Title: Välkehtivä rubiini
Author: Fletcher, J. S. (Joseph Smith)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Välkehtivä rubiini" ***


VÄLKEHTIVÄ RUBIINI

Kirj.

J. S. Fletcher


Englanninkielestä suomentanut

Jussi Tervaskanto



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1925.



SISÄLLYS:

     I. Sekatavarakauppias
    II. Kiinalainen
   III. Päivänkoittareni
    IV. Liitukaivos
     V. Vanha näyttämökuningatar
    VI. Kolme outoa miestä
   VII. Kymmenentuhannen punnan maksuosoitus
  VIII. Ensimmäinen murha
    IX. Keskiöinen vieras
     X. Quartervayne
    XI. Juna lähtee
   XII. Toinen murha
  XIII. Neiti Hepple puuttuu asiaan
   XIV. Kolmas murha
    XV. Amerikkalainen matkailija
   XVI. "Admiral's Folly"
  XVII. Kädet ylös!
 XVIII. Kädet esille!
   XIX. Neljäs murha
    XX. Park Lanen taloudenhoitaja
   XXI. Varoitus
  XXII. Marengo-huvila
 XXIII. Birmalainen rubiini
  XXIV. Satuloimisaitaus
   XXV. Kiinalainen voittaa



ENSIMMÄINEN LUKU

Sekatavarakauppias


Tarpeetonta on kertoa, mistä syystä eräänä kevätaamuna olin päätynyt
Portsmouthin Clarence-laiturille, sananmukaisesti muutamia pennyjä
taskussani; tärkeämpi kertomuksessani on vain se tosiasia, että
olin siellä noin tukalassa asemassa, ilman ketään, jonka puoleen
olisin voinut kääntyä pikaista apua saadakseni, ja kerrassaan
käsittämättä, mitä lähinnä olisi tehtävä. Olin antanut pari viimeistä
kuparikolikkoani päästäkseni tuolle laiturille -- mielessäni
epämääräinen ajatus, että sieltä ehkä sattuisin saamaan jotakin
kantohommaa, joka tuottaisi shillingin.

Shillingillä voisin lähettää sähkösanoman sille ainoalle tuntemalleni
miehelle, joka luultavasti sähköttäisi minulle rahaa -- hän
oli viimeinen hätävarani, sillä olin jo pantannut kelloni ja
päällystakkini, ja kun joka hetki odotin muuatta rahalähetystä, jota
ei tähän mennessä ollut saapunut, olin ollut haluton kirjeellisesti
pyytämään sitä, mitä nyt olin niin kiihkeän innokas sähköteitse
pyytämään. Joku voisi laivasta tulla laiturille ja antaa shillingin
laukkunsa kantamisesta -- minä ottaisin sen hyvin halukkaasti
tehdäkseni. Mutta tunnin kuluttua olin yhä työtönnä ja mietin jo
lähteä koettamaan onneani rautatien asemalla; silloin, aivan äkkiä,
näyttämölle ilmestyi mies, joka suin päin syöksi minut toimintaan ja
seikkailuihin.

Mies oli tulossa pilettitoimiston ikkunan luota, josta sai ostaa
matkalippuja Rydeen ja Cowesiin ja Southamptoniin, ja kädessä hänellä
oli lippu, vaikka hän tuskin itse siitä oli tietoinen. Tämä kookas,
tanakkatekoinen mies, oli puettu siniseen sarssipukuun, jonka päällä
oli urheilutakin tapainen päällysnuttu, ja katseli minua kuin mikäkin
hyvinvoipa tullimies tai ehkä vedonvälittäjä. Niin ainakin minusta
tuntui. Mutta olihan mikä oli, tällä hetkellä hänet näytti valtaavan
yksi ainoa suuri ajatus. Tehdä jotakin tai päästä jonnekin hirveän
kiireesti. Avonaiselle laiturille päästyään hän silmänräpäyksessä
tarkasti koko ympäristön, vastapäisen, sumuisen rannikon ja itse
vedenkin, aivan kuin olisi etsinyt Ryden laivaa, joka juuri paraillaan
puski meitä kohden, ja katseli sitten ensin toisen ja taas toisen
olkansa yli aivan kuin olisi joko odottanut tai peljännyt tapaavansa
jonkun.

Siinä kiireessään tai kenties hermostuneisuudessaan hän nosti lihavat
tylppäpäiset sormensa poskelleen ja huomasi silloin pitelevänsä
kädessään matkalippua. Olen aivan varma, että hän siihen hetkeen asti
oli peräti unohtanut sen ostaneensa. Mutta nyt hän sen pisti sukkelaan
liivintaskuunsa ja löysi silloin jotakin muuta, minkä hän ilmeisesti
myöskin oli unohtanut. Taskusta ilmestyessään sormet pitelivät kolmion
muotoiseksi kokoon taitettua paperinpalasta. Ja tällöin varmistuin
siitä, että mies oli hirveän mielenliikutuksen vallassa, sillä
tuijoteltuaan tyrmistyneenä tähän löytöönsä, hän teki kiusaantuneen
eleen ja katseli ympärilleen tavalla, josta erehtymättömän selvästi
ilmeni, että häneltä oli unohtunut tekemättä jotakin, mikä pitäisi
saada viipymättä suoritetuksi. Mutta hädänalainen tilani, jossa kahtena
viime päivänä olin ollut, oli teroittanut älyäni ja empimättä astuin
hänen luokseen.

"Saanko minä toimittaa sen perille, hyvä herra?" sanoin minä osoittaen
paperinpalasta, jota hän sormissaan hypisteli ja käänteli. "Te
nähtävästi haluatte sen vietäväksi jollekulle."

Hän säpsähti enemmän kuin olisi luullut mahdolliseksi noin jykevissä,
lihakkaissa puitteissa -- ja katsahti minuun tiukasti ja epäilevästi,
mutta sittenkin mielestäni melko lailla rauhoittuneena.

"Häh, mitä?" hän huudahti, tarkastaen minua kiireestä kantapäähän.
"Tekö -- työn puutteessa?" Ymmärsin mitä hän tarkoitti. Ulkonainen
ihmiseni oli ilmeisesti kunnioitusta herättävä: hyvät vaatteet, hyvät
jalkineet ja moitteettoman puhtaat liinavaatteet. Mutta laiva oli
rantaan saapumassa, enkä minä siis epäröinyt.

"Olisin iloinen, jos pääsisin tilaisuuteen ansaita muutaman
shillingin", vastasin kiireesti. "Joutunut tuuliajolle -- odottamatta
-- ymmärrättehän. Minä toimitan kirjelippunne perille -- ja voitte
luottaa minuun."

Hän oli nähtävästi tehnyt päätöksensä, sillä sanaakaan sanomatta hän
upotti toisen kätensä -- paksuissa sormissa oli pari kolme jykevää
timanttisormusta -- housuntaskuunsa, ja veti sen ulos sieltä kultaa
täynnänsä. Ja poimittuaan siitä punnan rahan yhtä huolettomasti kuin
se olisi ollut shillingi, pisti hän minulle käteen sen ja taitetun
paperilipun.

"Kuulkaahan", sanoi hän tuttavallisesti, "tuossa paperissa on nimi --
Holliment. Sen nimiselle miehelle se on tuleva -- Holliment. Menkää
sinne jonnekin High- ja Hard-katujen välimaille -- tiedättehän,
kysykää Hollimentia -- sekatavarakauppiasta -- ihmiset kyllä neuvovat.
Ja antakaa tuo hänelle. Menkää nyt, ja tuossa on punta itsellenne.
Laivani! -- Toimitatteko heti asian?"

"Heti paikalla!" sanoin. "Hän saa sen muutaman minuutin kuluttua. Olen
teille hyvin kiitollinen."

"Hyvä on!" vastasi hän kummasti irvistäen. "Samat sanat!"

Hän lähti laivaa kohden, ja taakse katsomatta minä kiiruhdin pois
tuolta laiturilta, tuntien mieleni keveämmäksi kuin se oli ollut
neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin. Punta! -- kymmenen minuutin
kävelystä. Lähdin Highkadulle päin, ja minusta tuntui kuin olisin
yhtäkkiä tullut Englannin pankin omistajaksi. Eräästä kadunkulmasta
kääntyessäni ja sattumalta katsahtaessani merelle päin, näin
höyrylaivan savua tuprutellen poistuvan rannasta -- siellä oli minun
mieheni, kiitäen iloisesti vettä pitkin. Minne? -- ja miksi niin
kiireesti! -- niin kovassa kiireessä todellakin, että oli unohtanut
lähettää sen paperinpalasen, joka nyt oli kädessäni -- mikä lähetys
ilmeisesti oli siksi tärkeä, että hän maksoi mitä tahansa sen perille
saattamisesta. Nälkä oli teroittanut havaintokykyäni (en ollut
syönyt aamiaista, ja edellinen päivä oli myöskin ollut kovin kehno),
ja arvasin, että mies tunsi suurta huojennusta päästessään tuosta
kirjelipusta ja luopui varsin mielellään punnastaan.

Aloin käydä uteliaaksi tuon taitetun, rypistyneen paperin johdosta.
Kuka oli Holliment? Mitä sisälsi tämä ylen tärkeä kirje? Mitä kaikki
tämä tarkoitti? Ennenkuin saavuin High-kadulle, oli uteliaisuuteni
käynyt ylivoimaiseksi; vedin kirjelipun taskustani ja kääntelin
sitä käsissäni pari kolme kertaa. Huomasin silloin, että se oli
halpahintaisesta tilikirjasta kiireessä reväisty paperinpala -- kehnoa
paperia, mitä oli ensinnä käteen sattunut. Enkä minä tämän kaltaisissa
olosuhteissa tuntenut kovinkaan suuria omantunnon vaivoja aukaistessani
sen ja katsoessani, mitä siihen ehkä oli kirjoitettu. Tämä seikkailuni
tuntui jo jonkun verran salaperäiseltä ja salaperäisyys tietää aina
vaaraa; halusin saada edes jossakin määrin tietää, minkälaiseen asiaan
olin sekaantunut.

Pysähdyin hetkeksi avoimelle kadulle ja luin sanat, jotka siihen oli
kirjoitettu. Kaksi sanaa, paksusti alleviivattuina:

_Lähtö eteen_.

Siinä kaikki. Ei nimeä, ei osoitetta, ei mitään. Olin yhtä viisas kuin
ennenkin. Taitoin siis paperinpalasen entiselleen, pistin sen taas
taskuuni ja kuljettuani High-kadun poikki tunkeusin sen ja Hardin
välisille syrjäkaduille.

Portsmouthissa on kummallisia paikkoja, ja minusta tuntui, että
Holliment, kuka hän sitten olikin, asui kaikkein kummallisimmassa
osassa. Hän oli ilmeisesti hyvin tunnettu, ja käännyttyäni eri kertoja
oikealle ja taas vasemmalle, näin hänen nimensä likaisen valkeilla
kirjaimilla maalattuna mustaan nimikilpeen, joka oli huomattavimpia
tienviittoja tällä omituisen likaisella kadulla. Tämä nimikilpi oli
asetettu matalakattoisen, yksikerroksisen rakennuksen ikkunoiden
yläpuolelle, joka näytti puoleksi kaupalta puoleksi vajalta; tästä
jatkui toinen, paljon korkeampi, tornin tapainen rakennus, jonka
minä arvioin vanhaksi purjeneulomoksi; tämänkin rakennuksen kyljessä
oli hänen nimensä, vaikka pienemmillä kirjaimilla ja pienemmässä
nimikilvessä.

Matalamman rakennuksen seinässä oli kaksoisovi, joka oli sepposen
selällään kadulle, ja kun astuin siitä sisään, näin heti, että
Hollimentin sekatavarakauppa käsitti paljon ja hyvin vaihtelevaa
tavaraa, sillä en ollut omin silmin vielä milloinkaan ennen nähnyt
sellaista romutavaravarastoa, kuin minkä hän oli ympärilleen koonnut;
huone oli oikea rikkatunkio, kaikenlaisen töryn kaatopaikka, alkaen
aikoinaan koreanvärisistä kokkakuvioista ruostuneisiin rautanauloihin.

Ainoa esine, mikä näytti kaikin puolin uudenaikaiselta, oli
vasta maalattu ilmoitustaulu, joka oli ripustettu jonkinlaisen
toimistontapaisen luukkuun; se teki tiettäväksi, että siellä otettiin
vastaan hiilitilauksia, ja sisälsi hintaluettelon. Mutta sillä hetkellä
ei ollut toimistossa ketään eikä tilavan, vajan tapaisen huoneen
pimennossa, ja useita minuutteja sain odottaa ja kolkutella ennenkuin
ilmestyi pimennosta mies, joka lähestyi minua, lyhyt, lihavahko,
salamyhkäinen, paitahihasillaan oleva mies, joka selvästi näytti
ihmettelevän, mitä minulla saattoi olla asiaa.

Vedin paperin taskustani.

"Herra Holliment?" kysyin.

"Minä se olen", vastasi mies.

"Eräs herrasmies, jonka tapasin Clarencen laiturilla ja jolla oli kiire
joutua laivaan, pyysi minua antamaan tämän teille", jatkoin minä.
"Tulin tänne oikopäätä; hän näytti pitävän tärkeänä, että saisitte sen
niin pian kuin suinkin."

Pistin kirjelipun hänen likaiseen kouraansa ja silmäilin häntä
tarkasti, kun hän jonkun verran kömpelösti sen aukaisi. Voin vakuuttaa,
että hän näytti mieheltä, joka tavallisissa oloissa kykeni hallitsemaan
kasvojensa ilmeet ja hyvin salaamaan tunteensa, mutta tällä kertaa
hän nähtävästi tuli liian voimakkaasti yllätetyksi kyetäkseen mitään
salaamaan. Hänen pöhöttynyt naamansa kävi kalmankalpeaksi -- se toi
minulle hetkeksi mieleen teurastajan myymäkojuissa olevia vasikanpäitä
-- ja kun siihen taas tuli jonkun verran väriä, oli se likaisen
harmaata. Hänen kätensä vapisivat aivan silminnähtävästi, ja hän sai
huudahduksen tuskin pidätetyksi. Minä en ollut mitään näkevinäni, vaan
käännyin poispäin. Mutta samassa tunsin, että hän katseli minua.

"Tunnetteko miehen, joka tämän teille antoi?" kysyi hän hätäisesti.

"En vähääkään", vastasin. "Outo minulle -- ja minä hänelle. Mutta
nähkääs, etsin tointa, ja kun näin, että hän halusi tuon paperin
viedyksi jonnekin, tarjouduin sitä kuljettamaan."

"Antoiko hän teille mitään?" kysyi hän katsoen minua melkein
samanlaisella katseella kuin oli tuo toinenkin mies katsellut.

"Jos teidän on tarpeellista se tietää", vastasin, "niin antoi kyllä.
Hän antoi minulle punnan."

Hän ei näyttänyt vähintäkään hämmästyvän. Sen sijaan hän äkkiä meni
takkinsa luo, joka riippui seinällä aivan hänen vieressään. Hän rupesi
kopeloimaan sitä.

"Kuulkaapas!" sanoi hän. "Minun täytyy lähteä kaupungille -- asialle,
tuon takia!" Hän osoitti paperinpalasta, jonka oli puristanut kokoon ja
viskannut lattialle. "Minun täytyy viipyä poissa joitakin tunteja --
aivan välttämätöntä. Tehän sanoitte olevanne työtä vailla? Jääkää tänne
ja hoitakaa kauppaa siihen asti kun minä palaan -- illalla palaan.
Saatte toisen punnan -- eikä työtä ole mitään."

"Mitä täällä on tehtävää?" kysyin. "Pystynkö siihen?"

"Ei ole mitään tekemistä -- olette vain täällä", vastasi hän kiireesti.
"Pidätte vain asioita silmällä. Jos joku tulee hakemaan joitakin noista
vanhoista tavaroista, antakaa heille, mitä he haluavat, ja kysykää
heidän nimiään ja merkitkää muistiin, mitä he ovat ottaneet. Jos joku
tilaa hiiliä, niin merkitkää se tuohon kirjaan. Palaan siinä seitsemän,
kahdeksan seuduissa, että saatte rahanne."

Vain hetkisen epäröin -- kannattihan toki uudesta punnasta muutaman
tunnin ajan noin helppoa työtä tehdä.

"Olkoon menneeksi", sanoin. "Minä olen täällä siihen asti kun te
palaatte. Mutta on eräs asia."

"No?" sanoi hän, edeten ovelle päin ilmeisesti hyvin kärsimättömänä.
"Mikä on asia?"

"Päivällinen!" sanoin. "Olen sen tarpeessa."

"Ei siitä hätää", hän vastasi. "Muuan mies tuo minun päivälliseni tänne
täsmälleen kello yhdeltä -- ottakaa se. Saatte nähdä, että se välttää
teille. No, näkemiin sitten iltaan asti."

"Minä hoidan asiat", vakuutin hänelle.

Sen pitemmittä puheitta hän meni ovelle -- mutta ennenkuin astui
kadulle kurkisteli varovasti pielien takaa kumpaankin suuntaan; koko
hänen esiintymisensä sai minut vakuutetuksi siitä, että hän oli hyvin
hermostunut Sitten hän töytäsi tiehensä, ja minäkin katselin ovesta
kadulle, nähdäkseni minne hän meni Ulkona ei satanut, mutta hän hiipi
nopeasti seinänviertä pitkin, niin kuin olisi ollut aivan rankkasade,
ja pää kumarassa, hatun lieret silmille vedettyinä ja koko ryhtinsä sen
näköisenä kuin olisi lähtenyt pakoon.

Samassa hän kääntyi yhteen niistä kapeista kujista, joita niillä
seuduin on niin paljon, enkä häntä enää nähnyt. Mutta olin nähnyt
tarpeeksi asti päästäkseni varmuuteen siitä, että jos oli ollut tuon
salaperäisen paperin lähettäjä kovin hermostunut, niin kylläpä oli
vastaanottajakin melkein suunniltaan pelästynyt, enkä tiennyt miksi.

Mitä oli sinä aamuna tapahtunut noiden kahden miehen asioissa, joka
sai heidät noin suin päin pakenemaan? Jotakin ilmeisesti -- mutta en
kaikella järkeilylläni kuitenkaan olisi pystynyt arvaamaan, mitä se
oli. Vaan olihan mitä oli, minä ainakin olin romukaupan hoitajana,
jossa hommassa minun oli kulutettava koko iltapäivä, ja toinen punta
oli toivossa. Ainakin oli näin parempi kuin kuljeskella Portsmouthissa
ja miettiä, mitä sitten tekisin, kun ensimmäinen punta oli kulutettu.

Kello oli jo yli kahdentoista, eikä ennen kello yhtä tapahtunut mitään.
Istuin pienessä toimistossa ja luin sanomalehteä. Ei kuulunut ostajia;
ei tullut ketään. Mutta täsmälleen kello yhdeltä astui huoneeseen mies,
joka ilmeisesti oli jonkun läheisen ravintolan viinuri. Hän kantoi
tarjotinta, jolla oli vaatteen alla tinalautasten peitossa olevia
erilaisia astioita, puolikas paahdettua leipää ja pullo vaahtoavaa
olutta. Hänen tarjottimeltaan tuli hyvä tuoksu, ja minä siunasin
häntä mielessäni. Hän tuijotti minuun hämmästyneenä, ja minä riensin
helpottamaan hänen huolestumistaan.

"Herra Holliment on lähtenyt pois täksi iltapäiväksi", sanoin minä.
"Hän on jättänyt kaupan minun hoitooni, ja minun oli määrä saada hänen
päivällisensä."

"Hyvä on", vastasi hän ja asetti tarjottimensa läheiselle pöydälle, "ja
hyvä on päivällinen, ja toivotan hyvää ruokahalua teille".

"Samat sanat", vastasin kohteliaasti.

Hän irvisteli tuttavallisesti vastaan ja meni matkoihinsa, ja minä
olin riuhtaissut sekä vaatteen että tinalautaset tarjottimen päältä
ennenkuin hänen jykevien jalkainsa astunta oli lakannut kuulumasta
katukäytävältä. Herra Hollimentilla oli ilmeisesti hyvin ilahduttava
käsitys kodikkaasta päivällisestä, ajattelin. Siinä oli käristettyä
siankinkkua siihen kuuluvine omenakastikkeineen, perunoineen ja
vihanneksineen; oli luumupiirakkaa ja munakakkua; oli iso kimpale
hyvää juustoa. Ja sitten oli olutta -- koko pullollinen parasta
lajia, vaahtokukkuraista. Tunsin itseni aivan uudeksi ihmiseksi, kun
olin lopettanut Hollimentin päivällisen. Seikkailuni kävi perältäkin
miellyttäväksi. Niin ylellisesti en ollut useaan päivään aterioinut, ja
taskussa minulla oli punta ja toinen toivossa. Kykenisin kustantamaan
itselleni säädyllisen majapaikan ensi yöksi ja seuraavana päivänä
matkustamaan rautateitse Lontoota kohden, sen sijaan että olisin
maantietä sinne tallustellut. Kaikki tuntui todellakin sillä hetkellä
ruusunhohteiselta, ja kun vielä toimiston pöydältä löysin laatikon,
jossa oli aika hyviä sikaareja, sytytin niistä yhden ja valmistauduin
vastaanottamaan iltapäivän liiketoimia tyynenä ja hyvillä mielin.

Kun olin saamassa sikaarini poltetuksi, tuli minulle mieleen, että
Holliment olisi yhtä hyvin voinut lukita koko liikehuoneustonsa kuin
jättää minut tai ketään muutakaan sitä hoitamaan. Kello oli jo yli
kahden, eikä yksikään elävä sielu ollut astunut kynnyksen yli siitä
lähtien kun Holliment siitä oli mennyt -- paitsi tuota tervetullutta
viinuria. Aloin pitkästyä olooni. Ja ajan kuluksi tein kierroksen
huoneustossa tutkien sitä itseään ja sen sisältöä.

Matalan, majamaisen rakennuksen romurautakasoineen, köysikierukkoineen
hylkytavaraläjineen tarkastin yhdellä silmäyksellä; siinä ei ollut
juuri mitään mielenkiintoista. Mutta mielenkiintoisempi oli vieressä
oleva suurempi rakennus. Se näytti olevan korkea, pimeän kolkko
huone, joka suuresti muistutti kirkontornin sisustaa ja oli melkein
yhtä huonosti valaistu En saanut selville, mihin tarkoitukseen se
aikoinaan oli rakennettu. Sen lattialla oli vielä enemmän romua, tai
ainakin minusta siltä näytti, ja seinät olivat paksunaan pölyä ja
lukinverkkoja. Eräästä nurkasta alkoivat kapeat, kehnossa kunnossa
olevat portaat, joissa oli sillakkeet ja jotka kiersivät ympäri
huoneen ja häipyivät vihdoin holvin korkeimpaan pimentoon. En jaksanut
käsittää, mihin täällä rappuja tarvittiin; ei ollut mitään ovia niillä
kolmella tai neljällä sillakkeella, jotka näin, eikä näkynyt mitään
merkkiä siitä, että olisi milloinkaan ollut välikattoja kivilattian ja
tuon korkealla pääni päällä olevan laudoittamattoman katon välillä.

Mutta kun silmäni olivat ehtineet tottua tähän pimeyteen, huomasin,
että rappujen yläpäässä, ihan karkeatekoisen seinän ylärajan ja siitä
alkavan paanukaton alapuolella, oli ovi tai ainakin joku aukko -- musta
luolamainen paikka.

Ja mietin itsekseni, mitä sen takana mahtoi olla ja minne se mahtoi
viedä, kun samassa kuulin jonkun tulevan kauppaan ja lattiaan
kolkutettuaan huutavan ääneen kaupan omistajaa.



TOINEN LUKU

Kiinalainen


Tämä oli ensimmäinen ostaja, minkä olin nähnyt -- mies, joka halusi
jotakin vanhaa rautaa ja jolla oli vähäiset rattaat kadulla, joilla
hän aikoi kuljettaa sen pois. Itse hän sitä haki, kun olin kertonut
miten asiat olivat, ja huomautettuaan, että nimensä oli Toller ja että
herra Holliment hänet hyvin tunsi, vei hän ostoksensa ulos ja meni
menojansa. Tämä antoi alkusysäyksen alkoi tulla muitakin ihmisiä.
Kaikki näyttivät tuntevan talon tavat ja olivat valmiit mainitsemaan
nimensä; sitä eniten kummastelin, mihin he oikeastaan tarvitsivat noita
tuollaisia esineitä, joita valitsivat varastosta ja veivät mukanaan.
Kukaan ei näyttänyt olevan siitä kummissaan, että Holliment oli poissa;
eikä tuntunut kukaan ihmettelevän sitä, että minä häntä edustin. Sain
sen käsityksen, että tämä oli omituista kauppaa, mutta iltapäivän
kuluessa tein vähin hiilikauppojakin: muuan mies tilasi vaununlastin,
toinen halusi neljä tonnia; ennen pimeän tuloa olin ehtinyt merkitä
näitä hiilitilauksia pitkän luettelon, joka edusti huomattavaa
rahaerää. Niin kului aika puoli viiteen, kun taas astui sisälle tuo
ystävällinen viinuri mukanaan uusi tarjotin. Aika tilava teekannu tällä
kertaa, kiehuvan kuuma, sen vieressä läkkiastia, jossa oli iso kasa
voipiiraita. Tulin uudestaan varmuuteen siitä että Holliment osasi elää
mukavasti.

Viinuri vei päivällisastiat mennessään; niitä kootessaan hän ilmoitti
minulle tulleensa "Amiraali Hawkesta", joka oli seuraavassa kulmassa,
ja kysyi, olisinko ehkä tässä virassa huomennakin, sillä huomenna
tarjottiin häränpaistia ja viiniä, ja hän huolehtisi siitä, että saisin
runsaan annoksen. Sanoin hänelle, että minun tietääkseni pitäisi
Hollimentin jo kohta palata, ja minun väliaikainen toimeni oli silloin
päättynyt, mutta, sanoin, jos vielä seuraavana päivänä puolen päivän
tienoissa olisin Portsmouthissa, tulisin käymään "Amiraali Hawkessa"
ja söisin siellä päivälliseni, jos sinne vain sopi tulla. Hän vastasi,
että sopi hyvinkin; kello yhdeltä siellä tarjottiin puolen kruunun
ateria, jolloin sai paljon parempaa ruokaa, kuin hotelleista, joissa
isoiset ihmiset kävivät.

Sitten hän meni tiehensä kilisevine tarjoittimineen ja astioineen, ja
minä join teetä ja söin kuumia piiraita tyytyväisenä elämääni. Ja pian
sen jälkeen alkoi hämärtää ja sitten pimetä, ja avonaisista kaupan
kaksoisovista näin tulien alkavan loistaa kadun poikitse. Vastapäätä
olevien talojen välistä kujaa pitkin, josta pilkisti satama ja
kaukainen Gosportin ranta, näin toisten tulien välkehtivän, punaisten,
viheriäin ja keltaisten, jotka lankesivat ohikulkevien laivojen
raakapuille. En tiedä, miksi noiden valojen näkeminen sai minut
toivomaan, että Holliment palaisi ja maksaisi minulle palkkani tästä
valvonnasta ja laskisi minut menemään.

Toimistopahasen karkealla pöydällä oli lamppu, ja heti kun olin teeni
ja piirakkani nauttinut, sytytin sen -- pimeys alkoi käydä liian
kiusoittavaksi. Katuovesta tuleva ilmanveto pani lampun savuamaan.
Lähdin sitä sulkemaan. Samassa kulki katua poika huudellen jonkun
sanomalehden kello viiden painosta; ostin yhden ja palasin toimistoon,
ja koska minulla ei ollut omaa tupakkaa, otin Hollimentin varastosta
uuden sikaarin ja istuin kehnoon nojatuoliin lukemaan ja tupakoimaan.

Kului näin tavoin noin kymmenen tai ehkä viisitoista minuuttia -- kun
katsahtaessani sattumalta sanomalehden yli likaisiin ikkunaruutuihin
päin, näin lasia vastaan puristuneina keltanaamaisen kiinalaisen
litistyneen nenän ja vinot silmät.

Tuo inhoittava ja vastenmielinen näky katosi yhtä pian kuin oli
ilmestynytkin -- niin äkkiä todellakin, että hetkisen epäröin, olinko
nähnyt harhanäyn. Mutta samassa riensin kaupasta kadulle ja katsahdin
sinnepäin, missä kiinalaisen olisi pitänyt olla. Siellä häntä ei ollut;
siellä ei ollut ketään, katu oli siltä kohdalta aivan tyhjä. En nähnyt
edes vaatteen vilahdusta sen kujan kulmasta, mihin Holliment oli
muutamia tunteja aikaisemmin hävinnyt. En muuta nähnyt kuin heikot,
himmeät valot, joita oli tuon likaisen kadun varrella, ja toisia
valoja, vihreitä ja punaisia, jotka liukuivat tumman vesikaistaleen
pinnalla.

Palasin toimistoon ja sen lampun ystävälliseen seuraan ja tunsin, että
sydämeni tykytti tavallista nopeammin. Olin pelästynyt. Eikä ollut
ihmekään. Mitä tuo pergamenttinaamainen kiinalainen tahtoi? Miksi hän
kurkisti ikkunan ruudun kulmasta sisään sen sijaan että olisi tullut
kauppaan? Jo paljas tietoisuus siitä, että oli tarkastelun alaisena,
oli ilkeätä, mutta noiden silmien ilme sai minut varmaksi siitä, että
niiden omistaja urkki. Miksi? Ketä hän haki? Totta Hollimentia. Toivoin
kaikesta sydämestäni, että Holliment tulisi. Eihän ollut sopimukseemme
sisältynyt, että minun tuommoisen ilkeänaamaisen itämaalaisen
tarkastuksen alaisena piti istua tällaisessa kehnossa, pimeässä
luolassa. Ja välittämättä sen enempää mahdollisista ostajista palasin
heti katuovelle ja tutkittuani sen sulkemislaitteita panin jykevän
teljen paikoilleen. Kolkuttakoon Holliment, kun palasi; sitä ennen ei
tarvinnut yhdenkään elävän olennon yrittää tuon likaisen kynnyksen yli.

Sen ikkunan yläpuolella, josta kiinalainen oli kurkistanut, oli
kaihdin, ja kun palasin toimistoon, tartuin sen nuoraan vetääkseni
sen alas. Koko vehje lähti käteeni vanhuuttaan ja käyttämättömyyttään
mädäntyneenä. Mutta olin lujasti päättänyt, etteivät enää mitkään
kasvot tulisi kurkistamaan ikkunastani; löydettyäni muutamia
nauloja, kiipesin Hollimentin pulpetille ja naulasin kaihtimen
ikkunan puitteisiin, estäen siten pimeyden ja vastapäisten talojen
valontuikkeet näkymästä. Tämän tehtyäni yritin taas lukea sanomalehteä.

En ehtinyt lukea monta riviä, kun kuulin äänen -- hiljaisen, mutta
selvän -- sen oven ulkopuolelta, jonka juuri olin sulkenut. Hiivin
lattian poikki ja kuuntelin. Ensin oli kaikki hiljaista, mutta viimein
kuulin liikettä ulkoa -- hyvin hiljaista tassutusta. Ja sitten
väännettiin oven ripaa, hiljaa ja hitaasti. Näin messinkisen rivan
liikkuvan, mutta kuka siellä lieneekään ulkoripaa pidellyt, huomasi kai
pian, että huone oli häntä vastaan turvattu, ja kohta kuulinkin noiden
hiiviskelevien askelien poistuvan. Epäilemättä se taas oli kiinalainen.

Olisin mielelläni lähtenyt pois ja jättänyt nämä tämmöiset hommat
sikseen; olin saanut tästä kylläkseni. Mutta tuntui vastenmieliseltä
poistua huoneesta, kun ei omistaja ollut saapuvilla. En myöskään
ymmärtänyt, miten olisin oven lukinnut ulkopuolelta -- jos siihen oli
olemassa avain, oli Holliment luultavasti pistänyt sen taskuunsa. Olisi
sopimatonta heittää kauppa oman onnensa nojaan. Ja sitäpaitsi halusin
saada puntani. Ja mieshän oli sanonut palaavansa sinä iltana, ja
kellohan oli jo paljon yli kuuden.

Istahdin taas ja taas yritin lukea. Se oli kurjaa hommaa; hetket
kuluivat kovin hitaasti. Mutta vihdoin kuulin läheisen tornikellon
lyövän seitsemän ja heti sen jälkeen kuulin jotakin muuta -- hiljaista,
hiipivää liikettä kaupan vieressä olevasta tornimaisesta rakennuksesta.
Mutta tuskin ennätin sen huomata, kun se jo taukosi. Minuutin tai parin
kuluttua kuulin sen taas -- ja taas se taukosi. En tosin epäillyt sitä,
että talossa oli rottia, mutta hillityssä äänessä oli jotakin, joka sai
minut varmaksi siitä, että sen aiheutti ihmisolento.

Ei minua haluttanut siinä istua kuuntelemassa ja miettimässä, mitä se
oli, vaan otin lampun ja menin huoneeseen. Lamppu vaikutti siellä yhtä
mitättömästi kuin yksinäisen tulitikun valo pimeässä luolassa; sen
valossa näin vain pienen alueen jalkojeni ympäriltä, mutta päälläni
oleva avara tila oli pimeänä. En tietenkään nähnyt enkä kuullut mitään.
Mutta olin aivan varma siitä, että jokin taikka joku siellä oli. Ja kun
palasin toimistoon, olin tehnyt päätökseni, että jos Holliment ei ollut
palannut siihen mennessä kun tornikello seuraavan kerran löisi niin
minä lähtisin.

Kahden tai kolmen viime päivän tapahtumat -- huoli ja levottomuus sen
johdosta, että olin joutunut tuuliajolle ja että olin epätietoinen
tulevaisuudestani -- nämä seikat eivät suinkaan olleet hermojeni tilaa
parantaneet, ja tunsin, että jos vielä kauan viipyisin tässä paikassa
kuvittelemassa, miten kiinalainen nuuskien kierteli taloa, niin
menisivät hermoni vielä paljoa pahemmin pilalle kuin suinkaan olisin
halunnut. Punta, jonka poismenemällä kadottaisin, ei suinkaan ollut sen
arvoinen -- lähtisin siis varmasti, jos ei Holliment äkkiä ilmestyisi.

En kuullut enää tuota liikehtimistä isosta rakennuksesta, ja aika
raahusti hitaasti eteenpäin, kunnes ensimmäinen kahdeksanlyönti
katkaisi vallitsevan hiljaisuuden. Sen kuullessani hyppäsin tuoliltani,
viskasin sanomalehden kädestäni ja hain kynän ja paperinpalasen. Aioin
jättää lipun pöydälle, jossa ilmoittaisin Hollimentille, etten jaksanut
olla kauempaa. Tunsin itseni sillä hetkellä aivan välinpitämättömäksi
siitä, löytäisikö hän lipun sinä iltana vai vasta seuraavana aamuna.
Puntaani en myöskään surrut. Halusin päästä ulos siellä raitista
ilmaa hengittämään. Mutta tuskin olin ehtinyt kahta riviä kirjoittaa,
kun kuulin hiljaisen suhisevan merkkiäänen ja pyörähtäen ympäri
paikallani aivan kuin luodin osaamana näin sen miehen, jolle paraillaan
kirjoitin, seisovan kaupan pimennossa kuuden metrin päässä toimiston
oven ulkopuolella ja nyökkäävän minulle. Miten hän minun huomaamattani
siihen oli tullut, sitä en ruvennut miettimään, vaan olin sanomattoman
iloinen hänet nähdessäni ja lähdin melkein riemumielin astumaan häntä
kohden. Hän kohotti kätensä selvän varoittavasti.

"Vetäkää toimiston kaihdin alas!" hän kuiskasi. "Aivan alas, niin ettei
kukaan näe huoneeseen!"

"Se on alhaalla", vastasin. "Se on ollut alhaalla jo kello kuudesta
alkaen."

"Hyvä on, vääntäkää lamppukin alas", hän jatkoi. "Ja teljetkää katuovi.
Sukkelaan."

"Sekin on ollut teljettynä jo kello kuudesta alkaen", sanoin, tarttuen
samassa lampun ruuviin. "Kyllä se on hyvästi kiinni."

Hän odotti kunnes liekki oli alentunut himmeäksi hehkuksi, niin että
parahiksi erotimme toinen toistemme kasvot, ja tuli sitten varjossa
pysytellen lattian poikki asettui toimiston nurkkaan ja katsahti
kysyvästi minuun.

"Onko käynyt ketään?" kysyi hän merkitsevästi.

Osotin muistilistaa, jonka olin valmistanut ja pannut kirjoituspöydälle.

"Kaikki on merkitty tuohon", vastasin. "Siinä on kaikki, mikä kauppaa
koskee."

Vastaukseni oli tahallisen tarkoittava, ja kohta hän sen huomasi.

"Ja -- mitä muuta?" sanoi hän huolekkaana. "Entä -- kauppaa
koskematonta."

"En tiedä, koskeeko se kauppaa, vai eikö koske, herra Holliment",
vastasin, "mutta pimeän tultua, ja ennenkuin olin tuon kaihtimen
paikoilleen kiinnittänyt, satuin katsomaan tuohon ikkunaan ja näin
rumat kiinalaiskasvot niitä vastaan painautuneina."

Tarkastin häntä. Toistamiseen minä sinä päivänä näin hänen kasvojensa
käyvän kalmankalpeiksi -- se vain erotusta, että ne tällä kertaa,
mikäli tässä himmeässä valaistuksessa saatoin nähdä, olivat vielä
entistäkin kalpeammat -- ja hän veti henkeä aivan kuin nyyhkyttäen.

"Kii-kiinalainen!" hän kuiskasi "Oletteko varma?"

"No en ole vielä eläissäni ollut mistään niin varma", vastasin.
"Kerrassaan varma!"

"Entä sitten?" sai hän vaivoin kysytyksi.

"Sitten -- kun olin kaihtimen kiinnittänyt ja teljennyt oven -- kuulin
hiipiviä askelia ulkoa ja näin jonkun koettelevan oven ripaa", jatkoin.
"Sen jälkeen minä -- vähän ennen teidän tuloanne -- kuulin merkillisiä
ääniä tuosta teidän tornihuoneestanne, mutta kun menin sinne, en nähnyt
mitään. Kummallisia asioita, herra Holliment."

Kädet hänellä oli ristissä rinnalla, ja minä huomasin, että sormet
olivat kovassa puuhassa. Jos lienevät olleet vialliset minun hermoni,
niin kylläpä hänen olivat aivan pilalla.

"On kyllä", myönsi hän päätään nyökäyttäen. "Te -- te ette tietenkään
käsitä --"

"En käsitä vähääkään enkä haluakaan, herra Holliment", keskeytin
minä. "Mutta olisin kiitollinen, jos antaisitte minulle punnan, jonka
lupasitte, ja laskisitte minut menemään. Haluan pois täältä."

Hän veti heti paikalla rahaa taskustaan ja hämmästyksekseni antoi
minulle kaksi puntaa ja työnsi ne tulemaan pöytää pitkin luokseni
eleellä, joka ilmeisesti tarkoitti, että ne minä kyllä sain aivan
kernaasti.

"Niin", sanoi hän puoleksi hajamielisesti, "tietenkin haluatte lähteä
täältä. Mutta -- tuosta ovesta ette voi kadulle mennä! Voisi maksaa
teidän henkenne -- kenen hyvänsä hengen -- mennä tuosta ovesta ulos
tänä iltana."

Olin jälkeenpäin iloinen siitä, että hän sen sanoi. Se reipastutti
minua, tyynnytti hermojani. Sen sijaan että minulla tähän asti oli
ollut vain epämääräisiä arveluja ja epäilyksiä, ininä nyt tiesin, että
meitä todellakin väijyi jokin tosivaarallinen, ja käteni oli aika
vakava, kun otin pöydältä nuo kaksi puntaa ja pistin ne taskuuni.

"Kiitos", sanoin. "Paljon kiitoksia. Tuosta luettelosta saatte kyllä
kaikki kauppa-asiat selville. Mutta -- entä nuo muut seikat, herra
Holliment? Mitä tuo kaikki oikein tarkoittaa?"

Näin, että hänen korvansa olivat kaiken aikaa olleet valppaat. Mies
kuunteli niin tarkkaan kuin suinkin; ja kun hän taas puhui, tapahtui se
vieläkin hiljaisemmalla äänellä.

"Sanoinhan -- että te ette käsitä", vastasi hän. "Mutta minä selitän
teille vähäsen. Se kirjelippu, jonka minulle aamulla toitte -- senhän
olitte saanut eräältä toveriltani, kookkaalta, komealta mieheltä, eikö
niin? Ja se oli varoitus. Hän ja minä -- me olemme vaarassa. Täällä
Portsmouthissa on liikkeellä niitä, jotka tahtovat omansa takaisin --
ymmärrätte hän."

"Tuo kiinalainen!" sanoin.

"Niin, hänkin on niitä, vaikka en oikein odottanut kuulevani hänen
ryhtyneen toimeen", vastasi hän. "Kuuluu niihin -- niitä on enemmän.
Laittautua tiehensä -- se on tunnussana, kun tuo saki on lähellä.
Quartervayne -- hän, jonka näitte -- hän on kyllä poistunut johonkin
rauhalliseen Paikkaan, vesimatkan taa, ja saman teen itsekin, kunhan
täältä pääsemme. Tietäkää -- minä olen ollut pakosalla kaiken aikaa,
minkä te olette täällä ollut -- niin, vaan en ole ollut sadankaan
metrin päässä! Lymyillyt hiljaisuudessa -- turvallisessa paikassa --
tämän kadun varrella. Ja -- meidän täytyy täältä lähteä aivan heti!"

"Mistä kautta te sisään pääsitte?" kysyin.

"Samaa tietä, jota nyt lähdemme täältä", hän vastasi. "Emme ainakaan
tuon katuoven kautta, olkaa siitä varma! En halua puukkoa pistetyksi
kylkiluitten lomaan. Kuulkaas nyt -- vääntäkää tuon lampun liekki ylös!
Jättäkää se palamaan. Siinä ei ole paljon öljyä, ja se kyllä pian palaa
loppuun. Kun jätämme sen palamaan -- niin he luulevat, että me olemme
-- ainakin, että minä olen -- täällä vielä. Ja nyt seuratkaa minua."

Hän pujahti taas kaupan pimentoon, viitaten minua seuraamaan itseään
viereiseen tornimaiseen rakennukseen. Siellä hän pysähtyi, tarttuen
minua käsivarteen. Siihen kohtaan sattui vähän valoa ulkopuolella
olevasta katulampusta juuri sen verran, että näimme ne raput, joita
olin iltapäivällä katsellut. Hän osoitti niitä ja viimeisen sillakkeen
yläpuolella olevaa pimeyttä.

"Tuonne -- noita rappuja ylös -- tuon oven kautta tuolla korkealla ja
naapuritaloon, joka on tyhjänä", hän kuiskasi. "Mutta raput eivät kestä
kahta! Lahot! -- mutta yhden kerrallaan ne kyllä kestävät; tulin vasta
äsken niitä alas. Minä menen edellä -- kun pääsen ylös, niin vihellän,
lähtekää te sitten ylös. Pysytelkää hyvin lähellä seinää -- nojatkaa
sille puolelle, ymmärrättekö? Silloin ei ole mitään vaaraa."

"Minua ei haluta niskaani taittaa, herra Holliment", huomautin. "Eikö
ole muuta pääsyä täältä -- mitään takaovea?"

"No jos ette puukkoa pelkää, niin onhan tuolla toisella puolella",
sanoi hän. "Tulkaa vain, kyllä se kestää. Minähän painan kaksin
verroin kuin te!"

Samassa hän hellitti otteeni käsivarrestani, ja minä huomasin hänen
pujottavan kätensä lanteilleen, ja kohta kuulin jotakin metallin
kilkettä.

"Mikä se on?" kysyin.

"Revolveri", hän kuiskasi, "ei silti, että luulisin sitä tarvittavan,
mutta -- no niin, nyt sitä mennään! Pysykää poissa portailta siihen
asti, että vihellän."

Hän livahti pois viereltäni ja hävisi pimentoon; kohta sen jälkeen
kuulin hänen varovasti hiipivän portaita ylös. Ne äänet, jotka hän
tällöin aiheutti, muistuttivat minulle niitä, joita olin tästä
huoneesta kuullut aikaisemmin illalla. Mutta kovin hän liikkui
hiljaa, sillä nuo äänet olivat kovin heikkoja, ja ensimmäiselle
porrassillakkeelle päästyä ne kokonaan lakkasivat kuulumasta -- siellä
oli nähtävästi pölyä niin paksulti, että se pehmeän maton tavoin peitti
paikat.

Kerran näin hänet välähdykseltä, kun hän meni erään toisen sillakkeen
poikki -- siihen kohtaan sattui nimittäin seinään valoa katulyhdystä.
Hän hiipi seinän viertä pitkin, niin kuin oli kehoittanut minua
tekemään, ja hänellä oli enää vain yhdet portaat kiipeämättä,
päästäkseen katon alla olevalle mustalle oviaukolle. Jännittyneenä jo
valmistausin häntä seuraamaan.

Mutta juuri kun hapuillen tavoittelin mädänneitä käsipuita ja
työntäysin niistä poispäin likelle seinää, kuulin kolkutusta
katuovelta, mikä ääni sai hermoni värähtelemään äkkiä näpäytetyn
viulunkielen tavoin.



KOLMAS LUKU

Päivänkoittareni


Tuo kolkutus oli jossakin suhteessa omituinen. Se ei ollut yhden nyrkin
hellittämätöntä sisäänpääsyvaatimusta, vaan monen -- säännöllistä ja
ehdottoman vaativaa rystyjen taontaa. Holliment kuuli sen yhtä hyvin
kuin minäkin, ja kesken kaiken hän korotti äänensä, joka tähän asti oli
ollut aika hiljainen, melkeinpä huudon tapaiseksi.

"Tulkaa toki sieltä!" hän huusi. "Tulkaa -- sukkelaan. Kulkekaa seinän
puolta -- aivan läheltä!"

Ja toistamiseen ja ehkä kolmannenkin kerran hän näin muistutti
seinästä, ja uskokaa pois, etten minä suinkaan tälläkään vaaran
hetkellä sitä varoitusta halveksinut. Mutta itse seinä oli melko
inhottava, eikä ollut hauska sitä liiaksi lähestyä. Se oli niitä
seiniä, jotka tuntuvat -- jos todella on pakko niihin koskea -- siltä
kuin olisi vuosisatojen pöly ja törky asettunut niiden pinnalle;
siinä oli ihan paksunaan sellaista kerrostumaa, ja kun minä kiireesti
kiertelin sen kaikki mutkat, luikerrellen halki pimeyden kuin
pakeneva varas ja peläten joka hetki, että nuo vanhat ja selvästi
lahonneet portaat romahtaisivat altani maahan, tuntui kuin olisi
lukinverkkosuikaleita tarttunut minua olkapäihin ja kuin olisi joitakin
elollisia olentoja liukunut yli kasvojeni ja sormieni ympäri.

Kolkutus ovelle kävi joka hetki kovemmaksi, ja se kannusti minua,
sillä siinä oli jonkinlainen pahaenteinen, ehkei kuitenkaan aivan
henkeä uhkaava tuntu, ja minä kiipesin yhä ylemmäs -- kunnes vihdoin
huohottavana ja hermot pilalla kaikesta tästä saavuin Hollimentin luo
ylimmälle sillakkeelle, ja samassa silmänräpäyksessä kolkutus taukosi
ja aivan yhtä äkkiä kuin se oli tauonnut, kaikui korviimme toinen ääni,
joka oli vähällä säikäyttää meidät peräti tolkultamme, ja tämän äänen
aiheutti katuoven murtuminen.

Olen jo maininnut, että olimme jättäneet lampun, sydän korkealle
kierrettynä, palamaan tuohon pieneen toimistopahaseen ja että ulkona
oli jossakin kaasulamppu, joka jonkun verran valaisi tornin alaosan
ikkunan läpi, niin likainen kuin se olikin. Kun Holliment ja minä tässä
valaistuksessa levottomina tuijotimme korkealta orreltamme allamme
olevaan syvyyteen, näimme sekavan joukon, jossa oli kolme, ehkä neljä,
ehkä viisi tai ehkä kuusikin miestä ryntäävän murretusta ovesta läpi
kaupan ja peräkaupan torniin johtavaan holvikattoiseen käytävään,
melkein samalla tavalla kuin koirat hyökkäävät kaadetun ketun kimppuun.

Minusta nähden nämä miehet luultavasti olivat joutoväkeä ja katujätkiä,
jotka maksusta avustivat tänne aiottua ryöstöretkeä, kavereita, jotka
olivat vetäneet lakinreuhkansa silmilleen, ynnä muuta sellaista;
olin myöskin näkevinäni puukon välkehtivän siellä täällä, kun he yhä
uudestaan kulkivat valojuovien poikki. Tietenkin Holliment näki kaiken
sen, minkä minäkin -- mutta erään heistä varsinkin kumpikin meistä
epäilemättä näki.

Kun tuo roskaväki romukasojen joukosta siirtyi torniin, sattui
keltainen valojuova suoraan kiinalaisen kasvoille. Ja tämän nähdessään
ja pikemmin kuin minä ennätin tarttua häntä käsivarteen ehkäistäkseni
häntä, sieppasi Holliment revolverinsa ja laukaisi yhdesti, kahdesti,
kolmasti vainoojiemme joukkoon.

Sitä seurasi kaksi huudahdusta -- toinen oli kova tuskan parahdus,
samanlainen, mikä pääsee ihmiseltä, kun häntä ampiainen pistää; toinen
oli paremminkin yltyvää murinaa. Mutta olen varma, ettei yksikään
miehistä kaatunut, ja kuten olin aavistanut, eivät nämä laukaukset
suinkaan hidastuttaneet takaa-ajoa, vaan paremminkin kiihdyttivät.
Hetken aikaa näimme ylöspäin suunnattuja kasvoja, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä koko joukko syöksyi vanhoille portaille ja ryntäsi
niitä ylös. Kuulin heidän jalkojensa jyskeen ja töminän; mutta samalla
kuulin likeltäni Hollimentin naurua. Se ei ollut hyvänsuopaa naurua;
naurun sävyssä oli jotakin, mikä sai minut pelästymään pahemmin kuin
vielä tähän asti olinkaan peljästynyt, ja minä siirryin loitommas
hänestä, mutta juuri nauraessaan hän äkkiä tarttui lujasti ja vavisten
käsivarteeni.

Juuri sillä hetkellä vanhat portaat romahtivat. Luulen, että miehet
sillä hetkellä olivat puolitiessä ylös, rynnäten raivohuudoin
eteenpäin. Ne hajosivat äkkiä pauhulla ja ryskeellä lahopuiksi
ja ruostuneiksi rautapulteiksi sekä mahtavaksi ja tukahuttavaksi
pölypilveksi, ja samassa tunsin myöskin, että Holliment veti minua
jonkun takanamme olevan käytävän läpi ja että seisoimme pilkkosen
pimeässä lujalla ja kestävällä alustalla.

Mutta Holliment ei ilmeisesti myöskään aikonut sallia meidän
vitkastelevan; oli myös selvää, että joko hän näki tässä pimeydessä
taikka sitten tunsi tämän uuden alueen kuin viisi sormeaan. Tässä
pölypilven alta kuuluvassa huutojen, voihkinain ja kirousten
sekamelskassa hän tiukensi otettaan käsivarrestani ja lähensi huulensa
minun korvaani.

"Joutukaa!" hän kuiskasi. "Tuosta joukosta olemme nyt selviytyneet!
Joutukaa -- astukaa vain eteenpäin älkääkä pelätkö. Tämä kyllä kestää
-- suoraan tätä käytävää pitkin -- sitten rappuja alas! Juotavaa!
Jumal'avita -- toivoisinpa, että jotkut noista olisivat niskansa
taittaneet, toivoisin, että kaikki olisivat! Joutukaa!"

Annoin hänen kuljettaa itseäni halki pimeyden ja pitkin lattiaa,
joka noiden lahonneiden portaiden perästä tuntui oikein virkistävän
tukevalta, ja heittäydyin hänen johtoonsa siinä mielessä, että tuli
mikä tuli, pahempaa ei ainakaan voisi tulla kuin se, mistä vastikään
olimme selviytyneet.

Kymmenkunta askelta astuttuaan hän pysähtyi, hellitti käsivarteni,
aukaisi oven, työnsi minut siitä läpi, heitti minut taas ja väänsi
salalyhdyn valaisemaan, joka hänellä luultavasti oli ollut kaiken
aikaa taskussaan. Huomasin silloin, että seisoimme aivan tavallisten
portaitten yläpäässä. Se seikka, että ne näyttivät niin jokapäiväisen
tavallisilta, viihdytti mieltäni, vaikka ne ilmeisesti olivat aika
ränstyneet.

Ensi töikseen Holliment asetti paikoilleen kaksi tukevaa salpaa siihen
oveen, mistä juuri olimme tulleet; sitten hän kohotti vapautuneen
kätensä ja pyyhkäisi hihan laskoksella otsaansa. Tässä hänen
menetelmässään oli jotakin, mikä sai minut seuraamaan esimerkkiä;
huomasin silloin, että kasvoni valuivat hikeä -- isoja, raskaita
karpaloita -- ja samassa huomasin, että kieleni ei vain tuntunut liian
suurelta suuhuni, vaan että se oli kuiva ja halkeillut kuin ikivanha
nahka. Katsahdimme merkitsevästi toisiamme silmiin; hän pudisti vain
päätään, mutta minun onnistui saada soperretuksi pari sanaa.

"Sanoitteko -- juotavaa?" minä änkytin "Juotavaa --"

Hän osoitti rappuja alas ja alkoi laskeutua viitaten minua seuraamaan
itseään.

"Kyllä vain -- juotavaa täällä alhaalla", sanoi hän vapisevalla
äänellä olkansa yli. "Turvallinen paikka, tämä. Tyhjä talo -- minun
omaisuuttani sekin. Olen piileillyt täällä kaiken päivää. Tulkaa!
Jumal'avita! -- olisipa vain tuo joukko hyökännyt kimppuumme, ennen
kuin ennätimme nousta noita vanhoja portaita! Tulevaisessa elämässä
oltaisiin tällä haavaa molemmin! Mutta -- täällä ollaan turvassa. Eipä
turvallisempaa paikkaa voisi löytää."

Laskeusimme useita porrasjaksoja -- montako lieneekään ollut?
Sivuutettiin monta sillaketta; kuljettiin monesta ovesta. Niistä toiset
olivat kiinni, toiset auki. Ovet aukenivat aina tyhjään, luolamaiseen
huoneeseen. Vaikka vapisinkin, koetin kuitenkin pysytellä valppaana ja
tehdä huomioita kaikesta näkemästäni.

Vanha talo; aikoinaan komea; veistellyt pilariaidakkeet; koristellut
katot; rakennustaiteellista aistikkuutta; kaikesta näkyi, että se
oli aikoinaan ollut jonkun varakkaan kauppiaan talo. Samoin näkyi
kaikesta, ettei siinä ollut asuttu pitkiin vuosiin; viiteen-,
kuuteen-, seitsemäänkymmeneen vuoteen -- häviö, rappeutuminen, lika,
pöly kaikkialla. Ja hiljaisuus, jonkalainen vallitsee vain autioissa
taloissa, ja samanlainen haju kuin jonkun vanhan kirkon alaisessa
syvässä holvissa. Saavuimme vihdoin suureen, kolkkoon huoneeseen,
joka nähtävästi oli talon eteissali -- mikäli nimittäin minä kykenin
erottamaan, sillä siellä Holliment piteli salalyhtyään vielä entistäkin
varovammin, niin että näin vain epämääräisiä välähdyksiä ympäristöstäni.

Taas hän pysähtyi ovelle, aukaisi sen ja viittasi minua menemään
siitä sisään. Taas oli edessämme rappuja, jotka nähtävästi
veivät kellarikerrokseen, mutta niiden alapäässä oli valoa, mikä
tuli avonaisesta ovesta. Ja tämän oven sisäpuolella näin tuossa
valaistuksessa lämminvärisen maton reunan, punaisen luullakseni, mutta
ainakin se oli viihdyttävä ja kodikas -- todella outo ja odottamaton
näky tässä muuten niin autiossa talossa! Hetkistä myöhemmin -- kun tämä
viimeinen ovi vielä oli lukittu ja teljetty -- olimme näiden portaiden
juurella, ja siellä oli sanomattomaksi hämmästyksekseni sievä ja
viihtyisä arkihuone, joka oli siististi kalustettu vanhanaikaisilla,
hyvillä huonekaluilla, ja pesässä paloi kirkas tuli.

Vasta tämän tulen hehkun nähdessäni tunsin, että minun oli kylmä --
hirveän kylmä, mutta samalla oudon kylmä. Hollimentilla oli nähtävästi
sama tunne; ainakin hän, heti kun oli laskenut lyhdyn luotaan ja
vääntänyt isommaksi pöydällä olevan lampun liekin, meni oikopäätä
nurkkakaapille, otti sieltä pullon ja laseja ja kääntyen päin viittasi
minua tuomaan osoittamaltaan sivupöydältä vesiastian. Annoin sen
hänelle, että hän pääsi juomaa sekoittamaan; ei huvittanut minua tällä
hetkellä muu kuin saada juotavaa ja väkevää sittenkin. Ja sainkin --
aika väkevää.

Hän huokasi syvään nielaistuaan puolet lasinsa sisällöstä ja
laskettuaan sen pöydälle, ja kun hän vielä oli huokaissut, pudisti hän
minulle päätään ja nyökkäsi pulloon päin.

"Konjakkia!" sanoi hän. "Tuskin sitä ainetta milloinkaan maistan --
whisky on minun juomani, enkä sitäkään paljoa ryyppää -- olen kohtuuden
mies, periaatteellisista syistä. Mutta tällaisen seikkailun jälkeen
on konjakki paikallaan. Kelpasipas minulle nyt hyvin- ja kelpasipa
teillekin, nuori mies! Miltä tuntuu nyt?"

"Paljon paremmalta, herra Holliment", vastasin minä, kun olin
kulauttanut kurkkuuni saman verran kuin hänkin, "niin paljon
paremmalta, että olen tarpeeksi ujostelematon uudestaan kysymään
samaa, mitä jo -- oliko se kymmenen minuuttia sitten vai sata vuotta
aikaisemmin? -- ennen teiltä kysyin. Mitä tämä nyt kaikki tietää?"

"Ja minä vastaan teille, kuten ennenkin, nuorimies", vastasi hän aivan
hyväntuulisena, "te ette kuitenkaan ymmärrä. Mutta olen pahoillani,
että olette sattunut sekaantumaan asiaan. Teillä ei kuitenkaan ole
mitään vaaraa. Olemme molemmat turvassa -- täällä. Mutta juuri
paraaseen aikaan pelastuimme. Mutta toistan vieläkin -- olemme
turvassa! Vieläpä ehjin nahoin!"

Join loput konjakista ja laskin lasin pois.

"Annatte minun nyt siis mennä, herra Holliment?" sanoin minä. "Te
luultavasti osaatte neuvoa jonkun turvallisen tien tästä talosta pois,
ja --"

Hän tuijotti minuun ikään kuin olisin esittänyt jotakin erinomaisen
haaveellista ja mahdotonta asiaa, ja näin heti, että jo olin tuomittu
johonkin arvaamattomaan paljastukseen.

"Turvallisen tien tästä talosta!" hän toisti. "Ei ole mitään
turvallista pääsytietä tästä talosta, nuori mies, muutamaan tuntiin,
jos mahdollisesti loppuyöllä! Viimeisen penninne voitte siitä veikata!
Olkaa tyytyväinen! Kuten sanoin, olemme turvassa täällä. Mutta
ulkopuolella --"

Hän irvisteli merkitsevästi, samaan aikaan survaisten vapaata kättään
ulos puukoniskua muistuttavalla tavalla. Ja taas hän joi, ja minusta
näytti, että toiseen kertaan lasi vähän kalisi hänen hampaitaan
vastaan. Katsoin epäilevästi.

"Tarkoitatteko -- noita kavereita?" kysyin.

"Niitä heistä, jotka eivät ole taittaneet kirottuja niskojaan tai
jalkojaan tai käsiään", vastasi hän julmasti. "Jotkut kyllä pääsivät
vahingoittumattomina, siitä voi vaikka vetoa lyödä -- sellaiset
paholaisen sikiöt aina pääsevät. Ja niitä on varmasti väijyksissä
joka haaralla tässä ympäri, enkä minä antaudu mihinkään vaaraan enää
tänä yönä. Ne eivät voi päästä tänne sisään -- mutta, kuten sanoin,
ulkopuolella -- huu!"

"Mutta poliisi, herra Holliment?" sanoin. "Varmaankin tuollainen nielu
on herättänyt heidän huomionsa, puhumattakaan katuoven rikkomisesta ja
kaikesta muusta? Luulisin heidän tällä haavaa olevan huoneustossanne."

"Ei ole niinkään varmaa vastasi hän". "Tämä on autiota seutua, niin
sanoakseni -- ei paljon väkeä ulkona öisin, ja lähin poliisi on
saattanut olla monen kadunkulman päässä, neljännestunti sitten. Ainakin
-- turha heittäytyä vaaraan! Sitä paitsi, mikä teillä täällä on hätänä?
Ottakaa vielä tilkkanen konjakkia, kuten minäkin aion, ja pankaa
sauhuksi -- tuolla on sikaareja, hyvää laatua, tuossa laatikossa -- ja
kun olemme pikkusen rauhoittuneet, haemme esille vähän illallista, ja
sitten tuumimme edelleen. Tärkein asia, nuori mies, on ettemme viru
selällämme varastohuoneessa, muutama tuuma kylmää terästä kurkussamme!
Kaatakaa itse tällä kertaa."

Minä kaadoin itse ja tarpeen se olikin, sillä olin vielä järkytetty, ja
sytytin sikaarin, ja istuuduin sohvalle tulen läheisyyteen. Holliment
seurasi esimerkkiä ja vaipui vastapäätä olevaan nojatuoliin; jonkun
aikaa istuimme maistellen laseistamme ja tupakoiden -- äänettöminä.
Kului ehkä kokonainen tunti, ennenkuin kumpikaan meistä puhui tai
liikkui; silloin Holliment äkkiä nousi ja heitti sikaarin pätkän uuniin.

"Olen kunnossa taas!" hän sanoi. "Aivan entiselläni! Sen se konjakki
tekee. Miltä teistä itsestänne tuntuu nyt?"

"Siltä kuin en olisi mitään juonutkaan", sanoin. "Mutta ellei tuota
tappelua olisi ollut lähellä, olisin tällä hetkellä päihdyksissä."

"Juuri niin -- juuri niin!" hän vakavana myönsi. "Samanlaiselta minusta
itsestänikin lie tuntunut. Jotakin hermostosta riippuvaa, epäilemättä
-- lääkärin asioita, sellaiset, enkä minä ole mikään lääkäri. Mutta
asiasta toiseen, minun on -- nälkä. Haemme esille vähän syötävää --
minulla on maukas kimpale kylmää häränlihaa ja lohkare oivallista
vanhaa juustoa -- miltä se kuuluu? Oluen kanssa tietysti. Minulla on
runsaasti pullo-olutta täällä."

"Kuuluu tavattoman houkuttelevalta, herra Holliment", vastasin. "No
toimeen sitten", hän sanoi, "alanpa valmistella". Hän alkoi hyöriä ja
pyöriä ja minä jäin sohvalle istumaan häntä joutilaana tarkastellen.
Näin heti, että hän oli järjestyksen mies, kuten myöskin mies, joka
oli tarkkatapainen, mitä syömiseen ja juomiseen tulee. Pöydän keskellä
olevasta laatikosta hän otti esille puhtaanvalkoisen pöytäliinan
ja ruokaliinoja sekä huolellisesti puhdistettuja ja kiilloitettuja
veitsiä ja haarukoita; hän otti alas lautasia telineeltä ja puhtaita
laseja sivupöydältä, ja oli tuota pikaa järjestänyt pöytänsä yhtä
sievästi ja näppärästi kuin harjaantunut sisäkkö. Ja tuotuaan
jonkinlaisesta huoneen perällä olevasta ruokakaapista kimpaleen kylmää
näränpaistia, mainion juustokappaleen, leipää, voita ja ruukullisen
säilykepähkinöitä, hän veti korkit parista olutpullosta, tyhjensi
niiden sisällön laseihin ja nyökäten minua tulemaan pöydän ääreen, kävi
käsiksi paistihaarukkaansa ja veitseensä.

"Te olette nälissänne tähän aikaan - niin kuin luonnollista on", hän
jutteli. "Nyt onkin jo kenen hyvänsä illallis- tai päivällisaikaa
myöhempi, eikö niin?"

"Minun on nälkä, herra Holliment", myönsin. "Ja paistinne näkeminen
tekee minut nälkäisemmäksi."

"Minulla on aina varattuna muutamia ruokapaloja tänne", hän sanoi,
leikaten herkullisia viipaleita. "Tulee hyvään tarpeeseen. Mutta saitte
päivällisenne kunnollisesti, vai miten?"

"Ja teetä, kiitos", vastasin. "Molemmat oikein hyvää ja runsasta.
'Amiraali Hawken' tarjoilija toi ne -- kuten olitte luvannut."

"Jim", hän nyökäten huomautti. "Niin, siivo, kohtelias poika, tuo
Jim. On ollut viinurina siellä monta vuotta. Te ette tunne tätä osaa
kaupunkia?"

"En", sanoin. "Mutta löysin aivan helposti talonne -- ystävänne, herra
Quartervaynen, antamien ohjeitten mukaan."

Hän säpsähti vähän tätä sanoessani, antaen paistiveitsensä pysähtyä.

"Niin, tietysti!" hän mutisi. "Quartervaynepa tietenkin teidät lähetti.
Olin hetkeksi unohtanut, kuinka tulitte luokseni -- kumma kyllä. Ja --
ellette pane pahaksi kysymystäni -- missä hommissa olitte kohdatessanne
Quartervaynen?"

"Jos tahdotte tietää, herra Holliment, olin Clarence-laiturilla,
tuuliajolle joutuneena", vastasin. "Pari päivää olin oleskellut täällä
Portsmouthissa odottaen erästä rahalähetystä, joka ei ollut saapunut --
ainakaan sitä ei ollut saapunut Quartervaynen tavatessani."

"Muistan -- muistan!" hän sanoi. "Hän antoi teille punnan. Ja mihin nyt
oli aikomuksenne mennä?"

"Lontooseen", vastasin. "Olisin lähtenyt Lontooseen Quartervaynen
punnalla, jollette te olisi pyytänyt minua huolehtimaan liikkeestänne."

Hän oli jo alkanut syödä, mutta tämän kuullessaan hän, posket paistia
pullollaan, laski pois veitsensä ja haarukkansa ja tuijotti hetken
suoraan eteensä.

"Lontooseen?" hän äkkiä mutisi. "Lontooseenko nyt? Se ei ole
tosiaankaan hullumpi tuuma. Jos maailmassa on olemassa turvallista
paikkaa --"

Hän keskeytti lauseensa kääntyen minuun päin.

"Yhäkö haluatte mennä Lontooseen?"

"Ensimmäisellä junalla, jonka tavoitan päästyäni täältä", vastasin.

Hän otti käsiinsä veitsen ja haarukan taas ja alkoi syödä tasaisesti.

"Kuulkaahan!" sanoi hän hetken kuluttua. "Minä vien, teidät Lontooseen
ja lähden sinne itsekin! Paras paikka. Niin kauan kuin tuo kirottu
kiinalainen on hengissä -- jos on -- ja yhtä hyvin voi koettaa
myrkyttää paholaista -- ei tule olemaan... mutta välipä tuolla!
Lontooseen piletti! Nyt kuulkaa. Minulla on auto -- ei uusi, mutta
hyvä tässä aivan lähellä, ja siinä on vielä runsaasti petrolia, kaikki
valmiina. Kun olemme illallisemme lopettaneet, käyn huolellisesti
tarkastamassa ympäristöä, ja jos asiat näyttävät selviltä, pujahdamme
ulos, menemme autooni ja sitten matkaan. Vai mitä arvelette?"

"Mikään ei minulle paremmin sopisi, herra Holliment", vastasin. "Minä
olen mukana!"

"Asia on siis päätetty, ja syökääkin vankasti illallista, sillä meillä
on edessämme kylmä ajo kautta loppuyön", hän sanoi. "Enemmän paistia
nyt!"

Molemmat söimme hyvän illallisen -- vankan illallisen. Sitten
me korjasimme hänen pöytänsä, pesimme lautaset ja muut tavarat
sinkkikulhossa ja asetimme ne kaikki paikoilleen taas. Ja sen jälkeen
hän, kehoittaen minua olemaan pelkäämättä hänen poissa ollessaan, lähti
portaita ylös ja meni ulos. Hän ei ollut ulkona kymmentä minuuttia
kauemmin, ja palattuaan hän ensi töikseen otti alas kaksi raskasta
päällystakkia, antoi toisen niistä minulle samalla nyökäten merkiksi,
että kaikki oli hyvin. Sitten hän sammutti lampun, johdatti minut ulos
ja ylös eteissaliin, josta jo olen puhunut. Menimme ulos jollakin
hänelle tietyllä tavalla ja sitten lehtikäytävien ja pihojen kautta
aitaukseen, jossa pimeässä törrötti auto. Aivan vieressä oli puoliavoin
ovi, josta loisti valo -- Holliment poikkesi sinne sisään ja tuli
heti takaisin kädessään kaksi lasia, joista hän toisen ojensi minulle
huomauttaen, että se oli tilkkanen whiskyä kylmää vastaan. Me joimme
-- ja sitten hän käski minun mennä autoon sisään ja jos halusin ruveta
nukkumaan. Hän itse ajaisi, ja minä noudatin hänen kehoitustaan... ja
ennenkuin olimme kaupungista päässeet, olin jo vaipunut sikeään uneen.

Heräsin äkkiä kovasti säikähtäen. Keltanaamainen kiinalainen oli ollut
iskevinään puukon kylkiluitteni väliin. Mutta huomasin, etten ollutkaan
Hollimentin autossa. Sen sijaan huomasin makaavani laajan nummen
ylimmällä huipulla. Kaikkialla ympärilläni oli keväisen päivänkoiton
täysi kirkkaus ja vieressäni, pidellen tulista oritta kuolaimista ja
uteliaasti katsellen säikähtyneisiin silmiini, seisoi viehättävin
tyttö, minkä kaksikymmentäkolme-vuotisen elämäni aikana olin nähnyt.



NELJÄS LUKU

Liitukaivos


Niin perin hämmennyksissä kuin tällaisesta heräämisestä olinkin,
oli minulla kuitenkin tarpeeksi ymmärrystä käsittääkseni mitä näin.
Ja tärkein asia oli tyttö. Hän oli jotenkin pitkä ja hoikka olento,
puettuna ratsastustakkiin ja polvihousuihin ja sievästi viimeistelty
aina valkoiseen kravattiin ja kiilloitettuihin saappaisiin asti,
huolimatta varhaisesta aamuhetkestä; jonkinlainen amatsoonityttö,
vaikkakin perin naisellinen; hänen hiustensa kullanpuna hämmästytti
minua samoin kuin ruskeitten silmien välke ja poskien ja huulten lämmin
väri, ja hänen huulensa olivat juuri silloin vakavat, melkeinpä kovat,
ja hänen hienosti kaartuvien kulmakarvojensa välissä oli vähän ryppyjä,
ilmeisesti todistaen, että hän oli melkein kiihtyneessä mielentilassa.
Näin myöskin, mikä oli saattanut minut ajattelemaan kiinalaisen veistä
kylkiluitteni yhteydessä. Tytöllä oli kädessään tukeva ratsupiiska,
ja löydettyään minut nukkumasta hän oli puskenut sillä minua, kunnes
heräsin. Paraikaa hän oli työntämässä sitä jotenkin pontevasti
kainalokuoppaani, kun alistuin sen kutsuun ja aukaisin silmäni häntä
kohden.

Ponnistelin istuma-asentoon ja katsoin pitkään häntä ja hänen
orittansa, ja nurmea ja kanervikkoa ympärilläni. Kun silmäni taas
kohdistuivat häneen, alkoi hän puhua.

"Mitä teette täällä? Puhukaa suunne puhtaaksi!"

Hänellä oli miellyttävä ääni, mutta milloinkaan en ole kuullut
koulunopettajan puhuvan vaativammin, ja juuri hänen sanontansa jyrkkyys
selvitti pääni -- jotakuinkin.

"Sitäpä juuri haluaisin itsekin tietää", vastasin minä.

Ryppy kulmakarvojen välissä syveni ja minä näin hänen hoikkien
sormiensa lujemmin puristavan ratsupiiskaa.

"Älkää siinä omianne panko!" huusi hän. "Olette nukkunut täällä ulkona.
Mutta uni tietenkin petti, ja minä sain teidät kiinni ennenkuin ehditte
herätä ja piiloutua. Älkää siinä valehdelko tai tehkö verukkeita
minulle. Olette nukkunut täällä ulkona vakoillaksenne noita!"

Äkkiä hän kohotti ratsupiiskansa ja pyörittäen sitä vähän ympäri
osoitti pitkin takanansa olevaa nummea. Ja silloin minä näin
ylängöllä olevalla tasaisella paikalla jonon kilpa-ajohevosia
käyntiharjoituksessa. Koneellisesti laskin ne -- yksi, kaksi,
kolme, neljä, viisi. Ja minä käsitin hänen tarkoituksensa. Hän
oli luullut minua joksikin vakoilijaksi, joka hiiviskeli ympäri
saadakseen kilpa-ajojen vedonlyöntiä varten varkain silmäillä jotakuta
arvattavasti hyvinkin kallisarvoista hevosta.

"Vastatkaa!" tiukkasi hän. "Eikö olekin asia niin?"

Minä puistelin päätäni, epäilemättä hyvin vaisusti hymyillen.

"Ei sinne päinkään!" sanoin minä. "Hevosiako? Hyvä Jumala! Tuskin
hevosta kameelista erotan! Ovatko nuo kilpa-ajohevosia? Niin kai --
vaan minä en ole milloinkaan edes kilpa-ajoja nähnyt! Ei, sen vuoksi en
ole täällä!"

"No, miksi sitten olette täällä?" hän tiedusti, tarkastaen minua yhä
enemmän kummastuen. "Puhutte kuten herrasmies -- olette hyvin puettu
-- olette -- niin, mitä tämä kaikki tietää? Tämä on yksityisaluetta
nummella -- minun omaisuuttani. Mitä teette täällä -- nukkumassa
maaliskuun aamuna? Katsokaa -- vaatteenne ovat kasteen peittämät!"

Se oli minusta hyvin vähäpätöinen seikka. Katselin asuani ja näin, että
siisti sininen verkapukuni näytti siltä kuin olisi hämähäkin verkkoja
kudottu siihen. Yritin nyt nousta -- pääsin polvilleni -- sitten
jaloilleni -- ja samassa hoipertelin kuin juopunut. Tuota pikaa tyttö
kietoi käsivartensa ympärilleni, ja hänen äänensä muuttui naisellisen
huolestuneeksi.

"Mikä nyt tuli?" hän pelästyneenä huudahti. "Oletteko -- sairas?"

Minä tein nyt lujan ponnistuksen ja sain kiinni oriin satulasta. Se
oli vankka elukka, ja siihen nojaamalla tunsin itseni turvalliseksi.
Silloin tyttö äkkiä pisti kätensä lievetakkinsa taskuun, otti esiin
pienen hopeapullon, kiersi sen pään auki ja työnsi pullon vapaaseen
käteeni. "Juokaa!" hän käski.

Minä join. Konjakkia -- hyvää vanhaa konjakkia. Se johdatti mieleeni
Hollimentin ja viime yön, ja se vahvisti minua. Työnsin hänelle pullon
takaisin nyökäten ja katselin hitaasti ympärilleni. Tuolla puolella maa
aleni laaksoksi; laakson toisella puolen näkyi harjuja loppumattomana
jonona, siellä täällä kohosi joku torni ja toisaalla kartanoitten ja
maatalojen päätyjä ja savupiippuja ja siintävässä etäisyydessä häämötti
jonkun kaupungin rakennuksia ja torneja; sen takana oli meri. Osoitin
kaupunkia. "Mikä paikka tuo on?" kysyin häneltä. "Tuoko?" huudahti hän.
"Portsmouth!" Oikaisin itseni oriin lapoja vastaan. "Hyvä on!" sanoin
minä. "Viimeinen asia, jonka muistan ennen kuin herätitte minut, on
se, että ajoin ulos Portsmouthista autossa! Minulla ei ole sen enempää
käsitystä kuin teilläkään siitä, miten tänne olen joutunut. Mutta
minulle on juotettu unijuomaa. Missä minä olen?"

Hänen silmänsä olivat tällä hetkellä hämmästyksestä sepposen selällään;
kuitenkin hän vastasi melko nopeasti:

"Missäkö olette? Tämä on Chilverton-nummi -- kahden penikulman päässä
Portsmouthista", hän sanoi. "Sanoitteko, että lähditte sieltä autossa?
Milloin?"

"Puoliyön seutuvilla", vastasin minä. "Mutta minkä puoliyön, sitä en
tiedä. Olipa nyt minkä hyvänsä -- aivan varmaan minulle on juotettu
unijuomaa. Nukahdin oitis autoon mentyäni enkä sen jälkeen enää tiedä
mistään mitään. Kulkeeko mikään tie Portsmouthista Lontooseen tämän
nummen kautta?"

"Ei mikään suora tie", vastasi hän, "mutta vähän matkan päässä tästä,
missä seisomme -- juuri tuon suuren keltatappuraviidakon takana kulkee
tie. Kuka teitä kuljetti?"

"Hm!" sanoin minä. "Sitä itsekin ihmettelen! En ole asiasta varma.
Luulin -- mutta ei kannata aprikoida. Nukuttamisen vaikutti tietenkin
viimeinen ryyppy."

"Olitteko -- juovuksissa?" kysyi hän äkkiä suorasukaisesti.

"Juovuksissako? En ollut!" vastasin nauraen. "Jos tietäisitte --"

Mutta siihen paikkaan minä pysähdyin. Tarvitsin nenäliinaa ja olin
pistänyt käteni povitaskuuni ottaakseni sen esiin. Sielläpä oli
muutakin kuin nenäliina. Rahaa! Sormeni koskettivat jotakin kovaa,
metallimaista.

"Hyvä Jumala!" sanoin minä. "Mitä ihmettä tämä on?"

Aloin lappaa niitä taskusta, syytäen kädestä toiseen -- puntia! --
loputtomasti: viimein oli minulla koura täynnä, aivan kukkuroillaan.
Niihin aikoihin ei punnan näkeminen yleensä ketään ihmetyttänyt; siitä
huolimatta tyttö huudahti hämmästyksestä.

"Niin!" sanoin minä. "Olenpa totisesti itsekin ihmeissäni. Mutta --
heipä hei, täällä on vielä jotakin!"

Taskun pohjassa oli paperi, jotenkuten mykerrettynä. Vedin sen esiin
ja koetin parhaani mukaan aukaista sitä. Vain kolme lyijykynällä
töherrettyä sanaa siinä oli:

_Pitäkää kielenne kurissa!_

Tiesin, että tytön teki mieli nähdä tuota paperia. Enkä minä aikonut
sitä näyttää hänelle. Pistin sen takaisin, pistin rahatkin taskuuni ja
ponnistin kaiken ajatusvoimani. Sitten minä katsoin häneen.

"Olen hyvin pahoillani, että minut on löydetty teidän yksityiseltä
alueeltanne", sanoin niin kohteliaasti kuin suinkin, "ja olen
kiitollinen teille konjakista ja -- ja osanotostanne. Totta puhuen,
olin sattumalta sekaantunut mitä harvinaisimpaan seikkailuun viime yönä
Portsmouthissa. Se mies, joka oli ollut osatoverinani, lupasi ajaa
minut Lontooseen ja antoi minulle väkevän ryypyn juuri ennen lähtöä.
Hän on selvästikin antanut minulle unijuomaa ja tänne tultuaan jättänyt
minut siihen, mistä minut löysitte. Nyt minä lähden. Mutta olen vielä
vähän sekaisin ja heikkona -- voitteko sanoa minulle jotakuta majataloa
tai mökkiä, mihin voisin mennä hetkeksi levähtämään?"

Hän oli kuunnellut kaikkea tätä hyvin hartaasti, tarkastaen minua
läheltä, ja nyt hän sanaa sanomatta veti hopeapillin taskustaan ja
puhalsi siihen kimakasti. Mies, jonka olin nähnyt istuvan liikkumatta
hevosen selässä vähän matkan päässä, kääntyi nopeasti tämän äänen
kuullessaan ja tuli nelistäen luo. Hän oli perikuvallista hevosmiehen
lajia, rohkeakasvoinen, teräväsilmäinen, ja lähestyessään hän
tarkasteli minua kysyvästi.

"Bradgett!" sanoi tyttö. "Lähden alas kartanoon. Pidäpä kaikesta huolta
-- en tule enää tänä aamuna tänne." Mies kosketti lakkiaan tallirengin
tapaan ja poistui yhtä äänettömänä kuin oli tullutkin, ja tyttö kääntyi
minuun. "Tulkaa mukaan minun talooni", hän sanoi. "Annan teille vähän
aamiaista. Pitäkää kiinni oriin satulasta, niin teidän on helpompi
kävellä."

Siitä olin varsin iloinen, sillä tällä haavaa tunsin oloni oudommaksi
kuin tuntoihin tullessani.

"Te olette kovin hyvä aivan oudolle -- joka on tavattu omituisissa
olosuhteissa", sanoin minä, kun hän johdatti minua mäenrinnettä alas.
"Saisinko tietää, kenelle olen niin suuressa kiitollisuudenvelassa?"

Hän katseli minua omituisesti, hymykuoppien alkaessa ilmestyä hänen
poskilleen.

"Sanoitte, muistaakseni, ettette ole milloinkaan nähnyt kilpa-ajoja",
hän huomautti.

"En milloinkaan", vastasin minä. "En tiedä kilpa-ajoista mitään -- en
kerrassaan mitään."

"Ette kai", vastasi hän naurahtaen. "Muussa tapauksessa olisitte
tuntenut minut. Olen neiti Margaret Manson, valmentaja. Ettekö ole
kuullut puhuttavan suuresta Kit Mansonista, joka valmensi viisi Derby-
ja kuusi Sr. Leger-ajojen voittajaa? Hän oli isäni, ja hänen kuoltuaan
perin minä hänen ammattinsa. Ja syynä siihen, että niin tiukasti
tahdoin tietää, miten olitte tänne tullut ja mitä olitte tekemässä,
oli se, että olen saanut Derby-ehdokkaan vaimennettavakseni, enkä
kärsi mitään vieraita ihmisiä ympärilläni kurkkimassa ja nuuskimassa,
ymmärrättekös? Luulin teitä vakoilijaksi."

"Viaton olen minä, neiti Manson", vastasin. "Nimeni on Cranage, James
Cranage -- ammatiltani olen oikeastaan näyttelijä, mutta viimeksi olen
ollut Barret Oliverin, tuon kuuluisan teatterinjohtajan, sihteerinä;
Oliver on mennyt Australiaan, kiertueelle, eikä minua haluttanut
mennä hänen mukanansa, ja olen etsimässä itselleni jotakin muuta
tointa. Ehkäpä tässä kerron teille, miten satuin sekaantumaan vasta
mainitsemaani seikkailuun --" "Odottakaa, kunnes olette saanut vähän
aamiaista", keskeytti hän. "Näytätte vielä kehnonlaiselta. Mutta meillä
ei ole pitkä matka -- vain tuon metsikön ympäri."

Kohta tulivatkin näkyviin talo ja tallit, jotka siihen saakka olivat
olleet hänen juuri osoittamansa tiheän metsikön peitossa. Kun en
milloinkaan ollut nähnyt valmennuslaitosta, hämmästytti minua
rakennusten koko ja laajuus sekä melkein palatsimainen yksityisasunto,
johon minut nyt johdettiin. Ja kynnyksellä minä pysähdyin.

"Palvelijanne", sanoin minä, "luulevat, että olette tuonut aamiaiselle
jonkun maankiertäjän".

"Eivät luule, kun olette kunnollisesti peseytynyt!" vastasi hän
naurahtaen. "Vain sen puutteessa te näytätte olevan -- ensi hätään.
Mutta tulkaa ensin ruokahuoneeseen." Hän oli ilmeisesti ymmärtäväinen
ja neuvokas tyttö. Hän vei minut hienoon ruokahuoneeseen, johdatti
sivupöydän ääreen ja otti pullokaapista pienen samppanjapullon, jonka
hän sitten hyvin näppärästi aukaisi hennoilla sormillaan.

"Te juotte tämän!" sanoi hän käskevästi, kaataen lasiin kuohuvaa
nestettä. "Ja tunnette itsenne uudeksi ihmiseksi. Sitten saatte mennä
kylpyhuoneeseen, ja aamiaisen aikana kerrotte, -- eikö niin?"

Hän nauroi iloisesti ojentaessaan minulle lasin, ja minäkin nauroin
tyhjentäessäni sen.

"Terveydeksenne!" sanoin minä. "Olette oikeaa lajia joka tapauksessa.
Pitkää ikää ja paljon onnea teille!"

Tunnin kuluttua tunsin itseni uudeksi ihmiseksi -- hän oli varustanut
minulle kylpyhuoneeseen partaveitset ja muut, ja kun minä pestynä
ja puhdistettuna palasin alas aamiaiselle, saatoin tuskin todeksi
uskoa, että minut pari tuntia sitten oli hylkytavarana korjattu
avonaiselta kedolta. Näin hänenkin hyväksyvästi katsovan minuun,
kun astuin huoneeseen, jossa hän odotti minua miellyttävän näköisen
vanhanpuoleisen naisen seurassa, jonka hän esitti minulle tädikseen,
neiti Millie Heppleksi.

"Voitteko paremmin?" kysyi hän aamiaiselle ruvetessamme.

"Totta kai, muuten olisin kiittämättömämpi ja säädyttömämpi kuin
olenkaan!" sanoin. "Kiitos teille, voin nyt niin paljoa paremmin, että
jos teitä haluttaa kuulla, saatan kertoa teille eilispäiväiset ja
viimeöiset seikkailuni."

"Enpä tahdo kieltää, että olen aivan naisellisen utelias niitä
kuulemaan", nauroi hän, leikatessaan edessään olevaa hienoa yorkilaista
lampaanpaistia. "Kertokaa minulle kaikin mokomin -- jos vain teitä
huvittaa."

"Huvittaa hyvinkin!" vastasin päättävästi. "Olette arvostelukykyinen
ja järkevä nainen, ja mielisinpä tietää teidän ajatuksenne asiasta.
Sillä se käy kerrassaan yli minun ymmärrykseni, enkä tiedä, eikö minun
oikeastaan pitäisi palata Portsmouthiin ja asettua yhteyteen poliisin
kanssa. Kuitenkin..."

Aamiaisen aikana minä kerroin noille kahdelle naiselle koko jutun,
alkaen kohtauksestani Quartervaynen kanssa Clarence-laiturilla,
siihen asti kun heräsin Chilverton-nummen ylimmällä huipulla. En
säästänyt yksityiskohtia kertoessani heille sanasta sanaan sen, mitä
olen tässä kirjoittanut. Kertominen vaikutti eri tavalla kumpaankin
kuulijaan. Neiti Hepple, joka myöhemmin myönsi minulle, että hän piti
jännitysromaaneista, oli ihmeissään siitä, että todellisessa elämässä
tapahtui sellaisia asioita, jotka olivat ainakin yhtä merkillisiä
kuin mitä ammattikirjailijat kuvittelivat mielessänsä; hän ahmi
kaikki halulla ja nautinnolla. Mutta neiti Mansonin mielenkiinto oli
laadultaan käytännöllisempää; hän näytti harkitsevan asiaa, laskien
mahdollisuuksia, miettien todennäköisyyksiä; kuta enemmän kerroin, sitä
miettivämmäksi hän kävi.

"Ja tämä on lorun loppu", päätin minä äkkiä.

"Tarkoitatte -- asian alku", sanoi hän. "Tai jos se on loppu, on se
vain ensi luvun loppu. Asia on tietenkin vasta alkanut. Esirippu
laskenut ensi näytöksen jälkeen -- siihen asti olette tullut. Nyt
seuraa -- toinen näytös."

"Jossa minä en esiinny!" sanoin päättävästi.

"Mistä sen tiedätte?" kysyi hän. "Saattaa olla, että te joudutte --
teidät pakotetaan -- siihen! Oli miten oli, kuten sanoin, on tämä vasta
alkua."

"Minä taas tahtoisin tietää", huomautti neiti Hepple teetarjottimensa
takaa, "mitä tämä kaikki merkitsee? Te ette tietystikään tiedä, sir?"

"En sen enempää, neiti Hepple", vastasin minä, "kuin Bacon-Shakespeare
-väittelyn merkityksestä. Kaikki minkä tiedän -- olen teille jo
kertonut. Tähän asti on koko asia salaperäisyyden peitossa."

"Oletteko laskenut nuo rahat?" kysyi neiti Manson äkkiä.

"Olen kyllä! Niitä on sata puntaa kultarahoina", vastasin.

"Vaikenemisen palkaksi tietysti", hän huomautti.

"Jotakin sen tapaista epäilemättä", sanoin minä. "Kuitenkin luulen,
ottaen huomioon viimeöiset kärsimykseni, olevani oikeutettu niihin."

"Pitämään ne ainakin", hän sanoi. "Mutta mitä tulee poliisille
kertomiseen, arvelen, että teidän pitäisi odottaa asiain kehitystä.
Odottakaa seuraavia uutisia. Ei koskaan tiedä --"

Hänen vielä puhuessaan tulivatkin jo seuraavat uutiset, asia joutui
uuteen vaiheeseen. Ovelle ilmestyi palvelijatar kertomaan, että
Bradgett oli eteishuoneessa ja että hänellä oli tärkeää asiaa. Neiti
Manson nousikin heti paikalla aamiaispöydästä. Näin, että hän oli
jo levoton ja että hän pelkäsi jotakin tapahtuneen kallisarvoisille
suojateilleen. Mutta parin minuutin kuluttua hän katsahti sisään
huoneen avoimesta ovesta ja nyökkäsi minulle. "Herra Cranage", sanoi
hän, "tulisitteko tänne ulos?" Minä menin. Bradgett seisoi avaran
eteishuoneen ovipuolessa; neiti Manson vei minut päinvastaiseen
suuntaan. "Onko teillä mitään käsitystä siitä, minkälainen se auto
oli, jossa teitä viime yönä kuljetettiin?" kysyi hän kuiskaten.
"Minkälainen? Tarkoitatteko minkä tehtaan?" vastasin minä. "Ei minulla
ole siitä aavistustakaan. Aitauksessa, josta lähdimme, oli pimeä, aivan
pilkkopimeä. Muuta en tiedä kuin että se oli auto -- melko ränsistynyt
-- mielestäni? Mutta miksi?"

"Odottakaa hetkinen", vastasi hän. Sitten hän kääntyi Bradgettiin.
"Hyvä on, Bradgett", puhui hän. "Lähden sinne itse. Sanoitteko: ylempi
liitukaivos?"

"Niin, ylemmässä liitukaivoksessa se on", vastasi Bradgett. "Pohjalla
tietysti."

"No niin -- nyt minä lähden", sanoi hän. Kun mies oli poistunut
eteishuoneesta, kääntyi hän taas minuun. "Muuan tallirengeistämme on
juuri tullut sellaisia uutisia tuoden, että kilometrin päässä olevan
liitukaivoksen pohjalta on tänä aamuna löydetty auto, kerrassaan
murskana tietenkin. -- On suoraan porhaltanut yli reunan -- ehkä
seitsemän tai kahdeksankymmenen jalan putous!"

"Oliko siinä ketään?" huudahdin. "Seitsemän- tai kahdeksankymmentä
jalkaa! No sitten --"

"Se juuri onkin merkillinen seikka", sanoi hän. "Ei löydy jälkeäkään
kenestäkään. Tietenkin, jos joku olisi ollut siinä sisässä, niin
kahdeksankymmenen jalan syöksyminen --"

Hetken aikaa seisoimme molemmat äänettöminä toisiimme tuijottaen.
Sitten hän sieppasi vieressä olevasta telineestä saarnipuisen
kävelykepin ja viitaten minua tekemään samoin lähti eteishuoneen ovea
kohden.

"Lähtekää mukaan!" sanoi hän. "Olemme kumpikin jo lopettaneet
aamiaisemme, ja nyt lähdemme sitä katsomaan. Sillä olisipa hauska
tietää -- onko tämä se auto, joka teidät toi nummen huipulle?"

"Ja jos on", sanoin minä, "niin missä on Holliment? Sillä Holliment
varmasti sitä kuljetti. Ja jos tämä on hänen autonsa ja hän sen mukana
meni yli reunan --"

"Se on aivan mahdotonta", selitti hän. "Ei kukaan ihminen voi ajaa
tuon liitukaivoksen reunan yli, pudota kahdeksankymmentä jalkaa ja
sitten hengissä lähteä laputtamaan. Mutta ei kannata miettiä -- sittepä
nähdään."

Hän johti minut talosta mäenrinnettä pitkin ja ylöspäin jonkinlaista
vuoritietä noin puolen kilometrin verran. Äkkiä hän poikkesi siitä ja
kuljettuaan vähän matkaa sitkeää ruohoturvetta vei minut suoraa päätä
aitaamattoman ja kerrassaan suojaamattoman liitukaivoksen äärimmäiselle
reunalle. Kun katselimme alas, näimme auton, Hyvinkin kahdeksankymmentä
jalkaa alempana. Minusta auto näytti särkyneen yhtä moneksi sirpaleeksi
kuin maailmassa on päiviä. Sen ympäri oli kokoontunut väkeä, paimenia,
renkipoikia, töllistelijöitä läheisestä kylästä, ja me menimme
alas mäenrinnettä lammaspolkua pitkin ja liityimme heihin. Muuan
poliisikin oli siellä; hän kertoi meille, että asian oli täytynyt
tapahtua varhain aamulla, sillä hän oli itse käynyt liitukaivoksessa
erään metsänvartijan kanssa puoliyön seutuvilla, eikä siellä silloin
ollut mitään näkynyt; hän sanoi myöskin, että se renki, joka ensiksi
oli löytänyt hylyn kello seitsemältä, ei ollut huomannut ketään
ihmisolentoa siinä läheisyydessä. Ja sitten hän kiinnitti huomiomme
tärkeään seikkaan -- sirpaleiden joukossa ei ollut mitään, josta autoa
olisi voinut tuntea -- kaikki sellaiset osat oli poistettu.

"Ja asiasta voi tulla vain yhteen johtopäätökseen", hän selvitteli.
"Autosta on kuljettaja poistunut ylhäällä tuolla, pannut sen käyntiin
ja laskenut menemään reunan yli! Mutta miksi?"



VIIDES LUKU

Vanha näyttämökuningatar


Tämä luonnollinen kysymys epäilemättä askarrutti niiden parinkymmenen
paikkakuntalaisen ajatuksia, jotka seisoivat siinä ympäri, vuoroon
katsellen murskaantunutta autoa ja vuoroon meitä itseämme.

Mutta poliisi tiesi vielä jotakin ja hän oli innokas kertomaan sitä.
"Olen käynyt tuolla huipulla, neiti Manson", hän jatkoi, osoittaen
liitukaivoksen reunaa korkealla yläpuolellamme. "Niin, lähdin sinne
ylös heti tämän sekasotkun nähtyäni, vaikka tietysti ensin otin tarkan
selon, ettei mitään ruumista tai sellaisen osaa ollut täällä alhaalla.
Ja minä tarkastin huolellisesti ympäristöä, en ainoastaan tuota paikkaa
juuri tuolla ylhäällä, vaan myöskin sen takana kulkevaa maantietä.
Tietysti minunlaiseni harjaantunut silmä näkee sellaista, mitä -- no
niin, mitä eivät muut ihmiset näe. Ymmärrättekö minua?"

"Täydellisesti, Roberts", vastasi neiti Manson. "Ja mitä te näitte?"

"Saattepa kuulla", vastasi poliisi ylpeällä itseluottamuksella.
"Tuo auto on tullut tietä myöten, joka kulkee teidän talonne takaa,
mäenrinnettä pitkin ja etelästä päin; se ei ole tullut vastaiselta
suunnalta. No, miksei? Jo ennenkuin menin tuonne ylös, tarkastin
huolellisesti pyöränrenkaita -- voitte huomata niiden olevan erikoista
mallia ja sen tähden jättävän erikoiset jäljetkin.

"No niin, huomaatte noiden jälkien tulevan ylös teidän taloltanne
päin eikä alas, ja jos te ja tuo herrasmies menette tuonne ylös,
niin huomaatte, että juuri tämän liitukaivoksen kohdalla nuo tiellä
olevat jäljet loppuvat -- äkkiä! Kerronpa teille, neiti, mitä tapahtui
-- se kaveri, joka ohjasi tuota autoa, pysähtyi siihen. Sitten hän
luultavasti kävi tarkastamassa tätä hirveätä rotkoa puolelta ja
toiselta, vaikka hän nähtävästikin tunsi sen ennestään. Sitten hän vei
autonsa ruohikolle tuon ulkoneman kohdalle, hyppäsi itse pois silloin
kun se lähti liikkeelle ja antoi sen -- huilata. Mies seisoi ylhäällä
vahingoittumattomana ja auto meni yli reunan -- murskaksi. Miltä
selitys kuuluu -- neiti?"

"Se on todistus siitä, että teillä on erinomainen kyky tehdä huomioita
ja johtopäätöksiä, Roberts", sanoi neiti Manson.

"Teidän sijassanne, niin nuori kuin te vielä olette, rupeisin
salapoliisiksi."

"No niin, olen sitä jo ennemminkin ajatellut, neiti", huomautti
poliisi mielissään. "Mutta muuan seikka minua oudostuttaa tässä
asiassa, nimittäin -- mitä syytä saattaisi kellään ihmisellä olla
tuolla lailla särkeä autonsa -- ehdoin tahdoin. Se ei ollut niin
sanottu ensiluokkainen eikä toisluokkainenkaan auto, eipä edes
keski-ikäinenkään, mutta se oli kuitenkin vielä käyttökelpoinen ja
rahan arvoinen se oli. Te kai ajattelette, että tuo tuommoinen oli
hullun työtä, neiti, eikö niin?"

Neiti Manson vastasi olevansa aivan samaa mieltä kuin poliisikin, ja
sitten hän ja minä palasimme Iiitukaivoksen huipulle ja huomasimme
todeksi poliisin kertomuksen mäkitiellä näkyvistä pyörän jäljistä.

Ei ollut epäilystäkään siitä, että auto oli tullut tähän paikkaan sen
paikan läheisyydestä, johon minut oli yöksi jätetty, eikä siitäkään,
että sen syöksyminen Iiitukaivoksen reunan yli oli ollut harkittu teko,
sillä ajotietä huolellisemmin tarkastaessamme huomasimme paikan, missä
se oli käännetty melkein suorakulmaisesta ja toisen paikan, missä se
nähtävästi oli seisonut, ennenkuin se oli taas pantu liikkeelle ja
lähetetty turmioonsa.

"Auto on sama, jolla teidät viime yönä tuotiin Portsmouthista!" selitti
kumppanini lujalla vakaumuksella. "Aivan varmasti."

"Niin", myöntelin minä. "Mutta missä on kuljettaja? Ja minkä tähden hän
tämän teki? Ja ettekö luule, että minun olisi parempi mennä takaisin
Portsmouthiin ja kertoa poliisille kaikki mitä tiedän?"

"Ei, enpä tiedä, että teidän sijassanne tekisin niin", vastasi hän. "Te
ette ole tehnyt mitään, olette vain sattumalta sekaantunut omituisiin
tapauksiin. Teidän sijassanne odottaisin nähdäkseni, miten asia
kehittyy."

"Ja pitäisittekö nämä rahat?" kysyin minä, taputtaen taskuani, jossa
kulta ilkeästi painoi.

"Miksei? Ne on pistetty sinne", hän sanoi. "Ainakin minä ne pitäisin!
Mutta saattepa kuulla jotakin -- ennemmin tai myöhemmin. Kaikessa tässä
piilee joku salaisuus. Ja -- mihin nyt aiotte ryhtyä?"

"Mennä Lontooseen kai", vastasin minä. "Missä on lähin asema?"

"Kahdeksan tai yhdeksän kilometrin päässä", vastasi hän. "Mutta --
minullapa on eräs tuuma teihin nähden."

"Tuuma -- minuun nähden?" huudahdin, osoittaen hämmästystäni. "Mikä
sitten?"

"Haluaisitteko uutta sihteerin paikkaa?" kysyi hän.

"Haluan mitä tahansa hyvää ja kunnollista -- senlaatuista tointa",
vastasin minä. "Totta puhuakseni, ei minulla näyttämöllä juuri ollut
menestystä -- luulen paremminkin sopivani tuohon toiseen toimeen. Mutta
-- onko teillä tiedossa ketään, joka tarvitsee sihteeriä?"

"Onko teillä suosituksia ja todistuksia?" tiedusteli hän asiallisesti.
"Oikein hyviä?"

Vastaukseksi vedin esille taskukirjani, otin siitä muutamia kirjeitä ja
papereita ja ojensin vaieten hänelle. Äänettömänä hän luki ne kaikki,
sitten hän antoi ne takaisin, osoitti yli laakson erästä puoleksi
puitten peitossa olevaa suurta taloa pienen kylän yläpuolella, jonka
olin huomannut liitukaivoksella käydessämme.

"Näettekö tuota kartanoa?" sanoi hän. "Se on Renardsmere House; lady
Renardsmere asuu siinä -- silloin kun hän ei ole kaupungissa. Ehkä te
ette tunne häntä sillä nimellä. Hän oli -- joku aika sitten -- hyvin
tunnettu näyttelijätär -- Helena Reading. Tunnettehan sen nimen. Hän
meni naimisiin sir William Renardsmeren kanssa, joka on nyt kuollut, ja
rouva on saanut kaikki hänen maansa ja kaikki hänen rahansa -- ja niitä
on loputtomasti. Ja viimeisten viiden vuoden kuluessa hän on innostunut
kilpa-ajoihin, ja minä olen saanut talliini hänen Derby-ehdokkaansa --
Välkehtivän Rubiinin..."

"Välkehtivän Rubiinin!" huudahdin minä. "Niin, sen nimen minä tietysti
tunnen. Siitä lyödään suuria vetoja, eikö niin?"

"Kolme yhtä vastaan tällä hetkellä", vastasi hän melkein
välinpitämättömästi. "Mutta nousee se vieläkin, niin totta kuin nimeni
on Peggie Manson! Välkehtivä Rubiini tulee voittamaan Derbyn yhtä
varmasti, kuin tuo on minun taloni ja nuo minun tallejani ja tämä tässä
minun maatani. Mutta se sikseen. Tärkeintä teille tällä hetkellä on
se, että lady Renardsmere, joka inhoo kirjelappusenkin kirjoittamista
ja vihaa tilejä -- hakee sihteeriä. Luullakseni te todistustenne
ja suositustenne sekä erikoisesti tuon Barrett Oliverin kirjeen
perustuksella olette juuri hänelle sopiva mies!"

"Olette erinomaisen ystävällinen huolehtiessanne minusta!" sanoin minä.
"Olette laupias samarialainen, neiti Manson."

"Enpä tiedä!" sanoi hän nauraen. "Aina kuitenkin halukas tekemään
hyvän palveluksen. Kuulkaahan nyt -- mikään ei ole sen parempi kuin
toimittaa asiat heti. Vanhalla isäkullallani oli tapana sanoa, että
kolme hienointa sanaa maailmassa oli -- tee se nyt! Lähden kanssanne
lady Renardsmeren luo -- minun täytyy tavata hänet tänä aamuna, niin
että me lyömme kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Mutta tulkaa ensin
talleja katsomaan, niin minä näytän teille sen pikku ladyn, joka tulee
voittamaan Derbyn."

Hän johdatti minut taloaan ympäröivien puutarhojen kautta aivan
vieressä olevalle valmennuslaitokselle. Minulle, joka en milloinkaan
ennen ollut nähnyt tällaista laitosta ja jolla ei ollut minkäänlaista
käsitystä siitä, millä tavoin täysiverisiä valmennetaan, oli koko
paikka ihme; vielä ihmeellisemmältä näytti, että nuori tyttö vain sitä
kykeni johtamaan. Mutta kohta näin, ettei neiti Margaret Manson ollut
ainoastaan johtaja, vaan täydellinen itsevaltias; kokonainen armeija
miehiä ja poikia, joiden sivu kuljimme tarkastusretkellämme, nähtävästi
vapisivat hänen viittauksestaan ja kuuntelivat hänen pienintäkin
sanaansa -- suuremmalla kunnioituksella ja kuuliaisuudella ei
komentavaa upseeria kasarmin tarkastuksessa vastaanotettu kuin häntä,
kun hän kuningattaren tavoin kulki pienen valtakuntansa läpi.

Yhtäläiseltä kuningattarelta näytti Välkehtivä Rubiinikin ylen tarkasti
suojatussa ja erityisesti vartioidussa asunnossaan, johon hänen
valmentajansa minut nyt johti. En tietänyt mitään hevosista silloin ja
olin hirveän tietämätön täysiveristen erikoisista tuntomerkeistä; ainoa
minkä tiesin oli, että erinomaisen kaunis nainen omasta maailmastamme
oli kutsunut minua katsomaan vastinettaan hevosmaailmassa, hienosti
muodostunutta olentoa, kaikki pelkkää elämää ja tulta, jonka kiiltävän
ruskea karva, säihkyvät silmät, herkät sieraimet ja täydellisen
siromuotoiset jäsenet olivat minusta jotakin aivan yliluonnollista.
Ja kun neiti Manson käsi eläimen kaulalla, parin tallirengin
kunnioittavasti vierestä katsoessa, kysyi minulta, eikö tämä ollutkin
kaunotar, en voinut muuta tehdä kuin -- kuvaannollisesti puhuen --
langeta maahan ja palvella.

"Onko -- onko se milloinkaan ottanut osaa kilpa-ajoihin?" kysyin arasti.

Yhden hirvittävän sekunnin ajan palvelijat töllistelivät minua suut
ammollaan, voiden tuskin korviaan uskoa; seuraavana ne jo taas
seisoivat tylsän kunnioittavina. Neiti Manson nauroi.

"On toki, on se ottanut osaa kilpa-ajoihin!" vastasi hän. "Kahdesti jo.
Se voitti Champagne-palkinnon viime vuonna Doncasterissa, kahden vuoden
vanhana, kolmella pituudella. Ja viime viikolla se vast'ikään voitti
tuhannen punnan palkinnon Newmarket'issa, neljällä pituudella. Tässä
ovatkin sen pienet saavutukset! Niin -- on se siis juossut... vähäisen!"

"Minähän kerroin teille, etten tiedä mitään kilpa-ajoista", sanoin
nöyrästi. "No niin -- toivotan siis vain parasta onnea ja menestystä
sille! Ja minäpä menen Epsom'iin katsomaan, miten se voittaa Derbyn."

"Enpä luule, että teidän menoanne sinne tarvitsee epäillä", huomautti
neiti Manson hetkistä myöhemmin, kun hän ja minä lähdimme pilttuusta,
"se on jotenkin varmaa!"

"Miten niin?" kysyin katsellen häntä ihmeissäni.

"Sentähden, että luulen lady Renardsmeren antavan sen teille toimeksi",
vastasi hän kerkeästi. "Hän on hyvin mieltynyt kaikkiin tai kaikkeen,
millä on tai on ollut jotakin tekemistä hänen vanhan virkansa kanssa,
ja se tärkeä seikka, että olette polkenut näyttämöpalkkeja ja ollut
tekemisissä Barrett Oliverin kanssa, tulee olemaan suunnaton suositus.
Mutta tulkaa -- lähdetään Renardsmere Houseen."

Hän johti minut -- tällä kertaa eri polkua -- takaisin laakson ja
sitten kylän kautta, jonka jo olin mäenrinteeltä nähnyt. Se oli soma,
vanhanaikainen paikka harmaine kirkkoineen, olkikattoisine majoineen
ja puitten keskellä olevine talonpoikaistaloineen, kaikissa tyynen
onnellisuuden leima. Pienuudestaan huolimatta huomasin siellä tilavan
näköisen vanhanaikaisen majatalon; ulkona riippuvalla kyltillä näkyi
nimi "Renardsmeren Vaakuna".

"Kaikki täällä on Renardsmereä", huomautti neiti Månson, nähdessään
minun katsovan sitä. "Kylän nimi on Renardsmere; majatalo on
Renardsmere; iso kartano on Renardsmere. Mutta otaksun, että te
ajattelette lady Renardsmereä Helena Readinginä, vai kuinka?"

"Olen nähnyt kuvia hänestä Helena Readinginä", sanoin minä. "Mutta
tietysti minä en koskaan ole nähnyt häntä näyttämöllä. Hän oli kuuluisa
kaunotar muistaakseni."

"Totisesti, ei hän ainakaan enää ole!" huudahti neiti Manson. "Ehkäpä
joitakin jälkiä siitä -- mutta olkoon nyt miten hyvänsä. Viiden
minuutin kuluttua te näette hänet."

Tapasimme lady Renardsmeren muutamassa laajan puutarhansa kolkassa.
Kulkiessamme sen läpi oli minusta tuntunut päivänselvältä, että hän
pitää palveluksessaan suuren joukon puutarhureita, mutta itse asiassa,
kun me tapasimme hänet, puettuna karkeaan ja hyvin tahraantuneeseen
puutarhapukuun ja vanha hattu sidottuna päähän yhtä kehnolla nauhalla,
oli hänen armonsa juuri kaivamassa viisihaaraisella tadikolla lantaa
multapenkkiin, jonka tarkoituksen hän itse paraiten tiesi. Hän suoristi
kookkaan vartalonsa, kun lähestyimme, ja laskien toisen kätensä
lanteille tarkasti kiinteästi minua -- vierasta. Yhtä kiinteästi
minäkin tarkastelin häntä. Merkillinen nainen! ajattelin minä --
syvävakoinen, omituisen uurteinen suu ja tummat, vielä tulta säihkyvät
silmät.

"Kuka on tuo nuori mies?" tiukkasi hän, ennenkuin olimme päässeet
kuuden askeleen päähän hänestä. "Onko hän teidän ystäviänne, Peggie
Manson? Pulska poika, niin -- hänessä on ryhtiä -- hm!"

"Tämä on muuan nuori herrasmies, lady Renardsmere, joka on saanut
kuulla, että te tarvitsette sihteeriä, ja hän luulee sopivansa teille
hyvin", vastasi neiti Manson, kun minä tein kumarrukseni. "Hän on
jo ollut kuuluisan teaatterijohtajan Barrett Oliverin sihteerinä ja
hänellä on erinomaiset todistukset."

Näin ihmeellisen loiston syttyvän tuon vanhan naisen silmiin.

"Barrett Oliver! Hyvä Jumala -- hän oli juuri alkamassa, kun minä
lopetin!" hän sanoi. "Hm! -- ja mikä on teidän nimenne, nuori mies!"

"Minun nimeni, lady Renardsmere, on James Cranage", vastasin minä.

"Itsekin ollut näyttelijänä, vai kuinka?" hän tuikeasti tiedusteli.
"Sitä ajattelinkin. Siltä näytättekin. Osaatte pitää leukanne pystyssä
ja puhua äidinkieltänne. Hm!"

Hän riisui puutarhakäsineensä ja nakkasi ne menemään.

"Missä ovat teidän paperinne?" kysyi hän. "Katsotaanpa niitä."

Ojensin hänelle suositukset ja todistukset, jotka jo olin näyttänyt
neiti Mansonille.

Vanha rouva luki ne kaikki, muuttamatta kasvojensa ilmettä; lopuksi hän
erotti kaksi kirjettä ja osoittaen nimikirjoituksia ja osoitteita kysyi:

"Tunsivatko nämä kaksi herrasmiestä teidät henkilökohtaisesti?"

"Aivan läheisesti -- lapsuudesta asti, lady Renardsmere", vastasin minä.

"Tiedustelen puhelimitse heiltä tämän päivän kuluessa", sanoi hän.
"Te tulette tänne huomenaamulla kello kymmeneltä. Silloin me sovimme
asiasta. Minä pidän teidän paperinne siihen asti -- selvä on siis. No,
Peggie Manson, mitä asiaa teillä on?"

Kumarsin lady Renardsmerelle ja vetäydyin sen puutarhanurkkauksen
päähän, jossa tuleva mahdollinen työnantajani ahersi kuin mikäkin
päiväpalkkalainen. Viidessä minuutissa neiti Manson yhtyi minuun, ja me
lähdimme pois.

"Kummallinen nainen!" huomautin, kun olimme poissa hänen kuuluviltaan.

"Kummallinenko? Odottakaa, kunnes tunnette hänet!" huudahti neiti
Manson. "Sen kuitenkin saatan kertoa teille -- hän on lämminsydämisin
nainen Englannissa."

"Niitä näyttää siis täällä olevan aika tiheässä", sanoin minä arasti.
"Tai sitten minulla on aivan erikoinen onni!"

"Ei mitään kohteliaisuuksia!" sanoi hän käskevästi. "No niin, teidän
on siis mentävä sinne kello kymmenen huomenaamulla. Millä kulutatte
aikanne siihen saakka?"

"Missä on lähin kaupunki -- jossa olisi laatuun käypiä kauppoja?"
sanoin minä.

"Ei ole mitään kaupunkia lähellä", vastasi hän. "Mutta suuri kylä on --
Chilbourne -- kolme kilometriä tietä alas Renardsmerestä -- ja siellä
on hyviä kauppoja."

"Sitten minä lähden sinne, hankin itselleni muutamia tarpeellisia
tavaroita, tulen takaisin ja menen 'Renardsmeren Vaakunaan'
yöksi", vastasin. "Ja jos lady Renardsmere huomenaamulla on
minulle suosiollinen ja ottaa minut palvelukseensa, niin pyydän
kahdenkymmenenneljän tunnin loman, voidakseni mennä kaupunkiin
noutamaan tavaroitani."

"Hän kyllä ottaa teidät", vastasi neiti Manson varmana. "Tunnen hänet,
hän mieltyi teihin heti kun hänen terävät, vanhat silmänsä sattuivat
teihin. Olette onnen poika."

"Niin, ollut aivan määrättömästi onnellinen kello kuudesta asti tänä
aamuna, enkö olekin?" sanoin minä. "Nyt ei enää luullakseni muuta puutu
kuin että haalin kokoon niin paljon rahaa kuin suinkin ja uskallan ne
Välkehtivän Rubiinin puolesta ensi Derbyssä."

"En koskaan kehoita poikia lyömään vetoa", keskeytti hän melkein
ankarasti. "Antakaa vedonlyönnin olla! Ja kun nyt olemme majatalon
luona, on teidän paras mennä sisään ja ryhtyä hommiinne -- minä lähden,
sillä minulla on paljon tekemistä." Hän hymyili ja nyökkäsi minulle ja
lähti mäenrinteelle johtavaa polkua, kun rohkenin kutsua häntä takaisin.

"Mikä on?" kysyi hän yhä hymyillen.

"Tuota -- saanhan minä nähdä teitä taasen, enkö saakin?" pyysin minä.

"Jos te sovitte asioista lady Renardsmeren kanssa -- kuten jotenkin
varmasti teettekin -- niin saatte ehkä aivan väsyksiin asti minua
tavata!" vastasi hän. "No, menkää nyt sisään ja ryhtykää hommiinne."

Tämän sanottuaan hän päättävästi lähti taakseen katsomatta, ja minä
menin "Renardsmeren Vaakunaan" ja ilmoitin sen emännälle, että koska
minulla oli asioita kartanon armon kanssa, oli minun välttämätön
yöksi jäädä kylään. Tämä ilmoitus hankki minulle parhaimman huoneen:
nähtyäni sen menin tarjoiluhuoneeseen saamaan lasin juotavaa ennen
Chilbournen-matkaani. Siellä oli kyläläisiä miehiä päivällistuikkuaan
ottamassa, ja he puhuivat liitukaivoksessa murskaantuneesta autosta.
Ja kuten tämmöisissä tilaisuuksissa ja paikoissa on tavallista, oli
sielläkin mies, joka esiintyi muita tietävämpänä. Hän istui nurkassa
olutpullo edessään ja esiintyi mahtavasti.

"Älkkän tulkk kukka sanoma mnul, ettei tua asjan takan oi paljonki
rötöksi!" sanoi hän paraillaan, kun minä astuin huoneeseen. "Mont
sortti puhett o liikkel tost autost, ko on tual vanha liitukaivoksen
pohjal. Polisi ny höpisevä yht ja toist, mutt uskokkan pois, kyll mnää
tiädä, mikä tämä asjan takan oikke on!" "No, mikä sen takan sitt on?"
kysyi eräs joukosta. "No, mikäst muu ko semne murtovarkkaus taas, ko
lehdist olett luken", selitti oraakkelimme. "Murtovarkkautt -- sitä se
just tiätä! Joku noit herrasvarkkait, kon tleeva Lontost päi. Odottakka
vaa ehtosse astik, nii jollet saa kuul, ett johonkki isson taloho on
murrett just viime yö aikan ja viätty kaikk kultkello ja hoppikaffeli,
nii mnuu nimen ei ol se ko mnää se luulisi oleva! Nii varastett --
kultkelloi ja hoppikaffelei."

"Mit tekemist sill o auton kanss, ko o löydett liitukaivoksen pohjast?"
kysyi epäilevä ääni. "En ymmär --"

"No, kyll snuu järjejuoksus lait o sitt vähä nii ja näi", keskeytti
oraakkeli. "Mnuu miälestän asi o valla yksinkertane. Täll tavall mnää
sen käsitä. Nua kaveri -- herrassakiks kai semssi sanota -- tleeva
Lontost tänn vanhall autoll. He murtava ja varastava, niinko sanas
sanota. Sitt he lähtevä matkoihis nummi pitkin. Ja peittäkses jälkes
antava auto huilat liitukaivokse syrjä yli tuhansiks säpäleiks ja
paserava itt vallan toisse suuntta. Nii siin käyn on. Pois he ova
pasaran muin miähin, hulla ja hopja plakrisas."

Tätä mielenkiintoista kekseliästä selitystä seurasi kuolonhiljaisuus.
Sen keskeytti lopulta miettivän näköinen mies, joka oli hartaana
kuunnellut.

"Ei se valla hullump selitys ollukka", huomautti hän. "Eik ol viäl
tunttiakan kulun siit ko mnää tual alhal Chibournes kuuli, ett siäl oi
ensmätteks tänäp aamust enne auringo noussu näht kaks viarast miäst
astumas lähimppä rauttiäasemat päi. Toine oi pitk ja paks ja toinen
piän ja paks..."

Join olutlasini loppuun ja lähdin ulos. Quartervayne ja Holliment ilman
epäilystä! Toinen pitkä; toinen lyhyt; kumpikin aika paksuja. Mitä tämä
tarkoitti? Sen saatoin käsittää, että he juottivat minulle unijuomaa
ja jättivät minut nummelle, saatoin käsittää kultarahat taskussani
ja äkkiä töherretyn kirjelipun, kaikki se oli selitettävissä heidän
kannaltaan katsoen. Mutta miksi rikkoivat auton?

Olipa nyt miten hyvänsä, hyödytöntä oli tällä hetkellä aprikoida
niitä asioita: minun oli ajateltava omia asioitani! Kävin ulkona
sinä iltapäivänä, vietin yön mukavasti "Renardsmeren Vaakunassa" ja
seuraavana aamuna täsmälleen kello kymmeneltä olin lady Renardsmeren
luona. Viisi minuuttia myöhemmin hän oli ottanut minut sihteerikseen.



KUUDES LUKU

Kolme outoa miestä


Asema, johon häilyväisen kohtalon oikku oli minut näin viskannut,
ei ensii aluksi millään tavalla näyttänyt muodostuvan ikäväksi
tai epämiellyttäväksi. Todella näytti siltä, että saisin oikeat
kissanpäivät. Lady Renardsmere, joka ottaessaan minut palvelukseensa
itse oli määrännyt minulle paljoa suuremman palkan kuin olin aikonut
pyytää, antoi minulle pari huonetta yksityisesti käytettäväkseni,
asetti yhden monista palvelijoistaan minua palvelemaan ja ilmoitti
minulle, että saisin käyttää sihteerintoimiltani liikenevän ajan
vapaasti oman mieleni mukaan ja pitää omaa erikoisnurkkaani hänen
suuressa talossaan omana linnanani.

Minä noudin tavarani Lontoosta ja asetuin taloon. Ensi tehtäväni oli
saada selville uuden työnantajani toivomukset. Niistä pääsin pian
varmuuteen. Hänen armollaan oli kaksi kammoa -- hän inhosi kirjeitten
kirjoittamista ja hän vihasi itse pitää kirjaa. Mutta kummallista kyllä
vaati hän hyvin täsmällisesti kaikkiin kirjeisiin vastattavaksi samana
päivänä, jolloin oli ne saanut, ja mitä kirjanpitoon tulee, oli hän
tavattoman tarkka siitä, että hänen menonsa pennilleen kirjattiin.

Minun tehtävänäni niin ollen oli vastata hänen saamiinsa kirjeisiin
-- yksityisiinkin, joita ei ollut monta -- ja hoitaa hänen
tilikirjojaan. Koko aikana, ollessani hänen palveluksessaan, en
milloinkaan nähnyt hänen tarttuvan kynään, paitsi maksuosoituksia
allekirjoittaakseen, ja hyvä olikin, että hän säästi kynäilyään, sillä
suurempaa ja epätasaisempaa käsialaa en ole eläissäni nähnyt -- hänen
nimikirjoituksensa täytti maksuosoituksen etusivun alaosan kokonaan
ja näytti ennemmin olevan töherretty puutarhurin kepillä kuin niillä
suurilla kynillä, joista hän piti.

Hän oli omituinen nainen monessa suhteessa -- äärimmäisen yltiöpäinen
ja huoleton, missä tuhannet punnat olivat kysymyksessä; pikkumainen
ja saita mitä suurimmassa määrässä, kun oli penneistä kysymys. Näin
tapauksia, jolloin hän oli mielettömän tuhlaavainen rahojen puolesta
-- toisaalta ei viikkoakaan kulunut rähinättä, jos tuore liha nousi
puoli pennyä naulalta, taikka lohen hinta kohosi kahdesta ja puolesta
shillingistä kolmeen. Raakapuheisena, paremmin miesmäisenä kuin
naisellisena, jota huvitti enemmän kova ruumiillinen ahertaminen
puutarhoissaan kuin kirjat, musiikki ja muut elämän taiteelliset
asiat, oli tämä vanha näyttämökuningatar kummallinen olento, mutta
kuten Peggie Manson oli sanonut, oli hän tavattoman lämminsydäminen,
eikä lähikylässä ollut ristinsielua, joka ei olisi hyötynyt hänen
ihmisystävällisyydestään.

Mitä palvelijoihin tulee, joita hänellä minun mielestäni oli liikaa,
kunnioittivat he häntä suuresti ja rakastivat yhtä paljon. Luulen
myöskin, että he pitivät häntä jotensakin äkkiarvaamattomana henkilönä,
jonka seuraavasta teosta ei koskaan ollut varma, ja minäkin pian
huomasin, ettei milloinkaan voinut tietää, mitä lady Renardsmere
seuraavassa hetkessä tekisi: hän saattoi lähteä kaupunkiin jollakin
monista komeista autoistaan (niitä oli ainakin puolisen tusinaa ja
monta eri lajia autotallissa) äkkiä, edeltäpäin ilmoittamatta ja palata
takaisin mihin aikaan hyvänsä yöllä, ja voi kokkiparkaa, muuatta
ranskalaista, joka aina oli huolestuneen näköinen jos hänellä ei ollut
päivällistä tarjota kello kaksi aamulla. Omituinen totisesti! --
mutta helppo hänen kanssaan oli toimeen tulla -- sen ainakin omasta
kohdastani huomasin, kun vain sukkelaan arvasi hänen toivomuksensa ja
teki juuri niin kuin hän tahtoi, ilman hälinää ja kysymättä.

Kaikesta tästä pääsin selville ensimmäisen kahden viikon aikana
Renardsmeressä. Samaan aikaan en kuullut mitään Portsmouthin asiasta.
En koskaan nähnyt sanomalehdissä mitään siitä, vaikka minä lähetin
noutamaan Portsmouthista sikäläisiä sanomalehtiä. Minä en tietenkään
kuullut mitään Quartervaynesta enkä Hollimentista. Eikä Renardsmeressä
kukaan -- eipä edes viisas poliisikaan -- kuullut tai saanut selville
mitään murskaantuneesta autosta. Kylän salvumies, huomauttaen, että
oli synti ja häpeä antaa hyvän tavaran virua ulkona, korjasi kaikki,
mikä korjaamisen arvoista oli, johonkin omaan vajaansa -- ellei
ketään omistajaa ilmaantuisi, saattaisi hän käyttää sitä itse, sanoi
hän. Minä puolestani uskoin, että hän olisi saattanut huoletta heti
paikalla käyttää, mitä vain halutti -- hyljätessään auton oli Holliment
heittänyt tuon tapauksen yli verhon, jota hän ei enää aikonut nostaa.
Minun ajatukseni mukaan oli hänen onnistunut lähteä maasta, enkä siis
milloinkaan enää kuulisi mitään hänestä ja hänen oudoista hommistaan.

Mutta toisen viikon lopulla esirippu vielä kerran nousi -- alkoi toinen
näytös.

"Renardsmeren Vaakunan" isäntänä oli muuan Holroyd niminen mies -- Ben
Holroyd, kotoisin Yorkshirestä, joka nuorempina päivinään oli renkinä
tai ajajana sortunut etelään, säästänyt rahaa eri palveluspaikoistaan
ja vihdoin, oltuaan muutamia vuosia sir William Renardsmeren
palveluksessa, oli muuttanut alaa ja saanut kylän majatalo-oikeudet.
Hän oli viekas, älykäs mies; toimessaan häntä taitavasti avusti
vaimonsa, joka oli ollut keittäjänä eräässä lähiseudun suuressa
kartanossa; paitsi ravintola-oikeudet omaavana majatalonisäntänä
oli hänellä toinenkin homma: hän kävi kauppaa heinillä, viljalla
ja kauroilla. Lady Renardsmere oli juuri näiden tavarain ostajana
laajoissa liikesuhteissa hänen kanssaan, ja minun tehtäviini kuului
mennä sinne maksamaan viikon lasku joka lauantaiaamuna. Kolmantena
lauantaina Renardsmereen tuloni jälkeen, ollessani sitä tarkoitusta
varten majatalossa ja kun jo olin suorittanut Holroydille, loi hän
minuun silmäyksen, joka näytti ilmoittavan, että hänellä oli jotakin
yksityistä ja salaperäistä asiaa.

"Herra Cranage!" sanoi hän, kumartuen tarjoilupöytänsä yli, "minulla
olisi jotakin sanottavaa teille kahdenkesken".

"Niinkö?" vastasin minä. "Mitä sitten?"

Meitä paitsi ei ollut ketään ravintolahuoneessa, sillä oli vielä
varhainen aamu, mutta hän alensi äänensä melkein kuiskaukseksi, samalla
vilkuillen ovelle, kuten sellainen mies tekee, joka ei tahdo, että
häntä salaa kuunnellaan.

"Eilen kävi täällä mies", aloitti hän, "joka tunsi teidät!"

Hän pysähtyi äkkiä viime sanaan, katsoen vielä entistäkin
salaperäisemmin minuun päin. Mutta minä tekeydyin välinpitämättömäksi,
vaikka aavistin jotakin erikoista olevan tulossa.

"Niitä on paljon, jotka tuntevat minut, Holroyd", vastasin minä. "Ja
itsekin tunnen koko joukon ihmisiä. Kuka oli sitten tämä erikoinen
henkilö?"

"Hän oli Jim niminen mies", vastasi hän, katsoen minua tutkivasti.
"Hän on tarjoilijana 'Amiral Hawkessa' -- se on hotelli jossakin
Portsmouthissa."

"Hm!" sanoin minä. "Todellako! Ja hänkö tunsi minut?"

"Kerron teille koko asian", vastasi hän. "Näin se oli. Tällä pojalla,
Jimillä, on joku sukulainen täällä, tässä kylässä. Sain selville, että
hän oli tullut Portsmouthista, viettääkseen päivän maaseudulla. Hän
poikkesi tänne noin puolenpäivän seuduissa saadakseen lasin juotavaa,
ja me jouduimme juttusille. Seisoimme tuon ikkunan luona tuossa
katsellen maantielle, ja te menitte ohi. Hän näki teidät -- ja hätkähti
vähän. 'Hei!' sanoi hän. 'Kuka on tuo nuori herrasmies, joka menee
tuolla?' 'Entä sitten', sanoin minä, 'tunnetteko hänet?' 'Tunnen hänet
ulkonäöltä hyvästikin', sanoi hän, 'olen nähnyt hänet Portsmouthissa,
niinpä niin, mutta en tiedä hänen nimeään enkä kuka hän on'. 'No
niin, se on herra Cranage, lady Renardsmeren sihteeri tuosta isosta
kartanosta.' 'Oo!' sanoi hän, 'sekö hän on? Täälläkö hän asuu?' 'Ei ole
ollut täällä kauan kuitenkaan', sanoin minä. Sitten hän näytti aivan
kuin vaipuvan synkkiin ajatuksiin. 'Niin', sanoi hän vihdoin, 'se on
merkillinen asia!' 'Mikä on merkillinen asia!' sanoin minä. 'Mikä --
se että hän on täällä!' sanoi hän. 'Onko teillä mitään sitä vastaan?'
sanoin minä. 'Ei minulla ole, isäntä. Mutta kerronpa teille', sanoi hän
tutunomaisesti, 'kerronpa teille näin meidän kesken -- tunnen sellaisia
Portsmouthissa, jotka olisivat erinomaisen iloisia, kun tietäisivät,
missä hän on! -- Niin on asia!' 'Niinkö?' sanoin minä, 'no miksi?'
'Kysyäkseen häneltä jotakin!' sanoi hän. 'Ettekö te voi kysyä sitä?'
sanoin minä. 'En!' sanoi hän. Ja samalla hän joi loppuun olutlasinsa
ja sanaa puhumatta lähti matkoihinsa. Hän ei tullut enää tänne, herra
Cranage. Ja -- minä ajattelin, että kerronpa teille kaikki."

"Olette hyvin ystävällinen, Holroyd", vastasin minä. "Te kai
päättelitte, että kun viinuri Jim viime yönä palasi Portsmouthiin,
hän suoraa päätä meni niiden henkilöiden luokse -- keitä he sitten
lienevätkin -- jotka niin kiihkeästi haluavat kysyä minulta jotakin?
Eikö niin?"

"Niin, siten juuri päättelin, herra Cranage", hän vastasi. "Ja --
ajattelin, että minäpä ilmoitan teille kaikki. Ne saattavat olla
henkilöitä, joita ette tahdo tavata -- ette ainakaan tuolla kartanossa."

"Minulle on kerrassaan samantekevää, Holroyd, kohtaanko minä heidät
-- keitä he sitten ovatkin, mistä minulla ei ole aavistustakaan
-- Renardsmeren kartanossa, vai teidän vierastuvassanne taikka
maantiellä", vastasin minä. "Jos teille tänne tulisi joitakin vieraita
minua kysymään, niin lähettäkää heidät tuonne kartanoon."

"Tunnetteko siis tämän Jimin?" kysyi hän tutkivasti.

"Hän toi minulle kerran päivällistä erääseen kauppahuoneustoon
Portsmouthissa" vastasin minä ajatellen, että paras oli olla vilpitön.
"Mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä hänen keskustelunsa
teidän kanssanne tarkoittaa -- se on, erikoiskohdissa, vaikka ehkä
yleisesti. Mutta kuten sanoin -- jos joku kysyisi minua, lähettäkää
tuonne kartanoon."

Tämän jälkeen jätin hänet ja lähdin pois, ihmetellen. Asioita
harkitsemalla tulin erääseen päätökseen. Holliment oli ilmeisesti
peräti hävinnyt liikepaikaltaan. Todennäköisesti poliisi oli löytänyt
todistuksia siitä, että hänen asuntoonsa oli hyökätty -- särkyneet
tikapuut, murrettu ovi ja muuta. He olivat ryhtyneet tiedusteluihin
-- viinuri Jim oli tietenkin kertonut heille vieraasta, jonka oli
nähnyt siellä, ja he tahtoivat kiihkeästi tavata tuota vierasta ja
kysyä häneltä hänen suhteistaan Hollimentiin. Nyt oli Jim sattumalta
päässyt selville olinpaikastani. Tietenkin hän ilmoittaisi. Kaiken
tuon huomioon ottaen päätin, että minulla oli odotettavissa poliisin
vierailu.

Mutta viikko kului loppuun, eikä mitään tapahtunut. Silloin,
maanantaiaamuna, lady Renardsmerelle äkkiä pälkähti päähän lähteä
kaupunkiin, ja kuten tavallista, edeltäpäin ilmoittamatta.

Ennen lähtöään antoi hän minun tehtäväkseni toimittaa eräs Välkehtivän
Rubiinin hoitoa koskeva ilmoitus Peggie Mansonille, ja kun puolenpäivän
seutuvilla olin lopettanut kirjevaihtoni, lähdin minä laakson poikki
sitä perille viemään. Kohtasin Peggien nummella, jossa muutamat hänen
kallisarvoiset suojattinsa juuri olivat kävelyharjoituksissa. Seisoimme
niitä katsomassa jonkun aikaa; kun Bradgett lopulta oli ohjannut ne
tallejaan kohden, kutsui Peggie minut syömään aamiaista kanssaan, ja me
vaelsimme hitaasti taloon päin pakisten lady Renardsmerestä ja hänen
omituisuuksistaan, kun kylän ja meidän välillämme olevan pensaikon
nurkitse tuli kolme outoa miestä, jotka luotuaan silmäyksen meihin
päin suuntasivat kulkunsa suoraan minua kohden. Olin nähnyt Peggien
edellisenä päivänä, jumalanpalveluksen jälkeen, ja kertonut hänelle,
mitä Holroyd oli kertonut minulle viinuri Jimistä, ja hän oli ollut
minun kanssani yhtä mieltä siitä, että ennemmin tai myöhemmin joku
tulisi minun luonani käymään.

Tässä epäilemättä olivat odotetut kävijät -- ja Peggie kääntyi minuun
päin huudahtaen ääneen:

"Salapoliiseja!"

Kaksi miestä noista kolmesta epäilemättä olikin salapoliiseja. Mutta
vain se seikka, että tunsimme tuon jutun, saattoi meitä pitämään heitä
salapoliiseina. Yksistään ulkonäöstä päättäen olisivat he voineet olla
mitä hyvänsä -- kauppamatkustajia, hyvin kunnioitettavia ammattilaisia,
sotamiehiä tai merisotilaita siviilipuvussa: heissä ei ollut mitään
erikoista huomattavaa. Muuan heistä, nuorenpuoleinen mies, harmaassa
kesäpuvussa, heiluttaen ohutta keppiä, näytti pikemmin perikuvalliselta
kriketinpelaajalta; toisesta taas, keski-ikäisestä tummaan silkkiseen
päällystakkiin ja piippahattuun puetusta miehestä oli vaikeampi
arvata, mutta molempia olisi voinut pitää huvikävelijöinä nummella; he
näyttivät viattomilta ja vaarattomilta kylläkin astuessaan lyhyeksi
leikattua ruohikkoa pitkin meitä kohden. Mutta...

"Salapoliiseja -- niin varmaa kuin kuolema!" toisti Peggie. "Olkaa
varovainen! Entä tuo kolmas mies!"

Kun he nyt olivat lähempänä, kiintyivät katseeni kolmanteen mieheen.

Ensimmäinen ja toinen olivat ilmeisesti englantilaisia. Mutta tämä oli
kiinalainen. Ja sen mukaan kuin eri kertoja olin nähnyt kiinalaisia
Lontoossa, otaksuin hänet kiinalaiseksi herrasmieheksi. Hän oli hyvin
täsmällisesti ja moitteettomasti puettu viimeisen muodin mukaan --
sanoisinpa hänen vaatteensa olleen lähtöisin jostakin Savile Rowin
vaatetusliikkeestä; kaikki hänessä, alkaen silkkihatusta ja kiiltävistä
kengistä, todisti hienostuneisuutta, ja sirosti käärittyä sateenvarjoa
pitelevässä kädessä oli aivan uusi hansikas. Katsoin tarkasti hänen
kasvojaan kultasankaisine silmälaseineen, noiden kolmen miehen
lähestyessä, ja heti olin varma eräästä asiasta -- näitä kasvoja en
ollut nähnyt Hollimentin ikkunassa.

Kaikki kolme nostivat hattua ja kumarsivat kohteliaasti, kun he tulivat
meidän luoksemme, ja nuorin noista kolmesta, katsoen kysyvästi minuun,
hymyili.

"Oletteko herra Cranage?" hän kysyi. "Herra James Cranage? Aivan niin
-- saisimmeko puhua muutaman sanan teidän kanssanne? Me olemme tulleet
Portsmouthista sitä varten."

"Tietysti, jos tahdotte kertoa keitä olette ja miksi haluatte puhua
jonkun sanan kanssani", vastasin minä.

"Nimeni on Spiller, sir", hän auliisti vastasi, jälleen hymyillen.
"Salapoliisi Spiller Portsmouthin poliisilaitokselta. Tämä on
salapoliisi-kersantti Jifferdene Scotland Yardin rikosasiainosastolta
-- otaksun teidän kuulleen puhuttavan hänestä, herra Cranage. Ja tämä
herrasmies on herra Shen, Kiinan lähetystöstä Lontoossa."

"Hyvä on, herrat", sanoin minä. "Tahdotteko puhutella minua
kahdenkesken, vai?-"

"Meillä ei ole mitään sellaista kysyttävää, jota ei neiti saattaisi
kuulla, herra Cranage", vastasi Spiller, tehden kohteliaan kumarruksen
Peggieen päin. "Ei mitään -- jos hän välittää kuunnella."

"Kaikki mitä tahdomme, herra Cranage", lisäsi Jifferdene meitä
kumpaakin katsoen, "on saada vähän selvitystä eräisiin tapauksiin,
jotka sattuivat eräänä päivänä -- Portsmouthissa." "No!" sanoin minä.
"Antakaa kuulua." Salapoliisit katsoivat toisiinsa. Jifferdene nyökkäsi
Spillerille.

"Niin, asia on tällainen, herra Cranage", aloitti Spiller. "Teidän ei
tarvitse ensinkään olla levoton tänne tulostamme tai pelätä vastata
kysymyksiimme -- teitä emme tahdo, sir, emmekä tiedä mitään teitä
vastaan -- me tahdomme tietoja, ja teidän sijassanne antaisin niitä.
No niin, vietittekö vähän enemmän kuin pari viikkoa sitten suuremman
osan päivää Hollimentin kaupassa -- se on sekatavara- ja hiilikauppa
Portsmouthissa?"

"Vietin kyllä", sanoin minä.

"Toiko viinuri 'Amiral Hawkesta' teille päivällistä sinne?" "Toi!"
vastasin.

"Ja teetä, vai kuinka?" jatkoi hän. "No, herra Cranage, tahtoisitteko
nyt kertoa minulle, miten ensinkään tulitte olleeksi siellä ja mitä
tapahtui teidän siellä ollessanne?"

Katsoin Peggieen. Hän ymmärsi nopeasti tarkoitukseni ja oli yhtä nopea
vastaamaan. "Minä kertoisin heille kaikki!" sanoi hän. "Hyvä neuvo,
neiti!" huudahti Spiller. "Paremmin ei herra Cranage voisi tehdä."

"Siihen menee jonkun verran aikaa", huomautin minä. "Tapahtui koko
joukon asioita. No niin..."

Seisoin siinä nummella, Portsmouthin siintäessä aavemaisena ja
sumuisena etäisyydessä, minä kerroin heille koko jutun, siitä hetkestä
asti kuin kohtasin Quartervaynen Clarance-laiturilla, siihen saakka
kun heräsin neiti Mansonin piiskan sysäykseen. Molemmat salapoliisit
tekivät tuon tuostakin muistiinpanoja taskukirjoihinsa; herra Shen
kuunteli aito itämaisen salaperäisenä; silloin tällöin minä katsahdin
häneen, mutta hänen kasvonsa säilyttivät vakavan kohteliaan ja peräti
selittämättömän ilmeensä. Vihdoin kertomus loppui, ja salapoliisit
panivat pois muistiinpanonsa.

"Ja kuulitteko Hollimentin milloinkaan ilmaisevan mitään syytä kaikkeen
tähän, herra Cranage?" kysyi Spiller.

"En mitään määrättyä syytä!" vastasin.

"Mutta hän näytti olevan hirveästi säikähtynyt, vai kuinka?"

"Aivan varmaan hän pelkäsi niin kovin kuin ihminen voi pelätä."

"Sitäkö, että kiinalainen, jonka kasvot näitte ikkunassa, tulisi
sisään?"

"Niin luulen. Mutta peloissaan hän oli jo kauan sitä ennen. Hän
säikähti kamalasti, niin pian kuin oli saanut Quartervaynen kirjelipun."

"No niin, te olitte hänen kanssaan koko joukon, herra Cranage! Eikö
häneltä livahtanut mitään, josta olisitte voinut aavistaa hänen
pelkonsa syytä?"

"Ei -- ei yhtään mitään. Sain selville -- tulin siihen käsitykseen,
että syystä tai toisesta kiinalainen, joka oli katsonut ikkunasta
sisään, tahtoi päästä käsiksi häneen ja luullakseni Quartervayneen.
Mutta hän ei kertonut minulle miksi."

Salapoliisit kuiskuttelivat jotakin keskenään; sitten Jifferdene
puhutteli herra Sheniä. Ja herra Shen kääntyi minuun.

"Olitteko aivan varma siitä, että ikkunassa näkemänne kasvot olivat
kiinalaisen?" kysyi hän puhtaalla englanninkielellä ja pehmeällä,
ystävällisellä äänellä.

"Siitä olen aivan varma!" vastasin minä viipymättä. "Aivan varma!"

"Oletteko te kasvojen tuntija?" kysyi hän hymyillen.

"Olen nähnyt koko joukon kansalaisianne Lontoossa", vastasin minä.
"Sekä West Endissä että Limehousen piirissä. Kyllä varmasti hän oli
kiinalainen. Sitä paitsi Holliment kaiken aikaa keskustellessamme puhui
hänestä kiinalaisena."

"Luulisitteko tuntevanne hänet?" kysyi hän.

"Sitä en oikein voi sanoa", vastasin minä. "Mutta tuskinpa vain. Teidän
tulee muistaa, että minä näin hänet vain sekunnin verran -- ikkunan
läpi."

"Ja toisen kerran tietääkseni, kun hän ja ne muut miehet ryntäsivät
tikapuille", huomautti hän.

"Niin", myönsin minä, "mutta vain katulamppujen valossa ja siis hyvin
heikossa valaistuksessa. Näin ainoastaan sen, että se oli kiinalainen,
joka murtautui sisään, muitten miesten -- jotka eivät olleet
kiinalaisia -- häntä seuratessa."

"Entä Holliment", hän jatkoi, "eikö hän maininnut kiinalaista miltään
nimeltä? -- miltään erikoiselta nimeltä?"

"Ei -- varmastikaan ei!" sanoin minä. "En kuullut mitään nimeä."

Herra Shen kumarsi merkiksi, että hän oli kysyttävänsä minulta kysynyt,
ja minä käännyin muihin. He tekivät minulle muutamia kysymyksiä
murskaantuneesta autosta ja siitä, oliko huhuja liikkunut, että
Hollimentia ja Quartervaynea olisi lähiseudulla nähty sinä aamuna,
jolloin minut sinne jätettiin, ja vastattuani heille he lähtivät pois
yhtä kursailematta kuin olivat tulleetkin.

"Tämä on vain tehnyt jutun vielä salaperäisemmäksi", huomautti Peggie,
kun me lähdimme taloon päin. "Kaiken tämän takana on vielä suurempia
asioita. Kiinan lähetystö -- minkä vuoksi joku virkamies sieltä tulisi
tänne? Näyttää valtiolliselta asialta."

"Saamme kyllä pian kuulla lisää", sanoin minä.

Mutta muutamaan päivään en kuullut mitään lisää. En kerrassaan mistään
mitään. Päivä seurasi toistaan entiseen tapaan Renardsmere Housessa
Silloin, eräänä aamuna, kun olin kirjeitä kirjoittamassa, tuli
palvelija tuoden käyntikortin, jossa oli nimi Percy Neamore.

"Eteishuoneessa on herrasmies, sir -- haluaisi tavata hänen armoansa
hyvin tärkeän asian vuoksi", sanoi hän.

Minun tehtäviini kuului valmistelevasti keskustella tämäntapaisten
vierailijoiden kanssa. Otin käyntikortin ja lähdin eteishuoneeseen.
Siellä seisoi tutkivasti ympärilleen katsellen siististi puettu, hyvin
itsetietoinen nuori juutalainen.



SEITSEMÄS LUKU

Kymmenentuhannen punnan maksuosoitus


Eteishuoneen ovi oli auki, ja minä näin yhdellä silmäyksellä, kuinka
herra Percy Neamoren, kuka hän sitten olikaan, oli onnistunut saapua
Renardsmere Houseen niin varhain aamulla; parvekkeen juurella seisoivat
ajoneuvot, jotka tiesin vuokratun lähimmältä asemalta -- ne olivat
ainoat sieltä saatavissa olevat kulkuneuvot. Vierailija oli siis
nähtävästi tullut kaupungista ensimmäisellä aamujunalla -- mikä näytti
todistavan, että hänen asiansa oli kiireellinen. Koetin arvostella
häntä astellessani eteishuonetta pitkin häntä kohden; hän oli, kuten
jo olen sanonut, nuhteettomasti puettu, ehkä liiankin koreilevasti, ja
täynnä tyytyväistä itseluottamusta -- varmastikin juutalainen, ja jokin
hänessä johdatti mieleen _rahaa_ tai _timantteja_. Hän osasi käyttäytyä
ja lähestyessäni hän kumarsi ja hymyili kohteliaasti.

"Tekö haluatte tavata lady Renardsmereä henkilökohtaisesti?" tiedustin
minä, katsoen kädessäni olevaa käyntikorttia.

Taasen hän kumarsi ja hymyili miellyttävästi.

"Asioissa", hän vastasi. "Yksityisasioissa."

"Lady Renardsmere aikoo lähteä kaupunkiin puolen tunnin kuluttua tai
niillä vaihein", huomautin minä. "En oikein tiedä, ottaako hän vastaan
ketään tänä aamuna. Ylipäänsä hän ei ota ketään vastaan -- asioissa
-- ilman sopimusta. Minä olen hänen yksityissihteerinsä -- ettekö voi
ilmoittaa minulle asiaanne?"

Hän katsoi taasen minuun hymyillen, mutta päättävästi ja puisteli
sysimustaa, kiharaista päätään.

"Pelkäänpä, etten voi", hän vastasi. "Olen pahoillani, mutta asiani
koskee vain lady Renardsmereä."

"Tunteeko hän teidät?" kysyin.

"No niin -- ei!" vastasi hän vähän mietittyään. "Mutta -- saisinko
käyntikorttini tänne hetkiseksi."

Annoin sen hänelle, ja hän otti esille kultaisen kynäkotelon ja
kirjoitti jotakin nimensä alapuolelle.

"Jos lady Renardsmere näkee tämän", sanoi hän luottavasti, "niin
hän ymmärtää, kun hän näkee kirjoitukseni". Tämän jälkeen aukaisin
erään aamuhuoneen oven ja käskien häntä istumaan lähdin etsimään
lady Renardsmereä. Tämä oli juuri lopettamassa aamiaistaan ja oli
tullut alas valmiiksi puettuna kaupunkimatkaa varten. Annoin hänelle
käyntikortin ja ilmoitin, että sen lähettäjä odotti alhaalla. Lisäsin,
ettei hän halunnut minulle ilmoittaa asiaansa.

"Neamoreko?" sanoi hän silmäillen nimeä. "En tunne häntä!" Sitten
katseli hän alempana olevia lyijykynällä piirrettyjä sanoja, joita itse
en ollut välittänyt katsoa. Hänen äänensä muuttui. "Oh!" hän jatkoi.
"Aivan niin! No viekää hänet toimistoon, Cranage."

Huone, jota lady Renardsmere nimitti toimistokseen, oli pieni
eteishuoneeseen avautuva suoja. Se muistutti enemmän miehen pesää kuin
naisen vastaanottohuonetta, ja sitä olisi voinut pitää työkaluvajana
paremmin kuin minään muuna. Siellä lady Renardsmere säilytti
puutarhakalujaan, puutarhapukuaan ja -kenkiään, ampuma-aseitaan,
kalastusvehkeitään ja kaikenlaisia muita ulkotavaroita; siellä oli
myöskin hyllyjä, täynnä kilpa-ajoja koskevia kirjoja sekä Ruffin
Matkaopas kokonaisuudessaan; siellä oli myöskin iso kirjoituspöytä,
täyteen ahdettu papereita, jotka parhaasta päästä koskivat hänen
hevossiittolaansa ja sen asioita; pöydän ääressä, jossa minäkin joka
aamu ilmoittauduin, hän toimitti kaikki liikeasiansa. Tänne minä
johdatin herra Percy Neamoren ja ongittuani tuolin esille kasaantuneen
rojun joukosta pyysin häntä odottamaan. Jonkun hetken kuluttua minä
näin oman, aivan vieressä olevan virkahuoneeni avoimesta ovesta lady
Renardsmeren menevän hänen luokseen.

Seuraavan puolen tunnin tapaukset olivat -- tähän taloon nähden --
erikoiset. Noin kymmenen minuuttia sen jälkeen kuin lady Renardsmere
oli mennyt vieraansa luo, tuli Neamore ulos huoneesta paljain päin
ja näyttäen hyvin tyytyväiseltä itseensä. Hän meni ulos etuovesta
vaunujensa luo ja maksoi ajajalle, joka heti paikalla asettui
istuimelleen ja ajoi pois. Sitten Neamore palasi takaisin lady
Renardsmeren luo, ja seuraavan neljännestunnin he viettivät visusti
lukkojen takana. Sen ajan kuluttua tuli lady Renardsmere ulos ja minun
huoneeseeni.

"Cranage", sanoi hän, "antakaa minulle A-tilini maksuosoituskirja --
saatan tarvita sitä kaupungissa".

Renardsmereen tultuani oli minulla ollut huostassani kaikki talon
emännän maksuosoituskirjat; hänellä oli niitä useita, kaikki eri
tileihin kuuluvia, ja sen, jota hän nyt pyysi, olin huomannut koskevan
hänen omaa yksityistiliään. Otin sen esille kaapista ja ojensin
hänelle; hän pisti sen käsilaukkuunsa, ja huomauttaen ainoastaan, että
hän luultavasti tulisi kotiin johonkin aikaan illalla tai yöllä, lähti
takaisin vieraansa luo. Kymmentä minuuttia myöhemmin ajoi hänen autonsa
pääoven eteen, ja kohta ilmestyivät hän ja Percy Neamore pyhäköstä ja
menivät sen luo.

Kun minulla oli jotakin kysyttävää ennen lähtöä, menin minäkin ulos.
Hämmästyksekseni oli Neamore jo astunut ja sijoittunut hyvin mukavasti
sen upeaan sopukkaan; lady Renardsmere seisoi vielä parvekkeen
portailla antaen määräyksiään autonkuljettajalleen.

"Ajakaa suoraan Ritziin, Walker", käski hän. "Tämä herra ja minä syömme
aamiaista siellä. Ajakaa minut sinne täsmälleen kello yhdeksi. Sen
jälkeen voitte ajaa auton Park Lanelle, ja minä soitan teille, kun
sitten myöhemmin teitä tarvitsen."

Hetkisen kuluttua lähti iso auto liikkeelle, ja minä palasin sisään
melko ymmällä. Kuka kummassa oli tämä herra Percy Neamore, että
lady Renardsmere veisi hänet autolla kaupunkiin ja söisi aamiaista
hänen kanssaan Ritzissä? Kolme neljännestuntia sitten oli tämä
ollut hänelle vento vieras -- mistä tämä äkillinen tuttavallisuus?
Liikeasioitako -- ja jos niin oli, millaisia? Tässä muistui mieleeni
Neamoren käyntikortti ja hänen kirjoituksensa siihen, ja minä lähdin
lady Renardsmeren huoneeseen katsomaan, näkyisikö sitä. Siinä se oli
pöydällä, ja minä otin sen käteeni. Mutta Neamoren kirjoituksesta en
saanut mitään valaistusta asiaan. Se, mitä hän oli kirjoittanut nimensä
alle, näytti olevan vain jonkun liikkeen nimi -- Gildenbaum ja Roskin.
En tiennyt heistä mitään -- mutta jotenkuten tekivät he minuun saman
vaikutuksen kuin Neamorekin.

Lady Renardsmere ei ollut vielä palannut, kun laskeusin levolle
sinä iltana -- melko myöhään -- mutta nähtävästäkin hän tuli kotiin
pikkutunneilla, sillä hän oli toimistossa kun seuraavana aamuna
tavalliseen aikaan pistäysin sinne. Hän tarkasti yhdessä minun
kanssani saapuneet kirjeet ja antoi määräyksensä niistä; kun sitten
olin lähdössä, ojensi hän minulle maksuosoituskirjan, jonka olin
edellisenä päivänä antanut hänelle. Hän ei maininnut käyttäneensä
sitä, mutta myöhemmin, kun olin sitä kaappiin panemassa, vilkaisin
siihen nähdäkseni, oliko hän kaupungissa ollessaan kirjoittanut mitään
maksuosoitusta. Hän oli kirjoittanut yhden -- siinä oli kanta. Ja sen
mukaan se oli ollut kymmenentuhannen punnan maksuosoitus, asetettu
Percy Neamorelle.

Minun on tässä selitettävä eräs lady Renardsmeren omituisuus tai kiihko
tai tapa -- miksi sitä nyt nimittäisikään. Olen jo maininnut, että
hänellä oli useita maksuosoituskirjoja, kaikki eri tileihin kuuluvia.
Hänellä oli tarkkana sääntönä, että milloin hyvänsä maksuosoitus
jostakin suoritettiin, olipa sitten kysymyksessä suurempi tai
pienempi summa, maksun yksityiskohdat merkittiin kantaan. Jos siis
esimerkiksi minun oli maksettava Holroydille niin tai niin paljon
hänen viikkoisesta heinä-, olki- tai kauralaskustaan, oli minun
merkittävä kantaan yksityiskohdat tarkkaan; tämä tapa oli käytännössä
joka maksuosoituskirjaan nähden, ja lady Renardsmere noudatti sitä
itse täsmällisesti omassa yksityisessä maksuosoituskirjassaan, jonka
hän juuri oli antanut minulle takaisin. Se oli sääntö, jota hän ei
milloinkaan rikkonut, jota hän oli äärimmäisen tarkka noudattamaan.
Mutta tässä tapauksessa hän oli sen rikkonut -- kannassa ei ollut
mitään, joka olisi ilmaissut, miksi lady Renardsmere oli maksanut Percy
Neamorelle kymmenentuhatta puntaa.

En ole sen enemmän enkä vähemmän utelias kuin ihmiset yleensä -- se
tietää, että minussa on hyvä määrä luonnollista ja ymmärrettävää
uteliaisuutta. Olin utelias tuosta Neamoren asiasta -- tahdoin päästä
sen perille. Ja käyttäen hyväkseni asemaani ja hänen menettelytapojensa
tuntemusta, vein maksuosoituskirjan takaisin lady Renardsmerelle ja
osoitin hänelle viimeistä kantaa.

"Tähän ei ole merkitty mitään yksityiskohtia", sanoin minä ikään kuin
ohimennen ja niin välinpitämättömällä äänellä kuin suinkin, samalla
katsoen häntä tarkasti. "Siinä ei ole muuta kuin nimi ja määrä."

Melkeinpä ainoan kerran, muistaakseni, koko yhdessäoloaikanamme näytti
lady Renardsmere joutuvan hämilleen.

"Hm -- no niin, olkoon tällä kertaa, Cranage", sanoi hän melkein
kuin anteeksi pyytäen. "Se -- se on vain minun yksityinen, pieni
liikeasiani."

"Kiinnitin vain huomionne siihen", sanoin minä, "koska teillä on
tarkkana sääntönä merkitä tällaiset yksityiskohdat kantoihin".

"Tiedän -- tiedän!" vastasi hän nopeasti. "Aivan oikein muistuttaa
siitä -- sellainen tapa minulla on. Mutta tässä tapauksessa
-- yksityisasiassa, kuten sanoin. Tietysti minä tiedän, mistä
maksuosoitus suoritettiin! Hyvä on, Cranage -- te olitte aivan oikeassa
kiinnittäessänne huomioni siihen."

En siis saanut mitään tietää enkä ollut entistä viisaampi siitä, miksi
hän oli maksanut herra Percy Neamorelle niin suuren summan. Ehkä,
mietin minä, se oli vedonlyöntiasia. Tiesin, että lady Renardsmerelle
silloin tällöin pälkähti päähän uskaltaa rahaa ei ainoastaan omista
hevosistaan, vaan myöskin muitten omistajien; tiesin myöskin, että
hän löi suunnattomia vetoja siitä, että Välkehtivä Rubiini voittaisi
Derbyn. Ehkä oli tämä kymmenentuhatta puntaa summa, joka oli annettu
Neamoren haltuun levitettäväksi eri vedonlyönti-asiamiesten kesken.
Yksi seikka ainakin oli varma -- se oli maksettu, ja lady Renardsmere
ja Neamore olivat ainoat, jotka tiesivät miksi. Ainakin näytti asiassa
olevan jotakin salaperäistä -- Neamoren saapuminen oli salaperäinen --
hänen menonsa kaupunkiin lady Renardsmeren kanssa oli salaperäinen;
sekin oli omituista, ettei lady Renardsmere voinut tai tahtonut täyttää
tuon maksuosoituksen kantaa.

Mutta vielä enemmän salaperäistä ilmeni. Minulla oli tapana syödä
aamiaista omassa arkihuoneessani; juuri kun olin sinä päivänä
lopettanut ja olin pujahtamassa nojatuoliin piippuineni ja
sanomalehtineni, lähetti lady Renardsmere hakemaan minua. Tapasin
hänet toimistossaan, ja kirjoituspöydällä hänen edessään oli pieni
käärö, sievästi käärittynä vankkaan kirjepaperiin ja kovasti
sinetöitynä. Sen vieressä oli kirje, varustettu nimellä ja osoitteella,
jotka lady Renardsmeren suurella, epäsäännöllisellä käsialalla
kirjoitettuina täyttivät kirjekuoren koko etusivun.

"Cranage", sanoi hän. "Olettehan syönyt aamiaista? Pyydän teitä
toimittamaan jotakin puolestani. Näette tämän kirjeen ja tämän pienen
mytyn. Tahtoisin teidän itse vievän nämä asianajajalleni, herra
Pennithwaitelle Lincoln's Inn Fieldsiin."

"Tänään iltapäivälläkö?" kysyin.

"Nyt heti!" vastasi hän. "Saatte Rolls-Roycen. Walker on syönyt
päivällistä, ja hän ajaa teidät kaupunkiin puoli viideksi. Pennithwaite
ei milloinkaan lähde toimistostaan ennen viittä -- te tapaatte hänet
helposti. Mutta, Cranage --" tässä hän pysähtyi ja levottomuutensa
ylenpalttisuudessa, kuten saatoin nähdä, laski kätensä käsivarrelleni
siinä seisoessani hänen vieressänsä -- "Cranage, luvatkaa, ettette
pysäytä autoa ettekä lähde siitä pois missään -- ette missään paikassa
ensinkään, koko matkan varrella!"

"Varmastikaan en, lady Renardsmere!" vastasin minä. "Miksi sitä
pysäyttäisin?"

"No, enpä tiedä!" sanoi hän. "Nuoret miehet luullakseni pysähtyvät,
saadakseen lasillisen tai jotakin sentapaista. Mutta ettehän te tee
sitä, Cranage, ettehän? Te ajatte suoraan minun oveltani Pennithwaiten
ovelle -- te otatte tämän käärön minun kädestäni ja tämän kirjeen
ettekä ajattele mitään muuta, kunnes olette ne jättänyt hänen käsiinsä?"

"Tietysti, lady Renardsmere!" vakuuttelin minä. "Teen ihan niin kuin
käskette. Antakaa määräyksenne Walkerille, että hän ajaa suoraan
täältä, pysähtymättä, Lincoln's Inn Fieldsiin."

"Sen teen", sanoi hän. "No niin -- hän on siis valmis kymmenessä
minuutissa. Kiitos, Cranage. Ja -- mihin aiotte panna nämä?"

Minä näytin hänelle. Pistin käärön -- pienen neliönmuotoisen,
kolmituumaisen esineen -- housuntaskuuni; kirjeen povitaskuun.

"En edes itse aio niihin koskea, kunnes annan ne herra
Pennithwaitelle", sanoin minä. "Luottakaa siihen, että ne ovat niin
hyvässä turvassa kuin olla saattaa."

"Kunnon poika!" sanoi hän iloisemmin. "Tunsin, että voin luottaa
teihin. No niin, kun olette tavannut Pennithwaiten, olette vapaa.
Syökää päivällinen jossakin -- hyvä päivällinen -- sopikaa Walkerin
kanssa kotiinpaluusta -- tehkää mitä hyvänsä, kun vain olette
toimittanut perille käärön ja kirjeen. Kas tässä -- maksakaa tällä
päivällisenne, nuori mies!"

Ennenkuin ehdin vastustaa tai estää häntä, oli hän pistänyt viiden
punnan setelin käteeni ja lähtenyt huoneesta. Menin valmistautumaan
matkaa varten; kun tulin alas taasen, oli hän eteishuoneen ovella,
antaen Walkerille täsmällisiä ohjeita.

"Ja sen jälkeen saatte määräyksenne kotiinpaluusta herra Cranagelta",
lopetti hän. "Tällä hetkellä pidätte vain mielessänne -- suoraan
perille, pysähtymättä."

Astuin autoon, ja me lähdimme liikkeelle, lady Renardsmeren luodessa
minuun puoleksi varoittavan, puoleksi kehoittavan katseen, kun nostin
hänelle hattuani. Ymmärsin hänen tarkoituksensa: se oli muistutus
siitä, mitä hän oli sanonut minulle huoneessansa. Ja kun me jätimme
kylän ja ajoimme Lontoon ja Portsmouthin välistä maantietä kohden,
jolle oli yhdeksän kilometriä matkaa poikkimaitse, ihmettelin, miksi
hän oli niin huolissaan siitä, ettei matkallani Renardsmere Housen
ja Lincoln's Inn Fieldsin välillä tapahtuisi mitään keskeytystä.
Maantierosvojen ajat olivat olleet ja menneet. Mutta mitä minä olin
viemässä herra Pennithwaitelle? Nähtävästi jotakin hyvin kallisarvoista
tai tärkeätä, pienuudestaan huolimatta. Pelkäsikö hän, että minut
pysäytettäisiin -- kirkkaalla päivällä, kauniina kevätiltapäivänä?
Ajatus tuntui naurettavalta -- ja kuitenkin oli hänen pelkonsa
ollut todellista kylläkin; niin todellista, että se vaikutti minuun
itseenikin jossakin määrässä, ja ainoa huoleni oli päästä kaupunkiin
ja saada asiani toimitetuksi niin pian kuin suinkin. Mitä Walkerin
osuuteen asiassa tulee, ei minulla ollut mitään valittamista --
poiketen Lontoon tielle Petersfieldin kohdalla hän ajaa porhalsi
tuota kuuluisaa valtatietä pitkin oikealla ennätysvauhdilla ja
vihdoin hän kääntyi Kingswaylta Lincoln's Inn Fieldsiin, täsmälleen
kahtakymmentäviittä vailla viisi.

Herra Pennithwaiten toimisto (Pennithwaite, Mallaby ja Pennithwaite)
sijaitsi alueen eteläosassa. Se oli muuan noita vanhoja taloja, jotka
ovat säilyneet jälleenrakentamis- ja korjaamisvimmalta ja ovat jäljellä
osoittamassa, kuinka paljoa parempi kaunoaisti rakennustaiteeseen
nähden isovanhempiemme isovanhemmilla oli kuin meillä. Ja herra
Pennithwaite oli kotona ja otti minut vastaan suuressa huoneessa,
jossa oli kauniisti muovailtu katto ja hieno tulisija -- hän oli sen
tapainen mies, joka missä muussa ympäristössä hyvänsä olisi näyttänyt
oudolta, ollen itsekin juhlallinen ja vanhanaikuinen ilmestys -- ja
hänelle, tultuani vakuutetuksi, että hän oli herra Pennithwaite, minä
jätin kirjeen ja käärön. Hän luki kirjeen minun läsnä ollessani; sitten
hän, ottaen käärön mukaansa, vetäytyi erääseen sisähuoneeseen. Siellä
hän viipyi jonkun aikaa; kun hän palasi -- jätettyään todennäköisesti
käärön tai sen sisällön sinne -- istuutui hän pöytänsä ääreen,
kirjoitti äkkiä jotakin postipaperiarkille, sulki sen kirjekuoreen ja
sinetöi ja ojensi minulle kohteliaasti kumartaen.

"Lady Renardsmerelle, että hän tietäisi teidän onnellisesti tuoneen
perille kirjeen ja käärön", sanoi hän myhäillen. Sitten hän tarkasti
minua huolellisemmin. "Hänen armonsa uusi sihteeri, luullakseni?"
lisäsi hän.

"Aivan niin, herra Pennithwaite", vastasin minä.

Hän nousi puristaakseen kättäni.

"Tulette huomaamaan hänet hyväksi emännäksi", sanoi hän, "omituiseksi,
mutta hyväsydämiseksi. Jääkää hyvästi."

Menin Walkerin ja auton luo, jollakin tavalla tavattomasti keventyneenä
päästyäni eroon tuosta salaperäisestä pikku kääröstä. Sovimme Walkerin
kanssa asioista. Hänen oli määrä viedä auto lady Renardsmeren Park
Lanen varrella olevaan kaupunkitaloon, juoda teetä siellä ja kohdata
minut määrätyllä paikalla lähellä Piccadillyn sirkusta täsmälleen
puoli yhdeksältä. Hän lähti -- ja minä lähdin joutilaana astelemaan,
nauttien vapaudestani. Kuljeskelin aikani kuluksi Strandia, pistäysin
Haymarketilla ja Coventry-kadulla ja vihdoin, vähän yli kuuden,
poikkesin Trocaderoon rauhassa nauttimaan hyvää päivällistä.

Vaikka olikin varhaista, oli paikka jo jotenkin täynnä, ja seuraavan
tunnin kuluessa se yhä enemmän täyttyi -- kello seitsemältä
oli tuo iso huone, jossa olin syömässä, melkein ahdinkoon asti
täynnä. Pitkä ajomatka oli tehnyt minut kuitenkin nälkäiseksi, ja
kiinnitin vähän huomiota lähelläni oleviin ihmisiin. Mutta kun olin
tyydyttänyt ruokahaluni, aloin katsella ympärilleni ja äkkiä huomasin
huoneen perällä, nurkkaan asetetun pöydän ääressä, mutta täydessä
valaistuksessa, Neamoren ja hänen kanssaan -- Hollimentin.

Ei ollut kysymys mistään erehdyksestä minun puoleltani -- siellä
he yhdessä istuivat päivällistä syöden. Huone ei ollut niin iso
eikä etäisyys niin suuri, etten olisi heitä selvästi nähnyt. Heillä
oli välillänsä iso samppanjapullo ja he söivät ja joivat ahnaasti.
Mutta he keskustelivat myöskin innokkaasti ja vakavasti, niin
innokkaasti, etteivät he kiinnittäneet huomiota mihinkään tai kehenkään
ulkopuolellaan olevaan. Holliment -- Neamoren seurassa, jolle lady
Renardsmere oli maksanut kymmenentuhatta puntaa edellisenä päivänä!
Mistä?

Puolen sekunnin verran ajattelin mennä Hollimentin luo ja puhutella
häntä. Mutta se mielijohde meni yhtä nopeaan kuin oli tullutkin. Ei!
-- Minä olin sattumalta keksinyt tarpeeksi tällä kertaa. Holliment oli
Lontoossa ja hän tunsi Neamoren. Kuulisin joka tapauksessa kummastakin
vielä. Ja jotteivät hän tai Neamore näkisi minua, maksoin heti syötyäni
laskuni ja lähdin pois lähimmän oven kautta ja menin toiseen paikkaan
kahvia juomaan ja tupakoimaan. Asiain tällä kannalla ollessa näytti
minusta parhaalta, ettei kumpikaan noista miehistä huomaisi minua.

Tapasin Walkerin autoineen puolivälissä alempaa Regent-katua kello
puoli yhdeksältä, ja me heitimme hyvästit Lontoolle ja lähdimme kotiin.
Lady Renardsmere oli vielä ylhäällä saapuessamme, ja vaikka hän
sanoi vähän, näin minä, että hän tunsi kevennystä ja mielihyvää, kun
annoin hänelle asianajajan kirjelipun. Mutta suorittamani lähetyksen
laadusta hän ei mitään maininnut, enkä minäkään kertonut hänelle,
mitä olin Trocaderossa nähnyt. Olin vielä seuraavana aamuna näitä
asioita miettimässä, kun noin kello yhdeltätoista minua haettiin
eteishuoneeseen tapaamaan jotakuta henkilöä, joka palvelijan sanojen
mukaan tahtoi puhutella minua viipymättä.

Tuo joku oli salapoliisi Spiller, Portsmouthista. Hän tuli aivan
lähelleni ja kuiskasi:

"Herra Cranage, teidän on tultava minun kanssani!" sanoi hän.
"Kaupunkiin, heti paikalla! -- Minulla on auto tuolla ulkona
odottamassa. Te ette tietenkään ole mitään kuullut. No niin, tuo
Holliment niminen mies -- tiedättehän? Hänet löydettiin West Endin
kaupunginosassa varhain tänä aamuna, kuolleena! -- Murhattuna!"



KAHDEKSAS LUKU

Ensimmäinen murha


Olin niin hämmästynyt tämän lyhyen ilmoituksen johdosta, etten sillä
hetkellä voinut muuta tehdä kuin seisoa ja tuijottaa Spilleriin
tietoisena siitä, että palvelija, joka oli minut hakenut, ja
taloudenhoitaja, joka oli juuri tullut eteishuoneeseen, vuorostaan
tuijottivat minuun. Mutta äkkiä sain puhelahjani takaisin.

"Hollimentko? Murhattu!" huudahdin minä. "Mahdotonta! Mutta minähän
näin hänet itse eilen illalla juuri!"

"Ei se silti mahdotonta ole, herra Cranage", vastasi Spiller kylmästi.
"Paljon on aikaa murhan tapahtua eilisillan ja tämän aamun välillä.
Mutta katsokaa tänne!"

Hän otti esille sähkösanoman, aukaisi sen ja ojensi minulle. Myönnän,
että käteni vapisi, kun otin sen häneltä -- mielikuvitukseni oli
jo toimessa, olin näkevinäni, miten Holliment hitaasti ja varmasti
saavutettiin...

"Tämän on lähettänyt Jifferdene -- mies, joka äskettäin oli minun ja
kiinalaisen herran kanssa", sanoi Spiller. "Lukekaa se!" Minä luin:

    "West Endissä varhain tänä aamuna löydetty mies murhattuna, hyvin
    otaksuttavasti Holliment, tuokaa Cranage tänne mahdollisimman
    pian, tärkeä."

"Niin", sanoin minä, "mutta hän sanoo vain -- hyvin otaksuttavasti.
Saattaa olla. Joka tapauksessa -- luulen, että minun on lähdettävä
teidän kanssanne. Mutta -- miksi? Muitakin on -- ja täytyy olla
-- jotka voivat todeta Hollimentin yhtä hyvin kuin minäkin.
Portsmouthilaisia -- koko joukko."

"Portsmouthissa ei ole ketään, joka tietäisi sitä, mitä te, herra
Cranage, tiedätte -- hänen viime päivistään siellä", vastasi
salapoliisi. "Tulkaa -- lähdetään! Minulla on hyvä auto tuolla
ulkopuolella -- me lähdemme sinne heti paikalla tietä pitkin."

"Tulkaa parvekkeelle", sanoin minä, johtaen hänet ovelle, missä olimme
poissa jo uteliaiksi käyneiden palvelijain kuuluvilta. "Kuulkaahan!"
jatkoin minä. "Mitä esitän syyksi lady Renardsmerelle? En halua kertoa
hänelle, että olen sekaantunut murhajuttuun -- en ainakaan, ennenkuin
olen kuullut siitä enemmän."

Spiller nyökkäsi ja alkoi miettiä asiaa.

"Kertokaa hänelle, että eräälle ystävällenne -- tai sukulaisellenne
-- on sattunut vakava tapaturma Lontoossa, ja että teidän läsnäolonne
on välttämätön", sanoi hän. "Pyytäkää häneltä parin päivän lomaa --
ehkä teidän on jäätävä yöksi. Tämä syy käy laatuun, eikö niin? Nuo
veikot tuolla sisällä eivät tunne minua -- ei kukaan tunne minua täällä
päin. Voitte sitten myöhemmin selittää hänelle asian -- jos se on
tarpeellista."

Lähdin etsimään lady Renardsmereä puutarhastaan. Suureksi
huojennukseksi minulle suostui hän viipymättä pyyntööni, tekemättä
mitään kysymyksiä ensinkään -- vieläpä tarjosi nopeaa autoa ja Walkeria
ajamaan. Minä ilmoitin, että miehellä, joka oli tullut minua noutamaan,
oli auto oven edessä, ja muutamassa minuutissa Spiller ja minä olimme
matkalla.

"Aika ilkeä juttu tämä, herra Cranage", huomautti salapoliisi,
kun olimme ennättäneet jonkun matkaa. "Tähän asti se on minulle
käsittämätön. Mitä te siitä aattelette?"

"Minäkö?" huudahdin. "Voi taivas, en tiedä siitä enempää kuin mitä
kerroin teille. Luulisin, että te -- ja tuo Scotland Yardin mies --
minkä sanoittekaan hänen nimekseen -- Jifferdenekö? -- että te olette
oikeat miehet siitä asiasta jotakin tietämään."

"Niin kai", huomautti hän kuivasti naurahtaen. "Vakuutan teille, että
me tuskin tiedämme mitään. Tuo kiinalainen herra, joka tuli meidän
kanssamme teitä tapaamaan - hän se tietää jotakin, jos kukaan. Mutta ne
itämaalaiset! -- yhtä hyvin voi koettaa ottaa luuta koiran suusta kuin
tietoja heiltä, silloin kun eivät niitä tahdo antaa!"

"Miten tuli hän olleeksi teidän seurassanne ensinkään?" kysyin minä.
"Olen sitä koko lailla kummastellut."

"Minäpä kerron teille", vastasi hän. "Hän ilmestyi Jifferdenen seurassa
pääosastoomme Portsmouthiin muutamia päiviä ennenkuin näimme teidät
siellä nummella. Hän tahtoi saada tietoja jostakin kiinalaisesta, jonka
luultiin, sanoo hän, hiljakkoin oleskelleen Portsmouthissa ja jota
Kiinan lähetystö kiihkeästi halusi saada käsiinsä. Minut määrättiin
tiedusteluja tekemään. Vihdoin -- tarkemmin sanoen jo seuraavien
kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa -- sain selville, että eräs
kiinalainen, nähtävästikin kunnioitettava mies, oli pari kolme kertaa
nähty Hollimentin seurassa. Lähdimme Hollimentin kauppapaikalle ja
huomasimme, että siellä oli merkillisiä tapahtunut ja että Holliment
oli hävinnyt. Me teimme sitten tiedusteluja ympäristössä, ja 'Amiraali
Hawken' viinuri kertoi eräästä nuoresta vieraasta herrasmiehestä,
joka oli ollut Hollimentin kaupassa yhden koko päivän. Jonkun
päivän kuluttua tuli hän luoksemme ja sanoi löytäneensä tuon nuoren
herrasmiehen -- teidät -- ja kertoi, missä te olitte. Niin me sitten
tulimme Renardsmereen -- ja kuulimme teiltä kiinalaisesta, joka
kurkisti sisään Hollimentin ikkunasta ja perästäpäin murtautui sisään
muitten kaverien kanssa. Ymmärrättekö?"

"Ja siinäkö kaikki?" kysyin minä.

"Kaikki, minkä tähän asti tiedän", vastasi hän. "Ja niine uutisineen
herra Shen lähti matkoihinsa ja Jifferdene hänen mukanaan. En ole
kuullut mitään enempää, kunnes sain tämän sähkösanoman."

"Oikeastaan tulemme siis siihen", sanoin minä, "että te kolmissa miehin
ette olleetkaan hakemassa Hollimentia, vaan jotakuta kiinalaista".

"Aivan niin", vastasi hän. "Erästä kiinalaista! Kerronpa teille --
Kiinan lähetystö tahtoo saada hänet käsiinsä -- kuka hän nyt lieneekään
-- aivan välttämättä, jopa siinä määrin, että ovat antaneet Scotland
Yardin toimeksi etsiä häntä. Mutta mitä he hänestä tahtovat tai kuka
hän on, ja mitä Hollimentilla on tai on ollut tekemistä sen asian
kanssa, siitä ei minulla ole sen enempää tietoa kuin vastasyntyneellä
lapsella."

"Spiller!" sanoin minä. "Lyön vetoa kuinka paljon hyvänsä siitä, että
jos murhattu on Holliment, niin tuo kiinalainen hänet murhasi!"

"Minä sanoisin, että se on varma", huomautti hän naurahtaen. "Voisitte
huoletta veikata miljoonan yhtä vastaan. Mutta -- mikä on syynä?"

"En tiedä", vastasin minä. "Sen vain tiedän, etten koskaan ole
nähnyt ihmistä niin täydellisesti pelon vallassa kuin Holliment oli
kertoessani hänelle, että olin nähnyt tuon kaverin keltaiset kasvot
ja vinot silmät ikkunassa! Hän oli hirveästi peloissaan hengestään,
Spiller -- hengestänsä!"

"Niin, ja tuo kaveri sai hänet käsiinsä!" sanoi hän. "Saattepa nähdä,
että se on Holliment. Mutta Jifferdene tietää enemmän, kunhan tulemme
perille."

Tapasimme Jifferdenen odottamassa meitä Scotland Yardissa. Hän vei
meidät pieneen odotushuoneeseen ja sulki oven meidän kolmen jälkeen.
Siihen mennessä olin tehnyt päätökseni eräästä asiasta, jota olin
matkan varrella mielessäni miettinyt, aina silloin kun keskustelumme
Spillerin kanssa oli pysähdyksissä -- olin päättänyt, etten mainitsisi
Neamorea Hollimentin yhteydessä -- en ainakaan vielä. Sillä jos
mainitsin Neamoren, oli minun mainittava lady Renardsmere, ja sitä
en tahtonut. Ja ehkä loppujen lopuksi Neamorella ei ollutkaan mitään
tekemistä tämän asian kanssa -- Holliment tietysti tunsi paljon ihmisiä
Lontoossa.

"En luulisi olevan mitään epäilystä siitä, että tämä mies on Holliment
-- päättäen kuvauksesta, jonka sain hänestä Portsmouthissa", huomautti
Jifferdene ovea sulkiessaan. "Minun mielestäni se on varma."

"Herra Cranage näki hänet eilen illalla", huomautti Spiller nyökäten
minuun päin.

"Niinkö?" sanoi Jifferdene. "Missä sitten?"

"Toceaderossa -- päivällistään syömässä", sanoin minä. "Noin kello
seitsemän paikkeilla."

"Puhuttelitteko häntä?" kysyi hän.

"En puhutellut -- enkä tahtonutkaan puhutella. Viimeisten seikkailujen!
jälkeen Hollimentin kanssa", jatkoin minä, "en tahtonut olla missään
suhteissa häneen. Hän ei nähnyt minua -- ja minä lähdin sieltä pois."

"No niin", sanoi Jifferdene. "Pyydän joka tapauksessa teitä todentamaan
hänet, herra Cranage. Tiedän kyllä, että monet muut voisivat sen tehdä,
mutta erikoisista syistä haluan teidän tekevän sen ja auttavan minua
tässä kohden. Te olette kai ainoa henkilö, joka näitte kiinalaisen --
joka minun ajatukseni mukaan on murhaaja."

"Missä se tapahtui?" kysyi Spiller.

"Paddingtonin puolella", vastasi Jifferdene. "Jos tiedätte Maida Valen,
tiedätte myöskin, että siellä on kappale Regent-kanavaa kulkemassa
Edgware-tien ja Warwick Crescentin välillä. Viertotietä toisella
puolella nimitetään Blomfield-tieksi; toisella Maida Hill Westiksi.
Hän löydettiin makaamassa Blomfield-tiellä, kanavavallin luona,
noin kahdeksantoista metriä sillasta, joka yhdistää Warwick-kadun
Harrow-tiehen. Kello kolmelta tänä aamuna eräs poliisimies löysi hänet.
Hän oli ollut kuolleena noin puolen tunnin verran poliisilaitoksen
lääkärin lausunnon mukaan. Puukotettu! Ja mies, joka hänet puukotti,
tiesi kyllä mihin iskeä! Mutta mistä syystä? Siinä pulma! Joka tasku
hänen takissaan oli käännetty nurin; muutamat hänen tavaransa, kuten
kello, rahat ja niin edespäin, löydettiin tieltä hänen vierestänsä,
aivan niin kuin olisivat olleet arvottomia; hänen takkinsa ja liivinsä
olivat paikka paikoin viilletyt auki -- silminnähtävästi oli murhaaja
etsinyt jotakin. Mutta onnistuiko hänen löytää se vai ei -- kukapa
tietää?"

"Eikö siis ole mitään johtolankaa?" esitteli Spiller.

"Ei mitään! Ei alkuakaan", sanoi Jifferdene. "Tietysti poliisit panevat
toimeen pontevia tiedusteluja ympäristössä, saadakseen selville, onko
häntä nähty tämän korttelin seutuvilla myöhään eilen illalla ja kenen
seurassa, mutta tähän mennessä en ole kuullut mitään."

"Missä hän nyt on?" kysyi Spiller.

"Paddingtonin ruumishuoneessa. Lähdemme sinne ja otamme herra Cranagen
mukaamme todentamaan hänet", vastasi Jifferdene. "Unohdin mainita,
ettei häneltä tavattu minkäänlaisia papereita. Ehkä murhaaja otti
ne mukaansa, jos sellaisia oli. Tietenkin hänellä on voinut olla
taskukirja. No niin, mennään nyt. Mutta teillä on ollut pitkänlainen
ajomatka, ja kello käy jo kahta. Mitä jos ensin söisimme vähän?"

Pistäysimme erääseen Parliament-kadun varrella olevaan ravintolaan,
ja pian olin selvillä siitä, että niin inhoittavat kuin heidän
virkavelvollisuutensa silloin tällöin olivatkin, ei se ainakaan
haitannut tovereitteni ruokahalua. He söivät ja joivat hyvällä halulla
-- ja minäkin seurasin heidän esimerkkiään, heittäen mielestäni kaikki
epämiellyttävät ennakkoajatukset edessäni olevasta tehtävästä. Ja
heidän kunniakseen on minun mainittava, etteivät he puhuneet mistään
ammattiasioista aterian aikana -- sen sijaan me puhuimme kilpa-ajoista,
ja minä kehoitin heitä lyömään viimeisen kolikkonsa Välkehtivästä
Rubiinista, josta minä, henkilökohtaisen tuntemukseni perustuksella,
annoin heille hehkuvan kuvauksen. Sovimme oikein hyvin yhteen --
ja vihdoin me maksoimme laskumme, menimme jälleen ulos kirkkaaseen
kevätilmaan ja lähdimme ajurilla Paddingtoniin -- päästäksemme tuosta
asiasta.

"Yksi tarkka silmäys riittää, herra Cranage", kuiskasi Jifferdene, kun
astuimme ruumishuoneeseen. "Siinä ei kannata viivytellä -- kyllä te
heti tunnette, onko se hän vai ei. No niin..."

Se oli Holliment. Hän oli hyvin hiljainen ja hyvin kalpea ja hyvin
kammottava...

"Hän se on!" kuiskasin minä. "Voi hirveää! -- ja eilen illalla..."

Lähdimme taas ulos. Me kuljimme Paddington Greenin läpi äänettöminä.

"Paikka, jossa se tapahtui", huomautti Jifferdene äkkiä, "on vain
viiden minuutin kävelymatkan päässä tästä. Mutta en usko, että sinne
kannattaa mennä katsomaan -- ei siellä ole mitään nähtävää, paitsi itse
paikka tietysti. Meillä on vielä muutakin tekemistä, herra Cranage.
Haluan, että tulette minun kanssani tapaamaan erästä kiinalaista
herrasmiestä, joka majailee Langham-hotellissa, ja sitten illalla aion
viedä teidät Limehousen puolelle."

"Luullakseni olen teidän käsissänne", myöntelin minä.

"Niin, koetamme mahdollisimman pian saada teitä koskevat asiat
loppuun suoritetuiksi", sanoi hän. "Mitä teihin tulee, Spiller, on
parempi, että menette takaisin Portsmouthiin tiedusteluja jatkamaan
-- hankkimaan lisää tietoja Hollimentistä ja kiinalaisesta -- enemmän
siellä täytyy olla saatavissa. Kuulkaahan!" -- Hän veti Spillerin
syrjään ja puheli jonkun hetken vakavasti hänen kanssaan. "Ottakaa
siitä selvä, jos voitte", sanoi hän lopuksi, "ja ilmoittakaa tietysti
minulle kaikki".

Spiller jätti minulle hyvästi ja lähti junalle. Jifferdene taas, kun
olimme kävelleet vähän kauemmas, huusi vuokra-ajuria ja käski ajamaan
Langham-hotelliin. Kun olimme lähteneet liikkeelle, kääntyi hän
luottavasti minun puoleeni.

"Tämä on omituisimpia tapauksia, minkä kanssa minulla milloinkaan
on ollut tekemistä, herra Cranage", sanoi hän. "Sitä omituisempi,
kun nuo itämaalaiset ovat siihen sekaantuneet. Spiller sanoi minulle
kertoneensa teille kaikki, mitä hän tietää; niin, ja totta puhuen
on minulla siihen hyvin vähän lisättävää! Mutta minullapa on eräs
ajatus. Spillerhän kertoi teille, vai kuinka, että Kiinan lähetystö
pani minut tuon kiinalaisen jäljille, jonka Holliment varmasti tunsi
Portsmouthissa. Niinpä niin -- mutta Kiinan lähetystön takana on joku,
ja se joku on minun luullakseni muuan vanha kiinalainen herrasmies
-- joku mahtava pohatta omassa maassaan kai -- joka nyt asustaa
Langhamissa. Olen nähnyt hänet kerran herra Shenin seurassa, ja te ja
minä menemme tapaamaan häntä nyt taasen. Hän tietää kyllä koko asian
alun ja juuren. Mutta totta vie, minä en tiedä!"

"Mutta jos tuo vanha herra todella tietää, mistä on kysymys", sanoin
minä, "niin ettekö voi, katsoen asiain nykyiseen tilaan, saada häntä
puhumaan? Ettekö voi pakottaa häntä puhumaan? Kun hän kuulee, että asia
on johtanut murhaan --"

"Niin luulisi, mutta nuo itämaalaiset eivät näytä antavan ihmishengelle
niin suurta arvoa kuin me, herra Cranage", vastasi hän. "Ja mitä
siihen tulee, että voisi taivuttaa tai pakottaa häntä puhumaan -- niin
odottakaa, kunnes näette hänet! En ole sfinxiä nähnyt, mutta luulisin,
että yhtä hyvin saisi sen laulamaan viimeistä varieteelaulua kuin tuon
vanhan kummituksen puhumaan jotakin, mitä hän ei tahdo!"

"Ja kuka hän on?" kysyin minä. "Sanoitte: joku mahtava pohatta omassa
maassaan. Mitä hän täällä tekee? Ja puhuuko hän englantia?"

"Hän puhuu englantia aivan hyvin -- yhtä hyvin kuin tuo herra Shenkin,
ja se on jotensakin hyvin -- on opiskellut jossakin täkäläisessä
yliopistossa, tuo herra Shen, ymmärtääkseni", vastasi hän. "Mitä
tekemistä tuolla vanhalla herralla taas on täällä, sitä en tiedä;
mutta siitä vähästä päättäen, mitä olen nähnyt, arvelen häntä joksikin
mahtavaksi kauppaylimykseksi. Hänellä on hallussaan koko rivi huoneita,
ja muutamia meidän johtavia rahamiehiämme käy siellä häntä tapaamassa.
Mikä hänen arvonsa, asemansa ja niin edespäin tarkalleen lienee, sitä
en tiedä -- minä tunnen hänet ja Langhamissa tunnetaan hänet herra
Chenginä."

"Herra Cheng -- panenpa mieleeni", sanoin minä. "Ja missä määrin on
herra Cheng selvillä tämän jutun yksityiskohdista?"

"Sikäli, että Holliment tunsi erään kiinalaisen Portsmouthissa
hiljakkoin ja että te, ollessanne Hollimentin kauppaa hoitamassa,
näitte erään kiinalaisen kurkistelevan sisään ikkunasta ja että
Holliment kuullessaan tämän säikähti aivan kuollakseen ja että
myöhemmin eräs kiinalainen, roistojoukon seuraamana, murtautui sisään,
jonka jälkeen Holliment pakeni. Tämän", sanoi Jifferdene, "tietää herra
Cheng tähän asti. Ja nyt aion minä kertoa hänelle, että Holliment on
murhattu."

"Nähdäksenne, saisiko se hänet puhumaan, eikö niin?" utelin minä.

"No niin, ehkä se on minulla mielessä", myönsi hän. "Mutta hän ei kyllä
puhu, jos hän ei itse tahdo. Tahtoisinpa vain saada tietää, mitä on
hänen vanhan pergamenttinaamansa takana!"

Samassa me saavuimme Langhamiin, ja heti Jifferdene lähetti
käyntikorttinsa herra Chengille. Meidän ei tarvinnut kauan odottaa
-- muutaman hetkisen kuluttua ilmestyi nuori englantilaiseen pukuun
puettu kiinalainen, tervehti salapoliisia kohteliaasti ja johtaen meitä
portaita ylös vei meidät erääseen noista monista hienoista huoneista ja
pyytäen meitä istumaan huomautti, että herra Cheng ennen pitkää tulisi
henkilökohtaisesti meitä tapaamaan. Sitten hän hävisi, ja me odotimme
-- viisi, kymmenen minuuttia. Muuan ovi aukeni, ja hienon näköinen mies
tuli ulos, meni huoneen poikki ja poistui samasta ovesta, josta me
olimme tulleet sisään. Jifferdene kumartui minun puoleeni.

"Tiedättekö kuka tuo mies on, herra Cranage?" kysyi hän.

"Minäkö? En!" vastasin. "Kuka hän on?"

"Loordi Mickleborough -- Itämaisen Liikeyhtiön puheenjohtaja -- muuan
Cityn mahtavimpia kauppapomoja", vastasi hän. "Hänen toiminimensä --"

Äkkiä hän pysähtyi kesken puheensa, käännähti kiivaasti tuolissansa
ja sitten heti nousi jaloilleen, hiljaisen, melkein huomaamattoman
äänen kuuluessa takanamme. Minäkin käännyin ja nousin -- siellä
seisoi oviaukossa, josta loordi Mickleborough juuri oli lähtenyt,
kunnianarvoisan näköinen kiinalainen, puettuna kansalliseen pukuunsa.
Hän muodosti vaikuttavan ja maalauksellisen kuvan siinä seistessään,
mutta eivät värit eikä puvun omituisuus minua niin hämmästyttäneet
kuin se harvinaisen korkea ikä, jota tuo hieman kumarainen vartalo
ja sen yläpuolella olevat pergamenttimaiset, syvävakoiset kasvot
näyttivät ilmaisevan. Hän oli näköjään ainakin sadan vuoden vanha,
ja vaistomaisesti minä kumarsin hänelle nöyrän kunnioittavasti. Hän
kumarsi vastaan, hymyili vähän, ja silloin huomasin minä, että hänen
silmänsä olivat yhtä valppaat ja kirkkaat kuin nuoren miehen.

"Käykää sisään, pyydän."

Ääni, hiljainen, lempeä, oli kuitenkin kirkas ja selvä. Me seurasimme
häntä erääseen sisähuoneeseen; hän osoitti kahta tuolia, siirsi
kolmannen ihan meitä vastapäätä, istuutui, verhosi kätensä hihoihinsa
ja katsoi Jifferdeneen.

"Onko teillä uutisia minulle?" kysyi hän.

"Kyllä, herra Cheng, kyllä, sir", vastasi Jifferdene. "Holliment, se
mies, josta olin teille jo ennemmin puhunut, on murhattu."

Ei silmäluomikaan värähtänyt noissa omituisissa, vanhoissa,
kurttuisissa kasvoissa edessämme; Jifferdene olisi yhtä hyvin voinut
huomauttaa, että ilma oli kaunis.

"Missä se tapahtui? Portsmouthissa -- vai Lontoossako?" kysyi herra
Cheng.

"Lontoossa, sir, tänä aamuna, noin puoli kolmelta tai kolmelta,
puukotettu, herra Cheng, pistetty kuoliaaksi! Mutta ei
ryöstötarkoituksessa, sir -- hänen rahansa ja arvoesineensä olivat
hajallaan polulla hänen vieressänsä", sanoi Jifferdene. "Hänen taskunsa
oli kaikki käännetty nurin ja hänen pukunsa monin paikoin viilletty
auki, aivan, kuin murhaaja olisi etsinyt jotakin."

Vieläkään ei näkynyt mitään merkkiä noilla liikkumattomilla kasvoilla.
Mutta silmät olivat valppaat, tarkkaavat ja innokkaat.

"Onko teillä mitään johtolankaa murhaajaan nähden?"

"Ei mitään, sir, tähän asti! Mutta haluaisin esittää jotakin teille,
herra Cheng. Minun luullakseni murhaaja on tuo kiinalainen, joka katsoi
Hollimentin ikkunasta sisään ja joka todennäköisesti on sama mies, jota
te etsitte."

Herra Cheng taivutti päätään.

"Saattaa olla", sanoi hän.

Jifferdene huomautti, että minäkin olin saapuvilla.

"Tämä on se nuori herra, joka näki kiinalaisen kasvot ikkunassa",
huomautti hän.

Herra Cheng katsoi minuun. Jostakin syystä hänen kunnianarvoisat
kasvonsa kävivät suopeammiksi.

"Mutta nuori herra ei kai voisi varmasti tuntea miestä jälleen, vai
miten?" hän sanoi.

"Ei!" myönsi Jifferdene. "Niin hän väittää. Olkoon nyt miten oli, herra
Cheng, me yritämme saada sen miehen kiinni."

"Millä keinoin?" uteli herra Cheng.

"No niin -- onhan täällä kiinalaiskortteli, sir", vastasi Jifferdene.
"Aloitan sieltä. Ja, herra Cheng! tiedän että te hyvin kiihkeästi
tahdotte päästä erään tietyn kansalaisenne jäljille ja löytää hänet.
Ettekö voisi edes hiukkasen auttaa minua, sir -- antaa pientä kuvausta?"

Herra Cheng pysyi liikkumattomana kokonaisen minuutin ajan. Sitten hän
kumartui lähemmäs.

"Mies, jota minä etsin", sanoi hän rauhallisesti, "on menettänyt
vasemman korvansa alapuolen".



YHDEKSÄS LUKU

Keskiöinen vieras


Hyppäsin pystyyn ääneen huudahtaen. Jifferdene tuijotti minuun --
ihmeissään.

Mutta tuo vanha viekas kiinalainen hymyili. Hän katsoi merkitsevästi
salapoliisia, samalla nyökäten sivullepäin minua kohden.

"Nuoren herran muisti on herännyt!" sanoi hän rauhalliseen, tasaiseen
tapaansa. "Hän -- muistaa!"

"Niin!" sanoin minä. "Nyt minä muistan -- nyt kun te siitä muistutitte.
En olisi voinut varmasti sanoa, että mies oli mainitsemallanne tavalla
epämuodostunut, mutta sen verran kuin häntä vilahdukselta näin, olen
muistavinani, että hänen kasvojensa vasemmalla puolella oli jotakin
viallista -- joku arpi -- tai sentapaista!"

"Hänen vasemman korvansa alaosa", toisti herra Cheng. "Miekan isku."

Jifferdene, joka oli tarkkaavana kuunnellut puhettamme, huokasi. Oliko
se sitten huojennuksen vai hämmennyksen huokaus, sitä en tiedä.

"Hyvä!" sanoi hän. "Se näyttää rajoittavan asioita! Kiinalainen, joka
on menettänyt vasemman korvansa alapuolen, vai kuinka? Ei teidän
maanmiehiänne ole Lontoossa kovin monta kaikkiaankaan, herra Cheng!
Mutta kunhan vain antaisitte vähän tietoja lisäksi! No, mikä on miehen
nimi?" Mutta herra Chengin kasvot tulivat vielä entistäkin enemmän
sfinximäisiksi.

"Tällä haavaa", vastasi hän, "esiintynee hän jo toisella nimellä".

"Epäilemättä", myönsi Jifferdene. "Mutta -- sitten on vielä
tärkeämpikin kysymys. Miksi te häntä etsitte, herra Cheng?"

Herra Cheng vilkutti meille silmää.

"Pääasia on", sanoi hän ystävällisesti, "että löydämme hänet".

Jifferdene huomasi, että hänellä oli vastassansa muuri, jonka kautta
ei ollut kulkutietä ja jonka yli oli toivotonta yrittää kiivetä. Hän
laski kätensä ristiin rinnan yli ja pyöritteli peukalojaan, katsellen
vakavasti vanhaa kiinalaista.

"Ajattelin penkoa koko kiinalaiskorttelin -- Limehousen puolella",
esitteli hän.

"Sieltä te ette häntä löydä", sanoi herra Cheng. "Kaikki kiinalaispesät
Lontoossa on jo perinpohjin tutkittu -- omasta aloitteestamme."

"No missä hän sitten on?" kysyi Jifferdene melkein epätoivoisena.

"Ehkä suojelee häntä joku tai useampikin teidän maanmiehenne", vastasi
vanha mies. "Luulen hänellä olevan rikostovereita. Saattoi olla joku
hänen rikostoverinsa eikä välttämättä hän itse, joka murhasi tuon
Hollimentin."

"Kunhan vain tietäisin, minkä asian takia Holliment murhattiin!" mutisi
Jifferdene. "Ei se mikään tavallinen ryöstömurha ollut -- se on selvä.
Hollimentilla oli taskussaan kultakello, hyvinkin viidenkymmenen punnan
arvoinen! Se oli viskattu käytävälle hänen ruumiinsa viereen. Ja rahat
-- hänellä oli runsaasti rahaa -- nekin olivat siinä hujan hajan. Mitä
murhaaja oikein haki?"

Herra Cheng hymyili vielä suopeammin.

"Mielenkiintoisempi kysymys on -- löysikö hän, mitä etsi?" sanoi hän
lempeimmällä äänellään.

"Entä jos ei löytänyt, herra Cheng?" esitti Jifferdene.

"Siinä tapauksessa", mutisi vanha mies, "tapahtuu vielä toinen murha --
ehkä kaksi -- ehkä kolme".

Jifferdene tuijotti häneen. Herra Cheng tuijotti kiinteästi vastaan.
Salapoliisi nousi tuoliltansa.

"Luullakseni on parasta, että ryhdymme hommiimme", sanoi hän. "Tulkaa,
herra Cranage -- olen hyvin kiitollinen teille, herra Cheng. Toivon
kuitenkin, että olisitte antanut meille enemmän tietoja."

Vanha mies ei virkkanut mitään. Hän meni meidän edellämme huoneustonsa
ulko-ovelle ja aukaistuaan sen seisoi vieressä kohteliaasti kumartaen.
Mutta kun minä olin menemässä ulos, laski hän äkkiä linnunjalkaa
muistuttavan kätensä käsivarrelleni.

"Te olette hyvin nuori", sanoi hän. "Varokaa itseänne!"

"Olenko vaarassa, sir?" kysyin minä.

"Te olitte ikkunan toisella puolella", vastasi hän, luoden minuun
nopean, puhuvan katseen. "Toisella puolella oli mies, joka -- ei
häikäile mitään!"

Sitten hän kumarsi hyvästiksi, sulki oven jälkeemme ja me astelimme
alas ja ulos kadulle.

"Kuulkaahan, Jifferdene!" sanoin minä, niin pian kuin olimme ulkona
päivänvalossa. "Olen saanut kylläkseni tästä ja toivon, ettette enää
tarvitse minua. Ilmassa on liian paljon murhan ja tulevan murhan
tuntua! Olen iloinen päästessäni kotiin."

"Teidän on vain tultava tänne taas huomenna tai ylihuomenna, herra
Cranage", vastasi hän kylmästi.

"No miksi?" tiedustelin.

"Ruumiintarkastajan tutkinto -- Hollimentin murhan johdosta", vastasi
hän lyhyesti.

"Mutta mitä se tutkinto minuun kuuluu?" kysyin minä.

"Te tulette olemaan tärkeimpiä todistajia", vastasi hän. "Teidän on
kerrottava koko Portsmouthin juttu. Niin että saatte viipyä ainakin
päivän tai pari. Mutta ei teidän tarvitse pelätä -- minä olen päivällä
teidän seurassanne, eikä luultavastikaan mitään pahaa tapahdu teille
yön aikana hyvässä hotellissa."

"Saakelin kiusallista!" huudahdin minä. "Mitä tarkoitti tuo vanha
kiinalainen viimeisillä sanoillaan?"

"Luullakseni hän tarkoitti, että tuo mies, jolta toinen puoli korvasta
oli poissa, on etsimässä jotakin, mikä oli Hollimentin hallussa, ja
että hän -- taikka hänen rikostoverinsa -- yrittäessään löytää sitä
penkovat ja tutkivat jokaisen ja kaikki, jolla on jotakin tekemistä
Hollimentin kanssa", vastasi hän kuivasti. "Siitä on kysymys!"

"Olenko minä siis jossakin vaarassa?" sanoin. "Epäilemättä hän tiesi,
että minä olin ollut Hollimentin seurassa, jos kohta vain tilapäisesti!"

"Älkää pelätkö!" vastasi hän. "Minä pidän teistä huolta. Te olette
paremmassa turvassa minun kanssani ja Lontoossa kuin olisitte tuolla
Renardsmere Housessa. Heittäkää asia mielestänne, herra Cranage, ja
sitten me pistäydymme ajurilla Paddingtonin poliisiasemalla kuulemassa
uutisia viimeöisestä tapauksesta -- tähän mennessä heillä pitäisi jo
olla siellä joitakin."

Me siis palasimme Paddingtoniin, ja siellä poliisiasemalla tuli
meitä vastaan heti paikalla mies, joka näytti vilpittömän iloiselta
kohdatessaan kumppanini.

"Aioin juuri soittaa teille", sanoi hän. "Olen saanut joitakin tietoja
tuosta murhatusta miehestä, jonka henkilöllisyydestä emme ole varmat."

"Ei teidän tarvitse kauemmin olla epätietoisuudessa", huomautti
Jifferdene. "Hänen henkilöllisyytensä on jo todistettu -- sen on tehnyt
tämä herrasmies. Hän on mies, jonka sanoinkin hänen olevan -- Holliment
Portsmouthista. No mitä tietoja te olette saanut hänestä?"

"No niin, me olemme kaiken päivää toimittaneet tiedusteluja tuolla
Maida Valen piirissä", sanoi toinen, "ja tänä iltapäivänä sain selville
jotakin. Hänen tuntomerkkejään vastaava mies oli Warrington-hotellissa
myöhään eilen illalla erään toisen miehen seurassa. Aion juuri käväistä
siellä, saadakseni lisätietoja asiasta -- ja teidänkin olisi paras
tulla mukaan."

"Siinä tapauksessa, että sieltä on joitakin uutisia saatavissa --"
aloitti Jifferdene.

"On sieltä. Heti asiasta kuultuani lähetin erään miehen hotellin
isännän luo toimittamaan, että tämä käväisisi ruumishuoneessa
katsomassa, tuntisiko hän vainajan siksi mieheksi, joka oli ollut
siellä eilen illalla. Tähän mennessä hän kai jo on palannut hotelliin,
enkä ole niinkään kärkäs saamaan tarkempia tietoja hänestä -- tuosta
vainajasta -- kuin miehestä, joka oli hänen matkassaan", sanoi
Paddingtonin salapoliisi. "Ja asia on viipymättä toimitettava."

"No mennään sitten", suostui Jifferdene. "Tulkaa, herra Cranage -- kun
te kerran olette niin paljon asiaan sekaantunut, niin -- voitte yhtä
hyvin seurata sitä loppuun asti. Ei tämä niin hauskaa ajanvietettä
lie kuin ketunajo", lisäsi hän, kun me menimme ulos ja taas asetuimme
ajurinrattaille, "mutta jännittävää se tietenkin on".

Samalta alkoi minusta itsestänikin tällä hetkellä tuntua. Ajettiin
takaa ihmistä, joka oli vain yksi seitsemästä miljoonasta!

"Luulen, että teidän asianne tällaisissa tapauksissa on tehdä
johtopäätöksiä", sanoin minä, kun me vielä kerran lähdimme liikkeelle.
"Jonkinlainen matemaattinen probleemi, vai mitä?"

"Niin, tai arpapeli!" huomautti Jifferdene, iskien silmää toiselle
miehelle. "Ja toisinaan siinä on ainesta näytelmäksi, eikö olekin
Birkem?"

"Sen kyllä uskon", sanoi Birkem. "Siltäpä tämäkin asia näyttää. Mistä
syystä tuo mies puukotettiin? Ei ainakaan sen takia, mitä hänellä oli
muassaan."

"Hm!" sanoi Jifferdene. "Paljon on tässä maailmassa arvoituksellista.
Joka tapauksessa on pienikin lisätieto tässä asiassa arvokas.
Toivottavasti tuolla hotellinisännällä on hyvä muisti!"

"Niin, muistikin on monenlainen", huomautti Birkem. "Selvästä,
värittämättömästä muistista minä pidän. Se minua harmittaa, kun ne
alkavat sekoittaa mielikuvitusta muistelmiinsa. Mutta tunnen tätä
miestä jonkun verran -- hän puhuu meille suoraa kieltä."

"Taitaa olla käytännöllinen mies", sanoi Jifferdene.

"Hyvin!" myönsi Birkem. "Hän kertoo meille vain, mitä hän näki ja mitä
kuuli -- eikä sen enempää."

Kysymyksessä oleva hotellinisäntä odotti nähtävästi poliisin käyntiä,
ja heti kun olimme päässeet perille, vei hän meidät erääseen
yksityiseen vierashuoneeseen ja kävi suoraan käsiksi asiaan, joka oli
käyntimme aiheuttanut.

"No niin", sanoi hän, nojaten kyynärpäillään pöytään ja katsellen
meitä. "Olen käynyt siellä -- ruumishuoneessa."

"No?" kysyi Birkem.

"Se oli sama mies, joka oli täällä eilen illalla!"

"Oletteko varma?"

"Ihan varma! Hän tuli tänne -- tarkoitan tarjoiluhuoneeseen -- noin
puoli yksitoista ja viipyi täällä lähes sulkemisaikaan asti."

"Hänellä oli toinen mies mukanaan, eikö niin?" virkkoi Birkem.

"Niin oli. Eräs nuorempi mies -- erittäin hyvin puettu, täydellinen
keikari, mitä vaatteisiin tulee. Juutalainen!"

Tuskin saatoin pidättää hämmästyksen huudahdusta. Se oli epäilemättä
Neamore. Neamore tietystikin. Mutta minä en aikonut puhua -- vielä
ainakaan.

"Olitteko milloinkaan ennemmin nähnyt kumpaakaan heistä?" kysyi
Jifferdene.

"En milloinkaan! Ehkä juuri sen vuoksi erikoisesti panin heidät
merkille. Olin sattumalta itse palvelemassa siinä tarjoilupöydässä,
jonka luo he suuntasivat kulkunsa sisään tullessaan, ja katsoin
tarkkaan kumpaakin. Toisestakin syystä he herättivät huomiotani -- he
pyysivät pullollisen samppanjaa."

"Ja saivatkin sen", sanoi Birkem.

"Tietysti -- ja parasta lajia päälle päätteeksi. He joivat sen
tarjoilupöydän ääressä, kiirehtimättä. Kuulin, mistä he keskustelivat."

"Mistä sitten?" kysyi Jifferdene.

"Lady Renardsmeren tamman -- Välkehtivän Rubiinin --
voittomahdollisuuksista Derbyssä", vastasi isäntä. "Nuoremmalla
miehellä näytti olevan joitakin lähempiä tietoja asiasta."

"No?" sanoi Jifferdene hetken vaitiolon jälkeen. "Ja mitä sitten?"

"He joivat pullonsa loppuun. Sitten katsoi vanhempi miehistä --
sama, jonka juuri olen nähnyt -- kelloansa", jatkoi ravintoloitsija
merkitsevästi nyökäten. "'Vielä on yllin kyllin aikaa', sanoi hän. 'Me
otamme vielä toisenkin.' Sitten hän käski tuoda toisen pullon samaa
lajia, ja kun minä olin aukaissut sen heille, ottivat he sen ja lasinsa
salin toisella puolella olevaan komeroon ja istuutuivat."

"Olivatko he selviä?" kysyi Birkem.

"Selvät ja raittiit ja niin hyväkäytöksiset kuin toivoa voi", vakuutti
ravintoloitsija luottavaisena. "Oikein siivoja, kohteliaita miehiä.
Pidin heitä parina vedonlyönti-asiamiehenä -- tai miehinä, jotka ovat
ainakin tekemisissä kilparadan kanssa!"

"Ja kuinka kauan he viipyivät juttelemassa teidän ravintolassanne?"
kysyi Jifferdene.

"He istuivat rauhallisesti jutellen viinilasiensa ääressä, kunnes
noin kymmenen minuuttia uupui tavallisesta sulkemisajasta. Silloin he
sytyttivät sikaarinsa, ja kun he olivat lähdössä, tuli nuorempi heistä
minun luokseni ravintolapöydän ääreen ja kysyi, voisinko minä sanoa
heille, missä Delaware-tie oli? Menin ovelle heidän kanssaan ja osoitin
tietä -- se ei ole tästä kaukana. He sanoivat hyvää yötä ja lähtivät
siihen suuntaan."

"Yhdessäkö?" kysyi Jifferdene.

"Yhdessä!" sanoi ravintoloitsija.

Heti senjälkeen me lähdimme ja kuljimme pitkin Warrington Crescentiä
etsien Delaware-tietä, joka osoittautui olevan vain noin parin kadun
päässä. Se oli erittäin kunnioitettavan näköinen poikkikatu, sille
piirille ominaista mallia -- hyvin rakennettuja pikku huviloita
kipsikoristeisine julkisivuineen, pienien kiviaidalla ympäröityjen
puutarhain keskellä; ei mikään niiden ulkomuodossa herättänyt ajatusta
murhan tapaisesta rikoksesta. Ja kuitenkin, kuten Jifferdene sormellaan
osoitti, tänne oli kaksi miestä tullut hyvin myöhään illalla, ja tuskin
kolmen minuutin kävelymatkan päässä, alhaalla kanavan luona, oli toinen
heistä surmattu pari tuntia jälkeenpäin.

"Teidän on toimitettava joitakin tiedusteluja näillä paikoilla,
Birkem", huomautti hän, kun me seisoimme eräässä nurkassa katsellen
ympärillemme. "Holliment ja tuo toinen mies tulivat tänne tapaamaan --
jotakuta henkilöä! Ketähän?"

Birkem katseli miettivästi, arvostelevasti joka taholle ympärilleen.

"Tällä kadulla ei ole montakaan taloa. Ja jokainen niistä on sen
näköinen kuin asuisi niissä ihmisiä, joilla on pankkisäästöjä ja
sahviaaninahkaiset rukouskirjat! Korkeasti kunnioitettavia, niin kuuluu
minun arvosteluni. Osoitekalenterista minä voin saada selville kaikkien
asukkaitten nimet ja muita tietoja heistä ja voin käydä joka ovella.
Mutta jos nuo miehet kävivät täällä tapaamassa jotakuta, niin ei ole
todennäköistä, että se joku myöntää sen!"

"Teidän on koeteltava onneanne", sanoi Jifferdene. "Tuo ravintoloitsija
mainitsi, että miehet keskustelivat kilpa-ajoista. Ottakaa aluksi
selvää, asuuko tällä kadulla ketään, jolla on jotakin tekemistä
kilpa-ajojen kanssa tai sitten vedonlyöntihommia -- ehkä saatte siitä
jonkun johtolangan, jos täällä joku sellainen asuu. Vähäisetkin
sentapaiset tiedot -- mutta mikä nyt, herra Cranage?"

Sillä minä olin äkkiä kirkaissut hämmästyksestä ja tein sitten
liikkeitä, jotka epäilemättä panivat kumppanini ajattelemaan, että olin
tullut hulluksi. Ajurinnrattaat olivat täyttä vauhtia kulkien tulleet
nurkan ympäri ja olivat nyt nopeasti menossa Edgware-tielle päin pitkin
Warrington Crescentiä -- niin nopeasti tosiaankin, että takana olevalla
numerolaatalla numerot kaikki hyppivät yhtenä sekamelskana. Mutta kun
ne kulkivat minun ohitseni, oli minun juuri onnistunut tuntea niissä
olija -- Quartervayne!

"Nuo rattaat!" huudahdin minä. "Quartervayne on niissä! Quartervayne!
-- mies, joka lähetti minut Hollimentin luo! Nopeasti -- emmekö voi
seurata niitä?"

"Kun ei ole toisia ajurinrattaita missään näkyvissä, emme voi", sanoi
Jifferdene. "Mutta oletteko varma asiasta?"

"Ihan varma!" todistin minä kiihkeänä. "Näin hänet selvästi.
Quartervayne, niin totta kuin elän! Kunhan vain olisimme voineet
pysähdyttää hänet!"

"Niin vain -- ehkä siitä olisi ollut apua"', vastasi hän päätään
pudistaen. "Mutta hän on poissa näkyvistä nyt! Hm! -- ehkäpä hän oli
se mies, jota he tulivat tapaamaan tänne eilen illalla? Kun kerran
me olemme tai te olette nähnyt hänet täällä päin, niin ehkä hän asuu
täällä. Kuulkaapas, antakaa Birkemille täydellinen kuvaus hänestä."

Kuvailin hänet Birkemille niin tarkkaan kuin osasin ja sellaisena
kuin muistin hänet Clarence-laiturilta, ja sitten Jifferdene ja minä
jätimme hänet ja lähdimme pois. Ja hetken aikaa olin vähällä kertoa
kumppanilleni Neamoresta, sillä minä olin varma siitä, että Neamore
oli ollut Hollimentin kanssa Warrington-hotellissa edellisenä iltana
ja mennyt hänen kanssaan Delaware-tielle. Mutta muutin mieltä -- kumpi
sitten olisi ollut parempi -- ja päätin olla mainitsematta mitään,
kunnes olin nähnyt lady Renardsmeren tai kunnes jotakin uutta oli
tullut ilmi. Olin tuskallisen hämmästynyt -- Holliment, Quartervayne,
Neamore, lady Renardsmere muodostivat kummallisen yhdistelmän.

"Kuulkaahan!" sanoi Jifferdene, äkkiä keskeyttäen mietteeni, "iltapäivä
ei ole vielä lopussa. Mepä lähdemme Kiinan lähetystöön, joka on
Portland-aukiolla -- haluaisin puhua pari sanaa tuon herra Shenin
kanssa, joka tuli meidän seurassamme teitä tapaamaan. Jos vanha sfinxi
Langhamissa ei tahdo kertoa minulle mitään, niin ehkä herra Shen
tahtoo, kuultuaan Hollimentin murhasta."

Me lähdimme Portland-aukiolle. Herra Shen otti meidät vastaan. Hän oli
ystävällinen, lempeä, kohtelias, innokas ja kerrassaan tutkimaton. Hän
oli yhtä mieltä Jifferdenen kanssa siitä, että Hollimentin nähtävästi
oli murhannut kiinalainen, jonka kasvot minä olin nähnyt ikkunassa
ja joka epäilemättä oli sama mies, jota herra Cheng etsi. Mutta sen
myönnettyään hän ei enempää sanonut.

"No, herra Shen", sanoi Jifferdene houkuttelevasti. "Ettekö voisi
kertoa minulle, mistä oikeastaan on kysymys? Minkä vuoksi tahtoo herra
Cheng löytää tämän miehen -- jonka nimeä hän ei tahdo ilmoittaa meille."

Herra Shenin lempeä ääni kävi entistäkin pehmeämmäksi.

"Kysymys on vain hänen löytämisestään", sanoi hän.

Jifferdene levitti kätensä.

"Aivan niin!" hän myönsi. "Mutta sallikaa minunkin kysyä teiltä --
teillä on käytettävinänne keinoja, joita meillä ei ole. Oletteko
koettaneet etsiä häntä -- niistä kortteleista, joissa maanmiehiänne on
koolla Lontoossa -- Limehousessa ja muualla? Oletteko? -- No niin,
oletteko löytäneet hänestä jälkeäkään?"

"Emme!" vastasi herra Shen reippaasti kylläkin. "Emme jälkeäkään! Emme
sanaakaan kuulleet! Ja -- hän on viallinen mies, helppo tuntea."

"No missä perhanassa hän sitten on!" huudahti Jifferdene. "Kiinalainen!
-- puolet vasemmasta korvasta poissa! -- ja yhtä viekas kuin --"

"Luulenpa", keskeytti herra Shen rauhallisesti, "että englantilaiset
rikostoverit häntä huolellisesti suojelevat ja piilottelevat".

"Hän oli ulkona viime yönä joka tapauksessa, lyönpä vaikka vetoa
siitä!" mutisi Jifferdene. "Panen miljoonan yhtä vastaan siitä, että
hän se Hollimentin surmasi."

"Niin kai", myönsi herra Shen. Hän hymyili ystävällisesti silmälasiensa
läpi. "Luullakseni hän puukottaa jonkun toisenkin vielä. Ehkä te
silloin saatte hänet kiinni."

Jifferdene tuijotti häneen ja nousi.

"Tuleekohan herra Cheng kertomaan minulle, _miksi_ hän tahtoo saada
hänet kiinni?" kysyi hän. "Vaikka vielä parempi on kysyä -- tiedättekö
sitä itse, herra Shen? Antakaa kuulua!"

"Hm!" sanoi herra Shen. "Hyvästi. Tulettehan katsomaan minua joskus
toistekin, vai miten?"

Tämän jälkeen me lähdimme, ja Jifferdene kiroili koko matkan pitkin
Portland-aukiota. Ehkä se kevensi hänen mieltään; ainakin hän sen
jälkeen taas käänsi huomionsa minuun. Lyhyen neuvottelun jälkeen
minä päätin mennä yöksi Howard-hotelliin Norfolk-kadulle ja oman
turvallisuuteni vuoksi pysyä ovien sisäpuolella kerran kynnyksen
yli astuttuani. Sinne minä siis Jifferdenestä erottuani lähdin,
söin kaikessa rauhassa päivällistä, tupakoin, pelasin pari peliä
biljardia erään vieraskumppanin kanssa ja kello yhdeltätoista lähdin
huoneeseeni. Olin juuri aikeissa riisuutua, kun ovenvartija tuli
tuomaan kirjelippua, samalla ilmoittaen, että sen lähettäjä odotti
alhaalla. Kirjelippu oli huolimattomasti reväisty paperipalanen, johon
oli lyijykynällä töherretty vain -- _Clarence-laituri_.

Lähdin suoraan alas. Siellä seisoi eräässä eteissalin pimeässä
nurkkauksessa Quartervayne.



KYMMENES LUKU

Quartervayne


Vaikka olikin myöhäinen, seisoskeli useita miehiä vielä eteissalissa,
ja jotta en herättäisi heidän huomiotaan, en osoittanut mitään
hämmästystä nähdessäni odottamattoman vieraani, vaan menin suoraan
häntä kohden ja ojensin käteni (vastahakoisesti kylläkin, totta
puhuakseni) aivan kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa
nähdä hänet siellä. Hän puristi melkein suonenvedontapaisesti kättäni;
hänen oma kätensä oli kuuma ja kostea, ja näin heti paikalla, että hän
oli kiihtynyt ja hermostunut.

"Sana kanssanne!" hän kuiskasi. "Jossakin rauhallisessa paikassa."

Katsahdin tupakkahuoneeseen, jonka avonaisen oven läheisyydessä me
seisoimme. Se oli jotensakin täynnä miehiä, mutta huomasin erään tyhjän
sopen, ja johtaen Quartervaynen huoneeseen vein hänet sinne.

"Jotakin juotavaa!" hän mutisi, kun istuuduimme. "Ja väkevää! Sitten --
puhutaan."

Kutsuin viinuria ja pyysin vierastani tilaamaan, mitä hän halusi. Hän
halusi konjakkia, oikein aika annoksen -- ja soodaa. Kun viinuri oli
mennyt tuomaan niitä, käännyin Quartervayneen, päättäen ottaa heti
selkoa eräästä asiasta.

"Miten tiesitte minun olevan täällä?" kysyin minä.

"Näin teidät Strandilla Jifferdenen, tuon Scotland Yardin
miehen, seurassa", vastasi hän, iskien silmää ja sysäten kättäni
kyynärpäällään. "Tunnen hänet -- jotenkin hyvin! Nokkela mies! Ja
minäpä seurasin teitä, kunnes tulitte tänne -- ja nyt minä sitten
pujahdin tänne sisään. Tahdoin tavata teitä -- hyvin tärkeästi."

Konjakki ja sooda tuotiin, ja hän otti siitä kulauksen, huokasi kun se
oli mennyt alas ja kääntyi taas minuun hiljentäen ääntään.

"Tietenkin olette kuullut Hollimentista?" sanoi hän.

"Oletteko te?" tiedustelin minä vuorostani.

"Jokainen on -- tähän mennessä", vastasi hän. "Sehän on iltalehdissä."

En ollut nähnyt mitään iltalehtiä ja sanoin sen. Hän veti esiin yhden
ja osoitti minulle kappaletta viimeisten tietojen osastosta:

    "Mies, joka löydettiin murhattuna varhain tänä aamuna
    Blomfield-tiellä Maida Valessa, on tunnettu erääksi Roger
    Hollimentiksi, joka viime aikoihin asti on pitänyt sekatavara-
    ja hiilikauppaa Portsmouthissa. Vielä ei ole mitään vihiä
    murhaajasta, mutta poliisit toimittavat tehokkaita tiedusteluja
    murhan lähiseuduilla."

"Arvatenkin te todensitte hänen henkilöllisyytensä?" hän jatkoi,
katsellen minua sivusta pitkään. "Epäilinkin, että he olivat saaneet
teidät käsiinsä. Holliment tietenkin -- aivan niin! Ei mitään vihiä --
miten lie? Mutta lyönpä vetoa, että te ja minä tiedämme jotakin -- vai
miten?"

"Minkä vuoksi olette tänne tullut, herra Quartervayne?" tiedustelin.
"Sitäpä tahtoisin tietää!"

"Kerron teille!" hän halukkaasti vastasi. "Teidän tähtenne! Minä teidät
tähän kirottuun juttuun sotkin, nuori mies, ja minun velvollisuuteni on
selvittää teidät siitä. Siksi minä tänne tulin! Teidän vuoksenne -- ja
turvallisuutenne vuoksi!"

Katsoin häntä tutkivasti ja huomasin hänen puhuvan totta. Hän nyökkäsi
minulle aivan kuin asian vahvistukseksi.

"Totta se on!" hän sanoi. "En minkään muun vuoksi."

"No niin, te olette epäilemättä hyvin ystävällinen, herra
Quartervayne", vastasin minä. "Mutta -- missä erikoisessa vaarassa minä
olen?"

Ennenkuin vastasi, veti hän esiin sikaarikotelon, tarjosi siitä
minulle, ja kun minä kieltäydyin syyttäen myöhäistä iltaa, otti hän
itse sikaarin ja alkoi polttaa. Huomasin, kuinka hänen sormensa
vapisivat tulitikkua sytyttäessään, ja saatoin nähdä, että hän, vaikka
olikin iso mies, oli suuresti kiihtynyt. Mutta toinen kulaus lasista ja
pari vetäisyä sikaarista näyttivät rauhoittavan häntä.

"Kuulkaahan, nuori mies!" hän äkkiä puhkesi puhumaan. "Ei hyödytä
leikkiä piilosilla! Tiedämme, kuka Hollimentin surmasi! Tuo kirottu
kinu! Yhtä varmasti kuin että me nyt olemme tässä! Ja hän tekee lopun
minusta ja tekee lopun teistä -- jos me annamme hänelle tilaisuuden! Ei
siis auta muu kuin -- laputtaa. Minä lähden -- ja jos olette viisas,
niin lähdette itsekin."

"Minäkö -- mihin sitten?" kysyin.

"No vaikka mihin -- pois täältä niin pitkälle kuin tietä riittää!"
hän vastasi. "Laittakaa niin, että meri on hänen ja teidän välillänne
-- ainakin tällä haavaa. Minä lähden -- jopa heti huomenaamulla.
Flushingiin tai Middelburgiin -- minulla on kumppaneita kummassakin
paikassa. Tulkaa tekin mukaan -- olette nokkela nuori mies, ja minä
pidän teistä huolta. Rahoista ei ole kysymys -- minulla on paljon --
aivan yllin kyllin. Tulkaa -- voitte ruveta apulaisekseni siellä.
Minä voin hoitaa liikettäni Middelburgista käsin tai Flushingista tai
mistä ulkomaisesta paikasta hyvänsä yhtä hyvin kuin Portsmouthista
tai Lontoosta. Mitä kannattaa jäädä tänne, jossa voi saada tuon kinun
verisen puukon kurkkuunsa -- ennemmin tai myöhemmin. En minä ainakaan
jää -- pois se!"

"Herra Quartervayne", sanoin minä. "Olen kiitollinen, jos kerrotte
minulle suorin sanoin, mistä syystä tuo kiinalainen tahtoisi iskeä
puukkonsa minun kurkkuuni tai teidän -- tai tuon Holliment-raukan?
Ja kertokaa rauhassa, herra Quartervayne -- me olemme aivan turvassa
täällä."

"No niin, sehän kuuluu oikein mukavalta!" sanoi hän ympärilleen
katsellen. "Olen ollut hypyssä koko päivän, keskellä kirkasta
päivääkin. Mutta ensiksi saatte te kertoa minulle -- kuinka paljon
olette kertonut poliisille -- mitä olette kertonut tuolle Scotland
Yardin miehelle?"

"En muuta kuin puhtaan totuuden seikkailustani Portsmouthissa, alkaen
ensimmäisestä kohtauksestani teidän kanssanne, kunnes minä huomasin
unijuomaa saatuani viruvani Chilvertonin nummella", vastasin minä
katsoen rohkeasti häneen. "En voinut muuta tehdä."

"Ette kai!" myönsi hän. "Mutta -- mitä he tietävät?"

"Tuskin mitään", sanoin minä. "Paitsi että täällä jossakin hiiviskelee
tai lymyilee eräs kiinalainen, jota eräs hänen mahtava maanmiehensä
syystä tai toisesta etsii ja jonka arvellaan murhanneen Hollimentin."

"Onko heillä mitään vihiä hänen olinpaikastaan?"

"Ei -- tähän asti", minä vastasin. "Mutta onko teillä?"

Hän levitti kätensä virnistellen. Sitten hän joi konjakkinsa loppuun,
kutsui viinuria uudelleen täyttämään hänen lasinsa ja kääntyi minuun
tyynempänä mieleltään kuin mitä hän oli tähän saakka osoittanut.

"Minullako?" hän sanoi. "Hyvä Jumala, ei ole! Lontoossa hän jossakin
on, siitä voitte olla varma viimeöisen tapahtuman jälkeen! Mutta te
haluatte tietää eräitten asioitten syitä ja perustuksia. Minäpä kerron
teille -- niin ymmärrätte paremmin. Odottakaa hetkinen."

Hän odotti, kunnes oli saanut toisen konjakkilasinsa ja ottanut siitä
aimo kulauksen; sitten hän siirtyen lähemmäksi minua sohvalla, jolla
istuimme, jatkoi hiljaisella, tuttavallisella äänellä.

"Holliment", hän sanoi. "Niin, Holliment, hänellä oli monta hommaa
siellä Portsmouthissa. Ensiksikin oli siellä tuo hylkytavarain- ja
sekatavarakauppa. Sitten oli hänellä hiilitoimisto, minä olin hänellä
osakkaana siinä -- näppärä homma muuten -- kannatti hyvin. Ja hän oli
vähän osallisena minun kanssani eräässä toisessakin liikehommassa --
olen kilpa-ajoasioitsija -- vedonvälittäjä, nähkääs -- ammatiltani,
mutta minulla on ollut monta rautaa tulessa. Mutta Hollimentilla
oli vielä eräs homma, joka oli kokonaan hänen omansa. Hän piti --
tai ainakin sitä hoidettiin hänen nimessään -- erästä yömajaa ja
ruokapaikkaa Portseassa. Halpahintainen paikka, ymmärrättehän,
jonkinlainen raittiusravintola. Köyhänpuoleiset pikkukauppiaat
käyttivät sitä -- tunnettehan tuon ihmislajin -- yösija ja illallinen
kolmella shillingillä, ja muut hinnat saman mukaiset -- sentapainen se
oli. No niin -- sinne tuli eräs kiinalainen. Tämä kiinalainen!"

"Ennenkuin jatkatte, herra Quartervayne", sanoin minä keskeyttäen
hänet. "Tahtoisitteko sanoa minulle yhden asian -- näittekö milloinkaan
sitä miestä?"

"Vain kerran pari -- vähän matkan päästä", hän vastasi. "Kadulla --
Hollimentin seurassa."

"Voisitteko sanoa, oliko hänessä jotakin muodotonta?" kysyin minä.
"Arpi -- erään haavan jälki -- tai jotakin sentapaista?"

"En voi sanoa", hän vastasi. "En ollut milloinkaan kyllin lähellä.
Hän oli siististi puettu mies -- eurooppalaiset vaatteet, nähkääs --
paremmin puettu kuin useimmat Hollimentin vieraat siinä yömajassa.
Mutta -- kinu!"

"Entä sitten?" jatkoin minä. "Mikä oli hänen nimensä?"

"Sanoi nimekseen Chuh Sin", hän vastasi. "Chuh Sin! Kertoi
Hollimentille tulleensa tänne tutkimaan elämää suuressa brittiläisessä
merisatamassa. Mutta miten ollakaan, tuli hän sairaaksi, ja heidän oli
kutsuttava lääkäri. Lääkäri luuli tuon miekkosen taudin kehittyvän
isoksirokoksi ja ajoi hänet siinä tulisessa paikassa sairaalaan. No
niin, mies oli majaillut Hollimentin luona neljä tai viisi viikkoa eikä
ollut maksanut Hollimentille pennyäkään! -- sanoi aina vain odottavansa
joitakin rahalähetyksiä. Ja kun lääkäri kertoi Hollimentille, että
hän luuli siitä koituvan vaikean tapauksen ja että mies luultavasti
kuolisi, teki Holliment kirotun tyhmän työn. Hän möi tuon miekkosen
tavarat -- kirjat, jotkut työkalut ja muuta -- hänen velkansa
suoritukseksi. Ja silloin, äkkiarvaamatta, tuo kaveri ilmestyikin!
Koko isorokkojuttu oli ollut tyhjää hälytystä; hän oli aivan terve,
ja sairaalan väki toimitti hänet pois. Kuulin asiasta eräältä
henkilökuntaan kuuluvalta varhain eräänä aamuna -- että nimittäin tämä
kiinalainen oli laskettu sairaalasta -- ja minä sain kiireen livistää.
Uskokaa pois! Silloin minä juuri kohtasin teidät."

Käännyin ja katsoin häntä pitkään ja vakavasti.

"Kerrotteko te minulle tosissanne, herra Quartervayne, että te
pakenitte ilmeisen pakokauhun vallassa vain sen vuoksi, että
kiinalainen oli laskettu sairaalasta?" kysyin. "Menkää nyt -- en ole
toki sellainen houkka, että sitä uskoisin! Enemmän tämän asian takana
on!"

"Te ette tunne noita kavereita, nuori mies", väitti hän. "Minä
tiesin, että tuo kinu, saadessaan selville, että Holliment oli myynyt
hänen tavaransa, kostaisi hänelle samoin kuin jokaiselle, joka oli
joissakin suhteissa häneen. Ja hän tiesi, että minä olin Hollimentin
liikekumppani."

"Riippuu siitä, mitä noiden tavarain joukossa oli, herra Quartervayne",
huomautin minä ivallisesti. "Te ainakin tiedätte! Mutta jatkakaa."

"Ei ole sen enempää kertomista", hän sanoi. "Minä livistin -- siksi
päiväksi ainakin. Lähetin tuon kirjelipun Hollimentille teidän
välityksellänne. Lopun tunnette. Kinu lähti hakemaan Hollimentia --
niinkuin tiedätte. Tiedätte myös, mitä sitten tapahtui."

Muutaman hetken olin vastaamatta. Koetin mielessäni selvitellä
asioita tavalla tai toisella. Ja minulle alkoi valjeta. Holliment
oli tutkiessaan kiinalaisen vaatteita löytänyt jotakin arvokasta --
ehkä hyvinkin kallisarvoista. Hän oli näyttänyt sitä, mitä se sitten
olikaan, uskotulleen Quartervaynelle, ja he olivat sen anastaneet ja
myöneet. Mihinkään muuhun johtopäätökseen ei voinut tulla. Mutta turhaa
oli Quartervaynen ristikuulustelu -- vain parista minua henkilöllisesti
koskevasta asiasta halusin selvyyttä. Ja muistelin mielessäni,
ennenkuin annoin keskustelullemme tämän käänteen, ettei Quartervayne
luultavastikaan tiennyt mitään suhteistani lady Renardsmereen.

"Niin, minä tiedän mitä tapahtui tuossa Hollimentin kaupassa, herra
Quartervayne", sanoin. "Kukapa paremmin tietäisi. Mutta nyt tahtoisin
tehdä teille pari kolme kysymystä. Holliment vei minut Portsmouthista
sinä yönä autossa, joka oli hänen omansa -- lähdimme eräältä hänen
asuntoaan lähellä olevalta pihalta. Nyt haluaisin tietää -- olitteko te
hänen mukanaan?"

"Vai niin, nuori mies, jos siitä on kysymys", sanoi hän, äänessä
jotakin teennäistä myöntyväisyyttä, "olin kyllä! En lähtiessä -- hän
otti minut mukaan vähän matkan päästä, Coshamin puolelta -- kaupungin
loppupäässä."

"Minä kai olin nukuksissa?" sanoin. "Sikeässä unessa auton sisällä."

"No niin, asian laita oli niin, että teidät oli nukutettu", vastasi
hän kylmästi. "Muistatte kai, että hän antoi teille juomaa -- kylmää
vastaan -- juuri ennen lähtöä? No niin, -- siihen oli sekoitettu
jotakin, ymmärrättehän? Aivan vaaratonta kuitenkin -- teille ei
koitunut siitä mitään vahinkoa."

"Ja yhdessä te laskitte minut Chilvertonin nummelle, eikö niin?" sanoin.

"Valmentaja Mansonin maatilasta vähän ylöspäin", hän vastasi. "Niinpä
niin, minä tunsin vanhan Mansonin varsin hyvin! Paikka on nyt hänen
tyttärensä hoidossa -- perhanan nokkela tyttö muuten ja viisas!
Niin, me laskimme teidät sinne alas hyvin mukavasti -- sata puntaa
taskussanne ja kirjelappunen. Jonkinlaista hyvitystä -- ja sata puntaa
on sata puntaa, nuori mies! Tuli hyvään tarpeeseen luulemma -- olitte
kuitti minut kohdatessanne."

"Vain satunnaisesti, herra Quartervayne, satunnaisesti!" sanoin minä.
"Vain sillä hetkellä. Mutta miksi ajoitte auton vanhan liitukaivoksen
reunan yli?"

"Tuo kirottu laitos meni rikki -- auttamattomasti!" hän vastasi.
"Holliment ei saanut sitä käyntiin, ei vain, ja niin me otimme pois
numerolevyn ja kaikki muut sentapaiset ja piilotimme ne kanervikkoon --
siellä ne ovat vieläkin, jos vain löydätte oikean paikan. Sitten hän
ja minä työnsimme tuon vanhan arkin ruohikon ja sitten liitukaivoksen
reunan yli ja annoimme sen mennä murskaksi; me emme halunneet jättää
mitään jälkiä, nähkääs."

"Ja sen jälkeen kävelitte seudun halki varhain aamulla, arvelen minä,
ja astuitte junaan jollakin asemalla matkan varrella", sanoin.

"Aivan oikein!" myönsi hän. "Niin teimmekin. Ja tulimme tänne -- ja
täällä me olemme olleet siitä saakka. Silloin -- ilmestyy tuo kirottu
kinu, niinkuin pelkäsinkin, ja hän on surmannut Hollimentin!"

"Herra Quartevayne!" sanoin minä. "Jos olette niin varma siitä, että
tuo kiinalainen Hollimentin murhasi, niin miksette mene poliiseille
juttuanne kertomaan?"

"En mene!" huudahti hän viipymättä. "En mene! En tahdo olla missään
tekemisissä noiden veikkosten kanssa -- en ole milloinkaan ollut enkä
vastakaan tahdo olla! Hoitakoot itse omia asioitaan! -- minä en heitä
halua auttaa."

"Teidän olisi vain kerrottava heille kaikki, mitä olette kertonut
minulle", sanoin.

"En kerro heille -- mitään!" selitti hän. "Ja miten voisin erottaa
kiinalaista toisesta? Kaksi kiinalaista muistuttaa toisiaan kuin kaksi
hernettä -- keltaiset naamat, vinot silmät -- en voi tuntea erikseen
kinua ja kanua. En!"

"Tämän miehen nimi on Chuh Sin, oman ilmoituksenne mukaan", huomautin
minä.

"Luullakseni kiinalainen voi vaihtaa nimeä yhtä helposti kuin
englantilainenkin", väitti hän vastaan. "Ehkä hän on joku Lo Ping
tai Ah Fu tällä haavaa. Minä en rupea tekemisiin minkään poliisin
kanssa! Olen kyllääntynyt tähän paikkaan. Lähden pois -- ensi työksi
huomenaamulla. Hook of Hollandin kautta matka. Tulkaa mukaan -- menemme
Flushingiin tai Middelburgiin. Maksan teille hyvän palkan apulaisenani
-- näenhän hyvin, että olette nokkela nuori mies ja epäilemättä melko
lukenut. Minä en ole -- en ole milloinkaan saanut paljoakaan koulua."

"Olen teille hyvin kiitollinen, herra Quartervayne, mutta minä
en lähde", sanoin. "En pelkää tuota salaperäistä ja kavalaa
kiinalaista, vaikka kieltämättä, sen mukaan kuin te olette koko asian
kertonut, siinä näyttää piilevän jotakin vaaraa jokaiselle, joka
onnettomuudekseen on joutunut vain kerran Hollimentin seuraan. Mutta
haluaisin tehdä vielä yhden kysymyksen tai kaksikin. Ensiksikin --
tiedättekö millaisissa olosuhteissa Hollimentin ruumis löydettiin?"

Häntä puistatti väkisinkin ja hänen silmänsä välähtelivät.

"Minä tiedän, missä hän löydettiin ja mitä hänelle tapahtui!" mutisi
hän. "Nuo kirotut kinut -- puukko -? eivätkös totisesti osaakin käyttää
sitä! Huh!"

"Sitä en tarkoittanut", sanoin minä. "Tiedättekö, että Hollimentin
kello perineen -- viidenkymmenen punnan arvoinen vähintään -- oli hänen
vieressänsä polulla, että hänellä oli kolme- tai neljäsataa puntaa
puhdasta rahaa mukanaan, jotka myöskin olivat huolettomasti viskatut
syrjään -- ja että hänen vaatteensa olivat revityt tai viilletyt
auki joka paikasta, missä vain jotakin saattoi olla piilotettuna
vanun sekaan tai saumoihin? Tiedättekö kaiken tuon? Te tiedätte -- no
kertokaa siis minulle -- mitä etsi murhaaja? Antakaa kuulla!"

Mutta tiesin heti paikalla tuon suoran kysymyksen tehtyäni, etten saisi
mitään suorasukaista vastausta Quartervaynelta. Kuinka hermostunut
ja kiihtynyt hän olikaan, oli hän kuitenkin kylliksi oma herransa
hillitäkseen kasvojensa ilmettä, ja hänen iso kuutamonaamansa kävi
tyhmän ja tietämättömän näköiseksi. Hän kohotti paksut sormensa, siveli
poskeaan ja puisteli päätään.

"En voi sanoa!" vastasi hän. "Mikä noitten itämaalaisten kaverien
metkut tietää -- käy minun ymmärrykseni yli!"

"Ehkäpä -- mutta tunnette kylliksi ihmisluontoa tietääksenne, että
olipa sitten kysymyksessä itä tai länsi, arvokas kultakello ja kolme-
tai neljäsataa puntaa ovat j jonkun verran houkuttelevia, kun ei
tarvitse muuta tehdä kuin pistää ne taskuunsa!" sanoin minä katsoen
häntä edelleen tarkkaan. "Ja tiedätte erinomaisen hyvin, herra
Quartervayne, ettei tämä ollut mikään tavallinen murha! Se ei ollut
minkään maantierosvon työtä, sen takia suoritettu, mitä uhrilta saattoi
ryöstää. Kuka hyvänsä Hollimentin murhasikin -- ja ehkä se ei ollutkaan
tuo kiinalainen, kun kaikki käy ympäri --"

"Kuka muukaan sen saattoi tehdä?" kysyi hän kiivaasti. "Kuka muu?"

"No vaikkapa joku englantilainen", sanoin. "Minä en tiedä -- ettekä te
tiedä. Mutta kuten sanoin, kuka hyvänsä sen tekikin, hän haki jotakin,
minkä luuli Hollimentilla olevan muassaan. Hän etsi sitä mielettömässä
kiireessä heittäen kaiken muun menemään --"

"Kuulkaahan, nuori mies!" keskeytti hän. "Te olette epäilemättä
perhanan ovela, mutta muitakin teorioja on kuin teidän! Esimerkiksi
tämä -- kinu tuli jotenkin keskeytetyksi, ennenkuin hän ehti korjata
kellon ja rahat! Hän kuuli jonkun tulevan ja kiireessä häneltä jäi
kaikki!"

"Tuota voitte syöttää tyhmille, herra Quartervayne", huudahdin minä.
"Tuo teoria on täynnä aukkoja. Siinä ei vesi pysyisi minuutinkaan
vertaa! Hänellä oli aikaa repiä rikki Hollimentin vaatteet,
viileskellä hartioilla olevaa vanua, tarkastaa ja leikata hänen
housunvyötäryksensä. Hän etsi jotakin. Sanokaa mitä?"

"Sanon, etten sitä tiedä!" vakuutti hän. "En tiedä siitä mitään!"

"Olkoonpa niin!" sanoin minä. "Mutta tunnetteko Neamore nimistä miestä
-- Percy Neamorea?"

Hän hätkähti aivan kuin olisin suunnannut revolverin häntä kohden, ja
hänen isot kasvonsa kalpenivat.

"Mitä te Neamoresta tiedätte?" kysyi hän jyrkästi. "Milloin --"

"Mitäpä siitä!" vastasin minä. "Tunnetteko hänet? Luulenpa, että
tunnette, ja kerron teille, miksi luulen. Holliment ja Neamore
olivat Warrington-hotellissa, Maida Valessa, hyvin myöhään eilen
illalla, ja kun he yhdessä poistuivat, lähtivät he tapaamaan jotakuta
henkilöä, joka asuu Delaware-tiellä, siinä aivan lähellä, eikä kaukana
murhapaikalta. Teitäkö he tulivat tapaamaan, herra Quartervayne?
Koska minä näin teidät Delaware-tiellä juuri tänä iltapäivänä
ajurinrattailla! Antakaa kuulua -- kuka on Neamore?"

Hän tuijotti tylysti minuun hetken aikaa mitään virkkamatta -- sitten
hän äkkiä nousi ja lähti suoraan ulos huoneesta. Ennenkuin ehdin
seurata, oli hän jo poistunut hotellista ja hävinnyt yön pimeyteen.



YHDESTOISTA LUKU

Juna lähtee


Makasin pitkän aikaa valveilla sinä yönä koettaen pohtia asioita.
Minusta näytti, että jos tahtoi päästä johonkin selvyyteen tästä
kerrassaan hämmästyttävästä tilanteesta, oli mentävä mahdollisimman
kauas taaksepäin - ainakin johonkin määrättyyn kohtaan, josta nämä
nykyiset asiat alkoivat. Ja niin pitkälti kuin minä tosiseikkoja
tunsin, näytti kaikkien asiain alkuna olevan tuo viekas, valpas,
tutkimaton vanha kiinalainen, jonka olin nähnyt Langham-hotellissa --
herra Cheng. Koetin panna tapaukset järjestykseen -- laskien tietysti
hyvin laajalti todennäköisyyksiä. Kuvittelin asiaa näin: herra Cheng
on rikas kiinalainen liikemies. Hän saapuu Euroopaan liikeasioissa:
hänellä on kirjureja ja palvelijoita mukanaan. Hänen oleskellessaan
Pariisissa ryöstää joku näistä seuralaisista häneltä jotakin -- eli
täsmällisesti, sen mukaan mitä jo olen saanut tietää, tämä mies
on muuan Chuh Sin. Ryöstettyään herraltaan tämän "jonkin" pakenee
Chuh Sin Englantiin. Hän ilmestyy Portsmouthiin -- ehkä poikkesi
sinne Southamptonista matkustettuaan Havren kautta. Hän asettuu
asumaan Hollimentin raittiusravintolaan ja jonkun ajan kuluttua,
sairastuttuaan, menee sairaalaan jättäen kaikki tavaransa Hollimentin
huostaan. Palattuaan odottamatta sairaalasta huomaa hän, että
Holliment on anastanut tuon jonkin. Hän lähtee hakemaan Hollimentia
-- kokoo joukon tyhjäntoimittajia ja johtaa hyökkäystä Hollimentin
kauppapuotiin. Holliment pakenee -- ja Chuh Sin pääsee jollakin
tavalla hänen jäljilleen. Ehkä Chuh Sinillä on englantilaisia ystäviä
Lontoossa -- ainakin joku murhaa Hollimentin ja penkoo hänet kiireestä
kantapäähän, kuin mielettömästi etsien tuota jotakin. Kaikki tuo
näyttää selvältä, suoralta, johdonmukaiselta. Ja tämä herättää mielessä
muutamia kummallisia kysymyksiä.

Mikä on tuo jokin?

Miksi herra Chung ei halua kertoa Englannin poliisille, mitä se on?

Olivatko Holliment, Quartervayne ja Neamore osakumppaneita tuossa
anastuksessa eli suoraan sanoen varkaudessa?

Möikö Neamore tuon jonkin lady Renardsmerelle -- kymmenestä tuhannesta
punnasta?

Kuljetinko minä -- täydellisessä viattomuudessa -- sen, mitä hyvänsä se
olikin, lady Renardsmereltä herra Pennithwaitelle?

Onko se -- tämä esine, joka näyttää aiheuttavan murhia ja kaikenlaisia
kauhuja ja ikävyyksiä -- nyt hyvässä tallessa Pennithwaiten
kassakaapissa Lincoln's Inn Fieldsissä, sillä välin kun eräs
verenhimoinen kiinalainen, epäilemättä joidenkuiden englantilaisten
rikostoverien suojelemana, kuljeskelee ympäri hellittämättä hakien sitä?

Minusta tuntui siinä maatessani täysin valveilla tuijottaen pimeään
huoneeseeni, että minä tiesin enemmän koko asiasta kuin kukaan muu! Ja
yhä uudelleen tunki mieleeni kysymys: olisiko minun kerrottava kaikki
mitä tiedän poliisille, Jifferdenelle, heti paikalla?

Siihen kysymykseen en osannut vastata. En tahtonut sekoittaa lady
Renardsmereä tuohon juttuun -- en ainakaan, ennenkuin olin nähnyt ja
puhutellut häntä. Kunhan vain Jifferdene antaisi minun mennä takaisin
Renardsmereen, voisin kertoa lady Renardsmerelle kaikki mitä tiesin,
kaikki mitä olin saanut selville Neamoresta, kuka hän olikaan, ja
siitä, että hän epäilemättä oli liitossa Hollimentin ja Qurtervaynen
kanssa, ja minä pyytäisin lady Renardsmereä itse ilmoittamaan asian
poliisille. Sillä olin sillä hetkellä varma siitä, etteivät Chuh Sin ja
hänen englantilaiset ystävänsä häikäilisi mitään saadakseen takaisin
tuon esineen, ja meillä Renardsmeressäkin saattaisi tapahtua murha.
Kertoisin koko jutun lady Renardsmerelle -- heti kun hänet tapaisin. Ja
Peggie Mansonille myöskin -- ehkä Peggielle ensin. Sillä olin nähnyt
Peggietä kyllin, tietääkseni, että jos kellään nuorella naisella
konsanaan oli pää oikealla paikallaan, niin Peggiellä oli.

Mutta minua odotti tuo inhoittava tutkinto. Kammoksuin koko
hommaa. En ollut milloinkaan eläissäni esiintynyt todistajana --
en tutkintotuomarin enkä ruumiinkatsastajan edessä. En tiennyt,
mitä he vielä saisivat minusta irti. Kun olin täysin tietämätön
menettelytavoista, otaksuin, että poliisilla ainakin oli jotakin
tekemistä asiassa; ehkä, jopa todennäköisestikin, oli Jifferdene
jo vihjaissut ruumiintarkastajalle, että minä tiesin koko joukon.
Pelkäsin, että minun oli mainittava lady Renardsmeren nimi -- siinä
yhteydessä. En tietänyt, mitä kysymyksiä minulla oli odotettavissa.
Ja jos minä puhuin suuni puhtaaksi, kääntyisi Jifferdene minuun ja
kysyisi, niiksi perhanassa minä en ollut kertonut _hänelle_ kaikkea
tuota? Niin, aivan varmaan, sanoin itselleni siinä käännellessäni ja
väännellessäni, tiesin minä aika paljon enemmän kuin Jifferdene tiesi
minun tietävän -- ja sydämeni pohjasta toivoin, että en olisi tiennyt.

Nukuin vähän liian kauan sulasta uupumuksesta lopultakin, ja kello kävi
jo kymmentä, kun menin kahvihuoneeseen aamiaiselle. Kesken aamiaista,
kun par'aikaa luin kertomusta Hollimentin murhasta, hyvin varovaista
ja suppeaa kuvausta, joka nähtävästi oli poliisilaitokselta lähtöisin
ja joka viittasi asiassa olevan enemmän salaperäistä kuin siinä
todellisuudessa tiesin olevan, kutsuttiin minut puhelimeen. Jifferdene
oli toisessa päässä. Hän sanoi olevansa hommassa tutkinnon alkamisen
johdosta Hollimentin asiassa Paddingtonissa sinä iltapäivänä, ettei
niin voinut tulla minua tapaamaan kahteen tai kolmeen tuntiin --
olisinko minä hotellissa puoli yhden ja yhden välillä? Lupasin olla --
ja sitten tein hänelle erään kysymyksen.

"Kuuluuko mitään?"

"Ei", vastasi hän. "Vaan ehkä saan jotakin tietooni puolipäivään
mennessä. Kuulkaahan -- pysykää alallanne, kunnes minä tulen -- älkää
kuljeskelko ympäri, pysykää vaiteliaana!"

"Hyvä on", vastasin. "Siis puoli yksi tai pian sen jälkeen täällä."

Soitin kiinni, ennenkuin hänellä oli tilaisuutta sanoa enempää. Sillä
jo puhuessamme ja heti kun olin kuullut, ettei hän tarvinnut minua
ennen puoltapäivää, olin päättänyt, koska minulla oli kaksi tuntia
vapaasti käytettävänäni, toimia vähän salapoliisina omaan laskuuni.
Palasin ja lopetin aamiaiseni ja sitten ryhdyin panemaan tuumaani
toimeen.

Aioin lähteä Ritz-hotelliin. Minulla oli määrätty tarkoitusperä. Kun
lady Renardsmere oli vienyt Neamoren autollaan kaupunkiin, olin kuullut
hänen käskevän Walkerin, autonkuljettajan, ajaa suoraan Ritziin --
tahdoin tietää, oliko Neamore mennyt sinne hänen mukanaan, ja ennen
muuta, oliko joku liittynyt heidän seuraansa. Sillä minusta näytti
hyvin todenmukaiselta, että toimitus, jonka tuloksena oli ollut se,
että lady Renardsmere antoi kymmenentuhannen punnan maksuosoituksen
Neamorelle, oli suoritettu siellä -- ja mahdollisesti kolmannen -- ja
ehkäpä neljännenkin läsnä ollessa -- joiden henkilöllisyyttä jo aloin
arvailla.

Menin Ritziin. Taitavasti menettelemällä sain käsiini erään hyvin
tärkeän henkilön tarjoilualalta, joka tietääkseni oli selvillä siitä,
kuka oli syönyt siellä päivällistä kolme päivää sitten. Käytin
hyväkseni erästä pientä asetta, jolla Jifferdene oli minut varustanut
-- hänen omaa virallista käyntikorttiaan. Tätä minä teeskennellyn
salamyhkäisenä näytin kysymyksessä olevalle miehelle vietyäni hänet
sivulle.

"Haluaisin teiltä vähän tietoja", sanoin minä. "Asia on aivan
yksityisluontoinen ja sen täytyy tietenkin jäädä meidän keskeiseksi
vain. Tunnetteko lady Renardsmeren?"

"Park Lanelta?" vastasi hän heti. "Tunnen, hyvinkin."

"Tuliko hän syömään tänne päivällistä kolme päivää sitten?"

"Tuli kyllä -- aivan niin!" hän vastasi.

"Erään nuorenpuoleisen, hyvin, melkeinpä koreilevasti puetun
herrasmiehen, erään juutalaisen seurassa?" kysyin minä.

"Niin juuri", myönsi hän.

"Tunsitteko hänet?"

"En -- en muista milloinkaan nähneeni häntä ennen -- en täällä enkä
muualla."

"Yhtyikö heidän seuraansa ketään?"

Hän nyökkäsi -- hänellä näytti olevan kyky hyvin selvästi muistaa asiat.

"Kun he saapuivat -- lady Renardsmeren autolla -- tuli hän sisään ja
tilasi pöydän neljälle. Sitten nuori herrasmies meni puhelimeen. Sen
jälkeen he yhdessä odottivat sohvalla istuen. Noin puoli kahdelta tuli
kaksi miestä -- lady Renardsmeren seurassa oleva mies esitti heidät
hänelle. Sitten he kaikki yhdessä söivät aamiaista."

"Voitteko kuvailla minulle nuo miehet?" kysyin minä.

"Kyllä vain", vastasi hän. "Tahtoisin sanoa -- ymmärrättehän? --
että he eivät olleet herrasmiehiä. Hyvissä vaatteissa, ja hyvin
käyttäytyivät -- mutta tiedättehän mitä tarkoitan. Pidin heitä
kilpa-ajojen kanssa tekemisissä olevina miehinä: tietysti me tunnemme
lady Renardsmeren ja tiedämme, että hän on hyvin tunnettu hevosten
omistaja: tuo hänen tammansa, Välkehtivä Rubiini, kuuluu olevan aivan
varma Derby-voittaja. Luulimme näiden miesten olevan tapaamassa hänen
armoansa kilpa-ajoasioissa."

"Mutta -- entä heidän ulkomuotonsa?"

"Toinen oli pitkä, tanakka, kasvot punakat; toinenkin oli tanakka,
mutta lyhyt. Kummallakin oli harmaa kesäpuku -- uuden uutukainen vielä
päälle päätteeksi. Ja harmaa Homburg-hattu, mustilla nauhoilla. Sillä
miehellä, joka tuli lady Renardsmeren mukana, oli kaupunkilaisvaatteet
ja silkkihattu."

"Huomasitteko, että he olivat missään kauppa-asioissa keskenään?"
kysyin minä. "Että jokin paperi allekirjoitettiin, tai muuta
sentapaista."

"Kyllä", hän vastasi. "Vein itse heille aamiaisen jälkeen kahvia
ja näin lady Renardsmeren erään sivupöydän ääressä kirjoittavan
maksuosoitusta. Hän ojensi sen miehelle, joka ensiksi tuli hänen
kanssaan tänne."

"Siinäkö kaikki?"

"Siinä."

"Lähtivätkö he kaikki yhdessä?" kysyin minä.

"Ei", sanoi hän. "Nuo kolme miestä lähtivät tiehensä heti sen jälkeen
kun olin nähnyt lady Renardsmeren kirjoittavan maksuosoituksen;
hän odotti täällä, kunnes hänen autonsa tuli häntä noutamaan kello
kolmelta."

"Te näette koko joukon ihmisiä", huomautin minä. "Olitteko milloinkaan
aikaisemmin nähnyt ketään noista kolmesta miehestä?"

"En!" vastasi hän varmasti. "En milloinkaan! Aivan outo- ja minulle --
kaikki kolme! Ja tunnen tämän osan kaupunkia melko hyvin!"

Lähdin pois ja tiesin nyt, että kuka hyvänsä Neamore olikaan, oli
hän esittänyt Hollimentin ja Quartervaynen lady Renardsmerelle
Ritz-hotellissa ja kaiken todennäköisyyden mukaan tämä oli ostanut
noilta kolmelta sen esineen jonka Holliment oli varastanut Chuh Siniltä
ja jonka Chuh Sin oli ryöstänyt herraltansa, sfinksimäiseltä herra
Chengiltä. Mitähän se oli? Ja miksi, vieläkin sanoakseni, ei herra
Cheng halunnut kertoa meille?

Palasin omaan hotelliini aprikoiden näitä salaperäisiä asioita -- ja
puoli yhdeltä asteli Jifferdene sisään ilmeisesti pahantuulisena.

"No tämäpä nyt sotkua!" huudahti hän istuutuessaan vieressäni olevalle
tuolille tupakkahuoneessa. "Tuo perhanan vanha kiinalainen on
livistänyt!"

"Herra Chengkö?" kysyin.

"Sama mies! Lähti tiehensä -- viime yönä", vastasi hän. "Ja vain hyvin
vähän aikaa sen jälkeen kun me olimme häntä tavanneet. Lähti Pariisin
yöjunalla, senkin tulen vietävä! -- koko tämänaamuinen puuhani tai
suurin osa siitä, on mennyt hukkaan."

"Miten niin?" kysyin.

"No niin, nähkääs", vastasi hän. "Suunnittelin viime yönä mielessäni,
että toimittaisin hänet tutkintoon; tiesin, että jos saisimme hänet
todistaja-aitioon, olisi hänen kerrottava, mitä hän ei meille tahtonut
kertoa, ja kun ei tällä haavaa ole mitään toiveita saada häntä
tutkintotuomarin eteen, ajattelin toimittaa hänet ruumiintarkastajan
eteen. Ja minä ryhdyin toimiin, sopien asiasta tänä aamuna Paddingtonin
ruumiintarkastajan kanssa, ja sain hänet lähettämään haasteen herra
Chengille ja lähdin sitä itse erään oikeudenpalvelijan kanssa perille
viemään. Mutta kun tulimme Langham-hotelliin, oli tuo vanha pöllö jo
lentänyt tiehensä! Ja siinä sitä oltiin! Sillä luullakseni on herra
Chengillä hallussaan asian avain."

"Miten niin?" kysyin minä, haluten kuulla Jifferdenen ajatuksen.

"No niin", hän vastasi. "En ollenkaan epäile sitä, että Hollimentin
murhasi se kinu, jonka herra Cheng tahtoo saada käsiinsä -- enkä
sitäkään epäile, että kinu varasti jotakin herra Chengiltä ja että
Holliment vuorostaan ryösti häneltä. Luulen, että kinu käänsi
Hollimentin nurin narin, niin sanoakseni, etsiessään tuota saalista.
Tuntuuko se teistä todenmukaiselta?"

Minusta tuntui, siihen nähden mitä tiesin, ja sen sanoinkin,

"Niin, tahdoin pakottaa herra Chengin kertomaan meille suoraan, mitä
se oli", hän sanoi. "Se tekisi asian yksinkertaisemmaksi, mutta, kuten
sanoin, hän on pujahtanut pois!"

"Luuletteko herra Shenin tietävän?" kysyin.

"Hän ei tiedä!" vastasi hän. "Me lähdimme sinne heti huomattuamme,
että herra Cheng oli matkustanut. Herra Shen tuli vähäsen kuorestaan
ulos tällä kertaa ja vakuutti meille, ettei heillä ollut vähintäkään
aavistusta siitä, miksi herra Cheng tahtoi saada käsiinsä tuon
salaperäisen kinun -- sen he vain tiesivät, että hän kaikin mokomin
tahtoi saada ja oli halukas suorittamaan kaikki asiasta koituvat
kustannukset."

"Te ette siis ole juuri entistä viisaampi?" sanoin minä.

"Tuiki vähäsen!" murisi hän tyytymättömänä. "Ja tähän asti emme ole
löytäneet mitään johtolankaa, mitään jälkiä -- paitsi mitä te jo
tiedätte."

"Entä tutkinto?" kysyin minä.

"Kello kolmelta tänään iltapäivällä", vastasi hän. "Se on vain pelkkä
muodollisuus. Siellä esiintyvät todistajina poliisi, joka löysi
Hollimentin, ja poliisilääkäri ja te. Sitten ruumiintarkastaja lykkää
jutun viikon tai kahden päähän. Emme pääse sen pitemmälle tällä kertaa."

"Tekevätkö he minulle paljonkin kysymyksiä?" tiedustelin.

"Eivät tänään ainakaan", sanoi hän. "Teidän on vain todistettava hänet
mieheksi, jonka tunsitte Portsmouthissa Holliment nimisenä. Myöhemmin,
kun olemme saaneet enemmän yksityiskohtaisia tietoja, saatte kertoa,
mitä tapahtui Hollimentin kaupassa. Mutta tänään -- eipä juuri mitään.
Muodollisuus! Mennäänpäs hakemaan vähän aamiaista, ja sitten lähdetään
Paddingtoniin kuulemaan, onko Birkem saanut mitään lisätietoja."

Birkem, jonka myöhemmin tapasimme Paddingtonin poliisiasemalla, oli
vähäsen edistynyt. Hän oli kuullut eräästä oudosta miehestä, joka
oli asunut eräässä Delaware-tien varrella olevassa talossa viimeiset
kaksi tai kolme viikkoa ja äkkiä lähtenyt sieltä Hollimentin murhan
jälkeisenä päivänä. Ja kun hän juuri aikoi mennä toimittamaan tarkempia
tiedusteluja asiasta, lähdimme hänen mukaansa -- taloon, jonka
pääty-ikkunaan oli kiinnitetty ilmoitus: 'Huoneita vuokrattavana'.
Talon emäntä, jota me heti puhuttelimme, oli muuan noita kuihtuneita
olentoja, joiden paljas ulkomuoto ja käytös tekevät tarpeettomaksi
heidän itsensä kertoa, että ovat nähneet parempia päiviä, ja hän oli
aivan valmis kertomaan poliisivirkamiehille, mitä suinkin tiesi.
Hänellä oli ollut noin kolmen viikon ajan vuokralainen, joka nimitti
itseään herra Carriksi. Hän oli pitkä, komea herra, jolla nähtävästi
oli runsaasti rahaa ja joka söi ja joi erittäin hyvin. Hän ei
enimmäkseen mennyt mihinkään, paitsi eräänä iltana. Hän otti paljon
sanomalehtiä, erittäinkin urheilulehtiä ja oli jättänyt jälkeensä noin
korkean pinon sanomalehtiä ja paljon kilpa-ajoja koskevia kirjoja. Hän
kirjoitti joukon kirjeitä, ja hän oli saanut aika monta sähkösanomaa
eräänä iltapäivänä klo puoli kolmen ja kuuden välillä.

"Tuloksia!" mutisi Jifferdene. "Kävikö hänen luonaan vieraita, rouva?"

"Hänellä ei milloinkaan ollut ainoatakaan vierailijaa, paitsi toissa
iltana", vastasi emäntä. "Silloin, hyvin myöhään tosin -- lähes
kahdeltatoista -- tuli kaksi herraa häntä tapaamaan; minä olin maata
menossa, kun he koputtivat ovelle."

"Näittekö heitä, rouva?" kysyi Jifferdene.

"Laskin heidät sisään -- itse", vastasi hän. "Toinen oli lyhyt paksu
herra; toinen oli nuorempi -- luulisinpä hänen olleen juutalaisen.
He kysyivät herra Carria ja minä vein heidät hänen arkihuoneeseensa.
He viipyivät siellä ehkä kymmenen minuuttia -- sitten kaikki kolme
lähtivät yhdessä ulos."

"Sanoiko herra Carr teille mitään ulosmenonsa johdosta"? kysyi Birkem.

"Ei, hänellä oli portinavain", sanoi emäntä. "Kuulin hänen palaavan
noin kolmen seuduilla aamulla."

"Yksinkö?"

"Yksin!"

"Sanoiko hän perästäpäin teille mitään sen johdosta, että oli ollut
ulkona niin myöhäiseen?"

"Ei sanonut! Hän tuli aivan hiljaa sisään. Hän oli hyvin hiljainen,
hyvin kunnollinen mies."

"Entä hänen lähtönsä?" kysyi Birkem. "Lähti äkkiä, eikö niin?"

"Aivan äkkiä! Eilen iltapäivällä. Hän tuli minulle kertomaan, että
hänen oli lähdettävä mannermaalle liikeasioissa, ja hän pakkasi
tavaransa ja sitten meni tiehensä vuokra-ajurilla kahdessakymmenessä
minuutissa. Haluaisitteko nähdä hänen arkihuonettaan? Se on juuri
samassa kunnossa kuin lähtiessä."

Salapoliiseja halutti nähdä arkihuone, ja he tutkivat sen perinpohjin.
En tiedä, näkivätkö heidän ammattitaitoiset silmänsä jotakin,
jota minun eivät huomanneet; minä näin vain huomattavan kokoelman
sentapaisia julkaisuja kuin Urheilija' ja 'Urheilulehti' ja 'Ruffin
Opas' ynnä muita ja hyvän määrän sähkösanomia, huolellisesti
päällekkäin ladottuina eräällä sivupöydällä, josta minä päättelin, että
herra Carr oli huvitellut hiljaisen olonsa aikana Delaware-tiellä
lyömällä vetoa mielikuvituksessaan ja että hän oli milloin voittanut,
milloin hävinnyt.

"Tuo oli tietenkin Quartervayne", huomautti Jifferdene, kun me
lähdimme. "Kunhan vain olisimme saaneet hänet itsensä käsiimme! Mutta
siinäkin on mannermatka esteenä. No niin... pian alkaa tutkinto."

Tutkinto, jota niin peläten olin ajatellut, osoittautui pelkäksi
muodollisuudeksi -- vain oikeudenkäynnin aluksi. Ja loppujen lopuksi
ei minua ensinkään kutsuttukaan. Hollimentin raittiusravintolan
taloudenhoitajatar -- joka muuten oli joku hänen sukulaisensa -- oli
nähtyään uutisen hänen murhastansa rientänyt kaupunkiin ja todisti
hänen henkilöllisyytensä. Minä olisin yhtä hyvin saattanut pysyä poissa.

"Mutta seuraavalla kerralla teitä tarvitaan, herra Cranage", sanoi
Jifferdene, kun ruumiintarkastaja lykkäsi kuulustelun pari viikkoa
eteenpäin. "Silloin kaikki tämä tulee julki -- ja epäilemättä paljon
muuta lisäksi."

"No niin, saanko nyt mennä?" tiedustelin. "Minä ehdin parahiksi neljän
ja viidenkymmenenkolmen junaan Victoria-asemalle."

Me erosimme, ja minä lähdin -- matkalle iloisena siitä, että olin
vapaa, ja innokas pääsemään takaisin Renardsmereen kertomaan Peggie
Mansonille kaikki ja pyytämään häneltä neuvoa. Minulla oli kova
kiire ja ehdin Victoria-asemalle vain pari minuuttia ennen neljän ja
viidenkymmenenkolmen junan lähtöä. Ja juuri ollessani kiipeemässä
siihen kuulin takaani huutoa ja meteliä ja kääntyessäni näin
Jifferdenen juoksevan pitkin asemasiltaa, viitaten minua pysähtymään.
Pysähdyin -- ja juna lähti. Jifferdene lähestyi hengästyneenä,
läähättäen.

"Quartervayne!" kuiskasi hän tultuaan luo. "Quartervayne! Löydetty East
Endistä! Murhattuna!"



KAHDESTOISTA LUKU

Toinen murha


Häpeämättä tunnustan, että ilkeä, kylmä väristys kulki karmien
pitkin selkäpiitäni, kun salapoliisi kuiskasi nuo viimeiset sanat.
Murha -- taasenko! Toisen kerran jo kolmen päivän kuluessa kuulin
sellaisen miehen murhasta, jonka itse olin nähnyt hengissä, terveenä
ja voimakkaana vain muutamia tunteja ennenkuin hänet oli isketty
kuoliaaksi. Ja -- kenenkähän vuoro ensi kerralla?

Jätin huudahtamatta tavalliseen, jokapäiväiseen tapaan. Seisoin vain ja
tuijotin.

"Mahdotonta! Quartervayneko? -- Miksi --"

Mutta hillitsin itseni ajoissa. Ei, en kertoisi mitään Jifferdenelle,
ennenkuin olin käynyt Renardsmeressä. Katselin kaihoten junaa, joka
juuri hävisi etäisyyteen -- siinä meni viimeinen mahdollisuuteni päästä
Renardsmereen sinä iltana -- paitsi tietenkin, jos vuokraisin auton. Ja
sillä välin...

"Mitä mahdotonta siinä on!" väitti Jifferdene. "Epäilemättä se on
Quartervayne -- kuvauksen mukaan."

"Niinkö?" huudahdin. "Te ette siis ole aivan varma?"

"Olen aivan varma itse puolestani", vastasi hän, vetäen minua
asemasillan päässä olevaa aidaketta kohden. "Tulkaa! -- meidän täytyy
mennä sinne. Kiiruhdin pysähdyttämään teidät heti kuultuani asiasta."

"Missä se on?" kysyin minä.

"Hotellissa -- halpahintaisessa paikassa - alhaalla telakka-alueen
puolella", vastasi hän. "Asia tapahtui seuraavasti -- sen mukaan kuin
puhelimella ilmoitettiin. Eräs mies tuli hotelliin hyvin myöhään
eilen illalla ja otti huoneen, sanoen ennättävänsä johonkin tänään
keskipäivällä lähtevään Batavian-linjan höyrylaivaan ja antaen
määräyksen, ettei häntä saisi häiritä ennen puolta kahtatoista. He
menivät koputtamaan hänen ovelleen määräaikana, eivät saaneet mitään
vastausta, menivät vihdoin huoneeseen, löysivät hänet kuolleena --
murhattuna. Kuvauksesta päättäen se on Quartervayne!"

"Vaan ehkei olekaan" sanoin minä, vaikka, muistaen mitä Quartervayne
itse oli kertonut minulle lähdöstään Hollantiin salassa olin vakuutettu
siitä, että Jifferdenen otaksuma oli oikea. "Entäpä jos ei olekaan!"

"Kohta sen näemme!" sanoi hän jyrkästi. "Te tunnette hänet ainakin.
Tulkaa! -- lähdetään sinne." Hän johti minut kiireesti kaupungin
rautatielle ja sieltä itään päin lähtevään junaan. En tehnyt mitään
yritystä jutella matkan varrella; mietin tiukasti omia asioitani,
miten vasta menettelisin. Ja päätin mielessäni, että käytyäni hänen
kanssaan paikassa, missä hyvänsä, johon yhdessä nyt juuri olimme
menossa, jättäisin hänet ja lähtisin Renardsmereen, olkoonpa sitten
vaikka keskellä yötä ja maksakoon auto minulle vaikka kymmenen puntaa.
Olipa nyt kysymys mistä hyvänsä, oli minun ensin puhuteltava lady
Renardsmereä.

Me poistuimme junasta Mark Lanella ja kuljettuamme poikki Tower Hillin
ja Mintin ohi jouduimme muutamille St. Katherine-telakan välittömässä
läheisyydessä oleville kurjille ja likaisille kaduille. Jifferdene
nähtävästi tunsi tiensä aivan hyvin. Hän johti minut suoraan eräälle
poliisiasemalle, jossa hän tuota pikaa oli vilkkaassa keskustelussa
viranomaisten kanssa. Pian hän osoitti minua, joka seisoin siinä
syrjässä.

"Tuo herrasmies voi todistaa hänen henkilöllisyytensä", sanoi hän. "Hän
tuntee sen miehen -- jotensakin hyvin."

Vielä kerran minun oli pakko hyvin vastahakoisesti seurata Jifferdeneä
ruumishuoneeseen. Se oli aivan lähellä ja, jos mahdollista, vielä
kolkompi ja kurjempi kuin se, jossa olin nähnyt Hollimentin ruumiin. Ja
samassa huomasinkin jo katselevani Quartervaynea.

"Kyllä!" mutisin. "Niin kyllä! Tuo on -- Quartervayne! Ja lähdetään nyt
pois täältä!"

Menimme ulos. Jifferdene tarttui käteeni ja puristi sitä.

"Älkää olko millännekään, nuori mies!" sanoi hän melkein
ystävällisesti. "Nyt se on ohi -- ja mentävä sinne oli, kuten tiedätte.
Olin oikeassa, näettehän. No niin -- se oli toinen!"

"Miten -- miten se tapahtui?" kysyin minä. "Ette ole maininnut."

"Puukotettiin! -- kuten toinenkin", sanoi hän päätään pudistaen.
"Puukotettiin, mutta tällä kertaa neljän seinän sisällä. Tulkaa --
lähdemme hotelliin, jossa se tapahtui."

Mies, joka oli seurannut meitä paikalliselta poliisiasemalta, johti
meidät parin vielä viheliäisemmän kadun kautta rauhalliselle kujalle,
jonka alemmassa päässä näin korkean muurin ja sen takana laivojen ja
höyryjen mastoja ja savutorvia.

"St. Katherine-telakka!" mutisi Jifferdene, nähdessään minun katsovan
siihen suuntaan. "Nähtävästi hän aikoi lähteä meritse täältä. Mutta
sanoivat hänen puhuneen Batavian linjasta -- sen laivat lähtevät
lähempää Lontoon-siltaa. Sinne ei kuitenkaan ole monen minuutin matkaa
reippaasti astellen. Ja täällä hän ainakin loppunsa kohtasi."

Hän viittasi kädellään, ja minä näin, että olimme saapuneet
murhapaikalle; kehno ränstynyt rakennus, kehnon ränstyneen kadun
varrella. Kaksi tai kolme vanhaa, harmaata tiilitaloa oli liitetty
yhteen: ensi kerroksen ikkunain tasalla kulki pitkä kapea puukilpi
-- sinisellä pohjalla näkyi kulunein kultakirjaimin: _Kellermanin
Yksityis-Hotelli_. Yhteen noista synkistä ikkunoista oli kiinnitetty
ilmoitus: Kahvila; toiseen: Majatalo. Minusta tuntui käsittämättömältä,
miten kumpikaan saattoi kävijöitä houkutella; jo pelkkä likaisten
kaihtimien ja ikkunaverhojen näkeminen riitti.

Astuimme sisään. Likaisessa eteissalissa, jossa ilma tuoksui
pilaantuneelta rimalta, keitetyltä teeltä, lampaankyljykseltä ja
vihanneksilta, tuli meitä vastaanottamaan eräs mies -- lihava,
likainen mies, paitahihasillaan, jonka päätunnusmerkkinä tällä
hetkellä oli hermostunut levottomuus. Hän kumarsi melkein alistuvan
kohteliaasti molemmille salapoliiseille ja minulle ja kiiruhti
aukaisemaan ovea huoneeseen, joka nähtävästi oli hänen oma yksityinen
vierashuoneensa. Siellä istui ompeluksineen hyvin lihava nainen, joka
meidän ilmestyessämme tuli yhtä hermostuneeksi ja kiihtyneeksi kuin
mieskin. Hän rupesi hommailemaan tuoleja meille, sillä välin kun mies
seisoi mykkänä tarkastaen meitä: näin selvästikin, että hän oli aivan
suunniltaan. Mutta Jifferdene, saatuaan seuralaiseltaan tietää, että
tämä oli herra Kellerman, saattoi hänet keveämmälle mielelle muutamalla
sanalla.

"Ilkeä juttu teille, tämä, herra Kellerman", sanoi hän lohduttaen.
"Eihän se tietenkään teidän vikanne ollut, mutta ikävä vain, kun
tuollaista talossa tapahtuu."

Isäntä huokasi aivan kuin helpotuksesta kuullessaan ystävällisiä
sanoja. Mutta emäntä puhui. "Niin, sir -- ja kun me emme tienneet
siitä mitään -- ennen kuin palvelusmies teki tuon kammottavan löydön",
sanoi hän. "Emme edes tienneet, että tuo herra oli talossa." "Niinkö?"
huudahti Jifferdene. "Ette tienneet -- mutta ettekö te tiedä, mitä
vieraita teillä on täällä?"

"Asia oli näin, herrat", sanoi isäntä, puhuen hitaasti ja tavallaan
kankeasti, kuten henkilö, joka käyttää myöhemmin oppimaansa kieltä.
"Tämän talon homma on vähän poikkeuksellista. Telakat -- ne ovat tässä
aivan lähellä, ihmiset -- merenkulkijat -- tahtovat päästä tänne mihin
aikaan hyvänsä yöllä, haluten vain yösijaa muutamiksi tunneiksi. Me
siis pidämme yövartijaa, joka valvoo koko yön. Me itse -- vaimoni ja
minä -- me olemme päivisin kovassa työssä -- ja panemme yhdeltätoista
maata. Sen jälkeen -- me emme tiedä, kuka talossa lienee -- niin on
laita!"

"Kuka sitten tietää?" tiukkasi Jifferdene. "Yövartijako? No niin -- me
tahdomme tavata häntä siis."

Isäntä lähti ulos ja palasi piammiten mukanaan mies, joka,
kuten Jifferdene perästäpäin huomautti, näytti entiseltä
ammattinyrkkeilijältä, joka oli hengissä läpäissyt monta mukilointia.
Hänellä oli nenä muodoton, kasvot arpiset, silmät valppaat, ja minulle
juolahti mieleen, että hän todennäköisesti olisi yhtä omiaan vieraita
ulosheittämään kuin niitä vastaanottamaankin. Hän loi salapoliisiin
levollisen ja varovan katseen, ja kun Jifferdene käski häntä istumaan,
sovitti hän ison raskaan ruhonsa tuolin reunalle, aivan kuin sillä
tavalla ilmaistakseen, ettei hän ollut mies, joka mitenkään paljastaisi
itseään, ei sanoin eikä teoin.

"Te olitte siis viime yönä toimessa täällä, sen jälkeen kun herra
ja rouva Kellerman olivat menneet levolle?" tiedusteli Jifferdene.
"Kertokaa siis meille kaikki, mitä tapahtui, kun tuo murhattu mies tuli
tänne."

Yövartija oli nähtävästi valmistunut tähän. Hän ryhtyi kertomaan niin
suoraa päätä, että selvästi huomasi hänen edeltäpäin ajatelleen kaikki
valmiiksi.

"Sikäli kuin minä olin mukana, herra komisarius, ei mitään
tavallisuudesta poikkeavaa tapahtunut!" vastasi hän. "Ei mitään! Minä
ryhdyin virkaani kello yhdeltätoista, kuten tavallista, kun isäntä
menee levolle --"

"Kolme herrasmiestä oli silloin talossa", keskeytti rouva Kellerman.
"Kolme hyvin kunnioitettavaa herraa -- kaikki vieraita. Kauppiaita.
Jotka kaikki vetäytyivät huoneisiinsa yöksi."

"Kello yhdeltätoista", jatkoi portinvartija häiriintymättä. "Kaikki on
sitten hiljaista -- aivan hiljaista, kunnes kello on viisi minuuttia
yli kahdentoista -- keskiyöllä. Silloin tämä herra, jonka löysimme
kuolleena tänä aamuna, tulee tänne. Hän sanoo haluavansa makuuhuonetta
eikä häntä saisi mennä puhuttelemaan tai häiritsemään ennen puolta
kahtatoista, koska hänen laivansa ei lähtisi ennen kuin puolipäivän
jälkeen ja hän aikoi nukkua oikein hyvin. Hän maksaa vuoteesta ja
aamiaisesta edeltä käsin -- kuten sääntönä on -- neljä shillingiä.
Sitten sanoo hän, ettei hän vielä ole uninen, ja haluaa vähän
tupakoida. Minä osoitan hänet pieneen, eteissalin kyljessä olevaan
tupakkahuoneeseen, ja silloin kysyy hän minulta, voisinko toimittaa
hänelle korkkiruuvin, puhtaan lasin ja vähän raitista vettä? Lähden
niitä noutamaan, ja kun palaan, on hänen eteensä pöydälle ilmestynyt
wiskypullo. Hän veti korkin suulta, kaatoi itse lasiin ja istui sitten
tupakoimaan."

"Tarjosiko hän teille ryyppyä?" kysyi Jifferdene.

"Ei tarjonnut! Minä lähdin pois", jatkoi yövartija. "Jos tahdotte
tietää, olin itse puolestani varannut pienen rommitilkkasen tuonne
ulkopuolelle, missä istun öisin. Olin juuri sytyttänyt piippuni
ja aioin ruveta lukemaan iltalehteä, kun kaksi miestä tuli sisään
etuovesta. He halusivat kumpikin yösijaa ja maksoivat niistä. Ja
nähdessään tupakkahuoneen oven avoinna ja valon sieltä loistavan,
mainitsivat he jotakin sikaarista ja menivät sinne."

"Ennenkuin jatkatte", keskeytti Jifferdene, "voitteko kuvailla nuo
miehet?"

"En tarkemmin", vastasi yövartija pudistaen päättävästi päätään. "En
kiinnittänyt heihin niin paljon huomiota. Merimiehiä kai. Molemmat
olivat puetut sinisiin sarssipukuihin ja luullakseni noin kolmen-
tai neljänkymmenen ikäiset. Heissä ei ollut mitään huomattavaa --
varsinaisesti. Toisella miehellä oli kultarenkaat korvissaan -- sen
satuin huomaamaan."

"No niin", sanoi Jifferdene. "Tapahtuiko mitään?"

"Ei viiteen minuuttiin tai niille vaihein", vastasi yövartija "Silloin
mies, joka oli ensiksi tullut sisään, koputti pöytään. Lähdin
katsomaan, mitä hän halusi. 'Tuokaa vielä kaksi puhdasta lasia,
hyvä mies', sanoi hän, 'ja lisää vettä -- nämä herrat juovat minun
kanssani'. Toin siis, mitä he halusivat, ja molemmat toiset nostivat
tuolinsa hänen pöytänsä ääreen ja minä jätin heidät sinne juttelemaan
ja juomaan yhdessä."

Rouva Kellerman pisti väliin huomautuksen, joka nähtävästäkin oli
jonkinlainen anteeksipyyntö.

"Tietysti", sanoi hän katsellen lempeästi salapoliisia, "tietysti, jos
joku herrasmies haluaa tuoda mukanansa pullon ja tarjota siitä jollekin
toiselle herrasmiehelle --"

Jifferdene teki kädellään poistavan liikkeen, ikäänkuin merkiksi, että
asia oli vähemmän tärkeä, ja nyökkäsi yövartijalle.

"Jatkakaa!" sanoi hän. "Kaikki kolme jäivät siis laseja kilistelemään.
Ja kuinka kauan he sitä jatkoivat?"

"Kunnes he olivat tyhjentäneet pullon, jonka ensimmäinen mies oli
tuonut", vastasi yövartija. "Kello oli silloin lähes kaksi. Silloin
he kaikki tulivat eteishuoneeseen ja pyysivät minua näyttämään heille
heidän huoneensa."

"Miten te tiedätte, että he olivat juoneet pullon loppuun?" kysyi
Jifferdene.

"Koska minä katsoin sitä, kun tulin alas ja menin kaasua sammuttamaan.
Tyhjä oli!"

"Olivatko he selvät?"

"Selvätpä hyvinkin -- aivan selvät, siitä ei epäilystä. Sanoivat aivan
kohteliaasti hyvää yötä toisilleen ja minulle."

"Ette kuullut mitään riitelemistä tai muuta?"

"En ensinkään. Kuulin suurimman osan siitä, mitä he puhuivat
juodessaan. He keskustelivat ulkomaan paikoista -- kauppa-asioista ja
muista sentapaisista."

"Entä heidän makuuhuoneensa?" kysyi Jifferdene. "Olivatko ne lähekkäin?"

"Sillä miehellä, joka tuli yksikseen -- hänellä, jonka me löysimme
kuolleena -- oli numero viisitoista. Ja noista molemmista muista
oli toisella numero kuusitoista, toisella kahdeksantoista. Numero
viisitoista on aivan vastapäätä kuuttatoista."

"Milloin te sen jälkeen näitte heidät?"

"Kuusitoista ja kahdeksantoista tulivat alas neljännestä vailla
seitsemän, juuri kun minun hommani oli lopussa. He sanoivat, etteivät
halunneet täällä syödä aamiaista ja lähtivät tiehensä."

"Huomasitteko minne päin he lähtivät?"

"He lähtivät astelemaan telakoille päin", sanoi yövartija.

"Hyvä -- ja entä kolmas mies?" tiedusteli Jifferdene hetken vaitiolon
jälkeen.

Yövartija irvisteli.

"Niin!" sanoi hän. "Olin juuri mennyt levolle, kun asia tuli ilmi! Minä
panen maata joka aamu kello yhdeltätoista ja nousen kello kuudelta
illalla. Palvelusmies -- hän tulee ja ajaa minut ylös ja sanoo,
etteivät he saa mitään vastausta viidestätoista. Minä siis lähden hänen
mukaansa, ja hetken kuluttua hän ja minä ja tämä isäntä aukaisimme
oven. Ja silloin -- no niin -- siellä oli verta! Puukko isketty --
suoraan läpi kurkun. Ja me lähetimme hakemaan poliiseja."

"Jotka siitä asti ovat huolehtineet kaikesta ja pitäneet huoneen oven
suljettuna, herrat", huomautti rouva Kellerman. "Siellä ylhäällä on
nytkin muuan konstaapeli vahdissa -- ehkä hän odottaa teitä?"

"Ehkä", myönsi Jifferdene. "Lähdetään sinne."

Kerrosta ylempänä talo oli vielä likaisempi, vielä kurjempi kuin
ennen. Kuljimme parin käytävän kautta; vihdoin tulimme erääseen, joka
johti talon takaosaan. Sen loppupäässä olevan ikkunan luona seisoi
virkapukuinen poliisi, nähtävästi hyvin ikävystyneenä. Hän tuli vastaan
nähdessään paikallisetsivän ja otti esiin avaimen. Hetken kuluttua
olimme kaikki numero viidessätoista.

"Mihinkään ei ole koskettu tai mitään liikutettu", huomautti poliisi
hiljaisella äänellä. "Ei ainakaan sen jälkeen kun meidät tänne
kutsuttiin."

Yksi silmäys vuoteeseen riitti minulle -- olin iloinen kääntyessäni
pois ikkunan luo, jonne Jifferdene syystä tai toisesta oli vetäytynyt
heti sisään tullessamme. Hän kosketti kyynärpäätäni osoittaen toisella
kädellään.

"Ikkunapuitteissa ei ole kiinnipitimiä", mutisi hän. "ja ikkunakin on
avoinna. Mitähän tuolla ulkopuolella on?"

Hän aukaisi alemman ikkunapuoliskon ja katsoi alas. Aivan alla siinä
oli jonkun matalamman rakennuksen tasainen katto; sen kummallakin
puolella oli vesitorvet; alhaalla näkyi piha, josta lähti pimeä matala
porttikäytävä.

"Kiipeämään tottunut mies olisi voinut tulla tänne sisään tämän ikkunan
kautta", huomautti Jifferdene miettivänä. "Minun oma mielipiteeni
onkin, että joku niin teki -- tuosta toisesta jutusta en oleta mitään!
No niin -- katsellaanpas sitten ympäri."

Hän ja paikallismies alkoivat tutkia huonetta ja murhatun miehen
vaatteita. Tunsin heti paikalla puvun, jonka olin nähnyt Quartervaynen
yllä edellisenä iltana; näin myöskin, että se oli joutunut samanlaisen
käsittelyn alaiseksi kuin Hollimentin vaatteetkin -- vanu olkapäillä
oli revitty palasiksi; missä vain oli paikka, jossa jotakin olisi
saattanut olla piilotettuna, siellä oli puukko ollut työssä. Mitä tulee
kuolleen miehen tavaroihin, niin hänen kellonsa perineen -- arvokkaita
esineitä muuten -- oli lipaston päällä, sen vieressä oli lompakko,
jossa oli joukko Englannin pankin seteleitä ja erään amsterdamilaisen
pankin maksettavaksi asetettu huomattavan suuri matkakreditiivi;
aivan lähellä oli useita muita yksityisesineitä, kuten hopeinen
sikaarikotelo, hopeinen tulitikkulaatikko ynnä muuta. Ja kukkaro siinä
oli -- mutta tyhjänä.

"Ottanut pikkurahat tällä kertaa!" huomautti Jifferdene merkitsevästi.
"Mutta -- ei hän niiden vuoksi tullut!"

Lähdin ulkopuolelle odottamaan; vihdoin menin alas julkipuolelle ja
sieltä kadulle tympeytyneenä koko asiaan. Kului jonkun aikaa ennen kuin
Jifferdene seuralaisineen yhtyi minuun.

"Saitteko mitään ilmi?" kysyin minä poispäin astellessamme.

"Erään seikan panin merkille", huomautti Jifferdene hetken vaitiolon
jälkeen, jolla aikaa hän näytti kovasti miettivän. "En myöskään
luule, että se on mikään tavallisuudesta poikkeava asia tämän luokan
hotelleissa ja tässä osassa kaupunkia. Ovi oli varustettu hyvällä
lukolla ja vahvalla salvalla -- ei millään semmoisella turhalla
korusalvalla, joita paremmissa hotelleissa näkee. Mitenkähän oli --
käyttikö hän kumpaakin?"

"Ei ollut voinut käyttää salpaa", huomautti toinen salapoliiseista,
"koska isäntä aukaisi oven pääavaimella. Jos salpa olisi työnnetty
eteen --"

"Niin, minä uskonkin, että murhaaja tuli ikkunasta sisään!" sanoi
Jifferdene. "Ja tulipa hän sitten mitä tietä hyvänsä, teki hän työnsä!
Se on tuo luihu kiinalainen, herra Cranage", päätteli hän, kun me
olimme päässeet kahden kesken. "Eikö kertonutkin herra Cheng meille,
että tapahtuisi toinen murha ja kolmas ja --"

"Arveletteko siis, että molemmat ovat saman käden työtä?" kysyin minä.

"Varmastikin!" vastasi hän. "Miettikää asianhaaroja! Joku tietenkin
seurasi Quartervaynen jälkiä tänne -- ja teki hänestä lopun. Kinu se
oli!"

"Ettekö epäile niitä kahta miestä, jotka seurasivat häntä tänne
hotelliin?" kysyin minä.

"En yhtään! Otaksun heidän olleen satunnaisia vieraita -- kuten hän
itsekin. Ei, -- joku viirusilmäinen kiinalainen se oli! Vilkaiskaapa
tänne!"

Hän otti taskustaan jonkun esineen, joka oli huolellisesti kääritty
pehmeään paperiin ja hänen omaan nenäliinaansa, ja kun hän oli
poistanut peitteet, tuli näkyviin tavallinen sileä makuuhuoneen
juomalasi, jota hän piti kohotettuna minun ja valon välillä. Sen
sivupinnoilla näin selvästi kahden tavattoman hoikan etusormen ja
peukalon jäljet.

"Mikään eurooppalainen käsi ei ole tuota tehnyt!" sanoi Jifferdene
voitonriemuisena. "Itämaalainen peukalo ja itämaalaiset sormet sen
tekivät! Hän joi lasin vettä verisen työnsä jälkeen, ja siinä sitä
ollaan! Herra Cranage, meidän täytyy penkoa koko Lontoo saadaksemme
käsiimme tuo kinu, taikka saamme vielä yhden tämmöisen jutun. Mutta --
kuka on seuraava? Älkää kuitenkaan säikähtykö. Pysykää minun seurassani
päivisin ja hotellissanne pimeän tultua, ja..."

Mutta minulla ei ollut aikomustakaan mennä hotelliin, vaikka en
sanonut mitään, josta Jifferdene olisi voinut sitä arvata. Erosin
hänestä jollakin tekosyyllä. Sitten menin ja söin hyvän päivällisen,
että luontoni vähän rohkaistuisi, ja heitin päättävästi mielestäni
pois kaikki äskeisten tapausten hirveät muistot. Myöhemmin kävin
eräällä autoasemalla, ja kun minulla oli mukanani runsaasti rahaa
enkä välittänyt, mihin sitä kului, vuokrasin hyvän auton ja lähdin
Lontoosta. Ja kello oli liki yksi aamulla, kun pysähdyin Peggie
Mansonin talon kohdalla, lujasti päättäneenä tavata hänet.



KOLMASTOISTA LUKU

Neiti Hepple puuttuu asiaan


Mansonin huvila, jonka Peggien isä, tuo entinen kuuluisa valmentaja,
oli rakennuttanut oman makunsa ja suunnitelmansa mukaan, oli iso
kartano, jossa oli monta pääkäytävää. Mutta tunsin sen jo aivan hyvin,
ja suuntasin kulkuni suoraan eräälle ovelle, joka oli juuri Peggien
oman makuuhuoneen alapuolella; sen ikkunoista saattoi nähdä tallit
niihin liittyvine rakennuksineen. Siinä ovessa oli soittokello,
sähkökello, joka johti Peggien huoneeseen, niin että häntä voitiin
kutsua mihin aikaan yöllä hyvänsä. Ja minä olin juuri painanut sitä
sormellani ja kuullut yläpuolella olevasta huoneesta kimeän soiton
puoliavoimen ikkunan kautta, kun pitkä roteva mies hypähti esiin
jostakin -- todellisuudessa lähellä olevasta pensaikosta -- ja laski
kätensä ilkeän raskaasti käsivarrelleni.

"Hoi, mies!" tiukkasi hän.

"Hoi itse!" vastasin minä, hypähtäen taaksepäin hänestä. "Kuka
hiivatissa te olette? Ottakaa kätenne pois!"

"En, ennenkuin tiedän mitä haette, nuori mies!" vastasi hän. "Mitä
asiaa teillä on kuljeskella täällä ympäri tähän aikaan yöllä?"

"Mitä itse teette täällä, yksityisalueella?" tiedustelin minä. "Sanokaa
se!"

"Oma asiani!" vastasi hän. "Entä te?".

"Mitä se teille kuuluu!" sanoin minä. "Päästäkää käteni, taikka --".

Mutta samassa ilmestyi joku valkopukuinen olento yläpuolellamme olevaan
ikkunaan, ja kuulin Peggien äänen.

"No, mitä nyt!" huusi hän. "Kuka siellä?"

Minä ennätin ensin.

"Peggie!" sanoin, käyttäen hänen ristimänimeään kiihkeydessäni. "Minä
täällä olen -- Cranage! Tulkaa alas ja laskekaa minut sisään! Olen
autolla ajanut koko matkan kaupungista tänne, teitä tavatakseni! --
Minun pitää heti saada tavata teitä. Tulkaa alas ja ottakaa neiti
Hepple mukaanne. Ja täällä on eräs mies kuljeskelemassa teidän
alueellanne --"

"Vai niin!" huudahti hän. "Hyvä on, herra Robindale, se on herra
Cranage, lady Renardsmeren yksityissihteeri. Minä tulen alas heti."

Herra Robindale, oli hän kuka hyvänsä, laski käteni vapaaksi ja murisi.

"Miksi ette sanonut, kuka olitte?" kysyi hän.

"Miksi te ette sanonut, kuka te olitte?" vastasin minä. "Ja mitä
tekemistä teillä on täällä?"

Hän siirtyi minusta poispäin talleja kohden.

"Kysykää emännältänne", mutisi hän.

Hän lähti matkoihinsa, yhä muristen, ja minä menin ovelle odottamaan.
Kului muutamia minuutteja; sitten ilmestyi valoa lasioven taakse; lukot
ja salvat poistettiin, ovi aukeni ja siellä seisoivat silmät suurina
hämmästyksestä Peggie ja neiti Hepple, aamupuvuissaan, lamput käsissä.
Minä pujahdin sisään ja suljin ja telkesin oven omin käsin.

"Kuka tuo mies tuolla ulkopuolella on?" kysyin minä kiivaasti. "Hän on
jättänyt isojen sormiensa jäljet käsivarrelleni, senkin tolvana!"

Peggie pudisti päätään, katsellen edelleen kummastuneena minuun.

"Eilisestä lähtien on lady Renardsmere jostakin syystä toimittanut
niskoilleni pari yksityisetsivää", vastasi hän. "Toinen on vahdissa
koko päivän; toinen koko yön. Tuo oli yömies -- Robindale. Mutta -- te?"

"Ottakaa minut ensin ruokasaliin ja antakaa minulle jotakin juotavaa",
vastasin. "Olen tullut niin nopeaan kuin mahdollista -- vuokrasin
yksityisauton -- tavatakseni teitä ja neiti Heppleä, ennen kuin menen
lady Renardsmereä tapaamaan. Ette voi aavistaakaan, mitä aion teille
kertoa -- kaikki on muuten tuon Portsmouthin jutun jatkoa! Asiasta on
sukeutunut murha -- oikein joukkomurha! Ja hyvä Jumala -- en tiedä,
miten menetellä!"

"Mennään pieneen aamuhuoneeseen", sanoi Peggie. Hän hommaili siellä,
sytytti lampun, toi minulle wiskyä ja soodaa ja keksiä ja kielsi minua
puhumasta enempää, ennen kuin olin juonut ja syönyt. Kun hän sitten
näki, että olin vähän rauhoittunut, nyökkäsi hän rohkaisevasti. "No
kertokaa nyt kaikki", sanoi hän, "ja aivan levollisesti -- täällä
olemme turvassa!"

Siinä me sitten kolmisin, minä pölyisenä ja matkakunnossa, Peggie
komeassa aamupuvussa, upea tukka löysästi siron pään ympäri kiedottuna,
ja neiti Hepple, päällään kirjava kokoelma huiveja ja peitteitä,
istuimme yhdessä erään pöydän ympärillä. Kaksi silmäparia, joista
minä vuoroin katsoin toiseen, vuoroin toiseen, seurasi kiinteästi
minua koko ajan kertoessani perusteellisesti, mitä oli tapahtunut
minulle siitä saakka kun Spiller vei minut Renardsmere Housesta vajaat
neljäkymmentäkahdeksan tuntia sitten. En säästänyt yksityiskohtia,
kertomiseen meni jonkun verran aikaa; uuninreunalla kello löi kolme,
kun lopetin.

"Niin on asia!" sanoin päätteeksi. "Ja mitä on minun tehtävä?"

"Yhtä asiaa en oikein käsitä", sanoi Peggie. "Miksi ette kertonut
Lontoon poliiseille kaikkea, mitä tiesitte -- Neamoresta ja aamiaisesta
Ritzissä Quartervaynen ja Hollimentin seurassa ynnä muuta? Ilmi se
kuitenkin tulee."

"Olkoonpa niin -- mutta en halunnut sen tulevan ilmi minun kauttani",
vastasin. "Nähkääs, jos olisin kertonut kaikki heti paikalla, miten
olisin ollut varma siitä, ettei lady Renardsmere joutuisi mihinkään
vaaraan, ennen kuin olin ennättänyt häntä varoittaa? Uutiset olisivat
voineet levitä poliisilaitoksen ulkopuolelle, joutua sanomalehtiin,
ja silloin olisivat tuo kiinalainen ja hänen koplansa -- ja sellainen
varmastikin on olemassa! -- saaneet tietää paljon asioita, joita he
toivoakseni eivät nyt tiedä."

"Hän menetteli oikein!" huomautti neiti Hepple äkisti. "Hänen tulee
kertoa lady Renardsmerelle kaikki, mitä on kertonut meille, ja antaa
ladyn tehtäväksi ilmoittaa poliisille."

"Mitä sitten?" kysyi Peggie.

"Minun mielestäni koko asia on aivan yksinkertainen", vastasi
neiti Hepple, jonka olin huomannut seuraavan kertomustani hyvin
tarkkaavaisena, jopa aivan eläytyneenä siihen. "Minusta ainakin näyttää
siltä, että herra Chengiltä, ilmeisesti hyvin vaikutusvaltaiselta
kiinalaiselta pohatalta, varastaa hänen sihteerinsä Chuh Sin Pariisissa
jonkun erinomaisen kallisarvoisen esineen -- emme tiedä mitä. Chuh Sin,
tämä esine mukanaan, pakenee Englantiin ja asettuu asumaan Hollimentin
raittiusravintolaan Portsmouthiin. Holliment ja Quartervayne
epäilemättä yhteisesti anastavat (sanokoon Quartervayne mitä hyvänsä
tätä vastaan tai olkoon sanomatta!) tuon varastetun tavaran. Chuh Sin
ryhtyy takaa-ajoon ja saa luultavasti avukseen muutamia englantilaisia
kelmejä -- eikö se olekin oikea sana? Holliment saavutetaan ja
murhataan. Mutta he eivät löytäneet varastettua esinettä häneltä.
Silloin he etsivät käsiinsä ja murhasivat Quartervaynen. Ja nyt on
kysymys siitä", sanoi neiti Hepple lopuksi, katsellen tiukasti minua
silmälasiensa läpi, joita hän ei ollut kiireellisestä pukeutumisestaan
huolimatta unohtanut panna nenälleen, "löysivätkö ne sen häneltä?"

"Herra tiesi" sanoin minä. "Mutta arvelen -- etteivät löytäneet!"

"En minäkään usko!" sanoi hän nyökäten arvokkaasti kuin tuomari. "Minä
_en_ usko, että he löysivät. Sentähden --"

"Ovat he edelleen vaanimassa?" jatkoin minä.

"Aivan niin!" myönsi neiti Hepple. "Ja vielä me kuulemme uudesta
murhasta!"

Peggie hengähti syvään kauhusta. Mutta neiti Hepple ja minä olimme
nähtävästäkin samaa maata siinä suhteessa, että katsoimme asioita
tiukasti silmiin.

"Neamore -- hänkö on seuraava?" sanoin minä vilkaisten neiti Heppleen.

"Luullakseni on", vastasi hän. "Jos he tietävät -- mitä te tiedätte."

"Ja jos he edelleen jatkavat", sanoin minä, "niin entä seuraava
järjestyksessä -- lady Renardsmerekö?"

Neiti Hepple pudisti päätään.

"Ei kai!" vastasi hän. "Luulenpa -- jos he vain pääsevät asiain perille
-- että seuraava on Pennithwaite, asianajaja. Sillä en hitustakaan
epäile, että tuo esine -- joka varmasti on aivan harvinaisen
kallisarvoinen tai tärkeä, kun ottaa huomioon, mitä ponnistuksia
tehdään sen takaisinsaamiseksi -- nyt on Pennithwaiten hallussa!"

"Te luulette, että minä kuljetin sen hänelle?" sanoin.

"Niin luulen!" myönsi hän. "Minusta tapausten kulku oli seuraava:
Holliment, Quartervayne ja Neamore tunsivat kaikki hyvin toisensa
jo ennen tämän asian alkua. Kun Holliment ja Quartervayne menivät
Lontooseen paettuaan Portsmouthista, kertoivat he Neamorelle, mitä
olivat saaneet. Noiden kolmen keskinäiseksi päätökseksi tuli sitten,
että Neamore möisi sen. Neamore oli nähtävästi mies, joka tuntee
asiat -- joka tapauksessa on aivan varma, että hän tuntee erään lady
Renardsmeren erikoisen heikkouden."

"Minkä heikkouden?" kysyin minä.

Neiti Hepple katsahti Peggieen ja hymyili.

"Luulenpa jokaisen tietävän sen!" sanoi Peggie. "Se on julkinen
salaisuus!"

"Nähtävästi herra Cranage ei tiedä", huomautti neiti Hepple. Sitten
kääntyi hän minuun taas. "Lady Renardsmerellä", jatkoi hän, "on tavaton
intohimo ostaa jalokiviä! Hänen on täytynyt tuhlata huomattavat määrät
sir Williamin hänelle jättämästä suunnattomasta omaisuudesta niiden
ostamiseen. Kukaan ei tiedä, mitä varten hän niitä ostaa, kun itse
ei niitä käytä, missä hän niitä säilyttää -- ehkäpä pankissaan tai
jossakin holvilokerotoimistossa. Mutta muutamat hänen ostonsa ovat
tulleet yleisesti tunnetuiksi -- olisinpa luullut teidänkin kuulleen
niistä puhuttavan, herra Cranage. Hän osti Metshnikovski-timantin
joku vuosi sitten -- satumaisesta hinnasta. Kukaan ei ole sen jälkeen
sitä nähnyt. Hän omistaa maailman ihmeellisimmät helminauhat --
ja täydentääkseen kokoelmaansa antoi hän joku aika sitten eräälle
ulkomaalaiselle kauppiaalle hirvittävän summan kolmesta helmestä, jotka
olivat vertaansa vailla, mitä kokoon ja puhtauteen tulee. Niin, kaikki
tuo on hyvin tunnettua! Ja minun käsitykseni on, että tuo varastettu
esine, jonka onnistuneitten anastusten kautta miehiä on joutunut surman
suuhun, on joku harvinainen jalokivi ja että Holliment, Quartervayne
ja Neamore tarjosivat ja möivät sen lady Renardsmerelle. Luulen, että
hän toi sen mukanaan kotiinsa Lontoosta tuona iltana, ja lähetti teidät
viemään sitä takaisin Lontooseen herra Pennithwaitelle seuraavana
päivänä. Siellä se nyt on, herra Cranage!" lopetti neiti Hepple,
läiskäyttäen kevyesti kättään pöytään. "Ja minä olen kyllin utelias
myöntääkseni, että toivoisin tietäväni, _mitä_ se on!"

"Niin olen minäkin!" sanoi Peggie. "Taas uusi iso timantti arvatenkin."

Hetken aikaa harkitsin ääneti asioita.

"Luullakseni olitte oikeassa kaiken matkaa puhuessanne, neiti",
huomautin minä vihdoin neiti Heppleen kääntyen. "Ja minä kai myöskin
olen oikeassa, kun sanon, että paras on minun nyt ensimmäiseksi mennä
lady Renardsmeren luo kertomaan kaikki, mitä olen teille tänä yönä
kertonut, vai miten?"

"Tietenkin!" vastasivat he yhteen ääneen. "Muuta ette voi tehdä. Ja
vielä -- heti paikalla!"

"Te siis tulette minun kanssani!" sanoin minä Peggieen kääntyen. "En
siksi, että yksinkään pelkäisin käydä häneen käsiksi, mutta parempi on
jonkun olla mukana -- siveellisenä tukena."

"En minä!" vastasi Peggie. Hän osoitti pöydän yli. "Neiti Hepple saa
tulla teidän mukaanne! Hän on oikea henkilö -- juuri _omiaan_ siihen!
Kun te olette sanottavanne sanonut, on neiti Hepplen osoitettava lady
Renardsmerelle, mitä opetusta siitä on otettava. Ottakaa hänet!"

"Olisitteko niin hyvä, neiti?" kysyin minä.

"Lähden teidän mukaanne", vastasi neiti Hepple melkeinpä vilkkaasti.
"Lähdemme paikalla aamiaisen jälkeen. Ja sillä välin, koska kello vasta
on puoli neljä, arvelen minä, että menemme nukkumaan. Tulkaa minun
mukaani, herra Cranage, vien teidät Siniseen Kamariin."

Nukuin hyvin loput yötä ainakin. Neiti Hepplen levollisuus ja
tervejärkinen katsantokanta olivat jotenkin rohkaisseet mieltäni,
eivätkä Holliment tai Quartervayne ensinkään unissani kummitelleet. Ja
kun me kaikki kohtasimme toisemme aamiaisella kello yhdeksältä, olin
lujasti päättänyt puhua suuni puhtaaksi lady Renardsmerelle -- neiti
Hepplen avustamana -- ja saada hänet vakuutetuksi vaarasta, jonka
alaisina olimme me kaikki, jotka jollakin tavalla olimme sekaantuneina
tuon kauhean esineen -- olipahan mikä oli! -- varkauteen.

"Minkä vuoksi on nuo etsivät -- yksityisetsiviäkö lienevät vai muita --
toimitettu teidän kimppuunne?" kysyin minä Peggieltä, nähdessäni toisen
heistä kulkevan Bradgettin seurassa pihan poikki. "Lady Renardsmeren
päähänpistoa tietenkin?"

"Niinpä tietenkin!" vastasi hän. "Hän ei edes neuvotellut minun
kanssani ensin -- lähetti vain ilmoituksen, että tästälähin tulisivat
nuo kaksi miestä aina Derby-päivään asti oleskelemaan täällä, toinen
vahdissa päivisin, toinen öisin, ja että Välkehtivää Rubiinia oli
vartioitava yötä päivää."

"Pelänneekö hän jotakin häiriötä?" kysyin minä.

"Ties mitä pelännee tai ajatellee, tai mistä lie kysymys! Kyllä minä
pidän huolta, ettei mitään häiriötä tapahdu! Voi taivas aivan kuin
emme minä ja Bradgett lakkaamatta olisi pitäneet silmällä tammaa
kuukausimääriä! Ei, minä en tiedä, mitä hänellä on mielessä. Mutta
jotakin muuta minä tiedän."

"Mitä?"

Peggie alensi vaistomaisesti ääntänsä.

"Tiedän mitä puhutaan!" mutisi hän. "Ja Bradgett tietää. Lady
Renardsmere tekee vedonlyöntejä Välkehtivästä Rubiinista rajattomasti!
Aikoo sillä voittaa kokonaisen omaisuuden. Löytyy kuulemma tuskin
ainoatakaan huomattavaa vedonlyöntiasiamiestä, jonka kanssa hän ei
olisi asioissa. On kysymys suunnattomista summista -- kaikki aivan
ennenkuulumatonta!"

"Mutta sanoittehan Välkehtivän Rubiinin aivan varmasti voittavan",
sanoin minä.

"Olen siitä niin tuiki varma kuin yleensä kuolevainen voi olla varma
jostakin asiasta!" vastasi hän nopeasti. "Jos vieläkin etevämpi löytyy,
niin se tietysti voittaa, vaan en usko löytyvän! Uskon Välkehtivän
Rubiinin voittavan aivan helposti -- viimeisen pennini löisin pöytään
-- ei, sehän ei ole mitään -- tarkoitan, uskaltaisin kaikki, mitä
minulla on, rahat, talot, maat siitä enkä milloinkaan hetkeäkään
epäilisi. Mutta en aio löydä vetoa, ja --"

"Mitä?" kysyin minä hetken vaitiolon jälkeen.

"Monta on mutkaa matkassa!" sanoi hän päätään puistaen. "Milloinkaan ei
voi lopulta olla aivan varma. Mitä minä sanon, pitää paikkansa siinä
tapauksessa, että kaikki sujuu hyvin. Välkehtivä Rubiini voittaa Derbyn
yhtä varmasti kuin minun nimeni on Peggie Manson."

"Jossa tapauksessa lady Renardsmere --"

"Korjaa taiteensa kokonaisen rahavuoren!" sanoi hän. "Omituinen nainen.
Vaan muistakaa te molemmat olla pontevia tässä asiassa, teroittakaa
hänelle sen vaarallisuutta!"

"Olen iloinen siitä, että neiti Hepple lähtee mukaani", sanoin minä.
"Vaikka iloinen ei ole oikea sana! Olen äärettömän kiitollinen -- ja
mieleni on keventynyt. Lady Renardsmere ei ole sellainen henkilö, johon
on helppo käydä käsiksi tämäntapaisessa omituisessa asiassa."

Kohta neiti Hepple ja minä lähdimme matkaan. Keskustelimme lady
Renardsmerestä kulkiessamme laakson poikki kartanoa kohden.

"On eräs erikoinen lady Renardsmereä koskeva asia, josta teidän pitäisi
olla selvillä tässä tapauksessa, herra Cranage", sanoi kumppanini, kun
lähestyimme tiluksia. "Kerroin teille varhain tänä aamuna, että minun
käsitykseni mukaan joku jalokivi on kaiken tämän pohjana ja että lady
Renardsmere epäilemättä sai sen Neamorelta. Nyt kerron teille jotakin,
mikä on yleisesti tunnettua -- lady Renardsmere on jalokivien suhteen
taikauskoinen! Ja jos hän on saanut sen käsiinsä ja hänellä on sen
suhteen joku merkillinen taikausko, niin saa siihen yritykseen panna
taivaat ja maat liikkeelle, mutta irti ei sitä häneltä mikään saa!"

"Eikö edes murhan pelko?" huudahdin minä.

"Tuskinpa hän tietää, mitä pelko onkaan", sanoi neiti Hepple. "Hän
on kerrassaan välinpitämätön kaikista sentapaisista asioista. Mutta
voisittehan -- käyttääkseni tavallista lausepartta -- kasata tulisia
hiiliä hänen päällensä, kertomalla hänelle kaikki, mitä näitte
Lontoossa."

Tapasimme lady Renardsmeren toimistossaan. Hän näytti hyvin
hämmästyneeltä nähdessään neiti Hepplen, mutta kun viipymättä selitin
hänelle, että neiti Hepple oli tullut sinne minun erikoisesta
pyynnöstäni puhuakseen hänelle minun puolestani, tuli hän tavattoman
ystävälliseksi, osoittautuen ei ainoastaan halukkaaksi, vaan vieläpä
uteliaaksikin tietämään, mistä oli kysymys.

"Sulkekaa ovi sitten, Cranage, ja istukaa molemmat ja käykää asiaan!"
sanoi hän. "Olin aikeissa lähteä maata kaivamaan, vaan saatan odottaa.
Mistä on kysymys, nuori mies?"

Kerroin hänelle. Siihen meni täsmälleen tunti ja kaksikymmentä
minuuttia -- kellon mukaan. Hän käyttäytyi mainiosti. Siinä vieressä
oli savukelaatikko -- väkeviä, mustia pötkyjä, joita hän tuotti
jostakin ulkomailta, ja niitä hän poltti toisen toisensa jälkeen,
tarkkaavasti kuunnellen. Ja kun olin lopettanut, nyökkäsi hän, aivan
kuin hyväksyvästi.

"Hyvin kerrottu, nuori mies!" sanoi hän. "Näppärästi, täsmällisesti,
lyhyesti, hyvässä järjestyksessä -- en muuta tiedä, paitsi että teidän
olisi pitänyt ruveta asianajajaksi. Otamme sen asian vielä puheeksi,
Cranage, sillä te olette vielä lapsi. Mutta mitä tahdotte minun nyt
siis sanovan teille?"

En kuolemakseni tietänyt, kun siitä tuli kysymys, mitä oikeastaan
tahdoin hänen sanovan.

"Minä -- minä tahdoin vain, että tietäisitte kaikki, lady Renardsmere",
änkytin.

"No, nyt minä siis tiedän", sanoi hän. "Eikä minulla ole mitään vastaan
kertoa, että ostin jotakin noilta kolmelta mieheltä, uskoen, että
heillä oli oikeus myydä se."

"Mitä se oli?" kysyin minä ajattelemattomasti.

"Se on minun asiani, nuori mies!" vastasi hän. "Saatan olla yhtä
salaperäinen kuin tuo teidän herra Chenginnekin siinä kohden. En aio
kertoa sitä kelle hyvänsä!"

"Siinä tapauksessa", sanoin minä, "hakevat nämä kaverit -- sillä niitä
täytyy olla useampia, tuo Chuh Sin keskipisteenä ja yllyttäjänä --
hakevat he jok'ainoan meistä käsiinsä, lady Renardsmere, jotka olemme
olleet kerran tekemisissä tuon jutun kanssa, ja silloinhan saamme
kaikki olla valmiit siihen, että kurkkumme katkaistaan".

"Hupaisaa kuulla!" sanoi hän ivallisesti naurahtaen. "Mutta minuun tuo
ei tehoo! Minä en pelkää!"

"Minä pelkään hirveästi!" vastasin painokkaasti. "Enkä myöskään häpeä
sitä tunnustaa! Jos olisitte nähnyt, mitä minä olen, lady Renardsmere,
niin luullakseni viskaisitte tuon esineen, olkoon vaikka mikä,
lähimpään ojaan!"

Hän hymyili omituiseen julmaan tapaansa ja katsahti seuralaiseeni, joka
tähän asti oli pysynyt äänetönnä.

"Jos noudattaisin neuvoanne, nuori mies", sanoi hän, "niin
katkaisisivat he kurkkuni vain saadakseen minut ilmaisemaan, mihin
ojaan sen viskasin! Mutta asiasta toiseen -- mitä on neiti Hepplellä
sanottavaa siihen? Te kuulutte erikoisen järkeviin naisiin, neiti
Hepple, eikö niin?"

"Haluaisin puhua muutaman sanan teidän kanssanne kahden kesken, lady
Renardsmere", sanoi neiti Hepple. "Olen varma siitä, että herra Cranage
ei pane sitä pahaksensa -- me olemme jo siksi tutut."

Minä jätin heidät kahden kesken ja lähdin parvekkeelle. Neiti Hepple
viipyi lady Renardsmeren luona pitkän aikaa. Kun hän tuli ulos, katsahti
hän minuun rohkaisevasti.

"Me keskustelimme asiasta", sanoi hän. "Luullakseni hän kykenee
järjestämään kaikki -- tyydyttävästi. Teidän sijassanne en sanoisi
enkä tekisi mitään enempää. Antakaa poliisien noudattaa omia
menettelytapojaan -- pysykää te rauhassa. Älkää olko huolissanne. Hän
ei ole missään vaarassa! Antakaa asiain mennä menojaan -- niin kuin
tähänkin asti."

Hän lähti matkoihinsa, -- vieläkin rohkaisevasti nyökäten. Lady
Renardsmere tuli ulos.

"Ettekö sanonut poliisille sanaakaan minusta, Cranage?" sanoi hän.
"Ettehän? Se oli oikein, nuori mies! No niin, ruvetkaa siis toimeenne
taas. Ei se ainakaan teidän asianne ole."

Ryhdyin tavanmukaisiin hommiini -- vaikka ei työ oikein käynyt. Kolme
päivää kului. Ei mitään tapahtunut. Mutta kun neljäntenä aamuna
kotiinpaluuni jälkeen aukaisin sanomalehden, näin, että Neamore oli
murhattu Kensington-tarhassa, keskellä kirkasta päivää, noin kello
kolme edellisenä iltapäivänä.



NELJÄSTOISTA LUKU

Kolmas murha


Renardsmere Housen syrjäisen aseman vuoksi tulivat päivän sanomalehdet
harvoin ennen puoltapäivää perille. Sinä aamuna ne olivat vähän
myöhästyneet, ja niiden saapuessa oli lady Renardsmere lähtenyt ulos
-- Mansonin huvilaan ponivaljakollaan. Siinä siis istuin, sanomalehdet
hirveine uutisineen edessäni, eikä ketään lähellä, jonka kanssa olisin
voinut keskustella asiasta, ja ihmetellen mitä tämän jälkeen tapahtuisi.

Tuo oli kolmas murha viikon kuluessa. Vieläköhän seuraisi neljäs?

Asiasta ei ollut pitkälti lehdessä. Lady Renardsmere tilasi kolme
tavallista jokapäiväistä sanomalehteä ja pari urheilulehteä; uutiset
olivat lehdissä niin toistensa kaltaiset, että päätin niiden olevan
lähtöisin samasta uutistoimistosta; tosiaankin, sanamuoto niissä
jokaisessa oli samanlainen:

    "Harvinaisen rohkea murha, joka näyttää olevan läheistä sukua
    äskettäin Maida Valessa ja St. Katherine-telakan läheisyydessä
    tapahtuneille murhille, tehtiin noin kello kolmelta eilen
    iltapäivällä Kensington-tarhassa. Uhri on tunnettu asioitsija
    Percy Neamoreksi, Ashmore-tien varrelta Paddingtonista. Herra
    Neamoren kimppuun on nähtävästi hyökätty eräässä puiston
    syrjäosassa ja isketty hänet kuoliaaksi. Hänen vaatteensa on
    tutkittu ja revitty palasiksi jo yllämainituista kahdesta
    murhasta tunnetulla tavalla; ja että murhaajan tai murhaajien
    vaikuttimena oli jonkun esineen etsiminen eikä rahan tai
    arvotavarain ryöstäminen, todistaa se seikka, että kuolleelta
    mieheltä tavattiin huomattava määrä Englannin pankin seteleitä,
    muutamia hienoja timanttisormuksia ja kultakello perineen. Mikäli
    poliisin tietoon on tullut, ei kukaan ole nähnyt edes hyökkäystä
    tai tappelua, eikä tällä hetkellä ole mitään johtolankaa.
    Selvästikin on tämä kolmas järjestyksessä siinä murhasarjassa,
    joka alkoi tuon Hollimentin murhalla Blomfield-tiellä viikko
    sitten. Scotland Yardin miehet ovat tarmokkaasti toimessa, mutta
    sikäläiset viranomaiset osoittautuvat tavattoman pidättyväisiksi."

Luin uutisen monta kertaa tuijottaen siihen kuin lumottuna. Päässäni
jyskytti, ja kerta kerralta, yhä uudelleen ja uudelleen, toistui
mielessäni kysymys -- kuka sitten? -- kuka sitten? -- kuka sitten?
Seikka oli sellainen, että hermoni olivat pilalla, eikä ollut siis
mikään ihme, että rajusti hätkähdin, kun ovelleni äkkiä koputettiin.

Eräs palvelija astui sisään. Hän katsoi minua uteliaasti sivustapäin.

"Kaksi herraa tahtoo tavata teitä, sir", ilmoitti hän. "He eivät halua
ilmoittaa nimeään -- toinen sanoi, että tunnette hänet, kun näette."

Kiiruhdin ulos. Jifferdene -- kuten jo olin arvannutkin. Hänen
seurassaan oli toinen mies, outo kyllä, mutta arvatenkin Jifferdenen
virkatovereita.

"Käykää sisään!" sanoin minä ja vein heidät huoneeseeni ja käskin
istumaan tuoleille kirjoituspöytäni viereen, jolla yksi sanomalehdistä
oli levällään. Osoitin suurin kirjaimin ilmoitettua murhaa. "Olen
lukenut tuon!" huomautin nyökäten Jifferdenelle. "Se oli kolmas! Hyvä
Jumala! -- kuinka kauan tuota jatkuu?"

Vastaamatta tähän hän viittasi kumppaniinsa.

"Ystäväni ja virkatoverini salapoliisi-kersantti Beacher", sanoi hän.

Beacher ja minä vaihdoimme tervehdyksiä. Mutta Beacher ei herättänyt
mielenkiintoani -- juuri sillä hetkellä, ja minä käännyin Jifferdeneen.

"Mikä teidät on tänne tuonut!" kysyin minä luultavasti hyvin
valittavalla äänellä. "Luulin, ettei minua tarvittaisi ennenkuin --"

"Mutta enhän ole sanonut, että tarvitsen teitä!" keskeytti hän
hyväntuulisena. "Älkää kiihtykö, herra Cranage -- se ei ole hyväksi.
Olette vähän hermostunut, ettekö olekin?"

"Kukapa ei olisi?" vastasin minä. "Kaiken jälkeen -- ja nyt vielä tämä
--"

"Niin, niin, ei sitä ikuisesti voi jatkua!" sanoi hän filosofisesti,
"mutta kuulkaa -- onko lady Renardsmere jossakin tässä lähellä?"

"Ei ole!" sanoin minä. "Lady Renardsmere on lähtenyt Chilvertonin
nummelle, neiti Mansonin hevoshoitolaan. En tiedä, milloin hän palaa.
Ehkä on hän päivällisellä siellä. Mutta -- mitä te hänestä?"

"Hänestä juuri on kysymys!" vastasi Jifferdene kylmästi. "Sitä varten
olemme tulleet kaupungista tänne. Meidän on tavattava lady Renardsmere,
vaikka meidän pitäisi odottaa koko iltapäivä häntä."

"Miksi?" tiedustelin minä.

"Koska hänen nimensä on sekaantunut tuohon juttuun", vastasi hän
viipymättä. "Juuri siksi!"

"Miten on hänen nimensä siihen sekaantunut?" kysyin minä, "ja mistä
lähtien?"

"Kerronpa teille", sanoi hän. "Ei ollut mitään vaivaa tuon miehen
tuntemisessa, Neamoren nimittäin -- sillä hänellä oli käyntikortit
taskussaan, ja hänen henkilöllisyytensä todistettiinkin puolisen tuntia
sen jälkeen kun hänet oli löydetty. Siten hänen nimensä, kuten näette,
ehti iltalehtiin. No niin, myöhään eilen illalla tuli päätoimistoomme
eräs herrasmies -- suuren maailman mies, joka hyvin tuntee West
Endin -- ja antoi meille kummallisia tietoja. Hän kertoi noin viikko
sitten eräänä päivänä syöneensä päivällistä Ritzissä ja nähneensä
Neamoren, jonka hän tunsi kilpa-ajoasiamieheksi pienessä mittakaavassa,
syövän päivällistä lady Renardsmeren ja kahden muun miehen seurassa,
jotka hänen kuvauksensa mukaan luultavasti ovat olleet Holliment
ja Quartervayne. Omituista seuraa hänen armolleen, vai mitä, herra
Cranage?"

"Tiedätte aivan hyvin, että kilpa-ajoasioissa joutuu omituiseen
seuraan", sanoin minä. "Lady Renardsmere on hevostenomistaja, kuten
tiedätte, ja hänellä on luultavasti liikeasioita näiden miesten kanssa."

"Joista joka ainoa ukkeli sen jälkeen on surmattu!" huomautti hän
katsoen tiukasti kumppaniinsa. "Niinpä niin, herra Cranage! Mutta
me tahdomme tietää, mitä lady Renardsmere tiesi Neamoresta ja mitä
tekemistä hänellä oli Ritzissä tämän ja niiden molempien muiden kanssa
-- me tahdomme tietää kaikki!"

"Lady Renardsmere on hyvin ylpeä ja omavaltainen nainen", sanoin minä.
"Todennäköisesti hän käskee teidän pitää huolta omista asioistanne!
Jos hänellä oli asioita -- kilpa-ajoasioita -- heidän kanssaan, niin
miks'ei hän voinut syödä aamiaista noiden kolmen miehen seurassa?
Mitä se siihen kuuluu, että heidät myöhemmin murhattiin? Luultavasti
myönnätte, että semmoinenkin asia, kuin sattuma, on olemassa?"

"En ole ollut sen kanssa missään tekemisissä virkaurallani!" vastasi
hän ivallisesti. "Joka tapauksessa luulen, että lady Renardsmere voi
kertoa meille jonkun verran. Odotamme häntä ainakin. Kieltämätön
tosiasia on, että hän tunsi Neamoren. Ja Neamore on surmattu!"

"Otaksun teidän tuntevan kaikki yksityiskohdat?" tiedustelin minä.
"Tuota -- olisiko se noiden toisten tapausten kaltainen?"

"Sekä oli että ei ollut", vastasi Jifferdene. "Mitä tulee tyyneyteen,
kylmäverisyyteen ja julkeaan rohkeuteen, jolla murha suoritettiin,
luulen sen olevan vertaistaan vailla! Beacher ja minä keskustelimme
siitä tullessamme tänne ja olimme yksimieliset siitä, ettemme
milloinkaan ennen ole sellaista kuulleet. Kirkkaalla päivällä!"

"Ja julkisessa puistossa vielä!" mutisi Beacher. "Kensington-tarhassa!
Kuulostaa uskomattomalta! Ja kuitenkin -- se tapahtui! Siitä ei pääse
mihinkään!"

"Miten se kävi?" kysyin minä.

Jifferdene asettui mukavampaan asentoon nojatuolissaan.

"No niin", sanoi hän, "tietysti tunnette Kensington-tarhan? Tiedättekö,
missä Lancaster-kadun sisäänkäytävä on, kukkulan puolella, lähellä
suihkukaivoja? Tiedätte kaikki hyvin, niinkö? -- No hyvä, tiedätte
siis, että Lancaster-kadun ja Pyöreän Lammikon välillä on polku ja
ajoteitä ja niiden välissä ruohokenttiä, puita ja siellä täällä
pensasryhmiä. Tiedätte kai myös, että siellä on tuoleja puitten alla ja
muualla, muutaman kolikon maksusta käytettäviksi --"

"Tunnen Kensington-tarhan kaikkineen niin hyvin kuin kukaan konsanaan!"
keskeytin minä. "Asuin tavallisesti aivan sen läheisyydessä."

"Hyvä", jatkoi hän, "se tekee asiat yksinkertaisemmiksi. Noin
kaksikymmentä minuuttia yli kolmen meni eräs mies, joka oli kokoomassa
maksua tuoleista, ruohokentän poikki, joka on Lancaster-kadun ja
Pyöreän Lammikon puolivälissä, kun hän näki erään miehen istuvan
omituisessa asennossa erään pyökkipuun juurella -- joka kuuluu pieneen
rauhallisessa paikassa olevaan puuryhmään. Asento oli niin omituinen --
mies istui kuin pönkitettynä runkoa vastaan, kädet levällään -- että
hän meni hänen luokseen. Hän näki heti paikalla, että mies oli kuollut,
ja riensi apua hakemaan. Saapuessaan poliisit ensin luulivat sitä
itsemurhaksi, mutta kohta he näkivät, että olikin kysymyksessä murha.
Kuolleen miehen liivintaskusta löydetty käyntikorttikotelo ilmaisi,
kuka hän oli -- mutta muutaman minuutin kuluttua tuli se seikka vielä
lähemmin ja tarkemmin määritellyksi. Ennenkuin poliisit ennättivät
siirtää ruumista mihinkään, ilmestyi näyttämölle nuori nainen, joka
sanoi kuolleen miehen olleen hänen ystävänsä, että he olivat sopineet
kohtauksesta täällä puistossa kello neljältä, ja ilmoitti hänen
nimensä, osoitteensa ja ammattinsa. Ei siis tietenkään ole mitään
epäilystä hänen henkilöllisyydestään. Ja saatan kertoa teille, herra
Cranage, että eilen illalla hain käsiini Warrington-hotellin isännän
Maida Valesta, ja hän todensi hänet siksi nuoreksi mieheksi, joka
oli ollut hänen talossaan Hollimentin kanssa. Eikä siitäkään ole
mitään epäilystä, että Neamore, Holliment ja Quartervayne pari päivää
aikaisemmin olivat olleet lady Renardsmeren seurassa Ritz-hotellissa."

"Kertokaa hänelle, mistä toisestakin syystä tahdomme tavata lady
Renardsmereä", ehdotti Beacher, joka näytti vähäpuheiselta mieheltä.

"Aivan niin!" vastasi Jifferdene. Hän katsahti oveen, aivan kuin
varmistuakseen siitä, että se oli suljettuna, ja kääntyi minuun
viitaten tutunomaiseen tapaansa. "Tiedättehän, herra Cranage, että
noissa molemmissa muissa tapauksissa oli eräitä yhtäläisiä piirteitä.
No niin, tässä ne taas esiintyvät! Tällä kertaa he kuitenkin, kuten
Quartervaynenkin tapauksessa, olivat ottaneet kaiken kovan rahan,
kullan ja hopean, mitä Neamorella oli mukanaan. Mutta olivat jättäneet
koskematta useita satoja puntia sisältävän setelitukon, kultakellon
perineen, kaksi tai kolme timanttisormusta ja timanttisen rintaneulan
-- hän oli komeasti puettu, tuo miesparka! Ja että he olivat olleet
etsimässä jotakin, todistaa se seikka, että olivat repineet hänen
takkinsa olkapäiltä aivan riekaleiksi -- ja niin edespäin, kuten noissa
toisissakin tapauksissa. Kuitenkin arvelemme, että he tällä kertaa ovat
löytäneet jotakin."

"Niinkö?" huudahdin minä.

"Niin arvelemme", vastasi hän. "Nurmikolta, aivan vierestä, löytyi
sametilla sisustettu nahkakotelo tyhjänä. Se oli nähtävästi sisältänyt
jotakin, jonka murhaaja oli ottanut talteensa, ennen kuin heitti
kotelon menemään. Ja taskukirjakin, aika iso kapine, löytyi siitä
viereltä, myöskin tyhjänä. Nyt sanoo tuo nuori nainen, joka tuli sinne
ja tunsi Neamoren hyvin, että vainajalla aina oli iso joukko papereita
siinä taskukirjassa -- oikeastaan se olikin paremmin kirjesäiliö kuin
taskukirja. Hän sanoo usein nähneensä Neamoren ottavan sen esiin ja
tutkivan siinä olleita papereita ja että se aina oli niitä pullollaan.
No, siitä ei löytynyt ainoatakaan paperia eikä muualta myöskään. He
olivat vieneet kaikki!"

"Entä sitten?" sanoin minä, kun hän pysähtyi katsoen merkitsevästi
minuun. "Mikä on teidän ajatuksenne siitä, Jifferdene?"

"Meistä näyttää sangen todennäköiseltä, koska tiedämme sen tosiasian,
että lady Renardsmere epäilemättä tunsi Neamoren, että nuo kaverit,
keitä lienevätkin, ovat saaneet hänen nimensä ja osoitteensa noista
varastetuista papereista", vastasi hän. "Paitsi että haluamme joitakin
tietoja lady Renardsmereltä, tahdomme siis varoittaa häntä. Tämä kopla,
herra Cranage, ei ilmeisestikään pysähdy mihinkään -- ennen kuin olemme
saaneet ne käsiimme!"

"Ehkä herra Cranage voi kertoa meille jotakin lady Renardsmerestä ja
Neamoresta?" huomautti Beacher, katsahtaen kysyvästi minuun. "Otaksun
hänen tietävän --"

"Unohdatte -- tai ette kai tiedä -- että olen ollut lady Renardsmeren
palveluksessa vain lyhyen aikaa", vastasin minä, entistä
päättäväisempänä olla ilmaisematta mitään. "Teidän on kysyttävä
häneltä."

"Lujaluontoinen henkilö, eikö niin?" tiedusteli Jifferdene. "Niin olen
kuullut. Ja vähän omituinen lisäksi, senkin olen kuullut. Mutta --
kuultava hänen on meitä, eikö niin, Beacher?"

"Varmasti!" sanoi Beacher vakaumuksella. "Selvä seikka!"

Samassa lady Renardsmere palasi kotiin. Minä jätin salapoliisit
huoneeseeni ja menin hänen luokseen. Hän nosti kätensä pystyyn heti kun
näki minut.

"Tiedän kaikki, Cranage!" huudahti hän. "Näin sanomalehden Peggie
Mansonin luona. Enkä aio ruveta asiasta keskustelemaan! Olette turvassa
täällä, ja --"

"Siitä ei ole kysymys, lady Renardsmere, enkä aikonut puhua
teille mitään omasta turvallisuudestani", vastasin, minä melkein
loukkaantuneena hänen puhetavastaan.

"Koetan itse pitää huolta turvallisuudestani, mikäli voin, ainakin.
Mutta sen vuoksi en tullut tänne. Minun huoneessani odottaa kaksi
miestä saadakseen tavata teitä."

Vanhan rouvan kasvot vetäytyivät pahaenteisiin ryppyihin. "Miehiä!
Minua tapaamassa!" huudahti hän. "Mitä miehiä?"

"Scotland Yardin miehiä -- salapoliiseja", vastasin minä jyrkästi ja
pidin häntä tarkasti silmällä. "Tunnen toisen, salapoliisi-kersantti
Jifferdenen."

"Mitä he minusta tahtovat?" kysyi hän vihaisesti. "Kuka heidät tänne
lähetti? Ettehän te ole kertonut mitään Cranage? Sanoittehan joku
päivä sitten, ettette ollut! Tiedättekö, mitä tarkoitan? -- sitä, että
Neamore kävi täällä. Ettehän ole maininnut siitä mitään -- tai minusta
-- yhdellekään noista ihmisistä?"

"En ole sanonut sanaakaan teistä tai Neamoresta kenellekään heistä,
lady Renardsmere!" vastasin minä. "Sanoinhan teille, etten ole.
Luullakseni johtuu heidän käyntinsä -- sen mukaan kuin he minulle ovat
kertoneet -- eilisestä tapahtumasta, Neamoren murhasta. He tietävät
jotakin. He tietävät esimerkiksi", jatkoin minä katsoen häntä tarkasti,
"että te söitte aamiaista Neamoren, Quartervaynen ja Hollimentin
seurassa Ritz-hotellissa noin viikko sitten".

Se tepsi. Hän tuijotti minuun tuskin korviaan uskoen kokonaisen
minuutin.

"Miten he sen tietävät?" huudahti hän.

"Luullakseni aika monet ihmiset tuntevat teidät, lady Renardsmere",
sanoin minä; "teidän kaupunkitalonne Park Lanella ei ole hyvinkään
kaukana Ritz-hotellista. Minä arvelen, että joku, joka tuntee teidät,
näki teidät Ritzissä näiden miesten seurassa, ja kun sitten Neamoren
murhan jälkeen eilen alettiin toimittaa tiedusteluja, kertoi hän sen
salapoliiseille! Sellaiset asiat tulevat ilmi."

Äkkiä hän kohotti kätensä ja osoitti ovea, jonka minä olin jättänyt
vähän raolleen.

"Sulkekaa se!" sanoi hän käskevästi. "Istukaa, Cranage. No niin, nuori
mies, mitä nämä miehet tahtovat?"

"Luullakseni tahtovat he tehdä teille muutamia kysymyksiä, lady
Renardsmere", vastasin minä. "Siitä, mitä te tiedätte Neamoresta -- ja
noista kahdesta muusta."

"Ovatko he kertoneet teille mitään?" kysyi hän. "Tarkoitan -- sen
jälkeen kun tulivat tänne tänä aamuna?"

"Neamoren murhasta kylläkin aika paljon", vastasin minä. "Asianhaarat
--"

Hän huiskautti kättään kärsimättömästi.

"Ei -- ei!" huudahti hän. "En välitä hitustakaan Neamoren murhasta --
enempää kuin noitten toistenkaan. Tarkoitan -- minusta itsestäni?"

"Minun tietääkseni he eivät tiedä mitään teistä", sanoin minä, "paitsi
tietenkin, että olitte noiden kolmen miehen seurassa Ritzissä. He
haluavat vain lisätietoja, lady Renardsmere -- koettavat selvitellä
heille uskottua juttua."

Hän istui äänetönnä hetken aikaa rummuttaen sormillaan edessään olevaa
kirjoituspöytää.

"Mihin aikaan he tulivat?" kysyi hän äkkiä.

"Noin puoli yhdeltä", vastasin.

"Ja nyt on lähes kaksi -- aamiaisaika", sanoi hän. "Ovatko he saaneet
mitään?"

"Eivät mitään!" sanoin minä.

"Toimittakaa heidät Burtonin käsiin, Cranage, ja käskekää hänen antaa
heille aamiaista", määräsi hän. "Käskekää hänen pitää heistä hyvää
huolta -- tiedän kyllä, mistä tuollaiset veitikat pitävät. Katsokaa
myöskin, että he saavat mieleisiänsä juomia, sikaareja ja niin
edespäin. Myöhemmin -- käväisen itse katsomassa."

Palasin takaisin Jifferdenen ja Beacherin luo, ja esittämättä lady
Renardsmeren puolesta mitään lupausta siitä, että he pääsisivät hänen
puheillensa, kutsuin heidät aamiaiselle ja vein heidät taloudenhoitajan
luo, joka paikalla sijoitti heidät rauhalliseen, pieneen huoneeseen
-- ja sitten kun olin kuiskaamalla antanut hänelle erikoisohjeita --
ryhtyi palvelemaan heitä mitä runsaimmalla vieraanvaraisuudella.

"Lady Renardsmere toivoo", sanoin minä, kun jätin heidät, "että olette
kuin kotonanne ja pidätte hauskaa -- tulen hetken kuluttua katsomaan."

Minä söin tavallisuuden mukaan aamiaista omassa huoneessani ihmetellen,
mihin tämä kaikki johtaisi. Kertoisikohan lady Renardsmere näille
salapoliiseille mitään? Tiesin tähän mennessä jo, millainen omituinen,
ylpeä nainen hän oli ja miten vaikeaa olisi kenen hyvänsä ottaa häneltä
ulos tietoja, joita hän ei ollut halukas antamaan. Minua askarrutti
kysymys - minkä luontoinen oli tarkalleen ollut se kauppahomma hänen ja
noiden kolmen miehen kesken, joista jokainen välittömästi sen jälkeen
oli tullut raa'asti murhatuksi. Kertoisiko hän?

Kello kolmelta menin takaisin noiden kahden salapoliisin luo. He olivat
nähtävästi voineet erinomaisen hyvin joka suhteessa, ja vetäessään
viimeisiä haikuja valiosikaarista ilmaisi Jifferdene heidän kummankin
ihastuksensa lady Renardsmeren suurenmoisesta vieraanvaraisuudesta.

"Mutta aika joutuu, herra Cranage", sanoi hän lopuksi ottaen kellonsa
esiin. "Me haluaisimme lähteä kaupunkiin takaisin. Missä saamme tavata
hänen armoansa?"

"Minä menen ottamaan siitä selvää", vastasin minä. "Kysyn häneltä."

Ulkopuolella alemmassa eteissalissa minä tapasin Burtonin. Hän veti
minut sivulle merkitsevästi katsoen minuun.

"Hänen armonsa on poissa, herra Cranage", kuiskasi hän. "Lähti
runsas tunti sitten -- kamarineiti mukanaan. En tiedä, mihin hän on
mennyt -- kaupunkiin kai. Walker nouti heidät puutarhaportilta kaikessa
hiljaisuudessa -- tavaroita ei otettu mukaan. Ja hän käski minun
ilmoittaa teille -- ettei noiden kahden herrasmiehen kannattanut
odottaa -- hänellä ei ole minkäänlaista kerrottavaa heille!"



VIIDESTOISTA LUKU

Amerikkalainen matkailija


Taloudenhoitaja ja minä katselimme toisiamme. Hän oli vanha ja hyvin
uskollinen palvelija, ylimalkaan luotettava ja tunnollinen mies.
Hetken aikaan emme osanneet kumpikaan mitään sanoa; sitten hän,
todennäköisesti muistaessaan, että minä olin hyvin nuori ja hän itse
huomattavasti vanhempi, ryhtyi puhumaan, katsellen salamyhkäisesti
ympärilleen.

"Minä ajattelen, että kaikki tämä" -- hän viittasi siihen huoneeseen
päin, jossa Jifferdene ja Beacher edelleen aikaansa kuluttivat
sikaarejaan poltellen, "kaikki tämä, herra Cranage, on tuon Neamoren
asian vuoksi. Nuo kaksi -- tuolla sisällä -- ovat tietenkin
salapoliiseja. Huomasin sen paikalla, herra Cranage!"

"Mitä te tiedätte Neamoren asiasta?" kysyin minä.

"Olen nähnyt sanomalehdet tänä aamuna, sir, kuten useimmat ihmiset",
hän vastasi, "ja tietysti minä muistan, että tämä Neamore tuli tänne
joku päivä sitten -- näin hänen käyntikorttinsa, ennenkuin se teille
tuotiin ja että hänen armonsa vei hänet pois autollaan. Ja nyt hän on
murhattu! -- ja heti murhan jälkeen tulevat nämä kaksi miestä tänne!
Eikä -- hänen armonsa halua tavata heitä!"

"Tunnette lady Renardsmeren kyllin, Burton, tietääksenne, ettei kukaan
tai mikään saa häntä tekemään, mitä hän ei tahdo", sanoin minä. "Jos
hän sanoo, ettei hänellä ole kerrassaan mitään sanottavaa näille
miehille, niin -- siinä sitä ollaan! Mutta eikö hän jättänyt mitään
muuta sanaa? -- minulle esimerkiksi?"

"Ei muuta, paitsi mitä jo olen teille kertonut, herra Cranage", vastasi
hän.

"Eikö mitään menettelyohjeita teille?" tiedustelin minä.

Hän pudisti päätään hymyillen itsekseen.

"Sitten hän luultavasti palaa tänä iltana, varsinkin kun hän ei
ottanut mukaansa mitään matkatavaroita", sanoin minä. "Pistäytyi vain
kaupunkiin muutamaksi tunniksi, eikö niin?"

Taas hän hymyili -- arvoituksellisesti.

"Jos olisitte tuntenut lady Renardsmeren yhtä kauan kuin minä olen,
herra Cranage", vastasi hän, "niin tietäisitte, ettei mistään hänen
teostaan milloinkaan voi päättää mitään. Olen nähnyt hänen lähtevän
Amerikkaan kymmenen minuutin kuluttua siitä ilmoitettuaan ja Pariisiin
viiden minuutin kuluttua. En pane mitään merkitystä sille seikalle,
että hän lähti täältä ilman matkatavaroita -- hänen talossaan Park
Lanella on aina matka-arkkuja valmiiksi pakattuina mitä hyvänsä matkaa
varten, eikä hänen tarvitse muuta tehdä kuin käydä ne noutamassa.
Milloinkaan ei tiedä, mihin hän ryhtyy -- mutta tässä tapauksessa
luulen hänen viipyvän poissa jonkun aikaa, sillä muuten hän ei olisi
ottanut neiti Feliciaa mukaansa. Matkatavaroitako? -- voi taivahan
taatto, herra Cranage! -- olen nähnyt hänen lähtevän Italiaan niin
kuin seisoi ja kävi ja matkan varrella hankkivan itselleen kaikki,
mitä hän ja hänen palvelijattarensa tarvitsivat! -- nainen, jolla
hänen tavallaan on rajattomasti käytettävinään rahoja, voi tehdä mitä
hyvänsä!"

"Ja jättääkö hän sellaisissa tapauksissa teidät pitämään huolta
kaikesta, ilman mitään erikoisohjeita?" kysyin minä.

"Juuri niin, sir! Mitään erikoisohjeita ei koskaan tule kysymykseen",
vastasi hän. "Tämä talo, herra Cranage, samaten kuin Park Lanenkin
varrella oleva talo, pidetään aina sellaisessa kunnossa ja
järjestyksessä, että hänen armonsa voi mennä kumpaan vain niistä mihin
aikaan päivällä tai yöllä hyvänsä, ja asiat sujuvat aivan kuin hän
ei olisi koskaan ollutkaan poissa. Kyllä minä vain tehtäväni tiedän,
vaikka hän ei kuuteen kuukauteen palaisi!"

"Mitä siis on tehtävä?" kysyin minä halukkaana omaksumaan hänen
menettelytapansa.

"Jatkakaa tavalliseen tapaan!" vastasi hän kylmästi. "Olkaa aina
valmiina siihen, että hän astuu sisään -- kuten hän tekeekin ennemmin
tai myöhemmin, edeltäpäin ilmoittamatta ja aivan kuin hän ei olisi
koskaan ollutkaan poissa. Teidän sijassanne, herra Cranage, tekisin
minä samoin. Siitä hän pitää -- ja se on pääasia."

"Niin kai on", sanoin minä. "Mutta tällä hetkellä on minun päästävä
irti noista miehistä. He eivät kyllä ole mielissään, Burton!"

"Sen uskon!" myönsi hän ymmärtävän näköisenä. "Mutta -- luullakseni ei
se haittaa hänen armoansa."

Lähdin vihdoin -- hitaasti ja miettivänä -- siihen pieneen
vierashuoneeseen, jossa molemmat salapoliisit odottivat minua. Näin
heti, että Jifferdene alkoi tulla kärsimättömäksi. Kävin siis suoraan
asiaan.

"Olen hyvin pahoillani", sanoin minä mutkattomasti, "mutta lady
Renardsmere kieltäytyy ottamasta teitä vastaan. Hänellä ei ole mitään
sanottavaa."

En tiedä, tunsiko Jifferdene tällä haavaa edustavansa lain
majesteettia, jota vastaan tämä lyhyt ilmoitus oli törkeä loukkaus,
mutta hän punastui kovasti ja nousi seisomaan.

"Kieltäytyy?" sanoi hän kysyvästi. "Eikö mitään sanottavaa? Mutta --
mutta kerroitteko te hänelle, keitä olimme, herra Granage, ja mistä?"

"Kerroin kummankin", vastasin minä. "Hän tietää kaikki aivan hyvin.
Mutta -- hänen kanssaan ei pääse mihinkään!"

"Niinkö!" huudahti hän ja vaihtoi silmäyksiä kumppaninsa kanssa. Sitten
hän taas kääntyi minuun. "Tulkaa, herra Cranage!" sanoi hän, "hyvä on!
Meidän on tavattava häntä."

"Se on mahdotonta", vastasin minä hymyillen. "Lady Renardsmere lähti
täältä tunti sitten."

Hänen suunsa aukeni ja hän tuijotti minuun näyttäen tuskin sanojani
uskovan.

"Lähtenytkö? Tunti sitten?" huudahti hän vihdoin. "Tiesittekö te?"

"En tiennyt siitä mitään, Jifferdene, ennen kuin juuri äsken", vastasin
minä. "Silloin taloudenhoitaja kertoi minulle. Lady Renardsmere oli
käskenyt ilmoittaa, että teidän ei kannattanut odottaa häntä kauemmin,
hänellä ei ollut kerrassaan mitään sanottavaa."

Jifferdene kääntyi nurkkaan ja otti hattunsa ja sateenvarjonsa.
Nähtävästi hän oli hyvin vihoissaan; liian vihoissaan sillä hetkellä
puhuakseen. Mutta Beacher puhui. Vieläpä nauroikin -- aivan kuin asia
olisi häntä huvittanut.

"Jutkautti!" sanoi hän.

"Eikä hyödyttänyt sillä yhtään itseään!" murisi Jifferdene. "Hyvin
typerä teko hänen kohdaltaan, herra Cranage, lähteä tuolla lailla
karkuun."

"Ei se minun tietääkseni mitään karkaamista ollut", huomautin minä.
"Lady Renardsmere ei ole sellainen nainen, joka lähtee mitään karkuun.
Arvelen, ettei hän vain ollut halukas puhumaan."

"Hänen on puhuttava joutuessaan haasteen saatuaan todistaja-aitioon!"
mutisi Jifferdene. "Tietää enemmän kuin mitä luulettekaan! No niin,
meidän on kai palattava takaisin tuonne asemalle -- kokonainen päivä
mennyt hukkaan! Mihin hän on mennyt?" kysyi hän kääntyen äkkiä minuun,
kun oli lähdössä huoneesta. "Hänellä on iso palatsi Park Lanella --
tiedän sen. Onko hän mennyt sinne?"

"Siitä ei minulla ole enempää aavistusta kuin teilläkään", vastasin.
"Eikä kellään muullakaan tässä talossa ole, Jifferdene. Lady
Renardsmere ei milloinkaan kerro kellekään, mihin menee."

"Me menemme Park Lanelle tänä iltana", sanoi hän päättävästi. "Ellei
hän ole siellä, silloin tiedän aivan hyvin, että hän on livistänyt! --
ollakseen poissa ulottuvilta."

"Toivoakseni aamiainen teitä ainakin miellytti!" sanoin minä,
saatellessani heitä ulos.

"Tämä on vienyt kaiken suloisen nautinnon siitä, herra Cranage",
vastasi hän myrtyneenä. "Mielestäni lady Renardsmere kohteli meitä
huonosti! Muutamia kysymyksiä vain... Mutta samapa tuo..."

Hän marssi matkoihinsa Beacherin seuraamana, joka näytti ottavan asiat
paljoa keveämmin ja filosoofimaisemmin, ja minä menin takaisin omaan
huoneeseeni, miettien, mihin ryhtyisin siinä tapauksessa, että lady
Renardsmere viipyisi poissa jonkun aikaa -- niinkuin epäilin hänen
tekevän. Harkinnan tuloksena oli, että päätin tehdä juuri samalla
tavalla kuin Burton aina sanoi tekevänsä -- jatkaa entiseen tapaan.
Suuren osan kirjeenvaihtoa hoidin aina omin päin, näyttämättä edes lady
Renardsmerelle; oli muitakin virkatehtäviä, jotka eivät kaivanneet
hänen tarkastustaan. Ja... sitten oli Peggie laakson tuolla puolella.
Olin alkanut ihailla Peggieä, olematta silti häneen varsinaisesti
rakastunut.

Miettiessäni näitä asioita, muistin äkkiä, että salapoliisien tulo oli
keskeyttänyt minut senpäiväisessä työssäni -- minulla oli vielä useita
kirjeitä kirjoitettavana. Kun iltapäivä nyt oli puolivälissä, ryhdyin
niitä lopettelemaan ja olin päässyt noin puolivälille työssäni, kun
eräs palvelija tuli tuomaan käyntikorttia.

"Eteishuoneessa on eräs herrasmies, sir, joka haluaa katsella taloa",
sanoi hän. "Minä kerroin hänelle, ettei nyt ollut näytepäivä, mutta hän
sanoi kulkevansa vain ohimennen seudun läpi, kiertomatkalla ollessaan,
eikä milloinkaan enää tulevansa tätä tietä uudelleen, niin että ehkä te
ystävällisesti teette poikkeuksen tällä kertaa?"

Renardsmere House oli näytepaikka -- eikä kummakaan, sillä se oli
todellinen vanhojen ja uusien taideteosten aarreaitta. Sir William
Renardsmere-vainaja oli ollut kuuluisa kokoilija aikoinaan, ja
jos kohta paljon hänen kokoomiaan tavaroita olikin isossa talossa
Park Lanella, oli kuitenkin suurempi ja tärkeämpi osa niistä
sijoitettu tänne, nummelle. Ja kolmena päivänä viikossa, maanantaina,
keskiviikkona ja perjantaina, salli lady Renardsmere yleisön käydä
katsomassa näitä esineitä, kello kolmen ja kuuden välillä iltapäivällä
-- yhden shillingin maksusta henkeä kohti, joka shillingi kumppaneineen
joutui eräälle ansiokkaalle armeliaisuuslaitokselle. Mutta nyt ei ollut
perjantai, keskiviikko eikä maanantai.

Siihen nähden kuitenkin, mitä palvelija oli kertonut, katsahdin
edessäni pöydällä olevaan korttiin. Se oli kaunis kortti, sirosti
piirretty sekä kokonaan ja ehdottomasti epä-englantilainen.

    ELMER C. PEYTON 23. katu 85 Milwaukee, Wis.

Kun salassa ihailin amerikkalaisia ja halusin päästä heidän
tuttavuuteensa, lähdin eteishuoneeseen. Siellä seisoi panamahattua
kädessään heiluttaen ja katsellen ympärilleen suoralla,
teeskentelemättömällä uteliaisuudella noin minun ikäiseni nuori mies.
Hän oli niin sanottu voimamies -- vähän yli keskiko'on, vartalo kuin
ammattinyrkkeilijällä, ja koko ulkonäkö todistaen valtavaa ruumiillista
voimaa. Hän näytti myös oleskelleen paljon raittiissa ilmassa ja
auringonpaisteessa; kasvot olivat pronssinkarvaiset, vivahtaen
melkein kupariin, hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin kaksi raikasta
vesilähdettä; vilpittömät ne myöskin olivat ja katsoivat suoraan toista
silmiin. Ollen sellainen avosydäminen nuorukainen, joka heti paikalla
haluaa tulla ystäväksi, ojensi hän esiin ison oikean kätensä, kun menin
hänen luokseen, ja kun hänen kesäpukunsa hiha oli tavattoman lyhyt
eikä hänellä ollut kalvosimia flanellipaidassaan, huomasin minä hänen
ranteessaan monivärisen tatuoidun merkin, jonka myöhemmin näin olevan
jonkunlaisen lohikäärmeen.

Hän alkoi pyydellä anteeksi, mutta minä keskeytin hänet kohta.

"Tämä ei ole kyllä määräpäiviä, herra Peyton", sanoin, "mutta
luullakseni voimme tehdä poikkeuksen teihin nähden. Oletteko juuri
kulkemassa tästä ohi?"

"Minä olen pyöräilemässä Winchesteristä Chichesteriin" vastasi hän,
eikä hänen puheessaan ollut havaittavissa jälkeäkään siitä, mitä
Englannin kansa lapsellisesti uskoo erikoiseksi amerikkalaiseksi
murteellisuudeksi, "ja poikkesin tuolla alhaalla kylässä olevaan
majataloon saadakseni vähän aamiaista. Isäntä kertoi minulle tauluista
ja muista esineistä, joita täällä sai nähdä, ja sanoi olevansa varma
siitä, että vaikka ei ollutkaan matkaoppaassa ilmoitettu määräpäivä,
niin --"

"Aivan niin!" sanoin minä. "Koska te olette tullut sellaisen pitkän
matkan -- vaikkapa ei tietenkään Renardsmere ainoana silmämääränä --"

"En ole siitä milloinkaan kuullut puhuttavan, ennenkuin tunti
sitten", keskeytti hän ilmeisellä vilpittömyydellä. "Olen par'aikaa
kiertomatkalla Englannissa -- lähdin Liverpoolista kulkien Chesterin,
Shrewsburyn, Warwickin, Stratfordin, Oxfordin, Readingin ja
Winchesterin kautta, poiketen aina siellä täällä jonnekin -- haluan
tarkata kaikkea, mitä voin. Rakennuksia, maalauksia ja kaikkia sen
tapaisia --"

"Taiteellisia makupaloja, eikö niin?" sanoin minä. "No niin -- minäpä
lähden teitä opastamaan."

Hän kiitti minua hyvin kohteliaasti -- hän oli kaiken kaikkiaan hyvin
kohtelias, hyvin sivistynyt henkilö -- ja kun johdin häntä ylös isoja
portaita eri gallerioihin ja juhlasaleihin, huomautti hän, että kaikki
tällaiset asiat olivat jotakin aivan uutta hänelle ja ettei minulla
ollut aavistustakaan siitä, miten hän niistä nautti.

"Mutta luullakseni teillä on omassa maassanne joitakuita
miljoonanomistajia, jotka myöskin ovat suurkokoilijoita, eikö olekin?"
sanoin minä, viekkaasti naurahtaen. "Vieläpä ovat toiset niistä kovin
kiihkeitä kulettamaan meidän rakkaimpia muistotavaroitamme sinne
Atlannin poikki!"

"Rakkaitako!" vastasi hän kulmakarvat kohollaan. "Ette voi nimittää
niitä rakkaiksi mielestäni, kun annatte niiden mennä. Jos te niitä
rakastatte niin paljon, niin miksette tarjoo yli noiden miekkosten,
jotka tulevat tuolta poikki niitä ostamaan!"

"No sanokaas muuta!" vastasin minä. "Nähkääs, tavallinen brittiläinen
pitää paremmassa arvossa lohta, joka maksaa seitsemän shillingiä naula,
kuin runokirjaa, joka maksaa puolet siitä, ja hän uhraa mieluummin
kolmekymmentä tuhatta puntaa vesi- ja likajohtoihin kuin säilyttää
Velasquezin tai Rembrandtin teoksia kotimaassaan. Luullakseni ei
kuitenkaan näitä täällä olevia tavaroita viedä pois, niin kauan kuin
lady Renardsmere elää." "Hyvin rikas nainen, arvatenkin?" kysyi hän.
Kun jokainen tiesi, että lady Renardsmere oli suunnattoman varakas,
en rikkonut mielestäni mitään luottamusta, kun myönsin, että niin oli
laita. Mutta lisäsin, että tavarat, joita nyt olimme alkaneet katsella,
olivat hänen miehensä, sir William Renardsmeren, kokoomat.

"Lady Renardsmere", huomautin minä, "oli aikoinaan hyvin tunnettu,
vieläpä kuuluisa näyttelijätär. Hän oli tunnettu teidänkin
kotimaassanne -- luullakseni hänellä siellä oli loistava menestys."

"Sepä mielenkiintoista!" huudahti hän. "Mikä oli hänen
näyttelijänimensä?"

Mainitsin sen, ja hän nyökkäsi aivan kuin vakuuttaakseen, että nimi oli
hänelle tuttu kylläkin.

"Siitä on kuitenkin pitkä aika", huomautti hän. "Se oli kai
kahdeksankymmenluvulla. Ja hän on hengissä vielä, ja tämäkö on hänen
talonsa? No, nythän minulla on jotakin kertomista! Enkö mitenkään
saattaisi tavata häntä?"

"Ikävä kyllä, en luule", sanoin minä, nauraen hänen innostukselleen.
"Lady Renardsmere ei ole kotona."

"Viipyykö hän kauankin poissa?" kysyi hän. "Minä saattaisin oleskella
tuolla kylässä päivän tai pari, voidakseni sanoa, että olen nähnyt
hänet!"

"Sitä en kehoittaisi teitä tekemään", sanoin minä. "Ehkä hän viipyy
poissa jonkun aikaa. Mutta saatan näyttää teille erään hänen
muotokuvansa, Millaisin maalaaman silloin kun hän oli kunniansa ja
kauneutensa kukkuloilla; kohta tulemme sen luo."

Hän näytti olevan hyvin ihastunut muotokuvaan, jopa siinä määrin, että
minä kiiruhdin kertomaan hänelle, että se oli maalattu neljäkymmentä
vuotta sitten ja että lady Renardsmere oli muuttunut niin suuresti
sillä aikaa, että hänen entisestä kauneudestaan oli vain rippeet
jälellä.

"Ja tultuaan kaiken tämän omistajaksi", sanoi hän, viitaten tatuoidulla
kädellään ympäri taulugalleriaa, jossa me seisoimme, "kaikkien näiden
arvaamattomien aarteiden, näiden harvinaisuuksia täynnä olevien
huoneitten ja kaiken muun, lisäileekö hän niitä -- onko hänkin
kokoilija?"

Minä olin niin varma vieraani luotettavuudesta ja niin ihastunut hänen
nuorekkaan viattomaan olentoonsa ja avomieliseen käytökseensä, että
vastasin ajattelematta.

"Lady Renardsmere kokoo jalokiviä", sanoin. "Luulen hänen omistamansa
kokoelman olevan maailman ihmeellisimpiä."

"Näytetäänkö niitä?" kysyi hän yksinkertaisesti.

"Ei, ei!" vastasin minä. "Se ei kävisi. Hän pitää ne lukkojen ja
telkien takana. Muuten --"

"Niin tietenkin!" sanoi hän. "Tunnen erään miehen, jonka poika oli
lukiokumppanini, Cyrus P. Warrillin, rikkaan miehen Chicagosta --
hän harrastaa sellaisia asioita. Hänellä on kaulaketju, joka kuului
Katariina Suurelle, ja eräs helmikoriste, joka kerran oli erään Ranskan
kuningattaren oma -- en tiedä, minkä. Sentapaisia esineitä kai tuo
teidän lady Renardsmerennekin mielellään kokoilee -- esineitä, joilla
on historiallinen mielenkiinto?"

"En tiedä", vastasin, "en ole milloinkaan nähnyt mitään hänen
jalokiviään".

"No, täälläkin on paljon katselemista", huomautti hän. "Ja mitä hyvänsä
sanottekin meidän maahamme viedyistä tavaroista, hämmästyttää minua
tänne teille tultuani, että näissä vanhoissa englantilaisissa hoveissa,
linnoissa ja kartanoissa on kokoelmia, joita ei missään muualla
maailmassa tapaa. Teillä on pitkä etumatka!"

Tällä tavalla keveästi keskustellen minä kuljin hänen kanssaan pari
tuntia ja ollakseni kohtelias talossamme olevaa vierasta kohtaan
tarjosin sitten hänelle teetä ennen lähtöä. Lopuksi näin hänen lähtevän
pyörällään -- hänen viimeinen toivomuksensa oli, että hän olisi voinut
nähdä lady Renardsmeren ja kertoa, että oli kuullut äitinsä puhuvan
hänen näyttelemisestään. Erosimme oikein hyvinä ystävinä, ja hän
viittasi tatuoidulla kädellään kiitäessään pois tietä pitkin.

Walker palasi samana iltana autoineen aika myöhään. Hän tuli
tapaamaan minua -- ja tuomaan terveisiä. Mutta ne eivät olleet
ensinkään sellaiset terveiset, joita olin odottanut. Oikeammin
ne vain sisälsivät kehoituksen lady Renardsmeren poissa ollessa
käyttämään Walkeria ja mitä autoa hyvänsä autotallista, milloin vain
mieleni teki. Siinä kaikki. Kysyin Walkerilta muutamia asioita --
hän oli vienyt lady Renardsmeren ja hänen kamarineitonsa, Felician,
Park Lanella olevaan taloon ja jättänyt heidät sinne; muuta hän ei
tiennyt. Ihmettelin sitten, olivatko Jifferdene ja Beacher saaneet
käsiinsä lady Renardsmeren illalla palattuaan Lontooseen. Mutta heti
seuraavana aamuna sain tietää, ettei hän ollut jäänyt Lontooseen! Hän
oli nähtävästi mennyt Park Lanelle ottamaan, mitä tarvitsi, ja sitten
jatkanut matkaansa. Sillä juuri kun istuin aamiaispöytään, sain häneltä
sähkösanoman, joka oli lähetetty edellisenä yönä Doverista. Se ei ollut
tärkeä. Siinä vain lausuttiin toivomus, että pitäisin huolta koko
kirjeenvaihdosta hänen poissa ollessaan -- mutta se ilmaisi minulle,
koska se oli lähetetty Doverista, että lady Renardsmere oli matkalla
mannermaalle.

Minulla oli asiaa kylään sinä aamuna, ja siellä tapasin Holroydin,
ravintoloitsijan, ravintolansa lähellä ja pysähdyin häntä puhuttelemaan.

"Sepä oli hyvin miellyttävä nuori mies, jonka lähetitte sinne
meidän luo eilen, Holroyd", sanoin minä. "Päivä ei ollut meidän
näytepäiviämme, niin kuin tiedätte, mutta minä kuljetin häntä ympäri."

Holroyd tuijotti minuun.

"Minäkö olisin lähettänyt jonkun sinne, herra Cranage?" huudahti hän.
"En ole milloinkaan lähettänyt ketään!"

"Erään nuoren amerikkalaisen pyöräilijän", sanoin minä. "Ettekö muista?
Hän tilasi puolista teiltä."

"Ei kukaan tilannut meiltä puolista eilen!" selitti hän yhä tuijottaen.
"Amerikkalainenko? Täällä ei ole käynyt mitään amerikkalaisia! --
tunnen amerikkalaiset heti näöltä -- olen käynyt siellä kolmasti.
Eikä täällä myöskään käynyt mitään pyöräilijää eilen. Joku on pitänyt
teitä pilkkanaan, herra Cranage! En ole milloinkaan lähettänyt ketään
Renardsmere Houseen!"

Lähdin pois hiljaisena ja miettivänä. Mitä oli vieraani tahtonut --
mitä etsinyt?



KUUDESTOISTA LUKU

"Admiral's Folly"


Mutta ennenkuin olin ennättänyt montakaan askelta mennä, Holroyd kutsui
minut takaisin. Hän tuli minua kohden, tarkastaen minua viekkain,
paljon puhuvin katsein.

"Te näytätte kuin pilvistä pudonneelta, herra Cranage", hän sanoi
hymyillen. "Hämmästynyt, mitä?"

"No niin --", sanoin minä. "Olen vähän ymmällä, Holroyd. Varmastikin
taloon eilen iltapäivällä tuli nuori mies, joka sanoi olevansa
amerikkalainen turisti, matkalla Winchesteristä Chichesteriin, ja
että hän kuultuaan Renardsmere Housen taideaarteista oli tullut niitä
katselemaan, majatalon isännän kehoituksesta. Eikä ole kylässä muuta
majataloa kuin teidän."

"Ei ole -- eikä seitsemän tai kahdeksan kilometrin päässä sen
kummallakaan puolen", hän naurahtaen sanoi. "Vaan mitään amerikkalaista
turistia tai ketään kuvaustanne vastaavaa henkilöä ei eilen käynyt
täällä: muistan joka ukkelin, joka tuli taloon, eikä sen mallista ollut
ketään. Teitä on puijattu, herra Cranage! -- se on ollut joku veitikka,
joka on tahtonut päästä Renardsmere Houseen omissa tarkoituksissaan."

Minäkin aloin ajatella samoin -- aloin myöskin muistella, että
olin ollut jonkun verran varomaton puhuessani lady Renardsmeren
mieltymyksestä jalokiviin. Mutta Holroyd jatkoi taas puhumistaan.

"Minä kerron teille, mistä on puhe, herra Cranage", hän sanoi.
"Joitakin vieraita ihmisiä -- miehiä -- on viime aikoina käynyt näillä
seuduin. Minulla on ollut pari kolme vierasta luonani, joita en ole
tuntenut ja joista en ole tiennyt, mitä he ovat miehiään. Meillä ei
tavallisesti käy kauppamatkustajia täällä Renardsmeressä -- heidän
ei kannata tänne tulla. Olutpanimon matkustaja tosin käy -- silloin
tällöin -- vaan me tunnemme hänet. Mutta täällä on käynyt miehiä --
ja minäpä kerron, mitä ajattelen. Ne ovat olleet hankkimassa tietoja
-- edes jonkinlaisia -- lady Renardsmeren tammasta -- Välkehtivästä
Rubiinista. Semmoisia vehkeitä niillä on!"

"Tuolla on miehiä -- yksityissalapoliiseja -- pitämässä tarkkaa huolta
neiti Mansonin valmennusasemasta", sanoin minä.

"Niin, mutta minä tunnen ne", hän päätään puistaen vastasi. "Niitä on
kaksi -- Robindale ja Williamson. He tulevat silloin tällöin tänne
alas -- eivät milloinkaan yhdessä tietysti, sillä toisen ollessa vapaa
on toinen toimessa. Mutta heitä minä en tarkoita. Minulla on kerran
pari ollut vieraita luonani -- emmekä tässä syrjäkolkassa tavallisesti
vierasta näe. Toissailtana -- hyvin myöhään -- eräs mies pyrki
taloon. Mitä tekemistä vieraalla on näillä paikoin, monta kilometriä
kaupungista, monta kilometriä lähimmältä asemalta, juuri vähän ennen
kello kymmentä. Eikä kysyä sovi."

"Ne saattoivat olla juuri sellaisia henkilöitä, joiksi heitä
epäilittekin", sanoin minä. "Otaksun, että löytyy ihmisiä, jotka
tahtovat saada kaikkia suinkin mahdollisia tietoja Derby-kilpailuun
osaa ottavasta hevosesta."

"Onpa niinkin!" hän vastasi, ivallisesti naurahtaen ilmeiselle
tietämättömyydelleni. "Epäilemättä, ja uhraisivat oman äitinsä niitä
saadakseen! Ja onpa sellaisiakin, jotka kääntäisivät nurin taivaan ja
maan ja helvetin ja kaikki päästäkseen käsiksi johonkin muuhun -- jos
voisivat." "Mihin?" kysyin minä.

"No, tammaan itseensä", hän sanoi taas naurahtaen. "Kilpa-ajojen
yhteydessä on merkillisiä asioita tapahtunut, herra Cranage! Lady
Renardsmere tekee oikein pitäessään Välkehtivää Rubiinia tarkasti
vartioituna. Jos se olisi minun, pitäisin hyvää huolta, ettei se
milloinkaan olisi poissa jonkun ihmisen näkyvistä, kunnes seisoo
lähtöportilla. Siellä monet silmät kyllä ovat siihen suunnattuina, se
on varma! -- mutta se on turvassa."

Pian minä jätin hänet ja lähdin mäenrinnettä ylös Peggie Mansonin
asunnolle. Kohtasin Peggien kotinsa maalla: silmäys häneen osoitti
minulle, ettei hän ollenkaan ollut hyvällä tuulella. Ja heti minut
nähtyään häneltä livahti kysymys.

"Oletteko saanut sähkösanoman lady Renardsmereltä tänä aamuna?" hän
tiedusti.

"Olen!" sanoin. "Otaksun teidänkin saaneen."

"Miksi niin otaksutte?" tokaisi hän.

"Koska näen, ettette ole kovinkaan enkelimäisellä tuulella", minä
vastasin. "Mistä on kysymys?"

Hän katseli minua hetken, sitten hän sivalsi pään poikki viattomalta
voikukalta ratsupiiskallaan, joka harvoin oli hänen kädestään poissa.

"Toivon, ettei lady Renardsmere toimisi kysymättä minulta", hän
vihoissaan huudahti. "Olkoonpa, että itse asiassa olen hänen
palvelijansa! Mutta hän ei koskaan ajattele, mitä harmia hän tuottaa
omavaltaisesti asioita toimittamalla!"

"Odotan edelleen tietoja siitä, mitä hän on tehnyt", sanoin minä.

"Tehnyt? Lähettänyt neljä miestä niskoilleni!" hän valitti.
"Tuli sähkösanoma häneltä varhain tänä aamuna, ilmoittaen, että
tänään saapuisi lisäksi neljä noita yksityissalapoliiseja ja ne
työskentelisivät niiden kahden alaisina, jotka jo ovat täällä, ja
antaen minulle tarkempia Välkehtivän Rubiinin turvallisuutta koskevia
ohjeita. Naurettavaa! - niin kuin se ei olisi niin turvassa kuin olla
saattaa! -- luottakaa minuun ja Bradgettiin siinä asiassa!"

"No niin, en tiedä", vastasin. "Joitakin merkillisiä asioita on
tapahtumassa: Minulla on juuri itselläni ollut seikkailu --", ja aloin
kertoa hänelle viimeiltaisesta vieraastani ja Holroydin äskeisistä
huomautuksista. "Mitä te tästä arvelette?" kysyin lopuksi.

"Se ei koske ensinkään Välkehtivää Rubiinia!" hän sanoi. "Se voi koskea
sitä asiaa. Ehkä tuo mies oli yksi sakista."

"Niinkö arvelette?" minä sanoin. "Mitä! -- hänkö olisi vain muina
miehinä astellut sinne sisään?"

"Miksei?" hän vastasi. "Helpostihan hän teidät pimitti. Tietenkin
olen oikeassa! -- hänen tarkoituksensa oli tavata lady Renardsmere ja
tutustua hänen kotiinsa."

"Minkä tähden?" kysyin minä yhä ihmetellen.

"Jim Cranage!" huudahti hän. "Nyt olette -- tylsä! Minun täytyy
teroittaa teidät. Minkä tähden? Mutta lapsi parka! Ettekö nyt käsitä
minkä tähden?"

"En vielä!" vastasin.

"No mutta -- siitä syystä tietenkin, että on seurattu tuon esineen
jälkiä lady Renardsmerelle asti!" vastasi hän, samalla kun harmaat
silmänsä merkitsevästi välkehtivät. "Jokaisen, jolla on hitunenkaan
huomiokykyä, pitäisi ymmärtää se. Hollimentin murhasta eivät he
mitään hyötyneet, ja tuskinpa Quartervaynenkaan, mutta uskon, että
he murhaamalla Neamoren saivat tietoonsa tämän liiketoimet lady
Renardsmeren kanssa. Ja nyt -- he koettavat päästä häneen käsiksi."

"No niin -- ainakin hän on poissa", sanoin minä hetken aprikoituani.
"Mistä oli teidän sähkösanomanne?"

"Doverista", vastasi hän. "Jätetty myöhään eilen illalla."

"Samoin oli minun", sanoin. "Mutta minun sähkösanomassani ei
ollut muuta mitään kuin kehoitus, että hoitaisin tavanmukaisen
kirjeenvaihtoni. Dover! Kuulkaa -- tiedättekö, mitä minä luulen?"

"Minulla ei ole kaukaisinta aavistustakaan", vastasi Peggie.

"Luulen, että lady Renardsmere on pistäytynyt mannermaalle hakemaan
tuota kavalaa ja viekasta vanhaa herrasmiestä, herra Chengiä", sanoin
minä, koettaen tekeytyä älykkääksi.

"Hyväinen aika!" huudahti Peggie ivallisesti, "nythän olitte nokkela!
Vaan minäpä hoksasin sen ennen. Samoin täti Millie Hepple. Ähäh!"

Taisin näyttää aika nololta -- niin nololta, että hänen esiintymisensä
muuttui kiusoittelevaksi ja hän kohotti ratsupiiskaansa sillä
pistelemään minua kylkeen.

"Rohkaiskaa mielenne!" sanoi hän. "Ehkä tekin vielä kerran hoksaatte
jotakin, mitä ei kukaan muu ole ennen teitä keksinyt! Mutta totta
puhuaksemme, tiedättehän --"

"Eikö teidän, Peggie, sopisi sanoa minua Jimiksi?" keskeytin minä
ratsupiiskan rohkaisemana.

"No, Jim sitten!" vastasi hän, naurahtaen puoliksi uhmaavasti,
puoliksi häveliäästi. "Totta puhuen, Jim, kuka hyvänsä, joka tuntee
lady Renardsmeren yhtä perinpohjaisesti kuin täti Millie Hepple
ja minä hänet tunnemme, ei olisi hetkeäkään epätietoinen siitä,
mitä hän tällaisessa tilaisuudessa tekee. Epäilemättä hän osti
jotakin Neamorelta. Sittemmin hän on saanut tietää, ettei se, minkä
hän osti, ollutkaan Neamorelle laillisesti kuuluvaa; että se oli
varkaantavaraa. Mutta olipa sitten varastettua tai varastamatonta,
ainakin se oli jotakin, mitä hän tarvitsi tai kiihkeästi halusi ja
josta hän ei missään nimessä aio luopua. Kun nyt lady Renardsmere on
miljoonanomistaja tai luultavammin monenkin miljoonan omistaja, niin
mitä luulette hänen silloin tekevän? Niin -- lähtee tietenkin oikopäätä
sen henkilön luo, jolle tuo esine todella kuuluu, ja sopii hänen
kanssaan asiasta! Siinä syy hänen päätäpahkaiseen pakoretkeensä. Hän on
lähtenyt tavoittamaan herra Chengiä!"

"Niin kai, hänhän tiesi missä suhteessa Cheng oli asiaan", sanoin minä
miettivänä.

"Tiesipä tietenkin -- tehän hänelle kerroitte asian Millie-tädin
kuullen", myönsi Peggie. "Hän kyllä hakee käsiinsä herra Chengin, olipa
hän sitten Antverpenissä, Amsterdamissa, Brysselissä tai Pariisissa,
ja hän taivuttelee kiinalaispohatan myymään hänelle oikeutensa tähän
salaperäiseen kappaleeseen, joka jo on hänen hallussaan. Ja sitten hän
palaa kotiin, voitonriemuisena."

"Ja tulee ehkä matkalla murhatuksi", pistin minä väliin.

"Mitä siihen asiaan tulee, Jim, niin olisi hänen paras antaa koko tämän
kaupan päästä julkisuuteen", sanoi hän. "Jos tuo saki saisi tietää,
että hän omistaa sen laillisesti, niin he ehkä heittäisivät sikseen sen
tavoittelemisen --"

"Mitä! -- murhattuaan kolme miestä toivossa saada se haltuunsa?"
huudahdin minä. "Tuskinpa vain!"

"No miksikäs ei", vastasi hän. "Minä kyllä uskon. He tiesivät, ettei
Hollimentilla eikä Quartervaynella eikä Neamorella ollut mitään
oikeutta siihen, ja siksi kävivät he heidän kimppuunsa. Mutta laillinen
oikeus --"

"Laillisuuksista minä viis veisaan, Peggie", keskeytin minä. "Minun
ajatuksiani askarruttaa miten se -- kutka muodostavat tuon sakin?
Kiinalainen, jota nimitämme Chuh Siniksi, on tietenkin yksi --
luultavastakin johtaja ja innostaja. Ketkä ovat muut? Jos se mies, joka
eilen kävi Renardsmere Housessa, on toinen, niin tarpeen tullen kyllä
voin tuntea hänet!"

"Miten?" kysyi hän.

"Hänellä on hyvin hieno tatuoitu kuva ranteessaan", vastasin. "Hänellä
oli aika lyhyet hihat, ja minä näin sen selkeästi. Hän oli muuten
järkevä, hienopuheinen, vilkas nuori mies -- minusta tuntuu ikävältä,
että hän kuuluu tuohon sakkiin."

"Tunteellisuus ei ole nyt paikallaan, Jim", sanoi hän varoittavasti.
"Tuhohyönteisetkin saattavat olla eläiminä kauniita, mutta tapettavahan
ne on! Tuo saki, joksi sitä nimitätte --"

Samassa saapuivat sanomalehdet, ja me sieppasimme kumpikin itsellemme
yhden ja etsimme viimeiset uutiset Neamore-jutussa. Ei esiintynyt
mitään uutta. Saimme kuulla, että poliisikunta oli kovassa puuhassa,
mutta kaikkia heidän liikkeitään ja toimiaan peitti läpinäkymätön
suojeleva verho -- sen verran vain ilmoitettiin, ettei mitään vaivoja
säästetty ja että piakkoin oli odotettavissa huomattavia paljastuksia.

Jätin Peggien huolehtimaan Välkehtivän Rubiinin uuden henkivartioston
saapumisen aiheuttamista toimenpiteistä ja lähdin kotia kohden omia
töitäni hoitamaan. "Renardsmeren Vaakunan" ohi mennessäni kutsui minua
äkkiä Holroyd, joka oli pistänyt päänsä tarjoiluhuoneen avoimesta
ikkunasta ja huusi minua pysähtymään. Palasin hänen luokseen.

"Huomaan erehtyneeni tänä aamuna, herra Cranage", sanoi hän naurahtaen
anteeksipyytävästi. "Täällä kävi sittenkin eilen iltapäivällä nuori
mies, joka saattoi olla amerikkalainen -- se, josta te puhuitte.
Nähkääs, minä ja eukkoni olimme ulkona eilen iltapäivällä noin tunnin
ajan, ja tarjoilija hoiti liikettä. Vasta juuri sain kuulla, että
täällä oli käväissyt sellainen mies, josta te puhuitte. Tiesin, ettei
kukaan ollut syönyt varsinaista, oikeata aamiaista, kuten sanoin --
mutta poissaollessamme oli täällä käynyt pyöräilijä ja tilannut leipää
ja juustoa ja pullon soodaa, jota ei kai voine aamiaiseksi sanoa,
ja tarjoilija oli kertonut hänelle Renardsmere Housesta ja sanonut,
että hän luultavasti pääsisi sitä katsomaan, vaikkei ollutkaan mikään
aukiolopäivä. Se oli varmaankin teidän miehenne, herra Cranage. Hän
luuli tietenkin tarjoilijaa minuksi -- luuli häntä isännäksi."

Olin iloissani tämän kuullessani. Olin miten kuten mieltynyt tuohon
vieraaseeni ja ollut oikein pahoillani, kun minun oli ollut pakko pitää
häntä murhajoukkueen jäsenenä. Ja vaikka en uskonutkaan milloinkaan
enää tapaavani herra Elmer C. Peytonia, menin kotiin keventynein mielin.

Iltapäivällä kävi Spiller, portsmouthilainen etsivä, minua tapaamassa.
Hän halusi lisätietoja hyökkäyksestä Hollimentin liikkeeseen. Kun
olin kertonut hänelle kaiken, minkä tiesin, rupesi hän juttelemaan
tuoreimpia uutisia. Hän oli edellisenä päivänä käynyt kaupungissa
Quartervaynen murhan johdosta, ja hän toi minulle hyviä uutisia
-- ainakin minuun nähden hyviä. Minua ei ollenkaan kaivattaisi
Quartervaynen tutkinnossa -- Quartervaynella näkyi olevan sukulaisia
sekä Lontoossa että Portsmouthissa, jotka saattoivat todentaa hänen
henkilöllisyytensä: todistukseni hänen ja Hollimentin suhteesta
toisiinsa taas saatoin esittää Hollimentin tutkinnossa, joka oli
lykätty toistaiseksi.

"Aika mutkikas juttu tämä, herra Cranage", sanoi hän sitten. "En ole
milloinkaan joutunut tekemisiin sen mutkikkaamman kanssa. Eräässä
suhteessa se tietenkin on aivan selvä. Tuo kiinalainen Chuh Sin varasti
jotakin herra Chengiltä Pariisissa -- olen kerran tai pari tavannut
Jifferdenen, ja hän on kertonut minulle kaiken herra Chengistä -- ja
tämä Holliment, Quartervaynen avustamana, varasti sen Chuh Siniltä ja
puikki Lontooseen, vieden sen mennessään. Tämä kaikki oli kylläkin
selvää, mutta entä sitten, herra Cranage? Entä sitten?"

Ymmärsin, että hänellä oli oma mielipiteensä asiasta, ja kysyin, mikä
se oli.

"Niin!" sanoi hän. "Nuo päämajan miehet -- Jifferdene ja muut
-- he ovat vallan varmoja, niinkuin aina ovat, että tällä Chuh
Sinillä on englantilaisia avustajia, joukkue, joka on tehnyt selvän
Hollimentista, Quartervaynesta ja Neamoresta, koettaessaan saada
käsiinsä tuon varastetun esineen -- joka nähtävästi, herra Cranage,
on suunnattoman arvokas, päättäen siitä paljosta vaivannäöstä, mikä
sen hyväksi tehdään! -- Taivas nähköön, luulisi, että on kysymyksessä
itse Koh-i-nor tai Cullinan-timantti! Niin -- tämmöinen on virallinen
mielipide asiasta. Mutta -- minä en ole niin varma."

"Mikä on teidän käsityksenne, Spiller?" utelin minä. "On kai teillä oma
ajatuksenne asiasta."

Hän pudisti päätään -- vaikkei niinkään kieltämisen merkiksi.

"Minä en ajattele hyvää mistään kinuista!" vastasi hän. "Olivatpa he
sitten rikkaita tai köyhiä, ylhäisiä tai alhaisia, kaikki he ovat
kavalaa joukkoa. Meidän virastossamme kerran palveli kaveri, joka
tapasi lausua runoja -- hänestä muuten ei tullut lopulta kalua -- hän
oli varsinkin mieltynyt erääseen runoon, jonka aiheena oli pakanallinen
kiinalainen. Minä yhdyin runon käsitykseen -- sikäli kuin minulla
on heistä kokemusta. Heidän polkunsa ovat pimeät, herra Cranage --
niinkuin oli oivaltanut se kaveri, joka tuon runon oli kirjoittanut.
Mutta minusta tuntuu, että jos on joku tämän asian pohjalla, niin on se
herra Cheng!"

"Luulenpa melkein, että olen samaa mieltä kuin tekin, Spiller", sanoin
minä.

"Herra Cheng", toisti hän päätään nyökäten. "Sen vanhan sfinksin
pääkopan he mielellään läpikotaisin penkoisivat! Mutta kiinalaiselta on
tietääkseni kaikista vaikein tietoja onkia. Te, herra Cranage, olette
koulunkäynyt nuori mies ja tunnette paremmin ne asiat kuin minä."

"Aika kovia pähkinöitä musertaa tietääkseni", vastasin.

"Niin!" sanoi hän. "Pähkinöitä tosin on monenlaisia. Vaan enpä ole
vielä milloinkaan sellaisista pähkinöistä kuullut puhuttavan, joita ei
voi musertaa! Jos eivät tavalliset pähkinäpihdit ole kyllin voimakkaat,
niin ainakin riittää hyvä vasara -- tai silitysrauta."

"Mutta silloinhan te, Spiller, murskaisitte sydämen aivan sirusiksi",
sanoin minä. "Tämä sydän on saatava ulos -- eheänä!"

"Hän sanoi, että aika kyllä osoittaisi, ja tämän järkevän huomautuksen
lausuttuaan, lähti pois lisäten olkansa yli, kun oli muutaman metrin
verran edennyt, että se voi tapahtua tulevana vuonna tai ensi kuussa
tai seuraavana päivänä, mutta jotakin kyllä tapahtuisi -- aivan
varmasti!"

Kului sitten kolme päivää, eikä esiintynyt mitään uutta. Mutta varhain
neljännen päivän iltana -- viidentenä päivänä lady Renardsmeren
häviämisestä lukien -- ja juuri kun olin istahtamaisillani yksinäistä
päivällistäni syömään, astui huoneeseen neiti Peggie Manson. Hän ei
ollut puettuna ratsutakkiin ja housuihin, vaan hyvin loisteliaaseen,
miesräätälin tekemään pukuun. Olin niin ällistynyt, että vain tuijotin
häneen -- jolloin hän viskasi sähkösanoman eteeni pöydälle.

"Siinä viimeinen", sanoi hän lyhyesti.

Levitin tuon ohuen paperin eteeni ja luin. Huomasin, että sanoma
oli lähetetty Lontoon Victoria-asemalta viisi ja kolmekymmentä sinä
iltapäivänä.

    "Tulkaa te ja Cranage kohtaamaan minua Georgen hotelliin
    Winchesterissä kello 9.30 tänä iltana. Walker tuo teidät
    Rolls-Roycella. Jos en kuitenkaan saapuisi sinne kello 10:ksi,
    palatkaa kotiin odottamaan sähkösanomaa huomenaamulla varhain.

                                     _Helen Renardsmere_."

"Kai meidän on sinne mentävä?" sanoin minä katsahtaen Peggieen, joka
vastauksen sijasta irvisti ja kohautti olkapäitään. "No niin -- minä
sanon Walkerille. Mutta mitähän tämä kaikki tarkoittaa --"

"Huh!" sanoi Peggie. "Mitä hyötyä on siitäkin? Vain hänen hetkellisiä
päähänpistojaan."

Me lähdimme matkaan vähän ennen kello kahdeksaa. Winchester oli vain
neljänkymmenen kilometrin päässä, ja me ennätimme ennen määräaikaa
siellä olevalle High-kadun osalle. Odotimme "Georgessa", kunnes kello
oli neljännestä yli kymmenen. Lady Renardsmereä ei kuulunut. Lähdimme
siis kotimatkalle, kun näin olimme täyttäneet hänen määräyksensä. Emme
epäilleet kumpikaan, että sähkösanoma oli väärennetty; uskoimme vain,
että sen lähettäjälle oli sattunut jokin este, miksi hän ei ollut
päässyt tulemaan, tai hän oli muuttanut mieltään.

Oli kaunis kuutamoilta, ja ison auton pimentoihin uponneina Peggie
ja minä nautimme kotimatkastamme. Muu kaikki meiltä unohtui, ja
seurustelumme kävi yhä sydämellisemmäksi ja aika kului niin sukkelaan,
että aivan hämmästyin, kun yhtäkkiä näin "Admirals Follyn", rappiolle
joutuneen, tornimaisen rakennuksen, joka sijaitsi oudon yksinäisen
maiseman reunalla olevalla metsäisellä kukkulalla, noin yhdentoista
kilometrin päässä Renardsmerestä. Se oli käynyt maamerkiksi -- kaikki
sen tunsivat penikulmien laajuudelta.

"Jopa nyt jotakin!" sanoin minä. "Mehän olemme jo melkein kotona!
Tuossa on 'Admiral's Folly', tuolla ylhäällä aivan kohdallamme.
Toivoisinpa --"

Aioin sanoa, että toivoin matkaa olevan jälellä vielä satakunta
kilometriä, kun samassa auto voimakkaiden jarrujensa vaikutuksesta
äkkiä pysähtyi, niin että kumpikin syöksyimme eteenpäin. Selkesin
hämmästyksestäni ja pistin pääni ulos ikkunasta.

Se, mitä näin, sai minut kauhistumaan. Kapealla kujalla oli kolme
miestä, mustat naamarit kasvoillaan ja joka miehellä kohotetussa
kädessään revolveri.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Kädet ylös!


Tunsin tuona jännityksen hetkenä Peggien käden tarttuvan käsivarteeni
ja hänen lämpöisen hengityksensä poskellani samalla kuin hänen
huuliltaan kuului äkillinen, kuiskaava huudahdus.

"Jim!" sanoi hän. "Pidätetyt!"

"Niin!" vastasin sukkelaan. "Satimessa! Odota!"

Nuo kolme miestä astuivat lähemmäs, revolverit yhä koholla. Kaksi
heistä tähtäsi Walkeria; kolmas astui auton viereen, sille puolelle,
mistä me heitä katselimme. Hänen oikea kätensä piteli revolveria
ilkeästi suunnattuna ihan nenänvarttani kohden: vasemmalla hän kiskaisi
auton oven selälleen.

"Tulkaa ulos sieltä!" sanoi hän lujalla, päättävällä äänellä, jonka
tunsin sivistyneen miehen ääneksi. "Nostakaa kätenne ylös, kun sieltä
tulette! No", jatkoi hän, kun reippaasti noudatin hänen käskyjään,
"oletteko aseistettu?"

Vaivoin kykenin säilyttämään mielenmalttiin, mutta minun onnistui
kuitenkin naurahtaa -- vaikkei se mahtanut erinomaisesti käydä.

"Aseistettuko?" vastasin. "En! Miksi olisin aseistettu?"

Mutta ase oli yhä suunnattuna minuun, ja samassa huomasin Walkerin --
joka, vaikka olikin taitava autonkuljettaja ja hyvähermoinen siinä
suhteessa, mahtoi ampuma-aseen uhkaamana olla aika pelkuri -- seisovan
väristen vierelläni, kädet korkealle lakkinsa yli kohotettuina. Ja
sillä aikaa kuin kaksi miehistä tarkkaili jokaista liikettämme, tai
oikeammin jokaista liikkeen aihettakin, tarkasti kolmas mies meidät
niin perinpohjaisesti, että hän luullakseni olisi voinut kirjoittaa
inventaarion niistä tavaroista, jotka meillä oli taskuissamme. Ja kun
hän mutisi sanan, laskivat toiset aseensa, ja mies, joka oli meitä
tutkinut, kääntyi autoon päin viitaten minua taas menemään sisälle.
Samalla aikaa toiset käskivät Walkerin taas panna koneen käyntiin
ja mennä takaisin ajajan istuimelle. Kuulin hänelle lausutun tiukan
sotilaallisen komennon.

"Ajakaa tuota vasemmalla olevaa kujaa ylös rappeutunutta tornia kohden.
Antakaa mennä hitaasti -- pysähtykää heti käskyn saatuanne! Jos
koetatte vähimmälläkään tavalla olla tottelematon, niin teidät ammutaan
kuoliaaksi! Sammuttakaa nyt nuo valot ja lähdetään!"

Auto lähti hitaasti liikkeelle, ja kääntyi mainittuun kujaan. Yksi
miehistä seisoi meidän ovemme edessä olevalla astuimella; toiset kaksi
Walkerin kanssa edessä. Kuja oli epätasainen ja ruohoa kasvava; hyvillä
vietereillä varustettu auto hyppi ja tärisi. Kohosimme yhä korkeammalle
"Admiral's Follya" kohden; sen puoliksi ränstyneet tornit häämöttivät
yhä korkeampina edessämme: ilmeisesti nuo rosvot aikoivat kuljettaa
meidät sinne tai johonkin sen läheisyyteen. Ja auton pimennossa Peggie
ja minä etsimme toistemme käsiä ja pusersimme niitä lujasti.

"Jim!" kuiskasi hän. "Aikovatko he ampua meidät?"

"Eivät toki -- eivät he meille pahaa tee!" vastasin vakuuttavasti,
vaikka vakuutukseni oli enemmän teennäinen kuin todellinen. "Olen
jo keksinyt, mitä he haluavat. Uutisia, tietoja. Parasta, Peggie,
että kohta alun pitäen muistamme, että -- olemme tuon kirotun koplan
kynsissä!"

"Murhakoplanko?" kysyi hän.

"Niin", vastasin. "Sama saki -- epäilemättä!"

"Mutta -- mutta hehän puhuvat kuin herrasmiehet", sopersi hän.

"Sen pahempi meille", sanoin. "Kun herrasmies muuttuu piruksi, niin se
se vasta on oikea piru! Mutta -- auto pysähtyy."

Olimme saapuneet syvälle kohtaa kujaan, missä puut sitä tuuheasti
varjostivat ja josta lähti sivutie metsän syvyyteen. Sinne auto kääntyi
ja pysähtyi samassa. Ovellamme seisova mies aukaisi sen.

"Te ja neiti tulkaa ulos!" komensi hän samalla jyrkällä, mutta
sivistyneen äänellä. "Ja neuvokaa neitiä olemaan pelkäämättä -- ei
hänelle harmia tule eikä teillekään ja kuljettajalle, jos olette
mukautuvia."

"Mukautuvia mihin, saako kysyä?" utelin minä astuessamme vaunusta.

Hän ei vastannut kysymykseeni. Sen sijaan hän kädellään viittasi
määrättyyn paikkaan ja eleistä arvasimme tarkoituksen olevan, että
asettuisimme siihen seisomaan, ja ylivoimaan alistuen asetuimmekin
siihen. Sitten kääntyi joukon johtajalta näyttävä mies Walkeriin,
joka toisten kahden käskystä oli laskeutunut maahan. Muutamin lyhyin,
terävin lausein hän lausui hänelle määräyksen, jonka kuljettaja (jonka
tähän mennessä arvasin olevan melko lailla pelästyneen ja hermostuneen)
kiireesti pani täytäntöön ja josta oli seurauksena, että auto ainakin
sillä hetkellä oli käyttökelvoton -- arvasin meidän olevan miten kuten
pidätettyinä, ja ryöstäjämme eivät halunneet jättää mitään sattuman
varaan. Ajattelin asemamme outoutta ja avuttomuutta sillaikaa kuin
Walker pakkohommansa vuoksi itkien ja kuuluvasti nyyhkien pani käskyn
täytäntöön. "Admiral's Folly" oli syrjäisen kukkulan harjalla monen
kilometrin päässä kaikista asutuista paikoista; sinne pääsi vain
muutamia harvoja kehnoja kujateitä pitkin, samanlaisia kuin juuri
itse olimme pidättäjiemme käskystä ajaneet, eikä ollut vähimmälläkään
tavalla todennäköistä, että kukaan sattuisi tulemaan sen läheisyyteen,
sillä lähin ympäristö oli koskematonta, viidakkoista rämeseutua,
ainoina asukkaina muutamia laihanruipeloja lampaita. Ainoa yhdysside
meidän ja sivistyneen maailman välillä oli se tie, jolla meidät oli
vangittu -- ja jolla luultavasti kylläkin oli liikettä; päivisin
paljonkin, öillä vähemmän. Mutta... me olimme nyt runsaan kilometrin
päässä siitä.

Walker sai valmiiksi vastenmielisen tehtävänsä -- varmaan hänen
sydäntään kirveli pilatessaan rakkaan koneensa noiden roistojen
käskystä -- ja johtaja viittasi häntä liittymään Peggien ja minun
seuraan.

"Valmiina!" komensi hän kuin parahin harjoitusupseeri. "Eteenpäin
kaikki, kujaa ylös, tuonne raunioille. Älköön yrittäkö kukaan teistä
paeta, ei oikealle eikä vasemmalle. Mars!"

Aloimme edetä -- Peggie keskellä, minä oikealla, Walker hänen
vasemmalla puolellaan. Pidättäjämme seurasivat kohta kintereillä.
Astelimme äänettöminä (jos ei ota huomioon sitä, että Walker yhä
silloin tällöin vetisteli); samoin he. Noin satakunta metriä
kuljettuamme saavuimme "Admiral's Follyyn". Parisen kertaa olin siellä
käynyt -- vain uteliaisuuttani tyydyttääkseni, paikka kun oli niin
eriskummainen -- ja minä tunsin sen sekä sisältä että ulkoa. Se oli
kummallinen esimerkki rikkaan miehen päähänpistoa. Korkean, pyöreän
tornin alaosaa ympäröi neljä pienempää tornia, joista kustakin erikseen
pääsi päätorniin. Nämä pienemmät tornit olivat melkein kokonaan
rappiolla, mutta iso rakennus oli melko eheä, ja sen pohjakerroksessa
oli huone, jota sen perustaja, vanha merikarhu, oli pitänyt
juhlahuoneenaan; paikalliset muistotiedot kertoivat siellä vietetyn
monet hauskat juomingit. Eräs tämän paikan omituisuus oli vielä jälellä
-- kivipöytä ja sen ympärillä kivi-istuimet. Ja koska arvasin, että
pidättäjämme tunsivat sen yhtä hyvin kuin minäkin, johdatin joukkoni
suoraan sinne, ja riisuttuani päällystakkani taitin sen kokoon
tyynyntapaiseksi, Peggien istuttavaksi.

Vangiksiottajamme eivät virkkaneet mitään, kun Walker minun
viittauksestani istahti, eikä siihenkään, että itse istahdin. Itse
he istahtivat minua vastapäätä. Kuten jo sanoin, oli kuutamoyö --
erikoisen kirkas yö -- ja kun tuo vanha torni oli katoton ja kun
sen seinissä oli monta ränsistynyttä ikkunaa ja aukkoa, saatoimme
kaikki nähdä melko selvästi toinen toisemme. Ensi töikseni aloin --
mahdollisuuden mukaan -- tarkoin tutkia ryöstäjiämme. Heidän kasvojaan
oli tietenkin tuiki mahdoton nähdä, sillä kullakin oli kasvoillaan
musta naamari, niin että vain hitunen leukaa oli näkyvissä. Mutta
heidän vartaloitaanhan saatoin arvioida ja tutkin niitä tarkoin. Yksi
lyhyenläntä, vanttera mies; arvelin hänen saattavan olla kiinalaisen
eurooppalaisissa pukimissa. Toinen oli jonkin verran pitempi ja
hoikempi -- vaikeasti kuvattava olento. Mutta kolmas, johtaja, oli iso,
ruumiikas kaveri, vankkarakenteinen ja leveäharteinen -- pelottava
junkkari. Kaikki kolme he olivat puetut tummaan pukuun ja kaikilla
kolmella oli lakit vedettyinä naamarin yläosan peitteeksi.

Koko seuraavan toimituksen aikana puhutteli meitä vain johtaja, vaikka
muut kaksi hänelle silloin tällöin kuiskailivat. Mutta alusta lähtien
hän esiintyi puhemiehenä -- eikä hän suinkaan aikaa turhaan kuluttanut,
vaan ryhtyi viipymättä toimeen. Ja kuten olin arvannutkin, mies, jota
hän kaipasi, olin... minä.

"Nimennehän on James Cranage", alkoi hän.

"Niin on nimeni", vastasin reippaasti.

"Tehän olitte yhden päivän satunnaisesti toimessa Hollimentin
liikkeessä, Portsmouthissa", jatkoi hän.

"Saatan kai sen myöntää", sanoin.

"Tehän näitte miesjoukon hyökkäävän Hollimentin liikkeeseen myöhään
illalla?"

"Näin -- kiinalaisen johdolla."

"Älkää te välittäkö kiinalaisesta -- vastatkaa vain aivan
yksinkertaisesti. Sittenhän teistä tuli lady Renardsmeren sihteeri, ja
olette yhä hänen palveluksessaan?"

"Sekin on oikein."

"Muistatteko Neamore-nimisen miehen tulleen tapaamaan lady
Renardsmereä, joka lähti heti paikalla hänen kanssaan Lontooseen ja
palasi yksin samana iltana."

Aloin miettiä vähän perusteellisemmin. Tähän asti en ollut mitään
salaisuuksia paljastanut; nämä asiat olivat jo levinneet yleiseen
tietoon, enkä siis uskonut saavani aikaan mitään vahinkoa, vaikka
vastasinkin viime kysymykseen.

"Muistan kyllä", sanoin.

Hän kumartui eteenpäin ja tuntui käyvän tiukemmaksi; oltiin ilmeisesti
joutumassa ratkaisevalle kannalle.

"Entä sitten! Kävitte seuraavana päivänä lady Renardsmeren puolesta
matkalla, kuljettaen pientä esinettä tai kääröä hänen puolestaan!
Vastatkaa!"

"Enkä vastaa", sanoin. "Minulta ette mitään kuule!"

Seurasi kuolonhiljaisuus. Sitte johtaja puhui melkein kuiskaten.

"Ammumme teidät tuon tytön nähden, jollette vastaa!" murisi hän. "Ja
heti paikalla!"

"No silloin ette ainakaan mitään minulta kuule!" intin minä. "Ellette
elävänä minusta mitään irti saa, niin kuolleena ette ainakaan."

"Vastatkaa!" sanoi hän. "Annamme teille minuutin miettimisaikaa. Sen
kuluttua --"

Enempää eivät Walkerin hermot sietäneet. Hän oli värissyt kaiken aikaa,
mutta nyt hän puhkesi aivan ulvomaan.

"Voi, herra Cranage, sir, kertokaa heille!" huusi hän äkkiä käsiään
väännellen. "Kertokaa heille, herra Cranage, Jumalan tähden, ennen kuin
meidät kaikki ammutaan! Eihän siitä voi olla mitään haittaa, herra
Cranage! -- kertokaa heille, että pääsemme asiasta, herra Cranage..."

Johtaja nauroi ja kääntyi minusta kuljettajaan.

"Vai niin, vai tiedätte tekin sen, ystäväiseni!" sanoi hän. "Suu
puhtaaksi sitte! Ajoitteko --"

"Pitäkää suunne kiinni, Walker!" keskeytin minä. "Olkaa mies! Eivät he
uskalla --"

Ennenkuin ennätin vielä kunnolleen lausua viime tavun, olivat he kaikki
kolme siepanneet revolverinsa, ja johtaja oli pannut omansa ilkeän
lähelle minun nenääni.

"Pitäkää _itse_ suunne kiinni", sanoi hän rauhallisella äänellä, joka
vaikutti paljoa uhkaavammalta kuin mikään ärjyntä. "Nouskaa! Te ja
tyttö menkää tuonne komeroon tuolla, ja olkaa siellä kunnes kutsumme
teitä. Pian, nyt! -- Älkää jaaritelko joutavia, jos henkenne on teille
rakas."

Tunsin silloin, että oli hyödytöntä juonitella, tai yrittää nolata tai
uhmata noita kavereita: heillä oli tosi mielessä. Kosketin Peggien
käsivarteen; nousimme ja lähdimme osoitettuun paikkaan, joka oli
jonkinlainen syvennys eteishuoneen seinässä. Pöydän ääressä istuvat
miehet kokoontuivat kaikki kuljettaja paran ympärille, käsitellen kukin
tarkoittavasti revolveriaan.

"Mitä hän tietää kertoa?" kuiskasi Peggie, meidän seistessämme
vierekkäin pimennossa.

"Paljon!" sanoin minä. "Hänhän kyyditsi minua!"

"Mutta -- mitään tärkeää?"

"Niin -- hän tietää!"

"Mitä? -- kaikkiko?"

"Ei -- mutta tarpeeksi. Ja -- kun nuo kaverit ovat selvinneet hänestä,
niin on minun enää turha olla vaiti. He ovat päässeet tahtonsa perille!"

Seisoimme hiljaa hetken ja odotimme. Näimme Walkerin kolmen revolverin
uhkaamana puhuvan niin nopeasti kuin häntä pelko pakotti; emme
tietenkään kuulleet sanaakaan siitä, mitä hän sanoi, mutta tiesin
kyllä, mitä hän kertoi ja mikä siitä olisi seurauksena. Ei ollut
aikaakaan, kun jo kaikki kolme sujauttivat revolverit taskuunsa ja
viittasivat meille.

"Tulkaa sieltä tänne taas!" komensi hän sellaisella korskealla tavalla,
joka sai kynteni syhymään halusta iskeä häntä vasten suuta. "Istukaa
tuohon taas! No niin", jatkoi hän, kun me noudatimme hänen käskyään.
"Olemme tulleet askelta pitemmälle. Tämä mies on meille kertonut
vieneensä lady Renardsmeren ja Neamoren Lontooseen ja lady Renardsmeren
kaikista sen päiväisistä puuhista: tarkoitan häneen liikkeistään.
Seuraavana päivänä hän lady Renardsmeren käskystä vei teidät
Lontooseen iltapäivällä, Lincoln's Inn Fieldsiin, hänen asianajajansa
Pennithwaiten toimistolle. No niin, turha teidän on olla puhumatta, ja
narrimaista marttyyriksi ruveta, niin että vastatkaa siis kysymyksiini.
Miksi lähetti lady Renardsmere teidät Pennithwaiten luo? Pian nyt!"

Oli turha minun kauemmin estellä: tuosta päättävästä äänestä kajahti
murhaa. Vastasinkin sen tähden sukkelaan:

"Viemään kirjettä ja kääröä!"

"Pennithwaitelle itselleenkö?"

"Pennithwaitelle itselleen."

"Te siis kai tiedätte, mitä oli tuossa pienessä käärössä?"

"En tiedä! Ei ole minulla aavistustakaan!"

"Ettekä sitäkään, mitä kirjeessä oli?"

"Enpä tietenkään -- sen oli lady Renardsmere kirjoittanut itse
yksityishuoneessaan ja sinetöinyt."

"Oliko hän huolissaan siitä, että se vietäisiin suoraan Pennithwaitelle
käteen?"

"Oli hyvinkin."

"Ja te veitte sekä käärön että kirjeen hänelle käteen?"

"Niin."

"Mitä hän käärölle teki?"

"En tiedä -- muuta kuin että hän kirjeen luettuaan vei käärön johonkin
sisähuoneeseen. Sitten hän palasi ja antoi minulle kuitin kirjeestä ja
kääröstä."

"Onko ihan varmaa, ettette muuta tiedä asiasta?"

"Ihan varmaa!"

"Eikö lady Renardsmere milloinkaan, missään tilaisuudessa, maininnut
teille, mitä tuo käärö sisälsi?"

"Ei milloinkaan!"

Hän näytti aprikoivan hetken; äkkiä hän teki uuden kysymyksen.

"Olemme tässä nimittäneet sitä kääröksi; minkä suuruinen se oli?"

"Riippuu siitä, mitä kääröllä tarkoittaa -- oikeastaan se oli pieni
paketti, hyvin pieni paketti, joka helposti sopi liivintaskuun.
Sinetöity."

"Ja kun Pennithwaite oli sen saanut, ette enää tunne sen vaiheita?"

"En vähääkään!"

Hän nyökkäsi, vaikeni hetken aikaa, viittasi sitten tovereilleen,
jolloin he kaikki kolme nousivat, loittonivat vähän matkan ja alkoivat
kuiskaten keskustella. Hetken kuluttua he palasivat, ja istahtamatta
johtaja aloitti uuden kysymysten sarjan.

"Tiedättekö missä lady Renardsmere nykyään on?" kysyi hän.

"En paremmin kuin tekään!" vastasin. "Ehkä täällä!"

"Pysykää siivolla! Onko teillä minkäänlaista ajatusta siitä, missä hän
on."

"On minulla eräs ajatus, mutta enpä voi väittää, että minulla siihen
olisi erinomaisia perusteita. Mantereella."

"Mikä saa teidät niin luulemaan?"'

"Koska hänen viimeinen tiedonantonsa tuli Doverista."

Äkkiä hän kääntyi Peggieen.

"Te olette neiti Manson, lady Renardsmeren valmentaja", sanoi hän
sellaisen miehen vakuuttavalla äänenpainolla, joka tietää, mitä hän
puhuu. "Missä te luulette hänen olevan?"

"Mantereella", vastasi Peggie reippaasti. "Miksi?"

"Samasta syystä kuin herra Cranagekin. Viimeinen tiedonanto, jonka lady
Renardsmereltä sain, tuli Doverista."

Taas hän kääntyi minuun.

"Onko teillä mitään aavistusta siitä, miksi lady Renardsmere olisi
mennyt -- äkkiä -- mantereelle -- juuri nyt?" kysyi hän.

En kuolemakseni kyennyt pidättymään vastaamasta hänelle niin kuin
vastasin. Minulla oli kaiken aikaa ollut kova halu iskeä häntä vasten
silmiä: ehkä nyt saatoin iskeä häntä toisella tavalla. Ja niinpä
vastasin:

"On!" sanoin. "Luulen hänen menneen tapaamaan erästä kiinalaista, herra
Chengiä!"

Se oli isku hänelle! Se oli isku kaikille kolmelle. Näin heidän
hätkähtävän -- selvästi. He loittonivat taas juttelemaan. Pian johtaja
kutsui meitä.

"Tulkaa mukaan! Olemme kuulleet kylliksemme. Seuratkaa meitä kujaa alas
autonne luo."

Kuulin Walkerin, joka ei koko aikana ollut herjennyt penikan lailla
vikisemästä, päästävän äänen, josta kajahti alistuvaa kiitollisuutta.
Nousimme kaikki ja seurasimme ryöstäjiämme raunioista pois ja kujaa
alas. He astelivat edellämme rinnakkain, kädet rennosti heiluen,
ja keskustelivat hyvin salamyhkäisesti. Kuu oli vielä entistäkin
kirkkaampi, mutta kujan kahden puolen olevat pensaikot olivat pimeitä
kuiluja.

Silloin aivan äkkiä, ennenkuin ennätimme käsittääkään, mitä oikein
tapahtui, ja niin sukkelaan, etteivät edellämme astuvat miehet
älynneet, mistä oli kysymys ennenkuin jo kaikki oli ohi, hyppäsi noista
pensaista viisi rotevaa miestä, revolverit kädessä yhden lujasti
huutaessa "kädet ylös!" Tummansinisistä virkapuvuista saatoin heti
ensi silmäyksellä päättää neljä heistä poliiseiksi, mutta viides oli
siviilipukuinen Hän oli minua lähinnä, kun hän ja poliisit piirittivät
nuo valmistumattomat veijarit, ja kun kuun hopeinen hohde sattui hänen
ojennettuun käsivarteensa, näin suureksi kummakseni ja ylenpalttiseksi
tyydytyksekseni hänen teräksenjäntevässä ranteessaan ison tatuoidun
merkin. Amerikkalainen - Peyton!



KAHDEKSASTOISTA LUKU

Kädet esille!


Olisin saattanut huutaa -- tanssiakin -- pelkästä ilosta, kun nuo
edellämme astelevat roistot, täysin yllätettyinä, kohottivat aseensa
taivasta kohden niin reippaasti, että ymmärsin heidän hyvin tuntevan
oman toimensa ankarat säännöt. Kaikki kolme käsiparia kohosi ilmaan
sotilaallisen täsmällisesti -- ja pysyivät koholla! Eikä ihmekään --
kun viisi rotevaa miestä seisoi edessä ja sivuilla, ja viisi ilkeän
uhkaavaa revolveria silmien ja korvien lähimmässä naapuristossa. Ja
kaikista kolmesta vain johtaja puki loukatut tunteensa sanoiksi Sanat
olivat lyhyet ja katkerat.

"Saakeli! Satimessa!"

Noihin kahteen sanaan sisältyi kiteytyneenä kaikki, mitä kiikkiin
sattunut paholainen saattoi mustasta kurkustaan ilmoille sylkäistä --
vihaa, katkeruutta, toivottomuutta, voimatonta raivoa. Ja seuraava
ääni, joka katkaisi yön rauhallisen hiljaisuuden, tuli todellisena
virkistyksenä. Se oli noista viidestä miehestä suurimman ääni, jonka
samassa tunsin muutamaksi rotevaksi poliisikersantiksi. Hän oli entinen
sotilas, nyt virassa eräässä paikassa lähellä Renardsmereä.

"Tarkastakaa heidät, Burton! Liikuttakaapa sormeanne tai varvastanne
jokukaan teistä kolmesta, niin..."

Eräs poliiseista pani revolverinsa laukkuun ja tutki nuo kolme vankia
sekä perusteellisesti että kuitenkin nopeaan. Yhdessä minuutissa
-- liioittelematta -- hän oli siepannut samat aseet, jotka olivat
saattaneet Walkerin puoliksi järjiltään, miesten sivutaskuista ja
pistänyt ne minun käteeni; samassa jo jyrisi poliisikersantin uusi
komento:

"Kädet esille! Sukkelaan!"

Seisoimme lumottuina tuijottaen, kun vangit koneellisesti laskien
käsivartensa alas ojensivat kätensä. Jotakin kirkasta välähteli kuun
hohteessa; kuului pikaista, terävää teräksen kilkettä... poliisit
hellittivät tiukkaa käytöstään ja vetäytyivät hiukan loitommas. Mutta
he käsittelivät yhä revolverejaan.

"Poistakaa nuo naamarit, Burton!" komensi poliisikersantti. "Katsotaan
poikien kasvoja!"

Siirryin vielä lähemmäs, yhä värisevän Walkerin vikisevästä
vastalauseesta huolimatta. Minäkin halusin nähdä nuo kasvot. Kuten jo
mainitsin, oli joukossa mies, joka olisi mielestäni saattanut olla
kiinalainen. Mutta kun Burton kätevästi kiskaisi nuo vaatesuikaleet,
näin, ettei joukossa ollut ainoatakaan kiinalaista; kaikki kolme olivat
valkoihoisia. Ja johtaja oli kaunis mies, jolla oli varsin säännölliset
piirteet, ja hän näytti älykkäältä ja voimakkaalta, mutta silmät olivat
ilkeimmät, mitä olen milloinkaan nähnyt. Kersantti meni häntä läheltä
katsomaan, ja mies katsoi häntä vastaan ja aukaisi samassa huulensa.

"Saakeli soikoon!" sanoi hän hiljaisella, ivansekaisella äänellä. "Ette
ole vielä milloinkaan ennen minua nähnyt!" "Kyllähän piankin näen melko
paljon teitä! -- lähitulevaisuudessa!" virkkoi kersantti. Hän kääntyi
minuun. "Eihän neiti Mansonille ja teille ole mitään vahinkoa tullut,
herra Cranage?"

"Ei mitään vahinkoa, kersantti, kiitos vain", sanoin minä. "Mutta onpa
ihme! Nuo kaverit --"

"Älkää heistä nyt välittäkö, herra Cranage", keskeytti hän. "Olemme
nyt saaneet heidät kiinni -- kiitos tämän herra Peytonin. No niin,
teidänhän on auto tuolla alhaalla -- löysimme sen ylös tullessamme.
Meillä on toinen kujan alapäässä. Noilla miehilläkin on omansa jossakin
lähellä, mutta emme nyt viitsi heiltä kysyä, mihin se on kätketty;
pääasia tällä hetkellä on saattaa heidät lukkojen taa. Me viemme
heidät oikopäätä pois, ja seuratkaa te autollanne Mallantiin -- niin
kuulette, mikä meidät tänne sai tulemaan, kun menette sikäläiselle
poliisiasemalle. No niin, te kolme, mars! -- ja muistakaa, että teitä
ympäröi viisi aseistettua miestä ja että jos vähimmälläkään tavalla
pakoon yritätte, ammutaan teidät. Jatkakaa kulkuanne -- suoraan kujan
alapäähän. Sukkelaan!"

Seuraavassa hetkessä tämä kamala kulkue jo liikkui eteenpäin;
minuutin kuluttua se jo katosi pimentoon, ja kolmisin me jälelle
jääneinä katsoimme sen menoa. Luulen, että Walker rupesi lukemaan
kiitosrukouksiaan; ainakin hän mutisi itsekseen jotakin, mikä kuulosti
hartailta sanoilta. Mutta minä herätin hänet niistä mietteistä.

"Walker!" sanoin. "Saatteko auton liikkumaan? Vai onko se --"

Hän hypähti kissan tavoin, kun laskin käteni hänen olkapäilleen.
Kenties hän oli peräti unohtanut koko auton.

"Autonko, herra Cranage, autonko, sir? Kyllä, sir, saan minä auton
liikkumaan", sanoi hän ääni värähdellen. "He pakottivat minut vain --
kyllä vain, sir, saan minä sen liikkumaan. Mutta, Jumala paratkoon,
herra Cranage, luuletteko, että he ovat todellakin menneet? -- eikö ole
enää vaaraa, herra Cranage --"

"Pankaa auto kuntoon!" sanoin. "Tulkaa nyt -- rauhoittukaa jo! --
Emmehän saata pitää neiti Mansonia täällä seisomassa kaiken yötä.
Ruvetkaapa toimeen!"

Hän reipastui äkkiä ja syöksyi auton luo, ja minä käännyin Peggieen.
Tuijotimme toinen toistamme ensin hyvän aikaa.

"Onko tämä oikein totista totta, Jim?" sanoi hän vihdoin.

Vedin syvään ja raskaasti henkeä.

"Tottapa hyvinkin!" vastasin. "Hyi!"

"Niin", sanoi hän. "Niin se on. Samaa tunnen itsekin. Hyi mutta --"

Seisoimme taas äänettöminä.

"Onpa ihme!" mutisin. "Onpa ihme-"

"Tiedän, mitä ajattelet", keskeytti hän. "Mitenkähän tuo amerikkalainen
Peyton pääsi heidän jäljilleen?"

"Saammepa kuulia", vastasin. "Hänellä ei ollut äsken aikaa kertoa
minulle. Mutta etkö nähnyt hänen nyökkäävän minulle ja iskevän silmää,
kun he poistuivat? Ja näitkö miten hän vartioi niitä miehiä -- ja hänen
ilkeännäköistä revolveriaan -- ja isoa tatuoitua kuviota ranteessaan?
Ja minä kun häntä hieman epäilin hänen Renardsmeressä käyntinsä
jälkeen! Salaperäistä! Mutta ajetaanpa Mallantiin, niin kuullaan
kaikki. -- Peggie!"

"Mitä?" kysyi hän, kun astelimme kujatietä alaspäin.

"Voitko pahoin?" kysyin naurahtaen, vaikka ääneni olikin epävakainen.

"En nyt", vastasi hän. "Mutta -- huomenna --"

"Älä sitä sure!" sanoin. "Huomenna --"

"Auto kunnossa, sir", huusi Walker äänellä, joka jonkin verran -- vain
jonkin verran -- muistutti hänen tavallista ääntään. "Tässä paikkaa on
kuitenkin vaikea kääntää. Sopisiko teidän ja neiti Mansonin kävellä
maantielle asti?"

Me kävelimme maantielle. Mutta kun juuri olimme kääntymässä muuatta
kujan äkkimutkaa, vain muutaman metrin päässä sen suusta, tarttui
Peggie äkkiä toisella kädellään käsivarteeni ja osoitti toisella
kädellään eteenpäin. Siellä keskellä maantietä seisoi mies, jonka
hänen ja kuun välille kohoavan ison jalavan varjo puolittain pimitti.
Pysähdyimme kumpikin; mies kääntyi, näki meidät ja huusi meille
iloisesti:

"Tulkaa vain suoraan, herra Cranage -- minä vain täällä olen -- Peyton!"

Menimme suoraan häntä kohden: puristimme hänen kättään, juhlallisesti;
vaikka jo olin korvia myöten rakastunut Peggieen, en olisi hitustakaan
välittänyt, vaikka Peggie olisi kiertänyt käsivartensa hänen kaulaansa
ja suudellut häntä. Ja sitten me molemmat aito anglosaksilaiseen
tapaan, ennenkuin virkoimme sanaakaan toisillemme, vedimme piiput
taskuistamme, täytimme ja sytytimme ne kaikessa rauhassa ja rupesimme
tupakoimaan.

"Sinun pitäisi esittää meidät, Jim!" sanoi Peggie äkkiä.

Minä esitin heidät, juhlallisemmin kuin olisi ollut tarpeellista, ja
pyysin anteeksi kömpelöä käyttäytymistäni.

"Tällaisina hetkinä kuin -- kuin tämä", lisäsin, "pitäisi kaikenlaiset
hienot käyttäytymiset työntää hiiden kattilaan".

Peyton nyökkäsi ränstyneitä raunioita kohden, jotka olivat korkealla
päämme päällä.

"Teillä taisi olla kuuma paikka tuolla ylhäällä, vai mitä?" kysyi hän.

"Enemmän kuin tarpeeksi -- ainakin hetken aikaa", vastasin. "On ihme,
ettei autonkuljettajamme tällä hetkellä ole raivohullu! Mutta kersantin
sanoista päättäen te kuulutte olevan pelastajamme! Mistä se johtuu?"'

"Jäinkin muista juuri selittääkseni sen teille", sanoi hän. "Minusta
tuntui, että kun nuo kolme rosvoa olivat aika lujasti käsiraudoissa
-- eräs teidän poliiseistanne kertoi minulle, etteivät nämä uudet
käsiraudat ole leikintekoa, kunhan kerran ovat käsissä -- ja kun heitä
vartioi neljä rohkeata ja hyvin aseistettua miestä, niin oli minun
turha kauemmin mukana keikaroida, vaikka silti tietenkin tulen teidän
matkassanne sinne Mallantiin, josta kersantti puhui. Mistäkö johtui?"
jatkoi hän. "No niin, se johtui siitä, että teidän nöyrin palvelijanne
on jonkin verran lintutieteilijä eikä ollut vielä milloinkaan eläissään
satakieltä kuullut! Siitä kaikki johtui -- ei muusta!"

"Kertokaa meille koko asia!" huudahti Peggie. "Miten satakieli asiaan
vaikutti?"

"Tällä tavoin!" vastasi hän naurahtaen. "Sitten kun tämä herra Cranage
toissapäivänä oli näyttänyt minulle Renardsmeren kartanon lähdin
kuljeskelemaan ympäristössä ilman määrää. Ja eräässä majatalossa, mihin
satuin varhain tänä iltana jossakin sielläpäin, jouduin puheisiin
miehen kanssa, joka oli lintujen ystävä, kuten minäkin. Hän sanoi
minulle, että tässä laaksossa aivan tuon vanhan raunion alapuolella
kuulee runsaasti satakielen laulua. Kun siis alkoi hämärtää, pyöräilin
tänne, katsoin itselleni sopivan paikan, panin pyöräni varmaan talteen
ja piilottauduin tiheikköön. Aikomukseni ei ollut vain kuulla, vaan
nähdäkin satakieli ja oppia tuntemaan sen elintapoja. No niin,
jättääkseni liialliset sivuseikat sikseen, nuo kolme miestä saapuivat
autolla. He pysähtyivät tiheikköni lähelle. Auton he kätkivät -- tiedän
missä se on. Ja vähääkään aavistamatta, että minä olin heistä vain
muutaman metrin päässä -- liioittelematta -- he istahtivat penkille,
aivan sen pensaikon taakse, missä minä olin piilossa, ja keskustelivat.
Suuri osa heidän keskustelustaan oli minulle käsittämätöntä -- mutta
sen sain selville, että he kovin kiihkeästi halusivat päästä käsiksi
lady Renardsmereen ja että kun hän oli hävinnyt, olivat he virittäneet
nerokkaan juonen saadakseen houkutelluksi hänen sihteerinsä loukkuun
vielä samana iltana ja aikoivat väijyä häntä vähä ylempänä, kun hän
palaisi Winchesteristä, jonne he olivat hänet narranneet."

"Hoo!" sanoin. "Se siis oli heidän metkujaan!"

"Siltä näyttää", vastasi Peyton. "No niin, kuulin tarpeeksi asti,
tietääkseni, että te ja neiti Manson olitte vaarassa -- hänellekin he
halusivat tehdä muutamia kysymyksiä lady Renardsmerestä. Onneksi eivät
istuneet koko aikaa samassa paikassa, vaan kuljeskelivat jonkun verran
yltympäri; onni onnettomuudessa oli myöskin, että olin jättänyt pyöräni
pensaikon toiselle puolelle. Hiivin siis ääneti sinne -- olen tottunut
metsänkävijä -- ja sain viedyksi pyöräni pensasaidan suojassa tielle
ja huristin lähimpään kylään. Pääsimme puhelimella jonkun kilometrin
päässä olevalle Mallantin poliisiasemalle, ja puolessa tunnissa tuo
kersantti ja ne muut miehet olivat matkalla tänne nopealla autolla,
kaikki hyvin aseistettuina. Ja... parahiksi ennätimme. Mutta keitä
luulette noiden miesten olevan? Muuten olen paikkakunnalle saavuttuani
tavallista ahkerammin lukenut sanomalehtiä ja myös muodostanut asiasta
oman käsitykseni."

"No -- ja mikä on käsityksenne?" kysyin.

"Käsitykseni on, että nuo kolme ovat miten kuten yksissä noiden
lontoolaisten murhaajien kanssa", vastasi hän. "Heidän keskustelussaan
esiintyi salaviittauksia -- kuulin erään nimen mainittavan."

"Minkä nimen?"

"Holliment! Hänhän ensin tuli murhatuksi."

"Luullakseni ei ole vähintäkään epäilystä siitä, että nämä kolme
vintiötä ovat tuon koplan jäseniä", sanoin. "Olen ollut asiasta varma
siitä asti kun he pidättivät meidät."

"Aivan niin", myönsi hän. "Olen itsekin varma siitä! Mutta kuten jo
sanoin olen viime aikoina tarkkaan lukenut teikäläisiä sanomalehtiä ja
seurannut tuota juttua, ja jos oletamme varmaksi, että nuo kolme ovat
tuon koplan jäseniä, johtuu mieleeni tärkeä kysymys. Johtuuko teidän?"

"Haluaisin tietää, mikä se on, ennenkuin vastaan", sanoin minä. "Mikä
on kysymys?"

Hän katseli meitä toisesta toiseen, ja hänen innokkaille kasvoilleen
levisi kuutamossa vielä innokkaampi ilme.

"Missä on kiinalainen?" sanoi hän. "Kiinalainen, joka murtausi
Hollimentin liikkeeseen Portsmouthissa ja jälestäpäin peräti hävisi?
Sillä... kiinalainen on tämän kaiken takana! Kiinalainen on noiden
miesten takana! He ovat välikappaleita!"

Walker oli ajanut auton esille. Hän oli ilmeisesti kärsimätön
joutumaan matkaan, ja minä tiesin syyn. Tämä ympäristö herätti hänessä
kauhua; Walker ei enää milloinkaan ehdoin tahdoin tulisi 'Admiral's
Follyn' läheisyyteen! Hän oli yhä hermostunut ja epäili Peytonia, olipa
niin rohkea, että tyrkkäsi minua kyynärpäähän. Peyton huomasi hänen
puuhansa ja puhutteli häntä.

"Olkaa rauhassa, hyvä mies!" sanoi hän naurahtaen. "Ei täällä enää
rosvoja ole, ja jos olisi, on minulla takataskussani pieni esine, joka
saa heidät rauhoittumaan. Kuulkaahan! -- ajakaa te autonne sievästi
tuon notkon pohjalle. Näette puistikkokäytävän siellä -pyöräni on sen
suussa. Nostakaa se autoonne -- ja me olemme kohta siellä. No niin",
jatkoi hän, kun kuljettaja kohta noudatti saamaansa käskyä, "sitähän
minä sanon, neiti Manson ja herra Cranage -- missä on kiinalainen? Nuo
kolme kaveria ovat hänen välikappaleitaan -- yhtiötovereitaan -- hänen
kaikki kaikessa -- mutta hän on esimies! Heidät ovat poliisinne saaneet
käsiinsä -- mutta hän on vapaana. Ja niin kauan kuin hän on vapaana --
hm?"

"Aivan niin!" myönsin minä, kun hitaasti seurasimme Walkeria mäkeä
alas. "Kiinalainen on epäilemättä kaiken pohjalla. Mutta -- minusta
tuntuu, että te muutamissa suhteissa tiedätte enemmän asiasta kuin
minä. Minä -- esimerkiksi -- en tiennyt, että yleisön tietoon oli
tullut niin paljon kiinalaisesta."

Hän pysähtyi ja tuijotti hämmästyneenä minuun.

"Mitä?" huudahti hän. "Ettekö sitten ole lukenut Lontoon iltalehtiä?
Ettekö? No, minä ostin muutamia kello seitsemältä Mallantin
rautatienasemalta, kun menin siitä ohi. Teikäläisen poliisilaitoksen
Lontoon päämaja -- Scotland Yard -- on turvautunut julkisuuteen.
Koko juttu on lehdissä -- teidätkin mainitaan -- alusta loppuun
asti. Kiinalaisen nimi on Chuh Sin, ja hän on ollut maalaisensa,
Cheng-nimisen pohatan, sihteerinä, ja hänen luullaan varastaneen
jotakin ylen arvokasta -- jalokiven ehkä -- Chengiltä Pariisissa ja
paenneen se mukanaan tähän maahan, jossa se varastettiin häneltä, ja
nyt hän ja hänen kokoamansa kopla etsivät tuota varastettua esinettä
eivätkä keinoja valitse, kun yrittävät saada sen uudestaan haltuunsa.
Chuh Sin -- kiinalainen, joka on menettänyt vasemman korvansa alaosan!"

"Hoo!" sanoin, kun muistin tuon ilmoituksen, jonka herra Cheng
niin vastahakoisesti oli ilmaissut Jifferdenelle ja minulle
Langham-hotellissa. "Vai on se lehdissä, niinkö?"

"Se ja paljon muuta", vastasi hän. "Kaksi sanomalehteä minulla
on taskussani. Teikäläinen poliisi nähtävästi huomaa, että
mahdollisimman suuri julkisuus on ainoa keino ja värvää sanomalehdistön
palvelukseensa. Hoo, lehdissä on kerrottu vaikka mitä! -- tietäkää,
se juttu on kerrottu aivan alkaen teidän ja Hollimentin hommista
Portsmouthissa aina viimeiseen murhaan asti. No niin, luultavasti tämä
tämäniltainen tapahtuma taas on uusi luku! -- Nuo kolme juupelia ovat
kiinalaisen osatovereita, ainakin joku heistä. Mutta... missä hän on?
Sillä niin kauan kuin hän elää..."

Hän teki merkitsevän eleen, ja me katselimme kysyvästi häntä.

"Niin mitä?" kysyi Peggie.

"Tapahtuu murhia!" vastasi hän. "Sillä viekkaus ja oveluus... mutta
ajetaanpa sinne Mallantiin kuulemaan onko poliisi saanut mitään irti
noista kolmesta."

Walker, joka pelkäsi kuutamoisen maantien jokaista varjoa, ajoi meidät
Mallantiin puolessa tunnissa. Pieni kaupunki nukkui umpi unessa; sen
tyhjillä kaduilla ei kuulunut yhdenkään jalankulkijan askelia, ja
sievistä, vanhoista taloista oli jo aikoja sitten tulet sammutettu.
Mutta poliisiasemalla oli valoja paljon, ja virkapukuisia miehiä
liikkui runsaasti rapuissa ja käytävillä. Muuan vei meidät heti
saavuttuamme suoraan erääseen yksityistoimistoon, missä tapasimme
kersantin ja kaksi muuta miestä, nähtävästi alempia virkailijoita.
Heidän edessään olevalla pöydällä oli sekalainen kokoelma esineitä --
arvasin mitä ne olivat ennenkuin kersantti puhuikaan.

"Nämä heiltä löysimme, herra Cranage", sanoi hän. "Puhdasta rahaa aivan
määrättömästi, niin kuin näette. Hyvät kellot -- henkilökohtaisia
muistoesineitä -- kaikkea sen semmoista. Mutta tärkein esine on
tämä", jatkoi hän ottaessaan pöydältä pienen taskukirjan. "Tämä oli
johtajalla. Siinä on merkintöjä Hollimentista, Quartervaynesta,
Neamoresta -- Lontoon osoitteet. Siinä on sellaisia merkintöjä, joita
emme vielä ole selvittäneet, ja muutamia merkintöjä teistä ja lady
Renardsmerestä. Eikä ole epäilystäkään siitä, että nämä kolme ovat
ottaneet osaa noihin Lontoon murhiin!"

"Siitä saatte luullakseni olla aivan varmat", sanoin minä. "Itse
puolestani olen ollut asiasta varma kaksi viime tuntia. Mutta -- keitä
he ovat?"

"Älkää luulkokaan heidän sitä meille ilmaisevan, herra Cranage",
vastasi hän ilkeästi irvistäen. "Se täytyy muuten saada selville. He
tietenkin kieltäytyvät nimiä ja osoitteita ilmoittamasta. Mutta johtaja
jo tunnetaan, vaikkei hän sitä itse tiedäkään."

"Tunnetaan?" huudahdin. "Nyt jo!"

"Nyt jo, sir", vastasi hän. "Eräs miehistämme, joka ennen palveli
Portsmouthissa, tuntee hänet; tunsi hänet heti, kun hän tänne tuotiin.
Hän oli jonkun aikaa erään portsmouthilaisen lääkärin apulaisena --"

"Mutta -- sittenhän hän on itsekin lääkäri!" sanoin hämmästyneenä.

"Aivan niin, herra Cranage -- nuori lääkäri. Hänelle sattui joitakin
ikävyyksiä toimessaan. Hän tuli tavalla tai toisella erotetuksi, ja
kuljeksi sen jälkeen jonkun aikaa toimettomana Portsmouthissa: nähtiin
tietenkin arveluttavien henkilöiden seurassa. Ja helppo on arvata,
että hän silloin joutui tekemisiin tämän kiinalaisen kanssa, josta
tämäniltaisissa lehdissä kerrotaan. Muut kaksi ovat tietenkin hänen
rikostovereitaan -- emme tiedä keitä he ovat... vielä. Ja... missä on
kiinalainen?"

"Saman kysymyksen olemme keskenämme tehneet", vastasin.

"No niin -- olemmehan ainakin saaneet nämä kolme käsiimme", sanoi
hän, vilkaisten kahteen toveriinsa. "Heistä ei huolta! No, herra
Cranage, viekää neiti Manson kotiin -- ja tulkaa kaikki kolme takaisin
huomenna puoli yhdeltätoista. Miehet tuodaan silloin tänne ja määrätään
tutkintovankeuteen... ja sitten... no niin, sitten saavat sanomalehdet
taas uutisia, vieläpä hyviä!"

Lähdimme pois. Veimme Peggien kotiinsa Mansonin huvilaan. Sitten
vein Peytonin matkassani Renardsmeren kartanoon. Seuraavana aamuna
palasimme Mallantin poliisiasemalle. Siellä olivat nuo kolme miestä
syytettyjen aitiossa: äänettöminä, odottavina, mutta kauniista
kasvoistaan huolimatta johtaja oli vielä entistäänkin ilkeämmän
ja synkemmän näköinen. Kun pari kolme meistä oli vähän esiintynyt
todistajana, määrättiin heidät tutkintovankeuteen ja kuljetettiin pois
lujasti vartioituina. Lähdimme taas kaikki kotiin -- Peyton minun
matkassani. Eikä sinä päivänä mitään tapahtunut, eikä tapahtunut
seuraavanakaan päivänä mitään. Mutta kun kolmannen päivän aamuna
aukaisin sanomalehden, näin aivan ensimmäiseksi joukon paksua, mustaa
kirjoitusta, mikä vähitellen kehittyi silmissäni seuraavaksi:

    "_Uusi salaperäinen murha!_

    TUNNETTU LONTOOLAINEN ASIANAJAJA PISTETTY KUOLIAAKSI OMASSA
    TOIMISTOSSAAN!"



YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Neljäs murha


Minun ei tarvinnut muuta kuin kerran vilkaista silmäänpistävän
otsakkeen jatkona olevaan tekstiin, kun jo käsitin, mitä oli
tapahtunut. Ennenkuin olin sanaakaan edemmäs lukenut tiesin löytäväni
sieltä erään nimen... ja tuossahan nimi olikin --

_Pennithwaite!_

En välitä, vaikka tunnustan, että tämä masensi minua pahemmin
kuin mikään seikka, joka siihen hetkeen asti oli saatu ilmi.
Sen teki salaperäisyyden tuntu -- murha, salainen ja aistein
koskematon, joka tuli pikemminkin hiipien, kuin aineeton kappale
eikä käsin kosketeltavana. Ennenkuin luin riviäkään edemmäs, näin
mielikuvituksessani tuon ison, juhlallisen huoneen Lincoln's Inn
Fieldsissä olevassa talossa... tuon jäykän, vanhahkon lakimiehen...
koko tuon paperien ja pergamenttien täyttämän ilman... siellä
vallitsevan järjestyksen, aivan kuin sitä päivittäin siistisi joku
touhukas, turhantarkka vanhapiika... uuninreunalla olevan kellon
rauhallisen ja säännöllisen tikutuksen ja kellon yläpuolella jonkun
juhlallisimpaan virkapukuunsa ja tekotukkaansa puetun oikeuden
puheenjohtajan kuvan... ja... ja tämä kuva häipyi toiseksi... jossa
sama jäykkä, vanha mies, joka oli niin korskean itsetietoinen
esiintymisessään, niin ilmeisen tarkka ympärillään vallitsevasta
järjestyksestä, makasi poikkipuolin pöydällään, viruen omassa
veressään... puukotettuna!

_Pennithwaite!_ Neljäs murha -- neljäs uhri! Entä -- seuraava?
Sillä vaikka kiinalaisen kolme toveria tai välikappaletta, joita he
epäilemättä olivat, oli hyvässä tallessa salpojen ja lukkojen takana
Portsmouthin vankilassa, oli hän itse vapaana. Ennenkuin edes luin
koko kirjoitusta, tiesin tämän hänen työkseen. Sillaikaa kuin toiset
kolme olivat pelättämällä ja pakottamalla koettaneet saada tietoonsa
minun käyntini lady Renardsmeren asialla Pennithwaiten luona, oli hän
oleskellut Lontoossa ja omin neuvoin etsinyt käsiinsä Pennithwaiten...
ja siitä saivat sanomalehdet lisää tekstiä!

Vaivoin kykenin sen verran hallitsemaan hermojani, että saatoin pidellä
sanomalehteä vakavasti edessäni. Minun pitikin luopua koko yrityksestä;
se tutisi ja vapisi niin kovasti käsissäni, että rivit sekaantuivat
keskenään: täytyi panna se eteeni pöydälle ja kumartua sen yli.

Paljoa ei siinä ollut luettavaa, ja minusta tuntui, ettei ollut
sanaakaan, jota en olisi pystynyt ennakolta arvaamaan. Tämä vain:

    "Uusi salaperäinen ja kammottava murha, joka nähtävästi kuului
    neljäntenä melkein pirullisella taituruudella suunniteltujen
    ja suoritettujen murhien sarjaan, saatiin ilmi eilen aamulla,
    kun herra Pennithwaite; tunnettu asianajaja, joka oli laajalti
    tekemisissä maanomistajaperheiden kanssa, tavattiin Lincoln's
    Inn Fieldsissä olevan toimistonsa yksityishuoneessa kuoliaaksi
    pistettynä. Yksityisseikat, mikäli poliisilaitos niitä tähän
    asti on päästänyt julkisuuteen, näyttävät pintapuolisesti
    katsoen melko yksinkertaisilta. Herra Pennithwaitella, joka
    oli vanhanpuoleinen, naimaton mies ja jolla oli yksityisasunto
    Sevenoaksissa, näyttää olleen makuuhuone toimistonsa
    yhteydessä, jota hän käytti, kun sattumoisin jäi yöksi
    kaupunkiin. Tiistai-iltana hän sanoi toimiston vahtimestarille
    aikovansa jäädä kaupunkiin yöksi ja käski panna makuuhuoneensa
    kuntoon. Konttoripäällikkö oli nähnyt hänet kello kuudelta,
    jolloin hän oli käskenyt tämän jättää eräitä papereita hänen
    kirjoituspulpetilleen, jotta hän saisi tutkia niitä myöhemmin
    illalla. Vahtimestari sanoo, että herra Pennithwaite oli
    konttoristien poistuttua lähtenyt kerhoonsa päivälliselle.
    Poliisi on todennut että hän söi siellä päivällisensä ja viipyi
    siellä kello kymmeneen.

    Ne muutamat hänen kerhotoverinsa, joita asian johdosta on
    puhuteltu, sanovat hänen olleen hyvissä voimissa ja hyvällä
    tuulella. Lincoln's Inn Fieldsin vahtimestari näki hänen tulevan
    kotiin puoli yhdentoista aikaan; hän sanoi vahtimestarille hyvää
    yötä ja meni yksityistoimistoonsa. Vahtimestari kuuli hänen
    lukitsevan oven. Makuuhuoneeseen, jota herra Pennithwaite näissä
    tilaisuuksissa käyttää, mennään yksityistoimistosta; muuta tietä
    ei sinne pääse.

    Eilen aamulla, kun konttoristit tavalliseen aikaan kokoontuivat,
    kello yhdeksän ja kymmenen välillä, ei herra Pennithwaite
    vielä ollut tullut yksityishuoneistaan eikä avannut sinne
    vievän oven lukkoa. Puoli yhdeltätoista meni konttoripäällikkö,
    kuultuaan vahtimestarilta, että herra Pennithwaite varmasti oli
    huoneustossa, ja kun hän yhä uusittuihin kolkutuksiinsa ei ollut
    saanut vastausta, rakennuksen takapuolelle ja huomasi, että
    makuuhuoneen ikkuna oli hieman raollaan. Hän hankki itselleen
    pienet nuoratikkaat ja päästyään huoneeseen meni edelleen
    yksityistoimistoon. Siellä hän tapasi herra Pennithwaiten
    poikkipuolin kirjoituspöydällään, kuolleena ja verissään
    viruen. Hänet oli nähtävästi pistetty kuoliaaksi lukiessaan
    asiapapereitaan pöydän ääressä istuen; hänen edessään olevat
    paperit olivat aivan veriset; puoliksi poltettu sikaari oli
    pudonnut hänen kädestään matolle; pöydällä oleva lasi oli
    puolillaan wiskyä ja vettä: kaikesta näkyi, että hänet oli
    yllätetty ja äkkiarvaamatta isketty kuoliaaksi. Kun vilkaisi
    yltympäri tuon aika kookkaan huoneen, näki selvästi, mikä oli
    ollut murhaajan tarkoituksena. Pöydän kaikki laatikot oli
    aukaistu ja tyhjennetty; sisällys oli viskelty huiskin haiskin
    lattialle. Murhatun miehen taskut oli myöskin käännetty nurin
    hänen istuessaan; huoneessa olevasta kahdesta kaapista löytyivät
    toisen lukosta hänen avaimensa riippumassa; kaappien sisällykset
    olivat sekamelskana niiden edustalla. Yksityishuoneessa oli
    useita arkkuja ja lipastoja; kaikki ne oli järjestelmällisesti
    tutkittu.

    Oliko murhamiehen onnistunut löytää etsimänsä, mikä se sitten
    lieneekin ollut, ei ole tietenkään tiedossa, mutta hän oli
    nähtävästi päässyt yksityishuoneeseen sillä aikaa kuin herra
    Pennithwaite oli kerhossaan, ja hän surmasi uhrinsa kohta tämän
    palattua ja sitten kulutti suurimman osan yötä -- ainakin
    keskiosan -- tuohon hurjaan hakuhommaan. Eikä tarvitse kovinkaan
    epäillä sitä, että tämä murhaaja on kuulunut noiden kolmen miehen
    Hollimentin, Quartervaynen ja Neamoren murhaajiin ja että murhan
    on tehnyt erään ovelan salaperäisesti työskentelevän koplan
    jäsen. Ainoa tyydyttävä piirre asiain nykyisessä tilassa on se,
    että poliisien uskon mukaan jo kolme tämän koplan jäsentä on
    vangittuna, ja heidän vakaumuksensa on, että on helppo todistaa
    heidän sekaantuneen näihin murhiin. Kuitenkin, mitä herra
    Pennithwaiten murhaan tulee, ei tätä kirjoittaessamme vielä
    ole olemassa kaukaisinta aavistustakaan siitä, ketkä murhaajat
    ovat ja missä he oleskelevat. Surettavin piirre jutussa on se
    helppous, millä hän sai suoritetuksi pirullisen tekonsa ja pääsi
    pakenemaan rikospaikalta."

Peyton astui huoneeseeni juuri kun olin lukemassa tämän selostuksen
viime lauseita. Osoitin sanaa sanomatta otsikkoa ja sitä seuraavaa
palstaa; sanaa sanomatta hän kumartui olkani yli ja luki itsekseen koko
jutun, samalla kuin minä luin toistamiseen osan siitä. Ja kun olimme
lukeneet, nousimme pystyyn ja katsoimme toinen toistamme.

"Kiinalainen!" sanoi hän hiljaa. "Hänen työtään! Enkö sitä sanonut?
Niin kauan kuin hän on vapaana tulee tapahtumaan murhia!"

"Niin kuin minä en sitä tietäisi!" sanoin minä.? "Ja -- kuka on
seuraava?"

Hän nyökäytti päätään ja istahtaen tuolille rupesi piippuaan täyttämään.

"Tämäkö vanha lakimies nyt?" kysyi hän. "Hänkö oli lady Renardsmeren
asianajaja?"

"Hän!" myönsin. "Sama mies, jolle vein käärön."

"Joka", sanoi hän juhlallisesti, "epäilemättä sisälsi sen esineen,
olihan mikä oli, minkä tähden tämä kiinalainen tappaa ihmisiä! Nuo
toisöiset kaverithan pakottivat teidät tunnustamaan, että olitte
vieneet sen Pennithwaitelle?"

"Niinhän ne pakottivat! -- puserrettuaan sen ensin revolvereineen
Walkerista, joka siten saattoi minut pulaan", vastasin. "Mutta minä en
tietenkään tiennyt mitä käärössä oli enkä siis voinut heillekään sanoa."

"En nyt sitä tarkoittanut", huomautti hän. "Sitä minä tarkoitin,
että -- nuo roistothan kytkettiin ja teljettiin ennenkuin ehtivät
mitenkään käyttää hyväkseen sitä tietoa, jonka teiltä saivat. Mutta
-- Pennithwaite on tarkastettu ja murhattu. Toimiiko siis kiinalainen
yksikseen, vai onko hän jäänyt Lontooseen ja siellä saanut tietoonsa
Pennithwaiten asian eikä ole hukannut kallista aikaa? Kumpi?"

"Se sietää hieman aprikoimista", sanoin hetken vaitiolon jälkeen.
"Uskon, että kiinalainen on jäänyt Lontooseen, kun muut kolme tulivat
tänne. Tällaisella hiljaisella maaseudulla olisi kiinalainen heti
huomattu; Lontoossa --"

"Niitä taitaa olla paljon Lontoossa?" kysyi hän keskeyttäen.

"Aika paljon! East Endissä koko joukko -- Limehouse on paljasta Kiinaa,
kauttaaltaan", vastasin. "Mutta ne ovat -- alhaisia kiinalaisia,
luulemma. Toisissa paremmissa kaupunginosissa on ylhäisempiä --
herrasmiehen tapaisia -- Enimmin minua ihmetyttää tuossa erityisessä
Chuh Sinissä -- sen kummemmin en ole kuullut häntä mainittavan -- se,
että hän on menettänyt osan toisesta korvastaan! Hän on siis helposti
tunnettava. Minne hän pääsee? Mihin piilottautuu? -- miten hän saattaa
säilyä näkymättömänä, kun ei vielä tähän asti ole tavattu? Merkillinen
juttu! Kiinalainen, joka on menettänyt alaosan korvastaan! --
Luulisipa, että poliisi olisi jo aikoja sitten saanut hänet seulotuksi
erilleen koko Lontoon kiinalaisväestöstä."

"Niinpä kylläkin", sanoi hän juhlallisesti nyökäten, "mutta tämäpä
kiinalainen onkin oikea ylitaituri kaikenlaisissa asioissa, joita
länsimaalaiset eivät kykene käsittämään. Tuo kaveri taistelee ankarasti
siitä salaperäisestä esineestä, jota hän tavoittelee, eikä häntä
vähät pidätä! Oma mielipiteeni on tietenkin, ettei hän löytänyt sitä
Pennithwaiten luota. Ja siksi --"

Hän pysähtyi ja katsoi minua kiemurrellen kohoavan savun läpi...
tarkoittavasti.

"Mitä niin?" sanoin.

"Juttu jatkuu", huomautti hän lakoonisesti. "Holliment! Siinä
ensimmäinen. Quartervayne! Siinä toinen. Neamore! Siinä kolmas!
Pennithwaite! Siinä neljäs. Viides on tietenkin -- heh?"

"Jumalan tähden, hyvä mies, kuka sitten?" huudahdin. "Tämähän on
aivan..."

"Kirottua!" myönsi hän. "Kirottuapa hyvinkin! Mutta... ei voi välttää.
Seuraava on tietenkin lady Renardsmere."

En sanonut mitään. Istuin vain ja tuijotin häneen. Näin
mielikuvituksissani vanhan, omituisen työnantajani -- puutarhassaan
maata kaivamassa. Lady Renardsmere...

"Lady Renardsmere!" toisti hän. "Siitä ei ole epäilystä! Hänellä se
esine on! Tai jos se ei ole varsin hänen hallussaan, niin ainakin
hän tietää sen olinpaikan. Kuulkaapa nyt, mitä sanon, ja tarkatkaa,
onko siinä mitään virhettä! Holliment ja Quartervayne epäilemättä
ryöstivät Chuh Siniltä saman esineen, jonka hän oli herra Chengiltä
ryöstänyt; Holliment, Quartervayne ja Neamore möivät saman esineen
lady Renardsmerelle kymmenestätuhannesta punnasta; Chuh Sin ja
hänen koplansa murhasivat Hollimentin, Quartervaynen, Neamoren ja
Pennithwaiten yrittäessään saada sen haltuunsa. Mutta... niin totta
kuin että tässä nyt istumme, tuo kiinalainen tietää tähän mennessä,
että jos on maailmassa elävää olentoa, joka tietää tuon esineen --
olihan mikä oli -- olinpaikan, niin lady Renardsmere on se olento!
Ja... hänen kimppuunsa kiinalainen nyt käy! Ehkei kuitenkaan murhaten,
tällä kertaa."

"Sitten hänen täytyy poistua Englannista", sanoin minä. "Lady
Renardsmere on mantereella."

"Mistä sen tiedätte?" virkkoi hän. "Ehkäpä ei olekaan. Päättäen
kaikesta siitä, Cranage, mitä olette minulle kertonut, minusta tuntuu,
että tämä vanha rouva pelaa hyvää puijauspeliä! Minä en vain käsitä
-- mihin hän pyrkii? Mikä on esine, jonka hän on saanut haltuunsa? --
jonka omistamiseksi on murhattu oikealle ja vasemmalle? Mikä se oikein
on? Tehän sanoitte hänen olevan monen miljoonan omistajan! -- no niin,
eikö hän siis pysty ostamaan kaikkea, mitä mielensä tekee? Mikä on tuo
esine?"

"Oma mielipiteeni on, että se on joku äärettömän hieno kivi --
suunnattoman arvokas timantti tai muuta sen tapaista", vastasin.
"Sanoinhan teille, että hän on vallan hullaantunut sellaisten
esineitten omistamiseen eikä haikaile mitään pyrkiessään saavuttamaan,
mitä mielensä tekee. Olen kuullut kummallisia asioita kerrottavan
hänestä siinä suhteessa -- tänne tuloni jälkeen. Mutta tässä asiassa
-- miksi kaikki tämä salamyhkäisyys? Sillä lyönpä vetoa miten paljosta
hyvänsä, että hän ostaessaan tuon esineen Neamorelta uskoi kaupan
täysin lailliseksi -- tarkoitan, että hän ei tiennyt tuota esinettä
varastetuksi."

"Milloin hän sen sellaiseksi tiesi?" kysyi hän.

"Silloin luullakseni kun neiti Hepple ja minä keskustelimme hänen
kanssaan ja kun ne kaksi etsivää saapuivat tänne ja hän heidän
käsistään livisti", vastasin. "Silloin hän lähti matkoihinsa."

"Hoo!" sanoi hän miettivästi. "Luulenpa sitten senkin tietäväni, mitä
varten hän lähti matkoihinsa!"

"Olisipa hauska tietää!" huudahdin. "Mitä varten hän lähti?"

"Minusta se tuntuu aivan yksinkertaiselta, Cranage", vastasi hän. "Hän
meni oikopäätä Pennithwaiten toimistoon Lontooseen ja otti tuon esineen
pois hänen hallustaan. Ja missä hän itse nyt lieneekin, luullakseni tuo
esine on hänen taskussaan. Ja sehän tekee tilanteen --"

Samassa kuului kolkutus ovelleni ja palvelija astui huoneeseen.

"Herra Jifferdene kysyy teitä, sir", ilmoitti hän.

Käännyin hämmästyneenä; mutta Jifferdene oli jo astumassa huoneeseen:
minusta hän näytti tavallista vakavammalta. Kiiruhdin esittämään
Peytonin.

"Jonka nimen olette lehdissä nähnyt, Jifferdene, toisöisen tapahtuman
yhteydessä", sanoin. "Tiedättehän miten nuo kolme miestä pantiin
rautoihin --"

"Tulen juuri Portsmouthin vankilasta, missä olen ollut heitä
katsomassa", keskeytti hän, istahtaen välillemme. "Lähdin sinne ensi
töikseni tänä aamuna tarkkaan katsomaan heitä."

"Tunsitteko ketään heistä?" kysyin minä.

"En ainoatakaan! Eivät ole silmäni sinä ilmoisna ikänä sattuneet
yhteenkään näistä mammanpojista!" vastasi hän. "Yksi heistä tosin
on tunnettu, niin kuin tietänette -- tuo lääkäriluopio, joka on
vetelehtinyt Portsmouthissa siitä asti kun hänet ajoi luotaan muuan
lääkäri, jonka apulaisena hän oli ollut, ja poliisit ovat pitäneet
häntä silmällä jonkun aikaa. Mutta muut -- kukaan ei ole heitä vielä
näihin mennessä tuntenut. Mutta ehditäänhän siihen, herra Cranage.
Pääasia on, että he ovat tuon koplan jäseniä -- kiinalaisen."

"Pääasia -- oikea pääasia, Jifferdene, on, että kiinalainen on
vapaana!" sanoin. "Hän murhasi Pennithwaiten! Yksi ainoa kiinalainen
-- joka lisäksi on menettänyt toisen korvansa alaosan -- Lontoon koko
poliisilaitoksen keinoja vastassa!"

Hän nyökkäsi, aivan kuin täysin ymmärtäen tarkoitukseni, mutta ei
näyttänyt loukkaantuneelta eikä masentuneelta. Ja sen sijasta, että
olisi ruvennut vastaamaan tai selittelemään, hän äkkiä kumartui
eteenpäin ja taputti minua polvelle.

"Herra Cranage!" sanoi hän. "Tiedättekö missä lady Renardsmere on?"

"En!" vastasin reippaasti. "En minä tiedä! Tiedättekö te?"

Ei hän siihenkään vastannut. Äkkiä hänen silmänsä kääntyivät pöydällä
olevaan sanomalehteen.

"Minut noudettiin tuota asiaa tutkimaan!" sanoi hän hiljaa. "Saavuin
sinne -- Lincoln's Inn Fieldsiin -- puolen tunnin kuluttua siitä kun
konttoripäällikkö oli asian keksinyt. Tuo kiinalainen -- jos se oli
kiinalainen -- on nähtävästi ollut huoneustossa tuntikaupalla --
tunteja! Näytti siltä kuin olisi hän tutkinut joka tomuhiukkasen! Ja
olen itsekseni ihmetellyt -- löysikö hän, mitä etsi?"

Hän katsoi meitä toisesta toiseen. Ja Peyton vastasi hänen
kysymykseensä.

"Enpä luulisi!" sanoi hän. "Ei."

Jifferdene katsoi häneen tarkasti ja myhäillen.

"Niinkö? -- ja mikä teidät saa niin luulemaan, sir?" kysyi hän. "Onko
teillä syitä?"

"Hyvätkin!" sanoi Peyton. "Koska en usko, että se esine -- mikä se
sitten liekin -- ollenkaan oli siellä. Turha vaiva!"

"No missä te sitten luulette sen esineen -- mikä se sitten liekin, niin
kuin te sanotte, -- voivan olla, sir?" kysyi Jifferdene. "Te tunnutte
olevan hyvin asian perillä."

"Olen lehdistä lukenut siitä mahdollisimman paljon, ja tämä herra
Cranage on kertonut lisää", vastasi Peyton. "Luulen sen esineen olevan
lady Renardsmeren taskussa."

Jifferdene huokasi ja nyökkäsi useita kertoja.

"Olenpa melkein yhtä mieltä kanssanne", sanoi hän hiljaa. "Ja jos tuo
kiinalainen yhä jatkaa, silloin... lady Renardsmere on seuraava."

"Ellette te ole siepannut häntä kiinni, ennen kuin hän ehtii lady
Renardsmeren kimppuun", sanoin minä. "Mutta tarkoitatteko todellakin,
Jifferdene --"

Hän nousi seisomaan ja teki torjuvan liikkeen kädellään, ikään kuin
pyytäen päästä enemmistä huomautuksista.

"Olen kokenut paljon merkillistä iälläni, hyvät herrat", sanoi hän.
"Olen nähnyt toisenkin kummallisen ja ihmeellisen asian, olenpa itsekin
suorittanut töitä, jotka on arvioitu sekä älykkäiksi että viekkaiksi.
Mutta sanonpa teille -- en vielä ikinä ole tavannut tämän veroista
pirullisen viekasta konnaa! Puuttuu vain nähdäkseni hänet! Ei ole
epäilystäkään, että hän on oleskellut Lontoossa siitä Portsmouthin
tapahtumasta asti, johon te, herra Cranage, otitte osaa; eikä ole
epäilystä siitäkään, että ne kolme miestä, jotka tunti sitten näin,
ovat hänen apulaisiaan tai tovereitaan tai kumpiakin, mutta mies itse
-- Jumala paratkoon, hän ehkä on aineeton henkiolento, ja --"

"Uskonpa hänen olevan hyvinkin aineellista lihaa ja luuta --
keltaisen", keskeytti Peyton. "Eivät aineettomat henkiolennot puukkoa
kanna!"

Jifferdene nyökkäsi taas -- tyhjälle. Sitten hän huomauttaen, että
hänellä oli auto ulkopuolella ja että hänen oli lähdettävä, hyvästeli
Peytonia ja viittasi minua seuraamaan itseään ulos. Parvekkeelle
päästyä hän kääntyi tuttavallisesti puoleeni.

"Herra Cranage", kuiskasi hän, "muuan sana yksin teille! Ettekö sano
tietävänne, missä lady Renardsmere on? Minäkään en tiedä, missä hän
mahdollisesti jo tänään on, mutta tiedän, missä hän oli kolme päivää
sitten. Pariisissa! Hän on nähty siellä Bristolin hotellissa. Ja
arvatkaapa kenen seurassa -- nähty keskustelevan hänen kanssaan?"

"Menkää jo arvaamisinenne!" tokaisin. "Sanokaa!"

"Herra Chengin!" vastasi hän, katsoen minuun tarkoittavasti. "Herra
Chengin -- jolta Chuh Sin-rosvosi!"



KAHDESKYMMENES LUKU

Park Lanen taloudenhoitaja


Kokonaisen minuutin seisoimme äänettöminä toisiimme tuijottaen, sitten
me noudattaen yhteistä mielijohdetta lähdimme astelemaan talosta
poispäin, vaikka ketään ei ollut lähempänä kuin eräs palvelija,
joka seisoi eteishuoneen ovella, ja eräs vuokra-ajuri, joka odotti
parvekkeelta johtavien portaiden juurella.

"Miten tuo on teidän tietoonne tullut, Jifferdene", kysyin minä.

"Kerron teille, herra Cranage", vastasi hän. "Kuten tiedätte, olemme
melkein alusta alkaen epäilleet, että lady Renardsmere on tavalla tai
toisella sekaantunut tähän juttuun. Te tiedätte, miten hän pujahti
minulta pakoon, kun tulin tänne. Se tietenkin teki asiat pahemmiksi
-- miksi hän muuten olisi tahtonut väistää minua, ellei hänellä olisi
ollut jotakin salattavaa? Me yritimme saada hänet käsiimme Lontoossa
hänen suuresta talostaan Park Lanen varrelta, sitten parista hienosta
hotellista, joissa hänellä on tapana toisinaan asua -- kaikki turhaan!
Hän lienee ollut -- todennäköisesti olikin -- talossaan Park Lanella
tunnin tai kaksi iltapäivänä tai iltana, jolloin hän livahti täältä
tiehensä, mutta sen jälkeen hän epäilemättä lähti mannermaalle Doverin
kautta -- sain tiedon, että hänet oli nähty Doverissa 'Loordi Wardenin
hotellissa' sinä yönä."

"Tekö saitte?" huudahdin minä.

"Sainhan minä -- en jättänyt kiveäkään kääntämättä löytääkseni
hänet, sillä saatuani hänet kerran käsiini voisin saada häneltä
muutamia hyvin tarpeellisia tietoja", hän vastasi. "Mutta hän pääsi
menemään. No niin, kuten tiedätte, päätimme me muutamia päiviä sitten
päämajassa saattaa koko jutun yleisön tietoon kaikessa laajuudessaan
ja antaa sanomalehdistölle täyden luottamuksemme; sen johdosta
sitten ilmestyivät ensin ilta-, sitten aamulehtiin nuo pitkät, koko
juttua käsittelevät selostukset, meidän näkökannalta katsoen --
päivä oli juuri sama, jolloin teillä oli tuo seikkailunne noiden
kolmen lurjuksen kanssa, jotka olen nähnyt tänä aamuna Portsmouthin
vankilassa. Eilen minua sitten tuli tapaamaan _Daily Sentinelin_
Pariisin kirjeenvaihtaja, joka oli tullut Lontooseen lehtensä asioissa.
Hän kertoi minulle, että hän päivää ennen Pariisista lähtöään
sattumalta kävi Bristol-hotellissa ja näki siellä lady Renardsmeren
keskustelemassa erään vanhan kiinalaisen herrasmiehen kanssa, joka
ilmeisesti oli tärkeä henkilö. Hän tunsi lady Renardsmeren ulkonäöltä
aivan hyvin, sillä hän oli ollut sanomalehtimiehenä Lontoossa,
ennen kuin ryhtyi nykyiseen virkaansa Pariisissa, ja tunsi jokaisen
huomattavan henkilön suuressa maailmassa; kiinalaista herrasmiestä
hän ei tuntenut, mutta kuten kaikki sanomalehtimiehet, oli hän valmis
ottamaan siitä selvää ja saikin kohta kuulla, että se oli herra Cheng,
hyvin korkea-arvoinen kiinalainen liikemies. Hän, tuo kirjeenvaihtaja,
oli tietenkin lukenut koko tuon salaperäisen jutun Lontoon lehdistä
ja nähnyt lady Renardsmeren nimen mainittuna, samoin kuin herra
Chenginkin, niin että hänestä oli mielenkiintoista nähdä heidät
yhdessä. Kun hän tiesi jonkun tunnin kuluttua lähtevänsä Lontooseen,
päätti hän käydä tapaamassa meikäläisiä Scotland Yardissa ja kertoa
meille, mitä oli nähnyt. Ja kun hänellä silloin oli jonkun verran aikaa
liikenemään ja hän oli hyvin perillä asiasta, joka oli voimakkaasti
kiinnittänyt hänen mieltänsä, päätti hän samalla, kun kerran oli
paikkakunnalla, antaa meille vähän käytännöllistä apua. Ja sen hän
tekikin."

"Millä tavalla?" kysyin minä. "Millaista käytännöllistä apua?"

"No niin", jatkoi Jifferdene, "jos olisitte lukenut sanomalehdissä
olleen kertomuksen, niin olisitte nähnyt, että siinä suoraan sanottiin
tuon herra Chengin asuneen juuri Bristol-hotellissa Pariisissa, silloin
kun hänen sihteerinsä Chuh Sin ryösti häneltä jonkun erinomaisen
arvokkaan esineen -- mitä se lieneekin, sillä me emme ainakaan tiedä.
Tuo sanomalehtimies -- nokkela veitikka muuten! -- ajatteli, että
hän koettaisi hankkia vähän kuvausta Chuh Sinistä niiltä henkilöiltä
Bristol-hotellissa, jotka muistivat hänet. Se hänelle onnistuikin --
aivan helposti -- ja hän toisti minulle heidän kertomuksensa miehestä,
jota me niin kiihkeästi etsimme: jos herra Cheng olisi ollut meille
suora ja vilpitön, olisi meiltä ehkä säästynyt paljon vaivaa, ja
murhia olisi tapahtunut vähemmän. Tuo Chuh Sin on niitä kiinalaisia,
sanottiin, jotka helposti käyvät eurooppalaisesta; hän kuuluu käyneen
hyvin hienosti puettuna Pariisissa, ja harvat ihmiset, arvelivat he,
olisivat tunteneet häntä kiinalaiseksi; toisaalta kuitenkin, lisäsivät
he, jos hänet näki kotimaansa puvussa, jota hän toisinaan käytti,
oli ulkomuodon ero hämmästyttävä. Mitä häneen muuten tulee, puhuu
hän englantia ja ranskaa täydellisesti, englantia ilman pienintäkään
murteellisuutta, ja on kauttaaltaan hyvin viekas, vikkelä henkilö.
Hotellin isäntä, joka oli ollut paljon asioissa hänen kanssaan,
mainitsi sanomalehtimiehelle hänen olevan todella älykkään miehen -- ja
luullakseni, herra Cranage, me tiedämme, että niin on laita."

"Me tiedämme myöskin, Jifferdene, että hänessä on huomattava
epämuodostus", sanoin minä. "Ja niin ollen pitäisi hänen olla helposti
tunnettavissa."

"Kyllä kai -- suoranaisessa kosketuksessa ollen!" myönsi hän. "Mutta
kukaan ei ole milloinkaan ollut suoranaisessa kosketuksessa hänen
kanssaan. Me nyt kuitenkin yritämme. Mutta -- mitä asiaa luulette lady
Renardsmerellä olleen tuolle vanhalle kiinalaiselle?"

"Minä en aio ruveta arvailemaan, Jifferdene", vastasin, "lady
Renardsmerellä on omat menettelytapansa eikä hän kärsi, että niihin
sekaannutaan. Ja hän lukee sanomalehdet -- ollen innokaskin lukija --
ja tietää siis, mitä tapahtuu ja missä vaarassa hän itse on."

"Vaarassa", hän sanoi. "Niin juuri -- jos hän, kuten epäilen, on
sekaantunut asiaan, on hän vaarassa, niin kauan kuin tuo kiinalainen
käy vapaana. Me mietimme lähettää jonkun Pariisiin tapaamaan ja
varoittamaan häntä..."

"Ja sinne tultuanne huomaatte hänen todennäköisesti olevan tiessään",
sanoin minä. "Minä puolestani uskon, ettei hän näyttäydy täällä ennen
kuin juuri Derbyn edellä."

"Niin, Derby!" huudahti hän. "Tosiaan, silloin hän tulee kotiin! Mutta
paljon ehtii vielä vettä juosta Lontoon-sillan alitse, ennenkuin se
päivä koittaa, vaikka jo alkaakin olla lähellä. Nyt minä lähden."
Hän puristi kättäni ja kääntyi mennäkseen ajurin luo, mutta pysähtyi
jälleen viitaten taloa kohden. "Kumma on", sanoi hän tuttavallisesti
kuiskuttaen, "kumma on minusta, ettei ole yritetty hyökätä _tuonne!_
-- _hänen_ kimppuunsa, silloin kun hän oli siellä. Mutta ehkä kinu
kavereineen on vasta hiljakkoin saanut tietää, että hän on asiaan
sekaantunut. Mutta entä jos --"

"Mitä sitten, Jifferdene?" kysyin minä.

"Jospa kiinalainen käy teillä jonakuna yönä vieraisilla?" esitteli hän.
"Se on hyvin mahdollista!"

"Talossa on paljon miehiä ja ampuma-aseita myöskin", vastasin minä.
"Itse olen jo viikon päivät pitänyt revolveria povitaskussani."

"Siinä luullakseni menettelette viisaasti", huomautti hän. "Surma
kulkee vapaana, vai miten? No, me emme voi muuta tehdä kuin parhaamme,
herra Cranage. Ja parastamme yritämme, uskokaa pois."

Sitten hän lähti, ja minä palasin Peytonin luo, jonka kanssa minulla
riitti joutavaa juttua loputtomasti. Peyton oli suuresti innostunut
asiaan, johon sattuma oli hänet viskannut, ja ollen mies, jolla oli
kyllin aikaa ja varoja, oli hän päättänyt seurata sen kehitystä
loppuun saakka. Eikä hän oikeastaan voinutkaan päästä siitä erilleen
vähään aikaan, sillä kun noita kolmea lurjusta kerta toisensa jälkeen
tutkittiin, oli hänenkin välttämättä oltava todistamassa, ja niin
häntä, minua, Peggietä ja Walkeria kuulusteltiin todistaja-aitiossa
heidän kanssaan vastatusten, kunnes aivan kyllästyimme katselemaan
heidän yrmeitä tai uhkaavia kasvojansa. Kun en voinut pitkittää lady
Renardsmeren vieraanvaraisuutta Peytonia kohtaan ikuisesti, asettui
hän asumaan 'Renardsmeren Vaakunaan', joka oli sopiva keskus hänen
pysyäkseen kosketuksissa sekä minun että poliisin kanssa. Koska minulla
siihen aikaan oli vähän tekemistä, olimme paljon yhdessä ja vietimme
ison osan päivästä aina Mansonin huvilassa, jossa Välkehtivää Rubiinia,
yötä päivää vartioituna kuin kuningatarta, jonka henki ja valtaistuin
ovat vaarassa, lopullisesti viimeisteltiin Derbyä varten. Tämmöisissä
hommissa kului aika, kunnes oli enää yksi viikko jälellä Derbyyn. Asema
oli silloin seuraava: Kiinalaista ei ollut löydetty, eivätkä poliisit
olleet tavanneet hänestä ainoatakaan jälkeä. Mutta esiintyneitten
varsin raskauttavien todistusten nojalla, joitten joukossa johtajalta
tavatut muistiinpanot olivat tärkeänä tekijänä, syytettiin noita
kolmea miestä asianmukaisesti Hollimentin, Quartervaynen ja Neamoren
murhasta ja pidettiin tutkintovankilassa seuraaviin käräjiin saakka.
Johtajan henkilöllisyys oli täysin vahvistettu; mitä noihin molempiin
toisiin tuli, kieltäytyivät he edelleen ehdottomasti ilmoittamasta
nimiään, eivätkä poliisit tähän mennessä olleet päässeet selville
siitä, keitä he olivat. Ja tärkeämpi ehkä kuin mikään muu oli meille
itsellemme se seikka, ettemme tähän asti, se on perjantaihin ennen
Epsomin kevätkilpailujen alkamista, olleet kuulleet sanaakaan lady
Renardsmerestä, emme saaneet häneltä kirjettä emmekä sähkösanomaa.
Mutta mainittuna perjantaina vaitiolo päättyi.

Minulla oli par'aikaa käsillä sen aamuinen kirjeenvaihto -- paljon
ei ollut saapunutkaan lady Renardsmeren poissa ollessa -- kun
taloudenhoitaja Burton noin puolenpäivän aikaan ilmestyi huoneeseeni.
Hän näytti salaperäiseltä, johon tuli lisäksi, niin kuvittelin,
jonkinlainen kevennyksen ja tyydytyksen tunne. Hän tuli aivan pöytäni
viereen ja rupesi, tarpeettomasti kylläkin, kuiskaten puhumaan.

"Herra Cranage! Joycey on täällä, sir -- tahtoo tavata teitä."

Katsahdin häneen kysyvästi.

"Joycey?" sanoin minä. "Kuka on Joycey?"

"Unohdin, että te ette sitä tietänyt, sir. Hän on Park Lanen
taloudenhoitaja. Luullakseni hän tuo jotakin ilmoitusta hänen
armoltaan. Teille, herra Cranage."

Nousin pöydästäni -- epäilemättä vähän kiihkeästi.

"Tuokaa hänet sitten heti tänne, Burton!" sanoin minä. "Eikö hänellä
ole mitään ilmoitusta teille?"

"Minulleko -- ei ole, sir. Teille vain. Minä -- minä en ole tehnyt
hänelle mitään kysymyksiä, sir. Jos --"

"Mitä, Burton?"

"Toivon, että voisitte saada häneltä tietää, missä hänen armonsa on,
sir! Minä -- asia on niin, että minua alkaa huolettaa ja kummastuttaa!
Ja Joycey -- ollen noita umpimielisiä luonteita -- ei kyllä kertoisi
minulle mitään, vaikka kuinka paljon kyselisin! Jos te, sir --"

"No niin, Burton; käskekää hänet sisään. Ehkä hän selittää kaikki.
Ainakin..."

Seisoin pöytäni luona odottaen Park Lanen taloudenhoitajan tuloa.
Siinä hän kohta olikin, moitteettomasti mustiin puettu henkilö, käynti
pehmeä, ääni pehmeä, lempeä, kohtelias, mies kuin kissanpenikka, naama
sellainen, jollaisen silloin tällöin näkee muotikirkon saarnastuolissa
ja sattumalta tapaa lakimiehenkin tekotukan alla, ja hän teki
kumarruksen, joka ei olisi voinut olla sen kunnioittavampi, vaikka
olisi ollut tarkoitettu kuninkaalle.

"Hyvää huomenta, Joycey", sanoin minä. "Teillä on ilmoitus minulle."

"Niin on, sir. Hänen armoltaan."

"Hyvä on!" sanoin minä. "Istukaa. Mikä se on?"

Hän istui, asettaen silkkihattunsa, hansikkaansa, sateensuojansa
sievään järjestykseen ympärilleen.

"Ehkä suvaitsette odottaa jonkun minuutin, sir", vastasi hän. "Seikka
on sellainen, että ilmoitus on tarkoitettu teille ja neiti Mansonille
yhteisesti. Neiti Mansonille on sähkötetty, sir, että hän olisi täällä
täsmälleen kello kaksitoista. Nyt puuttuu siihen minuutti tai kaksi,
sir."

"Ymmärrän!" sanoin minä. "Ilmoitus on siis neiti Mansonille ja minulle.
Hyvä on. Katsotaanpas, näkyykö neiti Mansonia tulevan."

Menin ikkunan luo ja katsoin ulos ajotielle. Peggie ratsasti juuri
pihalle. Lähdin parvekkeelle häntä vastaanottamaan. Hän nyökkäsi
hypätessään oriinsa selästä alas, osoittaaksensa, että tiesi mistä oli
kysymys.

"Onko hän täällä?" kysyi hän, antaessaan oriin erään palvelijan
huostaan, joka oli rientänyt ulos. "Joycey tarkoitan?"

"Hän on täällä minun huoneessani", vastasin minä. "Hänellä on ilmoitus
sinulle ja minulle -- yhteisesti."

"Lady Renardsmereltäkö?" tiedusteli hän.

"Keneltäkäs muulta? Tule -- että saamme kuulla, mistä on kysymys."

Me astuimme yhdessä huoneeseen. Joycey nousi ja kumarsi. Viittasin
häntä uudelleen istuutumaan ja annoin Peggielle nojatuolin siihen
vastapäätä.

"No, Joycey!" sanoin minä. "Me olemme pelkkänä korvana. Miten kuuluu
ilmoituksenne?"

Hän karisteli kurkkuaan -- muistuttaen minusta entistä enemmän
muotisaarnaajaa -- ja alkoi pehmeällä hunajanmakealla äänellä ja
melkein saarnanuotilla:

"Hänen armoltaan, sir -- teille ja neiti Mansonille. Hänen armonsa
tahtoo ilmoittaa teille, että hän on vuokrannut Marengo-huvilan
Epsomissa kilpa-ajoviikoksi. Ensi maanantai-illasta, sir, seuraavaan
lauantaiaamuun saakka. Minä lähden sinne mukanani tarpeellinen
määrä palvelijoita Park Lanen talosta varhain maanantaina.
Hänen armonsa pyytää teitä olemaan niin hyvä ja saapumaan sinne
maanantai-iltapäivänä, mihin aikaan teille itsellenne vain parhaiten
sopii, sir, kunhan vain ennätätte ajoissa päivälliselle, joka tarjotaan
kello seitsemältä."

Hän pysähtyi katsoen kysyvästi minuun.

"Aivan niin, Joycey", sanoin minä. "Ilmoittakaa lady Renardsmerelle,
että minä olen siellä -- hyvissä ajoin ennen päivällistä."

"Olen kiitollinen teille, sir", jatkoi tuo lempeä ääni. Henkilö, jolle
se kuului, kääntyi erikoisesti Peggien puoleen. "Hänen armoltaan
terveisiä neiti Mansonille ja neiti Hepplelle", hän jatkoi. "Hänen
armonsa pyytää ystävällisesti neiti Mansonia ja neiti Heppleä olemaan
hänen vierainaan Marengo-huvilassa kilpa-ajoviikon ajan, maanantaista
lauvantaihin."

Uudelleen sama kysyvä katse. Peggie vilkaisi minuun ja nyökkäsi sitten
lähetille.

"Lady Renardsmere on todella hyvin ystävällinen", sanoi hän.
"Ilmoittakaa lady Renardsmerelle, että neiti Hepple ja minä otamme
vastaan hänen kutsunsa, Joycey. Se tuleekin juuri sopivaan aikaan,
sillä minä en ollut vielä päättänyt, mitä tehdä tai missä asua. Kyllä
me tulemme!"

"Olen hyvin kiitollinen teille, neiti", sanoi hän. "Saisinko pyytää
teitä myöskin, neiti, saapumaan ajoissa päivälliselle maanantaina?"

"Kyllä vain, Joycey, kyllä me tulemme", vastasi Peggie. "Me saavumme
johonkin aikaan iltapäivällä."

"Kiitos, neiti. Minulla on vain yksi asia enää ilmoitettavana", jatkoi
ääni jälleen soluen monasti toistetun huolellisesti opitun läksyn
nuottiin. "Neiti Mansonille. Lady Renardsmere luottaa siihen, että
neiti Manson, apunaan yksityisetsivät ja hänen omassa palveluksessaan
olevat etsivät, huolellisesti vartioi Välkehtivää Rubiinia matkalla
Mansonin huvilasta Epsomin talleihin."

"Voitte kertoa lady Renardsmerelle, Joycey, että neiti Manson tekee
kaiken tuon!" sanoi Peggie naurahtaen. "Välkehtivä Rubiini viedään niin
sankan vartijajoukon keskellä, ettei mikään Derby-ehdokas milloinkaan
ennen ole saanut eikä vasta tule saamaan -- tarpeettoman suuren joukon,
minun mielestäni. Voitte kertoa lady Renardsmerelle myöskin, että olen
jo hankkinut Välkehtivälle Rubiinille tallin Epsomissa ja järjestänyt
sen niin, että sitä siellä vartioidaan ja suojellaan jok'ikinen
sekunti, kunnes se seisoo valmiiksi satuloituna Derbyä varten. Ja
voitte kertoa hänelle myöskin, Joycey, että se varmasti voittaa
useammalla pituudella kuin mitä minä saatan arvatakaan!"

"Olen kiitollinen teille, neiti -- olen kiitollinen teille, sir Siinä
oli kaikki, sir", sanoi ääni. Henkilö, jolle se kuului, nousi, kumarsi
ja katsahti oveen. "Pyydän kunnioittavasti toivottaa teille ja neiti
Mansonille hyvää huomenta, sir."

"Kiitos, Joycey -- samaa teille", sanoin minä. "Mutta vielä hetkinen.
Te olette ilmoittanut asianne ja saanut vastauksemme, jotka te
nähtävästi toimitatte lady Renardsmerelle. Onko hänen armonsa
kaupungissa?"

Nuo lempeät miellyttävät kasvot kävivät tutkimattomiksi; ääni, kun se
sitten kaikui, kuulosti vähän kylmänlaiselta.

"Sitä minun ei ole lupa sanoa, sir."

"Tietenkin hän tulee Marengo-huvilaan?"

"Sitä minun ei ole myöskään lupa sanoa, sir."

"Mutta -- eikö sinne tule muitakin vieraita paitsi meitä? Isompaa
seuruetta, vai mitenkä?"

"Marengo-huvilaan ei tule muita vieraita kuin neiti Hepple, neiti
Manson ja te itse, sir."

Minä käännyin ja katsoin Peggietä ja Peggie kääntyi taloudenhoitajaan.

"Mutta tietenkin lady Renardsmere tulee katsomaan, miten hänen oma
hevosensa juoksee!" huudahti hän. "Varmastikin hän tulee Epsomiin,
varmastikin --"

"Siitä asiasta minä en tiedä mitään, neiti", vastasi Joycey. "Minulla
ei ole myöskään lupaa ilmoittaa muuta kuin mitä jo olen ilmoittanut.
Olen pelkkä sanantuoja, neiti. Ja kun nyt olen tehtäväni suorittanut --"

"Niinpä niin, Joycey", sanoin minä. "Me emme tahdo teitä pidättää.
Maanantai-iltapäivällä olemme sitten Marengo-huvilassa. Nyt saa
luullakseni Burton pitää teistä huolta, ennenkuin palaatte kaupunkiin?"

"Kiitos, sir", vastasi hän. "Burton ja minä olemme oikein hyvät
ystävät, ja hän pitää minusta hyvän huolen, sir." Hän vetäytyi ovelle
vielä kerran kumarrettuaan. Mutta käsi ovenkahvalla hän äkkiä muuttui
kerrassaan inhimilliseksi. Hän katsahti Peggieen ja puoleksi ujo,
puoleksi leikillinen hymy hiipi hänen suupieliinsä. "Totta kai se tamma
varmasti voittaa, neiti?" hän kysyi. "Onkohan se aivan varmaa?"

"Aivan!" sanoi Peggie juhlallisesti. "Sitä ei mikään voi voittaa! Mutta
miksi kysytte, Joycey, oletteko lyönyt vetoa siitä?"

Hän nyökkäsi miettivästi ja hänen silmiinsä tuli kauas tähtäävä ilme.

"Toivon voittavani paljon rahaa, neiti", vastasi hän yksinkertaisesti.
"Minun on onnistunut aina viime syksyn asti saada kohtuullisia
voittoja, ja minä olen jatkuvasti sijoittanut rahojani ihan viime
aikoihin saakka, jolloin tietysti voittomahdollisuudet ovat
pienentyneet. Minusta tulee aika varakas mies, neiti, jos Renardsmeren
värit ensimmäisinä sivuuttavat ensi keskiviikkona. Mutta ellei..."

Hän väänsi kasvonsa hautajaisilmeeseen, puisteli päätään, muisti missä
oli ja muuttui taas hyvin harjaantuneeksi palvelijaksi, kumarsi ja
hävisi. Peggie ja minä katselimme toisiamme.

"Mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa?" sanoi hän. "Eikö hän aiokaan
tulla Epsomiin?"

"Ellei hän tule, olen enemmän kummissani kuin milloinkaan eläessäni
olen ollut!" vastasin minä. "Tämä on vain muuan hänen oikkujaan.
Varmasti hän näyttäytyy Marengo-huvilassa maanantaina -- tai tiistaina
-- selvä kuin päivä. Tunnetko muuten Marengo-huvilaa?"

"Tunnen kyllä", vastasi hän. "Melko hyvin. Se on vanha, kaunis talo
kaupungin alemmassa osassa, runsaasti puita kasvavan puutarhan
keskellä. Sen omistaja vuokraa sitä kilpa-ajoviikoksi. Se on kylliksi
iso suurelle vierasjoukolle."

"Sitten me kolme siihen mukavasti sovimme!" sanoin minä. "Minusta
tuntuu oikein hauskalta. Olen vähän kyllästynyt täällä olooni enkä
välitä kuinka pian maanantai jännityksineen saapuu. Meillä on ollut
liian paljon väärää jännitystä viime aikoina."

"Saatpa kyllä kokea jonkun verran jännitystä keskiviikkona, hyvä Jim!"
sanoi hän nauraen. "Odota vain kiltisti!"

Mutta sitä sain jo ennemmin, ja vielä toisenlaista sittenkin. Samana
iltana sain poliisiviranomaisilta erään ilmoituksen -- noiden kolmen
vangitun miehen johtaja tahtoi välttämättä tavata minua.



YHDESKOLMATTA LUKU

Varoitus


Spiller, Portsmouthin etsivä, minulle tämän yllättävän ilmoituksen toi.
Hän tuli Renardsmeren kartanoon muutamia tunteja sen jälkeen kuin Park
Lanen taloudenhoitaja oli lähtenyt, ja minä näin heti paikalla hänen
käytöksestään, että hänellä oli jotakin salaperäistä ilmoitettavana.

Peyton oli minun seurassani hänen saapuessaan, mutta nähtävästikään ei
Spiller aikonut ruveta puhumaan kolmannen henkilön läsnä ollessa, ja
minä vein hänet toiseen huoneeseen.

"Mitä nyt, Spiller?" minä sanoin, kun suljin oven. "Onko mitään uutta
tapahtunut?"

Hän katsahti minuun omituisesti ja taputti olkapäähän.

"Macfarlane!" hän sanoi. "Macfarlane, herra Cranage! Sen vuoksi minä
täällä olen."

Macfarlane-nimellä tunnettiin noiden kolmen tutkintovankilassa olevan
miehen johtaja. Oliko se sitten hänen oikea nimensä vai ei, sitä
en tiedä; sillä nimellä ainakin hän oli suorittanut kunniattoman
elämänuransa erään lääkärin apulaisena Portsmouthissa, ja sillä nimellä
hän oli sallinut itseään nimitettävän tutkintotilaisuuksissa tuomarin
edessä.

"Mitä Macfarlanesta?" kysyin minä. "Onko hän päässyt karkuun?"

"Karkuun!" vastasi hän naurahtaen. "Mitä vielä, herra Cranage! Siihen
ei taida olla paljoakaan tilaisuutta kellään tuosta joukosta! Ei -- hän
tahtoo tavata teitä."

"Tahtoo tavata minua!" huudahdin. "Miksi?"

"Sen hän vain itse tiennee", vastasi hän. "Parin viime päivän aikana
on hän kärttänyt johtajaa sallimaan hänen tavata teitä. Hänellä
on jotakin ylen tärkeää kerrottavaa teille. Ja -- minä tulin siitä
ilmoittamaan."

"Jotakin yksityisluontoista asiaa kai?" tiedustelin minä.

"En tiedä -- minulla ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä
lienee", vastasi Spiller. "Mutta mitä sen yksityisluontoisuuteen tulee,
ette voi saada tavata häntä kahden kesken. Vartija tai vartijoita tulee
olemaan läsnä. Vaan niistä hän kai välittää yhtä vähän kuin pöydistä
tai tuoleista, kun vain saavuttaa tarkoituksensa. Kysymys on vain siitä
-- tuletteko?"

"Ehkä pitänee tulla", sanoin minä. "Mitä te tekisitte?"

"Menisin -- tietysti", vastasi hän. "Ei milloinkaan tiedä, mitä saa
kuullaksensa. Hän ei ole tavannut ketään -- ei edes asianajajaakaan
-- sen jälkeen kuin hän ja ne toiset kaksi määrättiin pidettäviksi
vankilassa, mutta nyt hän haluaa ylen kiihkeästi tavata teitä. Se on
varma todistus siitä, että hänen sanottavansa on kuulemisen arvoista."

"No -- milloin siis?" kysyin minä.

"Tulkaa minua kohtaamaan vankilan ulkopuolelle, pääkäytävän luo, kello
kahdeltatoista huomenna", sanoi hän "Minä järjestän kaikki teille.
Voitteko ajaa sinne autolla, herra Cranage?"

"Kyllä", vastasin. "Olen siellä kello kahdeltatoista -- keskipäivällä."

Hän lähti heti sen jälkeen matkoihinsa, ja minä palasin Peytonin luo ja
kerroin hänelle Macfarlanen toivomuksesta tavata minua.

"Ei suinkaan hän aio ruveta tunnustuksia tekemään -- minulle!" sanoin.
"Sehän olisi --"

"Ei mitään tunnustuksia!" keskeytti Peyton. "Minun käsitykseni
siitä miehestä on, että hän jatkaa loppuun asti sanomatta sanaakaan
itse pääsiasta. Hän on pelinsä pelannut ja hävinnyt -- ja ottaa
vastaan rangaistuksensa nurisematta. Ei -- hänellä on jotakin
kerrottavaa teille. Minunkin tekee mieleni tietää, mitä se on. Jotakin
tavallisuudesta poikkeavaa arvatenkin."

Päätimme, että Peyton tulisi minun kanssani aamulla ja odottaisi
autossa, kunnes olin tavannut Macfarlanen. Walker ajoi meidät sinne, ja
puolenpäivän aikaan astuin autosta vankilan ovella ja tapasin Spillerin
odottamassa. Kymmentä minuuttia myöhemmin huomasin olevani yksin
likaisenharmaassa, koppia muistuttavassa huoneessa, jonka keskitse kulki
kaksinkertainen ristikkoaita. Kuului avainten rätinää lukoissa, telkien
kalinaa ja kohta ilmestyi Macfarlane, vartija sivullaan ja toinen
aituuksessa välillämme. Katselin häntä kiihkeän uteliaana. Hän ei ollut
paljoa muuttunut. Jokin hänessä muistutti ansaan joutunutta eläintä,
mutta hän karkoitti mielestään kaikki ajatukset ympäristöstään ja
nyökkäsi minulle, aivan kuin olisimme tavanneet toisemme tavallisissa
olosuhteissa.

"Hyvää huomenta, herra Cranage", sanoi hän, tullen ihan aitauksen luo.
"Olen kiitollinen teille siitä, että tulitte."

"Teilläkö on jotakin kerrottavaa minulle?" vastasin minä.

"Niin on", sanoi hän. Sitten hän pysähtyi katsellen minua vakavasti.
"Eräs kysymys ensin. Tiedättekö, missä lady Renardsmere on?"

"En!" vastasin minä. "En tiedä!"

"Olen laskenut päiviä", jatkoi hän jurosti hymyillen. "Ensi
keskiviikkona on Derby-päivä. Näettehän te lady Renardsmeren ennen
keskiviikkoa?"

"En ole varma", vastasin minä. "Toivoakseni."

"Mutta ainakin voitte nähdä Peggie Mansonin, milloin vain haluatte,
vaikka tunnin tai parin kuluttua tästä?" sanoi hän melkein innokkaasti.
"Voittehan, eikö niin?"

"Tietenkin voin!" myönsin minä. "Vaikka tänä iltapäivänä vielä, jos
tarvis on."

Hän nyökkäsi melkein tyytyväisesti ja näytti siirtyvän lähemmäs aitaa,
josta hän piti kiinni.

"Olen lannistettu!" sanoi hän ivallisesti naurahtaen. "Tämä seikkailuni
loppuu -- tänne! -- toistaiseksi ainakin. Jäin jälkeen -- monen hevosen
pituuden verran! Mutta olen aina ollut oikean urheilun mies, Cranage,
ja sellaisena pysyn loppuun asti. Ja ellette voi päästä viipymättä
kosketuksiin lady Renardsmeren kanssa, niin voitte ainakin neiti
Mansonin kanssa. Se, mitä minä siis -- urheilumiehenä -- halusin kertoa
teille, oli seuraavaa. _Tamma on vaarassa_!"

Hypähdin taaksepäin omalta puoleltani aitaa sulasta hämmästyksestä.
Luullakseni molemmat vartijat myöskin hypähtivät, vaikka olivatkin
tyhmän, tunnottoman näköisiä kavereita -- siitä ainakin olen varma,
että me kaikki kolme tuijotimme Macfarlaneen; tuijotimme, aivan kuin
hän olisi kertonut meille joitakin uskomattomia uutisia.

"Mitä!" huudahdin minä. "Välkehtivä Rubiini!"

"Välkehtivä Rubiini juuri!" vastasi hän nyökäten. "Sanon teille -- se
on vaarassa!"

"Missä vaarassa?" kysyin minä. "Jotakin häiriötäkö tarkoitatte?"

"Häiriötä sellaista, joka tekee sille mahdottomaksi voittaa", vastasi
hän kylmästi. "Ja minä olen tänne kytketty ja olen urheilumies, ja
muu onkin jo kaikki mennyttä, ja tamma on hienoin hevonen, minkä
milloinkaan olen nähnyt -- sen sanon teille, hitto vie!" puhkesi hän
äkkiä puhumaan. "Menkää neiti Mansonin luo, mies, ja käskekää hänen
vartioida suojattiansa itse joka ikinen minuutti tästä lähtien, kunnes
se on satuloituna ja menossa! Vartioikaa -- vartioikaa!"

Tuskin sain sanaa suustani tämän jälkeen. Seisoin kieli lamassa
tuijottaen häneen.

"Sanon teille, Cranage!" toisti hän. "Sanon teille!" "Mutta tammaahan
on vartioitu yötä päivää viikkokausia!" änkytin lopuksi. "Siellähän on
erikoinen vartiosto yksityisetsiviäkin --"

"Hitto vieköön teidän yksityisetsivienne vartiostot!" keskeytti hän
ärtyisesti. "Minä kerron teille, mitä tiedän, Cranage. Lähtekää
heti paikalla kertomaan neiti Mansonille. Ottakaa te ja hän ja tuo
amerikkalainen tehtäväksenne vuoron perään pitää silmällä Välkehtivää
Rubiinia, kunnes se kirjaimellisesti on lähtöpaikalla, taikka..."

Äkkiä hän pysähtyi, ja häijyihin silmiin tuli omituinen ilme. Samassa
hän äkkiä naurahti, ja kun hän jälleen ryhtyi puhumaan, kävi se
ilkkuvaan, pilkalliseen tapaan.

"En ole milloinkaan elämässäni tehnyt yhdellekään miehelle tai naiselle
mitään palvelusta, Cranage, mikäli muistan!" sanoi hän. "Minua on
itseäni liika paljon potkittu ja tyrkitty aina pikku pojasta asti!
Mutta minusta tuntuu jollakin tavalla hyvältä ajatella, että olen
tehnyt hyvän palveluksen -- kauniille hevoselle! Siinä kaikki, Cranage.
Saatte mennä!"

Hän poistui nopeasti; seuraavana hetkenä olin yksinäni. Ja minäkin
lähdin nopeasti pois tuosta hirveästä, synkästä huoneesta, takaisin
Spillerin luo... ja Peytonin, joka odotti isossa autossa portilla.

Spiller katsoi minua tutkivasti. Hän näytti kovin uteliaalta. Mutta
tämä oli minun asiani.

"Selvä on, Spiller", sanoin minä astuessani suoraan autoon. "Olen
nähnyt hänet ja kuullut, mitä hänellä oli sanottavaa. Ja se on aivan
yksityisluontoista asiaa. Hyvästi! -- Ajakaa kaupungista, Walker!"

Me olimme sivuuttaneet kaupungin laitaosat, ennen kuin virkoin
sanaakaan Peytonille. Kun sitten olimme ajaneet muutamia kilometrejä
ja tulleet erään vanhanaikaisen tiepuolessa olevan majatalon luo,
annoin Walkerin pysähtyä ja pyydettyäni Peytonia astumaan ulos vein
hänet erääseen yksityishuoneeseen. Saatuamme eteemme leivänkannikan ja
juustoa sekä lasin olutta, kerroin sitten hänelle koko kohtauksen.

"Ja mitä nyt ajattelette asiasta?" kysyin minä.

"Että hänen puheensa nähtävästikin on totta!" vastasi hän.

"Mutta miten? -- miksi?" huudahdin minä. "Mitä on tammalla tekemistä
koko tämän murhajutun kanssa? Miten se siihen kuuluu?"

"Lady Renardsmere kuuluu", sanoi hän. "Hän on tamman omistaja."

Koetin jotenkin arvailla asiaa.

"Ettehän tarkoittane -- kostoa?" kysyin minä äkisti.

"Sentapaista se ehkä lienee", myönsi hän. "Ilkeintä asiassa on,
Cranage, ettette te tiedä eikä kukaan tiedä, mistä oikeastaan on
kysymys. Tuo kaveri, jonka juuri olette tavannut, tietää koko joukon
enemmän kuin mitä hän on kertonut. Omituinen oikku miehen luonteessa,
että hän on kertonut teille niinkin paljon. Mutta hän on kertonut!
Toimikaa siis te."

"Miten?" sanoin. "Miten?"

"Että menette suoraan neiti Mansonin luo ja kerrotte hänelle joka
sanan", vastasi hän. "Macfarlane teki erään ehdotuksen. Meidän kolmen
olisi vartioitava yötä päivää aina keskiviikkoon asti. Minä kyllä otan
osani suorittaakseni."

"Ettekö luule, että te ja minä voisimme sen tehdä, kahden?" sanoin. "Te
päivällä, minä yöllä. Sittenpä olisikin kumma, ellei turvallisuus olisi
taattu, kun apuna vielä ovat kaikki nuo salapoliisit, tallirengit ja
koko loppujoukko..."

"Käskekää ajaa suoraan Mansonin huvilaan", sanoi hän. "Kuta pikemmin
hän tietää, sitä parempi. Mutta..." Hän pysähtyi, pudisti päätään ja
pani suunsa suppuun.

"Mitä?" kysyin minä.

"Kiinalainen se taas kummittelee!" vastasi hän. "Hän on sen pohjalla!
Macfarlane on pettänyt hänet tässä kohden, mutta -- kiinalainen se
on! Kaiken takana on perin salaisia hommia, salaisia tietoja -- mutta
mitä? Minusta näyttää, että kiinalainen ja hänen koplansa kaiken
matkaa ovat olleet yhtä päivää myöhässä -- yhtä päivää myöhässä
Hollimentin suhteen, samoin Quartervaynen, Neamoren ja Pennithwaiten!
Mutta Macfarlane ilmeisesti tietää, että vaikka hän ja nuo kaksi
muuta on pantu kiinni, on kiinalainen vapaana -- ja hänellä on vielä
valttikortti kädessään. Mikä valtti? -- Niin, hän tahtoo päästä tuon
kilpa-ajohevosen ja lady Renardsmeren kimppuun! Ja lady Renardsmere on
piilossa. Mutta tamma ei ole. Tulkaa -- lähdetään neiti Mansonin luo."

Me astuimme Mansonin huvilan ruokahuoneeseen juuri kun Peggie ja
neiti Hepple asettuivat aamiaispöytään. He vaativat meitäkin yhtymään
seuraansa, mutta me olimme molemmat aivan liiaksi touhuissamme
-- kiihdyksissä, mitä minuun tulee -- voidakseni syödä, ja minä
olin jokseenkin kärsimätön siihen asti kun Peggie sai toimitetuksi
sisäkkönsä huoneesta ulos ja me neljä olimme keskenämme. Silloin minä
kerroin koko tarinan. Se vaikutti eri tavalla kahteen kuulijaani. Neiti
Hepple kävi yhä vakavammaksi -- mutta Peggie yhä kärsimättömämmäksi ja
suuttuneemmaksi.

"Koko asia on kerrassaan järjetön!" puhkesi hän puhumaan, kun minä olin
lopettanut kertomukseni. "On yhtä mahdotonta, että tammalle voidaan
mitään vahinkoa tehdä kuin että -- kuin että... minä en voi löytääkään
sopivaa vertausta! Milloinkaan en ole sellaista jonninjoutavaa kuullut.
Ei mitään hevosta sinä ilmoisna ikänä ole sen huolellisemmin vartioitu.
Miten voisi kukaan päästä siihen käsiksi? Alkaakseni minusta -- minä
olen kulunut melkein luuksi ja nahaksi sitä vahtiessani. Entäs sitten
Bradgett. Hän on laihtunut pitkästä huolesta sen tähden. Sitten sen
oma tallipoika -- minun on pitänyt suoraan ajaa hänet pois sen luota
syömään ja nukkumaan. Entäs sitten kaikki minun mieheni ja tallirenkini
aina siinä ympärillä? Ja vielä nuo kuusi yksityisetsivää, jotka
syövät hyötyä tekemättä lady Renardsmeren kustannuksella, vahtimassa
yötä päivää! -- Koko juttu on naurettava. Tamma ei ole milloinkaan
pistänyt päätään tallistaan, niin ettei kymmenittäin silmäpareja ole
ollut siihen tuijottamassa -- ei milloinkaan astunut tai nelistänyt
pienintäkään matkaa, niin ettei sitä ole saatettu kuin kuningasta,
joka lähtee parlamenttia avaamaan -- minä sanon teille, on ollut ja
on edelleen sula mahdottomuus kenellekään päästä sitä lähelle! Se on
lorua!"

"En minä usko!" sanoi Peyton rauhallisesti. "Ei ole!"

Peggie laski pöydälle veitsensä ja haarukkansa ja katsoi Peytoniin.
Hänen kasvonsa olivat ylt'yleensä hehkuneet ilmeisestikin
suuttumuksesta, mutia Peytonin vakavasti katsoessa muuttuivat ne
tavallisen värisiksi, ja minä näin, että hän oli äkkiä rauhoittunut.

"Luullakseni olette järkevä mies, herra Peyton", sanoi hän tasaisella
äänellä. "No niin, miksi te ette luule sen olevan lorua -- kun minäkin
luulen?"

"Koska, minä en katso asiaa teidän näkökannaltanne", vastasi hän.
"Eivät ne tuota kaunista hevosta tuolla toisella puolella pihaanne
itsensä vuoksi tavoittele -- lady Renardsmereen he tahtovat päästä
käsiksi sen kautta. Tuo pimeässä piileksivä mies, joka ei haikaile
mitään päästäksensä tarkoituksensa perille, on epäilemättä aikoja
sitten päässyt selville siitä, että lady Renardsmere on sekaantunut
tähän juttuun, ja on hyvin luultavasti uhkaillut häntä siinä
tapauksessa, että hän ei luovuta esinettä, jota mies haluaa ja jota hän
uskoo lady Renardsmeren tai jonkun hänen tietämänsä henkilön pitävän
hallussaan. Miten te tiedätte, mitä lienee salassa tapahtunut heidän
välillään? Miksi lady Renardsmere piileksii? Ja miksi hän yht'äkkiä
teki hevostaan vartioivien salapoliisien luvun kaksinkertaiseksi? --
Ei! -- ei se ole lorua! Vaara on tarjona -- kuten tuo Macfarlane sanoi
Cranagelle."

"Mikä vaara?" kysyi Peggie.

"Jos voisin siihen kysymykseen vastata, ei vaaraa olisikaan", vastasi
Peyton. "Minä en tiedä, mikä se vaara on. Mutta teidän sijassanne
olisin varuillani sitä vastaan yhä edelleen. Ja eihän sitä paitsi enää
ole kuin neljä päivää jäljellä."

"Mutta mitä minä sitten enää voin tehdä?" huudahti Peggie, yrittäen
uudelleen vimmastua. "Eihän voi sulkea eläintä rautakaappiin tai panna
sitä asumaan vierashuoneeseeni! Sellaisiin varokeinoihin kuin minä ei
ole kukaan koskaan ryhtynyt. Minun isäni valmensi kolme Derby- ja neljä
St. Leger-voittajaa aikoinaan, ja hän olisi purskahtanut nauramaan
nähdessään, millä tavalla tätä tammaa on vartioitu. Miksi --"

"Olosuhteet ovatkin poikkeukselliset, rakas Peggie", keskeytti neiti
Hepple.

"Älkää joutavia jaaritelko, Millie täti!" kivahti Peggie. "Tiedämmehän
kaikki, että olosuhteet -- hitto vieköön -- ovat poikkeukselliset.
Kysymys on siitä -- mitä enempää voin tehdä kuin mitä jo teen?
Kokonainen rykmentti miehiä ja tallirenkejä häärii eläimen ympärillä --
mitä muuta voin tehdä? Jos vain ihmiset olisivat järkeviä --"

Hän katsahti minuun rummuttaen pöytää sormenpäillään, ja hänen
katseessaan oli jotakin, joka pani minut ajattelemaan toisin.

"En minä lopuksikaan käsitä", sanoin minä silmäillen Peytonia, "mitä
enempää neiti Manson voisi tehdä! Tammaahan vartioidaan säännöllisesti
herkeymättä yötä päivää --"

"Minäpä kerron teille tarkasti, miten asia on järjestetty", sanoi
Peggie. "Ensiksi päiväsaikaan on aina noin kymmenkunta henkilöä
silmällä pitämässä joko sitä suorastaan tai sen tallin ovea. Yöllä on
Bradgett taikka hevosen oma tallipoika aina sen luona; yksi salapoliisi
on siinä ainoassa huoneessa, josta sen talliin päästään, ja kaksi muuta
pitää vahtia pihalla ulkopuolella. Mitä enempää voi tehdä?"

"Sangen vähän!" sanoin minä. "Mutta sallikaa Peytonin ja minun tehdä
se vähä. Me vartioimme kernaasti vuorotellen tästä asti siihen, kunnes
viette sen Epsomiin. Se on Peytonin ehdotus."

"Peyton on hyvin ystävällinen -- olette kumpikin", vastasi Peggie.
"Jos tahdotte kuulla vilpittömän mielipiteeni Välkehtivän Rubiinin
valmentajana, on se kerrassaan tarpeetonta. Mutta jos se antaa teille
jotenkin mielenrauhaa -- minä en ole edes levotonkaan! -- niin tehkää
vain niin. Järjestäkää asia, kuten haluatte -- ja asettukaa tänne. Ja
heittäkää nyt toistaiseksi tuo joutava juttu ja juokaa!"

Peyton ja minä ryhdyimme omiin järjestelyihimme -- neuvoteltuamme
sitä ennen Bradgettin ja salapoliisien kanssa. Ne olivat aivan
yksinkertaiset -- hän valvoisi tallin luona ensi yönä, minä seuraavana;
minä vartioisin toisena päivänä; hän seuraavana -- ylimääräisinä
apulaisina. Me noudatimme tätä suunnitelmaa -- eikä mitään tapahtunut.

Ei mitään ainakaan ennenkuin sunnuntaina heti puoliyön jälkeen, kun
istuin poltellen ja rupatellen erään salapoliisin kanssa Välkehtivän
Rubiinin tallin edessä olevassa huoneessa.

Äkkiä tuli muuan pihalla vahdissa olevia salapoliiseja sisään.

"Tuolla ulkona on eräs mies -- kovasti vaatteissa -- joka väittää
teidän tuntevan hänet, herra Cranage", sanoi hän. "Tulisitteko ulos
silmäilemään häntä?"

Hän otti käteensä siinä vieressä olevan valmiiksi sytytetyn lyhdyn, ja
minä lähdin hänen kanssaan ulos pihalle.

Siellä seisoi moniin vaatteisiin ja peitteisiin kiedottu olento toisen
salapoliisin vartioimana. Oli tarpeetonta antaa valon langeta hänen
kasvoilleen, sillä minut nähdessään hän ryhtyi puhumaan.

"Hyvää iltaa, sir", lausui tuttu ääni. "Minä täällä olen, herra Cranage
-- Joycey!"

"Joycey!" huudahdin minä. "Hyväinen aika, mikä teidät tänne tuo tähän
aikaan? Onko lady Renardsmere --"

Hän keskeytti minut kääntyen ympäri ja osoittaen nummea pitkin noin
puolen kilometrin päässä kulkevaa valtatietä. Siellä näin minä erään
auton voimakkaat merkkilyhdyt.

"Minä tulin tänne tuossa, sir", sanoi hän. "Ja minä palaan sillä
muutaman hetken kuluttua, niin pian kuin olen tehtäväni täällä
suorittanut. Hänen armonsa määräyksiä, sir. Minun on silmäiltävä --
vain silmäiltävä -- tuota tammaa, sir."

"Sepä jotakin!" sanoin minä. "Mitä, nähdäksennekö, onko se hengissä?"

"Minun on vain yksinkertaisesti määrä katsoa onko se siellä", vastasi
hän. "Kerroin sen jo näille kahdelle miehelle, ennen kuin teidät
haettiin ulos."

Minä käännyin molempien salapoliisien puoleen.

"Tämä on lady Renardsmeren taloudenhoitaja hänen Park Lanen talostaan",
sanoin minä. "Te kuulette, mitkä hänen emäntänsä määräykset ovat. Eikä
ole tarvis kutsua neiti Mansonia -- minä otan asian vastuulleni."

Me lähdimme talleihin ja Välkehtivän Rubiinin erikoiseen osastoon,
pari lyhtyä mukanamme. Tallipoika, joka nukkui siellä, hypähti pystyyn
ja vilkuili meihin; Välkehtivä Rubiini itse käänsi suuret, kirkkaat
silmänsä valoihin. Ja Joycey katsahti siihen vain kerran ja vetäytyi
sitten takaisin.

"Riittää jo hyvinkin, herrat", sanoi hän. "Siinä kaikki, mitä minun oli
määrä tehdä. Kiitän teitä!"

Hän kietoutui taas vaippoihinsa ja lähti ulos. Minä menin hänen
mukanaan vähän matkaa poikki kentän.

"Omituista menettelyä, Joycey!" huomautin minä.

"Monet hänen armonsa hommat ovat todella merkillisiä", vastasi hän
lempeästi. "Minun asiani ei ole niitä ymmärtää tai niistä kysellä.
Ja -- nyt on jo maanantaiaamu, sir. Tehän saavutte Marengo-huvilaan
tänä iltapäivänä, sir. Älkää myöhästykö päivälliseltä, sir -- lupaan
teille... oivan päivällisen!"

Sanomatta sitten sanaakaan enää hän lähti nopeasti merkkilyhtyjä kohti,
jättäen minut siihen entistäkin enemmän hämilleni.



KAHDESKOLMATTA LUKU

Marengo-huvila


Ei kukaan meistä keskustellessamme seuraavana aamuna asiasta voinut
huomata mitään päätä tai perää Joyceyn yöllisessä vierailussa. Mitä
erikoista hyötyä saattoi olla siitä, että hän puoleksi minuutiksi pisti
päänsä Välkehtivän Rubiinin talliin ja näki, että se oli siellä?

Asia oli mitä suurimmassa määrässä salaperäinen, ja yksi ainoa kohta
siinä vain tuotti meille tyydytystä -- varmuus siitä, että lady
Renardsmere oli jossakin lähellä, tarkoittipa sillä läheisyydellä
sitten Lontoota tai muuta. Mutta keskustellessamme kahden kesken
asiasta esitti Peyton erään oman teoriansa.

"Kuulkaapas, Cranage", sanoi hän katsoen minua tutkivasti, "tuo vanha
lady Renardsmere on kieltämättä omituinen, eikö niin?"

"No sen alle voitte vaikka puumerkkinne panna!" vastasin minä.

"No niin", jatkoi hän hitaasti, "kun ihmiset tulevat määrättyyn ikään
ja ovat koko elämänsä ajan olleet omituisia, luulen sellaisen ajan
koittavan, jolloin paljas omituisuus muuttuu joksikin, joka enemmän
muistuttaa -- ellei suorastaan mielisairautta, niin ainakin jotakin
hyvin sen tapaista."

"Luuletteko, että lady Renardsmere on mielipuoli?" kysyin minä suoraan.

"Ehkä hän on yhdessä suhteessa mielipuoli", sanoi hän. "Hänellähän
on joitakin omituisia hommia. Kysymys on vain siitä -- onko se
mielipuolisuutta vaiko järjestelmällistä menettelyä? Mitä hän aikoo?
Alanpa käydä oikein kärsimättömäksi saadakseni nähdä hänet."

"Minua kummastuttaa, ellei se tapahdu tänä iltana tai huomenaamulla",
sanoin minä. "Hänen täytyy näyttäytyä Epsomissa! Hänen oma hevosensa!
Ja minun ymmärtääkseni on hän yhtä kiihkeä voittamaan Derbyn kuin kuka
omistaja hyvänsä -- enemmänkin kuin kiihkeä!"

"On kai", sanoi hän miettivästi. "Sen olen tullut ymmärtämään -- ehkäpä
tavalla sellaisella, ettette sitä oikein käsitäkään. No niin -- me
siis muutamme tuonne Epsomiin tänään, eikö niin? Minä tahdon seurata
asioita loppuun asti, Cranage! -- lähden saaton mukana ja menen asumaan
johonkin hotelliin siellä ja odotan, kunnes kaikki on ohi. Kuulkaahan,
-- minä en tunne noita kilpa-ajoasioita paljoakaan -- mitä hevosia
sinne tulee, joista tammalla saattaisi olla vastusta tuon suuren
kilpailun voittamisessa?"

"Sinne tulee Jack Cade-niminen hevonen ja toinen, jonka nimi on
Flotsam, vielä muuan Roneo ja eräs tamma nimeltään Hedgesparrow, kaikki
hyvässä nimessä vedonlyönnissä", vastasin minä. "Jack Cadesta on pahin
pelko -- se voitti kahdentuhannen guinean palkinnon. Mutta se on
neljässä yhtä vastaan tänä aamuna ja Välkehtivä Rubiini on tasassa --
vaan vielä se nousee epätasaiseen vetoon ja tuottaa silloin hirvittävän
joukon rahaa! Neiti Manson väittää, ettei mikään voi sitä voittaa, ja
luullakseni on sen oma talliväki lyönyt siitä niin paljon vetoa, ettei
sillä ole enää penniäkään jälellä! Jos kaikki käy kohdalleen, voittaa
se nähtävästikin hyvin helposti!"

"Sepä mielenkiintoista!" sanoi hän hyväksyvästi. "Enpä tosiaan ole
milloinkaan ennen ollut tämänkaltaisessa seikkailussa, mutta tuntuu
tavallaan oikein suurenmoiselta, kun saa sellaisessa olla mukana!
Entä tuon eläimen osalle tuleva huolenpito ja huomio! -- Aivan kuin
kruunajaisiin lähtevä kuningatar!"

Jokainen, joka sinä päivänä oli näkemässä Välkehtivän Rubiinin
siirtämistä Mansonin huvilasta Epsomiin, olisi luultavasti yhtynyt
Peytonin mielipiteeseen. Kuljetimme sitä perille erikoisessa isossa
autovaunussa -- johon sitä, sivumennen sanottuna, ei kukaan muu saanut
houkutelluksi kuin Peggie ja sen oma tallipoika -- ympärillään suurempi
seurue, kuin varmastikaan mitään hevosta ennen on saatellut. Kaksi
yksityisetsivää oli vaunussa mukana; muut neljä seurasivat autossa;
eräässä toisessa autossa olivat Bradgett ja kolme hänen etevintä
apulaistaan; kolmannessa autossa olimme Peggie, neiti Hepple ja minä
sekä meidän matkatavaramme. Me kuljimme pysähtymättä yli Sussexin
ja Surreyn nummien Epsomin tallien luo, jonne oli aikomus sijoittaa
Välkehtivä Rubiini; emme kukaan eronneet, ennenkuin olimme nähneet sen
turvassa asunnossaan, yövartijat paikoillaan ja kaikkiin varokeinoihin
ryhdytyn. Ja sitten neiti Hepple, Peggie ja minä lähdimme omaan
asuntoomme Marengo-huvilaan; ja Peyton asteli kaupunkiin etsiäkseen
jotakin hotellia. Tähän asti oli kaikki sujunut oivallisesti, eikä
Macfarlanen varoitus ollut osoittautunut oikeutetuksi: Välkehtivä
Rubiini oli turvassa toimintapaikallaan ja niin tarkan valvonnan ja
vaarinpidon alaisena, ettemme nähneet mitään vaaran mahdollisuutta.

Marengo-huvila, johon minä seuralaisineni saavuin kello viiden
aikaan sinä maanantai-iltapäivänä, näytti olevan huomattavan iso,
vanhanaikuinen punainen tiilirakennus, jonka ympärillä kasvoi
liiankin tiheässä puita ja pensaita. Ulkopuolelta se oli jotenkin
synkän näköinen, vaan sisältä melko mukava, ja näin heti, että meistä
pidettäisiin hyvää huolta viisipäiväisen siellä olomme aikana,
sillä Joycey oli tuonut mukanaan joukon palvelijoita, sekä miehiä
että naisia, Park Lanesta, ja sinne saapuessamme luisti kaikki kuin
rasvattu. Eräs emännöitsijä johdatti neiti Hepplen ja Peggien heidän
huoneisiinsa, ja Joycey, joka oli ottanut meidät vastaan eteissalin
ovella, vei minut sivulle.

"Minulla on eräs ilmoitus teille, sir", sanoi hän. "Hänen armoltaan.
Hänen armonsa on sanomalehtien kautta saanut tietää monta asiaa, joita
on tapahtunut sen jälkeen kuin hän oli Renardsmeressä. Hän on lukenut
tuosta nuoresta amerikalaisesta herrasmiehestä, herra Peytonista, ja
hänen neiti Mansonille ja teille antamastaan avusta. Hänen armonsa
käskee minun ilmoittaa teille, sir, että jos herra Peyton on Epsomissa
tai tulee sinne kilpa-ajoihin, toivoo hän teidän kutsuvan hänet
Marengo-huvilaan vieraskumppaniksenne, lähettäen samalla terveisensä.
Minulla on kaksi vierekkäin olevaa huonetta jo valmiina teille ja
hänelle, sir -- ajattelin, että siinä tapauksessa että hän saapuu, te
kernaasti haluaisitte olla aivan lähellä toisianne."

"Lady Renardsmere on hyvin ystävällinen, Joycey", vastasin minä. "Herra
Peyton on kaupungissa etsimässä huonetta -- minäpä lähden ottamaan
hänestä selvää ja tuomaan hänet takaisin. Mutta kuulkaahan -- tuleeko
lady Renardsmere tänne tänä iltana?"

"Minun ei ole lupa sanoa mitään hänen armonsa menemisistä tai
tulemisista, sir", vastasi hän juhlallisesti päätään puistaen.
"Sen kuitenkin saatan sanoa, sir, ettei hänen armonsa tule tänne
päivälliselle. Siellä tulee siis vain olemaan neiti Hepple, neiti
Manson, te itse ja herra Peyton -- jos hän ottaa vastaan hänen armonsa
kutsun."

"Minäpä haen hänet käsiini paikalla", sanoin minä. "Te siis tietenkin
näitte lady Renardsmeren palattuanne kaupunkiin viime yönä, Joycey?"

Mutta Joycey ei antanutkaan itseään huiputtaa. Hänen ilmeensä muuttui
sfinksimäiseksi.

"Mistään hänen armoansa koskevasta asiasta ei minun ole lupa
keskustella, sir", vastasi hän. "Huomaatte kaiken täällä olevan
mielenne mukaan, sir, siitä olen varma. Hänen armonsa toivoo teidän
täällä esiintyvän isäntänä, sir, ja neiti Hepplen, naisista vanhempana,
emäntänä. Kaikille palvelijoille on annettu ohjeita siinä suhteessa,
sir."

Jätin hänet ja lähdin pieneen kaupunkiin Peytonia etsimään. Kahdessa
hotellissa kävin turhaan, mutta olin juosta hänet kumoon kolmannen
portailla. Hän seisoi siinä kädet taskuissa, pukulaatikko jalkain
juuressa, näyttäen melkein epätoivoiselta.

"Kuuleppa kummaa!" huudahti hän, kun minä riensin ylös. "Ainoatakaan
huonetta ei ole saatavissa rahalla eikä millään mistään hotellista
täällä! -- kaikki ovat täynnä. Sanovat, että minun on parempi mennä
Lontooseen ja tulla junalla kilpa-ajoihin aamuisin -- yhtään huonetta
ei ole saatavissa tällä paikkakunnalla!"

"Eipä hätää!" sanoin minä. "Olen juuri saanut kutsun teille -- lady
Renardsmereltä. Teidän on tultava Marengo-huvilaan hänen vieraaksensa.
Niin että lähdetään siis!"

"Onko hän siellä?" kysyi hän ottaessaan käteensä pukulaatikkonsa.

"Ei ole -- enkä tiedä, missä hän on", vastasin minä. "Kaikki on
salaperäistä. Vaan -- minusta tuntuu melkein varmalta, että hän
ilmestyy sinne -- ehkä jo tänä iltana."

"No niin, hän on hyvin kohtelias kutsuessaan minut", sanoi hän.
"Tietenkin minä mieluummin olen paikoillani täällä, nähdäkseni mitä
tapahtuu, kuin menen yöksi Lontooseen. Vaan miksi hän ei asu tuolla
Marengo-huvilassa?"

"Älkää minulta kysykö!" vastasin minä. "Olen heittänyt koko asian
mielestäni! Minua liikuttaa nykyisin vain se, mitä tapahtuu tunnista
toiseen. Ensi työksi on meidän siis siistiydyttävä päivällistä varten!"

Palasimme huvilaan. Joycey johdatti meidät ylös kahteen erinomaisen
hyvin varustettuun makuuhuoneeseen, ja asetti erään palvelijan meistä
huolta pitämään. Oikeaan aikaan me saavuimme alas seurusteluhuoneeseen
neiti Hepplen ja Peggien luo. Kello seitsemältä me söimme päivällistä,
ja Joycey täytti yöllisen lupauksensa minulle ja tarjosi meille hyvin
hienon päivällisen. Ja kello yhdeksältä Peggie, Peyton ja minä lähdimme
Välkehtivän Rubiinin asuntoon ja huomasimme kaiken olevan kohdallaan ja
niin kuin ollakin piti. Palasimme sitten Marengo-huvilaan ja pelasimme
yhden robbertin whistiä neiti Hepplen kanssa, ja kun se oli loppunut,
vetäydyimme kaikki makuuhuoneisiimme... jokainen meistä edelleen
ihmetellen, milloin saisimme nähdä lady Renardsmeren.

Me -- me kolme nuorta ihmistä nimittäin -- olimme hyvin varhain
seuraavana aamuna ulkona nummella, nähdäksemme Välkehtivää Rubiinia
harjoituksissa. Kaksi tai kolme muuta Derby-ehdokasta oli myöskin
saapunut; silmäilimme niitä, kuten teki moni muukin aamukukko.
Siellä oli Jack Cadekin, joka oli tuotu eräästä maan pohjoisosassa
sijaitsevasta tallista -- hieno eläin, mutta nähtyään sen selitti
Peggie jyrkästi, että Välkehtivä Rubiini -- jonka jockeyhin,
Medderfieldiin, Peyton ja minä tutustuimme sinä aamuna -- voittaisi
aivan helposti. Samoin ajatteli nähtävästi myöskin urheilumiesten
ammattikunta, sillä ennen puoltapäivää oli Epsomissa vaikeata lyödä
vetoa Välkehtivästä Rubiinista, paitsi epätasaista, sillä välin kuin
Jack Cade laski kuuteen yhtä vastaan, Flotsam seitsemään ja toiset mikä
mihinkin. Kilpajuoksijoita näytti seuraavana päivänä tulevan kaikkiaan
noin kahdestatoista viiteentoista, ja koko joukosta näytti ainoastaan
Jack Cade tosivaaralliselta meidän toiveillemme.

Me lähdimme kaikki katsomaan avajaispäivän juhlallisuuksia. Minä
en ollut milloinkaan ennen ollut Epsomin kilpa-ajopäivillä, eikä
tietysti Peytonkaan ollut; nummella tapahtuvat juhlamenot, jotka
olivat niin tuttuja Peggielle, kilpa-ajomiehille ja lukemattomalle
joukolle lontoolaisia, olivat kerrassaan outoja meille. Mutta eivätpä
ne niin suuresti mieltämmekään kiinnittäneet; seikka oli sellainen,
että omat huolemme estivät sen. Välkehtivän Rubiinin suhteen olimme
rauhallisia ja varmoja; sitä vartioitiin entistä tiukemmin; mutta
halusimme nähdä sen omistajan. Peggie hankki meille tilaisuuden mennä
minne hyvänsä ja kaikkialle hevosten asemapaikoille ja aituuksiin, ja
Peyton ja minä tutkimme paikan perinpohjin iltapäivän kuluessa. Peggie
puolestaan teki samoin. Mutta kun viimeinen ratsastus oli päättynyt --
ja myöntää täytyy, etten minä sinä ensimmäisenä päivänä nähnyt juuri
hitustakaan koko kilparatsastuksesta -- ja me olimme menossa kotiin
Marengo-huvilaan, ei kukaan meistä ollut nähnyt lady Renardsmereä.

"Minulta on aivan yhtenään kyselty hänestä iltapäivän kuluessa",
huomautti Peggie, joka oli tullut kilpa-ajoihin parhaassa puvussaan
ja röyhelössään ja näytti uskomattoman ylhäiseltä. "Ja minusta tuntui
vähän vaikealta hänen valmentajanaan sanoa, etten tietänyt, tuleeko hän
huomenna vai ei. Mutta ellei hän tule --"

Hän pysähtyi niin pitkäksi aikaa, että Peyton pyysi häntä lausumaan
ajatuksensa loppuun.

"Mitä sitten? -- ellei hän tule?" kysyi hän.

"No niin, minä voin taluttaa itse Välkehtivän Rubiinin lavan eteen!"
huudahti hän.

Peyton nauroi hänen varmalle äänensävylleen.

"_Te_ ette epäile sen voittavan!" sanoi hän kiusoitellen. "Edeltä käsin
päätetty asia, vai miten?"

Peggie katsahti häneen komean hattunsa alta.

"Epäile!" huudahti hän. "Mikä sitä voittaisi! Ei ole mitään, joka _voi_
sen voittaa! Ja jos lady Renardsmere on sellainen aasi, ettei hän ole
siellä katsomassa sen voittoa -- no niin, sitten minä otan sen, mitä
lady Renardsmere ei välitä ottaa -- nimittäin kaiken siitä koituvan
kunnian!"

"Hyvä on!" sanoi Peyton. "Vaan -- minusta tuntuu, että me saamme nähdä
lady Renardsmeren tänä iltana."

Hän näytti olevan vakuutettu asiasta jollakin hänelle ominaisella
tavalla. Mutta lady Renardsmere ei ollut saapunut Marengo-huvilaan, kun
tulimme sinne, eikä siellä ollut muitakaan tietoja hänestä, eikä hän
myöskään ollut tullut vielä päivällisaikaan. Ja kun me tiesimme asian
turhaksi, ei kukaan meistä kysellyt Joyceylta mitään hänestä.

Söimme tavallista myöhempään sinä tiistai-iltana, ja ulkona oli tullut
pimeä, ennen kuin me lopetimme. Olimme juuri aikeissa nousta pöydästä
ja puhuimme siitä, että käväisisimme katsomassa Välkehtivää Rubiinia,
kun neiti Hepple, joka istui aivan vastapäätä erästä suurta, kentälle
päin olevaa ikkunaa, äkkiä hypähti tuoliltaan kimeästi kirkaisten.

"Tuolla! Nopeasti!" huusi hän. "Tuolla ikkunassa! Miehen kasvot.
Katsokaa!"

Ei kaihtimia eikä verhoja ollut vedetty ikkunan eteen; huone itse oli
kirkkaasti valaistu; ikkunan ulkopuolella olevat puutarhat ja kentät
olivat pimeän peitossa. Minusta näytti, kun minä pyörähdin ympäri
tuolissani ja seurasin neiti Hepplen vapisevan sormen osoittamaa
suuntaa, että erotin jonkinlaiset aavemaiset kasvot yhdessä nurkassa
ja jonkun tumman olennon liikkuvan, kun tuo aavemainen näky katosi.
Peytonkin näki, ja lieneekö hänellä sitten ollut nopeampi ja terävämpi
huomiokyky kuin minulla, sillä samalla kuin hän hypähti pystyyn, pääsi
häneltä tukahdutettu huudahdus. "Kiinalainen!"

Sitten hänen kätensä pujahti povitaskuun, ja hän hyökkäsi ikkunaa
kohden, sillä välin kun minä, ajatellen ehtiväni nopeammin, syöksyin
huoneesta ulos, eteissalin läpi ja puutarhaan. Me kohtasimme toisemme
jonkinlaisella penkereellä, joka oli ruokahuoneen ja pihan välillä.
Kohtasimme... tuijottaaksemme toisiimme huoneesta lähtevässä valossa ja
sitten kaikkialla ympärillämme olevaan pimeyteen.

"Cranage, hän se oli, varma kuin kuolema!" mutisi Peyton. "Ihan varma!"

"Kiinalainenko?" huohotin minä.

"Minä näin hänen kasvonsa -- sekunnin murto-osan ajan", vastasi hän.
"Hän pääsi tietenkin livahtamaan. Ja mitäpä hyödyttäisi etsiä häntä
täältä ulkoa? Tuolla", jatkoi hän osoittaen puutarhan äärimmäistä
kolkkaa, "tuolla, kuten tiedätte, on avonaisia kenttiä, sitten nuo
pensaikot ja niiden takana tiheä metsä -- olen huomannut kaiken tuon,
sitten kuin tulimme tänne eilen. Mutta hän on täällä! Täällä!"

"Etsimässä lady Renardsmereä tietystikin", sanoin minä. "Ja ehkäpä hän
edelleenkin hiiviskelee tässä ympäri. Katsellaanpas vähäsen paikkoja."

"Hyödytöntä!" sanoi hän. "Vaan jos haluatte --"

Minä palasin rakennukseen, kerroin Joyceylle lyhyesti, mitä oli
tapahtunut, ja ottaen pari miespalvelijaa mukaani palasin Peytonin luo.
Me kiersimme varovasti puutarhan ja pihan emmekä löytäneet mitään.

"En odottanutkaan löytävämme", huomautti Peyton, kun me palasimme
taloon. "Katsottuaan ikkunasta hän lähti tiehensä. Mutta -- me tiedämme
nyt, että hän on täällä -- Epsomissa."

"Entä poliisit!" ehdottelin minä. "Entä jos kertoisimme niille?"

"Luullakseni ei siitä olisi suurtakaan hyötyä", vastasi hän. "Hänenhän
on aivan helppo piiloutua tuonne metsään. Ja sitä paitsi -- mikä
tavaton joukko ihmisiä onkaan tuolla ulkona! -- nukkumassa, nummella,
jos lienen asian oikein käsittänyt. Saa ottaa pataljoonan poliiseja
etsimään yhtä miestä tänä iltana."

Palasimme neiti Hepplen ja Peggien luo. Peggie oli jo pukeutunut
hattuun ja päällystakkiin.

"Minä lähden tallirakennuksille" sanoi hän. "Kiinalainen taikka ei ja
tahtoipa hän sitten viiltää lady Renardsmeren kurkun poikki tai ei,
minä ainakin lähden tammaa katsomaan! Se on minun virkani."

"Minä lähden mukaan", sanoin minä. "Jäisitteköhän te, Peyton, neiti
Hepplen seuraksi?"

Hän nyökkäsi myöntävästi ja tuota pikaa Peggie ja minä olimme
matkalla. Marengo-huvila oli kaupungin laidalla. Välkehtivä Rubiini
oli sijoitettu lähelle kilpakenttää nummelle; meillä oli jonkin verran
matkaa käveltävänä, vieläpä pitkin erästä synkkää kujaa.

"Luuletteko sen todella olleen kiinalaisen?" kysyi Peggie, kun olimme
kunnolleen matkassa. "Näitkö sinä hänet, Jim?"

"Ihmiskasvot minä varmasti näin", vastasin minä. "Vilahdukselta näin
-- ja näin jonkun lähtevän pois. Kiinalainen se epäilemättä oli --
lady Renardsmereä etsimässä. Osoittaa siis, että hän on täällä --
lähistössä."

Hetken aikaan hän ei vastannut. Me astelimme nopeasti pimeää kujaa.

"Lady Renardsmere pitäköön itse huolta itsestänsä", huudahti hän äkkiä.
"Mutta hevonen -- luulenpa, että sydämeni murtuisi, jos sille jotakin
tapahtuisi!"

"Mutta olethan ollut niin varma siitä, ettei sille mitään voi
tapahtua", sanoin minä. "Olet nauranut pelkälle ajatuksellekin!"

Taasen hän oli jonkun hetken äänetönnä; sitten hän äkkiä puhui.

"En tiedä miksi", sanoi hän. "Olen vähän raskaalla mielellä. Minusta
tuntuu aivan kuin jotakin tapahtuisi. Pelkkää kiihtymystä ehkä, vaan --"

"Jäisinköhän minä tänne tallin luo yksi?" ehdotin minä. "Minä kyllä
jään, jos --"

"Ei, ei!" sanoi hän. "Ei ole tarpeellista. Kaikki nuo miehet --
ja Bradgett. Luotan Bradgettiin ennen kaikkia muita. Ei! -- se on
naurettavaa! Tietenkin tamma on niin turvassa kuin olla saattaa!"

Turvalliselta se kylläkin näytti, kun me kymmentä minuuttia myöhemmin
sen näimme. Vaikeata oli käsittää, miten minkäänlaista vahinkoa
sille saattaisi tapahtua. Peggiekin rohkaistui sen nähdessään, ja me
palasimme Marengo-huvilaan, tuntien että kaikki sittenkin oli kunnossa.

Kello oli silloin kymmenen. Me istuimme kaikki neljä sitten
keskustelemassa asioista vielä puoli tuntia. Kun neiti Hepple sitten
oli juuri ilmoittanut aikovansa lähteä levolle, kuulimme voimakkaan
auton jyrinää ulkoa maantieltä, sitten ääniä ovella ja eteissalissa;
samassa Joycey aukaisi ruokahuoneen oven ja astui sivulle...

Lady Renardsmere... ja hänen takanaan eteissalissa kaksi isoa, rotevaa,
tuimakatseista miestä yksinkertaisissa puvuissa -- henkivartijoita
nähtävästäkin.



KOLMASKOLMATTA LUKU

Birmalainen rubiini


Nousimme kaikki seisomaan lady Renardsmeren astuessa huoneeseen.
Sulasta hämmästyksestä hänen niin äkkiä ilmestyessään jäimme
sanattomiksi -- ja tuijotimme. Ennen kuin Joycey ennätti
poistua, kääntyi lady Renardsmere jyrkästi häneen, osoittaen
käskevällä kädenliikkeellä, joka nähtävästikin oli perintöä hänen
näyttämöajoiltaan, ikkunaa, jossa tunti sitten olimme nähneet
kiinalaisen kasvot.

"Vetäkää kierrekaihtimet alas ja sulkekaa verhot!" määräsi hän.
"Tarkasti!"

Sitten hän kääntyi meihin viitaten meitä istuutumaan; koululasten
tavoin, jotka pyhällä kunnioituksella noudattavat opettajan sormen
viittausta, mekin tottelimme; itse hän istahti pöydän vieressä olevalle
tuolille.

"Menkää sulkemaan ovi, Joycey", jatkoi hän, kun taloudenhoitaja oli
suoritettuaan tehtävänsä palannut ikkunan luota. "Pitäkää huolta tuolla
ulkopuolella olevista miehistä -- jos he haluavat jotakin juotavaa,
niin antakaa, vaan katsokaa, etteivät lähde eteissalista. Cranage!
-- pankaa ovi lukkoon Joyceyn mentyä. No niin", sanoi hän lopuksi,
kun olin kiertänyt avainta, "toivoakseni teillä kaikilla ihmisillä
täällä on ollut mukavaa ja teistä on pidetty hyvää huolta? Tuossa on
epäilemättä amerikkalainen -- toivoakseni voitte hyvin, sir? Peggie
Manson! -- tammahan on kunnossa, vai mitä -- kunnossa ja valmiina?"

"Tamma on kunnossa, lady Renardsmere, ja niin valmis kuin konsanaan",
vastasi Peggie. "Näin sen omin silmin tunti sitten. Sitä valvotaan
tarkasti nyt ja edelleen, kunnes kaikki on ohi. Voitte mennä sitä itse
katsomaan, jos haluatte."

Lady Renardsmere ei vastannut mitään tähän kehoitukseen. Hän riisui
par'aikaa yltään isoa, raskasta päällysviittaa, joka verhosi hänet
päästä jalkoihin asti. Kun hän toisella kädellään viskasi sen
olkapäiltään taakseen, viittasi hän toisella kädellään edessään olevaan
pöytään.

"Tulkaa istumaan tämän pöydän ympäri, te kaikki", sanoi hän. "Minulla
olisi jotakin kerrottavaa teille -- kaikille. Sen vuoksi olen tullut
kotiin tänä yönä. Tulkaa!"

Ollen muka hommailevinaan tuoleja pöydän ääreen neiti Hepplelle ja
neiti Mansonille, Peytonin onnistui päästä minun lähelleni. Ja hän
kuiskasi korvaani erään sanan, jonka vain minä tajusin.

"Mielipuoli!"

En ollut varma siitä, ettei hän ollutkin oikeassa. Lady Renardsmeren
silmissä oli kummallinen kiilto ja käytöksessä outoutta; hänen
liikkeensä olivat nytkähteleviä. Ja kun minä istuuduin häntä
vastapäätä, aloin tarkasti pitää häntä silmällä. Hänen äänensä oli
kuitenkin jotensakin luja, hänen puheensa aivan yhtenäistä ja siinä oli
vielä vanha, tuttu töykeä, käskevä sävy. Mutta sentäänkin...

"Te olette kaikki ihmetelleet, mitä minä olen hommannut sen jälkeen
kuin lähdin Renardsmerestä", sanoi hän, kun me olimme kaikki asettuneet
pöydän ympäri. "Nyt saatte kuulla! Minä olen ollut hankkimassa varmaa
selvyyttä eräästä esineestä, jonka tahdoin omistaa -- esineestä, joka
tekee huomisen Derby-voittoni aivan varmaksi asiaksi. Tästä!"

Äkillisellä, nopealla liikkeellä hän vetäisi hameensa poimusta erään
pehmeän, valkean silkkipaperikäärön ja asetti sen eteensä pöydälle.
Samanlaisilla nopeilla liikkeillä hän repäisi paperin pois ja paljasti
kirkkaanvihreänahkaisen, hoikan käärmeen muotoisen vyön, jonka keskellä
oli pyöreä rintakoristeen muotoinen esine puhdasta kultaa. Ja sen
keskelle oli kiinnitetty loistava verenpunainen kivi, jonka nähdessään
neiti Hepple kimeästi huudahti.

"Rubiini!"

"Birmalainen rubiini!" sanoi lady Renardsmere. "Maailman hienoin
rubiini! Sen vertaista rubiinia ei ole milloinkaan ollut. Ja se on --
minun! Katsokaa sitä! Kosketelkaa sitä! Ottakaa se käteenne!"

Kukaan meistä ei ojentanut kättään sitä ottaakseen. Luullakseni muut
ajattelivat samoin kuin minäkin. Tässä edessämme oli nyt tuo murhia
aiheuttanut esine, näyttäen hirvittävältä ja salaperäiseltä juuri
yläpuolellamme olevan sähkölampun valaisemana. Sen ja minun välilläni
kohosivat neljän murhatun miehen aavemaiset kasvot...

"Huomenna tuo kiinnitetään Välkehtivän Rubiinin kaulan ympäri", sanoi
lady Renardsmere, "eikä mikään sitä silloin voita! Se on taikakivi --
fetishi! Olipa tamma vaikka vasta puoleksi valmennettu, voittaisi se,
kun tuo on sillä! Kaulan ympäri, huomenna!"

Katselin ympärilleni kolmea kumppaniani. Ei ollut vaikeata huomata,
että sama käsitys, johon Peyton niin nopeaan oli tullut, oli
muodostumassa neiti Hepplen ja Peggienkin mielissä -- kumpikin tuijotti
lady Renardsmereen kuin lumottuna ja peloissaan.

Ja peloissani olin itsekin; pelkäsin koko asiaa; pelkäsin, mitä
tämän jälkeen seuraisi. Sillä lady Renardsmeren käytöksessä oli joka
hetki yhä selvemmin huomattavissa jotakin, joka pani ajattelemaan
kummia asioita; hän istui siinä katsellen meitä, vuoroon kutakin,
palavin silmin ja leikkien vihreällä vyöllä, jossa verenpunainen kivi
kultakehyksessään kimalteli...

"Kuunnelkaa!" sanoi hän äkkiä kumartuen pöydän yli meihin päin. "Minä
kerron teille koko asian! Tämä oli kerran pyhä kivi! Se oli kiinnitetty
samoin kuin toinenkin, nyt hävinnyt, muutamaan epäjumalankuvaan. Se
irroitettiin siitä -- kiskottiin ulos silmäkuopasta. Merkillisiä
seikkailuja seurasi sitten. Vihdoin joutui se muutamien kiinalaisten
liikemiesten käsiin -- he maksoivat siitä suuren hinnan. Eräs
heistä, Cheng, toi liikeasioissa Eurooppaan tullessaan sen mukanaan,
aikoen myydä sen jollekulle englantilaiselle tai amerikalaiselle
miljoonanomistajalle. Chengin sihteeri, Chuh Sin, varasti sen häneltä
Pariisissa. Chuh Siniltä varasti sen taas Portsmouthissa eräs Holliment
niminen mies, jolla oli toinen mies, Quartervayne, liitossa kanssaan.
Holliment ja Quartervayne pakenivat Lontooseen, kivi mukanaan, ja
uskoivat asian eräälle kolmannelle miehelle, Neamorelle. Neamore oli
kerran ollut liikeasioissa, timanttikaupoissa, minun kanssani, käyttäen
vain toista nimeä silloin; hän tuli nyt minun luokseni tarjoomaan
kiveä. Minä ostin sen häneltä ja Hollimentilta ja Quartervaynelta;
annoin heille kymmenentuhatta puntaa siitä. He pettivät minut; luulin
heillä olevan oikeuden myydä sen. Vaan he saivat rangaistuksensa! --
Chuh Sin ja roskajoukko, jonka hän oli haalinut kokoon, olivat heidän
kintereillään, ja Holliment ja Quartervayne ja Neamore murhattiin.
Sitten minä pääsin totuuden perille -- ja otin rubiinin pois
Pennithwaitelta, jonne sen olin lähettänyt varmasti säilytettäväksi,
ja lähdin etsimään Chengiä. Tapasin hänet -- Pariisissa. Ja sain hänet
luovuttamaan kaikki omat ja ystäviensä oikeudet -- minä maksoin hänelle
neljäkymmentätuhatta puntaa. Minulla on kuitti taskussani; se on
kirjoitettu sekä kiinan- että englanninkielellä! Nyt rubiini on minun!
-- ja huomenna Välkehtivällä Rubiinilla on se kaulassaan onnentuojana.
Minä aion voittaa puolen miljoonaa puntaa Välkehtivällä Rubiinilla!"

Äkkiä hän työnsi vihreän nahkavyön pöydän yli Peggietä kohden.

"Te saatte kiinnittää sen Välkehtivän Rubiinin kaulaan, kun se on
valmiiksi satuloitu huomenna iltapäivällä, Peggie Manson!" sanoi hän
entisellä käskevällä tavallaan. "Sitten --"

Neiti Hepple nousi nopeasti istuimeltaan.

"Jos te jätätte tuon esineen tähän taloon yöksi, lady Renardsmere, niin
pois minä lähden tästä talosta ja sisarentyttäreni myöskin!" sanoi
hän rauhallisesti. "Minua ihmetyttää, että saatatte käskeä kenenkään
kunnon ihmisen katsoa sitä, vielä vähemmän koskea siihen! Siinä on
verta -- ihmishenkiä on sen tähden mennyt! Peggie -- älä kosketa sitä
sormellasikaan!"

"Ei minulla ole aikomustakaan, Millie-täti", sanoi Peggie. "En koskisi
siihen, vaikka saisin kaiken rahan, minkä lady Renardsmere on siitä
maksanut."

Peyton potkaisi minua hiljaa pöydän alla. Ymmärsin hänen
tarkoituksensa. Suorin sanoin sanottuna, noiden kolmen naisen kesken
oli syntymässä riita. Ja yhdellä heistä, ellei hän nyt sorastaan ollut
mielipuoli, oli meidän miesten käsityksen mukaan ainakin joku ruuvi
löyhässä. Mutta -- olivatkohan nuo toiset kaksi siitä täysin selvillä?

Katsahdin salavihkaa lady Renardsmereen. Omituinen kiilto oli hävinnyt
hänen silmistään, ja hän näytti taas olevan vanha, tavallinen, käskevä
itsensä. Vielä kerran hän työnsi vihreätä vyötä lähemmäksi Peggietä.

"Välkehtivällä Rubiinilla pitää olla tämä kaulassa, kun se huomenna
juoksee kilpaa!" sanoi hän. "Teidän on se kiinnitettävä, kun
Medderfield on satulassa." "Ei!" sanoi Peggie päättävästi. "Sitä minä
en tee!"

Lady Renardsmere alkoi rummuttaa pöytää jalokivisormuksia täynnä
olevilla sormillaan. Aina hänellä oli paljon sormuksia, mutta tänä
iltana oli niitä tavallista enemmän, ja timantit välkkyivät ja
kimaltelivat, kun hänen kätensä liikkuivat.

"Te olette minun palvelijani!" letkautti hän.

"Enpä ole", vastasi Peggie. "Minä olen teidän valmentajanne. Mutta en
rupea miksikään osalliseksi siihen asiaan, että hevosellanne olisi tuo
inhoittava esine. Siinä se!"

Taasen tuo jäykkä, taipumaton olento alkoi rummuttaa pöytää. Äkkiä lady
Renardsmere kääntyi minuun.

"Cranage -- sanokaa tytölle, että hän on houkka!"

"En!" sanoin minä lujasti. "Hän ei ole!"

"Tekö myöskin?" huudahti hän. "Sitten --" Hän pyörähti Peytoniin päin
ja katsoi häntä kiinteästi, johon Peyton vastasi aivan yhtä kiinteällä
katseella. "Te näytätte ymmärtäväiseltä mieheltä, te amerikkalainen",
sanoi hän. "Puhukaa noille ihmisille järkeä!"

Peyton pani kätensä ristiin pöydälle ja istuen supisuorana katsoi lady
Renardsmereä pitkään ja kylmästi.

"No niin, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, lady Renardsmere",
sanoi hän rauhallisesti, "niin puhun vähän järkeä teille. Tehän
tiedätte, kuten tässä juuri olette myöntänyt, että kiinalainen Chuh
Sin on jo ottanut monta hengiltä yrittäessään saada tuota esinettä
takaisin. Te mainitsitte kolme nimeä -- siihen on vielä neljäs
lisättävänä -- teidän asianajajanne Pennithwaite. Ja -- kiinalainen
on täällä saapuvilla! Hän katsoi juuri tuosta ikkunasta tuskin kaksi
tuntia sitten. Ja jos minun on puhuttava järkeä, kehoitan vain neiti
Mansonia pysymään siinä, mitä hän vasta on sanonut eikä mitenkään
ryhtymään tuohon rubiiniin -- se on kirottu!"

"Minä en haluakaan siihen mitenkään ryhtyä!" sanoi Peggie lujasti.
"Ennemmin jätän kokonaan lady Renardsmeren ja hänen tallinsa. Se on
viimeinen sanani."

Tuskin olin osannut odottaa sitä, mikä nyt seurasi. Mutta äkkiä ja
sellaisella vilkkaudella, joka olisi tuottanut kunniaa nuoremmallekin
naiselle, lady Renardsmere hypähti jaloilleen, astui kaksi askelta ovea
kohden, aukaisi sen, kääntyi vieressä olevaan sähkökelloon ja painoi
nappia. Puolessa minuutissa Joycey seisoi hänen edessään. Vanha rouva
heilautti kättään ympäri meitä kaikkia osoittaen.

"Joycey, ajakaa nuo ihmiset talostani!" sanoi hän terävällä, lujalla
äänellä. "Ulos he marssivat, niin monta kuin heitä on! Antakaa heille
kymmenen minuuttia aikaa pakataksensa tavaransa, ja sitten -- ulos!"

"Teidän armonne!" sanoi Joycey pehmeimmällä äänellään. "Jos teidän
armonne..."

"Tehkää kuten sanoin!" pauhasi hän. "Ulos -- koko joukko!"

Sitten hän sieppasi vihreän vyön pöydältä ja pisti sen hameensa
taskuun, astui eteissaliin noiden kahden ison miehen luo ja viittasi
heitä seuraamaan häntä toiseen huoneeseen. Kaikki kolme hävisivät.

Me noudatimme viivyttelemättä lady Renardsmeren määräyksiä. Peggiellä
oli oma autonsa ja autonkuljettajansa talon takana olevassa
autotallissa, ja vähemmässä ajassa kuin meille oli myönnetty olimme
pakanneet pukulaatikkomme ja astuimme ulos. Tuota pikaa me olimme
autossa ja maantiellä -- tähtien tuikkeessa.

"Mihinkä mennään?" kysyi neiti Hepple, kun autonkuljettaja kääntyi
ohjeita saamaan.

"Käske hänen ajaa Lontooseen, Jim", vastasi Peggie. "Asetumme johonkin
hotelliin."



NELJÄSKOLMATTA LUKU

Satuloimisaitaus


Asetuimme muutamaan isoon Northumberland-kadun varrella sijaitsevaan
hotelliin. Vaikka silloin jo olikin myöhäinen, ei kukaan meistä
halunnut heti paikalla vetäytyä levolle. Kokoonnuimme erääseen
nurkkaukseen hämmentyneinä ja ymmällä. Peggie oli syvimmän epätoivon
vallassa -- ja minä tiesin, missä hänen ajatuksensa vaelsivat.

"Tietysti kaikki on lopussa lady Renardsmeren ja minun välilläni!"
sanoi hän katkaisten äkkiä tuon painostavan hiljaisuuden. "Kun hän
kerran ajaa minut talostaan, niin ajaa hän myös minut huomenaamuna
talleistaan. Kaikki on lopussa!"

"Peggie kulta, tuo nainen oli suunniltaan tänä iltana", sanoi neiti
Hepple. "Ehkä hän oli päihdyksissä, käytöksestä päättäen ainakin.
Huomenaamulla --"

"Ei!" huudahti Peggie. "Minä tunnen hänet. Hän ei ole erilainen
aamulla. Hän on tullut pähkähulluksi tuon luulon takia että tammalla
pitää olla kaulassaan kirottu rubiini! Minä tunnen hänet, uskokaa pois!
Hän ei ole hullu -- hän on vain niin täpötäynnä taikauskoa jalokiviin
nähden kuin konsanaan nainen voi olla -- aina hän on ollut, niin kauan
kuin minä olen hänet tuntenut. Ja tuon vihreän vyön hän huomenna panee
Välkehtivän Rubiinin kaulaan, sanokoon kuka hyvänsä vaikka mitä! Ja kun
minä en tahdo siihen asiaan sekaantua enkä sitä edistää -- niin kaikki
on lopussa. En ole hänen valmentajansa enää. Minä en peräydy enkä
salli eläimen pitää tuommoista esinettä, joka on ihmisverestä tahmea.
Eikä hän peräydy -- jos Medderfield esimerkiksi ajattelisi samoin kuin
minäkin ja kieltäytyisi ratsastamasta, ajaisi hän hänet heti tiehensä
ja hankkisi uuden jockeyn -- ellei muita siihen saisi, niin vaikkapa
tallirengin. Hän panee Välkehtivän Rubiinin kantamaan tuota hirveätä
esinettä, ja siinä tapauksessa..."

"Entä sitten?" kysyi Peyton hetken vaitiolon jälkeen. "Miten käy siinä
tapauksessa?"

"Silloin Välkehtivä Rubiini ei voita Derbyä!" vastasi Peggie
hiljaisella äänellä ja silmissään synkkä, surumielinen katse. "Se on
varma asia!"

"Mitä tyhjiä!" sanoi Peyton. "Se on taikauskoa, ehdottomasti! Te
tulette yhtä mahdottomaksi kuin lady Renardsmere."

"Ei se ole taikauskoa", väitti Peggie. "Se on kaukonäköisyyttä. Minä
tunnen sen!"

"Jos teillä on sellainen tunne, niin älkää antako sille valtaa",
neuvoi Peyton. "Mitäs joutavia! -- tammahan on aivan viaton eläin joka
tapauksessa. Jos lady Renardsmere on niin taikauskonsa hämmentämä,
että jäykästi vaatii tuota kiveä Välkehtivän Rubiinin kaulaan -- niin
samapa tuo, ei se mitään vaikuta eläimen juoksukykyyn, arvelen minä.
Eihän tietenkään ole mikään miellyttävä asia tietää, että sillä on
päällään esine, jonka takia ihmisiä on murhattu -- mutta luullakseni ei
tunteellisuus tule kilpa-ajoasioissa kysymykseen. Ja ehkäpä hän, kuten
neiti Hepple arvelee, on huomisaamuun mennessä malttanut mielensä --
hän on minun nähdäkseni vanha, äkkipikainen henkilö -- ja saamme asiat
selviksi. Nyt ehdotan, että me kaikki lähdemme nukkumaan ja pysymme
iloisina -- pääasiahan sentään on, että voitamme tuossa kilpailussa."

Mutta hetkistä myöhemmin, kun olimme Peytonin omassa huoneessa, jonne
olin pistäytynyt juomaan ja savuketta polttamaan, hän puisteli päätään.

"Tuo vanha nainen on pähkähullu, Cranage!" sanoi hän. "Ei kannata
peloittaa tyttöä sen enempää, mutta minä luulen, että lady Renardsmeren
asiat ovat toivottomasti hukassa."

"Selittäkää tarkemmin", sanoin minä. "Tammaan nähden, tarkoitan."

"Lady Renardsmere on Epsomissa, ainakin hän meistä sinne jäi", hän
vastasi. "Ja -- kiinalainenkin on siellä! Hän ryhtyy väkivaltaisuuksiin
toista tai molempia vastaan; ehkäpä vain toista vastaan, päästäkseen
siten käsiksi toiseen. Mutta -- varmasti hän toimii -- sitä varten hän
siellä on."

"Tamma on yhtä turvassa kuin Englannin pankki!" sanoin minä.

"Miten te sen tiedätte?" sanoi hän. "Oli -- tarkoitatte! Mikäli
aavistan, on sen hupsu omistaja näihin mennessä käynyt tuolla tallissa
ottamassa sen pois sieltä. Ja sen minä sanon, että kaikesta huolimatta,
mitä neiti Manson puhuu tai ajattelee taikauskosta, on lady Renardsmere
mielipuoli -- aivan järkensä menettänyt. Eikä kukaan tiedä, mitä
mielipuoli nainen seuraavaksi työkseen tekee!"

"Onpa hän kyllin tervejärkinen laahatakseen mukanaan joka paikassa pari
isoa miehenkoljoa henkivartijoinaan!" huomautin minä. "En ole ensinkään
varma hänen mielipuolisuudestaan."

"Te ette ymmärrä", sanoi hän. "Hän saattaa olla selvä kylläkin
yhdeksässä kohdassa, mutta parantumaton mielipuoli kymmenennessä.
Kymmenes kohta on tässä tapauksessa juuri tuo rubiini! Olkoonpa niin,
että sanoinkin tuolla alhaalla vanhan rouvan ehkä aamuun mennessä
tulevan järkiinsä -- tein sen vain neiti Mansonia rohkaistakseni.
Itse puolestani uskon, että hän ei tule, vaan panee tuon kiven tamman
kaulaan -- ja kiinalainen on läheisyydessä!"

Hän alkoi riisuutua ja hetken aikaa minä istuin tupakoiden ja miettien.

"Kuulkaapas!" sanoin minä äkkiä. "Me olemme täällä aivan lähellä
Scotland Yardia. Minä ehdotan, että te ja minä pistäydymme siellä
varhain huomenaamulla, ennen kuin lähdemme Epsomiin, ja yritämme
tavata Jifferdeneä, ja jos saamme hänet käsiimme, kerromme hänelle
kiinalaisesta. Ehkä hän pitää asiaa sen arvoisena, että lähtee sinne ja
ottaa apulaisia mukaansa."

"Hyvä on!" vastasi hän. "Niin varhain kuin vain haluatte. Mutta se on
melkein kuin neulan etsimistä heinäsuovasta!"

"Tuskinpa sentään", sanoin minä. "Jos, kuten sanotte, kiinalaisella
on päämääränään joko lady Renardsmere tai hänen hevosensa, on hänen
tultava toisen tai toisen lähelle, voidakseen toimia. Vai mitä
arvelette?"

"Ette te enkä minä tiedä mitään tuon miehen aikeista, jossa on voimaa
ja viekkautta niin harvinaisessa määrässä yhtyneinä", vastasi hän
oraakkelimaisesti. "Vaan eipä tietenkään haittaa mitään, vaikka
käymmekin tapaamassa Jifferdeneä."

Me lähdimme yhdessä Scotland Yardiin heti aamiaista syötyämme
seuraavana aamuna. Me kohtasimme Jifferdenen melkein paikalla ja
jäimme tuijottamaan häneen. Hän oli puettu hienoon, tahrattomaan
kilpa-ajoasuun -- komea keikari, kiikari olalla ja päässään korkea,
valkoinen hattu mustine nauhoineen.

"Tarpeetonta kysyä, mihin olette menossa, Jifferdene", huomautin
päästäen nauruun, joka omasta mielestäni kuulosti hyvin ontolta.
"Sitähän koko ulkoasunne toitottaa!"

"Asianmukainen varustus, herra Cranage", sanoi hän.
"Virkavelvollisuuksia, sir! Meitä lähtee sinne useampia -- vaikka
eivät kaikki näin purppuraan ja hienoihin liinavaatteisiin puettuina.
Tapaatte minut satuloimisaitauksessa, jos teillä on asiaa. Mutta --
mikä teidät tänne tuo?"

"Jifferdene", sanoin minä, "kiinalainen on Epsomissa. Kuulkaa!"

Minä kerroin hänelle kaikki viimeöisestä ilmestyksestä ikkunassa ja
sitä seuraavista tapauksista. Hän kuunteli tarkkaavaisena, käsittäen
kaikki.

"Ja jätittekö lady Renardsmeren sinne?" kysyi hän, kun olin lopettanut.

"Marengo-huvilaan", vastasin minä. "Luonnollisesti emme tiedä, jäikö
hän sinne. Ehkäpä jäi, vaikka eräs hänen isoja autojaan odotti pihalla.
Mutta jättäessämme hänet oli hänellä seurassaan -- henkivartiostonsa."

"Otan asiasta heti selvää", sanoi hän lähtien puhelimeen. "Olen nyt
saanut kuulla hänen armostaan ja hänen henkivartijoistaan -- sain
hänestä myöskin myöhään eilen iltapäivällä tietoja. Lady Renardsmere,
hyvät herrat, on seurassaan kaksi yksityisetsivää, entisiä poliiseja,
viimeiset kymmenen päivää asunut isossa huoneustossa Great Central
-hotellissa, mukanaan kamarineitinsä ja yksi miespalvelija. Minä soitan
ja kysyn, onko hän siellä edelleen."

Viiden minuutin kuluttua hän palasi puhelimesta.

"Lady Renardsmere lähti Epsomiin myöhään eilen illalla", sanoi hän.
"Hän ei palannut. Otaksukaamme siis, että hän on siellä. No hyvä! --
siten käyvät asiat yksinkertaisemmiksi."

"Miten niin?" kysyi Peyton.

"Meidän suunnitelmamme on pysyä -- huomaamatta -- hänen ja hänen
hevosensa läheisyydessä", sanoi Jifferdene, "ollaksemme valmiit
siinä tapauksessa että tuo kiinalainen yrittää häiritä kumpaakaan
-- eikö niin? Ymmärrättehän tarkoituksen? No niin -- kertokaa nyt
minulle tarkkaan, missä Marengo-huvila on ja missä tamman talli on,
ja tunnin kuluttua tästä lähtien ovat he kumpikin minun ja miesteni
huolellisimman valvonnan alaisina -- me olemme perillä ennen teitä!"

Me selitimme hänelle yksityiskohdat tarkalleen, lähdimme pois ja
palasimme hotelliimme. Kello oli silloin vähän vailla kymmenen;
neljännestä yli me kaikki olimme Peggien autossa ja matkalla
Epsomiin. Loppumattomana jonona vierikin jo ajopelejä kaupungista;
oli erinomaisen kaunis aamu ja kulkiessamme Westminster-sillan yli
ja suunnatessamme kulkumme etelään päin näytti meistä, että osanotto
suuriin kilpa-ajoihin tulisi olemaan aivan erikoinen. Luulin, että
kahdenkymmenenkolmen kilometrin matka nummelle kävisi aika hitaasti,
mutta Peggien autonkuljettaja, vanha lontoolainen, tunsi tämän alueen
hyvin ja käyttämällä viisaasti oikoteitä ja kierroksia, kyyditsi meidät
Epsomin pääpysäyspaikalle kohta yhdentoista jälkeen. Me jätimme hänet
sinne sijoittamaan autoa niiden kymmenien joukkoon, joita joka hetki
saapui, ja lähdimme kaikki neljä vieressä olevan tallin luo, johon
Välkehtivä Rubiini oli majoitettu.

Ennenkuin pääsimme aivan lähelle, näimme että jotakin oli tapahtunut.
Etualalla, juuri Välkehtivän Rubiinin talliosaston edessä, seisoivat
ryhmänä yksityissalapoliisit, jotka lady Renardsmere oli lähettänyt
Mansonin huvilaan Robindalen johdolla. Niiden ja meidän välillämme
seisoi Bradgett, nähtävästikin kyyneliin puhkeemaisillaan, jutellen
Medderfieldille, jockeylle, joka oli puettuna komeaan ajopukuun ja
näytti olevan kuvaamattoman hämillään; heidän takanaan hiiviskeli
Välkehtivän Rubiinin oma tallipoika, toden teolla itkien ja katsoen
toisesta toiseen aivan kuin lohdutusta toivoen. Ja vähän matkan päässä
näin Jifferdenen tavallisena katselijana useitten muitten miesten
keskellä.

Peggie meni suoraan Bradgettin luo; nähdessään hänet takana seisova
tallipoika voivotteli ihan kuuluvasti.

"No, Bradgett, mitä on tekeillä?" tiedusteli Peggie, nyökäten
Medderfieldille. "Antakaa kuulua!"

Bradgett puisteli päätään. Hänen puhtaaksi ajettu naamansa venyi pitkän
ja surkean näköiseksi.

"Minä en tiedä, mitä on tekeillä, neiti!" vastasi hän. "Kukaan ei
tiedä, mitä on tekeillä! Sen vain tiedän, että lady Renardsmere tuli
tänne kello yhdeksältä tänä aamuna seurassaan pari isoa kaveria, jotka
pysyttelivät tavattoman lähellä häntä, ajoi minut miehineni ulos tamman
tallista, lukitsi oven omin käsin, asetti nuo ukkelit tuolla sen eteen
ja kertoi minulle, että te ette enää ollut hänen valmentajansa ja
että paha meidät perisi, jos yrittäisimme lähestyä enää Välkehtivää
Rubiinia! Minä -- minä luulen, että hän on tullut hulluksi, neiti, tai
jotakin sentapaista -- hirveän pahalla tuulella hän ainakin oli. Mitä
meidän on tehtävä, neiti?"

"Missä lady Renardsmere nyt on?" kysyi Peggie.

"En tiedä, neiti", vastasi Bradgett. "Hän lähti noiden kahden miehen
seuraamana tuonne kentän yli -- majuri Camperdalen talleja kohden. Hän
on pannut Välkehtivän Rubiinin tallin avaimen taskuunsa, neiti."

"Mistä oikeastaan on kysymys, neiti Manson?" kysyi Medderfield
luonnollisen uneliaana. "Omituinen juttu, eikö niin?"

"Minä en voi kertoa teille, mistä oikeastaan on kysymys, Medderfield",
vastasi Peggie. "Lady Renardsmere --"

Nyyhkivä tallipoika heidän takanaan puuttui äkkiä puhumaan.

"Hänen armonsa tulee takaisin!" sanoi hän. "Minä näen hänet -- hänen
seurassaan on miehiä."

Me käännyimme kaikki siihen suuntaan, jonne poika sormellaan osoitti.
Näimme lady Renardsmeren lähestyvän viistoon juuri alapuolellamme
olevan kanervikon poikki. Hänen kaksi henkipalvelijaansa oli hänen
kintereillään; hänen takanaan kulki kolme miestä, jotka ilmeisesti
olivat tallirenkejä; näiden rinnalla asteli kookas, sotilaan näköinen
mies, jonka minä otaksuin majuri Camperdaleksi, hyvässä maineessa
olevaksi valmentajaksi. Ja minulle alkoi selvitä, mitä oli tekeillä.

"Lähdetään pois, Peggie!" kuiskasin minä. "Turhaa on jäädä tänne. Antaa
hänen tehdä mielensä mukaan."

Mutta Peggie ei liikahtanut.

"En lähde!" sanoi hän. "Täällä minä olen ja tänne jään! Katson mitä
tapahtuu."

Pieni saattue lähestyi. Sen oli astuttava aivan meidän vierestämme;
lady Renardsmere, marssien muiden edellä katse talleihin kiintyneenä,
vilkaisi äkkiä sivulle ja huomasi meidät.

Hänen silmänsä säihkyivät vihasta ja hän heristeli avainta meihin päin.

"Menkää tiehenne!" huusi hän. "Menkää tiehenne, joka sorkka! Meidän
välillämme on kaikki lopussa, Peggie Manson -- te ette enää ole
valmentajani! Minä en kärsi, että minun palveluksessani olevat henkilöt
osoittavat minulle tottelemattomuutta! Menkää jokainen tiehenne, mutta
te, Madderfield, tulkaa te tänne -- minulla on joitakin määräyksiä
teille annettavana."

Hän lähti taas liikkeelle ja Peyton sysäsi minua kyynärpäähän.

"Tulkaa pois!" hän sanoi. "Tuokaa molemmat naiset taemmas. Tuo vanha
rouva on tällä haavaa ihan suunniltaan. Turha on suututtaa häntä
enempää. Tulkaa!"

Sain neiti Hepplen ja neiti Mansonin peräytymään. Me siirryimme noin
kymmenen metrin päähän Bradgettin ja tallipojan seuratessa meitä
ja jäimme katsomaan. Tapahtui juuri, mitä olin odottanutkin. Lady
Renardsmere aukaisi tallin oven; hänen seuralaisensa astuivat sisään;
jonkun hetken kuluttua toivat he Välkehtivän Rubiinin ulos; hupsun
omistajansa, salapoliisihenkivartiostonsa ja uusien seuralaistensa
saattamana se kuljetettiin Camperdalen talleja kohden. Peggien kasvot
kävivät hehkuvan punaisiksi ja sitten valkeiksi; Bradgett kirosi
partaansa; tallipoika vetäisi esiin koreankirjavan nenäliinan ja
nyyhkytti siihen. Ja Jifferdene, osoittamatta ensinkään tuntevansa
meitä, asteli apulaisineen suosikin ja sen saattojoukon jäljestä.

Siihen saakka Medderfield ei ollut liikahtanut. Mutta nyt hän katseli
ympärilleen ja minuun päin. Hän iski minulle silmää, ja minä menin
hänen luokseen.

"Onko häneltä joku ruuvi irti, herra Cranage?" kysyi hän, nyökäten lady
Renardsmereen päin.

"Lady Renardsmerellä ja neiti Mansonilla on ollut riita, Medderfield",
sanoin minä. "Lady Renardsmere on niitä naisia, jotka eivät kärsi
vastustamista. Mutta -- eihän se ollenkaan estä teitä ratsastamasta
Välkehtivällä Rubiinilla tänään iltapäivällä, eihän?"

"Vieläkös mitä, aion tietysti ratsastaa, herra Cranage", sanoi hän
päättävästi. "Meidän kesken puhuen, hänen armonsa on luvannut minulle
viisituhatta puntaa, jos me voitamme. Mutta -- neiti Mansonin asia on
paha, sir! Hänen on ansio, enkä minä, hitto vie, ymmärrä tämän aamun
juttua muuta kuin että, kuten sanoin, hänen armoltaan on joku ruuvi
löyhtynyt. Mutta kauppa kun kauppa! Minä lähden nyt katsomaan, mitä
hänen armollaan on asiaa. Tapaamme myöhemmin satuloimisaitauksessa kai?"

Hän lähti pois Camperdalen talleille päin, ja minä palasin Peggien
ja toisten luo. Peggie näytti tulleen mykäksi hämmästyksestä; hän
seisoi hyvin kalpeana ja hiljaisena katsellen tammaa ympäröivän pienen
seurueen etääntymistä; vasta kun se oli hävinnyt, näytti hän taas
huomaavan muut ympärillään. Vihdoin neiti Hepple laski kätensä hänen
käsivarrelleen.

Peggien kasvoille palasi äkkiä väri ja hänen silmänsä salamoivat --
vaarallisesti. Hän kääntyi neiti Heppleen uhmaavin kasvoin.

"Kotiin!" huudahti hän. "Kotiinko? En hitto vie menekään! En -- minä
jään katsomaan loppuun asti! Minähän sen kuitenkin valmensin!"

Saimme hänet tulemaan pois kanssamme; saimme hänet syömään vähän
aamiaistakin. Aika kului; koetimme kiinnittää huomiomme suunnattomiin
väkijoukkoihin, kahteen ensimmäiseen kilpailuun; siitä ei ollut mitään
apua; ainoa, mitä odotimme, oli... vaan kaikkihan tiesimme, mitä se
oli. Ja vihdoin me olimme satuloimisaitauksessa, me neljä yhdessä,
ympärillämme joukko miehiä ja naisia, kiihkeinä näkemään suosikkia. Oli
jo tullut tiedoksi, että jotakin erikoisempaa oli tapahtunut. Kuulin
kuiskauksia, satunnaisia huomautuksia. Kuta lähemmäksi aika joutui,
sitä suuremmaksi kasvoi levottomuus...

Ja vihdoin tuli tamma, ja ihmiset koettivat tunkeutua lähelle
nähdäksensä sitä olentoa, joka oli pelkkää elämää ja tulta, valmennettu
mahdollisimman valmiiksi ja täydelliseksi. Ja sen kauniisti kaartuvan
kaulan ympäri oli varmasti kiinnitetty kirkkaanvihreä nahkavyö
kirottuine verenpunaisine rubiineineen!



VIIDESKOLMATTA LUKU

Kiinalainen voittaa


Me seisoimme yhdessä, neiti Hepple, Peggie, Peyton ja minä --
emme etäisyyden, vaan lady Renardsmeren vihan erottamina tuosta
kauniista eläimestä, johon me kaikki, ja Peggie erikoisesti, olimme
niin syvästi kiintyneitä. Se taas, tietämätönnä kaikista sitä
koskevista asioista, seisoi joukon keskellä, jonka muodostivat sen
uusi palveluskunta, tuo valpas henkivartiosto, lady Renardsmere ja
Medderfield. Lady Renardsmere, käsi epäluuloisesti eläimen kaulalla,
puhui vakavasti jockeylle. Joka puolella heidän ja meidän ympärillämme
oli katselijoita, miehiä ja naisia, urheilumaailmassa hyvin tunnettuja
henkilöitä, kiihkeinä ja uteliaina näkemään suosikkia, mutta sitä
ympäröivien virkaintoisten vartijoiden toimesta pysytellen loitompana.
Jo ympäröi salaisuuden ilmapiiri Välkehtivää Rubiinia; huhuja oli
päässyt liikkeelle, ja ihmiset tarkastelivat lady Renardsmereä ja
Peggietä uteliain, tutkivin katsein. Muuan vanhanpuoleinen mies kääntyi
äkkiä Peggien puoleen.

"Luulin teidän valmentaneen lady Renardsmerelle, neiti Manson", sanoi
hän. "Ettekö te ole vastuussa tuosta pikku täydellisyydestä?"

"Olin eilisiltaan asti, kapteeni Marsham", vastasi Peggie levollisesti.
"Lady Renardsmere on ottanut sen pois minun käsistäni."

"Hyvä Jumala, -- sepä omituista menettelyä!" huudahti kapteeni Marsham.
"Semmoista en ole milloinkaan eläissäni kuullut! Sopimatonta!"

"Aivan!" myönsi Peggie lakoonisesti.

"Naisen päähänpistoa arvattavasti", jatkoi vanha herra tutkivin
katsein. "Taitaa olla oikukas nainen, tuo lady Renardsmere? Hm! --
ainakin teidän on kunnia niiden mielestä, jotka tietävät. Te kai
odotatte sen helposti voittavan?"

Peggie katsahti ympärilleen satuloimisaitauksessa. Siellä oli muitakin
hevosia -- Jack Cade, Hedgesparrow, Flotsam, Roneo ja puolisen tusinaa
muita vähäpätöisempiä. Ihmiset seisoskelivat niiden ympärillä ryhminä
ja joukkueina arvioiden, arvostellen...

"Ei täällä näy yhtään hevosta, joka voisi sen voittaa", sanoi Peggie
rauhallisesti. "Ei ole milloinkaan ollut olemassa Derby-kilpailijaa,
jolla olisi suuremmat voittomahdollisuudet, kapteeni Marsham. Minä
uskaltaisin viimeisen roponi siitä!"

Peggie kääntyi hänestä minuun ja Peytoniin ja veti neiti Hepplen
mukaansa.

"Lähdetään kaiteiden ääreen, niin lähelle päätepylvästä kuin suinkin",
sanoi hän. "En halua nähdä tätä sen enempää -- tahdon vain nähdä sen
voittavan. Ja sitten -- minä lähden!"

Peyton otti häneltä neiti Hepplen ja lähti edeltä astumaan, ja minä
seurasin Peggien rinnalla. Äkkiä hän väkijoukon läpi työntyessämme
pujotti kätensä minun käsikoukkuuni ja kuiskasi.

"Jim", sanoi hän, "minä olen mennyttä. Kaikki on nyt lopussa. Tämän
jälkeen jätän valmentamisen -- en enää ikänä valmenna muuta hevosta.
Saan kumminkin, kuten vanha kapteeni Marsham sanoi, kunnian Välkehtivän
Rubiinin menestyksestä. Jos -- jos se voittaa!"

"Olethan varma sen voitosta, Peggie", sanoin minä. "Tiedäthän olevasi.
Niin on jokainen! Hyväinen aika, eihän siitä nyt voi rahaa saada muuten
kuin --"

"Tiedän -- tiedän!" vastasi hän sukkelaan. "Mutta olen raskaalla
mielellä -- minulla on jonkinlainen outo, synkkä aavistus siitä, että
jotakin tapahtuu."

"Hermostusta!" sanoin. "Sinä olet vielä kiihdyksissäsi eilisen illan ja
tämän aamun tapahtumista -- eikä kummakaan. Mutta --"

"Tuo inhoittava esine sen kaulassa!" keskeytti hän. "Jim! -- ajattelepa
-- ajattelepa, että kiinalainen olisi täällä ja -- ja näkisi
birmalaisen rubiinin?"

Hetkellisessä kiihtymyksessäni olin unohtanut kiinalaisen. Katselin
vaistomaisesti ympärilleni, oikealle ja vasemmalle. Oli vaikea olettaa,
että ainoakaan itämaalainen kykenisi huomiota herättämättä piileksimään
tässä hienossa ympäristössä.

"En ymmärrä, mitä kiinalainen voisi saada aikaan -- täällä", sanoin
minä. "Näithän, että Välkehtivää Rubiinia vartioitiin mahdollisimman
huolellisesti aina viime hetkeen saakka. Ja etkö sinä huomannut, että
Jifferdene, mukana muutamia miehiänsä, oli aivan hevosen ja lady
Renardsmeren vieressä, vaikka ei tietenkään lady Renardsmere erottanut
heitä muusta kilpa-ajoyleisöstä. En käsitä, miten kiinalainen tai joku
hänen kätyreistään, jos hänellä sellaisia on, voisi käydä hevosen tai
sen omistajan kimppuun."

"Vähät minä siitä välitän, mitä tapahtuu, tai saattaa tapahtua lady
Renardsmerelle", sanoi hän. "Hän on sen kaiken ansainnut ostamalla tuon
inhoittavan esineen! Mutta tamma..."

"Mitäpä sille voisi tapahtua?" keskeytin minä. "Sitähän vartioidaan nyt
niin tarkasti, ettei kärpänenkään saattaisi huomaamatta asettua sen
selkään. Jonkun hetken kuluttua se jo on menossa lähtökohdalle. Ja kun
Medderfield kerran on satulassa ja matkalla..."

"Toivoisinpa sittenkin, että kaikki jo olisi ohi!" huomautti hän. "Olen
levoton, Jim... levoton!"

"Eivät Välkehtivän Rubiinin puolesta vetoa lyöneet ainakaan näytä
huolissaan olevan, Peggie", sanoin minä, koettaen rohkaista häntä.
"Kuunteleppa vain!"

Ja todellakin, mikäli saattoi päättää niistä keskustelun katkelmista,
joita joka puolelta kuului, sai hyvinkin pian kaksi eri vaikutelmaa --
toisen, että kaikki pitivät Derbyn tulosta itsestään selvänä; toisen,
että kaikki olivat kahden viime kuukauden kuluessa panneet rahansa
lady Renardsmeren tamman puolesta. Peyton ohjasi Peggien neiti Hepplen
viereen aivan aitauksen ääreen ja katsoi sitten merkitsevästi minuun.

"Tuntuu siltä kuin ympärillämme oleva yleisö pitäisi tätä tilaisuutta
juhlakulkueena, jossa Välkehtivä tulee johtamaan ja muut kaikki
kiltisti seuraamaan sitä!" huomautti hän kuivakiskoisesti. "Olen
kuullut kuuden eri henkilön sanovan, että vain yksi hevonen tulee
kysymykseen ja että muut voisivat yhtä hyvin pysyä talleissaan! Mutta
neiti Manson taitaa olla pahoillaan?"

"Kovin!" sanoin minä. "Toivoisin kaiken olevan ohi."

"Mutta", huomautti hän, "ei mielestäni ole enää mitään vaaraa. Ei
enää muuta puutu kuin tuoda se esille ja antaa sen juosta. Entä millä
juhlamenoilla päättyy tämä historiallinen tapaus? Jos Välkehtivä
Rubiini voittaa -- kuuluuko sen omistajalle mennä radalle ja taluttaa
se lavan eteen?"

"Kuuluu kyllä!" sanoin minä. "Hyvin ylpeä hetki - sen omistajalle."

"Tehneekö lady Renardsmere niin?" kysyi hän.

"Varmastikin, mikäli minä lady Renardsmereä tunnen", vastasin minä.
"Sen halukkaampi ei ole kukaan -- ei hullu eikä viisas!"

Hän vilkaisi minuun ja veti minut vähän syrjemmälle.

"Siitä tulee vaarallinen hetki!" sanoi hän. "Hevosen ja sen omistajan
ympärillä arvattavasti tyrkitään ja tungeksitaan. Siinä tarjoutuu
kiinalaiselle otollinen tilaisuus!"

"Luuletteko hänen olevan täällä, Peyton?" sanoin minä.

"Varmasti!" vakuutti hän lujasti. "Täällä hän jossakin on. Ja jos hän
näkee tuon rubiinin -- niin silloin tapahtuu jotakin. Hän koettaa saada
sitä käsiinsä -- keinolla millä hyvänsä."

"Tehköön mitä hyvänsä -- kun kilpailut ovat ohi", sanoin minä. "Mutta
en käsitä, miten hän voi päästä mihinkään tai kehenkään käsiksi sitä
ennen."

"Silloin se tapahtuu kuin sanoin", selitti Peyton. "Eikä minun
mielestäni ole tarpeellista varoittaa lady Renardsmereä. Mutta -- hei,
tuoltahan hevoset jo tulevatkin!"

Hevoset tulivat esille ohjelmaan merkityssä järjestyksessä -- minua
eivät niistä erikoisesti huvittaneet muut kuin Jack Cade, isokasvuinen
kauniinruskea varsa, ja Hedgesparrow, jonkun verran hentorakenteinen,
siro, kastanjanruskea tamma. Eikä huvittanut muitakaan -- kaikki
katselivat ja tarkkailivat vain Välkehtivää Rubiinia, joka ilmestyi
kokonaisuudessaan näkyviin kulkueen keskikohdalla ja jota radan
vastaisella puolella oleva yleisö riemuhuudoin tervehti.

Se näytti yhtä siivokäytöksiseltä kuin oli hyvin kasvatettukin, ja
hyväksyvä murina kaikui joka puolelta ympäriltämme. Mutta viereltäni
puhui samassa teräväkatseinen mies -- äänekkäästi.

"Mikä kirkkaanvihreä juova tamman kaulassa on ja mikä kimalteleva
esine siihen on kiinnitetty?" huudahti hän. "Mitä peijakkaan peliä se
semmoinen on?"

Muuan toinen mies kääntyi puolittain puhujaan ja katsoi häneen
rauhallisesti ja merkitsevästi.

"Taikakalu!" sanoi hän lakoonisesti. "Ettekö ole milloinkaan kuullut
puhuttavan vanhan lady Renardsmeren taikauskoisesta jalokivi-himosta?
Tuo nähtävästi on hänen tapansa hankkia onnea!"

"Hankkia pikemminkin huonoa onnea!" selitti toinen jurosti. "Eikö
olekin koristanut hevostaan kuin toiset hullut autonsa! Tuommoisella
kirotulla taikakalulla -- naurettavaa! En ole nähnyt englantilaisella
kilpa-ajohevosella sellaista esinettä _minun_ aikanani -- ja se onkin
melko pitkä aika, totta vie!"

"Luullakseni ei se tee mitään eroa puoleen eikä toiseen", sanoi toinen
puhuja rauhallisesti. "Lady Renardsmere on niin tuiki varma voitostansa
kuin olla voipi -- vedonlyönnissä tahdotaan nyt seitsemän kahta
vastaan."

Juhlallinen saatto teki kierroksensa ja hevonen toisensa jälkeen astui
lähtöportille. Me näimme jockeytten lakkien liikkuvan kuin värillisten
lasipalasten kaleidoskoopissa. Peyton, joka oli päätään pitempi minua,
kysyi minulta erästä asiaa.

"Miten minä tuon pikku neitosemme tunnen, kun se tulee kiertäen rataa
pitkin?" kysyi hän. "Tämän kiikarinkin avulla on vähän vaikea saada
selvää mikä mikin on."

"Katsokaa, missä kirkkaanvihreä lakki näkyy", sanoin minä. "Lady
Renardsmeren värit ovat kirkkaanvihreä lakki ja takki sekä oranssin
värinen nauha oikealta olkapäältä vasemmalle lanteelle. Tarkatkaa
lakkia! Ei ole nähdäkseni muuta heleänväristä lakkia. Pitäkää silmällä
--"

"_Ne ovat lähteneet liikkeelle_!"

Joukon äkillinen, valtava huuto sai Peytonin hypähtämään, ja minä
näin hänen poskiensa hehkuvan innostuksesta ja kiihtymyksestä.
Kohoten meitä muita korkeammalle hän näki enemmän kuin me ja seuraten
liehuvia lakkeja, kun hevoset kiitivät eteenpäin ylänkömaata radan
tuonpuolisella sivulla, hän alkoi huudella meille tiedoituksia.

"Minä näen heleän lakin -- se on aivan muitten keskellä! Eräs tumma
lakki on edessä -- hyvän matkankin. Kuka se on?" hän kysyi.

"En hitto vie tiedä!" sanoin minä. "Samantekevä kuka nyt on edessä!
-- siitä on kysymys, kuka silloin on edessä, kun ne tänne tulevat.
Tarkatkaa niitä, kun ne alkavat kiertää tännepäin!"

Sitten minä katsahdin Peggieen. Seisten aivan aitauksen vieressä
melkein vastapäätä päätepylvästä hän tuijotti suoraan eteensä --
tyhjyyteen. Ja minä siirryin lähemmäksi häntä ja pujotin käteni hänen
kainaloonsa välittämättä siitä, miten hevoset juoksivat. Vielä muutamia
hetkiä...

"En saata nyt nähdä niitä paljoakaan", mutisi Peyton minun takaani.
"Ne ovat jotenkin kuin maahan vajonneet. Heleä lakki oli samoilla
paikkeilla..."

Äkkiä puhkesi ilmoille kova huuto vasemmalta puoleltamme, kun tuo
tiheään sulloutunut joukko kiiti Tattenham-nurkkauksen ympäri ja tuli
kokonaisuudessaan kiihkeän väkijoukon näkyville radan katselijain
puolisella sivulla -- huuto, joka alkoi ja jatkui yhä voimakkaammaksi
paisuen. Ja hetkiseksi minä unohdin Peggien valkeine kasvoineen ja
palavine silmineen.

"Katsokaa nyt, Peyton!" huusin minä. "Katsokaa tarkkaan!"

"Ne ovat sekaisin", vastasi hän. "Tiheässä ryhmässä -- no -- lempo
soikoon, nyt minä näen heleän lakin tulevan esiin -- tulevan esiin! --
se on etummaisena!" Suuri yleisökin näki, ja huuto vahveni ja laajeni.
Iso mies, Peytoniakin isompi, otti äkkiä kiikarin silmiltään ja
naurahti.

"Se on useita pituuksia edessä nyt, jumal'avita!" hän sanoi huuliaan
maiskuttaen. "Useita pituuksia. Eivätkä ne ole vielä pitkällä sivulla!
Se voittaa aivan helposti!"

Joukon huutoon alkoi sekaantua naurua -- sellaisten ihmisten
naurua, jotka näkevät juuri sen tapahtuvan, mitä haluavat. Se lähti
täyteen sullotuilta lehtereiltä, aituuksista, tarhoista, kiehuvasta
väkijoukosta kummallakin puolella rataa. Ojentauduin täyteen pituuteeni
ja katselin. Välkehtivä Rubiini siellä etäällä oli, sen mukaan kuin
saatoin arvostella, kuusi pituutta Jack Caden edellä, ja kiiti
eteenpäin vinhasti kuin meteori. Kaikkialta kuului vain huutoa -- ja
huuto paisui yhä valtavammaksi tamman joka askeleella.

"Peggie!" sanoin minä. "Peggie!... se on tehtävänsä suorittanut..."

Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä -- luultavasti juuri viimeisiä
riemukkaita sanoja lausuessani -- tapahtui tuo pirullinen teko.
Välkehtivä Rubiini oli silloin noin kolmenkymmenen metrin päässä
päätepylväästä, useita pituuksia Jack Caden edellä, joka kuitenkin
oli oivallisesti juosten tulossa sen jälessä, ja tämän takana oli
Hedgesparrow, Flotsam ja pari vähemmän tunnettua kintereillään, loput
kilpailijoista seuraten häntänä perässä.

Miten asia oikein tapahtui, sitä ei kyennyt ainoakaan silminnäkijä
tai läsnäolija tarkoin kertomaan -- mutta yht'äkkiä lensi radan
alapäässä olevasta tiheään sullotusta väkijoukosta tamman eteen esine,
joka silminnäkijäin kertoman mukaan näytti krikettipallolta. Seurasi
häikäisevä tulenleimaus, mahtava paukaus, ja Välkehtivä Rubiini syöksyi
maahan kuin luodin lävistämänä, värähteli, oli hiljaa, samalla kuin
Medderfield, joka viskautui suin päin maahan, hoippuroi polvilleen
ja vaipui sitten kokoon liikkumattomaksi. Ja Välkehtivään Rubiiniin
kompastui Jack Cade ja siihen vuorostaan Hedgesparrow, kun taas Flotsam
väisti kaukaa tuota sätkivää röykkiötä, jatkoi matkaa ja sivuutti
paalun...

Seuraava tietoinen toimintani oli se, että Peyton ja minä, tiikerin
lailla taistellen, olimme ulvovan ja kiljuvan väkijoukon keskellä,
väkipakoin työntymässä tamman luo. Kansaa oli kummaltakin puolelta
tunkeutunut radalle -- olimme sen ja poliisien kanssa sekaisin
-- hetken aikaa tuntui kuin olisi ollut hornan kattilassa. Näin
tuttuja miehiä paholaisten lailla taistelevan päästäkseen likelle
tai palauttaakseen järjestystä; siellä oli Jifferdene -- Camperdale
-- Bradgett -- etsiviä -- tallirenkejä. Ja ylt'ympäri meitä toiset
kirosivat, toiset olivat raivosta sanattomat, toiset painelivat
verentahraamia nenäliinoja poskiaan vastaan, siellä täällä virui mies
kuolleena, ja vapaammilla paikoilla toiset juoksivat umpimähkään
ympäri sormet hajallaan, aivan kuin olisivat halunneet tarttua roiston
kurkkuun...

Pääsimme vihdoin tamman luo. Se oli kuollut kuin kivi, ja
kirkkaanvihreä vyö ja kultakehyksinen rubiini olivat tipotiessään. Ja
Peyton laski vapisevan kätensä käsivarrelleni.

"Kiinalainen on voittanut, Cranage!" kuiskasi hän. "Nyt pitää muistaa
tyttö! Menkää takaisin hänen luokseen!"

Lähdin takaisin, taistellen yhä joka askeleesta, Peggien luo. Hän oli
jo kuullut, ja sanaakaan sanomatta otin häntä käsivarresta ja vein
pois, ulos aitauksesta, radan poikki ja mitään puhumatta ulkopuolella
olevan hiljaisen alangon poikki. Sieltä lähti varjoisa, rauhallinen
kuja, jolle poikkesimme, ja minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen.
Käteni kosketus sai hänet puhkeamaan virkistäviin kyyneliin... ja
kesken tämän kyyneltulvan suutelimme toisiamme ensi kerran.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Välkehtivä rubiini" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.