Title: Keijukainen
Author: Jerome, Jerome K. (Jerome Klapka)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Keijukainen" ***


KEIJUKAINEN

Kirj.

Jerome K. Jerome


Tekijän luvalla suomentanut ["Malvina of Brittany"]

Valfrid Hedman



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1917.



SISÄLLYS:

      Alkulause.
   I. Tarina.
  II. Kuinka se tapahtui.
 III. Kuinka serkku Christopher sekaantui asiaan.
  IV. Kuinka asia pimitettiin rouva Arlingtonilta.
   V. Kuinka asia kerrottiin rouva Marigoldille.
  VI. Ja kuinka se liian pian loppui.
 VII. Johdanto.



Jerome K. Jerome.


_Jerome Klapka Jerome_, syntynyt papinpoikana Länsi-Englannissa v.
1859, on anglosaksilaisen kirjallisuuden suosituimpia humoristeja,
ja hänen jutelmansa ovat levinneet kaikkiin sivistysmaihin. Hän on
saavuttanut tällä alalla johtavan asemansa helposti, mutta oikean
uransa löytäminen vaati häneltä ankaraa ponnistelua, kun hän aivan
nuorena siirtyi Lontooseen hankkimaan itsenäistä toimeentuloa.
Asianajotoimiston kirjurina, koulumestarina, näyttelijänä,
pikakirjoittajana, sanomalehti-reportterina ja monessa muussa toimessa
hän turhaan etsi menestystä ja viihtymystä, kunnes tuli v. 1888
herättäneeksi huomiota erittäin sujuvasti ja sattuvasti kyhätyllä
muistelmateoksella, jonka aiheena olivat hänen näyttämökokemuksensa.

Seuraavasta vuodesta alkaen hän sitte julkaisi nopeasti karttuvana
jaksona ne tilapäiseen koossapitävään juoneen liitetyt leikilliset
kaskukokoelmat, jotka tuottivat hänelle vakinaisen ja peräti laajan
lukijakunnan, niin että hän sai rauhassa noudattaa taipumuksiaan --
matkustella kotimaassa ja Euroopan mantereella tekemässä havaintojaan
ihmisistä ja tavoista sekä kertoilla niistä sivistyneen miehen
leppeällä rattoisuudella. Ensimäiset loistavasti onnistuneet kirjat
olivat "Joutilaan miehen joutavia ajatuksia" (1889), "Kolme miestä
veneessä" ja "Päiväkirja toivioretkeltä". Hänen teoksiensa lukumäärää
on lisännyt myös sikermä paljon esitettyjä näytelmiä. Kirjailija-uransa
alkupuolella Jerome niinikään työskenteli etevänä aikakauslehden
julkaisijana.

Viime vuosina on tekijä edelleen antanut tuotannolleen vaihtelua
sellaisilla kertoelmilla ja novelleilla, jotka ovat aiheiden
käsittelyllä tarkoitettuja n.s. "suuren yleisön" luettavaksi,
huumorin olematta niissä vallitsevana sävynä. Noiden kahden laadun
keskiväliltä on "Malvina of Brittany", hänen uusin tuotteensa,
tänä vuonna ilmestynyt eräässä novellikokoelmassa nimikertomuksena
ja nyt suomennettu "Keijukaiseksi". Kustantajan kanssa sopiessaan
tuotantonsa suomennuttamisesta tekijäkin ajatteli toista järjestystä
käännöksien julkaisemiselle, kun "Keijukainen" esiintyy enemmän vain
satunnaisena täytetyönä; mutta suunnitellusta julkaisemistavasta
oli poikettava sentähden, että toinen suomalainen kustannusliike
(O. Y. K. J. Gummerus) vastoin hyväksyttyä tapaa, vastoin Suomen
Kustannusyhdistyksen keskinäistä sopimusta ja vastoin tekijän
tahtoa pelkästä kiusanhalusta on ilmoittanut julkaisevansa suomeksi
tämän novellin sen jälkeen kun mr. Jeromen teoksien sovitusta
suomennuttamisesta oli annettu tieto kustannusliikkeille.

Tämä seikka on ollut mainittava säädyttömän kilpailukiihkon
tuottamana tahrana, kun se on syvästi loukannut kirjailijan
oikeuksien ja yleisen moraalin polkemisena mr. Jeromea, joka muuten
on erityisesti harrastanut Suomen asiaa ja tarkoin seurannut
täkäläistä vallankumouksen jälkeen tapahtunutta kehitystä, lausuen
kirjeenvaihdossa ajatuksiaan Suur-Britannian viime liittosuhteiden
ristiriitaisuudesta.

Kaikessa vaatimattomuudessaan "Keijukainen" on herttainen
ajanviete-kertoelma, joka ei kuitenkaan anna oikeata käsitystä Jeromen
kirjailijapersoonallisuudesta. Vastedes ilmestyvät käännökset varmaan
tekevät hänet meilläkin mitä yleisimmin luetuksi.



Alkulause.


Tohtori ei ole koskaan uskonut tätä kertomusta sellaisenaan, mutta
hän sanoo sen ansiona olevan, että se kuitenkin on suureksi osaksi
muuttanut hänen koko elämänkatsomuksensa.

"En tietystikään kiellä sitä, mitä todella tapahtui -- mitä sattui oman
nenäni edessä", jatkoi tohtori. "Ja sitten on rouva Marigoldin juttu.
Se oli onneton selkkaus, sen myönnän, ja on vieläkin, varsinkin herra
Marigoldille. Mutta se ei itsessään todista mitään. Nuo untuvanpehmeät,
tirskuvat naiset useinkin karistavat ensimäisen nuoruutensa mukana
vain pelkän kuoren, eikä kukaan tiedä mitä sen alta ilmestyy. Toisiin
osallisiin nähden koko asia, lepää pelkästään tieteellisellä pohjalla.
Aatos oli 'ilmassa', kuten on tapana sanoa -- ohimenevä ajatusaalto. Ja
kun se oli kuluttanut voimansa, niin se laimentui siihen. Mitä tuohon
satuhupsutteluun taasen tulee, niin..."

Pimenevästä ylämaasta kuului kadotetun sielun huuto. Se kohosi, laski
ja haihtui pois.

"Soittavia kiviä", selitti tohtori, pysähtyen täyttämään piippunsa.
"Niitä tapaa näillä seuduilla. Jääkaudella kovertuneita. Aina kuulee
tuon äänen hämärän aikaan. Sen synnyttää äkkiä alenevan lämpömäärän
aiheuttama ilmavirta. Sellaisista seikoista kaikki tuommoiset
tarinajutelmat saavat alkunsa."

Sytytettyään piippunsa tohtori alkoi jälleen harppailla.

"En tahdo väittää", puheli hän edelleen, "että se olisi tapahtunut
ilman tuon tyttösen tuloa. Epäilemättä juuri hän tarjosi välttämättömät
sielulliset ehdot. Hänessä oli jotakin omituista, hän esiintyi
ikäänkuin erikoisen ilmakehän ympäröimänä. Hänen kummallinen
vanhanaikainen ranskankielensä, jollaiseen tietoisuudessamme liittyy
Arthur-kuningas, pyöreä pöytä ja Merlin -- se näytti elvyttävän tuon
kaiken. Juonikas heilakka, siinä ainoa selitys. Mutta kun hän katseli
meitä tuosta omituisesta etäisyydestään..."

Tohtori jätti lauseensa kesken.

"Vanhalle Littlecherrylle taasen", alotti tohtori jälleen aivan
äkkiä, "ovat tuollaiset asiat erikoisalana -- muinaistarut,
kansantaiat, salaopit ja muu hölynpöly. Jos koputtaisitte hänen
ovelleen alkuperäinen nukkuva prinsessa Ruusunen sylissänne, hän vain
toisi touhukkaasti pieluksia hänen ympärilleen ja toivottaisi hänen
nukkuneen yönsä hyvin. Löysi kerran siemenen -- hakkasi irti vanhasta
kivettymästä -- ja asetti sen kasvamaan kukkaruukkuun työhuoneessaan.
Se oli näivettyneimpiä rikkaruohoja, mitä koskaan näkee. Ja mokomasta
hän jutteli kuin olisi uudestaan keksinyt elämäneliksiirin. Vaikka
hän ei juuri käyttänytkään sellaisia sanoja, niin hänen sävystään
sen huomasi. Littlecherryn intoilu jo yksinään olisi riittänyt
koko tämänkin jutun syntymiseen, puhumattakaan hänen vanhasta,
hassahtaneesta irlantilaisesta emännöitsijästään, jonka pää oli
tilkitty täyteen haltiattaria, suojelushenkiä ja Herra tiesi mitä."

Tohtori vaipui jälleen äänettömäksi. Toinen toisensa perästä kylän
valot pilkahtivat esille pimennosta. Pitkä, matala tulijuova, joka
kiiti loistavan lohikäärmeen lailla ilmojen halki, osoitti suuren
läntisen pikajunan suuntaa sen ikäänkuin salavihkaa liikkuessa
Swindonia kohti.

"Koko asia oli aivan tavallisuudesta poikkeava", jatkoi tohtori, "aivan
tavallisuudesta poikkeava. Mutta jos tahdotte pitää hyvänänne vanhan
Littlecherryn selityksen --"

Tohtorin jalka kosketti kiveen, joka oli puolittain ruohon kätkössä, ja
hän oli vähällä kaatua siihen.

"Jonkun vanhan kelttiläisen kivialttarin jäännöksiä", selitti hän. "Jos
kaivaisi maata, löytäisi tästä lähettyviltä nipun murentuneita luita,
jonkun historiantakaisen puolisvasun tomun seasta. Mielenkiintoinen
ympäristö!"

Rinne oli jyrkän kaltevaa. Tohtori ei puhunut enää mitään, ennenkuin
olimme ehtineet alas kylän liepeille.

"Mitähän heistä kuuluu?" haaveili hän. "Kummallinen seikka se oli.
Olisin tahtonut päästä sen kaiken perille."

Olimme tulleet tohtorin portille. Hän työnsi sen auki ja astui sisään.
Hän näkyi unohtaneen minut.

"Hurmaava, pikku velho", kuulin hänen ovea hapuillessaan mutisevan. "Ja
tarkoitti epäilemättä hyvää. Mutta mitä siihen päättömään kertomukseen
tulee --"

Minä sommittelin kaiken kokoon professorilta ja tohtorilta kuulemistani
perin erilaisista toisinnoista ja käytin myöhempiä tapauksia
kertoessani apuna kyläläisten yleisiä tietoja.



I. Tarina.


Tämän kertomuksen lasken alkavan noin vuonna 2000 ennen Kristusta tai
ollakseni tarkempi -- sillä numerot eivät ole vanhojen aikakirjain
vahvin puoli -- silloin, kun kuningas Heremon hallitsi Irlannissa
ja Harbundia oli Bretagnen Valkoisten Naisten kuningatar, jonka
suosituimpana seuranaisena oli haltiatar Malvina. Ja Malvina on tämän
kuvauksen päähenkilö. Useita varsin hauskoja tapauksia kerrotaan hänen
ansiokseen. Valkoiset Naiset kuuluivat "hyvään väkeen" ja elivät
ylimalkaan maineensa mukaisesti. Mutta Malvinassa tuntui kiitettäviin
avuihin yhtyneen mitä moitittavin vallattomuuden henki, joka esiintyi
kepposissa, mitkä olisi voinut anteeksi antaa tai ainakin ymmärtää
esimerkiksi jossakin menninkäisessä tai tontussa, mutta ovat aivan
sopimattomia säädylliselle, ihmiskunnan ystävänä ja hyväntekijättärenä
esiintyvälle valkonaiselle. Vain senvuoksi, että kieltäytyi tanssimasta
hänen kanssaan -- sillä keskiyön aikaan vuorijärven rannalla ei hetki
eikä paikka ollut oikea viettelemään vanhanpuoleista, mahdollisesti
luuvaloa potevaa herrasmiestä, -- hän kerran muutti perin arvokkaan
tinakaivosten omistajan satakieleksi, aiheuttaen hänen tavoissaan
muutoksen, jonka liikemiehelle täytyi olla varsin ärsyttävä. Toisella
kertaa, kun eräs melkoisen mahtava kuningatar onnettomuudekseen oli
joutunut Malvinan kanssa riitaan eräästä järjettömästä, sisiliskoa
koskevasta hovitapojen kysymyksestä, ensinmainittu herätessään
seuraavana aamuna huomasi muuttuneensa joksikin, mikä vanhojen
aikakirjain antamasta epämääräisestä kuvauksesta päättäen näkyy olleen
eräänlaista kasvinydintä.

Sellaiset muutokset ovat professorin mukaan, joka on valmis väittämään
muka historiallisten todistusten pohjalla, että Valkoiset Naiset
aikanaan muodostivat todellisen, elävän yhteiskunnan, ymmärrettävät
vertauskuvallisesti. Aivan kuin nykyajan mielipuolet kuvittelevat
itsensä posliinimaljakoiksi tai puhuviksi papukaijoiksi, ja ajattelevat
ja käyttäytyvät sellaisina, täytyi, niin päättelee professori, älyltään
etevämpien olentojen olla helppoa hypnoottisesti vaikuttaa ympärillä
asuviin villeihin, jotka hengenlahjoiltaan epäilemättä olivat melkein
lapsia.

"Ottakaamme esimerkiksi Nebukadnetsar." Käytän edelleen professorin
sanoja. "Nykyisin panisimme hänet pakkopaitaan. Jos hän olisi elänyt
Pohjois-Euroopassa, sen sijaan että hän hallitsi Etelä-Aasiaa,
olisi taru kertonut jonkun peikon tai vetehisen muuttaneen hänet
käärmeen, kissan ja kengurun yhdistelmäksi." Olkoon miten tahansa,
tämä muuttamishimo -- muuttaa olentoja toisiksi -- näkyy kehittyneen
Malvinassa yhä voimakkaammaksi, kunnes hänestä epäilemättä tuli melkein
yleinen maanvaiva, ja lopulta se tuotti hänelle vaikeuksia.

Tapaus on ainoa laatuaan Valkoisten Naisten aikakirjoissa, ja
historioitsijat viipyvät siinä ilmeisen tyytyväisinä. Se johtui
kuningas Heremonin ainoan pojan, Gerbot-prinssin, kihlauksesta
Normandian prinsessan Berchtan kanssa. Malvina ei näy sanoneen mitään,
vaan ainoastaan odottaneen aikaansa. On muistettava, että Bretagnen
Valkoiset Naiset eivät olleet pelkästään haltiattaria. Määrätyissä
tilaisuuksissa he saattoivat muuttua inhimillisiksi olennoiksi,
ja tämän seikan tietenkin täytyi vaikuttaa häiritsevästi heidän
suhteisiinsa valittaviksi kelpaaviin miehisiin kuolevaisiin. Prinssi
Gerbot ei liene ollut aivan nuhteeton. Noina surkean pimeinä aikoina
nuoret miehet ollessaan tekemisissä naisten kanssa, valkoisten tai
muiden, eivät aina liene käyttäytyneet mallikelpoisen hienotuntoisesti
ja säädyllisesti. Mielellään ajattelisi tyttösestä parasta.

Mutta paraskin on joskus puolustamatonta. Häitä varten määrättynä
päivänä hän näkyy vieneen itsestään voiton. Mihin erityiseen muotoon
tai hahmoon hän muutti poloisen prinssi Gerbotin tai mihin muotoon
hän prinssille uskotteli hänen muuttuneen, näyttää, mikäli Malvinan
siveellinen edesvastuu on kysymyksessä, yhdentekevältä; kronikka ei
sitä mainitse; epäilemättä se oli jotakin niin epähienoa, että arvonsa
tunteva historioitsija ei ole siihen edes viitannut. Ja koska kirjan
muista kohdista päättäen turha arkailu ei näy kuuluneen tekijän
kirjallisiin heikkouksiin, saa herkkätuntoinen lukija olla tästä
laiminlyönnistä vain kiitollinen. Kuvaus olisi käynyt aivan liian
räikeäksi ja hermoja ärsyttäväksi.

Malvinan näkökannalta sillä kyllä oli toivottu vaikutuksensa. Prinsessa
Berchta kuului katsahtaneen kerran ympärilleen ja sitten vaipuneen
taintuneena seuralaistensa käsivarsille. Häät siirrettiin heti
määräämättömään aikaan, ja Malvina, pahoin pelkään, nauraa hihitti
itsekseen. Hänen voitonriemunsa oli lyhytaikainen.

Onnettomuudeksi hänelle kuningas Heremon oli aina ollut aikakautensa
taiteitten ja tieteitten suojelija. Hänen ystäviensä joukossa oli
loihtijoita, henkiä, Bretagnen yhdeksän sinipiikaa eli luonnotarta ja
kaikenlaisia olentoja, jotka olivat kykeneviä ja, kuten tapahtumat
myöhemmin todistivat, varsin kerkeitäkin käyttämään suurta
vaikutusvaltaansa. Kuningatar Harbundian luo saapui lähettiläitä,
ja vaikka hän olisi tahtonutkin puolustaa suosikkiaan, niinkuin hän
monissa aikaisemmissa tilaisuuksissa oli tehnyt, ei hän asialle mitään
voinut. Malvina-haltiatar määrättiin palauttamaan prinssi Gerbotille
hänen oikea ruumiinsa ja kaikki mitä siihen kuului.

Hän kieltäytyi siitä ehdottomasti. Hän oli itsepintainen, omapäinen
haltiatar, jonka aivokoppa oli paisunut. Ja lisäksi hänellä oli
henkilökohtaista kaunaa. Ajatella, että prinssi naisi prinsessa
Berchtan! Hän näkisi kuningas Heremonin ja näkisi Anniamuksen
hullunkurisessa vanhan velhon kaavussa ja kaikki Bretagnen
luonnottaret ja kaiken muun joukon --! Todella hieno valkoinen
nainen ei juuri huolinut täydentää lausetta edes itsekseen. Voi
kuvitella haltiatarsilmien säkenöineen, haltiatarjalkojen poljennan.
Mitä saattoivat he hänelle tehdä, kukaan heistä, kaikella suun
pieksännällään ja pään ravistuksillaan? Hänelle, kuolemattomalle
hengettärelle! Hän palauttaisi prinssi Gerbotin entiseen hahmoonsa,
milloin hän hyväksi näkisi. Pitäkööt he huolta omista kepposistaan
ja jättäkööt hänet hoitamaan omiaan. Voimme kuvitella, mitä pitkiä
kävelyjä ja keskusteluja syntyi hämmentyneen Harbundian ja hänen
uppiniskaisen suosikkinsa välillä, -- vedottiin järkeen ja tunteeseen:
"Minun tähteni." "Etkö käsitä?" "Mutta sittenkin, rakas lapsi, ja
vaikka hänessä olisi syytäkin."

Vihdoin Harbundia näkyy kadottaneen kaiken kärsivällisyytensä. Hän
teki sellaista mitä Malvina ei näy tietäneen eikä edellyttäneen.
Valkoiset Naiset kutsuttiin juhlalliseen kokoukseen keskikesän iltana.
Vanhojen ajantietojen kirjoittajat kuvaavat kokouspaikan tavallista
täsmällisemmin. Se oli ylängöllä, jonka loitsija Kalyb ammoisina
aikoina oli kohottanut kaikkea muuta Bretagnea korkeammalle kuningas
Taramisin hautakummuksi. "Seitsemän saaren meri" oli siitä pohjoiseen.
Arvellaan sen olleen Arree-vuorien muodostamalla harjanteella. "Lähteen
neito" kuuluu olleen saapuvilla, ja se johtaa ajattelemaan syvää,
vihertävää lammikkoa, missä D'Argent-joella on lähteensä. Osapuilleen
olisi paikka siis sijainnut nykyisten Morlaix- ja Callac-nimisten
kaupunkien puolivälissä. Vielä tänä päivänä puhuvat jalkamiehet
tuon puuttoman, asunnottoman ylätasangon autiudesta, siellä kun ei
tapaa muita ihmiskäden jälkiä kuin korkean, tornimaisen, yhdestä
ainoasta kivimöhkäleestä muovatun hautapatsaan, jonka ympärillä
purevat tuulet lakkaamatta vinkuvat. Täällä, kenties jollakulla
noista isoista harmaakivi-lohkareista, kuningatar Harbundia istui
käräjänsä. Ja tuomioksi tuli -- tuomioksi, josta ei voinut vedota, --
että Malvina-haltiatar karkoitettaisiin Bretagnen Valkoisten Naisten
yhdyskunnasta. Kautta kaiken maailman oli hänen vaellettava yksinään
ja ilman anteeksiantoa. Valkoisten Naisten luettelosta Malvinan nimi
juhlallisesti pyyhkäistiin ikiajoiksi.

Isku koski Malvinaan varmaankin yhtä raskaasti kuin se oli odottamaton.
Sanaa sanomatta, taakseen katsomatta hän näkyy lähteneen. Voimme
kuvitella näkevämme nuo valkeat, jähmettyneet kasvot, avoimina
tuijottavat silmät, jotka eivät mitään nähneet, vapisevat, epävarmat
askeleet, hapuilevat kädet ja tuntevamme haudanhiljaisuuden, joka
käärinliinojen tavoin häntä ympäröi.

Siitä illasta Malvina-haltiatar häviää Bretagnen Valkoisten Naisten
ajantiedoista, legendojen ja kansantarujen piiristä. Hän esiintyy
jälleen historiassa vasta Herran vuonna 1914.



II. Kuinka se tapahtui.


Oli ilta kesäkuun loppupuolella vuonna 1914, kun lentokommodori
Raffleton, joka tilapäisesti palveli silloin Brestiin sijoitetussa
ranskalaisessa ilmalaivueessa, sai langattomalla sähkölennättimellä
määräyksen heti palata brittiläiseen lentopalvelus-päämajaan
Farnboroughiin Hampshiressa. Kun komea kuutamo oli tarjoava hänelle
riittävästi valoa, niin nuori Raffleton päätti heti lähteä matkalle.
Hän näkyy nousseen ilmaan aivan Brestin asehuoneen kohdalla kello
yhdeksän tienoissa. Hänen päästyään jonkun matkaa Huelgoatin tuolle
puolelle kaasuttaja alkoi tuottaa vaikeuksia. Hänen ensi tuumansa oli
pyrkiä Lannioniin, jossa hänellä olisi tilaisuus saada asiantuntijan
apua; mutta kun vika kävi yhä pahemmaksi ja hän huomasi allaan mukavan
tienoon tasaista tannerta, päätti hän laskeutua maahan ja korjata
virheellisyyden itse. Hän laskeutui vaikeudetta ja ryhtyi tarkastamaan
konetta. Sen kuntoonpano vei häneltä ilman apua enemmän aikaa kuin
hän oli laskenut. Oli lämmin, tukehduttava ilta, tuntui tuskin tuulen
henkäystäkään, ja työn lopetettuaan hän tunsi itsensä kuumenneeksi ja
väsyneeksi. Hän oli riisunut kypärinsä ja oli juuri asettumaisillaan
istuimelleen, mutta silloin yön kauneus innoitti hänet ajattelemaan,
että olisi hauskaa ennen matkan jatkamista oikaista sääriään ja hiukan
vilvoitella. Hän sytytti sikarin ja katsahti ympärilleen.

Kenttä, jolle hän oli laskeutunut, oli korkeammalla muuta seutua
sijaitseva ylänkö. Se levisi hänen ympärilleen puuttomana ja
asumattomana. Ei ollut mitään muuta rikkomassa taivaanrannan
ääriviivoja kuin ryhmä jylhiä harmaita kiviä, jotka hän itsekseen
kuvitteli jonkun Bretagnen autioissa seuduissa usein tavattavan
kelttiläisen hautapatsaan jäännöksiksi. Tavallisesti kivet ovat
kaatuneina ja hajallaan, mutta tämä muistomerkki oli jonkun omituisen
sattuman kautta säilynyt vuosisatojen vaurioilta. Tuntien jonkun
verran mielenkiintoa lentokommodori Raffleton asteli verkalleen sitä
kohti. Kuu oli korkeimmillaan. Miten tyyni ja hiljainen yö oli, sen
hän kaiketi totesi, kun hän selvästi kuuli ja laski kirkonkellon
lyönnit, vaikka niiden täytyi kaikua ainakin kuuden penikulman
päästä. [Englannin penikulma on lähes 1 2/3 kilometriä.] Hän muistaa
katsoneensa kelloansa ja huomanneensa, että oli pieni eroitus hänen
aikansa ja kirkon ajan välillä. Hänen kellonsa oli kahdeksan minuuttia
yli kaksitoista. Kun etäisen tornikellon viimeiset värähdykset olivat
haihtuneet, tuntuivat hiljaisuus ja yksinäisyys palaavan ja laskeutuvan
seudulle entistä valtavampina. Hänen työskennellessään se ei ollut
häntä häirinnyt, mutta noiden hallavain kivien mustien varjojen
ääressä se tuntui melkein jonkin läsnäololta. Helpoituksen tuntein hän
ajatteli palata kulkuneuvoonsa ja panna koneensa käyntiin. Sen surina
ja suhina palauttaisivat häneen miellyttävän tietoisuuden elämästä
ja turvallisuudesta. Hän vain kävelisi kertaalleen kivien ympäri ja
sitten lähtisi matkaan. Oli ihmeellistä, kuinka jäykästi ne olivat
uhmailleet ajan hammasta. Minä ne olivat siihen asetetut, mahdollisesti
jo kymmenentuhatta vuotta sitten, sellaisina ne yhä seisoivat tuon
laajan, tyhjän, taivaan kattaman temppelin alttarina. Ja hänen niitä
katsellessaan sikari suussa, ponnistellen omituista aavistamatonta,
polvia nytkähyttelevää aistimusta vastaan, hän kuuli ihan harmaiden
kivien sydämestä pehmeän, tasaisen hengityksen poljennollista nousua ja
laskua.

Nuori Raffleton tunnustaa avomielisesti, että hänen ensimäinen
ajatuksensa oli lähteä livistämään. Mutta hänen sotilaskasvatuksensa
pysytti hänen jalkansa tanakasti kanervakankaassa. Selitys oli tietysti
aivan yksinkertainen. Joku eläin oli laatinut tuohon paikkaan pesänsä.
Mutta oliko koskaan minkään eläimen tunnettu nukkuvan niin sikeästi,
etteivät ihmisen askeleet sitä häiritsisi? Jos se olisi haavoittunut
ja siis kykenemätön pakoon, ei se hengittäisi noin tyynesti, mikä oli
niin omituisena vastakohtana tienoon yksinäiselle hiljaisuudelle.
Mahdollisesti siellä oli pöllön pesä. Pöllönpoikaset pitävät tuollaista
ääntä, "kuorsaajiksi" maalaiset niitä nimittävätkin. Nuori Raffleton
heitti sikarinsa pois ja painui polvilleen hapuillakseen varjossa.
Tällöin hän kosketti johonkin lämpimään, pehmeään ja myötäävään.

Mutta se ei ollut pöllö. Hän oli varmaankin koskettanut sitä
hyvin keveästi, sillä nytkään se ei herännyt. Se lepäsi siinä pää
käsivarrellaan. Ja nyt lähelle päästyään ja silmiensä tottuessa
hämärään hän näki tuon olennon aivan selvästi, ihmeelliset, raoitetut
huulet ja valkoisten jäsenten välähdyksen niiden hataran verhon alta.

Tietysti hänen olisi pitänyt nousta varovaisesti ja lähteä pois. Sitten
hän olisi voinut yskäistä. Ja ellei se olisi nukkujaa herättänyt,
hän olisi saattanut koskettaa häntä keveästi vaikkapa olkapäälle
ja kutsua häntä ensin hiljaa kuiskaten, sitte vähän äänekkäämmin:
"_mademoiselle_" tai "_mon enfant_". Vielä parempi olisi ollut, että
hän olisi hiipinyt pois varpaisillaan ja jättänyt hänet sinne nukkumaan.

Tämä ajatus ei näy pälkähtäneen hänen päähänsä. Hänen puolustuksekseen
mainitsemme, että hän oli ainoastaan kolmenkolmatta vuotias, ja kuun
purppurahohteessa tyttönen hahmoittui ihanimmaksi olennoksi, mitä
hänen silmänsä olivat koskaan katselleet. Lisätkäämme tähän seudun
hivelevä salaperäisyys, tuo etäisten, historiantakaisten aikojen
ilmakehä, aikojen, joista elämän ydinjuuret vielä imevät nestettään.
Arvattavasti hän unohti olevansa lentokommodori Raffleton, upseeri ja
herrasmies, unohti sovinnaisuuden vaatimukset, kuinka esiinnytään,
kun tavataan saattajattomia naisia yksinäisillä nummilla nukkumassa.
Vielä enemmänkin, mahdollisesti hän ei ajatellut niin mitään, vaan
vastustamattoman voiman työntämänä kumartui neitosta suutelemaan.

Se ei ollut mikään platoninen suudelma poskelle, vaan jumaloiva
ja hehkuva hurman suutelo suoraan noille raoittuneille huulille,
sellainen, jolla Aatami luultavasti herätti Eevan.

Nukkuja avasi silmänsä ja katsahti hiukkasen unisesti vieraaseen. Hänen
mielessään ei saattanut olla epäilystä siitä, mitä oli tapahtunut.
Miehen huulten kosketus painoi vielä hänen omiansa. Mutta hän ei
näyttänyt ollenkaan kummastuneelta, vielä vähemmän suuttuneelta.
Kohoten istualleen hän hymyili, ja ojensi kätensä, jotta toinen
auttaisi hänet ylös. Ja yksinään tuossa avarassa tähtivaloisessa ja
kuutamoisessa temppelissä, unohdettujen uskonnollisten menojen jylhän
harmaan alttarin ääressä he seisoivat käsi kädessä katsellen toisiaansa.

"Pyydän anteeksi", sanoi kommodori Raffleton, "pelkään häirinneeni
teitä."

Jälkeenpäin hän muisti, että hän hämmennyksessään oli puhutellut häntä
englanninkielellä. Mutta neitonen vastasi ranskaksi, omituisella,
muinaismallisella murteella, jota harvoin tavataan muualla kuin
vanhojen messukirjain lehdillä. Hänen olisi ollut vaikeata sitä
sananmukaan kääntää, mutta nykyaikaisen kielen lauseparrella tulkittuna
sen ajatus oli:

"Älkää siitä välittäkö. Olen niin iloinen tulostanne."

Upseerille selvisi, että neitonen oli häntä odottanut. Hän ei oikein
tiennyt, olisiko hänen pyydettävä anteeksi, että nähtävästi oli hiukan
myöhästynyt. Tosin hän ei muistanut, että tämänlaisesta kohtauksesta
oli koskaan sovittu. Mutta juuri sillä hetkellä kommodori Raffleton
ei oikeastaan liene ollut tietoinen mistään muusta kuin itsestään
ja tuosta ihmeellisestä olennosta vieressään. Jossakin ulkopuolella
oli kuutamo ja maailma; mutta se kaikki tuntui vähäpätöiseltä.
Äänettömyyden katkaisi neitonen kysymällä;

"Kuinka te tänne pääsitte?"

Herra Raffletonin tarkoitus ei ollut esiintyä arvoituksellisena. Hänen
pääpyrkimyksensä oli yhä katsella tyttöä.

"Lentämällä", vastasi hän. Neitosen silmät laajenivat ja osoittivat
epäilemättä mielenkiintoa.

"Missä sitten ovat siipenne?" kysyi hän, kumartuen sivulle ja yrittäen
vilkaista soturia selkään.

Tämä nauroi. Tuo uteliaisuus tarkastaa hänen selkäänsä sai olennon
näyttämään inhimillisemmältä.

"Tuolla", vastasi hän. Tyttö katsahti osoitettuun suuntaan ja näki ensi
kertaa isojen siipien välkkyvän hopeanhohtavina kuutamossa.

Neitonen liikkui sinnepäin ja toinen seurasi perässä, huomaten
ihmeekseen, ettei nurmi ollenkaan näkynyt myötäävän tämän valkoisten
jalkojen painosta.

Tyttö pysähtyi pienen matkan päähän lentokoneesta ja hän seisahtui
hänen viereensä. Kommodori Raffletonista itsestäänkin näyttivät isot
siivet vavahtelevan kuin levitetyt lentimet, joita lintu ennen ilmaan
kohoamistaan pudistelee.

"Elääkö se?" kysyi tyttö.

"Ei ennen kuin sille kuiskaan", vastasi upseeri. Hänen pelkonsa tuon
olennon suhteen alkoi haihtua.

"Joko lähdemme?" kysyi viimemainittu kääntyen hänen puoleensa.

Ilmailija tuijotti häneen. Tyttö oli ilmeisesti aivan tosissaan. Hänen
oli asetettava kätensä miehen käteen ja lähdettävä hänen mukanaan. Se
tuntui kaikki ennakolta päätetyn. Senvuoksi hän oli tullutkin. Minne
matka, ei liikuttanut naista. Se oli saattajan asia. Mutta minne
tämä menisi, sinne tyttö seuraisi. Se oli aivan selvästi ohjelmana
jälkimäisen mielessä.

Sotilaan ansioksi mainittakoon, että hän teki yrityksen. Vastoin
kaikkia luonnon voimia, kahdestakymmenestä kolmesta ikävuodestaan
ja suonissaan pulppuavasta punaisesta verestä huolimatta, häntä
ympäröivistä keskikesän kuutamon huuruista ja tuikkivien tähtien
kuiskauksista välittämättä, uhmaillen tarun ja runouden demoneja ja
korvissaan väräjävää velhojen taikasoittoa, taistellen vieressään
seisovan, yön purppuraan puetun tenhottaren ihmeellistä ihanuutta
vastaan lentokommodori Raffleton kilvoitteli kovan kilvoituksen
auttaakseen terveen järjen voitolle.

Nuoria naisia, jotka vähissä pukimissa nukahtavat kanervakankaalle
viiden penikulman päähän lähimmästä ihmisasunnosta, on hänen
majesteettinsa ilmailu-komennuskuntaan kuuluvien hyvinkasvatettujen
nuorten upseerien vältettävä. Sen seikan, että nämä ovat kamalan
kauniita ja vietteleviä, pitäisi olla lisävaroituksena. Tyttö oli
kaiketi joutunut riitaan äitinsä kanssa ja paennut hänen torujaan. Tämä
hiton kuutamo oli pääsyynä kaikkeen. Eipä ihme, että koirat haukkuivat
kuuta. Hän kuvitteli juuri kuulevansa jonkun haukahtavan. Koirat
ovat kunnianarvoisia, tervejärkisiä elukoita. Ei niillä ole mitään
liikatunteilua.

Entäpä sitten, vaikka hän olikin tyttöä suudellut! Mies ei ole iäkseen
sidottu jokaiseen naiseen, jota hän suutelee. Eikä häntä ensi kertaa
oltu suudeltu, elleivät kaikki Bretagnen nuoret miehet olleet sokeita
tai heidän verensä perin väljähtänyttä. Kas sitä teeskenneltyä
viattomuutta ja yksinkertaisuutta! Se oli vain näyttelemistä. Ellei
niin ollut, täytyi tytön olla mielipuoli. Oikeinta oli sanoa hyvästi
nauraen ja leikkiä laskien, panna kone käyntiin ja lentää pois
Englantiin -- vanhaan, armaaseen, käytännölliseen, iloiseen Englantiin,
missä hän saisi aamiaisen ja kylvyn.

Taistelu ei ollut tasaväkistä, sen tietää. Kainosteleva terve
järki-pahainen arkisuudellaan sulottaren tenhoa vastustamassa. Ja
lisäksi yön hiljaisuus, aikakausien soitto ja hänen oman sydämensä
sykintä.

Näin kaikki hänen vastustelunsa raukesi kuin kourallinen haurasta
tomua, jonka ohikulkeva tuulenhenki näkyi hajoittavan, ja hän jäi
avuttomaksi, tytön silmien loihtimaksi.

"Kuka olette?" kysyi hän tältä.

"Malvina", kuului vastaus. "Minä olen keijukainen."



III. Kuinka serkku Christopher sekaantui asiaan.


Hänen mieleensä juolahti, että hän ehkä ei ollut laskeutunut alas aivan
niin onnellisesti kuin oli luullut. Kenties hän oli pudonnut päälleen
ja siis päättänyt kokemuksensa kommodori Raffletonina ja alkanut uuden
vähemmän rajoitetun olotilan. Jos niin oli, näytti alku hänen nuorelle
seikkailijaluonteelleen lupaavalta. Malvinan ääni kuitenkin herätti
hänet tästä mietiskelystä.

"Joko lähdemme?" toisti tämä, ja nyt hänen äänensä värähti pikemmin
käskevältä kuin kysyvältä.

Miksikä ei? Mitä tahansa lienee hänelle tapahtunutkin, mille
olemassaolon tasolle hän lienee joutunutkin, lentokone oli nähtävästi
seurannut mukana. Vaistomaisesti hän pani sen käyntiin. Koneen
tutunomainen surina palautti hänen mieleensä ajatuksen, että hän
mahdollisesti sittenkin oli elossa sanan tavallisessa merkityksessä.
Se myöskin herätti hänet havaitsemaan, että olisi käytännöllistä
ja viisasta kehoittaa Malvinaa pukeutumaan hänen ylimääräiseen
päällysnuttuunsa. Kun tyttö oli vain viiden jalan ja kolmen tuuman
mittainen ja takki oli tehty kuuden jalan ja yhden tuuman pituiselle
miehelle, olisi vaikutus tavallisissa olosuhteissa ollut koomillinen.
Siitä, että Malvina todellakin oli keijukainen, tuli kommodori
Raffleton lopullisesti vakuutetuksi huomatessaan, että tämä, kauluri
kohotettuna kuusi tuumaa pään yli, muistutti sellaista entistä enemmän.

Kumpikaan heistä ei virkkanut mitään. Puhuminen ei syystä tai toisesta
tuntunut tarpeelliseltakaan. Sotilas auttoi tytön kiipeemään istuimelle
ja kietoi takin liepeet hänen jalkojensa ympäri. Tämä vastasi samalla
hymyllä, jota oli hymyillyt ojentaessaan hänelle kätensä. Se oli
äärettömän tyytyväisyyden hymyä, ikäänkuin kaikki hänen huolensa
olisivat nyt ohi. Kommodori Raffleton sitä vilpittömästi toivoi.
Äkillinen älyn leimaus toi hänen mieleensä ajatuksen, että hänen omansa
vasta olivat alkamassa.

Varmaankin kommodori Raffletonin alitajullinen olemus nyt hoiti
konetta. Hän näkyy pysytelleen parin penikulman päässä maan puolella,
seuranneen rantaviivaa, kunnes oli ehtinyt hiukan eteläpuolelle Haagin
majakkaa. Niillä tienoin muistaa hän laskeutuneensa alas täyttääkseen
uudestaan säiliönsä. Koska hän ei ollut odottanut matkustajaa, oli hän
ennen lähtöään varustanut sen vain vähänlaisella petroolimäärällä, ja
tämä olikin onnellinen sattuma. Malvina näkyy tarkasti tutkineen tätä
hänen mielestään kaiketikin uudenaikaista lohikäärmesuvun edustajaa,
jota ruokittiin hänen jalkojensa alta otetuista kannuista, mutta silti
katselleen menettelyä, samoinkuin lentomatkan muitakin yksityiskohtia,
asioiden luonnolliseen järjestelmään kuuluvana. Kun hirviö oli ravittu,
se nytkähti, ponnahti vongahtaen maasta ja nousi jälleen ilmaan,
tyrskyilevän meren vajotessa yhä alemmaksi.

Tietenkin ilmailija Raffletoninkin miehuutta vielä ennemmin tai
myöhemmin koettelee maailman arkinen pahuus. Varsin suuri osa
hänen elinvuosistaan tietää hänelle taistelua joutavissa toiveissa
ja pelossa, kurjassa ponnistelussa, tympäisevissä huolissa ja
pikkumaisessa ärtymyksessä. Mutta olemme vakuutetut, että hänessä aina
säilyy, elämän ihmeelliseksi tekevänä, muisto tuosta yöstä, jolloin
hän jumalan tavoin ajeli taivaan tuulilla maailmaa tavoittelevan
kunnianhimon kruunaamana. Silloin tällöin hän käänsi päänsä
vilkaistakseen tyttöön. Ja yhä äänettömänä tämä vastasi silmillään
hänen katseeseensa samalla omituisella tyytyväisyyden sävyllä,
joka näkyi verhonneen heidät molemmat kuolemattomuuden kaapuun.
Voi hämärästi arvata jotakin hänen tunteistaan siitä katseesta,
joka vaistomaisesti tulee hänen silmiinsä hänen puhuessaan tuosta
loihditusta matkasta, ja siitä tavasta, millä jokapäiväiset sanat äkkiä
mykistyvät hänen huulilleen.

Hyvä hänelle, että hänen alitajuntansa hoiti tanakasti ratasta, muutoin
ehkä jotkut aalloilla kelluvat puolapuut olisivat olleet ainoat jätteet
kertomassa nuoresta lupaavasta lentäjästä, joka suvisena kesäkuun
iltana oli luullut voivansa kohota tähtiin.

Matkan puolivälissä ilmestyi aamunkoi hohtavana Neulakallioiden
huipuille, ja myöhemmin hiipi idästä länteen pitkä, matala juova
usvan verhoamaa maata. Toinen toisensa perästä kullalta säteileviä
niemekkeitä ja kallioita kohosi merestä, ja valkosiipiset lokit
lentelivät heitä kohti. Hän melkein odotti niiden muuttuvan hengiksi,
jotka tervehdyshuudoin kaartelisivat Malvinan ympärillä.

Yhä lähemmäksi he saapuivat, sumun vähitellen noustessa ilmoihin ja
kuutamon vaaletessa. Äkkiä oli heidän edessään Chesil Bankin mutka, ja
sen takana suojattuna Weymouth.

       *       *       *       *       *

Kenties sen aiheuttivat pyörillä veteen kuljetettavat uimakopit,
kaasumittari rautatieaseman takana tai Kuninkaallisen Hotellin katolla
liehuva lippu. Yön uutimet vetäytyivät äkkiä hänen silmiensä edestä.
Työn ja toiminnan maailma kolkutti hänen ovelleen.

Hän vilkaisi kelloonsa. Se oli vähän yli neljä. Hän oli sähköittänyt
leiriin, että häntä voitaisiin aamulla odottaa. Sieltä siis häntä
tähysteltäisiin. Jatkamalla matkaansa hän ja Malvina ehtisivät sinne
aamiais-aikoihin. Hän voisi esitellä tytön everstille: "Sallikaa minun,
-- eversti Goodyer, keijukainen Malvina." Joko oli meneteltävä näin tai
jätettävä Malvina johonkin Weymouthin ja Farnboroughin välille. Hän
päätteli jokseenkin häikäilemättä, että jälkimäinen vaihtoehto olisi
parempi. Mutta mihin? Mitä hänen olisi tytölle tehtävä?

Olihan täti Emily. Eikö hän ollut puhunut jotakin siihen suuntaan,
että haluaisi ranskalaisen kotiopettajattaren Georginalle? Tosin kyllä
Malvinan ranskankieli oli hiukan vanhanaikuista muodoltaan, mutta
hänen lausuntatapansa oli huimaava. Mitä taasen palkkaan tulee -.
Tässä tuli hän ajatelleeksi Felix-enoa ja kolmea vanhempaa poikaa.
Vaistomaisesti hän tunsi, ettei Malvina vastaisi täti Emilyn ihannetta.
Isäukon luona sensijaan, jos tuo rakas vanha herrasmies vielä olisi
elänyt, olisi ollut varma turvapaikka. He olivat aina ymmärtäneet
toisiansa, hän ja isä. Mutta äiti! Kommodori ei ollut ollenkaan
varma. Hän loihti näyttämön sielunsa silmäin eteen. Hän näki Chester
Terracen vierashuoneen, äitinsä hiljaa, kahisten astuvan huoneeseen,
hänen hellän, mutta hyvää kasvatusta osoittavan tervehdyksensä. Ja
sitten nolostuttava äänettömyys, kun tämä odottaisi hänen selitystään
Malvinasta. Sen seikan, että tyttö oli keijukainen, hän luultavasti
jättäisi mainitsematta. Äidin kultareunaisten nenäkakkuloiden edessä
hän ei katsonut voivansa tehostaa tuota yksityiskohtaa: "Nuori neiti,
jonka satuin löytämään nukkumasta bretagnelaisella nurmella. Ja koska
oli kaunis ilta ja lentokoneessa juuri riittävästi tilaa -- Ja hän --
tarkoitan minä -- no niin, tässä me nyt olemme." Siitä olisi seurannut
sellainen tuskallinen äänettömyys, ja sitten nuo hienosti kaartuneet
kulmakarvat olisivat kohonneet: "Tarkoitat, rakas poikani, että olet
sallinut tämän" -- rouva epäröitsi hiukan tällä kohtaa -- "tämän nuoren
tytön jättää kotinsa, omaisensa, ystävänsä ja sukulaisensa Bretagnessa
kiinnittääkseen itsensä sinuun. Saanko kysyä millä siteillä?"

Sillä juuri sellaiselta asia näyttäisi, eikä ainoastaan hänen
äidilleen. Otaksukaamme, että jonkun ihmeen kautta kaikki tämä oli
totta. Otaksukaamme, että tytön puolesta puhuvista eittämättömistä
todistuksista -- yöstä, kuutamosta ja tähdistä ja tunteesta, että
hän oli tullut tajuihinsa siitä hetkestä, jolloin oli tyttöä
suudellut, -- otaksukaamme, että kaikesta tästä huolimatta immyt ei
sittenkään osoittautuisi keijukaiseksi. Otaksukaamme terveen järjen
epärunollisen arvelun, että hän oli ainoastaan kotoansa karannut
tytönheilakka, sittenkin osuneen oikeaan. Kenties oli jo ryhdytty
tiedusteluihin. Sata-hevosvoimainen ilmataso ei liiku kenenkään
huomaamatta. Oliko olemassa joku tätä koskeva laki -- joku pykälä,
missä puhuttiin "houkuttelusta" ja "nuorista tytöistä"? Hän ei ollut
häntä "houkutellut". Pikemmin aivan päinvastoin. Mutta olisiko tytön
myöntymys riittävä puolustukseksi? Kuinka vanha hän oli? Se olisi
tärkeä kysymys. Todellisuudessa hän otaksui hänet noin tuhannen vuoden
vanhaksi. Mahdollisesti hän oli vanhempikin. Mutta onnettomuudeksi
tyttö ei siltä näyttänyt. Kylmän epäröivä tuomari pitäisi luultavasti
kuuttatoista ikävuotta paljoa oikeampaan arvattuna. Hyvin luultavasti
hän joutuisi tässä jutussa hitonmoiseen pulaan. Hän katsahti taaksensa.
Malvina vastasi entisellä hymyllään, missä ilmeni sanomatonta
tyytyväisyyttä. Ensi kertaa se vaikutti kommodoriin selvän ärsyttävästi.

Tällä haavaa he olivat melkein Weymouthin yläpuolella. Hän saattoi
aivan helposti lukea puistikkokadun varrella olevan elävienkuvien
teatterin oville kiinnitetyt ilmoitukset: "Wilkins ja merenneito;
koomillinen näytelmä." Siinä oli kuinka Christopher sekaantui asiaan
kuva aallottaresta hiuksiaan hiipomassa, samaten Wilkinsistä,
tukevahkosta herrasmiehestä raitavassa uimapuvussa.

Ensimäisen sarastuksen hänen aivoihinsa työntämä ajatus oli häntä
yllyttänyt ravistamaan kutistuvan maailman siipiensä kärjistä,
ponnahtamaan ylös tähtiä kohti koskaan palaamatta -- ja hän toivoi,
että taivas olisi suonut hänen niin tehneen.

Ja silloin muistui äkkiä hänen mieleensä serkku Christopher.

       *       *       *       *       *

Se kunnon Christopher-serkku, kahdeksankuudetta täyttänyt vanhapoika.
Miksei tuo ennen ollut hänen mieleensä johtunut? Pilven partaalta
ilmestyi kommodori Raffletonille serkku Christopherin hahmo lihavana,
punakkana enkelinä panamahattuineen ja pippurin ja suolan kirjavassa
twiidipuvussa, ojentaen hänelle pelastusvyön. Christopher-serkku
mielistyisi Malvinaan kuin joku äidillinen kana orpoon ankanpoikaseen.
Jonkun Bretagnen muinaisen hautakiven vieressä nukkumasta yllätetyn
keijukaisen! Hän vain pelkäsi, että tyttö vietäisiin häneltä pois,
ennenkuin hän ehtisi kirjoittaa hänestä artikkelia. Serkku oli tietysti
matkustanunna Oxfordista kesämajalleen. Kommodori Raffleton ei tällä
hetkellä voinut muistaa kylän nimeä. Mutta kyllä se palaisi hänen
mieleensä. Se oli Newburystä luoteeseen. Oli kuljettava Salisburyn
tasangon yli ja suoraan Magdalen Toweria kohti. Rannan hiekkaharjanteet
ulottuivat aivan hedelmätarhan portille asti. Siellä oli lähes puolen
penikulman pituinen tasainen nurmikon kaistale. Herra Raffletonista
tuntui, että serkku Christopherin oli kaitselmus luonut, huolellisesti
säilyttänyt juuri tätä varten.

Hän ei enää ollut eilisiltainen nuorukainen, jolle haaveilu ja
mielikuvitus saattoivat tehdä mitä kepposia tahansa. Sen osan hänen
olemuksestaan oli raikas, vinha aamutuuli ajanut takaisin kuoreensa.
Hän oli kommodori Raffleton, innokas ja valpas nuori insinööri aivan
täydessä tajussaan. Tässä kohdassa meidän on se muistettava.

Laskeutuen yksinäiselle rantakaistaleelle hän ryhtyi taaskin
häiritsemään Malvinaa ottaakseen kannujansa esille. Hän odotti,
että hänen matkustajansa kirkkaassa päivänvalossa osoittautuisi
sieväksi, lapsellisen näköiseksi tytöksi, hiukan sinerväksi nenän
pielistä, mikä olisi luonnollinen seuraus viidenkymmenen penikulman
tuntinopeudella suoritetusta kolmen tunnin lennosta. Hänen alkuperäinen
vaikutelmansa, minkä hän oli saanut tytön elpyessä hänen suudelmastaan,
palasi säpsähdyttäen hänet pysähtymään muutaman jalan päähän tyttöön
tuijottamaan. Yö oli ohi, äänettömyys niinikään. Neitonen seisoi siinä
päiväpaisteessa, puettuna burberryläiseen päällystakkiin, joka oli
hänelle suunnattoman väljä. Hänen takanaan oli rivi pyörillä kulkevia
kylpyhuoneita ja niiden takana taasen kaasumittari. Puolen penikulman
päässä siirteli tavarajuna kovalla kolinalla lastivaunujaan toisille
raiteille.

Ja yhä oli tytössä lumoa, jotakin kuvaamatonta, mutta varsin selvää --
jotakin minkä keskeltä hän katseli kuin etäältä toisesta maailmasta.

Upseeri tarttui hänen ojennettuun käteensä, kun hän keveästi hyppäsi
maahan. Hänen tukkansa ei ollut laisinkaan epäjärjestyksessä.
Näytti siltä kuin ilma olisi hänen oikea elementtinsä. Hän katsahti
ympärilleen tutkivasti, mutta ei uteliaana, kohdistaen ensimäisen
ajatuksensa lentokoneeseen.

"Sitä poloista!" hän virkkoi. "Täytyypä sen olla väsyksissä."

Sama heikko pelon väristys, joka oli nuorta miestä puistattanut,
kun hän hautakiven varjossa oli katsellut noiden silmien avautuvan,
palasi jälleen. Se ei ollut epämieluinen tunne. Pikemminkin se lisäsi
kiihoittavaa viehätystä heidän suhteeseensa. Mutta se oli perin
todellista. Tyttö katseli hirviön ruokintaa; ja sitten kommodori
jälleen palasi seisomaan hänen vierellensä kellervälle hiekalle.

"Englanti!" selitti upseeri heilauttaen kättänsä. Tytöllä näkyy olleen
vaikutelmana, että se oli hänen seuralaisensa kotimaa. Hän toisti
sievästi nimen. Ja kun tuo sana kirposi hänen huuliltaan, se ikäänkuin
loihti kommodori Raffletonin eteen ihmeitten ja runouden maan.

"Olen siitä kuullut", lisäsi neito. "Luulen, että siellä viihdyn."

Nuori upseeri vastasi sitä toivovansa. Hän oli hirveän tosissaan.
Häneltä ylimalkaan ei puuttunut huumoria ja leikillisyyttä, mutta tällä
hetkellä ne näkyivät hänet jättäneen. Hän kertoi tytölle aikovansa
toimittaa hänet viisaan ja oppineen miehen huostaan, jota nimitettiin
"serkku Christopheriksi"; hänen kuvauksestaan Malvina kaiketi sai sen
käsityksen, että tämä serkku oli joku ystävällinen taikuri. Hänen
itsensä täytyisi matkustaa pois vähäksi aikaa, mutta sanoi pian
palaavansa.

Nämä pienet yksityisseikat eivät näkyneet Malvinaa liikuttavan.
Ilmeisesti oli hän sisimmässään vakuutettu, että tuo mies oli määrätty
hänelle. Herraksi vai palvelijaksiko, sitä ei ollut helppo selvittää:
luultavasti tulisi hänestä molempain yhdistelmä, mutta mieluummin
kuitenkin jälkimäinen.

Herra Raffleton vakuutti vielä, ettei hän viipyisi pitempää aikaa
poissa kuin mitä välttämätöntä oli. Tätä toistaa oli tarpeetonta. Tyttö
ei epäillyt.

Weymouth kylpykojeineen ja kaasumittareineen häipyi etäisyyteen.
Kuningas Rufus oli ulkona metsästämässä heidän liitäessään Uuden Metsän
yli, ja kun he katsahtivat alas Salisburyn tasangolle, heiluttivat
sinipiiat käsiään ja nauroivat. Myöhemmin he kuulivat takomisen
kalkutusta, joka heille ilmoitti, että olivat Wayland-raution [Scottin
"Kenilworth"-romaanin henkilöitä.] luolan lähettyvillä; ja sitten he
leijailivat alas pehmeästi ja tärähdyksittä aivan Christopher-serkun
puutarhan portin taakse.

Paimenpoika vihelteli jossakin hiekkasärkillä, ja laaksossa oli kyntäjä
juuri valjastanut juhtaparinsa; mutta kylän kätkivät heiltä mäkien
kaarevat harjanteet, eikä mitään muuta ihmisolentoa ollut näkyvissä.
Raffleton auttoi Malvinan pois ja jättäen hänet istumaan taittuneelle
oksalle pähkinäpuun alle alkoi varovaisesti lähestyä rakennusta.
Puutarhassa hän tapasi palvelustytön. Potkurin äänen kuullessaan tämä
oli rientänyt ulos, eikä taivaalle tuijottaessaan ollenkaan huomannut
häntä, ennenkuin hän laski kätensä hänen olalleen; onneksi tyttö
peljästyi liian paljon huutaakseen. Upseeri antoi hänelle kiireellisiä
määräyksiä. Tytön oli koputettava professorin ovelle ja ilmoitettava
hänelle, että hänen serkkunsa, kommodori Raffleton, oli saapunut ja
odotti häntä tulemaan hänen luokseen puutarhaan. Kommodori Raffleton ei
ollut halukas astumaan sisään. Professoria oli pyydettävä heti tulemaan
alas puhuttelemaan kommodori Raffletonia puutarhassa.

Tyttönen kiiruhti taloon, toistellen tätä kaikkea itsekseen hiukan
säikähtyneenä.

"Hyvä Jumala!" huudahti serkku Christopher vuodepeitteensä alta. "Onko
hän loukkautunut, onko?"

Tyttö vastasi empien oven raosta, ettei hän sitä luullut. Ei upseeri
ainakaan ollut siltä näyttänyt. Mutta olisiko professori hyvä ja tulisi
heti? Kommodori Raffleton odotti häntä -- puutarhassa.

Tohveleissaan, ilman sukkia, puettuna sinapinväriseen yönuttuun ja
musta patalakki päässä -- tosiaankin ystävällisen tontun näköisenä
-- serkku Christopher siis tepsutteli kiireesti portaita alas ja
puutarhan läpi, höpisten "uhkarohkeista pojista" ja "tiesinhän, että
niin kävisi"; mutta suureksi huojennuksekseen hän näkikin nuoren Arthur
Raffletonin tulevan häntä vastaan ilmeisesti terveenä sekä sielultaan
että ruumiiltaan. Ja sitten hän alkoi ihmetellä, miksi hiidessä hänet
oli pelotettu vuoteestaan kello kuudelta aamulla, ellei ollut mitään
hätää.

Mutta jotakin näkyi sittenkin olevan vinossa. Ennenkuin Arthur
Raffleton alkoi puhua hän katsahti ympärilleen salaperäisesti, miltei
rikollisen tavoin; ja vieläkään mitään virkkamatta hän tarttui
Christopher-serkkua käsivarteen, taluttaen hänet hedelmätarhan
etäisimpään päähän. Ja siellä, pudonneella oksalla pähkinäpuun alla,
serkku Christopher luuli näkevänsä khakinutun, jonka sisässä ei ollut
mitään, mutta joka heidän lähestyessään nousi ylös.

Se ei kuitenkaan kohonnut varsin korkealle. Takin selkämys oli heihin
päin. Kaulus seisoi pystyssä taivaanrantaa vasten. Mutta päätä ei
näkynyt. Seisaallaan haamu kääntyi, ja serkku Christopher huomasi
lapsenkasvojen pilkistävän takin poimuista. Mutta lähemmin tarkatessaan
hän huomasi, ettei se ollutkaan lapsi. Eikä hän sitten oikein tiennyt,
mikä se oli. Pysähtyen äkkiä sen eteen serkku Christopher siis katsoi
silmät selällään siihen ja sitten kommodori Raffletoniin.

Puhuen Malvinalle viimemainittu virkkoi:

"Tässä on professori Littlecherry, Christopher-serkku, josta teille
mainitsin."

Oli ilmeistä, että Malvina piti professoria tärkeänä henkilönä. Hän
näkyi aikovan niiata -- liike, joka hänen ympärilleen käärittyjen
ja laahustavien khakimetrien vuoksi voisi osoittautua -- niin
professorista näytti -- ei ainoastaan vaikeaksi, vaan vaaralliseksikin.

"Sallikaa minun", sanoi professori.

Hänen aikomuksensa oli auttaa Malvina ulos kommodori Raffletonin
takista, ja tyttö valmistautui häntä siinä avustamaan. Nuori Raffleton
ehätti ajoissa väliin.

"Ehkemme sentään", virkkoi hän. "Jos sallit, jättänemme sen mieluummin
rouva Muldoonin tehtäväksi."

Professori irroitti kätensä takista. Malvina näytti rahtusen
pettyneeltä. Kaiketi hän ajatteli, eikä syyttä, että hän ilman tuota
takkia olisi tehnyt edullisemman vaikutuksen. Mutta hymyillen myöntyä
kaikkiin hänen hyväkseen tehtyihin järjestelyihin näkyy olleen hänen
päätenhojaan.

"Ehkäpä", ehdotti kommodori Raffleton Malvinalle, jälleen
kiinnittäessään muutamia tärkeimpiä nappeja, "ei teillä olisi mitään
sitä vastaan, että itse selitätte Christopher-serkulleni aivan
täsmällisesti, kuka ja mitä olette... osaatte tehdä sen paljoa paremmin
kuin minä." (Itsekseen kommodori Raffleton tuumi: "Jos minä kerron
sen vanhalle kunnon Johnnylle, hän luulee vetäväni häntä nenästä.
Juttu kuulostaa aivan toisenlaiselta, kun tyttö itse sen kertoo.") "Ei
suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan?"

Malvina ei tehnyt pienintäkään vastaväitettä. Hän lopetti niiauksensa
-- oikeastaan takki näkyi niiaavan -- aivan sievästi ja niin
arvokkaasti, ettei sitä moiselta kääröltä olisi odottanut.

"Olen haltiatar Malvina", selitti hän professorille. "Lienette minusta
kuullut. Minä olin Harbundian, Bretagnen Valkoisten Naisten, suosikki.
Mutta siitä on kulunut pitkä aika."

Ystävällinen taikuri tuijotti häneen pyörein silmäparein, näyttäen
kummastuksestaan huolimatta ystävälliseltä ja ymmärtävältä. Hänen
katseensa luultavasti rohkaisi Malvinaa avomielisesti kertomaan loppuun
lyhyen, surullisen tunnustuksensa.

"Se tapahtui siihen aikaan, jolloin kuningas Heremon hallitsi
Irlannissa", jatkoi hän. "Tein jotakin hyvin mieletöntä ja häijyä,
ja rangaistukseksi minut suljettiin ulos toverieni seurapiiristä.
Senjälkeen" -- takki teki mitä keveimmän, hartaan liikkeen -- "olen
vaeltanut yksinäni".

Tuon olisi pitänyt kuulostaa hyvin naurettavalta heille molemmille,
kun se näin kerrottiin englantilaisella maaperällä vuonna
tuhatyhdeksänsataaneljätoista, keikailevalle nuorelle upseerille ja
vanhanpuoleiselle Oxfordin professorille. Tien toisella puolen tohtorin
renki parhaillaan avasi automobiilivajan ovia; tärisevät maitorattaat
kolisivat kylän läpi hiukan myöhästyneinä Lontoon junalle; heikko,
lavendelin ja neilikan tuoksulla sekoittunut munien ja kinkun haju
löyhähteli puutarhan läpi. Kommodori Raffletonia voisi ehkä puolustaa.
Tähän asti esittämämme kertomus on yrittänyt sitä selvittää. Mutta
professori! Hänen olisi pitänyt räjähtää leveään nauruun tai pudistaa
päätänsä ja varoittavasti huomauttaa, mihin pienet tytöt joutuvat, kun
ne tällaiseen ryhtyvät.

Sensijaan hän tuijotti kommodori Raffletonista Malvinaan ja Malvinasta
takaisin kommodori Raffletoniin niin kummastuttavan pyöreillä silmillä
kuin olisivat ne olleet harpilla piirretyt.

"Hyväinen aika!" huudahti professori. "Tämähän on perin ihmeellistä!"

"Onko Irlannissa ollut Heremon-nimistä kuningasta?" kysyi kommodori
Raffleton. Professori oli tunnettu auktoriteetti näissä asioissa.

"Tietysti oli Irlannissa kuningas Heremon", -- murahti oppinut
vastaukseksi, ikäänkuin kommodori olisi tahtonut tietää, oliko koskaan
ollut Julius Caesaria tai Napoleonia. "Ja oli myöskin kuningatar
Harbundia. Malvinaa mainitaan aina hänestä puhuttaessa."

"Mitä hän teki?" tiedusti nuori Raffleton. Molemmat näkyivät vallan
unohtaneen Malvinan läsnäolon.

"En tällä hetkellä muista", tunnusti professori. "Minun täytyy tuumia.
Mikäli muistan, koski asia kuningas Dancratin tytärtä. Hän perusti
normandialaisen hallitsijasuvun. Siihen kuului Wilhelm Valloittaja ja
kaikki ne muut. Hyvä Jumala!"

"Sallitko hänen jäädä luoksesi joksikin aikaa, kunnes ehdin järjestellä
asiat", ehdotti kommodori Raffleton. "Olisin kovin kiitollinen, jos
siihen suostuisit."

Millainen professorin vastaus olisi ollut, jos hän olisi saanut
käyttää kaikkea sitä älyä, mikä hänellä oli, on mahdotonta sanoa.
Tietysti herätti asia hänessä mielenkiintoa, jopa innostuttikin
häntä. Kansansadut, legendat, muinaistarut olivat olleet hänen
elämänsä mieliharrastuksia. Olipa muuten miten tahansa, hän tapasi
tässä toki sukulaissielun. Näkyi tietävän yhtä ja toista. Mistä tyttö
oli sen oppinut? Olisikohan lähteitä, jotka olisivat professorille
tuntemattomia?

Mutta viedä hänet taloon! Majoittaa hänet ainoaan vapaaseen
makuuhuoneeseen! Esitellä hänet... kenä? Englantilaiselle kylänväelle.
Aateliskartanon uusille asukkaille. Parlamentin jäsenelle, joka nuoren,
viattoman vaimonsa kanssa oli kesäksi asettunut pitäjän pappilaan.
Kuninkaallisen akatemian jäsenelle Dawsonille ja Calthorpen perheelle!

Jos hän olisi katsonut maksavan vaivaa, hän olisi löytänyt jonkun
kunniallisen ranskalaisen perheen ja sijoittanut tytön täysihoitoon
sinne. Vuosikausia oli hän Oxfordissa tuntenut miehen, erään
koruveistäjän, jonka vaimo oli hyvin arvossa pidetty nainen. Hän olisi
voinut aina silloin tällöin matkustaa sinne muistikirja taskussa,
tyttöä haastattelemaan.

Jos hänen olisi sallittu toimia omin päin, hän olisi saattanut
menetellä tervejärkisen kansalaisen lailla, mutta olisi voinut
tehdä toisinkin. On esimerkkejä, jotka viittaavat jälkimäiseen
mahdollisuuteen. Asia ei ole varma. Mutta tämän hänen urallaan
sattuneen erikoistapauksen vuoksi häntä ei voida syyttää. Päätösvalta
riuhtaistiin hänen käsistänsä.

Heti kun he olivat laskeutuneet Englannin maaperälle, kommodori
Raffleton oli Malvinalle ilmaissut aikovansa jättää hänet toistaiseksi
viisaan ja oppineen Christopherin huostaan. Ja Malvina katseli
kommodoria kuin jumalien lahjaa; se oli ratkaissut asian. Viisas
ja oppinut Christopher tietysti oli selvillä hänen tulostaan.
Todennäköisesti juuri hän oli jumalien johdattamana järjestänyt
tapausten koko kulun. Eipä siis muuta kuin osoittaa hänelle
kiitollisuutta. Neitonen ei odottanut professorin vastausta. Takki
hiukan haittasi hänen liikkeitään, mutta samalla sillä ehkä oli oma
vetoava vaikutuksensa. Tarttuen molemmilla käsillään viisaan ja
oppineen Christopherin käteen tyttö polvistui sitä suutelemaan.

Ja kummallisella vanhanaikaisella ranskallaan, jota vuosikaudet
Froissartin aikakirjoja penkonut professori kykeni ymmärtämään, tyttö
virkkoi:

"Minä kiitän teitä jalomielisestä kohteliaisuudestanne ja
vieraanvaraisuudestanne."

       *       *       *       *       *

Jollakin salaperäisellä tavalla koko seikkailu oli äkkiä saanut
historiallisen tapauksen arvokkuuden. Professori sai äkillisen
vaikutelman -- joka muuten ei kokonaan häneltä haihtunut niin kauan
kuin tyttö viipyi hänen luonaan, -- että hän oli suuri ja mahtava
henkilö. Voimakas sisarsielu ja sattumalta senlisäksi -- vaikka
korkeammassa politiikassa sellaiset seikat eivät mitään merkitse
-- tenhoavimman kaunis olento, minkä hän oli koskaan nähnyt, oli
armollisesti suostunut tulemaan hänen vieraakseen. Kumarruksella, jonka
olisi luullut kuningas Renén hovissa opituksi, professori ilmaisi
käsittäneensä hänelle osoitetun kunnian. Mitäpä muuta saattoi arvonsa
tunteva tieteen valtias tehdä? Ja niin kohtaus päättyi.

Lentokommodori Raffleton ei näy tehneen mitään sen asian
jatkamiseksi. Päinvastoin hän näkyy käyttäneen juuri tätä hetkeä
selittääkseen professorille, kuinka ehdottoman välttämätöntä oli
hänen enää minuuttiakaan viivyttelemättä lähteä Farnboroughiin.
Nuori ilmapurjehtija lisäsi, että hän jälleen kävisi heitä molempia
tapaamassa heti ensimäisenä iltapäivänä, jona saisi vapautta; ja sanoi
olevansa varma, että jos professori saisi Malvinan puhumaan hitaasti,
hän kyllä pian oppisi helposti ymmärtämään hänen ranskaansa.

Professorin mieleen juolahti toki kysyä kommodori Raffletonilta, mistä
hän oli Malvinan löytänyt -- jos hän sitä muistikaan? Sekä myöskin,
mitä hän aikoi tytölle tehdä -- jos hän sitä sattui tietämäänkään.
Pahoitellen ankaraa kiirettään Raffleton selitti tavanneensa Malvinan
nukkumasta muinaiskelttiläisen hautakiven vieressä Huelgoatin
lähettyvillä Bretagnessa ja sanoi pelkäävänsä hänet herättäneensä.
Lähempiä tietoja professori ehkä suvaitsi kysellä Malvinalta. Itse
puolestaan hän ei koskaan voisi kyllin kiittää professoria, niin hän
vakuutti.

Kaiken päätökseksi ja antamatta enempää tilaisuutta keskusteluun
kommodori oli pudistanut Christopher-serkun kättä hyvin innokkaasti
ja sitte kääntynyt Malvinaan päin. Tyttö ei liikahtanut, mutta hänen
silmänsä tuijottivat häneen. Ja upseeri astui verkalleen hänen
luokseen. Sanaa sanomatta hän painoi suudelman tytön huulille.

"Tämä on toinen suudelmamme", sanoi Malvina, ja pieni omituinen hymy
väreili hänen suupielessään. "Kolmannella kerralla minusta tulee
nainen."



IV. Kuinka asia pimitettiin rouva Arlingtonilta.


Kun professori tuli äsken sattunutta kohtausta ajatelleeksi,
kummastutti häntä itseään enimmin se, että hän jäätyään yksikseen
Malvinan kanssa ei kaikista näistä olosuhteista huolimatta tuntenut
nolostumista eikä hämminkiä. Mikäli se heitä kahta koski, näytti
koko asia aivan yksinkertaiselta, melkein lystikkäältä. Mutta muille
ihmisille se tuottaisi päänvaivaa.

Pieni palvelustyttö hääräili puutarhan tienoilla. Hän oli epäilemättä
utelias ja koetti saada asioista vihiä. Rouva Muldoonin äänen kuultiin
keittiöstä kutsuvan häntä. Tuli kysymys vaatteista.

"Ette ole tuonut mitään mukananne?" kysyi professori. "Tarkoitan,
jonkinlaista päällyspukua?"

Malvina hymyili ja teki pienen liikkeen. Se merkitsi, että kaikki mitä
hänessä ja hänellä oli, se oli siinä professorin edessä.

"Meidän täytyy etsiä teille jotakin", sanoi tiedemies. "Jotakin, mihin
puettuna voitte kulkea ja esiintyä..."

Professori oli aikonut sanoa "meidän maailmassamme", mutta epäröitsi,
tietämättä sillä hetkellä varmaan, kumpaan hän itse kuului, Malvinan
vai rouva Muldooninko maailmaan. Senvuoksi hän sanoi vain "maailmassa".
Toisella liikkeellä Malvina ilmaisi hänelle olevansa kokonaan hänen
käsissään.

"Mitä teillä oikeastaan on yllänne?" kysyi professori. "Tarkoitan
siellä alla. Onko se jotakin, mikä menee mukiin... päivän, pari?"

Kommodori Raffleton oli jostakin syystä, minkä hän itse tiesi,
mutta mikä ei ollenkaan ollut selvillä Malvinalle, kieltänyt tätä
riisumasta takkia, mutta hän ei ollut virkkanut mitään sen avaamisesta.
Vastaukseksi Malvina siis avasi sen.

Silloin professori Malvinan kummastukseksi teki aivan kuin kommodori
Raffleton oli tehnyt. Hän nimittäin kiireesti pani takin kiinni,
pistäen napit takaisin reikiinsä.

Malvina lienee peljännyt, että hänet oli tuomittu ikuisesti asumaan
kommodori Raffletonin päällysnutussa.

"Tokkohan", mietti professori, "kukaan kylässä..." --
Karviaismarjapensaissa muka marjoja poimimassa pyrähtelevä pieni
palvelustyttö osui professorin silmään.

"Neuvottelemme emäntäni, rouva Muldoonin, kanssa", ehdotti professori.
"Kyllä kai tässä keinon keksimme."

Professori tarjosi Malvinalle käsivartensa. Toisella kädellään tyttö
kokosi ilmailijan takin liepeet.

"Selittänen", -- virkkoi professori, saaden äkillisen mielijohteen, kun
he astuivat puutarhan läpi, "selittänen rouva Muldoonille, että olette
juuri saapunut naamiohuveista tai pukutanssiaisista."

Rouva Muldoonin he tapasivat keittiössä. Epäiltävämpää kertomusta kuin
se, millä professori koetti rouva Muldoonille selittää syyt Malvinan
tuloon, on mahdotonta kuvitella. Pelkästä ystävällisyydestä näkyy rouva
Muldoon hänet keskeyttäneen.

"Enhän mää mitään kysele", sanoi hän, -- "eikä teitin siis tarvitse
panna kuolematonta sieluanne vaaraan. Pitäkäi te vaan huolta omasta
puvustanne ja jättäkäi mamselli minun ja Drusillan hoivaan, niin ehkä
voimme sen laittaa vähän säällisen näköiseksi."

Viittaus hänen omaan asuunsa sai tiedemiehen hämilleen. Kiirehtiessään
pukeutumaan yönuttuunsa ja tohveleihinsa, välittämättä vetää edes
sukkia jalkaansa, hän ei ollut aavistanut menevänsä kuningatar
Harbundian ensimäistä kamarineitoa vastaanottamaan. Pyytäen, että
hänelle lähetettäisiin parranajo-vettä, hän vetäysi kylpyhuoneeseensa.

Hänen ajellessaan partaansa rouva Muldoon koputti ovelle, tahtoen häntä
puhutella. Rouvan äänensävystä professori teki sen johtopäätöksen, että
talo oli tulessa. Hän avasi oven, ja nähtyään, että professori oli
säännöllisissä pukimissa, emännöitsijä livahti sisälle ja sulki oven
jälkeensä.

"Mistä hänet löysitte? Miten se tänne tuli?" kysyi rouva Muldoon.
Aina ennen oli professori nähnyt hänet tyynenä ja hyvänlaatuisena
rouvashenkilönä. Mutta nyt hän vapisi kiireestä kantapäähän.

"Kerroinhan teille", selitti professori. "Nuori Arthur..."

"En kysele, mitä mulle kerroitte", keskeytti rouva Muldoon. "Pyydän
sanomaan totuuden, jos sen tiedätte."

Professori asetti rouva Muldoonille tuolin ja tämä lysähti sille.

"Mikä on hätänä?" kysyi oppinut. "Mitä on tapahtunut?"

Rouva Muldoon katsahti ympärilleen, ja puhui hermostuneesti kuiskaten.

"Se ei ole mikään kuolevainen nainen, jonka olette tuonut taloon",
sanoi hän. "Se on haltiatar."

Oliko professori tähän asti todella uskonut Malvinan kertomukseen
vai oliko hänen alitajunnassaan koko ajan piillyt sisäinen vakaumus,
että asia oli mahdotonta, sitä ei hän itsekään nyttemmin osaa sanoa.
Professorin edessä oli Oxford -- valtiotalous, kehittyneempi arvostelu,
järkeisuskon nousu ja edistys. Hänen takanaan, haihtuen ihmiskunnan
hämärään taivaanrantaan, häämöitti kartoittamaton maa, missä hän
neljäkymmentä vuotta oli vaeltanut ja viihtynyt: salaperäisyyteen
haudattu aavemaa tiedon kätketyille veräjille johtavine piilopolkuineen.

Ja nyt laskeutui värähtelevään vaakakuppiin rouva Muldoonin tukeva
paino.

"Mistä sen tiedätte?" kysyi professori.

"Ka, enkö minä tuntisi merkkiä?" vastasi rouva Muldoon melkein
halveksivasti. "Varastettiinhan oman sisareni lapsi aivan
syntymäpäivänään ja sen sijalle..."

Pieni palvelustyttö naputti ovelle.

Mademoiselle oli "valmis". Mitä oli hänelle tehtävä?

"Älkäi minulta kysykö", vastusteli rouva Muldoon, yhä peljästyneesti
kuiskaten. "Minä en voisi sitä tehdä. En, vaikka pyhimykset lankeisivat
polvilleen rukoilemaan."

Järkipuhe ei olisi rouva Muldooniin vaikuttanut. Professori huomasi
sen, eikä hän mitään järkevää sanottavaa keksinytkään. Hän antoi oven
läpi määräyksen, että "mademoiselle" saatettaisiin ruokasaliin, ja
kuunteli sitten, kunnes Drusillan askeleet haipuivat.

"Oletteko koskaan kuullut Valkoisista Naisista?" kuiskasi professori
rouva Muldoonille.

Arvataksemme ei ollut monta kummitusjuttua tai kertomusta
haltiattarista, jota rouva Muldoon ei ollut kuullut ja uskonut. Oliko
professori varma käsityksestään?

Viimemainittu antoi rouva Muldoonille kunnon miehen sanan. Valkoiset
Naiset, sen rouva varmaankin tiesi, olivat "hyvää väkeä". Kunhan vain
kukaan ei vierasta loukkaisi, niin mitään ei ollut peljättävissä.

"En suinkaan minä sille kiusaa tee, hui, hai!" vakuutti rouva Muldoon.

"Hän ei viivy täällä varsin pitkälti", lisäsi professori. "Koetamme
olla hänelle ystävällisiä."

"Sillä on hyvänsuovat kasvot", myönsi rouva Muldoon, "ja miellyttävästi
se käyttäytyy". Kunnon vaimon rohkeus oli huomattavasti nousemassa.

"Meidän on tehtävä hänet ystäväksemme", toimitti professori käyttäen
tilaisuutta hyväkseen. "Ja muistakaa", kuiskasi hän avatessaan oven
rouva Muldoonille, "ettette hiisku sanaakaan. Hän ei tahdo, että asia
tulee tunnetuksi."

Voi pitää varmana, että rouva Muldoon kylpyhuoneesta lähtiessään
oli päättänyt tehdä voitavansa, jottei epäluulon varjokaan vihjaisi
Malvinan olevan muuta kuin miltä hän Drusillan pyhäpuvussa näytti,
jos hän pääsisi kylään puikahtamaan. Se oli aivan hauskannäköinen
kesäasu, lyhythihainen ja avokaulainen, ja sopi Malvinalle joka
suhteessa paremmin kuin taiteellisimminkin valmistettu kuosi olisi
sopinut. Kengät eivät olleet yhtä luontevat. Malvina suoriutui pulmasta
riisumalla ne pois, samoinkuin sukatkin, joka kerta kun hän lähti ulos.
Hän kyllä tiesi, että se oli väärin, kuten selviää siitä, että hän aina
yritti nuo kapineet kätkeä. Ne löydettiin mitä odottamattomimmista
paikoista; milloin ne olivat piilotettuina kirjojen taakse professorin
työhuoneeseen, milloin sullottuina tyhjiin teerasioihin rouva Muldoonin
varastohuoneessa. Emännöitsijää ei voitu houkutella edes ottamaan
niitä sieltä pois. Rasia sisällyksineen asetettiin ääneti professorin
pöydälle. Sisälle palatessaan Malvina näki edessään parit jäykkiä,
vastenmielisiä jalkineita. Keijukaissuun pielet venähtivät katumusta ja
syyntuntoa osoittavaan ilmeeseen.

Jos professori olisi ollut ankara, tyttö olisi antanut perään. Mutta
mustista, syyttävistä kengistä hänen silmänsä vastustamattomasti
siirtyivät kalpeihin, katuviin kasvoihin, jolloin hänen sydämensä alkoi
poloista puolustella. Hänen täytyi ensi matkallaan Oxfordiin hankkia
pari sandaaleja. Joka tapauksessa oli saatava jotkin sirommat jalkineet
kuin nuo karkeat, kankeat pieksut.

Usein ei muuten tapahtunutkaan, että Malvina uskaltausi puutarhan
toiselle puolen. Ei ainakaan päiväseltään... ehkä pitäisi sanoa
siihen aikaan päivästä, jolloin kylä oli liikkeellä. Sillä Malvina
näkyy olleen aikainen nousija. Tuossa keskiyön aikaan, kuten jokainen
kristitty olisi sen määritellyt, rouva Muldoon, joka tytön talossa
ollessa nukkui eräänlaisessa hermostuneessa jännityksessä, usein kuuli
oven hiljaa aukenevan. Tirkistäen kohotetun ikkunaverhon syrjän alta
hän silloin eroitti vilahduksen liehuvaa lievettä, joka näkyi sulavan
yhteen aamunkoin kanssa, tai kuuli yhä heikompana ja heikompana
ylängöltä tulevan oudon laulun, joka yhtyi lintujen vastaaviin säveliin.

Aamusarastuksen ja päivännousun vaiheilla joutui Malvina ylängöillä
tutustumaan Arlingtonin kaksoisiin.

       *       *       *       *       *

Heidän olisi tietysti pitänyt olla nukkumassa kaikkien kolmenkin.
Mutta puolustukseksi kaksoisille mainittakoon, että Yrjö-setä oli
heille kertonut Uffingtonin tontusta ja Wayland-raution luolasta sekä
tuonut heille langasta nyittävän Koipeliinin syntymäpäivälahjaksi.
Heille annettiin lahjat aina yhteisesti, sillä muuten he eivät olisi
niistä välittäneet. He olivat vetäytyneet omiin makuusuojiinsa kello
kymmeneltä ja tehneet sopimuksen valvoa vuorotellen. Aamun ensi
kajastuksessa Victoria, joka oli vartioinut ikkunassaan, herätti
Victorin, kuten välipuhe oli. Victor halusi jättää kaiken sikseen ja
uinahtaa uudelleen, mutta Victorian muistutettua häntä "valastaan" heä
pukivat jonkun vaatekappaleen ylleen ja laskeutuivat murattia pitkin
alas.

Malvinan he tapasivat lähellä Valkoisen Hevosen häntää. Kun he hänet
näkivät, tiesivät he heti, että hän oli keijukainen. Mutta he eivät
peljästyneet -- eivät ainakaan kovin paljoa. Victor se ensimäisenä
alotti keskustelun. Ottaen hatun päästään ja painuen toiselle
polvelleen hän toivotti Malvinalle hyvää huomenta ja toivoi, että
tämä voi oikein hyvin. Malvina, joka näkyi olevan mielissään heidät
nähdessään, vastasi hänelle, ja tässä sitten Victoria ryhtyi asian
johtoon. Yhdeksänteen ikävuoteensa asti oli Arlingtonin kaksoisilla
ollut yhteinen ranskalainen hoitajatar. Alotettuaan koulunkäyntinsä oli
Victor vähitellen unohtanut kielitaitonsa, mutta kotiin jäänyt Victoria
oli jatkanut edelleen keskustelujaan "madamen" kanssa.

"Oh", sanoi Victoria, "sittenhän te olettekin ranskalainen keijukainen".

Syistä, joita muka oli tarpeetonta selittää -- ainakaan ei professori
niitä koskaan selittänyt -- oli tämä varoittanut Malvinaa mitenkään
ilmaisemasta, että hän oli keijukainen. Mutta hän ei ollut käskenyt
sitä kieltämäänkään. Ja kuinka olisi tyttö sen voinutkaan tehdä?
Korkeintaan voitiin häneltä odottaa, että hän tässä suhteessa
vaikenisi. Vastaukseksi Victorialle hän siis ilmoitti nimensä olevan
Malvina ja lentäneensä meren yli Bretagnesta "sir Arthurin" seurassa,
lisäten, että oli usein kuullut Englannista ja halunnut sitä nähdä.

"Mitä siitä pidätte?" kysyi Victoria.

Malvina tunnusti olevansa tähän maahan hurmaantunut. Missään hän ei
ollut nähnyt niin runsaasti lintuja. Malvina kohotti kätensä, ja kaikki
kolme seisoivat ääneti, kuunnellen. Taivas hehkui ja ilma tuntui olevan
viserrystä täynnä. Kaksoisista oli siellä varmasti miljoonittain
lintuja. Ne olivat varmaankin tulleet monien monituisten penikulmain
päästä tänne laulaakseen Malvinalle.

Entä asukkaat sitten. Ne olivat kovin hyviä ja ystävällisiä ja
pyöreitä. Tällä haavaa Malvina asui viisaan ja oppineen Christopherin
luona eli nautti hänen suojelustaan, niinkuin hänen omat sanansa
kuuluivat. Asumus voitiin nähdä siitä paikasta missä he seisoivat;
sen savupiiput pistivät esille puiden välitse. Kaksoiset vaihtoivat
merkitsevän katseen. Eivätkö he aina olleetkin epäilleet professoria!
Hänen mustaa patalakkiansa, isoa kyömynenää ja kellervälehtisiä
koin syömiä kirjoja, jotka tietysti sisälsivät taikaoppeja. Nyt ei
enää ollut epäilemistäkään, että hänen oli tapana tuntikausia istua
niiden ääressä tuijottaen pöllönsilmiä muistuttavien kultareunaisten
kakkuloittensa läpi!

Victorin ranskantaito alkoi palata. Hän oli utelias tietämään, oliko
Malvina koskaan tavannut ja puhutellut sir Lancelotia.

Pieni pilvi häilähti Malvinan kasvoille. Kyllä, hän oli tuntenut heidät
kaikki: kuningas Uthurin ja Igrainen ja Saarten herran, Ulfiasin. Oli
puhunut heidän kanssaan, kävellyt heidän kanssaan Ranskan ihanissa
seuduissa. (Englannissa sen olisi pitänyt tapahtua, mutta Malvina
pudisti päätänsä. Ehkäpä ne olivat matkustelleet.) Juuri hän oli sir
Tristramin pelastanut Morgan le Fayn kavalista juonista. "Vaikka
siitä", selitti Malvina, "tietenkään ei kukaan saanut vihiä".

Kaksoiset ihmettelivät, miksi sen salassa pitäminen niin päivänselvää
oli, mutta eivät tahtoneet keskeyttää. Oli muita henkilöitä ennen ja
jälkeen. Useimmista niistä eivät kaksoiset olleet koskaan kuulleet,
kunnes päästiin Kaarlo Suureen, jonka jälkeen Malvinan muistelmat
näkyivät häipyvän.

Kaikki olivat ne olleet hänelle hyvin kohteliaita ja muutamat
ihastuttavia. Mutta...

Tuntui siltä, etteivät ne koskaan olleet Malvinalle olleet muuta kuin
tuttavia, sellaisia, joiden kanssa kuluttaa aikaa odotellessaan -- ja
ikävöidessä.

"Mutta pidittehän te sir Lancelotista", tiukkasi Victor. Hän toivoi,
että Malvina ihailisi sir Lancelotia, sillä poika tunsi hänellä
itsellään olevan hyvin paljon yhteistä tuon aikaisin kuolleen
surkuteltavan ritarin kanssa. Niinpä pienessä seikkailussa sir
Bediveren kanssa olisi hän käyttäytynyt aivan samoin.

"Ah, kyllä!" myönsi Malvina. Hän oli "pitänyt" siitä ritarista. Hän oli
aina niin... niin "mainio".

"Mutta", jatkoi Malvina, "hän ei ollut... kukaan heistä ei ollut
omaa kansaani, omia rakkaita tovereitani." -- Pieni pilvi oli taas
laskeutunut hänen kasvoilleen.

Mutta Bruno palautti heidät kaikki kolme nykyisen historian aikaan.
Karjapaimen Polleyn ensimäinen velvollisuus aamulla oli laskea Bruno
irti juoksemaan. Se saapui läähättäen ja hengästyneenä, nähtävästi
närkästyneenä, ettei sitä ollut otettu retkelle mukaan. Se olisi
aivan helposti voinut ilmiantaa molemmat karkulaiset, ellei se olisi
ollut mitä suopeamielisin mustan ja ruskean kirjava skotlantilainen
paimenkoira. Nyt se vain oli kiusannut itsensä mielipuoleksi viimeisen
puolen tunnin kuluessa, ollen varma, että lapset olivat unohtaneet
ajan. "Ettekö tiedä, että kello lähenee kuutta? Ja ennenkuin puoli
tuntia on kulunut koputtaa Jane ovillenne tuoden kuumaa maitoa, ja
nähdessään, että vuoteenne ovat tyhjät ja ikkuna auki, hän luultavasti
pudottaa lasit ja päästää kiljahduksen." Näin se oli aikonut lausua
ensi sanoikseen, mutta vainuttuaan Malvinan se unohti ne kokonaan.
Koira katsahti häneen kerran, lyyhähti mahalleen ja ryömi tyttöä
kohti, ulisten ja heiluttaen samalla häntäänsä. Malvina vastaanotti
sen kunniatervehdyksen nauraen ja silittäen sen päätä jalallaan, ja
tämä ystävällisyys lähetti ihastuneen elukan seitsemänteen taivaaseen.
Kaikki neljä astuivat yhdessä mäkeä alas ja erosivat puutarhan
portilla. Kaksoiset lausuivat kohteliaan ja hyvin hartaan toivomuksen,
että pian saisivat ilon nähdä Malvinan jälleen; mutta keijukainen,
jonka lienee vallannut äkillinen epäilys, että oli menetellyt
varomattomasti, näkyy vastanneen vältellen. Kymmentä minuuttia
myöhemmin hän lepäsi unessa, kultakutrinen pää painettuna pyöreätä,
valkoista käsivartta vasten, kuten rouva Muldoon matkallaan keittiöön
omin silmin näki. Kaksoiset taasen, jotka onneksi keksivät sivuoven
avoinna, livahtivat huomaamatta sisään ja kiipesivät vuoteisiinsa.

       *       *       *       *       *

Kello oli neljännestä yli yhdeksän, kun rouva Arlington itse saapui
heitä herättämään. Hän oli äkeä heille molemmille ja oli nähtävästi
itkenyt. Lapset saivat aamiaisensa keittiöön.

Puolista syötäessä puhuttiin tuskin sanaakaan, eikä pöydässä tarjoiltu
vanukasta. Herra Arlingtonilla, tukevalla, verevällä herrasmiehellä
ei ollut aikaa siihen. Muut voivat istua nauttimassa sitä mielensä
mukaan, mutta ei herra Arlington. Jonkun täytyi pitää huolta asioista,
ellei niiden annettu joutua aivan rempalleen. Kun ei voinut luottaa
toisten täyttävän velvollisuuksiansa ja siis kaikki huolenpito talossa
ja sen ulkopuolella sälytettiin yksille hartioille, niin siitä oli
luonnollisena seurauksena, että tuolle hartiaparille ei riittänyt
kylliksi aikaa päättää aterioita kunnollisesti. Tämä oli alkusyynä
englantilaisen maanviljelyksen rappeutumiseen. Siihen aikaan, kun
maanviljelijäin vaimot, puhumattakaan heidän siihen ikään ehtineistä
pojistaan ja tyttäristään, että saattoi odottaa heidän innolla
käyvän käsiksi johonkin työhön heille tuhlattujen varojen ja heihin
uhratun hoidon korvaukseksi -- niin, siihen aikaan, kun kaikki olivat
tarttuneet rattaaseen, oli Englannin maatalous kukoistanut. Mutta
nyt, kun muut loivat niskoiltaan heille kuuluvan osan työtaakasta ja
vastuunalaisuudesta, jättäen kaiken yksille käsivarsille...

Arlingtonin vanhimman tyttären varsin kuuluva huomautus, että isä
olisi ehtinyt syödä kaksi lautasellista vanukasta sillaikaa kun hän
puhui, sai herra Arlingtonin kadottamaan esitelmänsä langan. Aivan
suorasukaisesti esitettynä se, mitä herra Arlington kait aikoi sanoa,
oli, että hän ei koskaan ollut aikonut maanviljelijäksi -- ei ainakaan
alussa. Hankittuaan varman toimeentulon monivuotisella uhrautuvalla
työllä muut miehet hänen asemassaan olisivat vetäytyneet hyvin
ansaittuun lepoon. Mutta kun hän kerran oli antanut viekoitella itsensä
tähän puuhaan ryhtymään, tahtoi hän tehdä tehtävänsä perusteellisesti;
ja kaikkien muiden oli suoritettava osansa, taikka muuten kävisi
hullusti.

Nielaistuaan lasinsa pohjasakat yhdellä ainoalla siemauksella herra
Arlington pilasi arvokkaan lähtönsä rajulla nikotuksella, ja rouva
Arlington soitti hurjasti kelloa kutsuakseen sisäkön korjaamaan ruuat.
Vanukas vietiin koskemattomana ihan kaksoisten silmien edestä. Se oli
valmistettu mustista viinimarjoista ja ruskeasta sokerista.

Sen päivän iltana rouva Arlington näkyy uskoneen huolensa kaksoisille,
osittain omaksi huojennuksekseen ja osaksi näiden siveelliseksi
hyödyksi. Jos hänellä, rouva Arlingtonilla, olisi ollut onni nauttia
vähemmän hemmoitelleen äidin hoivaa, olisi kaikki saattanut käydä
hyvin. Luonnostaan rouva Arlington oli toimelias ja tarmokas. "Neiti
ikiliikkujaksi" oli hänen hoitajattarensa häntä aina sanonut. Mutta
onnettomuudeksi oli tämän luonteenominaisuuden sallittu vaimentua,
ja nyt arvattavasti ei enää ollut parannuksen toiveita. Perheen
isä oli aivan oikeassa. Kun he asuivat Bayswaterissa Mincing Lanen
varrella, meni taloudenpito kyllä näinkin mukiin. Mutta nyt oli
toisin. Maanviljelijän vaimon pitäisi nousta kello kuudelta; hänen
olisi huolehdittava, että kaikki muutkin olivat jalkeilla kello
kuudelta; olisi valvottava palvelijoita ja pakoitettava ne täyttämään
velvollisuutensa; lapsia tulisi äidin kehoittaa omalla esimerkillään.
Järjestyskykyä siinä tarvittiin. Päivä oli jaettava, kullekin
hetkelle määrättävä oma tehtävänsä. Mutta kun sensijaan aamukausi oli
kulunut ennenkuin ehdittiin kunnolle kääntyäkään ja sekasorto muuttui
yhä pahemmaksi viskatessa käsistä se, mihin jo oli ryhdytty, ja
yritettäessä toimittaa kuusi asiaa yhtaikaa, muistamatta mitä oli tehty
tai tekemättä jätetty, niin...

Tässä rouva Arlington kuuluu hyrähtäneen itkuun. Yleensä hän oli tyyni,
hymyilevä, mitä herttaisin nainen, varsin miellyttävä emäntä, ellei
häneltä muuta pyydetty kuin hilpeyttä ja päiväpaisteista esiintymistä.
Kaksoiset kaiketi yhtyivät hänen kyyneliinsä. Vuoteisiinsa peitettyinä
itsekseen he arvattavasti pohtivat asiaa perin vakavasti ja kauan,
keskustellen kuiskailemalla, ja sitten nukahtivat, kunnes aamu toi
uusia aatteita. Tuloksena oli, että seuraavana iltana, runsaiden
leivosten kera nautitun teen ja illallisen välillä, kun Muldoon
meni kolkutuksen kuultuaan itse avaamaan ovea, tapasi hän kaksoiset
seisomassa käsitysten professorin portailla.

Ne kysyivät häneltä, oliko "haltiatar" kotona.



V. Kuinka asia kerrottiin rouva Marigoldille.


Ei tarvittu mitään sananlaskun höyhentä. Rouva Muldoon tavoitti
puupenkkiä, mutta ei ulottunut siihen. Hän kosketti tuoliin, mutta se
siirtyi syrjään. Vasta permanto hänet pysähdytti.

"Olemme niin pahoillamme", puolustautui Victor. "Luulimme teidän
tietävän. Meidän olisi pitänyt sanoa mademoiselle Malvina."

Rouva Muldoon sai jalat alleen ja vastaamatta mitään astui suoraan
professorin työhuoneeseen.

"Ne tahtovat tietää", sanoi rouva Muldoon, "onko haltiatar kotona".
Professori luki jotakin, selkä ikkunaan käännettynä. Valaistus
huoneessa oli heikonlainen.

"Kuka tahtoo tietää?" kysyi hän.

"Herraskartanon kaksoiset", selitti rouva Muldoon.

"Mutta mitä...? kuka...?"

"Sanonko, että neiti ei ole kotona?" ehdotti rouva Muldoon. "Tai eikö
olisi parasta, että itse niitä puhettelisitte?"

"Tuokaa heidät sisään", käski oppinut.

Kaksoiset tulivat sisälle, näyttäen hiukan säikähtyneiltä ja yhä
pidellen toisiaan kädestä. He toivottivat professorille hyvää iltaa,
ja kun tämä nousi, he astahtivat taaksepäin. Professori puristi heidän
käsiään, mutta he eivät hellittäneet sormiaan toistensa sormista,
joten Victoria ojensi hänelle oikean kätösensä ja Victor vasempansa,
ja sitten he professorin kehoituksesta istahtivat sohvan äärimäiseen
kulmaan.

"Toivon, ettemme teitä häiritse", sanoi Victor. "Me haluaisimme tavata
mademoiselle Malvinaa."

"Miksi haluatte tavata mademoiselle Malvinaa?" kysyi professori.

"Asia on hyvin yksityistä laatua", vastasi Victor.

"Aiomme pyytää häneltä suurta suosionosoitusta", sanoi Victoria.

"Olen pahoillani", virkkoi professori, "mutta hän ei ole sisällä. En
ainakaan luule." -- (Professori ei koskaan ollut siitä aivan varma.
"Se livahtaa ulos ja sisälle aiheuttamatta isompaa rasahdusta kuin
tuulen ajelema ruusunlehti", oli rouva Muldoonin selitys.) "Eikö olisi
parempi, että kertoisitte minulle? Antakaa minun esittää asia hänelle."

Lapset katsahtivat toisiinsa. Ei mitenkään kävisi päinsä loukata
viisasta ja oppinutta Christopheria. Sitäpaitsi on otaksuttavissa, että
loihtijalla on useitakin keinoja saadakseen tietää ihmisten ajatukset.

"Se koskee äitiä", selitti Victoria. "Ajattelimme, eiköhän Malvina
suostuisi häntä muuttamaan."

Professori oli lukenut Malvinasta. Hänen mieleensä välähti, että
ihmisten muuttaminen aina olikin ollut tämän erikoisala. Kuinka olivat
Arlingtonin kaksoiset sen saaneet selville? Ja minkätähden he tahtoivat
äitinsä muutettavaksi? Ja mihin muotoon he halusivat hänet muutettavan?
Tuntui hirveältä, kun sitä ajatteli! Professori kävi äkkiä niin
ankaraksi, että jos kaksoiset olisivat nähneet hänen ilmeensä -- sitä
he hämärtyvän päivän valossa eivät toki nähneet, -- he olisivat liiaksi
peljästyneet vastatakseen.

"Minkävuoksi tahdotte, että äitinne muutettaisiin?" kysyi professori.
Jo pelkkä hänen äänensä säikähdytti heitä.

"Hänen omaksi hyväkseen", änkytti Victoria.

"Tietysti emme tarkoita, että hän muutettaisiin toiseen hahmoon",
selitti Victor.

"On kysymyksessä vain hänen sisäinen olemuksensa", lisäsi Victoria.

"Ajattelimme, että Malvina kykenisi hänet parantamaan", täydensi Victor.

Tuo oli vieläkin kovin inhoittavaa. Mihin olemme joutumassa, kun lapset
ryhtyvät vaatimaan äitiensä "parantamista"! Ilmakehä oli suuttumuksella
panostettu. Kaksoiset tunsivat sen.

"Hän haluaa sitä", tivasi Victoria, "Hän haluaa tulla tarmokkaaksi,
nousta aikaisin aamusella ja puuhata töissä."

"Nähkääs", lisäsi Victor, "hän ei ole koskaan saanut asianmukaista
kasvatusta."

       *       *       *       *       *

Professori väittää jyrkästi, ettei hän muuta tarkoittanut kuin leikkiä.
Hän ei myönnä ehdotukseen sisältyneen edes mitään kiusantekoa.
Professori itse oli eri tiloissa ollut kummankin uskottuna.

"Maailman paras nainen, kunhan häneen vain voisi istuttaa hiukan
tarmoa. Ottaa asiat liian kevyesti. Hänellä ei ole aavistustakaan,
kuinka ihmiset pysytetään tehtäväinsä tasalla." Niin oli herra
Arlington huokaillut pähkinäin ja viinin ääressä.

"Se on pelkkää laiskuutta. Niin juuri, sitä se on. Ystävättäreni
sanovat minua 'levolliseksi'; mutta sen oikea selitys on synnynnäinen
laiskuus. Ja kuitenkin minä yritän. Ette aavistakaan, professori
Littlecherry, kuinka kovin minä yritän!" Näin oli rouva Arlington
nauranut professorin ruusuja ihaillessaan.

Ja sitäpaitsi, kuinka järjetöntä oli uskoa, että Malvina voisi todella
jonkun muuttaa! Ammoisina aikoina, kun ihmisaivot vielä olivat
kehitystilassa, sellainen ehkä oli ollut mahdollista. Hypnoottinen
kiihoitus, magneetillinen vaikutus, uinuvien aivosolujen toimintaan
herättäminen magneettisen värähdyksen avulla. Kaikki tuo oli hävinnyttä
taitoa. Elimme Yrjö V:n emmekä kuningas Heremonin aikaa. Professori
todella vain tahtoi tietää, kuinka Malvina suhtautuisi ehdotukseen.
Tietysti hän koettaisi sitä välttää, se armas pikku tyttö. Mutta
saattoiko kukaan tervejärkinen mies, matematiikan professori...?

Malvina seisoi hänen vieressään. Kukaan ei ollut huomannut hänen
sisääntuloaan. Kaksoisten silmät olivat olleet luotuina viisaaseen ja
oppineeseen Christopheriin. Professori taasen ei miettiessään koskaan
nähnyt mitään. Kuitenkin he kaikki säpsähtivät aika tavalla.

"Emme saa koskaan muuttaa, mitä hyvä Jumala on muodostanut", sanoi
Malvina. Hän puhui hyvin vakavasti. Lapsellisuus näkyi hänestä
kaikonneen.

"Niin ette aina ajatellut", lausui professori. Häntä ärsytti, että
koko ajatus kelpo pilasta oli Malvinan äänen vaikutuksesta haihtunut.
Tytössä oli jotakin omituista, mikä sen aiheutti.

Malvina teki vähäisen eleen. Se ilmaisi professorille, että hänen
huomautuksensa ei ollut aivan tahdikas.

"Minä puhun kokemuksesta viisastuneena", virkkoi Malvina.

"Pyydän anteeksi", sanoi professori. "Minun ei olisi pitänyt sitä
sanoa."

Malvina hyväksyi professorin anteeksipyynnön.

"Mutta tässä on kysymys jostakin aivan muusta", jatkoi professori.
Aivan toinen harrastus oli vallannut tiedemiehen. Oli kyllä helppoa
kutsua rouva Tervettä Järkeä avukseen, kun Malvina ei ollut saapuvilla.
Mutta noiden kummallisten silmien edestä se kunnon rouvasihminen
omituisesti hiipi pois. Otaksukaamme -- ajatus oli tietysti
naurettava, mutta otaksukaamme, -- että jotakin tapahtuisi! Eikö se
sielutieteellisenä kokeena ollut luvallista? Mitä oli kaiken tieteen
alku muuta kuin uteliaisuuden kannustamaa kokeilua? Ehkä Malvina voisi
-- ja tahtoisi -- selittää, miten se tapahtuisi. Jos nimittäin jotakin
tapahtuisi, mikä tietystikään, sen parempi, ei ollut mahdollista. Tämä
asia oli saatettava loppuun.

"Tässä ei olisi kysymys lahjojenne käyttämisestä omiin tarkoituksiinne,
vaan muiden auttamiseksi", esitti professori.

"Äiti nähkääs todella tahtoo tulla muutetuksi", yritti Victor.

"Ja isä tahtoo sitä myöskin", säesti Victoria.

"Minusta näyttää, jos niin saan sanoa", lisäsi professori, "että se
tosiaan olisi ikäänkuin... hm, tuota noin, nuoruutemme hullutusten
korvaamista". Viimeiset sanansa hän lausui hiukan hermostuneesti.

Malvinan silmät tuijottivat professoriin. Matalakattoisen huoneen
hämärässä valossa hänestä ei oikeastaan muuta näkynytkään kuin nuo
silmät.

"Te haluatte sitä?" virkkoi Malvina.

Ei ollut suinkaan oikein, tuumi professori jälkeenpäin, että
keijukainen sälytti kaiken edesvastuun hänen niskoilleen. Jos hän
todella oli alkuperäinen Malvina, kuningatar Harbundian hovineito, hän
oli kylliksi vanha itse päättämään. Professorin laskelmien mukaan hänen
täytyi nykyisin olla noin kolmentuhannenkahdeksansadan vuoden ikäinen.
Professori itse ei ollut vielä kuuttakymmentä täyttänyt; siis häneen
verrattuna ihan lapsukainen! Mutta Malvinan silmät pakoittivat.

"No niin, eihän siitä mitään vahinkoa ole", lopetti professori. Ja
Malvina näkyy hyväksyneen nuo sanat valtuudekseen.

"Tulkoon hän auringonlaskussa Ristikivien luo", määräsi Malvina.

       *       *       *       *       *

Professori saattoi kaksoiset ovelle. Jostakin syystä, mitä professori
ei olisi voinut selittää, he kaikki kolme astuivat varpaillaan. Vanha
kirjeenkantaja Brent kulki ohitse, ja kaksoiset juoksivat hänen
jälestään, tarttuen kumpikin häntä kädestä. Malvina seisoi yhä siinä,
mihin professori oli hänet jättänyt. Asia oli kovin järjetöntä, mutta
professori tunsi itsensä säikähtyneeksi. Hän meni keittiöön, missä
oli valoisaa ja hilpeätä, ja antoi rouva Muldoonille määräyksiä
kotiaskareista. Kun hän palasi seurusteluhuoneeseen, oli Malvina
lähtenyt.

Kaksoiset eivät jutelleet sinä yönä ja päättivät seuraavana aamuna
asiasta mitään hiiskumatta vain pyytää äitiänsä mukaansa iltakävelylle.
Oli peljättävissä, että tämä vaatisi selityksiä, mutta, omituista
kyllä, äiti suostui mitään kyselemättä. Kaksoisista näytti, että
rouva Arlington itse suuntausi luolan ohi vievälle polulle, ja heidän
päästyään Ristikiville hän laskeutui istumaan ja nähtävästi unohti
heidän olemassaolonsa. Kaksoiset hiipivät pois hänen huomaamattansa,
mutta eivät oikein tienneet mihin ryhtyä. He juoksivat puolisen
penikulmaa, kunnes saapuivat metsän reunaan. Siinä he viipyivät
hetkisen, varoen menemästä tiheikköön. Sitten he hiipivät takaisin ja
tapasivat äitinsä istumasta juuri siinä asennossa, mihin olivat hänet
jättäneet. He luulivat hänen olevan nukuksissa, mutta hänen silmänsä
olivat selkoselällään. He tunsivat tavatonta huojennusta, vaikkeivat
ensinkään tietäneet, mikä heidän pelkonsa oli aiheuttanut.

He istahtivat toinen toiselle, toinen toiselle puolen äitiänsä,
kumpikin tarttuen häntä kädestä, mutta vaikka hänen silmänsä olivat
auki, kului tuokio ennenkuin hän näkyi heidän paluutaan huomaavan. Hän
nousi ja katsahti hitaasti ympärilleen, ja silloin kello löi yhdeksän.
Aluksi hän ei voinut uskoa, että oli niin myöhäinen. Päästyään siitä
varmuuteen katsahtamalla kelloonsa hän silmänräpäyksessä kavahti
pystyyn vihaisempana kuin he koskaan olivat häntä nähneet, ja ensi
kertaa elämässään he kumpikin saivat kokea, miltä korvapuusti maistuu.
Kello yhdeksältä oli oikea illallisen aika, ja he olivat puolen
tunnin matkan päässä kodista, ja kaikkeen tähän olivat nuo ihmisvesat
syypäitä. Mutta paluumatkaan ei kulunutkaan puolta tuntia. He kävelivät
sen kahdessakymmenessä minuutissa, rouva Ariington harpaten edellä ja
kaksoiset ponnistellen läähättävinä perässä.

Herra Arlington ei ollut vielä palannut. Hän saapui viittä minuuttia
myöhemmin, ja rouva Arlington sanoi hänelle, mitä hän moisesta
vetelyksestä ajatteli. Se oli nopein illallinen, minkä kaksoiset
muistivat nauttineensa. He löysivät itsensä vuoteesta kymmentä
minuuttia ennen määräaikaa. He kuulivat äitinsä äänen keittiöstä.
Ruukullinen maitoa oli unohdettu happanemaan. Ennenkuin kello oli
lyönyt kymmenen, rouva oli ilmoittanut Janelle, että tämä viikon
perästä saisi muuttaa.

Professori kuuli uutisen herra Arlingtonilta. Herra Arlington ei olisi
joutanut viipymään hetkistäkään, sillä päivällinen syötiin täsmälleen
kello kahdeltatoista, ja siihen oli enää vain kymmenen minuuttia; mutta
hän näkyy antaneen perään kiusaukselle. Suurus haukattiin kartanossa
nykyisin kello kuudelta aamulla, ja niin oli ollut torstaista asti;
koko perheen täytyi silloin olla täysin pukeutuneena, ja rouva
Arlington toimi emäntänä. Ellei professori uskonut, sopisi hänen
jonakuna aamuna pistäytyä itse katsomassa. Professori näkyy uskoneen
herra Arlingtonin sanat tosiksi. Puoli seitsemältä jokainen työssään
ja rouva Arlington omassaan, jona oli pääasiallisesti valvonta, että
jokainen päivän kuluessa täytti tehtävänsä. Valot sammuksiin kello
kymmeneltä ja jokainen vuoteeseen; useimmat heistä olivatkin iloisia,
kun sinne pääsivät.

"Aivan oikein; hän pitää meidät kaikki tiukasti tehtävissämme",
oli Arlingtonin mielipide -- nyt oli lauantai. Sellaista juuri
tarvittiinkin. Ehkäpä ei alituisesti; ja olihan siinä haittansakin.
Uuttera elämä -- ja huolenpito siitä, että kaikki muut olivat täydessä
touhussa, -- ei ollut pelkästään hilpeätä ja hauskaa. Varsinkaan
ei alussa. Nuori innostus voi tietysti johtaa liiallisuuteen ja
varomattomuuteen. Sitä ei ole rohkaistava. Myöhemmin on ehdotettava
rajoittavia muodosteluja. Ylimalkaan oli herra Arlingtonin näkökanta,
että asiaa oli katseltava kuin vastauksena rukoukseen. Kohotessaan
korkeampiin ilmapiireihin herra Arlingtonin silmät näkyvät kohdanneen
kirkon kellotaulun. Se sai herra Arlingtonin kauempaa viivyttelemättä
kääntymään kotimatkalle. Kun professori tanhuan mutkassa katsahti
taakseen, huomasi hän herra Arlingtonin ruvenneen juosta lötköttämään.

       *       *       *       *       *

Tämä näkyi olleen professorin loppu nykyaikaisen yhteiskunnan
tervejärkisenä ja älykkäänä jäsenenä. Hän ei alkuaan ollut siitä
varma, mutta nyt hänelle selvisi, että kun hän niin sanoaksemme
kannusti Malvinaa koettamaan kykyään onnettomaan rouva Arlingtoniin,
hän teki sen vakuutettuna siitä, että tulos palauttaisi hänen oman
sielullisen tasapainonsa. Että Malvina kädenviittauksella -- tai mitä
silmänkääntäjän kujeita lienee käyttänytkin -- kykenisi muuttamaan
tähän asti parantumattoman velton ja välinpitämättömän rouva
Arlingtonin jonkinlaiseksi naispuoliseksi Lloyd Georgeksi, ei ollut
vakavasti sisältynyt hänen laskelmiinsa.

Unohtaen puolisensa hän kaikesta päättäen vaelteli päämäärättä sinne
tänne ja palasi kotiin vasta myöhään iltapäivällä. Päivällisen aikana
hän kuuluu olleen varsin levoton ja hermostunut -- "nytkähtelevä",
käyttääksemme pienen palvelustytön todistusta. Kerran hän hypähti
tuoliltaan kuin ammuttu, tyttösen vahingossa pudottaessa ruokalusikan;
ja kahdesti hän kaatoi suola-astian. Aterioitaessa professori
tavallisesti tunsi mitä voimakkainta epäluuloa Malvinaa kohtaan. Usko
keijukaiseen, joka voi kuluttaa melkoisen kimpaleen reisipaistia ja sen
päälle nauttia kaksi annosta piirakasta, koettelee miehen vakaumusta.
Tänä iltana se ei tuottanut professorille vaikeuksia. Valkoiset Naiset
eivät koskaan olleet hylkineet ihmisten vierasvaraisuutta. Epäilemättä
oli aina vallinnut olosuhteisiin sovittautumista. Karkoituksensa
kohtalokkaan illan jälkeen Malvina kaiketi oli kokenut monenlaista.
Nykyisiä tarkoituksiansa varten hän esiintyi kahdennenkymmenennen
vuosisatamme nuoren tytön hahmossa. Rouva Muldoonin oivallisen
keittotaidon, samoin kuin keveällä, terveellisellä punaviinillä
täytetyn lasin arvossapito sopi luontevasti siihen osaan.

Professori ei tietääksemme saanut rouva Arlingtonia hetkeksikään
mielestään. Useammin kuin kerran hän vilkaistessaan salavihkaa pöydän
yli luuli Malvinan katselevan häntä ilkkuvin hymyin. Joku häijy,
ilveilevä henki oli varmaankin professorin riivannut. Tuhansia vuosia
oli Malvina -- ainakin mikäli tunnettiin -- viettänyt parantunutta ja
nuhteetonta elämää, oli hillinnyt ja jättänyt turmiollisen intohimonsa
muuttaa olentoja toisiksi. Olipa ollut mieletöntä herättää tuo himo
jälleen henkiin! Ja nyt ei ollut kuningatar Harbundiaakaan pitämässä
häntä aisoissa. Päärynää kuoriessaan professorilla oli selvä aistimus,
että hän oli muuttumassa merisiaksi -- omituinen kutistumisen tunne
oli säärissä. Niin elävä oli tämä vaikutelma, että hän vaistomaisesti
hypähti tuoliltaan ja riensi katsomaan itseänsä kuvastimesta
tarjoilupöydän yläpuolelta. Siitäkään hän ei täysin rauhoittunut. Ehkä
se oli kuvastimen syy. Se oli hyvin vanha, noita kullatuilla palloilla
yltympäri reunustettuja kapineita; ja professorista näytti kuin
kasvaisi hänen nenänsä suoraan ulos hänen kasvoistaan. Toivoen, ettei
hän ollut äkkiä sairastunut, Malvina kysyi, voisiko hän jotakin tehdä
hänen hyväkseen. Professori lienee vakavasti pyytänyt häntä olemaan
sitä ajattelematta.

Professori oli opettanut Malvinaa pelaamaan _cribbagea_ [englantilainen
korttipeli.], ja iltasin he tavallisesti pelasivat pari vuoroa. Mutta
tänään professori ei ollut sillä tuulella, ja Malvina oli tyytynyt
kirjan seuraan. Hän piti erityisesti vanhoista ajantiedoista.
Professorilla oli niitä hyllyn täydet, monet muinaisranskankielisiä.
Ollen itsekin lukevinaan hän kuuli Malvinan alkavan hilpeästi nauraa
ja meni katsahtamaan hänen olkansa yli. Tyttö luki kertomusta
kohtauksestaan tinakaivosten omistajan, erään vanhanpuoleisen,
hämyhetkiä kavahtavan herrasmiehen kanssa, jonka hän oli muuttanut
satakieleksi. Professorin mieleen juolahti, että ennen Arlingtonin
tapausta tuon seikan muisto olisi tuonut Malvinan mieleen häpeää ja
katumusta. Nyt hän näkyi pitävän sitä hupaisena.

"Tuhma kepponen", huomautti professori. Hän puhui kovin kiihtyneesti.
"Kellään ei ole oikeutta muuttaa ihmisiä. Peukaloida asioita, joita ei
ymmärrä. Ei minkäänlaista oikeutta."

Malvina katsahti ylös. Hän huoahti.

"Ei omaksi huviksi tai kostoksi", vastasi hän. Hänen äänensävynsä oli
hyvin lauhkea. Siinä kuulosti itsemoitetta. "Se on tietysti kovin
väärin. Mutta muuttaa heitä heidän omaksi hyväkseen... oikeastaan
parantaa, eikä muuttaa."

"Pieni teeskentelijä!" mutisi professori itsekseen. "Hänen makunsa
entisiin kujeihin on palannut, ja Herra tiesi, mihin hän nyt pysähtyy."

Professori käytti lopun iltaa ainehistojensa selailemiseen, etsien
viimeisiä tietoja kuningatar Harbundiasta.

Sillävälin oli uutinen Arlingtonin perheessä sattuneesta tapahtumasta
levinnyt kylälle. Kaksoiset eivät kaiketikaan olleet kyenneet pitämään
asiaa salaisuutenaan. Palveluspaikastaan eroitettu Jane oli pistäytynyt
rouva Muldoonin luona omalla tavallaan kertomassa torstai-illan
kohtausta Arlingtonin keittiössä, ja aavistellen, mitä oli tekeillä,
lienee rouva Muldoon tietämättään antanut joitakuita viittauksia.

Marigoldit tapasivat Arlingtonit sunnuntaina aamu-jumalanpalveluksen
jälkeen ja kuulivat koko jutun. Tai oikeastaan he tapasivat herra
Arlingtonin ja toiset lapset; rouva Arlington oli kahden vanhemman
tyttärensä kanssa käynyt aikaisella Herran ehtoollisella jo
seitsemältä. Rouva Marigold oli sievä, pehmeäliikkeinen, viehättävä
pikku nainen, kymmenen vuotta puolisoaan nuorempi. Hän ei olisi voinut
olla sellainen hupsu, ettei olisi sitä tietänyt. Marigoldin, varttuvan
valtiomiehen, olisi tietysti pitänyt ottaa vaimo, joka kykeni häntä
auttamaan; mutta mies näkyy rakastuneen häneen muutaman penikulman
päässä Brysselistä jonkun luostarin muurin yli.

Herra Arlington ei ollut mikään säännöllinen kirkonkävijä, mutta tällä
kertaa oli hän tuntenut velvollisuuksia Luojaansa kohtaan. Hän oli
yhä rakastuneena uuteen vaimoonsa. Mutta ei sokeasti. Myöhemmin ehkä
tarvittaisiin ohjaavaa kättä. Mutta antaa uuden siemenen ensin lujasti
juurtua! Marigoldin asiat pakoittivat hänet palaamaan kaupunkiin
sunnuntaina iltapäivällä ja rouva Marigold saattoi häntä kappaleen
matkaa asemalle. Palatessaan kotiin vainioiden läpi tämä sattui
tapaamaan Arlingtonin kaksoiset. Myöhemmin hän kuuluu käväisseen
professorin kesähuvilassa juttelemassa rouva Muldoonin kanssa Janesta,
jonka oli kuullut olevan ilman paikkaa. Vähää ennen auringonlaskua
näki tohtori hänen kiipeävän polkua ylös kaniinitarhalle päin. Sinä
iltana Malvina ei saapunut päivälliselle. Palatessaan hän näkyi olevan
tyytyväinen itseensä.



VI. Ja kuinka se liian pian loppui.


Muutamia päiviä myöhemmin -- saattoi olla seuraavalla viikolla;
täsmällinen päivämäärä näkyy unohtuneen -- parlamentin jäsen
Marigold pistäysi professorin luona. He juttelivat tullijärjestelmän
uudistuksista, ja sitten Marigold nousi ylös ja meni itse tarkastamaan,
että ovi oli tiukasti suljettu.

"Tunnette vaimoni", sanoi hän. "Olemme olleet avioliitossa kuusi
vuotta, eikä taivastamme ole tummentanut ainoakaan pilvi, paitsi yksi.
Tietystikään hän ei ole mikään nero. Tarkoitan, ei ainakaan..."

Professori hypähti tuoliltaan.

"Jos seuraatte minun neuvoani", sanoi hän, "niin jätätte hänet
rauhaan". Hän puhui innokkaasti ja vakaasti.

Marigold katsahti ylös.

"Senpä juuri olisin suonut tehneeni", vastasi hän. "Syytän ainoastaan
itseäni".

"Kun näemme omat erehdyksemme", virkkoi professori, "on aina toivoa.
Menkää suoraan kotiin, nuori mies, ja kertokaa hänelle, että olette
muuttanut mielenne. Sanokaa hänelle, ettette häneltä vaadikaan aivoja.
Sanokaa hänelle, että pidätte hänestä enemmän ilman niitä. Sullokaa se
hänen päähänsä, ennenkuin mitään muuta tapahtuu."

"Olen sitä yrittänyt", sanoi Marigold. "Hän sanoo, että se on nyt
myöhäistä. Sanoo, että valo on hänelle ilmestynyt ja että hän ei enää
sille mitään voi."

Nyt oli professorin vuoro tuijottaa. Hän ei ollut kuullut mitään
sunnuntaisista hommista. Hän oli toivottomanakin toivonut, että
Arlingtonin juttu jäisi lukituksi salaisuudeksi hänen itsensä ja
kaksoisten kesken, ja oli tehnyt parhaansa ajatellakseen jotakin muuta.

"Hän on yhtynyt Fabian-seuraan" [Eräs englantilainen v. 1884 perustettu
sosialistiyhdistys, jonka pyrkimyksenä on, äärimmäisiin keinoihin
ryhtymättä, vähitellen parantaa varsinkin alempien luokkien asemaa
saattamalla maaomaisuus ja pääoma välittömämmin valtion ja kuntien
valvonnan alaisiksi. Nimi johdettu varovaisesta ja hitaasti toimineesta
roomalaisesta sotapäälliköstä Fabius Maximuksesta.], jatkoi Marigold
synkästi. "Ovat sijoittaneet hänet lastentarhaan. Ja lisäksi hän on
liittynyt Naisten äänioikeus-yhdistykseen. Jos se tulee tiedoksi ennen
ensi vaaleja, täytyy minun etsiä toinen vaalipiiri... sen pituinen se."

"Miten kuulitte _hänestä_?" kysyi professori.

"En minä kuullut hänestä", vastasi Marigold. "Jos olisin kuullut, en
kai olisi lähtenyt kaupunkiin. Onko teistä oikein", lisäsi hän, "roh...
rohkaista sellaisia ihmisiä?"

"Kuka häntä rohkaisee?" kysyi professori. "Elleivät hupsut luulottelisi
voivansa parantaa kaikki muut hupsut paitsi itseänsä, niin tällaista
ei tapahtuisi. Arligtonilla oli herttainen, säveä vaimo, ja sensijaan
että olisi kiittänyt Jumalaa ja ollut tyytyväinen, hän tuskastutti
hänen elämänsä nurisemalla, koska hän ei muka ollut taloudellinen.
No, nyt hän on saanut toimekkaan ja taloudellisen vaimon. Kun tapasin
hänet keskiviikkona, oli hänellä kananmunan kokoinen kuhmu otsassa.
Sanoo kompastuneensa mattoon. Ei sille mitään voi. Ette voi muuttaa
ihmistä juuri niin paljon kuin haluatte ja sitten pysähdyttää häntä
siihen. Joko jätätte heidät rauhaan tai muutatte heidät kokonaan,
muuten he eivät itsekään tiedä, mitä heistä tulee. Järkevä mies teidän
asemassanne olisi ollut perin kiitollinen vaimosta, joka ei pistäisi
nenäänsä hänen asioihinsa ja jonka seuraan hän voisi paeta kirotusta
politiikastaan. Olette luullakseni viittaillut hänelle noin kerran
kuukaudessa, kuinka surullista oli, ettette ollut nainut nerokasta
naista. No, nyt hän on löytänyt neronsalamansa ja käyttää niitä. Miksei
hän kuuluisi Fabian-seuraan ja Naisten äänioikeus-yhdistykseen? Se
osoittaa itsenäistä luonnetta. Parasta, että liitytte niihin itsekin.
Sitten voitte työskennellä yhdessä."

"Olen hyvin pahoillani", sanoi Marigold nousten ylös. "En tiennyt, että
olitte samaa mieltä sen muukalaisen kanssa."

"Kuka sanoi, että olen samaa mieltä hänen kanssaan?" kivahti
professori. "Olen hyvin tukalassa asemassa."

"Ei suinkaan", virkkoi Marigold epäröivästi, käsi oven rivassa,
"hyödyttäisi mitään, että menisin itse sitä tyttöä tapaamaan?"

"Luullakseni", vastasi professori, "hänet tapaa Ristikivien
lähettyviltä päivänlaskun edellä. Voitte itse valita, mutta teinä minä
ajattelisin kahdesti, ennenkuin sen tekisin."

"Tuumailin", sanoi Marigold, "eiköhän tyttö, jos pyytäisin sitä häneltä
henkilökohtaisena suosiona, suostuisi käymään jälleen Edithin puheilla
ja vakuuttamaan hänelle tehneensä vain pilaa?"

Valo alkoi kajastaa professorille.

"Mitä luulette tapahtuneen?" hän kysyi.

"Niin", selitti Marigold, "otaksun nuoren ulkomaalaisen ystävänne
tavanneen vaimoni ja puhuneen hänelle politiikkaa, ja siitä on nyt
ollut tällaiset seuraukset. Hän on epäilemättä nuori, tavattoman
kyvykäs henkilö; mutta hän menettäisi vain yhden opetuslapsen, ja minä
voisin korvata sen hänelle... muulla tavalla." Hän puhui tietämättään
tavattoman hartaasti ja innokkaasti. Se melkein liikutti professoria.

"Se saattaisi merkitä", sanoi professori, "että (otaksuen sen
laisinkaan käyvän päinsä) rouva Marigold palaisi täydellisesti entiseen
olemukseensa, enää välittämättä politiikasta tuon taivaallista".

"Olisin siitä hyvin kiitollinen", vastasi Marigold.

Professori oli sillä hetkellä hukannut silmälasinsa, mutta hän luulee
Marigoldin silmässä kiiluneen kyyneleen.

"Tahdon tehdä voitavani", lausui hän. "Mutta ette saa siihen liikoja
luottaa. Voi käydä helpommaksi saada nainen ajattelemaan kuin
pysähdyttää hänet, vaikka onkin keij..." Professori ehti vielä hillitä
kielensä. "Minä puhun hänelle", sanoi hän; ja Marigold puristi hänen
kättänsä hyvästiksi.

       *       *       *       *       *

Oli jo aikakin. Malvinan toiminnan koko laajuus noiden muutamien
keskikesän viikkojen kuluessa, lentokommodori Raffletonin paluuta
odotettaessa, tuskin koskaan tulee täydellisesti ilmi. Tohtorin
väitöksen mukaan asiaa on suuresti liioiteltu. On niitä, jotka puhuvat
kuin olisi puolet kylän ihmisistä pantu kappaleiksi, muutettu,
paranneltu ja lähetetty kotiin sellaisessa mielentilassa, että heidän
omat äitinsä eivät heitä tunteneet.

Varmaa on, että kuninkaallisen akatemian jäsen Dawson, jota kaikki muut
paitsi hänen vaimonsa kuvailivat "pieneksi, herttaiseksi mieheksi"
ja jonka ainoana vikana oli parantumaton halu sanaleikkeihin sekä
sopivaan aikaan -- mikäli sellaista aikaa on olemassa -- että varsinkin
sopimattomaan aikaan, äkkiä eräänä aamuna paiskasi viittätoista tuumaa
pitkän ja yhdeksää tuumaa leveän hollantilaisen sisäkuva-maalauksen
rouva Dawsonin kummastuneeseen päähän. Taulu puhkesi ja jäi riippumaan
hänen kaulaansa, muistuttaen raamatun kuvia Johannes Kastajan päästä,
ja kehys täytyi sahata poikki ennenkuin hän sai sen pois. Mitä
tulee kertomukseen, että rouva Dawsonin täti olisi yllättänyt herra
Dawsonin vesiammeen takaa sisäkköä suutelemasta, sen myöntää tohtori
onnettomuudeksi, joka olisi saattanut tapahtua kelle tahansa. Mutta
oliko todella mitään todistusta, että hänellä oli jotakin osaa Dolly
Calthorpen selittämättömässä myöhästymisessä viimeisestä kotiinpäin
menevästä junasta, on tietysti vakavampi kysymys. Rouva Dawsonista,
joka itse oli komea, henkevä nainen, oli Dawson alkuperäisessä
tilassaan kylläkin saattanut tuntua hermoja ärsyttävältä; vaikka
silloinkin voisi kysyä: miksi hän oli hänen naimatarjoukseensa
suostunut? Mutta on ero, kuten rouva Dawson on maininnut, miehellä,
jolta puuttuu miehen luonnetta, ja sellaisella miehellä, jolla sitä on
aivan liiaksi. Vaikeata on järjestää näitä seikkoja.

Yleensä ja sivullisen arvioimana tohtorin mielipide on, että lienee
ollut puolitusinaa henkilöitä, joiden Malvinan avulla onnistui
hypnotisoida itsensä tilapäiseen mielipuolisuuteen. Kun Malvina hiukan
pettyneenä, mutta aivan nöyrästi alistaen oman arvostelunsa viisaan ja
oppineen Christopherin mielipiteeseen, suostui "palauttamaan" heidät
entiselleen, selitettiin, että kulutettuaan onnettomasti saavutetun
tarmonsa purkauksen he ensi sysäyksestä herpautuivat takaisin
aikaisempaan olotilaansa.

Rouva Arlington ei yhdy tohtorin mielipiteeseen. Hän oli jo kauan
aikaa yrittänyt parantaa itseänsä, mutta ne ponnistukset olivat
kurjasti menneet myttyyn. Oli jotakin -- sitä voisi miltei kuvailla
eräänlaiseksi tuoksuksi, -- mikä yllytti hänet tuona iltana avaamaan
sydämensä kaksoisille, jonkinlainen ounastus, että nämä tavalla
tai, toisella kykenivät häntä auttamaan. Se tunto oli hänessä koko
seuraavan päivän; ja kun kaksoiset illalla palasivat kirjeenkantajan
seurassa, hän tiesi vaistomaisesti, että nämä olivat olleet hänen
asioillaan. Sama haltioitus ajoi hänet ylängölle. Hän on varma, että
olisi suunnannut kävelynsä Ristikiville, vaikka kaksoiset eivät
olisi sitä ehdottaneetkaan. Eipä hän oman kertomuksensa mukaan ollut
edes tietoinen näiden seurasta. Noissa kivissä oli jotakin; oli
kuin joku olisi ollut saapuvilla. Näiden luo päästyänsä tiesi hän
tulleensa määrätylle paikalle. Ja kun siellä ilmestyi hänelle --
hänen käsittämättänsä, mistä se tuli -- pienoinen olento, joka näytti
salaperäisellä tavalla puetuksi pelkkään hämärtyvään valoon, hän
muistaa selvästi, ettei hän hämmästynyt eikä peljästynyt. Pienoisnainen
istahti rouva Arlingtonin viereen ja tarttui molemmilla käsillään
hänen käsiinsä. Ilmestys puhui outoa kieltä, mutta sillä hetkellä
rouva Arlington sitä ymmärsi, vaikka hän nyt oli sen merkityksen
unohtanut. Rouva Arlington tunsi kuin olisi hänen ruumiinsa otettu
häneltä pois. Hänellä oli kaatuvan tunne, sellainen tunne, että
hänen täytyi epätoivoisesti ponnistella noustakseen jälleen. Tuo
omituinen pieni nainen tuki häntä, auttoi häntä tekemään tämän
äärimmäisen ponnistuksen. Oli kuin aikakaudet olisivat kulkeneet ohi.
Hän taisteli tuntemattomien voimien kanssa. Äkkiä hän näkyi pääsevän
niiden kourista. Tuo pieni naisolento kannatteli häntä. Käsi kädessä
he kohosivat, kohosivat kohoamistaan. Rouva Arlington oli lujasti
vakuutettu, että hänen täytyi aina pyrkiä ylöspäin, jotteivät ne
saavuttaisi häntä ja kiskoisi häntä alas jälleen. Kun hän havahtui,
oli pieni nainen jo mennyt, mutta äskeinen tunne oli hänellä yhä --
tunne, että hänen oli intohimoisesti ryhdyttävä hellittämättömään
ponnisteluun, toimintaan ja kilvoitteluun; siinä hänen elämänsä uudet
päämäärät ja tarkoitus. Ensiksi hän ei muistanut, missä oli. Omituinen
väritön valo ympäröi hänet ja hän kuuli kummallista, lukemattomien
lintujen liverrystä muistuttavaa laulua. Sitten kello löi yhdeksän ja
elämä palasi häneen hyökyaalloin tavoin. Mutta yhä oli hän vakuutettu
siitä, että hänen täytyi tarttua kiinni itsestään ja jokaisesta muusta
sekä toimittaa työt tehdyiksi. Tämän uuden tunteen välittömän ilmaisun
saivat kaksoiset kokea, kuten jo olemme maininneet.

Kun hän professorin kanssa juteltuaan, herra Arlingtonin ja Arlingtonin
vanhimman tyttären auttamana ja yllyttämänä, suostui toistamiseen
käymään kivillä, hän nousi ruohoittunutta polkua hyvin sekavin tuntein.
Pieni nainen oli siellä kohdannut hänet kuten ennenkin, mutta noiden
omituisten, syväin silmien ilme oli surullinen, ja rouva Arlingtonista
tuntui ikäänkun olisi saapuvilla omissa hautajaisissaan. Pikku neiti
tarttui taaskin hänen molempiin käsiinsä, ja taaskin hän tunsi
kaatumisen pelkoa. Mutta sensijaan että se olisi päättynyt kamppailuun
ja ponnistukseen, hän näkyi vaipuneen uneen, ja silmänsä avatessaan
hän oli jälleen yksinään. Tuntien hiukan kylmyyttä ja selittämätöntä
väsymystä hän käveli verkalleen kotiin, ja kun hänellä ei ollut nälkä,
meni aterioimatta levolle. Ollenkaan tietämättä syytä siihen hän
arvattavasti itki itsensä nukuksiin.

Otaksutaan jotakin samanlaista tapahtuneen toisillekin -- paitsi rouva
Marigoldille. Rouva Marigoldin tapaus, sen tohtori vastahakoisesti
myöntää, heikonsi suuresti hänen hypoteesiaan. Uudestisyntynyt
rouva Marigold kehittyi yhä edelleen alkamallansa uralla ja oli
hyvin tyytyväinen itseensä. Hän oli hyljännyt vihkimäsormuksensa
jätteenä niiltä raakalaisajoilta, jolloin naiset olivat vain tavaraa
ja irtaimistoa, ja oli pitänyt kokouksessa ensimäisen puheensa
avioliitto-olojen parantamiseksi. Hänen suhteensa täytyi turvautua
verukkeihin. Malvina oli kyyneleet silmissä suostunut siihen, että
parlamentin jäsen Marigold toisi rouva Marigoldin Rlstikiville vielä
samana iltana ja jättäisi hänet sinne, selittäen hänelle Malvinan
halunneen häntä jälleen tavata -- "pikkuisen rupatellakseen".

       *       *       *       *       *

Kaikki olisi ehkä päättynyt hyvin, ellei kommodori Raffleton olisi
ilmestynyt vierashuoneen oven puitteisiin juuri kun Malvina oli
lähtemässä. Serkku Christopher oli kirjoittanut kommodorille.
Arlingtonin jutun jälkeen hän todellakin oli hartaasti pyytänyt
häntä saapumaan, ja kerran tai kahdesti hän oli luullut kuulevansa
Raffletonin koneen surinan, mutta kummallakin kertaa oli pettynyt.
"Valtioasioita", oli serkku Christopher selittänyt Malvinalle, joka
kautta aikojen tottuneena ritarien ja soturien vierailuihin, oli
myöntävästi nyökännyt.

Nyt seisoi mies siinä kypäri kädessä.

"Saavuin juuri tänään iltapäivällä Ranskasta", selitti hän. "Minulla ei
ole hetkeäkään tuhlata."

Mutta hänellä oli sentään aikaa astua suoraan Malvinan luo. Hän nauroi
ottaessaan tytön syliinsä ja suudellessaan häntä huulille.

Kun hän viimeksi oli häntä suudellut -- se oli tapahtunut puutarhassa
professorin nähden, -- Malvina oli jäänyt aivan tyyneksi, vain
omituinen pieni hymy väreili hänen suupielessään. Mutta nyt tapahtui
jotakin kummallista. Väristys näkyi käyvän läpi koko hänen ruumiinsa,
niin että hän horjui ja vapisi. Professori pelkäsi hänen kaatuvan, ja
ehkä tukeakseen itseänsä tyttö laski kätensä kommodori Raffletonin
kaulalle ja omituisesti, matalasti huudahtaen -- se oli professorista
kuin kuolevan elukan voihkaus, jonka öisin toisinaan kuulee metsästä --
tarrautui nyyhkyttäen häneen kiinni.

Varmaan oli tuokio kulunut ennenkuin kellon kumahdus muistutti
professorille rouva Marigoldin kanssa sovitun kohtauksen.

"Vielä sinä ehdit", sanoi hän tytölle, koettaen hellävaroen irroittaa
häntä. "Lupaan viivyttää kommodoria, kunnes palaat." Ja kun Malvina ei
näkynyt ymmärtävän, hän muistutti häntä.

Mutta vieläkään tämä ei liikahtanut, lukuunottamatta pientä käden
elettä ikäänkuin hän olisi koettanut tavoittaa jotakin näkymätöntä. Ja
sitten hän laski käsivartensa alas ja katsahti toisesta herrasmiehestä
toiseen. Professori ei sitä silloin tullut ajatelleeksi, mutta muisti
jälkeenpäin, että sitä omituista etäisyyttä, mistä tyttö oli katsellut
ihmisiä, ikäänkuin toisesta maailmasta, ei enää ollut havaittavissa.

"Olen kovin pahoillani", virkkoi tämä. "On jo myöhäistä. Nyt olen vain
nainen!"

Ja rouva Marigoldin aivoissa kypsyy yhä ajatuksia.



VII. Johdanto.


Ja nyt seuraa johdanto. Se olisi tietysti pitänyt kirjoittaa
ensimäiseksi, mutta kukaan ei sitä oikein tiennyt ennenkuin vasta
lopussa. Sen kertoi kommodori Raffletonille eräs ranskalainen
toveri, joka rauhan aikana oli ollut taidemaalari ja seurustellut
hengenheimolaistensa kanssa; varsinkin oli hän liikkunut niiden
parissa, jotka haltioituivat muinaisen Bretagnen laajoja taivaanrantoja
katsellessaan ja sen taruntäyttämistä rotkoista. Myöhemmin kommodori
kertoi tarinan professorille, ja professorin ainoa vaatimus oli,
ettei sitä ainakaan toistaiseksi juteltaisi tohtorille. Tohtori näet
saisi siitä vain vahvistuksen omille ahtaille, järjen aitaamille
mielipiteilleen, kun se sitävastoin professorille epäämättömästi
varmisti tämän kertomuksen ehdottoman totuuden.

       *       *       *       *       *

Se alkoi Herran vuonna tuhatkahdeksansataayhdeksänkymmentäkahdeksan
erittäin kolkkona iltana myöhään helmikuussa -- "myrskyisenä talviyönä",
sanoisi jonkun romaanin kirjoittaja. Tapahtui, että madame Lavigne,
joka asui yksinäisessä mökissä Aven-a-Christin alhokylää ympäröivän
nummen syrjässä, sukkaa kutoessaan -- sillä hän eli sukankutomisella --
luuli kuulevansa askeleita ulkoa ja naputuksen oveltaan. Hän karkoitti
ajatuksen, sillä kukapa kulkisi niin myöhään tiettömillä tienoilla?
Mutta muutamaa minuuttia myöhemmin kolkutus kuului uudestaan, ja ottaen
kynttilän käteensä madame Lavigne meni katsomaan, kuka siellä oli. Kun
hän nosti ovensäpin, puhalsi tuulenpuuska samassa silmänräpäyksessä
kynttilän sammuksiin, eikä madame Lavigne voinut nähdä ketään.
Hän kutsui, mutta ei kuulunut vastausta. Hän oli sulkemaisillaan
oven jälleen, kun hän eroitti heikon äänen. Se ei oikeastaan ollut
huudahdus. Tuntui kuin joku, jota hän ei voinut nähdä, olisi mitä
vienoimmalla äänellä virkkanut jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt.

Madame Lavigne teki ristinmerkin, hymisi rukouksen, ja sitten hän kuuli
äänen jälleen. Se tuntui tulevan aivan hänen jalkojensa juuresta, ja
kun hän hapuili käsillään -- luullen kulkukissan eksyneen mökille,
-- hän löysi joltisenkin ison mytyn. Se oli lämmin ja pehmeä, vaikka
tietysti hiukan märkä, ja madame Lavigne vei sen sisään. Suljettuaan
oven ja sytytettyään kynttilän uudestaan, hän laski käärön pöydälle. Ja
sitten hän näki mitä hennoimman pikkulapsen.

Sellainen tilanne on epäilemättä aina vaikea. Madame Lavigne teki,
mitä useimmat muut hänen asemassaan olisivat tehneet. Hän avasi
käärön ja ottaen pienokaisen helmaansa istuutui samean turvevalkean
eteen miettimään. Lapsi näytti ihmeellisen tyytyväiseltä, ja madame
Lavigne ajatteli, että parasta olisi se riisua ja asettaa vuoteeseen
ja sitten jatkaa kutomista. Aamulla hän neuvottelisi isä Jeanin
kanssa siitä, mitä oli tehtävä. Koskaan hän ei ollut nähnyt sellaisia
hienoja vaatteita. Hän riisui ne yhden erältään, tunnustellen niiden
kudontaa hyväilevin sormin, ja kun hän viimeiseksi oli riisunut pikku
paidan ja hento valkea olento oli alasti hänen edessään, hän hypähti
kiljahtaen ylös ja oli vähällä pudottaa sen lieteen. Sillä merkistä,
jonka jokainen Bretagnen talonpoikaisnainen tuntee, hän näki, että
pienokainen ei ollut ihmislapsi, vaan keijukainen.

Hänen olisi pitänyt, sen hän hyvin tiesi, avata ovi ja paiskata se ulos
pimeyteen. Useimmat kylän naiset olisivat tehneet niin ja viettäneet
lopun yötä polvillaan. Mutta hänet oli varmaan huolellisesti ja
tarkoituksella valittu lapsen kasvattajaksi. Madame Lavignen mieleen
muistuivat hänen kelpo aviopuolisonsa ja kolme pitkää poikaansa,
jotka kateellinen meri oli häneltä riistänyt toisen toisensa jälkeen.
Tulkoon mitä tuli, mutta hän ei hennonut hyljätä lasta. Oli selvää,
että pienokainen ymmärsi, sillä se hymyili aivan tietoisesti ja kurotti
kätensä koskettamaan madame Lavignen ruskeata, kuihtunutta ihoa ja
herätti ammoin unohtuneitten tunteitten sykähtelyn hänen sydämessään.

Isä Jean -- hän näkyy olleen suvaitsevainen, lempeä, viisas vanha
kunnon mies -- ei huomannut asiassa mitään pahaa, jos vain madame
Lavignella olisi sellaiseen ylellisyyteen varaa. Ehkä se oli hyvä
haltiatar. Toisi hänelle onnea. Ja varmaa onkin, että rouvan kanojen
kaakatus kuultiin entistä useammin ja että näkyy vähemmän rikkaruohoja
kuin ennen pienessä ryytimaassa, jonka madame Lavigne oli nummen
syrjään raivannut.

Uutinen tietysti levisi. Madame Lavigne näkyi siitä melkein ylpeilleen.
Mutta naapurit ravistelivat päätänsä, ja lapsi kasvoi yksinäisenä ja
kartettuna. Onneksi mökki oli etäällä muista asunnoista, ja laaja nummi
tarjosi tiheiköissään paljon piilopaikkoja. Isä Jean oli tyttösen
ainoa leikkitoveri. Hänen oli tapana ottaa hänet mukaansa pitkille
vaelluksilleen hajallisessa piirissään, jättäen hänet piikkiherneiden
ja sanajalkojen suojaan niiden yksinäisten maatalojen lähettyville,
joissa hän kävi.

Hän oli tullut kokemaan, että kaikki äidillisen kirkon ponnistukset
nuhteillaan pakoittaa tämä meren ja nummien saartama lauma luopumaan
pakanallisista taikauskoistaan olivat turhia. Hän antaisi ajan
vaikuttaa. Ehkäpä myöhemmin ilmaantuisi tilaisuus sijoittaa lapsi
johonkin luostariin, missä se oppisi unhoittamaan ja kasvaisi hyväksi
katolilaiseksi. Sillävälin oli pientä, yksinäistä olentoa säälien
vaalittava. Ehkäpä ei yksinomaan sen itsensä tähden, tuon herttaisen,
hellän, omituisen viisaan pikkuolennon, jollaiselta se isä Jeanista
näytti. Puiden siimeksessä ja nauttien yhdessä lempeäsilmäisten lehmien
kanssa lämmintä suojaa hänen tapansa oli opettaa tyttöstä omasta
pienestä tietovarastostaan. Tuon tuostakin tämä hämmästytti häntä
jollakin vaistomaisella näkemyksellä, jollakin omituista kypsyyttä
todistavalla huomautuksella. Tuntui siltä kuin hän olisi tietänyt
kaiken tuon jo kauan sitten. Isä Jean vilkaisi häneen silloin vaivihkaa
pörröisten kulmiensa alta ja vaikeni. Kummallista oli myöskin, että
kedon ja metsän villit elukat eivät näkyneet tyttöä arastelevan.
Palatessaan paikalle, mihin oli jättänyt tyttösen kätköön, pastori
toisinaan pysähtyi ihmetellen, kenelle tämä haasteli, ja kun hän sitten
astui lähemmäksi, kuuli hän pienten jalkojen poishiipimistä tai lentoon
säikäytettyjen siipien suhinaa.

Näytti mahdottomalta vieroittaa tyttöä keijukaistavoistansa. Usein, kun
kunnon vanhus lyhtyineen ja tukeva tammisauva kädessään iltamyöhällä
palasi jostakin armeliaisuustyöstä, hän pysähtyi kuuntelemaan ohi
harhailevaa ääntä. Hän ei päässyt koskaan kyllin lähelle eroittaakseen
sanoja ja ääni oli hänelle outo, vaikka hän tiesi, ettei se voinut olla
kenenkään muun. Madame Lavigne kohautteli olkapäitänsä. Mitä hän sille
voi? Ei suinkaan hän vastustaisi "lasta", jos salvoista ja teljistä
mitään apua olisikaan.

Isä Jean alistui epätoivoisena. Eikä hänkään ollut halukas liian
usein kieltämään ja torumaan. Ehkä nuo viekkaat, hellät elkeet olivat
kutoneet verkkonsa vanhan, lapsellisen herrasmiehen sydämen ympärille,
tehden hänetkin hiukan araksi. Tai ehkä oli muita viehäkkeitä! Sillä
madame Lavigne ei koskaan sallinut tytön tehdä muuta kuin kaikkein
keveintä työtä.

Isä Jean tahtoi opettaa häntä lukemaan. Ja niin nopeasti hän oppi, että
pastorista näytti kuin olisi hänen jo ennen täytynyt osata, vaikkei
ollut osaavinaan. Mutta vanhus sai palkkansa katsellessaan sitä iloa,
millä tyttö ahmi varsinkin niitä omituisesti painettuja romansseja ja
historiallisia teoksia, joita hän toi mukanaan harvoilta matkoiltaan
etäiseen kaupunkiin.

Tytön ollessa noin kolmentoistavuotias saapui paikalle Pariisin naisia
ja herroja. Tietysti he eivät olleet oikeata herrasväkeä. Vain pieni
parvi taiteilijoita uusia aiheita hakemassa. He olivat tutkineet
rannikon ja puuhökkelit ahtaiden kujien varsilla, ja eräs heistä
oli ehdottanut retkeilyä yksinäiseen, tuntemattomaan sisämaahan.
He tapasivat tytön istumassa harmaalla sammaltuneella kivellä ja
lukemassa vanhanaikaiselta näyttävää kirjaa. Vieraiden tullessa hän oli
noussut ja niiannut heille. Hän ei koskaan peljännyt. Hän itse herätti
pelkoa. Usein näki lasten pakenevan häntä, ja tunsi mielensä hiukan
surulliseksi. Mutta eihän sitä voinut auttaa. Hän oli keijukainen.
Hän ei olisi tehnyt heille mitään pahaa, mutta sitä ei voinut odottaa
heidän ymmärtävän. Tuotti hauskaa vaihtelua tavata ihmisolentoja, jotka
eivät kirkaisseet eivätkä kiireellisesti lukeneet isämeitäänsä, vaan
sensijaan vastasivat hänen hymyynsä.

He kysyivät häneltä, missä hän asui, ja hän näytti sen heille.
He päättivät jäädä Aven-a-Christiin ja eräs naisista oli kyllin
rohkea tyttöä suutelemaankin. Nauraen ja rupatellen he kävelivät
kaikki mäenrinnettä alas. Mökille päästyään he tapasivat madame
Lavignen puutarhassaan työskentelemässä. Tämä pesi kätensä kaikesta
edesvastuusta. Suzanne sai ratkaista asian. He näkyivät haluavan
maalata hänet istumassa sillä harmaalla kivellä, missä olivat hänet
tavanneet. Johan pelkkä ystävällisyys vaati heidän pyyntöönsä
suostumaan, ja niinpä hän seuraavana aamuna oli siellä heitä
odottamassa. He antoivat hänelle viiden frangin hopeakolikon. Madame
Lavigne epäröi sitä käsitellä, mutta isä Jean vakuutti sen olevan
hyvää tasavaltalaista rahaa; ja päivien täten kuluessa kävi madame
Lavignen musta sukka yhä raskaammaksi, kun hän sen joka ilta ripusti
uunin kulmalle.

Se naishenkilö, joka ensiksi oli häntä suudellut, keksi kuka hän oli.
Kaikki he olivat alusta pitäen arvanneet hänet keijukaiseksi ja että
"Suzanne" ei voinut olla hänen oikea nimensä. He saivat sen selville
Bonnetin _Heptameronista_ eli seitsenpäiväisestä kertomuksesta, jossa
puhutaan Bretagnen urhoollisen ja mahtavan Ryence-kuninkaan lukuisista
seikkailuista; -- teoksen oli joku heistä keksinyt kirjakojusta
Quai aux Fleursin varrelta ja tuonut mukanaan. Siinä kerrottiin
juurtajaksain Valkoisista Naisista, ja siinä oli tämä tyttökin
kuvailtuna. Asiasta ei voinut erehtyä: siro, tuulen huojuttamaa raitaa
muistuttava vartalo; valkoiset jalat, joiden askelten keveä kosketus ei
varistanut kastehelmiä ruohosta; syvien tunturijärvien lailla päilyvät
sinisilmät; kultakutrit, joiden välkettä auringon säteet kadehtivat.

Kaikki tämä oli päivänselvää. Hän oli Malvina, Bretagnen Valkoisten
Naisten kuningattaren Harbundian entinen suosikki. Syistä, joiden
tarkemman mainitsemisen kohteliaisuus kielsi, hän oli tuomittu
vaeltajaksi, kenenkään tietämättä, mihin hän oli joutunut. Mutta nyt
hänen päähänsä oli pistänyt ilmestyä uudestaan, pienenä bretagnelaisena
talonpoikaistyttönä, lähellä menneen maineensa näyttämöä. Vieraat
polvistuivat hänen eteensä, osoittaen hänelle palvelevaa kunnioitusta,
ja kaikki naiset suutelivat häntä. Seurueen herrasmiehet luulivat
heidänkin vuoronsa tulevan. Mutta se ei koskaan tullut. Heidän oma
kainoutensa ei ollut esteenä, se tunnustus on heille annettava. Oli
kuin joku nuori kuningatar, joka oli elänyt maanpaossa muukalaisten
parissa, olisi äkkiä tiellään tavannut pienen joukkueen uskollisia
alamaisiaan, ja nämä olivat hänet tunteneet. Aiotun kisailun ja naurun
asemasta he siis jäivät seisomaan avopäin, eikä ketään haluttanut
ensimäiseksi puhua.

Tyttö rauhoitti heidät -- tai ainakin yritti sitä -- armollisella
kädenliikkeellä. Mutta hän suostutti heidät kaikki pitämään asian
salassa. Ja näin pois lähetettyinä he näkyivät palanneen kylään
ihmeellisen selväpäisenä joukkona, tuntien kaikkia niitä vaikutelmia,
joita saavat rehdit, vaatimattomat ihmiset ensi kertaa nähdessään
vilahduksen ylhäisestä seurasta.

He palasivat jälleen seuraavana vuonna -- ainakin muutamat heistä
-- tuoden mukanaan puvun, joka oli paremmin Malvinan arvoinen. Sen
valmistamisessa oli jäljitelty niin tarkoin kuin Pariisissa kyettiin
munkki Bonnetin kuvailemaa alkuperäistä pukua, jonka noitahämähäkki
Karai oli yhtenä ainoana yönä kutonut kuunvalosta. Malvina otti
sen vastaan sievästi kiittäen ja oli ilmeisesti mielissään, kun
näki itsensä jälleen sopivissa ja asianmukaisissa pukimissa. Se
talletettiin harvinaisia tilaisuuksia varten kätköön, jonka vain
Malvina tiesi. Mutta kun nainen, joka oli häntä ensiksi suudellut ja
jonka erikoisalana olivat keijukaiset, sitä pyysi, niin Malvina suostui
käyttämään tätä uutta pukuansa muotokuvaansa maalattaessa. Tämä kuva
on vielä nähtävänä Nantesin kaunotaiteiden museon bretagnelaisessa
osastossa. Se esittää hänet seisomassa suorana kuin nuoli, pienenä,
yksinäisenä olentona puuttoman nummen keskellä. Hameen sanotaan olevan
maalattu hyvin ihmeellisesti. "Bretagnen Malvina" on taulun nimenä, ja
sen vuosiluku on yhdeksäntoistasataakolmetoista.

       *       *       *       *       *

Seuraavana vuonna Malvina ei ollut enää siellä. Ryhmyiset kätensä
ristissä oli madame Lavigne höpissyt viimeisen _paternosterinsa_.
Isä Jean oli kehoittanut neitosta menemään luostariin. Mutta ensi
kertaa oli tämä asettunut suoraan vastarintaan. Joku haave näkyi
vallanneen lapsen pään. Se oli ilmeisesti yhteydessä laajan, puuttoman
nummen kanssa, joka kohosi etelään päin sen huippua seppelöivää
kuningas Taramisin ikivanhaa hautapatsasta kohti. Hyväluontoinen
pastori myöntyi kuten tavallista. Olivathan nyt madame Lavignen
pienet säästöt käytettävissä. Suzannen tarpeet eivät olleet suuret.
Välttämättömimmistä pikkuostoksista saattoi isä Jean itse huolehtia.
Talven tullen hän ottaisi asian uudestaan puheeksi ja silloin aivan
päättäväisesti. Juuri nyt oli kesäiltojen aika, jolloin Suzanne
mielellään samoili. Hänelläkö vaaraa? Ei ollut nuorukaista kymmenien
penikulmien päässä, joka ei olisi kirkkaalla päivälläkin juossut
neljännestunnin matkaa välttääkseen kulkemasta tuon mökin ohi, siinä
kun se kyyhötti rantamalle kallistuvan nummen syrjässä!

Mutta voimme otaksua, että keijukainenkin saattaa tuntea yksinäisyyden
ikävää. Varsinkin karkoitettu keijukainen, joka ikäänkuin riippuu
maan ja taivaan välillä ja tiesi kuolevaisia impiä suudeltavan ja
kosiskeltavan; hänen omat toverinsa sitävastoin häntä pakenivat ja
välttivät. Ehkä hänen päähänsä pälkähti, että näiden pitkien vuosien
jälkeen nämä antaisivat hänelle anteeksi. Täällä oli tarun mukaan
vieläkin niiden yhtymäpaikka, varsinkin keskikesän öinä. Harvinaista
oli nykyisin, että ihmissilmät näkivät vilahduksen niiden välkkyvistä
hameista. Mutta korkealla puuttomalla nummella saattoi vielä kuulla
"Lähteen neidon" soiton mukaan tanssivien jalkojen poljennan, jos oli
kyllin rohkea sinne uskaltautumaan. Jos hän etsisi heitä vienosti
kutsuen, eivätköhän he ilmestyisi hänelle ja jälleen ottaisi häntä
pyörivään piiriinsä? Meillä on syytä olettaa, että kuutamoviitta lisäsi
hänen toiveitaan. Filosofia myöntää, että tietoisuus aistikkaasta
puvusta antaa luottamusta.

Elleivät ne kaikki olleet kadonneet -- elleivät ne kuolevaisen
miehen kolmasti huulille suutelemina olleet muuttuneet naisiksi?
Tämä näkyi olleen mahdollisuus, mihin jokaisen keijukaisen täytyi
olla valmistautunut. Jos hän nimittäin sen salli. Ellei, niin se
tuotti turman rohkealla kuolevaiselle. Mutta jos tämä saavutti
suosion sinipiian silmissä! Jo hänen kosintansa todisti, että hän oli
rohkea. Jos hän sen lisäksi oli kaunis, jos hänen käytöksensä osoitti
ystävällisyyttä ja luonteenlujuutta ja hänen silmänsä kiehtoivat?
Historia todistaa, että sellaisista unelmista varmaan Valkoiset
Naisetkin toisinaan haaveilivat, ja kaiketi varsinkin keskikesän öinä
kuun ollessa täysimmillään. Sellaisena yönä oli sir Gerylon suudelmalla
herättänyt Malvinan sisaren Sighilen. Todellisen valkonaisen täytyi
aina uskaltaa katsoa kohtaloansa suoraan silmiin.

Näin oli varmaankin käynyt Malvinalle. Jotkut kertoilivat isä Jeanille,
että hänen kosijansa oli saapunut siivekkäiden hevosten vetämissä
vaunuissa, joiden jymy oli herättänyt monet alhaalla nukkuvista
asukkaista. Toiset taasen väittivät tämän tulleen ison linnun hahmossa.
Isä Jean oli itsekin kuullut outoja ääniä, ja varmaa oli, että Suzanne
oli kadonnut.

Isä Jean kuuli vielä toisen tulkinnan muutamia viikkoja myöhemmin
eräältä englantilaiselta insinööriupseerilta, joka oli ajanut
polkupyörällä lähimmältä asemalta ja saapunut kuumana ja hirveästi
janoissaan. Ja luvaten ensi tilassa käydä Suzannea tervehtimässä isä
Jean oli sen uskonut. Mutta useimmista hänen seurakuntalaisistaan
kuulosti kertomus sekavalta, mahdottomalta, totuuden peittämiseksi
keksityltä lörpötykseltä.

       *       *       *       *       *

Näin loppuu kertomukseni -- tai oikeastaan kertomus, jonka olen
sommitellut kokoon käytettävissäni olevista ristiriitaisista
tiedoista. Miten sen ymmärtänettekin, selittelettekö sen tohtorin
tavoin olemattomiin vai uskotteko kuten professori Littlecherry,
lainoppinut ja kuninkaallisen yhdistyksen jäsen, että maailma ei
vielä ole kokonaan tutkittu ja kartoitettu, tosiasiaksi jää ainakin,
että Bretagnen Malvina on hävinnyt. Nuoremmalle rouva Raffletonille,
joka kuuntelee Sussexin rantahietikoilla kumeita etäisiä ääniä,
jotka saavat hänen sydämensä pamppailemaan, ja hyvin hermostuneesti
vilkuilee sähkösanomapoikia, on jo koitunut muutamia hänen uudesta
naissukuisuudestaan johtuvia hankaluuksia. Ja silti voi noihin
omituisen syviin silmiin katsahtaessaan huomata, ettei hän nyt tahtoisi
muuttaa mitään itsessänsä, ei edes, vaikka siihen kykenisikin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Keijukainen" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.