Title: Kaksoset
Author: Hirn, Eva
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kaksoset" ***


KAKSOSET

Kirj.

Eva Hirn



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.



SISÄLLYS:

    I. Junamatka.
   II. Kirjeenvaihtoa.
  III. Salapoliiseja.
   IV. Rahahuolia.
    V. Kuumetta.
   VI. Loma-aika.
  VII. Urheilua.
 VIII. Pulassa.
   IX. Jeren kaupunginmatka.
    X. Merkkipäivä.
   XI. Viimeiset ajat.



I.

JUNAMATKA.


-- Junassa tulee merikipeäksi, kun matkustaa kotoa pois. Muuten ei
koskaan.

-- Kun on ikävä, niin tuntuu kuin vatsa olisi aivan tyhjä. Ilmakaan ei
pidä suolenseiniä erillään toisistaan.

Kaksi valkotukkaista poikaa puheli istuen vieretysten kolmannen luokan
penkillä.

Vastapäätä istui keski-ikäinen neiti, joka nyt puuttui poikien
keskusteluun.

-- Minne pojat matkustavat?

-- Helsinkiin kouluun. Me asutaan Karjalohjalla, jossa isä on
maanviljelijä ja eläinlääkäri, minun nimeni on Sakari Uski ja tuo
toinen on Seppo Uski ja me ollaan 13-vuotiaita, vastasi lyhempi
pojista. Sanat sujuivat kuin ulkoläksy.

-- Enhän minä, poikaseni, kysynyt tuota kaikkea, sanoi neiti.

-- Paras antaa heti tulla koko jorotuksen, aikaa myöten saa kuitenkin
vastata kaikkiin näihin kysymyksiin. Minua kutsutaan Sarriksi, mutta
äiti lausuu ärrät niinkuin kahvimylly jyrisee, kun sillä jauhaa
herneitä. Luulisi äitiä ranskalaiseksi, vaikka hän on vain Jääskestä.
Meidän kotimme nimi on Varpuniemi, ja viimeiset kiinnitykset maksettiin
tässä kuussa, niin että isä huokaa helpotuksesta, ainakin koko
syyskuun, paitsi öillä, jolloin hän kuorsaa, samalla tavalla kuin äiti
lausuu ärrät.

-- Kylläpä sinulta puhe sujuu, hymyili neiti.

-- Minä olen Aaron, joka puhuu, Seppo on Mooses, jolla on kankea kieli
ja huono puheenlahja.

-- Jolla on viisautta ja joka johtaa tärkeissä asioissa, lausui Seppo
rauhallisesti. -- Sitäpaitsi minä puhun selvää suomea, kun vain saan
puheenvuoroa sinulta.

-- Teidät oppii erittäin hyvin erottamaan, vaikka olette noin toistenne
näköisiä, tuumi neiti.

-- Seppohan on puolipäätä pitempi minua. Se tulee siitä, että hänellä
on ruskea syntymämerkki rinnassa ja pää tähtää aina ylöspäin, jotta
silmät pääsisivät etemmäksi siitä rumasta merkistä, sanoi Sarri.

-- Sarri, sinä olet halpamainen, minä en kerro koskaan kenellekään,
että sinä juoksit pakoon lehmiä viime vuonna, sanoi Seppo.

-- Syökää omenia, kiltit pojat, tässä on kaksi kummallekin, sanoi neiti
hätääntyneenä.

Pojat nousivat seisomaan ja kumarsivat kohteliaasti, haudaten hampaansa
ja ikenensä omeniin.

-- Sitäpaitsi meidät erottaa kulmakarvoista, jatkoi Sarri. -- On
harmillista, kun kaksoset ovat aivan toistensa näköisiä. Ihan
kuin olisi kaksi apinaa ja yksi ihminen. Sitävarten me laitettiin
kulmakarvat erilaisiksi.

-- Mitä, ovatko teidän kulmakarvanne keinotekoiset?

-- Minä leikkasin ne pois nahkaa myöten kahdeksan kertaa ja sitten ne
tulivat tuuheiksi ja vähän tummemmiksi kuin Sepon. Eikös Seppo olekin
vähän haalistuneen näköinen?

-- Tosiaankin, teidän kulmakarvannehan ovat aivan erilaiset.

-- Niin, ne ja pituus ja kieli.

-- Seppeli, älä potki eväskoria. Me kutsutaan Seppoa Seppeliksi,
kun se kerran laittoi ilmalaivan ja sitoi kissan nenäliinalla sen
alle ja laski lentämään. Ja ilmalaiva lensi uuninpiipun tasalle ja
halkesi, rätskis sanoi vain, ja kissa tuli elävänä ja iloisena maahan,
vaikka sillä ei ollut laskuvarjoa, mutta Saima suuttui ja sanoi, että
eläinlääkärin pojat eivät saa olla eläimenrääkkääjiä. Sitäpä me ei
ollakaan, paitsi vahingossa. Siitä asti me olemme kutsuneet Seppoa
Zeppeliiniksi, josta tuli Seppeli.

-- Kuka Saima on?

-- Saima Uski eli Saimuski, meidän vanhin sisaremme, ja hänestä oli
tulla ikäneito, mutta Lauri Hannila pelasti.

-- Minä tutustuin erääseen neiti Saima Uskiin Helsingissä. Hän on noin
parinkymmenen korvissa ja hyvin sievä ja herttainen. Ette kai tarkoita
häntä? Onko hän kaunis vaaleakiharainen tyttö?

-- On, mutta ei sisaret koskaan ole kauniita. Kaikki pojat sanovat,
että muut tytöt voivat olla kauniita, mutta sisaret ei milloinkaan.

-- Entäs äidit?

-- Äidit, tietysti äiti on kaunis, Sarrin ääni sai hellän soinnin.

-- Jeh, äiti on niinkuin naisen olla pitääkin, yhtyi Seppo puheeseen.
Hän oli istunut vaiti pitkän aikaa.

-- Sisarenne on siis naimisissa? kysyi neiti.

-- Eikö mitä, kihloissa vain, ja se sitten vasta on harmillinen tila,
sanoi Sarri.

-- Mitä puhut! Sehän on ihmisen ihanin aika, elämän kevät, sanoi neiti,
ja silmät kuvastivat kaihoa.

-- Sitä en usko, sillä Lauri ja Saimakin toivovat sen ajan loppuvan ja
puhuvat vain naimisesta. Mutta nuoremmille veljille on kiusallista ja
alentavaa nähdä miten oma sisko on kummallinen.

-- Naiset ovat aina omituisia, mutta pahinta on, että Laurikin viitsii,
ja Lauri on sentään oikea mies. Hän on saanut urheilupalkintoja ja
tietää paljon oikeita asioita, sähköstä ja muusta, kertoi Seppo.

-- Miten Saima ja Lauri käyttäytyvät? kysyi neiti hartaasti
tiedonhaluisena.

-- Ei sellaista viitsi katsoa eikä kertoa. Äiti koetti puolustaa ja
sanoi, että kihlaantuneet ovat sellaisia. Saimuski katseleekin Lauria
ihankuin lehmä, selitti Sarri.

-- Te ette ymmärrä elämän suuria tunteita, huokasi neiti
neitseellisesti.

-- Nyt ollaan Keravalla, tule Seppeli, niin autetaan tuo rouva
tavaroineen alas junasta. Me ollaan unohdettu olla kohteliaita, vaikka
isä käski.

Pojat kiirehtivät rouvan luo, sieppasivat hänen tavaransa ja kantoivat
ne asemalle. Sitten he juoksivat takaisin junaan alkaen tyhjentää muita
lähellä olevia hyllyjä. Tämä kävi vinhaa vauhtia, tavarat suorastaan
lensivät junasta. Mutta nytpä syntyi surina ja meteli, sillä pojat
kuljettivat toistenkin omaisuutta pois. Eräs vanha ukko tarttui
nyyttiinsä, mutta Seppo heitti sen selkäänsä sanoen:

-- Kyllä minä jaksan sen yksinkin kantaa. Toiset alkoivat huutaa,
toiset taas kantoivat tavaroitaan takaisin. Vanha, lihava rouva
läähätti saaden vihdoinkin kiinni Sepon takista.

-- Poika-parka, älä tee minua varkaaksi. Nämä kaksi koria ovat minun
omaisuuttani, viekää muut tavarat takaisin.

Seppo pysäytti silloin Sakarinkin ja molemmat alkoivat nyt yhtä
avuliaina ja innoissaan kantaa tavaroita sisään. Tämä työ oli tuskin
suoritettu, kun juna lähti liikkeelle.

-- Kohteliaisuus on aika rasittava tehtävä, huokasi Sarri huiskuttaen
ikkunasta jäähyväisiksi vanhalle rouvalle, joka oli istunut korilleen
ja kiitti taivasta siitä, että oli lapseton.

Mutta vaunussa ei ollut rauhallista. Matkustajat toruivat, selvittivät
tavaroitaan, antoivat pojille hyviä neuvoja ja ihmettelivät nykyajan
kasvatusta.

-- Antakaa nyt poikien olla rauhassa, heidän tarkoituksensa oli auttaa,
sanoi vastapäätä istuva neiti vihdoin. Hän huomasi miten pojat olivat
punaisia ja loukkaantuneita.

-- Minä luulen, että ainoa tapa, joka kelpaa aikaihmisille, on kun
kumartaa ja tarjoaa tuolia ja nostaa pudotetut esineet, mumisi Seppo.

-- Taikka istuu suu kiinni ja vielä parempi jos menee toiseen
huoneeseen, lisäsi Sarri painaen otsansa ikkunaruutuun.

-- Tässä, pojat, on hauska pilalehti, tahdotteko lukea? sanoi neiti
ystävällisesti.

Poikien kasvot kirkastuivat, ja pian oli kaksi valkoista päätä
kumartunut innokkaaseen lukemiseen.

-- Kyllä on hauskaa, että me ei olla naisia, nyt meistä ei koskaan
tule anoppeja? Ne mahtavat olla pöhniä ihmisiä. Tunteeko täti yhtään
anoppia? kysyi Sarri.

-- Pilalehtianopit vain ovat pahoja. Minä tunnen monta herttaista
anoppia. Sellaiseksi sinunkin äitisi varmaan tulee, vastasi neiti.

-- Minun äidistäni ei ikinä tule anoppia -- hyi sentään, sanoi Seppo.

-- Kyllä hänestä tulee Lauri Hannilan anoppi, sanoi neiti.

Pojat katsoivat hölmistyneinä neitiin.

-- Mitenkähän elämä sitten sujuu kotona? arveli Sarri.

-- Meille ja isälle hän kyllä on yhtä hyvä kuin ennenkin, ei hän ole
meidän anoppimme, rauhoitti Seppo syventyen uudelleen lukemiseen.

-- Voi hassua! huudahti Sarri ja räjähti nauramaan.

-- Mille nuori herra nauraa? kysyi vieressä istuva maalaisukko.

-- Kun tässä seisoo, että rouva torui miestään, kun tämä kaatoi olutta
ruusun päälle, niin että se lakastui.

-- Eipä ihme, kun tuhlaa kallista tavaraa sillä tavalla.

-- Rouva oli vaan vihainen ruusun tärvelemisestä. Mutta mies lohdutti
häntä ja sanoi -- -- --

-- Mikähän sen miehen nimi lie ollut?

-- Tässä seisoo vain että Laitinen.

-- Lieköhän ollut Oraskylän Laitisia?

-- Tämä on vain pilajuttu. Hän sanoi...

-- En minä ihmettelisi yhtään jos olisi Juhana Laitinen, se ei ole
ikinä välittänyt kieltolaista.

-- No, se Laitinen sanoi, että kyllä ruusu siitä toipuu, se on vain
jälkihumalassa.

-- Mistähän se Laitinen sitä olutta saa? Kaikkia ne sitten lehteen
panevatkin. Kun minä tulen kotiin niin panenpa Laitisen kovalle.

-- Näihin pilajuttuihin ne panevat mitä nimiä vain sattuu ja laittavat
kokoon jututkin omasta päästään, keskeytti neiti Sarrin ja ukon
keskustelun.

-- Mutta saiskohan ottaa tuon lehden? Ei ne sentään ihan tyhjästä
keksi. Merkit sopii akuraatisti Juhana Laitiseen, taitaa olla
Laitiskalla ruusukin. Mitä nuori herra meinaa?

-- Varmasti se oli Juhana Laitinen Oraskylästä, koska merkit sopii,
vastasi Sarri katsoen ukkoa vakuuttavasti silmiin.

-- Jahaa niin minäkin, sanoi ukko ja pisti lehden taskuunsa ojentaen
markkaa neidille.

-- Saatte sen ilmaiseksi, sanoi neiti. -- Nyt me saavumme pian
Helsinkiin. Onko teitä kukaan vastassa asemalla?

-- Meillä on täti, jonka nimi on Naimi Vesilä, joka on ollut naimisissa
äidin veljen kanssa, mutta joka ammuttiin sodassa aikoja sitten, alkoi
Sarri suulaasti kertoa.

-- Tätikö ammuttiin?

-- Ei kun äidin veli. Nyt me saamme asua tädin luona, ja hän on
luvannut hoitaa meitä kuin omia lapsiaan, mutta se ei ole juuri hauskaa.

-- Kuinka niin?

-- Kun hänellä on ollut vaan yksi tyttö, jota hän hoiti niin, että se
hyvin pian kuoli.

-- Mitä puhut? Sehän on kauheaa.

-- Niin, tulirokkoon se kuoli.

-- Onko teillä tuttuja Helsingissä?

-- On joitakin pöhniä sukulaisia, mutta paraiten tunnemme tädin.

-- Minutko?

-- Niin, eikö me olla hyviä tuttuja?

-- Kyllä poikaseni. -- Neidin kasvot loistivat mielihyvästä. Tässä
saatte nimikorttini.

-- Silja Sylvia Letala, hei, sepä luisuu kielellä kuin vaseliini.

-- Mitä täti on muuta, paitsi nainen? kysyi nyt Seppo, joka oli pitkän
aikaa lukenut "Poikien Urheilulehteä".

-- Minä olen postineiti. Kirjoitan osoitteeni tähän nimeni alle, niin
te varmaan joskus tulette minua tervehtimään.

-- Kyllä tullaan, huomenna tai ylihuomenna, lupasi Sarri.

-- Tai milloin vain sopii, lisäsi varovaisempi Seppo.

-- Älkää vain unohtako minua.

-- Ei ikinä!

-- Se puuttuisi vielä!

Nyt oltiin asemalla, otettiin jäähyväiset ja erottiin. Jäljessään pojat
kuulivat ukon mumisevan:

-- Vai on Laitisella niin viljalti olutta.

Naimi-täti löytyi helposti asemalta, hän oli sovitussa paikassa.

-- Tervetuloa, rakkaat lapset. Otetaan ajuri, huomenna saamme sitten
tavaranne kotiin. Nyt on niin myöhäistä. Kotona odottaa meitä vahva
illallinen. Olette kai nälkäisiä? puheli täti hommaten ja järjestellen.

Pian saavuttiin tädin kotiin Ratakadulle. Siellä pojat
kohteliaisuudesta söivät enemmän kuin jaksoivat, sillä he olivat
syöneet pitkin matkaa eväitään.

Sitten täti näytteli huoneita puhuen yhtämittaa.

-- Tässä on ruokailuhuone, tässä minun huoneeni ja tuossa asuu Ossi.

-- Kuka on Ossi? kysyi Sarri.

-- Hän käy samaa koulua kuin tekin ja on asunut luonani jo vuoden. Ossi
on viimeisellä luokalla ja hyvin herttainen ja kohtelias poika. Hänen
esimerkkiään teidän tulee seurata. Mutta tässä on oma huoneenne. Mitä
pidätte siitä?

-- Kiitos, se on kuin isojen poikien huone, kirjoituspöytä, kirjahylly
ja keinutuoli. Tämä vasta on kivaa, huudahti Sarri ihastuksissaan.

-- Osataankohan me asua tässä? kysyi Seppo katsellen komeaa seinämattoa.

-- Eikös se hieno neiti voisi olla täällä?

-- Kuka neiti?

-- Se joka avasi oven, kun tulimme.

-- Sehän oli Lempi, meidän kotiapulaisemme. Tuossa hän onkin. Tässä on
Sakari ja tämä on Seppo, tervehtikää nyt, pojat.

-- Terveisiä Karjalohjalta, sanoi Seppo.

-- Niin juuri, lisäsi Sakari.

-- Tervetuloa ihmisten ilmoille, toivotti Lempi ja meni pois.

-- Järjestäkäähän nyt tavaranne paikoilleen. Mutta ennenkuin
aloitamme yhdyselämämme ehdotan, että sovimme menettelytavoista. Olen
kirjoittanut tähän paperille toivomuksiani, sanoi Naimi täti ja luki:

"Pojat eivät karkaa merille, eivät osta aseita, eivät käytä laskuvarjoa
eivätkä tuo kulkukoiria taloon. Jokaisella on henkilökohtainen
vapautensa, jota ainoastaan soveliaisuus rajoittaa."

-- Tädillä voi olla jokin erilainen soveliaisuusraja, kuin meillä.
Pannaan kuolemanvaara sen sijaan, sanoi Sakari.

-- Mikä kuolema täällä Ratakadulla uhkaisi näin rauhanaikana? ihmetteli
täti. -- Mutta pannaan omatunto sen sijaan.

-- Olkoon menneeksi, mutta minä en vastaa Sarrin omastatunnosta, se on
eri kiero silloin kun hän joutuu kiikkiin, sanoi Seppo.

-- Pyh! Seppo ei ymmärrä minun erikoista elämisen taitoani, tiuskaisi
Sakari.

-- Onko teillä ehdotuksia ja lisäyksiä tähän sopimukseen? kysyi täti.

-- Me haluaisimme nukkua myöhään lupapäivinä, pitää kutsuja
syntymäpäivinä, käydä koiranäyttelyssä ja katsomassa sivistäviä
elokuvia, niinkuin Suomisen Ollia, ja pitää matelijoita ja nilviäisiä
ja sammakon mätiä lasipöntöissä, lateli Sakari.

-- Me luvataan kiilloittaa neljä paria toisten kenkiä viikossa ja
leikata pois tädin liikavarpaat ja riippuvat syntymämerkit, lisäsi
Seppo.

-- Se on liikaa, torjui täti. -- Sitten voimme kaikki allekirjoittaa
sopimuksemme.

-- Jeh! Omalla punaisella verellä.

-- Sinisellä musteella. Mutta nyt on aika mennä nukkumaan. Hyvää
yötä poikaseni. Toivon, että te viihdytte tädin luona, sanoi täti ja
vetäytyi pois.

-- Tämä huone on aika komea ja lattia on kuin pöytä, mutta meidän
huoneemme Varpuniemessä on sentään...

Lause jäi kesken, sillä Seppo tunsi kotihaikeuden puristavan kurkkuaan.

-- Täti on perin ystävällinen, mutta äiti on sentään... Eikö sinusta
äidit ole kaikkein tärkeimpiä naisia. Ja niitten pitäisi varsinkin
iltasilla olla poikien luona, jotka silloin ovat huonolla elämisen
päällä. Seppeli, nostetaan sängyt vieretysten.

-- Se on hassua.

-- No, hyvää yötä sitten.

Pojat riisuutuivat ääneti ja kiipesivät vuoteisiinsa. Valo sammutettiin
ja molempien sängyistä kuului hiljaista supatusta.

Kului hetken aikaa, sitten Seppo kuiskasi:

-- Sarri, kuule Sarri, nostetaan vaan.

Hyvin hiljaa ja varovasti vedettiin sängyt vieretysten. Parin minuutin
kuluttua nukkui kaksi valkopäätä sikeää lapsen unta.



II.

KIRJEENVAIHTOA.


                                         Ratakadulla torstaina

    Rakas Äiti, äiti.

    Eikö ole tarpeeksi kun kirjoittaa päivän alkuun? Sen muistaa.
    On vähän hankalaa, kun tulee kouluun kolmannelle luokalle, kun
    on lukenut vain kotona ja ollut yksi opettaja, herra Lehtonen,
    jonka minä hoksasin raitsikassa ja hänestä oli tullut sotamies
    ja antoi paikan vanhalle rouvalle, joka seisoi ja piteli kiinni
    remmistä katosta ja sen puseron ja hameen välillä oli aukko,
    josta näkyi valkoista liiviä vahingossa, kun käsi oli ylöspäin.
    Koulussa on monta konstia, mitä me ei olla aavistettukaan, ei
    saa juosta käytävissä ja luokalla saa puhua vain kun huitoo
    ja opettaja sanoo että: Uski ja täytyy antaa selkään monelle,
    omasta ja Sarrin puolesta ja rusettia ei voi pitää takissa ja
    linkopyssyt ja huuliharput opettajat nykäsevät, vaikka ne ovat
    kyllä muuten rehellisiä ja parempia kuin luulisi. Monella on
    sentään äkkinäinen ja topakka ääni, että pelästyy kun se nopeasti
    kysyy. Nyt meillä on parempi olla kun me urheillaan reimasti
    ja osataan läksyt, kun Lehtonen opetti jo melkein kaikki, mitä
    täällä opetetaan. Mutta Sarri joutuu välistä kiikkiin, kun on
    lyönyt pesäpalloa iltapäivän ja minä vasta illalla sitä opetan
    ja nyt muistui mieleeni että isopallo jäi sinne, lähetä rakas
    äitimuru, se tänne.

    Täti on muuten hyvä, mutta hämmästyy ja puhuu paljon ja hiukset
    ovat päivällä päässä ja yöllä piirongilla, melkein kaikki,
    Sarri näki, kun kerran kävi hakemassa hammastippoja tädiltä,
    kun hammasta pakotti ja Lempi on ihan kuin Saima ja kihloissa
    sulhasen kanssa ja hieno paitsi kynnet. Nyt ei ole muuta
    sanottavaa, kuin siitä koti-ikävästä ja se on kruinaa, niin että
    minä jätän sen Sarrille.

                                         Ystäväsi _Seppo Uski_.

    J.K. Nuttura vain oli piirongilla.

Seppo oli tehnyt vahvasti työtä. Hän piti velvollisuutenaan täyttää
koko arkin ja koetti kirjoittaa nuhteetonta kirjakieltä.

-- Kirjoita sinäkin, Sarri, jotakin.

-- Sinä olet jo kirjoittanut kaikki asiat, vastasi Sarri liimaten
ikkunaan irvistelevän ukon, jonka hän oli leikannut paperista.

-- Voit kirjoittaa Ossista ja kylpyhuoneesta ja niistä kahdesta housun
reiästä.

-- Reiät olivat sinun työtäsi ja nyt panet minut tunnustamaan.

-- Silloinhan sinun ei tarvitse hävetä kirjoittaa niistä. Jos kerrot
äidille kunnollisella tavalla asian, niin saat tämän kumiletkun,
houkutteli Seppo.

-- No olkoon menneeksi.

Sarri istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti:

    Päällekirjoitus sama kuin Sepollakin.

    Molempien housut olivat tuolilla päälletysten arkihousut, ne
    harmaat, joissa takatasku on liian pieni ett'ei pallo mahdu
    koska oli ilta ja me oltiin paitasilla. Sitten piti jakaa
    lakritsitanko ja Seppeli pani sen tuolille ja puukon päälle
    ja löi silitysraudalla ja lakritsi meni poikki ja veitsi oli
    terotettu niin että housut menivät myöskin poikki niin pitkälti
    kuin veistä riitti. Nyt meillä on ollut samettihousut koulussa ja
    pojat kutsuvat minua samettisarriksi ja Seppeliä sofföörisepoksi
    niin että täytyy saada Lempi paikkaamaan reijät. Täti ei anna
    pitää parasta pukua, vaikka Ossi on aina niin hieno. Ossin nimi
    on Häger ja sellaista poikaa ei ole maalla ainakaan. Vaatteet
    ovat komeat kuin virkamiehellä ja hän laulaa niin että pallea
    paisuu ja jokainen joka kuulee huokaa ja tulee nälkäiseksi.
    Sitten täällä on sisässä mainio uimahuone mutta ei järveä paitsi
    kylpyamme johon tulee lämmintä vettä. Kaupungissa on ihmeellistä
    asua kun on aina ollut maalla mutta me totumme kyllä kun vaan
    ei näytä kellekään että hämmästyy tai ei tiedä. Seppeli sanoo
    että isälle täytyy laittaa terveisiä että hyvä on että hän on
    maalla sillä täällä ei tarvita eläinlääkäriä kun tällä ei ole
    eläimiä paitsi ajurinhevosia ja koiria. Meillä on välistä ikävä
    ja illalla me muistetaan mitä äiti sanoi. Terveisiä Jerelle että
    hoitakoon hyvästi varsoja, joitten nimiksi pitää panna Reksi ja
    Vaksi, jotka merkitsevät rehtoria ja vahtimestaria ja että täällä
    on vimmatusti naisia ja ihmisiä.

                                       Kunnialla _Sakari Uski_.

    J.K. Pilkut ovat vaikeita panna ja matematiikka on harmillista.

-- Kauheaa, tähän meni koko iltapäivä. Anna nyt kumiletku.

-- Mutta sinä et selittänyt selvästi, että minä en huomannut, että
housut olivat tuolilla ja että minä tein sen vahingossa.

-- Jos et anna letkua, niin minä poltan tämän kirjeen! En minä sen
enempää jaksa kirjoittaa, kun äiti sitäpaitsi tahtoo, että täytyy
kirjoittaa kauhean hyvää kieltä ja muuta.

-- No, tuossa saat letkun.

Sakari juoksi kylpyhuoneeseen, sitoi letkun alapään umpeen ja pani
toisen pään vesihanaan niin että vesi tunkeutui sisään. Letku paisui
paksuksi kuin makkara ja Sarri sitoi toisenkin pään kiinni. Hänellä oli
metrinpituinen, raskas, punainen letku. Sitten hän pani vihreän kurkun
toiseen päähän ja vuoli kurkkuun silmät ja suun. Suuhun pistettiin
halkaistu punainen pahvinen kieli. Otus oli todella kamalan näköinen,
ja Sarri juoksi näyttämään sitä Sepolle.

-- Mitä me nyt tehdään tällä? On surkean viheliäistä, jos sillä ei
saada aikaan oikein kivaa.

-- Pannaan se Ossin sänkyyn.

Samassa eteisen kello soi.

-- Tule, saat nähdä, huusi Sarri ja ryntäsi ovelle, Seppo
kintereillään. -- Ossi tulee kotiin.

Sarri pisti käärmeen varovaisesti ulos kirjelaatikosta, kiersi sitä
edestakaisin ja sihisi hampaittensa lomitse.

Ulkopuolelta kuului kimakka huuto, sitten kiireisiä askeleita portaita
alas.

Sarri veti käärmeensä nopeasti pois.

-- Se olikin nainen, joku vieras nainen, sanoi Seppo pelästyneen
näköisenä. -- Lähde nyt pakoon ja nopeasti.

-- Tule mukaan, sanoi Sarri, jolla jo oli lakki päässä.

-- Enhän minä ole tehnyt mitään.

-- Ei ne erota meitä, tule vaan.

Pojat juoksivat keittiön kautta ulos eivätkä pysähtyneet ennenkuin
olivat Tähtitorninmäellä. Siellä he istuutuivat penkille ja tuijottivat
Luodolle päin.

-- Kirjoissa pojat karkaavat merelle, kun he eivät menesty kotonaan,
sanoi vihdoin Sarri.

-- Koti on kaukana, huokasi Seppo.

-- Olisikin tämä tapahtunut kotona, kyllä me siitä sitten
selviydyttäisiin, mutta Naimi-täti ei ymmärrä mitä kaikkea voi sattua
lapsille ja etenkin pojille ja kaksosille.

-- Milloinka me nyt voimme lähteä kotiin, nytkin on jo illallisen aika.
Minne panit letkun? kysyi Seppo.

-- Voi kauhistus, se unohtui eteisen lattialle.

-- Kuule, Sarri, kirjoitetaan kirje.

-- Voisihan koettaa. Minä repäisen lehden muistikirjasta. Sinä osaat
kirjoittaa parempia aineitakin, kyhää sinä oikein naisensydämen kirje.

-- Minkälainen se on?

-- Semmoinen, joka liikuttaa sen sydäntä. Naimi-täti tulee liikutetuksi
vähänväliä.

-- Niin, kun hän lukee värssyjä kuolinilmoitusten alla, tai kuvauksia
nälkäkuolemasta, tai kun joku jää leskeksi kahdeksan lapsen kanssa.

-- No sekoita sellaista joukkoon.

Seppo alkoi kirjoittaa otsa rypyssä.

    Rakas Naimi-täti.

    Sellaiset pojat, jotka tahtovat vähän laskea leikkiä ison toverin
    kanssa, jonka nimi on Ossi Häger, ja vahingossa pelästyttävät
    toista naista, jonka nimeä me emme vielä tiedä, eivät ole
    niin häijyjä kuin joku nainen luulee. Jos se nainen on tullut
    heikkohermoiseksi, hulluksi ei sentään kukaan sellaisesta tule,
    niin me ollaan pahoillamme siitä ja luvataan jollakin tavalla
    tehdä hänelle hyvää. Vaikka hieroa päätä, ei vasten karvaa.
    Meillä on nälkä ja kerran meistäkin seisoo värssy ilmoituksen
    alla. Sarri sen teki, minä annoin letkun.

                              Sarri ja Sarrin veli Seppo Uski.

    J. K. Kotona tapahtui välistä paljon pahempaa.

Kirje kierrettiin kokoon, ja pojat lähtivät kotiinpäin.

-- Katsos tuota kuvapatsasta, sen nimi on "Rääkkäys", ei niilläkään ole
hyvä olla, sanoi Sarri.

-- "Haaksirikkoiset" se on. Ei merelläkään ole kovin hääviä.

Pojat menivät kotiin keittiön kautta. Onni suosi heitä, sillä Lempi oli
sisällä. Kirje jätettiin pöydälle ja pojat hiipivät hiljaa huoneeseensa
ja menivät sänkyihinsä sytyttämättä valoa.

Sillävälin oli Naimi-täti tullut kotiin. Hänellä oli oma avaimensa.
Tullessaan sisään hän astui jollekin liukkaalle, pyöreälle, luisuvalle
esineelle, joka halkesi paukahtaen ja ruiskuttaen vettä Naimi-tätiä
vastaan. Eteisestä kaikui huuto läpi koko huoneiston. Lempi riensi
keittiöstä ja Ossi, joka juuri tuli portaissa, ryntäsi sisään
sytyttämään valoa.

-- Vesikäärme, suuri vesikäärme, huusi Lempi. -- Se sylkee vettä.

-- Ota pois se kamala peto, sanoi Naimi-täti vapisevin huulin juosten
ruokasaliin.

Ossi otti letkun keppinsä päähäni ja tutki sitä.

-- Tämä on poikien käsialaa, se on vain leikkikäärme, rauhoitti hän
naisia.

Samassa soi puhelin ja Ossi meni vastaamaan.

-- Täällä puhuu tohtori Hait. Minun vaimoni kävi juuri teillä ja sanoi,
että ovestanne luikerteli suuri punainen käärme häntä vastaan. Koska
otaksun, että häntä on peloitettu sopimattomalla leikinteolla, minun
täytyy lausua ankara paheksumiseni.

-- Me emme tiedä asiasta mitään, koetti Ossi puolustaa.

-- Ottakaa selvä rikollisesta. Vaimoni on saanut hermokohtauksen ja
sanoo, että häntä vastaan on tehty murhayritys. Toivon, että voitte
selvittää tämän anteeksiantamattoman tapahtuman.

-- Ei suinkaan kenenkään tarkoitus ole ollut... aloitti Ossi.

-- Hyvästi!... ja puhelin soi korvaan.

Naimi-täti ei tullut juuri lempeämmäksi kuultuaan tämän välikohtauksen.

Lempi kuivasi polvillaan eteisen lattiaa ja murisi tuskautuneena.

-- Kutsu pojat tänne, Ossi, sanoi täti.

-- He eivät ole kotona.

Illallinen oli kolkonlainen. Täti tuumi tepsiviä rangaistuskeinoja
ja Ossi pani useaan kertaan alulle keskustelun, saamatta muuta kuin
yksitavuisia vastauksia. Syötyään vetäytyivät molemmat huoneisiinsa.

Täti veti esille kasvatusopin nuorilta päiviltään, mutta ei löytänyt
tilaisuuteen sopivaa kohtaa. Kun aika kului, hän alkoi tulla
levottomaksi. Missähän pojannaskalit viipyivät?

-- Tässä on kirje rouvalle, se oli keittiön pöydällä, sanoi Lempi.

Naimi-täti luki sen moneen kertaan, pudisti päätään ja vilkuili
kasvatusoppiin.

-- Poika raukoilla on nälkä. Lempi, vie heille ruokaa.

Nälkä olikin suurin kärsimys maailmassa Naimi-tädin mielestä. Hänen
sydämensä suli kuin vaha kun hän ajatteli, että pojat kärsivät ruoan
puutetta.

-- Tässä on teille ruokaa, mutta minä en antaisi teille hiventäkään,
sanoi Lempi pojille.

-- Lähettikö täti meille ruokaa? kysyi Sarri alkaen syödä.

-- Lähetti. En kai minä sitä muuten toisi.

-- Naimi-täti on samaa sukua kuin äiti, sen huomaa heti.

-- Samaa on selvästi, vakuutti Seppokin.

-- Kuules, Lempi, älä ole homehtuneen näköinen. Sano mitä meidän on
tehtävä, että tulisit hyvälle päälle.

-- Ei minulla ole muuta tarvetta -- kuin vaikea kirje, joka olisi
värkättävä.

-- Kirje! Kirjeitä koko päivän niin että niihin on hukkua. Minä olen jo
kirjoittanut kaksi, käsi herpautuu vähemmästäkin.

-- Tuo tänne, minä kirjoitan, sanoi Sarri iloisena, kun pilvet eivät
näyttäneet enää varsin uhkaavilta.

-- Mutta jos kerrotte muille?

-- En, jos paikkaat kaksi reikää housuissamme.

-- No olkoon menneeksi. Tässä on paperia. Kyllä minä osaan kirjoittaa,
mutta kun Santeri on niin sivistynyt, niin se nauraa, jos kaikki ei ole
jämtisti laitettu. Pane nyt päällekirjoitus että 'kaivattu Sanderi'.

-- Kuka se Santeri on? kysyi Sarri.

-- Oikea virkamies ja sulhanen, postiljooni ja kirjeenkantaja.

-- No mitä sitten? Tässä seisoo jo: kaivattu Santeri.

-- Kirjoita vaan herraskieltä, varoitti Lempi, jota epäilytti Sarrin
omavaltainen konsonanttien muuttaminen. Kirjoita sitten jotain ikävästä
ja käytä kauniita sanoja.

Sarri tuumaili ja kirjoitti.

-- Sano sitten että palkkaa on korotettu 50 markalla ja että Vihtori
pyysi "eläviin", mutta minä en mennyt, kun Santeri ei kärsi Vihtoria ja
kun ei ollut vapaailta. Kerro, että uusi paikka hampaasta lohkesi, ja
sitten vähän rakkaudesta ja tapaamisesta ja että minun syntymäpäiväni
on viikon perästä, ja loppuun minä panen nimeni. Lue nyt kirje.

Ja Sarri luki kirjoittamansa:

    Kaivattu Santeri,

    Minulla on huisin ikävä sinua, kunnon veli, niin ikävä, että
    tekee mieleni itkeä, niinkuin naisten möhlä tapa on. Naimi-täti
    antaa nyt minulle 50 markkaa enemmän palkkaa ja se on kivaa ja
    Vihtori pyysi "eläviin", mutta koska sinä inhoot häntä, niin
    minä en mennyt, kun ei ollut vapaa ilta. Hampaat alkavat lahota,
    niin että kieltä raapii ja minä rakastan yhtä miestä, joka on
    varmaan se sulhanen ja tahtoisin tavata sinua vaikka taivaassa.
    Tule tänne syntymäpäiväksi ja tuo lahjoja, linkkuveitsi, tai
    sähkölamppu, tai koiranpentu...

-- Älä nyt. En. minä sellaista huoli, pane ennemmin alpummi tai kampa.
Entisestä on piikit melkein poikki. Ei saa sanoa Naimi-täti, vaan,
rouva ja pane että se sulhanen on Santeri.

-- Kyllä tämä on hyvä. Nyt minun on uni.

Mutta Lempi vaati lujasti jälkikirjoitusta, joka kirjoitettiinkin.

    J.K. Anna kampa tai alpummi, Naimi-täti on rouva ja Santeri on
    sulhanen.

                                     Muisdellen Lembi Inginen.

Allekirjoituksen pani Lempi itse ja lähti tyytyväisenä keittiöön.

Pojat makasivat levottomina vuoteillaan. Uni ei ottanut tullakseen.

-- Mikähän tapa sekin on, että sanotaan hyvää yötä, tuumi Sarri.

-- Ehkä se on välttämätöntä vain meillä Varpuniemellä.

-- Hänpä lähetti illallista meille.

-- Lähetti. Kaikki ihmiset eivät ole kuin äiti. Ei aivan kuin äiti,
vaikka ovat sukuakin. Minä olen jo rukoillut ja kaikki olisi valmista.

-- Hyvää yötä Seppeli, nukutaan vaan.

-- Hyvää yötä Varpuniemi ja kaikki.

Naimi-täti nukkui jo. Hän ei aavistanut mitenkä pikkupoikien on
vaikea saada unta ilman "hyvää yötä". Etenkin kun isä ja äiti ovat
Varpuniemessä.



III.

SALAPOLIISEJA.


-- Veisitkö Sarri kenkäni suutarille korjattaviksi iltapäivällä? kysyi
Ossi päivällispöydässä.

-- Jeh, varmasti. Minä olen tehnyt sinulle vasta kaksi palvelusta ja
lupasin kolme, vastasi Sarri.

-- Mitenkä olet niin paljon velkaa, Sakari parka? kysyi Naimi-täti.

-- Se on siitä vanhasta asiasta, kun Ossi lepytti tohtorinna Haltin.

-- Mitenkä se tapahtui?

-- Ossi meni itse hänen luokseen ja selitti kaiken ja mitä lie tehnyt
ja se oli reilusti tehty.

-- Hyvä on, että muistat kunniavelkasi. Mitä teette iltapäivällä,
nythän on lauantai?

-- Meillä on "Kipinän" kokous.

-- En ole kuullutkaan siitä.

-- Kipinä on koulun raittiusseura. Me kuulutaan siihen.

-- Teette oikein, pojat, kun jätätte väkijuomat ja rupeatte raittiiksi.
Viina on ollut monen turmio -- -- --, alkoi Ossi.

-- Meillä ei aikaihmisetkään juo, saatikka sitten lapset, sanoi Seppo
halveksivasti.

-- Minä luulin että kuulutte Kipinään siksi, että pyritte elämän
muutokseen. Konventtiluokilla on tanssit, minä menen sinne.

-- Oletko kutsunut ketään mukaasi? kysyi Naimi-täti.

-- Olen Verna Airon. Hän tanssii mainiosti ja puhuu myöskin. Minä en
pidä tuppisuu-tytöistä.

-- Mutta sinunhan täytyy olla sitten koko ilta Vernan kanssa? Miten
sinä viitsit, sanoi Seppo.

-- Se juuri onkin hauskaa. Miehet osaavat olla naisten kanssa.

-- Minä luulin, että sinä olisit siinä asiassa parempi kuin Lauri.
Miehistä usein pettyy. Lehtonenkin oli samanlainen juhannuskokolla ja
milloin tyttöjä sattui mukaan. Mutta Jere, se on mies.

-- Kuka Jere on?

-- Jere on tallimies, eikä hän koskaan ole ollut naimisissa eikä
tahdokaan. Jere sanoo, että nainen on milloin kadulla, milloin torilla
ja hän väijyy kaikkien nurkkien takana. Ihanuus on valhetta ja kauneus
turhuutta.

-- Parempi on asua autiossa maassa kuin riitaisen vaimon kanssa, lisäsi
Seppo suu täynnä puuroa.

-- Teidän Jerenne on saanut viisautensa Salomonilta, mutta kertoiko hän
myöskin, miten Salomon ylistää hyvää naista?

-- Ei Jere hyvistä naisista puhu.

-- Onko Naimi-tädissä mitään luonnon oikkua? kysyi Sarri, jonka
ajatuksenjuoksua ei ollut helppo havaita.

-- Mitä tarkoitat? Naimi-tädin ääni ei ollut aivan yhtä lempeä kuin
tavallisesti.

-- Esimerkiksi kuusi varvasta, tai halkonainen kieli tai niinkuin
Seppelillä on -- -- --

-- Sarri, varo itseäsi, taikka minä laitan luonnonoikun naamaasi, huusi
Seppo punaisena.

-- Tarkoitin vain, että onko tädillä mitään syntymämerkkiä tai muuta
kummallista?

-- Ei minulla ole mitään sellaista. Kuinka voit otaksuakaan semmoisia
tyhmyyksiä?

-- Jaa se on totta, eihän kukaan mielellään kerro, jos varpaita olisi
kuusi. Mutta mukavaa sitä olisi nähdä. Sarria nauratti niin että maitoa
tirskui takille ja liinalle.

-- Sakari, käyttäydytkö kotonasi noin? Puheesi on myös sopimatonta.
Epäilit äsken minun rehellisyyttäni. Enkö minä puhu aina totta?
Vastaahan nyt heti suoraan.

-- Tietysti Naimi-täti puhuu totta, kyllä minä uskon, ettei tädillä ole
-- -- --

-- Älä puhu enää siitä. -- Naimi-täti oli jäykän näköinen.

Sakari istui nolona ja työnsi ruokaa vahvasti suuhunsa. Seppo kärsi
veljensä puolesta ja koetti keskustella luonnollisesti.

-- Etkö, Ossi, tahtoisi olla mieluummin eläin kuin ihminen? Niillä on
mukavat vaatteet, ei tarvitse vaihtaa ja varoa eikä ne tee syntiä,
valehtele tai puhu pahaa toisista.

-- Mutta murhaavat joskus, sanoi Ossi.

-- Ne lahtaavat vain ruokansa ja sitä ihminenkin tekee eikä siinä huoli
olla pöhniä omantunnonvaivoja.

-- Mutta niiltä menee hukkaan monta nautintoa, esimerkiksi musiikin
alalla.

-- Eikä ne pääse koskaan leffaan eikä voi nauraa sukkeluuksille. Eikä
heittää palloa, paitsi apinat. Mutta läksyjä ei niillä ole, ja se on
kaikista suurin etu.

-- Täytyy niitten oppia paljonkin.

-- Mutta ei kirjoista. Sadut niiltä myöskin menee hukkaan.

-- Mikä siis on lopputulos? kysyi Ossi.

-- Että pitäisi voida olla tarpeen mukaan vuoroin poika ja vuoroin
leijona tai lintu tai valaskala.

Ateria oli lopussa, kiitettiin ja noustiin. Muut poistuivat paitsi
Sarri, joka varovaisesti lähestyi Naimi-tätiä.

-- Minäkin tahtoisin olla eläin, sanoi Sarri.

-- Miksi niin? kysyi täti, jonka huulet eivät enää olleet niin
tiiviisti yhteenpuristuneet.

-- Ne eivät loukkaa ketään eivätkä puhu pöhnää.

-- No pojuseni, sinä olet tädin kiltti ystävä. Tiedän ettet tahallasi
loukkaa ketään.

-- Nyt minä olen kuin lintu taivaalla, huudahti Sarri juosten Sepon luo
Ossin huoneeseen.

-- Harmittaa kun on matti kukkarossa juuri juhlan edellä, tuskitteli
Ossi tarkastellessaan vaatevarastoaan.

-- Mitä sinä siellä teet rahalla?

-- Täytyy tarjota Vernalle yhtä ja toista ja pitäisi saattaa kotiin
autolla. Onhan ilkeää esiintyä kitupiikkinä, kun muuten on hyvin
puettu, ja klassillinen ulkomuotonikin velvoittaa.

-- Mikä se on? kysyi Seppo.

-- Hieno nenä, korkea, kaareva otsa, jalot piirteet ja Apollon ryhti.

-- Oletko sinä sellainen?

-- Katso vain tarkkaan, ei mitään puutu.

-- Mutta nenä minusta on vähän -- -- --

-- Seppo, muuta voit moittia, mutta nenä on Hägerien ylpeys, sitä
kannattaa katsoa. Harmin paikka, etten saa rahaa ainakaan viikkoon.

-- Sinähän sait juuri paljon rahaa isältäsi.

-- Mitäs! Ne menivät heti.

-- Sano, mitä ostit?

-- Ne käytettiin hyväntekeväisyystarkoituksiin ja muuhun.

-- Ymmärrän, köyhille ja Pelastusarmeijalle.

-- Niin, ostin tarvitsevalle uuden solmion ja sinipunaista kirjepaperia.

-- Hyi, itsellesi.

-- Tarvitsin niitä kipeästi.

-- Yks herra kysyy Ossi herraa, kuului Lempin ääni eteisen ovelta.

-- Tässä on nenäliinani, Sarri. Jos päätätte lainata tarvitsevalle,
niin tuokaa se takaisin kukkaron muodossa. Hannes Pälsi tulee tänne,
menkää nyt, suloiset ystäväni, sanoi Ossi nopeasti.

Pojat poistuivat tervehtien ohimennen Ossin hyvää ystävää.

-- Lainataanko hänelle? kysyi Seppo.

-- Hän laski meidän kanssamme koko iltapäiväni ennen viime kokeita ja
lepytti Haltin tohtorinnan, sanoi Sarri.

-- Ja vei koiranäyttelyyn. Täytyy kai antaa. Minulla on 100 markkaa,
paljonko sinulla on?

-- 80 markkaa, mutta saamme vasta ensi kuussa lisää.

-- Maksaahan Ossi takaisin lainansa.

-- Mutta Kipinässä menee rahaa.

-- No annetaan 140 markkaa, niin jää meillekin jotakin.

Setelit pantiin huolellisesti nenäliinan sisään ja Sarri juoksi Ossin
huoneeseen.

-- Tässä on nenäliinasi, Ossi! Kiitos lainasta! sanoi Sarri
hienotunteisesti.

-- Kiitos itsellesi! Lainat on aina maksettava tunnollisesti, vastasi
Ossi merkitsevästi nyökäten päällään.

-- Tule nyt, Sarri, täytyy lähteä, huusi Seppo. Sarrin teki mieli
katsoa isojen poikien juhlavalmisteluja, mutta hän lähti kuitenkin
viivytellen pois.

Kipinässä oli tavallista juhlallisempaa, paljon ohjelmaa ja lukuisasti
osanottajia. Pojat olivat solmineet ystävyysliiton parin vilkkaan
toverin, Jannen ja Riston, kanssa. Nämä olivat eri-ikäisiä veljeksiä,
mutta samalla luokalla, Janne kun oli ollut sairas suuren osan
edellistä vuotta ja jäänyt siksi luokalle. Ensiksi veivät tieteelliset
harrastukset heidät yhteen. Seppo oli kerran käynyt Jannen luona
kirjaa lainaamassa ja nähnyt tämän eriskummallisen asunnon. Seinän
läpi oli johdettu kaasua keittiöstä Jannen huoneeseen, jossa oli pieni
laboratorio. Bunsenlamppu, keittoastiat, koeputket, kemialliset aineet
ym. tarvikkeet täyttivät koko pienen huoneen. Seppo, jolla oli kova
harrastus luonnontieteisiin, katseli ihastuneena Jannen hommia. Sen
jälkeen he lukivat yhdessä kemiaa, tekivät kokeita, säästivät rahaa
uusiin kokeiluihin ja viihtyivät mainiosti yhdessä. Sarri ja Risto
alkoivat nyt myöskin seurustella; heidän luonteensa sopivatkin hyvin
yhteen. He olivat vilkkaita ja kekseliäitä, soittivat ja tekivät
retkeilyjä.

Kun ohjelma "Kipinässä" alkoi loppua, nykäisi Risto Sarria takinhihasta
ja kuiskasi:

-- Tule laulusaliin, mennään soittamaan.

Kaikki neljä poikaa, jotka istuivat vieretysten, menivät laulusaliin.
Risto istuutui pianon ääreen ja soitti korvakuulon mukaan.

-- Risto on aika soittomestari, sanoi Sarri ihastuneena.

-- Kuulisitte miten kauniita säveleitä minun päässäni kaikuu, niin
ette sanoisi minua mestariksi, vaan hölmöksi rämpyttäjäksi, joka näin
huonosti esittää niitä.

-- Putkikaan ei soita paremmin, sanoi Seppo.

-- Vai Putkiko? Risto kääntyi ympäri toisiin päin. Minä olen kuullut
Putken soittavan, ja se oli vasta jotakin. Ei luulisi, että hänessä on
opettajan sielu ja opettajan ruumis.

-- Mikäs sielu häneen sitten sopisi? kysyi Janne. Ehkä keinotekoinen
sielu, joka liukenee eetteriin, tai sähköinen sielu, joka virtaa
langatonta johtoa pitkin kuulijoihin, kun hän soittaa?

-- Niin juuri, kun Putki soittaa, niin Putken soittosielu virtaa
minuun, ja kun Putken sormet liukuvat pianolla, niin minun sormeni
tuntevat jokaisen liikkeen. Ja sen sielu on parempi, parempi kuin
muitten.

-- Soita nyt Risto "Läksin minä kesäyönä käymään", pyysi Sarri.

Ja Risto soitti, lisäili omasta päästään ja venytteli säveltä monella
tavalla. Kaksoset istuivat liikkumatta ja nauttivat. Varpuniemi,
kesä ja koti alkoivat herätä selvänä muistissa. Seppo muisteli miten
he uittivat Jeren kanssa hevosia, ratsastivat ilman satulaa, uivat
itsekin ja kuuntelivat Jeren kertomuksia. Sarrin mielessä häämötti
koko vihanta luonto, hän tunsi tuoreen heinän tuoksun, kuuli kesäiset
äänet, laivan jyskytyksen Lohjanselällä, kirkonkellot etäisinä,
epäselvinä, tuulen huminan puissa ja näki äidin sinisessä kesäpuvussa
poimivan puutarhamansikoita. Isä leikkaa tomaatteja ja Saimuski leipoo
pikkuleipiä.

Kuului kolinaa, pojat hyppäsivät seisoalleen ja purskahtivat nauruun.
Jannen henki ei jaksanut seurata toisia, hän oli nukahtanut penkille,
kääntynyt toiselle syrjälle ja putosi maahan.

-- Vieläkö me ollaan täällä? Nythän on yö. Vikkelästi kotiin.

-- Niin, kotiin Varpuniemeen, sanoi Sarri.

-- Sitäkö sinäkin ajattelit? Mutta kello onkin jo kymmenen. Voi
kamalaa, kuuletteko, että kaikki on hiljaa.

Seppo oli pelästyneen näköinen.

-- Ovi on lukossa! Vaksi on käynyt huomaamatta sulkemassa sen. Silloin
varmaan, kun me puheltiin soittosielusta, muuten hän olisi kuullut,
että me oltiin täällä ja soiteltiin, sanoi Risto yrittäen avata ovea.

-- Mitenkä me päästään kotiin? Kaikki muut ovat menneet pois, eikä
meillä ole alaoven avaintakaan. Täti sanoi, että täytyy tulla kotiin
ennen kymmentä, vaikeroi Sarri.

-- Laitetaan nuora takeista ja housuista, ei tämä ole niin korkealla,
ettemme uskaltaisi sitä myöten mennä alas, ehdotti Janne.

-- Silloin saamme käyttää loppukuukauden samettihousuja. Ei kiitos!
vastusti Sarri.

-- Nyt Naimi-täti kiemurtelee kotona ja lukee kasvatusoppia eikä
uskalla puhua meistä liikaa pahaa, sillä mehän voisimme olla kuolleita,
sanoi Seppo synkännäköisenä.

-- Kyllä varmaan meilläkin on nyt kruinallista. Isä kävelee kadulla
edestakaisin, äiti soittaa muille äideille, ja Liisa on viisas ja
tietää mitä meidän olisi pitänyt tehdä, sanoi Risto.

-- Kuka Liisa on? kysyi Sarri.

-- Etkö ole nähnyt Liisaa meillä? Se on sellainen, joka toruu kynsistä
ja on sisar, mutta kuuluu aikaihmisiin ja häpee meitä ja sanoo
rakastavansa, silloin kun erotaan, selitti Janne.

-- Kyllä minä sellaisen tiedän. Meillä on myöskin samanlainen -- nimi
vain on Saima. Semmoiset tahtovat mennä naimisiin miesten kanssa.

-- En minä usko, että Liisa tahtoo. Hän halveksii miehiä, sanoi Risto.

-- Niin meitä, silloin, kun me kaadetaan mustepullo sen kirjeelle.
-- -- --

-- Älkää nyt puhuko pöhnää! Mitenkä me päästään kotiin? Sarrilla oli jo
itku kurkussa.

-- Tuumikaa te täällä, te voitte olla Scotland Yard, Lestrade ja muut.
Minä menen tuonne nurkkaan Sherlock Holmesiksi pohtimaan asiaa. Antakaa
minulle piippu ja viulu, sanoi Janne.

-- Minä olen Watson, jolle voit selittää joka askeleen, jonka pääset
eteenpäin, ehdotti Seppo.

-- Ei kukaan saa lähestyä, huusi Janne, joka istui leikkirevolveri
piippuna huulien välissä pimeässä nurkassa.

-- Heitetään kadulle pullo, jossa on kirje sisässä, niin saamme apua,
sanoi Sarri.

-- Se menee rikki eikä kukaan löydä sitä. Mutta laitetaan soihtu
nuottivihosta ja heilutetaan ikkunasta edestakaisin, oli Riston nerokas
suunnitelma.

-- Kääritään joku meistä muitten vaatteisiin ja heitetään alas apua
hakemaan. Sillä tavalla ei satu kiviin, sanoi Sarri.

-- Tehdään niin. Parasta on heittää sinut, sanoi Risto.

-- Ei minua, mutta vaikkapa Janne.

-- Kaikki on selvää, tulkaa, mennään kotiin. -- Holmes tuli
rauhallisena nurkastaan.

-- Mitä? Oletko ratkaissut tämän asian? -- Pojat olivat ihmeissään.

-- Aivoni tekivät sen helposti. Myönnättekö nyt, että on muitakin
salapoliiseja kuin Scotland Yardin, jotka kelpaavat johonkin? Mitä
sanotte, herra Lestrade?

-- Myönnänhän minä, jos todella olet ratkaissut pulman, vastasi Sarri.

-- Ja sinä, Watson, voit liittää uuden jutun entisten joukkoon.

-- Minä vain en ymmärrä? sanoi Seppo.

-- Olet taitava lääkäri, mutta huono johtopäätösten tekijä. Ensin
huomasin, että istuimme melkein pimeässä. Katulyhdyn heikko valo tuskin
ollenkaan valaisi huonetta. Sitten aloin tutkia ikkunoita. Niistä ei
ollut hyötyä, ei myöskään katosta eikä lattiasta. Toista oli seinien
laita. Katseeni kiersi ympäri niitä ja pysähtyi takaseinälle. Siellä
häämötti jotakin. Hämärä muisto laulutunneilta auttoi minua, ja asia
oli ratkaistu. Tulkaa varovasti jäljestäni!

Janne kulki toisten seuraamana takaseinää kohti, astui varmana tässä
seinässä olevan oven luo ja aukaisi sen mahtipontisesti. Toiset
ällistelivät.

-- No tämä nyt ei ollut mitään! Tiesinhän minäkin, että täällä oli ovi,
sanoi Seppo.

-- Minä luulin, että Vaksi oli sulkenut senkin. Tuo oli helppo tehtävä,
huudahti Risto.

-- Kun ratkaisu on suoritettu, näyttää kaikki helpolta, mutta kukaan
teistä ei pystynyt siihen, sanoi Janne.

-- Alaovessa on sisästä päin avattava lukko, joten tie on selvä kadulle
asti.

-- Ratkaisehan, mitenkä me nyt pääsemme kotiin omasta alaovesta,
kehoitti Sarri.

-- Kun tulette kotiin, niin seisokaa oven ulkopuolella, kunnes se
avautuu.

-- Sinä olet liian maffinen, Janne.

-- Hyvästi nyt, oli Jannen vastaus hänen juostessaan pois Risto
kintereillään.

Seppo ja Sarri seisoivat hyvän aikaa Ratakadulla oven ulkopuolella,
kunnes vihdoin Ossin iloiset kasvot näkyivät pistävän esiin
sisäpuolelta.

-- Vai herrat ovat yöseikkailulla? sanoi hän.

-- Mitenkä tiesit tulla avaamaan?

-- Janne soitti juuri, että kaksi salapoliisia on kadulla ja ne
tahtovat tulla kotiin nukkumaan. Onneksi minä olin puhelimessa.

-- Miten valvoit näin myöhään?

-- Luuletko, että kukaan meillä voi nukkua? Otaksut varmaankin, että
Naimi-täti kuorsaa rauhassa ja tulet ovat sammutetut kuin rauhan aikana.

Pojat kulkivat hiljaisina portaita ylös. Molemmat aavistivat jotakin.

Sentähden he hämmästyivät kovin, kun Naimi-täti heidät nähtyään syleili
ja taputti, nauroi ja nyyhkytti vuoroin.

-- Rakkaat poikani, vielä sain nähdä teidät elävinä. Tulkaa syömään,
ruoka odottaa teitä, lapsiparat.

Pojat söivät ja kertoivat, Naimi-täti tyrkytti ruokaa ja Ossi nauroi.

-- Hyvää yötä nyt, toivon ettei minun koskaan enää tarvitse pelätä näin
puolestanne. Huomenna on sunnuntai, silloin saatte nukkua rauhassa,
olivat Naimi-tädin viimeiset sanat.

-- Minkähän tähden Naimi-täti oli niin hädissään? Eihän me olla hänen
poikiaan, tuumi Seppo.

-- Me ollaan täällä hänen vastuullaan ja hänestä varmaan olisi mölhää
kirjoittaa Varpuniemeen, että meille tapahtui kauhea onnettomuus tai
että me hävittiin ikiajoiksi, vastasi Sarri.

-- Ehkä hän pitää meistä, sanoi Seppo epäröivällä äänellä.

-- Miksei meistä joku muukin voi pitää kuin vain isä ja äiti, sanoi
Sarri.

-- Jeh! pani Seppo pisteen loppuun.



IV.

RAHAHUOLIA.


-- Pidätkö lakritsista, Naimi-täti? kysyi Sarri.

-- En mistään hinnasta pistäisi sitä suuhuni.

-- Etkö yskässäkään?

-- En koskaan.

-- Etkö silloin säilyttäisi näitä lakritsipiippuja pari päivää? Minä
olen syönyt niin paljon etten siedä enempää.

-- Voisithan antaa ne Sepolle.

-- Mutta Seppo syö lakritsia.

-- Kyllä ne ovat turvassa minun laatikossani, anna vain tänne. En minä
sitäpaitsi söisi muutakaan, jota haltuuni uskotaan.

Sarri ojensi lakritsit tädille ja juoksi laukku kädessä
soittotunnilleen sanoen itsekseen:

-- Parasta antaa sellaiselle, joka ei syö yskässäkään.

Seppo istui keinutuolissa, kädet niskassa. Huone oli puolipimeä,
jokainen oli tahollaan, yksinäisyys ja huoli rasittivat poikaa. Hänellä
olikin vaikea asia selvitettävänä, asia, joka on uurtanut juovia
monen aikuisenkin otsaan. Sillä poikia painoi rahahuolet. Heidän oli
pakko ostaa huomiseksi koulutarvikkeita, piirustusvihko ja värejä,
mutta rahaa ei ollut. Ossi ei maksanut, häntä ei sopinut ahdistaa, ja
Naimi-täti urkkisi kauheasti, jos pyytäisi häneltä enemmän rahaa kuin
minkä isä oli määrännyt. Silloin täytyi olla rehellinen tosi tarve.
Ossi joutuisi muuten välikäteen.

Lempi pesi astioita keittiössä. Ehkäpä häneltä saa neuvoa, kun osaa
viisaasti kysyä.

Seppo juoksi keittiöön ja istuutui puulaatikolle.

-- Lempi, onko kukaan vaatinut sinua ostamaan, vaikka sinulla ei ole
ollut rahaa? aloitti hän varovaisesti.

-- Kyllä täällä keittiössä usein käy kaupustelijoita, jotka kiusaavat
ja vaativat.

-- Minä tarkoitan sellaista, joka vaatii ja rankaisee, jos et osta.

-- Eihän niin hävittömiä ihmisiä voi olla.

-- Minä tunnen sellaisia.

-- No, ne ei ole oikeita suomalaisia.

-- Onpa niinkin, valtion virkamiehiä ja piirustuksen opettajia.

-- Oletkos sinä sellaisten käsissä? Älä anna kiristää itseäsi.

-- Muutenhan minä vain puhun, sanoi Seppo hätäisesti, jottei joutuisi
kiinni. -- Oletkos ollut ilman rahaa usein?

-- Totta maar.

-- Mitä silloin tehdään?

-- Täytyy jättää tarpeet palkannostoon asti.

-- Mutta kun ei voi.

-- Silloin minä lainaan yläkerran Tiltalta.

-- Onko hänellä rahaa? Lainaako se Tilta kelle vain? kysyi Seppo
innokkaasti.

-- Älä luule! Minulle vain välistä.

-- Keneltä Santeri lainaa?

-- Kerran Santeri panttasi kellonsa, mutta muuten sen pojan ei tarvitse
lainata keltään.

-- Keneltä sitten muut lainaavat?

-- No, ystäviltään tietysti. Mutta mitä sinä tässä lörpötät. Et
suinkaan ole rahan tarpeessa? Varo itseäsi huonoista raha-asioista, se
ei pääty oikealla tavalla.

-- Minähän puhun vain ihmiselämän varjopuolista, sanoi Seppo mennen
eteiseen. Hädissään hän käytti Naimi-tädin uudistuvaa lausetta.

Hän kiersi puhelinta.

-- Onko Janne kotona? Prätskis, onko sinulla yhtään rahaa, jos joku
hyvä ystävä välttämättä tarvitsee?

-- On minulla 20 markkaa, tule ottamaan.

-- Enhän minä sanonut kenelle! Eikö sinulla ole enempää?

-- Ristolla on viitonen, saat sinä senkin.

-- Tiedätkö, missä on panttilainapaikka?

-- En muista nyt enää katua. Lontoossa se on, mutta odota, katson Conan
Doylesta.

-- Etkö luule, että Helsingissä on?

-- En minä ole kuullut ainakaan. Mitä sinä panttaisit?

-- Enhän minä. Prätskis vain.

-- Prätskis, prätskis, lopetti Janne poikien tavallisella
tervehdyssanalla. -- 25 markkaa! Ihan liian vähän. Janne paneekin
rahansa tarkkaan laboratoriotarpeisiin. Kävikö se Santeri Lontoossa
panttaamassa, ehkäpä? mutisi Seppo itsekseen. Kun olisi joku rikas
ystävä! Mutta samalla hän huudahti ilosta alkaen kaivaa taskujaan.
Sieltä löytyikin kulunut nimikortti.

-- Silja Sylvia Letala. Hei, siitä tulee varmasti apu! Seppo päätti
mennä Sarria tapaamaan soitto-opettajan ovelle. Hän pukeutui nopeasti,
juoksi kadulle ja kääntyi kulkemaan raitiovaunua kohti, jonka näki
lähestyvän seuraavaa kulmaa.

Hän juoksi nopeasti joutuakseen vaunuun.

-- Merkillistä, miten paljon nopeammin raitiovaunut kulkevat, silloin
kun niiden jäljestä juoksee, kuin jos istuu niissä, ajatteli Seppo
hypätessään hengästyneenä vaunuun.

Sarrin hän tapasi parin askeleen päässä opettajan ovesta.

-- Mitä sinä täällä teet? kysyi Sarri.

-- Minä tulin sinua tapaamaan.

-- Arvatenkin. Mitä on tapahtunut? Särjitkö sähkölampun vai kaadoitko
vesikannun matolle?

-- Onko sinusta kaikki asiat hyvällä tolalla nyt tällä hetkellä?

-- Housunkannattimet menivät poikki ja saksa on osattava paremmin kuin
viimein, muuten käy pahasti, ja kengännauhat eivät ole nauhoja vaan
solmuja. Mutta: paikka paikan päällä, markka markan päällä, solmu
solmun päällä.

-- Sarri hyvällä päällä ja minä pahalla päällä.

-- Sano nyt pian mikä sinun on?

-- Sama kuin sinunkin. Se ettei ole markkaa markan päällä. Millä
ostamme piirustustarpeet huomiseksi?

Sarrin kasvot synkistyivät.

-- Sanotaanko opettajalle, ettei ollut varaa ostaa, ehdotti hän.

-- Se ei tepsi. Mutta kun voisi ansaita jollakin. Tänäkin hetkenä sadat
ihmiset ansaitsevat rahaa.

-- Mennään asemalle kantamaan ihmisten tavaroita.

-- Silloin täytyy ostaa asemasiltalippu, eikä meillä ole siihenkään
rahaa.

-- Ossilla oli eilen uusi keppi. Olisi maksanut ennemmin meille
velkansa.

-- Isot ihmiset menettelevät usein sillä tavalla. Mitähän jos
kysyttäisiin neuvoa joltakin hyvältä ja varakkaalta ystävältä.

-- Ei me löydetä sellaista.

-- Entäs Silja Sylvia Letala?

-- Junaomenaneiti! Mutta hän matkusti kolmannessa luokassa, ei hän ole
rikas.

-- Hän voi ainakin neuvoa, kun hän on postineiti ja tekemisissä rahojen
kanssa.

-- Vakuutettuja ja kirjattuja lähetyksiä! No mennään vain! Puhutaan
ensin muusta, jostain, mistä aikaihmiset puhuvat.

-- He puhuvat virkamiesten palkoista ja teollisuusnäyttelystä tai
vuodentulosta. Täytyy olla viisas ja hienotunteinen, se sopii minulle.
Aikaihmiset julmistuvat helposti.

-- Puhutaan karjaroduista ja hengenvaarallisista leikkauksista. Kyllä
sellaisesta voi puhua, jos viitsii.

-- Ehkä hän sitten itse kysyy, onko meillä rahapulaa, ja kun me
sanotaan, että on, niin hän varmaan neuvoo.

-- Minä koetan saada hänet kysymään, lupasi Sarri.

Näin valmentuneina pojat saapuivat neiti Letalan asunnolle, jonka he
helposti löysivät osoitteen avulla.

-- Onko neiti Silja Sylvia Letala kotona? kysyi Sarri juhlallisesti
palvelustytöltä.

-- On kyllä. Neiti, täällä on kaksi herraa hakemassa, sanoi tyttö
avaten lähimmän oven.

-- Pyydä heidät tänne.

Pojat jättivät päällysvaatteensa eteiseen ja astuivat arasti sisään.

-- Mitä ihmettä, minun matkatoverinihan siinä ovat. No tervetuloa,
en uskonut, että tulisittekaan. Istukaa nyt ja kertokaa elämästänne!
Oletteko olleet terveitä?

-- Kyllä kiitos, paitsi nyt juuri pakottaa päätä, mutta siihen voi olla
jokin erikoinen syy, vastasi Seppo.

-- Tässä on mehua, en voi tarjota muuta, sillä olen vuokrannut vain
huoneen, syön ulkona.

-- Kadullako? kysyi Sarri hämmästyneenä.

-- Ei, ei, vaan ruokapaikoissa. Mitä teille kuuluu, poikaseni?

-- Hyvää vain, vaikka virkamiesten palkat ovat yhä jerin huonoja. Eikä
taida tulla ylennystäkään.

-- Ennemminkin vähennystä, auttoi Seppo vaikeata keskustelua.

-- Mitä sanotte lapset! Keneltä olette kuulleet, että palkat
vähennettäsiin. -- Neiti oli pelästyneen näköinen.

-- Minä vain tässä itse ajattelin, mutta vuodentulo on onneksi lupaava,
heinäkin kasvaa aika lailla, käänsi Sarri keskustelun toiselle tolalle.

Seppo polki Sarria jalalle ja kuiskasi:

-- Ei nyt muu laiho kasva kuin hiuksesi, ja jatkoi ääneen: -- Aikooko
täti viedä jotain näytteille teollisuusnäyttelyyn kesällä?

-- Mitäs minä veisin sinne?

-- Esimerkiksi uusia postimerkkimalleja tai uutta lakkaa tai sinettejä,
-- Seppo lateli mitä luuli postineidin eniten käsittelevän.

-- Hyvä lapsi, luuletko, että minä olen päästäni vialla? Kunhan et
itsekin olisi sekaisin.

-- Mitkä karjarodut tädin mielestä ovat edullisimmat? Onkohan Suomessa
parempi käyttää maatiaisrotua vai äshiiriä?

-- En minä ymmärrä karjanhoidosta mitään.

-- Ajattelin vain, että jos joku maanviljelijä ottaisi tädin
rouvakseen, niin minkälaisia lehmiä teillä olisi?

-- Sen miehen, joka voittaa rakkauteni, täytyy olla sankari, ihana,
henkevä, rohkea mies.

-- Jahaa, hiljainen ei uskaltaisi.

-- Ole vaiti, Seppo, eihän täti ole niinkään... niinkään... -- Sarri
sekaantui ja vaihtoi nopeasti puheenaihetta.

-- Täällä kirurgissa tehdään paraikaa vaarallisia leikkauksia, vatsoja
halkaistaan, jalkoja sahataan poikki polven alapuolelta, nahkaa
nyletään yhdestä paikasta ja pannaan toiseen paikkaan, jossa on
palohaava, ja hiukset ajetaan pois päästä, jotta paremmin voitaisiin
neuloa kiinni ammottavia kirveen haavoja.

-- Sehän on kauheaa, mikä verilöyly nyt on ollut? Kuka sinulle
sellaista kertoi?

-- Ainahan isossa kaupungissa tapahtuu kaikenlaista, etenkin kun
jaloviina rehoittaa, auttoi Seppo Sarria.

-- Kerrankin Roobertinkadulla puukotettiin neljää miestä. Yksi sai
haavan korvasta alkaen rintaan asti, toinen -- -- --

-- Taivaan tähden pojat, kertokaa jo muuta, en minä jaksa kuulla enää
tällaista. Kertokaa jotakin koulusta.

Pojat olivatkin jo käyneet ohjelmansa päästä päähän ja huokasivat
helpotuksesta.

-- Koulussa on kallista käydä. Huomiseksi täytyisi ostaa
piirustustarpeita viidelläkymmenellä markalla, sanoi Seppo.

-- Ja housunkannattimet tuskin kestävät täältä kotiin. Mitä sitten
huomenna voimistelutunnilla! lisäsi Sarri.

-- Hyvänen aika, pojat! Kuinka olette unohtaneet ostaa noin tärkeitä
tarvikkeita?

-- Eipä me juuri olla unohdettukaan. Voihan olla muitakin syitä.

-- Välitunnilla vielä ehtii ostaa.

-- No silloin teidän täytyy välttämättä hankkia ne, sanoi neiti.

-- Ennen me hankittiin kaikki mitä piti. Mutta nyt on monta seikkaa
toisin kuin ennen.

-- Mitä tarkoitatte, pojat? Eikö teillä ole rahaa? -- Neiti alkoi
aavistaa vierailun syyt.

-- Mistä täti sen arvasi? sanoi Sarri.

-- Poika parat, antaako isänne teille niin vähän, rahaa?

-- Kyllä isä antaa tarpeeksi, mutta välistä on pakko lainata muille,
jotka eivät maksa heti, kertoi Seppo.

-- Ja nyt tulitte, rakkaat lapset, minulta saamaan apua. Orporaukkoja
olette isossa kaupungissa. Paljonko tarvitsette?

-- Emme me tulleet lainaamaan, muuten vain neuvoa kysymään. Ehtisiköhän
jollain tavalla ansaita sata markkaa nyt iltapäivällä? sanoi Seppo.

-- Sitä en luule, mutta lainaan teille mielelläni rahat. Voitte maksaa
sitten kun saatte takaisin velkanne.

-- Luultavasti ei isä tahtoisi että velkaannumme. Hän on varoittanut
siitä, sanoi Sarri.

-- Eikö täti tahtoisi ostaa jotain meiltä? Esimerkiksi minun kelloni.
Se on epäkunnossa ja muutenkin pöhnä, mutta se olisi mukava muistoesine
Uskin suvulta. Se oli isoisän, ehdotti Seppo.

-- Mitä täti välittää Uskin suvusta?

-- Tietysti minä välitän. Anna tänne vain. Minä panen sen tähän
laatikkoon, jossa se saa olla kunnes saatte rahaa, jolloin voitte ostaa
sen takaisin.

Molempien poikien kasvot säteilivät.

-- Arvasinhan minä, että täti keksisi keinon. Kiitoksia hirveän paljon.
Nyt on taas kivaa, kun asiat selvenee. Varmaan me tulemme takaisin,
sanoi Sarri.

-- Kiitoksia kamalasti! Onko postissa hyvät palkat? kysyi Seppo.

-- Mitenkä niin?

-- Että kannattaa ostaa ylimääräisiä kelloja.

-- En minä tämän takia joudu pulaan. Hyvästi nyt, poikaseni, ja pitäkää
minua vastedeskin ystävänä.

-- Prätskis, prätskis, sanoi Sarri, unohtaen iloissaan juhlallisemman
hyvästijätön.

-- Hyvästi, täti, paranteli Seppo, -- me tulemme aina rahapulassa tänne.

Pojat kulkivat onnellisina kotiin päin.

-- Päätä vain pakottaa ja muutenkin väsyttää, valitti Seppo.

-- Ei ole ihme, kun on ollut vimmatusti päänvaivaa. Ensiksikin piti
keksiä pelastuskeino ja puuhata koko iltapäivä, käydä vierailulla
aikaihmisen luona ja keskustella niinkuin isän ikäinen, sivistynyt
mies, tehdä kauppoja ja kiittää kamalasti.

-- Ja vielä naisen luona, vaikka ei tämä ollut niin naisellinen kuin ne
välistä ovat.

-- Ei ollut. Huomasitko, ettei hän kutsunut meitä ajattelemattomiksi
eikä käskenyt toisella kertaa olemaan varovaisempia kun lainaamme
rahoja toisille.

-- Eikä sanonut: älkää nyt vain hävittäkö rahoja. Ovat naisetkin
joskus...

-- Ovat.

       *       *       *       *       *

Kotiin päästyään meni Seppo heti sänkyyn. Häntä puistatti ja värisytti
ja päätä pakotti yhä pahemmin. Naimi-täti tuli katsomaan ja huomasi
heti, että hänessä oli kuumetta, mistä seurasi aika touhu. Seppo
sai aspiriinipulverin, kylmän kääreen otsalle, sukat jalkoihin ja
vadelmateetä.

Sarri seisoi sängyn päädyn luona ja kysyi yhtämittaa:

-- Mikä sinua vaivaa? Onko sinussa tulirokko? Taitaakin olla vain
keuhkokuume tai vatsakalvon tulehdus.

-- Mene lukemaan saksanläksyä, sanoi Seppo.

-- Naimi-täti, kuiskasi Sarri mennessään, -- etkö luule, että
Seppelissä on kurkkumätä? Se on liikkeellä koulussa.

-- Mitä, onneton lapsi? Onko teidän koulussanne kurkkumätää?

-- Eino Räsäsellä oli ainakin paise kaulan ulkopuolella ja siinä oli
mätää.

-- Sehän on ihan eri asia.

-- No sitten se voi olla syöpä. Meillä oli täti, joka kuoli syöpään.

-- Mene heti lukemaan, Sakari. Minä menen Sepon luo. Anna meidän olla
rauhassa otaksumisiltasi. Yöksi jätän huoneittemme välisen oven auki ja
sinä saat nukkua Ossin kanssa.

-- Mutta jos kävisi niin pöhnästi, että Seppeli...?

Sarri oli surkean näköinen.

-- Mene nyt, älä otaksu enää mitään.

       *       *       *       *       *

Seppo vääntelehti vuoteessaan. Hän ajatteli vain Varpunientä, isää,
äitiä, Jereä ja eläimiä ja tunsi olevansa pieni, sairas orpo.

-- Kun on kipeä, niin on vaikea olla ilman äitiä, oli hänen uudistuva
ajatuksensa.

-- Naimi-täti, saako Sarri soittaa huomenna Varpuniemeen?

-- Saa kyllä, poikaseni, tai minä soitan heti aamulla, kun Sakari on
vielä koulussa. Koeta nukkua.

Vastaus rauhoitti Seppoa, niin että hän nukkui pian, sikeästi.

Levoton vaalea pää ilmestyi ovenrakoon.

-- Joko Seppeli on parantunut?

-- Ei vielä, hän nukkuu.

-- Onkohan hänessä lavantauti?

-- Hyvää yötä, Sakari! Tädin ääni oli käskevä.

-- Vai tuhkarokko?

Täti sulki oven.



V.

KUUMETTA.


-- Hyvää huomenta, poikani! Mitenkä voit tänään? kysyi Naimi-täti
aamulla tullessaan Sepon sängyn ääreen.

-- Kiitos, ehkä vähän paremmin. Päätä ei pakota enää niin kamalasti ja
elimet ovat rauhoittuneet. Saanko jotain syötävää?

-- Tässä on munaa ja muutakin hyvää. Soitin tänään Varpuniemeen. Kaikki
voivat hyvin ja lähettivät terveisiä.

-- Tietääkö ne, että minä olen sairas?

-- Kyllä minä kerroin, että olit hiukan vilustunut.

-- Täti, Varpuniemi on Lohjanjärven ja Puujärven välillä. Aurinko
laskee toiseen järveen ja kuu nousee toisesta.

-- Niin, siellä on ihanaa. Pian tulee joululoma, jolloin pääset kotiin.

-- Ei missään ole sellaista vettä kuin Puujärvessä. Se on läpinäkyvää
kuin ilma ja lämmintä ja pehmoista. Kalat uivat niin lähellä, että
niitä voisi melkein potkia kahlatessa vedessä. Pääsisipä nyt sinne
uimaan, kuume menisi heti ruumiista. -- Seppo katseli tuskaisena
ympäriinsä.

-- Tuossahan Sakari tulee. Missä olet viipynyt näin kauan?

-- Käväisin vähän Jannen luona. Onko Seppeli terve?

-- Ei hän vielä ole aivan terve. Älä puhu noin kotvalla äänellä,
Sakari, sanoi täti mennen keittiöön.

-- Tässä Seppeli, minä toin sinulle lääkettä. Kun kerroin Jannelle,
että sinä olit jukin kipeä, niin hän sanoi, että tule meille, niin saat
lääkettä, ja minä menin. Juo nyt, niin tulet terveeksi.

-- Mitä se on? Jannella on aina kauheita myrkkyjä ja happoja, en minä
uskalla maistaa.

-- Janne sanoi, että tämä on parasta voima- ja
hengenpelastuseliksiiriä. Hän lupasi minulle uuden magneettinsa, jos
sinä vahingoittuisit.

-- No, anna tänne.

Seppo tyhjensi, pahasti irvistäen, epäilyttävän näköisen nesteen
pienestä pullosta.

-- Kyllä se ainakin maistuu inhottavalta. Ehkäpä se parantaa.

-- Janne sanoo parantaneensa sillä montakin ihmistä. Viimeksi hän antoi
sitä hiirelle, joka niillä oli häkissä, ja joka oli kipeä.

-- Paraniko se hiiri?

-- Ensin se parani ja sitten se kuoli.

-- Olisit sanonut sen ennenkuin minä nielaisin lääkkeen. Hyi sentään.

Sakari oli jo ruokahuoneessa syömässä. Sieltä palattuaan hän istuutui
Sepon vuoteen reunalle.

-- Saksa meni päinmäntyyn, ja maikka sanoi, että pitkä Uski osaa
jotakin, mutta lyhyt Uski seinään puski. Sarri kertoi jalomielisesti
tämän ilahduttaakseen veljeään.

-- Mikset lukenut illalla?

-- Minulta meni aika sinun kanssasi. Eikö ole mälvää maata tuossa?

-- Jeh, kerro jotakin.

-- Minä luin jännän kertomuksen eräästä Mur Tregenniksestä.

-- Oliko sen nimi Mur?

-- Se on hyvin tavallinen englantilainen miehen nimi, yhtä tavallinen
kuin Mary, ne kirjoittavat sen vaan Mr. No se Mur oli tekopyhä ja oli
sopivinaan vanhat vihat veljensä ja sisarensa kanssa, mutta panikin
jotain merkillistä intialaista myrkkyä uuniin, josta tuli kaasua, niin
että se kuoli ja toiset tulivat hulluiksi.

-- Se Murriko kuoli?

-- Ei, kun sisar, ja salapoliisi tutki tuhkaa ja sitten sekin kuoli.

-- Se salapoliisiko?

-- Ei kun se Mur itse. Mutta sitten siellä oli englantilainen
leijonanmetsästäjä -- -- --

-- Eihän Englannissa ole leijonia.

-- Se oli ollut Intiassa metsästämässä tiikerejä -- -- --

-- Leijonia kai?

-- Ei kun tiikerejä, ja sillä oli sitä myrkkyä, josta Mur oli kuollut,
ja sitä alettiin epäillä.

-- Murriako?

-- Älä sekoita kaikkea! Leijonanmetsästäjää epäiltiin Murrin
tappamisesta, koska hän rakasti sitä neitiä.

-- Murriko rakasti?

-- Ei kun tiikerinmetsästäjä.

-- Leijonanmetsästäjä varmaan?

-- No se metsästäjä, se sama, joka ampui tiikerejä -- -- --

-- ja metsästi leijonia.

-- Se oli tuonut sen myrkyn Intiasta, jossa se metsästi tiikerejä ja
jolla ne luulivat, että se myrkytti ne kaikki.

-- Tiikeritkö?

-- Ei, vaan Murrin sisarukset.

-- Kuka sitten Murrin tappoi?

-- Ne luulivat ensin, että Mur Ellis.

-- Kuka se on?

-- Se oli lääkäri, joka käytti potilailleen: uudenaikaista
nukutusainetta, joka haisi kamalasti.

-- Lääkärikö?

-- Ei kun nukutusaine. Se Mur oli nuorena ollut pakkotyössä.

-- Kumpainenko Mur?

-- Mur Ellis ja sillä oli rouva, jonka nimi on Murs, joka sitten
karkasi vankilasta.

-- Se Mursiko?

-- Ei, kun Mur, kuuntele tarkemmin.

-- Kuka Mur?

-- Ole vaiti. Sitten oli kauhean jännää, kun niin monta epäiltiin ja
kaksi oli murhattu ja veljet hulluja ja yksi Mur vangittu.

-- Oliko se kolmas Mur?

-- Oli niinkin, ja kerran yöllä salapoliisi yllätti ne, kun hän juuri
piilotti myrkkypullon.

-- Salapoliisiko?

-- Mur, Mur. Sinun pääsi on ihan sekaisin. Mutta se on hyvä, ettei
ihminen tiedä kuolemanhetkeä eikä muuta kolkkoa.

-- Älä leuhki turhia vaan sano mitenkä se selvisi sitten. Se poliisi.

-- Sitä minä en muista, mutta rikollinen vangittiin ja yksi matkusti
takaisin Intiaan sen naisen kanssa, ja salapoliisia huvitti niin, että
hän nauroi, vaikka olikin kaameata juuri silloin. Nyt minun täytyy
lähteä kouluun. Prätskis. Tuonko minä lisää Jannen hengenpelastus...?

-- Laita itses nopeasti täältä.

Sakari kokosi kirjansa ja meni omatunto hyvänä. Hän tunsi tehneensä
palveluksen sairaalle veljelleen.

       *       *       *       *       *

Seppo makasi silmät ummessa ja koetti nukkua. Mutta päässä surisi
ja ajatukset kiersivät Sakarin kertomuksessa. Leijonanmetsästäjä,
intialainen myrkky, hullut veljet, kuolleet sisaret jyskyttivät
aivoissa, ja lopulta kuului vain mur, mur, mur -- -- --

-- Nukutko Seppo? Tässä on sinulle kylmä kääre otsallesi ja mehua janoa
sammuttamaan, kuuli hän Naimi-tädin puhuvan.

-- Kiitos, se oli ihanaa.

-- Antaisinkohan sinulle aspiriinia?

-- Sakari antoi jo lääkettä, jota hän oli saanut leijonanmetsästäjältä,
joka sanoi mur, mur.

-- Lapsi parka, kuumeesi on taitanut nousta.

-- Mutta hiiri kuoli siitä ja salapoliisi oli nuoruudessaan ollut
pakkotyössä.

Naimi-täti meni puhelimeen ja pyysi tohtori Haltia tulemaan Sepon luo.
Sitten hän istuutui taas sairaan sängyn viereen.

-- Saanko vettä, pyysi Seppo. -- Mutta älä vain anna sitä intialaista
myrkkyä, josta Murrit kuolivat.

Tohtori Halt saapui, mittasi kuumeen, antoi määräyksensä ja rauhoitti
Naimi-tätiä.

-- Ei tämä ole vaarallista. Äkillinen kylmettyminen vain. Antakaa pojan
olla rauhassa ja hiljaisuudessa.

Naimi-täti istui koko päivän Sepon luona eikä sallinut kenenkään
häiritä häntä. Ossi pisti ovesta suuren omenan, jota Seppo mielellään
söi. Yöksi hän sai rauhoittavaa lääkettä ja nukkui verrattain hyvin.
Hän heräsi seuraavana päivänä paljon terveempänä.

Oli tavattoman hiljaista, Ossi ja Sakari olivat koulussa, ja aika alkoi
käydä Sepon mielestä pitkäksi. "Tiede ja elämä" oli luettu, sitä ei
ollutkaan kuin pari vihkoa, ja postimerkit eivät enää huvittaneet.

Nyt kuului ääntä, eteisen kello soi, Lempi avaa oven, joku kysyy jotain
hiljaa, Lempin vastaus kaikuu selvästi.

-- Rouva on gyllä godona ja Sebbo on barembi. Olgaa hyvä, asdugaa
sisään.

Joku puhuu taas, ja Sepon valtaa omituinen onnellinen tunne. Kuka se
mahtaa olla? Ääni kuuluu lähempää. Sehän on, sehän on -- -- --

Seppo hyppää vuoteestaan, unohtaa sairautensa, yöpukunsa, kaikki, sillä
seuraavassa silmänräpäyksessä maailman hellimmät käsivarret sulkevat
hänet syleilyynsä.

-- Äiti, äiti, itse äiti.

-- Niin, rakkaani, tule nyt, niin vien sinut sänkyyn takaisin. --
Kuulin, että pojuseni on sairas ja lähdin heti tänne, sanoi äiti.

Seppo makaa onnellisena vuoteessaan, ja pitää äitiä kädestä. Tuntuu
niin turvalliselta ja rauhalliselta, kun tutut rakkaat kasvot ovat
vieressä. Äidistä virtaa parantava voima, ja äidin silmät tuovat
lohdutusta huoliin ja vaikeuksiin.

Ensin saa Seppo kuulla uutisia Varpuniemestä, mitä isä tekee, ja
että Jeren jalka on kihdistä kankea. Saima neuloo kapioitaan, Lauri
on käräjillä. Kaniineja on tullut lisää koko joukko ja varsat ovat
kasvaneet.

-- Mitkä niiden nimet ovat? kysyi Seppo.

-- Reksi ja Vaksi, hymyilee äiti.

-- Se on kivaa. Meillä on välistä kamalasti ikävä kotiin, varsinkin
torstaisin ja tiistaisin.

-- Mikä silloin niin muistuttaa kotia?

-- Torstaina on päivälliseksi rokkaa ja ohukaisia mansikkahillon kera,
juuri kuin kotona, ja tiistaina täti on jossain seurassa ja Ossi
eräässä salaisessa kerhossa ja silloin meillä on kruinallista.

-- Eikö teillä ole hauskoja tovereja?

-- Meillä on niitä montakin, ja parhaimmat ovat Janne ja Risto, mutta
niitä ei juuri voi tuoda tänne.

-- Kuinka niin?

-- Tämähän ei ole mikään poikapaikka. Katso nyt tätäkin huonetta,
keinutuoli, jossa on ruusukas matto, helmiä lampunvarjostimen
ympärillä, huonekalut naarmuttomat, tai olivat, kun me tultiin tänne,
ja iso peilikaappi -- ajatteles peilikaappi! Kun Risto kerran oli
täällä, niin hän kehoitti meitä nyt jo säästämään rahoja, millä
maksetaan tuo peili, kun se särkyy. "Se menee jo ensi painissa", sanoi
hän.

-- Eikö teillä käy tovereja täällä?

-- Kyllä joskus, mutta niistä on enimmäkseen harmia. Viimekin kerralla
Janne poltti magnesiumlankaa ja laittoi paperista tulikäärmeen, ja
tänne tuli tuhkaa huonekaluille ja sellainen haju, että Naimi-täti oli
tavattoman epämiellyttävä meille koko illan, eikä yhtään sukurakas. Ja
kerran tänne tuli kolme luokkatoveria, joilla oli kuraiset saappaat,
niin että matot tulivat toisen värisiksi, kuin ennen, ja silloin Lempi
vaati palkankorotusta ja toivoi, ettei hän koskaan saisi poikalapsia,
ja surkutteli äitiä, jolle niitä tulee parittain.

-- Äiti rakastaa omia poikiaan ja on onnellinen, kun hän on saanut ne.

Samassa lensi ovi auki ja Sakari riippui äidin kaulassa.

-- Äiti, äiti, olipa onnenpotku ja jerinkurin kivaa, että tulit.
Maailma on kamala ja elämä kruinankruinaa, ja nyt kaikki paranee ja
selviää.

-- Kerropas sitten mitä huolia teillä on?

-- Vaatteissa on montakin vikaa. Naimi-täti parsii sukat ja paikkaa
paidat, mutta hän ei tiedä kaikkea. Taskut ovat reikäisiä, siitä on
tullut monta vahinkoa ja hihanvuori on halki ja paljon sellaista.

-- Tietäähän sen. Hyvä, että lukukausi lähestyy loppuaan.

-- Naimi-täti huomaa kaikki asiat ja sellaisen kanssa on vaikeaa olla.
Hän keksii tahrat ja reijät ja hienon käytöksen ja kyynärpäät ja kaikki
mikä tippuu lattialle ja kunnioituksen vanhempia kohtaan. Ja täällä käy
vaarallisia naisia.

-- Kutka ovat vaarallisia naisia? kysyi äiti.

-- Sivistyneet ja hienot ja osanottavaiset ja helläsydämiset. Ne
huomaavat oitis, että me ollaan huonosti kasvatettuja ja laiminlyötyjä
poikaparkoja. Sivistys ei pysty meihin, vaikka me ollaan hurjan
kohteliaita, kun hoksataan.

-- Saksa on mennyt pöhnästi ja matikka tekee kiusaa. Seppo osaa
paremmin, mutta laulussa ja piirustuksessa minä olen voitonpuolella.

-- Eikö Seppo auta sinua?

-- Minä autan aina kun Sarri viitsii. Sitäpaitsi Sarrin aivot eivät
sovi artikkelien sulattamiseen eikä päätöslaskuun.

-- Sitten meillä on ollut rahapula, niin että täytyi myydä eräs
perhekalleus ja sukumuisto.

-- Sakari, mitä tarkoitat?

-- Tai oikeastaan se on pantattu eräälle postivirkamiehelle.

-- Selitä sinä, Seppo. Ei Sakarista saa selvää.

Seppo selitti asian juurtajaksain ja pyysi äitiä olemaan Ossia
ahdistamatta, minkä äiti lupasikin.

-- Huomenna lähden itse Sarrin kanssa lunastamaan kellon takaisin ja
kiittämään neiti Letalaa.

-- Meillä oli niin paljon huolta tästäkin asiasta, että Seppeli, joka
on heikkopäinen, sairastui.

-- En minä ole heikkopäinen muuta kuin kuumeessa, mutta nyt minä olen
jo terve. Saanko nousta ja pukeutua?

-- Et vielä, poikaseni, mutta ehkä huomenna. Nyt kuulen, että
Naimi-täti tulee kotiin. Minä menen häntä tervehtimään ja kiittämään.

-- Naimi-täti on kyllä kiltti, mutta hän pakottaa aina syömään enemmän
kuin jaksaa ja hämmästyy liian vähästä, ihan turhanpäiväisistä
asioista, sanoi Sarri.

-- Ja sanoo aina, että me emme ole niinkuin muut pojat, juuri silloin
kun me ollaan niinkuin muut pojat.

-- Näkisipä Naimi-täti Jannen ja Riston, kun ne ovat vapaina
"miestenhuoneessa" kotonaan.

-- Siellä ei matto säilyisi päivääkään, puhumattakaan lamppuhelmistä.

-- Naimi-täti on ollut herttainen teille. Olkaamme hyvin kiitollisia
hänelle, sanoi äiti.

-- Minä olen sivistynyt kauheasti täällä, ja Seppo on vieläkin
hienompi. Hän osaa houria kuumeessa ja kuoria perunoita niinkuin
arkkitehti.

-- Onko arkkitehti hienoin herra, minkä tunnet, Sarri? kysyi äiti.

-- Varmasti. Tädin luona oli kerran arkkitehti, jolla oli rannekello ja
kaksi kultahammasta.

-- Niin oli, sanoi Seppo, -- ja hän ei koskaan syönyt, aterioi vain.



VI.

LOMA-AIKA.


-- Kun minä olen kotona, niin minä olen kotona, sanoi Sarri istuessaan
matolla takan ääressä Varpuniemen ruokatuvassa, tai lämpötuvassa, joksi
pojat nimittivät ruokasalia.

-- Entä sitten? kysyi Seppo.

-- On niin hyvä olla silloin, kun on hyvä olla.

-- Sakarista näkyy, ettei Uskin suvusta nero sammu, kuului ääni
keinutuolista.

-- Lauri maffailee aina. Sinä sanoit, että Afrodite kuolee penikkana,
kun me annettiin sille hiivaa, että se kasvaisi ja nousisi kuin
taikina, ja nyt se on iso koira ja hyvä onkin. Ottaisit sinäkin koiran
ennemmin kuin tuon Saimuskin ja ristisit sen Saimaksi, josta vielä
kerran saat ristin. Oliko se sanaleikki?

-- Se oli hyvin epäkohtelias sanaleikki. Etkö tiedä, Sakari, että "veli
on sisarensa ensimmäinen luonnollinen ritari?"

-- Kuka niin on sanonut?

-- Se on painettu ja siis rahan arvoinen.

-- Kittiä minä painetusta! Kun eivät olisi painaneet englannin
kielioppiakaan, niin olisi paljon helpompaa koulussa.

-- Minä tarvitsen englantia, jotta ymmärrän, suuria kemioja ja
luonnontieteitä, joita ei ole käännetty suomeksi, sanoi Seppo.

-- Haa, Seppeli osaa jo kaikki suomalaiset tieteelliset kirjat, ilkkui
Sakari.

-- Tässä on teille vesipuoloja, kuului äidin ääni ovelta. Se johti
sopivalla hetkellä poikien ajatukset muualle.

-- Ei mikään ole niin kivaa kuin takkavalkea Varpuniemen ruokatuvassa
ja koko perhe vesipuolojen kimpussa, sanoi Seppo katsellen ympäri isoa
pöytää, jonka ääreen isä ja Saimakin jo olivat saapuneet.

-- Näin ihanaa joulua meillä ei ole ollutkaan -- kruinaa vain, kun
se on loppumaisillaan, sanoi Sarri. -- Paitsi että lomatehtävä on
suorittamatta. Kuka luonnollinen poika osaisi kirjoittaa aineen
Sokrateesta? Maikka sanoi, että Sysmässä on viisaampia lampaita, kuin
meidän luokallamme poikia. Hän vaatii, että meidän on käytettävä
omintakeista arvostelukykyä ja kirjoitettava moraalista, antiikin
tavoista ja Sokrateen hengen ylevyydestä. Henki ja sisu nousee
tuollaista vastaan.

-- Minä olen kirjoittanut mehevän aineen. Ensin panin mitä kirjasta
lukee ja että kansa rakasti Sokratesta, koska hän oli hurjan puhelias.
Oppilaat itkivät, kun hän joi myrkkyä ja Sokrates sanoi että: "Tukkikaa
suunne, että minä saan kuolla rauhassa. Sitä varten minä tyyräsin
Xantipankin pois." Rouvaansa Sokrates ei vaikuttanut millään tavalla.
Rouva vaikutti sensijaan. Ja kun Sokrates kuoli hän sanoi että: "pyörii
se kuitenkin", sanoi Seppo.

-- Nyt se tyssäs. Galilei on sanonut nuo sanat, oikaisi Lauri.

-- Voi katti sentään. Suurmiesten sanoja on hankalaa panna oikeaan
paikkaan. Mutta nyt minä en halua pohtia mätiä kouluasioita.

-- Kunpa saisi jäädä ensi lukukaudeksi Varpuniemeen, huokasi Sarri.

-- Otetaan Lehtonen taas meitä opettamaan, niin saadaan jäädä tänne,
ehdotti Seppo.

-- Lehtonen ei tule enää tänne, ja muutenkin on säännöllinen koulu
terveellinen teille, sanoi isä.

-- Laittaisivat koulut vähän kodikkaammiksi, huokasi Sarri.

-- Luokan peräseinällä loimuaisi takkavalkea ja sen edessä matto, jolla
pojat istuisivat, ja opettaja polttelisi piippua keinutuolissa ja
kertoisi Amerikasta ja kyselisi Napoleonista, innostui Seppo.

-- Matikan opettaja kirjoittaisi hiilellä laskut takan rapatulle
pinnalle ja pojat söisivät vesipuoloja.

-- Reksi voisi maata mukavalla mattosohvalla, pitäisi puheita ja
heittäisi sohvatyynyn tai tulitikkulaatikon mälvien sällien päähän.

-- Kuinka olette yhtenä ainoana lukukautena alkaneet puhua noin
vallatonta koulupoikakieltä? kysyi äiti.

-- Se on juuri Helsingin sivistyneitten poikien suomea. Katupojat
puhuvat aivan toista, raakaa kieltä, selitti Sarri.

-- Aimon isä on korkea virkamies, salapoliisi ja laulaa mieskuorossa,
ja kuitenkin koko perhe puhuu hurjan mukavasti, juuri kuin koulupojat.

-- Nyt on aika käydä levolle, sillä huomenna pojat herätetään kello
kuusi aamulla, sanoi isä.

-- Minkätähden, sano isä, minkätähden? pyysi Sarri.

-- Ette nuku, jos kerron tänä iltana.

-- Minä arvaan, me pääsemme matkalle. Isä ottaa meidät toimituksille,
eikö niin? kysyi Seppo.

-- Osuit oikeaan. Lähden huomenna Nummenkylään tutkimaan ison navetan
lehmiä. Sarri ja Seppo saavat vuoroin ajaa. Menkää sanomaan Jerelle,
että hän huomenna valjastaa Hilppaan ja varustaa kauroja kylliksi.

-- Kiitos isä, se on kamalan kivaa.

-- Ei kukaan sovi niin hyvin ihmisisäksi kuin eläinlääkäri.

Pojat ryntäsivät onnellisina Jeren luo tupaan.

-- Arvaapas, Jere-pappa, minne me nyt päästään? kysyi Sarri.

-- Hevosia en mää vaan tahro öiseen aikaan reerata.

-- Ei me tänä iltana enää lähdetä minnekään, mutta huomenna kello kuusi.

-- Rauvikko on kehnos kenkäs ja Hilpast ei saara ottaa kuin
ankeleekissä asiassa.

-- Isä lähtee toimituksille, valjasta vaan, Jere, Hilpas.

-- Malviina lupai tulla huomen pohkei hieroon, en mää nyt joura ajoon.

-- Kyllä me ajetaan, ja isähän on mukana.

-- En mää tierä, jos tee osaatten.

-- Tietysti. Etkö tiedä, että jokainen Uski on kelpo kuski. Se on suvun
vanha oppi.

-- Mää täyryn kysyy tohtoorilt.

-- Isä lähetti meidät. Hyvästi nyt ja käske Marin herättää huomenna,
sanoi Sarri ja juoksi Sepon seuraamana omaan huoneeseensa.

-- Mää en toimituksian oo ennenkään rakentan naisen muiston pääl, eikä
se nytkän taira tulla tehryks.

-- Huomenna noustaan ennen kuin aurinko nousee ja sika aamulla röhkii,
sanoi Sarri.

       *       *       *       *       *

Kello seitsemän hämärtävänä talviaamuna ajoi Varpuniemen tohtori
kaksosineen pitkin Lohjanjärven selkää. Pojat puhelivat ja nauroivat
kuin harakat, isä taas vastaili kärsivällisesti kysymyksiin.

-- Läikkyikö tämä Lohjanjärvi yli äyräittensä, kun muinaismaailman
eläimet pulikoivat tässä?

-- Jos tuo iso kallio toisella rannalla olisi magneetti, niin se
varmaan vetäisi tämän reen ja meidät kauheaa vauhtia yli järven, koska
kannakset ovat rautaa?

-- Milloin isästä oli hauskempaa, kun Saimuski syntyi vai kun Hilpas
syntyi?

-- Onko isä oikeissa naimisissa, kun ei ole anoppia, muuta kuin se
mummon komea hautapatsas?

Nummenkylässä kului aika nopeaan. Pojat seurasivat isää, olivat
mukana navetassa, tekivät uusia tuttavuuksia, söivät ja joivat kahvia
useammassa paikassa.

Osa seuraavaakin päivää kului, ennenkuin iltapäivällä lähdettiin
paluumatkalle.

-- Olen valvonut suuren osan viime yötä. Nyt minä nukun, istukaa te
kuskipukille, sanoi isä.

-- Saadaanko me ajaa mitä tietä vaan? kysyi Seppo.

-- Antakaa mennä hyvää vauhtia, kyllä Hilpas löytää tien.

Seppo ajoi ja Sakari viilteli piiskalla tienviereistä valkoista hankea.

-- Täältä ei ole pitkä matka Kesämäkeen, siellä Janne ja Risto elävät
partiolaiselämää isänsä kanssa, sanoi Seppo.

-- Mitäs jos -- -- -- sanoi Sarri.

-- Nopeammin me sinne saavutaan kuin kotiin.

-- Isäkin pääsisi pian levolle.

-- Tekisiköhän tuo Hilpas tenää? Koetetaan lystinvuoksi vaan. -- Seppo
veti ohjaksista, ja Hilpas kääntyi tottelevaisena.

-- Jos arvaat, mitä minä ajattelen, niin mennään Kesämäkeen, jos et,
niin ajetaan kotiin, sanoi Sarri.

-- Sinä ajattelet, että "on pöhnää, jos Seppo arvaa väärin".

-- Niin, kyllähän minä sitäkin ajattelin, mutta...

Seppo hoputti jo Hilpasta juoksuun. Pojat tunsivat hyvin tien, sillä
he olivat aivan pienestä ajelleet isänsä kanssa lähitienoot ristiin
rastiin.

-- Alkaa kuukin jo paistaa. Nyt ei eksytä tieltä, voimmehan kysyä
vastaantulijoilta varmuuden vuoksi, sanoi Sarri.

-- Tuolla metsikössä liikkuu varmaan mustia varjoja. Ammuhan Sarri
salonkikiväärillä, se on vällyjen alla.

-- En minä ammu. Isä voisi herätä ja käännyttää kotiin, eikä hän saisi
nähdä Kesämäkeä ja meidän ystäviämme. Mutta minä säikytän ne pois, jos
vaan ovat petoja eikä henkiä.

Sarri veti varovasti isän turkin taskusta sanomalehden, levitti
lehdet ja muodosti siitä soihdun tapaisen, käärön, jonka hän sitoi
piiskanpäähän. Sitten hän sytytti sen palamaan ja heilutti ilmassa.
Metsikössä oli yhtä hiljaista kuin ennenkin, mutta Hilpas pelästyi ja
alkoi juosta, niin että aidanseipäät sulivat yhteen.

Sarri heitti soihdun lumeen ja Seppo tiukensi ohjaksia niinpaljon kuin
jaksoi.

-- Älä vaan huuda, silloin me ollaan helisemässä, sanoi Sarri.

-- Kun vaan ei kukaan tulisi vastaan, niin tämä meno olisi lystiä.
Pönkitä isän päätä, jos voit, se heiluu pian irti.

-- Kumma, kun isä ei herää, mahtaa hän olla väsynyt. Kunhan vaan Hilpas
lakkaisi ravaamasta tällaista kyytiä ennen Haapkylän isoa mäkeä, muuten
reki hajoo. Heitetäänkö isä lumeen tuossa ylämäessä ja hypätään itse
perässä, ehdotti Seppo.

-- Ei ikinä, sen kultakello voisi särkyä jotain kiveä vastaan. Mutta
lennätetään minun takkini Hilppaan pään yli.

-- Nyt se alkaa väsyä, näetkö miten vauhti hiljenee. Olihan aika, sillä
minua alkoi peloittaa. Korvista huomaa, että sitä hävettää koko juttu.

-- Sinähän olet kuin Jere, joka luulee hevosista vaikka mitä.

-- Auttoi tämä sentään aika matkan eteenpäin. Hyvä edes, että tie oli
tasainen.

-- Me oltiin kuin kilpa-ajossa. Helsingissä ei tällaista saa kokea.
Parempi virsta vaaraa kuin vaaksa väärää, sanoi Seppo.

-- Oi kuinka kaunis on illan kuu ja heiluva Hilppaanhäntä, virkkoi
Sarri ja nauroi jo makeasti.

Haapkylän mäki laskettiin onnellisesti ja kuun valossa löytyi
Kesämäkeen vievä oikotie helposti.

-- Mitenkähän me suoriudutaan isästä? Voihan olla mahdollista, että hän
olisi tahtonut mennä suoraan kotiin, arveli Sarri.

-- Annetaan Jannen ja Riston selvittää asiat, ne ovat ovelia poikia.

Hilpas pysähtyi Kesämäen oven eteen.

-- Mitä nyt? kysyi isä unenpöpperössä.

-- Täällä on talo, jonka ikkunoista loistaa valo. Meillä on jano, me
menemme juomaan, sanoi Sarri.

-- Joutukaa pian, että ehdimme kotiin saunaan, sanoi isä ja torkahti
uudelleen.

Pojat menivät sisään. Eteiseen tultuaan he raottivat varovasti
valaistuun huoneeseen vievää ovea ja huusivat:

-- Prätskis, hei prätskis!

Vaikutus oli odotettu. Sisällä syntyi sanomaton melu.

-- Sarri ja Seppeli, kuinka te tulitte tänne?

-- Isä, katso, eikö ole hurjan jännää? Kaksoset ovat täällä!

Kaikki neljä poikaa huusivat ja nauroivat.

-- Ottakaa vaatteet yltänne ja selittäkää sitten tämä ihmeellinen
tapaus, kehoitti isä.

-- Ei vielä, sanoi Seppo, -- meillä on vielä jotakin tuolla reessä.
Tuodaan se sisään tänne.

-- Onko teillä koira mukana? kysyi Janne.

-- Tai evästä? lisäsi Risto.

-- Siellä on vain hyvin heikko mies, hän voi paleltua, jos jää yöksi
rekeen, sanoi Sarri.

-- Mennään heti noutamaan hänet tänne, sanoi isä levottomana. Minne hän
on menossa?

-- Sitä hän ei itsekään tiedä. Luultavasti hän tekee vastarintaa, mutta
siitä ei huoli välittää.

-- Eikö hän ole selväjärkinen? Poikaparat, ketä olette joutuneet
kuljettamaan?

-- Hän on kyllä kamalan viisas mies, etenkin navetassa ja tallissa,
sanoi Seppo kaksimielisesti. -- Mutta kyllä hän voi asettua
takajaloilleen, kun asiat käyvät vastoin hänen tahtoansa.

-- Se on varmaan hevonen, jonka pojat tahtovat tuoda sisään, arvasi
Risto.

-- Mies se on ja ihminen, vakuutti Sarri.

Isä lähti päättäväisenä ulos portaille poikien seuraamana.

Tohtori nukkui taas syvässä unessa.

-- Ottakaa, te pojat, jalkopäästä, minä kannan hartioista.

-- Sidotaan ensin kädet. Minä leikkasin pellinnyörit poikki, tässä on,
sanoi Risto.

-- Minä otin gramofonintorven mukaan, läimäyttäkää päähän, jos se tekee
vastarintaa, sanoi Janne.

-- Älä ihmeessä, sanoi Sarri pelästyneenä, ottaen torven Jannelta.

-- Mitä tämä merkitsee? Onko tapahtunut onnettomuus? kysyi tohtori,
joka heräsi ja ojentautui istuvaan asentoon.

-- Tarttukaa kiinni, sanoi Janne, ja kaikki alkoivat raahata tohtoria
reestä.

-- Nyt käy hullusti, sanoi Seppo.

-- Menkää tiehenne! Hullujen joukkoonko minä olen tullut? huusi tohtori
harmistuneena.

Mutta siinä ei auttanut mikään, sillä Risto oli kiertänyt pellinnyörit
jalkojen ympäri ja muut kantoivat ähkien tohtorin sisään.

Siellä hänet päästettiin siteistä ja päällysvaatteista.

-- Olkaa vain rauhallinen, miesparka, ei kukaan tee teille pahaa,
rauhoitti Jannen isä tohtoria.

-- Saan ensiksi esittää itseni, olen tohtori Uski. Minua kohdellaan
lievimmin sanoen omituisesti.

-- Mitä te rupesitte isää kantamaan, minä arvasin, ettei hän siitä
pidä, sanoi Sarri.

-- Isä, tässä on Janne ja Risto ja niitten isä. Eikö ole hauska
tutustua heihin? kysyi Seppo.

-- Missä me olemme? Ja mitä koirankuria te taas olette tehneet? --
Tohtori oli ankaran näköinen.

-- Me muistimme että Janne ja Risto olivat Kesämäessä isänsä kanssa, ja
tänne oli lyhyempi matka kuin Varpuniemeen. Sitten me päätimme lähteä
tänne. Isähän näkee mielellään toisia seutuja, selitti Sarri.

-- Siinä teitte aivan oikein, -- olette kaikki hyvin tervetulleita,
sanoi Jannen isä.

-- Miksette kysyneet minulta? kysyi tohtori.

-- Isä nukkui, ja muutkin asianhaarat viittasivat siihen, että oli
parasta tehdä nopea päätös eikä keskustella kauan asioista.

-- Nopeasti te olettekin ajaneet, sanoi tohtori katsellen kelloaan.

-- Hilpas oli kamalalla juoksupäällä, sanoi Sarri.

-- On jerin hyödyllistä, että meidän isät tulevat tutuiksi, eikö ole,
isä? kysyi Risto.

-- On tietystikin, vastasi tämä. -- Me olemme kiitollisia, kun saimme
vieraita. Istuutukaa nyt, hyvät ystävät. Olimme juuri aikeissa juoda
teetä.

Kului pitkä aika ennenkuin koko asia oli selvitetty. Tohtori lauhtui
vähitellen ja oli lopulta oikein tyytyväinen, kun kaikki istuivat
illallisen ja teen ääressä iloisesti puhellen. Hilpas oli myöskin
saanut yömajan ja kauroja syödäkseen.

Yöksi sijoittauduttiin parittain eri huoneisiin. Isät yhteen, Seppo ja
Janne toiseen, Sarri ja Risto kolmanteen huoneeseen.

Janne ja Seppo keskustelivat kemiasta.

-- Minä laitan kollodiumista ohuita ilmapalloja, mutta täytyy katsoa
ettei ole lähellä tulta, sanoi Janne.

-- Minä olen koettanut silkkikankaasta, sitä voi kastaa liuoksiin ja
niin saada aika sitkeän pallon. Mutta housuihin tuli kahdeksantoista
pientä reikää, sanoi Seppo.

-- Ymmärsikö sinun äitisi, että sellaista ei voi välttää? Äiti pitää
kehnoja housuja suuremmassa arvossa kuin parasta ilmapalloa. Naiset
ovat vajaakykyisiä kokeilujen alalla.

-- Minun äitini ymmärtää sellaisia tapahtumia paljon huonommin kuin
sinun.

-- Mitähän hän sitten teki? Janne kohottautui kyynärpäilleen.

-- Pöhnää vain. Kuulehan Sarria ja Ristoa, mitenkä he puhuvat
kamalasti, käänsi Seppo keskustelun muuanne.

-- Mitä sinun äitisi...?

Tyyny lensi Jannen niskaan.

Sarri makasi kaksinkertaisen sängyn yläosassa, Risto uutimien takana
alapuolella.

-- Sinulla on jerin hyvä isä, kun ei sen enempää torunut, vaikka te
toitte hänet väkisin tänne, tunnusti Risto.

-- Kyllä hän huomenna kotimatkalla puhuu, että me käyttäydyttiin, kuin
huonosti kasvatetut pojat. Mutta itsehän hän on kasvattanut meidät, ja
Jere.

-- Eikö teidän äiti kasvata?

-- Ei niin paljon, hän rakastaa enimmäkseen vain ja suree, kun me
ollaan pahoja. Nyt minun on uni.

-- Nukutko sinä noin vaan?

-- En.

-- En minäkään. Ole vaiti vähän aikaa.

Kuului hiljaista supatusta molempien sängyistä.

-- Ne rukoilevat, sanoi Seppo toisessa huoneessa Jannelle.

-- Minäkin olen uninen. Hyvää yötä ja ole vaiti.

Supatusta ja hiljaisuutta.

-- Maa-isät taitavat olla parempia kuin kaupunginisät, sanoi Sarri.

-- Kaupungin-isät ovat yhtä hyviä, ainakin ne, jotka lähtevät poikiensa
kanssa maalle joululomalle, sanoi Risto.

-- Oikein on. Hyvää yötä!



VII.

URHEILUA.


-- Kuules pyhä valaskala Suomen maan, Sua suojelemme..., lauloi Sarri
kello seitsemän aamulla.

-- Ole vaiti, minä tahdon nukkua koko lupapäivän, murisi Seppo.

-- Tule tänne ikkunan, luo, niin saat nähdä miten kamalan mainio
hiihtoilma nyt on.

-- Ratakatu sieltä näkyy ja Normaalilyseo ja Brobergin koulu, Egyptin
orjuus ja faraon joukot.

-- Farao nukkuu Pietarinkadulla, ja Israelin lapset lähtevät vapauteen
Mooseksen ja Aaronin johtamina. Sonnusta itsesi vikkelään.

Seppo oli jo puolivalmiina, sillä hänen uniset aivonsa muistivat, että
koko luokan piti lähteä hiihtoretkelle Oulunkylään, jossa luokkatoveri
Niilo Kallila asui.

    On hanget korkeat, nietokset,
    Ja lupa, lupa on meillä.

Sarri lauloi täyttä kurkkua, mutta viimeiset sanat tukehtuivat, sillä
Seppo painoi nopeasti pyyheliinan hänen suulleen.

-- Ole hiljaa kuin hiiri, muuten Naimi-täti herää ja mättää meidän
päällemme vaatteita niin, että olemme yhtä paksut kuin Haltin täti
luonnollisena, varoitti Seppo.

-- Tässä tuon teille lämpimät villapaidat ja omat pitkät harmaat
sukkani, kuului samassa Naimi-tädin lempeä ääni ovelta.

-- Meillä on lämpimät hiihtotakit, kyllä me tarkenemme, sanoi Seppo
katsoen Sarria, epätoivoinen ilme silmissä.

-- Tulin vain tarkastamaan, että olette todellakin hyvin varustettuja.
Tässä on voileipiä ja kovaksikeitettyjä munia.

-- Niilon luona saamme aamiaista ja kahvia, mutta kiitos tästäkin,
kyllä se on matkalla tarpeen, sanoi Sarri.

Kun pojat lähtivät, olivat he paksuja kuin pavut, vähemmällä he
eivät suoriutuneet hyväntahtoisesta Naimi-tädistä. He palasivat heti
keittiöön, riisuivat turhat vaatteet, piilottivat ne kaapin päälle ja
livistivät tiehensä.

Suurin osa luokkaa, Risto ja Janne ja muut, hiihteli pitkin
valkoista hankea. Varpuniemen kaksoset jättivät pian muut jälkeensä.
Maalaispoikina he olivat hyviä hiihtäjiä ja kiitivät nyt eteenpäin
nauttien hyvästä kelistä ja vapaudesta.

-- Eikö ole ihme, että me ei olla karattu tästä kaupungista? Maalla on
koti ja metsä ja eläimet, sanoi Sarri.

-- Jännää siellä on ja sinne mahtuu paremmin, lisäsi Seppo.

-- Jeh, Naimi-tädin luona meillä on oma huone ja kuitenkaan ei sinne
mahdu hyvästi. Eikä koulussa eikä kadullakaan ole kylliksi tilaa.
Mutta tänne mahtuu, ja Sakari käytti nuoria voimiaan, niin että posket
punertivat.

-- Nyt levätään ja syödään Naimi-tädin eväät. Tässä on sopiva kivi.

-- Ruoka maistuu Varpuniemeltä ja ruumis on muuttunut sopivammaksi
minun hengelleni.

-- Näetkö tuossa kaksi harmaapukuista poikaa, he juoksevat kuin
henkensä edestä?

Kaksi hengästynyttä, hätääntynyttä poikaa pysähtyi juuri kiven kohdalle.

-- Auttakaa meitä, pelastakaa, ne ottavat meidät kiinni, pyysivät he.

-- Mistä te tulette ja kuka teitä vainoo? kysyi Seppo.

-- Me tulemme Oulunkylän kunnalliskodista, ne antavat meille selkään,
auttakaa meitä piiloon, sanoi toinen pojista. Toinen alkoi itkeä ääneen.

-- Ei tässä auta muu kuin piilottaa pojat lumeen, sanoi Sarri alkaen
kaivaa kuoppaa kiven syrjään.

Toiset auttoivat häntä kunnes kuoppa oli tarpeeksi syvä. Molemmat
harmaat pojat kyyristyivät sinne, ja Seppo ja Sarri peittivät heidät
lumella jättäen suunkohdalle hengitysreiän, jonka he peittivät kuusen
oksilla.

-- Kävellään nyt ympäri niin että heidän askeleittensa haju hukkuu
meidän hajuumme, sanoi Seppo.

Tuskin olivat pojat istuutuneet kivelle, kun kaksi miestä tuli ajaen
pienessä reessä.

-- Tuossahan on kaksi sen ikäistä poikaa, sanoi toinen miehistä astuen
reestä.

-- Emme me ole sen ikäisiä, sanoi Seppo varomattomasti.

-- Tännehän jäljetkin päättyivät, sanoi toinen. -- Otetaan vaan kiinni
nuo pienet veijarit.

-- Emme me ole tehneet mitään pahaa, antakaa meidän olla, sanoi Sarri.

-- Tulkaa vaan mukaan, sanoi toinen ottaen Sarria käsivarresta.

-- Mennään pois täältä, niin toiset pääsevät pakoon. Kyllä me aina
suoriudutaan, kuiskasi Seppo Sarrille.

Miehet työnsivät pojat rekeen ja veivät heidät kunnalliskotiin suoraan
johtajan eteen.

-- Tässä karkulaiset ovat. Me ajoimme vaan jälkiä pitkin ja saavutimme
heidät voileipiä syömässä. Isolla kivellä istuivat, sanoi toinen
miehistä.

-- Kiitoksia paljon vaivasta. Saatte mennä nyt, kyllä minä hoidan nämä
onnettomat pojat.

Miehet menivät jättäen pojat johtajan eteen seisomaan.

-- Kumpi teistä on Paavo ja kumpi Matti? kysyi johtaja.

-- Ei kumpikaan, mutta mieluummin minä olisin Paavo kuin Matti, sanoi
Sarri.

-- Älä viisastele, vaan vastaa suoraan kysymyksiini, Paavo, ja sinä
Matti katso tänne koko ajan. Tunnustakaa nyt pahat tekonne, älkää
kieltäkö mitään. Ensiksikin kysyn teiltä onko teillä omaatuntoa?

-- Jeh, sanoi Seppo.

-- Vastaa kohteliaasti, Matti. Ettekö ole kiitollisia siitä, että kunta
on antanut teille kodin, vaatteet ja ruoan?

-- Miksei, jos se vaan antaa, vastasi Sarri.

-- Eikö teillä ole ollut tarpeeksi ruokaa, oletteko olleet nälkäisiä?

-- Liiaksikin meihin mätetään ruokaa.

-- Miksi te, onnettomat lapsiraukat, sitten menitte luvatta
ruokakonttoriin ja otitte voita ja sokeria?

-- Sitäkö me ollaan tehty? kysyi Sarri.

-- Itse te sen parhaiten tiedätte. Oletteko unohtanut seitsemännen
käskyn?

-- "Älä tapa", -- sanoi Sarri mutta lisäsi kiireesti nähdessään
johtajan silmäkulmain rypistyvän: "pyhitä lepo -- --" ei, ei, minä
tarkoitin: "älä himoitse, älä suinkaan himoitse juhtaa" -- -- --
sekaantui Sarri.

-- Älä varasta, auttoi Seppo asiallisesti.

-- Ei ole ihme, että Paavo rikkoo käskyt, kun hän ei edes osaa niitä.
Mutta miks'et sinä, Matti, opeta hänelle, että on synti ja häpeä
varastaa?

-- Sen hän tietää opettamattakin, eikä kumpainenkaan meistä ole koskaan
ottanut toisen ihmisen omaa, sanoi Seppo harmissaan.

-- Mikä on kunnan omaa, sitä teidän tulee kunnioittaa vielä enemmän.
Eikö teitä ole kohdeltu täällä rakkaudella?

-- Minusta se on pöhnää rakkautta, sanoi Sarri.

-- Se äskeinen mieskin rakasti minua niin, että käsivarressa taitaa
olla mustelma, lisäsi Seppo.

-- Nyt on kärsivällisyyteni lopussa. Olen puhunut teidän
omilletunnoillenne, mutta sydämenne ovat kivikovat. Saatte kärsiä
rangaistuksen, jonka oma työnjohtajanne määrää teille. Eikö teitä
hävetä katsoa häntä silmiin?

-- Onko hän niin kamalan näköinen? kysyi Sarri, mutta vaikeni äkkiä
saatuaan murhaavan katseen johtajalta, joka soitti kelloa.

-- Pyytäkää poikaosaston työnjohtajaa tänne, sanoi hän sisään tulevalle
palvelijalle.

Huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus, kunnes ovi aukeni ja musta
mies astui sisään.

-- Tässä ovat nyt karkulaiset. Ottakaa heidät haltuunne ja rangaiskaa
poikaparkoja, jotka ovat eksyneet oikealta tieltä, sanoi johtaja.

Mutta musta mies tuijotti vain poikiin, jotka kumarsivat kohteliaasti.

-- Minä olen Sakari Uski ja tuo on kaksoisveljeni Seppo. Me olemme
kotoisin Varpuniemeltä Karjalohjalta. Isä on eläinlääkäri ja äiti on
Jääskestä. Sitten meillä on sisar Saima, joka on kihloissa, selitti
Sarri juurta jaksain, kun tauko alkoi tuntua kiusalliselta.

-- Eivätkö nämä olekaan Paavo ja Matti? kysyi johtaja.

-- Eihän noilla ole vaivaishuoneen pukujakaan, sai pitkä mies vihdoin
sanotuksi.

-- Tosiaankin, sanoi johtaja, -- harmaat hiihtopuvut eivät suurestikaan
eroa meidän puvuistamme. Mutta mitenkä te olette joutuneet tänne ja
miksette heti selittäneet ketä olette?

Sarri alkoi selittää asiaa, mutta samassa kuului melua ulkoa ja ovi
nykäistiin auki.

Janne ja Risto ryntäsivät sisään koko poikajoukon seuraamina.

-- Prätskis, huusi Risto. -- Me tullaan pelastamaan teitä.

-- Joko teitä on kidutettu? kysyi Janne.

-- Mikä rosvojoukko tämä on, joka tunkeutuu kunnalliskotiin? kysyi
johtaja vihaisena.

-- Tämä on Helsingin Normaalilyseon paras klassillinen luokka.

-- Mitenkä te löysitte meidät? kysyi Sarri.

-- Kun me huomattiin, että te olitte hävinneet, niin me hiihdettiin
niin vikkelään kuin Risto vain jaksoi, ja sitten me nähtiin kaksi
poikaa, jotka ryömivät lumesta kiven luona, kertoi Janne.

-- Niiltä me kuultiin, että teidät oli vangittu ja viety tänne ja
sitten me tultiin teitä pelastamaan, jatkoi Risto.

-- Mihin ne kaksi poikaa joutuivat, jotka ryömivät lumesta? kysyi
johtaja.

-- He juoksivat Helsinkiin päin.

-- Lähettäkää heti miehet hevosella kaupunkiin vievää tietä pitkin
ottamaan kiinni heitä, sanoi johtaja mustalle miehelle, joka poistui
nopeasti. -- Ja te nulikat, lähtekää pian täältä.

-- Uskin poikien pitäisi saada vahingonkorvausta, sanoi Janne.

-- Vai vahingonkorvausta! Auttavat karkulaiset pakoon ja tuottavat
sekasortoa kunnan laitoksessa. Sellaisilleko vahingonkorvausta! Menkää
nyt, niin kauan kuin pääsette ehjin nahoin.

-- Mutta sukset? kysyi Seppo.

-- Ne ovat tuolla kartanolla, sanoi Risto.

-- Me otettiin ne pojilta, jotka tahtoivat lähteä niillä hiihtämään.

-- Mutta silloin Matti ja Paavo ovat hukassa, sanoi Sarri.

-- Ei heille muuta pahaa tapahdu kuin, että saavat selkäsaunan, ja sen
he ovat hyvin ansainneet.

-- Vai niin, sanoi Sarri rauhoittuneena. -- Hyvästi sitten.

-- Hyvästi, hyvästi, huusi koko luokka, joka piti tapausta hauskana
seikkailuna.

-- Hyvästi, sanoi johtaja, -- ja lukekaa käskyt kunnollisesti.

Niilo Kallilla ja hänen äitinsä olivat jo kauan odottaneet poikia, kun
he vihdoinkin tulivat. Jokainen tahtoi kertoa, jonka vuoksi aluksi
syntyi hälinä kuin mehiläispesässä.

Seikkailusta virkistyneenä istui nälkäinen poikalauma aamiaispöydässä.

-- Tulee kamalan nälkä, kun pelastaa toverin hengenvaarasta, sanoi
Janne.

-- Ei me oltu hengenvaarassa ja sitäpaitsi me oltiin juuri
selviytymässä, kun te tulitte, sanoi Seppo.

-- Olisitpa nähnyt, miten naiseksi puettu mies hehkutti rautaa tulessa
siinä huoneessa, jonka läpi me kuljettiin, niin olisit kiitollisempi
rohkeille pelastajillesi, sanoi Risto.

-- En minä nähnyt siellä muuta kuin isonlaisen neidin, joka kähersi
hiuksiaan, sanoi Sarri. -- Etkö huomannut, Seppo, miten hän pisti
sormen suuhunsa ja sitsautti käherryssaksia, ihan samoin kuin Saimuski
tekee?

-- Minä luulen, että te olitte lähempänä kidutuskuulustelua kuin
uskotte. Sillä naisella oli tekotukka ja parranalku, intti Risto
itsepäisesti.

Nyt alkoi vilkas keskustelu ympäri pöydän. Jokainen tiesi jotain
kidutuksista, vangitsemisista, ihmeellisestä pelastumisesta ja
poltinraudoista.

-- Ehkä he olisivat polttaneet ranskanliljan käsivarteenne, niinkuin
Myladylle tehtiin Muskettisotureissa? Teitähän syytettiin varkaudesta,
otaksui Ville.

-- Matti ja Paavo ovat nyt heidän kynsissään, virkkoi Seppo. -- Häntä
puistatti.

-- Selkäänhän he vain saavat, sehän on jokapäiväistä leipää pojille,
sanoi Olavi.

-- Sellaisellako leivällä sinua on syötetty? Eipä ihme, että nyt syöt
minun voileipäni, kun kerran saat toista lajia, nauroi Arvi, jonka
juustovoileipää Olavi juuri pisti suuhunsa.

Aamiaisen jälkeen pojat leikkivät, kävivät katsomassa kanoja, hevosta
ja kaniineja. Oltiin lumisotasilla, juotiin kahvit, tarkastettiin
Niilon postimerkit ja muut nähtävyydet.

Sitten kiitettiin Niilon vanhempia ja lähdettiin kotimatkalle.

Kun oli vähän matkaa hiihdetty, nähtiin vastaantuleva hevonen. Reessä
istui pari miestä ja yhtä monta poikaa.

-- Paavo ja Matti pyövelin käsissä! huusi Sarri. -- Pysäyttäkää hevonen.

Pojat asettuivat tielle ja alkoivat huitoa käsillään ja
suksisauvoillaan, niin että miesten oli pakko pysähtyä.

-- Mistä te saitte ne kiinni? kysyi Janne.

-- Mitä se teitä liikuttaa, pois tieltä, huusi toinen miehistä.

-- Älkää lyökö heitä liiaksi, he eivät koskaan enää karkaa, pyysi Risto.

-- Ette saa polttaa ranskan liljaa käsivarteen, sanoi Ville rohkeasti.

-- Tässä on teille hengenpelastus-eliksiiriä; juokaa sitä ennen ja
jälkeen selkäsaunan, virkkoi Janne pistäen pienen pullon toisen pojan
käteen.

-- Ja tässä on teille pieni kompassi, se on kiva kapine, sanoi Risto
antaen käärön toiselle pojalle.

Muutkin pojat antoivat lohdutuskapineita, joku antoi lantin, toinen
kynän, Olavi koulussa kielletyn "stritsan", Ville karamellejä, Esko
kumiletkun ja Antti purukumia.

-- Pois edestä taikka ajan päällenne, huusi mies, joka oli ohjaksissa.
Pojat hajaantuivat ja hevonen alkoi juosta. Matti ja Paavo olivat
olleet niin noloja, etteivät olleet saaneet sanaa suustaan. Nyt vasta
he tointuivat ja huusivat:

-- Kiitoksia paljon, kiitoksia!

Seppo ja Sarri olivat pysytelleet toisten takana. He muistivat miesten
kovakouraiset otteet, eivätkä tahtoneet antautua liian suureen vaaraan.

Kotimatka sujui pojilta hauskasti. Puheltiin seikkailusta, jota neljä
heistä käsitteli kerran ainekirjoitustunnilla koulussa.

Väsyneinä Seppo ja Sarri saapuivat kotiin, jossa loput päivästä
levättiin ja luettiin läksyjä. Illalla Sarri kirjoitti isälle kirjeen.

                                      Lupapäivänä Ratakadulla.

    Rakas isä.

    Viime torstaina minä näin potkurin, jossa oli moottori, joka
    kulki kauheaa vauhtia. Isän pitäisi tulla sitä katsomaan, se
    sopisi juuri eläinlääkärille, kun Jere ei huoli lähteä ajamaan
    läävän tarkastusmatkalle. Onko Kirjo poikinut ja tuliko siitä
    vasikka vai sonni? Me oltiin huisin kivalla hiihtoretkellä, mutta
    ei Lauri ja Eino, jotka olivat hammaslääkärissä ja leffassa,
    vaikka joka paikkaus maksaa 100 markkaa, Sepolla on kaksi reikää
    hampaissa. Oulunkylään asti. Tiellä me pelastettiin kaksi
    vaivaistalon poikaa, jotka kuitenkin saivat selkäsaunan. Ne
    luulivat meitä niiksi ja syyttivät meitä voista ja sokerista,
    kun ne olivat ottaneet, eikä ne saaneet niitä kiinni, kun
    me autettiin ne niiden käsistä, vaikka ne lopulta lupasivat
    selkäsaunan niille. Mutta me ei nähty. Janne ja Risto pelastivat
    sukset niiltä ja meidät niiltä. Minun talvitakista on kaksi
    nappia poissa, mutta Risto opetti hyvän konstin rautalangalla
    ja kahdella kynänpätkällä, miten vaatteet pysyvät kiinni ilman
    nappia, kun Naimi-tätiä on mälvää aina pyytää. Meillä ei ole
    ikävä kotiin paitsi melkein aina.

                                  Ystävyydellä _Sarri Uski_.

    J.K. Lähetä hammaslääkettä, kun Seppeli on niin harmillinen
    öillä. Minä koetin vivuta saksilla hampaan irti, mutta Seppeli
    suuttui. On kenkkua, kun ei tiedä, mitä aina keksisi.



VIII.

PULASSA.


Ossin huone oli poikien mielestä erinomaisen mielenkiintoinen. Se oli
hyvin kalustettu, aina siisti ja kodikas. Ossilla oli kauneusaistia ja
varoja, joten hän voi ostaa itselleen kaikenlaista mitä mieli teki,
kuten tauluja, kirjoja, valokuvauskoneen, pyssyn, polkupyörän ja
runsaasti hedelmiä ja muita makeisia.

Nyt hän oli pyytänyt pojat luokseen mämmiä syömään.

-- Imelistä saadaan mämmiä.

-- Tytöistä tulee ämmiä, sanoi Seppo.

-- Varmaan Jeren viisautta, nauroi Ossi.

-- Niin, se on pannut meihin enemmän sananlaskuja kuin Lehtonen
kielioppia.

-- Täällä on aina jännää -- sinä olet onnenpoika! Onko sinulla koskaan
huolia? kysyi Sarri.

-- On niitä enemmän kuin tällainen hemmoteltu olento oikein jaksaa
kantaa.

-- Ylioppilaskirjoituksia kai sinun ei tarvitse pelätä? Naimi-täti
sanoo, että sinä olet äärettömän lahjakas ja ahkera poika, virkkoi
Seppo.

-- Koko pääsiäisloman, jonka me vietimme Varpuniemessä, sinä olit
täällä ja pänttäsit saksaa. Naimi-täti sanoo, että niin kauniiksi
pojaksi sinä olet tavattoman kunnollinen. Hänestä vain rumat ihmiset
ovat säädyllisiä, sanoi Sarri.

-- Itsestään paha pappi saarnaa, hymyili Ossi.

-- Mitä?

-- Tarkoitan vain, että Naimi-täti on hyvin säädyllinen. Mutta
kyllä minun ahkeruuteni on ollut sopusoinnussa ulkomuotoni kanssa,
sillä laiska minä olen ollut aina. Ellei minulla olisi taipumusta
matematiikkaan, en olisi päässyt näinkään pitkälle. Mutta saksa! Onpa
ihme, jos suoriudun saksasta kunnialla.

-- Niin, saksassa ei auta lahjakkuus, huokasi Sarri.

-- Minun täytyy tulla ylioppilaaksi tänä keväänä. Olen jo vanha, ja
isä on luvannut, että pääsen ensi vuonna ulkomaille ja sitten saan
itsenäisen paikan isän tehtaassa. Se on toista kuin tämä ihmisarvoa
alentava kouluorjuus.

-- Mutta sinähän olet aina iloinen.

-- Niin on härkäkin, niin kauan kuin veistä hiotaan.

-- Mitä sinä teet, jos saat reput?

-- Te olette liian nuoria kuulemaan sitä, sanoi Ossi synkän näköisenä.

Pojat istuivat vaiti, kaamean tunnelman vallassa. Sarri ajatteli, että
veri hyytyy ruumiissa. Sitten Seppo kysyi:

-- Etkö voisi lukea nyt kamalasti?

-- Lukeminen ei sovi sieluntilaani. Penkinpainajaisten jälkeen en ole
voinut lukea ollenkaan. Jos luen niin kaikki menee sekaisin. Päässä
pyörii Kustaa Aadolf, nahkiaisen ruoansulatus, katkaistun kartion turha
kaava, kirjallisuuden merkkiteosten nimet ja an, auf, hinter, in,
neben, über -- -- --

Pojat nauroivat niin, että mämmi meni väärään kurkkuun. Sarri kysyi:

-- Mitä kaikkea sinun onkaan muistettava yhdellä kertaa?

-- Meiltä vaaditaan, että meidän henkemme vaeltaa muutamassa viikossa
läpi koko koulun. Meidän tulee olla filosofeja, matemaatikkoja,
historian tuntijoita, teologeja ja itsenäisiä ajattelijoita ja
kirjailijoita. Meidän täytyy arvostella suurmiehiä ja uskonnollisia
liikkeitä, kirjoittaa Snellmannista ja Homeroksesta ja olla
satavuotiaita sieluiltamme, lateli Ossi.

-- Mutta sinä olet hurjan viisas mies, paitsi tyttöasioissa, sanoi
Seppo.

-- Mitä sinä vihjailet?

-- Kun sinä vängällä haluat pelleillä heidän kanssaan. Se Vernakin
-- -- --

-- Älä sekaannu miesten asioihin. Nainen kuuluu elämän järjestelyyn,
niinkuin suola ja ruusut. Toista on tämä tietopeli ylioppilaslakista.
Tekisi mieli luovuttaa hyvällä koko ottelu.

-- Kittiä minä koko lakista, jos täytyy vaivata päätään noin
luonnottomasti, sanoi Seppo.

-- Mennään nukkumaan, siihen on kolme syytä, sanoi Sarri.

-- Että mämmi on loppunut? arveli Ossi.

-- Ja meitä nukuttaa, sanoi Seppo.

-- Ja Ossi on kruinallisella tuulella, lopetti Sarri lähtien huoneesta
Sepon seuraamana.

-- Kumma, kun Ossi ei maksa velkaansa, sanoi Sarri niin varomattomasti,
että Ossi kuuli sen huoneeseensa.

-- Mitä velkoja minulla on? huusi hän tullen ovelle.

-- Etkö muista, että me annettiin sataneljäkymmentä markkaa, kun menit
tanssiin Verna Airon kanssa?

-- Miksette ole muistuttaneet siitä? En minä koskaan velkojani muista
-- luotan siihen, että lainaajat perivät ja muistuttavat. Tässä saatte
rahanne ja kiitoksia niistä. Olisitte nähneet kuinka iloinen Verna oli,
kun hain hänet autolla.

-- Voiko olla ihmisiä, jotka unohtavat sataneljäkymmentä markkaa?
ihmetteli Seppo poistuessaan.

       *       *       *       *       *

Ylioppilaskirjoituksia edeltävä aika oli levoton jokaiselle. Ossi
pysytteli paljon huoneessaan, jonne toverit tulivat neuvottelemaan. Ovi
oli usein lukossa tuntikausia. Naimi-täti oli hermostuttavan osaaottava
antaen neuvoja pitkin päivää. Syötiin entistä parempaa ruokaa, sillä
Naimi-täti piti syömistä parannuskeinona joka asiaan.

Kun ensimmäinen kirjoitus alkoi, oli koko talo jalkeilla ennen
seitsemää aamulla. Ossille oli varattu hyvät eväät ja Naimi-täti
puuhaili ja puhui.

-- Tahdotkos vähän valeriaanaa? kysyi hän.

-- Tai Jannen hengenpelastuseliksiiriä? sanoi Seppo.

-- Ei mitään, torjui Ossi, -- älkää himmentäkö minun aivojani, joissa
muutenkin vallitsee hämäryys.

-- Ota sokeripaloja mukaan. Konsentroitu sokeriliuos antaa tilapäistä
vauhtia kaikelle kehitykselle, neuvoi Seppo.

-- Tulenko saattamaan sinua kouluun, niin voin lohduttaa ja tukea sinua
matkalla? kysyi Naimi-täti.

-- Varjelkoon! Enhän minä astu mestauslavalle sentään.

Lempikin tuli mukaan sanomaan:

-- Tässä on neliapilas ja mustan pässin sarvi ja hevosenkenkä.

Ossi pisti neliapilaan taskuun antaen muut aarteet takaisin.

-- Nyt lähden, kun vielä on vähänkin järkeä jäljellä, -- kiitoksia vain
huolenpidostanne, sanoi hän.

Kirjoitukset onnistuivat hyvin. Ossi sai matematiikassa ja
ainekirjoituksessa hyvät arvosanat, muissa aineissa huonommat, mutta
kuitenkin hyväksyttävät numerot.

Nyt hän oli aina kotona, luki ahkerasti ja pysytteli huoneessaan. Pojat
ihmettelivät, ettei hän ollut iloisempi, vaan kovasti allapäin.

Sitten tuli päivä, joka toi paljon levottomuutta pieneen kotiin.

Ossi oli mennyt kouluun tenttimään historiaa. Pojat lukivat läksyjään
huoneessaan, kun Seppoa pyydettiin puhelimeen.

-- Tämä on Hannes Pälsi. Ossi ei voi tulla itse puhumaan, mutta hän
pyytää sinua ottamaan hänen huoneestaan ruskean kaapin alalaatikosta
pohjapaperin alta ison ruskean kirjekuoren. Laatikon avain on samassa
kotelossa kuin Ossin kiikarikin.

-- Kyllä minä ne löydän, sanoi Seppo.

-- Ota kirjekuori sisältöineen ja piilota se varmasti. Vie mieluummin
pois koko talosta, jatkoi Hannes.

-- Miksi Ossi ei tee sitä, kun hän tulee kotiin? kysyi Seppo.

-- Minulla on tulinen kiire, älä kysy mitään. Näytä, että olet mies ja
toimitat asian kunnollisesti. Älä suinkaan kerro kenellekään mitään
tästä.

-- En minä voi pitää mitään Sarrilta salassa.

-- Nyt täytyy. Ossi on muuten hukassa.

-- Silloin en voi tehdä mitään. Mutta kyllä me Sarrin kanssa pidetään
asia salassa.

-- No, sano sitten Sarrille, mutta varokaakin, ettei se tule ilmi.

-- Ei me kerrota. Onko se valtionkavalluspapereja tai jokin
testamentti? kysyi Seppo.

-- Ei, ei. Siinä on kirjeitä. Katsos, Ossi ei tahdo, että Verna Airolle
tulee ikävyyksiä.

-- Jeh, ymmärrän.

-- Toimita siis asia ja heti paikalla. Voiko teihin luottaa?

-- Eikö Ossi luota?

-- Luottaa, luottaa. Hyvästi nyt vain.

Seppo juoksi Sarrin luo ja selitti asian. Sitten he kiiruhtivat Ossin
huoneeseen ja löysivätkin kirjekuoren. Samassa kuului askeleita. Seppo
pisti kirjeen latinan sanakirjan sisään pannen kirjan kainaloonsa.

-- Mitä te teette Ossin huoneessa? kysyi Naimi-täti sisään tullessaan.

-- Me lainaamme vain tämän kirjan, sanoi Seppo peloissaan.

-- Näytä tänne. Latinan sanakirja! Mitä te sillä teette? Lukemiseen
ette ainakaan sitä käytä.

-- Se on niin raskas, sitä voi käyttää vaikka painona paperien päällä,
jotka lentävät tuulessa, sanoi Sarri.

-- Tai kantena vesikannun päällä, ettei vesi tule tomuiseksi, auttoi
Seppo.

-- Nyt puhutte turhia. Antakaa Ossin kirjojen olla rauhassa ja menkää
lukemaan läksyjänne. Naimi-täti otti kirjan pannen sen pöydälle.

Poikien täytyi poistua huoneesta. He odottivat kauan aikaa, kunnes tie
taas oli selvä Ossin huoneeseen, jolloin Seppo riisui saappaansa ja
hiipi varovasti takaisin. Hän sai kirjekuoren käsiinsä puolipimeässä
huoneessa, mutta hänen täytyi äkkiä ryömiä sängyn alle, Lempi kun tuli
sisään tuomaan pesuvettä ja laittamaan Ossin vuodetta.

Sarri, joka odotti huoneessaan, käsitti Sepon joutuneen vaaraan. Hän
juoksi ulos keittiön kautta ja soitti eteisen kelloa, jolloin Lempi
meni avaamaan.

-- Kuinka sinä pakkasessa juokset tuolla tavalla ulkona, torui Lempi.
Missä oma avaimesi on?

-- Se on Sepolla, meillähän on vain yhteinen avain. Tässä saat kauniin
kortin, siinä on Nikolainkirkko, sanoi Sarri pidättääkseen Lempiä
eteisessä.

-- Kiitoksia vain, Sarrilla on hyvät puolensa, kehui Lempi.

Sarri meni nyt huoneeseensa, jonne Seppokin oli jo pelastautunut.

-- Katsos Vernaa, kun kirjoittaa saksaksi, sanoi Seppo vetäen paperin
ruskeasta kuoresta.

-- Anna tänne, pyysi Sarri, -- katsotaan vain mitä alla seisoo. Muitten
kirjeitä ei saa lukea, sanoo isä.

-- Ei mitään allekirjoitusta. Kylläpä ovat varovaisia. -- Sarri heitti
paperin muitten joukkoon pöydälle.

-- Mitä me nyt tehdään? Tämä on piilotettava hyvin ja vietävä pois koko
talosta, sanoi Seppo.

-- Poltetaan se.

-- Sitä ei uskalla tehdä. Ossi voi suuttua.

-- No viedään Vernalle. Hän asuu tuolla Robertinkadulla, kyllä minä
löydän sinne.

-- Jeh, se on parasta, sanoi Seppo ottaen paperin pöydältä ja pistäen
sen ruskeaan kuoreen. -- Mene sinä yksin, se on parempi.

Sarri juoksi ulos, tärkeä kirje kädessään. Hän oli tuskin sulkenut
keittiön oven, kun eteisen kello soi ja Lempi meni avaamaan ovea.

Seppo kokosi ajelehtivia papereita pöydältä ja heitti ne tuleen, sillä
Naimi-täti kasvatti poikia järjestystä harrastaviksi.

Sitten hän juoksi Ossin huoneeseen, sieltä kun kuului kiivasta puhetta.
Sinne tultuaan hän pysähtyi ällistyneenä ovelle, ja hänen silmänsä
juuttuivat kahteen herraan, jotka puhuivat Naimi-tädin kanssa.

-- Mutta sanokaa toki, mistä Ossia syytetään, pyysi Naimi-täti.

-- On käynyt ilmi, että ylioppilaskokelaat ovat saaneet käsiinsä
matematiikan ja saksan kirjoitukset, ja me kuulumme tarkastuskomiteaan,
joka tutkii asiaa, sanoi pitempi herroista. Seppo hätkähti, kun kuuli
saksankirjoitusta mainittavan.

-- Kuinka voitte epäillä Ossia! Hän on hienoin, kohteliain ja paras
nuorukainen koko Helsingissä! huudahti Naimi-täti loukkaantuneena.

-- Koko luokkaa epäillään. Eräs on jo tunnustanutkin ja hän on usein
ollut täällä. Me vaadimme nyt, että saamme tutkia Ossi Hägerin huoneen,
sanoi toinen herroista.

-- Olkaa hyvä, tarkastakaa koko talo, meillä ei ole mitään salattavaa,
sanoi Naimi-täti.

Herrat tekivät tarkkaa työtä. Joka nurkka ja laatikko haettiin, sängyn
sisästä, sohvan raoista, kirjahyllyn joka sopesta vedettiin pieninkin
roska esiin. Sitten tarkastettiin poikien huone ja samoin ruokahuone.
Työ oli turhaa.

-- Olisikohan hän saanut tiedon tänne jollain tavalla? Et kai sinä
ole piilottanut Hägerin pyynnöstä mitään papereita? kysyi pitkä herra
Sepolta.

-- En ole tavannut tänään Ossia, vastasi Seppo.

-- Onko joku soittanut tänne? kysyi mies Lempiltä, joka peloissaan
seisoi vieressä.

-- Pojat olivat delevoonissa, vastasi Lempi.

-- Kutka pojat?

-- Tämä juuri tai Sarri.

-- Olitko puhelimessa? kysyi mies Sepolta.

-- Olin.

-- Saitko sanan Hägeriltä?

-- Se koski toista asiaa.

-- Mitä varten tämä alimmainen paperi laatikosta on vedetty näin
syrjään? Siellä on varmaan ollut jotain pohjalla, puuttui toinen herra
puheeseen.

Herrat alkoivat nyt tutkia laatikkoa, ja Seppo, joka kuuli Sarrin
palaavan, meni eteiseen.

-- Nyt on Ossi vaarassa, tuolla on miehiä hakemassa sitä saksanpaperia.
Mene sinä vastaamaan, ei minusta ole sellaiseen, sanoi Seppo hiljaa.

-- Kyllä minä suoriudun, sanoi Sarri mennen sisään.

-- No mitä sinulle sanottiin silloin puhelimessa? kysyi pitkä mies
Sarrilta, jota hän luuli Sepoksi.

-- En minä ole ollut tänä päivänä puhelimessa.

-- Kuinka uskallat puhua noin? Äsken tunnustit jo puhuneesi, sanoi mies
vihaisena.

-- Sitä en ole tehnyt.

-- Jos et puhu totta, niin vien sinut rehtorisi luo.

-- Minä puhun aina totta.

-- Oliko tämä poika puhelimessa vai eikö? kysyi herra Lempiltä.

-- Oli jos ei se ollut toinen, sanoi Lempi vakuuttavasti.

-- Kuka toinen? Oletteko kaikki järjiltänne?

-- Kun se ei ole yksi.

-- Kuka, tuo poikako?

-- Lempi tarkoittaa, että minä olen kaksi poikaa. Hänen kannaltaan
voi ollakin niin, mutta minun kannaltani..., niin, minä olen yksi
kokonainen, en murtoluku enkä kaksi.

-- Varo itseäsi, Sarri! Älä härnää ketään, nyt on vaarallinen hetki,
sanoi Naimi-täti, joka oli kierrellyt käsiään sohvan nurkassa.

-- Vastaa kiertelemättä, olitko puhelimessa vai etkö? kysyi herra
Sarrilta.

-- Olin, vastasi Seppo ovelta.

Herra kääntyi äkkiä.

-- Ahaa, sinä olet siis kuitenkin kaksi, sanoi hän. -- Oletko ollut
Hägerin huoneessa puhelinkeskustelun jälkeen?

-- Sitä en voi sanoa.

-- Molemmat pojat olivat siellä, sanoi Naimi-täti.

-- Otitteko sieltä jotain?

-- Latinankieliopin he aikoivat ottaa, mutta minä estin, sanoi taas
Naimi-täti.

-- Tämähän on sekavaa. Missä toinen poika oli silloin, kun toinen oli
yksin täällä?

-- Kävin erään tuttavan luona, sanoi Sarri. -- Se oli vain yksityinen
asia.

-- Vai yksityinen asia? Kylläpä osaat! Oliko sinulla jotain käsissä.

-- Oli kirje, minä näin, sanoi Lempi.

-- Kantelupukki, sanoi Seppo hiljaa Lempille.

-- Minne veit sen sinisen kirjeen? kysyi mies viekkaasti Sarrilta.

-- Ruskean -- -- --, aloitti Sarri, mutta vaikeni saadessaan Sepolta
salaisen potkun.

-- Nyt siis tiedetään, että olet vienyt ruskean kirjekuoren jonnekin.
Luultavasti Hannes Pälsin kotiin, otaksui pitkä herra. -- Kävitkö
Lönnrotinkadulla?

-- En kun Robertinkadulla vain.

-- Kenen luona?

-- En voi sanoa.

-- Häger on siis kieltänyt. Kuka Hägerin tuttavista asuu
Robertinkadulla?

-- Janne ja Risto asuvat siellä, sanoi Seppo johdattaakseen tutkimukset
harhaan.

-- Ossi-herran heila asuu siellä, sanoi Lempi.

-- Lempille täytyy kostaa, kuiskasi Seppo Sarrille.

-- Kuka on Ossi-herran heila? kysyi pitkä herra.

-- No se Verna-neiti, sen tuomari Airon neiti, ne asuvat siinä neljässä.

-- Kuule Virtanen, sanoi pitkä mies apulaiselleen, -- menepäs
Pikku-Robertinkatu neljään ja vaadi Verna neidiltä se kirje, jonka tämä
poika toi hänelle.

Virtanen lähti, ja huoneessa vallitsi kiusallinen odotus. Naimi-täti
puhui ylistyspuheita Ossista, mutta pitkä herra näytti olevan
jokseenkin tunteeton.

Vihdoin saapui Virtanen.

-- Tässä on kirje. Neiti antoi sen mielellään. Hän sanoi, että Ossi
Häger on tullut hulluksi, kun lähettää hänelle tuollaista roskaa.

-- Minä sanoin hänelle, että Ossin kunnia ja luultavasti henkikin
riippui siitä, että paperi tuli pois meiltä. Ja nyt Verna petti hänet
katalasti. Hyi, minkälainen tyttö! sanoi Sarri halveksien.

-- Jere se tuntee naiset. Hän sanoo, että he ovat kettua kavalampia ja
sisiliskoa liukkaampia, sanoi Seppo.

Pitkä mies oli sillävälin vetänyt paperin kuoresta ja lukenut sitä.
Paperiin oli pojan käsialalla kirjoitettu:

    Se joka käyttää tätä tietoa ilman lupaa, se syö ruohoa vanhana ja
    sen hiukset tulevat punaisiksi kahdessa päivässä. Ja se tieto on
    tämä:

    5 grammaa magnesiumsulfaattia ja salisyylihappoa kaadetaan
    koeputkeen jossa on sahramia ja eetteriä. Sitten lisätään
    pippuria ja etikkaa ja puistetaan viisi minuuttia. Tyhjään
    pulloon pannaan lusikallinen kollodiumia niin että seiniin tulee
    ohut kalvo. Edelliset ja vähän ammoniumsulfaattia lisätään.
    Siinä viimeisessä on typpeä, joka on hyvä lannoitusaine. Ihmisen
    elimiä täytyy väliin lannoittaa. Hiivaa on myöskin aina pantava
    voimalääkkeisiin. Koko lääkkeen kaava on MgNH4SO4 + C4H10O + 4H2O.

    Sitä on otettava ruokalusikallinen kovassa taudissa ja hädässä.

                                               _Keksijä_.

    Muistakaa punaiset hiukset.

-- Mitä hullutusta tämä on? Ei tämä ole ylioppilaskirjoitus eikä
mikään, sanoi mies antaen paperin Sarrille.

-- Jannen hengenpelastuseliksiiri! huudahti tämä.

-- Hän on antanut sen Ossille, sanoi Seppo, mutta vaikeni samassa.
Hän muisti nyt, että paperi oli ollut pöydällä, kun hän Sarrin kanssa
katsoi saksalaista kirjoitusta, jonka he olivat ottaneet kirjekuoresta.
Seppo katsoi Sarria, joka nyökäytti päätään merkiksi, että hänkin
käsitti kirjoitusten vahingossa vaihtuneen.

-- Hyvä, että poltin muut paperit, silloin se onneton
saksankirjoituskin meni menojaan, ajatteli Seppo.

-- Selittäkää nyt mitä tämä on, sanoi mies ankarasti.

-- Meillä on toveri, joka on suuri kemisti, ja hän tekaisee lääkkeitä
ja tämä on hänen paras keksintönsä. Seppokin parani sillä kerran,
selitti Sarri.

-- Lähdetään pois, Virtanen, sanoi pitkä herra. -- Olemme kuluttaneet
paljon aikaa turhaan. Näyttää siltä kuin Häger olisi syytön. Hyvästi
vain ja anteeksi, että olemme vaivanneet teitä, mutta se oli
velvollisuutemme.

-- Hyvästi! Olen iloinen, että Ossin maine on puhdistettu. Minua ei
mikään saa uskomaan, että niin kunnollinen poika pettäisi, sanoi
Naimi-täti.

-- Mutta miksi tuo poika kuljetti sitä paperia sille neidille? kysyi
Virtanen.

-- Tehdäkseni Ossille palveluksen, sanoi Sarri.

-- Neidin päätä varmaan särki ja te tahdoitte parantaa hänet, otaksui
pitkä mies.

-- Sairaana on pöhnää olla, sanoi Seppo.

-- Älkää antako tuon kaksinkertaisen pojan myrkyttää itseänne, hyvä
rouva, sanoi pitkä herra ja poistui kumartaen. Virtanen seurasi häntä.

-- Nyt minä olen niin väsynyt, että menen nukkumaan. Hyvää yötä, pojat!
sanoi Naimi-täti mennen huoneeseensa.

Pojat puhelivat vielä vuoteissaan.

-- On kauhean kruinaa, jos Ossi on petkuttanut, sanoi Seppo.

-- Minä uskon, enkä usko. Miksi meidänkin piti joutua siihen! Mutta
minä en narrannut.

-- Harmillista, ettei voinut selittää asiaa tarkalleen. Eihän voi
pettää luottamusta.

Samassa tuli Ossi hiljaa huoneeseen.

-- Kertokaa nyt tarkkaan mitä täällä on tapahtunut, pyysi hän.

Pojat kertoivat vuoroin ja Ossi rupesi nauramaan, kun sai kuulla Jannen
lääkereseptistä.

-- Naurattaako sinua, Sarri? Minua ei naurata yhtään, sanoi Seppo.

-- Kiitos, pojat. Te olette tehneet minulle ja neljälle toverilleni
suuren palveluksen. Huomenna vien teidät teatteriin katsomaan
"Tukkijokea".

-- Ei meille sovi, sanoi Sarri lyhyesti.

-- No, mitä nyt? Ostanko teille jännän dekkarin?

-- Ei kiitos, ne maistuisivat saksalle, ja siitä me ei välitetä nyt,
sanoi Seppo.

-- Vai niin, pojat. Näen, että epäilette minua; täytyy siis selittää
asia. On todellakin niin surkeasti, että moni ylioppilaskokelas
ei ole voinut vastustaa, kun kiusaus on ollut suuri. Vääryyttä on
tehty sekä matematiikan- että saksankirjoituksissa, ja meitä on koko
päivä kuulusteltu ja tiukattu. Mitä minuun tulee, voin vakuuttaa
kunniasanallani, ettei minulla ollut aavistustakaan matematiikan
kokeista.

-- Entäs saksa? kysyivät molemmat pojat samalla kertaa.

-- Kerran, kun Hannes Pälsi oli täällä, tuli eräs herra -- en voi
sanoa hänen nimeään -- tänne ja tarjosi meille saksankirjoituksen
ostettavaksi. Voitte uskoa että viettelys oli suuri, kun minä pelkäsin
juuri saksaa. Me katsoimme toisiamme silmiin, Hannes ja minä. Olimme
olleet ystäviä pikkukoulusta asti ja jakaneet hyvät ja huonot ajat.
Monta kepposta ja tyhmyyttä olemme tehneet, mutta tällaisia rumia ja
halpamaisia tekoja emme koskaan. Hannes ojensi kätensä minulle ja sanoi
herralle: "Menkää heti tiehenne, me emme tahdo enää olla hetkeäkään
seurassanne." Ja minä aukaisin oven.

-- Te olette kamalan -- -- --, aloitti Seppo ihastuneena.

-- Kamalan suuria sankareita, lopetti Sarri, joka tuskin löysi kylliksi
suuria sanoja tunteilleen.

-- Entäs se kirje? Miksi se oli niin vaarallinen? kysyi Seppo.

-- Hannes, joka puhuu saksaa, kirjoitti minulle kerran sillä kielellä
ja kertoi ketä poikia hän epäili. Minä piilotin kirjeen ja unohdin
sen, mutta nyt kun meitä tutkittiin, muistin sen ja pyysin Hannesta
soittamaan teille. Hannes pääsi kuulustelusta ennen minua.

-- Mutta mitenkä ne niin sinua epäilivät?

-- Siksi että minun saksankokeeni onnistui paremmin kuin odotettiin.
Mutta minä selviydynkin usein hyvin, kun oikein kovalle ottaa. Hyvää
yötä nyt. Tuletteko "Tukkijoelle"?

-- Tietysti, se on jerin kivaa, sanoi Sarri.

-- Kiitos, Ossi. Sinä olet, sinä olet -- -- mies, lisäsi Seppo.

-- Hyvää yötä! Onko kaikki selvää?

-- Välit ovat selvät, sanoivat pojat.



IX.

JEREN KAUPUNGINMATKA.


-- Minkähän tähden poikaihmisen on niin hankalaa istua paikallaan ja
tarkata mitä muut tekevät. Paitsi teatterissa tai leffassa, ajatteli
Sarri itsekseen.

Pojat istuivat paikoillaan luokkahuoneessa. Tunti ei ottanut
loppuakseen, ja esillä oleva aihe oli tavattoman vähän mielenkiintoinen.

Kunpa vaan tapahtuisi jotain muuta, kuin tavallisia luokkatapahtumia,
toivoi Seppokin.

Pojat eivät aavistaneet, että portaissa lähestyi yllätys, josta he
eivät juuri olisi välittäneet.

Ovi avautui ja sisään tuli vanhanpuoleinen maalaisukko karvalakki
kourassa.

-- Mahtaaks tää olla norssikoulu? kysyi hän kumartaen.

-- Tämä on Normaalilyseo, vastasi opettaja.

-- Neet meirän kaksoset sanoi sitä norssiks. Mahtaaks neet oli tääl?

-- Nyt on lukutunti eikä luokkaa saa häiritä. Onko teillä tärkeää asiaa
ja ketä haette?

-- Mää lährin hakeen niit tohtorin kaksosii, ihmiset viisai tän vaan,
kun mää kysyin.

Seppo ja Sarri olivat kauhukseen tunteneet Jeren. Muissa olosuhteissa
he olisivat tulleet hyvinkin iloisiksi tavatessaan ystävänsä, mutta nyt
ei heillä ollut halua tunnustaa koko tuttavuutta.

-- On täällä yhdet kaksoset. Uskin pojat, tunnetteko tämän miehen?
kysyi opettaja.

-- Kyllä me maalla tunnettiin hänet, sanoi Sarri.

-- Hän on meidän tallimiehemme, en minä ymmärrä, mitä hän täällä
koulussa tekee? sanoi Seppo.

-- Kun en mää muistan teirän kortteerii, niin mää lährin tän kattoon.

-- Poikien täytyy olla täällä vielä kaksikymmentä minuuttia, ennenkuin
pääsevät kotiin, sanoi opettaja.

-- Sit mää orotan toi trampil. Mää lähren kun mää näjein et hee on
hyväs hoiros. -- Jere meni ulos pannen lakin päähänsä.

Sarri ja Seppo istuivat punaisina paikoillaan uskaltamatta katsoa
tovereitaan, joitten teki mieli nauraa.

       *       *       *       *       *

Tunnin loputtua he hakivat Jereä, mutta häntä ei näkynyt käytävässä.
Vihdoin he näkivät miten Ville otti vauhtia, juoksi avoimesta ovesta
ulos ja hyppäsi jonkun yli. Pojat juoksivat ulos portaille, jonne
ehtivät parahiksi näkemään, miten Jere nousi alimmalta portaalta, jolla
oli istunut, tarttui Villeä niskasta kiinni, kantoi hänet pihan poikki,
nosti istumaan korkean halkopinon päälle ja sanoi:

-- Pirä suus, vasikka, kun sonni ammuu.

-- Auttakaa, minä putoan! Puut antavat perään, huusi Ville.

-- Niin käy, kun hyppää Varpuniemen tallimiehen yli, nauroi Sarri.

-- Tule heti auttamaan, koko pino voi luhistua, jos minä liikun, sanoi
Ville.

-- Tarraa kii korvastas, se on hyvä kärensija, ja pirä ittes hiljaa,
hiljaa se mailmaki pyörii, sanoi Jere kääntyen pois.

-- Tule nyt, Jere, mennään vikkelään pois täältä, kyllä Ville selviää
halkopinolta, sanoi Seppo.

-- Päivää ja terveisiä, sanoi Jere ojentaen kätensä pojille.

-- Mitä varten Jere tuli Helsinkiin? kysyi Sarri kotimatkalla.

-- Kun fleini ahristaa koipee, etten mää saa eres öiseen maattuu.

Pojat toivat Jeren kotiin, jossa Naimi-täti otti ystävällisesti
vastaan, tarjosi aamiaista ja kyseli kuulumisia.

-- Kyl mul on eväät fölis, mut kiitoksia vaan tästäkin.

Päivällisen jälkeen lähtivät pojat Jeren kanssa ulos.

-- On se teirän frouva tuhtin täköinen. Mutta kuinkas tee vaan ilman
hevosii pärjäätten? En mää vaa ilman rupeis näin suures paikas olemaa,
sanoi Jere.

-- Ei täällä ole hevosia monellakaan. Yhdellä vain meidänkin luokalla
-- sen isä on ajuri. Mutta mennäänkö nyt lääkäriin? kysyi Seppo.

-- Mää tahroisin nährä sen semmoisen Lönnruutin, kun on kotoisin sielt
meirän kyläkunnast. Mää kun olen Sammatist ja siel kertovatten, et neet
on reerannu sil Lönnruutil ittees näköisen kiven.

Pojat veivät Jeren Lönnrotin patsaalle.

-- Kyl on tarvinnu käsvoimii sen kiven kulettamiseen. Mahtaaks toi
vaimo ol sukkuu hänel, toi kun istuu tukka hajal tos trapuil ja veisaa
virsii?

-- Opettaja sanoi, että se on Lönnrotin runotar, joka on kuvattuna
tällä lailla, selitti Seppo.

-- Vai ol hänel semmottoinkin? Mää muistan et hän kuol vanhanpoikan.

-- Ei tämä ainakaan ollut hänen vaimonsa -- se on runotar, en minä osaa
sitä sen enempää selvitellä, sanoi Seppo.

-- En mää vaan semmosest ol kuul puhuttavankan Sammatis. Mahroi vissist
vanhuuren hulluuren semmosen ittelles hankkii.

-- Tietääkö Jere minä vuonna Lönnrot syntyi? kysyi Sarri johdattaakseen
puheen pois hankalasta runotar-kysymyksestä.

-- Se ol siihe aikaa kun sika laitto aitaa ja karvaiset märehti,
vastasi Jere, joka ei vähällä joutunut ymmälle. -- Lähretääs nyt
tohtooril, mahtaaks täs naapuris ol semmottii.

-- Samassa talossa, jossa Kalevi asuu tuolla Bulevardinkadulla, on
monta lääkäriä. Onkohan niissä eroa kenen valitsee? sanoi Sarri.

-- Kyl vaan neet on saman opin saaneet kaik, ovat vissiin yhtä
tyyreitäkin, sanoi Jere.

-- Tässä niitä on montakin, sanoi Seppo lukien nimiä oven pielessä
olevista tauluista.

-- Lährään alakertaan, kun en mää ol tottunu näit trappui ravaan,
päätti Jere.

Ovi oli auki ja kaikki kolme asettuivat odotushuoneeseen istumaan.

-- Ei se ota kuin yhden kerrallaan sisään. Mennään me Sepon kanssa
kotiin, Jere löytää kyllä sinne, kun se kerran on ollut siellä.

-- Tulkaas vaan föliin, niin saatten vastata kun se kysyy, päätti Jere.

-- Me selitetään kyllä Jeren taudit, niistähän me ollaan kuultu enemmän
kuin manskasta tai saksasta, sanoi Sarri.

Heidän odotettuaan jonkin aikaa tuli Jeren vuoro.

-- Yksi kerrallaan, sanoi valkoiseen liinatakkiin pukeutunut nainen
lääkärin ovelta.

-- Ei tässä olekaan kuin yksi potilas, tämä mies tässä, me ollaan
kulettajia ja selittäjiä, sanoi Sarri kumartaen.

-- No tulkaa sitten sisään kaikki. Onko tämä mies kuuro tai mykkä?
kysyi nainen.

-- En mää vaan -- -- -- alkoi Jere.

-- Tai onko hän? nainen naputti otsaansa.

Pojat purskahtivat nauramaan.

-- Jere on hurjan viisas, mutta hän on meidän tallimiehemme ja on
tottunut puhumaan enemmän hevosille ja eläinlääkärille, muttei
ihmistohtorille. Sentähden me tultiin mukaan.

-- Vai niin, no istukaa tuohon tuoliin, pankaa jalat alustalle,
nojatkaa päätä tähän laitokseen ja avatkaa suu, sanoi nainen.

Jere oli totellut nöyrästi, mutta suutaan hän ei avannut muuta kuin
sanoakseen:

-- Missäs se tohtoori itte on? En mää hänen piikaans tyyry.

-- Minä olen lääkäri, avatkaa vaan suunne, sanoi nainen.

-- Hah? sanoi Jere.

-- Minä olen lääkäri. Ettekö tiedä, että nykyään on paljon
naislääkäreitä.

Pojatkin olivat ymmällä.

-- Nyt käy pöhnästi, kuiskasi Seppo Sarrille. -- Ei Jere ikinä anna
naisen hoitaa jalkaansa.

-- Kyl mää sen tierän, mut en mää heittä usko, sanoi Jere varmasti.

-- No nyt saatte nähdä, että nainen tekee yhtä hyvän työn kuin mieskin.
Aukaiskaa suunne vaan, käski lääkäri kolmannen kerran.

-- Kyl on tohtooril tarkat silmät kun suun läpitte koipeen kattoo,
sanoi Jere ivallisesti.

-- Aukaise nyt suusi, Jere, kehoitti Seppo.

-- Oonks mää sit vanha koni, kun suuhun kattotaa? kysyi Jere
itsepäisesti.

-- Aukaise nyt, kuiskasi Sarri.

Jere aukaisi vihdoinkin ison suunsa ja lääkäri alkoi kaivaa hampaita
terävällä aseella sanoen:

-- Kylläpä teillä onkin hyvät hampaat näin vanhaksi mieheksi.

-- Kun on vanha pukki, niin on kova sarvi, sanoi Jere.

-- Tässä teillä on yksi huono hammas, joka on otettava pois, sanoi
lääkäri.

-- Kyll neet hampaat jyrsii sen aikaa, kun vatta ruokans sulattaa. Kun
tee vaan parannatten sen fleinin koivest, niin mää maksan rahan.

-- Minä otan hampaan pois, muihin ruumiin osiin minä en kajoa.

-- Me osuttiinkin väärään paikkaan, tämähän on hammaslääkäri, kuiskasi
Sarri Sepolle.

-- Painutaan vek, sanoi Seppo yhtä hiljaa.

-- Tommottil nyrkeil ei aikuisen miehen hammas irti lähre, sanoi Jere.

-- Sepä nähdään hyvin pian.

-- No koetas vaan, siit ei tu mitää sano hevone, kun hiiri korvaan
pyrki.

Jere aukaisi suunsa ja lääkäri kuoletti ikenen ja veti hetken perästä
taitavasti pois huonon hampaan.

-- Tässä on hammas, sanoi lääkäri näyttäen sitä pihtien välissä, -- ja
huono olikin, ei sitä kannata surra.

-- Minä en ole nähnyt Jereä noin mölhän näköisenä ennen, sanoi Sarri.

-- Siin ol fusku, sanoi Jere, kun toipui hämmästyksestään.

-- Eikö tämä ole pakottanut kauankin? kysyi lääkäri nauraen. -- Nyt
voitte nukkua yöt rauhassa.

-- On siit ollu suur risti ja vaeva. Kiitoksii vaan. Etteks tee nyt
reerais sit koipee? Jere alkoi uskoa, että nyt tulee apu joka asiaan.

-- Minä olen hammaslääkäri enkä mitään muuta.

-- Tällä pojalla on reikä hampaassa. Sitä me tulimmekin paikkauttamaan,
sanoi Sarri ja työnsi Sepon eteenpäin.

-- Eipäs tultukaan, vastusti Seppo, joka ei ollut uskaltanut mennä
hammaslääkäriin, vaikka kaikki kehoittivat.

-- Minä päätin sen heti, kun huomasin, missä olimme, sanoi Sarri.

-- No istuhan sitten tähän tuoliin, käski lääkäri, eikä Seppo iljennyt
vastustella.

Lääkäri porasi ja paikkasi, Seppo valitti välillä ja Jere lohdutti:

-- "Äläs rillitä, ota ennen porokello" ja "aika hiirellä haukotella,
kun on puoleks kissan suussa". "Voi sattuu ommaan nilkkaan, kun kaivaa
kuoppaa toiselle, vaikkon malka omas silmäs."

-- Nyt olet valmis ja hampaat kunnossa, sanoi lääkäri.

-- Kiitoksia paljon, sanoi Seppo kumartaen. -- Mutta missä Sarri on?

-- Se sanoi hyppääväns kotiis rahoi hakeen, sanoi Jere. -- Mut kyl
määkin maksan, kun, hintans kuulee.

-- Tämä maksaa kaksisataa markkaa yhteensä, sanoi lääkäri.

-- Sit sikaa vingutetaan, jok airan raos tavataan. Kyl maar siit tulee
mahrotoin tuntipalkka naisihmisen työks. Mut mää maksan, täs on raha,
tän Seponkin erest, se saa sen sit ehtool maksaa takasin, sanoi Jere
ojentaen setelin lääkärille.

-- Kiitoksia ja hyvästi, sanoi Seppo.

Molemmat olivat jo ovella, kun Jere vielä kääntyi takaisin.

-- Mää en kerkeis men uurel tohtooril sen fleinin tähren, mää täs
meinain -- -- --.

-- Hyvästi nyt, minä olen tehnyt minkä voin, en minä enempää tee, sanoi
lääkäri, jonka kärsivällisyys alkoi loppua.

Seppo veti Jeren mukaansa kadulle. Siellä he tapasivat Sarrin, joka oli
juossut koko matkan.

Jerelle maksettiin velka ja mentiin istumaan kirkkopuiston penkille.

-- Ihme kummal ajaa, sanoi Jere. -- Kun ei ruumis tuntennukkaa, vaikka
hammas ikenist suljus. On niist naisist muukskin kun kuppareiks ja
saunapiijoiks.

-- Jere taitaa jo leppyä koko naissuvulle? kysyi Seppo.

-- Saa orottaa sit lauvantait jok on ennen perjantait. Naisväkee ei
pirä -- -- -- alkoi Jere, mutta Sarri, joka tiesi, että nyt tulee pitkä
juttu, keskeytti:

-- Mennään automaattiin juomaan kahvia niin Jere saa nähdä senkin.

-- Mahtaaks vaan men kaffeeta sin hampaan vanhaan plassiin?

-- Hampaan reikä on jo täynnä törkyä, lihaa ja muuta, ei kahvi sitä
haittaa, mennään nyt vaan.

Automaatissa oli Jerellä paljon katsomista. Pojat selittivät ja
näyttivät, miten oli ostettava.

-- Täytyyköhän meidän nyt lähteä toiseen lääkäriin Jeren jalan takia?
tuumi Seppo.

-- Eiköhän Jannen eliksiiri sopisi siihenkin? sanoi Sarri.

-- Hah? kysyi Jere.

-- Meillä on toveri, joka valmistaa hurjan hyvää lääkettä, sitä saa
ilmaiseksi ja monta eläintä ja ihmistä se on parantanut, selitti Sarri.

-- Kun tee sen vaan saatten ennen yhreksää aamusel nin mää jätän
tohtoorin reisun tykkänäs. Sit mää voin käyttää ehtoon toiseen
meininkiin.

-- Mikä se sitten on?

-- Mää tahron nährä sen valkuisen kenraalin.

-- Seppo, kuulitko? Jere tahtoo nähdä Mannerheimin. Mene ja soita
hänelle, että Varpuniemen kaksoset ja tallirenki tulevat häntä
katsomaan, ilkkui Sarri.

-- Mää olen teirän kans vehtannu pikkuisist asti ja nyt tee saatten
näyttää minul sen valkuisen -- -- --.

-- Kamalaa! Mitä me nyt tehdään, kun Jere sai tuon päähänsä? Se ei
sitten ikinä luovu siitä, päivitteli Seppo, joka tunsi Jeren.

-- Muutoin en mä lähre kotiin, vakuutti Jere itsepäisesti.

-- Kun olisi jokin paraati, niin voisi se onnistua, mutta muuten en
minä ainakaan keksi mitään keinoa, sanoi Seppo.

-- Etkö tahtoisi nähdä tivolia Messuhallin luona, Jere? Mennään Töölön
museoon tai hautausmaalle, siellä on jerin paljon katseltavaa, koetti
Sarri houkutella.

-- Kun mää tahron nährä sen valkuisen -- -- --

-- Mennään "Edisoniin", siellä näytetään ilmasotaa.

-- Mää tahron vaan -- -- --

-- Hei, huudahti Sarri, -- Kinopalatsissa näytetään juuri nyt isoa
paraatia, ja siellä näkyy Mannerheim. Sitten siellä on "Ilmailijan
morsian" ja lopuksi "Mieltäkiinnittäviä tunturikuvia Norjasta", mutta
sen voi arvata miten mieltäkiinnittäviä ne ovat.

-- Jere voi tykätä niistäkin. Kuka kertoi sinulle tästä? kysyi Seppo.

-- Viljo oli ollut siellä juuri eilen ja hän kertoi, että ilmailija
hyppää lentokoneesta junan katolle ja se on kamalan jännää.

-- Mää tahron -- -- -- alkoi Jere entiseen tapaansa.

-- Saat nährä sen valkuisen, tule nyt vaan. Mutta se maksaa
kolmekymmentäviisi markkaa, sanoi Sarri.

-- Kyl maar semmottii miehii rahan erest näytetään? sanoi Jere. -- Kyl
mää maksan enemmänkin.

-- Elokuviin me lähdetään. Onko Jere ollut ennen sellaisissa?

-- En o muut kun koptikko kuvis.

-- Skioptikonkuvat eivät liiku. Mennään nyt pian, kehoitti Seppo.

Tultiin juuri ohjelman alkaessa Kinopalatsiin. Jere ihmetteli ja
kyseli yhtämittaa, kun kuvat alkoivat liikkua. Jännittävä juoni ja
lentokoneet, jotka lensivät pilvissä ja putosivat mereen, ja ilmailijan
hengenvaaralliset seikkailut tenhosivat hänet kokonaan.

-- Katso nyt vaan kuvia. Miksi Jere vilkuilee vähänväliä ovelle päin?
kysyi Seppo.

-- Mää pirän vaaria, ettei se pääse näkemät sisään.

-- Kuka?

-- No se valkuinen ken -- -- --

-- Eteen se tulee eikä ovesta, nauroi Seppo.

-- Viisaas mul sit kun se tulee.

-- Kyllä minä sanon.

Sitten lentäjä vihittiin, ja paraatikuva alkoi.

-- Katso nyt tuota, joka ratsastaa suuren valkoisen hevosen selässä, se
on juuri Mannerheim.

Jere nousi seisomaan ja kumarsi syvään.

-- On neet helsinkiläiset kolloja, kun eivätten osaa tervehtii
semmottist miestä. Katost vaan, nöyrästi se tervehtii joka puoleen. Saa
pyöriä kun kissa tervas.

Jere oli innoissaan, unohti koko ympäristön ja puhui ääneen.

-- Älä niin kovaa puhu, Jere, varoitti Seppo.

-- Komee on, kyl voi nährä et se mies oli mukan, kun miehet veittiäns
hivoi, jatkoi Jere huomautuksiaan.

Kun ohjelma loppui hän ehdotti, että katsottaisiin vielä kerran koko
näytös alusta loppuun.

-- Meillä on vielä koulutehtäviä tänä iltana, sanoi Seppo. -- Mennään
nyt vaan kotiin.

Toiset lähtivät vastahakoisesti pois. Kun tultiin ulos, tahtoi Jere
kääntyä takaisin kiittämään kassaneitiä hauskasta illasta, mutta pojat
estivät.

-- Onko Jere käynyt ennen Helsingissä? kysyi Sarri, jonka mielestä Jere
oli omituinen kaupungissa.

-- Kyl mää hiljakkoin tääl kävin, se ol saman vuon kun tohtoori najei,
ja mää tulin trenkiks Varpuniemeen.

-- Siitähän on kaksikymmentäviisi vuotta, koska isä vietti hopeahäitään
viime kesänä.

-- Taitaa niin vaan olla. Kyl tää kaupunki on nyt toises reeras kuin
silloin.

-- Vieläkö me näytetään Jerelle muuta täällä? kysyi Seppo.

-- Kun ei kävis henken pääl nin mää tahoisin ajaa tuol junal kun käy
ilman lokomottii.

-- Ajetaan vaan kerran Kaivopuiston ympäri, ei siinä ole mitään vaaraa.

Pojat asettivat Jeren istumaan raitiovaunun etuosaan, niin että hän
näki miten kuljettaja toimi. Seppo selitti, kuinka sähkö kulki, ja
Sarri kertoi nähtävyyksistä pitkin matkaa. Jereä huvittivat sataman
laivat, Amanda torilla, kirkot ja kaikki muukin.

Sitten pojat saattoivat Jeren hänen asuntoonsa erään entisen
karjalohjalaisen luo.

-- Onko Jerellä nyt ollut hauska päivä? kysyi Sarri.

-- Kiitoksii vaan teille, kyl mää oon saanu enemmä kun yhren osal
oikeen tuliskan. Huomen mää lähren takaisin, kun tee vaan aamul tuotten
neet tropit fleinil.

-- Me tuomme ne varmasti huomen aamuna koulumatkalla, lupasi Seppo.

-- Hyvästi sit vaan.

-- Prätskis, prätskis, sanoivat pojat.

       *       *       *       *       *

Illalla täytyi poikien valvoa tavallista myöhempään, kun läksyt olivat
lukematta, mutta Ossin avulla he selvisivät kuitenkin verrattain pian.

-- Jere on ihan toisenlainen täällä kuin Varpuniemessä, sanoi Sarri
riisuutuessaan. -- Minä luulin jo, että se hammaslääkäri suuttuisi
hänelle.

-- Mitä varten sinä pakotit minut paikkauttamaan hampaani vastoin
omaa tahtoani? Se oli mölhästi tehty, sanoi Seppo, jota tämä asia oli
harmittanut koko ajan.

-- Kun minun sydämeni kärsii öillä, kun sinä olet tuskassa ja vaivassa.
Minä en voi sietää, että lähimmäiseni kärsii, sanoi Sarri jäljitellen
Naimi-tädin puhetapaa.

-- Hyvä on toisen housuilla tuleen istua, sanoo Jere. -- Etkös sinä
sitten kärsinyt, kun tohtori porasi minun hammashermojani?

-- En, kun minä juoksin kotiin hakemaan rahoja. Mutta minusta on turhaa
olla vihainen veljelle, joka järjestää niin, että hampaanpakotus lakkaa.

Seppo oli vaiti ja pojat sammuttivat sähkön kömpien sanattomina
vuoteilleen.

Sarri oli juuri nukkumaisillaan, kun Seppo sanoi:

-- Hyvä oli, että hammas paikattiin, eikä se järin koskenutkaan.

-- Saat anteeksi, koska anot, vastasi Sarri ja kääntyi toiselle
syrjälleen.



X.

MERKKIPÄIVÄ.


-- Olipa onni, että Naimi-tädin syntymäpäivä sattui lupapäiväksi,
muuten minun aivoni halkeisivat, jos täytyisi miettiä läksyjä, käydä
koulua ja "näyttää kiitollisuutta Naimi-tädille", kuten äiti on
käskenyt meitä tekemään, sanoi Sarri.

-- Naimi-täti laittoi meille niin kivat syntymäpäivät marraskuussa,
että pojat vieläkin puhuvat niistä, ja me saatiin monta ystävää,
kun tarjottiin niin paljon ja Ossi järjesti leikit ja lahjoja tuli
hurjasti, sanoi Seppo.

-- Kyllä minäkin olen kiitollinen, mutta aikaihmisille täytyy
näyttää sitä niin omituisella tavalla. Ne tahtovat esimerkiksi, että
perustetaan rahasto, jolle annetaan heidän nimensä.

-- Mitä tarkoitusta varten se olisi?

-- Vaikka potkupallojen hankkimista varten sokeille lapsille -- ei kuin
köyhille, äidittömille pojille.

-- Ei kukaan anna siihen rahaa. Keksi jotain muuta, josta vanhat
pitävät.

-- Kun olisi rahaa, niin ostaisi vaikka mitä. Lämpötyynyn tai
palosammutusruiskun tai kukkakorin.

-- Kukkia me kyllä voidaan ostaa. Torilla kuuluu olevan halpaa.

-- Aamulla täytyy herättää laululla. Minä soitan viulua ja toiset
laulavat.

-- Kutka toiset?

-- Janne, Risto, Esko ja kaikki ne, jotka olivat täällä meidän
syntymäpäivillämme. Janne laulaa ihan väärin, mutta hänellä on sen
puolesta hyvä ääni, että se kuuluu.

-- Silloin täytyy harjoitella.

-- Jeh, soitetaan ne kokoon. Risto voi opettaa, mennään heille, niin
Naimi-täti ei vainua mitään.

Pojat ottivat lakkinsa ja menivät. Janne ja Risto olivat heti valmiit
auttamaan. He saivat puolentunnin kuluessa kokoon neljä toveria lisää,
joille asia selitettiin.

-- Mitä me lauletaan? Seppo saa kirjoittaa Naimi-tädille omistetun
laulun, ehdotti Risto.

-- En ikinä, vastusteli Seppo.

-- Tai oikeammin pari laulua. Toisen voit saada kokoon, kun muutat
sanoja. Niin minä usein teen. Esimerkiksi: Sä kasvoit Naimi paksuinen,
isäsi talossa.

-- Otetaan vaan "Porilaisten marssi" ja "Arvon mekin ansaitsemme",
sanoi Seppo.

-- Meillä kirjotetaan runoja syntymäpäiviksi ja se on juhlallista,
sanoi Janne.

-- Tule, Sarri, niin minä autan sinua. Kyllä me pari laulua saadaan
kokoon, sanoi Risto.

-- Sama se, sanoi Sarri seuraten Ristoa toiseen huoneeseen, jossa alkoi
aivoja rasittava työ.

Janne huvitti sillä välin toisia poikia näyttämällä hauskoja
kemiallisia kokeita ja temppuja.

Oli kulunut pitkä aika, kun Sarri ja Risto vihdoinkin ilmestyivät
toisten luo.

-- Kamalan kauan te viivyittekin. Lukekaa nyt runot, sanoi Seppo, ja
Sarri luki:

    Kaunis on nähdä kun joukkosi luona,
    kahvia kaadat,
    keittäen, leipoen vaan,
    puolesta heimosikin.
    Iloisin mielin viettään nouse
    syntymäjuhlaas.
    Riemuiten tätimme suo,
    laulumme kaikua nyt.
    Eespäin onnehen siis,
    sä sankari kodin ja kyökin,
    onnea toivomme vaan.

Sen voi laulaa "Ateenalaisten laulun" sävelellä.

Kaikki pojat kiittelivät yksimielisesti onnistunutta runoa.

-- Minusta sankarinimitys ei sovi Naimi-tädille, sanoi Seppo.

-- Ei tässä tarkoiteta sotasankaria. Sinä et ymmärrä runollisesta
kielestä hölynpölyä, sanoi Sarri.

-- Kuulkaa nyt toista runoa:

    Mun tätin oli naimaton,
    jo vanha, harmaakin,
    viel viisikymmenvuotisna,
    hän jaksoi halleihin.

    Tiens aina kulki torille,
    iloisin mielin osti vaan,
    hän kalaa, lihaa, perunaa,
    mun tätin armahin.

Arvatkaa mihin säveleen tämä sopii?

-- Ihanhan se on kuin "Sotilaspoika". Se on kiva tapa kirjoittaa
runoja. Kuka sinulle sellaista opetti, Risto? kysyi Esko.

-- Minä olen itse keksinyt sen. Tässä on vielä yksi runo, jonka minä
yksin kirjoitin, sanoi Risto.

-- Se on pöhnä runo, ei se kelpaa, sanoi Sarri.

-- Lue vaan, Risto, pyysi Viljo, ja Risto luki:

    Oi, Naimi Vesilä,
    tätimme pehmeä,
    Seppomme, Sarrimme,
    Sinulle uhroamme.
    Terve, terve, terve sä Vesilä!

Minusta tässä runossa on rakkautta.

-- Sitä ei saa laulaa, eikä sen merkitystäkään kukaan ymmärrä. Nyt
aletaan harjoittaa, sanoi Seppo jyrkästi.

Risto ja Sarri johtivat vuoroin, ja laulu sujuikin hyvin, kun laulujen
sävelet olivat vanhoja tuttuja.

-- Miksi sinä kutsuit Olavin tänne mukaan, Janne, kun hän ei osaa
laulaa tuon paremmin? Onhan tarpeeksi, kun yksi joukossa vain mörisee
sanat, sanoi Sarri.

-- Kuka se mörisee? kysyi Janne uhkaavan näköisenä.

-- Kuta suurempi kemisti, siitä kehnompi laulaja, vastasi Sarri
ovelasti.

-- Olenko minä pyrkinyt laulamaan sinun, sinun -- -- -- Janne etsi
sopivaa sanaa.

-- Älä nyt suutu Janne, minuahan Sarri tarkoitti, koetti Seppo
rauhoittaa Jannea, joka oli räjähtämäisillään.

-- Minä menen pois, kerran vielä pyydätte minua polvillanne laulamaan
vanhoille tädeillenne, sanoi Olavi synkästi.

-- Nyt ette saa konstailla, Janne ja Olavi laulavat komeasti, vaikka
vähän toisella tavalla kuin muut. Kyllä täällä kaikki tarvitaan. Tulkaa
huomenna meille kello 8:lta ja ottakaa kynttilät mukaan, sanoi Seppo.

-- Mitä me kynttilöillä teemme?

-- Sytytetään ne, niin tulee soihtukulkue. Lukekaa sanat ulkoa. Vahinko
vain, ettei niissä ollut kiitollisuudesta sanaakaan, ja sitähän meidän
piti näyttää.

-- Selitetään sitten, että kaikki johtuu kiitollisuudesta, ehdotti
Sarri.

Pojat erosivat tyytyväisinä suuriin saavutuksiinsa. Pieni eripuraisuus
oli jo kokonaan unohdettu.

Kun Lempi tuli aamulla seitsemältä herättämään poikia, olivat nämä jo
pukeutuneet ja kiiruhtivat torille.

Sinne saavuttuaan he kulkivat kukkakauppiaan luota toisen luo. Mutta
kukat olivat hyvin kalliita, isollakin rahalla sai vain vähäpätöisen
kimpun.

-- Kuulehan, Seppo, kun kerran maksaa rahaa, niin pitäisi saada jotain
kestävää. Ostetaan paperiruusuja, tässä on kauniita. Ne ovat kiinni
seppeleessä, mutta ehkä ne irroittaisivat ne? sanoi Sarri.

-- Annetaan seppele, sehän on vielä komeampaa. Kun saataisiin vielä
nauhat niihin, niin kirjoitettaisiin jotakin kiitollisuudesta.

-- Kyllä minulla on sinivalkoista nauhaa. Viedäänkö seppele vanhan vai
nuoren ihmisen haudalle? kysyi myyjätär.

-- Viisikymmenvuotisen mehevän rouvan syntymäpäiville se on.

-- No, jokaisella on oma makunsa. Panenko nauhat mukaan?

Pojat ostivat havuista sidotun seppeleen, jossa oli vaaleanpunaisia
paperiruusuja, ja sinivalkoinen nauha sidottiin syrjään.

Kotona Seppo tekstasi taitavasti nauhoihin omistuskirjoitukset. Toiseen
tuli:

"Onnea viisikymmenvuotiaalle, jalolle naiselle" ja toiseen:

"Kiitollisuudella Seppo ja Sakari. Muistosi elää."

Mutta Sarri arvosteli kirjoitusta:

-- Pojat eivät sano ketään jaloksi. Ja siksi ja sen puoleen: "Muistosi
elää" on otettu hautapatsaasta.

-- Syntymäpäivinä sanotaan aikaihmisiä jaloksi. Olisi pitänyt panna
vielä laajasydäminen ja avarakatseinen, niinkuin rehtorille sanottiin
sen juhlissa, mutta eihän sitä ilkiä kaikkea panna. Ja "Muistosi elää"
on hyvä tempaus. Sinun runosikin muistuttavat liikaa paljon tuttuja
lauluja, kosti Seppo.

-- Kirjoita itse parempia. Minä luulen, että äiti olisi varmasti
tyytyväinen meihin. Naimi-täti on kylläkin jalo nainen, joka ei sanonut
mitään, vaikka pesukannu prätskäsi eilen, kun me vedettiin sormikoukkua.

-- Naiset tahtovat eri tavalla kärsiä. Virtasen setä sanoi että
viisikymmentä naista kärsisi mielellään hänen tähtensä, jos hän vain
huiskuttaisi kädellään.

-- Huomenna täytyy sonnustaa ulkokuori juhla-asuun, voidella hiukset
myrhamilla ja briljantiinillä ja oikoa jakaukset linjasuoraksi,
varoitti Sarri.

-- Ja olla sivistyneitä, lisäsi Seppo.

       *       *       *       *       *

Kello kahdeksan seisoi pieni poikaparvi Naimi-tädin oven ulkopuolella.
Seppo ja Sarri kantoivat toisella kädellä seppelettä ja toisessa oli
palava kynttilä. Toiset olivat myöskin varustaneet kynttilät mukaan,
toisilla oli kaksikin.

Risto antoi merkin, ja pojat kajahuttivat laulun. Mutta kauhea
sekaannus syntyi, sillä toiset lauloivat: Mun tätin oli naimaton, ja
toiset: Kaunis on nähdä kun -- -- --.

-- Olkaa heti vaiti, huusi Sarri, -- aloittakaa uudelleen: Kaunis on
nähdä...

Nyt alettiin uudelleen ja paremmalla menestyksellä. Laulun aikana
ilmestyi Naimi-täti aamutakissa ovelle ja hymyili liikuttuneena.

Kun molemmat laulut oli laulettu, ojennettiin seppele Naimi-tädille.

Ennenkuin hämmästynyt täti ehti ottaa vastaan lahjan, vaipui hän
kauhuissaan läheiselle tuolille istumaan, sillä kirkas punainen valo
leimahti kattoa kohti. Sitten kuului kova paukahdus ja pieniä kiiltäviä
tähtiä putosi lattiaa kohti. Ruudin haju ja savu täyttivät huoneen.

Janne oli keksinyt pienen yllätyksen tädille.

-- Se oli onnistunut raketti, huudahti hän tyytyväisenä.

Naimi-täti alkoi toipua ja kiitti poikia sydämellisesti. Lempi oli jo
keittänyt kahvia, jota tarjottiin pojille.

-- Kuuliko Naimi-täti selvästi sanat? kysyi Sarri.

-- Kyllä minä kuulin osapuilleen, muitta teidän täytyy kirjoittaa ne
minulle paperille, että voin säilyttää muistona. Kuka on sepittänyt
niin kauniit sanat lauluihin?

-- Eikö täti voi arvata? kysyi Risto.

-- Sinä varmaan, poikaseni, sanoi Naimi-täti hymyillen.

-- Ei yksinään, sanoi Sarri.

-- Vai niin, sinäkin olit mukana. Kiitoksia nyt vaan kaikille.

-- Meillä on vielä yksi laulu, mutta toiset eivät tahdo että sitä
lauletaan, sanoi Risto.

-- Teidän täytyy välttämättä laulaa se laulu, pyysi Naimi-täti.

-- Silloin minä menen pois, sanoi Seppo. -- Tule sinäkin Sarri.

-- Minä en olisi uskonut Ristosta tuollaista, sanoi Sarri. Pojat
lauloivat jo:

    Oi Naimi Vesilä
    tätimme pehmeä,
    Seppomme, Sarrimme,
    sinulle uhroamme.
    Kiitos, kiitos, kiitos sä Vesilä!

Loppu oli muutettu sopivammaksi.

-- Hyvä laulu tämäkin on, ei sitä tarvitse hävetä, rauhoitti Naimi-täti.

-- Me ei olla uhreja eikä Naimi-täti huoli sellaisista uhreista, sanoi
Seppo.

-- Risto tarkoitti tietysti, että te uhraatte tunteenne minulle, eikö
niin, Risto? selitti Naimi-täti.

-- Tietysti! Sehän on pöllö, joka käsittää asian toisella tavalla,
sanoi Risto.

Saatuaan kukin omenansa vieraat pojat lähtivät pois.

-- Pannaan tuo seppele riippumaan seinälle. Eikö voisi sovittaa niin,
että Naimi-tädin kuolleen herran kuva olisi sen sisällä? kysyi Sarri.

-- Ei millään muotoa, torjui Naimi-täti, mutta lisäsi nähtyään Sarrin
nolostuvan: -- Ripustetaan, se tänne minun vuoteeni yläpuolelle, siellä
se on hyvin kaunis.

-- Sitä voi käyttää vielä toisenkin kerran vaikka hautajaisiin, sanoi
Seppo.

-- Se on annettu minulle, ja minä säilytän sen muistona teiltä,
ratkaisi Naimi-täti.

Tällä hetkellä tuli Ossi huoneeseen tuoden kimpun ihania ruusuja. Hän
ojensi ne Naimi-tädille sanoen:

-- Luulin olevani ensimmäisenä toivottamassa onnea rakkaalle
Naimi-tädille, mutta näen, että kaksoset ovat olleet ripeämpiä.

-- Kiitos, poikaseni, ruususi ovat suloisia.

-- Meneekö täti hautajaisiin, koska tuossa riippuu seppele nauhoineen?

-- Seppo ja Sarri ovat antanet sen minulle syntymäpäivälahjaksi.

-- Erittäin sopiva kukkalaite, kun siinä on vielä omistusnauhatkin.
Puuttuu vain sanat: lepää rauhassa.

-- Nyt sinä pilkkaat, Ossi. Etkö tiedä, että taiteilijoilla on seinillä
seppeleitä? Minä olen nähnyt Kuvalehdessä monta sellaista kuvaa, sanoi
Sarri, jota alkoi harmittaa.

-- Tietysti, tämähän sopii mainiosti tilaisuuteen, sanoi Naimi-täti.
-- Jäätte kai nyt kaikki kotiin koko aamupäiväksi? Olen kutsunut tänne
ison ompeluseurani ja kaikki sukulaiseni.

-- Minä olen luvannut mennä Hannes Pälsin luo lukemaan historian
tenttiä huomiseksi. Muuten olisin tietysti jäänyt, sanoi Ossi, joka
kammoi naiskutsuja enemmän kuin tulirokkoa.

Pojat olivat toivoneet saavansa viettää lupapäivänsä lyömällä
pitkääpalloa toverien kanssa, mutta eivät näin äkkiä keksineet sopivaa
muotoa kieltäytymiselleen.

-- Te toiset olette ainakin kotona. Teillähän on lupapäivä, tulkaa
saliin noin kahden ajoissa. Risto voi soittaa vierailleni ja Seppo
lausua runoja, joita olette kirjoittaneet minulle, sanoi Naimi-täti.

Pojat menivät noloina huoneeseensa. Sarri tuhisi harmissaan:

-- Kittiä minä koko syntymäpäivästä. Osaa se Naimi-täti olla aika kiero.

-- Vai lausua runoja! Hyi sentään! päivitteli Seppokin. Mennään
nyt ainakin vähäksi aikaa urheilemaan. Minä aion antautua
palloilija-uralle, kun olen likvidoinut koulun, uhkasi Seppo.

-- Mutta isä tahtoo sinusta lääkäriä.

-- Sitä minä voin pitää sivutoimena. -- Painutaan nyt urheilukentälle,
siellä ovat Janne ja Ristokin.

       *       *       *       *       *

Kesken tavattoman jännittävän pelin sanoi Seppo:

-- Hei, Sarri, nyt on lähdettävä neljänkymmenen naisen seuraan
soittamaan ja runoja lausumaan.

-- Ooks vialla? kysyi Risto.

-- Totta se on, vahvisti Seppo ja kertoi asian laidan.

-- Eikö Naimi-täti anna teille kahvia ja kaakkua perästäpäin? kysyi
Janne.

-- Antaa niinkin, mutta mistä me saadaan kelvollinen este, jottei
tarvitsisi mennä. Eihän sovi loukata ihmisiä juuri kun he täyttävät
viisikymmentä vuotta.

-- Odottakaa vähän aikaa, me järjestämme Riston kanssa.

Janne vetäytyi syrjään keskustelemaan veljiensä kanssa. Seppo näki,
miten hän irroitti lehden pienestä taskuvihosta ja kirjoitti sille
jotain.

-- Nyt on este keksitty! Minä vien tämän lapun teille. Siinä on selitys
Naimi-tädille, seuratkaa te Ristoa. Sitten tavataan laivarannassa ja
lähdetään Korkeasaareen, sanoi Janne tultuaan toisten luo.

-- Etkö ole narrannut Naimi-tätiä? kysyi Seppo.

-- Jos teette niinkuin Risto käskee, niin kirjeessä seisoo vaan pelkkä
totuus. Se on kirjoitettu teidän nimessänne.

-- Onko se kohteliaasti kirjoitettu? kysyi Sarri levottomana.

-- Minä olen sivistynyt ihminen ja osaan kirjoittaa naisille, sanoi
Janne juosten tiehensä ja hyppäsi tasajalkaa maassa istuvan tytön yli.

-- Et sinä ainakaan näytä liikaa sivistyneeltä, huusi Sarri Jannen
jälkeen.

Risto vei pojat kivitaloon Yrjönkadulle. Hän soitti erästä neljännen
kerroksen ovikelloa ja kysyi palvelijalta:

-- Onko Arvissa kovakin kuume? Saako häntä nähdä?

-- Johan se on noussut tilaltaan ja syö tuolla ruokapöydän ääressä.

Risto pyysi toisia seuraamaan jäljessään ruokahuoneen ovelle antaen
heille merkin kulkea hiljaa ja puhumatta.

-- Katsokaa nyt, tuossa Arvi istuu. Nyt mennään yhtä varovasti pois,
palvelija on mennyt tiehensä, kuiskasi hän.

Sitten kaikki hiipivät eteiseen ja pois talosta.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi Seppo kadulla.

-- Se oli laillinen este.

-- Selitä, taikka -- -- --

-- Te olette käyneet katsomassa sairasta toveria ja samalla
pistäydytään Korkeasaareen.

Pojat nauroivat iloisina ja kiiruhtivat rantaan.

-- Minä luulen, että Naimi-täti ei paljoakaan välitä meidän
poissaolostamme, rauhoitti Seppo itseään.

Rannalla oli jo Janne odottamassa ja kertoi pojille:

-- Kun minä tulin teille, niin Naimi-täti tulikin juuri keittiöön.
Minä annoin kirjeen ja selitin, että te ette voineet tulla kotiin ja
että syy seisoo lapussa. Naimi-täti luuli, että teille oli tapahtunut
onnettomuus, mutta kun minä sanoin, että te olette hyvässä kunnossa,
niin hän antoi nämä meille.

Janne levitti paperipussin suuta näyttäen siellä olevia leivoksia,
vehnästä ja makeisia.

-- Lempi antoi kuivaa leipää eläimille, ja nyt meille tulee kiva
huvimatka, sanoi Janne lopuksi.

-- Oliko Naimi-täti vihreä kasvoiltaan? kysyi Seppo. Vihreä väri kuvasi
hänen mielestään suuttumusta.

-- Ei, vaan punainen, sanoi Janne.

-- Hyvä. Nyt laivaan! Kellä on rahaa, tulkoon mukaan!

Laiva vihelsi ja neljä onnellista ystävää meni viettämään vapaata,
aurinkoista aamupäivää talviunesta heräävän luonnon helmaan ja
nauttimaan eläimistä ja toistensa iloisesta seurasta.

Kun kaksoset illalla palasivat kotiin, löysivät he ruokahuoneen
pöydältä kirjeen, jonka Naimi-täti oli unohtanut sinne. Seppo luki sen
ääneen:

    Kunnioitettu Naimi-täti Vesilä.

    Pyydämme anteeksi, että meillä oli aikomus tulla kotiin, mutta
    nyt me menemme katsomaan Arvia, joka on sairas ja luokkatoveri.
    Sitäpaitsi me emme osaa esiintyä hienojen rouvien seurassa,
    Sarri ottaa liikapaljon leipää ja Sepon sormet ovat mustat
    hopeanitraatista. Eikä soitostakaan ole vahinkoa, kun Sarri
    ei ole haaveellisella päällä, niin se soittaa väärin ja Seppo
    ei lausu runoja äänenpainolla, vaan lukee nopeaan niinkuin se
    pänttäisi läksyjä. Eikä se, joka täyttää viisikymmentä vuotta
    välitä sellaisesta.

    Kiitollisuudella:

                                    _Seppo ja Sakari Uski_.

    J.K. Me käväistään vähän Korkeasaarella, jos Arvi vaan on
    terveempi. Janne pitää huolen, että kaikki käy reilusti.

-- Hyi, minkälainen kirje! Minkälaiset sormet sillä itsellään on!
Niissä on varmaan näytteitä koko kemiasta.

-- Janne ei voi sanoa, soitanko minä "Porilaisten marssia" vai
"Luostarin kelloja", ja sellainen arvostelee soittoa ja muuta!

-- Mutta meillä oli hurjan kiva aamupäivä.

-- Se oli sentähden, kun ensin olimme aamulla osoittaneet niin
kamalasti kiitollisuuttamme Naimi-tädille.

-- Hyvä omatunto, jaa, se on jotakin se!



XI.

VIIMEISET AJAT.


Toukokuu oli loppumaisillaan. Oli myöhäinen kevät, satoi paljon, ja
kylmät tuulet vinkuivat Helsingin kaduilla.

-- Varpuniemessä ei ole koskaan tällaista kevättä. Tämä lukuvuosi
ei lopu, ennenkuin se on tappanut meidän henkemme ja tehnyt ruumiit
kalpeiksi haamuiksi, valitti Sarri.

-- Et sinä juuri ole kuolevan näköinen ruumiiltasi, ja henkesi on
minusta kylliksi virkeä tähän taloon, sanoi Ossi.

-- Minä olen lukenut kaikki kirjat mitä olen voinut saada lainaksi ja
nyt minä olen "kirjallisesti sivistynyt", jota Lehtonen aina käski
ajamaan takaa, sanoi Seppo.

-- Luetko ollenkaan sivistäviä kirjoja? Minusta te luette vain
seikkailu- ja salapoliisijuttuja, sanoi Naimi-täti.

-- Entäs kemia ja kokeilukirjat? Ne antavat kamalasti ajatuksia. Olen
minä lukenut "Välskärin kertomukset", ja ne ovat niin sivistäviä, että
täytyy jättää väliin monta sivua pitkin matkaa, muuten se olisi liikaa,
sanoi Seppo.

-- Ja minä olen lukenut pitkän "elämäkerran". Tietää silloin, että on
ollut puute ajanvietosta, lisäsi Sarri.

-- Nyt alkaa lukukausi sentään loppua. Ensi viikolla on päättäjäiset
koululla. Etkö ole onnellinen, Ossi, kun olet kuitannut koko koulun?

-- Olenpa tietenkin iloinen, mutta ei meidän ylioppilaaksitulomme vedä
vertoja entisille, sanoi Ossi totisena.

-- Vieläkö sinua harmittaa nuo petosjutut? Voit olla ylpeä, että sinä
ja Hannes-toverisi ette ottaneet osaa koko juttuun, lohdutti Naimi-täti.

-- Minä olisin tahtonut olla ylpeä koko ylioppilasparvesta, sitä en nyt
voi. Sitäpaitsi on tämä pilvi synkentänyt koko kevään meiltä.

-- Älä nyt, Ossi! Meilläkin on välistä niin kova koti-ikävä, ettei
voi kunnollisesti hengittääkään. Samanlaiselta mahtaa tuntua Haltin
tädistä, kun sen ruumis on rutistettu pienempään alaan kuin mitä se
tarvitsisi. Täytyy ajatella jotain jännää, niin unohtaa ikävän, ainakin
sillä kertaa, sanoi Seppo.

-- Minulle se tulee varmasti takaisin laulutunnilla ja luonnontiedettä
päntätessä. Eilenkin, kun luin sammakoista, niin olin kuulevinani
Varpuniemen lääväntakaisen lammikon kurnaavan. -- Sarri joi äkkiä koko
lasillisen vettä pöydältä.

-- Onko teillä ollut niin kovin ikävä luonani, poika parat? kysyi
Naimi-täti vähän surullisen näköisenä.

-- Jos ei meillä olisi ollut Naimi-tätiä ja Ossia, niin me oltaisiin
karattu aikoja sitten pois täältä. Mutta ette usko minkälainen koti
meillä on!

Sepon silmät kiilsivät.

-- Oletteko nyt tehneet kaikki mitä teidän piti tehdä tänä vuonna?

-- Kyllähän monta asiaa on tullut vähän pöhnästi suoritetuksi, mutta
pahemminkin olisi voinut käydä.

-- Yksi kiitollisuus on sentään jäänyt näyttämättä, sanoi Sarri.

-- Niin on. Eräälle naiselle, joka kerran auttoi pulasta ja kerran
vei konserttiin ja kerran lähti Suomenlinnaa näyttämään ja selitti
isänmaanrakkautta ja historiaa, niin että Sarri päätti kääntyä
sotilasuralle, jos hänestä ei tule orkesterilaista.

-- Ossi, mitenkä sellaiselle naiselle, joka on postissa ja joka ei
välitä elokuvista eikä lakritsista, on näytettävä kiitollisuutta? kysyi
Sarri.

-- Kenestä puhutte, pojat? kysyi Naimi-täti.

-- Silja Sylvia Letalasta.

-- Voisittehan lähettää hänelle kukkakorin, sanoi Ossi.

-- Emmekö voisi kutsua häntä Fazeriin? kysyi Seppo.

-- Se sopii mainiosti! Lähentäkää hänelle kohtelias kirjekortti ja
pyytäkää häntä saapumaan johonkin aikaan sinne. Sitten voitte ojentaa
hänelle kimpun kieloja tai hajuherneitä. Ehdottaisin kuitenkin, ettette
antaisi hautajaisseppelettä sinivalkoisin nauhoin, sanoi Ossi totisen
näköisenä.

-- Sellainen sopii vain syntymäpäivinä ja erikoisen suurina juhlina,
sanoi Naimi-täti nopeasti nähdessään miten kaksoset synkkenivät.

-- Tule, Seppo, mennään kirjoittamaan Silja Sylvia Letalalle. Hän
on hienotunteinen ihminen eikä loukkaa ketään ihmistä. Hän ei luule
olevansa kaunis ja klassillinen eikä halveksi poikia, jotka eivät vielä
ole ylioppilaskokelaita, sanoi Sarri tavattoman arvokkaasti.

-- Älkää nyt suuttuko! Minähän laskin vain vähän leikkiä. Pyydän
nöyrimmästi anteeksi, sanoi Ossi herttaisesti.

-- Tarkoititko, että meidän todellakin pitäisi antaa kieloja neiti
Letalalle? kysyi Seppo, joka alkoi leppyä.

-- Tietysti, niitä tai muita kukkia.

-- Mutta kun hän ei ole enää nuori?

-- Sitä enemmän hän ihastuu, kun ei ole tottunut tällaiseen
kohteliaisuuteen miesten puolelta.

Seppo kirjoitti kortin pitkän mietiskelyn jälkeen:

    Pyydetään saapumaan Fazeriin ensi lauantaina kello 6. Olisi jerin
    mukavaa jos olisi halua, mutta jos ei, niin ei ja silloin voi
    jäädä pois. Mutta me tahtoisimme näyttää kiitollisuutta, monesta
    seikasta, jotka ovat muistossa, mutta ei mahdu tähän korttiin. Me
    seisomme ovella ja väijymme ettei pääse ohi.

                                      Kunnioittaen _Seppo Uski_.
                                      Kunnioittaen _Sakari Uski_.

Viimeisen rivin kirjoitti Sakari itse.

Seuraavina päivinä pojat neuvottelivat ahkerasti. Kesti kauan ennenkuin
he tulivat yksimielisiksi siitä, mitä tarjottaisiin, kuka ojentaisi
kukat ja minkälaisia ostettaisiin. Laskettiin tarkasti paljonko oli
varaa uhrata kutsuihin, ja Sarri kävi edeltäpäin Fazerissa kysymässä
hintoja.

-- Ossi sanoo, että on maksettava juomarahoja tarjoilijattarelle.
Ehkäpä markka riittäisi? arveli Sarri.

-- Annetaan kolme markkaa, yksi mieheen. Voisihan häneltä kysyä, ehkäpä
hän ei huolikaan juomarahoista? sanoi Seppo.

-- Ei sitä voi tehdä, täytyy vain jättää pöydälle, on Ossi sanonut.

       *       *       *       *       *

Lauantaina pojat odottivat jo puoli kuudelta Fazerin edustalla. He
olivat varanneet pöydän ikkunan vierestä ja tilanneet ennen päättämänsä
syötävät sinne. Risto ja Janne istuivat pöydän ääressä pitämässä
paikkoja. He olivat vain apujoukkona, jonka piti poistua oikean
vieraan saapuessa. Palkaksi tästä palveluksesta heille oli annettu
lakritsipiippu mieheen.

Kun neiti Letala saapui, tervehtivät pojat häntä kumartaen melkein
maahan saakka, minkä jälkeen Seppo ojensi hänelle kimpun kahisevia
eternellejä eli ikuisuuskukkia. He pysyivät uskollisina periaatteilleen
ostaa kestäviä kukkia, kun kerran maksoi niistä rahaa. Varpuniemessä ei
ostettu irtonaisia kukkia, niitä viljeltiin itse. Neiti kiitti mennen
sisään poikien näyttäessä tietä. Seppo heilutti nenäliinaansa. Se oli
sovittu merkki, Jannen ja Riston tuli silloin hävitä.

-- Mennään tuohon viereiseen pöytään, siitä voimme nähdä, mitenkä Uskin
pojat rystäävät herroina, ehdotti Janne.

-- Otetaan tästä pari leivosta mukaan, niille jää kuitenkin yksi
mieheen, mehän voimme maksaa, jos ne ilkeävät vaatia sitä, sanoi Risto
seuratessaan kiireesti Jannea viereiseen pöytään.

-- Tässä on meillä pöytä varattuna, täti on hyvä ja istuu.

Pöydällä oli kahvia kolmelle hengelle, leivoksia, yksi annos jäätelöä
ja yksi mehulasi.

-- Mitä ihmettä te nyt olette hommanneet näin hienot kutsut? Olisi
vähempikin riittänyt, hymyili neiti.

-- Ennemmin liian paljon kuin liian vähän, sanoi Seppo.

-- Meistä täti on ollut hurjan ystävällinen meille ja herättänyt meissä
jaloja tunteita, aloitti Sarri puheen.

-- Mitä tunteita minä olen herättänyt? kysyi täti huvittuneen näköisenä.

-- Isänmaallisia tunteita -- siellä Suomenlinnassa. Sitä varten me
päätimme olla kiitollisia.

-- Ja me autoimme, kuului Riston ääni viereisestä pöydästä.

Sarri kääntyi äkkiä ympäri ja sanoi:

-- Vieläkö te olette täällä? Menkää heti tiehenne, niinhän oli sopimus.

-- Eihän me olla teidän pöydässänne, sanoi Janne.

Sarri kääntyi taas neitiin päin alkaen kaataa kahvia.

-- Täti on hyvä ja juo kahvia. Mutta täällähän oli enemmän leivoksia,
missä ne ovat? kysyi hän hämmästyneenä.

-- Teillähän on siinä yksi mieheen, kuului Jannen ääni selän takaa.

-- Me otaksuimme, että liikaleivokset olivat meille, lisäsi Risto.

-- Ketä nuo pojat ovat? kysyi neiti.

-- Ovathan vain pari norssia, sanoi Sarri rauhallisesti, vaikka sisässä
kuohui kiukku. -- Onko siellä postissa ollut kiireet ajat?

-- Kyllä siellä työtä riittää.

-- Meidänkin tähden on tullut lisää tehtävää, kun me kirjoitamme niin
usein kotiin. Noin kerran viikossa.

-- Onko postitoimi kivampaa kuin esimerkiksi rouvana oleminen? koetti
Seppo kohteliaana isäntänä keskustella.

-- Joka rouvaks pääsee ja saa toisen itseänsä elättämään, ei se viitsi
postissa homehtua, sanoi Risto taas viereisestä pöydästä.

Seppo nousi ja meni Riston luo sanoen tälle:

-- Nyt menet pois, ainakin kilometrin päähän täältä, taikka et ole enää
huomenna Risto, eikä Janne ole Janne, jos ei hänkin seuraa sinua.

-- Mitäs me sitten ollaan?

-- Sitä en sano, mutta ei teillä ole halu silloin katsoa peiliin omia
ulkomuotojanne.

-- Kyllähän me mennään, kunhan vähän toinnutaan tästä. Minä olen niin
pelästynyt, etteivät jalat kanna vielä, sanoi Risto ovelasti.

-- No hyvä, annan teille aikaa viisi minuuttia, sanoi Seppo mennen
paikalleen.

-- Tässä on vähän jäätelöä ja mehua, tarjosi Sarri.

-- Ettekö te pidä siitä? kysyi neiti.

-- Kyllä muuten, muttei nyt.

-- Mitenkä niin?

-- On turhaa syödä niin paljon kerrallaan. Me tulimmekin tänne vain
syöttämään tätiä.

Janne ja Risto olivat nousseet paikoiltaan ja lähestyivät.
He asettuivat neiti Letalan selän taakse ja seisoivat siinä
liikkumattomina.

Sarri viittasi kädellään heitä poistumaan. Seppo pudisti päätään ja
rypisti otsaansa.

-- Minä tilaan myöskin teille jäätelöä, sanoi neiti.

-- Kiitoksia paljon, sanoi Seppo, -- mutta se on aivan turhaa.

-- Kiitoksia vain, kuului neidin selän takaa.

Neiti kääntyi äkkiä ympäri.

-- Mitä te täällä teette? kysyi hän.

-- Me ollaan Uskin poikien hyviä ystäviä, ja he pyysivät meitä tänne
auttamaan, mutta nyt he ovat unohtaneet meidät, sanoi Janne ja kumarsi
neidille.

-- No tulkaa tekin tänne istumaan, eiväthän Uskin pojat sitä paheksu,
sanoi neiti.

-- Tulkoot vain, mutisi Sarri, päättäen kuitata asian myöhemmin Jannen
ja Riston kanssa.

Neiti tilasi lisää jäätelöä jokaiselle ja puheli niin vilkkaasti, että
pilvet hajosivat ja täydellinen sopu vallitsi.

-- Oli hauska tutustua hyviin ystäviinne. Olen kuullut teistä ennenkin,
sanoi neiti.

-- Meillä on kaikki asiat yhteisiä Uskin poikien kanssa, kaikki me
jaetaan keskenämme, selitti Janne.

-- Siltä näyttää, sanoi Seppo ja katsoi tuimasti Janneen.

-- Monestakin pulasta me ollaan autettu heitä, kun he ovat
tottumattomia elämään kaupungissa ja käyttäytymään hienosti, jatkoi
Janne katsoen lempeästi Seppoa.

-- Niin, Janne on kasvatettu Ranskassa ja oppinut ulkomaalaisen
esiintymisen. Etenkin kädet ovat maailmanmiehen, sanoi Sarri
ivallisesti.

-- Kädet ovat kemistin kädet, puolustautui Janne kätkien ne pöydän alle.

-- Kertokaa, nyt koulusta ja muista tovereistanne, johdatteli neiti
keskustelun rauhallisemmalle alueelle.

Pojat innostuivat heti kertomaan luokkatapahtumista, opettajista ja
tovereista. Neiti oli kiitollinen kuulija ja nauroi sydämellisesti
poikien kanssa. Vihdoin tuli aika lähteä. Pojat olivat maksaneet kaikki
ennakolta paitsi lisäannokset jäätelöä. Neiti maksoikin nämä, joten
pojat pääsivät huolehtimasta isosta lisämaksusta.

-- Kiitoksia nyt, pojat, herttaisista kutsuistanne. Kirjoittakaa
minulle joskus kesälomalla, pyysi neiti erotessa.

-- Tädin pitäisi nähdä Varpuniemi, sellaista paikkaa ei ole maan päällä.

-- Minulla on niin lyhyt loma, etten ehdi käydä muualla kuin sisareni
luona Kotkan tienoilla. Hyvästi nyt, poikaseni. Syksyllä tapaamme taas
toisemme.

-- Hyvästi, hyvästi.

-- Prätskis, sanoi Risto, mutta vaikeni, kun Sarri työnsi häntä kylkeen
sanoen:

-- Käyttäydy nyt ihmisiksi.

Kun neiti oli mennyt, sanoi Seppo:

-- Eikö ollut sellainen sopimus, että teidän piti mennä pois? Jos me
oltais tarvittu seuraa sille tädille, niin Naimi-täti olisi sopinut
siihen toimeen ettekä te.

-- Etkö nähnyt, että hän välttämättä tahtoi meitä mukaansa? kysyi Risto.

-- Ja oli hyvillään, kun tutustui meihin, lisäsi Janne.

-- Tulkaa nyt meille kumpainenkin, sanoi Seppo.

-- Ei ole aikaa. Ystävyystoimi on päättynyt, me lähdetään nyt
tyytyväisinä kotiin.

-- Nyt on lauantai-ilta, tulkaa meille, vaikka lyhyeksi aikaa.

-- Lauantai on jälki-istuntopäivä, sanoi Risto.

-- Kylpy odottaa kotona, sanoi Janne.

-- Tulkaa meille, saatte sielläkin kylvyn, pyysi Sarri itsepäisesti.

-- Olemme jo liian suuressa kiitollisuuden velassa teille, nauroi Janne
alkaen juosta kotiin päin, Risto kintereillään.

-- Olisi ne pitänyt saada meille jälki-istuntoon ja pehmittävään
selkäkylpyyn, mumisi Seppo.

-- Olivat nekin auttajia! virkkoi Sarri keikauttaen päätään.

       *       *       *       *       *

Seuraava aika oli työn ja kokeitten jännittävää aikaa. Kaksoset olivat
tavattoman ahkeria, ja Ossi tentti viimeistä ainettaan.

Tutkintopäivänä oli koko talo Normaalilyseolla. Ossin vanhemmat olivat
saapuneet ja seisoivat Naimi-tädin vieressä. Lempikin oli tullut mukaan
ja etempänä seisoi Verna Airo. Kaikilla oli ruusuja käsissään.

Pojat olivat juhlallisella mielellä. He olivat ensi kertaa
päättäjäisissä. Kun uudet ylioppilaat rehtorin puheen jälkeen painoivat
lakit päähänsä, kuiskasi Seppo Sarrille:

-- Minä luen ylioppilaaksi, vaikka aivot pakahtuisivat.

-- Suvaitse, että veljesi tekee samoin, vastasi Sarri yhtä hiljaa.

Sillä aikaa kun ylioppilaita kukitettiin ja onniteltiin, olivat toiset
luokat kukin huoneessaan odottaen todistuksiaan.

-- Elimet riehuvat ruumiissa, mikähän minua vaivaa? kysyi Seppo.

-- Olisi pitänyt lukea enemmän ja lyödä pitkääpalloa vain lupapäivinä,
oli Sarrin myöhäinen katumuspuhe.

-- Jotain merkillistä minunkin rintani ja vatsani välillä on. Olenkohan
minä unissani niellyt elävän hiiren?

-- Kuulkaa noita, sanoi Janne. -- Ne eivät tiedä mitään
"horror-todistuksesta".

-- Mitä se on? kysyi Seppo.

-- Se on kauhu, joka valtaa pojat juuri ennen todistusten jakoa. Minun
elimeni ovat monet kerrat hyppineet kurkkua kohti. Välistä tuntuu kuin
putoisi ilman läpi kuiluun, ja toisen kerran kuin ilma pumputtaisiin
pois keuhkoista, selitti Janne.

-- Niin, se on totta. Joulutodistuksia saadessa tunsin jo samaa, sanoi
Sarri.

-- Tuolla tulee opettaja, olkaa vaiti.

Pojat siirrettiin kumpikin luokalta ilman ehtoja, mutta Sepolla oli
koko lailla paremmat arvosanat lukuaineissa kuin Sarrilla.

-- Kittiä minä siitä, minulla on taas muita ominaisuuksia, sanoi Sarri
hiukan nolona. -- Ole sinä minun puolestani vaikka kuinka viisas.

-- Keskiarvo meillä on melkein sama, lohdutti Seppo.

-- Harmillista vain, että isä ja äiti välittävät paljon enemmän
matikasta kuin voimistelusta, ja saksan arvosanasta keskustellaan
kamalasti eikä hoksata, että laulussa on 9.

-- Luetaan saksaa kesällä sadepäivinä, ehdotti Seppo.

-- Saimuski voi opettaa.

-- Jeh! sitten elokuussa.

       *       *       *       *       *

Kotona syötiin hätäinen ateria, matkakapineet kannettiin eteiseen ja
hyvästijättö alkoi.

-- Hyvästi nyt, Lempi. Terveisiä Santerille ja kiitos.

-- Anteeksi, jos en ole ollut mieliksi, sanoi Lempikin liikuttuneena.

Naimi-täti saattoi asemalle, järjesti liput ja pakaasin ja neuvoi viime
tinkaan asti.

-- Tuleeko Naimi-täti Varpuniemeen kesällä? kysyi Sarri.

-- Tulen kyllä käymään heinäkuussa. Viekää nyt paljon terveisiä kotiin.
On oikein vaikea erota teistä. Olette olleet kilttejä poikia.

-- Paitsi silloin, kun tuli muikkari reksiltä, kuului kimakka ääni
vasemmalta.

-- Janne ja Risto! Mihin te matkustatte? kysyi Sarri.

-- Meistäkin oli vaikea erota teistä, kun te olette olleet niin kilttiä
poikia. Tultiin vain saattamaan ja täytyi ostaa liput asemasillalle,
melkein ihan viimeisillä rahoilla, selitti Janne.

-- Milloinka rehtori suuteli teitä? kysyi Naimi-täti, joka oli jäänyt
miettimään Riston ensimmäisiä sanoja.

Neljä poikaa purskahti nauraa hihittämään.

-- Ristohan sanoi jotain sen tapaista, enhän minä ymmärrä teidän
kieltänne, sanoi Naimi-täti.

-- Seppo oli tulipunainen kasvoiltaan, ja Sarri katseli lattiaa koko
tunnin, kun he olivat niin liikutettuja reksin "suutelemisesta", ivasi
Janne.

-- Muikkari on muistutus, selitti Risto.

Juna alkoi hiljalleen liikkua ja pojat alkoivat kiireisesti hyvästellä.

-- Tässä on teille kymmenen metriä eristettyä kuparilankaa, maalla
sellainen on tarpeen, huusi Janne ojentaen käärön Sepolle.

-- Ja tässä on kammanpuolikas, minä otin itse toisen puolen. Sillä
voitte soittaa, kun panette silkkipaperia ympäri, sanoi Risto työntäen
lahjansa Sarrin ojennettuun käteen.

Lakit heiluivat ilmassa, ja Naimi-täti huiskutti nenäliinalla, pyyhkien
välillä kyyneleitä silmistään.

-- On ne pojat sentään kivoja, vaikka eivät osaa käyttäytyä Fazerissa,
sanoi Seppo istuuduttuaan paikalleen täpötäydessä vaunussa.

-- Ilkesivät tulla asemalle, päällepäätteeksi ihan luonnollisen
näköisinä. Hyvä, että välit tuli selvitetyksi kesäksi, tuumi Sarri.

-- Kun asiat järjestyvät ilman sanoja, niin ei tunnu yhtä nololta kuin
silloin, kun täytyy puhua ja käsittää väärin ja taas selittää. Parasta
on antaa lahja tai tapella välit puhtaaksi.

-- Minä ostin Kananhoitokirjan isälle ja uimamyssyn Saimuskille. Mitä
sinä ostit?

-- Lempi oli ostanut patenttilääkettä Santerille, jota hän ei
antanutkaan, koska Santeri oli käynyt yläkerran Tiltan luona. Minä
ostin sen Jerelle.

-- Oliko se kihtilääkettä?

-- En minä niin tarkkaan kysynyt, mihin tarkoitukseen se oli,
mutta kyllä Jere käyttää mitä vaan saa. Talvella hänellä oli
kolmekymmentäkahdeksan lääkepulloa.

Äidille minä ostin tekokukkia hattuun.

-- Mitenkä sinä keksit? kysyi Sarri ihaillen.

-- Vanha mummo möi tekoruusuja ja liljoja kadulla, hän tuli vastaan,
juuri kun minä tuumin lahjaa äidille. Niistä tulee hurjan komea hattu.
Äiti pukeutuu aina niin yksinkertaisesti, nyt hänestä kerrankin tulee
hieno.

-- Jeh! Minä ostin Laurille kirjan, jossa on kirjemalleja. Sitä voi
käyttää virassa ja rakkaudessa ja vararikon uhatessa. Palvelijoille
minä ostin lakritsipiiput kullekin.

Matkaseurana oli iso joukko tovereita koulusta, niin että aika kului
hauskasti Lohjan asemalle. Siellä pojat muuttivat pieneen junaan, joka
vei laivarantaan.

Laivassa pojat joutuivat kotiseudun lumoihin.

-- Lohjanselkä, oma järvi! Tunnetko miten se tuoksuu ja näetkö miten
laineet lyövät rantakiviä vastaan aivan toisella tavalla kuin missään
muualla!

-- Tämä järvi ja Karjalohja, ne ovat Suomea, oikeata Suomea, sen hoksaa
vasta, kun on ollut poissa sanoi Seppo.

-- Me tullaan juuri kuin ulkomailta kotiin. Mennään puhelemaan
kapteenin kanssa, niin saadaan kuulla uutisia laivakuluista.

Pojat nauttivat sanomattomasti laivamatkasta. He puhelivat lakkaamatta
ja nauroivat sydämellisesti elämän yltäkylläisyydestä. Muut matkustajat
katselivat heitä hymyillen.

-- Katso, tuossa näkyy jo meidän maita, huudahti Sarri, kun
lähestyttiin kotirantaa.

-- Elimet vyöryvät taas ruumiissa, sanoi Seppo.

-- Sydän on ainakin paisunut, juuri kuin taikina, joka nousee.

-- Karjalohja onkin kuin hiivaa sille.

-- Varpuniemi pilkottaa mäen harjalla ja oma laivasilta näkyy. Tämä
laiva kömpii eteenpäin yhtä hiljalleen kuin sairas etana.

-- Minä erotan jo ihmisiä, ja koiratkin ovat mukana, -- Sarri alkoi
heiluttaa lakkiaan.

-- Katsos ihmettä, Jerekin on siellä.

-- Saimuski ja Lauri, kaikki ovat tulleet -- ihan kaikki.

-- Isä huiskuttaa kepillä ja nauraa, juuri kuin oma isä, sanoi Seppo.

-- Etumaisena seisoo äiti, itse äiti.

Sarri puristi vahvasti Sepon kättä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kaksoset" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.