Title: Markenmoren salaisuus
Author: Fletcher, J. S. (Joseph Smith)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Markenmoren salaisuus" ***


MARKENMOREN SALAISUUS

Kirj.

J. S. Fletcher


Englanninkielestä ["The Markenmore Mystery"] suomentanut

V. M. [Väinö Meltti]



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1924.



SISÄLLYS

     I. Kahden matkamiehen kotiinpaluu
    II. Isännöitsijän kamari
   III. Aamuhämärässä
    IV. Markenmoren notko
     V. Syytettynä
    VI. Valamiesoikeus istuu
   VII. Rouva Braxfield todistaa
  VIII. Syyttävä kirje
    IX. Yöllinen kohtaus
     X. Sormus ja piippu
    XI. Ensimmäiset toimenpiteet
   XII. Dower-talo
  XIII. William Pegge
   XIV. Poissa
    XV. Ryöstömurhako?
   XVI. Perheasioita
  XVII. Liian myöhään
 XVIII. Notkotie
   XIX. Yllättävä kuulustelu
    XX. Kylän juoruja
   XXI. Vangitseminen
  XXII. Rouva Braxfield toimii
 XXIII. Professorin teoria
  XXIV. Mies, joka kykeni arvaamaan
   XXV. Hiidenkirnu



ENSIMMÄINEN LUKU

Kahden matkamiehen kotiinpaluu


Braxfield, joka oli palvellut kolmekymmentä vuotta isännöitsijänä
sir Anthony Markenmorella, Markenmoren kartanon omistajalla, oli
määrättyjä tapoja noudattava mies. Koko elämänsä ajan hän oli
totutellut suorittamaan määrättyjä tehtäviä määrättyihin aikoihin; mitä
vanhemmaksi hän kävi (nyt hän oli jo vähän yli kuusikymmentä), sitä
enemmän tämä tottumus muuttui hänen toiseksi luonnokseen. Itse asiassa
hän oli talon herra; sir Anthony oli raihnas mies, joka pysytteli
huoneessaan; Guy Markenmore, vanhempi poika, ei ollut muutamiin
vuosiin astunut kertaakaan isänsä kynnyksen yli; Harry Markenmore,
nuorempi poika, salli mieluummin kenen hyvänsä käyttää rajattomasti
kotivaltikkaa kuin olisi ottanut sen omiin käsiinsä; neiti Valencia
Markenmore, ainoa tytär, oli vasta hiljan lopettanut koulunkäyntinsä;
näin ollen Braxfield harjoitti lempeätä, vaatimatonta itsevaltaa
tavalla tai toisella, mutta näyttämättä harjoittavan sitä. Hänellä oli
monia hyviä tapoja, joista eräitä voitiin pitää melkeinpä hullutteluina
-- näihin jälkimmäisiin kuului hänen tottumuksensa lukita talon ovet
täsmälleen kello kahdeksan joka ilta.

Jos joku olisi tiedustellut lähemmin Braxfieldilta tästä merkillisestä
menettelystä, niin vanha isännöitsijä olisi kyllä selittänyt niitä
syitä, jotka hänen mielestään puhuivat tämän itsepintaisen tavan
puolesta. Markenmore oli hyvin vanha ja hyvin suuri kartano, joka
alkujaan oli rakennettu kuningatar Elisabethin hallituskauden
viimeisinä vuosina, laajennettu Kaarlo toisen aikana sekä lopullisesti
korjattu ja uudenaikaistettu Yrjö neljännen hallituskaudella. Se
sijaitsi loivasti viettävän kukkulan rinteellä, noin virstan päässä
kylästä, joka oli saanut nimensä Markenmore-suvusta. Tämä oli asettunut
asumaan näille seuduille jo ammoin, Vilhelm Valloittajan päivinä;
porttimajaa lukuunottamatta ei sen likeisimmässä ympäristössä ollut
ainoatakaan asumusta. Siinä oli tavattoman paljon ovia; niitä avautui
kaikkialle, pengermälle, pihamaalle, puutarhaan, puistonurmikolle,
tallirakennuksille ja hiljaisille teille, jotka mutkittelivat puiston
tiheiden pensasistutusten lomitse; siinä oli myös käytäviä, parvekkeita
ja huoneita, joita perhe ja palvelijat käyttivät harvoin.

Perhe oli pieni; palvelijoita oli vähän; sillä Markenmoret olivat
verrattain köyhiä ja heidän entisestä loistostaan oli jäänyt jäljelle
tuskin rippeitäkään. Mutta vaikka he olivat köyhiä, oli heillä
kuitenkin melkoinen määrä kulta- ja hopea-astioita sekä arvokasta
porsliinikalustoa ja kallisarvoista lasitavaraa; kartanossa oli vielä
maalauksia, jotka olivat omaisuuden arvoisia, ja siellä oli tuskin
ainoatakaan huonetta, johon ei olisi asetettu avoimesti jotakin kevyttä
pikku esinettä, josta myytäessä olisi saatu sievoinen summa.

Braxfield, perin tunnollinen mies, piti itseään näiden perhekalleuksien
vartijana ja eli yhtämittaisen hermostuneen pelon vallassa, että
ne varastettaisiin. Jos hän olisi saanut noudattaa omaa mieltään,
olisi hän jo aikoja sitten rakennuttanut kassaholvin, tulenkestävän
ja varkailta suojelevan, ja sullonut sinne kaikki, mitä vanhassa
kartanossa vain oli arvokasta. Mutta Markenmoret, vaikka sallivatkin
isännöitsijänsä hallita itseään muutamissa asioissa, olivat ihmisiä,
jotka eivät olisi suvainneet sekaannuttavan talon ikivanhoihin tapoihin
ja järjestykseen ja niin välkkyivät kultamaljat ja hopealautaset,
hohtaviksi kiilloitettuina ja huolellisesti puhdistettuina, sikin
sokin jykevillä, tammisilla sivupöydillä, ja harvinaiset norsunluusta
valmistetut esineet ja suunnattoman kalliit porsliinit komeilivat
avoimilla hyllyillä ja vanhanaikaisissa kaapeissa -- aivan kuin,
sanoi Braxfield valitellen, niillä ei olisi enempää arvoa kuin sillä
rojulla, joka oli asetettu näytteille naapurikauppalan museoon. Ja
sentähden hän lukitsi talon ovet kello kahdeksalta joka ilta ja vei
nelisentoista oven avaimet visusti kamariinsa; kuka hyvänsä, herra tai
palvelija, kamarineiti tai rouva, halusi poistua Markenmoren kartanosta
tämän kellonlyömän jälkeen, hänen oli käännyttävä Braxfieldin puoleen
päästäkseen ulos.

Eräänä iltana huhtikuun kolmannella viikolla vuonna 1912 Braxfield
lähti lukitsemaan ovia tapansa mukaan, kun yksinkertainen päivällinen,
jolle Harry Markenmore ja hänen sisarensa Valencia istuutuivat joka
ilta kello seitsemältä, oli päättynyt jo hyvän aikaa sitten. Aina
hän aloitti kiertokulkunsa pienemmistä ovista ja lopetti sen suureen
kolmiosaiseen oveen, joka avautui pengermälle. Ja tällöin voitiin
todeta hänen toinen omituinen tapansa -- ennenkuin Braxfield lukitsi ja
telkesi lopullisesti tämän oven, astui hän joka kerta ulos pengermälle,
käveli sen poikki suoja-aidalle, joka eroitti sen avarasta, vastapäätä
leviävästä puistosta, ja tarkasteli kaikkea, mikä avautui hänen
silmäänsä eteen; näin hän teki vuodenaikoihin katsomatta; sentähden
hän näkikin toisinaan pelkkää pimeyttä, kuten synkkinä talvi-iltoina;
kesällä hän näki koko joukon kaunista. Tällä kertaa hän näki hämärän
verhoavan vaippaansa vanhat jalavat ja pyökit ja laskeutuvan
aaltoileville niityille, jotka sijaitsivat Markenmoren ja etelään
leviävien tasankojen välillä. Hämärä oli nopeasti laskeutumassa:
niinä muutamina minuutteina, jotka Braxfield seisoi siellä katsellen
ympärilleen, hän huomasi sen luonnon synkkenemisestä. Puut ja pensaat
kävivät sekaviksi ja epäselviksi ääriviivoiksi, ja niiden takana,
puolentoista kilometrin päässä, alkoivat kylän valot vilkkuilla
pimeässä. Tällöin hän kääntyi ovelle päin -- mutta pysähtyi äkkiä.
Jostakin hänen takaansa läheni mies, kävellen pitkin ja nopein askelin
pengermän alapuolella olevan nurmikon poikki.

Juuri suuressa oviaukossa riippui voimakas lamppu; sen säteet levisivät
viuhkan tavoin pengermän ja astuinten yli, jotka veivät nurmelle. Kun
Braxfield vitkasteli ihmetellen mielessään, kuki sieltä mahtoi tulla
(sillä näinä aikoina olivat kaikki vieraat harvinaisia Markenmoren
kartanossa), astui pitkä hahmo tähän valokaareen ja riensi kiireesti
rappuja ylös suunnaten kulkunsa ovelle -- ison, atleettimaisen
miehen hahmo, jonka iltapukua peitti vain osaksi kevyt, napittamaton
päällystakki. Hän ei ollut tullut kaukaa, mitä ilmeisesti osoitti se
tosiasia, että hän oli paljaspäin; hän näytti itse asiassa mieheltä,
joka on kaikessa kiireessä noussut ruokapöytänsä äärestä rientääkseen
nopeasti naapuritaloon. Mutta isännöitsijä päästi kiihkeän,
hämmästyneen huudahduksen nähdessään hänet.

"Herra hyvästi siunatkoon!" sanoi hän syöksähtäessään varjosta, missä
oli seisonut. "Herra John Harborough? Tervetuloa takaisin, sir -- en
osannut ajatellakaan, että olisitte jälleen kotona."

Mies, jota oli puhuteltu näin ja joka seisoi nyt lampun huikaisevassa
valossa, käänsi pronssinväriset kasvonsa ja silmänsä, jotka olivat
terävät, tummat ja syvällä kuopissa, vanhan isännöitsijän pyöreisiin
kasvoihin ja pyylevään olemukseen päin. Hän ojensi nauraen oikean
kätensä.

"Hei, Braxfield!" sanoi hän reippaasti sellaisella äänenpainolla, jolla
tervehditään vanhaa tuttavaa. "Tekö se olette, ja yhtä hyvissä voimissa
kuin koskaan, vai mitä? Ette näytä vanhentuneen hitustakaan."

"Minun iässäni ei muututa paljon, sir", vastasi Braxfield puristaen
kunnioittavasti tarjottua kättä. "Se tapahtuu vasta myöhemmin, herra
Harborough. Mutta -- te olette todellakin tullut takaisin, sir? Minä en
ollut kuullut siitä -- vielä, me emme kuule paljoakaan viettäessämme
omaa elämäämme, joka nyt on -- hiljaisempaa kuin koskaan ennen
Markenmoren kartanossa, sir."

"Saavuin kotiin vasta tänään iltapäivällä, Braxfield", virkkoi
Harborough. "Ja juuri kun olin lopettamassa päivällistäni, kuulin sir
Anthonyn olevan sairaana, ja niin tulin suoraa päätä tiedustelemaan
hänen vointiaan. Onko sairaus vakavaa laatua?"

"Nähkääs, sir, hän on ollut hiukan huonompi viimeisten parin päivän
aikana", sanoi Braxfield. "Hänen tilansa on vaihteleva -- tietysti,
siitä on nyt runsaasti kaksi vuotta, kun hän on ollut yhtä mittaa
huoneessaan. Näin meidän kesken puhuen, herra Harborough, hänen
päivänsä voivat päättyä millä hetkellä hyvänsä -- millä hetkellä
hyvänsä. Niin sanovat lääkärit, sir."

"Keitä täällä on?" kysyi Harborough vilkaisten rakennuksen julkisuvun
valaistuihin ikkunoihin.

"Ei ketään muita kuin herra Harry ja neiti Valencia", vastasi
isännöitsijä. "Herra Guy -- voi, me emme ole nähneet häntä
Markenmoressa -- niin, muistaakseni kokonaiseen seitsemään vuoteen.
Hän lähti pois -- nähkääs, juuri samoihin aikoihin kuin tekin, herra
Harborough, eikä ole senjälkeen käynyt kotonaan -- ei kertaakaan!
Minä en tiedä, missä hän on -- enkä usko, että hänen sisaruksensakaan
tietävät."

"Hm!" sanoi Harborough. "Vai Harry -- hän oli poikanen, kun minä lähdin
maailmalle, ja Valencia -- hän oli tytön typykkä."

"Niinpä kyllä, sir", sanoi Braxfield, "mutta herra Harry on nyt
kaksikymmentäkolmevuotias nuori mies, ja neiti Valencia -- hän on nuori
neiti, joka on jo hyvän joukon yli yhdeksäntoista. Te olette ollut
poissa kauan, sir! Mutta astukaa sisälle, herra Harborough, astukaa
sisälle! Hauskaa nähdä teidät jälleen Markenmoressa, sir."

Harborough asteli vanhan isännöitsijän perässä taloon, vanhanaikaisen,
kivisen eteishallin poikki, jossa koristuksena oli hirvensarvia,
ketunpäitä, vanhoja musketteja ja muita metsästyksen ja maalaiselämän
voittomerkkejä, erääseen huoneeseen, jonka hän muisti varsin hyvin ja
jota perhe nyt käytti tavallisena seurusteluhuoneena. Takassa paloi
isoja halkoja iloisesti roihuen; Braxfield työnsi tuolin sen ääreen.

"Me emme käytä nykyisin enää milloinkaan vierashuonetta, herra
Harborough", kuiskasi hän tuttavallisesti. "Tämä huone on kaikkea
-- ruokailuhuone, arkihuone ja muuta sellaista. Emme elä enää niin
ylellisesti, kuin ennen oli tapana, sir -- vai mitä? Mutta -- vielä
voimme sentään tarjota lasillisen verratonta portviiniä vanhoille
ystävillemme! Saanko tuoda teille tilkkasen, herra Harborough? --
sanokaahan, sir!"

"Ei pisaraakaan, Braxfield, kiitos vain", vastasi Harborough. Hän
katseli ympärilleen ja nyökäytteli päätään tarkastaessaan eri esineitä.
"Muistan ne kaikki", mumisi hän. "Kaikki on ennallaan! Kas niin,
ilmoittakaapa nuorille, että minä olen täällä, Braxfield."

Hän nojasi tulisijan koristeelliseen reunukseen -- raskastekoiseen,
hienosti leikkaeltuun, vanhaan tammiseen teokseen -- kun isännöitsijä
oli mennyt, ja silmäili vielä kerran ympäri huonetta. Tähän
huoneeseen hän oli tutustunut jo poikasena, lähes kolmekymmentä
vuotta sitten: silloin se suoritti arki- ja olohuoneen tehtäviä ja
oli ison, sokkeloisen kartanon hauskin sopukka. Se oli nytkin hauska
vanhoine huonekaluineen, vanhoine tauluineen, vanhoine kirjoineen
-- siellä viittasi kaikki sen perheen entisyyteen, jolle se kuului.
Mutta huolimatta huoneen hauskasta sisustuksesta, kodikkaasta ja
ylellisestä, Harborough pani merkille terävän katseensa ja nopean
havaintokykynsä avulla eräänlaisen ilmapiirin, jonka hän sisällytti
kokonaisuudessaan yhteen ainoaan sanaan: rappeutuminen! -- Siitä oli
todistuksia kaikkialla hänen ympärillään. Kaikki esineet olivat loppuun
kulumaisillaan, epäilemättä hitaasti mutta varmasti.

Hän kohotti äkkiä katseensa nukkavierusta lattiamatosta, jolla hän
seisoi, näki oven avautuvan, tytön astuvan huoneeseen ja tulevan
häntä kohti ojennetuin käsin -- hoikan, notkeavartaloisen tytön,
joka oli tumma kuten kaikki Markenmoret ja sorea, jollakin tavoin,
jota Harborough ei saattanut määritellä heti, ilmaisten eloisuutta
ja henkevyyttä. Tyttö oli nuori kaunotar; hänen raikas olemuksensa
oli erikoisen vaikuttava tuossa vanhan aikuisessa ympäristössä: se
teki Harboroughiin niin syvällisen vaikutuksen, ettei hän saanut
sanaa suustaan, vaan piti hänen kättään omassaan ja tuijotti häneen,
uskomatta oikein omia silmiään, kokonaisen minuutin ajan ennenkuin sai
kiinni puheen päästä.

"Laupias taivas!" huudahti hän viimein katsoen alas tyttöön, vaikka
tämä olikin pitkä, kuuden jalan ja kahden tuuman korkeudesta. "Oletteko
-- oletteko te Valencia?"

"Minä itse -- aivan varmasti!" vastasi tyttö naurahtaen. "Ettekö
tuntenut minua? Minä tunsin teidät."

"Ah!" sanoi Harborough. "Minä olin jo vanhahko ukkeli, kun lähdin
matkalle -- kolmenkymmenen korvissa! Mutta te, te olitte --"

"Kolmentoista", keskeytti tyttö nauraen jälleen. "Aika rasavilli kai.
Ja te olette siis todellakin palannut jälleen kotiin?"

Hän viittasi erääseen tuoliin istuutuen itse toiselle; myös Harborough
istuutui ja katseli tyttöä edelleen, ihmetellen yhä sitä, että
se rumanpuoleinen ja tavallinen lapsi, joka oli säilynyt hänen
muistissaan, oli saattanut muuttua täksi viehättäväksi, pirteäksi
olennoksi.

"Vasta tänään", vastasi Harborough; "ja niin pian kuin kuulin isänne
sairaudesta, riensin suoraa päätä tiedustelemaan hänen tilaansa".

"Kiitos", sanoi tyttö vilpittömästi. "Mutta minusta hän ei ole yhtään
huonompi kuin pitkiin aikoihin. Väliin hän on sairaampi, tietysti --
eilen hän ei voinut kovinkaan hyvin -- siitä kai johtui, että tulitte
kuulleeksi mitään. Hän on jo hyvin vanha, tiedättehän -- ja hyvin
heikko."

"Voinko minä tehdä mitään tässä asiassa?" ehdotti Harborough. --
"Nähkääs -- minä olen palannut kotiin jäädäkseni tänne iäksi päiviksi.
Olen vaellellut lähes seitsemän vuotta."

"Varmaan olette nähnyt paljon maailmaa", sanoi Valencia.

"Aivan loppumattomiin", myönsi Harborough. "Olen kolunnut maapallon
kaikki nurkat! Mutta -- minusta tuntui, etten koskaan ollut nähnyt
mitään puoleksikaan niin viehättävää kuin vanha kotitaloni tullessani
sinne tänään! Enkä minä aio jättää sitä enää. Asetun alalleni,
ymmärrättehän."

"Greycloister on ihastuttava paikka", sanoi Valencia. "Olen usein
kävellyt teidän puistossanne kun olitte poissa -- ja ihmetellyt, kuinka
te saatoitte luopua siitä niin pitkäksi aikaa."

"Minulla oli omat syyni", sanoi Harborough. "Mutta täällä minä olen
jälleen ja iloitsen sydämestäni nähdessäni vielä kerran teidät kaikki.
Olen tuonut kotiin valtavan suuren kokoelman kaikenlaisia esineitä --
toivon, että poikkeaisitte katselemaan niitä pian."

"Varsin mielelläni!" vastasi Valencia. "Te järjestätte kai jonkinlaisen
museon?"

"Luullakseni lahjoitan pois osan niistä", sanoi Harborough. "Esineitä
on aivan rajattomasti, paikasta jos toisestakin. Mutta -- hyväinen
aika, onko tuo Harry?"

Ovi oli jälleen auennut ja nuori mies oli astunut hiljaa huoneeseen Hän
oli pitkä, hoikka ja tummaverinen; hän käytti silmälaseja ja katseli
ympärilleen arasti ja ujosti, mikä herätti ajatuksia ylioppilaasta. Hän
hymyili laimeasti puristaessaan vieraan kättä, muttei virkkanut mitään.

"Harry, tietysti", myönsi Valencia. "Muuttunut kai yhtä paljon kuin --
kuin minäkin. Vieläkö te muistatte hänet?"

"Muistan, että teimme yhdessä metsästysretken minun metsiini pari kolme
päivää ennenkuin lähdin matkoille", sanoi Harborough. Hän katseli
veljeä ja sisarta miettivän tutkivasti. Nämä kaksi olivat nuorempaa
polvea, ajatteli hän itsekseen: Guy Markenmore, heidän vanhempi
veljensä, sir Anthonyn ensimmäisestä avioliitosta syntynyt poika, oli
muutamia vuosia heitä vanhempi; hän oli nyt suunnilleen yhtä vanha
kuin Harborough. "Olette kai tehnyt koko joukon metsästysretkiä sitten
viime näkemän?" jatkoi Harborough silmäten veljeä. "Ennenhän ne olivat,
teidän maanne, kuuluisia riistarikkaudestaan."

Harry Markenmore hymyili jälleen, mutta ei nytkään virkkanut mitään;
sisar vastasi hänen puolestaan.

"Harry ei harrasta erikoisemmin urheilua", sanoi tyttö. "Häneltä ei
riitä aikaa muuhun kuin kirjoihin ja työhön. Hän ponnistelee kovasti
-- kohentaakseen asioita kuntoon. Syystä tai toisesta on tila alkanut
rappeutua. Jäniksiä ja kaniineja ja fasaaneja ja peltokanoja lienee
yllin kyllin -- kenties -- mutta rahaa mitättömän vähän!"

"Meillä oli huono pehtoori", huomautti Harry Markenmore, päästäen
kielensä valloilleen ja luoden Harboroughiin merkitsevän katseen. "Hän
antoi asioiden mennä menojaan. Viimeiset kaksi vuotta minä itse olen
hoitanut pehtoorin virkaa. Mutta -- kaikki meidän maamme on annettu
vuokralle liian halvasta hinnasta: vuokria olisi lisättävä."

"Rohkea aikomus, se", sanoi Harborough. "Useimmat tahtoisivat
mieluummin vuokriaan alennettavan kuin lisättävän. Minä luulen, että
minun itsenikin on ruvettava selvittelemään tämänlaatuisia asioita --
ehkä voimme lyödä viisaat päämme yhteen."

"Niin, mutta te ette ole riippuvainen vuokratuloistanne!" sanoi
Valencia asioihin perehtyneen näköisenä. "Te olette hankkinut
kaupunkikiinteimistön. Näettekös, kuinka ymmärtäväinen nuori nainen
minä olen! Meidän tulomme supistuvat pelkkiin maakorkoihin -- ja me
tilanomistajat olemme perikatoon tuomittuja: me emme ole niinkään
hyvissä varoissa kuin ne, joille vuokraamme maamme. Jos Harry ja
minä voisimme tehdä oman mielemme mukaan, niin myisimme tilamme ja
pääsisimme siitä kokonaan irti."

"Hyvä keino -- joskus", sanoi Harborough. "Miksette tee niin?"

Veli ja sisar katsahtivat toisiinsa.

"Se on perintötila", sanoi Valencia.

Hän loi Harboroughiin merkitsevän katseen, ja Harborough nyökkäsi.

"Aivan oikein", huomautti Harborough. "Mutta -- se vaikeushan
saataisiin voitetuksi, jos -- jos teidän vanhempi veljenne antaisi
suostumuksensa."

Sisarukset silmäsivät jälleen toisiaan.

"Me emme tiedä missä Guy on", sanoi Harry. "Kukaan ei tiedä sitä -- ei
ainakaan kukaan meidän tuttavistamme. Hänestä ei ole kuultu halaistua
sanaa -- luullakseni noin seitsemään vuoteen."

"Siitä on seitsemän vuotta", huomautti Valencia. "Minä muistan." Hän
katsahti taas Harboroughiin. "Guy lähti pois, yhtäkkiä, juuri vähän
ennen kuin te", lisäsi tyttö. "Ja se tapahtui seitsemän vuotta sitten."

Harborough liikahti vähän kiusaantuneena tuolillaan. Hänellä ei
ollut pienintäkään halua antautua keskustelemaan Markenmoren
perhesalaisuuksista. Mutta hän tunsi eräänlaista uteliaisuutta.

"Tarkoitatteko -- kirjaimellisesti, mitä sanotte?" kysyi Harborough.

"Ehdottomasti!" vastasi Valencia, "Kukaan meistä -- eikä kukaan
tuttavistammekaan -- ole kuullut hänestä sanaakaan siitä lähtien."

"Mutta -- raha-asiat?" viittasi Harborough. "Hän on kai tarvinnut
rahaa. Eikö hän ole koskaan pyytänyt mitään -- perintöosuutta
esimerkiksi?"

"Hänellä oli rahaa omasta puolestaan", sanoi Harry. "Hän sai kaikki
äitinsä rahat tämän kuoltua. Niin -- asia on kuten Val sanoo, me emme
ole kuulleet hänestä mitään senjälkeen kun hän lähti Markenmoresta
emmekä tiedä, missä hän on. Toivoisin, että tietäisimme! -- Isäni
päivät ovat luetut."

Harborough nousi tuoliltaan.

"No niin, minun on mentävä", sanoi hän. "Jos on jotakin, mitä minä voin
tehdä, niin ilmoitattehan siitä minulle? Mutta te sanoitte, ettei sir
Anthonyn henkeä uhkaa välitön vaara?"

"Ei", vastasi Harry. "Mutta -- milloin hyvänsä, ja kun hän tulee heti
levottomaksi, jos hänet jätetään hetkeksikään yksin, niin suonette
minulle anteeksi, jos palaan hänen luokseen? Jos hän näyttää vähänkään
paremmalta huomenna, niin kerron hänelle teidän kotiinpaluustanne,
ja aivan varmaan te saatte nähdä hänet, kun pistäydytte tänne
toistamiseen. Toivottavasti tulette pian katsomaan meitä jälleen?"

"Aivan varmasti", sanoi Harborough. Hän astui halliin Valencian kanssa,
kun Harry oli mennyt, ja loi tyttöön vielä kerran kehoittavan katseen.
"Ettehän vain unohda lähettää noutamaan minua, jos minusta olisi
jotakin apua?" jatkoi hän. "Minua ei ole pidettävä vain tavallisena
naapurina, tiedättehän -- että nyt olen jälleen kotona!"

"Minä en unohda", vastasi Valencia. Hän tähysteli ympärilleen: pimeään
verhoutuneen eteishallin toiseen päähän ilmestyi juuri Braxfield avain
kädessään; tyttö viittasi Harboroughin syrjään. "Haluaisin kysyä teiltä
jotakin", kuiskasi tyttö. "Voitteko selittää, minkätähden veljeni Guy
lähti kotoa ja miksei hän ole koskaan palannut? Ja te -- te itse?"

Valencian silmät, suuret ja tummat, olivat kiintyneet Harboroughiin
omituisen vakavasti, ja hän näki tämän säpsähtävän hiukan ja puristavan
huuliaan yhteen.

"Kertokaa -- minulle!" sanoi tyttö. "Minulle!"

Harborough katsahti tällöin Braxfieldiin: vanha isännöitsijä,
tietämättä mitään tästä arkaluontoisesta kysymyksestä -- ja
vastauksesta, vetäytyi lähemmäksi.

"Minä tiedän ehkä -- jotakin", mutisi Harborough. "Jos -- jos minä
oikein ajattelen -- pitäisi minun kertoa teille -- minä kerron.
Myöhemmin."

Valencia nyökkäsi hänelle ymmärtävästi, puhuen mykkää kieltä, ja
katosi pimeille portaille, jotka olivat heidän takanaan. Braxfield
taas vaihdettuaan pari sanaa Harboroughin kanssa päästi vieraan ulos
ja lukitsi ison oven sekä työnsi sille raskaan rautasalvan, joka oli
suorittanut tätä tehtävää monien sukupolvien ajan Markenmoressa.
Kartano oli turvattu yöksi.

Braxfield meni takaisin kamariinsa -- siistiin ja kodikkaaseen
arkihuoneeseen, joka sijaitsi ison pääkäytävän päässä. Siellä loimusi
kirkas valkea, ja hänen mukava, pehmeäksi topattu nojatuolinsa oli sen
ääressä. Nyt oli tullut hänen aikansa nauttia lepoa ja virkistystä. Kun
päivän työt olivat päättyneet, kun vallitsi täydellinen hiljaisuus,
poltteli hän piippuaan, luki sanomalehteään ja maisteli whiskyä
lasistaan. Hänen piippunsa oli valmiina käden ulottuvilla, sanomalehdet
sen vieressä; hän meni ruokakaapille ottaakseen sieltä viinikulhonsa
ja lasinsa. Mutta juuri laskiessaan kätensä näille esineille Braxfield
kuuli kolkutusta. Hänen kätensä hellittivät otteensa, painuivat
sivuille ja alkoivat vapista. Sillä Braxfield tunsi tuon kolkutuksen
-- se oli hänelle varsin tuttu, vaikka hän oli kuullut sen viimeksi
seitsemän vuotta sitten. Hän seisoi paikallaan, kuunnellen -- se kuului
jälleen. Komeron ikkunaan naputettiin kolme kertaa peräkkäin, kevyesti
mutta selvästi. Silloin hän lähti huoneesta, kääntyi sivukäytävään
kävellen sen päähän ja aukaisi oven, josta päästiin ruusutarhaan.
Mies astui sisälle, ja läheisen lampun himmeässä valossa isännöitsijä
eroitti hänen kasvonsa.

"Herra armahda!" huudahti hän peräytyen taaksepäin seinää vasten.
"Herra Guy?"



TOINEN LUKU

Isännöitsijän kamari


Mies, jonka Braxfield vastaanotti tällä tavoin ja jota hän, huolimatta
vanhasta tutusta merkistä huoneen ikkunaan, ei saattanut kuolemakseen
aavistaa tapaavansa, loi terävän, tutkivan, epäluuloisen katseen
kapeaan solaan, joka avautui rakennuksen pääkäytävään. Se siirtyi aivan
yhtä terävänä vanhan isännöitsijän kummastuneille ja hämmentyneille
kasvoille -- ja kysymys, joka tehtiin senjälkeen, oli yhtä terävä.

"Muut -- vuoteessako?"

Braxfield alkoi vavista. Ennen muinoin hän oli usein päästänyt Guy
Markenmoren sisälle, myöhään yöllä, tämän saman oven kautta; kolme
perättäistä naputusta oli merkki, josta he olivat sopineet keskenään.
Ja silloin hän oli tehnyt hänelle tuon saman kysymyksen useammin kuin
hän saattoi muistaakaan. Silloin se ei tehnyt häntä levottomaksi, mutta
nyt, kuullessaan sen jälleen, kysyjän seitsenvuotisen, selittämättömän
poissaolon jälkeen, se pelästytti häntä. Miksi saapui Markenmoren
paroonin arvonimen ja tiluksien perijä hiiviskellen isänsä taloon,
myöhään yöllä, pyrkien sisälle salateitse, ilmeisesti jostakin
hermostuneena? Braxfield katsoi häneen epätietoisena.

"He ovat menneet huoneisiinsa, herra Guy", vastasi hän. "Tai -- he
voivat olla isänne huoneessa. Sir Anthony tekee -- loppuaan, sir."

Guy Markenmore katsahti jälleen käytävään. Tällöin Braxfield silmäsi
häntä. Hän oli muuttunut vähän, ajatteli Braxfield. Hänen somat
kasvonsa olivat aina, jo lapsuudesta lähtien herättäneet huomiota:
vielä kolmekymmentäviisivuotiaanakin hän näytti sievältä; pitkä,
solakka, tumma, tuimakatseinen; sitä mieslajia, joka vetää puoleensa ja
miellyttää naisia. Mutta hän näytti mieheltä, joka on elänyt hurjasti;
mieheltä, joka on nähnyt elämän varjopuolia, ja hänen kauniiden
silmiensä seutuvilla ja vaoissa suun ympärillä, jonka huolellisesti
hoidetut mustat viikset tuskin peittivät, oli pahaa ennustava ilme,
joka olisi varoittanut tarkkaavaa havaintojentekijää luottamasta
häneen liiaksi. Sekä silmissä että huulissa ilmeni varovaisuutta ja
terävyyttä, kun ne kääntyivät jälleen isännöitsijään.

"Menkäämme sinun huoneeseesi, Braxfield", sanoi hän tyynesti. "Sulje
tuo ovi."

Hän käveli nopeasti sivukäytävän päähän ja kääntyi pääkäytävään
annettuaan määräyksensä; kun isännöitsijä sen täytettyään seurasi
häntä, seisoi hän jo huoneessa pidellen kädellään ovesta. Ja kun
Braxfield, yhä hämmästyneenä ja ihmeissään, oli astunut sisälle, veti
Guy oven kiinni ja kiersi avainta.

"Kuulehan!" sanoi hän matalalla äänellä viitaten Braxfieldin iloisesti
roihuavan takan luo. "Haluaisin tiedustella erästä asiaa -- luulin
nähneeni jonkun, kun tulin tänne. Sinä kai tiedät. Onko John Harborough
jälleen kotona?"

Braxfield tunsi sen äänensävyn, jolla hän teki kysymyksensä,
elähdyttävän itseään. Hän nyökkäsi, hakien Guyn kasvoja.

"Kyllä, sir!" hän vastasi. "Saapui kotiin tänään -- juuri tänään
iltapäivällä."

"Onko hän käynyt täällä?" kysyi Guy.

"Kyllä, sir -- tänä iltana."

"Miksi? Minkätähden hän tuli tänne?"

"Hän oli kuullut isänne olevan sairaana, herra Guy -- hän tuli
tiedustelemaan hänen vointiaan."

"Puhuiko hän minusta?"

"Ei -- ei minun tietääkseni, sir. Hän tapasi herra Harryn ja neiti
Valencian."

"Onko hän palannut jäädäkseen tänne -- jäädäkseen olemaan?
Kotiutuakseenko?"

"Käsittääkseni, sir."

Braxfield ihmetteli, mitä nämä kysymykset oikein tarkoittivat, ja hänen
kasvoillaan ilmeni tämä ihmettely. Mutta Guyn kasvoille oli levinnyt
sfinksimäinen ilme. Hän kääntyi isännöitsijästä, tempasi keikarimaisen
hattunsa, päällystakkinsa ja hansikkaansa, heitti ne nurkassa olevaan
nojatuoliin ja vedettyään rintataskustaan esille kotelon valitsi
sikaarin ja sytytti sen rauhallisesti. Braxfield oli siksi hyvä
sikaarien tuntija, että saattoi todeta tämän sikaarin olevan kallista
lajia; lisäksi hän havaitsi, ettei kadonnut poika muistuttanut kotiin
palatessaan seitsemän vuoden poissaolon jälkeen ulkoasultaan suinkaan
tuhlaajapoikaa. Guy oli puettu viimeisen muodin mukaan; hänen harmaa
tviidipukunsa, joka ilmeisesti oli Savile Row-liikkeen työtä, muodosti
räikeän vastakohdan niille kuluneille ja vanhanaikaisille vaatteille,
joissa Harry Markenmore kuljeskeli vanhassa kartanossa. Ja kädessä,
joka kohosi sytyttämään sikaaria, kimalteli hieno jalokivisormus, joka
aivan kuin vartioi toista, keskisormessa komeilevaa, tekotavaltaan ja
näöltään harvinaista sormusta.

"Kuulehan!" sanoi Guy uudelleen. "Toinen kysymys. Olen kuullut, että
rouva Tretheroe -- joka ennen oli neiti Veronica Leighton -- on jälleen
näillä seuduilla. Onko se totta?"

"Kyllä, sir", vastasi Braxfield. "Hänkin on palannut -- aivan
äskettäin. Hän on vuokrannut Dower-talon, herra Guy -- tiedättehän,
sir, sen, joka on puiston perällä. Hän vuokrasi sen noin kuukausi
sitten, herra Harryltä -- hän huolehtii nyt kaikesta, sir -- ja rouva
Tretheroe on muuttanut sinne."

"Hän vuokrasi sen!" huudahti Guy korostaen erikoisesti
persoonapronominia. "Hän! Mitä?... onko eversti Tretheroe sitten
kuollut?"

"Hän kuoli Intiassa, sir -- niin olen kuullut -- vuosi sitten",
vastasi Braxfield. "Ja sitten -- rouva Tretheroe palasi kotiin ja
tuli tiedustelemaan asuntoa näiltä tienoin, ja kuten sanoin, hänelle
luovutettiin meidän Dower-talomme. Eikä hän näytä yhtään vanhemmalta,
herra Guy -- ei hitustakaan! Kauniimpi kuin koskaan, sir."

Braxfield alkoi saada takaisin varmuutensa ja puhelahjansa. Hän tahtoi
puhua nyt.

"Hän kuuluu olevan hyvin varakas nuori leski, herra Guy", jatkoi
Braxfield. "Eversti Tretheroe jätti rouvalleen koko omaisuutensa --
ja hän oli rikas mies, kuulemma. Ja rikkaus näyttääkin olevan rouva
Tretheroelle mieleen -- hän on hankkinut aika liudan palvelijoita
ja tuhlannut jo koko joukon rahaa taloon ja tuhlaa yhä enemmän. Ja
vastikään sinne tuli vieraita -- lontoolaisia kai. Hän näyttää pitävän
huvittelusta, siltä tuntuu, sir."

"Onko hänellä lapsia?" kysyi Guy.

"Ei ainoatakaan, sir", vastasi Braxfield. "Eikä koskaan ollutkaan,
tietääkseni."

Guy tarkasteli vanhan isännöitsijän yksinäisen kamarin tuttuja
piirteitä. Mikään ei näyttänyt muuttuneen. Hänen katseensa pysähtyi
kulhoon, jonka Braxfield oli pannut pöydälle juuri vähän ennen kuin hän
kuuli naputusta ikkunaan.

"Annapas minulle naukku, Braxfield", sanoi hän äkkiä. "Sinulla on
kai vielä jäljellä vanhaa whiskyäsi, seitsemän vuodenkin päästä. Ja
hieman soodavettä. Otahan itsekin -- siitä onkin jo pitkä aika, kun
maistelimme yhdessä -- ennen muinoin teimme monta kupposta tässä
huoneessa!"

Hän naurahti kyynillisesti kohottaessaan lasin, jonka Braxfield ojensi
heti hänelle -- mutta vanha isännöitsijä ei vastannut naurahdukseen.
Braxfield kohotti tietysti kunnioittaen lasinsa ja ilmaisi mutisten
onnentoivotuksensa näyttäen tulevan liikutetuksi.

"Siitä on hyvin pitkä aika, sir", sanoi hän. "Niin, hyvin pitkä aika,
herra Guy! Mutta rohkenen olettaa, että se on ohitse, sir -- toivon
teidän tulleen kotiin jäädäksenne tänne ainaiseksi."

"Siinä tapauksessa toiveesi on tuomittu raukeamaan, Braxfield", vastasi
Guy puhjeten jälleen kyynilliseen nauruun. "Sitä varten en ole tullut!
Markenmoren kartanosta ei ole enää minulle. Olen tullut toimeen vallan
mainiosti ilman sitäkin enkä aio ruveta tänne kaalinviljelijäksi, kun
missä hyvänsä muualla voin viljellä tuottoisampiakin vihanneksia. Ei,
Braxfield, minä en ole palannut jäädäkseni."

"Mutta, herra Guy -- teidän isänne?" sanoi vanha isännöitsijä. "Hän ei
voi elää kauan, sir. Ja -- arvonimi ja tilukset, herra Guy!"

"En voi välttää sitä, että perin isäni paroonin-arvon Braxfield,
vaikka annan palttua koko arvonimelle", vastasi Guy; "ja tiluksia taas
voidaan hoitaa varsin hyvin ilman minun apuani tai läsnäoloanikin.
En tosiaankaan välitä niistä! Olen varoissani -- olen puuhaillut
arvopaperipörssissä, Braxfield, yli kuuden vuoden ajan ja ansainnut
sievoisia summia. Mutta kuulehan nyt", jatkoi hän keskeyttäen vanhan
isännöitsijän onnittelut, "sanoit, että Harry toimii jonkinlaisena
pehtoorina; menestyykö hän hyvin?"

"Epäilemättä erittäin hyvin, sir, sikäli kuin minä voin päättää",
vastasi Braxfield. "Charlesworth -- meidän vanha pehtoorimme --
muistattehan hänet kai vielä hyvin -- hän antoi asioiden mennä
hongikkoon, eikä isänne estänyt häntä. Mutta kun veljenne tuli
täysi-ikäiseksi, niin hän ja isänne panivat toimeen eräitä muutoksia,
ja herra Harry otti ohjakset käsiinsä ja toimitti Charlesworthin
eläkkeelle, ja siitä lähtien hän on pitänyt huolta kaikesta. Apua
hän on saanut aimo lailla, tietysti, sir, neiti Valencialta -- hyvin
näppäräksi nuoreksi neidiksi on sisarenne kehittynyt, herra Guy, --
sallinette minun noutaa heidät alas, sir, ennenkuin menette makuulle?"

Guy tyhjensi lasinsa pohjaan, sekoitti itselleen uuden juoman ja
istuutuen isoon tuoliin loimuavan roihun ääreen ravisti päätänsä.

"Minä en aio mennä levolle, Braxfield", vastasi hän. "Tulin kaupungista
suorittamaan erikoista tehtävää ja aion palata jälleen kaupunkiin
jo hyvin aikaisin aamujunalla, johon minun on noustava Mitbournen
asemalla. Mutta minun on tavattava molempia nuoria -- ehdottomasti,
asiani koskee heitä. Ensiksi tahtoisin kuitenkin, että kertoisit
minulle yhtä ja toista; sitten voit mennä ilmoittamaan heille, että
minä olen täällä -- rauhallisesti ja häiritsemättä sir Anthonyä - en
toivo hänen saavan tietää, että olen lähimaillakaan. No niin, ensiksi
-- sanoit rouva Tretheroella olevan vieraita Dower-talossa?"

"Kyllä, sir", vastasi Braxfield. "Suurehko joukko."

"Silloinpa ei ole luultavaa, että he tänään menevät kovin varhain
levolle", huomautti Guy.

"Olen kuullut heidän huvittelevan hyvin myöhään, sir", sanoi Braxfield.
"Tanssitaan -- ja tehdään muuta sellaista."

"Sepä mainiota", jatkoi Guy. "No niin -- pitääkö rouva Wrenne kylässä
vielä Valtikka-majataloa?"

Väri vaihtui Braxfieldin turpeilla kasvoilla -- hän punastui kuin nuori
tyttö.

"Nähkääs sir", änkytti hän naurahtaen arasti. "Rouva Wrenne ei pidä
sitä enää. Kävi näet niin, sir -- varmaan te nauratte minulle, herra
Guy -- että rouva Wrenne ja minä menimme naimisiin, neljä vuotta
sitten, sir. Rouva Wrenne on siis nyt rouva Braxfield."

"Siunaa ja varjele!" huudahti Guy. "Tartuitpa viimein koukkuun, vai
mitä, Braxfield? Rouva Braxfield on kai siinä tapauksessa -- täällä?"

"Ei, sir, eikä koskaan ole ollutkaan", vastasi vanha isännöitsijä.
"Minä asustan täällä vanhaan tapaan. Mutta vaimoni, sir, ja hänen
tyttärensä -- muistattehan Poppyn, herra Guy, sievä tyttö, josta nyt on
tullut kaunis nuori nainen -- he asuvat Woodlandin huvilassa puistomme
toisella puolen. Vaimoni vuokrasi sen, sir, kun hän luopui Valtikasta."

"Vai niin!" sanoi Guy. "Mutta -- kenen käsissä on Valtikka nyt?"

"Erään miehen, jonka nimi on Grimsdale, sir -- hän palveli sitä ennen
sir James Marchantilla. Hän on laajentanut sitä koko lailla, sir; siitä
pitäen kun kaikki nuo uudet kulkuvälineet ovat tulleet käytäntöön, on
liikenne vilkastunut melkoisesti valtamaantiellämme."

Guy nyökkäsi ja veti esille kellonsa.

"Ei vielä kymmentäkään", mutisi hän. Hän istui hiljaa pari minuuttia,
ilmeisesti syviin ajatuksiinsa vaipuneena, Braxfieldin tarkastellessa
häntä uteliaasti. "Hyvä, Braxfield", sanoi hän viimein katsahtaen ylös
valkeasta. "Mene ilmoittamaan sisaruksille, että minä olen täällä.
Mutta hiljaa! -- ja muista teroittaa heidän mieliinsä, ettei isälleni
ole hiiskuttava sanaakaan."

"Varsin mielelläni, sir", myönsi Braxfield. "He lienevät hänen luonaan
-- tai mahdollisesti toinen heistä -- mutta minä hoidan sen asian.
Täällä talossa on tottunut sairaanhoitajatar, herra Guy, ja vaalikoon
hän sir Anthonya sillaikaa kun he ovat alhaalla."

Guy ei vastannut mitään, ja Braxfield poistui astuen äänettömän
talon halki ja nousten rappuja ylös Harry Markenmoren huoneeseen.
Huone oli valaistu, mutta tyhjä. Harry oli tietenkin isänsä luona,
puheli Braxfield itsekseen. Hän astui käytävän poikki ja koputti
hiljaa Valencian ovelle. Valencia vastasi kutsuun heti ja astui ulos
yöpuvussaan; vanhan isännöitsijän kasvoilla oli jonkinlainen outo ilme,
mikä saattoi Valencian luomaan häneen huolestuneen katseen. Mutta
Braxfield pudisti päätään. "Ei mitään sellaista, neiti Valencia",
kiiruhti hän selittämään. "Te -- te ette saa pelästyä -- sillä herra
Guy on alhaalla. Hän saapui juuri kun te ja herra Harry olitte tulleet
tänne yläkertaan, ja hän haluaa tavata teitä, molempia. Mutta -- mutta
sir Anthonylle ei saa puhua mitään."

Valencian kasvoille tuli kova ilme. Hänen mielessään ei ollut säilynyt
lapsuuden ajoilta minkäänlaista hellemmän kiintymyksen tunnetta
vanhinta veljeään kohtaan, ja niin pitkälle kuin hän saattoi muistaa,
ei hän ollut koskaan kuullut tästä mitään hyvää, ja Guy oli tosiaankin
suhtautunut seitsemän vuoden ajan kotiväkeensä aivan kuin sitä ei
olisi ollut olemassakaan. Valencia katsoi arvelevasti ja epäilevästi
Braxfieldiin.

"Mitä hän tahtoo?" kysyi tyttö.

"Minä en tiedä, neiti", vastasi vanha isännöitsijä, "muuta kuin sen,
että hän sanoo tulleensa tänne tapaamaan teitä ja herra Harrya jonkun
erikoisen asian tähden, mutta ei halua kerrottavan mitään isällenne".

Valencia katsahti Braxfieldistä pimeään käytävään. Sen varrella
oli lukemattomia ovia, joista päästiin sokkeloisiin huoneisiin --
Markenmoren kartanoon olisi voitu sijoittaa pari-, kolmekymmentä
vierasta, mutta hän tiesi, ettei ainoaakaan noista huoneista olisi
voitu järjestää kuntoon vuorokautta lyhemmässä ajassa; kaikki ne olivat
kosteita, kylmiä, asumattomia.

"Mihin ihmeessä aiotte sijoittaa hänet, Braxfield?" sanoi hän. "Tässä
talossa ei ole vuodettakaan, joka sopisi hänelle."

"Hän ei jää tänne, neiti Valencia", vastasi Braxfield. "Minä -- minä
en käsitä hitustakaan hänen puuhiaan, mutta hän lähtee luullakseni
heti tavattuaan teidät ja herra Harryn. Hän puhui Mitbournesta hyvin
aikaisin aamulla lähtevästä junasta."

Valencia epäröi hetkisen; sitten hän suuntasi kulkunsa isänsä
sairashuonetta kohti. "Sanokaa hänelle, että me molemmat tulemme alas
muutaman minuutin kuluttua", kuiskasi hän Braxfieldille. "Missä hän on
-- arkihuoneessako?"

"Ei, neiti -- vaan isännöitsijän kamarissa", vastasi Braxfield.

Valencia nyökkäsi ja kääntyi pois, ja Braxfield palasi vieraan luo.

"He tulevat parin minuutin kuluttua, sir", vastasi hän. "Molemmat!"

"He ovat kai muuttuneet", huomautti Guy välinpitämättömästi.

"Kyllä, koko joukon, sir", vastasi Braxfield. "Seitsemän vuotta, sir,
on pitkä aika -- heidän iässään."

"Katsotaanpas", jatkoi Guy. "Harry lienee -- miten sen asian laita
oikein on? -- kaksikymmentäkolme-vuotias ja Valencia noin kaksikymmentä
-- melkein kaksikymmentä. Hm! Onko sisarellani mitään rakkaussuhteita."

"Ei minun tietääkseni, sir", vastasi Braxfield. "Neiti Valencia, sir,
on nuori lady, joka ei ole näyttänyt välittävän herrojen seurasta, ei
ainakaan vielä, sir. Luonnonhelma, herra Guy, vetää häntä puoleensa,
luulen -- puutarhanhoito, leikit, retkeilyt, silloin tällöin jänisjahti
ja muu sellainen. Hyvin reipas nuori lady, sir. Kuulen heidän tulevan,
sir -- minun lienee parasta lähteä pois."

"Jää sinä vain tänne, Braxfield", sanoi Guy levollisesti. "Tarvitsen
sinua täällä."

Hän nousi tuoliltaan veljen ja sisaren astuessa huoneeseen, ja jääden
seisomaan takkamatolle nyökkäsi välinpitämättömästi kummallekin,
ikäänkuin hän olisi nähnyt heidät vasta eilen. Mutta kun he tulivat
lähemmäksi ja kättelivät häntä, nyökkäsi hän uudelleen, tällä kertaa
hyväksymisen merkiksi, ja hymyili sisarelleen.

"Kuinka voit, Harry -- kuinka voit, Valencia", sanoi hän. "Kumpikin
muuttunut aika lailla! Ja sinä, Val -- kehkeytynyt kaunottareksi,
luonnollisesti! Kaikki te rumat pikku tytöt muututte! No niin -- se
on oikein. Vanhimpana veljenä minun kai pitäisi lausua se hurskas
toivomus, että sinä olisit yhtä hyvä kuin olet hyvännäköinen!"

"Säästä itsesi siltä vaivalta!" vastasi Valencia pisteliäästi. Hän loi
Guyhin terävän katseen istuutuessaan tuolille, jolta tämä oli noussut.
"Toivon sinun olevan sitä", sanoi hän. "Vaikka -- epäilen!"

Guy katsoi veljeään, luoden Valenciaan syrjäkatseen.

"Kas vain, hänelläpä on terävä kieli, tuolla meidän sisarellamme,
vai mitä, Harry-herra?" sanoi Guy naurahtaen puolittain huvitettuna,
puolittain pilkallisesti. "Eipä sillä väliä! -- kaikki meidän sukumme
naiset ovat aina olleet sellaisia, luullakseni. No niin - iloitsetteko
nähdessänne minut jälleen?"

"Miksi iloitsisimme?" kysyi Valencia. "Sinä et ole koskaan ollut meille
läheinen, et kertaakaan ole edes kirjoittanut kenellekään meistä,
seitsemään vuoteen. Vaikka oletkin veljemme -- velipuoli sentään --
niin kuitenkin sinä olet vieras."

Braxfield, joka seisoi arastellen pöydän ja oven välillä, vetäytyi
huoneen kaukaisimpaan nurkkaan, ja Harry Markenmore kääntyi sisareensa
päin.

"Älähän nyt, Val", mutisi hän. "Ei aivan vieras, tiedäthän sen."

Hän katseli vanhempaa veljeänsä, joka silmäsi Valenciaa paikaltaan
takkamatolla, miettivin, hymyilevin katsein. "Valencia on hieman
suorapuheinen", sanoi hän puolustellen. "Tietysti me iloitsemme
nähdessämme sinut, Guy."

"Hyvä, Harry veikkoseni!" vastasi Guy. "Ymmärrän kyllä, että olette
iloissanne -- tietysti."

"En tiedä, miksi meidän tulisi iloita?" lausui Valencia. "Kuten sanoin
-- olemme me vieraita. Et kai luule, että minä tuntisin sinut?"

"Ehkä opit minut tuntemaan paremmin, tyttöseni, aivan toisella
tavalla, ennen pitkää", vastasi Guy. "Noh, tämä hupaisa perheriita on
jo kestänyt kyllin kauan. Tulin tänne erikoisesti tavatakseni teitä
molempia", jatkoi hän, istuutuen. "Minusta on parasta siirtyä suoraan
asiaan. Kuulkaapas, te molemmat -- jollei mitään odottamatonta tapahdu,
päättyvät isämme päivät pian, ja minä perin arvonimen ja tilukset. Vai
mitä?"

"Kyllä", sanoi Harry.

"Arvonimeä en voi välttää", jatkoi Guy. "Tiluksia en halua. Olen
hankkinut itselleni kylliksi omaisuutta ja hankin yhä uutta. Minä
en tiedä, miten asioita järjestetään lain kirjaimen mukaan, mutta
tavalla millä hyvänsä se käy päinsä, ja niin pian kuin maatila joutuu
minun käsiini, aion luovuttaa sen, tavalla tai toisella -- annamme
lakimiehille työtä -- teille kahdelle. Se on teidän omaisuuttanne siitä
lähtien. Ymmärrättekö?"

Harry säpsähti ja katsoi sisareensa. Mutta Valencia silmäili Guyta.

"Kuinka jalomielinen oletkaan!" sanoi tyttö äkkiä. "Mutta -- mutta
miksi olet tullut ilmoittamaan tätä meille juuri nyt?"

"Koska olen lähdössä Amerikkaan, liikeasioissa -- New Yorkiin ja pariin
muuhun paikkaan, jonkun päivän kuluttua, enkä palaa takaisin ennenkuin
runsaan vuoden -- kenties vielä pitemmän ajan päästä", vastasi Guy. "Ja
halusin ilmoittaa teille siitä, jos sattuisi jotakin tapahtumaan. Jos
isäni kuolee -- no niin, Harryhan huolehtii kyllä välimme laillisesti.
Markenmore olkoon teidän -- minä en sitä tahdo. Kuuletteko? -- ja
kuuletko sinäkin, Braxfield?"

"Kuulen, sir", vastasi isännöitsijä.

"Minä en halua Markenmoresta mitään", jatkoi Guy, "paitsi yhtä asiaa
-- ja sen tahdon nyt heti. Harry", jatkoi hän vetäen esille pienen
avaimen, "tiedäthän vanhan huoneeni? Kipaisepa sinne, aukaise nurkassa
olevan kirjoituspöydän oikeanpuolinen laatikko ja tuo minulle vihreä
nahkalompakko, jonka löydät sieltä -- sen minä tahdon, poikaseni!" Hän
katsahti Valenciaan, kun Harry oli ottanut avaimen ja mennyt, ja näki
tämän tuijottavan tarkasti hänen oikeaan käteensä. "Mitä"? kysyi Guy
naurahtaen kevyesti. "Mitä sinä katselet?"

Valencia oli vaiti hetkisen. Sitten hän alkoi puhua -- äkkiarvaamatta.

"Minä katselen tuota kummallista sormusta, joka on keskisormessasi!"
vastasi hän.



KOLMAS LUKU

Aamuhämärässä


Braxfield, joka kauempaa syrjäisestä nurkastaan silmäili
tarkkaavaisesti Guy Markenmorea uteliain katsein, näki hänen
säpsähtävän hiukan Valencian suorasukaisen viittauksen johdosta.
Säpsähdystä seurasi naurahdus, joka ei ollut aivan luonnollinen.

"Mitä?" sanoi Guy. "Mitä sormuksesta? Se on -- vain sormus."

"Juuri niin -- sormus", huomautti Valencia. "Mutta -- merkillinen
sormus. Tunnen erään henkilön, jolla on aivan samanlainen sormus."

"Kenellä?" kysyi Guy.

"Rouva Tretheroella", vastasi Valencia. "Se on aina hänen sormessaan.
Arvelin hänen hankkineen sen itselleen Intiasta. Mutta -- sinun
sormuksesi on aivan samanlainen. Omituista -- että teillä molemmilla
sattui olemaan sormukset, jotka ovat ihan toistensa näköiset."

"Rouva Tretheroe käy siis täällä?" huomautti Guy.

"Tietysti! Tunsimmehan hänet kaikki ennenkuin hän meni naimisiin",
vastasi Valencia. "Muistaakseni sinulla oli ennen tapana seurustella
hyvin paljon hänen kanssaan."

Guy katseli ihmetellen, mutta tuo ihmettely näytti hänen sisarestaan
teeskennellyltä.

"Senaikuiset muistot ovat häipyneet melkein kokonaan mielestäni!" sanoi
hän yrittäen esiintyä välinpitämättömänä. "Jo kauan sitten -- ja minun
aikani ovat vaatineet muut asiat, sen jälkeen kun lähdin täältä."

Valencia kääntyi ja loi katseen Braxfieldiin.

"Menkää katsomaan, tarvitaanko ylhäällä mitään, Braxfield", sanoi hän
silmäten merkitsevästi. "Te voisitte istahtaa hetkiseksi sir Anthonyn
luo -- keksiä jonkun tekosyyn, jos hän kysyisi jompaakumpaa meistä."

Braxfield käsitti viittauksen ja poistui, minkä jälkeen Valencia
kääntyi veljensä puoleen.

"Guy", sanoi tyttö puhutellen häntä nimeltä ensi kerran, "olen
pahoillani siitä, että olin mielestäsi epäystävällinen äsken. Mutta
-- mutta sinä et ole kohdellut meitä hyvin etkä ystävällisesti. Minä
haluaisin tietää, miksi sinä et ole käynyt täällä kertaakaan koko tänä
aikana -- ja miksi sinä lähdit täältä lainkaan. Voitko sanoa minulle
sitä?"

Tytön äänessä oli eräänlainen vakava sävy, joka saattoi Guyn, joka
ei ensin näyttänyt ottavan kuuleviin korviinsa hänen kyselyjään,
muuttamaan mieltään ja vaipumaan mietteisiin. Hän heitti pois
sikaarinsa, nousi ylös tuoliltaan ja työntäen kädet taskuihinsa alkoi
kävellä huoneessa edestakaisin, ilmeisesti syviin ajatuksiin vaipuneena.

"Voisinhan kertoa sinulle joskus", sanoi hän viimein. "Ehkä --
myöhemmin -- pohdittuani asiaa kerron sinulle."

"Jo toisen kerran tänä iltana olen saanut tuon vastauksen samaan
kysymykseeni?" huudahti Valencia. "Ja sanat ovat olleet aivan samat!"

Guy lakkasi äkkiä kävelemästä ja katsoi Valenciaan.

"Kuka antoi ensiksi sellaisen vastauksen?" kysyi hän tiukasti.

"Harborough", vastasi Valencia. "Hänkin on tullut takaisin. Hän oli
täällä tänä iltana. Minä tiesin, että te olitte ystäviä ennenmuinoin.
Kysyin häneltä, tiesikö hän, minkätähden sinä lähdit kotoa. Hän vastasi
-- aivan samoin kuin sinäkin."

"Entä sitten?" kysyi Guy melkein mörähdystä muistuttavalla äänellä.
"Entä sitten?"

"Luullakseni hän tietää sen", sanoi Valencia.

Guy alkoi kävellä jälleen ympäri huonetta ja teki muutamia kierroksia
ennenkuin rupesi puhumaan.

"Annan sinulle erään neuvon John Harboroughiin nähden", sanoi hän
viimein. "Hän on -- tietyssä tilanteessa -- kauhea ja hurjaluontoinen
mies. Olkaa varuillanne. Muuten --"

"Mitä?" kysyi Valencia.

"Muuten minulla ei ole mitään häntä vastaan", lopetti Guy. "No niin --
se siitä! Minä en tullut tänne tutkittavaksi. Minä olen sanonut sinulle
ja Harrylle, minkätähden tulin, ja tarkoitukseni on tehdä oikein ja
kauniisti teille molemmille siten kuin olen esittänyt. Älkää te siitä
huolehtiko, miksi lähdin Markenmoresta tai miksi olen pysytellyt
poissa!"

"Toivon, että selittäisit minulle kuitenkin erään asian", jatkoi
Valencia itsepintaisesti. "Oliko se jossakin yhteydessä Veronica
Leightoniin, mikä oli silloin hänen nimensä -- rouva Tretheroeen?"

"Minä en aio selittää sinulle mitään", vastasi Guy jyrkästi. "Sinulla
ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa eikä kellään muullakaan.
Minä aloitin oman urani lähtiessäni täältä, ja tämä jää minulta
nyt silleen. En koskaan enää tule lähellekään tätä paikkaa, kun
lähden täältä tänä yönä; tästä lähtien se on sinun ja Harryn. Kun
olen palannut Amerikasta, voitte te molemmat tulla minua katsomaan
Lontooseen milloin hyvänsä ja niin usein kuin vain haluatte. Mutta
Markenmore ei saa nähdä minua enää -- minä vihaan sitä!"

"Mutta isäsi?" huomautti Valencia.

Guy, astellen yhä edestakaisin, pudisti päätänsä.

"Te olitte liian nuoria käsittääksenne mitään", vastasi hän. "Mutta
minun ja isän välillä ei koskaan ole vallinnut sopua -- alusta alkaen
välimme ovat aina olleet kireät. Hän ei kohdellut koskaan minua hyvin,
ja välimme huononivat yhä, kun hän meni naimisiin teidän äitinne
kanssa. Jollei häntä olisi ollut, niin olisin karannut täältä tieheni
jo poikasena. Mutta äitinne oli hyvä ihminen -- hän kohteli minua
ystävällisesti aina kuolemaansa saakka, jolloin sinä ja Harry olitte
lapsukaisia. Juuri siksi, että muistelen häntä ja hänen hellyyttään,
aion luovuttaa Markenmoren nyt teille."

"Kiitos!" sanoi Valencia. "Me muistamme tämän aina. Mutta, Guy -- isäsi
päivät ovat päättymässä. Etkö halua nähdä häntä?"

"En!" vastasi Guy terävästi. "En! Minä olen kuollut häneltä -- ja mitä
hyötyä olisi kuolevan miehen hämmästyttämisestä? Älä puutu näihin
asioihin, Valencia -- kuten juuri sanoin sinulle, ehkä myöhemmin saat
tietää enemmän ja myös käsität enemmän. Nyt --"

Ovi aukeni juuri tällöin ja Harry palasi huoneeseen. Oikeassa kädessä
hänellä oli palava kynttilä; vasemmassa lompakko, vanhanaikuinen esine
virttyneine, vihreine nahkakansineen, jota Guy oli lähettänyt hänet
noutamaan. Mutisten jotakin kiitoksen tapaista Guy otti häneltä sekä
lompakon että kynttilän, ja astuen huoneen poikki sen perimmäiseen
nurkkaan laski kynttilän tammikaapille ja alkoi tutkia sen valossa
lompakkoa, Harryn ja Valencian seuratessa tarkasti hänen puuhiaan.
Tutkiminen ei kestänyt kauan: luotuaan nopean silmäyksen eräisiin
papereihin, jotka Guy veti esille vanhan nahkasuojuksen sisältä, hän
työnsi muutamia niistä pikku salkkuun, jonka hän oli ottanut esille
takataskustaan; tämän tehtyään hän kääri yhteen salkun ja lompakon ja
pisti ne sinne, mistä salkku oli ilmautunut. Hän sammutti kynttilän ja
kääntyi veljensä ja sisarensa puoleen.

"Eräitä vanhoja papereita siinä, joita kaipasin", sanoi hän
välinpitämättömästi. "Ei mitään tärkeitä, mutta halusin vain saada ne."
Hän istuutui jälleen ja sytytti uuden sikaarin. "Nyt", jatkoi hän,
"kun minun aikani on rajoitettu, keskustelkaamme vain liikeasioista.
Kerrohan minulle, Harry, tarkoin, millaisella kannalla ovat tilan
asiat: mitä sinä puuhailet täällä ja muusta sellaisesta."

Seuraavan puolen tunnin aikana Valencia tuli huomaamaan,
kuunnellessaan noiden kahden miehen keskustelevan vuokra-asioista,
korjauskustannuksista, tuloista ja menoista, että olipa Guy mitä
hyvänsä, niin hän oli ainakin etevä liikemies; lisäksi hän havaitsi,
että Guy koetti rehellisesti ja huolellisesti antaa Harrylle järkeviä
neuvoja Markenmoren tilojen hoidosta, kun tämä joutuisi sen isännäksi.
Lopuksi hän veti esille käyntikortin ja ojensi sen nuoremmalle
veljelleen.

"Siinä on minun liikeosoitteeni Lontoossa", sanoi hän, "ja toisella
puolella on osoitteeni New Yorkissa, jolla osoitteella voitte
kirjoittaa milloin hyvänsä vuoden kuluessa. Ilmoita minulle, miten
asiat luistavat -- kaikesta. Ja nyt minun on lähdettävä."

Hän hypähti pystyyn, sieppasi hattunsa ja päällystakkinsa. Valencia
katsahti kelloon.

"Mutta miksi sinä lähdet nyt jo?" kysyi hän. "Sinä sanoit aikovasi
nousta varhaiseen aamujunaan Mitbournessa? Se lähtee vasta kello neljän
jälkeen. Ja nyt on kello vasta puoli yksitoista."

Guy oli jo vetänyt ylleen päällystakkinsa. Hän hymyili vastaukseksi
Valencian kysyvään katseeseen.

"Aivan niin!" vastasi Guy. "Mutta täällä lähellä on vielä eräs henkilö,
jota minun on määrä tavata -- liikeasioissa. Sopimus, ymmärrättehän
-- jo aikaisemmin tehty. Minun on lähdettävä tai muuten tulen liian
myöhään."

"Mutta -- olisihan sinun pitänyt saada jotakin suuhusi -- mitä
hyvänsä", vastusteli Valencia.

"Illallinen odottaa minua siellä, mihin olen menossa", vastasi Guy.
"Älkää vaivatko itseänne! Kutsu Braxfield alas, -- se vanha kelpo
veikko, minun on sanottava hänelle hyvästi."

Viisi minuuttia myöhemmin hän oli hyvästellyt heidät kaikki, ja
Braxfield oli saattanut hänet ulos saman oven kautta, josta hän oli
tullut sisälle. Vanha isännöitsijä palasi kamariinsa ja tapasi nuoren
emäntänsä seisomassa takkavalkean ääressä, ilmeisesti syviin ajatuksiin
vaipuneena. Hän kohotti katseensa Braxfieldin astuessa sisälle.

"Braxfield", sanoi Valencia, "mitä tietä herra Guy meni?"

"Kylään päin, neiti", vastasi Braxfield. "Hän kääntyi pensaikkojen
halki kulkevalle tielle."

Braxfield oli niitä miehiä, joita kohtaan jokainen tuntee luottamusta.
Valencia ei katsonut tarvitsevansa salata millään tavoin, mitä hänen
mielessänsä liikkui.

"Hän sanoi olevansa liikeasioissa jonkun lähiseutulaisen kanssa",
jatkoi Valencia. "Kukahan se mahtaa olla, Braxfield?"

"Sitä en tiedä, neiti", vastasi vanha isännöitsijä. "Mutta herra Guy --
hänellä oli aika paljon tuttavia näillä tienoin -- ennen vanhaan."

"Mutta tähän aikaan yöstä?" sanoi Valencia. "Muuten, onko täällä
lähettyvillä sitten ketään? Tarkoitan ketään sellaista henkilöä, jota
hän mahdollisesti tahtoisi tavata. Ei muita kuin pari kolme vuokraajaa
-- ja pastori."

"Hän mainitsi minulle Valtikka-majatalosta, neiti", huomautti
Braxfield, "siihen tapaan, että minä jo arvelin hänen aikovan pistäytyä
sinne. Mutta --"

Heikko kilahdus -- kellonnuorasta oli vedetty varovaisesti -- keskeytti
Braxfieldin puhelun, mitä hyvänsä hän lienee aikonutkin lausua. Tämän
äänen kuultuaan hän ja Valencia loivat toisiinsa pitkän katseen.

"Hän on varmaan tullut takaisin!" huudahti Valencia.

"Ei, neiti Valencia", sanoi Braxfield; "herra Guy olisi tullut puiston
puoliselle ovelle -- se on aina hänen tiensä, se. Tuo soitto kuului
pääoveltamme."

Puhuessaan hän sieppasi käteensä vanhanaikuisen lyhdyn, sytytti sen
kynttilän ja astui ulos. Valencia seurasi häntä. Käytävä ja iso
eteishalli olivat pimeät; avainta kierrettäessä ja irroitettaessa
ketjua rikkoi kova, nariseva ääni hiljaisuuden, joka oli vallinnut jo
pitkän aikaa vanhassa talossa. Ja kun Braxfield avasi oven, näytti yö
ulkona sysimustalta, ja alhaalla portailla he näkivät lyhdyn valossa
vaippaan kietoutuneen, hunnutetun naisen. Mutta verhoavista pukimista
huolimatta Valencia tunsi vieraan.

"Rouva Tretheroe!" huudahti hän.

Rouva Tretheroe naurahti vastaukseksi hiljaa, puolittain kiihkeästi,
puolittain hermostuneesti. Hän astui sisälle, meni Braxfieldin ohitse,
laski kätensä Valencian käsivarrelle ja työnsi häntä hellävaroin
eteishallin toiseen päähän, johon tunkeutui heikko valonsäde
Braxfieldin kamarin avoimesta ovesta.

"Vaiti!" kuiskasi rouva Tretheroe. "Haluan vaihtaa sanasen kanssasi,
Valencia. Pyydä isännöitsijää odottamaan ovella -- minä lähden jälleen
pois hetken kuluttua."

"Jääkää tänne, Braxfield", sanoi Valencia. "Rouva Tretheroe on
päästettävä ulos aivan pian. Tule tänne", jatkoi hän astuen valaistuun
huoneeseen päin. "Mistä on kysymys?"

Rouva Tretheroe seurasi tyttöä kamariin, veti oven puoleksi kiinni
ja sysäsi syrjään huntunsa ja raskaan vaippansa. Kummastuksestaan
huolimatta Valencia ei saattanut olla katselematta häntä ihastunein
silmäyksin. Rouva Tretheroe oli puettu mitä loisteliaimmin, hänen
yllään oli hienon hieno päivällispuku, jonka vertaista Valencia
ei ollut koskaan ennen nähnyt; jalokivet kimaltelivat hänen
kastanjanruskeissa hiuksissaan ja valkealla kaulallaan; hänen
violetinvivahteiset silmänsä hehkuivat eloisina kiihtymyksestä; hänen
tulipunaiset huulensa olivat hiukan raollaan. Valencia teki sen
havainnon, että rouva Tretheroe oli paljon hurmaavampi kuin hän oli
luullutkaan, ja ensi kerran hän alkoi käsittää, että rouva Tretheroe
oli lisäksi vaarallinen nainen.

Violetinväriset silmät katselivat terävästi ympäri huonetta ennenkuin
ne pysähtyivät tytön kasvoille. Niissä oli kysyvä ilme -- hänen
huulensa pukivat sen sanoiksi.

"Veljesi -- Guy? Onko hän täällä?"

"Ei!" vastasi Valencia. "Ei ole!"

Rouva Tretheroe rypisti hämmästyneenä hienoja kulmakarvojaan.

"Mutta -- ajurini Burton kertoi nähneensä hänen tulevan tänne tänä
iltana", sanoi hän puolittain uhmaavasti. "Hänen täytyy olla täällä!"

"Hän ei ole", vastasi Valencia jyrkästi. "Hän oli täällä -- mutta on
mennyt pois."

"Mennyt? Minne?"

"En tiedä", sanoi Valencia. "Mitä tahdot?"

Rouva Tretheroe naurahti, ja naurahtaessaan hän kietoi vaipan ja hunnun
ympärilleen.

"Minä halusin nähdä hänet jälleen, tietysti", vastasi hän
pilkallisesti. "Miksi en olisi? Mutta kai hän tulee huomenna käymään
luonani."

"Ei!" selitti Valencia. "Hän on mennyt. Palannut Lontooseen."

"Tähän aikaan yöstä ei mene ainoatakaan junaa Lontooseen, lapsukainen",
sanoi rouva Tretheroe. Hän naurahti hieman pahanilkisesti. Sitten
hänen mieleensä näytti äkkiä juolahtavan jotakin. "Ah!" huudahti hän.
"Nyt ymmärrän -- hän on varmaankin mennyt käväisemään minun luonani,
juuri nyt! Olen päästänyt hänet käsistäni. Hyvästi, Valencia; olen
pahoillani, että häiritsin teitä."

Hän pyörähti ulos huoneesta ja riensi kuin siivillä lentäen pitkin
käytävää ja eteishallin poikki, ennenkuin Valencia ennätti edes
vastatakaan; hetkistä myöhemmin pääovi sulkeutui hänen perässään.
Braxfield tuli takaisin.

"Onko minusta mitään apua yläkerrassa, neiti?" hän kysyi.
"Sairaanhoitajatar -- halunneeko hän mitään yön varalle?"

"Luulen, ettei hän tahdo mitään, Braxfield, kiitos", sanoi Valencia.
Sitten hän aikoi lähteä huoneesta, mutta pysähtyi äkkiä, epäröi ja
kääntyi jälleen vanhan isännöitsijän puoleen. "Braxfield", jatkoi hän
luoden tähän luottavan katseen, "te olette palvellut perheessämme
pitkät ajat, eikö totta?"

"Suurimman osan elämästäni, neiti", vastasi Braxfield. "Lakeijana
kymmenen, isännöitsijänä kolmekymmentä vuotta."

"Ja olette perehtynyt koko lailla meidän asioihimme", sanoi Valencia.
"Varmaankin paremmin kuin olen osannut ajatellakaan. No niin --
toivoisin, että selittäisitte minulle erään seikan. Oliko Guylla ja
rouva Tretheroella mitään rakkaussuhteita siihen aikaan, kun rouva
Tretheroe oli neiti Leighton? Tahtoisin tietää sen, Braxfield."

Braxfield epäröi vuorostaan. Hän naurahti, hieman hermostuneesti --
naurukin todisti, että hän oli tottunut hellimään vanhoja muistoja.

"No niin, ymmärrättehän, neiti, että minun asemassani oleva mies
näkee ja kuulee tietysti yhtä ja toista", sanoi hän viimein. "Neiti
Leighton, mikä hänen nimensä oli silloin -- rouva Tretheroe, joksi
häntä nyt nimitetään -- oli kuuluisa kaunotar ja, uskokaa pois, monet
tavoittelivat hänen kättään. Puhuttiin hänestä ja herra Guysta -- he
olivat paljon yhdessä, metsästelivät, ratsastivat kilpaa ja tekivät
muuta sellaista. Mutta sitten -- muitakin juoksi neiti Leightonin
perässä."

"Keitä muita?" kysyi Valencia.

"Nähkääs, neiti, muiden muassa herra Harborough, joka oli täällä tänä
iltana", jatkoi Braxfield. "Yhteen aikaan hän näytti olevan suuressa
suosiossa -- te olitte silloin poissa, kävitte koulua, neiti, muuten
muistaisitte. No niin, Harborough oli mukana -- ja ihmisillä oli
tapana ihmetellä miten tuo leikki päättyisi -- herra Guy vaiko herra
Harborough? Oli muitakin -- useampia -- mutta noita kahta voisi
nimittää ensimmäiseksi ja toiseksi rakastajaksi, kaikesta päättäen."

"Miksei rouva Tretheroe mennyt naimisiin kummankaan kanssa?" sanoi
Valencia. "Voitteko sanoa, Braxfield?"

"En tiedä, neiti -- en, minä en tiedä mitään siitä asiasta. Sen
vain tiedän, että aivan yhtäkkiä, ilman tunnettua syytä, molemmat
nuoret herrat jättivät nämä tienoot. Herra Guy, hän lähti pois aivan
odottamatta, totisesti -- emmekä kuulleet hänestä mitään ennenkuin
vasta tänään. Ja herra John Harborough, hänkin lähti pois -- matkusti
ulkomaille. Ja vähän heidän lähtönsä jälkeen -- tuskin kahdenkaan
viikon kuluttua, muistaakseni -- levisi tieto, että neiti Leighton
aikoi mennä naimisiin eversti Tretheroen kanssa. Eversti palveli
rykmentissään, neiti, Selcaster Barracksissa. Muistan hänet varsin
hyvin: punakka herrasmies."

"Oliko hän vanhempi kuin rouva Tretheroe", kysyi Valencia.

"Eversti olisi kelvannut hyvin hänen isäkseen, neiti, mutta hän oli
varsin rikas herra. Heidät vihittiin täällä meidän kirkossamme pian
senjälkeen, ja vähän myöhemmin rykmentti komennettiin Intiaan, ja rouva
Tretheroe seurasi tietysti miestään. Eikö olekin merkillistä, neiti",
jatkoi Braxfield luoden aran katseen nuoreen emäntäänsä, "että nämä
ihmiset, jotka ennen muinoin olivat hyviä tuttavia, rouva Tretheroe
ja nuo kaksi herraa, herra Guy ja herra Harborough, ovat palanneet
jälleen -- tänne -- samaan aikaan? Sepä vasta sattuma -- vaikka onhan
rouva Tretheroe ollut täällä jo kuukauden verran. Mutta nuo toiset --
molemmat saapuvat samana iltana -- oikein minä säikähdin."

"Se oli kai pelkkää sattumaa", sanoi Valencia. Hän toivotti vanhukselle
hyvää yötä ja poistui yläkertaan. Heidän isänsä huoneen ovella hän
kohtasi Harryn. Sir Anthony oli, kertoi hän, vaipunut kevyeen uneen;
sairaanhoitajatar valvoi hänen luonaan, eikä heillä ollut siellä mitään
tekemistä. He lähtivät huoneisiinsa.

"Kuka tuli pääovesta?" kuiskasi Harry, kun he menivät pitkin käytävää.

"Rouva Tretheroe", vastasi Valencia.

"Rouva Tretheroe! Tähän aikaan? Mitä hän etsi?"

"Guyta!"

"Guyta? Mistä hän sai tietää Guyn olevan täällä?"

"Rouva Tretheroen ajuri oli nähnyt hänen tulevan tänne."

"No?" kysyi Harry hetken vaitiolon jälkeen. "Entäs sitten?"

"Minä sanoin, että Guy oli mennyt. Sitten hän lähti pois ja aika
kiireesti menikin, Harry!"

"Mitä?"

"Minusta tuntuu, että näiden odottamattomien käyntien takana on
jotakin. En tiedä mitä -- mutta varmasti jotakin. Rouva Tretheroe
tahtoi aivan vimmatusti tavata Guyta! Mutta -- minä en luota rouva
Tretheroeen. Hän on -- niin, en tiedä, mitä hän on! Oli miten oli --
menkäämme levolle."

Valencia meni levolle, mutta kesti kauan, ennenkuin hän vaipui uneen,
ja hänen uinahduksensa oli kevyttä ja rauhatonta. Hän heräsi vihdoin
äkkiä -- aamu alkoi jo hämärtää ja avoimista ikkunoista hänen korviinsa
tunkeutui huuhkajain huutoa -- pahaa ennustavia ja peloittavia ääniä
-- puiston takaisista metsistä. Jokin käsittämätön voima pakotti hänet
nousemaan ylös, hän veti syrjään ikkunaverhot ja katsoi ulos. Hänen
huoneensa oli itään; puiston ja matalan kukkularivin takana ja vieläkin
edempänä jylhän korven reunassa taivaanrannalla näkyi leveä punainen
vyö, joka laajeni verkalleen. Rastaat raksuttelivat jo pensaikoissa ja
leivonen kohosi ilmoille kotiniityltä.

Jostakin lähitienoolta kajahti äkkiä laukaus: kaiku vastasi kumeasti
synkistä metsistä. Valencia kummasteli parhaillaan, miksi joku heidän
metsänvartijoistaan oli lähtenyt liikkeelle niin varhain aamulla, kun
ovelta kuului kolkutusta, ovi aukeni ja Harry kurkisti sisään.

Silmäys hänen kasvoihinsa ilmaisi Valencialle, mitä hän oli tullut
kertomaan. Valencia astui kiireesti hänen luokseen silmissään äänetön
kysymys. Harry painoi päänsä alas vastaukseksi.

"Nukkuessaan", kuiskasi hän.



NELJÄS LUKU

Markenmoren notko


Noin kilometrin päässä koillista kohti Markenmoren kartanosta sijaitsi
pieni, kodikas, soma, vanha talo, jolla oli nimenä Puistikko. Sen
sivuitse kulki kapea notkopolku, joka erkani kylän valtamaantiestä
nousten kauempana kohoaville ylängöille; talon takana taas oli
metsiä ja pensaikkoja, jotka ulottuivat noiden ylänköjen juurelta
alempana aukeaville tasankomaille asti. Talon oli rakennuttanut 18.
vuosisadan keskivaiheilla viides parooni, sir Geoffrey Markenmore,
asunnoksi pehtoorilleen, ja kaikki pehtoorit olivat asustaneet siinä
viime vuosiin saakka, jolloin heidät siirrettiin mukavampaan taloon
keskelle kylää. Siitä lähtien Puistikko oli luovutettu vuokralle talon
aseman, hurmaavan näköalan takia puiston niityille ja merelle jokainen
tyyntä ja rauhaa rakastava ihminen olisi mielellään halunnut saada
sen. Nykyään sen isäntänä oli Samuel Fransemmery, keski-ikäinen mies,
ammatiltaan asianajaja, joka viettäessään kerran lomapäiviänsä näillä
seuduin sai tietää Puistikon olevan vuokrattavana ja löi heti kaupat
kiinni tehden kahdenkymmenenyhden vuoden vuokrasopimuksen. Fransemmery
oli tietysti vaaniskellut jo jonkun aikaa tätä paikkaa; vaikka hän
oli asianajaja (Middle Templen osaston), oli hän tuskin kertaakaan
elämässään laatinut syytekirjelmää eikä tuntenut erikoisempaa
mielenkiintoa lakia kohtaan. Hän ei myöskään ollut millään tavoin
riippuvainen siitä: hänen yksityisomaisuutensa oli hyvin suuri, niin
että hän saattoi siten tyydyttää täydelleen kaikki vaatimuksensa. Nuo
vaatimukset olivat vähäiset. Fransemmery kulutti päivänsä kirjojen
ja muinaisesineiden kokoamiseen, harjoitti vähäistä kukkaviljelyä
ihastuttavassa puutarhassaan ja teki pitkiä retkiä ympäristöön. Hän
harrasti hieman kasvitiedettä ja hieman geologiaa: aherrellessa milloin
mitäkin hänen aikansa kului hupaisasti -- ja rauhallisesti.

Ulkonaiselta olemukseltaan Fransemmery oli reipas pieni mies. Ollen
hiukan keskimittaa lyhyempi hänellä oli taipumusta prameiluun; monien
lyhytkasvuisten miesten tavoin hän piti vartalonsa hyvin ryhdikkäänä
ja ylpeili siitä, että viisikymmenvuotiaana hänen selkänsä oli
yhtä suora ja hartiansa yhtä tasasuhtaiset kuin ne olivat olleet
kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Hänen sileäksi ajellut kasvonsa
olivat pyöreät ja kukoistavat; hänen silmänsä säteilivät kirkkaasti
suurten, kultareunaisten silmälasien takaa; hänen hampaansa olivat
häikäisevän valkoiset ja tukkansa tuuhea, vaaleanruskea; karttaen
tunnontarkasti pienimpiäkin virheitä ulkoasussaan hän näytti aina
sellaiselta, kuten kyläläiset sanoivat, kuin hänet olisi juuri otettu
ulos hatturasiasta, millä he tarkoittivat sitä, että hän oli kaikin
puolin siistitty. Fransemmery henki tietysti ikuista nuoruutta ja
raikkautta: hän näytti nuortuvan kevät keväältä. Ihmiset puhuivat
ivallisesti tästä hänen nuorukaismaisesta käytöksestään, ja jos hän
väliin vaivautui selittämään sitä, niin hän toisti vain juhlallisesti
tuon vanhan sananlaskun: "Aamun virkku, illan torkku, se tapa talon
pitävi." Fransemmery oli mennyt levolle aina siitä lähtien, kun hän
saapui Puistikkoon ja alkoi viettää oikeata maalaiselämää, joka päivä
puoli kymmeneltä ja noussut samoihin aikoihin leivosten kanssa.

Tänä erikoisena aamuna hän oli liikkeellä yksiin aikoihin lintujen
kanssa; hän puuhaili todellakin nousua makuulta juuri samaan aikaan
kuin vajaan kilometrin päässä Markenmoren kartanossa Harry Markenmore
kertoi levollisesti sisarelleen Valencialle, että heidän isänsä oli
kuollut nukkuessaan. Fransemmery ei luonnollisesti tietänyt tästä
mitään; hänen ajatuksensa eivät askarrelleet kuolemassa, vaan elämässä.
Hänkin veti syrjään ikkunaverhonsa, näki punertavan aamuruskon ja kuuli
rastaiden raksuttelevan läheisissä puutarhoissa; hän tunsi kevään
tuoksua ja kaipasi ulos luonnonhelmaan. Hänellä oli tapana tehdä pitkä
kävelymatka joka aamu ennen aamiaista, jonka hän söi kello yhdeksältä;
hän aikoi tehdä sen tänäkin aamuna. Mutta ensin oli toimitettava yhtä
ja toista. Hänen palvelijansa eivät nousseet koskaan ennen kello
kuutta; Fransemmery suoriutui aina omin neuvoin. Hän oli tehnyt
nerokkaita keksintöjä, jotka säästivät työtä; hänen talossaan oli
joka hetki, päivät ja yöt läpeensä, kuumaa vettä saatavissa kaikissa
makuuhuoneissa. Fransemmery saattoi näin ollen ottaa kylpynsä ja saada
parranajovettä vain hanaa kiertämällä; lisäksi hänellä oli omassa
makuuhuoneessaan patenttikeitin, jolla hän valmisti teetä tai kahvia
muutamissa minuuteissa. Jo paljon ennen kuin hänen emännöitsijänsä,
sisäkkönsä ja eteispalvelijansa olivat avanneet silmänsä, hän kylpi,
ajoi partansa, pukeutui, hörppi määrättyyn aikaan hyvätuoksuisen
mokkakahvinsa ja pureskeli mureita korppuja. Täsmälleen kello kuusi,
yllään keikarimainen, harmaa puku ja jalassa komeat metsästyssaappaat,
vankasti varustautuneena kirpeää aamukastetta vastaan, hän laskeutui
alas portaita, sieppasi kouraansa saarnipuisen kepin eteishallista,
painoi takaa leveämmän hatun päähänsä ja lähti taivaltamaan ylängölle
Puistikon alueen poikki.

Fransemmery ohjasi askeleensa aluksi omalta korealta konnultaan,
pienen rehevän hedelmätarhan poikki -- sen hän oli itse istuttanut --
tielle, joka johti Markenmoresta kukkuloiden huipulle. Tämä oli niitä
Etelä-Englannille ominaisia polkuja, joita ani harvoin tapaa missään
muualla. Se kulki syvässä notkelmassa kahden korkean pengermän välitse;
kummankin pengermän harjalla oli yhtä korkea rivi orapihlajapensaita,
rautatammia ja seljapuita, joukossa runsaasti orjantappuroita,
kanervia ja kuusamia. Tie, epätasainen ja pyörien uurtama, sijaitsi
syvällä tämän rehevän kasvullisuuden alapuolella; talvisin se oli
tavallisesti pelkkää lokaa; kesäisin sillä oli pölyä nilkkoja myöten.
Mutta Fransemmery ei aikonut seurata notkotietä: hän laskeutui sille
pengermän vieruun pölkyistä laitettuja maalaisportaita myöten, käveli
syväuurteisen pohjan poikki ja alkoi nousta vastakkaiselle pengermälle
samanlaista askelikkoa myöten. Kavuttuaan porraspuiden päähän hän
lähti astelemaan kaitaa polkua pitkin, jonka molemmin puolin kasvoi
tiheitä laakeripensaita. Tämä polku johti hänet soman pikku puutarhan
aitaukselle, ja taempana puutarhassa näkyi hauska asuinrakennus,
Woodlandin huvila, rouva Braxfieldin olinpaikka. Ja siellä, pienehköllä
aukeamalla kasvitarhan laidassa, Fransemmery näki itse rouva
Braxfieldin ripottelemassa jyviä kanoilleen.

Fransemmery oli tuntenut rouva Braxfieldin muutamia vuosia. Hän oli
asustanut pariin kertaan Valtikka-majatalossa, ennenkuin asettui
elämään Puistikkoon. Siihen aikaan rouva Braxfield oli rouva Wrenne,
Peter Wrenne-vainajan leski. Hän oli näppärä, rivakka ja toimekas
nainen, jonka peukalo ei ollut keskellä kämmentä. Peter oli jättänyt
hänelle rahaa ja yhden lapsen -- Poppy-nimisen tytön, jonka jo
niihin aikoihin, jolloin hän kävi lyhyissä hameissa, voitiin odottaa
kehittyvän kaunottareksi, ja hyvin hän oli täyttänytkin tämän
odotuksen. Rouva Wrenne piti edelleen Valtikkaa ja kasasi rahaa
kokoon; ihmiset sanoivat, että hän aikoi koota Poppylle omaisuuden
-- ja Poppya kasvatettiin todellakin kuin ladyä, hänet lähetettiin
sisäoppilaitokseen ja niin edespäin. Mutta sitten rouva Wrenne vetäytyi
aivan odottamatta syrjään ammatistaan, vuokrasi Woodlandin huvilan ja
meni naimisiin Braxfieldin kanssa. Kukaan ei saanut koskaan tietää,
miksi hän näin teki; Braxfield eleli edelleen totuttuun tapaansa
Markenmoren kartanossa, ja, kun hän väliin kävi katsomassa puolisoaan,
tapahtui se iltapäivällä tai illalla tahi aivan sattumoisin viikon
lopulla, eikä hän viipynyt näillä käynneillään kuin tunnin tai pari.
Mutta, kuten naapurit sanoivat, Braxfieldkin vetäytyisi kerran syrjään,
luultavasti sir Anthonyn kuoltua -- ja sitten hän palaisi epäilemättä
kotiin Woodlandin huvilaan vaimonsa luo ainaiseksi.

Fransemmery silmäsi hyväksyvästi rouva Braxfieldia lähestyessään tätä
ja tämän tipuja. Hän ihaili rouva Braxfieldia. Ollen itse pieni mies
hän tunsi erikoista vetovoimaa vankkarakenteisia naisia kohtaan. Rouva
Braxfield oli iso, tukeva, muhkea nainen, noin neljänkymmenenseitsemän
ikäinen, mutta näytti vähintään viisi vuotta nuoremmalta -- hänen
ulkomuotonsa oli miellyttävä, hiuksensa ja hampaansa kauniit, poskensa
verevät ja silmänsä, joista pilkisti vielä hieman veitikkamaisuutta,
eloisat, älykkäät, vaaleanruskeat. Rouva Braxfield hymyili
Fransemmerylle, kun tämä kohotti leveälieristä, ruudullista hattuaan,
ja myös Fransemmery hymyili.

"Hyvää huomenta, rouva!" huudahti Fransemmery. "Ja vielä monia hyviä
huomenia! Niin, rouva Braxfield, me olemme kai ainoita järkeviä
ihmisiä näillä seuduin. Tässä me olemme, raikkaina ja punakkoina -- te
yhtä kauniina kuin päiväkin -- nauttien raikkaasta ilmasta ja näistä
maaseudun ihanista näköaloista ja sävelistä, samalla kun useimmat
naapurimme -- unohtaen tohtori Wattsin ja hänen pienen hyvän neuvonsa
-- kuorsaavat vielä vuoteillaan. Te olette viisas nainen, rouva!"

Rouva Braxfield naurahti, paljastaen valkoiset hampaansa ja saattaen
kuoppaisen leukansa nytkähtelemään.

"Noh, sen asian laita lienee niin ja näin, herra Fransemmery", vastasi
rouva Braxfield keimaillen. "Ehkäpä minäkin nukkuisin kuorsaten --
aina en silti kuorsaa, enpä vainkaan -- vuoteessani, jos voisin.
Te nousette aikaisin, koska pidätte siitä -- minä taas siksi, että
minulla on yhtä ja toista puuhattavaa. Jos minulla olisi kolme
voimakasta naispalvelijaa kuten teillä, en minä nousisi ylös aamuisin
kello viideltä, enkä vielä kuudeltakaan, sen vakuutan -- en vainkaan!
Nukkuisin mielelläni paljon myöhempään kuin saan."

"Siinä tapauksessa, rouva", sanoi Fransemmery, "minä tekisin niin
taikka näin. Joko hankkisin taloon rotevan palvelustytön tai vaatisin
neiti Poppya nousemaan ylös aikaisemmin kanoja ruokkimaan."

Rouva Braxfield heitti jyväntähteet vasustaan kananpojille ja siirtyi
lähemmäksi aitausta.

"Niinpä kyllä", sanoi hän. "Poppy ei ole ensinkään aamu-uninen eikä
haluton askarteluun. Mutta hän on poissa juuri nyt, vierailemassa
erään vanhan koulutoverinsa luona, niin että minä olen yksin. Muuten
minä toivoisin, herra Fransemmery, etten lainkaan olisi saanut tyttöä
vaivakseni -- niistä on enemmän huolta kuin hyötyä. Muuan naishenkilö
käy tietysti joka päivä täällä tekemässä karkeat työt -- kaikesta
muusta me selviydymme vallan hyvin Poppyn kanssa. Mutta en tiedä, miten
käy, kun Braxfield tulee tänne asustamaan -- miehen laita on toisin, ja
meidän täytyy kai ottaa palvelija tai pari, kun hän siirtyy tänne."

"Aikooko hän sitten siirtyä piankin?" kysyi Fransemmery, joka kuunteli
halukkaasti kyläjuoruja. "Saanut tarpeeksi palveluksesta, vai mitä?"

"Hän ei eroa niin kauan kuin sir Anthony elää", vastasi rouva Braxfield.

"Sikäli kuin olen kuullut ei hän eläne enää kauan", huomautti
Fransemmery. "Kun eilen aamulla käväisin kartanossa tiedustelemassa
hänen vointiaan, kuten teen joka päivä, kertoi Markenmoren neiti
minulle, että tohtorien lausuntojen mukaan hänen isänsä päivät voivat
päättyä millä hetkellä hyvänsä."

"Sir Anthony on hyvin vanha mies, herra Fransemmery", sanoi rouva
Braxfield. "Hän oli miltei kuudenkymmenen ikäinen mennessään toisiin
naimisiin. Mutta olkoonpa hänen elämänsä vielä pitkä tai lyhyt,
Braxfield pysyy hänen rinnallaan loppuun asti."

"Vanha uskollinen kunnon palvelija, se Braxfield", huomautti
Fransemmery. "Niin -- kun hän muuttaa tänne, niin aika hauskan pesänpä
olette hänelle valmistanutkin! Onnen poika -- hauska koti, hurmaava
ympäristö ja -- Etelä-Englannin kaunein nainen! Vai mitä, rouva?"

"Herra siunatkoon, herra Fransemmery, millainen imartelija te olette!"
sanoi rouva Braxfield naurahtaen itsetietoisesti. "Menkää tiehenne --
muuten puhutte minun pääni ympäri."

Fransemmery naurahti ja lähti pois. Hänellä oli tapana kiusoitella
ihmisiä ja hän nautti siitä suuresti; se piti häntä hyvällä tuulella.
Nyt hän oli aivan loistavassa vireessä ja alkoi vihellellä mennessään
Woodlandin huvilan ohi ja astellessaan sen takana kohoaville lakeille
kukkuloille. Mutta hän ei päässyt vielä pitkällekään keväisellä
nurmikolla, kun hänen vihellyksensä taukosi äkkiä. Noin sadan yardin
päässä hänen edessään, hieman vasemmalla leveästä ruohottuneesta
polusta, joka johti Markenmoren kartanosta Mitbourneen, kukkuloiden
toisella puolen sijaitsevaan kylään, oli syvänne, jota paikkakunnalla
nimitettiin Markenmoren notkelmaksi. Itse asiassa se oli jo aikoja
sitten hylätty liitukaivos, tavattoman lavea, mutta sen jälkeen kun
siellä oli lakattu työskentelemästä satakunta vuotta sitten, sen pohjan
olivat peittäneet kokonaan kanervat ja sinivattupensaat, joiden yllä
kasvoi tiheälti Skotlannin mäntyjä, ja paikka oli nyt yhtä yksinäistä
kuin villiäkin erämaata. Mutta tällä kertaa se ei ollut yksinäinen.
Muutaman Skotlannin männyn luona, aivan lähellä suurta kanervamätästä,
seisoskeli miehiä -- joista Fransemmery tunsi erään virkapuvustaan
heti Markenmoren kylän poliisiksi, toisen taas samettitakistaan sir
Anthony Markenmoren metsänvartijaksi; kolmas oli maatyöläinen, jonka
Fransemmery kohtasi usein aamulla, kun mies harppoi kukkuloiden poikki
työmaalleen kylään.

Mutta yksistään se, että Fransemmery näki nämä kolme miestä, ei
saattanut häntä keskeyttämään iloista vihellystään ja pidättämään
hengitystään. Hän tunsi nuo kolme miestä -- hän oli nähnyt heidät
monesti ennenkin. Mutta heidän liikahdellessaan hän äkkäsi, että heidän
jaloissaan lepäsi joku tuntematon. Tuo joku näytti olevan mies, se
makasi selällään, liikkumattomana, verhottuna jollakin vaatteella,
takilla tai vaipalla, joka oli huolellisesti vedetty liikkumattoman
olennon ylitse. Ja äkillinen tunne, jota Fransemmery tuskin käsitti,
saattoi hänet laskeutumaan notkelmaan, nyt varsin vakavana ja
vaiteliaana.

Kyläpoliisi, teräväkatseinen mies, joka kerran oli uskonut
Fransemmerylle, että hänellä oli kunnianhimoisia pyrkimyksiä ja että
hän aikoi sentähden kohota virkaurallaan, kiiruhti Fransemmeryä
vastaan. Hänen kasvoillaan oli paljonpuhuva ilme, ja hän pudisti hiukan
päätänsä kohottaessaan kätensä suippokärkisen lakkinsa reunaan.

"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyi Fransemmery hillityllä äänellä.
"Jotakin vialla?"

"Jotakin pahasti vialla, sir", vastasi poliisi. Hän astui lähemmäksi ja
kääntyi, viitaten peitettyyn ruumiiseen. "Siellä on kuollut herrasmies,
sir. Ammuttu läpi pään -- mutta en tiedä, sir, onko kysymyksessä
murha vai itsemurha. Luullakseni murha -- tavalla tai toisella, sillä
revolveria ei ole löydetty läheltä. Mutta murha on tehty revolverilla."

"Hyvä Jumala!" huudahti Fransemmery. "No mutta -- kuka hän on?"

Poliisi loi Fransemmeryyn terävän katseen.

"En tiedä, sir", vastasi hän. "Minä olen ollut täällä vasta kolme
vuotta, enkä niin ollen tietystikään tunne häntä. Mutta nuo toiset
kaksi, he tuntevat: Guy Markenmore, sir."

Fransemmery säpsähti.

"Mitä!" huudahti hän. "Sir Anthonyn vanhin poikako? Ettehän vain
tarkoittane häntä."

"Niin he sanovat, sir, ja he tuntevat hänet vallan hyvin", vastasi
poliisi. "Tuo kyntömies, Hobbs, löysi hänet. Hän riensi nopeasti
metsänvartijan majalle ja minun luokseni, ja me lähdimme tänne heti.
Mutta sitä ennen soitin puhelimella Selcasteriin, ja poliisipäällikkö
itse on tulossa tänne -- hänen ilmoitettiin lähtevän heti liikkeelle
lääkärin kanssa. Tulkaa katsomaan häntä, sir."

Fransemmery karkaisi luontonsa tätä ikävää tehtävää varten ja astui
lähemmäksi. Metsänvartija ja työläinen kohottivat lakkejaan; poliisi
veti syrjään vaipan, jonka työmies oli ottanut hartioiltaan ja
levittänyt kuolleen yli. Ja Fransemmery kumartui ihmetellen, mitä tämä
kaikki merkitsi.

Todellakin kuollut, ajatteli hän. Ja todella rauhallinen. Tyynet,
verettömät kasvot, joilla ei ollut hymyä eikä vihaista ilmettä -- vain
hienopiirteiset kulmakarvat hieman ryppyyn vetäytyneet, silmissä hieman
hämmästynyt katse. Muuten, niin hiljaa...

"Tässä on kai tapahtunut murha, sir", kuiskasi poliisi, "ja luoti on
ammuttu aivan läheltä. Katsokaas -- iho hänen ohimoillaan on hieman
kärventynyt. Ja --"

"Ne tulevat", sanoi metsänvartija äkkiä. "Niitä on pari kolme."

Fransemmery suoristautui ja katsoi kukkuloille. Rattaat, jotka kiitivät
eteenpäin hyvää vauhtia, lähenivät ruohottunutta polkua Selcasterista
käsin, jonka tuomiokirkon pitkä torni näkyi kukkuloiden ja vanhan
kaupungin välillä olevien metsien yli. Nopeasti nousevan auringon
paisteessa hän huomasi poliisikomisarion sinisen hopeakoristeisen
virkapuvun kimaltelevan, ja rattaat, joita ajoi poliisikersantti,
näyttivät olevan täynnä miehiä, kuten metsänvartija oli sanonut. Ja
tuossa tuokiossa ne huristivat ylös nurmikolle notkelman reunalle,
ja poliisikomisario, sotilaallisen näköinen, keski-ikäinen mies,
hypähti alas rattailta ja riensi kiireesti kahden muun miehen
seuraamana, joista toinen oli poliisilääkäri, toinen ilmeisesti etsivä,
skotlanninmäntyjen alla seisoskelevan pienen ryhmän luo. Hän nyökkäsi
herra Fransemmerylle, jonka kaikki tunsivat näillä main, ja kääntyi
tuikeana kyläpoliisin puoleen.

"Kuka löysi tämän miehen?" kysyi hän nopeasti.

Maatyöläinen astui esille ilmeisen vastahakoisesti.

"Minä, sir!" vastasi hän. "James Hobbs -- työssä herra Marrowilla."

"Milloin -- ja miten?" kysyi poliisikomisario.

"Noin tunti sitten, sir -- ehkä vähän enemmänkin", vastasi Hobbs.
"Menen tätä tietä joka aamu työhön. Katseeni osui häneen kulkiessani
tuolla kukkulalla, ja tulin alas vilkaisemaan häneen. Silloin näin,
että hän oli kuollut, ja sitten peitin hänet päällystakillani ja
juoksin kylään ilmoittamaan asiasta poliisille."

"Oliko hän kuollut, kun löysitte hänet?" kysyi komisario.

"Huomasin, että hän oli ihkasen kuollut, sir! Kosketin hänen kättään ja
kasvojaan -- ne olivat kylmät kuin kivi, kummatkin."

Komisario kääntyi poliisilääkärin puoleen, joka astui eteenpäin ja veti
viitan syrjään. Hän kumartui alas ja tarkasteli pikaisesti ruumista;
sitten hän nousi ja puhui päättävällä äänellä.

"Hän on ollut kuolleena, käsittääkseni, kaksi tai kolme tuntia -- ehkä
vähän kauemminkin", sanoi hän. "Ammuttu kuoliaaksi -- revolverilla
todennäköisesti."

"Onko löydetty mitään ampuma-asetta?" kysyi komisario kyläpoliisilta.

"Ei mitään, sir. Olen tutkinut tarkasti ympäristön. -- Täällä ei ole
mitään."

"Siis murha!" mutisi komisario. Hän astui lähemmäksi ja silmäili
tarkoin kuollutta. "Minusta näyttää, että hän on herra Guy Markenmore",
sanoi hän katsahtaen metsänvartijaan ja poliisiin. "Minä en ole koskaan
nähnyt häntä, ymmärrättehän -- hän oli poistunut täältä ennenkuin minä
tulin Selcasteriin."

"Hän on Guy Markenmore, epäilemättä", sanoi poliisilääkäri. "Minä
tunsin hänet vallan hyvin. Hän on muuttunut vain vähän. Tietysti tekin
tunsitte hänet", jatkoi hän katsoen metsänvartijaan. "Tunnetteko nyt
hänet?"

"Kyllä, tunnen hänet, sir", huudahti metsänvartija. "Hän on herra
Guy, ihan varmasti, hän se on! Minä tuntisin hänet vaikka missä --
miesparan!"

Poliisikomisario katseli ympärilleen. Hänen silmänsä sattuivat
Markenmoren kartanoon, joka kohosi jalaviensa ja pyökkiensä keskeltä
noin kilometrin päässä viettävän rinteen alla. Hän ravisti päätänsä.

"Tämä on ikävä juttu", mutisi hän. "Kuka ihmeessä on voinut hautoa
mielessään hänen murhaamistaan? Ollut poissa -- seitsemän vuotta, eikö
niin? No, hänet on korjattava pois, ja meidän täytyy ilmoittaa asiasta
heti ruumiintarkastajalle. Blick", jatkoi hän kääntyen etsivän puoleen,
"huolehtikaa te siitä. Lähettäkää noutamaan kylästä apua -- toimittakaa
ruumis kartanoon; tutkinto voidaan pitää siellä. Käskekää tuon Hobbsin
kiiruhtaa alas kylään -- lähettäkää Walshaw rattailla takaisin
Selcasteriin noutamaan lisää poliiseja -- ja tutkikaa perinpohjin
kaikki jäljet täällä ja niin edespäin. Tohtori, tahtoisitteko te jäädä
tänne hetkiseksi ja tulla heidän kanssaan kartanoon, kun he voivat
lähteä kuljettamaan häntä pois? -- Tietysti te haluatte toimittaa
tarkemman tutkimuksen. No niin -- meidän tehtäväksemme jää uutisen
ilmoittaminen perheelle. Herra Fransemmery, te kai tunnette heidät
kaikki tyyni -- lähtisittekö te minun mukaani? Surullinen tehtävä,
mutta joka tapauksessa täytettävä."

Fransemmery nyökkäsi ja lähti yhdessä poliisikomisarion kera nopein
askelin kukkuloiden poikki. Jonkun aikaa he kävelivät vaiteliaina;
komisario keskeytti hiljaisuuden.

"Sir Anthony kuuluu olevan kuoleman kielissä", sanoi hän. "Tämä -- oh,
mitä se on?"

Miehet pysähtyivät katsellen toisiinsa. Sitten, ymmärtäen kumpikin, he
kääntyivät äkisti laaksoon päin. Markenmoren kirkon tornista kuului
kellon mahtava, kaikuva kumahdus; hetkisen kuluttua kumahdus toistui.

"Kuolinkellot!" mutisi poliisikomisario. "Niin ollen -- sir Anthony
Markenmore on mennyt manan majoille!"



VIIDES LUKU

Syytettynä


Kuunnellen vastoin tahtoaankin kuolinkellojen yksitoikkoista soittoa
nuo kaksi miestä menivät notkotien poikki, jolla Fransemmery oli
käydä sipsutellut vasta tunti sitten hyvällä tuulella, saattamatta
aavistaakaan murhenäytelmää ja mielipahaa, ja suuntasivat kulkunsa
aurinkoisen puiston poikki Markenmoren kartanoon päin. Kotvan aikaa
kumpikin oli vaiti: molemmat askartelivat omissa ajatuksissaan. Mutta
äkkiä poliisikomisario kääntyi kumppaniinsa.

"Merkillistä, herra Fransemmery", sanoi hän, "että jos sir Anthony
on kuollut -- enkä minä epäile sitä lainkaan, sillä kylässä ei ole
ketään muuta, jolle tarvitsisi soittaa kuolinkelloja -- häntä ja hänen
vanhinta poikaansa on kohdannut kuolema samana aamuna! Ja nyt siirtyy
arvonimi kai herra Harry Markenmorelle -- tietysti."

Mutta Fransemmery oli ollut omissa aatoksissaan ja pudisti päätänsä.

"Kenties", vastasi hän ikäänkuin epäillen.

"Mitä?" sanoi poliisikomisario. "Mutta miksi kenties? Hän on sen lähin
perijä, eikö totta?"

"Kyllä", vastasi Fransemmery. "Guy Markenmore kuului jättäneen kotinsa
seitsemän vuotta sitten, eikä hän ole käväissyt siellä kertaakaan
sen jälkeen -- sen verran tiedän. On kuitenkin mahdollista, että Guy
Markenmore on näiden vuosien aikana mennyt naimisiin -- se on varsin
todennäköistä. Ja siinä tapauksessa, jos hänellä sattuisi olemaan
poika, arvonimi -- ja tilukset, sillä sivumennen sanoen olen kuullut,
että Markenmoren kartano on ehdoton perintötila -- joutuisivat hänen
pojalleen. Siitä on tietysti otettava selvä."

"Tässä on paljonkin selvitettävää", mutisi poliisikomisario. "En
olisi saattanut uneksiakaan, että Guy Markenmore murhattaisiin! Mutta
minkätähden? Nähtävästi hän on palannut vanhaan kotiinsa -- kutsuttu
kai katsomaan isäänsä -- ja sitten hänet löydettiin täältä kuoliaaksi
ammuttuna, aivan ensiksi tänä aamuna! Tämä antaa aimo lailla puuhailua.
Onneksi oli tuo Blick-miekkonen luonani Selcasterissa, kun sain kuulla
uutisen, ja minä hoputin hänet heti liikkeelle hotellistaan ja toin
tänne muassani."

"Kuka on Blick?" kysyi Fransemmery.

"Rikosasiain etsivä", vastasi komisario. "Nokkelimpia miehiä, mitä
New Scotland Yardin osastolla nykyisin on -- jo etsiväkomisario, ja
todennäköisesti hän kohoaa vieläkin korkeammalle. Hän on oleskellut
parisen päivää Selcasterissa tutkimassa erästä ryöstöjuttua, joka
on tuottanut meille aika paljon vaivaa -- nytpä minä jätänkin hänen
käsiinsä tämän asian. Siitä päättäen, mitä olen jo nähnyt omin silmin
-- ja mitä olen kuullut hänestä aikaisemmin -- hänellä on kaikki
vainukoiran ominaisuudet ollakseen ihminen."

"Luulenpa, että hän tulee tarvitsemaan niitä", huomautti Fransemmery.
"On varsin todennäköistä, että tämänaamuisen tihutyön taakse kätkeytyy
aivan poikkeuksellinen salaisuus, eikä tapahtumapaikalla ole nähtävästi
minkäänlaisia jälkiä. Mutta pian saanemme kuulla asiasta enemmän."

He kävelivät nyt ylös ajotietä, lähestyen kartanoa sen julkipuolelta;
tullessaan noin sadan metrin päähän pengermältä he näkivät pitkän
miehen ilmaantuvan pensaikkojen keskeltä, astuvan pääovelle ja menevän
sisään.

"En ihmettelisi, vaikka tuo mies olisi John Harborough
Greycloisterista, isosta kartanosta kylän toisella laidalla", sanoi
Fransemmery. "Kuulin emännöitsijältäni eilisiltana, että hän on
vihdoinkin tullut kotiin. Kuten Guy Markenmore, on hänkin ollut poissa
pitkän aikaa -- yhtä kauan kaiketi. Seitsemän vuotta -- metsästämässä,
ampumassa petoeläimiä, kaikilla maailmankolkilla. Minä en ole koskaan
tavannut häntä, ettekä kai tekään."

"Olen kuullut hänestä", vastasi poliisikomisario. "Hän on osakkaana
suuressa pankkiyhtiössä -- Harborough, Chettle ja Fairweather, eikö
niin?"

"Kyllä, mutta hän on passiivisena osakkaana", sanoi Fransemmery. "Hän
ei ole koskaan ottanut aktiivisesti osaa yhtiön liiketoimintaan. Hyvin
rikas mies, mikäli olen kuullut. No niin, täällä me nyt olemme -- mutta
toivon, että olisimme tulleet millä muulla asialla hyvänsä kuin tällä."

Markenmoren kartanon pääovi oli auki, ja sisällä eteishallissa kaksi
uutta tulokasta havaitsi pikku ryhmän -- pitkän miehen, jonka he olivat
juuri nähneet, sekä virkamieheltä näyttävän, vanhemmanpuoleisen miehen
ja Braxfieldin.

"Täällä on Chilford, sir Anthonyn asianajaja, jo täällä", kuiskasi
poliisikomisario astuessaan sisälle yhdessä Fransemmeryn kanssa
kursailematta. "Meidän olisi parasta ilmoittaa asiamme hänelle
ennenkuin annamme pojan ja tytön tietää siitä mitään. Onneksi en näe
heitä kumpaakaan täällä."

Eteishallissa olevat kolme miestä katselivat tarkasti poliisikomisarion
puolisotilaallista virkapukua, selvästi hämmästyneinä; vanhin miehistä
astui kiireesti lähemmäksi. Poliisikomisario loi häneen varoittavan
katseen ja alkoi puhua ensiksi.

"Ovatko nuoret jossakin lähettyvillä, Chilford?" kysyi hän. "Eivät?
Pyytäkää Braxfieldia ohjaamaan meidät johonkin huoneeseen pariksi
minuutiksi -- missä saamme olla yksin." Hän kumartui ja kuiskasi
asianajajan korvaan. "Muuan ikävä uutinen."

Chilford tuijotti ikäänkuin hän ei olisi käsittänyt toisen sanoja; hän
kuiskasi vuorostaan Braxfieldille; vanha isännöitsijä aukaisi erään
oven ja ohjasi seuran hämärään huoneeseen, erääseen niistä Markenmoren
kartanon monissa huoneista, joita harvoin käytettiin. Hän aikoi juuri
sulkea oven heidän jälkeensä, kun poliisikomisario kutsui hänet
takaisin.

"Älkää menkö, Braxfield", sanoi hän. "Tulkaa sisään, sulkekaa ovi.
Olenko oikeassa olettaessani, että teidän vanha herranne on kuollut?"
jatkoi hän viitaten isännöitsijää yhtymään seuraan. "Herra Fransemmery
ja minä kuulimme kuolinkellojen soittoa, minkä takia ajattelimme --"

"Sir Anthony kuoli nukkuessaan varhain tänä aamuna", vastasi Braxfield
murheellisena. "En voi sanoa tarkalleen mihin aikaan."

"No niin, minä haluaisin tehdä teille pari kysymystä, Braxfield",
jatkoi poliisikomisario. "Oliko herra Guy Markenmore täällä?"

"Täällä, sir? Isänsä kuollessako? Ei -- ei, hän ei ollut."

"Onko hän ollut täällä? Oliko hän täällä eilen?"

"Herra Guy Markenmore, sir -- sir Guy, kuten häntä nyt on nimitettävä,
puhuakseni vilpittömästi -- oli täällä eilisiltana. Hän viipyi täällä
vain hetkisen -- lähti pois puoli yhdentoista ajoissa, sir."

"Lähti, minne?"

"Sitä en voi tarkalleen sanoa, sir. Hänen oli määrä tavata joku näillä
tienoin, mutta en tiedä, kuka tuo henkilö oli. Hän aikoi, sir --
sir Guy -- nousta varhaiseen aamujunaan Mitbournessa matkustaakseen
Lontooseen."

Poliisikomisario katsahti Fransemmeryyn.

"Markenmoren notkelma on Mitbourneen vievän vuoripolun varrella",
kuiskasi hän sivuun. "Ettekö sitten ole nähnyt häntä tai kuullut
hänestä mitään sen jälkeen, kun hän lähti täältä kello puoli
yksitoista, Braxfield?" jatkoi hän kääntyen jälleen vanhaan
isännöitsijään päin. "Ette kuullut -- mitään?"

"Minäkö, sir? En, sir. En nähnyt enkä kuullut."

"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyi asianajaja äkkiä. "Onko jotakin
tapahtunut?"

"Parasta lienee, että kerron teille kaikki avoimesti", vastasi
poliisikomisario. Hän katsahti ovelle ja alensi ääntään. "En tahdo
pelästyttää nuoria", sanoi hän. "Teidän on ilmoitettava heille
varovaisesti, Chilford, koska te olette perheen asianajaja. Asian
laita on sellainen, että Guy Markenmoren ruumis on löydetty, tuolta
ylängöltä, paikasta, jota nimitetään Markenmoren notkelmaksi --"
Braxfield päästi tuskanhuudahduksen. Hänen tavallisesti punakat
kasvonsa kalpenivat.

"Ruumis!" huudahti hän. "Niin ollen --"

"Rohkeutta, ystäväni!" sanoi komisario. "Pysykää tyynenä! Niin -- hän
on kuollut ja minä pelkään -- todellakin -- ei ole epäilystäkään --
hänet on murhattu!"

Braxfield puhkesi kyyneliin. Mutta Fransemmery, tarttuen ystävällisesti
vanhaa miestä käsivarteen, talutti hänet syrjään erääseen
ikkunasyvennykseen rauhoitellen häntä. Tällä välin poliisikomisario
kertoi nopeasti aamuiset tapaukset Chilfordille ja Harboroughille.
Asianajajan vakavat kasvot kävivät entistäänkin vakavammiksi.

"Voitteko sanoa varmasti -- näkemänne perusteella -- että kysymyksessä
on murha?" kysäisi hän viimein.

"En epäile vähääkään", vakuutti poliisikomisario. "Murha! Meidän
on otettava tarkka selvä siitä, mitä hän toimi ja puuhaili puoli
yhdestätoista eilen illalla varhain tähän aamuun. Poliisilääkärin
lausunnon mukaan hänet on ammuttu kello neljän ajoissa. Mitä hän
teki -- missä hän oli -- tuona väliaikana? Te asutte Markenmoressa,
Chilford. Eikö niin?"

"Lähellä sitä", vastasi Chilford, "mutta hän ei käynyt luonani, jos
sitä ajattelette. En tietänyt, että hän oli käynyt täällä, ennenkuin
sain kuulla siitä vasta äsken."

"Minä oletan, ettei hän käynyt tapaamassa teitäkään, herra Harborough?"
kysyi poliisikomisario.

"Ei", sanoi Harborough. "Ei todellakaan."

"Minä luulin, että te kaiketi tunsitte toisenne ennenkuin hän lähti
matkoille", sanoi poliisikomisario. "No niin, tässä on paljon tehtävää,
Chilford; teidän pitäisi mennä kertomaan asiasta hänen veljelleen ja
sisarelleen ja valmistaa heitä. Hänen ruumiinsa tuodaan tänne -- tuossa
tuokiossa -- ja tutkinto pidetään täällä. Ilmoittakaa heille asia --
saakoot he tietää."

Chilford nyökkäsi ja poistui ääneti huoneesta. Braxfield tuli takaisin
kuivaten silmiänsä.

"Suonette anteeksi liikutukseni, herra", sanoi hän. "Olen palvellut
neljäkymmentä vuotta tässä perheessä, ymmärrättehän -- kuin omassani,
niin sanoakseni. Tulkaa vierashuoneeseen, herrat, tehkää hyvin - siellä
roihuaa iloinen valkea takassa; tätä huonetta ei käytetä milloinkaan,
ja täällä onkin liian kylmä."

Nuo kolme miestä seurasivat vanhaa isännöitsijää eteishallin poikki
samaan huoneeseen, jossa Harborough oli keskustellut Harryn ja
Valencian kanssa edellisenä iltana. Ja sinne saapuivat pian senjälkeen
veli ja sisarkin Chilfordin seurassa. Luotuaan vain yhden ainoan
silmäyksen heidän kasvoihinsa poliisikomisario kääntyi Fransemmeryn
puoleen, päästäen helpotuksen huokauksen.

"Hyvä!" kuiskasi hän. "Kylmiä kuin kurkut! He osaavat hallita
tunteitaan -- vanhan veren ja hyvän kasvatuksen varma tunnusmerkki, se!
Samaa lajia kuin tekin, Fransemmery, oikeata ainesta!"

Sitten hän huomasi selittävänsä tyynesti tapahtumia Harrylle ja
Valencialle, jotka kuuntelivat tarkkaavasti, käsittäen pienimmätkin
hänen mainitsemansa sivuseikat.

"Nyt", lopetti hän katsoen vuoroon kumpaankin, "on ensimmäisenä
tehtävänä ottaa selvä siitä, missä teidän veljenne oli kello puoli
yhdestätoista, jolloin hän lähti täältä, kuten isännöitsijänne kertoi
minulle, varhaiseen aamuun. Tiedättekö te jotakin?"

"En mitään", sanoi Harry. "Hän ei ilmoittanut meille mitään."

Mutta Valencia pudisti päätänsä.

"Ei aivan niinkään", sanoi hän. "Hän kertoi meille jotakin. Etkö
muista, Harry-juuri vähän ennen lähtöään?"

"Ei mitään varmaa", vastasi Harry. "Minä en saanut minkäänlaista varmaa
käsitystä."

"Mitä hän kertoi teille, neiti Markenmore?" tiedusteli poliisikomisario.

"Muistan kaikki", vastasi Valencia. "Hän sanoi, että hänen täytyi
mennä, koska hänen oli suoritettava jokin liikeasia lähistöllä. Hän
sanoi illallisen odottavan itseään siellä, mihin hän menisi. Mutta --
siinä oli kaikki."

"Ei viittaustakaan siitä, mihin hän aikoi mennä -- tai kenet hänen piti
tavata?"

"Ei vähintäkään!"

Seurue hajaantui senjälkeen pikku ryhmiin. Harborough ja Fransemmery
vetäytyivät erääseen huoneen nurkkaan, Chilford ja Harry toiseen;
poliisikomisario ja Valencia jäivät takan ääreen keskustellen matalalla
äänellä. Äkkiä ovi lennähti auki ja Braxfield, kyyneleet vielä
silmissä, ilmoitti puolittain kuiskaavalla äänellä:

"Rouva Tretheroe!"

Kaikki käännähtivät katsomaan, kun rouva Tretheroe -- joka ei ollut
unohtanut sopivaisuussääntöjä, vaan esiintyi muodinmukaisessa,
pikimustassa puvussa -- astui kiireesti huoneeseen ja riensi Valencian
luo. Vain eräs mies seurueessa kiinnitti huomiotaan paitsi rouva
Tretheroeen myös lähimpään kumppaniinsa: Fransemmery, samalla kun hän
loi hurmaavan kauniiseen rouva Tretheroeen nopean, ihailevan katseen,
teki tarkkanäköisenä sen havainnon, että John Harborough ei ainoastaan
säpsähtänyt nähdessään rouva Tretheroen, vaan myös kalpeni, punastui
sitten ja kalpeni uudestaan, puristaen yhteen lujat huulensa. Toinenkin
huoneessa olijoista näki kaiken tämän -- Valencia.

Mutta rouva Tretheroe ei nähnyt mitään -- tai ei ollut näkevinään.
Hän oli ilmeisesti kiihdyksissä; hänen poskensa hehkuivat tavallista
enemmän; hänen huulensa olivat hieman raollaan; hän näytti, ajatteli
ainakin kolme huoneessa olevista miehistä, tulleen pikemminkin
vastaanottamaan onnitteluja kuin esittämään surunvalitteluja. Mutta
lähestyessään Valenciaa hänen herkille kasvoilleen levisi sopiva säälin
ilme.

"Valencia-parkani!" sanoi hän hiljaisella, mielittelevällä äänellä.
"Isä-kultasi! -- tulin heti kohta, kun olin kuullut, ilmaisemaan
sinulle ja Harrylle, kuinka suruissani olen, ja katsomaan voisinko
tehdä mitään. Mutta -- odotittehan sitä, ettekö odottaneetkin? --
ja hän oli kovin vanha, todellakin. Ja toinen asia -- tietysti te
ilmoitatte heti sir Guylle -- mitä -- ihan totta, Valencia, näin Guyn
viime yönä senjälkeen -- sen jälkeen kun lähdin täältä, muistattehan
-- ja -- no niin, hän on muuttanut suunnitelmiaan, ja jos lähetätte
kirjeitä Lontooseen hänen antamallaan osoitteella, niin muutamiin
päiviin ne eivät saavu hänen käsiinsä. Mutta minä tiedän, mistä hänet
voidaan löytää -- mutta eikö olisi parasta, että sähköttäisitte hänelle
heti? Te tapaatte --"

Hän oli puhunut niin nopeasti, ettei Valencia eikä kukaan muukaan
voinut saada suunvuoroa. Mutta kun hän nyt veti käsilaukustaan esille
paperilappusen, huudahti Harry Markenmore kiihkeästi ja hieman
kiukkuisesti:

"Vaientakaa hänet, kuka hyvänsä! Kertokaa hänelle!"

Chilford siirtyi takan ääreen viitaten kädellään hillitsevästi.

"Rouva Tretheroe!" sanoi hän levollisesti. "Minä -- te ette tiedä
vielä, mitä on tapahtunut tänä aamuna. Kuulkaahan. Sir Anthony ei ole
ainoa, joka on kuollut -- hänen poikansakin on kuollut. Hän --"

"Pitäkää varanne!" huudahti Fransemmery seuraten tarkasti rouva
Tretheroeta. "Hän pyörtyy!"

Poliisikomisario ojensi kätensä, mutta rouva Tretheroe sysäsi sen
syrjään. Veri pakeni hänen huuliltaan; hänen silmänsä säihkyivät, kun
hän loi ne Chilfordiin.

"Kuollut?" sanoi hän kiivaasti. "Guy Markenmore! Kuollut! Se on
valhetta!"

"Ikävä kyllä se on ehdottomasti totta", lausui Chilford melkein
suuttuneena ja hieman ynseästi. "Guy Markenmore löydettiin kuolleena
tänä aamuna Mitbournen tien varrelta, eikä ole epäilystäkään, että
hänet on murhattu."

Rouva Tretheroe hengitti raskaasti ja lysähti isoa pöytää vasten, joka
täytti huoneen keskiosan. Nojaten raskaasti siihen hän kohotti käden
kaulalleen ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Hänen silmänsä,
joiden ilme muuttui hurjaksi ja epätoivoiseksi, siirtyivät kasvoista
toisiin; lopulta ne pysähtyivät Harboroughiin, joka katseli häntä
tarkasti. Ja päästäen sitten huudon, joka muistutti puoliksi kirkaisua,
hän nosti kätensä vielä korkeammalle osoittaen Harboroughiin.

"Murhattu?" sanoi hän. "Guy -- murhattu? Siinä tapauksessa -- siinä
tapauksessa -- tuossa on se mies, joka murhasi hänet! -- Tiedän sen!
Uskallatko sanoa, ettet murhannut, John Harborough! Sinä tiedät sen
tehneesi! Sinä uhkasit -- seitsemän vuotta sitten tappaa hänet milloin
hyvänsä ja missä hyvänsä hänet kohtaisit ensi kerran -- ja nyt -- nyt
sinä olet tehnyt sen! Guy? -- Kuollut? -- Minä -- voi, Jumalani --
minä -- minä lupasin -- viime yönä -- vasta joku tunti sitten -- mennä
-- mennä naimisiin hänen kanssaan! Meidän -- Valencia! -- meidän piti
mennä naimisiin heti!"

"Nyt hän pyörtyy todella!" mutisi Fransemmery. "Hyvä Jumala --
millaisia paljastuksia!"

Hän hypähti paikaltaan, kun rouva Tretheroe kaatui raskaasti lattialle,
voihkaisten vihlovasti; Chilfordin ja Valencian avulla hän sai viedyksi
hänet huoneesta ja lähetti Braxfieldin noutamaan emännöitsijää. Jättäen
tämän ja Valencian vaalimaan rouva Tretheroeta hän palasi Chilfordin
kanssa toisten luo. Poliisikomisario seisoi kädet selän takana nojaten
suurta uuninreunusta vasten; Harborough katseli häntä hyvin kalpeana
suoraan silmiin pöydän takaa; Harry Markenmore seisoi vähän syrjempänä
silmäillen epäilevästi toisesta toiseen.

"Törkeä -- mutta ehdottoman varma syytös, herra Harborough", puhui
poliisikomisario parhaillaan. "Hän ei näyttänyt epäröivän vähääkään
tehdessään sen!"

"Näittehän, että hän teki sen hyvin kiihtyneessä mielentilassa", sanoi
Harborough. "Ja -- syvästä -- surusta."

"Juuri sellaisina hetkinä -- olen tullut sen huomaamaan -- totuus
ilmaistaan ajattelematta", huomautti komisario kuivasti. "Mutta koska
hän puhui asiasta meidän kaikkien läsnäollessa, niin etteköhän antaisi
minulle jonkinlaista selitystä omasta puolestanne. Oletteko koskaan
lausunut sellaista uhkausta, josta hän puhui? -- Oletteko uhannut
tappaa Guy Markenmoren, milloin ja missä hyvänsä hänet ensi kerran
kohtaisitte?"

Chilford rykäisi kuivasti ja anteeksipyytävästi.

"Minä en ole herra Harboroughin asianajaja", sanoi hän, "mutta jos
olisin, niin neuvoisin häntä ehdottomasti jättämään vastaamatta tuohon
kysymykseen, herra komisario. Käsitättehän."

"Tämä ei ole lakitupa", tiuskasi poliisikomisario. "Tämä on
yksityiskeskustelu kunnon miesten kesken. Koska rouva Tretheroe puhui
meidän kuultemme, on herra Harboroughillakin oikeus sanoa sanottavansa
meidän kuultemme."

"Minä kerron!" huudahti Harborough äkkiä. "Minä lausuin sellaisen
uhkauksen -- vuosia sitten. Tein sen hyvin kiihtyneessä mielentilassa
-- niin kiihtyneessä kuin vain saattaa ajatella, mutta -- se on
kokonaan hälvennyt, jo kauan sitten -- tarkoitan suuttumuksen tunne
-- kaikki sellainen -- on kuollut minussa. Jos olisin kohdannut Guy
Markenmoren nyt -- tai milloin hyvänsä viimeisten neljän, viiden vuoden
aikana -- olisin paiskannut hänelle kättä."

"Hyvä!" sanoi poliisikomisario. Hän viittasi Harryyn ja katsoi
Harboroughiin. "Hänen -- ja hänen sisarensa mieliksi", jatkoi hän,
"sanokaapa minulle -- milloin näitte viimeksi Guy Markenmoren?"

Harborough katsahti Harryyn. Juuri tällöin Valencia palasi huoneeseen.
Harborough kääntyi häneen.

"Minä sanon teille", virkkoi hän tyynesti. "En ole nähnyt Guy
Markenmoren kasvoja kertaakaan seitsemään vuoteen. En tiedä mitään
hänen kuolemansa yhteydessä olevista seikoista -- en mitään!"

Poliisikomisario nyökkäsi; toiset eivät tehneet minkäänlaisia
huomautuksia. Mutta Valencia katseli Harboroughia tarkasti hetkisen;
hänkin katseli Valenciaa; Fransemmerystä, jonka silmät seurasivat
heitä valppaasti, näytti siltä kuin he olisivat vaihtaneet keskenään
yhteisymmärrystä puhuvan katseen. Sitten Valencia meni veljensä luo,
tarttui hänen käsivarteensa ja kääntyi komisarion puoleen.

"Eikö ole ryhdyttävä toimeen -- valmistuspuuhiin?" kysyi hän.
"Sanokaahan, mitä olisi tehtävä?"

Poliisikomisario poistui veljen ja sisaren kanssa; Harboroughkin
lähti pois virkkamatta enää sanaakaan, Chilford ja Fransemmery jäivät
kahden kesken. He astuivat senjälkeen pengermälle ja alkoivat kävellä
edestakaisin, aluksi vaiteliaina.

"Minusta tuntuu", sanoi Fransemmery vihdoin, "että kaikki se, mitä
kuulimme juuri rouva Tretheroelta, on alkujaan yhteydessä jonkun vanhan
rakkausjutun kanssa. Harborough ja Guy Markenmore olivat kai ennen
kilpakosijoita, vai mitä?"

"Sen tietävät kaikki, rakas ystäväiseni!" vastasi Chilford. "Kun
rouva Tretheroe oli Veronica Leighton -- hänen isänsä oli Markenmoren
pastori, muistattehan -- hän oli innokas ja parantumaton keimailija,
ja koko liuta nuoria miehiä liehui aina hänen ympärillään. Mutta nämä
kaksi veivät voiton kaikista, ja minusta on aina tuntunut siltä, että
vain hänen vaikutuksestaan ja hänen tähtensä he molemmat lähtivät
aikanaan kotoansa. Hän ei myöskään mennyt naimisiin eversti Tretheroen
kanssa ärsytyshalusta tai tämän rahojen takia -- rahojen, sanon minä.
Noiden tapausten takana on jotakin salaperäistä -- jotakin merkillisen
salaperäistä, josta ei vielä ole päästy selville."

"Ja nyt on sattunut uusi salaperäinen tapaus!" sanoi Fransemmery. "Ja
rouva Tretheroe näyttää sekaantuneen siihenkin."

"Epäilemättä!" huomautti asianajaja naurahtaen kuivasti. "Vasta nyt hän
ilmaisee vanhoja asioita. Mutta Guy Markenmore oli hänen kanssaan viime
yönä. No niin, missä ja kuinka kauan?"

Fransemmery ei vastannut mitään. Hän oli kiinnittänyt katseensa
johonkin ja kohotti kätensä viitaten erääseen näkyyn. Miehet, jotka
kuljettivat Guy Markenmoren ruumista, ilmaantuivat juuri näkyviin
metsän reunasta.



KUUDES LUKU

Valamiesoikeus istuu


Kaksi päivää myöhemmin Fransemmery, joka oli kutsuttu täyttämään
valamiehen velvollisuutta tuossa vanhanaikaisessa laitoksessa,
ruumintarkastus-oikeudessa, toimi "kahdentoista rehellisen kunnon
miehen" esimiehenä Markenmoren kartanon vanhassa ruokasalissa. Tämä
kunnioitusta herättävä huone oli varta vasten järjestetty ja kalustettu
tätä tilaisuutta varten; Braxfield teki murheellisena havainnon, että
sitä käytettiin nyt ensi kertaa sen upean juhlapäivällisen jälkeen,
jonka sir Anthony oli antanut ystävilleen ja naapureilleen Guyn
tullessa täysi-ikäiseksi.

Se oli suunnattoman suuri huone: aatelinen jo ulkoasultaan, ja aikanaan
siellä oli sattunut monta iloista ja merkillistä kohtausta. Mutta
koskaan, kartanon rakennuttajan, erään Markenmoren kuolleen esi-isän
aikojen jälkeen, ei se ollut ollut niin täynnänsä eriarvoista väkeä
kuin tänä kirkkaana kevätaamuna. Siellä olivat valamiehet, poliisi
ja todistajat; siellä oli Chilford perhettä edustamassa ja toinen
asianajaja, joka edusti Harboroughia; siellä oli lontoolainen lakimies
poliisiviranomaisten puolesta oikeudenkäyntiä seuraamassa; siellä
oli kaikenlaisia virkailijoita; siellä oli paikallisen sanomalehden
reporttereita ja pari kolme Lontoon lehtien erikoisedustajaa. Mutta
kaikki nämä hukkuivat kokonaan kuuntelijain sankkaan parveen --
kyläläisiin, kreivikunnan aatelisiin, läheltä ja kaukaa kertyneeseen
kansaan. Markenmoren jutusta, tuumiskeli Fransemmery korjaillessaan
kultakehyksisiä silmälasejaan ja katsellessaan ympärilleen, uhkasi
tulla oikein kuuluisa.

Fransemmery saattoi todellakin tällä hetkellä sanoa, että hän ja hänen
valamiestoverinsa olivat saapuneet tähän tärkeään tutkintotilaisuuteen
rehellisinä, ennakkoluulottomina, asiaan lähemmin perehtymättöminä.
Niiden kahden vuorokauden aikana, jotka olivat kuluneet Guy Markenmoren
ruumiin löytämisestä, ei rahvaan keskuuteen ollut levinnyt mitään
enempiä tietoja. Paljon oli tapahtunut. Tähän tavallisesti hiljaiseen
kylään oli tuotu melkoisia poliisivoimia; ne olivat tutkineet maat ja
mannut ja rikospaikan koko lähimmän ympäristön. Blick oli toimittanut
parin, kolmen alemman apulaisensa kanssa tarkastuksia kaikkialla
lähistössä; Markenmoren ympäristössä oli tuskin ainoatakaan sielua,
jolta ei olisi koetettu hankkia tietoja.

Mutta kaikesta siitä, mitä näiden tutkimusten kautta oli saatu
selville, eivät niiden toimittajat olleet hiiskuneet halaistua
sanaakaan, ja poliisia lukuunottamatta ei isossa ruokasalissa, joka nyt
oli muutettu oikeussaliksi, ollut yhtään ihmistä, joka olisi saattanut
edes aavistaakaan, mitä paljastuksia oli odotettavissa. Mutta eräs asia
tiedettiin. Rouva Tretheroe ei ollut tyytynyt siihen syytökseensä,
jonka hän teki John Harboroughia vastaan veljen, sisaren ja muiden
vierashuoneeseen kokoontuneiden henkilöiden läsnäollessa. Hän oli
syyttänyt Harboroughia uudestaan -- pastorille, kyläläisille ja muille;
yleisesti tiedettiin jo varsin hyvin, että rouva Tretheroe uskoi
lujasti Harboroughin tappaneen Guy Markenmoren. Rouva Tretheroe herätti
sentähden luonnollisesti suurta huomiota istuessaan lähellä huoneen
keskelle asetettua suurta pöytää, puettuna hieman teatterimaisesti
synkkään surupukuun. Hän ei ollut yksin; vaikka hänen vieraansa olivat
kadonneet samana päivänä, jona murhenäytelmä tapahtui, jäi pari ystävää
hänen luokseen; toinen näistä oli rouva Hamilton, keski-ikäinen hieno
nainen; toinen taas parooni von Eckhardstein, muhkea, nuorekas,
viisikymmenvuotias mies, jonka sanottiin olevan Euroopan etevimpiä
rahamiehiä. He istuivat rouva Tretheroen vieressä; vähän kauempana
istui Harborough, vakavana ja tyynenä, asianajajansa Walkinshawin
rinnalla.

Fransemmery ja hänen yksitoista kumppaniaan suorittivat automaattisesti
tavanmukaiset, ikävät alkuvalmistelut ja täyttivät kaamean
velvollisuutensa; tarkastivat kuolleen ruumiin ja kuuntelivat
kunnioittavasti tutkintotuomarin alkuhuomautuksia, käsittäen koko ajan,
että tämä kuului vanhoihin tapoihin -- päähuomio oli kiinnitettävä
todistajain lausuntoihin. Mutta tutkintotuomari lopetti huomautuksensa
aivan odottamatta, ja valamiehet ja kuulijakunta istuutui paikoilleen
seuratakseen itse asian käsittelyä -- kuunnellakseen, mitä selityksiä
annettaisiin, tavalla tai toisella, päivän polttavan kysymyksen
valaisemiseksi: Kuka surmasi Guy Markenmoren?

Tutkinnon ensi asteilla ei ilmennyt paljoakaan uutta tai
mielenkiintoista. Harry Markenmore totesi, että ruumis oli hänen
vanhempi veljensä Guy, joka, sanoi hän, oli kolmenkymmenenviiden vuoden
vanha. Hän ei tietänyt, oliko Guy naimisissa vai ei. Guy oli lähtenyt
Markenmoren kartanosta seitsemän vuotta sitten, eikä kotiväki ollut
nähnyt tai kuullut hänestä mitään senjälkeen, ennenkuin vasta murhan
edellisenä iltana, jolloin hän oli saapunut kotiin odottamatta. Harry
kuvaili yksityiskohtaisesti lyhyttä vierailua ja lausui, että hänen
veljensä oli poistunut kartanosta noin puoli yhdentoista aikaan. Hän
oli puhunut sovitusta kohtauksesta lähistöllä ja maininnut, että
illallinen odotti häntä siellä, niihin hän aikoi mennä. Harry ei
sanonut tietävänsä vähääkään, minne Guy oli sitten mennyt. Hän ei
palannut Markenmoren kartanoon -- kukaan ei ollut nähnyt häntä siellä
ennenkuin vasta seuraavana aamuna, jolloin hänen ruumiinsa tuotiin
sinne.

Hobbs, maatyöläinen, selitti, miten hän oli löytänyt kuolleen miehen,
jonka hän tunsi heti, ja kuvaili yksityiskohtaisesti, mitä oli tehnyt
avun hankkimiseksi. Hän ei ollut tavannut ketään tässä osassa ylänköä
eikä huomannut mitään epäilyttävää murhapaikan lähettyvillä.

Kyläpoliisi kertoi Markenmoren notkelman seutuvilla tehdyistä
tutkimuksista: siellä ei ollut merkkiäkään, joka olisi viitannut
kamppailuun, eikä siellä ollut jalanjälkiäkään -- ruohikko oli niillä
tienoin, sanoi hän, hyvin pitkää, rehevää ja hyvin joustavaa; vaikka
hiljan ei ollut satanutkaan, ei perinpohjaisimmankaan tarkastuksen
avulla voitu löytää mitään jälkiä. Minkäänlaista asettakaan ei ollut
tavattu tapahtumapaikan läheltä eikä viereisestä viidakosta. Tämä
todistaja selosti myös niitä tuloksia, joita kuolleen vaatteiden
tutkiminen oli antanut, mikä toimitettiin sen jälkeen, kun ruumis
oli kuljetettu kartanoon. Hänen taskuissaan oli melkoinen summa
paperi-, kulta- ja hopearahaa. Niissä oli kultakello, kellonperät ja
medaljonki. Vielä oli kolme sormusta -- kaksi jalokivillä varustettua,
lisäksi useita pikku esineitä -- hopeinen sikaarikotelo, hopeinen
tulitikkurasia ja muuta sellaista ja lopuksi kaksi muistikirjaa. Kaikki
nämä esineet olivat nyt poliisin hallussa. Hän vakuutti varmasti, että
kun edellinen todistaja oli hakenut hänet notkelmaan, ei ruumiiseen
ollut kajottu millään tavoin ja ettei vaatteisiin eikä muihin hänen
juuri mainitsemiinsa esineisiin ollut koskettu. Näiden tosiasioiden
ja sen lisäseikan nojalla, että kuolleella oli taskussaan suuri summa
rahaa, hän oli heti saanut sen vaikutelman, ettei murhaa ollut tehty
ryöstötarkoituksessa.

Poliisilääkärin todistus oli mielenkiintoisempi. Noin kahtakymmentä
minuuttia vailla seitsemän, kertoi hän, oli hän saapunut yhdessä
poliisikomisarion ja etsiväkomisario Blickin kanssa Markenmoren
notkelmaan. Hän havaitsi heti, että Guy Markenmore oli ammuttu
kuoliaaksi, ja hänestä näytti siltä, että hänet oli ammuttu kaksi tai
kolme tuntia aikaisemmin -- paremmin kolme kuin kaksi tuntia. Hän ei
ollut muuttanut mielipidettään -- hän määrittelisi kuoleman todellisen
ajan noin kello neljäksi. Kuolema oli tapahtunut silmänräpäyksessä.
Kuoleman jälkeen toimitetussa tarkastuksessa hän oli todennut, että
kuula -- joka oli nyt esillä -- oli ammuttu aivan läheltä revolverista;
se oli tunkeutunut päähän oikeasta ohimosta, lävistänyt aivot viistoon
alaspäin ja pysähtynyt lopulta lihaksiin vähän vasemman korvan
alapuolelle.

"Tämä vamma", lausui tutkintotuomari, "on saattanut syntyä oman käden
kautta?"

"Tietysti", vastasi todistaja.

"Mutta siinä tapauksessa ase olisi pitänyt löytää aivan läheltä?"

"Siinä tapauksessa minä olisin odottanut näkeväni kuolleen puristavan
vielä asetta kädessään. Sellaisissa tapauksissa on todennäköistä, että
henkilö, joka ampuu itsensä, pitää laukaistessaan lujasti revolverista,
ja hänen sormiensa ote kiristyy kuolinkamppailussa."

"Kun paikalta ei löydetty revolveria, niin teittekö sen johtopäätöksen,
että tässä on esillä murha?"

"Kyllä -- murha!"

"Oletteko tehnyt mitään johtopäätöksiä siitä, miten se on suoritettu?"

"Kyllä, olen tehnyt. Ensiksikin voimme olettaa, että murhaaja ja hänen
uhrinsa kävelivät rinnakkain, luultavasti syventyneinä innokkaaseen
keskusteluun, uhri vasemmalla puolella. Minä arvelen, että murhaaja
kohotti äkkiä rintansa yli oikean kätensä, jossa oli revolveri, ja
ampui uhrinsa ihan vierestä, ilman että tämä saattoi aavistaa vähääkään
joutuvansa hyökkäyksen alaiseksi. Revolveri on varmaan painettu
ihan lähelle ohimoa -- iho ja hipiäkarvat sen seutuvilla olivat
kärventyneet."

Tutkintotuomari kääntyi valamiehistön puoleen.

"Aurinko nousee nykyään noin kymmentä vaille viisi", huomautti hän.
"Kello neljältä on niin muodoin jo aivan valoisaa. Tämä on tärkeä
kohta, arvoisat herrat. Painakaa se mieleenne siihen katsoen, mitä
juuri olette kuulleet."

Kellään asianajajista ei ollut esitettävänä mitään kysymyksiä
poliisilääkärille. Tämä istuutui, ja puheenjohtaja alkoi keskustella
kuiskaillen erään kirjurinsa kanssa. Sitten tuli hetki, jota
oikeussalin täyteinen ihmisjoukko oli odottanut kiihkoaan hilliten.

"Rouva Veronica Tretheroe!"

Rouva Tretheroe nousi seisoalleen ystäviensä keskeltä ja käveli
verkkaisesti todistajain aitaukseen. Ilmeisesti hyvin valmistettuna,
mitä hänen oli tehtävä, hän veti hansikkaan oikeasta kädestään ja
sysäsi kasvoiltaan tiheän huntunsa. Ottaen raamatun paljaaseen käteensä
hän vannoi todistajanvalan hiljaisella äänellä ja käänsi hyvin kalpeat,
mutta täysin hillityt kasvonsa puheenjohtajaan, joka kumartui häneen
päin myötätuntoinen ja miettivä ilme silmissään. Kuolemanhiljaisuuden
vallitessa puheenjohtaja teki alustavat kysymyksensä.

"Rouva Tretheroe, te kai tunsitte Guy Markenmore-vainajan?"

"Kyllä."

"Tunsitteko hänet hyvin, niin sanoaksemme?"

"Kyllä -- varsin hyvin -- kerran!"

"Kuinka kauan olette tuntenut hänet?"

"Minä tunsin hänet siitä ajasta asti, kun isäni tuli Markenmoreen,
tämän kunnan pastoriksi, jolloin minä olin seitsemäntoista-,
kahdeksantoistavuotias tyttö, aina siihen saakka, kun Guy lähti tästä
kartanosta, noin seitsemän vuotta sitten."

"Kuinka vanha olitte silloin, rouva Tretheroe?"

"Kaksikymmentäkaksi."

"Teidän tuttavuutenne siihen aikaan kesti niinmuodoin noin neljä tai
viisi vuotta?"

"Suunnilleen niin kauan."

"Te olitte silloin neiti Veronica Leighton?"

"Kyllä."

"Te kai menitte naimisiin eversti Tretheroe-vainajan kanssa heti sen
jälkeen, kun Guy Markenmore oli lähtenyt kotoaan -- seitsemän vuotta
sitten?"

"Kyllä."

"Ja seurasitte miestänne Intiaan?"

"Seurasin."

"Oletteko vasta äskettäin palannut Intiasta -- missä eversti Tretheroe,
tietääkseni, kuoli viime vuonna?"

"Aivan äskettäin."

Tutkintotuomari kumartui hieman pöytänsä yli -- varma merkki siitä,
ajatteli Fransemmery, että hänen seuraavat kysymyksensä siirtyisivät
aivan erityisten seikkojen alalle.

"No niin, rouva Tretheroe, ettekö nähnyt Guy Markenmorea kertaakaan
noiden seitsemän vuoden aikana?"

"En kertaakaan!"

"Ettekö koskaan saanut häneltä mitään tietoja?"

"En koskaan -- enkä hänestä!"

"Seitsemään vuoteen ette siis ole nähnyt, ette kuullut ettekä saanut
häneltä mitään tietoja. Milloin näitte hänet jälleen viimeksi?"

"Myöhään maanantai-iltana -- kaksi -- tai kolme -- päivää sitten."

"Kohtasitteko hänet -- ensi kerran seitsemään vuoteen?"

"Kyllä, ensi kerran seitsemään vuoteen."

"Mutta sanokaahan minulle, rouva Tretheroe, miten tämä kohtaus
tapahtui?"

Rouva Tretheroe laski ristiinpannut kätensä todistajain aition
kaiteelle ja silmäili vuoroin tutkintotuomariin, vuoroin kahteentoista
valamieheen. Nyt oli väri palannut hänen kasvoilleen; hänen silmänsä
säkenöivät; hän näytti alkavan tuntea aivan erikoista mielenkiintoa
oikeudenkäyntiä kohtaan.

"Seuraavalla tavalla", sanoi hän tyynellä, selvällä äänellä.
"Maanantai-iltana päivällisen jälkeen satuin antamaan joitakin
määräyksiä ajurilleni, Burtonille. Valmistautuessaan lähtemään hän
mainitsi nähneensä vastikään Guy Markenmoren; hän oli nähnyt tämän,
kertoi hän, menevän kartanoon. Minä ajattelin, että Burton oli varmaan
erehtynyt, mutta hän ei antanut perään -- luonnollisesti tiesin, että
hän oli tuntenut Guyn lapsuudesta asti. Sitten --"

Tässä rouva Tretheroe pysähtyi ja alkoi naputella sormillaan edessään
olevalle kaiteelle; hän katseli oikeuden puheenjohtajaa ja valamiehiä
hieman hämmentynyt ilme kasvoillaan.

"Mitä tapahtui sitten, olkaa hyvä?" kysyi puheenjohtaja virallisella
äänellä.

"Nähkääs -- minä halusin tavata Guyta!" jatkoi rouva Tretheroe
äkkiä. "Niinpä -- ei aivan heti, vaan hetken päästä -- noin puoli
yhdentoista aikaan kai -- heitin vaipan päivällispukuni ylle ja riensin
puiston poikki kartanoon -- siellä on polku, oikotie. Tulin tänne --
tapasin Braxfieldin, isännöitsijän, ja Valencia Markenmoren. Kerroin
Valencialle kuulleeni, että Guy oli tullut kotiin. Hän sanoi Guyn
lähteneen. Silloin ajattelin, että kuultuaan minun asuvan Dower-talossa
hän ehkä tulee sinne tapaamaan minua, ja niin poistuin arvellen, että
kenties tapaan hänet odottamassa minua."

"Tapasitteko hänet?"

"En -- mutta -- kohtasin hänet. Hän oli käynyt asunnossani. Kohtasin
hänet portilla."

"Mitä tapahtui sitten?"

"Hän palasi kanssani asuntooni."

"Eikö teillä ollut juuri silloin vieraita, rouva Tretheroe?"

"Kyllä."

"Oliko useitakin?"

"Kahdeksan kaikkiaan."

"Esitittekö Guy Markenmoren vieraillenne tultuanne sisälle hänen
kanssaan?"

"En, en esittänyt. He pelasivat juuri silloin bridgeä, jotkut heistä --
jotkut taas pelasivat biljardia. Hän ei nähnyt ketään heistä."

"Mihin te veitte hänet talossanne?"

"Menimme arkihuoneeseeni."

Oikeuden puheenjohtaja nojautui vieläkin enemmän eteenpäin.

"Olemme kuulleet -- sir Harry Markenmorelta -- hänen veljensä puhuneen
sopimuksesta, jota selvittämään hän kiirehti kartanosta. No niin --
olitteko te hänen kanssaan liikeasioissa?"

"En -- en todellakaan!"

"Mainitsiko hän mistään sopimuksesta teille?"

"Kyllä -- hän sanoi vain, että hänen oli sovittava siitä -- lähistöllä."

"Lähistölläkö? Eikö hän sanonut kenen kanssa tai missä?"

"Ei, hän ei sanonut. Hän mainitsi asiasta vain ohimennen. Minä en
kysellyt häneltä siitä."

"Entä -- kuinka kauan hän oli teidän luonanne Dower-talossa?"

Rouva Tretheroe epäröi, vaikkakaan ei ilmeisesti epävarmuuden takia.

"Tämä kysymys on erittäin tärkeä", sanoi puheenjohtaja.

"No niin, hän oli luonani neljännestä vaille kahteentoista", vastasi
rouva Tretheroe.

"Hän oli siis teidän seurassanne tunnin verran?"

"Tunnin verran -- niin."

"Yksinkö -- koko ajan?"

"Niin juuri."

"Näkikö kukaan vieraistanne - tai palvelijoistanne -- hänen tulevan tai
menevän?"

"Kukaan ei nähnyt häntä. Tulimme taloon sivuovesta, jonka avain on aina
minun huostassani. Menimme suoraa päätä arkihuoneeseeni. Johdatin hänet
ulos samaa tietä. Ei -- kukaan ei nähnyt häntä."

"Te johdatitte Guy Markenmoren ulos talostanne, te itse, neljännestä
vaille kaksitoista. Huomasitteko, mitä tietä hän lähti?"

"Kyllä. Minä näet menin hänen kanssaan pihatietä portille asti. Hän
lähti valtamaantietä kylään päin."

"Ettekä sen jälkeen ole nähnyt häntä enää?"

Rouva Tretheroe pudisti päätänsä ja hänen ympärillään olevat luulivat
jo, että hän puhkeisi kyyneliin. Mutta äkkiä hän hillitsi itsensä ja
hänen silmissään oli miltei uhkaava ilme, kun hän vastasi viimeksi
esitettyyn kysymykseen.

"Minä en nähnyt häntä enää -- kunnes näin hänet vasta eilen kuolleena
-- murhattuna!"

Tutkintotuomari vetäytyi tuolillaan taaksepäin: hän oli nähtävästi
saanut tietää sen, mitä hän erikoisesti halusikin; sen katseen
tarkoituksena, jonka hän loi valamiehiin, oli ilmeisesti muistuttaa
heille, että nyt he tiesivät Guy Markenmoren olleen puoli yhdestätoista
neljännestä vaille kahteentoista kuolemansa edellisenä iltana yksin
rouva Tretheroen kanssa tämän kotona kenenkään tietämättä. Valamiehistä
hän kääntyi asianajajiin, jotka istuivat hänen korokkeensa alapuolella
olevan pöydän ääressä. Se asianajaja, joka oli saanut tietoja
poliisivirkailijoilta, nousi hitaasti pystyyn ja kääntyi todistajaan
päin.

"On kai aivan yleisesti tunnettua, rouva Tretheroe", sanoi hän
lempeällä, puolittain anteeksianovalla äänellä, "että teillä oli ennen
naimisiin menoanne miesvainajanne kanssa monia kosijoita".

"Kyllä!" vastasi rouva Tretheroe viipymättä. "Mutta -- en kuitenkaan
käsitä, mitä te tarkoitatte sanoessanne yleisesti tunnettua. Minulla
oli -- aivan varmasti."

"Kuuluiko Guy Markenmore heihin!"

"Kyllä."

"Nauttiko hän erikoista suosiota?"

"Noh -- kyllä, luulenpa niin."

"Eikö itse asiassa ollut yhteen aikaan jo puhetta teidän
naimisiinmenostanne?"

"Me olimme hyvin mieltyneet toisiimme."

"Siirtykäämme tästä asiasta hetkiseksi -- siitä ei tullut silloin
mitään. Te menitte naimisiin eversti Tretheroen kanssa. Mutta, saanen
otaksua, teidän -- teidän vanhat tunteenne Guy Markenmorea kohtaan
eivät kai olleet kokonaan turtuneet."

Rouva Tretheroe epäröi. Kun hän alkoi puhua uudelleen, oli hänen
äänensä käynyt hiljaisemmaksi.

"Minä -- minä en tietänyt siitä ennenkuin -- ennenkuin kohtasin hänet
jälleen toissa yönä", sanoi hän.

"Mutta käsitittekö sen silloin?"

"Luulen niin. Minä halusin hyvin mielelläni tavata häntä."

"Ja hän kai yhtä mielellään kohdata teidät?"

"Kyllä -- kaiketi hän halusi."

"No niin, rouva Tretheroe, oikeuden etu vaatii, että saamme kuulla
totuuden. Pyysikö Guy Markenmore, ollessaan yksin teidän kanssanne
asunnossanne maanantai-yönä, teitä vaimokseen?"

"Kyllä -- hän pyysi."

"Ja te vastasitte -- mitä?"

"Minä suostuin menemään hänen kanssaan naimisiin", vastasi rouva
Tretheroe.



SEITSEMÄS LUKU

Rouva Braxfield todistaa


Mielenkiintoa ilmaisevien kuiskausten aallon vieriessä ympäri salin
katsoi kysymysten tekijä merkitsevästi kahteentoista valamieheen kuin
kehoittaakseen heitä pitämään korvansa auki; heistä hän kääntyi vielä
kerran todistajaan.

"Te suostuitte hänen naimatarjoukseensa, siis. Sovitteko, milloin
teidät piti vihittämän?"

"Kyllä, me sovimme."

"Milloin sitten?"

"Melkein heti. Seuraavasta syystä -- hän kertoi minulle olevansa
pakotettu matkustamaan New Yorkiin hyvin tärkeän liikeasian tähden
viikon tai parin kuluttua. Päätin lähteä hänen mukaansa, ja niin
sovimme, että hän hankkisi erikoisluvan ja me menisimme naimisiin aivan
pian."

"Oliko aika lähemmin määrätty?"

"Kyllä. Ensi maanantai-aamuna -- Southamptonissa."

"Saanemme siis otaksua, että te ja Guy Markenmore rakastuitte jälleen
toisiinne, kohdatessanne taas toisenne, kun olitte vanhoja ystäviä ja
te vapaa, ja päätitte mennä naimisiin viipymättä?"

"Kyllä -- niin kai."

"Hyvä on. No niin, rouva Tretheroe, pyytäisin teitä muistelemaan
jälleen niitä päiviä, jolloin olitte neiti Leighton. Te olette
myöntänyt, että teillä oli monia kosijoita. Eikö totta, että näistä
monista ihailijoistanne osoititte erikoista suosiotanne kahdelle
naapuriston nuorelle herralle ja että toinen heistä oli Guy Markenmore,
toinen taas John Harborough Greycloisterista?"

Rouva Tretheroe ei näyttänyt epäröivän vähääkään vastatessaan tähän
kysymykseen.

"He olivat ensimmäisiä -- siihen aikaan -- todellakin", myönsi hän.

"Niin ollen puhuttiin näillä seuduin yleisesti, ettette te saattanut
oikein päättää kumman heistä valitsisitte?"

"Rohkenen sanoa, että niin huhuiltiin."

"Mutta mistä johtuu, ettette loppujen lopuksi ottanut kumpaakaan, vaan
menitte naimisiin kolmannen kanssa."

"Se johtuu eräistä syistä."

"Mistä syistä? Kaikki tämä on tärkeätä asian käsittelylle valamiehistön
läsnäollessa. Mitkä olivat syyt?"

"Nähkääs -- he kun tulivat hirveän mustasukkaisiksi toisilleen. Oltuaan
ennen parhaita ystäviä heistä tuli katkerat vihamiehet. Tai paremmin
sanoen Harborough kantoi sydämessään kauheaa, katalaa vihaa Guyta
kohtaan. Harborough oli saanut päähänsä, että Guy oli saattanut minut
tylyksi hänelle."

"Oliko Guy Markenmore tehnyt niin?"

"Ei, ei ensinkään! Mutta Harborough oli aina kateellinen ja
epäluuloinen ja hän kiivastui aina niin -- niin kovin asioista, jotka
-- no niin, minä annoin hänelle rukkaset."

"Entä -- mitä teki hänen kilpakosijansa?"

Rouva Tretheroe hypisteli sormuksiaan.

"Noh", vastasi hän kotvan kuluttua. "Minä -- minä kyllästyin tosiaan
hieman tuohon riitaan, ja niin sanoin Guylle, ettei sellainen käy
päinsä -- ja suostuin eversti Tretheroen tarjoukseen."

"Ymmärrän. Te erositte molemmista kosijoistanne ja menitte naimisiin
miehen kanssa, joka oli vanhempi ja järkevämpi. Mainiota. Mutta, rouva
Tretheroe, minusta tuntuu kuitenkin siltä kuin jotakin olisi tapahtunut
ennen sitä. Te sanoitte juuri äsken, että Harborough kantoi sydämessään
kauheaa, katalaa vihaa Guy Markenmorea kohtaan. Onko siis totta, että
Harborough uhkasi kilpakosijaansa teidän läsnäollessanne?"

"Kyllä -- se on totta."

"Milloin? Missä tilaisuudessa?"

"Se tapahtui eräänä päivänä, kun hän tapasi Guyn minun seurassani
paluumatkalla kotiin metsästysretkeltä. Syntyi välikohtaus -- kiivaita
sanoja, Harborough menetti malttinsa. Hän sanoi Guylle iskevänsä tämän
kuoliaaksi. Tiedän varmasti, että hän myöhemminkin uhkasi Guyta -- hän
sanoi tappavansa Guyn."

"Kuinka tiedätte sen varmasti?"

"Koska Guy kertoi siitä minulle."

"Pelkäsikö hän Harboroughia?"

"Luulen hänen pelänneen. Harborough oli häijy ja hurja --
loukkauduttuaan."

"Ja hän uhkasi tappaa kilpakosijansa siksi, että -- mikä olikaan syynä,
tarkemmin sanottuna?"

"Asian laita oli sellainen kuin juuri selitin, että hän oli saanut
päähänsä Guyn kertoneen minulle jotakin hänestä ja että meidän väliemme
kylmeneminen oli johtunut siitä."

"Silloin Harborough kai teki teille niihin aikoihin naimatarjouksen?"

Rouva Tretheroe rypisti kulmiaan katsahtaen kysyjään hämmästyneenä.

"Montakin kertaa!" vastasi hän. "Hän kosiskeli minua yhtä mittaa."

"Entä -- annoitteko te hänelle varman vastauksen?"

"En tiedä, lienenkö antanut. Väliin -- olisin ehkä antanutkin; mutta
väliin taas en olisi tahtonut. Ei -- luullakseni en koskaan vastannut
täysin myönteisesti tai kielteisesti."

"Ja koko tämän ajan Guy Markenmore oli kai mukana leikissä?"

"Kyllä."

"Kosiko hänkin teitä?"

"Noh, kyllä. He olivat aina perässäni kuin takiaiset -- he molemmat."

"Ja lopulta Harborough ajatteli, että hänen kilpakosijansa vehkeili
takanapäin?"

"Kyllä -- aivan varmasti. Hän sanoi niin."

"Ja myöhemmin -- te, jos saamme luvan sanoa, hylkäsitte molemmat ja
suostuitte eversti Tretheroen tarjoukseen?"

"Kyllä."

"Tapasitteko kumpaakaan heistä enää senjälkeen, kun olitte mennyt
kihloihin eversti Tretheroen kanssa?"

"Koskaan en tavannut Guy Markenmorea senjälkeen. Harboroughin tapasin
kerran. Kohtasin hänet eräänä iltapäivänä täällä lähellä."

"Tapahtuiko mitään?"

"Kyllä. Hän sai tavanmukaisen raivokohtauksensa. Hän lähestyi minua
katkerana. Hän sanoi minun liehitelleen häntä kolmen vuoden ajan
ja sitten heittäneen syrjään. Ja hän lopetti mielenpurkauksensa
toistamalla tietävänsä hyvin, että hän saa kiittää tästä Guy
Markenmorea ja että hän ampuisi Guyn kuin koiran, jos heidän tiensä
sattuisivat yhteen, kuinka pitkän ajan perästä hyvänsä."

Kun tämän vastauksen synnyttämä kiihtymys oli lauennut, loi kysyjä
rouva Tretheroeen tutkivan katseen.

"Vahvistatteko valallanne, että hän sanoi niin?"

"Kyllä!"

"Harborough sanoi -- teille -- että Guy Markenmoren tähden hän,
Harborough, oli menettänyt teidän suosionne ja että hän ampuisi Guyn
kuin koiran, jos heidän tiensä sattuisivat yhteen kuinka pitkän ajan
perästä hyvänsä?"

"Kyllä. Juuri niin hän sanoi."

"On siis syytä otaksua, että Harborough oli silloin intohimoisesti
teihin rakastunut?"

"Mielettömästi!" mutisi rouva Tretheroe. "Hän toimi kuin mielipuoli.
Minä pelkäsin häntä."

"Oliko Guy Markenmore lähtenyt täältä, kun tämä uhkaus lausuttiin?"

"Kyllä -- vähän aikaisemmin."

"Ja poistuiko Harborough pian senjälkeen?"

"Hän lähti joitakin päiviä ennenkuin minä menin naimisiin."

"No niin, ettekö kohdannut viimeisten seitsemän vuoden aikana --
pikemminkin kai kuuden -- koskaan Harboroughia?"

"En koskaan!"

"Ettekä saanut häneltä mitään tietoja?"

"En."

"Tai hänestä?"

"Kuulin -- vain kerran -- eräältä ystävältäni Selcasterista, että hän
matkusteli vielä ulkomailla ja että Greycloisterin ovet olivat olleet
suljettuina muutamien vuosien ajan."

"Hyvä. Vihdoin teidän miehenne kuoli, ja te tulitte takaisin
Englantiin ja vuokrasitte Dower-talon. Ja viime maanantaina Harborough
palasi Greycloisteriin. Nyt, rouva Tretheroe, tahtoisin tehdä
teille tärkeimmän kysymyksen. Tapasitteko herra Harboroughin viime
maanantaina?"

Kuolemanhiljaisuus vallitsi nyt huoneessa. Sillä rouva Tretheroe epäröi
vastatessaan. Kaikki kaulat kurottautuivat eteenpäin. Vihdoin hän
vastasi.

"Kyllä."

"Missä -- ja mihin aikaan?"

"Juuri hänen porttinsa edustalla Greycloisterissa noin viiden aikaan
iltapäivällä."

"Olitteko yksin?"

"Olin. Olin lähtenyt ulos pienelle kävelymatkalle koirieni kera."

"Oliko kohtaus satunnainen?"

"Kyllä. Minä en osannut ajatellakaan, että hän oli palannut kotiin."

"Tunsitteko -- niin sanoaksemme, hämmästystä?"

"Kyllä, todellakin. Minä olin hämmästynyt. Hän näytti peräytyvän --
kiihtyneenä. Tietysti me puristimme toistemme käsiä ja pakisimme
hiukan. Vain jokapäiväisistä asioista."

"Koskettelitteko millään tavoin aikaisempia suhteitanne?"

"Emme."

"Siis vain tavallista kohteliasta keskustelua -- ei mistään
erikoisesti?"

"Juuri niin. Mutta hän kysyi, saisiko hän -- tai paremminkin, milloin
hän saisi -- tulla käymään luonani."

"Ja mitä te vastasitte?"

"Minä vastasin -- kyllä, että hänen sopisi tulla milloin hyvänsä. Mitä
muutakaan olisin voinut vastata?"

"Tiesikö hän, että olitte vapaa, että eversti Tretheroe oli kuollut?"

"Oh, kyllä -- minä mainitsin siitä itse."

"Ja sitten te kai erositte?"

"Kyllä."

"Missä tapasitte hänet seuraavan kerran?"

"Seuraavana aamuna täällä vierashuoneessa, kun tulin lausumaan
valitteluni sir Anthonyn kuoleman johdosta ja kuulin, että Guy oli
kuollut."

"Ja te kai syytitte heti John Harboroughia hänen murhaajakseen?"

Asianajaja keskeytti tutkintonsa ja epäröi hetkisen; mutta sitten
hän nojautui äkkiä kuin tyydytettynä tuolinsa selustaa vasten, veti
esille nuuskarasiansa ja kopautti sitä miettivästi ennenkuin otti
siitä runsaan hyppysellisen nuuskaa. Kiihkoisaa mutinaa oli kuulunut
kautta koko katselijakunnan, kun rouva Tretheroe antoi viimeisen
päättävän vastauksensa; tuskin se oli vaiennut, kun Harboroughin
puolustusasianajaja Walkinshaw astui pöydän ääreen. Hän katsoi tiukasti
todistajaa.

"Haluaisin tehdä teille erään hyvin suoran kysymyksen", sanoi hän. "Ja
haluaisin hyvin täsmällisen vastauksen. Uskotteko vilpittömästi, että
herra Harborough on tappanut herra Guy Markenmoren? Ajatelkaa!"

"Olen ajatellut!" vastasi rouva Tretheroe uhmaillen. "Minä uskon!"

"Te uskotte, että herra Harborough on pitänyt vireillä kostonhaluaan --
jos hän todella on sellaista koskaan tuntenutkaan -- seitsemän vuotta
ja käyttänyt ensimmäistä tilaisuutta tyydyttääkseen sen?"

"Minä uskon, että hän on ampunut Guy Markenmoren", sanoi rouva
Tretheroe hieman synkän näköisenä.

"Luuletteko, että herra Harborough palasi kotiin teihin yhä
rakastuneena? Vastatkaa!"

"Minusta se on mahdollista. Hänellä oli tapana vannoa, ettei hän
voisi koskaan rakastaa ketään muuta. Eikä hän todellakaan ole mennyt
naimisiin."

"Kuulkaapa, mitä minä sanon. Herra Harborough kohtasi teidät
maanantaina iltapäivällä. Olettakaamme, että hänen vanha intohimonsa
heräsi eloon vain nähdessään teidät -- olettakaamme edelleen, että hän
päätti mielessään ruveta vielä kerran tavoittelemaan teidän kättänne.
Pidättekö todennäköisenä, että hän olisi aloittanut tämän yrityksensä
ampumalla miehen?"

"En halua tehdä mitään olettamuksia. Uskon, että hän ampui Guyn! He
kohtasivat toisensa -- sattumalta -- ja Harborough ampui hänet."

"Olettepa te valmis tekemään varmoja johtopäätöksiä, rouva Tretheroe!
Te vakuutatte tyynesti, että he kohtasivat toisensa. Mitä! Kello neljä
aamulla -- Markenmoren notkelmassa?"

Rouva Tretheroe katseli ympärilleen. Tähän asti hän oli luonut vain
silloin tällöin silmäyksiä tutkintotuomariin ja valamiehistöön, mutta
nyt hän silmäsi ympäri kuulijakunnan, ja kääntäessään kasvonsa jälleen
Walkinshawiin niillä oli hymy, joka ilmaisi ylenkatsetta.

"Minä tiedän, että John Harborough oli Markenmoren notkelmassa kello
neljä tuona aamuna", vastasi hän rohkeasti. "Vieläpä tiedän, että hänet
nähtiin siellä!"

Walkinshaw kävi äkkiä miettiväksi. Hän katsahti taakseen suojattiinsa,
ja niin tekivät kaikki huoneessa olijat. Taas kumisi salissa
hämmästyksen mumina. Walkinshaw palasi Harboroughin luo, joka istui
liikkumatta ja vaiteliaana. Asianajaja kuiskaili hänelle vilkkaasti;
Harborough vain viittasi, melkein välinpitämättömästi. Hetkistä
myöhemmin rouva Tretheroe oli kadonnut todistajain aitiosta, ja toinen
todistaja kutsuttiin sinne.

"Elizabeth Braxfield!"

Fransemmery ja hänen yksitoista kumppaniaan tunsivat uutta
mielenkiintoa sydämissään katsellessaan Valtikan entistä emäntää.
Yksitoista heistä pohti jo mielessään, mitä hän tulisi kertomaan. Mutta
Fransemmery, joka tunsi rouva Braxfieldin tavan nousta varhain ylös,
alkoi jo aavistaa.

Puheenjohtaja jätti tämän todistajan kuulustelun asianajajalle, joka
esiintyi poliisiviranomaisten puolesta. Tämä siirtyi muitta mutkitta
itse pääkysymykseen.

"Te kai olitte ennen rouva Wrenne, Valtikka-majatalosta, rouva
Braxfield; ja ennenkuin olitte rouva Wrenne, oli nimenne neiti
Rawlings, saman Thomas Rawlingsin tytär, joka piti Valtikka-majataloa
ennen mies-vainajaanne, Peter Wrenneä?"

"Aivan niin, sir", vastasi rouva Braxfield.

"Te olette siis asunut koko elämänne ajan Markenmoressa ja tunnette sen
kaikki asukkaat?"

"Kyllä, sir -- ja monien kilometrien alalta ympäristölläkin."

"Tunnetteko John Harboroughin?"

"Kyllä, sir -- tunsin hänet jo poikasena."

"Näittekö hänet viime tiistai-aamuna?"

"Näin."

"Mihin aikaan?"

"Kymmentä yli neljä."

"Missä?"

"Lähellä taloani, sir."

"Missä talonne sijaitsee?"'

"Tuolla ylängöllä, sir, se on Woodlandin huvila; noin kahdensadan
yardin päässä Markenmoren notkelmasta."

"Miten tulitte nähneeksi hänet -- tai yleensä ketään -- niin varhain?"

"Ei se ole mikään ihme, sir. Minä nousen monesti ylös kello neljältä
-- kun aamut käyvät valoisiksi. Minulla on koko parvi kanoja, ja minä
nousen ruokkimaan niitä."

"Oliko tuona aamuna valoisaa -- tiistaina?"

"Jokseenkin valoisaa, sir."

"Siksi valoisaa -- että saattoi nähdä, kuinka pitkälle?"

"Katsokaas, sir, kun silmäsin ulos ikkunastani saatoin nähdä koko
paljon. Tämän kartanon, kylän -- ne ovat etupuolella -- toisella puolen
Withersleyn majakan ja toisella puolen viidakon. Aamu oli erittäin
kirkas -- hyvin kaunis."

"Ja te näitte herra Harboroughin?"

"Näin, sir."

"Ikkunastanneko?"

"Niin."

"Missä hän oli silloin, kun näitte hänet?"

"Hän tuli juuri mäen rinnettä alas Markenmoren notkelmasta päin, sir.
Hän käveli aidan vierustaa pitkin."

"Kuinka kaukana teistä?"

"Noin sadan yardin päässä."

"Harborough oli ollut poissa Markenmoresta seitsemän vuotta ja palannut
vasta edellisenä päivänä. Ettekö hämmästynyt kovasti nähdessänne hänet
siellä?"

"En, sir. En yhtään."

"Miksette?"

"Koska olin kuullut hänen palanneen jälleen kotiin -- kuullut siitä
edellisenä iltana. Olin käväissyt kylässä ja kaikki tiesivät, että hän
oli palannut."

"Oletteko varma, että näkemänne mies oli herra Harborough?"

"Aivan varma, sir. Siitä en olisi voinut erehtyä."

"No hyvä, minne hän meni?"

"Rinnettä alas kotiinsa päin, sir -- Greycloisteriin."

"Kuinka kaukana on Greycloister Woodlandin huvilasta?"

"Kolmen neljäsosan kilometrin päässä, sir."

"Kävelikö herra Harborough silloin nopeasti, kun näitte hänet?"

"Ei, sir, hän astui tavalliseen tapaansa -- veltosti, sanoisin."

"Oletteko varma ajasta -- kymmenen minuuttia yli neljä aamulla?"

"Aivan niin, sir. Minulla on makuuhuoneessani oivallinen kello -- se
ei koskaan mene edelle eikä jätätä. Minä katsahdin siihen juuri vähää
ennen kuin näin herra Harboroughin."

Asianajaja nyökkäsi rouva Braxfieldille ja istuutui, ja kun kukaan
muukaan ei noussut tekemään hänelle kysymyksiä, poistui hän aitiosta.
Tutkintotuomari kumartui keskustelemaan eräiden virkailijain kanssa;
heidän kuiskaillessaan Walkinshaw lähestyi jälleen pöytää.

"Herra Harborough haluaa päästä aitioon ja esittää todistuksensa, sir",
sanoi hän. "Minusta on nyt -- juuri kuulemamme todistuksen jälkeen --
sopivaa kuulla häntä."

Oikeuden puheenjohtaja, vanhahko mies, vetäytyi takaisin tuolilleen,
otti silmälasit nenältään ja katsahti Walkinshawiin ja hänestä hänen
päämieheensä.

"Herra Harborough kai käsittää täydelleen, ettei hänen tarvitse vastata
mihinkään kysymyksiin ja että -- jos niihin vastataan määrätyllä
tavalla -- vastaukset voivat koitua hänelle vahingoksi?" selitti hän.
"Tietysti, jos hän haluaa antaa lausunnon."

"Päämieheni haluaa, sir", keskeytti Walkinshaw, "sanoa teille ja
valamiehistölle selvän totuuden itsestään ja niistä toimistaan, jotka
ovat tämän tutkinnon yhteydessä. Hänellä ei ole mitään salattavaa, vaan
kaikki voitettavissa kertomalla totuuden."

"Hyvä", sanoi puheenjohtaja. "Kuulkaamme siis hänen todistuksensa."

Walkinshaw kääntyi Harboroughiin päin ja viittasi häntä astumaan
aitioon.



KAHDEKSAS LUKU

Syyttävä kirje


Mutta ennenkuin Harborough pääsi todistajain aitioon, tapahtui uusi
välinäytös. Poliisikomisario, joka oli keskustellut innokkaasti
rouva Tretheroen todistuksen päätyttyä etsivä Blickin kanssa,
nousi istuimeltaan, astui asianajajan luo, joka oli tutkinut rouva
Tretheroeta, ja ilmoitti hänelle jotakin kuiskaten. Asianajaja nousi
heti ja kääntyi tutkintotuomarin puoleen.

"Jos, kuten olen käsittänyt, sir, herra Harborough haluaa esittää
lausuntonsa, joka kai antaa lisäselvitystä siihen, mitä hän teki Guy
Markenmoren kuolinaamuna", sanoi hän, "niin minä pyytäisin ehdottaa,
että kuulisitte ennen häntä etsiväkomisario Blickin todistuksen, sillä
hän on hoitanut tätä juttua aina siitä saakka, kun rikos paljastui.
Komisario Blick esittää eräitä tosiasioita, joiden pohjalla herra
Harboroughia olisi tutkittava. Pidän tätä menettelytapaa sopivampana
kaikille, varsinkin herra Harboroughille itselleen ja hänen lailliselle
neuvonantajalleen."

Tutkintotuomari katsahti Walkinshawiin, joka nyökkäsi myöntymyksen
merkiksi.

"Kuulkaamme siis etsiväkomisario Blickiä", sanoi tutkintotuomari.

Hän katseli hieman uteliaasti, kuten kaikkikin salissa, etsivää, kun
tämä astui aitioon. Useimmat läsnäolijoista eivät olleet koskaan ennen
nähneet salapoliisia. Blick, tuumivat he, ei ollut lainkaan sellainen
kuin he olivat mielessään kuvitelleet hänen ammattiaan harjoittavien
ihmisten olevan. Hän lienee ollut kolmikymmenvuotias, mutta hän näytti
nuoremmalta. Hänen kasvonsa olivat hieman kerubi maiset, lapsekkaat, ja
kun ne olivat sileäksi ajellut, näyttivät ne vieläkin nuorekkaammilta;
hänen yllään oli hyvin teikarimainen ja muodikas sininen, ohuiden
vaaleampain juovain raidottama sarssipuku; hänen paidanrintansa,
kauluksensa ja kaulaliinansa tekivät varsin keikarimaisen vaikutuksen;
hänen huolellisesti harjatut hiuksensa, kullanväriset, sopivat
ihmeellisen hyvin hänen poskiensa terveeseen punaan; hänen kirkkaat
siniset silmänsä, terävät ja eloisat, olivat yhtä huomiotaherättävät
kuin voimakkaat juonteet suun ympärillä ja leveä päättävä leuka niiden
alapuolella. Sanalla sanoen Blick näytti enemmän teikaroivalta,
nuorelta armeijan upseerilta kuin poliisimieheltä, ja ihmiset, jotka
olivat muodostaneet käsityksensä etsivistä ylen liikuttavien romaanien
perusteella, alkoivat tajuta, että heitä oli petetty.

Blick ja asianajaja olivat vastakkain luoden toisiinsa keskinäistä
yhteisymmärrystä ilmaisevia katseita.

"Etsiväkomisario Charles Blick, New Scotland Yardin rikosasiain
osastolta, kai", sanoi asianajaja.

"Kyllä", vastasi Blick.

"Kertokaa oikeudelle, miten jouduitte käsittelemään tätä juttua."

"Tulin Selcasteriin muutamia päiviä sitten -- erään toisen asian
takia", sanoi Blick. "Minun oli jäätävä kaupunkiin - asuin
Mitre-hotellissa. Tiistai-aamuna hyvin varhain poliisikomisario lähetti
erään miehensä luokseni, ilmoittaen juuri saaneensa tiedon aivan
lähellä todennäköisesti tehdystä murhasta ja pyytäen minua pukeutumaan
ja lähtemään mukaansa. Minä ajoin hänen, poliisilääkärin ja erään
konstaapelin kanssa Markenmoren notkelmaan. Siellä tapasimme kuolleen
miehen ruumiin, jonka joku läsnäolevista heti tunsi Guy Markenmoreksi.
Poliisikomisario pyysi minua selvittämään juttua; sen jälkeen hän
hankki minulle loman osastoltani voidakseni ryhtyä tutkimaan murhaa."

"Siksikö, että löytäisitte murhaajan?"

"Juuri siksi, tietysti."

"Oletteko kuullut edellisten todistajain lausunnot, Blick -- tarkoitan
erikoisesti Hobbsin, Markenmoren poliisin ja tohtorin todistukset?"

"Olen."

"Olivatko ne oikeat?"

"Kaikin puolin."

"Kun olitte ryhtynyt selvittämään juttua, niin seurasitteko ruumista
tänne Markenmoren kartanoon?"

"Seurasin."

"Tutkitteko silloin kuolleen vaatteet?"

"Kyllä, perinpohjin."

"Mitä löysitte?"

"Rahakukkaron, jossa oli seitsemänkymmentäviisi puntaa paperi-
ja kultarahaa -- enimmäkseen viiden punnan seteleitä, viisi
puntaa kaksitoista shillingiä ja yhdeksän pennyä kultaa ja hopeaa
ja pronssisen muistorahan erikseen housuntaskusta; hopeisen
sikaarikotelon, hopeisen savukerasian, hopeisen käyntikorttikotelon ja
--"

Tutkintotuomari nojautui eteenpäin.

"Hetkinen, sallikaa", sanoi hän. "Mieleeni juuri juolahti -- vasta
nyt, ettei kukaan ole antanut meille mitään tietoja siitä, missä
Guy Markenmore asui Lontoossa. Siis -- onko käyntikorteissa, joita
luultavasti löydettiin todistajan mainitsemasta kotelosta, mitään
osoitetta?"

Asianajaja otti esille joitakin kortteja.

"Kortit ovat minulla tässä, sir", vastasi hän. "Niitä on laatikossa
muutamia kappaleita -- toisissa niistä on yksityisosoite, toisissa
liikeosoite. Yksityisosoite on Down-katu 847 B, Piccadilly; liikeosoite
on Folgrave Court 56, Cornhill. Voin sanoa -- se voidaan todistaa,
jos tarve vaatii -- että poliisi on tehnyt tutkimuksia molemmissa
näissä osoitteissa mainituissa paikoissa. Down-kadun varrella Guy
Markenmorella oli nuorenmiehen asunto, jonka hän oli vuokrannut
neljäksi tai viideksi vuodeksi. Siellä hänellä oli kamaripalvelijana
muuan Alfred Butcher, joka on ollut hänen palveluksessaan kolmen
vuoden ajan. Folgrave Courtin varrella oli hänen toimistonsa, jossa
työskenteli kolme apulaista --"

"Mikä oli Guy Markenmoren ammatti tai toimiala?" kysyi tutkintotuomari.

"Hän on ollut osakkaana arvopaperipörssissä, sir, kuuden vuoden
ajan. Kuten juuri sanoin, on poliisi toimittanut tutkimuksen hänen
nuorenmiehen asunnossaan ja toimistossaan. Kummassakaan ei saatu
tietää mitään erikoista, paitsi että Guy Markenmore kertoi viime
maanantaina, silloin vielä tavallisissa voimissaan ja hyvällä
tuulella, kamaripalvelijalleen ja toimistopäällikölleen, että hänen
piti matkustaa maaseudulle samana iltapäivänä, mutta että hän palaisi
aamiaiselle yksityisasuntoonsa seuraavana aamuna ja toimistoonsa
tavalliseen aikaan -- kello kymmeneltä."

"On vielä toinenkin asia, jota poliisi on kai tutkinut", sanoi
tutkintotuomari. "Mainitsen siitä nyt, koska me tietysti haluamme
kuulla kaikki mitä vain voimme -- varallisuussuhteet. Olivatko hänen
raha-asiansa esimerkiksi huonolla kannalla?"

"Poliisi on tutkinut Guy Markenmoren tuttavia arvopaperipörssissä
ja rahamiespiireissä, sir", vastasi asianajaja. "Ei näytä olevan
epäilystäkään, että vainajan asiat olivat aivan erikoisen hyvässä
kunnossa -- hän oli hyvin varakas mies. Kaikki tämä voidaan todistaa
myöhemmin; näyttää todennäköiseltä, sir, ettette saa lopetetuksi
tutkintoa tänä päivänä, ja --"

"Aivan niin -- aivan niin", sanoi tutkintotuomari. "Kuulkaamme, mitä
etsivällä on vielä esitettävänä."

Blick jatkoi luettelemistaan ikäänkuin ei keskeytystä olisi
tapahtunutkaan.

"Kultakello, kellonperät ja niissä riippuva medaljonki", jatkoi hän.
"Erilaisia pikku esineitä, kuten kynäveitsi, avaimia, kultainen
lyijykynäkotelo. Ja kirjesalkku, verrattain uusi, ja lompakko,
ilmeisesti vanha, kumpikin sisältäen kirjeitä."

"Kaikki nämä ovat poliisin hallussa kai, Blick?"

"Ne ovat kaikki poliisikomisarion hallussa, lukuunottamatta
kirjesalkkua ja lompakkoa, jotka ovat täällä minulla ja jotka nyt otan
esille."

Tällöin Blick työnsi kätensä hienon takkinsa povitaskuun, veti esille
mustan sahviaaninahasta valmistetun salkun ja kuluneen, viheriäisen,
nahkakantisen lompakon.

"Oletteko tarkastanut, mitä ne sisältävät?" kysyi tutkintotuomari.

"Kyllä. Me tarkastimme yhdessä poliisikomisarion kanssa huolellisesti
niiden sisällön heti löydettyämme ne."

"Mitä ne sisälsivät?"

"Lompakossa on seitsemän kirjettä, jotka on osoitettu Guy Markenmorelle
ja joissa kaikissa on allekirjoituksena Veronica tai Nickie."

"Ovatko ne kaikki samaa käsialaa?"

"Ovat, ja osoite on kaikissa sana: Markenmoren pappila."

"Milloin ne on päivätty?"

"Vain yhdessä on selvä päivämäärä -- uudenvuoden iltana 1904. Muut
ovat päivätyt maanantaina, keskiviikkona tai perjantaina, milloin
mitenkin. Mutta kaikki ovat eri kuorissa, ja postileimat ovat juuri
mainitsemaltani vuodelta ja seuraavalta vuodelta 1905."

"Eikö lompakossa ollut mitään muuta?"

"Kyllä. Kaksi hiuskiharaa -- ilmeisesti saman henkilön -- käärittynä
kultapaperiin ja pieni pitsireunainen nenäliina."

"Oletteko näyttänyt näitä esineitä kenellekään, Blick, sen jälkeen kun
löysitte ne?"

"Kyllä. Neuvoteltuani poliisikomisarion kanssa näytin niitä rouva
Tretheroelle eilen hänen asunnossaan. Nähdessään ne hän sanoi itse
kirjoittaneensa nuo seitsemän kirjettä Guy Markenmorelle muutamia
vuosia sitten ja antaneensa nuo kaksi hiuskiharaa hänelle samoihin
aikoihin, ja nenäliinan sanoi hän varmaan olevan omansa -- hän arveli,
että Guy oli kai näpistänyt sen häneltä joskus."

"Mutta kirjesalkku, mitä löysitte siitä?"

"Kaksi liikekirjettä, äskettäin päivättyä, jotka koskivat
aivan tavallisia osakeasioita; kuitatun laskun kahden hengen
aamiaisesta Carlton-hotellissa Lontoossa; se oli päivätty viime
huhtikuun kolmantena. Erään yksityisluontoisen kirjeen, se oli
päivälliskutsu. Kaksi Bond-kadun liikemiesten antamaa kuittia --
toinen jalokivikauppiaan, toinen kirjakauppiaan. Ja sisälokerossa,
alkuperäisessä kuoressaan, kirjeen, joka oli osoitettu Guy
Markenmorelle, Markenmoren kartano, Selcaster, ja jonka
allekirjoituksena on John Harborough."

"Onko se kirje nyt salkussa, siellä edessänne?"

"On."

"Onko sitä nähnyt kukaan sen jälkeen kun löysitte sen?"

"Sitä ei ole nähnyt kukaan muu kuin minä itse ja poliisikomisario."

Asianajaja kohotti kätensä ja viittasi todistajain aition kaiteelle.

"Ottakaa se kirje salkusta", sanoi hän käskevästi. "Antakaa se
tutkintotuomarille."

Salista ei kuulunut hiiskahdustakaan, kun tutkintotuomari saatuaan
kirjeen käsiinsä veti kokoontaitetun arkin kuorestaan ja korjattuaan
silmälasejaan alkoi lukea sitä. Kaikkien silmät olivat nyt häneen
tähdättyinä -- ja kaikki tunsivat suurta uteliaisuutta nähdessään
vanhan herran säpsähtävän lukiessaan ja tuskallisen hämmästyksen
ilmeen leviävän hänen kasvoilleen. Ollen luonteeltaan inhimillinen hän
ei voinut pidättää pientä, hillittyä huudahdusta. Se hukkui kokonaan
asianajajan terävään ääneen.

"Minun on pyydettävä teitä, sir, lukemaan tuo kirje valamiehistölle!"
sanoi hän.

Tutkintotuomari loi katseensa Fransemmeryyn ja hänen yhteentoista
kumppaniinsa. Hän ei tuntenut ilmeisesti minkäänlaista viehätystä
siihen tehtävään, joka hänen oli täytettävä virkavelvollisuuksiensa
takia. Mutta hän karkaisi luontoaan -- loi uuden katseen yli ihmismeren.

"Tämä kirje, hyvät herrat", sanoi hän kääntyen jälleen valamiehistön
puoleen, "on kirjoitettu arkille, jolle on merkitty osoitteeksi
Greycloister, Selcaster, ja se on päivätty kahdeksantena joulukuuta
1905. Se kuuluu seuraavasti:

    "Guy Markenmore.

    Kohdatessani sinut ensi kerran, missä tai milloin hyvänsä,
    huomenna tai vuoden kuluttua tai viiden tai kymmenen vuoden
    kuluttua, ammun sinut kuoliaaksi kuin koiran, joka olet.

                                       John Harborough."

Tutkintotuomari laski kirjeen pöydälle, otti lasit nenältään, nojautui
tuolinsa selustaa vasten ja katseli ympärilleen sellaisen ihmisen
tavoin, joka on äkkiä uupunut jostakin syystä. Mutta yhtä nopeasti
hän nojautui jälleen eteenpäin, sieppasi kirjeen ja ojensi sen
Fransemmerylle. Sen kulkiessa kädestä käteen valamiehistössä asianajaja
katsahti etsivään ja nyökkäsi. Blick katosi todistajain aitiosta, ja
asianajaja kääntyi oikeudenpalvelijan puoleen, kun tutkintotuomari oli
antanut merkin päätänsä nyökäyttäen.

"Ilmoittakaa John Harboroughille", sanoi hän matalalla äänellä.

Harborough astui uudestaan todistajain aitioon: Kirjettä luettaessa
hän oli istunut katsellen tarkasti tutkintotuomariin; hänen kasvonsa,
jurot ja liikkumattomat, eivät ilmaisseet mitään, mitä hyvänsä hän
mahtoikin ajatella. Ne pysyivät yhtä kylminä, kun hän teki valansa ja
katsoi tutkintotuomariin, valamiehiin ja asianajajaan, joka todistajan
astuessa oli ottanut kirjeen ja seisoi nyt pitäen sitä oikeassa
kädessään. Odottaen niin kauan, kunnes Harborough oli tehnyt valan,
hän ojensi kirjeen pöydän yli poliisille ja viittasi tätä antamaan sen
todistajalle. Kuolemanhiljaisuuden vallitessa hän teki ensimmäisen
kysymyksensä, alentaen äänensä matalaksi, mutta täysin selväksi
kuiskaukseksi ja luoden Harboroughiin vakavan katseen.

"Oletteko te kirjoittanut tämän kirjeen?"

"Olen."

"Tarkoititteko sitä, mitä siinä sanotaan?"

"Kun kirjoitin sen -- kyllä."

"Jos olisitte kohdannut Guy Markenmoren sinä huomispäivänä, josta
kirjeessä mainitsitte, olisitteko ampunut hänet kuin koiran?"

"Huomispäivänä -- kyllä, olisin."

"Tai vuotta myöhemmin."

"Sitä en voi varmasti sanoa."

"Tai -- viisi vuotta myöhemmin?"

"En -- varmastikaan en!"

"Kuulitteko rouva Braxfieldin todistuksen?"

"Kuulin."

"Oliko se oikea -- olitteko te kukkulan rinteellä, lähellä hänen
taloaan, noin kello neljän aikaan viime tiistaiaamuna?"

"Hänen todistuksensa oli aivan oikea -- olin."

"Te olette kai matkustellut paljon raakalaismaissa, Harborough. Onko
teillä tapana kantaa revolveria?"

"On."

"Oliko teillä mukana revolveri, kun olitte ylängöllä tiistaiaamuna?"

"Kyllä."

Asianajaja katseli valamiehistöön. Sitten hän istuutui äkkiä ja
toisen kerran otti sinä aamuna hyppysellisen nuuskaa. Hän kääntyi
nuuskarasiastaan tutkintatuomarin puoleen. Mutta tutkintotuomari
nyökkäsi juuri Walkinshawille, joka nousi heti ja katsoi päämiestään
suoraan silmiin.

"Tehän myönsitte äsken, herra Harborough, kirjoittaneenne kirjeen, joka
luettiin täällä. Kirjoititteko sen hyvin kiihtyneessä mielentilassa?"

"Mitä kiihtyneimmässä. Minä uskoin lujasti, että Guy Markenmore
oli herättänyt neiti Leightonissa harhakäsityksiä minusta mitä
arvottomimmalla tavalla."

"Uskotteko vielä nytkin?"

"En ole siitä varma -- en oikein. Aloin epäillä sitä muutamia vuosia
sitten."

"Siitäkö johtuu, kuten äsken sanoitte, että jos olisitte kohdannut
Guy Markenmoren viiden vuoden kuluttua kirjeen kirjoittamisesta, ette
varmaankaan olisi toteuttanut kiivasta uhkaustanne?"

"Juuri siitä!"

"Suuttumuksenne on siis lauhtunut?"

"Se on yksinkertaisesti hälvennyt kokonaan."

"Saanen siis otaksua, että kirjoittaessanne tätä kirjettä olitte
intohimoisesti rakastunut neiti Leightoniin, kuten kysymyksessä olevan
ladyn nimenä oli silloin, ja että te olitte raivoissanne siksi, että
ajattelitte Guy Markenmoren tehneen tyhjiksi teidän mahdollisuutenne
onnistua kosinnassa."

"Kyllä. Niin on asian laita."

"Havaitessanne, ettei teillä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia ladyn
saavuttamiseen, te lähditte ulkomaille?"

"Kyllä -- tein täydellisen pesäeron."

"Selvisittekö vaivastanne? Ymmärrättehän, mitä tarkoitan?"

"Minä parannuin todellakin mielettömästä rakkaudestani neiti
Leightoniin. Vilpittömästi voin sanoa, että sydämeni oli taas aivan
terve parin vuoden päästä."

"Parantunut?"

"Täydellisesti."

"Niin ollen teidän vihanne Guy Markenmorea kohtaan sammui?"

"Kokonaan! Aloin käsittää, että varmaankin olin erehtynyt ja esiintynyt
narrina."

"Jos te olisitte kohdannut Guy Markenmoren jälleen, mitä olisi
tapahtunut?"

"Olisin pyytänyt häneltä anteeksi ja halunnut puristaa hänen kättään."

"Mutta -- te ette tavannut häntä enää koskaan?"

"En koskaan! En ole nähnyt Guy Markenmorea kertaakaan elävänä enkä
kuolleena sen jälkeen kun näin hänet viimeksi Markenmoren pappilassa
noin seitsemän vuotta viisi kuukautta sitten."

Walkinshaw katseli vuorostaan valamiehistöä, sitten hän nyökkäsi
todistajalle.

"Selittäkäähän nyt, mitä teitte viime tiistaiaamuna", sanoi hän.

"Voin kertoa sen muutamin sanoin", vastasi Harborough. "Palasin
kotiin seitsemän vuoden poissaolon jälkeen maanantaina. Olin hieman
kiihtynyt kotiin tuloni johdosta, varsinkin kun kohtasin vielä pari
kolme ystävää, ja muusta sellaisesta. Tulin tähän taloon erään asian
takia -- eikä uni tahtonut tulla silmiini sinä yönä. Muutenkin nousen
aina hyvin varhain. Kun en voinut nukkua, nousin ylös kello kolmelta,
lähdin kotoani ja menin harjanteen korkeimmalle huipulle. Palasin
Markenmoren notkelman ja Woodlandin huvilan kautta ja menin kotiin.
Olin makuuhuoneessani jälleen neljännestä vaille viisi."

"Ettekä nähnyt missään Guy Markenmorea?"

"En missään."

"Ettekä ihmisiä kukkulalla?"

"En nähnyt ketään enempää meno- kuin tulomatkallanikaan."

"Ettekö tiedä mitään Guy Markenmoren kuoleman yhteydessä olevista
seikoista?"

"En mitään."

"Vannotte siis olevanne kaikissa suhteissa viaton hänen kuolemaansa?"

"Täysin viaton."

Walkinshaw istuutui, ja kun kukaan ei näyttänyt aikovan tehdä
kysymyksiä Harboroughille, poistui tämä heti todistajain aitiosta.
Tutkintotuomari silmäsi pöydän ääressä istuviin virkailijoihin.

"Minusta näyttää siltä, että nyt voimme hyvin lykätä tutkinnon",
sanoi hän. "Mutta täällä kuuluu olevan eräs todistaja, joka ilmoittaa
haluavansa antaa vapaaehtoisesti tietoja, joiden laatua kukaan ei näytä
aavistavankaan, ja minun on parasta, että kuulemme heti, mitä hänellä
on sanottavaa. Kutsukaa esille Charles Grimsdale."



YHDEKSÄS LUKU

Yöllinen kohtaus


Salissa oleva ihmisjoukko, joka tunsi Markenmoren ja sen lähimmän
naapuriston, kääntyi tutkintotuomarin puhuessa kuin yhteisestä
sopimuksesta tähyilemään nurkkaan, missä koko oikeudenkäynnin ajan oli
muuan mies nojannut tammista seinälaudoitusta vasten, seuraten tarkasti
asioiden menoa ja kuunnellen innokkaasti kaikkea, mitä oli puhuttu.
Hän oli jäntterä mies, kasvot sileäksi ajellut, lukuunottamatta
lyhyeksi leikattua poskipartaa, joka koristi hänen vereviä poskiaan,
ja muistutti ulkomuodoltaan hevosmiestä. Aina siitä lähtien, kun
tutkintotuomari oli asettunut paikalleen, hän oli koko ajan pureksinut
oljenkortta, joka pisti esiin hänen tiukasti yhteenpuristettujen
huuliensa pielestä. Tätä hänen hevosmiesmäistä ulkonäköään lisäsi hänen
vaatetuksensa -- karkeakankainen puku, vaaleanruskeaan vivahtava,
koreat verkasäärystimet ja kaulan ympäri sitaistu valkoinen liina,
jollaista metsästäjät käyttävät ja joka oli kiinnitetty isolla
kauniilla, hevosenkengänmuotoisella rintaneulalla. Hän näytti
tallimestarilta, mutta saliin kokoontuneet ihmiset tiesivät varsin
hyvin, että hän oli Grimsdale, Valtikka-majatalon isäntä.

Tutkintotuomari saattoi täydellä syyllä sanoa, ettei hän ollut voinut
odottaakaan Grimsdalen todistusta, jonka tämä halusi vapaaehtoisesti
antaa. Itse asiassa se oli odottamaton kaikille salissa olijoille.
Ja kaikista niistä ihmisistä, jotka katselivat uteliaasti isäntää,
katseli poliisi häntä uteliaimmin -- eikä syyttä. Tehdessään
tutkimuksia kylässä ja lähiseuduilla Blick ja hänen apulaisensa
olivat pistäytyneet Valtikkaankin ja tiedustelleet Grimsdalelta,
tiesikö hän mitään asiasta. Grimsdale oli ilmoittanut Blickille
viekkaaseen, totuttuun, varovaiseen tapaansa tietävänsä jotakin --
kenties hyvinkin paljon -- ja kertovansa sen, mitä tiesi... oikeaan
aikaan ja oikeassa paikassa. Blick oli käyttänyt koko puhetaitonsa
päästäkseen perille, mitä Grimsdale tiesi, mutta oli epäonnistunut
täydellisesti; vaikka Grimsdale olikin viittaillut tietävänsä yhtä
ja toista, oli hän itsepintaisesti kieltäytynyt puhumasta sanaakaan
ennen Guy Markenmoren jutun oikeudellista käsittelyä; hän puhuisi
vain tutkintotuomarin ja valamiehistön edessä. Blick, lyötynä,
oli senjälkeen usuttanut poliisikomisarion Grimsdalen kimppuun;
poliisikomisariota ei onnistanut yhtään paremmin. Hän ei virkkoisi
sanaakaan, selitti Grimsdale, ennenkuin pääsisi todistajain aitioon;
silloin, lisäsi hän, iskien viekkaasti silmää, he hämmästyisivät
enemmän kuin saattoivat odottaakaan kuullessaan hänen todistuksensa,
ja nyt hän oli täällä, vihdoinkin heidän edessään, ja kaikki salissa
olevat poliisivirkailijat, poliisikomisariosta alimpaan saakka, olivat
pelkkänä korvana odottaessaan kiihkeästi, mitä hän sanoisi.

Grimsdale näytti, ajattelivat monet havaintojen tekijät, aitiossa
seisoessaan henkilöltä, joka tajuaa täydellisesti todistuksensa
tärkeyden. Hänen silmissään ja huultensa ympärillä oli ilme, joka
näytti sanovan, että kaikki se, mitä jo oli puhuttu, oli jonninjoutavaa
-- että todella tärkeätä olisi hänen tarinansa. Hän oli kylmäverisin
mies, ajatteli asianajaja, mitä koskaan oli nähnyt; niitä todistajia,
joita mikään ei liikuttanut; joiden todistusta, kun se kerran olisi
annettu, mikään ei voisi kumota. Hänen rehelliset kasvonsa ja tyyni
käytöksensä tekivät huoneen täyteisen kuulijakunnan tarkkaavaisemmaksi
kuin ainoankaan edellisen todistajan esiintyessä; hänessä oli jotakin,
mikä saattoi kaikki tuntemaan, että nyt kuultaisiin vihdoin jotakin
tuiki tärkeätä.

Tutkintotuomari ryhtyi kuulustelemaan tätä todistajaa tehden ensiksi
hänen persoonaansa koskevia kysymyksiä. Charles Grimsdale, palvellut
aikaisemmin tallimestarina sir James Marchantilla; nyt Markenmoren
Valtikka majatalon isäntä ja omistaja. Asunut koko ikänsä Markenmoren
lähistöllä -- syntynyt tässä kylässä. Tunsi sir Anthony Markenmoren
perheen kaikki jäsenet. Tunsi Guy Markenmore-vainajan erittäin hyvin jo
niiltä ajoilta, jolloin tämä oli vielä lapsi, aina siihen saakka, kun
hän lähti kotoaan seitsemän vuotta sitten.

"Oletteko nähnyt Guy Markenmorea koskaan sen jälkeen, kun hän lähti
kotoaan, Grimsdale?" kysyi tutkintotuomari. Hän ei oikein tietänyt,
mitä olisi kysynyt todistajalta ja katsoi parhaaksi siirtyä heti
pääasiaan. "Tarkoitan -- äskettäin?"

"Kyllä, sir."

"Milloin siis?"

"Tiistaita vasten yöllä."

"Missä näitte hänet?"

"Talossani -- Valtikassa."

"Tuliko Guy Markenmore teidän taloonne, Valtikka-majataloon, tiistaita
vasten yöllä?"

"Herra Guy, sir, oli talossani, Valtikka-majatalossa, viittä vaille
kahdestatoista tiistaita vasten yöllä neljännestä yli kolmeen aamulla."

"Tuliko hän sinne?"

"Hän tuli sinne, sir, mainitsemaani aikaan."

"Tuliko hän yksin?"

"Hän tuli yksin, sir. Mutta hän ei ollut yksin koko aikaa."

"Kuka oli hänen kanssaan?"

"Kello kahdestatoista kahteen, sir, eräs herrasmies. Kahdesta kolmeen
kaksi herrasmiestä."

"Tapasiko hän kaksi herrasmiestä teidän talossanne? Keitä he olivat?"

"En tiedä, sir."

"Ette tiedä? Mutta -- te kai näitte heidät?"

"Näin toisen heistä, sir, toista en nähnyt. Tai näin hänet vain
selkäpuolelta -- silloinkin matkan päästä."

Tutkintotuomari katsoi valamiehiin ja heistä asianajajiin. Näistä hänen
katseensa siirtyi todistajain aitioon.

"Luulen, Grimsdale, olevan parasta, että kerrotte meille, mitä tiedätte
-- kaikesta, mitä tapahtui talossanne tiistaita vasten yöllä -- omaan
tapaanne. Mutta selittäkää meille asiat selvästi ja vilpittömästi."

"Kyllä, sir. Kello yhdeksän aikoihin maanantai-iltana seisoin
taloni eteisessä. Äkkiä astui sisälle herrasmies pääovesta. Hän
oli pitkä, sorea, hienonnäköinen mies; sanoisin hänen olleen noin
viisikymmenvuotiaan. Hiukset ja viikset hiukan harmahtavat, kasvot
verevät, vilkas herrasmies. Yllään hieno harmaa puku, päässään
tuollainen leveä lierihattu, jollaista herrasmiehet käyttävät nykyään,
harmaa, mustanauhainen; ilman päällystakkia, kädessään kultanuppinen
keppi. Hän kysyi minulta, olinko isäntä; minä sanoin, että olin,
hänen palveluksekseen, ja ohjasin hänet yksityishuoneeseen, jonka
olen varannut parempia vieraitani varten. Sitten hän sanoi haluavansa
vuokrata huoneen yöksi, koska hänellä oli liikeasioita kylässä.
Ilmoitin voivani luovuttaa hänelle erittäin hyvän huoneen ja tarjouduin
näyttämään sitä. Hän sanoi sen kyllä kelpaavan: hän oli varma, että
se olisi mukava, ja lisäsi, että Valtikkaa oli erikoisesti suositeltu
hänelle. Sitten hän kertoi minulle odottavansa erästä herraa, joka
tulisi tapaamaan häntä myöhään sinä iltana liikeasian takia, ja
kysyi minulta, voisinko minä valmistaa illallisen kahdelle hengelle
yksityishuoneeseen -- kylmän illallisen, sanoi hän, mieluummin. Minä
ilmoitin heille voivani tarjota kylmää kanaa ja mainiota kieltä,
piirakkaa ja parasta vanhaa Stiltonin juustoa, ja että he voisivat
pitää tämän huoneen -- siellä roihusi iloinen valkea takassa silloin,
ja minä järjestäisin sen pian kuntoon. Sitten hän kysyi, sopiko minulle
laittaa illallinen kello yhdeksitoista. Minä sanoin, että minulle
sopi milloin hän vain halusi. Määräsimme ajan kello yhdeksitoista.
Sitten hän pyysi minua tuomaan pullon parasta Skotlannin whiskyä ja
joitakin pulloja soodavettä sivupöydälle ja ilmoitti, että voisin
laittaa illallispöydän kuntoon, milloin vain haluaisin, sillä saatuaan
juomansa hän menisi ulos noin tunniksi tapaamaan erästä henkilöä. Vein
hänelle whiskyä ja soodavettä. Juodessaan hän veti esille viiden punnan
setelin, antoi sen minulle ja sanoi, että hänen pitäisi luultavasti
nousta varhain aamulla, kehoittaen minua kirjoittamaan hänen laskunsa
sinä iltana ja jättämään jäännösrahan hänelle aamiaisen aikaan, jonka
hän halusi täsmälleen puoli kahdeksalta. Sitten hän meni ulos. Kohensin
tulta, katsoin, että kaikki oli kunnossa ja valmiina, ja puoli kymmenen
aikaan, sitten kun olin lukinnut ovet yöksi, vein itse illallisen
huoneeseen, koska vaimoni oli pahoinvoipa ja mennyt vuoteeseen aikaisin
illalla. Viittä vaille yksitoista hän palasi."

"Yksinkö?" kysyi tutkintotuomari.

"Niin, sir, yksin. Hän oli yksin huoneessa kokonaisen tunnin. Sitten,
viittä vaille kaksitoista, kuulin ovelta kolkutusta. Minä menin
avaamaan ja tapasin herra Guy Markenmoren."

"Tiesittekö kuka hän oli -- te tunsitte hänet?"

"Kyllä vain, sir -- tunsin herra Guyn varsin hyvin ennen vanhaan. Hän
ei ollut muuttunut paljon."

"Puhelitteko mitään hänen kanssaan?"

"Vain vähän, sir. Hän sanoi: 'Hei, Grimsdale, kuinka voitte? Te olette
kuulemma pöyhistynyt mahtavaksi isännäksi', -- juuri niin, sir -- hän
oli aina kerkeä pilailemaan."

"Näyttikö hän olevan hyvällä tuulella?"

"Mitä parhaimmalla, sir! Hän pysähtyi eteiseen nauraen ja pakisten
hieman entisistä ajoista, jolloin minä usein tapasin hänet
metsästysretkillä. Sitten hän sanoi melkein odottamatta: 'Tänne on kai
tullut eräs herrasmies, joka odottaa minua?' Minä vastasin niin olevan
ja vein hänet suoraa päätä huoneeseen, missä vieras herrasmies oli
odottamassa. Ohjasin hänet sisälle ja suljin oven."

"Kuulitteko, tervehtivätkö he jollakin tavoin toisiaan, Grimsdale?"

"Kyllä, sir, kuulin todellakin vieraan herrasmiehen sanovan: 'Hei,
Markenmore!' ja sir Guyn vastaavan: 'Hei, vanha veikko, ikävä, että
olen myöhästynyt.' Siinä oli kaikki, sir."

"Kuulitteko herra Guyn mainitsevan tuon toisen miehen nimeä?"

"En, sir."

"Ette silloin ettekä jälkeenpäinkään?"

"Myöhemmin ei minulla ollut siihen tilaisuuttakaan, sir. Minä en mennyt
enää huoneeseen. Illallinen odotti heitä valmiina. Olin vienyt sisälle
pullon whiskyä ja soodavettä, jonka herrat olivat tilanneet, ja uuniin
oli lisätty puita. Palatessaan se herrasmies sanoi minulle, että hän
ja hänen ystävänsä, jota hän odotti, olisivat luultavasti ylhäällä
hyvin myöhään, koska heidän oli neuvoteltava monista liikeasioista,
ja lisäsi, että jos haluaisin mennä levolle, hän päästäisi kyllä
ystävänsä ulos ja huolehtisi siitä, että pääovi tulisi suljetuksi ja
vierashuoneen valot sammutetuiksi."

"Menittekö levolle?"

"En, sir. En mennyt. Istuin ylhäällä myöhään yksikseni, kuten
minulla yleensä on tapana, ja ajattelin, että sanoessaan myöhään
he tarkoittavat kai puolta kahta tai niitä aikoja yöstä. Minun oli
puuhattava itsellenikin illallista, ja syötyäni sen jäin istuskelemaan
tarjoiluhuoneeseen ja tupakoimaan."

"Kuulitteko mitään noista kahdesta vierashuoneessa olevasta miehestä?"

"Kyllä, sir, pari kertaa pistäydyin eteiseen ja kuulin heidän
pakisevan."

"Aivan tavallisella äänellä kai? Tarkoitan, kuulitteko minkäänlaista
kiistaa -- kiihtyneitä ääniä tai muuta sellaista?"

"En ensinkään, sir! Aivan tavallista puhetta."

"Hyvä. No niin, juuri äsken sanoitte, että Guy Markenmoren kanssa oli
yksi mies kello kahteen asti, mutta senjälkeen hänen kanssaan oli kaksi
miestä kello kolmeen saakka. Mitä te oikeastaan tarkoitatte sillä?"

"Nähkääs, sir, tätä. Sanoinhan teille, että vaimoni oli huonovointinen
sinä iltana ja mennyt aikaisin vuoteeseen. Puoli kahden maissa aamulla
menin yläkertaan katsomaan, kuinka hän jaksoi. Hän oli sikeässä unessa,
ja niinpä laskeuduin jälleen alakertaan. Mennessäni vierashuoneen oven
ohitse luulin kuulleeni kolme ääntä kahden asemesta. Jäin kuuntelemaan
ja eroitin selvästi kolme ääntä. Silloin käsitin, että joku kolmas oli
liittynyt vieraan miehen ja herra Guyn seuraan."

"Mutta tämäpä kuulostaa omituiselta, Grimsdale! Miten saattoi kolmas
mies päästä taloonne teidän siitä tietämättä? Siihen aikaan yöstä
kaikki ovenne olivat kai kiinni, vai mitä?"

"Ne kaikki olivat kiinni, sir -- lukitut. Tuo kolmas mies saattoi
silti päästä sisälle vallan helposti. Te kai tunnette Valtikan, sir?
No niin, tiedättehän, että talomme edustalla on kukkatarha ja nurmikko
-- tien ja talon välillä. Siitä vierashuoneesta, jota nämä herrat
käyttivät, päästään kukkatarhaan ja nurmikolle lasiovesta. Sitä tietä
he saattoivat päästää sisälle kenet hyvänsä -- muita ovia ei tarvinnut
lainkaan avata."

Tutkintotuomari silmäili valamiehistöä ja asianajajia. "Tuntuu siltä
kuin nuo kaksi -- Guy Markenmore ja ensimmäinen mies -- olisivat jo
edeltäpäin sopineet kolmannen kanssa", huomautti hän. "Grimsdale",
jatkoi hän kääntyen todistajaan, "oletteko varma, ettei se vieras, joka
saapui taloonne kello yhdeksän maanantai-iltana, maininnut odottavansa
kahta henkilöä?"

"Ehdottomasti sir! Hän puhui vain yhdestä."

"Oletteko yhtä varma myös siitä, että hänen luonaan oli kello kahden
jälkeen kaksi miestä?"

"Aivan varma, sir, huomasin selvästi, että vierashuoneessa puheli kolme
miestä, ja myöhemmin näin heidät kaikki kolme!"

"Vierashuoneessako?"

"En, sir -- ulkona."

"Mitä te näitte -- tarkalleen sanoen?"

"Nähkääs, sir. Kuultuani kolmen henkilön puhuvan palasin mukavaan
tuoliini ravintolahuoneeseen. Ajattelin, että herra Guy, tultuaan
jälleen kotiin, oli kutsunut jonkun pistäytymään tämän hänen ystävänsä
luo, ja kun he olivat kuulleet hänen saapuvan puutarhaportille, he
olivat avanneet lasioven ja päästäneet hänet vierashuoneeseen sitä
tietä. Kun ensiksimainittu herrasmies oli kerta vuokrannut huoneen
yöksi, niin eihän siinä ollut mitään -- hän saattoi tietysti päästää
sisälle kenet hyvänsä. Ja kun herra Guy oli siellä, niin tiesin,
että kaikki oli hyvin. Niinpä en vaivannutkaan päätäni koettamalla
arvata kuka hän oli -- ajattelin, että hän lienee herra Harry --
tuo kolmas mies, tarkoitan. Kun kello alkoi lähetä kolmea, rupesi
minua torkuttamaan istuessani tuolilla valkean ääressä, ja luulen
nukahtaneeni. Heräsin puutarhaportin rasahdukseen. Hyppäsin pystyyn ja
katsahdin ulos ikkunasta. Näin kolme miestä ulkona maantiellä. He --"

"Pysähtykäähän vähän, olkaa hyvä", keskeytti tutkintotuomari. "Tämä
näyttää olevan hyvin tärkeä kohta. Kuulkaapas, muistatteko --
tarkalleen -- mihin aikaan se tapahtui, Grimsdale?"

"Kyllä, sir! Katsoin uunin reunalla olevaan kelloon -- harvinainen,
mainio ajanmittari, sir -- kun nousin tuoliltani työntääkseni syrjään
ikkunaverhot ja katsoakseni ulos. Kello oli silloin täsmälleen
seitsemäntoista minuuttia yli kolme."

"Siis", huomautti tutkintotuomari katsahtaen valamiehistöön, "noin
puolitoista tuntia ennen auringon nousua. Mutta, Grimsdale, kuinka
saatoitte nähdä niin varhain aamulla?"

"Katsokaas, sir, oli kirkas yö, kuukin pilkisteli silloin tällöin, ja
sinä yönä saattoi nähdä vallan hyvin -- himmeä valaistus, voitaisiin
sanoa. Minä eroitin tallirakennuksemme tien toisella puolen aivan
selvästi samoin kuin myös sen ympärillä kohoavat puut ja tien. Ja näin
nuo kolme herrasmiestä -- heidän hahmonsa, tarkoitan -- helposti."

"Mitä he tekivät?"

"Kävelivät verkalleen poispäin Valtikasta Greycloisteriin ja
Mitbourneen vievää tietä myöten, sir."

"Voitteko eroittaa heidät, kunkin erikseen?"

"Kyllä, sir. Minä tunsin, kuka oli herra Guy ja kuka Valtikkaan ensiksi
tullut mies. Herra Guy käveli keskellä; hänen vasemmalla puolellaan
oli se herrasmies, joka tuli kello yhdeksältä; kolmas mies oli hänen
oikealla sivullaan."

"Millainen mies hän oli?"

"Pitkä mies, sir -- hyvinkin kuuden jalan mittainen."

"Saatoitteko tuntea hänet ulkomuodostaan joksikin lähiseudun
asukkaaksi?"

Ensi kertaa todistajain aitioon ilmautumisensa jälkeen Grimsdale näytti
hieman epäröivän. Hän keskeytti pudistaen päätänsä.

"Katsokaas, sir, suvaitkaa muistaa, ettei silloin ollut niin valoisaa
kuin olisi pitänyt olla", vastasi hän. "Se on vaikeata, siihen aikaan
aamusta."

"Ettekö tullut silloin ajatelleeksi, kuka se mies oli?" tiedusti
tutkintotuomari.

"Kyllä, tulin todellakin arvelleeksi -- ajatelleeksi jotakin", myönsi
Grimsdale.

"Mitä?"

Grimsdale epäröi jälleen.

"Se oli vain arvelua", sanoi hän vihdoin. "Vain -- päähänpiston
tapaista. Mieluummin olisin sanomatta."

"Luulenpa, että teidän täytyy sanoa, Grimsdale. Ilmeisesti
te nähdessänne kolmannen miehen tulitte ajatelleeksi hänen
henkilöllisyyttään. No niin, mitä te ajattelitte?"

"No, sir, jos minun täytyy, niin minun täytyy! Ihmettelin - vain
ihmettelin, huomatkaa, arvoisat herrat -- eikö se ollut herra
Harborough."

"Te ihmettelitte, eikö kolmas mies, se mies, joka käveli Guy
Markenmoren oikealla puolella tietä pitkin, ollut herra John
Harborough. Te siis luulitte tunteneenne hänen vartalonsa?"

"Kyllä, sir. Mutta vain siitä, että mies oli hyvin pitkä
ruumiinrakenteeltaan, ihan herra Harboroughin kaltainen, ja että he
kaikki kolme menivät Greycloisteriin, Harboroughin taloon päin; ja
käsitättehän, sir, kun olin kuullut, että herra Harborough oli palannut
jälleen kotiin ja -- no niin, olin kai ajatellut häntä hieman silloin.
Minä -- minä en haluaisi tultavan siihen käsitykseen, että väittäisin
miehen olleen herra Harboroughin, kun en tahdo sitä väittää."

"Ettekö menisi valalle, että kolmas mies oli herra Harborough?"

"En, sir -- en todellakaan!"

"Mutta se mies oli ihan Harboroughin pituinen, muistutti häntä
ruumiinrakenteeltaan ja käytökseltään?"

"Juuri niin, sir."

"No, siirtykäämme ensimmäiseen mieheen -- häneen, joka vuokrasi huoneen
Valtikasta. Mihin aikaan hän palasi sinne tämän jälkeen?"

"Hän ei palannut ollenkaan, sir!"

"Mitä -- eikö ollenkaan?"

"Ei ollenkaan, sir! Siitä pitäen en ole nähnyt hänestä jälkeäkään!
Minulla on kolme puntaa neljätoista shillingiä, jotka kuuluvat
hänelle, sir -- mutta kuten sanoin, hän ei ole tullut enää takaisin.
Menin vierashuoneeseen nähtyäni heidät tiellä -- lasiovi oli hiukan
raollaan ja kaksi lamppua oli palanut karrelle. Sitten ajattelin, etten
huolisi mennä levolle -- ja ryhdyin korjaamaan pois illallista ja
siistimään vierashuonetta. Tietysti odotin herrasmiehen palaavan millä
hetkellä hyvänsä -- ajattelin näet, että hän oli lähtenyt vain hieman
jaloittelemaan kahden toverinsa kanssa. Mutta häntä ei näkynyt enää --
siitä pitäen en ole nähnyt enkä kuullut hänestä mitään."

Tutkintatuomari katsahti kirjureihin ja lakimiehiin. Hänen ilmeensä oli
kuin henkilön, joka harhailtuaan monia mutkittelevia teitä huomaa äkkiä
joutuneensa umpikujaan.

"On aivan selvää, että kaikki tämä vaatii lisätutkimuksia", huomautti
hän. "Poliisin on päästävä noiden kahden miehen jäljille, jotka olivat
vainajan kanssa Valtikka-majatalossa maanantain ja tiistain välisenä
yönä. Lienee parasta lykätä tutkinto toistaiseksi."

"Haluaisin tehdä pari kysymystä todistajalle", keskeytti asianajaja.
Grimsdale, te sanoitte, että se mies, "joka tuli taloonne kello
yhdeksältä maanantai-iltana ja vuokrasi huoneen yöksi, antoi teille
viiden punnan setelin, josta teidän piti ottaa osuutenne. Onko se
seteli vielä teillä?"

"Kyllä, sir", vastasi Grimsdale vetäen esille vanhakuosisen kukkaron.
"Kas tässä, sir."

"Se seteli on jätettävä poliisille", sanoi asianajaja. "Ja nyt toinen
kysymys: Mikä tuo vieras oli miehiään? Oliko hän englantilainen?"

"Sain sen vaikutelman, sir", vastasi Grimsdale, "että hän oli
amerikkalainen -- hänen puheestaan päättäen, sir. Kun palvelin sir
James Marchantilla, näin paljon amerikkalaisia herrasmiehiä; pidin
häntä amerikkalaisena."

"Mainiota -- mutta vielä yksi kysymys. Löysittekö siistiessänne
vierashuonetta mitään, jotakin pikku esinettä, joka olisi saattanut
jäädä joltakin näistä herroista. Vieraat unohtavat väliin yhtä ja
toista, ymmärrättehän."

Grimsdale työnsi kätensä toiseen taskuun ja veti jotakin esille.

"Löysin, sir -- aioin mainita siitä. Löysin tämän illallispöydältä."

Kohotettuaan esineen ensiksi ylös, niin että kaikki läsnäolijat
saattoivat nähdä sen, isäntä laski todistajain aition kaiteelle
hopeahelaisen, ruusupuisen piipun.



KYMMENES LUKU

Sormus ja piippu


Asianajaja otti piipun, tutki sitä ja ojensi sen tutkintotuomarille,
joka vuorostaan tarkasteli sitä ennen kuin antoi sen Fransemmerylle
ja hänen valamiestovereilleen. Se kulki noiden kahdentoista miehen
kädestä käteen ja joutui jälleen asianajajalle, joka kohotti sen ylös
Grimsdalen nähtäväksi vielä kerran.

"Te löysitte tämän -- joka on ruusupuinen piippu, parempaa lajia,
hopeahelainen -- vierashuoneenne illallispöydältä sen jälkeen, kun nuo
kolme miestä olivat poistuneet, Grimsdale?" kysyi hän. "Teittekö sen
johtopäätöksen, että joku heistä oli jättänyt sen sinne?"

"Olen varma siitä, sir."

"Kuinka voitte olla niin varma siitä? Teillä kai oli vieraita tuossa
huoneessa edellisenäkin päivänä?"

"Kyllä, sir. Mutta minä katoin itse illallispöydän. Tuo piippu, sir,
oli silloin, kun löysin sen, pikku lautasella -- lähellä paikkaa, missä
eräs herroista oli istunut, ja sitä oli juuri käytetty, sir -- pesä oli
vielä lämmin."

"Onnittelen teitä terävästä havaintokyvystänne, Grimsdale", sanoi
asianajaja hymähtäen. Hän pani piipun edessään olevalle pöydälle,
keskelle papereitaan, ja kääntyi tutkintotuomarin puoleen. "Te kai,
sir, mainitsitte tutkinnon lykkäämisestä tällä asteella?" jatkoi
hän. "Jos saan tehdä ehdotuksen, niin lausuisin mielipiteenäni, että
lykkäyksen tarkoituksena tulisi olla varata aikaa perinpohjaisempaa
tutkimusta varten; minusta näyttää, että tässä on paljon sellaista,
mistä on päästävä selville, ja --"

"Me lykkäämme tutkinnon kahden viikon päähän tästä päivästä", sanoi
tutkintotuomari. Hän kääntyi valamiehistön puoleen kehoitellen ja
neuvoen heitä pidättymään minkäänlaisten johtopäätösten teosta ennen
kuin heille on esitetty lisätodistuksia. Ilmaisten sitten mutisten
toivomuksen, että heidän jälleen kokoontuessaan poliisi voisi antaa
lisävalaistusta tähän perin kiusalliseen kysymykseen, hän poistui
tuoliltaan tuntien ilmeisesti helpotusta sen johdosta, että päivän
oikeudenkäynti oli päättynyt.

Vanha ruokasali tyhjeni nopeasti. Kuuntelijat, todistajat ja kirjurit
alkoivat tunkeilla kaikista sopista ja nurkista ja virrata ulos
ryhmittäin, keskustellen aamun tapahtumista ja paljastuksista.
Rouva Tretheroe poistui kahden vieraansa kera; Harry Markenmore
ja hänen sisarensa lähtivät huoneesta Harboroughin seurassa;
valamiehet astuivat ulos kaksi- ja kolmimiehisissä ryhmissä. Mutta
väliaikaisen oikeussalin keskelle, ison pöydän ympärille, jonka
ääressä lakimiehet ja kirjurit olivat istuneet kirjat ja paperit
edessään, keräytyi muutamia henkilöitä ja alkoivat keskustella asioista
vapaasti -- poliisikomisario, Blick, asianajaja, joka oli edustanut
poliisiviranomaisia, Chilford, Walkinshaw ja Fransemmery, joka
tutkintotuomarin kehoituksesta huolimatta katsoi olevansa oikeutettu
kuuntelemaan kaikkea, mikä vain koski asiaa.

"Minusta tuntuu siltä", puhui Chilford juuri kun Fransemmery liittyi
seuraan, "että on -- sanon sen Markenmoren perheen lakimiehenä --
tutkittava perinpohjin Guy Markenmoren liikeasioita ja hänen yksityistä
elämäänsä Lontoossa! Tämä juttu ei ole lähtöisin täältä eikä täällä
sommiteltu! Jos etsiväkomisario Blick tahtoo päästä asian perille,
pitäisi aloittaa Lontoosta -- missä Guy Markenmore on asustanut viime
vuodet."

"Luuletteko siis, että häntä seurattiin tänne?" lausui asianajaja, joka
oikeudenkäynnin nyt päätyttyä oli sytyttänyt savukkeen ja poltteli sitä
mielihyvillään istuen pöydän kulmalla. "Luuletteko siis, että tämä
juoni on punottu Lontoossa?"

"Minusta on hyvin todennäköistä, ettei kaikki se, mitä olemme kuulleet
tänä aamuna, ole itse asiassa missään yhteydessä varsinaiseen totuuteen
Guy Markenmoren murhasta!" vastasi Chilford. "Olen aivan varma --
omasta puolestani -- että John Harborough on yhtä viaton kuin minä
itse, ja melkein yhtä varma siitä, että nuo kaksi miestä, jotka
olivat Guyn seurassa Valtikassa, ovat myös syyttömiä. Todennäköisesti
noita miehiä tullaan kuulustelemaan -- heidät saadaan kyllä käsille.
Saattepa nähdä, että Valtikassa tapahtunut kohtaus -- merkillinen
kylläkin, myönnän sen! -- oli vain liikeneuvottelu. Ei -- vielä emme
ole päässeet edes jäljille! Kuten sanoin, Blickin on lähdettävä
takaisin ja aloitettava Lontoossa, jos hän mielii päästä asian perille.
Mistä me tietäisimme, minkälaisia asioita Guy Markenmorella oli? Tai
salaisuuksia? Kaikesta päättäen jollakin on saattanut olla hyvät syynsä
päästä hänestä vapaaksi."

"Minua ihmetyttää suuresti", huomautti poliisikomisario, "miten nuo
kaksi miestä, jotka olivat Guy Markenmoren seurassa Valtikassa,
pääsivät kylään ja sieltä pois kenenkään huomaamatta. Mieheni ovat
tehneet jo mitä perinpohjaisimpia tutkimuksia kaikilla lähiseudun
asemilla, mutta tulokset ovat supistuneet -- nollaan!"

"Oudot ihmiset, kaupan päällisiksi!" sanoi Walkinshaw.

"Mistä sen tietäisimme?" kysyi Chilford. "Parinkymmenen kilometrin
alalla on koko liuta henkilöitä, jotka saattavat olla liikesuhteissa
Guy Markenmoren kanssa. Hänellä saattoi olla liikeasioita
selvitettävänä tuona yönä aivan yhtä hyvin noiden kahden miehen kuin
hänen veljensä ja sisarensakin kanssa. Niin kai asian laita olikin."

"Grimsdale vakuuttaa, että ensimmäinen miehistä oli amerikkalainen",
huomautti Walkinshaw. "Meillä ei ole kovinkaan monta amerikkalaista
täällä asumassa. Voisin laskea heidät sormillani."

"Se on totta", sanoi poliisikomisario. "Jos mies oli amerikkalainen
-- ja Grimsdale sanoo kohdanneensa heitä aikoinaan monia, joten hänen
pitäisi tuntea -- niin hän tuli jostakin kauempaa. Mutta erästä seikkaa
en jaksa tässä käsittää -- miten pääsivät hän ja tuo toinen mies pois
aivan huomaamatta tiistai-aamuna?"

Fransemmery oli samoin kuin Blick kuunnellut tarkkaavasti mutta ääneti
näitä mielipiteitä ja ajatuksia; hän rykäisi arastellen ikäänkuin
pyydellen anteeksi jo sitäkin, että hän rohkeni sekaantua keskusteluun.

"Puhuttaessa -- puhuttaessa Amerikasta", huomautti hän, "tällä seikalla
ei liene mitään merkitystä eikä se taida olla edes minkäänlaisessa
yhteydessä itse keskustelun aiheen kanssa, mutta sallinette minun
huomauttaa, että postihöyrylaiva lähti Southamptonista New Yorkiin
kello yksi päivällä viime tiistaina. Nähkääs, Markenmoresta on
neljäkymmentäviisi kilometriä maanteitse Southamptoniin, ja jos se
mies -- ensimmäinen mies -- oli amerikkalainen, voi olla mahdollista,
että hän matkusti Southamptoniin, nousi tuohon laivaan ja oli kaukana
merellä saamatta tietää, mitä oli tapahtunut sille miehelle, jolle hän
oli tarjonnut illallisen. Tiedän tuosta laivasta siksi, että lähetin
postissa eräitä vanhoja asiakirjoja muutamalle Yhdysvalloissa olevalle
ystävälleni."

Poliisikomisario kierteli sotilasviiksiään ja tarkasteli Fransemmerya.

"Hm!" huomautti hän. "Siinä voi olla paljonkin perää -- hän on
todellakin saattanut matkustaa sitä tietä Lontoosta Southamptoniin.
Mutta -- kummallista, ettemme ole voineet saada selkoa hänen
saapumisestaan ja lähdöstään!"

"Miksei hän palannut enää takaisin Valtikkaan -- missä hänen piti
saaman kolme puntaa neljätoista shillingiä?" kysyi Walkinshaw.

"En tiedä", sanoi poliisikomisario. "Mutta eräästä asiasta olen ihan
varma -- kuka hyvänsä hän lienee ollutkin, varhain aamulla Lontooseen
menevään junaan ei hän noussut Selcasterin eikä Mitbournen asemalla
tuona aamuna. Selcasterissa astui junaan vain viisi matkustajaa,
Mitbournessa kaksi, ja junamiehet tuntevat heidät jokikisen!"

"Ei ole välttämätöntä nousta junaan päästäkseen tälle seudulle tai
täältä pois", huomautti Walkinshaw. "Minä puolestani olen sitä mieltä,
että ne kaksi miestä tulivat ja menivät autolla."

Poliisikomisario katsahti Walkinshawiin ja ilmaisi mutisten olevansa
toista mieltä.

"Luuletteko, etten ole ajatellut sitä mahdollisuutta", sanoi hän.
"Minun mieheni ovat tutkineet sitä asiaa kaikkialla! Jokaisessa
lähikylässä -- jokaisessa talossa teiden varsilla! Mutta -- ilman
pienimpiäkään tuloksia."

"Se ei hämmästytä minua eikä vaikuta siihen, mitä sanoin", väitti
Walkinshaw. "Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että se paikka, missä
nyt olemme, sijaitsee melkein keskellä kolmiota, niin sanoakseni.
Kolmella puolella kulkee leveä valtamaantie. Kaikilla näillä kolmella
maantiellä vallitsee nykyään mitä vilkkain autoliikenne. Tiedän
kai minä, kun asun erään varrella niistä. Luullakseni vähintäin
neljäkymmentä kaikenlaista autoa huristaa taloni ohitse joka tunti."

"Mutta ei varhain aamulla!" keskeytti poliisikomisario epäilevästi.

"Ilmoitin teille keskimääräisen luvun", sanoi Walkinshaw. "Kello
viidestä alkaen, ainakin. Luuletteko, että yksi auto huomattaisiin
niiden satojen joukosta, jotka tulevat ja menevät? Loruja!"

"Mihin he jättivät autonsa tullessaan Valtikkaan?" kysyi
poliisikomisario.

"Minusta ei siinä ole mitään ihmeellistä", vastasi Walkinshaw.
"Ottaisin kätkeäkseni auton, kuinka suuren hyvänsä, jonkin syrjätiemme
varrelle tai puistikkoon tai johonkin mukavaan notkelmaan ylängölle
muutamiksi tunneiksi, ilman että kukaan huomaisi sitä. Niin
yksinäisellä seudulla kuin tämä, ja lisäksi yöllä! Vallan helppo asia!"

"Jos ne kaksi miestä saapuisivat tänne yhdessä autolla", sanoi
Chilford, "niin miksi toinen heistä ilmaantui Grimsdalen taloon kello
yhdeksän illalla, mutta toinen vasta kahdelta aamulla?"

"Mitä siihen asiaan tulee -- jos rupeatte kyselemään miksi ja
minkätähden", virkkoi Walkinshaw, "niin minäkin puolestani kysyisin,
minne meni ensimmäinen mies, poistuttuaan Valtikasta ensimmäisen kerran
tulonsa jälkeen? Hän oli poissa yhteentoista saakka. Missä hän kävi?"

"Kas vain, mekin olemme pohtineet sitä asiaa!" sanoi poliisikomisario
melkein pilkallisesti. "Kylässä ei ole ainoatakaan sielua, joka olisi
nähnyt ketään vierasta sinä iltana!"

"Kukaanhan ei tietänyt hänestä mitään ennen Grimsdalen todistusta."

"Tai kuka voi sanoa tietäneensä!" sanoi Chilford ivallisesti.
"Hänen on täytynyt käydä jossakin ja tavata joku." Hän veti esille
kellonsa. "Lähdenpä kotiin välipalaa haukkaamaan", sanoi hän. "Tämä on
ajanhukkaa. Minä annan neuvoni Blickille -- palatkaa vanhoja jälkiänne
myöten ja ryhtykää työhön alkulähteellä -- Lontoossa!"

"Mitä sanoo Blick?" kysyi asianajaja naurahtaen. Hän oli poltellut koko
ajan ääneti savukettaan, toisten pakistessa. "No, Blick!"

"Blick on viisas nuori mies", sanoi poliisikomisario. "Hän ei sano
mitään. Te lähdette omaa latuanne, vai mitä, Blick?"

"Saamani neuvon mukaan", vastasi Blick hymyillen. "Olen kuitenkin aina
valmis ottamaan varteen hyvät ehdotukset."

"Lähdetäänpäs" sanoi Chilford "kello on kaksi. Mielisin tarjota
jollekin teistä -- teille kaikille -- hieman einettä, jos tulette
mukaani. Kylmää ruokaa -- mutta sitä runsaammin."

Miehet astuivat joukolla eteishalliin, ja siellä he näkivät Harry
Markenmoren ja Valencian juuri tulevan vierashuoneesta. Harry lähestyi
miesryhmää ja nyökkäsi Blickille.

"Sisareni haluaisi tehdä erään kysymyksen komisario Blickille", sanoi
hän kääntyen poliisikomisarion puoleen. "Kysymys on velivainajani
yksityistavaroista."

Blick kääntyi Valenciaan päin; toiset pysähtyivät, uteliaina ja
tarkkaavina. Valencia katsoi etsivää hiukan levottomasti.

"Tehän tutkitte velivainajani vaatteet ja kaikki, mitä oli hänen
yllään?" kysyi hän. "Te mainitsitte useista esineistä todistajain
aitiossa tänä aamuna. Mainitsitteko ne kaikki?"

"Kaikki -- kyllä", vastasi Blick.

"Jokainoan esineenkö, jonka löysitte?"

"Jokikisen!"

Valencian kasvot muuttuivat entisestään huolestuneemmiksi. Hän katseli
ympärilleen miesten tarkkaaviin kasvoihin.

"Eräästä -- esineestä, joka oli varmasti veljelläni, kun hän poistui
tästä talosta maanantai-iltana puoli yhdentoista aikaan, te ette
puhunut mitään", sanoi hän kääntyen jälleen Blickiin. "Sormuksesta
-- laadultaan hyvin harvinaisesta sormuksesta, hänen oikean kätensä
keskisormessa."

"Hänen oikean kätensä keskisormessa oli sormus", sanoi Blick. "Hyvin
hieno jalokivisormus -- yhdellä kivellä varustettu."

"Hänen oikean kätensä keskisormessa oli kaksi sormusta", väitti
Valencia. "Jalokivisormus, josta mainitsitte, ja tuo toinen. Minä
otin sen puheeksi hänen ollessaan täällä. Se oli varsin merkillinen
sormus -- se näytti minusta melkein kupariselta, muutamin paikoin
emaljoidulta. Se kiinnitti minun huomiotani siksi -- siksi, että tunnen
erään henkilön, jolla on ihan samanlainen sormus -- sen kaksoiskappale,
todellakin."

"Niinkö?" sanoi Blick tyynesti. "Kenellä?"

"Rouva Tretheroella", vastasi Valencia.

Vieressä seisovat miehet katsahtivat toisiinsa.

"Oletteko varma, että veljenne kädessä oli tuo toinen merkillisen
näköinen sormus, kun hän lähti täältä?" kysyi Blick.

"Olen varma siitä", vakuutti Valencia. "Ehdottomasti!"

"Ja te sanoitte, että rouva Tretheroella on samanlainen sormus?"

"Jota hän kantaa aina", sanoi Valencia. "Veljenne sormessa ei ollut
sellaista sormusta, kun minä toimitin tarkastuksen", huomautti Blick.
"Mutta -- minäpä otan selvän asiasta."

Harry ja Valencia vetäytyivät takaisin vierashuoneeseen, ja toiset
jatkoivat matkaansa pääovelle, mutta ennenkuin he pääsivät sinne,
keskeytettiin heidän kulkunsa Chilfordin vierasvaraisen pöydän ääreen
toisen kerran. Nuori, vilkkaan näköinen mies, jonka toisessa kädessä
oli muistikirja, toisessa lyijykynä, astui heitä vastaan.

"Herra poliisikomisario", sanoi hän itseensäluottavan varmasti,
"sallikaa minun esitellä itseni -- Summers, _Daily Sentinel_-lehdestä
-- erikoiskirjeenvaihtaja, sir."

"Mitä tahdotte?" kysyi poliisikomisario. Hän ajatteli juuri Chilfordin
kylmää häränpaistia ja tunsi täysin käsitettävää vastenmielisyyttä
reporttereita kohtaan. "Minulla ei ole teille mitään siihen lisättävää,
mitä jo olette kuullut."

"Olisin teille hyvin kiitollinen, jos näyttäisitte minulle sitä viiden
punnan seteliä, jonka oletettu amerikkalainen antoi Grimsdalelle",
sanoi Summers, "ja piippua, joka unohtui Valtikkaan".

Poliisikomisario kääntyi Blickin puoleen.

"Onko teillä mitään sitä vastaan?" kysyi hän.

"Minä rohkenisin luulla, ettei Blickillä -- siitä päättäen, mitä olen
sattunut kuulemaan hänen loistavista kyvyistään -- ole mitään sitä
vastaan", sekaantui puheeseen Summers, joka nähtävästi oli noita nuoria
miehiä, jotka panevat maailman mullin mallin koettaessaan hankkia
hyvää tekstiä. "Blick, sir, tietää, mikä arvo on sanomalehdistöllä --
varsinkin niin tavattoman laajalle levinneellä lehdellä kuin meidän --
yhtä hyvin kuin minä itse."

"Minulla ei ole mitään sitä vastaan", sanoi Blick nauraen. "Tässä
on seteli -- te kai haluatte numeroa? B. H. 887563. Piippu -- se on
sisällä pöydällä -- poliisin hallussa. No, minä näytän sen teille."

Hän palasi vanhaan ruokasaliin Summersin kanssa; toiset jäivät
odottamaan haastellen Valencian sormusta koskevasta tiedonannosta.
Kului muutamia minuutteja; sitten pisti Blick päänsä eteissalin oven
raosta näyttäen hieman hämmästyneeltä.

"Herra komisario", huusi hän. "Se piippu -- onko se teillä?"

Poliisikomisario käännähti häneen päin kiihkeän nopsasti.

"Minullako?" huudahti hän. "Ei -- minulla sitä ei ole. Eikö se ole
siellä?"

Blick ravisti päätänsä, ja hänen kasvoilleen levisi suuttunut ilme.
Hän vetäytyi takaisin ruokasaliin ja poliisikomisario harppoi perässä.
Toiset seurasivat jäljessä tuntien pakottavaa uteliaisuutta, jota
heidän olisi ollut vaikea selittää. Blick penkoi juuri pöydällä olevia
kirjoja ja papereita heitellen niitä hujan hajan. Pari kolme poliisia
oli läsnä; lisäksi oli saapuvilla saman verran asianajajien kirjureita
ja tutkintotuomarin apulainen; pöydän toisessa päässä pari paikkakunnan
reportteria teki uutterasti muistiinpanoja lehtiöihinsä.

"Minä en ole nähnyt sitä -- en ainakaan sen jälkeen kun sitä
näytettiin", sanoi poliisikersantti, jonka kimppuun Blick oli
käynyt. "Näin Grimsdalen ottavan sen esille ja tutkintotuomarin ja
valamiehistön käsittelevän sitä, mutta senjälkeen en ole nähnyt sitä."

"Kenellä se oli viimeksi?" kysyi Blick.

"Minulla!" vastasi asianajaja. "Minä otin sen valamiehistöltä ja laskin
pöydälle -- juuri tähän."

"No niin, se on poissa!" sanoi Blick. Hän kääntyi poliisikersanttiin.
"Onko täältä poistunut ketään sellaista teidän miestänne, joka olisi
saattanut ehkä kaapata sen?"

"Ketään ei ole vielä poistunut", vastasi kersantti. "Me olemme täällä
kaikki -- meitä on yhtä monta kuin tullessammekin."

Blick käänsi nurin kaikki, mitä pöydällä oli. Hänen kasvonsa muuttuivat
omituisiksi, mutta hän ei virkkanut mitään.

"Kaikki, jotka poistuivat huoneesta, kulkivat ohi pöydän tätä laitaa",
huomautti kersantti. "Jos joku mieli siepata sen ja viedä pois, niin
hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä. Kukaan ei voinut huomata mitään --
siinä tungoksessa."

"Kenenkähän mieli teki se siepata?" kysyi Blick yrmeästi.

Summers, joka oli auttanut etsiskelyssä, hykähti äkkiä.

"On olemassa eräs mies, joka tuiki mielellään olisi halunnut ottaa sen
mukaansa!" huudahti hän.

Blick kohotti katseensa rypistäen kulmiaan.

"Mitä te tarkoitatte?" ärähti hän. "Kuka -- mikä mies?"

"Se mies, jolta se jäi Valtikan illallispöydälle, luonnollisesti!"
vastasi Summers hykähtäen jälleen. "Kuinka voitte tietää, ettei hän
piillyt innostuneiden kuuntelijain joukossa? Niin kai asia lieneekin!"

Blick työnsi syrjään viimeisen paperikasan ja kääntyi ovelle.

"No niin, se on kadonnut, tavalla tai toisella", mutisi hän.

"Kaunis todistuskappale tipotiessään, kaiken lisäksi", puheli Summers
itsekseen. "Se olisi voinut johtaa teidät omistajan jäljille, Blick.
Mutta kai se on joutunut hänen käsiinsä -- mitäs arvelette? Näppärää!
Mutta oli miten oli, jos hän on se henkilö, joka näpisti sen tuosta
pöydältä, niin yhdestä asiasta olette päässyt selville -- hän on joku,
joka on jossakin aivan lähettyvillä. Vai mitä, Blick?"

Mutta Blick oli jo rientänyt takaisin eteishalliin, ja poliisikomisario
ja toiset seurasivat häntä.

"Merkillistä tämä, Blick!" sanoi poliisikomisario. "Kuka on saattanut
sen ottaa -- ja miksi?"

"Asianlaita lienee sellainen kuin tuo sanomalehtineekeri sanoi",
vastasi Blick matalalla äänellä. "Mies, joka jätti sen Valtikkaan, on
varmaan ollut täällä tänä aamuna ja käyttänyt tilaisuutta hyväkseen
anastaakseen sen itselleen. Mutta --"

"Nyt on jo aika lähteä puiston poikki talolleni, hyvät ystävät, ja
hankkia jotakin suuhun pantavaa", puuttui Chilford puheeseen. "Vähät
muusta -- tulkaa mukaan!"

Blick pyyteli anteeksi -- hänellä oli tehtävää, sanoi hän.
Huomattuaan, että hänen työskentelynsä Markenmoressa muodostuisi
luultavasti pitkälliseksi, hän oli edellisenä päivänä majoittunut
vakinaisesti Valtikkaan, ja sinne hän nyt riensi kiireesti. Hänellä
oli monia puuhia, paljon pohdittavaa. Saman päivän aamuna, ennen
tutkintotilaisuuteen lähtöään, hän oli lähettänyt viestinviejän
Selcasteriin ostamaan eräitä määrättyjä tarpeita; heti ensiksi
Valtikkaan saavuttuaan hän kysyi, oliko viestinviejä palannut.

"Tavarakasa on arkihuoneenne pöydällä, herra Blick", vastasi Grimsdale.
"Ja myös aamiainen."

Blick istuutui aterioimaan, yksin, syöden ja juoden vankasti puolisen
tuntia. Sitten, kun ruoka oli korjattu pöydältä, hän sytytti piippunsa,
veti esille kynäveitsensä ja leikkasi Selcasterista tuotujen pakettien
sidenuorat poikki.



YHDESTOISTA LUKU

Ensimmäiset toimenpiteet


Viestinviejä, jonka Blick oli lähettänyt Selcasteriin sinä aamuna
ennen lähtöään Markenmoren kartanoon ollakseen läsnä murhatapauksen
alustavassa tutkintotilaisuudessa, oli vienyt kirjeen vanhan
kaupungin etevimmälle kirja- ja paperikauppiaalle. Blick havaitsi
tarvitsevanpa kipeästi eräitä välineitä ryhtyessään ratkaisemaan niitä
pulmakysymyksiä, jotka juuri oli hänelle asetettu. Kirjakauppias
oli se mies, joka voi antaa hänelle apuaan. Ja tuossa olivat nyt
kirjakauppiaan lähettämät tavarat -- toinen iso rullalle kierretty
paketti, huolellisesti kääritty piikkokankaaseen; toinen pullea pikku
mytty, ruskeaan paperiin verhottu. Blick aukaisi tämän ensiksi,
veti esille ja pani pöydälleen laskostetun tiekartan, kreivikunnan
yleiskartan, pari kolme paikkakunnan opaskirjaa, selittävillä
valokuvilla varustettuja, korkeampilentoisen tekeleen, _Selcasterin
ympäristöt_, joka myös oli runsaasti kuvitettu, Bradshawin turistin
ja paikallisen aikataulun. Hän tarkasteli niitä kaikkia huolellisesti
laskiessaan ne kädestään -- juuri niitä hän kaipasi. Mutta hän tunsi
vielä suurempaa mielenkiintoa isoa, piikkokankaaseen käärittyä
pakettia kohtaan, joka, sitten kun se oli vapautettu kääreistään,
osoittautui sisältävän virallisen kartan Markenmoren kylästä ja sen
lähimmästä ympäristöstä -- ison nelikulmaisen esineen, paksupaperisen,
johon oli merkitty, nimitetty ja mitattu jokainen valtamaantie,
kylätie, polku, talo, huvila, niitty, metsä, keto, lehto, joki, puro,
pensaikko, porras. Blick tunsi riemastuneena saavansa tyydytystä
salapoliisivaistoilleen katsellessaan tuota mestarinäytettä -- hän
siunasi yleisesikunnan topografisen osaston miehiä sen johdosta, että
he olivat valmistaneet sen huolellistakin huolellisemmin. Hän haki
käsiinsä Grimsdalen ja sai tältä muutamia nastoja; näillä hän kiinnitti
valtavan karttansa sopivaan, tyhjään paikkaan arkihuoneensa seinällä,
ja seuraavan puolen tunnin ajan hän seisoskeli sen edessä poltellen
piippuaan. Tämän jälkeen hän olikin muodostanut itselleen yleiskuvan
ympäristöstään ja painanut tärkeimpäin paikkain nimet teräväin
aivojensa salaisiin lokeroihin.

Sitten hän kävi käsiksi oppaisiin, karttoihin ja aikatauluihin ja
tarkasteli niitä kahden tunnin ajan väsymättömän uutterasti. Hän tahtoi
ottaa selkoa kaikesta, mikä koski maanteitä, rautateitä ja aikoja
-- alkeellista työtä tämä, mutta tuiki tärkeätä. Ja hän totesi heti
sen, mitä Walkinshaw oli sanonut tutkinnon lykkäämistä seuranneessa
jälkikeskustelussa, nimittäin, että Markenmore sijaitsi melkein
keskellä eräänlaista kolmiota, jonka sivuina olivat valtamaantiet. Nämä
tiet muodostivat sellaisen kolmion, että sen kaksi sivua oli lyhyempiä
kuin kolmas sivu, mutta keskenään yhtä pitkää; kolmas sivu oli toisia
pitempi. Markenmore sijaitsi tämän kolmion lounaisosassa, läheten sitä
kulmaa, jonka muodostivat kolmion kanta ja pisin sivuista; niin ollen
se oli lähempänä kolmion kahta sivua kuin kolmatta ja sentähden myös
kahta valtamaantietä kuin yhtä. Ja näistä kolmesta valtamaantiestä
kaksi, jatka molemmat lähtivät Lontoosta kartastoon päin, sivuutti
muutaman kilometrin päässä Markenmoren; kolmas tie kulki koko matkan
rannikkoa pitkin. Valtamaanteitse Markenmore oli siis välittömässä
yhteydessä Lontooseen, tarkemmin sanoen kymmenen penikulman päässä
siitä koilliseen, ja matkan varrella oli muutamia rannikkokaupunkeja
vähäisen matkan päässä toisistaan.

Mutta sen kolmion lisäksi, jonka nämä valtamaantiet muodostivat, oli
olemassa vielä toinenkin kolmio, rautateiden muodostama. Rautatiet
seurasivat itse asiassa maanteitä ja kulkivat yhdensuuntaisesti
niiden kanssa; ne olivat niiden mukaiset kaikissa suhteissa; maantie
ja rautatie kulkivat rinnakkain, eivätkä ne olleet missään kohdin
toisistaan puoltatoista kilometriä kauempana. Markenmoresta oli lyhyt
matka näille pääradoille. Sieltä voitiin päästä helposti useille
asemille. Itse Selcaster sijaitsi noin neljän kilometrin päässä
kaakkoiseen; Mitbourne melkein saman välimatkan etäisyydellä itään;
neljän ja puolen kilometrin päässä lounaiseen oli tärkeä ratojen
yhtymäkohta; kuuden kilometrin päässä pohjoiseen oli asema tien
varrella. Tarkastettuaan aikatauluaan Blick huomasi, että kello neljän
ja kuuden välillä aamulla kaikkien näiden neljän aseman ohi kulki
melkoinen määrä junia pohjoiseen ja etelään, itään ja länteen, ja että
kahdelta asemalta, mainitulta risteysasemalta ja pohjan puoliselta
asemalta, lähti joka aamu neljännestä vaille kuusi erikoisia työjunia,
jotka epäilemättä kuljettivat paljon kaikenlaisia työmiehiä muutaman
kilometrin päässä rannikolla sijaitsevaan suureen lastaussatamaan.
Sanalla sanoen hän teki sen havainnon, että vikkelä, neuvokas mies
saattaisi päästä ilman minkäänlaisia vaikeuksia huomaamatta pois
Markenmoren seuduilta millä hyvänsä niistä varhaisista aamujunista,
jotka lähtivät vähintäinkin kuuteen eri suuntaan.

Ottaessaan jälleen pohdittavakseen kysymyksen saapumis- ja
poistumismahdollisuuksista maanteitse Blick muisti Walkinshawin
kertoneen, kuinka helppoa paikkakunnalla on visusti kätkeä
moottoripyörä siksi aikaa, kun sen omistaja tai haltija pistäytyisi
vierailulle. Tässä suhteessa seinällä riippuva tarkka kartta oli
hänelle suureksi avuksi. Seudun koko asema oli merkitty selvästi
pienempiä yksityiskohtia myöten. Pohjoiseen ja koilliseen Markenmoren
huvilasta, Greycloisterin, Harboroughin ison talon takana, sijaitsivat
Puistikko, Fransemmeryn asuinpaikka, ja Woodlandin huvila, rouva
Braxfieldin maatilus, kukkuloilla, parhaasta päästä aukeilla ja
lakeilla, joita halkoivat ristiin rastiin syvät notkot ja joihin
muodostivat syvänteen loppuunkäytetyt kalkkikaivokset, joiden pohja
oli rehevän kasvullisuuden ja pensaikkojen peitossa; kartalla näkyi
myös peltoja, lehtoja ja siellä täällä sankkoja metsiä. Kenen hyvänsä
olisi ollut varsin helppoa pyörähtää valtamaantieltä näille autioille
kulmille, jättää moottoripyöränsä jonkun vanhan, hylätyn kaivoksen
pimentoihin tai metsän jalavien ja pyökkien alle, lähtiessään itse
alas kylään. Lisäksi Blick havaitsi, että seinäkartalle oli merkitty
joitakuita vihreitä viivoja kukkuloiden poikki; hän oli tutustunut
siksi hyvin Markenmoren notkelmaan, että hän tiesi ruohikon olevan
siellä niin vahvaa, kimmoisaa ja tiheää, että sen poikki saattoi
ajaa autolla missä hyvänsä yhtä helposti kuin kivetyllä tiellä ja
tarvitsematta pelätä jättävänsä minkäänlaisia jälkiä. Sentähden mies
oli saattanut poiketa valtamaantieltä, loitota kukkuloiden poikki mihin
hyvänsä kolmen kilometrin alalla kylästä, jättää moottoripyöränsä
johonkin sopivaan vanhaan kalkkikaivokseen ja olla varma siitä, ettei
kukaan saisi tietää, miten hän oli tullut ja mennyt. Tuolla ylhäällä,
noissa erämaissa, ei ollut ainoatakaan asumusta, ei huvilaa, ei edes
syrjäistä maalaistaloa, kuten kartta osoitti.

Se siitä -- Blick otti nyt punnitakseen kolmannen seikan. Grimsdale
oli kertonut nähneensä noiden kolmen miehen, kun he poistuivat hänen
talostaan neljännestä yli kolme tiistaiaamuna, kävelevän pitkin
maantietä Greycloisteriin ja Mitbourneen päin; Blick kiinnitti
huomiotaan tähän tiehen. Ihan Valtikan ohitse, sen etupuolella olevan
kasvitarhan ohi, kulki kylän valtatie; tarhan nurkalla se haaraantui;
toinen haara kääntyi oikealle suoraan Selcasteriin päin; toinen taas
kääntyi Mitbourneen päin ja sivuutti noin kolmensadan metrin päässä
Valtikasta Greycloisterin kujaportin. Grimsdalen sanojen mukaan nuo
kolme miestä olivat valinneet tämän tien ja kadonneet sille. Mutta
Guy Markenmore, mikäli lääkärin todistus piti paikkansa, oli ammuttu
kuoliaaksi kello neljän tienoissa, Markenmoren notkelmassa, noin
puolentoista kilometrin päässä pohjoiseen tästä tiestä. Kuinka hän
oli joutunut sinne? Virallinen kartta ja tarkat merkinnät antoivat
siihen selvityksen. Kahdensadan metrin päästä Valtikan majatalosta
Mitbournen tien varrella oli kaksi polkua, yksi kummallakin puolen
tietä. Toinen, eteläinen tai oikeanpuolinen, kulki niittyjen poikki
Selcasterin suuntaan, toinen, pohjoinen tai vasemmanpuolinen, kääntyi
ylös kukkuloille Greycloisterin ja Woodlandin huvilan välitse. Lähellä
Markenmoren notkelmaa -- siis juuri siinä kohdassa, mistä maatyöläinen
Hobbs oli löytänyt Guy Markenmoren kuolleen ruumiin, tämä polku yhtyi
toiseen, joka vei suoraan Mitbournen asemalle.

Tämän nähdessään Blick teki johtopäätöksen: kun nuo kolme miestä olivat
saapuneet polkujen risteykseen, he erosivat. Yksi heistä kääntyi joko
takaisin kylään (epätodennäköistä, ajatteli Blick) tai painui oikean
käden polulle mennäkseen Selcasteriin (varsin luultavaa, tuumi Blick);
toiset kaksi miestä, joista Guy Markenmore oli varmasti toinen,
painuivat vasemman käden polulle ja kapusivat mäenrinnettä Markenmoren
notkelmaan. Täällä Guy Markenmore murhattiin äkkiä, ja olipa hänen
mukanaan ollut mies kuka hyvänsä, joko tuo oletettu amerikkalainen,
joka oli saapunut Valtikkaan kello yhdeksän maanantai-iltana, tai
se mies, joka oli päästetty sisälle kello kahdelta tiistaiaamuna,
niin hän oli murhaaja. Tultuaan tähän johtopäätökseen Blick tunsi
itsensä hieman iloiseksi. Hän täytti uudelleen piippunsa ja
sytytti sen, työnsi kädet taskuihinsa ja taapersi arkihuoneestaan
eteissalin poikki tarjoiluhuoneeseen. Tämä tapahtui jo vuosia ennen
kuin saatettiin voimaan nuo ankarat erikoisrajoitukset, jotka nyt
estävät vapaasyntyistä englantilaista eleskelemästä mielensä mukaan
ravintolassaan, silloin kun hän tuntee siihen halua, ja vaikka kello
oli vasta viisi iltapäivällä, oli miellyttävässä tarjoiluhuoneessa
joukko vieraita, laiskottelevia kyläläisiä, jotka keskustelivat
tutkinnosta ja murhenäytelmästä, joka oli aiheuttanut sen. Jokikinen
sielu tiesi jo Blickin olevan sen kuuluisan lontoolaisen etsivän,
joka oli saapunut kylään selvittämään kysymystä, kuka oli tappanut
nuoren Guy-raukan, ja hirttämään sen roiston löydettyään hänet,
ja he tuijottivat Blickin vaaleisiin hiuksiin, sinisiin silmiin,
pyöreisiin kasvoihin ja keikarimaisiin kaupunkilaisvaatteihin kuin
ihmetellen, kuinka moisella nuoren näköisellä kerubilla saattoi ehkä
olla vainukoiran ominaisuudet ja kettukoiran kestävyys. Mutta Blick,
nyökättyään ystävällisesti, ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota
näihin patriarkkoihin ja tietäjiin -- hän aikoi kylläkin tehdä
tuttavuutta heidän kanssaan lähitulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä
hän halusi vaihtaa pari sanaa Grimsdalen kanssa.

Grimsdale, paitahihasillaan, kiilloitti parhaillaan laseja
tarjoiluhuoneen toisessa päässä; Blick siirtyi sinne ja kumartui hänen
puoleensa.

"Kuulkaas!" kuiskasi hän. "Pari sanaa kanssanne, Grimsdale. Se piippu,
jonka löysitte --"

"Mitä, sir?" vastasi Grimsdale kumartuen tarjoilupöydän yli.

"Te kai", jatkoi Blick, "tutkitte sen perinpohjin?"

"Kyllä, sir."

"Huomasitteko valmistajan nimeä tai alkukirjaimia?"

"Kyllä, sir. Se oli noita L. & Co:n piippuja. Minä tunnen ne varsin
hyvin, herra Blick -- entisellä isännälläni sir James Marchantilla,
oli tapana poltella niillä. Hän lahjoitti minulle vanhoja piippujaan,
silloin tällöin."

"Löwe & Companyn piippuja, vai mitä?" sanoi Blick, joka oli aivan varma
asiasta ja halusi vain tietää, tiesikö isäntä.

"L. & Co:n piippuja, sir -- niin minä niitä nimitän; sellainen leima
niissä on -- puussa ja hopeahelassa -- ja tietysti hopeamerkit --
leijona ja kruunu, samat merkit kuin kaikissa hopeatavaroissa."

"Huomasitteko piipussa mitään muuta?"

"Huomasin kaksi seikkaa, herra Blick -- minä olen niitä, joille on
annettu huomiokyky. Piippu oli uudehko; paljon sillä ei ollut poltettu.
Siinä toinen seikka. Ja toinen oli tämä -- pesän reunassa oli pieni,
hyvin pieni lovi -- kuin jos piipun omistaja olisi koputtanut tuhat
pois jotakin terävää vasten -- ehkä uuninristikon reunaa tai saappaansa
korkoa vasten ja satuttanut sen silloin naulaan; olen nähnyt monia
oivallisia piippuja nakutettavan piloille sillä tavoin, olipa puu
kuinka tervettä tahansa."

"Hyvä!" sanoi Blick. "Te olette totta tosiaan nerokas havaintojen
tekijä."

Grimsdale hymyili.

"No niin", sanoi hän alentaen ääntään vieläkin matalammaksi. "En
maininnut siitä mitään todistajain aitiossa, mutta -- näin meidän
kesken puhuen -- saatuani kuulla tuosta murhasta kaiken sen, minkä
kuulin, panin oman merkkini piippuun!"

"Panitteko?" huudahti Blick. "Minkä merkin?"

"Pikku ristin hopearenkaaseen", sanoi Grimsdale. Hän iski viekkaasti
silmää etsivälle. "Tuntisin jälleen oman merkkini -- milloin hyvänsä!"

Blick nyökkäsi. Sitten hän silmäili huoneen peränurkassa olevia miehiä.

"Jaarittelevat kai päivän tapahtumista?" kysyi hän.

"Kaiketi!" myönsi Grimsdale. "Hyväinen aika! -- he eivät puhu moneen
päivään mistään muusta -- jollei ilmaannu nelijalkaista kanaa tai
kolmipäistä vasikkaa! Tämä antaa vettä heidän myllyynsä, kaikki tämä,
herra Blick. Lontoolainen kun olette, niin ette tiedä, kuinka kerkeitä
kyläläiset ovat lörpöttelemään ja juoruilemaan!"

"Kuka tuo pahin lavertelija on?" kysyi Blick.

"Benny Cripps, haudankaivaja", vastasi Grimsdale vilkkaasti. "Menkääpä
pakisemaan hänen kanssaan, niin hän kertoo teille Markenmoren ja sen
jokikisen miehen, naisen ja lapsen historian, ylhäisen ja alhaisen,
rikkaan ja köyhän, aina luomispäivästä asti -- milloin se lienee
ollutkaan, mutta pitkälti siihen varmaankin on. Hän kuuluu tuntevan
näiden Markenmorein sukupuun, mainitakseni esimerkin, paremmin kuin he
itse!"

"Merkillinen vanha mies", huomautti Blick. "Missä hän asustaa?"

"Ensimmäisessä mökissä kirkkomaalta käsin", vastasi Grimsdale.
"Vanhassa, olkikattoisessa hökkelissä."

"No niin", sanoi Blick kohottautuen kyynärpäiltään tarjoilupöydältä.
"Minä lähden hieman retkeilemään silmäilläkseni ympärilleni. Kai te
valmistatte minulle illallisen kello kahdeksaksi?"

"Ihan varmasti, sir -- olen hankkinut teitä varten herkullista
kananpaistia", vastasi Grimsdale. "Ihanaa!"

Blick nauroi, nyökkäsi ja poistui ulos kylätielle. Hänen
kauneudentajuntansa oli herkkä, tämän rikollisia nuuskivan vainukoiran,
ja tämä maan eteläisessä kolkassa sijaitseva pikku kylä, puoliksi
niin vanha kuin sen yli kohoavat kukkulat, tenhosi hänet. Markenmore
oli pikku sopukka vähäisine olkikattoisine mökkeineen puistikoitten
ja hedelmätarhojen keskellä, siellä täällä varakas maatalo syrjässä
maantiestä aitauksensa takana, mutta tärkein nähtävyys oli keskellä
kylää -- harmaa, vanha kirkko, jonka suippeneva torni kohosi
korkealle kirkkomaata ympäröivien pyökkien ja poppelien yläpuolelle.
Näinä varhaisina kevätpäivinä vallitsi syvän rauhan tuntu näillä
maalaisseuduilla, ja Blickistä tuntui äkkiä kummalliselta, että hän oli
nyt täällä, puhtaan ja häiritsemättömän luonnon helmassa, sellaisilla
asioilla kuin hän todellisuudessa oli. Tällä hetkellä henki kaikki,
mökkipahasten puutarhojen varhaisista kukista ja taimista korkealle,
vasta lehteen puhjenneisiin puihin rakennettuihin uusiin linnunpesiin
saakka, elämää -- mutta hänen tehtävänään oli paljastaa rikoksen
tekijä, väkivaltaisen kuoleman aiheuttaja.

Hänen mieleensä muistui pian tuo kuolemantapaus ja sen seuraukset,
kun hän näki vanhan miehen, joka valvoi puiden ympäröimän kirkkomaan
eräässä sopessa kahden haudan kaivantatyötä. Blick muisti silloin,
että sir Anthony Markenmore ja hänen vanhin poikansa piti haudattaman
vierekkäin ylihuomenna -- vanha mies oli varmaan siis haudankaivaja,
Benny Cripps, josta Grimsdale oli taannoin puhunut. Hän meni
kirkkomaalle ja astui Crippsin luo; haudankaivaja, käpristynyt vanhus,
ulkonäöltään seitsenkymmenvuotias, kääntyi kahdesta apulaisestaan ja
nyökkäsi etsivälle tuttavallisesti. Hän istuutui lähelle olevalle
hautakivelle, täytti lyhyen savipiippunsa ja ryhtyi sitä sytyttämään.

"Te kai olette se nuori lontoolainen herrasmies, joka on tullut tänne
ottamaan selvää nuoren herra Guyn murhaajasta, kuulemma?" virkkoi
hän katsellen arvostelevasti Blickiä. "Kuuluttekin olevan näppärä
hommissanne. No, olettepa saanutkin aika urakan suoritettavaksenne,
parahin nuori herra, niinpä luulen! Eihän tällaista juttua päivässä
selvitetä, eihän toki, eikä viikossakaan. Tutkinnossa ei saatu
paljoakaan selville, ei -- ei mitään!"

"Te olitte siellä, vai mitä?" kysyi Blick.

"Siellä olin, herra, ja kuulin kaikki, mitä puhuttiin. Mutta en tullut
hullua hurskaammaksi. Hyväinen aika, eihän tässä jutussa vielä ole
päästy alkua pitemmälle! Te, herra, muistutatte noita saalistaan ajavia
metsänkävijöitä, jotka tunkeutuvat salaperäisiin erämaihin, lähtien
arvattavasti taivaltamaan polkua, jonka lopusta ei ole tietoa!"

"Te lienette oikeassa", myönsi Blick. "Sekava vyyhti, eikö olekin?"

"Niinpä luulen, poikaseni! Minä puolestani en näe vihjaustakaan,
joka voisi johtaa teidät oikeille jäljille, en todellakaan. Vähätpä
siitä, minulla on omat mielipiteeni -- niin onkin! Enkä minä vaihtaisi
niitä kenenkään vuoksi -- en itsensä kuninkaankaan, tahtomatta silti
halventaa häntä millään tavoin."

Blick istuutui vanhuksen viereen ja sytytti piippunsa.

"Tehän olette Cripps, eikö niin?" kysyi hän. "Haudankaivaja, kai?"

"Benjamin Cripps minä olen, nuori herra, haudankaivaja ja lukkari ja
vielä paljon muutakin, ja ainoa mies tässä kylässä, jota ilman ei voida
tulla toimeen, ei mitenkään. Viisi pastoria on täällä Markenmoressa
minun aikanani ollut, mutta minä vielä elossa -- haudannut neljä
heistä! He tulevat ja menevät -- mutta minä pysyn paikallani. Lukkarina
olen täällä toiminut neljäkymmentäviisi vuotta, ja isäni oli miltei
yhtä kauan, ja isoisäni ennen häntä; hänkin oli yhtä kauan, taisipa
olla yli viisikymmentäkin vuotta; me Crippsit, me olemme asuneet tässä
pitäjässä yhtä kauan kuin itse Markenmoretkin ja haudanneet heitä ison
joukon, ja nyt minun pitäisi haudata taas kaksi heistä. Tätä kirkkoa
voisitte pitää melkein kuin Crippsien omaisuutena -- kaikki sen vaiheet
me tunnemme, ja melkeinpä kaikki tässä kylässä. Kaitsemme sitä -- niin
sanoakseni."

"Entä mitä ajattelette tästä jutusta, Cripps?" kysyi Blick
miellytellen. "Teidän laisellanne kokeneella miehellä on tietysti omat
mielipiteensä. Sanoisitteko sitä murhaksi, mitä?"

"Murhaksi minä sitä sanon, parahin nuori Lontoon-mieheni, vieläpä
hirveäksi ja veriseksi murhaksi! Tarkoitukseni ei ole väittää, että
nuori herra Guy olisi ollut oikeuden esitaistelija, koska hän ei kerta
sitä ollut, eikä liioin tahtonut millään tavoin esiintyäkään noiden
pyhimysten kaltaisina, joista saamme lukea rukouskirjasta. Mutta
murhattu hänet on hirveän häpeällisesti; ettekä te varmaankaan ole
päässyt perille puhtaasta totuudesta -- ette, ettekä pääsekään vielä
kotvaseen aikaan. Mutta minä toivon teidän pääsevän ja hihkaisen ilosta
kuullessani, että se henkilö, joka on murhan tehnyt, olipa hän kuka
hyvänsä, on tuomittu hirtettäväksi -- sen teen!"

"Te olette kai itsekin muodostanut jonkinlaisen käsityksen
tapahtumasta?" tiedusteli Blick.

"Päähäni ei ole pälkähtänytkään mitään sellaista, mitä te nimittäisitte
varmoiksi ajatuksiksi -- vielä", selitti Cripps. "Mutta hyväinen aika,
tietysti se on jollakin tavoin saanut alkunsa tuosta Dower-talossa
asustavasta nuoresta Isabellasta -- enkä huoli, vaikka hän itsekin
kuulisi minun niin sanovan. Hän joutuu vielä hirveän pahaan ja kuumaan
paikkaan, hän! Muistan hänet varsin hyvin niiltä ajoilta, jolloin hänen
isäukkonsa oli pastorina täällä ja hän itse nuori tytönheilakka, jonka
olisi pitänyt ajatella ompelemista ja kutomista ja muuta sellaista
naisten työtä, mutta koskaan hän ei ryhtynyt sellaisiin rauhallisiin
hommiin; hän homssi aina sinne tänne, kintereillään liuta nuoria
metsästäjiä, ja pani heidän päänsä pyörälle. Kyllä hän tuotti hämminkiä
tyttönä ollessaan ja heti jälleen palattuaan hän alkaa vanhan pelinsä."

"Te siis luulette, että rouva Tretheroe on jossakin yhteydessä
murhaajaan?" kysyi Blick.

"En väitä, että hän itse olisi jotakin tehnyt", vastasi vanha
haudankaivaja. "Mutta sen minä sanon, että minun mielestäni hän on
kaiken alku ja juuri, tavalla tai toisella. Hyväinen aika, muutamat
niistä -- nuorista herroista -- tappelivat keskenään hänestä ennenkuin
hän vielä oli kahdeksantoista vuoden vanhakaan! Kun kerta niin oli
laita ennen vanhaan, niin kaipa hänestä on nyt saatettu käydä iso
joukko kaksintaisteluja. Hän oli sellainen -- ensin suosi toista,
sitten toista, kunnes ne kaikki olivat järjiltään, ihan niin!"

"Guy Markenmore oli kai aika lailla pihkaantunut häneen siihen aikaan,
vai mitä?" kysäisi Blick.

"Hm!" hymähti Cripps. "Juoksi kovasti hänen perässään, saatte uskoakin.
Mutta hän olikin paha juoksentelemaan naisten perässä, kaikenlaisten,
ylhäisten ja alhaisten -- hullaannutti puolet tämän kylän tytöistä
itseensä, sen hän teki! Hyväinen aika, hän rakastui yhtä mittaa, joka
taholla -- ei mahtanut sille mitään, siltä näytti. Herra Guy jätti
jälkeensä monia murtuneita sydämiä, kun lähti täältä Lontooseen."

"Mitä, kylän tyttöjenkö?" kysyi Blick.

"Niin -- ja kylän poikain!" mörähti haudankaivaja. "Monella
nuorukaisella oli syytä vihata häntä, olipa tosiaankin! Kuollut hän
on, eikä hänestä pidä enää puhua pahaa -- mutta kelvoton hän oli,
totisesti!"

Tämä paradoksinen vastaus herätti Blickissä uuden ajatusten sarjan, ja
hän poistui heti sen jälkeen tuumimaan aatoksiaan. Mutta hän ei ollut
päässyt vielä pitkällekään, kun hän muisti, että hänen oli tehtävä
muuan kysymys rouva Tretheroelle, ja niin hän käveli kylän läpi ja
saapui Dower-talon pääovelle.



KAHDESTOISTA LUKU

Dower-talo


Dower-talo oli iso, avara, vanhanaikainen rakennus, joka sijaitsi
peltojensa ja istutustensa keskellä, Markenmoren puiston
kaakkoisosassa, vähän matkaa kylästä, noin kahdensadan metrin päässä
Valtikka-majatalosta. Se oli miltei yhtä suuri kuin Markenmoren
kartanokin; siihen kuului melkoinen määrä talli- ja muita
ulkorakennuksia, ja yleensä se oli hyvin tilava ja mukava asuinpaikka.
Blick loi nopean, arvostelevan yleissilmäyksen, siihen ja sen
ympäristöihin astellessaan pihatietä pitkin; kaikki oli siellä hiljan
korjattu ja järjestetty. Dower-talo, ajatteli hän, oli paljon uhkeampi
ulkonäöltään kuin itse kartano. Markenmoren perheen vanha asuinpaikka
oli ulkoasultaan viheliäinen, rappeutunut; se kaipasi kipeästi uutta
maalausta. Dower-talo oli uuden uutukainen; sen nurmikot ja kasvitarhat
rehevät ja huolellisesti hoidetut. Eikä Blick hämmästynyt lainkaan,
kun vastaukseksi hänen kolkutukseensa oven avasi hyvin pitkä, pöyhkeä
lakeija, puettuna loistavaan liveriin. Tälle henkilölle näytti olevan
kovin vaikeata luoda katsettaan niin alas, että se olisi osunut
vierailijan kasvoihin.

"Onko rouva Tretheroe kotona?" kysyi Blick.

"Rouva Tretheroe on pahoinvoipa", vastasi lakeija. "Hän ei ota vastaan
tänään."

Blick veti esille käyntikorttikotelonsa.

"Olen pahoillani kuullessani, ettei rouva Tretheroe voi hyvin",
huomautti hän "Mutta näin hänet tunti tai pari sitten ja luulen, että
hän suostuu keskustelemaan kanssani jonkun minuutin perin tärkeästä
asiasta. Jättäkäähän käyntikorttini hänelle, olkaa hyvä."

Lakeija otti kortin vastahakoisesti, katsahti siihen, silmäili Blickin
nuorekkaita piirteitä hieman ihmetellen ja vetäytyen syrjään ovelta
näytti kehoittavan kävijää astumaan sisälle. Blick astui etuhalliin.

"Saamani määräykset olivat hyvin tarkkoja", huomautti lakeija
vastahakoisesti. "Mutta jos asia on hyvin tärkeä --"

"Se on!" keskeytti Blick. "Hyvin!"

"Menen katsomaan rouva Tretheroen kamarineitiä", sanoi lakeija. "Olkaa
hyvä, odottakaa."

Hän katsoi hämärään sisähalliin raskaiden oviverhojen taakse ja
Blick, jäätyään yksin, silmäili ympärilleen. Huone, jossa hän odotti,
oli pieni; vanha tammikaappi oli sen toisella seinällä; toisella
iso naulakko, josta riippui sikin sokin takkeja, vaippoja ja muita
päällystamineita. Mutta niiden joukossa oli huomattavin esine hieno
Raglantakki, väriltään kirkkaan sininen, ja Blick tunsi sen heti. Hän
oli nähnyt sen tutkintotilaisuudessa saman päivän aamuna -- samaisen
ison vaaleaviiksisen miehen yllä, joka oli istunut rouva Tretheroen
oikealla puolella koko oikeudenkäynnin ajan.

Muuan noista sisäisen näkemyksen harvinaisista kipinöistä, jotka
hänen ammattialansa miehillä ovat oikeata nerouden leimahtelua,
saattoi Blickin astumaan salamannopeasti takin luo ja sujauttamaan
oikean kätensä sen lähimpään taskuun. Hän tunsi parin hansikkaita
-- ja hansikkaiden alla piipun. Terästäen kuuloaan äärimmilleen ja
silmäten varovasti poimuisiin verhoihin hän veti piipun esille ja
katsahti siihen. Hän olisi hykähdellyt ilosta, jos olisi uskaltanut
-- sillä siinä oli se piippu, jonka Grimsdale oli löytänyt Valtikan
illallispöydältä! Se oli ihan varmasti sama piippu -- pikku lovi oli
ruusupuussa...

"Missä herra Blick on?" kysyi naisen ääni jostakin verhojen takana.
"Etuhallissako?"

Blick pisti piipun takaisin taskuun, siirtyi vähän kauemmaksi ja oli
tarkastelemassa hyvin innostuneena ketuntaljaa, joka oli levitetty
seinälle, kun verhot työnnettiin syrjään ja nainen ilmestyi näkyviin.
Silmänräpäyksen hän tähysteli naista äkillisen mielenkiinnon
valtaamana; tämä ei ollut tavallinen nainen, päätteli hän. Puettuna
sirosti ja hieman keikailevaisesti mustiin, sievään hilkkaan ja yhtä
sievään puhtaaseen esiliinaan hän näytti enemmän ranskalaiselta kuin
englantilaiselta, ja eittämättä hän oli yhtä kaunis kuin eloisakin.
Mutta tämä kauneus oli hieman lakastunutta; tässä, tuumi Blick, oli
noin kolmenkymmenenviiden ikäinen nainen, jolla aikanaan oli ollut
omat lemmenseikkailunsa; hänen loistavien silmiensä ja huultensa
ympärille olivat menneisyyden intohimot painaneet leimansa; Blickistä
tuntui, että hän oli niitä ihmisiä, joiden povessa uinuu salaisuuksia.
Ja lisäksi hän oli niitä naisia, jotka eivät saata katsahtaa mieheen
hymyilemättä hänelle: hän hymyili nytkin luodessaan katseensa etsivään.

"Herra Blick?" sanoi hän pehmeällä, vakavalla äänellä. "Haluatteko
tavata rouva Tretheroeta? Hän ei voi oikein hyvin -- tuo tämänaamuinen
juttu -- tiedättehän, ja kaikki muu siitä johtunut -- ankaraa
päänsärkyä. Mutta jos kysymys on asiasta --"

"Tärkeästä asiasta, mutta rouva Tretheroeta se ei häiritse millään
tavoin", vastasi Blick. "Vain pari kysymystä."

Nainen työnsi syrjään toisen oviverhoista ja paljasti näin avaran
sisähallin, jonka toiselta puolen kohosivat parvekeportaat.

"Tulkaa tätä tietä, olkaa hyvä", sanoi nainen.

Blick seurasi häntä portaita ylös. Parvekkeen päässä olevasta avoimesta
ovesta näkyi vierashuone ja siellä valtava piano: pianon ääressä istui
vaaleaviiksinen mies. Hän lauloi juuri, ilmeisesti huvikseen, ja säesti
kaunista baritoni-ääntään näppäilemällä heikkoja akordeja. Ohjaajatar
katsahti Blickiin ja hymyili taas.

"Parooni -- laulelee italialaisia rakkauslauluja", mutisi nainen.
"Hän pitää siitä enemmän kuin ampumisesta tai metsästyksestä tai
golfpelistä! Kullakin oma makunsa -- eikö totta?"

"Eri kansoilla erilainen", sanoi Blick. Hän oli jo tehnyt sen
johtopäätöksen, että rouva Tretheroen kamarineiti oli hieman
omintakeinen ja että tälle kannatti osoittaa huomiota, ja hän vastasi
hymyillen. "Hän ei varmaankaan ole englantilainen, eihän?" virkkoi
Blick.

"Saksalainen!" vastasi kamarineiti ymmärtävästi. "Aika typerys!" Hän
naurahti, pysähtyi erään oven eteen, koputti hiljaa ja viittasi Blickiä
astumaan sisälle avattuaan oven. "Herra Blick, rouva."

Rouva Tretheroe pyysi hieman ikävystyneellä äänellä Blickiä astumaan
sisälle, ja tämä noudattikin pyyntöä havaiten joutuneensa huoneeseen,
jonka hän heti käsitti olevan varmasti saman, missä sen haltijatar oli
ottanut vastaan Guy Markenmoren, kun he olivat kohdanneet toisensa
maanantai-iltana. Vaikka ulkona oli vielä aivan valoisaa, niin tässä
ylellisessä sopukassa paloi ruusunhohteinen lamppu, ja sen himmeässä
valaistuksessa Blick näki rouva Tretheroen, huolimattomasti mutta
aistikkaasti puettuna, leväten sohvalla; vaikka hän oli kalpea,
ajatteli Blick, niin tämä kalpeus ehkä lisäsi vain hänen kauneuttaan.
Ja jos hän lienee tuntenutkin hermokipuja päässään, poltti hän silti
savuketta; huoneessa oli vahvasti hienon turkkilaisen tupakan omituista
tuoksua, ja jakkaralla, lähellä huoneen valtijattaren sohvaa, oli avoin
savukekotelo.

"Istukaahan", sanoi rouva Tretheroe tarkastellen hyväksyvin katsein
Blickin miellyttäviä piirteitä ja hienoa ulkoasua. "Tuohon" -- hän
viittasi mukavaan tuoliin lähelle itseään. "Ottakaa savuke, otattehan?
Minä poltan lievittääkseni päänkipuani -- tuo aamuinen juttu saattoi
minut aivan sekaisin. Paljon puhetta, vähän tuloksia, eikö niin?"

Blick otti pelkästä kohteliaisuudesta savukkeen, vaikka hän vihasi
turkkilaista tupakkaa kuin myrkkyä, ja vaipui mukavaan nojatuoliin.

"Miten sattuu", vastasi hän kohteliaasti. "Väliin saatetaan puhua
hirveän paljon tällaisista asioista -- kysymyksiä aivan loputtomiin,
tiedättehän, ennenkuin päästään perille totuuden murenestakaan. Mutta
minä en aio kiusata teitä monilla kysymyksillä, rouva Tretheroe."

"Oh, sehän on yhdentekevää!" vastasi rouva Tretheroe ystävällisesti.
"Loppujen lopuksi erittäin huvittavaakin; työnne tuntuu teistä kai
hyvin mielenkiintoiselta, eikö tunnukin? Pitäisi ainakin tuntua",
lisäsi hän luoden vieraaseensa suoran katseen puoliksi suljettujen
silmiensä raosta. "Te olette kovin nuori -- vain poikanen, mielestäni!"

"En sentään ihan niin lapsukainen kuin miltä näytän!" vastasi Blick
naurahtaen. "Kaksitoista vuotta olen jo harjoittanut ammattiani. Mutta
nyt -- asiaan! Ette varmaankaan panne pahaksenne, jos teen teille pari
henkilökohtaista kysymystä, rouva Tretheroe? No niin, ensiksikin --
huomaan, että teidän oikean kätenne keskisormessa on hieman merkillinen
sormus."

"Tämä!" vastasi rouva Tretheroe. "Voittehan tarkastaa sitä." Hän
ojensi kätensä ja laski sen, hyvin hoikan ja kaunismuotoisen, Blickin
kämmenelle. "Eriskummainen, eikö totta?" lisäsi rouva Tretheroe
vetäessään kätensä pois hetkisen päästä, jonka kuluessa hän oli
kääntänyt sen toisin päin. "Harvinainen!"

"Hyvin erikoista laatua, siltä näyttää", vastasi Blick. "Mutta
tiedättekö, oliko Guy Markenmore-vainajalla samanlainen sormus kuin
tämä?"

"Tietysti hänellä oli", vastasi rouva Tretheroe. "Hän se juuri
osti nämä molemmat sormukset vuosia sitten. Me olimme kerran
yhdessä Portsmouthissa, ja eräässä noista omituisista vanhoista
muinaisesineiden kaupoista, joita tapaa tuollaisissa paikoissa,
huomasimme nämä kaksi sormusta. Hän osti ne maksaen niistä punnan tai
pari, ja me päätimme kantaa niitä aina. Guy-parka!"

"Oliko tuo sormus hänen sormessaan, kun tapasitte hänet viimeksi?"
kysyi Blick.

"Oli. Hän sanoi minulle, ettei hän ollut kertaakaan luopunut siitä --
ja minä vakuutin tehneeni aina samoin."

"Oliko se hänen sormessaan, kun hän lähti teidän luotanne?"

"Oli, tietysti!"

"No hyvä -- hänellä ei kuitenkaan ollut sitä enää, kun hänet löydettiin
seuraavana aamuna", sanoi Blick "Ei todellakaan!"

Rouva Tretheroe säpsähti.

"Siitä ei mainittu mitään tutkinnossa!" huudahti hän.

"Ei", sanoi Blick. "Minä en tietänyt koko sormuksesta mitään, ennenkuin
neiti Valencia Markenmore kertoi minulle siitä -- tutkinnon jälkeen.
Hän oli huomannut sen olleen veljensä sormessa, kun tämä käväisi
kartanossa ennen kuin tapasi teidät."

"Mutta -- sitä ei löydetty häneltä?"

"Häneltä ei todellakaan löydetty sitä."

Rouva Tretheroe heitti pois savukkeensa. Hänen kulmansa vetäytyivät
ryppyyn ja silmänsä synkistyivät.

"Niin ollen -- tässä on uusi todistus siitä, että Harborough on
surmannut hänet!" huudahti hän.

"Kuinka niin?" kysyi Blick.

"Mustasukkaisuutta! Hän tappoi hänet mustasukkaisuudesta ja
otti häneltä sormuksen, kun hän oli kuollut - mielettömänä
mustasukkaisuudesta sen takia, että Guylla oli jotakin sellaista, mikä
yhdisti meitä toisiimme!"

"Uskotteko todellakin, rouva Tretheroe, että Harborough tappoi Guy
Markenmoren mustasukkaisena hänelle -- teidän tähtenne?"

"Kyllä, uskon -- olen varma siitä!"

"Mutta", sanoi Blick, "Harborough sanoi -- muistattehan hänen
todistuksensa? -- että hän oli parantunut intohimoisesta rakkaudestaan
teihin muutamia vuosia sitten."

"Älkää luulkokaan!" vastasi rouva Tretheroe. "Jos hän lieneekin
parantunut, niin se valtasi hänet jälleen entisellä voimalla, kun hän
kohtasi minut joku päivä sitten iltapuolella. Huomasin varsin hyvin,
että Harborough oli aivan yhtä silmittömästi rakastunut minuun kuin
koskaan! Sitten -- Guy saapui, ja -- ja -- no niin, kuten sanoin,
me sovimme pian välimme ja hän kohtasi Harboroughin tuolla ylhäällä
ylängöllä, ja tietysti he joutuivat kiistaan ja Harborough tappoi
hänet! Minä en huoli, mitä te poliisit sanotte, tai tutkintotuomari ja
hänen valamiehistönsä tai lakimiehet -- minä tiedän!"

"Siinä tapauksessa te ette välitä mitään todistuksissa mainituista
kahdesta miehestä, jotka olivat Guy Markenmoren kanssa sinä yönä, rouva
Tretheroe?"

"En hitustakaan! Pelkkä liikekohtaus?"

"Eikö hän kertonut teille, kenet hänen piti tavata?"

"Ei -- ei maininnut siitä sanaakaan! Vain liikeasia. Se ei huvittanut
minua."

"Hyvä", sanoi Blick kotvan vaitiolon jälkeen. "Nyt tahtoisin tehdä
teille toisen kysymyksen. Teillä oli täällä talossanne kolme neljä
muutakin vierasta, kai, siihen aikaan; eikö teistä tunnu mahdolliselta,
että joku heistä olisi ollut se toinen mies, joka saapui Valtikkaan?"

"Ei todellakaan!" huudahti rouva Tretheroe. "Tietysti minä
tunnen heidät kaikki hyvin. Mutta tietääkseni yksikään heistä ei
tuntenut Guyta! He olivat kaikki sotilashenkilöitä -- heihin olin
tutustunut Intiassa. Heillä kaikilla oli täällä vaimonsa mukanaan,
paitsi luonnollisesti parooni von Eckhardsteinilla -- hän ei ole
sotilashenkilö eikä naimisissa. Mutta ennenkuin hän oli tullut
vierailemaan tänne luokseni, ei hän ollut koskaan kuullut edes
puhuttavankaan Markenmoren perheestä. No niin -- voiko kukaan väittää
sitä?"

"Ei ensinkään!" vastasi Blick nopeasti. "Mutta tällaisissa tapauksissa,
kun vieraita ihmisiä on lähellä paikkaa -- nähkääs, siksi tiedustelin,
keitä he olivat, käsitättehän."

"Olen kertonut teille, keitä vieraani olivat", sanoi rouva Tretheroe.
"Olisihan jo sellainen ajatuskin, että joku heistä olisi voinut mennä
Valtikkaan siihen aikaan yöstä, kovin naurettava; ei -- Valtikassa
sattuneella kohtauksella ei ole mitään merkitystä. Keskittäkää
ajatuksenne Harboroughiin -- hän sen teki! Hän on aina ollut
luonteeltaan hurja, käsittämätön ja hillitön, muuten minä olisin
saattanut kerran mennä naimisiinkin hänen kanssaan."

Blick ei vastannut tähän mitään. Hän nousi lähteäkseen pois, ja
rouva Tretheroe ojensi hänelle kätensä silmäten häntä toistamiseen
hyväksyvästi.

"Tulkaa katsomaan minua toistekin -- kertomaan minulle, kuinka työnne
edistyy", sanoi rouva Tretheroe. "Luonnollisesti juttu kiinnittää
kovasti minun mieltäni!"

Blick suuntasi kulkunsa alakertaan. Vierashuoneen ovi oli vielä auki,
ja parooni von Eckhardstein hyräili yhä tunteellisia laulelmiaan.
Portaiden juurella kamarineito ilmestyi äkkiä esille ja hymyili. Myös
Blick hymyili.

"Minä en ole pahentanut emäntänne päänkipua", huomautti hän.

"Päänsärky johtuu liiallisesta tupakoinnista", kuiskasi kamarineiti
silmäten ympärilleen. "Kuulkaahan!"

"Mitä?" kysyi Blick niinikään kuiskaten.

"Onko mitään -- saatu selville?" kysyi kamarineito.

"Mitä sitten? Ei -- liian aikaista", vastasi Blick. "Mutta --
tiedättekö jotakin?"

"Minäkö? Herra varjelkoon, en! Olin vain utelias, nainen kun olen."

"Mikä on nimenne?" tiedusteli Blick hymyillen.

"Halliwell", vastasi kamarineito nopeasti. "Entä sitten?"

"Neiti vai rouva?" kysyi Blick.

"Neiti! Miksi kyselette?"

"Halusin vain tietää", sanoi Blick. "Jään tänne joksikin aikaa, hyvin
todennäköisesti, ja olen varma, että tapaan teidät jälleen."

Hymyillen vielä kerran Blick lähti pois, ja selvittyään talosta hän
ajatteli vain yhtä asiaa. Se oli perin tärkeä. Von Eckhardstein oli
lähtiessään tilapäisestä oikeussalista aamulla, oikeudenkäynnin
päätyttyä, anastanut Valtikkaan jätetyn piipun astuessaan pöydän ohi,
jolle se oli pantu. No niin -- oliko von Eckhardstein se mies, joka oli
unohtanut sen sinne?

Blickillä oli tapana pohtia itsekseen eri ilmiöiden kaikkia mahdollisia
syitä: hän alkoi keksiä nyt niitä. Von Eckhardstein saattoi olla
niitä ihmisiä, jotka kokoovat intohimoisesti rikoksen yhteydessä
olevia esineitä -- hän, Blick, oli joutunut tekemisiin monen sellaisen
mielettömän henkilön kanssa ja tiesi, ettei moinen halu kaihtaisi
mitään, ei edes varkauttakaan, kun kysymys oli sen tyydyttämisestä. Tai
hän saattoi myös tuntea sen miehen, joka oli unohtanut piipun, ja oli
voinut tyynesti siepata sen hämmingissä ja tungoksessa mielien hävittää
todistuskappaleen ystäväänsä vastaan. Mutta joka tapauksessa piippu
oli nyt Eckhardsteinin taskussa, ja Blick oli nähnyt sen ja todennut
oikeaksi.

-- Jos se on hänen, -- mietti Blick, -- niin silloin hän on se mies,
joka meni Valtikkaan kello kahdelta viime tiistaiaamuna ja lähti sieltä
kymmentä vaille neljä Guy Markenmoren ja tuon toisen miehen kanssa!
Tämä on eittämättömän varma tosiasia!

Hän käveli takaisin majataloon ja istuutui sovittuun aikaan
illalliselleen. Grimsdale koputti hänen ovelleen ja astui sisään, juuri
kun hän oli lopettanut ateriointinsa.

"Tuolla keittiössä on muutamia kyläläisiä, jotka juttelevat murhasta",
huomautti hän hymyillen ovelasti. "Ettekö tahtoisi kuunnella, mitä he
puhuvat?"

"He eivät puhuisi minun läsnäollessani", sanoi Blick.

"Minä kätken teidät sellaiseen paikkaan, mistä teitä ei nähdä", vastasi
Grimsdale. "Tulkaa mukaani."

Hän johdatti etsivän eteishallin poikki ja tarjoiluhuoneen läpi
komeroon, joka sijaitsi erään yksityishuoneen ja majatalon keittiön
välillä. Komero oli pimeä lukuunottamatta ristikkoikkunaa keittiön
seinässä; Grimsdale viittasi Blickiä lähemmäksi ja kurkisti ikkunan
läpi.

"He eivät näe teitä toiselta puolelta", kuiskasi hän. "Mutta te voitte
nähdä ja kuulla kaikki täältä. Kuunnelkaapas!"

Blick työnsi kasvonsa lähemmäksi ristikkoa ja katsoi siitä. Puolisen
tusinaa työmiehiä, enimmäkseen keski-ikäisiä tai vanhanpuoleisia,
istui iloisen takkavalkean ympärillä vanhanaikuisessa keittiössä,
oluthaarikat edessään pöydällä, piiput suussaan. He kaikki olivat
tyypillisiä maalaiseläjiä, kumarahartiaisia, ahavoituneita, kasvoilla
hieman tylsä ilme, silmissä jotakin ilkeän luihua; eräs heistä selitti
parhaillaan rikosjuttua.

"Minä en epäile vähääkään, että herra Guy tapettiin rikollisesti!"
puheli hän. "Murha se on, eikä kukaan voi väittää, ettei se sitä olisi,
eipä voikaan! Mutta kuka sen on tehnyt, sitä ei voidakaan selvittää
niin helposti kuin joku saattaisi luulla. Se on tehty yksinäisessä
sopukassa, kuten tiedätte, mutta ei kukaan tiedä sen enempää."

"Joku on hänet murhannut, yhtä kaikki", huomautti toinen. "Luulenpa,
ettei asiaa voida ryhtyä tarkastelemaan muulta kuin tältä pohjalta.
Mutta ken hän on mahtanut olla, sitä en tiedä, ja voin vaikka vannoa,
ettei kukaan muukaan tiedä, hiisi vieköön!"

"Oli miten oli, mutta tuntoni ei salli minun uskoa, että John
Harborough, tuolta Greycloisterista, olisi tehnyt sen", sanoi kolmas
mies. "Minä en saa päähäni sitä, että synnynnäinen herrasmies
nousisi yösijaltaan kello kolme aamulla mennäkseen ampumaan toisen
herrasmiehen! Sepä olisi hiivatin kummallista kristityn etuoikeutta,
totisesti! E-ei -- minusta se on lorua, ihan tykkänään!"

"Kuka sen on sitten tehnyt?" kysäisi joku.

Hetkisen vallitsi hiljaisuus; sitten muuan mustanpuhuva mies, joka
tähän asti oli vaiteliaana poltellut piippuaan nurkassa, kumartui
eteenpäin.

"Minä viis välitän noista kruununmiehen tutkinnoista ja lakimies-
ja poliisinuuskijaparvista!" sanoi hän päättävällä äänellä. "Aina
ne ajavat väärää jänistä, niin ajavatkin! Emmekö me, jotka olemme
eläneet näillä tienoin koko ikämme, tiedä varsin hyvin, että sillä
miehellä oli poistuessaan täältä, seitsemän vuotta siitä on jo
kulunut, koko joukko verivihollisia? Eikö täällä joka taholla ole
miehiä, joiden sydänkäpysten ja mielitiettyjen päät hän pani pyörälle
konsteillaan? Eikö hän liehitellyt aina rakkaudentunnustuksineen
kaikkien sievännäköisten nuorten naisten ympärillä? Älkää te puhuko
minulle mitään! -- ylängön tällä puolen useampi kuin yksi mies
iloitsisi kovasti saadessaan työntää veitsensä Guy Markenmoren sydämeen
-- tai lävistää sen pistoolin kuulalla, miten vain! Siinä syy hänen
kuolemaansa, se on minun ajatukseni!"

Kuului yleistä hyväksymisen mutinaa. Sen keskeltä kajahti
voimakkaampana erään vanhan miehen ääni.

"Herran tiet ovat tutkimattomat!" virkkoi hän. "Enpä ihmettelisi,
vaikka tämän Benin sanoissa olisi paljon tottakin. Kosto on hirveän
väkevä ase miehen oikeassa kädessä, ja kun sitä säilytetään, sitä
väkevämmäksi se käy, ihan kuin hyvä olut. Niinpä kyllä, tosiaankin, se
saattaa olla kostoa..."

Blick poistui senjälkeen pohtiakseen tätä ajatusta. Grimsdale tuli
hänen luokseen uudestaan, salaperäisen näköisenä.

"Täällä kasvitarhassa on muuan nuori mies, joka haluaa tavata teitä --
yksin, kaikessa salaisuudessa", sanoi hän.

"Kuka hän on?" kysyi Blick.

Grimsdale loi häneen ovelan katseen. "Muuan rouva Tretheroen
tallirengeistä", vastasi isäntä.



KOLMASTOISTA LUKU

William Pegge


Salapoliisin vaisto, joka oli Blickin toinen luonto, heräsi voimakkaana
ja innokkaana, kun hän kuuli tämän ilmoituksen. Hänkin katsahti
Grimsdaleen tutkivasti.

"Onko hän tullut kertomaan jotakin?" kysyi Blick.

"Minulle hän ei puhunut edes sen vertaa", vastasi isäntä, "mutta
luulisinpa olevan. Hän hiiviskeli takaovemme lähettyvillä, kunnes sai
minut näkyviinsä, ja silloin hän kysyi, olitteko te kotona ja voisiko
hän tavata teitä, halusi kertoa asian vain teille -- kenenkään muun ei
pitäisi saada tietää siitä mitään."

"Käskekää hänet sisään -- ja sanokaa hänelle, ettei kukaan saa tietää
mitään, olipa kysymys mistä hyvänsä", määräsi Blick. "Ehdottoman
salainen asia, vai mitä?"

Grimsdale silmäsi ikkunaan, astui lattian poikki sen luo ja veti verhot
eteen. Hän poistui huoneesta -- palatakseen hetkistä myöhemmin mukanaan
nuori mies, jolla oli karkeapintainen puku ja keikailevat säärystimet;
muuten hän oli älykäskatseinen, teräväpiirteinen, ja katseli etsivää
melkein samalla tavoin kuin varmaankin olisi katsellut pesästään juuri
ulos ryntäävää viekasta kettua.

"William Pegge, herra Blick", sanoi Grimsdale.

Blick nyökkäsi ystävällisesti aralle ja varovaiselle vierailijalleen ja
viittasi häntä istuutumaan lähelleen tuolille iloisen valkean ääreen.

"Hyvää iltaa, Pegge", sanoi hän. "Istuutukaa -- haluatteko kulauksen?"

Pegge istahti mukavaan tuoliin, pani hattunsa lattialle ja veti
naamansa pöllömäiseen virnistykseen.

"No, kiitos, sir", vastasi hän. "Eihän pisara olutta tekisi pahaa."

Blick katsahti Grimsdaleen, joka pyörähti huoneesta ja palasi kädessään
vaahtoava oluthaarikka, jonka laski tallirengin eteen.

"Pitäkää huoli siitä, ettei meitä häiritä, Grimsdale", sanoi Blick.
"Jos joku -- olipa hän kuka hyvänsä -- kysyy minua, niin sanokaa, etten
ole tavattavissa."

Isäntä vetäytyi pois sulkien oven perässään, ja Blick ojensi
tupakkakukkaronsa vieraalleen, joka hypisteli piippuaan.

"Ottakaahan tuosta", sanoi hän anteliaasti, "ja sytyttäkää. No niin --
te halusitte keskustella kanssani, Pegge. Mikä on asianne?"

Ennenkuin Pegge vastasi tähän suoraan kehoitukseen, täytti hän ja
sytytti piippunsa; imaisten koetteeksi muutamia vahvoja sauhuja ja
kohottaen oluthaarikan huulilleen hän ilmaisi mutisten tuntevansa
suurta kunnioitusta kestitsijäänsä kohtaan. Sitten, luoden ympärilleen
katseen, joka osoitti hänen haluavan, että asia pidettäisiin tarkasti
salassa, hän katsahti viekkaasti Blickiin.

"En haluaisi joutua ikävyyksiin", huomautti hän.

"Aivan niin!" myönsi Blick. "Te ette halua -- sen vuoksi -- mitä aiotte
ilmoittaa minulle."

"Enkä saattaa kenellekään muullekaan ikävyyksiä", jatkoi Pegge. "Se on
-- jolleivät he kenties ansaitse sitä!"

"Juuri niin -- jolleivät he ansaitse sitä", sanoi Blick. "Ettekö siinä
tapauksessa pitäisi väliä?"

"Minä en pelkää kertoa sitä, minkä tiedän olevan totta", vastasi Pegge.
Hän tarkasteli etsivää uudelleen kiireestä kantapäähän. "Asian laita",
jatkoi hän, "asian laita on kai siten, että jos minä kerron teille
-- jotakin -- minä joutuisin kertomaan sen uudestaan -- todistajana
kaiketi?"

"Kaikki riippuu siitä, millainen asia se on, Pegge", vastasi Blick.
"Saattaisitte joutua -- jos se on hyvin tärkeä. Voi käydä niinkin,
ettette joutuisi -- jos se on vain jotakin, mitä te haluaisitte
ilmoittaa minulle näin kahden kesken. Oli miten oli, teille ei tule
siitä mitään kiusaa -- kunhan vain puhutte silkkaa totta."

"Entäs todistajat", tiedusteli Pegge. "Saavatko he esiintyä rauhassa
tuomarien, valamiesten ja asianajajain edessä oikeudessa? Eihän kukaan
vain voine estää heitä puhumasta, mitä he tietävät, vai mitä?"

"Ehdottomasti rauhassa, kaikissa suhteissa", sanoi Blick ponnekkaan
päättävästi. "Huonoa on kenenkään hätyyttää todistajaa, Pegge! Älkää
olko yhtään huolissanne siitä, veikkoseni."

Pegge nyökkäsi, otti toisen kulauksen olutta ja näytti rohkaisevan
mieltään.

"No, minä tiedän jotakin!" sanoi hän äkkiä. "Olin jo vähällä kertoa
siitä tänä aamuna, siellä tutkinnossa --"

"Olitteko siellä?" kysyi Blick.

"Melkein koko ajan", myönsi Pegge. "Kuulin kaikki, mitä Grimsdale
kertoi, jokaisen sanan. Häntä kuullessani tuumin jo astua esille,
katsokaas, mutta en oikein tietänyt mitä tehdä, ja kun sitten kuulin
heidän puhuvan lykkäämisestä, arvelin, että luopuisin tuumastani ja
pohtisin asiaa perinpohjin. Mutta kun sain kuulla, että te aioitte
jäädä tänne huolehtimaan asioista, ajattelin, että minun pitäisi puhua
siitä teille."

"Aivan oikein, Pegge -- kiitoksia paljon", sanoi Blick. "Olkaa kuin
kotonanne. Ja nyt -- mikä on asianne?"

Pegge otti piipun suustaan ja nojautui hieman lähemmäksi puhetoveriaan.

"Nähkääs", sanoi hän, "se on tällainen. Te kai kuulitte, mitä Grimsdale
kertoi Guy Markenmoren tulosta tähän taloon murhan edellisenä iltana ja
siitä, että hän oli kahden muun herrasmiehen seurassa?"

"Tietysti", vastasi Blick, "kuulin sen".

"Toinen heistä", jatkoi Pegge, "oli pitkä mies -- herra Harboroughin
pituinen? Niinhän kertoi Grimsdale -- sen nojalla, mitä oli nähnyt
miehestä heidän mennessään pois."

"Kyllä -- muistan", sanoi Blick.

"No niin, minäpä kerron teille jotakin", jatkoi Pegge näyttäen
innostuvan yhä enemmän omaan tarinaansa. "Grimsdale lienee maininnut
teille, että minä olen tallirenkinä rouva Tretheroella -- meillä on
siellä ajuri ja kaksi tallirenkiä -- minä olen tallimestari. Meidän
emännällä on viisi hevosta nykyään -- kaksi metsästyshevosta, pari
vaunuhevosia ja mainio ori. No, maanantaipäivän iltapuolella, tämä
ori -- se ei ole mikään tavallinen eläin, sillä rouva Tretheroe
pulitti siitä kokonaista sataneljäkymmentä guineaa, sairastui --
ähkyyn tai johonkin sentapaiseen -- ja minun oli noudettava paikalle
eläinlääkäri. Tuo eläinlääkäri viipyi meillä pari tuntia sinä iltana
oritta lääkitsemässä ja sai sen melkoisesti virkoamaan. Mutta hän sanoi
ajurillemme ja meille muille: 'Jonkun teistä, miehet, on jäätävä tämän
oriin luo yöksi ja pidettävä siitä hyvää huolta.' Minä tarjouduin
siihen hommaan -- ne kaksi muuta ovat naineita miehiä ja asuvat täällä
kylässä; minä kun olen yksinäinen mies, niin jäin vahdiksi talliin,
ymmärrättekö?"

"Ymmärrän", sanoi Blick. "Te olitte paikalla."

"Paikalla, niin sanoaksemme", myönsi Pegge. "Nähkääs, se eläinlääkäri
jätti meille jotakin lääkeainetta ja selitti minulle, mitä minun on yön
aikaan tehtävä oriille, ja kun sitten alkoi käydä myöhäiseksi ja kaikki
muut olivat menneet tiehensä, menin minä illalliselleni palvelijain
halliin ja otin syömisen puolta yön ajaksi ja sijoituin niin mukavasti
kuin vain saatoin satulavajaan, joka on sen pilttuun vieressä, missä
oli tuo sairas ori. Sillä ei ollut hätääkään, oriilla -- siitä ei ollut
minkäänlaista vaivaa ja se on nyt jo aivan terve -- toipui jälleen
täydellisesti. Mutta tämä asia ei ole kuitenkaan mistään kotoisin,
kuten on tapana sanoa -- puhuin oriista siksi, että näkisitte, kuinka
tulin valvoneeksi koko maanantaiyön, käsitättekö?"

"Käsitän", sanoi Blick. "Kaikki on aivan selvää, Pegge. Jatkakaahan!"

"No niin", jatkoi Pegge, "mitään ei tapahtunut neljännestä vaille
kahteen saakka aamulla. Tiedän kellon olleen niin paljon siitä, että
minun oli käytävä katsastamassa oritta tämän tästä sitten kun lääkäri
oli lähtenyt sen luota, ja juuri siihen aikaan minun piti mennä sitä
katsomaan. Olin käväissyt sen pilttuussa, kun pois tullessani muistin,
ettei kukkarossani ollut enää tupakan jyvääkään. Mutta minulla oli
sitä yllin kyllin rasiassani makuuhuoneessani ja niin lähdin noutamaan
sitä. No niin, teidän on tiedettävä, että meidän tallirakennuksemme
Dower-talossa eroittaa pihatiestä korkea aita -- pensasistutukset --
käsitättekö? Minä astelin tämän aidan vierustaa, sen ja vaunuvajan
seinän välitse, rappuja kohti, jotka vievät minun makuuhuoneeseeni,
kun kuulen jonkun tulevan alas pihatietä, pensasaidan toista puolta --
hiljaa, ihan niin. Silloin minä pysähdyin, pidätellen hengitystäni --"

"Odottakaahan hetkinen", keskeytti Blick. "Minkälaisella maaperällä
kävelitte, te itse, Pegge? Oliko tie kivetty vai oliko se polku?"

"Asfalttinen -- vasta hiljan laskettu", vastasi Pegge arvelematta.
"Sillä on peitetty tallimme koko edusta. Se laskettiin silloin, kun
rouva Tretheroe saapui ja ryhtyi korjailemaan paikkoja."

"Ja mitä teillä oli jalassanne, millaiset jalkineet?"

"Tenniskengät, jotka isännöitsijä oli lahjoittanut minulle", vastasi
Pegge. "Ne olivat jääneet joltakin herralta."

"Hyvä on", sanoi Blick. "Jatkakaa. Te pysähdyitte hengitystänne
pidätellen --"

"Pysähdyin siihen paikkaan, hiivin pensaikkoon ja tähyilin pihatielle.
Silloin näin miehen tulevan talon siltä puolelta, missä on ovi, josta
pääsee takana oleviin kasvitarhoihin. Hän meni ihan ohitseni, kävellen
hiekkaisen tien vieressä olevaa ruohopolkua pitkin."

"Näittekö hänet selvästi?"

"Vaikka oli yö -- kirkas yö sentään -- näin hänet yhtä selvästi kuin
teidät nyt! Noh -- ei nyt ihan yhtä selvästi."

"Näittekö hänet niin hyvin, että saatoitte eroittaa, kuka hän oli?"

"Näin!"

"Noh?" kysyi Blick katsellen tarkasti kertojaa. "Kuka hän oli?"

Pegge katsoi yhtä tiukasti kysyjään.

"Se saksalainen herra, joka vierailee meidän rouvamme luona!" vastasi
hän.

"Parooni von Eckhardstein?"

"Sama mies! Parooniksi me häntä nimitämme."

"Oletteko aivan varma, Pegge?"

"Panen pääni pantiksi!" vakuutti Pegge.

Blick täytti jälleen piippunsa ja sytytti sen vedellen vaiteliaana
sauhuja pari minuuttia.

"Hyvä", sanoi hän vihdoin, "minne hän meni?"

"Hän loittoni muutamia yardeja tietä pitkin, mutta sitten hän kääntyi
polulle, joka vie pensaikkojen halki valtamaantielle", vastasi Pegge.
"Se yhtyy valtamaantiehen ihan lähellä niiden mökkien kohdalla, jotka
ovat vähän kauempana tästä talosta, Valtikasta. Orapihlaja-aidassa on
siellä pieni rautaportti -- kenties olette huomannutkin sen? Hän astui
maantielle sen kautta -- noin kahdensadan yardin päässä täältä."

"Ja te sanotte tämän tapahtuneen noin neljännestä vaille kaksi
tiistaiaamuna?"

"Juuri niihin aikoihin", vakuutti Pegge. "Kello lienee ollut silloin
kuusi tai kahdeksan minuuttia vaille, se oli neljännestä vaille
ainakin silloin, kun kävin katsomassa oritta, enkä viipynyt sen
pilttuussa montakaan minuuttia. Ja sitten menin suoraa päätä noutamaan
tupakkarasiani ja kuulin askeleet."

"Teistä kai tuntui juttu kummalliselta -- vieras lähtee talosta siihen
aikaan yöstä -- eikö tuntunutkin?" tiedusteli Blick.

"Tavattoman kummalliselta se minusta tuntui", myönsi Pegge. "Mutta
eihän minulla ollut mitään sen kanssa tekemistä. Enkä olisi
kiinnittänyt siihen suurtakaan huomiota, jollen olisi nähnyt häntä
uudestaan."

"Oho!" sanoi Blick "Vai niin! Te näitte siis hänet uudestaan?"

"Näin -- ja kun päivä alkoi jo valjeta -- näinkin hänet sillä kertaa
ihan selvästi!"

"Paljonko oli kello silloin?"

"Meidän tallimme päädyssä on kello", sanoi Pegge. "Se oli vastikään
lyönyt neljä."

"Neljä!" toisti Blick miettivästä. "Hm! Entä missä näitte hänet kello
neljältä? Samassa paikassako?"

"En", vastasi Pegge. "Juuri vähän ennen neljää minusta alkoi tuntua
siltä, ettei kuppi teetä olisi pahemmaksi. Minulla oli mukanani
teekannu ja hiukan teelehtiä sen sisällä, mutta tietysti tarvitsin myös
kiehuvaa vettä. Meillä on kaasukeittiö siellä pikku huoneessa tallin
perällä, jossa meidän ajurimme tavallisesti oleilee, nähkääs, ja niin
menin laittamaan siihen valkean keittääkseni hiukan vettä kattilassa.
Minun siellä ollessani kello löi neljä. Olin juuri pannut kattilan
tulelle, kun kuulin sen lyövän neljä. Siinä pikku huoneessa on ikkuna,
joka aukeaa taustan kasvi-istutuksiin päin -- ne kiertävät Dower-talon
takaa puiston reunaan asti, missä puisto alkaa kohota kukkuloita kohti.
Istutusten ja puiston välillä on tiheässä kuusia ja lehtikuusia, ja
äkkiä, näin tämän paroonin ilmautuvan niiden seasta ikäänkuin hän olisi
tullut ylempää harjulta."

"Oliko hän yksin?" kysyi Blick.

"Kyllä, hän oli yksin, aivan yksin, kuten aikaisemminkin", vastasi
Pegge.

"Kuinka kaukana te olitte hänestä?"

"Kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen yardin päässä."

"Mihin hän oli silloin menossa?"

"Hän asteli saman ison orapihlaja-aidan vierustaa samalle ovelle päin,
josta luulen hänen tulleen uloskin."

"Voitiinko hänet nähdä talosta?"

"Ei -- luulen, ettei", sanoi Pegge. "Talon ja istutusten välillä on
tiheä rivi puita -- pyökkejä, vasta lehteen puhjenneita."

"Näittekö hänen menevän sen ohi?"

"Näin hänen tunkeutuvan puuriviin", sanoi Pegge. "Kun hän oli kerta
päässyt sen läpi, oli hän ihan lähellä mainitsemaani sivuovea."

"Te kai tunnette Dower-talon perinpohjin, Pegge?" kysyi Blick.

"Kyllä", vakuutti Pegge. "Olin siellä jo ennen kuin rouva Tretheroe
tuli ja vuokrasi sen. Olen asunut siellä nuoruudestani saakka. Jouduin
sinne ensi kerran ollessani neljäntoista vuoden ikäinen."

"No hyvä, entäs tuo sivuovi? Millainen se on? Mihin se vie sisälle?"

"Käytävään, joka kiertää talon koko takaosan ympäri. Siitä lähtevät
portaat -- leveät portaat -- jotka johtavat ylhäällä olevan kaksoisoven
kautta eteishallin suurille portaille."

"Sitenkö, että kuka hyvänsä saattaa makuuhuoneista päästä helposti
niille?"

"Varsin helposti!" myönsi Pegge.

"Kello neljän aikaan aamulla ei kai ole jalkeilla ainoatakaan
palvelijaa?" tiedusti Blick mietittyään kotvan.

Peggen kasvot vetäytyivät leveään hymyyn.

"Enpä luulisi!" sanoi hän. "Palvelijain herätyskello soi kello
kuudelta. Sitä ennen heitä ei tapaa ainoatakaan jalkeilla."

"Kun olemme tulleet puhuneeksi palvelijoista", huomautti Blick, "niin
tunnetteko rouva Tretheroen kamarineidin?"

Pegge hymyili.

"Daffy Halliwellinkö?" vastasi hän. "Tietysti tunnen."

"No hyvä, entä kuka on tämä Daffy Halliwell? Ja mikä on hänen oikea
ristimänimensä?"

"Daphne", sanoi Pegge siekailematta. "Kukako hän on? Katsokaas, hänen
isällään oli viljelyksen tapaista ylängön toisella puolen, Markenmoren
notkelman takana. Heitä oli kaksi tyttöä -- Daffy ja Myra. Daffy muutti
Intiaan rouva Tretheroen mukana ja palasi hänen kanssaan. Myra -- en
tiedä, mitä hänestä on tullut. Hän katosi tietämättömiin juuri noihin
aikoihin -- vaikka nyt muistuukin mieleeni, että hänen piti mennä
naimisiin erään miehen kanssa, joka asui lähellä heitä -- Jim Roperin,
sir Anthonyn metsänvartijan kanssa."

Blick ei piitannut paljoakaan näistä yksityiskohdista; hän harkitsi
tallirengin antamien tietojen pääkohtia.

"No, Pegge", sanoi hän hetken päästä, "muuan tärkeä kysymys -- olenko
minä ensimmäinen henkilö, jolle kerrotte tämän tarinan?"

"Te olette aivan ensimmäinen!" vastasi Pegge kerkeästi, "En ole
hiiskunut siitä edes puolella sanalla kenellekään muulle kuin teille!"

"Ettekö ole milloinkaan huomauttanut palvelustovereillenne nähneenne
parooni von Eckhardsteinin ulkona siihen aikaan aamusta?" tiedusti
Blick.

"En!" vakuutti Pegge. "En tahdo kieltää, että olisin saattanut niin
tehdä aivan ohimennen, jollen olisi kuullut Guy Markenmoren murhasta
sinä aamuna. Mutta minä kuulin siitä, hyvin varhain -- varemmin kuin
monet muut -- ennenkuin ajurimme ja toinen tallirenkimme olivat tulleet
vielä tallille -- enkä niin ollen virkkanut näkemästäni mitään."

"Kuka teille kertoi murhasta -- niin aikaisin?" kysyi Blick.

"Kyläpoliisimme", vastasi Pegge. "Minä seisoskelin itäisen lehtokujamme
päässä, kun hän ja Hobbs riensivät rinnettä ylös ylängölle. Hobbs
oli käynyt hakemassa häntä. Minä olisin lähtenyt heidän mukanaan
Markenmoren notkelmaan, jos olisin voinut jättää oriin. Olin juuri
tehnyt pienen kävelyretken puutarhamme laitaan hengittääkseni hieman
raitista ilmaa oltuani koko yön satulavajassa, kun poliisi ja Hobbs
kiiruhtivat ohi. Ja arvellen asioiden olevan yhteydessä toistensa
kanssa ajattelin, että on parasta pitää suunsa kiinni. Ja niin olen
tehnytkin -- aina tähän asti."

"Mutta lopulta te ajattelitte, että teidän pitäisi kertoa minulle? No,
olette tehnyt oikein", sanoi Blick. "Teille ei koidu ikävyyksiä, Pegge
-- te olette aivan turvassa."

"Nähkääs, eräästä syystä olen tullut teidän luoksenne tänä iltana",
huomautti Pegge katsahtaen äkkiä luihusti. "Tuumin sen olevan parasta."

"Niinkö? No mistä syystä?" kysyi Blick.

"Koska tämä parooni on tipotiessään jo huomisaamuna", vastasi Pegge.
"Hän aikoo lähteä."

"Oho!" huudahti Blick. "Mihin aikaan?"

"Olen saanut määrän kyyditä hänet Selcasterin rautatieasemalle
kahdeksan minuuttia yli kymmenen Lontoon Victoria-asemalle menevään
junaan", sanoi Pegge. "Me lähdemme täältä kello puoli kymmenen."

"Dower-talossa on joku rouva Hamilton, vai mitä?" kysyi Blick. "Rouva
Tretheroen ystävä kai? Aikooko hänkin lähteä?"

"Ei", vastasi Pegge. "Vain parooni. Minä vien hänet rattailla. Vain
hänet."

Blick nousi tuoliltaan kuin osoittaakseen, että keskustelu oli
päättynyt.

"Hyvä on, Pegge", sanoi hän. "No niin, muistakaa nyt -- ei halaistua
sanaa ainoallekaan elävälle sielulle! Olkaa aivan kuin mitään ei olisi
tapahtunut. Saatte kuulla minusta. Teitte oikein tullessanne, mutta
muistakaa, mitä sanon -- pitäkää koko juttu omana salaisuutenanne!"

Kun tallirenki oli mennyt, ryhdyttyään sitä ennen hullunkurisiin
varokeinoihin, ollakseen varma, ettei kukaan Valtikan vieraista nähnyt
hänen poistuvan salapoliisin arkihuoneesta, rupesi Blick ajattelemaan
niitä asioita, jotka hän oli juuri kuullut. Hän oli nyt aivan varma,
että parooni von Eckhardstein oli toinen niistä miehistä, jotka
yöllä olivat olleet koolla Valtikassa; Peggen kertomus ja hänen
itsensä tekemä havainto, että von Eckhardstein oli siepannut piipun
asianajajain pöydältä tutkintotilaisuudessa, saattoivat hänet tästä
vakuutetuksi. Mutta voitiinko häntä epäillä tämän nojalla syypääksi
murhaan? Blick ajatteli, ettei -- ehdottomasti ei. Hän saattoi
tuskin pitää mahdollisena, että mies murhaisi toisen, jäisi sitten
oleilemaan aivan murhapaikan lähelle ja toimisi yleensä siten kuin von
Eckhardstein näytti toimineen. Mutta -- hän saattoi tietää jotakin;
nähtävästi hän tiesi, ja voitiinpa hänet asettaa vastuuseen itse teosta
tai siihen osallisuudesta riittävien syiden nojalla tai ei, niin joka
tapauksessa oli nyt kylliksi aihetta vaatia hänet tekemään selkoa
itsestään. Jos hän joutuisi sillä tavoin odottamatta tutkittavaksi,
niin voitaisiin toivoa paljastuksia.

"Minä puserran hänestä jotakin ulos!" mutisi Blick. "Varmaan hän tietää
jotakin -- ja hänen on puhuttava."

Tehtyään tämän järkkymättömän päätöksen hän haki käsiinsä Grimsdalen,
määräsi aamiaisen valmistettavaksi täsmälleen puoli yhdeksäksi aamulla
ja pyysi isäntää toimittamaan hänelle kiesit, joilla hänet olisi
kyydittävä Selcasteriin kello kahdeksan aamulla.



NELJÄSTOISTA LUKU

Poissa


Kun Blick oli saanut nämä asiat selville ja irroitetuksi ajatuksistaan
ja kun hän oli puuhaillut kylliksi sinä iltana, pistäytyi hän Valtikan
tarjoiluhuoneeseen aikoen hieman virkistää itseään ennen levolle
menoaan. Hän oli käväissyt siellä pari kertaa asetuttuaan asumaan
majataloon; tavallisesti tapasi siellä pari kolme markenmorelaista
takkatulen ympärillä, muutamia talonpoikia, myllärin, kirvesmiehen tai
peltisepän, jotka olivat syventyneet keskusteluun kylän viimeisimmistä
uutisista. Blickin mieli teki kuunnella heidän pakisemistaan. Mutta
tällä kertaa huone oli miltei tyhjä; siellä oli itse asiassa vain
muuan vähänläntä, lauhkean näköinen mies retkeilyasussa; hän istui
ajatuksiinsa vaipuneena ja yksikseen lähellä takkaa ja käänsi
harvinaisen ison silmälasiparinsa etsivään, luoden häneen samalla
kuin anteeksipyytävän katseen. Hän siirsi tuoliaan vähän taaksepäin
ikäänkuin kehoittaakseen Blickiä iloisen roihun ääreen.

"Kiitos", sanoi Blick. Hän istahti vastapäätä vierasta olevalle
tuolille ja veti esille piippunsa ja tupakkansa. "Lämmin ei tee
lainkaan pahaa, vaikka olemmekin jo lähellä toukokuuta", alkoi hän.

"Kovin tervetullutta se tosiaankin on, sir", vastasi toinen. "Varsinkin
kun olen ollut taivasalla koko päivän."

"Matkallako olette ollut?" kysyi Blick katsahtaen vieraan matkapukuun.

"Niin, sir! Olen taivaltanut tänään nelisenkymmentä kilometriä
ennenkuin saavuin tänne", vastasi vieras. "Suoraan harjanteiden poikki.
Pidän aina lomapäivän kaksi kertaa vuodessa -- varhain keväällä ja
myöhään syksyllä -- ja käytän sen jalkamatkoihin. Aikoinani olen
kierrellyt ristiin rastiin tämän eteläisen seudun. Mutta vielä tähän
päivään mennessä en ole sattunut osumaan tähän kylään. Ja täytyy sanoa,
että minut johdatti tänne -- sillä muuten olisin mennyt Selcasteriin --
uteliaisuus! Luin sanomalehdestä Markenmoren salaisuudesta -- ja kun
olin lähellä, ajattelin, että pitäisipä mennä katsomaan paikkaa."

"Merkillinen juttu, eikö totta?" sanoi Blick.

"Tosiaan merkillinen, sir!" myönsi vieras. "Kiinnittääkö se teidänkin
mieltänne, sir?"

"Kiinnittää kyllä", vastasi Blick kuivasti. "Ammattini takia."

Vieras suuntasi isot silmälasinsa Blickiin ja katseli häntä innostuneen
tarkkaavasti. Sitten hän kumartui eteenpäin ja alkoi puhua hillityllä
äänellä.

"Onko mahdollista, sir, että minulla on ilo kohdata kuuluisa
etsiväkomisario Blick, jonka nimeä olen kuullut mainittavan tämän jutun
yhteydessä?" kysyi hän melkein kunnioittavan nöyrästi. "Näenkö minä
itsensä herra Blickin ruumiillistuneena?"

"Näette!" vastasi Blick. "Tässä hän on ilmi elävänä!"

"Hyväinen aika!" huudahti vieras. "Olen todella hyvin ylpeä saadessani
tavata teidät, sir; nimeni on Crawley -- kotoisin Tootingista.
Veronkantaja, herra Blick -- se on vaivaloista ja väsyttävää hommaa,
sir, mutta se tarjoaa mahdollisuuden kävelyyn, jonka harjoittamista
minä rakastan intohimoisesti. Hyvä Jumala! Tuntunee kovin
kummalliselta, mutta tiedättekö, sir, että neljäkymmentä viisi vuotta
kestäneen elämäni aikana en koskaan ennen ole tavannut herrasmiestä,
joka olisi harjoittanut teidän ammattianne! Se on kai perin innostava
ja puoleensavetävä ammatti, sir -- hyvin vaarallinen?"

"Miten sattuu", sanoi Blick. "Jokseenkin tympäisevää ja yksitoikkoista
toisinaan. Voidaanhan tietysti saada jännitystä ja huvia
matemaattisesta probleemistakin -- mutta tuskinpa saa kumpaakaan
suoritettaessa tavallista pitkää yhteenlaskua, vai mitä arvelette?"

Crawleyn katse kuvasti ihailua -- ja käsityskyvyttömyyttä.

"Tarkoitan", lisäsi Blick, "että meidän työmme on monesti luvun
lisäämistä toiseen lukuun ja niin edespäin -- kunnes olemme saaneet
loppusumman".

"Mainiota, sir, mainiota -- ymmärrän tarkoituksenne", sanoi Crawley
hykerrellen käsiään. "Oi, todellakin erinomaista, sir -- oivallinen
selitys! Rohkenisinkohan kysyä, oletteko päässyt jo loppusummaan tässä
Markenmoren kysymyksessä, sir?"

"Siihen voin antaa helposti vastauksen", sanoi Blick. "En ole!"

"Varsin kova pähkinä purtavaksi, kai, sir", huomautti Crawley. "Luin
kaikki todistukset sanomalehdistä -- _Daily Sentinelistä_, herra Blick
-- istuessani mäenrinteellä ja syödessäni vaatimatonta einettäni.
Hyvin mielenkiintoista tosiaan -- paljon mielenkiintoisempaa, sir,
kuin yksikään noista jännitysromaaneista, joita ihmiset lainaavat
kirjastoista -- oh, paljon mielenkiintoisempaa! Todellista elämää, sir!"

"Oletteko tehnyt mitään havaintoja jutusta?" tiedusti Blick. "Mihin
käsitykseen olette tullut?"

Crawley katsahti ovelle ja alensi ääntään.

"Olen muodostanut käsityksiä", vastasi hän. "Niin, sir, minä olen
muodostanut käsityksiä. En tosin ole mikään vedonlyöjä, sir, mutta
panisinpa veikkaa siitä, että tiedän, mikä on tämän jutun pohjalla?"

"No? Mikä sitten?" kysyi Blick. "Iloitsen jokaisesta uudesta
ajatuksesta."

"Raha!" sanoi Crawley juhlallisesti. "Raha, sir -- raha!"

"Mutta -- miten?" kysäisi Blick.

Crawley otti silmälasit nenältään, paljastaen siten heikot, uneksivat
silmänsä, ja pudisti päätään.

"Minä luulen, että tuota onnetonta nuorta miestä, Guy Markenmorea --
merkillinen nimi, sir! -- seurattiin. Väijyttiin kintereillä!" vastasi
hän. "Väijyttiin, sir! Ja raha oli kannustimena -- toden totta!"

"Tarkoitatte siis, että hänet sekä ryöstettiin että murhattiin!"
huudahti Blick.

"En, sir -- sitä en tarkoita lainkaan", sanoi Crawley pontevan
päättävästi. "Olen huomannut, että Guy Markenmoren tavaroihin ja
rahoihin ei kajottu. Ei -- tarkoitan, että raha oli hänen salaperäisen
murhansa kannustimena -- että hänet murhasi joku kavala henkilö, joka
aikoo käyttää hyväkseen hänen kuolemaansa -- rahallisessa suhteessa,
herra Blick, rahallisessa suhteessa. Lienen ehkä väärässä", lopetti
Crawley; "saatan olla peräti väärässä -- mutta tosiasioiden nojalla,
sir, olen muodostanut tämän mielipiteeni, ja minä olen toiminut
valamiehistössä -- useammin kuin kerran."

"Eipä ihme, vaikka sanoissanne olisi paljonkin perää" myönsi Blick.
"Yleensä on tällaisten asioiden pohjalla aina joku rahakysymys. Mutta",
lisäsi hän vetäen kellonsa esille ja haukotellen, "tähän mennessä olen
saanut mitättömän vähän valaistusta asiaan -- ehkä saan hieman lisää
huomenna".

Sitten hän toivotti Crawleylle hyvää yötä huomauttaen naurussa suin,
että etsiväinkin täytyy nukkua silloin tällöin, ja meni levolle.

Crawley sinkautti Blickille viimeisen huomautuksensa hänen tehdessään
lähtöä huoneesta, pudistaen etusormeaan.

"Älkää unohtako, herra Blick -- vaikkei teidänlaisellenne kyvykkäälle
ja kokeneelle herralle tarvitse tietystikään muistuttaa sitä -- älkää
unohtako, että aina tapahtuu odottamatonta! Odottamatonta, sir! -- Ah,
tähän odottamattomaan sisältyy melko paljon! Kukaan ei tiedä, sir, mitä
huomispäivä tuo tullessaan!"

"Olette epäilemättä oikeassa, herra Crawley", myönsi Blick. "Nyt te
osasitte naulan päähän!"

Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä huomispäivä toisi
tullessaan, ei silloin, ei vaipuessaan pian syvään uneen, ei aamulla
herätessään eikä kello kahdeksalta, jolloin hän kapusi kieseihin,
joilla Grimsdalen piti kyyditä hänet Selcasteriin. Crawley, joka
myös oli syönyt aamiaisensa varhain, seisoi majatalon ovella, kun
Blick ilmestyi näkyviin; hän oli varustautunut kävelymatkaa varten ja
kiinnitti juuri pientä reppua selkäänsä.

"Poisko?" tiedusti Blick.

"Vain päiväksi, sir", vastasi Crawley. "Aion viettää koko tämän
kirkkaan päivän ylänkömailla -- etsin rauhallisen paikan, missä syön
väliateriani! Ja Valtikkaan olen niin tyytyväinen, herra Blick, että
aion ottaa sen päämajakseni lomani loppuajaksi, joten minulla on ehkä
ilo nähdä teidät illalla, sir -- jolloin", lisäsi hän kuiskaten,
"toivoakseni päivä on kulunut -- hyödyllisesti, vai mitä?"

"Tulevaisuuteen ei voi kurkistaa!" vastasi Blick.

Hän puheli vähän majatalon isännälle matkalla Selcasteriin, mutta kun
he saapuivat markkinaristeykseen keskelle vanhaa kaupunkia, laski hän
kätensä. Grimsdalen olkapäälle.

"Grimsdale", sanoi hän, "pysäyttäkää ja päästäkää minut tässä alas.
Minä menen tapaamaan poliisipäällikköä -- kävelen jalan. Ja kuulkaas
-- haluaisin, että jäisitte vähäksi aikaa Selcasteriin. Olkaa asemalla
täsmälleen kello kymmenen. Tahdon tavata teidät siellä."

Hän laskeutui rattailta ja poistui poliisikonttorille päin, ja
Grimsdale poikkesi Mitre-hotellin isolle pihamaalle odottamaan
määrättyä aikaa. Viittä vaille kymmenen hän ajoi asemalle ja,
jätettyään hevosensa ja rattaansa muutaman pojan haltuun, suuntasi
kulkunsa tulevien junien asemasillalle. Lontoon pikajunan piti saapua
tuossa tuokiossa ja tavan mukaan oli sen tuloa odottamassa paljon
matkustavia: asemasilta oli tungokseen asti ihmisiä täynnä. Mutta
Grimsdale äkkäsi nokkelasti Blickin ja lähellä häntä ihmisjoukkoon
sekaantuneina pari kolme paikallista etsivää; nähtävästi Blick odotti
jotakuta. Ja Grimsdale, jonka huulien välistä pisti esiin lyhyt
oljenkorsi, piti heitä silmällä tarkasti ja valppaasti.

Kello kymmenen lyönnit kajahtelivat kaupungin monista torneista, mutta
mitään ei ollut tapahtunut. Viiden minuutin kuluttua pitkä pikajuna
saapuisi kohisten asemalle; kahdeksan minuutin päästä se olisi
kiitänyt jälleen pois Lontoota kohti, yhdeksänkymmenen kilometrin
nopeudella tunnissa. Minuutin yli kymmenen Blick, joka oli pitänyt
tarkasti silmällä lippuluukkua, poistui asemasillalta mennen aseman
ulkopuolelle. Hänen päästessään sen edustalla olevalle aukeamalle
saapui paikalle William Pegge ajaen rouva Tretheroen hienoja rattaita,
vinhaa vauhtia -- yksin.

Pegge erotti Blickin ihmisjoukosta, joka tungeskeli aseman ovien
tienoilla, ja pysähdytti ajopelinsä ihan hänen eteensä. Etsivä riensi
silmänräpäyksessä rattaiden ääreen. Hänen silmänsä osuivat tyhjään
paikkaan tallirengin vieressä.

"Missä hän on?" kysyi Blick kuiskaten terävästi.

Pegge kumartui alas.

"Poissa!" vastasi hän. "Hän teki metkunsa yöllä! Tänä aamuna oli hänen
huoneensa tyhjä; mies oli kadonnut teille tietymättömille! Rouva
Tretheroe lähetti minut kertomaan asiasta poliisille, kun arvelee
hänelle tapahtuneen jotakin."

"Hänellekö tapahtuneen? Mitä rouva Tretheroe tarkoittaa?" mörähti Blick.

Pegge kumartui vieläkin alemmas. Puhuessaan he kuulivat pikajunan
tulevan -- se saapui heidän takanaan olevalle asemalle ähkien ja
puhkuen, ja sitten kuului vain vapautuvan höyryn sihinää, kun kone
pysähtyi ja joutui hetkeksi lepotilaan.

"Kuulin rouva Tretheroen sanovan isännöitsijälle, että paroonilla oli
tapana mennä usein öisin kävelemään", sanoi Pegge. "Rouva Tretheroe
sanoi hänen kärsineen unettomuudesta ja tehneen kävelyretkiä, jotta
saisi unta. Minä huomasin rouva Tretheroen arvelevan, että parooni oli
tehnyt tällaisen retken yöllä, ja rouva Tretheroe luulee, että paroonia
on kohdannut onnettomuus tai jokin muu sentapainen. Hän lähettää väkeä
joka taholle etsiskelemään paroonia, ja minä olen saanut tehtäväkseni
ilmoittaa asiasta täkäläiselle poliisille."

"Malttakaahan hetkinen", sanoi Blick. Pikajunalla saapuneet ihmiset
virtailivat ulos käytävistä; hän siirtyi syrjään heidän tieltään.
"Ettekö osaa aavistaakaan, mihin aikaan hän poistui?" kysyi Blick
katsoen Peggeen.

"Minulla ei ole siitä aavistustakaan", vastasi Pegge. "Kuulin hänen
menneen levolle tavalliseen aikaan, mutta --" Hän keskeytti. Grimsdale
oli tullut paikalle läähättäen ja löi Blickiä olalle. Blick kääntyi
nopeasti. Grimsdale viittasi erääseen pitkään mieheen, joka juuri oli
astunut ulos asemarakennuksesta ja seisoskeli sen pääkäytävän edustalla
silmäillen ympärilleen.

"Kas tuolla!" huudahti Grimsdale. "Tuo mies! Siinä hän oli -- se mies,
joka saapui Valtikkaan maanantai-iltana -- se amerikkalainen!"

Samassa pitkä mies äkkäsi Grimsdalen, säpsähti, hymyili, nyökkäsi ja
harppasi kiireesti eteenpäin.

"Hei, isäntä!" huusi hän. "Juuri teidät minä odotinkin tapaavani! No
-- kuinka on Guy Markenmoren jutun laita? Olen matkustanut koko yön
päästäkseni tähän kaupunkiin, jotta voisin ilmoittaa yhtä ja toista
-- kuulin siitä vasta eilen illalla ollessani jo Falmouthissa! Onko
kehenkään päästy käsiksi?"

Grimsdale katsoi vieraasta Blickiin, ja Blick otti heti puheenvuoron.

"Oletteko te se henkilö, jonka kanssa Guy Markenmore illasti Valtikassa
viime tiistaita vasten yöllä?" kysyi hän äkkiarvaamatta. "Se mies, joka
tilasi sieltä huoneen, mutta ei viivähtänyt hetkeäkään?"

"Minä olen se mies", vastasi vieras nyökäten myöntävästi ja hymyillen.
"Sama mies!"

"Suvaitsisitteko ilmoittaa minulle, kuka olette?" kysyi Blick, "ja
millä alalla?"

"Varsin mielelläni! Nimeni on Edward Lansbury, olen rahamies ja toimin
New Yorkissa ja Lontoossa. Kuka te olette ja mikä on asianne?"

"Etsiväkomisario Blick, New Scotland Yardin rikosasiain osastolta! Olen
saanut tämän asian hoitaakseni, herra Lansbury, ja minua ilahduttaa,
jos suvaitsette ilmoittaa minulle, mitä tiedätte siitä."

"Tietysti! Kaikki! Sentähdenhän olen matkustanutkin tänne Falmouthista.
Missä voimme keskustella?"

"Mennään tänne", sanoi Blick. Etsivät olivat kokoontuneet hänen
taakseen; hän kääntyi, kuiskaten heille jotakin, ja he poistuivat
poliisikonttoriin päin. "Teidän ei tarvitse odottaa minua, Grimsdale",
jatkoi hän. "Viivyn täällä vielä jonkun aikaa, joten voitte lähteä heti
paluumatkalle."

Mutta Grimsdale veti kätensä taskustaan ojentaen jotakin Lansburylle.

"Tässä saatavanne, sir", sanoi hän. "Kolme puntaa neljätoista
shillingiä. Lasku oli kaksikymmentäkuusi shillingiä."

Lansbury säpsähti, veti suunsa nauruun, otti rahat ja antoi takaisin
muutamia hopeakolikoita.

"Kah, olin jo unohtanut koko asian!" sanoi hän. "Kas tässä! Käykäähän
kulauttamassa lasillinen."

"Arvelinkin teidän unohtaneen, sir", huomautti Grimsdale tyynesti
tapansa mukaan. "Kiitos, sir."

Hän nousi kieseihinsä ja ajoi pois; Blick taas kehotti kumppaniaan
lähtemään mukaansa poliisivirastoon.

"Olen teille todella kiitollinen siitä, että tulitte, herra Lansbury",
sanoi hän, kun he astelivat katua pitkin. "Tässä jutussa on kaikki
enemmän tai vähemmän hämärän peitossa!"

"Vai niin, kaiken muun kuin sen, mitä itse tiedän -- eikä se ole paljon
-- olen saanut selville lontoolaisesta sanomalehdestä, jonka hankin
käsiini hotellissani Falmouthissa eilen illalla", sanoi Lansbury.
"Lähdin täältä aivan heti -- olen istunut junassa melkein koko yön.
Mikä on jutun viimeisin vaihe?"

"Viimeiseen vaiheeseen", vastasi Blick, "pääsimme vasta joku hetki
sitten. Tunnetteko parooni von Eckhardsteinin?"

"Kyllä! Tunnen hänet hyvin. Hän oli minun ja Markenmoren mukana pikku
majatalossa sinä yönä -- jolloin minä jätin Markenmoren ja hänet kello
kolmen paikkeilla tiistaiaamuna. Von Eckhardstein oli tietysti se pitkä
mies, jonka kanssa isäntä näki meidän kävelevän tietä pitkin -- kuten
isäntä mainitsi todistuksessaan."

"Katsokaas -- von Eckhardstein on kadonnut! Viime yönä. Hävinnyt
jäljettömiin! Te kai ette tiedä siitä mitään?"

"En edes senkään vertaa! Mutta mitä se merkitsee? Minusta näyttää --"

"Malttakaahan vähän", keskeytti Blick. "Me saamme keskustella yksin
poliisipäällikön kanssa heti kohta. Silloin -- kertokaa minulle kaikki
mitä tiedätte. Se on meille välttämätöntä!"

Poliisikomisario, jolle Blick oli lähettänyt sanan etsiväin
välityksellä, odotti häntä ja vastatullutta yksityistoimistossaan. Hän
katseli Lansburya melkoisen uteliaasti ja teki äkkiä asiaa välittömästi
koskevan kysymyksen.

"Oletteko te se Edward Lansbury, joka otti osaa Vilonan Kiinteimistö
Osakeyhtiön asioihin joku vuosi sitten?" tiedusti hän. "Olettehan, vai
mitä? Hm! -- Minä olen sijoittanut siihen runsaasti pääomaa -- voittoa
se on tuottanut kovasti. Entä mitä voitte ilmoittaa meille tästä
Markenmoren jutusta, herra Lansbury? Olemme perin halukkaita kuulemaan."

Lansbury vaipui poliisikomisarion pöydän vieressä olevaan mukavaan
nojatuoliin ja asetti sormiensa päät yhteen.

"Noh", sanoi hän, "minä kerron teille kaikki, mitä kertoa voin --
toisin sanoen kaiken se, mitä todella tiedän. Itse Guy Markenmoren
murhaan nähden sillä ei näytä olevan mitään merkitystä; mitä taas tulee
siihen, mitä tapahtui juuri sitä ennen, niin voitte käyttää hyväksenne
antamiani tietoja sikäli kuin niistä vain on hyötyä! Voin kertoa teille
vain sen, mitä tapahtui Valtikka-majatalossa."

"Ja sen, miksi te, Markenmore ja von Eckhardstein kohtasitte toisenne
siellä", sanoi Blick levollisesti.

"Niinpä todellakin! Myös sen, miksi me kohtasimme siellä", jatkoi
Lansbury. "Minä olen rahamies, kuten sanoin teille jo asemalla. Minulla
on liikeasioita niin hyvin tässä maassa kuin omassanikin. Minulla on
toimisto sekä Lontoossa että New Yorkissa. Luonnollisesti tunnen hyvin
monia rahamiehiä molemmissa maissa. Tunsin Guy Markenmoren varsin
hyvin -- nokkela mies, joka menestyi loistavasti. Tunnen myös von
Eckhardsteinin, joskaan en yhtä hyvin, niin kuitenkin kylliksi. Hänet
tunnetaan tietysti paremmin kuin minut tai Markenmore -- Lontoossa,
Pariisissa ja Wienissä."

"Saksalainen varmaan?" kysyi poliisikomisario.

"Ei -- von Eckhardstein on itävaltalainen", virkkoi Lansbury. "No
niin -- minä olen ollut asioissa heidän kummankin kanssa -- erikseen,
ymmärrättehän, en koskaan yhdessä -- monta kertaa, ja havainnut
heidät aina perin hyviksi ja rehellisiksi liikemiehiksi. Markenmore
kirjoitti minulle aivan hiljan, että hänellä oli tekeillä yritys,
johon minulle olisi edullista ottaa osaa senjohdosta, että sen
toteuttaminen kävisi päinsä myös Yhdysvalloissa. Minulle lähettämässään
kirjeessä hän kertoi, millainen se oli -- mutta minä en haluaisi puhua
teille siitä tällä hetkellä, koska asia on tuiki tärkeä salaisuus.
Tietysti minä annan siitä tietoja, jos se käy välttämättömäksi asian
oikeudellisen käsittelyä kannalta: jos nimittäin yksityiskohtainen
tarkka selostaminen auttaa vangitsemaan Markenmoren murhaajan. Mutta
juuri nyt olisin mieluummin puhumatta siitä, eikä se koske itse
pääkysymystä. Riittää, kun mainitsen teille, että Markenmorea seurasi
onni -- itse asiassa rajaton menestys -- ostipa hän mitä hyvänsä ja
keneltä hyvänsä, ja hän kehoitti minua ryhtymään yhteiseen yritykseen;
hänen suunnitelmansa mukaan piti minun hankkia kolmasosa pääomasta,
hän itse sijoittaisi toisen kolmasosan, ja meidän oli löydettävä
kolmas mies, joka ostaisi viimeisen kolmanneksen. Me olimme jo
vähän aikaa kirjeenvaihdossakin siitä, mitä meidän piti haltuumme
ostaa -- voin sanoa teille, että se oli eräs liikesalaisuus. Kun
neuvottelimme kirjeenvaihdon avulla, oli Markenmore Lontoossa, minä
taas joko Southamptonissa tai Falmouthissa -- minulla on nykyisin
asioita näissä kummassakin paikassa. Viime viikon keskivaiheilla
kirjoitti Markenmore sitten minulle tiedustellen, enkö suostuisi
tapaamaan häntä Valtikka-majatalossa Selcasterissa Markenmoressa
seuraavana maanantai-iltana, kun kerta olin Southamptonissa -- hän itse
aikoi pistäytyä Markenmoren kartanoon, ilmoitti hän, selvittelemään
perheasioita ja saapuisi senjälkeen tapaamaan minua Valtikkaan -- puoli
yhdentoista seutuvilla. Me sovimme tästä. Minä tulin Southamptonista
iltajunalla, kävelin Markenmoreen, tilasin Valtikasta huoneen ja
kahden hengen illallisen. Selvittyäni kaikesta tästä lähdin ulos
jaloittelemaan -- olin istunut useamman päivän sisällä ummehtuneessa
huoneessa ja nautin raikkaasta ilmasta. Harhailin Markenmoren kylän
laidoilla ja kohtasin von Eckhardsteinin."

"Hetkinen", keskeytti Blick. "Mihin aikaan se tapahtui?"

"Kello lienee ollut puoli kymmenen ja kymmenen välillä, sikäli kuin
voin muistaa", vastasi Lansbury.

"Oliko jo pimeä?"

"Oh, pilkkosen pimeä! En olisi nähnyt Eckhardsteinia lainkaan, jollen
olisi sattunut raapaisemaan tulta sytyttääkseni sikaarini. Hän huomasi
minut -- hän nojasi juuri silloin ihan vieressä olevaa porttia vasten.
Hän tervehti minua, ja kun olin ilmaissut hämmästykseni kohtauksemme
johdosta, kertoi hän minulle vierailevansa erään rouvan luona siellä
kylässä. Sitten hän tiedusti, millä asioilla minä siellä liikuskelin.
Heti minun mieleeni juolahti, että siinä oli juuri se mies, joka
ostaisi viimeisen kolmanneksen, josta mainitsin teille, ja niin
ilmoitin hänelle asiani. Selitin myös suunnitelman ja kerroin hänelle,
mitä aioimme tehdä yhdessä Markenmoren kanssa."

"Vielä kysymys", sanoi Blick. "Tunsiko von Eckhardstein Markenmoren?
Olivatko he jo aikaisemmin olleet liikeasioissa keskenään?"

"En usko heidän olleen -- en. Mutta luullakseni he tunsivat toisensa;
todennäköisesti he rahamiehinä tunsivat toisensa, ainakin nimeltä.
Mutta siitä olen varma, etteivät he henkilökohtaisesti olleet tunteneet
toisiaan ennen sitä iltaa."

"Juuri sitä", huomautti Blick, "halusinkin tietää. Jatkakaa!"



VIIDESTOISTA LUKU

Ryöstömurhako?


Lansbury hymyili etsivän kiihtymystä ilmaisevalle äänenpainolle. Hän
kumartui tuolillaan, katsoen toisesta kuuntelijastaan toiseen ikäänkuin
viitatakseen, että nyt hän aikoi siirtyä kertomuksensa tärkeimpään
osaan.

"Siirtykää hieman taaksepäin, kai tarkoitatte", sanoi hän naurahtaen,
"kohtaukseeni Eckhardsteinin kanssa. No niin, kuten sanoin, selitin
hänelle aikomuksen. Kävelimme pitkin tietä, joka johtaa pois
Markenmoresta, keskustellen jonkun aikaa tästä asiasta. Me --"

"Kohtasitteko ketään -- näittekö ketään?" keskeytti Blick.

"En muista tavanneemme sieluakaan!" vastasi Lansbury. "Kovin yksinäisiä
seutuja ne. Kävelimme tietä ehkä puolitoista kilometriä; sitten
käännyimme ja palasimme samoille seuduille, missä olimme kohdanneet.
Silloin oli keskustelumme johtunut pois siitä aineesta, josta ensiksi
mainitsin. Von Eckhardstein ei tuntenut kovinkaan suurta mielenkiintoa
sitä yritystä kohtaan, jonka olin hänelle esittänyt. Hän käsitti sen
kaupallisen arvon, mutta samalla kun hän tunnusti, että se voitaisiin
hyvin sovelluttaa käytäntöön tässä maassa ja minun kotimaassani, hän
ei ollut varma, olisiko sillä suuriakaan menestymisen mahdollisuuksia
Keski-Euroopassa saksalaisten epäilemättömän vastustuksen vuoksi.
Hän ei kuitenkaan sanonut niin eikä näin, ja kun aloimme hyvästellä,
kysyi hän minulta, minne olin majoittunut ja mihin aikaan menisin
levolle. Vastasin sijoittuneeni Valtikka-majataloon, aivan lähelle, ja
odottavani sinne Markenmorea illalliselle puoli yhdentoista ajoissa
ja aikovamme aivan varmasti valvoa myöhään, koska meillä oli melko
paljon keskusteltavaa. Sitten von Eckhardstein ilmoitti minulle erään
asian, jolla voi olla merkitystä teille poliisimiehille, kun asiat
ovat nyt saaneet tällaisen käänteen. Hän sanoi kärsivänsä pahasti
unettomuudesta; hän ei saattanut nukkua yöllä -- ei vaikka mikä olisi
ollut, silloin kun hänen olisi pitänyt, ja tehneensä sen jälkeen, kun
hän oli tullut tälle paikkakunnalle, missä hän oli vierailemassa,
monesti pitkiä kävelymatkoja keskellä yötä koettaen siten karkoittaa
unettomuuttaan. Hän sanoi, että jos hän lähtisi sellaiselle kävelylle
ja jos hän sillä välin sattuisi muuttamaan mielipiteensä ehdotuksesta,
jonka olin tehnyt hänelle, hän pistäytyisi todennäköisesti tapaamaan
Markenmorea ja minua, jos näkyisi valoa huoneeni ikkunasta. Niin --"

"Hänen viimeisestä huomautuksestaan te kai päätitte hänen tuntevan
Valtikan?" kysyi Blick. "Ainakin siksi hyvin, että hän tiesi, missä
teidän huoneenne sijaitsi, vai mitä?"

"Kyllä, niin hän sanoi itsekin", vastasi Lansbury. "Tuo huone oli
sama, johon isäntä vei minut heti taloon tultuani -- isohko kamari
vasemmalla puolen eteishallia, ja sen lasiovi aukeaa edustalla olevaan
kasvitarhaan."

"Aivan niin", sanoi Blick. "Se huone on nyt minun hallussani. Entä
sitten --?"

"No niin, sitten me erosimme", jatkoi Lansbury. "Von Eckhardstein
meni pienestä portista, josta kai päästiin siihen taloon, missä hän
asusti, ja minä vaelsin takaisin Valtikkaan. Istuuduin odottamaan
Markenmorea. Hän tuli hyvin myöhään; itse asiassa vasta kello
kahdentoista paikkeilla. Hän oli mitä loistavimmalla tuulella --
hän kertoi minulle istuuduttuamme syömään illallista, että hän oli
kohdannut sydänkäpysensä (Englannin ihanimmaksi naiseksi hän tätä
sanoi!) ja että he olivat ilostuneet niin kovasti jälleennäkemisestä,
että olivat päättäneet mennä naimisiin suoraa päätä, ja minusta piti
tulla hänen sulhaspoikansa. Sitten siirryimme liikeasiaan, ja minä
mainitsin von Eckhardsteinista. Hän tiesi jo von Eckhardsteinista ja
kertoi tämän vierailevan saman ladyn luona, jonka hän, Markenmore,
aikoi naida, vaikkei hän ollutkaan kohdannut von Eckhardsteinia
sentähden, että hänen aikansa oli kulunut muutenkin hupaisasti.
Keskustelua liikeasiastamme jatkui miltei kahteen asti aamulla. Juuri
tähän aikaan kuulin puistoportin säpin napsahtavan, ja kun arvasin,
että Eckhardstein oli siellä öisellä retkellään, aukaisin lasioven ja
astuin kasvitarhaan. Siellä hän olikin tulossa, kapean nurmikon poikki,
ja minä kutsuin hänet sisälle ja esitin Markenmorelle, minkä jälkeen
aloimme jälleen keskustella liikeyrityksestä. Se --"

"Hetkinen, olkaa hyvä!" keskeytti Blick. "Suvaitsisitteko vastata
erääseen kysymykseen, joka on juolahtanut juuri mieleeni, ennenkuin
jatkatte kertomustanne? Mainitsiko Markenmore teidän yhdessäolonne
aikana mistään odotettavasta naimisiinmenostaan von Eckhardsteinille?
Tahtoisin tietää sen -- aivan erikoisesti."

"Ei, olen varma siitä, ettei hän maininnut", vastasi Lansbury
arvelematta. "Koko se aika, jonka olimme yhdessä, keskusteltiin vain
hetimiten tehtävästä liikesopimuksesta. Mitä Markenmore mahdollisesti
puhui siitä -- jos hän puhui siitä jotakin von Eckhardsteinille
myöhemmin, kun minä olin eronnut heistä ja jättänyt heidät kahden
kesken, sitä en voi ruveta arvailemaan, mutta sen ajan, noin
tunnin verran, jonka me kaikki olimme yhdessä, keskustelimme vain
liikeyrityksestä. Nyt minä selostan teille, millainen tuo liikeasia
oli kajoamatta kuitenkaan salaisuuden pienimpiin yksityiskohtiin.
Muuan nuori mies, joka asuu pikku kauppalassa tämän kaupungin ja
Lontoon välillä ja joka oli joutunut kosketuksiin Markenmoren kanssa
raha-asioissa, kauppasi hänelle erästä keksintöä, jonka mies halusi
myydä heti paikalla käteismaksusta, määrätystä summasta, jonka hän
tarvitsi voidakseen päästä jaloilleen. Vaadittu summa oli kolmetuhatta
puntaa. Kauppa oli hyvä -- erittäin hyvä kauppa. Ostaja olisi hyötynyt
enemmän -- mutta tuo nuori mies oli määrännyt hintansa ja olisi
nähtävästi ollut perin tyytyväinen saadessaan sen. Kun Eckhardstein
oli tullut Valtikkaan, pohdimme me kaikki kolme asiaa perinpohjin
-- Markenmorella oli paperit mukanaan ja hän näytti niitä -- ja
me päätimme ostaa: toisin sanoen Eckhardstein päätti ottaa osaa
yritykseen, sillä Markenmore ja minä itse olimme jo ennen tehneet
päätöksemme. Sitten selvitimme asian lopullisesti: von Eckhardstein
ja minä annoimme kumpikin Markenmorelle tuhat puntaa seteleinä, sillä
osuutemme --"

"Te kumpikin siis annoitte Markenmorelle tuhat puntaa, seteleinä, heti
paikalla?" kysyi Blick äkkiä. "Seteleinä?"

"Juuri niin!" vastasi Lansbury. "Aivan kuten sanoin. Englannin pankin
seteleinä. Ja niihin hän tietysti lisäsi yhtä suuren summan omasta
puolestaan -- jotta olisi saatu kokoon kolmetuhatta puntaa. Mikä teitä
hämmästyttää?"

"Tarkoitatteko, että teillä kaikilla kolmella oli mukananne niin suuria
rahasummia?" kysyi Blick. "Oliko teidän taskussanne kokonaista tuhat
puntaa ollessanne kävelyllä?"

"Eihän se ole kovinkaan suuri summa mukana kannettavaksi", vastasi
Lansbury. "Meidän tapaisillamme miehillä on monasti mukanaan aika
paljon puhdasta rahaa. Tuhat puntaa ei vaadi suurtakaan tilaa
matkalaukussa."

"Ne olivat kai suuria seteleitä?" huomautti poliisipäällikkö.

"Aivan niin!" myönsi Lansbury. "Enimmäkseen sellaisia, tosiaankin.
Viidensadan ja kahdensadan punnan seteleitä järjestään. Muistan, että
von Eckhardstein antoi kaksi viidensadan punnan seteliä. Minun olivat
pienempiä --, neljä kaksisatasta, yksi satanen ja kaksi viisikymppistä.
Markenmoren rahoista en tiedä mitään -- hän näet pisti ilman muuta
meidän rahamme kirjekuoreen omien rahojensa ja muiden papereittensa
joukkoon."

"Miksi olivat kaikki rahat seteleitä?" kysyi Blick, joka alkoi
saada kiinni aivan uuden ajatussarjan johtolangasta. "Miksei tässä
kauppa-asiassa käytetty shekkiä?"

"Siksi, että se nuori mies, josta olen kertonut -- myyjä -- tahtoi
saada rahansa nimenomaan seteleissä", vastasi Lansbury, "Sanoinhan,
että hän asuu tämän kaupungin ja Lontoon välillä sijaitsevassa
pikku kauppalassa. Nähkääs, Markenmoren piti mennä tapaamaan häntä
paluumatkallaan, jättää hänelle rahat ja päättää kauppa siten
lopullisesti. Käsitättekö?"

Blick alkoi osoittaa eräänlaisia levottomuuden merkkejä. Hän nousi
tuoliltaan, työnsi kädet taskuihinsa ja rupesi kävelemään edestakaisin
pää painuksissa. Äkkiä hän käännähti ympäri Lansburyyn päin.

"Guy Markenmorella oli siis lähtiessään majatalosta, Valtikasta, kello
kolme tiistaiaamuna mukanaan kolmetuhatta puntaa Englannin pankin
seteleitä?" virkkoi hän. "Niinkö on todellakin asian laita?"

"Niin totisesti!" vastasi Lansbury. "Ne hänellä oli."

Blick loi poliisikomisarioon painavan katseen ja äännähti merkitsevän
sanan:

"Ryöstö!"

Poliisikomisario nyökkäsi. Hänkin alkoi jo käsittää tapahtumain kulkua.

"Siltä näyttää", sanoi hän "Murhattu niiden rahojen vuoksi, jotka
hänellä oli mukanaan. Ja nyt --" Hän keskeytti puhelunsa silmäten
etsivää katseessaan ammattitoveriin vetoova ilme. "Merkillistä", jatkoi
hän, "ettei mihinkään muuhun ollut kajottu".

"Se lisää vain tapahtumain tärkeyttä", huomautti Blick. Hän kääntyi
Lansburyn puoleen. "Näittekö, mihin Markenmore pani ne rahat -- setelit
-- ja paperit, joista puhuitte juuri äsken?" kysyi hän.

"Näin! Takkinsa povitaskuun."

"Paniko hän ne sinne -- samoin kuin kirje tai joku muu sellainen
työnnetään taskuun?"

"Ihan niin."

"Poistuiko hän siitä huoneesta, jossa istuitte kolmisin, ennenkuin te
kaikki lähditte sieltä yhdessä?"

"Ei! Kukaan meistä ei poistunut."

"Hyvä", sanoi Blick kotvan kuluttua oltuaan nähtävästi syviin
ajatuksiin vaipuneena. "Mitä tapahtui sen jälkeen, kun te olitte
suoriutuneet liikeasiasta?"

"Ei mitään tavatonta. Me pakisimme hieman, meillä oli soodavettä ja
whiskyä, sytytimme uudet sikaarit, ehkä --"

"Ah!" huudahti Blick. "Se johdattaa mieleeni vielä erään kysymyksen.
Poltitteko kaikki sikaareja?"

"Emme", vastasi Lansbury. "Von Eckhardstein poltti piippua. Hän sanoi,
että sikaarit vievät häneltä viimeisenkin unen rahtusen."

"No niin -- te lähditte kai pois kello kolmen tienoissa?" kysäisi Blick.

"Niihin aikoihin. Markenmoren piti mennä seudun halki
Mitbourne-nimiselle asemalle; me sanoimme haluavamme saattaa häntä
vähän matkaa. Poistuimme lasiovesta; silloin alkoi jo päivä kajastaa
taivaanrannalla -- saattoi nähdä yhtä ja toista. Me kävelimme tietä
pitkin, kyläristeyksen ja vanhan kirkon ohitse. Päästyämme vähän matkan
päähän minä muistin, että olin ostanut paikallisen rautatieaikataulun
Selcasterista, saapuessani sinne edellisenä iltana. Vedin sen esille
ja tarkastettuani sitä havaitsin; että voin nousta heti neljän
jälkeen Selcasterissa junaan, joka kiidättäisi minut Southamptoniin
ja Salisburyyn ja sieltä edelleen Falmouthiin. Päätin tavoittaa sen
ja sanoin, etten huolisikaan palata takaisin majataloon. Markenmore
osoitti silloin erästä polkua, jonka hän sanoi vievän niittyjen poikki
Selcasteriin, ja neuvoi minua valitsemaan sen tien; hän itse, huomautti
hän, aikoi mennä toista, aivan vastakkaista, valtamaantien toiselle
puolen poikkeavaa polkua, jota myöten pääsisi oikoteitse harjanteiden
yli Mitbournen asemalle. Sitten sanoimme hyvästit ja erosimme. Minä
lähdin Selcasteriin vievälle polulle; Markenmore toiselle, rinnettä
ylös; von Eckhardstein meni hänen seurassaan virkkaen, että hän
jaloittelisi vielä hieman ennenkuin palaisi kotiin. Viimeksi näin
heidän kääntyvän korkean pensaikon taakse yhdessä, innokkaaseen
keskusteluun syventyneinä."

"Siinäkö kaikki, mitä tiedätte?" kysyi Blick.

"Siinä kaikki, mitä tiedän", vastasi Lansbury. "Kaikki!"

Keskustelu taukosi. Blick alkoi kävellä jälleen edes takaisin,
ajatellen. Poliisikomisario, joka Lansburyn koko kertomuksen ajan
oli ahkerasti piirrellyt nähtävästi tarkoituksettomia viivoja
kirjoituspöytänsä aluspaperille, laski kynän kädestään, istuutui
jälleen nojatuoliinsa ja tuijotteli kattoon; hänkin oli ilmeisesti
vaipunut syviin ajatuksiin. Mutta hän rikkoi ensiksi hiljaisuuden.

"Von Eckhardstein on kai varakas mies?" virkkoi hän kääntyen Lansburyyn.

"Sellaisessa maineessa hän on rahamiespiireissä", vastasi Lansbury.
"Huoleti voidaan sanoa, että hän on varakas!"

"Eikä liene luultavaa, että hän murhaisi miehen parin tuhannen punnan
takia?"

"Enpä luulisi!"

"No niin", huomautti poliisikomisario katsahtaen Blickiin. "Nyt näyttää
siltä, kuin Guy Markenmore olisi murhattu -- ei kahden, vaan kolmen
tuhannen punnan vuoksi! Teidän sanojenne mukaan, herra Lansbury,
hänellä oli tuo summa, kun erositte hänestä, sanokaamme kello puoli
neljä, mutta hänellä ei ollut sitä enää, kun tämä Blick tutki hänen
vaatteensa vain muutamia tunteja myöhemmin! Kuka on sen anastanut?
Missä se on?"

Blick teki käännöksen kävellessään ja astui jälleen takan luo, jonka
ääressä he pakisivat.

"Onko teillä niiden setelien numerot, jotka annoitte Markenmorelle?"
kysyi hän. "Kai teillä on, kaiketi!"

"Minulla ei ole", vastasi Lansbury. "Huolimattomuutta, ehkä, mutta niin
on asian laita -- minulla ei ole. Pankkiireillani saattaa kuitenkin
olla ne -- hehän merkitsevät numerot luovuttaessaan rahat, eikö totta?"

"Kutka ovat teidän pankkiirinne?" kysyi Blick.

"Kansainvälinen Pankkiyhtiö -- Lontoon konttori Bishopsgaten varrella",
vastasi Lansbury viipymättä. "Mutta en ole lainkaan varma siitä, että
sain nuo setelit juuri sieltä. Voi olla, että olen saanut -- niissä
tapauksessa heillä lienee numerot. Mutta ehkä en olekaan saanut --
ja siinä tapauksessa heillä ei ole numeroita. Nuo setelit -- tai
jotkut niistä -- olen kenties saanut muualta. Sillä -- pari kertaa,
äskettäin -- minä olen nostanut shekeillä suuria summia muualtakin kuin
Lontoosta. Minun liiketoimintani on melkoisen laaja, ja minä käsittelen
paljon seteleitä."

"Yhdentekevää", sanoi Blick, "meidän on pantava parastamme päästäksemme
noiden setelien jäljille. Mutta nyt meidän on ratkaistava toinen
kysymys. Von Eckhardstein on kadoksissa. Hänen emäntänsä arvelee, että
häntä olisi kohdannut onnettomuus tuollaisella yöllisellä retkeilyllä.
Mutta minä en usko sitä -- minä luulen hänen karanneen."

"Miksi sitten, Blick?" kysyi poliisikomisario.

"Miksei hän astunut esiin oikeudessa ja ilmoittanut sitä, minkä herra
Lansbury on meille juuri kertonut?" vastasi Blick. "Hänellä oli siihen
tilaisuus -- mutta hän istui vain siellä ja piti suunsa kiinni. Von
Eckhardstein tietää jotakin -- ja hänet on löydettävä. Kunpa olisin
iskenyt häneen kynteni eilisiltana. Nyt meidän on nuuskittava hänen
jälkensä. Teidän olisi parasta lähteä kanssani Markenmoreen ja syventyä
juttuun."

"Toivoakseni ette vaadi minua lähtemään sinne?" sanoi Lansbury. "Minun
olisi ehdottomasti päästävä takaisin Falmouthiin. Mutta minä palaan
Falmouthista kahden päivän kuluttua ja oleskelen sitten useita päiviä
Southamptonissa -- lähellä teitä."

"Jättäkää meille osoite -- tai osoitteita -- jotta löydämme teidät heti
tarpeen tullen", sanoi Blick. "Ei ole aihetta pidättää teitä työstänne,
herra Lansbury. Ja meidän lienee myös parasta ryhtyä työskentelemään
omalla alallamme!"

Hän hoputti senjälkeen poliisikomisariota lähtemään kanssaan
Markenmoreen rouva Tretheroeta tapaamaan. Aamun tapahtumat ja
paljastukset olivat antaneet hänelle aivan uuden käsityksen
tutkittavasta jutusta, ja nyt hän moitti itseään katkerasti siitä,
ettei ollut vaatinut von Eckhardsteinilta selitystä, kuinka piippu oli
hänen hallussaan, heti keksittyään, että se oli hänen päällystakkiapa
taskussa.

"Mutta minähän aioin lykätä sen vain tähän aamuun", sanoi hän äreästi
ajaessaan yhdessä poliisikomisarion kanssa Markenmorea kohti. "Aioin
pidättää hänet, kun hän olisi tullut asemalle noustakseen kahdeksan
minuuttia yli kymmenen lähtevään pikajunaan, sanoa hänelle, että me
halusimme häneltä eräitä tietoja, tuoda hänet teidän toimistoonne ja
selvittää asiat hänen kanssaan. Nyt -- se on myöhäistä!"

"Ettehän vielä tiedä sitä, Blick", huomautti poliisikomisario. "Jos
miehellä oli tapana vaellella öisin, niin hänelle on hyvinkin saattanut
tapahtua onnettomuus ja hän voi maata jossakin noiden harjanteiden tai
metsien yksinäisessä sopukassa apua odotellen. Oli miten oli, mutta
toistaiseksi en näe mitään, mikä todistaisi hänen syyllisyyttään --
käsittääkseni."

"Hänen tiedetään olleen viimeksi yhdessä Guy Markenmoren kanssa", sanoi
Blick.

"Mahdollisesti! Mutta ei ole todennäköistä, että hän olisi murhannut
hänet seteleiden tähden!" väitti komisario. "Von Eckhardsteinin nimen
tunnen -- hän on käsitellyt aikanaan miljoonia ja ollut viime vuosina
mukana eräässä suurimmista laivayhtiöistä. Minä luulen hänen kävelleen
jonkun aikaa polkua pitkin Guy Markenmoren kanssa, eronneen hänestä ja
palanneen Dower-taloon, eikä hän tiennyt Markenmoren murhasta mitään
ennenkuin vasta myöhemmin, kuullessaan siitä. Markenmore kohtasi
todellisen murhaajan erottuaan von Eckhardsteinista, ja sanoisinpa,
että murhaaja on mies, joka oli täysin selvillä Markenmoren toimista
ja aikeista ja tiesi, että hän menisi juuri sitä polkua Mitbournen
asemalle, odotellen piilossa Markenmoren notkelmassa hänen tuloaan.
Näin minä selitän asian."

Blick ei tuokioksi virkkanut tähän mitään. Poliisikomisarion kiesit
olivat lyhentäneet matkaa puolella penikulmalla ennenkuin hän alkoi
puhua.

"Tuo ruusupuinen piippu, josta olemme kuulleet aika paljon, oli
epäilemättä von Eckhardsteinin", sanoi hän vihdoin. "Ei ole myöskään
epäilystä siitä, että hän jätti sen Valtikkaan, että Grimsdale näytti
sitä tutkinnossa ja että Eckhardstein sieppasi sen asianajajan pöydältä
mennessään ulos. Jos hän olisi ollut aivan viaton mies, niin miksei hän
noussut ylös tutkintotilaisuudessa, selostanut käyntiään Valtikassa,
tunnustanut, että hän jätti piippunsa, ja käyttäytynyt rehellisesti
ja avoimesti, sensijaan että hän salasi kaikki ja näpisti piipun yhtä
näppärästi kuin mikäkin taskuvaras? Noh!"

"En tiedä", vastasi poliisikomisario. "Minä luulisin hänellä olleen
omat syynsä vaitioloonsa -- varsinkin senjälkeen, kun hän oli kuullut
Grimsdalen sanovan, että hän voisi todeta seurassa olleen kolmannen
miehen henkilöllisyyden."

"No niin, tässä on vielä toinenkin pulmallinen kysymys", vastasi Blick.
"Von Eckhardstein tiesi varmaan, että Lansbury saattaa mahdollisesti
astua näyttämölle! Hän tiesi, että Lansbury paljastaisi totuuden
-- kuten hän on tehnytkin. Me olemme joka tapauksessa päässeet sen
perille!"

"Olemmeko päässeet perille totuuden murenestakaan?" kysyi
poliisikomisario hieman kyynillisesti. "Jos ryhdymme rakentelemaan
pelkkiä teorioita, niin minä voin esittää niitä vaikka tusinan. Eikö
olekin miettimistä yllin kyllin, Blick -- jos oletamme, että kaiken
tämän pohjalla on joku suuri rahayritys ja että Guy Markenmoren
tieltä raivaaminen oli välttämätöntä toisille pääosallisille? Tiedän
henkilöitä, jotka ovat yksinkertaisesti ampuneet kuulan ohimoonsa
juuri tällaisten seikkojen vuoksi! Ja mitä totuuteen tulee -- noh,
todistakaa! Totuutta ei ole kovinkaan helppo saada selville tällaisissa
tapauksissa -- ja minä epäilen, saammeko siihen täälläkään mitään
oleellista lisävalaistusta", lisäsi hän merkitsevästi heidän ajaessaan
Dower-talon portista sisälle.

"En saata aavistaakaan, mitä saamme!" vastasi Blick niinikään
kyynillisesti, "Mutta ehkä löydämme jotakin."

He löysivätkin rouva Tretheroen hyvin kiihtyneessä mielentilassa.
Hän oli vakuutettu, että hänen vieraansa oli lähtenyt unettomuuden
vaivaamana tavanmukaiselle öiselle retkelleen ja pudonnut johonkin
vanhaan kaivokseen tai käytettyyn louhokseen. Hänen miespalvelijansa,
lukuisat kyläläiset ja paikkakunnan poliisi olivat etsineet kadonnutta
aamiaisesta saakka, mutta tuloksetta. Hän ei ottanut kuuleviin
korviinsakaan, että lähtö olisi saattanut pälkähtää paroonin päähän,
ja halveksivasti ja suuttuneena hän antoi Blickille paroonin
yksityis- ja liikeosoitteen Lontoossa. Blick ei piitannut vähääkään
enempää suuttumuksesta kuin ylenkatseestakaan; hän kiiruhti kylän
sähkölennätintoimistoon hankkiakseen sähköteitse tietoja; hän lähetti
yksityissähkösanomia myös Lontoossa olevaan päävirastoon pyytäen
avustusta -- keinolla millä hyvänsä hän aikoi saada tietoja von
Eckhardsteinista.

"Loppujen lopuksi", sanoi hän poliisikomisariolle, kun he yhdessä
istuivat Valtikassa syömässä puolista, "on mahdotonta tehdä
olemattomaksi sitä tosiasiaa, että von Eckhardstein oli saamiemme
tietojen mukaan viimeinen henkilö, joka näki Guy Markenmoren elävänä!"

"Ei!" vastasi poliisikomisario. "Olette väärässä, Blick. Viimeinen
henkilö, joka näki Guy Markenmoren elävänä, oli se mies, joka hänet
murhasi."

Blick piti tätä vastausta sanojensa kiertelynä ja vaihtoi
puheenaihetta. Myöhään iltapäivällä hän sai vastaukset eri
sähkösanomiinsa. Von Eckhardsteinista ei ollut nähty eikä kuultu mitään
hänen tavallisissa asuinpaikoissaan Lontoossa. Eikä hänestä ollut
Markenmoressakaan saatu mitään tietoja illan alkaessa jälleen pimetä.



KUUDESTOISTA LUKU

Perheasioita


Varhain saman päivän aamuna Fransemmery, samoin kuin muutkin
Markenmoren asukkaat, kuuli parooni von Eckhardsteinin omituisesta
katoamisesta, ja monien muiden tavoin hänkin liittyi hävinnyttä
miestä etsiskeleväin parveen. Tultuaan Puistikkoon Fransemmery oli
tutustunut juurtajaksain sen lähimpiin ympäristöihin, ja hän tunsi
metsissä ja ylängöillä monia sokkeloita ja sopukoita, joihin vieras
saattoi helposti joutua tapaturmaisesti. Naapuristossa oli merkillisiä
paikkoja; kaksituhatta vuotta sitten oli kansa, joka oli asunut
täällä ennenkuin roomalaiset valtasivat tienoot, kovertanut onkaloita
ja luola-asuntoja ja rakentanut pitkiä vallituksia ja hautoja. Nämä
ikivanhat laitokset, jotka kasvullisuus oli peittänyt aikojen kuluessa,
olivat vaarallisia loukkuja henkilölle, joka pahaa aavistamatta
kuljeskeli syrjäisissä metsissä tai samoili ylänköjen karuilla,
yksinäisillä seuduilla; sinä lyhyenä aikana, jonka Fransemmery oli
oleskellut Markenmoressa, hän oli kuullut monesti ihmisen tai hevosen
pudonneen johonkin aavistamattomaan ansaan. Tässä tapauksessa hän
arveli, että mainitunlainen onnettomuus oli hyvinkin saattanut
tapahtua, ja kuultuaan von Eckhardsteinin katoamisesta, hän otti
tukevimman kävelykeppinsä, hiukan evästä taskuunsa, pikku pullollisen
viinaa ja vettä ja lähti etsintämatkalle. Päivän kuluessa hän kohtasi
paljon väkeä, joka oli samassa puuhassa. Rouva Tretheroe oli niin
huolestunut vieraansa kohtalosta ja niin vakuutettu, että tälle oli
tapahtunut jotakin pahaa, että hän oli pestannut palvelukseensa
jokainoan kyläläisen, joka vain voi jättää varsinaisen, jokapäiväisen
työnsä, ja luvannut sievoisen palkkion löytäjälle. Mutta kun ilta oli
jälleen tullut ja Fransemmery, harhailtuaan itsensä uuvuksiin mäkiä
ylös ja alas, palannut kotilietensä ääreen, oli kaikki haeskelu ollut
turhaa; parooni von Eckhardstein oli hävinnyt olemattomiin, ainakin
markenmorelaisten joukosta.

Fransemmery istuutui syömään päivällistään yksin, hämmentyneenä
ja ihmeissään. Hän ei ollut ajatellut juuri mitään muuta kuin
Markenmoren kysymystä aina siitä saakka, kun se oli hänelle ensiksi
esiintynyt, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hän joutui
ymmälle. Hän oli kuunnellut tarkasti ja kärsivällisesti ja mielestään
ymmärtänyt ne tosiasiat, jotka oli esitetty hänelle itselleen ja
hänen valamiestovereilleen; mutta hänen täytyi tunnustaa, ettei hän
ollut viisastunut paljoakaan. Kaikkein tärkeimmältä näytti hänestä
todistuksissa mainittua ruusupuista piippua koskeva juttu. Siitä
ei ollut epäilystäkään, että tuon piipun oli unohtanut Valtikan
illallispöydälle toinen noista kahdesta miehestä, jotka olivat olleet
siellä Guy Markenmoren seurassa. Ei ollut epäilystäkään, että Grimsdale
oli ottanut sen esille oikeuden istunnossa, että se oli kulkenut
kädestä käteen ja jäänyt vihdoin pöydälle; ei ollut epäilystäkään -- ei
vähintäkään -- että se oli siepattu tältä pöydältä istunnon päättymisen
ja sen hetken välisenä aikana, jolloin tunkeileva sanomalehtireportteri
pyysi nähdä sitä. Mitä voitiin sanoa kaiken tämän perusteella?
Fransemmeryn mielestä saatettiin tehdä eräs varma johtopäätös --
piipun omistaja, se mies, joka oli jättänyt sen Valtikkaan, oli ollut
läsnä tutkintotilaisuudessa, _mutta pysynyt vaiti_. Kuka hän oli?
Fransemmery oli tehnyt itselleen tämän kysymyksen satoja kertoja,
saamatta kuitenkaan vastausta. Hän ei tietänyt mitään Blickin puuhista
ja keksinnöistä, ja hänen oli rakennettava arvelunsa vain tuntemainsa
seikkojen pohjalle. Mutta eräs asia oli hänestä varma -- piipun
omistaja oli kähveltänyt sen asianajajain pöydältä vanhaan ruokasaliin
järjestetystä tilapäisestä lakituvasta, jotta sitä ei voitaisi käyttää
todistuskappaleena häntä vastaan. Vieläkin kerran -- kuka hän oli?

Fransemmery punnitsi yhä kummastellen tätä ja monia muita sen
yhteydessä olevia kysymyksiä, kun hänen nuorenmiehenateriansa päättyi.
Hän nousi tuoliltaan ja mietti vähän; muistettuaan sitten, että hän oli
kokenut hyvin ankaran ja voimia kysyvän päivän, hän meni vaatimattomaan
kellariinsa, haki käsille pullon parasta vanhaa portviiniään, kaatoi
sitä varovasti kulhoon ja vei sen sekä pari kirkkaasti pyyhittyä
lasia kirjastohuoneeseensa. Nostettuaan tohveleihin pistetyt jalkansa
pesälaa'alle, pitäen viinikulhoa kädessään ja pyökkihalkojen roihutessa
iloisesti takassa, Fransemmery jatkoi ajattelemistaan. Mutta hän ei
ollut saanut kehitetyksi pitkällekään pohtimiaan ongelmia, kun hänen
kukoistava palvelijattarensa astui sisälle ja ilmoitti, että Harborough
oli eteishallissa ja olisi hyvin kiitollinen, jos Fransemmery
suvaitsisi keskustella hänen kanssaan hetkisen.

Fransemmery nousi ripeästi tuoliltaan. Hän oli puhellut Harboroughin
kanssa ensi kerran vasta silloin, kun he olivat kohdanneet toisensa
Markenmoren kartanossa murhan jälkeisenä aamuna, mutta tiesi kaikki
hänestä, Greycloisterin rikkaasta omistajasta; hän piti Harboroughia
vastaan tehtyjä syytöksiä väärinä ja oli pahoillaan siitä, että, niin
monet epämiellyttävät tapahtumat olivat häirinneet hänen kotiintuloaan.
Sitäpaitsi Fransemmery oli niitä ihmisiä, jotka tuntevat aina iloa
tavatessaan puhekumppanin -- ja juuri tällä hetkellä, huolimatta
tutkintotuomarin hänelle ja hänen valamiestovereilleen antamasta
neuvosta, hän tunsi sydämellään olevan kovin paljon asioita. Niinpä hän
kiiruhtikin halliin avosylin ja hymyillen tervehdykseksi.

"Toivoakseni en häiritse teitä?" sanoi Harborough, kun hänen isäntänsä
johdatti hänet kodikkaaseen kirjastohuoneeseen. "Sopimaton vierailuaika
-- mutta minulla oli asiaa."'

"Rakas ystävä, olen siitä päinvastoin hyvin mielissäni!" huudahti
Fransemmery sydämellisesti. "Istuutukaahan -- tuolle tuolille ja
ottakaa lasillinen portviiniäni. Voin suositella niitä molempia."

"Olette kovin ystävällinen", vastasi Harborough. "Minä en ole mikään
erikoinen viinintuntija", lisäsi hän ottaen lasin, jonka hänen
isäntänsä oli ojentanut hänelle vanhanaikuisia kohteliaisuusmenoja
noudattaen. "Ja mitä taas tulee pehmeihin nojatuoleihin, niin viime
vuosina en ole nauttinut niiden tarjoamasta mukavuudesta paljoakaan --
minä olen käyttänyt enemmän telttatuoleja, herra Fransemmery! Nähkääs",
jatkoi hän, kun Fransemmery oli istuutunut, "tulin kysymään teiltä
neuvoa eräässä asiassa; minussa heräsi sellainen käsitys, kun kohtasin
teidät toissapäivänä, että te olette mies, joka paremmin kuin kukaan
näillä main voi katsella asioita yleisemmältä kannalta".

"Mairittelevaa, todellakin!" sanoi Fransemmery. "Minä toivoisin olevani
laajakatseinen henkilö."

"Noh, ymmärrättehän mitä tarkoitan", huomautti Harborough.
"Todennäköisesti te ette anna paikkakunnan ennakkoluulojen ja juorujen
vaikuttaa itseenne. Minä haluaisin nyt kysyä teiltä neuvoa -- kuten
äsken sanoin. Huomenna haudataan sir Anthony ja hänen vanhin poikansa
Markenmoren kirkkomaahan. Minä olen tietysti tuntenut Markenmoren
perheen jo siitä lähtien, kun yleensä aloin oppia tuntemaan
ihmisiä. Guy Markenmore ja minä olimme läheisiä ystäviä poikasina
ja nuorukaisina, kunnes vierauduimme sillä tavoin kuin kuulitte
toissapäivänä. Olisiko teidän mielestänne nyt sopivaa, jos minä menisin
hautajaisiin -- nykyisissä olosuhteissa?"

Fransemmery otti teeskentelemättömän tuomariryhdin, hänen kasvonsa
kävivät miettiviksi ja ensin hieman epäileviksi, mutta äkkiä ne
kirkastuivat.

"Hyvä herra!" sanoi hän. "Muistaakseni te sanoitte, antaessanne
todistuksenne minun ja valamiestovereitteni edessä toissa-aamuna,
selvästi, vilpittömästi, varmasti, nähtävästi ilman minkäänlaista
salaista ehtoa, että teidän entinen kiukkunne ja kostonhimonne Guy
Markenmore-vainajaa kohtaan oli kuollut täydelleen vuosia sitten ja
että, jos te olisitte kohdannut hänet jälleen, olisitte ojentanut
hänelle kätenne. Olenko oikeassa?"

"Aivan!" vastasi Harborough. "Kaikissa suhteissa."

"Silloin ei minusta mikään estä teitä olemasta läsnä
hautajaismenoissa", sanoi Fransemmery. "Ei mikään!"

"Niin -- on muistettava, että on ihmisiä -- aivan lähettyvillä - jotka
uskovat, että minä surmasin Guy Markenmoren", sanoi Harborough.

"Hm!" huomautti Fransemmery kuivasti. "Mutta -- onko niitä? Tarkoitan
-- todellisuudessa?"

"Rouva Tretheroe -- ja hänen kannallaan olevat", väitti Harborough.

"Onko kukaan hänen kannallaan?" kysyi Fransemmery kuivahkosti. "Ja hän
itse taas -- suuttumusta, hyvä herra, suuttumusta! Minä en usko, että
se nainen ajattelee ainakaan niin, jos vain voisi päästä selville hänen
todellisesta mielipiteestään -- mikäli hänellä on sellaista."

"Minä luulen hänen uskoneen -- ensin", sanoi Harborough mietittyään
hetkisen. "Luonnollisesti, ehkä."

"Luonnollisesti, ehkä, jos joku voi olla kyllin mieletön uskoakseen,
että ihmiset kantavat vihankaunaa iät päivät", sanoi Fransemmery. "Hän
käsittänee, että hänen syytöksensä oli naurettava. Minä en antaisi
vähintäkään arvoa rouva Tretheroen mielipiteelle, mutta", lisäsi hän
ikäänkuin keksien äkkiä oivan ajatuksen, "tiedän, mitä tekisin --
minä tiedustaisin ilman muuta Markenmoren kartanon nuorilta, mitä he
asiasta ajattelevat. Luulisin puolestani, että he iloitsisivat teidän
läsnäolostanne."

"En tullut sitä ajatelleeksi", sanoi Harborough. "Taidan olla hieman
hidas ajatuksiltani. Olen kovin pahoillani heidän tähtensä, Jumala sen
tietää! Ja luulen heidän käsittävän, että mitä hyvänsä lienenkin kerran
tuntenut heidän veljeään kohtaan, minä -- no niin, minä olen vapautunut
niistä tunteista jo aikoja sitten."

Fransemmery loi vieraaseensa terävän syrjäkatseen. "Guy Markenmore
kohteli teitä pahasti todella?" virkkoi hän.

"Kyllä!" vastasi Harborough koruttoman vilpittömästi. "Mutta -- olen
unohtanut sen. Eikähän -- kaikki ollut yksin hänen syytään. Kuten
sanoin -- olen unohtanut sen."

"Merkillinen juttu, tämä murha!" huomautti Fransemmery. "Ja nyt on
sattunut toinen salaperäinen tapaus. Olettehan kaiketi kuullut siitä
parooni von Eckhardsteinista?"

"En", vastasi Harborough. "En ole kuullut mitään. Olen ollut poissa
Greycloisterista varhaisesta aamusta aina tähän asti -- tulin suoraa
päätä tapaamaan teitä palattuani kotiin. Mitä von Eckhardsteinista?"

"Kadonnut!" huudahti Fransemmery. "Viime yönä. Hävinnyt jäljettömiin --
kukaan ei tiedä minne." Sitten hän antoi vieraalleen yksityiskohtaisen
selostuksen päivän tapahtumista ja omasta osuudestaan niihin. "Mitä
ajattelette tästä?" kysyi hän lopuksi. "Merkillistä, eikö totta?"

"Koko juttu on merkillinen", myönsi Harborough. "Minusta näyttää siltä
kuin -- mutta itse asiassa se tuntuu minusta mahdottomalta!"

"Mikä tuntuu mahdottomalta?" kysyi Fransemmery.

"Nähkääs, minä ajattelin -- minun piti sanoa -- näyttää melkein siltä
kuin -- tässä olisi kysymys toisestakin murhasta!" vastasi Harborough
arasti. "Olen tuuminut itsekseni -- mutta kuten sanoin, taidan olla
hieman hidas ajatuksiltani, toisinaan -- mahtoiko von Eckhardstein
olla se mies, joka poikkesi Valtikkaan kello kaksi aamulla? Siinä
tapauksessa --"

Fransemmery hätkähti.

"Ah!" huudahti hän. "Teidän saapuessanne olin itsekin juuri
pääsemäisilläni tuontapaiseen johtopäätökseen! Jos hän oli se mies,
niin se muuttaa asian. Mutta -- olettaen että hän oli -- mitä teidän
piti sanoa?"

"Minun piti sanoa, että siinä tapauksessa näyttää siltä kuin hän ja
Guy Markenmore olisivat olleet yhteisissä liikeasioissa", vastasi
Harborough. "Ja jos asian laita on sellainen, niin liikeasiat, joku
suuri rahakauppa -- saattaa olla kaiken tämän pohjalla. Jokuhan on
esimerkiksi mahdollisesti tahtonut vapautua heistä molemmista? Olen
itse kuullut sellaisista tapauksista -- en kuitenkaan tässä maassa."

"Saattaa olla, saattaa olla!" yhtyi Fransemmery. "Koko asia on
salaisuus, joka näyttää olevan vaikeasti ratkaistavissa, ja --"

Koskaan ei saatu tietää, mitä Fransemmery aikoi sanoa. Sillä hetkellä
avautui näet ovi, rehevä palvelijatar mutisi jotakin epäselvää, astui
syrjään, katosi, ja hänen tilalleen ilmestyi Valencia Markenmore,
joka syöksyi huoneeseen niin nopeasti, ettei ehtinyt edes huomata
Harboroughia, jonka pitkän vartalon kätki hänen katseiltaan
uuninvarjostin.

"Voi, herra Fransemmery!" huudahti hän astuessaan sisään. "Suokaa
anteeksi, että ryntään huoneeseenne näin tunkeilevasti, mutta minä olen
hirveän pahassa pulassa ja pyytäisin teiltä apua, mutta -- oh!"

Tällä välin hän oli kiertänyt varjostimen taakse ja nähnyt
Harboroughin. Harborough nousi seisoalleen katsellen epävarmasti ja
avuttomasti.

"Minä lähden!" sanoi hän.

"Älkää missään nimessä!" vastusteli Valencia. "Sehän on aina
yhdentekevää -- minä -- minä haluaisin kertoa asiastani yhtä mielelläni
teille kuin herra Fransemmeryllekin -- minä kerron teille molemmille.
Te olette miehiä -- te tiedätte, mitä on tehtävä."

Fransemmery viittasi Harboroughia jäämään paikalleen ja veti tuolin
takan ääreen.

"Mikä hätänä, kultaseni?" kysyi hän, kun Valencia oli istuutunut.
"Kaikki, mitä voimme tehdä, tulemme varmasti tekemään -- jos se vain on
meidän vallassamme."

"Luulen, ettei se ole kenenkään vallassa", vastasi Valencia. "Mitään ei
kai ole tehtävissä! Se on tehty, eikä sitä saada tekemättömäksi!"

"Mitä on tehty?" kysyi Fransemmery hiljaa.

Valencia katsoi vuoroin kumpaankin mieheen. Nämä molemmat silmäsivät
häntä tarkkaavasti; molemmat havaitsivat, että hän oli hieman
kiihdyksissä ja närkästynyt ja luultavasti suutuksissaan.

"Parasta lienee paljastaa heti koko asia!" sanoi hän äkkiä. "Veljeni
Harry on mennyt naimisiin Poppy Wrennen kanssa!"

Taas hän katsahti kumpaankin mieheen -- tällä kertaa tutkivasti.
Harboroughin kasvoille levisi sfinksimäinen ilme; Fransemmery otti
silmälasit nenältään ja alkoi hangata niitä.

"Hm!" sanoi hän entistä hiljemmin. "Salanaimisiinko?"

"Tietysti!" huudahti Valencia. "Kolme kuukautta sitten Lontoossa."

"Eikä kukaan ole tietänyt siitä mitään tähän mennessä?" tiedusti
Fransemmery.

"Kyllä, se tiedettiin!" sanoi Valencia. "Sen tiesi rouva Braxfield!"

"Nuorikon äiti!" virkahti Fransemmery venytellen. "Hyvä Jumala!
Todellakin! Niinpä siis -- Poppy Wrenne on todellisuudessa lady
Markenmore?"

"Tietysti!" puuskahti Valencia.

"Onko avioliitto eittämättömän varma -- sen laillisuus, tarkoitan?"
kysyi Fransemmery.

"Ihan varma!" selitti Valencia lyhyesti kuten ennenkin. "Kaikissa
suhteissa!"

Fransemmery oli vaiti kotvasen, sitten hän katsoi Valencian ohi
Harboroughiin. Harborough tuijotti tuleen sivellen leukaansa.
Fransemmery kääntyi Valenciaan.

"Mikä tässä on sitten hätänä?" kysäisi Fransemmery. "Kun se on kerta
tehty, kuten sanoitte, kultaseni, -- minkäs sille mahtaa, se on tehty!"

"Tämä on hätänä, herra Fransemmery", vastasi Valencia. "Harry tuli
kertomaan minulle asiasta tunti sitten. Hän kertoi, että hän ja
Poppy Wrenne olivat rakastaneet toisiaan aina siitä lähtien, kun
Poppy pääsi sisäoppilaskoulusta, jonne hänen äitinsä oli lähettänyt
hänet, ja että myöhemmin rouva Braxfieldille oli uskottu salaisuus,
että äiti oli antanut suostumuksensa sekä heidän kihlaukseensa että
myös vihkimiseensä Lontoossa, kun Poppy oli siellä kolme kuukautta
sitten. Samaan aikaan Harry matkusti kaupunkiin viettämään lomaansa
-- hän viipyi poissa runsaan kuukauden. Nyt -- ovat asiat sellaisella
tolalla kuin ne ovat -- te molemmathan käsitätte, mitä tarkoitan
-- rouva Braxfield vaatii, että nyt on aika tehdä julkiseksi; hän
vaatii, että hänen tyttärensä on kohotettava oikealle paikalleen --
hautajaisissa huomenna, lady Markenmoreksi, ja hän on uhkaillut Harrya,
että jollei näin tapahdu, hän aikoo -- niin, hän aikoo panna toimeen
häväistysjutun!"

"Entä -- veljenne?" kysyi Fransemmery. "Mitä hän sanoo?"

"Hän haluaisi mieluimmin lykätä asian siksi, kun hautajaiset ovat ohi",
vastasi Valencia. "Sitten hän ilmoittaisi siitä asianomaisella tavalla.
Mutta rouva Braxfield on heltymätön -- Harry on käynyt tapaamassa häntä
kahdesti tänä päivänä, mutta rouva Braxfield ei tahdo antaa perää
tuumaakaan! Hän vaatii, että lady Markenmoren on esiinnyttävä huomenna
oikeudenmukaisella paikallaan -- että jokaisen on nähtävä hänet lady
Markenmorena ja pidettävä häntä sinä."

Fransemmery loi katseen toiseen vieraaseensa.

"Mitäs te arvelette, Harborough?" kysyi hän.

Harboroughin ruskeat kasvot sävähtivät punaisiksi, kun hän huomasi myös
Valencian suuntaavan äkkiä silmänsä häneen.

"Minä -- tuota -- oh, niin, minä -- luulen, ettei minusta ole oikein
neuvojaksi tällaisissa asioissa", sanoi hän arastellen. "Minä -- tuota
-- en tiedä niistä paljoakaan, ymmärrättehän. Mutta -- tuota -- minusta
tuntuu siltä, että voisi olla -- saanenhan kysyä, vai mitä? -- mitä
nuori lady -- lady Markenmore -- sanoo asiasta?"

"Oikein!" mumisi Fransemmery. "Mainiota! Noh, kultaseni, mitä sanookaan
lady Markenmore asiasta?"

"Lady Markenmore, joka ei ole vielä kotonaan, mutta saapuu sinne
myöhään tänä iltana, kirjoittaa haluavansa tehdä kernaasti niin kuin
hänen miehestään näyttää parhaalta ja mitä tämä tahtoo", vastasi
Valencia. "Hän on aivan samaa mieltä kuin Harrykin -- mutta sikäli kuin
minä voin päättää, rouva Braxfield on niitä ihmisiä, jotka aina pitävät
oman päänsä tai nostavat aika elämän, jollei kaikki käy heidän tahtonsa
mukaan! Tällainen on tilanne -- ja ettekö te, herra Fransemmery,
tuntiessanne meidät kaikki suostuisi käymään rouva Braxfieldin luona
tänä iltana ja neuvomaan häntä palaamaan järkiinsä? Minä en toivo
mitään välikohtauksia huomenna."

"Minä menen!" sanoi Fransemmery. "Minä puhun rouvan Braxfieldille.
Mutta -- käsittääkseni teidän veljenne aikoo --"

"Harryn aikomuksena on ilmoittaa avioliitosta heti hautajaisten
jälkeen", sanoi Valencia. "Minä en mene kirkkoon -- siellähän tulee
olemaan vain miehiä, kun hautajaisväki on palannut takaisin kartanoon,
järjestämään eräitä laillisia muotoseikkoja -- isäni testamentti ja
muuta sellaista. Herra Chilford tulee olemaan saapuvilla ja myös muita
henkilöitä, sukulaisia, tiedättehän. Tällöin hän ilmoittaa asian."

"Minä lähden heti tapaamaan rouva Braxfieldiä", sanoi Fransemmery.
"En tiedä, onko minulla siksi paljon vaikutusvaltaa tuohon kelpo
naiseen, että saan hänet taivutetuksi suostumaan ehdotukseenne; teen
kuitenkin parhaani. Mutta te", jatkoi hän, kun kaikki kolme astuivat
eteishalliin, missä hän otti naulakosta päällystakkinsa ja hattunsa,
"te, kultaseni, ette voi mennä puiston läpi yksin! Harborough?"

"Se käy päinsä, sir", sanoi Harborough levollisesti. "Minä lähden
saattamaan häntä."

"Kiitos teille -- molemmille", mutisi Valencia. "Eipä silti, että
pelkäisin mennä yksin puiston läpi."

Fransemmery aukaisi pääoven, astui polkua pitkin kasvitarhaansa ja
vihelsi.

Hänen takanaan seisovat kaksi ihmistä kuulivat kahinaa, senjälkeen
ketjujen kalinaa.

"Koira!" sanoi Fransemmery. "Illalla en koskaan lähde kävelylle
ilman sitä. Lähdetään, Kattilanpaikkuri -- minä sanon sitä
Kattilanpaikkuriksi", jatkoi hän, "sillä ostin sen jo pentuna
muutamalta epäilyttävältä mieheltä, joka samoili näillä main --
paikkaillen pannuja ja kattiloita".

"Mitä rotua se on?" kysyi Valencia. "Sekarotuako?"

"Ei", vastasi Fransemmery. "Puhdasta Airedalen rotua - maailman
hienointa poliisikoiralajia -- niin sanoaksemme. Sentähden minä sen
ostinkin. Tämä on yksinäinen tienoo -- ja täällä kiertelee väliin outoa
väkeä."

Fransemmeryn puiston portilla he erosivat; molemmat nuoret menivät
pitkin mäenrinnettä puiston poikki Markenmoren kartanoon päin;
Fransemmery painui lähimmälle, Woodlandin huvilaan vievälle tielle, ja
hänen koiransa juoksi vähän edellä. Iltapimeä oli laskeutunut aikoja
sitten; taivas oli synkkä; Fransemmery, joka oli tehnyt monia uusia
havaintoja sääsuhteissa sen jälkeen kun hän oli asettunut asumaan
maalle, ajatteli, että ennen aamua saataisiin sadetta. Pimeys peitti
myös maanpinnan, ja notkotiellä, jolle hän pian laskeutui, oli synkkää
kuin keskellä talvista yötä. Alhaalla, missä Fransemmeryn oli asteltava
muutamia metrejä ennenkuin hän saattoi kavuta pengermälle, hänen
airedalelainen koiransa jätti hänet; pian kuului vinguntaa tiheiden
pensaikkojen keskeltä.

"Kaniineja!" sanoi Fransemmery. "Tuleppa pois tällä kertaa,
Kattilanpaikkuri!"

Koira noudatti kutsua uikuttaen yhä ja nähtävästi rauhattomana ja
vastahakoisena. Näytti siltä kuin se olisi halunnut palattavan sille
paikalle, mistä se oli juuri tullut, mutta sen herra kutsui sitä
seuraamaan itseään ja jatkoi matkaansa. Fransemmeryn ajatukset eivät
liidelleet nyt kaniinitarhoissa ja kiihkeissä koirissa -- ne olivat
kohdistuneet siihen odottamattomaan paljastukseen, jonka Valencia
Markenmore oli tehnyt hänelle, ja lähestyvään keskusteluunsa kätevän ja
ylpeän naisen, rouva Braxfieldin kanssa.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Liian myöhään


Rouva Braxfield itse avasi Woodlandin huvilan oven Fransemmerylle ja
todettuaan eteishallissaan palavan lampun valossa, kuka tulija oli,
pyysi tätä käymään sisälle toivottaen hänet lämpimästi tervetulleeksi.

"Kun alkaa sataa, niin vettä tulee kuin saavista kaataen!" huudahti hän
johdattaessaan kävijän vieraskamariinsa. "Minulla on täällä jo yksi
vieras, ja nyt tulee toinen; hauskaa nähdä teitä, herra Fransemmery."

Fransemmery astui hyvinvalaistuun, kodikkaaseen arkihuoneeseen
ja huomasi joutuneensa vastatusten Blickin kanssa. Blick hymyili
ja nyökkäsi; hän tunsi tulokkaan perin leppoisaksi, silmälaseja
käyttäväksi herrasmieheksi, joka oli toiminut valamiehistön esimiehenä
äskeisessä oikeudenistunnossa. Fransemmery tiesi luonnollisesti, kuka
Blick oli. Hän epäröi kynnyksellä.

"Jos teillä on tärkeitä asioita pohdittavananne --", virkkoi
Fransemmery.

"Ei ollenkaan!" huudahti rouva Braxfield. "Tämä nuori herra --
liian nuori, sanon sen hänelle, nykyiseen hommaansa -- on tullut
vain tekemään minulle, niinkuin hän sanoo, erään tärkeän kysymyksen
toissa-aamuna antamani todistuksen johdosta. Minä olen erittäin
hyväluontoinen nainen, kuten hyvin tiedätte, Fransemmery, ja muussa
tapauksessa olisinkin antanut hänen kysymykselleen toisen nimen ja
sanonut sitä jonninjoutavaksi! Mitä luulette hänen halunneen tietää,
herra Fransemmery? Olinko minä muka varma siitä, että se mies, jonka
näin rinteellä murhan jälkeisenä aamuna, oli herra Harborough? On
siinäkin järkeä!"

Blick, joka näytti hyvin kotiutuneelta istuessaan mukavassa tuolissa,
loi rouva Braxfieldiin kummallisen katseen.

"Niin, te ette ole sanonut minulle vielä, olitteko varma!" virkkoi hän.

Rouva Braxfield kimmastui.

"En ole vielä niin vanha, että olisin kadottanut näköni, mies
hyvä!" huudahti hän. "Näen ihan yhtä hyvin kuin tekin! Paremminkin,
luullakseni."

"Silloin oli varhainen aamu", huomautti Blick. "Päivä vasta hämärsi --
mäen rinteitä peitti aika sakea sumu, kuulemma -- Hobbs, se mies, joka
löysi Guy Markenmoren ruumiin, sanoo, että näillä tienoin oli kovin
sumuista juuri tuona tiistaiaamuna --"

"Mistä hän tietää?" kysyi rouva Braxfield terävästi. "Oliko hän näillä
main siihen aikaan -- kello neljältä?"

"Hän oli näillä seuduin puolitoista tuntia myöhemmin, ja jos
kerta puoli kuuden aikaan oli sumuista, niin vielä sumuisempaa
oli puoli viiden aikoihin", vastasi Blick. "Jos nyt oli -- kuten
todellakin oli -- sumuista, niin te saatoitte helposti erehtyä
henkilöistä, rouva Braxfield. Ja siihen aikaan, josta te puhuitte
todistuksessanne, eräs mies, joka suuresti muistuttaa Harboroughia
pituudeltaan, ruumiinrakenteeltaan ja koko ulkonäöltään -- kasvojen
yhdennäköisyydestä en puhu mitään -- kuljeskeli jossakin täällä
lähistöllä."

"Mikä mies?" kysyi rouva Braxfield epäilevästi.

"Parooni von Eckhardstein", sanoi Blick. "Niin on asian laita!"

Rouva Braxfield kääntyi Fransemmeryyn, joka oli seisonut keskustelun
ajan, ja viittasi häntä istumaan mukavaan tuoliin vastapäätä Blickiä.
Rouva Braxfield istui toiselle tuolille miesten keskelle.

"Vai niin!" sanoi hän. "Hän oli siis täällä, hän? Se ulkomaalainenko,
joka vieraili rouva Tretheroen luona? Kah, tosiaankin! Nähkääs, häntä
minä en nähnyt -- se mies, jonka näin, oli Harborough. Tosiaankin,
kun oikein ajattelen, niin se ulkomaalainen on melkein yhtä pitkä ja
samannäköinen kuin Harborough."

"Ettekö luule, ajatellessanne nyt asiaa uudelleen, että olisitte voinut
erehtyä", virkkoi Blick. "Ettekö luule, että näkemänne mies saattoi
olla von Eckhardstein eikä Harborough? Noh!"

"Ei!" sanoi rouva Braxfield. "Sitä ette saa minun päähäni, nuori
mies! Minä olen ollut lakituvassa jo ennenkin, mutta nyt te koetatte
syöttää vastauksia todistajallenne. Se mies, jonka näin ja josta puhuin
todistajain aitiossa, oli John Harborough", sanoi hän. "Luuletteko,
etten tuntisi miestä, jonka olen tuntenut pojan nallikasta asti,
naurettavaa!"

"Ettehän ollut nähnyt Harboroughia seitsemään vuoteen", sanoi Blick.

"Mitä merkitsee seitsemän vuotta kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen
verrattuna", tiuskasi rouva Braxfield kiukkuisesti "Muistan, kun John
Harborough syntyi, tuolla Greycloisterissa; sanon teille, että hän se
oli, jonka näin tiistaiaamuna -- oli kun olikin! Tämä on naurettavaa,
eikö olekin, herra Fransemmery?"

Fransemmery, joka halusi kiihkeästi tietää, mitä tämä kaikki oikeastaan
merkitsi, katsoi etsivään.

"Minä -- tuota -- muistelen, että Harborough avoimesti tunnusti
menneensä tätä tietä tiistaiaamuna neljän aikaan", huomautti hän.

"Harborough myönsi kyllä; Harborough oli täällä", selitti Blick. "Siitä
ei ole kysymys. Sillä toinenkin mies oli täällä -- von Eckhardstein.
Kysymys on minun kannaltani tarkoista ajoista ja paikoista. Arvelin,
että rouva Braxfield oli saattanut erehtyä, mutta koska hän ei ole,
niin voin vain antaa tunnustukseni hänen oivalliselle näölleen!
Noh, sivumennen sanoen, rouva Braxfield", lisäsi hän hymähtäen,
"on toinenkin asia -- paljon hauskempi -- jonka johdosta minun
on onniteltava teitä! Kuulin kylässä juuri ennen tänne tuloani
tapahtumasta, josta te olitte kertonut. Toivotan tyttärellenne kaikkea
mahdollista onnea uudessa asemassaan; sikäli kuin olen kuullut, täyttää
hän sen verrattomasti."

"Niinpä kyllä, kiitos, kai hän täyttää, paljon kiitoksia teille",
vastasi rouva Braxfield. "Mutta tämä lienee hepreaa herra
Fransemmerylle -- tehän ette tiedä, mistä hän puhuu, herra Fransemmery,
vai tiedättekö?"

"Minä -- minä luulen tietäväni, rouva Braxfield", vastasi Fransemmery.
"Minun -- niin juuri ennen tänne tuloani minun luonani pistäytyi
neiti Markenmore. Hän kertoi minulle veljensä, sir Henry Markenmoren,
olevan naimisissa teidän tyttärenne kanssa ja aikovan julkaista asian
sukulaisilleen ja asianajajalleen huomenna, sen jälkeen kun tuo
surullinen toimitus, josta kaikki tiedämme, on ohi. Mutta -- tuota --
luulin, ettei asiasta ole tehty vielä mitään muuta ilmoitusta?"

"Niinkö?" huudahti rouva Braxfield hiukan halveksuvasti. "Niin kai te
kuulitte -- Valencia Markenmorelta! Mutta heidän on otettava minutkin
lukuun, herra Fransemmery, ja minä tahdon, että minun tyttäreni, lady
Markenmore, esiintyy oikealla paikallaan huomenna! Hän saapuu kotiin
tänä iltana Lontoosta, missä hän on ollut vierailemassa ystävättärensä
luona -- odotan häntä saapuvaksi Selcasterin asemalta kello yhdentoista
ajoissa. Hän tulee viimeisellä junalla ja huomenna aamulla hän ottaa
oikean paikkansa Markenmoren kartanossa. Päättäkööt hän ja hänen
miehensä, sir Harry, onko hänen oltava läsnä sir Anthonyn ja herra
Guyn hautajaisissa; se ei kuulu minulle, herra Fransemmery. Minun on
vain päästävä varmuuteen siitä, että minun tyttäreni, kun hän kerta
on lady Markenmore, astuu oikealle paikalleen Markenmoren kartanon
valtijattarena, kun isäntävainajaa lähdetään saattamaan viimeiseen
leposijaansa."

Fransemmery ei vastannut heti. Hän käsitti nyt, että maaperä petti
hänen jalkojensa alla; hänellä ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia
Valencialle antamansa lupauksen täyttämiseen. Uuden lady Markenmoren
äiti tahtoi ilmeisesti näytellä edesvastuullisen osaa, oli ruvennut
pöyhkeilemään ja käytti omia keinojansa.

"Toivon vilpittömästi nuorten tulevan onnellisiksi", sanoi Fransemmery
heikolla äänellä. "Minä -- tuota, uskon niin!"

"Oma syynsä, jolleivät tule!" selitti rouva Braxfield kiivaasti. "Mikä
heitä estäisi? En ainakaan minä! Minä olen ollut harvinaisen hyvä
heitä kohtaan -- varsinkin Harrya; paljon parempi kuin useimmat äidit
olisivat olleet niissä olosuhteissa, uskokaa pois, herra Fransemmery.
Te ette tiedä kaikkea!"

"Tuskinpa tiedän mitään, rouva", virkkoi Fransemmery. "Olen kuullut
vain itse avioliitosta."

"No, minäpä kerron teille", sanoi rouva Braxfield. "En välitä, vaikka
saattekin kuulla, en välitä, vaikka tämä nuori mieskin saa kuulla,
siitäkin huolimatta, että hän on vieras --"

"Viimeisten kymmenen minuutin kuluessa olen vaaninut tilaisuutta
sanoakseni hyvästi", sanoi Blick hyväntuulisesti. "Mutta te olitte niin
innostunut perheasioihinne, ettette huomannut minun nousevan, rouva
Braxfield. En vitkastellut kuunnellakseni -- uteliaisuudesta."

"Eihän sitä ole kukaan väittänytkään!" tiuskasi rouva Braxfield.
"Istuutukaa jälleen -- koska teitä koskevat Guy Markenmoren asiat, niin
silloin teitä koskevat myös hänen veljensä, minun vävypoikani, asiat.
Sanoinhan, etten pidä väliä, vaikka saattekin tietää tämän avioliiton
yksityiskohdista -- minä en pidä väliä, vaikka kaikki tietäisivät; ei
ole minun syyni, ettei avioliittoa solmittu julkisesti. Asian laita
on tällainen, herra Fransemmery. Tehän tiedätte, että minun tyttäreni
on hyvin sievä, hyvin suloinen, mitä parhaimman kasvatuksen saanut
tyttö. Kauniin näkönsä hän on perinyt minun suvultani -- kaikki meidän
sukumme naiset ovat olleet huomiota herättävän kauniita, vaikka itse
sen sanonkin --"

"Täydellä syyllä ja pelkäämättä voitte sanoa sen itse, rouva!" mutisi
Fransemmery. "Kuten monasti olen huomauttanut."

"Yhdyn herra Fransemmeryn mielipiteeseen, rouva Braxfield", lisäsi
Blick kumartaen. "Aivan samoin ajattelin minäkin!"

"Niin, minä olen säilynyt hyvin", sanoi rouva Braxfield hyvillään. "Me
kaikki säilymme -- ja kuten sanoin, tyttäreni on perinyt suvultamme
hyvän ulkonäkönsä. Mitä taas hänen kasvatukseensa tulee -- no, jollei
hän ole hyvin kasvatettu nuori nainen, niin syyttäköön itseään. Hän
kävi Selcasterin tyttökoulua kymmenvuotiaasta aina siihen asti, kun
täytti viisitoista; sitten hän opiskeli kaksi vuotta tietääkseni
Lontoon parhaassa sisäoppilaitoksessa ja lopetti koulunkäyntinsä
Pariisissa, missä hän oleskeli kaksitoista kuukautta. Määrättömästi
rahaa hänen kasvatuksensa minulle maksoi, sen voin teille sanoa! Ja kun
olin uhrannut hänen sivistyksensä hyväksi kaiken tämän, silloin myin
Valtikan ja vetäydyin tänne, jotta tyttö saisi sopivan kodin. Mutta
pian tänne tulomme jälkeen, herra Fransemmery, tein sen havainnon,
että hän ja nuori Harry Markenmore olivat pihkautuneet toisiinsa, että
he järjestivät kohtauksia lähimetsiin ja että heidän välillään oli
muutakin sellaista. Minä en sallinut sen pelin jatkua, kun tiesin,
mitä se kaikki merkitsi ja mihin se johtaisi, ja niin katkaisin välit
Harryn kanssa. Mutta sitten hän sai minut suostumaan kihlaukseen,
vaikka hän tosin suostutteli minut pitämään asian salassa hänen
isältään ja sisareltaan vielä jonkun aikaa. Ja lopulta hän rupesi
puhumaan minulle innokkaasti avioliitosta -- hän lupasi, että jos
minä vain antaisin suostumukseni siihen, niin hän kertoisi asiasta
sir Anthonylle vähän myöhemmin. Ja niin annoin perää, näin heidät
vihittävän eräässä Lontoon kirkossa, ja pian sen jälkeen sir Anthony
sairastui, minkä varjolla Harry lykkäsi tuonnemmaksi selvityksen, ja
vaikka sellaisia tilaisuuksia -- monen monituisia tilaisuuksia, herra
Fransemmery! -- oli tarjolla, jolloin hän olisi voinut kertoa isälleen
-- ja sisarelleen hän olisi tietysti voinut kertoa milloin hyvänsä
-- niin hän keksi aina tekosyitä. Kun siis sir Anthony kuoli ja kun
lisäksi tuli tämä Guyn juttu ja Harrystä tuli arvonimen ja tiluksien
perijä, niin minä päätin itsekseni, että asiaan olisi heti käytävä
käsiksi ja saatettava se oikealle tolalle, ja sanoin sen Harrylle. Olen
tavannut hänet tänään kaksi kertaa ja hän on täydelleen kaikkien niiden
Markenmorein kaltainen, jotka aikanani ole tuntenut -- itsepintainen
ja omavaltainen! Hän tahtoi lykätä sen jälleen -- siksi, kunnes hänen
isänsä ja veljensä olisi haudattu. Minä sanoin ei! -- minun tyttäreni
ottaa oikean paikkansa Markenmoren kartanon valtiattarena huomisaamuna.
Ja sen hän tekeekin!"

"Te kai, rouva", huomautti Fransemmery levollisesti, "sanoitte äsken
ilmoittaneenne avioliitosta?"

"Kyllä!" vastasi rouva Braxfield.

"Kenelle, jos saan luvan kysyä? Herra Blick on kai kuullut siitä
joltakin henkilöltä kylässä?"

"Ilmoitin sen asianomaisille henkilöille", vastasi rouva Braxfield
iloisesti. "Toisin en olisi voinut tehdäkään. Ilmoitin siitä
pastorille, herra Chilfordille, Markenmoren perheen asianajajalle ja
rouva Perrinille, huomattavimman vuokratilallisen vaimolle."

"Annoitte varmaan heille luvan kertoa uutisen kenelle tahansa?" virkkoi
Fransemmery.

"Tietysti! Miksen olisi, herra Fransemmery?" huudahti rouva Braxfield.
"Minun tyttäreni on lady Markenmore!"

Fransemmery yskäisi -- lyhyen, kuivan, hämmästystä ilmaisevan rykäyksen
-- ja rouva Braxfield katsahti häneen äkkiä ja terävästi. Rouva
Braxfield oli käsittänyt tai luullut käsittävänsä tällä rykäisyllä
olevan tietyn tarkoituksensa.

"Mitä nyt?" kysyi hän kärsimätön sävy äänessään. "Mitä te tuolla
tarkoitatte, herra Fransemmery? Tiedän, että olette lakimies, vaikka
käytännössä ette toimikaan sillä alalla -- tahdotteko väittää, ettei
minun tyttäreni olisi lady Markenmore?"

"Jos hänen miehensä on sir Harry Markenmore, rouva, niin tietysti
teidän tyttärenne on lady Markenmore", vastasi Fransemmery tyynesti.
"Mutta -- onko Harry?"

Rouva Braxfieldin verevät posket kalpenivat. Blick, joka oli pitänyt
häntä tarkasti silmällä, näki hänen huuliensa äkkiä puristuvan yhteen;
lisäksi hän näki hänen vasemman kätensä kohoavan vaistomaisesti,
mekaanisesti. Mutta väri oli jälleen palannut rouva Braxfieldin
kasvoille, kun hän kääntyi Fransemmeryn puoleen.

"Mitä ihmettä te tarkoitatte?" kysyi hän naurahtaen väkinäisesti. "Sir
Harry! Epäilemättä hän on sir Harry, hänen isänsä on kuollut -- hänen
veljensä on kuollut --"

"Mutta jos hänen veljensä on jättänyt jälkeensä pojan?" sanoi
Fransemmery levollisella, vakavalla äänellä. "Myöskö siinä tapauksessa?"

Rouva Braxfield kävi entistään kalpeammaksi. Ja Blick, joka valppaasti
oli pannut merkille uuden tilanteen ja uudet mahdollisuudet, havaitsi
nyt, että rouva Braxfield oli menettänyt kokonaan malttinsa ja tuijotti
vaiteliaana Fransemmeryyn virkkamatta hyvään aikaan sanaakaan. Blick
alkoi puhua katsoen vanhempaan mieheen.

"Te ette varmaankaan puhuisi noin, jollei teillä olisi siihen jotakin
aihetta", huomautti hän. "Onko teillä? Jos niin on, haluaisin kuulla
sen. Minun velvollisuuteni on hankkia kaikki mahdolliset, Guy
Markenmorea koskevat tiedot."

"Herra Blick", vastasi Fransemmery hyvin vakavalla äänellä, "ammattinne
takia voin puhua teille peittelemättä. Ja tahdon puhua vapaasti myös
rouva Braxfieldille, kun asiat ovat kehittyneet nykyiselle kannalleen.
Sen, mitä aion ilmoittaa, olen saanut kuulla vasta muutamia tunteja
sitten; kenties se on nyt jo tunnettua Markenmoren asianajajallekin
-- kenties -- ja mahdollisesti Harry Markenmorelle. Mutta minä kerron
nyt teille ja rouva Braxfieldille koko asian -- siten säästymme ehkä
monilta hämmingeiltä. Ottakaa huomioon, etten tästä kertomuksesta voi
persoonallisesti mitenkään mennä takuuseen -- olen vain kuullut sen.
Asia on seuraava -- voin mainita teille, että harhailin koko päivän
parooni von Eckhardsteiniä etsimässä; olen samoillut ristiin rastiin
metsien yksinäisimmissä sopukoissa ja muutamissa ylängön laaksoissa.
Puolenpäivän tienoilla olin saapunut erään kukkulan, jota nimitetään
Harjuspohjukaksi, toisella puolen sijaitsevaan kaukaiseen laaksoon
-- karua, autiota seutua, Blick. Siellä oli vain yksi ihmisasumus,
jonka on vuokrannut eräs nainen, jonka rouva Braxfield epäilemättä
tuntee -- Margaret Hilson. Laaksossa oli hyvin koleaa -- alati
auringoton, kylmä paikka -- ja minä pyysin Margaret Hilsonilta saada
istuutua hänen mökkinsä takan ääreen syödäkseni välipalaa, jonka olin
ottanut mukaani. Se nainen on umpimielinen, ihmisiä karttava henkilö
-- sellainen, joka luullakseni pitäisi salaisuuden omina tietoinaan
iät päivät, jos niin päättäisi -- mutta minulle hän pakisi hieman
vapaammin äskeisistä tapahtumista ja nykyisestä tilanteesta. Kuultuaan
minun olevan lakimiehen hän puhui entistäänkin vapaammin, ja lopulta
-- käsittäen, kuten hän sanoi, että asiat olisi selvitettävä -- hän
ilmaisi mielivänsä kertoa minulle jotakin, josta hän ei ollut hiiskunut
sanaakaan neljään vuoteen. Lyhyesti seuraavaa: Margaret Hilson kertoi,
että juuri samoihin aikoihin kuin Guy Markenmore katosi näiltä
seuduilta, katosi täältä myös muuan tyttö, nimeltä Myra Halliwell,
hyvin soma tyttö, erään lähiseudun pienviljelijän toinen tytär, jonka
sisar, Daphne Halliwell, kertoi hän, matkusti Intiaan rouva Tretheroen
kamarineitsyenä, palasi jälleen hänen mukanaan ja palvelee nyt täällä
Dower-talossa. Tämän Myran, sanoi Margaret Hilson, arveltiin aikovan
mennä naimisiin Roper-nimisen miehen kanssa -- James Roperin --
metsänvartijan, joka kai vieläkin työskentelee Markenmoren tilalla.
Mutta kuten sanoin, Myra hävisi Margaret Hilsonin kertoman mukaan aivan
jäljettömiin samoihin aikoihin kuin Guy Markenmore lähti kartanosta.
Tässä", huomautti Fransemmery keskeyttäen kertomuksensa ja katsahtaen
merkitsevästi etsivään, "on tärkeä seikka, joka on otettava huomioon --
tapahtumain vastaisen kulun käsittämiseksi".

Blick nyökkäsi. Mutta hän ei tarkastellut läheskään niin valppaasti
Fransemmeryä kuin rouva Braxfieldiä. Tämä oli ilmeisesti perin
innostunut kertomukseen, joka paljastettiin hänelle näin odottamatta,
ja sittenkun Myra Halliwellin nimi oli mainittu, oli hänen
harrastuksensa kohonnut miltei kiihtymyksen asteelle. Väri vaihteli
hänen kasvoillaan; hänen huulensa puristuivat vuoroin yhteen, vuoroin
höllenivät; ilmeisesti, ajatteli Blick, tämä nainen oli erittäin
huolestunut, jollei suorastaan säikähtynyt. Ja kun Fransemmery
keskeytti, niin hän tuijotti häneen silmissään odottava, miltei
pelästyneen kiihtynyt ilme, haluten kuulla, mitä nyt seuraisi.

"No niin", jatkoi Fransemmery, "kertomus jatkuu seuraavaan tapaan:
Margaret Hilson pistäytyi noin neljä vuotta Myra Halliwellin katoamisen
jälkeen näiltä main Lontooseen katsomaan sisartaan, joka asui lähellä
Wandsworthin puistikkoa. Margaretilla oli tapana mennä käyskentelemään
aamuisin puistikkoon, raikasta ilmaa nauttiakseen, kun taas hänen
sisarensa, työmiehen vaimon, täytyi puuhailla kotiaskareissaan.
Käyskennellessään eräänä aamuna mainitussa paikassa hän havaitsi
nuoren, hienosti puetun naisen, joka näytti hänestä tutulta ja jonka
rinnalla käveli lapsenpiika työntäen vaunuja, joissa oli lapsi. He
tulivat lähemmäksi, ja loisteliaan, nuoren naisen Margaret Hilson
tunsi Myra Halliwelliksi. Myös tämä tunsi Margaretin; he pysähtyivät
ja rupesivat pakisemaan. Lopuksi Myra Halliwell, vannottaen Margaretia
olemaan puhumatta mitään, uskoi hänelle menneensä naimisiin Guy
Markenmoren kanssa ja vaunuissa lepäävän lapsen, jo kolme vuotta
vanhan, olevan heidän poikansa --" Rouva Braxfield iski äkkiä
puristetun nyrkkinsä pöytään.

"Valhetta!" huudahti hän käheästi. "Valhetta -- alusta loppuun asti!
Pyh! Hän pyysi rouva Tretheroeta vaimokseen sinä yönä, kun hän oli
täällä! Te molemmat kuulitte rouva Tretheroen vahvistavan sen valallaan
-- todistajain aitiossa; tiedättehän, että hän teki niin!"

Blick ei virkkanut mitään. Hän silmäili nyt Fransemmeryä --
vakuutettuna, että tähän juttuun ja sen taakse sisältyi paljon enemmän
kuin hän oli ensin kuvitellutkaan. Sen eri kohdat herättivät hänessä
uusia näköaloja; ammattimiehenä hän alkoi tuntea kiihkeätä innostusta
siihen.

"Vielä en ole lopettanut, rouva Braxfield", sanoi Fransemmery
tyynesti. "Sallikaa minun jatkaa -- niin, Margaret Hilson, jolle
minun mielestäni jos kenellekään voidaan uskoa arkoja asioita --
lupasi nuorelle rouva Guylle säilyttää salaisuuden omana tietonaan,
ja niin hän on tehnytkin. Mutta vuosi sitten Margaret Hilson meni
jälleen vierailemaan sisarensa luo -- samaan paikkaan. Taas hän teki
kävelyretkiä Wandsworthin puistikkoon, ja eräänä aamuna hän kohtasi,
ei rouva Guy Markenmorea, vaan saman lapsentytön saman lapsen kera,
joka nyt oli varttunut vankaksi, viisivuotiaaksi pojaksi. Hän antautui
puheisiin hoitajattaren kanssa, joka kertoi, että äiti oli kuollut
-- kuollut vuosi sitten, keuhkotulehdukseen; lasta, kertoi tyttö,
kasvatti muuan rouva, jonka hoiviin se oli jätetty äidin kuoltua, ja
hän, lapsentyttö, hoiti edelleen lasta. Hoitajatar joka ilmeisesti
katsoi voivansa täydellä syyllä puhua vapaasti naiselle, jonka
kanssa hän oli nähnyt emäntä-vainajansakin keskustelevan hartaasti
ja tuttavallisesti, ilmaisi eräitä yksityiskohtia. Hän kertoi, että
lapsen isä kävi katsomassa lastaan kaksi kertaa viikossa ja vietti
sunnuntai-iltapäivänsä tämän seurassa. Hän, lapsentyttö, sanoi isän
olevan anteliaan ja hyvinvoivan miehen. Lopuksi hän ilmaisi Margaret
Hilsonille, mihin hänen emäntävainajansa oli haudattu, ja Margaret
Hilson kävi katsomassa hautaa. Hän löysi sen varsin helposti saamiensa
selitysten avulla ja hautakiveen hän näki kaiverretun -- Myra, Guy
Markenmoren puoliso. Tästäkään Margaret Hilson ei ollut virkkanut
mitään -- mutta, rouva Braxfield, nyt hän oli päättänyt paljastaa
viipymättä koko salaisuuden! Käydessäni hänen mökillään hän sanoi
aikovansa mennä kertomaan kaiken sen, mitä hän tiesi, Chilfordille
tänä iltana; niin hän kertoi minulle. Minä neuvoin häntä puhumaan
heti Chilfordille -- nyt hän lienee jo tehnyt sen -- luulen hänen
tehneen. Minun mielestäni ei ole pienintäkään aihetta epäillä hänen
kertomuksensa todenperäisyyttä -- miksi olisi? Ja tietysti on
ehdottoman varmaa, että jos Guy Markenmore-vainajan pikku poika on
elossa -- niin hän on luonnollisesti arvonimen ja tilusten perijä!"



KAHDEKSASTOISTA LUKU

Notkotie


Fransemmery lopetti kertomuksensa niin voimakkaasti ja pontevasti
kuin tuomarille sopikin, ja Blick, joka pohti innokkaasti kuulemiaan,
hämmästyttäviä tosiasioita, nyökkäsi myöntymyksen merkiksi hänen
loppuhuomautuksiinsa. Mutta rouva Braxfield, huolimatta ilmeisestä
kiihtymyksestään, näytti itsepintaisesti kieltäytyvän hyväksymästä
Fransemmeryn perustelua.

"Tämä kaikki kuulostaa varsin hyvältä, herra Fransemmery", sanoi
rouva Braxfield kotvan kuluttua. "Te olette lakimies ja teidän
pitäisi tietää! Mutta kaikki on vain pelkkiä jossia ja muttia! Jos,
kuten te väitätte, Guy Markenmore nai Myra Halliwellin, jos heillä
oli lapsi, poika, ja jos se poika on elossa -- no, siinä tapauksessa
hän tietysti perii isänsä -- tai isoisänsä, sillä minun tietääkseni
kukaan ei ole selvillä, kumpi kuoli ensiksi, sir Anthony vaiko hänen
vanhempi poikansa -- arvonimen ja tilukset. Mutta kaikki riippuu
sanasta jos! --jos -- jos -- jos -- jos! Minä en usko Guy Markenmoren
koskaan menneen naimisiin tuon tytön kanssa -- en ikipäivinäni! Hän
on saattanut ottaa tytön mukaansa ja he ovat saattaneet elää yhdessä
Lontoossa, ja heillä on saattanut olla lapsi -- mutta tämä ei todista
vielä avioliitosta, herra Fransemmery!"

"Entäs hautakivikirjoitus, rouva Braxfield?" väitti Fransemmery.
"Henkilö, joka antoi minulle nämä tiedot, näki sen -- ja minä pidän
Margaret Hilsonia rehellisenä naisena."

"Minun tarkoitukseni ei ole suinkaan puhua pahaa Margaret Hilsonista",
vastasi rouva Braxfield. "Varsin kunnioitettava nainen! Enkä kiellä,
että hän on saattanut nähdä sellaisen hautakirjoituksen. Mutta se
ei todista mitään. Kuka tahansa voisi sillä tavalla merkitä toisen
ihmisen, varsinkin Lontoon hautuumaalla, mutta kuka siitä viisastuisi?
Tarvitaan parempia todistuksia kuin tämä, herra Fransemmery, ennenkuin
saadaan todistetuksi, että kaikki se, mitä olette kertonut, on totta --
vihkimätodistus, kastetodistus ja muuta sellaista."

"Epäilemättä ne kaikki vielä esitetään, rouva", vastasi Fransemmery.
"Saamme kuulla enemmän -- aivan varmasti -- paljon enemmän! Jonkun
täytyy tietää."

"Ja te sanoitte neuvoneenne Margaret Hilsonia, että hän menisi
kertomaan tämän jutun tuomari Chilfordille?" kysyi rouva Braxfield.
"Heti?"

"Heti!" vastasi herra. Fransemmery. "Asioiden luonne on sellainen,
ettei niitä sovi lykätä toistaiseksi. Luullakseni Margaret Hilson on jo
tavannut Chilfordin -- hän mainitsi aikovansa käväistä hänen luonaan
aikaisin tänä iltana."

"Silloin kartanossa saataneen tietää asiasta", huomautti rouva
Braxfield rypistäen kulmiaan. "Chilford menee tietysti sinne ja kertoo
heille koko jutun saatuaan kuulla sen."

"Siellä tiedettäneen se jo nyt", vakuutti Fransemmery. "Mutta saatakoon
asia tietää siellä tänä iltana tai huomenna, rouva Braxfield, niin
varmaa on joka tapauksessa, että tämä asia on perinpohjin tutkittava.
Ja jos saan antaa teille pienen neuvon naapurina, joka toivoo teille
hyvää, niin kehoittaisin teitä odottamaan hieman ennenkuin lähetätte
tyttärenne Markenmoren kartanoon lady Markenmorena. Hän saattaa,
tiedättehän, olla hyvinkin vain rouva Harry Markenmore. Harkitkaa ensin
tarkoin, rouva!"

Tämän sanottuaan Fransemmery nyökkäsi rouva Braxfieldille, viisaan
neuvonantajan varoittava ilme katseessaan, ja nousi, lähteäkseen
pois; hänen airedalelainen terrierinsä, joka tähän asti oli maannut
pöydän alla toinen silmä raollaan, nousi myös. Blickin seurassa he
painuivat yöhön; oli pimeä, vain tähdet tuikkivat, sillä kuu ei ollut
vielä kohonnut taivaalle. Vaiteliaina he astelivat Woodlandin huvilan
puistopolkuja ja saapuivat avoimelle mäenrinteelle.

"Merkillisiä paljastuksia!" murahti Blick vihdoin, kun he kävelivät
verkalleen orastavan nurmikon poikki. "Käsittääkseni te uskotte tähän
kertomukseen Guy Markenmoren avioliitosta?"

"Uskon!" vastasi Fransemmery päättävästi. "Kaikki seikat huomioonottaen
-- minä uskon! Nainen, jolta sain tietoni tänään, Margaret Hilson,
on niitä ihmisiä, joita voidaan sanoa ihanteellisiksi todistajiksi
-- ymmärrättehän, mitä tarkoitan. Niitä ihmisiä, jotka kertovat
vain sen, mitä tietävät, eivät pyri lisäilemään tai vähentelemään,
kaunistelemaan tai vääristelemään, myöntävät rehellisesti tai
kieltävät yhtä rehellisesti; niitä ihmisiä, joilta itse asiassa
puuttuu sitä mielikuvitusta, jota totuudesta poikkeaminen
välttämättömästi edellyttää. Minä en epäile lainkaan, että hän
antoi minulle vilpittömän, kaunistelemattoman selostuksen siitä,
mitä tapahtui hänen Lontoossa vierailunsa aikana, enkä liioin sitä,
että hän on nähnyt haudan ja hautakirjoituksen, kuten hän selitti.
Ja mitä taas tulee avioliiton mahdollisuuksiin -- no, herra Blick,
minussa taitaa olla hieman vanhan kielikellon vikaa! -- minusta
on joka tapauksessa mieluista pakista maalaisväen kanssa heidän
asioistaan, vaikka toivoakseni en olekaan mikään urkiskelija. Minusta
on mieluista kuunnella heidän pikku komedioitaan ja tragedioitaan,
otan myötätuntoisesti osaa niihin. Jo kauan ennen, kuin kuulin tämän
tarinan rouva Hilsonilta, olin kuullut Myra Halliwellista ja hänen
katoamisestaan, ja pari kolme kylän vanhaa asukasta oli viittaillut
minulle, että Guy Markenmore saattaa hyvinkin olla mukana pelissä.
Niinpä -- minä en hämmästynyt pahasti, kun rouva Hilson kertoi minulle
juttunsa."

"Mahtaakohan Myran sisar -- se Dower-talon nainen -- tietää tästä
mitään?" sanoi Blick.

"Daffy, kuten häntä nimitetään -- olisipa minustakin hauska tietää?"
vastasi Fransemmery. "En luule, sentään. Daffy -- jonka oikea nimi
on Daphne -- on ollut kaukana Intiassa kolme vuotta rouva Tretheroen
kanssa ja palannut vasta äskettäin. Hän saattaa kuitenkin tietää, mutta
jos niin on, niin aivan varmasti hän ilmoittaa siitä pian!"

"Hän näyttää", huomautti Blick miettivästi, "naiselta, jonka sydämellä
on koko joukko salaisuuksia. Salaperäinen -- kovasti. Noh, tämä
on kummallinen juttu, sir! Ja kun esititte kertomustanne rouva
Braxfieldille, niin aloin tuumiskella, eikö se olisi mahdollisesti
jossakin yhteydessä myös minun tehtäväni kanssa -- luonnollisesti!"

"Millä tavoin sitten?" kysyi Fransemmery.

"Ensiksikin", vastasi Blick. "Muuan ilmeisen selvä kysymys: Onko sillä
mitään tekemistä Guy Markenmoren murhan kanssa?"

"Kah!" huudahti Fransemmery. "Onko sillä, tosiaankin? Hyvin tärkeä
kysymys, hyvä herra, johon on kovin vaikeata vastata."

"Toiseksi", jatkoi Blick. "Rouva Tretheroe kertoi meille
tutkintotilaisuudessa, että hän ja Guy Markenmore olivat solmineet
vanhat rakkaussuhteensa kohdatessaan toisensa, viime maanantai-iltana
ja päättäneet mennä naimisiin heti. Nyt haluaisin saada vastauksen
tähän kysymykseen: kertoiko Guy Markenmore hänelle, että hän oli ollut
aikaisemmin naimisissa, että hän oli menettänyt vaimonsa ja että
hänellä oli poika?"

"Kertoiko hän, tosiaankin?" sanoi Fransemmery. "Kovin ihmeellistä.
Mutta -- kuka tietää?."

"Jos hän kertoi", jatkoi Blick, "niin miksei rouva Tretheroe ilmaissut
sitä tutkinnossa? Jos hän tiesi, niin miksi hän sen salasi?"

"Niin -- miksi?" mutisi Fransemmery. "Miksi?"

"Ja jollei Guy Markenmore kertonut hänelle -- naiselle, joka hänen piti
naida -- niin mistä se johtui?" sanoi Blick. "Kertoiko hän vai eikö hän
kertonut? Minusta tuntuu, sir, että tässä on melko paljon sellaista,
mikä on tuiki tärkeätä!"

"Eipä ihme", myönsi Fransemmery. "Mutta sitäpaitsi näin meidän kesken
puhuen, tässä on aika paljon muutakin, jota olen kummastellut aina
siitä lähtien, kun kuulin rouva Tretheroen todistuksen."

"Mitä, esimerkiksi?" kysyi Blick.

"Ei mitään erikoisempaa. Olen miettinyt yleensä, mahtoiko rouva
Tretheroe kertoa kaikki, mitä hän olisi voinut kertoa; oliko hän
vilpitön, avomielinen, suora, luotettava. Näin meidän kesken puhuen
pidän häntä turhamaisena, itsekkäänä, yksinkertaisena naisena -- ja
niin typeränä kuin hänenlaisensa nainen aina on!"

"Sellaiseen typeryyteen on hyvin monesti yhtynyt suuri annos viekkautta
sentään, vai mitä?" virkahti Blick. "Hän on tehnyt minuun sen
vaikutuksen -- sen vähän perusteella, mitä olen häntä nähnyt -- että
hän on senlaatuinen nainen, joka kykenee näyttelemään."

"Enpä ihmettelisi!" myönsi Fransemmery. "Näin ollen minun on saatava
vastaus kysymykseen -- esittääkö hän nytkin jotakin näytelmää, ja jos
hän esittää, niin millainen se on?" sanoi Blick. "Ja onko Eckhardstein
jollakin tavoin mukana siinä?"

"Kah!" huudahti Fransemmery. "Siinäpä onkin toinen kysymys!"

"Sievä pulma kerrakseen!" mörähti Blick.

"Musta kuin tämä tie, ystäväni", sanoi Fransemmery, kun he laskeutuivat
siihen syvään ja kaitaan notkoon, joka korkeine pengermineen ja
mutkineen kiemurteli Puistikon ja Woodlandin huvilan välisten
harjanteiden huipuille. "Ja te tarvitsette paremmat valaistusvehkeet
kuin tähdet voidaksenne päästä sen perille! Tähän mennessä te kai ette
ole saanut vielä vihiäkään jäljistä?"

"Olen päässyt vasta mitättömän pienen askelen, jota kenties ei voida
lainkaan sanoa askeleeksi", vastasi Blick, muistellen niitä tietoja,
jotka Lansbury oli hänelle antanut. "Ei! Toistaiseksi, Fransemmery, se
piiri, jossa minun on toimittava, on tosiaankin kovin ahdas. Minä --
mikä teidän koiraanne vaivaa?"

Airedalelainen terrieri, joka oli juossut miesten edelle pimeälle
tielle, oli rynnännyt samaan paikkaan, jossa se oli osoittanut
tavattoman levottomuuden ja kiihkon merkkejä, kun Fransemmery oli
menossa rouva Braxfieldin luo. Se vinkui nyt jälleen, ja kun he tulivat
lähelle pensaita, kuulivat he sen valittelevan ja kaivavan kynsillään
maata; vinkuna muuttui senjälkeen murinaksi.

"Enpä ihmettelisi lainkaan, vaikka se olisi päässyt metsäsian
jäljille!" huomautti Fransemmery. "Arvelinkin jo joku aika sitten,
että tämän tien lähettyvillä on metsäsika tai metsäsikoja; luulin
eroittaneeni käpälän jälkiä höllässä hiekkamaassa. Kunpa minulla vain
olisi lyhty, niin pian voisin ottaa siitä selvän, sillä helppo on
eroittaa metsäsian pesä ketun luolasta."

Blick työnsi kätensä takkinsa taskuun ja veti esille jotakin, josta
hänen sormilla painaessaan kajahti ilmoille terävä metallimainen
raksahdus, ja sitä seurasi huikaisevan kirkas valohohde.

"Niin se on!" sanoi hän. "Sähkölamput ovat parempia kuin lyhdyt. Missä
on koira?"

Fransemmery työnsi syrjään pensaat, joiden takana airedalelainen
terrieri puuhasi, ja näki sen kaivavan hurjasti pengermässä ammottavaa
onkaloa. Koira käänsi päänsä, vilkaisi valoon ja jatkoi entistä
innokkaammin kaivamistaan. Fransemmery aivasti.

"Hts!" tirskahti hän. "Metsäsika, aivan varmasti! Väkevästä hajusta
ei voi erehtyä -- vallan toisenlaista kuin ketunpesissä. Mutta se ei
ole nyt siellä, poikaseni! Metsäsiat poistuvat pesistään heti pimeän
tultua hakemaan kasvien juuria, hyönteisiä, sammakoita ja ampiaisten ja
mehiläisten toukkia. Tule pois, Kattilanpaikkuri!"

Mutta airedalelainen kaivoi yhä, ja Blick seurasi sen työskentelyä
tarkasti, valaisten taskulampullaan pesän suuta.

"Mainio kaivuri!" sanoi hän. "Se on kaapinut esille jo aimo lailla
multaa. Pian se on päässyt pengermän sisälle tuolla menolla, jos --
hei!"

Hän kumartui äkkiä, sysäsi koiran syrjään ja veti soran ja höllän
hiekan keskeltä, jonka koira oli kasannut, esille erineen, joka välkkyi
kirkkaasti taskulampun valossa. Päästäen kovan huudahduksen hän kohotti
sen Fransemmeryn nähtäväksi.

"Katsokaas tätä!" sanoi Blick.

Fransemmery katsoi ja hätkähti.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Revolveriko?"

Blick ojentautui ja pitäen vasemmassa kädessään löytämäänsä esinettä
suuntasi taskulamppunsa koko valon siihen.

"Webley Fosbery-mallinen automaattinen pistooli", sanoi hän. "Ja --
uusi! Ja pistetty tuonne vasta hiljan! Herra Fransemmery! -- mitäs,
jos olemme nyt löytäneet sen aseen, joka teki lopun Guy Markenmoren
elämästä? Enpä ihmettelisi!"

Fransemmery peräytyi takaisin tielle.

"Onko -- onko se ladattu?" kysyi hän hermostuneesti. "Pyydän teitä
olemaan varovainen, hyvä herra! Minä tunnen mitä suurinta kauhua --"

"Pitäkää te sähkölamppua", keskeytti Blick. "Minä olen varovainen, minä
tunnen perinpohjin kaikki ampuma-aseet." Hän ojensi sähkötaskulampun
kumppanilleen, ja saatuaan molemmat kätensä vapaiksi hän alkoi tutkia
automaattisen pistoolin koneistoa. "Aivan tyhjä", ilmoitti hän hetken
päästä. "Ei ainoatakaan patruunaa! Mutta katsokaapas, sir -- tämä ei
ole ollut siellä kauan! Ei pienintäkään ruostepilkkua -- aivan kirkas,
puhdas, uusi --"

"Hiekka on hyvin kuivaa", sanoi Fransemmery katsoen onkalon suulle.
"Samoin kuin myös sora. Kenties --"

"Ei!" sanoi Blick. "Jos se olisi ollut maassa kauan, niin siinä
nähtäisiin joka tapauksessa jonkinlaisia ruostumisen merkkejä,
ainakin parisen pilkkua metalliosassa. Onnenpotkaus! Tekisipä mieleni
lahjoittaa teidän koirallenne hopeinen kaularengas!"

"Te siis pidätte sitä hyvin tärkeänä?" kysäisi Fransemmery.

"Mitä tärkeimpänä!" huudahti Blick. "Johan ajattelinkin! Niin -- me
olemme puolen kilometrin päässä siitä paikasta, missä Guy Markenmore
ammuttiin kuoliaaksi samanmallisella pistoolilla, ja tässä meillä on
pistooli, automaattinen pistooli, joka ilmeisesti on kätketty -- aivan
äskettäin -- pengermässä olevaan onkaloon, pensaiden taakse, syrjäisen
tien varrelle! Tärkeänäkö? Hyvä herra! Tässä on johtolanka!"

"Olemme lähellä minun asuntoani", huomautti Fransemmery. "Menkäämme
sinne ja punnitkaamme asiaa perinpohjaisemmin. Hyväinen aika! -- Kuinka
merkillinen paljastus! Siihen on kiinnitettävä tosiaankin suurta ja
tarkkaa huomiota."

"Niin tehdäänkin!" sanoi Blick tuikeasti, "Ensimmäinen todellinen
tienviitta, jonka olen löytänyt."

Fransemmery kulki edellä mentäessä hänen talolleen. Ovella he
kohtasivat sievän palvelijattaren.

"Herra Chilford odottaa teitä kirjastohuoneessa, sir", ilmoitti hän.
"Minä sanoin hänelle, etten tietänyt, kuinka kauan te olisitte poissa,
mutta hän sanoi, että hänen täytyi odottaa."

Blick nykäisi Fransemmeryä hihasta, kun he astuivat eteishalliin.

"Ei sanaakaan automaattisesta pistoolista!" kuiskasi hän. "En halua
siitä puhuttavan lainkaan vielä. Kuulkaas -- Chilford ei ehkä toivo
minun olevan läsnä; lähdenkö minä?"

"Älkää, tulkaa sisälle", sanoi Fransemmery. "Pyydän teitä tulemaan
sisälle. Minä kerron hänelle, että te tunnette koko tämän Hilsonin
jutun. Kas, Chilford!" jatkoi hän, kun he astuivat kirjastoon, missä
asianajaja, ilmeisesti syviin ajatuksiin vaipuneena, istui tuijotellen
tuleen. "Tiedän, mikä teidät on tuonut tänne -- sitä odotinkin!
Margaret Hilson on käynyt teidän luonanne -- hän kai kertoi teille,
että hän oli jo tavannut minut. No, herra Blick on perillä koko
jutusta, joten --"

Chilford silmäsi toisesta toiseen.

"Eräs toinenkin seikka kuin Margaret Hilsonin kertomus toi minut
tänne, Fransemmery", vastasi hän "Olen tavannut hänet, tosiaankin --
hän käväisi minun luonani myöhään iltapäivällä. En tiennyt oikein,
mitä ajatella hänen kertomuksestaan, niin kauan kuin tiedossani oli
vain hänen kertomuksensa, ilman minkäänlaisia lisäyksiä. Mutta kello
seitsemän jälkeen tänä iltana olen saanut tietää sen olevan totta --
pienimpiä yksityiskohtiaan myöten!"

"Oletteko?" huudahti Fransemmery. "Millä tavoin?"

Chilford viittasi kädellään ikkunaan, josta, jollei olisi ollut yö ja
ikkunaverhot edessä, he olisivat nähneet puiston poikki Markenmoren
kartanon.

"Arvonimen ja tilusten perijä on nyt siellä!" sanoi hän. "Kuusivuotias
poikanen! -- tietämättä lainkaan, mikä hänestä pitäisi tulla!"

Fransemmery katsoi Blickiin ja havaitsi, että etsivän ajatukset
risteilivät samassa kysymyksessä kuin hänen omat ajatuksensakin --
siinä kysymyksessä, jonka rouva Braxfield oli herättänyt, oliko
avioliitto todellinen vai ei.

"Oletteko sitten varma hänen oikeudestaan!" sanoi hän kääntyen
Chilfordiin päin. "Mutta -- mistä ihmeestä hän on ilmestynyt? Tämä on
aivan odottamatonta, vai mitä?"

"Minulla ei ollut aavistustakaan, että tällaista tulisi tapahtumaan",
vastasi Chilford. "Kukaan ei ollut edes vihjannut minulle koskaan,
että Guy Markenmore olisi naimisissa -- minä olin aina kuullut
päinvastaista! Ja kun se nainen, Margaret Hilson, tuli luokseni
tänä iltana, juuri kun olin palannut toimistostani, esittäen saman
kertomuksen, jonka hän oli jo esittänyt teille, niin hämmästyin aimo
lailla. Mutta tiedän hänen olevan siivon, kunnioitettavan naisen,
jonka ei voida otaksua keksivän kummitusjuttuja eikä tässäkään asiassa
puhuvan muuta kuin sen, minkä hän uskoi olevan totta; ja kun olin
kuunnellut häntä, rupesin tuumimaan, että tässä saattaa hyvinkin olla
jotakin takana. Ja tiedättekö, Fransemmery, tuskin oli kulunut puolta
tuntia hänen lähdöstään, kun Selcasterin asemalta ajoi kartanoon
tunnettu lontoolainen asianajaja, Quillamane, Bedford Rowin varrelta,
jonka seurassa, oli muuan lady ja pikku poika, ja he kertoivat
tarinan, joka oli aivan samanlainen kuin vähän aikaisemmin kuulemani.
Ja lisäksi", lopetti Chilford naurahtaen kuivasti ja nyökäten
Fransemmerylle, "hän toi mukanaan asiakirjoja, jotka todistivat täysin
oikeaksi kaiken hänen kertomansa. Noh! -- juttu on aivan selvä.
Markenmoren kartanossa on tänä iltana sir Guy Markenmore! -- ja hän on
kuuden vuoden vanha!"

"Guy Markenmore meni naimisiin Myra Halliwellin kanssa?" virkkoi
Fransemmery.

"Meni -- sen jälkeen kun he kumpikin olivat poistuneet täältä", vastasi
Chilford. "Ja he viettivät hyvin rauhallista elämää, Claphamin,
Tootingin tai Wandsworthin puolella, ensi aluksi. Myöhemmin Myra asusti
siellä yksin -- Guy oli paljon poissa hänen luotaan ja piti myös
asuntoa West Endissä. Myra kuoli -- mutta poika jäi eloon. Quillamane
tuntee koko jutun -- hänellä on kaikki paperit. Avioliittotodistus,
kastetodistus, kaikki: hän on ollut Guyn luottamusmiehenä koko ajan.
Kun lapsen äiti kuoli, niin lapsi jätettiin Quillamanen sisaren
hoitoon, joka nyt on hänen mukanaan kartanossa. He kaikki ovat siellä:
minä itse otin heidät vastaan."

"Entä Harry Markenmore ja hänen sisarensa? Kuinka he suhtautuvat
asiaan?" kysyi Fransemmery.

"Totta puhuakseni he eivät olleet millänsäkään!" vastasi Chilford. "He
olivat aivan rauhallisia, kumpikin, ja ollakseni oikeudenmukainen heitä
kohtaan on minun sanottava, että he alkoivat heti osoittaa hartaasti
suosiotaan pienokaiselle. Mutta hiisi vieköön -- luulenpa tuntevani
henkilön, joka raivostuu kuullessaan tästä! Nähkääs, kuulin, että Harry
Markenmore oli mennyt salaa naimisiin Poppy Wrennen kanssa, tämän äidin
tieten!"

"Se on totta!" sanoi Fransemmery. "Heidät vihittiin Lontoossa, kolme
kuukautta sitten, äidin läsnäollessa."

"Silloinpa rouva Braxfield joutuu raivoihinsa saatuaan kuulla
tästä!" huudahti Chilford. "Kaiketi hän ajatteli, että Guy oli
kuollut jo aikoja sitten, kun kukaan ei ollut kuullut hänestä mitään
seitsemään vuoteen, että Harry perisi arvonimen ja Poppysta tulisi
lady Markenmore! Oh -- olipa se aika kolaus! Merkillinen juttu! Ja
Quillamanen kertoman mukaan se voi käydä vieläkin merkillisemmäksi.
Näyttää siltä, että Guy, joka oli ansainnut liikeyrityksillään
melko summan rahaa, on testamentannut vähän ennen kuolemaansa koko
omaisuutensa pojalleen, tietysti, mutta Markenmoren kartanon hän tahtoi
luovuttaa ehdottomasti veljelleen ja sisarelleen ja aikoi ryhtyä
toimenpiteisiin jättääkseen sen heidän käsiinsä heti, kun olisi perinyt
sen. Mutta tila on perinnöllinen sukukartano! Tämä lapsi saa kaikki!
Mielenkiintoista, eikö totta, Fransemmery, lakimiehen kannalta katsoen?"

"Siltä kannalta -- hyvin", myönsi Fransemmery. "Sekavaa, lisäksi."

Hän tuumiskeli, mahtoiko Chilford olla halukas ottamaan laveammalta
pohdittavaksi tilanteen monet sekavat kohdat, ja toivoi, ettei Chilford
haluaisi, sillä hän itse ei ollut ainakaan halukas keskustelemaan nyt
lakikysymyksistä. Chilford lähtikin pian pois ja Blick, vaihdettuaan
kuiskaten muutamia sanoja Fransemmeryn kanssa, seurasi häntä. He
kävelivät yhdessä kylään päin metsän laitaan, missä Chilford asui.

"Oletteko jo saavuttanut mitään tuloksia, nuori mies?" kysyi Chilford
heidän erotessaan.

"Mitättömän vähän!" vastasi Blick.

"Tämä juttu on salaperäisempi kuin koskaan olen kuullut", virkahti
Chilford. "Ei valon pilkahdustakaan!"

Blick erosi hänestä teiden risteyksessä ja suuntasi kulkunsa
Valtikkaan. Muistaen Crawleyn ja toivoen saavansa pakista hauskasti
ennen maatamenoa hän pistäytyi tarjoiluhuoneeseen ja kysyi häntä.
Grimsdale, joka luki sanomalehteä tarjoilupöytänsä takana, pudisti
päätään.

"Ei ole edes käväissytkään täällä, herra Blick", vastasi hän. "Hän
tilasi päivällisen kello seitsemäksi, mutta häntä ei kuulunut
määräajaksi. En ole nähnyt hänestä jälkeäkään sittenkun hän poistui
heti aamiaisen jälkeen; hän on kai muuttanut mieltään ja mennyt
johonkin muualle. Eipä väliä, silti -- hän maksoi laskunsa!"



YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Yllättävä kuulustelu


Sir Anthony Markenmoren ja hänen vanhemman poikansa ruumiit haudattiin
asianmukaisesti Markenmoren kirkkomaan perhehautaan seuraavana
päivänä puolenpäivän seuduilla, ja hautaustilaisuudessa oli
saapuvilla ihmisjoukko, joka oli keräytynyt vanhaan kylään kaikkialta
lähitienoilta. Kaikenlaista ja kaikenarvoista väkeä oli kokoontunut
itse kirkkoon ja ikivanhojen jalavien ja marjakuusien alle, jotka
saarsivat hautuumaan harmaita muureja; kun viimeiset juhlamenot olivat
ohitse, niin ihmiset hajautuivat ryhmiin, keskustellen Markenmoren
perheen kohtaloita koskevista viimeisistä uutisista. Nyt tiesivät
kaikki läsnäolevat, että Guy Markenmorelta oli jäänyt poika ja että
tämä oli perinyt arvonimen ja tilukset; monet katselijoista olivat
rientäneet kirkkomaalle toivoen saavansa nähdä uuden baronetin.
Mutta he näkivät vain Harry Markenmoren ja pari kolme sukulaista;
ainoaakaan perheen naisjäsentä ei ollut saapuvilla, eikä tilaisuudessa
ollut mitään tavatonta tai erikoisempaa näkemisen arvoista: esirippu
laskeutui draaman tämän osan jälkeen hiljaa ja välikohtauksitta, ja
kun läsnäolevat olivat nähneet Guy Markenmoren laskettavan hautaan
isänsä viereen, samaan riviin monien kuolleiden, manan majoille
menneiden sukulaistensa kanssa, johtuivat he ajattelemaan tuota monesti
toistettua kysymystä -- kuka oli syypää hänen traagilliseen loppuunsa?

Blick ei ollut näkemässä näitä hautajaismenoja. Hänellä ei ollut
tekemistä vainajien kanssa. Hänen ainoana päämääränään oli päästä
käsiksi elossaolevaan henkilöön -- Guy Markenmoren murhaajaan. Tämä
henkilö oli jossakin, kenties hyvin kaukana juuri tähän aikaan, kenties
lähempänä kuin hän saattoi aavistaakaan. Takaa-ajo oli vaikeata, saalis
oli teillä tietymättömillä ja jäljet eksyttävät, mutta Blick laati
suunnitelmiaan ja toimien väsymättömästi, hyvän onnen avustamana, hän
toivoi pääsevänsä otuksen kintereille. Ja hän oli saanut todellakin
jonkinlaista selkänojaa eilispäivän omituisesta paljastuksesta ja
automaattisen pistoolin onnekkaasta löydöstä. Ankarasti miettien ja
aprikoiden tuota paljastusta, pistooli taskussaan, hän lähti matkalle
Selcasteriin heti aikaisen aamiaisen syötyään, ja kello kymmenen hän
oli jo kahdenkeskisessä keskustelussa poliisikomisarion kanssa. Tälle
hän ilmoitti yksityiskohdittain kaikki ne tapahtumat, jotka olivat
sattuneet eilisaamusta lähtien.

Poliisikomisario kuunteli ja ihmetteli. Hänen ajatuksensa kuten
Blickinkin kohdistuivat kysymykseen: olivatko nämä paljastukset Guy
Markenmoren salanaimisiin menosta seitsemän vuotta sitten jossakin
yhteydessä hänen murhaansa? Hän käsitteli vähän aikaa tämän seikan
todennäköisyyttä ja mahdollisuutta, mutta äkkiä hän siirtyi tärkeämpään
asiaan.

"Tämä kaikkihan on loppujen lopuksi pelkkää arvelua, vaikka, kuten
sanoitte, Blick, siihen voi sisältyä aika paljon", huomautti hän.
"Mutta automaattisen pistoolin löytyminen niin läheltä murhapaikkaa on
aivan toisenlainen asia. Tosiaankin, miten ihmeessä se joutui siihen
pesään tai onkaloon tai miksi sitä nyt nimittänemmekin?"

"Te tarkoitatte -- miten se voi joutua sinne, jollei sitä pantu sinne!"
sanoi Blick. "Tietysti sen pisti sinne joku, joka halusi päästä siitä
-- miten se olisi muuten voinut joutua sinne? Olettakaamme, että tuo
joku oli tavoittelemamme murhaaja. Hän poistui paikalta, jossa oli
tehnyt rikoksensa, meni Woodlandin huvilan edustalla olevan mäenrinteen
poikki --"

"Luultavammin hän hiipi sen takana olevien pensaikkojen läpi", väitti
poliisikomisario katsahtaen isoon karttaan, joka oli ripustettu
seinälle hänen pöytänsä yläpuolelle. "Sitä tietä kulkiessaan häntä ei
voitu nähdä."

"No, olkoon, että hän meni sitä tietä", myönsi Blick. "Joka tapauksessa
hän saapuu notkopolulle. Laskeuduttuaan sille hän päättää päästä
aseestaan. Siellä on koko joukko onkaloita pengermissä sekä niiden
päällä, korkeiden pensasrivien juurella. Hän työntää syrjään pensaat ja
heittää aseensa erääseen syvimmistä koloista. Siellä se olisi saanut
maata iät päivät -- jollei Fransemmeryn koira olisi vainunnut sitä."

"Hyvä, te olette nyt joka tapauksessa löytänyt sen, ja ensi
tehtävänämme on ottaa selvä siitä, kenelle se kuuluu", sanoi
poliisikomisario. "Vaikea työ, mutta suoritettavissa." Hän otti
käteensä automaattisen pistoolin, jonka Blick oli pannut hänen
eteensä, ja tarkasteli sitä miettivin katsein. "Näyttää olevan uuden
uutukainen", huomautti hän. "Onkohan se ostettu joltakin näiden
seutujen asukkaalta?"

"Aion ryhtyä tutkimaan sitä heti paikalla", vastasi Blick. "Sellaisia
esineitä voidaan kai ostaa Selcasterista?"

"Metsästyspyssyjä ja revolvereita voidaan täältä ostaa vaikka kuinka
paljon", vastasi poliisikomisario. "Ja epäilemättä myös tällaisia
kapineita. Tässä kaupungissa on pari kolme pyssyseppää, ja tietysti
täällä on rautakauppiaita ja teräsvalmisteiden välittäjiä, jotka
myyvät ampuma-aseita." Hän valikoi pikku nidoksen pöydällään olevien
nimikirjojen joukosta. "Kaupungin nimikirja", selitti hän. "Siitä
löydätte nimet ja osoitteet."

Blick kirjoitti listalle koko joukon nimiä ja lähti tutkimusmatkalle.
Hän käväisi kymmenisen kauppiaan luona, jotka kuultuaan hänen
henkilöllisyydestään ja ammatistaan ja päästyään perille salaisuudesta,
olivat liiankin kärkkäitä antautumaan tuttavalliseen keskusteluun
kuuluisan lontoolaisen etsivän kanssa. Mutta he eivät voineet antaa
hänelle minkäänlaisia tietoja -- ainoakaan heistä ei ollut nähnyt
aikaisemmin automaattista pistoolia. Vasta viimeisellä vierailullaan
hän sai jonkinlaista apua tai osviittaa. Kauppias arveli näet,
vaikkakin epäillen, että hän oli saattanut nähdä puheena olevan aseen
joskus aikaisemminkin.

"Minusta tuntuu siltä, että me olemme ehkä myyneet sen", huomautti hän.
"Mutta minä ilmoitan teille asiasta lähemmin -- jos pistäydytte tänne
kello kuudelta tänä iltana, tai milloin hyvänsä kuuden ja seitsemän
välillä. Seuraavasta syystä: minulla on sivumyymälä Chilhamptonissa
ja apulaiseni on tänään siellä, mutta hän palaa takaisin myöhään
iltapäivällä. Jos me nyt olemme myyneet tuon pistoolin -- kuten
luultavasti olemme -- niin hän tuntee koko asian ja tietää, kuka
oli ostaja; etupäässä hän hoitaa aseosastoa. Tulkaa jälleen kuuden
tienoilla; jollen minä ole saapuvilla, niin kysykää Watersia ja
kertokaa hänelle, mitä minullekin olette kertonut. Voitte luottaa
häneen."

Blick kiitti ja poistui. Muuan poliisimies, joka seisoi toisella puolen
katua tähyillen ympärilleen, äkkäsi hänet ja astui kadun poikki hänen
luokseen.

"Päällikkö lähetti minut etsimään teitä, herra Blick", ilmoitti hän
perille päästyään. "Hän pyytää teitä saapumaan toimistoonsa -- siellä
on eräs nuori mies, jota hän haluaa teidän tapaavan. Kysymys on
Markenmoren asiasta, sanoi hän."

Blick riensi takaisin poliisiasemalle ja astui kiireesti
poliisikomisarion huoneeseen. Tuolilla takan ääressä istui nuori
mies, josta poliisi oli kertonut, katsellen poliisikomisarioon, joka
luki asiakirjoja ja teki niihin merkintöjä. Hyvin sävyisä ja lempeä
nuorukainen, ajatteli Blick, ainakin ulkonäöltään; työskenteli jollakin
henkisellä alalla ilmeisesti. Hänen otsansa oli hyvin korkea ja leveä;
pitkät ja pörröiset hiukset oli kammattu taaksepäin; silmät suuret,
melkein loistavan kirkkaat; suu iso, herkkä, ja mies kokonaisuudessaan
hyvin voimakaspiirteinen. Blickin terävät silmät havaitsivat kaiken
tämän yhdellä katseella; lisäksi hän huomasi, että nuoren miehen
musta takki oli etupuolelta kovin tahriintunut, ikäänkuin hän olisi
vahingossa läikäyttänyt sille jotakin, ja että hänen pitkät, sievät
sormensa olivat myös tahriintuneet -- hänen kätensä olivat itse
asiassa ranteista sormenpäihin asti täynnänsä merkillisiä vihertäviä,
purppuranpunaisia ja tulipunaisia laikkoja. Kummallisen näköinen mies,
ajatteli etsivä, ei suinkaan jokapäiväinen.

Poliisikomisario allekirjoitti ison sinisen paperin, sysäsi sen
syrjään, laski kynän pöydälle ja käännähti ympäri tuolillaan. Hän
viittasi kädellään lieden luona istuvaan olentoon.

"Tämä nuori herrasmies on tullut tänne kertomaan, että hän on lukenut
sanomalehdistä Markenmoren jutusta, ja hän luulee voivansa luoda hieman
valaistusta siihen", ilmoitti hän katsoen Blickiin. "Odotin teidän
tuloanne kuunnellakseni vasta sitten, mitä hänellä on sanottavaa.
Nyt", jatkoi hän nyökäten vieraalleen, "voitte alkaa! Tämä on
etsiväkomisario Blick, rikosasiain osastolta, ja hän hoitaa tätä asiaa.
Voitte kertoa hänelle ja minulle, mitä vain haluatte -- yksityisesti
ja luottamuksellisesti. Mutta ennen kaikkea -- kenen kanssa meillä on
kunnia puhua."

Vieras katsoi vuoroin kumpaakin ja puhui levollisella, vakavalla
äänellä.

"Nimeni on Spindler", vastasi hän. "Eustace Spindler -- olen apulaisena
Mooren ja Smithin apteekissa, Farshamissa."

"Tunnen sen -- erittäin hyvä, ensiluokkainen liike", sanoi
poliisikomisario. "Perustettu jo aikoja sitten." Hän kääntyi ja teki
sivuhuomautuksen Blickille, joka oli istuutunut lähelle häntä. "Tämä on
se nuori mies, josta Lansbury kertoi meille", kuiskasi hän. "Sama mies,
joka tarjosi keksintöään myytäväksi." Hän kääntyi jälleen vierailijaan
päin. "No, herra Spindler", jatkoi hän, "hauskaa kuulla, mitä te voitte
kertoa".

"Kaiketi noudatetaan ehdotonta vaiteliaisuutta", tiedusti Spindler.
"Jäähän asia vain meidän -- läsnäolevien keskiseksi, kaikin mokomin?"

"Osasittepa sanoa paikalleen", myönsi poliisikomisario. "Läsnäolevien
-- kaikin mokomin."

"No hyvä", jatkoi Spindler nyökäten myöntymyksen merkiksi, "halusin
ja haluan kertoa teille seuraavaa -- ja voinhan sanoa, että tulin
tänne samassa määrin itseni vuoksi kuin tietoja antaakseni. Minä
olen, kuten sanoin, apulaiskemisti -- ammattitaitoinen apulainen,
olen siis suorittanut kaikki tutkintoni. Olen käyttänyt, nähkääs,
vapaa-aikani viimeisinä parina vuotena synteettisten väriaineiden
valmistuskokeiluihin. Te, herrat, tiedätte varmaan, että
väriteollisuutemme harjoittajat ovat tässä maassa olleet miltei
kokonaan riippuvaisia Saksasta aniliiniväreihin nähden --"

"Tiedämme!" sanoi poliisikomisario juhlallisesti. "Varsin hyvin
tiedämme, herra Spindler, että tässä suhteessa olemme epäilemättä
olleet häpeällisen takapajulla!"

"Aivan niin -- olemme todellakin", myönsi Spindler. "Nähkääs, minä
olen, selostaakseni koko asian lyhyesti tehnyt keksinnön arvokkaan
synteettisen väriaineen valmistuksessa: hyvin tärkeän keksinnön. Ja
kun olin saanut sen lopullisesti valmiiksi, tahdoin luonnollisesti
ansaita sillä hieman rahaa. Niinpä ilmoitinkin _Timesissä_ mainiten,
mitä minulla oli myytävänä. Ilmoitukseeni vastasi Guy Markenmore.
Hänen kirjeensä johdosta menin häntä tapaamaan hänen toimistoonsa
Folgrave Courtin varrelle Lontoossa -- lähellä Cornhilliä. Kerroin
hänelle perinpohjin keksinnöstäni, ja hän kysyi minulta, kuinka paljon
minä vaadin salaisuudestani. Olen köyhä mies, mutta minulla on hyviä
aatteita ja haluan saada aikaan jotakin, muun muassa ostaa liikkeen
-- pienen vaatimattoman liikkeen vielä, mutta minun käsissäni sillä
on suuria edistymisen mahdollisuuksia -- eräältä kemistiltä, joka
luovuttaisi sen minulle hyvin kohtuulliseen hintaan. Haudoin asiaa ja
ilmoitin Markenmorelle vaativani kolmetuhatta puntaa käteistä. Sitten
hän tiedusti minulta, suostuisinko luovuttamaan hänelle paperini --
keksintöni luonnoksen, ymmärrättehän -- jotta hän voisi esittää sen
jollekin asiantuntijalle. Suostuin sillä ehdolla, että asiantuntija
olisi sellainen henkilö, johon minä voin luottaa. Täksi henkilöksi
valitsimme professori sir Thomas Hodges-Wilkinsin, Cambridgesta --
kuuluisan kemistin. Sitten jätin paperit Markenmorelle. Viikkoa
myöhemmin hän kirjoitti minulle ilmoittaen haluavansa ostaa keksinnön
määräämästäni hinnasta, jos hän saisi pari muuta rahamiestä yhtymään
yritykseen. Vastasin hänelle ja esitin vaatimuksenani, että jos hän
ostaisi olisi hänen suoritettava maksu käteisessä rahassa. Vaadin
tätä siksi, koska aioin maksaa käteisellä mainitsemani liikkeen
hinnan enkä halunnut, että kukaan tietäisi, kuinka paljon rahaa
minulla oli -- eivät pankkiirit eivätkä kutkaan, ymmärrättehän. Hän
vastasi myönteisesti ja ilmoitti luultavasti tulevansa käymään luonani
Farshamissa muutamien päivien kuluttua ja tuovansa minulle rahat. Mutta
senjälkeen", lopetti Spindler levittäen hoikat kätensä, "en kuullut
hänestä mitään ennenkuin luin sanomalehdistä tuosta murhasta -- ja
minä haluaisin nyt tietää -- missä ovat minun paperini, minun arvokas
salaisuuteni?"

"Ja teidän kolmetuhatta puntaanne!" mutisi poliisikomisario sivuun
Blickille. "Katsokaas, herra Spindler", sanoi hän ääneen, "voin
vakuuttaa teille, ettei mitään sellaisia tieteellisiä papereita, joista
kerroitte, löydetty surmatulta Guy Markenmorelta -- kaikki, mitä
löydettiin, on meidän hallussamme. Mutta sanokaapa minulle -- millainen
oli teidän kaavanne? Jos se olisi mahdollisesti joutunut sellaisen
henkilön käsiin, joka tunsi sen arvon -- mikä merkitys sillä yleensä
on, tarkoitan -- voiko siitä olla hänelle hyötyä?"

"Hyötyä?" toisti Spindler. "Luulisinpä olevan! Nähkääs, siinähän
selostetaan tarkasti, millä tavoin tuota erikoista väriainetta voidaan
valmistaa!"

"Siinä tapauksessa -- kenen hyvänsä olisi kannattanut varastaa se?"
kysyi poliisikomisario.

"Kenen hyvänsäkö kannattanut?" huudahti Spindler. "Herra paratkoon
-- kerroinhan teille, että Markenmoren piti maksaa minulle siitä
kolmetuhatta puntaa!"

"Vain papereistako?"

"Keksintö oli paperilla -- paperilla -- tavallisella kirjoitusarkilla!
Sen mukana on tietysti eräitä muitakin papereita -- muistiinpanoja.
Mutta jos se paperi joutuu jonkun käsiin, -- voi, silloin minun
keksintöni on tietysti mennyttä! Oletteko varma siitä, ettei se
ollut Markenmore-vainajan taskuissa -- tavallinen lehti -- melkein
lääkemääräyksen näköinen?"

Nyt he käsittivät, miksi Eustace Spindler oli saapunut. Hänen
tarkoituksenaan ei ollut antaa tietoja, vaan saada uutisia. Mutta
heillä ei ollut hänelle mitään annettavana. "Markenmorella ei ollut
sellaisia papereita", sanoi Blick. "Mutta -- ne saattavat olla hänen
toimistossaan Lontoossa tai hänen yksityisasunnossaan. Me teemme kaiken
voitavamme teidän hyväksenne, herra Spindler, ja niin nopeasti kuin
mahdollista."

Mutta kun Spindler oli mennyt, kovasti kiihtyneenä ja tyytymättömänä,
kääntyi Blick poliisikomisarioon päin ja pudisti päätään.

"Siitä, mitä Lansbury kertoi meille, tiedämme, että Guy Markemorella
oli mukanaan ne paperit, joista tämä nuori mies puhui, sinä iltana
Valtikassa!" huomautti hän. "Hänellä oli ne aivan varmasti, koska
keskustelu koski juuri niitä, keksintöä ja sen hintaa. Hänellä oli
luultavasti luonnospaperi ja tuon professorin, mikä hänen nimensä nyt
olikaan, antama lausunto. Siinä tapauksessa hän otti ne kai mukaansa
Valtikasta lähtiessään -- sullottuna seteleiden joukkoon, joiden
arvo oli kolmetuhatta puntaa. Ja ken hyvänsä hänet lienee murhannut,
joutuivat ne murhaajan käsiin -- samoin kuin myös setelit!"

"On olemassa toinenkin mahdollisuus", huomautti poliisikomisario.
"Setelit olivat epäilemättä hänen taskussaan. Mutta hän on saattanut
jättää luonnospaperin ja professorin lausunnon jommallekummalle
liikekumppaneistaan."

"Ei ainakaan Lansburylle", selitti Blick. "Hän olisi kertonut siitä
meille."

"Seurassahan oli kolmaskin mies", sanoi poliisikomisario merkitsevästi.
"Von Eckhardstein."

Blick harppoi pari kolme askelta huoneessa, miettien.

"Kunpa saisimme hänet kynsiimme!" huudahti hän äkkiä. "Se mies on
kadonnut, emmekä me ole tehneet mitään hänen löytämisekseen. Mistä
tiedämme loppujen lopuksi, vaikka hän olikin varakas mies, kuten
väitetään, ettei hän ampunut Guy Markenmorea omien tarkoitusperiensä
saavuttamiseksi ja anastanut rahoja ja luonnosta?"

"Mahdollista!" myönsi poliisikomisario. "Mutta mitä tulee hänen
etsiskelyynsä, niin siinä suhteessa olemme täällä tehneet kaiken
voitavamme ja saaneet varmoja tietoja siitä, ettei häntä ole nähty
ainoassakaan hänen tavallisista asuinpaikoistaan Lontoossa eikä
Cityssä. Mutta -- hän on kaikonnut! Vieläpä äkkiarvaamatta! Mutta --
miksi?"

Blick alkoi jälleen kävellä huoneessa edestakaisin vaivaten aivojaan
entistä ankarammin.

"Mahtaisikohan rouva Tretheroe tietää enemmän kuin mitä hän on
kertonut!" sanoi hän äkkiä. "Minä olen vakuutettu -- jonkinlaista
ounastusta -- että hän tietää."

"Minä olen koko ajan aavistellut jotakin sellaista", vastasi
poliisikomisario. "Minä puolestani en voi luottaa häneen hitustakaan!"

"No hyvä", sanoi Blick ajateltuaan vielä kotvan aikaa, "on eräs asia,
jonka voimme tehdä".

"Mikä?"

"Meidän on lähdettävä hänen luokseen, molempain, tänään iltapäivällä",
vastasi Blick. "Pantava hänet ahtaalle! Peijattava häntä! Uskoteltava
hänelle tietävämme jotakin. Tulkaa mukaan ja antakaa minun puhua. Minä
puristan hänestä jotakin esille."

"Mainiota -- puolisen jälkeen", yhtyi poliisikomisario. "Ehkä onnistuu."

Rouva Tretheroe, joka oli yksin huoneessaan myöhään samana iltapäivänä,
ei hämmästynyt eikä harmistunut, kun Daffy Halliwell ilmoitti
poliisipäällikön ja Blickin tulosta. Poliisipäällikkö, entinen
korkea-arvoinen upseeri, oli todennäköisesti hyvin miellyttävä vieras,
ja Blick oli hauskannäköinen, mielenkiintoa herättävä nuori mies. Hän
tervehti molempia kuin iloissaan.

"Toivoakseni te tuotte minulle joitakin uutisia parooni von
Eckhardsteinista", sanoi hän viitatessaan heitä istumaan tuolille
lähelle itseään. "On todellakin hyvin ahdistavaa, kun vielä en
ole kuullut hänestä mitään, vaikka varmastikin olen tehnyt kaiken
voitavani löytääkseni hänet täältä lähistöltä -- olen järjestänyt
tiedustelujoukkoja ja vaikka mitä. Oletteko te saaneet mitään selville
poliisienne avulla?"

"Aika paljon, rouva Tretheroe!" vastasi Blick.

Rouva Tretheroe hätkähti ja katsoi terävästi etsivään. Hänen
puhetapansa oli nyt aivan toisenlainen kuin edellisellä vieraskäynnillä
-- hänen äänensä oli nyt virallinen, luja, melkeinpä uhkaava; hän puhui
kuin mies, joka keskustelee voittamansa henkilön kanssa. Ja luotuaan
häneen terävän katseen kalpeni rouva Tretheroe hieman; hän oivalsi,
että kahden miehen silmät olivat tähdätyt häneen, ei ihailevasti, vaan
ikäänkuin ankarassa tutkinnossa.

"Mitä -- mitä te tarkoitatte?" änkytti hän. "Mistä on kysymys -- mitä
on tapahtunut?"

"On tapahtunut seuraavaa, rouva Tretheroe", vastasi Blick. "Nyt
tiedämme koko joukon enemmän kuin te luulette meidän tietävän von
Eckhardsteinin äskeisistä edesottamisista. Von Eckhardstein oli
kolmas niistä miehistä, jotka kohtasivat toisensa Valtikassa viime
maanantaiyönä -- oh, teidän vastaväitöksenne ovat vallan hyödyttömiä,
rouva Tretheroe! -- hän se oli! Juuri hän saapui sinne kello kahdelta
aamulla ja -- painakaa mieleenne! -- hän oli viimeinen henkilö, jonka
seurassa Guy Markenmore nähtiin elävänä!"

Rouva Tretheroe kirkaisi heikosti -- nähtävästi teeskentelemättömän
hämmästyneenä.

"Ei -- ei!" huudahti hän. "Minä en voi uskoa --"

"Eipä väliä, mitä te uskotte", sanoi Blick töykeän välinpitämättömästi.
"Me tiedämme sen! Rouva Tretheroe, koko tuo teidän teeskennelty
hätäilynne, että von Eckhardsteinin katoaminen olisi muka johtunut
jostakin onnettomuustapauksesta, on pelkkää veruketta! Sanon teille,
että tiedämme yhtä ja toista. Te ette ole ollut vilpitön meitä
kohtaan tähän asti, ja siten te syöksette itsenne pahaan vaaraan.
Puhukaa suunne puhtaaksi, rouva Tretheroe! Te tiedätte varsin hyvin,
että von Eckhardstein lähti talostanne myöhään silloin illalla --
tarkoituksellisesti. Missä hän on nyt?"

Blick odotti salaten maltittomuutensa ja epäillen vieläkin, tarttuisiko
kala onkeen. Mutta rouva Tretheroe, luotuaan melkein kauhua ilmaisevan
katseen poliisipäällikön ankariin kasvoihin, alkoi puhua heikolla ja
voipuneella äänellä.

"Luullakseni -- Pariisissa!"

"Miten hän poistui täältä?" kysyi Blick.

"Hän odotti, kunnes kaikki oli rauhoittunut, käveli sitten Carfantiin
ja vuokrasi auton, joka kiidätti hänet rannikkotietä Newhaveniin, missä
hänen piti nousta varhain aamulla Dieppeen lähtevään laivaan."

"Miksi hän poistui sillä tavoin?"

"Hän selitti", vastasi rouva Tretheroe hyvin hiljaisella äänellä,
"ettei hän tahtonut tulla sekoitetuksi alhaisen murhan likaisiin
yksityiskohtiin ja että hän siirtyisi mannermaalle, kunnes te saisitte
käsiinne oikean miehen ja juttu selviäisi."

Blick nousi ja viittasi ääneti kumppaniaan seuraamaan itseään. Rouva
Tretheroekin nousi, valjuna ja vapisten.

"Ettehän -- ettehän ajatelle, että hän tappoi Guyn?" kuiskasi rouva
Tretheroe. "Ettehän tahtone väittää, että hän teki sen?"

"Tällä hetkellä -- me emme väitä mitään", vastasi Blick ja poistui.
Mutta heti kun he olivat päässeet Dower-talon ulkopuolelle, kääntyi hän
poliisikomisarion puoleen.

"Sehän kävi kuin loitsimalla", huudahti hän. "No -- entäs nyt?"

Sitten hän muisti selcasterilaisen pyssysepän ja ajoi hänen puodilleen
vinhasti poliisikomisarion pikku rattailla.

Hän kohtasi pyssysepän sisään astuessaan puodin ovella, ja tämä veti
hänet syrjään.

"Olen ottanut selvän teidän automaattisesta pistoolistanne", kuiskasi
hän. "Me myimme sen noin kolme kuukautta sitten Harry Markenmorelle,
Markenmoren kartanosta. Tahdotteko tarkastaa kirjamerkintää?"



KAHDESKYMMENES LUKU

Kylän juoruja


Poliisikomisario oli astunut aivan Blickin kintereillä pyssysepän
puotiin ja kuuli kuiskaten annetun tiedon. Kun hän ei ollut niin
tottunut kuin Blick hillitsemään kieltään ja kasvojensa ilmeitä, päästi
hän heikon hämmästyksen huudahduksen, mutta Blick ei virkkanut mitään,
vaan nyökkäsi vain suostumukseksi pyssysepän ehdotukseen: nuo kolme
miestä menivät yhdessä puodin takahuoneeseen, missä teräväkatseinen
nuori mies hääräili innokkaasti tilikirjojen ääressä.

"Apulaiseni, herra Waters", esitteli pyssyseppä. "Waters -- näytäpä
näille herroille sitä merkintää, jota katselimme hetki sitten."

Waters otti esille päiväkirjan, selaili sen sivuja, kuljetti sormeaan
rivien yli ja osoitti vaiteliaana erästä merkintää ja muutamia
numeroita. Blick tarkasteli niitä.

"Muistatteko myyneenne Webley Fosbery-mallisen automaattisen pistoolin
Harry Markenmorelle?" kysyi hän kääntyen apulaiseen päin. "Tarkoitan --
myittekö sen itse?"

"Myin", myönsi Waters. "Muistan tapauksen varsin hyvin. Hän halusi
revolveria -- minä suosittelin pistoolia."

"Tuntisitteko sen jälleen?" kysyi Blick.

Waters viittasi muutamiin merkinnässä oleviin numeroihin ja kirjaimiin.

"Siinä on numero", sanoi hän.

Blick otti esille aseen, jonka hän oli siepannut airedalelaisen
terrierin uutteroiden käpälien alta.

"Onko tämä se?" tiedusti hän.

Waters käänteli automaattista pistoolia kädessään ja tarkasteli
huolellisesti päähän leimattuja numeroita ja kirjaimia.

"Se se on!" vastasi hän. "Niinpä kyllä -- mutta minä olisin sen
tuntenut muutenkin."

"Ihan varmastiko?" sanoi Blick. "Ettehän vain erehtyne? Oletteko
varma, että tämä on se pistooli, jonka myitte silloin herra Harry
Markenmorelle?"

"Ehdottoman varma", vastasi Waters päättävästi. "Menen siitä vaikka
valalle!"

Blick pisti automaattisen pistoolin jälleen taskuunsa ja kääntyi.

"Toivoakseni se ei ole välttämätöntä, herra Waters", sanoi hän. "Mutta
--" nyt hän katsoi pyssyseppään, joka oli seisonut vieressä yhdessä
poliisikomisarion kanssa seuraten tapausten menoa ja kuunnellen --
"älkää vain puhuko tästä mitään -- älkää hiiskuko siitä kenellekään.
Voinhan sanoa teille näin meidän keskemme, että löysin tämän esineen --
omistaja on saattanut pudottaa sen huomaamattaan. Siis -- toistaiseksi
-- suu poikki!"

Pyssyseppä ja hänen apulaisensa nyökkäsivät osoittaakseen, että he
olivat käsittäneet; Blick ja poliisikomisario poistuivat kadulle ja
kävelivät jonkun matkaa vaiteliaina.

"Uusi pulmallinen juttu!" murahti Blick vihdoin. "Ei kai ole lainkaan
mahdotonta, että Harry Markenmore ampui veljensä ja sujautti tämän
esineen notkotien varrelle! Mahdollista, muttei mielestäni ensinkään
luultavaa. Oli miten oli, mutta minä hankin siitä pian varmuuden."

"Millä tavoin?" kysyi poliisikomisario.

"Lääkärintodistuksen mukaan", vastasi Blick, "Guy Markenmore ammuttiin
kuoliaaksi Markenmoren notkelmassa noin kello neljä aamulla. Mutta
juuri samoihin aikoihin sir Anthony kuoli Markenmoren kartanossa, ja
minä luulen, että hänen nuorempi poikansa oli hänen kuolinvuoteensa
ääressä. Harry Markenmore ei voinut olla kahdessa paikassa yhtä aikaa.
Miten tämä automaattinen pistooli sitten joutui siihen mäyränpesään!
Tähän kysymykseen on saatava vastaus -- tavalla tai toisella! Sillä
epäilemättä sen heitti sinne joku, joka tahtoi päästä siitä."

Poliisikomisario laski äkkiä kätensä etsivän olkapäälle ja viittasi
toisella kädellään kadun poikki.

"Tuollapa onkin mies, joka tietää, mitä Harry Markenmore teki silloin
tai tarkemmin sanoen, missä hän oli isänsä kuolinhetkellä!" huudahti
hän. "Mennäänpäs hänen puheilleen!"

Blick katsoi osoitettuun suuntaan ja näki Braxfieldin. Vanha
isännöitsijä, hyvin juhlallisena ja arvokkaana, surupuvussaan,
ilmestyi juuri näkyviin eräästä rohdoskaupasta, käsissään useita pikku
paketteja. Hän kohotti säpsähtäen katseensa, kun poliisikomisario
puhutteli häntä.

"Hyvää iltaa, Braxfield", sanoi poliisikomisario ystävällisesti.
"Kuinka voitte näinä raskaina aikoina?"

Braxfield pudisti päätään.

"Raskaita ne ovat tosiaankin, sir!" vastasi hän. "Tällä viikolla
minusta on tuntunut siltä, sir, kuin maailma olisi käännetty
ylösalaisin -- minun maailmani, ainakin! Koskaan en ole kokenut
tällaisia aikoja, sir, enkä luullut koskaan kokevanikaan!"

"Teillä on ollut tosiaankin aimo lailla huolia Markenmoren kartanossa,
Braxfield", sanoi poliisikomisario myötätuntoisesti. "Se olisi ollut
varmaan suuren surun aikaa kenelle hyvänsä, joka aikaisemmin on
viettänyt tyyntä elämää, kuten kai teidän laitanne on ollut."

Braxfield pudisti jälleen päätänsä ja näytti yhtä synkältä kuin
pukunsakin.

"Eivät huolet, sir, ei edes surukaan, vaikka ne molemmat ovat kovasti
koetelleet, ole niin kauheita kuin yhtämittaiset yllätykset!" vastasi
hän. "Toinen toisensa jälkeen niitä on sattunut, niin että pääparkaani
on ruvennut vallan hirveästi kolottamaan. Herra Guyn tulo -- hänen
isänsä kuolema -- tuo hirvittävä murha -- tieto siitä, että minun
tytärpuoleni oli kaikessa salaisuudessa mennyt naimisiin sir Harryn
kanssa, jona me silloin häntä pidimme -- se pikku poika, joka tuotiin
kartanoon ja selitettiin todelliseksi perilliseksi -- ja kaikki muu;
hyvä Jumala, sir, eihän tässä tiedä, mitä vielä tapahtuu!"

"No, saattepa nähdä, että kaikki palautuu pian ennalleen, Braxfield",
huomautti poliisikomisario. "Pikku poika on todellakin suuri yllätys.
Miten herra Harry suhtautuu kohtalonsa äkilliseen käänteeseen?"

"Herra Harry, sir, ja neiti Valencia", vastasi Braxfield, "ovat
suhtautuneet asiaan niin hyvin kuin vain voi toivoa. Pikku herra -- sir
Guy, tietysti -- on otettu vastaan mitä lämpimimmin; hänen setänsä ja
tätinsä ovat kiintyneet jo häneen ikäänkuin he olisivat tunteneet hänet
kehdosta saakka. Verisiteet, sir, ovat voimakkaat sellaisessa suvussa
kuin Markenmoren!"

"Harry piti kai paljon isästään, sir Anthonystä?" kysyi
poliisipäällikkö luoden miltei huomaamattoman syrjäsilmäyksen Blickiin.
"Hyvin aulis vaalimaan häntä, kai?"

"Herra Harry, sir", vastasi Braxfield, "oli kovin hyvä poika isäänsä
kohtaan, varsinkin kun sir Anthonyn viimeiset hetket alkoivat lähestyä.
Aina hän oli hänen vierellään -- ei lähtenyt isänsä luota muulloin kuin
neiti Valencian astuessa hänen paikalleen."

"Oliko hän isänsä luona kuolinhetkellä?" tiedusti poliisikomisario
päästen vihdoin siihen kysymykseen, johon Blick halusi saada vastauksen.

"Oli, sir! Herra Harry", sanoi Braxfield, "oli isäntävainajani luona
koko sen yön aina siihen saakka, kun sir Anthony kuoli -- mikä tapahtui
hänen nukkuessaan. Niin, sir, herra Harryn ei tarvitse soimata itseään
käyttäytymisestään isäänsä kohtaan, ja minä toivoisin, sir, että hän
olisi perinyt arvonimen ja tilukset. Mutta laki on kai laki, sir, tehän
tiedätte sen paremmin kuin minä -- ja koko Markenmore ja vanha arvonimi
kuuluvat pikku pojalle! Merkillisiä kohtalon oikkuja, sir, tosiaankin,
mutta suokaa anteeksi, hyvät herrat -- tallirenkimme näkyy odottavan
kieseissämme, ja minun on käytävä vielä pikku ostoksilla."

Vanha isännöitsijä huristi pois tehtyään kohteliaan kumarruksen, ja
poliisikomisario kääntyi Blickiin päin.

"Tämä poistaa kaikki mahdolliset epäilyt Harry Markenmoren
syyllisyydestä", mutisi hän. "Hän vietti sen yön isänsä vuoteen
ääressä. Niinpä hän ei siis voinut olla Markenmoren notkelmassa."

"En ole ajatellutkaan, että hän olisi ollut", sanoi Blick. "Mutta
luulenpa, että hänen automaattinen pistoolinsa oli siellä. Ja nyt minä
palaan Valtikkaan syömään kipeästi kaipaamaani illallista ja miettimään
hieman."

"Huomenna on sunnuntai", huomautti poliisikomisario.

"Tiedän sen", vastasi Blick. "Ja kun voin täydellä syyllä olla sitä
mieltä, että sunnuntai on maalaispaikkakunnilla oikea jaarittelupäivä,
aion ottaa selkoa, mitä markenmorelaiset pakisevat. Arvelen, että he
haastelevat aimo lailla omassa piirissään."

"Entä miten pääsette kuuntelemaan heidän puheitaan -- vieras kun
olette?" kysyi poliisikomisario naurahtaen.

"Helposti", vastasi Blick. "Kaikki kyläjuorut saavat alkunsa
kapakasta tai päättyvät sinne. Valtikassa saan kai kuulla uutta aivan
loppumattomiin."

"Tietojen hankintakeino sekin, epäilemättä", myönsi poliisikomisario.
"No hyvä, olipa sunnuntai tai ei, mutta ilmoittakaa minulle kiireesti,
Blick, jos kuulette jotakin tärkeätä."

Blick lupasi ja poistui Markenmoreen; sinä iltana, määrätyssä
tarkoituksessa, hän karkoitti mielestään tehtävänsä ja vietti
iltahetkensä rauhallisesti lukemalla kuvauksia paikkakunnan historiasta
ja tarkastelemalla opaskirjoja, jotka hän oli hankkinut itselleen
Selcasterista heti majoituttuaan Valtikkaan. Näissä kirjoissa oli
aika lailla mielenkiintoisia selostuksia, ja ennen maatamenoaan hän
oli saanut tietää paljon Markenmoren naapuristosta ja Markenmoren
perheestä, jonka sukuluettelo, pitkä ja sekava, oli esitetty
kokonaisuudessaan eräissä näistä nidoksista. Seuraavana aamuna
hän virui myöhään vuoteellaan laiskotellen sekä henkisesti että
ruumiillisesti, ja vasta päivällisen jälkeen hän rupesi ajattelemaan
ammattiinsa kuuluvaa tehtävää. Se johtui hänen mieleensä vasta
kun hän astuskeli verkalleen hiljaisella kadulla keskellä tyyntä
sunnuntai-iltapäivää ja kohtasi Benny Crippsin, haudankaivajan,
joka istui kirkkomaan sivuportin edustalla kivipenkillä, piippuaan
poltellen. Bennyn katseessa oli kehoittava ilme, ja Blick istahti hänen
viereensä.

"Lepäilette hieman sunnuntaitöittenne jälkeen, vai mitä?" sanoi hän.
"Leppoisa paikka sauhujen vetelemiseen, tämä."

"Se kuuluu tapoihini", vastasi Benny. "Aina minä polttelen tässä
parisen piipullista sunnuntai-iltapäivisin, vuodet läpeensä -- satoi
tai paistoi. Koskaan en lyö sitä laimin. Jos on kaunis ilma, istuskelen
tällä vanhalla kivipenkillä; jos taas sattuu satelemaan, tuon
sivuportin alla. Ja poltellessani minä mietin."

"Mitä?" kysyi Blick.

"Eri asioita eri aikoina", vastasi haudankaivaja. "Jos tahdotte tietää
mitä tuumiskelin juuri nyt, niin voinhan teille sanoa, että tullessanne
tänne päin ajattelin parhaillaan teitä!"

"Minuako, todellako?" sanoi Blick. "Ja mitä minusta ajattelitte?"

"Ajattelin, että jos koetatte selvittää tuon murhan, niin onpa teidän
käytävä pitkän vaon päähän", vastasi Benny. "Ja kovaan maahan saatte
auranne tunkea kautta matkan! Ette kai ole päässyt pitkällekään sitten
viime näkemän?"

"En!" myönsi Blick.

Haudankaivaja otti pitkän savipiipun suustaan ja hankasi miettivästi
nenäänsä piipun varrella.

"Nähkääs!" huomautti hän hetken päästä. "Koko tässä pitäjässä ei ole
toista miestä, jota pidettäisiin minua viisaampana, ja minä sanon, että
koko tämän salaisuuden takana on nainen -- ihan varmasti!"

"Nainen?" huudahti Blick.

"Niin, varmaankin naisia", jatkoi Benny. "Nainen tai naisia,
samantekevää! Naiset ovat myrkkyä! Mikään ei ole mennyt vinoon tässä
vanhassa maailmassa aina siitä lähtien, kun se luotiin tyhjästä,
kuten Mooseksen ensimmäisessä kirjassa kerrotaan, jollei joku nainen
myös ollut mukana pelissä! Sanon sen teille, sir, naiset ovat kaiken
pahan alku ja juuri -- miehet ovat rauhallisia olioita, naiset taas
levottomia luontokappaleita."

"Mitäs rouva Cripps sanoisi, jos kuulisi teidän puheenne?" kysyi Blick.

"Rouva Crippsiä ei ole olemassakaan!" vastasi Benny. "Eipä silti, ettei
olisi ollut! Kolme heitä on ollut joskus maailmassa -- heidät kaikki
olen haudannut, ja viimeisen viitisen vuotta sitten. Se riittää, sanoin
minä, kun kätkin hänet maan poveen, -- kolmas kerta, tuumin minä, toden
sanoo! He olivat hirveitä vanhoja sammakoita, kaikki kolme, ja minä
tulen paljon paremmin toimeen leskimiehenä. Jollette ole nainut mies,
niin älkää ikipäivinä ottako ketään, hyvä ystävä -- ei maksa vaivaa!"

"Painan mieleeni neuvonne", sanoi Blick. "Tehän tunnette asian varsin
hyvin kokemuksestanne. Mutta sanokaapa -- minkä naisen luulette olevan
tämän jutun takana?"

"Saattaa olla yksi tai myös toinen", vastasi Benny. "Minä en pidä
ollenkaan siitä Dower-talon Isabellasta -- hänellä on liian paljon
salaperäisiä ja kummallisia hommia ollakseen minulle mieleen. Olen
tuntenut hänet jo vaaksankorkuisesta saakka, mutta aina olen kuullut
hänen aikaansaavan pelkkiä rettelöitä. Luulenpa hänen olevan jollakin
tavoin osallisena tässä jutussa, mutta hän pysyy vaiti kuin kala. Ja
sitten tuo rouva Braxfield -- minulla ei ole hänestä lainkaan hyviä
ajatuksia?"

"No, mitä hänestä?" kysyi Blick. "Eikö hän ole hyvin kunnioitettava
nainen?"

Benny aivasti.

"Riippuu siitä, mitä sanotte hyvin kunnioitettavaksi", vastasi hän.
"Minusta ei sellainen nainen ole hyvä eikä kunnioitettava, joka piti
kapakkaa saadakseen tyttönsä salavihkaa naitetuksi vanhaan perheeseen
kuuluvalle nuorelle herralle! Kurjaksi menettelyksi minä sitä sanon!
Mutta hän ajatteli, että nyt oli hyvä tilaisuus tehdä tyttärestä lady
Markenmore -- siinä käsityksessä hän oli. Eikäpä ihme, vaikkapa hän
olisikin kaiken tämän takana, tavalla tai toisella. Naiset, sanon sen
teille, ovat aina kaiken pahan alkuunpanijoita. Jos olisitte yhtä hyvin
perehtynyt Bibliaan kuin minä -- mitä ei kuitenkaan sovi odottaa,
sillä minähän olen kirkon tukipylväitä -- niin te tietäisitte, että
kaikki se, mitä minä teille kerron, on totta kuin Jumalan sana -- ihan
niin! Ettekö ole koskaan kuullut kerrottavan, mitä Eeva teki vanhalle
Aatami-paralle?"

"Olen kuullut siitä tapauksesta", myönsi Blick; "Hieman häijyä, vai
mitä?"

"Niinpä luulen, poikaseni! Ja niin on ollut kautta aikojen -- nainen on
aina kaiken pahan alku ja juuri", vakuutti Benny. "Voisin kertoa teille
naisista useampiakin tarinoita, jollaisia ette löytäisi kymmenestäkään
kirjasta, ja sen tekisinkin, kunhan vain pastorimme tulisi
kuulustelemaan noita pahankurisia tenavia, joiden näette kerääntyvän
minun kirkkooni, ja minun on mentävä pitämään heitä kurissa. Mutta
sanon teille suoraan, hyvä ystävä, kun näytätte siivolta ja rehdiltä
mieheltä, vaikka olettekin epäilemättä lontoolainen, että jos mielitte
päästä tämän jutun perille, niin kääntäkää silmänne naisiin! Naiset
ovat aina alunperin syypäitä tappeluihin, murhiin ja äkkikuolemiin --
älkääkä unohtako sitä!"

Tässä keskustelussa Blick ei saanut uusia tietoja, mutta se antoi
hänelle aimo lailla ajattelun aihetta. Hänkin epäili kovasti rouva
Tretheroeta. Blick oli pakottanut hänet tunnustamaan, että von
Eckhardstein oli poistunut hänen tietensä, ja oli ilmeistä, että
hän oli lähettänyt etsiskelyjoukkueita paroonin järjestetyn lähdön
jälkeisenä päivänä tarkoituksella pettää poliisiviranomaisia. Mutta
Blick ei tahtonut oikein uskoa, että hän olisi tiennyt mitään
murhasta; ikäänkuin sisäinen ääni sanoi hänelle, että rouva Tretheroen
ensimmäinen raju syytös Harboroughia vastaan oli todellinen; todellista
oli Blickin mielestä myös hänen selvä levottomuutensa, kun hän kysyi
vasta eilen iltapäivällä, arveliko Blick, että von Eckhardstein oli
tappanut Guy Markenmoren. Jos hän siis tiesi jotakin, mutta salasi
sen, niin mitä hän tiesi -- ja mihin hän pyrki salaamisellaan? Rouva
Tretheroesta hän siirtyi ajattelemaan tämän kamarineitoa; tiesikö Daffy
Halliwell jotakin? Hän tuntui, ajatteli Blick, sellaiselta naiselta,
jolla oli tapana tai tottumuksena tietää yhtä ja toista.

"Ja totta vieköön", mutisi Blick itsekseen, "hän osaa pitää peijakkaan
visusti suunsa kiinni, milloin hän vain tuntee salaisuuksia!"

Sinä iltana, väsyneenä paikkakunnan historian ja topografisten
selostusten lukemiseen, hän vetäytyi Valtikan tarjoiluhuoneeseen
ja istuutui yksinäiseen nurkkaan. Huoneessa oli muutamia miehiä,
pienviljelijöitä ja kylän käsityöläisiä; jos he lainkaan tiesivät, kuka
Blick oli, niin he eivät piitanneet paljoakaan hänen läsnäolostaan; he
pakisivat vapaasti ja kainostelematta. Tällä kertaa Grimsdale ei ollut
tarjoilupöytänsä takana; pienen kahvituvan tarjoilijatar täytti hänen
asemestaan isännän tehtäviä; tarjoilijattarella ei ollut paljoakaan
puuhailemista, ja kun Blick, joka oli luonteeltaan sydämellinen, näki,
että hän silmäili surullisesti ja hieman kaihoisasti, niin hän kumartui
tarjoilupöydän yli ja puhutteli häntä. Mutta samalla hän seurasi
tarkasti toisella korvallaan kaikkea, mitä hänen takanaan olevat miehet
rupattivat. Hän oli tullut siihen kokemukseen, että satunnaisesta
huomautuksesta tai yksinäisestä viittauksesta voidaan siepata aika
paljon.

Miehet keskustelivat tietysti edellisen maanantaiyön ja tiistaiaamun
tapahtumista, he olivat keskustelleet niistä jo kuuden päivän ajan, ja
he keskustelisivat niistä vielä monia päiviä -- kauemmin, Blick oli
siitä varma, kuin sananparreksi tulleet yhdeksän päivää.

"Minusta on hiivatin kummallista", huomautti eräs miehistä, "että
kristittyjen ihmisten maassa nuori mies voi saada kuulan kalloonsa
ja menettää siten henkensä, ilman että kukaan tietäisi, kuka sen on
tehnyt! Ja kuten monesti olen sanonut aina siitä lähtien, kun hänelle
kävi siten, sanon vieläkin kerran ja vastedeskin tulen sanomaan -- mitä
hyötyä meillä on poliiseista? Jos minä olisin ollut poliisin sijassa,
olisin löytänyt tihutyöntekijän ja hirttänyt hänet kirkontapulimme
korkeuteen jo aikoja sitten!"

"Mikset sitten ole ottanut häntä kiinni, Bob Gravus?" kysyi muuan
pisteliäs kuuntelija. "Eihän mikään olisi estänyt sinua siitä!"

"Se ei ole minun tehtäväni, se!" vastasi Bob Gravus. "Minä en ole
poliisimies. Mutta", lisäsi hän katsahtaen Blickiin viekkaasti silmää
iskien, "jollen erehdy, niin tuo nuori herrasmies lienee niitä hirveän
taitavia Lontoon-miehiä, joita sanotaan etsiviksi, ja hän tietänee
aivan varmaan paljon enemmän tästä jutusta kuin me!"

Tuntien seurueen tähystelevän häntä, Blick käännähti viimeiseen
puhujaan päin.

"Olkaa huoleti, hyvä ystävä!" sanoi hän. "Luulenpa, etten tiedä yhtään
enempää kuin tekään. Haluaisin kovin mielelläni saada tietää paljon
enemmän."

"Mutta tehän olette se, joksi teitä sanoin, ettekö olekin?" huomautti
Bob Gravus. "Ainakin teidän kerrottiin olevan."

"No, voittehan pitää minua sinä henkilönä", myönsi Blick. "Mutta minä
en voi nähdä tiiliseinän läpi yhtään paremmin kuin tekään!"

"Se on oikeata puhetta, se!" virkkoi eräs miehistä juhlallisesti.
"Totta tosiaankin, kuolevaisen ihmisen kyvyt ovat kovin rajoitetut,
kuten sanoitte. On asioita, joita ihmislapsi voi suorittaa, ja toisia
taas, joita hän ei voi. Eikä tietääkseni ole koskaan ollut miestä, joka
olisi saattanut nähdä tiiliseinän läpi. Oikea huomautus!"

"Niin", sanoi toinen, "siinäpä vasta salaisuus, kuka sen on tehnyt, ja
yhtä vaikeata lienee sen selvittäminen kuin Selcasterin tuomiokirkon
kohottaminen nostovivulla. Eikähän sitä voi lähteä tallustelemaan
pitkin lähiseutuja ja tiedustamaan jokaiselta vastaantulijalta: 'Tekö
teitte sen kauhean ja katalan tihutyön?' -- eipä vainkaan! Mutta
miksei? Siksi, että kaikki kieltäisivät tehneensä sitä!"

Kuului yleistä hyväksymisen mutinaa tähän viisaaseen selitykseen.
Mutta muuan tummakasvoinen mies, joka oli istunut, eräässä nurkassa ja
kuunnellut aina tähän asti vaiteliaana, kohotti äkkiä oluttuoppinsa,
ryyppäsi kulauksen ja laski haarikan voimakkaasti kolauttaen jälleen
pöydälle.

"Sanon teille kaikille, mitä minä ajattelen, ja mielipiteeni on varma!"
huudahti hän. "Tästä master Guy Markenmoren ampumisesta, josta te
kaikki jaarittelette kovin paljon, mutta ette tule hullua hurskaammaksi
-- minä ajattelen, että rouva Braxfield, tuolta Woodlandin huvilasta,
ampui hänet! Tämän minä tahdoin sanoa. Rouva Braxfield, joka piti tätä
majataloa ennen -- hän sen on tehnyt!"

Blick kääntyi tarjoilupöydän luota; toisetkin kääntyivät katsomaan
puhujaa; huoneessa syntyi kuolemanhiljaisuus, jonka rikkoi vihdoin
juhlallinen ääni.

"Sinun pitäisi ajatella, mitä sinä nyt puhut, Bill Carver!" virkkoi se.
"On olemassa laki niitä varten, jotka levittelevät herjaavia huhuja
ihmisistä -- sinä voit joutua käräjiin! Master Guyhan ammuttiin muuten
revolverilla. Rouva Braxfieldilla ei ole revolveria eikä hän ole niin
ollen voinut ketään ampuakaan!"

"Eikö ole?" huudahti Bill Carver ivallisesti ja halveksivasti. "Mutta
minäpä sanon teille, että hänellä on! Monen monituista kertaa olen
nähnyt hänen ammuskelevan sillä, kun varhain aamulla olen käyskennellyt
harjanteiden tienoilla. Olen nähnyt hänen monesti ampuvan kettuja,
jotka ovat tulleet väijyskelemään hänen siipikarjaansa. Ja kun te
kysytte, kuka ampui Guy Markenmoren, niin minä vastaan, että rouva
Braxfield ampui hänet! Sen minä sanon -- enkä välitä, kuulipa sen kuka
hyvänsä! Eikö minulla ole oikeus sanoa, mitä minä ajattelen -- tämähän
on vapaa maa!"



YHDESKOLMATTA LUKU

Vangitseminen


Pitkään aikaan tämän rohkean selityksen jälkeen ei kuulunut
hiiskahdustakaan, mutta vihdoin keskeytti hiljaisuuden jalkojen
laahaava sohina ja sarja kuivia, arastelevia rykäyksiä. Sitten kajahti
ääni etäisestä nurkasta keskeltä sankkaa tupakansavua.

"Voidaanhan kylläkin sanoa, että tämä on vapaa maa", huomautti
ääni, "mutta sen minä sanon, ettei se ole niin vapaa, että joku
mies voisi syyttää naista murhasta! On olemassa sellaista, mitä
nimitetään panetteluksi ja herjaukseksi, ja siitä saadaan vastata
käräjillä -- sellaisesta ei pääse rangaistuksetta. Taidatpa joutua
pahaan pinteeseen, Bill Carver, jos aiot kierrellä paikasta toiseen
kertomassa, että rouva Braxfield murhasi nuoren master Guy-paran --
taidatpa tosiaankin!"

"Minähän en väitä, että hän murhasi hänet!" vastasi Bill Carver. "Minä
sanon vain omasta puolestani olevani sitä mieltä, että hän ampui
kuoliaaksi hänet -- vallan toinen asia! Saattoihan se tapahtua jotenkin
tapaturmaisesti!"

"No, jos se sattui jotenkin tapaturmaisesti, niin sehän on ihan eri
asia!" virkkoi nuhteleva ääni. "Paljon vakavia ja verisiä murhia on
sattunut tapaturmaisesti, myönnän sen! Mutta tuntuu omituiselta, että
tämä onnettomuus olisi tapahtunut sillä tavoin. Rouva Braxfield ei ole
puhunut mistään sellaisesta, ei ainakaan tähän mennessä."

"Eikä ole todennäköistä, että hän puhuukaan", selitti Bill Carver.
"Onhan hän toki siksi viisas! En tunne ainoatakaan tapausta, että
joku mies tai nainen olisi ruvennut syyttämään itseään hirvittävistä
teoista. Olisipa siinäkin järkeä, jos joku astuisi esiin ja selittäisi
tehneensä rikoksen! Eihän kukaan järki-ihminen kai tahallaan pistä
päätänsä loukkuun."

"Silkkaa totta!" myönsi toinen viisaudenpuhuja.

"Ee-i -- minä en usko, että kukaan järjellinen, lakianoudattava
kansalainen ryhtyisi syyttämään itseään rikoksesta -- se on uskonnon
ja luonnonjärjestyksen vastaista, jotka ovat suuria lahjoja. Ee-i
-- minä luulen, että jos rouva Braxfield on tehnyt sen jotenkin
tapaturmaisesti, sillä pistoolilla, josta Bill Carver puhui, niin hän
ajattelee itsekseen: 'No', tuumii hän, 'minulle sattui tässä ikävä
onnettomuus, mutta minun ei tarvitse lainkaan puhua siitä', sanoo hän,
ja sitten hän ei tietysti hiisku koko asiasta mitään. Tämä menettely
on -- jokseenkin järkevää. Ja me kaikkihan tiedämme, että tapaturmia
sattuu säyseimmillekin meistä!"

"Tapaturma sattuu nyt minulle, jollen korjaa luitani kotiin!" huomautti
Bill Carver naurahtaen, noustessaan nurkastansa ja lähtiessään ovelle.
"Minun vanha eukkoni valmistaa illallisen kello yhdeksäksi aina
sunnuntai-iltaisin, ja jollen minä ole kotona juuri sillä minuutilla,
niin nostaa hän kovan melun. Hyvää yötä teille kaikille."

Hän astui ulos toisten toivottaessa hänelle kuorossa hyvää yötä,
mutta pysähtyi eteishalliin, kun häntä nykäistiin käsivarresta, ja
käännähtäessään huomasi Blickin seisovan ihan lähellä.

"Sananen kanssanne", sanoi Blick. "Tulkaahan tänne." Hän vei Carverin
arkihuoneeseensa ja sulki oven. "Tiedättehän, kuka minä olen, Carver?"
jatkoi hän matalalla äänellä. "Etsivä! No hyvä -- nähkääs, minä kuulin,
mitä te puhuitte tuolla. Onko totta, että te olette nähnyt rouva
Braxfieldin ammuskelevan pistoolilla -- varhain aamulla?"

"Ihka totta, master", vastasi Carver. "Olen nähnyt hänen tekevän niin
useamminkin kuin kerran. Olen ollut metsätöissä ylängöllä koko talven
ja kevään ja mennyt työmaalleni tavallista varemmin, senjälkeen kun
aamut ovat alkaneet käydä valoisiksi. Olen nähnyt rouva Braxfieldin
ulkona talonsa lähettyvillä pamauttelemassa kettuja -- niitä
kiusalaisia on siellä enemmän kuin tarpeeksi, ja kuullut hänen sanovan,
että aina ne ovat hänen kanojensa kimpussa. Totta vieköön, minä olen
nähnyt hänen hääräilevän pistoolillaan."

"Näittekö hänet viime tiistaiaamuna? -- sinä aamuna, jolloin herra Guy
ammuttiin?"

"En nähnyt, koska en ollut lainkaan niillä main, sinä päivänä -- minä
olin Greycloisterin toisella puolen, kolmisen kilometrin päässä." Hän
keskeytti puheensa, katsellen etsivää ovelasti. "En halua aikaansaada
mitään hämminkiä", jatkoi hän äkisti, "mutta minä olisin voinut sanoa
paljon enemmänkin äsken tuolla sisällä kuin mitä sanoin!"

"Mitä?" kysyi Blick. "Jos tiedätte jotakin, niin kertokaa!"

"En tiedä mitään erikoista", sanoi Carver. "Mutta sanoin äsken tuolla
-- tapaturmaisesti! Mutta kylässä on sellaisiakin, jotka sanovat --
tahallaan!"

"Tarkoitatteko, että Markenmoressa on henkilöitä, jotka väittävät rouva
Braxfieldin ampuneen herra Guyn tahallaan?" kysyi Blick. "Niinkö?"

"Aivan niin!" vastasi Carver. "Sellaista huhuilevat jotkut niillä
seuduin, missä minä asun -- Mitbournen tien varrella. Mutta vasta sen
jälkeen on sellaista huhua levitetty, kun saatiin tietää, että rouva
Braxfieldin tytär -- nuori Poppy -- on naimisissa master Harryn kanssa.
Kun tämä tuli tiedoksi, alkoivat ihmiset puhua samaa kuin minä kerron
nyt teille. 'Kas!' supistaan. 'Asia alkaa valjeta! Hän ampui master
Guyn, jotta tämän veli-parka pääsisi sir Harryksi ja nuori neiti lady
Markenmoreksi. Niin on laita', sanotaan, 'ei epäilystäkään'. Mutta
muistattehan, etten minä ole väittänyt sitä. Minä uskon, että hän,
hyvin luultavasti, ampui hänet tapaturmaisesti."

Blick ei piitannut paljoakaan Carverin omasta mielipiteestä; hän pohti
mielessään yleistä huhua.

"Puhuvatko monetkin sellaista?" kysyi hän. "Naapurinne, tarkoitan?"

"Kaikki he puhuvat niin!" selitti Carver. "Meidän tiemme varrella,
ymmärrättehän? -- kaukana kylän toisessa laidassa. Nuo velikullat,
joiden näitte istuskelevan tuolla tarjoiluhuoneessa, he ovat tämän
puolen väkeä -- meillä ei tiedetä, mitä he ajattelevat. Mutta siellä
meidän puolessamme, siellä puhutaan yleisesti -- hän ampui master
Guyn, jotta master Harry pääsisi sir Harryksi ja nuoresta tytöstä
tulisi lady! Käsitättekö, master?" Hän keskeytti jälleen puhelunsa --
ja loi taas etsivään luihun, ovelan katseen. "Hän on kipakka, nopsa
naisihminen, se rouva Braxfield", jatkoi hän äkkiä. "Minä voisin kertoa
teille paljon muutakin, jollei minun tarvitsisi pelätä tuottavani
kenellekään vaikeuksia. Mutta kertoa voisin!"

"Jos jotakin tiedätte, niin teidän pitäisi kertoa siitä", sanoi Blick.
"Mitä te oikeastaan ajattelette rouva Braxfieldistä?"

"Noh, minäpä sanon teille", virkkoi Carver kotvan kuluttua. "Ehkette
nähnyt minua, mutta minä olin läsnä siinä tutkintotilaisuudessa, joka
pidettiin kartanossa. Rouva Braxfield, hän meni todistajain aitioon
ja esitti todistuksensa. Hän sanoi nähneensä Harboroughin tietyssä
paikassa, mäenrinteellä, kamarinsa ikkunasta, määrättyyn aikaan tuona
tiistaiaamuna. Hän ei nähnyt kuitenkaan mitään sellaista! Hän ei
voinut nähdä sitä paikkaa kamarinsa ikkunasta! -- se on mahdotonta!
Minä olin rakentamassa hänen taloansa -- Woodlandin huvilaa -- eikä
hänen kamarinsa ikkunasta voi nähdä sitä paikkaa, missä hän sanoi
nähneensä herra Johnin. Mutta -- hän on saattanut nähdä sen paikan ja
myös Harboroughin tai kenet hyvänsä, joka siellä oli, jostakin muualta,
missä hän luultavasti oli!"

"Missä?" kysyi Blick.

"Metsikössä, aivan vastapäätä Markenmoren notkelmaa", vastasi Carver.
"Siellä minä olen nähnyt hänet monta kertaa kettuja vaanimassa."

Blick muisti äkkiä suuren karttansa, joka oli vielä levitettynä
seinälle. Hän vei Carverin sen luo ja osoitti hänelle muutamia
maamerkkejä.

"Olen nähnyt ennenkin tällaisen piirustuksen, master", sanoi Carver.
"Vanhalla Tompkinsilla on samanlainen kuin tämä, kehystettynä,
vierashuoneessa -- monesti olen tarkastellut sitä odottaessani
siellä vanhan herran määräyksiä. Ja minä näytän teille sen paikan,
mitä tarkoitan." Hän otti taskustaan tulitikun ja ryhtyi osoittamaan
paikkoja ja merkkiviivoja edessään olevalla kartalla. "Tuossa on
nyt Woodlandin huvila, master, niin selvästi merkittynä kuin ikinä
saattaa, ja tuossa se kohta, missä rouva Braxfield sanoo nähneensä
Harboroughin. Mutta, kuten näette, näiden kahden paikan välillä on
tuossa vähäinen kukkula. Hän ei voinut nähdä sen läpi, ei mitenkään,
vai mitä arvelette? Ei! Mutta jos nyt tulisitte tänne, mikä käy hyvin
päinsä, hänen taloltaan kukkulan poikki tähän pikkumetsikköön, joka
sijaitsee Markenmoren notkelman reunalla, niin huomaatte, että täältä
hän saattoi nähdä, suoraan alaspäin, siihen paikkaan, missä hän sanoi
nähneensä Harboroughin: se näkyy sieltä kokonaisuudessaan. Ei liene
epäilystäkään, että hän näki Harboroughin juuri tuossa paikassa sinä
aamuna, mutta hän ei nähnyt häntä kamarinsa ikkunasta, koska se oli
mahdotonta! Jos hän kerta näki hänet, niin hän näki hänet tuosta
metsiköstä, missä, vakuutan teille, minä olen nähnyt hänet monta kertaa
pamauttelemassa kettuja."

"Oletteko nähnyt milloinkaan sitä pistoolia, jota hän käytti?" kysyi
Blick. Hän uskoi nyt varmasti päässeensä selville jäljille ja arveli,
että hänen pitäisi lähteä seuraamaan niitä.

"Olen nähnyt sen hänen kädessään, silloin tällöin", vastasi Carver.

Blick vetäisi äkkiä esille automaattisen pistoolin ja ojensi sen
kumppanilleen.

"Oliko se tämä?" kysyi hän.

Carver tarkasteli kapinetta kiihkeän uteliaasti.

"Kas!" huudahti hän. "Jollei tämä ole sama ase, niin sitten se on
tarkkaakin tarkempi jäljennös siitä, jota näin hänen käsittelevän!
Mutta tämmöisiä esineitähän saattaa kai olla hyvinkin paljon, master."

Blick pisti automaattisen pistoolin jälleen taskuunsa ja laski kätensä
Carverin olalle.

"Kuulkaas nyt!" sanoi hän. "Pitäkää kaikki tämä omana tietonanne, niin
olette kunnon mies. Älkää hiiskuko siitä puolella sanalla kenellekään
-- älkää edes vaimollenne. Toivon, ettei teille koituisi ikävyyksiä,
kun myöhästytte illalliselta. Mutta -- suu poikki, nyt -- ei sanaakaan."

"Ymmärrän", vastasi Carver virnistäen viekkaasti. "Minä en mene
lörpöttelemään siitä rahtuakaan ennenkuin te sanotte, että se käy
laatuun. Mutta muistattehan, että minä sanoin -- tapaturmaisesti se
on saattanut sattua! Eiväthän ne naiset osaa käsitellä pyssyjä ja
pistooleja, kuten tiedätte."

Kun Carver oli poistunut illan hämyyn, käveli Blick edestakaisin
huoneessaan runsaasti kymmenen minuuttia, ajatellen. Sitten hän
pyörähti makuuhuoneeseensa, veti ylleen päällystakkinsa ja valmistautui
lähtemään ulos. Eteishalliin laskeuduttuaan hän kohtasi Grimsdalen,
joka juuri oli tulossa sisälle.

"Kävelyllekö vielä, herra Blick?" kysyi majatalon isäntä hymyillen.
"Kaunis iltapa nyt onkin!"

"Aion mennä Selcasteriin", vastasi Blick, "mutta kuulkaas --
luullakseni en palaa takaisin tänä iltana: jään yöksi Mitreen. Näette
minut jälleen johonkin aikaan huomisaamuna."

Grimsdale ilmaisi nyökäten ymmärtäneensä ja päästi vieraansa menemään.
Ja Blick lähti kävelemään kuutamoista tietä pitkin Selcasteriin
päin, yhä ajatellen, aprikoiden, laskelmia tehden, ja kaikki hänen
ajatuksensa ja mietteensä pyörivät erään rouva Braxfieldia koskevan
seikan ympärillä.

Rouva Braxfield oli seuraavana aamuna puoli kahdeksan aikaan antamassa
juuri määräyksiä apuvaimolle, joka tuli aina maanantaisin Woodlandin
huvilaan, kun kolkutus kajahti pääovelta. Hän aukaisi oven itse ja
kohtasi Blickin, poliisikomisarion ja vielä kolmannen henkilön --
siviilivaatteisiin puetun, mutta ilmeisesti poliisimiehen. Nämä kolme
miestä, jotka kaikki tähystelivät häntä tarkasti, näkivät hänen
säpsähtävän, rypistävän kulmiaan ja kalpenevan. Mutta he eivät olleet
huomaavinaan mitään erikoista, ja poliisikomisarion ääni oli kohtelias
ja ystävällinen, kun hän puhutteli rouva Braxfieldia.

"Hyvää huomenta, rouva Braxfield!" sanoi hän. "Pistäydyimme vähän
pakisemaan kanssanne, rouva. Saammeko tulla sisälle?"

Rouva Braxfield vetäytyi eteishalliin ja avattuaan oven viittasi
vieraita astumaan samaan huoneeseen, jossa Blick oli kuunnellut rouva
Fransemmeryn kertomusta kolme päivää sitten. Siviilipukuinen mies, joka
tuli sisään viimeisenä, sulki huolellisesti oven ja jäi seisomaan sen
eteen.

"Mitä te tahdotte?" kysyi rouva Braxfield. Väri oli palannut hänen
kasvoilleen ja hän katseli miehiä hyvin vihaisesti ja varmasti;
vihastusta ilmaisi hänen äänensäkin.

"Tahdomme puhua kanssanne viime tiistaiaamun tapahtumista, rouva
Braxfield", vastasi poliisikomisario. "Vain rauhallista puhelua --
meidän keskemme."

"En oikein ymmärrä tuota 'meidän keskemme'!" huudahti rouva Braxfield
ilmeisen rajusti. "Minusta tuntuu, että muutamat ihmiset tarkoittavat
sanoessaan 'meidän keskemme' ihan päinvastaista. Luulen, että joku
teistä" -- tällöin hän katsahti kiukkuisesti Blickiin -- "joku teistä
on jaaritellut minusta, takanapäin! Täällä on minun apulaiseni, joka
juuri on tullut kylästä, ja hän kertoi, että siellä alhaalla kiertelee
huhu minusta ja murhasta! Ei -- vielä muutakin! Ihmiset puhuvat,
jotkut, että minä olisin sekaantunut siihen jollakin tavoin -- tehnyt
sen itse, niin sanovat jotkut, häikäilemättä! Mutta missä on moisen
huhun alkuunpanija, olisipa hauska tietää? Minä otan kuitenkin selvän
hänestä -- ja sittenpä saadaan nähdä, mitä minun asianajajallani on
asiasta sanottavaa!"

"Aivan niin, rouva Braxfield", myönsi poliisikomisario. "Teillä
on täysi oikeus menetellä siten, jos teistä on levitelty vääriä
huhuja. Mekin olemme kuulleet niistä huhuista ja haluaisimme tehdä
teille muutamia kysymyksiä. Olen varma siitä, että käsitätte niihin
vastaamisen koituvan itsellenne eduksi -- vai mitä arvelette, rouva
Braxfield?"

"Riippuu siitä, millaisia ne ovat!" vastasi rouva Braxfield vielä
suutuksissaan. "Minä teen mieleni mukaan!"

"No niin, ensimmäinen seikka on tämä", jatkoi poliisikomisario ryhtyen
käyttämään hieman ankarampaa puhetapaa. "Pelkään, ettette kertonut
puhdasta totuutta kuulustelussa joku päivä sitten. Te sanoitte
nähneenne John Harboroughin eräässä paikassa mäenrinteellä kamarinne
ikkunasta -- makuuhuoneenne ikkunasta. Mutta, rouva Braxfield, te
ette voinut nähdä häntä sieltä makuuhuoneenne ikkunasta, koska teidän
talonne ja tuon paikan välillä on mäen törmä. Mitä sanotte tähän?"

Rouva Braxfield oli kalvennut jälleen ja säpsähti huomattavasti tämän
kysymyksen kuultuaan, ja hänen huulensa puristuivat hetkeksi yhteen.

"Minä näin hänet joka tapauksessa!" sanoi hän äreästi. "Olen saattanut
vähän erehtyä siitä paikasta, mistä hänet näin, mutta --"

"Mistä sitten näitte hänet?" kysyi poliisikomisario. "Noh -- sitä te
ette ole voinut unohtaa -- tärkeä asia!"

Mutta rouva Braxfieldin huulet puristuivat jälleen yhteen ja hänen
kalpeille poskilleen alkoi ilmestyä punaisia suuttumuksen täpliä.

"Jollette tahdo puhua, niin minä virkistän muistianne" sanoi
poliisikomisario. "Ettekö nähnyt häntä pienen metsikön laidasta lähellä
Markenmoren notkelmaa? Noh!"?

"Entä sitten, jos olisin nähnytkin?" kysäisi rouva Braxfield.

"Mitä teitte siellä siihen aikaan aamusta?" tiedusteli poliisikomisario.

"Se on minun asiani!" sanoi rouva Braxfield käyden äkkiä uhmaavaksi.
"Mitä se teille kuuluu?"

Poliisikomisario pudisti päätään.

"Kyllä vain!" vastasi hän. "Jos te rupeatte käyttämään tuollaista
puhetapaa, rouva Braxfield, niin meidän on puhuttava selvempää kieltä.
Kuulkaapas nyt, rouva Braxfield, mitä minä sanon: me tiedämme yhtä
ja toista. Teillä on ollut tapana käydä siinä metsikössä tai sen
lähettyvillä, hyvin varhain aamulla ammuskelemassa kettuja; ketut,
kuulemma, ovat ahdistelleet teidän siipikarjaanne. Eikö niin?"

"Entäs sitten, jos olisinkin?" kysyi rouva Braxfield. "Luuletteko,
että minä annan kettujen siepata arvokkaat kanani ja kananpoikaseni?
Enhän toki! En kaikkien metsämiesten uhallakaan! Ihan niin! Tahtoisin
ampua jokikisen ketun, joka kiertelee näillä main! Ja jos jotakin olen
tehnyt, niin olen sen tehnyt peloitellakseni vain niitä."

"Nämä kettuasianne te voitte selvittää jahtimestarille rouva
Braxfield", sanoi poliisikomisario suopeasti. "Metsästäjäin mielestä
on ketun ampuminen todella inhoittava rikos, mutta poliisin valtuudet
eivät ulotu sen käsittelyyn. Mutta, rouva Braxfield, millä te
tavallisesti ammuitte kettuja? Rihlapyssyllä, metsästyskiväärillä vaiko
revolverilla? Tahi -- käytittekö automaattista pistoolia? Noh!"

Rouva Braxfield katseli miehestä mieheen. Kolme silmäparia oli tähdätty
häneen tiukasti.

"Kuka teille on kertonut kaiken tämän?" huudahti hän äkkiä. "Kuka on
ollut --"

"Käytittekö automaattista pistoolia, mitä?" jatkoi poliisikomisario
itsepintaisesti. "Kuulkaas nyt, rouva Braxfield, miksette vastaa
rehellisesti?"

"Mitä sitten, jos käytinkin", ärähti rouva Braxfield.

"Käytitte siis sitä! Hyvä; mutta", jatkoi poliisikomisario, "mistä
saitte sen?"

Rouva Braxfield, joka tähän asti oli seisonut pöydän vieressä keskellä
huonetta vastapäätä kolmea vierastaan, istuutui äkkiä lähimmälle
tuolille, pani kädet ristiin syliinsä ja katseli rauhallisesti miehestä
toiseen.

"Kuulkaas!" sanoi hän levollisesti, kiinnittäen lopulta katseensa
poliisikomisarioon. "Te kai luulette olevanne hyvin vilpitön,
suorapuheinen ja muuta sellaista, mutta jos minulta mielitte tietoja
saada, niin teidän on oltava paljon vilpittömämpi! Ja sanon teille
suoraan, ettette saa minua todistamaan itseäni syylliseksi! Minä en ole
sanonut, että minulla olisi ollut automaattinen pistooli. Te sanoitte:
'Käytittekö automaattista pistoolia pelästyttääksenne kettuja!?'
Minä vastasin: 'Entäs sitten, jos käytinkin?' Tämä ei merkitse vielä
sitä, että olisin sitä käyttänyt tai että minulla olisi sitä koskaan
ollutkaan. Olen halukas ilmoittamaan kaiken sen, mitä tiedän, mutta
te kohtelette minua epäluuloisesti, eikä minua taas saada pakotetuksi
tekemään minkäänlaista tunnustusta, joka voisi käydä vahingolliseksi
minulle ja myös muille, varsin todennäköisesti. Kohdelkaa minua hyvin,
niin --"

"Rouva Braxfield", keskeytti poliisikomisario, "meidän tarkoituksenamme
on ollut kohdella teitä vain hyvin, mutta me tiedämme eräitä asioita
ja haluaisimme teiltä jonkinlaista selitystä. Kun siis pyydätte minua
puhumaan selvemmin, niin minä teen sen! Voinhan sanoa teille, että on
löydetty automaattinen pistooli."

Poliisikomisario lakkasi äkkiä puhumasta. Rouva Braxfield, jota oli
kohdannut aavistamaton isku, oli käynyt huuliltaan kalpeaksi, ja hänen
sormensa puristuivat nyrkkiin. Hän hätkähti silminnähtävästi.

"Löydetty!" huudahti hän.

"Löydetty, rouva Braxfield!" sanoi poliisikomisario ankarasti. "Minun
ei tarvitse kysyä, tiedättekö te, mistä se löydettiin -- minä luulen
teidän tietävän. Siinä automaattisessa pistoolissa on tietysti
tehtaanmerkki ja numero, ja muuan selcasterilainen pyssyseppä on
todennut sen samaksi pistooliksi, jonka hän myi vasta hiljan Harry
Markenmorelle -- teidän vävyllenne. Rouva Braxfield, me tiedämme
lisäksi aivan eittämättömän varmasti, että teillä on ollut tapana
käyttää juuri senmallista automaattista pistoolia peloitellessanne
tai ampuessanne kettuja. Olkaa rehellinen. Antoiko Harry Markenmore
teille sen pistoolin, jota käytitte -- pistoolin, joka on nyt meidän
hallussamme? Noh!"

Rouva Braxfield istui vaiteliaana hetkisen. Tuon tuosta hän katsahti
kysyjään ja sitten taas sormissaan oleviin sormuksiin, joita hän
kierteli koneellisesti. Kesti hyvän aikaa ennenkuin hän aukaisi
huulensa. Mutta samalla kun hän aukaisi ne, levisi hänen kasvoilleen
tavattoman röyhkeä ja uhmaileva ilme.

"Minä en virka enää sanaakaan!" sanoi hän. "Painakaa mieleenne, te
kaikki, etten minä ole tunnustanut mitään!"

Poliisikomisario katsahti Blickiin ja huokasi -- huokasi kuin ihminen,
jonka täytyy pakosta suorittaa ikävä velvollisuus, vaikkapa vastoin
tahtoaankin.

"No hyvä, rouva Braxfield", sanoi hän tyynesti. "Sittenpä ei ole muuta
neuvoa -- teidän on lähdettävä meidän mukaamme."

"Tarkoitatteko, että aiotte viedä minut Selcasteriin?" kysyi rouva
Braxfield epäilyttävän levollisesti. "Olkoon menneeksi! -- mutta
saattepa sitä katua, enemmän kuin aavistattekaan! Hyvä on -- saan kai
pistäytyä yläkertaan ja laittautua matkakuntoon?"

"Ette!" sanoi poliisikomisario. "Ei mihinkään minun näkyvistäni, nyt!
Teillä on täällä talossanne nainen -- voitte soittaa ja pyytää häntä
tuomaan kaikki, mitä tahdotte. Sitten -- vaunut odottavat ulkona."

"Kas!" huomautti rouva Braxfield ilkkuvasti. "Tehän teette vain siten
kuin olette aikoneetkin! Hyvä, herra poliisikomisario ja te muut kaksi
-- saatte maksaa tämän!"

Mutta poliisikomisario viittasi ääneti Blickiä soittamaan sisälle
apuvaimon.



KAHDESKOLMATTA LUKU

Rouva Braxfield toimii


Viisi minuuttia myöhemmin apuvaimo, hämmästyneenä ja surkeana, pitäen
koholla esiliinansa kulmaa pyyhkiäkseen sillä silmiään, näki pikku
kulkueen loittonevan Woodlandin huvilan puiston poikki ja kukkulan
yli ruohoisen aukeaman laitaan, missä vaunut odottivat. Hän seurasi
silmillään rouva Braxfieldiä, kunnes tämä oli kadonnut; mutta rouva
Braxfield ei katsahtanut kertaakaan taakseen. Hän oli kiinnittänyt
katseensa yksinomaan vaunuihin, joilla hänet piti vietämän pois.
Tätä tehtävää varten oli paikalla vielä kaksi etsivää; toinen
ajajanistuimella, toinen vaunujen ovella, ja heidät nähdessään hän
naurahti ivallisesti.

"Tulittepa te hyvin varustautuneina, tosiaankin!" sanoi hän
pisteliäästi sanojaan korostaen. "Nytpä huomaan, mitä oli mielessänne!
Tätä te sanotte puheluksi meidän keskemme -- suoruudeksi ja
vilpittömyydeksi -- ja muuksi sellaiseksi! Halpamaista!"

"Jos vain olette vilpitön, rouva Braxfield, ei teitä lainkaan tarvitse
lähteä kuljettamaan minnekään", sanoi poliisikomisario. "Jos vain
suostutte sanomaan minulle --"

"Minä en sano mitään!" puuskahti rouva Braxfield. "En yhtään mitään! --
en sanaakaan! -- ennenkuin olen tavannut asianajajani, herra Crewen.
Te kai ette kieltäne minulta oikeutta tavata häntä, kun olen päässyt
sinne, mihin aiotte viedä minut?"

"Te saatte tavata herra Crewen kymmenen minuutin kuluttua Selcasteriin
saavuttuanne", myönsi poliisikomisario. "Annan siitä määräyksen. Nämä
minun mieheni pitävät kyllä siitä huolen, että matkanne sujuu mukavasti
ja ettei teidän ja herra Crewen kohtaamiselle aseteta minkäänlaisia
esteitä -- ja minä toivon, rouva Braxfield, teidän itsenne vuoksi,
että siihen mennessä, kun minä saavun takaisin Selcasteriin, olette
ajatellut asioita tarkemmin ja ollut avomielisempi ja vilpittömämpi
asianajajallenne kuin olette minulle ollut!"

"Se on minun asiani", sanoi rouva Braxfield. "Siinä suhteessa en
tarvitse teidän neuvojanne. Mutta -- aiotteko palata takaisin heti?
Herra Crewe tarvitsee teitä."

"En aivan heti", sanoi poliisikomisario. "Te saatte seurata miehiäni --
Blick ja minä itse aiomme käväistä Harry Markenmorea katsomassa."

Rouva Braxfield, joka oli nousemassa vaunuihin, pysähtyi. Hänen
silmiinsä tuli kysyvä ilme.

"Ettehän -- ettehän vain aikone vangita häntä?" sopersi hän. "Hän --"

"Sallikaa meidän hoitaa omat asiamme, olkaa hyvä, rouva Braxfield",
sanoi poliisikomisario. "Astukaa sisälle! Teitä kohdellaan
mahdollisimman huomaavaisesti, kuten tulette näkemään. Marshall!"
jatkoi hän kääntyen miehen puoleen, joka oli seurannut Blickiä ja häntä
itseään huvilaan. "Viekää rouva Braxfield minun huoneeseeni, niin pian
kuin olette päässeet Selcasteriin, ja lähettäkää Robinson heti Crewen
luo pyytämään, että tämä tulisi tapaamaan rouva Braxfieldiä. Kaiken
muun te jo tiedättekin -- minä palaan sinne takaisin niin nopeasti kuin
mahdollista."

Vaunut vierivät pois vieden mukanaan kolme jäykkäkasvoista miestä
ja hyvin kiihtyneen naisen, ja poliisikomisario otti päästään
suippokärkisen ja hopeakoristeisen kypäränsä ja kuivasi otsaansa.

"Huh!" sanoi hän. "Ikävää hommaa tämä, Blick! Miksi hiidessä tuo
mieletön nainen ei voinut olla rehellinen, sensijaan että hän
käyttäytyi tavalla, joka oli omiaan herättämään epäluuloa? Muutamia
sanoja -- tyydyttävä selitys -- eikä meidän olisi tarvinnut joutua
moiseen selkkaukseen."

"Hän on päättäväinen ja omapäinen nainen", vastasi Blick miettivästi.
"Mutta minä puolestani en olisi tyytynyt mihinkään selityksiin. Minä
en epäile vähintäkään, että hän heitti tämän automaattisen pistoolin
mäyränpesään, ja jollei se saata häntä huonoon valoon, niin sitten ei
mikään!"

"Teistä tuntuu siis hyvin luultavalta, että hän ampui Guy Markenmoren?"
tiedusti poliisikomisario.

"No, jos haluatte sen tietää, niin tunnustan, että minusta tuntuu!"
selitti Blick avoimesti. "Se tapahtui nähtävästi hetkellisessä
kiihkossa, mutta minä luulen hänen tehneen sen. Niiden havaintojen
perusteella, joita olen hänestä tehnyt, hän näyttää olevan nainen, joka
ei kaihtaisi mitään. Ilmeisesti hänellä on rajattoman kunnianhimoisia
pyrkimyksiä tyttäreensä nähden, ja kovin hartaasti hän halusi, että
tästä tulisi lady Markenmore tavallisen rouva Harryn asemesta.
Fransemmery voi kertoa teille, että rouva Braxfield kiihtyi hirveästi
kuullessaan, että Guylta oli jäänyt poika ja ettei Harry perisikään
baronetin arvoa. Oli miten oli, mutta hyvin painavat seikat puhuvat
joka tapauksessa häntä vastaan. Eikä hän olisi ensimmäinen nainen, joka
perhe-etujen ajamiseksi on turvautunut murhaan -- ei vainkaan!"

"Mikähän mahtoi saada hänet säpsähtämään, kun minä mainitsin,
että me aioimme lähteä tapaamaan Harry Markenmorea?" huomautti
poliisikomisario. "Ja mikä saattoi hänet tiedustamaan, oliko
tarkoituksemme vangita Harry Markenmore? Varmaa on, että vaikka rouva
Braxfield olisikin syyllinen, niin Harry Markenmore ei kai ole -- ei
ole voinut olla hänen rikostoverinsa?"

"Sitä en tiedä!" vastasi Blick lakoonisesti. "Mutta -- hän tuli
hämilleen. Kas, tuollapa onkin Harry Markenmore -- meidän ei tarvitse
mennä kartanoon häntä tapaamaan."

He olivat tällöin kavunneet juuri notkopolun poikki ja olivat menossa
puiston halki Markenmoren kartanoon päin. Ja hieman kauempana edessään
he näkivät nyt Harry Markenmoren pitämässä silmällä kolmen neljän
miehen työskentelyä, jotka olivat jättimäisen jalavan kaatopuuhissa.
Hän äkkäsi heidät samalla hetkellä ja lähti astumaan heitä vastaan,
silmäillen kysyvästi päästyään heidän luoksensa.

"Hyvää huomenta, herra Markenmore", aloitti poliisikomisario. "Me
olimme juuri menossa kartanoon teitä tapaamaan. Nähkääs", jatkoi hän
alentaen vaistomaisesti ääntään siitä huolimatta, että he olivat aivan
yksinäisessä paikassa, "teidän veljenne kuolema on synnyttänyt varsin
ikävän tilanteen. Herra Markenmore, te voitte nyt auttaa meitä sen
selvittämisessä, tavalla tai toisella, jos suvaitsette antaa meille
erään tiedon: koko asia voitaneen selittää hyvin helposti -- ainakin
olen varma siitä, että te tahdotte auttaa meitä, jos voitte."

"Millä tavoin?" kysyi Harry. Hän seisoi kädet taskuissa katsellen
vuoroin kumpaankin mieheen; Blickistä tuntui, että hän oli levoton.
"Mitä haluatte tietää?"

"No, ennen kaikkea", vastasi poliisikomisario tyynesti, "lienee parasta
kertoa teille, mitä me tiedämme. Älkää nyt vain pelästykö tai kiihtykö
sen johdosta, herra Markenmore, mitä minä tulen sanomaan --"

Harry Markenmoren suun ympärillä väreili omituinen ilme, ja hän loi
Blickiin yhtä omituisen katseen.

"Miksi minä pelästyisin tai kiihtyisin?" kysyi hän. "Enhän toki!"

"Se on oikein, herra Markenmore!" myönsi poliisikomisario. "Ette
varmaankaan, kunhan vain saatte tietää, mitä tarkoitan. Katsokaas
nyt, etsiväkersantti on tutkimuksia tehdessään saanut selville, että
te ostitte joku aika sitten Webley Fosbery-mallisen automaattisen
pistoolin pyssyseppä Widdingtonin kaupasta, Selcasterista. Onko asia
niin, herra Markenmore?"

"Aivan niin, eittämättä", vastasi Harry. "Eihän se ole mikään
salaisuus."

"Sitäpä ajattelinkin", sanoi poliisikomisario. "No hyvä -- tuntisitteko
sen pistoolin, jos saisitte sen nähdä?"

"Merkistä ja numerosta -- kyllä!" vastasi Harry.

Poliisikomisario kääntyi Blickiin, joka ripeästi veti automaattisen
pistoolin taskustaan ja ojensi sen Harrylle. Molemmat katselivat Harrya
uteliaina, kun hän tutki sitä.

"Tämä se on!" sanoi hän. "Mutta kuinka --"

"Herra Markenmore!" keskeytti poliisikomisario. "Nyt joudummekin
asian ikävään puoleen! Tämä pistooli löydettiin, etsiväkersantti
Blick itse löysi sen, heitettynä onkaloon -- mäyränpesään -- tuon
notkotien varrella oleviin pensaikkoihin, viime perjantai-iltana.
Herra Markenmore, voitteko te antaa minkäänlaista selitystä siihen,
miten teidän pistoolinne joutui sinne? Sillä tämä on se automaattinen
pistooli, jonka te ostitte Widdingtonilta -- me olemme todenneet
numeron ja merkin samaksi."

Harry Markenmoren tähän asti verevät kasvot olivat kalvenneet ja hän
tuijotti automaattiseen pistooliin kulmiaan rypistäen, ilmeisesti
puolittain suuttuneena, puolittain hämmästyneenä.

"Mitä!" huudahti hän. "Kuinka minä voisin tietää, miten se on joutunut
sinne? Minä en tiedä siitä asiasta yhtään mitään!"

"Mutta pitäisihän teidän tietää, mitä te teitte pistoolilla ostaessanne
sen, herra Markenmore!" sanoi poliisikomisario. "Käsitän teidän
viimeisestä huomautuksestanne, että luovutitte sen käsistänne. Olkaapa
nyt, herra Markenmore, vilpitön meitä kohtaan! Kenelle annoitte
pistoolinne -- tai kenelle lainasitte sen? Siis, kuka sen on saanut?"

Harry Markenmore ojensi pistoolin takaisin ja työnsi kätensä jälleen
taskuihinsa.

"Kuulkaas!" sanoi hän levollisesti. "Teidänkin pitäisi olla vilpittömiä
minua kohtaan. Tahdotteko väittää, että tämä on se kapine, joka
aiheutti veljeni kuoleman?"

"Se tuntuu meistä varsin luultavalta, herra Markenmore", vastasi
poliisikomisario. "Me näytimme tätä poliisilääkärille eilisiltana, ja
hänen mielestään on käytetty juuri tällaista asetta."

"Entä kenen epäilette sitä käyttäneen?" kysyi Harry. Hän näytteli nyt
tutkijan osaa ja katseli kahta miestä yhtä terävästi kuin nämä olivat
aikaisemmin katselleet häntä. Poliisikomisario epäröi.

"Minusta olisi parempi, että te kertoisitte meille, mitä teitte
pistoolilla", aloitti hän. "Minusta --"

"Minä taas pidän parempana, että te sanotte minulle, kenen epäilette
käyttäneen sitä veljeäni vastaan", selitti Harry. "Pitäkää te parempana
mitä hyvänsä, mutta minä en sano mitään sellaista, mikä voisi heittää
syyllisyyden varjon aivan viattomien ihmisten päälle. Tämä on suoraa
puhetta -- ja ehdotonta!"

Poliisikomisario katsahti Blickiin. Blick taas, joka oli harkinnut
mielessään tilannetta, nyökkäsi.

"Sanokaa hänelle", murahti hän.

"Hyvä, herra Markenmore", sanoi poliisikomisario. "Minä aloitan siis.
Meistä on syytä epäillä rouva Braxfieldia. Me olemme todenneet,
että hänellä on jonkun aikaa ollut tapana käydä ammuskelemassa
automaattisella pistoolilla Markenmoren notkelman laidassa sijaitsevan
metsikön lähettyvillä, karkoittaakseen siten kettuja kanojensa
kimpusta, ja että hänet on nähty siellä hyvin varhaisina aamuhetkinä.
Onko hän käyttänyt teidän pistoolianne, herra Markenmore?"

"Mitä sanoo rouva Braxfield itse?" kysyi Harry tyynesti.

"Rouva Braxfield kieltäytyy sanomasta mitään muuta", vastasi
poliisikomisario, "kuin että hän on käynyt ampumassa kettuja silloin
tällöin, samoihin aikoihin ja samoilla paikoilla kuin olen maininnut.
Ja seurauksena on ollut, että meidän on täytynyt viedä hänet
Selcasteriin, siksi aikaa kuin tutkimukset --"

Harry Markenmoren kasvot synkkenivät äkkiä kiukusta.

"Mitä!" huudahti hän. "Te olette -- vanginneet hänet?"

"Olemme pidättäneet hänet lisäkuulusteluja varten", sanoi
poliisikomisario ruveten äkkiä käyttämään ankaraa virallista puhetapaa.
"Hänen on vain annettava meille tyydyttävä selitys --"

"Saakeli soikoon!" huudahti Harry Markenmore äkkiä. "Tiedättekö, että
rouva Braxfield on minun anoppini? Mitä hittoa te tarkoitatte, kun
rohkenette luulotella että hän on murhannut veljeni."

"Rauhoittukaa, herra Markenmore", sanoi poliisikomisario. "Auttakaa
meitä selvittämään tämä automaattista pistoolia koskeva juttu. Sanokaa
meille, annoitteko sen ja miksi rouva Braxfieldille, ja voitteko
selittää, minkätähden se oli kaivettu maahan? Sitten --"

Mutta Harry, mutisten suuttuneena itsekseen jotakin, kääntyi
äkkiarvaamatta ja lähti harppomaan nopeasti Markenmoren kartanoon
päin, ja vaikka poliisikomisario kehoitti häntä pysähtymään ja
palaamaan järkiinsä, niin hän riensi eteenpäin mistään piittaamatta.
Poliisimiehet katsahtivat toisiinsa.

"Annetaanko hänen mennä?" kysyi Blick.

"Mitä voimme tehdä?" vastasi poliisikomisario. "Hiisi vieköön koko --"

"Minusta olisi pitänyt vaatia häntä lähtemään mukanamme Selcasteriin",
sanoi Blick. "Jos hän ja rouva Braxfield olisivat joutuneet vastatusten
--"

Mutta poliisikomisario oli jo kääntynyt kylään päin.

"Eipä hätääkään!" sanoi hän. "On eräs keino, jolla herra Markenmore
saadaan puhumaan! Hän saa antaa selityksensä oikeussalissa. Menkäämme
Selcasteriin, ja jolleivät Crewen neuvot ole saattaneet sitä naista
järkiinsä, niin minä panen hänet syytteeseen, ja oikeus kokoontuu kello
yksitoista tänä aamuna."

"Aiotteko mennä niin pitkälle?" sanoi Blick.

"Aion!" selitti poliisikomisario. "Minulla on siihen oikeus sen
perusteella, mitä jo tiedämme. Lähtekäämme -- Valtikasta saamme
ajoneuvot."

Ajaessaan puoli tuntia myöhemmin poliisiasemalle, he kohtasivat Crewen,
asianajajan, juuri tulossa sieltä. Hän hymähti poliisikomisariolle
kuivakiskoisesti, häijysti.

"Hm!" sanoi hän vetäytyen syrjään. "Olettepa kohdelleet aika
väkivaltaisesti rouva Braxfieldia! Mutta minä olen neuvonut häntä
kertomaan teille, mitä tahdotte tietää. Ja jos olisin teidän
asemassanne, niin antaisin hänen senjälkeen mennä kaikessa rauhassa
kotiinsa. Hän on koko lailla vimmastunut -- ja hän on antanut minulle
eräitä määräyksiä, joista voi ehkä olla hyötyä teille -- vaikka näin
meidän kesken puhuen minä olenkin sitä mieltä, että hän tekee siinä
hupsusti!"

"En ymmärrä teitä", sanoi poliisikomisario lyhyesti.

Crewe osoitti paperiarkkia, josta piti koitua hyötyä poliisilaitokselle.

"Menkääpä nyt puhuttelemaan häntä!" virkkoi hän.

Poliisikomisario viittasi Blickiä seuraamaan itseään huoneeseensa.
Ulkopuolella oven edessä seisoi etsivä; sisällä istui rouva Braxfield
keskustellen ystävällisesti kahden; muun etsivän kanssa, jotka
päämiehensä viittauksesta poistuivat.

"Kas niin, rouva Braxfield", sanoi poliisikomisario istuutuessaan,
virkapöytänsä ääreen. "Tapasimme vastikään teidän asianajajanne, ja hän
sanoi minulle, että suostutte nyt antamaan meille haluamamme tiedot.
Mutta minun on sanottava teille, että olen hieman kyllästynyt tähän ja
haluan saada mutkattomat vastaukset kysymyksiini. No niin -- onko sen
automaattisen pistoolin, jolla te olette pelotellut kettuja, antanut
teille Harry Markenmore?"

"Kyllä!" vastasi rouva Braxfield yrmeästi.

"Minkätähden hän antoi sen teille?"

"Nähkääs -- se tapahtui vähän senjälkeen, kun hän oli mennyt,
minun suostumuksellani, kihloihin tyttäreni kanssa. Hän pistäytyi
tietysti silloin tällöin tervehtimään meitä Woodlandin huvilaan, aina
iltaisin. Ja monesti hän sanoi, että seutu oli kovin yksinäinen kahden
naishenkilön asuttavaksi -- sillä Braxfieldkin kävi vain harvoin
siellä. Ja eräänä päivänä hän toi minulle sen pistoolin ja näytti
meille molemmille, miten sitä on käytettävä. Ja kun ne ketut rupesivat
ryöstelemään minun kanojani, niin minä muistin pistoolin ja ryhdyin
karkoittamaan niitä sillä. Koskaan en sentään osunut tietääkseni."

"Missä se pistooli nyt on?" kysyi poliisikomisario.

"Nähkääs", vastasi rouva Braxfield ilmeisen vastahakoisesti, "siinä
minä olen ollut aika hupsu! Kuultuani Guy Markenmoren murhasta kävin
hermostuneeksi -- säikähdin. Ajattelin, että voidaan toimeenpanna
kotietsintä -- eihän sitä koskaan tiedä -- ja herättäisi kummastusta,
jos minulta tavattaisiin pistooli, ja sitten -- nähkääs, minä heitin
sen menemään."

"Minne?"

"Syvään loukkoon pensasaidan taakse lähellä taloani olevan tien
varrelle", sanoi rouva Braxfield.

"Vielä eräs kysymys", virkkoi poliisikomisario. "Näittekö lainkaan Guy
Markenmorea viime tiistaiaamuna ja ammuitteko pistoolilla sinä aamuna?"

"En!" selitti rouva Braxfield. "Minä en nähnyt vilahdustakaan Guy
Markenmoresta -- en ole nähnyt häntä seitsemään vuoteen -- enkä ampunut
kertaakaan pistoolilla sinä aamuna -- se ei ollut mukanani."

Poliisikomisario kutsui Blickin syrjään, ja he keskustelivat kuiskaten
muutamia minuutteja. Vihdoin poliisikomisario käännähti ympäri.

"Hyvä, rouva Braxfield", sanoi hän. "Minä en pidätä teitä hetkeäkään
kauempaa. Itse olette syypää siihen, että teidät tuotiin tänne. Voitte
lähteä nyt."

Rouva Braxfield nousi tuoliltaan arvokkaasti.

"Minä lähden!" sanoi hän. "Ja huonosti käy sille, joka pidättäisi
minua hetkeäkään kauempaa! Ja yhtä huonosti käy jokaiselle,
joka vielä levittelee huhuja minusta! Mutta minä olen päättänyt
ryhtyä toimenpiteeseen, joka tulee hämmästyttämään teitä. Teidän
poliisimiesten olisi tiedettävä, mikä se on -- jotakin, mikä olisi
pitänyt tehdä jo aikaisemmin. Minä olen antanut Crewelle määräyksen
julkaista heti tänä aamuna ilmoituksen, jossa tarjotaan suuri palkkio
kenelle hyvänsä, joka voi antaa tietoja Guy Markenmoren murhaajasta,
jotta tämä saataisiin vangituksi ja syytteeseen asetetuksi; jos teillä
poliiseilla olisi ollut vähänkään järkeä, niin olisitte tehneet sen jo
aikoja sitten! Hyväinen aika, luuletteko te, ettei Markenmoressa ole
ihmisiä, jotka tietävät jotakin? Pyh, siellä ei ole ainoatakaan sielua,
joka ei ilmiantaisi omaa äitiään viiden punnan setelistä! Mutta minulle
eivät viiden punnan setelit tee kiusaa, sen sanon! Minä voisin ostaa
koko Markenmoren, jos haluaisin!"

"Hyvästi nyt, rouva Braxfield", sanoi poliisikomisario. Muistaen
samassa, että rouva Braxfield oli saapunut kaupunkiin vastoin tahtoaan,
hän lisäsi kohteliaasti: "Haluatteko ajaa kotiinne vaunuilla? Minä
tilaan ne heti."

"Kiitos, minä kyllä hankin itselleni vaunut ja myös maksan niistä",
sanoi rouva Braxfield purjehtiessaan ulos. "Minä en tarvitse mitään
suosionosoituksia!"

Poliisikomisario huokasi, kun rouva Braxfield oli mennyt.

"Luullakseni olemme vihdoinkin kuulleet puhtaan totuuden tuosta
automaattisesta pistoolista?" huomautti hän. "Olisihan Harry
Markenmorekin voinut sanoa sen meille!"

"Minä luulen, ettei hän tiennyt rouva Braxfieldin heittäneen sitä
menemään", vastasi Blick. Hän käveli huoneessa edestakaisin, ilmeisesti
levottomana ja tyytymättömänä; lopulta hän pysähtyi ikkunan eteen,
jääden katselemaan kadulle. "Tuolla on itse Harry Markenmore Chilfordin
seurassa", huudahti hän äkkiä. "Hän on varmaan hypähtänyt ratsun
selkään heti meistä puistossa erottuaan. He ovat juurikään kohdanneet
rouva Braxfieldin, ja hänen kielensä käy kuin rokkapata, kai!"

"Antakaa hänen olla!" sanoi poliisikomisario. "Hän kyllästyttää minua!"

"Häntä ja Harry Markenmorea ja pistoolia koskeva juttu ei tyydytä
minua", virkkoi Blick. "Loppujen lopuksi me emme tiedä muuta kuin
mitä rouva Braxfield on vakuuttanut, mutta herra Harry ei ole sanonut
vielä mitään. Jos herra Markenmore antoi hänelle pistoolin siitä
viattomasta syystä, josta hän puhui -- suojeluvälineeksi taloon -- niin
miksei herra Markenmore ilmoittanut sitä kursailematta, ilman moista
salaperäistä menettelyä ja malttiaan menettämättä kaupanpäällisiksi?
Kovin epätyydyttävää!"

"Hän suuttui kai sentähden, että rouva Braxfield on hänen anoppinsa
ja hänen olisi pitänyt kertoa vaimolleen meidän epäilyksistämme",
huomautti poliisikomisario. "Ei lainkaan hauska tilanne nuorelle
naiselle, joka on joutunut perheeseen poikkeuksellisissa olosuhteissa.
Enpä luule, että minustakaan olisi tuntunut hauskalta, jos olisin
ollut Harry Markenmoren asemassa, mennä sanomaan nuorelle vaimolleni:
'Kuuleppas, poliisit ovat napanneet kiinni äitisi epäluulonalaisena
veljeni murhaan!' Miltäs teistä tuntuisi? Näin minä selittäisin hänen
kiihtymyksensä."

Blick ei vastannut mitään. Hän tuijotti ulos ikkunasta vaiteliaana
vielä kotvasen. Äkkiä hän puhkesi puhumaan.

"Chilford poikkeaa tänne", sanoi hän. "Nuo kaksi ovat pitäneet hänelle
aika saarnan!"

Chilford astui samassa sisälle ja pudisti päätänsä ivallisen
nuhtelevasti huoneessaolijoille.

"Jopa jotakin -- jopa jotakin!" sanoi hän: "Jokseenkin mielivaltaista
toimintaa, vai mitä -- kun rouva Braxfield pistetään kiinni tuolla
tavoin, sittenkun häntä on ensin koetettu saada todistamaan itsensä
syylliseksi. Ai -- ai! Ette kai koettanekaan uskotella minulle,
kumpikaan teistä, pitävänne rouva Braxfieldia niin mielettömänä, että
hän murhaisi miehen, jonka sukulainen hänestä vastikään on tullut
avioliiton kautta -- vieläpä Markenmoren perheen jäsenen! Olen todella
hämmästynyt!"

"Kuulkaapas, Chilford!" keskeytti poliisikomisario korviensa
punastuessa hieman, "olkaa vain hämmästynyt! Rouva Braxfield saa
syyttää vain itseään, ja hänet on päästetty täältä vain armosta.
Kiittäköön hän onneaan, ettemme hae häntä tänne takaisin -- ja pistä
telkien taakse!"

Chilford suoristautui katsoen tiukasti poliisikomisarioon.

"Oho!" sanoi hän. "Niinkö? Vai niin, mainiota: jos te otatte asian
siltä kannalta, niin minulla ei ole enää mitään muuta sanottavaa, kun
että Crewe ja minä lyömme päämme yhteen perheen etujen ajamiseksi.
Me emme ole teihin poliiseihin lainkaan tyytyväisiä -- te ette ole
oikeilla jäljillä. Miksette tunnusta kerta kaikkiaan, että todellisena
syynä Guy Markenmoren murhaan oli raha -- raha tavalla tai toisella --
raha!"

Toistaen vielä kerran painavasti viimeisen sanansa hän käännähti ympäri
ja katosi huoneesta.



KOLMASKOLMATTA LUKU

Professorin teoria


Poliisikomisario katsahti Blickiin, kun Chilford oli poistunut: hänen
silmissään oli hieman kummastunut ja epäilevä ilme.

"Mitä ihmettä hän tarkoittaa tuolla kaikella?" huudahti hän.

"Että jotkut rahaseikat ovat aiheuttaneet murhan", sanoi Blick "Ja on
todellakin otettava huomioon nuo setelit, joiden arvo on kolmetuhatta
puntaa! Ei näytä olevan epäilystäkään, että setelit olivat Guy
Markenmoren taskussa, kun hän lähti Valtikasta, mutta niitä ei
todellakaan löydetty, kun tutkimme hänen vaatteensa. Missä ne ovat?
Murhaaja on ilmeisesti näpistänyt ne."

Poliisikomisario aprikoi hetkisen.

"Kummallinen on minun mielestäni", virkkoi hän vihdoin, "seuraava
seikka: jos murhaaja teki työnsä ryöstönhalusta, niin mistä johtuu,
ettei hän anastanut kaikkia muitakin Guy Markenmorella olleita
tavaroita? Löydettiinhän häneltä koko joukko arvoesineitä; arvokas
kultakello ja arvokkaat kellonperät ja muuta sellaista. Löydettyjen
tavaroiden joukossa oli myös kallisarvoinen jalokivisormus, eikö niin?"

"Kummallista on, että toinen sormus -- sen kaksoiskappale, jota rouva
Tretheroe kantaa -- oli poissa", sanoi Blick vihdoin. "Poissa --
verrattain arvoton kappale, vain muinaisesine, kun taas jalokivisormus,
sievoisen summan arvoinen, oli jätetty samaan sormeen! Mutta mitä
hyötyä on teoretisoimisesta? Tosiasiat pysyvät tosiasioina! Jollei
rouva Braxfieldin jutussa, niin sanoaksemme, ole mitään perää -- no,
silloin minulla ei ole vihiäkään oikeista jäljistä!"

"Chilford sanoi -- raha! -- raha! -- raha!" huomautti poliisikomisario.
"Olisipa hyvä, jos tietäisimme enemmän Guy Markenmoren raha-asioista!
Mutta rahasta puhuessamme en ihmettelisi, vaikka tuossa muori
Braxfieldin vihjauksessa olisikin perää. Minä tunnen jo maalaisväen
varsin hyvin! Hän puhui silkkaa totta -- heidän joukossaan on tuskin
ainoatakaan sielua, joka ei myisi omaa äitiään viiden punnan setelistä.
Hieman liioiteltua, tietysti, tämä! -- mutta pääpiirteissään se pitää
paikkansa."

Blick näytti epäilevältä ja hämmästyneeltä.

"Tarkoitatteko, että jos oletamme Markenmoressa todellakin olevan
sellaisia henkilöitä, jotka tietävät jotakin tästä jutusta, he ovat
pysyneet vaiti aina tähän asti?" kysyi hän. "En tarkoita sellaisia
henkilöitä, jotka saattaisivat tunnustuksen tai ilmiannon takia itse
joutua syytettyjen penkille, vaan henkilöitä, jotka voivat antaa
tietoja, mutta yksinkertaisesti eivät tahdo niitä antaa?"

"Se on hyvin luultavaa!" vastasi poliisikomisario vakuuttavasti
kokeneen tavoin. "Kyläläiset ovat pahimpia lavertelijoita ja
häväistysjuttujen keksijöitä auringon alla! Englannissa ei ole
ainoatakaan kylää, joka ei olisi oikea parjailulaitos -- täynnänsä
kateutta, vihaa, pahansuopaisuutta ja kaikkea mahdollista ilkeyttä!
Mutta -- älkää sentään erehtykö, hyvä ystävä! -- maalaiset voivat tästä
taipumuksestaan huolimatta olla harvapuheisempia kuin kukaan! Yhtä
vaikeata olisi saada koira luopumaan luusta kuin heidät paljastamaan
salaisuus, kun he eivät tahdo sitä paljastaa. Oh, voisinpa mainita
teille satoja esimerkkejä siitä oman kokemukseni perusteella! Muistan
eräänkin tapauksen, joka sattui täällä vasta joku aika sitten. Erästä
tilanhoitajaa oli ammuttu ja pahasti haavoitettu hänen mennessään
yöllä kotiinsa, mutta vielä emme ole saaneet selville, kuka teki häntä
vastaan hyökkäyksen ja yritti murhata hänet. En epäile kuitenkaan
vähääkään, että jokikinen mies ja nainen sillä paikkakunnalla
tietää, kuka hän oli -- he eivät vain tahdo sanoa, koska ovat kovin
tyytymättömiä senjohdosta, ettei uhri menettänyt henkeään. Siinä sitä
ollaan!"

"Mutta rouva Braxfieldin sanojen mukaan -- ja te näytte olevan yhtä
mieltä hänen kanssaan -- nämä ihmiset kertoisivat mitä hyvänsä viidestä
punnasta", sanoi Blick ivallisesti naurahtaen. "Miksette koettanut sitä
keinoa mainitsemassanne tapauksessa?"

"Voimme vielä koettaakin", vastasi poliisikomisario. "Uhri itse näyttää
olevan halukas painamaan koko asian villaisella, peläten pahoja
seurauksia -- mutta me voimme koettaa palkkiokeinoa. Tässä Markenmoren
jutussa taas rouva Braxfield aikoo käyttää rahaa -- pelkästä kiukusta,
luullakseni! -- enkä ihmettelisi lainkaan, vaikka se johtaisikin
jonkinlaisiin tuloksiin. Jos minä olisin teidän asemassanne, Blick,
niin pitäisin korvani auki seuraavien kahdenkymmenenneljän tunnin
kuluessa. En tiedä, kuinka paljon hän aikoo tarjota, mutta jos summa
on joltinenkin, niin maalaisissa herää kova rahanhimo -- minä tunnen
heidät!"

Blick nousi nojatuolista, jossa hän oli istunut Chilfordin äkillisestä
lähdöstä saakka, jalat ojennettuina ja kädet taskuissa, silmäillen
eteensä neuvottomana ja hieman alakuloisena.

"Sittenpä minun pitäisi palata jälleen", murahti hän. "Hiisi vieköön,
enpä vieläkään oikein tiedä, emmekö päästäneet rouva Braxfieldia
käsistämme aivan liian helpolla!"

"Hän ei karkaa", virkkoi poliisikomisario nyökäten merkitsevästi. "Ja
jos kaikki on pelkkää silmänlumetta --"

Hän keskeytti puheensa, sillä poliisi astui huoneeseen ja pani pöydälle
käyntikortin.

"Tämä herrasmies odottaa ulkopuolella, sir", sanoi poliisi.

Poliisikomisario katsahti korttiin, säpsähti ja kääntyi Blickiin.

"Sir Thomas Hodges-Wilkins!" mutisi hän epäselvästi. "Se suuri
tiedemies -- sama cambridgelainen professori, josta Spindler
kertoi meille. Mitähän ihmettä hän mahtaa tahtoa? Ohjatkaa hänet
sisälle, Jarvis", jatkoi hän. "Siirtäkää tuohon tuoli." Hän katseli
kummastuneena etsivään. "Uusi aste!" mutisi hän. "Mitäs tuumitte?"

Blick ei vastannut mitään. Hän katseli tarkasti ovella, josta äkkiä
ilmaantui mies, joka ei ollut lainkaan sellainen kuin Blick oli
mielessään kuvitellut. Sensijaan, että kuuluisa kemian professori
olisi ollut vanha, vakava, kaljupäinen ja parrakas, käyttänyt
silmälaseja ja ollut puettu miten kuten, hän olikin hieno, vilkas,
miltei sotilaallisen näköinen, huolellistakin huolellisemmin
vaatetettu, käytti monokkelia silmälasien asemesta, kasvot räiskyvän
iloiset ja huulilla hymy, jota hän tuhlaili runsaasti molemmille
huoneessaolijoille sisäänastuessaan ja istuutuessaan poliisikomisarion
virkapöydän ääreen; sen kulmalle hän laski pari kolme sanomalehteä,
joissa oli paksuja, sinikynällä tehtyjä alleviivauksia siellä täällä.

-- "Hyvää huomenta -- hyvää huomenta!" huudahti hän. "En tiedä,
arvaatteko ammattini nimestäni -- tai tiedättekö siitäkään mitään?
Mutta olen lukenut sanomalehdissä esitetyt selostukset Markenmoren
jutusta, ja eilisiltana minusta rupesi tuntumaan siltä, että minun
täytyy matkustaa tänne ja kertoa teille jotakin. Ensiksikin,
päästäksemme selville asioista, onko täällä käynyt muuan nuori mies,
nimeltä Spindler, apteekkiapulainen Farshamista?"

"Kyllä!" vastasi poliisikomisario.

"Kertoiko hän teille mitään sellaista, minkä yhteydessä esiintyi
minunkin nimeni? Jos niin on laita, niin mitä hän kertoi?"

"Hän kertoi meille -- tämä on etsiväkersantti Blick, joka oli kanssani,
kun Spindler pistäytyi täällä -- että muuan hänen keksintönsä, joka
koski joidenkin väriaineiden valmistusta ja jonka hän oli lupautunut
myymään Guy Markenmorelle, oli Markenmoren toimesta jätetty teidän
tarkastettavaksenne, jotta te asiantuntijana lausuisitte siitä
mielipiteenne."

"Aivan niin! Se jätettiin minulle. Minä annoin lausuntoni
Markenmorelle. Mutta -- miten kehittyivät asiat senjälkeen?"

"Seuraavasti", vastasi poliisikomisario. "Kun Markenmore murhattiin,
oli hänellä mukanaan kolmetuhatta puntaa seteleissä, jotka hänen piti
kai jättää Spindlerille juuri sinä aamuna maksuksi keksinnöstä."

"Aikoiko Spindler myydä salaisuutensa kolmestatuhannesta punnasta?"

"Aikoi -- niin hän kertoi meille."

Kemian professori kiersi monokkeliaan syvemmälle silmäänsä ja loi
omituisen, terävän katseen molempiin miehiin.

"Uskotteko te kumpikin -- oletteko rakennelleet sellaisia teorioita,
että Markenmore olisi murhattu kolmentuhannen punnan takia?" kysyi hän
kujeellisesti. "Se näyttää tosiaankin hyvin ilmeiseltä!"

"Sellainen teoria on tehty", vastasi poliisikomisario. "Se summa oli
hänellä kello kolme tiistaiaamuna, mutta se oli poissa, kun hänen
ruumiinsa löydettiin vain muutamia tunteja myöhemmin!"

"Vai niin!" sanoi professori naurahtaen lyhyesti. "Ja jotakin muuta
katosi kai samalla! Kuulkaas nyt! -- minä en ole poliisimies, mutta
minulla on hieman älyä. Minä sanon teille, minkätähden Guy Markenmore
murhattiin. Ja lyön veikkaa appelsiinista, että olen ehdottomasti
oikeassa kaikissa suhteissa. Guy Markenmore murhattiin Spindlerin
keksintöluonnoksen takia! Varsin varmasti!"

Professori nauroi jälleen ja läjäytti hienoon hansikkaaseen pistetyllä
kädellään vieressään olevaan pöytään. Kuuntelijat katsoivat ensin
häneen ja sitten toisiinsa. Tällä kertaa aloitti Blick puhelun.

"Tarkoitatteko, sir Thomas", kysyi hän, "että keksintö oli hyvin
arvokas -- arvokkaampi kuin nuo kolmetuhatta puntaa?"

"Sanokaa minua professoriksi", virkkoi kuuluisa tiedemies. "Se
säästää aikaa -- kyllä, juuri sitä tarkoitan! Kolmetuhatta
puntaa! Jos salaisuus olisi ollut minun, en olisi myynyt sitä
kolmestakymmenestätuhannestakaan punnasta! Se Spindler-velikulta
on aasi -- tai vallan tietämätön myyntihinnoista; jos hän olisi
käyttänyt sen omaksi hyödykseen, niin hän olisi ansainnut sillä
huikean omaisuuden, tavalla tai toisella. Olettekohan te perehtyneet
lainkaan tähän aniliiniväri-kysymykseen? Tietänette sentään, jos luette
sanomalehtiä, että se on mitä tärkein kysymys Englannin kaupalle. No
niin, tämä farshamilainen nuori mies -- taitava poika, epäilemättä!
-- on tehnyt tällä alalla aivan uuden keksinnön! On tarpeetonta
syventyä yksityiskohtiin, mutta tiedän tästä keksinnöstä siksi paljon,
että omasta puolestani olen ehdottoman varma siitä, että Markenmoren
murhasi joku, joka tiesi hänellä olleen tuon keksintöluonnoksen ja
joka oli päättänyt anastaa sen itselleen hinnalla millä hyvänsä. Häntä
seurattiin nähtävästi tänne, pidettiin silmällä ja hänen kimppuunsa
käytiin yksinäisellä paikalla, kuten olen lukenut sanomalehdistä."

"Tämä edellyttää, että Lontoossa joku tiesi, millä asioilla hän
liikkui", sanoi Blick.

"Joku -- Lontoossa tai missä hyvänsä -- on aivan varmasti tietänyt
siitä", myönsi professori. "Minä olen sitä mielipidettä, että
Markenmore kertoi toisille -- pörssimiehille, kenties, siitä -- ja hän
on saattanut näyttää heille minun asiantuntijana antamani lausunnon.
Nyt minä kerron teille omasta osuudestani tähän kauppaan. Minä olen,
kuten ehkä tiedätte, saavuttanut kemistinä mainetta kautta Euroopan.
No niin, Markenmore kirjoitti minulle, lähettäen samalla Spindlerin
keksinnön ja sievoisen palkkion, ja pyysi minua ilmoittamaan hänelle,
mitä minä ajattelin keksinnöstä. Minä huomasin heti sen suunnattoman
arvon, ilmoitin mielipiteeni ja palautin keksinnön kirjeen mukana
Markenmorelle. Pelkäsin kovasti, että se voitaisiin varastaa, ja
ryhdyin senvuoksi aivan poikkeuksellisiin varokeinoihin lähettäessäni
paperit (joita yksikään elävä sielu minua itseäni lukuunottamatta ei
ollut nähnyt sinä aikana, kun ne olivat minun hallussani) hänelle;
sensijaan että olisin pannut ne postiin, annoin ne, tarkasti
sinetöityinä, eräälle luotetulle apulaiselleni -- hän työskentelee
laboratoriossani -- joka oli juuri silloin lähdössä Lontooseen lomaansa
viettämään, niin että ne olisi voitu jättää Markenmorelle itselleen
henkilökohtaisesti hänen toimistoonsa Folgrave Courtin varrella.
Tiedän, että ne jätettiin hänen käsiinsä. Apulainen, josta olen
tässä puhunut, vaikkei tiennytkään tarkemmin, mitä paketti sisälsi,
tiesi kuitenkin, että sen sisältö oli tuiki tärkeä ja tietysti myös
rahallisesti arvokas, ja hän huolehti omantunnontarkasti siitä, että
jättäisi paketin persoonallisesti Markenmorelle. Ja kun Markenmore
saapui tänne sinä iltana, niin nuo paperit olivat varmaan hänen
mukanaan -- itse keksintö ja minun lausuntoni siitä. Sanon teille
vieläkin kerran uskovani varmasti, että hän ilmaisi salaisuuden
jollekin, että tämä joku seurasi häntä, piti häntä silmällä ja murhasi
hänet! Spindlerin keksintö on koko jutun alkuaiheena!"

Vähän aikaa vallitsi hiljaisuus, jonka kestäessä kolme miestä katseli
toisiinsa. Professori keskeytti sen vihdoin, tehden kursailemattoman
kysymyksen.

"Ettekö ole vielä saaneet mitään selville?"

"Emme mitään!" vastasi Blick.

"Nyt siirrymme taaksepäin", sanoi professori. "Lontooseen! Teemme
selkoa eräistä Markenmoren viimeisistä puuhista siellä. Kun eilen
matkustin tänne Cambridgestä Lontoon kautta, poikkesin Lontoossa
Markenmoren toimistoon Folgrave Courtin varrelle tiedustellakseni
muutamia asioita. Markenmoren konttoripäällikkö antoi minulle eräitä
tietoja. Hän muisti minun apulaiseni Carterin käynnin. Hän itse näki
Carterin jättävän Markenmorelle minun sinetöidyn kirjeeni; hän näki
Markenmoren antavan siitä Carterille kuitin, jonka Carter lähetti
edelleen postissa minulle. Se on täällä taskussani. Konttoripäällikkö
sanoi, että hän näki Markenmoren heti Carterin mentyä rikkovan kirjeeni
sinetit, vetävän esille kaksi paperia ja lukevan ne. Kun Markenmore
oli lopettanut lukunsa, meni hän puhelinkaappiin, joka sijaitsee
heidän eteishallissaan, ja luultavasti soitti jollekin. Puolen tunnin
kuluttua saapui muuan mies, jota konttoripäällikkö ei tuntenut
ennestään; hän sanoo olevansa varma, ettei se mies ollut käynyt heidän
toimistossaan koskaan aikaisemmin, mutta hän muistaa hänet hyvin --
ulkomaalainen ulkonäöltään -- ja voi antaa teille tarkan kuvauksen
hänestä. Konttoripäällikkö näki sitten Markenmoren ottavan esille minun
sinetöidyn kirjeeni -- avatun, tietysti, tarkoitan -- ja näyttävän
vieraalle miehelle niitä kahta paperia, jotka olivat sen sisällä.
Muutamien minuuttien kuluttua he lähtivät yhdessä ulos. Kuka on tämä
mies? Teidän on saatava hänet käsiinne."

Poliisikomisario katsoi Blickiin.

"Tämä", sanoi hän, "tämä pakottanee teidät jatkamaan tutkimuksianne
toisella taholla".

Mutta Blick katsoi professoriin.

"Millaisen kuvauksen -- siitä vieraasta -- antoi Markenmoren
konttoristi teille?" kysyi hän.

"Synkkä, tummaverinen, keskikokoinen, keski-ikäinen mies -- erittäin
hyvin puettu", vastasi professori viipymättä. "Sellainen mies", sanoi
hän, "joita nähdään paljon rahamiespiireissä. Eräänlainen ulkomainen
juutalaistyyppi -- konttoripäällikön mielestä."

"Jos sellainen mies olisi tullut näille seuduille, niin hänet olisi
varmaan nähty", sanoi Blick. "Minä otin tarkan selon siitä, keitä
vieraita liikkui niihin aikoihin kaikilla lähiseudun rautatieasemilla
--"

"On muitakin kulkuvälineitä kuin rautatiet", huomautti professori.
"Mutta eräs asia on joka tapauksessa varma -- Markenmore näytti
keksintöpaperia ja minun siitä antamaani lausuntoa sille miehelle!"

Blick käveli hetkisen ympäri huonetta, mieliasennossaan -- pää
painuksissa ja kädet taskuissa. Lopulta hän kääntyi poliisikomisarion
puoleen.

"Hyvä, minä aion palata takaisin Markenmoreen", sanoi hän. "Siellä on
tutkittava eräitä asioita, siellä. Myöhemmin --"

"Meidän on puhuttava enemmän", vastasi poliisikomisario. "Kuten
sanoitte -- myöhemmin."

Professori nousi ja otti hattunsa ja kävelykeppinsä.

"Minä aion jäädä tänne Mitreen pariksi päiväksi", sanoi hän. "Jos
siis tarvitsette minua, niin tiedätte, missä minä olen tavattavissa.
Mutta kun kerta olen täällä, niin haluaisin mielelläni nähdä tämän
salaisuuden tapahtumapaikan, ja jos te aiotte mennä sinne, kersantti,
niin minä tulen mukaanne, jos sallitte."

"Varsin mielelläni, sir", vastasi Blick.

Hän ja professori astuivat ulos, kävelivät Selcasterin katujen
poikki pitkälle, suoralle maantielle, joka kulki Markenmoreen päin.
Heidän taivaltaessaan valtatietä pitkin Blick kertoi professorille
yksityiskohtaisesti kaikista toimenpiteistään, kuolleen löytämisestä
aina rouva Braxfieldin kanssa sattuneeseen välikohtaukseen saakka.

"Koituuko palkkion tarjoamisesta mitään hyvää, sitä en tiedä", sanoi
hän lopuksi. "Jos joku olisi nähnyt sellaisen vieraan, mikä teidän
mielestänne on mahdollista, niin minä olisin varmaan kuullut siitä jo
aikaisemmin."

"Ah, teidän on palattava entisiä jälkiänne -- teidän on palattava
entisiä jälkiänne!" sanoi professori. "Keksintö on koko jutun takana,
siitä olen vakuutettu. Kaikki teoriat ovat vääriä, toistaiseksi!
-- kysymys ei ole rahasta -- ei ainakaan puhtaasta rahasta.
Kysymys on Spindlerin keksinnöstä -- ja sen tarjoamista suurista
mahdollisuuksista. Mutta kuinka paljon rouva Braxfield lupaa maksaa
tiedonannoista?"

"En tiedä -- hän ei sanonut", vastasi Blick. "Mutta pian saamme sen
tietää. Katsokaas!"

Ilmoitustenkiinnittäjän rattaat, joita ajoi kauttaaltaan valkoisiin
liinavaatteisiin puettu mies, sivuuttivat heidät kiitäen nopeasti
kylään päin.

"Hänen asianajajansa mainitsi, että hanke on toteutettava heti", jatkoi
Blick. "Asianajaja ei nähtävästi ole hukannut hetkeäkään -- tuo mies on
menossa kiinnittämään ilmoituslappuja."

"Tulokset supistunevat vähiin, pelkään!" sanoi professori. "Minun
mielipiteeni on, että koko juttu on sommiteltu alunperin liian
huolellisesti. Täällä ei saada selville mitään."

"Eihän sitä tiedä", vastasi Blick. "Kaikesta on apua."

He saapuivat kylän alkupäähän. Ilmoitustenkiinnittäjä oli ryhtynyt
uutteraan puuhaan heti ensimmäisen sopivan seinän kohdalle päästyään --
ympärillään joukko töllisteleviä naisia ja lapsia.

Blick ja professori pysähtyivät, kun ilmoitus, suuri neliskulmainen
lehti, jolla oli isoa, mustaa kirjoitusta, oli liisteröity seinälle,
kosteana ja kiiltävänä. Professori korjasi monokkeliaan ja luki ääneen:

    SADAN PUNNAN PALKINTO.

    Koska Guy Markenmore, esquire, joka oli matkalla
    Markenmoren kartanosta, lähellä Selcasteria, löydettiin
    kuoliaaksi ammuttuna ylängöltä läheltä Markenmoren
    notkelmaa, tiistaiaamuna viime huhtikuun 24 päivänä,
    ja luullaan hänen tulleen murhatuksi, huomatkaa, että
    yllämainittu summa, sata puntaa, maksetaan kenelle
    hyvänsä, ken antaa tietoja, joiden avulla murhaaja
    voidaan vangita ja asettaa syytteeseen. Näitä tietoja
    ottaa vastaan poliisi tai suoraan

                                _Gilbert Crewe_,
                              asianajaja, Selcaster.

"Hm!" hymähti professori astuen syrjään ja hymyillen hieman
ivallisesti. "Teidän rouva -- mikä hänen nimensä olikaan? --
Braxfieldinne ei ole ainakaan anteliaisuudella pilattu! Kunpa hän olisi
luvannut edes viisisataa -- vai mitä arvelette?"

"Rouva Braxfield", sanoi Blick katsahtaen ihmisiin, jotka innokkaina
tavailivat seinäilmoituksen sisältöä, "huomautti pilkallisesti
poliisikomisariolle ja minulle, ettei Markenmoressa ole ainoatakaan
miestä tai naista, joka ei ilmiantaisi omaa äitiänsä viiden punnan
setelistä! Mutta niitä on kaksikymmentä sadassa punnassa, joten --"

"Kaksikymmenkertainen kiusaus!" nauroi professori. "Oivallista
aritmetiikkaa, tosiaankin! Mutta, ystäväiseni, enpä luule tuosta
olevan suurtakaan hyötyä. Merkillisyytensä vuoksi haluaisin kuitenkin
saada kappaleen tuota ilmoitusta. Luuletteko, että arvoisa liima- ja
pensselimestarimme suostuisi antamaan meille yhden sellaisen?"

"Luulenpa, ettei mikään olisi hänestä mieluisampaa", sanoi Blick.
"Varsinkin jos annatte hänelle rahaa oluttuopilliseen -- ilmoitusten
kiinnittämistä pidetään kai janottavana työnä."

Professori naurahti taas, lähestyi ilmoitustenkiinnittäjää, otti pari
ilmoitusta ja ojensi miehelle puolen kruunun lantin.

"Te kai aiotte kiinnittää näitä kaikkialle tälle paikkakunnalle?" kysyi
hän ojentaessaan toisen ilmoituksen Blickille ja taittaessaan toisen
kokoon, pistääkseen sen taskuunsa. "Aiotte herättää suurta huomiota,
vai mitä?"

"Jotakin sentapaista, sir", vastasi ilmoitustenkiinnittäjä. "Sellaiset
ohjeet minulle annettiin. Rattaillani on kaksisataa kappaletta
näitä seinäilmoituksia, ja ne asetetaan julkisille paikoille ennen
päivällisaikaa, kaikkialle tähän kylään. Ja", lisäsi hän silmää
iskien, "kylläpä niistä varmaan koituu suurtakin hyötyä -- minun
mielestäni."

"Ei mitään hyötyä, niinkö arvelette?" kysäisi professori. "Miksei?"

"Koska tämä juttu on liian synkeään salaperäisyyteen verhoutunut",
sanoi ilmoitustenkiinnittäjä. "Synkeään, synkeään, synkeään -- hyvät
herrat! Mustien voimien tihutyö? -- eikä sitä voida selvittää käden
käänteessä. Mutta ammatti on ammattia, ja minun on harjoitettava
omaani, jona tällä kertaa on kaikkien kiihdyttäminen sekä rahanhimon ja
ahneudentunteiden herättäminen!"

"Humoristi!" huomautti professori, kun ilmoitustenkiinnittäjä oli
huristanut pois. Hän käveli kylään Blickin rinnalla silmäillen
ympärilleen tutkivasti. Äkkiä hänen katseensa osui Valtikkaan. "Kas!"
huudahti hän. "Tuossa on siis se majatalo, missä yöllinen kohtaus
tapahtui? Haluaisinpa katsastaa sitä sisältä -- voitaisiinkohan meille
tarjota siellä hieman aamiaista?"

"Minä asustan siellä", vastasi Blick. "Se on päämajani. Ja minulla on
siellä erikoinen arkihuone. Jos suvaitsette tuottaa minulle kunnian
käynnillänne, sir, niin minä tilaan haukattavaa milloin vain haluatte
-- siellä on hyvät varastot."

Professori suostui ehdotukseen ilomielin, ja seuraavien parin tunnin
ajan hän ja Blick, ruokapöydän ja valkean ääressä, keskustelivat
Markenmoren kysymyksen kaikista eri puolista. Kello kolme iltapäivällä
he lähtivät tutkimaan murhenäytelmän tapahtumapaikkaa, Markenmoren
notkelma lopullisena päämääränään. Mutta kun he astelivat tietä pitkin,
huomasi Blick äkkiä Daffy Halliwellin, juuri Dower-talon pikku portilla
-- ja lisäksi hän havaitsi, että Daffy viittasi hänelle rauhallisesti,
ilmaisten siten haluavansa puhua hänen kanssaan.



NELJÄSKOLMATTA LUKU

Mies, joka kykeni arvaamaan


Antaessaan merkkinsä Blickille Daffy peräytyi pari askelta
pensaikkoon, ja hänen silmissään oli ilme, joka kehoitti noudattamaan
vaiteliaisuutta ja varovaisuutta. Blick vuorostaan viittasi kumppaniaan
seuraamaan itseään ja kuiskaili tälle, kun he poikkesivat maantieltä ja
astuivat sivuportista sisälle.

"Tämä on eräs niistä naisista, joista kerroin teille", sanoi hän.
"Rouva Tretheroen kamarineito -- Daphne Halliwell, sen tytön, Myra
Halliwellin, sisar, joka oli naimisissa Guy Markenmoren kanssa. Hän
on niinmuodoin uuden paroonin täti -- ja salaperäisempi kuin kukaan.
Tulkaa mukaan -- minä uskottelen hänelle, että te olette minun
apulaiseni."

"Oivallista!" sanoi professori. "Seikkailu! Kaikin mokomin, hyvä
ystäväni! Näyttää siltä kuin ladyllä olisi jotakin ilmoitettavaa."

"Eipä ihme, jos olisikin!" vastasi Blick. "Kuten sanoin -- hän on
salaperäinen."

Daffy oli vetäytynyt kauemmas laakeri- ja orapihlajapensaiden lomitse
kulkevalle polulle; hän odotteli nyt heitä, ja kun he lähestyivät,
silmäsi hän tarkasti professoria ja varsinkin tämän muodikkaita
pukimia. Hän loi kysyvän katseen Blickiin.

"Kaikki hyvin!" kuiskasi Blick. "Ammattitoverini. Mistä on kysymys?"

"Haluaisin puhua teille", sanoi Daffy. Hän vilkuili ympärilleen ja
huomasi kapeamman polun, joka poikkesi aivan läheltä. "Tulkaa tänne",
jatkoi hän. "Tuolla vähän kauempana on huvimaja, jota ei koskaan
käytetä -- siellä saamme olla rauhassa."

Miehet seurasivat muhkeavartaloista Daffya sokkeloisten pensaikkojen
halki, kunnes he saapuivat vaatimattomalle lehtimajalle, joka sijaitsi
korkeiden puiden keskellä. Astuttuaan sisälle, rappeutuneeseen ja
ummehtuneeseen huoneeseen, Daffy kääntyi ja kohtasi Blickin kasvot,
luoden samalla syrjäkatseen professoriin.

"Tahdoin puhua teille, herra Blick", sanoi Daffy hiljaisella äänellä.
"Odotin teitä siellä portilla jo vähän aikaa arvellen, että kenties
näkisin teidän lähtevän Valtikasta. Emäntäni on mennyt Selcasteriin,
joten minua ei kaivata, ja kun tänne varmaankaan ei tule ketään, niin
voimme jokseenkin huoleti keskustella hieman. Kuulkaas! Onhan luvattu
palkkio, vai mitä?"

"Sata puntaa", myönsi Blick silmäillen häntä tiukasti.

Daffy virnisti.

"Vai niin!" sanoi hän. "Se on mitätön summa, enkä minä halua sitä. Enkä
tiedäkään mitään, mikä oikeuttaisi minut saamaan sen. Mutta -- jäähän
tämä kaikki meidän keskemme, mitä?"

"Ehdottomasti!" selitti Blick. "Muusta ei voi olla puhettakaan.
Kertokaa meille, mitä vain tahdotte ja voitte."

"Nähkääs, minä tunnen erään henkilön, joka arvaamalla on kai päässyt
aika lähelle totuutta Guy Markenmoresta", vastasi Daffy. "Ja hän on
mies, jolle sata puntaa olisi kipeään tarpeeseen, sillä hän aikoo
muuttaa pois maasta."

"Minkä miehen?" kysyi Blick.

Daffy alensi ääntään.

"Jim Roperin!" kuiskasi hän. "Oletteko kuullut hänestä?"

"Kyllä", vastasi Blick. Hän tuumi jo itsekseen missä määrin siihen,
mitä nyt saataisiin kuulla voi luottaa; sikäli kuin hän oli saattanut
tehdä johtopaatoksia Daffyn luonteesta, tuntui tämä olevan niitä
naisia, jotka eivät ilmoita mitään, mistä heille itselleen ei ole
hyötyä. Mutta jotkut vielä käsittämättömät vaikuttimet saattoivat
kiihoittaa hänet toimimaan Jim Roperin hyväksi. "Kyllä", toisti Blick.
"Olen kuullut Jim Roperista. Hän on se mies, joka aikoi mennä naimisiin
teidän sisarenne Myran kanssa, eikö niin -- sisarenne, joka karkasi ja
meni naimisiin Guy Markenmoren kanssa?"

"Juuri hän", myönsi Daffy. "Ja sentähden, että hänen piti juuri mennä
naimisiin Myran kanssa, joka hylkäsi hänet ja poistui Guy Markenmoren
seurassa, ei Roper ole puhunutkaan mitään. Mutta sata puntaa saanee
hänet puhumaan."

"Mitä te oikeastaan tarkoitatte sanomalla: sentähden?" kysyi Blick. "Ja
mistä hän ei ole puhunut?"

"Nähkääs", vastasi Daffy katsahtaen samalla kertaa molempiin miehiin,
"asianlaita on seuraava -- Roper on ja on aina ollut sellainen
mies, jota sanottaisiin juroksi. Niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan
unohda eivätkä anna anteeksi. Hän oli aina aikonut mennä naimisiin
Myran kanssa ja Myra oli puolestaan antanut hänelle suostumuksensa.
Itse asiassa heidät piti juuri kuulutettaman, kun Myra karkasi
äkkiarvaamatta Guyn kanssa. Eikä todellakaan kukaan -- en edes minä,
hänen oma sisarensa -- saanut tietää, mitä hänestä oli tullut,
ennenkuin vasta äsken, jolloin tämän jutun yhteydessä kävi ilmi,
että he olivat menneet naimisiin. Hänen karkaamisensa jälkeisinä
aikoina kävi Roper ensialuksi monta kertaa etsimässä häntä Lontoossa.
Milloinkaan hän ei nähnyt Myrasta vilahdustakaan, kaiketi, mutta aina
hän vannoi, että Guy Markenmore oli viekoitellut tytön karkaamaan.
Vannoipa hän vielä muutakin -- nimittäin, että jos hän sattuisi
kohtaamaan Guy Markenmoren, niin hän tappaisi hänet, vaikka hänet siitä
hirtettäisiin heti paikalla. Hän tarkoitti täyttä totta! Näin hän puhui
minulle viimeksi vähän ennen kun matkustin Intiaan rouva Tretheroen
mukana, ja samaa kuulin hänen sanovan aivan ensiksi; kun palasin tänne
takaisin seitsemän vuotta myöhemmin."

"Hautoiko hän vieläkin sitä mielessään -- seitsemän vuoden päästä?"
kysäisi Blick.

"Hän olisi kai toteuttanut aikeensa seitsemäntoista vuodenkin kuluttua,
jos olisi vain kohdannut Guy Markenmoren", vastasi Daffy. "Hän on niitä
miehiä! Huomasin, että yhtämittainen ajattelu oli heikontanut hänen
terveyttään. Vain se asia oli aina hänen mielessään. No niin, vasta
pari viikkoa sitten kohtasin hänet eräänä päivänä täälläpäin ja satuin
mainitsemaan hänelle, että vanha sir Anthony eli viimeisiä päiviään ja
että Guy palaisi varmaan takaisin ja ottaisi isännän ohjat käsiinsä,
jolloin hän katseli karsaasti ja sanoi, että jos Guy palaisi takaisin,
ei hän herrastelisi kauankaan, vaan saisi veitsen kylkeensä! Ja sanonpa
teille, koska sivullisia ei tarvitse pelätä, että kuultuani Guyn
murhasta uskoin ensin varmasti, että Roper oli kohdannut hänet sinä
aamuna ja surmannut hänet -- uskoin todellakin!"

"Ettekö sitten usko enää?" kysäisi Blick.

"En!" vakuutti Daffy. "Mutta luulen, että Roperilla on varmoja
aavistuksia siitä, kuka hänet murhasi. Itse asiassa enemmän kuin vain
aavisteluja -- ehkä hän tietää. Ja sanon teille, että kenties hän
suostuu kertomaan teille sadasta punnasta, sillä kun hän on nyt saanut
tietää, että Myra on kuollut, hän haluaa lähteä täältä ja matkustaa
ulkomaille."

"Kuinka olette tullut ajatelleeksi, että Roper tietää jotakin?"
tiedusti Blick. "Sanokaa meille suoraan, no! Onko hän puhunut teille
jotakin?"

"Kyllä!" vastasi Daffy. "Kohtasin hänet pari päivää sitten, kun hän
oli tullut kylään puotiostoksilleen. Me jouduimme puheisiin samalla
portilla, missä te kohtasitte minut äsken, ja tietysti pakisimme vain
murhasta. Minä kysyin häneltä suoraan, oliko hän sekaantunut siihen
jollakin tavoin. Hän vastasi kieltävästi; ikävä kyllä, hän ei ollut! Ja
sitten hän puhui vielä muutakin. 'Voisin kertoa siitä jotakin', sanoi
hän, 'mutta en kuitenkaan kerro, sillä teko on nyt tehty. Minä en tahdo
auttaa poliiseja', jatkoi hän. 'Tehkööt he työnsä'. Siinä kaikki --
sitten hän poistui."

"Selittämättä teille mitään muuta?" kysyi Blick.

"Hän ei sanonut mitään muuta", vastasi Daffy. "Mutta minä olen varma
siitä, että hän tietää jotakin. Mutta jos aiotte tutkia häntä, niin
älkää Jumalan nimessä ilmaisko hänelle, mitä olen puhunut teille
asiasta!"

"Siihen voin suostua helposti, jos annatte minulle vielä erään
selityksen", sanoi Blick rohkaisevasti. "Lausuiko Roper uhkauksia Guy
Markenmorea vastaan kenenkään muun kuullen? -- ennenvanhaan, tarkoitan?"

"Kyllä, varmasti hän lausui, ennenvanhaan -- ennenkuin minä matkustin
Intiaan!" vakuutti Daffy. "Olen kuullut hänen puhuneen hirveitä asioita
Valtikassa. Luulenpa, että kylässä on monia, jotka ovat kuulleet hänen
uhkauksensa."

Blickin mieleen johtui ensimmäinen keskustelu, jota hän oli kuunnellut
Valtikassa, sekä eräiden kyläläisten huomautukset niistä vihamielisistä
tunteista, jotka kannustivat useita lähiseutulaisia Guy Markenmorea
vastaan.

"Hyvä", sanoi Blick. "Teidän nimeänne ei mainita. Olen kuullut jo
ennenkin yhtä ja toista Roperin uhkailuista ja tunteista. Mutta missä
asuu Roper?"

"Ihan yksikseen, keskellä metsää sijaitsevassa majassa harjanteen
toisella puolen, Markenmoren notkelman takana", vastasi Daffy. "Hän
elää omia olojaan -- kylään hän saapuu vain kerran viikossa ostamaan
mitä kulloinkin tarvitsee."

"Millainen mies hän on?" kysyi Blick.

"Ennenkuin Myra karkasi, oli hän hauskempi poika kuin kukaan näillä
main", vastasi Daffy. "Mutta tuo tapaus myrkytti hänen elämänsä. Hän on
tumma, synkkä, tyyni mies, nyt -- harvapuheinen eikä hymyile koskaan.
En tiedä, saatteko häneltä tietää mitään, mutta olen aivan varma, että
hän sekä tietää että on arvannut jotakin."

"Oletteko omasta puolestanne aivan varma siitä, että Roper itse on
syytön?" kysäisi Blick katsellen tutkivasti kamarineitoa.

Daffy Halliwell silmäsi molempiin miehiin ja päästi omituisen
naurahduksen.

"Kyllä!" huudahti hän. "Olen varma siitä!"

"Miksi sitten?" kysyi professori sekaantuen vasta nyt keskusteluun.
"Kuinka voitte olla varma?"

Daffy loi tutkivan katseen toiseen kysyjään. Tarkasteltuaan häntä
huolellisesti kokonaisen minuutin hän alkoi puhua.

"Te näytte ymmärtävän -- kuka lienettekin", sanoi hän äkkiä. "Mutta
että te olisitte poliisimies -- etsivä tai muu -- sitä en usko! Olen
varma siitä, ettei Jim Roper tappanut Guy Markenmorea, sillä jos hän
olisi sen tehnyt, niin hän olisi heti kuuluttanut maailmalle, että nyt
hän on kostanut! Hän ei olisi välittänyt rahtuakaan, vaikka hänet olisi
hirtetty seuraavana päivänä!"

Blick tiedusteli vielä Daffylta lähemmin Roperin asuinpaikasta,
minkä jälkeen hän poistui kumppaneineen. Professori asteli eteenpäin
vaiteliaana kotvasen.

"Tuo nainen on tarkka ihmistuntija!" huomautti hän vihdoin. "Hänestä
olisi teidän ammattialallanne suurta hyötyä, Blick! Olen varma siitä,
että hänen äskeiset sanansa pitävät täydelleen paikkansa. Sellainen
mies kuin hänen kuvailemansa, joka on elättänyt kostonhimoaan kaikki
nämä vuodet, ei välittäisi paljoakaan, kuka saa tietää, että hän on
tyydyttänyt sen vihdoinkin. Hän, ymmärrättehän, olisi saavuttanut
päämääränsä! Millään muulla ei olisi väliä."

"Entäs itsesäilytysvaisto?" virkkoi Blick.

"Luulenpa, ettei hän piittaisi siitäkään mitään!" vastasi professori
miettivästi. "Ei -- tuon naisen käsitys on oikea. Meidän on kai
pidettävä syyttömänä Roper-veikkosta. Lisäksi mies, jolle on tehty
suurta vääryyttä. Olen utelias näkemään hänet."

"Luullakseni tapaamme hänet pian", sanoi Blick. "Hän asuu jossakin
täällä metsissä."

Blick johdatti kumppaninsa notkotietä pitkin, Puistikon ja Woodlandin
huvilan ohitse, Markenmoren notkelman ylitse kohoavan vuoren huipulle.
Notkelman toisella puolen ei Blick ollut koskaan käynyt; hän tunsi
hämmästystä nähdessään täällä tienoita, joiden jylhyys ja erilaisuus
muodostivat räikeän vastakohdan sille viehättävälle ja kuvankauniille
seudulle, jonka hän ja hänen kumppaninsa olivat vastikään jättäneet
taakseen. Täällä, ylänteiden pohjoispuolella, rikkoivat rinteitä syvät,
kolkonnäköiset laaksot ja rotkot; vuorenseinämistä ulkoni valtavia
kielekkeitä; vanhoja, synkkiä, nähtävästi läpipääsemättömiä metsiä oli
joka taholla; nämä kaksi miestä, jotka katselivat kummastuneina heitä
ympäröivää, luonteeltaan melkein villiä maisemaa, huomasivat, ettei
silmänkantamiin näkynyt ainoatakaan ihmisasumusta.

"Jylhää seutua!" huomautti professori. "Autiota!"

Mutta Blick kohotti kätensä.

"Kuulkaas!" sanoi hän.

Jostakin heidän oikealta puoleltaan kuului selviä kirveeniskuja,
hakattaessa voimakkaasti puun tyveen. Kääntyessään ääntä kohti he
näkivät kuusen pitkän, suipon latvan huojuvan, kallistuvan ja katoavan
matalampien puiden joukkoon, joiden yli se oli kohonnut: kuului kumeaa
ryskettä.

"Meidän miehemme taitaa siellä työskennellä", sanoi Blick.

Ääneti miehet kävelivät rinteen poikki sille taholle, mistä kirveen
kalke oli äsken kuulunut, vaikka nyt olikin hiljaista. Muutamien
minuuttien kuluttua he saapuivat metsäkaistaleelle, jossa olevasta
aukeamasta he näkivät viljelyspalstan kauempana metsässä. Siellä,
kaatuneen kuusen vieressä, seisoi mies, joka parhaillaan oli lyhyen
savipiippunsa sytytyspuuhissa. Kirveensä hän oli laskenut puuta vasten,
joka juurikään oli kaadettu; lähelle sitä oli koira paneutunut maata
isäntänsä takille. Se höristi toista korvaansa ja aukaisi toisen
silmänsä, kun vieraat tulivat lähemmäksi; kun se päästi matalan
murahduksen, kääntyi mies ja loi vierailijoihin karsaan, kysyvän
katseen.

"Kauheannäköinen mies!" mutisi professori. "Ja tuo hänen kirveensä
on pelottava ase, Blick! Käyttäisinpä hyvin siivoa kieltä hänelle
puhuessani -- ensialuksi."

Blick hymyili.

"Minä en pelkää häntä!" vastasi hän. "Hyvällä puheella päästään
pitemmälle kuin väkivallalla. Hyvää iltapäivää!" jatkoi hän
ystävällisesti, kun he tulivat lähemmäksi hakemaansa miestä. "Oletteko
te James Roper?"

"Se on nimeni, herra", vastasi metsänvartija.

"Tässä on minun nimeni", sanoi Blick ottaen esille poliisikorttinsa.
"Olette kai kuullut minusta. Minä majailen Valtikassa."

Roper otti kortin, katsahti siihen ja Blickiin ja ojensi sen takaisin,
välinpitämättömästi.

"Olen kuullut jotakin sentapaista", vastasi hän.

Blick istahti kaatuneen puun rungolle ja kaivoi taskustaan piippunsa ja
tupakkansa.

"Haluaisin tietää, voitteko te antaa minulle hieman tietoja, Roper",
sanoi hän. "Tehän asutte näillä seuduin, eikö niin?"

"Ihan äärellä", vastasi Roper sellaisella äänellä, kuin hän
olisi tahtonut sanoa, ettei Blickillä ole mitään tekemistä hänen
asuinpaikkansa kanssa.

"Silloinpa te tunnette tämän paikkakunnan -- nämä metsät, rinteet
ja harjanteet -- varsin hyvin, kaiketi", jatkoi Blick. "Samoilette
täällä yltympäriinsä, varhain aamulla ja ehkä myös myöhään illalla,
epäilemättä?"

Roper ei vastannut mitään. Nyt hän oli saanut piippunsa palamaan ja
alkoi karsia yläoksia ja ohuempia haaroja puusta, jolle Blick oli
istuutunut. Blick antoi hänen olla vaiti eikä itsekään virkkanut
mitään, mutta kotvasen kuluttua kirveen kevyet heilahdukset lakkasivat
ja Roper, nojaten kirveen varteen, katsoi kysyjään.

"Te ette ole tulleet tänne turhanpäiten!" sanoi hän otsaansa rypistäen.
"Mitä te oikein tahdotte? Te, kuulemma, tutkitte tuota Markenmoren
notkelman juttua. Minä en tiedä siitä mitään. Olisihan teidän päähänne
luullut pälkähtävän, että jos olisin tiennyt, olisin tullut teidän
puheillenne tai mennyt Selcasteriin poliisin luo kertomaan asiasta."

"Yhtä hyvin minun päähäni olisi saattanut pälkähtää, ettette te
ole tahtonut tehdä sitä", vastasi Blick luoden salasilmäyksen
puhetoveriinsa. "Olen saanut tietää yhtä ja toista, sitten kun tulin
näille tienoille. Teillä oli aimo lailla kaunaa Guy Markenmorea
vastaan, teillä, vai mitä?"

Roperin kasvot kävivät entistään synkemmiksi ja karsaammiksi.

"Minä en tiedä mitään varmaa siitä, miten hänen päivänsä päättyivät, en
vähääkään", murahti hän. "Ja mitä taas vihankaunaan tulee, niin täällä
on joka taholla henkilöitä, jotka tietävät, kuinka se heittiö kohteli
minua! Eikö kunnon miehellä, olinpa minä mitä hyvänsä, ole oikeus
tuntea mitä vain haluaa toista miestä kohtaan, joka on kohdellut häntä
kehnosti?"

"Teillä on yhtä suuri oikeus tunteisiinne kuin kenellä hyvänsä", myönsi
Blick. "Kuka väittää, ettei teillä ole?"

Roper näytti lauhtuvan hieman.

"Nähkääs", huomautti hän venytellen, "niiden tunteiden takia,
jotka täyttävät minut, en olisi kohottanut sormeanikaan sen miehen
pelastamiseksi! Hän on saanut ansaitun palkkansa! Mutta siitä en tiedä
mitään varmaa, kuka hänelle sen antoi."

"Tarkoitatte -- yksityiskohdista", huomautti Blick. "Mutta kuulkaas
nyt, Roper. Te vaeltelette koko lailla näillä paikoin, varhain ja
myöhään, ja teidän silmäparinne samoin kuin myös korvanne ovat kai
hyvin terävät. Guy Markenmore on kuollut! -- pelastukseksi hänelle
itselleen, miten vain haluatte! -- minusta se on vallan yhdentekevää.
Mutta mitäs, jos te -- jos te sattuisitte tietämään jotakin hänestä,
hänen kuolemansa yhteydessä olevista seikoista, ja kertoisitte
asiasta -- varsinkin jos se maksaisi vaivan? Esimerkiksi -- oletteko
käyskennellessänne näillä seuduin, kuten teillä on tapana tehdä, nähnyt
mitään epäilyttävää tai kohdannut täällä epäilyttäviä henkilöitä?
Oletteko yleensä kuullut tai nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa?"

Roper katsoi vuoroin kumpaankin vieraaseen. Professori, poltellen
sikaaria, tähysteli häntä tarkkaavasti.

"En ole kuullut mitään sellaista, että kannattaisi tuhlata aikaansa sen
kertomiseen", sanoi Roper äkkiä.

Blick veti ääneti esille palkintoilmoituksensa ja ojensi sen
metsänvartijalle; professori, joka seurasi tapahtumain kulkua
jännittyneen tarkkaavana, näki Roperin silmien kirkastuvan hänen
katsellessaan isoa kirjoitusta, jossa oli rouva Braxfieldin lupaama
palkkiota koskevat yksityisseikat. Hän rypisti tuuheita kulmiaan
lukiessaan innokkaasti tarjousta.

"Mitäs siitä ajattelette?" kysyi Blick senjälkeen. "Jokaiselle, joka
voi luoda vähänkin valaistusta asiaan, maksetaan sata puntaa. Jos
tiedätte jotakin -- ottakaa huomioon, Roper, etten minä väitä teidän
tietävän! -- mutta -- jos te tiedätte -- no?"

Roper alkoi kääriä kokoon palkkioilmoitusta; hän tuijotti miettivästi
edessään oleviin puihin ja ojensi paperin takaisin etsivälle.

"Pitäkää se!" sanoi Blick. "Niitä on kiinnitetty tänne joka paikkaan.
Jos satutte tietämään jotakin, Roper, niin siepatkaa se ensiksi!"

"Tämä rahako -- sata puntaa?" sanoi Roper venytellen. "Maksetaanko se
varmasti?"

"Menen takuuseen siitä!" vastasi Blick. "Ihan varmasti! -- kenelle
hyvänsä, ken voi antaa tarkkoja tietoja. Tiedättekö mitään?"

"Puhtaana rahanako?" kysyi Roper.

"Puhtaana rahana!" myönsi Blick. "Käteisenä!"

Roperin piippu oli sammunut. Äkkiä hän istuutui kaadetulle puulle ja
ryhtyi jälleen sytyttelemään piippuansa, vitkastellen, mikä osoitti,
että hänen aivonsa työskentelivät ankarasti.

"Sata puntaa olisi minulle hyvään tarpeeseen", sanoi hän äkkiä. "Se ei
ole kovinkaan paljon, eipä tosiaankaan! -- mutta minulle siitä olisi
suurta hyötyä. Olen perinpohjin kyllästynyt tähän paikkakuntaan nyt ja
tahdon päästä pois -- aloittaa uuden elämän, jossakin kaukana täältä!
Tuo Guy Markenmore-lurjus -- hän pirstoi minun elämäni, mutta nyt --
no hyvä, jos saan rahat, lähden täältä suoraapäätä katselemaan uusia
seutuja ja uusia kasvoja ja koettamaan, voinko unohtaa. Olen liian
kauan viettänyt yksinäistä elämää, ja --"

Blick ei ollut valmistautunut tähän tunteenpurkaukseen eikä liioin
yhtä odottamattomaan, perin kiihkeään, samanlaiseen mielenilmaisuun
professorin taholta.

"Kuulkaas, mies hyvä!" huudahti professori. "Te ette tunne minua --
vähätpä siitä! -- tämä Blick tuntee. No niin, jos te tahdotte aloittaa
alusta -- uuden elämän, niinkö? -- niin minä annan sata puntaa tuon
palkkiorahan lisäksi -- sydämeni halusta -- ja heti paikalla! Mutta --
jos tiedätte jotakin -- kertokaa!"

Roper tuijotti hämmästyneenä professoriin, joka nyökkäsi kehoittavasti.

"Kiitos, sir!" sanoi Roper äkkiä. "Huomaan, että tarkoitatte täyttä
totta -- te olette mies, jolla on hieman sydäntä! No niin, minä en
tiedä mitään varmaa, mutta minä voin jokseenkin hyvin arvata --
jotakin."



VIIDESKOLMATTA LUKU

Hiidenkirnu


Professori, nojaten kävelykeppiinsä, ja etsivä, luoden metsänvartijaan
teräviä syrjäsilmäyksiä, tunsivat kumpikin, että salaisuus oli nyt
paljastumaisillaan. Mutta Blickin aivoja askarrutti kummallinen, sekava
epäilys. Roper puhui arvailusta, mutta Blick ei kaivannut suinkaan
arvailuja; hän aprikoi, mitä Roper tarkoitti arvailulla. Ja sittenkin
-- kaiken sen nojalla, mitä he tiesivät, he saattoivat tällä hetkellä
olla aavistamattoman lähellä palavasti kaipaamaansa totuutta.

"No?" virkkoi hän. "No? Mitä?"

"Se tuntuu kovin mitättömältä, kun joutuu siitä kertomaan, tosiaankin
-- enkä minä ole kovinkaan hyvä kertoja", vastasi Roper. "Mutta --
juttu on seuraava! Se tapahtui viime maanantai-iltana -- sen päivän
edellisenä iltana, jona Guy Markenmore löydettiin, tuolta kauempaa,
Markenmoren notkelmasta. Kun sinä iltana olin syönyt illalliseni,
lähdin taivaltamaan mökiltäni Mitbourneen -- siellä minun piti tavata
muuan mies. Kävelin harjannetta, aivan Woodlandin huvilan takaa,
ja painuin sille ruohoiselle polulle, joka kulkee harjanteiden yli
näiltä seuduin Mitbournen asemalle. Lienen kävellyt noin puolitoista
kilometriä, kun kuulin lähestyviä askeleita --"

"Mihin aikaan se tapahtui, Roper?" keskeytti Blick.

"Kello lienee ollut neljännestä yli kahdeksan, ja oli jokseenkin
pimeä. Eräistä syistä en nyt halunnut, että minun olisi nähty kulkevan
Mitbournen tiellä, ja kun kuulin ihmisiä tulevan, livahdin tiheään
kanervikkoon tien oheen ja pysyttelin hiljaa. Tuossa tuokiossa kaksi
miestä saapui paikalle -- eroitin heidän piirteensä Selcasterin tien
yllä kajastavaa taivaanrantaa vasten, nähkääs. Toinen miehistä oli
pitkä -- toinen lyhyehkö. Kun he olivat astelleet muutamia yardeja,
pysähtyi pitkä mies ja sytytti sikaarin. Näin hänen kasvonsa tulitikun
valossa. Sitten aivan kivetyin paikalleni, sillä hän oli se mies, jota
lakkaamatta olin ajatellut seitsemän katkeraa vuotta, ja voitte arvata,
kuka hän oli -- Guy Markenmore! Näin hänet yhtä hyvin -- vain hetkisen
-- kuin nyt näen teidät; hänestä ei voinut erehtyä, sillä hänen
piirteensä eivät olleet muuttuneet senkään vertaa, piru hänet periköön,
kuin omat kasvoni, jos hän vain olisi saattanut nähdä ne. Siinä hän
oli, ja jollei hänen mukanaan olisi ollut tuota toista, niin minä
olisin tehnyt hänestä lopun heti paikalla. Mutta -- minä en tehnyt! He
jatkoivat matkaansa, puhellen; aina siitä lähtien, kun ensiksi huomasin
heidät, he puhelivat yhtä mittaa --"

"Kuulitteko, mitä he haastelivat?" kysyi Blick.

"En oikein -- vain sanan sieltä, toisen täältä. Mutta kun he tulivat
minun kohdalleni -- silloin, heidän ohimennessään, minä kuulin
kaikki selvästi. Guy Markenmore sanoi: 'Minun on palattava tätä
tietä kello neljän tienoissa aamulla, ehtiäkseni vähän yli neljä
Mitbournesta Farshamiin lähtevään junaan', ja sitten hän nauroi. 'Te
kuorsaatte kaikessa rauhassa vuoteessanne', sanoi hän, 'siihen aikaan,
epäilemättä'. 'Älkääpä olko liian varma!' virkkoi lyhyt mies. 'Minä
nousen ylös samoihin aikoihin kuin linnut maaseudulla ollessani!'
Sitten he jatkoivat matkaansa, Markenmoren tietä, ja minä näin heidän
katoavan niillä paikoin sijaitsevan metsikön taakse, ja sitten --"

"Malttakaahan, Roper", keskeytti Blick. "Se toinen mies -- kuvailemanne
lyhyehkö henkilö. Puhuiko hän maalaismurretta? -- Sellaista kuin tämän
paikkakunnan ihmiset, ymmärrättehän?"

"Ei!" vastasi Roper painavasti. "Ei puhunut! Lontoolaista kieltä hän
käytti. Hän ei ollut näiltä seuduin, tiedän sen. Olen käynyt Lontoossa,
sisareni luona! Lontoolaisena minä häntä pidän."

"Näittekö hänen kasvonsa?"

"En nähnyt hänestä muuta kuin ääriviivat. Hän seisoi syrjässä,
valopiirin ulkopuolella, kun Guy sytytti sikaariaan, joten en voinut
eroittaa hänen piirteitään. Mutta hän oli pienehkö, tukeva mies. En
tosiaankaan kiinnittänyt häneen suurta huomiota, kun toivoin, ettei
häntä olisi siinä ollutkaan!"

"Hyvä -- entäs sitten?" kysyi Blick.

"Sitten minä jatkoin matkaani Mitbourneen ja selvitin asiani miehen
kanssa, jota tahdoin tavata", sanoi Roper, "ja kun se oli tehty,
menimme yhdessä juomaan haarikan olutta Kukko ja Harakka-ravintolaan,
ja sitten palasin kotiin".

"Vai niin", virkkoi Blick. "Aivan niin! Ja --" Hän keskeytti puheensa
ja loi Roperiin läpitunkevan katseen. "Eikö mitään muuta?" kysyi hän.

"Minä en tahdo salata mitään", sanoi Roper. "Tiedän vielä muutakin.
Muistattehan, että -- minä olin hautonut kostoa Guy Markenmorelle
seitsemän vuotta! Mies, jolle on tehty niin suurta vääryyttä kuin
minulle, ei unohda hevillä. Ja saavuttuani mökilleni Mitbournesta
tultuani, istuuduin sinä iltana ajattelemaan, aivan yksin, ja minä
muistin -- sillä en ollut unohtanut! -- Guyn sanoneen mukanaan olleelle
miehelle, että hän palaisi samaa polkua Mitbourneen kello neljä
seuraavana aamuna. Niinpä minä nousin ylös kello kolme ja valmistauduin
kohtaamaan hänet aikoen, jos tapaisin hänet siellä, selvittää välimme
-- iäksi päiväksi!"

"Tapasitteko hänet?" kysyi Blick levollisesti.

Roper katsahti etsivästä professoriin.

"Kyllä!" vastasi hän yhtä levollisesti. "Minä tapasin hänet! Mutta joku
oli ehtinyt ennen minua. Hän oli lämmin, silloin -- mutta henki poissa,
kuula ammuttu ohimoon!"

Professori huoahti. Mutta Blick ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä,
ja kun hän alkoi puhua, oli hänen äänensä kylmempi kuin koskaan. "Murha
oli siis tapahtunut juuri vähän ennen tuloanne?" sanoi hän. "Näittekö
ketään lähettyvillä?"

Roper pudisti päätänsä.

"Kun minä kohtasin hänet", vastasi hän, "arvelin, että hän oli ampunut
itsensä. Ja minä tutkin tarkasti lähipaikat, tapaamatta kuitenkaan
minkäänlaista asetta -- pistoolia, revolveria tai mitään muutakaan.
Sitten tähystelin joka taholle -- en nähnyt ketään! Oli aamuhämärä,
eikä voinut nähdä kovin kauas; metsiköt ja lehdot olivat sumun peitossa
ja usva leijaili kukkuloiden rinteilläkin. En, en nähnyt ketään --
paitsi häntä, kuoliaana."

"Koskitteko häneen?" kysyi Blick äkkiä.

Metsänvartijan kasvoille levisi omituinen, synkkä ilme, eikä hän
katsonut nyt etsivään, vaan professoriin, ikäänkuin tuntien, että tämän
taholta olisi odotettavissa jonkinlaista myötätuntoa ja ymmärtämystä.

"Merkillistä", mutisi hän, "vasta hetkistä aikaisemmin olin tullut
häntä tapaamaan haluten sydämeni pohjasta päästä häneen käsiksi! Minä
olisin tarttunut häntä kurkkuun ja kuristanut hänet kuoliaaksi niinkuin
tuo koira ottaisi rotan hengiltä! Mutta nähdessäni hänen makaavan
jaloissani, kuolleena, vainajana, minusta tuntui -- minusta tuntui,
kuin en voisikaan kajota kädelläni hänen ruumiiseensa! Hän oli --
kuollut! Ja sitten tein jotakin, minkä nojalla tulin havaitsemaan, että
hän oli vielä lämmin."

"Niin -- niin!" huohotti professori. "Mitä sitten?"

"Näin sormuksen hänen sormessaan", vastasi Roper vakavasti. "Sellaisen
sormuksen, joita mustalaisnaiset kaupittelevat maanteillä näillä
tienoin: aivan arvoton esine, ymmärrättehän, mutta huomio kiinnittyy
siihen. Ja päähäni pälkähti -- en tiedä miksi -- että minun Myrani
oli antanut sen hänelle. Ja minä vedin sen hänen sormestaan, poistuin
vieden sen mukanani ja jätin hänet sinne, tuijottelemaan taivasta
kohti!"

Professori huokasi pitkään. Mutta Blick puhui.

"Mihin olette pannut sen sormuksen, Roper?" kysyi hän.

"Se on täällä!" vastasi metsänvartija työntäen kaksi sormeaan liiviensä
taskuun. "Ajattelin, että tyttöparkani antoi sen hänelle! Hän piti
kovasti tällaisista kiiltävistä koruista. Monta kertaa peijasivat häntä
mustalaisnaiset, jotka myivät hänelle tuollaista vanhaa rojua hyvästä
hinnasta. Mutta minä ajattelin, että se oli hänen, enkä minä tahtonut,
että Guy Markenmore veisi sen mukanaan hautaansa!"

"No, te olitte väärässä", sanoi Blick säälimättömän vilpittömästi.
"Rouva Tretheroe antoi sen sormuksen Guy Markenmorelle ja tämä
puolestaan antoi rouva Tretheroelle toisen aivan samanlaisen. He
ostivat ne vanhasta muinaisesineiden kaupasta Portsmouthin satamasta.
Koskaan se ei ole ollut Myran."

Roper katsoi tiukasti etsivään. Blick nyökkäsi. Ja tällöin Roper, joka
oli ottanut sormuksen kämmenelleen, heitti sen äkkiä maahan, inhoa
ilmaisevin elein.

"Ajattelin, että se olisi ollut!" mutisi hän. "Mutta kun se ei kerta
ole --"

Blick sieppasi sormuksen ja nousi seisoalleen.

"No, Roper", sanoi hän, "siinäkö koko totuus?"

"Kaikki, mitä minä tiedän", vastasi Roper. "En voi lisätä enää
sanaakaan, herra."

"Pysyttekö siinä, mitä olette sanonut?" kysyi Blick.

"En peruuta sanaakaan!" vakuutti Roper.

"Olemme siis päässeet näin pitkälle", jatkoi etsivä kääntyen
professoriin. "Olemme nyt kuulleet miehestä, joka oli Guy Markenmoren
seurassa murhan edellisenä iltana ja tiesi, että Guy palaisi ylängöille
kello neljä seuraavana aamuna. Kuka on se mies?"

"Luultavasti sama mies, josta hänen konttoripäällikkönsä kertoi
minulle", vastasi professori. "Se on minun mielipiteeni ehdottomasti."

"Hyvä, lähtekäämme", sanoi Blick. "Minä tulen tapaamaan teitä vielä,
Roper -- epäilemättä te olette ohjannut meidät jonkinlaisille jäljille."

Mutta professori vitkasteli.

"Kuulkaas, hyvä ystävä", sanoi hän kääntyen metsänvartijan puoleen.
"Tiedättehän Mitre-hotellin Selcasterissa? Hyvä -- minä asun siellä.
Tulkaa tapaamaan minua sinne, tänä iltana; tässä on nimikorttini --
kysykää minua. Jos tahdotte muuttaa maasta, niin minä hankin teille
kyllä rahaa. Tänä iltana, muistakaa, milloin hyvänsä kahdeksan jälkeen."

Hän kosketti Blickiä käsivarteen ja riensi Blickin kanssa metsästä
niin nopeasti, ettei Roper ehtinyt edes kiittää häntä. He kävelivät
kiiruusti hyvän matkaa ennenkuin saapuivat jälleen mäenrinteelle.

"Siinä mies, jonka sielu on turtunut, hyvä ystävä!" sanoi hän.
"Miesparka! Miesparka! Tunnen syvällistä ja vilpitöntä sääliä häntä
kohtaan. Seitsemän vuotta yksin, hautoen rakkaustarinaansa -- hirveätä!"

"Pelkäänpä, että olette kovin herkkätunteinen, sir!" huomautti Blick.
"Minäkin säälin tuota miestä; Myran menettäminen koski nähtävästi
kipeästi hänen sydämeensä. Mutta sanonpa teille, mitä arvelen,
professori -- arvelen, että Roperin pitäisi olla minulle hyvin
kiitollinen siitä, etten vaatinut häntä lähtemään mukaani Selcasterin
poliisiasemalle! Jollen pitäisi arvossa sielutiedettä, niin olisin
varmasti tahtonut hänen saapuvan sinne. Mutta minä punnitsin häntä
mielessäni ja pidin häntä tarkasti silmällä, ja luulen käsittäneeni
hänen omituiset sieluntilansa ja uskon, että hän kertoi meille
totuuden. Toivon vain, että hän olisi tullut puhumaan minulle asiasta
jo viikko sitten!"

"Tiedättekö, minä luulen melkein, että hänen asemassaan olisin tehnyt
aivan samoin kuin hän on tehnyt", virkkoi professori avoimesti. "Minut
valtasi kokonaan myötätunto tuota onnetonta miestä kohtaan. Mutta
hyvä ystäväni -- se salaperäinen henkilö? Miten aiotte päästä hänen
jäljilleen?"

"Merkillistä tässä on", huomautti Blick, "seuraava seikka -- ja se
näyttää ainakin ensi silmäyksellä vaikealta. Jos oletamme Roperin
kertomuksen olevan totta -- kuten minä uskon -- niin tuo outo mies,
lontoolainen puheesta päättäen, sanoo Roper, millä hän luultavasti
tarkoittaa sivistynyttä miestä, on ollut harjanteilla Guy Markenmoren
seurassa myöhään maanantai-iltana. Kuka hän on? Saapuiko hän tänne
Markenmoren kanssa Lontoosta? Kohtasivatko he toisensa junassa?
Sattuivatko he yhteen Mitbournen ja Markenmoren välisellä tiellä?
Me emme tiedä. Mutta on tärkeämpiä kysymyksiä kuin yksikään näistä
-- ensiksikin, mihin se mies oli menossa? Mihin hän meni erottuaan
Markenmoresta -- toiseksi. Ja kolmanneksi, tämä on tärkein kysymys --
jos hän on se mies, joka ampui Guy Markenmoren seuraavana aamuna, niin
missä hän oli tuon väliajan? Missä hän vietti maanantai-illan? Hän
ei ole saattanut olla kaukanakaan näiltä seuduilta, jos hän odotteli
uhriaan kello neljään seuraavaan aamuun asti."

"Käsittämätöntä!" myönsi professori. "Minä luulen kuitenkin, että
mies, joka odotteli hyvää saalista, saattoi hyvinkin käyskennellä
täällä metsissä muutamien tuntien ajan -- yöt ovat nykyisin lämpimiä
ja täällä, näissä laaksoissa, on yllinkyllin suojapaikkoja. Minua
hämmästyttää eniten se, että jos se mies murhasi Guy Markenmoren, kuten
hän varmastikin teki, niin miksei hän murhannut häntä maanantai-iltana
ja paennut pimeän turvissa?"

Blick naurahti.

"Sanon teille, miksi", vastasi hän. "Hän oli henkilö, jolle Guy
Markenmore oli uskonut tuon värisalaisuuden. Hän oli saapunut tänne
Guyn mukana ollen täysin selvillä siitä, mitä Guy puuhaili. Hän tiesi,
että kaupan rahallinen puoli selvitettäisiin sinä iltana. Ja hän odotti
aamuun asti voidakseen anastaa sekä rahat että sen keksintöpaperin,
josta olette meille kertonut -- sekä teidän lausuntonne, joka oli sen
mukana. Luultavasti hän on se mies, josta Markenmoren konttoripäällikkö
Folgrave Courtin varrella kertoi teille. Ja meidän on koetettava löytää
hänet. Mutta jäljet ovat vielä kovin epäselvät."

Professori nyökkäsi, pysähtyi ja katseli ympärilleen. Pakistessaan
he olivat astelleet verkalleen mäen rinnettä pitkin ja saapuneet
entistäänkin kolkommalle seudulle. Nyt he seisoivat pelottavan rotkon
partaalla, sillä kuilu oli vähintään kahdensadan jalan syvyinen;
siellä täällä olivat kuilun seinämät äkkijyrkät; pimeissä ja synkissä
piilopaikoissa kaukana alhaalla oli valtavia puurykelmiä punakatajia
ja kuusia, joita isot, harmaat kivilohkareet olivat katkoneet; kaiken
tämän yllä lepäsi synkkä ja salaperäinen hiljaisuus. Mutta äkkiä
professori keskeytti sen.

"Tuolla on joku, joka viittoilee meille!" huudahti hän. "Tuolla
alhaalla! Nainen!"

Blick katsoi osoitettuun suuntaan ja hätkähti hämmästyksestä. Kaukana
heidän alapuolellaan, hieman oikealla, hän näki naisolennon seisovan
lähellä lehtoa, joka sijaitsi rotkon jyrkimmän osan juurella. Ja, kuten
professori oli sanonut, nainen koetti todellakin vetää puoleensa heidän
huomiotaan.

"Hyvä Jumala!" huudahti Blick. "Hän on neiti Valencia Markenmore! Mitä
ihmeessä hän siellä tekee? Tiedättekö, miksi tätä paikkaa nimitetään?
Hiidenkirnuksi! Se tietenkin merkitsee äkkisyvännettä. Mutta mitä hän
tahtonee?"

"Menkäämme tuonne alas", ehdotti professori. "Meitä kutsutaan sinne
nähtävästi. Hei, siellä on miehiäkin!"

Kaksi ihmisolentoa oli juuri sukeltanut esille pikku kuusikosta
läheltä sitä paikkaa, missä Valencia seisoi. Blick tunsi heidät äkkiä
Harboroughiksi ja Fransemmeryksi. Kun hekin olivat tunteneet etsivän,
alkoivat he tehdä hänelle merkkejä.

"Siellä on jotakin tekeillä!" mutisi hän. "Näyttää siltä kuin he
olisivat keksineet jotakin. Kuulkaas, sir -- tuo pitkä mies on
Harborough, jota, kuten olen teille kertonut, rouva Tretheroe syytti
murhasta; toinen on Fransemmery, se vanha herrasmies, joka on näytellyt
suurta osaa tässä jutussa."

"Tunnen Fransemmeryn nimeltä", vastasi professori. "Hän on saman
arkeologisen seuran jäsen, johon minäkin kuulun -- olen ollut
kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Mutta kuinka voimme päästä tuonne alas
taittamatta niskojamme."

"Täältä jostakin päästään sinne lammaspolkua myöten", sanoi Blick. "Jos
lammas voi kerta kulkea siitä, niin mekin voimme -- hätätilassa."

Ja hetkisen kuluttua he olivatkin keksineet keinon miten laskeutua
syvään rotkoon, jossa toiset odottivat heitä. Päästyään syvänteen
pohjaan professori katseli ihmetellen äkkijyrkkiä kallioseiniä,
joita alas he olivat tulleet. Siinä kohden, missä Valencia ja hänen
kaksi kumppaniaan seisoivat, kohosivat graniittiseinät korkeina ja
jyrkkinä; eräässä paikassa oli pystysuora, kahdensadan jalan korkuinen
kallioseinä, jonka juurella kasvoi pensaita karussa ja rikkonaisessa
louhikossa; tämän lohduttoman paikan alapäässä seisoivat nuo kolme
henkilöä silmäillen vuoronperään louhikon onkaloihin ja miehiin, jotka
kiiruhtivat rotkon tasaista pohjaa pitkin heidän luokseen. Fransemmeryn
takana airedalelainen terrieri, joka oli kahlittu isäntänsä
nenäliinasta tehtyyn hihnaan, ärhenteli ja haukkui, haluten nähtävästi
tunkeuduttavan kauemmas pensaikkoihin, mistä se oli väkisten laahattu
pois.

"Tuo on Fransemmeryn koira -- se vekkuli, joka kaivoi esille
automaattisen pistoolin", sanoi Blick. "Onkohan se tehnyt uuden löydön?"

Harborough tuli verkalleen heitä vastaan. Lähemmäksi saavuttuaan hän
loi Blickiin varoittavan katseen ja viittasi kuusikkoon.

"Kuulkaas!" sanoi hän hätäisesti, kun he lähestyivät. "Tuolla makaa
mies, kuoliaana -- hän on kai suistunut rotkoon. Terrieri löysi hänet
-- koira ei tahtonut tulla täältä pois, jolloin minä menin sitä
noutamaan ja näin miehen -- kuolleena, epäilemättä. Tulkaa katsomaan!"

Tällöin he olivat saapuneet toisten kahden luo, ja Blick tunkeutui
enempää kyselemättä muitta mutkitta metsikköön, toisten kolmen miehen
seuratessa häntä.

"Missä hän on? Kuka hän on?" kysyi hän "Tunnetteko ehkä hänet?"

"Vieras -- näyttää huvimatkailijalta", sanoi Harborough. "Täällä,
louhikon juurella!"

Hän työnsi syrjään kuusien tiheät oksat, ja äkkiä näkyi miehen
ruumis, joka lepäsi omituisessa mykkyrässä terävillä kivilohkareilla.
Tarvitsi luoda vain yksi ainoa silmäys ylöspäin huomatakseen, miten
hänelle oli käynyt; hän oli liukastunut ylhäältä jyrkänteen reunalta
ja murskautunut kuoliaaksi siihen paikkaan, missä hän nyt lepäsi:
vähän matkan päässä hänestä oli kävelykeppi, joka oli kirvonnut hänen
kädestään hänen pudotessaan.

Päästäen kovan huudahduksen Blick syöksähti eteenpäin ja käänsi kasvot,
jotka sammal- ja kanervaverho oli peittänyt, valoa kohti. Hän nousi,
tuijottaen niihin.

"Hyvä Jumala!" sanoi hän "Hän on Crawley -- se mies, jonka kohtasin --"

Mutta kovemman, paljon hämmästyneemmän huudahduksen päästi professori,
kun hänkin vuorostaan sai nähdä kuolleen miehen kasvot.

"Crawley?" sanoi hän "Crawley? Eihän toki -- hän on Carter! -- Carter!
Carter, sanon minä!"

Blickistä tuntui kuin kirkas valonvälähdys olisi leimahtanut hänen
aivoissaan. Hän kääntyi professoriin päin katsellen kysyvästi.

"Carter!" huudahti hän. "Teidän apulaisenne?"

"Minun apulaiseni!"

"Se mieskö, joka vei teidän sinetöidyn kirjeenne Guy Markenmorelle?"

"Sama mies!" vakuutti professori juhlallisesti.

"Laupias taivas! Mitä tämä kaikki merkitsee?"

Blick laskeutui äkkiä polvilleen kuolleen miehen viereen ja sujautti
odottamatta kätensä miehen povitaskuun -- sitten toiseen -- ja
kolmanteen. Yhtä äkkiarvaamatta hän veti näkyviin kirjesalkun ja otti
sieltä esille tukun seteleitä ja kaksi paperia. Hän heitti setelit
välinpitämättömästi maahan, mutta levitti nopeasti paperit; hetkistä
myöhemmin hän pisti ne professorin käteen.

"Tässä koko jutun avain!" sanoi hän tyynesti. "Siinä on Spindlerin
keksintö ja teidän siitä antamanne lausunto. Ja -- tuossa on se mies,
joka tappoi Guy Markenmoren!"

Sitten hän katsahti kolmeen seuralaiseensa. Professori tarkasteli
tyrmistyneenä papereita, jotka hän juuri oli saanut; Fransemmery
tuijotti professoriin; Harborough, huolestuneena ja hämmästyneenä,
silmäili epäilevästi kuollutta miestä. Hän alkoi puhua ensiksi,
kääntyen etsivän puoleen.

"Luuletteko -- että hän tappoi Guy Markenmoren, saadakseen haltuunsa --
nuo?" kysyi hän hiljaisella äänellä.

Blick nousi polviltaan.

"Mitäs muutakaan?" virkkoi hän levollisesti. "Nyt käsitän koko jutun!
Sir Thomas, tässä, ja minä tiesimme siitä jo jotakin, mutta vielä
hetki sitten en epäillyt tätä miestä. Mutta, kuten sanoin, nyt minä
käsitän asian -- aivan selvästi. Tämä mies, jonka kohtasin joku päivä
sitten Valtikassa, esiintyi silloin Crawleyna, lomalla-olijana, sanoi
olevansa kävelyretkellä näillä seuduin, mutta todellisuudessa hän
olikin Carter, sir Thomasin laboratorioapulainen Cambridgesta. Juuri
hänelle sir Thomas jätti sinetöidyn paketin, jotta hän veisi sen
suoraan Guy Markenmorelle Lontooseen, hänen, Carterin, piti matkustaa
Lontoon kautta lomaansa viettämään. Vaikkei Carter tiennytkään
tarkemmin, mitä paketti sisälsi, niin sir Thomasilta hän oli kuullut,
että sen sisältö oli sekä tieteellisessä että rahallisessa suhteessa
tavattoman arvokas. Hänen piti jättää paketti Guy Markenmoren omiin
käsiin. Hän teki sen. Myöhemmin samana päivänä Guy Markenmore matkusti
tänne. Samoin myös Carter. Kenties he kohtasivat toisensa junassa;
kenties he matkustivat yhdessä. Mutta, oli miten oli, sir Thomas
ja minä olemme juurikään päässeet selville, että Guy Markenmore ja
Carter olivat yhdessä näillä ylänteillä myöhään saman päivän iltana
ja keskustelivat tuttavallisesti. Kaikesta siitä päättäen, mitä olen
kuullut, Guy Markenmore oli puhelias, toverillinen mies, avomielinen ja
rehellinen; saatuaan tietää, että Carter oli sir Thomasin apulainen,
Guy uskoi nähtävästi Carterille salaisuuden. Ja sir Thomas ja minä
olemme vasta äsken saaneet varmoja tietoja siitä, että Guy kertoi
Carterille palaavansa Markenmoren notkelman kautta hyvin varhain
seuraavana aamuna. Mitä tekee Carter? Hän päättää retkeillä yösydämen
-- yö oli lämmin, ottakaa huomioon! -- väijyä Guyta varhain aamulla
ja murhata hänet anastaakseen keksinnön ja rahat, jotka Guy, Lansbury
ja parooni von Eckhardstein luovuttaisivat sinä yönä keksinnön
ostamista varten. Ja -- hän toteutti tämän suunnitelmansa. Sitten
hän poistui tyynesti näiden kukkuloiden ja metsien kautta -- kukapa
olisi epäillyt tavallista jalkamiestä? Mutta luettuaan myöhemmin
tapahtumasta sanomalehdistä, hän palasi tänne, huvimatkailijaa
näytellen, Valtikkaan, missä minä kohtaan hänet ja missä, tunnustan
sen, hän peijasi minua perinpohjin. Murhaajan vanha temppu, nähkääs,
sillä murhaajilla on tapana kierrellä ja kaarrella rikospaikkansa
lähettyvillä haluten sairaloisen uteliaasti ottaa selkoa, mitä on
sanottu ja tehty. Kukaan ei epäillyt tätä miestä vähääkään -- minä
itse en osannut edes aavistaakaan, että hän olisi sekaantunut tähän
juttuun. Hän viipyi yön Valtikassa ja poistui senjälkeen kävellen
näiden ylänköjen poikki. Ja täällä -- täällä hänelle sattui kohtalokas
onnettomuus, mutta jollei hänelle olisi sattunut tapaturmaa ja jollemme
me olisi löytäneet häntä ja noita papereita hänen taskustaan, niin
minä luulen, ettemme olisi koskaan saaneet tietää, kuka tappoi Guy
Markenmoren. Mutta -- nyt me tiedämme."

Hän kumartui ja veti kuolleen miehen pehmeän hatun paremmin hänen
kasvojensa yli. Kun hän kohotti katseensa, tarkasteli professori yhä
miettivästi kädessään olevia papereita ja Fransemmery, tavattoman
vakavana, katseli häntä. Mutta Harborough harppaili jo puiden lomitse
Valencian luo.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Markenmoren salaisuus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.