Title: Erään perheen tarina
Author: Collins, Wilkie
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Erään perheen tarina" ***


ERÄÄN PERHEEN TARINA

Kirj.

Wilkie Collins


Suomentanut

Eero Alpi



Kariston 50 p:n romaaneja N:o 28



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1914.



SISÄLLYS:

   I. Herra James Smith
  II. Nimetön kirje.
 III. Etsiskelyretki.
  IV. Lyhyt vierailu.
   V. Syytettynä murhasta.
  VI. Odottamaton todistaja.



I

Herra James Smith.


Ensimäinen palveluspaikkani, joka minulla oli elämässäni, ei ansioon
katsoen ollut erittäin edullinen. Hyvä puoli siinä oli, että opin
ammattini perin pohjin, mutta palkkaani en saanut säännöllisesti.
Isäntäni eleli taloudellisesti ahtaissa oloissa, ja hänen palvelijansa,
samoin kuin hänen muutkin velkojansa, saivat kärsivällisesti odottaa.

Mutta toinen palveluspaikkani korvasi kaiken, mitä edellisessä oli
puuttunut. Minulle oli onni todellakin myötäinen päästessäni
palvelemaan herra ja rouva Norcrossia. Tämä isäntäni oli hyvin rikas
mies. Hän omisti suuren Darrock Hall-nimisen maatilan Cumberlannissa,
samoin toisen maatilan Yorkshiressä ja sitäpaitsi hänellä oli
Jamaikassa suuria omaisuuksia, jotka tuottivat melkoista voittoa.
Länsi-Intiassa oli hän tullut tuntemaan erään kauniin nuoren naisen,
joka oli kotiopettajattarena eräässä englantilaisessa perheessä; hän
rakastui tyttöön ja meni hänen kanssaan naimisiin, vaikka olikin tuota
neitosta kahtakymmentäviittä vuotta vanhempi. Häiden jälkeen
matkustivat he Europaan, ja juuri silloin pääsin minä heidän
palvelijakseen.

Minä palvelin uutta isäntääni kolme vuotta, hänen kuolemaansa saakka.
Hän ei jättänyt jälkeensä yhtään lapsia. Hän kyllä arvasi, että hänen
nuori vaimonsa menisi uusiin naimisiin, mutta hän testamenteerasi
kuitenkin hänelle kaiken omaisuutensa, jonka myöhemmin tulisi siirtyä
rouvan toisissa naimisissa syntyville lapsille; ellei lapsia syntyisi,
lankeisi omaisuus nimitetyille sukulaisille ja ystäville.

Isäntäni kuoleman jälkeen en kuitenkaan joutunut puille paljaille,
sillä leski piti minut edelleen palveluksessaan. Minä olin hoitanut
herraani koko hänen sairautensa ajan ja osoittanut siinä niin suurta
huolellisuutta, että olin saavuttanut lesken täydellisen suosion.
Paitsi minua piti hän edelleenkin palveluksessaan kamarineitsyensä
Josephinen, jonka vanhemmista toinen oli ollut mulatti, toinen
valkoihoinen, ja jonka hän oli ottanut mukaansa Länsi-Intiasta. Jo heti
alussa teki minuun hyvin vastahakoisen vaikutuksen tuon naisen
mielistelevä ja liehakoiva käytös sekä hänen rumat, ruskeat kasvonsa,
ja minua kummastutti suuresti emäntäni kiintyminen häneen. Aika sitten
osottikin, että kamarineitsyeeseen kohdistuneet epäluuloni eivät
olleetkaan perusteettomat. Siitä saan puhua kauempana kertomuksessani.

Kaikkein ensin on minun nyt mainittava, että emäntäni lakkautti oman
talouden Englannissa ja lähti matkalle mannermaalle, ottaen mukaansa
minut ja kamarineitsyensä.

Me kävimme m.m. Pariisissa, Genuassa, Venetsiassa, Florensissa,
Roomassa ja Neapelissa ja viivyimme muutamissa paikoissa moniaita
kuukausia. Huhu kertoi emäntäni rikkauksista, ja hänen ympärillään
vilisi herroja, niin englantilaisia kuin ulkomaalaisia, jotka koettivat
päästä hänen suosioonsa ja tekivät hänelle naimatarjouksia. Mutta
kenenkään ei onnistunut tehdä häneen voimakkaampaa ja pysyväisempää
vaikutusta; ja kun me sitten runsaamman kuin kahden vuoden oleskeluajan
jälkeen ulkomailla taas saavuimme kotiin, oli emäntäni edelleenkin
leski, eikä näyttänyt ollenkaan halukkaalta muuttamaan elintapojaan.

Me matkustimme ensin Yorkshiressä olevalle maatilalle, mutta emäntäni
ei pitänyt muutamista siellä olevista naapureista, jonkavuoksi me
muutimme Darrock Halliin, mistä oli sopiva tilaisuus silloin tällöin
tehdä retkeilyjä sisäjärville. Eräällä sellaisella matkalla esitettiin
emännälleni muuan vieras herra, jolla oli tuo tavallinen ja melkein
epämieluisaksi käynyt nimi James Smith.

Hän oli nuori, jokseenkin kaunis mies. Hänellä oli tumma tukka, jonka
hän oli antanut kasvaa tavallista pitemmäksi, ja hänen musta
leukapartansa oli mallikelpoisin mitä koskaan olen nähnyt.

Hän näytti olevan kevytluonteinen, iloinen mies, ja liukkaan
puhekykynsä vuoksi näytteli hän huomattavaa osaa seurueessamme. Hyvin
köyhä hän oli -- sen kuulin hänen palvelijaltaan -- mutta hänen oli
onnistunut tehdä muutamia edullisia sitoumuksia. Sitäpaitsi hän oli
gentlemanni kiireestä kantapäähän saakka, huolimatta vapaasta,
huolettomasta luonteestaan.

Mitä kiehtovia puolia emäntäni hänessä löysi, sitä en voi käsittää;
mutta kun hän kutsui muutamia ystäviään joksikin aikaa vierailulle
Darrock Halliin, ei hän myöskään unohtanut pyytää mukaan herra James
Smithiä. Darrockissa vietettiin sitten vähän aikaa hyvin iloista
elämää, ja herra Smith kotiutui siellä mainiosti, käyttäytyen niin,
kuin olisi tuo tila ollut hänen omansa. Minua ihmetytti, kuinka rouva
Norcross saattoi kärsiä sellaista, mutta vielä suuremmaksi nousi
kummastukseni, kuullessani, että herra Smith ja emäntäni aikoivat mennä
naimisiin. Viimemainittuhan oli antanut rukkasia monille rikkaille ja
paljon huomatuimmissa yhteiskunnallisissa asemissa oleville kosijoille
kuin tämä. Meni kerrassaan yli ymmärryksen, että hän uskoi itsensä niin
kevytmielisen ja köyhän miehen huostaan kuin herra James Smith.

Mutta avioliittoon he joka tapauksessa menivät ja vietettyään
kuherruskuukautensa ulkomailla, palasivat he Darrock Halliin.

Minä tulin pian huomaamaan, että uudella herrallani on sangen
vaihteleva luonne. Oli päiviä, jolloin hän oli niin hyvä ja
ystävällinen palvelijoita kohtaan kuin pyytää saattaa; väliin taas
tuntui siltä, kuin joku paha henki olisi häntä riivannut. Hän sai
kiivaita suuttumiskohtauksia, hänen päähänsä pälkähti mitä
merkillisimpiä tuumia, eikä hän tahtonut kuulla mitään esityksiä eikä
vastaväitteitä. Minua todellakin ihmetytti, että hän, niin
huvinhaluinen ja vaihteluun tottunut kuin oli, saattoi tyytyä Darrock
Hallissa vallitsevaan yksitoikkoiseen elämään. Mutta syyt siihen
näyttäytyivät pian. Herra James Smith oli oikeastaan tuskin mikään
urheilija, ei ainakaan maalla; eivät häntä myöskään huvittaneet
sellaiset hommat kuin lukeminen tai musiikin harjottaminen; yhtä vähän
oli hänellä halua päästä valtiopäiville edustamaan vaalipiiriä. Ainoa
mistä hän piti oli purjehtiminen. Darrock sijaitsi parin penikulman
päässä merenrannasta, jossa oli mainio satama, ja tätä asemaansa oli
maatilamme kiittäminen siitä, että herra James Smith suvaitsi pitää
sitä majapaikkanaan.

Hän nautti tavattomasti oleskelusta merellä, ja hänen mieluisimmat
muistonsa keskittyivät kokonaan niihin tapauksiin, jolloin hän sai olla
mukana purjehdusmatkoilla ystäviensä kanssa heidän huvialuksillaan,
niin että minä melkein luulen hänen menneen naimisiin emäntäni kanssa
yksinomaan hänen rahojensa tähden, saadakseen kerran itselleen oman
huvijahdin. Olkoon sen asian laita miten tahansa, niin sai hän joka
tapauksessa, heidän vähän aikaa oltuaan naimisissa, emäntäni
lahjoittamaan hänelle kauniin kuunarin, joka tuotiin Cowesista meidän
rantakaupunkiimme, ja joka aina pidettiin satamassa purjehdusvalmiina
häntä varten.

Hänen täytyi kuitenkin hiukan käyttää kieltään, ennenkuin emäntäni
lahjoitti hänelle aluksen. Emäntäni ei itse saattanut seurata häntä
purjehdusmatkoille, sillä hän tuli helposti merikipeäksi; mutta koska
hän hellästi rakasti miestään, ei hän voinut kieltää häneltä tuota
nautintoa. James Smith osasi muuten mainiosti käyttää vaikutusvaltaansa
häneen; hän sanoi, ettei hän koskaan lähtisi purjehtimaan ilman
vaimonsa myöntymystä ja lupasi olla viipymättä poissa kotoa kauempaa
kuin seitsemän tai kymmenen päivää kerrallaan. Seurauksena sitten
olikin, että emäntäni lahjoitti hänelle huvialuksen.

Niinä aikoina kuin herrani harhaili merellä oli emännälläni kotona
hyvin ikävä. Seudun ainoat säätyhenkilöt asuivat jokseenkin kaukana
Darrockista ja saapuivat sinne vähäksi aikaa vain silloin, kun heidät
kutsuttiin. Lähimmässä kylässä oli yksi ainoa henkilö, jonka emäntäni
saattoi kutsua luokseen, ja se oli pappi.

Hänen nimensä oli Meeke. Hän oli nuori mies ja aivan yksinään
maailmassa. Hänen kasvonsa olivat lempeät, kelmeät ja uneksivat, ja hän
oli arka ja ujo kuin pieni tyttö; sanalla sanoen saattoi häntä,
puhumatta hänestä pahaa tai väärin, kutsua pieneksi, heikoksi raukaksi,
ja hän oli ehdottomasti huonoin saarnamies mitä koskaan olen kuullut.
Mutta yhden asian suoritti hän erinomaisen hyvin, nim. soitti viulua;
sen sain kuulla omin korvin. Hän rakasti musiikkia niin suuresti, että
hän usein otti viulun mukaansa kävelyretkillekin. Tämä hänen taitonsa
teki hänet hyvin mieluisaksi emännälleni, joka itse soitti mainiosti
pianoa, ja hän oli iloinen, kun sai soitella jonkun kanssa duettoa.
Sitäpaitsi näytti hän tuntevan Meekeä kohtaan sääliä hänen
yksinäisyytensä vuoksi; emäntänihän itse tiesi niin hyvin, miten ikävää
on olla yksinään.

Hra Meeke taas puolestaan tunsi, senjälkeen kuin hän oli voittanut
ensi arkuutensa, itsensä suuresti iloiseksi siitä, että sai joskus
vaihtaa yksinkertaisen pappilansa Darrock Hallin komeaan musiikkisaliin
ja nauttia kauniin, jaloluontoisen naisen seurasta, joka nainen sen
lisäksi antoi arvoa hänen soittotaidolleen. Seurauksena olikin, että
aina kun herrani oli ulkona purjehtimassa, soittelivat emäntäni ja
herra Meeke duettoja niin ahkeraan, kuin olisi se ollut heidän
leipäansiotaan. Viattominta suhdetta kuin näiden kahden ei maailmassa
voi ajatella; ja kuitenkin muodostui siitä syy niihin moniin
onnettomuuksiin, jotka pian jälkeenpäin tapahtuivat.

Herrani tapa kohdella pastori Meekeä oli aivan päinvastainen kuin
emäntäni. Levoton, meluava ja riitelevä James Smith halveksi suuresti
tuota naisellista, viulua-soittavaa pappia, ja, mikä pahinta, ei
välittänyt sitä peittääkään. Siksi kävikin herra Meeke, joka kovasti
pelkäsi isäntäni raakaa ja ilkeätä puhetapaa, meillä ainoastaan
silloin, kun emäntäni oli yksin kotona. Ja koska emännälläni ei ollut
mitään syytä pahaan omaantuntoon, ei hän välittänyt lähettää herra
Meekeä kotiin silloinkaan, kun hän odotteli miestään kotiin ratsastus-
tai purjehdusmatkalta. Sattuikin senvuoksi usein, että kun isäntäni
palasi kotiin, tapasi hän pastori Meeken vierailulla Darrockissa.

Aluksi hän vain nauroi ja laski raakaa leikkiä vaimonsa ja vieraan
kustannuksella. Mutta pian hän kuitenkin muutti karvaa. Hän kävi
happameksi, vihaiseksi ja vaiteliaaksi ja osotti lopulta suurta
mustasukkaisuutta. Ollen liian ylpeä käyttämään sanoja, näytti hän
käytöksellään vaimolleen mielentilansa laadun. Emäntäni oli sellainen
naisluonne, että se, jolle hän antoi arvoa, sai hänet helposti
taipumaan mihin tahansa; mutta jos hän huomasi, että häntä tahdottiin
tunnottomasti vallita, heräsi hänessä pian ehkä liiankin voimakas
vastustamisen tunne. Jo pelkkä se seikka, että hänen miehensä häntä
epäili, saattoi hänet tuleen ja leimuun, ja hän valitsi kaikkein
onnettomimman tavan, millä nainen voi osottaa suuttumustaan. Sillä jota
epäkohteliaammin herra Smith kohteli pastori Meekeä, sitä suurempaa
huomaavaisuutta osotti emäntäni häntä kohtaan. Tämä seikka johti
kiivaaseen sanasotaan ja lopuksi ankaraan riitaan. Minä en voi sille
mitään, että jouduin kuulemaan siitä vähäsen, sillä riiteleminen
tapahtui puutarhassa ruokasalin ikkunan alla, missä minä sisällä
parhaillaan katoin pöytää.

Toistamatta heidän sanojaan -- johon minulla ei ole oikeuttakaan, koska
jouduin kuulemaan heidän puheensa sattumalta -- tahdon vain mainita
niin paljon, että emäntäni syytti miestään siitä, että tämä oli mennyt
hänen kanssaan naimisiin vain omanvoiton pyynnöstä, että tämä oli hänen
luotaan poissa niin paljon kuin mahdollista, sekä että tämä oli
loukannut häntä sellaisella syytöksellä, jota oli vaikeata koskaan
antaa anteeksi ja unohtaa. Isäntäni vastasi yhtä kiivain sanoin ja
kielsi vaimoaan seurustelemasta herra Meeken kanssa. Mutta emäntäni
selitti, ettei hän koskaan taipuisi loukkaamaan pappia ja gentlemannia,
tyydyttääkseen tyrannimaisen miehen oikkua. Silloin isäntäni kirosi
karkeasti ja käski heti satuloimaan hevosen, sanoen, ettei hän tahtonut
olla enää silmänräpäystäkään saman katon alla sellaisen naisen kanssa,
joka oli uhmaillut häntä. Ja hän lupasi palata heti kuin kuulisi, että
herra Meeke astuisi Darrockin kynnyksen yli ja uhkasi silloin hänen
papinkauluksestaan huolimatta antaa hänelle kelpo selkäsaunan.

Tämän sanottuaan hyppäsi hän hevosen selkään ja ratsasti kaupunkiin,
missä hänen aluksensa oli satamassa. Emäntäni säilytti levollisuutensa
siksi, kunnes herra Smith katosi näköpiiristä; sitten sai hän ankaran
itkunkohtauksen, jonka jälkeen hän heikkoni niin, että hänet oli
kannettava vuoteeseen, ikäänkuin hän olisi ollut kuolemaisillaan.

Samana iltana toi muuan mies takaisin isäntäni hevosen sekä minulle
osotetun kirjeen, jossa oli seuraavat sanat:

    "Kootkaa vaatteeni ja antakaa matkalaukku tämän kirjeen tuojalle.
    Sanokaa vaimolleni, että minä lähden tänä iltana purjehdusmatkalle
    Ruotsiin. Lähettäkää minulle saapunut posti Tukholmaan, poste
    restante."

Minä noudatin annettua määräystä, kuitenkin jättäen sen täyttämättä
siinä kohden, etten ilmoittanut mitään emännälleni. Oli lähetetty
noutamaan lääkäriä, ja hän oli vielä talossa. Minä tiedustelin häneltä,
oliko soveliasta kertoa kirjeen sisällöstä emännälleni, mutta hän
kielsi sen, ottaen omaan haltuunsa minulle lähetetyn paperinlapun. Jos
emäntäni voimistuisi, näyttäisi hän sen hänelle.

Noin tuntia jälkeen kuin kirjeentuoja oli lähtenyt, saapui Darrockiin
herra Meeken taloudenhoitaja tuoden emännälleni pinkan nuotteja. Minä
kerroin hänelle herra Smithin äkillisestä lähdöstä sekä että emäntäni
luokse oli haettu lääkäri. Tämä tieto sai herra Meeken kiireesti
saapumaan meille persoonallisesti.

Minä olin hyvin suutuksissani hänelle senvuoksi, että hän oli saanut
aikaan moisen riidan, ja mennen yli velvollisuuksieni rajain, kerroin
minä hänelle koristelematta koko tapauksen. Ja tuo heikko, lapsellinen
olento, hän punastui korviaan myöten, vaipui tuolille ja itki, -- niin,
ihan sanan todellisessa merkityksessä hän itki.

"Voi, William", lausui hän, väännellen hentoja, valkoisia käsiään,
"mitä me nyt teemme?"

"Koska te kerran teette minulle sen kysymyksen, sir", vastasin minä,
"niin minä toivon teidän antavan anteeksi, että, vaikka olenkin
palvelija, sanon suoraan ajatukseni. Minä tunnen kyllä liiankin hyvin
asemani, tietääkseni, että jo olen mennyt liian pitkälle siinä, mitä
tähänkin saakka olen sanonut. Mutta minä olen valmis", virkoin minä ja
tunsin toisen silmäni kyyneltyvän, "menemään vaikka kuolemaan emäntäni
tähden. Hänellä ei ole täällä ketään sukulaista, joka voisi puhua
kanssanne, ja siksi on parempi, että palvelija rohkenee olla
tungettelevainen, ennenkuin ehtii tapahtua joku korjaamaton onnettomuus
senvuoksi, ettei ole ajoissa käytetty parannuskeinoa. Minä teidän
sijassanne, sir, kirjoittaisin heti herra James Smithille ja
selittäisin, etten minä pappina tahtoisi panna kovaa kovaa vastaan,
vaan kerta kaikkiaan lopettamalla käyntini Darrock Hallissa tahtoisin
näyttää, kuinka väärät hänet epäluulonsa olivat, sekä painostain, etten
minä mitenkään tahtoisi aiheuttaa riitaa hänen ja rouvansa välillä. Jos
te tahdotte olla hyvä ja kirjoittaa kirjeen valmiiksi puolen tunnin
kuluessa, niin minä otan tallista kaikkein nopeimman hevosen, noudan
teiltä kirjeen ja lennätän sen itse herra Smithille, ennenkuin hän
ennättää lähteä satamasta. Minulla ei ole muuta lisättävää kuin pyytää
nöyrimmästi anteeksi, että minä halvan arvoni unohtaen olen puhunut
kanssanne eräästä hyvin tärkeästä asiasta kuin vertaiseni kanssa."

Se tunnustus on herra Meekelle annettava, että hänellä oli sydän,
joskin se mahtoi olla hyvin pieni. Hän pudisti kättäni ja sanoi, että
hän vastaanotti minun neuvoni kuin ystävän neuvon ja lähti sitten
pappilaansa kirjoittamaan kirjettä. Puolen tunnin kuluttua ratsastin
minä pappilaan noutamaan sitä, mutta se ei ollut vielä valmis. Herra
Meeke tahtoi saada kirjeen niin viimeistellyksi kuin mahdollista. Minä
huomasin, että hänen kirjoituspöydällään oli levällään useita
konsepteja, ja hän oli kuumeessa koettaessaan hioa emäntääni koskevat
lauseet niin hienoiksi kuin mahdollista. Koska jokainen minuutti oli
kallis, hoputin minä häntä parhaani mukaan ilman vähintäkään
kursailemista. Ponnistuksistani huolimatta kesti kuitenkin vielä puoli
tuntia, ennenkuin kirje lopuksikin oli valmis. Minä nousin ratsaille ja
kiirehdin täyttä laukkaa kaupunkiin.

Saapuessani satamaan löi kello yksitoista, eikä siellä näkynyt yhtäkään
alusta. Isäntäni alus oli juuri ennättänyt lähteä rannasta. Minä olisin
ottanut veneen ja soutanut aluksen jälkeen, mutta rannalla olevat
merimiehet nauroivat minulle, sillä kuunarilla oli kelpo myötäinen
tuuli, ja sitäpaitsi lisäsi myötävirta sen vauhtia.

Minä palasin kotiin raskain sydämin. Ainoa minkä voin tehdä, oli
lähettää kirje Tukholmaan, poste restante.

Seuraavana päivänä näytti lääkäri emännälleni sen kirjelipun, jonka
minä olin hänen mieheltään saanut, ja pari tuntia myöhemmin sai rouva
itse kirjeen, jonka päällekirjoitus oli herra Meeken käsialaa. Tämä
selitti, miksi häntä ei enää nähtäisi Darrockissa ja ylisti minua
ymmärtäväiseksi ja uskolliseksi palvelijaksi, joka oikealla hetkellä
olin antanut hänelle hyvän neuvon.

Tieto miehensä matkustamisesta ei tehnyt emäntääni ollenkaan sellaista
vaikutusta kuin tohtori oli kuvitellut. Sensijaan että hän olisi
joutunut murheen valtaan, tuli hän pahatuuliseksi ja äkäiseksi;
nähtävästi loukkasi se hänen itsetuntoaan, että hänen miehensä pienellä
kirjelipulla ilmotti matkastaan ainoastaan palvelijalle.

Sen lisäksi teki häneen kiusallisen vaikutuksen myöskin herra Meeken
kirje. Hän vaati itsepintaisesti saada nousta vuoteesta, ja kun hän oli
pukeutunut ja tullut alas, syytti hän minua kiivaasti siitä, että olin
sekaantunut minua yläpuolella olevain henkilöiden asioihin ja sanoi,
että hänellä oli hyvä halu ajaa minut pois talosta. Minä en millään
tavoin puolustautunut, sillä minä otin huomioon hänen huolensa ja
surunsa ja siitä johtuneen ärtyneen mielenlaadun, ja sitäpaitsi tunsin
minä hänen sydämensä hyvyyden siksi hyvin, että tiesin hänen varmasti
pyytävän anteeksi kovia sanojaan heti kun hän rauhoittuisi. Ja oikeassa
minä olinkin. Sillä vielä samana iltana kutsutti hän minut luokseen ja
pyysi liikuttavalla tavalla anteeksi pikaisuudessa lausumiaan
loukkaavia sanoja. Hän puhui niin rakastettavasta, että se olisi
sulattanut kuinka kovan sydämen tahansa. Viikot kuluivat toisensa
perästä, mutta herra James Smithiltä ei saapunut mitään tietoja.

Tämä seikka näytti emäntääni enemmän suututtavan kuin surettavan, ja
hän matkusti Lontooseen, neuvotellakseen asiasta muutamien lähempien
sukulaistensa kanssa; hän otti mukaansa minut ja kamarineitsyensä.
Matkalla käski hän pysäyttää vaunut pappilan edustalla ja meni sisään
-- ehkä hieman kiusalla, arvelin -- sanoakseen jäähyväiset herra
Meekelle. Emäntäni oli vastannut hänen kirjeeseensä, saanut hra
Meekeltä useampia kirjeitä ja vastannut niihinkin. Hän oli nähnyt tuon
nuorukaisen joka sunnuntai kirkossa ja oli aina pysähtynyt
puhuttelemaan häntä jumalanpalveluksen jälkeen. Mutta nyt hän meni
ensimäisen kerran hänen kotiinsa. Kun vaunut pysähtyivät, riensi
pastori kiireesti veräjälle häntä vastaan.

"Älkää pelästykö, herra Meeke", virkkoi emäntäni. "Vaikkakin te olette
tehnyt päätöksen olla astumatta jalallanne Darrockiin, en minä ole
lupautunut olla tulematta tänne pappilaan."

Sitten he menivät sisään. Josephine ja minä jäimme vaunun
takaistuimelle, ja silloin kun emäntäni pastorin seurassa astui sisään
pappilan ovesta, huomasin minä irvistävän sävyn tuon ruskeahipiäisen
tytön kasvoilla. Koska emäntäni ja herra Meeke olivat syyttömiä, tuntui
minusta ilkeältä, että ensimainitun oma kamarineitsyt epäili häntä. Se
ei ollut mikään hyvä merkki.

Puolen tunnin perästä olimme me jälleen matkalla. Emäntäni viipyi
Lontoossa kaksi kuukautta. Koko sinä aikana ei hän saanut ainoatakaan
kirjettä mieheltään.



II.

Nimetön kirje.


Muutamien kuukausien kuluttua palasimme me takaisin Darrock Halliin.
Sielläkään ei kukaan ollut saanut mitään tietoja James Smithistä.

Kului vielä kuusi viikkoa ja sinä aikana tapahtui Darrockissa yksi
ainoa tapaus, joka jonkun verran aiheutti vaihtelua yksitoikkoisessa
elämässämme siellä. Eräänä aamuna tuli Josephine alas, autettuaan
emäntäämme pukeutumisessa, ja hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat,
lukuunottamatta pientä punaista merkkiä toisessa poskessa. Minä satuin
silloin olemaan keittiössä ja kysyin Josephineltä, mikä häntä vaivasi.

"Miten on laitasi?" kysyin minä.

"Käyttäkää silmiänne ja katsokaa poskeani. Olettehan te ollut niin
kauvan palveluksessa täällä, että teidän pitäisi tuntea emäntänne käden
jäljen!"

Minä en käsittänyt, mitä hän tarkotti, mutta hän selitti sen pian.
Emäntäni, jonka luonteenlaatu viimeaikoina oli surullisen paljon
kehittynyt pahaan päin, oli sinä aamuna herännyt tavallista huonommalla
tuulella, ja kamarineitsyensä kysymykseen, miten hän oli viettänyt
yönsä, oli hän vastannut harvinaisen kiukkuisesti ja alkanut puhella
ikävästä ja yksitoikkoisesta elämästään. Ilahuttaakseen häntä oli
Josephine, hyvin sopimatonta kyllä, leikillisesti viitannut herra
Meekeen, mistä seikasta emäntäni suuttui niin, että antoi Josephinelle,
oikeata sanaa käyttääkseni, kelpo korvatillikan. Josephine myönsi
kyllä, että heti tämän jälkeen emäntämme näytti katkerasti katuvan
tekoansa. Hän pyysi anteeksi ja lahjoitti Josephinelle puolen tusinaa
hienosti kirjailtuja nenäliinoja. Minun ymmärtääkseni ei Josephinen
senjälkeen olisi pitänyt kantaa kaunaa emäntääni kohtaan, varsinkin kun
hän oli palvellut häntä siitä saakka kuin emäntämme vielä oli ollut
pieni tyttö. Siitä minä mainitsinkin Josephinelle.

"Minäkö olisin vihainen hänelle?" huudahti Josephine terävästi. "Jos
emäntäni lyö minua toiselle poskelleni, niin käännän minä hänelle
toisen. Voi, emäntämme on niin hyvä ja rakastettava! Minä en koskaan
voisi suuttua hänelle. Te olette tyhmä ihminen, kun sellaista
ajattelettekin. Hyi! Oikein minä häpeän puolestanne."

Hän heitti minuun silmäyksen -- ilkeimmän silmäyksen mitä koskaan olen
nähnyt -- ja purskahti nauruun -- epämiellyttävimpään ja terävimpään
nauruun, mitä koskaan olen kuullut naisen huulilta. Senjälkeen hän
käänsi minulle selkänsä eikä koskaan sen enempää asiasta maininnut.

Mutta siitä saakka minä huomasin muutosta Josephinessa. Ei siten, että
hän olisi laiminlyönyt tehtäviään -- ne hän suoritti yhtä hyvin ja
täsmällisesti kuin ennenkin -- mutta hänen olennossaan esiintyi jotain
eriskummaista. Hän tuli hyvin hiljaiseksi ja vaiteliaaksi ja vietti
kaikki lomahetkensä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. Minulla ei ollut
mitään syytä, joka olisi oikeuttanut minut varottamaan häntä, mutta
kaikesta huolimatta tunsin, että emäntäni sijassa olisin minä antanut
hänelle paitsi nenäliinoja kuukauden palkan kouraan ja ajanut hänet
pois talosta.

Tätä pientä tapausta lukuunottamatta, joka ensin näytti hyvin
vähäpätöiseltä, mutta jolla jälkeenpäin oli erittäin vakavat
seuraukset, ei Darrockissa sanottujen kuuden viikon aikana sattunut
mitään mainittavaa. Mutta seitsemännellä viikolla tapahtui todellakin
jotain.

Eräänä aamuna toi postinkuljettaja emännälleni kirjeen. Viedessäni sen
sisään tarjottimella, vilkaisin minä päällekirjoitusta. Se ei ollut
isäntäni, eikä minun käsitykseni mukaan kenenkään muunkaan sivistyneen
ihmisen käsialaa. Kirjekuorikin oli harvinaisen likainen. "Sen täytyy
olla joku kerjuukirje", ajattelin, ojentaissani sen emännälleni.

Ennenkuin hän avasi kirjeen, antoi hän minun ymmärtää, että hänellä oli
jotain käskettävää, jonkavuoksi minä jäin huoneeseen. Senjälkeen repäsi
hän kirjeen auki ja alkoi lukea. Tuskin oli hän ehtinyt lukea muutamia
rivejä, kun hän kävi kalman kalpeaksi ja hänen kätensä alkoivat
vavista. Sitten hän luki kirjeen loppuun ja kalpeus vaihtui
voimakkaaksi punaksi; hän nousi tuolilta, rypisti kirjettä suonenvedon
tapaisesta ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, nähtävästi
muistamatta minun läsnäoloani.

"Sinä katala! Sinä katala! Sinä katala!" kuulin minä hänen kerran
toisensa perään käheästi kuiskaavan. Sitten pysähtyi hän ja lausui
äkkiä: "Voiko se todellakin olla totta?" Silloin huomasi hän minut
ovella, vavahti pelästyksestä, ikäänkuin minä olisin ollut joku vieras
henkilö, muutti jälleen väriä ja tukahtuneella äänellä käski minun
mennä sekä tulla takaisin puolen tunnin kuluttua. Minä tottelin, ollen
varma siitä, että hän oli saanut huonoja tietoja miehestään.

Palattuani oli hän yhtä järkytetty kuin ennenkin. Sanaakaan sanomatta
ojensi hän minulle kaksi sinetöityä kirjettä. Toinen oli osotettu herra
Meekelle ja se minun tuli viedä pappilaan; toinen, jonka kuoressa oli
huomautus "tärkeä", oli osotettu eräälle Lontoossa olevalle
asianajajalle, joka, mainittakoon se myöskin, kuului hänen lähimpiin
sukulaisiinsa.

Minä vein toisen kirjeen pappilaan, toisen postiin. Palattuani kotiin
kuulin, että emäntäni oli mennyt ylös huoneeseensa. Hän vietti siellä
neljä päivää ja kärsi uuden surunsa aivan yksinään. Viidentenä päivänä
saapui asianajaja Lontoosta Darrock Halliin. Hän ja emäntäni kohtasivat
toisensa kirjastohuoneessa ja he keskustelivat siellä lähes kahden
tunnin ajan.

"Istukaa, William", sanoi emäntäni, minun astuessani sisään. "Minä
luotan täydellisesti teidän uskollisuuteenne ja palvelusintoonne, ja
sentähden olen minä tämän herran -- hän on eräs minun läheisimpiä
sukulaisiani ja lainopillinen neuvonantajani -- täydellä suostumuksella
päättänyt uskoa teille erään hyvin vakavan salaisuuden, samalla aikoen
pyytää teitä tekemään minulle sellaisen palveluksen, josta melkein
riippuu elämä ja kuolema."

Rouva raukan silmät olivat itkusta punaiset, ja puhuessaan vavahtelivat
hänen huulensa. Minä pelästyin hänen sanoistaan niin, etten tiennyt,
mille tuolille minun piti istua. Hän osotti kuitenkin minulle
vieressään olevaa tuolia ja aikoi vielä sanoa jotain, mutta asianajaja
ennätti ennen häntä.

"Minä pyydän, älä rasita itseäsi liiaksi", virkkoi hän. "Minä kerron
hänelle kaikki; jos jotain unohdan, niin huomauta minua."

Emäntäni nojautui tuolin selkälautaa vastaan ja piti nenäliinaa
silmiensä edessä. Asianajaja viivytteli hetken, ennenkuin hän kääntyi
puoleeni ja virkkoi:

"Tehän jo tunnette ne syyt, joiden vuoksi herranne lähti täältä, ja
aivan varmaan te myöskin tiedätte, ettei emäntänne senjälkeen ole
saanut mitään suoranaisia tietoja hänestä."

Minä kumarsin ja myönsin.

"Kuten muistanette", jatkoi hän, "saapui emännällenne viisi päivää
sitten muuan kirje."

"Kyllä, sir", vastasin minä, "kirje, jonka johdosta hän suuresti
pelästyi ja tuli liikutetuksi."

"Ennenkuin jatkamme, luen teille kirjeen", sanoi asianajaja. "Voin
teille etukäteen sanoa, että se sisältää hirveän syytöksen herraanne
vastaan, joskaan kirjeen sisältöä ei vahvista mikään allekirjoitus.
Olen jo huomauttanut emännällenne, ettei hänen pidä sokeasti uskoa
nimetöntä ilmiantoa, ja sen minä toistan vieläkin."

Senjälkeen otti hän pöydältä kirjeen ja luki sen ääneensä. Minä sain
sitten siitä jäljennöksen ja luin sen niin moneen kertaan, että muistan
sen sanasta sanaan. Se kuului:

    "Rouva!

    Minä en voi hyvällä omallatunnolla jättää teitä tietämättömäksi
    miehenne teitä kohtaan tekemästä hirveästä rikoksesta. Jos olette
    joskus surrut hänen poissaoloaan, niin ei teidän tarvitse tehdä
    sitä enään. Parempi olisi ollut, ettette koskaan olisi tavannut
    toisianne. Minulla ei ole aikaa tämän paremmin valmistaa teitä
    vastaanottamaan sitä tietoa, minkä nyt teille ilmotan. Syvästi
    surren teidän onnettomuuttanne, katson olevani velvollinen
    kertomaan teille, että miehenne on ottanut itselleen toisen
    vaimon.

    En uskalla sanoa, kuka olen, sillä jos James Smith saisi tietää
    minun teille tästä asiasta kirjoittaneen, niin hän ei varmaankaan
    jättäisi kostamatta. Myöskään minulla ei ole aikaa selostaa
    tapahtuman yksityiskohtia. Olen tahtonut ainoastaan kertoa teille
    asiasta ja jätän omaan valtaanne, mihin toimenpiteisiin katsotte
    sopivaksi ryhtyä. Mahdollisesti ette usko tätä kirjettä, koska
    tämä on nimetön. Siinä tapauksessa neuvon teitä, jos herra James
    Smith joskus vielä saapuu luoksenne, kysymään häneltä äkkiä,
    missä on hänen toinen vaimonsa, jolloin te varmasti tulette
    huomaamaan, että olen puhunut totta.

                                     Muuan tuntematon ystävä."

Niin huonot ajatukset kuin minulla isännästäni yleensä olikin, en
kuitenkaan saattanut uskoa, että hän olisi voinut tehdä sellaisen
konnantyön kuin kirjeessä kerrottiin.

"Voi, herra", huudahdin minä, "tämä on varmaan hävytöntä petosta!
Sellainen ei voi olla totta."

"Sitä minäkin olen vakuuttanut emännällenne", virkkoi asianajaja "mutta
hän sanoo..."

"Että minä tunnen sen olevan totta", keskeytti hänet emäntäni heikolla,
tukahtuneella äänellä.

"Tarpeetonta on nyt vielä ratkaista kysymystä", lausui asianajaja.
"Meidän täytyy nyt saada selville asian oikea laita. Se täytyy tapahtua
pian. Olen kirjoittanut eräälle apulaiselleni, joka on tottunut
suorittamaan arkaluontoisia tutkimuksia, ja käskenyt hänen viipymättä
saapua tänne. Hän on täydellisesti luotettava ja alkaa heti
tutkimuksensa. On ehdottomasti välttämätöntä erehdysten välttämiseksi,
että häntä seuraa joku henkilö, joka hyvin tuntee James Smithin
ulkomuodolta sekä hänen elintapansa, ja emäntänne on valinnut teidät
siksi henkilöksi. Kuinka viisaasti tutkimukset toimitetaankin, voivat
ne koitua vaikeiksi ja pitkäaikaisiksi, ja myöskin vaaroja voi olla
tarjona. Oletteko", virkkoi lakimies ja katsoi minuun terävästi,
"valmis uhrautumaan emäntänne hyväksi?"

"Kaiken mihin kykenen, olen valmis tekemään", vastasin minä. "Pelkään
ainoastaan, etten ole tarpeeksi sukkela voidakseni olla hyödyksi. Mutta
mitä vaaroihin tulee, niitä en pelkää."

Emäntäni otti nenäliinan kasvoiltaan, katseli minua kyyneleisillä
silmillään ja ojensi minulle kätensä. Minä en voi käsittää, kuinka
saatoin niin unohtaa alhaisen asemani, mutta minä rohkenin tarttua
hänen käteensä ja suudella sitä; silmänräpäys senjälkeen minä tunsin
olevani hyvin nolo.

"Te olette oikea mies", lausui asianajaja ja nyökkäsi päätään. "Älkää
pelätkö kykenemättömyyttänne, sillä minun apulaisellani on järkeä
kahdellekin. Kuitenkin vielä pari sanaa. Muistakaa, että tämä asia on
pidettävä tarkoin salassa. Lukuunottamatta meitä kolmea ja seurakunnan
pastoria, jolle emäntänne on kirjeellisesti muutamin sanoin ilmottanut
tapahtumasta, ei kukaan muu tiedä asiasta. Apulaisenikin tulee
noudattamaan ehdotonta vaiteliaisuutta."

Asianajajan apulainen ei antanut kauvan odottaa itseään; hän saapui
Lontoosta ensi tilaisuudessa.

Minä olin kuvitellut häntä vakavaksi, hiljaiseksi mieheksi, jonka
silmissä huomasi hieman sukkeluuden vilahtelua. Sensijaan olikin hän
minun suureksi ihmeekseni lyhyt, lihava, reipas ja iloinen mies, jolla
oli mustat silmät ja suuri paloviinanenä. Hänellä oli musta puku,
hieman hutiloimalla solmittu kaulanauha, hän pisti silloin tällöin
nokkaansa annoksen nuuskaa, käveli kädet selän takana ja näytti enemmän
elämänhaluiselta patruunalta kuin asianajajan kirjurilta.

"Mitäs kuuluu?" virkkoi hän, kun minä avasin hänelle oven.

"Minä olen se mies Lontoosta, jota täällä odotetaan -- olkaa hyvä ja
ilmottakaa, että hra Dark on täällä. Minä istun täällä odottamassa niin
kauan. Ja, nuori mies, jos tässä talossa on mitään oluen tapaista, niin
en ollenkaan kursaile sanoa, että minä juon sellaista sangen
mielelläni."

Minä menin hakemaan hänelle olutta ennenkuin ilmotin hänen
saapumisestaan. Viedessään lasin huulilleen tirkisteli hän minua
uteliaana.

"Maljanne!" sanoi hän. "Minä pidän teistä, älkää unohtako, että nimeni
on Dark. Ja olkaa hyvä ja jättäkää oluttuoppi pöydälle, sillä voi olla
mahdollista, että esimieheni antaa minun odottaa."

Minä ilmotin hänen tulostaan ja minut käskettiin johdattaa hänet
kirjastohuoneeseen.

Palattuani takaisin etuhuoneeseen huomasin, että oluttuoppi oli tyhjä
ja että herra Dark virkisti itseään nuuskalla, jonka johdosta hän
aivasteli kuin valaskala. Hän oli juonut kelpo määrän kaikkein
väkevintä olutta, mitä meillä oli talossa, ja se ei näkynyt tehneen
häneen sen enempää vaikutusta kuin olisi hän juonut pelkkää vettä.

Johdattaessani häntä käytävän kautta kirjastohuoneeseen, kulki
Josephine ohitsemme. Herra Dark kumarsi hänelle syvään.

"Nähtävästi kamarineiti", kuulin hänen lausuvan itsekseen. "Nätti
tyttö, mutta hemmetin vaikeata olisi tulla toimeen hänen kanssaan."

Minä katsahdin häneen melkein vihaisena, sillä hän oli niinkin
osoittavan rauhallinen; ja avatessani hänelle oven heitin minä häneen
tutkivan silmäyksen, mutta hän silmäsi minuun samalla tavalla.

"Hyvä", virkkoi hän "tulenhan jo toimeen yksinkin."

Senjälkeen naputti hän ovelle, avasi sen ja astui sisään, naama
hyvinvoivan loistavana.

Puolen tunnin perästä soitettiin minua. Hra Dark istui emäntäni
ja asianajajan välissä, joista edellämainittu silmäili häntä
hämmästyneesti, jälkimäinen taas sangen suosiollisesti. Asianajajalla
oli polvillaan avattu salkku ja kynä kädessään. Herra Darkiin ei James
Smithiä koskeva salaisuus näyttänyt tehneen mitään vaikutusta.

"Olen saanut luvan tehdä teille erään kysymyksen", virkkoi herra Dark
heti sisään astuttuani. "Nähdessänne herranne aluksen purjehtivan ulos
merelle, kuulitteko, mihin suuntaan sen piti mennä, Skotlantiako kohti?
Hä? Sano tietosi, miekkonen!"

"Aivan oikein, sinne päin", vastasin minä, "merimiehet satamassa
kertoivat sen minulle."

"Vaikka hän sanoikin aikovansa Ruotsiin", virkkoi herra Dark, kääntyen
asianajajan puoleen, "niin luulen minä hänen kuitenkin lähteneen
Skotlantiin. Arvelen nyt olevani selvillä asiasta."

Asianajaja nyökkäsi ja katsoi emäntääni, joka myös teki samoin.
Senjälkeen virkkoi hra Dark minulle:

"Laittakaa heti matkalaukkunne kuntoon ja toimittakaa, että pääsemme
vaunuilla lähimpään kaupunkiin, mistä voimme saada kyydin. Silmät auki,
nuori mies, silmät auki!"

"Ja mitä tapahtuneekin", lisäsi emäntäni, ja hänen ystävällinen äänensä
värisi hieman, "niin olkaa varma, William, minä en koskaan unohda sitä
palvelusta, minkä nyt minulle teette. Onhan ainakin lohdullista
ajatella, että voin tässä kauheassa koettelussa luottaa teidän
uskollisuuteenne sekä herra Darkin erinomaiseen älyyn ja kokemukseen."

Herra Dark ei kuitenkaan ollut kuulevinaankaan tuota hienoa
kohteliaisuutta; hän näkyi kirjoittavan jollekin lapulle jotain.

Puolen tuntia myöhemmin, kun olin käskenyt valjastaa vaunut ja mennyt
etuhuoneeseen matkalaukku kädessäni, oli herra Dark jo siellä minua
odottamassa. Hän istui samalla tuolilla kuin silloinkin, kun hän
saapui, ja hänellä oli pöydällä edessään samaa väkevää olutta kuin
äsken.

"Onko teillä onkia talossa?" kysyi hän, minun laskiessani matkalaukkuni
lattialle.

"On kyllä", vastasin minä hämmästyneenä hänen kysymyksestään. "Mitä te
niillä teette?"

"Olkaa hyvä ja ottakaa mukaan pari kappaletta", virkkoi herra Dark,
"sekä koukkuja, siimaa ja tekokärpäsiä. Ja vetäkää nahkaanne lasillinen
olutta ennenkuin lähdemme, William, älkääkä seisoko siinä ja
töllistelkö. Minä sitten juttelen teille jotain selventävää, kunhan
pääsemme matkaan. No, kiirehtikää hakemaan onkia! Minä tahdon olla
matkalla viiden minuutin kuluttua."

Palattuani, mukanani mainitut tarpeet, istui herra Dark jo vaunuissa.

"Rahat, matkalaukut, kalastustarpeet, matkasuunnitelma, jäljennös
nimettömästä kirjeestä, kartta", luetteli hän, siten kerraten
muistissaan tarvittavat tavarat. "Hyvä on. Antakaa mennä!"

Minä tartuin ohjaksiin ja niin sitä mentiin. Lähtiessämme näin emäntäni
ja Josephinen katselevan meitä kumpikin ikkunastaan. Muisto näistä
kahdesta kasvoista, joista toiset olivat vaaleat ja ystävälliset,
toiset keltaiset ja pahansuovat, seurasi minua lakkaamatta monta
päivää jälkeenpäin.

"Nyt, William", virkkoi herra Dark, kun olimme ajaneet läpi puistikon
veräjän "tahdon ennen kaikkea sanoa teille, että teidän on tästä
hetkestä alkaen lakattava olemasta oma itsenne. Te olette
pankkivirkailija samoinkuin minäkin. Me olemme saaneet tavallisen
lomamme, joka tulee meille joka vuosi yhtä varmasti kuin joulu, ja nyt
me teemme pienen matkan Skotlantiin, missä aiomme hengittää meri-ilmaa
ja hieman kalastella, jos siihen tarjoutuu tilaisuutta. Minä olen paksu
kasööri, joka hoitelen suuria kultavarastoja; te olette laskija, joka
istutte kirjoinenne minun takanani. Skotlanti on ihana maa William.
Sanokaa, osaatteko laittaa viskytoteja? Minäpä osaan, ja mikä vielä
ihmeellisempää, myöskin juoda niitä."

"Skotlantiin!" huudahdin minä. "Mitä me siellä teemme?"

"Kysymys kysymykseen", vastasi herra Dark, "mitä varten me olemme
matkalla?"

"Saadaksemme selvää isännästäni ja tietoa siitä, onko häntä koskeva
kirjeen sisältö totta."

"Aivan oikein. Entä millä keinoin me teidän mielestänne pääsisimme
tuohon selvyyteen, hä?"

"Minä matkustaisin Ruotsiin Tukholmaan, jonne hän käski osottaa
kirjeensä ja etsisin häntä sieltä."

"Niinkö te todella tekisitte?" sanoi herra Dark. "Jos me olisimme
lammaspaimenia ja kadottaisimme yhden lampaan Cumberlannissa, niin
ryhtyisimmekö me etsimään sitä Lands Endistä, tai haeskelisimmeko ehkä
hiukan lähempää?"

"Nyt te teette pilaa minusta", virkoin minä.

"Enpä niinkään", vastasi herra Dark, "minä vaan hiukan valaisen teidän
järkeänne. Herra James Smith aikoi matkustaa Ruotsiin, mutta
poikkesikin ensin Skotlannin rannoille. Tulee muistaa, että hän
purjehti huvialuksella. Sopiiko sellaisiin elävää karjaa ja
teurastajia, hä? Entä pysyvätkö lihapaistit tuoreina koko matkan
Cumberlannista Ruotsiin? Ei. Mutta elävätkö herrasmiehet mielellään
paljaasta suolasta? Eivät. Minkä johtopäätöksen nyt siis voimme vetää
näistä kolmesta seikasta? Kas sen, että herra James Smithin on täytynyt
matkallaan Ruotsiin poiketa jonnekin uudistamaan eväsvarastoaan. Minne
hänen siinä tapauksessa on sopinut poiketa? Onhan selvää, että jonnekin
Skotlannissa. Mutta minne? Mannermaan pohjoispuolelleko, vai joillekin
läntisille saarille?"

"Luultavimmin mannermaalle, sillä siellä ovat suurimmat merikaupungit,
joista hän varmemmin saa kaikkia mitä tarvitsee. Mitä meidän
nyt siis on lähinnä tehtävä? Ei muuta kuin matkata suoraa päätä
pohjois-Skotlantiin. Mitä te nyt sanotte tästä kaikesta, William?
Onkohan minun suunnitelmani oikea, vai onko teidän väkevä oluenne
sekottanut järkeni?"

Olihan selvää, ettei olut ollut siihen asiaan mitään vaikuttanut, ja
sen minä hänelle myönsinkin. Hän nauroi ja tirkisteli minuun
veitikkamaisesti, virkistäen itseään silloin tällöin nuuska-annoksella.
Hän lupasi vielä kerran käydä aivoissaan läpi suunnitelmansa.

Kun me sitten saavuimme kaupunkiin, oli hän suorittanut tuon
sielunponnistuksen ja näytti olevan hyvin tyytyväinen itseensä. Hän oli
heti valmis vertaamaan paikkakunnan ravintolan olutta siihen, mitä oli
saanut meillä. Me tilasimme hiukan leipää, vähäsen bologna-makkaraa ja
kaksi pulloa sherryä vaununlaatikkoon. Sitten me lähdimme tärkeälle
matkallemme.

"Vielä muuan ystävällinen neuvo", virkkoi herra Dark ja asettui
mukavaan asentoon vaunun nurkassa. "Nukkukaa niin usein, William, kuin
suinkin mahdollista, sillä te ette saa kunnollisesti maata sängyssä
ennenkuin Glasgovissa."



III.

Etsiskelyretki.


Vaikkakin ne tapaukset, joista tässä kerron, sattuivat jo monta vuotta
sitten, tahdon kuitenkin varoa mainita niiden paikkojen nimiä, joissa
herra Dark ja minä kävimme tekemässä etsiskelyjämme. Onhan tarpeeksi
siinä kun kerron, mitä me ylipäänsä saimme aikaan.

Saavuttuamme Glasgoviin kävi herra Dark vielä kerran läpi
suunnitelmansa. Siitä oli tuloksena, että hän luopui alkuperäisestä
aikomuksestaan lähteä suoraan päätä pohjois-Skotlantiin, koska hän piti
paraimpana ensin päästä selville siitä, mihin suuntaan herra Smith
purjehti, sivuuttaessaan läntisen rannikon.

Tämän suunnitelman toteuttamiseksi täytyi meidän alinomaa poiketa
suoralta väylältä, joten matkamme edistyi hyvin hitaasti. Kaksi kertaa
jouduimme väärien tiedonantojen perusteella turhanpäiten Hebrideille,
ja samoin kaksi kertaa seurasimme me mannernaalle päin paria herraa,
joiden tuntomerkit saamiemme tietojen mukaan olivat hyvin James Smithin
kaltaiset, vaan jotka kuitenkin, heidät nähtyämme, olivat vallan
vieraita henkilöitä. Kaikki tällaiset turhat matkat ottivat
tavattomasti aikaa. Vasta kaksi kuukautta lähtömme jälkeen Darrock
Hallista saavuimme erääseen suurehkoon kaupunkiin Skotlannin
pohjoisimmalla rannikolla. Tähän saakka ei toimintamme ollut johtanut
mihinkään tuloksiin, ja minä aloin pelätä, että me kokonaan
epäonnistuisimme. Mitä taas herra Darkiin tulee, ei hän kadottanut
hetkeksikään hyvää tuultaan ja ihmeteltävää rauhallisuuttaan.

"Teillä ei ole kärsivällisyyttä, William", oli hänellä tapana sanoa,
kun minä valitin huonoa onneamme.

Me ajoimme kaupunkiin pienissä vaunuissa ja asetuimme asumaan, kuten
tavallista, kaikkein vaatimattomimpaan hotelliin.

"Meidän täytyy yrittää altapäin", tapasi hra Dark sanoa. "Me emme kuulu
ensiluokkaisten ravintolain hienoston joukkoon, vaan meidän paikkamme
on vaatimattomissa kapakoissa alhaisen väen keskuudessa."

Ja hänen sanansa osottautuivatkin tosiksi. En ole nähnyt kenenkään niin
nopeasti solmivan tuttavuuksia kuin hänen. Niin juroja ja varovaisia
kuin skotlantilaiset ovatkin, osasi hän ikäänkuin kietoa heidät
sormiensa ympäri. Hän taisi taitavasti käyttää erilaisia keinoja eri
henkilöitä kohtaan, mutta erityisesti käytti hän kolmea eri tapaa.
Ensiksikin piti hän näköalaa Arthur Scatilta Edinburgin yli maailman
kauneimpana. Toiseksi oli visky hänen mielestään kaikkein terveellisin
juoma. Ja kolmanneksi kertoi hän äiti-vainajansa olleen ihmisistä
parhaimman ja rakastettavimman. Mainita myös sopii, että hän aina
samalla huomautti hänen tyttönimensä olleen Mackleod [skotlantilainen
sana.].

No niin, me asetuimme asumaan erääseen vaatimattomaan hotelliin. Minä
olin matkasta hyvin väsynyt ja panin heti levolle. Herra Dark, joka ei
koskaan näyttänyt tuntevan väsymystä, jätti minut ja meni juomaan totia
ja polttamaan piippua toisten hotellin vieraiden seuraan.

En tiedä, miten kauan lienen maannut, mutta äkkiä tunsin, että joku
kosketti minua olkapäähän. Huoneessa oli aivan pimeä, joten minä en
nähnyt mitään; sensijaan tunsin, että käsi laskettiin suulleni. Sitten
minä haistoin väkevää viskyn ja tupakan hajua ja minun korvaani
kuiskattiin:

"William, me olemme saavuttaneet päämaalimme."

"Tekö se olettekin, herra Dark?" sammalsin minä. "Mitä jumalan nimessä
te tarkotatte?"

"Alus saapui tähän satamaan ja teidän heittiö herranne tuli täällä
maihin."

"Voi, herra Dark", keskeytin minä, "älkää vaan sanoko, että tuon
kirjeen sisältö oli totta."

"Totta sanasta sanaan", vastasi hän. "Hän meni täällä naimisiin ja
purjehti sitten Välimerelle vaimonsa n:o 2:n kanssa täsmälleen kolme
viikkoa senjälkeen kuin me lähdimme Darrock Hallista. Vaiti, älkää
lausuko sanaakaan! Nukkukaa jälleen tai sytyttäkää kynttilä ja lukekaa
jotain, jos se huvittaa teitä paremmin. Tehkää yleensä mitä tahdotte,
mutta älkää seuratko minua. Minä koetan nyt päästä selville kaikista
asian yksityiskohdista kenenkään huomaamatta tarkotustani. Teillä on
kaikin puolin mukiinmenevä naama, William, mutta se on niin hiton
rehellinen, etten minä rohkene viedä teitä mukaani alas kapakkaan.
Hieron parhaillaan ystävyyttä muutaman skotlantilaisen kanssa. He
tietävät minun mielipiteeni Arthur Scatista, he näkevät miten paljon
minä pidän viskystä, eikä kestä kauan ennenkuin he saavat kuulla, että
minun äitini tyttönimi oli Mackleod."

Tämän sanottuaan hiipi hän ulos huoneesta, jättäen minut yksinäni
pimeään.

Minä olin kuulemastani liian liikutettu voidakseni nukkua; senvuoksi
sytytin kynttilän ja koetin kuluttaa aikaani lukemalla erästä vanhaa
sanomalehteä, joka oli joutunut matkatavaroittemme joukkoon. Kello oli
lähes kymmenen. Kaksi tuntia senjälkeen kuin kapakka suljettiin tuli
herra Dark ylös säteilevin silmin.

"Minulla on nyt kaikki täällä", virkkoi hän ja löi otsaansa -- "koko
asia on minulle yhtä selvä kuin oikeuden pöytäkirjassa. Teidän
isäntänne, William, ei anna pikkuasioiden pelottaa itseään. Minun
ymmärtääkseni ei emäntänne ettekä te ole nähneet häntä viimeistä
kertaa."

Senjälkeen kuin herra Dark oli huolellisesti lukinnut oven ja asettunut
mukavasti vuoteeseensa kertoi hän minulle kaikki, mitä oli kuullut
kapakkasalissa. Se kuului suunnilleen näin:

Aluksella oli ollut hyvä tuuli aina Cape Wrathiin asti, mutta tämän
niemen luona alkoivat luonnonvoimat niskotella ja aluksen oli täytynyt
luovia tähän satamakaupunkiin, missä sen piti ottaa ruokavaroja ja
odottaa suotuisampaa säätä.

Herra James Smith nousi maihin ja lähti valitsemaan hotellia, missä hän
voisi viettää muutamia päiviä. Kävellessään kaupungilla herätti hänen
huomiotaan muuan hauskan näköinen talo, missä oli huoneita
vuokrattavana, ja jossa erään ikkunan luona muuan hyvin kaunis tyttö
istui ja ompeli. Hänen kasvonsa tekivät herra Smithiin niin syvän
vaikutuksen, että hän lopuksi koetti päästä hänen tuttavuuteensa siten,
että pyysi saada nähdä huoneita.

Ne näytti hänelle tytön äiti, joka oli hyvin kunnioitusta herättävä
nainen, sekä, kuten herra Smith sai tietää, erään merikapteenin vaimo,
jonka puoliso parhaillaan oli ulkona merellä. Herra Smith sai puhutuksi
siten, että pääsi myöskin siihen huoneeseen, missä tyttö ompeli ja
saattoi vaihtaa muutaman sanan hänen kanssaan. Tytön ääni ja
käyttäytyminen olivat yhtä miellyttävät kuin hänen kasvonsakin. Herra
James Smith rakastui häneen korviaan myöten ja epäilemättä
silmänräpäystäkään vuokrasi huoneet yhdeksi kuukaudeksi.

Ei kai tarvinne mainita, että hänen aikomuksensa tytön suhteen olivat
mitä häpeällisimmät, sillä hän uskotteli hänelle sekä äidille olevansa
naimaton. Hän arveli rahojensa, yhteiskunnallisen asemansa ja edullisen
ulkomuotonsa vuoksi helposti saavansa tyttären satimeen, mutta
huomasikin pian, ettei se ollut niinkään helppoa.

Hän ei voinut väistää äidin valvovaa silmää, eikä tyttökään ollut
niin vaan otettavissa. Hän kyllä ihaili herra James Smithin
komeata ulkomuotoa ja hienoa leukapartaa; hän hymyili hänen
kohteliaisuuksilleen ja punastui aina, nähdessään hänet; mutta mahtoiko
se sitten riippua viekkaudesta tai lapsellisuudesta, ei hän voinut
käsittää tuon herran imarteluja muuksi kuin täysin rehellisiksi. Kun
herra James Smith käyttäytyi hiukankaan sopimattomasti, vetäytyi hän
pois suuresti hämmästyneenä. Herra Smith ei ollut osannut aavistaa
sellaista vastarintaa eikä hän löytänyt mitään keinoa voittaakseen
tyttöä pauloihinsa. Viikot kuluivat ja koko se kuukausikin, joksi
ajaksi hän oli huoneet vuokrannut, eikä hän ollut päässyt tyttöä
askeltakaan lähemmäksi.

Viime päivinä lienee hän tehnyt jonkun uuden keksimänsä yrityksen,
mistä aiheutui hyvin kylmä suhde heidän välillään; sillä sensijaan,
että hän olisi vuokrannut huoneet vielä joksikin aikaa, meni hän
alukselleen ja nukkui siellä kaksi yötä. Tuuli oli nyt suotuisa,
ruokavarat oli tuotu laivaan, mutta hän ei antanut laivurilleen käskyä
nostaa ankkuria. Kolmantena päivänä näkyi tuo kylmä suhde, mistä se
lienee aiheutunutkin, muuttuneen, sillä herra Smith palasi maihin.
Muutamat terävänäköiset henkilöt kaupungissa huomasivat heti, että hän
näytti hiukan levottomalta ja huolestuneelta. Kaikesta päättäen tuli
hänen nyt päättää, luopuako tytöstä ainaiseksi, vai tehdäkö se
hävyttömyys, että mennä naimisiin hänen kanssaan.

Niin heittiö kuin hän miehekseen onkin, epäili hän kuitenkin -- ehkä
teon rikollisuuden vuoksi. Kulkiessaan näissä ajatuksissaan tapahtui,
että tytön isä saapui kotiin, ja se saattoi herra James Smithin
lopuksikin tekemään päätöksensä.

Kun hän oli päättänyt toteuttaa rikoksellisen aikeensa, toimi hän
mahdollisimman kylmästi ja viekkaasti, estääkseen tulemasta ilmi, että
hän jo ennestään oli naimisissa.

Hän meni alukselleen ja ilmotti luopuneensa suunnitelmastaan matkustaa
Ruotsiin ja päättäneensä sensijaan tehdä pitkiä kalastusmatkoja
Skotlannissa. Senvuoksi antoi hän määräyksen, että alus oli jätettävä
satamaan; hän antoi kapteenille lomaa, niin että hän pääsi lähtemään
perheensä luokse Cowesiin ja maksoi koko laivamiehistölle palkan,
perämiehestä kokkipoikaan saakka. Siten pääsi hän kaikista niistä
henkilöistä, jotka tunsivat hänet tässä kaupungissa. Hänet voitiin nyt
ilman vaaraa kuuluttaa uuteen avioliittoonsa; hänen hyvin tavallinen
nimensä suojeli häntä siitäkin, ettei uutinen herättänyt erityisempää
uteliaisuutta; kaikki hänen ystävänsä ja tuttavansa, vieläpä hänen oma
vaimonsakin saattoivat lukea uutisen hänen kihlautumisestaan siihen sen
enempää merkitystä panematta.

Viikkoa jälkeen kuin hänen laivamiehistönsä oli matkustanut pois
kaupungista meni hän naimisiin mainitun kapteenin tyttären kanssa.
Tytön isä oli yleisesti tunnettu itsekkääksi, itaraksi mieheksi, joka
oli hyvin halukas saamaan rikkaan vävyn, ja senvuoksi hänellä ei ollut
mitään vastaan, että häitä kiirehdittiin. Vihkiäisissä olivat läsnä
morsiamen vanhemmat sekä muutamat läheiset sukulaiset ja ystävät, ja
nuori pari lähti heti häämatkalle ylämaan järville.

Mutta parin päivän perästä palasivat he takaisin aivan odottamatta.
Nuori aviomies -- joka nähtävästi katsoi varmemmaksi oleskella
kauempana Englannista -- oli niin houkuttelevalla tavalla kuvaillut
armaalleen etelän ihanuuksia, että tämä alkoi tuntea vastustamatonta
halua nähdä Espanjan ja Italian. Hän oli purjehtinut isänsä mukana, ja
oli siis hyvin tottunut merielämään sekä ehdotti matkaa Välimerelle.
Hänen rakastettava miehensä ei tietysti voinut muuta kuin suostua
suloisen vaimonsa pyyntöön, ja siksi he palasivat varustamaan
huvialusta valmiiksi lähtöä varten.

Eihän tämä käänne mitenkään herättänyt appivanhempien epäluuloja. Äiti
piti herra James Smithiä kerrassaan miehen esikuvana. Isä taas kykeni
mitä nopeimmin laittamaan aluksen purjehduskuntoon ja pestaamaan siihen
tarvittavan miehistön. Ja niin lähti herra James Smith tuota pikaa
matkalle Välimerelle sen onnettoman naisen kanssa, joka luuli olevansa
hänen vaimonsa. Tälle matkalle lähdettiin ennenkuin herra Dark ja minä
olimme jättäneet Darrock Hallin.

Näin kuului todenmukainen kertomus isäntäni kurjasta menettelystä
Skotlannissa. Kun herra Dark lopetti kertomuksensa, antoi hän minun
ymmärtää, että hänellä olisi vielä jotain lisättävää, vaan että hän oli
liian uninen kertoakseen sen sinä iltana. Mutta heti kun heräsimme
seuraavana aamuna, otti hän asian puheeksi uudelleen.

"Enhän minä kai eilen illalla vielä ehtinyt jutella kaikkea?" alkoi
hän.

"Te kerroitte jo valitettavasti aivan tarpeeksi todistaaksenne, että
tuon nimettömän kirjeen sisältö on totta", vastasin minä.

"Niinpä kyllä, mutta mainitsinko jo siitä, kuka tuon kirjeen on
kirjoittanut", kysyi herra Dark.

"Ettehän kai tarkota, että olette mahdollisesti saaneet selvän
siitäkin?" kysyin minä.

"Hm", virkahti herra Dark ja näytti perin rauhalliselta. "Kuultuani,
että teidän erinomainen isäntänne oli erottanut koko laivamiehistönsä,
painoin minä sen mieleeni, koska siitä tiedosta mahdollisesti voisi
olla hyötyä. Ja oikeassa minä olinkin. Minä nimittäin kysäsin eräältä
merimieheltä siellä alhaalla, että sitten kun herra Smith oli maksanut
palkat miehilleen, niin lähtivätkö he kaikki heti kotiinsa, vai
jäivätkö mahdollisesti tänne ryypiskelemään. Merimies vastasi, että
kaikki matkustivat paitsi yksi, joka ilmestyi täällä näkyviin vähän
senjälkeen kuin herra Smith oli lähtenyt Välimerelle. -- 'Ehkä hän oli
noudattanut isäntänsä esimerkkiä ja ottanut myöskin itselleen vaimon?'
kysäsin minä. -- 'Se ei ole ollenkaan mahdotonta', vastasi merimies.
'Mutta lähemmin minä en siitä tiedä, sillä hän lähti sitten äkkiä
matkalle etelään'. -- Siinä oli minulle kylliksi. Eikö totta, William,
onhan päivän selvää, että hän oli nähnyt kaikki ja ilmotti sitten siitä
emännällenne. Me saamme hänet kyllä käsiimme Cowesissa, jos tahdomme,
ja pastorinkansliasta täältä saadaan tarpeen tullen todistus herra
James Smithin naimisesta. Nyt ei meillä ole muuta tehtävää kuin palata
emäntänne luokse kuulemaan, miten hän katsoo parhaimmaksi menetellä. --
Tämä on muuten aika soma juttu, William, aika soma juttu!"

Me palasimme Darrock Halliin niin nopeasti kuin kulkuneuvoilla
pääsimme.

Koska emäntäni jo alunpitäen oli ollut varma siitä, että tuon
nimettömän kirjeen sisältö oli totta, otti hän vastaan huonot uutisemme
jotenkin levollisesti -- ainakin näytti ulkoapäin siltä. Hän
hämmästytti herra Darkia suuresti sillä ilmotuksella, ettei hän
ryhtyisi mihinkään toimenpiteisiin, vaan että koko tapaus saisi
hiljaisuudessa hautautua. Nyt näin arvoisan matkatoverini ensi kerran
nolona; ja vaikka hän sai tehtävänsä suorittamisesta aika hyvän
palkkion, lähti hän meiltä jotenkin tyytymättömänä.

"Sellainen soma juttu, William, sellainen soma juttu, on kerrassaan
synti heittää se kesken!" virkkoi hän melkein surullisena, kun jätimme
hyvästit toisillemme.

"Te ette tunne, miten ylpeä ja hienotunteinen minun emäntäni on",
sanoin minä. "Hän mieluummin kuolisi kuin esiintyisi julkisesti
tuomioistuimen edessä vain saadakseen kostaa miehelleen."

"Te viaton sielu!" huudahti herra Dark. "Luuletteko todellakin, että
tällainen tapaus voi pysyä salassa?"

"Miksikä ei, jos me vaan olemme vaiti", vastasin minä.

"Hitto soikoon!" huudahti herra Dark. "Jolleivät muut, niin ainakin
herra Smith itse saattaa sen julkisuuteen."

"Herra Smith?" toistin minä hämmästyneenä.

"Aivan niin. Minulla, nähkääs, on hieman kokemusta tällaisissa
asioissa, ja siksi vakuutan teille, että te ette ole nähnyt isäntäänne
viimeistä kertaa. Muistakaa minun sanani, William: herra James Smith
tulee vielä takaisin."

Tämän ennustuksen lausuttuaan pyrähytti herra Dark kelpo annoksen
nuuskaa sieramiinsa ja matkusti päämiehensä luo Lontooseen. Kului
senjälkeen useita viikkoja ennenkuin minä herkesin pelästymästä joka
kerta, kun portin kelloa soitettiin.



IV.

Lyhyt vierailu.


Elämämme Darrock Hallissa sai pian entisen yksitoikkoisen leimansa.
Lontoolainen asianajaja kirjoitti emännälleni ja kehotti häntä
saapumaan joksikin aikaa vierailulle rouvansa luo. Mutta emäntäni
kieltäytyi noudattamasta kutsua, sillä hän ei halunnut mitään seuraa
kaiken sen perästä, mitä oli tapahtunut. Vaikkakin hän koetti kaikin
tavoin salata mielentilaansa niiltä, jotka olivat häntä lähellä,
saatoin ainakin minä huomata, että hän oli syvästi järkytetty häntä
kohdanneesta loukkauksesta. Miksi hänen mielentilansa vastaisuudessa
muuttuisi, sitä en uskaltanut ajatellakaan.

Kaikeksi onneksi pälkähti hänen päähänsä kutsua jälleen herra Meeke
luokseen soittamaan. Emäntäni sanoi hänelle -- ja hän oli mielestäni
aivan oikeassa -- että olipa hän luvannut herra James Smithille mitä
tahansa, niin ei sellaisilla lupauksilla ollut enää mitään arvoa sen
perästä, kun hänen miehensä oli häntä niin törkeästi loukannut.
Annettuaan tämän selvityksen jätti hän herra Meeken ratkaistavaksi,
voisivatko he jälleen jatkaa viatonta seurusteluaan. Senjälkeen kuin
tuo vaatimaton ja avuton pastori oli jonkun aikaa miettinyt asiaa,
saapui kuin saapuikin hän vielä kerran viulu kainalossaan Darrock
Halliin. Tämä tapaus ei kuitenkaan liene näyttänyt oikein hyvältä
maailman silmissä; mutta minun mielestäni ei siinä ollut mitään pahaa.
Herra Meeken soitto ja viaton seurustelu emäntäni kanssa oli omiaan
paljon virkistämään häntä.

Hänen siis onnistui herra Meeken seurassa kuluttaa pitkää, ikävää
aikaansa. Tuli sitten talvi ja kevätkin, mutta herra James Smithiltä ei
saapunut mitään tietoja. Talvi oli ollut luminen ja ankara, sekä kevät
myöhästynyt ja sateinen. Vasta maaliskuun neljästoista oli todella
kaunis keväinen päivä.

Minä mainitsen tämän päivän siksi, että se on unohtumattomasti painunut
mieleeni; minä muistan sen aina niin kauan kuin elän.

Päivä alkoi muuten hyvin huonolla enteellä. Emäntäni pysyttelihe sinä
aamuna kauan huoneessaan, kuluttaen aikaansa järjestämällä vaatteitaan
parissa piironginlaatikossa, joita hän ei ollut avannut pitkiin
aikoihin. Vähän ennen aamiaista soitti hän kiivaasti kelloa. Minä
kiiruhdin heti ylös katsomaan, mitä oli tapahtunut, ja samoin teki
Josephinekin. Hän ehti sisään ennen minua; minä seurasin häntä
kintereillä.

"Minulta on varastettu!" sanoi emäntäni kiivaasti. "En tiedä milloin ja
miten, mutta joka tapauksessa on poissa kaksi rannerengasta, kolme
sormusta ja joukko pitsinenäliinoja."

"Jos teillä on jotain epäluuloja", virkkoi Josephine tavalliseen
terävään tapaansa, "niin olkaa hyvä ja sanokaa, ketä te epäilette.
Ainakin saatte, milloin vaan haluatte, tutkia minun laatikkoni."

"Kuka on maininnut teidän laatikoistanne?" virkkoi emäntäni
vihastuneena. "Olkaa hyvä ja ajatelkaa toisten paremmin, ennenkuin
avaatte suunne."

Senjälkeen kääntyi hän minun puoleeni ja selitti, miten hän oli
keksinyt varkauden. Minä ehdotin, että me ensin hyvin huolellisesti
etsisimme tavaroita, ja ellei siitä olisi mitään tulosta, niin
ilmottaisimme asiasta viranomaisille.

Emäntäni hyväksyi ehdotukseni ja me aloimme hakea. Me jatkoimme
etsiskelyämme päivällisaikaan saakka, mutta tuloksetta. Minä pyysin
saada mennä tekemään tapahtumasta ilmotuksen, mutta emäntäni sanoi,
että se oli jo myöhäistä sinä päivänä, sekä käski minun tarjoilla
pöydässä kuten tavallisesti ja ilmottaa asiasta vasta seuraavana
aamuna. Hän odotti sinä iltana herra Meekeä, ja minä ymmärsin, ettei
hän tahtonut minkään poliisikuulustelun keskeyttävän soittelemisen
nautintoa.

Päivällisen jälkeen saapui pastori, ja he soittivat kappaleen toisensa
perään. Kello kahdeksan vein minä sisään viiniä, soodavettä ja
leivoksia. Parhaillaan avatessani soodapulloa kuului ulkoa vaunujen
ratinaa ja heti senjälkeen soitettiin portin kelloa.

Olin juuri irrottamassa korkkia, joten en heti siinä silmänräpäyksessä
ehtinyt rientää portille, jonkavuoksi sen teki eräs naispalvelijoista.
Senjälkeen minä kuulin jotain huudon tapaista ja askeleita, jotka
kuulostivat minusta tutuilta.

Emäntäni, joka istui pianon ääressä, katsoi minuun terävästi ja
virkkoi:

"William, tunnetteko nuo askeleet?"

Ennenkuin ehdin vastata, aukeni ovi ja sisään astui herra James Smith.

Hänellä oli hattu päässään. Hänen pitkä tukkansa oli riipuksissa takin
kaulusta vastaan, ja hänen mustat silmänsä katselivat ensin emäntääni
ja sitten herra Meekeä. Hän rypisti silmäkulmiaan ja vetäisi kädellään
kiukkuisesti leukapartaansa.

"Oletteko te taaskin täällä?" lausui hän, astuen lähemmäs pientä
pappia, joka oli vaipunut istumaan ja piti viulua kädessään kuin pientä
lasta.

Kun emäntäni huomasi hänen lähenevän hra Meekeä, nousi hän ja astui
hänkin lähemmäs.

"Sinä katala nainen! Voitko katsoa minua kasvoihin tuon kurjan miehen
läsnäollessa?" huudahti herrani ja osotti herra Meekeä.

Emäntäni kasvoilla ei näkynyt värettäkään, kun hänen miehensä kääntyi
hänen puoleensa. Kaikkein vähiten huomasi hänessä pelkoa, kun he
seisoivat siinä, katsellen toisiaan kasvoista kasvoihin, yhtä vähän
kuin huomasi emännässäni pienintäkään vihan ilmettä. Tunne siitä
loukkauksesta ja vääryydestä, jonka uhriksi hän oli joutunut, ja
tietoisuus miehensä rikollisesta menettelystä antoi emännälleni voimaa
siihen suureen itsensähillitsemiseen, jota hän tällä hetkellä osotti.

"Minä kysyn sinulta vielä kerran", toisti hra Smith, kun hän ei ollut
saanut mitään vastausta, "kuinka sinä rohkenet katsoa minua silmästä
silmään tuon miehen läsnäollessa?"

Emäntäni vilkasi hänen hattuunsa, joka yhä edelleen oli hänen päässään.

"Kuka on opettanut sinut tulemaan sisään huoneeseen ja puhuttelemaan
naista hattu päässä?" kysyi hän halveksivasti, mutta levollisesti.
"Kärsiikö sellaisia tapoja sinun _uusi vaimosi_?"

Minä katsahdin herra Smithiin juuri sillä hetkellä. Hänen luonnostaan
tumma hipiänsä muuttui nyt ensin tuhkan harmaaksi ja sitten vaalean
keltaiseksi; hän tarttui erään tuolin selkänojaan ja vaipui raskaasti
istumaan.

"Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkotat", virkkoi hän hetken perästä ja
katseli epävarmasti ympärilleen.

"Ymmärrät kyllä", vastasi hänen vaimonsa. "Sinun kielesi valehtelee,
mutta sinun katseesi puhuu totta."

Epätoivoisella ponnistuksella ja kooten kaikki voimansa ja julkeutensa
päästi hän karkean kirouksen.

Vähän sitä ennen olin minä kuullut hameen kahinaa oven ulkopuolella,
mikä seikka saattoi minut ajattelemaan, että joku palvelustytöistä oli
seissyt siellä kuuntelemassa. Aioin juuri mennä katsomaan, mutta
isäntäni esti minut.

"Laittakaa vuode kuntoon punaisessa huoneessa ja sytyttäkää tuli
takkaan", käski herra Smith vihaisen näköisenä ja karskilla äänellä.
"Ja sitten kun soitan, tuokaa sisään kuumaa vettä ja konjakkia. Ja te",
lisäsi hän, kääntyen herra Meeken puoleen, joka vielä istui paikallaan
viulu sylissään, "te jätätte tämän talon, ja ellette sitä tee, niin
tietäkää, ettei papinkauluksenne ole teille minkäänlaisena
suojelusvälineenä."

Kun emäntäni kuuli nämä loukkaavat sanat, nousi puna hänen poskilleen;
mutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, korotti James Smith äänensä.

"Minä en tahdo kuulla sanaakaan!" huusi hän röyhkeästi. "Sinä olet
puhunut mielipuolen tavoin. Sinä olet mielipuoli. Sinä et ole
järjissäsi. Niin totta kuin jumala elää annan minä huomenna lääkärin
tutkia sinut... Mitä hemmettiä sinä siinä töllistelet?" karjasi hän
samassa minulle. "Etkö ymmärrä totella käskyäni?"

Minä katsoin emäntääni. Jos hän sillä hetkellä olisi käskenyt minun
hyökätä herra Smithin kimppuun, niin luulenpa, vaikka hän olikin roteva
ja voimakas, että olisin voittanut hänet.

"Totelkaa häntä, William", sanoi hän ja painoi kädellään rintaansa,
kuin olisi siten koettanut hillitä kohoavaa liikutustaan. "Se on hänen
viimeinen käskynsä, jonka hän teille antaa, ja jonka minä pyydän teidän
täyttämään."

"Uhkailetko sinä minua, senkin hullu...?"

Hän lopetti lauseensa sanalla, jota minä en voi tässä toistaa.

"Minä sanon sinulle", virkkoi emäntäni herra Smithille, "että sinä olet
loukannut minua julmasti, anteeksiantamattomasti etkä sinä enää koskaan
toiste saa tilaisuutta häväistä minua niinkuin tänä iltana."

Senjälkeen katsoi emäntäni häneen pitkään ja terävästi, kääntyi ja
käveli hiljaa toiseen huoneeseen.

Minuuttia sitä ennen oli herra Meeke käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja
livahtanut tiehensä. Minä huomasin, miten hän varovaisesti hiipi ovea
kohti ja pelokkaana piti viuluaan peitettynä takinliepeensä alla,
ikäänkuin olisi pelännyt, että herra James Smith olisi voinut kohdistaa
raivonpurkauksensa sitäkin viatonta esinettä kohtaan. Hän ehti ovelle
ennenkuin emäntäni, joka seurasi häntä kohta jäljessä. Herra Meeke
jatkoi matkaansa ulos, kun taas emäntäni kääntyi rappuja kohti, jotka
johtivat hänen omaan huoneeseensa. Senjälkeen lähdin huoneesta minä, ja
herra James Smith jäi yksinään.

Minä ehdin saada herra Meeken kiinni käytävässä ja avasin hänelle
eteisen oven.

"Pyydän anteeksi", sanoin minä, "mutta näittekö tullessanne ketään
musiikkisalongin oven luona kuuntelemassa?"

"Näin, William", vastasi hän. "Minä luulen, että se oli Josephine,
mutta minä olin niin peloissani, etten ole oikein varma asiasta."

Oliko Josephine siis tahallisesti kuunnellut, saadakseen tietoonsa
salaisuutemme? Tein sen kysymyksen itselleni mennessäni laittamaan
takkavalkeata punaiseen huoneeseen. Muistutellen, milloin rapinan
kuulin, tulin minä siihen lopputulokseen, että hän oli kuullut vain
riidan lopun. Sanat 'uusi vaimo' oli varmasti lausuttu jo ennenkuin
Josephine oli ehtinyt ovelle.

Kun takkavalkea oli sytytetty ja vuode laitettu kuntoon, menin minä
musiikkisalonkiin ilmottamaan herra James Smithille, että hänen
käskynsä olivat täytetyt. Hän käveli hermostuneesti edestakaisin, hattu
vielä päässään. Hän seurasi minua punaiseen huoneeseen sanomatta
sanaakaan.

Kymmenen minuutin perästä soitti hän ja pyysi lämmintä vettä ja
konjakkia. Kun minä vein ne hänelle, tyhjensi hän parhaillaan pientä
matkalaukkuaan, joka oli ainoa tavara, mitä hänellä oli mukana. Hän oli
edelleenkin vaiti, eikä näyttänyt panevan minuun mitään huomiota. Minä
poistuin huoneesta heti.

Kului yö.

Aamulla kerrottiin minulle, että emäntäni oli niin hermosairas, ettei
hän voinut nousta ylös. Se ei minua ollenkaan ihmetyttänyt, kun
muistelin edellisen illan tapahtumaa.

Kello yhdeksän vein lämmintä parranajovettä punaiseen huoneeseen.
Koputettuani ovelle turhaan kolme kertaa, koetin minä ovea, ja koska
huomasin sen olevan auki, astuin sisään.

Minä katsoin vuoteeseen ja katselin ympäri huonetta, mutta herra James
Smithistä ei näkynyt jälkeäkään.

Vuodetta oli kyllä käytetty. Hänen yöpaitansa oli heitetty jalkopäähän.
Kun minä tartuin siihen ja aioin kääriä sen kokoon, huomasin minä siinä
muutamia veritäpliä.



V.

Syytettyinä murhasta.


Minä sekä hämmästyin että pelästyin tavattomasti. Ajattelematta mitään
enempää juoksin alas keittiöön ja huusin, että herrallemme oli
tapahtunut jotain.

Koko palvelusväki ryntäsi punaiseen huoneeseen, Josephine muiden
mukana. Minä, niin sanoakseni, tulin tuntoihini vasta kun huomasin
hyvin merkillisen ilmeen hänen kasvoillaan, kun hän katseli
paitaa ja punaista huonetta. Kaikki toiset palvelijat olivat
aivan säikähdyksissään ja ymmällään, mutta hän yksin säilytti
mielenmalttinsa. Hänen kasvoilleen levisi pirullinen tyytyväisyyden
ilme, ja hän lähti huoneesta äkkiä, lausumatta kenellekään sanaakaan.
Minä huomasin sen, ja se herätti minussa epäluuloja. On tarpeetonta
tämän yhteydessä mainita, mitkä ajatukset sillä hetkellä juolahtivat
mieleeni, sillä myöhemmin kävi selville, että ne olivat kokonaan
väärät.

Saatuani hieman kootuksi ajatuksiani käskin minä kaikkien muiden
poistua paitsi kuskin. Hänen kanssaan me sitten tutkimme huoneen.

Punaista huonetta käytettiin yleensä ainoastaan vierashuoneena. Se oli
alakerroksessa ja sen ikkunat olivat puutarhaan päin. Ikkunaluukut
olivat auki, mutta ikkuna oli alasvedetty. [Englannissa käytetään
pystysuoria siirtoikkunoita.] Tuli takassa oli palanut loppuun jo kauan
sitten, niin että kamiini oli aivan kylmä. Konjakkipullosta oli juotu
puolet sisältöä. Matkalaukku oli poissa. Yhtä vähän vuoteessa kuin
muissakaan paikoissa huonetta näkyi mitään väkivallantyön tai
kamppailun merkkejä. Me tutkimme tarkkaan joka sopukan, mutta emme
voineet tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä.

Palattuani takaisin palvelustovereitteni luo sain kuulla ikäviä uutisia
emännästäni. Hän oli kuullut melua alhaalta ja tiedustellut syytä
siihen ja hänelle oli kerrottu suoraan, mitä oli tapahtunut,
lainkaan valmistamatta häntä vastaanottamaan tuota kamalaa uutista,
joka vaikutti hänen heikkoon hermostoonsa niin, että hän sai
pyörtymyskohtauksen ja ainoastaan vaivoin saatiin tajuihinsa. Hän oli
luonnollisesti niin järkytetty, ettei voinut antaa meille minkäänlaisia
määräyksiä.

Minä odotin keskipäivään saakka, toivoin hänen vahvistuvan niin paljon,
että hän saattaisi antaa meille jonkinlaisia ohjeita, miten olisi
meneteltävä; mutta mitään ei kuulunut. Viimein päätin minä lähettää
häneltä kysymään, mitä meidän mahdollisesti olisi toimittava. Josephine
oli sopivin henkilö menemään tälle asialle, mutta kun minä kyselin
häntä, ei häntä tavattu mistään. Muuan palvelustyttö, joka turhaan oli
häntä etsinyt, toi sen tiedon, etteivät hänen hattunsa ja vaippansa
olleet tavallisilla paikoillaan. Muuan toinen palvelustyttö, tuli
silloin alas emäntäni luota, kun me kaikki hämmästyneinä kuuntelimme
tätä uutista. Hän kertoi, että Josephine oli pyytänyt häntä
toimittamaan hänen tehtävänsä, itse kun hän sanoi olevansa pahoinvoipa.
Pahoinvoipa! Hänen sairautensa ensi seuraus näytti olleen se, että hän
oli lähtenyt talosta! Minä varoitin palvelijoita mainitsemasta tästä
asiasta emännälle, sekä menin itse koputtamaan hänen ovelleen. Minä
tahdoin kysyä, suostuisiko hän siihen, että minä hänen nimessään
kirjoittaisin asianajajalle Lontoossa, sekä menisin ilmoittamaan
tapahtumasta rauhantuomarille. Olisinhan voinut lähettää tälle asialle
jonkun palvelustytöistä, mutta minä olin nyt alkanut epäillä kaikkia.

Minä toimitin asian itse, puhuen emännälleni oven ulkopuolelta. Hän
kiitti heikolla äänellä ja kehoitti minua tekemään niinkuin olin
ehdottanut.

Minä kirjoitinkin heti asianajajalle hyvin lyhyesti, ilmottaen
ainoastaan, että herra James Smith oli äkkiarvaamatta saapunut
Darrockiin, sekä että sen yhteydessä oli sattunut tapahtumia, jotka
vaativat hänen hetimiten saapumaan meille. Sitten lähetin kuskin
toimittamaan kirjettä perille.

Minä itse lähdin rauhantuomarin luokse. Hän asui noin tunnin matkan
päässä Darrockista ja oli hyvä tuttava emäntäni kanssa. Hän oli
vanhapoika ja hänellä oli yhteinen talous veljensä kanssa, joka oli
leski. Molemmat olivat arvossapidettyjä, ystävällisiä, yksinkertaisia
ja avomielisiä miehiä, jotka harjoittivat köyhien keskuudessa paljon
hyväntekeväisyyttä. Tuomarin nimi oli Robert Nicholson ja hänen
veljensä Philip Nicholson.

Minulla oli jo hattu päässäni ja haeskelin tallirenkiä, aikoen pyytää
tämän valjastamaan hevosen, kun avonaiset vaunut ajoivat pihamaalle.
Vaunuissa, oli herra Philip Nicholson ja kaksi yksinkertaisesti puettua
henkilöä, jotka näyttivät puoleksi herroilta, puoleksi palvelijoilta.
Kun minä tervehdin herra Philipiä, katsoi hän minuun vakavasti ja
alakuloisena, sekä kysyi emäntääni. Minä vastasin, että hän on sairas
ja vuoteenomana. Hän pudisti päätään ja pyysi puhutella minua
kahdenkesken. Minä johdin hänet kirjastohuoneeseen. Toinen herra
Philipin seuralaisista tuli myöskin sisään ja pysähtyi eteiseen, kun
taas toinen jäi vaunujen luokse.

"Minä aijoin juuri tulla herra Robert Nicholsonin luoksi ilmottamaan
eräästä hyvin merkillisestä tapahtumasta", sanoin minä, osottaen
hänelle tuolia.

"Minä tiedän mitä tarkotatte", keskeytti hra Philip minut kiivaasti,
"ja minä pyydän teitä, ettette lausui minulle sanaakaan, ennenkuin
olette kuullut, mitä minulla on teille sanottavaa. Asia, jonka johdosta
olen tullut tänne, on hyvin vakava ja järkyttävä, ja se koskee lähinnä
emäntäänne ja teitä."

Hänen kasvonsa ennustivat melkein pahempaa kuin hänen sanansa. Minun
sydämeni alkoi lyödä rajusti ja minä tunsin vaalenevani.

"Teidän isäntänne, herra James Smith, saapui tänne odottamatta eilen
aamulla ja vietti täällä yönsä. Ennenkuin hän meni levolle oli hänellä
kiivas sananvaihto vaimonsa kanssa, joka päättyi siihen, että
viimemainittu lausui herra Smithille uhkauksen. He nukkuivat eri
huoneissa. Kun te tänä aamuna menitte herranne huoneeseen, oli tämä
hävinnyt jäljettömiin. Te löysitte ainoastaan hänen yöpaitansa, jossa
oli veritäpliä."

"Se on totta, herra", vastasin minä.

"Tarkotukseni ei ole pitää mitään tutkintoa", virkkoi herra Philip,
"sillä minulla ei ole siihen oikeutta. Tahdon ainoastaan kysyä teiltä
erästä asiaa, jonka totuudenmukaisuuden te voitte veljelleni joko
myöntää tai kieltää."

"Teidän veljellenne!" toistin minä. "Epäilläänkö minua siis jostain?"

"Epäillään, että herra James Smith on murhattu."

Minä tunsin kylmien väreiden karmivan selkäpiitäni.

"Sitä on kyllä ikävä sanoa", jatkoi herra Philip, "mutta epäluulot
kohdistuvat ensi sijassa emäntäänne ja toisessa teihin."

En tahdo koettaa kuvaillakaan, mitä sillä hetkellä tunsin. Sitä ei
kykenisi kuvaamaan kukaan. En tiedä, mitä muut olisivat tehneet minun
sijassani. Minä ainakin vain seisoin ja tuijotin herra Philipiin
sanaakaan sanomatta, liikkumattomana, melkeinpä hengittämättä. Jos hän
tai joku muu olisi minua sillä hetkellä lyönyt, niin minä en
luultavastikaan olisi sitä tuntenut.

"Sekä veljeni että minä", sanoi herra Philip, "kunnioitamme emäntäänne
niin paljon ja tunnemme häntä kohtaan niin suurta myötätuntoa sekä
uskomme hänen kykenevän todistamaan viattomuutensa, että me näiden
hirveiden olosuhteiden vallitessa tahdomme säästää häntä niin paljon
kuin mahdollista. Senvuoksi olen minä tullut tänne niiden henkilöiden
mukana, joiden tehtävänä on toimeenpanna veljeni allekirjoittama
vangitsemismääräys..."

"Vangitsemismääräys!" huudahdin minä, saaden takaisin puhekykyni
"Ettäkö emäntäni vangittaisiin?"

"Sekä hän että te", vastasi herra Philip. "Muuan todistaja on vannonut,
että rikoksen tekijä on emäntänne, ja että te olette hänen
kanssarikollisensa."

"Kuka on se todistaja?"

"Emäntänne kamarineiti, joka aamulla saapui veljeni luo ja teki
asianomaisen valan."

"Se todistus on väärä!" huudahdin minä kiivaasti, "se on väärä sekä
emäntääni että minuun nähden."

"Minä toivon -- niin, tahdon sanoa enemmänkin, minä uskonkin, että niin
on asian laita", virkkoi herra Philip. "Mutta täytyy tietysti tulla
todistetuksi, että hän on vannonut väärin, ja kuulustelu on pidettävä
tavanmukaisessa järjestyksessä. Te lähdette vaunuilla toisen
seuralaiseni mukana; minä jään tänne sen miehen kanssa, joka jäi
odottamaan eteiseen, ja ennenkuin emäntänne vangitaan, toimitan minä
tänne lääkärin, jonka on ratkaistava, voidaanko emäntänne nykyisessä
tilassaan siirtää täältä pois."

"Voi emäntä raukkaani!" huudahdin minä. "Tästä koituu hänen
kuolemansa."

"Minä pidän huolen siitä, ettei isku kohtaa häntä liian kovasti, vaan
niin lievästi kuin mahdollista. Olen tullut tänne yksinomaan sitä
varten. Minä kunnioitan häntä suuresti ja otan syvästi osaa hänen
murheeseensa, jonkavuoksi minä koetan auttaa kaikin mahdollisin tavoin
häntä kantamaan tätä kuormaa."

Kuulla mitä hän sanoi ja huomata, että hän todella tarkoitti hyvää, oli
ensimäinen pieni lohdutus siinä kamalassa onnettomuudessa, joka meitä
oli kohdannut. Minä tunsin rajua vihaa sitä naista kohtaan, joka oli
tehnyt kaikkensa häväistäkseen emäntäni hyvän nimen ja maineen sekä
tehdäkseen lopun minunkin elämästäni; mutta muuten olin minä tuosta
odottamattomasta iskusta aivan lamautunut. Herra Philipin täytyi
huomauttaa, että minun oli jo aika nousta vaunuihin, sillä
viivytteleminen ei olisi miksikään hyödyksi; minä noudatin hänen
kehotustaan ja sanoin hänelle hyvästi. Mutta minun silmieni edessä oli
aivan kuin sumua, niin etten löytänyt ovea. Herra Philip aukaisi sen
minulle ja lausui pari ystävällistä sanaa, jotka tuskin kuulin.
Eteisessä odottanut mies saattoi minut vaunuihin ja minut vietiin pois
-- vankina ensi kerran elämässäni.

Matkalla rauhantuomarin luo käytin minä kaiken jälelläolevan
ajatuskykyni keksiäkseni syyn Josephinen uskottomaan vilppiin ja
valheeseen.

Minun mieleeni palasi nyt hämärästi hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä
sinä onnettomana päivänä, jolloin emäntäni oli siinä määrässä unohtanut
itsensä, että oli lyönyt häntä, ja minä tulin siihen johtopäätökseen,
että se oli ainakin osaksi aiheena Josephinen katalaan menettelyyn.
Mutta oliko se ainoa syy hänen kostoonsa emännälleni? Ja vaikka
olisikin, niin mitä pahaa minä olin tehnyt häntä vastaan? Miksi
minutkin sekotettiin vyyhteen? Minun oli mahdotonta löytää vastausta
näihin kysymyksiin, vaikka kuinka aivojani ponnistin.

Minut vietiin vielä samana päivänä rauhantuomarin eteen, ja Josephinea,
tuota katalaa olentoa, kuulusteltiin minun läsnäollessani. Heti kun
näin hänen syntisen levolliset ja ivansävyiset kasvonsa, tunsin minä
sellaista inhoa, etten senjälkeen katsahtanut häneen enää kertaakaan
koko kuulustelun aikana. Ne vastaukset, jotka hän nyt antoi, olivat
vain hänen jo aikaisemmin valallaan vahvistaman kertomuksen kertausta.
Minä kuuntelin hänen sanojaan mahdollisimman tarkkaavaisesti, enkä
voinut olla suuresti ihmettelemättä, miten uskomattoman taitavasti hän
osasi sekottaa valhetta ja totta syytökseensä emäntääni vastaan.

Hän esiintoi pääasiallisesti seuraavaa: Kerrottuaan herra James Smithin
saapumisesta Darrock Halliin tunnusti todistaja, Josephine Durand,
hiipineensä kuuntelemaan musiikkisalin oven luo, kuultuaan sieltä
kiivaita sanoja; ja sitten toisti hän todenmukaisesti emäntäni ja hänen
miehensä välisen riidan lopun. Kun hän sitten niiden vihaisten sanojen
vuoksi, joita puolisot olivat vaihtaneet keskenään, pelkäsi, että
jotain tapahtuisi, oli hän valvonut huoneessaan, joka oli samassa
kerroksessa kuin emäntäni makuukamari. Hän oli kuullut kello yhden ja
kahden välillä aamulla emäntäni huoneen oven hiljaa avattavan -- oli
seurannut emäntääni, jolla oli pieni lamppu kädessään, alas rappusia ja
sitten käytävää pitkin, missä hän, todistaja, piiloutui erääseen
nurkkaan -- oli nähnyt emäntäni ottavan tikarin käytävässä olevasta
vanhojen aseiden kokoelmasta -- oli seurannut häntä jälleen ja nähnyt
hänen menevän sisään punaiseen huoneeseen -- oli kuullut hra James
Smithin hengittävän raskaasti ja siitä päättänyt, että hän nukkui --
oli hiipinyt punaisen huoneen vieressä olevaan asumattomaan huoneeseen
ja odottanut siellä noin neljännestuntia, kunnes emäntäni tuli ulos
tikari kädessä -- oli jälleen seurannut emäntääni ja nähnyt hänen
asettavan tikarin entiselle paikalleen -- oli nähnyt emäntäni kääntyvän
eräälle sivukäytävälle, joka johti minun huoneeseeni -- oli kuullut
hänen naputtavan minun ovelleni ja minun vastaavan sekä aukaisevan oven
-- oli jälleen lymynyt käytävässä -- oli nähnyt emäntäni ja minun
menevän punaiseen huoneeseen, mutta peläten, että hänet huomattaisiin
ja mahdollisesti murhattaisiin, hiipinyt takaisin huoneeseensa ja
viettänyt siellä lopun yötä.

Vahvistettuaan valallaan nämä kamalat valheet selitti hän olevansa
varma siitä, että emäntäni oli murhannut herra James Smithin ja että
minä olin hänen kanssarikollisensa, vakuutti Josephine vielä lisäksi,
että herra Meeke oli rouva Smithin rakastaja, jota herra Smith oli
kieltänyt käymästä talossa, mutta että joka kuitenkin ei tätä kieltoa
noudattanut, vaan sattui sinäkin iltana, kun herra Smith saapui kotiin,
olemaan kahdenkesken emäntäni kanssa. Siinäkin oli vähän totta, mutta
siihenkin sekotetun valheen jyväsen osasi hän peittää hyvin viekkaasti.

Nyt kysyttiin, mitä minulla oli sanottavaa edellisen johdosta.

Minä vastasin, että olin syytön, mutta että tahdoin odottaa
lainopillista avustajaa, ennenkuin halusin esittää puolustukseni.
Tuomari ilmotti, että minua edelleenkin pidettäisiin vangittuna, ja
siihen päättyi kuulustelu. Kolmen päivän perästä kuulusteltiin
onnetonta emäntääni. Minun ei annettu häntä puhutella. Ainoa minkä
tiesin oli, että asianajaja Lontoosta oli saapunut häntä puolustamaan.
Hänet sain tavata saman päivän iltana. Kysyessäni, miten oli emäntäni
laita, pudisti hän surullisesti päätään.

"Minä pelkään", sanoi hän, "että tämä kauhea tilanne, johon tuo kurja
nainen oli hänet saattanut, tuottaisi hänelle enemmän tuskaa kuin hän
saattoi kestää. Jo entisistä onnettomista tapauksista suuresti
heikontuneena oli tämä viimeinen isku, niin varovaisesti kuin herra
Philip Nicholson olikin koettanut häntä siihen valmistaa, hänet
musertanut kokonaan. Kuulustelussa osotti hän merkillistä
tunteettomuutta. Hän vastasi kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin
selvästi, mutta aivan koneellisesti, kertaakaan muuttamatta ääntä tai
kasvojen väriä. Silloin on laita hyvin hullusti, William, kun naiset
eivät voi itkulla purkaa tunteitaan, ja teidän emäntänne ei Darrock
Hallista lähdettyään ole vuodattanut ainoatakaan kyyneltä."

"Mutta", sanoin minä, "ellei kuulustelu minun kanssani ole osottanut,
että Josephine on todistanut väärin, niin eikö edes emäntäni vastaukset
ole sitä näyttäneet toteen?"

"Sitä ei voida millään muulla näyttää toteen", vastasi asianajaja,
"kuin että herra James Smith saadaan tuoduksi tänne tai ainakin voidaan
laillisesti todistaa, että hän on elossa. Minä olen varma siitä, että
rauhantuomarikin on vakuutettu Josephinen tehneen väärän valan ja että
hän uskoo siihen emäntänne vakuutukseen, että se uhkaus, minkä hän
onnettomuudekseen tuli miestään vastaan lausuneeksi, tarkotti
ainoastaan sitä, että hän aikoi seuraavana aamuna matkustaa teidän
kanssanne minun luokseni Lontooseen saadakseen itsensä laillisesti
suojatuksi miehensä tunnotonta käytöstä vastaan. Herra Nicholson
uskoo niinkuin minäkin, että herra James Smith hiipi tiehensä
Darrock Hallista yöllä, peläten, että häntä tultaisiin syyttämään
kaksoisnaimisesta. Mutta ellen minä saa käsiini herra Smithiä, ellen
minä voi selittää veripilkkuja yöpaidassa, niin asia jää huonolle
kannalle. Emäntänne kiivaat sanat, puolisoiden huono väli sekä se
seikka, että emäntänne jatkoi seurustelua herra Meeken kanssa, kaikki
ne asianhaarat puhuvat meitä vastaan. Tuomari ei voi tehdä muuta kuin
lykätä jutun käsittelyä lisätodisteiden hankkimista varten ja pitää
teitä molempia vangittuina."

"Mutta miten ihmeessä sitten voidaan näyttää toteen meidän
viattomuutemme?" kysyin minä.

"Ei muuten, kuin että löydämme herra James Smithin ja saamme hänet
pakotetuksi saapumaan tänne."

"Luuletteko, että hän, jos hänet tavataan, kieltäytyy tulemasta, kun
saa kuulla, mistä kauheasta rikoksesta hänen vaimoaan syytetään. Hän on
kyllä kurja heittiö, sen tiedän, mutta..."

"Minä luulen, ettei hän kuitenkaan ole niin häpeämätön, että kieltäytyy
tulemasta, jos hän ei joudu vaaralle alttiiksi. Mutta muistakaa, että
hän on kaksoisnaimisissa ja pelkää, että emäntänne panee hänet siitä
syytteeseen."

Minä olin sen seikan unohtanut; minun toivoni laski, enkä minä enää
lausunut sanaakaan.

"Sotii melkein maan lakeja vastaan selvittää emäntänne ja hänen
puolisonsa väli yksityistä tietä. Kaiken sen perusteella, mitä tiedämme
herra James Smithistä on meidän velvollisuutemme rehellisinä
kansalaisina antaa viranomaisille sellaiset tiedot hänestä, että hän
asetetaan syytteeseen menettelystään. Minä sanon teille, että ellen
minä olisi emäntänne sukulainen, epäilisin suuresti antautua ajamaan
koko asiaa. Mutta minun on nyt täytynyt ryhtyä sellaisiin
toimenpiteisiin, että herra James Smith saadaan vakuutetuksi siitä,
ettei häntä, jos hän saapuu rauhantuomarin luo, kohdella ansion mukaan.
Kun hän kuulee asian laidan, luulen, että hän meitä uskoo -- tietysti
yhä ainoastaan edellyttäen, että saamme hänet käsiimme. Kaikki
etsiskelyt tällä paikkakunnalla ovat olleet tuloksettomia. Olen tämän
päivän postissa lähettänyt herra Darkille toimintamääräykset sekä
samalla laatinut erinäisiin lehtiin erääseen vissiin muotoon laaditut
ilmotukset. Voitte luottaa siihen, että kaikki mahdolliset keinot
käytetään hänen olinpaikkansa ilmisaamiseksi. Minulla on kuitenkin
tehtävä teille muuan tärkeä, Josephineä koskeva kysymys. Ehkä hän
tietää enemmän kuin me luulemmekaan; ehkä hän tuntee salaisuuden herra
Smithin kaksoisnaimisesta, ja säästää sen tietonsa hätävaraksi meitä
vastaan. Jos niin on laita, niin täytyy minun käyttää jotain muutakin
keinoa kuin syyttää häntä väärästä valasta. Mikähän oikeastaan on
aiheuttanut hänet tekemään näin katalan teon, William?"

"Että mitäkö hänellä on minua vastaan?"

"En tarkota sitä. Minä ymmärrän varsin hyvin, että hänen täytyy syyttää
teitäkin, saadakseen ilmiantonsa todenmukaisemmaksi. Hän tarkottaa,
että te olette auttanut emäntäänne ruumiin kätkemisessä. Mutta jokin
erityinen seikka täytyy olla asian alkujuuri. Onko sattunut jotain
riitaa emäntänne ja Josephinen välillä?"

Minä kerroin hänelle tapauksen, jolloin emäntäni tuli lyöneeksi
Josephinea, ja minä kuvailin, minkälainen oli hänen kasvojensa ilme
silloin kuin hän näytti minulle merkkiä poskessaan.

"Siinä on tarpeeksi syytä kostonhaluun sellaisessa ilkeäluontoisessa
naisessa kuin Josephine", virkkoi asianajaja. "Mutta onko siinä kaikki?
Oliko emännällänne jotain erityistä Josephinea vastaan? Hyödyttäisikö
se, että emäntänne tulisi tuomituksi, jollain tavoin Josephinea
persoonallisesti? Ajatelkaa tarkoin, William! Onko mahdollisesti
sattunut joku tapaus, mikä olisi saattanut Josephinen edellyttämään,
että emäntänne olisi hänelle vihainen?"

Minä muistin äkkiä emäntäni rannerengasten ja nenäliinojen katoamisen.
Minä kerroin siitä asianajajalle ja kuvailin sen hetken, jolloin
emäntäni oli huomannut varkauden.

"Epäilikö emäntänne Josephinea ja tekikö hän hänelle kysymyksiä?" kysyi
asianajaja kiihkeästi.

"Ei, herra. Ennenkuin emäntäni oli ehtinyt sanoa sanaakaan, kysyi
Josephine röyhkeästi, epäiltiinkö ehkä häntä ja ilmotti julkeasti, että
hän kyllä heti antaisi tutkia laatikkonsa."

Asianajaja kävi tulipunaiseksi. Hän hypähti ylös tuoliltaan ja löi
minua olalle niin kovasti, että minä luulin hänen tulleen hulluksi.

"No jumalan kiitos", huudahti hän, "vihdoinkin meillä on yksi valtti
tuota pirullista naista vastaan!"

Minä katselin häntä hämmästyneenä.

"Hyvä ystävä", jatkoi asianajaja, "ettekö käsitä, miten asian laita on?
Josephine on varas. Minä olen siitä yhtä varma kuin että te nyt istutte
siinä. Hän ei ole tehnyt tuota hävytöntä syytöstä emäntäänne vastaan
ainoastaan siksi, että saisi kostaa, -- se on myös parhain keino, millä
hän peittää varkautensa ja saa pitää koristeet omanaan. Hänellä on nyt
hyvää aikaa kätkeä ne. Odottakaa! Minun täytyy tietää tarkalleen, mitä
nuo korukalut ovat. Kaksi rannerengasta, kolme sormusta ja joukko
pitsinenäliinoja. Eikö niin?"

"Niin, herra."

"Emäntänne saa kuvailla minulle nuo tavarat yksityiskohtaisemmin, ja
sitten minä ryhdyn tarpeellisiin toimenpiteisiin. Hyvästi, William!
Säilyttäkää rohkeutenne. Minun on syy, ellei Josephine kohta joudu
oikeaan paikkaansa -- syytettyjen penkille."

Tämän sanottuaan hän lähti.

Kului monta päivää ennenkuin näin hänet jälleen. Se tapahtui vasta
silloin kun juttumme oli uudelleen käsiteltävänä. Emäntääni
kuulusteltiin nyt samalla kertaa kuin minuakin. Minä aivan pelästyin
nähdessäni hänet, sillä niin murtuneelta hän näytti. Hänen kasvonsa
olivat melkein kokonaan muuttuneet; ne olivat kapeat ja sisäänpainuneet
kuin vanhan vaimon. Hänen hiljaista, melkein tajutonta käytöstään oli
liikuttavaa katsella. Hän kääntyi minun puoleeni ja kuiskasi heikosti
hymyillen: "Minä olen pahoillani, William, että tekin saatte kärsiä,
minä olen siitä suuresti pahoillani." Mutta heti senjälkeen saivat
hänen kasvonsa entisen ilmeensä: jäykän, toivottoman. Hän oli muuttunut
siinä määrässä, että tuskin olisivat hänen läheisimmätkään ystävänsä
tunteneet häntä.

Meidän kuulustelemisemme oli ainoastaan muodollinen. Ei esitetty mitään
uusia todisteita meidän puolestamme eikä meitä vastaan.

Minä kysyin yksityisesti, oliko toivoa herra Smithin löytämisestä. Hän
katsahti minuun salaperäisesti ja virkkoi:

"Toivon parasta."

Kysäsin vielä, oltiinko onnistuttu millään tavoin pääsemään perille
Josephinen syyllisyydestä varkauteen.

"Minä en koskaan kerskaile", vastasi hän, "mutta niin viekas kuin hän
onkin, niin ihmettelenpä, ellemme herra Dark ja minä ole sentään häntä
taitavampia."

Herra Dark! Siinä nimessä oli jotain, mikä saattoi minut rauhallisesti
katsomaan tulevaisuuteen. Ja ellen alituiseen olisi muistanut
onnettoman emäntä raukkani surullisesti muuttuneita kasvoja, täytyy
minun tunnustaa, etten olisi ollut toisen ja kolmannen oikeudenkäynnin
välisenä aikana erityisen alakuloinen.



VI.

Odottamaton todistaja.


Kolmannessa kuulustelussa näin minä sellaisia todistajia, jotka eivät
olleet ennen läsnä. Suureksi ihmeekseni oli salissa nyt kolme
palvelijaa Darrock Hallista sekä kolme tai neljä tilan vuokraajaa,
jotka asuivat lähinnä kartanoa. He istuivat kaikki yhdessä ryhmässä
rauhantuomarin toisella puolen. Heitä vastapäätä, aivan oven vieressä
seisoi vanha ystäväni herra Dark nuuskarasioineen, iloisine naamoineen
ja siristävine silmineen. Hän nyökkäsi minulle niin huolettomasti kuin
tämä tapaaminen olisi sattunut jossain iloisessa tilaisuudessa.
Kamarineiti Josephine istui todistajain puolella, kuitenkin jotenkin
lähellä emäntääni, jonka ulkomuoto ei ainakaan ollut muuttunut
parempaan päin. Hänen vieressään oli asianajajamme, ja minä seisoin
emäntäni tuolin takana.

Kun me sitten kaikki näin olimme paikoillamme astui sisään
rauhantuomari, herra Robert Nicholson. Ehkä se oli vain kuvittelua,
mutta minä olin hänen silmistään lukevinani, että jotain tärkeätä oli
tapahtunut sitten edellisen kuulustelun.

Notario luki Josephinen todistuksen ja häneltä kysyttiin, oliko hänellä
siihen mitään lisättävää. Hän vastasi kieltävästi. Senjälkeen kysyi
tuomari asianajajaltamme, tahtoiko hän kuulusteltavaksi ketään uusia
todistajia.

"Minulla on muuan todistaja, jonka läsnäolo oikeuttaa minut vaatimaan,
että syytetyt vapautetaan."

"Missä on se todistaja?" kysyi tuomari, katsoen samalla tarkkaan
Josephinea.

Asianajajan viittauksesta poistui herra Dark, mutta palasi heti
takaisin seurassaan todistaja. Minun sydämeni alkoi sykkiä niin, että
se oli vähällä puhkaista rintani. Silloin siinä seisoi herra James
Smith. Hänen pitkä tukkansa oli leikattu ja leukaparta ajeltu pois.
Mutta hän oli terve ja reipas kuten aina.

Josephinen raudankovat kasvot kestivät merkillisen hyvin herra Smithin
ilmaantumisen. Tosin kyllä pusertuivat hänen ohuet huulensa tiiviisti
yhteen ja hänen kaulalihaksensa värähtivät, mutta hän ei lausunut
sanaakaan, ei tehnyt pienintäkään merkkiä. Vieläpä säilytti värinsä
hänen keltainen hipiänsäkin.

"On tarpeetonta", sanoi asianajaja, "että tuhlaan sanoja selvittääkseni
sen väärän syytöksen kataluutta, mikä on tehty niitä henkilöitä
vastaan, joiden asiaa olen ajamassa; tämän herran läsnäolo on kylläksi
vapauttamaan heidät kaikesta edesvastuusta. Hän on herra James Smith,
joka on väitetty tulleen murhatuksi Darrock Hallissa."

"Se ei ole hän!" huusi Josephine kimakasti. "Tuo mies on petturi. Minä
väitän, ettei hän ole herra James Smith."

"Luonnollisesti te niin väitätte", virkkoi asianajajamme, "mutta meidän
aikomuksemme on todistaa, että hän on herra James Smith."

Ensimäinen todistaja oli herra Philip Nicholson. Hän otti valalleen
nähneensä ja puhuneensa herra Smithin kanssa ainakin kymmenen kertaa,
ja se henkilö, joka nyt seisoi hänen edessään, oli sama herra Smith,
joskin hänen tukkansa oli leikattu ja parta oli ajeltu pois.

"He ovat kaikki yhdessä juonessa!" kähisi Josephine.

"Ellette ole vaiti", virkkoi tuomari, "niin teidät viedään ulos. On
ehkä soveliasta", jatkoi hän, asianajajan puoleen kääntyen, "että te
nyt annatte toistenkin todistajain tunnustella herra Smithiä."

Senjälkeen sai todistaa muuan palvelija Darrock Hallista.

Hänen herransa ulkomuoto näytti häntä hämmästyttävän aika lailla. Mutta
ei siinä yksin, sillä herra Smithin kasvojen muoto ja käytöstapakin
olivat muuttuneet. Niin katala mies kuin herra James Smith olikin,
täytyy minun tunnustaa, että nähdessään onnettoman vaimonsa, osotti hän
sekä säikähdystä että häpeäntunnetta. Palvelija, joka oli tottunut
saamaan häneltä tyrannimaisia silmäyksiä sekä kuulemaan tuimia käskyjä,
epäili ja sammalteli, kun häneltä kysyttiin, ottaako hän valalleen,
että esitetty henkilö oli hänen isäntänsä herra James Smith.

"Minä en voi sanoa sitä varmuudella", virkkoi mies ja näytti aivan
hämmentyneeltä. "Hän on kyllä toiselta puolen isäntäni näköinen, mutta
toiselta puolen ei. Jos hänellä olisi pitkä tukka ja leukaparta, ja jos
hän olisi, niin sanoakseni, käytökseltään hieman raaka ja komentava,
niin voisin kyllä vannoa, että se on hän."

Onneksi tapahtui nyt, että herra James Smith, joka alussa oli näyttänyt
hämmästyneeltä ja nololta, äkkiä suutahti siitä, että joku palvelija
häntä tuolla tapaa katsahteli ja arvosteli, vieläpä kehtasi epäillä,
oliko hän hänen isäntänsä.

"Etkö sinä, senkin tyhmyri, voi sanoa suoraan, tunnetko minut vai
etkö!" karjasi hän kiivastuneena.

"Se on hänen äänensä", vakuutti palvelija nyt. "Niin", lisäsi hän,
"olkoon hänellä leukaparta tai ei, mutta kyllä minä nyt todellakin voin
varmasti sanoa, että se on hän."

"Ja jos yhä edelleen epäillään, onko hän herra James Smith", virkkoi
herra Dark veikeästi, astuen esiin, "niin on minulla tässä mukanani
pieni paketti, jonka sisältö varmasti auttaa asiaa eteenpäin."

Senjälkeen avasi hän paketin ja otti sieltä esiin hiustukon, painaen
sen herra Smithin päälaelle.

"Sopii mainiosti, eikö niin", jatkoi herra Dark. "Mutta herra Smithin
on tietysti hauskempaa pitää päänsä vilpoisena. Leukaparta on minulla
myöskin mukanani, mutta vaikeata on sitä enää paikalleen kiinnittää."

"Valhetta! Valhetta! Valhetta!" kirkui Josephine, joka nyt oli kokonaan
menettänyt itsehillitsemiskykynsä.

Tuomari antoi kahdelle oikeudenpalvelijalle merkin viedä hänet pois, ja
hänet saatettiin viereiseen huoneeseen.

Nyt sai todistaa eräs toinen palvelija Darrock Hallista sekä hänen
jälkeensä tilan vuokraajat. He ottivat valalleen, että kyseessäoleva
henkilö oli herra James Smith.

"On tarpeetonta kuulustella enää useampia todistajia", lausui tuomari.
"Kaikki muodollisuudet on suoritettu ja tehty syytös raukeaa. Minulle
on todellakin suuri ilo laskea syytetyt heti vapaiksi sekä ilmottaa,
että he lähtevät täältä henkilöinä, joiden nimi eikä kunnia ole
vähimmälläkään tavalla tahrattu."

Senjälkeen kumarsi hän syvään emännälleni ja hetken vaiti oltuaan
lausui herra James Smithin puoleen kääntyen.

"Olen tähän saakka pidättynyt koskettelemasta asioihin, jotka eivät ole
suoranaisessa tekemisessä tämän jutun kanssa", lausui hän. "Mutta nyt
kun olen täyttänyt velvollisuuteni tuomarina, en voi olla lausumatta
herra James Smithille syvintä paheksumistani hänen menettelynsä
johdosta. Mitä syitä hänellä lienee ollutkin, on hän joka tapauksessa
antanut aihetta hirvittävään syytökseen turvatonta naista sekä
alemmalla arvonasteella olevaa kansalaista vastaan, joiden kunniaa ja
hyvää nimeä ei kukaan ole hetkeäkään epäillyt. Herra Smithin vallassa
on joko selittää tai olla selittämättä salaperäinen katoamisensa
Darrock Hallista sekä syyn siihen, miksi hän on katsonut sopivaksi
tehdä itsensä mahdollisimman vieraan näköiseksi. Häntä vastaan ei ole
mitään laillista syytettä, mutta siveelliseltä kannalta katsoen
pitäisin itseäni arvottomana tuomarina, ellen lausuisi mielipiteenäni,
että hänen menettelynsä on ollut suuressa määrin ajattelematonta,
sydämetöntä ja petoksellista."

Tähän ankaraan moitteeseen vastasi herra James Smith -- jota oli
nähtävästi etukäteen neuvottu, mitä hänen tulisi sanoa -- että
saapuessaan rauhantuomarin luo, tahtoi hän ainoastaan täyttää
velvollisuutensa ja tarkalleen noudattaa lain määräystä. Mikään
muu seikka ei olisi saanut häntä pakotetuksi tulemaan. Tämän
velvollisuutensa täytettyään jätti hän mieluummin tuomarin moitteen
vastausta vaille kuin rupesi paljastamaan arkoja perhesalaisuuksia.
Tämä oli kaikki mitä hän halusi sanoa ja toivoi nyt vain saada lähteä
matkoihinsa.

Siihen suostuttiinkin. Käännyttyään ja mennessään huoneen yli, pysähtyi
hän emäntäni luo, lausuen hänelle pidätetyllä, matalalla äänellä:

"Ehkä olen jossain suhteessa menetellyt väärin sinua kohtaan, mutta se
ei koskaan ole ollut tarkotukseni. Minua tämä kaikki suuresti pahottäa.
Onko sinulla minulle jotain sanottavaa ennenkuin poistun?"

Emäntäni nyyhkytti ja peitti kasvonsa. Hra Smith odotti, mutta kun ei
hän saanut mitään vastausta, kumarsi hän kohteliaasti ja lähti. Tuskin
saatoin silloin aavistaa, että se oli heidän viimeinen tapaamisensa.

Kun hän oli mennyt, kääntyi asianajaja rauhantuomarin puoleen ja pyysi
saada mainita jotain Josephine Durandia koskevaa.

Kun tämä nimi mainittiin, kuiskasi emäntäni asianajajalle kiireisesti
jotain; tämä katsahti hra Philip Nicholsoniin, joka heti nousi ja
tarjosi emännälleni käsivartensa. Minä aioin seurata heitä, mutta herra
Dark pysäytti minut, pyytäen minun jäämään saliin vielä pariksi
minuutiksi, että saisin ilon kuulla "jutun lopun".

Sillä aikaa oli tuomari käskenyt tuoda sisään Josephine Durandin.

"Te tietysti vaaditte hänelle edesvastuuta väärästä valasta?" virkkoi
tuomari, kääntyen asianajajan puoleen.

"Väärästä valastako?" kysyi Josephine ilkeästi hymyillen.

"No niin, hyvä on! Mutta minullapa on vielä pari seikkaa mainitsematta.
Luulette kai, että minä nyt olen kokonaan voitettu, niinkö? Kuitenkin
osaan minä teidät vielä kelpo lailla kuumentaa!"

"Hänellä on tiedossa, että herra Smith on tehnyt itsensä syypääksi
kaksoisnaimiseen", kuiskasi herra Dark minulle.

Niin olikin asianlaita. Hän oli nähtävästi kuunnellut oven takana
kauvemmin kuin olin luullutkaan ja kuullut sanat "sinun uusi vaimosi".
Ehkä hän myöskin oli nähnyt, minkä vaikutuksen se teki herra Smithiin.

"Me emme nyt tällä kertaa vaadi hänelle edesvastuuta väärästä valasta",
virkkoi asianajaja, "vaan eräästä toisesta rikoksesta, jota pyydämme
käsittelemään heti, että omistaja saisi takaisin varastetun
omaisuutensa. Minä nimittäin syytän, että hän palvellessaan Darrock
Hallissa varasti emännältään kaksi rannerengasta, kolme sormusta sekä
puolentusinaa pitsinenäliinoja. Mainitut tavarat löydettiin tänä aamuna
hänen vuoteestaan patjojen välistä, ja oli siellä myöskin kirje, joka
selvästi osottaa, että hän oli ilmottanut tavarat omikseen ja koettanut
myydä ne Lontooseen."

Samassa otti herra Dark esiin koristeet, nenäliinan ja kirjeen, jotka
hän antoi tuomarille.

Vihdoinkin näytti Josephine masentuvan. Kuultuaan syytteen puristi hän
suonenvedontapaisesti kätensä nyrkkiin, puri yhteen teräviä valkoisia
hampaitaan ja päästi sitten suustaan sanatulvan vieraalla kielellä,
jota minä en ymmärtänyt, enkä siis voi sitä tässä toistaa.

"Luulenpa että neitokainen vihdoinkin on täydellisesti voitettu",
kuiskasi herra Dark minulle ja hymyili.

"Menkää nyt kotiin Darrock Halliin, William, ja päästäkää tuoppi
täyteen sitä mainiota väkevää oluttanne. Minä tulen perässä viiden
minuutin kuluttua."

Kun minä sitten olin paluumatkalla Darrock Halliin, oli minun melkein
vaikea käsittää, että nyt olin vapaa mies.

Vähän ajan päästä saapui herra Dark ja nautti minun onnekseni ja
terveydekseni senkin seitsemän kulausta. Hän nyökäytti päätään ja
naureskeli hiljaa, niin että minun oikein täytyi kysyä, miksi hän oli
niin hyvällä tuulella.

"Se on tuon jutun vuoksi, William, sen ihmeellisen selvyyden vuoksi,
mihin siinä lopultakin päästiin. Oh, on sentään suuri onni saada olla
mukana tällaisissa asioissa!" huudahti hra Dark ja hykerteli lihavia
käsiään.

Minä olin kyllä aivan toista mieltä; minä olin liiaksi utelias saamaan
kuulla, millä tavoin herra James Smith oli löydetty ja pakotettu
saapumaan oikeuteen, antautuakseni puhelemaan mistään muusta. Herra
Dark arvasi ajatusjuoksuni, ja pyytäen minua istuutumaan kertoi hän
minulle hyväntahtoisesti kaikki mitä halusin tietää.

"Saatuani toimintaohjeeni ja tultuani tuntemaan jutun kaikki
yksityiskohdat", alkoi hän, "ei minua ollenkaan kummastuttanut, että
herra Smith oli palannut takaisin; mainitsinhan minä siitä teillekin
erotessamme. Kuitenkin kummastutti minua suuresti se käänne, minkä asia
oli saanut, ja minun täytyy myöntää, ettei minulla ollut paljon toivoa
saada käsiini tuota miestä. Minä noudatin päämieheni kehotusta ja panin
lehtiin hyvin varovaisesti laaditun ilmotuksen. Ilmotus oli osotettu
herra James Smithille. Kaksi päivää senjälkeen kuin ilmotus oli ollut
lehdissä saapui konttoriimme naisen käsialalla kirjoitettu kirje. Minun
tehtävänäni oli avata kaikki kirjeet, ja niinpä minä siis avasin
senkin. Kirje oli hyvin lyhyt ja varovainen; sen kirjoittajatar oli
lukenut ilmotuksen ja pyysi, että joku konttorimme henkilöistä saapui
kello kahden ja neljän välillä siihen paikkaan, mikä osote kirjeessä
ilmotettiin. Tietystikin lähdin sinne minä. En juuri paljon toivonut,
sillä Lontoossahan on kovin paljon James Smith nimisiä henkilöitä.
Saavuttuani perille vietiin minut erääseen huoneeseen, missä
leposohvalla makasi aamupuvussaan tavattoman kaunis nuori nainen, joka
nähtävästi hiljakkoin oli toipunut jostain taudista. Hänellä oli
vieressään sanomalehti ja hän meni heti suoraa asiaan. 'Minun mieheni
nimi on James Smith', virkkoi hän, 'ja minulla on syytä saada tietää,
onko hän se, jota etsitte.' Minä kuvailin hänelle hra James Smithin
Darrock Hallista Cumberlannista. 'Minä en tunne ketään sellaista
miestä', sanoi nainen..."

"Se ei siis ollut hänen rouvansa n:o 2", keskeytin minä.

"Odottakaa vähän", sanoi herra Dark. "Minä mainitsin nyt herra Smithin
huvialuksen nimen, ja silloin nainen nousi äkkiä sohvalta, 'luulenpa
teidän menneen naimisiin Skotlannissa', virkoin minä. Hän tuli kuoleman
kalpeaksi ja sanoi: 'Se on minun mieheni! Hyvä herra, mitä on
tapahtunut? Mitä te hänestä tahdotte? Onko hänellä velkoja?' Minä
tuumin silmänräpäyksen ja päätin sitten kertoa hänelle totuuden, sillä
minä pidin asialle hyödyllisenä pelottaa häntä. Voitte arvata,
William, että siitä tuli hauska hetki, kun hän sai kuulla miehensä
kaksoisnaimisesta. Hän huusi ja pyörtyi ja itki ja moitti minua --
ikäänkuin minussa olisi ollut jotain moitittavaa. Sitten saapui herra
James Smith kotiin. Käsitätte kai, ettei se ollenkaan parantanut asiaa.
Hän löysi minut hoitamassa rouvaansa vesivaleluilla ja hajusuolalla; ja
minä olen varma, että hän olisi hetimiten heittänyt minut ovesta ulos,
ellen minä olisi oitis astunut hänen eteensä ja masentanut hänet sillä
ilmotuksella, että hänen vaimoaan syytetään murhasta. Se sai hänet
hillitsemään itsensä. Hän pyysi minun menemään viereiseen huoneeseen ja
sanoi tulevansa itse kohta perässä."

"Ja te menitte?"

"Luonnollisesti", virkkoi herra Dark. "Minä tiesin, ettei hän päässyt
ulos salin ovesta ja että minä voin häntä hyvin vartioida; hän siis jäi
kahden rouvansa kanssa, joka ei suinkaan häntä säästänyt, sen kuulin
viereiseen huoneeseen. Mutta kaikki kiivaatkin kohtaukset maailmassa
loppuvat sentään aina joskus, ja mies, joka ei ole vallan järin tyhmä,
voi menetellä sellaisen naisen kanssa, joka häntä rakastaa, miten vaan
tahtoo. Niinpä kuulin minäkin pian tuon naisen itkien suutelevan herra
Smithiä.

"'Minä en voi palata kotiin', virkkoi nuori rouva. 'Sinä olet
käyttäytynyt minua kohtaan kurjasti ja häpeällisesti, -- mutta voi,
minä en voi kuitenkaan luovuttaa sinua toiselle. Älä palaa vaimosi
luokse! Älä palaa, älä palaa!' -- 'Sitä sinun ei tarvitse pelätä',
virkkoi herra Smith. 'Minun vaimoni ei huolisi minusta, vaikka hänen
luokseen menisinkin.' Senjälkeen kuulin, että ovi avattiin, minä lähdin
huoneesta ja tapasin hänet eteisessä. Huomattuaan minut alkoi hän
kiroilla, ikäänkuin se olisi jotain auttanut. 'Asiat ensin, jos saan
luvan, hyvä herra', sanoin minä, 'sitten voitte huvitella itseänne
kiroilemisella niin paljon kuin haluatte.' Minä mainitsin hänelle
ehtomme ja pyysin häntä vaihtelun vuoksi tekemään minulle seuraa
matkatoverina Cumberlantiin. Hän näytti ensin hyvin epäluuloiselta,
mutta minä lupasin laatia laillisen asiapaperin -- roskapaperi ilman
muuta merkitystä kuin että se rauhoitti häntä -- joka takaisi hänelle,
ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa oikeudessa. Sitäpaitsi kuvailin
minä hänelle, missä suuressa vaarassa hänen vaimonsa oli."

"Eikö rouva n:o 2 ollut hänen lähtemistään vastaan?" kysyin minä.

"Ei ollenkaan", vastasi herra Dark.

"Minä kerroin asian niinkuin se todellisuudessa oli, ja vakuutin, ettei
herra James Smith'ille tapahtuisi mitään pahaa. Kuultuaan kaiken
kehotti hän miestään tekemään velvollisuutensa ja valitti emäntänne
surullista kohtaloa. Kun tuo nainen oli näin ryhtynyt minua auttamaan,
en enää pelännyt, ettei herra Smith olisi seurannut minua. Varmuuden
vuoksi annoin minä kuitenkin vartioida koko seuraavan yön ja kun
aamulla saavuin hänen luokseen, oli hän valmis matkalle, ja niin me
lähdimme. Herra Smith ja minä tulimme hyvin toimeen toistemme kanssa,
ikäänkin olisimme olleet vanhoja ystäviä. Minä kerroin hänelle, miten
me olimme saaneet hänestä tiedon pohjois-Skotlannissa ja hän taas
puolestaan selvitteli minulle pakonsa Darrock Hallista. Se on aika
lysti juttu, William, tahdotteko kuulla sen?"

Sanoin herra Darkille, että olin juuri sitä aikonut kysyä.

"No, niin", virkkoi hän, "se tapahtui seuraavalla tavalla. Alkaakseni
alusta niin lähti hra Smith vaimonsa n:o 2:n kanssa Skotlannista
Välimerelle; hän purjehti ensin pitkin Espanjan rannikkoa ja pysähtyi
viimein Cannesissa, joka on satamakaupunki Ranskassa. Siellä hän
huomasi erään talon, joka oli myytävä, ja joka oli erittäin sopiva
piilopaikka hänelle ja hänen vaimolleen n:o 2. Siihen tarvittiin
ainoastaan rahoja ja siksi herra James Smith päätti lähteä kiristämään
niitä ensimäiseltä vaimoltaan. Vaimo n:o 2 ei kuitenkaan tahtonut jäädä
yksinään Cannesiin vaan seurasi häntä aina Lontooseen saakka. Siellä
hän valehteli vaimolleen menevänsä nostamaan erään maa-alueensa
vuokrarahoja ja lähti suoraa päätä Darrock Halliin. Hänen aikomuksensa
oli saada emäntänne taipumaan suosiolla antamaan hänelle rahaa, mutta
kuten tiedätte, esiintyi hän heti alussa sangen epäonnistuneesti..."

"Niin niin, sen historian minä tunnen täydellisesti", sanoin minä kun
huomasin herra Darkin aikovan ruveta kuvailemaan herra Smithin riitaa
emäntäni kanssa. "Kertokaa minulle sensijaan mitä hän teki senjälkeen
kuin oli jäänyt yksinään punaiseen huoneeseen."

"Mitäkö hän teki?" virkkoi herra Dark. "Mitäpähän muuta kuin laskeutui
vuoteeseen tietoisena siitä epämiellyttävästä asiasta, että teidän
emäntänne oli saanut selvän hänen toisesta naimisestaan, eikä hänellä
ollut muuta lohdutusta kuin konjakkipullo. Viruessaan sängyssä tuli
hän siihen johtopäätökseen, että emäntänne aikoi syyttää häntä
kaksoisnaimisesta. Hän päätti senvuoksi, niinkauvan kun vielä oli
aikaa, paeta lain kouraa. Kun hän arveli, että ehkä oli luvattu joku
palkinto hänen kiinniottamisestaan, päätti hän tehdä ne muutokset
ulkomuotoonsa, mitkä oikeudessa antoivat todistajille niin paljon
päänvaivaa. Hän leikkasi tukkansa ja ajeli pois leukapartansa. Hänellä
ei ollut käytettävänään lämmintä vettä, joten hänen täytyi laittaa
kylmää vaahtoa, ja osaksi siksi, ja osaksi myös senvuoksi, että oli
hyvin hermostunut veti hän pienen haavan leukaansa..."

"Ja pyyhkäsi veren yöpaidallaan", sanoin minä.

"Aivan niin", myönsi herra Dark. "Ja nyt seuraa paras kaikista. Kun hän
oli leikannut tukkansa ja ajellut partansa, ei hän löytänyt sopivaa
paikkaa, mihin kätkeä nuo jäännökset. Kamiinissa ei ollut tulta, eikä
hänellä ollut tulitikkuja, joten hän ei voinut niitä polttaa.
Ilmitulemisen pelosta ei hän uskaltanut heittää niitä mihinkään talon
läheisyyteen. Senvuoksi kääri hän ne paperiin, pisti paketin taskuunsa,
ja ajatellen heittää sen pois sittenkun oli päässyt jonkun matkan
päähän Darrockista, tarttui matkalaukkuunsa, hyppäsi ulos ikkunasta,
sulki sen hiljaa jälkeensä ja riensi tiehensä niin nopeaan kuin
pitkillä koivillaan suinkin pääsi. Lontoossa sattui hänelle uusi
onnettomuus: vaimo n:o 2 oli sairastunut. Herra James Smith löysi hänet
vuoteesta ja tohtori kielsi kiven kovaan sairasta matkustamasta. Ei
siis jäänyt muuta neuvoksi kuin pysähtyä Lontooseen siksi kuin nuori
rouva paranisi. Onneksi se ei tapahtunut varsin pian, joten emäntänne
voi hyvän nimensä ja kunniansa takaisin saamisesta kiittää etupäässä
juuri tuota naista."

"Suokaa minun kysyä, mistä saitte käsiinne hänen leikatun tukkansa?"
virkoin minä.

"Siitäkin on meidän kiittäminen vaimoa n:o 2:ta", vastasi herra Dark;
"puhuessani hänen kanssaan ennen mainitusta sanomalehti-ilmotuksesta,
otin minä vapauden kysyä, miten hän tuli ajatelleeksi, että hänen
miehensä ja se hra James Smith, jota me haimme, mahdollisesti oli sama
henkilö. Sitä ei aiheuttanut sen ihmeellisempi seikka, vastasi hän,
mutta kun hän palasi kotiin tukka leikattuna, parta ajettuna, rupesin
minä ajattelemaan, että hänelle mahdollisesti oli tapahtunut jotain ja
teidän ilmoituksenne vahvisti epäluuloni. Minäkin tulin sitten
ottaneeksi huomioon että häntä ehkä olisi vaikea tuntea oikeudessa,
jonka vuoksi minä kysyin herra Smithiltä ennenkuin lähdimme Lontoosta,
minne hän oli pannut tukkansa ja partansa. Hän oli unohtanut paketin
matkatakkinsa taskuun ja luonnollisesti minä otin sen heti haltuuni.
Niin, tämä on ollut kerrassaan kaunis juttu! Ammattinäkökannalta
katsoen olemme me hoitaneet asian loistavasti. Me olimme saaneet hänet
käsiimme oikeaan aikaan ja oikeaan aikaan olemme myöskin päässeet
hänestä. Ja tänä iltana on hän matkalla vaimonsa n:o 2:n kanssa
ulkomaille, eikä hän ikänä astu jalallaan Englannin manterelle, vaikka
hän eläisi vanhaksi kuin Metusalem."

Minä tunsin todellista kevennystä kuullessani kaiken tämän, ja
tyytyväisyyttäni lisäsi sekin herra Darkin vakuutus ettei emäntäni
koskaan enään tarvitsisi pelätä Josephinenkaan konnan kujeita.

"Lyhyesti sanoen", virkkoi herra Dark ja nousi lausuakseen jäähyväiset,
"on emäntänne kamarineiti nyt täydellisesti voitettu. Hänet lähetetään
sellaiseen paikkaan mistä hänen paha tahtonsa ei pääse tekemään mitään
tekoja. Hän kyllä menetteli varsin ymmärtäväisesti siinä, että hankki
itselleen asunnon kylässä sekä saapui säännöllisesti oikeuden
istunnoihin. Se näytti varsin viattomalta ja kunnioittavalta. Mutta
kätkeä varastetut tavarat patjojen väliin -- ensimäinen paikka, mistä
jokainen järkevä ihminen niitä hakisi -- se oli jotain hämmästyttävän
tyhmää, eikä sitä voi selittää muuten kuin että se vaikea juoni, jonka
hän oli ottanut ajaakseen perille, vaivasi aivan liikaa hänen aivojaan.
Pyydän että lausutte emännällenne kunnioittavammat terveiseni. Sanokaa
hänelle etteivät herra James Smith ja Josephine Durand koskaan enää
tule häiritsemään hänen rauhaansa. Hänen täytyy nyt vain virkistyä ja
koettaa etsiä onnea. Emäntänne malja! Teidän maljanne, William! Ja
pohjasakka minun omaksi kunniakseni!"

Herra Dark laski tuopin pöydälle, pirahutti nokkaansa aika annoksen
nuuskaa ja lähti vihellellen Darrock Hallista. Sen perästä emme ole
toisiamme tavanneet.

       *       *       *       *       *

Vielä muutama sana emännästäni sekä muista päähenkilöistä tässä
kertomuksessa.

Mitä tulee emäntäparkaani pelkäsimme me, hänen sukulaisensa, ystäväni
ja minä itse, useiden kuukausien aikana pahinta. Oli vaikeata uskoa,
että niin tunteellinen luonne kuin hänen, saattoi kestää nämä kovat
iskut. Mutta ihmisen kyky kantaa kaikkia niitä taakkoja, jotka hänen
harteilleen sälytetään, on minun kokemukseni mukaan paljon suurempi
kuin hän itse luuleekaan. Olen nähnyt monen parantuvan sairaudesta
jonka varmasti on luultu tuottavan pikaisen kuoleman -- ja minä olen
nähnyt emäntäni virkistyvän sen surun ja säikähdyksen jälkeen, jonka
luultiin musertavan hänet kokonaan.

Viipyi kauvan ennenkuin hän jälleen kulki pää pystyssä, mutta hellä
huolenpito, ystävällinen kohtelu, aika ja elämänvaihtelu vaikuttivat
lopultakin häneen. Hän ei kuitenkaan ole eikä tule koskaan olemaan sama
nainen kuin ennen; hänen käytöstapansa on muuttunut ja hän näyttää
monta vuotta vanhemmalta kuin hän todellisuudessa on. Mutta hänen
terveydentilansa ei enää huolestuta meitä, hänen mielenlaatunsa on
rauhallinen ja tasainen, ja minä toivon saavani palvella vielä monta
vuotta. Minä itse olen mennyt naimisiin tänä pitkänä aikana, josta nyt
vain näin ohimennen mainitsen. Ei olisi kai syytä koskea siihen
seikkaan muun vuoksi kuin siksi, että minun kaksi pientä lastani ovat
hänen suuria suosikkejaan, joihin hän on kohdistanut suurta
mielenkiintoa, ja minä luulen että nuo pikku palleroiset saavat hänet
unohtamaan monta ikävää muistoa ja ajatusta. Mitä kertomuksen muihin
henkilöihin tulee, niin mainitsen ensinnäkin Josephinen. Herra Darkin
arvelu, että hänen tyhmyytensä varastetun tavaran kätkemisessä johtui
siitä, että hän kantoi aivoissaan paljon tärkeämpää asiaa, osottautui
täysin todeksi. Kun hänet oli tuomittu varkaudesta seitsemäksi vuodeksi
karkotettavaksi, antoi kaikkein korkein tuomioistuin hänelle vielä
suuremman rangaistuksen: Hän tuli hulluksi vielä ollessaan piirikunnan
vankilassa. Hänen tilansa selitettiin toivottomaksi, hänet vietiin
sairaalaan, ja siellä hän saa olla elämänsä loppuun saakka.

Herra James Smith, joka minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan olisi
pitänyt laillisesti tuomita hirtettäväksi tai olisi hän ainakin saanut
kuolla tapaturmaisesti, eleli rauhallisesti skotlantilaisen vaimonsa
kanssa ulkomailla noin kaksi vuotta, jonka jälkeen hän kuoli sangen
mukavasti, nimittäin vuoteessa lyhyen sairauden jälkeen. Hänen loppunsa
kuvattiin minulle jotenkin merkilliseksi, hän kun vähän ennen kuin
ummisti silmänsä ikuisesti, sanoi antavansa anteeksi emännälleni, joten
hän siis piti, että hän heistä kahdesta oli kärsinyt vääryyttä. Siksi
täytyy minun rohjeta uskoa, että hän oli kuollessaan yhtä suuri lurjus
kuin eläissäänkin. Hänen skotlantilainen leskensä on mennyt uusiin
naimisiin ja asuu nyt Lontoossa. Minä toivon että hän nyt on saanut
miehen, joka on yksinomaan hänen.

Myöskään ei saa unohtaa herra Meekeä, joskaan hänen nimeään ei ole
mainittu kertomukseni loppupuolella, siitä syystä, ettei hän
sekaantunut millään tavoin niihin kauheisiin tapahtumiin, jotka
seurasivat Josephinen väärästä ilmiannosta. Muuttaessamme pois
paikkakunnalta emme silloisessa hämmennyksessä ja kaikista ikävyyksistä
masentuneena tulleet ollenkaan muistaneeksi häntä. Myöhemmin saimme
kuulla, että vietettyään vielä jonkun aikaa yksitoikkoista elämäänsä
autiossa pappilassa, sai hän jonkunlaisen apulaissaarnaajan paikan
eräässä englantilaisessa seurakunnassa ulkomaalla. Hän tiedustelee
emäntäni vointia pari kertaa vuodessa ja emäntäni vastaa hänen
kirjeisiinsä. Se on ainoa yhdysside, mikä heillä tulee olemaan
toistensa kanssa. Ne sävelet, joita he kerran yhdessä soittivat, eivät
helähdä enää koskaan. Niiden viimeinen kaiku on kuollut jo aikoja
sitten -- samoinkuin kuolevat tämänkin kertomuksen viimeiset sanat
kertojansa huulilla.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Erään perheen tarina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.