yhteisymmärrys, joka
aiemmin oli ollut heidän toveruutensa tunnusmerkkejä.

Kun junamatka oli loppunut, astuivat vigilantit maahan ja painuivat
johtajansa mukana rotkon pimeään. Vihdoin Glenister komensi seis ja
antoi miehilleen tarpeelliset ohjeet.

"Sotamiehet ovat varuillaan, ja siksi meidän täytyy toimia varovasti.
Jakaantukaa kahteen osastoon ja hiipikää sitten niin varovasti kuin
mahdollista lähelle vartiopaikkoja. Muistakaa, että teidän on
odotettava viimeistä merkinantoa. Kun sen kuulette, iskekää ja
hyökätkää kuin siouks-intiaanit. Älkää ampuko ketään kuoliaaksi, sillä
he ovat sotilaita ja he toimivat käskyn mukaan, mutta jos he ryhtyvät
vastarintaan, täytyy joka miehen suorittaa tehtävänsä hyvin."

Dextry vetosi niihin hämärästi näkyviin olentoihin, joita seisoi heidän
ympärillään, ja sanoi:

"Eikö teidänkin mielestänne ole parempi, että minä lähden pojan
asemesta tuonne. Minulla on enemmän kokemusta dynamiittiasioissa, ja
minä olen sitäpaitsi jo niin lähellä maallista loppuani, ettei ole
suuri vahinko, vaikka minut saisivatkin kiinni, hän sen sijaan on
miehuutensa..."

Glenister keskeytti hänet:

"En luovu etuoikeudestani. Kas niin -- joka mies paikalleen."

Miehet katosivat kukin taholleen, iäkäs malminetsijä vain jäi
paikoilleen puristaakseen toverinsa kättä.

"Olisin toivonut, että minä olisin saanut mennä, poika, mutta jos he
saavat sinut kiinni -- niin Jumala heitä armahtakoon!"

Siten hänkin poistui katoavien varjojen perässä, ja Glenister jäi
yksin. Hän aukaisi ruutinassakat paljain käsin ja pani niiden sisällön
taskuihinsa ynnä muihin sopiviin paikkoihin. Jokaisessa panoksessa oli
dynamiittia hajoittamaan kokonaisen kylän. Hän tarkasteli
sytytyslankoja ja huomasi, että ne oli kääritty öljypaperiin; ne hän
pani hattuunsa. Näin varustauduttuaan hän lähti liikkeelle.



XXXII.

YÖLLINEN KAHAKKA.


Hän oli valinnut toiminta-alueensa hyvin. Maa vietti erääseen puroon
päin, jonka pohjassa porisi pieni lähde. Siitä Midas sai juomaveden, ja
hän tunsi jokaisen neliötuuman siitä kourusta, jonka puro oli kaivanut
kallioon, ja hän osasikin sen vuoksi varovasti ryömiä eteenpäin.
Kunnaan juuressa puro oli kaivautunut maahan ja muodostanut leveähkön
ojan, ja siihen hän nyt työntyi nelinkontin. Hänen panoksia pullottavat
vaatteensa olivat suureksi haitaksi, niin että hän voi vain hitaasti ja
vaivalloisesti liikkua eteenpäin. Sade oli paisuttanut puron, hän sai
kahlata vyötäisiä myöten. Terävät kivenreunat haavoittivat hänen
käsiään, kunnes ne vuotivat verta. Hän ei voinut nähdä kättänsä
etemmäksi, ellei kohottautunut ojan reunan yli, ja kun hän oli riisunut
sadetakin yltään voidakseen vapaammin liikkua, suomi sade häntä
selkään, kunnes hän oli vallan läpimärkä ja tunsi veden virtaavan
pitkin ruumistaan. Tuon tuostakin hän kurkottautui katsomaan
kummallekin sivulleen. Ojan pientareet olivat juuri ja juuri niin
korkeat, että suojasivat häntä. Vihdoin hän saapui lankkusillalle ja
aikoi juuri kohottautua katsomaan ympärilleen, mutta heittäytyikin
samassa päistikkaa veteen. Tällaisen mahdollisuuden varalta hän oli
niin huolellisesti peittänyt sytytyslangat. Muuan mies kulki sillalla
niin läheltä häntä, että olisi voinut häntä koskettaa. Se oli
yövartija, joka pysähtyi sillan toiselle puolelle puhelemaan toisen
vartijan kanssa, minkä jälkeen hän palasi entistä tietänsä puron
toiselle rannalle. Glenister tuumi, että hän oli kohdannut
vartioketjun, ja hän hiipi sen vuoksi entistäkin varovammin eteenpäin,
kunnes hänen edessään häämöttivät kaivosrakennusten synkät hahmot.
Tällöin hän nousi vettä valuen ojasta.

Karkoitettuaan kaivoksilta niiden oikeat omistajat oli toimitsijamies
Mac Namara rakennuttanut tukevat puutalot niiden telttien tilalle,
jotka hän oli kaivoksista löytänyt. Ne oli tehty hirsistä ja katettu
poimutetulla rautapellillä sekä sisältä vuorattu laudoituksella. Ne
tuntuivat voivan kestää erinomaisesti sikäläiset säävaihtelut.
Toverukset olivat kaukaa katselleet niiden rakentamista, mutta eivät
olleet päässeet tarkastelemaan niitä lähempää.

Nuoren miehen mielessä ailahti lämmin tunne, sillä hän rakasti tätä
tienoota ja kaivostaan. Se oli ollut hänen poikavuosiensa unelma ja se
oli vastannut niitä toiveita, jotka olivat häntä kannustaneet näillä
pohjan mailia kamppaillessaan. Se oli pudonnut hänen syliinsä hetkellä,
jolloin hän oli tuntenut syvintä alakuloisuutta, ja tuonut hänelle iloa
ja onnea. Hänestä tuntui rikokselta tuhota se, kuten hän nyt aikoi
tehdä.

Hän hiipi lähimmän rakennuksen seinustalle kuuntelemaan. Sisältä kuului
ääniä, vaikk'ei ikkunoista näkynyt valoa; siellä oltiin siis
varuillaan. Rakennuksen kivijalan kimpussa hän hääräili hetken aikaa,
siirtyi sitten konttorirakennuksen ja keittiöhuoneuston luo ja
menetteli kummassakin paikassa samalla salaperäisellä tavalla. Hän
ounasti, että Midaksen näennäisestä rauhallisuudesta huolimatta oli
ilmassa jännittyneen odotuksen epämääräistä tuntua.

Vaikka jännitys oli saanut ajan tuntumaan hänestä mittaamattoman
pitkältä, arveli hän, että ainakin tunti oli kulunut siitä hetkestä,
jolloin hän oli eronnut tovereistaan, ja että heidän täytyi jo olla
määrätyillä paikoillaan. Elleivät -- jos jotakin odottamatonta oli
tapahtunut yhdennellätoista hetkellä -- niin olisi se sodan
satunnaisuuksia. Kaikissa huolellisestikin valmistetuissa yrityksissä
on hetkiä, jolloin sattumalla on ratkaiseva merkitys.

Hän meni nyt pajaan ja tapaili tulitikkuja. Aikoessaan raapaista tulen
hän kuuli öljyvaatteiden kahinaa ulkopuolelta, ja hän odotti sen vuoksi
vielä hetken. Sytytettyään sitten mukaansa ottamansa taulanpalasen ja
kätkettyään sen takkinsa suojaan hän aukaisi oven ja kuunteli. Myrsky
oli tyyntymään päin ja sade valui tasaisena virtana peltikatoille.

Hän riensi kiireesti rakennukselta toiselle, ja kun kiertomatka oli
tehty, rätisi kolme hehkuvaa pistettä hänen kulkemansa kolmion kaikissa
kärjissä.

Ukonnuoli oli siis viskattu. Hän pudottautui jälleen ojaan, tempasi
revolverinsa esiin; hänen jännittynyt mielensä oli näkevinään, että
ympärillä seisovat kunnaatkin pidättelivät hengitystään, sade oli
tauonnut ja kaikki öiset äänet vaienneet. Hän huomasi puristaneensa
hampaitaan niin lujasti, että leukoja pakotti. Hän tähtäsi
asuinrakennuksien kattoa kohden ja laukaisi -- pam, pam kuului kuusi
kertaa perätysten ja kaiku vastasi yhtä monta kertaa tihkuvasta
sateesta kumeasti ja ontosti. Kuului huudahdus ja seuraavassa tuokiossa
suhahti kiväärinkuula hänen päänsä ohitse. Hän kääntyi ajoissa
nähdäkseen toisenkin salaman välähtävän pimeästä, missä vartija seisoi
ja ampui hänen revolverinsa välähdysten opastuksen mukaan, minkä vuoksi
hän kyykistyi ojan piennarten suojaan.

Ensimmäisen laukauksen kuultuaan hyökkäsivät asuinrakennukseen
kerääntyneet miehet ulos asestettuina ja taistelunhaluisina, mutta he
saivat tervehdykseksi yhteislaukauksen ja kuulasateen. Laukauksia
kuului sen jälkeen kaikilta suunnilta, sillä vigilantit olivat
muodostaneet puoliympyrän ja suuntasivat nyt tulen kaikilta tahoilta
keskukseen. Puolustajat pysyivät silti erinomaisessa järjestyksessä,
jos ottaa huomioon hyökkäyksen yllättävän nopeuden, ja kiiruhtivat
vartiomiesten luo, joiden kiväärintuli opasti heitä. Lujaäänisen miehen
kuultiin lausuvan komentosanoja. Ympäröivässä tyhjässä avaruudessa ei
näkynyt muuta kuin pimeyttä halkovat, tuhoa ennustavat valoviirut.
Silloin äkkiä pimeyden valaisi huikaiseva kellertävä hohde, ikäänkuin
suuri sulattouuni olisi Mac Namaran miesten takana auennut ja heti
jälleen suljettu, ja sitten kuului kumea jymähdys, johon
kiväärinlaukaukset hukkuivat. He näkivät keittiörakennuksen hajoavan ja
muuttuvan tuhansiksi sinkoaviksi puupalasiksi ja vääntyneiksi
rautapeltisiekaleiksi, jotka paiskautuivat korkealle ilmaan heidän
päänsä päälle. Kun vavahtelevien kunnaitten taakse kiirinyt kaiku oli
tauonnut, kuului jälleen vigilanttien kiväärien rätinä, sitten tärähti
maa alas syöksyvien rakennussirpaleitten painosta.

Räjähdys oli tapahtunut vallan heidän lähellään, ja se oli heidät
ensimmältä sokaissut niin, etteivät he voineet tajuta mitä oikeastaan
oli tapahtunut. Ennenkuin he ehtivät tointua hämmästyksestään, valaisi
pimeyttä jälleen niin terävän kirkas leimahdus, että saattoi selvästi
erottaa maahan valuvat sadepisarat, jotka välkkyivät kuin
hopeahohteinen hämähäkin seitti, vasemmalla seisova konttorirakennus
kohosi ilmaan, ja naapurirakennusten rikkoutuneet ikkunat tuijottivat
kuin aaveen näkemättömät silmät. Pimeän huntu verhosi jälleen miehet,
jotka kauhistuneina koettivat hakea suojaa lähimpien esineitten tai
toveriensa takaa sitä ammussadetta vastaan, jonka taivas tuntui
syytävän heidän niskoilleen. Heidän selkänsä olivat nyt päin
vigilantteja, heidän kasvonsa kääntyneet paikan keskustaa kohden. Monet
olivat heittäneet aseensa. Kavionkopsetta ja pelästyneitten hevosten
hätähirnuntaa kuului tallista, irtautunut ja käpertynyt sinkkimöhkäle
oli pudotessaan tavannut jonkun miehen; hänen käheä ja tukehtunut
parahduksensa ilmaisi mitä oli tapahtunut, ja toiset miehet väistyivät
syrjään välttääkseen vaaraa, jota he eivät voineet nähdä, mutta joka
iski heihin pimeästä ja jota vastaan ei voinut puolustautua.

Paetessaan he joutuivat uuden ja entisiäkin voimakkaamman tulipatsaan
todistajiksi ja näkivät sen loisteessa toveriensa juostessaan kaatuvan
ja vääntelehtivän maassa. Tällä kerralla täräytti maata pamaus, joka
oli edellisiä tuntuvasti voimakkaampi. Toiset seisoivat paikalleen
jähmettyneinä ja tuijottaen niihin kiehkuraisiin savupatsaihin, jotka
työntyivät räjähdyksen mukana ilmoille, toiset peittivät kasvonsa
päästäkseen näkemästä tuota peloittavaa, huikaisevaa tulenloimoa tai
suojautuakseen putoilevilta esineiltä.

Kesken tätä yleistä hämminkiä kuului luja ja kirkas ääni: "Varokaa
seuraavaa räjähdystä!"

Seuraavassa sekunnissa syöksyivät hyökkääjät esiin kuin mielettömät
keskelle sirpalesadetta. Juostessaan he yhä ampuivat, mutta se oli
turhaa työtä, sillä taistelusta ei voinut enää puhuakaan. Puolustajat
syöksivät päättömään pakoon. He olivat äkänneet pelastuneensa varmasta
tuhosta vain sen onnellisen sattuman vuoksi, että olivat lähteneet
asuinrakennuksesta oikealla hetkellä eivätkä halunneet viipyä kauempaa
paikalla, jossa taivaantuli lankesi heidän päällensä. Kaiken kukkuraksi
olivat hevoset riuhtaisseet itsensä irti tallista ja syöksyivät
keskelle yleistä sekamelskaa. Heidät valtasi pelko -- sokea,
käsittämätön, tarttuva pelko -- ja he syöksyivät pimeään, missä he
iskivät vastustajansa kumoon pyrkiessään pois tästä kauhun tyyssijasta.
Toiset juoksivat suin päin kalliojyrkänteelle ja putosivat
kaivoskuoppiin tai patoihin. Toiset löysivät turvan puron portailla
kasvavasta kaislikosta.

Kun vigilantit kerääntyivät vankeineen raunioiden ääreen, kuului
pimeästä yhä haavoittuneitten valittelua; miehet sytyttivät tuohuksia
ja lähtivät hakemaan uusia vankeja. Glenister juoksi paikalle revolveri
kädessä ja huusi:

"Onko kukaan nähnyt Mac Namaraa?"

Kukaan ei ollut nähnyt. Kun sitten ryhdyttiin tarkastelemaan mitä
vaurioita hyökkääjät olivat kärsineet, huudettiin Glenisterille ja
Dextrylle iloinen tieto:

"Kukaan ei ole saanut edes naarmua. Olipa se vietävänmoinen kärhämä!"

"Olemme saaneet neljätoista vankia", virkkoi joku, "ja tuolla
pensaistossa tuntuu olevan niitä vielä monta."

Glenister huomasi kummakseen, ettei ainoallakaan vangilla, jotka
seisoivat tuohusten valossa, ollut armeijan asetakkia. Ne olivat kaikki
joko kaivostyömiehiä tai kuljeskelevia hurjia irtolaisia, joita oli
kerätty työmaalle. Missä sotilaat olivat? hän tuumi itsekseen.

"Eikö apunanne ollut sotaväkeä?" hän kysyi.

"Ei, ei sieluakaan. Emme ole nähneet sotilaita sen jälkeen kuin tulimme
tänne töihin."

Tällaisen uutisen kuullessaan nuori mies alkoi tulla levottomaksi.
Oliko koko yritys siis suunnattu vallan väärälle tolalle? Kun kaikki
otti huomioon, eikö tässä ollutkaan tapeltu Yhdysvaltain vakinaisen
sotaväen kanssa? Jos niin oli laita, ei uutinen tästä kahakasta
joutuisi milloinkaan Washingtoniin saakka, vaan hän ja hänen ystävänsä
joutuisivat lainsuojattomiksi, niin että sotaväkeä voitaisiin
rankaisematta käyttää heitä vastaan ja heidän päistään luvattaisiin
palkinto. Viatonta verta oli vuodatettu, takavarikoitua omaisuutta oli
tuhottu. Tilanne oli heille tuiki tukala.

Haavoittumattomat vangit vietiin rajan yli Midaksen puolelle ja
laskettiin sitten vapaalle jalalle sälytettyinä kaikilla niillä
varoituksilla, joita Dextryn kekseliäisyys suinkin voi loihtia esiin.
Glenister kutsui nyt miehensä koolle ja kuvaili heille peittelemättä
asioitten surkeaa tilaa.

"Tämä ei ole ollutkaan voitto. Asiamme on tosiasiallisesti huonompi
kuin se aiemmin oli, ja edessämme on mitä vaikein taistelu. Yksi
mahdollisuus vielä on: livistää pakosalle ennen päivänkoittoa ja
ennenkuin meidät on tunnettu. Jos meidät nähdään täällä aamulla, täytyy
meidän jäädä tänne ja taistella. Meitä vastaan lähetetään sotaväkeä,
mutta jos kestämme, on luultavaa, että tieto siitä ehtii Washingtoniin
hallintoviranomaisten korviin. Mutta tästä tuleekin toisenlainen
tappelu -- suoraan sanoen todellinen sota. Kuinka moni teistä haluaa
taistella asiamme puolesta?"

"Kaikki", vastattiin yhteen ääneen, ja sitten ruvettiin varustautumaan
piiritystä kestämään. Vallituksia rakennettiin, hävitettyjen
rakennusten sirpaleet korjattiin tieltä pois ja ehjiksi jääneistä
tehtiin varustuksia. Koko myrskyisen yön uupuneet miehet uurastivat.
Töitä johti nuori jättiläinen, joka tuntui olevan täysissä voimissaan.

Kello neljän tienoissa aamulla tuli muuan mies häntä hakemaan. "Joku
haluaa tavata teitä puhelimitse -- sanoo, että on kysymyksessä elämä
tai kuolema."

Glenister riensi rakennukseen, joka oli säilynyt, ja tartuttuaan
kuulotorveen hän tunsi Cherry Malotten äänen.

"Jumalan kiitos, että olet vielä hengissä", aloitti tyttö. "Työmiehet
ovat vast'ikään saapuneet kaupunkiin ja kaikki ovat täällä hirveästi
kuohuksissa sen johdosta mitä siellä vuorilla on tapahtunut. Teidän
väitetään surmanneen kymmenen miestä siinä kärhämässä -- onko se
totta?"

Glenister selitti lyhyesti, että kaikki oli kunnossa, mutta silloin
tyttö keskeytti hänet:

"Odota, odota! Mac Namara on kutsunut sotaväkeä apuun, ja teidät
ammutaan jokaikinen. Oo, mikä hirveä yö tämä on ollutkaan! Olen tulla
hulluksi. Kuuntele nyt tarkkaan -- eilen ratsasti Helene Struven kanssa
'Kultaiseen rekeen' eikä ole vielä palannut."

Puhelinlangan toisessa päässä seisova mies päästi äkeän huudahduksen,
mutta nieli sitten sanat, jotka aikoi lausua, kuullakseen enemmän.
Hänen vapaa kätensä alkoi tehdä ilmassa kummallisia liikkeitä, kuin
jotakin merkillistä piirrosta.

"En ole saanut vastausta majatalon puhelimesta ja -- jotakin hirveää on
varmaankin tapahtunut, mikäli minä voin aavistella."

"Miksi hän sinne ratsasti?" kysyi Glenister.

"Hän halusi pelastaa sinut", vastasi tyttö väsyneesti. "Jos rakastat
häntä, niin ratsasta heti 'Kultaiseen rekeen', ennenkuin on myöhäistä.
Bronco Kid on mennyt sinne..."

Tämän sanan kuultuaan Glenister paiskasi torven koukkuun, syöksyi ulos
ja kutsui kovalla äänellä toverinsa koolle.

"Mitä nyt? Mitä aiot?"

"Aion lähteä 'Kultaiseen rekeen'", läähätti nuori mies.

"Me olemme uskollisesti taistelleet sivullanne, Glenister, ettekä te
saa hylätä meitä tällä tavoin", huomautti joku miehistä suuttuneena.
"On helppoa löytää tie kaupunkiin, ja me kyllä seuraamme teitä, jos
sinne aiotte."

Glenister oivalsi miesten pelkäävän, että hän hylkäisi heidät ja että
hän oli kuullut jonkun levottomuutta herättävän uutisen, josta he eivät
tienneet mitään.

"Saamme heittää kaivoksen tuuliajolle, pojat, sillä en voi vaatia teitä
tekemään mistä itse kieltäydyn. Muuan nainen on vaarassa, ja minun
täytyy lähteä. Hän on syössyt itsensä onnettomuuteen pelastaakseen
meidät, on pannut kunniansa alttiiksi koettaessaan korvata meille
tehdyn vääryyden -- ja -- minä aavistan mitä on voinut tapahtua sillä
aikaa kuin me taistelimme täällä. En pyydä teitä jäämään tänne, kunnes
tulen takaisin -- se ei olisi oikein. Parasta on, että tekin lähdette,
niin kauan kuin vielä voitte paeta. Minä puolestani olen jo kerran
luopunut kaivoksestani ja -- voin siitä luopua toistamiseenkin."

Tämän sanottuaan hän hyppäsi satulaan ja ratsasti asestettujen miesten
muodostaman kujan läpi.



XXXIII.

"KULTAISEN REEN" TAPAHTUMAT.


Helene ja hänen saattajansa ratsastivat pitkin vuorenrinnettä, jossa
näkyi tuhka tiheään jälkiä eilisen myrsky-yön hävityksistä. Syvällä
heidän allaan pauhasi paisunut virta, heidän takanaan laaja meri
ulottui verenkarvaiseen taivaanrantaan saakka, heidän edessään
kaartuivat alastomat vuoret yli tummien, synkkien laaksojen, lännessä
hehkui äreännäköisenä usvan himmentämä aurinko, joka loi kerääntyviin
pilvimassoihin rajusäätä huokuvan päivänlaskun uhkeita värejä. Helenen
mielestä henki tästä luonnon näyttämöstä tulta, verta ja terästä.

"Onpa totisesti sade tehnyt pahaa jälkeä teihin", huomautti Struve, kun
he varovaisesti askel askelelta sivuuttivat pahanlaisen vieremän, jonka
ulkoneva kallionreuna oli osittain lohjennut ja vierinyt kuiluun. --
Toinen samanmuotoinen rankkasade pyyhkäisisi loputkin mennessään.

Päiväsaikaankin olisi ollut vaikeata välttää moisia vaarallisia
paikkoja, sillä hevoset vajosivat syvään ja kompastelivat liejuisella
tiellä. Helene kummasteli, kuinka hän löytäisi tien tullessaan pimeässä
samaa tietä takaisin. Hän oli enimmäkseen vaiti, sillä ajatukset olivat
alkaneet velloa hänen aivoissaan, mutta Struve, entistään
kujeilevampana ja tavallista ylimielisempänä, oli kovaäänisen puhelias.
Mitä lähemmäksi he saapuivat päämääräänsä, sitä voimakkaammaksi kasvoi
Helenen pelko, miltei lamauttavaksi. Jos hän epäonnistuisi -- mutta hän
oli luvannut itselleen pyhästi, ettei hän saisi eikä voisi epäonnistua.

Kierrettyään erään tienmutkan näkivät he edessään alhaalla "Kultaisen
reen". Tie painui siltä kohdalta pientä puroa kohden, joka korkeammalta
harjanteelta syöksyi jokeen kiemurrellen etäisessä laaksossa kuin
hopealanka. Kuorittu lipputanko kärkeen kiinnitettyine lehtikimppuineen
seisoi majatalon edessä, ja oven kamanalta riippui riman varassa pieni
reki. Talo itse oli kummallisen näköinen, avara ja säännöttömästi
rakennettu. Sen turvekatolta työnsivät kukat varttaan, sen korkeihin
hirsiseiniin oli sinne tänne puhkaistu unisia ikkunoita.

Saksalainen Schortz otti hevoset huostaansa ja vastaili harvasanaisesti
isäntänsä kysymyksiin luoden samalla nopeita ja uteliaita silmäyksiä
Heleneen. Toisenlaisen tilanteen vallitessa olisi tyttö ihastunut
paikkaan, joka todella oli omituisin minkä hän oli pohjanmailla
tavannut. Isoimmassa huoneessa oli tarjoilupöytä ja sillä kultavaaka,
lisäksi toinen höyläämätön pöytä ja kookas rautakamiina. Seinät ja
katto oli peitetty purjekankaalla niin taidokkaasti, että koko huone
muistutti luolaa, joka oli koverrettu liitukallioon. Huone oli
koristettu kaikennäköisillä voitonmerkeillä, täytetyillä linnuilla,
taljoilla ja sarvilla; viimeksimainituista riippui huolettomassa
epäjärjestyksessä koiransuitsia, lumikenkiä, ampuma-aseita ja
vaatteita. Vasemmalle johtavasta ovesta pääsi makuusuojaan, jonne
matkustajia varten oli järjestetty kolmikerroksisia makuulavitsoita.
Isosta huoneesta suoraan eteen oli talon keittiö ja oikealle huone,
jota Struve sanoi taulunäyttelyhuoneeksi. Siellä oli majatalon
ensimmäinen omistaja antanut taiteellisen mielikuvituksensa vapaasti
askarrella ja peittänyt seinät kuvilla, joita oli leikattu joistakin
epäilyttävistä aikakauskirjoista; tuloksena oli ollutkin hämmästyttävä
sekoitus ruusunpunaisissa trikoissa esiintyviä naisia, polvihousuisia
nyrkkeilijöitä, palkittuja bulldoggeja ja muita vähemmän siveellisiä
urheilumaailman edustajia. --

"Tämä on todennäköisesti huonointa seuraa, missä olette koskaan ollut",
huomautti Struve Helenelle ponnistellen ääneensä huoletonta sävyä.

"Eikö täällä ole muita vieraita?" kysyi tyttö huolestuneena.

"Matkustajat ovat harvinaisia tähän vuodenaikaan. Myöhemmin voi ehkä
joku tulla."

Näyttelyhuoneessa majatalon isäntä järjesteli par'aikaa ruokapöytää.
Takkaan oli viritetty roihu ja se olikin Helenelle tervetullutta. Hänen
seuralaisensa, joka osoittautui täysin ujostelemattomaksi, heittäytyi
nahkapäällyksiselle sohvalle ja sytytti savukkeen.

"Näyttäkää minulle nyt ne asiapaperit, herra Struve", aloitti Helene,
mutta toinen ei ollut asiasta millänsäkään.

"Ei vielä. Päivällinen ensin ja asiat sitten. Älkää nyt turmelko pientä
huvimatkaamme, meillä on kyllä aikaa tarpeeksi."

Helene nousi ja astui ikkunan ääreen. Tuijottaessaan alas kapeaan
laaksoon hän huomasi, että vastapäätä olevat vuoret näkyivät vain hyvin
epäselvästi, sillä oli alkanut äkkiä hämärtää. Paksuja pilvenlonkia oli
noussut idästä. Sadepisara pärskähti ikkunaruudulle, sitten tuli toinen
ja kolmas ja kunnaat peittyivät pian rankkasateen usviin. Muuan
reppuselkäinen matkustaja näkyi saapuvan taloon. Hänen kolkutuksensa
kuullessaan nousi Struve, joka oli koko ajan katsellut Heleneä silmät
puoliummessa, ja meni viereiseen huoneeseen.

-- Jumalan kiitos, että joku on saapunut -- tuumi Helene. Puhelu kuului
aluksi vain heikkona mutinana, mutta sitten vieras tuntui kiihtyvän,
niin että Helene saattoi erottaa sanat selvemmin.

"Kyllä minulla on rahaa maksaakin. En ole ryysyläinen."

Schortz mutisi jotakin vastaan.

"En piittaa siitä, että olette jo sulkenut ovenne. Olen väsyksissä ja
myrsky on tulossa."

Tällä kerralla kuului isännänkin kieltävä vastaus ja kaivostyömiehen
äkeät sadattelut. Hetkeä myöhemmin tyttö näki miehen raskain askelin
taivaltavan kaupunkia kohden.

"Mikä kaikella tällä on tarkoitus?" hän kysyi, kun Struve tuli takaisin
huoneeseen.

"Se mies oli tavallinen jätkä, eikä Schortz mielinyt päästää häntä
suojiinsa. Hän on perin tarkka valikoimaan yöpuulaiset -- näillä main
liikuskelee kaikenkarvaista väkeä."

Sitten tuli huoneeseen saksalainenkin sytyttämään lamppua, ja Helenen
levottomuus yhä kasvoi, vaikk'ei hän kysellytkään mitään. Hän kuunteli
puolella korvalla niitä juttuja, joilla Struve koetti häntä huvittaa,
ja söi peräti vähän siitä herkullisesta ateriasta, joka heti sen
jälkeen tarjottiin. Struve sen sijaan söi ja joi oikein ahmien, ja
pimeä kaamea ilta kului verkalleen. Omituinen pelko oli äkkiä vallannut
Helenen, ja jos hän yhdennellätoista hetkellä olisi voinut vetäytyä
syrjään, olisi hän ilomielin sen tehnyt ja lähtenyt uhmaamaan
rajusäätäkin. Mutta hän oli mennyt jo liian pitkälle voidakseen enää
peräytyä, ja kun hän oivalsi, että toistaiseksi oli viisainta mukautua,
istui hän tyynenä paikallaan ja vastaili kylmästi Struven
huomautuksiin. Asianajajan katseet muuttuivat hetki hetkeltä
välkkyvämmiksi; hänen poskensa 'hehkuvammiksi ja hänen puheensa
nopeammaksi. Hän jutteli herkeämättä ja kuumeenomaisen iloisesti,
poltti tuhottomasti savukkeita eikä näyttänyt huomaavan ajan kulua.
Vihdoin hän lopetti rutosti ja katsahti kelloonsa. Tällöin Helene
muisti, ettei hän ollut enää pitkään aikaan kuullut Schortzin
hääräilevän keittiössä. Struve hymyili hänelle erikoisella itsevarmalla
tavallaan. Veitikkamaisesti silmää iskien hän otti povestaan pienen
paketin ja heitti sen pöydän yli Helenelle.

"Ja nyt käymme käsiksi sopimukseemme vai kuinka?"

"Pyytäkää isäntää korjaamaan pöytä puhtaaksi", vastasi tyttö
irroitellen kömpelösti paketin siteitä.

"Lähetin hänet pois jo pari tuntia sitten", sanoi Struve nousten ja
lähestyi häntä. Helene väisti häntä, mutta asianajaja kumartuikin vain
pöydän yli, tarttui pöytäliinan neljään kulmaan, kääri pöytäsälyt
siihen ja kantoi kaikki siten viereiseen huoneeseen, missä viskasi
kantamuksensa huolettomasti pöydälle. Sitten hän palasi huoneeseen,
asettui seisomaan selkä takan kamanaan nojaten ja tuijotti Heleneen,
kun tämä tutki asiapapereita, jotka olivat sisällökkäämpiä kuin hän oli
kuvitellutkaan.

Pitkän tuokion hän tutki niitä tarkasti. Kaikki oli liiankin selvää, ja
hänen enonsa rikollisuus tuli sana sanalta yhä todistetummaksi. Ei
ollut erehdyksen mahdollisuutta, koko se kurja salahanke oli tuossa
hänen edessään kirkkaan selvänä, mitä häpeällisin rikos Auttamattomasti
paljastettuna.

Julmasta pettymyksestään huolimatta Helene tunsi syvää iloa, sillä hän
oli nyt saanut käsiinsä voimakeinot, joiden avulla oikeus lopultakin
saataisiin voittoon. Siitä tulisi samalla kerralla sekä hänen
riemuvoittonsa että sovitusuhrinsa. Hän, joka tietämättään oli toiminut
näiden kurjien juonittelijoiden kätyrinä, sovittaisi myöskin kaikki.
Hän nousi silmät sädehtien ja kasvoilla päättävä ilme.

"Tässä on siis kaikki."

"Totta kai. Se riittää tuomitsemaan meidät kaikki turmioon. Se
merkitsee pakkotyötä enollenne ja sulhasellenne." -- Hän kurkotti
kaulaansa lausuessaan jälkimmäisen sanan ikäänkuin vapauttaakseen sen
jostakin näkymättömästä puristuksesta. -- "Niin, varsinkin
sulhasellenne, sillä hän on koko hankkeen luoja. Siksipä juuri olenkin
tuonut teidät tänne. Hän menee kanssanne naimisiin, mutta minusta tulee
sulhasen ensimmäinen häämarsalkka."

Hänen äänessään oli epämiellyttävä sointu.

"Lähtekäämme nyt."

"Lähtekäämme!" kertasi Struve. "Olipa se verraton näyte tahattoman
huumorin lahjasta!"

"Mitä tarkoitatte?"

"Sitä, että ensiksikin mikään inhimillinen olento ei löydä tietä
kaupunkiin tässä myrskyssä, ja toiseksi -- mutta asiasta toiseen,
sallikaa minun muistaissani selittää eräs kohta noissa asiapapereissa."

Hän lausui tämän kuin ohimennen, astui askelen Heleneä kohden ja ojensi
kätensä tarttuakseen papereihin, jotka Helene oli jo hänelle
luovuttamaisillaan. Mutta samassa joku sisäinen ääni kehoitti tyttöä
piilottamaan ne selkänsä taa. Oli hyvä, että hän teki niin, sillä
Struven käsi oli vain tuuman päässä niistä. Asianajaja ei ollut
käänteissään niin nopsa kuin Helene, joka pyörähti nopeasti pöydän
toiselle puolelle ja tunki paperit pukunsa sisään. Tällöin hän osui
koskettamaan Cherryn revolveria, mikä valoi häneen turvallisuuden
tunnetta. Hän virkkoi nyt päättävästi:

"Minä tahdon lähteä täältä heti paikalla. Haluatteko olla ystävällinen
ja satuloida minulle hevosen? Hyvä, teen sen sitten itse."

Hän kääntyi mennäkseen, mutta silloin oli Struven myöntyväisyys kuin
poispuhallettu, ja hän hypähti oven eteen ja sulki häneltä tien.

"Seis, armollinen neiti. Teidän pitäisi käsittää selvemmittä puheitta.
Miksi toin teidät tänne? Miksi ehdotin tätä pientä huvimatkaa? Miksi
lähetin palvelijani pois? Siksikö kenties, että todistaisin teille
rikollisuuteni? Tuskinpa vain. Te ette lähde tästä talosta tänä yönä.
Ja kun lähdette, ei teillä ole mukananne noita papereita -- oma
turvallisuuteni kieltää sen -- ja minä olen itsekäs mies, niin ettei
teidän kannata yrittääkään vetää minua nenästä. Kuulkaapas vain tuota!"
-- He kuuntelivat molemmat yötuulen ulvontaa, joka tuntui himoitsevan
uhria. -- "Te jäätte tänne ja..."

Hän keskeytti lauseensa, sillä Helene oli astunut puhelimen ääreen ja
nostanut kuulotorven naulasta. Asianajaja syöksähti paikalle, tempaisi
torven hänen kädestään, irroitti puhelimen seinältä ja viskasi sen
päänsä yli lattialle. Sitten hän tavoitti tyttöäkin käsiinsä, mutta
tämä livahti syrjään ja pakeni huoneen toiseen päähän. Miehen valkoiset
hiukset olivat joutuneet epäjärjestykseen, hänen kasvonsa olivat
veripunaiset, ja hänen kaulallaan ja niskallaan näkyivät selvästi
tykyttävät paisuneet suonet. Hän pysyi silti alallaan, ja hänen
huulilleen kiertyi niiden tavanomainen varova hymy.

"Älkäämme nyt kiistelkö kauempaa. Ei siitä ole hyötyä, sillä minä olen
pelannut voittaakseni. Te olette saanut todistuksenne -- nyt haluan
minä saada palkkioni -- muuten otan sen. Tuumikaa nyt, kumman tavan
valitsette, sillä aikaa kuin minä menen sulkemaan ovet."

       *       *       *       *       *

Kauempana alhaalla kallionrinteellä suomi muuan mies säälimättä
väsynyttä ponirukkaa. Hevosen polvet notkahtelivat, mutta ratsastaja
pakotti sitä yhä vain eteenpäin, ikäänkuin häntä itseään olisivat
tuhannet pahat henget ajaneet takaa; hän kannusti sitä herkeämättä,
ohjasi sen yli ojien ja virtojen, ylös jyrkänteitä ja alas pimeihin
kuiluihin. Toisinaan poni kompastui ja kaatui ratsastajineen, mutta
tämä ei näyttänyt piittaavan mistään muusta kuin kärsimättömyydestään
päästä eteenpäin. Hän ei huomannut sadetta, joka suomi häntä
kasvoihin ja teki hänet sokeaksi, eikä myrskyä, joka iski häneen
vuorenharjanteilla tai ulvoi hänen takanaan vuorenonkaloissa. Lopulta
hän pääsi sille rinteelle, jolla majatalo oli, ja näki edessään sen
tulet, minkä vuoksi hän painoi jälleen jalkansa hevosrukan kupeisiin;
kuolemaan saakka uskollisena tämä ponnisteli kärsivällisesti eteenpäin.
Ratsastaja tunsi äkkiä ponin vaipuvan etujaloilleen, minkä vuoksi hän
irroitti jalkansa jalustimista ja koetti heittäytyä satulasta
päästäkseen sotkeutumasta hevosen kavioihin. Hän lennähti suin päin
maahan ja satutti päänsä johonkin esineeseen ja makasi sitten hiljaa
kuluneet, tummat kasvot kääntyneinä päin sadetta myrskyn kiitäessä
voitonriemuisena hänen ylitseen.

       *       *       *       *       *

Kun Struve oli poistunut viereiseen huoneeseen, syöksyi Helene
ikkunaan. Siinä oli vain yksi ruutu, sekin lujasti naulattu
puitteisiinsa, mutta hän sieppasi käteensä pienen tuolin takan kupeelta
ja viskasi sen ruudun läpi. Sisään syöksähti tällöin sadekuuro.
Ennenkuin hän itse ennätti hypätä ulos, hyökkäsi Struve takaisin
huoneeseen, raivon kalpeana ja syytäen suustaan käheitä ja äreitä
sanoja.

Mutta hän vaikeni äkkiä, sillä Helene oli ottanut esiin Cherryn
revolverin ja tähtäsi häneen. Tyttö oli kalpea ja hengitti kiivaasti
kuin hengästyneenä ja hänen ihmeelliset silmänsä hehkuivat tulta,
jommoista niissä ei kukaan ollut aiemmin nähnyt. Hän oli muuttunut kuin
kuvanveistäjän taltan jäljiltä, hänen sieraimensa olivat ohenneet,
huulet pusertuneet jäykiksi ja hänen päänsä oli ylpeästi koholla. Sade
pärskyi rikotusta ikkunasta hänen ylitseen ja ohitseen, viheliäinen
punainen uudin liehui ja lepatti kuin osoittaakseen hänelle iloista
hyväksymistään. Katkera halveksiminen pani hänen ääneensä luonnottoman
soinnun, kun hän virkkoi käskevästi:

"Älkää koettakokaan seurata minua!"

Hän astui askelen ovea kohden ja kehoitti toista käden eleellä
väistymään, minkä tämä tekikin, sillä hän oivalsi, mikä vaara uhkasi
tytön tyynestä kylmäverisyydestä. Helene ei huomannut hänen katseensa
laskevaa oveluutta eikä voinut aavistaa, mitä suunnitelmia tämä kantoi
mielessään.

       *       *       *       *       *

Sateen suomimalla kallionrinteellä oli maahan syössyt ratsastaja
vähitellen tointunut ja yritti nyt vaivalloisesti laahautua majataloon
päin. Pimeässä häntä olisi voinut pitää jonakin matelevana oliona,
sillä hän ryömi maata pitkin kuin matelija. Mutta kun hän lähemmäksi
taloa päästyään kuuli huudon, jonka tuuli koetti hänen korviltaan
salata, kavahti hän jaloilleen ja syöksyi silmittömään juoksuun
horjahdellen kuin haavoitettu eläin.

       *       *       *       *       *

Helene piti silmällä vankiaan vetäytyessään takaperin ovea kohden, sillä
hän ei uskaltanut päästää häntä näkyvistään, ennenkuin olisi itse
vapaa. Välikköhuonetta valaisi lasilamppu, joka paloi pöydällä, ja sen
valossa hän huomasi, että ulko-ovi oli suljettu raskaalla
rautasalvalla. Hän kiitti Jumalaa, ettei sitä ollut pantu lukkoon.

Struve puolestaan oli seurannut mukana ja asettunut pöydän ääreen sanaa
lausumatta tai vastarintaa yrittämättä, mutta hänen valpas ja terävä
katseensa osoitti, että hän oli varuillaan ja pohti mahdollisuuksiaan.
Kun välikköhuoneen ovi oli ilmavirran paineessa sulkeutunut Helenen
takana, teki hän ensimmäisen salamannopean liikkeensä. Hän sysäsi
lampun lattialle, missä se särkyi kuin munankuori ja pimeys iski kuin
petolintu huoneeseen. Jos Helenellä olisi ollut sekuntikin aikaa
miettiä, olisi hän rientänyt takaisin valaistuun huoneeseen, mutta hän
oli mielestään jo puolitiessä vapauteen, ja sen tunteen kannustamana
hän syöksähti ulko-ovelle. Äkkiä hänet paiskattiin lattialle. Hän
laukaisi pienen revolverinsa, mutta Struven käsivarret kiertyivät hänen
ympärilleen, ase riuhtaistiin hänen kädestään, ja hän tunsi
taistelevansa rinta rintaa vasten asianajajan kanssa. Struven viiniltä
tuoksuva hengitys huokui hänen kasvoilleen ja hän tunsi olevansa kuin
rautapuristimissa. Struven posken kosketus hänen omaa poskeaan vasten
teki hänestä pelästyneen otuksen, joka taistelee viimeisillä voimillaan
ja hermoillaan.

Hän parahti kerran, mutta se ei muistuttanut naisen huutoa. Sitten
taistelu jatkui äänettömänä ja täydellisessä pimeydessä. Struve piteli
häntä yhä lujasti kuin gorilla, kunnes uhri tunsi päässään huimausta ja
oli menettää tajuntansa. Hänen silmissään salamoi ja korvissa kohisi
kuin vesiputous. Hän oli voimakas tyttö ja hänen joustava nuortea
ruumiinsa, jonka voimia ei ollut tähän mennessä vielä koeteltu,
mukautui kokeeseen jokaisella jänteellään, niin että hän otteli melkein
miehisellä voimalla, ja Struvella oli täysi työ häntä pidätellä. Mutta
näin hurja taistelu ei voinut kestää kauan. Helene tunsi, että hänet
nostettiin koholle, ja sitten he kompastuivat molemmat ja kaatuivat
sisähuoneeseen vievää ovea vasten. Ovi aukeni, ja samassa
silmänräpäyksessä oli miehenkin voima mennyttä, ikäänkuin se olisi
ollutkin vain pimeyden kannattelemaa eikä sietänyt valoa, joka nyt
hulmahti heitä vastaan. Helene riuhtaisihe irti ja hoippui huoneeseen
valloilleen päässeet hiukset olkapäillä liehuen. Struve nousi
polvistuneesta asennostaan ja ryntäsi vielä kerran häntä tavoittamaan
läähättäen:

"Minä näytän teille, kuka tässä talossa on isäntä..."

Hän vaikeni äkisti ja kyykistyi eteenpäin varjostaen Kasvojaan kuin
iskua torjuakseen. Tyhjissä ikkunakehyksissä näkyivät erään miehen
kuivakkaat kasvot. Ilmavirta puhalsi huoneeseen, lampunliekki
lepatteli, ja Struve käpertyi kasaan seinän viereen. Hänen kauhua
ilmaisevat silmänsä suuntautuivat rintaa kohden, jossa hänen kätensä
tapailivat jotakin irti reväistävää. Hän loi pikaisen silmäyksen
ovelle, joka oli käsivarren matkan päässä hänestä, kuin pakotietä
etsien, häntä puistatti, polvet herpaantuivat hänen allaan ja hän
syöksyi pitkin pituuttaan lattialle kasvot alaspäin ja käsivarsi yhä
ruumiin alle taivutettuna.

Kaikki oli tapahtunut salaman nopeasti, ja vaikka Helene oli
pikemminkin tuntenut kuin kuullut laukauksen ja näki vastustajansa
kaatuvan, ei hän heti tajunnut mitä yhteyttä näillä kahdella seikalla
oli toisiinsa, ennenkuin ruudinsavu tunkeutui hänen sieraimiinsa. Ei
hän vieläkään tuntenut kauhua tai mielenliikutusta. Päinvastoin hänet
valtasi raisu ilo ja hän seisoi alallaan, eteenpäin kumartuneena, ja
tuijotti melkein ahmien tuhoutunutta vihamiestään, kunnes hän kuuli
nimeään lausuttavan: "Helene, pikku sisko!" ja kun hän kääntyi, näki
hän veljensä.

Helenen kasvoilla oli ilme, jommoisen Bronco Kid oli joskus nähnyt
miesten kasvoilla, miesten, jotka ovat olleet lähellä ehdotonta
kuolemaa ja joista kaikki muut paitsi alkuperäisimmät intohimot ovat
kaikonneet -- mutta hän ei ollut milloinkaan nähnyt tuota ilmettä
naisen kasvoilla. Siinä ei ollut jälkeäkään teennäisyydestä, vaan
alkuperäisin, kiihkein intohimo, jommoista vain harvat saavat eläissään
kokea. Mutta tänä kaameana yönä, jolloin nuoren tytön oli täytynyt
taistella pyhimpänsä puolesta, oli hänen luonteensa, kaikesta
teennäisestä riisuttuna, esiintynyt puhtaasti alkuperäisessä, villissä
muodossaan. Kuten Glenister oli kerran ennustanut, oli Helene
lopultakin joutunut toimimaan vääjäämättömän, voimakkaan vaiston
mukaan.

Vielä kerran silmäiltyään olentoa, joka virui verissään lattialla,
Helene meni ikkunan luo, kietoi kätensä veljen kaulaan ja suuteli
häntä.

"Onko hän kuollut?" kysyi Kid.

Helene nyökkäsi myöntävästi ja yritti puhua, mutta ratkesikin itkuun.

"Aukaise ovi", sanoi hänen veljensä. "Olen loukannut itseni ja minun on
päästävä sisään."

Kun Kid ontuen astui huoneeseen, sulki Helene hänet syliinsä ja siveli
hänen pörröistä tukkaansa välittämättä hänen lokaisista märistä
vaatteistaan.

"Minun täytyy tutkia häntä. Ehkei hän olekaan niin pahoin
haavoittunut."

"Älä koske häneen!"

Hän seurasi silti itse mukana ja seisoi vieressä, kun veli tutki
haavoittuneen tilaa. Struve hengitti yhä, ja tämän huomattuaan
kantoivat Helene ja Kid hänet sohvalle.

"Jokin on murtunut täällä -- pari kylkiluuta luullakseni", sanoi Kid
läähättäen ja tunnusteli omaa kylkeään. Hän oli kalpea ja väsynyt ja
Helene talutti hänet makuusuojaan, missä hän saisi hetken aikaa levätä.
Vain hänen ihmeellinen tahdonvoimansa oli pitänyt häntä pystyssä tähän
saakka ja veljen avuttomuus esti puolestaan Heleneä vallan
masentumasta.

Kid ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että Helene lähtisi hakemaan
apua, ennenkuin myrsky olisi tauonnut ja päivä koittanut. Hän väitti
kivenkovaan, että tiet olivat sillä haavaa kulkemattomat ja ettei
mitään voitettaisi sillä, että hän lähtisi pimeässä harhailemaan. He
odottaisivat siis päivänkoittoon saakka. Lopultakin he kuulivat
haavoittuneen voihkaisevan. Hän puheli käheällä äänellä Helenelle.
Hänen äänessään ei ollut enää jälkeäkään pahansuopaisuudesta, kun hän
sanoi:

"Sanoin itse sitä mielettömyydeksi -- olen nyt saanut mitä olen
ansainnut, ja minä olen nyt kuolemaisillani. Hyvä jumala -- minä kuolen
ja minä niin pelkään."

Hän vaikeroi, kunnes Kid tuli nilkuttaen huoneeseen ja katseli häntä
sammumattoman vihan ilme silmissään.

"Niin, te kuolette, ja minun toimestani. Olkaa nyt mies, jos voitte. En
salli hänen lähteä hakemaan apua ennen aamua."

Helene pakotti veljensä jälleen levolle ja palasi sitten auttamaan
haavoittunutta, joka alkoi houria ja puhua tolkutonta.

Kun Kid myöhemmin tuntui hieman reipastuneemmalta ja hänen päänsä
selvemmältä, uskalsi Helene ruveta hänelle kertomaan heidän enonsa
konnantöistä ja niistä todistuksista, jotka olivat nyt hänen
hallussaan, sekä toivostaan, että ne, jotka olivat saaneet kärsiä,
pääsisivät jälleen oikeuksiinsa. Hän kertoi siitä hankkeesta, joka oli
suunniteltu täksi yöksi, ja siitä vaarasta, joka uhkasi kaivosten
omistajia. Kid kyseli häneltä tarkoin, ja kun hän oivalsi sisarensa
kertomuksen suuren merkityksen, laahusteli hän ovelle ja katasti ilmaa.

"Meidän täytyy yrittää", hän sanoi. "Myrsky on pian talttunut eikä ole
enää pitkälti aamuun."

Helene pyysi päästä lähtemään yksin, mutta ei saanut veljeään
suostumaan. "Minä en luovu sinusta enää milloinkaan ja sitä paitsi minä
tunnen perinpohjin kaupunkiin vievän alemman tien. Me ratsastamme
jyrkännettä pitkin laaksoon ja sieltä kaupunkiin. Se tie on pitempi,
mutta ei niin vaarallinen kuin toinen."

"Sinä et voi tuossa kunnossa ratsastaa."

"Voin kyllä, jos sinä sidot minut satulaan. Kas niin, lähde satuloimaan
hevoset."

Ulkona oli vielä sysipimeää ja sade valui yhä, mutta tuuli oli
heikennyt kuin uupuneena ponnisteluihinsa. Helene auttoi Broncoa
satulaan. Ponnistelu aiheutti tuskanhuudon nuoren miehen huulilta,
mutta hän vaati yhä, että Helene sitoisi hänen jalkansa hevosen mahan
alle. Hän sanoi, että tie oli kovin epätasainen ja ett'ei hän aikonut
toistamiseen pudota maahan. Annettuaan sen jälkeen Struvelle sitä apua,
johon kykeni, nousi tyttökin satulaan ja ratsasti hitaasti pitkin
jyrkännettä veljensä perässä, joka horjahteli kuin humalainen puoleen
ja toiseen pidellen molemmin käsin satulannupista.



XXXIV.

GLENISTERIN KOSTOSUUNNITELMAT.


Puolta tuntia myöhemmin syöksyi toinen hevonen hurjaa laukkaa pimeästä
ja pysähtyi majatalon oven eteen. Ratsastaja, jonka vaatteet olivat
ylt'yleensä lokaiset, hypähti kerkeästi maahan ja riuhtaisi oven auki.
Hän näki ensimmäisen huoneen täydellisessä epäjärjestyksessä, tuolit
kumollaan ja rikkoutuneina ja pöydän vieressä särkyneen lampun
öljylätäkössä. Hän huusi lujalla äänellä, mutta kun ei saanut
vastausta, sieppasi hän käteensä kynttilän ja syöksyi vasempaan
huoneeseen. Täällä hän näki vain tyhjät vuoteet. Hän pyörähti takaisin
ja meni vastapäätä olevaan huoneeseen. Siellä paloi lamppu sohvan
vieressä ja sohvalla virui Struve silmät puoliummessa ja raskaasti
huohottaen. Glenister huomasi verilätäkön hänen jalkojensa kohdalla ja
särkyneen ikkunaruudun. Hän pani pois kynttilänsä ja kumartui
puhuttelemaan haavoittunutta.

Kun ei vastausta kuulunut, lujensi hän ääntään ja toisti äskeiset
sanansa. Raivoissaan hän sitten ravisteli kaikin voimin taintunutta
miestä, kunnes tämä säikähtyneenä huudahti:

"Minä kuolen -- ah, minä kuolen!"

Nuori mies kohotti hänet istumaan ja lähensi kasvonsa aivan hänen
silmiensä eteen.

"Minä olen Glenister. Olen tullut noutamaan Heleneä -- missä hän on?"

Struven tylsästi tuijottaviin silmiin tuli ilme, joka osoitti, että hän
tunsi Glenisterin.

"Tulette liian myöhään -- minä kuolen -- ja minä pelkään."

Glenister ravisteli miestä vielä kerran.

"Missä Helene on?" hän toisti kysymyksensä, kunnes hänen onnistui saada
haavoittunut tajuamaan, mistä oli kysymys.

"Kid vei hänet mukanaan. Kid ampui minut." Sitten hän koroitti ääntänsä
niin että koko huone tuntui täyttyneen kauhulla. "Kid ampui minut ja
nyt minä kuolen."

Hän yski verta, ja Roy pani hänet jälleen makaamaan. Ei ollut siis
tapahtunut erehdystä, hän oli tosiaankin tullut liian myöhään.

Kidin kostoa siis.

Sillä tavalla hän oli iskenyt. Kun hän ei uskaltanut tulla silmä silmää
vasten, oli hän tunnottomasti anastanut naisen saaliikseen. Roy tunsi
ruumiillista pahoinvointia, joka oli riistää häneltä voimat tyystin.
Silloin hänen katseensa osui läpimärkään kaulaliinaan, jonka Helene oli
ottanut veljensä kaulasta. Hän sieppasi sen lattialta ja
raivonpuuskassaan hän repi sen sormissaan palasiksi kuin märän
silkkipaperin.

Pian sen jälkeen hän oli jälleen sateessa ja tutki tarkoin majatalon
tallattua pihamaata. Hänen onnistuikin löytää jälkiä, joita sade ei
vielä ollut ehtinyt huuhtoa näkymättömiin. Hän arveli, etteivät
ratsastajat voineet olla vielä kovin kaukana, minkä vuoksi hän meni
talon toiselle puolelle katsomaan, veisivätkö jäljet ylös vuorille.
Täällä ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä ja hän päätteli heidän
ratsastaneen takaisin kaupunkiin. Hänen mieleensä ei juolahtanut, että
nämä olisivat voineet poiketa tavalliselta tieltä. Hän hypähti satulaan
ja karautti täyttä laukkaa vedenjakajaa kohden, joka oli majatalon ja
kaupungin välissä.

Tapahtumien kulku alkoi hänelle vähitellen selvitä, vaikk'ei hän
osannutkaan kehitellä kaikkia yksityiskohtia. Hän tunsi sitä
ajatellessaan jäätävää kauhua, joka pani hänet ääneen voihkaisemaan
sekä käsin ja jaloin usuttamaan juoksijaansa parempaan vauhtiin.
Kuvitella nyt, että nämä kaksi roistoa taistelivat Helenestä kuin
mistäkin sotasaaliista! Hänen täytyi ehättää Kid -- hän saisi hänet
kiinni! Ajatellessaan päinvastaista mahdollisuutta hän joutui
sellaiseen hillittömään mielentilaan, että hän katsoi välttämättömäksi
koettaa rauhoittua. Hän tulisi tällä tavalla hulluksi. Hän ei saanut
enää sitä ajatella. Kukapa kaikista niistä, jotka tunsivat Kidin
aiemmilta ajoilta, olisi voinut uneksia, että hän vaipuisi näin
syvälle!

Tien oikealla puolella synkillä vuorilla varustautuivat hänen ystävänsä
uuteen taisteluun ja odottelivat kärsivällisesti hänen paluutaan, jonka
he laskivat tapahtuvaksi auringonnousun aikaan. Syvällä laaksossa
vasemmalla ratsastivat ne kaksi, joita hän ajoi takaa, ja hän itse kuin
pahan hengen riivaamana milloin sadatteli kuin mieletön, milloin hautoi
äänettömänä katkeria ajatuksiaan ja karautti etelään päin ja
vihollistensa suuhun.

Päivä jo sarasti, kun Glenister ratsasti alas vuorilta. Ensimmäisten
säteitten pilkistäessä esiin hän pysäytti hevosensa tutkiakseen tietä,
ja kun hänen oli mahdotonta tietää, etteivät ne jäljet, jotka hän
tiellä näki, voineet olla hänen etsimiensä jättämiä, pakotti hän
uupuneen hevosensa jälleen juoksuun. Äkkiä hän tunsi olevansa itsekin
lopen väsyksissä ja muisti, ettei ollut nukkunut kahteen vuorokauteen.
Nuorta miestä ei tämä tunne ollut omansa rauhoittamaan, sillä hänen
ruumiinsa oli ase, joka ei missään nimessä saisi herpaantua nyt kun työ
oli edessä. Mutta omaa ruumiillista voimattomuuttaankin
tarkastellessaan hän tunsi huojennusta siitä tuskasta, joka jännitti
hänen mielensä, kun hän ajatteli, että Helene oli sen roiston, pelaajan
käsissä. Kiljahtaen herransa kovakouraista käsittelyä laukkasi hevonen
kohden kaupunkia, jonka katot jo pilkistivät esiin harmahtavasta
aamuhämärästä.

Royn mielestä oli kulunut jo kokonainen vuosi viimeksi näkemästään
auringonnoususta, sillä kuluneen yön hirveä jännitys oli tuntunut
loppumattoman pitkältä. Tämä jännitys oli tyhjentänyt hänen voimansa ja
silti hän ratsasti eteenpäin, väsyneenä, katkerana, leppymättömänä,
katse mereen tähdättynä ja aivot hautoen muodottomia, surisevia
ajatuksia, joihin kätkeytyi luja, horjumaton päätös.

Hän oli nyt selvillä siitä, että hän oli tuhonnut kaiken toivon saada
takaisin Midaksen ja ettei liioin kannattanut toivoa voittaa Heleneä.
Hän alkoi sitä paitsi huomata, ettei hänellä ollut koskaan ollutkaan
minkäänlaista mahdollisuutta saada tyttöä omakseen, ettei Heleneä ollut
milloinkaan hänelle aiottukaan ja että hänen rakkautensa oli syttynyt
kuin kynttilä, jonka ääressä hän saisi yksinään seisoa. Hän oli
epäonnistunut kaikessa, hänestä oli tullut maanpakolainen, hän oli
taistellut ja sortunut tietoisena vain rehellisyydestään ja siitä, että
oli masentanut hillittömän luonteensa. Nyt oli hetki lyönyt hänen
suorittaa viimeinen tehtävä ja saada siitä sitä lohdutusta, jota
jumalatkaan eivät voisi häneltä evätä. Hän saisi kostaa.

Hänen suunnitelmansa kehittyi kuin itsestään ja siihen sisältyi kaksi
seikkaa: Bronco Kidin kuolema ja taistelu mies miestä vastaan Mac
Namaran kanssa. Edellistä hän ei edes epäillyt, se oli hänestä yhtä
selvä kuin että aurinko, joka par'aikaa teki nousua, illalla jälleen
laskisi. Niin varma hän oli onnistumisestaan siinä suhteessa, ettei hän
viitsinyt edes tuumia siihen liittyviä yksityiskohtia. Kohtaus Mac
Namaran kanssa sen sijaan askarrutti enemmän hänen ajatuksiaan. Se mies
oli ensimmäisestä hetkestä alkaen tuntunut hänestä arvoitukselta, ja
salaperäisyys on omansa aina herättämään uteliaisuutta. Glenisterin
vaistomainen sokea viha oli muuttunut hullun raivoksi, mutta kohtalon
ratkaistavana oli, kuinka heidän mieskohtainen yhteentörmäyksensä
päättyisi. Kuinka tahansa, Mac Namara ei saisi koskaan Heleneä omakseen
-- Roy uskoi vahvasti, että hänen elämänsä tehtävä olisikin pelastaa
hänet Mac Namaran käsistä kuten Bronco Kidinkin. Kun hänen tehtävänsä
oli suoritettu, maksaisi hän hinnan. Jos hän selviytyisi onnellisesti,
palaisi hän entisille vuorilleen ja yksinäisyyteen, ellei, olisi hänen
tulevaisuutensa hänen vihamiestensä käsissä.

Hän pääsi huomaamatta kaupungin autioille kaduille, sillä sumu peitti
vielä koko tienoon. Savupatsaat nousivat pystysuoraan liikkumattomassa
ilmassa. Sade oli tauonnut, sen aiheuttamat vesivirrat vierivät
kohisten rantaan ja täyttivät kadut kumealla kohinallaan. Sataman
suussa lojui ankkuroituneena muuan laiva; se oli vast'ikään saapunut
Sledge Islandista, jonne se oli mennyt myrskyä pakoon. Puolimatkassa
siitä rantaan päin keinui aalloilla pieni vene, sen airot välkkyivät
kuin jonkun vesiperhon hopeoidut tuntosarvet, kun se liihoittelee
valtameren pinnalla.

Hän ratsasti pitkin pääkatua vaaraa pelkäämättä ja piittaamatta siitä
huomiosta, jonka hänen tulonsa ehkä aiheuttaisi, ja saapui siten
kenenkään näkemättä vihollistensa tyyssijoille. Hän kulki ohi
pelisalin, jonka ikkunoista paistoi heikkoa kellertävää valoa. Muuan
mies tuli salista par'aikaa ulos ja tuijotti hetken aikaa ratsastajaan,
mutta jatkoi sitten matkaansa.

Glenisterin aikomus oli mennä suoraa päätä kahvila Pohjolaan ja seurata
sieltä järkähtämättä sen omistajan jälkiä, mutta sinne päästäkseen
hänen oli sivuutettava Dunham & Struven konttori. Tällöin hän muisti
miehen, joka makasi kuolemaisillaan viisitoista kilometriä täältä.
Inhimillisyys vaati, että hänelle toimitettaisiin apua. Glenister ei
uskaltanut sentään avoimesti ilmoittaa asiasta ja paljastaa siten
olemassaoloaan, sillä hänen oli välttämätöntä säilyttää vapautensa
vielä pari tuntia. Hän tuli silloin ajatelleeksi varauloskäytävää ja
hän seisautti hevosensa, joka pysähtyi kankein jaloin ja pää
nuokuksissa, ja hypähti satulasta sekä nousi portaita pannakseen ovelle
jonkun kirjoitetun sanan. Joku ne kyllä pian näkisi ja huomaisi, että
asialla on kiire.

Varustautuessaan edellisenä iltana ratkaisevaan taisteluun oli hän
vaihtanut nahkasaappaansa 'muklukseihin', vedenpitäviin, kevyihin ja
notkeihin jalkineihin, jotka on tehty hylkeen- ja valaannahasta. Hän
saattoi sen vuoksi liikkua yhtä äänettömästi kuin mokkasiineilla. Kun
hän ei löytänyt taskuistaan paperia eikä kynää, sysäsi hän konttorin
ulko-ovea ja huomasi sen olevan avoinna. Hän astui sisään ja kuunteli
sekä meni sitten kirjoituspöydän ääreen, jolla oli kirjoitustarpeita,
mutta silloin hän kuuli jotakin rapinaa Struven yksityishuoneesta.
Huoneessaolija ei varmaankaan ollut, kuullut hänen pehmeitten
jalkineittensa ääntä. Roy aikoi jo poistua varpaisillaan samaa tietä,
jota oli tullutkin, mutta silloin hän kuuli miehen sisähuoneessa
rykäisevän. Näissä vaistomaisissa äännähtelyissä ihmisääni säilyttää
luonnollisen kaikunsa paremmin kuin puhuttaessa. Glenisterin piirteet
ilmaisivat äkkiä merkillistä jännitystä. Hän läheni varovasti huoneita
erottavaa seinää. Se oli puukehyksinen lasiseinä, jonka ruudut oli
himmennetty miehen korkeudelle saakka. Glenister nousi tuolille ja
saattoi sillä tavalla silmäillä sisähuoneeseen. Muuan mies oli
polvillaan suuren paperikasan keskellä avatun kassakaapin edessä, jonka
laatikot ja komerot oli vedetty ulos ja niiden sisältö pengottu esiin.
Glenister hypähti jälleen lattialle, tarttui revolveriinsa ja laski
kätensä hiljaa ovenripaan ja väänsi sitä sitten lujin sormin. Hänen
kostonsa oli tullut häntä puolitiessä vastaan.



XXXV.

KAKSINTAISTELU.


Mac Namara oli maannut koko yön väijyksissä varmana siitä, että
vigilantit juoksisivat hänen virittämäänsä ansaan. Hän ällistyi sen
vuoksi perinpohjin, kun saapui viesti Midaksen kärhämästä ja
Glenisterin menestyksestä. Hän raivosi miehilleen ja sätti heitä
vätyksiksi. Tuomari oli äärettömän levoton tämän uuden tapahtuman
johdosta, joka edellisen yön tuskalliseen jännitykseen yhtyneenä oli
tehdä hänestä hermosairaan.

"Seuraavalla kerralla ne räjähyttävät meidätkin ilmaan. Hyvä Jumala!
Dynamiittia! Sehän on raakalaismaista! Taivaan nimessä, Alec, järjestä
nyt niin, että sotaväki puuttuu asiaan!"

"Niin, nyt voimme turvautua sotilaihin."

Mac Namara otti puhelun vartioupseerille ja pyysi tätä lähettämään
päivän koittaessa miesjoukon kaupunkiin ja sitten hän kehoitti
Stillmania panemaan tuomioistuimen toimintaan ja järjestämään
sotilasapua koskevat muodolliset seikat.

"Valmista asiasta pöytäkirja", hän sanoi. "Meillä pitää tästä lähin
olla selvät paperit."

"Mutta kaupunkilaiset ovat meitä vastaan", vaikeroi tuomari. "Meidät
revitään palasiksi."

"Antaa heidän vain yrittää. Kunhan minä vain saan käsiini johtajan,
eläkööt toiset minun puolestani ryöväreinä."

Vaikka hän osasi teeskennellä huolettomuutta, oli hän silti yhtä
huolissaan kuin tuomarikin Helenestä, josta ei ollut saatu vielä
minkäänlaisia tietoja. Lemmenkateus, joka hänessä oli kehittynyt
hehkuvan polttavaksi tytön edellisen petoksen johdosta, paisui
nelinkertaiseksi, kun hän ajatteli tätä Helenen viimeistä seikkailua.
Jokin ääni sanoi hänelle, että petos oli tekeillä, ja kun Helene ei
vielä aamullakaan ollut palannut, alkoi hän pelätä, että tyttö oli
ruvennut, ajamaan kapinallisten asiaa. Tällainen ajatus sai hänet
raivoamaan, ja hän päätteli edelleen, että koska Struve oli lähtenyt
tytön seurassa, oli hänkin petturi. Hän tunsi miehen lahjottavuuden ja
oivalsi hyvin, että siinä piili tavallista uhkaavampi vaara, ja alkoi
harkita sen mahdollisia seurauksia.

Mitä Struve voisi tehdä? Minkälaisia todistuksia hänellä oli
hallussaan? Tällöin Mac Namara hätkähti, sieppasi hattunsa ja kiiruhti
suoraa päätä asianajajan konttoriin, johon hän pääsi omalla
avaimellaan. Oli jo niin valoisaa, että hän osasi lukea kassakaapin
yhdistelmälukon kirjaimet, ja hän ryhtyi kiireen vilkkaa penkomaan ja
tutkimaan papereita toivoen, ettei Struve sentään olisi ottanut
mukaansa sitovia todistuksia. Kesken kaiken hän oli kuulevinaan
epäilyttävää ääntä viereisestä huoneesta, mutta kun ei mitään
tapahtunut, otti hän revolverinsa esille ja pani sen eteensä
kassakaapin laudalle sopivan matkan päähän ja jatkoi sitten
tutkimustaan käyden hetki hetkeltä yhäti levottomammaksi. Hän oli
häärännyt näin jonkun aikaa, kunnes hän kuuli takaansa heikkoa rapinaa,
liian heikkoa herättääkseen pelkoa, mutta silti kyllin voimakasta
saamaan hänet keskeyttämään puuhansa ja kääntämään päänsä. Avoimessa
ovessa seisoi Glenister tarkaten hänen hommiaan.

Mac Namaran ällistys oli niin väärentämätöntä, että hän hypähti
jaloilleen ja vaistomaista mielijohdetta noudattaen paiskasi
kassakaapin oven kiinni kätkeäkseen sen sisällön vierailta katseilta.
Tällöin hän ei ehtinyt muistaa, että revolveri jäi oven taakse, ja
vaikka ovi ei ollutkaan lukossa, olisi silti tarvittu vaarallinen,
niin, ratkaiseva silmänräpäys, ennenkuin sen olisi saanut jälleen auki.

Miehet tuijottivat toisiinsa hetken äänettöminä ja uhkaavina ja heidän
katseensa leikkasivat toisiaan kuin säilänterät. Vanhemman piirteet
ilmaisivat uhmaa, nuoremman ilmeistä luki vannoutunutta ja taipumatonta
vihaa. Mac Namaran ensimmäistä ällistystä oli seurannut tyyneys ja
valppaus ja hän oli sikäli siis vaarallinen, vihamiehen näkeminen oli
sen sijaan saanut Glenisterin pois suunniltaan ja hänen aikeensa oli
selvästi esillä hänen piirteissään.

Siinä hän seisoi vaatteet ryvettyneinä, posket ja kaula kolmen päivän
vanhan parransängen peitossa, hiukset märkinä ja ihoon liimautuneina,
vasen kylki loan tahraamana. Punainen naarmu kulki otsasta poskelle,
silmien alla oli syvät uurteet ja suupielten hermostunut
nytkähteleminen ilmaisi hänen voimakasta, sisäistä jännitystään.

"Nyt olen tullut viimeiseen näytökseen, Mac Namara, ja me saamme
järjestää keskinäiset asiamme mies miestä vastaan."

Mac Namara kohautti olkapäitään.

"Teillä on ylivoima. Minä olen aseeton."

Kullankaivajan kasvoille levisi iloinen ilme ja hän naurahti
äänettömästi.

"Ah, se on melkein liian hyvä uutinen tuntuakseen todelta. Minä olen
uneksinut jostakin sellaisesta ja kaivannut hetkeä, jolloin saisin
tuntea kurkkunne kourissani, olen kaivannut sitä siitä saakka kun
ensimmäisen kerran teidät näin. Tämä tunne on juurtunut minuun niin
lujaan, etten voisi enää tuntea tyydytystä teidän ampumisestanne.
Oletteko te koskaan tuntenut sellaista? No niin, minä aion pusertaa
teistä hengen näillä paljailla käsilläni."

Mac Namara suoristihe asentoon.

"En neuvoisi teitä yrittämään. Olen elänyt kauemmin kuin te, eikä minua
ole koskaan vielä voitettu. Mutta minä tunnen tällä hetkellä samaa,
mistä äsken puhuitte. Varsinkin juuri nyt."

Hän silmäili nopeasti nuoren vastustajansa ruumista ja pani merkille
hänen hoikat säärensä, piukkaan kiristetyn vyön, mikä kaikki oli omansa
tekemään hennon vaikutuksen. Sen vastakohtana olivat vain kaula ja
hartiat. Hän oli voittanut väkevämpiäkin miehiä, ja hän tuumi, että
tässä ahtaassa huoneessa hänen suurempi painonsa korvaisi sen suuremman
notkeuden, joka kenties asustaisi nuoremman ruumiissa. Mitä kauemmin
hän katseli Glenisteriä, sitä pakottavammin hän tunsi häntä vihaavansa
ja sitä voimakkaammin hän halusi saada vihansa tyydytetyksi.

"Riisukaa takkinne", virkkoi nuori mies. "Kääntykää nyt tänne päin.
Hyvä on. Halusin vain nähdä, valehtelitteko äsken revolverista
puhuessanne."

"Minä aion tappaa teidät", murahti Mac Namara.

Glenister pani revolverinsa kassakaapille ja riisui märän takkinsa.
Miesten voimasuhteet tulivat nyt selvemmin esille ja ratkaisevasti Mac
Namaran eduksi. Vaikk'ei kumpikaan ollut mitään puhunut, tiesivät he
silti hyvin, ettei tällä taistelulla ollut kosketusta Midaksen kanssa
ja että molemmat olivat täysin selvillä, mistä heidän katkera vihansa
aiheutui. Oli varsin luonnollista, että he kerran iskisivät yhteen
tällä tavalla. Se oli johdonmukainen loppu ja sen he olivat jo kauan
tunteneet lähestyvän. Oli verraton sattuma, että he saisivat suorittaa
loppuottelunsa kahden kesken, todistajitta ja asein, jotka luonto oli
heille antanut, sillä he olivat molemmat suuren vapaan maan lapsia, he
olivat molemmat syntyperäisiä taistelijoita, ja taistelu merkitsi heille
molemmille elämän suurinta, parasta palkintoa.

Ensimmäinen yhteentörmäys tapahtui väkivaltaisen tuimasti. Mac Namara
tähtäsi hirveän iskun, mutta Glenister torjui sen taitavasti ja antoi
hänelle rehellisesti takaisin. Hän heilautti käsivarsiaan kevyesti ja
notkeasti, mutta nyrkit, joilla hän iski, olivat kuin lyijyä. Hän
liikkui sulavasti ja hänen pehmeäanturaiset mukluksensa antoivat
jaloille kaksinkertaista tukea. Kun hän tiesi vastustajansa suuremman
painon, tyytyi hän aluksi vain torjumaan tämän mielettömät hyökkäykset
ja pysyttelemään niin kauan kuin mahdollista tämän iskujen
saavuttamattomissa. Hän suuntasi voimakkaan iskun suoraan Mac Namaran
suulle, niin että tämän pää nytkähti taaksepäin ja kädet heilahtivat
korkealle ilmaan, mutta ennenkuin Mac Namara ehti kietoa käsivartensa
hänen ympärilleen, muutti Glenister asentoa ja tähtäsi sivulta toisen
iskun. Mutta Mac Namarakin oli tottunut nyrkkeilijä ja torjui iskun.
Hän sylkäisi verta suustaan ja hyökkäsi jälleen ja kohoitti Glenisterin
jaloiltaan. Jälleen sinkosi tämän nyrkki raskaana kuin lyijy, mutta
toinen taivutti päätään ja isku tapasi hänen otsaansa. Ankaraa kipua
tuntui Royn kädessä ja hän oivalsi, että välikäden luut olivat
murtuneet ja että kaikki olisi tästä lähin turhaa. Ennenkuin hän ehti
tointua, oli Mac Namara kumartunut hänen kohotettujen käsiensä alle ja
tarttunut häntä vyötäisistä sekä kiertänyt vasemman jalkansa Royn
ympärille. Sitten nosti hän hänet koholle ja sinkosi vastustamattomalla
voimalla ilmaan, mutta nuorukainen pyörähti kerran ympäri kuin kissa ja
putosi lattialle jännitetyin lihaksin, jotka olivat joustavat kuin
guttaperkka. Mutta samassa Mac Namara oli jälleen hänen kimpussaan ja
tavoitti väkevillä kourillaan hänen kurkkuaan. Glenister oivalsi, että
vastustaja aikoi kuristaa hänet, minkä vuoksi hän tarttui hänen
ranteisiinsa ja yritti vääntää vastustajansa kädet erilleen. Kun hänen
vasen kätensä oli voimaton, onnistui toisen väkivaltaisesti riuhtaisten
päästä irti, minkä jälkeen molemmat miehet toisiinsa kietoutuneina ja
äärimmilleen voimiaan ponnistaen askel askelelta siirtyivät puoleen ja
toiseen konttorihuoneessa, kunnes suonet heidän ruumiissaan olivat
puhjeta ja lihakset lamaantua.

Miehet voivat kaksintaistella tyynesti, ampua ja miekkailla
kylmäverisesti laskien, mutta kun kysymyksessä on taistelu ruumis
ruumista vasten, toisiinsa kietoutuneitten hikisten ruumiitten ja
raudanlujien lihasten leikki, silloin harkinta unohtuu ja kaikki huonot
intohimot paljastuvat salatuista kätköistään ja panevat osansa
hirvittävään otteluun.

Miehet siirtyivät askel askelelta lattian poikki ja tunkeutuivat
väliseinän läpi, joka rusentui ja peitti heidät lasisiruilla. He
kompastuivat ja kuin yhteisesti sopien he irroittivat otteensa ja
nousivat ja seisoivat siinä vastakkain, riippuvin leuoin, sihisevin
keuhkoin ja kasvot hikeä ja verta valuen. Royn vioittunut käsi tuotti
hänelle hirveää tuskaa, Mac Namaran paisuneet huulet olivat
inhoittavassa irvistyksessä. He läähättivät tuokion, julman näköisinä
ja kuin villieläimet, ja hyökkäsivät sitten taas toistensa kimppuun.
Konttorikalusto särkyi pirstaleiksi ja siruja lenteli ympäri huonetta.
Miesten vaatteet olivat pian riekaleina, heidän rintansa paistoi
paljaana ja valkoiset käsivarret paisuvine lihaksineen tulivat esiin
hihan käännösten alta. He eivät tunteneet enää kipua, heidän ruumiinsa
olivat kuin tunteettomia koneita.

Vähitellen Mac Namaran kasvot muuttuivat muodottomaksi massaksi, sillä
Glenister tähtäsi hyvin ja tarkasti. Glenisterin ruumiissa taas olivat
kaikki luut vääntyneet Mac Namaran väkivaltaisista otteista...
Glenisterin ponnistelut rajoittuivat etupäässä siihen, että voisi
pysytellä jaloillaan ja välttää toisen syleilyä. Milloinkaan ennen hän
ei ollut tavannut miestä, jota hän ei olisi voinut pelkällä voimallaan
nujertaa, kunnes hän kohtasi tämän kookkaan salaperäisen miehen, joka
repi ja raastoi häntä sinne ja tänne ikäänkin hän olisi ollut
lapsukainen. Kerta kerran perästä Glenisterin nyrkki iski häntä
kasvoihin kuin moukari. Tässä yksinäisessä kaksintaistelussa ei
noudatettu sääntöjä. Miehet kuuntelivat vain korviensa suhinaa, näkivät
vain vihansa, tunsivat vain verenjanoa. Heidän raskas astuntansa pani
koko rakennuksen tärisemään ikäänkuin joku kummitus olisi siellä
temmeltänyt.

Tämän taistelun kestäessä oli alakerroksen myymälästä muuan
paljaspäinen mies syössyt kadulle ja kohdattuaan siellä erään kävelijän
tämän parissa rientänyt takaisin portaille. Se pieni vene, jonka
Glenister oli nähnyt merellä, oli samoihin aikoihin sivuuttanut
onnellisesti rantahyrskyt ja sen kolme matkustajaa kahlasi nyt märässä
hiekassa pääkadulle päin Bill Wheaton etunenässä. Hänen seurassaan oli
kaksi kookasta miestä, joilla ei ollut minkäänlaista kantamusta.
Kaupunki oli herännyt auringon mukana, joka valoi kuparinhohdettaan
merenrantaan. Tuomari Stillman ja Voorhees tulivat hotellistaan ulos ja
pysähtyivät katselemaan vaunujonoa, joka rämisten ja kulkushelinöin
saapui hitaasti kadun toisesta päästä. Vaunuista helotti sinisiä
sotilastakkeja varhaisen aamuauringon vinoissa säteissä. Jono oli
matkalla Midakseen.

Tundroilla yhä vallitsevasta sumusta sukeltautui esiin kaksi hevosta.
Ne näyttivät epätodellisilta ja muodottomilta. Toisen selässä istui
nainen ja toisen muuan surkean näköinen olento, joka huojui hevosen
liikkeitten mukaan. Hänen kasvonsa olivat tuskan vääntämät ja hän
piteli molemmin käsin kiinni satulan nupista.

Kohtalo tuntui näkymättömällä kädellä järjestäneen näytelmän viimeisen
kohtauksen kuljettamalla sen päänäyttelijät lähelle samaa rantaa, jolla
he olivat ensimmäisen osansa esittäneet.

Molemmat ratsastajat joutuivat tuomarin ja komissaarin eteen. Nämä
hämmästyivät heidät nähdessään, mutta samassa hetkessä kun ratsastajat
kiristivät ohjaksia, tuli joku kiireesti ulos viereisestä käytävästä,
jonka takaa kuului äänekästä melua ja temmellystä.

"Tulkaa apuun -- pian --!" hän huusi heille.

"Mikä on hätänä?" kysyi Voorhees.

"Murha! Mac Namara ja Glenister surmaavat toisensa!" Hän syöksyi
jälleen portaille Voorhees kintereillään ja tuomari perässä. Ylhäältä
kuului heikkoa äjellystä.

Pelaaja kääntyi puhuttelemaan niitä kolmea miestä, jotka par'aikaa
juoksivat rannalta paikalle, ja kun hän tunsi Wheatonin, huudahti hän
tälle:

"Irroittakaa jalkani. Leikatkaa nuorat poikki. Pian!"

"Mistä on kysymys?" kysyi lakimies, mutta kun hän kuuli Glenisterin
nimen, syöksyi hän tuomarin perässä taloon antaen toisen seuralaisensa
tehtäväksi päästää ratsastaja vapaaksi. Nyt kuului taistelun temmellys
selvemmin ja kaikki tunkeutuivat ovelle, Helenekin, huolimatta veljensä
kehoituksista pysyä loitolla.

Hän ei voinut koskaan tarkalleen muistaa, kuinka hän tuli portaille,
sillä häntä tuntui ohjaavan hypnoottinen voima, joka pakottaa ihmistä
vastoin tahtoaankin rientämään järkyttävän tapahtuman todistajaksi. Kun
hän saapui huoneeseen, kauhistui hän nähdessään kahden raivoavan
ihmisolennon raastavan toisiaan kuin pedot, repaleisina, verta
vuotavina, sirpaleitten keskellä. Kaikki irtain, mikä huoneessa oli ja
mikä voi särkyä, oli tuhottu kuin raskaan jyrän rusentamana.

Vielä tänä päivänä puhutaan Alaskan rajojen ulkopuolellakin tästä
taistelusta, missä tahansa kokoonnutaankin leirivalkean ympärille, ja
vaikka monet epäilevät jutun todenperäisyyttä, on silti toisia, jotka
näkivät tapahtuman kulun ja voivat valalla vakuuttaa sen todeksi. He
sanovat, että tämä taistelu oli kuin kahden uroshirven ottelua
paritteluaikana, vaikka vieläkin hirveämpää, sekä vakuuttavat, että
näiden kahden kaltaisia miehiä ei ollut nähty maassa Vitus Beringin
aikojen jälkeen, sillä heidän vihansa oli saavuttanut sellaisen muodon,
että toisen kosketuskin jo pani heidät täydelliseen raivoon ja lisäsi
heidän voimansa vallan yliluonnolliseen mittaan. Totta on myöskin,
ettei kumpikaan taistelijoista huomannut, että huone oli pian täynnä
katselijoita, tai kuullut näitten huutoja, ei edes, kun
poliisikomissaari tunkeuduttuaan täyteen sulloutuneen oven kautta
heittäytyi lähemmän taistelijan kimppuun, joka sattui olemaan
Glenister. Se sattui hetkellä, jolloin molemmat miehet seisoivat
alallaan käsivarren päässä toisistaan tuijottaen toisiinsa vihaa
säihkyvin katsein ja voimakkaasti läähättäen.

Kerran pitkiä käsivarsiaan heilauttaen Glenister sinkosi kutsumattoman
häiritsijän kimpustaan niin rajusti, että tämä lennähti päin
kassakaappia ja vaipui tiedottomana lattialle. Taistelijat eivät
huomanneet tätä välikohtausta, vaan jatkoivat kuolettavaa
painiskeluaan. Mac Namaran suusta valui kuolaa kuin kuolemaa tekevältä
ja jokainen uusi ponnistus pusersi hänestä läähättävän voihkaisun.
Helene kuuli itsensä huutavan: "Estäkää heitä! Estäkää heitä!" Mutta
kukaan ei näyttänyt pystyvän sekaantumaan taisteluun. Hän kuuli
veljensä mutisevan jotakin ja hengittävän yhtä raskaasti kuin
ottelijatkin, ja hänen ruumiinsa liikkui painiskelijoitten liikkeitten
tahdissa. Tuomari oli tuhkanharmaa, tylsä, avuton.

Mac Namaran hädänalainen tila oli selvinnyt hänen vastustajalleen, joka
nyt ryntäsi hänen kimppuunsa janoten lähestyvää voittoa. Mutta nuoren
miehen lihakset tottelivat perin hitaasti tahdon käskyjä, hänen
kylkiluunsa tuntuivat katkenneilta, hänen selkänsä voimattomalta ja
säärten sisäpinnalla tuntuivat suonet sykkivän haljetakseen. Kun he
jälleen iskivät yhteen, kohotti Mac Namara oikean kätensä ja tarrasi
vastustajaansa kasvoihin upottaen sormensa kynsien lailla hänen
poskiinsa ja pakotti hänen leukansa aukenemaan ja taivuttaen samalla
päätään taaksepäin hän keskitti kaikki voimansa silpoakseen
vastustajansa kasvot. Glenister tunsi jo leukojensa antavan perää ja
heittäytyi sen vuoksi hänkin taaksepäin ja irroittautui hänen
otteestaan. Mac Namara keräsi heikontuvat voimansa ja syöksyi
kassakaapin luo, jonka kannella oli Glenisterin revolveri. Vaisto
varoitti Glenisteriä vaarasta, sanoi hänelle, että vihollinen oli
etsinyt tämän viimeisen mahdollisuuden pelastua, ja samalla hetkellä
kuin nuori mies näki hänen kääntävän selkänsä ja ojentavan kätensä
siepatakseen revolverin, hypähti hän kuin pantteri eteenpäin, tarttui
Mac Namaraa vyötäisistä ja oikealla kädellään ranteesta. Ensimmäistä
kertaa koko taistelun aikana he olivat nyt tällaisessa asennossa, ja
Glenister äkkäsi heti, minkä edun toisen petollinen menettely oli
hänelle suonut, huomasi, mille asteelle taistelu nyt oli kehittynyt ja
että voiton hetki oli lähellä.

Tämä kuvaus on vaatinut pitkän ajan, mutta kaikki oli silti tapahtunut
niin nopeasti, etteivät sotamiehet vielä olleet ehtineet ovelle saakka.

Lähinnä seuraavista tapahtumista on kerrottu monella tavalla, sillä
katselijoista vain Kid oivalsi, mille asteelle taistelu nyt oli
kehittynyt. Toiset väittävät, että Glenisterin valtasi kuolemantuska,
joka paisutti hänen suunnattomat voimansa kaksinkertaisiksi, toiset
taas, että Mac Namara menetti voimansa tyystin rangaistukseksi
petoksestaan, mutta niin ei ollut laita.

Glenister työnsi vioittuneen kätensä Mac Kamaran niskan taitse hänen
rinnalleen, joten tämän pää pusertui hänen kainaloonsa kumaraiseen
asentoon. Oikealla kädellään Glenister tarttui vastustajansa ranteeseen
läheltä revolveria. Hän oli siten saanut otteen, jota ei toinen voinut
murtaa. Nyt seurasi ratkaiseva voimien mittely.

Molempien ottelijoiden ruumis jäykistyi kuin kiveksi. Kaikki voimansa
jännittäen Glenister taivutti oikeaa kylkeään taaksepäin, ja nyt syntyi
taistelu revolverista, joka sitä pitelevien käsien heilahdusten mukaan
liikkui ylös ja alas; sen piipunsuu piirsi ilmaan merkillisiä kuvioita.
Mac Namara rimpuili ja koetti päästä irti, mutta hän oli liian lähellä
kassakaappia eikä voinut liikkua, ja hänen päänsä oli yhä siinä
kumaraisessa asennossa, johon Glenisterin vasen käsi oli sen
puristanut. Hän ponnisteli niin että hengitys salpautui hänen
kurkkuunsa. Kaikesta huolimatta hänen oikea kätensä taipui verkalleen
taaksepäin. Hänen jalkansa siirtyivät hieman paikaltaan, ja veri
tunkeutui hänen silmiinsä, mutta hän tunsi, että niissä pitkissä
sormissa, jotka pitelivät hänen kättään ruuvipuristimessa, oli sitä
vuorenlujuutta ja vastustamatonta nuorekasta voimaa, joka ei tunne
tappion mahdollisuutta. Hitaasti, tuuma tuumalta vääntyi tuon kookkaan
miehen käsi taaksepäin ja hänen huohottava hengityksensä ilmaisi, millä
hirveällä hinnalla se tapahtui. Revolverin piippu teki puoliympyrän
kuvion ilmassa, ja miesten kädet alkoivat vääntyä vasemmalle Mac
Namaran leveän selän sivuitse. Yhä hän ponnisteli vastaan, mutta kaikki
oli turhaa. Hän koetti laukaista revolverin, mutta hänen sormensa
puristivat sen perää niin tiukasti, ettei hän voinut liipaisinta
koskettaa. Sitten Glenister alkoi vääntää kättään ylöspäin.

Miesten repaleisten vaatteitten alta näkyvä valkoinen iho oli
jännittynyt isoiksi lihassolmuiksi, jotka milloin kovenivat milloin
höltyivät. Helene, joka mykkänä ja kauhistuneena katseli tätä
näytelmää, tunsi, kuinka veljen sormet tapailivat hänen olkapäätään,
kuuli, kuinka tämä läähätti, ja näki, että tämän kasvot hehkuivat
kiihtymystä, kun hän mutisten käsittämättömiä ammattisanoja tarkkasi
taistelun kulkua.

Nyt nähtiin Glenisterin hieman kyyristyvän ja sitten jälleen
suoristuvan kuin kaikilla voimillaan työntäen jotakin raskasta esinettä
edessään. Vallitsevassa hievahtamattomassa hiljaisuudessa kuultiin
napsahdus kuin tikun katkeamisen aiheuttama. Sen jälkeen kuului korvia
särkevä pamaus ja voimakkaan miehen äänekäs parahdus. Mac Namara
lysähti polvilleen ja kaatui avuttomana suulleen, ikäänkuin kaikki
hänen kookkaan ruumiinsa luut olisivat muuttuneet vastustuskyvyttömäksi
massaksi. Hänen voittajansa hoippui takaperin vastakkaiselle seinälle,
laahaten jalkoja perässään sirpaleitten keskellä, kädet ojossa kuin
peläten kaatuvansa -- uupuneena, sokeana, ruudinsavun mustaamana, mutta
yhä julmasti riemuiten saavuttamastaan voitosta.

Tuomari Stillman huusi hermostuneena:

"Vangitkaa hänet! Pian! Älkää päästäkö häntä karkuun!"

Nyt vasta Glenister äkkäsi, että huone oli täynnä katselijoita. Hän
kohotti päänsä ja tuijotti voittonsa todistajiin sekä läähätti:

"Minä voitin petturin ja -- minä nitistin hänet -- paljailla
käsilläni."



XXXVI.

GLENISTER UHRAA VOITTONSA.


Sotilaat ottivat huostaansa nuoren miehen, joka ei vastustellut
rahtuistakaan, ja huoneessa syntyi tavaton hälinä. Kansaa kerääntyi
sinne kaduilta, huutaen ja päivitellen, kunnes joku huusi portailta
alas väkijoukkoon:

"Roy Glenister on vangittu. Hän on surmannut Mac Namaran."

Tällöin syntyi mutinaa, joka uhkasi pian muuttua eläköönhuudoksi. Joku
Mac Namaran miehistä huusi puolestaan: "Hirttäkäämme hänet. Hän surmasi
kymmenen miestämme viime yönä."

Helene hätkähti, mutta Stillman, joka nyt oli saanut osan rohkeuttaan
takaisin, vaiensi kiihtyneet mielet sanomalla:

"Päällikkö, pitäkää väki loitolla! Minä otan miehen haltuuni. Laki on
minun käsissäni, ja hän saa vastata teoistaan."

Mac Namara nousi voihkien jaloilleen. Hänen oikea käsivartensa roikkui
oudosti vääntyneenä ja velttona hänen olkapäältään kämmenpuoli ulospäin
kääntyneenä, ja hänen pahoin pideltyjä kasvojaan oli ilkeä katsella,
sillä niissä oli ruumiillinen kipu yhtyneenä kärsityn tappion
aiheuttamaan raivoon. Hän mutisi katkonaisia sadatuksia vihollisilleen.

Roy ei virkkanut sanaakaan, sillä samassa kun taistelunhalu sammui
hänessä hän huomasi, että kaikki katselijat olivat hänen vihollistensa
leiriä, että Bronco Kid yhä oli vapaalla jalalla ja hänen oma kostonsa
vasta puolitiehen suoritettu. Hänen polvensa notkahtelivat, jäsenet
tuntuivat lyijynraskailta, rinta hehkuvalla uunilta. Kun hän
vartijoittensa tukemana horjui elävän kujan kautta, joutui hän äkkiä
suoraan Helenen eteen ja näki tämän seuralaisen. Hän pysähtyi katseen
hitaasti kirkastuessa.

"Ahaa, siinä sinä olet!" sanoi hän paksulla äänellä pelaajalle ja alkoi
otella vartijoittensa kanssa kasvojen vääntyessä ponnistelujen
synnyttämästä tuskasta. Miehet pitelivät häntä alallaan helposti kuin
lasta ja veivät häntä mukanaan. Hänen polvensa kävivät voimattomiksi,
mutta hän kääntyi vielä kerran katsomaan taakseen. Oli jo päästy
ulko-ovelle, kun Wheaton sulki tien ja huusi:

"Seis, malttakaa hetki! -- Kaikki on nyt selvillä, Roy..."

"Niin, Bill -- kaikki on nyt selvillä. Olemme tehneet parhaamme --
mutta meidät on muuan lurjus pettänyt. Nyt minut lähetetään ties minne
-- mutta en välitä siitä. Minä nitistin hänet -- paljailla käsilläni.
Tai kuinka, Mac Namara, enkö nitistänytkin?" hän lisäsi pilkallisesti
voitetulle, joka syyti hänelle sadatuksiaan, Stillmanin huutaessa:

"Viekää pois hänet, sanon minä. Pankaa hänet vankilaan!"

Mutta Wheaton seisoi tyynenä paikallaan kaikkien katseitten
suuntautuessa häneen, ikäänkuin olisi tajuttu, että hänen mukanaan
tulisi joku odottamaton ratkaisu. Hän huomasi sen ja luonnollisen
turhamielisenä ja haluten herättää sopivaa näyttämötehoa hän kohotti
päänsä mahtipontiseen asentoon ja pani kätensä takkinsa taskuihin,
joukon yhä odotellessa mitä tapahtuisi. Hän virnisti ylimielisesti
tuomarille ja Mac Namaralle.

"Tästä tulee tappion ja pettymyksen päivä teille, ystäväni. Tuo poikapa
ei menekään vankilaan, vaan te, ja teidät pannaan rautoihin. Niin,
niin, te pelasitte ovelasti suunniteltua peliä, te kaksi,
senaattoreinenne, valtiollisine juonitteluinenne ja ryöstöinenne, mutta
nyt on meidän vuoromme, ja nyt joudutte te roikkumaan hirressä
anastamienne kaivosten ja pettämienne ja tuhoamienne miesten vuoksi.
Taivaalle kiitos, että on sentään vielä yksi kunnollinen tuomioistuin
ja se minun on onnistunut löytää." Hän kääntyi puhuttelemaan niitä
kahta muukalaista, jotka olivat seuranneet häntä ja sanoi: "Lukekaa
vangitsemismääräyksenne ja pidättäkää nuo miehet." Miehet astuivat
esille.

Viimeksi kuluneitten minuuttien hälinä oli koonnut kansaa paikalle
kaikilta suunnilta, ja koska ei enää mahduttu portaille, keräännyttiin
alhaalle kadulle. Uutinen loppukohtauksesta kiersi suusta suuhun,
Midaksen kahakasta sekä tuomarin ja Mac Namaran vangitsemisesta, jonka
olivat toimittaneet Friskon tuomioistuimen lähetit. Huhu paisui
ihmeelliseksi saduksi. Syntyi tavaton tungos, sillä jokainen halusi
nähdä näytelmän päähenkilöt, ja kun joukko sitten tuli ulos Struven
huoneistosta, otettiin se vastaan kysymystulvalla. Ensin nähtiin
taintunutta poliisia kannettavan pois. Sitten tuli iäkäs, tuomari,
vanhusraukka, joka häpeissään hoippui vartioittensa välissä; hän oli
kuin ihmisraunio, ja häntä tervehdittiin pilkkahuudoin. Kun Mac Namara
tuli näkyviin -- äkeän mielen pettymyksen vertauskuvana -- muuttuivat
äänet uhkaavammiksi. Hän tiesi hyvin, että kaupunkilaiset kantoivat
kaunaa häntä vastaan, mutta runneltunakin ja raajarikkoisena hän näytti
joukolle kasvot, joista huokui sellaista uhmaa ja häijyä ylenkatsetta,
että kaikki vaikenivat, ja viimeinen kuva, joka hänestä saatiin,
osoitti miestä, joka oli voitettu, mutta ei masennettu. Nyt alettiin
huutaa Glenisteriä, minkävuoksi hän astui ovelle; hän oli ryysyihin
puettu sankari, jonka paksu tukka valui alas otsalle ja jonka
parroittuneilla kasvoilla oli yhä vielä taistelunhaluinen ilme, vaikka
hän olikin lopen uupunut, ja jonka rinta ja jäntevät käsivarret
paistoivat paljaina repaleisten vaatteitten alta. Koko katu puhkesi
huikeihin eläköönhuutoihin. Hän oli heidän miehiään, napaseudun poika,
joka ponnisteli, rakasti ja taisteli tavalla, jota he ymmärsivät, ja
hän oli nyt saanut, mitä hänelle oikeuden mukaan kuuluikin.

Mutta Glenister hoippui äänettömänä ja välinpitämättömänä kadulle
torjuen kaikkien muiden paitsi Wheatonin avun. Hän kuuli tämän puhuvan,
mutta tajusi vain, että lakimies oli mielissään ja katseli häntä nyt
suurin silmin.

"Me olemme voittaneet, poikani! Olemme voittaneet heidät heidän omalla
maaperällään. Vanginneet heidät heidän omalla ovellaan. Heitä on
syytetty tuomioistuimen vähäksymisestä. He eivät noudattaneet niitä
määräyksiä, jotka viime kerralla toin mukanani, ja siitä syystä sain
heidät kiinni."

"Minä katkaisin hänen käsivartensa", mutisi nuori mies.

"Niin, minä näin sen. Uh, se oli inhoittavaa! -- Minä en voinut
todistaa heidän tehneen mitään rikollista, mutta he joutuvat linnaan
joksikin ajaksi, ja heidän renkaansa on hajoitettu."

"Se katkesi olkapään alta", jatkoi Glenister synkästi. "Minä tunsin sen
-- mutta hän yritti tappaa minut, ja minun täytyi se tehdä."

Lakimies opasti Glenisterin kotiinsa ja hoiteli hänen vammansa jutellen
herkeämättä, mutta nuorukainen oli kuin unissaliikkuja eikä ilmaissut
eleelläkään tyytyväisyyttä, mielenliikutusta tai voitonriemua. Lopulta
Wheaton huudahti:

"Reippautta, poika! Sinähän näytät kuin olisit pelin menettänyt. Etkö
käsitä, että olemme voittaneet? Etkö käsitä, että Midas on sinun? Ja
että koko maailma on sinulle nyt avoinna?"

"Voittaneet? Mitä sinä siitä tiedät, Bill? Midas -- koko maailma --
mitä se merkitsee? Sinä erehdyt. Minä olen hävinnyt -- niin -- minä
olen menettänyt kaikki, mitä hän on opettanut minulle ja jonkun
kohtalon oikun johdattamana hän oli paikalla ja näki mitä minä tein.
Mene nyt, minä haluan nukkua."

Hän lyykähti vuoteelle huopien sekaan ja oli unessa ennenkuin lakimies
ehti peittää hänet.

Hän nukkui kuin tukki myöhäiseen iltapäivään saakka, jolloin Dextry ja
Simms saapuivat kaupunkiin saatuaan Wheatonilta sanan, ja hyökkäsivät
nyt hänen kimppuunsa kysymystulvallaan. He ravistelivat hänet henkiin
ja puistelivat häntä ystävällisen kovakouraisesti, kunnes hän nousi ja
lyöttyi heidän matkaansa. Hän kävi kylvyssä ja hieroi kankeuden
lihaksistaan, minkä jälkeen hän ruumiillisesti entisellään näyttäytyi
uudelleen ihmisten ilmoille. He panivat hänet kertomaan seikkailunsa
pikku seikkoja myöten ja kuuntelivat hänen kuvaustaan hievahtamattoman
jännittyneinä, kunnes Dextry puhkesi äänekkääseen valitteluun ja sanoi:

"Olisin antanut osuuteni Midakseen, jos olisin päässyt näkemään, kun
sinä nitistit hänet. Olisin ulvonut ihastuksesta."

"Miksette painanut hänen silmiään sisään, kun hän kerran oli
vallassanne?" kysäisi kostonhimoinen Simms. "Niin minä olisin tehnyt."

Dextry jatkoi:

"Ihmiset puhuvat, että kun hänet vangittiin, hän kirosi
kahdeksallatoista kielellä, toinen toistaan voimakkaampia ja hirveämpiä
sadatteluja. Ah, minulta on tänään mennyt paljon hukkaan, varsinkin kun
minun oma sanavarastoni alkaa jo kuihtua ja ohentua ja ilmaisee uusien
aatteiden surkeaa puutosta. Jos olisin saanut olla mukana, olisin ehkä
voinut siepata jotakin oikein nasevaa ja ytimekästä. Niin, sanon
sinulle, poika, että olisin siitä ilosta maksanut säkillisen
kultakimpaleita."

"Miltä tuntui, kun se katkesi?" kysyi verenhimoinen Simms, mutta
Glenister kieltäytyi kertomasta enempää.

"Ole nyt vaiti, Simms", virkkoi vanha kullankaivaja, "lähtekäämme
kaupunkiin. Olen niin innostunut, etten voi pysyä alallani, ja ehkä
saamme kuulla tarinan sellaisena kuin se tapahtui joltakin toiselta,
joka ei ole sidottu eikä kloroformilla huumattu eikä anna sietämättömän
vaatimattomuuden tukkia suutaan. Olen kuullut tästä ottelusta jo
neljältä henkilöltä, joista kukaan ei ollut neljännespenikulmaa
lähempänä itse tapahtumapaikkaa, ja kaikkien tarinat ovat olleet
erilaisia ja paljon parempia kuin Royn kertoma."

Kun Glenister alkoi vähitellen päästä henkiseen tasapainoonsa, huomasi
hän entistä selvemmin mitä oli tehnyt.

-- Olen käyttäytynyt kuin peto, kuin villiotus, -- hän huoahti
itsekseen, -- kaikista ponnisteluistani huolimatta. Halusin jättää
kaiken sellaisen taakseni, tahdoin tulla hänen rakkautensa ja
luottamuksensa arvoiseksi, vaikk'ei minun olisi koskaan onnistunutkaan
edes toista saavuttaa, mutta jo ensimmäisessä kokeessa lankesin. Olen
menettänyt hänen luottamuksensa -- ja sitäkin pahempaa on tapahtunut,
olen kadottanut itseluottamukseni. Hän on nähnyt minut aina pahimpina
hetkinäni, mutta pohjaltani en ole sellainen, ei, minä en ole
sellainen. Minä haluan tehdä mikä on oikein, ja jos saan tilaisuuden
esittää uuden kokeen, tiedän siinä onnistuvani. Kiusaus on ollut
ylivoimainen, se on ratkaissut.

Joku kolkutti ja kun hän avasi oven, astuivat Helene ja Bronco Kid
huoneeseen.

"Malta hetki, vanha veikko", virkkoi Kid. "Minä tulen tänne ystävänä."

Pelaaja liikkui vaivalloisesti ja jatkoi selittävästi:

"Minä olen kiedottu kaikennäköisiin siteihin, kuten näet."

"Hänen pitäisi oikeastaan maata vuoteessa, mutta hän ei mielinyt
päästää minua tulemaan yksin, enkä minä puolestani jaksanut odottaa
kauempaa", sanoi nuori tyttö. Hänen katseensa vältteli merkillisesti
Glenisterin katsetta.

"Hän ei mielinyt päästää teitä. En ymmärrä..."

"Minä olen hänen veljensä", selitti Kid. "Olen tiennyt sen jo kauan,
mutta minä -- minä -- sinähän käsität, en voinut ilmaista itseäni
hänelle. Minun sanottavani rajoittuu siihen, että olen pelannut
rehellistä peliä hamaan siihen iltaan saakka, jolloin pelasin sinua
vastaan, ja minä olin silloin vallan poissa suunniltani ja ärtynyt
sinusta kuulemieni juorujen johdosta. Eilen illalla sain sattumalta
kuulla jutun Struvesta ja Helenestä ja saavuin majataloon ajoissa
pelastaakseni hänet. Olen pahoillani, etten surmannut häntä."

Hänen hoikat sormensa kiertyivät lujasti tuolin käsipuun ympäri hänen
ajatellessaan tapahtumaa.

"Eikö hän ole kuollut?" kysyi Glenister.

"Ei, lääkärit ovat noutaneet hänet kaupunkiin ja hän kyllä toipuu.
Mutta on vielä jotain muutakin. Minä en osaa oikein ilmaista
ajatuksiani, mutta anna minulle aikaa, niin osaan sen selittää niin,
että käsität. Minä koetin pidätellä Heleneä tulemasta tänne, mutta hän
sanoi, että se olisi ainoa tapa, ja hän tiennee sen parhaiten.
Se koskee niitä papereita, jotka hän toi tänne viime kevännä.
Hän pelkäsi, että sinä luulet hänen olleen osallisena vehkeilyssä,
mutta sellaistahan sinä et luule, vai kuinka?" Hän silmäili
taistelunhaluisena Royta, joka vastasi kiihkeänä:

"En toki. Jatka."

"Pari päivää sitten hän sai selville, että näissä papereissa oli
selostettu koko juttu ja että ne sisälsivät todistuksia, jotka
paljastivat koko salahankkeen ja tuomitsevat tuomarin, Mac Namaran ja
kaikki muutkin osalliset, mutta Struve säilytti papereita
kassakaapissaan eikä halunnut luovuttaa niitä korvauksetta. Sen vuoksi
Helene ratsasti hänen kanssaan... Hän piti sitä velvollisuutenaan --
siinä kaikki mitä minulla on sanottavaa. Mutta tuntuu siltä, että
Wheaton on päässyt samaan tulokseen toista tietä. Nyt tulen pääasiaan.
Tuomari ja Mac Namara on vangittu lainrikkomuksesta ja heidän
rikoksensa on jo todistettukin, te olette saaneet takaisin kaivoksenne,
ja kysymyksessä olevat miehet ovat menettäneet kunniansa. He joutuvat
linnaan..."

"Niin, kuudeksi kuukaudeksi ehkä", keskeytti toinen hänen puheensa, "ja
mitä se merkitsee? Milloinkaan ei ole suunniteltu julmempaa ja
rohkeampaa rikosta. He varastivat kokonaisen valtakunnan ja riistivät
sen asukkaat, he polkivat lakia ja uhmasivat oikeutta, he panettivat
rehellisiä miehiä vankeuteen ja tuhosivat toisia -- ja minkä
rangaistuksen he saavat kaikesta tästä? Jonkun vaivaisen sakon tai
lyhytaikaisen vankeuden ehkä, pian ohimenevän maineettomuuden ja
varastamansa omaisuuden menettämisen. Syytös koskee lain polkemista,
mutta yhtä hyvin voisi murhaajaa syyttää yleisen järjestyksen
rikkomisesta. Totta kyllä on, että olemme heidät kartoittaneet ja
etteivät he voi enää meitä vahingoittaa, mutta heitä ei syytetä
milloinkaan heidän todellisesta rikoksestaan. Se jää rankaisematta
siksi, että heidän lakimiehensä sekoittavat selvän asian
kaikennäköisillä muodollisuuksilla ja pykälillä.

"Luulen olevan perää siinä väitteessä, etteivät Jumalan tai ihmisten
lait päde kolmattakuudetta leveysastetta pohjoisempana, mutta jos tämän
leveysasteen eteläpuolella tapahtuu rikos, asetetaan rikoksentekijät
syytteeseen vehkeilyistään ja he saavat marssia pakkotyöhön."

"Sinä teet minulle vaikeaksi esittää mitä minulla olisi sanottavaa.
Olen melkein pahoillani, että ollenkaan tulimme tänne. En ole
kaunopuhuja ja minä pelkään, ettet sinä ymmärrä minua", sanoi Bronco
Kid vakavasti. "Me olemme katselleet asiaa seuraavalta näkökannalta: te
olette voittaneet taistelussa ylivoimaisia vihollisia vastaan, olette
saaneet takaisin kaivoksenne ja teidän vihollisenne ovat häväistyjä
miehiä. Heidän laisilleen miehille moinen rangaistus on ankarampi ja
ulottaa vaikutuksensa kauemmaksi kuin mikään muu. Tuomari on enomme ja
samaa verta virtaa suonissamme. Hän otti Helenen huomaansa silloin kun
tämä oli hento lapsi ja on omalla tavallaan ollut hänelle isän
sijaisena ja rakastanut häntä. Ja Helene pitää hänestä myöskin."

"En ymmärrä sinua oikein", sanoi Roy.

Silloin puutui Helene puheeseen ja ottaessaan povestaan paperipinkan
sanoi kiihkeästi:

"Herra Glenister, nämä paperit kertovat teille koko sen
kurjan historian ja todistavat heidän salahankkeensa kaikessa
alastomuudessaan. Minusta tuntuu vaikealta pettää oma sukulaiseni,
mutta nämä todistukset ovat teidän, te voitte käyttää niitä mielenne
mukaan, minä en halua niitä pitää hallussani."

"Tarkoitatteko, että nämä todistuskappaleet sisältävät kaiken tuon? Ja
te haluatte luovuttaa ne minulle siksi, että katsotte sen
velvollisuudeksenne?"

"Ne ovat teidän. Minulla ei ole varaa valita. Mutta minä tulin tänne
sen vuoksi, että halusin lausua jonkun hyvän sanan enoni puolesta ja
pyytää teitä säälimään häntä, sillä hän on jo vanha ja hyvin heikko
mies. Tämä on hänelle kuolemaksi."

Nuori mies näki, että tytön silmät olivat täynnä kyyneliä, että hänen
pieni leukansa värähti ja että veri kohosi hänen kalpeille poskilleen.
Hänessä heräsi jälleen vanha raisu himo sulkea Helene syliinsä, painaa
hänen päänsä olkaansa vasten ja suudella kuiviin hänen kyyneleensä,
silittää hellästi hänen aaltoilevaa tukkaansa ja upottaa siihen
kasvonsa, kunnes intohimo vallan huumaisi hänet. Mutta hän tiesi nyt
lopultakin, ketä Helenen esirukoukset tarkoittivat.

Hänkö siis luopuisi kostostaan, joka oikeastaan olisikin vain
oikeudenmukaista rangaistusta? Häneltä -- mieheltä -- pohjan mieheltä
-- miesten mieheltä -- pyydettiin jotakin sellaista, ja minkä vuoksi?
Hän koetti tyynesti ja asiallisesti harkita ehdotusta, mutta se ei
ollut helppo tehtävä. Jos hän voisi vapauttamalla toisen roiston,
Helenen enon, edistää Helenen onnea, ei hän epäröisi. Rakkaus ei ole
kaikkea mitä maailma voi tarjota. Hän kummasteli itseään: tämä
järkeilevä Glenister ei voinut olla entinen Glenister. Hän oli toivonut
uutta tilaisuutta todistaakseen, ettei hän ollut entinen Roy Glenister
-- no hyvä, tämä tilaisuus oli tullut, ja hän oli valmis.

"Te pyydätte tätä enonne hyväksi, mutta -- mitä toivomuksia teillä on
hänen rikostoverinsa hyväksi? Teidän täytyy käsittää, että jos toinen
vapautetaan, koskee se myöskin toista. Heidän välillään ei ole eroa."

"Se on kyllä melkein liian paljon vaadittu", puuttui Kid puheeseen
epävarmasti. "Mutta eikö sinunkin mielestäsi asia ole jo loppuun
ajettu? En voi olla ihailematta Mac Namaraa etkä sinäkään voi -- hän on
liian hyvä vihollinen -- ja sitäpaitsi hän rakastaa Heleneä."

"Tiedän, tiedän", sanoi Glenister kerkeästi ja keskeytti nuoren tytön
aloittaman vastaväitteen. "Olet sanonut tarpeeksi."

Hän suoristi kumaraisen asentonsa ja silmäili väsyneenä avaamatonta
paperikääröä, minkä jälkeen hän irroitti sen siteet ja repi paperin
toisensa jälkeen pienen pieniksi palasiksi, tyynesti ja
yksinkertaisesti. Sitten hän viskasi palaset lattialle. Helene alkoi
nyyhkyttää ja se olikin ainoa ääni, joka häiritsi huoneen syvää
hiljaisuutta. Näin hän luovutti Helenen viholliselleen ja teki
uhrauksensa pystypäin kuten hänen oma kirjoittamaton lakinsa häntä
velvoittikin.

"Olet oikeassa -- juttu on loppuun ajettu. Ja nyt minä olen perin
väsynyt."

He lähtivät. Glenister jäi seisomaan paikalleen. Laskevan auringon
säteet loivat kultaista hohdetta hänen laihoille ahavoittuneille
kasvoilleen, joiden väsyneessä katseessa oli syvän kaipauksen ja
alakuloisuuden ilme.

Hän ei liikahtanut, ennenkuin taivas hänen edessään oli muuttunut
mustaksi peitteeksi, joka lepäsi sitäkin mustemman meren yllä. Silloin
hänen rinnastaan pusertui syvä huokaus ja hän sanoi ääntensä:

"Tämä on siis loppu, ja minä lahjoitin hänet näillä omilla käsilläni."

Hän ojensi ne ja katseli niitä kummastellen ja huomasi vasta nyt, että
toinen niistä oli ajettunut, sinelmillä ja tavattoman arka. Hän tutki
sitä kuin vieraan kättä ja oivalsi, että sen oli saatava pian lääkärin
hoitoa, minkä vuoksi hän lähti kaupungille. Matkalla hän tapasi Dextryn
ja Simmsin, jotka olivat pakahtua juorujuttuihin.

"Lempo soikoon, täällä ei puhella enää mistään muusta kuin sinusta", he
aloittivat. "Muistoesineitten keräilijät ovat alkaneet kuljettaa pois
koko Struven konttoria, ja ruotsalaiset aikovat tehdä sinusta
kongressiehdokkaan heti kun meidät on hyväksytty valtioksi. He
väittävät, että sinä osaat enemmän kuin hyvin antaa vauhtia
itävaltioitten senaattorien hommiin ja edistää lainvaatimista meidän
kurjien pohjolaisten hyväksi."

"Kun te puhelette laeista, saatte minut ajattelemaan, että tämä maa
muuttuu pian vietävän sivistyneeksi valkoihoisen asua", huomautti Simms
toivottomana, "ja nyt kun taistelu on päättynyt, tuntuu minusta, ettei
täällä ole mitään tehtävää, joka voisi innostaa täysikasvuista miestä.
Minä lähden länteen."

"Länteen? Sinä voit viskata kiven Beringin mereen paikalta, jolla nyt
seisot", sanoi Glenister hymyillen.

"Olkoon -- maa on pyöreä. Tuolla selällä on kuunari, joka varustautuu
Siperiaan -- kaksivuotiselle matkalle. Dextry ja minä olemme tuumineet
tehdä pienen matkan rajan taakse."

"Niin, se on totta", sanoi vanhus. "Minusta tuntuu täällä kovin
ahtaalta. Täällä on kaikenlaista hölynpölyä, ranskalaisia ravintoloita
ja muuta turhamaista. Nyt aiotaan pääkatukin kivetä ja perustaa kenkien
kiilloituslaitos. Minä haluan päästä seudulle, jossa voin heittäytyä
pitkälleni ja huutaa halloota häiritsemättä jotakin hännystakkiniekkaa
keikaria hänen syvistä aatoksistaan. Parasta, että tulet mukaamme, Roy.
Myykäämme Midas."

"Tuumin asiaa", vastasi tämä.

Yö oli kirkas, ja täysikuu kumotti taivaalla, kun he läksivät lääkärin
luota. Glenister, jonka mieliala ei oikein luontunut toverien riehuvaan
ilonpitoon, erkani heistä, mutta ei ollut kulkenut pitkällekään kun jo
kohtasi Cherry Malotten. Hän asteli pää kumarassa ja huomasi tytön
vasta kun tämä puhutteli häntä.

"No, poika, onko kaikki nyt sitten ohi?"

Hänen sanansa sopivat tarkalleen nuoren miehen ajatuksiin, ja
hän vastasi:

"Niin, nyt on kaikki ohi, pikku tyttö."

"Minun ei tarvinne lausua onnittelujani -- sinä tunnet minut tarpeeksi
hyvin, ettei sellainen ole välttämätöntä. Miltä tuntuu, kun on
voittanut?"

"En tiedä. Olen hävinnyt."

"Hävinnyt. Mitä?"

"Kaikki -- paitsi kultakaivosta."

"Kaikki paitsi... Ymmärrän. Tarkoitat, että tyttö... että olet kosinut
häntä ja saanut epäävän vastauksen?"

Glenister ei aavistanut, mitä ponnisteluja tyttö kesti saadakseen
äänensä näin vakavaksi.

"Tarkoitan jotakin enempää. Se on tapahtunut niin äsken, että
sydämessäni vielä kiehuu ja kiehuu luultavasti vielä kauan -- mutta
huomenna palaan kunnailleni ja laaksoihini, Midakseen ja työhön ja
koetan aloittaa alusta jälleen. Olen jonkun ajan kulkenut vierailla
poluilla ja hakenut uusia jumalia, mutta nyt on sammunut se huikaiseva
hohde, joka minua houkutteli, ja minä näen taas asiat oikeassa
valaistuksessa. Hän ei ole minulle sovelias, vaikka minä rakastinkin
häntä aina. Olen pahoillani, etten voi unohtaa niin helposti kuin monet
muut. On vaikeaa katsella tulevaisuuteen ja löytää uutta harrastusta
asioihin ja esineihin. Mutta annapa kuulua jotakin itsestäsi. Minne
sinä joudut?"

"En tiedä. On yhdentekevää -- nyt." Hämärä peitti hänen kalpeat,
päättävät kasvonsa, ja hänen äänensä oli hyvin alakuloinen. -- "Aion
käydä tervehtimässä Bronco Kidiä. Hän on lähettänyt minulle sanan. Hän
makaa sairaana."

"Hän ei ole huono mies", sanoi Roy. "Ja minä luulen, että hänkin
aloittaa ratansa uudelleen."

"Ehkä", vastasi tyttö silmäillen tummana lainehtivaa valtamerta.
"Vahinko, ettemme voi unohtaa menneisyyttä ja aloittaa uutta elämää."

"Se kuuluu peliin. En tiedä, miksi, mutta niin kaikissa tapauksissa on
laita. Nähnen sinut joskus, vai kuinka?"

"Et, poikani, en luule."

"Luulen käsittäväni", mutisi Glenister, "ehkä onkin niin parasta." Hän
puristi terveellä kädellään tytön pientä kättä ja suuteli sitä. "Jumala
sinua siunatkoon ja varjelkoon, rakas, urhea pikku Cherry!"

Tyttö seisoi paikallaan suorana ja äänettömänä kunnes nuori mies oli
kadonnut pimeään, ja vain kuu kuuli hänen tuskallisen nyyhkytyksensä ja
kuiskaten lausutun, toivottoman jäähyväisensä.

"Hyvästi, poikani, oma rakas poikani!"



XXXVII.

UNELMIEN LUPAUKSET.


Glenister asteli rannalle, sillä hänen taistelunsa ei ollut vielä
loppuun suoritettu, ja ennenkuin hän tuntisi itsensä varmaksi, ei hän
voinut sietää toveriensa riemukasta iloa ja raakaa naljailua. Hänet
olisi otettu avosylin vastaan kaikissa julkisissa tilaisuuksissa, mutta
kukaan ei osannut aavistaa, mitä pilkkaa sellainen hänelle sisältäisi,
kukaan ei voinut mitata hänen surunsa syvyyttä.

Rantahiekalla, joka oli märkää ja kuin kiveksi kovettunutta, ei
kuulunut hänen askeltensa ääni, ja siitä johtui, että hän joutui
huomaamatta lähestymään sitä ainoata naista, joka hänelle maailmassa
oli kaikki kaikessa ja joka par'aikaa seisoi rantaäyräällä. Jos hän
olisi aiemmin nähnyt hänet, olisi hän vetäytynyt varjoon, mutta kun
Helene huomasi hänen kookkaan vartalonsa, huusi hän nuorta miestä
luokseen ja tämä tuli. Glenisteristä tuntui, että hänen keuhkonsa äkkiä
kutistuivat kuin rautavanteitten puristukseen. Pelkkä ilo, että jälleen
sai nähdä Helenen, kidutti häntä. Hän asteli kiireesti vaikka epäröiden
ja pysähtyi hänen eteensä jäykkänä ja umpimielisenä, hänen sydämensä
takoi ja hänen kielensä oli mykkä. Kun Helene lopulta huomasi hänen
käsivarsisiteensä, astui hänkin lähemmäksi ja kosketti hyväillen hänen
kättään.

"Ei se ole mitään -- ei yhtään mitään -", virkkoi nuori mies
kykenemättä enää hallitsemaan ääntään... -- "Milloin lähdette?"

"En tiedä -- en vähään aikaan ainakaan."

Glenister oli arvellut, että tyttö lähtisi seuraavana päivänä enonsa ja
-- sen toisen kanssa saattaakseen heitä meren yli. Äkkiä Helene
huudahti lämpimästi:

"Te suorititte eilen jalon teon. Olen siitä iloinen ja ylpeä."

"Minä toivoisin, että ajattelisitte minua mieluummin sellaisena kuin
sinä petona, jommoinen olin eilen, sillä minä olin silloin hullu,
täydellisesti mieletön. Minut oli vallannut viha, kostonhimo ja muut
vaistot, joiden uhriksi voitettu mies helposti joutuu. Ymmärrättehän,
että minä olin pelannut ja menettänyt pelin, menettänyt yhtä mittaa,
kunnes kaikki oli lopussa. Mikä onneton sattuma teidät toi paikalle? Se
taistelu oli hirveän raakuuden näyte ja teidän on vaikea sitä
käsittää."

"Mutta minä voin sen käsittää. Minä käsitän nyt kaikki. Minä tiedän,
mitä epätoivoinen raivo merkitsee, minä tunnen voitonriemun, minä
tiedän, mitä viha ja pelko ovat. Te sanoitte kerran, että erämaa oli
tehnyt teistä villin, ja minä nauroin silloin teille samoinkuin sille
väitteellenne, että suuret asiat kerran paljastaisivat minulle
totuuden, että me olemme kaikki toistemme kaltaisia ja että samat
vaistot uinuvat meissä kaikissa. Olen huomannut teidän olleen oikeassa
ja ettei olin silloin aika typerä. Minä opin siten tavattoman paljon."

"Olen minäkin oppinut paljon", virkki Glenister. "Minä toivon, että te
opettaisitte minulle enemmän."

"Minä -- minä -- pelkään, etten voi teille enempää opettaa", vastasi
tyttö epäröiden.

Glenister liikahti kuin sanoakseen jotakin erikoista, mutta malttoikin
mielensä ja käänsi katseensa muualle.

"No?" kysäisi tyttö ja silmäili häntä varkain.

"Kerran aikoja sitten luin 'Rakastajan rukouksen' ja opittuani
tuntemaan teidät, olen alati rukoillut, että minusta tulisi puhdas ja
teidän hyvyytenne arvoinen ja että te aikojen kuluessa oppisitte
löytämään minusta sen hyvän, joka minussa on -- mutta eihän se hyödytä.
Kaikissa tapauksissa olen iloinen, että olemme tavanneet toisemme
samalla maaperällä ja että te ymmärrätte minua jossakin määrin.
Rukoushan ei voinut täyttyä, mutta se on opettanut minua löytämään
itseni -- ja minä olen oppinut tuntemaan teidät. Se onkin minulle
kuningaskunnan arvoinen. Se on pyhää ja sitä tulen aina kunnioittamaan,
ja kun te lähdette, jää sen muisto minulle ainoaksi yksinäisyyteni
lohduttajaksi."

"Mutta minähän en aiokaan lähteä. Se on -- ellei --"

Hänen äänessään oli sävy, joka sai Glenisterin siirtämään katseensa
merenpinnalla karehtivan kuun kuvasta tyttöön. Hengitys oli salpautua
hänen kurkkuunsa ja hän alkoi vavista kuin peloissaan.

"Ellei -- mitä?"

"Ellette te vaadi, että minun on lähdettävä."

"Ah, älkää leikkikö kanssani!" huudahti nuori mies ja ojensi kätensä
ikäänkuin vaientaakseen hänet ja hänen äänensä muuttui anovaksi. "En
voi sitä kestää."

"Ettekö siis ymmärrä minua? Ettekö siis ymmärrä minua?" kysyi Helene.
"Minä odottelin täällä kootakseni voimia lähteä hakemaan teitä, koska
te olette tehnyt sen minulle niin vaikeaksi -- oma Viliini."

Helene tuli hänen lähelleen ja katseli häntä silmiin puolittain ujona,
antautuvana ja pidättyvänä, kuunloisteen muuttaessa hänen silmänsä
kahdeksi pohjattomaksi, syväksi rakkauden tähdeksi, jotka lupasivat
täyttää nuoren miehen rohkeimmatkin unelmat.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Seikkailijoita - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.