Title: Kellanpunainen timantti
Author: Fletcher, J. S. (Joseph Smith)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kellanpunainen timantti" ***


KELLANPUNAINEN TIMANTTI

Kirj.

J. S. Fletcher


Englanninkielestä suomentanut

Aino Tuomikoski



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1924.



SISÄLLYS:

      I. Sievä panttilainaajatar
     II. Rouva Goldmarkin ruokala
    III. Kuollut mies
     IV. Platinanappi
      V. Kaksi kirjettä
     VI. Espanjalainen käsikirjoitus
    VII. Parlamentin jäsen
   VIII. Tutkinto
     IX. Kenen ne sormukset olivat?
      X. Melky tulee väliin
     XI. Takaovi
    XII. Peeblesiläinen ystävä
   XIII. Avunpyyntö
    XIV. Yksityinen laboratorio
     XV. Neuvottelu
    XVI. Salapoliisi tulee käymään
   XVII. Mihin lamppujen valo osui
  XVIII. Herra Stuyvesant Guyler
    XIX. Purdie pysyy lujana
     XX. Parslettin juttu
    XXI. Miten kuollut?
   XXII. Herra Killick muistelee
  XXIII. Herra Killickin mielipide
   XXIV. Kellanpunainen timantti
    XXV. Vainajan omaisuus
   XXVI. Rotta
  XXVII. Tyhjä talo
 XXVIII. Viidensadan punnan seteli
   XXIX. Herra Mori Yada
    XXX. Ruumishuone
   XXXI. Mirandoletin mielipide
  XXXII. Kello yksi yöllä
 XXXIII. Salaista työskentelyä
  XXXIV. Ymmällä
   XXXV. Yada asettuu johtoon
  XXXVI. Pilmanseyn teehuoneet
 XXXVII. Chang Li
XXXVIII. Juutalainen ja japanilainen
 XXXIX. Timanttinen kaulakoriste



I

SIEVÄ PANTTILAINAAJATAR


Paddingtonin väkirikkaan piirin eteläkolkassa, suunnikkaassa, jota
rajoittavat etelässä Oxfordin ja Cambridgen pengermät, pohjoisessa
Praed-katu, idässä Edgware-tie ja lännessä Spring-katu, on joukko
pikku katuja, joiden likaisenharmaa ja synkkä ulkonäkö on jyrkkänä
vastakohtana aivan lähellä olevain Sussex-aukion ja Lancaster-portin
vaateliaalle ja rakennustaiteelliselle komeudelle. Näillä kaduilla
tarkastelija huomaa aina ne masentavan köyhyyden todisteet, jotka ovat
silmäänpistävämmät Lontoossa kuin missään muussa Englannin kaupungissa.

Talot ovat aivan sen näköisiä kuin ei niissä koskaan kuuluisi
naurua. Missä akkunavarjostimet eivät ole rikkinäiset, siellä ne
ovat likaiset. Ihmiset, jotka tulevat esiin asunnoistaan, ovat
huolestuneen ja alakuloisen näköiset. Niiden katujen varsilla ei juuri
sijaitse muunlaisia liikkeitä kuin kehnoja ruokamyymälöitä; katujen
kulmauksissa olevilta kapakoilta puuttuu vetovoima ja itseluottamus
kokonaan. Kuka tahansa joutuukin näille kaduille, huomaa niiden kurjan
viheliäisyyden ilmaisevan itsensä. Hän pakenee sieltä alakuloisena
aprikoiden itsekseen keitä ihmisiä asuu noissa harmaissa ja elottomissa
hökkeleissä, mitä he tekevät, mitä he ajattelevat ja millaiselta elämä
heistä tuntuu. Yksinpä varpusetkin, jotka tappelevat räystäskouruissa
pois heitetyistä sisälmyksistä, ovat hiljaisempia kuin Lontoon varpuset
ylimalkaan. Mitä portailla istuskeleviin lapsiin tulee, ovat he sen
näköisiä kuin olisivat vieressä olevain Kensingtonin puutarhain
puiden kukat ja auringonpaiste niin kaukana kuin Gobin erämaa. Tässä
kaupunginosassa eletään suorastaan aivan kuin seisovassa umpivedessä,
jota ei mikään eikä kukaan voi saada liikkumaan.

Eräänä marraskuun iltapäivänä seisoi nuori mies katsellen
ullakkohuoneen ikkunasta ulos eräässä vähän kunnollisemman näköisessä
talossa, joka sijaitsi jonkin verran toisia katuja paremman kadun
varrella. Kello oli silloin viisi, ja alkoi tulla pimeä. Pitkin päivää
oli hiljainen, hellittämätön sade painanut noen alas synkistä pilvistä
jo ennestäänkin likaisille katoille. Näköala, jota tämä nuori mies
katseli, oli synkkä ja kurja, mutta ei niin synkkä tai kurja kuin se
tilanne, jossa hän itse par'aikaa oli. Hänen alapuolellaan oleva kurja
katu ei ollut sen tyhjempi iloisuudesta kuin hänen taskunsa olivat
tyhjät rahasta ja hänen vatsansa ruuasta. Hän oli käyttänyt viimeisen
penninsä edellisenä päivänä. Hänen loppukolikkonsa olivat menneet
pieneen ruuankipeneeseen ja pisaraiseen palan painiketta. Sen koommin
hän ei ollut syönyt mitään. Nyt hän oli aivan pyörtymäisillään nälästä
-- ja hänen tuskiensa lisäksi joku vielä laittoi sillipalleroita
alakerroksessa. Paistinpannusta tuleva haju teki hänet melkein
saaliinhimoiseksi.

Sitten hän kääntyi äkkiä poispäin akkunasta ja alkoi katsella pientä
huonettaan. Se oli köyhän näköinen ja kehnoilla huonekaluilla
sisustettu -- jonkinlainen, tosin ei kovinkaan häikäisevä puhtaus
ainoana suosituksenaan. Siellä oli vuode ja pesuteline ja pari tuolia
-- muutamilla shillingeillä olisi voinut ostaa ne kaikki joltakin
käytettyjen tavarain kauppiaalta. Yhdessä nurkassa oli huoneen
asukkaan matka-arkku -- hänen koko maallinen omaisuutensa oli siinä
muutamia kirjoja lukuun ottamatta, jotka oli huolellisesti järjestetty
takanreunukselle, sekä joitakin pikkupöydällä olevia kirjoitustarpeita.
Teräväsilmäinen henkilö, joka olisi vilkaissut kirjoihin ja
kirjoitustarpeisiin sekä imupaperialustan päällä hajallaan oleviin
käsikirjoitusarkkeihin, olisi nopeasti huomannut, että tässä oli taas,
kysymyksessä vanha tarina kirjallisesta yrittelijästä, joka sai heti
uransa alussa katkerasta kokemuksesta huomata, että kaikkien ammattien
joukossa on kirjallinen epävakaisin.

Silloin kuului ovelle puolittain epäröivä koputus, ja heti sen jälkeen
astui sisään nainen -- sellainen nainen, joita nähdään noilla kaduilla
joukottain -- pitkähkö, laihanpuoleinen nainen, ennen aikojaan
vanhentunut, alituisesti kiusaantuneen ja huolestuneen näköinen, joka
hetki aivan kuin onnettomuutta odottaen. Hänen kasvonsa olivat nyt
peräti huolestuneen näköiset hänen vilkaistessaan asukkaaseensa, jonka
kauniit kasvot punastuivat kovasti hämmennyksestä. Hän tiesi aivan
hyvin, mitä tuo nainen tahtoi -- ja hän tiesi olevansa kykenemätön
tyydyttämään hänen vaatimuksiaan.

"Herra Lauriston", virkkoi nainen melkein kuiskaten, "koska luulette
voivanne toimittaa minulle jonkin verran rahaa? Nyt on, nähkääs, jo
kuusi viikkoa mennyt näin, ja minä olen niin ahtaalla siitä, kun on
vuokranmaksukin ja korot --"

Andrew Lauriston pudisti päätään -- ei kieltoa ilmaistakseen, vaan
pelkästä neuvottomuudesta.

"Rouva Flitwick", hän sanoi, "annan teille rahanne samalla hetkellä,
jolloin vain saan rahaa käsiini! Kerroinhan teille äskettäin myyneeni
kaksi kertomusta -- niin, pyysin saada niistä maksun heti, ja
maksuosoitus voi olla täällä missä postissa tahansa. Ja minä odotan
toistakin maksuosoitusta -- ihmeellistä, etteivät ne jo ole kumpikin
saapuneet. Samalla hetkellä, jolloin ne saapuvat, järjestän meidän
asiamme. Tarvitsen rahaa itsekin -- yhtä kipeästi kuin te!"

"Sen tiedän, herra Lauriston", myönsi rouva Flitwick. "Enkä minä
kiusaisi teitä, jollen olisi itse kovassa ahdingossa. Mutta
talonomistaja on kimpussani -- hän tahtoo rahaa tänä iltana. Ja --
suokaa anteeksi, että mainitsen siitä -- mutta miksi ette hanki
käsiinne vähän puhdasta rahaa maksuosoituksia odottaessanne, herra
Lauriston?"

Lauriston vilkaisi emäntäänsä hämmästyneen ja kysyvän näköisenä.

"Ja kuinka minä hankkisin sitä?" hän sanoi.

"Teillä on oikein hyvä kultakello, herra Lauriston", vastasi rouva
Flitwick. "Mikä panttilainaaja hyvänsä -- ja niitä on varmasti paljon
-- lainaa teille muutamia puntia sitä vastaan. Ehkä ette ole koskaan
ennen joutunut käymään panttilainaajan luona? Ette? -- No niin, en
minäkään ollut entiseen aikaan, mutta sitten minun täytyi, tahdoin tai
en, kun aloin ottaa vuokralaisia huoneisiini, ja jos minulla olisi niin
hyvä kello kuin teillä, en suinkaan rupeaisi olemaan rahattomana! Jos
teille on rahaa tulossa, voitte varmasti saada tavaranne takaisin -- ja
minä olisin kiitollinen vähästäkin, vaikkapa parista punnasta, herra
Lauriston. Talonisäntä on kovana --"

Lauriston kääntyi ja otti hattunsa.

"Hyvä on, rouva Flitwick", hän virkkoi tyynesti, "minä koetan parhaani.
En osannut ajatellakaan sitä keinoa ennen."

Kun emäntä oli lähtenyt pois sulkien oven takanaan, Lauriston veti
kellon taskustaan ja katseli sitä -- se oli vanhanaikuinen hyvä
kultakello, joka oli kuulunut hänen isälleen. Epäilemättä joku
panttilainaaja antaisi rahaa sitä vastaan. Mutta tähän asti ei hänen
ollut tarvinnut koskaan ajatella panttilainaajia. Hän oli tullut
Lontooseen melkein kaksi vuotta sitten aikoen ansaita kynällään nimen,
mainetta ja omaisuuden. Hänellä oli tullessaan ollut jonkin verran
rahoja. Ne olivat huvenneet tasaisesti, ja niitä oli ollut vaikeampi
korvata uusilla kuin hän oli arvioinut. Ja siinä hän nyt lopuksi
oli tuossa halvassa huoneessa pennittömänä, eikä hänen kahdesta
hyväksytystä kertomuksestaan ollut tullut maksuosoitusta. Ei myöskään
ollut saapunut lainaa, jota hänen oli ollut kovin vastoin tahtoaan
pakko pyytää ainoalta mahdolliselta mieheltä -- eräältä vanhalta,
Skotlannissa asuvalta koulutoverilta. Hän oli monta kertaa odottanut
kuulevansa kirjeenkantajan koputuksen ja toivonut siten saavansa
huojennusta neljäksi pitkäksi päiväksi -- eikä ainoaakaan kirjettä
ollut tullut, ja hän oli aivan epätoivoissaan ja synkkämielinen. Mutta
-- olihan kello olemassa!

Hän lähti pian ulos ja kohtasi kaasulampun heikosti valaisemilla
portailla vuokralaistoverinsa -- nuoren juutalaisen, jonka hän tunsi
Melchior Rubinsteinin nimellä ja joka asui aivan hänen huoneensa seinän
takana. Hän oli hiljainen, säyseä pikku mies, jonka kanssa Lauriston
toisinaan vaihtoi sanan pari -- ja se seikka, että hän käytti upeasti
sormuksia sormessaan, suurta neulaa kaulanauhassaan ja painavia
kellonvitjoja, jotka joko olivat oikeaa kultaa tai erittäin hyvästi
jäljitellyt, sai Lauristonin ajattelemaan, että häneltä voisi saada
jonkin neuvon. Hän pysähdytti Rubinsteinin ujon näköisenä ja kömpelösti
punastuen.

"Kuulkaahan", hän virkkoi, "minä -- asianlaita on niin, että minä olen
nyt jonkin verran ahdingossa -- tilapäisesti, nähkääs -- ja haluaisin
lainata jonkin verran rahaa kelloani vastaan. Voisitteko sanoa minulle,
missä on kunnollinen panttilainaaja?"

Melky -- jokainen talossa tunsi hänet tuolla nimellä hänen
vaateliaamman varsinaisen nimensä asemesta -- väänsi kaasuliekin
voimakkaammaksi ja ojensi sitten hoikan, pitkäsormisen kätensä.
"Näyttäkäähän kelloa", hän sanoi lyhyesti hiljaisella ja sopottavalla
äänellä. "Minä tunnen kellot jokseenkin, herra."

Lauriston ojensi kellon hänelle ja katseli Melkyä uteliaasti tämän
tarkastellessa sitä sisä- ja ulkopuolelta hyvin asiaa ymmärtävän
ammattimiehen tavalla. Äkkiä Melky loi katseensa häneen. "Ettekö
haluaisi myydä tätä kelloanne, herra Lauriston?" hän kysyi melkein
mairitellen.

"Annan teille kolme puntaa siitä käteisesti."

"Kiitoksia -- mutta minä en möisi sitä mistään hinnasta", vastasi
Lauriston.

"Sanokaamme sitten neljää puntaa", ehdotti Melky itsepäisesti. "Kas
niin, näin ystäväin kesken annan teille neljä ja kymmenen. Raha
kouraan, huomatkaa!"

"Ei", sanoi Lauriston. "Se kuului minun isälleni. Minä en halua myydä
-- tahdon vain lainata."

Melky työnsi kellon jälleen sen omistajan käteen.

"Menkää Praed-kadulle, herra", hän virkkoi aivan kuin käytännöllinen
liikemies ainakin. "Siellä näette myymälän, jonka oven yläpuolella
on nimi Daniel Multenius. Hän on minun sukulaiseni -- hän tekee mitä
haluatte. Mainitkaa minun nimeni, olkaa hyvä. Hän kohtelee teitä
rehellisesti. Ja jos haluatte myydä, niin älkää unohtako minua."

Lauriston naurahti ja lähti alas portaita ja ulos rumaan iltailmaan.
Oli vain muutaman askeleen matka Praed-kadulle, ja viiden minuutin
kuluttua Melkystä erottuaan hän seisoi katselemassa Daniel Multeniuksen
akkunaan. Hän muisti nyt usein nähneensä sen, vaikka ei ollutkaan
huomannut sen yläpuolella olevaa kummallista nimeä. Akkunassa näkyi
monenlaisia omituisia esineitä rautaristien takana timanteista ja
helmistä vanhaan norsunluuhun ja kaikenlaiseen korukamaan asti.
Harvinaisuuksien keräilijä olisi voinut pysähtyä tuon akkunan eteen
puoleksi tunniksi -- mutta Lauriston vilkaisi siihen vain pikaisesti,
ennenkuin riensi pimeää sivukäytävää myöten ovelle, jonka yläpuolella
heikosti valaistussa nimikilvessä näkyi: panttitoimisto.

Hän työnsi oven auki ja huomasi seisovansa muutamien pienten komeroiden
edessä, joihin juuri sopi yksi henkilö. Ne olivat kaikki tyhjät tällä
hetkellä. Hän meni sisälle yhteen ja, kun ei nähnyt ketään, koputti
hiljaa myymäläpöytään. Hän odotti näkevänsä jonkin vanhan juutalaisen
ilmestyvän -- mutta sen sijaan kuului kevyitä askelia jostakin myymälän
loukosta, ja Lauriston huomasi seisovansa hämmästyneenä tuijottamassa
nuorta ja erinomaisen kaunista tyttöä, jolla oli kädessään jonkinlainen
koruompelu ja joka katseli häntä sen ylitse suurilla, mustilla
silmillä. Hetkisen aikaa nämä molemmat tuijottivat toisiaan ääneti.

"Kas niin", virkkoi tyttö vihdoin. "Mitä voin tehdä hyväksenne?"

Lauriston sai takaisin puhekykynsä.

"Niin -- onko herra Multenius sisällä?" hän kysyi. "Minä -- asianlaita
on niin, että tahtoisin tavata häntä."

"Herra Multenius on ulkona", vastasi tyttö. "Mutta minä olen täällä
hänen sijaisenaan, jos kysymyksessä on liikeasia."

Hän tarkasteli rauhallisesti Lauristonia ja huomasi tämän
terveenväristen kasvojen voimakkaasti punastuvan.

"Minä hoidan isoisän liikettä hänen ollessaan ulkona", jatkoi tyttö.
"Haluatteko lainata rahaa?"

Lauriston veti kellon taskustaan yhä punastellen ja ojensi sen tytölle.

"Arvasitte oikein", hän vastasi. "Tahtoisin lainata rahaa tätä vastaan.
Eräs tuttavani -- asuintoverini -- herra Melky Rubinstein -- sanoi
minun voivan saada täältä lainan. Tämä on todella hyvä kello, niin kuin
näette."

Tyttö vilkaisi asiakkaaseensa, ja hänen katseensa ilmaisi, että hän oli
nopeasti ja melkein leikillisesti tajunnut Lauristonin kokemattomuuden.
Sitten hän otti kellon jokseenkin välinpitämättömästi.

"Melky siis lähetti teidät tänne", hän sanoi hymyillen. "Vai niin!"
Hän tarkasti kelloa ja naksautti kuoren auki. Sitten hän katsahti
Lauristoniin. "Paljonko haluatte tätä vastaan?" hän kysyi.



II

ROUVA GOLDMARKIN RUOKALA


Lauriston pisti kädet taskuihin ja katseli tyttöä aivan ymmällään.
Tämä oli hyvin sievä, tumma olento, melkein yhtä pitkä kuin Lauriston
itsekin, hoikkavartaloinen ja hyvin miellyttävä. Hänen silmissään
ja suupielissään väikkyi selvästi leikillisyys ja hyväntuulisuus.
Lauristonista alkoi äkkiä tuntua, että tyttö oli huvitettu hänen
hämmingistään.

"Kuinka paljon voitte lainata minulle?" hän kysyi. "Minkähän arvoinen
se on?"

"Ei, se ei ole asiallista!" sanoi tyttö, "vaan -- kuinka paljon
haluatte lainata? Te ette taida olla tottunut panttaamaan esineitä?"

"En", vastasi Lauriston. "Tämä en ensimmäinen kerta. Voitteko --
voitteko lainata minulle muutamia puntia?"

Tyttö otti kellon taas käteensä ja tutki sitä vielä kerran.

"Lainaan teille sitä vastaan kolme puntaa ja viisitoista shillingiä",
hän sanoi äkkiä liikemiehen äänensävyllä. "Sopiiko?"

"Kiitoksia", vastasi Lauriston. "Se sopii mainiosti, olen hyvin
kiitollinen. Luullakseni saan kellon takaisin milloin tahansa, vai
kuinka?"

"Milloin vain tuotte rahat ja maksatte koron", vastasi tyttö.
"Kahdentoista kuukauden ja seitsemän päivän kuluttua." Hän otti kynän
ja alkoi täyttää paperikuittia. "Onko teillä jokin kuparikolikko?" hän
kysyi sitten.

"Kuparirahaako!" virkkoi Lauriston. "Minkä vuoksi?"

"Tästä paperikuitista", vastasi tyttö. Sitten hän vilkaisi pikaisesti
nuorukaiseen ja loi katseensa yhtä nopeasti alas. "Ei sillä ole väliä",
hän sanoi sitten. "Minä lyhennän sen lainasta. Nimi ja osoite, olkaa
hyvä."

Lauriston otti sitten paperikuitin ja sen pienen kasan kulta-, hopea-
ja kuparirahoja, jonka tyttö antoi hänelle. Sitten hän empi vähäsen.

"Pidättehän huolta tuosta kellosta", hän sanoi äkkiä. "Se kuului,
nähkääs, isälleni ennen."

Tyttö hymyili rauhoittavasti ja osoitti huoneen perällä olevaa raskasta
rahakaappia.

"Meillä on tuolla kaikenlaista perheperintötavaraa", huomautti tyttö.
"Olkaa huoletta."

Lauriston kiitti häntä, nosti hattuaan ja kääntyi pois vastahakoisesti.
Hän olisi mielellään keksinyt jonkin verukkeen voidakseen jäädä
kauemmaksi -- hän ei oikein tietänyt mistä syystä. Mutta hänen
mieleensä ei juolahtanut minkäänlaista, ja niin hän lähti pois luoden
vielä ovella katseen taakseen. Kaunis panttilainaajatar hymyili ja
nyökkäsi päätään. Samassa oli Lauriston ulkona kadulla rahat taskussaan
ja mielessään omituinen huojennuksen tunne, johon sekaantui myöskin
hämmästystä. Sillä hän oli elänyt neljä edellistä päivää kahdella
shillingillä -- ja tuossa aivan hänen lähellään oli kaiken aikaa ollut
paikka, jossa voi lainata helposti ja hyvin miellyttävällä tavalla.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli kiirehtiä asuntoonsa ja maksaa
emännälleen. Hän oli tälle velkaa kuuden viikon vuokran, kymmenen
shillingiä viikolta. Siihen menisi kolme puntaa hänen juuri
saamistaan rahoista. Mutta hänelle jäisi sitten vieläkin neljätoista
shillingiä elantoon -- ja varmasti nuo odotetut kirjeet saapuisivat
lähipostissa. Hän oli pyytänyt kustantajaa, joka oli ottanut häneltä
kaksi lyhyttä kertomusta, lähettämään hänelle maksuosoituksen niistä
ja kokemattomuudessaan hän oli odottanut näkevänsä niiden saapuvan
paluupostissa. Niinikään hän oli luopunut kokonaan ylpeydestään ja
kirjoittanut pitkän kirjeen vanhalle koulutoverilleen John Purdielle
kauas Skotlantiin, selittänyt nykyisen tilanteensa ja pyytänyt häntä
entisten aikain vuoksi lainaamaan hänelle jonkin verran rahaa,
kunnes hän saisi valmiiksi ja myydyksi erään novellin, josta hänen
vakaumuksensa mukaan tulisi oikea pieni kultakaivos. Hän tiesi,
että John Purdie oli nyt varakas, nuori mies -- isänsä seuraaja
hyvässä liikkeessä. Lauriston oli vakuutettu siitä, että häneltä
tulisi vastaus. Ja nyt hänellä oli rahaa siksi odotusajaksi, jonka
kuluttua kirjeet saapuisivat -- ja kun on elänyt neljä päivää kahdella
shillingillä, tuntuu neljätoista shillingiä oikealta omaisuudelta.
Elämä oli tosiaankin saanut ruusunpunaisen hohteen viime puolen tunnin
aikana -- ja kaikki johtui panttitoimistossa käynnistä.

Lauriston kiirehti takaisin Praed-katua, mutta hänen askeleensa
pysähtyivät äkkiä. Hän huomasi vaistomaisesti kiiruhtavansa
vanhanaikuisen ruokalan ohitse, josta tuli ruokahalua kiihoittava
valmisteilla olevan ruuan tuoksu. Silloin hän muisti, ettei ollut
syönyt mitään kahteenkymmeneenneljään tuntiin. Emännältään hän ei
saanut mitään: siitä lähtien, kun hän oli muuttanut asumaan hänen
luokseen, hän oli itse hankkinut ruokansa käyden muualla syömässä.
Viimeiseen ateriaan, jonka hän oli nauttinut edellisenä iltana, oli
kuulunut lasillinen maitoa ja kuivunut joskin kookas pannukakku, ja nyt
hänellä oli kerrassaan sudennälkä. Vain kovalla tahdonponnistuksella
hän sai itsensä pakotetuksi kulkemaan ruokapaikan sivu. Päästyään
sen oven ohitse, hän suorastaan juoksi ja sujahdutti kolme kultaista
punnanrahaa rouva Flitwickin käteen.

"Nämä selvittävät välimme tämän viikon loppuun asti, rouva Flitwick",
hän virkkoi. "Pankaa kuitti minun huoneeseeni."

"Olen teille hyvin kiitollinen, herra Lauriston", vastasi emäntä. "Ja
olen oikein pahoillani siitä, että teillä on ollut siitä niin paljon
vaivaa, mutta --"

"Hyvä on, hyvä on -- ei yhtään vaivaa -- ei pienintäkään vaivaa",
keskeytti Lauriston. "Uskokaa minua, se oli hyvin helppoa!"

Hän lähti taas nopeasti ulos ja meni tuttuun ruokapaikkaan. Hän oli
vain kahdenkymmenenyhden ikäinen, hauskan näköinen nuorukainen, joka
oli aivan viime päiviin asti saanut tyydyttää tervettä ruokahaluaan.
Nyt hänestä tuntui, että jollei hän saisi ruokaa ja juomia, jotakin
-- hän ei oikein tietänyt mitä -- tapahtuisi. Hän tiesi myöskin sen,
että hänen äänensä oli hyvin heikko, kun hän mentyään ravintolaan ja
vaivuttuaan istumaan erääseen pieneen komeroon, jollaisia huoneessa oli
monta, pyysi tarjoilijattarelta ruokaa ja juomia, jota hän tosiaankin
tarvitsi hyvin kipeästi. Ja hän oli syönyt lautasellisen kalaa ja kaksi
keitettyä munaa sekä muutamia paksuja voileipiä ja juonut kokonaisen
kannullisen teetä, ennen kuin kohotti katseensa tarkastellakseen
ympäristöään. Mutta hän tunsi nyt olevansa tyydytetty, oikaisi selkänsä
ja tarkasteli paikkaa, johon hän oli niin innokkaasti rientänyt. Ja
samalla hän huomasi Melkyn.

Melky oli ilmeisesti juuri tullut tähän pikku ruokalaan. Ja
selvästikin hänellä ei ollut kiire saada ruokaa tai juomaa. Hän oli
pysähtynyt aivan oven luona olevan pöydän luokse, jonka ääressä
istui liikkeen omistaja rouva Goldmark, lihava, sievän näköinen
nuori nainen, jonka tummat, välähtelevät silmät vuorotellen pitivät
silmällä tarjoilijattaria, vuorotellen hymyilivät, asiakkaille
heidän tullessaan pöydän ääreen maksamaan laskujaan. Melky, jolla
oli keikaroivan näköinen hattu toisella korvalla ja urheilijan takin
mallisessa palttoossaan kukka koristuksena, lasketteli selvästikin
kohteliaisuuksia rouva Goldmarkille hänen pöytäänsä nojaten. Rouva
Goldmark työnsi häntä leikillisesti loitommalle ja kutsui tarjoilijan,
jolta tilasi herra Rubinsteinille maukasta paistia. Kääntyessään
tyytyväisesti hymyillen poispäin emännästä Melky huomasi Lauristonin ja
lähti verkalleen hänen pöytänsä luokse.

"Saitteko pikku asianne järjestetyksi?" hän kysyi tuttavallisesti
asettuen istumaan vastapäätä asuntotoveriaan ja kumartuen lähemmäksi
häntä. "Tapasitteko vanhan herran myöntyväisenä?"

"En nähnyt häntä" vastasi Lauriston. "Siellä oli eräs nuori nainen."

"Serkkuni Zillah", virkkoi Melky. "Hän on kerrassaan nokkela tyttö,
herra -- hän on ukolle aivan rahakasan arvoinen -- ymmärtää liikeasiat
yhtä hyvin kuin vanhuskin. Ehkä ette uskoisikaan, hyvä herra", hän
jatkoi pehmeällä, sopottelevalla äänellään, "mutta se tyttö on saanut
oikein yliopistosivistyksen -- se on totinen tosi. Daniel-vanhus otti
hänet luokseen, kun hän oli aivan pienenä jäänyt orvoksi isästään ja
äidistään, ja antoi hänelle -- niin, sellaisen kasvatuksen, jollaisen
olisin tahtonut mielelläni itse saada! Hän on kerrassaan hieno nainen
-- tuo Zillah -- mutta pysyy kiintyneenä vanhaan myymälään -- eikä vain
puolittain!"

"Hän tuntuu olevan hyvin perillä liikeasioista", huomautti Lauriston
sydämessään tyytyväisenä siitä, että oli nyt saanut tietää tuon kauniin
panttilainaajattaren nimen. "Hän selvitti asiani pian."

"Se on veressä", virkkoi Melky lyhytsanaisesti. "Me puuhailemme kaikki
tavalla tai toisella tuontapaisissa asioissa. No niin, meidän kesken,
herra, mitä hän lainasi teille tuota kapinettanne vastaan?"

"Kolme puntaa ja viisitoista shillingiä", vastasi Lauriston.

"Niille paikoin sen arvioinkin", huomautti Melky päätään nyökäyttäen.
Hän kumartui vähän lähemmäksi. "Ette suinkaan tahdo myydä
panttikuittianne?" hän kysyi. "Annan teille pari puntaa siitä, jos
suostutte ehdotukseeni."

"Näytätte kovin innokkaasti haluavan päästä kelloni omistajaksi", sanoi
Lauriston nauraen. "Ei, minä en suinkaan tahdo myydä panttikuittiani.
En millään, hinnalla haluaisi erota tuosta kellosta."

"No niin, jollei, niin ei", sanoi Melky. "Ja mitä tulee siihen,
että haluan ostaa -- niin se on ammattini. Minulla ei ole mitään
säännöllistä liikettä -- minä ostan ja myyn mitä vain sattuu olemaan
tarjolla kulta- tai hopea-alalla. Ja koska te ette halua millään
hinnalla luopua tuosta taskukellosta, niin sanon teille minkä arvoinen
se on, niin vanha kuin se lieneekin. Viidentoista punnan!"

"Sehän on hyvä tietää kaiken varalta", sanoi Lauriston. "Minulla on
siis aina jotakin mukanani, kun minulla on se taskussani. Te olisitte
siis hyötynyt aika lailla, jos olisin myynyt sen teille?"

"Maailmahan olisi peräti kehno, jollei siinä saisi laisinkaan hyötyä,
vai mitä, herra?" myönsi Melky tyynesti. "Meillähän on kaikilla
tarkoitus hyötyä. Kuulkaahan -- näin meidän kesken -- tehän olette
kirjallinen henkilö, eikö niin? Kirjoittelette vähän, vai kuinka?
Tahdotteko ansaita viitosen -- mukavalla tavalla?"

"Se olisi hyvin hauskaa", vastasi Lauriston.

"Minulla on ystävä", jatkoi Melky, "jalokivien tukkukauppias
Shoreditch-tien varrella, ja hän haluaa julkaista luettelon. Hänellä
ei ole laisinkaan kirjallisia lahjoja, nähkääs. Hän suorittaisi
viitosen -- käteisesti -- jos joku kirjaileva henkilö vain pikkuisen
tasoittelisi sitä hänelle jotenkin. Hyväinen aika! Eihän siinä olisi
teille työtä muuta kuin yhdeksi päiväksi! Mitä arvelette siitä?"

"En minä suinkaan vastusta viiden punnan ansaitsemista tuolla tavalla",
vastasi Lauriston.

"Hyvä on", virkkoi Melky. "Siinä tapauksessa vien teidät jonakin
päivänä ensi viikolla hänen luokseen -- hän on siihen asti matkalla.
Ja te maksatte minulle kymmenen prosentin koron tuosta pikku puuhasta,
eikö niin, herra? Liikeasiathan ovat liikeasioita."

"Aivan niin", myönsi Lauriston. "Kauppahan se on."

Melky nyökkäsi ja kävi käsiksi paistiinsa, ja Lauriston lähti pois.
Pöydän ääressä istuva lihava nainen hymyili hänelle ojentaessaan
hänelle rahaa takaisin.

"Toivottavasti tulette taas toisen kerran, sir", hän virkkoi.

Lauriston meni takaisin huoneeseensa tuntien, että maailma oli
muuttunut. Hän oli maksanut velkansa emännälle, hänellä oli hopea- ja
kuparirahoja taskussaan ja mahdollisuus ansaita viisi puntaa tulevalla
viikolla - sitä paitsi hän odotti joka postissa maksuosoitusta kahdesta
kertomuksestaan. Ja jos John Purdie antaisi hänelle pyydetyn lainan,
voisi hän käyttää kokonaisen kuukauden lopettaakseen novellinsa --
ja sitten ehkä tulisi hänen osakseen mainetta ja rikkautta. Ruma
marraskuun ilta haihtui olemattomiin ja sijalle tuli toivehikkaita
haaveita.

Mutta viikon lopulla Lauristonin toiveet alkoivat laskea nollaan
asti. Ei yhtäkään kirjettä ollut saapunut -- ei John Purdielta
eikä kustantajalta. Sunnuntaiaamuna hänellä oli jäljellä viimeinen
puolikruununen. Sinä päivänä hän käytti rahojaan hyvin varovasti, mutta
maksettuaan yksinkertaisen päivällisensä eräässä halvassa kahvilassa
hän ei omistanut enempää kuin yhden shillingin. Hän lähti sinä
iltapäivänä kävelemään Kensingtonin puutarhaan tuumiskellen itsekseen,
mitä olisi paras tehdä. Hänen seisoessaan siinä keinotekoisen lammikon
rannalla katselemassa vesilintujen puuhia tervehti joku häntä, ja hän
huomasi kääntyessään panttitoimiston sievän tytön seisovan vieressään
ja hymyilevän hänelle ujosti.



III

KUOLLUT MIES


Lauriston ajatteli Zillahia samalla hetkellä, jolloin tämä puhutteli
häntä: tytön tummat silmät ja ystävällinen jäähyväishymyily
panttitoimistossa olivat ilmestyneet hänen mieleensä aivan kuin
huojentamaan hänen välittömän tulevaisuutensa herättämiä mietteitä.
Ja nyt hän, nähdessään Zillahin ilmi elävänä niin lähellä, vieläpä
selvästi ystävällisellä mielelläkin, punastui aivan kuin tyttö,
sillä hän oli vielä siinä iässä, jolloin ujous kuuluu ehdottomasti
luonteeseen. Zillahkin punastui -- mutta hän sai hillityksi itsensä
paremmin kuin Lauriston.

"Olen puhunut teistä serkkuni Melkyn kanssa", hän virkkoi nopeasti.
"Tai paremminkin, hän on puhunut teistä minulle. Hän sanoo aikovansa
esittää teidät eräälle miehelle, joka haluaa saada luettelonsa
painetuksi -- viiden punnan palkkiota vastaan. Älkää tehkö sitä niin
vähästä! Minä tunnen tuon miehen -- vaatikaa häneltä kymmenen!"

Lauriston käveli hänen kanssaan käytävää myöten.

"Mutta enhän minä voi nyt menetellä niin", hän sanoi heti. "Minä olen,
nähkääs, luvannut tehdä sen viidellä."

Zillah vilkaisi häneen nopeasti.

"Älkää olko tyhmä", hän virkkoi. "Jos joku Melkyn tapainen tarjoaa
teille viisi puntaa jostakin, niin pyytäkää häneltä kaksin verroin. He
antavat sen. Ette taida ymmärtää raha-asioista paljon?"

Lauriston naurahti ja rohkaistuen vähän nyökäytti päätään.

"En paljon", hän myönsi, "muuten ei minun olisikaan tarvinnut
hiljattain turvautua tuohon pikku kauppaan, jonka tiedätte".

"Niin, siihenkö?" virkkoi tyttö välinpitämättömästi. "Sehän ei merkitse
mitään. Hämmästyisitte, jos saisitte tietää millaisia ihmisiä meidän
luonamme juoksee silloin tällöin -- voisinpa kertoa teille muutamia
salaisuuksia! Mutta -- arvasin joka tapauksessa, ettette oikein ymmärrä
raha-asioita. Kirjailevat ihmiset harvoin ymmärtävät."

"Te luullakseni ymmärrätte?" huomautti Lauriston.

"Olen koko ikäni ollut niiden kanssa tekemisissä enemmän tai vähemmän",
sanoi Zillah. "Muu olisi ollut mahdotonta siinä ympäristössä, jossa
elin. Ettehän pidä minua uteliaana, jos kysyn teiltä erästä seikkaa?
Olitteko ahtaalla silloin eräänä iltana tuhossanne toimistoomme?"

"Ahtaalla on mieto sana", vastasi Lauriston ujostelematta. "Minulla ei
ollut penniäkään!"

"Paitsi kultakello, joka oli kahden- tai viidentoista punnan arvoinen",
huomautti Zillah kuivasti. "Ja kuinka kauan olivat asianne olleet
tuolla kannalla?"

"Pari kolme päivää -- ehkä enemmän tai vähemmän", vastasi Lauriston.
"Minä olen, nähkääs, odottanut rahaa kauemmin kuin viikon päivät --
niin oli asia."

"Onko sitä tullut?" kysyi tyttö.

"Ei ole", vastasi Lauriston selvästi punastuen. "Niin on laita."

"Tuleeko sitä pian?" kysyi Zillah.

"Niin toivon totisesti!" huudahti Lauriston. "Minä joudun taas lujille,
jollen saa rahaa."

"Ja silloin tarjoudutte tekemään viidellä punnalla sellaisen työn,
josta voisitte helposti saada kymmenen!" virkkoi tyttö melkein
moittien. "Sallikaa minun antaa teille yksi neuvo -- älkää koskaan
hyväksykö ensimmäistä tarjousta. Vaatikaa ehdottomasti jonkin verran
enemmän -- etenkin serkkuni Melkyn tapaiselta mieheltä."

"Onko Melky sitten kova pitämään puoliaan?" kysyi Lauriston.

"Melky on juutalaisnuorukainen", vastasi Zillah tyynesti. "Minä en ole
-- muuta kuin puolittain. Olen sekarotua. Äitini oli juutalainen, isäni
ei. Niin, jos tarvitsette rahaa tullaksenne toimeen toistaiseksi ja jos
teillä on useampia kultakelloja, niin tiedätte, minne voitte tulla.
Älkää kulkeko koskaan tyhjin taskuin Lontoossa, jos teillä on jonkin
verran pantattavaa. Te ette varmaankaan ole lontoolainen?"

"Olen Skotlannista", vastasi Lauriston.

"Minä suorastaan arvasinkin sen teidän murteestanne", myönsi Zillah.
"Ja koetatte hankkia toimeentulonne kirjoittelemalla! Niin, te
tarvitsette rohkeutta -- ja rahaa. Onko teillä ollut menestystä?"

"Olen myynyt kaksi kertomusta", vastasi Lauriston, josta tuntui nyt
jo aivan kuin olisi tyttö ollut vanha tuttava. "Niistä saan yhteensä
kaksikymmentä puntaa sen taksan mukaan, jota aikakauslehdet käyttävät,
ja minä olen pyytänyt maksuosoitusta, jota nyt odotan. Sen pitäisi
tulla minä päivänä tahansa."

"Vai niin, minä kyllä tunnen tuon pelin!" virkkoi Zillah. "Minulla
on kaksi tyttöystävää, jotka kirjoittelevat. Tiedän kuinka he saavat
odottaa julkaisemista tai seuraavaa maksupäivää. Mikä vahinko, etteivät
jotkut teistä kirjailijoista harjoita jotakin muuta ammattia, josta
olisi hyvät tulot! Sitten voisitte huviksenne kirjaillakin olematta
riippuvainen siitä työstä taloudellisesti. Ettekö te ole sitä
ajatellut?"

"Usein", vastasi Lauriston. "Mutta se ei kävisi päinsä -- ainakaan
minun suhteeni. Olen tehnyt vaalini. Pysyn kynäni ääressä ja uin
pinnalla tai uppoan sen kera. Ja minä en aio upota!"

"Noin pitää tosiaankin puhua!" sanoi tyttö. "Mutta koettakaa pysyä
rahoissa, jos suinkin voitte. Älkää kulkeko rahattomana kolmea päivää,
jos teillä on jotakin, jolla saatte rahaa irti. Näette, kuinka
käytännöllinen minä olen! Mutta niin on oltava tässä maailmassa.
Sanotteko minulle erään asian?"

"Niin ihmeellisesti ovat asiat tosiaankin", vastasi Lauriston
katsoen häntä tarkoin ja saaden punan kohoamaan hänen poskilleen,
"että minä olin jo jokseenkin joutumassa niin pitkälle -- että olin
kertomaisillani teille jotakin. No niin, mitä haluatte tietää?"

"Paljonko rahaa teillä on jäljellä?" kysyi tyttö hiljaa.

"Täsmälleen shillingi ja pari kuparikolikkoa", vastasi Lauriston.

"Ja jollette saa tuota maksumääräystä?" kysyi Zillah.

"Ehkä minä tulen sitten taas käymään Praed-kadulle", sanoi Lauriston
nauraen. "Minulla on vielä vähän jäljellä niin sanottua omaisuutta."

Tyttö nyökkäsi päätään ja kääntyi sivukäytävälle, joka johti puutarhan
poikki.

"Hyvä on", hän virkkoi. "Älkää pitäkö minua uteliaana, mutta minusta
on ikävä ajatella, että teidän kaltaisenne ihmiset ovat ahdingossa. En
ole niin kokonaan vajonnut liikeasioihin. Puhukaamme jostakin muusta --
kertokaa minulle, mistä kirjoitatte."

Lauriston kulutti lopun tätä iltaa Zillahin seurassa kävellen
Kensingtonin puutarhassa. Hän oli viettänyt hyvin yksinäistä elämää
aina siitä lähtien, kun oli tullut Lontooseen, ja hänelle oli aivan
uusi ja mieluisa kokemus saada seurustella sivistyneen ihmisen kanssa.
Kun he lopulta erosivat, tunsi Lauriston mielensä hyvin iloiseksi. Mitä
Zillahiin tulee, meni hän kotiin mietteisiinsä vaipuneena ymmärtäen jo
olevansa aika lailla rakastunut tuohon hauskan näköiseen nuorukaiseen,
joka oli niin omituisella tavalla joutunut hänen elämäänsä. Praed-kadun
nurkassa hän törmäsi Melky Rubinsteinia vastaan, tarttui hänen
napinreikäänsä ja puheli kymmenisen minuuttia vakavasti hänen kanssaan.
Melky, jolla oli puolestaan täysi syy pysytellä serkkunsa suosiossa,
kuunteli nöyrästi kaikkea, mitä hän sanoi, ja erosi sitten hänestä
luvaten ehdottomasti totella hänen määräyksiään.

-- Zillah ei ole varsin vähääkään pihkaantunut tuohon miekkoseen!
-- tuumi Melky kävellessään. -- Eikö ole tosiaankin omituista, että
tyttö, joka joutuu saamaan aikamoisen perinnön, rakastuu suin päin
punatukkaiseen nuorukaiseen, jolla ei ole pennin pyöreää! Mitään
muuta ei hänellä ole kuin hyvä ulkomuoto ja aivot. Ja aivot ovat vain
sittenkin aivot!

Sinä iltana Lauristonin istuessa kirjoittamassa pienessä ja
viheliäisessä huoneessaan ovelle kuului koputus ja sisään pujahti
Melky, joka painoi sormensa suuren nenänsä syrjää vastaan
tuttavallisuuden merkiksi.

"Toivoakseni en häiritse teitä", virkkoi Melky. "Kuulkaahan, herra,
olen miettinyt tuota luettelojuttua. Kun nyt olen ruvennut tarkemmin
sitä ajattelemaan, luulen ystäväni suostuvan kymmeneen puntaan.
Sanokaamme siis kymmenen puntaa, eikö niin? Ja minä vien teidät hänen
luokseen ensi perjantaina. Ja sitten vielä, herra, jos punnan tai parin
luotto olisi teille joksikin avuksi -- niin mainitkaa vain sanakin
siitä."

Tämän ystävällisen ehdotuksen tehtyään Melky pisti kätensä takataskuun
ja veti sieltä esiin muutamia kultarahoja, joita tarjosi Lauristonille.

"Ottakaa nyt parin kolmen punnan laina, herra", hän sanoi suostutellen.
"Annan ne hyvin mielelläni, ja toivoakseni ne ovat tervetulleita."

Mutta Lauriston pudisti päätään; hän oli jo tehnyt oman suunnitelman
siltä varalta, ettei odotettu maksuosoitus saapuisi seuraavana aamuna.

"En suostu tarjoukseenne, kiitoksia vain", hän virkkoi. "Olette
tavattoman ystävällinen tehdessänne sen, mutta minä voin tosiaankin
selviytyä aivan hyvin ominkin neuvoin. Ensi perjantaina siis tulen
kanssanne. Olen hyvin kiitollinen teille."

Melky sujahdutti rahat takaisin taskuunsa täysin tietoisena siitä, että
on suorittanut oman osansa. "Aivan kuten haluatte, herra", hän sanoi.
"Mutta mielelläni tarjosin teille, herra, uskokaa se. Ensi perjantaina
siis -- ja voitte luottaa siihen, että siitä puuhasta maksetaan
käteisellä."

Mutta maanantai-aamuna ei saapunut kumpikaan Lauristonin odottamista
kirjeistä. Hän ei ollut kuitenkaan puhunut turhia sanoessaan
Zillahille, että hänellä oli turvanaan vielä jonkin verran omaisuutta
-- kun hän nyt tiesi kuinka voi helposti saada käteistä rahaa.
Hänellä oli arkussaan jonkin verran pantattavaa omaisuutta, ja kun
rahakirjeitä ei saapunut, päätti hän turvautua panttaamiskeinoon.
Syvällä arkun nurkassa hänellä oli kaksi arvokasta sormusta -- siinä
olikin kaikki, mitä hän oli perinyt äidiltään lukuun ottamatta
kahtasataa puntaa, joiden turvin hän oli uskaltautunut Lontooseen
ja elänyt tähän asti. Hän kaivoi sormukset esille maanantai-iltapäivänä
päättäen viedä ne Daniel Multeniukselle ja saada niiden avulla
tarpeelliset varat ainakin kuukauden, parin elantoon. Hänellä oli
hyvin vähän aavistusta sellaisten esineitten todellisesta arvosta
ja niinikään oli hänellä omat syynsä olla näyttämättä sormuksia
Melky Rubinsteinille. Hänen aikomuksensa oli odottaa iltaan asti,
jolloin hän lähtisi panttitoimistoon suunnilleen samaan aikaan kuin
edelliselläkin kerralla, jolloin toivottavasti tapaisi Zillahin
taas liikkeenhoitajana. Heidän edellisenä iltapäivänä sattuneen
kohtaamisensa ja puhelunsa jälkeen hänestä tuntui, että tyttö
selvittäisi liikeasiat hänen kanssaan myötätuntoisella tavalla, ja että
jos hän voisi saada kaksikymmentä puntaa sormuksillaan, hän olisi vapaa
kaikista rahahuolista monta viikkoa eteenpäin.

Kello oli puoli kuusi sinä maanantai-iltana, kun Lauriston kääntyi
toisen kerran elämässään astumaan pitkin kapeaa kujaa, joka johti
panttitoimiston ovelle. Hän oli jo tarkoin katsellut kadulta akkunan
takaa toivoen näkevänsä ZilIahin myymälän etuhuoneessa. Mutta Zillahia
ei näkynyt, etuhuone oli tyhjä. Ei edes silloinkaan Zillah ilmestynyt
hänen eteensä, kun hän astui pieneen koppi-osastoon. Kaikkialla
vallitsi omituinen äänettömyys, jota häiritsi vain kellon hiljainen ja
säännöllinen tikitys. Tuo tikitys alkoi hänestä tuntua ahdistavalta
niiden parin minuutin aikana, joina hän odotti kuulevansa jonkun
astuvan esiin. Vihdoin hän koputti myymäläpöytään, ensin hiljaa, sitten
itsepintaisemmin. Mutta kukaan ei tullut. Kello, jota hän ei voinut
nähdä, tikitti yhä.

Lauriston kumartui lopulta myymäläpöydän ylitse ja kurkotti kaulaansa,
nähdäkseen sisään myymälän takana olevan pikku huoneen avoimesta
ovesta. Seuraavassa tuokiossa hän ajattelematta hetken hätää pitemmälle
hypähti seinäkaiteen ylitse ja riensi perähuoneeseen. Siellä makasi
lattialla pitkänään, pää takan edessä olevalla matolla, kädet velttoina
ja hervottomina sivulla vanhus, harmaapartainen ja kunnianarvoisa
-- epäilemättä Daniel Multenius itse. Hän makasi hyvin hiljaa,
aivan kuvapatsaan näköisenä, ja Lauriston tunsi kumartuessaan hänen
ylitseen ja laskiessaan vapisevan kätensä hänen korkealle, valkoiselle
otsalleen, että hän oli kuollut.

Hän suoristautui sitten ainoana ajatuksenaan avunhakeminen. Koko paikka
oli niin äänetön, että hän tiesi olevansa siellä kahden kesken vainajan
kanssa. Vaistonsa ohjaamana hän lähti juoksemaan myymälän etuhuoneen
kautta katuovelle ja syöksyi juuri sisään tulevan miehen syliin.



IV

PLATINANAPPI


Vastatullut, vanhahko, tukeva mies, joka yksinkertaisista vaatteistaan
huolimatta näytti aivan kuin jonkinlaiselta virkamieheltä kädessään
olevien asiapaperien vuoksi, joita hän katseli sisään tullessaan,
hätkähti ja huudahti, kun Lauriston kiireissään syöksyi häntä vastaan.

"Hohoi!" hän sanoi. "Mikä nyt on? Näytätte olevan kovasti kiireissänne,
nuori mies!"

Lauriston, joka oli kovasti hengästyksissään kiihtymyksestä, kääntyi ja
osoitti pikku huoneen avonaista ovea.

"Tuolla makaa vanha mies kuolleena!" hän kuiskasi. "Harmaapartainen
vanhus -- onkohan hän panttilainaaja -- herra Multenius?"

Vastatullut tuijotti hämmästyneenä, kurkotti kaulaansa nähdäkseen
siihen suuntaan, johon Lauristonin vapiseva sormi osoitti, ja astui
sitten lähemmäksi. Mutta äkkiä hän pysähtyi, viittasi Lauristonia
menemään edellä ja sulki ulko-oven, ennenkuin meni perähuoneeseen hänen
jäljessään.

"Vai niin, missä siis?" hän kysyi. "Kuollutko, sanotte?" Hän seurasi
Lauristonia, huudahti kuuluvasti nähdessään maassa makaavan olennon,
kumartui sitten alas ja laski kätensä hänen otsalleen. "Olitte
oikeassa, nuori mies, hän on kuollut", hän virkkoi matalalla äänellä.
"Hän on jo ollutkin kuolleena muutamia minuutteja. Mutta missä tyttö
on, hänen tyttärensä tytär? Oletteko nähnyt ketään?"

"En yhtäkään sielua", vastasi Lauriston. "Siitä lähtien kun tulin, on
koko paikka ollut yhtä äänetön kuin se on nyt!"

Mies tuijotti häneen jonkin hetken aivan sanattomana. Sitten hän juuri
kuin tuntien huoneuston joka sopen meni sisemmälle ovelle, työnsi sen
auki ja paljasti siten näkyviin portaat.

"Haloo!" hän huusi kovalla äänellä. "Haloo! Neiti Wildrose! Oletteko
siellä?"

Nyt Lauriston kuuli ensimmäisen kerran Zillahin sukunimen. Tuon
järkyttävän havainnonkin rinnalla se tuntui hänestä kovin runolliselta.
Mutta hänellä ei ollut aikaa ruveta ajattelemaan sitä -- mies palasi
asuinhuoneeseen.

"Hänen täytyy olla ulkona", virkkoi tämä. "Sanotteko tavanneenne
Multeniuksen näin?"

"Kyllä -- tuossa näin hänet", vastasi Lauriston. "Aivan äsken."

"Ja mitä te täällä teitte?" kysyi mies. "Kuka te olette?"

Lauriston luuli huomaavansa epäluuloisen sävyn näissä kysymyksissä, ja
hän suoristautui punastuen.

"Nimeni on Andrew Lauriston", hän vastasi. "Asun aivan lähellä. Tulin
tänne asioissa. Entä kuka te olette?"

"No, jos siitä on kysymys, nuorukainen", vastasi mies, "olen etsivän
osaston kersantti Ayscough -- hyvinkin tunnettu näillä seuduin! Tulin
tapaamaan vanhaa herraa näiden papereiden vuoksi. Mitä asiaa teillä
sitten oli?"

Hän katseli Lauristonia hyvin tutkivasti, ja Lauriston, joka äkkiä
tajusi epäedullisen asemansa, päätti puhua hänelle avoimesti.

"No, jos ehdottomasti haluatte tietää sen", hän virkkoi, "tulin
lainaamaan rahaa näitä sormuksia vastaan".

Ja hän avasi vasemman kätensä ja näytti salapoliisille ne kaksi
sormusta, jotka oli ottanut arkustaan tuskin puolituntia sitten.

"Teidän omaisuuttanne?" kysyi Ayscough.

"Tietysti ne ovat minun!" huudahti Lauriston. "Kenen muun ne olisivat?"

Ayscoughin katse siirtyi sormuksista pöydälle, joka oli melkein
keskellä huonetta. Lauristoninkin katse kääntyi sinne päin.

Kaksi seikkaa osui paikalla hänen silmiinsä. Pöydällä oli pieni
tarjotin täynnä sormuksia, jokseenkin samanlaisia laadultaan ja
ulkomuodoltaan kuin ne, jotka hänellä oli kädessään: vanhanaikuisia
sormuksia. Uunin yläpuolella olevien kaasulamppujen valo osui noiden
sormuksien timantteihin ja sytytti aivan kuin pieniä tuliliekkejä.
Siellä täällä hän näki helmien välkkyvän. Mutta pöydällä oli toinenkin
esine. Juuri tuon sormustarjottimen vieressä oli kirja, kauniisti
sidottu nelitaitteinen teos, jonka selustassa ja reunoissa oli paljon
hienoja kultakuvioita ja jonka raskaita nahkakansia liittivät toisiinsa
kullatut soljet. Näytti siltä kuin joku olisi äsken heittänyt kirjan
huolimattomasti pöydälle.

Mutta Ayscough kiinnitti tuskin ollenkaan huomiota kirjaan; hänen
silmänsä olivat luodut tarjottimella oleviin sormuksiin, ja sitten hän
vilkaisi Lauristonin sormuksiin.

"Hm", hän virkkoi sitten. "Omituista, että teillä on juuri samanlaiset
sormukset kuin nuo tuolla, nuori mies. Eikö olekin?"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Lauriston kovasti punastuen, "Ettehän vain
luule --"

"En luule mitään -- nyt vielä", vastasi salapoliisi tyynesti. "Mutta
teidän on jäätävä tänne minun kanssani, kunnes saan selville enemmän.
Tulkaa ovelle -- meidän on saatava tänne apua."

Lauriston huomasi, ettei ollut muuta keinoa kuin totella, ja hän
seurasi Ayscoughia katuovelle. Salapoliisi avasi sen, katseli ulos ja
odotettuaan joitakin minuutteja viittasi luokseen poliisin, joka sattui
kulkemaan ohitse. Kun Ayscough oli kuiskannut hänelle pari sanaa, lähti
poliisi pois, ja Ayscough viittasi Lauristonia palaamaan myymälään.

"No niin", virkkoi salapoliisi, "joku meidän miehistä ja lääkäri
tulevat muutamien minuuttien kuluttua. Kertokaapa minulle nyt tarinanne
meidän odotellessamme heidän tuloaan. Olette rehellisen näköinen
nuorukainen, mutta täytyyhän teidän myöntää, että näyttää jokseenkin
kummalliselta, kun tapasin teidät juoksemassa ulos tästä myymälästä
vanhan Multeniuksen maatessa kuolleena perähuoneessa, etenkin kun
teillä on kädessänne kaksi sormusta, jotka kovasti muistuttavat hänen
hallussaan olevia sormuksia! Kertokaapa nyt minulle, kuinka kaikki
tapahtui."

Lauristen kertoi hänelle suoran totuuden kellon panttaamisesta tähän
käyntiin asti. Ayscough katseli häntä tarkoin ja nyökkäsi sitten
päätään.

"Tuo tuntuu luotettavalta kertomukselta, herra Lauriston", hän sanoi.
"Minulla on suuri halu uskoa teidän joka sananne. Mutta minun on
selostettava ne ja kaikki muut asianhaarat, ja teidän täytyy todistaa,
että nuo sormukset kuuluivat äidillenne, ja kaikki muu, ja niinikään
on teidän jäätävä tänne, kunnes tohtori ja joku poliisimies tulevat.
Kuinkas kummallista, että vanhus sattui olemaan yksin! Missähän hänen
tyttärensä tytär on?"

Mutta juuri hilloin aukeni katuovi, ja Zillah tuli sisään suuri kimppu
kukkia toisessa kainalossa ja muutamia pieniä paketteja toisessa.
Nähdessään nuo kaksi miestä hän säpsähti. Lauristonin huomatessaan hän
punastui, mutta kalpeni taas nähdessään Ayscoughin ilmeisesti pitävän
nuorukaista silmällä.

"Herra Ayscough!" hän huudahti. "Mikä nyt on -- onko jotakin hullusti?
Mitä te teette täällä?" hän jatkoi nopeasti kääntyen Lauristoniin.
"Täällä myymälän perällä! Mitä on tapahtunut? Sanokaa minulle,
jompikumpi!"

Salapoliisi pysytteli Lauristonin kanssa tahallaan Zillahin ja myymälän
perällä olevan avonaisen oven välillä. Hän kumarsi ystävällisesti
Zillahille.

"Kas niin, hyvä neiti", hän virkkoi.

"Älkää pelästykö -- isoisännehän oli jo hyvinkin vanha mies, emmekä me
voi toivoa vanhusten elävän ikuisesti. Ottakaa siis asia rauhallisesti!"

Tyttö kääntyi ja laski kukkansa ja käärönsä pöydälle. Lauriston, joka
tarkasteli häntä levottomana, huomasi hänen koettavan karaista itseään.

"Tarkoitatteko siis, että hän on kuollut?" hän kysyi. "Minä olen
rauhallinen -- näettehän, että olen rauhallinen. Kertokaa minulle mitä
on tapahtunut, kertokaa te minulle", hän lisäsi katsoen Lauristoniin.
"Kertokaa minulle nyt heti!"

"Minä tulin sisään enkä nähnyt täällä ketään ja silloin vilkaisin
sisään tuon perähuoneen ovesta", vastasi Lauriston, "ja näin isoisänne
makaavan lattialla. Silloin hypähdin myymäläpöydän ylitse ja menin
hänen luokseen."

Zillah astui lähemmäksi ikäänkuin mennäkseen perähuoneeseen. Mutta
salapoliisi pysähdytti hänet katsellen hänestä Lauristoniin.

"Te tunnette tämän nuoren miehen, neiti Wildrose?" hän kysyi. "Olette
siis tavannut hänet ennen?"

"Olen", vastasi Zillah varmasti. "Hän on herra Lauriston. Olkaa hyvä
ja antakaa minun mennä sisään. Eikö mitään voi tehdä?"

Mutta Ayscough vain pudisti päätänsä. Ei voinut tehdä mitään muuta kuin
odottaa tohtorin tuloa. He menivät tytön perässä vierashuoneeseen ja
seisoivat hänen vieressään hänen kumartuessaan vainajan puoleen. Hän ei
ilmaissut millään lailla suruaan, ja kun Ayscough sitten ehdotti, että
hän menisi yläkertaan; kunnes tohtori tulisi, hän lähti rauhallisesti
pois.

"Eikö meidän olisi paras nostaa hänet sohvalle?" kysyi Lauriston.

"Ei ennenkuin poliisi ja lääkäri ovat nähneet hänet", vastasi Ayscough
pudistaen päätään. "Minä tahdon tietää kaikki tarkoin -- mahdollisesti
hän on kuollut luonnollisella tavalla jonkinlaiseen kohtaukseen tai
mahdollisesti ei. Hetken kuluttua he ovat täällä."

Lauriston huomasi pian joutuneensa toimettomaksi katselijaksi,
kun poliisikomisarjus, eräs siviilipukuinen mies, ja tohtori
tutkivat ruumista kuultuaan Ayscoughin selostuksen äskeisistä
tapauksista. Lauriston huomasi itseään katseltavan epäluuloisesti, ja
Poliisikomisarjus käski jokseenkin jyrkästi hänen pysyä paikallaan.
Ja mahdotonta olisikin ollut päästä pois, sillä eräs poliisi seisoi
ovella, jonka hän oli lukinnut esimiehensä käskystä. Koko paikassa
vallitsi yleinen, synkkä hiljaisuus tohtorin puuhaillessa vainajan
ääressä.

"Tämän miehen kimppuun on hyökätty!" virkkoi tohtori kääntyen äkkiä
poliisikomisarjuksen puoleen. "Katsokaahan tätä! -- häntä ei ole
ainoastaan puristettu lujasti oikeasta käsivarresta -- näettehän tuon
mustelman -- vaan myöskin kuristettu hurjasti kurkusta. Siitä ei ole
epäilystäkään. Vanha ja ilmeisestikin heikko kun hän oli, ei hän olisi
muuta tarvinnutkaan kuin pelästyksen kuollakseen. Mutta asian vaiheet
ovat epäilemättä olleet sellaiset kuin äsken sanoin." Komisarjus katsoi
tuimasti Lauristoniin.

"Näittekö jonkun lähtevän täältä tullessanne sisään?" hän kysyi.

"Täällä ei ollut ketään minun tullessani, ei katuovella eikä
sivuovella", vastasi Lauriston viipymättä. "Koko paikka oli aivan
hiljainen ja autio vanhusta lukuun ottamatta. Ja hän oli kuollut, kun
tulin hänen luokseen."

Poliisikomisarjus veti Ayscoughin syrjään ja he puhelivat kuiskaten
muutamia minuutteja vilkaisten silloin tällöin Lauristoniin. Viimein he
tulivat hänen luokseen.

"Minun tietojeni mukaan teidät tunnetaan täällä, ja asuntonne on
täällä", virkkoi poliisikomisarjus. "Eihän teillä liene mitään sitä
vastaan, että salapoliisi tulee kanssanne asuntoonne -- epäilemättä
voitte vakuuttaa hänet luotettavuudestanne ja muista seikoista. Minä en
tahdo epäillä mitään, mutta -- tehän ymmärrätte!"

"Ymmärrän", vastasi Lauriston. "Minä näytän tai kerron hänelle, mitä
hän vain haluaa. Olen ilmaissut teille yksinkertaisen totuuden."

"Menkää siis hänen kanssaan", määräsi poliisikomisarjus. "Tehän
tiedätte tehtävänne, Ayscough!"

Puoli tuntia myöhemmin, kun vainaja oli kannettu huoneeseensa ja
myymälä ja talo oli suljettu, seisoi Melky Rubinstein, joka oli tullut
poliisien vielä ollessa siellä ja jäänyt sinne heidän lähdettyäänkin,
yläkerran arkihuoneessa puhellen Zillahin kanssa. Melky oli harvinaisen
totinen. Zillah oli jo havainnut, että poliisi epäili Lauristonia.

"Minä lähden nyt katsomaan, mitä salapoliisi puuhaa hänen luonaan",
virkkoi Melky. "Minä en ainakaan epäile häntä lainkaan! Mutta hän on
hankalassa asemassa -- ja sitten vielä nuo sormukset! Jospa hän vain
olisi näyttänyt ne ensin minulle, Zillah!"

"Mene nyt, Melky!" pyysi Zillah vesissä silmin. "Tietenkään hänellä ei
ole mitään tekemistä tämän jutun kanssa. Voi, jospa en olisikaan mennyt
ulos!"

Melky lähti alakertaan. Hän pysähtyi hetkiseksi pieneen
vierashuoneeseen katsellen mietteissään paikkaa, jossa vanhus
oli tavattu kuolleena. Ja äkkiä hänen terävät silmänsä näkivät
esineen, joka oli ihan tuliristikon vieressä, puolittain takkamaton
reunakoristuksen alla. Hän kumartui ottamaan sen ja huomasi, että se
oli kalvosimen irtonappi, platinasta tehty ja omituisella kuviolla
koristettu.



V

KAKSI KIRJETTÄ


Päästyään ulos myymälästä Lauriston kääntyi äkkiä salapoliisin puoleen.

"Kuulkaahan!" hän virkkoi. "Toivoisin teidän ilmaisevan minulle suoran
totuuden. Epäilläänkö minua? Olenko minä -- tavalla tai toisella
vankina?"

Ayscough naurahti tyynesti, pudistaen päätään.

"Ette suinkaan vankina", hän vastasi. "Ja mitä tulee toiseen
kysymykseenne, niin -- no niin, tuumikaammepa sitä seuraavalta kannalta
-- otaksukaamme, että te olisitte ollut minun sijassani ja minä teidän
sijassanne puoli tuntia sitten. Mitä olisitte ajatellut tavatessanne
minut sellaisten asianhaarain vallitessa kuin minä teidät? Mitä
sanotte?"

"Niin", vastasi Lauriston vähän aikaa mietittyään, "ehkäpä oli
luonnollista, että epäilitte minua tavatessanne minut siellä yksin
vanhuksen kanssa. Mutta --"

"Tässä tapauksessa ei ole niinkään kysymys epäluulosta kuin halusta
vakuuttautua viattomuudestanne", keskeytti hänet salapoliisi. "Näytätte
sivistyneeltä ja hienolta nuorukaiselta, ja luultavasti olette
selittänyt kaikki aivan oikein. Minä tahdon vain päästä varmuuteen
siitä -- haluaisin sitä todella! En suinkaan olisi iloinen, jos tämä
juttu selviäisi teidän vahingoksenne, sen vakuutan. Ja jos tahtoisitte
kertoa minulle itsestänne ja siitä, kuinka johduitte menemään
Multeniuksen luokse, niin se sopisi oikein hyvin."

"Siitä ei ole paljonkaan sanottavaa", vastasi Lauriston. "Tulin
Skotlannista Lontooseen noin kaksi vuotta sitten ansaitsemaan
elatustani kirjoittamalla. Minulla oli tullessani jonkin verran
rahaa, ja sillä olen elänyt tähän asti. Nyt juuri olen vasta alkanut
ansaita jotakin. Olen viime kymmenen tai kahdentoista päivän kuluessa
odottanut maksuosoitusta parista kirjoituksestani. Viime viikolla
jouduin rahapulaan ja niin vein kelloni panttitoimistoon, jossa tapasin
tuon nuoren naisen. Kun en ollut vielä tänäänkään saanut rahojani,
menin taas panttitoimistoon niiden sormusten kera, joista olen teille
puhunut ja jotka näytinkin teille. Ja -- siinä onkin kaikki. Se on
vielä mainitsematta, että minut neuvoi herra Multeniuksen luokse eräs
hänen sukulaisensa, herra Rubinstein, joka asuu samassa paikassa kuin
minäkin. Hän tuntee minut."

"Siis Melky Rubinstein!" virkkoi Ayscough. "Tunnen kyllä Melkyn. Hän on
nokkela mies, möi minulle kerran tämän neulan, joka on kaulaliinassani.
Niin, tuo tuntuu hyvin vilpittömältä kertomukselta, herra Lauriston.
En epäile laisinkaan, että asia järjestyy hyvin. Teillä on varmaankin
ystäviä Lontoossa?"

"Ei sitten ainoaakaan", Lauriston vastasi. "Ei edes yhtä tuttavaakaan.
Olen elänyt aivan yksikseni ja tehnyt kovasti työtä. Minulla ei ollut
aikaa eikä haluakaan seurusteluun. Tässä on talo, jossa asun -- ei se
ole minkään arvoinen, mutta tulkaa sisään."

He olivat nyt tulleet rouva Flitwickin asunnon kohdalle, ja emäntä itse
seisoi kapeassa ja kehnonnäköisessä käytävässä heidän astuessaan sisään.
Hän otti heti esiin kaksi kirjettä.

"Tässä on kaksi kirjettä teille, herra Lauriston", hän sanoi vilkaisten
tutkivasti Ayscoughiin. "Toinen niistä on kirjoihin merkitty, minä
allekirjoitin sen. Pidin ne sitten itse hallussani enkä lähettänyt
niitä teidän huoneeseenne."

"Kiitos, rouva Flitwick", virkkoi Lauriston. Hän otti kirjeet, näki
kirjoihin merkityn kirjeen osoitteesta, että se oli John Purdielta, ja
huomasi toisen kirjeen tulleen siltä aikakauslehdeltä, jolle hän oli
myynyt kertomuksensa. Sitten hän kääntyi Ayscoughin puoleen. "Tulkaa
huoneeseeni", hän jatkoi. "Jutellaan siellä."

Ayscough seurasi häntä hänen huoneeseensa. Kun he olivat päässeet
sisään, ja ovi oli suljettu, avasi Lauriston aikakauslehdeltä saapuneen
lähetyksen ja otti sieltä esiin painetun kaavakkeen ja kahdenkymmenen
punnan maksuosoituksen. Hän vilkaisi niihin ja työnsi ne sitten
salapoliisin käteen.

"Kas niin", hän virkkoi huoahtaen sekä mielenhuojennuksesta että
voitonriemusta. "Tässä on todistus toisen väitteeni oikeudesta. Tämä
on odotettu maksuosoitus, josta puhuin teille. Suokaa anteeksi, että
silmäilen toistakin kirjettäni." Kirjoihin merkityssä kirjeessä oli
kahdenkymmenen punnan seteli ja pikaisesti kyhätty kirje, jonka
Lauriston luki innokkaasti. Se kuului: "Kelpo Andie. Sain vasta nyt
kirjeesi, sillä olen ollut matkalla pari viikkoa enkä saanut sinä
aikana lainkaan postia. Luonnollisestikin pidät minua luotonantajanasi,
kunnes kirjasi ilmestyy -- ja vielä sen jälkeenkin, jos se on
tarpeellista. Täällä on keskeneräisenä eräs juttu, mutta minä tulen
päivän parin kuluttua Lontooseen asioita järjestämään ja käyn heti
tultuani luonasi. Suo anteeksi nämä huolimattomat rivit -- posti lähtee
juuri. Uskollinen ystäväsi John Purdie."

Lauriston ojensi tämänkin kirjeen Ayscoughille.

"Jollei minulla olekaan ystäviä Lontoossa niin tuossa on todistus
siitä, että minulla on omassa maassani!" hän huudahti. "Voi, jospa nuo
kirjeet olisivat tulleet ennenkuin lähdin Praed-kadulle!"

"Aivan niin!" yhtyi häneen salapoliisi vilkaisten kirjeisiin ja
niiden mukana seuranneisiin rahalähetyksiin. "Joka tapauksessa minua
ilahduttaa, että olette voinut näyttää minulle nämä, herra Lauriston.
Mutta -- näin meidän kesken sanoen -- toivoisinpa, etteivät nuo
sormukset olisi olleet niin suuressa määrin saman näköiset kuin
ne, jotka olivat vanhuksen pöydällä tarjottimella. Se oli onneton
yhteensattuma, sillä jotkut saattaisivat nähkääs luulla, että te olitte
juuri siepannut pari sormusta lähtiessänne panttitoimistosta."

"Sormukseni ovat olleet tuossa arkussa pari kolme vuotta", vakuutti
Lauriston. "Ne kuuluivat äidilleni, ja luulen hänen omistaneen ne monta
vuotta ennen kuolemaansa. Ehkäpä ne ovat saman näköiset kuin ne, jotka
näimme tarjottimella, mutta --"

"No niin, tehän voitte kutsua jonkun, jos se on tarpeellista,
todistamaan, että ne olivat äitinne omat, vai kuinka?" kysyi Ayscough.
"Se saattaa asiat tolalleen siinä kohden. Ja mitä muuhun tulee, on se
onneksenne, että tunnette Melky Rubinsteinin ja että tyttö tunsi teidät
entiseksi asiakkaaksi. Mutta olisinpa totisesti suonut, että olisitte
vilahdukselta nähnyt jonkun lähtevän myymälästä! Sillä siitä ei ole
epäilystäkään, että vanhusta on kohdannut väkivaltainen kuolema."

"Siitä asiasta en tiedä mitään", sanoi Lauriston. "En nähnyt ketään."

Juuri silloin Melky tuli sisään. Hän vilkaisi pöydällä olevaan
maksuosoitukseen ja rahoihin ja nyökkäsi Lauristonille päätään aivan
kuin olisi ymmärtänyt niiden merkityksen. Sitten hän kääntyi Ayscoughin
puoleen melkein levottomana.

"Kuulkaahan, herra Ayscough!" hän virkkoi rukoilevasti. "Ette suinkaan
ole niin julma, että sekoittaisitte tämän nuorukaisen äskeiseen
tapahtumaan. Hitto vieköön, herra Ayscough, minä en voisi uskoa hänestä
sellaista, en millään muotoa, ei myöskään serkkuni Zillah, jonka
tunnette hyvin. Herra Lauriston on siivo kuin karitsa, herra Ayscough
-- tunnenhan minä hänet, me kun olemme asuneet monta kuukautta täällä
samassa paikassa. Menen hänestä ehdottomasti takuuseen, herra Ayscough.
Ja te, poliisiherrat, tunnette minut. Ettekö tunnekin, herra Ayscough?"

"Kyllä, kyllä, vieläpä oikein hyvinkin, nuorukainen", myönsi
salapoliisi lämpimästi. "Ja sanonpa teille jotakin -- minun on
vaivattava herra Lauristonia tulemaan kanssani poliisiasemalle
antamaan vain asiallinen selonteko tapauksista ja sitä paitsi vähän
lisävalaistusta. Minä puolestani olen häneen tyytyväinen, ja niin ovat
epäilemättä meidän toisetkin miehet. Mutta tulkaa te, Melky, meidän
mukanamme sinne ja sanokaa jotakin hänen puolestaan, esimerkiksi, että
olette tuntenut hänet jo jonkin aikaa. Se auttaa varmasti."

"Teen mitä tahansa ystävää auttaakseni, herra Ayscough", virkkoi Melky.
Hän viittasi Lauristonia panemaan rahat taskuunsa. "On hauska nähdä,
että kirjeenne ovat tulleet", hän kuiskasi heidän laskeutuessaan
alas portaita. "Kuulkaahan, mitä sanon korvaanne -- älkää kertoko
näille poliisimiehille muuta kuin mikä on välttämätöntä -- minä pidän
teidän puoltanne." Salapoliisin selonteko, muutamat Lauristonille
tehdyt kysymykset ja Melkyn innokas Lauristonin puolustelu riittivät
tyydyttämään poliisiviranomaisia, joten Lauristonin sallittiin lähteä,
poliisipäällikön vain ensin ilmoitettua hänelle, että hänen oli
saavuttava tutkintoon tärkeimpänä todistajana. Lauriston lähti Melkyn
kanssa kadulle.

"Tulkaa syömään illallista rouva Goldmarkin ruokalaan", ehdotti Melky.
"Minulla tulee tänä iltana olemaan täysi työ ukkoraukan luona, mutta en
ole nauttinut mitään päivällisestä lähtien."

Lauriston kuitenkin kieltäytyi. Hän tahtoi mennä heti kotiin
kirjoittamaan kirjeitä. Mutta hän lupasi pistäytyä panttitoimistoon
myöhemmin illalla nähdäkseen, voisiko olla miksikään hyödyksi
ja kuvatakseen Melkylle tarkoin millaisena oli tavannut vanhan
panttilainaajan.

"Vai niin", virkkoi Melky heidän pysähtyessään ruokalan ovelle. "Tulee
tosiaankin olemaan jännittävää saada selville mies, joka nitisti
vanhuksen. Kyllä kai! Mutta minä aion myöskin ryhtyä siihen leikkiin --
saatikka sitten poliisi." Rouva Goldmark oli ulkona. Hänen sijaisenaan
toimiva tarjoilijatar kertoi hänen kuulleen uutisen ja lähteneen
parhaimpansa mukaan auttamaan Zillahia. Kun ei Melkyllä niin muodoin
ollut tilaisuutta päästä puheisiin rouva Goldmarkin kanssa, tilasi
hän illallisensa ja mietti ja punnitsi asioita kovasti syödessään.
Enimmäkseen hänen ajatuksensa suuntautuivat siihen yksinäiseen
platinaiseen nappiin, jonka hän oli huolellisesti sijoittanut
liivintaskuunsa.

Melkyn luja vakaumus oli nyt jo, että irtonapin oli pudottanut Daniel
Multeniuksen perähuoneeseen joku henkilö, jolla ei ollut sinne mitään
asiaa -- toisin sanoen sama mies, joka oli surmannut vanhuksen.
Siitä lähtien kun Melky oli löytänyt tuon napin, hän oli harkinnut
millä lailla saisi sen omistajan käsiinsä. Yhdestä asiasta hän jo
oli varma -- nimittäin siitä, että sen omistaja, kuka hän lieneekin
ollut, ei ollut tavallinen henkilö. Eihän ihmisillä ylimalkaan ole
platinasta tehtyjä kalvosinnappeja tai rintaneuloja. Mistä siis johtui,
että yksinäinen koristenappi, joka oli tehty paljon arvokkaammasta
metallista kuin kullasta ja valmistettu ja somistettu ihan erikoisella
tavalla, oli joutunut Daniel Multeniuksen huoneen takkamatolle? Ei
ollut todennäköistä, että vanhus olisi pudottanut sen sinne. Ei, Melky
oli vakuutettu siitä, että sen oli pudottanut sinne kalvosimestaan
joku, joka oli ollut Danielin luona vähää ennen kuin Andie Lauriston
oli tullut sisään ja joka oli jostakin käsittämättömästä syystä
nitistänyt vanhuksen. Nyt oli vain saatava selville, kuka tuo mies oli.

-- Siitä on päästävä selville vaikka millä tavoin, -- tuumi Melky. --
Muuten tuo poika-parka on kauniisti pinteessä -- hitto vieköön, niin
hän on. Ja se ei kelpaa.

Vaikka Melky olikin nokkela liikemies ja vaikka hänen olikin
täytynyt lapsesta alkaen raivata itse tiensä maailmassa, oli hän nyt
tulemaisillaan herkkätunteiseksi. Hän oli tutkinut Lauristonia läheltä
ja alkanut tuntea ehdotonta myötämielisyyttä häntä kohtaan. Sitä paitsi
hän tiesi serkkunsa Zillahin, joka oli tähän asti ollut monen miehen
ihailun esineenä, rakastuneen Lauristoniin. Lauriston oli ehdottomasti
pelastettava. Melky tunsi poliisien menettelytavan ja oli vakuutettu
siitä, että mitä Ayscough, hyväluontoinen mies, ajattelikin, ylemmät
viranomaiset pitäisivät Lauristonin läsnäoloa panttitoimistossa
erittäin epäilyttävänä. Oikea syyllinen oli ehdottomasti löydettävä. Ja
hänen, Melkyn, täytyi olla mukana siinä leikissä.

Hän lopetti illallisensa yhä syvissä mietteissä. Sitten hän lähestyi
kassanhoitajaa maksaakseen laskunsa. Se nuori nainen, jonka rouva
Goldmark oli jättänyt sijaisekseen, kohotti pöydän kantta ottaakseen
esille vaihtorahaa -- ja Melkyn hämmästyneet silmät osuivat samalla
erääseen esineeseen, joka oli pienen paperikasan päällä. Se oli sen
platinaisen kalvosinnapin pari, joka oli Melkyn taskussa. Muitta
mutkitta -- tuttu kun oli talossa -- hän otti sen heti käteensä.

"Mikä tämä arvoesine on?" hän kysyi.

"Tuoko?" virkkoi tarjoilijatar välinpitämättömästi. "Yksi tytöistä otti
sen hiljattain pöydältä, jonka ääressä eräs vieras oli syönyt. Hän oli
luultavasti pudottanut sen. Rouva Goldmark väittää sitä arvokkaaksi ja
on sen vuoksi pannut sen talteen siltä varalta, että hän taas ilmestyy.
Mutta emme ole nähneet häntä sen koommin."

Melky katseli tarkoin tätä toista irtonappia. Sitten hän pani sen
takaisin entiselle paikalleen, otti saamansa pikkurahat ja lähti pois
-- pysyen merkitsevästi vaiti.



VI

ESPANJALAINEN KÄSIKIRJOITUS


Kävellessään takaisin asunnolleen Melkystä erottuaan Lauriston mietti
sitä tilannetta, johon ikävä asiain yhteensattuma oli hänet saattanut.
Ayscough oli tosin ollut hyvin sovinnollinen, viranomaiset olivat
poliisiasemalla kuunnelleet tarkkaavasti hänen esitystään, mutta hän
tunsi yhä olevansa jossakin määrin epäluulon alainen. Sitä paitsi
hän oli vakuutettu siitä, että poliisi pitäisi häntä silmällä sinä
iltana. Ayscough olikin jokseenkin suoraan ilmaissut, että niin tulisi
käymään. Ei ollut siis lainkaan mahdotonta, että joku siviilipukuinen
poliisi oli nytkin paraikaa hänen lähettyvillään. Joka tapauksessa oli
poliisikomisarjus esittänyt hänelle melkein jyrkässä muodossa käskyn
saapua seuraavana aamuna ilmoittautumaan poliisiasemalle. Ei voinut
kieltää sitä tosiasiaa, että hän oli jossakin määrin epäilyksen alainen.

Hän tiesi, mikä oli suurin aihe epäluuloihin: hänen molemmat
sormuksensa, jotka olivat kieltämättä hyvin saman näköiset kuin ne
sormukset, jotka hän ja salapoliisi olivat nähneet panttitoimiston
perähuoneen pöydällä. Ei ollut vaikea sellaiselle, jolla oli jo
jonkin verran kokemusta kertomusten juonien suunnittelemisessa,
huomata, millä tavoin poliisit muodostaisivat oman mielipiteensä. He
tuumisivat seuraavaan tapaan: -- Tässä on nuorukainen, joka on ollut
oman tunnustuksensa mukaan niin ahtaalla ja rahattomana, että hänen
on täytynyt pantata kellonsa. Hän on päässyt jonkin verran selville
nimenomaan tästä panttitoimistosta ja sen hoitajista -- hän pitää
silmällä, koska tyttö lähtee kotoa, ottaa selvän siitä, että vanhus on
yksin, menee sisään ja näkee luultavasti sormustarjottimen esillä; hän
sieppaa pari sormusta, vanhus yllättää hänet teossa, hän hyökkää ukon
kimppuun vaientaakseen hänen huutonsa; vanhus, jo heikko ennestäänkin,
kuolee pelästyksestä. Päivänselvä tapaus, jonka suhteen ei voi erehtyä.

Mikä hän, Lauriston, oli voidakseen kumota niin todennäköisen
olettamuksen? Hän tuumi kaikkea, mitä hänen hyväkseen olisi voitu
sanoa; Zillahin ja hänen serkkunsa Melkyn ystävällisyyden häntä kohtaan
voi jättää huomioonottamatta. Kun tosi tulisi eteen; merkitsi se hyvin
vähän kylmiä tosiasioita vastaan, jotka terävä-älyinen lakimies laskisi
toiseen vaakakuppiin hyvin järjestettyinä. Hänen oman vastaväitteensä,
että tuskin olisi voinut otaksua hänen menneen panttitoimistoon muuten
kuin panttaamaan jotakin, nimittäin sormuksia, saisi myöskin hyvin
helposti kumotuksi. Väitettäisiin, että hänen todellinen tarkoituksensa
oli ryöstö vanhuksen ollessa yksin. Kuinka hän voisi todistaa, että ne,
kaksi sormusta, jotka hänellä oli kädessään Ayscoughin tavatessa hänet
rientämässä ulos liikkeestä, olivat todella hänen?

Tämän asian selittämisen Lauriston tiesi vaikeaksi. Hän oli pitänyt
nämä sormukset turvallisesti kätkössä vanhanaikuisessa arkussaan
siitä lähtien, kun tuli Lontooseen, eikä ollut kertaakaan näyttänyt
niitä ainoallekaan ihmiselle. Hän ei ollut suorastaan itsekään nähnyt
niitä pitkään aikaan, ennen kuin otti ne esille tuona iltapäivänä.
Mutta millä hän voi todistaa sen? Hänellä ei ollut lainkaan
sukulaisia, joihin olisi voinut vedota. Hänen äidillään oli ollut
eläke, joka juuri riitti hänen itsensä ja hänen poikansa elantoon
ja Lauristonin kunnolliseen kasvatukseen. Se tulolähde oli ehtynyt
äidin kuollessa, eikä mitään muuta jäänyt Lauristonille omintakeisen
elämän aloittamiseksi kuin kaksisataa puntaa ja joitakin pieniä
yksityisesineitä, joihin muun muassa kuuluivat sormukset ja hänen
isänsä kello vitjoineen. Ja hän muisti nyt, että hänen äitinsä oli
pitänyt noita sormuksia yhtä tarkoin kätkössä kuin hän itse äitinsä
kuoleman jälkeen. Hän oli nähnyt ne vain kerran ennen äitinsä kuolemaa.
Äiti oli näyttänyt niitä hänelle hänen ollessaan poikasena ja sanonut
niiden olevan hyvin arvokkaita. Olikohan mahdollista, että kaukana
Skotlannissa oli joku, joka oli tuntenut hänen äitinsä ja tulisi avuksi
-- jos se oli välttämätöntä -- todistamaan, että nuo sormukset olivat
olleet hänen? Mutta heti tämän kysymyksen herättyä hänen mielessään,
hänen täytyi vastata siihen jyrkästi kieltäen -- hän ei tuntenut ketään
sellaista.

Yksi toivon pilkahdus valaisi kuitenkin tätä arveluttavaa tilannetta.
John Purdie tulisi Lontooseen. Lauriston oli aina tietänyt voivansa
luottaa John Purdieen ja juuri saanut todistuksen siitä, ettei hän
suotta turvautunut tähän vanhaan koulutoveriinsa. John Purdie kyllä
sanoisi hänelle, mitä olisi tehtävä. Mahdollisesti hän voisi mainita
joitakin rouva Lauristonin vanhain ystäväin nimiäkin. Ja ehkä se ei
tulisikaan välttämättömäksi -- varmasti keksittäisiin jokin johtolanka,
jonka avulla saataisiin selville vanhan panttitoimiston omistajan
murhaaja. Poliisi pääsisi varmasti selville asiasta. Nämä ajatukset
kevensivät hänen mieltään, ja kun hän oli kirjoittanut vastaukset
molempiin tervetulleisiin kirjeisiin ja pyytänyt John Purdieta käymään
luonaan heti kaupunkiin saavuttuaan, lähti hän taas ulos mennen
postitoimistoon ja sitten täyttäen Melkylle antamansa lupauksen käydä
panttitoimistossa.

Lauristonin huomiokyky oli tietystikin hyvin vireillä. Hän näki
nyt astuessaan huonosti valaistulle, synkälle kadulle, että eräs
mies käveli edestakaisin hänen asuntonsa edustalla. Tämä mies ei
kiinnittänyt lainkaan huomiota häneen hänen mennessään ohitse, mutta
ennen Praed-kadulle saapumistaan hän vilkaisi taakseen ja näki
miehen seuraavan itseään. Mies tuli hänen jäljessään Spring-kadun
postitoimistoon pysyi hänen takanaan sittenkin, kun hän saapui
panttitoimiston eteen. Niin joutilaasti ja välinpitämättömästi kuin
mies näyttikin kuljeskelevan, oli Lauriston varma siitä, että hänen
jälkiään seurattiin -- ja hän mainitsi Melkylle tästä seikasta, kun
Melky päästi hänet panttitoimistoon yksityisovesta.

"Hyvin todennäköistä, herra", huomautti Melky. "Mutta minä en vaivaisi
sillä mieltäni, jos olisin teidän sijassanne. Tästä asiasta kuuluu
varmasti lisää ennen pitkää. Kuulkaahan nyt", hän jatkoi astuen
edellä pieneen perähuoneeseen, jossa Lauriston oli tavannut Daniel
Multeniuksen kuolleena makaamassa, "nyt me olemme kahden -- Zillah
on yläkerrassa, ja rouva Goldmark on hänen luonaan. Kertokaahan nyt
millaisena näitte tämän huoneen sisään tullessanne, herra Lauriston --
älkää välittäkö poliisista -- kertokaa minulle vain tosiseikat. Minä
en, nähkääs, ole tyhmyri ja minä aion ottaa selvän tästä asiasta."

Lauriston kertoi Melkylle perin pohjin, mitä tiesi asiasta. Melky
väänsi sormiaan yksitellen jokaisen tärkeän tiedon kohdalla. Sitten
hän kääntyi pöytään päin ja näytti hienosti sidottua kirjaa, jonka
Lauriston oli huomannut luotuaan yhdessä salapoliisin kanssa
ensimmäisen tarkastelevan silmäyksen huoneeseen.

"Poliisi käski Zillahin panna tuon sormustarjottimen lukon taakse
erääseen laatikkoon, joka hänen oli tyhjennettävä niitä varten, ja
se sinetöitiin huomiseen asti. Eikö ole sitä paitsi otettu teidänkin
sormuksianne, herra?"

"He sanoivat, että minun oli parasta jättää ne heille", vastasi
Lauriston. "Ayscough neuvoi sitä. He antoivat minulle kyllä kuitin
niistä."

"Hyvä on", Melky virkkoi. "Mutta on eräs asia, jonka arvoa he eivät
ole osanneet huomata -- nimittäin tuo hieno kirja. Kuulkaahan, tuo
kirja ei ollut tässä perähuoneessa eikä myymälässä eikä koko tässä
talossa neljännestä vailla viisi tänä iltapäivänä, kun Zillah-serkkuni
lähti ulos jättäen vanhusraukan yksin. Hän voi vannoa sen. Kuka siis
toi sen tullessaan ja jätti tänne? Sillä välin, kun Zillah lähti pois
ja te tulitte sisään nähden sen mitä näitte, joku oli ollut täällä ja
jättänyt tuon kirjan jälkeensä! Ja huomatkaa, se ei ollut pantattukaan.
Se on varma juttu. Eikä se ole mikään tavallinen kirja. Katselkaahan
sitä, herra Lauriston -- teidänhän pitäisi ymmärtää jotakin kirjoista.
Vilkaiskaapa sitä -- hitto vieköön, minusta tuntuu aivan, että koko
jutun johtolanka on tuossa teoksessa, kenen se sitten lieneekin!"

Lauriston otti kirjan käteensä. Hän oli aikaisemmin vain vilkaissut
siihen pintapuolisesti. Nyt hän tutki sitä tarkasti Melkyn seisoessa
hänen rinnallaan sitä katselemassa. Tuota salaperäistä nidosta kannatti
tosiaankin tarkastella perin pohjin -- se oli pieni nelitaitteinen,
ihmeteltävän kauniisti sidottu kirja, jonka kannet olivat
tummanpunaista sahviaania ja koristetut, harvinaisilla kultaisilla
arabialaisilla kuvioilla samoin kuin selkäkin. Raskas solki, niinikään
monimutkaista valmistetta, liitti kansia toisiinsa. Lauriston, kirjain
ihailija, jota luontainen vaisto olisi houkutellut uhraamaan viimeisen
shillingin mieluummin kirjaan kuin pihviin ja leipään, katseli ihaillen
tätä kaunista kirjansitojan työtä käännellen sitä käsissään.

"Eikö tämä ole aivan täyttä kultaa?" hän kysyi avatessaan soljen.
"Tehän ymmärrätte sen."

"Täyttä kultaa se on, herra -- sitä ei tarvitse epäilläkään", myönsi
Melky. "Mutta mitä se sisältää? Siitä ainakin voin lyödä vetoa, ettei
se ole mikään hieno tilikirja!"

Lauriston avasi nidoksen ja paljasti siten näkyviin vanhaa, hienoa
nahkapaperia olevat lehdet, joita peitti kaunis, siro kirjoitus. Hän
ymmärsi vieraita kieliä tarpeeksi ollakseen selvillä siitä, mitä hän
nyt katseli.

"Se on espanjankielinen", hän virkkoi. "Vanha espanjalainen
käsikirjoitus -- ja siitä olen vakuutettu, että se on hyvin
kallisarvoinen. Kuinka se on voinut joutua tänne?"

Melky otti vanhan niteen Lauristonin kädestä ja pani sen erääseen
kaapin nurkkaan.

"Aivan niin, aivan niin, herra", hän sanoi. "Mutta me pidämme tämän
asian omana tietonamme toistaiseksi. Älkää mainitko poliisille mitään
tuosta vanhasta kirjasta -- minä vihjaisen asiasta Zillahille. Siitä
seikasta riippuu enemmän kuin me vielä tiedämmekään. Kuulkaahan nyt --
huomenna alkaa poliisitutkinto. Olkaa varovainen! Noudattakaa minun
neuvoani älkääkä ilmaisko heille enemmän kuin on välttämätöntä. Minä
tulen kanssanne. Jään tänne nyt yöksi vahtikoiran virkaan, nähkääs.
Rouva Goldmark ja eräs toinen tuttava tulevat myöskin olemaan täällä,
joten Zillahilla on kylliksi seuraa. Ja kuulkaahan, Zillah haluaa
vaihtaa jonkun sanan kanssanne -- odottakaahan täällä, minä käsken
hänen tulla alas."

Pian Lauriston oli Zillahin kanssa kahden kesken pienessä
perähuoneessa. Tyttö katseli häntä ääneti levottoman ja tuskallisen
näköisenä, äkkiä Lauriston ymmärsi; että tyttö oli levoton hänen
vuokseen.

"Älkää huolehtiko", hän virkkoi mennen aivan Zillahin luokse ja laskien
kätensä hänen käsivarrelleen. "Minä en pelkää!"

Zillah loi häneen suuret tummat silmänsä.

"Entä nuo sormukset?" hän kysyi. "Saatteko varmasti todistetuksi niiden
alkuperän? Poliisi -- voi, kuinka levoton olenkaan teidän vuoksenne!"

"Sormukset ovat minun!" huudahti Lauriston. "Sillä ei ole mitään väliä,
mitä poliisit sanovat tai ajattelevat tai tekevät -- tai ainakaan sillä
ei saa olla väliä. Ettekä te saa olla levoton. Aivan pian tulee eräs
hyvä ystäväni Skotlannista. Melky varmaankin kertoi teille, että sain
tänään kahdessa kirjeessä hyviä uutisia?"

Zillah nyökkäsi päätään mitään sanomatta ja vilkaisi taas häneen.

"Hyvää yötä", hän virkkoi sitten. "Tulettehan huomenna?"

Hetkisen kuluttua Lauriston oli kadulla -- muistaen vain sen, että
Zillah ja hän olivat suudelleet toisiaan mitään puhumatta. Hän asteli
poispäin voimakas riemun tunne mielessään ja naurahti vain nähdessään
erään miehen erkanevan kadun toisella puolella seisoskelevasta joukosta
ja lähtevän hitaasti astelemaan hänen jäljessään. Pitäköön vain poliisi
silmällä häntä, vartioikoon hänen asuntoaan koko yön, jos haluaa --
hänellä oli muuta ajattelemista. Eikä hän kotonaan viitsinyt edes
vilkaista akkunastaan nähdäkseen oliko siellä vartijaa, vaan meni
nukkumaan uneksiakseen Zillahin tummista silmistä.

Mutta kun aamu tuli ja Lauriston totesi, että hänellä oli kohtalokas
päivä edessään, eivät hänen ajatuksensa olleet aivan yhtä
ruusunpunertavat. Hän nosti akkunan kaihtimensa ylös -- vastakkaisella
katukäytävällä asteli tosiaankin mies edes takaisin. Päivänselvää oli,
että hän ei voinut välttää valvonnanalaisuutta; esivalta piti häntä
silmällä! Mitähän, jos esivalta ennen iltaa tarttuisi häneen oikein
käsinkin kiinni?

Hän lähti pois akkunan luota kuullessaan sanomalehden putoavan
oven taakse. Hänellä oli vain yksi ylellisyys: kappale _Timesiä_
joka aamu. Se maksoi kolme pennyä päivältä, mutta hänen oli aina
onnistunut hankkia nuo kahdeksantoista pennyä viikkoa kohti. Hän
otti sen nyt lattialta, vilkaisi välinpitämättömästi etusivua ja oli
aikeissa kääntää lehteä, kun hänen silmänsä osuivat erääseen huomiota
herättävään ilmoitukseen, ja hän luki kiihkeästi:

"Kadotettu Holbornista Chapel-kadulle menevässä raitiovaunussa noin klo
4 eilen iltapäivällä espanjalainen käsikirjoitus, sidottu tulipunaisiin
vanhoihin sahviaanikansiin. Löytäjä palkitaan kunnollisesti, kun tuo
sen parlamentinjäsen Spencer Levendalelle, Sussex-aukio 591."

Lauriston luki sen kahteen kertaan, pani sitten lehden taskuunsa,
lopetti pukeutumisensa ja meni suoraa päätä poliisiasemalle.



VII

PARLAMENTIN JÄSEN


Melky Rubinstein tuli esiin eräästä sivukäytävästä Daniel Multeniuksen
liikkeen luona Lauristonin lähestyessä sitä. Hänelläkin pisti
sanomalehti esiin takintaskusta. Lauristonin nähdessään hän veti sen
näkyviin ja heilutteli sitä kiihkeästi.

'"Mitä minä sanoinkaan teille, herra!" huudahti Melky Lauristonin
tullessa hänen luokseen siviilipukuinen silmälläpitäjä yhä takanaan.
"Näettekö mitä tässä on?" Hän osoitti lehdessään olevaa ilmoitusta,
jonka hän oli merkinnyt sinisellä lyijykynällä. "Katsokaahan,
herra Lauriston! Sitä samaa vanhaa kirjaa, joka on Multeniuksen
perähuoneen kaapissa, ilmoitetaan ja luvataan hyvä palkintokin tässä
_Daily Telegraphin_ numerossa. Enkö sanonut, että siitä kuuluu vielä
enemmänkin?"

Lauriston veti esiin _Timesin_ ja näytti erästä ilmoitussareketta.

"Se on tässä myöskin", hän virkkoi. "Tämä mies, herra Levendale, on
ilmeisestikin erittäin halukas saamaan kirjansa takaisin. Eikä hän
myöskään ole tahtonut menettää lainkaan aikaa sen ilmoittamiseksi!
Mutta millä ihmeen tavalla se joutui Multeniukselle?"

"Herra Lauriston!" virkkoi Melky juhlallisesti. "Meidän on nyt
puhuttava asiasta poliisille. Tuosta kirjasta tulee varmasti hyvä
johtolanka. En aikonut puhua siitä mitään poliiseille, mutta nyt tuon
ilmoituksen jälkeen ei kannata pitää asiaa omana tietonamme. Menkäämme
poliisiasemalle."

"Sitä juuri aioinkin sanoa", virkkoi Lauriston. "Etsikäämme Ayscough
käsiimme."

Ayscoughin he näkivätkin ensimmäisenä poliisiasemalla noustessaan
yläkertaan. Hänelläkin oli sanomalehti kädessään. Nähdessään molemmat
tulijat hän viittasi heitä seuraamaan itseään sisälle toimistoon, jossa
pari kolme muuta poliisilaitoksen virkailijaa puheli yhdessä. Ayscough
vei Lauristonin ja Melkyn syrjään.

"Kuulkaahan", hän virkkoi. "Tämä on kummallinen juttu! Tuota kirjaa,
jonka me näimme Multeniuksen perähuoneen pöydällä eilen illalla --
tuota hienosti sidottua kirjaa ilmoitetaan _Daily Mailissa_, ja siitä
luvataan hyvä palkinto."

"Niin, samoin _Timesissä_ ja _Daily Telegraphissakin_", sanoi
Lauriston. "Niin kuin näette -- juuri sama ilmoitus. On aivan
päivänselvää, että omistaja haluaa erittäin hartaasti saada sen
takaisin."

Ayscough vilkaisi molempiin sanomalehtiin ja viittasi sitten oven luona
seisovaa konstaapelia luokseen.

"Jim", hän virkkoi miehen tullessa hänen viereensä, "pistäytykää
kadun toisella puolella olevan sanomalehtikauppiaan luona ja
tuokaa minulle _News Chronicle, Standard ja Morning Post_.
Haluaisinpa tietää", hän lisäsi kääntyen taas Lauristonin puoleen,
"onko omistaja niin halukas saamaan kirjan takaisin, että on pannut
ilmoituksen kaikkiin aamulehtiin. Mitä tuosta kirjasta tiedetään
panttitoimistossa?" hän kysyi vilkaisten Melkyyn. "Tietääkö serkkunne
mitään?"

Melkyn kasvoille levisi niiden kaikkein juhlallisin ilme.

"Herra", hän virkkoi vakavasti. "Kirjasta ei tiedetä panttitoimistossa
rahtustakaan enemmän kuin täällä. Se ei ollut siellä silloin,
kun Zillah jätti vanhuksen yksin neljännestä vailla viisi eilen
iltapäivällä. Se oli siellä, kun tämä herra tapasi vanhuksen. Mutta
sitä ei ollut lainattu eikä myyty, herra Ayscough. Multeniuksen
kirjoissa olisi ollut merkintä siitä, jos se olisi otettu pantiksi tai
ostettu hänen myymäläänsä -- mutta sellaista merkintää ei ole. Kuka
siis on jättänyt sen sinne?"

Toinen poliisivirkamies oli tullut tämän ryhmän luokse -- yksi niistä
miehistä, jotka olivat kuulustelleet Lauristonia edellisenä iltana. Hän
kääntyi Lauristonin puoleen Melkyn lakattua puhumasta.

"Ettekö te tiedä mitään tuosta kirjasta?" hän kysyi.

"En mitään, paitsi että herra Ayscough ja minä näimme sen perähuoneen
pöydällä sormustarjottimen vieressä", vastasi Lauriston. "Minun silmäni
kiintyivät heti kirjan kauniisiin kansiin."

"Missä kirja nyt on?" kysyi virkamies.

"Se on hyvässä turvassa", vastasi Melky. "Ei siitä ole huolta. Mutta
tämä herra, joka ilmoittelee sitä --"

Juuri silloin palasi konstaapeli tuoden muutamia sanomalehtiä, jotka
ojensi Ayscoughille. Tämä levitti ne heti pulpetille ja rupesi
katselemaan ilmoituksia toisten seisoessa ryhmittyneinä hänen
ympärillään.

"Se on joka ainoassa lehdessä!" huudahti Ayscough hetken kuluttua.
"Sanasta sanaan samoin jokaisessa Lontoon aamulehdessä! Hänen on
täytynyt lähettää tuo ilmoitus kaikkiin sanomalehtikonttoreihin
eilen illalla. Ja tässä näette", hän lisäsi kääntyen toisen
poliisivirkailijan puoleen, "että tämä herra Levendale kadotti kirjansa
noin kello neljä eilen iltapäivällä. Sen on siis täytynyt joutua
Multeniuksen toimistoon sinä lyhyenä aikana, joka oli kello neljän ja
sen hetken välillä, jolloin me näimme sen."

"Vanhus ehkä löysi sen raitiovaunusta", arveli kolmas poliisivirkamies,
joka oli tullut paikalle. "Se olettamus tuntuu hyvin todennäköiseltä."

"Ei, herra", virkkoi Melky lujasti. "Herra Multenius ei liikkunut
missään poissa asunnostaan eilen iltapäivällä. Serkultani olen kuullut
sen. Vanhus ei siis löytänyt kirjaa. Se tuotiin sinne."

Ayscough otti käteensä yhden sanomalehdistä ja kääntyi Melkyn ja
Lauristonin puoleen.

"No niin", hän virkkoi. "Pian saamme valaistusta tähän asiaan. Tulkaa
te molemmat kanssani -- pistäydymme herra Levendalen luokse."

Kymmenen minuutin kuluttua nämä kolme miestä seisoivat Sussex-aukion
laidalla erään komean talon oven ulkopuolella. Hetkisen päästä heille
avasi oven miespalvelija, joka katseli heitä tyhmän uteliaasti.
Lauriston sai yleisvaikutuksen suuresta varallisuudesta ja
ylellisyydestä, pehmeistä matoista, hienoista tauluista ja kaikesta
muusta sellaisesta, joka kuului hyvin rikkaan miehen asuntoon. Sitten
hänet ja hänen toverinsa kutsuttiin suureen huoneeseen, joka oli
puolittain herran työhuone, puolittain kirjasto. Siellä istui suuren,
kauniisti puuleikkauksilla koristetun pöydän ääressä, jolla oli
sekaisin kirjoja ja papereita, keski-ikäinen teräväkatseinen mies, joka
loi silmänsä rauhallisesti tulijoihin papereistaan.

"Hiivatti! -- Meikäläisiä!" kuiskasi Melky Rubinstein, joka seisoi
Lauristonin vieressä. "Sopiipa se!"

Lauriston ymmärsi aivan heti, mitä Melky tarkoitti. Herra Spencer
Levendale oli varmisti juutalainen. Hänen tumma tukkansa ja partansa,
hänen suuret tummat silmänsä, ihon kellertävä väri, hänen nenänsä ja
huultensa kaaret, kaikki ilmaisi hänen olevan seemiläistä alkuperää.
Ilmeisestikin hän oli hyvässä asemassa oleva lujaluonteinen mies, tyyni
ja itsensä hillitsevä, jolla ei ollut taipumusta lavertelemiseen. Hän
vilkaisi nimikorttiin, jonka Ayscough oli lähettänyt, ja kääntyen hänen
puoleensa virkkoi:

"Mistä on kysymys?"

Ayscough kävi suoraan käsiksi asiaan.

"Herra Levendale, tulin sen ilmoituksen johdosta, joka on ollut
kaikissa aamulehdissä", hän virkkoi. "Voin kertoa teille, että tuo
kirjanne löydettiin eilen iltapäivällä omituisten olosuhteitten
vallitessa. Ehkä tunnette herra Daniel Multeniuksen, Praed-kadun
varrella asuvan jalokivikauppiaan ja panttilainaajan?"

"En ollenkaan", vastasi Levendale. "En ole koskaan kuullut hänestä."

"Hänet tunnettiin kunnon mieheksi siinä kaupunginosassa", huomautti
Ayscough tyynesti. "No niin, herra Multeniuksen tapasi eilen
iltapäivällä noin puoli kuusi kuolleena myymälänsä perällä olevassa
huoneessa tämä nuori mies, herra Lauriston, joka sattui pistäytymään
sinne. Minä saavuin sinne myöskin muutamia minuutteja myöhemmin. Teidän
kirjanne -- sillä se se varmasti en -- oli sen huoneen pöydällä. Tämä
toinen nuori mies, herra Rubinstein, on herra Multeniuksen sukulainen
ja hänen tekemiensä tiedustelujen nojalla on saatu ehdottomasti
selville, että kirja ei ollut herra Multeniuksella pantattavana eikä
myytävänä, vaikka se on varmasti joutunut sinne sillä välillä, jolloin
te olitte kadottanut sen ja ennenkuin vanhus tavattiin kuolleena. Nyt
me -- poliisiviranomaiset -- tahtoisimme tietää kuinka se joutui sinne.
Ja sen vuoksi olen tullut teidän luoksenne. Mitä voitte kertoa minulle,
herra Levendale?" Levendale, joka oli kuunnellut Ayscoughia hyvin
tarkoin ja Lauristonin mielestä erittäin valppaasti, työnsi syrjään
kirjeen, joka häneltä oli jäänyt kesken, ja katseli vieraitaan toista
toisensa perästä. "Missä kirjani on?" hän kysyi. "Olkaa huoletta -- se
on turvassa, herra", virkkoi Melky. "Se on nyt lukon takana eräässä
kaapissa siinä huoneessa, josta se löydettiinkin, ja avain on minun
taskussani."

Levendale kääntyi salapoliisin puoleen vilkaisten taas hänen
nimikorttiinsa.

"Kaikki mitä voin kertoa teille, herra Ayscough", hän virkkoi, "on
-- jotensakin -- tyhjentävästi sanottu sanomalehti-ilmoituksessa.
Tietysti voin sitä vähän täydentää. Kirja on erittäin arvokas. Minä
olen nähkääs", hän jatkoi viitaten kädellään välinpitämättömästi
kirjahyllyihin päin, "jonkinlainen harvinaisten kirjain kerääjä.
Ostin tämän teoksen eilen iltapäivällä eräältä hyvin tunnetulta
kauppiaalta High Holbornissa. Heti sen ostettuani nousin Cricklewoodin
raitiovaunuun, josta astuin pois Chapel-kadulla -- niin, tosiaankin
Praed-kadun kulmassa, sillä halusin pistäytyä Great Western-hotellissa.
Vasta sieltä tultuani huomasin jättäneeni kirjan raitiovaunuun --
olin peräti vaipunut erään liikeasian pohtimiseen -- olin pannut
kirjan taakseni nurkkaan -- ja tietysti olin unohtanut sen, niin
kallisarvoinen kuin se onkin. Myöhemmin kysyin asiaa puhelimitse
raitiotievirkailijoilta, mutta kun he eivät olleet kuulleet siitä
mitään, lähetin ilmoituksen kaikkiin aamulehtiin. Olen hyvin iloinen
saadessani nyt tiedon siitä ja mielihyvällä tulen palkitsemaan teidät",
hän lopetti kääntyen Melkyyn päin. "Ja kunnollisesti, niin kuin
lupasin." Mutta Melky ei tehnyt pienintäkään kiitollisuuden tai ilon
merkkiä. Hän tarkasteli edessään olevaa rikasta miestä kiusallisella
tavalla.

"Herra!" hän virkkoi äkkiä. "Haluaisin kysyä teiltä erästä asiaa."

Levendale rypisti vähän otsaansa. "No niin", hän sanoi sitten tylysti.
"Mikä se on?"

"Sanon sen heti", vastasi Melky. "Oliko tuo kirja kääritty paperiin?
Oliko sen ympärillä ruskea paperi teidän jättäessänne sen?"

Lauristonista näytti, että Levendale joutui jonkin verran hämilleen.
Mutta jos niin oli, ei sitä kestänyt sekuntia kauemmin. Hän vastasi
hyvin pian.

"Ei, sitä ei ollut", hän sanoi. "Minä toin sen myymälästä ihan
sellaisena kuin se olikin. Miksi sitä kysytte?"

"Se on erittäin hienosti sidottu kirja", huomautti Melky. "Minä olisin
luullut, että jos se olisi jäänyt raitiovaunuun, kuljettaja olisi
huomannut sen pian."

"Niin minäkin", myönsi Levendale. "Onko vielä muuta?" hän lisäsi
vilkaisten Ayscoughiin.

"Ei, herra Levendale, kiitoksia", vastasi salapoliisi. "Ei ainakaan
tällä hetkellä. Mutta asia on siten, että herra Multenius näyttää
menettäneen henkensä väkivaltaisella tavalla -- ja minä haluaisin
tietää oliko sillä henkilöllä, joka toi kirjanne hänen myymäläänsä,
mitään tekemistä asian kanssa, kuka hän sitten lieneekin ollut."

"Ahaa! -- minä en kuitenkaan voi kertoa teille mitään muuta", sanoi
Levendale. "Olkaa hyvä ja pitäkää tarkoin huolta kirjastani tällä
välin, herra Ayscough. Hyvästi."

Ulos tultuaan Ayscough vilkaisi kelloaan ja katsahti tovereihinsa.

"Nyt on aika lähteä kuulusteluun", hän huomautti. "Tulkaa --
lähtekäämme sinne yhdessä. Teitähän tarvitaan siellä molempia."

"Yhdyn teihin sitten tutkinnossa, herra Ayscough", sanoi Melky. "Viivyn
muutamia minuutteja eräällä asialla -- tulen pian."

Hän kiirehti pois erästä oikokujaa, joka kulki Praed-kadun poikki, ja
pistäytyi rouva Goldmarkin asuntoon.

Rouva Goldmark oli yhä vielä Zillahia auttamassa, ja hänen sijaisenaan
oli sama nuori nainen, jonka Melky oli edellisenäkin iltana siellä
tavannut. Melky veti hänet syrjään!

"Kuulkaahan", hän virkkoi hyvin salaperäisen näköisenä. "Kysyn teiltä
erästä asiaa, jonka toivon jäävän aivan meidän kahden välille. Voitteko
sanoa minulle, minkä näköinen se herrasmies on, jonka luulitte
kadottaneen sen kalvosinnapin, jonka näytitte minulle rouva Goldmarkin
Pöytälaatikosta? Muistattehan?"

"Muistan", vastasi nuori nainen heti. "Pitkä -- tumma -- puhtaaksi
ajeltu -- hyvin ruskeaverinen -- aivan saman näköinen kuin siirtomaista
tulleet. Päässään hänellä oli pehmeä hattu."

"Älkää virkkako sanaakaan kenellekään", sanoi Melky entistä
salaperäisemmin. Ja nyökäten päätään hyvin juhlallisesti hän lähti pois
ruokapaikasta ja riensi kuolemansyyn tutkintotilaisuuteen.



VIII

TUTKINTO


Lauriston tuli ensimmäistä kertaa elämässään ruumiintarkastajan
virkahuoneeseen, saapuessaan sinne nyt Ayscoughin kanssa. Hänellä
ei ollut paljoakaan aavistusta siitä, mitä sellaisissa paikoissa
puuhattiin. Hän tiesi, että ruumiintarkastajan toimisto on erittäin
vanhanaikainen, että kun joku henkilö kuolee epäilyttäväin asianhaarain
vallitessa, pitää ruumiintarkastaja silloin tutkinnon, ja että hänellä
on toimessaan apuna kaksitoista valamiestä. Mutta sitä ei Lauriston
tiennyt, mitä ruumiintarkastaja ja valamiehistö oikein tekivät. Hän
olikin hyvin ihmeissään huomatessaan joutuneensa korkeaan saliin,
joka muistutti ulkonaisesti hyvin paljon oikeussalia. Siellä oli
jonkinlaisella korokkeella istuin ruumiintarkastajaa varten, aitio
valamiehistölle, pöytä oikeudenpalvelijoita, ja lakimiehiä varten,
koroke todistajille ja varatut paikat yleisölle. Oli ilmeisestikin
selvää, että kun joku kuoli niin surkealla tavalla kuin Daniel
Multenius oli kuollut, laki piti hyvää huolta siitä, että jokainen
saisi tietää kaikki sitä koskevat seikat ja että kaikki mahdollinen
salaperäisyys siinä perinpohjin tutkittaisiin. Varsinainen yleisö
ei kuitenkaan toistaiseksi voinut tuntea suurtakaan mielenkiintoa
Daniel Multeniuksen kuolemaa kohtaan. Tähän hetkeen asti tunsivat
jutun poliisiviranomaisten lisäksi vain muutamat henkilöt, vainajan
sukulaiset ja hänen lähimmät naapurinsa Praed-kadun varrella. Lukuun
ottamatta siis muutamia harvoja asianomaisia ei tutkintotilaisuudessa
ollut tällä kerralla läsnä montakaan henkeä. Pari sanomalehtien
uutishankkijaa vetelehti muistiinpanokirjoineen pöydän päässä
odottaen mahdollisesti saavansa hyvän selostamisaiheen. Muutamia
poliisilaitoksen virkamiehiä, jotka Lauriston jo oli nähnyt, seisoi
puhelemissa lääkärin ja teräväsilmäiseltä näyttävän lakimiehen kanssa,
jolla oli kirjuri apunaan. Oven ulkopuolella seisoskeli miehiä,
ilmeisestikin tämän seudun kauppiaita ja talonisäntiä, jotka olivat
sen näköisiä kuin olisivat mielellään tahtoneet palata tavanomaisiin
puuhiinsa. Melky, joka tuli sisään muutamia minuutteja Lauristonin
saapumisen jälkeen, istuutui hänen viereensä ja sysäsi häntä
kyynärpäähän osoittaen noita ihmisiä.

"Nuo miehet kuuluvat valamiehistöön, herra", kuiskasi Melky. "Puoli
kruunua saa jokainen jutusta ja sievän sotkun he siitä välistä
tekevätkin. Noilla miekkosilla on valta lähettää ihminen elinkautiseen
vankeuteen -- kaikki riippuu heidän tuomiostaan. Mutta herra varjelkoon
-- he ottavat ohjauksensa tämän tuomioistuimen puheenjohtajalta -- sitä
miestä teidän on pidettävä silmällä."

Sitten Melky tarkasteli ympäristöään lähemmin ja huomasi lakimiehen
näköisen henkilön, joka puheli poliisin kanssa. Hän tuuppasi
Lauristonia kyynärpäällään.

"Herra", hän kuiskasi, "olkaa varovainen sanoissanne joutuessanne
puhumaan tuohon todistajain aitioon. Katsokaahan tuota miestä, joka
puhelee salapoliisien kanssa -- tuota, jolla on kultasankaiset kakkulat
kukoistavalla terävällä nenällään. Se on herra Parminter -- tunnen
hänet hyvin, peräti hyvin. Hän on lakimies, jonka poliisit kutsuvat
tämäntapaisissa asioissa todistajia kuulustelemaan, ymmärrättehän?
Varokaa häntä, herra Lauriston, jos hän alkaa kuulustella teitä! --
siinä on mies, joka saa jutun syntymään vaikka kuivasta kapaturskasta
-- menköön hiivattiin koko mies! Hän on oikea kauhun kappale, tällaisen
oikeuden puheenjohtaja ei ole hänen rinnallaan mitään -- hän on
hyvälaatuinen mies, mutta Parminter -- herra meitä auttakoon. Olen
kuullut hänen kääntävän todistajat niin, että heidän sisäpuolensa
on muuttunut ulkopuoleksi, eikä vain puolittain! Ja tuossa on
puheenjohtaja."

Lauristen melkein unohti olevansa tärkeä todistaja. Hän oli hyvin
taipuvainen pitämään itseään pelkkänä katselijana istuessaan
paikallaan ja nähdessään oikeuden istunnon juhlalliset avajaiset,
kaksitoistahenkisen valamiehistön vannomisen, jotka kaikki näyttivät
hyvin kiusaantuneilta, ja kaikki ne alkuvalmistelut, jotka tapahtuivat
ennen päivän varsinaisen työn alkamista. Mutta vihdoinkin, kun
puheenjohtaja oli tehnyt muutamia esihuomautuksia, mm. ilmoittanut,
että Daniel Multenius vainaja oli hyvin tunnettu ja kunnioitettu
kauppias siinä kaupunginosassa, että he kaikki olivat surullisia
kuullessaan hänen äkillisestä kuolemastaan, ja että siihen liittyi
asianhaaroja, jotka vaativat ehdottomasti huolellista tutkimista,
silloin juttu alkoi. Lauriston, joka oli ammattinsa vuoksi kuunnellut
monia lakijuttuja, huomasi melkein heti, että poliisit olivat
pelottavan herra Parminterin vaikutuksesta, joka nyt istui apulaisineen
pöydän ääressä, huolellisesti järjestäneet todisteitten esittämisen
oman suunnitelmansa ja järjestelmänsä mukaan, jonka hän tajusi
kokonaisuudessaan tarkoitetun joko saattamaan hänet itsensä syylliseksi
tai luomaan epäluulon varjon häneen. Hänen mielenkiintonsa alkoi saada
henkilökohtaista väriä.

Selostus Daniel Multeniuksen kuolemaa koskevista asianhaaroista
sellaisena kuin se esitettiin todistajain aitiossa, johon yksi henkilö
astui toisensa perästä, näytti olevan hyvin selvä yhdeltä näkökannalta:
sen esittämisessä oli oma viehätyksensä. Se alkoi Melkystä, joka
kutsuttiin aitioon ensimmäisenä todistamaan vainajan olevan Daniel
Multeniuksen, vastaamaan muutamiin yleisiin häntä koskeviin kysymyksiin
ja toteamaan, että vanhus heidän viimeksi tavatessaan toisensa muutamia
tunteja ennen hänen kuolemaansa oli tavallisessa voinnissaan: niin
hyvässä kunnossa ainakin kuin hänen ikäisensä viidenkahdeksatta vuotias
mies voi olla, joka tosin alkoi heikontua, niin kuin luonnollistakin
oli. Melkyltä ei kysytty paljon eikä mitään niiden pelkkäin tosiasiain
lisäksi, jotka hän vapaaehtoisesti kertoi. Teräväsilmäinen herra
Parminter jätti hänet rauhaan. Tärkeämpi todistaja oli poliisilaitoksen
lähettämä lääkäri, joka todisti, että vainaja oli ollut kuolleena
viisikymmentä minuuttia ennen hänen paikalle saapumistaan, että hänen
kimppuunsa oli epäilemättä hyökätty rajusti, että hänen kurkkuaan ja
vasenta käsivarttaan oli puristettu kovasti, sillä kummassakin paikassa
näkyi vielä selvät jäljet, ja että kuolemansyynä oli näiden selvien
väkivallantekojen aiheuttama kauhistus. Päivänselvää oli, sanoi tämä
todistaja, että vanhus oli heikko ja että hänellä oli heikko sydän.
Yllä kuvatun laatuinen hyökkäys riitti täydellisesti aiheuttamaan
kuoleman melkein heti.

"On siis kysymyksessä murhajuttu", mutisi Melky, joka oli palannut
istumaan Lauristonin viereen. "Siihen poliisi nyt pyrkii. Olkaa
varuillanne, herra!"

Mutta ennen Lauristonia kutsuttiin vielä esiin kolme muuta todistajaa.
Hänestä alkoi tuntua salaperäiseltä, että hänen todistuksensa lykättiin
niin pitkälle -- hän oli ensimmäisenä löytänyt vanhuksen kuolleena, ja
hänen olisi mielestään pitänyt joutua esiin aivan jutun alkuvaiheessa.
Hän oli juuri kuiskaamaisillaan tätä asiaa koskevan käsityksensä
Melkylle, kun ovi avautui ja Zillah tuli sisään Ayscoughin saattamana,
joka opasti hänet todistajain aitioon.

Zillah oli jo pukeutunut suruvaatteisiin isoisänsä kuoleman jälkeen.
Hän oli ilmeisesti pahoillaan siitä, että oli joutunut todistajaksi,
ja oikeuden puheenjohtaja supistikin hänen tehtävänsä mahdollisimman
lyhyeksi. Nyt ei esitetty montakaan kysymystä, eikä Zillah puhunut
pallon. Hän oli mennyt ostoksille puoli viisi edellisenä iltapäivänä,
oli jättänyt yksin isoisänsä, joka oli täysin hyvässä voinnissa. Ukko
oleskeli varsinaisessa myymälähuoneessa tekemättä mitään erikoisempaa,
Zillah oli viipynyt poissa noin puoli tuntia ja palatessaan tavannut
herra Ayscoughin, jonka tunsi ennestään, ja herra Lauristonin, jonka hän
niinikään tunsi. Molemmat herrat olivat myymälässä, ja hänen isoisänsä
makasi kuolleena viereisessä arkihuoneessa. Tytön todistuksen tultua
näin pitkälle puheenjohtaja huomautti, ettei hän halunnut kysellä
Zillahilta lisää nyt, vaan pyysi häntä jäämään saapuville. Rouva
Goldmark oli tullut hänen mukanaan, ja molemmat naiset istuutuivat nyt
Melkyn ja Lauristonin lähelle. Lauriston oli puolittain vakuutettu
siitä, että hänen vuoronsa tulisi nyt.

Mutta nyt kutsuttiin esiin Ayscough antamaan lyhyt ja asiallinen
selostus siitä, mitä hän tiesi. Hän oli mennyt tapaamaan herra
Multeniusta liikeasiassa -- hän otti par'aikaa selvää eräästä
varastetusta esineestä, jonka luultiin pantatun Edgware-tien
lähistölle. Hän kertoi, kuinka Lauriston törmäsi häntä vastaan hänen
astuessaan myymälään, mitä Lauriston sanoi hänelle, mitä hän itse
näki ja arvosteli, mitä tapahtui jälkeenpäin. Se oli vaatimaton
ja asiallinen selostus, jossa ei ollut pienintäkään hämmästyksen,
ennakkoluulon tai oman suunnitelman merkkiä -- eikä kukaan kysynyt
Ayscoughilta mitään äskeisen selityksen johdosta.

"Nyt ei ole ketään muita kuin te esiin kutsumatta", kuiskasi Melky
Lauristonille. "Kertokaa visusti niistä penteleen sormuksista -- ja
varokaa tuota Parminteria!"

Mutta Melky erehtyi -- viranomaisten silmät eivät kääntyneet
Lauristonin, vaan oikeussalissa olevan yleisön penkkeihin päin aivan
kuin etsiäkseen sieltä jotakin henkilöä.

"On eräs todistaja, joka on vapaaehtoisesti tarjoutunut esittämään mitä
tietää", virkkoi puheenjohtaja. "Mielestäni se on erittäin tärkeää.
Meidän on paras kuunnella sitä nyt tässä kohdassa. Benjamin Hollinshaw!"

Melkyltä pääsi omituinen murahdus, ja hän vilkaisi Lauristoniin.

"Tuolla miehellä on myymälä aivan vastapäätä. Hiivatti sentään -- mitä
hänellä on sanottavaa?"

Benjamin Hollinshaw astui esiin. Hän oli nuorehko, jokseenkin
itsetietoisen näköinen henkilö, joka astui todistajain aitioon aivan
kuin hän olisi koko ikänsä suorittanut erittäin tärkeitä asioita ja
pitäisi täysin luonnollisena seikkana, että niin tulisi nytkin käymään.
Hän vannoi valansa ja katseli oikeusistuimen jäseniä vähän ylpeän
näköisenä juuri kuin ilmaistakseen, että hän tulisi nyt paljastamaan
tärkeämpiä seikkoja kuin kukaan saattoi ymmärtää. Saatuaan kehoituksen
ilmaista tietonsa hän kertoi mitä tiesi, ilmeisestikin nauttien sen
esittämisestä. Hänellä oli kauppa Praed-kadun varrella, tarkemmin
sanoen käytettyjen vaatteiden kauppa. Hän oli omistanut sen jo monta
vuotta perintönä isältään. Tietysti hän muisti eilisen iltapäivän. Noin
puoli kuusi hän seisoskeli myymälänsä ovella. Se oli suoraan vastapäätä
Daniel Multeniuksen ovea. Oli tullut jo pimeä, ja kadulla oli jonkin
verran sumuakin, ei paljoa, mutta sentään sakeahkosti. Daniel
Multeniuksen akkuna oli valaistu, mutta vain parilla kaasulampulla.
Panttitoimiston sisäänkäytävän yläpuolella oleva ulkoneva osoitekilpi
oli valaistu. Seisoessaan siinä ovellaan ja katsellessaan Multeniuksen
puolelle hän ei muutamaan minuuttiin nähnyt kenenkään menevän sinne
sisälle tai lähtevän sieltä. Mutta sitten hän huomasi Edgware-tieltä
päin tulevan nuoren miehen, jonka käytös aika lailla hämmästytti häntä.
Kuljettuaan hitaasti Multeniuksen myymälän ohitse nuori mies pysähtyi,
kääntyi ja rupesi katselemaan sisään ulko-oven yläruudusta. Kerran
tai pari hän kurkisteli sieltä. Sitten hän meni akkunan äärimmäiseen
reunaan ja katseli sisään yhtä uteliaasti ja tarkasti juuri kuin olisi
tahtonut saada selville kuka sisällä oli. Hän asettautui sitten eri
kohdille akkunan taakse koetellen, kuinka parhaiten näkisi sisään.
Viimein hän meni sivukäytävään ja astui sisään siitä ovesta, jota
panttitavaraa tuovat ihmiset tavallisesti käyttävät. Hollinshaw jäi
sitten myymälänsä ovelle muutamiksi minuuteiksi -- viipyen vielä siihen
asti, kunnes äskeinen todistaja saapui paikalle. Hän näki Ayscoughin
menevän sisään Multeniuksen ulko-ovesta ja pysähtyvän heti -- sitten
ovi sulkeutui, ja hän itse meni omaan myymäläänsä, sillä hänen vaimonsa
kutsui häntä juuri silloin teelle. "Näittekö mainitsemanne nuoren
miehen aivan selvästi?" kysyi ruumiintarkastaja.

"Yhtä selvästi kuin teidätkin", vastasi todistaja.

"Näettekö hänet täällä?"

Hollinshaw kääntyi äkkiä ja osoitti Lauristonia.

"Tuolla on se nuori mies", hän sanoi vakuuttavasti.

Kaikkien kurkottaessa kaulaansa Melky kuiskasi Lauristonille.

"Teillä olisi pitänyt olla lakimies apulaisena", hän virkkoi. "Hiivatti
sentään -- minähän olen oikea tomppeli, kun en ajatellut sitä! Olkaa
varuillanne -- oikeuden puheenjohtaja katselee teitä!"

Jokainen saapuvilla olevista tosiaankin tuijotti Lauristoniin. Sitten
puheenjohtaja kääntyi hänen puoleensa.

"Haluatteko kysyä jotakin tältä todistajalta?" hän sanoi.

Lauriston nousi seisomaan.

"En", hän vastasi. "Se on aivan totta, mitä hän sanoi. Nimittäin mikäli
se koskee minua."

Puheenjohtaja epäröi hetkisen. Sitten hän viittasi Hollinshawia
poistumaan todistajain aitiosta ja kääntyi taas Lauristoniin.

"Nyt haluamme kuulla teidän todistuksenne", hän virkkoi. "Ja
-- sallikaa minun huomauttaa teille varalta, ettei teillä ole
minkäänlaista velvollisuutta sanoa sellaista, mikä syyttäisi teitä
rikoksesta."



IX

KENEN NE SORMUKSET OLIVAT?


Kiinnittämättä laisinkaan huomiota, siihen, että Melky, joka näytti
aivan kuin istuvan tulisilla hiilillä, koetti kuiskata joitakin
neuvoja, Lauriston nousi heti seisomaan ja astui todistajain aitioon.
Yleisön paikoilla istuvat naiset vilkaisivat häneen ihaillen ja
uteliaasti -- noin kaunis nuorukainen, kuiskasi eräs hentomielinen
nainen, on käynyt vanhan herra Multeniuksen tapaisen miesparan
kimppuun. Ja jokainen muu oikeuden puheenjohtajasta sanomalehtien
uutishankkijaan asti, joka alkoi uskoa saavansa tänä aamuna sittenkin
hyvän uutisen, tarkasteli häntä kiinteästi. Tässä oli kuitenkin se
todistaja, joka oli löytänyt panttilainaajan ruumiina.

Lauriston, vähän punastuneena jouduttuaan näin suuren mielenkiinnon
esineeksi, vastasi alkukysymyksiin sujuvasti ja viivyttelemättä. Hänen
nimensä oli Andrew Carruthers Lauriston. Iältään hän oli melkein
kaksikymmentä kaksi vuotta. Hän oli syntyisin Peeblesistä Skotlannista
-- jo manalle menneen Andrew Lauristonin ainoa poika. Hänen isänsä oli
vapaakirkollinen pappi. Hänen äitinsäkin oli kuollut. Hän itse oli
tullut Lontooseen noin kaksi vuotta sitten -- heti äitinsä kuoleman
jälkeen. Viimeksi kuluneina viikkoina hän oli asunut rouva Flitwickin
luona Star-kadulla -- se oli nyt hänen nykyinen osoitteensa. Hän oli
kirjailija -- kirjoitti kertomuksia ja novelleja. Hän oli kuullut
kaikkien äskeisten todistajain lausunnot, myöskin viimeisen, herra
Hollinshawin. Kaikki, mitä tämä oli sanonut, oli totta. Oli aivan
totta, että hän oli mennyt Multeniuksen panttitoimistoon noin puoli
kuusi edellisenä iltapäivänä omalle asialleen. Hän oli kurkistanut
sisään sekä molemmista ovista että akkunasta ennenkuin astui
toimistoon. Hän halusi tietää kuka oli myymälässä, herra Multeniusko
vai hänen tyttärentyttärensä. Ja siihen oli hyvinkin yksinkertainen
syy: hän ei ollut koskaan suorittanut asioitaan herra Multeniuksen
kanssa, ei ollut tietääkseen häntä edes nähnytkään, mutta hän oli
aikaisemmin tehnyt kauppaa neiti Wildrosen kanssa ja toivoi, mikäli
mahdollista, saavansa selvittää asiansa nytkin hänen kanssaan. Hän
ei tosiaankaan nähnyt myymälässä ketään kurkistaessaan sisään sekä
akkunasta että ovenruudusta. Sen vuoksi hän kiersi panttitoimistoon
sivukäytävästä.

Kaikki tämä saatiin kuulla vastauksina puheenjohtajan esittämiin
kysymyksiin, joka nyt vaikeni ja vilkaisi Lauristoniin jokseenkin
ystävällisesti. "Epäilemättä olette jo selvillä siitä, että teidän
eilisiltainen käyntinne panttitoimistossa näyttää tai voi ainakin
näyttää jonkin verran epäilyttävältä muutamien asianhaarain vuoksi",
hän virkkoi. "Tahtoisitteko nyt kertoa oikeusistuimelle omalla
tavallanne täsmälleen, mitä tapahtui ja mitä huomasitte astuttuanne
sisään panttitoimistoon?"

"Sitä juuri toivonkin", vastasi Lauriston halukkaasti. "Olen jo
kertonutkin sen useammin kuin kerran poliisille ja herra Multeniuksen
omaisille -- kerron sen vieläkin niin selvästi ja lyhyesti kuin voin.
Menin erääseen panttiosastoon, joka oli ensimmäisenä sivuoven vieressä.
En nähnyt ketään, en kuullut ketään. Koputin myymäläpöytään -- kukaan
ei tullut. Silloin kurkistin toisen osaston kautta taempana olevaan
asuinhuoneeseen, jonka ovi oli selällään. Näin heti vanhan miehen,
jonka otaksuin herra Multeniukseksi. Hän makasi lattialla -- jalat
olivat avonaiseen oveen päin ja pää takkamatolla lähellä tuliristikkoa.
Hyppäsin silloin heti myymäläpöydän ylitse ja menin asuinhuoneeseen.
Paikalla huomasin hänet kuolleeksi ja melkein heti kiirehdin
ulko-ovelle hakeakseni apua. Ovella törmäsin herra Ayscoughiin, joka
oli juuri tulossa sisään minun avatessani ovea. Kerroin hänelle heti
löydöstäni. Siinä on avoimesti kerrottuna kaikki mitä tiedän asiasta."

"Ettekö kuullut kenenkään liikkuvan myymälän sisällä tai lähistöllä
silloin, kun te astuitte sisään?" kysyi ruumiintarkastaja.

"En kuullut mitään", Lauriston vastasi. "Siellä vallitsi täysi
hiljaisuus."

"Minkä vuoksi menitte sinne?"

"Lainaamaan rahaa kahta sormusta vastaan."

"Olivatko ne teidän omaisuuttanne?"

"Olivat."

"Olitteko ollut siellä aikaisemmin jollakin sentapaisella asialla?"

"Vain kerran."

"Milloin?"

"Viime viikolla", vastasi Lauriston. "Panttasin siellä, kelloni."

"Olette siis ollut rahapulassa?"

"Olen. Mutta vain jonkin aikaa -- odotin rahalähetystä."

"Toivoakseni olette sen sittemmin saanut", huomautti puheenjohtaja.

"Herra Ayscough oli luonani rahalähetyksen saapuessa", sanoi Lauriston
vilkaisten salapoliisiin. "Tapasimme sen -- tarkemmin sanoen kaksi
kirjettä -- asunnostani, kun lähdimme sinne yhdessä heti sen jälkeen,
mitä juuri olen kertonut teille."

"Olitte edellisellä kerralla suorittanut asianne tyttärentyttären
kanssa?" kysyi ruumiintarkastaja. "Ette ollut siis nähnyt vanhusta?"

"En koskaan tietääkseni nähnyt herra Multeniusta, ennenkuin tapasin
hänet kuolleena asuinhuoneensa lattialla", vastasi Lauristen.

Puheenjohtaja kääntyi poispäin tästä todistajasta ja katsoi siihen
pöytään päin, jonka ääressä herra Parminter ja poliisiviranomaiset
istuivat. Herra Parminter nousi hitaasti seisomaan, vilkaisi
Lauristoniin ja esitti ensimmäisen kysymyksensä rauhallisella, melkein
lempeällä äänellä aivan kuin olisi aikonut antautua todistajan kanssa
ystävälliseen jutteluun.

"Teidän kunnianhimonanne on siis kirjaileminen?" hän kysyi.

"Minä olen kirjailija", vastasi Lauriston.

Herra Parminter veti esiin nuuskarasian ja otti hyppysellisen nuuskaa.

"Oletteko julkaissut paljon?" hän kysyi kuivasti.

"Pari kolme kertomusta -- lyhyitä."

"Tuottivatko ne paljon rahaa?"

"Viisi puntaa kumpikin."

"Oletteko tehnyt mitään muuta elatukseksenne siitä lähtien kuin tulitte
Lontooseen kaksi vuotta sitten?"

"En ole."

"Kuinka paljon olette ansainnut kynällänne tänne tulonne jälkeen?"

"Noin kolmekymmentä puntaa."

"Kolmekymmentä puntaa kahtena vuotena."

"Millä olette elänyt?"

"Minulla oli rahaa ennestään", vastasi Lauriston. "Minulla oli kaksi
sataa puntaa kotoa lähtiessäni."

"Ja milloin se loppui?" kysyi Parminter.

"Viime viikolla."

"Ja niin veitte kellonne panttitoimistoon. Ja eilen, kun eivät
odottamanne rahat olleet saapuneet, teidän oli pakko mennä taas
panttitoimistoon? Mukaanne otitte, niin kuin juuri sanoitte, kaksi
sormusta -- teidän omaisuuttanne. Olenko oikeassa?"

"Täysin oikeassa -- kaksi sormusta -- minun omaisuuttani."

Herra Parminter kääntyi puhelemaan erään poliisiviranomaisen kanssa,
joka nostaen syrjään erään edessään olevan ruskean paperiarkin paljasti
saman sormustarjottimen, jonka Lauriston ja Ayscough olivat nähneet
Multeniuksen asuinhuoneen pöydällä. Samalla Parminter nosti omia
papereitaan ja otti niiden alta esiin Lauristonin sormukset. Hän otti
ne, pani kämmenelleen ja ojensi ne todistajaa kohti.

"Nämä sormuksetko te veitte panttitoimistoon?" hän kysyi.

"Niin", vastasi Lauriston. "Ne ovat äitini sormukset."

Parminter osoitti tarjotinta. "Näittekö tämän asuinhuoneessa, jossa
tapasitte vainajan?" hän kysyi. "Näin."

"Tuntuiko teistä kummalliselta, että omat sormuksenne muistuttivat niin
huomattavasti tällä tarjottimella olevia?"

"Ei", vastasi Lauriston, "minä en ymmärrä mitään sormuksista".

Parminter ojensi tyynesti sormustarjottimen puheenjohtajalle ja samalla
Lauristonin sormukset valkoisella paperilla. "Ehkä haluatte tarkastaa
näitä esineitä ja kiinnittää valamiesten huomion niihin?" hän sanoi ja
kääntyi taas todistajain aitioon päin. "Tahtoisin kysyä teiltä erästä
hyvin tärkeää seikkaa", hän jatkoi. "Teidän on paras harkita sitä
tarkoin, ennenkuin vastaatte. Se on teille tärkeämpi kuin ehkä ensi
kuulemalla tuntuu. Voitteko tyydyttävästi todistaa, että nuo kaksi
sormusta, joita väitätte omiksenne, ovat todella teidän?"

Tätä kysymystä seurasi kuolemanhiljaisuus oikeussalissa. Ihmisiä oli
tullut lisää vielä kuulustelun alettuakin, ja huone oli nyt täpö
täynnä. Jokaisen katse oli suunnattu Lauristoniin hänen seisoessaan
todistajain aitiossa ilmeisestikin syviin ajatuksiin vaipuneena.
Ja kahdesta silmäparista kuvastui kiihkeä levottomuus: Melky oli
hermostunut ja levoton, Zillah ilmeisestikin hyvin huolissaan. Mutta
Lauriston ei vilkaissut kumpaankaan, vaan kääntyi lopulta Parminteriin
päin vilpittömän näköisenä.

"Sormukset ovat minun", hän vastasi, "mutta en tiedä kuinka saan sen
todistetuksi".

Hillittyä mutinaa kuului oikeussalissa. Keskellä huonetta puheenjohtaja
ojensi sormukset eräälle poliisiviranomaiselle ja viittasi häntä
näyttämään niitä valamiehille. Ja taas kuului Parminterin lempeä ääni.
"Ette voi todistaa niitä omiksenne."

"Saanko selittää?" kysyi Lauriston. "Nähkääs -- voi mahdollisesti olla
ihmisiä, vanhoja ystäviä, jotka ovat nähneet nämä sormukset äitini
hallussa. Mutta en tiedä, mistä löytäisin semmoisia ihmisiä. Jos se on
välttämätöntä, voin koettaa."

"Teidän sijassanne ehdottomasti koettaisin", huomautti Parminter
kuivasti. "Milloin nuo kaksi sormusta sitten joutuivat teidän
haltuunne?"

"Äitini kuollessa", vastasi Lauriston.

"Missä olette säilyttänyt niitä?"

"Lukitussa arkussani."

"Ettekö ole koskaan missään tilanteessa näyttänyt niitä kenellekään?
Ajatelkaa."

"En", vastasi Lauriston. "En voi sanoa kenellekään näyttäneeni."

"Ette edes äitinne kuoleman jälkeen?"

"En. Otin tietysti haltuuni kaikki hänen tavaransa. En muista
näyttäneeni sormuksia kenellekään."

"Piditte ne arkussanne siihen asti kun otitte ne esiin hankkiaksenne
rahaa niitä vastaan?"

"Niin -- aivan oikein", myönsi Lauriston.

"Kuinka paljon rahaa teillä oli kaiken kaikkiaan, kun lähditte
panttitoimistoon eilen iltapäivällä?"

Lauristonin kasvoille levisi tumma puna.

"Minulla ei ollut rahaa laisinkaan, jos teidän täytyy se välttämättä
tietää", sanoi hän.

Taas kuului mutinaa oikeussalissa -- yleisön penkeillä istuvat
herkkämieliset naiset äännähtelivät säälistä, sillä he tunsivat itse
panttitoimistot sekä sen hädän, joka ajoi sinne menemään. Nyt heidän
sydämessään oli herännyt voimakas myötätunto todistajain aitiossa
seisovaa nuorukaista kohtaan. Mutta Lauriston alkoi äkkiä hymyillä
voitonvarmasti.

"Yhdentekevää", hän lisäsi vilkaisten Parminteriin, "tuskin tuntiakaan
oli kulunut sen jälkeen, kun sain neljäkymmentä puntaa kirjeissä.
Ayscough tietää sen!"

Parminter ei välittänyt laisinkaan tästä huomautuksesta. Hän oli
kuiskaillut poliisipäällikön kanssa ja kääntyi nyt puheenjohtajan
puoleen.

"Pyytäisin, että tämä todistaja astuisi alas muutamiksi minuuteiksi",
hän virkkoi. "Haluaisin saada neiti Wildrosen uudelleen esiin
kutsutuksi."

Puheenjohtaja viittasi Zillahia ystävällisesti palaamaan
todistaja-aitioon.



X

MELKY TULEE VÄLIIN


Zillah oli kuunnellut, kuinka Lauriston vastaili Parminterin tarkkoihin
kysymyksiin, niin levottoman näköisenä, että sen huomasivat kaikki
hänen lähellään istuvat. Nämä levottomuuden merkit lisääntyivät yhä
hänen astuessaan hitaasti aitioon ja hän loi oikeuden puheenjohtajaan
melkein vetoavan katseen. Mutta tämä vain katseli papereitaan, ja
Zillahin oli pakko kääntyä Parmnterin puoleen, jonka ääni muuttui
tavallistakin imelämmäksi hänen puhutellessaan Zillahia. Kun
Parminter seisoi Zillahin edessä, olisi häntä tosiaankin voinut
pitää ystävällisenä ja hyväntahtoisena herrasmiehenä, jonka ainoana
päämääränä oli ilmaista sääliä ja lohduttelua. Mutta harvoilta
läsnäolijoilta oikeussalissa jäi kuitenkaan huomaamatta niiden
kysymysten tarkoitus, joita hän alkoi esittää kaikkein makeimmalla ja
lempeimmällä äänellään.

"Ymmärtääkseni olette auttanut isoisävainajaanne hänen liikkeessään?"
kysyi Parminter. "Aivan niin. No, kuinka kauan olette ollut hänen
apulaisenaan?"

"Siitä lähtien kun pääsin koulusta kolme vuotta sitten", vastasi Zillah.

"Kolme vuotta -- tosiaanko! Ja luullakseni olette asunut hänen luonaan
jo muutamia vuosia ennen sitä?"

"Aivan pikku tytöstä asti", myönsi Zillah.

"Herra Multenius-vainaja on siis kasvattanut teidät? Niin oikein, te
siis tunsitte hänen liikettään jonkin verran jo kouluaikananne?"

"Kyllä, hän opetti minulle monta seikkaa."

"Te olitte tietysti aina saapuvilla -- vai mitä. Saanen otaksua, että
te vähitellen tutustuitte aika hyvin niihin esineisiin, joita isoisänne
liikkeessään käsitteli? Tietysti -- kiitos. Teitä tosiaankin mainitaan
jonkinlaiseksi asiantuntijaksi jalokivien ja metallien alalla?"

"Tunnen niitä koko paljon", vastasi Zillah.

"Te osasitte sanoa jonkin esineen arvon yhtä tarkoin kuin isoisänne?"

"Kyllä -- tavallisten esineitten."

"Ja te tunsitte oikein hyvin isoisänne varaston?"

"Kyllä."

Parminter viittasi sitä viranomaista, jolla oli hallussaan
sormustarjotin, asettamaan sen todistajain aition reunalle.

"Suvaitkaa ystävällisesti katsella tätä tarjotinta ja sen sisällystä",
hän virkkoi. "Tunnette sen tietysti. Aivan niin. Tiedättekö nyt, missä
tuo tarjotin oli teidän lähtiessänne ulos ja jättäessänne isoisänne
yksin eilen iltapäivällä?"

"Kyllä", vastasi Zillah epäröimättä. "Myymälän perällä olevan
asuinhuoneen pöydällä -- jossa sen näin sisään tullessanikin. Isoisäni
oli ottanut sen esiin ulkoakkunalta kiilloittaakseen sormukset."

"Tiedättekö, kuinka monta sormusta tarjottimella oli?"

"En. Ehkä kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä."

"Niin kuin helposti näkee, ovat ne irrallaan tarjottimella, joka on
verhottu sametilla. Pidettiinkö niitä aina tuolla tavoin? Aivan noin.
Ja te ette tiedä kuinka monta siinä oli -- ettekä kuinka monta siinä
pitäisi olla nyt? Oikein, oikein. Siinä on nyt tarkalleen sanoen
kaksikymmentäseitsemän sormusta -- ette voi sanoa, onko se oikea määrä?"

"En", vastasi Zillah, "eikä isoisänikään olisi voinut sitä sanoa. Joku
sormus olisi voinut pudota tuolle tarjottimelle tai joutua pois siitä.
Ne ovat kaikki vanhoja sormuksia."

"Mutta -- arvokkaita?" kysäisi Parminter.

"Muutamat ovat. Toiset eivät kovinkaan."

"Mitä oikein ymmärrätte sanalla arvokas? Mikä esimerkiksi on tässä
olevan halvimman sormuksen hinta ja mikä kaikkein arvokkaimman?"

Zillah vilkaisi melkein välinpitämättömästi edessään olevaan
tarjottimeen.

"Muutamat noista sormuksista ovat vain viiden punnan hintaisia. Jotkut
harvat parin-, kolmenkymmenen, pari on arvokkaampaa."

"Ja -- ne ovat kaikki vanhoja?"

"Ne ovat kaikki vanhanaikuista työtä", sanoi Zillah. "Ne ovat jokainen
monta vuotta sitten valmistettuja. Timantit ja helmet ovat tietysti
oikeita."

Parminter ojensi hänelle sen paperiarkin, jolla Lauristonin sormuksia
oli näytetty puheenjohtajalle ja valamiehille.

"Olkaa hyvä ja katsokaa näitä sormuksia", hän virkkoi tyynesti. "Ovatko
ne samaa lajia ja samanarvoisia kuin tarjottimella olevat sormukset?"

"Ovat", myönsi Zillah. "Suunnilleen samaa."

"Mikä on noiden sormusten hinta erikseen?" kysyi Parminter. "Olkaa hyvä
ja ilmaiskaa meille mielipiteenne ammatti-ihmisenä."

Zillah kumartui hetkiseksi tarkastamaan molempia sormuksia ja käänteli
niitä.

"Tämän arvo on suunnilleen kolmekymmentä ja tuon noin viisikymmentä
puntaa", hän vastasi vihdoin.

"Toisin sanoen nämä kaksi sormusta ovat samanlaisia muodoltaan ja
arvoltaan kuin parhaat tarjottimella olevat sormukset?"

"Tunnetteko noita kahta sormusta?"

"En, -- en ollenkaan."

Parminter vaikeni hetkiseksi ja kiinnitti valamiesten huomion itseensä
terävällä katseellaan, ennenkuin kääntyi taas todistajan puoleen.

"Olisitteko tuntenut jonkin tarjottimella olevista sormuksista?" hän
kysyi.

"En", vastasi Zillah. "En olisi."

"Ette siis voi millään tavalla sanoa ovatko nuo sormukset tuolta
tarjottimelta otetut?"

"En!"

"Asian laita on siis, että kaikki nuo sormukset -- kaksi paperiarkilla
ja kaksikymmentäseitsemän tarjottimella -- ovat samaa lajia, mitä tulee
ikään ja valmistustapaan -- kaikki aivan toistensa kaltaisia?"

"Niin ovat", myönsi Zillah.

"Ettekö te voi -- kaikki mitä sanotte on valallanne vahvistettu,
muistakaa se -- ette voi ehdottomasti väittää, että noita kahta
sormusta ei ole otettu tarjottimelta toisten joukosta?"

"En", vastasi Zillah. "Mutta en voi myöskään sanoa, että ne olisi
otettu. Ja minä en sitä uskokaan. Minä en usko niitä meidän
sormuksiksemme!"

Parminter hymyili rauhallisesti ja loi taas pikaisen katseen
valamiehiin, jotka näyttivät tuntevan mielenkiintoa juttua kohtaan.

Sitten hän kääntyi Zillahin puoleen esittäen uuden sarjan kysymyksiä.

"Kuinka kauan olette tuntenut viimeisen todistajan, Andrew
Lauristonin?" hän kysyi.

"Viime viikosta alkaen", vastasi Zillah.

Hän oli punastunut kuullessaan Lauristonin nimen, ja Parminter huomasi
sen heti.

"Kuinka tutustuitte häneen?"

"Hänen tullessaan liikkeeseemme asialle."

"Panttaamaan kelloaan, luullakseni?"

"Niin"

"Te suorititte sen asian hänen kanssaan?"

"Minä."

"Ette ollut koskaan ennen nähnyt häntä?"

"En."

"Oletteko nähnyt häntä sen koommin?"

Zillah epäröi hetkisen.

"Tapasin hänet -- sattumalta -- Kensingtonin puutarhassa sunnuntaina",
hän vastasi vihdoin.

"Puhelitteko hänen kanssaan?"

"Puhelin", myönsi Zillah.

"Panttaamisestako?"

"Ei", kuului vastaus. "Hänen työstään -- kirjailemisesta."

"Kertoiko hän teille olevansa hyvin ahtaalla?"

"Minä tiesin sen!" sanoi Zillah. "Olihan hän pantannut kellonsa."

"Ehkä -- te näytätte olevan erittäin hyvä liikeihminen -- ehkäpä
annoitte hänelle jonkin neuvon?"

"Niin annoinkin. Neuvoin häntä niin kauan kuin hänellä suinkin oli
jotakin pantattavaa välttämättä hankkimaan rahaa taskuunsa."

"Erinomainen neuvo", huomautti Parminter hymyillen. Hän nojautui
eteenpäin katsellen todistajaa vakavammin. "Mainitsiko Lauriston
sunnuntaina tai aikaisemmin hänet tavatessanne mitään hallussaan
olevista kahdesta sormuksesta?"

"Ei", vastasi Zillah.

Parminter vaikeni, epäröi, kumarsi äkkiä oikeuden puheenjohtajalle ja
istuutuen jälleen paikalleen veti esiin nuuskarasiansa. Puheenjohtaja
viittasi Zillahia poistumaan todistajain aitiosta ja keskeytti
Parminterin nuuskaushommat.

"Luullakseni on parasta lykätä asia nyt tässä vaiheessa", hän virkkoi.
"Ilmeisestikään emme voi saada sitä loppuun tänään." Hän kääntyi
valamiehiin. "Ehdotan, että tätä kuulustelua jatketaan viikon päästä",
hän virkkoi. "Sillä välin --"

Hänen mielenkiintonsa suuntautui nyt äkkiä Melky Rubinsteiniin, joka
nousi levottoman ja epäröivän näköisenä paikaltaan ja astui pöydän
eteen pyytäen julkisesti puheenvuoroa.

"Mitä nyt?" kysyi puheenjohtaja. "Kuka olette? Aivan oikein, sama
todistaja, joka totesi ruumiin Daniel Multeniukseksi. No niin?"

"Herra puheenjohtaja", virkkoi Melky kaikkein juhlallisimmalla
äänellään. "Tätä kuulustelua ei ole johdettu oikealla tavalla! En
tarkoita teitä -- mutta nämä herrat, poliisi ja herra Parminter ovat
väärillä jäljillä. Ymmärrän, mitä he ajavat takaa, ja he ovat väärässä!
He salaavat todisteita, herra puheenjohtaja." Melky kääntyi Ayscoughiin
päin. "Millaisena johtolankana käytetään tuota vanhaa kirjaa?" hän
kysyi. "Miksi ette ole esittänyt sitä? Olen Daniel Multenius-vainajan
läheisin miespuolinen sukulainen ja väitän, että se johtolanka on
aika paljon tärkeämpi kuin mikään muu tänä aamuna esitetyistä. Mitä
siitä kirjasta nyt arvellaan, herra Ayscough? Sanokaahan -- mitä siitä
kuuluu? -- ja mitä sen omistajasta tiedetään?"

"Mitä se on?" kysyi puheenjohtaja. "Jos on jotakin --"

"Jotakin, herra!" huudahti Melky. "Siinäpä on juuri -- sillä välillä,
jolloin serkkuni neiti Zillah Wildrose lähti hyvässä voinnissa olevan
vanhuksen luota ja ennenkuin herra Lauriston tapasi hänet kuolleena,
on myymälässä käynyt joku, joka on jättänyt asuinhuoneen pöydälle
arvokkaan kirjan, ja se kirja, kaikkien aamulehdissä olleitten
ilmoitusten mukaan, on Sussex-aukion varrella asuvan parlamentinjäsenen
herra Spencer Levendalen omaisuutta. Miksi ei sitä asiaa ole esitetty?
Miksi ei herra Levendalea ole kutsuttu tänne? Pyydän teitä, herra
puheenjohtaja, kiinnittämään siihenkin huomiotanne! Sen takana on
enemmän --"

Puheenjohtaja nosti kätensä ja viittasi poliisipäällikön ja Parminterin
pöytänsä luokse. Hetkisen kuluttua kutsuttiin Ayscough. Ja Lauriston,
joka odotteli tämän neuvottelun tulosta, huomasi, ettei puheenjohtaja
ollut oikein tyytyväinen. Hän kääntyi äkkiä poliisipäällikön puoleen
esittäen kysymyksensä niin kuuluvasti, että kaikki oikeussalissa olevat
sen kuulivat.

"Miksi ei kirjaa koskevia seikkoja esitetty heti alussa
oikeusistuimelle?" hän kysyi. "Minusta nähden siinä on peräti tärkeä
johtolanka. Se seikka, että sieltä löydettiin kirja, olisi pitänyt
ehdottomasti mainita heti. Lykkään asian tästä päivästä viikon päähän,
ja te saatte tuoda silloin kirjan ja haastaa herra Spencer Levendalen
tänne todistajaksi. Siis viikon päästä, herrat!"

Melky Rubinstein kääntyi, kuiskasi jotakin nopeasti Zillahille ja rouva
Goldmarkille, pisti sitten kätensä Lauristonin kainaloon ja veti hänet
nopeasti pois oikeussalista.



XI

TAKAOVI


Kadulle päästyään Melky kääntyi lähimmälle poikkikadulle ja viittasi
Lauristonia seuraansa. Ennenkuin he olivat kulkeneet montakaan kyynärää
hän painautui aivan kiinni toveriinsa ja vilkaisi varovasti taakseen.

"Takanamme vaanii yksi noita poliisipeijakkaita", virkkoi Melky. "Mutta
sitähän juuri sopi odottaakin, herra -- he eivät tule jättämään teitä
hetkeksikään näkyvistään, ennenkuin jompikumpi kahdesta asiasta on
tapahtunut!"

"Mistä asioista?" kysyi Lauriston.

"Teidän on joko todistettava täysin pätevästi, että nuo sormukset
kuuluvat teille ja olivat sitä ennen äiti raukallanne", sanoi Melky,
"tai meidän on saatava käsiimme se ukkeli, joka nitisti setäni. Niin on
asia! Herra! -- luotatteko turvallisesti minuun ja teette mitä neuvon?
Se tapahtuu teidän hyväksenne."

"En tiedä mikä olisi sen parempaa", vastasi Lauriston hetkisen
ajateltuaan. "Olette peräti kunnon mies, Melky -- siitä olen
vakuutettu! Mitä tahdotte minun tekevän?"

Melky veti taskustaan kauniin kultakellon ja vilkaisi siihen.

"Nyt on päivällisen aika", hän sanoi. "Tulkaa mukanani rouva Goldmarkin
luokse haukkaamaan muutamia suupaloja. Syödessämme sanon teille, mitä
on tehtävä. Mietin asioita perin pohjin sillä välin kun tuo Parminter
rääkkäsi Zillah parkaa, ja hiivatti sentään, teillä ei olen nyt muuta
mahdollisuutta kuin yksi ainoa, ja siihen teidän on käytävä käsiksi
heti! Tulkaa vain Praed-kadulle -- älkää välittäkö siitä, vaikka tuo
ukkeli takanamme kuljeskeleekin kuin mikäkin varjo. Minä kykenen
pääsemään hänestä voitolle yhtä helposti kuin voisin myödä hänen
kellonsa! Tarvittaisiin kaikki Lontoon salapoliisit saattamaan minut
ymmälle, jos vain haluaisin."

Viiden minuutin kuluttua he saapuivat rouva Goldmarkin ruokalaan.
Melky, joka tunsi huoneuston täydellisesti, opasti Lauristonin erääseen
sisähuoneeseen sellaiseen nurkkaan, jossa saattoi olla verrattain
hyvässä rauhassa, ja kutsui tarjoilijattaren. Vasta sitten, kun he
olivat päässeet ateriansa puoliväliin, hän viittasi mielessään olevaan
asiaan. Hän kumartui aivan lähelle Lauristonia ja alkoi puhella.

"Herra!" hän kuiskasi. "Mistä te olette kotoisin?"

"Peeblesistä", vastasi Lauriston. "Kuulitte kai minun mainitsevan sen
oikeussalissa."

"En ole käynyt koulua", virkkoi Melky. "Minulla ei ole mitään muuta
aavistusta siitä, missä Peebles, on paitsi että se on Skotlannissa.
Onko se kaukana siellä, tai missä se on?"

"Ei kaukana rajalta", vastasi Lauriston.

"Sinne pääsee siis muutamissa tunneissa, jos oikein arvaan", sanoi
Melky. "Pääsettekö? Sepä hyvä, herra noudattakaa siis minun vihjaustani
ja lähtekää sinne! Lähtekää sinne nopeasti."

Lauriston laski kädestään veitsensä ja haarukkansa ja jäi tuijottamaan
Melkyä.

"Minkä ihmeen vuoksi?" hän huudahti.

"Löytääksenne jonkun -- kenet tahansa -- joka voi todistaa
noiden sormusten kuuluvan teille", vastasi Melky juhlallisesti
ja painokkaasti. "Ei kannata kieltää sitä tosiasiaa, että olette
vaarallisessa asemassa. Poliisi kulkee aina suorinta ja helpointa
tietä. Heidän suuntansa oli äsken täysin selvä -- Parminter sen
ilmaisi. Heillä on nyt oma mielipide -- heillä on aina sellainen -- ja
kun poliisit kerran muodostavat oman käsityksensä, ei mikään saa sitä
lähtemään heidän päästään -- heidän viranomaistensa päistä ainakaan.
Se, mitä he aikovat sanoa ja koettavat todistaa, on seuraavaa.
Että te olitte kovassa pinteessä, suorastaan pennittömänä. Menitte
herra Multeniuksen luokse -- te hiiviskelitte myymälän edustalla ja
kurkistelitte akkunasta, jolloin huomasitte hänen olevan yksin tai ehkä
näitte huoneen tyhjänä. Menitte sisään -- sieppasitte pari sormusta --
hän yllätti teidät -- te nitistitte hänet. Se on heidän mielipiteensä
-- eikä Zillah voi vannoa, etteivät ne sormukset, joita väitätte
omiksenne, kuulu hänen isoisälleen, ettekä te vielä toistaiseksi
voi todistaa, että ne ovat teidän tai että ne aikaisemmin kuuluivat
äidillenne! Herra, lähtekää heti tuonne Peeblesiin -- siekailematta --
ja etsikää käsiinne joku henkilö, joku vanha ystävä, joka voi vannoa
tietävänsä noiden sormusten ilman pienintäkään epäilystä kuuluvan
teille! Tuokaa se ystävä kerallanne -- tuokaa hänet, vaikka hänet olisi
kuljetettava sairasvaunussa!"

Lauristonia oli Melkyn todistelu ja hänen antamansa neuvo järkyttänyt
niin, ettei tarvittu mitään lisäselityksiä, jotta hän olisi ymmärtänyt
sen järkevyyden. "Mutta -- kuinka minä voin päästä lähtemään?" hän
kysyi. "Tuo poliisi vaaniskelee ulkopuolella -- tiedän olevani
silmälläpidon alaisena iltapäivästä lähtien! He eivät missään
tapauksessa päästä minua lähtemään Lontoosta, vaikka kuinka haluaisin!
Todennäköisesti he vangitsisivat minut, jos huomaisivat minun menevän
asemalle."

"Minun mielipiteeni tämänaamuisten tapausten jälkeen on se, että
joudutte vankilaan ennen iltaa, jos jäätte tänne", huomautti Melky
kylmäverisesti. "Löisin kympin vetoa siitä! Mutta tehän ette jää --
teidän täytyy lähteä! Tuolla syntymäseudullanne on varmisti joku,
joka voi vannoa noiden kahden sormuksen olevan perheomaisuuttanne,
ja teidän täytyy löytää käsiinne sellainen henkilö ja tuoda hänet
tänne, jos vapautenne on teille kallis. Ja mitä tulee poliisin käsistä
pujahtamiseen, niin minä järjestän sen teille, kunnollisesti! Kas niin,
minkä verran teillä on rahaa, herra Lauriston?"

"Paljon", vastasi Lauriston. "Melkein neljäkymmentä puntaa -- ne rahat,
jotka sain eilen illalla."

"Teettekö siis minun neuvojeni mukaan?" kysyi Melky. "Ja teettekö sen
heti epäröimättä ja siekailematta, käymättä kotona Flitwick-muorin
luona tai ilman muuta viivyttelyä?"

"Teen", vastasi Lauriston. "Teen sen, koska olen vakuutettu siitä, että
olette oikeassa."

"Kuunnelkaa siis minua -- tarkoin", virkkoi Melky. "Näettekö tuon
oven nurkassa? Niin pian kuin olette syönyt vanukkaanne, pujahtakaa
tuosta ovesta. Huomaatte silloin olevanne pienellä pihalla. Lähtekää
pois pihalta, jolloin tulette kapealle kujalle. Kulkekaa suoraan sitä
myöten ja niin pääsette Market-kadulle. Astukaa suoraan Southwick-katua
-- tiedättehän sen -- Oxfordin ja Cambridgen pengermälle, ja silloin
näette ajuriaseman juuri edessä. Nouskaa ajopeleihin ja käskekää
ajamaan Piccadillyn sirkukseen. Erotkaa hänestä siinä -- tehkää pieni
kierros, ettei hän huomaa mitä aiotte -- ottakaa sitten toinen ajuri
ja ajakaa St. Pancrasin kirkolle. Astukaa alas siellä ja saapastakaa
King's Crossin asemalle. Ennätätte silloin helposti 3.15 lähtevään
pohjoiseen junaan, ja kun kerran olette sinne päässyt, on kaikki hyvin!
Matkustakaa Peeblesiin -- se on tärkeintä. Hiivatti sentään, herra
Lauriston, se on nyt ainoa mahdollisuus!"

Viiden minuutin kuluttua, kun ei huoneessa ollut ketään muita
kuin he kahden, Lauriston puristi sydämellisesti Melkyn kättä,
lähti ulos nurkkaovesta ja katosi. Yksin jäätyään Melky veti esiin
paperossikotelonsa ja alkoi poltella tyynesti ja rauhallisesti. Kun
tarjoilijatar palasi, kuiskasi hän hänelle pari sanaa. Tarjoilijatar
nyökkäsi ymmärtävän näköisenä, sillä Goldmarkilla tunsi jokainen
Melkyn, ja jos tarjoilijattaret halusivat silloin tällöin jonkin
korukapineen, toimitti Melky sen heille ostohinnalla.

"Antakaa nyt minulle kummankin lasku", Melky virkkoi. "Minä suoritan
ne."

Mutta Melky antoi kulua kolme neljännestuntia, ennenkuin lähti
ulommassa huoneessa olevan kassapöydän luokse.

Hän joi hitaasti kupin kahvia ja poltti muutamia paperosseja. Kului
jokseenkin pitkä aika, ennenkuin hän astui Praed-kadulle pannen samalla
kiinni päällystakkinsa nappeja. Hän huomasi, vaikka ei sitä mitenkään
ilmaissut, heti ensimmäisellä silmäyksellä saman miehen, joka oli
seurannut Lauristonia ja häntä oikeustalosta asti. Hänen huomiokykynsä
oli melkein yliluonnollisen tarkka, ja niin saattoi hän panna merkille,
että mies säpsähti hämmästyksestä. Mutta Melky ei näyttänyt eikä
tuntenut minkäänlaista hämmästystä, kun vartija tuli hänen jäljessään.

"Tehän tunnette minut, herra Rubinstein", virkkoi mies melkein
anteeksipyydellen. "Tiedätte tietysti, että me pidämme silmällä
tuota nuorta skotlantilaista -- meidän täytyy! Hänhän meni tuonne
Goldmarkille teidän kanssanne? Onko hän vieläkin siellä?"

"Minusta tuntuu, ettette oikein pysty tehtäväänne", huomautti Melky
kylmästi. "Hän lähti pois noin kolme neljännestuntia sitten. Meni
kotiin minun ymmärtääkseni."

Mies kääntyi pois nähtävästi hämmästyneenä, mutta yhtä selvästi uskoen
Melkyn sanat. Hän lähti liikkeelle Star-kadulle päin Melkyn astellessa
hiljalleen panttitoimistoon. Hänestä tuntui välttämättömältä kertoa
Zillahille, mitä hän oli tehnyt.

Rouva Goldmark oli yhä Zillahin luona. Melky kertoi tarinansa heille
molemmille. Zillah kuunteli sitä salaamatta mielenhuojennustaan.
Rouva Goldmark, joka nuorena ja sievänä leskenä oli taipuvainen
tunteellisuuteen, katseli Melkyä ihailevasti.

"Hyväinen aika! Tepä vasta olette nokkela, herra Rubinstein!" hän
huudahti taputtaen lihavia käsiään. "Mitä minuun tulee, en olisi voinut
keksiä sellaista, vaikka olisin miettinyt sata vuotta! Mutta te olette
niin nopeaälyinen."

Melky painoi sormella nenänsyrjäänsä.

"Tiedättekö mitä, rouva Goldmark?" hän virkkoi. "Minä en aio sallia
noiden poliisien kajota nuoreen Lauristoniin, en totisesti. Minulla on
omat ajatukseni tästä jutusta -- odottakaahan vain siksi, kunnes lasken
käteni johonkin henkilöön. Eikö se ole teille kaikille selvää? Jos
löydän oikean miehen, niin silloin ei tähän nuorukaiseen enää lankea
minkäänlaista varjoa, vai mitä? Niin, minä en ole mikään tomppeli,
rouva Goldmark, älkää erehtykökään sitä luulemaan!"

"Uskon teihin varmasti", vakuutti rouva Goldmark. "Niin, teillä ei
tosiaankaan ole silmät suotta päässänne, herra Rubinstein!"

Zillah, joka oli kuunnellut hajamielisesti näitä kohteliaisuuksia,
kääntyi äkkiä serkkunsa puoleen.

"Mitä aiot sitten tehdä, Melky?" hän kysyi. "Mikä merkitys tuolla
kirjalla oikein on? Ja millaisiin toimenpiteisiin aiot ryhtyä?"

Mutta Melky nousi seisomaan, pudisti päätään ja napitti päällystakkinsa
aivan kuin olisi napittanut sen sisäpuolelle joukon syviä salaisuuksia.

"Se, mitä sinun, Zillah, ja myöskin teidän, rouva Goldmark, on nyt
juuri tehtävä", hän virkkoi, "on pitää omana tietonanne se, mitä olen
pannut nuoren Lauristonin tekemään. Siitä ei saa pukahtaa sanaakaan!
Jos joku noista poliiseista tulee tänne häntä kysymään, niin ette
tiedä mitään -- ymmärrättekö? Ette ole nähnyt häntä sen koommin, kun
hän lähti minun kanssani oikeustalosta -- ymmärrättekö? Niinhän muuten
onkin asian laita. Ja mitä muuhun tulee, jättäkää se nöyrimmälle
palvelijallenne."

"Voi, kuinka älykästä!" huudahti rouva Goldmark. "Minun älyni ei riitä
mihinkään muuhun kuin liikkeeni hoitamiseen!"

"Mutta eikö siinä sitten näy älyä?" virkkoi Melky ihaillen. "Mitä
olenkaan aina sanonut teistä, rouva Goldmark? Enkö ole aina sanonut,
että olette taitavin liikettä hoitava nainen koko Paddingtonissa. Eikö
sellaisessa ilmene älyä? Voi, minun mielestäni teillä on erittäin hyvät
hengen lahjat, rouva Goldmark!"

Tämän kohteliaisuuden lausuttuaan Melky erosi rouva Goldmarkista ja
Zillahista ja palasi asuntoonsa. Katua astellessaan hän huomasi rouva
Flitwickin oven edustalla odottelevan vuokra-ajurin.

Sisällä huonossa eteishuoneessa hän tapasi kelpo emäntänsä puhelemassa
erään vieraan -- hyvin puetun nuoren herran kanssa, joka ilmeisestikin
teki kysymyksiä. Rouva Flitwick kääntyi Melkyyn huojentuneen näköisenä.

"Ehkä te, herra Rubinstein, voitte sanoa tälle herralle, missä herra
Lauriston on", hän virkkoi. "En ole nähnyt häntä sen koommin, kun hän
lähti ulos heti aamulla."

Melky katseli vierasta tarkoin. Sitten hän mitään sanomatta viittasi
vierasta tulemaan ulos ja käveli hänen kanssaan niin kauas, etteivät
toiset voineet kuulla heitä.

"Olettekohan hänen skotlantilainen ystävänsä?" kysyi Melky. "Se sama,
jolta tuli rahalähetys eilen illalla?"

"Olen", myönsi vieras. "Näen teidän olevan selvillä asiasta. Nimeni on
Purdie -- John Purdie. Missä Lauriston on? Haluaisin erikoisesti tavata
häntä."

Melky taputteli nenänsä syrjää ja kuiskasi.

"Hän on matkalla sinne, josta te tulette, herra", hän virkkoi. "Kas
niin -- minä tiedän, kuka te olette, ja hetken kuluttua te tunnette
minut. Tulkaahan huoneeseeni!"



XII

PEEBLESILÄINEN YSTÄVÄ


Melkyllä, rouva Flitwickin tärkeimmällä asukkaalla, oli hallussaan,
niin kuin emännällä oli tapana sanoa, kadunpuoliset vierashuoneet
-- kaksi perättäistä kamaria. Toinen niistä oli kalustettu
oleskeluhuoneeksi, ja sinne hän nyt vei Lauristonin ystävän, kehoitti
häntä vieraanvaraisesti istumaan ja rupesi tarkastelemaan häntä. Heti
hän arvioi herra John Purdien siksi, mikä hän olikin -- varakkaaksi,
hyvin puetuksi, tarmokkaaksi, nuoreksi liikemieheksi, joka oli
todennäköisesti aina ollut tekemisissä tärkeitten ja arvokkaitten
asioitten kanssa. Hyvin tyytyväisenä tähän alkutarkasteluun hän kävi
heti käsiksi hetken tärkeimpään asiaan.

"Herra", aloitti Melky vetäen tuolin Purdien viereen ja omaksuen heti
salaista luottavaisuutta ilmaisevan äänensävyn ja käytöksen. "Olen
kuullut teistä. Minä ja herra Lauriston olemme läheisiä ystäviä. Nimeni
on Rubinstein -- Melchior Rubinstein, jota tavallisesti sanotaan
Melkyksi. Tiedän teistä kaikki -- olette se Lauristonin ystävä, jolta
hän pyysi vähän apua päästäkseen lävitse muutamista vaikeuksista
ikäänkuin -- eikö niin? Aivan oikein -- ja te lähetitte hänelle aluksi
kaksikymmentä puntaa, jotka hän saikin eilen. Samalla kerralla hänelle
tuli toisetkin kaksikymmentä puntaa parista kirjallisesta työstä --
kertomuksista, herra! -- olisinpa suonut, että hän olisi saanut rahanne
ja nuo toisetkin rahat käsiinsä tuntia aikaisemmin! Hiivatti sentään --
jospa nuo kirjeet vain olisivat tulleet aikaisemmassa postissa, olisi
se säästänyt häneltä aika paljon harmia!"

"Kuulkaahan -- minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä, mitä
puhutte", virkkoi Purdie hyvänluontoisesti. "Ilmeisestikin te tiedätte
enemmän kuin minä. Minä tunsin Andie Lauristonin hyvin niihin aikoihin,
jolloin hän lähti Peeblesistä, mutta sen koommin en ole nähnyt häntä
enkä kuullut hänestä, ennenkuin hän kirjoitti minulle hiljattain.
Mistä oikein on kysymys, ja miksi hän on lähtenyt takaisin Peeblesiin?
Ilmoitin hänelle tulevani tänne aivan näinä päivinä. Tässä nyt olen, ja
hän on lähtenyt!"

Melky työnsi tuolinsa vieläkin lähemmäksi vierastaan, loi varovaisen
silmäyksen ovelle ja alensi ääntään.

"Aion kertoa teille kaikki siitä asiasta, herra", hän virkkoi. "Tiedän,
että teillä skotlantilaisilla on erikoisen hyvä ymmärryskyky, ja te
oivallatte koko jutun kyllä nopeasti. Kuunnelkaa nyt minua, herra
Purdie, aivan kuin olisin tärkeää juttua esittävä asianajaja ja teidän
pitäisi heti ruveta vastaamaan hänelle."

John Purdie, joka oli jo havainnut isäntänsä yhtä mieltäkiinnittäväksi
kuin huvittavaksikin henkilöksi, kuunteli tarkoin Melkyn kertoessa
hänelle Lauristonin teoista ja seikkailuista siitä hetkestä lähtien,
jolloin hän oli mennyt panttaamaan kelloaan Multeniuksen liikkeeseen,
siihen asti, jolloin hän oli Melkyn ehdotuksesta lähtenyt salaa ja
kiireesti Peeblesiin. Melky ei unohtanut ainoaakaan yksityisseikkaa.
Hän kertoi tarkoin jokaisesta tärkeästä kohdasta ja pani erikoisen
painon ruumiintarkastajan kuulustelussa sattuneisiin seikkoihin.
Lopuksi hän vetosi luottavasti puhetoveriinsa.

"Ja nyt kysyn teiltä, herra -- avomielisesti!" päätti Melky. "Olisinko
voinut neuvoa häntä paremmin kuin neuvoin? Eikö hänen ollut parempi
lähteä sinne missä voi hankkia todistajan puolestaan kuin antautua
vaaraan tulla vangituksi ja suljetuksi sellaiseen paikkaan, missä hän
ei voisi tehdä mitään omaksi hyväkseen. Mitä nyt sanotte, herra Purdie?"

"Aivan niin", myönsi Purdie mietittyään vielä vähän aikaa. "Luulen
teidän menetelleen oikein. Epäilemättä hän voi saada käsiinsä joitakin
vanhoja peeblesiläisiä ystäviä, jotka voivat varmasti muistaa hänen
äitinsä omistaneen nuo kaksi sormusta. Mutta teidän täytyy muistaa
eräs asia. Sanotte poliisin vartioineen häntä eilisestä iltapäivästä
lähtien. No niin, kun he huomaavat hänen paenneen, pitävät he sitä
raskaana ja hyvin todennäköisenä rikollisuuden todisteena. He tulevat
väittämään hänen paenneen tuomiota!"

"Ei se haittaa, herra, jos Lauriston palaa mukanaan syyttömyyden
todistus", huomautti Melky.

"Niin -- mutta he eivät odota sitä", virkkoi Purdie. "He varmasti
kohottavat oikean takaa-ajohuudon hänen lähdettyään. Hän ei ole sitä
lajia, josta voisi erehtyä tai joka voisi jäädä huomaamatta -- jollei
hän ole aika lailla muuttunut näinä parina vuonna -- hän on aina ollut
komea poika."

"Niin on nytkin", huomautti Melky, "niin on nytkin".

"No niin", jatkoi Purdie. "Tahtoisin nyt tehdä teille erään ehdotuksen.
Minusta näyttää nyt viisaimmalta teidän ja minun lähteä suoraa päätä
poliisiviranomaisten, luokse ja kertoa heille peittelemättä Lauristonin
matkustaneen hankkimaan todistuksia siitä, että nuo sormukset todella
olivat hänen, ja että hän palaa päivän parin kuluttua sen todistuksen
keralla. Se luultavasti tyydyttää heitä -- toivoakseni minä voin vielä
lisätä yhden seikan, joka auttaa lisäksi. Me emme halua sellaisten
ajatusten pääsevän valtaan, että nuorukainen on lähtenyt mieluummin
pakoon kuin alistunut mahdollisesti häneen kohdistuvaan syytteeseen
murhasta, ymmärrättehän!"

"Käsitän aivan teidän tarkoituksenne, herra, aivan täsmälleen", myönsi
Melky. "Minä yhdyn teihin! Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Tietysti
ei ole laisinkaan välttämätöntä mainita poliisille tarkemmin minne hän
on lähtenyt -- vai mitä?"

"Ei suinkaan!" sanoi Purdie. "Mutta minä ilmoitan heille meneväni
takuuseen hänen palaamisestaan. Sovitteko te molemmat keskenänne siitä,
millä tavoin pääsette yhteyteen toistenne kanssa?"

"Sovimme", vastasi Melky. "Jos jotakin erikoista tapahtuu näinä parina
ensimmäisenä päivänä, on minun määrä sähköttää hänelle postitoimistoon
Peeblesiin. Jos hän löytää mitä haluaa, sähköttää hän minulle heti
paikalla."

"Hyvä on", virkkoi Purdie. "Sitten vielä yksi asia. Mainitsitte minulle
herra Spencer Levendalesta ja siitä kirjasta, joka oli joutunut niin
omituisella tavalla panttitoimistoon. Minä tunnen sattumalta herra
Levendalen -- oikein hyvin."

"Oikeinko totta, herra!" huudahti Melky. "Kylläpä maailma on pieni."

"Tapasin herra Spencer Levendalen viime syyskuussa -- kaksi kuukautta
sitten", jatkoi Purdie. "Hän oleskeli silloin eräässä hotellissa
ylänkömailla lastensa ja heidän kotiopettajattarensa kanssa. Minä asuin
samassa hotellissa kuukauden päivät, ja hän ja minä kalastelimme usein
yhdessä. Tulimme hyviksi ystäviksi, ja hän pyysi minua käymään luonaan,
kun ensi kerran tulen kaupunkiin. Ja tässä nyt olen. Kun ensin olemme
käyneet poliisilaitoksella, menen Sussex-aukiolle ja kerron herra
Levendalelle olevani Lauristonin ystävä ja sanon, että Lauriston on
vaarassa tämän jutun vuoksi, ja pyydän häntä puhumaan minulle enemmän
tuosta kirjasta!"

Melky hypähti seisomaan ja puristi vieraansa kättä.

"Herra, te olette oikeaa lajia", hän virkkoi kiihkeästi. "Tuolla
kirjalla on jotakin yhteyttä jutun kanssa! Minun käsitykseni mukaan
se mies, joka vei tuon kirjan panttitoimistoon, on sama, joka nitisti
vanhan sukulaisraukkani -- se on varma, herra! Levendale ei tahtonut
kertoa meille juuri mitään tänä aamuna -- mahdollisesti hän puhuu
teille enemmän. Auttakaa tekin Lauristonia, herra -- me pelastamme
hänet pulasta."

"Te näytätte olevan hyvin suopea häntä kohtaan", huomautti Purdie. "Hän
on ilmeisesti miellyttänyt teitä."

"Ja Zillah-serkkuani", vastasi Melky tuttavallisesti hymyillen. "Zillah
-- koko Paddingtonin sievin tyttö, herra -- on ihan pihkaantunut
tuohon nuorukaiseen. Ja -- vielä sananen korvaanne, herra -- Zillah
on kasvatettu hienon naisen tavoin, ja nyt ukon kuoltua hän perii
sellaisen omaisuuden, joka voisi saada neekerin kalpenemaan! Eikä siinä
ole minkäänlaista erehdystä. Hoidelkaa asia kuntoon, herra!"

"Minä pidän huolen siitä", virkkoi Purdie. "Kas niin, nyt nuo poliisit.
Kuulkaahan, onkohan tässä lähistöllä hyvää hotellia? Minulla on
kaikki kapineeni tuolla alhaalla ajurinrattaissa. Ajoin tänne suoraan
asemalta, koska halusin heti tavata Andie Lauristonia."

"Raha ei luullakseni merkitse teille mitään, herra?" kysyi Melky luoden
asiaa ymmärtävän katseen nuoren skotlantilaisen ulkomuotoon, jossa
näkyi selviä varallisuuden merkkejä.

"Ei kohtuullisissa rajoissa", vastasi Purdie.

"Sitten sopii Great Western-hotelli Praed-kadun päässä", virkkoi Melky.
"Se sopii teidän kaltaisellenne nuorelle herralle ihan oivasti. Ja te
olette aivan likellä."

"Tulkaa siis kanssani", virkkoi Purdie. "Ja sitten poliisilaitokselle."

Keskusteltuaan puoli tuntia yksityisesti poliisiviranomaisten kanssa
Purdien onnistui saada heidät ymmärtämään muutamia seikkoja uudessa
valossa. He alkoivat katsella asioita toisin. Tässä oli varakas
nuori skotlantilainen tehtailija, taatussa yhteiskunnallisessa
asemassa oleva henkilö, joka voi mennä takuuseen Andrew Lauristonin
puolesta useammassa kuin yhdessä suhteessa, joka oli tuntenut hänet
lapsuudesta asti ja luotti täydellisesti häneen ja hänen sanaansa,
sekä oli vakuutettu siitä, että tultaisiin ehdottoman varmasti
huomaamaan todeksi se, mitä Lauristen oli sanonut sormuksista ja Daniel
Multeniuksen löytämisestä. He suostuivat mielellään luopumaan enemmistä
toimenpiteistä Lauristonin suhteen, kunnes hän palaisi -- ja Purdie
huomasi pakostakin hymyillen, että he nimenomaan välttivät kyselemästä
minne hän oli lähtenyt. Hän palasi tuosta keskustelutilaisuudesta
Ayscoughin saattaessa häntä, ja ulkopuolella odotteleva Melky huomasi
asiain luistaneen hyvin.

"Ehkäpä hyväntahtoisesti ilmoitatte minulle täkäläisen osoitteenne,
herra Purdie", virkkoi Ayscough. "Mahdollisesti esiintyy asianhaaroja,
joista tahtoisin ilmoittaa teille."

"Great Western-hotelli", sanoi Purdie. "Asun siellä, kunnes Lauriston
on palannut ja tämä asia on täysin selvitetty, mikäli se häntä
koskee. Tulkaa sinne, jos haluatte tavata minua. Hyvä on", hän jatkoi
kävellessään Melkyn kanssa pois poliisiasemalta. "He hyväksyivät minun
takuuni eivätkä tee mitään, ennenkuin Lauriston palaa. No niin, te
tunnette tämän seudun, minä en -- neuvokaa minulle tie Sussex-aukiolle
-- menen nyt heti tervehtimään Levendalea."

John Purdiella oli kaksinkertainen syy mennä tervehtimään herra
Spencer Levendalea. Hän oli Melkylle maininnut, että Levendale heidän
tavatessaan ylänkömailla oli ollut leski, jolla oli mukanaan lapsensa
ja näiden kotiopettajatar. Mutta hän ei ollut kertonut rakastuneensa
kotiopettajattareen eikä sitä, että yhtenä syynä hänen Lontooseen
tuloonsa juuri silloin oli ollut uudistaa tuttavuutensa hänen
kanssaan. Pääasiassa tätä kotiopettajatarta hän ajatteli seisoessaan
Sussex-aukion varrella olevan suuren talon portailla -- ehkäpä hän
muutaman minuutin kuluttua tapaisi hänet jälleen.

Mutta Purdien ei onnistunut sinä päivänä nähdä herra Spencer Levendalea
eikä sievää kotiopettajatarta. Palvelija ilmoitti herra Levendalen
olevan asioilla kaupungilla ja syövän ulkona sinä iltana, neiti Bennet
taas oli vienyt molemmat lapset Hounslowiin tervehtimään erästä heidän
sukulaistaan eikä palaisi, ennenkuin myöhään illalla. Purdie siis
kirjoitti vain lyijykynällä lontoolaisen osoitteensa nimikortteihinsa,
jätti yhden sekä herra Levendalelle että neiti Bennetille ja palasi
hotelliinsa, jonne asettui odottelemaan tapausten kehittymistä. Hän
vietti illan lukemalla Daniel Multeniuksen jutun selostuksia --
useammassa kuin yhdessä lehdessä ne olivat erittäin täydelliset ja
seikkaperäiset, eikä hänen tarvinnut paljonkaan ponnistaa nopeaa
käsityskykyään tullakseen vakuutetuksi siitä, että hänen vanha
koulutoverinsa oli selvästi vaarassa, ellei hänen onnistuisi todistaa
sormuksia omikseen.

Seuraavana aamuna hän oli juuri lopettanut aamiaisensa ja aikoi lähteä
Melky Rubinsteinin luokse kuullakseen, oliko Lauriston ilmoittanut
mitään itsestään, kun tarjoilija toi hänelle Ayscoughin nimikortin
ilmoittaen, että sen lähettäjä odotti tupakkahuoneessa. Purdie lähti
heti sinne. Salapoliisi, joka näytti hyvin vakavalta ja miettiväiseltä,
veti hänet syrjään erääseen turvalliseen nurkkaan.

"Yön aikana on sattunut kummallinen tapaus, herra Purdie", virkkoi
Ayscough heidän jäätyään kahden kesken. "Ja minun käsitykseni mukaan se
on yhteydessä tämän Multeniuksen jutun kanssa."

"Mikä se on?" kysyi Purdie.

"Se on seuraava", virkkoi Ayscough. "Eräs Praed-kadun varrella asuva
pikkukauppias tavattiin kuolevana rauhallisella Maida Valen kadulla
kello kaksitoista yöllä, ja hän kuoli pian sen jälkeen. Ja -- hänet on
myrkytetty, mutta tohtorit eivät voi vielä sanoa millä tavoin."



XIII

AVUNPYYNTÖ


Purdie, jonka luonteenlaatu oli sellainen, että hän esiintyi hitaasti
ja varovasti vakavissa tilanteissa, viittasi salapoliisia istuutumaan
tupakkahuoneen rauhalliseen nurkkaukseen, jonne he olivat vetäytyneet,
ja otti itselleen tuolin hänen viereensä.

"No niin", hän virkkoi, "kuinka te nyt ensiksikin arvelette tämän asian
olevan yhteydessä vanhan panttilainaajan jutun kanssa? Siinä täytyy
olla jokin yhdistävä rengas."

"Niin siinä onkin", vastasi Ayscough. "Viime yönä murhattu mies oli
Daniel Multeniuksen lähin naapuri, jonka nimi oli Parslett -- James
Parslett, hedelmä- ja vihanneskauppias. Pienihän hänen liikkeensä oli,
mutta hyvin tunnettu siinä kaupunginosassa. Nyt kerron teille jotakin.
En ole mikään piirtäjä", jatkoi salapoliisi, "mutta luulen voivani
tälle paperipalalle hahmotella ääriviivat, niin että teille selviää
sen paikan pohjapiirustus. Nämä kaksi viivaa kuvaavat Praed-katua.
Tämä risti merkitsee Daniel Multeniuksen panttitoimistoa. Sen etuosa --
jalokiviosasto -- on Praed-kadulle päin. Vieressä on kapea sivukäytävä:
siitä pääsee panttausosastoon. No niin, Multeniuksen liike oli käytävän
toisella puolella, Parslettin toisella. Parslettin asunnon ovi on ihan
Multeniuksen panttitoimiston ovea vastapäätä. Onko se selvä, herra
Purdie?"

"Täydellisesti", vastasi Purdie. "Ymmärrän sen mainiosti."

"Minun käsitykseni on nyt sellainen; että Parslett näki Daniel
Multeniuksen todellisen murhaajan tulevan ulos Multeniuksen sivuovesta
hänen, Parslettin, seisoessa omalla ovellaan, että tämä tunsi murhaajan
ja koetti eilen kiristää häneltä lahjuksia, ja että tuo mies antoi
hänelle myrkkyä, niin että Parslett kuoli hänestä erottuaan", virkkoi
Ayscough kuiskaamalla. "Se on vain minun käsitykseni -- mutta lyönpä
vetoa, että se ei paljon poikkea todellisesta asianlaidasta!"

"Mitä syytä teillä on otaksua Parslettin vaatineen lahjuksia
murhaajalta?" kysyi Purdie.

"Sanon sen heti", vastasi salapoliisi melkein voitonriemuisella
äänellä. "Niin varhaista kuin onkin, olen jo tänä aamuna suorittanut
muutamia pikku tutkimuksia, Kun Parslett löydettiin ja vietiin
sairaalaan -- Marian sairaalaan, joka on aivan tässä lähellä --
huomattiin hänellä olevan viisikymmentä kultapuntaa taskussaan. Tänä
aamuna haastattelemani Parslettin lesken sanojen mukaan oli hänen
miehensä verrattain ahtaalla raha-asioissa eilen. Kauppa ei ollut viime
aikoina oikein vedellyt, ja vaimo tietysti tuntee hänen talousasiansa.
Hän lähti kotoansa eilen illalla yhdeksän aikoina sanoen menevänsä
vähän kävelemään, ja leski sanoo olevansa varma siitä, että hänellä
ei ollut noita viittäkymmentä puntaa silloin -- ihme olisi ollut,
sanoo vaimo, jos hänellä olisi edes ollut viisikymmentä shillingiä!
Mitä arvelette, herra Purdie, mistä saattoi tuollainen mies saada
viisikymmentä puntaa kotoa lähtönsä jälkeen ja ennen sitä hetkeä,
jolloin hänet löydettiin kuolevana kadulla?"

"Olisihan hän voinut lainata ne joltakin ystävältä", arveli Purdie.

"Ajattelin minäkin sitä", sanoi Ayscough. "Sehän tuntuu luonnolliselta.
Mutta rouva Parslett sanoo, ettei heillä ollut ainoaakaan ystävää,
jolta hän olisi voinut lainata sellaisen summan! Ei, herra Purdie,
minun käsitykseni on se, että Parslett näki jonkun miehen menevän
Multeniukselle ja lähtevän sieltä pois, että hän tunsi miehen, että hän
meni ilmaisemaan hänelle olevansa selvillä jutusta, että mies antoi
hänelle nuo rahat päästäkseen sillä hetkellä eroon hänestä ja päätti
sitten myrkyttää hänet."

Purdie pohti tätä otaksumaa jonkun aikaa puhumatta mitään.

"No niin", hän virkkoi vihdoin, "jos asia on niin, silloin on kaksi
asiaa varmasti totta -- ensiksikin, että murhaaja on joku tässä
lähistöllä asuva henkilö ja toiseksi, että hänellä on kokemusta
myrkkyjen alalla."

"Aivan niin", myönsi Ayscough. "Se on totta. Sitä paitsi tulisi
vielä eräs muu seikka varmaksi sen kautta -- ystävänne Lauristonin
viattomuus." Purdie hymyili.

"Sitä en ole koskaan epäillyt", hän virkkoi.

"En minäkään, näin meidän kesken sanoen", huomautti Ayscough
vilpittömästi. "Sanoin virkatovereilleni, että omasta puolestani
olin vakuutettu tuon nuorukaisen täydellisestä viattomuudesta
ensimmäisestä hetkestä alkaen -- ja minähän hänet ensimmäiseksi tapasin
panttitoimistossa. Oli kerrassaan onneton seikka, että hän sattui
olemaan siellä, ja surullinen yhteensattuma, että nuo hänen sormuksensa
niin suuressa määrässä muistuttivat ukon tarjottimella olevia sormuksia
-- mutta en ole koskaan epäillyt häntä. Ei, herra Purdie, minun
käsitykseni mukaan koko tämä juttu on paljon monimutkaisempi. Se ei ole
mikään jokapäiväinen tapaus -- joku hyökkäsi vanhan Daniel Multeniuksen
kimppuun -- joku! -- jostakin erikoisesta syystä -- ja siitä ei ole
mikään helppo asia saada selkoa. Ja minä olen vakuutettu siitä, että
tämä Parslettin juttu liittyy siihen -- että Parslett myrkytettiin,
koska hän tiesi liian paljon."

"Te sanotte, ettei tiedetä, mitä myrkkyä nimenomaan oli käytetty?"
kysyi Purdie. "Jos sen tietäisi, voisi päästä vähän jäljille. Sillä
jos se olisi jotakin hyvin harvinaista lajia, saisi siten selville,
että kuka tahansa sen lieneekin laatinut, hän on erikoisesti tutkinut
myrkkyjä."

"En tiedä sitä vielä", vastasi Ayscough. "Mutta", hän jatkoi nousten
seisomaan, "jos viitsitte lähteä kanssani sairaalaan, voisimme saada
tietää sen nyt. Pari heidän erikoista asiantuntijaansa on suorittanut
tutkimuksen. Sinne on hyvin pieni matka."

Purdie lähti salapoliisin mukana astelemaan Praed-katua. Ennenkuin
he pääsivät sairaalan ovelle asti, tuli eräs mies Ayscoughin luokse:
tanakka, hyvinvoipa mies, jolla oli varovainen käytös ja valpas katse.
Hänen silmänsä siirtyivät tarkastelevan näköisinä salapoliisista hänen
seuralaiseensa. Hän näytti ymmärtävän, että Ayscough luotti Purdieen ja
puhui sellaisella tavalla kuin ainakin henkilö, jolla on kerrottavana
jotakin salaperäistä ja tärkeää.

"Suokaa anteeksi, herra Ayscough", hän virkkoi. "Saanko vaihtaa
muutaman sanan kanssanne? Tunnettehan minut, herra Ayscough?"

Ayscough katseli häntä terävästi. "Herra Goodyer, eikö niin?" hän
kysyi. "Niin, nyt muistankin. Mistä on kysymys? Voitte huoletta puhua
tämän herran kuullen."

"Se koskee viime yön juttua -- Parslettia", virkkoi Goodyer vetäen
salapoliisin syrjään ja alentaen ääntään, niin että ohikulkijat eivät
kuulisi. "Siinä on eräs seikka, josta minun on puhuttava teille -- olen
kuullut asiasta Parslettin vaimolta. Mutta en ole maininnut hänelle
siitä, mitä teille ilmaisen, herra Ayscough."

"Ja mitä se on?" kysyi salapoliisi.

"Omistan nähkääs sen talon, jossa Parslett asuu", jatkoi Goodyer.
"Hänellä on jo muutamia vuosia ollut sekä myymälänsä että asuntonsa
minun talossani. Syystä tai toisesta ei Parslett ole viime aikoina
menestynyt oikein hyvin, ja hän oli minulle velkaa puolen vuoden
vuokran. Näin hänet eilen ja sanoin, että minun oli saatava rahat
heti. Minä suorastaan ahdistin häntä kovasti niistä -- olin käynyt
hänen luonaan pari kolme viikkoa aikaisemmin ja saatoin nähdä, ettei
laisinkaan kannattanut antaa asian jatkua ennallaan. Hän oli ollut
surkeana asian johdosta edellisellä viikolla, mutta eilen illalla hän
oli hyvin luottavaisella mielellä. 'Teidän ei tarvitse laisinkaan olla
levoton, hän virkkoi. Tänä iltana minulle suoritetaan sievä summa
rahaa, ja minä selvitän asiani kanssanne, ennenkuin lasken pääni yön
lepoon', hän virkkoi. 'En voi määrätä sitä minuutilleen, mutta voitte
luottaa siihen, että käyn luonanne ennen kello yhtätoista ja tuon
rahat tullessani.' Ja hän oli niin varma siitä, herra Ayscough, että
en sanonut mitään muuta kuin mainitsin olevani hyvin kiitollinen siitä
ja lupasin istua valveilla häntä odottaen, Ja", lopetti Goodyer, "minä
odotin puoli yhteen, mutta hän ei tullut. Tänä aamuna tietysti tulin
käymään tänne ja silloin kuulin mitä oli tapahtunut -- kuinka hänet oli
tavattu henkihieverissään kadulla ja kuinka hän sitten oli kuollut --
viisikymmentä kultapuntaa taskussaan. Niihin rahoihin hän tietysti oli
vedonnut, herra Ayscough."

"Oletteko puhunut tästä kenellekään?" kysyi Ayscough.

"En edes leskelle enkä kenellekään muulle kuin teille", vastasi Goodyer.

"Älkää puhukokaan siitä", sanoi Ayscough. "Säilyttäkää se omana
tietonanne, kunnes minä ilmoitan toisin. Ette kuullut Parslettilta
mitään siitä, mistä hän odotti rahaa?"

"En yhtä tavuakaan", vastasi Goodyer. "Mutta sen huomasin, että hän oli
ehdottoman varma sen saamisesta."

"No niin, vaietkaa nyt tarkoin asiasta", jatkoi Ayscough. "Asiassa
pannaan tietysti toimeen tutkinto, ja minä kyllä huolehdin siitä, että
teidän tietonne tulee siellä kuuluville. Tässä asiassa on jotakin
salaperäistä, herra Goodyer, ja sen selvittelemisessä on aika työ."

"Olette oikeassa", myönsi Goodyer. "Uskon teitä."

Hän lähti pois, ja Ayscough viittasi Purdielle kehoittaen häntä
kanssaan sairaalaan.

"Se on kerrassaan omituista", hän mutisi. "Peräti omituista! Mutta
kaikki viittaa siihen, että minun otaksumani on oikea. Ehkäpä te nyt
hyväntahtoisesti jäätte odotushuoneeseen, niin minä otan selville,
ovatko tohtorit päässeet lopullisesti perille tuon myrkyn laadusta."

Purdie odotti kymmenen minuuttia mietiskellen sen salaperäisen asian
omituisuuksia, johon hän oli niin kummallisella tavalla sekaantunut.
Vihdoin Ayscough palasi päätään pudistaen.

"En voi vielä saada heiltä täyttä selvyyttä", hän virkkoi heidän
lähtiessään yhdessä pois. "Siellä on pari kolme asiantuntijaa -- miksi
sitä tiedettä nyt sanoinkaan -- niin, toksikologian tuntijaa, jotka
päät yhdessä puuhailevat analysoimishommissa, mutta he eivät ilmaise
mitään toistaiseksi -- he jättävät sen poliisikuulusteluun. Mutta
sen verran ymmärsin erään puhuttelemani sanoista, että tuo Parslett
myrkytettiin jollakin erikoisen ovelalla tavalla ja sellaisella
myrkyllä, jota ei yleensä tunneta ja joka hänelle annettiin luultavasti
puoli tuntia ennen kuin se teki tehtävänsä. Mihin se viittaa muuhun
kuin että kuka tahansa hänelle tuon myrkyn antoikin, hän on erikoinen
asiantuntija? Se on ovela teko, herra Purdie, kerrassaan ovela teko.
Nyt luulen, ettei ole paljonkaan syytä olla levoton tuon nuoren
ystävänne vuoksi: Olen jollakin tavoin vakuutettu siitä, että se mies,
joka myrkytti Parslettin, on sama, joka tappoi Daniel Multenius raukan.
Mutta -- me saamme nähdä sen!"

Purdie erosi Ayscoughista sairaalan ulkopuolella ja lähti astelemaan
rouva Flitwickin asuntoon. Ovessa hän tapasi Melky Rubinsteinin, joka
oli tulossa ulos. Melky vetäisi heti taskustaan sähkösanoman ja työnsi
sen Purdien käteen.

"Saavuitte parhaiksi, herra Purdie", huudahti Melky. "Tässä on sanoma
teille -- olin juuri menossa hotelliinne. Lukekaa, mitä siinä on."

Purdie avasi vaaleanpunaisen paperin ja luki:

"Jäljille päässyt kuulin Purdie kaupungissa jos hän tulee Star-kadulle
selittäkää kaikki hänelle sähkötän taas myöhemmin tänään."

"Hyvä on", virkkoi Purdie. Hän ojensi takaisin sähkösanoman ja katseli
mietteissään Melkyyn. "Onko teillä töitä tänä aamupäivänä" hän kysyi.

"En tee mitään, herra", kuiskasi Melky juhlallisesti. "En ennenkuin
tämä asia on järjestyksessä -- se on varma."

"Tulkaa sitten kanssani hotelliin", jatkoi Purdie. "Haluan keskustella
kanssanne eräästä asiasta."

Mutta heidän saavuttuaan hotelliin haihtui Purdien mielestä kokonaan
ajatus ruveta keskustelemaan. Eteisvartija ojensi hänelle kirjelipun
ja ilmoitti sen juuri saapuneen. Purdie punastui tuntiessaan käsialan.
Hän kääntyi äkkiä sivuttain ja repi auki kirjekuoren. Se sisälsi
arkin puolikkaan, johon oli kirjoitettu muutamia rivejä herra Spencer
Levendalen kauniin kotiopettajattaren käsialalla.

"Voitteko tulla heti minua tapaamaan? Eräs seikka oli oikein vakavasti
huolestuttavalla kannalla. Olen hyvin levoton eikä minulla ole
Lontoossa ketään, johon voisin turvautua."

Pyydettyään nopeasti Melkyltä anteeksi Purdie riensi ulos hotellista
totellen heti kirjeessä saapunutta kutsua.



XIV

YKSITYINEN LABORATORIO.


Kääntyessään kulkemaan Spring-katua Sussex -aukiolle päin Purdie
palautti pikaisesti mieleensä tuttavuutensa Spencer Levendalen ja hänen
perheensä kanssa. Hän oli tavannut heidät vain kaksi kuukautta sitten
kaukaisella ja syrjäisellä seudulla Skotlannin Ylämaassa hotellissa,
jossa hän ja he olivat olleet melkein ainoat vieraat. Sellaisissa
olosuhteissa vieraatkin pian liittyvät toisiinsa, ja kun Levendalella
ja Purdiella oli yhteisenä harrastuksena kalastus, sopivat he hyvin
yhteen. Mutta astellessaan nyt Levendalen Lontoon-asuntoon päin
Purdie ajatteli, että hän tosiaankin tunsi hyvin vähän tuota miestä,
joka ilmeisesti oli jollakin tavoin sekaantunut siihen salaperäiseen
juttuun, johon Andie Lauristonkin oli niin onnettomasti sotkeutunut.
Hän tiesi Levendalen varmasti hyvin varakkaaksi mieheksi. Kaikki
hänessä ilmaisi sitä: hän oli tuonut mukanaan muutamia palvelijoita
Ylämaahan ja rahaa näytti hänellä olevan aivan kuin piikiviä
merenrannalla. Purdie tuli tietämään vähin erin, että Levendale oli
hankkinut itselleen suuren omaisuuden Etelä-Afrikassa, että hän oli
palannut Englantiin ja joutunut parlamentin jäseneksi, että hän
oli leski ja kahden pikku tytön isä. Hän sai myöskin tietää, että
lasten kotiopettajatar, neiti Elsie Bennet, sievä ja miellyttävä
kahden- tai kolmenkolmatta vuotias tyttö, oli tullut heidän kanssaan
Kapkaupungista. Mutta Levendalen todellisesta luonteesta ja olemuksesta
hän ei tietänyt enempää kuin niitä saattoi saada selville loma-ajan
tuttavasta. Erinäiset Melkyn kertomat seikat, jotka koskivat
Multenius-ukon perähuoneen pöydälle jätettyä harvinaista kirjaa,
panivat Purdien jonkin verran epäilemään, että Levendale salasi
jotakin siinä asiassa -- ja nyt neiti Bennet kirjoitti sellaista, mikä
sisällöltään selvästi muistutti avunpyyntökirjettä ikäänkuin jotakin
olisi tapahtunut.

Purdie huomasi heti sisään astuttuaan, että jotakin oli tapahtunut.
Levendalen pöytäpalvelija, joka oli ollut isäntänsä mukana Ylämaassa
ja tuntenut Purdien heti hänen käydessään talossa eilen, riensi häntä
vastaan eteishuoneessa samalla kuin ovenvartija avasi oven.

"Ettekö ole nähnyt herra Levendalea sen jälkeen kun kävitte täällä
eilen?" hän kysyi hiljaisella levottomalla äänellä.

"Nähnytkö herra Levendalea? En", vastasi Purdie. "Minkä vuoksi -- mitä
tarkoitatte?"

Pöytäpalvelija vilkaisi pariin miespalvelijaan, jotka seisoskelivat
oven luona.

"Älkää viitsikö osoittaa minkäänlaista levottomuutta sen johdosta,
herra Purdie", hän kuiskasi, "vaikka se onkin jo hyvin tunnettu asia
koko talossa. Asianlaita on nimittäin sellainen, että herra Levendale
on kadoksissa."

"Kadoksissa?" huudahti Purdie. "Mistä lähtien?"

"Vain eilisillasta alkaen", vastasi pöytäpalvelija, "mutta muutamat
seikat ovat hyvin kummalliset. Hän söi eilen illalla muutamien Cityn
herrain kanssa jossakin ja tuli kotiin noin puoli kymmeneltä. Kauan hän
ei viipynyt täällä, vaan lähti laboratorioonsa -- hän nähkääs käyttää
paljon aikaa kemiallisiin kokeisiin -- ja kutsui minut sinne. 'Lähden
taas tunniksi ulos, Grayson', hän virkkoi. 'Olen takaisin kotona kello
yksitoista, älkää menkö nukkumaan, sillä tarvitsen teitä minuutiksi,
pariksi'. Siinä ei tietysti ollut mitään kummallista, herra Purdie,
ja minä odotin häntä. Mutta hän ei palannutkaan -- eikä lähettänyt
minkäänlaista sanaa. Hän ei tullut, laisinkaan kotiin, ja tänä aamuna
olen puhelimitse kysellyt häntä hänen molemmista klubeistaan ja parista
muusta paikasta Cityssä -- mutta kukaan ei ole kuullut hänestä tai
nähnyt häntä. Enkä voi kuvitellakaan, mitä on tapahtunut -- se on
kaikki aivan vastoin hänen tapojaan."

"Hän ei maininnut teille, minne aikoi mennä?" kysyi Purdie.

"Ei, mutta hän lähti jalkaisin", vastasi palvelija, "minä päästin hänet
ulos ja näin hänen kääntyvän Paddingtonille päin."

"Ettekö huomannut hänessä mitään erikoista?" kysyi Purdie.

Mies epäröi hetkisen.

"No niin", hän virkkoi vihdoin, "huomasin jotakin. Tulkaa tänne, herra
Purdie."

Lähtien pois eteishuoneesta hän ohjasi Purdien kirjaston kautta,
jossa Levendale oli ottanut vastaan Ayscoughin ja hänen toverinsa,
pieneen huoneeseen, joka oli sen vieressä. Purdie katseli ympärilleen
ja huomasi seisovansa laboratoriossa, joka oli varustettu kaikkein
uusimmilla kemiallisilla kojeilla. Joka puolella näkyi sellaisessa
huoneessa tarvittavia kapineita: hyllyillä oli rivittäin pulloja, suuri
kirjahylly oli täynnä teknillisiä teoksia, kaikki tässä huoneessa
todisti tiedemiestutkijan harrastuksista. Ja Purdien tarkka hajuaisti
ilmaisi heti rohdosten ja kemiallisten aineitten läsnäolon.

"Täällä tapasin herra Levendalen eilisiltana", sanoi palvelija. "Hän
kutsui minut sisään. Hän mittasi jotakin noista pulloista pieneen
lasiputkeen, herra Purdie -- ja pani lasiputken liivintaskuunsa.
Katsokaahan noita pulloja, herra -- näettehän, että ne sisältävät
kaikki myrkkyä -- voitte huomata sen niiden muodosta."

Purdie vilkaisi hyllylle, jota palvelija osoitti. Kaikki siihen
järjestetyt pullot olivat sinistä lasia ja kaikki kolmikulmaisia
muodoltaan ja jokaisen kyljessä oli silmäänpistävä punainen lappu, joka
sisälsi sanan _Myrkkyä_.

"Kummallista", hän virkkoi. "Onko teillä jokin aavistus?" hän jatkoi
katsellen tarkasti palvelijaa. "Onko mielessänne jotakin tätä asiaa
koskevaa? Mitä se on?"

Palvelija pudisti päätänsä.

"No niin, herra Purdie", hän vastasi, "kun näette jonkun herrasmiehen
mittaavan myrkkyä lasiputkeen, jonka hän panee huolellisesti poveensa
ja kun hän lähtee ulos palaamatta enää ja kun ette saa tietoa hänestä
mistään paikasta -- niin mitä ajattelette? Se näyttää kummalliselta,
eikö niin, herra Purdie?"

"En tunne herra Levendalea tarpeeksi voidakseni sanoa sitä", vastasi
Purdie. "Hänen poissaoloonsa voi olla syynä jokin luonnollinen asia.
Eihän hänellä ollut minkäänlaisia huolia?"

"Eilen hän näytti pari kertaa vähän kiihtyneeltä -- ja myöskin
edellisenä iltana", sanoi palvelija. "Huomasin sen pikku seikoista.
No niin, en voi ratkaista sitä asiaa. Minä olen nähkääs ollut hänen
luonaan siitä asti, kun hän palasi Englantiin -- jo muutamia vuosia
-- ja tunnen hänen tapansa perin pohjin. Mutta me emme voi muuta kuin
odottaa -- neiti Bennet luullakseni lähetti kutsumaan teitä, herra
Purdie?"

"Niin", vastasi Purdie, "hän lähetti".

"Olkaa hyvä ja tulkaa tänne", sanoi palvelija. "Neiti Bennet on nyt
yksin -- lapset ovat juuri lähteneet ulos hoitajattarineen."

Hän ohjasi Purdien talon lävitse arkihuoneeseen, josta oli näköala
puistoon, ja vei hänet kotiopettajattaren luokse.

"Olen kertonut herra Purdielle kaikki siitä, neiti", hän virkkoi
tuttavallisesti. "Ehkä te haluatte puhella siitä hänen kanssaan.
Minun ymmärtääkseni me emme voi tehdä mitään, ennenkuin saamme kuulla
jotakin."

Kahden jäätyään Purdie ja Elsie Bennet katselivat toinen toistaan
kätellessään. Neiti Bennet oli vaalea hoikka tyttö, luonnostaan ujo
ja vaatimaton. Nyt hän oli oikein silminnähtävästi ujo uudistaessaan
tuttavuutensa Purdien kanssa, ja Purdie, joka oli selvillä omista
tunteistaan häntä kohtaan, oli hämillään ja tunsi itsensä kömpelöksi.

"Lähetitte kutsumaan minua", hän virkkoi lyhyesti. "Lähdin heti
kirjeenne saatuani. Grayson viivytti minua ala-kerrassa puhelullaan.
Olette huolissanne -- herra Levendalesta?"

"Niin", myönsi Elsie. Sitten hän viittasi tuoliin. "Ettekö istuudu?"
hän kysyi ja veti toisen tuolin aivan lähelle. "Kutsuin teitä, koska --
se voi näyttää omituiselta, mutta niin on asia -- en voinut ajatella
ketään muuta. Tuntui onnen sattumalta, että olitte Lontoossa, ja niin
lähellä. Minulla oli se tunne, että -- että saatoin luottaa teihin."

"Kiitos", virkkoi Purdie. "Te saatattekin luottaa! Ja mistä on kysymys?"

"Grayson on kertonut teille kuinka herra Levendale lähti eilen illalla
eikä palannut enää, ei edes lähettänyt mitään tietoa itsestään?" jatkoi
Elsie. "Niin kuin Grayson on sanonut, on se perin kummallista herra
Levendalen tapoihin nähden. Mutta minä haluan kertoa teille vielä
muutakin, minun täytyy ilmaista se jollekulle! Ja minä tiedän, että jos
puhun sen teille, te pidätte sen salassa -- kunnes tai jollette luule
tarpeelliseksi mainita siitä poliisille!"

Purdie säpsähti.

"Poliisille!" hän huudahti. "Mistä on kysymys?"

Elsie Bennet meni pöydän luokse ja otti käteensä muutamia sanomalehtiä.

"Oletteko lukenut tuosta Praed-kadun salaperäisestä tapauksesta?" hän
kysyi. "Tarkoitan selostusta tutkintotilaisuudesta?"

"Joka sanan -- ja kuullut sitä paitsi enemmänkin", vastasi Purdie. "Tuo
nuori mies, Andie Lauriston, on vanha koulutoverini ja ystäväni. Tulin
tänne eilen häntä tapaamaan ja sain tietää hänen sotkeutuneen tähän
juttuun. Hän on ehdottomasti täysin viaton."

"Onko hänet vangittu?" kysyi Elsie melkein kiihkeästi.

"Ei", vastasi Purdie. "Hän on lähtenyt pois -- hankkiakseen
todistuksia siitä, että nuo sormukset, jotka ovat niin tärkeänä
tekijänä jutussa, ovat todella hänen ja että ne aikaisemmin ovat
kuuluneet hänen äidilleen."

"Huomasitteko kuulustelun lopussa nimenomaan niitä seikkoja,
jotka koskivat panttitoimistossa löydettyä kirjaa?" jatkoi Elsie.
"Espanjalaista käsikirjoitusta?"

"Jonka herra Levendalen sanottiin kadottaneen raitiovaunussa", virkkoi
Purdie. "Kyllä. Mitä siitä?"

Tyttö kumartui lähemmäksi häntä.

"Tuntuu kauhealta puhua siitä asiasta", hän kuiskasi, "mutta minun
täytyy kertoa jollekulle -- en voi, en uskalla pitää sitä enää omana
tietonani! Herra Levendale ei ole ilmaissut asian todellista laitaa
siinä kohdin."

Purdie vilkaisi vaistomaisesti ovelle -- ja veti tuolinsa lähemmäksi
Elsietä.

"Oletteko varma siitä?" hän kuiskasi. "Aivan niin! No -- millä tavoin
sitten?"

"Tässä sanotaan", jatkoi Elsie koskettaen sormellaan sanomalehteä,
"että herra Levendale kadotti tämän kirjan raitiovaunussa, josta
hän lähti Chapel-kadun kulmassa, ja että hän oli niin huolissaan
asiasta, että lähetti heti ilmoitukset jokaiseen Lontoon aamulehteen.
Jälkimäinen osa siitä on totta -- alkupuoli ei. Herra Levendale
ei hukannut kirjaansa -- hän ei jättänyt sitä raitiovaunuun! On
ikävä, että minun täytyy sanoa niin -- mutta kaikki se on vain hänen
keksintöään -- en tiedä mistä syystä."

Purdie oli kuunnellut tätä samalla kuin hänen levottomuutensa ja
epäluulonsa yhä kasvoivat. Levendalen ympärille kerääntyvät pilvet
tummenivat yhä.

"Kertokaapa nyt minulle, kuinka tiedätte tuon kaiken?" hän sanoi.
"Luottakaa minuun täydellisesti."

"Minä kerron teille", virkkoi Elsie halukkaasti. "Noin kello neljä sinä
iltapäivänä, jolloin vanhus kuoli, minä satuin olemaan Chapel-kadun
kulmassa. Näin herra Levendalen tulevan alas raitiovaunusta. Hän ei
huomannut minua. Hän käveli Edgware-tien poikki ja lähti nopeasti
Praed-kadulle, Ja hänellä oli tuo kirja kädessään!"

"Oletteko varma siitä, että se oli tuo kirja?" kysyi Purdie.

"Tässä sanomalehtiselostuksessa ja ilmoituksessa esitetyn kuvauksen
mukaan -- olen", vastasi Elsie. "Minä huomasin sen hienot kannet.
Vaikka herra Levendale ei nähnyt minua -- siinä oli paljon väkeä, --
olin ihan hänen lähellään. Olen vakuutettu siitä, että se oli tässä
kuvattu kirja."

"Ja hän lähti astumaan panttitoimistoon päin?" kysyi Purdie. "Mitä
ihmettä se kaikki merkitsee? Mitä kummaa hän tarkoitti lähettäessään
sanomalehtiin ilmoituksen kirjasta, kun --"

Ennen kuin hän sai puhutuksi pitemmälti koputettiin ovelle ja palvelija
tuli sisään tuoden kädessään avonaisen sähkösanoman. Hänen kasvoillaan
oli huojentunut ilme.

"Tässä on sähkösanoma herra Levendalelta, neiti Bennet", hän virkkoi.
"Se on osoitettu minulle. Hän sanoo: 'Viivyn asioitten vuoksi kotoa
poissa muutamia päiviä. Antakaa kaiken luistaa entiseen tapaansa.'
Se kuuluu jo paremmalta, neiti. Mutta", jatkoi Grayson vilkaisten
Purdieen, "se on sittenkin omituista -- sillä näettekö, herra, mistä
tuo sähkösanoma on lähetetty? Spring-kadulta, aivan vierestä!"



XV

NEUVOTTELU


Purdie tunsi jo tarpeeksi Paddingtonin kaupunginosan pohjakarttaa
ymmärtääkseen Graysonin huomautuksen merkityksen. Se Spring-kadun
toimisto, josta Levendalen sähkösanoma oli lähetetty, oli vain
muutamien minuuttien kävelymatkan päässä Levendalen talosta. Se oli
aivan Purdien hotellin ja Sussex-aukion välillä, ja hän oli kulkenut
sen ohitse tullessaan Levendalen asuntoon. Oli tosiaankin kummallista,
että mies, joka oli viiden minuutin kävelymatkan päässä kotoaan,
lähetti sähkösanoman sinne silloin, kun hänen olisi tarvinnut kävellä
vain yhtä katua ja kääntyä toiselle voidakseen henkilökohtaisesti
selittää asiansa.

"Katsokaahan, se on lähetetty kaksikymmentä minuuttia sitten",
huomautti palvelija osoittaen muutamia sähkösanomakaavakkeessa olevia
numeroita. "Herra Levendalen on siis täytynyt olla hyvin lähellä."

"Ei välttämättömästi", sanoi Purdie. "Hän on voinut lähettää
jonkun viemään tuota sähkösanomaa -- ehkä hän itse astui junaan
Paddingtonissa."

Grayson pudisti asiantuntevan näköisenä päätään. "Sikäläisellä
asemalaiturilla on sähkösanomatoimisto", hän virkkoi. "Mutta tässä se
nyt joka tapauksessa kuitenkin on, ja minun luullakseni me emme voi
ryhtyä mihinkään nyt."

Hän poistui ja Purdie vilkaisi kotiopettajattareen. Tämäkin katsahti
häneen. Kummankin silmissä kuvastui kysymys. "Mitä päättelette tästä?"
kysyi Purdie hetken päästä.

"Mitä te sitten arvelette asiasta?" kysyi Elsie vuorostaan.

"Se näyttää kummalliselta -- mutta siihen voi olla jokin syy", sanoi
Purdie. "Kuulkaahan, minä kysyn nyt teiltä erästä seikkaa. Mitä te
tiedätte herra Levendalesta? Tehän olette jonkin aikaa ollut hänen
lastensa kotiopettajattarena."

"Kuusi kuukautta ennenkuin hän lähti Kapkaupungista ja koko tämän
kolmen vuoden ajan siitä lähtien, kun tulimme kaikki Lontooseen",
vastasi Elsie. "Tiedän, että hän on hyvin rikas ja hyvin toimelias,
eduskunnan jäsen, ja että hän liikkuu Cityn liikekeskuksessa aika
paljon -- siinä kaikki. Hän on hyvin hillitty käytöksessään -- minulle
hän ei tietysti koskaan kerro mitään. En ole koskaan puhellut hänen
kanssaan muusta kuin lapsista."

"Olette järkytetty tästä kirjajutusta?" kysyi Purdie.

"Miksi herra Levendale sanoi jättäneensä kirjan raitiovaunuun, kun
näin hänen poistuvan vaunusta kirja kädessä ja lähtevän kävelemään se
mukanaan Praed-katua?" hän kysyi. "Eikö näytä aivan siltä kuin hän
olisi sama henkilö, joka jätti kirjan siihen huoneeseen, jossa vanhus
tavattiin kuolleena?"

"Ehkäpä siinä juuri onkin oikea syy siihen, minkä vuoksi hän ei soisi
ihmisten tietävän, että hän on jättänyt sen sinne", huomautti Purdie
tyynesti. "Tähän kaikkeen kätkeytyy varmasti enemmän kuin mitä pinnalta
näkee. Tahtoisitteko kuulla minun neuvoni? No niin -- älkää puhuko
kenellekään asiasta mitään, ennenkuin taas tapaamme. Minun täytyy taas
nyt lähteä -- hotellissani odottaa eräs mies minua. Saanhan taas tulla
käymään?"

"Tietysti", vastasi Elsie ojentaen kätensä. "Tämä asia vaivaa mieltäni,
sitä on turha kieltää, eikä minulla ole ketään, jolle siitä puhuisin.
Tulkaa milloin tahansa."

Purdie hillitsi voimakkaan halunsa jäädä kauemmaksi ja suunnata
keskustelun yksityisluontoisempiin asioihin. Mutta hän oli aito
liikemies, ja nykyhetken asiat näyttivät hyvin tärkeiltä. Hän siis
lupasi palata, kiiruhti hotelliinsa ja tapasi Melky Rubinsteinin
astelemassa edes takaisin sisäänkäytävän ulkopuolella. Purdie taputti
Melkyä olkapäälle ja viittasi häntä tulemaan kanssaan Praed-kadulle.

"Kuulkaahan", hän virkkoi. "Pyytäisin teitä viemään minut serkkunne
luokse panttitoimistoon. Meidän täytyy puhella hänen kanssaan.
Sanoittehan serkkunne ymmärtävän hyvin liikeasioita. Hän on siis sitä
lajia, jonka kanssa voi keskustella niistä seikoista, vai mitä?"

"Serkkuni Zillah Wildrose on parhaita sen lajin ihmisiä", sanoi Melky
juhlallisesti. "Hänellä on parempi nuppi hartioillaan kuin minulla
-- ja se on aika paljon se. Aioin pyytääkin teitä lähtemään sinne.
Puhella -- hiivatti sentään, herra Purdie -- minusta tuntuu, että
meidän täytyykin harrastaa sitä lajia aika paljon, ennenkuin asiat ovat
selvillä. Mitä tuumitte tuosta viime yön jutusta? Tapasin juuri herra
Ayscoughin, joka meni tästä ohitse, ja hän kertoi minulle sen kokonaan.
Luuletteko sen olevan jollakin tavoin yhteydessä meidän asiamme kanssa?"

"En voi sanoa", vastasi Purdie. "Odottakaahan siksi, kunnes voimme
puhella kaikesta serkkunne kanssa." Melky astui edellä sisään
panttitoimiston sivuovesta. Vanhuksen kuoleman jälkeen liike oli
pidetty suljettuna -- Zillah oli kieltäytynyt kokonaan hoitelemasta
asioita, kunnes hautajaiset olisivat ohitse. Hän otti vieraansa
vastaan siinä arkihuoneessa, jossa Daniel-ukko oli tavattu kuolleena.
Tarkasteltuaan tyttöä hetkisen ja vaihdettuaan hänen kanssaan muutamia
sanoja Lauristonista Purdie ehdotti, että he istuutuisivat kaikki
puhelemaan asioista.

"Malttakaas hetkinen!" sanoi Melky. "Jos me aiomme pitää ministeriön
neuvottelun, herra, niin erään naisen täytyy saada ottaa osaa siihen,
nimittäin rouva Goldmarkin. Tiedän jotakin, johon hän voi antaa
lisänsä. Mietiskelin juuri asioita teitä odotellessani, herra Purdie,
ja aion kertoa teille ja Zillahille ja rouva Goldmarkille eräästä
omituisesta seikasta, jonka tiedän. Minä noudan hänet -- ja minun
poissa ollessani Zillah voi näyttää teille sen kirjan, joka löydettiin
täältä."

Purdie katseli uteliaana sitä espanjalaista käsikirjoitusta, joka
tuntui niin tärkeältä tekijältä.

"Luullakseni ette ole nähnyt tätä koskaan ennen?" hän kysyi, kun Zillah
pani sen pöydälle hänen eteensä. "Ja olen varma siitä, että se ei ollut
täällä teidän lähtiessänne ulos tuona iltapäivänä ja jättäessänne
isoisänne yksin?"

"Siitä olen ehdottomasti varma", vastasi Zillah. "En ollut nähnyt
sitä eläissäni koskaan ennen, kunnes huomioni kiintyi siihen hänen
kuolemansa johdosta. Tämä kirja on tuotu tänne minun poissa ollessani,
eikä se ollut ostettu eikä pantattu, siitä olen täysin vakuutettu.
Tiedätte luonnollisesti kenen se on?"

"Herra Spencer Levendalen", vastasi Purdie. "Niin, tunnen kaikki, nuo
yksityisseikat, kirjaa koskevat ilmoitukset ja vähän muutakin. Ja nyt
haluan keskustella kaikesta tuosta teidän ja serkkunne kanssa. Onko tuo
rouva Goldmark täysin luotettava?"

Zillah vastasi, että rouva Goldmark on ehdottomasti luotettava vanha
ystävä. Kun Melky juuri palasi hänen kanssaan, ehdotti Purdie, että
he istuutuisivat puhelemaan ilman muodollisuuksia ja luvaten vaieta
kaikesta muiden seurassa.

"Tehän tiedätte jo, minkä vuoksi minä tunnen suurta mielenkiintoa
tätä asiaa kohtaan?" hän kysyi katsellen kolmea toveriaan. "Toivon
hartaasti, että Andie Lauriston vapautuisi täydelleen jutusta.
Luotan häneen epäröimättä, hän on minun ymmärtääkseni päässyt alulle
menestyksellisellä uralla, ja olisi kauheaa, jos minkäänlainen
epäluulon varjo lankeaisi häneen. Hänen vuokseen tahdon siis perin
pohjin selvittää tämän salaperäisyyden, joka peittää sukulaisenne
kuoleman."

"Herra" virkkoi Melky kaikkein juhlallisimmalla äänellään. "Puhuen
serkkuni ja itseni puolesta vakuutan, ettei ole mitään, mitä emme
tekisi saadaksemme herra Lauristonin eroon tästä asiasta. Meillä ei ole
alun pitäen ollut hetkenkään epäilystä hänen suhteensa, sillä mehän
tunsimme hänet. Me olemme siis teidän kanssanne samalla kannalla siinä
asiassa, vai mitä, Zillah?"

"Herra Purdie huomaa sen varmasti", myönsi Zillah vilkaisten
Lauristonin vanhaan koulutoveriin. "Hänelle ei ole tarpeellista
vastata, Melky."

"Olen vakuutettu siitä", virkkoi Purdie. "No niin, pankaamme siis
päämme yhteen, harkitsemme sitten kysymystä, käännymmekö poliisin
puoleen, kun ensin olemme nelisin asiasta neuvotelleet. Nyt haluaisin
kysyä muutamia hyvin yksityisluontoisia seikkoja. Ne johtuvat tuosta
harvinaisesta kirjasta. Ei ole epäilystäkään siitä, että tuo kirja on
herra Levendalen. Tietääkö kumpikaan teistä, oliko herra Levendalella
mitään liikesuhteita herra Multenius-vainajan kanssa?"

Zillah pudisti päätään.

"Ei mitään -- minun tietääkseni", hän vastasi. "Olen auttanut isoisääni
liikehommissa jonkin aikaa. En kuullut hänen koskaan mainitsevan herra
Levendalea, eikä herra Levendale koskaan käynyt täällä, se on varmaa."

Melkykin pudisti päätään.

"Kun herra Ayscough ja herra Lauriston ja minä menimme Sussex-aukiolle
tapaamaan herra Levendalea tuon kirjailmoituksen johdosta", huomautti
hän, "sanoi hän, ettei ollut koskaan kuullut Daniel Multeniuksesta. Se
on varmaa, herra."

"Oliko herra Multeniuksella joitakin yksityisiä liikeasioita, joista
hän ei puhunut teille?" kysyi Purdie Zillahilta.

"Mahdollisesti hänellä oli", myönsi Zillah. "Hän oli liikkeellä aika
paljon. En tietänyt, mitä hän puuhaili lähtiessään ulos. Hän oli
vähäpuheinen. Me -- turhahan sitä on kieltää -- emme tietäneet kaikkia
hänen hommiaan. Hänen lakimiehensä ottaa parhaillaan selville muutamia
seikkoja -- odotan häntä tänään tänne millä hetkellä hyvänsä."

"Seuraava on nyt varmaa", huomautti Purdie. "Isoisänne joutui
väkivaltaisen kuoleman uhriksi. Mies, joka hyökkäsi hänen kimppuunsa,
tuli tänne teidän poissa ollessanne. Se kysymys, jonka haluan saada
selville, on -- oliko se mies, joka epäilemättä jätti kirjan tänne,
syyllinen? Jos niin -- kuka hän on?"

Melky katkaisi äkkiä tätä kysymystä seuranneen hiljaisuuden.

"Aion kertoa nyt jotakin, jota en ole kertonut vielä kenellekään",
hän virkkoi. "En edes Zillahille. Kun ihmiset olivat poistuneet tästä
arkihuoneesta, tarkastelin ympäristöäni. Minulla on terävät silmät,
herra Purdie. Löysin tämän puoleksi peitossa tuon maton alta, jonka
päällä ukko parka oli maannut." Hän veti esiin platinanapin, pani sen
kämmenelleen ja ojensi rouva Goldmarkille. "Te olette ennenkin nähnyt
tällaisen, vai mitä?" hän kysyi.

"Taivas varjelkoon!" huohotti rouva Goldmark säpsähtäen. "Sen vastapari
on minun pöytälaatikossani!"

"Ja sen jätti teidän ravintolanne pöydälle eräs mies, joka näytti
siirtomaissa oleskelleelta", jatkoi Melky. "Niin, minä tiedän, näin sen
sattumalta teidän ravintolassanne samana iltana, ja eräs apulaisistanne
kertoi minulle siitä. Tässä on taas lisää ihmettelemisen syytä,
herra Purdie, ja ehkäpä arvoituksen ratkaisukin. Nämä platinaiset
kalvosinnapit ovat arvokkaat -- niin, antaisinpa tällaisesta parista
aika monta puntaa. Kuka nyt on se mies, joka pudotti yhden tähän
huoneeseen -- juuri tähän! -- ja jätti toisen rouva Goldmarkin
ravintolaan? Sillä ne ovat pari! Siitähän ei ole epäilystäkään, herra,
kummassakin on sama omituinen ja harvinainen tunnusmerkki. Herra, nuo
napit on jolloinkin tehty jotakin erikoista tarkoitusta varten!"

Purdie käänteli nappia ja vilkaisi Zillahiin.

"Oletteko milloinkaan ennen nähnyt mitään tämän kaltaista?" hän kysyi.

"En koskaan", vastasi Zillah. "Asia on niin kuin Melky sanoo -- ne ovat
valmistetut jossakin erikoisessa tarkoituksessa."

"Ja teilläkö on sen vastapari, jätettynä ravintolaanne?" jatkoi Purdie
kääntyen rouva Goldmarkin puoleen.

"Se on hyvin tuon näköinen", myönsi rouva Goldmark kiihtyneenä, "ja
se on pöytälaatikossani! Sen pudotti eräälle pöydälle muutamana
iltapäivänä mies, joka herra Rubinsteinin sanain mukaan oli juuri
siirtomaissa oleskelleen näköinen. Ainakin löysi tarjoilijattareni Rosa
sen juuri siitä, missä tuo herra oli istunut. Niin panin sen sitten
syrjään, jotta hän saisi sen tullessaan hakemaan. Niin oli asia."

"Onko hän käynyt sen jälkeen?" kysyi Purdie.

"Hän ei ole kertaakaan ennen ollut ovieni sisäpuolella ennen sitä
iltaa", vastasi rouva Goldmark juhlallisesti, "eikä kertaakaan
sen jälkeen! Mutta minä säilytän hänelle kuuluvan esineen. Minun
pöytälaatikossani se on!"

Purdie mietti hetkisen tätä uutta asiankäännettä.

"Nyt on siis kysymys seuraavasta", hän virkkoi sitten. "Onko mies,
joka ilmeisestikin näyttää pudottaneen nuo molemmat napit, sama, joka
toi kirjan tänne? Vai kävikö herra Multeniuksen luona täällä kaksi
eri henkilöä sillä välin kun te olitte poissa, neiti Wildrose? Ja
-- kuka on tuo salaperäinen mies, joka pudotti kalvosinnapit, perin
kallisarvoiset kapineet, joissa on oma salaperäinen merkkinsä? Hänen
jälkiänsä on seurattava! Rouva Goldmark, voitteko tarkoin kuvailla
häntä?"

Ennenkuin rouva Goldmark ennätti vastata, koputettiin ovelle. Zillah
meni avaamaan ja palasi takaisin seurassaan keski-ikäinen, rauhallisen
näköinen herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit ja jonka hän esitti
Purdielle herra Penniketinä, Daniel Multenius-vainajan lakimiehenä.



XVI

SALAPOLIISI TULEE KÄYMÄÄN


Herra Penniket, joka ilmeisestikin tunsi oikein hyvin molemmat
serkut ja rouva Goldmarkin, vilkaisi kohteliaan kysyvästi vieraaseen
istuutuessaan tuolille, jonka Melky tarjosi hänelle.

"Koska otaksun herra Purdien keskustelevan tästä asiasta kanssanne",
hän huomautti, "luulen teidän tarkoituksenne olevan, että hän saa
kuulla kaikki mitä minulla on teille sanottavaa".

"Niin on asia, herra Penniket", vastasi Melky. "Herra Purdie on
meikäläisiä niin sanoakseni. Voitte puhua hänen saapuvilla ollessaan
kaikki mitä haluatte. Olimme juuri joutumaisillamme yksityiskohtiin
teidän saapuessanne. Nyt on ratkaistava eräs peräti omituinen seikka,
herra Penniket. Ja me haluamme saada sen vähän selvemmäksi, ennenkuin
kerromme poliisille mitä tiedämme."

"Tiedättekö sellaista, jota he eivät tiedä?" kysyi Penniket.

"Aika paljonkin!" vastasi Melky lyhytsanaisesti. "Tästä jutusta näyttää
sukeutuvan sellainen verkko, josta kukaan ei pääse niinkään hevillä
selville!"

Lakimies, joka oli rauhallisena tarkastellut Purdieta, hymyili hänelle
salaa.

"Ennenkuin nyt kerron mitä olen juuri saanut selville", hän virkkoi
kääntyen Melkyyn päin, "luulen olevan parasta, että ilmaisette
minulle kaikki mitä tiedätte ja mistä olette puhelleet. Minulla on
mahdollisesti kerrottavana sellaista, joka vie voiton siitä, mitä
olette saanut selville. Puhukaamme siis suumme puhtaaksi!"

Hän kuunteli tarkkaavasti Purdien kertoessa Zillahin pyynnöstä
lyhyesti, mitä oli puhuttu ennen hänen saapumistaan. Purdie huomasi
heti, ettei mikään seikka kummastuttanut häntä. Hän kysyi rouva
Goldmarkilta yhden tai pari seikkaa siitä miehestä, jonka otaksuttiin
pudottaneen toisen kalvosinnappinsa hänen ravintolaansa. Yhden kerran
hän kysyi Melkyltä lisäselvitystä siihen, kuinka hän oli löytänyt
toisen napin. Hän ei ruvennut ollenkaan tekemään huomautuksia niistä
vastauksista, joita he antoivat hänelle. Lopuksi hän veti tuolinsa
lähemmäksi pöytää, jonka ääressä he istuivat ja kehoitti heitä
tarkkaavaisuuteen.

"Ei ole epäilystäkään siitä", hän virkkoi, "että minua lakimiehenään
käyttäneen vainajan kuolemaan liittyy erikoisen salaperäisiä seikkoja.
Lyhyesti sanoen me tahdomme vain saada selville mitä tapahtui tässä
huoneessa puoli viiden ja puoli kuuden välillä maanantai-iltapäivänä.
Me voisimme myöskin supistaa sen seuraavaan kysymykseen: mitä tapahtui
sinä aikana, joka oli kymmenen minuuttia vailla viiden ja kymmenen
minuuttia yli viiden välillä? Daniel Multenius jäi yksin -- sen
tiedämme. Joku henkilö epäilemättä tuli tänne, ehkäpä useampiakin
kuin yksi. Kuka hän oli? Oliko täällä kaksi ihmistä? Jos täällä
oli kaksi, niin tulivatko he yhdessä vai yksitellen? Kaikki tuo on
ratkaistava, ennenkuin saamme selville kuka hyökkäsi vainajan kimppuun
ja teki hänelle siinä määrin väkivaltaa, että hän kuoli pelästyksestä.
Kuulkaahan, neiti Wildrose ja herra Rubinstein, on yksi seikka, jonka
voitte heti painaa mieleenne. Teidän sukulaisvainajallanne oli omat
salaisuutensa."

Ei Zillah eikä Purdie huomauttanut mitään tämän johdosta, ja lakimies
jatkoi luoden paljon merkitsevän katseen Purdieen.

"En tarkoita sillä, että Daniel Multenius oli ilmaissut niistä
mitään minullekaan", hän virkkoi. "Olen toiminut hänen apulaisenaan
lakiasioissa muutamia vuosia, mutta vain ihan tavallisissa jutuissa.
Hän oli varakas mies, herra Purdie -- suorastaan rikaskin, melkoisen
omaisuuden haltija -- hoidin kaikki hänen senlaatuiset asiansa.
Mutta mitä hänen salaisuuksiinsa tuli, niistä en tiedä mitään; sen
vain olen eilisestä lähtien saanut selville, että hänellä varmasti
oli niitä. Minä olen, niin kuin neiti Wildrose tietää -- ja hänen
kehoituksestaankin -- kysellyt erilaisia seikkoja siitä Lombard-kadun
varrella sijaitsevasta pankista, jossa herra Multenius hoiti asioitaan
-- ja olen tehnyt muutamia omituisia havaintoja samalla. Voin nyt
sanoa näin meidän kesken -- herra Purdiehan on esitetty minulle
teidän täydellistä luottamustanne nauttivana henkilönä -- että Daniel
Multeniuksella oli aivan varmasti sellaisiakin liikehommia, joilla ei
ollut mitään yhteistä hänen jalokivi- tai panttitoimistoalansa kanssa.
Se on ehdottomasti varmaa. Ja mikä myöskin on varmaa, on se, että hän
oli noissa hommissa tavalla tai toisella hyvin läheisessä yhteydessä
sen miehen kanssa, jonka nimeä on jo usein mainittu maanantaista
alkaen, nimittäin herra Spencer Levendalen!"

"Hiivatti sentään", mutisi Melky. "Kuulin omin korvin Levendalen
väittävän että hän ei tuntenut vanhusparkaa!"

"Se on hyvin uskottavaa", myönsi Penniket kuivakiskoisesti. "Voimme
otaksua, että hänen ei sopinut myöntää sitä juuri silloin. Mutta minä
olen saanut pankkimiehiltä selville, että täsmälleen kaksi vuotta
sitten herra Spencer Levendale maksoi Daniel Multeniukselle summan,
joka nousi kymmeneen tuhanteen puntaan. Niin on asia!"

"Mistä korvaukseksi?" kysyi Melky.

"En voi sanoa -- kukaan ei sitä tiedä", vastasi lakimies. "Joka
tapauksessa hän, maksoi nuo rahat henkilökohtaisesti Daniel
Multeniuksen nimellä yllämainittuun pankkiin. Ne sijoitettiin hänen
tavalliselle tililleen, ilman muita mutkia, ja herra Multenius käytti
niitä ominaan - niin kuin ne epäilemättä olivatkin. Kuulkaahan nyt",
virkkoi Penniket Zillahiin kääntyen, "haluaisin kysyä teiltä erästä
tärkeää asiaa. Tiedän teidän auttaneen isoisäänne aika paljon viime
aikoina. Oliko teillä mitään tekemistä hänen pankkitilinsä kanssa?"

"Ei", vastasi Zillah heti. "Se oli se ainoa seikka, jonka kanssa ei
minulla ollut mitään tekemistä. En nähnyt koskaan hänen vastakirjaansa,
talletuskirjaansa enkä shekkikirjaansa. Hän huolehti itse niistä
kaikista."

"Aivan niin", virkkoi Penniket. "Silloin ette luonnollisestikaan tiedä,
että hän liikutteli melkoisia summia -- ilmeisesti aivan kokonaan tämän
liikehommansa ulkopuolella. Hän suoritti toisinaan hyvinkin suuria
summia. Ja -- olen vakuutettu siitä, että tämä on erittäin tärkeää
siinä pulmassa, jota koetamme selvittää -- useimmat noista summista oli
osoitettu Etelä-Afrikkaan."

Lakimies tarkasteli puhuteltaviaan ikään kuin kiihkeästi toivoen
huomaavansa, että he kaikki käsittivät tämän uutisen merkityksen. Ja
Melky päästi heti kuuluville ainakin kolmen läsnä olevan ensimmäisen
vaikutelman.

"Levendale on tullut juuri sieltä", hän mutisi. "Hän tuli sieltä pari
kolme vuotta sitten -- kaikesta kuulemastani päättäen."

"Aivan niin", virkkoi Penniket. "Sen vuoksi on hyvin luultavaa, että
tämä Etelä-Afrikan juttu, johon Multenius-vainaja oli epäilemättä
sekaantunut, on yhteydessä herra Levendalen kanssa. Sen voi saada
selville. Mutta minulla on vielä muutakin kertomista -- ehkäpä,
jos kaikki asiat punnitsee, koko sotkun tärkein seikka. Viime
maanantai-aamuna -- siis muutamia tunteja ennen kuolemaansa --
herra Multenius kävi siinä pankissa ja otti sieltä pienen paketin,
jonka hän oli uskonut pankkiirin säilytettäväksi vain kaksi viikkoa
aikaisemmin. Pankkimiehet eivät tiedä mitä tuossa paketissa oli --
hän oli useammin kuin kerran antanut heidän hoitoonsa samanlaisia
paketteja silloin tällöin. Mutta he kuvailivat sen minulle nyt juuri.
Se sisälsi ilmeisesti pienen kovan laatikon, noin neljän viiden tuuman
mittaisen joka suuntaan, kovaan kartuusipaperiin käärityn ja monesta
kohdin punaisella lakalla sinetöidyn. Siihen oli herra Multenius itse
kirjoittanut nimensä ja osoitteensa. Kuulkaahan nyt, neiti Wildrose,
hän otti tuon paketin pankista noin puoli yksi maanantaina. Oletteko
nähnyt sitä?"

"En vilaukseltakaan", vastasi Zillah epäröimättä. "Täällä ei ole mitään
sellaista pakettia, herra Penniket. Olen tarkastanut isoisäni kuoleman
jälkeen kaikki -- kaapit, lipastot, laatikot, enkä ole löytänyt mitään,
josta en olisi jo ennen tiennyt. Muistan hänen menneen ulos viime
maanantaiaamuna. Hän viipyi poissa pari tuntia ja tuli taas kotiin noin
neljännestä yli yksi, mutta en koskaan ole nähnyt hä nen hallussaan
sellaista pakettia kuin te olette kuvannut. En tiedä mitään siitä."

"No niin, sillä lailla ovat asiat", virkkoi lakimies hetken vaitiolon
jälkeen. "Ja nyt on kysymys siitä -- eikö meidän pitäisi nyt heti
kertoa tätä kaikkea poliisille. Tämä Levendalen yhteys entisen
päämieheni kanssa -- mikä oli yhtä epäilemätön kuin se näyttää olleen
salainen -- tarvitsee tutkistelemista. Herra Purdien tietämän mukaan
on herra Levendale äkkiä kadonnut -- tai ainakin jättänyt kotinsa
salaperäisten asianhaarain vallitessa. Onko tuolla katoamisella mitään
tekemistä Multeniuksen kuoleman kanssa? Onko sillä mitään tekemistä
tämän naapurin, Parslettin, viime yönä sattuneen kuoleman kanssa? Ja
onko Levendalella mitään yhteistä sen vieraan miehen kanssa, joka
pudotti yhden platinaisen kalvosimennapin rouva Goldmarkin ravintolaan
ja toisen tähän huoneeseen?"

Ei kukaan koettanut vastata näihin kysymyksiin heti. Sitten Melky aivan
kuin äkillisen mielijohteen valtaamana läimäytti kätensä pöytään ja
kumartui sen ylitse lakimiehen puoleen.

"Herra Penniket", hän sanoi katsellen ympärilleen aivan sen näköisenä
kuin olisi vaatinut kaikkia hyväksymään hänen sanansa. "Te olette
lakimies, herra. Te osaatte järjestää asiat ja esittää ne aivan kuin
ne olisivat tavaraluettelossa! Viekää koko juttu New Scotland Yardin
etsivällevirastolle, herra! Antakaa päämajan suurten herrain pohtia
sitä. Se on minun ehdotukseni! Kaiken tämän pohjalle kätkeytyy jokin
kummallinen salaisuus, herra Penniket, eikä se ole yhden miehen
selvitettävissä. Lähtekää tuonne virastoon, herra, ja antakaa heidän
askarruttaa aivojaan sen miettimisellä!"

Zillah huomautti hiljaisella äänellä jotakin, joka näytti vahvistavan
hänen serkkunsa ehdotusta. Herra Penniket kääntyi Purdien puoleen.

"Tehän olette, mikäli kuulin, liikemies", hän huomautti. "Mitä te
arvelette?"

"Sen mukaan mitä minä näistä asioista ymmärrän", vastasi Purdie, "olen
kanssanne täydellisesti yhtä mieltä siinä, että herra Multeniuksen
kuolemaan liittyy joku merkillinen salaisuus. Ja koska New Scotland
Yardin etsivävirasto on olemassa sellaisten arvoitusten ratkaisemista
varten, niin minä tosiaankin kertoisin sikäläisille viranomaisille
kaikki, mitä tiedetään. Miksi ei?"

"Hyvä on", sanoi Penniket. "Parasta on, että te kumpikin tulette
kanssani, Mitä enemmän tietoja me voimme antaa rikosasiain
tutkimusosastolle, sitä parempi. Lähtekäämme sinne heti."

Muutamien minuuttien kuluttua kaikki kolme miestä olivat poistuneet.
Zillah ja rouva Goldmark, kahden jäätyään, katselivat toinen toistaan.

"Rouva Goldmark", virkkoi Zillah pitkän vaitiolon jälkeen. "Näittekö
itse sen miehen, jonka otaksutaan pudottaneen platinanapin
ravintolaanne?"

"Näinkö minä hänet!" huudahti rouva Goldmark. "Näettekö te minut,
Zillah? Se on selväkin, että näin hänet -- vaikka en koskaan ennen enkä
koskaan sen jälkeen! Ja enkö minä muista hyvin kasvoja -- ja enkö minä
tuntisi häntä taas, jos hän osuisi tielleni? Tiedättekö mitä? En ole
koskaan unohtanut kasvoja, jotka olen kerran nähnyt. Se johtuu siitä,
että olen tottunut pitämään silmällä sellaisia ruokavieraita, jotka
ovat sen näköisiä kuin olisivat unohtaneet ottaa rahaa mukaansa."

"Soisinpa teidän näkevän sen miehen vielä", huomautti Zillah.
"Antaisinpa paljon, jos saisin kaiken tämän salaperäisen selvitetyksi."

Rouva Goldmark sanoi, ettei salaisuuksia selvitetty yhdessä päivässä,
ja lähti sitten pois katsomaan, että hänen liikettään hoidettiin
kunnollisesti. Hän on näinä päivinä uhrannut aikansa Zillahille hyvän
naapurin tavoin, mutta hänen täytyi käväistä joka tunti tai ainakin
joka toinen ravintolassaan pitämässä silmällä asiain kulkua. Kun hän
taas oli poissa varhain illalla samana päivänä, kuuli Zillah, joka
oli yksin kotona, ovelle koputettavan. Mentyään avaamaan hän tapasi
Ayscoughin, jonka ulkomuodosta saattoi päättää hänellä olevan uutisia
tiedossaan. Zillah vei hänet sisään.

"Oletteko yksin?" kysyi Ayscough.

"Hyvä on. Minulla on teille kerrottavana sellaista, jonka toivon teidän
pitävän omana tietonanne toistaiseksi. Se koskee niitä sormuksia,
joita tuo nuori mies Lauriston väittää omikseen ja joiden hän sanoo
aikaisemmin kuuluneen äidilleen."

"Vai niin", sanoi Zillah hiljaa puolittain aavistaen, että oli tulossa
huonoja uutisia.

"Mitä niistä?"

"Meikäläiset ovat käyttäneet apunaan jotakin asiantuntijaa --
jalokivikauppias tai mikä hän lienee ollut", jatkoi salapoliisi. "Hän
on tutkinut noita sormuksia ja verrannut niitä teidän tarjottimellanne
oleviin. Tuolla tarjottimella on joitakin sormuksia, joissa on
erikoismerkki sisäpuolella. Ja kuulkaahan, niissä kummassakin
sormuksessa, joita Lauriston väittää omikseen, on täsmälleen
samanlainen merkki!"



XVII

MIHIN LAMPPUJEN VALO OSUI


Zillah nojautui äkkiä siihen pöytään, jonka ääressä hän seisoi, ja
Ayscough, joka tarkoin piti silmällä uutisensa vaikutusta, näki hänen
kalpenevan. Zillah tuijotti häneen jonkin aikaa mitään puhumatta.
Sitten häneltä pääsi kimeä huudahdus, ja samassa hetkessä väri palasi
hänen kasvoilleen -- entistäkin voimakkaampana hämmästyksen ja
suuttumuksen vaikutuksesta.

"Mahdotonta!" hän virkkoi. "Sitä en voi uskoa! Meidän sormuksissamme
saattaa olla merkkejä sisäpuolella -- se on hyvinkin luultavaa. Mutta
kuinka ne voisivat olla samanlaisia kuin hänen sormuksissaan?"

"Uskokaa minua, kun sanon niin olevan", vastasi Ayscough. "Olen
omin silmin nähnyt niissä olevat merkit. Tänä iltana johtui erään
meikäläisen päähän tutkituttaa nuo kaikki sormukset tarkoin jollakin
asiantuntijalla -- hän kutsutti erään miehen Edgware-tien varrella
olevasta jalokivikaupasta. Tuo mies osoitti hyvinkin pian, että noiden
sormusten sisäpuolella, joita nuori Lauriston väittää omikseen ja jotka
hän sanoo perineensä äidiltään, on muutamia erikoisia merkkejä --
kultasepän merkeiksi tuo mies niitä nimitti -- jotka ovat ehdottomasti
samanlaisia kuin muutamissa niistä sormuksista, jotka olivat
tarjottimella tällä pöydällä. Niin on asia, uskokaa minua -- olen itse
nähnyt ne kaikki! Ja ymmärrättehän mitä se merkitsee! Meikäläiset ovat
nyt tietysti ehdottomasti vakuutettuja siitä, että Lauristonin kertomus
on väärä ja että hän sieppasi nuo kaksi sormusta tarjottimelta.
Ymmärrättehän?"

"Oletteko itse siitä vakuutettu?" kysyi Zillah.

Ayscough epäröi ja pudisti lopuksi päätään.

"No, meidän kesken sanoen, en ole", hän vastasi. "Minulla on alun
pitäen ollut se tunne, että tuo nuorukainen on kylläkin viaton. Mutta
se on kummallinen juttu -- ja se on kauheaa hänelle. Ja -- mikä muu
selitys voi olla mahdollinen?"

"Sanotteko nähneenne nuo merkit", virkkoi Zillah. "Tuntisitteko ne
vieläkin? Muissa esineissä?"

"Varmasti", vastasi Ayscough. "Voin sanoa teille, millaiset ne ovat.
Niissä on M-kirjain ja kaksi ristiä, yksi kummallakin puolella
kirjainta. Ne ovat hyvin pienet ja kuluneetkin. Se mies, josta puhuin
teille, käytti jonkinlaista suurennuslasia."

Zillah kääntyi pois ja meni myymälään, joka oli aivan pimeänä.
Ayscough, joka odotti häntä, kuuli avainta käännettävän ja sitten
metallin kilahduksen. Pian tyttö palasi tuoden mukanaan toisessa
kädessään sametilla päällystetyn tarjottimen, toisessa kultasepän
suurennuslasin.

"Kaikki sillä tarjottimella olevat sormukset, josta puhutte ja jonka
veitte mukananne, ovat hyvin vanhaa varastoa", sanoi Zillah. "Olen
kuullut isoisäni kertovan, että hänellä oli ollut hallussaan joitakin
niistä kolmisenkymmentä vuotta, vieläpä kauemminkin. Tässä on muutamia
samanlaisia -- katsokaammepa, onko niissä samanlaisia merkkejä."

Viiden minuutin kuluttua Zillah oli pannut syrjään muutamia sormuksia,
joissa oli Ayscoughin kuvailema merkki, ja hän kääntyi niistä
Ayscoughin puoleen pelästyneen näköisenä.

"En voi ymmärtää sitä!" hän huudahti. "Tiedän, että nämä sormukset
sekä tuolla poliisilaitokseen viedyllä tarjottimella olevat ovat osa
vanhasta varastosta, joka isoisälläni oli meidän tänne tullessamme.
Hänellä oli monta vuotta sitten liike Cityssä -- en tiedä aivan
täsmälleen missä kohdin -- ja nämä kuuluvat siihen varastoon, jonka hän
toi sieltä. Mutta kuinka herra Lauristonin sormuksissa saattoi olla
samanlaiset merkit? Sillä, mikäli minä ammattiamme tunnen, nuo olivat
salaisia merkkejä -- isoisäni yksityinen leima!"

"Niin, aivan oikein. Teidän on helppo kuvitella mitä meikäläiset ovat
taipuvaisia siitä sanomaan", virkkoi salapoliisi. "He väittävät nyt,
etteivät ne kaksi sormusta, joita Lauriston sanoo omikseen, ole hänen
eikä hänen äitinsä, vaan että hän varasti ne isoisänne tarjottimelta.
He ovat nyt piintyneet siihen ajatukseen."

"Mihin he sitten ryhtyvät?" kysyi Zillah levottomasti. "Onko hän
vaarassa?" Ayscough vilkaisi häneen salaperäisen näköisenä.

"Meidän kesken sanoen", hän virkkoi alentaen äänensä kuiskaukseksi,
"tulin tänne yksityishenkilönä -- omasta halustani nimittäin. Olisin
pahoillani, jos tämä tosiaankin saadaan tuon nuoren miehen syyksi
-- siihen tosin kätkeytyy jotakin salaperäistä, mutta se on saatava
selville. Hän kuuluu nyt lähteneen etsimään käsiinsä sellaista
henkilöä, joka voi todistaa noiden sormusten todella kuuluneen hänen
äidilleen. Te epäilemättä tiedätte, minne hän on lähtenyt?"

"Kyllä -- mutta sitä en kerro", virkkoi Zillah lujasti. "Älkää
kysykökään minulta!"

"Hyvä on -- en minä sitä halua tietää", vastasi Ayscough. "Ja teillä
on luultavasti aavistus siitäkin, milloin hän palaa? Aivan oikein --
noudattakaapa minun vihjaisuani. Pitäkää hänet vähän aikaa poissa
näkyvistä -- estäkää häntä pääsemästä tähän kaupunginosaan. Ilmoittakaa
hänelle noista merkeistä -- ja jos hän voi selittää, niin kaikki
hyvin. Ymmärrättehän? Ja tämä kaikki pysyy tietysti vain meidän kahden
tietonamme."

"Olette hyvin ystävällinen, herra Ayscough", sanoi Zillah lämpimästi.
"En tule unohtamaan teidän avuliaisuuttanne ja olen varma siitä, että
tuo sormusten merkkejä koskeva juttu selviää -- mutta miten, sitä en
tiedä."

"Tehkää siis niin kuin olen sanonut", virkkoi salapoliisi.
"Melky-serkullenne ja tuolle nuorelle skotlantilaiselle herralle voitte
mainita asiasta -- antakaa heidän pitää Lauristonia syrjässä muutamia
päiviä. Sillä välin -- tämä on tosiaankin hyvin kummallinen juttu! --
voi sattua jotakin, joka todistaa jonkun toisen syylliseksi sitovasti.
Minulla on omat mielipiteeni ja käsitykseni -- mutta saammehan nähdä.
Ehkäpä saamme vielä todeta aika paljon -- ja jokainen tulee olemaan
enemmän ymmällään kuin on osannut aavistaakaan."

Lausuttuaan tämän hämärän ja pahaa ennustavan arvelun Ayscough lähti
pois ja Zillah vei sormukset takaisin myymälään ja lukitsi ne sinne.
Sitten hän istuutui odottamaan rouva Goldmarkia ja ajattelemaan. Hän
ei ollut koskaan hetkistäkään epäillyt Lauristonin sanoja eikä hän
epäillyt niitä nytkään. Mutta hän käsitti kyllä nopeasti, mikä vakava
merkitys kaikella sillä saattoi olla, mitä salapoliisi juuri oli
kertonut hänelle, ja hän tajusi, että tosiaankin oli toimittava hänen
antamainsa ohjeitten mukaan. Hän pukeutui lähteäkseen ulos ja pyysi
anteeksi rouva Goldmarkilta tämän palatessa kotoaan. Mainitsematta
hänelle mitään asiansa laadusta hän kiirehti Star-kadulle Melky
Rubinsteinia tapaamaan ja kertomaan hänelle uudesta asiain vaiheesta.

Rouva Flitwick avasi itse oven Zillahille ja ohjasi hänet kapeaan
käytävään. Mutta Melkyn nimen kuullessaan hän pudisti päätään.

"En ole nähnyt herra Rubinsteinia vilaukseltakaan aamun jälkeen", hän
virkkoi. "Hän lähti ulos tuon nuoren skotlantilaisen herran kanssa,
joka tuli tänne eilen herra Lauristonia kysymään. Eikä hän ole
käväissytkään kotona -- ei edes pistänyt nenäänsä ovesta sisään. Ja
kello kahdentoista aikana hänelle tuli sähkösanoma -- jo toinen tänä
aamuna. Ensimmäisen hän tietysti sai ennen uloslähtöään, puolenpäivän
aikana saapunut odottaa häntä yhä. Ei, en ole nähnyt häntä koko
päivänä."

Zillahin nopea ajatuskyky oli heti toimessa hänen kuultuaan
sähkösanomasta.

"Oh, minä tunnen kaikki tuota sähkösanomaa koskevat seikat, rouva
Flitwick", hän virkkoi. "Se on yhtä paljon minulle kuin serkullenikin.
Antakaa se minulle, ja jos herra Rubinstein palaa pian, tai milloin
tahansa hän tulleekin, sanokaa minun ottaneen sen ja pyytäkää häntä
heti tulemaan luokseni -- se on tärkeää."

Rouva Flitwick toi sähkösanoman heti, ja Zillah, lausuen vielä
uudelleen terveisensä Melkylle, poistui kiireesti. Mutta ensimmäisen
lampun kohdalla hän pysähtyi, repi auki sähkösanoman ja alkoi lukea
sitä. Se oli Lauristonilta niin kuin hän oli otaksunutkin ja oli
jätetty sähkölennätintoimistoon Peeblesissä kello yksitoista samana
aamuna.

    "Saanut välttämättömiä tietoja palaan heti tulkaa tapaamaan
    minua King's Crossilla yhdeksän ja kaksikymmentä tänä iltana.

                                                   Minä."

Zillah vilkaisi kelloonsa. Se oli kymmentä vailla yhdeksän. Oli
täsmälleen puoli tuntia Lauristonin junan saapumiseen. Hetkeäkään
epäröimättä hän kääntyi takaisin Star-kadulle, riensi Edgware-tielle,
otti ensimmäiset tapaamansa ajopelit ja käski ajajan laskettaa
mahdollisimman nopeasti Great Northern-radan asemalle. Mitä muuta
saattoikin tapahtua, Lauriston oli saatava käsiin ja häntä oli
varoitettava.

Vuokra-ajuri kiidätti aika vauhtia pitkin Marylebone- ja Euston-katuja,
ja King's Crossin sisäänkäytävän yläpuolella olevan kellon osoittajat
eivät olleet vielä aivan neljännestä yli yhdeksänkään, kun Zillah
laskeutui siinä maahan. Hän kiirehti sisälle tulevain junain
pysähdyslaiturille. Koko matkan ajurin rattailla istuessaan hän
oli pohtinut, mitä oli tehtävä sitten, kun hän tapasi Lauristonin
-- ei sitä oliko hänen kerrottava nuorukaiselle asian viimeisestä
vaiheesta, sillä se oli hänestä selvää, vaan mitä häntä oli neuvottava
tekemään, jotta noudatettaisiin Ayscoughin vihjausta ja Lauristen
pysyisi kätkössä toistaiseksi. Zillah tunsi häntä jo kylliksi
tietääkseen, että hänellä oli ylevä ja rohkea mieli ja että hänelle
olisi vastenmielistä kaikenlainen piileskeleminen tai paon ajatuskin.
Mutta mikä muu keino olisi mahdollinen, jos hän haluaisi välttää
vankilaan joutumista? Zillah oli useammin kuin yhden kerran lyhyen
liike-uransa aikana joutunut tekemisiin poliisiviranomaisten ja
heidän menettelytapansa kanssa ja hän tiesi, ettei ollut olemassa
mitään, josta ammattisalapoliisi olisi enemmän pitänyt kuin siitä,
että sai seurata helpoimpia ja luotettavimpia jälkiä. Hän oli heti
osannut arvioida kaiken sen merkityksen, mitä Ayscough oli hänelle
kertonut -- hän tiesi millainen poliisien ajatuksenkulku olisi tässä
asiassa. Heille riittäisi täydellisesti se, että niissä sormuksissa,
joita Andie Lauriston väitti omikseen, oli aivan samanlaiset merkit
kuin Multenius-ukonkin omissa. Nyt, kun poliisiviranomaisilla oli
tuo tosiasia tiedossaan, he arvelematta ja epäröimättä jättäisivät
kaikki muut Multeniuksen kuolemaan liittyvät salaperäiset vaiheet
ja haarautumat oman onnensa nojaan tai aikaa myöten selvittelemään
itse itsensä. Yksi asia oli varma -- Andie Lauriston oli suuremmassa
vaarassa nyt kuin koskaan ennen siitä lähtien, jolloin Ayscough
oli tavannut hänet panttitoimistosta lähdössä. Zillahin täytyi
pelastaa hänet -- vaikkapa vastoin hänen omia väitteitään, jos niin
tarvittaisiin.

Mutta ennenkuin pohjoisesta tuleva juna saapui, valmisti kohtalo
hänelle vielä uudenkin kokemuksen. Hän oli asettunut erään hyvin
voimakkaan lampun alle juuri tulevain junain asemalaiturin päähän,
jotta Lauriston, jonka ehdottomasti täytyi mennä siitä ohitse,
huomaisi hänet varmasti. Kun hän kääntyi äkkiä katsomaan katon
rajassa olevaa kelloa, huomasi hän nuoren pitkän, voimakasjäsenisen
miehen, jonka ihonväri oli hyvin ruskea aivan kuin Etelän aurinko
olisi sitä kauan paahtanut. Hän seisoi siinä erään joutilasten
ryhmän takana raskas päällystakki ja sen alla oleva nuttu avoimina
ja tunnusteli liivintaskuaan ikään kuin tulitikkuja etsien --
sytyttämätön sikaari jokseenkin tylyn ja lujan näköisten huulien
välissä. Mutta Zillah ei katsellut hänen huuliaan tai sikaariaan tai
haparoivia sormiaan tuon ensimmäisen yleissilmäyksen jälkeen -- hänen
silmänsä tuijottivat suoraan erääseen esineeseen, joka kimmelsi hänen
päänsä yläpuolella loistavan kirkkaan lampun valossa. Miehellä oli
vanhanaikuiset, kahdella nappirivillä varustetut kuviolliset liivit,
mutta niin matalat, että niiden yläpuolelta näkyi aika paljon hänen
paidanrintaansa. Ja siinä Zillah näki miehen sinisen, vapaaksi solmuksi
sitaistun kaulanauhan alapuolella paidannapin, jonka hänen harjaantunut
katseensa heti totesi platinaiseksi, ja siihen oli kaiverrettu sama
kummallinen merkki, jonka hän oli jo nähnyt kerran aikaisemmin samana
päivänä -- Melkyn näyttämässä kalvosinnapissa.

Tyttö oli heti paikalla vakuutettu siitä, että tässä oli sama mies,
joka oli käynyt rouva Goldmarkin ruokalassa. Hänen ensimmäinen
mielijohteensa oli vaatia miestä edesvastuuseen tästä seikasta, --
mutta kun Zillah oli päässyt vähän lähemmäksi häntä, löysi mies
tulitikkulaatikkonsa, raapaisi tikun ja alkoi sytyttää sikaariaan.
Samassa saapui kohdalle pikajunan veturikin kovasti läähättäen ja
pysähtyi juuri heidän kohdalleen. Ihmiset alkoivat asemalaiturilla
liikkua ja työnsivät Zillahin syrjään. Hänen asemansa oli tosiaankin
hankala -- oliko hänen pidettävä silmällä miestä ja siten ehkä
eksyttävä Lauristonista, sillä ihmisiä tungeskeli jo pois junasta,
vai --

Mies puuhaili yhä joutilaan näköisenä sikaareineen. Zillah kääntyi ja
astui muutamia askeleita eteenpäin asemalaiturilla. Äkkiä hän huomasi
Lauristonin, riensi häntä kohti ja tarttuen hänen käsivarteensa veti
hänet lampun luokse. Mutta juuri noina neuvottomuuden hetkinä mies oli
hävinnyt.



XVIII

HERRA STUYVESANT GUYLER


Lauristen, joka oli aika lailla ihmeissään nähdessään Zillahin,
joutui yhä enemmän ymmälleen, kun tyttö tarttui hänen käsivarteensa
ja kiidätti häntä eteenpäin asemalaiturilla välittämättä laisinkaan
matkustajien ja kantajien ryhmistä, joita tungeskeli matkatavaroitten
ympärillä.

"Mikä nyt on?" kysyi Lauriston. "Onko jotakin tapahtunut? Minne
menemme?" Mutta Zillah riensi päättäväisesti eteenpäin katse lujana.

"Nopeasti", hän virkkoi huohottaen. "Eräs mies, jonka näin äsken juuri.
Hän oli tuolla -- nyt hän on poissa -- hän on hävinnyt sillä välin,
kun minä etsin teitä. Meidän täytyy löytää hänet! Hän on varmasti
mennyt tänne päin. Andie! -- koettakaa katsella missä hän on! Hän on
pitkä sileäksi ajeltu mies, jolla on pehmeälierinen hattu ja painava
matkapalttoo -- joku ulkomaalainen. Voi, katsokaahan!"

Ensimmäisen kerran oli Zillah maininnut Lauristonia etunimeltä, ja
nuorukainen puristi vaistomaisesti hänen kättään heidän rientäessään
eteenpäin.

"Mutta miksi?" hän kysyi. "Kuka hän on? Mitä asiaa teillä on hänelle?
Mitä kaikki tämä merkitsee?"

"Voi, koettakaa löytää hänet!" huudahti Zillah. "Te ette ymmärrä kuinka
tärkeää se on! Jos nyt kadotan hänet näkyvistäni, en luultavasti enää
koskaan saa nähdä häntä. Ja hänet täytyy löytää -- ja saada pysähtymään
-- teidän vuoksenne!"

He olivat tällä välin tulleet asemalaiturin päähän, ja Lauriston
katseli oikeaan ja vasempaan löytääkseen kysymyksessä olevan miehen.
Äkkiä hän käänsi Zillahin ympäri.

"Onko hän tuolla -- tuo mies, joka puhelee toisen kanssa?" hän kysyi.
"Katsokaahan -- tuolla."

"On", virkkoi Zillah. Hän näki taas miehen, jolla oli platinainen
paidannappi, ja pysähtyi samassa äkkiä pidättäen Lauristonia. Mies
poltteli rauhallisena sikaariaan ja puheli toisen miehen kanssa, joka
oli ilmeisestikin tullut vastasaapuneessa junassa päättäen siitä, että
hänellä oli toisessa kädessään matkalaukku ja toisella käsivarrellaan
matkapeite. "Niin", vahvisti Zillah. "Hän se on! Ja meidän on
seurattava häntä minne tahansa hän meneekin!"

"Minkä ihmeen vuoksi?" kysyi Lauriston. "Mikä salaperäinen juttu tämä
on? Kuka hän on?"

Samassa molemmat miehet erosivat puristaen lämpimästi toistensa kättä.
Mies, jolla oli matkalaukku ja peite mukanaan, kääntyi maanalaiselle,
rautatielle johtaville portaille. Toinen asteli hitaasti aseman
julkisivun puolelle ja sieltä Great Northern-hotellille päin. Zillah
veti heti Lauristonia perässään pysytellen muutamain kyynäräin
välimatkan päässä vieraasta, mutta astellen kuitenkin itsepintaisesti
eteenpäin. Muukalainen meni kadun poikki ja kääntyi hotellin
porttikäytävään päin, kun Zillah teki pikaisen päätöksen.

"Meidän on puhuttava tuolle miehelle", hän virkkoi. "Älkää nyt kysykö
miksi -- saatte tietää muutamien minuuttien kuluttua. Kysykää häneltä
tahtooko hän puhua kanssani."

Lauriston tarttui vieraaseen, kun tämä astui hotellin edessä oleville
portaille. Hänestä tuntui epämiellyttävältä ja typerältä, mutta
Zillahin äänenpaino ei jättänyt mitään sijaa vastaväitteille. Hänen oli
toteltava.

"Suokaa anteeksi", Virkkoi Lauriston niin kohteliaasti kuin suinkin,
"mutta tämä neiti haluaa hartaasti puhella kanssanne".

Mies kääntyi, vilkaisi Zillahiin, joka oli tullut lähemmäksi, ja
kohotti pehmeälieristä hattuaan vanhanaikuiseen kohteliaisuuteen
vivahtavalla tavalla. Juuri heidän yläpuolellaan paloi voimakas lamppu:
sen valossa he kaikki kolme tuijottivat toinen toistaan. Muukalainen
hymyili -- vähän ihmeissään.

"Niinkö tosiaankin!" hän virkkoi sellaisella äänenpainolla, joka
ehdottomasti paljasti hänet amerikkalaiseksi syntyperältään. "Olen
hyvin iloinen. Ette suinkaan erehdyksessä luule minua joksikin toiseksi
henkilöksi?"

Zillah oli jo punastunut hämmennyksestä. Nyt kun hän oli pannut alulle
asian, vieläpä niin vähällä vaivalla, hän tuskin tiesi miten oli
jatkettava.

"Pidätte tätä varmasti hyvin kummallisena", hän sopersi, "mutta ehkä
ei teillä ole mitään sitä vastaan, että kerrotte minulle muutamia
seikkoja. Näin teidät nimittäin juuri asemalla, kun tunnustelitte missä
tulitikkulaatikkonne oli, ja huomasin, että teillä oli platinainen
irtonappi, jossa oli omituinen tunnusmerkki."

Amerikkalainen naurahti hyväntahtoisesti ja iloisesti ja avasi
takkinsa. Samalla hän työnsi kalvosimensa näkyviin.

"Tämä nappiko", hän virkkoi. "Se on totta -- se on platinaa ja siinä on
harvinainen tunnusmerkki. Ja se on myöskin näissä, katsokaahan näitä
kalvosinnappeja! Mutta --"

Hän vaikeni ja vilkaisi Zillahiin, jonka katse oli kiintynyt
irtonappeihin ja joka oli ilmeisestikin niin hämmästynyt, että oli
menettänyt puhekykynsä.

"Näytätte tavattoman hämmästyneeltä minun nappieni vuoksi", virkkoi
muukalainen taas naurahtaen. "Suonette anteeksi, jos kysyn - minkä
vuoksi?"

Zillah sai vaivoin mielenmalttinsa takaisin ja käyttäytyi taas yhtä
asiallisesti kuin tavallisestikin.

"Pyydän teitä olemaan ajattelematta, että kysyisin vain turhan vuoksi
ja tarkoituksettomasti", hän virkkoi. "Oletteko ollut kauan Lontoossa?"

"Vain muutamia päiviä", vastasi vieras avuliaasti.

"Oletteko lukenut siitä jutusta, jota sanomalehdet jo nimittävät
Praed-kadun murhajutuksi?" jatkoi Zillah.

"Olen", vastasi vieras muuttuen vakavan näköiseksi. "Siinähän oli
kysymys tuosta vanhuksesta, panttilainaajasta, jolla oli omituinen
nimi. Muistan sen hyvin!"

"Minä olen vanhuksen tyttärentytär", virkkoi Zillah suoraan. "Nyt
kerron teille, miksi olin kummissani nähdessäni teidän platinanappinne.
Yksi platinainen irtonappi, joka oli koristettu aivan samalla kuviolla
kuin teidänkin, löytyi meidän arkihuoneestamme isoisäni kuoleman
jälkeen -- ja toinen, ilmeisestikin sen vastapari, eräästä ravintolasta
aivan lähellä. Ymmärrättehän nyt miksi halusin puhella kanssanne?"

Zillahin puhuessa amerikkalaisen kasvot olivat muuttuneet yhä
vakavammiksi. Kun tyttö oli lopettanut, vilkaisi vieras Lauristoniin ja
pudisti päätään.

"Jopa nyt", hän virkkoi. "Sehän on vakava juttu. Oletteko varma siitä,
että tuo tunnusmerkki oli sama ja nappi platinaa?"

"Minä olen jonkin verran perillä jalokivikauppiaan ammatista", vastasi
Zillah. "Ne napit, joista puhun, ovat platinaiset, ja niiden kuva on
täsmälleen sama kuin teidänkin napissanne."

"No mutta -- sepä on peräti ihmeellistä!" huomautti amerikkalainen.
"En voi näin ensi hetkellä sanoa teille, minkä vuoksi se on niin
kummallista, mutta vakuutan teille, että se on kaikkein omituisinta,
mitä eläissäni olen kuullut -- ja minä olen tutustunut moneen
ihmeelliseen juttuun. Kuulkaahan, minä asun tässä hotellissa, ettekö
tahtoisi tulla sisään kanssani? Etsimme itsellemme rauhallisen sopukan
ja puhelemme hiukan. Tulkaa siis, olkaa hyvät."

Hän astui edellä hotelliin ja meni pitkää käytävää myöten, josta pääsi
muutamiin seurusteluhuoneisiin. Sitten hän kurkisti sisään erääseen
pieneen tupakkasoppeen ja kutsui heitä sinne. Mutta kynnyksellä Zillah
pysähtyi. Hänen käytännöllinen vaistonsa oli nyt täysin hereillä.
Hän tajusi selvästi, että kuka tämä muukalainen sitten olikin, ei
hänellä ollut mitään tekemistä Praed-kadun jutun kanssa, mutta että
hän kuitenkin voisi luoda aivan erikoista valoa siihen. Zillahin teki
mieli astua pitkä askel lähemmäksi sen jutun selvittämistä. Hän kääntyi
amerikkalaisen puoleen.

"Kuulkaahan", hän virkkoi, "olen kertonut teille, minkä vuoksi olen
seurannut teitä ja kuka olen. Tämä herra on Andrew Lauriston. Luitteko
hänen nimensä poliisikuulustelun selostuksista sanomalehdissä?"

Amerikkalainen vilkaisi Lauristoniin melko uteliaasti.

"Niinkö", hän sanoi, "se henkilö, joka löysi vanhuksen kuolleena?"

"Hän juuri", vastasi Zillah. "Paraikaa eräät ystävämme koettavat ottaa
asioista selvää herra Lauristonin puolesta. Toinen niistä on serkkuni
herra Rubinstein, toinen herra Purdie, herra Lauristonin vanha ystävä.
Minä tiedän suunnilleen, missä he ovat tällä hetkellä -- onko teillä
mitään sitä vastaan, jos kutsun heidät puhelimitse tänne nyt heti, niin
että hekin voivat kuulla, mitä teillä on meille kerrottavana?"

"Ei vähintäkään", vastasi amerikkalainen sydämellisesti. "Autan
mielelläni niin paljon kuin suinkin voin. Asia herättää harrastustani.
Kuulkaahan, likellä tuossa on puhelinkomero. Menkää sinne ja kutsukaa
nuo herrat tänne ja pyytäkää heitä tulemaan hyvin nopeasti!"

Hän ja Lauriston odottivat Zillahin ollessa puhelinkomerossa. Tyttö
oli jokseenkin vakuutettu siitä, että Melky ja Purdie olivat jo nyt
palanneet Praed-kadulle, ja hän soitti rouva Goldmarkille Pyytäen
häntä kysymään panttitoimistosta. Minuutin parin kuluttua hän palasi
Lauristonin ja amerikkalaisen luokse. Hänen poissa ollessaan viimeksi
mainittu oli vaihtanut joitakin sanoja tarjoilijan kanssa ja vei nyt
molemmat vieraansa yksityiseen huoneeseen.

"Saamme täällä olla paremmassa rauhassa", hän huomautti. "Meidän ei
tarvitse pelätä, että kukaan keskeyttää meidät tai kuulee puheluamme.
Olen sanonut tarjoilijalle, että odotamme kahta herraa ja että heidät
on opastettava tänne niin pian kuin he saapuvat. Viipyyköhän siihen
kauan?"

"He ovat täällä kahdenkymmenen minuutin kuluttua", vastasi Zillah.
"Olette kovin ystävällinen nähdessänne niin paljon vaivaa."

Amerikkalainen veti nojatuolin tulen ääreen ja kehoitti kädenliikkeellä
Zillahia istuutumaan siihen.

"Kas niin", virkkoi amerikkalainen, "tämäntapaisessa vakavassa jutussa
ei voi nähdä liiaksi vaivaa. Tämä asia herättää harrastustani --
vieläpä aivan erikoisessa määrin nyt, kun kuulin platinanapeista.
Luulen tosiaankin voivani luoda asiaan jonkinlaista valaistusta.
Mutta jättäkäämme se siksi kunnes ystävänne saapuvat. Ja minähän
en ole esittänytkään itseäni -- nimeni on Stuyvesant Guyler. Olen
newyorkilainen, mutta olen kuljeskellut siellä täällä jonkin verran,
vieläpä melkoisestikin. Kuulkaahan, onko teillä minkäänlaisia
arveluita siihen suuntaan, että tämä salaperäinen juttu olisi jollakin
lailla yhteydessä Etelä-Afrikan kanssa? Ja sitä paitsi mahdollisesti
jalokivien kanssa?"

Zillah säpsähti ja vilkaisi Lauristoniin.

"Mikä saa teidät ajattelemaan Etelä-Afrikkaa ja jalokiviä?" hän kysyi.

"No niin -- mutta se sisältyy siihen, mitä aion kertoa", vastasi
Guyler. "Kuulette sen aikanaan. Mutta epäilittekö te mitään?"

"En ollut ajatellut jalokiviä, mutta tosin kyllä Etelä-Afrikkaa",
myönsi Zillah.

"Samaa tuntuu molemmilla tahoilla", huomautti Guyler mietteissään.
"Mutta tulette ymmärtämään sen, kun kuulette, mitä minulla on
kerrottavaa."

Purdie ja Melky astuivat sisään kahdenkymmenen minuutin kuluttua niin
kuin Zillah oli ennustanutkin ja olivat peräti kummissaan tavatessaan
Zillahin ja Lauristonin ventovieraan seurassa. Mutta Zillah selitti
asian muutamin sanoin ja kielsi kyselemästä mitään, kunnes herra
Stuyvesant Guyler olisi ilmaissut, mitä tiesi asiasta.

"Ja ennenkuin minä aloitan", virkkoi Guyler, joka oli tyynesti
tarkastellut molempia vastatulleita Zillahin selittäessä tilannetta,
"tahtoisin mielelläni nähdä sen platinaisen irtonapin, jonka herra
Rubinstein löysi lattialta -- jos se nimittäin sattumalta on hänellä
mukanaan."

Melky pisti kätensä taskuun.

"En ole eronnut siitä, herra, hetkeksikään sen jälkeen kun löysin
sen", hän virkkoi ottaen esiin pienen silkkipaperiin käärityn esineen.
"Katsokaas, tässä se on!" Guyler otti Melkyn ojentaman napin ja pani
sen pöydälle, jonka ympärillä he kaikki istuivat. Vilkaistuaan siihen
hän veti pois käsistään molemmat kalvosimensa ja laski ne sen viereen.

"Niin, se on varmasti yksi siitä ryhmästä", hän huomautti mietteissään.
"Minun ymmärtääkseni ei tässä ole minkäänlaista sijaa epäilykselle.
Niin, tämä on tosiaankin peräti kummallista. Nyt kerron teille suoraan
kaikki mitä tiedän. Nämä irtonapit -- kaikki järjestään -- kuuluvat
kuuteen samanlaisten nappien ryhmään, jotka ovat kaikki valmistetut
tuosta hyvin kalliista metallista, platinasta, täsmälleen saman
muotoisiksi ja kaikki koristetut samalla varta vasten keksityllä
tunnusmerkillä. Ne antoi eräs mies, joka muutamia vuosia sitten hankki
itselleen suuren omaisuuden Etelä-Afrikassa, kuudelle henkilölle, jotka
olivat auttaneet häntä aika paljon. Niin on asia!"

Zillah kääntyi amerikkalaisen puoleen katsellen häntä terävästi.

"Kuka hän oli?" kysyi hän. "Sanokaa meille hänen nimensä!"

"Hänen nimensä", vastasi Guyler, "oli Spencer Levendale --
timanttikauppias".



XIX

PURDIE PYSYY LUJANA


Tämän uutisen aikaansaama vaikutus oli ilmeisestikin aivan sellainen
kuin amerikkalainen oli aavistanutkin, ja hän hymyili vähän jurosti,
katsellessaan vuoron perään kunkin kasvoja. Mitä hänen vieraisiinsa
tulee, he vilkaisivat ensin toinen toiseensa ja sitten häneen. Guyler
naurahti ja jatkoi.

"Se saa teidät säpsähtämään", hän virkkoi. "Lukiessani hiljattain
selostukset sanomalehdistä tuosta jutusta huomasin Spencer Levendalen
nimeä mainittavan jonkin vanhan kirjan yhteydessä, joka oli jäänyt
Daniel Multeniuksen arkihuoneeseen tai joka ainakin löydettiin sieltä.
Päättelin tietysti, että hän oli sama Spencer Levendale, jonka olin
tuntenut Etelä-Afrikassa viisi vuotta sitten. Ja totta puhuen olen
lukenut teikäläisiä sanomalehtiä aamuin illoin nähdäkseni oliko hänestä
lisätietoja. Mutta tähän mennessä en ole löytänyt mitään."

Purdie ja Melky vilkaisivat toisiinsa ja Melkyn ilmeisesti kehoittavan
silmäyksen huomattuaan Purdie puhui.

"Me voimme antaa teille lisätietoja", hän virkkoi. "Se tulee
huomisaamuna olemaan kaikkien tiedossa. Levendale on salaperäisesti
kadonnut talostaan ja kaikista muistakin paikoista, joissa hänet on
joka päivä nähty, ja kukaan ei tiedä, missä hän on. Arvellaan tämän
katoamisen olevan jollakin tavoin yhteydessä Praed-kadun tapauksen
kanssa."

"Selvä on", myönsi Guyler, "siitä ei hevin ole epäilystäkään. Ja
Praed-kadun jutussa tulevat nämä platinaiset irtonapit näyttelemään
melkoista osaa, ja kun te ja täkäläiset poliisit olette päässeet asian
perille, tulette varmasti huomaamaan, että jollakin muulla seikalla on
myös suuri tehtävä siinä."

"Millä sitten?" kysyi Purdie.

"Jalokivillä", vastasi amerikkalainen rauhallisesti hymyillen. "Juuri
jalokivillä! Jalokivet tulevat olemaan sen kaiken pohjalla varmasti!"

Seurasi hetkiseksi hämmästynyt hiljaisuus. Sitten Melky kääntyi
kiihkeästi amerikkalaisen puoleen.

"Herra!" hän virkkoi. "Käykäämme nyt käsiksi asioihin! Mitä te nyt
tiedätte tästä Levendalesta?"

"En paljon", vastasi Guyler. "Mutta minulla on vapaus kertoa, mitä
tiedän. Olen ollut jossakin määrin vierivän kiven kaltainen, nähkääs.
Olen harhaillut maailmassa yhdessä jos toisessakin paikassa, tehnyt
yhtä ja toista, ja olen omalta kohdaltani kumonnut vanhan sananparren,
sillä minun on onnistunut kerätä aika paljon sammalta vieriessäni. No
niin, oleskelin Kap-kaupungissa jonkin aikaa viitisen vuotta sitten ja
tapasin siellä Spencer Levendalen. Hän oli silloin jalokivikauppias --
en voi täsmälleen sanoa mikä oli hänen alansa lähemmin määriteltynä,
sillä en koskaan kuullut sitä tarkemmin. Mutta se tiedettiin yleisesti,
että hän oli koonnut suuren omaisuuden ostamalla ja myymällä jalokiviä.
Minä ja viisi muuta miestä -- kaikki eri kansallisuuksia -- olimme
hyväksi avuksi Levendalelle eräässä suuressa kaupassa, jonka hän
halusi hartaasti luonnistuvan -- yhdentekevää mikä se oli -- ja hän
oli hyvin kiitollinen meille minun ymmärtääkseni. Ja kun me olimme
kaikki rahan puolesta varsin toimeentulevia, ei hän voinut lahjoittaa
meille shekkejä ja keksi sen vuoksi sellaisen keinon, että laitatti
tarpeellisen määrän platinaisia irtonappeja -- platinahan on niin
kuin tiedätte kalleinta tunnettua metallia -- ja jokaiseen irtonappiin
kaiverrettiin huolellisesti hänen itse keksimänsä tunnusmerkki. Tässä
ovat minun nappini -- ja se, joka on herra Rubinsteinin hallussa,
kuuluu toiseen samanlaiseen ryhmään. Mutta kuka nyt on se mies, joka on
pudottanut kalvosimennappinsa?"

Purdie, joka oli kuunnellut amerikkalaisen kertomusta suurella
mielenkiinnolla, esitti heti erään kysymyksen.

"Siihenhän saa vastauksen kysymällä teiltä erästä asiaa", hän virkkoi.
"Te epäilemättä tiedätte niiden miesten nimet, joille nuo irtonapit
jaeltiin?"

Mutta Purdien pettymykseksi amerikkalainen pudisti päätänsä.

"Kah, en vainkaan", hän vastasi. "Asianlaita on siten - niin kuin
ymmärtäisitte, jos tuntisitte jutun yksityiskohdat -- että tämä oli
omituisenlaatuinen salaperäinen kauppa, jossa tarvittiin muutamain
eri kansallisuuksiin kuuluvain miesten apua, eikä kukaan meistä
tuntenut toisiaan. Mutta minä tapasin sattumalta sen englantilaisen,
joka oli yksi meistä -- jälkeenpäin. Tunsin hänet tietysti heti hänen
irtonappiensa avulla."

"Ja kuka hän oli?" kysyi Purdie.

"Purvis-niminen mies, Stephen Purvis", vastasi Guyler. "Minun
kaltaiseni mies, joka oli matkustellut vähän joka suunnalla ryhtyen
milloin mihinkin hommaan mikäli siitä oli rahaa ansaittavissa. Tapasin
hänet Johannesburgissa ehkä seuraavana vuonna sen jälkeen kun tuo
kauppa oli tehty, josta mainitsin. Hän ei myöskään tietänyt, keitä nuo
toiset miehet olivat."

"Ettekö ole kertaakaan nähnyt häntä sen jälkeen?" kysyi Purdie. "Ettekö
tiedä missä hän on?"

"Minulla ei ole siitä pienintäkään aavistusta", virkkoi Guyler. "En
ole puhellut hänen kanssaan useammin kuin sen yhden ainoan kerran, ja
silloinkin vain noin tunnin ajan."

"Herra!" huudahti Melky kiihkeästi. "Voisitteko kuvailla nyt tämän
Purvisin? Vain suunnilleen?"

"Varmasti", vastasi amerikkalainen. "Nimittäin sellaisena kuin minä
muistan hänet. Suurehko, isoluinen, karaistuneen näköinen -- noin
minun ikäiseni -- sileäksi ajeltu -- enemmän siirtomaissa oleskelleen
kuin englantilaisen näköinen -- hän oli ollut poikasesta asti
Etelä-Afrikassa puuhaillen milloin mitäkin."

"Hiivatti sentään, tuopa kuulostaa olevan juuri sama mies, joka kävi
rouva Goldmarkin ravintolassa", virkkoi Melky. "Ainakin rouva Goldmark
on kuvaillut hänet juuri sellaiseksi."

"Niin, minä tosiaankin uskon hänet samaksi", huomautti Guyler. "Sitä
minä olen arvellutkin koko ajan. Uskokaa minua, kun sanon, että tämä
koko salaperäinen asia kiertyy erään jalokivijutun ympärille, johon
tämän neidin isoisä, herra Spencer Levendale ja tuo Purvis-niminen
mies ovat sekaantuneet -- se on varma! Ja nyt on, minun vaatimattoman
mielipiteeni mukaan, tärkeintä löytää heidät molemmat! Mitä nyt on
tehty ja mitä aiotaan tehdä siinä suhteessa!"

Melky nyökkäsi Purdielle kehoitukseksi, että hän puhuisi.

"New Scotland Yardin etsivällävirastolla on Levendalen juttu
hallussaan", sanoi Purdie. "Käväisimme siellä pikimmältään
herra Multeniuksen lakimiehen kanssa tänä iltana. Mutta emme
luonnollisestikaan voineet puhua mitään toisesta miehestä, koska emme
vielä tietäneet hänestä mitään! Olisiko teillä mitään vastaan lähteä
sinne huomisaamuna?"

"Ei suinkaan", vastasi Guyler reippaasti. "Asustan tässä hotellissa
viikon parin ajan. Osuin tänne tullessani kaupunkiin pohjoisesta päin
muutamia päiviä sitten. Tämä on minulle hyvin sopiva paikka, ja olen
jokseenkin varma siitä, että asun täällä koko ajan, jonka nyt viivyn
Lontoossa. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että sekaannun tähän
juttuun. Mutta minun nähdäkseni on asia vielä hyvin hankalalla kannalla
tämän nuoren herra Lauristonin kohdalta. Luin kaikki sanomalehdet
huolellisesti ja ymmärsin hänen tukalan tilansa. Nimittäin nuo
sormukset?"

Zillah muisti äkkiä kaikki, mitä Ayscough oli kertonut hänelle sinä
iltana. Hän oli unohtanut mistä syystä oli lähtenyt King's Crossille:
niin kiihtyneenä hän oli kuunnellut amerikkalaisen kertomusta. Nyt hän
kääntyi Purdien ja molempain toisten maanmiestensä puoleen.

"Olen aivan unohtanut!" hän huudahti. "Siinähän on vielä vaara.
Ayscough on ollut tänä iltana käymässä liikkeessämme. Poliisit ovat
tutkituttaneet asiantuntijalla sekä herra Lauristonin sormukset että
ne, jotka olivat meidän tarjottimellamme. Hän väittää herra Lauristonin
sormuksissa olevan salaisia jalokivikauppiaan merkkejä, jotka ovat
aivan samanlaiset kuin meidänkin sormuksissamme. Ja se onkin aivan
epäilemätöntä. Nyt ovat poliisit tietysti vakuutettuja, että nuo kaksi
sormusta on otettu meidän tarjottimeltamme -- ja -- ja aikovat pidättää
-- Andien!"

Lauriston tuli ihan tummanpunaiseksi sulasta suuttumuksesta.

"Kaikki on perätöntä -- mitä poliisi sanoo!" hän huudahti. "Minä olen
saanut selville kuka antoi nuo sormukset äidilleni! Voin todistaa
sen! En välitä hiventäkään poliiseista enkä heidän merkeistään -- nuo
sormukset ovat minun!"

Purdie laski rauhallisesti kätensä Lauristonin käsivarrelle.

"Eihän kukaan meistä vielä tiedä mitä olet tehnyt tai saanut selville
Peeblesissä noiden sormusten suhteen", hän virkkoi. "Kerrohan! Esitä
vain lyhyet tosiasiat."

"Niin minä aionkin", virkkoi Lauriston yhä suutuksissaan. "Mietin
koko asiaa perin pohjin matkustaessani täältä pois. Muistin, että
jos Peeblesissä vielä eläisi joku, joka tietäisi äidistäni ja noista
sormuksista, se olisi eräs hänen vanha ystävättärensä rouva Taggart --
muistathan hänet, John?"

"Tunnen rouva Taggartin, jatka", virkkoi Purdie.

"En tietänyt vieläkö rouva Taggart eli", jatkoi Lauriston. "Mutta
läksin liikkeelle varhain tänä aamuna ja tapasin hänet. Hän muistaa
nuo sormukset ihan hyvin ja kuvaili ne tarkoin. Vieläpä häin kertoi
sellaistakin, jota minä en tietänyt nimittäin kuinka ne joutuivat
äidilleni. John, sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin että isäni ja
äitini eivät olleet kovinkaan varakkaita, ja että äidilläni oli tapana
ansaita lisärahoja vuokraamalla huoneita kesäasukkaille. Eräänä kesänä
hänellä oli vuokralaisenaan muuan lontoolainen lakimies herra Killick,
joka viipyi kuukauden päivät. Tai hän ainakin tuli vain kuukaudeksi,
mutta sairastui ja viipyi yli kaksi kuukautta. Äitini hoiti häntä hänen
sairautensa aikana, ja Lontooseen palattuaan herra Killick lähetti
hänelle nuo sormukset. Ja jos niissä on merkkejä", lopetti Lauriston,
"jotka ovat samanlaisia kuin tuolla tarjottimellakin olevissa
sormuksissa, niin en voi sanoa mitään muuta kuin että niiden merkkien
täytyi olla sormuksissa silloin kun herra Killick osti ne! Sillä ne
ovat siitä pitäen olleet meidän hallussamme -- äitini ja minun --
kunnes vein ne panttitoimistoon?"

Zillah taputti äkkiä käsiään, ja hän ja Melky vaihtoivat paljon puhuvan
silmäyksen, jota toiset eivät ymmärtäneet.

"Niin se on!" Zillah huudahti. "Se minua juuri hämmästyttikin alussa.
Nyt on enää ole ihmeissäni. Melky tietää, mitä tarkoitan."

"Se, mitä hän tarkoittaa, herra", virkkoi Melky taputtaen Purdien
käsivartta, "on juuri sama asia, joka minuakin alussa hämmästytti. Se
on juuri niin kuin herra Lauriston sanoo -- nuo salaiset merkit olivat
sormuksissa silloin kun herra Killick osti ne. Nuo kaksi sormusta sekä
ne tarjottimella olevat sormukset, joista oli kysymys. ovat lähteneet
saman tekijän käsistä Tuossa kaikessa ei ole mitään kummallista minulle
eikä Zillah-serkulleni. Me nähkääs olemme perillä tässä ammatissa.
Mutta nuo poliisit! Ne ovat niin epäluuloisia, että --. Mutta, hyvät
herrat, nyt meidän on etsittävä käsiimme herra Killick."

"Aivan oikein", myönsi Purdie. "Mistä hänet löytää, Andie?"

Mutta Lauriston pudisti päätään pettyneen näköisenä.

"Sitäpä minä juuri en tiedä", hän vastasi. "Kaksikymmentäviisi vuotta
sitten hän antoi äidilleni nuo sormukset ja rouva Taggartin sanain
mukaan hän oli silloin keski-ikäinen mies, joten hänellä on nyt ikää jo
aika lailla. Mutta jos hän on elossa, voin löytää hänet."

"Meidän on saatava hänet käsiimme", virkkoi Purdie lujasti. "Minun
käsitykseni mukaan hän voi todistaa jotakin sellaista, joka on
tärkeämpää kuin noiden sormusten pelkkä tunteminen -- älkää nyt
välittäkö siitä, mitä arvelen asiasta. Meidän on pohdittava sitä
huomenna."

"Mutta sillä välin", keskeytti Zillah hänet, "Andie ei saa lähteä
asuntoonsa rouva Flitwickin luokse. Minä ymmärsin mitä Ayscough
tarkoitti tänä iltana, ja muistakaa kaikki, että se oli aivan
yksityisluontoista hänen ja minun välilläni. Hänet täytyy pitää jonkin
aikaa poliisin tietämättömissä, ja --"

Purdie nousi seisomaan pöydän luota ja pudisti päättävästi päätään.

"Ei", hän virkkoi. "Ei sinne päinkään! Me emme turvaudu minkäänlaiseen
pakoilemiseen ja piileskelemiseen. Andie Lauriston ei tule ilmaisemaan
pienintäkään pelkoa poliiseja tai mitään heidän Johtopäätöksiään
kohtaan. Hänen on seurattava tarkoin minun ohjeitani, ja minä vien
hänet täksi yöksi hotelliini -- jättäkää hänet minun haltuuni! Minä
kyllä pidän huolen siitä, että tämä juttu selviää oikealla tavalla ja
perin pohjin -- olkoon lopputulos sitten millainen tahansa. Kas niin,
erotkaamme nyt. Herra Guyler!"

"Jaha", vastasi amerikkalainen, "mitä haluatte?"

"Tulkaa tapaamaan minua hotelliini huomisaamuna kello kymmenen",
virkkoi Purdie. "Uusi luku alkaa silloin."



XX

PARSLETTIN JUTTU


Seuraavana aamuna neljännestä yli kymmenen Ayscough puheli kahden
kesken erään New Scotland Yardin etsivänviraston rikososastoon kuuluvan
miehen kanssa yksityishuoneessa. Saapuvilla oli myöskin eräs ylempi
virkamies, joka oli kutsuttu Praed-kadun panttitoimistoon heti sen
jälkeen kun Andie Lauriston oli löytänyt sieltä Daniel Multeniuksen
ruumiin. Tämä virkamies esitti nyt kummallekin poliisille kantansa
murhajutussa -- tietäen koko ajan, että kumpikaan heistä ei ollut hänen
kanssaan yhtä mieltä.

"Tehän ette voi sivuuttaa sitä seikkaa, että noiden eri sormusten
tunnusmerkit ovat samanlaiset", hän virkkoi tuttavallisesti. "Minun
käsitykseni mukaan koko juttu on selvä kuin päivä -- nuori mies oli
ahdingossa -- hän tunnusti, ettei hänellä ollut penniäkään -- hän
meni sinne, huomasi myymälän tyhjäksi, näki nuo sormukset, sieppasi
niistä pari, silloin vanhus yllätti hänet -- Lauriston nitisti hänet
kuoliaaksi! Se on minun käsitykseni. Minä kehoitan pidättämään hänet
ja jatkamaan sitten tutkimusta -- kaikki muut asiaan liittyvät seikat
kuuluvat johonkin toiseen juttuun."

Ayscough katseli mitään puhumatta New Scotland Yardin miestä, joka
pudisti päätään jyrkästi kieltävällä tavalla.

"Se ei ole minun mielipiteeni", hän virkkoi päättävästi. "Eikä se
myöskään ole meidän virastomme miesten mielipide. Me tutkimme tätä
juttua melkein koko eilisen iltapäivän yhdessä tuon pienen juutalaisen
Rubinsteinin ja erään skotlantilaisen herra Purdien kanssa, ja me
tulimme siihen johtopäätökseen, että vanhan Multeniuksen kuolemaan
liittyy oikein tärkeitä seikkoja. Siinä on oikein salaperäisyyksien
verkko! Vanhuksen kuolema -- tuo kirja, jota Levendale ei unohtanut
raitiotievaunuun huolimatta omista sanoistaan ja ilmoituksestaan! --
Levendalen selittämätön katoaminen -- tuo Parslettin omituinen kuolema
-- lisäksi panttitoimiston arkihuoneeseen ja rouva Goldmarkin ruokalaan
pudotettujen platinanappien salaperäisyys -- ei! -- koko juttu on
peräti monimutkainen. Se on minun käsitykseni siitä."

"Niin minunkin", virkkoi Ayscough. Hän vilkaisi epäuskoisen näköiseen
virkamieheen ja kääntyi sitten hänestä katsellakseen akkunasta ulos
kadulle. "Jo nyt --!" hän huudahti äkkiä. "Tuolla tulee Lauriston
Purdien kanssa ja heidän mukanaan eräs amerikkalaisen näköinen
mies. Uskonpa tosiaankin, että Lauriston on saanut todistuksia
omistusoikeudestaan noihin kahteen sormukseen -- häntä ei ainakaan
tunnu peloittavan esiintyä täällä päättäen siitä, että hän astelee
suoraa päätä jalopeurain luolaan, vai mitä?"

"Tuokaa heidät kaikki sisään!" määräsi ylempi virkamies vähän äreästi.
"Nyt saamme kuulla, mitä tässä oikein on kysymyksessä."

Pian Purdie ilmestyi Ayscoughin jäljessä kahden toverinsa edellä. Hän
ja New Scotland Yardin salapoliisi nyökkäsivät toisilleen päätään;
he olivat olleet aika paljon yksissä edellisenä päivänä. Hän kumarsi
myöskin ylemmälle virkamiehelle, mutta tämä katseli Lauristonia.

"Oletteko saanut mitään todisteita noista sormuksista?" hän kysyi.
"Tietysti, jos teillä, on --"

"Ennenkuin Lauriston puhuu mitään siitä", keskeytti Purdie hänet,
"pyytäisin teitä kuulemaan, mitä tällä newyorkilaisella herralla
Stuyvesant Guylerillä on teille kertomista. Se on tärkeää -- se
suorastaan liittyy tähän juttuun. Jos vain kuuntelette, mitä hänellä on
sanottavana --"

Molemmat salapoliisit kuuntelivat Guylerin kertomusta platinaisista
irtonapeista suurella mielenkiinnolla, vaikkakin vaieten. Sen
loputtua he vilkaisivat toinen toiseensa ja sitten saapuvilla olevaan
virkamieheen, joka näytti tulevan vastoin tahtoaankin vakuutetuksi
toisen sanoista.

"Sitä minä sanoinkin muutamia minuutteja sitten", mutisi New Scotland
Yardin mies. "Se on peräti monimutkainen juttu. Sitä ei selvitetäkään
viidessä minuutissa."

"Ei edes kymmenessä", sanoi Ayscough lyhyesti. Hän vilkaisi Guyleriin.
"Tuntisitteko varmasti tuon Purvisin, jos näkisitte hänet?" hän kysyi.

"Tottahan nyt", vastasi amerikkalainen. "Niin luulen, ja jos hän on
sama mies, joka nähtiin ruokapaikassa muutamia päiviä sitten, ei hän
ole laisinkaan muuttunut -- tai ei ainakaan paljon."

Kirjoituspöydän ääressä istuva mies kääntyi Purdieen ja vilkaisi sitten
Lauristoniin.

"Mitä kuuluu noista sormuksista?" hän kysyi. "Mitä herra Lauristonilla
on sanottavana?"

"Anna minun kertoa", sanoi Purdie Lauristonin aikoessa ruveta puhumaan
"Herra Lauriston", hän jatkoi, "on ollut Peeblesissä, jossa hänen
isänsä ja äitinsä ovat asuneet. Hän on tavannut erään heidän vanhan
ystävänsä rouva Taggartin, joka muistaa sormukset aivan hyvin Sitä
paitsi rouva Taggart tietää, että rouva Lauriston-vainaja oli saanut
ne Edward Killickiltä, lontoolaiselta lakimieheltä, joka tietysti
voi tuntea ne. Mitä niissä oleviin merkkeihin tulee, luulen teidän
löytävän niihin ammattiselityksen -- nuo sormukset samoin kuin herra
Multeniuksen tarjottimellekin kerätyt ovat luultavasti saman miehen
tekemät. Selailtuani osoiteluetteloa olen huomannut, että herra Edward
Killick on luopunut asianajajantoimestaan, mutta samalla saa myös
nähdä, että hän on vielä elossa ja ehdotan, että hänet kutsuttaisiin
tänne. Sillä välin haluaisin tietää miten aiotte menetellä herra
Lauristonin suhteen. Tässä hän on."

Ylempi virkamies vilkaisi New Scotland Yardin mieheen.

"Luullakseni teikäläiset ovat nyt ottaneet tämän jutun kokonaan
haltuunsa?" hän kysyi.

"Täydelleen", vastasi salapoliisi.

"Oletteko saanut joitakin ohjeita herra Lauristonin suhteen?" kysyi
virkamies. "Ettekö? Herra Lauriston on siis vapaa lähtemään minne
haluaa, mikäli se meistä riippuu", hän lisäsi kääntyen Purdieen. "Mutta
hänen olisi ehdottomasti paras pysyä saapuvilla, kunnes kaikki on
selvitetty."

"Niin on tarkoituksemmekin", virkkoi Purdie. "Milloin tahansa
tarvitsette herra Lauristonia, tulkaa luokseni hotelliini -- hän on
siellä vieraanani, ja minä kyllä tuon hänet näkyviinne. Nyt on meidän
ryhdyttävä etsimään herra Killickiä."

Hän, Lauriston ja Guyler lähtivät yhdessä ulos. Poliisitoimiston
portailla Ayscough huusi Purdien jälkeen.

"Kuulkaahan", hän virkkoi tuttavallisesti. "Jättäkää tuo herra
Killickin asia tunniksi pariksi. Minä voin kertoa teille paljon mieltä
kiinnittävämpää kuin se on ja mahdollisesti paljon tärkeämpääkin.
Lähtekää ruumiintarkastajan virastoon. Herra Lauristonhan tietää, missä
se on."

"Mitä on kysymyksessä?" sanoi Lauriston.

"Siellä tutkitaan Parslettin kuolemantapausta", vastasi Ayscough
nyökäyttäen merkitsevästi päätään. "Kuulette peräti kummallisen
todistuksen, jollen erehdy. Lähden itsekin sinne heti."

Hän palasi taas sisään ja muut kolme miestä katsahtivat toinen
toiseensa.

"Kuulkaahan", virkkoi Guyler. "Noudattakaamme tuota ystävällistä
neuvoa. Lähtekäämme sinne."

Lauriston opasti heidät siihen paikkaan, jossa häntä itseään oli
äskettäin kuulustellut herra Parminter. Mutta nyt oli siellä väkeä
tungokseen asti. Vain suurella vaivalla heidän onnistui tunkeutua sinne
erääseen nurkkaan. Eräässä toisessa nurkassa kaukana heistä Lauriston
huomasi Melky Rubinsteinin. Melky, joka oli kovassa ahdingossa, niin
ettei voinut liikkuakaan, ilmaisi Lauristonille kasvojen eleillä ja
viittaamalla peukalollaan ovelle päin, että heidän pitäisi tavata
toisensa ulkona, kun toimitus olisi ohitse.

Kuulustelu oli jo alkanut, kun Purdie tovereineen tunkeutui sisälle.
Todistajain aitiossa oli Parslett-vainajan leski -- juhlallinen
mustapukuinen olento, joka kertoi kuulustelijalle, että samana iltana,
jolloin hänen miehensä kuoli, hän oli lähtenyt myöhään ulos tehdäkseen
pikku kierroksen, niin kuin hän oli sanonut. Ei -- ei hänellä ollut
aavistustakaan siitä, minne hänen miehensä oli lähtenyt eikä siitäkään,
oliko hänellä määrättyä tarkoitusta ulos mennessään. Hänen miehensä
ei ollut sanallakaan maininnut vaimolleen, että tulisi saamaan rahaa
keneltäkään. Todistaja ei ollut nähnyt miestään enää sen jälkeen kun
tämä oli lähtenyt ulos, ennenkuin tapasi hänet St. Maryn sairaalassa
tohtorin käsiteltävänä. Mies kuoli tuntoihinsa tulematta heti vaimon
päästyä sairaalaan.

Purdie ajatteli todistuksen loputtua, ettei siinä ollut mitään
kummallista, ja ihmetteli, miksi Ayscough oli lähettänyt heidät sinne.
Mutta seuraavan todistajan lausunto herätti jo suurempaa mielenkiintoa.
Hän oli keikaileva, puuhakkaan näköinen, keski-ikäinen mies, varakas
liikemies, joka astui todistajain aitioon aivan samoin kuin olisi
asettunut omaan liikehuoneeseensa ja aikonut soittaa kelloa pyytääkseen
päivän sanomalehtiä. Oikeudenjäsenten kuiskailusta saattoivat
katselijat päättää, että tämä oli sama herra, joka oli löytänyt
Parslettin kadulta. Purdie ja hänen molemmat toverinsa heristivät
korviaan.

Martin James Gardiner, kilpa-ajojen vedonlyöntiasiamies Portsdown-kadun
varrelta Maida Valessa, oli asunut siellä muutamia vuosia ja tunsi
hyvin sen kaupunginosan -- ei tuntenut Parslett-vainajaa ulkonäöltäkään
-- ei ollut tietääkseen koskaan nähnyt häntä, ennenkuin puheena olevana
iltana.

"Kertokaa meille kaikki tarkoin, mitä tapahtui, herra Gardiner --
omalla tavallanne", sanoi oikeuden puheenjohtaja.

Gardiner nojautui todistajain aition reunaa vasten ja koetti tehdä
miellyttävän vaikutuksen sekä oikeuden jäseniin että yleisöön.

"Kirjoittelin kirjeitä jokseenkin myöhäiseen eilen illalla", hän
virkkoi. "Vähän jälkeen yhdentoista lähdin viemään niitä lähimpään
postilaatikkoon. Kun menin alas taloni portaita, astui Parslett
ohitseni. Hän käveli Portsdown-katua Clifton-kadulle päin.
Mennessään minun ohitseni hän nauraa hihitti hiljaa itsekseen. Sen
huomatessani luulin hänen olevan hieman humalassa, suoraan sanoen,
mutta seuratessani häntä hyvin lähellä näin hänen puhelevan aivan
järkevästi. Hän oli edelläni kuusi tai kahdeksan metriä kunnes tulimme
noin parinkymmenen metrin päähän Ciifton-kadun kulmasta. Silloin
äkkiä -- niin äkkiä, että minun on vaikea sitä kuvaillakaan -- hän
tuntui suorastaan luhistuvan kokoon. Näytti siltä kuinhan olisi
silmänräpäyksessä kutistunut kasaan. Hänen polvensa menettivät voimansa
ja hänen koko ruumiinsa lysähti katukäytävälle läjäksi!"

"Huudahtiko hän -- kirkaisiko kuin äkillisestä tuskasta -- tai mitään
siihen tapaan?" kysyi oikeuden puheenjohtaja. "Kuului jonkinlainen
koriseva ääni -- en ole varma siitä, vaikka hän olisikin lausunut sanan
pari lysähtäessään maahan", vastasi todistaja. "Mutta se kävi niin
äkkiä, että en voinut erottaa mitään tarkasti. Se on ainakin varma,
ettei hänen huuliltaan enää hänen kaaduttuaan päässyt minkäänlaista
muuta ääntä kuin perin hiljaista omituista valittelua. Luulin tietysti
miehen pyörtyneen. Riensin hänen luokseen. Hän makasi käppyrässä
siinä, mihin oli kaatunut. Aivan lähellä oli katulamppu -- näin hänen
kasvoilleen levinneen omituisen värin ja hänen silmäinsä jo olevan
lujasti ummessa. Sitä paitsi huomasin hänen hampaittensa olevan lujasti
yhteen puristettuina ja hänen sormiensa kämmeniin painettuina."

"Vääntelehtikö hän ollenkaan -- tekikö minkäänlaista liikettä?" kysyi
tutkija.

"Ei pienintäkään! Hän oli hiljaa kuin ne kivet, joiden päällä hän
makasi", sanoi todistaja. "Olen täysin vakuutettu siitä, että hän ei
hievahtanutkaan sen jälkeen kun oli kaatunut. Juuri silloin ei ollut
ketään muuta saapuvilla, ja minä aioin juuri soittaa lähimmän talon
kelloa, kun eräs poliisi tuli nurkan takaa. Minä huusin hänelle, ja
hän tuli paikalle. Me tutkimme miestä minuutin ajan. Sitten minä
juoksin hakemaan tohtori Mirandoletia, jonka klinikka on juuri
vieressä. Tapasin hänet siellä; hän lähti aivan heti sekä määräsi
miehen viipymättä siirrettäväksi sairaalaan. Poliisi nouti apua ja mies
vietiin pois. Tohtori Mirandolet lähti heidän mukanaan. Minä palasin
kotiin."

Gardinerilta ei kysytty enää mitään mainitsemisen arvoista. Oikeuden
puheenjohtaja vaihtoi joitakin lyhyitä kuiskauksia oikeudenpalvelijan
kanssa ja vilkaisi sitten todistajain aition takana istuvaan ryhmään,
jossa kaikilla oli lääkärien virkapuku päällään.

"Kutsukaa tohtori Mirandolet", hän määräsi.

Samalla hetkellä Purdie kohtasi Ayscoughin katseen. Salapoliisi iski
hänelle merkitsevästi silmäänsä, kun omituisen näköinen olento astui
esiin joukosta ja asettui paikalleen todistajain aitioon.



XXI

MITEN KUOLLUT?


Eräs niistä kolmesta toveruksesta, jotka seisoivat uteliaasti katsellen
uutta todistajaa tämän tullessa vapaalle paikalle oikeuden jäsenten
eteen, oli nähnyt hänet ennen. Lauriston, joka oli Paddingtonissa
asuessaan kävellyt aika paljon Maida Valessa ja St. John's Woodin
tienoilla, tunsi tohtori Mirandoletin heti samaksi mieheksi, jonka
hän oli usein tavannut noilla kävelyretkillään ja jota hän oli
joka kerta ihmetellyt. Hän oli jonkin verran merkillisen näköinen
olento -- pitkä hintelä mies, jolla oli silmään pistävän selvä oma
persoonallinen olemuksensa -- sen tapainen mies, joka ehdottomasti
vetäisi huomion puoleensa missä tahansa liikkuikin ja jota ihmiset
kääntyisivät katsomaan kaikkein vilkasliikkeisimmälläkin kadulla. Hänen
kotkannäköisiä piirteitään, melkein kalmankarvaista ihonväriään ja
leimahtelevia, syvällä sijaitsevia silmiään ympäröi paksu pikimusta
tukka, valahtaen tuuheina suortuvina hänen avaralle pehmeälle
kaulukselleen, jota piti kohdallaan suuri musta silkkinen kaulanauha.
Hänen hintelää vartaloaan, joka näytti tavattoman laihalta leveitten
hartiain ja suuren pään rinnalla, verhosi päästä jalkoihin asti valtava
viitta, yhtä pikimusta kuin hänen tukkansakin, ja sen niskassa riippui
tohtorinviittaan kuuluva huppu. Ei ainoakaan läsnä olevista olisi
voinut luulla tohtori Mirandoletia muuksi kuin ulkomaalaiseksi, vieläpä
sellaiseksi ulkomaalaiseksi, joka ei tietänyt juuri mitään Englannista
ja englantilaisista. John Purdie, jonka mielenkiinto oli nyt täysin
virinnyt, hämmästyi kuullessaan todistajan vastaavan välttämättömiin
alkukysymyksiin. Nicholas Mirandolet -- Englannin alamainen -- syntynyt
Maltassa -- kasvatettu Englannissa -- sekä kirurgian että lääketieteen
tohtori -- harjoittanut yksityistä lääkärinammattia Portsdown-kadun
varrella Maida Valessa viimeisen kymmenen vuoden aikana.

"Luullakseni teidät, tohtori Mirandolet, kutsui vainajan luokse
äskeinen todistaja?" kysyi oikeuden puheenjohtaja. "Aivan niin! Pyydän
teitä kertomaan meille mitä huomasitte."

"Tapasin vainajan makaamassa katukäytävällä arviolta kahdentoista
metrin päässä talostani", vastasi tohtori Mirandolet terävällä,
katkonaisella äänellä. "Eräs poliisi oli kumartuneena hänen ylitseen.
Herra Gardiner kertoi meille nopeasti, mitä oli nähnyt. Ensimmäinen
ajatukseni oli, että miehen oli kohdannut niin sanottu halvaus --
jonkinlainen kaatuvataudin kohtaus esimerkiksi. Tutkin hänet pikaisesti
ja huomasin ensimmäisen vaikutelmani täysin vääräksi."

"Mitä sitten ajattelitte?" kysyi tuomari. Tohtori Mirandolet pysyi
vaiti ja alkoi rummuttaa todistajain aition reunakaidetta pitkien ja
hoikkien ihan valkeiden sormiensa päillä. Hän pani sileiksi ajellut
huulensa suipolleen ja katseli miettivästi ympärilleen -- tarkastellen
rauhallisesti häneen suuntautuneita kasvoja. Lopuksi hän vilkaisi
oikeuden puheenjohtajaan ja laukaisi kuuluviin vastauksen:

"En tiedä mitä ajattelin!"

Tuomari nosti hämmästyneenä katseensa papereistaan.

"Te ette tiedä mitä ajattelitte?"

"En", kertasi tohtori Mirandolet. "En tiedä. Ja sanonpa teille miksi.
Koska minä huomasin nopeammin kuin osaan teille kertoa, että oli
kysymyksessä jotakin täydelleen yli minun ymmärrykseni menevää!"

"Tarkoitatteko -- yli teidän taitonne?"

"Taitoni?" tokaisi todistaja vääntäen kasvonsa omituiseen irvistykseen.
"Yli minun ymmärrykseni! Olen nopea havaintojen tekijä. Näin muutamissa
sekunneissa, että tässä oli mies, joka oli kirjaimellisesti luhistunut
keskellä elämän kukoistusta aivan kuin -- no niin, suoraan sanoen aivan
kuin jokin merkillinen voima olisi laskenut surmaavan kätensä suoraan
hänen elinhermolleen. Minä olin ymmällä."

Oikeuden puheenjohtaja suoristautui ja laski kynän kädestään.

"Mitä te teitte?" hän kysyi tyynesti.

"Käskin poliisin hankkia apua ja sairasvaunut sekä kuljettamaan miehen
St. Maryn sairaalaan mahdollisimman kiireesti", vastasi tohtori
Mirandolet. "Poliisin poissa ollessa tutkin miestä tarkemmin. Hän
oli silloin kuolemankielissä -- ja minä ymmärsin täydellisesti,
ettei mikään lääketaito voinut häntä pelastaa. Tähän mennessä hän
oli muuttunut aivan hiljaiseksi. Hänen ruumiinsa oli lauennut
pingoituksestaan luonnolliseen asentoonsa, hänen kasvonsa, jotka
minun ne ensiksi nähdessäni olivat olleet omituisen värikkäät, olivat
muuttuneet tyyniksi ja kalpeiksi. Hän hengitti säännöllisesti,
vaikkakin hyvin heikosti -- ja teki ilmeisesti lähtöä. Minä ymmärsin
täydellisesti mitä oli odotettavissa ja huomautin herra Gardinerille,
että mies kuolisi puolen tunnin kuluttua."

"Te kai ennätitte viedä hänet sairaalaan siinä ajassa?"

"Kyllä -- arviolta kahdenkymmenenviiden minuutin kuluttua siitä kun
olin hänet ensiksi nähnyt", vastasi todistaja. "Menin sairasvaunujen
mukana! Mies kuoli hyvin pian sairaalaan jouduttuaan, aivan niin kuin
olin aavistanutkin. Ei mikään lääketieteellinen kyky olisi voinut häntä
pelastaa!"

Oikeuden puheenjohtaja vilkaisi pieneen ryhmään lääkäripukuisia miehiä,
jotka istuivat todistajain aition takana. Hän näytti tuumivan itsekseen
oliko tarpeellista kysyä tohtori Mirandoletilta lisää. Varmuuden vuoksi
hän kääntyi vielä hänen puoleensa.

"Teidän todistuksenne, tohtori Mirandolet, sisältää siis seuraavaa",
hän sanoi. "Teidät kutsuttiin tuon miehen luokse ja te huomasitte
heti, että itse ette voinut tehdä mitään hänen hyväkseen, jonka vuoksi
toimititte hänet sairaalaan mahdollisimman nopeasti. Mutta minkä tähden
olitte sitä mieltä, että teidän oli mahdotonta auttaa häntä?"

"Selitän sen teille muutamin sanoin", vastasi tohtori Mirandolet. "Se
johtui siitä, että en tuntenut enkä ymmärtänyt ainoaakaan näkemistäni
taudinoireista. Se johtui suoraan sanoen siitä, että tiesin täysin
hyvin olevani tuiki kykenemätön ymmärtämään, mikä miestä vaivasi.
Ja sen vuoksi toimitin hänet kiireimmiten sellaisten henkilöitten
luokse, joiden pitäisi tietää enemmän kuin minä tiesin ja jotka ovat
taitavamman maineessa kuin minä olen. Lyhyesti sanoen, huomasin
joutuneeni näkemään jotakin sellaista, mikä oli täydellisesti minun
taitoni ja ymmärrykseni yläpuolella."

"Sallinette minun vielä esittää parisen kysymystä", sanoi oikeuden
puheenjohtaja. "Oletteko muodostanut jonkinlaisen oman mielipiteen
miehen kuoleman syystä?"

"Olen", myönsi todistaja epäröimättä. "Olen toki. Luulen hänen saaneen
myrkkyä mitä taitavimmalla ja kavalimmalla tavalla. Ja" -- tohtori
Mirandolet vilkaisi syrjäsilmällä takanaan istuvia miehiä -- "tulen
olemaan perin ihmeissäni, jollen saa tukea sille käsitykselleni.
Mutta kymmenen tuhatta kertaa enemmän hämmästyn, jos Euroopassa on
ainoatakaan asiantuntijaa, joka voi sanoa, mitä tuo myrkky oli!"

"Luulette sen olleen salaista myrkkyä?"

"Salaista!" huudahti tohtori Mirandolet. "Niin, salainen, se on juuri
oikea sana. Tosiaankin, salaista se oli!"

"Voitteko kertoa meille mitään muuta?" kysyi oikeuden puheenjohtaja.

"Vain yhden seikan vielä", vastasi todistaja oltuaan vaiti vähän
aikaa. "Sitä voi käyttää todistusaineksena. Kumartuessani tuon miehen
ylitse hänen maatessaan katukiveyksellä huomasin hänen vaatteissaan
jonkinlaista omituista hyvää tuoksua. Alussa se oli voimakas ja haihtui
vähitellen. Mutta minä kiinnitin poliisin ja herra Gardinerin huomion
siihen. Se tuntui hänessä hyvin heikosti vielä silloinkin kun saimme
hänet sairaalaan. Mainitsin sielläkin siitä seikasta."

"Tuo omituinen haju herätti siis oikein selvästi huomiotanne?"

"Niin", vastasi tohtori Mirandolet. "Niin oli asia. Se johti mieleeni
itämaat -- olen asunut idässä -- Intiassa, Birmassa, Kiinassa. Minusta
näytti, että tuo mies oli saanut käsiinsä jotakin itämaista hajuainetta
ja mahdollisesti tiputtanut sitä jonkin verran vaatteilleen. Siihen
seikkaan kannattaa kiinnittää huomiota. Sillä olen kuullut -- en voi
sanoa itse joutuneeni näkemään sellaista -- että ihmisiä on kuollut
pelkästään myrkyn hengittämisestä."

Oikeuden puheenjohtaja ei tehnyt mitään huomautusta -- hänen
käytöksestään kävi selvästi ilmi, että hän piti tohtori Mirandoletin
väitettä hyvin epäluotettavana. Tohtori Mirandolet poistui todistajain
aitiosta, ja hänen tilalleen astui sinne viranomaisten kehoituksesta
tohtori John Sperling-Lawson.

"Hän on nykyään elävistä kaikkein luotettavimpia asiantuntijoita",
kuiskasi Lauriston Purdielle tohtori Sperling-Lawsonin vannoessa
valaansa ja vastatessa muodollisiin alkukysymyksiin. "Hän on ylilääkäri
siinä sairaalassa, josta he puhuvat, ja esiintyy aina tämäntapaisissa
jutuissa. Niinikään on hän sisäministeriön palveluksessa -- hän
juuri esiintyi erittäin tärkeänä todistajana Barnsburyn murhajutussa
hiljattain -- etkö muista sitä?"

Purdie muisti ja katseli kuuluisaa asiantuntijaa suurella
mielenkiinnolla. Mutta tohtori Sperling-Lawsonin ulkomuodossa ei
ollut mitään merkillistä. Hän oli hiljainen, maltillinen, tavallisen
näköinen herrasmies, joka olisi aivan hyvin voinut olla asianajaja tai
pankin virkailija, vaikka hänen tiedettiinkin olevan aivan toista. Hän
esitti todistuksensa asiallisella äänellä -- päinvastoin kuin tohtori
Mirandolet, joka oli puhunut jokseenkin kiihtyneesti, mutta Purdie
huomasi, että saapuvilla olevat kuuntelivat innokkaasti joka sanaa.

Tohtori Spering-Lawson sanoi sattumalta olleensa sairaalassa, kun
Parslett tuotiin sinne, ja nähneensä hänen kuolevan. Hän oli tohtori
Mirandoletin kanssa täysin samaa mieltä siinä, että oli aivan
mahdotonta pelastaa miehen henkeä enää hänen sairaalaan jouduttuaan, ja
hän oli valmis väittämään, että se oli mahdotonta jo sillä hetkellä,
jolloin Gardiner oli nähnyt Parslettin lysähtävän kadulle. Toisin
sanoen, Parslett oli kuoleman oma jo kaatuessaan.

"Ja mikä oli kuoleman syy?" kysyi oikeuden puheenjohtaja.

"Sydämen toiminnan lakkaaminen", vastasi todistaja.

"Mikä sen aiheutti?" jatkoi kuulustelija.

Sperling-Lawson epäröi jonkin aikaa syvän hiljaisuuden vallitessa.

"En voi vastata siihen kysymykseen", hän lopulta sanoi. "Voin vain
esittää oman käsitykseni eräästä seikasta. Luulen -- olenpa suorastaan
vakuutettukin siitä -- että hän oli saanut myrkkyä. Olen aivan varma
asiasta. Mutta minun on pakko myöntää, että en tiedä, mitä myrkkyä oli
käytetty, ja että en mitä huolellisimman tutkimuksen jälkeenkään ole
voinut todeta pienintäkään merkkiä mistään tuntemastani myrkystä. Joka
tapauksessa olen varma siitä, että hän kuoli myrkyn vaikutuksista,
mutta mitä se oli tai kuinka se vaikutti, sitä en suodaan sanoen
ymmärrä!"

"Tehän toimititte vielä kuolemanjälkeisenkin tarkastuksen?"

"Niin toimitin", vastasi lääkäri, "yhdessä tohtori Seracoldin kanssa.
Vainaja oli täysin terve ja hyvässä ravitsemistilassa oleva henkilö.
Hänen elimistössään ei ollut missään paikassa pienintäkään sairauden
merkkiä -- hän oli ilmeisestikin kohtuullisesti elänyt mies, joka olisi
aivan hyvin voinut elää yli seitsenkymmenvuotiaaksi. Mutta, niin kuin
olen sanonut, minkäänlaisia myrkyn jälkiä en voinut löytää. Nimittäin
mitään minun tuntemani myrkyn jälkiä."

"Nyt haluaisin esittää teille aivan erikoisen tärkeän kysymyksen",
sanoi oikeuden puheenjohtaja. "Onko myrkkyjä, joiden luonnetta ette
tunne?"

"On", vastasi lääkäri avomielisesti. "On niitä. Mutta enpä luulisi
voitavan niiden käytöstä puhua Lontoossa."

"Onko sellaista eurooppalaista asiantuntijaa, joka voisi jotenkin
valaista tätä asiaa?" kysyi kuulustelija.

"On", vastasi Sperling-Lawson. "Yksi henkilö -- professori Gagnard
Pariisissa. Suoraan sanoen, olen jo erikoisen lähetin mukana
toimittanut hänelle pieniä kappaleita muutamista Parslettin elimistä.
Jollei hän niiden avulla pääse tuon myrkyn jäljille, niin ei siihen
kykene kukaan eurooppalainen tai amerikkalainenkaan asiantuntija, siitä
ole varma -- se on itämainen salaisuus."

"Hyvät herrat", virkkoi oikeuden puheenjohtaja, "me lykkäämme asian
viikoksi. Siihen mennessä varmaankin saapuu tieto Pariisista."

Ihmiset lähtivät ulos kosteaan marraskuun aamuun innokkaasti
keskustellen äsken esitetystä todistuksesta. Purdie, Lauriston ja
Guyler, kaikki yhtä vähäpuheisina, seurasivat toisten jäljessä alkaen
jo pohtia asiaa ja muodostaen siitä oman mielipiteensä. Äkkiä Melky
Rubinstein riensi heidän luokseen heiluttaen paperia kädessään.

"Ulkona odotti eräs mies, joka toi tämän Zillahilta", sanoi Melky.
"Hän oli kuullut, että te olitte kaikki täällä, ja minun hän myöskin
tiesi täällä olevan. Meidän on heti lähdettävä sinne -- hän on löytänyt
muutamia kirjeitä, joita hänen isoisänsä on saanut tuolta Purvisilta.
Tulkaa siis -- sinne on vain muutamia askelia."



XXII

HERRA KILLICK MUISTELEE


Ayscough ja New Scotland Yardin mies tulivat samassa ulos
oikeusrakennuksesta keskustellen innokkaasti ja vakavasti. Melky
Rubinstein erosi toisista kolmesta ja kiirehti uutisineen molempain
salapoliisien luokse. Kaikki kuusi olivat nyt menossa Praed-kadulle. Ja
Purdie, joka par'aikaa näytti niin innostuneelta kuin hänen luonteensa
ja liikemiestottumuksensa suinkin sallivat, otti Scotland Yardin miestä
napinlävestä kiinni ja veti hänet syrjään.

"Mikä on teidän käsityksenne ammattimiehenä siitä, mitä olemme nyt
juuri kuulleet?" hän kysyi. "Luonnollisestikin vain meidän kesken?"

Salapoliisi, joka oli jo muutamia kertoja keskustellut Purdien kanssa
poliisilaitoksella edellisenä iltapäivänä ja iltana ja tunsi hänet
varakkaaksi nuoreksi mieheksi, joka halusi innokkaasti puhdistaa
ystävänsä Lauristonin kaikista epäluuloista, pudisti päätään. Hän oli
tyyni, älykäs, keski-ikäinen mies, joka nähtävästikin mietti tarkoin
sitä, mitä kulloinkin hänen kohdalleen sattui.

"Sitä on vaikea sanoa, herra Purdie", hän vastasi. "En epäilekään
sitä, että me päästyämme tämän jutun perille saamme huomata sen hyvin
yksinkertaiseksi -- mutta nyt on vain päästävä perille siitä. Tiet
ovat monimutkaiset -- jopa aivan harvinaisessa määrässä! Nyt me olemme
sokkelossa, josta etsimme oikeaa polkua."

"Luuletteko tällä Parslettin jutulla olevan mitään yhteistä
Multeniuksen kuoleman kanssa?" kysyi Purdie.

"Tietysti -- epäilemättä", vastasi salapoliisi. "Minulla mielestäni
ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että se henkilö, joka myrkytti
Parslettin, on sama, joka aiheutti vanhan panttilainaajankin kuoleman.
Minä kuvittelen asiaa seuraavalla tavalla. Parslett näki jollakin
tavoin vilahdukselta tuon miehen lähtevän Multeniuksen myymälästä,
-- epäilemättä sivuoven kautta -- ja myös tunsi hänet -- tunsi hänet
hyvin, pankaa se merkille! Kun Parslett kuuli, mitä oli tapahtunut
Multeniuksen perähuoneessa, niin hän piti asian omana tietonaan ja
meni vaatimaan mieheltä rahaa vaikenemisensa palkaksi. Mies antoikin
hänelle viisikymmentä puntaa kullassa, jotta hän pitäisi suunsa kiinni
-- epäilemättä luvaten antaa hänelle myöhemmin lisää -- samalla hän
kavalalla tavalla myrkytti hänet. Se on minun mielipiteeni, herra
Purdie."

"Siis on nyt vain otettava selvä siitä kuka tuo mies on?" kysyi Purdie.

"Aivan niin, herra Purdie", myönsi salapoliisi. "Yksi asia on aivan
varma -- jos nimittäin minun mielipiteeni on oikea. Hän on nokkela mies
-- ja asiantuntija myrkkyjen alalla."

Purdie käveli parisen minuuttia mietteissään ja mitään sanomatta.

"Ei kannata salailla mitään", hän virkkoi vihdoin. "Epäilettekö te
herra Levendalea kaiken sen jälkeen, mitä olette saanut kuulla, taikka
sen johdosta, mitä minä olen kertonut teille hänen palvelijansa nähneen
- nimittäin pullon ja lasiputken?"

"Otaksun Levendalen sekaantuneen siihen", vastasi salapoliisi
varovasti. "Olen vakuutettu siitä, että hänellä on jollakin tavoin
yhteyttä jutun kanssa. Meidän miehemme kyselevät hellittämättä häntä
tänään eri paikoista -- Cityssä ja West Endissä on liikkeellä puolisen
tusinaa meidän paraita miehiämme. Hänet löydetään varmasti. Ja samoin
myöskin tuo Stephen Purvis -- kuka hän lieneekin. Meidän on saatava
hänetkin käsiimme."

"Ehkäpä nuo kirjeet, joista Melky Rubinstein puhui, voivat luoda
jotakin valoa asiaan", sanoi Purdie. "Varmasti on olemassa jokin keino,
jonka avulla hänet löydetään jostakin."

He olivat nyt saapuneet panttitoimistoon ja kaikki kuusi miestä
marssivat sisään sivuovesta. Daniel Multenius-vanhus, jolla ei ollut
aavistustakaan siitä millaista hälinää ja mielenvaivaa hänen kuolemansa
oli aiheuttanut, haudattaisiin hiljaisesti sinä iltapäivänä. Zillah
ja Melky olivat surupuvussa. Mutta Zillah ei ollut menettänyt mitään
käytöllisistä tottumuksistaan ja vaistoistaan. Uskollisen rouva
Goldmarkin hoidellessa hautajaisvieraita yläkerrassa Zillah itse oli
toisten vieraitten seurana alakerran perähuoneessa. Pöydällä hänen
edessään ilmeisesti aivan näytteille asetettuna oli kolme esinettä,
joihin hän heti kiinnitti vastatulleitten huomion -- yksi oli
vanhanaikuiset, kahdella nappirivillä varustetut liivit, nähtävästikin
aika vanhat ja hyvin kuluneet, molemmat toiset kaksi ulkomaalaiselle
paperille kirjoitettua kirjettä.

"Mieleeni ei juolahtanut kertaakaan ruveta tutkimaan niitä vaatteita,
jotka isoisälläni oli päällään kuollessaan", virkkoi Zillah käyden
suoraan asiaan. "Vasta tunti pari sitten tulin ajatelleeksi sitä. Hän
on käyttänyt samoja vaatteita useampia kuukausia. Olen tarkastanut
kaikki hänen taskunsa. Niissä ei ollut mitään tärkeää -- paitsi nämä
kirjeet. Löysin ne liivien sisätaskusta. Lukekaa ne."

Miehet kumartuivat katsomaan avattuja kirjeitä ja Ayscough luki ne
ääneen:

    "Macpherson-hotelli, Kap-kaupunki, syysk. 17 p. 1912.

    K.H. -- Olen lähettänyt sen pikku esineen, josta jo olen
    kirjoittanut tarkemmin teille ja herra L:lle, teidän
    osoitteellanne tavallisena kirjoihin merkittynä lähetyksenä.
    Parasta on, että sijoitatte sen pankkiinne, kunnes saavun.
    Ilmoitan tuonnempana tulopäivästäni. Teidän

                                      _Stephen Purvis_."

"Tämä", huomautti Ayscough toisiin vilkaisten, "viittaa selvästi
siihen, että mikä esine sitten lieneekin kysymyksessä herra Multenius
otti sen pankista kuolinpäivänänsä aamulla. Se viittaa epäilemättä myös
herra Levendaleen." Hän otti toisenkin kirjeen käteensä ja luki sen.

    "Kap-kaupunki, lokak. 10 p. 1912.

    K.H. -- Ilmoitan vain lyhyesti lähteväni täältä höyrylaiva
    _Golcondalla_ päivän parin kuluttua. Tämä saapuu käsiinne päivää
    kahta aikaisemmassa postissa. Toivon pääseväni Englantiin
    marrask. 15 p. -- niin on ainakin laivakonttorissa ilmoitettu
    -- ja tulen luoksenne heti saavuttuani. Suotavaa olisi, että
    järjestäisitte heti kohtauksen herra S. L:n ja meidän molempain
    kesken. Teidän

                                        _Stephen Purvis_."

"Marrask. 15 p.?" sanoi Ayscough. "Herra Multenius kuoli marrask. 19
p. Jos siis Purvis saapui Englantiin 15 p., on hän luultavasti käynyt
täällä ennen 19 p:ää. Mehän tiedämme hänen joka tapauksessa olleen
rouva Goldmarkin ruokalassa 18 p. Hyvä on, neiti Wildrose -- me otamme
nämä kirjeet mukaamme."

Lauriston jättäytyi jäljelle toisten miesten lähtiessä ulos voidakseen
vaihtaa muutaman sanan kahden kesken Zillahin kanssa. Hänen tullessaan
kadulle olivat kaikki muut lähteneet paitsi Purdie, joka puheli Melkyn
kanssa sivukäytävän ovella. "Siinä on varmasti oikea suunta", kuului
Melky juuri sanovan. "Ottakaa vain siitä selvä. Herra Lauriston", hän
jatkoi, "tehkää, mitä ystävänne neuvoo. Me käsittelemme asiat yhden
kerrallaan."

Purdie tarttui Lauristonin käsivarteen ja lähti pois hänen kanssaan.

"Melkyn ehdotus on, että lähdemme ottamaan selvää siitä, mitä
herra Killick voi todistaa", hän virkkoi. "Se on sitä paitsi
parastakin meille, Andie. Nyt kun salapoliisit ovat par'aikaa
tiedustelumatkoillaan ja heillä on hallussaan aika joukko kummallisia
tietoja ja asiapapereita, niin me voimme suorittaa oman pikku osuutemme
-- nimittäin selvittää sinut täydelleen asiasta irti. On useampiakin
kuin yksi seikka, jonka vuoksi meidän on yritettävä sitä, vanha veikko!"

"Mistä sinä oikein puhut, John?" kysyi Lauriston. "Sinulla on nyt jokin
tuuma päässäsi!"

"Ja se on se, että sinä ja tuo tyttö olette rakastuneet toisiinne!"
sanoi Purdie viekkaan näköisenä.

"En kiellä sitä", myönsi Lauriston viattomasti punastuen. "Niin
olemmekin!"

"Mutta ethän sinä voi pyytää ketään tyttöä vaimoksesi, hyvä mies, niin
kauan kuin on olemassa pieninkään epäluulon varjo siitä, että olet
aiheuttanut hänen isoisänsä kuoleman", huomautti Purdie neuvovalla
äänensävyllä. "Syökäämme siis nyt vain yhteinen ateria, ottakaamme
sitten vuokra-ajuri ja ajakaamme hakemaan sitä vanhaa herraa, joka
antoi äidillesi sormukset. Tule pois hotelliin."

"Sinähän tuhlaat paljon rahaa minun vuokseni, John!" huudahti Lauriston.

"Ymmärrä asia niin, että minä olen itsekäs mies, joka olen alkanut
tuntea harrastusta tätä asiaa kohtaan ja noudatan omaa mielihaluani",
sanoi Purdie.

"Hiisi vieköön! En ole koskaan ennen sekaantunut salapoliisi- juttuun.
Tämä ihmisten ajaminenhan vie aivan voiton metsästämisestä!"

Tutkittuaan ahkerasti osoiteluetteloja ja nimikirjoja varhain sinä
aamuna Purdien ja Lauristonin oli onnistunut päästä selville herra
Edward Killickin asunnosta. Hän oli aikanaan ollut tunnettu asianajaja
Cityssä ja noudattanut sitten hyvin menestyneitten miesten esimerkkiä
vetäytymällä syrjään sievään maalaishuvilaan nauttiakseen siellä
vaivojensa hedelmiä. Hän oli valinnut oleskelupaikakseen hauskan
vanhanaikuisen Stanmoren kylän, ja siellä Purdie ja Lauriston tapasivat
hänet kauniitten puitten ja huolellisesti tasoitettujen ruohokenttäin
ympäröimässä hauskassa vanhassa talossa. Hän oli terve ja virkeä
vanhus, ei vielä seitsenkymmenvuotiaskaan, ja nousi nojatuolistaan
suuressa kirjastohuoneessaan ja loi hämmästyneenä katseensa palvelijan
juuri tuomista nimikorteista niiden omistajiin.

"Herra varjelkoon!" hän huudahti. "Oletteko te molemmat nuoret miehet
minun peeblesiläisten vanhain ystäväini poikia?"

"Olemme", vastasi Purdie. "Tämä on Andrew Lauriston ja minä John
Purdie. Ja me olemme hyvin iloisia huomatessamme teidän vielä muistavan
omaisiamme, herra Killick."

Herra Killick siunaili vieläkin ja puristettuaan lämpimästi
vieraittensa käsiä pyysi heitä istuutumaan. Hän sovitteli silmälasit
nenälleen ja katseli hyvin huolellisesti molempia nuorukaisia.

"Muistan tosiaankin aivan hyvin teidän omaisenne", hän sanoi. "Minä
kalastelin toisinaan Tweed-joessa ja Eddlestonin järvessä isänne
kanssa, herra Purdie, ja teidän isänne ja äitinne luona asuin jonkin
aikaa, herra Lauriston. Äitinne olikin hyvin ystävällinen minulle --
hän hoiti minua erään sairauden aikana, joka kohtasi minua Peeblesissä
ollessani."

Lauriston ja Purdie katsahtivat toisiinsa. Yhteisestä suostumuksesta
Purdie rupesi selittämään heidän asiaansa.

"Herra Killick", hän virkkoi, "juuri erään tuon sairauden aikana
sattuneen tapauksen vuoksi olemmekin tulleet teitä katsomaan. Sallikaa
minun aluksi kertoa vähän. Andie Lauriston on asunut Lontoossa kaksi
vuotta -- hän on kirjallinen kyky ja toivoo voivansa luoda nimen
itselleen ehkäpä omaisuudenkin. Minä olen ryhtynyt jatkamaan isäni
liikettä ja olen vain käymässä Lontoossa. Ja hyvä oli, että tulinkin,
sillä Andie tarvitsi ystävää. Ennenkuin jatkan, herra Killick,
haluaisin kysyä teiltä oletteko sanomalehdistä lukenut niin sanotusta
Praed-kadun jutusta?"

Vanha herra pudisti päätänsä.

"Hyvä nuori herra", hän sanoi viitaten kädellään kirjoihinsa päin, "en
ole innokas lehtien lukija -- vähän politiikkaa tosin seuraan. En ole
laisinkaan lukenut salaperäisistä jutuista -- syrjään vetäydyttyäni
olen kokonaan heittäytynyt muinaisesineitten tutkijaksi. Ei, en ole
lukenut Praed-kadun jutusta -- en edes kuullutkaan siitä. Toivoakseni
ette te kumpikaan ole siihen sekaantuneet?"

"Melko lailla sentään", vastasi Purdie "Jopa useammalla kuin yhdellä
tavalla, Ja te voitte olla suureksi avuksi. Herra Killick --
matkustettuanne pois Peeblesistä tuon sairautenne jälkeen, te lähetitte
rouva Lauristonille lahjaksi kaksi arvokasta sormusta. Muistatteko
sitä?"

"Tietysti -- erinomaisesti", vastasi vanha herra. "Sehän on selvä."

"Voitteko myöskin muistaa keneltä ostitte nuo sormukset?" kysyi Purdie
innokkaasti.

"Voin, aivan kuin se olisi eilen tapahtunut", vastasi Killick. "Ostin
ne eräältä Cityssä asuvalta jalokivikauppiaalta, jonka tunsin aivan
hyvin siihen aikaan. Hänen nimensä oli Daniel Molteno!"



XXIII

HERRA KILLICKIN MIELIPIDE


Vanhan asianajajan harjaantunut silmä ja nopea äly ymmärsivät heti,
että tällä tiedonannolla oli jokin tärkeä merkitys hänen molemmille
vierailleen. Purdien ja Lauristonin huomiota olikin heti herättänyt
Molteno- ja Multenius-nimien yhtäläisyys, ja he vaihtoivat toisen
katseen, jonka heidän isäntänsä näki ja ymmärsi heti merkitsevän
jotakin. Hän kumartui eteenpäin tuolillaan.

"Se hämmästyttää teitä molempia", hän sanoi. "Mistä oikein on kysymys?
Uskokaa minulle asianne."

"Juuri sen vuoksi me tulimmekin, herra Killick", vastasi Purdie
ripeästi. "Ja teidän luvallanne kerron koko jutun. Se on pitkä ja
monimutkainen, herra Killick, mutta uskallanpa olla sitä mieltä, että
te olette pitkän lakimiestoimintanne aikana kuullut monta sekavaa
juttua, ja te voitte epäilemättä huomata tässä sellaisia seikkoja,
joita emme ole nähneet. No niin, siten ovat asiat, ja minä kerron
kaikki alusta asti ..."

Vanha herra kuunteli kärsivällisesti ja valppaasti Purdieta, joka
silloin tällöin Lauristonin keskeyttämänä ja täydentämänä kertoi
Praed-kadun juttua siitä alkaen, kun Lauriston ensimmäisen kerran
kävi panttitoimistossa, tämän aamun tapauksiin asti. Kerran pari
herra Killick kysyi jotakin, kerran hän pyysi Purdieta pysähtymään
hetkiseksi, että hän saisi miettiä jotakin seikkaa. Kertomuksen
päätyttyä hän veti esiin kellonsa ja vilkaisi sitten ulos akkunasta.

"Saanko päätellä, että se pika-ajuri, joka odottaa ulkopuolella, on
siellä teidän varaltanne, nuoret herrat?" hän kysyi.

"Niin on asia", vastasi Purdie. "Meidän on välttämättömästi päästävä
takaisin kaupunkiin mahdollisimman nopeasti, herra Killick."

"Hyvä on", sanoi herra Killick mennen kirjastonsa ovelle. "Mutta minä
lähden kanssanne niin pian kuin vain ennätän saada palttoon päälleni.
Kas niin!" hän lisäsi muutamien minuuttien kuluttua, kun he kaikki
kolme nousivat ajopeleihin.

"Käskekää miehen ajaa suoraan sille poliisiasemalle, jossa olette
äskettäin olleet, ja antakaa minun koko matka rauhassa miettiä.
Luullakseni voin sanoa enemmän tässä asiassa kuin mitä nyt huomaan.
Mutta jos se tuottaa teille jonkinlaista mielenhuojennusta, voin heti
sanoa teille, että minulla on aika paljon kertomista. Kummallista,
kerrassaan kummallista, kuinka asiat kiertyvät toisiinsa ja kuinka
pieni tämä maailma sittenkin on!"

Lausuttuaan nämä salaperäiset sanat herra Killick vaipui istumaan
ajopelien nurkkaukseen ja pysyi siinä asennossa siihen asti, kunnes ne
melkein tuntia myöhemmin vasta pysähtyivät poliisiaseman ovelle. Viiden
minuutin kuluttua he olivat keskustelemassa eräässä yksityishuoneessa
muutamien päällysmiesten kanssa, joiden joukossa olivat Ayscough ja se
New Scotland Yardin salapoliisi, jonka kanssa, he olivat jo aikaisemmin
olleet tekemisissä.

"Te kai tunnette minut tai olette kuullut minusta, ainakin joku
teistä?" sanoi vanha asianajaja ja pani nimikorttinsa pöydälle, jonka
viereen hänelle oli asetettu tuoli. "Minä olin nähkääs aika lailla
tunnettu Cityn poliisiasemille ennenkuin vetäydyin yksityiselämään
kolmisen vuotta sitten. Nämä kaksi nuorta herraa ovat juuri kertoneet
minulle kaikki tämän peräti kummallisen jutun yksityiskohdat -- ja minä
luulen voivani, luoda jonkin verran valoa siihen -- ainakin johonkin
osaan siitä. Näyttäkäähän minulle aluksi niitä kahta sormusta, joista
on ollut kysymys niin monta kertaa."

Ayscough veti sormukset esiin lukitusta laatikosta. Kaikki läsnä olevat
katselivat tarkkaavasti herra Killickin tutkiessa ja käsitellessä
niitä. Heti paikalla saattoi huomata, että hän tunsi ne samoiksi,
jotka oli itse aikanaan ostanut ja lahjoittanut. Hetkisen kumpaakin
tarkasteltuaan hän työnsi ne salapoliisille.

"Asia on varma", hän virkkoi täysin vakuutettuna. "Nämä ovat samat
sormukset, jotka annoin rouva Lauristonile tämän nuoren miehen äidille.
Tunsin ne heti. Jos on tarpeellista, voin näyttää teille myyjän
niistä antaman kuitin. Lähemmät yksityiskohdat on määritelty tuossa
kuitissa -- ja tiedän sen varmasti vielä olevan tallessa. Tyydyttääkö
todistukseni teitä?"

Korkein saapuvilla oleva virkamies vilkaisi New Scotland Yardin mieheen
ja nähdessään tämän nyökkäävän päätään hymyili vanhalle asianajajalle.

"Minun mielestäni voimme täysin luottaa todistukseenne, herra Killick",
hän sanoi. "Meidän oli vain saatava varmuus asiasta, niin kuin
ymmärrätte. Mutta nuo merkit! Eikö siinä sittenkin ole kummallinen
yhteensattuma, kun asiaa ajattelee?"

"Ei laisinkaan", vastasi herra Killick. "Ja minä sanon teille
miksi. Juuri sen vuoksi olenkin tullut mukavan kotilieteni äärestä
Stanmoresta. Siinä ei ole pienintäkään yhteensattumaa. Olen näiltä
kahdelta nuorukaiselta kuullut kokonaan tuon Praed-kadun jutun. Ja yhtä
vähän kuin epäilen näkeväni teidät edessäni epäilen, että se vanha
panttilainaaja, jonka te tunnette täällä Daniel Multeniuksen nimellä,
oli sama mies kuin Daniel Molteno, jolta ostin nuo sormukset aikoja
sitten. Siitä ei ole pienintäkään epäilystä!"

Kukaan läsnäolijoista ei huomauttanut mitään tämän hämmästyttävän
uutisen kuullessaan, ja herra Killick jatkoi taas.

"Niin kuin ehkä joku teistä tietää, harjoitin asianajaja-ammattiani
Cityssä, tarkemmin sanoen Moorgate-kadun varrella", hän virkkoi. "Daniel
Moltenolla oli jalokivi- kauppa Houndsditchissä. Joskus jouduin
ammattimiehenä avustamaan häntä asioissa. Ja toisinaan kävin hänen
liikkeessään, jos satuin tarvitsemaan joitakin koruesineitä. Hän oli
silloin noin viisikymmenvuotias, pitkä, selväpiirteinen juutalainen, jo
aivan patriarkan näköinen, vaikka ei hänellä ollut ainoatakaan harmaata
karvaa suuressa mustassa parrassaan. Hän oli mieltäkiinnittävä mies ja
täysin selvillä jalokivien historiasta. Muistan peräti hyvin kuinka
ostin nuo sormukset häneltä -- muistan senkin, mitä niistä maksoin --
seitsemänkymmentäviisi puntaa yhteensä. Nuo salamerkit niiden sisällä
ovat tietysti hänen lyöttämiään -- ja nehän ovatkin aivan samanlaiset
kuin hänen yksityiset merkkinsä tarjottimella olevissa sormuksissa.
Mutta en ole tullut tänne kertoakseni teille vain siitä. Se on vasta
alkuvalmistelua."

"Joka tapauksessa se on peräti mieltäkiinnittävää", huomautti Ayscough.
"Ja mahdollisesti hyvin tärkeääkin."

"Ei puoliksikaan niin tärkeää kuin se, mitä nyt aion kertoa", sanoi
herra Killick lyhyesti naurahtaen. "Mikäli nuoren herra Purdien
kertomuksesta on käynyt ilmi, olette nykyään kaikki hyvin selvillä
siitä, että tämä Praed-kadun juttu on jollakin lailla yhteydessä
erään herra Spencer Levendalen kanssa, joka luullakseni on erittäin
rikas mies, asuu eräässä tämän kaupunginosan hienoimmista taloista
sekä on parlamentin jäsen. Päättäen siitä, mitä olette saaneet
selville tähän mennessä, Spencer Levendalella on ollut vanhan Daniel
Multeniuksen kanssa jokin yhteinen liikeyritys, joka näyttää jollakin
lailla olleen tekemisissä Etelä-Afrikan kanssa. Seuratkaa nyt
tarkoin mitä sanon: Niihin aikoihin, jolloin tunsin Daniel Moltenon
Houndsditchissä, hänellä oli liiketoveri -- nuorempi mies, jonka nimi
ei kuitenkaan esiintynyt kyltissä. Hän oli Danielia paljon nuorempi
-- hän oli tosiaankin aivan nuori mies, luullakseni noin kolmen- tai
neljänkolmatta vuotias silloin, ei sen vanhempi. Hän oli keskikokoinen,
tumma, selvästi juutalainen piirteiltään suurine tummine silmineen,
oliivinvärisine ihoineen, hauskan näköinen, nokkela ja tarmokas. Ja
hänen nimensä, nimittäin se nimi, jolla minä hänet tunsin, oli Sam
Levin." Kuuntelijat vilkaisivat toinen toisiinsa -- ja yksi heistä
kuiskasi hiljaa sen, mitä kaikki ajattelivat.

"Samat nimikirjaimet!"

"Aivan niin", myönsi Killick. "Se kiinnitti heti minunkin huomiotani,
Sam Levin -- Spencer Levendale. No niin, minä jatkan. Eräänä päivänä
menin herra Daniel Moltenon liikkeeseen korjauttamaan jotakin ja
huomioni kiintyi siihen asiaan, että en ollut nähnyt Sam Leviniä parina
kolmena viime kertana siellä käydessäni. 'Missä on liiketoverinne?'
kysyin Daniel Moltenolta. 'En ole nähnyt häntä viime aikoina.' 'Minulla
ei ole enää liiketoveria, herra Killick', vastasi Molteno. 'Olemme
eronneet, hän on lähtenyt Etelä-Afrikkaan.' 'Mihin hommiin sinne?'
kysyin. 'No', vastasi Daniel Molteno, 'hänet on vallannut kuume
päästä jalokivialueitten lähistölle. Hän on lähtenyt sinne rikkauksia
kokoamaan ja aikoo palata miljoonamiehenä.' 'Vai niin', sanoin minä,
'Hän voi hyvinkin onnistua.' 'Aivan niin', myönsi Molteno, 'hän kyllä
menestyy.' Sen enempää ei puhuttu -- ja mikäli muistan oikein en sen
koommin tavannut Daniel Moltenoa enää. Kului jonkin aikaa ennenkuin
satuin taas kulkemaan niillä tienoin. Kun sitten kerran osuin sinne,
hämmästyin nähdessäni uuden nimen myymälän kyltissä. Menin sisään
ja kysyin, missä entinen omistaja oli. Uusi liikkeenomistaja sanoi
herra Moltenon myyneen kaupan hänelle. Eikä hän tietänyt minne herra
Molteno oli lähtenyt vai oliko hän kokonaan luopunut liikehommista. Hän
ei tietänyt mitään eikä ilmeisesti välittänytkään tietää. Ja siihen
päättyvät tietoni tässä kohdin!"

"Herra Spencer Levendale on iältään hyvin lähellä viittäkymmentä",
huomautti Ayscough mietittyään jonkin aikaa mitään puhumatta, "ja minun
käsittääkseni hän on kaksikymmentäviisi vuotta sitten ollut juuri
sellainen kuin herra Killick on kuvannut."

"Voitte uskoa minua", sanoi vanha asianajaja, "kun ottamalla huomioon
kaiken sen, mitä nyt on puhuttu, väitän, että Spencer Levendale on
Sam Levin, joka on palannut Etelä-Afrikasta miljoonamiehenä. Olen
vakuutettu siitä! Niin, hyvät herrat, mitä tämä kaikki silloin
merkitsee? Epäilemättä vanhalla Multeniuksella ja Levendalella oli
salaisia yhteishommia. Minkälaisia sitten? Mikä salaperäinen merkitys
on sillä kirjalla, joka oli jätetty Multeniuksen perähuoneeseen ja
josta Levendale ilmoitti heti, aivan kuin se olisi ollut suorastaan
korvaamaton? Miksi on Levendale perin tietymättömissä? Ja kuka on
tuo Purvis ja mitä hänellä on asian kanssa tekemistä? Olette saaneet
pureskeltavaksenne erittäin kovia pähkinöitä, vieläpä kokonaisen
korillisen. Näin monimutkaisesta jutusta en ole ennen kuullut. Ja
minulla on kuitenkin jonkin verran kokemasta rikosasioissa!"

"Juuri tänään olen saanut vähän tietoja Levendalesta ja Purvisista",
sanoi Ayscough. Hän kääntyi toisten viranomaisten puoleen. "Minulla
ei ollut tilaisuutta puhua teille siitä aikaisemmin", hän jatkoi. "Olin
kolmen aikana herra Levendalen talossa hankkimassa lisäselvityksiä.
Kuulin silloin kaksi uutista. Ensiksikin -- vein erään kemistin
tutkimaan erinäisiä esineitä, myös sitä pulloa, josta Levendale täytti
pienen lasiputken ja pani sen sitten liiviensä taskuun lähtiessään ulos
viimeistä kertaa -- muistattehan, herra Purdie, että hänen palvelijansa
kertoi teille siitä -- niin, se pullo sisältää kloroformia. Se on
pykälä numero yksi. Toinen on eräs herra Levendalen autonkuljettajan
vapaaehtoisesti kertoma juttu. Herra Multeniuksen kuoleman jälkeisenä
aamuna ja ennenkuin te, herra Lauriston, herra Rubinstein ja minä
kävimme herra Levendalen luona, hän oli lähtenyt Cityyn autollaan.
Hän käski kuljettajan ajaa Hyde-puiston ja Victoria Gaten kautta sekä
pysähtyä ruutimakasiinin luona. Siellä hän astui alas autosta ja
lähti jalan Serpentinen siltaa kohti. Autonkuljettaja seurasi häntä
koko ajan silmillään ja näki hänen tapaavan erään pitkän, sileäksi
ajellun, hyvin ahavoituneen miehen, joka selvästikin odotteli häntä.
He puhelivat jonkin aikaa sillan korvassa, ehkäpä viitisen minuuttia.
Sitten vieras mies lähti kävelemään siltaa myöten Kensingtonin suuntaan
ja Levendale palasi autoonsa. Minun käsitykseni mukaan tuo muukalainen
oli Purvis, josta olemme kuulleet: Ja se näyttää olevan viimeinen
kerta, jolloin kukaan meidän tapaamamme henkilö on nähnyt hänet.
Samana iltana, käytyään ensin kotonaan ja otettuaan kloroformipullosen
mukaansa Levendalekin lopullisesti katosi ja lähetti seuraavana aamuna
aivan kotinsa lähettyviltä palvelijalleen sähkösanoman, jossa mainitsi
viipyvänsä poissa muutamia päiviä. Miksi hän ei itse käynyt sitä
ilmoittamassa?"

Herra Killick, joka oli tarkkaavasti kuunnellut Ayscoughia, naurahti ja
kääntyi viranomaisiin päin luoden heihin terävän katseen.

"Saanko ilmaista teille nyt mielipiteeni kuultuani äsken kerrotut
seikat?" hän kysyi. "No niin, Levendale ei ole lähettänyt tuota
sähkösanomaa. Se vain lähetettiin Levendalen nimessä, jotta ei asiasta
nousisi hälinää. Minun käsitykseni mukaan Levendale on joutunut ansaan
-- ja Purvis hänen kerallaan!"



XXIV

KELLANPUNAINEN TIMANTTI


Kaikki saapuvilla olijat olivat kuunnelleet vanhan asianajajan sanoja
selvän ja voimakkaan mielenkiinnon valtaamina. Sitten yksi heistä puki
sanoiksi sen, mitä kaikki muut ajattelivat.

"Mikä johtaa teidät ajattelemaan sellaista, herra Killick?" kysyi New
Scotland Yardin mies. "Miksi Levendale ja Purvis olisivat joutuneet
ansaan?"

Herra Killick, joka ilmeisestikin mielellään palasi takaisin sille
näyttämölle, jolla muutamat läsnä olevat hyvin muistivat hänen
näytelleen tärkeää osaa usein käytettynä asianajajana, vilkaisi
äskeiseen kysyjään merkitsevästi.

"Te olette kokenut mies", hän vastasi. "Kuulkaahan siis. Eikö mieleenne
ole juolahtanut, että jotakin tapahtui ennen vanhan Daniel Multeniuksen
kuolemaa -- joko tuo kuolema nyt sitten johtui harkitusta murhasta tai
äkillisen hyökkäyksen aiheuttamasta pelästyksestä? Mitä sanotte?"

"Mitäkö sanon?" kysyi salapoliisi epävarmasti. "En voi ehdottomasti
väittää sellaista ajatelleeni. Mitä te arvelette tapahtuneen ennen
sitä?"

Herra Killick tömisteli paksulla kepillään lattiaa.

"Ryöstön!" hän huudahti voitonriemuisesti. "Ryöstön! Vanhukselta
anastettiin jotakin! Luultavasti -- ja tällaisissahan tapauksissa ei
voi nojautua muuhun kuin mahdollisuuksiin -- hän yllätti varkaan itse
teossa ja menetti henkensä puolustaessaan omaisuuttaan. Olettakaamme
nyt, että Levendale ja Purvis olivat osakkaina tuossa omaisuudessa
ja panivat koko kykynsä liikkeelle saavuttaakseen sen takaisin ja
joutuivat näissä ponnistuksissaan -- esimerkiksi kokonaisen rosvojoukon
virittämään ansaan. Tai", lopetti Killick hyvin pontevasti ja
merkitsevästi, "ehkäpä heidät on murhattukin kaikesta siitä päättäen,
mitä tiedämme. Mitä arvelette tällaisesta otaksumasta?"

"Se on mahdollisesti oikea", virkkoi Ayscough. "Hyvinkin mahdollisesti."

"Ajatelkaahan nyt asiaa", sanoi vanha asianajaja. "Levendale on
tunnettu henkilö -- parlamentin jäsen -- tuttu ilmestys Cityssä, jossa
hän on useamman kuin yhden johtokunnan puheenjohtaja -- sellainen
mies, jonka jäljille pitäisi tavallisissa oloissa päästä muutamissa
tunneissa. Olen teiltä juuri kuullut, että puolisen tusinaa parhaita
miehiänne on koettanut kaksi vuorokautta seurata Levendalen jälkiä
saamatta kuitenkaan pienintäkään seikkaa hänestä selville! Minkä
johtopäätöksen voi tästä tehdä? Tunnettu henkilö ei voi kadota sillä
tavoin muuten kuin hyvin vakavasta syystä. Kaikesta siitä päättäen mitä
tiedämme Levendale -- ja Purvis hänen kerallaan -- voi olla lujasti
ansassa vain puolen kilometrin päässä Praed-kadulta -- tai, uskokaa
minua, heidät on voitu aivan tyynesti murhata. Yhdestä asiasta olen
kuitenkin ehdottomasti vakuutettu. Jos haluatte päästä tämän jutun
perille asti, on teidän saatava selvä noista kahdesta miehestä!"

"Asia muuttuisi suuresti, jos meillä olisi aavistustakaan siitä, mitä
Daniel Multeniuksella oli siinä käärössä, jonka hän nouti pankista
murhapäivänään", huomautti Ayscough. "Jos ryöstö on tapahtunut, on se
juuri voinut olla varkaan saalis."

"Se edellyttää, että varas olisi tietänyt mitä käärössä oli", virkkoi
Purdie. "Kukahan sen voisi tietää? Senhän voimme otaksua, että
Levendale ja Purvis tiesivät -- mutta kuka muu olisi siitä selvillä?"

"Niin -- kuinka pääsemme sen asian jäljille?" kysyi New Scotland Yardin
mies. "Jos vain tietäisin sen verran --"

Mutta juuri sillä hetkellä eikä suinkaan minkään yhteensattuman,
vaan sen todennäköisyyslain perusteella, johon herra Killick oli
viitannut -- oli tieto siitä seikasta tulossa. Ovelta kuului koputus,
ja sisään tuli konstaapeli, joka kuiskasi joitakin sanoja korkeimmalle
virkamiehelle. Hänkin puolestaan vastasi kuiskaamalla ja kääntyi sitten
toisten puoleen miehen poistuttua huoneesta.

"Tässä on jotakin lupaavaa", hän virkkoi. "Ulkona odottaa eräs herra
John Purvis Devonshirestä. Hän sanoo olevansa sen Stephen Purvisin
veli, jonka on lehdissä kerrottu salaperäisesti kadonneen. Hän tahtoo
kertoa poliisiviranomaisille jotakin. Tuossa hän tuleekin."

Huoneessa olevat miehet kääntyivät peittelemättömän utelias
mielenkiinto kasvoillaan oveen päin, joka nyt avautui. Sisään tuli
suuri, terveenvärinen maalaismies, jolla oli päällään paksu matkatakki.
Hän astui peremmäksi ja katseli terävästi kaikkia huoneessa olijoita.
Mies oli ilmeisestikin varakas maanviljelijä, joka vietti huoletonta
elämää. Mutta jonkinlainen levottomuus ilmeni hänen käytöksessään, kun
hän kääntyi sen virkamiehen puoleen, joka istui pöydän ääressä ryhmän
keskellä.

"Te tiedätte asiani, hyvä herra?" hän kysyi tyynesti.

"Meille on ilmoitettu, että olette sen Stephen Purvisin veli, jonka
haluaisimme saada tietoomme tämän Praed-kadun jutun yhteydessä",
vastasi virkamies. "Olette epäilemättä lukenut siitä sanomalehdistä,
herra Purvis? Olkaa hyvä ja istuutukaa -- teillä on kai jotakin
kerrottavana meille? Me par'aikaa juuri keskustelemillekin siitä
asiasta."

Vastatullut istuutui tuolille, jonka Ayscough oli tarjonnut hänelle,
ja avasi paksun päällystakkinsa, jonka alta näkyi vaaleanruskea
karkeakankainen ratsastuspuku.

"Näette, että olen lähtenyt tänne hyvin äkkiä", hän virkkoi hymyillen.
"Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta tulla Lontooseen lähtiessäni
maatilaltani tänä aamuna. Sen vuoksi en ole asianmukaisesti puettukaan.
Asianlaita on niin, että maatilani on hyvin syrjäisessä paikassa
Moretonhampsteadin ja Exeterin välillä, enkä näe sanomalehtiä muulloin
kuin ajaessani kahdesti viikossa Exeteriin. Tänä aamuna sinne
saapuessani näin pari eilisiltaista Lontoon lehteä ja luin tästä
jutusta. Ja silloin minulle selvisi kohta, että minun oli parasta
lähteä tänne mahdollisimman nopeasti. Siinä paikassa jätin kaikki
asiani ja matkustin ensimmäisellä pikajunalla Paddingtoniin. Ja tässä
nyt olen! Oletteko kuullut Stephen-veljestäni mitään muuta kuin mitä
lehdissä on kerrottu? Näin tämän päivän lehdet tänne matkustaessani."

"Emme mitään", vastasi johtava virkamies. "Ei vähintäkään. Olemme
oikein tarkoituksella antaneet kaikki tiedot sanomalehdille emmekä
niin ollen tiedä enempää kuin lehdetkään. Voitteko siis kertoa meille
jotakin?"

"Voin kertoa kaikki mitä itse tiedän", vastasi John Purvis pudistaen
juhlallisesti päätään. "Ja uskonpa tosiaankin, että sillä on aika
paljon yhteyttä Stephenin katoamisen kanssa -- ja siinä seikassa on
varmasti jotakin hullusti. Minun mielipiteeni, hyvät herrat, on se,
että veljeni on murhattu. Niin on asia!"

Kukaan ei huomauttanut mitään, mutta herra Killick mutisi jotakin
ymmärtämisen merkiksi ja nyökäytti pari kolme kertaa päätään.

"Murhattu, mies parka, niin minä luulen", jatkoi John Purvis. "Ja
kerronpa teille, miksi niin uskon. Tämä kuun 8 tai 9 päivänä -- en
muista päivää niin tarkalleen -- sain Stepheniltä sähkösanoman, joka
oli lähetetty Las Palmasista Kanarian saarilta. Siinä hän ilmoitti
saapuvansa Plymouthiin 15 päivänä ja pyysi minua tulemaan sinne häntä
vastaan. Minä lähdinkin Plymouthiin 15 päivän aamulla. Hänen laivansa
Golconda saapui illalla, ja me menimme yhdessä hotelliin, jonne jäimme
yöksi. Emme olleet tavanneet toisiamme vuosikausiin, ja hänellä oli
tietysti paljon kertomista -- mutta yksi seikka oli erikoisen tärkeä --
hänellä oli ollut niin hyvä onni kerallaan, ettei ennen koskaan. Eikä
hän suinkaan ollut milloinkaan mikään huonon onnen poika!"

"Mikä tuo erikoisen hyvä onni sitten oli?" kysyi herra Killick.

John Purvis katseli ympärilleen aivan kuin ottaakseen selvän siitä,
että kaikki kuuntelivat tarkkaavaisina.

"Hän on Etelä-Afrikassa, sisämaassa, saanut onnellisella kaupalla
haltuunsa erään kauneimpia timantteja, mitä koskaan on löydetty",
hän vastasi. "Minä en ymmärrä mitään sellaisista asioista, mutta hän
sanoi, että se oli kellanpunainen timantti, joka painoi hiottuna
vähintäinkin satakaksikymmentä karaattia ja oli hänen arvionsa mukaan
noin kahdeksankymmenen tai yhdeksänkymmenen tuhannen punnan hintainen.
Ainakin hän arveli saavansa siitä sen verran täällä Lontoossa. Paitsi
tämän kertoakseen halusi hän tavata minua etenkin siitä syystä, että
tahtoi ostaa kunnollisen maatilan Devonshiressä ja asettua tänne
vanhaan kotimaahan. Mutta pelkäänpä hänen hyvän onnensa päättyneen
huonoon loppuun. Hyvät herrat, olen varma siitä, että veljeni on
murhattu tuon timantin vuoksi!"

Aivan kuin yhteisestä suostumuksesta vilkaisivat poliisiviranomaiset
herra Killickiin ja näyttivät katseillaan pyytävän häneltä apua. Vanha
herra nyökkäsi päätään ja kääntyi tulijan puoleen.

"Herra Purvis", hän sanoi, "sallikaa minun tehdä teille muutamia
kysymyksiä. Kertoiko veljenne teille, että tämä timantti oli hänen
yksityisomaisuuttaan?"

"Kertoi", vastasi Purvis. "Hän sanoi omistavansa sen aivan yksin."

"Sanoiko hän teille missä se oli -- mitä hän oli tehnyt sillä?"

"Sanoi. Hän sanoi muutamia vuosia käyneensä sellaisten esineitten
kauppaa pikku erissä kahden lontoolaisen miehen kanssa -- Multeniuksen
ja Levendalen, jotka hän tunsi molemmat. Hän oli lähettänyt timantin
etukäteen Multeniukselle kirjoihin merkittynä lähetyksenä, joten hänen
ei tarvinnut olla levoton itse sitä kuljettaessaan."

"Tuosta viime huomautuksestanne voin siis päättää, että veljenne oli
kertonut joillekin toisille omistavansa tuon jalokiven? Se on tärkeä
tietää."

"Hän ei maininnut mitään nimiä, mutta hän sanoi parin henkilön tietävän
hänen hyvästä onnestaan ja hänellä oli sellainen käsitys, että häntä
oli pidetty silmällä Kap-kaupungissa ja että joku oli seurannut häntä
Golcondalla", sanoi John Purvis. "Hän nauroi sille ja sanoi, ettei hän
ollut niin hullu, että olisi kuljettanut sellaista kapinetta mukanaan."

"Sanoiko hän varmasti tietävänsä, että timantti oli saapunut
Multeniukselle?" kysyi Killick.

"Sanoi. Hän sai vielä Las Palmasiin Multeniukselta sähkösanoman, jossa
ilmoitettiin timantin tulleen. Hän mainitsi minulle, että Multenius
säilyttäisi timanttia lontoolaisessa pankissaan, kunnes hän itse
saapuisi sinne."

Killick vilkaisi salapoliisiin -- salapoliisi nyökkäsi päätään.

"Hyvä on", virkkoi Killick. "No te epäilemättä puhelitte aika paljon
tästä asiasta. Kertoiko veljenne teille, mitä timantilla aiottiin
tehdä? Oliko hänellä ostaja tiedossa?"

"Oli suunnilleen", vastasi John Purvis. "Hän sanoi, että Multenius ja
Levendale tulisivat muodostamaan tai että he par'aikaa suunnittelivat
yhtymän muodostamista ostaakseen sen häneltä. He aikoivat minun
ymmärtääkseni hiottaa sen Amsterdamissa. Hän arveli saavansa tuolta
yhtymältä kahdeksankymmentätuhatta puntaa."

"Mainitsiko hän muita nimiä kuin Multeniuksen ja Levendalen?"

"Ei ainoatakaan."

"Nyt vielä yksi kysymys. Missä te erositte veljestänne --
Plymouthissako?"

"Erosimme seuraavana aamuna", sanoi John Purvis. "Matkustimme yhdessä
Exeteriin asti. Hän tuli Paddingtoniin, minä palasin maatilalleni. Enkä
ole kuullut hänestä mitään sen jälkeen, kunnes luin sanomalehdistä
hänestä."

Killick nousi ylös ja alkoi napittaa päällystakkiaan. Hän kääntyi
poliisin puoleen.

"Nyt tiedätte, mitä halusimmekin tietää", hän sanoi. "Tuo timantti on
kaiken alkusyy. Daniel Multenius kuristettiin tuon timantin vuoksi
-- Parslettin kuolema aiheutui tuosta timantista -- kaikki on saanut
siitä alkunsa. Ja nyt, kun te poliisiviranomaiset tiedätte tuon kaiken,
tiedätte myös, mihin teidän on ryhdyttävä. Teidän on saatava käsiinne
se mies tai ne miehet, jotka olivat Daniel Multeniuksen puodissa noin
viiden aikana tuona määräpäivänä ja jotka veivät tuon timantin. Herra
Purvis, viivyttekö nyt kaupungissa?"

Maanviljelijä pudisti päätään, mutta ei kieltävästi.

"En lähde Lontoosta, ennenkuin saan kuulla kuinka veljeni on käynyt",
sanoi hän.

"Tulkaa sitten mukanani", virkkoi herra Killick. Hän vaihtoi pari
sanaa poliisien kanssa, viittasi sitten Lauristonia ja Purdieta
seuraamaan häntä ja Purvisia ja astui ensimmäisenä ulos. Siellä hän
veti Purdien luokseen. "Hankkikaa ajuri", hän kuiskasi, "niin lähdemme
kaikki yhdessä tapaamaan tuota amerikkalaista, josta olette kertonut,
Guyleria. Ja hänet nähtyämme voitte viedä minut Daniel Multeniuksen
tyttärentyttären luokse."



XXV

VAINAJAN OMAISUUS


Vanha Daniel Multenius oli hiljaisesti haudattu sinä iltapäivänä.
Samalla hetkellä, jolloin Killick tovereineen ajoi poliisiasemalta
tapaamaan Stuyvesant Guyleria, herra Penniket oli sulkeutunut Zillahin
ja tämän serkun Melky Rubinsteinin kanssa Praed-kadun myymälän
takana olevaan arkihuoneeseen. He olivat siellä suljettujen ovien
takana eivätkä aikoneet avata kellekään. Nyt kun vanhus on kuollut
ja haudattu, oli välttämättömästi otettava selville mitä hän oli
jälkisäädöksessään määrännyt omaisuudestaan. Eikä ollut mitään syytä
lykätä asian tutkimista tuonnemmaksi, niin kuin herra Penniket oli
huomauttanut heidän ajaessaan takaisin hautuumaalta. Zillah ja Melky
olivat ainoat sukulaiset ja ainoat ihmiset, joita asia koski, sanoi
Penniket. Viidessä minuutissa he kyllä saisivat selville kaikki
jälkisäädöksen varsinaiset kohdat -- mutta sitten olisi perehdyttävä
yksityisseikkoihin. Nyt he istuivat kaikki kolme pöydän ympärillä, ja
herra Penniket veti povitaskustaan esiin kaksi paperia. Zillah katseli
häntä melkein välinpitämättömästi, ja Melkyn kasvoilla oli tavallinen
tyynen juhlallinen ilme. Jokaisella oli verrattain selvä aavistus
siitä, mitä tulisi, ja kaikki pitivät tätä tilaisuutta pelkkänä
muodollisuutena.

"Tässä on jälkisäädös", sanoi Penniket lajitellen papereita ja avaten
niitä. "Tein sen noin vuosi sitten. Minä nimittäin kirjoitin sen.
Se on lyhyt, hyvin lyhyt ja selvä paperi, jonka laadin nyt kuolleen
liiketuttavani, teidän isoisänne, täsmällisten määräysten mukaan. Yhtä
hyvin voin muutamin sanoin kertoa, mitä se sisältää. Kaikki, mitä hän
on jättänyt, on myytävä. Tämä liike kannattavana kauppayrityksenä,
kaikki hänen osakkeensa, kaikki hänen kiinteimistönsä. Koko omaisuuden
saavat muuttaa rahaksi perijät -- juuri te kaksi. Toinen puoli
kuuluu teille, neiti Wildrose, toinen teille, herra Rubinstein.
Ja", lopetti Penniket käsiään hieroen, "tulette huomaamaan itsenne
hyvin varakkaiksi, joskaan ette suorastaan rikkaiksi, molemmat
nuoret. Onnittelen teitä menestyksestänne! Ehkäpä nyt haluatte lukea
jälkisäädöksen?"

Penniket laski jälkisäädöksen pöydälle molempien serkusten eteen;
he kumartuivat eteenpäin ja lukivat sen tavallisella lakikielellä
sepitetyt lauseet. Sitten Zillah puhui ensimmäisenä.

"En koskaan tiennyt, että isoisällä oli kiinteimistöjä", hän virkkoi.
"Olitko sinä, Melky, kuullut siitä?"

"Hiivatti sentään, Zillah, minulla ei ollut aavistustakaan
sellaisesta", vastasi Melky. "Hänellä oli omat salaisuutensa ja hän
osasi säilyttää ne. Ei, en ollut koskaan kuullut hänellä olevan muuta
omaisuutta kuin tämä liike. Mutta olisihan minun pitänyt tietää, että
hän käytti ansaitsemiansa varoja tavalla tai toisella."

Lakimies avasi toisen asiapaperin. "Tässä on herra Multeniuksen itsensä
laatima selvitys tämän liikkeen ulkopuolella olevasta omaisuudesta.
Sen hän antoi minulle vasta muutamia viikkoja sitten", sanoi Penniket.
"Mainitsen siitä pääerät. Osakkeita Great Western rautatieyhtiössä.
Osakkeita Lontoon, Brightonin ja Etelärannikon rautatieyhtiössä.
Valtion obligationeja. Erinäisiä amerikkalaisia rautatieosakkeita.
Ne on kaikki lueteltu yksityiskohdittain -- ja kaikki pelkkiä
ensiluokkaisia vakuuksia. Niin, sitten vielä hänen kiinteimistöistään.
Hampsteadissa on vuokrakasarmi-ryhmä. Kuusi taloa Highgatessa.
Finchley-tien varrella kolme huvilaa. Vuokrat on niistä kaikista saanut
koota talonvälitysliike Holder & Keeper, ja nähtävästikin he ovat
vieneet rahat suoraan pankkiin isoisänne tilille. Ja sitten lopuksi on
vielä pieni huvila Maida Valessa, jonka hän on vuokrannut kalustettuna.
Ettekö ole koskaan kuulleet siitä?"

"En koskaan!" huudahti Zillah Melkyn pudistaessa päätänsä.

"Tämän selvityksen lopussa on erityinen huomautus siitä", jatkoi
Penniket. "Se on tehty hänen omalla käsialallaan niin kuin kaikki
muukin. Näin hän kirjoittaa: 'Huom. Molteno Lodge, Maida Vale -- kaikki
huonekalut, taulut, taloustarpeet siellä ovat minun -- olen vuokrannut
sitä kalustettuna asuntona 12 punnasta kuukaudessa semmoisenaan jo
muutamia vuosia. Nyt sen on saanut samoilla ehdoilla (vuokra maksettava
neljännesvuosittain etukäteen) kaksi kiinalaista herrasmiestä, Chang Li
ja Chen Li -- hyviä asukkaita.'"

Zillah huudahti taas kimeästi ja hypähti seisomaan. Hän meni
vanhanaikuisen tukevan kirjoituspöydän luokse, joka oli huoneen
nurkassa, veti taskustaan avainkimpun ja avasi pöydän kannen.

"Tämä selittää jotakin!" hän virkkoi. "Katselin vähän tämän pöydän
sisällystä eräänä päivänä. Isoisällä oli tapana heittää sinne toisinaan
kirjeitä ja papereita päivän kuluessa ja panna ne syrjään yöksi. Tässä
on maksuosoitus, joka hämmästytti minua -- en ymmärrä sitä lainkaan.
Mutta se lienee neljännesvuoden vuokra tuosta talosta. Katsokaahan
allekirjoituksia!"

Hän laski maksuosoituksen Melkyn ja Penniketin eteen ja seisoi vieressä
heidän katsellessaan sitä. Paperissa ei ollut mitään kummallista --
se oli osoitettu herra Daniel Multeniukselle tai hänen määräämälleen
henkilölle, summana 36 puntaa. Mutta omituisilta näyttivät sen.
alapäässä nimet Chang Li, Chen Li. Muuten se oli aivan saman näköinen
kuin maksuosoitukset yleensä, kirjoitettu Edgware-tien varrella olevan
pankin tiliin ja asianmukaisesti siirretty. Mutta Melky huomasi heti
päivämäärän ja pani pitkän sormensa sen kohdalle.

"Marraskuun 18 päivänä", hän virkkoi, "Samana päivänä, jolloin hän
kuoli. Huomasitko sitä, Zillah?"

"Kyllä", vastasi Zillah. "Se on varmaankin tullut postissa, ja hän
on heittänyt sen niin kuin hänen tapansa oli tuohon kirjoituspöydän
laatikkoon. Niin, sehän on nyt selvä! Se on varmasti neljännesvuoden
vuokra tuosta kalustetusta talosta, herra Penniket."

"Ilmeisestikin", myönsi lakimies. "Ei luonnollisestikaan tarvitse
kiinnittää mitään huomiota noihin kahteen muukalaiseen vielä. Kestää
varmasti jonkin aikaa, ennenkuin pesä on täysin selvitetty, ja te
voitte antaa heidän olla kaikessa rauhassa siihen mennessä. Tiedän
keitä he ovat -- isoisänne mainitsi heistä -- kaksi lääketieteen
ylioppilasta, jotka opiskelevat yliopisto-kolleegion sairaalan
kursseilla. Heistä ei sen enempää. Niin, siihen päättyy se luettelo.
Mitä tulee pesänselvittelyyn --"

Äkkiä kuului hiljainen, mutta varma koputus sivuovelta, ja Zillah nousi
seisomaan.

"Tunnen tuon koputuksen", hän virkkoi.

"Se on Ayscough, salapoliisi. Hän kai saa tulla sisään heti?"

Hetkisen kuluttua Ayscough hyvin vakavan ja paljon tietävän näköisenä
istuutui toisten seuraan pöydän ääreen. Hän pudisti päätään
vilkaistessaan Penniketiin.

"Tulin tänne kertoakseni teille uutisia", hän sanoi. "Tänä iltana on
selvinnyt paljon tärkeätä. Tiedättehän nimeltä tuon Stephen Purvisin,
jonka on mainittu käyneen täällä? No niin, tänään iltapäivällä saapui
Devonshirestä hänen veljensä. Hän tahtoi tavata meitä kertoakseen
meille jotakin. Hän luulee, että Stephen on murhattu!"

"Mistä syystä?" kysyi lakimies.

"On käynyt ilmi, että Stephen on lähettänyt herra Multeniukselle
harvinaisen kauniin timantin -- hiomattoman -- Etelä-Afrikasta",
vastasi Ayscough. "Ainakin kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoisen."

Hän katseli tarkkaavasti Zillahia ja Melkyä tämän sanoessaan ja
nopeasti hän huomasi heidän suuren hämmästyksensä. Zillah kääntyi
lakimiehen puoleen, Melky löi kämmenensä pöytään.

"Sen juuri ukko varmasti haki pankistaan tuona päivänä", hän huudahti.
"Hiivatti sentään, jollei jo ala valjeta! Ryöstö -- ennen murhaa!"

"Siltä näyttää", myönsi Ayscough. "Mutta minä kerron teille kaikki, mitä
on käynyt ilmi."

Hän selosti sitten sen iltapäivän tapaukset herra Killickin ja hänen
toveriensa saapumisesta poliisiasemalle John Purvisin tuloon asti,
ja hänen kolme kuuntelijaansa ahmivat joka sanan yhä kasvavalla
mielenkiinnolla. Penniket muuttui yhä vakavammaksi.

"Missä herra Killick ja ne toiset nyt ovat?" hän kysyi vihdoin.

"Lähteneet tavoittamaan sitä amerikkalaista -- Guyleria", vastasi
Ayscough. "He arvelivat, että kun hänellä on kokemusta noista
Etelä-Afrikan asioista, hän mahdollisesti tietää jotakin siitä, kuinka
Stephen Purvisia on voitu vaania. Nähkääs -- jokin otaksuma on
muodostettava. Näyttää siltä kuin olisi Stephen Purvisia vainottu
timantin vuoksi. Varkaat luultavasti seurasivat timanttia tähän
myymälään asti - hyvin luultavasti kävivät herra Multeniukseen käsiksi
sen vuoksi. He olivat jokseenkin varmasti olleet täällä juuri
ennenkuin nuori Lauriston tuli sisään."

"Mutta miten sitten Stephen Purvis kuuluu juttuun?" kysyi Penniket.

"En voi vielä sanoa", vastasi Ayscough epäröiden. "Mutta mahdollisesti
hän ja Levendale pääsivät selville siitä, keitä varkaat olivat ja
lähtivät ottamaan heitä kiinni ja joutuivat ansaan tai suorastaan
murhatuiksi niin kuin John Purvis otaksuu. Siitä tulee entistäänkin
monimutkaisempi juttu!"

"Mitä nyt aiotaan tehdä?" kysyi lakimies.

"No niin", sanoi Ayscough. "Eipä juuri voi tarttua asioihin sen
lujemmin kiinni kuin nyt on tartuttu. Sekä Levendalesta että
Purvisista puhutaan paljon sanomalehdissä. Jokainen uutistenhankkija
ponnistaa voimansa saadakseen jotakin heistä selville. Ja me
jakelemme ilmoituslippuja joka suunnalle ja kuulutamme heitä -- noita
julistuksia kiinnitetään jokaisen Lontoon poliisiaseman ulkopuolelle
-- ja huomisaamuna niitä on jo monessa paikassa Englannissa. Ja
tietysti olemme itse työssä koko ajan. Mutta toistaiseksi meillä ei
vielä ole pienintäkään aavistusta varkaista. Sillä siitä ei nyt ole
epäilystäkään, että ensin tapahtui varkaus ja sitten vasta kaikki muu!"

Penniket nousi seisomaan ja kokoili papereitaan.

"Luullakseni ei kumpikaan teistä ole kuullut koskaan tuosta
timantista", hän sanoi, "tai tietänyt, että herra Multeniuksella oli
sellainen säilytettävänään? Niin, aivan oikein. Koko kaupan verhosi
salaperäisyyden ilmakehä. Niin, muuta en voi sanoa kuin että teidän on
haettava Levendale käsiinne. Hän varmasti voi selittää paljon."

Lakimiehen poistuttua Ayscough kääntyi Zillahin puoleen.

"Ettekö kertaakaan ole isoisänne kuoleman jälkeen nähnyt minkäänlaista
pikku laatikkoa tai kääröä tai mitään sen tapaista missään
kuljeskelemassa?" hän kysyi. "Aprikoin kovasti sitä, mihin tuo timantti
oli kääritty hänen tuodessaan sen pankista. Minun käsitykseni on, että
hän tarkasteli tuota timanttia silloin kun hänen kimppuunsa hyökättiin,
ja siinä tapauksessa se laatikko, josta hän oli sen ottanut, olisi
jossakin syrjään heitettynä."

"Tehän olitte itse täällä sisällä ennen minua", sanoi Zillah.

"Aivan niin, mutta minä en huomannut mitään", virkkoi Ayscough.

"En minäkään", sanoi Zillah. "Ja ettekö luule, että kuka tahansa tuon
timantin sieppasi, hän otti myöskin sen säiliön? Uskon herra Penniketin
olleen oikeassa sanoessaan, että Levendale on saatava käsiin. Jos on
olemassa sellainen henkilö, joka tietää kuka tappoi isoisäni, on se
Levendale. Koettakaa saada hänet käsiinne."

Rouva Goldmark tuli sisään juuri silloin ollakseen taas Zillahin
seurana ja salapoliisi lähti pois. Melky pukeutui päällystakkiinsa,
seurasi häntä ulos ja laski sivukäytävässä kätensä hänen käsivarrelleen.

"Kuulkaahan, herra Ayscough", hän kuiskasi tuttavallisesti. "Tarvitsen
teidän apuanne. Nyt juuri on käynyt ilmi sellaista, josta en ole
ilmaissut sanaakaan Penniketille enkä serkulleni -- mutta teille puhun
siitä. Tiedättekö mitä, herra Ayscough -- kuulkaahan nyt!" -- ja hän
kertoi salapoliisille Maida Valessa olevasta kalustetusta huvilasta,
sen kiinalaisista asukkaista ja heidän maksuosoituksestaan. "Ja se on
päivätty juuri samana päivänä, jolloin ukko nitistettiin!" huudahti
Melky. "Mitä nyt sanotte, herra Ayscough? Jospa asia onkin niin, että
jompikumpi noista vinosilmistä kävi täällä maksuosoituksen kanssa
samana iltapäivänä, jolloin Zillah oli ulkona, tapasi ukon täällä
yksinään ja timantin hänen kädessään. Mitä arvelette?"

Ayscough säpsähti ja päästi hiljaisen vihellyksen.

"Ahaa", hän virkkoi. "Totta totisesti, siinä on ajatusta! Missä sanotte
tuon talon olevan? Molteno Lodge, Maida Vale? Tiedän sen -- se on
pieni erillinen rakennus puutarhan keskellä. Kuulkaahan, lähtekäämme
katsomaan sinne!"

"Sitä juuri aioin ehdottaa -- vieläpä heti", vastasi Melky. "Menkäämme,
mutta matkalla meidän on poikettava erään henkilön luokse. Haluan kysyä
erästä asiaa tohtori Mirandoletilta."



XXVI

ROTTA


Ayscough ja Melky astelivat äänettöminä vilkasliikkeisillä kaduilla.
Vasta heidän päästyään Paddingtonin kanavan takana oleville
rauhallisemmille syrjäkaduille ja käännyttyään Portsdownin tielle
salapoliisi kosketti toverinsa käsivartta. "Mitä te tiedätte näistä
kahdesta kiinalaisesta nuorukaisesta, joilla on hallussaan tuo teidän
kalustettu talonne?" hän kysyi. "Paljonko vai vähän?"

"Emme tiedä kerrassaan mitään, herra Ayscough, nimittäin serkkuni ja
minä", vastasi Melky. "Emme ole koskaan kuulleetkaan heistä. Emme
edes tietäneet heidän asuvan siellä! Emme sitäkään, että ukolla oli
kalustettu talo vuokrattuna Maida Valessa! Hän oli umpimielinen tuo
ukko, muutamiin asioihin nähden. Tuo oli yksi niistä. Herra Penniket
kuitenkin kuuli tästä, mutta aivan hiljattain. Hän sanoo heidän olevan
kunnollisia lääketieteen ylioppilaita jossakin sairaala -- niin,
yliopisto-kolleegion sairaalassa. Sehän kai on Gower-kadun varrella,
eikö niin? Ukko oli merkinnyt erääseen tätä Molteno Lodgea koskevaan
paperiin, että nämä vinosilmät olivat hyviä asukkaita. Tiedän, mitä hän
sillä tarkoitti: pojat maksoivat vuokransa säännöllisesti etukäteen."

"Niin, niillä veitikoilla on aina paljon rahaa", huomautti Ayscough.
"Olen koettanut tässä muistutella olenko koskaan nähnyt heitä
kumpaakaan. Mutta taivas varjelkoon -- siinä kaupunginosassa asuu
niin paljon ulkomaalaisia, etenkin japanilaisia ja siamilaisia --
lakitieteen ja lääketieteen ylioppilaita ja muita sen tapaisia
-- että koskaan ei tule kiinnittäneeksi erikoisemmin huomiotaan
pariin itämaalaiseen -- ja hehän epäilemättä pukeutuvatkin kuin
englantilaiset. Mutta minkä tähden haluatte tavata tuota tohtoria?" hän
kysyi heidän pysähtyessään tohtori Mirandoletin ovelle. "Onko sillä
seikalla mitään tekemistä tämän asian kanssa?"

"Saatte nähdä hetken kuluttua", vastasi Melky soittaessaan kelloa.
"Eräs seikka vain on johtunut mieleeni. Ja niillä asioilla on varmasti
jotakin yhteyttä."

Tohtori Mirandolet oli kotonaan ja otti vieraat vastaan huoneessa,
joka oli puolittain haavasairaala, puolittain kemiantutkijan työhuone
ja viimeistä soppea myöten täynnä hänen ammattinsa todistuskappaleita
ja tarvekaluja. Hänellä oli päällään valkoinen liinainen työtakki,
ja hänen tummat kasvonsa ja musta tukkansa näyttivät entistäänkin
tummemmilta ja mustemmilta sen rinnalla. Melky katseli häntä
pelonsekaisen kunnioituksen vallassa istuutuessaan Mirandoletin
hänelle tarjoamalle tuolille ja huomatessaan tohtorin luoneen häneen
läpitunkevat silmänsä.

"Vain pari kysymystä, herra", hän sanoi anteeksi pyydellen. "Minä ja
tämä herra Ayscough koetamme vähän ottaa selvää tästä Multeniuksen
jutusta, ja koska tiedän teidät taitavaksi mieheksi ammatissanne,
johtui mieleeni, että voisitte ilmaista minulle jotakin. Olin nähkääs
läsnä Parslettin juttua tutkittaessa, herra."

Mirandolet nyökkäsi päätään ja odotti ja Melky rohkaisi luontonsa.

"Herra", hän virkkoi kumartuen äkkiä eteenpäin ja koskettaen tohtorin
polvea tuttavallisesti. "Kuulin teidän tuossa tutkinnossa sanovan, että
olette asunut Itämailla?"

"Aivan niin", sanoi Mirandolet. "Monta vuotta. Intiassa -- Birmassa --
Kiinassa."

"Tunnette siis, herra, nuo itämaalaiset ja heidän pikku temppunsa?"
sanoi Melky. "Olisikohan liian rohkeaa -- en tahdo udella mitään
ammattitietoja, jos se on sopimatonta! -- mutta olisikohan liian
rohkeaa kysyä teiltä, ovatko nuo ihmiset kovin taitavia myrkyttäjiä?"

Mirandolet nauroi paljastaen erittäin valkeat hampaansa ja vilkaisi
Ayscoughiin aivan kuin kehoittaen häntä ottamaan osaa tähän ilonpitoon.
Hän taputti Melkyä olkapäälle kuin tämä olisi sanonut jotakin
huvittavaa.

"Taitaviako, nuori ystäväni?" hän huudahti. "Maailman parhaita! --
Enemmän kuin mestareita! Täysin oppineita! Myrkyttävät ihmisen sillä
välin kun vain katsahtavat häneen."

"Jonkin verran ovelia siis siinä, herra", huomautti Melky.

"Niin yli teidän ymmärryksenne, ystäväni", vastasi Mirandolet. "Jollen
kovin pahasti erehdy kasvonpiirteittenne suhteen, olette itse syntyisin
vanhasta rodusta, jolta ei suinkaan puutu taitoa ja oveluutta -- mutta
sellaisissa asioissa, joista olette maininnut, olette oikeita lapsia
noihin kaukaisiin Idän kansoihin verrattuna."

"Aivan oikein, herra, uskon teitä", virkkoi Melky juhlallisesti.
"Ja keitä pidätte muita ovelampina niistä, joiden piirissä sanotte
eläneenne? Mainitsitte kolmesta eri kansallisuudesta -- intialaisista,
birmalaisista ja kiinalaisista. Keitä pitäisitte heistä taitavimpina,
jos kysymykseen tulisi tuollaisen kavalan työn tekeminen?"

"Sentapaisessa teossa, jota tarkoitatte, ystäväni", vastasi Mirandolet,
"ei kukaan voita kiinalaista. Oletteko tyytyväinen tähän?"

Melky nousi seisomaan ja vilkaisi salapoliisiin, ennenkuin kääntyi
tohtorin puoleen.

"Herra", hän sanoi. "Juuri niin minäkin olisin sanonut. Mutta halusin
vain kuulla, mitä teidän kaltaisenne suuri mies arvelisi. Nyt sen
tiedän. Olen hyvin kiitollinen teille, herra. Jos joskus voin tehdä
jotakin puolestanne, herra -- jos haluatte joskus todella hyvän
esineen, nimittäin jalokivialaan kuuluvan -- niin ihan ostohinnalla --"

Mirandolet nauroi, taputti Melkyä taas olkapäälle ja vilkaisi
Ayscoughiin.

"Mihin meidän nuori ystävämme oikein pyrkii?" hän kysyi
hyväntuulisesti. "Mitä hän ajaa takaa?"

"Hukka minut periköön, jos sen tiedän, tohtori", sanoi Ayscough
pudistaen päätään. "Hänen päähänsä on piintynyt jokin ajatus. Oletteko
nyt tyytyväinen, herra Rubinstein?"

Melky oli menossa ovelle.

"Sanoinhan juuri niin", hän vastasi. "Tulkaa mukanani, herra Ayscough,
ja käykäämme taas asiaan käsiksi. Kuulkaahan", hän virkkoi, tarttuen
salapoliisia käsivarteen heidän päästyään ulos. "Lähdetäänpä katsomaan
noita vinosilmiä. Minulla on sellainen käsitys, että heillä on jotakin
yhteyttä tämän jutun kanssa -- ja minä aion lähteä heidän luokseen ja
kysyä heiltä paria seikkaa. Ja te tulette minun kanssani?"

"Kuulkaahan mitä sanon", virkkoi Ayscough. "He ovat arvossapidettäviä
herrasmiehiä -- vaikka ovatkin ulkomaalaisia. Parasta on olla
varovainen -- emme tiedä mitään heitä vastaan."

"Älkää pelätkö mitään", sanoi Melky. "Minä kyllä käsittelen heitä
oikein. Eikö minulla ole hyvä selitys käynnilleni, herra Ayscough?
Kysyn vain kohteliaasti yhtä asiaa. Pyydän anteeksi, että tunkeudun
heidän luokseen, mutta koska neiti Zillah Wildrose ja minä olemme
herra Daniel Multeniuksen valitettavan kuoleman jälkeen perineet hänen
omaisuutensa, haluaisin tietää, aikovatko molemmat herrat edelleen
asua huvilassa ja onko mahdollisesti jotakin, jota voimme tehdä heidän
hyväkseen. Kyllä minä puhun heille sopivasti!"

"Mihin te sitten lopulta oikein pyritte?" kysyi salapoliisi.
"Selittäkää tarkemmin." Melky puristi toverinsa käsivartta. "Tahdon
nähdä heidät", hän kuiskasi. "Se on yksi syy. Ja sitten tahdon saada
tietää, kuinka heidän viimeinen maksuosoituksensa joutui Multeniuksen
arkihuoneeseen. Lähetettiinkö se postissa vai toimitettiinko se sinne
henkilökohtaisesti. Ja kuka sen siinä tapauksessa toi."

"Te olette terävä mies", huomautti Ayscough. "Teidän olisi paras tulla
meidän virastoomme."

"Kiitoksia, herra Ayscough, mutta on sattunut tapaus, joka antaa
minulle puuhaa muualla", sanoi Melky hilpeästi. "Tiedättekö, että kelpo
sukulaisvainajani on jakanut kaikki varansa minun ja serkkuni kesken?
Olen nyt rikas mies, herra Ayscough. Hiivatti sentään! En tiedäkään
kuinka rikas olen! Sen selville ottamisessa on jonkin verran puuhaa."

"Teilläpä oli onnea", sanoi salapoliisi sydämellisesti. "Hauska kuulla!
Otaksunpa, että te ja serkkunne teette naimiskaupan ja säilytätte rahat
suvun keskuudessa, vai kuinka?"

Melky painoi sormellaan nenänvarttaan.

"Siinä tapauksessa kuvittelette väärin", hän sanoi. "Ennen pitkää
solmitaan kyllä avioliittoja -- mutta ei teidän otaksumallanne tavalla!
Tuollahan on Molteno Lodge tien toisella puolen. Hiivatti sentään,
usein olen nähnyt tuon pikku asumuksen raitiovaunun katolta, mutta en
aavistanutkaan sen kuuluvan ukkoparalle!"

He olivat nyt tulleet Maida Valen alempana olevaan osaan, jossa on
paljon yksityisiä, aidalla varustettuja, puutarhojen ympäröimiä
rakennuksia. Melky näytti erästä pientä taloa, rapattua huvilaa, jonka
valkeat seinät loistivat marraskuun kuuvalossa. Sen korkean aidan
ympäröimä puutarha oli jonkin verran suurempi kuin naapuritalojen, ja
siellä kasvoi paljon jokseenkin korkeita jalavia ja niiden juurella
suuria pensaita.

"Tämäpä on hauska ja todella oikein maaseutua muistuttava paikka", hän
huomautti Melky heidän astuessaan tien poikki ja lähestyessään veräjää.
"Ja kun sisälle pääsee, on se epäilemättä harvinaisen rauhallinen. Mitä
te sanotte, herra Ayscough?"

Salapoliisi tarkasteli veräjää. Se oli omituisen näköinen, kahden
tukevan pylvään reunustama ja valmistettu takoraudasta, jonka verkon
silmukat olivat hyvin lujasti punotut. Ayscough kurkisti sisään sen
yläosasta ja näki hyvin hoidetun nurmikentän, jonkun veistokuvan,
puutarhapenkin ja muita sellaisia piirteitä, joiden avulla lontoolaiset
huvilanomistajat tahtovat luoda ympärilleen maalaisleimaa. Mutta
minkäänlaisia elonmerkkejä hän ei huomannut puutarhan perällä olevassa
talossa.

"Talossa ei ole laisinkaan valoa", huomautti Ayscough tunnustellen
veräjää.

"Näyttää aivan siltä kuin kaikki olisivat ulkona. Aiotteko soittaa?"

Melky osoitti aidansivua.

"Tämän ja tuon naapuritalon välillä on kuja", hän sanoi. "Tulkaahan
katsomaan -- eiköhän siellä ole jonkinlainen takakäytävä."

"Onpa tämän kiviaidan päällä aika paljon rautapiikkejä ja lasinsiruja",
huomautti Ayscough heidän kiertäessään kapeaa käytävää myöten huvilan
taakse. "Isoisänne halusi ilmeisestikin, ettei kukaan kovin helposti
pääsisi hänen alueelleen, herra Rubinstein. Kuuden jalan korkuinen aita
ja sen päällä ihan oikean linnoituksen varustukset! Mitä nyt aiotte
tehdä?"

Melky oli astunut erääseen sivumuurin syvennykseen ja tarkasteli
vankkaa ovea, jonka alapuolella saattoi kuuvalossa selvästi erottaa
sanan _sivukäytävä_. Hän käänsi portinkahvaa ja huudahti.

"Avonainen", hän sanoi. "Tulkaa mukaan, herra Ayscough, mennään sisään,
jos joku on sisällä, niin hyvä on, jollei -- niin yhtä hyvä. Minä aion
vähän tarkastaa paikkoja."

Salapoliisi meni Melkyn jäljessä huvilan takana olevalle kivetylle
pihalle. Siellä tuntui vallitsevan täysi pimeys -- ja akkunat olivat
pimeät.

"Ei valoja julki- eikä takasivulla", huomautti Ayscough. "Ei sisällä
voi olla ketään. Ja kuulkaahan -- jos jompikumpi noista kiinalaisista
herroista tulisi pääportista omalla avaimellaan ja huomaisi meidän
vaaniskelevan täällä, niin se ei näyttäisi oikein hyvältä, vai mitä?
Eiköhän olisi parasta tulla uudestaan päiväsaikaan?"

"Mitä tyhjiä", sanoi Melky. "Enkö minä ole toinen tämän hauskan pikku
talon omistajista? Ja eikö tämä veräjä ollut auki? Tulkaa pois talon
julkisivulle."

Hän lähti astelemaan hiekoitettua polkua, joka kiersi talon ympäri,
ja nousi portaita pylväitten reunustamalle paraatiovelle. Siellä hän
soitti kelloa, ja hänen toverinsa kuuli sen äänekkään kilinän talon
sisällä. Mutta kukaan ei tullut avaamaan -- ja koko paikka näytti
entistäänkin pimeämmältä ja hiljaisemmalta.

"Ei siellä tietysti ole kukaan sisällä", kuiskasi Ayscough. "Tulkaa
nyt, lähtekäämme jo pois."

Melky ei vastannut. Hän meni alas portaita ja käveli katua vastaan
olevan rautaportin viereiselle nurmikolle. Hänen oikealla puolellaan oli
tiheä rautatammi- ja laakeripuupensaikko, ja kun hän meni sen ohitse,
lähti sieltä liikkeelle jokin vilkas ja nopsa ja mutkitteleva eläin ja
kiiti nurmikon poikki.

"Voi taivas!" huudahti Ayscough. "Sehän oli rotta Ja aivan kaniinin
kokonainen!"

Melky pysähtyi, katseli rotan jälkeen ja sitten sitä paikkaa, josta se
oli tullut esiin. Ja äkkiä hän lähti pensaikkoon päin ja työnsi syrjään
paksut laakeripuun oksat. Samassa silmänräpäyksessä hän peräytyi
salapoliisin luokse ja hänen kasvonsa kalpenivat kuuvalossa.

"Herra Ayscough!" hän huohotti. "Hiivatti sentään! Siellä on kuollut
mies! Katsokaa itse!"



XXVII

TYHJÄ TALO


Ayscough oli ilmaissut jonkinlaista pidättyväisyyttä ja
vastahakoisuutta toverinsa puuhia kohtaan siitä lähtien kun tämä sai
hänet tulemaan sisään Molteno Lodgen takaveräjästä -- nämä hommat
tuntuivat hänestä tarkoituksettomilta ja vääriltä. Mutta kuullessaan
Melkyn äkillisen huudahduksen hän hyökkäsi ammatti vaistonsa
yllyttämänä eteenpäin ja katsoi raosta, jonka Melky teki pensaikkoon.

"Laupias taivas!" hän sanoi. "Olette oikeassa. Toinen kiinalaisista!"

Täysikuu oli nyt korkealla pilvettömällä taivaalla ja sen valo osui
suoraan keltaisille kasvoille ja keltaisessa kaulassa olevalle tummalle
haavalle. Kuka mies lieneekään ollut, oli hänet tapettu voimakkaalla
veitseniskulla, joka oli osunut suoraan ja erehtymättä kaulasuoneen.
Ayscough osoitti suurta leveää tahraa maassa pensaitten juurella.

"Lävistetty", hän kuiskasi, "pistetty kuoliaaksi! Ja laahattu tänne --
katsokaahan tuota -- ja tuota!"

Hän kääntyi ja näytti useampia tahroja heidän takanaan hiekoitetulla
polulla -- tahroja, jotka pienin välimatkoin ulottuivat melkein ovelle
asti. Sitten hän veti taskustaan tulitikkulaatikon raapaisi valoa, meni
lähemmäksi ja piti tulitikkua lähellä vainajan kasvoja. Melkykin, joka
seisoi aivan hänen vieressään, tarkasti kuollutta.

"Epäilemättä toinen noista kiinalaisista", huomautti Ayscough tikun
lepattaessa ja sammuessa. "Tai joka tapauksessa joku kiinalainen. Ja
hän on ollut kuolleena jo joitakin päiviä! Tämäpä nyt on kummallista!"

"Mitä nyt on tehtävä?" kysyi Melky.

"Tämähän on murha."

Ayscough katseli ympärilleen. Häntä ihmetytti kuinka oli mahdollista,
että kuollut mies saattoi maata muutamia päiviä kenenkään löytämättä
tuossa puutarhassa aivan lähellä vilkasliikkeistä katua, jota
myöten lakkaamatta virtaa jos jonkinlaisia ajopelejä ja kulkijoita.
Mutta tutkittuaan pikaisesti ympäristöä hän käsitti asian. Rakennus
sijaitsi puutarhan yhdellä syrjällä, muita kolmea reunaa varjostivat
naapuritalot ja kadun puolella korkea aita, suuret puut ja tiheät
pensaat. Kadun puoleinen portti oli lukossa tai säpissä; kukaan muu
ei ollut tullut sisään paitsi veitsen omistaja, joka oli lyönyt tuon
haavan ja tiesi murhatun makaavan laakeripuitten juurella. Vain Melkyn
askelten pelästyttämä rotta oli ollut asiasta selvillä.

"Odottakaa täällä", virkkoi Ayscough. "No niin, ainakin portin
sisäpuolella sitten, älkää tulko ulos, minä en halua herättää huomiota.
Jossakin lähistöllä on varmasti poliisi."

Hän meni rautaristikkoiselle portille Melkyn seuratessa hänen
kintereillään, löysi ja irroitti patenttisäpin ja pujahti kadulle.
Parin minutin kuluttua hän palasi poliisin kanssa. Hän viittasi miestä
tulemaan aidan sisäpuolelle ja lukitsi taas portin.

"Koska te tunnette tämän vahtialueen", sanoi hän rauhallisesti aivan
kuin jatkaen aikaisemmin aloitettua keskustelua, "niin varmaankin
tunnette myöskin ne kaksi kiinalaista herrasmiestä, jotka asuvat
täällä?"

"Olen kyllä nähnyt heidät", vastasi poliisi. "Kaksi hiljaista pientä
miestä -- olen nähnyt heidät usein -- tavallisesti iltaisin."

"Oletteko viime aikoina nähnyt heitä?" kysyi Ayscough.

"Niin, nyt kun johdun sitä ajattelemaan, en ole", vastasi poliisi. "En
muutamiin päiviin."

"Oletteko huomannut, että talo on ollut suljettuna -- että julkisivun
akkunoissa ei ollut valoja?" kysyi salapoliisi.

"Täällä ei tosiaankaan koskaan näe valoa, herra Ayscough", selitti
poliisi, "akkunat ovat luukuilla varustetut. Tiedän sen, koska minulla
oli tapana tarkastella talon ollessa tyhjänä."

"Tiedättekö millaiset palvelijat näillä kahdella oli?" kysyi Ayscough.

"Heillä ei ollut laisinkaan palvelijoita", vastasi poliisi. "Minusta
tuntui siitä vähästä päättäen, mitä heitä näin, että he eivät
käyttäneet taloa juuri mihinkään muuhun kuin nukkumiseen. Olen nähnyt
heidän lähtevän aamulla kirjat ja paperit kainalossaan ja palaavan
illalla samoin. Mutta palvelijoita ei täällä ole. Onko jotakin
hullusti, herra Ayscough?"

Ayscough lähti pensaikkoon päin.

"Tämän verran on hullusti", hän vastasi. "Toinen heistä makaa kuolleena
noiden laakeripuitten takana veitsenhaava kurkussaan. Ja varmalta
näyttää kaikesta päättäen, että hän on maannut, siellä muutamia päiviä.
Katsokaahan!"

Poliisi kurkisti pensaikkoon, päästi, kimeän huudahduksen ja näytti
aivan hölmistyneeltä. Hän katseli tovereitaan, katseli ympärilleen
puutarhassa ja osoitti äkkiä tummaa tahraa maassa.

"Tuossa on verta", hän sanoi. "Verta!"

"Verta!" huudahti Ayscough. "Tällä polulla on verta pitkin matkaa.
Mies on pistetty kuoliaaksi tullessaan sisään tuosta ovesta, sitten
hänen ruumiinsa on laahattu polkua pitkin ja heitetty tänne. No niin,
lähtekää nyt poliisiasemalle ja kertokaa siellä, mitä olemme löytäneet
Hankkikaa apua, hänet on kuljetettava ruumishuoneeseen. Ja tuokaa
miehiä vartioimaan tätä taloa -- kertokaa poliisikomisarjukselle kaikki
ja sanokaa että minä olen täällä. Ja vielä -- antakaa minulle tuo
lamppunne."

Poliisi irroitti sähkölampun vyöstään ja ojensi sen Ayscoughille. Tämä
päästi hänet ulos portilta, palasi sitten Melkyn luokse ja viittasi
häntä tulemaan rakennuksen sisään.

"Katsokaamme päästäänkö jollakin tavoin tuonne sisään", hän sanoi.
"Totisesti, herra Rubinstein, jokin vaisto varmaankin ohjasi teitä
tulemaan tänne tänä iltana! Olemme keksineet jotakin, mutta taivas sen
tietää, että en aavista, mitä se on!"

"Herra Ayscough", virkkoi Melky. "En aavistanutkaan mitään tämän
tapaista -- se on ollut minulle todellinen yllätys. Mutta sen kyllä
voin varsin hyvin ymmärtää, mitä se merkitsee. Se on vain yksi palanen
tuosta suuresta jutusta. Murha, herra Ayscough, verinen murha! Kaikki
tuon kellanpunaisen timantin vuoksi, josta lopultakin kuulimme. Voi,
jos vain olisin tietänyt, että se oli koko tämän jutun pohjalla, olisin
varmasti osannut tehdä terävämpiä johtopäätöksiä! Kahdeksankymmenen
tuhannen punnan arvoinen timantti --"

Ayscough, joka oli käsitellyt paraatioven lukkoa, keskeytti äkkiä
toverinsa mietteet.

"Ovi on auki!" hän huudahti. "Auki! Ei edes salpa ole päällä. Tulkaa
mukaan!"

Melky peräytyi vähän nähdessään pimeän eteishuoneen. Puutarhassa tuntui
kammottavalta kirkkaassa kuunvalossa, Mitä kaikkea saattoikaan olla
sisällä mustassa äänettömässä talossa?

"Kas niin, sytyttäkää nyt tuo sähkölamppunne!" hän sanoi. "En ole
vähintäkään mieltynyt tämän tapaisiin tutkimuksiin. Meillä olisi
välttämättä pitänyt olla revolverit mukanamme."

Ayscough sytytti lampun ja astui edellä eteiseen. Siellä ei voinut
nähdä mitään muuta kuin sellaista, mikä kuului asiaan hyvin
kalustetussa talossa. Ensimmäisessä huoneessa, johon he katsoivat, oli
vain kauniita huonekaluja, pehmeitä mattoja ja vanhoja tauluja. Mutta
sen takana olevassa huoneessa oli selviä jälkiä siitä, että siellä
oli hiljattain asuttu. Sinne oli katettu illallispöytä, jossa oli
ruokaa, kylmää linnunpaistia, kieltä. Toisella lautasella oli molempia
näitä leikkeleitä ja niiden päällä ristissä veitsi haarukka Lähellä
sitä toisella lautasella oli taitettu leipäviipale. Kaikista näistä
seikoista saattoi päättää, että illallinen oli katettu kahdelle, että
vain yksi oli istuutunut sitä syömään, että hänet oli keskeytetty ihan
aterian alussa -- syrjään sysätyn lautasen vieressä oli lasi puolillaan
vaaleaa ranskalaista viiniä. "Näyttää aivan siltä, että toinen heistä
oli ollut aterialla, sitten pakosta keskeyttänyt sen eikä enää koskaan
palannut sitä jatkamaan", huomautti Ayscough. "Epäilemättä hän, joka
makaa tuolla ulkona. Tarkastelkaamme toisiakin huoneita."

Mitään mainitsemisen arvoista ei ollut nähtävissä paitsi että eräässä
makuuhuoneessa auki jätetyssä lipaston laatikossa näkyi paljon
hopea- ja kuparirahoja, joiden joukossa siellä täällä kimmelsi
kultakolikkokin. Ayscough nyökäytti merkitsevästi päätään tämän
nähdessään.

"Toinen todistus kiireestä", hän virkkoi. "Joku on kiitänyt täältä niin
nopeasti kuin suinkin on voinut. Näkyviin jätetyt rahat -- keskeytynyt
ateria -- avonainen ovi -- kaikki selviä todistuksia. No niin, me
olemme toistaiseksi nähneet tarpeeksi. Meidän miehemme saavat myöhemmin
tehdä perinpohjaisen tutkimuksen. Tulkaa taas alakertaan."

Ei kumpikaan heistä tuntenut suurta halua keskustelemiseen tai
otaksumien esittämiseen ja he odottivat poliisin tuloa äänettöminä
lähellä porttia, kumpikin ajatellen sitä mykkää olentoa, joka
makasi laakeripuitten takana. Sitten Ayscough ja poliisikomisarjus
neuvottelivat kuiskailemalla, järjestivät vainajan siirtämisen
ruumishuoneeseen, talon vartioinnin ja perinpohjaisen tutkimisen. Sen
jälkeen Ayscough viittasi Melkyä mukanaan kadulle.

"Hauska on päästä pois tuolta ainakin toistaiseksi", hän sanoi
huojentuneen näköisenä. "Minun mielestäni siellä on aivan liian paljon
murhan ja salaperäisyyden, juuri itämaisen salaperäisyyden tuntua,
herra Rubinstein! Mutta erään asian me voimme suorittaa nyt heti.
Ettekö sanonut näiden molempain olevan lääketieteen ylioppilaita
yliopistokolleegion sairaalassa?"

"Niin herra Penniket selitti", vastasi Melky. "Hiivatti sentään! En ole
koskaan kuullut heistä, ennen kuin vasta tänään iltapäivällä!"

"Todennäköisesti saatte ennen pitkää kuulla heistä aika paljon",
huomautti Ayscough. "Ajakaamme nyt Gower-kadulle, Luullakseni joku
siellä voi kertoa heistä jotakin."

Hän käveli St. John's Wood -kadun varrella olevalle ajuriasemalle,
jossa hän työnsi Melkyn vuokra-ajurin rattaille ja käski ajaa täyttä
vauhtia yliopistokolleegion sairaalaan. Sen käskyn täyttäminen ei
vienyt pitkää aikaa, mutta heidän perille saavuttuaan ei suinkaan
ollut helppoa löytää sellaista henkilöä, joka olisi voinut antaa
Ayscoughin haluamat tiedot. Vihdoin, heidän odotettuaan jonkin aikaa
vastaanottohuoneessa, tuli sisään muuan nuori sairaalan lääkäri ja
katsoi heihin kysyvästi.

"Mitä te haluatte tietää näistä kahdesta kiinalaisesta ylioppilaasta?"
hän kysyi vähän kärsimättömästi vilkaisten Ayscoughin nimikorttiin.
"Onko jotakin hullusti?"

"Tahtoisin tietää monta seikkaa", vastasi Ayscough. "Ainakin myöhemmin,
joskaan ei tällä hetkellä. Tunnette ne molemmat miehet, joita tarkoitan
-- Chang Lin ja Chen Lin -- he ovat luullakseni veljeksiä?"

"Tunnen heidät. He ovat viime joulusta lähtien opiskelleet täällä",
vastasi nuori lääkäri. "Asianlaita on niin, että he eivät ole veljiä,
vaikka ovatkin hyvin toistensa näköisiä ja vaikka molemmilla onkin
sama sukunimi -- jos Li on mikään sukunimi. He ovat ystävyksiä, eivät
veljeksiä, niin he ovat itse selittäneet meille."

"Milloin näitte heidät viimeksi?" kysyi Ayscough.

"Nyt kun asiaa ajattelen, muistan siitä olevan jo muutamia päiviä",
vastasi lääkäri. "Huomautin siitä tänään, sillä kaipasin heitä eräällä
luennolla."

"Sanoitte heidän olleen toistensa näköisiä", huomautti salapoliisi.
"Luullakseni voitte kuitenkin erottaa toisen toisesta?"

"Tietysti. Mutta mitä tämä oikein merkitsee? Näen, että olette
salapoliisi. Ovatko he jossakin hädässä?"

"Tämän asian laita on niin", vastasi Ayscough, "että toinen heistä
makaa kuolleena ruumishuoneessa. Olisin teille hyvin kiitollinen,
jos tulisitte meidän kanssamme ajurilla toteamaan kumpi heistä on
kysymyksessä. Tämä on nimittäin murhajuttu!"

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua Ayscough astui nuoren sairaalalääkärin
edellä synkkään ja hiljaiseen huoneeseen ja nosti verhon keltaisilta
kasvoilta.

"Kumpi heistä on tämä?" hän kysyi.

Lääkäri säpsähti nähdessään haavan vainajan kurkussa.

"Tämä on Chen", vastasi hän.



XXVIII

VIIDENSADAN PUNNAN SETELI


Ayscough peitti taas vainajan kasvot ja viittasi tohtoria tulemaan
ulompana olevaan huoneeseen, jossa Melky Rubinstein odotti heidän
paluutaan miettien yhä vakavasti illan tapauksia.

"Tuolla siis on Chen Li", sanoi Ayscough viitaten peukalollaan
ruumishuoneeseen päin. "Oletteko varma siitä?"

"Hän on epäilemättä Chen Li", vakuutti lääkäri. "Tunnen hänet hyvin."

"Nuorempiko heistä kahdesta?" kysyi Ayscough.

Lääkäri pudisti päätänsä.

"Sitä en voi väittää", hän vastasi. "Vaikeaa olisi sanoa kumpi kahdesta
suunnilleen yhdenikäisestä kiinalaisesta on vanhempi. Mutta tuo on
Chen. Hän ja Chang Li ovat hyvin toistensa näköiset, mutta Chen oli
vähän pienempi ja lyhyempi."

"Mitä tiedätte heistä?" kysyi Ayscough.

"Voitteko sanoa, mitä sairaalassanne heistä tiedetään?"

"Hyvin vähän", vastasi lääkäri. "Meillä on siellä muutamia
ulkomaalaisia opiskelijoita ja nämä tulivat noin viime joulun aikoina,
ehkäpä uuden vuoden tienoilla. En tiedä heistä mitään muuta kuin että
ne olivat samanlaisia kuin useimmat itämaalaiset -- hyvin tyyniä,
vaatimattomia ja hyväluontoisia miehiä, hyvin uutteria opinnoissaan
ja töissään, tuottamatta koskaan minkäänlaista vaivaa, ja hyvin
täsmällisiä velvollisuuksiensa suorittamisessa."

"Ja sanotte, ettei heitä siis ole muutamiin päiviin nähty sairaalassa?"
jatkoi Ayscough. "Voitteko nyt mainita minulle -- se olisi hyvin
tärkeää -- täsmälleen, niistä päivästä alkaen he ovat olleet poissa?"

Sairaalalääkäri tuumi hetkisen. Sitten hän äkkiä veti povitaskustaan
pienen muistikirjan.

"Ehkäpä voin", hän vastasi käännellen sen lehtiä. "Kyllä --
heidän olisi kumpaisenkin pitänyt olla eräällä minun luennollani
kahdentenakymmenentenä päivänä, kello kymmenen kolmekymmentäviisi.
He eivät saapuneet. Sen koommin en ole heitä nähnyt -- olenpa aivan
vakuutettu siitä, että he eivät ole sen koommin siellä olleet."

"Kahdentenakymmenentenä?" huomautti Ayscough. Hän vilkaisi Melkyyn,
joka seurasi keskustelua suurella mielenkiinnolla. "Katsotaanpa --
ukko Moltenius sai loppunsa kahdeksannentoista iltapuolella. Parslett
myrkytettiin yhdeksäntenätoista yöllä. Hm!"

"Ja Parslett löydettiin noin puolitiessä kiinalaisten talon ja oman
asumuksensa välillä, herra Ayscough, älkää unohtako sitä", kuiskasi
Melky. "Minä en unohda -- älkää vain tehkö mitään erehdystä?"

"Ette tiedä näistä kahdesta mitään muuta, jota voisitte kertoa?" kysyi
salapoliisi nyökäyttäen rauhoittavasti päätään Melkylle ja kääntyen
sitten lääkärin puoleen. "Jotakin pikku seikkaa? Ei tiedä kuinka paljon
hyötyä mistäkin seikasta on."

"En tiedä mitään", vastasi lääkäri, joka oli ilmeisestikin hyvin
ihmeissään siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut. "Nuo itämaalaisethan ovat
hyvin umpimielisiä. En voi muistaa mitään."

"Ettekö voi mainita ketään heidän ystäväänsä tai tuttavaansa?" kysyi
Ayscough. "Luullakseni heillä oli joku noiden opiskelijain joukossa?"

"En nähnyt heitä koskaan kenenkään seurassa mainittavammin -- paitsi
erään nuoren japanilaisen, joka kuunteli joitakin samoja luentoja
heidän kanssaan", vastasi lääkäri. "Olen nähnyt heidän puhelevan
yhdessä Gower-kadulla."

"Mikä hänen nimensä on?" kysyi Ayscough vetäen taskustaan muistikirjan.

"Herra Mori Yada", vastasi lääkäri heti. "Hän asuu Gower-kadun
varrella -- talon numeroa en tarkemmin tiedä Niin, tuolla tavoin hänen
nimensä kirjoitetaan. Hän on minun tietääkseni ainoa mies, joka näytti
tunteneen nuo kiinalaiset."

"Oletteko nähnyt häntä hiljattain?" kysyi Ayscough.

"Kyllä, säännöllisesti, vieläpä tänäänkin", vastasi lääkäri. Hän odotti
ilmeisesti jonkin aikaa vielä uusia kysymyksiä. Kun ei niitä enää
kuulunut, hän virkkoi: "Chang Li on varmaankin kadoksissa?"

"Se talo, jossa nämä molemmat asuivat, on tyhjä", vastasi Ayscough.

"Nyt lisään vielä jotakin", sanoi lääkäri. "Omasta kokemuksestani
tiedän, että Tottenham Court -tien varrella on teehuone -- jonkinlainen
yksityisluontoinen paikka -- Pilmansayn teehuone, jossa nuo molemmat
usein kävivät. Lieneekö siitä teille mitään hyötyä?"

"Kaikki pikkutiedot ovat hyödyksi", vastasi Ayscough merkiten osoitteen
muistikirjaansa. "Nyt käsken tuon vuokra-ajurin viedä teidät takaisin
sairaalaan. Tulen sinne käymään huomisaamuna ja haluaisin silloin
tavata myöskin tuon nuoren japanilaisen herran. Tämä on nähkääs
murhajuttu ja sen taakse kätkeytyy jotakin muuta myös."

"Epäilette, että Chang Li on syyllinen?" sanoi lääkäri heidän
mennessään ajurin luokse.

"En voi toistaiseksi väittää sitä", vastasi Ayscough jurosti. "Enhän
tiedä vaikka myöskin Chang Li olisi murhattu. Mutta siitä minulla on
jokseenkin selvä käsitys, miksi Chen Li menetti henkensä!"

Lääkärin poistuttua Ayscough palasi Melkyn luokse.

"Tulkaa takaisin Molteno Lodgeen", hän sanoi. "Siellä toimitetaan
par'aikaa tarkastusta. Menkäämme katsomaan ovatko he saaneet selville
mitään tärkeää."

Talo, joka oli ollut ihan kuollut ja autio Melkyn ja salapoliisin
käydessä siellä aikaisemmin illalla, oli heidän nyt palatessaan täynnä
toimeliaisuutta ja virkeyttä. Yksi poliisi vartioi pääportilla,
toinen pihaovella. Itse talossa oli lukittujen ovien ja suljettujen
akkunaluukkujen ja verhojen takana jokainen huone valaistu, ja
teräväsilmäiset miehet kääntelivät joka paikan ylös alaisin. Eräs
seikka tässä tutkinnossa pisti heti vastatulleitten silmiin: se kohta
maassa, jossa Melky oli löytänyt vainajan, oli huolellisesti ympäröity
nuoralla. Ayscough viittasi kädellään merkitsevästi siihen suuntaan.

"Hyvä on ", hän virkkoi. "Tuo osoittaa, että he ovat löytäneet askelten
jälkiä. Siitä saattaa olla hyötyä. Menkäämme kuulemaan, mitä muuta he
ovat saaneet selville."

Näiden tutkimusten johtaja seisoi ruokasalissa, kun Ayscough ja Melky
astuivat sisään. Hän viittasi heitä tulemaan luokseen ja sulki oven.

"Olemme tehneet pari kolme löytöä", hän sanoi vilkaisten Ayscoughiin.
"Ensiksikin, sen pensaikon ympärillä, jossa mies makasi, oli
jokseenkin harvinaisia jalanjälkiä, jonka vuoksi käskin ympäröidä sen
huolellisesti nuoralla. Päivänvalossa tarkastelemme sitä lähemmin.
Hyvin pieniä jälkiä nähkääs, paremminkin naisen kuin miehen jalan
jättämiä."

Ayscoughin terävät silmät kääntyivät tulisijaan päin. Ristikon
vieressä oli pari kolme paria tohveleita, joita hän osoitti. "Näillä
kiinalaisilla on minun ymmärtääkseni hyvin pienet jalat", hän sanoi.
"Jäljet ovat varmaankin heidän. No niin, mitä muuta?"

Puhuteltu veti takkinsa taskusta pienen paketin ja rupesi availemaan
sitä tilapäisestä käärepaperista. "Ehkä herra Rubinstein tuntee tämän.
Me löysimme sen eräästä yläkerran makuuhuoneen uunista puoleksi
palaneena."

Hän näytti pientä tukevatekoista pahvilaatikkoa, kooltaan noin kolme
tuumaa eri suuntiin. Se oli kääritty paksuun, kiiltäväpintaiseen,
tummanharmaaseen paperiin, johon oli painettu muutamia sanoja syvillä
kultakirjaimilla. Laatikko oli jokseenkin hiiltynyt ja vain osia
kannessa olevista sanoista oli säilynyt pilaantumattomina -- mutta ei
ollut vaikea saada selvää mitä nuo sanat olivat olleet:

             ....ENIUS,
    ... JA JALOKIVIKAUPPIAS,
                ...ED-KATU.

"Se on herra Multenius-vainajan laatikoita", vakuutti Melky heti.
"Daniel Multenius, panttilainaaja ja jalokivikauppias, Praed-katu --
niin se kuuluu kokonaisuudessaan. Sanotteko löytäneenne sen uunista,
herra? Ja -- mitä hän lienee ottanut siitä, ennenkuin heitti laatikon
pois, herra, Ayscough -- kuka hän nyt sitten lieneekin ollut?"

"Tuon siunatun kellanpunaisen timantin tietysti", sanoi Ayscough. "Se
on selväkin! No niin, mitä muuta vielä?"

Tarkastuksen suorittaja kääri jalokivikauppiaan laatikon huolellisesti
paperiin ja pani taskuunsa. Sitten hän loi merkitsevän silmäyksen
salapoliisitoveriinsa, työnsi pari sormea liivintaskuunsa ja veti esiin
rypistyneen paperipalan.

"No niin", hän vastasi, "tämän löysimme juuri tuolta. Lattialta, tämän
pöydän päästä."

Hän levitti puhuessaan rypistyneenä paperin ja piti sitä toisten
silmäin edessä Ayscough tuijotti siihen melkein silmiinsä uskomatta ja
Melky huudahti kuuluvasti:

"Hiivatti sentään!" hän sanoi. "Viidensadan punnan seteli!"

"Niin on", myönsi poliisikomisarjus. "Englannin pankin viidensadan
punnan seteli! Vieläpä oikein hyvä. Lattialle heitettynä."

"Ottakaa se talteen", sanoi Ayscough lyhyesti. "Ettekö ole löytänyt
mitään papereita, asiakirjoja tai muuta sellaista, josta saisi
lisävalaistusta?"

"Tuolla on aika joukko papereita", vastasi tarkastuksen suorittaja
osoittaen pöydällä olevaa kirja- ja paperiläjää, "mutta ne näyttävät
olevan pääasiassa luentomuistiinpanoja. Myöhemmin kyllä tarkastan ne."

"Katsokaa, voisitteko löytää joitakin kirjeitä, osoitteita ja muuta
sentapaista", neuvoi Ayscough. Hän käänteli muutamia kirjoja, jotka
olivat kaikki lääketieteellisiä oppikirjoja, ja availi joitakin
niistä umpimähkään. Äkkiä hänen silmänsä osuivat samaan nimeen, jonka
sairaalalääkäri oli maininnut hänelle puoli tuntia aikaisemmin.
Irtolehdelle oli kirjoitettu Mori Yada, Gower-katu 491. Hänen päähänsä
juolahti eräs asia. Hän kehoitti tarkastuksen suorittajaa pitämään
silmänsä avoinna eikä jättämään mitään tutkimatta, tarttui sitten
Melkyn käsivarteen ja talutti hänet ulos. "Kuulkaahan", hän virkkoi
vetäen kellon taskustaan heidän kulkiessaan eteisen poikki, "nyt on
tuskin vielä kymmenenkään, ja minä olen saanut tietooni tuon nuoren
japanilaisen osoitteen. Tulkaahan -- mennään kysymään häneltä paria
seikkaa."

Niin oli Melky, joka alkoi huomata, ettei heidän ajojahtinsa suinkaan
noudattanut suoraa viivaa, toisen kerran samana iltana Gower-kadulla ja
seurasi Ayscoughia ihmetellen itsekseen, mitä taas tulisi tapahtumaan,
kunnes salapoliisi pysähtyi korkean talon ovelle pitkän kadun
keskivaiheilla ja soitti kelloa. Nokkelan näköinen palvelijatar tuli
avaamaan ja katseli neuvottomana Ayscoughia, kun tämä pyysi tavata
herra Mori Yadaa. Kyllä herra Yada oli kotona, mutta hän ei tahtonut
tavata ketään iltaisin, jolloin hän oli syventynyt lukuihinsa -- olipa
hän suorastaan kieltänyt päästämästä ketään häiritsemään itseään.

"Luullakseni hän kuitenkin tahtoo tavata minua", virkkoi Ayscough
vetäen esiin yhden ammattinimikorteistaan. "Antakaa hänelle tämä, olkaa
hyvä, ja sanokaa, että minulla on hyvin tärkeää asiaa."

Hän kääntyi Melkyn puoleen sillä välin kun tyttö, joka yhä näytti
vastahakoiselta, oli lähtenyt yläkertaan. Hän sysäsi toveriaan kylkeen
ja kuiskasi: "Kun kohta pääsemme tuonne yläkertaan, niin pitäkää te
silmällä tuota japanilaista veitikkaa minun puhutellessani häntä.
Tarkastelkaa hänen kasvojaan ja pankaa merkille, hämmästyttääkö jokin
seikka häntä."

"Se on pulmallinen tehtävä, kun edessä on japanilainen", mutisi Melky.
"Yhtä hyvin voisitte käskeä minun pitää silmällä kivikasvoja -- heidän
kasvonsahan ovat kuin puuta."

"Koettakaa kuitenkin", sanoi Ayscough. "Silmäluomen värähdys, huulen
vääristys -- tai mitä tahansa! Tuossa tyttö tuleekin takaisin."

Hetkistä myöhemmin Melky, joka seurasi aivan salapoliisin kintereillä,
huomasi seisovansa kirkkaasti valaistussa, liian lämpimässä,
verraten upeasti sisustetussa huoneessa. Siellä, erittäin mukavassa
nojatuolissa, sikaari suussa, keltakantinen romaani kädessään istui
hintelä, hienosti puettu nuori herrasmies, jonka kasvot olivat
sulamaisillaan hymystä.



XXIX

HERRA MORI YADA


Ayscough oli varuillaan niin pian kun näki tuon hymyn. Hän oli elämänsä
varrella jo tullut tuntemaan jonkin verran eri kansallisuuksien
luonteita ja tiesi, että kun itämaalainen näyttää avomieliseltä ja
hymyilevältä, on paras olla varuillaan hänen suhteensa. Hän aloitti
kohtauksen kumartamalla kohteliaasti. Samalla hän tarkasti pikaisesti
herra Mori Yadaa. Tämä oli hänen arvionsa mukaan iältään noin kahden-
tai kolmenkolmatta, mustatukkainen, mustasilmäinen herra, ilmeisestikin
ylpeä englantilaisesta puvustaan, englantilaisista liinavaatteistaan,
englantilaisesta kaulanauhastaan, sukistaan ja kengistään - lyhyesti
sanoen hän oli aika keikari - ja ympäristöstään päättäen hyvin
ihastunut englantilaisiin mukavuuksiin - eikä suinkaan tuntenut
vastenmielisyyttä sitä englantilaista tapaa kohtaan, että nautti
vähän väkijuomia tupakkansa keralla. Pöydällä hänen ulottuvillaan oli
viinikarahvi, sen vieressä imupilli kivennäisveden nauttimista varten
ja pikari herra Yadan hoikkien ja kellertäväin sormien lähettyvillä.

"Palvelijanne, hyvä herra", sanoi Ayscough. "Olen rikosasiain
salapoliisiosaston virkamies Ayscough ja tämäkin ystäväni. Luullakseni
herra Yada - herra Mori Yada?"

Herra Yada hymyili taas ja nousematta seisomaan osoitti kahta tuolia.

"Hyvä on", hän virkkoi hyvällä englannin kielellä. "Hauska nähdä
teitä -- olkaa hyvä ja istuutukaa, samoin ystävänne! Haluatte puhella
kanssani?"

Ayscough istuutui ja avasi päällystakkinsa napit.

"Kiitoksia, herra Yada", hän sanoi. "Niin, asianlaita on siten, herra
Yada, että tulin luoksenne hyvin tärkeässä asiassa. Teidän nimenne
kuulin tänä iltana eräältä tämän kadun varrella asuvalta nuorelta
sairaalalääkäriltä, tohtori Pitteryltä."

"Niin, tunnen hänet", myönsi Yada.

"Ja sitten?"

"Tohtori Pittery kertoi minulle", jatkoi Ayscough, "että te tunnette
kaksi kiinalaista herraa, jotka ovat opintotovereitanne sairaalassa,
herra Yada?"

Japanilainen taivutti sileää päätään ja puhalsi suun täydeltä savua
sikaaristaan.

"Aivan oikein", hän vastasi heti. "Herra Chang Li -- herra Chen Li.
Tunnen heidät."

"Tahtoisin kysyä teiltä erästä seikkaa, herra Yada", sanoi Ayscough
kumartuen eteenpäin ja heittäytyen tuttavallisen näköiseksi. "Milloin
näitte viimeksi nuo herrat tai jommankumman heistä?"

Yada nojautui taaksepäin mukavassa pieluksilla varustetussa tuolissaan
ja loi katseensa kattoon. Äkkiä hän hypähti seisomaan.

"Suvaitsetteko vähän viskyä ja soodaa?" hän kysyi vieraan varaisesti
ja ojensi puhtaan lasin Ayscoughille. "Niin -- noudan toisen
lasin toverillenne. Ottakaa itsellenne, olkaa hyvä. Minä katson
muistikirjastani voidakseni vastata kysymykseemme. Suokaa anteeksi,
hetkinen vain."

Hän meni huoneen poikki kirjoituspöydän luokse, joka oli nurkassa,
ja otti käteensä imupaperin päällä olevan pikku muistikirjan. Hänen
käännellessään sen lehtiä Ayscough, joka kaatoi itselleen ja Melkylle
juomaa, iski merkitsevän näköisesti silmää toverilleen.

"En ole nähnyt herra Chang Litä enkä Chen Litä sen jälkeen kuin
marraskuun kahdeksantenatoista aamulla", sanoi Yada äkkiä. Hän heitti
kirjan takaisin pöydälle, palasi takan edessä olevalle matolle ja
asettui seisomaan selin uuniin kädet housuntaskuissa. Hän kumarsi
kohteliaasti, kun hänen vieraansa kohottivat lasinsa häneen päin. "Onko
jotakin hullusti, herra etsiväkersantti?" hän kysyi.

Ayscoughin onnistui painaa jalallaan Melkyn jalkaa samalla kun hän
vastasi suoraan tähän kysymykseen.

"Asianlaita on niin, herra Yada", hän vastasi, "että toinen noista
nuorista miehistä on murhattu. Murhattu!"

Yadan selväpiirteiset kulmakarvat kohosivat vähän, mutta muuten ei
hänen kasvoillaan mikään muuttunut. Hän katseli Ayscoughiin kiinteästi
sekunnin pari sitten hän lausui yhden sanan:

"Kumpi?"

"Tohtori Pitteryn mukaan Chen Li", vastasi Ayscough. "Tohtori Pittery
tunsi hänet. Hänet on murhattu, herra Yada! Veitsellä viilletty
kurkkuun."

Salapoliisi näytti tuntevan jonkinlaista tyydytystä toistaessaan sanan
murhattu, mutta se ei näyttänyt tekevän minkäänlaista vaikutusta
japanilaiseen. Taas hän päästi suustaan yhden sanan.

"Missä?"

"Hänen ruumiinsa löydettiin sen talon puutarhasta, jossa he asuivat
vuokralla Maida Valessa", vastasi Ayscough. "Molteno Lodgessa.
Epäilemättä olette käynyt siellä heidän luonaan, herra Yada?"

"Kyllä, muutamia kertoja", myönsi Yada. "En aivan äskettäin. Mutta
missä on Chang Li?"

"Sitä juuri me emme tiedä ja haluaisimme tietää", sanoi Ayscough.
"Häntä ei ole nähty sairaalassa kahdennenkymmenennen päivän jälkeen. Ja
te sanotte, ettette ole nähnyt kumpaakaan kahdeksannentoista jälkeen?"

"En ollut sairaalassa yhdeksäntenätoista päivänä", vastasi Yada. Hän
heitti pois sikaarin lopun, otti uuden pöydällä olevasta laatikosta,
työnsi laatikon lähemmäksi vieraitaan ja veti taskustaan hopeisen
tulitikkulaatikon. "Mitkä ovat tämän murhan lähemmät yksityisseikat?
Murhaahan ei tavallisesti tehdä ilman jotakin tarkoitusta."

Ayscough otti tarjotun sikaarin, antoi laatikon Melkylle ja
sytyttäessään sikaariaan ajatteli rauhallisesti. Hänellä oli jännittävä
peli käynnissä japanilaisen kanssa, ja oli välttämätöntä ajatella
täsmällisesti ja nopeasti. Äkkiä hän teki ratkaisun ja heittäytyi
vilpittömän näköiseksi.

"Asianlaita on seuraavalla tavalla", hän sanoi. "Yhdentekevää, vaikka
kerronkin teille kaikki. Olette epäilemättä sanomalehdistä lukenut
tuosta Praed-kadun jutusta? No niin. Siitä on aiheutunut peräti
merkillisiä seikkoja. Niin on selvinnyt."

Melky istui vieressä levottoman ja huolestuneen näköisenä Ayscoughin
selostaessa äskettäin ilmi tulleita seikkoja sulavakäytöksiselle,
tyynelle ja rauhallisesti kuuntelevalle olennolle, joka seisoi
tulisijan edessä matolla. Hän ei ymmärtänyt salapoliisin
menettelytapaa. Hänestä näytti aivan mielettömyyden huipulta
kertoa muukalaiselle, vieläpä itämaalaiselle, että kaikkien näiden
salaperäisten tapausten ja murhien aiheuttajana oli kahdeksankymmenen
tuhannen punnan arvoinen timantti. Mutta hän suoritti oman
velvollisuutensa ja piti tarkoin silmällä Yadaa, voimatta kuitenkaan
hänen tyynillä kasvoillaan huomata merkkiäkään mistään muusta kuin
aivan luonnollisesta mielenkiinnosta.

"Niin on asia", lopetti Ayscough. "En epäile laisinkaan, että Chen Li
kävi Multeniuksen liikkeessä maksamassa vuokraa, näki ukolla timantin
ja nitisti hänet sen vuoksi. Parslett näki Chen Lin pujahtavan pois
tuosta sivuovesta ja kuullessaan Multeniuksen kuolemasta alkoi epäillä
Chen Litä siitä ja koetti kiristää häneltä rahaa vaitiolonsa palkaksi.
Chen Li myrkytti Parslettin, mutta sai itse veitsenhaavan kurkkuunsa
tuon timantin vuoksi. Mutta keneltä? Chang Li on kadonnut!"

"Epäilette Chang Litä?" kysyi Yada.

"Niin epäilen", myönsi Ayscough. "Kiinalainen -- hyvinkin
kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen timantti -- mitä sanotte?"
Äkkiä hän loi silmänsä Yadaan kysyvän näköisenä. "Kuinka paljon
tiedätte näistä molemmista?"

"Hyvin vähän -- paitsi että he olivat opintotovereitani", vastasi Yada.
"Joskus kävin heidän luonaan, he välistä täällä -- siinä kaikki."

"Tohtori Pittery sanoo, etteivät he olleet veljiä", sanoi Ayscough.

"Niin minäkin luulen", virkkoi Yada. "Ystävyksiä vain."

"Voitteko kertoa meille mitään heidän tavoistaan ja oleskelupaikoistaan
sekä siitä, mitä he ylimalkaan puuhailivat silloin kun eivät olleet
sairaalassa?" kysyi salapoliisi.

"Minun ymmärtääkseni he olivat kotonaan lukemassa silloin, kun eivät
olleet sairaalassa", vastasi Yada kuivasti. "He olivat ahkeria miehiä!"
Ayscough nousi seisomaan. "Olen teille hyvin kiitollinen, herra
Yada", hän sanoi. "Tulin luoksenne, koska nimenne mainittiin heidän
ystävänään. Tietystikin suurin osa siitä, mitä olen teille kertonut, on
sanomalehdissä huomisaamuna. Jos satutte kuulemaan jotakin tästä Chang
Lista, niin ilmoitatte kai meille, herra Yada?"

Japanilainen hymyili vilpittömästi.

"Ei voine sattua mitään, herra etsiväkersantti", hän vastasi "En tiedä
mitään muuta kuin mitä olen sanonut. Saadaksenne lisätietoja on teidän
paras mennä Kiinan lähetystöön."

"Se on tosiaankin hyvä neuvo, kiitoksia", sanoi Ayscough.

Hän kumarsi ja poistui Melkyn kanssa. Päästyään tovereineen kadulle hän
veti hänet sellaiseen paikkaan, joka oli täysin varjossa. Siellä oli
tekeillä jonkinlaisia alkuvalmistuksia talon rakentamiseksi. Ayscough
veti Melkyn telineen alle, joka ulottui sivukäytävän yläpuolelle.

"Varmaankin teitä ihmetytti miksi kerroin tuolle miehelle niin paljon?"
hän kuiskasi. "Etenkin tuosta timantista? Mutta minulla oli omat syyni
-- ja varsinkin oli tärkeää kertoa hänelle sen arvosta."

"Sitä minä en olisi tehnyt, herra Ayscough", virkkoi Melky, "eikä
sen minun ymmärtääkseni olisi tarvinnut tulla sanomalehtiinkään.
Yleisön ei ole hyvä tietää, että Lontoossa on jossakin liikkeellä
kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen timantti -- ja mitä tulee
siihen, että kerroitte sen tuolle vinosilmäiselle miehelle --"

"Odottakaahan hetkinen, nuorukainen", keskeytti Ayscough. "Minulla
oli omat syyni, vieläpä oikein hyvätkin. Kuulkaahan nyt, meidän
on toistaiseksi pidettävä silmällä tuota ovea. Jos japanilainen
tulee ulos, niin kuin minä otaksun hänen tulevan, niin lähdemme
hänen jälkeensä. Ja koska olette nuorempi ja solakampi, ja vähemmän
silmäänpistävä kuin minä, niin pysytelkää täällä kadun varjopuolella,
jos hän tulee ulos, ja seuratkaa häntä turvallisen välimatkan päässä
niin taitavasti kuin voitte. Minä tulen perässä."

"Mikä uusi yritys tämä on?" kysyi Melky.

"Älkää välittäkö siitä nyt", vastasi Ayscough. "Ja jos joudutte ajamaan
häntä takaa ja hän ottaa ajurin, niin koettakaa pysytellä lähettyvillä.
Nyt on aika paljon ihmisiä liikkeellä, ja jos olette varovainen, ei hän
näe teitä. Ja -- kas niin, mitä minä sanoin teille? Hän tulee nyt ulos!
Olkaa taitava, siitä riippuu enemmän kuin arvaattekaan!"

Siitä ovesta, josta he olivat äsken tulleet, astui nyt esiin Yada,
jonka saattoi selvästi nähdä kadun sille puolelle osuvassa kirkkaassa
kuunvalossa. Hänen kuosikasta harmaata villapukuaan peitti paksu,
turkiskauluksella varustettu päällystakki. Päässään hänellä oli
kalpeita kasvojaan varjostamassa korkea musta hattu. Hän ei katsellut
oikealle eikä vasemmalle, vaan käveli nopeasti Euston-kadulle päin. Kun
hän oli päässyt noin kolmenkymmenen kyynärän päähän, työnsi Ayscough
Melkyn eteensä heidän piilopaikastaan.

"Menkää te edellä", hän kuiskasi, "minä tulen jäljessänne. Pitäkää
häntä silmällä niin kauan kuin voitte -- enkö sanonut teille, että hän
tulisi ulos meidän lähdettyämme? Olkaa varuillanne!"

Melky hiipi eteenpäin kadun varjonpuolisella käytävällä ja seurasi
hoikkaa olentoa, joka käveli nopeasti kuun valossa. Hän riensi hänen
jäljessään sairaalan ohitsekin vielä muutamia askelia, jolloin Yada
äkkiä astui kadun poikki maanalaisen rautatien asemalle päin. Hän
meni sisään siitä käytävästä, joka johti Cityyn meneville junille,
ja katosi. Melky, joka ei oikein tietänyt, mitä oli tehtävä, melkein
hyppeli kiihtymyksestä, kun Ayscough saapui hitaasti hänen luokseen.
"Pian, pian!" huudahti Melky. "Hän meni alas tuonne -- Cityn junille.
Hän pääsee lähtemään, jollette käy häneen käsiksi!"

Mutta Ayscough pysyi levollisena ja sytytti tyynesti sikaarinsa
uudelleen.

"Hyvä on, nuorukainen", hän sanoi "Antakaa hänen mennä nyt. Olen
nähnyt, mitä odotinkin näkeväni."



XXX

RUUMISHUONE


Melky, joka oli ihan hengästynyt koettaessaan suorittaa toverinsa
määräyksiä, kääntyi nyt katselemaan häntä yrittämättäkään salata
hämmästystään.

"Hiivatti sentään, tepä vasta olette tyyni, herra Ayscough. Ensinnäkin
on nähtävä paljon vaivaa seuratessa miestä tähän maanalaisen rautatien
asemalle, sitten huomataan hänen pujahtavan sinne kuin kaniini koloonsa
-- ja annetaan hänen mennä! Miksi me lähdimme hänen jäljessään
Gower-katua pitkin? Vain nähdäksemmekö hänen lähtevän matkalle?"

"Hyvä on, nuorukainen", sanoi Ayscough taas. "Ette oikein ymmärrä
meidän pikku temppujamme. Odottakaahan hetkinen."

Hän veti taskustaan yhden nimikorttinsa, meni se kädessään
matkalippukonttoriin ja vaihtoi lippuluukulla muutamia sanoja
myyjän kanssa. Sitten hän palasi Melkyn luokse. "Hän osti lipun
Whitechapeliin", sanoi Ayscough heidän astellessaan rauhallisina
eteenpäin. "Mutta minkä vuoksi lähtee nuori japanilainen lääketieteen
ylioppilas sinne päin kello yhdentoista aikana illalla? Epäilemättä on
siinä takana jotakin tärkeää, herra Rubinstein. Mutta minä lähden nyt
länteen päin. Aion pistäytyä Great Western -hotelliin kuulemaan, onko
herra Purdie saanut joitakin tietoja tuosta amerikkalaisesta. Sitten
menen kotiin nukkumaan. Haluatteko tulla kanssani hotelliin?"

"Minusta tuntuu, että voimme aivan hyvin hommailla koko yön läpeensä",
huomautti Melky, kun he taas astuivat kadun poikki ja menivät länteen
päin lähteville junille. "Meillä on ollut sellainen ilta, että en
olisi osannut aavistaakaan. Herra Ayscough, koska ihmeessä tässä alkaa
jotakin selvitä?"

Ayscough istuutui tupakkavaunun nurkkaan ja nojautui taaksepäin.

"Minun käsitykseni mukaan tämä lähestyy loppuaan", sanoi hän. "Huomenna
koko kaupunki tulee puhumaan tuon kiinalaisen murhasta. Ja jollei se
houkuttele Levendalea esiin piilopaikastaan, niin sitten en ymmärrä
vähintäkään, mikä hänet houkuttelisi!"

"Niinkö luulette?" sanoi Melky. "Mutta miksi tuo uutinen toisi hänet
näkyviin?"

"En tiedä", vastasi Ayscough melkein välinpitämättömästi. "Mutta olen
melkein varma siitä, että niin tulee tapahtumaan. Nähkääs, otaksun
Levendalen etsiskelevän Chen Litä. Jos Levendale nyt kuulee Chen Lin
makaavan kuolleena ruumishuoneessamme, niin -- ymmärrättekö?"

Melky muisti, että Ayscough oli taitava mies, ja vaipui ajatuksiinsa,
kunnes juna pysähtyi Praed-kadulle. Hän käveli salapoliisin mukana
pitkin katuja ja sitten hotelliin ihmetellen itsekseen kuinka monta
kertaa he sinä päivänä olivat olleet tuossa kaupunginosassa tämän
aivan loppumattomalta näyttävän ajojahdin kestäessä. Hän oli melkein
huumaantunut, mutta Ayscough, joka yhä poltteli Yadan hänelle tarjoamaa
sikaaria, astui edellä hotelliin virkeän ja terveen näköisenä.

Purdiella oli yksityinen oleskeluhuone makuuhuoneensa vieressä. Siellä
he tapasivat hänet ja Lauristonin, molemmat piippua polttamassa ja
ilmeisestikin kaikenlaisten ajatusten ja arveluitten valtaamina. He
ponnahtivat seisomaan salapoliisin saapuessa.

"Kuulkaahan!" huudahti Lauriston. "Onko se totta, mitä tuosta
kiinalaisesta kerrotaan? Onko sekin tämän meidän juttumme yhteydessä,
niin kuin poliisiasemalla otaksuvat? Olemme odottaneet toivoen teidän
tulevan."

"Niin", sanoi Ayscough vaipuen tuolille, "olemme puuhailleet aika
lailla, minä ja herra Rubinstein. Meillä on ollut kerrassaan kova
työ yhden illan osalle. Niin, se on totta, herrat -- yksi askel
lisää tikapuilla -- yksi tiilikivi lisää rakennuksessa! Me pääsemme
eteenpäin, herra Purdie, me pääsemme eteenpäin. Olette siis olleet
meidän laitoksellamme ja teille kerrottiin siellä asiasta?"

"He mainitsivat meille vain pääpiirteet", vastasi Purdie. "Vain
tärkeimmät kohdat. Luullakseni ette ole kuullut mitään toisesta
kiinalaisesta?"

"Emme vähintäkään vielä -- toistaiseksi", sanoi Ayscough. "Mutta
minulla on toivoa -- olen luullakseni päässyt vähän lähemmäksi
päämäärää herra Rubinsteinin avulla, vaikka hän ei oikein ymmärräkään
minun menettelytapaani. Mutta, hyvät herrat, tulin tänne kysymään,
oletteko kuulleet mitään Guyleristä. Mitä hän arveli siitä, mitä John
Purvis kertoi meille tänään iltapäivällä?"

"Hän ei siitä hämmästynyt", vastasi Purdie. "Ettekö muista hänen
väittäneen alun pitäen, että kaiken tämän pohjalla oli jalokiviä? Mutta
hän hämmästytti meitä!"

"Mitä? Kuinka niin?" kysyi Ayscough. "Uutisiako?"

"Guyler vannoo nähneensä Stephen Purvisin tänä aamuna", vastasi Purdie.
"Hän on vakuutettu siitä!"

"Nähneensä Stephen Purvisin tänä aamuna!" huudahti Ayscough. "Mutta
missä?"

"Guylerillä oli asioita Cityssä -- sen kauimmassa päässä", sanoi
Purdie. "Hän meni par'aikaa Bishopsgaten poikki nähdessään Stephen
Purvisin -- hän vannoo, että se oli Stephen Purvis! -- mikään ei saa
hänen uskoaan horjutetuksi. Hän, Purvis, kääntyi juuri silloin kapealle
kujalle, joka johti kadun poikki. Guyler riensi hänen jälkeensä, mutta
hän oli kadonnut. Guyler odotti vaanien tuota kujaa aivan kuin kissa
vaanii hiirenkoloa, niin kuin hän sanoi -- mutta kaikki turhaan. Hän
odotti tunnin, mutta siitä ei ollut apua."

"No, jos se oli Purvis", sanoi Ayscough, "oli hän tietysti mennyt kujaa
myöten ja tullut ulos sen toisesta päästä".

"Ei", sanoi Lauriston. "Ei ainakaan Guylerin sanojen mukaan. Guyler
sanoi, että se oli pitkä, kapea kuja -- Purvis ei olisi voinut ennättää
sen toiseen päähän ennen kuin hän ennätti toiseen. Hän väittää, --
nimittäin Guyler -- että kummallakin puolella tuota käytävää on vieri
vieressä liikehuoneustoja. Hänen arvionsa mukaan siellä on muutamia
satoja ovia, joten kestäisi ainakin viikon, ennen kuin hän ennättäisi
kysellä jokaisesta. Mutta hän on vakuutettu siitä, että Purvis katosi
yhteen niistä, ja myös ehdottomasti varma, että se oli juuri Stephen
Purvis. Purvis siis elää!"

"Missä on toinen Purvis -- maanviljelijä?" kysyi Ayscough.

"Hän asuu Guylerin kanssa Great Northern-hotellissa", vastasi
Lauriston. "Me olemme kaikki neljä olleet keskikaupungilla, Cityssä,
tarkastelemassa paikkoja. Guyler ja John Purvis lähtevät taas aamulla
sinne, John Purvis on tietysti hyvin iloinen kuultuaan, että Guyler
varmasti väittää nähneensä hänen veljensä. Kuulkaahan, arvatkaapa, mikä
on Guylerin käsitys Stephenin timantista!"

"No, mikähän se voi olla?" kysyi salapoliisi. "Siitä on niin monta
nerokasta mielipidettä, että voimmehan vieläkin koettaa kuulla lisää.
Herra Rubinstein tuossa on väsynyt eri teorioihin."

Mutta Melky höristi korviaan kuullessaan timanttia mainittavankaan.

"Hän vain kiusoittelee, herra Lauriston", hän sanoi. "Älkää välittäkö
hänestä! Mitä Guyler arvelee?"

"No niin, Guyler ei luonnollisestikaan vielä tiedä tästä
kiinalaisvaiheesta", sanoi Lauriston. "Guyler arvelee, että ryöstön on
suorittanut joukko miehiä -- nokkelia jalokivivarkaita, jotka tiesivät
Stephen Purvisilla olevan hallussaan tuon, kellanpunaisen timantin ja
ryhtyivät tarmokkaasti puuhaamaan sen haltuunsa saamista niin pian
kuin se tulisi Englantiin. Ja hän uskoo tuon joukon napanneen kiinni
Levendalen ja Stephen Purvisin salaisesti yrittävän päästä heihin
käsiksi. Se on joka tapauksessa Guylerin käsitys."

"Hyvä on", sanoi Ayscough. "Ja voi siinä olla jotakin oikeaakin.
Mitä tähän etsintään tulee -- niin eihän meillä ainakaan ole mitään
varmuutta siitä, ettei jommallakummalla noista kiinalaisista ole ollut
jotakin yhteistä tuon varasjoukon kanssa. Eihän sitä voi koskaan tietää
-- ja on melkein mahdotonta päästä suoraan päämaaliin tällaisissa
jutuissa. No niin, me olemme joka tapauksessa ryhtyneet toimenpiteisiin
saadaksemme uutisen tuosta timantista ja Chen Lin katoamisesta
huomisaamun sanomalehtiin, ja jollei se herätä koko kaupungin
mielenkiintoa --"

Ovelle kuului koputus ja sisään tuli tarjoilija, joka katseli
anteeksipyytävän näköisenä huoneessa olijoita.

"Suokaa anteeksi, hyvät herrat", hän sanoi. "Onko herra Ayscough
täällä? Ulkona on eräs herra, joka tahtoo nähdä teitä."

Ayscough otti hattunsa ja lähti ulos. Siellä odotti häntä eteisessä
komean näköisenä tohtori Mirandolet suuressa mustassa viitassaan,
leveälierinen hattu päässään. Hän astui eteenpäin nähdessään
salapoliisin.

"Tulin tänne, kun kuulin teidän olevan täällä", hän sanoi taluttaen
Ayscoughia poispäin. "Kuulkaahan, ystäväni, yksi meidän miehistä kertoi
minulle Molteno Lodgen jutusta ja kiinalaisen ruumiin löydöstä."

"Se nuori herra, Rubinstein, joka kävi luonanne tänä aamuna ja oli
pyytänyt minut mukaansa, löysi sen", sanoi Ayscough, joka ihmetteli
itsekseen, mihin tohtori oikein pyrki. "Olin siellä hänen kanssaan."

"Olen sitäpaitsi kuullut", jatkoi Mirandolet, "niinikään eräältä
meikäläiseltä siitä ihmeellisestä timanttia koskevasta tarinasta, jonka
on tänään iltapäivällä kertonut sen omistajan veli. Nyt tahtoisin nähdä
tuon kiinalaisen ruumiin -- syyn kerron teille jälkeenpäin. Minulla on
aivan erikoinen aihe siihen. Lähdettekö kanssani ruumishuoneeseen?"

Ayscoughin uteliaisuus oli herännyt Mirandoletin käytöksen johdosta
ja tulematta enää Purdien huoneeseen hän lähti ulos tohtorin kanssa.
Mirandolet pysyi omituisen äänettömänä, kunnes he saapuivat sille
kadulle, jonka varrella ruumishuone sijaitsi.

"Tämä on kummallinen ja salaperäinen juttu, ystäväni", hän sanoi.
"Tuolla, pienellä Rubinsteinilla oli varmaankin jokin omituinen
ennakkoaavistus, kun hän tuli tänään luokseni esittäen omituisen
kysymyksensä kiinalaisista."

"Sitäpä minäkin juuri sanoin, tohtori", virkkoi Ayscough. "Näytti aivan
siltä, kuin hänellä olisi ollut ennakkoaavistus. Mutta -- kuulkaahan!"

Hän vaikeni äkkiä, kun katua tulivat hyvää vauhtia vuokra-ajurin
rattaat, kiitivät heidän ohitseen nopeasti ja kääntyivät leveämmälle
kadulle. Hänen huuliltaan pääsi äkillinen huudahdus, sillä hän luuli
nähneensä ajopelien kiitäessä ohitse niissä keltaihoiset kasvot vain
sekunnin murto-osan ajan. Niin pikaisesti kuin Ayscough olikin tuon
huomannut, näki hän vielä nopeammin vuokra-ajurin numeron ja merkitsi
sen muistiinsa.

"Kummallista", hän mutisi. "Kummallista. Olisin vaikka voinut vannoa
--" Hän vaikeni äkkiä ja kiirehti Mirandoletin jäljessä, joka oli
kulkenut eteenpäin. "Nyt me olemmekin perillä, tohtori", hän sanoi
heidän saapuessaan ruumishuoneen ovelle. "Täällä on yövahti, joten ei
ole mitään vaikeutta tänne pääsemisessä."

Kuului kuinka salpa vedettiin syrjään ja avain kääntyi kukossa. Ovi
avautui ja ulos katsoi mies, joka Ayscoughin ja tohtori Mirandoletin
nähdessään päästi heidät eteishuoneeseen ja sytytti kaasulampun.

"Haluamme katsoa tuota kiinalaista, George", sanoi salapoliisi. "Emme
pidätä teitä kauan."

"Eräs nuori ulkomaalainen tohtori kävi juuri häntä katsomassa, herra
Ayscough", sanoi mies. "Sivuutitte kai hänen ajopelinsä kadulla --
siitä on tuskin kolme minuuttia, kun hän lähti. Nuori japanilainen,
jolla oli teidän nimikorttinne mukanaan."

Ayscough kääntyi mieheen päin kuin tämä olisi ilmoittanut mitä
hämmästyttävimmän asian.

"Mitä?" hän huudahti. "Japanilainen? Minun nimikorttini?"

"Näytti minulle sen heti tänne päästyään", vastasi yövahti ihmeissään
Ayscoughin ällistyksestä. "Sanoi teidän antaneen sen hänelle, jotta hän
voisi tulla tänne todetakseen kenen ruumis tuolla on. Minä tietysti
päästin hänet sisään."

Ayscoughin suu levisi pelkästä hämmästyksestä. Mutta ennenkuin hän sai
sanaakaan lausutuksi, puhui Mirandolet tarttuen ruumishuoneen vartijaa
kiihkoissaan käsivarteen.

"Päästittekö tuon miehen -- japanilaisen -- kiinalaisen ruumista
katsomaan -- yksin?" hän kysyi.

"Tietysti", vastasi vahti äreästi. "Hänellähän oli herra Ayscoughin
nimikortti ja --"

Mirandolet päästi irti miehen käsivarren ja nosti ylös pitkät valkeat
kätensä.

"Laupias taivas!" hän parkaisi. "Hän on varastanut timantin!"



XXXI

MIRANDOLETIN MIELIPIDE


Se äänettömyys, joka seurasi tätä kummallista huudahdusta, katkesi
äkkiä. Ruumishuoneen vahti, joka oli ollut menossa huoneen sivuseinällä
olevalle ovelle, pudotti avainkimppunsa. Sen aiheuttama omituinen
metallinen kilahdus herätti ajatuksistaan Ayscoughin, joka säpsähti ja
jäi avosuin tuijottamaan Mirandoletin heiluviin käsiin. Hän tarttui
tohtorin käsivarteen.

"Mitä ihmettä te tarkoitatte?" hän murahti. "Puhukaa -- mikä nyt on?"
Mirandolet rupesi äkkiä nauramaan. "Mikäkö on?" hän huudahti. "Juuri
siitä on kysymys, mitä äsken suoraan sanoin! Tuo mies on varmasti
vienyt täältä timantin, joka oli kahdeksankymmenen tuhannen punnan
arvoinen! Teidän nimikorttinne! -- Voi, mies, mies, mitä te olettekaan
tehnyt? Mutta nopeasti! -- kuka on tuo japanilainen? -- kuinka hän tuli
teidän nimikorttinne mukanaan? Nopeasti, kuulkaahan, jos haluatte saada
hänet kiinni!"

"Minut saa vaikka vetää hirteen, jos ymmärrän, mitä tämä merkitsee!"
mutisi Ayscough. "Mitä siihen tulee, kuka hän on, niin jos hän on
sama mies, jolle annoin nimikorttini, on hän nuori japanilainen
lääketieteen ylioppilas, eräs Yada, joka oli noitten kiinalaisten
ystävä. Kävin tänä iltana hänen luonaan Rubinsteinin kanssa ottamassa
selvää, voisiko häneltä saada mitään tietoja. Lähetin hänelle tietysti
ammattinimikorttini. Mutta -- me näimme hänen suuntaavan matkansa East
Endiin!"

"Pyh", nauroi Mirandolet. "Hän on - niin kuin sanotaan, huiputtanut
teitä, ystäväni! Hän tuli tänne! Ja hän on nyt lähtenyt -- päästen jo
kauas ulottuviltamme -- tuo timantti taskussaan!"

"Mitä hittoa te sillä tarkoitatte?" kysyi Ayscough kiivaasti.
"Timantti! Timantti! Mistä hän olisi löytänyt timantin -- täällä?
Ruumishuoneessa? Mistä te oikein puhutte?"

Mirandolet naurahti taas ja vilkaisten salapoliisiin melkein säälivän
halveksivasti kääntyi hämmästyneeseen yövahtiin.

"Näyttäkää meille tuo ruumis!" hän sanoi.

Yövahti, joka oli antanut avainkimpun olla lattialla tämän
kummallisen kohtauksen aikana, otti sen ylös, valitsi siitä yhden ja
avasi sen oven, jonka vieressä seisoi. Hän väänsi lampun palamaan
ruumishuoneessa, ja Mirandolet astui sisään ja Ayscough jurona ja
ihmeissään hänen kintereillään.

Chen Li makasi siinä, missä salapoliisi oli hänet viimeksi nähnyt,
tyynenä ja jäykkänä, peite vedettynä huolellisesti keltaisille
kasvoilleen. Sanaakaan lausumatta Mirandolet veti kasvoliinan syrjään
viittasi toveriaan tulemaan lähemmäksi ja osoitti hienosta sinisestä
silkistä valmistettua patalakkia, joka peitti kiinalaisen päätä.

"Katsokaa tuota", hän kuiskasi. "Tiedätte, mitä sen alla on. Sellaista,
mistä todellinen kiinalainen ei koskaan luovuta edes silloin, kun hän
tulee Eurooppaan ja käyttää eurooppalaisia vaatteita ja eurooppalaista
päähinettä -- hänen niskapalmikkonsa! Katsokaahan!"

Hän siirsi patalakin tyynesti syrjään ja näytti molemmille
hämmästyneille miehille huolellisesti takaraivolle käärityn mustan
hiustukon. Sen sisään hän työnsi pitkät hoikat sormensa ja veti ne taas
pois huudahtaen tavalla, joka ilmaisi hänen arvanneen oikein.

"Aivan niin kuin sanoinkin", hän huomautti. "Mennyttä kalua! Herra
salapoliisi, sinne Chen Li kätki timantin ja tuo japanilainen on
ottanut sen. Ja nyt teidän olisi parasta lähteä hänen jälkeensä. Puolen
tunnin etumatka merkitsee hänelle samaa kuin kokonaisen viikon teille."

Hän veti liinan taas vainajan kasvoille ja lähti ulos Ayscouhgin
seuratessa häntä synkkänä, vähäpuheisena eikä suinkaan vakuutettuna.

"Kuulkaahan", hän sanoi heidän tultuaan toiseen huoneeseen. "Kyllähän
tuo kaikki sopii, tohtori Mirandolet, mutta onhan se sittenkin vain
teidän otaksumanne."

"Se on otaksuma, jonka tulette huomaamaan ehdottoman oikeaksi, hyvä
ystävä", sanoi Mirandolet tyynesti. "Minä tunnen kiinalaiset --
paremmin kuin luulettekaan. Heti tänä iltana kuultuani tästä asiasta
tulin luoksenne kertomaan teille, että kiinalaisilla on tapana
kätkeä arvoesineitä niskapalmikkoihinsa -- mieleeni ei juolahtanut,
että timantti olisi nyt täällä, vaan ajattelin, että mahdollisesti
löytäisitte jotakin. Mutta tultuamme tänne ruumishuoneeseen ja kun olin
kuullut japanilaisen käyneen täällä näyttäen teidän nimikorttinne,
vaikka hänellä ei ollut mitään syytä sen näyttämiseen, silloin arvasin
heti, mitä oli tapahtunut. Ja nyt kun olette maininnut kertoneenne
hänelle tästä jutusta, olen vakuutettu käsitykseni oikeudesta. Herra
kersantti, lähtekää etsimään tuota timanttia!"

Hän kääntyi aivan kuin poistuakseen ja Ayscough meni hänen jäljessään.

"Onhan hyvin mahdollista, että hän ei laisinkaan tullut timantin
vuoksi", sanoi hän närkästyneenä ja epäuskoisena. "Onko juuri
luultavaa, että hän olisi otaksunut sen olleen tuon kuolleen miekkosen
niskapalmikossa, kun toinen kiinalainen oli kadoksissa? Changhan nyt
omistaa timantin -- eikä Chen!"

"Aivan oikein, ystäväni", sanoi Mirandolet. "Te olette epäilemättä
viisaampi kuin minä. Siis -- hyvää yötä vain!"

Hän lähti pois ja kääntyi jyrkästi kulkemaan katua ylöspäin. Ayscough
murahti kerran pari ja palasi sitten yövahdin luokse.

"Kuinka kauan tuo japanilainen oli sisällä?" hän kysyi nyökäyttäen
päällään ruumishuoneeseen päin.

"Ei minuuttiakaan, herra Ayscough", vastasi mies. "Hän käväisi vain
siellä pikipäin."

"Sanoiko hän mitään ulos tullessaan?" kysyi salapoliisi.

"Kyllä, pari sanaa", vastasi vahti. "Hän sanoi. 'Se on hän' ja meni
suoraan ulos ajurin rattaille."

"Ja tuullessaan hän sanoi teille minun lähettäneen hänet?" kysyi
Ayscough.

"Aivan niin ja näytti minulle nimikorttinne", myönsi mies. "Minulla ei
tietysti ollut mitään syytä epäillä hänen sanojaan."

"Kuulkaahan George", sanoi Ayscough, "älkää mainitko asiasta
kenellekään! Älkää sanoko mitään ainoallekaan meidän miehelle, jos
joku heistä tulee käymään. En usko puoleksikaan sitä, mitä tohtori
juuri sanoi, mutta käyn kuitenkin kysymässä paria seikkaa. Hissukseen
sillaikaa. Ymmärrättehän, George?"

George vastasi ymmärtävänsä aivan hyvin, ja Ayscough lähti heti pois.
Päästyään ulos ruumishuoneen oven yläpuolelle asetetun lampun kohdalle
hän veti kellon taskustaan. Oli juuri puoliyön aika. Ja jossakin tuo
kirottu nuori japanilainen kiiti Lontoon katuja eteenpäin, petettyään
häntä, Ayscoughia, hänen omassa pelissään.

Hän oli jo pohtinut tarkoin kaikki Yadaa koskevat seikat. Yada oli
puijannut häntä -- aivan niin kuin Melky Rubinstein oli arvellut ja
epäillytkin -- koko hänen asunnossaan tapahtuneen keskustelun ajan.
Luultavasti oli Yada katsellut vierashuoneensa akkunasta kuinka hän
ja Melky pujahtivat kadun poikki ja piiloutuivat vastapäätä olevan
rakennusaitauksen taakse. Sitten Yada oli lähtenyt ulos tietäen, että
häntä seurattaisiin, ja saanut heidät sievästi ansaan mennen itään päin
lähtevään maanalaiseen junaan, astunut sitten taas kaikessa rauhassa
pois seuraavalla asemalla, ottanut vuokra-ajurin ja kääntynyt länteen
päin Ayscoughin nimikortti taskussaan.

Mutta Ayscough tiesi erään hyödyllisen asian. Hän oli painanut muistiin
sen vuokra-ajurin kirjaimet ja numeron, jonka rattailla Yada oli
ajanut hänen ja Mirandoletin ohitse, L. C. 2571 -- hän oli kerrannut
sitä mielessään tuon tuostakin. Nyt hän veti esiin muistikirjansa ja
merkitsi sen siihen. Sen tehtyään hän lähti poliisiasemalle haluten
kaikkein ensimmäiseksi päästä kosketuksiin New Scotland Yardin kanssa
puhelimitse.

Niin kuin useimmilla lontoolaisilla ammattitovereillaan oli
Ayscoughilla aika paljon yleistietoja asioista ja niitä hän nyt käytti
avukseen tässä tapauksessa. Hän tiesi, että jos japanilainen todella
oli saanut haltuunsa kellanpunaisen timantin (jota olettamusta hän
Mirandoletin varmasta väitteestä huolimatta hyvin epäili), yrittäisi
hän ehdottomasti päästä pakoon. Hän lähtisi kiireimmän kautta
mannermaalle. Mutta Ayscough tunsi hyvin mannermaalle lähteväin junain
aikataulut. Muutamia tunteja täytyi kulua ennenkuin Yadan onnistuisi
päästä Doveriin, Folkestoneen tai Newhaveniin lähteviin juniin,
lyhyintä tietä rantaan, tai pitempää tietä Harwichin tai Southamptonin
satamiin. Ehdottomasti oli nyt heti järjestettävä tarpeeksi vahteja
Victorian, Charing Crossin, Holborn Viaductin ja London Bridgen
asemille Yadan varalta. Ja keskiyöllä parhaana nukkumisaikana hän
työskenteli kaksi tuntia puhelimitse antaen määräyksiä ja lisätietoja
ja järjestellen sellaisen verkon levittämistä, josta otaksuttu
pakolainen ei voisi livahtaa pois.

Kun kaikki tuo vihdoin oli tyydyttävästi järjestetty, alkoi
Ayscoughista tuntua, että se saattoi kaikki olla turhaa työtä.
Mahdollisesti hän oli kokonaan väärillä jäljillä tuon kummallisen
Mirandoletin epäluulojen ja väitteitten johtamana. Saattoi olla
kysymyksessä jotakin salaperäistä -- Ayscoughin mielestä oli
kiinalaisten ja japanilaisten ja hindujen hommissa aina jotakin
salaperäistä. Yadalla voi olla hyväkin syy halutessaan nähdä Chen Li
vainajan ruumiin ja käyttäessään salapoliisin nimikorttia päästäkseen
ruumishuoneeseen. Tämän kummallisen käytöksen voisi selittää. Mutta
kuitenkaan Ayscough ei voinut laiminlyödä kaikkien mahdollisten
seikkain hyväkseen käyttämistä, ja niin väsynyt kuin olikin, hän
lähti etsimään sitä vuokra-ajuria, jonka nimen hän oli huolellisesti
merkinnyt muistikirjaansa.

Tämä toimitus ei tuottanut suurtakaan vaikeutta. Oli vain ajan
kysymys käydä keskustoimistossa ottamassa selvää miehen nimestä ja
osoitteesta. Kello kuuden aikana aamulla Ayscough oli pienessä talossa
kurjan näköisen kadun varrella Kentish Townissa puhuttelemassa erästä
vaimoa, joka oli juuri noussut tulta sytyttämään ja oli äreän haluton
herättämään miestään, joka hänen sanainsa mukaan oli päässyt vuoteeseen
vasta lähempänä neljää. Hän ei ollut juuri sen tyytyväisempi, kun
Ayscough ilmoitti hänelle ammattinsa -- mutta mies noudettiin
joka tapauksessa. "Te kuljetitte tänä yönä erään ulkomaalaisen --
japanilaisen Paddingtonin ruumishuoneelle?" sanoi Ayscough käyden
käsiksi suoraan asiaan mainittuaan miehelle kuka oli. "Näin hänet
vilahdukselta rattaillanne ja merkitsin muistiin numeronne. Missä hän
ensiksi nousi rattaillenne?"

"Maanalaisen rautatien ulkopuolella King's Crossilla", vastasi ajuri
heti.

Juuri tätä Ayscough oli odottanutkin. Aivan oikein: hänen oma
aavistuksensa oli osoittautunut todeksi.

"Onko jotakin hullusti, herra?" kysyi ajuri.

"Mahdollisesti", vastasi Ayscough. "No niin, hän siis nousi
rattaillenne siellä ja te veitte hänet suoraa päätä ruumishuoneelle?"

"Ei -- ei niin", sanoi mies. "Poikkesimme ensiksi yhteen
paikkaan, Eustoniin. Hän meni sinne sisään, käväisi vasemmassa
matkatavaratoimistossa ja palasi taas mukanaan pieni laatikko -- aivan
pieni. Sitten ajoimme ruumishuoneelle."

Euston! Pieni laatikko! Lisää todistuksia -- Ayscough merkitsi ne
muistiin.

"Kas niin", hän sanoi, "ja ajaessanne pois ruumishuoneelta, minne
menitte?"

"Oxford Circusin kohdalle", vastasi ajuri. "Sinne jätin hänet hänen
käskynsä mukaan -- vastapäätä maanalaisen radan asemaa -- kadun
toiselle puolelle."

"Näittekö, minne hän sitten lähti?" kysyi Ayscough.

"Näin. Suoraan Oxford-katua Tottenham Court Roadille päin", sanoi
ajuri. "Kantaen laatikkoaan, joka oli aivan pieni, niin kuin sanoin, ja
harpaten hyvin nopeasti. Siinä hänet viimeksi näin, herra."

Ayscough lähti pois ja palasi siistimpiin kaupunginosiin. Hän oli lopen
uupunut ja rasittunut yön työstä ja iloinen voidessaan istuutua varhain
avattuun kahvilaan nauttiakseen jotakin aamiaisekseen. Hänen syödessään
ja juodessaan tuli sisään poika tuoden ensimmäiset aamulehdet. Ayscough
otti käteensä yhden ja näki heti suuren otsakkeen:

    PADDINGTONIN TAPAUKSET

    UUSIA JA HÄMMÄSTYTTÄVIÄ SEIKKOJA. 80,000 PUNNAN ARVOISTA TIMANTTIA
    ETSITÄÄN. MURHA MAIDA VALESSA.

Ayscough laski lehden kädestään ja hymyili. Levendalelta tuskin voisi
jäädä tuo näkemättä -- jos hän oli elossa.



XXXII

KELLO YKSI YÖLLÄ


Viisi minuuttia sen jälkeen, kun Ayscough oli lähtenyt tohtori
Mirandoletin kanssa, saman hotellin palvelija, joka oli kutsunut hänet
pois Purdien huoneesta, koputti taas ovelle ja pisti sisään aika
salaperäisiltä näyttävät kasvonsa.

"Suokaa anteeksi, herra", hän virkkoi vilkaisten Purdieen, joka
par'aikaa kyseli Melky Rubinsteinilta Maida Valessa sattuneitten
tapausten yksityisseikkoja. "Käytävässä on kaksi naista, jotka haluavat
tavata teitä. Mutta he eivät tahdo tulla sisään, herra, jolleivät saa
tietää, keitä täällä on. He eivät halua tavata vieraita, herra."

Purdie hypähti seisomaan, työnsi palvelijan sivuun ja kurkisti
hämärästi valaistuun eteiseen. Siellä muutamien askelten päässä seisoi
Zillah ja puolittain piilossa hänen takanaan rouva Goldmark.

"Tulkaa toki sisään!" huudahti Purdie. "Ei täällä ole ketään muita kuin
Andie Lauriston ja Melky Rubinstein. Teillä on jotakin kertomista. Onko
jotakin tapahtunut?"

Hän vei heidät sisään, lähetti pois palvelijan, joka ilmeisestikin oli
kovasti utelias näitten tapausten vuoksi, ja sulki oven.

"Hiivatti sentään!" huudahti Melky. "Eikös vaan ole taas lisää
yllätyksiä, Zillah? Ette te ole suotta tulleet tänne tähän aikaan
vuorokaudesta! Mitä teillä on kerrottavana, Zillah? Uusi vaiheko?"

"Rouva Goldmarkilla on jotakin kerrottavaa", vastasi Zillah. "Me emme
ymmärtäneet, mitä oli tehtävä, etkä sinä tullut, Melky, eikä kukaan
tullut, ja niin me lukitsimme oven ja läksimme herra Purdien luokse.
Rouva Goldmark on nähnyt jonkun!"

"Kenet?" kysyi Melky. "No kenet? Sanokaa kenet?"

"Sen miehen, joka kävi hänen ruokalassaan", vastasi Zillah. "Sen miehen
joka pudotti platinanappinsa!"

Rouva Goldmark, joka oli vaipunut istumaan Purdien häntä varten pöydän
viereen vetämälle tuolille, huojutti merkitsevästi päätään.

"Näin se tapahtui", hän sanoi tuntien jonkinlaista nautintoa saadessaan
henkilökohtaisesti esiintyä uuden lisäpiirteen kertojana tässä
salaperäisessä jutussa. "Minulla, on ystävä, joka asuu Stanhope-kadun
varrella -- rouva Isenberg. Hän lähetti minulle puoli yhdentoista
aikana tiedon, että hän oli sairas. Menin heti häntä katsomaan.
Tapasin hänet hyvin kipeänä. Jäin hänen luokseen yli yhdentoista
auttaen niin kuin osasin. Sitten saapui hänen sisarensa; en osannut
tehdä muuta, tulin pois. Ja minä kävelin Sussex-aukion poikki
palatessani Praed-kadulle Zillahin luokse. Mutta ennenkuin olin
päässyt pitkällekään Sussex-aukiolla, pysähdyin äkkiä, tällä tavoin.
Miksi? Koska -- näin erään miehen. Sen miehen! Saman, joka pudotti
kalvosimennappinsa minun pöydälleni. Juuri niin!"

"Oletteko varma, että hän oli sama mies, rouva Goldmark?" kysyi Melky
kiihkeästi. "Ettehän vain erehdy?"

"Erehdynkö, kun sanon näkeväni teidät, herra Rubinstein?" huudahti
rouva Goldmark juhlallisesti ja painokkaasti. "Ei, minä en erehdy
laisinkaan sellaisissa tapauksissa. Eikö kaduilla ole kaasulamppuja?
Eikö minulle ole suotu hyvät silmät? Minä näin hänet niin kuin näen
tuossa teidät, nuo nuoret herrat ja Zillahin. Se on varma!"

"No niin, -- ja mitä hän teki?" kysyi Purdie haluten kuulla tarkemmin
asiasta. "Tuliko hän jostakin talosta vai meni sisään -- vai mitä?"

"Minä kerron, teille", vastasi rouva Goldmark. "Kaikki kerron teille
aikanaan. Näin oli asia Eräs vuokra-ajuri saapuu minua kohti. Se
pysähtyy katukäytävän viereen. Kaksi miestä astuu siitä alas. Hän
ensiksi. Sitten toinen. He maksavat ajurille ja kävelevät sen jälkeen
vähän matkaa -- vain muutamia askelia. He menevät erääseen taloon.
Tuo toinen mies avaa sen oven. Omalla avaimellaan. Ovi avautuu -- ja
sulkeutuu. He ovat sisällä. Sitten minä menen Zillahin luokse ja kerron
hänelle, mitä olen nähnyt. Niin on asia!"

Kaikki kolme miestä vilkaisivat toisiinsa ja Purdie kääntyi kertojan
puoleen.

"Rouva Goldmark", hän sanoi, "tunsitteko sen miehen, joka avasi oven?"

"En laisinkaan", vastasi rouva Goldmark. "Hän oli aivan vieras minulle."

"Tunnetteko herra Levendalea ulkonäöltä?" kysyi Purdie.

"Siitä lähtien kun tämä juttu sai alkunsa olen usein tehnyt itselleni
tuon kysymyksen", vastasi rouva Goldmark. "Sillä hänhän on tavallaan
naapuri. Ei, en tunne, en voi sanoa, että häntä olisi koskaan näytetty
minulle."

"Tehän voitte kumminkin kuvailla minkä näköinen se mies oli, joka otti
taskustaan avaimen ja avasi oven", huomautti Purdie. "Kyllä kai te
tarkastitte häntä?"

"Vieläpä aika lailla", vastasi rouva Goldmark. "Hän oli meikäläisiä
-- näin hänen nenänsä ja silmänsä. Ja olin ihmeissäni nähdessäni niin
köyhän näköisellä miehellä olevan avaimen niin komeaan taloon. Hän oli
puettu huonoihin vaatteisiin ja näytti likaiselta ja kurjalta."

"Parrakas tumma mies?" kysyi Purdie. "Ei laisinkaan", vastasi rouva
Goldmark. "Sileäksi ajeltu mies, vaikka tumma hän saattoi olla."

Purdie vilkaisi Melkyyn ja pudisti päätään.

"Ei se ollut Levendale", hän sanoi. "Sileäksi ajeltu! Levendalella on
sekä parta että viikset -- onpa hän jonkun verran ylpeäkin parrastaan.
Hm, oletteko aivan varma tuosta toisesta miehestä?"

"Yhtä varma kuin siitä, että nyt puhelen teidän kanssanne", väitti
rouva Goldmark. "Näin hänet yhtä selvästi kuin näin hänet liikkeessäni
silloin, kun hän pudotti platinanappinsa pöydälleni. Niin, en erehdy
nyt lainkaan, herra Purdie."

Purdie vilkaisi taas Melkyyn tällä kerralla kysyvän näköisenä.

"Älkää kysykö minulta, herra Purdie" virkkoi Melky. "En tiedä mitä
pitäisi sanoa. Tuntuu aivan siltä kuin nuo miehet olisivat menneet
Levendalen taloon. Mutta kenellä muulla miehellä kuin Levendalella
olisi ollut sinne avain? Yhä vain lisää salaperäisiä tapauksia -- ja
eikö niitä jo ole kylliksi ennestään? Jollei nyt herra Ayscough olisi
lähtenyt pois --"

"Kuulkaahan", sanoi Purdie tehden pikaisesti päätöksen, "minä lähden
sinne. Tahdon tietää, mitä tämä merkitsee -- menen ottamaan siitä
selvää. Teidän hyvät naiset, on paras mennä kotiin. Jos te toiset
viitsitte tulla Sussex-aukion kulmaan, niin tulkaa mukaan. Mutta minä
menen yksin sisään Levendalen taloon. Saan varmasti jotakin selville."

Hän ei sanonut muuta. Vasta Zillahin ja rouva Goldmarkin lähdettyä
kotiin päin ja hänen tultuaan molempien toveriensa kanssa
poikkikadulle, joka johti Sussex-aukiolle, hän äkkiä pysähtyi ja
puhutteli heitä. "Minulla on aivan erikoinen syy, jonka vuoksi tahdon
mennä sinne yksin", hän sanoi. "Mitään vaaraa ei ole -- uskokaa minua.
Mutta jos en ole luonanne taas noin neljännestunnin kuluttua, voitte
tulla kysymään minua. Käsitykseni on, että tapaan Levendalen siellä. Ja
- niin kuin tiedät Andie -- minähän tunnen Levendalen."

Hän jätti heidät seisomaan ulkonevan pylväskäytävän varjoon, meni
suoraan Levendalen paraatiovelle ja soitti kelloa. Mistään akkunasta ei
näkynyt valoa. Jossakin kaukana talon sisällä hän kuuli kellon soivan.
Ja äkkiä seisoessaan siinä odottaen ja kuunnellen hän erotti äänen,
joka tuli juuri hänen läheltään, ja huomasi, että ovessa oli pieni
ristikko-akkuna, jonka lävitse katselivat eräät kasvot.

"Kuka siellä on?" kuului kuiskattavan.

"John Purdie, joka haluaa tavata herra Levendalea", hän vastasi heti,

Ovi avautui samassa ja sulkeutui yhtä äkkiä Purdien päästyä sisään
Kuului sähkönappulan raksahdus ja lamppuun syttyi tuli, jonka valossa
Purdie hämmästyksekseen näki erään miehen seisovan vieressään. Tämä
hymyili hänelle kummallisesti ja vältellen. Hän ei ollut ja samalla
kuitenkin oli Levendale.

"Laupias taivas!" huudahti Purdie, "Eihän se ole ---"

"Kyllä", sanoi Levendale säveästi. "On vainkin. No niin, Purdie, tulkaa
tänne."

Purdie meni Levendalen jälessä pieneen huoneeseen käytävän oikealle
puolelle. Keskelle siirretyllä pöydällä näkyi varjostimella peitetyn
lampun valossa jätteitä kylmästä, ilmeisestikin aivan tilapäisesti
laaditusta ateriasta. Kaksi miestä näkyi olleen syömässä, mutta
Levendale oli yksin nyt. Hän hymyili vieraalleen taas omituisella
tavalla ja viittasi ensin tuoliin ja sitten viinikarahviin.

"Istuutukaa ja juokaa vähän", hän sanoi, "Tämä on kummallinen
kohtaaminen! Emme ole tavanneet toisiamme sen jälkeen kun --"

"Laupias taivas!", keskeytti Purdie tuijottaen häneen. "Mitä tämä
kaikki merkitsee? Oletteko -- oletteko te valepuvussa?"

Levendale naurahti surullisesti ja vilkaisi niitä kehnoja vaatteitaan,
joista rouva Goldmark oli puhunut.

"Välttämättömyys!" hän sanoi. "Minun täytyi! Voi, kuinka kummallisia
päiviä olen elänyt ja kuinka kummallisissa paikoissa olen ollut! Kas
niin, mitä te tiedätte?"

"Tiedänkö!" huudahti Purdie. "Kehoitatteko te minua kertomaan kaikki,
mitä tiedän -- yhdellä lauseella? Hyvä mies, siihen menisi kokonainen
kuukausi! Mitä te tiedätte? Näyttää siltä, että olette kokenut
monenlaista."

Levendale pyyhkäisi kädellään otsaansa. Hänen eleensä osoitti niin
suurta väsymystä, että hänen vieraansa ymmärsi hänen olevan lopen
uupunut.

"Aivan niin", sanoi Levendale. "Mutta sanokaahan, onko John Purvis
tullut tänne veljeään katsomaan."

"On", vastasi Purdie. "Hän on Lontoossa par'aikaa."

"Onko hän kertonut tuosta timantista? Nimittäin poliisille?", kysyi
Levendale.

"On", vastasi Purdie. "Sen tietävät kaikki. Stephen Purvis -- missä hän
on?"

"Yläkerrassa -- nukkumassa -- lopen uupuneena", sanoi Levendale.
"Olemme väsyneitä -- kumpikin. Yötä päivää yötä päivää -- voisin vaipua
tälle lattialle ja ruveta nukkumaan --"

"Olette ajanut timanttia takaa?" kysyi Purdie.

"Sitä -- ja muutakin", virkkoi Levendale.

"Muutakinko?" kysyi Purdie. "Mitä sitten?"

"Kahdeksaakymmentätuhatta puntaa", vastasi Levendale. "Juuri sitä!"

Purdie tuijotti häneen. Sitten hän äkkiä kysyi erästä seikkaa.

"Tiedättekö, kuka murhasi tuon ukon Praed-kadun varrella?" hän kysyi.
"Sitä minä koetan saada selville."

"En", vastasi Levendale jyrkästi. "En edes tiedä sitä, että hänet
murhattiin." Hän tuijotti nyt vuorostaan vieraaseensa hetkisen. Sitten
hän lisäsi merkitsevästi: "Mutta siitä tiedän aika paljon, että häneltä
ryöstettiin jotakin."

Purdie pudisti päätään. Hän oli tavattomasti ällistynyt.

"Tämä käy minulle aivan käsittämättömäksi", hän sanoi. "Te, Levendale,
olette itse merkillisin ilmiö kaikessa. Kuulkaahan, mitä te aiotte
tehdä? Ettekö aio selittää tätä kummallista katoamistanne -- tätä
poissaoloanne -- paluutanne ilman partaa ja noin puettuna? Poliisit --"

"Kyllä", sanoi Levendale. "Kello kymmenen aamulla poliisiasemalla.
Tulkaa sinne -- te kaikki -- kuka tahansa -- kuka tahansa, jonka
mieli tekee -- kerron poliiseille kaikki, mitä tiedän. Purvis ja minä
emme enää voi tehdä mitään -- meitä on nähkääs vedetty nenästä! Mutta
lähtekää nyt pois, Purdie, ja päästäkää minut nukkumaan -- olen aivan
lopussa!" Oltuaan kymmenen minuuttia poissa Lauristonin ja Melky
Rubinsteinin luota Purdie palasi heidän seuraansa ja viittasi heitä
tulemaan pois Sussex-aukiolta.

"Tämä on kaikkein ihmeellisintä", hän sanoi heidän lähtiessään
liikkeelle. "Levendale on aivan oikein siellä, omassa talossaan! Ja hän
on ajanut pois partansa ja viiksensä ja pukeutunut suorastaan kulkurin
vaatteisiin. Hän ja Stephen Purvis ovat yötä päivää ajaneet takaa
tuota kirottua timanttia ja kahdeksaakymmentä tuhatta puntaa! Ja --
kaiken lisäksi ei Levendale tiedä, kuka murhasi Daniel Multeniuksen,
ei edes sitä, että hänet on murhattu! Mutta se on varmaa, hyvät
toverit", hän lisäsi, kun St. Jamesin kirkon kello korkealla
heidän päittensä yläpuolella löi yhtä, "että hän tietää jotakin tärkeää
-- ja meidän on odotettava yhdeksän tuntia saadaksemme kuulla sen!"



XXXIII

SALAISTA TYÖSKENTELYÄ


Poliisiaseman perähuone oli täynnä miehiä kello kymmenen aikaan
aamulla. Purdie tuli sinne Lauristonin kanssa viittä minuuttia ennen
kymmentä, tapasi Melky Rubinsteinin odottelemassa ulko-ovella ja
ennätti tuskin varoittaa toveriaan pysymään vaiti heidän keskiyöllä
tekemästään keksinnöstä, kun Guyler ja John Purvis saapuivat paikalle
yhdellä vuokra-ajurilla ja herra Killick toisella. Sisällä keskusteli
aamiaisen ja yhden tunnin unen virkistämä Ayscough poliisikomisarjuksen
ja New Scotland Yardin miehen kanssa. Kaikki he vilkaisivat kysyvästi
vastatulleihin.

"Onko joku herroista saanut uusia tietoja?" kysyi poliisikomisarjus
vilkaisten pikimmältään läsnäolijain kasvoihin. "Eikö -- luullakseni
haluaisitte kaikki tietää, emmekö me ole saaneet?" Hän katsahti
Ayscoughiin, joka näytteli New Scotland Yardin miehelle muutamia kohtia
aamulehdistä. "Asianlaita on niin", hän jatkoi, "että on esiintynyt
kummallisia vaiheita sitten viime yön -- enkä oikein ymmärrä, kuinka
kaikki on käsitettävä. Mielipiteeni on se, että meidän olisi parasta
odottaa muutamia tunteja, ennenkuin sanomme mitään -- varmempaa --
minun mielestäni nuo sanomalehdet mainitsevat liian monta seikkaa,
antavat aivan kuin viholliselle tietoja. Viisainta olisi, jos
jättäisitte asiat toistaiseksi meidän haltuumme, hyvät herrat."

Näistä sanoista ilmeni muutakin kuin kohtelias huomautus siitä, että
niin monen henkilön läsnäoloa ei kaivattu -- mutta John Purvis asettui
heti selvälle kannalle ja sanoi: "Haluan tarkoin tietää, mitä on tehty
ja mitä aiotaan tehdä veljeni suhteen. Minulla on oikeus siihen. Sen
vuoksi minä olen täällä. Mitä muuhun tulee --"

"Veljenne on täällä", sanoi Purdie, joka seisoi akkunan ääressä
ja katseli alas kadulle. "Ja herra Levendale hänen mukanaan --
eikö olisi hyvä kutsua heidät heti sisään?" hän jatkoi kääntyen
poliisikomisarjuksen puoleen. "He ovat kumpikin sen näköisiä kuin
heillä olisi paljon kertomista."

Mutta Ayscough oli jo poistunut huoneesta ja hetkisen kuluttua hän
saapui sisään vastatulleitten kanssa. Purdie huomasi heti, että se
Levendale, joka astui sisään tukku aamulehtiä kädessään, oli aivan
toisen näköinen kuin se Levendale, jonka hän oli nähnyt yhdeksän tuntia
aikaisemmin likaisena, siivottomana ja väsymyksen näännyttämänä.
Tuuhea parta ja viikset olivat auttamattomasti mennyttä, ja Levendalen
kasvoilla näkyi sellaisia piirteitä, jotka olivat ennen peittyneet
niiden alle. Mutta Levendale itse oli nyt virkeän ja siistityn
näköinen ja huolellisesti puettu ja heti sisään astuttuaan hän
käyttäytyi maailmanmiehen tapaan, nyökäten tyynesti poliisilaitoksen
virkamiehille.

"Kas niin, herra komisarjus", hän sanoi mennen suoraan pöydän luokse
Stephen Purvisin kääntyessä veljensä puoleen, "sanomalehdistä näen,
että te olette kaikki puuhanneet paljon herra Purvisin ja minun
vuokseni. Siitä näkee hyvin, kuinka pari miestä voi kadota ja tuottaa
aika paljon vaivaa, ennenkuin heidät löydetään! Mutta tässä me nyt
olemme -- ja sen vuoksi olemme täällä, että olemme joutuneet häviölle
-- koetimme kulkea omia teitämme ajaessamme takaa omaisuuttamme --
ja nyt olemme lopussa! Emme voi enää tehdä mitään -- ja niin tulimme
teidän luoksenne."

"Teidän olisi pitänyt ensimmäiseksi tulla tänne, herra Levendale",
sanoi poliisikomisarjus vähän äreästi. "Olisitte säästäneet niin paljon
vaivaa -- niin hyvin itseltänne kuin meiltäkin. Mutta sillehän ei nyt
enää voi mitään -- teillä on varmaankin jotakin kerrottavana meille?"

"Ennenkuin kerron mitään", vastasi Levendale, "haluan tietää
erään seikan". Hän osoitti mukanaan tuomiansa aamulehtiä. "Nämä
kirjoittajat", hän virkkoi, "näyttävät saaneen haltuunsa aika paljon
tietoja, epäilemättä kaikki teiltä. Nyt kun on käynyt ilmi, mitä ajamme
takaa, ilmaiskaamme se muutamilla sanoilla. Pykälä yksi: kellanpunainen
timantti, kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen ja tämän herra
Stephen Purvisin omaisuutta. Pykälä kaksi: kahdeksankymmenen tuhannen
punnan maksuosoitus -- minun omaisuuttani. Kas niin, onko kenelläkään
teistä pienintäkään aavistusta siitä, kuka on ottanut timantin ja minun
rahani? Sanokaa!"

Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten Ayscough puhui.

"Ei määrättyä käsitystä, herra Levendale -- vielä."

"Sitten minä sanon teille", virkkoi Levendale. "Kiinalainen mies --
eräs Chang Li. Hän on vienyt ne -- molemmat. Ja Stephen Purvis ja minä
olemme ajaneet häntä takaa siitä lähtien, kun katosimme -- ja olemme
joutuneet häviölle! Nyt saatte te ottaa asian haltuunne -- ja minun on
parasta selittää teille peittelemättä kaikki se, mikä on epäilemättä
näyttänyt peräti kummalliselta alun pitäen. Puolen tunnin puhelu nyt
heti säästää monen tunnin selittelemisen tuonnempana. Kuunnelkaa siis
minua kaikki -- näen täällä jo kaksi herrasmiestä, herrat Killicikin
ja Guylerin, jotka voivat kumpikin omalta osaltaan vahvistaa tosiksi
muutamia yksityiskohtia, joita aion teille kertoa. Olkaa hyvät
älkääkä päästäkö ketään keskeyttämään meitä minun esittäessäni teille
kertomustani."

Ayscough vastasi hänen pyyntöönsä asettumalla seisomaan ovea vasten,
ja Levendale otti tuolin pöydän viereen ja loi katseen ympärillään
odottaviin kuuntelijoihin.

-- Se on kummallinen ja muutamissa suhteissa monimutkainen juttu, hän
sanoi, mutta minä koetan saada teidät ymmärtämään asiat oikein, ennen
kuin olen lopettanut. Minun täytyy palata ajassa taaksepäin aika monta
vuotta -- niihin aikoihin, jolloin minä, niin kuin herra Killick
tietää, olin Daniel Moltenon osakas eräässä jalokiviliikkeessä Cityssä.
Erosin hänestä ja lähdin Etelä-Afrikkaan, jossa rupesin käymään kauppaa
timanteilla. Onnistuin harvinaisen hyvin muutamissa yrityksissäni
ja palasin Lontooseen joittenkin vuosien kuluttua hyvin varakkaana
miehenä. Vähän ajan kuluttua kohtasin taas entisen liiketoverini. Hän
oli muuttanut nimensä Multeniukseksi ja asui Praed-kadun varrella
jalokivikauppiaana ja panttilainaajana. Minulla ei tietysti ollut
mitään sitä vastaan, että rupesin jatkamaan kaupankäyntiä muutamien
entisten liiketoverieni kanssa Kapkaupungissa, ja neuvoteltuani
asiasta jonkin aikaa Multeniuksen kanssa hän ja minä päätimme ostaa ja
myydä timantteja yhdessä täällä Lontoossa, ja minä luovutin hänelle
heti määrätyn summan rahaa liikepääomaksi. Kaupat suoritettiin hänen
nimessään. Hän pääasiassa hoitikin ne -- en ole koskaan tuntenut sen
parempaa ja tarkempaa timanttien tuntijaa kuin hän oli -- eikä kukaan
täällä tietänyt, että minulla oli asian kanssa mitään tekemistä. En
käynyt hänen liikkeessään Praed-kadun varrella muulloin kuin kahdesti.
Jos hänen välttämättä täytyi tavata minua, sovimme kohtauksen Cityssä
eräässä yksityisessä liikehuoneustossa, joka minulla on siellä. Nyt
ymmärrätte hyvin, millaisessa suhteessa Daniel Multenius ja minä olimme
toisiimme. Me olimme liiketoverit -- salaisesti.

-- Sitten johdumme äskeisiin tapahtumiin. Aikaisemmin tänä syksynä
saimme tiedon Stephen Purvisilta, jonka kanssa minulla oli erinäisiä
kauppasuhteita Etelä-Afrikassa, että hän oli saanut haltuunsa
harvinaisen kauniin kellanpunaisen timantin ja aikoi lähettää sen
meille. Se saapui Multeniukselle -- Multenius toi sen minulle Cityssä
olevaan konttoriini ja me tutkimme sitä yhdessä, jonka jälkeen
Multenius vei sen pankkiinsa. Me päätimme ostaa sen yhdessä -- minun
oli hankittava rahat. Stephen Purvisilta saamamme ilmoituksen mukaan
tiesimme hänen saapuvan kaupunkiin marraskuun kahdeksantenatoista,
ja me järjestimme kaikki siksi päiväksi. Se päivä siis käy erikoisen
tärkeäksi -- mitä marraskuun kahdeksantenatoista päivänä tapahtui
Multeniuksen liikkeessä iltapäivällä puoli viiden ja puoli kuuden
välillä, se tietysti on todellisen tärkeätä nyt. No, mitä tapahtui?
Voin sanoa sen teille -- yhtä seikkaa lukuun ottamatta, joka ehkä
merkitsee enemmän kuin kaikki muut. Siitä seikasta en voi sanoa mitään
varmaa, mutta hyvän arvelun voin siitä kyllä esittää.

-- Stephen Purvisin oli määrä käydä Daniel Multeniuksen liikkeessä
Praed-kadun varrella viiden ja puoli kuuden välillä iltapäivällä
marraskuun kahdeksantenatoista sopimassa lopullisesti timantin
kaupasta. Kahdentoista aikaan samana päivänä Daniel Multenius pistäysi
Cityyn. Hän nouti timantin pankistaan ja tuli sitten minun konttoriini,
jossa annoin hänelle kahdeksankymmentätuhatta puntaa pankkiseteleinä --
suurina seteleinä. Mukanaan timantti ja rahat hän sitten lähti takaisin
Praed-kadulle. Minun oli määrä mennä sinne hänen luokseen heti viiden
jälkeen.

-- Nyt tulemme minun eri puuhiini. Söin puolisen Cityssä ja menin
sitten erään Holbornissa asuvan tunnetun kirjakauppiaan luokse, joka
oli kirjeellisesti ilmoittanut minulle, että hänellä oli myytävänä eräs
arvokas teos, jota hän tiesi minun haluavan -- olen aina Englantiin
paluustani asti kerännyt harvinaisia kirjoja. Vietin noin tunnin
kirjakaupassa. Ostin sen teoksen, jota olin mennyt katsomaan -- ja
maksoin siitä erittäin suuren hinnan. Otin sen lähtiessäni kainalooni
ilman käärepaperia ja ajoin raitiovaunussa Praed-kadun päähän saakka.
Siellä astuin alas. Ja -- päinvastoin kuin mainitsin seuraavan aamun
sanomalehdissä olleissa ilmoituksissani -- oli minulla kirja kädessäni
raitiovaunusta lähtiessäni. Minkä vuoksi uskottelin kadottaneeni sen,
minkä vuoksi toimitin tuon ilmoituksen sanomalehtiin, kerron teille
pian -- se oli kaikki yhtenä osana siinä pelissä, johon minun oli pakko
ryhtyä.

-- Mikäli muistan, oli kello vähän yli viisi minun kääntyessäni
kävelemään Praed-katua. Pimeä alkoi juuri tulla, satoi vähän ja
sumuakin tuntui olevan Mutta huomasin kuitenkin erään seikan --
olen luonnostani nopea tekemään havaintoja. Astuessani Iron Gaten
laiturikadun poikki, joka kiertää Grand Junction-kanavan allasta, näin
sille kääntyvän hyvin nopeaa vauhtia erään kiinalaisen ja tunsin hänet
toiseksi niistä kiinalaisista lääketieteen ylioppilaista, jotka asuivat
Daniel Multeniuksen kalustetussa talossa Maida Valessa. Hän oli selin
minuun, enkä siis erottanut kumpi hän oli heistä. En kiinnittänyt
asiaan sen enemmän huomiota, vaan kävelin eteenpäin. Minuutin kuluttua
olin panttitoimistossa. Avasin oven, astuin sisään ja menin suoraa
päätä pieneen takahuoneeseen, jossa olin ollut pari kertaa ennen Daniel
Multeniuksen ollessa yksin kotona, joten osasin sinne nytkin helposti.
Niin kuin jo mainitsin, menin suoraan perälle ja ovessa juoksi minua
vastaan Stephen Purvis.

-- Purvis oli kiihdyksissä -- hän ihan vapisi, niin suuri mies kuin
onkin. Hän saa vahvistaa todeksi kaikki, mitä siellä sanottiin ja
tehtiin. Sanaakaan lausumatta hän kääntyi ja osoitti lattialle, jossa
Daniel Multenius makasi kuolleena. 'En ole ollut täällä minuuttiakaan',
sanoi Purvis. 'Tulin sisään ja näin hänet tuossa noin! Ketään ei ole
täällä. Jumalan tähden, missä minun timanttini on?

-- Harkitsin tilannetta nopeasti. Viidessä sekunnissa muodostin
mielessäni käsityksen asioista. Tuo kiinalainen oli käynyt täällä
-- tavannut vanhuksen pyörtyneenä tai mahdollisesti kuolleen -- oli
luultavasti nähnyt timantin perähuoneen pöydällä, samoin setelitukun
jossakin lähellä ja siepannut kaikki lähtien sitten pois. Se oli minun
käsitykseni, ja vieläkin uskon, että se oli oikea. Ja sanon teille
suoraan, että siitä hetkestä lähtien kohdistuivat kaikki ajatukseni
kiinalaiseen. Ajattelin ja toimin salaman nopeasti. Ensiksi tutkin
kiireesti Daniel Multeniuksen, tunnustelin hänen taskunsa ja huomasin,
ettei niissä ollut mitään sellaista, jota hain, ja että hän oli
kuollut. Sitten muistin, että käydessäni kerran aikaisemmin hänen
luonaan hän oli päästänyt minut asunnostaan ulos erään takaoven kautta,
joka vei Market-kadulle johtavaan kapeaan käytävään. Sekuntiakaan
viivyttelemättä tartuin Purvisin käsivarteen ja vein hänet nopeasti
ulos. Käytävässä oli hyvin pimeä, siellä ei näkynyt ainoaakaan ihmistä,
me kuljimme Market-kadun poikki, käännyimme, oikealle ja olimme
Oxfordin ja Cambridgen pengermällä, ennenkuin pysähdyimme. Vaistoni
sanoi minulle, että oli parasta päästä pois Multeniuksen asunnosta. Ja
vasta ollessamme kaukana sieltä huomasin jättäneeni kirjani sinne!



XXXIV

YMMÄLLÄ


Levendale vaikeni päästyään tähän asti kertomuksessaan ja katseli
ympärilleen toisten odottaviin kasvoihin. Hän huomasi kahden henkilön
tarkastelevan häntä erikoisen tarkkaavasti -- Ayscoughin ja vanhan
lakimiehen. Ruvetessaan taas jatkamaan kertomustaan hän vilkaisi
merkitsevästi Killickiin.

-- Otaksunpa, että jotkut teistä haluaisivat kysyä minulta -- ja
myöskin Stephen Purvisilta -- muutamia seikkoja äskeisen kertomukseni
johdosta? hän sanoi. Saatte vapaasti kysyä mitä haluatte ja kuka vain
haluaa, kun ensin olen lopettanut. Mutta sallikaa minun nyt päättää
tämä, sillä sitten ehkä täysin ymmärrätte, mistä oikein on kysymys.

-- Purvis ja minä kävelimme jonkin aikaa edes takaisin Oxfordin ja
Cambridgen pengermällä neuvotellen tilanteesta. Mitä enemmän asiaa
pohdin, sitä varmempi olin siitä, että heti alussa muodostunut
mielipide oli oikea -- kiinalainen oli vienyt sekä timantin että
mainitut rahat. Tiesin noiden kahden kiinalaisen asuvan Multeniuksen
kalustetussa talossa, olinpa sattunut olemaan läsnä Praed-kadun
varrella olevassa liikkeessä eräällä aikaisemmalla käynnilläni heidän
sopiessaan asiasta Multeniuksen kanssa. Nyt oli käsitykseni seuraava:
jompikumpi heistä oli tullut ukon luokse maksamaan vuokraa tai jollekin
muulle asialle, huomannut hänet joko sydänkohtauksen vallassa tai
sellaisen johdosta kuolleena, nähnyt pöydällä timantin ja rahat, jotka
odottivat siinä Purvisin saapumista, ottanut ne kaikki haltuunsa ja
lähtenyt pakoon. Purvis oli kanssani yhtä mieltä. Ja sekä Purvis että
minä tunnemme hyvin kiinalaisen luonteen ominaisuudet ja erikoisuudet.
Me tiesimme, mitä oli tehtävä. Halusimme saada takaisin timantin ja
minun rahani. Ja koska me tiesimme ikäväksemme, kuinka ovela ja taitava
varas niitä nyt talletti, olimme täysin selvillä siitä, että meidän oli
itsekin turvauduttava viekkauteen -- vieläpä aika harvinaiseen. Sen
vuoksi päätimme, että emme missään tapauksessa vielä kääntyisi poliisin
puoleen.

-- Nyt te poliisiviranomaiset saatatte sanoa tai sanotte varmastikin,
että meidän olisi pitänyt suoraa päätä tulla teidän luoksenne, etenkin
kun kysymyksessä oli murha. Mutta me emme tietäneet laisinkaan
varmasti, että se oli murha. Emme olleet huomanneet mitään väkivallan
merkkejä ukossa -- tiesin hänet hyvin heikoksi ja uskoin häntä
kohdanneen äkillisen halvauksen tai jonkin muun sen tapaisen. Harkitsin
huolellisesti asioita Ilmeisestikin Daniel Multenius oli jäänyt
yksin myymäläänsä ja koko asuntoonsa ja hänen tyttärentyttärensä oli
joillakin asioilla. Sen vuoksi ei kukaan tietänyt timantista eikä
rahoista. Emme tahtoneetkaan kenenkään tietävän niistä. Jos olisimme
menneet poliisin luokse ja puhuneet heille, mitä tiesimme, olisivat
asiat heti levinneet maailmalle ja saapuneet kiinalaisenkin korviin.
Tiesimme aivan hyvin, että jos aioimme saada omaisuutemme takaisin, ei
varasta saisi peloittaa -- seuraavana aamuna ei sanomalehdissä saisi
olla mitään asiasta. Kiinalainen ei saanut aavistaakaan, että timantin
ja noiden rahojen todelliset omistajat epäilivät häntä -- hän ei saanut
tietää, että uutinen hänen saaliistaan mahdollisesti ilmoitettaisiin
poliisille. Hänet oli jätettävä -- ainakin muutamiksi tunneiksi --
siihen uskoon, että se omaisuus, joka oli joutunut hänen haltuunsa,
kuului kuolleelle miehelle, joka ei voinut ilmaista mitään.

-- Mutta tuon kuolleen miehen arkihuoneessa oli minun kirjani! Oli
mahdotonta mennä sinne takaisin noutamaan sitä. Yhtä mahdotonta oli,
että siihen ei kiintyisi huomio. Daniel Multeniuksen tyttärentytär,
jonka otaksuin erittäin älykkääksi nuoreksi naiseksi, huomaisi sen
ja ymmärtäisi sen joutuneen heille hänen poissa ollessaan. Pohdin
kovasti tuota seikkaa -- ja lopuksi kyhäsin ilmoituksen, jonka lähetin
välitystoimistoon käskien toimittamaan sen jokaiseen seuraavan aamun
Lontoon lehteen. Miksi? Koska halusin suunnata tutkijain huomion
toisaanne. Halusin nyt aluksi saada ihmiset uskomaan, että joku oli
löytänyt tuon kirjan raitiovaunusta, poikennut Multeniukselle myymään
tai panttaamaan sen, tavannut ukon yksinään, hyökännyt hänen kimppuunsa
ja ryöstänyt häneltä jotakin. Kaikki tämä oli tarkoitettu kiinalaisen
silmänlumeeksi. Jotakin täytyi tehdä, mitä tahansa -- jotta hän ei
saisi tietää Purvisin ja minun olevan selvillä asian todellisesta
laidasta.

-- Mutta -- mitä me sitten aioimme tehdä? Sanon teille, että koska emme
edellyttäneet Daniel Multeniuksen joutuneen väkivaltaisen kuoleman
uhriksi, emme laisinkaan kiinnittäneet huomiota asian siihen puoleen,
vaan kohdistimme kaikki voimamme omaisuutemme takaisin saamiseen.
Tiesin, missä talossa nuo kiinalaiset asuivat. Sinä iltana Purvis ja
minä lähdimme sinne. Olemme kumpikin aikoinamme tottuneet erinäisiin
salaperäisiin puuhiin ja menettelytapoihin ja me pääsimme tuon talon
alueelle kenenkään sitä huomaamatta. Ei kestänyt kauan ennenkuin
tulimme vakuutetuiksi siitä, että talo oli tyhjä. Se pysyi tyhjänä
koko yön -- Purvis vartioi sitä eräässä vajassa puutarhassa. Ei kukaan
mennyt sinne eikä lähtenyt sieltä ennenkuin Purvis seuraavana aamuna
tuli pois -- hän nimittäin vartioi siellä siihen asti, kunnes oli
määrä tulla minua tapaamaan Hyde puistoon. Ennenkuin menin tuohon
kohtaukseen, olivat luonani käyneet etsivä kersantti Ayscough, herra
Rubinstein ja herra Lauriston -- he tietävät mitä sanoin heille. En
voinut silloin sanoa mitään muuta -- minulla oli tarpeeksi tuumimista
omissa huolissani.

-- Kun Purvis ja minä kohtasimme, neuvottelimme uudestaan ja päätimme,
että ottaen huomioon kaikki ilmi tulleet ja sanomalehdissäkin
julkaistut seikat oli nuoreen herra Lauristoniin langennut epäluulo
parasta, Mitä saattoi tapahtua meille: se rauhoittaisi kiinalaista.
Ja me päättelimme varmaksi, että Maida Valessa sijaitseva talo ei
varmaankaan pysyisi asumattomana sinä yönä, ja sovimme yhtymisestä
siellä kello yhdeksitoista. Olimme varmat, että miekkosemme oli lukenut
kaikki sanomalehtiuutiset, tuntien itsensä turvalliseksi ja että me
tapasimme hänet. Mutta, huomatkaa, meillä ei ollut aavistustakaan,
kumpi noista kahdesta kiinalaisesta oli syyllinen. Yhdestä seikasta
olimme joka tapauksessa vakuutetut. Kumpi lieneekään ollut hän, jonka
minä olin edellisenä päivänä nähnyt pujahtavan Iron Gaten laiturikadun
nurkkauksesta, joko hän siis oli Chang Li tai Chen Li, hän oli varmasti
säilyttänyt salaisuuden omanaan! Oli nyt vain mentävä tuohon taloon,
ryhdyttävä keskusteluun molempain kanssa, päästävä selville siitä,
kumpi heistä oli syyllinen, ja sitten meneteltävä oman suunnitelmamme
mukaan, joka oli valmiiksi harkittu.

-- Nyt on siis kuvattava meidän toinen käyntimme Maida Valessa.
Täsmällisesti sanoen, se tapahtui yhdentoista ja kahdentoista välillä
toisena yönä timantin katoamisen jälkeen. Samoin kuin edellisenäkin
yönä saavuimme puutarhaan takana olevasta portista. Se oli kummallakin
kerralla lukitsematta, kun taas Maida Valen tielle johtava portti oli
lujasti salvassa. Ja samoin kuin edellisenäkin yönä huomasin pian,
että ainakin toistaiseksi ei talossa ollut ainoaakaan ihmistä. Mutta
niin ei ollut asianlaita puutarhassa! Minun pitäessäni silmällä talon
takasivua Purvis tarkasti varovasti puutarhaa. Pian hän palasi ja veti
minut lähemmäksi sitä asfalttikujaa, joka johtaa kadunpuoleiselta
veräjältä paraatiovelle. Kuu oli noussut talojen ja puitten yläpuolella
-- ja sen valossa hän näytti veritahroja. Hyvät herrat, niitä ei
tarvinnut tarkastaa sen lähemmin, ennenkuin huomasimme ne uusiksi --
tuoreiksi. Joku oli murhattu tuossa puutarhassa muutamia minuutteja --
suorastaan muutamia minuutteja ennen meidän tuloamme. Parisen minuuttia
vielä etsiskeltyämme löysimme murhatun, joka makasi polun vasemmalla
puolella olevassa pensaikossa. Tunsin hänet nuoremmaksi noista kahdesta
kiinalaisesta. Hän oli Chen Li.

-- Tämä huomio luonnollisestikin paljasti meille, että asia oli
joutunut uuteen vaiheeseen. Ei kestänyt kauan ennenkuin ymmärsimme,
kuinka kaikki oli tapahtunut. Chang Li oli saanut selville, että
hänen ystävällään oli hallussaan nuo arvoesineet. Hän oli nähnyt joko
timantin tai setelikimpun tai molemmat -- yhdentekevää millä tavoin.
Mutta ottaessamme kaikki huomioon olimme vakuutettuja siitä, että
hän oli saanut tuon asian tietoonsa, luultavasti vaaninut Chen Litä
tämän palatessa kotiin myöhään illalla, iskenyt häntä veitsellä hänen
tulessaan puutarhan käytävää pitkin, laahannut ruumiin pensaikkoon,
anastanut itselleen saaliin ja lähtenyt pakoon. Ja nyt meidän oli
ryhdyttävä siihen työhön, jonka arvasimme vaikeimmaksi tehtävistämme
-- nimittäin Chang Lin etsimisen. Hetkeäkään hukkaamatta aloitimme sen
heti.

-- Olen kertonut teille, että Purvis ja minä tunnemme aika hyvin
kiinalaisia. Meillä on kummallakin jokseenkin tarkoin selvillä heidän
tapansa ja minä puolestani tunnen verraten hyvin Lontoossa asuvat
kiinalaiset, sillä olen vuos'kausia ollut liikeasioissa kiinalaisten
kanssa sekä Lontoossa että Etelä-Afrikassa. Aavistin jokseenkin
selvästi, kuinka Chang Li tulisi menettelemään. Hän piileskelisi,
tarvittaessa vaikkapa kuukausiakin, kunnes ensimmäinen kiihkeä
takaa-ajohuuto, jonka hän tiesi varmasti kajahtavan ilmoille, olisi
vaiennut. Lontoon itäosassa on joitakin maanalaisia kätköpaikkoja,
joihin hän voisi mukavasti ja turvallisesti vetäytyä piiloon, kunnes
tarjoutuisi tilaisuus pujahtaa maasta huomaamatta. Minä tunnen jo niitä
muutamia. Ja lisää oppisin tuntemaan.

-- Purvis ja minä lyöttäysimme heti sille tolalle -- sen verran
kuin siinä oli suuntaa olemassa. Lähdimme suoraa päätä itäiseen
kaupunginosaan. Ennen aamua olin ajanut partani ja viikseni,
pukeutunut tuntemattomaksi vanhoihin vaatteisiin ja aloitin työni.
Seuraavana aamuna suoritin heti kaksi asiaa: toimitin Spring-kadulta
palvelijalleni sähkösanoman, jossa ilmoitin mahdollisesti viipyväni
poissa toistaiseksi, ja sitten varoitin salaisesti Englannin pankkia
noista suurista seteleistä. Mutta en suinkaan odottanut, että Chang
Li koettaisi vaihtaa niitä; arvasin hänen käyttävän kaiken tarmonsa
timantin suojelemiseen. Mutta mahdollisesti hän kuitenkin voisi koettaa
vaihtaa yhden setelin ja epäilemättä onnistuisikin siinä, jollen minä
olisi ryhtynyt tuohon varokeinoon.

-- Seuraavana päivänä Purvis ja minä kumpikin tahollamme etsiskelimme
itäisessä kaupunginosassa ja kuulimme pian, kuinka Praed-kadun varrella
asuvan pikku kauppiaan Parslettin oli käynyt. Se mielestäni vahvisti
olettamukseni oikeaksi. Kun samana ja seuraavana päivänä ilmestyi
uusia sanomalehtiä, saimme tietää tarkemmin Parslettin jutusta.
Ymmärsin asiat heti. Parslett, joka oli Multeniuksen lähin naapuri,
oli luultavasti nähnyt Chen Lin - jota nyt luulimme todelliseksi
varkaaksi -- pujahtavan Multeniuksen ovesta. Kun sanoma Danielin
kuolemasta levisi, oli hän sovittanut kaksi selvää asiaa yhteen ja
tietäen kiinalaisten asunnon lähtenyt Maida Valeen kiristämään heiltä
rahoja vaitiolon palkaksi. Arvasin, mitä sitten oli tapahtunut.
Jotta Parslettista päästiin aluksi eroon, oli hänelle työnnetty
viisikymmentä kultapuntaa ja luvattu enemmän -- ja sitten hänet oli
taitavasti myrkytetty sellaisella tavalla, että hän varmasti ennätti
pois kiinalaisien asumuksen lähettyviltä, mutta kuoli ennen kotiin
pääsemistään. Ja kun hän oli turvallisesti poissa, oli Chang Li
murhannut Chen Lin ja lähtenyt pakoon. Siis -- ja samaa mieltä olen
vieläkin -- olivat kaikki meidän arvelumme oikeat. Oli vain löydettävä
Chang.

Tässä Levendale vaikeni, vilkaisi Stephen Purvisiin ja levitti kätensä
epäonnistumista ja pettymystä ilmaisevalla eleellä. Hänen katseensa
siirtyi Stephen Purvisista poliisiviranomaisiin.

"Kaikki turhaan!" hän huudahti. "Ei kannata kieltääkään sitä. Olen
ollut jokaisessa kiinalaisten pesässä ja tyyssijassa itäisessä
Lontoossa ja olen vakuutettu siitä, että Chang Li ei ole siellä
missään. Olen antanut rahaa virrata kuin vettä, käyttänyt apunani
sellaisia kiinalaisia ja itämaalaisia, joihin olen voinut luottaa --
eikä jälkeäkään hänestä! Ja niin luovuimme asiasta eilen illalla.
Purvis ja minä olemme joutuneet häviölle. Olemme tulleet teidän,
poliisien, luokse --"

"Se teidän olisi pitänyt tehdä aikaisemmin, herra Levendale", huomautti
poliisikomisarjus vakavasti. "Ette ole minun ymmärtääkseni paljonkaan
luottanut meihin, ja jos olisitte kertonut tuon kaiken heti --"

Ennenkuin komisarjus ennätti sanoa enemmän, kuului ovelle koputus ja
eräs konstaapeli kurkisti sisään. Hänen silmänsä etsivät Ayscoughia.

"Täällä on eräs nuori herra -- ulkomaalainen -- joka kysyy teitä, herra
Ayscough", hän sanoi. "Hän tahtoisi tavata teitä heti -- nimi on Yada."



XXXV

YADA ASETTUU JOHTOON


Ayscough ennätti vain luoda varoittavan katseen ja lausua pari sanaa
toisille, ennenkuin herra Mori Yada astui sisään. Jokainen katsoi
häneen hänen tullessaan sisään -- muutamat läsnäolijoista ihmetellen,
toiset uteliaasti ja ainakin pari -- Levendale ja Purvis -- epäillen.
Mutta Yada itse oli ulkomuodostaan päättäen täysin välinpitämätön
häneen päin suunnattujen katseiden suhteen. John Purdiesta, joka
muisti kaikki, mitä oli edellisenä iltana kuullut, näytti, että tuo
nuori japanilainen lääketieteen ylioppilas oli erikoisen kylmäverinen
ja maltillinen. Yada oli tosiaankin juuri sen näköinen kuin olisi
tullut hyväin ystäväin hänen kunniakseen järjestämään tilaisuuteen.
Melky Rubinstein, joka myöskin tarkasteli häntä hellittämättä, huomasi
heti hänen pukeutuneen erikoisen harkitusti sinä aamuna. Yadan tumman
päällystakin alta, joka oli huolettomasti jätetty auki, näkyi harmaa
hieno puku, toisessa hansikoidussa kädessään hänellä oli uusi hattu,
toisessa tiukasti kääritty sateenvarjo. Hän näytti niin varakkaalta ja
viimeisen kuosin mukaan puetulta kuin ei millään salaperäisillä eikä
maanalaisilla jutuilla olisi voimaa ulottua häneen. Se aulis hymy,
jolla hän tervehti Ayscoughia, oli niin vilpitön ja rehellinen, että
se olisi hyvin voinut kumota kaikki epäilykset. "Hyvää huomenta, herra
salapoliisi", hän aloitti astuessaan kynnyksen yli ja vilkaistessaan
ensin Ayscoughiin ja sitten toisten tarkkaavaisen näköisiin kasvoihin.
"Kuulkaahan, haluaisin vähän puhua kanssanne tuosta eilisillan pikku
jutusta. Otaksun teidän puhelevan siitä näiden herrain kanssa? Ehkäpä
voin nyt ilmaista teille sellaista, josta on hyötyä."

"Mielellämme kuulemme mitä tahansa, herra Yada", sanoi Ayscough, joka
koetti kaikin voimin salata hämmästystään. "Mitä tahansa, jota voitte
meille kertoa. Oletteko viime yönä kuullut jotakin?"

Yada nauroi ystävällisesti, paljastaen valkoiset hampaansa. Hän
istuutui tuolille, jonka Ayscough työnsi hänelle, ja veti hitaasti
hansikkaansa pois käsistään. "Otin itse selvän eräästä asiasta teidän
lähdettyänne luotani eilisiltana", hän sanoi salaperäisen näköisenä.
"Käytin hyväkseni teidän nimikorttianne, herra salapoliisi. Menin se
mukanani ruumishuoneeseen."

Ayscoughin onnistui antaa merkki poliisikomisarjukselle, jotta tämä
jättäisi kyselemisen hänen tehtäväkseen. Hän työnsi peukalonsa sisään
liiviensä hihanrei'istä, asettui mukavassa asennossa nojaamaan ovea
vastaan ja katseli mietiskelevän näköisenä vastatullutta.

"Vai niin, ja mikä johtikaan teidät siihen, herra Yada?" hän kysyi
puolittain huolettomasti. "Tunsitte hiukan uteliaisuutta, vai kuinka?"

"En joutavaa uteliaisuutta, herra salapoliisi", vastasi Yada. "Halusin
päästä varmuuteen siitä, kumpi noista kahdesta kiinalaisesta oikein oli
siellä kuolleena. Näin hänet. Nyt tiedän. Chen Li!"

"No?" sanoi Ayscough.

Yada kääntyi äkkiä tuolillaan ja antoi katseensa hitaasti siirtyä
pöydän toisella puolella istuvista miehistä yhdestä toiseen. Hänen
silmänsä olivat kylmät, rohkeat ja puolittain uhkamieliset ja
siirtyivät kasvoista toisiin sellaisella tavalla, että saattoi selvästi
huomata kaikkien olevan tuntemattomia hänelle. Vasta Melky Rubinsteinin
valppaat piirteet nähdessään Yada kumarsi vähän ja kääntyi sitten taas
Ayscoughin puoleen.

"Kuka näistä herroista on timantin omistaja?" hän kysyi tyynesti. "Kuka
taas on kadottanut kahdeksankymmentätuhatta puntaa? Sen haluaisin
tietää, ennenkuin puhun lisää."

Sen hiljaisuuden, aikana, joka seurasi Ayscoughin ilmeistä
neuvottomuutta, oliko tuohon kysymykseen vastattava suoraan,
Levendalelta pääsi kimeä ja puolittain ärtynyt huudahdus.

"Taivaan nimessä", hän sanoi, "kuka tämä nuori mies on? Mitä hän tietää
timantista ja rahoista?"

Yada kääntyi katsomaan kysyjää, hymyili sitten heti, työnsi kätensä
povitaskunsa ja veti esiin nimikorttikotelonsa. Kohteliaasti kumartaen
hän ojensi kortin Levendalelle.

"Sallikaa minun, sir", hän sanoi säyseästi. "Nimikorttini. Mitä muuhun
tulee, ehkä tämä herra salapoliisi suvaitsee selittää sen teille."

"Asia on tällainen, herra Levendale", sanoi Ayscough. "Eräältä
yliopistokolleegion sairaalan nuoremmalta lääkäriltä tohtori Pitteryltä
kuulin, että herra Yada oli noiden molempain kiinalaisten opintotoveri
ja jossakin määrin heidän tuttavansakin. Tämän kuultuani lähdin
eilisiltana herra Yadan luokse kysymään muutamia seikkoja. Ja tietysti
minun oli kerrottava hänelle kadoksissa olevista arvoesineistä --
vaikka ne asiathan ovat nyt kaikille tuttuja sanomalehdistä. Ja -- mitä
muuta te nyt tiedätte, herra Yada?"

Mutta Yada katseli Levendalea, joka puolestaan tarkasteli yhtä
kiinteästi Yadaa. Toiset huoneessa olijat tuijottivat näihin kahteen
ikään kuin vaistomaisesti aavistaen, että tästä hetkestä asiat
ratkaistaisiin Levendalen ja Yadan välillä eikä Yadan ja Ayscoughin.
Edelliset kaksi tarkastelivat toinen toistaan ja ikään kuin punnitsivat
toinen toisensa arvoa -- ja niin tyyniltä kuin heidän kasvonsa
näyttivätkin, saattoi selvästi huomata kummankin jännityksellä
odottavan, mitä toinen ensiksi tekisi.

Levendale puhui ensin aivan kuin hän ja nuori japanilainen olisivat
olleet ainoat henkilöt huoneessa ja kuin ei mikään muu olisi mitään
merkinnyt. Hän kumartui eteenpäin lähemmäksi Yadaa.

"Kuinka paljon te tiedätte?" hän kysyi.

Yada paljasti taas valkoiset hampaansa.

"Se on suora ja samalla laaja kysymys, herra Levendale", hän vastasi
vähän naurahtaen. "Huomaan teidän hyvin kiihkeästi haluavan saada apua
minulta. Luulette ilmeisestikin minun tietävän jotakin. Mutta te ette
ole timantin omistaja! Kuka näistä herroista hän on?"

Levendale teki puolittain kärsimättömän liikkeen Stephen Purvisiin
päin, joka kumarsi Yadalle, mutta pysyi vaiti.

"Hän se on", sanoi Levendale äreästi. "Mutta te voitte ilmaista
tietonne minulle. Kysyn taas -- kuinka paljon te tiedätte tästä
asiasta?"

"Kylliksi, jotta teidän kannattaa hieroa kanssani sopimusta siitä",
vastasi Yada. "Onko se yhtä selvää kuin teidän kysymyksenne?"

"Sitä minä odotinkin", sanoi Levendale. "Haluatteko myydä tietonne?"

"Haluan", myönsi Yada, "ja olen vakuutettu siitä, että te mielellänne
hierotte kauppaa".

Taas he molemmat mittelivät toisiaan silmillään. John Purdiesta, joka
väitti ymmärtävänsä ihmisten ilmeitä, oli nuorempi ainakin vanhemman
vertainen, jollei etevämpikin. Levendale taipui ja siirrettyään
katseensa pois Yadasta loi sen Stephen Purvisiin.

Stephen Purvis nyökkäsi taas ja murahti: "Sopikaa hänen kanssaan
ehdoista. Tässä ei minun ymmärtääkseni ole muuta neuvoa!"

Levendale kääntyi taas japanilaisen puoleen, joka hymyili hänelle.

"Kuulkaahan, herra Yada", sanoi Levendale, "en tiedä teistä mitään
muuta kuin mitä minulle nyt on kerrottu -- nimikortistanne ei käy ilmi
mitään muuta kuin että asutte, luullakseni vuokralla, Gower-kadun
varrella. Olette jollakin tavoin sekaantunut tähän juttuun ja myös
saanut haltuunne tietoja, joista voitte ansaita. Mutta minä en osta,
jollen ensin tiedä, mitä minun on ostettava. Antakaapa siis kuulua,
mitä teillä on myytävänä."

Yada loi yleissilmäyksen huoneeseen.

"Näitten herrain kuullenko?" hän kysyi. "Avonaisessa kaupassa?"

"He ovat kaikki joko poliiseja, salapoliiseja tai asianosaisia",
vastasi Levendale. "Ei tässä ole mitään salaisuutta. Toistan vieläkin
-- mitä teillä on myytävänä? Määritelkää se!"

Yada nosti kätensä ja alkoi sormiensa päillä merkitä eri pykäliä.

"Siis kolme eri kohtaa", hän vastasi hilpeästi. "Ensiksikin -- tieto
siitä, kenellä on hallussaan timantti ja rahat. Toiseksi -- tieto
siitä, missä hän on tällä hetkellä ja tulee vielä olemaankin muutamia
tunteja. Kolmanneksi -- tieto siitä, kuinka voitte menestyksellä
saada hänet kiinni ja päästä omaisuutenne haltijaksi. Kolme hyvää
myyntikelpoista asiaa, luulisin minä -- vai kuinka?"

"Kuinka paljon tahdotte?" kysyi Levendale.

Purdie tarkasteli valppaasti Yadan kavalia kasvoja odottaen näkevänsä
niillä jonkin ahneuden välähdyksen. Hämmästyksekseen hän ei huomannut
mitään sellaista. Päinvastoin Yada muuttui melkein ulkokullatun
näköiseksi. Hän näytti tuumivan asiaa, vaikka vastasikin hyvin nopeasti.

"Minä en tahdo ansiotta hyötyä tässä asiasta", sanoi hän. "Samalla minä
kaikesta kuulemastani päättäen teen hyvin suuren palveluksen teille
ja ystävällenne, ja minusta on aivan kohtuullista, että hyödyn siitä.
Antakaa minulle jotakin opintokustannusteni huojentamiseksi, herra
Levendale, antakaa minulle viisisataa puntaa."

Vaihdettuaan hyvin pikaisen silmäyksen Stephen Purvisin kanssa
Levendale otti esiin pankkiosoituskirjansa, repäisi siitä lehden,
kirjoitti kiireesti jonkun sanan ja ojensi paperin japanilaiselle, joka
sujahdutti sen povitaskuunsa.

"Kas niin -- kertokaa nyt!" sanoi Levendale.

"Varmasti", vastasi Yada. "Kas niin, Chang Lilla on timantti ja
rahat. Ja hän on tällä hetkellä siellä, missä on ollut muutamia
päiviä piilossa. Hän on salaisessa huoneessa Pilmanseyn teehuoneiksi
nimitetyssä paikassa Tottenham Court -tien varrella, jossa meidän
kolleegiomme lääketieteen ylioppilaat usein käyvät. Asian laita on
niin, herra poliisikomisarjus ja te kaikki muutkin, että Pilmanseylla
on salainen ooppiumiluola, vaikka siitä eivät muut tiedä kuin harvat
siellä kävijät. Ja sieltä te löydätte Chang Lin."

"Oletteko nähnyt hänet siellä?" kysyi Levendale.

"Näin hänet siellä viime yönä -- tiedän hänen olevan siellä ja tulevan
pysymäänkin siellä joko siihen asti, kunnes te otatte hänet haltuunne,
tai kunnes hän saa asiansa kuntoon päästäkseen pois tästä maasta",
vastasi Yada.

Levendale hypähti seisomaan ikäänkuin käydäkseen suoraan käsiksi
asiaan. Mutta poliisikomisarjus kosketti häntä rauhallisesti olkapäähän.

"Hän lupasi kertoa teille, kuinka hänet saa kiinni, herra Levendale",
sanoi hän. "Kuunnelkaamme nyt kaikki, mitä voimme saada tietoomme. Me
tulemme nähkääs olemaan teidän mukananne jutussa."

"Herra poliisikomisarjus on oikeassa", virkkoi Yada. "Teillä tulee
olemaan edessänne niin sanottu ajojahti. Tehkää nyt aivan niin kuin
minä neuvon teille. Pilmanseyn teehuoneusto on vanhanaikainen paikka,
hyvin vanha talo rakennusteknilliseltä kannalta, oikealla puolella
Tottenham Court -tien varrella. Menkää sinne tänään puolenpäivän
aikaan, vähän ennen yhtä, jolloin siellä aina on paljon vieraita.
Viekää sinne monta tuollaista siviilipukuista miestänne, niin kuin
herra Ayscough. Asettukaa sinne paikoillenne aivan kuin olisitte
tavallisia kahvilavieraita -- toistan vieläkin, että teidän on mentävä
sinne monilukuisina. On kaksi Pilmansey-veljestä, keski-ikäisiä,
viekkaita, liukaskielisiä ja petollisia. Kun olette kaikki siellä,
menetelkää niin kuin tavallisestikin, sulkekaa kaikki ovet, jos se
näyttää teistä tarpeelliselta, mutta pitäkää lujilla Pilmanseyn
veljeksiä, sanokaa heille olevanne poliisi ja vaatikaa heitä viemään
teidät yläkertaan ja näyttämään ooppiumiluolaansa. He väittävät
vastaan, he valehtelevat, he tekevät vaikka vastarintaa -- te käytätte
omia keinojanne. Mutta tuossa ooppiumiluolassa te tapaatte Chang Lin --
ja omaisuutenne!"

Tätä sanoessaan hän oli vetänyt käsiinsä hansikkaansa, otti nyt
hattunsa ja sateenvarjonsa, kumarsi kohteliaasti huoneessa olijoille ja
kääntyi ovelle.

"Saan kai poistua nyt?" hän kysyi. "Pian alkaa eräs tärkeä
lääketieteellinen luento, josta en saa olla poissa. Tulen itsekin
Pilmanseylle vähän ennen yhtä -- olkaa hyvät älkääkä kiinnittäkö
minuun lainkaan huomiota. En tahtoisi esiintyä toimivana tässä teidän
hommassanne."

Sitten hän lähti ja toiset vaipuivat niin syvästi pohtimaan hänen
ilmaisemiaan uutisia, ettei kukaan huomannut Melky Rubinsteinin
hiipivän pois nurkastaan ja pujahtaneen hiljaa ulos ovesta juuri ennen
kuin Yada sai viimeisen hansikkaannappinsa kiinni.



XXXVI

PILMANSEYN TEEHUONEET


Vain tuntia myöhemmin, neljännestä vailla yksi, Purdie ja Lauriston
astuivat vuokra-ajurin rattailta Tottenham Court -tien pohjoispäässä ja
kävelivät sitten eteenpäin vilkasliikkeisen valtaväylän oikeaa puolta,
pysytellen ulkonaisesti huolettoman näköisinä, mutta samalla valppaasti
pitäen silmällä, milloin saisivat ensimmäisen vilahduksen sovitusta
kohtauspaikasta. Mutta Pilmanseyn teehuoneita ei tarvinnut erityisesti
etsiä. Suurten uudenaikaisten rakennusten, pääasiassa huonekalu- ja
verhoilijaliikkeiden välissä, oli siellä siihen aikaan ryhmä vanhoja
rakennuksia, jotka olivat lontoolaisiksikin taloiksi vanhanaikaisen
näköisiä. Ne olivat selvästikin peräisin kahdeksannentoista vuosisadan
alkupuolelta, punaisista tiili kivistä rakennettuja taloja,
joiden julkisivuissa oli kapeat akkunat ja korkeissa viettävissä
katoissa niinikään akkunat. Muutamat niistä olivat jo tuomitut heti
purettaviksi, asukkaat oli toimitettu pois, vara-aitauksia oli
rakennettu suojelemaan ohikulkijoita putoavalta rappaukselta, ja
luhistuville seinille kiinnitetyissä julistuksissa ja ilmoituslipuissa
tehtiin tiettäväksi, että liikettä jatkettiin entiseen tapaan jossakin
toisessa tarkemmin mainitussa paikassa. Mutta Pilmanseyn teetalo oli
toistaiseksi paikallaan, ja toverukset näkivät, että ihmisiä meni sinne
sisään ja tuli ulos aavistamatta mitään siitä, että ennen iltaa heidän
suosittu oleskelupaikkansa, jossa he nauttivat kevyen päiväateriansa,
saavuttaisi sellaisen maineen ja kuuluisuuden, että sitä ei olisi
laisinkaan voinut arvata sen tavallisesta ja jokapäiväisestä
ulkomuodosta.

"Erinomainen esimerkki sen vanhan väitteen totuudesta, että ei koskaan
pitäisi arvostella ulkomuodon mukaan, Andie veikkoseni!" huomautti
Purdie heidän luotuaan pikaisen yleissilmäyksen ympäristöönsä. "Kuka
voisi kuvitella, että rikoksia, pimeitä salaisuuksia ja kaikenlaista
muuta tuollaista olisi kätkettynä tällaiseen paikkaan -- teen ja
leivosten, maidon ja pannukakkujen mahdollisuuksien taakse... Tämä
Lontoo on kummallista maailmaa -- koskaan ei tiedä, mitä on tuon
vähäisen pienoismaailman pikku palasen takana. Mutta menkäämme
katsomaan, miltä sisällä näyttää."

Ensimmäiseksi sisään astuessaan he huomasivat alakerroksen
huoneessa New Scotland Yardin miehen, joka yhdessä toisen, hyvin
tavallisen näköisen henkilön kanssa istui pienen pöydän ääressä
heti sisäänkäytävän vieressä ja nautti mukavassa asennossa kahvia
lihavoileipäin kanssa. Hän vilkaisi molempiin nuoriin miehiin aivan
kuin hän ei olisi koskaan heitä nähnyt. He myöskin säilyttivät
välinpitämättömän ilmeensä täysin uskottavasti, joskaan ei niin
helposti ja harjaantuneesti kuin salapoliisi, ja menivät peremmäksi
huomaten samalla Levendalen ja Stephen Purvisin, jotka olivat löytäneet
itselleen mukavan pöydän rauhallisessa nurkassa huoneen keskimailla. He
eivät myöskään osoittaneet mitenkään tuntevansa vastatulleita. Purdie
astui heidän ohitseen toverinsa seuraamana erään vapaana olevan pöydän
luokse, jonka ääreen kehoitti häntä istuutumaan.

"Tutustukaamme hieman ympäristöön", kuiskasi hän heidän asettuessaan
paikoilleen. "Tämähän näyttää yhtä viattomalta ja jokapäiväiseltä
sisältä kuin se on ulkoakin, Andie. Mutta käytä silmiäsi -- tämän
pitäisi tuottaa sinulle hyvää tekstiä."

Lauriston katseli ympärilleen. Huone, jossa he istuivat, oli pitkä ja
matalakattoinen ja ulottui ulko-ovelta perällä olevaan jonkinlaiseen
tarjoilupöytään. Sen takana oli pienempi huone, jota nähtävästi
käytettiin varastona ja tarjoilutarkoituksiin. Suuren huoneen
tarjoilupöydällä oli esillä ruokavaroja: reisipaistin viipaleita,
liikkiötä, kieltä, leipää, kakkuja, makeisia. Sen takana seisoi kaksi
miestä, jotka katselijoiden oli helppo arvata liikkeen omistajiksi.
Nuoria siistin näköisiä mustapukuisia naisia, joilla oli valkoiset
esiliinat ja pikku myssyt, liikkui nopeasti tämän tarjoilupöydän
ja kahvilavieraitten välillä. Mitä näihin vieraisiin tuli, olivat
he kumpaakin sukupuolta ja suurin osa heistä nuoria. Pilmanseylla
ei tupakanpoltto näyttänyt olevan kielletty -- sakeita sinisiä
savupilviä kohosi monista paperosseista, ja turkkilaisen tupakan haju
sekaantui vasta jauhetun kahvin tuoksuun. Selvästikin oli Pilmanseyn
teehuone sellainen paikka, jossa voi saada hyvän voileivän, hyvää
teetä ja kahvia, polttaa paperossin, pari ja viettää mukavasti tunnin
pakinoimalla vapaasti ystävänsä kanssa aamun ja iltapäivän työn välillä.

Mutta Lauristonin huomio oli kokonaan kiintynyt niihin kahteen
mieheen, jotka seisoivat tarjoilupöydän takaa valvoen ja ohjaten
näppäriä apulaisiaan. Viekkaita, liukaskielisiä ja petollisia miehiä
-- sellaisiksi oli Mori Yada heidät kuvannut. Lauriston yhtyi
ajatuksissaan heti japanilaisen mielipiteeseen ensimmäisen vaikutelman
nojalla. He olivat keski-ikäisiä, lihavia miehiä, jotka saattoivat olla
ja mahdollisesti olivatkin kaksoisia, käyttivät kumpikin poskipartaa,
hyviä liinavaatteita ja mustia kaulanauhoja -- he olisivat voineet
olla vahvoja, hyvin kunnioitettavia hovimestareita. Kumpikin oli ilman
takkia, kummallakin oli moitteettoman puhdas liinaesiliina, kumpikin
käytteli leikkuuveistä ja haarukkaa, kumpikin viilteli silava- tai
kieli- tai häränlihaviipaleita, kumpikin osasi tässä puuhassaankin
ollen seurata tarkkanäköisillä silmillään, mitä tapahtui suuressa
tarjoiluhuoneessa. Tämä oli ilmeisestikin varakas vanha liike ja sen
omistajat rikkaita miehiä. Lauristonia kummastutti se, että he voivat
antautua pienimpäänkään vaaraan kätkemällä salaisen ooppiumiluolan
jonnekin tähän vanhaan huoneustoonsa.

Heidän par'aikaa siinä tuumiskellessaan tuli eräs tarjoilijatar heidän
luokseen. Lauriston, jolla sellaisissa asioissa oli nopeampi ymmärrys
kuin Purdiella, tilasi kahvia ja voileipiä. Niitä odotellessaan hän
sytytti paperossin ja tekeytyi huolettoman näköiseksi, vaikka hän
sisimmässään olikin hyvin kiihtynyt.

"Tuntuu aivan siltä kuin odotettaisiin räjähdystä", kuiskasi hän
Purdielle. "En vieläkään oikein ymmärrä, mitä tulee tapahtumaan."

"Tuossa on ainakin Ayscough", sanoi Purdie. "Hän on juuri sen näköinen
kuin ei mitään olisi tekeillä."

Ayscough, jolla oli mukanaan toinen mies, meni huolettoman näköisenä
huoneen poikki. Hän sivuutti New Scotland Yardin miehen silmääkään
räpäyttämättä, ei näyttänyt laisinkaan tuntevan Lauristonia eikä
Stephen Purvisia, katseli täysin vieraasti Purdieta ja Lauristonia ja
ja ohjasi toverinsa kahden nurkassa olevan vapaan paikan luokse. Tuskin
he ennättivät istuutua sinne, kun sisään tuli vanha herra Killick John
Purvisin ja Guylerin kanssa ja asettui tyynesti huoneen keskellä olevan
pöydän ääreen. Lauriston tuumiskeli itsekseen, että tässä nyt oli
yksitoista miestä salaisen sopimuksen mukaan saapuneina -- ja varmasti
oli huoneessa vielä enemmänkin sellaisia, vaikka hän ei heitä tuntenut.

"Mutta missä Melky Rubinstein on?" hän kuiskasi äkkiä. "Olisinpa
tosiaankin uskonut hänen saapuvan paikalle -- hänhän on niin
innokkaasti koettanut selvittää tätä asiaa."

"Nyt on vielä aikaa", vastasi Purdie. "Kello ei ole aivan yhtä vielä.
En myöskään näe täällä japanilaista. Mutta tässä tulee komisarjus --
siviilivaatteissa."

Poliisikomisarjus saapui erään miehen kanssa, jota eivät Purdie ja
Lauriston olleet ennen nähneet. Hän oli rauhallisen näköinen hyvin
puettu mies, jonka olemuksessa ilmeni selvä ylemmyyden ja arvovallan
leima. He astuivat huoneen poikki lähellä tarjoilupöytää sijaitsevan
pöydän luokse, tilasivat kahvia ja sytyttivät paperossit. Molemmat
nuoret skotlantilaiset, jotka katselivat heitä tarkoin, huomasivat
heidän visusti tutkivan ympäristöään aivan kuin päästäkseen selville
voimainsa vahvuudesta. Lauristonin syödessä toista voileipäänsä
poliisikomisarjus nousi äkkiä, meni tyynesti tarjoilupöydän luokse,
kumartui sen ylitse ja puhui jotakin toisen sen takana seisovan
valkoesiliinaisen miehen kanssa.

"Peli on alkanut", kuiskasi Lauriston. "Katsohan tuonne!"

Mutta Purdien silmät olivat jo luodut Pilmanseyn veljeksiin, jotka hän
tiesi tärkeiksi näyttelijöiksi nyt alkavassa näytelmässä. Se heistä,
joka oli vähän pitempi ja harmaampi kuin toinen, kumartui eteenpäin
poliisikomisarjuksen puoleen ja oli ilmeisestikin hyvin hämmästynyt
siitä, mitä hänelle sanottiin, sillä hän säpsähti, vilkaisi kysyvästi
puhuttelijaansa, vaihtoi kiireesti sanan pari hänen kanssaan ja kääntyi
sitten veljensä puoleen. Silmänräpäyksessä he kumpikin laskivat
käsistään suuret veitsensä ja haarukkansa, lähtivät tarjoilupöytänsä
takaa ja viittasivat poliisikomisarjusta seuraamaan heitä suuren salin
perällä olevaan huoneeseen. Poliisikomisarjus puolestaan antoi pelkällä
katseella merkin Ayscoughille ja tämä taas viittasi toisia asianosaisia
mukaansa.

"Kas niin", sanoi Purdie. "Lähtekäämme kuulemaan, mitä tästä tulee."

Teehuoneuston omistajat olivat vieneet poliisikomisarjuksen ja hänen
seurassaan olevan miehen erääseen yksityisasunnon näköiseen huoneeseen.
Lauristonin ja Purdien tullessa sisään Pilmanseyt seisoivat takan
edessä olevalla matolla vieretysten kumpikin hyvin hämmästyneen
näköisinä tuijottaen asiapaperiin, jota poliisikomisarjus heille
näytti. He nostivat katseensa siitä ja vilkaisivat tuskastuneen
näköisinä toisiin miehiin, joita saapui tyynesti ja ryhmittyi odottavan
näköisinä huoneeseen.

"Lisää teidän miehiänne?" sanoi vanhemman näköinen veljeksistä
vaikeroivalla äänellä. "Kuulkaahan, me emme ymmärrä, mitä hyötyä on
koko tästä hälinästä ja siitä, että te keskeytätte meidän liikkeemme
tällä tavoin! Yksi tai kaksi teistä olisi varmasti ollut kylliksi.
Turhaan olette tuonut kokonaisen joukon ihmisiä meille -- se on kaikki
ihan tarpeetonta!"

"Sallikaa meidän itse ratkaista, mikä on tarpeellista ja mikä ei, herra
Pilmansey", vastasi poliisikomisarjus. "Ei tästä synny minkäänlaista
hälinää eikä kiusaa -- ei siitä ainakaan tarvitse sellaista syntyä,
jos kerrotte meille, mitä haluamme tietää, ettekä vastusta meitä
sellaisessa, mihin meillä on valta. Tässä meillä on valtakirja --
määrätyn ilmoituksen nojalla laadittu -- tarkastaa teidän huoneustonne.
Sallinette meidän toimittaa sen rauhallisesti."

"Mutta mistä syystä?" kysyi nuorempi Pilmansey. "Meidänkö huoneustomme?
Liikkeemme on sijainnut täällä hyvinkin sata vuotta, eikä koskaan
ole kuulunut ainoatakaan moitteen sanaa meitä vastaan. Minkä vuoksi
tahdotte toimeenpanna tutkimuksen?"

"Sanon sen teille heti", vastasi poliisikomisarjus. "Me etsimme erästä
nuorta kiinalaista, Chang Litä, joka meidän saamamme tiedon mukaan on
kätkettynä täällä mukanaan arvokasta varastettua tavaraa. Tiedättekö
siis jotakin hänestä? Onko hän täällä?"

Molemmat miehet vilkaisivat toisiinsa. Hetkisen he pysyivät vaiti,
sitten vanhempi puhui katsahtaen läsnäolijain odottaviin kasvoihin.

"Ennenkuin sanon mitään muuta", hän vastasi, "haluaisin tietää, keneltä
olette asiasta kuulleet".

"Ei", vastasi poliisikomisarjus lujasti, "sitä en sano. Mutta sen
verran kerron teille, että tätä Chang Litä haetaan erään hyvin vakavan
asian vuoksi, josta tulemme häntä syyttämään. Meillä on varma tieto
siitä, että hän on täällä, ja teidän on viisainta totella neuvoani, kun
kehoitan teitä viemään meidät hänen luokseen, jos hän on täällä. Kas
niin, herra Pilmansey, onko hän täällä?"

Vanhempi Pilmansey pudisti päätään, mutta se pudistus ilmaisi
paremminkin epäilyä kuin kieltoa.

"En osaa sanoa", hän vastasi. "Mahdollisesti."

"Mitä se merkitsee?" kysyi poliisikomisarjus. "Mahdollisesti? Totta kai
te sen tiedätte, kuka on teidän oman kattonne alla?"

"En", sanoi Pilmansey, "en tiedä. Asianlaita on seuraavalla tavalla.
Viime aikoina on luonamme alkanut kulkea joitakin ulkomaalaisia.
Nimittäin muutamia harvoja kiinalaisia ja japanilaisia lääketieteen
ylioppilaita. Parisen vuotta sitten jotkut heistä kysyivät, emmekö
voisi vuokrata talon yläkerrassa heille kolmea tai neljää huonetta,
jonne he voisivat perustaa jonkinlaisen oman pienen klubin, jotta
heillä, nähkääs, olisi kokoontumispaikka. He olivat kaikki siivoja,
täysin kunnioitettavia nuoria herroja, joten me suostuimme. Heillä on.
hallussaan tämän rakennuksen yläkerros, he kalustivat ja järjestivät
sen oman mielensä mukaan. Sinne on eri sisäänkäytävä myymälän sivusta.
Jokaisella heillä on oma avain. Niin he voivat pujahtaa sinne ja pois
sieltä aivan vapaasti häiritsemättä meitä koskaan. Mutta asianlaita on
niin, että siinä klubissa on nykyään ainoastaan neljä tai viisi jäsentä
ja toiset kaikki ovat lähteneet pois. Nyt on asia suoraan puhuttuna --
ja vakuutan teille, että en tiedä onko herra Cheng Li siellä vai ei. Me
emme tiedä mitään siitä, mitä he puuhailevat huoneessaan, he ovat vain
vuokralaisiamme."

"Sallikaa minun kysyä teiltä erästä asiaa", sanoi poliisikomisarjus.
"Onko kumpikaan teistä koskaan käynyt näissä huoneissa sen jälkeen kun
vuokrasitte ne heille?"

"Ei", vastasi vanhempi Pilmansey, "ei kumpikaan meistä kertaakaan!"

"No niin", käski poliisikomisarjus, "parasta on tulla sinne nyt meidän
kanssamme."



XXXVII

CHANG LI


Murahdellen jotakin ajanhukasta ja liikkeen keskeyttämisestä Pilmanseyn
veljekset astuivat edellä eräälle sivuovelle, joka johti pitkin
myymälän sivua kulkevaan käytävään ja josta pääsi talon yläkerrokseen.
Vanhempi veli näytti erikoisesti käytävän päässä olevaa ovea.

"Huomaatte kai tuosta, että ne nuoret miehet, joista puhuin teille,
pääsevät omaan huoneustoonsa tämän kautta", hän sanoi. "Se ovi on
aina lukossa, heillä on kaikilla oma avain sinne. He eivät koskaan
liiku meidän kahvilahuoneemme kautta. Meillä ei ole mitään tekemistä
heidän kanssaan eikä meillä ole minkäänlaista tietoa siitä, mitä
he puuhailevat huoneustossaan. Me emme välitä muusta kuin että he
suorittavat vuokransa ja käyttäytyvät kunnollisesti. Ja hyvin siivoja
he ovat olleetkin -- meillä ei ole pienintäkään valittamisen syytä."

"Ja koska heillä kaikilla on oma avaimensa, niin he varmaankin voivat
päästä huoneustoonsa milloin tahansa päivällä tai yöllä?" kysyi
poliisikomisarjus. "Ei siis mikään estä heitä pääsemästä tänne yöllä?"

"He voivat tulia ja mennä milloin vain haluavat", vastasi vanhempi
Pilmansey. "Uskokaa minua, kun sanon, ettemme ole heihin missään muussa
kuin huoneustonomistajan suhteessa."

"Missä te itse asutte?" kysyi poliisikomisarjus. "Tässä talossako?"

"Ei vaan muualla", sanoi nuorempi veli, joka oli tähän asti pysynyt
melkein vaiti, mutta näyttänyt kuitenkin olevan poliisien menettelystä
närkästyneempi kuin veljensä. "Tämä liike avataan kello kahdeksan
aamulla ja suljetaan kello seitsemän illalla. Me emme ole kumpikaan
täällä koskaan seitsemän jälkeen."

"Ette siis koskaan näe noita ulkomaalaisia yön aikaan?" kysyi
poliisikomisarjus. "Ette siis tiedä, mitä he puuhaavat?"

"Me emme koskaan näe heistä ketään", vastasi vanhempi veljeksistä.
"Niin kuin näette, ovat tämä käytävä ja nuo portaat meidän liikkeemme
ulkopuolella. Me emme tiedä heistä mitään muuta kuin mitä olemme teille
kertoneet."

"No niin, viekää meidät sinne, että saamme nähdä, mitä on tehtävä",
määräsi poliisikomisarjus. "Me lähdemme nyt tarkastamaan niitä
huoneita, herra Pilmansey, niin että asia saadaan selväksi nyt heti."

Tuon vanhan talon alakerroksen ja ullakon väliset huoneet näyttivät
olevan varastoina käytettyjä. Avonaisista ovista näkyi tynnyreitä,
laatikoita, nassakoita sekä korkeita pinoja leivos- ja makeisrasioita.
Siellä ei ollut mitään salattavaa, tuumivat ne teräväsilmäiset miehet,
jotka marssivat peräkkäin ylös tummia portaita närkästyneitten
teehuoneen omistajain jäljessä. Mutta yläkerroksen ovi oli kiinni ja
kun Ayscough väänsi sen lukkoa, huomasi hän sen sisäpuolelta teljetyksi.

"Heillä on tähänkin oveen omat avaimensa", huomautti nuorempi
Pilmansey. "En ymmärrä, kuinka te pääsette sinne sisään, jollei siellä
ole ketään nyt."

"Me menemme sinne, joko siellä sitten on ketään tai ei", vastasi
poliisikomisarjus. "Koputtakaa, Ayscough, koputtakaa kuuluvasti."

Miehet kokoontuivat kaikki heidän taakseen täyttäen kokonaan lukitun
oven takana olevan avonaisen paikan ja odottaen jännittyneinä siinä
hiljaisuudessa, joka seurasi Ayscoughin lakattua kolkuttamasta
oveen. Muutamia minuutteja kului. Salapoliisi kolkutti uudelleen
itsepintaisemmin. Äkkiä ja äänettömästi ovi avautui, ensiksi tuuman,
pari, sitten vähän enemmän. Ayscough työnsi tukevakenkäisen jalkansa
ovenrakoon, josta kurkistivat ulos keltaiset tummain pienten silmäin
valaisemat kasvot, häviten samassa silmänräpäyksessä.

"Sisään kaikki", määräsi poliisikomisarjus. "Olkaa varovaisia!"

Ayscough työnsi oven auki ja astui sisään muiden tunkeutuessa sinne
juuri hänen kintereillään. Purdie, joka oli aivan ensimmäisten
joukossa, tunsi heti kaksi eri hajua. Toinen johtui tuoksuvasta teestä,
toinen oli jotakin hyvin voimakasta ja huumaavaa ja voitti heti teen
tuoksun jättäen pistävän ja katkeran maun jälkeen.

"Ooppiumia", kuiskasi Purdie Lauristonille, joka seisoi hänen
vieressään. "Ooppiumia, tunnetko?"

Mutta Lauriston oli sillä hetkellä paremmin silmänä kuin nenänä.
Hän samoin kuin useimmat toisetkin katseli paikkaa, johon he olivat
tulleet. Huone oli verraten suuri ja kaltevasta katostaan päättäen osa
vanhan talon ullakkokerroksesta. Seinillä riippui pehmeitä itämaalaisia
kudoksia ja verhoja. Sinne tänne oli sijoitettu muutamia pajusta
valmistettuja nojatuoleja ja joitakin samasta aineesta tehtyjä pieniä
pöytiä. Niinikään oli siellä paljon paksuja mattoja ja pieluksia.
Yhdessä nurkassa paloi tuli kaasukeittiössä, ja sen päällä porisi
iloisesti vesikattila. Se nuori mies, joka oli avannut oven, oli
vetäytynyt uunin luokse. Purdie huomasi, että hänellä oli toisessa
kädessään teekannu. Huoneen vasemmassa nurkassa istui pienen pöydän
ääressä shakkipeliin syventyneinä kaksi muuta kiireestä kantapäähän
ihan selvästi kiinalaisen näköistä miestä, joilla oli päällään
moitteettomat englantilaiset puvut.

Se mies, jolla oli teekannu kädessään, loi pikaisen silmäyksen
niihin henkilöihin, jotka olivat tulleet häiritsemään tätä
rauhallista paikkaa, ja laski teekannun kädestään. Shakinpelaajat
nostivat katseensa hetkiseksi, mutta eivät näyttäneet pienintäkään
häiriintymisen merkkiä, vaan jatkoivat sitten taas peliään. Sitten
teekannua hoidellut mies lausui kaksi sanaa. "Mitä nyt?" hän kysyi.
"Asianlaita on niin, hyvä herra", selitti vanhempi Pilmansey, "että
nämä ovat poliisilaitoksen virkamiehiä. He haluavat tavata erästä
tuttavaanne, herra Chang Litä."

Huoneessa oleviin kiinalaisiin ei tämä tehnyt mitään vaikutusta.
Shakinpelaajat jatkoivat omaa hommaansa, ja kolmas mies otti käteensä
teerasian tyhjentäen sen sisällyksen kannuunsa.

"Sulkekaa tuo ovi ja pankaa se oikein lukkoon, Ayscough", sanoi
poliisikomisarjus. "Seisköön joku sen vieressä. Kas niin", hän jatkoi
kääntyen noiden kolmen kiinalaisen puoleen, "onko joku teistä Chang Li,
hyvät herrat?"

"Ei", vastasi toinen shakinpelaajista, "ei yksikään".

"Onko hän täällä?" kysyi poliisikomisarjus. Kun hän sitten taas huomasi
itämaalaisten tyyneyden, kääntyi hän Pilmanseyn veljesten puoleen.
"Mitä muita huoneita täällä on?" hän kysyi.

"Kaksi muuta vielä", vastasi vanhempi veljeksistä osoittaen huoneen
perällä olevia verhoja. "Toinen tuolla, toinen taas tuolla. Noitten
verhojen takana on kaksi pienempää huonetta."

Polisikomisarjus meni huoneen perälle ja veti verhot syrjään. Hän
työnsi auki toisen oven ja perääntyi sitten vetäen syvään henkeään.

"Huh!" hän huudahti.

Se voimakas huumaava tuoksu, jonka Purdie oli huomannut heti huoneesta
tultuaan, tuntui nyt vasta-avatusta ovesta uudestaan paksuna aaltona.
Ja kun kaikki toisetkin menivät sinne poliisikomisarjuksen perästä,
näkivät he mistä se johtui. Se oli pieni huone, jonka seiniä peittivät,
samoin kuin edellisenkin, omituisilla kuvioilla koristetut verhot, ja
siihen tuli valoa vain kattoakkunasta, jonka eteen oli kiinnitetty
neliönmuotoinen sininen kankaanpala. Tässä himmeässä valaistuksessa he
näkivät, ettei huoneessa ollut mitään muita huonekaluja kuin leposohva,
jossa oli pehmeitä patjoja ja pieluksia. Siinä makasi hintelä, höllään
vaippaan verhoutunut nuori kiinalainen, joka ensimmäisten saapuessa
hänen luokseen katseli heidän ihmetteleviä kasvojaan räpytellen
silmillään, joitten terät olivat vieläkin supistuneet. Hänen vieressään
oli ooppiumipiippu ja hyvin lähellä pienellä telineellä lisätarpeita
saman aineen nauttimiseksi.

Se mies, joka oli tullut teehuoneeseen yhdessä poliisikomisarjuksen
kanssa, astui lähemmäksi ja tarttui tuota makaavaa olentoa hartioihin
ja ravisti häntä hiljaa.

"Kas niin", hän virkkoi kuuluvasti. "Herätkää, hyvä mies! Oletteko
Chang Li?"

Lasimainen katse suuntautui häneen vähän ihmettelevänä ja kuivat huulet
liikkuivat.

"Olen", kuiskasi puhuteltu. "Chang Li -- olen. Onko teillä asiaa
minulle?"

"Kuinka kauan olette ollut täällä?" kysyttiin häneltä.

"Kuinkako kauan? Voi, en tiedä. Mitä te tahdotte?" kysyi Chang Li.
"Minä en tiedä."

Teen valmistaja pisti päänsä sisäovesta.

"Ei hän voi kertoa teille mitään", hän sanoi virnistäen. "Hän on jo
monta päivää ollut tuossa ooppiumihumalassaan. Hänellä on joskus
tuontapaisia kohtauksia. Joskus hän antautuu ooppiumin valtaan ihan
samoin kuin joku teikäläisistä alkoholia nauttimaan. Nyt hän aikaa
selvitä siitä ja huomenna hän varmasti on hyvin, hyvin onneton."

Poliisikomisarjus kääntyi tähän puhujaan päin.

"Kuulkaahan", sanoi hän, "tiedättekö, kuinka kauan hän on ollut täällä
huumaamassa itseään? Yhdenkö päivän vai useampia?"

Toinen shakinpelaajista nosti ilmeettömän näköiset kasvonsa.

"Hän on ollut täällä tuossa kunnossa joitakin päiviä", hän sanoi. "On
nähkääs perin turhaa koettaa vaikuttaa häneen mitään silloin kun tuo
himo saa hänet valtaansa. Jos haluatte saada häneltä joitakin tietoja,
on teidän paras tulla uudelleen muutamien tuntien kuluttua."

"Tarkoitatteko siis, että hän on ollut täällä tuossa kunnossa jo
joitakin päiviä?" kysyi poliisikomisarjus.

Teekannun hoitelija virnisti taas.

"Hän ei ole ollut ainoallakaan lääketieteellisellä luennolla marraskuun
seitsemännentoista päivän jälkeen", sanoi hän. "Minä tiedän sen, me
kuulumme samaan ryhmään. Täällä hän on ollut koko sen ajan ja tuon
näköisenä."

Poliisikomisarjus kääntyi äkkiä Ayscoughin puoleen.

"Seitsemännentoista!" hän huudahti. "Ja tuo juttu tapahtui
kahdeksantenatoista! Siis --"

Chang Li haparoi jotakin viittansa taskusta. Hän löysi sieltä jotakin,
nosti käden huulilleen ja nielaisi sitten. Muutamien sekuntien kuluttua
hänen silmänsä kirkastuivat ja hän loi epäluuloisen ja synkän katseen
häntä tarkastelevaan ryhmään.

"Mitä te tahdotte?" hän murahti. "Keitä te olette?"

"Haluamme kysyä teiltä muutamia asioita", sanoi poliisikomisarjus.
"Milloin tapasitte viimeksi veljenne tai ystävänne tai mikä hän nyt on
-- Chen Lin?"

Chang Li pudisti päätään. Saattoi selvästi huomata, että hän ei
muistanut mitään varmaa.

"En tiedä", vastasi hän. "Ehkä juuri äsken -- ehkä huomenna -- ehkä en
pitkään aikaan."

"Koska olitte viimeksi kotonanne -- Maida Valessa?" kysyi
poliisikomisarjus.

Mutta Chang Li ei vastannut siihen mitenkään muuten kuin vähän
otsaansa rypistämällä. Oli helppo huomata, että samalla kuin hänen
ajatuksensa selvisivät, hänen luonteensa muuttui häijyksi. Hän
alkoi katsella ympärilleen ymmärtäväisen näköisenä tuijottaen yhä
suurempaa vastenmielisyyttä kuvastavin ilmein huoneessa olijoita.
Sitten hän murahteli vieraalla kielellä itsekseen jotakin, mikä ei
suinkaan kuulunut kohteliaalta häntä katselevista miehistä. Äkkiä
Ayscough kääntyi ylempäin virkamiesten puoleen. "Jos tämä mies on
ollut täällä seitsemännestätoista päivästä lähtien", hän sanoi, "ei
hänellä ole voinut olla mitään tekemistä Praed-kadun varrella ja
Maida Valessa tapahtuneitten asiain kanssa! Mitähän -- otaksukaamme
niin -- jos tuo nuori japanilainen on valehdellut koko ajan?" Hän
kääntyi taas, tällä kerralla molempain shakinpelaajain puoleen,
jotka olivat nyt keskeyttäneet pelinsä ja nojautuivat taaksepäin
tuoleissaan ilmeisestikin huvitettuina etsijäin nolaantuneita kasvoja
katsellessaan. "Kuulkaahan", hän jatkoi, "tunnetteko erästä Yadaa --
Mori Yadaa -- japanilaista? Kuuluuko hän teidän joukkoonne?"

"Kyllä", vastasi toinen pelaajista. "Yada? Kyllä. Tunnemme hänet,
nokkela mies, tuo Yada. Tunnetteko tekin hänet?" Mutta ennenkuin
Ayscough sai vastatuksi mitään tähän jonkin verran ärsyttävään
kysymykseen, saapui se poliisi, joka oli jätetty teehuonetta
vartioimaan, kiireesti yläkertaan ja riensi heidän luokseen. Hän meni
suoraan poliisikomisarjuksen luokse.

"Mies toimistostamme, sir, ulkopuolella autossa!" huudahti hän
hengästyneenä. "Olette väärillä jäljillä, teidän on heti lähdettävä
Multeniuksen liikkeeseen Praed-kadulle. Oikea mies on siellä!"



XXXVIII

JUUTALAINEN JA JAPANILAINEN


Pujahdettuaan hiljaa pois poliisiasemalta Melky Rubinstein meni kadun
poikki, asettui aivan vastapäätä olevaan kapeaan käytävään ja alkoi
pitää silmällä sitä ovea, josta oli juuri itse tullut. Hän oli tehnyt
vakavan suunnitelman mielessään ja päätti toteuttaa sen yksin.

Pian tuli Mori Yada alas poliisilaitoksen portaita niin tyynenä
ja huoleti kuin suinkin ja lähti hitaasti astumaan katua,
heilutellen lujalle käärittyä sateenvarjoaan. Niin kauan kuin hän
oli poliisilaitoksen akkunain näkyvissä, hän ei muuttanut hidasta
vauhtiaan, mutta heti ensimmäisestä kadunkulmasta käännyttyään hänen
askeleensa muuttuivat joutuisammiksi, ja hän suuntasi kulkunsa sinne,
mihin Melky oli arvannutkin -- autoasemalle, jossa odotti pari kolme
vuokra-ajuria. Hän oli päässyt ensimmäisen luokse ja puhutteli juuri
ajuria kun Melky, joka oli pysytellyt muutamia metrejä taempana
hänestä, hiipi hiljaa hänen viereensä ja taputti häntä olkapäälle.

"Herra", sanoi Melky, "sananen kahden kesken".

Yada kääntyi puhuttelijaan päin nopeasti kuin käärme, ja
silmänräpäykseksi hänen valkoiset hampaansa tulivat näkyviin oikein
vihaisella tavalla ja hurja hehku ilmestyi hänen mustiin silmiinsä.
Mutta nuo vihan ilmaukset hävisivät yhtä nopeasti kuin olivat
tulleet näkyviinkin ja samassa silmänräpäyksessä hän hyräili niin
ystävällisesti kuin konsanaan. "Kas vain", hän sanoi. "Tekö siinä
olettekin, mitä kuuluu? Ehkä tulette samaan suuntaan kuin minäkin. Voin
päästää teidät ajurista matkalla. Sopiiko?"

Melky veti Yadan metrin parin päähän sivummalle ja alensi äänensä
kuiskaukseksi.

"Herra", hän sanoi niin suurta tuttavallisuutta ilmaisevalla äänellä,
että Yadaa alkoi äkkiä peloittaa, "herra, minä en lähtisi minnekään
juuri nyt, jos olisin teidän sijassanne. Te olette vaarassa, herra,
te pistitte päänne jalopeurain luolaan tullessanne äsken tuonne,
missä näin teidät. Ovelia, ovelia ovat nuo miehet, herra, heillä on
vahva aikomus nujertaa teidät. Minä tiedän, minne aiotte mennä noilla
ajopeleillä, herra. Älkää tehkö sitä, vaan noudattakaa minun neuvoani!"

"Kuinka te tiedätte, minne minä aion mennä?" kysyi Yada.

"Katselin Levendalen selän takaa hänen kirjoittaessaan tuota
maksuosoitusta, herra", vastasi Melky kaikkein rauhallisimmalla
äänellään. "Aiotte mennä hänen pankkiinsa muuttaaksenne sen käteiseksi.
Ja jos te menette sinne, niin ette enää tule sieltä yksin ulos! Herra,
he aikovat siepata teidät kiinni siellä. Ansa on viritetty teille!"

Melky tarkasteli Yadan kasvoja syrjäsilmällä ja huomasi hänen
oliivinvärisen ihonsa vähän kalpenevan ja hänen viekkaitten silmiensä
kutistuvan. Ja samassa hän päätti jatkaa omaa menettelytapaansa
ja käyttää hyväkseen havaintojaan. Hän oli oikein tarkoituksella
taluttanut japanilaisen vilkasliikkeisemmälle paikalle katua ja käänsi
hänet nyt sivukujalle, joka johti kapeille sokkeloisille syrjäkaduille.
Hän tunsi, että Yada alkoi taipua tuntemattoman pelon ahdistamana.
Mutta äkkiä Yada pysähtyi koettaen irtautua Melkyn kädestä, joka oli
laskeutunut hänen olkapäälleen.

"Mihin te oikein pyritte?" hän kysyi. "Mitä peliä te oikein pelaatte?
Koetatteko peloittaa minua? Mitä tahdotte?"

"En mitään kohtuutonta, herra", vastasi Melky. "Teidän on helppo
tyydyttää minun vaatimukseni. Peliäkö? Kuulkaahan, herra, minä ymmärrän
teidän pelinne! Pankkiin ensin saamaan jonkin verran käteistä, sitten
jonnekin hankkimaan vähän matkatarpeita, sen jälkeen rautatieasemalle.
Eikö asia olekin niin? Ei kelpaa mihinkään, herra, he ovat vaanimassa
teitä samalla hetkellä, jolloin menette tuohon pankkiin. Jolleivät he
silloin käy käsiksi teihin, niin he odottavat vain seuratakseen teitä
asemalle. Herra, teillä ei ole pienintäkään pakenemisen mahdollisuutta,
olette mennyttä miestä, jollette suostu käyttämään hyväksenne minun
apuani. Mitä arvelette?"

Yada katseli ympärilleen neuvottoman näköisenä. He olivat tähän
mennessä kääntyneet jo parista kolmesta kadunkulmasta ja olivat nyt
leveällä kadulla, joka oli Praed-kadun takana. Hän vilkaisi Melkyn
kasvoihin, joista ei sillä hetkellä ilmennyt mitään muuta kuin
nokkeluutta ja juonien punomista.

"Mitä te voitte tehdä minun puolestani?" kysyi japanilainen. "Kuinka
paljon te tahdotte? Rahaako?"

"Sanokaamme sata kolikkoa, herra", virkkoi Melky. "Vain sata
kultakolikkoa, ja minä toimitan teidät sellaiseen paikkaan, josta eivät
kaikki Lontoon poliisit voi löytää teitä koko päivänä, ja autan teidät
sieltä yön aikaan ulos sellaisella tavalla, että tunnette olevanne
yhtä hyvässä turvassa kuin kotonanne. Ette tule koskaan enää näkemään
kotianne Japanissa, herra, jollette luota nöyrimpään palvelijaanne.
Ja satahan ei ole mitään verrattuna siihen, mitä teillä on pantavana
vaaralle alttiiksi."

"Minulla ei ole sataa puntaa teille annettavaksi", vastasi Yada.
"Minulla on tuskin muuta rahaa kuin se maksuosoitus."

"Sehän on selvää", sanoi Melky. "Minä haistoin teidän pelinne
heti -- tehän tulitte poliisiasemalle vain hankkiaksenne varoja
matkakustannuksia varten. Mutta se asia kyllä järjestyy, tulkaa
mukanani, niin toimitan teidät turvalliseen paikkaan. Sitten annatte
minulle tuon maksuosoituksen, ja minä vaihdan sen käteiseksi
käyttämättä minkään pankin apua. Tässä lähellä asuu eräs ystäväni, joka
vaihtaa sen pankissaan -- kuka tahansa, suostuu ottamaan Levendalen
paperin. Tulkaa nyt mukaan, herra, olemme lähellä sitä turvapaikkaa,
josta kerroin teille."

Julkea uskottelu kävi aivan täydestä. Melky tunsi yhtä hyvin kuin
näkikin, että Yada nieli sen semmoisenaan. Hän pujotti kätensä
toverinsa kainaloon ja ohjasi hänet Praed-kadun poikki talojen taitse
siihen kapeaan katusolaan, josta pääsi Multenius-vainajan asunnon
pihanpuolelle, ja vei sille pienelle ovelle, joka johti niin monien
viimeaikaisten tapausten näyttämönä olleeseen arkihuoneeseen. "Minne te
viette minut?" kysyi Yada epäluuloisesti heidän astuessaan kynnyksen
ylitse.

"Kaikki on selvää", vastasi Melky rauhoittavasti. "Täällä asuu minun
serkkuni. Kaikki on hyvin ja täysin turvallista. Olette yhtä hyvässä
suojassa kuin jos olisitte haudassanne, herra -- hiivatti sentään, niin
te olette! Zillah!"

Zillah tuli arkihuoneeseen myymälästä ja vahvisti Melkyn häntä kohtaan
tunteman voimakkaan luottamuksen, kun ei ilmaissut minkäänlaista
kummastusta eikä hämminkiä. Hän vain vilkaisi Yadaan ja kääntyi sitten
Melkyn puoleen.

"Minulla on vähän asioita tämän nuoren herran kanssa, Zillah", sanoi
Melky. "Saammeko mennä tuonne yläkerran pikkuhuoneeseen, vai mitä?"

"Tietysti", vastasi Zillah välinpitämättömästi. "Sinähän kyllä osaat
sinne -- ja siellä teillä on hyvä rauha."

Melky viittasi Yadaa mukaansa ja meni itse edellä talon ylimpään
kerrokseen. Hän opasti japanilaisen pieneen huoneeseen, jossa oli
joitakin vanhoja koin- ja madonsyömiä huonekaluja, pari vanhaa arkkua
ja paljon pölyä. Sitten hän lukitsi huolellisesti oven päästyään sinne
vankinsa kanssa.

"Kas niin, herra", sanoi hän, "olette täällä niin hyvässä turvassa
kuin suinkin voitte olla missään -- paikassa koko avarassa maailmassa.
Käykäämme nyt käsiksi asioihin ja ymmärtäkäämme toinen toistamme.
Te haluatte vaihtaa tuon maksuosoituksen käteiseksi ja haluatte
päästä pois Lontoosta tänä yönä? Hyvä on, antakaa siis minulle tuo
maksuosoitus ja pysykää hiljaa, kunnes minä palaan. Haluatteko jotakin
muuta, esimerkiksi vähän matkatavaroita?"

"Teettekö tämän kaikki, jos maksan teille sata puntaa?" kysyi Yada.

"Se riittää minulle, herra", vastasi Melky. "Olen nähkääs köyhä mies.
En minä joka päivä onnistu pääsemään kiinni sataan puntaan, uskokaa
minua! Jos siis on jotakin --"

"Pieni laukku -- Oxford Circus Tuben matkatavaratoimistossa", sanoi
Yada. "Se minun täytyy saada, se sisältää papereita. Jos tuotte sen
minulle --"

"Antakaa minulle siinä tarvittava vastalippu ja tuo maksuosoitus",
sanoi Melky. Hän sujahdutti nuo molemmat paperit taskuunsa ja lähti
ovelle. "Minä käännän avaimen lukkoon ulkopuolelta", sanoi hän. "Olette
silloin paremmassa turvassa. Asettautukaa tänne mukavasti, herra,
palaan tunnin kuluttua rahain ja tavarain kanssa."

Parin minuutin kuluttua Melky seisoi vastapäätä Zillahia arkihuoneessa
ja näytti hyvin merkilliseltä. Zillah katseli häntä epäluuloisesti.

"Mitä tämä on, Melky?" hän kysyi. "Mitä sinä oikein puuhaat?"

"Zillah", sanoi Melky, "tulet olemaan ylpeä serkustasi Melky
Rubinsteinista jo ennen päivällisaikaa, se on varma, Zillah. Ja siihen
mennessä, pidä asia salassa, Zillah, minä lähden hakemaan tänne tukevan
poliisin."

"Onko tuo japanilainen lukittuna pieneen ullakkohuoneeseen?" kysyi
Zillah. Melky naputteli nenänsä syrjää ja katseli kadulle sanaakaan
lausumatta. Sivukäytävällä käveli hiljakseen eräs poliisi, joka oli
tarpeeksi suuri kaikenlaisiin käytännöllisiin tehtäviin. Toinen, yhtä
vahvan näköinen, katseli erästä myymälän akkunaa parinkymmenen metrin
päässä kadun toisella puolella. Muutamien minuuttien kuluttua Melky oli
tuonut heidät kummankin Multeniuksen arkihuoneeseen ja ilmaisi heille
ja Zillahille pikaisesti, mutta tarkoin suunnitelmansa.

"Tiedätkö varmasti olevasi oikeassa, Melky?" kysyi Zillah. "Et suinkaan
vain erehdy?"

"Minäkö!" huudahti Melky ivallisesti. "Saat nähdä sen minuutin
kuluttua. Kas niin", hän lisäsi kääntyen poliisien puoleen. "Tulkaa
vain rauhallisesti ylös ja tehkää aivan niin kuin olen teille sanonut.
Pian saamme nähdä, millaisia erehdyksiä on tehty, Zillah!"

Yksin jäätyään Yada oli viettänyt aikaansa katselemalla ulos vankilansa
likaisesta akkunasta. Näköalaa ei ollut juuri nimeksikään. Akkunasta
saattoi erottaa vain joitakin sen kaupunginosan takapihoja. Hän
tarkasteli asiaa siltä kannalta, millaisia pakomahdollisuuksia
huoneesta olisi. Hänen alapuolellaan oli jonkinlainen ulkonema ja
sopiva vesijohtoputki. Jos hätä tulisi, voisi hän käyttää tuota
uhkarohkeaa laskeutumiskeinoa. Mutta sittenkin hän uskoi tuohon pieneen
juutalaiseen ja vielä enemmän hän luotti tuon pienen juutalaisen
suureen haluun päästä sadan punnan omistajaksi. Niin ovelasti hymyilevä
pikku juutalainen oli huomannut, että nyt oli tilaisuus ansaitsi
rahaa mukavalla tavalla, ja käyttänyt sitä hyväkseen. Ei ollut mitään
huolestumisen syytä, tuumiskeli Yada itsekseen. Ja kuitenkin heräsi
hänen mielessään kauhea epäilys. Mitähän, jos tuo Melky saatuaan
maksuosoituksen haltuunsa ja vaihdettuaan sen käteiseksi, olisi
lähtenyt karkuun kaikkien rahain kanssa eikä tulisi takaisin laisinkaan?

Melky palasi paljon nopeammin kuin Yada oli odottanutkaan. Hän
avasi oven ja viittasi vankia portaiden yläpäässä olevalle pimeälle
avopaikalle.

"Tulkaahan tänne hetkiseksi, herra", sanoi Melky ystävällisesti. "Vain
sananen!"

Yada, joka ei osannut pelätä mitään, astui ulos -- ja huomasi kahden
tukevan poliisin tarttuvan lujasti hänen käsivarsiinsa. Poliisit
olivat aivan hiljaa, mutta Melky nauroi iloisesti Yadan huudahtaessa
ja kirotessa häntä. Nauraessaan Melky tunnusteli vankinsa taskut
tottuneesti ja taitavasti ja löydettyään sen, mitä halusikin, hän
antoi auttajainsa lukita Yadan taas ullakkohuoneeseen. Sitten hän meni
molempien poliisien kanssa alakerran arkihuoneeseen ja laski siellä
löytönsä heidän ja Zillahin eteen. Siinä oli suuri moninkertaiseen
silkkipaperiin kääritty kellanpunainen timantti sekä paksu nippu
seteleitä, joita sitoi toisiinsa kuminauha.

Nämä arvoesineet olivat huolimattomasti esillä siinä pöydällä, kun
tunnin kuluttua Pilmanseyn teehuoneista palasi koko tutkijaseurue
kolistellen myymälän kautta perähuoneeseen. Melky poltteli tyynenä
sikaariaan ja tupakoi sittenkin vielä, kun opasti poliisikomisarjuksen
ja hänen apulaisensa yläkertaan vangin luokse. Hän ei voinut olla
käyttämättä hyväkseen sopivaa tilaisuutta, vaan kiusoitteli vähän
Ayscoughia.

"Tällä kerralla teidät taas voitettiin, herra Ayscough", sanoi hän
laskiessaan kätensä lukitun huoneen avaimelle. "Jollen minä nyt olisi
nähnyt tuon nuoren herran lävitse --"

Mutta avatessaan oven Melky keskeytti itsetietoiset sanansa äkkiä.
Hänen kasvoilleen levisi nolo ilme, kun hän sai tuijottaa tyhjään
huoneeseen. Yada oli pannut niskansa vaaralle alttiiksi ja laskeutunut
alas vesijohtotorvea myöten.



XXXIX


TIMANTTINEN KAULAKORISTE

Melkein kaksi viikkoa New Scotland Yardin ajokoirat koettivat seurata
Mori Yadan jälkiä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa
Lontoossa ja lähettivät kyselyltään paljon laajemmallekin. Heidän ei
onnistunut löytää häntä. Pienen johtolangan he kyllä saivat varsin
helposti. Kun etsintäkuulutukset olivat tulleet tietoon, saapui
eräs Edgeware-tien panttilainaaja ilmoittamaan poliisille, että noin
kello kahden aikoina samana iltapäivänä, jolloin Yada oli paennut
akkunasta, muuan nuori japanilainen, joka mainitsi nimekseen Motonon
ja osoitteekseen juuri vieressä olevan hotellin ja joka omasta
alotteestaan oli selittänyt olevansa tilapäisessä rahapulassa,
kunnes eräs rahalähetys saapuisi, oli lainannut häneltä viisi puntaa
kaulanauhastaan ottamaansa helmikoristeista neulaa vastaan. Hän oli
epäilemättä Yada, mutta siitä lähtien hänen jälkensä katosivat.

Mutta nälkä on taitavin salapoliisi, ja noin parin viikon kuluttua
muutamat Lontoossa olevan Japanin lähetystön virkamiehet saivat
kuunnella kummallista tarinaa. Sen esitti heille eräs pakolainen, jonka
laina oli loppunut, jolla ei ollut ketään kenen puoleen kääntyä eikä
ainoaakaan muuta ihmistä, johon voisi turvautua kuin oman kansansa
edustajat. Yada kertoi kummallisen jutun, sitäkin kummallisemman, kun
poliisiviranomaiset, jotka oli kutsuttu sitä kuuntelemaan, saattoivat
todeta, että siinä luultavasti oli jonkun verran tottakin. Sen
lopputarkoitus oli seuraava. Yada oli halukas tunnustamaan olleensa
muutamien päivien aikana hyvin menestynyt varas, mutta kielsi jyrkästi
olevansa murhaaja.

Näin hän esitti kertomuksensa. -- Marrask. 18 päivän iltana hän oli
klubissaan Pilmanseyn yläkerroksessa. Siellä hän näki Chang Lin, joka
toisten läsnäolevain kertomusten mukaan oli taas joutunut silloin
tällöin palaavan ooppiumihimonsa valtaan ja oli jo edellisestä päivästä
lähtien majaillut sisemmässä huoneessa itseään huumaten. Yada tiesi,
että Chang Lin olisi välttämättä pitänyt lähipäivinä olla saapuvilla
yliopistokolleegion sairaalassa, ja koetti herättää häntä tuosta
tilasta, mutta turhaan. Seuraavana päivänä, 19:ntenä, hän meni taas
Pilmanseylle. Chang Li oli siellä yhä samassa huumauksessaan ja sen
näköinen, että saattoi arvata hänen aikovan nauttia siitä kyllikseen.
Pariin päivään ei kukaan klubissa eikä sairaalassa ollut nähnyt Chen
Litä -- ja Chen Li oli ainoa henkilö, joka voi jotakin vaikuttaa
Chang Lin. Sen vuoksi Yada lähti myöhään sinä iltana, marraskuun 19
p:nä, Maida Valeen ottaen Chang Lin avaimet mukaansa. Hän avasi ensin
puutarhaveräjän ja sitten talon oven ja huomasi joka paikan tyhjäksi.
Mutta juuri aikoessaan mennä sisään paraatiovesta hän kuuli Chen
Lin äänen puutarhan portilla; niinikään hän saattoi eroittaa erään
englantilaisen äänen. Sitä paitsi hän sai jonkin verran selvää siitä,
mitä tuo englantilainen puhui. Hän sanoi Chen Lille, että tämän olisi
parasta päästää hänet sisäpuolelle ja sopia ehdoista hänen kanssaan --
muuten kääntyisivät asiat hyvin hullulle kannalle. Sen kuullessaan Yada
oli pujahtanut sisälle rakennukseen, sulkenut rauhallisesti ulko-oven
takanaan, mennyt ensimmäiseen huoneeseen, kätkeytynyt verhon taakse ja
jäänyt odottamaan.

Siihen samaan huoneeseen oli Chen Li pian tuonut erään miehen. Hän
oli Yadan kuvauksen mukaan alaluokan englantilainen, oli heti alkanut
uhata Chen Litä ja kertoi sitten, mitä tiesi. Hän sanoi olevansa
Praed-kadun varrelta herra Daniel Multeniuksen, Chen Lin isännän,
lähin naapuri. Hänen nimensä, jos Chen Li halusi sen tietää, oli
Parslett, hedelmä- ja vihanneskauppias, ja sen saattoi joko Chen Li
tai kuka tahansa lukea hänen myymälänsä oven yläpuolelta selvistä
kirjaimista. Hänellä oli asuntoonsa sivuovi, joka oli aivan vastapäätä
herra Multeniuksen perähuoneeseen vievää sivuovea. Edellisenä iltana
hänelle, Parslettille, oli tullut erittäin hieno sienilähetys --
harvinaista tavaraa siihen vuodenaikaan -- ja tietäen, että ukko
piti niistä kovasti välittämättä niiden kalliista hinnastakaan, hän
vei Multeniuksen puolelle vadillisen noita sieniä houkutellakseen
häntä ostamaan niitä. Hän tapasi ukon arkihuoneessa laskemassa isoa
setelinippua. Niiden täytyi Parslettin käsityksen mukaan vastata
hyvin suurta rahasummaa. Ukko käski hänen jättää sienet, sanoi heti
lähettävänsä rahat niistä ja viittasi häntä poistumaan. Parslett laski
sienivadin kädestään eräälle lipastolle ja lähti pois. Vähän myöhemmin
hän sattui seisoskelemaan ulko-ovellaan katsellen kadulle ja näki
Chen Lin avaavan Multeniuksen liikkeen oven sekä sitten poistuvan
nopeasti. Puolen, tunnin kuluttua hän oli kuullut jotakin tapahtuneen
Multeniuksen luona ja myöhemmin illalla kerrottiin ukon kimppuun
hyökätyn sellaisten asianhaarain vallitessa, että täytyi otaksua
murhan tapahtuneen ryöstämistarkoituksessa. Silloin hän, Parslett, oli
sovittanut asiat yhteen ja arvannut Chen Lin syylliseksi. Ja nyt --
kuinka paljon aikoi Chen Li maksaa hänelle vaitiolon paikaksi?

Yadan väitteen mukaan ei Chen Lilla ollut paljonkaan sanottavaa --
sen hän vain oli välttämättä tahtonut tietää kuinka paljon mies
tahtoi. Parslettilla oli se kyllä selvillä. Hän tahtoi saada tuhat
puntaa, vieläpä kullassa, ja nyt heti paikalla niin paljon siitä
kuin Chen Li vain saattoi saada irti. Hän ei tahtonut laisinkaan
uskoa, ettei Chen Lilla olisi ollut kultaa aika paljon jossakin --
hän oli Parslettin käsityksen mukaan varmasti vaihtanut jonkin noista
suurista rahoista, koska oli varastanut ne edellisenä päivänä. Chen
Li väitti vastaan ja sanoi, että hänellä oli vain viisikymmentä tai
kuusikymmentä puntaa kullassa, mutta hän lupasi hankkia seuraavaksi
illaksi loput lupaamistaan tuhannesta punnasta. Sitten hän antoi Chen
Lille viisikymmentä puntaa, sopi Parslettin kanssa siitä, että
tämä tulisi seuraavana iltana, ja tarjosi hänelle sitten juomaa.
Parslett pani rahat taskuunsa ja lupasi sitten juoda, mitä hänelle
tarjottiin. Piilopaikastaan Yada näki Chen Lin menevän sivupöydän
luokse, sekoittaen viskyä ja soodavettä sekä tiputtavan siihen muutamia
pisaroita povitaskustaan ottamastaan pikku pullosta. Parslett joi lasin
sisällyksen ja Chen Li meni häntä saattamaan portille.

Yada seurasi heitä ulko-ovelle ja katseli kapeasta raosta. Puutarhaa
valaisi selvästi juuri noussut kuu. Hän näki Chen Lin päästävän miehen
ulos. Sitten hän näki hänen kääntyvän portilla ja astelevan hitaasti
rakennukseen päin. Sen jälkeen seurasi jotakin aivan toista. Suuren
laakeripuun takaa hyppäsi äkkiä esiin lyhytvartinen, solakka mies,
joka syöksähti Chen Lin kimppuun notkeasti kuin pantteri. Hän näki
veitsen välähtävän kuunvalossa, kuuli tukahdetun huudahduksen ja
kauhistuneen voihkaisun. Sitten hän näki Chen Lin lysähtävän maahan ja
makaavan siinä ilmeisestikin kuolleena. Hän näki murhaajan kumartuvan
alas, tarttuvan uhriaan hartioista ja laahaavan hänet pensaikkoon. Sen
jälkeen murhaaja enempää viivyttelemättä kiirehti portille. Hän näytti
olevan ihan vakuutettu siitä, ettei ketään muuta ollut lähettyvillä,
avasi veräjän ja hävisi. Yada vannoi tämän todeksi kaikkein pyhimmillä
valoillaan. Eräästä toisestakin asiasta hän oli varma -- murhaaja oli
kiinalainen.

Nyt alkoi hänen oma rikollinen uransa. Juuri silloin hän oli
kovassa rahapulassa. Hän oli kuluttanut paljon enemmän kuin mihin
hänen kuukausirahansa olisivat riittäneet -- hän oli velassa sekä
asuntoonsa että muualle. Siitä hän oli vakuutettu, että jossakin
tuossa rakennuksessa olivat ne rahat, jotka Chen Li oli nähtävästikin
varastanut ukko Multeniukselta. Heti paikalla hän alkoi etsiä niitä.
Eikä siinä ollutkaan suurta vaikeutta. Pankinsetelit olivat siinä
laatikossa, josta hän oli nähnyt Chen Lin ottavan kultarahat tuolle
kiristäjälle, Parslettille. Kiireesti hän sijoitti ne omaan taskuunsa
ja lähti pois siitä ovesta, joka johti puutarhan perälle. Vasta myöhään
samana iltana päästyään rauhaan omaan asuntoonsa hän oli huomannut
omistavansa melkein kahdeksankymmentä tuhatta puntaa.

Muutamia päiviä hän oli ollut aivan neuvoton sen suhteen, miten tuota
saalista olisi ollut hoidettava. Häntä peloitti lähteä koettamaan
vaihtaa edes viidensadan punnan seteliä. Hän kyseli varovasti, kuinka
olisi meneteltävä, ja alkoi jo ajatella, että nuo suuret setelit olivat
hänelle melkein roskapaperin arvoiset. Silloin Ayscough tuli käymään
hänen luokseen, ja niin hän kuuli ensimmäisen kerran kellanpunaisesta
timantista.

Silloin hänen aivoissaan syntyi suunnitelma. Hän tunsi hyvin tarkoin
kiinalaisten tavat ja erikoisominaisuudet ja oli vakuutettu siitä, että
Chen Li oli kätkenyt timantin niskapalmikkoonsa. Sitten hän käytti
hyväkseen hallussaan olevaa salapoliisin nimikorttia päästäkseen
ruumishuoneeseen, saadakseen olla minuutin pari kahden kesken vainajan
kanssa ja voidakseen tunnustella sormillaan ruumiin päätä peittävän
silkkilakin alta. Sieltä hän löysikin timantin ja ymmärsi, että
jolleivät pankin setelit olisikaan hänelle minkään arvoiset, timantti
varmasti olisi, jos hänen vain onnistuisi livahtaa mannermaalle.

Mutta häneltä puuttui kipeästi käteistä rahaa. Silloin hänen
mielessään heräsi rohkea ajatus hankkia palkkio tiedoistaan. Hän lähti
poliisiasemalle, suunnitellen vaatimuksekseen perin vähäistä summaa
-- viidelläkymmenellä punnalla hän pääsisi Wieniin, jossa hän kyllä
saisi timantin sijoitetuksi ilman että siitä kyseltäisiin mitään. Mutta
tavatessaan saapuvilla timantin ja myöskin rahojen omistajat hän päätti
siepata suuremman palkkion. Hän saikin mitä pyysi, ja ilman tuota
pientä juutalaista, hän sanoi ilkeästi, hän olisi päässyt lähtemään
Englannista tuona samana tapauksista rikkaana iltapäivänä. Mutta niin
ei ollut sallittu, ja peli oli lopussa. Mutta se, mitä hän oli sanonut,
oli totta. Tehkööt nyt hänelle mitä tahtoivat, mutta lähettäkööt
myöskin ottamaan selvää Chen Lin murhaajasta.

Ne henkilöt, jotka pääasiassa olivat tunteneet mielenkiintoa
kellanpunaista timanttia ja Englannin pankin kahdeksankymmenentuhannen
kultapunnan arvoisia seteleitä kohtaan, eivät olleet niin innokkaita
todistamaan Yadan kummallista kertomusta oikeaksi kuin hän itse.
Tärkeintä heistä oli se, että olivat saaneet omaisuutensa takaisin.
Luonnollisestikin he tunsivat suurta kiitollisuutta Melky Rubinsteinia
kohtaan siitä neuvokkuudesta, jota hän oli osoittanut vetäessään Yadaa
nenästä aivan yhdennellätoista hetkellä.

Eräänä päivänä sellaiseen aikaan, jolloin ruokalassa liike on
vähäistä ja jokainen haluaa nauttia rauhasta päivällisen jälkeen,
Melky tuli käymään rouva Goldmark'n luona ja asettui hänen kanssaan
tuttavallisesti kahden kesken ruokalan perällä olevaan pieneen
arkihuoneeseen, jota omistajatar piti yksityishuoneenaan. Rouva
Goldmark, jolla oli tarkka huomiokyky, näki Melkyn pukeutuneen
parhaimpiinsa, uuteen silkkihattuun ja uusiin hansikkaihin sekä panneen
jalkaansa kiiltonahkakengät, jotka hän -- säälivin sydämin -- huomasi
ainakin yhtä numeroa liian pieniksi. Melky huoahti heidän istuessaan
vierekkäin sohvalla ja rouva Goldmark vilkaisi häneen myötätuntoisesti.

"Millainen tämä viime aika onkaan ollut teille, herra Rubinstein", hän
sanoi tunteellisesti, "sellaista vaivaa ja sellaisia huolia! Ja mihin
vaaraan te antauduittekaan ottaessanne ypö yksin kiinni tuon pahan
nuoren miehen! Kuinka urhoollisesti menettelittekään! Teidän pitäisi
saada tuollainen muistomitali, joita ihmisille annetaan!"

"Niinkö arvelette", vastasi Melky ilahtuen arveluttavasti. "Voi, rouva
Goldmark, teidän sananne ovat kuin viiniä. Koko elämäni olen toivonut,
että joku kaunis nainen sanoisi minulle tuon tapaista! Nyt minusta
tuntuu kuin olisin kaksi jalkaa kookkaampi, rouva Goldmark! Mutta
minä en tahdo mitään muistomitaleja. Herra Levendale ja herra Purvis
tulivat minun luokseni ja sanoivat tahtovansa antaa minulle palkkion,
oikein tuntuvan palkkion siitä, että olin hankkinut heille takaisin
heidän omaisuutensa. Silloin minä sanoin ei -- minä en tahtonut mitään
itselleni. Mutta sitten lisäsin, että erään henkilön pitäisi saada
palkkio. Rouva Goldmark, tiedättekö mitä! Minä ajattelin teitä, kun
sanoin niin!"

Rouva Goldmark huudahti hiljaa, liitti kätensä yhteen ja tuijotti
Melkyyn melkein vesissä silmin.

"Minuako!" hän huudahti. "Mutta enhän minä ole tehnyt mitään, herra
Rubinstein!"

"Kuunnelkaa minua", jatkoi Melky lujasti. "Näin minä sanoin herra
Levendalelle. Jollei rouva Goldmarkilla olisi ollut ruokalaansa ja
jollei herra Purvis olisi mennyt sinne syömään kyljystä ja pudottanut
platinanappiaan pöydälle ja jollei rouva Goldmark olisi ottanut talteen
tuota nappia ja jolleivät asiat olisi lähteneet kehittymään siitä, niin
mitä luulisitte minun tietäneen? Rouva Goldmarkilla siis on oikeus
pieneen lahjaan, jos sellaista ajattelette. Niin minä sanoin, rouva
Goldmark. Ja herra Levendale ja herra Purvis olivat yhtä mieltä minun
kanssani. Ja, rouva Goldmark, ettekö te salli minun nyt kiinnittää tätä
kauniin kaulanne ympärille?"

Rouva Goldmark kirkaisi taas, kun Melky veti näkyviin timanttisen
kaulakoristeen, joka oli sinisellä sametilla sisustetussa
sahviaanilaatikossa. Timanttien kimmellys muutti molempain katselijain
äänet aivan käheiksi mielenliikutuksesta.

"Tiedättekö mitä, rouva Goldmark?" kuiskasi Melky. "Se on varmasti
maksanut tuhat puntaa! Taivuttakaa nyt kaunista päätänne, niin panen
sen kaulaanne. Voi, tehän olette kauniimpi kuin Saban kuningatar!
Ja ettekö olekin Melkynne kuningatar, rouva Goldmark, sanokaa, että
olette!"

"Voi taivas, herra Rubinstein", sanoi rouva Goldmark ujosti. "Aivanhan
tuntuu siltä kuin te kosisitte minua!"

"Niinhän minä kosinkin!" huudahti Melky rohkaisten luontonsa. "Ettekö
näe, että olen parhaissa vaatteissani? Kuuluuko nykyään mistään muusta
kuin kihlauksista? Herra Lauriston menee naimisiin Zillahin kanssa ja
herra Purdie on saanut omakseen Levendalen kotiopettajattaren, ja --
voi rouva Goldmark, enkö minä ihaillut teitä rajattomasti joka kerta,
kun tulin päivälliselle teidän ruokalaanne? Ettekö ole suloisin olento
koko Paddingtonissa? Vastatkaa nyt minulle, rouva Goldmark, ettekö näe
minun olevan niin nälkäisen, että voisin ihan syödä teidät?"

Sitten rouva Goldmark antoi vastauksensa ja pakeni heti Melkyn
kiihkeästä syleilystä katsellakseen itseään ja kaulakoristustaan
kuvastimesta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kellanpunainen timantti" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.